[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f6G8KPfi0bsEHNdDa0mj7uj4OnwLz5oy9MGHrXfRRzB4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1188,"Kulmuja II","Kataja, Väinö",1867,1914,"1188-kataja-vaino-kulmuja-ii","1188__Kataja_Väinö__Kulmuja_II","Kuvia elämän varrelta","romaani",[],[],"fi",1903,null,18360,112384,false,50749,[23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[26],"Novels","\"Kulmuja 2: Kuvia elämän varrelta\" by Väinö Kataja is a narrative work written in the early 20th century. This text likely explores the themes of personal struggles, memories, and the contemplation of life through the lens of the protagonist's experiences and reflections. The narrative suggests a focus on the protagonist's relationship with his surroundings and other characters in his life.  The opening of the book introduces a deeply reflective and introspective protagonist who grapples with the harsh realities of his life, including failed agricultural endeavors and unrequited love. It begins with a vivid description of the protagonist's two fields, one cherished and full of memories, which have both been devastated by frost. This personal loss serves as a metaphor for deeper emotional wounds, particularly the death of a loved one. The narrative unfolds with the protagonist's observations of life around him, his attempts at creating a new narrative for himself, and the interplay of hope and despair in his internal struggles, ultimately setting the stage for a poignant exploration of life’s complexities. (This is an automatically generated summary.)",[],288,"Omaelämäkerrallinen kokoelma sisältää kertomuksia ja kuvauksia elämän varrelta. Teksteissä muistellaan menneitä vuosia, maaseudun arkea ja luonnonvoimien vaikutusta ihmisen toimeentuloon. Kirjoitukset käsittelevät viljelijän työtä sekä elämän vaikeita ja valoisia hetkiä.","Väinö Katajan 'Kulmuja II' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1188.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KULMUJA II\n\nKuvia elämän varrelta\n\n\nKirj.\n\nVÄINÖ KATAJA\n\n\n\n\n\nHämeenlinna,\nBoman ja Karlsson,\n1903.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Lukijalle.\n Maailmalta takaisin.\n Syksyinen unelma.\n Suuri sielu.\n Hallaa pelätessä.\n Kuva niityltä.\n Karjanäyttelyssä.\n Eräs reipas nainen.\n Eräs sonniyhdistys.\n Mustan Pekan tuvassa.\n Unohtunut rakkauteni.\n Kaiholaamme.\n Erika.\n\n\n\n\n\n\nLUKIJALLE\n\n\nTämä on kuva omasta elämästäni, tarina, jonka tahtoisin kertoa...\n\nSillä kohta kai loppunevat nämä ilottomat iltani, kohta yöni aamuksi\nvalkenee, ja kohta kai laulanevat linnut väsyneelle ystävälleen. Siksi\ntahtoisin kertoa ennen levolle menoa ja muistella hallan tuhotöitä\nsyyskuun raikkaana aamuna.\n\nKaksi on minulla peltoa, joita viljellessä ikäni on huvennut ja voimani\nvähentynyt.\n\nJa halla on viljan vienyt kummastakin.\n\nToinen peltoni on vankan vaaran kupeella, etelän rinteellä. Siihen\nnäkyy kaukainen, siintävä etelän taivas, lämpimän auerta ja\nsilkkipilviä poutaisina kesäiltoina. Kuokkien kivikkoon peltoni\nvalmistin ja kasasin kivet roukkioiksi. Hauskaa on ollut sitä viljellä.\nRiemu raikui ilmassa kevätiltoina, kun käen kukkuessa siihen siementä\nheitin, ja hauskasti päivä paistoi, kun sirppineni leikkuuseen läksin.\nTeräistä viljaa siitä olen saanut, ja suuri on iloni ollut talvelle\nlähtiessä. Ikävöiden aina touon aikaa varroin ja toivoen taas sirppini\nteroitin, kun elokuun hauskat hämyt Pohjolani päiviä lyhensivät.\nVaanihan halla vaaran takana, teroitti veistään ja pani pakkaseksi,\nmutta jätti koskematta peltoni, ja hyisen hyhmänsä vaaran taakse.\n\nNiin hauskasti kuluivat eloni päivät ja talvetkin lyhyiltä tuntuivat.\nRakas, oma peltoni! Ei hukkaan valunut otsani hiki enkä talven tullen\nnälkää nähnyt. Sain palkan vaivoistani ja hauskoja muistoja\ntyöstäni ...\n\nToinen peltoni on rinnassani, syvällä sydämen kammiossa. Sitäkin peltoa\nviljelin yhtä rintaa vaarapeltoni kanssa...\n\nNyt on halla vienyt viljan kummastakin.\n\nKun piti syyskuisen päivän oleman niin jäisen jäykkä, niin synkkä ja\nsydämetön, että molemmat otti!\n\nYksin sinne vaarapeltoni laitaan kävin, kun muut vielä nukkuivat...\n\nHuurre tarttuu kenkien ilttiin ja piennarheinä välkkyy kuin hopea.\nKylmän kalseana kohoo aurinko sen vaaran takaa, jonka laidassa peltoni\non. Varhainen on aamu, tuuleton ja totinen. Halla on päässyt\nliikkeelle. Se on hiipinyt yöllä tuolta suolta, vaaran takaa, kulkenut\nyöllä ihmisten nukkuessa ja päivän noustessa rynnännyt vainiolle.\nHelppohan sen on kukistaa viljaa, joka odotti vielä muutamia lämpöisiä\npäiviä...\n\nJa halla henkii vieläkin. Peltoni tähkissä kimaltelevat jäiset hilseet\nkuin timantit, kylmän käsi kopeloi joka tähkää ja ottaa viimeisenkin\nelon kipinän. Ja kun päivä nousee näyttää kuin itkisi peltoni, niinkuin\nkyynelissään kylpisi...\n\nJa iltapäivällä keijuu terä jo tyhjänä ja laihana ja sade huuhtoo\nlopunkin voimaa pois. Olki siinä vielä on pystyssä, mutta siikaset ovat\nsitkeät kuin nahkanauha ja terä veltto ja veretön...\n\nSiinä se meni talven toivo!\n\nJa iltaa ennen vei halla toivoni myös sydämeni pellosta, kun rakkain\nunelmani, sinisilmäinen lemmittyni kuoli pois... kuoli pois niinkuin\nhallan käsissä verevä peltonikin... Jäin yksin nälkään ja lemmettä...\n\nVieläkö toivoisin?\n\nVieläkö viljelisin vaarapeltoani? Alkaisin ahdistaa tuota routaista\nsuota, jossa halla iän kaiken on asunut. Hakisin sen kylmät komerot\npäivän valoon, että halla muille muuttaisi ja jättäisirauhaan\npeltoni...\n\nMutta millä tyyntyisi sydänparkani, millä mieleni asettuisi?\n\nUskaltaisinko toivoa, että vielä löytäisin ystäviä, jotka säälien\nmuistelisivat molempia peltojani, että vielä kerran \"kulmuileisin\"?\n\nMitä Sinä arvelet ystäväni?\n\nYlitornio, syyskuussa 1902.\n\n_Väinö Kataja_.\n\n\n\n\nMAAILMALTA TAKAISIN\n\n\n    \"Sydämen sain särjetyn vaan hältä\n    palkaks toiveitteni raukeevain.\"\n\n                     _K. Kramsu_.\n\n\nI\n\nPekka oli kääntynyt takaisin. Hän sanoi syyksi useampia kiireellisiä\nasioita, jätti hyvästi ja erosi meistä syrjäkadulle.\n\nMe jatkoimme matkaa kahden.\n\nSähkövalo valaisi katuja, jotka nyt olivat melkein autioina. Joku\nkulkija tuli silloin tällöin vastaamme.\n\nKäytävä oli kuiva ja sileä, ilma tyyni ja lämmin. Syyskuun ilta tuntui\nkuin kesäillalta.\n\nSanoisinko? Uskaltaisinko?\n\nSydän löi rajusti rinnassa, ruumis vapisi, pyörrytti ja hurjistutti.\n\nMutta jos hän nauraa tunteilleni? Hän on varmaan saanut kuulla\ntämäntapaisia tunnustuksia ennenkin...\n\nUskaltaisinko?\n\nMitä riehut, sydänraukkani, tuskissasi valitat ja voihkit! Tyydy\nentiseen, autioon yksinäisyyteesi, kärsi yksin ja ole kaikkea vailla!\n\nMutta se ei tyynny, sen lyönnit taajenevat, käyvät yhä rajummiksi, ja\nolen kuulevinani sen valittavan kiljunnan.\n\nMutta jos hän on jo ennen antanut lupauksensa, vannonut valansa ja elää\nnyt onnellista elämää?\n\nMinun täytyy ottaa vastaan sekin lyönti. Ja vaikka minä en enää kestä\nsitä, otan minä sen sittenkin. Minun sydämeni ei ole kuin muiden. Se on\nniin monesti kärsinyt, sitä on niin paljon piesty, ettei se enää tunne\nvastuksien suuruutta.\n\nMiksi siis epäilisin?\n\n\"Te olette niin harvasanainen tänä iltana\", sanoi hän.\n\nHeräsin haaveistani ja virkoin:\n\n\"Niin, niin. Suokaa anteeksi. Olen niin hajamielinen. Te matkustatte\npian?\"\n\n\"Tällä viikolla. Lääkärin määräyksen mukaan minun pitää jo lopulla tätä\nkuuta olla Sveitsissä.\"\n\n\"Lienee hauska matkustaa, nähdä outoja maita ja outoja kansoja! Se on\nollut minunkin suurin heikkouteni, että aina olen halunnut nähdä\nvieraita maita.\"\n\n\"Sitä ei voi sanoa heikkoudeksi. Se on kunkin luonnollinen halu, jota\neri ihmiset tuntevat eri tavalla. Minä puolestani en enää tahtoisi\nkotinurkilta siirtyä. Kun lisäksi tiedän, minkätähden nyt matkustan,\ntuntuu eroni kovin katkeralta. Mielelläni jäisin tänne talveksi. Talvi\non kuitenkin sanomattoman hauska täällä: palttinanvalkoinen lumi,\npimeinä iltoina revontulet, ja ennen kaikkea pakkashanki-aamut\nkevättalvella. Kyllä täällä sentään on ihanaakin täällä Pohjolassa.\"\n\n\"Niin, ja huurteinen metsä kuutamoyönä, kun tie vie laaksosta mäelle ja\nviitoitetun järven poikki omaan kotiin vuoren kupeelle. Kulkunen\nhelisee, tiuku pauhaa, lumi narisee. Hevonen on hyvä ja menevä, sen\nharja hulmuaa korkean luokin alla, ja pelästyen menoa lentää paleleva\nriekko yli tien.\"\n\n\"Niin juuri! Voi, voi, kyllä se sentään olisi hauskaa. Muistan minä\nsemmoisen kuutamoyön.\"\n\n\"Minä olen aina rakastanut semmoista yötä ja semmoista matkaa. Minusta\ntuntuu siltä, että semmoisen yön puhtauden pitäisi vaikuttaa\ntenhovoimallaan sinnekin, mihin rakkaus ei ennen ole tietänsä\nlöytänyt... Kuinka minä poikasena kerran sepitin tarinan kahdesta\nonnellisesta nuoresta, jotka tuommoisena kuutamoyönä matkustivat halki\nsynkän salon, poikki monen järven, yli vuorten ja mäkien sen pienen\njärven rannalle, jossa oli heidän oma punainen kotinsa pitkäin petäjäin\nkeskellä.\"\n\n\"Niinkö? Ja kuinka kävi?\"\n\n\"Mistä he tulivat, sitä en tiennyt, enkä tuntenut heidän elämäänsä. Ja\nkuinka heidän kävi, sitä en ajatellut. Se oli nuorukaisen tunteen luoma\nkuva siitä, mitä itse ajatteli ja tunsi.\"\n\n\"Mutta se oli kaunis ajatus. Miksette ole sille kehittänyt suurempaa\nmuotoa?\"\n\n\"Minä en kykene.\"\n\n\"Sitä minä en usko. Joka kerran tuntee niin kuin te tunnette, luonnon\novet aina avoinna, sininen taivas pään päällä ja lämmin rakkaus\nmaahansa... miksei se kykenisi?\"\n\n\"Niin on, etten kykene.\"\n\n\"Mutta sanomalehtimiehenä te olette etevä!\"\n\n\"Se on aivan eri ala. Eihän se minua miellytä ollenkaan. Sillä alalla\nen olekaan muutoin kuin leivän tähden.\"\n\nMinä en huomannut, että olimme kulkeneet ohi hänen kotinsa, tulleet\ntakaisin, ja pian taas olimme hänen kotinsa kohdalla.\n\nEnkä vieläkään ollut sitä hänelle sanonut.\n\nMutta nyt sen piti tapahtua.\n\nJa kummallisen levollisesti minä sain sen sanotuksi, muutamin lyhyin\nsanoin...\n\nNäin hänen kasvonsa ja siniset sielukkaat silmänsä. Vaalea palmikko\nriippui rennosti yli olkapään, ja sinisestä silkkinauhasta, jolla se\noli silmukkaan solmittu, tuoksui ranskalainen hajuvesi...\n\nPalmikko kiepsahti olan taakse, silmiin ilmausi omituinen hehku, ja\nposkille levisi puna.\n\nMinä seisoin kuin jäätyneenä, kuulin hänen puhuvan, kehoittavan vielä\npyrkimään.\n\nSitten, sitten. Sitten vasta!\n\nSe erämaa, jonka laitaan olin lapsena jätetty, se oli taivallettu vasta\npuoliväliin. Pääsisinkö koskaan tuonne maannenään, jonka korkeat kuuset\nkaukaa häämöittivät?\n\nPääsisinkö?\n\n       *       *       *       *       *\n\nAsuntoni on siisti ja valoisa, ja minä olen alkanut tätä huonetta\nrakastaa kuin kotiani. Mutta tähän huoneeseen eivät ulotukaan muistot\nsiltä onnettomalta ajalta, jolloin humalassa palasin öisin pahoilta\nteiltäni.\n\nTämä asuntoni ei tiedä kertoa muusta kuin yksinäisen miehen töistä ja\nkuluttavasta ikävästä.\n\nJa kun olen virittänyt tulen, istun tälle tutulle tuolilleni ja alan\najatuksissa vaeltaa läpi kaikki ne hetket, joina olen hänen seurassaan\nollut... Ilta illalta, kerta kerralta, kunnes olen tämän illan\ntapahtumassa.\n\nPekka, toverini, oli arvannut salaiset ajatukseni. Hän oli aina\nhommannut niin, että \"sattumalta\" osuimme yhtaikaa Pekan kotiin, jossa\nhänen ystävällinen äitinsä ja herttainen sisarensa kohtelivat minua\nkuin perheen jäsentä.\n\nKuinka tarkkaan muistan sen viimekesäisen illan, jolloin hänet ensi\nkerran tapasin.\n\n\"Herra Urho Petäjävaara ja neiti Alice Mäki\", esitteli Pekka.\n\nHänen kätensä oli sievä ja lämmin ja pukunsa kaikkein uusinta ja\nhienointa.\n\n\"Petäjävaara... sepä on vankka nimi, vankka niinkuin te itsekin\", sanoi\nhän sitten illemmalla, kun olimme tutustuneet.\n\nTarkastelin häntä koko illan. Hänessä oli kuva ensi lempeni ihanteesta,\nja tunsin mieleni rauhan olevan poissa...\n\nAlkukesästä tapasin hänet usein Pekan kotona, kävelypaikoilla kaupungin\npuistossa; välisti kuulin hänen käyneen purjehtimassa Pekan ja hänen\nsisarensa kanssa kaukana merellä. Kerran he tahtoivat minuakin\nmukaansa, mutta minä kieltäysin.\n\nNäytti siltä kuin alkaisi tuulla, ja meri kävi jo vaahtopäinä.\n\n\"Oletteko arka? Pelkäättekö?\"\n\n\"En. Mutta olen huono merimies, maalla on vakaisempaa. Jättäkää tekin\nretkenne huomiseen.\"\n\nSillä kertaa he eivät menneet, ja varma hukkuminen heidät olisikin\nsilloin kohdannut. Sillä tuuli kiihtyi hirmumyrskyksi.\n\nKun seuraavan kerran kohtasin hänet Pekan kotona, sanoi hän:\n\n\"Te näyttekin olevan ilmantietäjä. Varmaan olisimme hukkuneet kaikki,\njos silloin läksimme purjehtimaan.\"\n\nHän oli muuttanut maalle ja palasi sieltä vasta syyskuun alussa.\n\nMinun päiväni olivat pitkän pitkiä ja ikäviä. Sillä Pekkakin oli saanut\nvirkalomaa ja mennyt hänkin jaloittelemaan kauas sydänmaalle.\n\nMinun piti vain olla pirteänä, keksiä hauskaa ja helposti sulavaa\nlukemista \"Väinämöiseen\", jonka aputoimittaja olin. Kesäisin täytyi\nminun hoitaa lehteä yksin.\n\nIkävinä hetkinä kirjoittelin lyhyitä juttuja novelliosastoon, kyhäsin\nkokoon luonnonkuvauksia syntymäkotini ympäristöltä ja välisti päästin\nnäkyviin alakuloisen mieleni synkän pohjan. Nuo pienet palat herättivät\nlukijoissa huomiota. Sanottiin, että niissä oli tunnetta ja ääretöntä\ntuskaa, alakuloista riemua ja epätoivoisen valituksia. Muuan pieni\npalanen, jonka nimi oli \"Syksyinen mieleni\", kavalsi minut. Usea oli\nluullut huomanneensa, että olin hurjasti, onnettomasti, toivottomasti\nrakastunut.\n\nSyyskuun alussa saapuivat kaikki maalta. Koulut avattiin, ja tuntui\nkuin raitis tunturituuli olisi puhaltanut ikävään kaupunkiin ja ne,\njotka palasivat jokien ja järvien rannoilta, olisivat muassaan tuoneet\nuutta elämän intoa ja kauniita ajatuksia.\n\nPekka toi ensimäiset terveiset. Hän oli ahavoittunut ja loisti ilosta\nja hyvinvoinnista. Parta oli ollut ajamatta koko kesän ja tukka venyi\npitkänä.\n\nMuutamassa minuutissa hän teki selkoa kesän kulusta. Hauskaa oli ollut.\nNeiti Mäki oli ollut vallan ihastunut luontoon.\n\n\"Mutta sinne sydänmaankin pitäjääseen ne osasivat\", sanoi hän.\n\n\"Kutka ne?\"\n\n\"Kosijat tietysti. Enkö sinulle kertonut, että sisareni ja neiti Mäki\nasuivat samassa talossa tai oikeammin mökissä?\"\n\n\"Sanoit, sanoit -- --\"\n\n\"No niin. Hänellehän niitä ilmausi kosijoita, hyviä ja huonoja. Raha se\non poikaa. Mutta miksi sinä kalpenet? Ja kuinka sinä olet veltto!\"\n\n\"Elähän huoli, minua väsyttää vain.\"\n\n\"Niin, niin, kyllä minä ymmärrän. Elä huoli! Kaikki kosijat saivat\nmennä samoja polkuja takaisin, joita olivat tulleetkin. Mutta enhän\nmuista sanoakaan sinulle! Neiti Mäki on koko kesän lukenut\n'Väinämöistä'. Mitä siitä arvelet? Minulla on omat ajatukseni. Seiso\nkannallasi! Olethan sinä pitkä ja pulska nuori mies...\"\n\n\"Heitä helkkarissa!\"\n\n\"Ja neiti Mäki on kai omituinen yhdessä niinkuin toisessakin. Eikö\nsekin ole kummallista, että hän luulee kaikkien häntä rakastelevan\nrahojen takia?\"\n\nPekka puhui sitten puuta heinää ja kutsui minut kotiinsa tuliaisille.\n\nMe istuimme salissa. Kahvipöytä oli katettu, ja kukin kertoi muistojaan\nmaalta.\n\nSilloin kuulin sisaren menevän eteiseen, jonka kello kilisi.\n\nSieltä alkoi kuulua vilkasta puhelua ja naurua. Mutta samalla erotin,\nettä sisar sanoi surullisella äänellä: \"Kuinka ikävää, kuinka\nsurullista!\" Se oli hän. \"Kas, täälläpä teidät tapaankin! Monet\ntuhannet kiitokset sievistä novelleistanne. 'Väinämöinen' on Hannalla\nja minulla ollut ainoana kirjallisuutena siellä maalla.\"\n\nKumarsin, hämmästyin ja sopersin jotakin.\n\n\"Täällä on varmaan ollut ikävää?\" kysyi hän, ja minä olin huomaavinani,\nettä hänen äänessään oli osanottavaisuutta ja ikäänkuin lohdutusta.\n\n\"Hyvin kuivaa ja yksitoikkoista.\"\n\nSiitä sitten jatkui keskustelua. Hänkin kertoi kesäisiä muistojaan ja\nvälisti Hannan kanssa nauroi niille vehkeille, joita he siellä maalla\nolivat tehneet. Mutta enimmin hän oli innostunut luontoon.\n\n\"En minä ikinä olisi uskonut, että Suomen kesä voisi olla niin ihana.\nMenneen kesän vietin Florensissa, mutta minulla ei ole sieltä\nhauskempia muistoja kuin tuolta sydänmaaltakaan.\"\n\n\"Mutta viettäisittepä kesää minun syntymäseudullani, sitten vasta\noppisitte oikein nauttimaan kesäyöstä ja suurenmoisesta luonnosta.\nMahtava leveä joki, joka koskisena laskee tuntureilta, korkeiden\nvuorien välistä luikerrellen; viheriäiset louhikkosaaret, ja\nkallioisilla rannoilla pitkää petäjikköä ja partaista kuusta! Tullapa\njokea alas kesäyönä, kun valoa tulvii vuorien lomitse ja aurinko\nhetkeksi katoaa jonkin korkeamman kukkulan taa, silloin tuntuu kuin\neläisi valon iäisessä maassa, jossa hyvät henget keveästi liikkuvat,\npuhaltaen yön suloon lempeää rakkauttaan...\"\n\n\"Olenhan kuullut useiden kiittävän kesäyön kirkkautta. Jos ensi kesänä\njohonkin matkustan, on ensi matkani kauas Pohjolaan.\" -- -- --\n\nPekka, Hanna ja minä lähdemme häntä saattamaan.\n\nHänen kotinsa on kaupungin rannassa, vanhanaikuinen puutalo, jossa\nhänen isävainajansa kaupallaan kokosi rikkautensa. Mutta puodin portaat\novat nyt poissa, ja entisestä puodista on tehty salonki.\n\nHyvästiä jättäessä puserran hänen kättään tavallista lujemmin...\n\nKun palasimme, sain kuulla, että hän jälleen aikoi äitinsä kanssa\nmatkustaa ulkomaille, parantuakseen alkavasta keuhkotaudista.\n\n\"Sitäpä minä en koskaan olisi uskonut, että hänellä on keuhkotauti\",\nsanoin minä Hannalle.\n\n\"En minäkään sitä uskoisi, mutta viime vuodenkin hän oli ulkomailla\nterveytensä takia. Hän palasi vasta keväällä, kuten muistat\", selitti\nHanna.\n\n\"Miksen minä sitä muistaisi. Vai ulkomaille taas! Onnellinen se, joka\npääsee kotinurkkia ulommas katsomaan.\"\n\n\"Mutta hän ei ensinkään haluaisi matkustaa. Hän viihtyisi mieluummin\nkotikylässään. Mutta lääkärit ovat niin määränneet, ja hänen äitinsä\ntahto on, että lääkärien määräyksiä noudatetaan\", sanoi Hanna.