[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fIA5_vcR0llLDJRg7zbPMeYzl4L9HaE0UWgPRKytNb3k":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},1191,"Karoliinit","Heidenstam, Verner von",1859,1940,"1191-heidenstam-verner-von-karoliinit","1191__Heidenstam_Verner_von__Karoliinit","Kertomuksia","romaani",[],[15],"nobel","fi",1897,92947,597342,false,50871,[23,24,25,26],"Charles XII, King of Sweden, 1682-1718 -- Fiction","Short stories, Swedish -- Translations into Finnish","Sweden -- History -- Charles XII, 1697-1718 -- Fiction","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[28,29,30,31],"Historical Novels","History - Royalty","Short Stories","Nobel Prizes in Literature","\"Karoliinit: Kertomuksia\" by Verner von Heidenstam is a collection of short stories written in the late 19th century. The book is set against the backdrop of Swedish history and delves into themes of royalty, power, and societal change, featuring various characters, including the king and his courtiers, and exploring their interactions and struggles.   The opening of the collection introduces the reader to a grim atmosphere within a castle, where a drunken character, Lassi Ekerot, is being kicked out for causing trouble. Ekerot, a former naval captain, interacts with Haakoni, an old servant, as they discuss the kingdom's dire state, including famine and the king's failing health. Ekerot exhibits an understanding of the chaotic political landscape, hinting at the impending doom for the royal lineage while reminiscing about past tragedies. The richness of detail evokes a sense of urgency and foreboding, setting the stage for the unfolding tales of nobility and the common folk intertwined in historical turmoil. (This is an automatically generated summary.)",[34,35],"Ivalo, Santeri","Voionmaa, Väinö",169,"Heidenstamin historiallinen teos koostuu kertomuksista, jotka sijoittuvat Suuren Pohjan sodan aikaan. Se kuvaa Ruotsin kuningas Kaarle XII:ta ja hänen uskollisia sotilaitaan, karoliineja, eri puolilla Eurooppaa ja Venäjää. Tarinat valottavat sotilaiden kohtaloita ja isänmaallisuutta valtakunnan murentuessa.","Verner von Heidenstamin 'Karoliinit' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1191. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KAROLIINIT\n\nKertomuksia\n\n\nKirj.\n\nVERNER VON HEIDENSTAM\n\n\nSuomentaneet Väinö Wallin ja Santeri Ivalo\n\n\n\n\n\nPorvoo,\nWerner Söderström,\n1897.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n(Tri Wäinö Wallin'in suomentamat:)\n\n Vihreä käytävä.\n Saarna.\n Vallansaaja.\n Juhannusleikki.\n Gunilla aittamuori.\n Ranskan Mauno.\n Sotarosvojen kuningatar.\n Mazepa ja hänen airueensa.\n Viidenkymmenen vuoden päästä.\n Linnoitettu kartano.\n Puhdas valkoinen paita.\n Poltava.\n Katso, minun lapseni!\n Neuvostossa.\n Kirkkomäellä.\n Vanki.\n\n(Tri Santeri Ingmanin [Ivalon] suomentamat:)\n\n Kun kellot soivat.\n Kustaa Celsing.\n Tuhma ruotsalaistyttö.\n Bender.\n Hänen ylhäisyytensä.\n Paperi-kenraali.\n Luutnantti Pinello apteekissa.\n Tobolskin vangit.\n Jalopeuran häkissä.\n Kuninkaanratsastus.\n Ruotsin saaristossa.\n Marstrandin kirkossa.\n Katrinuska, eukkoseni...\n Pimeässä joulukirkossa.\n Fredrikshall.\n Kuinka Görtz vangittiin.\n Sankarin hautasaatto.\n Laiva.\n\n\n\n\nVihreä käytävä.\n\n\nLinnan ylisiltä, missä palomestari möi viinaa ja olutta, oli pitkä\nkapeaharteinen ostaja potkaistu portaille ja tyhjä tinatuoppi\nheitetty hänen jälkeensä, niin että se kieri hänen jaloissaan. Hänen\nohuet säärisukkansa olivat parsitut ja likaiset. Kaulaliinan oli hän\nsolminut aina suuhun ja ajamattomille poskille saakka ja hän piti\nkädet alati lievetaskussa.\n\n-- Ajakaa ulos hullu Ekerot! -- sanoi palomestari. -- Hän on\nröyheltänyt tupakinpuruja olueen ja pistänyt maalari-Pekkaa\nparsinneulalla ja on täynnä ilkeyttä läpikotaisin. Pankaa sitten\nkokoon pöytä! Linnan portit on käsketty sulkea, sillä nyt on\nkuninkaallinen majesteetti pian henkilähdössä.\n\nYksi vahtimestareista oli Kaarle XI:n vanha uskollinen palvelija\nHaakoni. Hänellä oli rauhalliset kasvot, mutta hän kulki niin\nlänkisäärenä kankeissa vaatteissaan kuin olisi vasta juuri noussut\nhevosen selästä. Hän otti tuopin maasta ja pisti sen ystävällisesti\nEkerotin kainaloon.\n\n-- Minä saatan konstaapelia, -- sanoi hän, -- eli luutnanttia elikkä\nmitenkä sitä saapi sanoa.\n\n-- Lassi Ekerot on kapteeni armollisen majesteetin sotalaivastossa,\n-- vastasi Ekerot. -- Ja matkoja tehnyt ja kieliä oppinut myöskin.\nTäällä linnan vinnillä ei nähdä eroitusta ihmisissä. Minä teen\ntästä ilmoituksen ja valitan, varmasti valitan. Enkö minä ole\nteille sanonut, että tulta pian sataa taivaasta ja joka hirsi tässä\nrakennuksessa on oleva ilmi liekissä? Petolliset neuvonantajat,\nväärät tuomiot, kirous ja vaikerrus on nykyään jokapäiväistä leipää\nja Herran viha lepää raskaasti maan ylitse.\n\n-- Ei luutnantin... elikkä... kapteenin tarvitse levittää pahempia\nmaineita kuin ne onnettomuudet, jotka Jumala jo on antanut meille\nkantaa. Ylt'ympäri malmeilla on tulipalo kulkenut, ja kymmenen vuotta\non ollut kato ja nälänhätä. Tynnyri rukiita maksaa jo kaksitoista\nriikintaaleria hopeaa. Pian loppuu rehu kuninkaallisen huoneenkin\ntallista ja tilatut viljalaivat ovat jäätyneet kiini saaristoon.\n\nEkerot kulki hänen rinnallaan alas portaita ja katseli ympärilleen\nkiinnittämättä pienten levottomain silmäinsä katsetta mihinkään\nmäärättyyn kohtaan. Väliin hän pysähtyi ja nyökäytti päätään ja\nhymisi itsekseen.\n\nLuukuista vilahti linnanpiha syvyydessä ja katetut portaat\nobeliskineen ja vahtimiehet, joita kulki edestakaisin\ntrumpeetarikäytävässä. Lumisten tornien ja kattojen välistä näkyi\nkaukana pieniä mustia ihmisryhmiä kulkemassa Mälarin jäällä\nKuninkaansaaren ja Eteläkaupungin väliä, ja maaliskuun ilta-aurinko\npaistoi muutaman linnan länsisivun salin läpi ikäänkuin olisi siellä\nkynttilät palaneet kattokruunussa.\n\n-- Jaa, jaa, -- hymisi Ekerot, -- kaikki se palaa, kaikki -- kaikki\nse, josta olemme saaneet hävetä ja josta olemme ylpeilleet. Minä olen\nnähnyt paistavia miehiä taivaalla, ja kun öisin istun piippuineni,\nnäkyy minulle tupakansavussa ihmeellisiä planeettoja, joista näen\nettä vanha maailmanjärjestys on kumottu. Unkarinmaalla ja Saksassa\nsataa Araapian heinäsirkkoja niinkuin pilviä. Tulta sylkevät vuoret\nheittävät palavia kiviä ylös. Kaksi vuotta sitten kasvoi helmikuussa\nsormenpituista ruohoa Eläintarhassa ja kevätlinnut laulelivat, mutta\ntoukokuussa ajettiin reellä. Elokuussa makasivat tähät jäässä, mutta\nsyyskuussa poimin minä mansikoita Essingissä. Nyt on ne ajat, että\nHerra Jumala avaa valittuinsa silmät näkemään sitä kuin salattu on.\n\n-- Jumalan nimessä, ei pidä puhua sillä lailla! -- änkytti Haakoni.\n-- Näkeekö hän näkyjä valveilla vaiko unessa?\n\n-- Siinä vaiheella.\n\n-- Minä lupaan kertoa joka sanan itse kuninkaalliselle majesteetille,\njos luutnantti oikein totuudessa kertoisi minulle kaikki, mitä\non nähnyt tai kuullut. Näkeekö hän tuolla alhaalla noita kahta\nikkunaa, joissa on luukut edessä. Siitä ei ole puoltakaan tuntia\nkuin olin siellä. Siellä istuu kuninkaallinen majesteetti tuolissa\npeitoilla ja tyynyillä peitettynä, ja hän on tullut niin pieneksi\nja kuihtuneeksi, ettei hänessä ole muuta kuin nenää ja huulia. Eikä\nhän voi edes päätään nostaa. Majesteetti parkaa, kun täytyy kestää\nsellaista kipua, vaikka on vasta vähän viidennellä kymmenellä.\nKun hän ennen ontua kompuroi huoneitten läpi, menin minä kaikkein\nennen pois huoneesta, mutta vaikka minä vain olen palvelijoista\nalhaisin, saattaa hän nyt ottaa minua kaulasta ja pusertaa rintaansa\nja kyyneleet juoksevat. En minä luule, että hän on lämpöisempi\npojalleen kuin oli puolisolleenkaan. Kun hän haettaa poikansa, on\nhän vähäpuheinen ja enimmäkseen vain istuu ja katselee häntä. Hän\nei nyt muusta puhukkaan kuin vain valtakunnasta ja valtakunnasta.\nVielä viikko sitten näin minä hänen sylissään huoneentarkastuksia,\nvaltakirjoja ja sen semmoista, mutta nyt on hän kirjoittanut\nsalaisia neuvoja pojalle ja pannut kirjan sinetillä suljettuun\nrautalippaaseen, ja kun vain joku tulee kamariin, on niinkuin hän\nkuumeesta tulistuneilla silmillään ja sanoillaan myötäänsä hokisi:\nAuttakaa minua, auttakaa valtakuntaani ylläpitämään, tekemään poikani\narvolliseksi ja viisaaksi! Valtakunta! Valtakunta!\n\nHaakoni kaihti kädellään otsaansa, ja he astuivat yhä portaita\nalaspäin luukulta luukulle.\n\n-- Huoneessa tuolla alapuolellamme vasemmalla on hänen majesteettinsa\nleskikuningatar. Hän on salvannut ovensa viime päivinä eikä edes\nTessin pääse sinne laukkuineen. Ei kukaan tiedä oikein mitä hän\nsiellä häärää, mutta luulenpa melkein, että hän parhaillaan\nhaihduttaa synkkiä ajatuksia viittä lehteä ja valttia lyömällä.\nSilloinkos korukellot kalisevat pelipöydän laitaan ja hameet ja\nlaitokset kohisevat ja kahisevat... ja kultapäinen ruokokeppi\nluikahtelee lattialla...\n\n-- Ja kaunis Hedvig Stenbock neiti, joka seisoo tuolin takana, niiaa\nja sen ottaa ylös.\n\n-- Sitä hän ei kyllä tee, sillä hän on jo aikoja naimisissa ja vanha\nja ruma ja pysyy kotonaan. Luutnantti elää vain siinä, mikä on\nmennyttä, ja mikä on tulevaa.\n\n-- Ehkä niin! -- Ekerot tarkisteli ilkeästi ja osotti pohjoista\nlinnan sivustaa, jonka Tessin äskettäin oli rakentanut, kun vanha\nrakennus oli hävitetty maan tasalle. Muutamia muuritelineitä oli\nvielä jäljellä, ja hakokimput riukujen nenissä. -- No, kukas asuu\ntuolla pitkässä laakalaatikossa? Hyi olkoon! Siellä ei asu ketään...\neikä tule asumaankaan ketään, sen minä sanon. Miksei se saanut\nolla niinkuin se oli? Hiiteen koko Gottorpin akka, joka on pannut\nkuninkaallisen majesteetin pään pyörälle rakennushullutuksista!\nNähkääs vahtimestari, niinkuin kullakin ihmisellä on sielunsa,\nniin on jokaisella vanhalla rakennuksella sisällään kaikenlaisia\nmänninkäisiä ja pimeyden henkiä, jotka pelästyvät ja häiriintyvät,\nkun muurarit tulevat vasaroineen ja lasteineen. Muistaako hän Vihreää\nkäytävää, joka ennen kulki siellä ylhäällä räystään rajassa vanhan\nlinnankirkon päällä? Siellä minulle ensi kerran silmät aukenivat.\nNiin, kyllä kerron sen. Minä sanon vahtimestarille kaikki, jos hän\ntulee mukaan kotia ja sitten pitää mitä lupasi ja kertoo joka sanan\nkuninkaalliselle majesteetille itselleen.\n\nHe olivat nyt tulleet ajoportille ja menivät linnahaudan sillan\nyli. Kuriiri nahkalaukkuineen astui juuri maahan hevosen selästä,\nja hänen vastauksensa kaikille kyselijöille kuuluivat askelten\nkopseen ja käskyhuutojen seasta. -- Kuuteen peninkulmaan Tukholmasta\npohjoiseenpäin en ole nähnyt kuin kolme ihmistä... He istuivat\ntiensyrjässä ja söivät kuollutta eläintä... Norrlannissa maksoi\nleiviskä jauhoilla suurustettua puunkuorta 4 riikintaaleria hopeaa...\nSotamiehet kuolevat nälkään... Rykmentit ovat tuskin puolessa\nmäärässä...\n\nEkerot nyökkäsi myöntäväisesti niinkuin olisi se kaikki ollut hänelle\njo kauvan tuttua, ja hän kulki yhä vielä Haakonin rinnalla tinatuoppi\nkainalossa ja kädet takin helmataskussa.\n\nKun he olivat päässeet hänen vinttikamarilleen laitakaupungilla,\nvilkaisi hän Haakoniin epäilevällä syrjäkatseella, ja avainta lukkoon\npistäessään tunnusteli hän tarkoin, ettei ovea oltu hänen poissa\nollessaan avattu. Kamari oli suuri ja pimeä. Ikkunalla oli orava\nhäkissä ja toiselle seinälle oli naulattu joukko erilaisia rahoja\nriveihin. Siinä oli kirkkaita Elbingin riikintaalereita ja suuria\nja pieniä kuparirahoja ja Räävelin viisitukaattinen ja pari vanhaa\nPalmstruchin seteliäkin, jotka jo kolmekymmentä vuotta olivat olleet\narvottomia. Ekerot meni rahoja tarkastelemaan ja laskemaan.\n\n-- Hullu, -- sanoi hän, -- kaivaa omaisuutensa niin syvälle, ettei\nhän itse voi sitä valvoa, mutta minä tahdon pitää omani silmiini\nedessä, niin että helposti voin lukea ne pussiini, kun se suuri palo\ntulee.\n\nLoukosta luki Ekerot syliinsä viisi pientä puuta, jotka hän pani\ntakkaan ja sytytti tervastikulla. Sitten pani hän ja Haakoni\npiippuun, ja koska huoneessa tuolia ei ollut, istuivat he lattialle\nvalkean eteen.\n\n-- No, kerrotaan nyt! -- sanoi Haakoni.\n\nEkerot kertoi:\n\n-- En milloinkaan ole nähnyt Vihreää käytävää kauheampaa. Se oli\nsiihen aikaan, kun olin konstaapelina sotalaivastossa. Nyt on minut\npantu pienelle kahdensadanviidenkymmenen taalerin eläkkeelle. He,\nväli tuolla! Minut pantiin viralta sentähden, että pelkäsivät minun\nmuuten lopettavan kenraaliamiraalina. Ja siinä virassa tahtoi\nHannu Wachtmeister olla itse. -- Se mies on hullu! -- huusi hän\nlaivan kannelta, kun minä kohteliaasti pyysin häntä nostamaan\nlakkiaan, ennenkuin käski minua mastoon kipuamaan. Ja siihen minun\ntieni loppui. Hulluksi Ekerotiksi sanottiin minua jo silloin joka\npaikassa. Niin se käy. Köyhä kisälli kantaa toverinsa hautaan, sitten\nkantaa hän mestarinsa hautaan ja muutamasta lantista kantaa hän\nviimein milloin yhden milloin toisen ja saapi vahakankaisen hatun\nja pitkän mustan viitan ja, kun kiiru tulee, pyörivät hihnarullat\ntaskusta... ja lapset lähtevät käpälämäkeen ja itkevät ja huutavat:\nRuumiinkantaja, ruumiinkantaja! Mutta vaikka sellaiseksikin mieheksi\nvoi tulla, olemme me kaikki kuitenkin samasta taikinasta alkuamme\ntehdyt. Kerro nyt tämä sanasta sanaan kuninkaalliselle majesteetille\nitselleen... No niin, siihen aikaan olin minä hyvä piirtämään ja\nkuvaamaan. Muutamaa päivää ennen tuota Wachtmeisterin juttua sain\nminä sitten armollisen käskyn ottaa mukaani toisen, Niilo nimisen\nkonstaapelin, ja saapua varastohuoneeseen vanhan paavilaiskirkon\npäällä siinä linnan tornissa, joka on virtaan päin. Siellä piti\nmeidän kuvata rikkinäinen laivan lyhty, jonka mallin mukaan\nleskikuningatar tahtoi teetättää uuden lyhdyn Malaria kulkeviin\nveneisiinsä. Kun me siellä kerran istuimme ja vehkeilimme ja\nmanailimme rikkiöimen laivalyhdyn kanssa, jota ei helkkarikaan voinut\npiirtää, tulin leikkipäälle ja huusin:\n\n-- Niilo, oletko nähnyt viisijalkaista koiraa?\n\nKun Niilo vain kohotti hartioitaan, puhuin minä vielä.\n\n-- Minäpä näin hiljan sellaisen Rautatorilla. Se juoksi neljällä\njalalla ja lampaanjalka sillä oli suussa.\n\nNiilo suuttui, ja häntä kiusatakseni huusin minä vielä kovempaa: --\nSukkeluutta ei sinussa ole. Saas nähdä, onko sinussa rohkeuttakaan.\nMinä lyön vetoa tämän tinatuopin täynnä parasta Spanjan viiniä ja\ntukaatti pohjassa, että minä iltakellojen aikana kuljen yksin Vihreän\nkäytävän läpi.\n\nNiilo vastasi:\n\n-- Kyllä minä tiedän, että kun sinä rupeat johonkin tuumaan, ei kostu\njos sinua koettaa siitä luovuttaa, enkä minä tahdo, että sinä pidät\nminua minään kitupiikkinä. Rakas Ekerot minä kyllä lyön sen vedon,\nniinkuin tahdot, mutta en rupea vanhalle äidillesi vastaamaan, jos\nsinulle kävisi pahoin. Sentähden menen minä kernaimmin kotiini.\nPäivällä on tämä herrasväkien asunto kaunis katsella, mutta\nöisin täällä kuuluu kumma elämä olevan, ja nukun minä ennemmin\nkurjimmassakin hökkelissä Malmilla.\n\nMinä sanoin häntä pelkuriksi ja annoin hänen mennä matkaansa. Kun\njäin yksikseni huomasin minä, että jo oli alkanut hämärtää, ja\nkaraistakseni itseäni astuin pari kolme porrasta alas vintin portaita\nVihreälle käytävälle ja kurkistin avaimenreijästä.\n\nVihreä maali oli monesta paikasta rapissut, niin että vanhempi\nvaaleanpunainen väri näkyi. Pitkin seiniä oli kaikenlaisia talon\ntavaroita, jotka olivat aikansa palvelleet ja viety sinne ylös. Minä\nnäin kaappia ja tuoleja ja kuvamaalauksia koirista ja hevosista ja\nperässä telttasängyn. Sivuilla oli komuja ja komeroita, joissa harva\nkatto vuoti ja tippui.\n\nOli Valpurinmessun aika ja senvuoksi jotenkin valoisa, ja siitä sain\nminä hiukan uskallusta, niin että saatoin istua portaille odottamaan,\nmutta tiesin, että ihmeellisiä olentoja piti siellä lattian alla\npesäänsä. Vahtimestarit kutsuivat niitä yökeijuisiksi, senvuoksi että\nne vasta pimeän tullen nostivat lahonneita lattiapalkkeja ja pistivät\nesille päänsä. Ne eivät olleet suurempia kuin kolmivuotinen lapsi\nja ne olivat aivan ruskeita ja alastomia ja vaimonpuolisia. Usein\nkipusivat ne kaappien päälle istumaan ja heiluttivat käsiänsä, ja\nse, joka sattui yökeijuiseen koskemaan, kuoli ennen vuoden kuluttua.\nNiiden tapana oli juosta ympäri ullakkoja, ja joskus huusivat ne\nulkohuoneessa ja kolisivat reikälaudan alla, niin etteivät hovinaiset\nuskaltaneet mennä sinne, vaan makasivat ennen vatsanväänteissä koko\nyön.\n\nHeti kun kuulin iltakellojen soiton, työnsin minä oven sepposten\nselälleen.\n\nMinä astuin askeleen eteenpäin, mutta pelko oli minussa niin suuri,\nettä minä jäin seisomaan kädet kiini ovipielissä ja vain töllistin.\nLiidutuissa ruuduissa oli paljas pilkku, josta minä näin aina\nBrunkemäen torniin saakka, ja se vahvisti minua, niin että minä\nharppasin Vihreään käytävään, jotta ei soitto ehtisi lakata ennenkuin\npääsisin takaisin. Niin kauvan kuin se kuului, eivät pimeyden vallat\nvoisi mitään.\n\nNoin keskipaikoilla käytävää näin minä äkkiä jotakin mustaa\nvilahtavan telttasängyn ohi ja hiipivän karmituoliin ikäänkuin\npiiloon tai odottamaan. Vasen polveni herposi itsestään, ja minä\nkuulin miten huutoni kaikui ullakoissa. Sinä hetkenä minun silmäni\naukenivat, niin että ihmiset sanoivat minua hulluksi.\n\nIkkunaa vastaan näin minä, että tuolissa istui mies. Hän oli alallaan\nyhtä hiljaa kuin minä. Äkkiä tarttui hän minua käsipuoleen ja\nkuiskasi hampaitten välistä:\n\n-- Figlio di un cane! Urkkija? Mitä? Leskikuningattaren vahtimestari?\n\n-- Jumala siunaa! -- sopersin minä, sillä nyt minä ymmärsin, että se\noli ihmisentapainen, ja hänen tärisevästä ja vapisevasta kädestään\nälysin minä, että hän oli yhtä pelästynyt kuin minä itse. Myös\nhuomasin minä, että hän oli sukkasillaan ja pistänyt kengät poveensa.\n\nMinä tulin tolkkuuni ja kerroin yksinkertaisen aikomukseni ja viimein\nhän uskoi.\n\n-- Tällainen kirottu ja rapistunut vanha pesä, -- murisi mies\npeittääkseen omaa hämmennystään. -- Täällä katto niin vuotaa, että\nminä olen läpikastunut jaloista. Niin totta kuin elän pitää tähän\ntulla uusi talo... Hyvä mies, jos osaat, niin auta minua näiden\nvinttisokkelojen kautta tanssisaliin. Kuka minä olen on yhdentekevä.\n\n-- Voi ollakin, -- vastasin minä, -- vaikka kyllä tunnen armollisen\nkamariherran Tessinin.\n\nHän ei puhunut mitään, vaan otti minua takinliepeestä ja niin\nminä käännyin ja kuljin hänen edellänsä. Luulenpa, että lopulta\nme olimme yhtä tyytyväisiä toistemme tapaamiseen. Kun pääsimme\nalas tanssisaliin, käski hän minua jäämään oven taakse, mutta minä\nkuulin yökeijuisten juoksevan takanamme, ja minä pidin kättäni kiini\nlukossa, niin että heti saatoin avata oven uudelleen ja huomaamatta\nhiipiä perässä. Ikkunoista näin minä virran, ja pitkin salin seiniä\noli nojallaan näyttämöseiniä, joihin oli maalattu leikattuja puita ja\nvalkoisia temppeleitä.\n\nTessin pysähtyi keskelle salia ja löi kolme kertaa käsiänsä yhteen.\n\nMuudan nainen nousi näyttämöseinäin takaa ja avasi pienen salalyhdyn.\nEikös ollut se Hedvig Stenbock, leskikuningattaren kreivillinen\nhovineiti! Kas, kas, kas, ajattelin minä ja purin partaani, tuota\nulkomaan keikailevaa kukkoa kun jo niin ylös lentää!\n\n-- Hedvig, kaikkein rakkain kultaseni! -- sanoi hän. -- Menemme heti\nsinun kamariisi. Ei mitään vastaansanomista, ma chère!\n\nHedvig Stenbock oli siihen aikaan tuossa viidenneljättä korvilla ja\nhän meni niin jäykkänä ja kankeana kamariherraa vastaan, etten olisi\nuskonut hänellä olevan sydäntä eikä sielua, ellei hän äkkiä olisi\nmuuttunut ja tullut punaposkiseksi, kun Tessin halaili häntä.\n\nSilloin unohdin minä oloni ja puhuin itsekseni:\n\n-- Jaha, jaa!\n\nTessin kääntyi, mutta hän oli niin kuuma, että hän vain rypisti\nsilmiään ja koetti kaikilla tavoin selittää minun läsnäoloani.\n\n-- Joku auttaja kai meilläkin kaikissa tapauksissa olla pitää, --\nsanoi hän, -- ja Ekerot voi olla yhtä hyvin kuin joku muukin. Ja jos\nhän osaa pitää suunsa lukossa, ei hän palkatta jää.\n\nSitten käski hän minun ottaa salalyhdyn ja kulkea tyhjäin\nneuvostokamarein läpi -- kiitos kunniasta! -- ja edelleen sitä tietä,\njota hän neuvoi, aina sille käytävälle, jossa leskikuningattaren\nnaiset asuivat -- hauskoja unia, hienot herrasväet! Kun olin\nvarovasti katsonut, ettei siellä hyrissyt mitään häntäkärpäsiä\nhovivaatteissa, piti minun palata ja tulla sanomaan.\n\nMuuta oli minulla kuitenkin ilmoitettavana, kun hyvin pääsin\ntakaisin. Minä olin kuullut yökeijuisten kolistavan taidekammion\noven takana ja nähnyt niiden juoksevan pienet tulenkipunat käsissä\npitkin portaita arkistossa, missä valtakunnan kirjoja pidettiin\nseinäkaapeissa. Lopuksi olin minä sanotussa käytävässä löytänyt yhden\nleskikuningattaren vahtimestareja, joka istui ja nukkui käsilyhtynsä\nvieressä selkä muuria vastaan.\n\n-- Hänet on lähetetty sinne sen jälkeen kuin minä läksin, -- sanoi\nHedvig Stenbock, -- ja seisoi jälleen yhtä jäykkänä ja suorana. --\nHän ei aavista että lintu jo on lentänyt. Mutta kuinka pääsemme\ntakaisin.\n\nHän työnsi Tessinin käsivarret pois ja tuli ajattelevaksi.\n\n-- Kauvan olen minä pelännyt ja aavistanut. Tänä yönä tapahtuu meille\njulki häpeä. Hänen majesteettinsa kuningatar on mustasukkainen.\n\nTessin hosui käsillään ilmaan ikäänkuin näkymättömiä miekkoja ja\ntikareita vastaan, ja hänen silmänsä kipunoivat ja säihkyivät.\n\n-- Mustasukkainenko? Minunko tähteni? Hän on ijänikuisen vanha ja\nharmaatukkainen, ja hänen äänensä on vähän käheä ja karkea kuin\nmiehen. Ainako pitää sitä puhetta kuulla! Kenellekä olisin minä\nesittänyt suunnitelmani ja pyytänyt suosiollista suojelusta, ellen\nRuotsin Hedvig Eleonoralta! (Hän kumarsi). Mutta älä pelkää, oma\nkultaseni, sillä mitään häpeää ei sinulle saa tulla, vaan nyt tänä\nyönä täytyy sinun seurata minua täältä. Reki kyllä aina saadaan...\nja sitten... addio! Italiassa on minulla ystäviä.\n\n-- Sen Jumala taivaassa tietää, -- vastasi hän, -- että aina\nkernaasti seuraan sinua, minne ikänä haluat, ja ihmisistä en\nmitään välitä, vaan tahdon ennen olla sinun lähelläsi kuin sinua\nilman, mutta ensiksi kuitenkin neuvotelkaamme luotettavan ystävän\nja suojelijan kanssa mikä olisi viisainta. Ajattelen Eerikki\nLindskiöldiä, joka tänä iltana istuu juomassa hänen majesteettinsa\nkanssa. -- Ekerotin pitää, mennä linnanpihan yli kuninkaan pieneen\nkäytävään ja odottaa kunnes Lindskiöld tulee, ja silloin monilla\nanteeksipyynnöillä pyytää häntä joutumaan tänne ylös... minun\nluokseni.\n\nTessin viittoi kädellään kieltävästi, mutta minä huolin viis\nsiitä kavaljeerista, vaan katsoin suuremmaksi iloksi totella niin\njalosukuista neitiä.\n\nYö oli jo myöhä, kun palasin Lindskiöldin kanssa. Hän kyseli\nminulta tarkoin kaikkea. Hänen tekotukkansa keikkui ja hän manaili\nystävällisesti ja nauroi kuollakseen ja piti menoa niinkuin koko\nlinna olisi ollut hänen.\n\nTanssisaliin päästyä notkisti hän toisen polvensa ja heitti hattuansa\nilmaan ja huusi:\n\n-- Nyt on aivan hulluks herrasväki tullut, kun toisens tahtoo saada,\neikä siitä laata, vaikk' on eri maata. Se on kyllä koria, vaan\ntarvitsisi toria. Pah! Puh! Onnen tahtoo onkia tiilisaven tonkija,\naatelia uutta ilman kuuluisuutta, kuinka voi hän koittaa kreivitärtä\nvoittaa? Eevasta se alkoi koko naimatalkoo. Kun Eeva oli luotu ja\nAatamille tuotu, riemastui hän vallan ja joi Eevan maljan.\n\n-- Sitä miehen räiskää, kun on aivan päissään! -- supatti Tessin\nsyrjässä naiselleen. -- Siinä se on se ruotsalaisten kiitetty nero!\nLindskiöld on humalassa.\n\n-- Vain vähäisen. Hän on nyt parhaalla päällään.\n\nLindskiöld ei heitä kuullut, vaan jatkoi että sali raikui.\n\n-- Olen kauvan tätä epäillyt, ja taitaa suurisyntyinen suku\npanna asiaa vastaan. Mutta Italian matka! Joutavia! Täällä on\nkamariherralle maa, jossa hänen neroansa tarvitaan. Sanokaa minulle\nsuoraan silmiin, voitteko luopua linnanpiirustuksista, jotka ovat\nminun pöydälläni, ja onko teille mitään maailmassa niin rakasta kuin\ntaiteenne.\n\nTessin tuli tulipunaiseksi ja katseli alas lyhdyn liekkiin.\n\n-- Minä olen päättänyt ottaa kamariherra Tessinin miehekseni, --\nsanoi Hedvig Stenbock, -- ja niin se on oleva.\n\nLindskiöld pani kätensä sydämelleen.\n\n-- Gewiss, gewiss! sanoo riikinleski. -- Mutta seppeleen minä kyllä\nteen lehdistä ja kukista Lindskiöldin istutuksista. Eipä kestä puhua\nomaani suurta sukua. Seppä oli isäni, mutta kuinka nykäsi... kas,\nniin tuli hänestä Skenningen pormestari. Ajatelkaas jos kamariherra\nolisi kotoisin Skenningestä! Kuinka hän silloin olisi rakentanut?\nUuden kuninkaallisen linnan Skenningen tyyliin? Kaupungille nauru,\nhyi perhana ja kauhu! Se on paras vissiinkin että ootte Tessinkin.\n\nLindskiöld otti Tessiniä käsivarresta, ryhdikkäänä ja uhkaavana\nja tehden käsiliikkeen ikäänkuin olisi heittänyt yltään likaisen\nnaamiaisviitan.\n\n-- Rauhoittakaa kiihkoanne kuukausi tai sillä vaiheilla! Aluksi\nnyt suutelee kamariherra valittuansa kädelle, astuu kolme askelta\ntaaksepäin, tekee kumarruksen ja seuraa sitten minua. Vaiti, kun\nminä puhun kuninkaan salissa! Ekerot menee takaisin riikinlesken\nvahtimestarin luo, sammuttaa hänen lyhtynsä, antaa hänelle\nterveellisen ja tuntuvan korvapuustin ja heittää kenkänsä hänen\njälkeensä kun hän herää ja pötkii pakoon, niin että hän luulee\nyökeijuisten olevan kintereillään. Sitten saattaa armollinen neiti\nhuomaamatta ja rauhallisesti mennä huoneisiinsa. Onhan neiti\nmäärätty piakkoin lähtemään mukaan matkalle Pommeriin. Silloin yhtyy\nkamariherra matkaan ja nai neidin kaikessa hiljaisuudessa. Hänen\nmajesteetistaan pidän minä huolen kotona. Gottorpin onnettomuudesta...\ntarkoitan riikinleskeä... ein verschmitztes Weib... sitä ei\npirukaan hallitse, mutta vihamielistä, korkeanylhäistä sukua olenpa\nkuullut takseerattavan reduktionin pöydässä ja heille kyllä olen\nhuomauttava mitä he maksavat. Täällä alkavat uudet ajat. Voi, rakkaat\nlapseni, rakkaat lapseni, jospa tietäisitte, kuinka rinta kohoo kun\nseisoo valtiolaivan perässä ja laskee laivaa kaukaisia majakoita\nkohden, joiden nimeä ei uskalla mainitakaan edes kuninkaalliselle\nmajesteetillekaan. Mutta uskokaa nyt vain minun sanaani. Täällä,\nmissä nyt seisomme, on kamariherra perustava kuolemattomuutensa.\n\nHämillään veti Tessin hänen kätensä huulilleen, ja kun minä olin\nsuorittanut tehtäväni vahtimestarin kanssa, ojensi hän minulle\nylpeällä liikkeellä nuo molemmat Palmstruchin setelit tuolla seinällä.\n\n-- Tässä on hänelle luvattu palkka, jos hän on vaiti, -- sanoi hän.\n\nMutta sitten alkoivat minun näkyni ja onnettomuuteni, ja kun minä\nkotonani kamarissa sairastin, kulkivat minun vaivani pilkkapuheena\npitkin kaupunkia... leiniä, rintatautia, nuuska-ahdistusta,\nnoidannuolia sääressä... ja mylly päässä. Ja kun minä vedin esille\nPalmstruchin setelit, jotka se kunniaton tomppeli oli pistänyt takin\ntaskuuni, sain minä tietää, että ne jo monta Herran vuotta sitten\nolivat menettäneet kaiken arvonsa. Kerro nyt tämä kuninkaalliselle\nmajesteetille itselleen!\n\n       *       *       *       *       *\n\nEkerot olisi kertonut vielä enemmän, mutta ovelle kolkutettiin\nkovasti ja Haakonia tultiin hakemaan kuninkaan luo, joka oli tullut\nkipeämmäksi.\n\nMuutamaa päivää myöhemmin toisena pääsiäispäivänä kerrottiin,\nettä kuningas makasi sielunlähdössä, mutta Ekerot nyökkäsi vain\nvanhalla tavallaan niinkuin kaikki olisi ollut hänelle entisestään\ntuttua. Joukko renkiä ja piikoja, jotka nälänhädän vuoksi olivat\njoutuneet pois palveluksesta maalla, seisoi koditonna ja neuvotonna\nlumessa pitkin katuja, ja Ekerot kulki joukosta joukkoon kädet\ntakin helmuksessa ja kuunteli ja nyökkäsi. Öisin kirjoitteli hän\nennustuskirjeitä, jotka hän sitten vei ylihovisaarnaaja Wallinille.\nOnnettomat, kirjoitti hän, tottuvat näkemään pimeässä, niin että he\nlopuksi saattavat nähdä kaiken, mikä on salattu ja peitetty päivän\nhuikaisemilta onnellisilta.