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSenkin jälkeen olen hänet usein tavannut, ja me olemme kuin tietämättä\nlähestyneet toisiamme.\n\nMinä olin jo kauan päättänyt, että sanon sen hänelle, ennenkuin hän\nmatkustaa pois. Minun on helpompi elääkseni, vastatkoon mitä tahansa.\n\nJa nyt olen sen sanonut, nyt olen kuullut tuomioni...\n\nAjatuksia polttaa, sydän lyö rajusti, lamppu palaa ynisten ja minä\nsoudan tuolissani hermostuneesti...\n\nMitä hän vastasikaan?\n\n\"Jos teissä on kykyä, niinkuin luulen, niin julkaiskaa teos, jolle\nannetaan arvoa; sitten vasta olen teidän, mutta sitten kokonaan\nkuolemaan asti.\"\n\n\"Mutta minä en siihen pysty.\"\n\n\"Te pystytte. Heti kun annatte tiedon, että olette onnistunut, heti on\nvastaukseni valmis.\"\n\nJa hänen puserrettuaan rohkaisevasti kättäni me erosimme. -- -- --\n\nKoetan nukkua, mutta unta ei tule, mieli palaa kuin tulen liekissä,\nsydäntä polttaa hehkuva hiillos.\n\nMistä aloittaa kertomus? Mikä aineeksi ottaa?\n\nEtevät kirjailijat, joiden nimi oli tuttu koko maalle, olivat\nkäsitelleet kansan elämää jo niin monelta puolelta, että siihen ei enää\nollut mielestäni lisättävää. Ja muita aiheita en niinkään pystyisi\nkuvaamaan.\n\nMiksen ollut ennen koettanut kyhätä pitempää kertomusta? Ehkä olisin\nminäkin onnistunut yhtä hyvin kuin moni muu vasta-alkaja? Eiväthän ne\nolleet hyvinkään häävejä nekään kirjat, joita viime keväänä ilmestyi.\nNuorten kirjailijain esikoisia. Mutta ne olivat kuitenkin saaneet\nkustantajia. Tottapa niissä oli jotakin uutta ja alkuperäistä, jota en\nollut huomannut.\n\nMutta jos ottaisin kuvatakseni kappaleen omasta elämästäni? Siinä\nkuitenkin oli elämän armotonta totuutta, syviä lankeemuksia ja\nvähitellen saavutettuja voittoja synnin orjuudesta. Mutta rakkautta\npuuttuisi.\n\nTaikka jos muistoissani eläisin lapsuuteni ajan, kertoisin kotini ja\nonnellisen oloni siellä, kuvaisin tutun kylän vuoren kyljessä, kylän\nympärillä pellot, korkean jokitörmän ja kuohuvat kosket?\n\nMinun _täytyy_ yrittää. Minua odottaa ääretön palkinto, varma elämän\nonni ja suloinen impeni.\n\nEiköhän löytyisi vielä tuon tylsyneen sydämen kammioista käyttämättömiä\nvoimia? Minun pitää kaivaa ne esille, käyttää työhön jok'ikinen voiman\nkipinä. Minä en vielä saa sortua!\n\nYö kuluu kuumissa ajatuksissa, rasittavassa tuskassa ja epätoivossa.\n\nAamun valjetessa tuli Pekka puheilleni. Askeleista jo tunsin hänet, kun\nhän meluten aukaisi oven.\n\n\"Terve taas! Toivonpa, että olet nukkunut hyvin ja nähnyt hauskoja\nunia?\"\n\n\"Ei juuri, hyvä veli.\"\n\n\"Miten kävi? Puhuitko mitään? Ellet ole nyt sanonut, olet suurin narri\nmaailmassa. Hän rakastaa sinua, siitä olen varma. Puhu, selitä,\nveikkonen! Olisinpa minä sinun sijallasi, kyllä minä näyttäisin.\"\n\n\"Ei hän ole niinkään voitettavissa kuin näyt luulevan.\"\n\n\"Selitä! Mitä tapahtui?\"\n\nMinun täytyi Pekalle selittää, mitä neiti Mäen kanssa olimme puhelleet,\nsitten kun Pekka erkani, selittää viimeiseen asti.\n\n\"Enkö minä sitä sanonut, että hänellä on omat, omituiset vaatimuksensa.\nMutta vähät siitä! Sinulle ei ole kuin kuukauden työ, niin sinulla on\nkaunokirjallinen teos valmiina, ja silloin sinä olet onnen poika!\nSellainen tyttö ja sellaiset rahat! Sinä saat elää herrain elämää ja\nmatkustaa maita ja mantereita! Vai pani konna sellaiset ehdot! Jotakin\nsinne päin minäkin olin ajatellut hänen vaativan. Hän on ylpeä,\nnäetkös! Siksi ne eivät nämä tämän kaupungin herrat häntä miellytä.\nVaikka onhan niissä siistejäkin miehiä sentään. Et usko, kuinka\nsaakelin sukkela hän on pilkkaamaan kaikkia niitä, joilla naama\npunottaa hyvinvoinnista, jotka juovat tuutinkinsa, syövät hyvin ja\nkantavat ihravatsaa! Juopot ovat hänen kauhistuksensa, mutta niissäkin,\njotka harvoin maistelevat, on vain harvoja, joita hän pitää miehinä...\nElä puhu mitään... kyllä hän on senkin saanut tietää, että sinäkin olet\nollut ryyppymies, mutta tietää hän senkin, milloin olet parantanut\nelämäsi... Ei hän minullekaan anna komplimangeja! Sanoo minua\nhenkilöksi, joka ei tunne kuin oman persoonansa hyvinvoinnin ja elää\nhauskoissa unelmissa, että vatsa kasvaa pyöreäksi virkavatsaksi ja...\"\n\n\"Sinä olet epäilemättä ottanut hyviä aamuryyppyjä tänne lähtiessäsi.\"\n\n\"En yhtään. Mutta minusta tuntuisi niin hyvältä, että sinäkin tulisit\niloisemmaksi ja että sinun kävisi hyvin. Olet niin alakuloinen ja\nsynkkä. Mutta tänä iltana hän tulee meille, tule sinäkin vielä!\"\n\n\"Jospa tulisin. Nyt minun suruni, Pekka parka, vasta alkaakin.\"\n\nPekalle uskon salaisuuteni ja tunteeni. Hänelle on niin turvallista\npuhua. Hän käsittää niin hyvin, mitä tunnen, vaikka hymyilee leveästi\njoutavuuksilleni. Hänen takanaan ovat salaisuudet niinkuin suuressa\neloaitassa, jonka jykevä ovi väännetään lukkoon raskaalla\nrauta-avaimella. Hänen leveä suunsa ja pitkä, musta partansa ovat\nminusta kuin avoin aitta, johon turvallisesti saa kalleutensa kätkeä.\nMutta kun aitan ovi sulkeutuu, on se luja kuin kallion kiiltävä kylki.\n\nIllalla siistin pukuni ja vilkaisen kuvastimeen. Ei näy kasvoissani\nmitään, mikä ilmaisisi älyä. Mutta jos tunne olisi niin väkevä, että se\nvoimistaisi järkeä!\n\nOlen kalpea ja unisen näköinen, ja katse on väsynyt ja tylsä.\n\nVielä kerran siis häntä näkemään, sanomaan hyvästit!\n\nPekka on siirtynyt salista, äiti häärää keittiössä, ja Hannallekin\ntulee jokin asia poistua.\n\nMe jäämme kahden, me sinuttelemme toisiamme. Hän on levollinen,\nrakastettava, mutta samalla on hänessä jotakin selittämätöntä ylpeyttä,\nvoimaa, jolla hän hallitsee tunteensa. Mutta jos hän rakastaisi\nniinkuin minä, ei hän kykenisi olemaan noin levollinen. Hänen\nsilmissään on kummallinen, outo ilme, jota en ennen ole huomannut.\nNäyttää kuin hänen silmäteränsä tähtäisi suoraan sydämeeni tulisesti ja\nnuhtelevasti, mutta samassa silmänräpäyksessä se ilme muuttuu lempeäksi\nja herttaiseksi, palmikko keikahtaa olan yli ja ohimolle, korvan\nviereen pujahtaa kihara.\n\n\"Niinkö todellakin?\" kysyn minä.\n\n\"Niin. Äitini puolella on paljon keuhkotautisia, ja sieltä kai se\nkoituu minullekin. Isäni oli vankka ja terve kuin kanto. Muuten minä en\nitse tunne mitään taudistani, ja minusta tuntuu kuin äiti ja lääkärit\nolisivat väärässä.\"\n\n\"Niin minäkin uskon.\"\n\nMutta hän huomaa sen sanomattoman tuskan, joka minua vaivaa, ja\nlohduttaakseen hän sanoo:\n\n\"Hyvä poika! Olen sen jo huomannut sinusta ennenkuin muutimme maalle.\nSinä olet huono salaamaan tunteitasi. Luuletko, etten joka rivillä\nnähnyt sinua, kun luin 'Väinämöisestä' lastujasi. Minä ajattelin: voi\nsitä raukkaa, hän rakastaa minua niin... että minun täytyi heltyä...\"\n\n\"Rakastatko minua tämmöisenä?\"\n\n\"Sinä tiedät, että olen ylpeä, se on perintö isävainajaltani. Minä en\nsinussa mitään moiti. Olethan uljas nuori mies, ja edessäsi on vielä\ntulevaisuus. Sinua pidetään etevänä, sen olen kuullut. Mutta pystytkö\nluomaan jotakin kokonaista kuvaa, elävää ja luontevaa? Jos sen teet,\nniin minä olen sinun... sinun yksin. Silloin rakastan sinua enemmän\nkuin koskaan olet voinut aavistakaan. Mutta nyt sen ymmärrät: minun\nystäväni tulee olla vähän enemmän tunnettu, nerokas, elegantti ja\nrakastettava. -- Sinusta tulee ihanteeni, jos itse tahdot.\"\n\nHän puhuu lämpimästi, ja hänen sielukkaat silmänsä loistavat viehkeästi\nja kiehtovat, huumaavat minut salaperäisellä loistollaan.\n\n\"Mutta jos arvostelu moittii teostani, jos en saa ainoatakaan\npuolelleni?\"\n\n\"Mutta jos minä arvostelen hyvin, voit luottaa minun ystävyyteeni.\"\n\nTunnen oudon voiman salamana lentävän povessani, paisuen ja leviten\nolemukseni läpi. Niinkuin onnen ovet näkisin avoinna sanon siihen:\n\n\"Minä koetan. Jumala, joka tuntee tuskani, auttaa minua. Puolen vuoden\nkuluttua on minulla varma tieto...\"\n\n\"Tulen heti luoksesi... heti kun kuulen, että olet saanut teoksellesi\nkustantajan.\"\n\n\"Mutta muutoin et?\"\n\n\"En. Minä rakastan sinua niin paljon, että tahtoisin sinut semmoiseksi\nkuin olen ihanteeni kuvitellut. En kärsi, että minulle sanotaan: raha\nteki miehen sokeaksi.\"\n\n\"Sinä kunnon tyttö! Sinä kutkutat kunnianhimoani, mutta määräät minut\nsamalla suurimpaan epätoivon tuskaan.\"\n\n\"Suorita työsi pian, ja sinun tuskasi ja minun ikäväni loppuvat\nsamalla. Meille aukenee silloin uusi, ihana elämä, jonka suloa emme\nkumpikaan vielä käsitä.\"\n\nMinut valtaa outo tunne. Alkaa hämärtää silmissä, ja raukaisevana\nviettinä kulkee läpi olemukseni hurja rohkeus. Tempaan hänet\nluokseni... ja puserran hänet tätä onnetonta, rajua rintaani vasten\nepätoivoisen hätäilevällä hellyydellä. -- -- --\n\nHän on istunut pianon luo ja puhelee Hannan kanssa. Pekka polttelee\nsikaariaan keinutuolissa ja minä istun niin, että voin nähdä\nsivultapäin hänen kasvonsa ja pitkän palmikon, jonka tupsu on valunut\nrinnalle.\n\n\"Soita vielä kerran! Soita sitä samaa...\"\n\nHän soittaa. Se on surullinen valssi, ja minusta tuntuu kuin sävel\npainuisi luihin ja ytimiin. Mutta soittaessaan ei hänkään salaa sitä,\nmitä tuntee, ja siksi hänen soittonsa on kuin eksymättömän lemmen\nikuinen aamulaulu. Hänen kasvonsa loistavat, silmissä palaa hehkuvan\nsielun ilme, ja näyttää kuin vartalo värähtelisi...\n\nJos saisi vielä kerran sulkea hänet syliinsä, ainoan kerran ja sitten\nkuolla! Minä luopuisin mielelläni elämästäni... olisinhan saanut\nrakastaa häntä. Mitä sitten, jos loppu tulisikin niin pian...\n\nJos saisi istua tuohon hänen vierelleen ja kertoa kaikki ja kietoa\nkätensä hänen kaulaansa...\n\nMutta hän on kerran sanonut sanansa, ja vaikka näyttää siltä, että hän\nsoittaessaan heltyy, lämpenee ja sortuu tunteeseensa, ei hän muuta sitä\nvastausta, jonka on minulle antanut.\n\nMutta jos saisin laskea pääni hänen syliinsä, itkeä siinä ja vielä\nkerran pyytää... Me pakenisimme täältä pois, eikä meidän onnestamme\nkukaan mitään tietäisi... Mutta hän ei sittenkään armahtaisi minua...\nminun piti vielä muuttua, jalostua, uudistua...\n\nJos nyt lähenisin häntä hiljaa takaapäin, suutelisin otsalle ja\nsanoisin: ystäväni, elä jätä minua! jos sen tekisin, pitäisi hän sen\nheikkoutenani, jota ei antaisi anteeksi...\n\nParempi onkin, että hän saa tuossa soittaa rauhassa... hänen jokainen\npieninkin piirteensä syöpyy mieleen ja kuva uppoaa sydämen syvyyteen,\nsinne asti, jonne ei vielä mikään muu tunne ole tietä löytänyt...\n\n\nII\n\nVeljeltäni, joka oli isäntänä lapsuuteni kodissa, sain kirjeen ja\ntietoja syntymäseudultani. Vähän väliä hän muisti minua, tuo kunnon\nveli, joka paljon vaivoja kärsittyään on päässyt huolettomaan,\nrauhalliseen asemaan. Ja vaikka meidän tiemme ovat kulkeneet niin eri\ntavalla ja kummankin kehitys niin eri alalla, on keskenämme aina\nvallinnut veljellinen, vilpitön rakkaus. Hänellä on nyt oma perhe, oma\ntalo ja oma karja. Koko kirje on niin tyytyväistä mieltä täynnä, että\ntunnen melkein kuin kateutta. Sato on ollut hyvä, heinävuosi\nerinomainen, ja hän on lisännyt karjaa.\n\n    'Jos sinäkin vielä kerran haluaisit käydä täällä', kirjoittaa\n    Matti, 'niin olet tervetullut, oli yö tai päivä, kesä tai talvi.\n    Me muistamme sinua usein, ja vaimoni tiedustelee, joko olet nainut.\n    Vankempi sinä olisit ollut talon mieheksi ja terveempi kuin minä,\n    mutta isävainaja sanoi sinua teräväpäisemmäksi ja siksi sinut\n    pantiin kouluun. Kyllä minäkin nyt tulen toimeen. Meillä on jo\n    rahaa pankissakin ja säästäen saamme lisää. Karjallamme on ollut\n    erinomainen onni, ja pellot ovat nyt mainiossa kunnossa. Ei minulta\n    ole tullut puita istutetuksi niinkuin halusit, mutta se sinun\n    pihlajasi on paljon kasvanut, se ulottuu yli räystään. Nyt se on\n    marjoista punaisena. Iloista on lähteä talvelle, kun aitta on\n    täynnä. Tule tulevana kesänä meille. Minä korjautan ullakkokamarin\n    sinua varten. Meiltä kaikilta paljon terveisiä. Muista joskus\n    meitäkin.\n\n    Sinua aina muistava veljesi\n\n                                           _Matti Petäjävaara_.'\n\nKirjoitan heti vastauksen, iloitsen heidän onnestaan ja siitä, että he\novat saaneet viljavan vuoden. Matille panen ristisiteenä kirjan\n\"Tuomaskuonan käyttämisestä\".\n\nHe eivät aavista siellä kotona, missä tuskassa minä täällä olen. Voin\nhyvin kuvitella heidän elämäänsä näin syksyllä. Aamulla Matti herättää\nväen riiheen ja menee itse ruunallaan kyntämään. Emäntä toimittaa\neinettä. Päivä on kirkas, puissa näkyy jo kellertäviä lehtiä. Lampaat\non laskettu vainiolle, ja navetan edessä seisoo paimenpoika eväsmytty\nkainalossa, odottaen lehmien uloslaskuaikaa.\n\nRiihestä tultua saunotaan. Matti on kylän saunasankari. Lavalta alkaa\nväki vähetä, kun Matti alkaa huutaa löylyä, ja pahoin kirkuen pakenevat\nnaiset saunan vierustalle.\n\nIllalliseksi on ohrapuuroa ja rieskamaitoa.\n\nMatti käy ennen maatapanoaan vilkaisemassa naurismaahansa, että näkyykö\nvarkaita.\n\nSe on rauhallista, iloista, onnellista ja tyytyväistä elämää. Ja niin\nvapaata!\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen alkanut kirjoittaa. Olen päässyt käsiksi aiheeseen, ja minusta\ntuntuu, että onnistun. Päivät kuluvat toimistossa, mutta illoilla\nmyöhään istun työni ääreen ja varhain aamulla taas jatkan. Vähän väliä\nminut kuitenkin valtaa epätoivo. Kaikki mitä olen kirjoittanut näyttää\nniin tylsältä ja ennen sanotulta, ja vaikka mietin ja ponnistelen,\nkoettaen kuvata niin, että luonteet olisivat selvät, tuntuvat ne\nkuitenkin kummallisilta. Mutta minä pyyhin pois ja aloitan uudelleen...\n\nAinoa, joka tietää mitä hommailen, on Pekka. Hanna ei ole saanut tietää\nmitään. Pekka on viisaasti salannut kaikki, eikä sisar aavista minun\ntoimiani.\n\nPekka pistäytyy usein luonani, samoin minä Pekan kotona, niinkuin\nennenkin.\n\nEräänä iltana tulee Pekka taas luokseni. Hän on hyvällä tuulella\nniinkuin tavallisesti.\n\n\"Sinulle lämpimiä terveisiä! Sisareni sai juuri vasta kirjeen Alicelta.\nHe ovat onnellisesti päässeet matkansa perille. Hän ikävöi Suomeen\ntakaisin, sanoo siellä alkaneensa tuntea pistoksia rinnassaan.\"\n\n\"Kiitos, kiitos!\"\n\n\"Pian kai sinäkin saat häneltä tietoja. Kuinka paljon olet jo\nkirjoittanut? Täällähän on paksulta kuin pöytäkirjoja. Joutuisa\nkynämies sinä näytkin olevan. Luepas minulle taas mitä olet\nkirjoittanut.\"\n\nJoka kerta, kun Pekka käy luonani, hän vaatii minua lukemaan\nkyhäyksiäni. Kunpa vain muutkin arvostelisivat siihen suuntaan kuin\nPekka! Hänen mielestään se on erinomaista.\n\n\"Ole varma siitä, että sinun on helppo saada kustantaja. Tuolla tavalla\neivät muut vielä ole kirjoittaneet!\"\n\nHän tahtoo lohduttaa minua, että voimani pysyisivät pirteinä ja ettei\nmieleni lannistuisi, tuo kunnon toveri.\n\n\"Ennen joulua voit jo lähettää tuon kustantajalle.\"\n\n\"Minä koetan.\"\n\nPäivät menevät, kertomus kasvaa, sivu liittyy sivuun, arkki arkkiin.\nPekka käy luonani harva se ilta. Joka kerta hänellä on lohduttavia\nsanoja: hän kehoittaa, kiittää ja ylistää.\n\nMutta _häneltä_ ei kuulu kirjettä.\n\nPimeinä öinä, kun ei tule unta, on elämäni ikävää ja tuskallista.\nTuntuu siltä, että kaikki se tuleva onni, jota ajattelen ja jonka\nsaavuttamiseksi työskentelen, käy yhä epävarmemmaksi, muuttuu uneksi ja\nutukuvaksi. Olisinko minä ansainnutkaan sellaista iloa? Ja jos se\ntoteutuisi... miltä tuntuisikaan elämä?\n\nMelkein pyörryttää, kun ajattelen sitä todeksi, mikä nyt kuvana\najatuksissa pyörii, mutta on kuin kaukainen kuiske sanoisi sen\nmahdottomaksi ja tuntematon voima olisi tielläni pidättämässä.\n\nJa vaikka kokoan kaikki voimani ja tuskissani päätän, että sen täytyy\nonnistua, valtaa mieleni aina lopuksi se pelonsekainen tunne, joka\nsydäntä kaihon edellä tärisyttää.\n\nMiksi hän ei lähetä edes riviä lohdutukseksi, vai eikö hän arvaa\nkärsimykseni tuskaa? Vai voiko hän tuntea ja aavistaa, kuinka ääretön\nminun lempeni on!\n\nMutta eräänä päivänä saan kirjeen. Siinä on ulkomaan postileima, kuori\nhieno ja osoitteessa reipasta käsialaa... Se on häneltä...\n\nKädet vapisevat, ja sydän lyö niin rajusti, että tuntuu kuin rinta\nhalkeaisi...\n\nSiinä on valokuva ja vaalea hiuskihara. Kuva on onnistunut erinomaisen\nhyvin. Silmissä on tuo omituinen ilme, jota ei voi selittää, sillä\nsamalla kun siinä näyttää olevan tulista tunnetta, voisi sitä pitää\nylpeän sielun hehkuna.\n\nKasvot ovat samat herttaiset, vähän laihemmat, mutta niin kumman hienot\nja suloiset...\n\nHiukset ovat kutriset ja kammatut uuteen muotiin...\n\nJa kirje!\n\n\"-- -- -- Olen säästänyt kirjettäni, että ehdin saada mukaan valokuvan,\njonka varmasti lupasin. Olen laihtunut ja tunnen kipuja rinnassa, mutta\nluultavasti pian paranen tuosta vähäisestä viasta. Kuinka ikävöin\ntäältä takaisin! Kuinka työsi menestyy?\" -- --\n\nTästä puoleen käy työni vielä paremmin. Kirjoitan siitä hänelle ja\nkerron lyhyesti kertomuksen sisällön...\n\nUnissani näen hänet usein. Minulle tulee silloin aina hillitön halu\nsaada pusertaa häntä sydäntäni vasten, että sen autio tyhjyys saisi\nkerran täytensä ja se kuluttava kaiho, joka imi mehun sielusta, saisi\nlohdutuksen.\n\nKerran olin hänen kanssaan veneellä soutelemassa. Oli kesäyö. Joki oli\nvanha tuttu minulle, kaukaiset kukkulat ystäviäni. Me soudimme poikki\njoen toiselle rannalle, josta kallionkylki nousi suorana ylös. Saarista\ntuoksui heinäin haju, ja lämmin usva levisi laaksoihin. Minä kerroin\nhänelle koko elämäni tarinan, näytin kotini vuoren kupeella ja sanoin,\nkuinka sanomattomasti häntä rakastan... Mutta äkkiä hän katosi venheen\nperästä... ja vuoren laidasta alkoi kuulua hänen soittonsa... Soudin\nsitä soittoa kohden, mutta kuta lujemmasti vedin, sitä edemmäksi soitto\npakeni, ja minä heräsin tuskalliseen huutooni...\n\nToisella kerralla olimme Repojärven rannalla syntymäkylässäni. Siinä\noli uusi punainen pirtti kumpulalla pitkäin petäjäin keskellä ja\nalempana notkossa sauna. Se oli meidän kotimme. Meillä oli peltoja\njärven rantaan asti ja niittyä ahteen takana korvessa. Saunan ovesta\ntyöntyi paksu savu. Me istuimme pirtin edustalla, ja minä kerroin\nhänelle kuluttavasta ikävästäni ja pitkistä hetkistä, joina olin häntä\nodottanut. Mutta äkkiä hän katosi viereltäni ja minä juoksin hänen\njäljessään ja heräsin.