\n\nTuulisena huhtikuun päivänä, kun hän juuri oli vienyt viimeisen\nennustuskirjeensä Wallinin porstuan ovelle ja palannut kamariinsa,\nistui hän ikkunallaan ja jutusteli oravan kanssa. Välistä pureskeli\nhän kuivia päärynöitä, joita hän otti laatikosta. Siinä istuessaan\nkuuli hän kellojen hälytystä ja melua, ja kun hän kurkotti ulos\nikkunastaan, näki hän linnan katot keltaisessa savussa. Hän kääntyi\nhuoneeseen ja rupesi ottamaan rahojansa seinältä ja luki ne tarkoin\ntaskuunsa. Hän vapisi ja hänen hampaansa tärisivät, ja oravanhäkki\ntoisessa kainalossaan ja tinatuoppi toisessa kompuroi hän portaita\nalas kadulle.\n\nHäntä tyrkittiin seiniä vastaan ja hän seisoi ja tuijotti linnaan\npäin, missä kohisevat tulisäihkyt jo purskuivat ilmaan lahoista\npeikoista. Pian leimusivat kaikki kolme linnan sivustaa niinkuin\nsuuret roviot, ja tulipalon ukkosentapainen jyrinä kuului yli\nkellojen hälytyksen ja rumpujen pärinän.\n\n-- Kas, kas! -- sanoi hän. -- Yökeijusten täytyy tulla kirkkaan\npäivän valoon! Kas kuinka ne juoksevat pitkissä riveissä pitkin\nkatonharjoja tulta käsissään! Nyt ne kapuavat ylös tornien katoille\nja hyppivät yli uudelle Tessinin sivustalle, joka on häirinnyt heidän\nrauhaansa. He tahtovat polttaa itsensä. Tämä on vasta alkua. Kaikki\non palava, kaikki, kaikki!\n\nSotamiehiä ja vahtimestareita tungeskeli linnan sillalla\nvesitynnörien ja kulkevain tuolien ja kaappien ja kuvamaalauksien\nvälissä, ja molempain jalopeurain alta, jotka pitivät vaakunakilpeä\nporttiholvin yli, tuli esiin Hedvig Eleonora, Kaarlein äiti. Kaksi\nhoviherraa tukesi häntä ja melkein kantoivat hänet, sillä hän vaipui\nkokoon ja tahtoi yhtenään seisahtua ja katsoa taaksensa. Tuuli heitti\nhänen viittansa korkealle yli hopeanharmaitten hiusten ja kietoi\nsen seuraavassa hetkessä niinkuin tumman hunnun itkeneiden silmäin,\nylpeän kotkannenän ja paksusti maalattujen poskien ympäri.\n\n-- Paari palaa poikasi ruumiin alta! -- huusi Ekerot osottaen\nsormellaan. -- Ja valtaistuin palaa, jolle pojanpoikasi on\nnoussut, ja ennenkuin sinä ummistat silmäsi, haudataan koko hänen\nvaltakuntansa tuhkaan. Etkö muista, että hän syntyi verta käsissään?\n\nHän teki tuskallisesti itselleen tietä pitkin seinivieriä kulman\nympäri Trängsundiin. Säkenet nousivat taivaalle niinkuin tähdet,\nja kirkkomaan muurin takaa näkyi mahtava Kolmikruunun linnatorni,\njoka nousi kokonaista neljä kerrosta korkeammalle kuin korkeimmat\nkatot. Joka kerrokselta, minkä tuli valtasi, purskahti savu luukuista\nniinkuin kanuunoista. Yökeijuiset, ajatteli hän, ampuvat siellä\nvoiton laukauksia Vaasa-kuninkaitten linnan palaessa. Uudestaan ja\nuudestaan kietoi savu vanhan valtakunnan vaakunan tornin huipussa --\nja uudestaan loistivat huikean korkealla kultaiset kruunut niinkuin\nkolme myrskylintua, jotka liitävät siivillään. Nikolain kirkon\nsoittajat kipusivat tikapuitaan ylös pannaksensa itse isonkellon ja\ntoiskerran-kellon liikkumaan, mutta kun he kuulivat jyrinän, kun\nlinnantornin pohjat ja holvit romahtivat alas ja tempasivat mukaansa\nkukistukseen tornin huipun ja vaakunan, kääntyivät he ja pakenivat.\nKauhistuksen valloissa rupesivat lapset ja naiset nyyhkyttämään ja\njuoksemaan, ja he kertoivat Eteläportilla nähneensä mielenvikaisen\nmiehen lähtevän pois oravan häkki ja oluttuoppi kainalossa ja\nitsekseen veisaten vanhaa parannusvirttä.\n\n\n\n\nSaarna.\n\n\nIsossakirkossa nousi kirkkoväki penkeiltään ja katseli kirkon\nporstuaan päin, jonka edessä Kaarle XII astui vaunuistaan.\n\nSe oli kaunis, mutta heiväröinen ja puolikasvuinen poika. Sulitettu\nhattu oli naurettavan pieni suuressa röyhyisessä valetukassa, ja kun\nkuningas otti lakin kainaloonsa olivat hänen liikkeensä tuskaisia\nja rasittuneita. Hän kulki teputellen ja vähän koukkupolvisena,\nniinkuin tapa vaati, ja katse oli maahan luotu. Hänellä oli yllään\nkallisarvoinen murhepuku, kärpännahat kauluksissa ja käännöksissä ja\nsilkkipitsit hansikkaissa, ja korkeakorkoisissa kartuaaninahkaisissa\nkengissä oli solkia ja rusettisiteitä.\n\nHämillään uteliaitten silmäyksistä kävi hän istumaan kuninkaalliseen\npenkkiin henkikuvien kannattaman kultaisen kruunun katokseen. Hän\nistui jäykkänä alttariin päin, mutta ei voinut koota ajatuksiaan\npyhään toimitukseen. Kun vihdoin pappi nousi saarnastuoliin ja\nsanasutkauksella ja aika iskulla kirjalautaan sai hereille hillityn\nhyminän, punastui hän korviin saakka ja tunsi joutuneensa kiini\nilmiteossa. Pian kuitenkin rupesivat ajatukset uudelleen kapinoimaan\nja kulkivat omia teitään, ja kainouttaan peitelläkseen rupesi hän\nnyppimään mustia täpliä kärpännahoista.\n\n-- Nähkääs! -- sanoi muudan vaimo alipenkeissä. -- Sen pitäisi vielä\nsaada isältään piiskaa. Piruko sillä sormissa syhyy?\n\n-- Mitäs siinä puhut, nuuskakuono, kun olet tuppaunut ylempään\npenkkiin kuin lupa on! -- vastasi naapurin akka ja työnsi hänet\npäistikkaa käytävälle.\n\nUnilukkari, joka seisoi ovenpuolella ja jonka virkana oli kulkea\nympäri kopauttelemassa niskaan niitä sanankuulijoita, jotka\nnukkuivat, koputti keppiään permantoon ja varoitteli kädellään,\nmutta melu kuului aatelispenkkeihin saakka, niin että korkeat herrat\nkäänsivät päätään, ja saarnaaja heti sovitti tekstiin seuraavat sanat:\n\n-- Yksimielisyys, sanoin minä, kristillinen yksimielisyys! Missä\nsitä tavattaneen ja sen suloista ravintoa? Kansanko joukossa? Ots\nkiin! Vaan ehkäpä Herran huoneessa tai kuninkaallisen majesteetin\noman persoonan ympärillä? Vielä mitä! Sentähden sanon minä teille, Te\nmaailman ruhtinaat, ahkeroitkaa yksimielisyyttä ja rakkautta älkäätkä\nnostako vihaan sitä miekkaa, jonka Jumala on teidän käsiinne pannut,\nvaan ainoastansa teidän alamaistenne suojelukseksi.\n\nTämän poikkeuksen aikana tuli nuori kuningas taas tulipunaiseksi ja\nnauroi hämillään. Myöskin Hedvig Eleonora, riikinleskikuningatar,\njoka istui kuninkaallisessa penkissä häntä vastapäätä, hymyili\nnyökäten, mutta eniten nauroivat leskikuningattaren rinnalla\nistuvat prinsessat. Ulrika Eleonora istui kyllä jotenkin jäykkänä,\nmutta Hedvig Sofia kumarsi alas hoikan pitkän kaulansa. Hyvillään\ntietäessään että hansikkaat peittivät hänen muotopuolet peukalonsa,\npiti hän rukouskirjaa suunsa edessä.\n\nKuningas tuli nyt rohkeammaksi ja katseli ympärilleen. Missä\nkummallisessa Herran temppelissä hän tänään olikin! Koko kirkko\noli täynnä huonekaluja ja taide-esineitä, joita oli pelastettu\nlinnanpalosta. Ainoastaan keskikäytävä oli tyhjä. Nurkassa alttarin\nvieressä seisoivat käärittyinä ristiinnaulitsemista ja viimeistä\ntuomiota kuvaavat Ehrenstrahlin taulut, ja edempänä Skytten\nsukuhaudan kohdalla tunsi hän höyhentöyhtöt ja viheriäiset uutimet\nsiitä sängystä, jossa hänen isänsä oli poikkipäin istuen ja tyynyillä\ntuettuna heittänyt henkensä. Sen tapauksen muisto ei häntä kuitenkaan\nliikuttanut, sillä isäänsä kohtaan oli hän tuskin tuntenut muuta\ntunnetta kuin pelkoa. Hän piti isäänsä enemmän Jumalan asettamana\nedeltäjänä kuin rakkaana heimolaisena, ja niin ajatuksissaan kuin\npuheessaankin kutsui hän häntä eniten vain _vanhaksi_ kuninkaaksi.\nKuten etsivä mehiläispari harhaili hänen katseensa noissa monissa\ntutuissa esineissä ja kiintyi viimein kauvaksi aikaa erääseen\nvaakunakilpeen alimmaisessa pilarissa.\n\nSiellä makasi lattian alla jo muutamia vuosia hänen opettajansa\nNordenhjelm, se sydämmellisen hyvä Norcopensis, josta hän oli pitänyt\nlapsellisella kiintymyksellä. Hän muisteli talviaamujen aikaisia\nlukutunteja, kun hän laski laatuluvuilla ja kaivoi kynttiläsaksilla\nkynttilän sydäntä tai kun Nordenhjelm kertoi Rooman ja Kreikan\nsankareista. Vanhan kuninkaan kuolemasta saakka oli hän kulkenut\nunissaan. Hän ymmärsi, ettei hänen sopinut näyttää iloiselta,\nettei hänellä ollut oikeutta vaatia muuta kuin valituksia, mutta\nettä salaisuudessa vähin jokainenkin oli jokseenkin rauhallinen\nja kosi hänen suosiotaan huvittamalla häntä niin huomaamatta\nkuin mahdollista milloin yhdellä milloin toisella kujeella. Itse\nylhäisyys Piper saattoi pyyhkiä kyyneleitään ja samalla rukoilla\nhäntä, ettei hän vaan unohtaisi nuoruudenleikkejään, vaan kerran\nkävisi lyömässä palloakin. Synkät yksivakaiset naamat tarttuivat\nvälistä häneen, niin että kyyneleet itsestään pullahtivat silmään.\nMutta hänen poika-sielunsa salaisimmasta sopesta nousi riemuitseva\nvoitonhuumaus. Ankarat, jäykkäniskaiset ukot, joita hän ennen\noli pelännyt ja karttanut, oli hän äkkiä havainnut nöyriksi ja\nmukaantuviksi. Välistä ruokapöydässä, jossa he olivat istuneet\nhuolestuneimmilla naamoilla, oli hän uhallansa ampunut hedelmänkiviä\nvasten heidän kasvojaan saadakseen äkkiä nähdä heidän nauravan ja\nsitten taas menevän surullisena piirinä seisomaan leskikuningattaren\nympärille. Linnanpalo seikkailuineen ja vaaroineen oli hänestä ollut\nuteliaisuuden ja jännityksen päivä. Olipa se tavallaankin ollut\nhauskin päivä, mitä hänellä vielä elämässään oli ollut, vaikka hän\nei itse uskaltanut sitä ajatella. Toisten kauhistus ja isänäidin\npyörtymiset olivat vain tehneet hurjan näytelmän sitä enemmän\nomituiseksi ja ihmeelliseksi. Nyt oli kaikki vanha loppunut. Vanha\nkuningas oli kuollut ja hänen linnansa tuhkana. Kaikki uusi, kaikki,\nkaikki mitä Ruotsi ikävöi, oli nyt tulenliekin tavoin hänen kauttaan\nnouseva korkeuteen -- ja siinä hän istui, yksinäisenä ja neljäntoista\nvuotiaana.\n\nHänestä melkein tuntui, että Nordenhjelm seisoi saarnastuolissa\nsaarnaajan takana ja saneli hänelle sanat. Ainoastaan yhden\nsilmänräpäyksen oli saarnaaja koputtanut ivan kulkussauvaa\npäästäkseen tuttavalliselle kannalle kuulijain kanssa. Sitten\nkääntyi hän kuninkaaseen koko seurakunnan nähden, vakaana, ankarana,\njopa käskevänä. Jumalan nimessä kehoitti hän kuningasta, ettei hän\nantaisi korvaankuiskuttajain ja hihastavetäjäin vietellä häntä\nitsekkäisyyteen ja ylpeyteen, vaan uhraavaisesti vihkisi tekonsa\nuhraavaiselle Ruotsin kansalle, jotta hän kerran, kun hän korkeassa\nijässä sulkisi väsyneet silmänsä, astuisi tuhansien siunausten\nsaattamana taivaan ihanuuteen.\n\nTotuuden ääni soi ja jyrisi kirkon holveissa, ja itku nousi nuoren\nkuninkaan kurkkuun. Uudelleen koetti hän kiinnittää ajatuksiansa\nmuihin vieraampiin asioihin, mutta jok'ikinen sana sattui hänen\nrehelliseen lapsisydämeensä ja hän istui pää riipuksissa.\n\nHänestä oli virkistävää, kun vaunut jälleen veivät hänet Karlbergiin.\nSiellä sulkeutui hän huoneisiinsa eikä leskikuningattaren määräävä\nkutsukaan voinut saada häntä tulemaan ruokapöytään. Makuukamarin\neteishuoneessa olivat ne kirjat, joita käytettiin yhä harvemmiksi ja\nharvemmiksi käyneillä lukutunneilla. Hän filosofeeraili jo mielellään\nluomisen arvoituksia ja tiedot häntä alati ihastuttivat, mutta\nhän alkoi halveksia kirjaa jotenkin samalla tapaa kuin iloinen ja\nelämänintoisa trubaduuri. Päällimmäisin kirja oli maantieto, ja hän\nselaili lehtiä edestakaisin ja heitti sitten kirjan pois. Sitten veti\nhän sen sijaan äkkiä ja summakaupalla alimmaisen kirjan. Se kädessä\njäi hän istumaan.\n\nKirja oli koirankorvissa ja pahoin kulunut, ja siinä oli vain\nmuutamia kirjoitettuja lehtiä, jotka sisälsivät sen iltarukouksen,\njonka hän lapsena oli oppinut rukoilemaan. Monta lausetta ja sanaa\noli jo häipynyt muistosta pois, mutta kun hän nyt näki tutut rivit\nedessään, tarvitsi hänen vain lukea ne pariin kolmeen kertaan\njälleen, niin hän osasi ne ulkoa.\n\nIllalla söi hän kupin olutkeittoa ja vahtimestarit rupesivat\nriisumaan häntä. Hän peitti väkevän mielenliikutuksensa niin\ntaitavasti, että he vain luulivat häntä väsyneeksi, ja kun he\nottivat valetukan lyhyeksi leikatusta ja tummanruskeasta ja vähän\nkiharaisesta päästä, ja hän paitasillaan nousi suureen sänkyyn,\nnäytti hän pieneltä tytöltä.\n\nPompe koira hyppäsi jalkopäähän ja lattialle sängyn viereen pantiin\npalava kynttilä ja hopeinen pesuvati täynnä vettä. Kuningas oli\npimeänpelko ja tavaksi oli senvuoksi tullut, että ovi jätettiin\neteishuoneeseen auki ja että joku hovipoika tai leikkitoveri makasi\nsiellä yötä. Tänä iltana käski kuningas kuitenkin selkeästi, että ovi\nsiitä puolin oli suljettava. Vasta kun vahtimestarit sen kuulivat,\nalkoivat he ihmetellä ja tulla levottomiksi ja huomasivat että hän\noli mielenliikutuksessa.\n\n-- No kaikkia! -- murisi vanha Haakoni, uskollinen palvelija isän\najoilta, joka itsepintaisesti yhä vain kohteli kuningasta niinkuin\nlasta. -- Mitä se auttaa?\n\n-- Tehdään niinkuin olen sanonut, -- vastasi kuningas. -- Ja\nhuomisesta alkaen ei tarvita yökynttilääkään.\n\nVahtimestarit kumarsivat ja menivät takaperin pois makuuhuoneesta,\nmutta kun Haakoni oli sulkenut oven istui hän kynnykselle oven taa.\nHän kuuli kuinka kuningas käänsi ja väänsi itseään vuoteessa, ja kun\nhän vihdoin nousi avaimenreiästä katsomaan, näki hän epäselvästi\nyökynttilän valossa, että hänen nuori herransa istui sängyssä.\n\nYön tuuli kohisi ja pauhasi ulkona linnapenkereellä ja Karlbergin\npuiston lehmuksissa, mutta sisällä huoneessa oli jo kaikki ääneti ja\nhiljaa. Kuitenkin luuli Haakoni ihmeekseen erottavansa hiljaista,\nmelkein kuiskavaa ihmis-ääntä ja vieläpä eri sanojakin. Hän tuli\ntarkkaavaksi ja kuunteli.\n\nSilloin kuuli hän, että kuningas hiljaisella äänellä luki\nsitä rukousta, jota hän oli oppinut rukoilemaan aikaisimmassa\nlapsuudessaan.\n\n-- Opeta minua hallitsemaan itseäni äläkä anna imartelevan puheen\nvietellä minua ylpeyteen ja itserakkauteen ja siten rikkomaan sen\nkunnioituksen, jota olen velvollinen niin Jumalalle kuin ihmisillekin.\n\nVanha Haakoni asettui polvilleen ja pani kätensä ristiin, ja\nhiljaisuudessa ja tuulen vienossa huminassa kuuli hän yhä kuninkaan\npuhuvan.\n\n-- Vaikka olen kuninkaan poika ja mahtavan valtakunnan\nperintöruhtinas, tahdon aina nöyrästi muistaa, että se on erinäisesti\nJumalan armo ja hyvyys, jonka vuoksi minun tulee ahkeroida\nkristillisissä avuissa ja taidossa, että minä niin korkeaan\nkutsumukseen taidollinen ja arvollinen olisin. Herra kaikkivaltias,\njoka nostat kuninkaat ja otat valta-istuimelta, opeta minua aina\ntottelemaan käskyjäsi, etten minä omaksi turmeluksekseni ja muitten\nsortamiseksi käyttäisi sitä valtaa, jonkas minulle annoit. Sinun\npyhän nimesi tähden. Amen.\n\n\n\n\nVallansaaja.\n\n\nKuinka siellä oli ikävää! Miten pitkiä päivät pikkuisessa hovissa,\njossa murhepukuiset valtaneuvokset nojatuoleissaan haukottelivat ja\ntuijottivat eteensä niinkuin miettiäkseen, mistä se tuli että heillä\noli samallaiset jalkineet kummassakin jalassa eikä kaulussaapasta\ntoisessa ja silkkikenkää toisessa. Ja niin he haukottelivat taas --\nja ulkona portaissa haukottelivat vahtimestarit ja alhaalla kyökissä\nmaistelivat kyökkirengit sormellaan keitoksia ja sanoivat toisilleen:\n\n-- Onko se nyt kylliksi hapanta, että korkeat herrasväet voivat\nkyllin happamesti irvistää?\n\nMustain karossivaunujen eteen valjastelivat kuskit mustilla\nhöyhentöyhdöillä ja laahustoilla koristettuja hevosiaan. Mustia\nkankaita leikattiin ja neulottiin kaikille pöydille. Harmaaveljesten\nkirkossa, jossa vanha kuningas oli haudattu, olivat vielä jäljellä\nmustat troonihimmelit ja seinäverhot, ja kuninkaan sielukellot\nkuuluivat kaupungista kauvas maaseudulle. Kun vihdoin kruunaussaatto\nvaelsi pitkin lumisia katuja, kulkivat kaikki murhepuvussa\nja ainoastaan nuori kuningas kantoi purppuraansa. Viimeisten\nilolaukausten kaiku oli tuskin paennut Saksanleipävuorten yli, kun\njälleen sama kiusallinen ikävyys sijoittui valtaistuimen ympärille\nhämärinä joulunpyhinä.\n\nSilloin eräänä harmaansynkkänä keskipäivänä polkasi\nleskikuningattaren kyökkimestari lattiaan. Käsissään piteli hän\npurnua, jossa oli keitettyjä tomaatteja.\n\n-- Ach, du Lieber! Tänään täällä saadaan hyöriä. Hänen korkeutensa\nHolsteinin herttua, jota piakkoin tänne saadaan odottaa, on tässä\nlähettänyt kalliin lahjan. Hänen majesteettinsa kuningatar ja neiti\nGerda Wrangel ovat jo maistaneet hedelmiä, ja Tessin, joka on paljon\nmatkustellut, tulee itse alas kyökkiin neuvomaan meitä laitoksissa.\nÄlkää siinä seiskö töllistämässä, piltit! Rätit kattiloihin!\nKuuraamaan kiiltäväksi!\n\nEtäisessä pikkuhovissa maailman äärimmäisessä nurkassa oli sinä\npäivänä saatu jotakin ajattelemista. Ruokapöydässä ei puhuttu mistään\nmuusta kuin tomaateista ja jokaisella oli aina jotakin sanomista\nniiden mausta ja hajusta. Sillävälin olivat maljat liikkeessä, ja\nvieraaksi kutsutut vanhat valtaneuvokset unohtivat juonensa ja\nsanoivat toisillensa ystävänsanoja.\n\nRuuan jälkeen otti kuningas valtaneuvos Lauri Wallenstedtiä\ntakinnapista ja veti hänet mukanaan ikkunakomeroon niinkuin kierretyn\nja puhkuvan mourukarhun.\n\n-- Sano minulle, -- kysyi kuningas vakavasti. -- Kuinka tulee\nruhtinaan uhrata itsensä kansansa hyväksi. Keväällinen saarna ei\nkoskaan mene mielestäni.\n\nWallenstedtillä oli tapana puhaltaa huulensa pullolleen, niinkuin\najattelisi hän sanoa: Puh! Tottuneena kuninkaan lapsellisen teräviin\nkysymyksiin, vastasi hän:\n\n-- Ruhtinaan on uhrattava kaikki pienet epäröimiset, koottava kaikki\nvalta käteensä, tultava kansansa alkukuvaksi ja tahdoksi. Tosin\noli se hurskasta puhetta, jota silloin kuulimme kirkossa, vaan\neikö hänen kunnianarvoisuutensa Spegel sano, että alamaisten on\noltava ikäänkuin herransa orjia. Neuvosherrat ja aateli riitelevät\nnyt vain osuudestensa valtaan teidän majesteettinne korkean herra\nisän jälkeen. Ja Oxenstjerna ja Gyllenstjerna ja... niin... Meitä\nkuunnellaan! Mutta sentähden olen minä aina rohjennut kannattaa\nteidän majesteettinne tahtoa, että te jo näin nuorena ottaisitte\nraskaan hallitustaakan hänen majesteettinsa leskikuningattaren\nniskoilta.\n\nKun kuninkaan opettaja Cronhjelm, joka seisoi ikkunakomerossa, kuuli\nsanat hallitustaakasta, kirjoitti hän sormellaan ruudun huuruun:\n\n-- Se taakka tuntui akasta yhtä suloisen keveältä kuin laastari.\n\n-- Niin, niin, rakas Wallenstedt, -- vastasi kuningas. -- Itsessäni\nolen minäkin aina tuntenut tahtoni viettävän sinnepäin. Atlannin\nvalta-istuimella täytyy istua mies. On ihmeellisen tuskastuttavaa\ntahtoa. Mitä se on? Tänään tunnen minä, että minä tahdon ratsastaa\nKungsöriin karhunajoon. Mutta miksi? Voisinhan yhtähyvin tahtoa\njotakin muuta. Tahto on minulle kahle, rinnan ympäri kovaan kierretyt\nvitjat, joista en pääse irtaumaan. Ne ovat herrana ja minä renkinä.\n\nVahakynttilät oli jo sytytetty, kun hän meni perähuoneeseensa.\nPöydällä oli se sinetöity rautarasia, johon vanha kuningas oli\nsulkenut salaiset ja isälliset neuvonsa. Useampia päiviä oli jo\nkulunut siitä kuin kiitoksella päästetyt valtakunnan hoitajat olivat\nsen käsistänsä antaneet, mutta hän ei ollut voinut saada itseänsä sen\nkantta avaamaan. Tosin oli hän eräänä yönä kiivaasti repinyt sinetin\nauki, mutta sitten peräytynyt siitä. Nyt tänä iltana tunsi hän tahdon\ntulleen.\n\nMutta kun hän pisti avaimen ratisevaan lukkoon, tuli häneen taasen\nvanha pimeänpelko. Hän näki edessään vanhan kuninkaan tina-arkun,\njoka äskettäin oli saanut lapionsa multaa, ja hänestä tuntui, että\nhänen nyt piti seistä kasvosta kasvoihin vainajan kanssa. Hän huusi\nsisälle Haakonin ja pyysi häntä panemaan puita pesään. Sillä aikaa\nväänsi hän auki lukon ja nosti kannen auki, ja häntä karmi avatessaan\ntiheään kirjoitetun paperin.\n\n-- Ota valta omaan käteesi, -- seisoi siinä, -- ja varo suuria\nherroja, jotka ovat ympärilläsi ja joilla monella on ranskalaiset\nvatsat. Jotka kiihkeimmin kuiskuttavat, etsivät ainoastaan omaa\nhyödytystään, ja parhaat kulkevat usein äänettöminä puutarhassaan.\n\nKun hän oli lukenut vainajan pelokkat ja epäluuloiset varoitukset\nloppuun, ei hän ollut huomannut, että Haakoni jo oli lähtenyt\nkamarista.\n\n-- Nyt oli hän herra yli kaiken Ruotsin maan! Korkeat herrat\nolivat tungeskelleet hänen ovellaan saadakseen julistaa hänet\ntäysivaltaiseksi. Tiesivätkö he edes itsekkään, milloin\narmonosotusten toivo ja milloin puhdas aikomus toi heille sanat\nsuuhun? Eivätkö he rakastaneet häntä enemmän kuin omaa poikaansa\ntai veljeänsä? Vaan ei hän kuitenkaan voinut luottamuksella puhua\nnäiden ukkojen kanssa, jotka puntaroivat ja asettelivat puhettansa.\nJa saattoiko hän puhua tuttavallisesti yhdenikäistensä kanssa,\narkamaisen kohteliaan leikkitoverijoukon kanssa, joka ei tiennyt\npäivän asioista! Yksinänsä kulki hän, yksinäisempänä kuin koskaan\nennen, -- yksinään piti hänen nostaa vanhan kuninkaan valtikan.\nEi mikään saisi olla enempi kuin Ruotsi, ja kaikista Ruotsin\nkuninkaista tahtoi hän tulla parhaimmaksi ja ensimmäiseksi. Eikö\nhän ollut Kaikkivaltiaan Jumalan käsistä saanut merkkiä siitä, kun\njo niin nuorena ylennettiin ruhtinaaksi pitkän elämän monet vuodet\nedessäpäin. Vanhat ajat, joihin Jumala oli vihastunut, olivat nyt\nmenneet. Korkeudessa kuului soittoa, rumpujen ja torvien riemu.\n\nHän nousi ylös ja laski kätensä heikolla lyönnillä pöytään.\n\nPiperillä oli oikein! Piper oli sanonut, että Ruotsi oli suuri\nvaltakunta, jolla oli pikkuruinen pikkukaupunkihovi maailman\nlopussa. Siitä piti nyt tulla loppu. Itse oli hän pannut\nkruunun päähänsä ja ratsastanut niin kirkon eteen. Eikö hän\nollut saanut sitä Jumalalta jo syntymähetkenään, sinä kesäkuun\naamuna, jolloin kirkas leijonatähti nousi Idän taivaalta! Matot\nkadulta, joihin hevoskengät löivät reikiä, oli hän lahjoittanut\ntalonpoikaissäädylle vaatetukseksi, mutta aateli oli saanut kulkea\njalan, ja itse neuvosherrat olivat kantaneet himmeliä ja palvelleet\nhäntä ruokapöydässä niinkuin vahtimestarit. Miksi pitäisi hänen\nteeskennellä, miksi pitäisi hänen osottaa kunniaa niille miehille,\njoita hän ei kunnioittanut mielessään. Oliko hän edes antanut\nkuningasvakuutusta! Säätyjen vaan ei hänen oli tehtävä vala. Oman\nkuningasvalansa oli hän hiljaisuudessa vannonut Jumalalle seisoessaan\nalttarin edessä. Nyt, nyt oli hän herra yli kaiken Ruotsin maan!\n\nHän meni seinäpeilin eteen ja tarkasti tyytyväisenä pieniä rokonarpia\ntyttö-ihossaan ja pusersi sormillaan miehekkäitä ryppyjä otsaansa.\n\nSitten nosti hän sormensa ilmaan ja istui kahtareisin tuolille ja\nlaukkasi ympäri huonetta.\n\n-- Eteenpäin pojat, eteenpäin kuninkaanne edestä! Hei, Brillant, hei,\nhei!\n\n-- Hän kuvitteli mielessään ratsastavansa niittymaan yli vihollista\nvastaan ja että sadottain luotia lenti hänen rintaansa vastaan,\nmutta latistuneina putosivat maahan. Ylisten ympäri vuorilla seisoi\nkatselijoita ja etäällä ajoi itse Ranskan kuningas valkoisella\nhevosella ja heilutti hattuaan.\n\nAlhaalla salissa olivat vielä vanhat suurherrat keskustelemassa. Kun\nhe kuulivat melun, olivat he hetken aikaa ääneti ja kuuntelivat,\nmutta Cronhjelm piirteli huurteeseen ja mutisi itsekseen:\n\n-- Hänen majesteettinsa siellä vain on hallitustoimissa. Hän\najattelee armonosotuksia meille täysivaltaisuus-julistuksen johdosta.\n\nWallenstedt puhalsi huulensa pullolleen ja nuljahutti hänelle pahasti\nsilmää.\n\nKun kuningas oli laukannut koko huoneensa ympäri, tuli muisto äkkiä\nhänen mieleensä ja hän meni ovelle:\n\n-- Klinckowström! -- huusi hän. -- Klinckowström, voitko sanoa\nminulle, miksi nyt juuri olen saanut sellaisen halun ratsastaa\nKungsöriin karhun ajoon?\n\nKlinckowström, joka oli iloinen, punaposkinen ja kerkeäkielinen\nhovipoika, vastasi:\n\n-- Siksi että nyt on tervapimeä ja rajuilma, ja siksi, ettei mitään\nkarhua ole kierretty, niin että ajo on mahdoton. Saanko käskeä\nhevosia ja soihturatsastajia?\n\n-- Onko sinulla parempaa ehdotusta?\n\n-- Kaikki muut ehdotukset ovat parempia, mutta...\n\n-- Ei, olet oikeassa. Meidän täytyy ratsastaa Kungsöriin juuri siksi\nettä me tahdomme.\n\nKun nyt kuningas hetkistä myöhemmin ratsasti Kuningattarenkatua\nylös, kulki hän aivan läheltä erästä malmitarhaa, joka ulettui päin\nkeltaiseksi maalattuun taloon alas Klaaran kirkkomaahan. Vanha\nleski, jota sanottiin Malina muoriksi, piti siellä majaa. Tarha oli\naidattu lankulla, johon linnanrakennuksen kisällit, kesäisin maljoja\njuodessaan Malina muorin luona, olivat maalanneet voittokaaria ja\nobeliskejä ja tanssivia italialaisia. Tarhan kulmassa oli huvihuone,\njossa oli tulisija ja savupiippu ja yksi ikkuna Kuningattarenkadulle\npäin. Toinen ikkuna oli luumupuihin ja lumen peittämiin\nkukkaisketoihin päin. Muutaman viikon ajat oli Malina muori joka\npäivä kantanut ruokaa huvihuoneeseen, mutta ei kukaan hänen vanhoista\nvieraistaan tiennyt varmuudella ketä vierasta hän siellä holhosi.\nErään reduktsioonin köyhdyttämän aatelisperheen huutokaupasta oli\nhän vieraalleen ostanut klaverin, ja iltaisin kuului suljettujen\nluukkujen takaa vieraita säveleitä, joihin hauras ja heikko ääni\nsäesti laulua.\n\nKun nyt kuninkaan soihdunkantajat lähestyivät, seisoi Malina muori\njuuri lankun raossa katselemassa pimeälle kadulle.\n\n-- Se on hän itse! -- puhui hän ja jyskytti huvihuoneen ovea. --\nKuningas tulee siellä. Sammuttakaa kynttilä ja katsokaa luukun\nsydänreijästä.\n\nSamassa lensi kuningas ohi hurjaa neliä.\n\n-- Kuinka kauniit kasvot sillä armollisella nuorella herralla on! --\nsanoi hän ja meni takaisin majalaan päin. -- Ja puhdasta ja pyhää\non hänen elämänsäkin. Mutta miksi piti hänen kiusata Jumalaa ja\nitse panna kruunun päähänsä? Siksi se liukahti häneltä matkalla ja\nvoitelusarvi meni kirkon lattiaan.\n\nNiin meni se yö ja kuukausi kuukauden perään, ja malmitarhassa\nviheriöivät taaskin kastanjat ja luumupuut berberi- ja\nviinamarjapensaitten takana, juhannussalko nostettiin ja hovi ajoi\nohitse Karlbergiin.\n\nKuninkaan rinnalla istui Holsteinin herttua, joka oli tullut\nnaimaan hänen sisartaan prinsessa Hedvig Sofiaa ja tekemään loppua\nkiusaavasta ikävyydestä. Ajaessaan huvihuoneen ohi, osui hän\nsattumalta heittämään silmäyksen auki olevaan ikkunaan.\n\nIllalla tuli mies viitan kaulus ylöskäännettynä hiipien kolkuttamaan\nmajalaan, mutta Malina muori katseli häntä epäillen.\n\n-- Menköön siitä helvettiin kauluksineen! -- sanoi hän. Mies nauroi\nhaljetakseen ja puhui huonoa ruotsia.\n\n-- Minä olen täällä saksalaisilla laivoilla ja pyydän vain saada\ntuoppisen marjamehua malmitarhassasi. Schnell!\n\nHän pisti muorille pari rahaa käteen ja työnsi hänet syrjään, ja\nmuori oli antaa häntä korvalle, mutta samassa laski hopearahat ja\nmalttoi mielensä. Muori pani mehutuopin multapenkille malmitarhaan,\nmutta itse hän istuutui puolittain suljettujen ikkunaluukkujen taakse\npitääkseen vierasta silmällä.\n\nVieras maistoi vähän mehua ja piirsi korollaan hietaan ja katseli\nympärilleen. Kun hän oli istunut hetkisen ja luuli olevansa yksin,\nnousi hän ja käänsi alas kauluksen.\n\nHän oli nuori, kaunis herra, jolla oli rohkea ja iloinen näkö, ja hän\nkäveli verkalleen käytävää pitkin.\n\n-- Se pääjunkkari! -- porisi Malina muori. -- Jokohan tuo menee\njyristämään itse huvihuoneen ovelle!\n\nKun ovi oli yhä kiini, siirtyi hän pari askelta sivulle avonaisen\nikkunan eteen ja otti ritarillisesti hatun kainaloonsa. Sitten kävi\nhän istumaan ikkunalaudalle ja puhui hiljaa ja kiihkeästi.\n\nSilloin loppui Malina muorin kärsivällisyys ja hän meni ulos. Hän\ntuli hietakäytävää pitkin ja keri langanpäätä sormissaan ja piti\npäätään kavalasti eteenpäin. Mennessään mietti hän sättimisiä, joita\nhän aikoi sanoa. Mutta kun hän oli päässyt vähään matkaan, syöksyi\nnuori herra esille berberipensaikosta ja karjui häpeämättömimmällä\nraivolla:\n\n-- Ih, sinä akka, mars! Minä olen Holsteinin herttua. Mutta siitä ei\nsanaakaan milloinkaan!\n\nMalina muori hämmästyi niin, että hän kääntyi joka puolelle ja\nlankesi polvilleen. Vielä huoneeseen palattuaankin lankesi hän\npolvilleen eikä voinut käsittää, että juuri hän matalassa majassaan\nsaisi nähdä jotain niin suurta ja kummallista.\n\nSitten tapahtui usein niinä valoisina kesäiltoina, kun kastanjoja\nei tuulen henkikään liikuttanut, että herttua tuli malmitarhaan.\nHuvihuoneen ovea ei koskaan avattu, niin vietteliäästi kuin hän\ntiesikin naputtaa, mutta hän istui ikkunalaudalla, ja Malina muori,\njoka vähän väliä sai kirkkaan tukaatin hamepussiinsa, katti siellä\npöydälle mehut ja viinit ja jopa kerran rusinakaakunkin, johon hän\nmunavalkuaisella oli kirjoittanut: Printsi niin suuri ei toista ole\njuuri.\n\nJuuri sinä iltana viipyi herttua kauvemmmin kuin muutoin, ja\nhuvihuoneesta kuului klaverin soitto. Kun hän vihdoin nousi\nlähteäkseen, sanoi hän:\n\n-- Valtaa, valtaa? No niin, sitähän huutavat kaikki. Miksikäs\nsinä yksin olisit ääneti? Onko se sinun syysi että isäsi hävitti\npelissä viimeisenkin kultarahansa! Hyvästi, hyvästi! Ellet satuta\njalopeuraan, niin lupaa, että ensi kerralla pidät oven auki sudelle!