\n\nPäivällä olen hajamielinen ja usein saan esimieheltäni nuhteita\nhuolettomasta työstäni. Mutta minä en mitään voi, sillä minusta tuntuu,\nettä minussa ei enää ole entistä voimaa ja miehuutta.\n\nPuolipimeinä talvipäivinä johtuu usein mieleeni, että olen väärällä\nuralla. Tuntuu siltä, että jos olisin siellä kotikylässä, olisi\nRepojärven rannalla tupa ja peltotilkkuja ympärillä. Talvipäivät\nhiihtelisin metsissä ja kesäisin viljelisin peltojani ja raivaisin\nkorpeen niittyjä. Siinä kuluisivat vuodet vanhuuteeni asti.\n\nMutta toiselta puolen tuntui kateutta niitä tovereitani kohtaan, jotka\njo olivat mikä missäkin virassa ja elivät rauhallista elämää. Minun\nelämäni oli aina ollut rauhatonta, semmoista epämääräistä harhailemista\nsinne tänne. Lukujen jatkamisesta ei tullut mitään, ja tämä\nsanomalehtitoimikin tuntui vastenmieliseltä.\n\nEikö minussa ollut voimaa mihinkään?\n\nToivoivathan ne toverit minusta ennen hyvääkin miestä, etevää ja\nmonipuolista, ja ihastuksissaan kehoittivat minua kirjailijaksi. Mutta\nen ollut sitäkään yrittänyt ennenkuin nyt.\n\nMonta kallista vuotta oli mennyt hurjassa elämässä, ja pieni perintöni\noli lopussa.\n\nMinun täytyi leivän tähden ottaa tehdäkseni mitä sain. Nyt olin jo\nentisestä hurjistelusta luopunut ja vahvasti päättänyt hankkia jonkin\ntoimeentulolähteen.\n\nEnnen joulua lähetin kertomukseni kustantajalle ja pyysin vastausta\nniin pian kuin suinkin.\n\nOi, kunpa onnistuisin! Se olisi ensimäinen voittoni, ja jos sen saisin,\nunohtaisin kolkon entisyyteni ja aloittaisin uutta elämää, uutta\nonnellista elämää. Mutta minusta oli tainnut jo mahti kulua, ja se,\nmihin olin taitoni ja kykyni koonnut, oli ehkä hulluutta ymmärtäväisten\nsilmissä.\n\nTuskallisena, puolihulluna levottomuudesta odotin vastausta, odotin\ntuomiotani. Ja hän, joka etelän sulossa odotti tietojani, hän kai\ntoivoi myöskin. Liian suuri onni se minulle olisikin. Eihän elämä\nolisikaan kuin aamun ihanaa punotusta, jos tuumani toteutuisivat. Liian\nkorkealle kai aioin lentää.\n\nMutta onnistuivathan muiden yritykset ja hommat, Pekankin. Kuka olisi\nsilloin uskonut, kun koulun penkillä istuimme, että hän pian on kelpo\nvirkamiehenä, kun minä elää kituutan köyhää elämää. Ja kuitenkin\npidettiin minua paljon nerokkaampana ja lupaavana nuorukaisena.\nTavalliset ihmiset menestyivät, ja niitä se onnikin auttoi,\npotkaisemalla vastamäessä. Nerot saivat tulla toimeen omin voimin, ja\nsiksi niistä niin moni joutui hukkaan ja kuoli ja katosi\ntietämättömiin.\n\nTuskallisia viikkoja kuluu, mutta vielä ei kuulu vastausta, josta\nriippuu tulevan elämäni onni. Usein tulee halu kertoa salaisuuteni,\nnähdäkseni oliko armahtavaisuutta ihmisissä. Mutta toiselta puolen\ntuntuu siltä, että ellei oma ansio auta, tämäkin todellisuus muuttuu\nunelmaksi, niinkuin olivat ennenkin kaikki muuttuneet.\n\n\nIII\n\nOn jo kevätpuoli talvea.\n\nMielen jännitys, tuskallinen odotus ja rasittava epätieto ovat\nveltostuttaneet minut niin, etten enää jaksa ajatellakaan syksyisten\ntoiveitteni toteutuvan. Kirjoitan kustantajalle ja kysyn kertomukseni\nkohtalosta.\n\nEi riviäkään vastaukseksi!\n\nJa _hän_ on tiedustellut Hannalta... ja sanonut odottavansa tietoja\nminulta. On kertonut, että hänen terveytensä on yhä huononemaan päin...\n\nEn raivoa enkä vihastu, mutta sydämen pohjalle laskee hyinen halla\nroutansa, joka jäätyy siellä jäätymistään. Viha alkaa kasvaa mieleeni\nja kolkko tyhjyys ajatuksiini...\n\nJa peläten joutuvani vielä kerran epätoivon valtaan alan rakentaa\nuusia tuumia mielessäni. Minusta tuntuu, että olen kovan onnen\nhylky, ettei tule yhtään päiväpaisteista päivää elämässäni. Teinpä\nja yritin mitä hyvänsä, aina on tielläni kova onneni. Kovan onneni\noikkuja on sekin, että jouduin tänne maailman rantaa kulkemaan, etten\nsaanut elää siellä, missä synnyin, että jouduin väärälle uralle... Ja\nlohdutellakseni itseäni mietiskelen, minkälaista olisi, jos elelisin\nsyntymäpaikoillani...\n\nEi olisi tätä rasittavaa, sielua ja ruumista kuluttavaa tuskaa, ei\nunettomia, pitkiä öitä. Eivät hurjat haaveet mieleni rauhaa häiritsisi\neivätkä jäisi järkevät ihanteeni toteutumatta. Minulla olisi oma kotini\nRepojärven rannalla, missä poikasena syksyisin satimia ja loukkuja\nvirittelin ja talvisin hiihtelin jänislangoilleni! Olisi oma pirtti\nsiellä ja peltoja pirtin ympärillä...\n\nMutta miksen vielä voisi toteuttaa tätä lapsuuteni unelmaa? Miksen\nvoisi jättää tätä entistä vaiherikasta, mutta onnetonta elämääni tänne\nmaailmalle ja siirtyä pois tästä ilmasta ja elämästä, jotka rääkkäävät\nminut kuoliaaksi? Enkö voisi unohtaa näitä tuskia ja kärsimyksiäni, kun\nkulkisin tuttuja kivikkopolkuja ja kallioinen seutu kaikuisi ja metsä\nystävällisesti humisisi?\n\nJa kun kerran olen siitä ajatuksesta kiinni saanut, vahvistuu uskoni ja\ntoivoni paisuu. Teen jo ajatuksissani kuvan tulevista päivistäni ja\nyksinäisestä elämästäni ja kirjoitan veljelleni uusista tuumistani.\nHän antaisi minulle palstan Repojärven rannalta. Mäen rinteelle\ntekisin peltoni, korpeen niittyni, ja pirttini veistäisin sille\nkivikkokumpulalle, josta näki kauas eteläisille ilmoille.\n\nSillä vaikka en mitään varmasti tiedä, on minussa ainainen pelko, että\nkaikki ne rohkeat toiveet, joita talven kuluessa olin mielessäni\nhautonut, jäävät toteutumatta, sillä niin mahdottomilta ne minusta nyt\ntuntuvat. Ja siksi minä valmistaudun ottamaan vastaan mitä hyvänsä ja\nvarustelen ja karkaisen itseäni. Olkoon isku kuinka kova tahansa ja\nsattukoon vaikka keskelle sydäntä! Valmis olen kuulemaan rakkaimpien\ntoivojeni hukkuneen. Sillä minä olen tottunut vastuksiin ja siihen,\netteivät unelmani koskaan ole toteutuneet, ja siksi en pelkää enkä\nvapise tulevankaan vaaran edessä. Se vain helpottaa, että saan\nvarmuuden, saan taaskin katsoa silmästä silmään todellisuutta, kylmää\nja armotonta...\n\nTulkaa, viestit, kertokaa kamalinta totuutta, ilmaiskaa hukkaan menneet\nunelmani ja iskekää nuolenne sydämeeni...!\n\nNiin lohduttelen itseäni, ja yhä varmemmaksi käy uskoni, että olen\nkovan onnen mies, ja yhä selvemmin tunnen, että minun pitää päästä pois\nnäistä oloista ja tällaisesta elämästä. Tämä on minulle vierasta, ja\nsiksi kai kaikki oli minulle vastaletta ja onnettomuutta.\n\nAinoa, joka tietää suruni ja kalpeat toiveeni, on ystäväni Pekka. Mutta\nen ole hänellekään kertonut uudesta tuumastani enkä siitä, että aion\npian muuttaa muille maille, missä minua ymmärrettiin paremmin ja\ntoivoin vielä päivän minullekin paistavan.\n\nMuutamana kevätiltana saapuu kirje veljeltäni. Siinä on vastaus\nkysymykseeni:\n\n\"Mielellänihän minä annan sinulle Repojärven ympäristöineen\",\nkirjoittaa hän. \"Mutta luulen sinun piankin kyllästyvän siihen iloon,\nkun joudut asumaan kylän taakse. Vaikka varmasti siellä on hyvää maata\nja kalavesi hyvä, niinkuin muistanet. Asunet meillä, kunnes saat\npirttisi valmiiksi, ja koetan minäkin puolestani auttaa sinua\nhommassasi. Kumma vain on, ettet viihdy siellä, missä eläisit\nhuoletonna herrana ja helpommalla. Mutta tee tahtosi. Kyllähän\ntäälläkin elät, jos sinussa vielä on entinen miehuus.\" --\n\nKoko kirje on rakkautta täynnä, veljellistä, vilpitöntä ystävyyttä.\nMutta veli ei aavista eikä arvaa minun tilaani. Minun taisteluni on\nhänelle tuntematon, samoin kuin ne tunteet, jotka minussa riehuvat.\nMutta kun kerran selitän syyn kummalliseen muutokseeni, olen varma,\nettei hän minua väärin ymmärrä.\n\nMatin kirje vaikuttaa hyvää, ja helpotuksen huokaus pääsee rinnastani.\nSiellä on hiljainen, yksinäinen onneni, siellä voi elämä kulua\nhiljalleen, rauhallisesti, tyynesti. Vuosi on siellä kuin päivä, ja\nystäväni rakastavat minua. Vaarojen laella laulelen, kun kuljen salojen\nhalki, ja talvi-illoin soitan kanneltani yksinäisen elämäni iloksi...\n\nKun ei tämäkin toivo vain muuttuisi unelmaksi?\n\nPekka tulee juuri luokseni, kun olen jo kolmanteen kertaan lukenut\nMatin kirjeen. Hän ei ole iloisen eikä huolettoman näköinen niinkuin\nennen. Sillä hän aavistaa, että kärsin, että jok'ikinen hetki on kuin\nistuisin tulisilla hiilillä. Ja siksi hänkään ei voi iloita, vaan\ntahtoisi huojentaa surujani.\n\n\"Etkö ole vieläkään saanut mitään tietoja kertomuksesi kohtalosta?\"\nkysyy hän arasti eikä uskalla katsoa minua silmiin.\n\n\"En mitään.\"\n\n\"Se vanha heittiö... Ovatko ihmiset hulluja, kun eivät mitään... Vai ei\nvieläkään... No sitä suurempi on ilosi, kun sieltä kerran tulee\nmyöntävä vastaus.\"\n\n\"Elä enää puhu koko asiasta. En toivo ensinkään. Ja onhan hirmuista\najatella ja tuntea, että hän siellä etelän sulossa vartoo tietoja! Eikä\nminulta mitään kuulu. Mennyttä on kaikki... mutta kyllä minäkin pian\njätän tämän kaupungin ja hautaan itseni erämaan yksinäisyyteen. Sillä\nminulla on taas uusia, oikein romanttisia tuumia.\"\n\nJa minä kerron Pekalle tuumani ja vakuutan niin tekeväni...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKevät tekee tuloaan, ja valon valta enenee. Mutta minun sydämessäni on\ntalvi, ja routa jäytää siellä. Ennen iloitsin kevään tulosta, kun\ntuntui, että mieli keveni, sydän lämpeni ja routa suli. Mutta nyt on\nkuin vainoaisivat minua kaikki, niinkuin hartioita painaisi hirmuinen\ntaakka ja rintaa ahdistaisi koko elämän pettymys. Ei ole kevään taivas\nniin lempeä kuin ennen, ja kevätaamut ovat kuin päiväpaiste\nhautakummulleni. Nousee välisti kysymys, miksi juuri minun piti kaikki\nnämä tuntea, kokea? Miksi sattuivat kaikki vastaleet minun tielleni?\nMutta sillä lohduttelen itseäni, että voihan olla minulla lähimmäisiä,\njotka tuntevat ja kärsivät samoin. Mutta he eivät valita. He yrittävät\nyhä uudestaan.\n\nOlinko minä valittanut? Olinko miehen lailla kestänyt?\n\nEn.\n\nMutta nyt tahdon kestää ja nyt olen saanut kalliin kokemuksen. Minä en\nenää milloinkaan toivo liian paljoa.\n\nKun muuttolinnut saapuvat ja visertelevät, on minusta niinkuin niiden\nlauluissa kuulisin sanomia häneltä... että hän odotti ja odotti... Mitä\nhänelle kertoisin?\n\nRohkenisinko avata koko sydämeni? Kun kertoisin hänelle alusta asti\noman elämäni pilviset päivät, kun saisin hänelle selittää pienenkään\nsirun siitä tuskasta, jota olen tuntenut, siitä taistelusta, jota olen\ntaistellut, ehkäpä hän lämpenisi. Kun suoraan sanoisin, ettei minussa\nole sitä voimaa ja kykyä, jota hän toivoi, etten voinut kuvata sitä,\nmitä tunsin, ehkä hän lämpenisi ja rakastaisi minua oman onnettomuuteni\ntähden.\n\nJa tuntien oudon voiman itseäni pakottavan, alan sommitella hänelle\nkirjettä. Kerron elämäni alusta asti ja salaamatta pienintäkään,\nselitän kovan onneni ja että olin lakannut toivomasta, kun olin päässyt\nvarmasti selville siitä, ettei minussa ole sitä älyä eikä lujuutta,\njota hän sanoi miehessä ihailevansa. Mutta en salaa sitäkään, kuinka\narmottomasti kärsin, kuinka pohjattoman syvä lempeni on, kuinka tuska\nja suru jäytävät minusta palan palan perästä...\n\nKun saan kirjeen valmiiksi, tuntuu kuin ajatukset jäähtyisivät ja\nmielen jännitys herpoaisi. On kuin lohdutuksena se, että nyt olen\nkuvannut tilani. Tulkoon tuomioni koska hyvänsä ja minkälainen hyvänsä,\ntämän epätoivon, tämän sanomattoman tuskan vertainen se ei voi olla.\nSillä vaikka kuoleman isku tulisi, olisi sekin monin kerroin parempi\nkuin nykyinen tilani...\n\nKevätöinä sommittelen kirjettäni, yhä uudelleen sitä kirjoittelen.\nMietin joka sanaa, joka lausetta, ovatko ne aivan yhtäpitäviä\ntunteitteni kanssa. Sillä tahdon olla suora ja rehellinen, ilman mutkia\nja joutavia korulauseita...\n\nMutta kummallista on, etten saa kirjettä lähetetyksi, vaikka se jo on\nollut valmiina monta viikkoa. Aina on kuin joku pidättämässä ja\nikäänkuin oudot voimat minussa mellastaisivat.\n\nMutta eräänä päivänä otan sen matkaani, kun lähden toimistoon.\nMennessäni joudun kulkemaan postikonttorin ohi, voinhan pistäytyä\nsisälle jättämään kirjeeni.\n\nMutta konttori on vielä suljettu, ja niin jää kirje vieläkin\npovitaskuuni.\n\nPäätoimittaja on pahalla päällä. Korjausluku on suoritettu huonosti, ja\neräs uutinen on kahdessa eri paikassa samalla sivulla.\n\n\"Tämmöinen hutiloiminen ei kelpaa\", sanoo hän ankaralla äänellään. \"Jos\nolisitte juoppo, niin arvaisin teidän olleen kohmelossa. Mutta kuinka\nselvä mies voi näin olla sokko, sitä en tosiaankaan ymmärrä. Yleisön\nvaatimukset kasvavat... niin että parasta taitaa olla...\"\n\n\"Parasta on\", jatkan minä ikäänkuin olisin edeltäpäin aavistanut hänen\najatuksensa.\n\n\"Parasta olisi\", jatkaa hän, \"että tästä puoleen koetatte\nhuolellisemmin tarkastaa lehteä\".\n\nOlin odottanut hänen sanovan, että minun on parasta hakea muuta tointa.\nMutta hän ei sanonutkaan.\n\nJa hän kääntää selkänsä ja lähtee toiseen huoneeseen. Silloin minä\nsanon vuorostani:\n\n\"Eikö olisi vielä parempi, että erkanen ajoissa, niin ettei lehtenne\njoudu minun tähteni kärsimään?\"\n\nMutta hän ei vastaa mitään, vaan sulkee oven kylmästi ja jättää minut\nyksin toimistoon.\n\nMutta kesken kaikkia tehtäviäni unohdun mietteissäni katselemaan ulos;\nsiellä näkyy pohjoisesta palanen taivasta ja lähellä avointa merta...\nTuon meren yli kelmeän taivaan alle mieleni tekee...\n\n\nIV\n\nSe päivä ei milloinkaan mene mielestäni... Kesä oli jo alussa. Puissa\npuhkesi lehti, vihreä oli puistojen nurmi, ja laivakulku oli alkanut.\n\nYhä vieläkin oli kirje taskussani; en ollut pannut sitä menemään.\n\nIstuin asunnossani avoimen akkunan luona laitakaupungilla. Siitä sopi\nnähdä, kuinka junat humahtivat kahteen suuntaan, puhaltaen, viheltäen\nja puhkuen. Etelään menevä juna oli aina kuin ilkkumassa minulle, se\nvihelsi pilkallisesti, ja näytti kuin siitä nouseva savu tahallaan\nhärnäisi minua, joka yhä jäin tänne...\n\n-- Nyt on kohta kaunein kesä... lieneepä nyt suloista illoin ja aamuin\nsiellä Repojärvenkin rannalla, -- tulen äkkiä ajatelleeksi.\n\nSamassa astuu posteljooni huoneeseeni, pitkäviiksinen ja kolkon\nnäköinen. Juuri sellainen, joka on tottunut tuomaan kolkkoja uutisia\nihmisille, tuntematta minkäänlaista sääliä toisten onnettomuutta\nkohtaan.\n\nHän vetää esille paksun käärön, ojentaa sen minulle ja sanoo:\n\n\"Tässä näkyy olevan käsikirjoituksia.\"\n\nOlen huomaavinani hänen suupielessään ivaa ja tihrusilmissä riemua.\n\n\"Jaha... kiitos vain!\"\n\n\"Täällä on myös kirje... ulkomaalta näkyy olevan...\"\n\nHän antaa kirjeenkin, mutta sattuu samalla katsomaan minua... ja\npoistuu pian, muistamatta sanoa hyvästiäkään...\n\nNyt on siis tuomioni tullut.\n\nRepäisen käsikirjoituksen auki. Ei mitään selitystä, ei riviä, ei\nsanaa, miksi se lähetettiin takaisin. Se on ikäänkuin pienennyt\nmatkallaan, ja armottoman kylmästi se on kääritty rullalle, aivan kuin\nolisi tahdottu nimenomaan painaa unholaan kaikki se, mitä olin työllä\nja vaivalla sommitellut...\n\nAjatuksissani polttaa, sydän hakkaa armottomasti, ja vapisen niin,\netten ole saada kirjeen kuorta rikki. Ja ikäänkuin en oikein käsittäisi\ntaikka olisin jo ennen tiennyt mitä odotan, luen kirjeen, jonka hänen\näitinsä on kirjoittanut. Junat viheltävät ja ilkkuvat, ja savu\nriemuitsee voitonvarmana. Kaduillakin joku nauraa ja juttelee ääneensä.\nMutta minä jatkan kirjeen lukemista kuin houreissani:\n\n\"... se tapahtui niin odottamatta ja melkein vastoin kaikkien lääkärien\ntoiveita. Hän ei vielä hourinut silloin, kun hän kertoi minulle Teidän\nja hänen keskinäiset suhteensa, joista en ollut aavistanut enkä tiennyt\nmitään. Kuulin tyttäreni usein ikävöivän takaisin kotiin, mutta\ntunteensa hän salasi tarkkaan. Silloin, iltaa ennen kuolemaansa, hän\nkertoi kaikki ja sanoi joka hetki odottaneensa Teiltä kirjettä. Mutta\nTeiltä ei tullut mitään. Koko ajan houriessaan hän puhui Teistä ja\nkirjasta, väliin joutuen kauheaan tuskaan. Hänen viimeiset sanansa\nolivat: 'Ei Urho rakastakaan minua... ei kuulu kirjaa'...\n\n\"Jos tämä sanoma on Teillekin kova isku, niin helposti voitte\nkuvitella, miltä tuntuu minusta, kun kadotin ainoan lapseni. Ehkä olisi\nsittenkin ollut parempi jäädä kotimaahan, ehkä ei tauti olisi niin pian\nsaanut valtaa siellä kuin täällä. Minulla on lohdutuksena se, että olen\nkaikki koettanut, säästämättä itseäni. Jumala koettelee meitä kaikkia\nkovasti. Hänenpä tuomioonsa meidän raukkojen täytyy tyytyä. Syvässä\nsurussani en jaksa enempää. En tahdo Teitä tuomita. Hauta sovittakoon\nkaikki...\"\n\nKirjeessä on vieläkin joku rivi, mutta sitä en näe. Alkaa hämärtää\nsilmissäni, ja huoneeni näyttää kummallisen pimeältä. Kuulen junien\nvieläkin viheltävän, ilkkuvan ja usahtelevan... Yksi ainoa ajatus on\nminulla selvänä ja tulee kuin helpotuksen huokauksena sydämen pohjalta:\n\n-- Oi, parempi on, että haudan synkkyys sinut peittää, sillä nyt sinun\nei tarvitse nähdä ja tietää, ettei minussa ollutkaan sitä miehuutta, ei\nsitä neroa eikä kykyä, jota minulta odotit!\n\n\nV\n\nTie nousee korkealle mäelle, mistä jo näkyy syntymäkylä niin ihmeen\nherttaisena ilta-auringon paisteessa. Pellot jo vihannoivat vaarojen\nkyljissä, ja joen saaret hohtavat kuin silkkisen sametin peittäminä.\nTuttu kylä tutun joen törmällä!\n\nTuuli, joka puhaltaa vastaan, on herttainen ja lämmin, vaikka tulee\nsuoraan tuntureilta. Se hyväilee niin kodikkaan suloisesti hipiääni, ja\ntuntuu siltä, että hengitys käy keveämmin ja musta mieli valkenee...\n\nTänne mäelle näen kauas, ohi kotikylän tuonne asti, missä kukkulat ja\nkapeneva taivaanranta liittyvät yhteen. Vaarojen välitse luikerrellen\njoki kulkee ja puskee voimakasta vuollettaan alas suvantoon...\n\nLännen ilmat ovat lämpöisen usvan peitossa, ja pohjoisesta puhaltaa\nkotoinen tuuli! Paista, päivä, ja puhalla, tuuli... kaipaavan mieleni\nja itkevän murheeni iloksi...\n\nMäeltä laskee tie alas laaksoon, ja kylä ilmestyy eteen. Siitä peltojen\nkeskeltä tie menee tutun kylän halki ja nousee mäelle taas...\n\nJo näkyy syntymäkylä aivan lähellä, jo ovat kivet tuttuja, jo on metsä\ntuttavani, ja entiset polut näkyvät siellä vielä...