\n\nHerttua seisoi ikkunan edessä. Oli äänetön ja hiljainen yö, sillä\nmajalassa olivat jo kaikki menneet nukkumaan.\n\n-- Sinä et vastaa! -- jatkoi hän. -- Onko se kainoutta? Vastaa\nsilloin merkillä! Yksi lyönti klaveriin merkitsee jaa, mutta jos sinä\nnäppäilet pienillä sormillasi, merkitsee se ei, peruuttamattomasti ei.\n\nHän meni viivytellen käytävää alas. Yön taivas oli valoisa ja maa\nvarjoton ja hän etsi marjoja karviaismarjapensaasta löytämättä\nraakalettakaan. Silloin kuului hiljaa yksi lyönti klaveriin.\n\nHän painoi hatun päähänsä ja veti viitan yllensä ja kiiruhti iloisin\naskelin malmitarhasta pois.\n\nSen yön jälkeen kulki Malina muori turhaan odotellen päästäkseen\nhämärissä avaamaan porttia ylhäiselle herralle. Pahalla tuulella\nollessaan rupesi hän silloin taskustaan lukemaan uuteen kertaan\ntukaattejaan, ja hän moitti itsekseen itseänsä siitä, ettei hän\naikanaan ollut osannut siepata niitä vielä useampia lisään.\n\nEräänä iltana kuitenkin oli palperinleski haudattu Klaaran\nkirkkomaahan, ja kun viimeiset soihdunkantajat olivat menneet, jäi\nkaksi kisälliä pitämään vahtia. He istuivat haudan vieressä lankuilla\nja puhuivat pahaa surutalosta.\n\n-- Sakkoa pitäisi niiden saada! Se vanha väkäleuka oli puettu\nparhaaseen palttinamyssyyn ja harsonauhoihin juuri kuin mikäkin\naatelinen, ja sekä kryydättyä että syltättyä oli pöydällä, mutta\nmeille tänne eivät he ole lähettäneet edes kaljatuoppiakaan.\n\n-- Minä näen muurin yli, että Malina muorin ikkunaluukkujen sydämistä\nloistaa valkeaa. Jos mentäisiin sinne kolkuttamaan?\n\nHe menivät katua pitkin keltaiseen puutaloon saakka ja jyskyttivät\nportinkolkuttimella.\n\nMalina muori raotti toista luukkua.\n\n-- Te tulette juuri kreivin aikaan, pojat, -- sanoi hän kisällit\ntuntiessaan. -- Ryypyn puolta ei kellään tähän aikaan ole\nannettavana, mutta kauniit rahat te voitte ansaita.\n\nHän raotti luukkua vielä enemmän ja puhui hiljempaa.\n\n-- Tässä on teille koko karoliini kummallekin. Niin, käännelkää niitä\nvain, helkkarin pojat, kyllä ne kestää kääntelemisen. Täällä sisällä\non kuninkaallinen hovipoika, joka pian tulee teidän luoksenne. Aamun\nkoitteessa taitavat hovin yököt tapansa mukaan ratsastaa tästä ohi.\nSilloin te olette paiskaavinanne maahan ja pieksävinänne nuorta\nherraa ja pötkikää sitten tiehenne. Siinä on kaikki.\n\n-- Olkoon menneeksi, -- sanoivat kisällit ja hypistelivät rahojaan.\n-- Pahinta on vaan ettei kuumana ollessa saa lyödä hartian takaa,\nniin että tuntuisi.\n\nHe menivät takaisin kirkkomaan portille ja odottivat, ja he kuulivat\nMalina muorin kuiskuttelevan hovipojan kanssa ylhäällä kamarissa.\n\nAika tuli pitkäksi. Tähti vilkutti kesäyössä paarihuoneen päällä,\npalovahti huusi Brunkevuorella, ja päivän koi oli lähellä.\n\nSilloin narisivat ja naukuivat Malina muorin portaat, ja hovipoika,\njoka käveli polvet vähän sisäänpäin ja pani kiini ja sovitteli\ntakinnappiaan, tuli alas kisällien luo.\n\nSolasta Kuningattarenkadulta kuului meteliä ja kavionkopsetta.\nEnsimmäisenä ratsasti Klinckowström, joka oli niin päissään, että\nhänen täytyi pysytellä hevosen harjassa kiini. Hänen takanaan näkyi\nkuningas ja Holsteinin herttua ja kymmenkunta muita ratsastajia.\nKaikilla oli miekat kädessä ja kaikki paitse kuningas olivat aivan\npaitasillaan. Hän oli hulluna humalasta ja miekallaan löi hän\nikkunaruutuja rikki ja nosti sijoiltaan kylttejä ja hakkasi puuovia.\nNyt ei ollut koko maailmassa laviassa ketään, jota hänen olisi\ntarvinnut totella. Nyt saattoi hän tehdä mitä hyvänsä, mitä vain\npäähän pisti, eikä kellään ollut sanottavana sanaakaan moitteeksi.\nOlisipahan koetettu! Illallisissa oli hän lyönyt vadin hovipoikain\nkäsistä ja heitellyt krokaanipaloja toverien vaatteille, niin että\nniihin jäi valkoiset merkit niinkuin lumipalloista. Nyt oli vanha\nikävyys lopussa. Ukot saivat haukotella ja rykiä nuuskapurnujensa\nääressä niinkuin halutti. Heillä ei ollut enään muuta tehtävää\nkuin narrin. Nuoruuden rohkeudelle ja ilolle vihki hän vanhan\nkarhuvaltakuntansa. Koko Eurooppa saisi hämmästyä! Nyt oli hän herra\nRuotsin maassa!\n\nSillä välin oli tuntematon hovipoika ruvennut maahan kirkkomaan\nportilla, ja kisällit nipistelivät ja löivät siinä halulla hartaalla\nja kävivät kurkkuun kiini.\n\n-- Wer da? -- huusi kuningas ja ajoi kisällien perään, jotka heti\npakenivat hautakivien ja ristien sekaan. Hän oli heidän kintereillään\nja pisti toista monta kertaa vasempaan käsivarteen, niin että veri\ntirsui. Viimein nostivat he puolustuksekseen lankun palperinlesken\npuoleksi peitetystä haudasta. Silloin kääntyi kuningas nauraen ja\nratsasti takaisin veräjälle.\n\n-- Yksi meikäläisiä? Mitä? -- kysyi hän tuntemattomalta, joka jälleen\noli noussut pystyyn. -- Oletko sinä niin seilissä, ettet edes tunne\ntunnuslausettamme: Nuuskaa peruukeille! -- Schadet nichts! Nouse ylös\nystävämme Klinkan taakse ja pidä häntä pystyssä valakan selässä.\nEteenpäin!\n\nLaulaen ja hoilottaen riensi paitasissaan oleva joukko edelleen ylös\nkatuja ja mäkiä ja huiskuttivat ja näyttivät pitkäänenää unistaan\nheränneille ihmisille, jotka tulivat porteille. Kun ruudut helisivät\nylimarsalkka Stenbockin talossa, tuli korkean-ylhäinen vanhus itse\nyönutussaan ikkunaan ja rupesi kumarrellen valittamaan, miten hänen\nlopuksi täytyisi muuttaa pois valtakunnasta. Mutta kuningas repi\nhäneltä valetukan ja halkaisi sen säilällään kahteen osaan.\n\n-- Se kelpaa! -- huusi Holsteinin herttua. -- Hatut ilmaan! Kunpa nyt\nsaisimme vain käsiimme kaikki kosittavat hovinaiset, jotka istuvat\nja tirkistelevät makuuhuoneissaan! Valetukat ilmaan! Seisomaan\njalustimille ja heittäkää vetenne hevosten päiden yli! Kas niin,\npojat! Perhana vieköön teidät! Vivat Carolus, rex svecorum et\nscandalorum!\n\nPaidat hulmusivat, hatut, valetukat ja hansikkaat jäivät kadulle,\nkaviot iskivät tulta ja hevoset syöksyivät eteenpäin niinkuin\npelästyksissä.\n\nKun hurjat ratsumiehet tulivat takaisin linnaan, hyppäsivät he alas\nsatulasta ja antoivat hevosten mennä ihan itsekseen. Portaissa\nrikkoivat he kynttiläjalustan ja ampuivat pistooleillaan marmorista\nVenus-kuvaa.\n\n-- Vorwärts! -- huusi kuningas ja ryntäsi koko seuransa kanssa\nlinnankappeliin ja penkkien kimppuun. -- Saakoot pyhänä tikkuja\nhousuihinsa!\n\nHerttua koputti lattiaan ja vaatii puheenvuoroa, ja Klinckowström,\njoka alttarin laidalla heitti noppapeliä, piti kättään oman suunsa\nedessä voidakseen muka olla hiljaa.\n\n-- Rakkaat sanankuulijat! -- alkoi herttua. -- Ei mikään tekisi\ntätä vakaista juhlaa juhlallisemmaksi kuin jos minun korkea ja\nrakastettava lankoni tänä aamuhetkenä suvaitsisi meille hänen\nuskollisille palvelijoilleen antaa vihjauksen sydämmensä valinnasta.\nKatsokaamme kosijattaria! Ajatelkaamme Bewernin naikkosta, joka\nhölkötti aina tänne saakka äiti-kultansa kanssa, vaikka täällä\ntuskin on huoneita linnanpalon jälkeen. Huhuu, sanoo huuhkaja.\nVain kahdeksan pikkuista tulpaaninpunaista kesää vanhempi kuin\nteidän majesteettinne. Elikkä Würtembergin prinsessaa, joka osotti\nlempeään jo sillä että kosi teidän majesteettinne korkeaa herra\nisä-vainajaa ja joka on heikkorintainen. Ei saa rykiä vihkituolissa!\nEli Mecklenburg-Grabowin ruhtinatarta, joka äitineen myöskin kuuluu\npinnistävän ylös matkavaunussa. Eli Preussin prinsessaa, joka vain on\nkaksi pikkuisen pientä sokerijyväistä vuotta vanhempi, eli Tanskan\nprinsessaa, tittulittupikku kultakäpystä ja niin koreaa, joka vain\non viittä pientä ruusunsievoista vuotta vanhempi. Kaikkihan ne ovat\nkosinnassa ja siivoavat ja kaunistavat naamojansa, sillä rakkauden\ntuli heitä kovin porottaa.\n\nKuningas hämmentyi ja vastasi:\n\n-- Enkö ole aina sanonut, että ennen neljääkymmentä vuotta ei miehen\ntarvinne naimista ajatella!\n\nKun herttua huomasi hänen hämmennyksensä, iski hän silmää majalan\nhovipojalle ja koputti uudelleen permantoon.\n\n-- Hyvä. Ruotsalaisten majesteetti ei tahdo jakaa kunniaansa ja\nalamaistensa rakkautta muille kuin miehuudelle ja ilolle. Nuuskaa\nperuukeille! Jos minä olisin ruotsalaisten ruhtinas, pelottaisinpa\nsiis ukkoja ja käskisin kauniimmat neitoset ja ilotyttöset pitoihini.\nPotztausend! Niiden pitäisi istua edessämme satulassa ja olla\nmukanamme kunnes kukko laulaa kolmannen kerran. Ei, enpä voi puhua\nenempää! Polvet penkille! Hei! Jyskyttäkää ja ryskyttäkää! Lyökää\nlattiaan! Herra Jumala, tuokaa vettä! Kuningas on kipeä. Vettä tai\nviiniä, vain viiniä! Wein!\n\nKuningas oli tullut kalpeaksi ja painoi otsaansa. Hän ei välittänyt,\nettä muut olivat punakoita ja horjuvia. Sydämmensä pohjasta ei\nhän kukaties pitänyt kenestäkään heistä. Mitä se merkitsi, jos he\nkutsuivat toisiaan juopuneiksi, mutta milloinkaan ei kukaan saisi\nsanoa sellaista hänestä, Herran valitusta.\n\n-- Tämä saa jo riittää, pojat, -- sanoi hän, ja koetti pistää\nmiekkaansa tuppeen, mutta huomasi silloin, että hän oli hukannut\ntuppensa. Sen sijaan pisti hän miekkansa aivan rauhallisesti takin\nhelman läpi ja astui vakavin askelin ovea kohden.\n\nHerttua tarttui tuntemattoman hovipojan käsivarteen ja kuiskaili ja\nviittaili kädellään. Hovipoika riensi heti kuninkaan jälkeen ja avasi\nhänelle oven ja seurasi häntä ylös rappuja.\n\n-- Jos en koskaan enään joisi viiniä! -- ajatteli kuningas. -- Minä\nen voisi kestää, että minun kerrottaisiin puhuneen sopertaen ja\nottaneen hovipoikia syliini. Miksi minua silloin pidettäisiin heitä\nparempana? Eikä viini maista niin paljon paremmalta kuin kalja. Se\nriippuu tottumuksesta. Oikein viisas juo vettä.\n\nHe kulkivat portaita ja käytäviä ja tulivat viimein hänen\nmakuukamariinsa. Siellä odotti jo Wallenstedt ja pari muuta korkeaa\nherraa. Wallenstedt pullisti huuliansa.\n\n-- Kello kuusi aamusella on tavallisesti se aika, -- alkoi hän, --\njolloin esitämme hallitus-asioita.\n\n-- Jos ne on rikos-asioita, kyllä, -- vastasi kuningas, -- vaan\nmuuten en tahdo mitään neuvoja saada, vaan teen ja päätän niinkuin\nitse oikeana pidän.\n\nHän ei siepannut hiilihankoa niinkuin isänsä. Hän oli yhtä varovan\narka arvostaan kuin jalosukuinen neito sopivaisesta käytöksestä.\nHymyillen ja kumarrellen hätyytti hän herroja, niin että heidän\ntäytyi takaperin väistyä pois kamarista.\n\n-- Se on meidän palkkamme siitä, että panimme lapsen\nvalta-istuimelle, -- toitottivat he kostosta ilkkuen Wallenstedtin\nkorvaan.\n\nHovipoika oli kuitenkin jo paiskannut oven lukkoon heidän takanaan ja\novi paukahti nöyryyttävästi. Siitä kuningas piti. Hän seisoi nojaten\nhimmelisängyn päähän sen lippaan vieressä, johon isä oli koonnut\nkalliita kiviä ja kaikenlaatuisia kalleuksia ja joka nyt oli tuotu\nylös Elefantin rahakammiosta.\n\n-- Mikä sinun nimesi on? -- kysyi hän hovipojalta. -- Miksi et vastaa?\n\nHovipoika hengitti hätäilevästi ja hapuili ja nyppi vaatteitaan.\n\n-- No, mutta vastaahan toki, poika! Tottahan tiedät oman nimesi.\nSeisotpa melkein selin minuun, niin etten voi nähdä sinua.\n\nNyt astui hovipoika esiin keskelle kamaria ja nosti valetukan\npäästään ja heitti sen yöpöydälle ja vastasi:\n\n-- Nimeni on Rhoda... Rhoda d'Elleville... Kuningas näki, että hän\noli aivan nuori nainen, jolla oli mustaksi sivellyt silmäkulmat.\nKeltainen tukka oli pöyhennetty ja hiuspihdillä käherretty. Ja\nhienosti varjova juova väreili suuohessa.\n\nHän hyppäsi esiin ja heitti kätensä kuninkaan kaulaan ja suuteli\nkiihkeästi hänen vasenta poskeaan.\n\nEnsi kerran petti itsehillitsemisvoima kuusitoistavuotiaan. Hänen\nsilmissään leimahteli, kasvot tulivat harmahtavan valkoisiksi, ja\nkädet riippuivat hervotoinna. Hän näki vain, että hovipojan-takki\noli päästetty napista rinnalta, niin että pitsit näkyivät. Nainen\npiti kuningasta kovasti käsissään ja painoi pitkän suudelman hänen\nhuulilleen.\n\nKuningas ei sitä vastannut eikä vastustanut. Vasta vähitellen\nnosti hän kätensä ja siirti naisen käsivarret kaulastaan pään yli\nniinkuin vanteen. Sitten astui hän sopisten ja syvään ja koukeroiden\nkumarrellen syrjään.\n\n-- Pardon, mademoiselle! -- Hän raappasi jalallaan ja koputti\nkorkojaan ja kumarsi ja kumarsi joka askeleella ja meni yhä\nkauvemmaksi pois. -- Pardon, mademoiselle, pardon!\n\nKuinka tarkoin olikaan Rhoda d'Elleville jo ennakolta opetellut\njokaisen sanan, minkä hän aikoi sanoa. Mutta nyt hän ei muistanut\nmitään. Hän puhui sinne tänne ja tietämättä enään itsekään, mitä hän\nsanoi.\n\n-- Armoa, sire! Hyvä Jumala saattaisi täydellä oikeudella rangaista\nminun moiseni rohkeuden.\n\nHän polvistui matolle.\n\n-- Olen nähnyt teidät à cheval, sire... Olen nähnyt teidät\nikkunastani. En rêvant olen nähnyt teidät, ennenkuin matkustin tämän\npitkän tien tänne, nähnyt sankarini, Aleksanderini.\n\nKuningas meni heti hänen luoksensa ja otti häntä kyynäspäästä ja vei\nhänet vanhamaisella kohteliaisuudella tuolille.\n\n-- Ei niin, ei niin! Istukaa, istukaa!\n\nHän piti kiini kuninkaan kättä ja rypisti otsaansa hiukkasen ja\nkatsoi häntä suoraan silmiin -- ja sitten purskahti hän kaikuvaan ja\nkeventävään nauruun.\n\n-- Noo, olettehan toki ihminen, sire. Ei merkkiäkään saarnaajasta.\nTe olette ensimmäinen tapaamistani ruotsalaisista, joka ymmärrätte,\nettä hyveen silmät ovat sisälliset, ettekä murjota ilkeästi toisten\nperään. Teidän suosikkinne juovat ja pelaavat noppaa ja käyvät\nnaisten luona ettekä te sano siitä mitään. Te sitä tuskin otatte\nhuomioonkaan. Puhukaamme hyveestä, sire.\n\nHajuvedet, hänen hiustensa tuoksu, nais-tuoksu ilkotti kuningasta\nniin kovasti, että hän oli vähällä antaa ylen. Kosketus, hänen\nlämpimän kätensä tunteminen iljetti häntä niinkuin rotan tai\nruumiin kosketus. Hän tunsi itsensä suututetuksi ja loukatuksi sekä\nainokaisena Jumalan valittuna kuninkaana että henkilönä, siitä että\nvieras kosketti hänen vaatteitaan ja kasvojaan ja käsiään. Toinen,\nvaikka vain nainenkin, oli iskenyt häneen kiini, niinkuin saaliiseen,\nniinkuin valloitettuun vankiin. Se, joka koski häneen, oli kohta\nhänen vihollisensa, jonka kanssa hän tahtoi tapella ja jonka hän\nrangaistukseksi majesteettirikoksesta tahtoi lyödä maahan.\n\n-- Kun vielä olin melkeinpä vain lapsi, -- jatkoi hän, -- rakastui\nrippi-isäni minuun. Hän väänteli käsiänsä ja taisteli sisässään ja\npopotti rukouksiaan, ja minä leikin sen houkan kanssa ja pidin häntä\npilkkanani. Sire, kuinka toisellainen te olette hänen rinnallaan!\nTe ette koskaan taistele itsenne kanssa. Te olette suoraan sanoen\nvälinpitämätön, sire. Siinä kaikki. Hyve on teissä jo niin\nsyntyperäistä, että (hän nauroi leikillisesti) en tiedä, voiko sitä\nedes sanoa hyveeksi.\n\nKuningas koetti vääntää kättään irti ja pani siihen yhä enemmän\nja enemmän voimaa. Kuinka olivatkaan viime viikkoina herttua\nja hovipojat ja vahtimestarit toitottaneet hänen korvaansa\nkosijattarista ja koreista mamsseleista! Oliko nyt tämäkin jotain\npeliä hänen selkänsä takana? Eikö hän saanut olla rauhassa?\n\n-- Pardon, mademoiselle!\n\n-- Kyllä tiedän, sire, että te tuntikausia saatatte istua\nselailemassa Tessinin vaskipiirroksia ja että te erinäisesti\nkatselette kauniskasvuisten neitosten kuvatauluja. Se on ehkä\nvain sitä taideaistia, jonka te olette perinyt korkealta rouvalta\nisoäidiltänne, vaan jäättekö te aina sellaiseksi? Minä en ole mikään\nkuollut kuvataulu, sire.\n\nKuningas, vaikka yhä kumarrellen, kiskoi nyt itsensä irti niin\nkiivaasti, että hän samalla tempasi Rhoda d'Ellevillen tuolilta pois.\n\n-- Ei, te olette elävä hovipoika, mademoiselle, ja _hovipojan_ käsken\nminä menemään alas linnankirkkoon ja lähettämään toverit itäiseen\nvierashuoneeseen.\n\nRhoda d'Elleville huomasi äkkiä, että leikki oli auttamattomasti\nloppunut, ja varjova piirre suuohessa tuli syvemmäksi ja\nväsyneemmäksi.\n\n-- Hovipojan on toteltava, -- vastasi hän.\n\nKun kuningas jäi yksin, tyyntyi hän jälleen entiselleen. Ainoastaan\nhetkittäin leimahti hänen ajatustensa joukossa suuttumuksen välähdys.\nTuo odottamaton seikkailu oli selvittänyt viininhöyryt hänen\npäästään, eikä hän tahtonut mennä levolle yön seikkojen jälkeen\nniinkuin mikäkin veltto vaan jatkaa niitä tuntikausia.\n\nHän heitti takkinsa pois. Paitahihasillaan ja miekka kädessä meni hän\ntoveriensa luokse itäiseen vierashuoneeseen.\n\nSe oli yli yleensä kuivuneessa veressä. Lattiapalkit olivat\nverilätäköistä läpimärät ja ruskeat, ja seinillä olevissa\nmuotokuvissa, joilta silmät olivat puhkotut, riippui hiustukkoja ja\nvanhaa hyytynyttä verta.\n\nVieruskamarista kuului ammumista. Vasikka tuotiin esille ja\nsijoitettiin keskelle lattiaa.\n\nKuningas puri alahuultaan, niin että se tuli valkoiseksi, ja yhdellä\nsuhahtavalla iskulla löi hän vasikalta pään pois. Verissäkynsin\nheitti hän sitten pään särjetystä ikkunasta ohikulkijain niskaan.\n\nOven ulkopuolella kuiskaili herttua sillä välin kiireesti Rhoda\nd'Ellevillen kanssa.\n\n-- Korkeaa lankoani ei siis kukaan saane yksipäisyydestään\nluopumaan. Ukko Hjärne -- drollig in's Gesicht -- puhuu keittävänsä\nrakkausvellin, mutta ei tainne se paljoa auttaa. Ellei hän olisi\nperinyt isänsä kylmyyttä, tulisi hänestä uhmansa kautta Ruotsin\nBorgia. Ellei hän pääse puolijumalaksi, tulee hänestä perkele. Kun\nei sellainen lintu saa siipiänsä räpyttää, lyö se pian seinät rikki\nomasta pesästään. Tss! Sieltä tulee joku! Älä unohda! Tänä iltana\nkello yhdeksän Malina muorin luona! Varusta vähän viikunoita ja\nrusinoita.\n\nHeidän takanaan tuli portaissa vanha uskollinen palvelija Haakoni,\njoka toi kahta vuohta. Hän pysähtyi ja nosti kätensä ylös ilmaan ja\nhuokasi tuskallisesti:\n\n-- Miksikä ovat he tehneet nuoren herrani! Ei koskaan ole mitään\nsellaista nähty Ruotsin kuninkaan talossa! Kaikkivaltias Jumala\narmahda meitä ja lähetä vielä suurempia onnettomuuksia kuin ennen,\nsillä sitä hiljaisuutta, joka nyt on tullut, eivät voi kestää\nruotsalaiset eikä sellainen ruhtinas!\n\n\n\n\nJuhannusleikki.\n\n\nHaassa seisoivat pikkutytöt seula kädessä, ja vieressä sammalkivellä\nistui laiskotellen ja torkkuen heidän veljensä Aksel Freedrik, joka\ntänään täytti kaksikymmentä vuotta. Hänen morsiamensa, säikäytetty\npikku Ulriikka, joka oli tullut talossa vieraissa käymään, taivutti\nkatajanoksaa seulan yli ja riipi sitä sirpillä. Pikkutytöt ojensivat\nkäsiään oksia pitämään ja auttamaan riipijää, ja sulavaa lunta\nlupsahteli koivuista ja lepiköistä.\n\n-- Ai! Ai! Itse vaari on tullut ulos tähän Luojan ilmaan, -- sanoi\nUlriikka ja osotti isoontaloon päin.\n\nSilloin rupesivat pikkutytöt huutamaan ja hyppäämään ja ottivat\nseulan keskellensä ja läksivät isolletalolle päin, heilutellen seulaa\ntahdissa ja rallatellen:\n\n    Ja kevähällä lintuiset laulelevat,\n    Tule paimenpiika, tuu!\n    Illalla ne tanssivat ja soittelevat.\n\nAidan takana, jossa kuusikko alkoi, ajoi talon renki Elias viimeistä\nhalkokuormaa metsästä. Vesi räiskyi kun hän puukengillään astui, ja\nmolemmilla punaisilla härillä Rengolla ja Kirmulla oli pihlajanoksa\nikeessä suojaksi noitia vastaan. Elias yhtyi myöskin lauluun:\n\n    Ja kevähällä linnut ne lauleli niin,\n    Tule kuttuseni, tuu!\n    Illalla jo puhkeaapi ruoho kukkaisiin.\n\nMutta sitten hän lakkasi ja nojasi aitaan ja sanoi Aksel Freedrikille:\n\n-- Pahasti haisee kruuti ampuessa ja karsta putoo tultista, kylläpä\ntaitaa suojia kestää.\n\nIsontalon porstuakuistissa oli luminen turvekatto, jossa kesällä\nkili tapasi olla laitumella kattolaukkain ja tervakukkain välillä.\nAlhaalla penkillä istui vaari harmaassa tinanappisessa nutussaan,\nja Ulriikka toi esiin pikkutytöt, että he saivat tervehtiä. He\nolivat puetut ylösharsittuihin hameisiin, jotka oli kotona värjätty\npuolukkamehulla, ja joka kerran kuin pikkutytöt niiasivat, tuli\nsinipunaisia jälkiä märkään porraslattiaan.\n\nVaari taputti Ulriikkaa poskelle käden selällä.\n\n-- Sinä ehdit kyllä kasvaa, pienoiseni, ja tulla Aksel Freedrikin\navuksi.\n\n-- Kunpa sen vain varmaan tietäisi, vaari! Täällä on niin suurta ja\npaljon huolta, johon en ole tottunut.\n\n-- Ihan hyvin. Sääli vain Aksel Freedrik parkaa, joka niin aikaisiin\nmenetti sekä isänsä että äitinsä, ja jolla ei ole ollut muita kuin\ntätinsä ja vanha äidinisänsä. Mutta olemmehan mekin kaikin tavoin\nhäntä hoitaneet, ja sinä saat kai oppia, pienokaiseni, olemaan meidän\nsijassa. Raskain huoli on hänen huonosta terveydestään, sen rakkaan\npojan. -- Voi, rakas lapsi! Kiitos Jumalalle tästä kevätpäivästä ja\nrauhan siunatuista vuosista!\n\nVaari koetteli riivittyjä katajia ja ylisteli, että ne olivat\nkosteita, niin että imisivät sisäänsä tomun paljouden.\n\nHänen takanaan kyökin akkunassa seisoivat molemmat tädit keittämässä\nkipeälle hieholle lientä majavanhaustasta ja laakerinmarjoista.\nKummallakin heillä oli yksinkertaiset mustat hameet ja jääharmaa\nsileäksi kammattu tukka.\n\n-- Miksi ei Aksel Freedrik ole mukana? -- kysyivät he Ulriikalta.\n-- Pidä mielessäsi, että hänelle illaksi laitetaan herkkuruokaansa\nhunajapuuroa ja siirappivesi-kastiketta, ja sitten pitää laittaa sian\nläskiä ja juhannussipulia.\n\n-- Niin, niin, -- sanoi vaari, -- ja päästä sitten väki työstä\nillaksi.\n\nUlriikka kiiruhti piikain kamariin, missä palvelusväki rohti\nrohtimia, mutta hän ei ollut käynyt monta askelta, ennenkuin\nhänen ujoihin ja kehittymättömiin pikku kasvoihinsa jälleen tuli\ntuskallinen ja kuunteleva ilme.\n\n-- Mutta Ulriikka hoi! -- huusi vaari. -- Mitä tämä on? Ulriikka!\nTule tänne, Ulriikka!\n\nHän pani äsken ottamansa avainkimpun takaisin ovipieleen ja meni ulos.\n\n-- Eikös tuolta tule joku ratsain? -- kysyi vaari. -- Kolme\nkuukautta, on minua nyt säästetty kirjeiltä. Minua niin ahdistaa, kun\ntulee kirjeitä. Nähkääs, nähkääs! Se kaivaa kädellään laukkuaan.\n\nRatsumies pysähtyi hetkeksi rappusten eteen ja jätti kokoonkäännetyn,\nsinetöidyn paperin.\n\nTädit tuppautuivat esiin vaarin kummaltakin puolelta ja tarjosivat\nhänelle silmälasia, ja hänen kätensä tärisivät, niin että hän töin\ntuskin saattoi murtaa sinettiä. He tahtoivat lukea kirjoitusta kaikki\nyhdellä kertaa, ja Ulriikka unohti sopivaisuuden aina siihen määrään,\nettä hän kumartui vaarin käsivarren yli ja seurasi sormellaan rivejä\nja tavaili ääneensä muille.\n\nViimein löi hän kätensä yhteen ja tuijotti ilmaan, ja itku nousi\nhänen silmiinsä.\n\n-- Aksel Freedrik, Aksel Freedrik! -- huusi hän, -- ja juoksi\nhiekkapihan ylitse hakaan päin. -- Jumalan nimessä!\n\n-- Mikä helkkari siellä nyt on, -- vastasi Aksel Freedrik ja heitti\npois kiristyneen kallion-imarteen, jota hän oli pureskellut. Hänellä\noli helakat ja täyteläiset kasvot ja hyväntahtoinen, välinpitämätön\nääni.\n\nUlriikka ei pysähtynyt ennen kuin pääsi hänen käteensä kiini.\n\n-- Aksel Freedrik, sinä et tiedä! On käsketty että rykmentin\npitää olla valmis kokoontumaan lipuille. Se on sen vuoksi, että\ntanskalaiset ovat hyökänneet Holsteiniin.\n\nAksel Freedrik tuli hänen mukanaan takaisin isolletalolle ja Ulriikka\npuristi ja puisti hänen käsirannettaan.\n\n-- Rakkaat lapset, -- änkytti vaari. -- Että minun piti kestää\ntällainen koettelemus. Meillä on sota niskassamme.\n\nAksel Freedrik seisoi ja mietiskeli. Lopuksi katsoi hän ylös ja\nvastasi:\n\n-- En minä sinne mene.\n\nVaari ravasi ympäri portaita, ja hänen ympärillään juoksivat tädit\nedes ja takaisin.\n\n-- Sinut on kirjoitettu, rakas lapseni. Ainoa keino olisi, jos ehkä\nvoitaisiin pestata joku toinen.\n\n-- Eiköhän tuota voitane, -- vastasi Aksel Freedrik yksikaikkisesti.\n\nHän meni sisälle, ja Ulriikka juoksi vinnin portaita ylös esiliina\nsilmissään ja viskautui sänkyyn.\n\nIllalla, kun mesipuuro oli syöty ja kaikki istuivat pöydän ympäri,\naikoi vaari tapansa mukaan kutoa sata silmää verkkoa, mutta hänen\nkätensä vapisivat nyt liiaksi.\n\n-- Huonosti on eletty siellä Tukholmissa, -- sanoi hän. --\nTanssinäytäntöjä, naamiaisia, matoilla peitettyjä katuja, narripeliä\nja konstintekijöitä kaikenlaisia -- se on ollut jokapäiväistä ruokaa\nuudella Kristiina kuninkaalla. Kyllä olen siitä kuullut. Kun rahat\nloppuivat, rupesi hän tuhlaamaan pois kruunun kalleuksia. Nyt se\nherrakulta saa maistaa toista velliä.\n\nAksel Freedrik työnsi lautasen edestään ja istui huolettomasti\nnojossa kyynärpäät pöydällä, sillävälin kuin tädit ja itkusilmäinen\nUlriikka korjasivat astioita. Vaari nyökkäili ja yski ja jatkoi\npuhettaan.\n\n-- Kaikkina näinä rauhan vuosina on täällä vain etsitty ahneutta\nja petosta, ja kelvottomammat miehet ovat tuppautuneet kaikkien\nlikimmäksi valta-istuinta. Nyt ne syöttiläät joutuvat kiilteeseen\narvelen ma. Hahaa! Olisittepa nähneet ennenmuinoin, kun vaari oli\nnuori ja kutsuttiin aatelislipulle. Henkiväen lippu, jota oli\nsäilytetty kuninkaallisessa vaatekammiossa, päästettiin auki, ja\nrumpuratsu, jota eversti oli tallissaan syöttänyt, puettiin pitkään\nloimeensa, jonka kulmissa oli kruunut, ja niin kokoonnuimme me\ntiukoissa nyöritakeissamme, kun torvet alkoivat soida.\n\nVaari otti kävyn ja koetti kutoa, mutta heitti sen pois ja nousi ylös.\n\n-- Olisitpahan nähnyt vain, Aksel Freedrik! Vielä kuutamossa,\nkuin seisoimme riveissä jääkentillä ja veisasimme virttä, tunsin\nnerikelaisten punaiset vaatteet, joissa oli valkoista seassa ja jotka\nnäyttivät kirjavilta tulpaaneilta, ja keltaiset kruunubergiläiset\nja Kalmarin harmaat pojat ja sinisen iloisen Taalain rykmentin ja\nlänsigöötit, jotka olivat keltaisia ja mustia. Se oli juhlavaa\nkatsella mutta hiljaista kuin Herran huoneessa. -- No, nyt on tullut\ntoiset miehet ja toiset takit. Kaikki pitää nyt olla niin kankeata\nja yksinkertaista. Huoneessa syntyi hetken hiljaisuus. Sitten sanoi\nAksel Freedrik itsekseen:\n\n-- Jos olisivat vaatteeni ja aseeni hyvässä kunnossa, saattaisi ehkä\ntulla hauskat päivät sotaleirissä.\n\nVaari pudisti päätään.\n\n-- Sinulla on heikko terveys, Aksel Freedrik, ja marssit ovat vaikeat\nhalki koko valtakunnan alas Tanskaan saakka.\n\n-- Jaa, _kävellä_ en viitsi, mutta voisinhan saada Eliaan kanssani ja\npitkät ruskeat vankkurit.\n\n-- Ne tietysti kyllä saisit, mutta eihän sinulla ole mitään\nhurstitelttaa ja tankoja ja harjapuuta ja vaajoja ja mitä kaikkia\nsitä nyt pitää olla.\n\n-- Senhän voisi Elias minulle ostaa tiellä. Takki minulla on\njokseenkin kelvollinen.\n\n-- Katsotaan, katsotaan! -- Vaari innostui ja kommerteli lattian yli\nja avasi vaatekaapin. -- Ulriikka, tule tänne, Ulriikka, ja lue, mitä\nkuninkaallisen majesteetin (hän kumarsi) asetuksissa seisoo, jotka\novat pöydällä! Tässä on päällysviitta ja vaskinapit ja vuori omaa\nRuotsin villakangasta. Se on oikein. Ja liivit on täällä myöskin. Lue\nnyt takista!\n\nUlriikka niisti talikynttilää ja istui pöydän ääreen kädet otsalla ja\nluki tavaillen ja yksinuottisesti kimeällä äänellä:\n\n-- Takki sinistä, vanuttamatonta verkaa, kaulus punainen, vuori\nkrapinpunaisesta villavaatteesta, kaksitoista vaskinappia edessä,\nneljä taskulapun päällä ja kolme alla ja yksi nappi kummassakin\nsivussa, kolme pientä kummassakin hihassa.\n\n-- Kahdeksan... kaksitoista... Se on oikein. Nyt tulee housut.\n\n-- Housut hyvää pukinnahkaa taikka hirvennahkaa kolmella napilla\nsäämiskällä päällystetyt.\n\n-- Pahastipa ne on satula hangannut. Pian siinä on pyllyssä silmät.\nMutta voisihan Elias katsoa sinulle parin uusia matkalla. Mutta hattu\nja käsineet. Missä ovat hattu ja käsineet?\n\n-- Ne ovat aitan arkussa, -- sanoi Aksel Freedrik. Ulriikka luki:\n\n-- Käsineet suurilla kauloilla keltaiseksi säämystettyä, pitävää\nja lujaa härännahkaa ja kädensija pukin- tai vuohennahkaa. Kengät\nhyvää Ruotsin vahanahkaa ja hihnat ehjästi leikatut. Anturassa yksi\nsisuspohja ja yksi välipohja. Kengänsoljet vaskea.\n\n-- Kengät ja vahanahkasaappaat ovat täällä ja kelpaavat vielä. Voit\nsaada minun kannukseni. Sinusta pitää tulla uljas ruotsalainen\nknihti, rakas poikani.\n\n-- Kaulaliina, yksi mustaa Ruotsin villaharsia, viisi korttelia\npitkä ja runsaasti yhdeksää tuumaa leveä puolen kyynärän pituisilla\nparduaaninauhoilla kummassakin päässä, sekä kaksi valkoista.\n\n-- Ne saa Elias ostaa sinulle Örebrossa.\n\n-- Pistooleja, kaksi paria. Pistoolihuotrat mustaa nahkaa ja kaulus\nruusutettua villavaatetta.\n\n-- Saat ottaa minun pistoolini. Ja minun miekkani on kunniallisessa\nreilassa vasikannahkatupessa ja kannin hirvennahkaa. Sellaiselta\npitää Ruotsin soturin näyttää! Meidän on nyt ajateltava Eliaan\nvarustusta ja säälittävä evässäkit ja muut.\n\nAksel Freedrik oikoi käsiään.\n\n-- On kai parasta että menen ylös maata ja kunnollisesti lepään\nedeltäpäin.\n\nNytkös alkoi melu ja juoksu isossatalossa. Siellä naulattiin ja\ntomuutettiin joka päivä ja takassa leimusi ja porisi, ja öisin\npaloivat kynttilät. Ainoa pimeä huone oli Aksel Freedrikin kamari.\n\nViimeisenä yönä ei mennyt levolle kukaan muu kuin Aksel Freedrik, ja\nkun päivä sen verran koitti, että kaikki valot voitiin sammuttaa,\nherättivät tädit hänet ja toivat hänelle sänkyyn lämmintä juomaa ja\nvahvistavia tippoja, sillä he olivat kuulleet, että hän oli yskinyt.\n\nKun hän tuli alas saliin, olivat muut jo siellä koolla, myöskin\npiiat ja rengit, ja kaikille oli katettu yhteinen ateria. He söivät\npuhumatta sanaakaan, mutta kun ateria oli loppunut ja he nousivat\npöydästä, kannettiin raamattu vaarille, ja Ulriikka luki tukehtuvalla\näänellä. Kun hän lopetti, pani vaari kätensä ristiin ja puhui silmät\nummessa.\n\n-- Niinkuin minun isäni ennen minua tehneet ovat, niin tahdon myöskin\nnyt minä eron hetkellä panna käteni sinun päällesi, minun tyttäreni\npoika, ja siunata sinua, sillä minun vuoteni ovat moniksi tulleet\neikä kenkään tiedä, koska minun tiimalasini on juossut. Jumalaa,\nylimmäistä, huudan minä avukseni matalasta majastani, että hän\nmahtaisi johdattaa sinua kunniaan ja että ne raskaat koettelemukset,\njotka odottavat, ainoastaan ylentäisivät pientä kansaamme vielä\nsuuremmaksi ja ihanaisemmaksi.\n\nPöydän korvalla seisoi Aksel Freedrik ja peukaloi ja kiikutti\nlautasta, ja ulkoa kuului kolinaa, kun pitkät ruskeat vankkurit\najettiin esiin.\n\nKaikki menivät nyt ulos, ja Aksel Freedrik nousi Eliaan viereen,\nvaarin sudennahkaturkissa ja aivan hiestyneenä, sillä räystäät ja\npuut tippuivat kevätpäivässä.\n\n-- Tässä on voipytty, -- sanoivat tädit, -- ja tässä leipäsäkki.\nKuule nyt, Elias! Istuinlaatikossa on juustokaakku ja vahvistavia\ntippoja. Jos vaivat ja vaarat käyvät liian vaikeiksi, rakas Aksel\nFreedrik, niin älä unhoita, että tie kotia on suora.\n\nMutta vaari tunkeutui heidän väliinsä ja pisti kätensä vaunujen\ntaakse.\n\n-- Onko arkku oikein köytetty? Ja katsotaan vielä! Tässä on harja ja\npyyhinvaate ja sukat... ja tässä on apesäkki ja juomapullo. Se on\nniinkuin olla pitääkin. Luotivuoka ja kuulapihdit ja valinkauha ovat\narkussa.\n\nUlriikka seisoi heidän takanaan, kenenkään hänestä välittämättä, ja\nsanoi hyvin hiljaa:\n\n-- Aksel Freedrik, jahka kesä joutuu, menen minä illalla sitomaan\nilolankoja ja surulankoja rukiiseen ja katson, kumpi on kasvanut\nylemmäksi aamulla...\n\n-- Nyt on kaikki reilassa! -- sekautui puheeseen vaari, joka ei häntä\nkuullut. -- Ja Jumalan haltuun sinä ja Elias!\n\nTalonväet ja päivätyöläiset seisoivat tien vieressä ympärillä.\n\nMutta juuri kun Elias tarttui piiskaan, otti Aksel Freedrik kädellään\nkiini ohjista.\n\n-- Tämä matka voi käydä pahasti! -- sanoi hän.\n\n-- Pahalta se kuitenkin näyttäisi, -- vastasi Elias, -- jos nyt\nriisuttaisiin hevoset valjaista.\n\nAksel Freedrik pisti kätensä takaisin turkin hihaan, ja äänettömäin\nihmisrivien välistä jyrisivät vaunut pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikot vierivät ja lehti puhkesi. Matka oli pitkä Neriken rykmentin\nkanssa Ruotsin erämaiden halki, ja Aksel Freedrik istui turkissaan\nja nukkui Eliaan vieressä otsa hiessä ja kädessä tuuheat vuohen\ntakku-rukkaset. Landskronan likellä olivat pitkät ruskeat vankkurit\njääneet rykmentin kuormastosta jäljelle, ja hevonen seisoi\nauringonpaahteessa ja kalvoi ojanviertä. Herra ja renki nukkuivat\nvieretysten.\n\nHevonen kaappasi paarmaa ja vesi solisi ojassa, ja pari kulkijainta\nheitti haukkumasanoja nukkujille, mutta he vain yhä istuivat samassa\nhuolettomassa levossa.\n\nSilloin tuli heidän takaansa nelistäen yksinkertaisesti puettu\nratsastaja suuri pellavankeltainen valetukka päässä ja pysäytti\näkisti hevosensa vaunujen viereen.\n\nElias nyhtäsi Aksel Freedrikkiä kylkeen ja kiristi ohjaksia, mutta\nAksel Freedrik ei tahtonut avata silmiään, vaan sanoi:\n\n-- Aja päälle vain, Elias! Minun täytyy levätä ponnistuksia varten.\n\nElias töytäsi häntä uudestaan kylkeen.\n\n-- Nouskaa ylös, nouskaa ylös! -- kuiskasi hän.\n\nLaiskasti raotti Aksel Freedrik toista silmäänsä -- mutta samassa\nlehahti hänen koko naamansa tulipunaiseksi ja hän nousi ja teki\nkunniaa vankkureissaan.\n\nHän tunsi heti kuvista, että se oli kahdeksantoista vuotias kuningas\nitse. Ja kuitenkin kuinka toisenlainen! Oliko tuo nopeasti kasvanut\nja majesteetillisen hillitty nuorukainen sama, joka vielä muutama\nkuukausi sitten löi vasikoilta päitä poikki ja rikkoi ikkunaruutuja.\nHän ei ollut keskikokoista miestä pitempi, ja kasvot olivat pienet,\nmutta otsa korkea ja jalo, ja suurista syvänsinisistä silmistä\nsäteili lumoava auringonloisto.\n\n-- Herra saa heittää pois turkit, jotta voin pukua tarkastaa, --\nsanoi hän lyhyesti. -- Maahan on ollut kauvan viheriä.\n\nAksel Freedrik ähki ja puhki saadessaan päältään vaarin kirotut\nturkit, ja kuningas tarkasti takkia ja nappia, koetteli niitä, tempoi\nniitä ja laski.\n\n-- Menee mukiin, -- sanoi hän ennenikäisellä vakavuuden ilmeellä, --\nja nyt pitää meistä kaikista tulla aivan uusia ihmisiä.\n\nAksel Freedrik seisoi pökerryksissä ja suorana ja katsoi tylsästi\nvaunun pyörään. Silloin lisäsi kuningas hitaasti:\n\n-- Muutaman päivän päästä on meillä kenties onni seistä vihollisen\nedessä. Minulle on sanottu, ettei mikään olisi tappelussa niin paha\nkuin jano. Jos herra joskus tapaa minut tappelumylläkässä, niin\ntulkaa esiin ja lainatkaa minulle vesipullonne.\n\nKuningas kannusti uudelleen hevostansa ja Aksel Freedrik istui. Hän\nei ollut koskaan rakastanut eikä vihannut, koskaan pelännyt tai\ninnostunut ja hän mietti kuninkaan sanoja.\n\nTurkit jätti hän hänen ja Eliaan väliin, ja kun pitkätvaunut\nhämärissä kolisivat Landskronaan, oli rykmentti jo pystyttänyt\ntelttansa. Aksel Freedrik katseli ympärilleen, eikö näkyisi niitä\nkatettuja juomapöytiä, joista hän oli uneksinut. Niiden sijasta\ntapasi hän vain vähäpuheisia toveria, jotka pusersivat toistensa\nkäsiä ja ryhmissä katselivat Juutinraumalle, missä aallot myrskysivät\npilvisen kesätaivaan alla ja missä liput ja viirit liehuivat Ruotsin\nlaivaston mastometsässä.\n\nHuomenissa pani Elias hevosen ja pitkätvaunut latoon, sillä kruunu\noli jo omistanut kaikki laivat, ja vasta vuorokauden kuluttua eli\nlaivaston lähdettyä voisi hän kalastajaveneessä päästä muitten\nperässä Seelantiin. Hän seisoi rannalla melkein vedessä, kun\nkirisevät kettingit nostivat ylös kummallisia mudasta tippuvia\nankkuria. Mastoihin mastojen jälkeen nousi paisuvia purjeita, ja\nauringon paiste kimalteli lyhdyissä ja ikkunalaseissa laivain perässä.\n\nLaineet tanssivat ja tuudittivat aluksia ja kuvastivat liukuvilla\npinnoillaan korkealla liitäviä kokkakuvia, jotka laakerioksilla\nja kolmivaltikoilla viittailivat yli meren outoihin ihmemaihin,\nseikkailuihin ja mainetöihin. Pilvivuoret olivat vaipuneet ja\nlepäilivät aalloilla meren kaukaisuudessa, ja ilma oli niin sinervä\nkuin sadussa.\n\nSilloin unohti kuningas itsensä ja lapsellisuus hänen sielussaan\nvoitti, niin että hän alkoi paukuttaa käsiään. Hän seisoi\nperäkannella, aivan lyhdyn edessä, ja harmaapäiset isän aikuiset\nsoturit hänen ympärillään hymyilivät ja alkoivat myöskin paukuttaa.\nItse ylhäisyys Piper juoksi portaita ylös kannelle notkeasti kuin\nlaivapoika. Siellä ei ollut enään mitään ukkoja ja raihnaksia ja\nahnaita riitapukareita; se oli nuorukaisten sotajoukko.\n\nNiinkuin salaisesta merkistä alkoivat samassa torvet soida ja\nrummut käydä, ja miekat temmattiin tupesta ja kovemmin kuin\namiraali Anckarstiernan sanat puhetorvessa kuului virrenveisuu\nyhdeksästätoista sotalaivasta ja sadasta pienemmästä aluksesta.\n\nElias tunsi Aksel Freedrikin, joka istui vaarin turkin päällä\nahdingossa mukaan otettujen kantsikorien ja maasäkkien ja puuhevosien\nvälissä. Mutta kun Elias näki että hänkin hitaasti nousi seisaalleen\nja veti miekkansa niinkuin muutkin ja näki kuinka laivasto vähitellen\nkatosi merelle, silloin pyyhki hän kädellään silmiään ja pudisteli\npäätään. Hän palasi takaisin ladolle ja höpisi:\n\n-- Mitenkähän se huonolla terveydellään tulee siellä aikaan kunnes\nminä ehdin perässä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamaa päivää myöhemmin kulki Elias Smoolannin teitä yksinään\npitkäinvaunujensa kanssa. Talonpoikaisvaimot, jotka tunsivat hänet\nsiitä kuin hän oli ajanut ohi nukkuva upseeri vaunuissaan, raottivat\ntupainsa ovia ja kysyivät oliko totta, että ruotsalaiset olivat\nnousseet maalle Seelannissa ja että kuningas oli polvillaan kiittänyt\nJumalaa voitosta mutta ujous sotkenut hänen sanansa.\n\nHän nyökkäsi myöntävästi vastaamatta.\n\nPäiväkaudet ajoi hän askel askeleelta pohjoiseen päin, ja koko matkan\nkulki hän ohjat kädessään vaunujen vieressä, jotka oli peitetty\nvanhalla purjeen kappaleella.\n\nKun hän vihdoin eräänä iltana tuli hakaan isontalon eteen, tunsivat\nheti kaikki kolinasta, että ruskeat pitkätvaunut tulivat, ja hevonen\nhirnui. Hämmästyneinä menivät he ikkunaan, ja vaari itse tuli\nportaille ja Ulriikka seisoi keskellä pihaa.\n\nElias kulki yhtä hitaasti ohjat kädessä, ja portaitten edessä\npysähtyi hevonen itsestään.\n\nSilloin veti Elias varovasti purjeen vaunuista pois, ja siellä oli\npitkä kokoonnaulattu arkku, kellastunut pyökkiseppele kannella.\n\n-- Otin hänet mukaan kotia, -- sanoi Elias. -- Hän sai kuulan\nrintaansa, kun hän juoksi esille ja antoi kuninkaalliselle\nmajesteetille vesipullonsa.\n\n\n\n\nGunilla aittamuori.\n\n\nEräässä Riian linnan holvissa istui kahdeksankymmenvuotias Gunilla\naittamuori ja kehräsi. Pitkät käsivarret olivat suoniset ja\njänteiset, rinta oli laiha ja laakea niinkuin ukon rinta. Muutamia\nharvoja valkeita haivenia riippui hänen silmillään, ja hänellä oli\npäässään sidottu vaate niinkuin ympyriäinen lakki.\n\nRukki hyrisi, ja torvensoittajapoika makasi lattialla palavan takan\nedessä.\n\n-- Mummu, -- sanoi hän, -- etkö voi laulaa jotain kehrätessäsi? Minä\nen ole koskaan kuullut sinun muuta kuin toruvan ja riitelevän.\n\nMummu käänsi häneen hetkeksi väsyneet ja ilkeän kylmät silmänsä.\n\n-- Laulaako? Ehkä äidistäsi, joka pantiin vaunuihin ja jonka\nvenäläinen vei? Ehkä isästäsi, jonka he hirttivät varituvan tulttiin?\nKiroan minä sen yön, jolloin synnyin, ja kiroan itseni ja jokaisen\nihmisen, jonka olen nähnyt. Sanoppa yhtäkään, joka ei ole vielä\nkurjempi kuin hänen maineensa!\n\n-- Jos laulat jonkun laulun, niin tulet iloiseksi, mummu, ja minä\ntahtoisin kovin mielelläni saada sinut iloiseksi tänä iltana.\n\n-- Se, jonka näet leikkivän tai nauravan, on vain mestari\nteeskentelemään. Surkeutta ja häpeällisyyttä on kaikki, ja meidän\nsynteimme ja meidän alhaisuutemme tähden ovat saksilaiset nyt\ntulleet kaupunkia piirittämään. Kuuletko kuinka ammutaan! Ampukoot\nja jylistäkööt! Miksi et sinä mene tänä iltana palvelusvuorollesi\nvallille niinkuin tavallisesti, vaan makailet täällä laiskottelemassa?\n\n-- Mummu, etkö voi sanoa minulle yhtään sopuisaa sanaa, ennenkuin\nlähden?\n\n-- Kurittaa sinua pitäisi, ellen olisi niin raihnainen ja vuosien\nvääristämä, etten koskaan enään voi nostaa kasvojani taivaaseen päin.\nTahdotko että ennustan sinulle? Eikö minua sanota Sibyllaksi? Sanonko\nsinulle, että tuo vino juova silmäkulmaasi päällä merkitsee äkillistä\nkuolemaa? Minä näen vuosikausia eteenpäin tulevaisuuteen, mutta niin\npitkälle kuin näen, on vaan pahuutta ja alhaisia aivoituksia. Sinä\nolet huonompi kuin minä ja minä olen huonompi kuin minun äitini, ja\nkaikki, joka syntyy, on huonompaa kuin se, joka kuolee.\n\nPoika nousi kivilattialta ja kohensi kekäleitä.\n\n-- Minä sanon, mummu, miksikä tänä iltana jäin luoksesi istumaan\nja miksi pyysin sinulta yhtä sydämmellistä sanaa. Vanha\nkenraalikuvernööri on tänään käskenyt, että ennen ensi yötä pitää\nkaikkien naisten, nuorten ja ijäkkäiden, terveiden ja sairaiden,\nlähteä tiehensä syömästä miesten leipää. Jotka niskoittelevat,\nmenettävät henkensä. Mitenkä sinä, joka et kymmeneen vuoteen ole\nkoskaan kulkenut pitemmältä kuin linnanpihan poikki aitalle, nyt voit\nharhailla pitkin metsiä ja maita pahimmassa talvipakkasessa?\n\nMummu nauroi ja polki rukkiaan yhä kiivaammin ja kiivaammin.\n\n-- Hahaa! Sitä olen odottanutkin, kun niin uskollisesti olen\nhoitanut sen korkean herran aittaa ja pitänyt huolen kaikesta hänen\ntavarastaan. Ja sinä Janni! Etkö pelkää, kun ei enään ole ketään,\njoka sinulle uunissa paistaa ja tekee sinulle sijan seinäsänkyyn?\nMitäpä muuta tuntoa lapsessa olisi? Kiitetty olkoon Jumala, Jumala,\njoka viimeinkin saattaa meidät kaikki vihansa vitsan alle!\n\nJanni pani kätensä ristiin ruskeakutrisen päänsä yli.\n\n-- Mummu, mummu!\n\n-- Mene, sanon minä sinulle, ja anna minun rauhassa istua ja\nkehrätä rohtimiani siksi kunnes itse avaan oven ja menen siitä ulos\npäästäkseni tästä maallisesta elämästä!\n\nPoika astui muutaman askeleen rukkia kohti, sitten hän kääntyi ja\nläksi holvista.\n\nRukki hyrisi ja hyrisi kunnes tuli oli palanut loppuun. Seuraavana\naamuna, kun Janni torvensoittaja tuli takaisin, oli holvi tyhjä.\n\nPiiritys oli pitkällinen ja vaikea. Jumalanpalveluksen pidettyä\nläksivät kaupungista kaikki naiset lumisessa helmikuussa, ja\nkykenemättömät ja kipeät pantiin paareille ja vaunuihin. Koko\nRiiasta tuli miesten luostari, josta ei ollut mitään antaa niille\nkerjäläisnaisten parville, joita joskus hiipi vallin edustalle.\nMiehillä oli tuskin leipää omaksi elannokseen, ja talleissa\nrepelivät nälkiintyneet hevoset toisiansa tai söivät pilttuunsa ja\nkalusivat suuria syvennyksiä hirsiseinään. Savu seisoi poltettujen\nesikaupunkien yllä, ja öisin herättivät usein varoittavat hälyytykset\nsotamiehiä, jotka tempasivat hukarinsa katosta.\n\nKun Janni torvensoittaja iltaisin tuli kotiansa holviin, joka oli\nollut hänen ja mummun kamarina, näki hän kuitenkin melkein aina\nsijan tehdyksi seinäsängyssä ja kupin homehtunutta ruokaa vieressä\ntuolilla. Häntä hävetti kertoa siitä mitään muille, mutta häntä\npelotti. Hän luuli, että mummu oli kuollut luminietoksissa ja että\nhän nyt katuen entistä kovuuttaan rauhatonna kummitteli. Säikähdys\npuistutti häntä, ja monta yötä nukkui hän mieluummin nälissään\nvallin lumessa. Vahvistuttuansa rukouksesta, tuli hän kuitenkin\nlevollisemmaksi, ja lopullisesti tunsi hän enemmän hämmästystä ja\npelkoa siitä, kun hän joskus tapasi seinäsängyn koskematta ja tuolin\ntyhjänä. Silloin istahti hän joskus rukin ääreen ja polki sitä aivan\nhiljaa kuunnellen tuttua hyrinää, jota hän oli kuullut joka päivä\nsyntymästään saakka.\n\nEräänä aamuna sattui että kenraalikuvernööri, mainehikas,\nseitsemänkymmentäviisivuotias Eerikki Dahlberg kuuli kovaa ampumista.\nHän nousi kärsimättömästi ja vihassa piirustustensa ja vahaisten\nrakennusmalliensa äärestä. Muistona hänen nuoruutensa valoisilta\nretkeilyiltä kauneuden valtakunnissa riippui seinillä kauniita\nvaskipiirroksia Rooman raunioista, mutta raskasmielisyys oli jo\nrypyttänyt hänen muinoin niin lempeät kasvonsa, ja hänen ohuiden\nmelkein valkoiseksi puserrettujen huuliensa ympärille oli kangistunut\nkovuuden ilme. Hän asetteli suurta kiehkuraperuukkiaan ja silitteli\nvapisevan kätensä kynsillä ohuita viiksiään, ja kun hän astui\nportaita alas löi hän kovasti keppiään kiviin ja huokasi:\n\n-- Voi, meitä ruotsalaisia, meitä Waasa-kuninkaitten heimolaisia,\nheidän, jotka vanhoina päivinään saattoivat vain valittaa ja nuhdella\nja lopuksi istuivat omissa huoneissaankin pimeän pelossa... meillä\non sielussamme musta itu, josta vuosien vieriessä kasvaa haarova puu\ntäynnä kirpelimpiä pumpuloita!\n\nHänen mielensä tuli yhä katkerammaksi ja kovemmaksi kuta edemmäksi\nhän kulki, ja kun hän vihdoin seisoi vallilla ei hän puhutellut\nketään.\n\nMuutamia pataljooneja oli asettunut rintamaan lippuineen ja\nsoittoineen, mutta ammunta oli jo lakannut, ja portista palasi\nhajanaisia joukkoja väsyneitä ja haavoittuneita, jotka äsken olivat\ntorjuneet vihollisen hyökkäyksen. Perimmäisenä kaikista kulki\nkapea ja voimaton ukko, joka itse oli saanut punaisen sapeliniskun\nrintaansa, mutta joka sylissään suurella vaivalla raahasi ammuttua\npoikaa.\n\nEerikki Dahlberg varjosti kädellään silmiään nähdäkseen.\nEikö kaatunut ollut Janni torvensoittaja. Hän tunsi hänet\nruskeakiharaisesta tukasta.\n\nPorttiholvissa vaipui väsynyt kantaja kivitolpalle ja jäi siihen\nistumaan haavoineen ja kuollut poika polvillaan. Muutamia sotamiehiä\nkumartui haavaa tarkastamaan ja repivät auki verisen paidan rinnalta.\n\n-- Mitä! -- huusivat he ja astuivat takaisin. -- Sehän on\nvaimo-ihminen!\n\nIhmetellen kumartuivat he vielä syvempään katsomaan hänen kasvojaan.\nPää oli kallistunut muuria vastaan, ja nahkalakki siirtyi syrjälle,\nniin että valkeat haivenet tulivat esiin.\n\n-- Se on Gunilla aittamuori, -- Sibylla!\n\nHän hengitti syvään ja avasi sammuvat silmänsä.\n\n-- En tahtonut jättää poikaista yksin tähän pahuuden maailmaan,\nmutta koska otin miehenvaatteet ja yöt päivät olen palvellut muiden\njoukossa vallilla, luulin ilman vääryyttä syöväni miesten leipää.\n\nSotamiehet ja upseerit katsoivat neuvotonna Eerikki Dahlbergiin,\njonka käskyjä hän oli rikkonut. Hän seisoi yhtä umpimielisenä ja\nsynkän kovana, ja keppi hänen kädessään vapisi ja kopeloi kivitykseen.\n\nHitaasti kääntyi hän pataljoonaan päin, ja ohuet huulet liikkuivat.\n\n-- Liput kunniaa! -- sanoi hän.\n\n\n\n\nRanskan Mauno.\n\n\nNahalla päällystetyt sotavankkurit olivat jääneet kiini Puolan suohon\nja hevonen oli jo päästetty aisoista. Vankkureilla seisoi nuori\nmies, joka äskettäin oli tullut joukkoihin palveluksessa yletäkseen.\nToverit kutsuivat häntä Ranskan Maunoksi, sillä hän oli opettajana\nseurannut muutamia ylhäisiä herroja Ranskaan ja siellä koonnut\narkkuunsa kaikenlaista tavatonta tavaraa. Kapteeni Olavi Oxehufvud\nodotti muutamain aliupseerien ja knihtien kanssa liejussa vieressä,\nja lumimyrsky heitti ryöppyä heitä vasten silmiä.\n\n-- Vankkurit ja arkku saavat jäädä, -- sanoi Oxehufvud.\n\nRanskan Mauno avasi arkun ja noukki sieltä esille niin paljon kuin\njaksoi kantaa.\n\n-- Onpas siinäkin kirjava yönuttu ja neulokset ja tupsut! -- huusivat\nOxehufvud ja aliupseerit. -- Kylläpä on pienet ja kurjat tohvelit. Ja\nvalepohkeet! Ja bonetti!\n\n-- Se on cadeau ma...\n\n-- Potkaiskaa se lumiroskaan.\n\n--... mammalta.\n\n-- Nähkääs pikkuperuukkia!\n\n-- Ja väliperuukkia!\n\n-- Ja suurta kähäräperuukkia!\n\nNyt ei saattanut Oxehufvud enään hillitä itseään, vaan kävi hänen\nkoipiinsa.\n\n-- Potkaiskaa ne hiiden laitokset lumeen, -- minä sanon! Ranskan\nMaunon vaaleanveriset ja hienot kasvot leimahtivat punaisiksi ja hän\nlöi miekkaansa.\n\n-- Herra kapteeni, niin tär...\n\n-- Niin tärkeä henkilö kuin te saa hyvin viivyttää marssia, arvelette\nkai?\n\n-- Ei, niin voitokkaan armeijan, tahdoin sanoa, ei kaiketi tarvitse\nkulkea malproperissa puvussa ja Aatamin aikuisissa yönutuissa.\n\n-- Pöhöhölöttäjä! Petitmaitre! Kunnon pässinpää!\n\n-- Kapteeni kohtelee minua kuin renkiä, vaikka minulla on\nedukasioonia ja olen kulkenut Franskassa, niin, seissyt itse Vaubanin\nedessä.\n\n-- No, mitäs Vauban sanoi?\n\n-- Mitäkö sanoi?\n\n-- Niin juuri.\n\n-- Va-t'en! -- se sanoi, sillä se oli hänen omalla portillaan ja minä\nolin tiellä.\n\n-- Jeesus! Jeesus! Alas vankkurilta ja paikalla! Tänne kaksi miestä\nja ottakaa se otus kultatuolille!\n\nRanskan Mauno kokosi tohvelit ja peruukit yönuttuun ja otti sen\nselkäänsä ja nosti vähän väliä nenälasia silmälleen.\n\nKun hänet oli kannettu kuivalle, pysähtyi Oxehufvud hänen eteensä,\nniinkuin oli, pitkä, kaponen ja tummanpunainen poskiltaan ja pienet\nmustat viikset nenän alla.\n\n-- Kuulkaa nyt, munsööri, mitä hän oikeastaan sodassa tekee? Aikooko\nhän yletä?\n\n-- Vaikken ole aatelinen, toivon minä sitä. Kuka tietää, ehkä istun\nkerran minäkin aateliskirja taskussani.\n\n-- Aateloikaa itsenne tuhat tulimmaiseen helvettiin!\n\nTässä armeijassa ei kysytä rahtuistakaan aatelisuutta, vaan saa\ntäällä jokainen palveluksessa ylentyä parhaansa mukaan.\n\nOxehufvud oli nyt esimiehenä häntä niin kauvan sättinyt, että hänen\ntoverillinen sydämmensä alkoi sulaa, ja hymäillen lisäsi hän hiukan\nlevollisemmin:\n\n-- Olkaa nyt urhoollinen, niin voitte ensi aluksi saada upseerin\nvaltakirjanne! Me olemme täällä jo ottaneet kurit moneltakin\nlaiseltanne ruotsalaiselta keikailukukolta ja opettaneet heidät\nihmisten tavoille. Tuolla viidakossa näette suuren valkeaksi\nlaastitun talon. Asetutte sinne kunnes lähetän teille toisia käskyjä.\nMe muut asetumme neljännestunnin matkaa kauvemmaksi metsään. Koska\nmeitä yhteensä ei ole enempää kuin kaksikymmentäviisi miestä, ei\nminulta liikene ainoatakaan miestä kanssanne. Tähystelkää ja urkkikaa\nahkerasti vihollista, ettei kukaan hyökkää päällemme takaapäin.\n\nOxehufvud marssi pois pienen joukkonsa kanssa, ja Ranskan Mauno meni\nrakennukselle reppu selässään.\n\nSiellä ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, ja hän sijoittui neuvottomana\nseinän suojaan. Hän oli läpimärkä ja häntä paleli ja kaikkein enin\nkiusasi häntä saappaisiin tahraantunut savi. Eikö hän voisi yhtä\nhyvin tähystellä ylhäältä ikkunasta? Oikein hyvin pöyhitettyä sänkyä\nja silkkipeitettä ja jalkasäkkiä hän juuri kaipasikin.\n\nHuoneen alta poikittain meni pihaan pimeä ajoportti, ja sinne hiipi\nhän suurella varovaisuudella seinää pitkin. Pyyhittyään huurteisen\nnenälasinsa, kumartui hän eteenpäin ja katseli hämäryyteen.\n\nSilloin alkoi kuulua jyminää ja kolinaa, ja hän erotti kaksi\nvälkkyvää silmää. Poukuttavin sydämin astui hän askeleen takaisin ja\nveti miekkansa.\n\nMusta hevonen karkasi ulos ja juoksi edestakaisin kartanolla ja\nviskoi lunta korkealle takakavioillaan.\n\nTuota mustaa en tahtoisi pidellä, ajatteli Ranskan Mauno. Jos\ntuollaisen villiintyneen hevosen selkään hyppää knihti, niin nousee\nkuoliaaksi ammuttu omistaja suosta ja juoksee takaapäin ja tempaa\nmiehen satulasta. Sellaista kerrotaan joka yö nuotioilla.\n\nHän pelotti hevosta miekallaan ja meni käytävään ja työnsi toisella\npuolella olevan portin auki, niin että sieltä näki paremmin. Hän näki\nnyt että rakennuksen ovi oli muurattu kiini.\n\nKorskuen ja polkien tuli hevonen takaisin, mutta Ranskan Mauno\najoi sen taas pois. Sitten meni hän ulos ja huusi ylös ikkunoihin.\nHarmaahapsinen naispalvelija pisti päänsä ulos.\n\n-- Asuuko täällä kuningas Stanislauksen ystävä vai Saksin\njuoppolallin? -- kysyi hän.\n\n-- Täällä asuu vanha erakko, joka ei ole kenenkään vihollinen eikä\nkenenkään ystävä.\n\n-- Hyvä, silloin ei hän voi kieltää majapaikkaa paleltuneelta\nruotsalaiselta soturilta.\n\nNaispalvelija katosi ja tuli vihdoin takaisin tuoden tikapuut, joita\nmyöten Ranskan Mauno kapusi sisään.\n\nHuone oli suuri, ja rumat vaan siistit puutuolit seisoivat jäykästi\nrivissä pitkin tyhjiä seiniä. Kun hän sattui miekantupellaan\ntyöntämään yhtä tuolia, riensi naispalvelija heti panemaan sitä\nmäärätylle paikalleen. Kaksi siniseen puettua kalpeakasvoista ja\nkiharatukkaista tyttöä kulki edestakaisin puhumatta sanaakaan, ja\nniin pian kuin toinen jäi muutamaa askelta jälkeen, juoksi hän\npelokkaasti toisen rinnalle. He hivelivät toisiansa ja hapuilivat\npitkillä sormillaan, ja vaikka vielä oli kirkas päivä, kantoivat he\nkahta palavaa lamppua.\n\nKun naispalvelija oli hieronut saven pois hänen jaloistaan ja tarkoin\npyyhkinyt ne märät laikot, joita kengän pohjista lähti lattialle,\navasi hän hiljaa ja varovasti viereisen kamarin oven.\n\n-- Ei saa käydä kovin kovaa, -- kuiskasi hän.\n\n-- Siellä seisoi keski-ikäinen mies, jolla oli yönuttu yllään ja\nmitä julkein ja terävin nenä, mutta ei kellään ollut koskaan ollut\nsirommin käherrettyä puuteriperuukkia, ja valkoisissa sormissa hohti\njalokivisormuksia.\n\nRanskan Mauno laski maahan reppunsa ja tarkasteli häntä\nnenälasillaan. Tultuaan hyvin tyytyväiseksi hänen huolelliseen\nulkopukuunsa, teki hän sitten suuren liikkeen käsillään ja kumarsi\nlattiaan.\n\n-- Tarkoitukseni ovat ritarilliset, -- sanoi hän, -- ja nöyrin\npyyntöni on että suotte armon tietääkseni, kenenkä ritarismiehen\nkanssa on onni minulla keskustella.\n\n-- Istukaa, herrani. Minä en ole mitään muuta kuin unohdettu vanha\närmätti, mutta koska olette homme de qualité tahdon heti selittää\nyhtä ja toista, joka voi näyttää kummalliselta.\n\nMolemmat herrat kävivät istumaan kankeina ja suorina kädet polvillaan.\n\n-- Ennen olin hauska ilotoveri ja kultakirjatakkini oli koko\nVarsovassa kuuluisa, mutta kun oli kolmaskymmenes syntymäpäiväni ja\nistuin yhdessä toverien kanssa maljoja maistelemassa, nostin tuopin\nja puhuin jokseenkin seuraavaan tapaan. Ystäväni! Vuosi vuodelta\ntulee silmänne yhä kovemmaksi ja sydämmenne yhä sikistyneemmäksi.\nYksi uskoo valkoposkista kuningas Stanislausta ja toinen möhömahaista\nkuningas Augustia. Sitten viritätte te juonenne sen mukaan ja etsitte\nvirkoja ja palkintoja. Minä en tahdo mennä hautaan sillä kamalalla\nmuistolla, että jokainen veljeni lopuksi muuttui Kainiksi. Minä pidän\nystävyyttä paljon korkeampana kuin rakkautta, sillä se on yksinomaan\nsielujen yhdysside ja sen vuoksi sanon minä teille tänään hyvästit,\nkun vielä kaikki olemme nuoria. Minusta ette koskaan saa kuulla enään\nmitään, mutta sellaisina kuin teidät nyt näen tulette te silmissäni\nvielä kulkemaan ympärilläni kamarissa ja seurustelemaan kanssani,\nkun istun yksinäni ja vanhana. Kun palvelijatar oven takana kuulee\nminun itsekseni puhelevan, on hän sanova: nyt puhuu ukko rakkaiden\nnuoruudenystäväinsä kanssa.\n\n-- Ja kun te niin olitte sanonut heille jäähyväiset?\n\n-- Niin minä tulin kotiini ja annoin muurata portin kiini.\nPalvelusväkeni saa kulkea ulos ja sisään miten parhaiten taitaa.\n\n-- Niin hienotunteisen isännän luona on vieras varmasti viihtyvä.\n\n-- Viihtyvä... mitä te ajattelette? Molemmat kaksoistyttäreni,\njotka kulkevat täällä huoneissa ja valaisevat lampuillaan, ovat\nheikkomielisiä... heidän äitinsä oli ryöstetty nunna... viihtyvät\nkaikkein huonoimmin.\n\n-- Te kentiesi tarkoitatte että minä tulen häiritsemään,\n\n-- No niin... enhän tahdo sitä sanoa, mutta... täällä kummittelee.\n\nHänen sieramensa levisivät kulmikkaiksi ja hän nousi ylös ja hieroi\ntyytyväisesti käsiään.\n\n-- Katson isännän velvollisuudeksi niin ensimmäiseksi kuin\nviimeiseksi kertoa totuuden. Täällä kummittelee kuollut lakeija,\njonka nimi on Joonatani. Hän seisoskelee ikkunakomeroissa ja ovien\ntakana ruskeissa mustanauhaisissa vaatteissa. Virka-into on lakeija\nparkaan jäänyt niin visaisesti kuolemankin jälkeen, että hän palvelee\nja pitää huolta vieraista, kun he vähimmin sitä aavistavat. Onneksi\nkäy täällä harvoin vieraita. Sanokaa minulle oletteko kreivi?\n\n-- Minäkö? En.\n\n-- Oletteko vapaaherra?\n\n-- En... vapaaherra en vielä ole.\n\n-- Ettekö ole kuitenkin tavallinen aatelismies.\n\n-- Onko herran tarkoitus herjata?\n\nRanskan Mauno punastui hämillään. Kyllähän aateliskirja on ollut\nrakkain unelmani, ajatteli hän, ja Jumala suokoon että se jo olisi\ntakintaskussani. Silloin ei enään kukaan huutaisi petit maitre.\nSilloin sanottaisiin: siinä miehessä näkyi aatelisleima jo kauvan\nennen kuin hän sai kirjan.\n\n-- Kuinka saattaa niin yksinkertainen kysymys teitä loukata? --\nlausui erakko vielä tyytyväisemmin.\n\n-- Olen kyllä aatelinen. Sukuni on rutivanha.\n\n-- Se on toinen asia. Silloin kaikki käy hyvin. Vaikka Joonatani\non kristillisesti kuollut ja kuopattu, on hän niin häijynkurinen\nylhäisölakeija, että hän tekee jos joitakin kepposia niin pian kuin\nhän tapaa jonkun nousukkaan tai aatelittoman.\n\nRanskan Mauno veti pieniä viiksiään pikkusormen kynnellä ja heilutti\nrasittuneena nenälasiaan.\n\n-- Onko herrani syracusa-viinin suosiskelija? -- kysyi hän.\n\n-- En.\n\n-- Minäkin panen paljoa suuremman arvon pikarilliseen frontignacia.\nMieliruokani on ragout herkkusienten kanssa, vaikka en suinkaan tahdo\nkällätä lammasleikettä ja ajuruohoa. Paljon tässä maailmassa riippuu\nkastikkeesta. Oo! Enpä ikävöi kotimaan jauhoruokia ja tervapimeyttä.