\n\nLinnut laulavat ja käki kukkuu ja ystävällisesti humisee kuusikko.\nMinusta tuntuu, että linnut laulavat minulle, käki kuin kadonneen\nonneni vuoksi, minua lohduttaakseen, ja kuusikko ikäänkuin viittailee\nluokseen.\n\nOn niin oudon suloinen tunne rinnassa, ja mieltäni raukaisee... Ne\nrakastavat minua ja ottavat osaa suruihini, viittaavat luokseen, kaikki\nentiset rakkaat paikat. Ikäänkuin sanoisivat, että me emme petä...\n\nMinä tulenkin. Olen jättänyt taakseni sen maailman, josta läksin\nkunniaa ja kuuluisuutta hakemaan. Sain palkakseni särjetyn sydämen ja\nsynkän mielen... Jos vielä tunnette minut... unhottakaamme ne vuodet,\njoina olimme erillämme, ja rakastakaamme niinkuin ennenkin onnen\naikoina...\n\nYhä iloisemmin linnut laulavat, kovemmin kukkuu käki ja ystävällisemmin\nhumisee kuusikko...\n\nTänne on kylän päähän tehty uusia torppia, joissa on vähän\npellonviljelystä ympärillä. Vanhoja tupia on purettu, ja paikoittain on\nentinen korpi muuttunut heinämaaksi, moni mäennyppylä on vankan oraan\npeitossa... Takalan Jussi on siirtänyt navetan ja tehnyt isomman\nsaunan... Pikku-Villekin on punauttanut pirttinsä, ja mikä on mitäkin\nuudistanut.\n\nMutta tuosta lähtee polku, joka kierrellen kylän takana olevan vaaran\nkupeita vie pitkän petäjikön halki Repojärvelle päin. Se on vanha tuttu\ntie, niin luikertavan mutkikas, kivikkoinen ja kaita...\n\nMinuun tulee vastustamaton halu ensin kulkea tuota polkua pitkin\nRepojärvelle, nähdäkseni onko järvi entisellään, onko kivikkokumpula\nsamanlainen kuin ennenkin ja näkyykö vieläkin Ison-Revon korkea huippu\njärven pohjoispäässä. Tahdon nähdä kaikki, ovatko niinkuin silloin, kun\npoikasena täällä kuljin ja kaiku vastasi huutoihini...\n\nPolku vie ensin pitkän männikön poikki ja nousee sitten vaaran rinnettä\nmyöten, metsään päin painuen. Toisella puolen vaaraa on hiekkakangasta,\nmissä polkuja haaraantuu joka suunnalle. Tässä minulla ennen oli\nsatimia... tuonkin petäjän ja kuusen välissä oli kerran, ja siitä sain\nmetson... tuossa oli satimia ja tässä ansoja...\n\nKuinka sanomattomasti nyt nautin ja kuinka keveältä kulkuni tuntuu!\nKuinka metsä tuoksahtelee, kun lännen ilmalta päivä kultailee puiden\nlatvoja!\n\nJa lintujen laulellessa astun täällä tutussa paikassa niinkuin\nennenkin. Hiljainen onni ja alakuloinen riemu täyttää sydämeni.\n\nJo vilahtaa vähän järven tyyntä vettä tuolta puiden lomitse... ja äkkiä\nilmestyy eteeni pienoinen metsälampi, jonka pohjoiselta rannalta kohoaa\njyrkkänä Ison-Revon komeroinen seinä niinkuin jättiläisen repimänä.\nLoiva myötäle vie rantaan, josta pohottaa valkoinen hiekka.\n\nEtelän puolella maa on viettävä, ja korkea koivikkokumpula kohoaa\njärven rannalta. Siihen rakennan pirttini ja tuohon ojan partaalle,\njonka vesi poristen lirisee loitompaa lähteistä, saunani. Tässä on\npeltomaata, ja tuonne kuusikkokorpeen perkaan niittyni... Järvi on\nkalaveteni ja yksinäisen elämäni ilo...\n\nUnissani näin tässä pirtin, lämpiävän saunan ja hänet, joka kanssani\nistui pirtin kynnyksellä. Mutta nyt hän on poissa, ja minä olen yksin\nmonien muistojeni seurassa... Kunhan ensimäinen savu nousee oman\npirttini piipusta, kun ensi kylvöni orastaa, on se suuri palkkio ja\npettämätön lohdutus siitä, mitä olen kärsinyt...\n\nNäin minä tulevia päiviäni kuvittelen. Kesäisin viljelen maatani ja\nnokisten kantojen keskeltä palattuani lämmitän saunani. Kun käki kukkuu\nja linnut laulavat, lasken verkkoni järveen ja laulelen purressani.\nKallioinen seutu kuulee lauluni, ja kaiku kertoo kaihoni kaukaisiin\nkyliin. Rannan koivut ja korpien kuuset tietävät ikäväni ja ymmärtävät\ntuskani ja liikahtamatta, totisina kuulevat laulujani.\n\nNiin kuljen kesäisin ja syksyisin metsiä ja kiipeilen korkeimmille\nkukkuloille. Sieltä näen palasen sitä maailmaa, jossa sydämeni särkyi\nja nuoruuteni unelmat hajosivat, jossa näin lempeni aamuruskon\npunoittavan ja sitten illan varjoon uppoavan... palasen petollista,\npahaa maailmaa...\n\nTalvi-iltoina soitan kanneltani ja sepittelen lauluja omaksi ilokseni.\nKun kuu luo hopeansa permannolle ja huurteiset puut välkkyvät pirttini\nedessä, kuvittelen, että ne ymmärtävät soittoni ja arvaavat kanteloni\näänestä, että soittoni on suruista tehty, murehista muovaeltu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin minulle alakuloinen ystäväni kertoi ajellessamme lauhana talviyönä\npitkin talotonta taivalta.\n\n\n\n\nSYKSYINEN UNELMA\n\n\nEmäntä saattoi minut poikki porstuan tupaan, jonka seinät olivat vasta\nveistetyt ja ikkunanpielet maalatut. Sieltä tuoksahti vastaani\nhajuheinäin lemua ja raitista elokuun ilmaa.\n\n\"Tähän saisi vieras panna levolle\", sanoi hän ja osoitti minulle sänkyä\nperäseinällä.\n\nVakuudeksi hän vielä paranteli peitettä ja virkkoi sitten: \"Kun ei vain\nkylmä ahdistane.\"\n\nJa sitten hän poistui melkein hiipien ja vasta oven kiinni pannessaan\ntoivotti hyvää yötä.\n\nJään yksin huoneeseen.\n\nAlan hiljalleen riisuutua ikäänkuin samalla jo levätäkseni päivän\nvaivoista. Huoneen raitis ilma tuntuu kylmältä ja makaukset kuin\njäähtyneiltä. Mutta kuu kumottaa suoraan vuoteeseeni, valkoiselle\npäänpohjalle, joka näyttää niin lepoa suovalta ja miellyttävältä.\nAkkunan toisessa pielessä on toinenkin sänky. Siihenkin on vuode\nvalmistettu valkoisine päänpohjasineen. Seinällä sängyn kohdalla on\npari valkoista naisen röijyä...\n\nOlen kovin väsynyt. -- Nyt lepo oikein levolta tuntunee, -- ajattelen\nvuoteellani, kun oikaisen jäseneni suoriksi ja mielihyvästä\nhaukottelen.\n\nMutta kuinka lieneekään, ei unta tunnukaan tulevan eikä väsymyskään\nrasita. Melkein tietämättäni alan muistella kuluneen päivän tapahtumia\nja sitä taivalta, jonka poikki vasta olen tullut. Kirkas kuutamo sopii\nniin hyvin valaisemaan seinälle, jolle nuo kaksi valkoista röijyä on\nripustettu... ja vuoteelle, joka näyttää kuin jotakin odottavan...\n\nVarhain aamulla olin taipaleeni aloittanut suuren järven rannalta,\nlahden lompalosta, jossa oli talo harjun niskalla.\n\nIsäntä saattoi minut veräjälle, joka oli pellon päässä, ja neuvoi:\n\n\"Tästä kun lähdet, niin polku vie... ja pitäisi siellä olla pilkkojakin\npuissa... seuraa polkua... ja kuivat tästä ovat maat kävelläksesi, ja\npuolitiessä on haltiain kivi... ja hyvästi nyt...\"\n\nNiin hän minua neuvoi, ja minä läksin seuraamaan polkua, joka alkoi\npainua metsään ja näytti kiikkuvan vaaran päälle. Mutta ei se vielä\nlaelle noussut, vaan luikerteli kaasikon halki ja ilmausi äkkiä suon\nlaitaan.\n\nSiitä kierteli suon rantoja ja nousi taas kuiville maille, hiekkaiselle\nkankaalle ja siitä hongikon poikki yhä korkeammalle. Ja melkein vaaran\nlaelle se nyt nousikin, mutta jätti sittenkin korkeimman huipun\nkäymättä... Sieltäkin näkyi jo maailmaa, näkyi ääretöntä, suurta ja\nyksinäistä kiveliötä, joka nyt oli niin äänetön ja rauhallinen kuin\nolisi saarnan aika. Ja edempää päilyi se suuri järvi, jonka lahden\nlompalosta viimeksi olin lähtenyt... Se oli kuin suuri, sininen silmä,\njoka ei uskaltanut ummistua, vaan jonka täytyi valvoa ja vartioida\nerämaan äärettömyyttä... Valvo minunkin askeleitani, suuri, sininen ja\nsileä järvi!\n\nNyt alkoi polku olla vaivaloista, se nousi ja laski, puski korpiin ja\nkorvesta taas kiikkui äkkijyrkkänä ahteen selkään. Sieltä päilyi pieniä\nlampia molemmin puolin laaksoissa, vilahtaen puiden lomitse. Ne ovat\ntänne kuin eksyksiin joutuneet suuren vaaran kylkeen. Kuvittelen, että\nne ovat muodostuneet suuren vaaran kyynelistä, kun se syysmyrskyssä\nhätäilee... Kun tunturien tuulet ulvovat, myrsky pauhaa ja erämaa\nraskaasti huokailee, silloin tuo suuri vaara itkee... ja lammet ovat\nsen kyynelien jätteitä...\n\nMutta äkkiä ottaa polku uuden suunnan. Se alkaa luikerrellen ja\nlouhikoita kierrellen kohota edessä olevalle korkealle vuorelle. Nyt se\nkohoaakin huippuun asti...\n\nSepä vasta maailma, jonka täältä näen! Oikea erämaa! Tuollaisia\nkukkuloita! Ne ovat paljaspäisiä nuo kukkulat, korvain tasalta vasta\nalkaa metsä, ikäänkuin ne tahtoisivat aina olla hiljaisessa\nrukouksessa...\n\nPäivä on jo iltapuolella, mutta tahdon levähtää tässä hetken, sytyttää\npiippuni ja olla yksin täällä erämaassa kaukana maailmasta ja\nihmisistä. Tekee hyvää sielulle ja ruumiille, kun tietää, ettei kukaan\nnäe eikä kukaan kuuntele. Taivaskin on niin suopea ja sydämellinen ja\ntaivaanrannat totiset. Lapinkin taivas tuolla pohjoisessa on kuin\nkatuisi talvellista kylmyyttään ja itä tuntisi kuinka sateinen oli\nollut. Etelän taivas on sininen ja sievä, ja sieltä tulee vähän väliä\nkeveä tuulahdus...\n\nPuolivälissä saavun haltiain kivelle. Siinä kuuluvat asuvan kaikki\nerämaan haltiat, kiven kultaisissa saleissa. Kiven laelle en pääse,\nmutta istahdan viereen. Eivät kai ne pahastu siitä, että yksinäinen\nmatkamies levähtää tässä tuokion. Voi, en minä erämaalle mitään pahaa\ntahtoisi. En hentoisi oksaa katkaista, sillä minä rakastan sitä\nkotinani, onnelanani, jonne pahasta maailmasta pakenen...\n\nJa minulle tulee siinä istuessa sanomaton kaiho ja ikävä. Mielessäni\ntuntuu, että minunkin elämäni on kuin tämä polku, jota olen kulkemassa.\nYksin tämäkin kiertelee erämaan halki, samoin kuin minäkin yksin vietän\neloni ilottomia päiviä...\n\nMinua alkaa siinä niin uuvuttaa, että tahtoisin jo jättää kaikki: tämän\npolun, ympäröivän erämaan ja koko maailman... Mutta samassa muistan\nisännän varoituksen:\n\n\"Siinä haltiain kivellä sinua alkaa uuvuttaa. Mutta elä sinä siihen\nnuku, sillä sitä haltiat pitävät pahana.\"\n\nSe johtuu nyt mieleeni, ja minä putkahdan äkkiä pystyyn ja jatkan\nmatkaani.\n\n-- Tämän taipaleen päässä lienee suuri järvi ja talo niemessä tai\nlahden pohjukassa, -- ajattelen kulkiessani.\n\nPolku vie minua nyt pitkin vaarain rinteitä, lepikoiden ja lehtojen\nläpi. Jo on koivu kellastunut, jo on polullekin joku lehti varissut.\nIllan tullen ilma viilenee, päivä laskee, ja lempeä hämy ilmaantuu\ntaivaanrannoille. Yön verho kasvaa pohjoisesta ja kätkee kuin viittaan\nsinisen taivaan... Kiiruhdan askeleitani, ja ennenkuin osaan aavistaa,\ntulee järvi näkyviin ja talo, jonka kujalle polkuni vie suoraan...\n\nNyt olen jo vuoteessa, mutta miksi minua ei nukuta? Mietin ja arvailen,\nja kummallinen kaiho tulee mieleeni. Tuntuu kuin vartoisin jotakin...\nVoinhan vapaasti miettiä ja tarinoida itseni kanssa. Ja taas\nkuvittelen, että se polku, jota olen tullut, on kuva entisestä\nelämästäni... Tästä puoleen on polku tasaisempi ja maisemat vähemmän\nvaihtelevia... samoin minunkin elämäni rauhallista ja hiljaista hautaan\nasti...\n\n... Tässä huoneessa asuu kaiketi talon tytär, ja hänen ovat nuo\nvalkoiset röijyt seinällä... Miksei hän tule tänne luokseni ja puhele\nkanssani elämän iloista?\n\nKuvittelen, että hän on kaunis. Hänellä on lempeät siniset silmät ja\nvankka vaalea tukka...\n\nEntä jos olenkin juuri häntä hakenut! Jospa hän onkin se, jota olen\nkaiken ikäni rakastanut? Minä tahdon hänet mukaani, sitten jatkamme\nmatkaa kahden kesken polkua pitkin, hän edellä, minä perässä... Me\ntulemme tänne erämaahan takaisin...\n\nKoetan katsella seinälle, missä röijyt äsken kuun valossa välkkyivät.\nMutta kuu on siirtynyt, ja sen alle on kasvanut suuri musta pilvi, joka\njo pimittää sen alimmaista reunaa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla tulee puhe taipaleesta, jolle aion lähteä.\n\n\"Eikö olekin tasaisia maita tämä seuraava taival?\" kysyn emännältä.\n\n\"Kyllä tästä vielä on aivan kiveliötä. Samanlaista, jota eilenkin\ntulitte.\"\n\nSiinä oli siis toivoni ja unelmani!\n\n\"No missä teidän tyttärenne on, jonka röijyt näkyvät riippuvan tuolla\ntuvan seinällä?\"\n\n\"Eihän meillä olekaan kuin yksi tytär, ja hänkin on naimisissa toisen\njärven rannalla.\"\n\nYksin siis taipaleelle! Samanlaista on tieni taas, ja yksin ja\nystävättä erämaita kuljen. Tasoittuneeko koskaan taipaleeni,\nkohdannenko koskaan kultaista impeäni?\n\n\n\n\nSUURI SIELU\n\n\nHän oli saapunut kuin tuulispää etelästä tänne pohjoiseen.\n\nKun hänet ensi kerran tapasin, hämmästyin aika lailla. Muutamin sanoin\nhän kertoi, mikä hän oli, mistä kotoisin ja miksi aikoi tulla ja olikin\njo hyvällä alulla.\n\n\"Säveltäjäksi olen syntynyt!\" päätti hän ja napsutteli sormiaan.\n\nHän oli näet otettu tänne väliveisaajaksi. Hän oli äskettäin\nloistavasti suorittanut lukkari-urkurin tutkinnon, ja hänelle oli\nsanottu, että hänessä on siementä johonkin suureen, mistä hän ei vielä\nitsekään ollut selvillä. Hän sanoi sepittävänsä runoja, piirustelevansa\nmaisemia ja säveltäneensä laulujakin. Hän herätti heti ansaittua\nhuomiota ja keräsi ympärilleen ihailevan seuran.\n\nEnsimäiseksi hän perusti lauluseuran, jollaista ei niillä mailla ollut\nkoskaan ennen ollut. Mutta hänen hehkuva intonsa vaikutti\nympäristöönkin, ja vähässä ajassa hän oli saanut toimeen ihmeitä\nlaulussa.\n\nHänen erinomainen taitonsa johtaa laulua, hänen loistavat lahjansa\nvaikuttivat laulajiin kuin sähkö, arveli hän.\n\nHän oli päättänyt antaa konsertin laulajineen. Se olisi hänelle\nkehittävää, kun saisi olla johtajana, sillä siten hän harjaantuisi\nesiintymään hienommankin yleisön edessä.\n\nTapasin hänet pari päivää ennen kuin hänen oli määrä mennä\nkenraaliharjoitukseen. Hän oli huolissaan, sillä häneltä puuttui\ntahtipuikko.\n\n\"Enkö näytäkin joukon johtajalta... katsohan... ja katso silmiä ja\nhuomaa kuinka hiuksien tulee olla\", sanoi hän ja näytti, lyijykynä\nkädessä, kuinka tahtipuikkoa liikutellaan...\n\nTotta tosiaan. Kyllä hän epäilemättä oli syntynyt säveltäjäksi. Tukka\npystyssä kuin harjakset, silmät säkenöivät, vasen käsi kupeella kuin\nsiipiponka ja koko muu olento notkuvana ja väräjävänä...\n\n\"Huomaa nyt... katsos... näin tulee käden olla kupeella... näin pitää\nvartalon notkua, ja näin on tahtipuikkoa pideltävä... Mutta mistä\nhemmetistä saan tahtipuikon...?\"\n\n\"Eikö joku nikkari osaisi sellaista sorvata\", esittelin minä.\n\n\"Kas vain! Kun en ole sitä hoksannutkaan! Et sinä taidakaan olla niin\ntyhmä kuin näytät\", kiitteli hän minua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTahtipuikon hän oli saanut. Se oli osunut tulemaan tarpeeksi pitkä ja\ntarpeeksi paksu. Mutta huolissaan hän oli taas, ja kenraaliharjoitus\noli juuri tulossa. Tahtipuikko oli näet puunvärinen. Se täytyi saada\nmustaksi, vaikka henki menköön. Nauraisivathan sille harakatkin... Ja\njokainen näkisi, ettei se ollut Saksasta, mistä hän oli sanonut\nodottavansa tahtipuikkoa.\n\n\"Mutta kun ei pidä oleman maalaria koko kylässä, ei koko\npitäjässäkään... Tämä on surkeaa perukkaa... pois minä täältä lähden...\nlähden Helsinkiin taiteen hehkuvaa ilmaa hengittämään... Voi tätä\nkurjaa maaseutua... Voi leivätöntä Lappia...\"\n\nKoetin tyynnyttää häntä.\n\n\"Onhan sentään muutakin mustaa kuin maalia\", huomautin.\n\nHän ikäänkuin otti kuullakseen.\n\n\"Jos esimerkiksi koettaisi mustata noella.\"\n\n\"Aivan niin. Nokihan esimerkiksi on mustaa\", innostui hän, ja taas sain\nhäneltä suuret kiitokset kekseliäisyydestäni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKenraaliharjoituksen hän oli päättänyt pitää kansakoululla ja luvannut,\nettä yleisöä sai tulla niin paljon kuin mahtui.\n\nJa merkillinen ilta, \"harvinainen tilaisuus\", on vihdoin tullut.\n\nHän on kuin siipiä vailla. Hohtaa ja hoppuaa, ja helmat hulmuavat kuin\nmyrskyn käsissä. Hän on kaikin puolin sellainen kuin oikean säveltäjän\ntulee.\n\nHän seisoo laulajain keskellä... ottaa ääntä ja antaa ääntä... Käsi käy\nkupeelle, hiukset nousevat pystyyn, vartalo keijuu ja posket\nvärisevät...\n\nJopa kajahtaa laulu... Tahtipuikko heiluu niinkuin sodassa sapeli, ja\nsuu auki kuin kirkon ovet hän panee parastaan...\n\nMutta äkkiä tapahtuu hänessä kummallinen muutos... Otsaan ilmestyy\nmusta täplä... sitten himmenevät posket... ja laulun lomasta kuuluu\nsipinää...\n\nHän huomaa sen. Hän silmää käsiään ja näkee niissä nokea... joku lurjus\nnauraa... Mitä tämä on? Mitä on _tämä_, kun eivät älyä taputella\nkäsiään... ja naurua kuuluu yhä enemmän... Hän käy tukkaansa ja huomaa\nsitten... ja iskee tahtipuikon säpäleiksi...\n\nSe oli hänen ensimäinen konserttinsa näillä mailla eikä hän olekaan\ntoista täällä antanut.\n\nEn ole häntä tavannut enkä hänestä mitään kuullut. Ehkäpä hän ei enää\npyrikään säveltäjäksi, vaan johonkin muuhun suureen, mihin hänessä oli\nniin paljon siementä.\n\n\n\n\nHALLAA PELÄTESSÄ\n\n\nHeinänteko oli loppunut.\n\nHän palasi Takasuolta viimeisiä heiniään latoon panemasta, ja elokuu\noli jo lopullaan. Poutaa oli ollut koko päivän, taivas kirkas ja\npilvetön, mutta tuulen henki oli ollut pohjoisessa ja nyt illan tulien\ntyyntynyt.\n\nHän käveli ripein askelin polkua pitkin, joka kuivia maita hakien\nkierteli jänkkiä, kaasikoita ja silmäkkeitä kankaiden poikki ja johti\nTakasuolta kylään. Kontin kannakkeet painoivat olkapäitä, ja metsässä\nhaittasi jo pimeäkin kulkua. Ilta alkoi jo loppua, hämy muuttui yhä\nsankemmaksi, ja ilma tuntui kylmenevän. Taivas oli kirkas, ja siellä\ntäällä vilkkui jo joku tähtikin. Ei pilveä näkynyt etelällä eikä\npohjoisellakaan...\n\nHän silmäili taivaalle ja tunsi, kuinka ilma oli kylmennyt ja tuuli\ntyyntynyt. Ettei vain tulisi hallayö! Hän säpsähti ja sai kuin uusia\nvoimia kävelläkseen.\n\nHän oli sieltä kylältä pienen talon omistaja. Ahkeruutensa avulla ja\nsäästäen hän oli saanut oman maatilkun, mutta velkaa oli jäänyt. Oli\nollut näinä vuosina niin paljon kuluja, ettei ollut kyennyt kuin osaksi\nvelkaa lyhentämään... Jos nyt tulisi halla ja veisi kaiken hänen\ntoivonsa...!\n\nHänen vankka, harteva vartalonsa värisi, kun hän muisteli entisiä\nhallan tuhotöitä ja niitä raskaita vuosia, joina oli täällä taistellut\nja ahertanut. Niukan hän oli saanut palkan kovasta työstään, ja kerran\noli halla vienyt niin, ettei siementäkään saanut.\n\nTänä kesänä hän oli toivonut runsasta satoa. Pellot näyttivät niin\nkauniilta ja lupaavilta. Kun viikon tai kaksi vielä saisivat tuleentua\nrauhassa, niin jyvä olisi valmis ja runsas sato tiedossa. Mutta jos nyt\ntänä yönä halla vie, niin kolkko talvi on edessä. Hän muisteli, kuinka\nvähissä kotona jo olivat viljavarat. Oli vielä pari leipomusta jauhoja\nja pari hehtoa ohria, aitan ullakolla, siemeniksi säästettynä...