\n\n-- Tervapimeyttäkö? Ajattelette kesäöitä?\n\n-- Ne ovat valoisia.\n\n-- Ja talviyöt ovat myöskin valoisia, sillä silloin on teillä lunta.\nJos te olette pimeän pelko, niin älkää koskaan enään lähtekö etelään!\nOnko teillä kotimaassanne mitään suuria taiteilijoita ja oppineita.\n\n-- Ei meillä ole eikä koskaan tule.\n\n-- Te ette pane liiaksi arvoa kansalaisiinne.\n\n-- Olen nähnyt liepeen suurta maailmaa, herrani. Olen matkustellut\nRanskassa runsasta kaksi kuukautta, herrani. Olenpa ollut kokonaisen\nillan yhdessä itse roi Soleil'in kanssa.\n\n-- Tekö? Oletteko te ollut Ludvig neljännentoista seurassa?\n\n-- Olenpa niinkin... teaatterissa... vaikka sain vain kurjan\nseisomapaikan parterilla. Augustuksen jälkeen ei täällä ole elänyt\ntoista niin majesteetillista hallitsijaa. Näkisittepähän hänen\ntervehdystapaansa.\n\n-- Ruotsin kuningas on mies myöskin.\n\n-- On kyllä, sillä hän tekee meidät huomatuksi ulkomailla, vaan miten\nköyhä yhtäkaikki!\n\n-- Vieläpän köyhä Varsovassakin äskettäin. Stanislaus kulki\nkruunauskirkkoon aina säikähtyneen ja vapisevan puolisonsa kanssa,\neikö vain ollut saanut ruotsalaisilta lahjaksi vasta tehtyä kruunua\nja valtikkaa ja valtaomenaa ja miekkaa ja kärpännahkoja ja vyötä ja\nkenkiä, vaan vielä lipunkin ja verhot kirkon seinillä ja lautaset\npöydällä ja kruunausrahat, joita viskattiin ympäri ja knihdit, jotka\npitivät vahtia ja ampuivat riemulaukaukset... ja lopuksi kiitti hän\nja suuteli hänen ylhäisyyttään Piperiä kädelle. -- Oletteko itse\nköyhä?\n\n-- Köyhä... minäkö?\n\nRanskan Mauno muisti niitä kahta karoliinipahaista, jotka olivat\nneulotut takin vuoriin ja joka oli kaikki mitä hän omisti, mutta hän\nnoputti nenälasiaan pöytään ja kiiruhti sanomaan:\n\n-- Minulla on suunnattomat kulungit... ja peli huvittaa minua... en\nkulje koskaan ilman kymmentä louisdoria taskussa.\n\n-- Lainaisitteko minulle viisi louisdoria? Ranskan Mauno katsoi\nkattoon.\n\n-- Juuri tänään unohtui pahaksi onneksi kukkaroni takkiini teltan\norrelle. Mutta pidän onnenani saada lähettää tuon vähäpätöisen\nsumman ensi tilaisuudessa. Herrani, älkää pitäkö meitä kömpelöitä\nruotsalaisia suuriherroina. Vaikka korkeallekin kohoon, pilkistää\naina meidän Matti saumoista.\n\n-- Olittepa koko kömpelöitä äskettäin meidän Puolamme\nkuningasvaalissa, jossa Arvid Horn istui muistikirja kädessään ja\nkirjoitti kaikkien nimet, jotka äänestivät Ruotsalaisten käskyjä\nvastaan, ja jossa maamarsalkka kiukuissaan löi poikki sauvansa. --\nMutta pitäkää nyt taloani kotonanne. Tupakkapiippu on hajuvesipullon\nvieressä, ja hajuvesipullo on puuterirasian päällä ja puuterirasia on\ntupakkalaatikolla ja tupakkalaatikko yöpöydällä... Sitä taas saatte\nhakea, niin kuluu aika huvemmin.\n\nHän otti sitä sanoessaan käteensä nahkasiteisen kirjan ja istui\nlukemaan.\n\n-- Kiitoksia, kiitoksia, -- vastasi Ranskan Mauno ja katseli häntä\nsyrjästä nenälasillaan alkaen häntä epäillä, mutta itsessään hän\najatteli: Odotahan, kun kerran istun aateliskirjoineni suurissa\njuhlavammissani! Silloin sitä sanotaan: se on uusi ritarillinen Mauno\nGaabriel herra!\n\nMolemmat tyttäret sipsuttivat vähän väliä ohitse huoneen läpi ja\nvalaisivat häntä lampuillansa, ja joka kerran nousi hän seisoalleen\nja kumarsi. Kun erakko kuitenkin jatkoi lukemistaan ja vähitellen\nnäytti kokonaan unohtavan hänen läsnäolonsa, otti hän viimein\nreppunsa ja meni takaisin eteiskamariin.\n\n-- Alkaa pimetä, -- sanoi hän palvelijattarelle, -- ja olen niin\nväsynyt, etten enään jaksa pitää seuraa.\n\n-- Herralle olemme laittaneet vuoteen tänne vasemmalle suureen\nsaliin. Se on ainoa lämmitetty huone.\n\nSali oli valkeaksi sivuttu ja pitkä ja siellä oli kolkkoja tuoliriviä\nja pari karkeaa vetopöytää. Aivan oven vieressä oli vuode ja sen\nuutimet Hollannin palttinaa. Eukko sytytti neljä kynttilää jalustassa\nja jätti hänet yksikseen.\n\nHän katseli palellen ympärilleen ja pani miekkansa pöydälle. Sitten\naukaisi hän reppunsa. Kolme kynttilää hän sammutti ja niiden päälle\nripusti hän pienen peruukin ja väliperuukin ja kähäräperuukin, mutta\nneljännellä katsoi hän sängyn alle ja ikkunakomeroihin ja pani sen\nsitten takaisin jalkaan.\n\n-- Julkeata joukkoa! -- hymisi hän. -- Kernaammin olisin jäänyt\nulos hankeen, mutta kun kerran täällä ollaan, niin täytyy pysytellä\nvalveilla ja tämän tästäkin käydä ikkunassa kuuntelemassa ja\ntähyämässä.\n\nHän koetti lukita ovea sisäpuolelta, mutta siinä ei ollut salpaa\neikä avainta. Koetettuaan kauvan turhaan saada jaloistaan märkiä\nsaappaita, joiden umpea ilma häntä vaivasi, otti hän ylleen yötakin\nja heittäytyi saappaisillaan vuoteelle.\n\nVäliin kuului villin hevosen kumeaa poljentaa ja korskumista\najoportista salin lattian alta, mutta hetken kuluttua tuli\nhiljaisempi olo ja hänestä alkoi tuntua, ettei kynttilä kylläksi\nvalaissut, sillä kaikki nurkat ja loukot olivat pimeitä. Hän nosti\nnenälasiaan ja pinnisti näköään ja käänsi silmänsä joka puolelle,\nmutta makasi muuten aivan liikkumatta.\n\nSilloin näki hän ovipielessä heti päänalus-uutimen takana pitkän,\nsuoran lakeijan ruskeassa mustanauhaisessa takissa.\n\nKouristava kauhistus tarttui hänen kurkkuunsa, ja hänen silmiänsä\npyörrytti, mutta hän ajatteli: hyvä jumala tahtoo vain minua\nkoetella, koska uneksin arvomerkkejä ja aateliskirjoja.\n\nHiljaa ja melkein huomaamatta tarttui hän kiini kumpaankin\nsängynlaitaan masentaakseen omaa kauhistuvaa ruumistaan ja pisti\nsitten oikean säärensä uutimista ulos.\n\n-- Joonatani, -- sanoi hän, -- vedäppä saapas jalastani!\n\nLakeija irvisti niin että musta suu venyi korviin saakka, mutta ei\nliikkunut paikaltaan.\n\nRanskan Maunon hampaat kalisivat, mutta hän ei vetänyt säärtänsä\ntakaisin.\n\n-- Joonatani, niinkö sinä palvelet aatelisväkeä?\n\nLakeija irvisti vielä rumemmin ja huiskutti halveksivasti ja\nkieltävästi kättään.\n\nNyt ymmärsi Ranskan Mauno, että lakeija näki läpi hänen valeensa\nja katseli häntä niinkuin nousukasta ja aatelitonta, ja hänen\nkauhistuksensa kasvoi niin että hän ähkyi ja valitteli hiljaa, mutta\nsäärtänsä piti hän yhä ulkona.\n\n-- Vedä saappaani, Joonatani!\n\nHänen äänensä oli nyt vain kuisketta.\n\nLakeija hieroi kupeitaan ja irvisti mutta seisoi alallaan ovipielessä.\n\nSamassa hirnahti hevonen ajoportista pitkään ja kimakasti, ja etäältä\nlumituiskusta vastasi useita hevosia.\n\nRanskan Mauno hyppäsi ylös sängystään.\n\n-- Minä laiminlyön palvelukseni! -- huusi hän. -- Se on vihollinen!\n\nHän juoksi pöytään päin ottaakseen miekkansa, mutta hänen rinnallaan\nseurasi lakeija pitkillä askelilla ja tuijotti häntä silmiin.\n\nSilloin lamautui hän jälleen ja pysähtyi. Sillä välin tarttui lakeija\nmiekkaan toisella kädellään ja kurotti toisen kynttilänjalustan yli\nja nosti kahdella sormellaan suuren kähäräperuukin ilmaan ja pudotti\nsen sitten niinkuin sammuttajan palavan kynttilän yli.\n\n-- Taivaan herra Jumala! -- sopersi Ranskan Mauno. -- Harvoin\nolen ollut huoneessasi ja sen sijaan lellinyt ja leikitellyt\nkaikenlaisessa turhuudessa, mutta auta minua tänä ainoana hetkenä,\netten laiminlyö virkaani ja joudu häpeään. Sitten rankaise minua\nijankaikkisesti.\n\nHirnumista kuului yhä lähempää ja lähempää ja polkien ja korskuen\nkarkasi villiintynyt hevonen piilostaan.\n\nSilloin koukisti Ranskan Mauno nyrkkinsä päänsä yli ja ryntäsi\npimeässä lakeijan päälle.\n\n-- Sinä Belsebubin kyöpeli! -- huusi hän.\n\nHän tempasi miekan itselleen ja huitoi joka puolelle pimeässä, ja\ntuolit kaatuivat maahan. Missään ei hän Joonataniin osannut, mutta\nlopuksi töytäsi hän käsillään seinään, ja ovi aukeni. Molemmat\nsisarukset tulivat sieltä lamppuineen ja suurisilmäisine kalpeine\nkasvoineen ja aivan aivinaisillaan ymmärtämättä siitä hävetä. He vain\nhivelivät toisiaan ja tuijottivat muukalaista, joka metelillään oli\nheidät herättänyt. Hän ei tällä kertaa joutunut heitä tervehtimään,\nmutta aukaisi ikkunan ja hyppäsi maahan. Yönutussaan ja miekka\nkädessä juoksi hän seinäviertä, ja takanaan kuuli hän käreän äänen\nikkunasta, mutta ei tiennyt, oliko se ärmätin vaiko Joonatanin vai\nolivatko ne molemmat sama.\n\n-- Minä näin, että sinä olit narri, -- huusi ääni, -- suuri narri,\nverraton narri, ja minä tahdoin sinusta päästä. Mutta jos nyt\nratsumiehet näkevät sinut ja tässä syntyy kahakka... taloni, kotini,\npesäni muuttuu tuhkakasaksi ennen kukon laulua...\n\nTaakseen katsomatta juoksi Ranskan Mauno metsään, ja koko ajan\najatteli hän: Nyt on upseerin valtakirja kysymyksessä! Ja sitten\naateliskirja, aateliskirja!\n\nKuutamo paistoi lumituiskussa, ja hän näki puolalaisia keinuvine\nhöyhentöyhtöineen vilahtavan ohitseen niinkuin varjoja. Kun he\ntulivat liian lähelle, heittäytyi hän pitkäkseen risukkoon tai\nasettui puunrungon taakse.\n\nViimein äkkäsi hän vanhan, lumen peittämän murroksen, ja hirsien\ntakaa nousi sotamies ja kysyi kuiskaten:\n\n-- Wer da?\n\n-- Jumala kanssamme! Hyvä toveri! -- vastasi Ranskan Mauno ja kapusi\nmurroskolmioon. -- Vihollinen on kimpussamme!\n\n-- Minä olen kauvan ollut kuulevinani kavion kopsetta, -- sanoi\nOxehufvud hiljaa. -- Viisainta ehkä olisi juosta alas talolle ja\nmiehittää se.\n\n-- Kapteeni, älkää käskekö minua tietä näyttämään! Minut otettiin\nsiellä vastaan vieraaksi ja minä olen ritarismies ja annan ennen\nampua kuoliaaksi itseni.\n\n-- Ja mitenkä teitä siellä kohdeltiin?\n\n-- Niinkuin ylhäisyyttä.\n\n-- Saammehan nähdä... Nyt se taitaa olla liian myöhäistä. Tähdätkää!\nAmpukaa!\n\nJoukko puolalaisia laukkasi hevosineen esiin ja hyökkäsivät\nkeihäineen hirsiä vastaan, mutta ensimmäinen rivilaukaus teki heille\npystyt.\n\n-- Ohahoo! Ohahoo! -- kaikui metsässä, ja ratsastavia varjoja ja\npitkiä riviä jalkaväkeä keräytyi niin pitkältä kuin silmä näki.\nHämärässä näyttivät ne mustilta viidakoilta, jotka liikkuivat\ntuulessa.\n\n-- Taidammepa saada hyvän saunan vihollisen kanssa, -- sanoi\nOxehufvud. -- Meitä on kaksikymmentäviisi miestä ja ympärillämme on\nvarmaan kolme täyttä pataljoonaa.\n\n-- Nyt on meitä ainoastaan neljäkolmatta, -- vastasi Ranskan Mauno ja\ntempasi käteensä musketin kaatuneelta sotamieheltä.\n\n-- Nyt on meitä vain yhdeksäntoista, -- sanoi Oxehufvud hetken\nkuluttua.\n\nLuotia satoi murroskolmioon ja tappoi miehiä myötäänsä. Heti kun\nratsumiehet peräytyivät, lakkasivat ruotsalaiset ampumasta, mutta\nkun hiljaisuus jälleen vietteli puolalaiset esille ja saattoi\nheidät luulemaan ettei ainoatakaan elävää sielua enää ollut\nmurroksessa, saivat he heti vastaansa luotia ja miekkoja ja kiviä\nja puukappaleita. Niin kesti vimmattua taistelua tunti tunnilta.\nOxehufvud hiipi pitkin rytöä ja luki itsekseen:\n\n-- Kahdeksan, kymmenen, kolmetoista... nyt ei meitä ole enempää.\nPaha luku.\n\nHänkin oli ottanut musketin, ja polvillaan kaivoi hän ampumavaroja\nerään kaatuneen patruunalaukusta.\n\n-- Toveri! -- sanoi hän nousematta pystyyn ja veti Ranskan Maunoa\nyönutusta. -- Minä tein pahoin toverille päivällä kun oltiin suolla.\n\n-- Nyt on meitä vain seitsemän, -- vastasi Ranskan Mauno ja latasi ja\nampui. -- Mutta pian olemmekin kestäneet kolme tuntia.\n\n-- Toveri ei ole ensimmäinen, joka on minulle näyttänyt, ettei\nruotsalaisten aina pitäisi nauraa keikailukukoilleen. Nähkääs\ntoverini, joskus sattuu tässä maailmassa, että se, joka alkaa\nkorealla peruukilla, voi lopettaa korealla työllä.\n\n-- Nyt on meitä vain kaksi.\n\n-- Tuskin kahta, sillä minä olen jo saanut osani, -- vastasi\nOxehufvud ja vaipui takaisin hirsiä vastaan. -- Tuskin kahta!\n\nRanskan Mauno seisoi nyt yksin kaatuneitten joukossa. Hän repi\nyltään yönuttunsa ja kääri muutamia riepuja vasemman käsivartensa\nympäri, joka vuoti kovin verta. Myöskin liivinsä heitti hän pois,\nja nenälasin pisti hän saapasvarteen. Sitten asettui hän muitten\njoukkoon ja niin syvälle oksien ja risujen alle kuin hän saattoi\nkömpiä.\n\nKun puolalaiset tulevalla kertaa laukkasivat hevosineen esille, oli\nsiellä hiljaista.\n\nHe ajoivat hirsien yli hurjasti kiljuen, ja ryöstäminen alkoi, mutta\nkun he näkivät hänen verissään ja puoleksi riisuttuna jättivät he\nhänet makaamaan, ja aamun koitteessa läksivät he pois.\n\nNyt, ajatteli Ranskan Mauno, nyt on minulla upseerin valtakirja!\nAateliskirja tulee sitten.\n\nHän konttasi esiin ryteiköstä, ja ylhäältä talon vierestä löysi hän\nhangesta peruukkinsa, jotka oli heitetty hänen jälkeensä ikkunasta.\n\nSen heittiö! -- kuiskasi hän. -- Se on kiitos siitä että pelastin\nhänen pesänsä.\n\nKoko päivän kulki hän metsiä peruukit kainalossaan, ja vasta illalla\nmyöhään huusivat ruotsalaisten leirin esivartijat häntä.\n\nTelttoja ja risuvajoja oli tehty metsään ilman mitään suojaavia\nesivarustuksia. Vankkureilla tai raajojensa edessä istuivat vaimot\neri kujassa ja tuutivat lapsiaan sylissään tai kuiskuttelivat\nsotamiestensä kanssa alakuloisesti ja hiljaa. Nuotioiden ympärillä\ntuprusivat liitupiiput arpisissa käsissä, Siellä kertoivat kornetti\nBråkenhjelm ja peloton luutnantti Pistol seikkailujaan. Luutnantti\nÖrbom antoi miesten sormillaan koettaa Klissovassa saatua luotia,\njoka vielä löytyi oikean korvan takana ja oli mennyt sisään vasemman\nsilmän alta ja läpi koko pään. Pietari Adlerfelt, tanssimestari,\nvalitti että viholliset yhä vielä niinkuin Väinäjoellakin ampuivat\nniin matalalta, että he lopuksi pilasivat hänen kauniit koipensa.\nSiellä ilveili sukkela Dumky ja piti vielä käsivarressaan sitä\nsukkanauhaa, jonka hän hovipoikana oli ottanut silesialaiselta\nherttuattarelta. Svante Horn, jota hänen uskollinen palvelijansa\nLidbom siteli, mutisi, ettei hän koskaan voinut käydä päälle\nsaamatta heti kasakanpiikkiä tai miekkaa ruumiiseensa, ja hänen\nedessään seisoi rehtevä harmaapää-ukko välskäri Teuffenweiser,\njoka yhtenään asetti nenälleen ja otti pois silmälasiaan ja aina\npyysi piiskaryyppyä ennenkuin ryhtyi rikkaampia sairaita hoitamaan.\nKaikki keskustelivat he sotamiehen kohtalosta, joka soi toisen\nharmaantua vaivoissa ja kunniassa luodin koskettamattakaan, mutta\nsalli toisen elämänsä keväässä kaatua ensimmäisestä luodista. Ei\nmitään juomalauluja kaikunut, mutta kuningas antoi puutorven ja oboen\niloisesti soida koko yön. Se oli sotaleiri, jonka hiljainen hälinä\noli niinkuin kirkkaan metsäpuron solina kesäkasteisten lehtien alla.\n\nHenkivartijat olivat vastoin kuninkaan tahtoa peittäneet hänen\ntelttansa olilla ja panneet olkien päälle turpeita, niin että se\nnäytti sysihaudalta. Se ei seisonut leirin keskellä vaan kaikkein\näärimmäisenä ja melkein pimeässä. Sisälle telttapatsaan viereen\nolivat he rakentaneet kivistä tulisijan ja kantoivat sinne vähän\nväliä hehkuvan kuuman kanuunanluodin. Pesuvati oli puhdasta\nhopeaa, ja pöydällä seisoi Aleksanteri Suuren elämänkertomuksen\nja kultalyötteisen raamatun vieressä pieni hopeoitu kuva\nPompe-koirasta, joka oli kuollut, mutta tuolin ja telttasängyn\nvaaleansininen silkkipäällys oli jo kulunut ja tahrautunut. Keskellä\nsänkyä makasivat koirat Turkki ja Nuuskuri, mutta kuningas nukkui\nhavusijalla maassa. Kalja oli loppunut, ja Hultman-lakeijalla ei\nollut muuta tarita hänelle illalliseksi kuin pikarillinen sulanutta\nlunta ja kaksi teräskovaa korppua. Sitten oli hän levittänyt viitan\nhänen ylitseen ja pannut kudotun yölakin hänen päähänsä. Siinä nukkui\nnyt voittojensa kukkuloilla Ruotsin kuningas, ja hänen kapea päänsä\noli kääntynyt viimeisen hehkuvan kuulan himmenevään hohteeseen päin.\nKaukaan aikaan ei hän ollut lukenut sitä iltarukousta, jota hän\nmuinoin tavaili kamarissaan, kun tuuli hohisi Karlbergin puiston\nlehmuksissa. Hänen jumalansa oli vähitellen muuttunut vanhan\ntestamentin ukkosjumalaksi, kostavaksi Herraksi Seebaotiksi, jonka\nkäskyt hän kuuli sielussaan tarvitsematta rukoilla, ja Taara ja Aasat\najoivat yömyrskyn jyryssä ympäri leiriä ja tervehtivät torvillaan\nnuorinta poikaansa maan päällä.\n\nSilloin alkoivat koirat vainuta ja murista, ja puolikasvuinen Max\nWürtembergiläinen, Pikku Prinssi, tuli haltioissaan ja onnesta\nsäteillen teltan suulle.\n\n-- Majesteetti, -- huusi hän kirkkaalla lapsen äänellä, -- herätkää,\nherätkää! Viisikolmatta smoolantilaista on ollut ulkona ottelemassa\nvihollisen kanssa!\n\nHänen takanaan seisoi Ranskan Mauno nojaten urheaan kapteeni\nSchmiedebergiin, joka itse vielä kulki kainalosauvoilla kuormastolla\ntapahtuneen taistelun jälkeen, jolloin hän kahdentoista miehen kanssa\noli taistellut kolmeasataa puolalaista vastaan.\n\nRanskan Mauno ei koskaan kantanut päätänsä ylpeämmin ja\ntyytyväisemmin, vaikka hän herposi väsymyksestä, mutta kun hän kuuli\nolevansa kuninkaan teltalla, pysähtyi hän arasti. Hän kumartui\nja pesi kiiruusti veritahrat käsistään. Hatun ja väliperuukin ja\npikkuperuukin heitti hän maahan, ja sääntöjä ajattelematta pani hän\nsuuren kähäräperuukin päähänsä. Kun hän oli reilassa ojensi hän\nkätensä pitkin sivujaan ja astui teltan suulle ja kertoi ja sopersi\nja hampaat tärisivät.\n\nKuningas, joka istui yhä havuvuoteella, kertoi sitten itse\nhitaasti ja tutkien joka sanan ettei menettäisi pienintäkään\nosaa seikkailusta. Hän iloitsi niinkuin lapsi ihmeellistä satua\nkuullessaan. Viimein ojensi hän hänelle kätensä.\n\n-- Oxehufvud puhui oikein, -- sanoi hän. -- Herroilla on ollut kelpo\nlöyly vihollisen kanssa. Koska se puolalainen ärmätti pilkalla pyysi\nsaada lainaksi viittä louisdoria, tahdon minä, antaa kymmenen, ja\nherran pitää mennä takaisin heittämään rahat ikkunasta sisään.\n\nRanskan Mauno poistui takaperin teltan aukosta, ja Schmiedeberg\notti häntä vyöltä kiini ja vei hänet uteliaina odottavain toverien\npiiriin. Siinä oli vänrikkejä ja luutnantteja ja kapteeneja, jotka\nolivat hänen ikäisiään, mutta jo nousseet arvossa ylemmäksi häntä.\n\n-- Ranskan Mauno! -- porisivat he. -- Nyt ei uskalla kukaan enään\nnauraa sinun nenälasiasi ja peruukkiasi. Mutta kuinkas kävi\nvaltakirjan ja aateliskirjan? Aateliskirja!\n\n-- Vaiti, vaiti! -- sanoi Schmiedeberg. -- Palkinnot ovat raukkoja\nvarten. Jos kuninkaallinen majesteetti saisi vallita, ei hän antaisi\nmitään palkintoja, vaan tahtoisi, että kukin taistelisi ja kaatuisi\nyksin vain kunnian vuoksi.\n\nEi kukaan uskaltanut vastustaa Schmiedebergiä, ja hän päästi uuden\nsuojattinsa käden ja kompuroi kainalosauvoineen pari askelta\nlähemmäksi tulta.\n\n-- Ettekö nähneet? -- kuiskasi hän. -- Ettekö nähneet, että\nkuninkaallinen majesteetti otti häntä kädestä melkein kuin\nvertaistaan?\n\n-- Silloin sain aateliskirjan ajaksi ja ijankaikkisuudeksi! -- sanoi\nRanskan Mauno.\n\nTuuheassa kähäräperuukissaan ja repaleisessa paidassaan seisoi hän\nyhä vielä pystysuorana ja kädet pitkin sivujaan, ja hän soperteli\nvielä puheessaan ja hampaat kalisivat.\n\n-- Ja vapaaherrakirjasi, -- vastasi Schmiedeberg hiljaa, -- sen sinä\nsaat, kun kaadut.\n\n\n\n\nSotarosvojen kuningatar.\n\n\nKellojen humina oli tauvonnut Narvan kirkontorneissa. Muurinmurrossa\nmäsäksi ammutulla linnoitusvallilla makasivat maahan hakatut Ruotsin\nsankarit, joiden raastettujen ja alastomain ruumiitten yli venäläiset\nhurjasti kiljuen ryntäsivät kaupunkiin. Muutamat kasakat, jotka\nolivat neuloneet elävän kissan ravintolanisännän vatsaan, nauroivat\nvielä piirissä uhrinsa ympärillä, mutta jättiläisen mittainen Pietari\nAleksievits, tsaari, raivasi jo tietä itselleen keskeltä katujen ja\nkartanoiden tungosta ja hakkasi maahan omia miehiään hillitäkseen\nheidän hirmutöitään. Hänen oikea hihansa oli olkapäähän saakka\nlionnut omain alamaisten veressä. Murhaan kyllästyttyään oli vihdoin\njoukkoja toisensa jälkeen kokoontunut toreille ja kirkkomaille.\nEtsien tekosyyksi että kirkkomaihin haudatut uskottomat häpäisivät\nkirkkoja, alkoivat knihtijoukot raiskaamaan ja ryöstämään hautoja.\nVipukangilla nostivat he kivet kirkonpermannoista, ja ulkona avattiin\nhautoja lapiolla. Vaskiarkut ja tina-arkut jakoivat väkivallan\ntekijät kappaleiksi ja heittivät arpaa hopeisista kantimista ja\nlevyistä. Kadut, joille asukkaat ensi kahakassa olivat heittäneet\nkekäleitä ja kattotiilejä ja missä tapettujen veri tulvi katuojista,\nolivat monia päiviä täpötäynnä ruosteisia tai puoleksi lahoja\narkkuja. Muutamain ruumiitten tukka oli kasvanut niin että se roikkui\nlautain välistä. Muutamat vainajat olivat palsameerattuja ja hyvin\nsäilyneitä, vaikka ruskeita ja kokoon kuivuneita, mutta useimmiten\narkuista irvisteli keltaisia luurankoja laskehtineissa ja homeisissa\nkääreissä. Arasti hiipivät ihmiset lukivat hämärässä arkkujen levyjä\nja tunsivat joskus läheisen sukulaisen nimen, äidin tai sisaren.\nJoskus näkivät he väkivaltarien raastavan lahonneita jäännöksiä pois\nja heittävän niitä virtaan. Joskus taas onnistui heidän yön varjossa\nitse viedä niitä pois ja haudata ne ulkopuolelle kaupunkia. Niinpä\nsaattoi pimeässä tulla vastaan vanha mies tai vaimo, joka lapsineen\nja palkkapiikoineen vaivaloisesti hiipi arkkukuorman kanssa.\n\nEräänä yönä piti joukko ryöstäjiä nuotiota erään kirkkotarhan\nkulmalla. Hui, kuinka oli hauskaa kasata tulirovioksi sängynpohjia\nja patjoja ja tuolia ja ruumiinarkun päitä ja mitä ikinä käsille\nsaatiin! Liekit ja kipunat leimusivat yhtä korkealle kuin pappilan\nräppänä. Yliympäri oli arkkuja pinottu toistensa päälle, ja eräästä\npäällimmäisestä oli pohja ratkennut, niin että sisällä oleva\nrahastomestarivainaja seisoi ihan pystyssä kähäräperuukki päässään\nniinkuin olisi ajatellut: Bitte, mihinkä seuraan olenkaan joutunut?\n\n-- Ahaa, äijäpaha! -- huusivat ryöstäjät hänelle paistaessaan\nomenanraakiloita ja sipulia tulessa. -- Tekisikö mielesi saada jotain\nmaistavaa suuhusi siellä!\n\nTulen loimu valaisi pappilan arkitupaa, ja säkenet lensivät sisään\nrikotuista ruuduista. Siellä oli ainoastaan halkinainen pöytä ja\ntuoli ja sillä istui pappi nojaten otsaansa käsiinsä.\n\n-- Kuka tietää! Ehkä se onnistuisi! -- mutisi hän ja nousi seisomaan\nniinkuin olisi löytänyt ratkaisun kauvan mietittyyn arvoitukseen.\n\nHänen hopeanharmaa partansa peitti koko rinnan ja hänen hiuksensa\nriippuivat hartioille. Sotapappina ollessaan nuoruudessaan oli hän\nollut mukana yhdessä ja toisessa, eikä hän koskaan ollut hyljännyt\ntarjottua pikaria. Sitten leskimiehenä pappilassa eläessään oli hän\npalvellut Herraa Jumalaa ilossa ja riemussa täpötäysien tuoppien\nääressä, ja puheet kertoivat ettei hän ensiksi, tarttunut kirjaan,\njos hyvänkasvuinen ilotyttö sattumalta istui joukossa. Sen vuoksi\notti hän nyt vastaan onnettomuudenkin rohkeammin ja sovinnollisemmin\nkuin muut ja hänen sydämmensä oli yhtä turmeltumaton kuin hänen\nsotilasmainen ruumiinsa vuosista vääristämätön.\n\nHän meni eteiseen ja veti varovasti pois ne viisi kuusi ruostunutta\nnaulaa, joilla pari lautaa oli kiinnitetty pienen ahtaan\nportaanaluskomeron eteen. Sitten nosti hän laudat sivulle.\n\n-- Tule ulos, lapseni! -- sanoi hän.\n\nKun ei ketään kuulunut, tuli hänen äänensä ankarammaksi ja hän\nuudisti käskynsä.\n\n-- Tule ulos, Liina! Molemmat toiset palvelustytöt sidottiin ja\nkannettiin pois. Olipa tosiaan viime tinka että sinut sain tänne\npiiloon. Mutta siitä on pian jo vuorokausi kulunut, etkä sinä voi\nelää ruuatta ja juomatta. Noh?\n\nKun ei häntä sittenkään toteltu, heitti hän suutuksissaan päätään\ntaaksepäin, ja hän puhui nyt jäykästi ja käskevästi.\n\n-- Miksi et tottele? Luuletko että ruoka on täällä? Ei\nsuolanrakeistakaan ole taloon jätetty. Sinut pitää viedä pois,\nymmärrätkö. Jos sinulle käy huonosti ja sinä joudut tiellä\nvainolaisten vangiksi, niin silloin, lapseni, niin silloin en voi\nmuuta kuin sanoa: Pane kätesi hänen kaulaansa ja seuraa häntä\nhevosselässä vaikka maailman ääreen. Olen monta kertaa sodan\npauhinassa nähnyt sellaisen rakkauden liiton, ja silloin olen\nheittänyt sotilasviitan papinkauhtanan ylle ja nostanut lakkia lorun\nkorealle lopulle. Etkö kuule, tyttöseni? Kun isä vainajasi, joka\noli juoppo -- totta puhuakseni, -- oli tallirenkini ja kerran veti\nminut avannosta, lupasin minä sen jälkeen pitää huolen hänestä ja\nhänen lapsistaan. Ja sitten oli hän ruotsalainen syntyään, niinkuin\nminäkin! No enkö aina ole ollut sinun isällinen isäntäsi, eli mitä on\nhänen armollaan sanottavana? Onko pääsi pyörällä, häh?\n\nNyt alkoi jokin liikkua pilkkopimeässä komerossa. Kyynäspää sattui\nseinään, sieltä kuului teputusta ja raappimista, ja sitten tuli\nLiina Antintytär ulos aivan paitasillaan ja paljain jaloin ja\nyllään hihaton repaleinen punainen jakku, jossa kuitenkin oli ehjä\nselkäkappale, jonka yli ruskea palmikko riippui.\n\nTulenvalo näkyi ikkunan läpi. Hän piti paitaansa polviensa välissä ja\nkyyristyi, mutta hänen terveet kumartuneet kasvonsa ja niiden leveät\navonaiset juonteet olivat yhtä iloiset kuin jos hän juuri olisi\nnoussut seinäsängystä kauniina talviaamuna aamuruskon valossa.\n\nVeri kuohahti kyllä vielä kiivaassa tahdissa valkotukkaisen\nsotasaarnaajan suonissa, mutta tällä hetkellä oli hän ainoastaan\nisäntä ja isä.\n\n-- Minä en tiennyt, että minun yksinkertaisessa talossani on opittu\nniin korkean-ylhäistä häveliäisyyttä, -- sanoi hän ja taputti häntä\nystävällisesti paljaalle olkapäälle.\n\nLiina Antintytär katsahti ylös. -- Ei mutta se on vain sitä, -- sanoi\nhän, -- että minua palelee niin kovin.\n\n-- No niin, se on toista. Niin minä tahdon että minun talossani pitää\npuhua. Mutta minulla ei ole mitään vaatteita annettavana sinulle.\nOmani ovat siekaleina. Milloin hyvänsä saattaa talo palaa. Minä\nitse voin kentiesi hätyyttämättä hiipiä tieheni, ja taskussani on\nminulla Riian riikintaaleri. Kukapa kysyy repaleista vanhaa ukkoa!\nToista on sinun laitasi, Liina. Minä tunnen ne villit rakkarit. Minä\ntiedän vain yhden keinon sinun pelastamiseksesi, mutta minua itseäni\nkammottaa sanoa sitä. Sinä olet kai liian pelko.\n\n-- En minä pelkää, käyköön minulle kuinka käynee. Enhän liene parempi\nkuin muutkaan. Kun ei vaan palelisi.\n\n-- Tule siis tänne ovelle, vaan älä pelästy! Katsos, tuonne\nporttikäytävään ovat ne roistot panneet pienen puisen arkun. Se ei\nvoi olla erin raskas, mutta kenties sovit sinä sinne. Jos uskallat\nruveta arkkuun, niin ehkäpä saan sinut kaupungista sutkautetuksi ulos.\n\n-- Kyllä minä uskallan.\n\nHänen hampaansa kalisivat ja tärisivät, mutta hän suoristi itseänsä\nhiukan ja antoi paidan vapaasti riippua ja astui kiviä pitkin\nporttikäytävään.\n\nPappi nosti pois kostean arkunkannen, joka oli irrallaan, ja\nryöstetystä arkusta ei hän löytänyt muuta kuin höylänlastuja ja\nruskean peiton.\n\n-- Sitä minä juuri kaipasinkin, -- hytisi Liina Antintytär ja veti\nesiin peiton ja kääri sen ympärillensä ja nousi ylös ja laski\nselälleen höylänlastuihin.\n\nPappi kumartui hänen ylitsensä ja laski molemmat kätensä hänen\nolkapäilleen ja katsoi häntä rohkeisiin silmiin. Hän saattoi olla\nkahdeksantoista eli yhdeksäntoista vuotta. Hiukset oli kammattu\nsileästi taakse aina palmikkoon saakka.\n\nKun hän siinä seisoi, tuntui hänestä, ettei hän kaikkina aikoina\nollut katsellut häntä niin puhtaalla ja isällisellä mielellä kuin hän\nitse olisi toivonut ja kuin hän oli näyttänyt. Mutta nyt hän teki\nsitä. Hänen pitkät valkeat hapsensa riippuivat aivan tytön kasvoihin.\n\n-- Käyköön sinulle hyvin, lapseni! Minä olen vanha. Vähän on väliä,\nkestääkö minun elämäni vielä hetkisen vai loppuuko se tänäpäivänä.\nMinä olen ollut tekemässä monta konnankoukkua ja pahaatyötä\nelämässäni, ja syntein anteeksi saamiseksi tahdon minä kerran tehdä\njotain hyvääkin. Hän nyökkäsi ja nyökkäsi hänelle ja ojensi itsensä.\n\nUlkoa kuului yhä hurjempi meteli. Hän pani kannen paikalleen ja\nkiersi pitkät siihen jääneet kierrenaulat kiini niin hyvin kuin\ntaisi. Sitten pani hän polvilleen ja kietoi köyden arkun ympäri\npoikittain ja nosti väkevillä käsivarsillaan raskaan kuorman\nselkäänsä ja kulki kumarassa ja horjuen ulos.\n\n-- Katsokaa! -- huusi muudan väkivaltari tulelta, mutta vierustoveri\nkäski häntä vaikenemaan sanoen:\n\n-- Anna ukkorähjän mennä. Sehän on kurja köyhäin arkku.\n\nHiki nousi vanhuksen kasvoihin ja hänen selkäänsä ja käsivarsiansa\npakotti ja kirveli raskaan taakan alla. Askel askeleelta yritti\nhän eteenpäin pimeitä katuja pitkin. Vähän väliä täytyi hänen\nlaskea arkku maahan puhaltaakseen, mutta silloin piti hän kättään\nkannen päällä ja pelkäsi koko ajan että häntä huudettaisiin ja\ntyönnettäisiin pois tieltä tai että joku harhaileva knihtijoukko\npistäisi hänet kuoliaaksi. Monta kertaa täytyi hänen väistyä syrjään\nkuormain tieltä, jotka olivat täynnä miehiä ja naisia, joita piti\nviedä satoja peninkulmia Venäjän sisämaihin kansoittamaan korpia.\nSuuri, voittava tsaari oli kylvömies, joka ei lukenut kylvämiänsä\nsiemeniä. Kun vihdoin vanha sotilaspappi tuli kaupungin portille\nja vahti meni häntä vastaan, ponnisti hän tuskan koko yhtyneellä\ntahdolla voimansa viimeiseen yritykseen. Toisella kädellään piti hän\narkkua selässään ja toisella otti hän riikintaalerinsa taskustaan ja\nantoi sen vahtisotamiehelle lahjoakseen hänet.\n\nKnihti viittasi häntä menemään eteenpäin. Jälleen tahtoi hän\nastua eteenpäin, mutta ei jaksanut. Kaupungin porteista näki hän\njoen luikertelevan vapaassa luonnossa, mutta sitten musteni hänen\nsilmissään. Hiljaa ja avuttomuudessaankin peloissaan kuormastaan\nlaski hän varovasti arkun viereensä katukiville. Sitten kaatui hän\nsuulleen ja kuoli.\n\nToiset vahtimiehet juoksivat paikalle ja alkoivat torua ja riidellä.\nPorttiholviin ei arkku saanut jäädä seisomaan.\n\nUpseerit, jotka istuivat pelaamassa vallihuoneessa, tulivat myös\npaikalle. Yksi heistä, pieni kuiva ja ohennut olento, jolla oli\nnelisnurkkaiset silmälasit ja joka oli enemmän kirjurin kuin soturin\nnäköinen, kaappasi lyhdyn ja meni arkun ääreen ja raotti hiukan\nkantta miekan tupella.\n\nEnsi kerralla oli hän vähällä pudottaa lyhdyn ja vetäsi äkkiä päänsä\ntakaisin. Toisella kerralla, kun hän kumartui ja katseli lyhdyllä,\nviipyi hän vähän kauvemmin ja tutkivammin ja pyyhkäsi sitten\nkädellään koko naamansa yli ikäänkuin ajatuksiansa peittääkseen.\nSitten nosti hän pois silmälasit ja seisoi miettivänä. Kun hän\nkolmannen kerran kumartui, kuljetti hän lyhtyä raossa edestakaisin,\nja sisällä makasi Liina Antintytär aivan rauhallisena ja tirkisti\nhäntä lyhdyn valossa tietämättä itse mitä oli tekeillä.\n\n-- Minulla on nälkä, -- sanoi Liina Antintytär.\n\nUpseeri pani pois lyhdyn ja kulki pari askelta edestakaisin holvissa\nkädet ristissä takanaan. Sitten ilmautui ilkeä ja riemuisa tärinä\nhänen jäykkiin piirteisiinsä, ja kenenkään huomaamatta otti hän\ntakinpussistaan muutamia omenanraakiloita ja pisti ne arkkuun. Sitten\nalkoi hän komentaa.\n\n-- Tänne miehet! Kahdeksan miestä kantamaan arkkua kenraali Ogilvylle\nja tervehtikää ja sanokaa että se on halpa lahja hänen nöyrältä\npalvelijaltaan, Iivana Aleksievitsiltä. Kahdeksan muuta, jotka äsken\novat tulleet vallityöstä, kulkevat perässä ja käärivät kerstukkinsa\ntorviksi, joihin te toitotatte rykmentin marssia. Mutta ihan\netupäässä kulkee kaksi miestä ruokosoihduilla. Eteenpäin!\n\nHurjat knihdit katselivat toisiansa suu selällään ja tottelivat.\nArkun nostivat he nauraen musketeilleen. Kaksi pitkää tervattua ja\nolilla käärittyä tankoa otettiin holvin nurkasta ja sytytettiin\nlyhdystä, ja kun joukko alkoi marssia ulos kentälle leiriin,\ntoitottivat soittajat marssiansa kerstukkiin:\n\n    -- Kun musketti soturilla toverina on,\n    Mitä huolisi suruista lainkaan!\n    Kapakoissa on hällä elo verraton,\n    Aina tyttöjä, kirppuja hänellä on,\n    Vaan rahaa ei ole lainkaan!\n\nKun he tulivat leiriin, ryntäsivät sotamiehet koolle soihtujen\nääreen. Kenraali Ogilvy, joka oli istunut aterialla, tuli ulos\nteltasta.\n\n-- Rakas taattoseni, -- sanoi yksi kantajista, -- Iivana Aleksievits,\nluutnantti, lähettää sinulle nöyrästi tämän lahjan.\n\nOgilvy kalpeni ja puri huultaan harmaitten viiksiharjastensa alla.\nHänen arpiset ja ponnistellun tuimat kasvonsa olivat pohjaltaan\nsävyiset ja hyväntahtoiset.\n\n-- Onko hän järiltään? -- jyrisi hän teeskennellyllä vihalla, vaikka\nhän itse asiassa säikähti kuin poika. -- Laskekaa arkku maahan ja\nmurtakaa kansi auki!\n\nKnihdit kingoittivat miekoillaan ja lahonnut kansi romahti maahan.\n\nOgilvy tuijotti. Sitten päästi hän naurun. Hän nauraa kohotti, niin\nettä hänen täytyi istua maapenkille. Knihdit nauroivat myöskin.\nNauroivat pitkin koko telttakujaa, niin että he nytkivät ja horjuivat\nja nojasivat toisiinsa niinkuin kapakasta tulleet juoppolallit.\nLiina Antintytär makasi arkussa omenanpuolikas kädessään ja katseli\nsilmät pystyssä. Hän oli taas lämminnyt ja hänen poskensa kukoistivat\nniinkuin nukella.\n\n-- Kaikkien pyhien nimessä! -- huusi Ogilvy. -- Ei edes pyhän\nAntoniuksen hautakammioissa ole sellaista ihmettä nähty! Sepä on\nruumis, jonka pitäisi lähettää edelleen itse tsaarille.\n\n-- Ei vainkaan, -- vastasi eräs hänen upseereistaan. -- Minä lähetin\ntoissapäivänä kaksi vaaleanveristä sipulia, mutta hän ei nyt välitä\nmuista kuin ruskeatukkaisista ja kaidoista.\n\n-- No niin olkoon! -- vastasi Ogilvy ja kääntyi kumartaen Narvaan\npäin. -- Viekää Iivana Aleksievitsille terveiset, että kun arkku\nlähetetään takaisin, on siellä oleva kapteeninkirjat pohjalla. -- He,\nhe, he, sokeriruusuni!\n\nHän meni arkun viereen ja silitteli Liina Antintytärtä leuvan alta.\n\nMutta silloin tyttö nousi ylös ja otti häntä kiini tukasta ja antoi\nhänelle raikuvan korvapuustin ja sitten vielä toisen.\n\nKenraali ei ollut milläänkään, vaan jatkoi nauruaan.\n\n-- Niin sen pitää olla, -- sanoi hän, -- niin sen pitää olla! Minä\nteen sinusta sotarosvojen kuningattaren, ryyniseni, ja merkiksi siitä\nannan minä sinulle tässä rannerenkaan, jonka lukossa on jalokivi.\nJoukko pahinta roskaväkeämme varasti sen taannoin kreivitär Hornin\narkusta Narvassa.\n\nHän ravisti ketjut käsiranteestaan ja Liina Antintytär kieppasi ne\nahnaasti itselleen.\n\nKun sitten iltaisin teltassa istuttiin aterialla, istui Liina\nAntintytär pöydässä Ogilvyn vieressä. Hän oli nyt saanut ranskalaisen\npuvun kukitetusta kankaasta ja silkkipitsisen pääkoristeen. Mutta\nmitkä kädet! Hänen piti aina syödä hansikkaissa, mutta niiden alta\nturvottivat hänen suuret ja leveät sormensa ja punainen nahka paistoi\nnappien välistä.\n\n-- Hohoo, hohoo! -- huusivat kenraalit. -- Noista käsistä tulee\nlystimpi kuin kokonaisesta kannusta Unkarin viiniä, Auta meitä!\nKiristäkää vöitämme! Tue meitä! Tätä ei voi kukaan halkeamatta\nkatsella.\n\nJa miten hän käyttäytyi ja popsi makeisia ja istui lusikka ilmassa!\nJos jokin maistui pahalta, niin irvisti hän. Syödä hän osasi.\nMutta sitä vastoin ei hän tahtonut juoda, vaan otti kulauksen\nsuuhunsa ja ruiskutti viinin kenraalien päälle. Mutta kaikki heidän\nkiroilemisensa ja sopimattomimmat puheensa otti hän opikseen, ja aina\nistui hän yhtä iloisena ja kukoistavana.\n\n-- Vie, vie! -- huusivat kenraalit, haljetakseen nauruun. --\nSammuttakaa kynttilät, ettei häntä tarvitse nähdä. Purista meitä\notsasta! Saapiko ehkä olla pienet savuset, mademoiselle?\n\n-- Mitä helvettiä, eikö täällä saa rauhassa istua! -- vastasi Liina\nAntintytär.\n\n-- Yksi seikka oli kuitenkin, jonka Ogilvy taiten salasi, etteivät\nnaurajat olisi kääntyneet häneen ja nipistäneet kyljestä ja nykineet\ntakin liepeestä ja sanoneet: Niinkö, taattoseni, oletkos saanut\npitkän nenän, kaljupää. Pidä hyvänäsi, taattoseni! Pidä hyvänäsi\npienet vastoinkäymisesi!\n\nHän oli aina kohtelevinaan Liina Antintytärtä hiukan\nkylmäntuttavallisesti, mutta hän ei koskaan istunut niin lähelle\ntyttöä, ettei hänen koiransa voinut hypätä heidän väliinsä, eikä hän\nkoskaan koskenut häneen kenenkään nähden, eikä koskaan kenenkään\nnäkemättä, sillä silloin tiesi hän saavansa häneltä vasten naamaa,\nniin että hansikas halkesi ja punainen käsi paistoi koko voimassaan.\nSattui niinkin, että tyttö siitäkin huolimatta joskus antoi hänelle\niskun keskelle taulua, eikä ketään hän nenästellyt pahemmin kuin\nhäntä, mutta kaikelle sille nauroi hän vain niinkuin muutkin, niin\nettei koskaan ennen ollut leirissä ollut sellaista melua ja hälinää.\n\nVäliin ajatteli hän antaa tytölle nyrkistä, vaan hän häpesi toisia,\nsillä kaikki kuului teltan läpi, ja hän pelkäsi, että he sitä\nhelpommin olisivat arvanneet, kuinka asia oli ja kuinka vähän hän\nsaattoi tulla aikaan sen tyttösen kanssa. -- Odota, -- ajatteli hän,\n-- kerran kyllä olemme itseksemme suljetussa huoneessa. Odotahan!\nSiihen saakka menköön kuinka menee.\n\n-- Vie, vie! -- huusivat kenraalit. -- Mitenkä hän kantaa laahustaan!\nMe tulemme kantamaan. Kas, kas, ei, mutta nähkääs!\n\n-- Kantakaa te! -- sanoi Liina Antintytär. -- Kantakaa te! Se sopii\nteille.\n\nJa niin tunkeilivat kenraalit kantamaan hänen laahustintaan sekä\nhänen pöytään tullessaan että hänen pöydästä lähtiessään.\n\nSilloin sattui eräänä iltana, kun hän istui maljailevain ukkojen\njoukossa, että ajutantti astui sisään epäröiden ja hämillään. Hän\nkääntyi Ogilvyyn.\n\n-- Saanko puhua suoraan?\n\n-- Luonnollisesti, poikani.\n\n-- Ja mitä hyvänsä sanon, anteeksi annetaan?\n\n-- Kunniani kautta. Mutta sanohan se!\n\n-- Tsaari on matkalla leiriin.\n\n-- No niin, hän on minun armollinen herrani. Ajutantti osotti Liina\nAntintytärtä.\n\n-- Tsaari suosii pitkiä ja ruskeatukkaisia, -- sanoi Ogilvy.\n\n-- Ylhäisyytenne, hän on viime päivinä muuttanut makua!\n\n-- Hyvä. Käskekää joukot aseisiin... ja tuokaa kolmivaljakkovaunut!\n\nNyt hälyytettiin. Rummut pärisivät, torvet raikuivat, aseet\nrämisivät, ja poljenta ja huuto täytti yön. Juomaseura keskeytettiin,\nja Liina Antintytär pantiin varusvaunuihin.\n\nAjajana olevan talonpojan viereen hyppäsi sotamies kädessään palava\nlyhty ja tyttö kuuli talonpojan hiljaa kyselevän sotamieheltä\npakenemisen tarkoitusta.\n\n-- Tsaari! -- vastasi knihti yksitoikkoisesti ja osotti peukalollansa\nolkansa yli tyttöön.\n\nSilloin lyyhistyi talonpoika niinkuin viluttavassa kuurossa ja löi\npieniä takkuisia hevosiaan aina hurjemmin ja hurjemmin. Hän luikkasi\nja löi ja ajoi niitä jytisevää karkua. Lyhdynvalo liiti näreikköjen\nja poltettujen talojen ohi, ja vankkurit jyrähtelivät ja horjuivat\nkivien välissä ja natisivat liitoksissaan.\n\nLiina Antintytär makasi selällään heinissä ja katseli tähtiä.\nMinnekkä vietiin häntä? Mihin kohtaloihin? Hän ihmetteli ja\nihmetteli. Ranteessa riippui ranneketju niinkuin taikakalu, takaus\nOgilvyn kummallisen ennustuksen toteutumisesta. Sotarosvojen\nkuningatar! Se kuului niin ihmeelliseltä, vaikka hän vasta vähitellen\noli etsinyt sanain oikean merkityksen. Hän silitteli ja poimi pieniä\nhopearenkaita ja nousi istumaan ja tutki lyhdynvalossa koluista\ntietä. Varovasti siirtyi hän yhä peremmäksi ja peremmäksi. Hän\nkapusi hitaasti ja huomaamatta perälaudan yli ja laski jalkojansa\nmaahan. Musertuisiko hän ja jäisi maahan makaamaan? Muutamia askelia\nraahautui hän mukana. Sitten menetti hän jalansijan ja hapuroi ja\nputosi revittynä pensaisiin.\n\nYhä edemmäksi jyristivät varusvankkurit laukkaavan kolmivaljakon\nperässä, ja lyhdynvalo katosi. Silloin nousi hän ylös ja pyyhki\nveren poskiltaan ja vaelsi pois tiettömiin metsiin. Kun hän tapasi\nvilliintyneitä pakolaisia ja he näkivät hänen kauniit kasvonsa,\nnoukkivat he heti hänelle marjoja ja sieniä ja seurasivat hänen\nmukanaan. Hän sai seuraansa kokonaisen hovin rääsyläisiä ja hän\npiteli heitä niin pahoin, että he tuskin uskalsivat koskettaa hänen\nvaatteisiinsa, mutta väliin pistivät he toinen toisiansa kuoliaiksi.\nViimein rupesi hän palvelukseen eräälle laivurin vaimolle, jonka\npiti purjehtia miehensä mukana Dantsigiin, ja tuskin ehti hämärä\njoutua kun rääsyläiset tulivat toinen toisensa jälkeen ja rupesivat\npalvelukseen ilman palkkaa. Laivuri istui kajuutallaan kuutamossa\nja puhalsi luikuhuilua ja ylisteli, että oli saanut niin halukkaan\nmiehistön, eikä koskaan ollut eukko nähnyt jaksavampaa piikaa. Mutta\ntuskin olivat pistäneet merelle, niin istui Liina Antintytär laivurin\nviereen kädet ristissä, ja kaikki rääsyläiset panivat selälleen ja\nlauloivat luikuhuilun nuottia.\n\n-- Luuletteko että minä rupean pyttyjänne pesemään! -- sanoi piika.\n\n-- Lyö sitä, lyö sitä! -- huusi eukko, mutta laivuri siirteli\nitseänsä vain lähemmäksi ja puhalsi ja puhalsi luikuhuiluaan. Yöt\nja päivät keinui alus kirkkailla laineilla purjeet rempallaan, ja\nlaivuri soitteli Liina Antintyttärelle, joka tanssi rääsyläistensä\nkanssa, mutta alhaalla kajuutassa istui eukko ja valitti ja itki.\n\nKun he tulivat Dantsigiin pani laivuri huilun kainaloonsa ja hiipi\nyöllä Liina Antintyttären ja hänen rääsyläistensä joukossa laivasta\npois. He arvasivat nyt, että hän aikoi lähteä Ruotsin joukkojen luo\nPuolaan ja pakottaa itse kuningasta antamaan hänelle kättä.\n\nKun hän seuroilleen hyräillen astui ruotsalaisten kuormastovaimojen\njoukkoon, oli siellä kapinaa ja melua, sillä kaksi vuorokautta olivat\nhe istuneet vankkureillaan syömättä, ja viimeiset varat annettiin\nleirimyyjille ja jaettiin sotamiehille. Silloin meni hän ensimmäisen\nlähellä olevan korpraalin eteen ja pani kädet puuskaan.\n\n-- Eikö häntä hävetä, -- sanoi hän, -- jättää minun naisiani nälkään,\nkun ei hän kuitenkaan tule aikaan ilman heitä.\n\n-- _Sinun_ naisiasi? Kuka sinä olet? Hän osotti ranneketjuaan.\n\n-- Minä olen Liina Antintytär, sotarosvojen kuningatar, ja nyt ottaa\nhän mukaansa viisi miestä ja tulee meidän mukaamme.\n\nKorpraali katsoi kapteeniinsa, pelottomaan Jaakko Elfsbergiin, ja\nkatsoi Liina Antintyttären kauniisiin kasvoihin ja knihteihinsä.\nKuinka ollakkaan asettuivat he Liina Antintyttären ympäri\nmusketteineen, ja naiset varustivat itsensä ruoskanvarsilla\nja sauvoilla. Yöllä, kun palon hehku punasi taivaan, nousi\nkuningas uteliaana satulaansa, ja kun hurja joukko tuli takaisin\nkukkuraisimmilla kuormilla ja tuoden härkiä ja lampaita, huusivat\njoukot yhä riemuisammin:\n\n-- Vivat kuningas Karolus! Eläköön kuningatar Karoliina!\n\nNaiset tungeskelivat kuninkaan hevosen ympärille, niin että lakeijain\ntäytyi heitä häätää takaisin, ja Liina Antintytär meni suoraa päätä\nhänen luokseen saamaan kädenlyöntiä. Mutta silloin nousi kuningas\njalustimillaan ja huusi naisten päiden yli korpraalille ja hänen\nviidelle sotamiehelleen: -- Hyvin retkeilty, pojat!\n\nSiitä hetkestä lähtien ei Liina Antintytär tahtonut kuulla kuninkaan\nnimeä mainittavan, ja missä hän vain tapasi miehiä, syyti hän\nheille ilkeimpiä sopimattomuuksia vasten silmiä, olivatpa he\nalhaisia sotamiehiä tai kenraaleja. Kun Malkum Björkman, nuori\nvaan urhotöistään ja haavoissaan jo maineen saanut henkivartija,\nojensi hänelle kättänsä, pani hän siihen pilkalla tyhjän ja risaisen\nkukkaronsa, eikä hän ollut koskaan vihaisempi kuin silloin kun hän\nkuuli kenraalimajuri Meyerfeltin vihellellen ratsastavan rakuunainsa\netupäässä tai tunsi eversti Grothusenin ruskeankeltaiset posket\nja pikimustan valetukan. Mutta jos haavoitettu parka makasi tien\nvieressä, silloin tarjosi hän viimeisenkin pisaran levypullostaan\nja nosti hänet vankkureilleen. Kylmä ja naarmut parkkasivat pian\nhänen kasvonsa. Ylhäällä kuormarattaillaan istui hän piiskanvarsi\nkädessään ja komensi koko hullua irtolaisnaisten, laillisten vaimojen\nja varasmaisten heittiöiden jälkijoukkoa, joka oli kokoontunut idästä\nja lännestä, ja kun öisillä tulenliekit kajastivat taivaille, niin\ntiesivät sotamiehet, että kuningatar Karoliina oli ryöstöretkellä.\n\nKun päiväin ja vuosien kuluttua ja hauskan talvimajailun jälkeen\nSaksissa sotajoukot marssivat Ukrainaan, käski kuningas, että\nkaikkien naisten piti lähteä sotajoukosta.\n\n-- Opettakaa häntä pysymään omissaan! -- mutisi Liina Antintytär ja\najoi rauhallisesti eteenpäin.\n\nMutta kun sotajoukko tuli Beresinalle, syntyi hälinä ja huuto naisten\njoukossa. He kokoontuivat Liina Antintyttären kärryjen ympärille ja\nväänsivät käsiään ja nostivat lapsiaan ylös.\n\n-- Mitä sinä nyt vastaat? Joukot ovat jo menneet joen yli ja repineet\nkaikki sillat! He ovat jättäneet meidät kasakkain saaliiksi.\n\nHän istui piiska polvellaan ja pitkät saappaat jalassa, mutta\nranteessa hohti vielä hopeaketjut ja jalokivi. Yhä kovemmin\nnyyhkyttivät ja valittivat hänen ympärillään petetyt naiset, ja\nsuljetuista laatikon näköisistä kuormavaunuista kömpi esille\npuuteroituja ja maalattuja saksilaisia ilotyttöjä. Muutamilla oli\noikein silkkihameet ja kultakäädyt. Joka puolelta tuli naisia, joita\nhän ei koskaan ollut nähnyt.\n\n-- Schmutzige Dirnen! -- mutisi hän. -- Nyt saan vihdoinkin\nnähdä mitä salatavaraa kapteenit ja luutnantit ovat vaunuissaan\nkuljetelleet. Mitä on teillä tekemistä köyhäin kuorma-akkaini\njoukossa! Mutta nyt saamme kaikki oppia, mihin mies kelpaa, kun hänen\neväskonttinsa kevenee.\n\nSilloin vetivät he häntä vaatteista ja rukoilivat häntä niinkuin hän\nyksin olisi voinut heidän kohtalonsa määrätä.\n\n-- Eikö ole ketään, -- sanoi hän, -- joka osaisi virren: Mä kuljen\nkohti kuolemaa? Veisatkaa se, veisatkaa se!\n\nMuutamat naisista rupesivat veisaamaan virttä pakahtuvilla äänillä\nja melkein kuiskaten, mutta toiset syöksyivät virralle ja etsivät\nveneitä ja sillankappaleita ja soutivat yli. Jokainen, jolla oli\nsotajoukossa mies tai armahin, toivoi että hänet lopuksi kuitenkin\notettaisiin vastaan ja salattaisiin, mutta kaikki pahimmat\nlutkunaiset, jotka eivät kuuluneet oikealle eikä vasemmalle, he\nseisoivat rievuissaan tai aistittomasti pöyhistetyissä hameissaan\npiirissä Liina Antintyttären ympärillä, ja kasakkaparvia, jotka\nolivat tulleet virran yli tavoittelemaan jälkeenjääneitä sotarosvoja,\nryömi polvillaan pensastoissa.\n\nSilloin suli hänen sydämmensä ja hän astui alas vankkureiltaan.\n\n-- Lapsiraukat! -- sanoi hän ja taputti ilotyttösiä poskelle. --\nLapsiraukat, minä en jätä teitä... Mutta nyt pitää teidän, piru\nvie, rukoilla Jumalaa, että hän tekee teidän veriruskeat syntinne\nvalkeiksi, sillä muuta ei minulla ole teille tarjottavana kuin tehdä\nhäpeä miehille ja kaatua kunnialliseen kuolemaan.\n\nHän avasi vankkurien kannen ja etsi ryöstötavaroistaan muutamia\nkeihäitä ja puolalaisia sapeleita ja pani ne hiljaa veisaavain\nnaisten käsiin. Sitten otti hän itse käteensä musketin ilman luotia\nja kruutia, ja asettui odottamaan muitten joukkoon rattaitten\nympärille. Niin seisoivat he laskevan auringon valossa rannan\nylimmällä penkereellä.\n\nKun virralla olevat naiset näkivät kasakkain ryntäävän vankkureille\nja hakkaavan heidät maahan toisen toisensa jälkeen luulleen heitä\nvalepukuisiksi miehiksi, tahtoivat he kääntää veneensä, ja sotamiehet\njuoksivat päällikköjensä luota takaisin rannalle ja ampuivat.\n\n-- Vivat kuningas Karolus! -- huusivat he sekaisin tuhansin äänin.\n-- Ja eläköön... Ei, se on myöhäistä! Katsokaa, katsokaa! Siellä\nkuningatar Karoliina keskellä lutkujoukkoa kuolee neidon kuoleman\nmusketti kädessä.\n\n\n\n\nMazepa ja hänen airueensa.\n\n\nKomeasti varustetussa makuukamarissa oli telttasänky,\nhöyhentöyhtöt kulmissa. Puoleksi suljettujen uutimien takana makasi\nkuusikymmentäkolme-vuotias ukko peitettynä partaa myöten ja pitkät\nvaalistuneet haivenet levällään pääalusella. Koko otsa oli laastarin\npeitossa. Se oli Mazepa.\n\nVuoteen vieressä lattiamatolla olevain lääkeastiain joukossa oli\nmuutamia latinalaisia ja ranskalaisia runoteoksia, ja ovella oli\npieni nahkakuiva pappi kuiskaavassa keskustelussa kahden viheriäiseen\npuetun tsaari Pietarin lähettilään kanssa.\n\n-- Tuskinpa hän ymmärtää teidän sanojanne, -- kuiskasi pappi\nluoden surullisen tutkivan katseen sairaaseen päin. -- Itse on hän\npitkiä aikoja aivan houreissa. Kukapa olisi aavistanut, että se\nelämäniloinen vanhus niin äkkiä olisi joutunut kuolinvuoteelleen!\n\n-- Iivana Stefanovits! -- sanoi korotetulla äänellä toinen\nmuukalaisista ja lähestyi vuodetta. -- Meidän jalomielinen tsaarimme,\nsinun herrasi, käskee tervehtää sinua. Muistatko? Ne kolme\nkasakkaasi, jotka hiipivät hänen luoksensa kertomaan, että sinä\nsalaisuudessa valmistat kapinaa hänen yliherruuttansa vastaan, ne hän\nantoi vangita ja lähettää takaisin sinulle ystävyyslahjaksi. Iivana\nStefanovits, hän luottaa uskollisuuteesi.\n\nMazepan silmät aukenivat raukeasti ja huulet liikkuivat, mutta hän\njaksoi höpistä vain käsittämättömän kuiskauksen.\n\n-- Me ymmärrämme sinut! -- huusivat sanansaattajat toinen ja\ntoinen. -- Me ymmärrämme sinut! Sinä siunaat häntä ja kiität häntä\nhänen armostansa, ja me sanomme hänelle, että vuodet jo ovat sinua\nraskauttaneet ja että sinä jo olet kääntänyt kaikki ajatuksesi\nniihin, jotka eivät ole tästä maailmasta!\n\n-- Minä pelkään, -- mumisi pappi syrjään, -- että täällä on loppu\nlähellä.\n\nSanansaattajat nyökyttivät surullisesti ja poistuivat makuukamarista\nselkä edelläpäin.\n\nNiinpian kuin he olivat menneet, salpasi pappi oven.\n\n-- He ovat menneet! -- sanoi hän.\n\nMazepa kavahti ylös ja repi laastarilapun otsastaan ja heitti\nsen kauvas pois lattiamaton yli. Hänen tummat avonaiset silmänsä\nsäihkyivät ja ilvehtivät. Punastus nousi ja katosi hänen poskillaan,\nja kauniskaarteisen nenän alla kimaltelivat valkoiset ja terveet\nhampaat niinkuin nuorukaisella. Hän työnsi pois peitteen, ja täydessä\nasussa kiireestä kantapäähän saakka, takissa ja kannussaappaissa,\nhyppäsi hän vuoteesta ja nipisti pappia kyljestä.\n\n-- Sinä pieni pappivekkuli! Sinä maantien roisto! Tällä kerralla emme\ntehneet huonompaa temppua. Moskovassa uskotaan, että vanha Mazepa\nmakaa voimattomana ja vaarattomana. Jumala auttakoon hänen hurskasta\nsieluaan! Hahahei! Sinä pikku pappivekkuli! Sinä pääveitikka!\n\nPappi nauroi kuivasti. Hän oli viralta pantu piispa Bulgariasta,\nja hänen pyöreä päänsä ja lyhyt nenänsä ja syvällä olevat silmänsä\nnäyttivät kuolleen pääkallolta.\n\nMazepa tuli yhä iloisemmaksi.\n\n-- Mazepa kuolemassa! Kyllä, kysyppä hänen hentuiltaan! Kysyppä vain!\nEipä, sinä suuri Moskovan tsaari, nyt tahdon minä elää ja päästä\nsinusta.\n\nTsaari epäilee sinua, herra, vaan hän tahtoo voittaa sinut\njalomielisyydellä. Sellainen saattaa hän olla.\n\n-- Ja sillä olisikin minut voitettu, ellei hän olisi eräänä yönä\njuomapöydässä, päissämme ollessa, lyönyt minua korvalle. Minä\npidän korvaani yhtä pyhänä kuin hänkin, ja häväistystä en koskaan\nvoi unhottaa. Se jää sieluun ja kuluttaa ja kalvaa. Jos en ole\nsuvultani kuningas, niin olen mieleltäni. Ja miksi tahtoo hän tupata\nsaksalaisia takkejaan oivallisten kasakoitteni päälle. Nyt asiaan!\nKerro vaiheesi, sinä valehtelija!\n\n-- Herra, kerjäläismunkin puvussa kuljeskelin teitä pitkin\nruotsalaisten pääkortteeria kohden, mutta välistä otin kapakkatytön\npolvelleni ja juomakannun pöydän kulmalle, ja kun silloin katsoin\nalas ja näin varpaan pistävän esille rikkinäisestä kengästäni,\najattelin itsekseni: Tämä se on Mazepan lähettiläs!\n\n-- No hyvä, minkälainen oli keikailija?\n\n-- Keikailijako?\n\n-- Luonnollista! Ruotsalaisten majesteetti! Kuningas Karoli! Etkö\nluule, ettei hän keikaile yhtä paljon nokisilla repaleillaan kuin\nmikään ranskalainen hajuvesiprinssi silkkisukillaan! Ja hänessä on\ntuo ihmeellinen pohjoismaalainen kevytmielisyys, joka aina vain\nläimäyttelee ratsupiiskaa ja huutaa: Pihkaa, joutavia! Schadet\nnichts! -- Hän ei ole koskaan voinut surra onnettomuutta yhtä yötä\nkauvemmin. Siinä on ollut hänen voimansa salaisuus. Voi häntä ja\nhänen kohtaloansa silloin, kun hän istuu unettomana yöt yhyksin! Olen\nutelias näkemään häntä. Minä ikävöin. Mutta kerrohan toki!\n\n-- Ensiksi löysin hänet valetukassaan ja aseissaan kapakkatytön\nolkahuivista tai esiliinasta ja lasista, josta join, ja\nsokerileivoksesta, jota söin, ja pöytäliinoista ja arkunkansista\nja tupakkarasioista ja markkinakopista. Ei kukaan puhunut muusta\nkuin hänestä, ja lapset kokoontuivat ja leikkivät ruotsalaisten\njumalanpalvelusta. Talonpoikais-ukot kutsuivat häntä itse Jumalan\nvalitsemaksi protestanttien miekkapaaviksi ja nostivat sitä\nsanoessaan lakkiaan.\n\n-- No niin, mutta minkälainen oli hän itse kun tulit pääkortteeriin.\n\n-- Minä varoitan sinua. Ennustan onnettomuuksia. Minä näin\nennustusmerkin. Näin hänet pöyhkeänä ja ylpeänä...\n\n-- Niinkuin ainakin suuri luonne, jota maailma alkaa pitää halpana.\n\n-- Marlborough läksi keskustelusta Saksista hänen leiristään\nolkapäätään kohottaen, ja hallitsijat alkavat nauraa hänelle selän\ntakana... Hänen omat kenraalinsa ovat väsyneet.\n\n-- Hänestä on tullut rahvaansankari, tarkoitat. Entäs sitten!\nSellaista miestä tarvitsen minä kokoomaan hurjia laumoja! Ellet\nsinä vakuuta minulle, että olet nähnyt hänen syövän ja juovan, en\nvoi uskoa että hän on elävä ihminen. Silloin täytyy minun sanoa:\nRuotsalaisten nuori ruhtinas kaatui Narvan voittopauhussa, mutta\nhänen varjonsa ratsastaa yhä vielä eteenpäin joukkojen etunenässä,\nja lunta sataa ja sataa ja rummut pauhaavat ja täräjävät, eivätkä\nharvenneet pataljoonat tiedä eivätkä ymmärrä, minnekkä hän vie\nheitä. Kun viholliset tuntevat hänet ruudinsavussa, laskevat he\ntaikauskoisesi muskettinsa eivätkä uskalla ampua, eikä hän huomaa,\nettä hän joskus hakkaa maahan miehiä, jotka aikovat langeta\npolvillensa. Palkatut salamurhaajat heittävät aseensa hänet\nnähdessään ja antavat itsensä ilmi, ja hän antaa heidän mennä\nrankaisematta. Älä puhu hänelle valtioista ja sopimuksista! Hän ei\ntaistele tavaroista niinkuin ihmiset; hän pitää Jumalan miekkaa\nkostoa ja palkitsemista varten. Mitä vaati hän voittopalkaksi\näskettäin rauhaa tehdessä? Rahojako? Maatako? Itävallalta pyysi hän\nkamariherran, joka oli parjannut häntä päivällispöydässä, ja joukon\nvenäläisiä sotamiehiä, jotka olivat paenneet sinne rajan yli... ja\nomantunnonvapautta protestanteille. Preussilta vaati hän vankeutta\neverstille, joka oli neuvonut tsaaria, ja maanpakoa kirjurille, joka\noli pilkannut hänen asetuksiansa pietistejä vastaan... Saksilta vaati\nhän Patkullia ja kaikkia ruotsalaisia pettureita, mutta vapautta\nSobieskin ruhtinaille ja kaikille saksilaisille, jotka olivat\nruvenneet ruotsalaisten puolelle. Kuningas Augustin itse pakotti\nhän latomaan vanhat Puolan kuninkaankalleudet samettilippaaseen ja\nlähettämään ne kuningas Stanislaulle. Pantuansa kuningas Augustin\nviralta Puolassa, tahtoo hän nyt erottaa tsaarin tai haastaa häntä\nkaksintaisteluun, mutta heidän kruunujansa ja hallitushuoliansa ei\nhän ottaisi ilmaiseksikaan. Muinaisuudesta saakka ei olo kukaan\nkummallisempi mies pitänyt miekkaa tai valtikkaa!\n\nMazepa oli puhuessaan tarttunut niin lujasti sängyn patsaaseen, että\nsilkkihimmelin höyhentöyhtöt tutisivat, mutta pappi nosti kolmea\nsormea ja vastasi:\n\n-- Olen varoittanut sinua! Kaikki mihin hän koskee, saattaa hän\nkurjuuteen ja kuolemaan. Mutta hän on seikkailijain suojelusenkeli.\nHän on tehnyt seikkailun kestävyydeksi ja suuruudeksi. Sinäkin,\nherra, olet seikkailija, ja minä itse olen pahin seikkailija teistä\nkaikista. Siksi tahdon mukaantua.\n\nHän laski kätensä ja lähestyi ylenkatseellisella tuttavallisuudella.\n\n-- Sinä, Iivana Stepanovits! Etkö koskaan ole kummastellut, että olen\nkuljeksinut juuri sinun ovellesi?\n\n-- Sinut ajettiin piispanvirastasi epäuskosi ja konnuutesi tähden.\n\n-- Oikeittain koski asia vain pientä vähäpätöistä näpistystä. Jumalan\nkuvassa oli pari jalokiveä...\n\n-- Joiden sijaan sinä panit lasipalasia ja jotka sinä kaikessa\nhiljaisuudessa möit voidaksesi elää hiukan leveämmin ja\nkirkonpalvelijalle arvokkaammalla tavalla.\n\n-- Älkäämme siitä enään puhuko! Silloin kuulin minä Mazepasta,\nJohan Kasimirin entisestä hovipojasta, joka puuteriperuukissaan\nniin kauvan palveli lankeemukseen viettelevää sukupuolta, että\nmuudan mustasukkainen aviomies lopuksi sitoi hänet alastomana\nhevosen selkään ja ajoi hänet pois erämaihin. Ja siellä rakensi\nhän itselleen seikkailuvallan. Pyhä Antti sinua suojelkoon Mazepa!\nMinä tarvitsin pientä herraa, jota hävettäisi lyödä poikki hyvää\npäätä ja joka antaisi minun rauhassa lukea kreikkalaisia teoksia ja\nMachiavellin kirjaa ja jolle saattaisin sanoa: Hei, äijäseni! Kaikki\non vaihtelevaa varjoa, sekin että sinä olet herra ja minä palvelija.\n-- Senvuoksi tulin sinun luoksesi. Mutta seikkailuveri ei siedä\nseisomista. Ja se on tyrtynyt sinun vetiseen viiniisi, sillä sinä\nolet suuri visukinttu, Mazepa, ja koska sinä nyt mietiskelet suurta\nrahakauppaa musketin luotien kautta, niin seuraan minä sinua. Ja\nkoska Ruotsin kuningas ei enään kuule kenraalejansa eikä isoäitinsä\nja kansansa rukoilevia kirjeitä ja koska vaarallisin ja mahdottomin\ntie kulkee tännepäin, tahtoo hän suostua sinun liittotarjoukseesi.