\n\nKuinka eläisi talven, pitkän talven?\n\nKovaa oli ollut Lompolan Antin elämä lapsuudesta asti. Ensin mierolla\nja sitten renkinä ja tukkilaisena. Mutta säästäväinen ja ahkera hän oli\nollut, ja mieli oli aina kaivannut omaa maatilkkua, jolla saisi kaiken\nkuntonsa yrittää... Ja hän olikin onnistunut ja saanut pienoisen talon,\nkaukana hallanarassa Perä-Pohjolassa.\n\nSiitä hän syventyi muistoihinsa, näihin kolmeen viimeksi kuluneeseen\nvuoteen, jonka ajan oli ollut naimisissa. Anna, hänen vaimonsa, oli\nison talon tytär, johon hän jo tukkilaisena tutustui. Anna oli ollut\nhento ja hemmoiteltu lapsi ja vanhempainsa silmäterä. Ja kun hän\nvastoin heidän tahtoaan meni Antille, hylkäsivät he hänet eivätkä enää\ntahtoneet hänestä kuullakaan. Mutta Annassa olikin enemmän voimaa kuin\noli luultu. Kun Antti toi hänet köyhään kotiinsa, itki Anna ilosta ja\nlupasi totutella ahkeraksi ja säästäväiseksi emännäksi...\n\nNämä kuluneet kolme vuotta olivat olleet niin hauskoja ja lyhyitä.\nVaikka puutteitakin toisinaan tuntui tulevan, eivät he kumpikaan\nnurkuneet, toivoivat parempia aikoja ja viljavampia vuosia. Säästäen\nolivat eläneetkin. Heinänteossa ja leikkuuaikana olivat pitäneet\npäiväläisiä. Mutta Antti ei ollut sittenkään kyennyt maksamaan kaikkea\nvelkaansa. Koron oli kuitenkin vuosittain suorittanut ja aina vähän\npääomaakin lyhennellyt. Mutta kuluneena talvena oli ollut työtä ja\ntuskaa, että sai koron maksetuksi... Kuinka kävisi tulevana talvena,\njos halla veisi viljan?\n\nItsensä vuoksi hän ei nytkään surrut, jos sekin kova vielä pitäisi\nkokea, että halla veisi kaiken toivon, mutta vaimonsa vuoksi hän\nhuolehti. Anna ei ollut sellainen kuin muut naiset. Hän oli niin hento\nja herkkä, että otti kaikki niin pahaksi ja usein itki sitäkin, että\nhänen, Antin, piti yli voimainsa raataa... Jos kaikki vie... Kuinka\nlohduttaisi Anna-parkaa, joka kaiken kesää oli toivonut sitä aikaa,\njolloin saisi satoisasta viljasta leipää leipoa! He olivat kumpikin\ntoivoneet... ja monesti jo iltaisin puhelleet, kuinka hauskaa olisi\ntalvelle lähteä, jos tulisi hyvä vuosi...\n\nAntti oli tällä matkallaan viipynyt jo kolme päivää, sillä hänellä oli\nollut paljon työtä heiniä kootessaan. Anna oli varmaan häntä vartonut\nja kai jo hyvin huolissaan, kun häntä ei alkanut kuulua ja taivaskin\nnäytti seestyvän...\n\nAntti nousi korkean vaaran laelle, josta polku kulki. Se oli\nlaajanlainen vaara; siinä körötti vielä huipulla muutamia kelohonkia,\njotka olivat siihen jääneet, kun kulovalkea entisinä aikoina siitä\nhävitti salskean männikön. Sieltä näki kauas laajaan, asumattomaan\nsydänmaahan. Hän istahti kivelle polun viereen vähän levätäkseen ja\nkaivoi piipun ja kukkaron esille. Vaaran laella tuntui ilma lauhemmalta\nkuin korven poikki tullessa. Mutta kirkas ja sees oli taivas, ja\npohjoisessa näkyi punertava vinkka kuin railo tumman meren laidassa.\nHiljaa, kuin nukuksissa, tuntui luonto olevan tai niinkuin aavistaisi\njotain oudompaa. Suuri, synkkä erämaa, joka lepäsi siinä hänen\nympärillään äänettömänä ja iltahämyn sumussa, näytti hänestä kaamealta\nja kylmältä kuin jättiläishauta, tahtoen kolkkoon poveensa kaikki ne,\njotka täällä työläästi kiskoivat jokapäiväisen leipänsä maan karusta\nkamarasta.\n\nMutta lännestä sentään jo vilkkui parin vaaran välistä palanen leveän\njoen kirkasta pintaa ja etelänpuolisilla vaarain kupeilla hienoa usvaa\nkuin keveää pilveä. Takaapäin, siellä, mistä Antti oli tulossa, siinsi\npienoinen järvi vaarain välistä kuin siihen puserrettuna ja sen\nrannoilla niitty, Takasuo... Antti oli vielä näkevinään oman\nlatonsakin, joka häämöitti metsän laidassa.\n\nHän kopisteli tuhan piipustaan, sovitteli kontin kannakkeita olkapäille\nja alkoi jatkaa matkaansa ripein askelin. Siitä laski polku vinosti\nvaaraa alas, jyrkimpiä kallionkielekkeitä kierrellen. Ja niin\nluikerrellen se vei laaksoon, jossa pysähtyi jänkän laitaan. Se oli\nkylmä suo, puuton ja pehmeä; sen poikki olivat niittymiehet kantaneet\npolkupuita. Siinä alkoi ilma tuntua kylmemmältä, ja siihen sopi\npohjatuuli vaarain välistä viimaamaan. Kun Antti astui porraspuille,\nsäpsähti hän, sillä ne olivat kuurassa. Vihvilä ja sara, jotka\nväkisinkin olivat suolle kasvaneet, toljottivat toikkoina ja kovina\nkuin kynttilät... Täällä oli jo halla hereillä, vaikka vasta oli ilta\nkäsissä...\n\nHän koetti jouduttaa kulkuaan. Hänestä tuntui kuin hän vielä ehtisi\njotakin pelastaa, jos pääsisi kotiin. Puolijuoksua hän pani suon\npoikki, nousi taas kanervaiselle kankaalle, hauskalle kuivalle maalle,\nja riensi kuin takaa-ajettuna mutkittelevaa polkua pitkin... Ei hän\nmuistanut väsymystään, ei tuntenut kontin painoa hartioillaan, ei\nsitäkään, että hän oli koko päivän tehnyt työtä, melkein mitään\nsyömättä, sillä eväs oli loppunut kesken. Hän muisti vain rakkaita\npeltojaan mäen laidassa, kotia ylempänä... muisteli rakastetun vaimonsa\nkasvoja ja suurten sinisten silmäin ilmettä... ja mieleen tuli hallan\nhävitystyön pelko...\n\nJa vihdoin loppui kanervainen kangas, ja polku nousi taas vaaralle.\nIlta oli ehtinyt yhä enemmän muuttua hämyksi, ja yhä useampia tähtiä\nalkoi vilkkua taivaalla. Ehdittyään korkeimmalle huipulle hän silmäsi\nsivulleen ja näki kuun täytenä ja kirkkaana nousevan kaukaisen\nLemovaaran kuusten takaa... niin kirkkaana kuin talvi-iltoinakin. Mutta\nedessään hän näki jo kotikylän, näki leveän vuolaan virran, pitkiä,\nkapeita saaria siinä ja latoja ja heinäsuovia saarten selillä. Kylä oli\nviettävällä joentörmällä, takanaan laaja ja luja vaara, jonka kyljiltä\npeltoja vilahteli. Hän oli näkevinään omankin kotinsa kylän yläpäässä\nja joudutti yhä kulkuaan...\n\nHän poikkesi valtapolulta, oikastakseen suoraan kotia kohden.\nOikopolkua mennen hänen tuli kulkea Känsä-Topiaksen pirtin sivu...\n\nTopiaksen pirtin ovi oli vielä selällään, ja akkunasta pilkahti\nsammuvan tulen viimeisiä silmäniskuja. Antti aikoi samaa vauhtia mennä\npihan poikki, kun kuuli nimeänsä mainittavan ja näki ukon seisovan\nkujalla, taivasta tähystellen.\n\n\"Vasta täällä kävi emäntäsi, Anna, tiedustelemassa... Tuntui olevan\nhuolissaan, että mihin olet joutunut... Mutta minä jo sanoin, että\ntulee se sieltä, kun saa heinänsä korjuuseen, ja pitkä on matkakin\nTakasuolta\", sanoi hän Antille.\n\n\"Olihan siellä työtä. Kun olin yksin, kävi latoon pano hitaasti ja\nhankalasti\", vastasi Antti ja astui hikeä otsaltaan pyyhkien Topiaksen\nluo.\n\nKuin ennen jo olisivat sopineet, alkoivat miehet tähystellä taivasta ja\nnousevaa kuuta, jonka ylälaita jo näkyi vaaran takaa. Katselivat\ntuokion eikä kumpikaan virkkanut mitään. Pahaa molemmat aavistivat.\n\nTopias vihdoin arveli:\n\n\"Jos pilven saisi etelälle, niin ei kaikki toivo olisi vielä mennyttä.\nVoisi alkaa aamupuoleen käydä tuulenhenki, ja jos vielä pilveäkin\nkasvattaisi...\"\n\n\"Miten lienee. Tullessani Kärmejänkän poikki olivat porraspuut kuurassa\nja heinänkorret jäässä\", sanoi Antti alakuloisesti.\n\n\"Niin, niin, sitä tietä se halla on ennenkin tähän kylään osannut\",\nvastasi siihen Topias surumielin.\n\n\"Kaikki vie!\" sanoi Antti kolkosti ja lähti huoaten astumaan kotiaan\nkohden. Hän syytti itseäänkin. Miksei hän aamulla, kun näki tuulen\nkääntyvän pohjoiseen ja taivaan seestyvän ja tunsi ilman kylmenevän,\njättänyt heinätyötään Takasuolla sikseen ja rientänyt kotiin! Hän\nolisi kuitenkin ehtinyt edes vähän leikata, siemenen verran...\nTuleentumattahan ne pellot vielä olivat, aivan vihantina, mutta ehkäpä\nniistä keräten sentään olisi jotakin saanut...\n\nHän oli ehtinyt aidan taakse, jonka toiselta puolen alkoi hänen maansa.\nHän näki jo peltonsa siinä edessään, ja rannempana pohotti kartanokin,\nvarsinkin pirtin katto, jota vaaran takaa nouseva kuu sopi hopeoimaan.\n\nMutta ehdittyänsä mäkipellolle, joka oli hänen paras viljantuottajansa\nja josta huonoinakin vuosina oli eroittamalla siemenen apua saanut, hän\nsäpsähti ilosta. Melkein puoli peltoa oli kuhilaalla... sievinä\npyrröinä siinä töröttivät kuun valossa... Anttia ihmetytti. Olisiko\nAnna...?\n\nOhi mennessään hän sivalsi kuhilaasta muutaman tähkän käteensä... Anna\noli kesken kaiken muun työnsä rientänyt pellolle... se raukka oli\nvarmaan raatanut yli voimainsa saadakseen edes siemenen verran\npelastetuksi... Voi sitä hyvää kumppania!\n\nJa jyvää tunnustellessa se tuntui pehmeältä, ja pusertaessa roiskahti\nsiitä valkoista maitoa...\n\n\"Jyvä on nyt alimmillaan\", virkkoi hän itsekseen ja riensi piennarta\npitkin kartanoon.\n\nKuistin ovi oli vielä auki. Hän meni hiljaa kuistin läpi, pääsi\nporstuaan ja avasi äänettömästi pirtin oven. Riisui kenkänsä kuivamaan\nja astui sukkasillaan heidän yhteiseen huoneeseensa, porstuan\nperäkamariin.\n\nAnna oli jättänyt kynttilän sammuttamatta ja nukahtanut Anttia\nodotellessaan. Mutta lämpimän illallisen hän oli huolehtinut uuniin.\nJunno, heidän pieni poikansa, nukkui omassa vuoteessaan. Antti sovitti\npeitteen paremmin pienokaisen päälle... katseli hetken pojan sieviä\nkasvoja... hymyili hiukan ja huokasi sitten syvään... ja lähestyi\nsitten vuodetta, jossa Anna nukkui. Tämä nukkui rauhallisesti niinkuin\nse, jolla on hyvä omatunto ja joka on tehnyt päivän työt. Kuinka kaunis\nAnna oli nukkuessaan! Tyttövuosien tumma puna oli poskilta vähän\nvaalennut ja ikäänkuin puhdistunut. Antti katseli häntä kuin pyhää\nolentoa ja tunsi syvällä sydämessään nyt rakastavansa vaimoaan enemmän\nkuin koskaan ennen. Kuinka se raukka oli kokenut raataa, vaikka\noli niin hento ja vähäväkinen! Ja kuinka hän huolehti heidän\ntoimeentulostaan... Kun vain saisi pysyä terveenä, että jaksaisi\ntehdä työtä, niin ei hänellä olisi hätäpäivää... Eivät ne sitten\npystyisi heidän onneaan hajoittamaan, kun hän saisi velan\nmaksetuksi... Olisipa nyt tullut runsas vuosi! Silloin hän saisi\nuudisviljelyksensä valmiiksi... uuden navetan lehmiä täyteen... ja\nottaisi palvelijoitakin, ettei Anna paran tarvitsisi heikoilla\nvoimillaan enää raataa...\n\nOnnellisessa mielessään hän tuli kuin huumauksiin. Hän istahti vuoteen\nlaidalle, suuteli Annan valkoista sileää otsaa ja pyyhkäisi pois\nkiharan, joka oli valahtanut ohimolle...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta aamulla auringon noustessa oli nurmi valkoisena huurteena, ja\npelloilta kimalteli kuin timantteja vihannoivien tähkäpäiden\nsiikasista...\n\nHalla oli jo käynyt -- ja ottanut kaikki...\n\n\n\n\nKUVA NIITYLTÄ\n\n\nKotivainiolla oli heinänteko jo loppunut, ja viikon alussa mentiin\nulkoniitylle Käkisaareen.\n\nMutta Viinikan isäntä, joka oli kylän toimeliaimpia, alkoi jo\nsunnuntai-iltana hommailla matkaan, että varhain seuraavana aamuna\nehtisi niittämään kasteen aikana. Vastahakoista oli palvelijoille\njättää hauskat sunnuntai-iltaiset huvinsa ja lähteä soutaa jykertämään\nKäkisaareen. Mutta isäntä ei helpottanut. Itse kantoi hän\nvenevalkamalle kaikki työaseet ja asetteli niitä veneeseen.\n\nKun isäntä oli lastannut ison kolmilaitaveneen, oli siinä kamaa ja\nkapinetta monenlaista. Tietenkin, kun aika talon väki lähtee viikoksi\nniitylle, pitää evästä olla. Keskellä venettä oli leipäsäkkejä ja\nkurnaaliastioita, ja veneen pohjalla törötti iso, leveäsäärinen pata\nkumollaan. Etukeula oli täynnä haravia, ja viikatteet olivat kyljellään\nperän puolessa.\n\nAuringonlaskun aikana työnnettiin vene vesille. Myötävirtaa se kulki\nvähillä soutamisilla. Isäntä itse istui perässä ja silmäili\ntaivaalle... Kaksi piikaa oli soutamassa, ja renki-Matti tupakoi,\nsäkkien päällä istuen, äänetönnä mossotellen.\n\nNäin oli äänettöminä kuljettu kotirannasta jo melkoinen matka, kun\nhuomattiin toisenkin niittyveneen olevan vesillä. Se oli Nyrkkisen\nemäntä, joka myöskin oli hommannut aikanaan matkaan. Jo suli\nrenki-Matinkin mieli, sillä olipa hänellä tuttavuutta Nyrkkisen piian\nTaavan kanssa. Ja veneet kun tulivat lähekkäin, niin Matti\nhaastelemaan:\n\n\"Huomenaamulla se niitto sopiikin, kun tulee sees yö, niin on aamulla\nvankka kaste heinässä.\"\n\nJa piiatkin arvelivat:\n\n\"Parasta se aina on illalla Käkisaareen lähteä.\"\n\nNyrkkisen väkeä tervehdittiin ja sitten kuljettiin yhtämatkaa\nKäkisaareen asti.\n\nViinikan ja Nyrkkisen niityt olivat rajatusten, vierekkäin. Jo oli\npäivä laskenut, ennenkuin ehdittiin perille, ja tuntui tulevan\nkolkonlainen ja usvainen yö. Eikä ollut yösijasta paljon haaraa.\nViinikan saralla oli sentään lähellä vettä, törmän hamarassa, lato,\nmutta tyhjä sekin. Alastomalta se näyttikin, kun suu selällään toljotti\ntyhjänä niittymiehiä vastaan. Tosin oli vähän heinänhuloa jäänyt\nhajanaisten parsien väliin, mutta kolkolta ja kylmältä tämä yösija\nnäytti.\n\nKannettiin kaikki kapistukset ladon luo ja syötiin kylmä illallinen,\njohon isäntä ei raskinnut voirasiaa aukaista. Nyrkkisen väki söi\nillallisensa veneessä, mutta tulivat sitten Viinikan latoon nukkumaan.\n\n\"Kyllä tässä tulevana yönä on pehmoisempi maata, kun saadaan heiniä\nvuoteeksi\", arveli Matti, pani lakkinsa ja liivinsä päänpohjaksi ja\nröijynsä veti peitoksi. Samoin teki Nyrkkisenkin renki.\n\nMutta tytöt asettuivat riviin ladon peräseinälle, ja heillä oli\nkullakin matkassaan lämmin ja kookas villainen huivi, jonka kääräisivät\nympärilleen.\n\nNuorilla on kiitettävä taito nukkua, ja pian he kaikki kuorsasivat\nkilpaa. Eivät kiusanneet menneet muistot hermostoa, eivätkä tulevat\npäivät huolettaneet, vaan he nukkuivat rauhassa ja raskaasti, unhottaen\nkoko matoisen maailman.\n\nMutta Viinikan isäntä ja Nyrkkisen emäntä puhelivat hetkisen ennenkuin\nnukkuivat, puhelivat siitä, että kun olisi poutaiset säät, että työ\njoutuisi... Mutta pian hekin vaipuivat unen helmaan kovalle ladon\nlattialle. Ja ulkona oli hämärä ja usvainen yö ja hiljainen rauha\nmaassa ja taivaassa...\n\nAamulla auringon noustessa heräsi Nyrkkisen emäntä ja kiljui väen\npönkilleen. Haukotellen, äänettöminä ja mossotellen he heräsivät,\nraapien niskaansa ja vähän viluakin tuntien. Mutta ei ollut aikaa\nmossotella, sillä kiivaasti liikkui emäntä, silmät kiiluivat ja sormet\nkävivät siirolleen. Kiire oli niitättämään, sillä vankka kaste oli\nheinässä. Näkyi aurinkokin matalalla usvan seasta, ja kauempaa kuului\njo viikatteiden hiontaa.\n\nHetken kuluttua oltiin niittämässä. Viinikan isäntä niitti itse edellä,\nsillä hän oli maankuulu niittäjä, renki-Matti viuhtoi perässä ja piiat\njälkimäisinä kampailivat.\n\nNyrkkisen väessä niitti renki edellä, isäntää kun ei ollut, piiat\nhieroivat kantapäillä ja emäntä kampaili kaukana jälessä, vähän väliä\ntarkastellen, ettei väki saanut turhaan kuluttaa aikaa.\n\nRento niittomies oli Viinikan isäntä, mutta Matti ei päästänyt väliä\npitenemään, iski ja huhtoi niin, että heinät vauhdissaan sinkoilivat\nisännän niitokselle, ja kaukana heistä hikoilivat piiat, vaikka\nolivatkin juurevia.\n\nSanoi silloin Nyrkkisen Taava toisille piioille:\n\n\"Eipä pysty vain Viinikan isäntä Mattia jättämään... katsokaapa, kuinka\nsillä on rento niiton malli.\"\n\nKuin kateellisina virkkoivat toiset:\n\n\"Kai se Matti meille kelpaa, kun sinullekin.\"\n\nMutta kun usva katosi, alkoi näkyä niittymiehiä joka haaralla, kuului\nviikatteiden liippausta ja väliin lauluakin, ja hauskalta tuntui\nniityllä olo.\n\nAamiaista syödessä sanoi Viinikan isäntä Matille:\n\n\"Meillä se näyttää niitto käyvän... puolet enempi olemme niittäneet\nkuin Nyrkkisen väki.\"\n\n\"Jos poutia riittää, niin neljässä päivässä meillä on heinät ladoissa\",\nsanoi siihen Matti.\n\nJa isäntä aukaisi voirasian ja vei sen nenänsä alle. Ja aterioi kauan\nennenkuin raskitsi ottaa, vaikka mieli teki; ja hyvin Matinkin silmät\nseurasivat isännän käden liikkeitä, että milloin ottaa voita. Jo\nviimein isäntä veitsenkärjellä kosketti, mutta niin hienon viipaleen,\nettä tuskin näkyi. Jo rohkaisi Mattikin mielensä, otti veitsen\ntupestaan, pisti rasiaan tuntuvan kolon ja levittäessään leivälleen\npuolusteli:\n\n\"Täytyy tässä... eihän tässä pysy kontillaan muutoin.\"\n\nEhättivät piiatkin saamaan kimpaleen kumpikin. Vihaisesti seurasivat\nisännän silmät heidän liikkeitään, ja äkkiä hän pisti rasian kannen\nkiinni ja rasian laukkuun...\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli helisevä pouta pari päivää, mutta kolmantena aamuna nosti usvaa\ntaivaalle, nosti vankan pilven. Mutta pilvi katosi, ja taas näytti\ntulevan pouta.\n\nKovasti oli Viinikan ja Nyrkkisen väki näinä päivinä puuhannut; varhain\naamulla oli aloitettu ja myöhään iltaan liehuttu, mutta visu oli ollut\nViinikan isäntä voita antamaan ja puolusteli sillä, ettei Nyrkkisen\nväellä ollut voita ollenkaan matkassa, ja täytyihän niidenkin tehdä\ntyötä...\n\n\"Komeutena tuo näkyy meilläkin voirasia olevan\", arveli siihen Matti.\n\nPaljon oli heiniä hajalla, monen lehmän heinät ja parhaat koko Viinikan\ntalossa. Kun aamiaisen aikana heinät hajoitettiin kuivumaan, sanoi\nisäntä:\n\n\"Tänään meillä on taas paras päivä... saamme latoihin enemmän kuin\nkukaan muu Käkisaaressa.\"\n\nJa aamiaisen jälkeen hän lupasi väelleen lepohetken.\n\nPäivänpuolelle latoa he asettuivat pitkäkseen, ja lämpimältä ja\nhauskalta siinä tuntui. Raukaisi niin kovasti aamiaisen päälle. Uuvutti\nja nukutti, kun sai oikein rennosti oikaista raajansa päivän\nhyväiltäviksi.\n\nNiin näkyivät muutkin tekevän, Nyrkkisenkin väki.\n\nJa pian väki kuorsaili. Mutta Viinikan isäntä koetti pysytellä\nhereillään, ettei väki saisi liian kauan levähtää. Mutta selvä oli\ntaivas, tuuli tosin oli vähän kääntynyt, mutta muuten mainio pouta.\nNäkyi sentään vähän pilveäkin, mutta kuivan näköinen sekin oli. Siinä\nmiettiessä alkoi Viinikan isäntääkin uuvuttaa, ikämies kun oli ja\nkovasti tehnyt työtä, uuvutti ja raukaisi niin, että pian nukkui siki\nhänkin, unhottaen kuivavat, parhaat heinänsä...\n\nJa samoin oli käynyt muidenkin isäntien ja niin Nyrkkisen emännänkin,\njoka oli tunnettu unettomuudestaan. Ja niin he nyt nukkuivat Herran\nrauhassa. Mutta sillä välin tuuli äkkiä kääntyi, pilviä alkoi\nkokoontua, ja niitä ilmausi pian taivaalle. Ne laajenivat, liittyivät\nyhteen ja samalla tummenivat. Ja tuuli kiihtyi...\n\nMutta latojen luona vielä kuorsattiin.\n\nEnsiksi heräsi Nyrkkisen valpas emäntä, silmäsi taivaalle ja heti\nhuomasi vaaran, joka uhkasi... Julmasti mellastaen hän kiskoi väen\npönkilleen ja siunaili ja huusi:\n\n\"Arvi ja Kaisa kantamaan latoon... minä ja Taava rukoamaan...\njoutukaa... joutukaa... Heikki vietävä, etkö löydä hankoa... kiireesti\nkaikki!\"\n\nNyrkkisen emännän äänestä heräsi Viinikan isäntäkin, heräsi ja äkkäsi\nvaaran ja suurella melulla herätti väkensä huutaen:\n\n\"Pilvi nousee... sade tulee... sataa talon parhaat heinät... voi\nkuitenkin...\"\n\nMutta nukkumaan päässyt väki ei ollut äkkiä unestaan selvillä, ja kun\noli semmoinen hätä, eivät he olleet löytää aseitaan.\n\nSiitä melusta herättiin muidenkin latojen luona, hätähuuto alkoi kuulua\njoka haaralta. Mikä huusi ja mellasti, mikä noitui varomattomuutta ja\nkirosi untansa, ja mikä milläkin tavalla purki sappeaan.\n\n\"Voi minua onnetonta miestä, kun nukuin\", vaikeroi Viinikan isäntä.\n\nJoka saralla tehtiin työtä, että hiki virtana valui ja työaseet\nkatkeilivat, ja toinen hoputti toistaan. Mutta pilvet lähestyivät\nkiivaan tuulen mukana, lähestyivät mustina ja uhkaavina ja näyttivät\ntulevan suoraan kohti.\n\nMuutamilla saroilla tehtiin jo suovia, toisilla hangottiin latoihin,\nmutta paljon oli vielä luokona, ja pilvet yhä lähestyivät...\n\nViinikan väellä oli paljon hajallaan, mutta rivakasti he liikkuivat.\nMatti jo hankosi latoon, ruko joka kerralta...\n\nMutta pilvet lähestyivät. Tuulen mukana jo toi vesinoppiakin... se\nlisäsi vauhtia, ja Nyrkkisen niityltä kuului julmaa kiroilemista. Yhä\nisompia vesiä viskoi, tuuli kiihtyi, pilvet lähenivät... ja paljon oli\nvielä rukoa ja luokoa...\n\nSilloin juuri pilvi ehti kohdalle ja alkoi sataa taivaan täydeltä...\nsatoi likomäriksi luo'ot, ruot pilalle...\n\n\"Kaikki pilasi...\" läähätti Viinikan isäntä, ja Nyrkkisen emäntä huusi,\nsormet siirollaan:\n\n\"Voi hyvä isä... jos aamiaiselta alettiin, niin kaikki olisi saatu\nsisälle...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiellä niitä kiirii pilviä ja pahoja möylyjä taivaanrannan takana.\nParhaina poutapäivinäkin täytyy olla varuillaan. Sieltä ne juuri\nparhaan heinänteon aikana nousevat... ja nousevat varmaan samoin\nvastaisinakin kesinä...\n\n\n\n\nKARJANÄYTTELYSSÄ\n\n\nSe oli hauskaa aikaa. Jo hyvissä ajoin nähtiin\nsanomalehti-ilmoituksesta, milloin näyttely pidetään. Ison Herralan\nTaavetti, joka oli maankuulun karjan omistaja, oli Heinäkylän isännistä\nenimmin hossissa. Kyllä kaikki sentään olivat toimessaan, varsinkin kun\npalkintoja luvattiin monta ja isoa. Oli puuhaa ja hommaa jo viikottain\nennen näyttelypäivää. Joka talossa puhdistettiin ja harjailtiin lehmiä,\nniitä, jotka aiottiin näyttelyyn viedä, muista ei välitetty. Ja\niltaisin, kun yhteen satuttiin, niin heti tuli puheeksi, että saisi\nnähdä, kenen lehmät palkitaan. Tiedettiin kyllä, että persoonallisia\ntuttavia palkintotuomareilla ei ollut kuin Lintulan hoikkasäärinen\nisäntä ja Pullolan rengassilmäinen emäntä, ja siitä oltiin varmoja,\nettä ne kyllä lehmistään saavat palkinnon. Mutta kuinka käynee muiden.\n\n\"Mutta ei Lintulassa eikä Pullolassa ole yhtään niin hyvää lehmää kuin\nIsossa Herralassa, jossa on monta viidentoista litran lehmää\", tiesi\njoku.\n\n\"Vaikka. Mutta arvatahan sen saa, että kun Lintula on niiden herrain\nasiamies ja muutenkin tekee heidän mielikseen, kylväen apulantaa ja\nheinänsiemeniä, ja kun nyt lisäksi on ottanut kynnönneuvojan, niin\nsille ne herrat palkinnon antavat. Samoin Pullolan emännälle, joka\nniiden kasviksien parissa puuhaa\", arveli taas joku toinen.\n\nJa yleensä epäiltiin niiden herrojen, jotka tulisivat\npalkintotuomareiksi, olevan puolueellisia ja jakavan palkintoja\nainoastaan tuttavilleen.\n\n\"Taitaisi olla parasta, ettei veisi koko näyttelyyn lehmiään.\"\n\n\"Niin minustakin. Meilläkään ei ole vastapoikinutta, niin eiväthän ne\nusko, jos niille sanoo, että niin paljon se lypsää vahetonta maitoa...\"\n\nMutta mielessään sentään jokainen päätti, että viedä sinne silti pitää,\nvaikkei aiokaan.\n\nMikkolan Villen, joka oli pitäjän teurastaja, mainio knapsu ja\nkimeä-ääninen huiskale, sanottiin olevan paraan lehmäkeksin niillä\nmailla, niin että tiesi, koeteltuaan lehmää kylkeen, täsmälleen sanoa\nmonenko litran lehmä se oli.\n\nJa Ville tiesi ja tunsi koko Heinäkylän karjankin; siksi monta kertaa\nhän oli pistäytynyt kylän navetoissa lypsytaitoaan näyttämässä.\nMuutenkin hän oli tietomies, ja moni piti häntä viisaanakin. Herrain\nkanssa hän oli hyvä tuttava ja kuului olevan niidenkin agronoomien\nystävä, jotka nyt tulevat palkintotuomareiksi.\n\nMoniaita päiviä ennen näyttelyä kysyttiin Villen mieltä, ja hän\nvastasi:\n\n\"En minä usko, että tämän kylän lehmistä annetaan yhdestäkään ensi\npalkintoa.\"\n\nMutta siitä nousi tuima keskustelu ja hirmuinen huuto.\n\nIson Herralan Taavetti huusi Villelle melkein korvan juuressa,\nkämmeniään yhteen iskien:\n\n\"Sen minä sanon, että kauan saavat ajaa agronoomit ennenkuin löytävät\nsellaisen lehmän kuin meidän Kullankukka... Kun viisitoista litraa\nlypsää vahetonta maitoa kantamisen jälkeen... ja jollei se palkintoa\nsaa... niin...\"\n\nJa Lintulan hoikkasäärinen isäntä huusi yhteen ääneen Herralan Taavetin\nkanssa:\n\n\"Entäs meillä Reesantti... Nytkin kun poiki, niin neljä kertaa on\nlypsetty päivässä... ja lehmä lihava kuin tunkio ja karva kuin\nsilkki...\"\n\nJa samaan kiljui Pullolan emäntäkin: \"Ja meillä Leijona... Viimeksikin,\nkun agronoomi kävi kasvitarhaa katsomassa, niin taputti Leijonaa\nlautaselle ja puheli kuin ystävälle ja kiitteli, että eipä hän ole\nsellaista lehmää nähnyt kuin suurissa rusthollareissa etelä-Suomessa.\"\n\nNiin huusivat Mikkolan Villelle vasten naamaa, mutta Ville ei\nsittenkään luopunut mielipiteestään, siitä näet, ettei hän usko\nHeinäkylän lehmäin saavan ensi palkintoa.\n\nNokkaannuttiin Villelle, ja Ison Herralan Taavetti rämisi:\n\n\"Sinä et tietenkään antaisi palkintoa, mutta etpäs olekaan\npalkintotuomarina... vanha keksi...\"\n\nSamaan tapaan reuhasivat Lintulan isäntä ja Pullolan emäntäkin.\n\nVihdoin tuli näyttelypäivä. Oli korea päiväpaiste ja kesä\nhauskimmillaan, ja näyttely oli myös laatuaan ensimäinen niillä mailla.\n\nNäyttelykentäksi oli valittu Lintulan haka, Aitamänniköksi hoettu,\nkoska juuri se paikka oli herrain mielestä parhaiten sopiva. Tosin muut\nkyläläiset epäilivät siinä piilevän jotakin salaperäistä, kun\ntiedettiin Lintulan olevan niin hyvissä väleissä herrain kanssa.\n\nJo varhain aamulla alkoi näyttelykentälle tulvata väkeä ja karjaa.\nSyrjälän Hermannikin, vaikka häneltä oli pakkohuutokaupassa myyty\nkaikki muut lehmät, toi ainoansa, vaaleanruskean, pienoisen ja\nlaihannäköisen Pääskysensä.\n\n\"Kaikkia tänne kuljetetaankin... kun on lamassa kuin kevätkoni\", sanoi\nHerralan Taavetti Pääskysen nähtyään.\n\nJa muutkin nauraa virnistelivät. Mutta tyynenä miehenä Hermanni\ntalutteli Pääskysensä loitommaksi ja köytti mäntyyn kiinni.\n\n\"Näkyypä noita olevan muitakin yhtä pieniä\", lohdutteli hän itseään.\n\nIsosta Herralasta tuotiin Kullankukka ja iso, maailmanvankka sonni.\n\nLintulasta neljä lehmää, joiden joukossa Reesanttikin.\n\nPullolan rengassilmäinen emäntä oli itse taluttamassa Leijonaa, ja\nperässä kuljetti renki nuorta, jukuripäistä sonnia, joka mellasti\nvimmatusti.\n\nHerralan Kullankukka oli kaunis lehmä, ja sen ympärille kokoontui\nväkeä. Se oli ruskean täplikäs, iso ja niin lihava, että ähkyi. -- \"Tuo\nse nyt lehmältä näyttää.\"\n\n\"Mutta on sillä, pojat, maitolehmän merkitkin. Ellei tuota palkita,\nniin...\"\n\n\"Se se ensimäisen palkinnon ottaa.\" -- Ja niin kiiteltiin Herralan\nKullankukkaa, ja tyytyväisenä seisoi Herrala itse vieressä, keppiinsä\nnojautuen.\n\nMutta samoin kiiteltiin Lintulan Reesanttiakin. Ja Pullolan\njukuripäistä sonnia moni puhutteli ja ihmetteli Leijonan leveyttä.\n\n\"Se onkin tuo sonni auseerirotua. Sitä ei ole muilla kuin meillä\",\nilmoitti Pullolan emäntä uteliaille.\n\n\"Ja noin iso, vaikka niin nuori...\"\n\n\"Se onkin kasvanut ruuan vieressä\", sanoi siihen emäntä ylpeästi.\n\nMuiden lehmistä ei pidetty isoa lukua. Ne olivat niin tavallisen\nnäköisiä, ja muutamat olivat likaisiakin.\n\nSyrjälän Hermannin Pääskystä ei ollenkaan puhuteltu. Kaikista merkeistä\npäättäen näyttivät Herralan, Lintulan ja Pullolan lehmät herättävän\nenimmin huomiota. Niiden omistajat seisoivatkin tyytyväisinä,\nnaurusuin. Mutta näyttelyherrat eivät olleet vielä saapuneet.\n\nMikkolan Ville käveli siinä edestakaisin, lehmiä katsellen. Oli\npukeutunut kuin häihin, valkoiseen kaulukseen ja patiineihin, niinkuin\nniillä on tapana semmoisilla akanluontoisilla vanhoilla\nnuorillamiehillä. Ja mennessään Pullolan lehmien ohi ei Ville ollut\nniitä näkevinäänkään.\n\n\"Mitähän se tuo täällä luulee tekevänsä\", sanoi Pullolan emäntä\nharmissaan.\n\n\"Ilman aikojaan vikureelailee...\" lohdutti joku emäntää.\n\nVille näkyi kuitenkin olevan näyttelyyn innostunut, vaikkei hänellä\nitsellään ollutkaan mitään tuotavaa, sillä puulta puulle hän kulki ja\ntunnusteli lehmiä. Ei mitään virkkanut, mutta tunnusteli, väliin\nhymyili ja väliin pudisti päätään. Ja niin hän lopulta joutui senkin\nmännyn tyvelle, missä Syrjälän Hermanni seisoi Pääskysensä vieressä.\nKoetteli Hermannin Pääskystäkin, mutta samassa kuului huutoja, että\nherrat jo tulevat, isomahainen kunnanesimies etua leikkaamassa ja\nhousunnapit kiinni panematta...\n\nHerrat tietenkin ensin kättelivät Ison Herralan Taavettia, Lintulaa ja\nPullolan emäntää, jotka he tunsivat.\n\n\"Siinäpä on komea lehmä\", sanoivat herrat mennessään Herralan\nKullankukan ohi, ja toinen vielä sipaisi kämmenellään lautaselle. Ja\nsitten alkoi itse toimitus. Valittiin lisää palkintotuomareita:\nkunnanesimies ja hänen esityksestään myöskin Mikkolan Ville...\n\nSe harmitti Pullolan emäntää, eivätkä siihen olleet muutkaan\ntyytyväisiä. -- -- --\n\nPalkintotuomarit kulkivat männyltä männylle, lehmältä lehmälle,\ntutkivat ja tunnustelivat ja tekivät muistiinpanojaan. Mikkolan\nVillelläkin oli muistikirja, johon näkyi vetävän viivoja sikinsokin.\nKullekin näyttelyyn tuodulle lehmälle pantiin metallinen lippu\nkytkyseen, ja siinä oli numero, monesko se oli. Herralan Kullankukka\nsai 1 ja Pullolan Leijona 2. Mutta Syrjälän Hermannin Pääskyselle\njoutui numero 44.\n\nJa niin jatkettiin tutkimusta. Kajahteli ilma sonnien lauluista ja\nlehmäin ammunnasta. Ja päivä paistoi ja hauskaa oli.\n\n\"Kumma, ettei tässäkään näyttelyssä näy monta maatiaisrotuista lehmää\",\nsanoi agronoomi Mikkolan Villelle.\n\n\"Jo minä niille olen sanonut, etteivät tässä näyttelyssä tule\nkysymykseen isot ja lihavat lehmät, vaan maatiaisrotuiset\", ilmoitti\nVille.\n\n\"Tuskin voimme antaa ensi palkintoa ensinkään\", arveli agronoomi.\n\nTultiin sitten tarkastuskierrolla Syrjälän Hermannin Pääskysen luo.\n\nPääskynen näkyi miellyttävän agronoomeja. He tunnustelivat sitä tarkoin\nja tiedustelivat, paljonko lypsää.\n\n\"Ei sen maitoa ole mitattu\", ilmoitti Hermanni. Mutta herrat tutkivat\nPääskystä monta kertaa ja puhuivat keskenään ruotsia.\n\nMutta Herralan Kullankukkaa, Lintulan Reesanttia ja Pullolan Leijonaa\nhe kiittelivät kaikkien kuullen.\n\nIllemmalla vasta ilmoitettiin tulokset. Toinen agronoomeista puhui\nensin lämpimästi maatiaiskarjan mainioista ominaisuuksista ja siitä,\nettä juuri sitä rotua oli koetettava saada jalostumaan.\n\nKuunneltiin, että milloinkahan sanoo mitkä palkitaan, sillä sehän tässä\npääasia oli eivätkä joutavat puheet.\n\nMutta sitä ei vieläkään ilmoitettu, vaan toinen aloitti puheen siitä,\nettä tässä näyttelyssä oli monta hyvin kaunista ja lihavaa lehmää,\nmutta ne eivät olleet maatiaisrotua.\n\n\"Eiköhän saarnaa vuorolleen Mikkolan Villekin\", ivasi Pullolan emäntä.\n\nMutta jo vihdoin ilmoitettiin.\n\nEnsi palkinnon sai Syrjälän Hermannin Pääskynen. Ja agronoomi käski\ntuoda Pääskysen siihen eteensä, niin hän selvittää, mitkä\nmaatiaiskarjan mainiot tuntomerkit ovat...\n\nVäkijoukosta kuului napinaa, ja Herralan Taavetti huusi, että\nagronoomitkin sen kuulivat:\n\n\"Jopa meni joutavaksi koko näyttely...\"\n\nMuut palkinnot jaettiin mikä millekin. Ei vain yhtään liiennyt\nHerralaan, ei Lintulaan eikä Pullolaankaan.\n\nSe oli hävitöntä... sikamaista. Herralan Taavetti noitui, Lintulan\nisäntä käski joka sorkan poistua maansa päältä, ja Pullolan emäntä\nitki...\n\nAgronoomi tuli kysymään Herralan Taavetilta, eikö hän myy Kullankukkaa,\nsillä se ostettaisiin maamiesseuran omaksi...\n\n\"Ei ole pienen rahan tarvetta\", vastasi Taavetti ja käänsi selkänsä.\n\nSiitä ei ollut kuin mieliharmia ja pahennusta koko näyttelystä.\nHerralan Taavetti ei aikonut enää ikänä käydä näyttelyssä. Lintulan\nisäntä ei enää tahtonut kylvää apulantaa ja ajoi kynnönneuvojankin ulos\nkujasta. Pullolan emäntä päätti olla enää ottamatta kasvitarhakoulua ja\naikoi kaikki agronoomien antamat kirjatkin polttaa...\n\nJa Syrjälän Hermanni sai vihamiehiä Pääskysensä takia. Mikkolan Ville\nsai varoa henkeään, kun oli ollut palkintotuomarina, eikä hän\nuskaltanut syksymmällä pimeinä iltoina kulkea yksin...\n\nNiin ettei Heinäkylän karjanäyttelystä ollut muuta kuin mieliharmia ja\npahennuksia.\n\n\n\n\nERÄS REIPAS NAINEN\n\n\nMinulle muistuu mieleeni muuan hauska tapaus.\n\nMe olimme, Hannulan Iivari ja minä, lähteneet maailmaa katselemaan ja\nehtineet jo Keski-Suomeen saakka. Juna jytkytti mennä vihaista vauhtia,\nlämmin oli, piippu hampaissa kummallakin.\n\nSiinä oli meidänkin vaunussa käynyt monenlaista ihmistä, herraa ja\ntalonpoikaa, sittenkun junaan astuimme. Mutta asemille niitä jäi ja\ntoisia tuli, niin että aina oli vierasta väkeä ympärillämme.\n\nEräältä asemalta tuli taas kaksi vierasta henkilöä meidänkin vaunuun.\nToinen oli herra, keski-ikäinen, laihanlainen ja väsähtäneen näköinen.\nMaisteriksi me hänet päätimme. Mutta toinen oli nuori nainen, niin\nheikkarin reippaan ja iloisen näköinen ja tukevaa tekoa herrasnaiseksi.\nKorea tuppi hänellä riippui vyötäisillä, vasenta reittä vasten, ja\nlyhyeksi kerittyä tukkaa peitti kevyt urheilulakki. Hän puhui kovalla\näänellä sille maisterin näköiselle, ja he tuntuivat kuuluvan yhteen.\n\n\"Sen minä sanon, Alfred, että ikäsi saat katua, kun et kiivennyt\nVuokatille\", sanoi hän maisterille. Mutta maisteri näytti niin kovin\nväsyneeltä, hymyili vähän, mutta ei vastannut.\n\n-- Ahaa, -- ajattelin. -- Tässä nyt saan minäkin nähdä reippaan naisen,\njosta olen niin paljon kuullut puhuttavan! Näin onni miestä lykkielee!\n\nJa minä aloin oikein vasiten häntä tarkastella. Saamari kun hän olikin\nreippaan ja pulskan näköinen! Jalka polvella hän istui kuin miehet ja\nkäsitteli tuppeaan, vähän väliä tempaisten puukon näkyviin. Hän oli\nhyvin päivänpaahtama, ja minusta näytti, kun sivultapäin katselin, että\nhän kyllä ennen tulevaa kesää tarvitsee partaveistäkin. Ei hän\nvähääkään moittinut tupakansavua, vaikka meillä roihusi mahorkka\npiipussa kuin tervahauta.\n\nMielissämme me häntä katselimme ja ihmettelimme, ja minä luulen, että\nHannulan Iivari häneen rakastuikin, koska kuiskasi korvaani:\n\n\"Tuommoinen se pitäisi talossa emäntä olla.\"\n\nMaisterin näköinen herra näytti kammovan tupakansavua, koska huiski\nkädellään savua suunsa edestä ja ähki, mutta ei virkkanut mitään\nmeille.\n\n\"Oh... sitä pitää ihmisen tottua minkälaiseen ilmaan hyvänsä\", sanoi\nreipas nainen. \"Sotkamossa minä nukuin väenpirtissä, jossa roihusi\nmonta kymmentä piippua.\"\n\nJa niin sanoessaan hän kääntyi meihin päin.\n\n\"Saattaa tässä olla vähemmälläkin... Jos tuo maisteri moittii\", sanoi\nIivari ja kolisteli piippunsa tyhjäksi.\n\nSiitä päästiin keskustelun alkuun. Reipas nainen näytti saavan meistä\nhuvia. Hän kertoi olleensa ylimaassa kesää viettämässä, ja hänellä oli\nmerkillisiä seikkailuja juteltavana. Milloin hän oli kanootissa melonut\nsuuren järven poikki, vaikka kävi myrsky, milloin laskenut vaarallisia,\nkivisiä koskia, milloin juossut kilpaa herrain kanssa tai kiivennyt\nkorkeimmille vuorenhuipuille.\n\nSuu selällään ja ihmeissämme kuuntelimme, kuinka uljas hän oli.\n\nMutta sitten hän äkkiä vasiten kääntyi meihin päin ja kysyi:\n\n\"Mistä päin nämä miehet ovat?\"\n\n\"Sieltä ollaan Pohjanmaalta.\"\n\n\"Vai niin. No sitten te tunnette Ritolan, sen mainion hiihtäjän?\"\n\n\"Hyvin tunnetaan.\"\n\n\"No niin. Miks'ei. Mutta minä en juuri anna arvoa hiihtourheilulle,\ntoista on juoksu... Mitä se on, että sompasauvain nojassa räpäköi\neteenpäin... Toista on juoksu... Siinä tulee kysymykseen jalkojen\njäntevyys ja terveet keuhkot... Uskokaa pois, miehet, että se aika ei\nole kaukana, jolloin hyvää juoksijaa ihmetellään enemmän kuin nopeinta\nhiihtäjää... Onko siellä teidän puolessa ketään nopeaa juoksijaa --\nminä tarkoitan sellaista, joka olisi muilta voiton vienyt?\"\n\nMe koetimme muistella, että ketä siellä päin olisi...\n\n\"On se Perttunen ollut ihmiseksi peto menemään\", muisti Hannulan\nIivari.\n\n\"Perttunen? Enpä minä muista sitä nimeä kuulleeni. Ei hänestä ole\nmainittu urheilulehdessäkään.\"\n\nHän otti esille muistikirjansa ja alkoi sitä selailla. Sitten hän äkkiä\nkysyi:\n\n\"No kuinka nopea se on se teidän Perttusenne?\"\n\n\"No Raahesta Ouluun vihkaisi neljässä tunnissa\", sanoi Iivari.\n\n\"Neljässä tunnissa! Mutta sitä taivaltahan on kahdeksan penikulmaa...\nSehän on aivan... Elääkö hän vielä?\"\n\n\"Jo on aikoja, kuulemma, kuollut Kuopion linnassa.\"\n\n\"Linnassa...?\"\n\n\"Niin... sehän oli suurin rosvo Pohjanmaalla, Perttunen, mutta neljässä\ntunnissa se Raahesta Ouluun kuuluu juosseen, kun häntä ajettiin takaa\",\nselitti Iivari.\n\n\"Assss... Enhän minä nyt kysy mitä rosvot ovat juosseet, vaan tarkoitin\nsieltä teidän kotikyläläisiänne\", sanoi reipas nainen, hiukan\ntyytymättömänä.\n\n\"On siellä meidän kylässä yksi, jota vain ei heti oteta juoksulla\nkiinni, olkoon takaa-ajaja kuinka nopsasäärinen hyvänsä\", tuumaili\nIivari taas.