\nSinun ja kasakoittesi kanssa tahtoo hän mennä sinun herraasi vastaan.\nTässä ovat paperit.\n\nPappi heitti yltään kaapunsa ja seisoi kasakan puvussa pistoolit\nvyössä, ja rinnasta veti hän esille kokoonkäärittyjä papereja.\n\nMazepa kalpeni ja tempasi ne ja piti niitä kauvan huuliinsa\npainettuna lyykistyen ja kumartaen ikäänkuin näkymättömän\npyhimyskuvan edessä.\n\n-- Rummut! Rummut! -- sopersi hän mielenliikutuksessa.\n\nMutta kun pappi oli ehtinyt ovelle, esti hän häntä.\n\n-- Ei, älä anna lyödä rumpuja ennenkuin huomenna.\n\nSen jälkeen meni hän pieneen sivuhuoneeseen yksinkertaisen puupöydän\nääreen ja rupesi tutkimaan tilikirjojansa. Hän kutsutti voutinsa\nja laski ja määräsi suurempaa säästäväisyyttä noudatettavaksi\nmaitokamarissa. Puolittain niinkuin lystikäs rosvoritari ja\npuolittain kuin oppinut vaan säästäväinen tilanhaltija valvoi hän\nlopuksi monien arkkujensa ja laatikkojensa sullomista. Välistä\nkumartui hän itse auttamaan. Viimeiseksi otti hän seuraavana aamuna\nylleen muinaisaikaisen ja hyvin korean kasakkapuvun. Kiihkoisena ja\nliikkuvana hypähti hän ylös tuolilta heti kun oli istunut, mutta\npeilin eteen jäi hän seisomaan tuntikaudeksi ja siveli vähän väliä\npartaansa hienoilla pienillä valkoisilla käsillänsä.\n\nVasta kun sotasoitto kuului, nousi hän satulaan, ja hän piti\nratsuansa aina laukassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun hän jonkun ajan kuluttua oli ehtinyt ruotsalaisten luo ja\neräänä aamuna ratsasti kuninkaan seurueessa, tuli pappi ikäänkuin\nsattumalta hevosineen hänen rinnalleen. Joka puolella heidän\nympärillään marssivat joukot ohi likaan ryvettyneinä ja aseet\nja tykit peitettyinä, jotta ne eivät ruostuisi. Kuormastovaunut\nratisivat kuljettaessaan muonasäkkejä ja sairaita ja joskus peitettyä\nruumisarkkuakin. Perimmäisenä ajettiin kokoonhaalittuja karjalaumoja.\nJuopuneita saporogeja, rientäviä kasakoita ja ahkerasti rummuttavia\nPuolan valakkeja ratsasti viheriäisissä ja punaisissa viitoissa ja\npäässä korkeat vaskikypärit, joissa kulkuset helisivät. Muutamat\nheiluttivat tupsutettuja keihäitä ja jousipyssyjään tai hopealla\nja luulla silattuja pitkiä piilukkopyssyjään. Toiset soittivat\njonkinlaisilla valittavilla puuhuiluilla. Se oli kirjava tarujoukko,\njoka raivaamattomia ja tuntemattomia metsäteitä pitkin jäätyneiden\nhetteiden yli ja lumisten kuusien alla vaelsi salaperäistä itämaata\nkohden.\n\n-- Mazepa, -- alkoi pappi matalalla äänellä puhua. -- Sinä lupasit\ntulla ruotsalaisten luokse kolmenkymmenen tuhannen kasakan kanssa,\nmutta tuskin neljäätuhatta seurasi sinua.\n\nMazepa piti yhäti hikistä raudikkoansa nelissä ja nyökkäsi\nmyöntäväisesti, eikä pappi väsynyt häntä ivaamaan.\n\n-- Toissapäivänä meni puolet heistä tiehensä. Eilen läksi vielä\nuseampia. Pian ei sinulla ole muuta jäljellä kuin parisataa\nmiestä, vain rengit, jotka ovat vartioimassa arkkujasi ja kahta\nkultatynnöriäsi. Kapina on ilmiannettu, kaupunkisi on poltettu, sinun\nharvat uskolliset miehesi naulattu lautoihin ja heitetty virtoihin.\nPian et ole muuta kuin korea ratsumies Ruotsin kuninkaan seurassa.\n\nKun Mazepa oli vaiti, jatkoi pappi:\n\n-- Tänään hylkään minäkin sinut, sillä ruotsalaisten kalja on minusta\nhapanta, ja varvas pistää jälleen liian pitkälle ulos kengästäni.\nLähettilääsi tarvitsee rikkaamman herran. Jää hyvästi, Iivana\nStepanovits!\n\nMazepa vastasi:\n\n-- Niin kauvan kuin minulla on pääni tallessa ja filosofiani, pysyn\nMazepana. Kun kasakkani käänsivät hevosensa ja pakenivat pois, annoin\nminä vain kantaa hetmanin sauvaa ja nuijaa edelläni, ja ratsastin\nkuninkaan luo niinkuin olisin tullut Xerxeen miljoonain etunenässä.\nJa hän, jonka valtakunta on rutiköyhtynyt, kenraalit tyytymättömiä ja\njonka aurinko on laskussaan, otti minut vastaan niinkuin ruhtinaista\nonnellisimman. Mitä liikuttaakaan häntä ja minua, kuinka monta\ntakanamme ratsastaa! Hänellä on kylläksi kuningaskunniaa, hän tahtoo\nolla myöskin jumalan erityinen ihminen. Hän ajattelee historiaa\nniinkuin rakastunut mies armastansa: hän ei tahdo voittaa hänen\nsuosiotaan suvullaan vaan omalla itsellään. Jos me kumpikin, hän ja\nminä, kerran olemme ainoat kaksi jäljellejäänyttä ja istumme aron\nluolassa, jatkamme me kuitenkin filosoofisia keskustelujamme ja\nkohtelemme toisiamme niinkun kruunauspöydässä.\n\n-- Sinä puhut hänen laskevasta auringostaan. Sinä olet huomannut\nennustusmerkin, sinäkin! Hän ei saata enään puhua lörpöttelemättä\nkuin kuormarenki.\n\n-- Helppo on olla häveliäs, kun kaikki kiittävät.\n\nMazepa heitti taaksepäin valkokutrista päätään ylpeällä\nhalveksimisella ja ajoi kuninkaan luo, joka nosti hattuaan ja kumarsi\nsatulassa.\n\nYmpärillä pauhasi muutamia kenraaleja niin äänekkäästi kuin\nmahdollista että kuningas kuulisi heitä.\n\n-- Kun minä tulen Moskovaan, -- sanoi Antti Lagerkrona, -- paikkaan\nminä ratsuhousujeni istuinpaikan tsaarin yömyssyllä.\n\n-- Häpeä! -- vastasi Akseli Sparre. -- On vanha ennustus, että Sparre\nkerran on oleva Kremlin käskynhaltijana.\n\n-- Tänne! -- huusivat vänrikit. -- Ampukaa maahan jokainen joka\nuskaltaa estää niin suurta ja korkeaa ruhtinasta kulkemasta mistä\nikinä häntä huvittaa.\n\nKuningas hymyili ja hyräili: -- Ryssä se juoksee, ryssä se juoksee!\n-- Mutta kun hän ei enään kuullut puhuvien ääntä, muuttuivat he ja\ntulivat hajamielisiksi ja alakuloisiksi.\n\n-- Majesteetti! -- huusi silloin Mazepa rehevällä latinankielellä ja\nsäihkyvin silmin. -- Niin kauvas tunkeutuvat teidän majesteettinne\nvoittavat aseet, että jonakin kauniina aamuna on meillä enään tuskin\nkahdeksaa peninkulmaa Aasiaan.\n\n-- Siitä saanevat oppineet riidellä, -- vastasi kuningas hyvillään,\nmutta tapaillen latinaisia sanoja ja katse kiintyneenä Mazepan\nvalkoisiin ja miellyttävästi liikkuviin käsiin. -- Ellei raja ole\nkaukana, täytyy meidän mennä sinne voidaksemme sanoa, että olemme\nkäyneet Aasiassakin.\n\nÄänet hävisivät, ja pappi pysähdytti hevosensa.\n\n-- Aasia, -- mutisi hän, -- Aasia ei ole keskellä Eurooppaa. Mutta\najakaa te, ajakaa, seikkailevat herrat! Minä olen niin monta kertaa\nvaihtanut vaatteita ja nimiä, ettei kukaan teistä ruotsalaisista\nkoskaan voi keksiä kuka minä olin. Mutta älkää unhottako, että se\noli rääsymunkki, että se oli tienkulkuri, Mazepan lähettiläs, joka\nkavalilla välityksillään pani sinikylmän sormensa heidän ja teidän\npuolijumalanne kohtaloon ja johti teidät erämaihin. Olet oikeassa,\nkuningas Karoli, ja sinä, Mazepa. Kaikki, kaikki riippuu lopuksi\nyksityisestä ihmisestä!\n\nLumi ryöppysi ja ryöppysi, ja hän istui liikkumatta laihan hevosensa\nselässä, sillä välin kuin pataljoonat kulkivat ohitse, äänettöminä\nja kärsivällisinä. Kun perimmäiset knihdit kääntyivät katsomaan\ntuntematonta, yksinäistä ratsastajaa ja näkivät hänen pienen\nkokoonpainuneen kalman kallolta näyttävän päänsä, tuli heihin\npelästys ja he jouduttivat askeleitaan.\n\n\n\n\nViidenkymmenen vuoden päästä.\n\n\nKun puuro oli syöty ja molemmat haaraiset talikyntteIit, jotka\npaloivat molemmin puolin tinavatia, olivat enemmäksi puoleksi\npalaneet, nostettiin tuolit takan eteen. Kartano oli pienimpiä\nja köyhimpiä paikkakunnallaan, mutta tänä iltana ei siellä\nnäkynyt mitään puutetta. Oljet peittivät pehmeästi kuin matto\nlattiapalkit, tuoreita katajia oli aseteltu mustien, märkien\nikkunoiden kumminpuolin, avonaisen takan hohde kellerti kalkilla\nmaalattuja puuseiniä, ja äsken oli siellä tarjottu tuoppimalja\nportugiisiakin. Kaikki myös tiesivät, että illan juhlallisin hetki\nnyt oli tullut. Molemmat palvelustytötkin, joilla tänään oli yllään\nparhaat hienokuteiset röijynsä, korjasivat ruokia niin hitaasti\nkuin mahdollista ja unohtuivat ovelle seisomaan, sillä nyt oli\nkapteeni Höökillä, karoliinilla, käsilllä tupakkasarvensa ja hän\nistui itse kunniapaikalla takan edessä. Vasta kuitenkin kun hän oli\npäästänyt irti pikisaumaiset kenkänsä ja nostanut jalkansa paksuissa\nvalkoisissa sukissa ristiin takanreunalle oikein niitä paahtaakseen,\nnäytti hän täysin tyytyväiseltä. Tosin oli hän yksin pitänyt puhetta\nmelkein koko illan ja nyt viimeksi puhunut Ehrencronasta, joka oli\nsaanut miekkaritariston tähden kuningas Freedrikiltä, vaan jota ei\nkoskaan voitu saada sitä kantamaan muualla kuin rasiassa, mutta\ntällä hetkellä tuli hän ankaraksi ja miettiväksi ja joutui toiseen\ntarinaan. Tosin väitettiin, että hän useimmiten valehteli runsaasti,\nmutta kukaan ei siitä pahentunut, ja pääasia oli että hän kertoi.\n\nHän oli jo vanhempi mies, jolla oli pakkasen vikuuttama möhkönenä, ja\nhänen eteenpäin kammattu tukkansa ja nuorekkaasti käännetyt viiksensä\nolivat aina olleet niin vaaleat, ettei kukaan huomannut oliko aika\ntehnyt muutaman haivenen vielä vaaleammaksi, ja hän istui tuolilla\nahtaassa ja kiinikapistetussa takissaan yhtä suorana kuin ennenkin.\n\n-- Niin, -- alkoi hän tavanmukaisella tavallaan siirtyen asiasta\ntoiseen, -- sinä syksynä, kuin eksyin metsässä olin pahemmassa\nkuin pulassa. Tarkoitan syksyä siellä etelässä Severiassa.\nLewenhaupt oli juuri antanut hävittää viimeiset kuormavaunumme\nja kuljetti meitä Sozajokea pitkin kaahlamon etsimistä varten,\njotta me toisella puolella olisimme voineet etsiä tietä kuninkaan\nsotajoukon yhteyteen, mutta useita jalkaknihtejä oli jäänyt vaunuja\nryöstämään. Olin siihen aikaan vänrikki ja yhdessä muutamain toisten\nkanssa lähetti meidät kenraalimajuuri Stackelberg takaisin miehiä\ntaivuttelemaan, mutta venäläiset olivat heidän luonaan, ja minä\ntuskin tiedän millä tavoin minun pimeässä onnistui pelastua joen\nylitse. Kun likomärkänä vedestä ja mudasta seisoin kanervikossa\ntoisella rannalla, tapasin minä siellä rakuunaknihdin. Hän oli omasta\nrykmentistäni, ja häntä sanoimme Pitkäksi Jussiksi, koska hän oli\npitimpiä ja kapeimpia urhoja, jotka milloinkaan ovat ruotsalaista\nmiekkaa pidelleet. Hänen rintansa oli kapea, mutta hänen kätensä\nolivat suuret. Hänen käsivarsissaan ja säärissään näytti tuskin\nolevan ainoatakaan jäntärettä, eikä haituvaakaan ollut hänen laihassa\nja yksinkertaisessa naamassaan, jonka kuka hyvänsä tunsi viistoista\nsilmistä ja paksusta alahuulesta. Tiesi Herra miten hän koskaan\noli saattanut mukaan päästä... Mutta sillä hetkellä olin minä yhtä\niloinen tavatessani tuon kulkevan kummituksen kuin olisin kultaiseni\ntavannut, ja summan päiten mutta kuitenkin niin joutuisesti kuin\nsaatoimme suuntasimme askeleemme metsään.\n\nAluksi juoksimme päästäksemme lämpimiksi ja saadaksemme vaatteemme\nkuivaksi, ja vasta päivän koitteessa panimme me levolle.\n\nMonta vuorokautta harhailimme me sitten metsissä ja nevoilla ja vielä\nolivat meidän vaatteemme yhtä märät. Kerran riisuimme me ne pois ja\nripustimme ne oksalle, mutta sateisessa syksyilmassa se ei paljoa\nauttanut, ja ne olivat vain sitä kylmempiä, kun meidän suurella\nvaivalla vihdoin onnistui saada ne takaisin päällemme. Saappaita ei\nollut puhettakaan saada jaloista pois. Joskus ne kulussa kuivuivat,\nmutta vettyivät pian suossa, ja sadekuuro seurasi toistansa.\n\nMinulla oli mukanani palanen sianlihaa ja kappale mustaa leipää,\njonka jaoin hiljaisen ja kuten näytti nöyrän onnettomuustoverini\nkanssa, ja sitten me pureskelimme lehtiä ja oksia ja kaikkea mitä\nsuinkin tapasimme. Nälkä ei kuitenkaan hetimainkaan ollut niin\nkuluttava vaiva kuin alinomainen kylmä kosteus, jonka tähden meidän\nhampaamme kalisivat unessakin. Sitä myöten kuin voimat uupuivat\nkangistuivat jäsenemme niin ettemme voineet niitä tuskatta liikuttaa.\n\nEräänä iltana kuulimme odottamatta koiran haukuntaa, ja hetkeksi\ntunsin ilosta punastuvani, mutta heti sen jälkeen tuli mielenmaltti\nja vaaran ajatus. Käännyin vastaiselle suunnalle, ja Pitkä Jussi\nseurasi minua ääneti kuten aina, mutta kun olimme hetken kulkeneet,\nhuomasin että olimme tulleet vain lähemmäksi koiranhaukuntaa. Silloin\ntartuin knihtiä kainaloon ja käännyin taasen toiselle suunnalle,\nmutta niinkuin vastustamaton, sisällinen viettelys olisi meitä\nvetänyt, kuljimme me lakkaamatta koiraa yhä lähemmäksi. Kun vihdoin\npäästin Pitkän Jussin käden, kulki hän vielä nopeammin.\n\n-- Seis! -- huusin minä hänen jälkeensä, märkyydestä uupuneena, mutta\nkuitenkin haluttomana menemään suoraa päätä vihollistaloon, jossa\nmeitä mahdollisesti otettaisiin kirveellä vastaan.\n\n-- Seis! Seis! -- toisti Pitkä Jussi tottelevaisesti, mutta jatkoi\nsiitä huolimatta kulkuaan.\n\nSilloin juoksin minä kilpaa hänen kanssaan ja otin häntä kiini\nvyöstä, ja niinkauvan kuin pidin häntä kiini, seisoi hän aivan\nsuorana ja liikkumattomana, mutta heti kuin päästin irti, kulki hän\nedelleen.\n\n-- Seis! Pysähdy! -- pauhasin minä raivoissani ikäänkuin olisin\nollut keskellä tulta ja hämmästynyt niin äkillistä ja niskoittelevaa\nitsepintaisuutta knihdissä, joka oli tottunut meidän raudankovaan\njärjestykseemme. -- Etkö tottele omaa vänrikkiäsi, mies?\n\n-- Seis! Pysähdy! -- kertoi hän, mutta jatkoi sittenkin kulkuaan\nniinkuin ennenkin ja niinkuin ei hän enään olisi oman jalkansa herra.\n\n-- No Jeesuksen nimessä, -- lausuin minä, -- pahempaa emme voi kokea\nkuin jo olemme kestäneet. Mutta sitten oletkin sinä tästä hetkestä\nalkaen ruvennut vänrikiksi, vaikka oletkin vain miehistöön kuuluva,\nja minä sotamieheksi. Ole hyvä ja pane se mieleesi.\n\nPitkä Jussi ei vastannut mitään eikä ehkä kuullutkaan minua. Minä\nrupesin häntä seuraamaan, ja jo muutaman minuutin kuluttua tulimme\navonaiselle tasangolle, jossa oli useampia latoja ja rakennuksia.\nAivan lähellämme oli suuri monikerroksinen rakennus. Laskeva\naurinko kimalteli jyreäin seinähirsien sammalissa, ja ikkunanruudut\nloistivat niinkuin lukemattomien kynttiläkruunujen valossa, mutta\nportti oli lukossa, eikä mitään savua noussut tulteista. Talo oli\nniinkuin ruumis, jolla on suu suljettu ja hengitys lakannut, mutta\nsilmät kamalasti valaistut kylmästä, ulkoapäin tulevasta valosta.\nLuisuksi lyyhistyneen olkiriutan takana olevaan paaluun oli sidottu\nkoira, joka kulki edestakaisin maassa ja liehutteli häntäänsä meidät\nnähdessään.\n\nPitkä Jussi meni suoraan portille ja kolkutti, mutta ei kukaan\navannut. Silloin veti hän esiin miekan ja löi kahvalla säpäleiksi\nlähimmän ikkunan, ja samassa kuulimme me sisältä säikähtyneen\nnaisen äänen moneen kertaan huutelevan jotakuta, jolla oli nimenä\nVarvara. Lasipalaset putosivat helisten, lyijypuitteet taipuivat\njoka puolelle pitkiksi riippuviksi kaistaleiksi, ja juoksuaskelia\nkuului rakennuksen sisältä. Melkein samassa tuokiossa avasi portin\nsuurikasvuinen ja komea piika, jonka leveä vaalea palmikko riippui\nselälle ja jonka mustassa päähineessä ja punaisessa ja viheriäisessä\nliivissä hopeakoristeet kilisivät. Kädessä oli hänellä sytyttämätön\nlyhty, jonka hän luultavasti peloissaan oli tottumuksesta siepannut.\n\n-- Me emme aijo tehdä mitään pahaa, -- sanoin minä ja koetin niin\nhyvin kuin taisin tulla touhuun visaisella kielellä. -- Olkoon\nkaukana sellainen kauheus, armollisin neiti. Mutta me olemme\nnälissämme ja ennen kaikkia me tarvitsemme...\n\n-- Kuivia vaatteita, -- sekausi Pitkä Jussi hytisten puheeseen.\n\nEnsi kerran koko pitkän vaelluksen aikana kuulin nyt kummallisen\nroikon puhuvan omin päin, ja sitten oli hän päälle päätteeksi niin\nhävytön, että otti sanat minun suustani. Kun tyttö kääntyi ja jätti\nportin puoleksi auki, astui hän kyllä syrjään tehdäkseen minulle\ntietä, mutta minä vastasin kiusalla:\n\n-- Herra vänrikki tekee hyvin ja menee edellä.\n\n-- Jumala varjelkoon siitä, -- vastasi hän ja löi kantapäitään\nyhteen, mutta puolittain iloissani rauhallisesta vastaanotosta\nja puolittain vielä suutuksissani lisäsin minä sellaisella äänen\nkovuudella, ettei hän voinut epäillä vakavuuttani:\n\n-- Taikka otti piru vänrikin.\n\nSilloin veti hän pitkät koipensa ovesta sisään minun edelläni, ja\nkun ei talossa ollut mitään eteistä tulimme me heti suureen saliin,\njossa oli kirjava kaakeliuuni keskellä lattiaa niinkuin torni.\nPitkin seiniä, jotka olivat hakatuista ja sammaleella tiivistetyistä\nhirsistä, seisoi muutamia mustaksi lakattuja tuoleja, ja hyllyllä\nhohti tinakannuja.\n\nPalvelustyttö juoksi edestakaisin ja huusi Varvaraa, joka\npuoli-unissaan ja pelästyksissään viimein ilmestyi pimentyvän salin\nperimmäiseen nurkkaan. Sinne jäivät molemmat tytöt pelokkaasti\nkuiskailemaan.\n\nHetken kuluttua he kuitenkin rauhoittuivat, eivätkä he malttaneet\nolla toisiinsa vilkaisematta ja säyseämmiksi tulematta, kun\nminä myötäänsä kutsuin heitä armollisiksi neideiksi enkä ollut\nymmärtävinäni että he olivat orjaraukkoja. Se oli pisara kuumaa öljyä\nkovettuneelle vahalle, ja he kertoivat nyt, että korkeat herrasväet\njo kaksi viikkoa sitten olivat lähteneet tiehensä kun huhut\nkertoivat ruotsalaisten lähestyvän, ja erityisesti vakuuttivat he\nettei koko rakennukseen eikä koko taloon oltu jätetty rahtuistakaan\nminkäänlaista arvotavaraa, vaan että he mielellänsä tekisivät\nparastaan vieraitten palvelemiseksi.\n\nVarvaralla oli kauniit hampaat, mutta hän oli liian pieni ja lihava\nja mustanvillava, ja vähän ajan kuluttua päästi hän niin raikuvan\nnaurun, että se kiusasi minua. Mutta kultatukkaista tyttöä, jonka\nnimi oli Katariina, en sitävastoin voinut olla leikillisesti\nnipistämättä korvaan kun hän kantoi puita pesään. Sillävälin oli\nPitkä Jussi ilman muita mutkia riisunut risaisen sinisen takkinsa,\nja kun ei hänellä ollut paitaa eikä liivejä oli hän pian alasti\nvyöhön asti kurjassa laihuudessaan, niin ettei kukaan voinut enään\npysyä vakavana -- ei kukaan paitse hän itse. En koskaan ollut minä\nnähnyt iloisuuden värähdystäkään hänen jäykässä naamassaan. Kun\nolimme saaneet kumpikin yllemme lammasnahkaturkit ja tyydyttäneet\npahimman nälkämme naurismokolla ja kaljalla, panimme maata uunille\nhukari polvien välissä, ja minä rohkenin käskeä herra vänrikkiä\nvuoron perään valvomaan kanssani, jos mahdollisesti meitä vastaan\nolisi ollut jotain pahaa hankkeissa. Myöskin kielsin minä molempia\npalvelustyttöjä lähtemästä salista, ja lukien rukoukseni kuuluvalla\näänellä äidinkielellä uskoin itseni kaikkivaltiaan huomaan.\n\nMutta! Kaikkivaltias antaa meidän ihmisten joskus tuottaa toisillemme\nhämmästyksiä. Kun ei kukaan puhutellut minua, nukuin minä\nnukkumistani tuntikausia kunnes heräsin tukahduttavaan kuumuuteen,\njota muuten olisin sanonut tuskaksi, mutta joka nyt kuitenkin\nmuistutti minulle etten enään ollut kuljeskeleva luuranko vaan\njälleen elävä ihminen. Ja kuitenkin! Kuka ymmärtää hämmästystäni,\nkun näin lämmitetyn salin tyhjäksi ja autioksi ja kuulin huutoa ja\nkolinaa viereisestä huoneesta.\n\nTartuin heti hukariini ja juoksin ovelle. Silloin näin kyökistä\nleimuttavan tulen, jonka edessä seisoi Pitkä Jussi ruudukkaassa\nyönutussa ja korkeakorkoisissa kengissä. Nähtävästi osasi se heittiö\nmuonitustaidonkin, sillä lintu oli jo vartaassa, ja porisevaan\npataan heitti hän sekaisin kaikki mitä saattoi anastaa puolittain\nnyyhkyttäviltä tytöiltä. Väliajalla otti hän aukimurretusta kaapista\nkomean lasin toisensa jälkeen ja rikkoi ne palasiksi takan kulmaan ja\nnakkasi sirut lattialle. Minä menin viereen ja tartuin sen junkkarin\nvyöhön, mutta en kyennyt saamaan häntä paikalta. Hänen suunnaton\nitsepäisyytensä antoi jättiläisen voimat hänen hoikalle ruumiilleen\nja itse olin vielä kaikkien kestettyjen kärsimystemme masentama. Kun\nhän käänsi kasvonsa minuun päin, olivat kuitenkin hänen silmänsä\nlasimaisen kankeat, ja minä tunsin viinin löyhkän hänestä. Nyt\npäästin minä hänet kaksinkerroin hämmästyneenä. Hän oli päissään.\n\nKultatukkainen Katariina, jota asia oikeittain näytti enemmän\nhuvittavan kuin pelästyttävän, tuli sillävälin luokseni ja kertoi\npehmeällä äänellään -- hoi! vanha kapteeni Höök oli nuori siihen\naikaan ja pulska poika... Missä olimmekaan? Niin, hän kertoi että\nJussi oli kulkenut huoneesta huoneeseen ja etsinyt kaikki paikat\nja lyönyt rikki vaaseja ja kelloja. Viimein oli hän kellarissakin\nkaivanut kaikki holvit paitse yhtä... paitse yhtä... yhtä... yhtä,\njonka avain oli hukkunut, lisäsi hän kiiruusti.\n\n-- Mutta sinä raukka tarvitset myöskin jotakin, -- sanoi hän minulle\nja työnsi minut toiseen huoneeseen, jota sopi sanoa kuninkaalliseksi.\nSeinillä riippui kudottuja vihertäviä tapetteja, joissa oli kuvattu\nDiaana hirveä ajamassa. Komeimpia vaatteita oli raahattu pitkin\nliukasta ja kirkasta lattiaa, nojatuolit olivat kullatut, ja padan\nvieressä keskellä pöytää seisoi tuoppeja, joissa ei ollut inhottavaa\nkaljaa, eikä edes olutta, vaan kirkasta keltaista viiniä.\n\nNyt menetin minäkin malttini nähdessäni kaiken tämän ihanuuden,\nja epäluuloani rauhoitti jonkin verran se, että molemmat tytöt\nitse näyttivät sydämmensä pohjasta iloitsevan kun kerrankin saivat\ntuhlata ja hävittää, sillä hekin tunsivat olevansa vihollisalueella\nsiinä talossa, missä he muuten olivat saaneet kulkea tottelevaisina\nja nöyrinä orjattarina. He riemuitsivat kuin voitosta saadessaan\nhävittää herkkuja, joita he eivät koskaan olleet maistaneet,\nsaadessaan heittäytyä nojaselkäisiin ylpeisiin tuoleihin, joiden\nedessä he olivat saaneet kumartua maahan asti, ja polkea kalliita\nvaatteita, joita koskemaankaan ei heitä oltu pidetty mahdollisina.\nHe valitsivat minulle kankeasta hopeakankaasta tehdyn takin,\njonka helmukset oli ommeltu lohenpyrstöön, niin että ne näyttivät\npöyhistetyltä hameelta, ja jalkoihin, joista illalla suurella\nvaikeudella olin saanut saappaat vedetyksi, sain sukat ja punaiset\nkengät. Kuitenkaan en uskaltanut päästää hukaria vyöltäni, sillä en\nollut täysin voittanut kaikkia epäluulojani salahankkeista.\n\nPienen sydämmenryöstäjän koko lapsellisella suoruudella taputti\nKatariina käsiään, jotka eivät kuitenkaan olleet oikein valkoiset\neikä pehmeät, ja tunnusti, että hänellä oli oikein hupaista, sillä\nminun kanssani, joka olin samaa säätyä, saattoivat he olla niin kuin\ntahtoivat, mutta vänrikin edessä, joka oli suuri herra, täytyi heidän\nolla aina varuillaan.\n\nMinä istuin aterialle nojatuoliin, joka melkein peittyi kiiltävän\ntakinhelmukseni alle, ja kummallenkin puolelleni kutsuin tytöt ja\nkilistin heidän kanssaan ja join.\n\n-- Herra vänrikki on hyvin korkeaa sukua, -- sanoin minä. --\nHänestä tulee lopuksi kukatiesi... niin kukatiesi neuvosherra, --\n(se oli siihen aikaan pahin hävittömyyteni, sillä ihmiset jotka\ntappelevat kynätikuilla...) -- mutta armolliset neidit tietävät että\nkorkeasukuiset joskus onnettoman sattuman kautta voivat syntymästään\ntulla sekä yksinkertaisiksi että tiedottomiksi, ja sen vuoksi katson\nvelvollisuudekseni joskus niin sanoakseni vääntää hänen älliään\noikealle tolalle.\n\nMinulla sotamiehenä on aina ollut yksi vika. Olen kyllä osannut\noikeana hetkenä sekä lyödä että rutistaa, mutta itse asiassa olen\nollut liian hyväntahtoinen ja säyseä. Senvuoksi annoin nytkin Pitkän\nJussin metelöidä kyökissä mielensä mukaan ja söin ja join itse sillä\naikaa sydämmen pohjasta. Mutta joka ryypyltä tunsin kuinka viini vei\nymmärryksen. Etten ruvennut enemmän lähentelemään iloisia emäntiäni,\nriippui vähemmin siitä hyveestä, jolla Kaikkivaltias joskus viisaasti\nkyllä on varustanut kauneuden, kuin niistä rasituksista, joita olin\nkestänyt ja jotka pian muuttivat viinin unijuomaksi. Järki käski\ntyöntämään tuoppia sivulle, mutta viime päivien kärsimysten jälkeen\noli viiniä mahdoton vastustaa. Minä vaivuin uneen istuilleni kädet\nristissä miekan nupun yli.\n\nNyt kuulen sipsuttavia askeleita! sanoin itsekseni unessa. Ne tulevat\nyhä lähemmäksi tuolin takaa. Nyt täytyy minun vetää miekkani. Mutta\nmitä on tämä? En voi liikuttaa käsiäni enkä jalkojani, vaikka\nolen niin valveillani että voin nähdä Diaanan ja hänen koiransa\ntapeetissa. Koko ilma on tanssivaa höyryä, joka humisee tyttöjen\njaarittelevaan kasvojen ja vahakynttiläin liekkien ympärillä. Minä\nolen saamattomasi päissäni. Siitä ei puhettakaan, mutta nyt nukun\njälleen ja tuolin takana kuuluu sipsutus. Piilossa ollut orja\nseisoo siellä kirveineen. Juuri nyt nostaa hän sitä... Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä olen tunteva sen päässäni niinkuin salaman ja\nsitten on kaikki lopussa... Miksi ei tuoli saa pysyä alallaan? Minä\nen voi pysyä jos sinä juokset... Ptruu, läsipää! Tiedätkö mitään\nmaailmassa, joka voi minua säikähdyttää! Mutta pysyä takaperin\nkuninkaan laukkaavan käsihevosen lautasilla -- sitä en voi... Pang!\nKas niin, nyt makaan siellä keskellä kivikatua! Hyi! Warum lachen?\nJa sitten kellarin holvi... Miksi sanoit juuri että se oli... oli...\nyksi kaksi, yksi kaksi, yksi kaksi, kolme neljä, viisi kuusi,\nseitsemän ja kahdeksas, Kaarle kuningas.\n\nNousin viimein ylös pakottavalle käsivarrelleni ja veisasin koko\nvirren numero kuuden alusta loppuun saakka ja niin vahvalla äänellä\nettä minusta näytti kaiken pahan täytyvän peljästyneenä paeta.\n\nOlen monasti ollut humalassa, mutta en koskaan mokomassa. Kun aamulla\nheräsin, hyppäsin heti pystyyn lattialla, missä makasin pitkälläni\nselkä tuolin vieressä. Olin vielä niin varma salahankkeesta että\naivan hämmästyin kun näin molemmat tytöt nukkumassa lampaannahalla\npöydän jaloissa ja kynttilät palaneiksi loppuun saakka. Ulkona\nkyökistä kuulin outoja ääniä ja tapasin siellä vanhan silmäpuolen\nämmän, jonka nimi oli Natalia, ja partasuisen orjan, jonka nimi oli\nMakaari ja joka pienintä myöten oli sen näköinen, josta olin nähnyt\nunta. He tunnustivat olleensa piilossa ullakossa, mutta tulleensa nyt\nesille kun huomasivat, ettemme tahtoneet mitään pahaa. He kertoivat\nettä läheisessä kylässä oli myöskin vielä yöllä ollut muutamia\nperheitä, mutta että ne kuultuansa meidän tulleen heti olivat\nkuormittaneet omaisuutensa vaunuihin ja ajaneet pois täyttä neliä.\n\nNyt vasta saatoin todella tuntea vapautuneeni kaikesta epäluulosta,\nja iloissani menin minä takaisin saliin ja kumarruin tyttöjen ylitse\nja suutelin Katariinaa hartaasti ja kauan.\n\nHän heräsi ja nauroi ja käänsi kylkeään unta jatkaakseen, mutta minä\nsuutelin häntä vielä kerran ja silloin torjui hän minua ja hyppäsi\njalkeille reippaasti ja iloisesti.\n\n-- Sinä olet kunnon tyttö, Katariina, eikä minun enää tarvitse\nepäillä sinua, -- sanoin minä. -- Toimita nyt minulle raitista vettä\nja suolaa.\n\nKun hän puuhasi minulle aamiaista kaappasin minä usein häntä ei\nvarsin hoikasta vyötäröstä kiini ja suutelin häntä. Viimein suuteli\nhänkin minua takaisin ja nojautui hopeakangasta vastaan rinnalleni\nja itki ja nauroi sekaisin. Me kuljimme edestakaisin talon monien\nhuoneitten läpi, mutta eräällä ovella pysähtyi hän aina, sillä sinne\noli herra vänrikki suvainnut asettua levolle korkean herrasväen\noinaan töyhtökulmaiseen sänkyyn. Vihdoin istuimme me keltaiseen\nnojatuoliin, ja minä otin hänet polvelleni ja kiersin hänen paksua\npalmikkoansa käsiranteeni ympäri. Eikä se ollut valetta, kun\nkuiskasin hänen korvaansa, että minun karaistu sotilassydämmeni\nharvoin oli sykkinyt lämpimämmin.\n\nKaiholla muistelen minä niitä onnellisia päiviä, jotka nyt\nseurasivat, ja ennemmin kuin muistelen niitä tunti tunnilta, kehoitan\nteitä toisia ja varsinkin nuorempia käyttämään mielikuvitustanne.\nJoka ilta asetin kuitenkin Makaarin vartioimaan talon ulkopuolelle\nenkä koskaan jättänyt miekkaani. Välistä riipaisi Katariina sen\npiloillaan minulta ja pitäen molemmin käsin kahvasta kiini kulkea\ntömisti pitkin huoneita syksysateen piiskatessa ikkunaruutuja.\nLöyhästi kiinnitetyt gobelinit liikkuivat vedosta hänen takanaan,\nniin että kuvat niissä näyttivät elävän ja kumartelevan. Huone\nkaikui joka kerran kuin hän musta hiippa vedettynä pään yli niinkuin\nvanhanaikuinen kypäri huusi: Eteenpäin! Silloin minä rakentelin\npöydistä ja kultanahkatuoleista varustuksia, kunnes keskellä\nrynnäkköä äkkiä juoksin esiin ja valloitin sekä sotineidon että\nhänen aseensa. Minä en enää laisinkaan ajatellut tovereitani, jotka\nsillä aikaa kukaties kulkivat nälissään ja verissään, ja minun ainoa\ntoivoni oli saada aina jäädä sinne, missä nyt olin.