\n\n\"No kuka hän sitten on?\" uteli reipas nainen.\n\n\"Se on Saarelaisen Aukusti Viianmäeltä. Toissa syksynä kerran, kun\nsattui yöjuoksuun, niin...\"\n\nTultiin onneksi asemalle, että Iivarin kertomus Saarelaisen Aukustin\nyökengässä käynnistä jäi sikseen.\n\nNainen alkoi tahtoa maisteria ulos, kun juna pysähtyi, mutta maisteri\nkieltäytyi, arveli:\n\n\"Eihän juna viivy kuin pari minuuttia.\"\n\nMutta reipas neiti meni jaloittelemaan, rennosti kävellen edestakaisin\nasemasillalla. Ja kun juna läksi liikkeelle, juoksi hän palasen matkaa\nkilpaa sen kanssa ja sitten ihmeen näppärästi hyppäsi junaan. Ja kun\nhän oli ehtinyt entiselle paikalleen istumaan, sanoi hän maisterille:\n\n\"Seuraavan aseman vieressä on niin ihmeen sievä järvi. Sitä sinunkin\npitää, Alfred, lähteä katsomaan. Ehdimme hyvin käydä sillä aikaa kun\njuna seisoo, kun panemme pikku juoksua mennen tullen.\"\n\n\"Mutta minä en juuri luota juoksuuni\", vastasi maisteri, eikä todella\nsiltä näyttänytkään, että hän olisi kyennyt kilpasille.\n\n\"No kaikkia kuulee! Sinä olet mies parhaassa iässä ja minä nainen,\njolle hameet vielä tekevät juostessa haittaa. Ei muuta kuin menemme\nihailemaan sitä järveä\", sanoi hän maisterille päättäväisesti ja lisäsi\nkääntyen meihin päin ja huulet makeassa hymyssä:\n\n\"Totta kai nämä miehetkin uskaltavat lähteä?\"\n\n\"Jos ehtisi takaisin...?\" arveli Iivari ja katseli isoja, raskaita\npieksujaan.\n\nSamassa oltiinkin asemalla.\n\n\"Kas tuolta mäntyjen välitse vilahtelee järven pintaa... katsokaas!\"\npuheli hän ja puoliväkisten vei maisterinkin mennessään.\n\nMe katselimme junan akkunasta, kun he aika vonkaa poistuivat\nasemahuoneen päitse järvelle päin ja pian katosivat taajaan metsään.\n\n\"Liekö tuo niin juoksija kuin kehuu\", arveli siinä meidän vaunussa\nmuuan ukko. \"Herrasnainen vielä... missä hän olisi oppinut juoksemaan!\"\n\nArvelivat siinä muutkin, arvelivat yhtä ja toista, ja joku nuori mies\ntuntui laskettelevan rumanlaisia sukkeluuksiakin reippaan naisen\nkustannuksella.\n\nMutta aika kuluu. Kello jo soi, ja ne, jotka ovat käyneet junasta\njaloittelemassa, kiipeilevät vaunuihin...\n\nKello soi taas... junailija puhaltaa pilliinsä...\n\nMutta maisteria ja reipasta naista ei näy... Vielä ehtisivät, jos\npanisivat oikein täyttä ravia... Jokohan kumminkin jäävät junasta?\n\nKaikki vaunussa olijat tähtäävät metsään .. ja odottavat\njännittyneinä...\n\nJuna lähtee liikkeelle...\n\n\"Jo, saakeli soi, jäivätkin!\"\n\nMutta ei sentään. Tuolta näkyy jo maisteri... viskoo vihaisesti\njalkojaan ja huitoo käsillään ja huutaa... ja lähestyy nopeasti...\n\nJo näkyy reipas nainenkin, mutta kaukana jälessä...\n\n\"Kun ehtisivät! Kun ehtisivät!\"\n\n\"Jo jäävät! Jo jäävät!\"\n\nMutta viime nipukassa ehtii maisteri, kun juna jo lujentaa vauhtiaan.\nNainenkin vihkaisee jo melko lähellä, hattu kourassa panee parastaan,\ntuppi on sulkana perässä ja hiukset hulmuavat kuin hevosen harja...\nnäyttää viittovan ja huutavan...\n\nMutta junakin yhä lisää vauhtiaan... joku nauraa ja viuhtoo\nnenäliinalla akkunasta... Mutta naisesta vilahtaa vielä tuppi mäntyjen\nvälitse, kun juna jo kiitää täyttä vauhtia...\n\nMaisteri istuu kalpeana penkillään ja saaloo kuin ajettu poro eikä\nnäytä välittävän mistään.\n\n\"Eihän se juoksija ollutkaan, vaikka kehui\", sanoi Hannulan Iivari ja\nkertoi nyt sen urotyön, jonka Saarelaisen Aukusti oli kuluneena syksynä\nyökengässä käydessään tehnyt.\n\nJa hauska juttu se olikin.\n\n\n\n\nERÄS SONNIYHDISTYS\n\n\nJärvirannan kylässäkin oli tehty paljon uudistuksia ja mullistuksia\nniin maanviljelyksen kuin karjanhoidonkin alalla. Siinä kylässä olikin\njo monta isäntää, jotka olisivat olleet kunniaksi mille kylälle\nhyvänsä. Sen tiesi siitäkin, että maanviljelysoppineet usein kävivät\nJärvirannalla ja pitivät pitkiä puheita.\n\nVarsinkin oli Heikuraisen Ville etukeulan miehiä. Suurilahjainen hän\noli ja verraton sananiekka. Ja edistyksen mies kaikin puolin.\nSunnuntaisin hän tavaili sanomalehtiä ja kertoi sitten kummasteleville\nkyläläisille uutisia omasta maasta ja ulkomaidenkin kuulumisia.\n\nTässä mennä kesänä sitten, kun Heikurainen tutki sanomalehteään,\nhuomasi hän erään ilmoituksen, joka koski omaa kylää ja häntä\nitseäänkin. Se oli pitkänlainen ilmoitus. Siinä sanottiin, että oli\npäätetty perustaa sonniyhdistys Järvirannan kylään. Maamiesseura, joka\ntoimi niillä seuduin, oli sen niin päättänyt, koska karjanäyttelyissä\noli tultu siihen ikävään huomioon, että maatiaisrotu yhä vähenemistään\nväheni. Ja ilmoituksessa mainittiin, että kokous pidetään Heikuraisen\ntalossa ja että toivotaan runsaasti osanottajia...\n\nSen enempää ei Heikurainen joutunut ilmoitusta tutkimaan. Hänestä\ntuntui hyvältä, että herrat kunnioittivat käynnillään hänen taloaan. --\nNe jäivät mennä kesänä pitämään talostani, -- ajatteli hän ja läksi\nasiasta ilmoittamaan emännällekin.\n\nMutta emäntä oli sattunut menemään kylälle, niin ettei Ville saanutkaan\nkertoa ilahduttavaa uutista. Hän palasi pirttiin ja mietiskeli...\n\nOlihan hän kuullut paljonkin puhuttavan yhdistyksistä, puhuttavan ja\nkirjoitettavan. Mutta ei ollut sattunut kuulemaan sonniyhdistyksestä...\nHän mietiskeli sinne tänne, mutta ei jaksanut ymmärtää, mitä sellainen\nyhdistys oikeastaan oli. Tosin hän muisteli kirjanäyttelyssä agronoomin\npuheen sonneista ja sonnivasikoista, mutta sonniyhdistyksestä ei ollut\npuhetta...\n\nSiihen tulivat sitten naapurinisännätkin Voimala ja Kurikka, tulivat\nuutisia kuulemaan niinkuin ennenkin sunnuntaisin.\n\n\"No parin viikon päästä se on kokous taas meillä. Agronoomit tulevat,\nja taitaa muitakin herroja tulla\", sanoi hän heti vierailleen.\n\n\"Mitähän ne nyt näin keskellä kesää meinaavat?\" kysyi Kurikka.\n\n\"Täälläkin tulee perustettavaksi sonniyhdistys. Ilmoituksen ovat jo\npanneet lehteen ja maininneet, että meille tulevat... Sellaisia\nyhdistyksiä kuuluu olevan jo muualla Suomessa paljon, melkein joka\npitäjässä...\"\n\n\"No niillä on hommia... Mitähän ne sillä meinaavat sitten?\" tiedusteli\nVoimala.\n\n\"No etkö älyä, että joka tahtoo, saa ruveta jäseneksi sonniyhdistykseen\nsamoin kuin maksamalla saa olla jäsenenä maamiesseurassakin\", selitti\nHeikurainen toimessaan.\n\nMitäpä siihen oli naapureilla sanomista. Kai se niin oli.\n\nMutta hetken kuluttua arveli Kurikka:\n\n\"Meidän mullikkaa ne kyllä karjanäyttelyn aikana kehuivat. Pitäneekö se\ntuoda tänne silloin?\"\n\n\"Ei puhettakaan. Ei sanota mitään ilmoituksessa\", selitti Heikurainen\nja lisäsi varmuudeksi:\n\n\"Ne pitävät vain kokouksen, jossa puhuvat sonniyhdistyksestä.\"\n\nKauan aikaa miettivät ääneti, niin Kurikka arveli:\n\n\"Eiköhän niillä sentään ole tarkoitus parhaita sonneja käydä\ntarkastamassa... vai kuinka?\"\n\n\"Ei, ei. Se on vain kokous. Luulen, että agronoomi siitä minulle\nkirjoittaakin. Tuttava mies kun on\", selitti ja toivoi Heikurainen.\n\nMutta Kurikka ei ollut päässyt selville asiasta ja alkoi sen vuoksi\ntenätä vastaan Heikuraiselle, selittäen tulleensa lukemalla\nmaanviljelyslehteään siihen ymmärrykseen, että kyläkunnalle valitaan\nsonni, joka on tarkoitukseen sopiva. Se sitten ostetaan yhteisesti...\n\n\"Niinkö sinä luulet, etten minä ole lukenut maanviljelyslehteä niin\ntarkkaan kuin sinäkin?\" kivahti siihen Heikurainen.\n\n\"Enhän minä sitä väitä. Elä siitä suutu, mutta siihen käsitykseen minä\nolen tullut\", koetti Kurikka selittää.\n\nJa kolmissa miehin siinä väittelivät monta tuntia, pääsemättä selville,\nmikä oikeastaan oli sonniyhdistyksellä tarkoituksena.\n\nPianhan siitä levisi koko kylälle tieto, ja touhua ja hommaa tuli joka\ntaloon. Mutta Heikuraisen Ville oli sentään enimmin hossissa ja\nvauhkamoisillaan. Tuttava agronoomi oli lisäksi kirjoittanut\nHeikuraiselle, että heitä tulee kaksi esitelmänpitäjää, ehkä kolmekin,\nja sopii toimittaa ruuanpuolta siksi päiväksi, ettei tarvitse nälissään\ntaipaleelle lähteä. Ja siitä olikin kylliksi tointa. Sillä herroja\ntuli kohdella hyvin ja passata... sitten ne taas mainitsevat\nsanomalehdessä, kuinka vieraanvaraisesti heitä kohdeltiin Heikuraisella\nJärvirannalla...\n\nJa sen oli Heikurainen nähnyt ja kuullut, että juhlatilaisuuksissa\npidettiin puheita. Ja hän päätti nyt, kun agronoomit tulevat, pitää\nheille tuliaispuheen, toivottaen heitä tervetulleiksi tänne syrjäiseen\nmaailmaan. Hän oli siksi oppinut suutaan soittamaan, ettei vähääkään\nepäillyt puheensa onnistumista. Vaikeampaa oli keksiä sopivia sanoja,\nliukkaita lauseita ja asiallista sisältöä...\n\nMutta hänellä oli pari viikkoa harjoitusaikaa, ja hän käyttikin sitä\nhyväkseen, harjoitellen aamusta iltaan ja välistä öilläkin.\n\nSilloin oli kestikievarikin Heikuraisella. Kaikille matkustavaisille\nHeikurainen kertoi tulevasta kokouksesta, huomauttaen erityisesti sitä\nseikkaa, että agronoomit aina tahtoivat juuri _heillä_ pitää\nkokouksensa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNaapurikylän kestikievarissa agronoomit jo olivat tulossa\nJärvirannalle. Ei ollut enää kuin yksi taival Heikuraiselle. Heitä oli\nkaksi, ja he olivat nuoria, hauskoja miehiä kumpikin.\n\nSiihen sattui tulemaan muitakin matkustavaisia samalla kertaa. Muuan\nnuori metsäherra, joka matkusti uuteen virkaansa, eräs kauppamatkustaja\nja ylioppilas, jotka aikoivat mennä Lappiin asti.\n\nNuoria ja hauskoja miehiä he olivat kaikki, ja koska kerran tulivat\ntuttaviksi ja olivat yhtäälle päin matkustamassa, niin... ja kun\nkullakin oli eväitä matkassaan... eikä sattunut yksikään olemaan\nraittiusmies, niin... _niin_ tekivät totia kelpolailla...\n\nOlivat hauskimmillaan nousuviinassa, kun joku esitteli, että tässä\npitäisi syödä...\n\n\"Me syömme seuraavassa kestikievarissa. Siellä on komeat päivälliset,\nsillä juuri siellä me aiomme pitää pari esitelmää\", sanoivat\nagronoomit.\n\nSe sopi toisillekin.\n\n\"Mitä esitelmiä te nyt pidätte?\" kysyi metsäherra.\n\n\"Koetamme kehoittaa ukkoja perustamaan sonniyhdistystä.\"\n\n\"Sonniyht... _vad fan är det_?\" kysyi kauppamatkustaja, joka taisi\nhuonosti suomea eikä ollut perehtynyt maanviljelykseen.\n\nAgronoomit selittivät asian. Ja sitten he nauroivat päälle. Ottivat\nsitten, koska se sonniyhdistys tuntui naurattavan, vielä hyviä\nmatkapaukkuja ja päättivät Heikuraisella kalaseerata lisää.\n\nSitten he läksivät taipaleelle, hauskimmillaan humalassa kukin,\nläksivät kolmella hevosella, että oikein kummalta näytti, kun niin\nmonta herraa oli yhtaikaa liikkeellä. Taival oli lyhyt, tie hyvä ja\nkulku nopea. Kauppamatkustaja nauroi sonniyhdistykselle ja puheli\npitkin matkaa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeikuraisen kuistin akkunasta sopi nähdä pitkän matkaa tielle päin.\nSiinä oli Heikurainen vaaninut kaiken päivää, koska herrat näkyisivät\ntulevan, että ehtisi kuistin eteen tervehdyspuhettaan pitämään.\n\nJa kun Heikurainen pistäysi sisälle sikaaria noutamaan, huusi renki,\njoka oli sillä välin pitänyt vahtia:\n\n\"Jo tulevat! Kolmella kyydillä tulevat... monta herraa!\"\n\nNe tulivatkin semmoista vauhtia, että Heikurainen tuskin ehti kuistin\neteen seisomaan. Ja yhtaikaa ajoivat porrasten eteen...\n\n\"Minä saan lausua tervetulleeksi arvoisan _sonniyhdistyksen_...\"\naloitti Heikurainen, ottaen lakin kouraansa.\n\nAgronoomit nauroivat täyttä kurkkua, metsäherra ja ylioppilas\nhymyilivät, mutta kauppamatkustaja, joka oli sattunut eellimmäiseksi,\nnoitui:\n\n\"Eikö nyt menemästä häpeä... te ole itse sonniyhdistys...\n_Sakramenskade_...\"\n\n\n\n\nMUSTAN PEKAN TUVASSA\n\n\nRömppäviikolla oli hauskaa Mustan Pekan luona.\n\nKun naimaiässä olevat rengit ja piiat kokoontuivat milloin mihinkin\nriiheen tanssimaan, keräännyimme me poikaviikarit Mustan Pekan tupaan\nhuvittelemaan.\n\nJa hupaista siellä olikin joka päivä koko römpän ajan. Pekka itse oli\nhauska ukko, joka osasi aina asettua sille tuulelle, että vieraat\nviihtyivät. Ja tuhansilla konsteilla hän osasi keplotella pojilta\nlantit omaan kukkaroonsa. Römppäviikko olikin Pekan paras\ntienestiviikko koko vuoden aikana.\n\nTässä minulle muistuu mieleen eräskin römppäviikko.\n\nLampan Petteri, Suvitien pojat, Herralan rengit ja Kumpulan Sakke\nolivat Pekan tuvalle menossa, ja heidän joukkoonsa yhdyin minäkin.\n\nSiellä oli jo ennestään pappilan renki Helmeri, joka hiessä päin ja\ntulipunaisena naamaltaan opetteli soittamaan hanuria. Sitä sai, näet,\nviidenkolmatta pennin vuokraa vastaan tunnilta soitella. Ja Helmeri\nharrasti musiikkia.\n\nMutta oli siellä muutakin hauskaa. Pekalla oli myytävänä sikaareja,\nsavukkeita ja vehnäpullia ja likaisia pastilleja vanhassa\nsikaarilaatikossa.\n\nMutta hauskimpia olivat konstit, joita sai yrittää, kun Pekalle maksoi\nkerta kaikkiaan kaksikymmentä penniä yritykseltä.\n\nJa niitä oli monenlaisia, oli \"saukonpyyntiä\", \"hauinuintia\",\n\"Tampereella käyntiä\" ja \"Moskovasta pikanellin nountia\".\n\nViimeinen oli vaikea matka, ja kovin harva pääsi Moskovaan ja vielä\nharvemmat sieltä pikanellia toivat. Mutta yrittää sopi, ja hauskaa se\noli.\n\nSuvitien pojat ostivat heti savukkeita, Herralan rengit sikaarin\nsuuhunsa, mutta Lampan Petteri ja Kumpulan Sakke aikoivat yrittää\nMoskovaan.\n\n\"Se on oikein, pojat. Ei ole tänäpäivänä vielä kukaan päässyt perille\nasti. Jussilan Matti sentään pääsi jo Pietariin\", kehoittelee Pekka\npoikia.\n\nLampan Petteri ja Kumpulan Sakke lyövät vetoa. Se, joka joutuu\ntappiolle, maksakoon viisikymmentä penniä voittajalle, ja Pekalle,\nkonstin keksijälle, vuokraa kaksikymmentä penniä.\n\nKonsti on tämmöinen. Orteen on solmittu köydenpää kiinni, ja toinen pää\nköydestä heitetään orren yli, niin jää kuin silmukka köyteen. Nyt pitää\nMoskovaan lähtijän ottaa irtonainen, orren yli heitetty köyden pää\nkäteensä ja panna silmukka niskaansa. Sitten tulee hänen, pää kenollaan\ntaaksepäin, ettei köysi niskan takaa luista, alkaa käsivoimallaan\nhaalata itseään orren tasalle. Orrelle on pantu kuivettunut nisupulla,\njoka hänen tulee ottaa huuliensa väliin ja laskeutua taas takaisin.\n\nLampan Petteri yrittää ensin. Hän panee köyden niskansa taakse ja\ntarttuu irti olevaan köydenpäähän. Alkaa vetää ja vetää. Riivatusti\nköysi painuu niskaan, ja naama paistaa punaiselta...\n\n\"Kas vaan tuota Petteriä... juuri niin... pitele päätä hyvin\ntaaksepäin, ettei köysi luiskahda... Jo on noussut...\", kehuskelee\nPekka.\n\nMutta muut huutavat:\n\n\"Vie terveisiä ja tuo pikanellia meidänkin varalta!\"\n\nPetteri ponnistelee, mutta nousee hitaasti, ähkää ja haalaa, että suu\non auki. Jo pääsee kohoamaan puoliväliin ja riippuu siinä kuin Aapeli\noksassa... tekee epätoivoisen yrityksen... ja pudota romahtaa\nsamassa lattialle selälleen...\n\n\"Ei ollut passia matkassa... Rajalta palautettiin takaisin\", nauretaan\nhänelle.\n\nMutta Petteriä ei naurata, sillä niska on verinaarmuissa ja kädet\nhellinä.\n\nTulee Saken vuoro.\n\nSakke on kiinteämpää poikaa kuin Petteri ja sinnikko ja sitkeä kuin\npeto.\n\n\"Jo nyt kumma lienee...\", sanoo hän ja sylkee kämmeniinsä.\n\nPekan, joka on isäntä, täytyy tarkoin katsella, ettei saa tehdä\npetosta. Ja Sakelta otetaan kaulahuivi kaulasta, ettei siitä saisi\nmitään suojusta niskalleen.\n\nEnsi yrityksellä Sakke on jo puolivälissä ja riivatusti punottaen ja\nhammasta purren kohoilee yhä ylemmäs.\n\n\"Jo saakeli pääseekin!\" huutavat pojat. \"Jo voittaa vedon!\"\n\nJa Sakke onkin jo orren tasalla. Siinä vähän hengähtää ennenkuin alkaa\nnisupullaa huuliensa väliin hamuta.\n\n\"Ollaanko pikanellivapriikissa kotona?\" kysytään häneltä.\n\nSakke tekee tuimia yrityksiä saadakseen nisun huulilleen. Mutta siinä\nhamutessa luiskahtaakin köysi niskan takaa, ja hän pudota jymähtää\nlattialle.\n\n\"Ha, ha, ha... Etkös osannut sanoa hyvää päivää, kun portilta palasit?\"\nilkkuvat jotkut.\n\n\"Siltä unohtuivat tupakkivehkeet... se lähti niitä noutamaan\",\nlohduttelee Pekka.\n\nPappilan Helmeri harjoittaa yhä hanurilla sotteesia, että hiki tippuu.\nHerralan rengit koettavat \"hauinuintia\", ja Suvitien pojat meinailevat\nMoskovaan.\n\nSaisi nähdä, pääsevätkö.\n\nJa niin on hauskaa Mustan Pekan tuvassa.\n\n\n\n\nUNOHTUNUT RAKKAUTENI\n\n\nPitkän taipaleen olin jo kulkenut, mutta vielä pitempi oli se, jolle\npiti painua. Minua opastettiin talossa, sanottiin:\n\n\"Puolivälissä on Karhu-Jaakon uudistalo. Siihen jää yöksi, niin\nseuraavana päivänä ehdit kylään.\"\n\nJa aikaisin aamulla isäntä valjasti menevän porohärän pulkan eteen ja\nneuvoi:\n\n\"Tästä on pulkanlatu Karhu-Jaakon taloon asti. Sinne osaat, kun annat\nporon höllin hihnoin juosta hölkötellä.\"\n\nHyvää vauhtia kirmaisee poro kujasta järvelle ja noudattaen entistä\npulkanjälkeä laukkaa sen yli vastaisen rannan kuusikkoon, jonka läpi\nvie jälki.\n\nSuuri, asumaton sydänmaa on edessä, takana ja kummallakin kupeella,\näänetön, hiljainen maailma, jossa ei kuulu minkäänlaisia ääniä. Paksu\nlumi peittää rotkot ja paunikot; kaasikkojen päällitse vie poro minua\nyhä oudompaan erämaahan. Kajastaa vaisusti lyhyen talvipäivän vinkka,\nkun latu nousee harjuille ja kiipeilee vuoren rinteitä. Etelän\ntaivaalta, kahden korkean vaaran välissä, näyttää kuin päivä pyrkisi\nesille, mutta ei jaksa nousta näkyville, hetken aikaa kumottaa\nkellertävältä taivaan rannalla, mutta himmenee ja häipyy pois vaarojen\ntaakse. Olen vielä nuori ja terve, eivätkä minua sureta entiset muistot\ntai tulevat huoleta. Nautin tätä sydänmaan yksinäisyyttä ja poron\nhölkätessä lauleskelen:\n\n    Juokse, porosein,\n    poikki vuoret, maat,\n    seistä, syödä saat...\n\nNiin, saat levähtää sitten, kun pääsemme Karhu-Jaakon taloon.\n\nSe onkin virkku peura, jalat napsavat somasti, ja kepeästi se\nheittelee, vaikka jälki pudottelee. Outo on tämä taival minulle, oudot\nmaisemat ja kukkulat. Harvoin tästä kulkevat poromiehetkään, ja tuskin\nkoskaan muita ihmisiä. Tänne ei ole vielä ehtinyt tukkilaisen kirves\nhävitystyötään tekemään... tämä on koskematonta erämaata, suurta ja\nkomeaa, kuin nukuksissa. Tie on hauska, taival vaihteleva. Milloin\nnäkee vaarain päältä silmänkantamiin lumista tunturimaailmaa, milloin\njälki laskeutuu syvän laakson korpeen, ja silloin se painuu kuusikon\nsisälle kuin hämärään. Ja taas kun männikkötievoille ehdimme, laulelen:\n\n    Siellä verraton\n    sammalaarre on.\n\nVasta iltamyöhällä saavun pienelle järvelle, johon jälki jyrkkänä\nputoaa vaaran alle. Järven poikki on jälki lujempaa, ja siinä pistää\nporo vihaisen laukan, niin että höyry pulkan perässä punoo... ja\nvauhdilla nousee toiselle rannalle, jossa on ison kiven vieressä vanha\nverkkoaitta ja rivi verkkokeppejä... ja aavistamattani ilmestyy siinä\neteeni vähäinen uudistalo vastaveistettyine seinineen... -- -- --\n\nOlen jäänyt sinne yöksi. Poro on laskettu yösyöttöön talon porojen\nkanssa jäkäläiselle ahteelle lähistölle. Ja minulle on luvattu vuode ja\nhoivata minkä osaavat.\n\nVähäinen on talon perhe, äiti tyttärineen. Isäntä on mennyt metsille\nporomiesten kanssa. He eivät tiedä paljoa uutisia maailmalta. Harvoin\ntäällä sattui kukaan käymään. Saattoi kulua vuosia, ettei yhtään\nvierasta kulkenut sen kautta.\n\nHän miellyttää minua, tuo tyttö. Hän on niin kaunis ja verevä, vankka\nja rohkea. Hänellä on pitkät mustat hiukset ja säkenöivät ruskeat\nsilmät. Hän kertoo peittelemättä lyhyen elämänsä tarinan -- tarinan\nyksinäisestä erämaasta. Kesäisin hänellä on hauskaa. Hän kalastelee\nyksin, ui yksin ja osaa yksin pyörryttävien salojen halki. Talvisin hän\najelee porolla milloin mieli tekee. Ei ole täältä sydänmaalta mihinkään\npyrkinyt. Kerran on käynyt kirkolla ja siellä nähnyt paljon.\n\n\"Siellä taitaisi olla hauskaa, missä on paljon ihmisiä\", sanoo hän\nminulle äkkiä, ja olen näkevinäni hänen kirkkaan silmänsä ilmeessä kuin\ntuskaa siitä, ettei sinne pääse.\n\n\"Ei siellä ole hauskaa\", vakuutan hänelle. En tahdo kertoa hänelle\nmaailman elämästä, herättää kuvitelmia tai hänen nukkuvia halujaan\nkavalaan maailmaan.\n\n\"Mutta siellähän kuuluu jokaisella olevan oma ystävänsä: pojilla tyttö\nja tytöillä poika... Onko sinullakin ystävä?\" kysyy hän arvelematta.\n\n\"Ei ole minulla sellaista ystävää, jota tarkoitat.\"\n\nHän on valmistanut minulle vuoteen kamariin ja pannut hajuheinäpalmikon\npääni pohjalle...\n\nMinä tunnen häntä rakastavani, tunnen, että saan omistaa hänet yksin...\nMuutan tänne minäkin ja jätän taakseni sen maailman, josta olen\nlähtenyt... En mistään voisi löytää sellaista ystävää kuin hän on...\nsamalla niin hellä ja hyvä, rohkea ja miellyttävä. Hänen hipiänsä on\nhieno kuin silkki, ja hänen vartensa joustava ja muhkea...\n\nJa aamulla hän sanoo minulle:\n\n\"Vai ei sinulla ole ystävää... ei ole minullakaan.\"\n\nJa hän istuu sängyn partaalle miettivänä.\n\n\"Ole sinä minun ystäväni, niin minä olen sinun\", saan hänelle\nsanotuksi.\n\nHän lupaa sen. Ei ikänään sano unohtavansa...\n\nHän on jo käynyt metsällä, heittänyt porot suopunkiin ja valjastanut\noman ajokkaansakin. Sillä hän tahtoo lähteä minua saattamaan, kun\njäljetön, pitkä taival on kuljettavanani.\n\nVoi, kuinka hän on reipas puuhatessaan poron parissa! Korea\nlappalaislakki somistaa hänen sievää muotoaan, ja pitkä musta palmikko\nleiskuu lanteilla niin kiihoittavan viehättävästi. Ja kun hän hyppää\npulkkaan, kääräisee hän helmansa tiukalle jalkojensa ympärille ja\ntempaisee hihnasta kuin tottunein poromies ja vilahtaa jäljettömälle\ntielle männikkötievaa kohti talon taakse...\n\nNäen hänen ajavan edellä, näen hänen pulskan vartensa ja pitkän\npalmikkonsa... ja vähän väliä ruskeat silmänsä, kun hän kääntyy\ntaakseen katsomaan, missä asti minä tulen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä on nyt jo kulunut monta vuotta, kun sattui tuo lemmenseikkailuni\nerämaassa, sydäntalven aikana. Maailma vei kun veikin minut mukanaan.\nUnohdin hänet -- samoin kuin monta muuta -- enkä ole hänestä mitään\nkuullut. Totta kai hänkin on jo unohtanut -- kaiketi aavistanut, että\nse maailma, josta hänen luokseen tulin ja johon hänen luotaan läksin,\non kavala ja kurja... ettei tarvitse ikävöidä eikä mieli tee muistella\nsen pettäviä ystäviä.\n\n\n\n\nKAIHOLAAMME\n\n\nLaaksosta noustaan korkean mäen laelle, jonne näkyy suurenmoinen\nkuutamon valaisema maisema leveän, polveilevan joen rannoilla ja hyvin\nkaukana lumisia vaaroja ja repaleita hakatuista saloista.\n\n\"Ah! Tämäpä on ihanaa!\"\n\nNiin hän sanoo, hän, josta olin nuorukaisena uneksinut ja miehenä\nmiettinyt. Olen löytänyt hänet sieltä, mistä ennen turhaan hain. Me\nmatkaamme nyt omaan Kaiholaamme, pieneen kotiimme kauas erämaahan. On\nsyystalven leuto yö, tyven ja kuutamoinen.\n\nHän on täällä outo, vieras näillä vaaroilla, ja näkee ensi kertaa\npalasen sitä pientä maailman nurkkaa, jonne hän tahtoo minua seurata.\n\n\"Näinkö kaunis onkin sinun Pohjolasi!\"\n\nHän ihastuu siitä, mitä näkee, ja riemu loistaa hänen silmistään.\n\n\"Rakastatko Pohjolaani?\"\n\n\"Oi, enhän tätä tämmöiseksi luullut, en voinut kuvitella, vaikka\nkerroit, että Pohjolasi on näin suuri, näin ihana ja avara.\"\n\nMäen päälle pysäytämme hevosemme ja nautimme kumpikin. Yllämme\nkaareutuu korkea, tumma taivas ja tähtien tuhannet laumat. Edessämme on\nsuuri ja kolkon komea Pohjola korkeine lumisine vaaranlakineen, joiden\nhuippujen päällitse revontulet kalpean kellertävinä leimuavat. Siellä\nmonien vaarojen takana on oma pieni Kaiholamme, onnemme ja ilomme\nhauska koti.\n\nTie on soma ja mutkikas. Mustan mieli on iloinen ja virma. Se juosta\nvilistää vastaleessakin; sen harja hulmuaa rennosti ja komeasti, tiu'ut\nsoivat ja kulkusen helinä kuuluu somalta kirkkaassa ilmassa. Sanomaton\nonnen ja ilon tunne valtaa minut, rajaton riemu täyttää sydämeni, ja\nminä puserran häntä povelleni kuin pelkäisin hänen katoavan pois...\nOlenko hänet ansainnut? Olenko todellakin ollut saamassa elämältä näin\npaljon?\n\n\"Olet, olet. Minä tunnen selvästi, että sinua juuri varroin ja\nikävöin\", vakuuttaa hän minulle.\n\n\"Olin niin orpo ja onneton, niin kaihomielinen ja kelvoton. En tietä\ntiennyt, kussa kuljin, en polkua löytänyt, joka vei kultaiseen\nkartanoosi...\"\n\n\"Löysitpähän. Tapasit minut juuri silloin, kun jo olit lakannut\ntoivomasta.\"\n\n\"En enää uskonut sinua olevankaan. En toivonut palkkaa saavani kaikkien\nkovien vuosien koettelemuksista. Enkä enää uskonut, että vielä\npaistaisi päiväni, onneni olisi näin suuri ja eheä. -- Rakastathan\nminua, Anna ainoiseni?\"\n\n\"Rakastan, rakastan. Enemmän kuin luuletkaan!\"\n\n\"Mutta minä olen köyhä ja saamaton!\"\n\n\"Olet niin hellä ja hyvä. Voi, sinun rinnallasi on niin turvallista,\nsinun sylissäsi tuntuu kuin ei mikään pelottaisi... niinkuin\nkatoaisivat kaikki pienet huolet ja elämä näyttäisi niin suurelta ja\ntodelliselta... Kuulen sydämesi sykkivän... Ah, aavistatko, kuinka\nsinua rakastan! Oi, että voisin olla sinun ilosi, poistaa alakuloisen\nmielesi ja laulaa sinulle elämän iloa ja rakkautta! Olen aavistanut\nsinun ikäväsi, kuvitellut tuskiasi, kun kaihoisina iltoina minua\nmuistelit... Näen sydämesi sisimpään... poloinen ystäväni.\"\n\n\"Tyydytkö minun Kaiholaani...?\"\n\n\"Voi, sinun Kaiholasi on meidän onnelamme. Kaihon me karkoitamme pois\nja elämme omaa, hauskaa elämäämme! Voi, ystäväni, kuinka olen\nonnellinen! En vaihtaisi tätä matkaamme mihinkään maailmassa... Kuinka\ntämä onkin kolkon komea, tämä Pohjolasi...\"\n\nTie on kiertäen laskenut laaksoon, noussut ahteelle ja kulkenut\nkuusikon poikki laajan jänkän laitaan. Sen toiselta puolelta alkoi\nvaara kohota, ja vaaran kupeita luikerrellen tie vei pienen petäjikön\nhalki äärettömän korkeaa vuorenlakea kohti, jonka puuton ja luminen\nhuippu paistoi kuun valossa kuin taikalinna.\n\n\"Tämäkö on se satumaailmasi, josta olet minulle kertonut?\" kysyi hän.\n\n\"Tämähän se on. Näetkö tuon korkean vaaran lakea, jonka luminen huippu\nkimaltelee tuolla kaukana?\"\n\n\"Näen, näen. Se on niin satumaisen korkea ja salaperäinen. Senkö kautta\ntie vie Kaiholaamme?\"\n\n\"Sen takana on Kaiholamme, pieni kotimme pitkien petäjien keskellä...\"\n\nVoi, juokse Musta! Ja vie meidät pian! Katkea, taival, joudu, koti!\n\nMusta jouduttaa kulkuaan. Kulkunen helisee, ja tiu'ut soivat. Tie vie\nja viehättää meitä, välisti, kuin nauraen, ilmestyy metsäjärvelle,\nkohoaa vastaiselle rannalle ja luikerrellen taas lepikon läpi painuu\nuusille ahteille.\n\n\"Miksi sinä sanot kotiamme Kaiholaksi?\" kysyy hän.\n\n\"Kerronko sen sinulle?\"\n\n\"Kerro, kerro!\"\n\n\"Kun pieni kotini oli valmis, kun kesäaamuna ensi kerran sytytin tulen\ntakkaan, kävi mieleni apeaksi. Olin niin yksin ja ystävittä. Silloin\nnousin tuon korkean vaaran korkeimmalle huipulle, josta näkee kauas\nkaikille ilmoille, ja istuin ikävissä. Minne kääntyisin, kunne\nkulkisin, että löytäisin hänet, jota ikävöin ja jo kauan, kauan olen\nrakastanut. Katsoinpa mille ilmoille hyvänsä, joka haaralta näytti\npettymys pilkistävän. Kuinka oli etelän taivaskin totinen ja kumma,\nharsopeitteinen kuin itkuja puserrellen. Pohjoisessa oli pilvi. Länsi\nliekaroi ja itä ilkkui ja ilakoi... Alhaalta laaksosta näin pienokaisen\nkotini. Se näytti niin yksinäiseltä ja autiolta... Silloin nimitin sen\nKaiholakseni...\"\n\n\"Mutta nyt ristimme sen onnelaksemme. Me tuomme onnen ja ilon\ntullessamme. Ja kesäiltoina kiipeämme tuon suuren vaaran laelle.\"\n\n\"Niin teemme. Sieltä näemme palasen sitä maailmaa, jonka olemme\njättäneet ja jonne emme enää palaa. Tämä on nyt meidän maailmamme...\"\n\n\"Ja yhteinen ilomme ja onnemme. Meille tulee niin hauskaa...\" puhkeaa\nhän puhumaan, ja hänen suuret siniset silmänsä säkenöivät ilosta.\n\nJa yhteistä onneamme kuvitellessani kerron:\n\n\"Kesäaamuna sinä saatat karjan laitumelle, laittanet niin kauas, että\neksyt korpeen... Mutta äkkiä kuulet tuohitorven toitotuksen ja arvaat,\nettä olen sinua etsimässä.\"\n\n\"Voi, niin, niin...\"\n\n\"Kohtaan sinut kuusen juurelta itkemässä ja vedän syliini ja pitelen\nnäin... ja suutelen pois kyyneleesi... näin...\"\n\nOlimme jo ehtineet likelle sitä korkeaa vaaraa, jonka luminen laki oli\nkauan näkynyt. Sen kylkiä pitkin vie tie, kiertäen kallioita ja\nmännikkötievoja pitkän kuusikon läpi loivalle myötäleelle, jota pitkin\nse kulkee vinosti laaksoon.\n\n\"Täällä on jo sellaista seutua, semmoisia puita ja kumpuja kuin kerroit\nolevan Onnelamme lähellä. Nyt ei enää ole pitkä matka kotiin\", sanoo\nhän ihastuen.\n\n\"Jo olemme lähellä. Kohta näkyy puiden välitse pieni pirttimme...\nNäetkö tuota pulskaa kuusta tuossa... Se on sinun kuusesi, Anna\nainoiseni. Sen juurella usein illoin istuin, kun sinua odotin.\"\n\n\"Nyt sinun ei enää tarvitse istua yksin. Olen aina, iäti vierelläsi.\"\n\nTie vie syvään laaksoon, jonka pohjalta näkyy lammen luminen pinta.\nLammen toisella rannalla on maa loivaa etelää kohden, ja siinä pitkien\npetäjien keskellä on Onnelamme. Hän on ihastuksissaan ja Mustan\njuostessa puhelee:\n\n\"Voi, sieltä tuikkivat tulet... Tämä lampiko on kalavetemme...? Nyt jo\nnäen koko kotimme... Oi kuinka tämä on pieni ja sievä, rauhallinen ja\nrunollinen... Voi, ystäväni, minua vartenko näin teit...? Kuinka olen\nonnellinen, onnellinen!\"\n\nLammen poikki juoksee Musta vihaista vauhtia, nousee kiivaasti\nvastaletta, jonka läpi tie kulkee sakean puistikon halki... ja vie reen\nkuin lennossa pirtin porrasten eteen... omaan Onnelaamme.\n\n\n\n\nERIKA\n\n\nHän oli kyllästynyt pieniin rakkausseikkailuihin. Oli saanut kyliänsä\nkansakoulunopettajista, nuorista ylioppilaista ja nyt viimeksi\nlyseolaisista. Hän tahtoi nyt sanalla sanoen naimisiin.\n\nOlihan hän, Erika, ollut jo montakin kertaa kihloissa, mutta mitä siitä\noli kihloihin menemisestä semmoisten kanssa, jotka vielä tarvitsivat\nvuosikausia, ennenkuin saivat viran. Täytyi ruveta katselemaan\nsemmoista miestä, joka pystyisi heti menemään naimisiin.\n\nEihän hän juuri välittäisi, minkälainen mies se olisi, kunhan hänellä\nolisi virka ja varmat tulot. Hän oli jo niin monta kertaa rakastanut,\nettei olisi niin vaarallista, jos ei enää niin kovin lämpenisikään.\n\nHän oli rovastin tytär ja vieläkin pulska ja punaverinen, vaikka ikä\nalkoi olla siinä lopulla kolmeakymmentä. Häntä eivät enää miellyttäneet\nne pikkuvirat, joissa hän oli ollut: milloin opettajattarena\nkansakoulussa ja nyt viimeksi postinhoitajattarena. Hän tahtoi päästä\nlevähtämään...\n\nHyvällä tuulella hän nyt oli tänään, katsellessaan ulos postitoimiston\nikkunasta maantielle päin. Hän odotti sieltä päin sulhastaan tulevaksi.\nSe oli pitäjän nuori pastori, jonka sydän hänen oli onnistunut sytyttää\nmaalliseen liekkiin. Ja pastori olikin todella ihastunut Erikaan, eikä\ntarvinnut hetkeäkään epäillä sitä, että pastori oli kaikin puolin hänen\nvallassaan. Mutta kaino ja rakastavainen hänen oli täytynyt olla,\nennenkuin pastori \"iski silmänsä\" häneen. Sillä pastori oli herännyt\nmies, ankara mielipiteissään ja nuhteeton elämässään. Ja erilainen\nkaikin käsin kuin Erikan entiset sulhaset. Ei pyrkinyt pastori liian\nlikelle, ei silloinkaan, kun kosi. Oli vain kerran suudellut otsalle ja\npuhunut Jumalasta...\n\nKyllähän Erikaa vähän vaivasi, kun hän muisteli sitä, että oli\npastorille kelpo lailla valehdellut. Ei ollut sanonut koskaan olleensa\nrakkausseikkailussa, suudelleensa miehen huulia tai tunteneensa niin\npuhdasta rakkautta kuin nyt pastoria kohtaan. Muutkin Erikan\nvakuutukset oli pastori uskonut ja kyynelsilmin puhunut siitä, että hän\noli jättänyt naimahommansa Jumalan haltuun, ja näin oli taivaallinen\nisä hänelle toimittanut sorean morsiamen.\n\nSitä miettiessä Erikassa kävi vilunväre, ja yhtä ja toista hän muisteli\nkuluneesta elämästään. Varsinkin yhtä juttua, joka tosin oli tapahtunut\nkaukana täältä, mutta joka vielä vastaisuudessa voisi tulla pastorinkin\nkorville. Mutta silloin se ei enää olisi niin vaarallista, ja hän\nvannoisi pastorille, että se oli pelkkää valetta.\n\nKuului olevan jo maisterina se silloinen sulho Akseli Airisto... Hän\noli rakastanut Erikaa puhtaasti ja rajattomasti, he olivat olleet\nkihloissakin melkein puoli vuotta. Mutta Erika oli hänelle antanut\nrukkaset, sillä Airisto oli hänen mielestään ollut ruma mies ja kömpelö\nkuin mikäkin seiväs. Mutta siitä oli Airisto nokkaantunut hirmuisesti\nja vannonut elinaikaista vihaa ja puhunut kostosta hautaan asti...\n\nOnneksi oli Airisto sentään siksi kaukana nyt, ettei hänestä ollut\npelkoa. Viikon parin päästä heidät jo kuulutettaisiin pastorin kanssa,\nja häät oli päätetty pitää heti.\n\nJa Erika toivoi, että aika rientäisi lentävin siivin...\n\nHän oli pukeutunut pastorin mielen mukaan yksinkertaisesti ja kammannut\nhiuksensa jakaukselle. Täytyi koettaa olla niin, ettei pastori pääsisi\nmitään epäilemään.\n\nOikeastaan Erika ei voinut vähääkään rakastaa pastoria, vaikka tämä oli\npulska mies. Hänessä oli jotakin akkamaista ja pehmeää ja joutavaa\njumalisuutta Erikan mielestä. Mutta se täytyi sietää. Ei ollut enää\naikaa ruveta miestä odottamaan ja valikoimaan. Ikää oli jo kovasti, ja\nmonenlaisia seikkailuja oli jo tullut kokeneeksi. Sitten, kun he\npääsisivät naimisiin, voisi Erika alkaa hioa pastorista akkamaisuutta\npois ja koventaa pehmeyttä. Mutta nyt täytyi liehakoida...\n\nNiin Erika mietiskeli ja tuumaili itsekseen, odottaessaan pastoria. Hän\noli aikonut tulla heti puolisen syötyään, ja he menisivät sitten\nyhdessä kävelemään ja nauttimaan heräävän keväisen luonnon kauneudesta.\n\nMutta merkillisen kauan pastori viipyi. Hän oli ennen ollut hyvin\ntäsmällinen. Erikasta alkoi aika tuntua pitkältä ja joutessaan hän\nleikki kihlasormuksellaan. Se oli paksu ja vankka ja soveltui mainiosti\nhänen sormeensa. Airiston sormus oli ollut paljoa mitättömämpi.\n\nMutta viimein Erika tuskastui odottamaan ja höpisi itsekseen:\n\n-- Mikähän sille lampaalle nyt on tullut, kun ei kuulukaan... Ja mitä\nhittoa hän viivyttelee?\n\nErika oli jo aikeissa lähteä häntä vastaan, kun samalla huomasi\npastorin kävellä huiskivan pappilasta päin.\n\n-- Tuollapa tuo tulla viuhtoo, -- arveli Erika hyvillään, ja\njonkinlainen paino tuntui lähtevän hänen sydämestään. Siellä oli koko\npäivän ikäänkuin joku ollut soimaamassa soittaen kummallista\nnuhdevirttä. Mutta nyt se katosi, ja erinomaisen lempeänä ja kainona\nErika otti vastaan pastorin.\n\n\"Voi kuinka minä olen jo ehtinyt pitkästyä ja ikävöidä sinua\", sanoi\nhän lempeimmällä äänellään ja tavoitteli pastorin kättä.\n\nMutta pastori näytti kummallisen juhlalliselta ja niin vakavalta kuin\nkirkko itse. Ei käynyt istumaankaan, vaan asettui seisomaan keskelle\nlattiaa, vaikka Erika toimitti häntä soututuoliin.\n\n\"Minä tahtoisin vähän kysyä sinulta, Erika\", aloitti hän, ja hänen\näänensä soi niin oudon kylmästi, että Erika kalpeni, \"tahtoisin kysyä\nsinulta, oletko koskaan tuntenut maisteri Akseli Airistoa...?\"\n\nHän katsoi samalla Erikaan totisesti, melkein ankarasti.\n\nKysymys tuli niin arvaamatta, että Erika aluksi kalpeni, mutta äkkiä\nhän sai hermonsa tyyntymään ja tottelemaan, ja viattomasti hymyillen\nhän vastasi:\n\n\"Olen hänet tuntenut. Miksi sitä kysyt?\"\n\n\"Sain häneltä kirjeen, -- Airisto on näet luokkatoverini ja paras\nystäväni -- siinä hän puhuu sinusta... tehän olette olleet\nkihloissakin\", sanoi pastori kylmästi. \"Kun parhaalle ystävälleni\nilmoitan kihlauksestani ja toivon saavani onnittelun, saankin häneltä\ntämmöisen kirjeen...\"\n\nJa pastori paiskasi kirjeen lattialle ja sanoi jymisevällä äänellä:\n\n\"Nainen! Te olette valehdellut minulle... Meidän välimme ovat\nloppuneet\", huusi hän lopuksi ja pakeni kuin paholaista, paiskaten oven\njälessään kiinni, että seinät tärisivät.\n\nErika seisoi kuin jähmettyneenä. _Tätä_ hän ei ollut osannut\nodottaakaan... Airisto oli siis saanut kostetuksi... se kurja konna...\n\nHän otti kirjeen lattialta ja luki siitä: -- -- \"Minä tunnen hyvin\nmorsiamesi... Erika H:n... hän on ollut minun ja monen muun henttu...\"\n\nEnempää hän ei lukenut, vaan rutisti kirjeen kokoon, paiskasi sen\npalavaan uuniin ja unohtui pitkäksi ajaksi katselemaan pastorin\njälkeen, joka vinhaa vauhtia käveli pappilaan päin...\n\nMutta omista ajatuksistaan hän ei saanut yhtään selvää.\n\n\n\n"]