\n\nKatariina tuoksui aina mintulta. Me olimme erottaneet nurkkahuoneen\nitseämme varten, ja sinne hän toi suuren arkkunsa, joka oli\nkokonaan päällystetty siniruutuisella paperilla. Siellä olivat\nhänen vaatteensa ja muu omaisuutensa eikä sitä koskaan avattu,\nettei se täyttäisi koko huonetta mintun tuoksulla. Hänen rakkain\nhuvinsa oli maata polvillaan arkun ääressä ja nostella siellä\nkaikki vaatekappaleet ja koko joukon pieniä toosia ja rasioita ja\nsitten jälleen laskea kaikki arkkuun suurimmalla huolella. Kun se\nminusta joskus tuntui ikävystyttävältä tai kun huone joskus tuli\nliian kylmäksi, puhuttelin häntä tulemaan kanssani isoon tupaan,\njossa istuuduimme uunille. Silloin koettelin minä herättää hänen\najatuksiansa kertomalla hänelle pitkän hukarini elämäkerran enkä\nsilloin juuri sanoja säästänyt. Minä tiedän varmasti, että sillä\njo silloin oli yhdentoista ihmisen kuolema omallatunnollaan, ja\nkäsivarrestani saatoin hänelle näyttää arpia sekä luodin-kiskomista\nettä iskuista. Mutta niitä ei hän paljoa kysellyt. Kun kerroin\nhänelle prinssi Gideon Maxibrandarin satua, tuli hän kärsimättömäksi.\n-- Sellaista ei koskaan ole tapahtunut, -- sanoi hän ja alkoi\nkiivaasti neuloa kokoon viheriäisiä ja punasia veranpäitä\nnahkapieksuihin, joista nähtävästi piti tulla mestariteos laatuansa.\n\nHerra vänrikki eli ainaisessa humalassa ja osotti naisille ilmeisintä\nhalveksimista. Katariinasta se olikin hyvin onnellista, väitti hän,\nsillä olihan niin vaikeaa hänen arvoisensa henkilön ojentaa niin\nkorkeaa herraa, ja se rupesi rasittavaksi. Eräänä aamuna herra\nvänrikki kuitenkin muisti lukitun holvin kellarissa, jonka me\nmolemmat olimme unohtaneet. Hän läksi heti sinne, ja Katariinalle\ntuli niin suunnattoman hauska, ettei hän voinut sitä peittää.\nHän puristi minun molempia käsiäni ja rukoili ja kerjäsi minua\npidättämään häntä, ja niin täydellisesti olin minä sillä kertaa sen\nsydänkäpysen orja, että vaikka kaikki entisen epäluuloni jälkeen\nheräsi, taivuin minä koettamaan häntä auttaa.\n\nMe menimme herra vänrikin perässä valoisaan kellariin, jossa hän jo\noli murtamassa lukittua puuovea.\n\n-- Anna sen olla! -- käskin minä, ja hän toisti käskyn, mutta jatkoi\nyhtä hyvin järkähtämättömällä itsepäisyydellään murtamista ja\nponnistamista.\n\nSilloin pyytelin minä anteeksi uikuttavalta seuralaiseltani sillä,\nettei halpa sotamies niinkuin minä voinut komentaa upseeria -- ja\nsamassa ovi aukeni.\n\nHolvissa paloi lamppu kullatun venäläisen jumalanäidin-kuvan alla,\nja pöydän vieressä, jolla oli kaikenlaista ruokatavaraa, oli tehty\nvuode. Vuoteen ja seinän välissä liikkui jotakin pyöreää ja mustaa,\njoka meidän ääreen tullessamme nähtiin kyyristyneen ukon seläksi.\nKun vanhus huomasi että hänet oli löydetty, kömpi hän esille ja\ntarttui herra vänrikin polviin ja pyysi ja rukoili häneltä armoa. Hän\ntunnusti olevansa talon herra ja piilottaneensa tänne saatettuansa\nperheensä pois, mutta lupasi olla nöyrin palvelijamme, jos armosta\njättäisimme hänet henkiin.\n\n-- Olkaa rauhassa, -- vastasin minä ja autoin horjuvaa ukkoa maasta\nylös. -- Mutta sitten pitääkin teidän olla meidän rumpalimme, kun me\nmenemme pöytään.\n\nKun illalla istuimme isossa pirtissä syömässä, sai herra vänrikki\ntavallisuuden mukaan komeimman tuolin ja me istuimme hänen\nrinnallaan, minä ja Katariina. Pöydällä vähän vasemmalla seisoi talon\nvalkopartainen herra vapisevin käsin vaskihuhmareen kanssa ja Makaari\nkahden padankannen kanssa. He jyristivät kyökkikoneitaan tahdissa\nniihin surumielisiin kansanlauluihin, joita ruma vanha Natalia lauloi\nistuen pöydän laidalla heidän välissään.\n\nEn tiedä, mitenkä lie käynyt, mutta hänen valittava äänensä ryösti\nminulta vähitellen kaiken hilpeän iloisuuteni, ja minä rupesin\najattelemaan tuhansia ja tuhansia poissaolevia tovereitani.\nMinulla oli liivin ja paidan välissä kokonainen tukko kirjeitä,\njoita levottomat omaiset olivat kirjoitelleet sodassa oleville\nrakkaillensa ja pyytäneet minua heille viemään, jos kerran ehtisin\nkuninkaan leiriin saakka. Vedin kirjeet povestani, eivätkä ne olleet\nmitään salaisuuksia, sillä monta niistä olin saanut avonaisina\nviimeisenä iltana Riiassa. Vedin kynttilää lähemmäksi ja silmäilin\nsattumakaupalla erästä epävakaisella kirjoituksella kirjoitettua\nkirjettä, ja luin:\n\n    'Anna tämä Johanneksen käteen.\n\n    Rakas poikani.\n\n    Ota vastaan isäsi siunaus, vaikka erotettuna hänestä sekä maalta\n    että mereltä ja ehkä pian jo lähellä Pakanoitten maan osaa, jossa\n    Krokotiilit, skorpionit ja muut vahingoittavat eläimet pelkoa ja\n    vapistusta sisälle ajavat...'\n\nMinä ehkä vedin suutani hymyyn, mutta tunsin pyhän\nvastuunalaisuuteni, ja yhä raskaammaksi tuli mieleni. Huomasin, että\nKatariina kiivaammin kuin ennen polki minun jalkaani, mutta minä\npolin vastaan ja arvelin, että se vain oli rakkauden räiskeitä.\nKun vihdoin käänsin kirjeen kokoon, huomasin että hän istui aivan\nkalpeana eikä voinut ottaa eteensä viiniä eikä ruokia. Minä kumarruin\nhiukkasen syrjään, että hän olisi voinut kuiskata, mutta vanha\nherra pöydällä tuijotti häneen herkeämättä lyöden yhä kiivaammin ja\nkiivaammin helähdyksiä vaskihuhmareen laitaan, jota hän riiputti\nniinkuin kelloa.\n\nMinä jouduin ymmälle enkä tiennyt oikein, minkä petoksen keksisin.\nSilloin valehtelin, että minua paleli ja läksin makuukamariin ja\nhuusin hetken muka haparoituani pimeässä:\n\n-- Katariina, tyttöseni, mihin olet pannut lammasnahkaturkin?\n\nKun hän tuli sisään, juoksi hän suoraan luokseni ja heittäytyi\nnyyhkytys kurkussaan kaulaani.\n\n-- Sinä et kuullut, kuiskutti hän, miten Makaari äsken keskellä\nhelinää kertoi talon herralle, että hän on saanut koolle enemmän kuin\nkuusikymmentä orjaa ja että he, heti kun hän antaa heille merkin\nlyömällä ikkunanruudun rikki isosta tuvasta, tulevat sisään ja\ntappavat teidät molemmat.\n\nMinä pysyin jokseenkin levollisena ja koetin häntä lohduttaa, mutta\nitkuun tukahtumaisillaan kertoi hän, että hänkin oli alussa ollut\nitse mukana vietelläkseen meitä ansaan, mutta ettei hän nyt enään\nluullut voivansa elää päivääkään ilman minutta.\n\nMinä pusersin häntä kovasti itseeni ja suutelin hänen polttavia\nhuuliansa ja tykyttäviä ohimoltaan, ja kuitenkin valtasi minut sinä\nhetkenä omituinen levollisuus. Meidän tuttavuutemme tuntui yhtäkkiä\nmelkein niinkuin jo unohdetulta. Minä olen sitten harmaina vuosinani\nkatunut sitä katkerasti ja ihmetellyt itseäni, kun juuri sinä hetkenä\nminulla oli niin vähän hänelle annettavaa. Kirjeen lukeminen,\näkillinen vaara... En tiedä täysin, kummassako oli enin syytä. Se kai\nriippui molemmistakin.\n\n-- Jos voisin ottaa sinut mukaani -- sopersin.\n\nHän pudisti päätänsä, kuten varsin selvästi saatoin nähdä ovenraosta\ntulevassa hämyisessä valossa, ja veti minua sen sijaan ikkunaan päin\nja pyysi minua hiipimään pois. Silloin kiihotin itseäni jonkinlaiseen\nteennäiseen vihaan ja heitin hänet kauvas pois liukkaan lattian yli\nja huusin kuuluvalla äänellä:\n\n-- Miksikä luulet minua, tyttö?\n\nSamassa vedin hukarini ja menin isoon tupaan, ja kun herra vänrikki\nnäki minut sellaisena, nousi hän heti pöydästä ja veti myöskin\nsäilänsä.\n\nSilloin nosti talon herra huhmaren nuijan heittääkseen sen huuruiseen\nruutuun, mutta me seisoimme suoraan hänen edessään aseinemme ja\nhänen vapisevat polvensa painuivat yhä enemmän koukkuun. Hän meni\nyhä matalammaksi ja matalammaksi, ja huhmaren nuija hoippui hänen\nsormissaan. Natalia teki ristinmerkkiä vaijeten, ja Makaari, joka\nnäki herransa aivan vaipumaisillaan, tuki häntä takaapäin kainalosta\nja pudotti padan kannet rämisten lattiaan. Vähän väliä koetti hän\nkuitenkin siepata huhmaren nuijan viskatakseen sen ikkunanruutuun,\nmutta silloin puristi vanha herra kättänsä sen varteen uskaltamatta\nsitä hellittää.\n\nNiin seisoimme pitkän aikaa toistemme edessä, ja kuulimme kattilan\npihisevän kyökissä.\n\nMutta pian kuulimme myös kolkuttavia askeleita, sillä orjat olivat\nulkoa tirkistelleet ikkunasta ja nähneet kaikki. Kyökin ovi ahtautui\ntäyteen likaisen harmaita lammasnahkaturkkia, joista siellä täällä\nkiilsi kirkas nappi. Laukaus pamahti jo ja puhalsi savua pörhöisten\npäitten yli.\n\nNyt minä unohdin koko vänrikkipelin ja työnsin Pitkän Jussin syrjään\npäästäkseni heidän kimppuunsa, mutta juuri nyt piti minun paremmin\nkuin koskaan ennen oppia tuntemaan, kuka minulla oli toverina. Hän\nseisoi yhtä yksipäisesti paikallaan kuin ainakin ja tarttui minua\nmolempiin käsivarsiini kiini ja painoi minua syrjään sellaisella\ntaipumattomalla voimalla, etten ymmärrä mistä hänen kapeat jäsenensä\nsen saivat.\n\n-- Vänrikki, -- sanoi hän, -- sinä olet tehnyt itsestäsi sotamiehen\nja minusta vänrikin, niinpä pitää sinun tietää meidän sotatapamme,\nettä upseeri menee ensimmäisenä tuleen. Niinkuin ukkosilma ryntäsi\nhän lammasnahkaturkkien joukkoon ja piti suurilla latteilla käsillään\nmiekkaansa, joka milloin iski oven kamanaan hänen niskansa päällä\nja milloin kuori orjaraukkain nahkaa ja vaatteita. Kuulin vielä\nlaukauksen ja näin kirveitä ja heinähankoja. Hänen oikea kätensä\nnytkähti ja veristyi ja hän saattoi nyt pitää asetta vain toisella\nkädellään, mutta minä olin hänen rinnallaan ja iskin ja pistin.\n\nMeidät tungettiin kyökin yhteen nurkkaan, ja minun pöyhelletty\nhopeakankainen narrin takkini repeytyi rääsyiksi, niin että mustat\nkalanluiset pistivät lävistä ulos. Savusta aivan tuntemattomiksi\nmustuneena horjui Pitkä Jussi minun hartiatani vastaan, ja\nminä tartuin hänen vielä terveeseen käteensä ja pusersin sitä\nveljellisesti ja sanoin:\n\n-- Nyt olen oppinut näkemään, mikä olet miehiäsi, Jussi, ja jos\ntäältä pääsemme, emme koskaan luovu toisistamme.\n\nHän ei vastannut mitään. Toinen silmä oli kiini, toinen oli aivan\nauki, ja minun edessäni kaatui hän raskaasti lattiaan.\n\nSe oli viimeinen kerta kuin näin Pitkän Jussin, jolle niin usein olin\nnauranut, mutta jolle minun nyt piti tarjota ystävän ja vertaisen\nkunnioittava kädenlyönti.\n\nHetkisen koetin ehdottomasti puolustaa hänen ruumistaan, mutta\nvähitellen huomasin viimeisen kunniapalveluksen hyödyttömäksi.\nMinuutti sen jälkeen kapuilin minä jälleen pimeässä risuissa\nja savessa ja läpimärkänä sateesta sekä haavoittuneena toiseen\netusormeeni.\n\nOnneksi tapasin kuitenkin parikymmentä muuta harhailevaa ruotsalaista\nja kapusin honkaan silmin huomatakseni sen pitkälle ulettuvan tulen\nvalon alkupaikan, joka metsän yli kajasti synkeälle taivaalle.\n\n-- Mitä näet? kysyivät toverit.\n\n-- Näen sysimustaa pimeyttä. Mutta jos ummistan silmäni, näen vielä\nenemmän. Silloin näen edessäni vihollisleirin. Allani näen vetelät\nmättäät, jotka imeytyvät kiini jalkoihimme, himoiten sitä kunniaa\nettä saisivat olla muutamain köyhäin raukkain kuolinvuoteena.\nTakanani näen peninkulmittain erämaata, jossa veljiemme ruumiita\nkellastuu putoavain syyslehtien alla, missä ei ainoakaan kana kaakata\npoltettujen talojen edessä eikä hevonen löydä einettä muualta kuin\nvarvuista. Mutta vielä kauvempana on meri, ja sen takana näen pitkän\ntanhuan kaatuneine aitoineen vievän mäelle köyhään punaiseksi\nmaalattuun taloon. Siellä on nauriit juuri kannettu pöydälle, ja\nkun kunnianarvoisa ukko aukaisee kansikirjan, jossa teeren sulka\non merkkinä Ilmestyskirjan ensimmäisessä luvussa, joutuu hän\ntutkistelemuksiin ja ihmettelee, olemmekohan juuri nyt päässeet\napuväkinemme kuninkaan leiriin ja lukevatkohan hänen rakkaansa\njuuri nyt nuotiotulilla hänen puolittain lukemattomaksi tährittyä\nkirjettään.\n\nVarmaan en sanonut kaikkia sitä sillä hetkellä, mutta tiedän että\nniin minä ajattelin. Katariina oli jo melkein haihtunut muisto.\n\n-- Mitäs nyt näet? -- kysyivät toverit. -- Olet kavunnut ylemmäksi.\n\nLatvain yli näin vartiotulia eli leirinuotioita riippuvan keltaisessa\nsumussa niinkuin sulavan raudan möhkäleitä, ja kun silmiäni\nsiristin, muistutti harmaitten telttakattojen rivi sumuista rantaa\ntulimajakkain tervasvalossa.\n\n-- Tuo tulenleimu, -- kuiskasin tovereilleni, -- on korea omena,\njossa on monta sydäntä, ja saamme pitää säilät valmiina. Mutta\nodottakaahan, se ei ollut venättä... Kuulitteko kahta esivartijaa,\njotka huusivat toisilleen! Niin totta kuin elän, eikös ollut se omaa\nkallista äidinkieltämme? Ellen kuullut seitsemää pirua, niin vieköön\npiru!\n\nKuinka tulin alas hongasta? Sitä tuskin muistan. Joka puolella\nravistui ojennettuja käsiä ja minua heitettiin sinisten ja keltaisten\nlakkien välillä syleilystä syleilyyn. Kuinka monia kaivattuja\nterveisiä oli minulla tuotava tänne etäiseen erämaahan, kuinka monta\nkestettyä vaihetta kerrottavana. Kuljin yhä edemmäksi leiriin, väliin\nkannettuna, väliin vedettynä, väliin saaden tervehdykseksi rähähtävän\nnaurun, kun näkivät repaleisen narrintakkini, jonka joka paikasta\nesiinpistävät kalanluunytteet tuikkivat joka liikkeessä. Sisässäni\nkuohui ilo.\n\n-- Minulla on kirje kapteeni Baggelle! -- huusin minä.\n\n-- Jo kauvan sitten ammuttu!\n\n-- On minulla kirje Cederstjernallekin, luutnantille...\n\n-- Kaatunut!\n\nKompastuin kuolleeseen hevoseen, joka kangistuneena irvistykseen\noli kärventyä kytevästä nuotiosta. Sade oli sammuttanut liekit, ja\nvalaistussa savussa kekäleitten takana näin minä ryhmän ankaroita\nupseereja istumassa. Heidän keskessään makasi pitkänään maassa mies,\njoka oli vetänyt karvalakkansa alas ja kääntänyt viitan kauluksen\nkasvoilleen. Aijoin astua hänen ylitsensä ja huiskutin kirjepakkaa,\nmutta käsi tarttui olkapäähäni, ja lyhyesti ja koreasti seisauttivat\nminun seuraavat sanat:\n\n-- Oletko järiltäsi? Etkö näe, että se on hänen majesteettinsa?\n\nSilloin löin minä kantapäitä yhteen ja nostin käteni kirjetukkoineen\nohimolle, ja kyyneleet, jotka pulpahtivat esille, juoksivat pitkin\nposkia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKapteeni Höök nousi ja lopetti kertomuksensa ja sanoi hyvää yötä,\nmutta kun hän tuli porstuaan, kuulivat toiset, miten hän jäi\nseisomaan ylisten portaille.\n\nSilloin otti toinen palveluspiioista palttinaröijyn päälleen ja\nirroitti haarakynttilästä pöydältä viimeisen pätkän. Kantaessaan sitä\npiti hän toista kättään alla, ettei karsta putoisi olkiin. Varovasti\nmeni hän sitten valaisemaan kapteenille tietä, sillä kaikki tiesivät\nmiten hän, kaarlelainen, oli niin pimeän-pelko, ettei hän koskaan\nuskaltanut yksin kulkea vintin läpi.\n\n\n\n\nLinnoitettu kartano.\n\n\nTalvipakkaset olivat yllättäneet ruotsalaiset ja ahdingossa ja\nsekasorrossa olivat he majoittuneet Hadjatshin muurien taakse. Pian\nsiellä ei ollut ainoatakaan taloa, missä ei olisi ollut tuvat täynnä\nkylmän vihoissa makaavia ja kuolevia. Valitushuutoja kuului kadulle\nja pitkin porraskiviä oli nakattu leikattuja sormia, jalkoja ja\nsääriä. Ajoneuvot oli ajettu toinen toiseensa kiini ja ne seisoivat\nyhtenä rymärivinä kaupungin portilta aina torille saakka, niin että\nvalkoiseksi paleltuneet nihdit, joita tuli joka puolelta läämänään,\nsaivat konttailla pyörissä ja jalaksissa. Valjaisiinsa sidottuina\nseisoivat hevoset tuulensuojassa, kyljet valkoisessa huurteessa, ja\nmonta päivää ilman einettä. Ei kukaan niitä hoitanut ja muutamia\nkuormamiehiä istui kuoliaaksi paleltuneina kädet pistettyinä\nhihoihin. Muutamat vaunut näyttivät pitkulaisilta laareilta tai\nruumisarkuilta ja tasaisen kannen alta kurkisteli synkkiä naamoja,\njotka lukivat rukouskirjaa tai kuumeen houreissaan ja ikävöiden\nkatselivat huoneita, joissa olisi ollut suojaa. Tuhannet onnettomat\nrukoilivat ääneensä tai hiljaisesti Jumalan armahdusta. Pitkin\nkaupungin muuria suojassa seisoi rivittäin nihtiä kuolleina, monilla\npunaiset kasakantakit vedettynä risaisten ruotsalaisten univormujen\npäälle ja jalat lammasnahkoihin käärittyinä. Metsäkyyhkysiä ja\nvarpusia, jotka olivat niin jähmettyneet että niitä sai käsin kiini,\noli istunut seisovien ruumiiden hatuille ja olkapäille, mistä ne\nräpyttelivät siipiään, kun sotapapit kulkivat ohi antamaan muutamalle\nkuolevalle Herran ehtoollista, paloviinaa viinin sijasta.\n\nTorin varrella oli poltettujen talonpaikkani keskellä suurehko talo,\njosta kuului kovapuheisia ääniä. Muudan sotamies vei risutaakan\nvänrikille, joka seisoi ovessa, ja kun sotamies palasi katua pitkin,\nkohautteli hän hartioitaan ja sanoi jokaiselle, joka halusi häntä\nkuulla:\n\n-- Kanslian herrat siellä vaan riitelevät!\n\nOvessa seisova vänrikki oli vasta tullut Lewenhauptin joukkojen\nmukana. Hän kantoi risutaakan huoneeseen ja heitti sen takkaan.\nÄänet huoneessa vaikenivat heti, mutta heti kun hän oli päässyt oven\ntaakse, alkoivat ne uudella kiihkolla.\n\nItse ylhäisyys Piper seisoi keskellä lattiaa, ryppyisenä ja\nuurteisena, posket kuumottavina ja sieramet täristen.\n\n-- Minä sanon, että kaikki on hulluutta, -- tiuskasi hän, --\nhulluutta, hulluutta!\n\nTerävänenäinen Hermelin liikutti alituisesti silmiään ja käsiään\nja juoksi edes takaisin huoneessa niinkuin pieni kesy rotta, mutta\nsotamarski Rehnskiöld, joka kauniina ja komeana oli jäänyt takan\nääreen seisomaan, vain vihelteli ja hyräili. Ellei hän olisi\nvihellellyt ja hyräillyt, olisi riita nyt loppunut, sillä kaikki\nolivat he kerrankin täysin yksimielisiä, mutta se että hän vihelteli\nja hyräili sen sijaan, että olisi ollut äänettä tai edes puhunut,\nsitä ei pitkälle käyden saattanut kestää. Lewenhaupt ikkunassa\nnuuskasi ja koputti nuuskasarveaan. Hänen pippurinruskeat silmänsä\npullottivat päästä ulos ja hänen lystikäs valetukkansa näytti tulleen\nyhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Ellei Rehnskiöld olisi jatkanut\nvihellystään ja hyräilyään olisi hän hillinnyt itsensä tänään\nniinkuin eilenkin ja joka kerran ennen, mutta nyt nousi viha hänen\notsaansa, ja hän löi kiini nuuskasarvensa viimeisen kerran ja mutisi\nhampaittensa välistä:\n\n-- En minä pyydä, että hänen majesteettinsa ymmärtäisi valtiotaitoa.\nMutta osaako hän johtaa sotajoukkoja? Näyttääkö hän todellista\ntaitoa ainoassakaan kohtauksessa tai ryntäyksessä? Harjaantuneita\nja koeteltuja vanhoja sotamiehiä hän uhraa joka päivä turhan\nurhoollisuuden tähden. Jos miestemme pitää rynnätä muuria vastaan,\npidetään turhuutena, että he sitovat itselleen suojelevia\nrisukimppuja tai suojuksia, ja siksi joutuvat surkeasti tapetuiksi.\nSuoraan sanoen, suosiolliset herrat, Upsalan teinille saatan antaa\nanteeksi monta poikamaista ilkivaltaisuutta, mutta toista vaadin\nleirissä olevalta sotapäälliköltä. Toden tottapa ei tule kellekään\nparannukseksi olla sotatoimissa sellaisen herran komennuksessa. --\nMyöskään, -- vastasi Piper, -- ei hänen majesteettinsa nykyänsä\nvaivaa herra kenraalia millään raskaammalla päällikköviralla. Alussa\nennenkuin yksi oli ehtinyt kunnostamaan itseänsä paremmin kuin\ntoinen, meni kaikki paremmin, mutta nyt saa hänen majesteettinsa\nkulkea pitkin välittämässä ja sovittamassa sellaisella tyhmällä\nhymyilyllä, että siitä saattaa raivostua.\n\nHän nosti käsivartensa ylös vihoissaan yli äärien ja rantain, vaikka\nhän oli täysin yhtä mieltä Lewenhauptin kanssa. Kesken puhettaan hän\nvielä kääntyi ympäri ja meni pikaisesti pois muihin huoneisiin. Ovi\nlensi kiini sellaisella paukkeella, että Rehnskiöldin piti ruveta\nvielä enemmän viheltämään ja hyräilemään. Olisi hän edes sanonut\njotakin! Mutta ei, sitä ei hän tehnyt. Gyllenkrook, joka istui\npöydän ääressä tutkimassa partiomatkalippuja, oli tulen punainen\nkasvoiltaan, ja pieni kuiva herra hänen vieressään kuiskutti hänelle\nsapekkaasti korvaan:\n\n-- Pari timanttikorvarenkaita Piperin kreivinnalle voisi ehkä vielä\nauttaa Lewenhauptia uusiin virkoihin.\n\nJos Rehnskiöld nyt olisi herennyt viheltämästä, olisi Lewenhaupt\nvielä voinut hillitä itsensä ja ottaa esille povestaan paperikäärön\nja istua pöydän päähän, mutta sen sijaan suuttui tuo kunnianarvoisa\nja muuten niin harvapuheinen mies yhä pahemmin ja pahemmin. Hän\nkääntyi kahdella mielellä ja meni ulko-oveen päin, mutta siinä hän\näkkiä pysähtyi, ojensi itsensä ja löi kantapäätä yhteen niinkuin\nhalpa sotamies. Nyt lakkasi Rehnskiöld. Ovi aukeni. Jääkylmä\ntuulenhenki puhalsi kamariin ja vänrikki ilmoitti niin korkealla ja\nvenytetyllä äänellä kuin vahti, joka kutsuu tovereitaan aseisiin:\n\n-- Hää-änen majesteettinsa!\n\nKuningas ei enään ollut entinen soaistunut ja ihmettelevä puolilapsi.\nAinoastaan poikamainen vartalo ja kapeat hartiat olivat entiset.\nTakki oli nokinen ja likainen. Uurre vähän ylöspäin nousseen\nylähuulen ympärillä oli tullut syvemmäksi ja hiukan irvistävämmäksi.\nNenää ja toista poskea oli pakkanen vikuuttanut, ja silmäluomet\nolivat reunasta punaiset ja turvonneet pitkällisestä palelemisesta,\nmutta ennen aikojaan paljastunutta päälakea seppelöi ylöskammattu\ntukka niinkuin okainen kruunu.\n\nHän piti nahkalakkiaan molemmissa käsissään ja koetti peitellä\nkainouttaan ja ujouttaan kankealla ja kylmällä koukeroimisella ja\nkumarsi hymyillen kullekin läsnäolevalle.\n\nHe kumartelivat monet kerrat vielä syvempään ja kun hän oli ehtinyt\nkeskilattialle, pysähtyi hän ja kumarsi rasittuneena vielä pari\nkertaa molemmille puolille, vaikka vähän lyhemmin ja nähtävästi\naivan sitä ajatellen mitä hän aikoi sanoa. Sitten jäi hän seisomaan\npitkäksi aikaa aivan ääneti.\n\nSitten astui hän Rehnskiöldin luo ja tarttui lyhyesti kumartaen hänen\ntakinnappiinsa kiini.\n\n-- Tahdon pyytää, -- sanoi hän, -- että ylhäisyytenne hankkii minulle\npari kolme tavallista sotamiestä vartioksi pienelle retkelle. Minulla\non jo kaksi henkivartijaa kanssani.\n\n-- Mutta, teidän majesteettinne! Tällä seudulla vilisee kasakoita.\nJo se, että on ratsastettu teidän majesteettinne leiristä tänne\nkaupunkiin niin pienellä vartioväellä, oli kovin uskallettua.\n\n-- Noo, joutavia! joutavia! Ylhäisyytenne tekee niinkuin olen\nsanonut. Joku läsnäolevista kenraaleista, jolla on aikaa, voi myöskin\nnousta satulaan ja ottaa miehen mukaansa.\n\nLewenhaupt kumarsi.\n\nKuningas katseli häntä hiukan neuvotonna vastaamatta ja jäi seisomaan\nlattialle, sittenkuin Rehnskiöld oli rientänyt ulos. Ei kukaan muista\nympärillä olevista katsonut sopivaksi ruveta puhumaan tai liikkumaan.\n\nVasta sangen pitkän hetken kuluttua kumarsi kuningas jälleen kullekin\nerikseen ja lähti ulos.\n\n-- Noo? -- tiedusteli Lewenhaupt ja taputti vänrikkiä olkapäälle\nentisellä luonnollisella hyväntahtoisuudellaan. -- Vänrikki pääsee\nmukaan! Nyt on vänrikki ensi kerran nähnyt hänen majesteettinsa\nsilmästä silmään.\n\n-- En minä olisi luullut häntä sellaiseksi.\n\n-- Hän on aina sellainen. Hän on liian kuninkaallinen käskeäkseen\ntoisia.\n\nHe seurasivat kuninkaan perässä, joka kipusi vaunujen ja kaatuneiden\neläimien ylitse. Hän liikkui notkeasti, mutta ei koskaan\nnopeasti, niin ettei hän koskaan silmänräpäykseksikään unohtanut\narvokkaisuuttaan. Kun hän vihdoin oli päässyt tungoksen läpi\nkaupungin portille, nousi hän satulaan seuramiehinensä, joita nyt oli\nseitsemän miestä.\n\nHevoset kompastuivat iljameisella tiellä, ja muutamia kaatuikin,\nmutta Lewenhauptin huomautukset vain viettelivät kuningasta vielä\nsäälimättömämmin kannustamaan hevostaan. Pöydänkattaja Hultman oli\nkoko yön lukenut hänelle kovaa kirjasta tai kertonut satuja ja\nvihdoin saanut hänet nauramaan sille ennustukselle, että jollei\nJumala olisi häntä asettanut kuninkaaksi, olisi hän ollut koko\nikänsä ihmispelko kamarissa-istuja, joka olisi ajatellut paljon\nkummallisempia runoja kuin Messenius vainaja Disa kirjassaan,\nmutta varsinkin mahtavia taistelulauluja. Hän koetti ajatella Rolf\nGöttrikin poikaa, joka aina itse ratsasti miestensä etupäässä,\nmutta tänäpäivänä ei hän tahtonut ajatuksiaan pysymään satujen\nlapsikamarissa. Levottomuus, joka viime aikoina oli iskenyt hänen\nmieleensä, ei tahtonut päästää kuninkaallista saalistaan. Hän\noli äsken nähnyt tulistuneet naamat kansliassa. Lapsuusvuosiensa\ntemmellyksistä saakka oli hän ollut oman muinaisaikaisen\nkuvitusmaailmansa vankina, vihlovat hätähuudot tien varsilta\nkuuluivat kuuroihin korviin, ja hän tuli epäluuloiseksi jokaista\nkohtaan, joka näytti hellätuntoisempaa kuuloa. Tänään hän tuskin\nhuomasi enemmän kuin muulloinkaan, että hänelle oli annettu parhaiten\nlevännyt hevonen ja lämpöisin leipä, että hänen kukkaroonsa aamulla\noli pantu viisisataa tukaattia ja että ratsumiehet ensimmäisessä\nkahakassa ympäröisivät hänet ja uhraisivat henkensä siihen surmaan,\njohonka hän oli heidät houkutellut. Sitä vastoin hän kyllä huomasi,\nettä sotamiehet olivat tervehtineet häntä kamalalla äänettömyydellä,\nja onnettomuudet olivat tehneet hänet epäluuloiseksi lähimpiäkin\nmiehiä kohtaan. Varovaisimmankin vastustamisen, salatuimmankin\nmoittimisen huomasi hän paljastavan itseään, ja jokainen sana oli\njäänyt hänen sieluunsa ja katosi siitä. Hän luuli jokainen tunti\nmenettävänsä upseerin, johon hän oli luottanut, ja hänen sydämmensä\ntuli aina kylmemmäksi. Hänen loukkaantunut kunnianhimonsa kärsi\ntuskaa ja vuoti verta epäonnistumisen painosta ja hän henki kevyemmin\nkuta kauvemmas hän pääsi päämajasta.\n\nÄkkiä pysäytti Lewenhaupt ja käänsi hevosensa poikki puolin ajatellen\nsiten vaikuttavansa kuninkaaseen.\n\n-- Kunniallinen Affjaksini! -- sanoi hän ja taputti höyryävää\nhevostaan. Tosin olet sinä vanha soimenpurija, mutta minulla ei ole\nvaraa pakahduttaa sinua ilman niitäkään hyötyä ja itsekin alan minä\ntässä vanhastua niinkuin sinä. Mutta Jeesuksen nimessä, miehet!\nSeuratkaa kuningasta, joka voi!\n\nKun hän näki vänrikin tuskallisen syrjäkatseen kuninkaaseen päin,\npuhui hän hiljaisella äänellä:\n\n-- Ole rauhassa, poikani! Hänen majesteettinsa ei koskaan kiivastu\nniinkuin me muut. Hän on liiaksi kuninkaallinen riitelemään tai\ntorumaan.\n\nKuningas ei ollut mitään huomaavinaan. Aina hurjemmin ja hurjemmin\njatkoi hän jäiden ja lumien yli äänetöntä kilparatsastustaan ilman\npäämaalia ja ajatusta. Hänellä oli enään ainoastaan neljä seuralaista.\n\nVielä vähän ajan kuluttua kaatui yksi hevosista etujalka poikki, ja\nratsastaja ampui laupeuttaan luodin sen korvan taakse ja läksi sitten\nitse jalansyten pakkaseen outoja kohtaloita tapaamaan.\n\nViimein oli vänrikki ainoa, joka jaksoi seurata kuningasta, ja he\nolivat nyt tulleet pensaisiin ja nuoreen metsään, missä he vain\nkävelyten saattoivat ajaa. Kunnaalla heidän edessään oli harmaa\nnokinen talo, jossa oli ahtaat ristikkoluukut ja muuri pihaa ympäri.\nSamassa kuului laukaus.\n\n-- Kuinka kävi? -- tiedusteli kuningas ja katsahti ympärilleen.\n\n-- Pahasti vinkui piru, tuosta korvan ohi mennessään, mutta puri\nvain hatun kulmaa, -- vastasi vänrikki, jolla ei ollut vähintäkään\nkokemusta, miten hänen tuli käyttäytyä kuninkaan edessä. Hän puhui\nmurretta ja nauroi tyytyväisesti koko maitonaamallaan! Lumottuna\nonnesta, että sai olla kahden kesken sen kanssa, joka näytti olevan\nsuurempi kuin mitkään muut olennot maan päällä, jatkoi hän:\n\n-- Me kai menemme sinne ja käymme niitä partaan kiini?\n\nVastaus miellytti kuningasta erinomaisesti ja yhdellä hyppäyksellä\noli hän maassa.\n\n-- Sidomme konit tänne pensaisiin, -- sanoi hän vallattomasti ja\nposket hohtavina. -- Sitten menemme taloon ja pistämme kuoliaaksi\njok'ikisen, että sihisee.\n\nHe jättivät huohottavat hevosensa ja kapusivat kyyrysillään mäkeä\nylös pensaikkoa pitkin. Muurin ylitse katseli muutamia pitkätukkaisia\nkasakan päitä, keltaisia ja irvistäviä niinkuin mestattavien\npahantekijäin päät.\n\n-- Katso! -- kuiskasi kuningas ja taputti kämmeniään. -- Nyt ne\nkoettavat saada kiini retuista porttiaan, ne hevoshäntyrit.\n\nHänen vielä äsken tyhjä katseensa nyt vuoroin leimahteli ja vuoroin\nsuureni ja kiilsi. Hän veti hukarinsa ja kohotti sen molemmin käsin\npäänsä yli. Niinkuin muinainen sotajumala ryntäsi hän raottavasta\nportista sisään. Vänrikki, joka iski ja löi hänen rinnallaan, oli\nusein saada takaa maistaa hänen aseistaan, ja musketinluoti mustasi\nkuninkaan oikean ohimon. Neljä miestä hakattiin maahan portilla ja\nviides pakeni hiililapioineen pihalle, kuningas kintereillä.\n\nSiellä pyyhki kuningas lumeen veren säilästään ja pani kaksi\ntukaattia kasakan hiililapioon ja sanoi iloistuen:\n\n-- Ei ole mikään huvitus tapella näiden raukkain kanssa, jotka eivät\nkoskaan iske vastaan, vaan aina juoksevat. Tule takaisin, kun olet\nostanut itsellesi paremman aseen!\n\nKasakka, joka ei ymmärtänyt hölyn pölyä, tuijotti kultarahoja ja\nväistyi pitkin muurin sivua portille ja pakeni. Yhä kauvempana ja\nkauvempana tasangoilla huuteli hän harhailevia tovereitaan kaamealla\nja valittavalla äänellä: Ohahoo! Ohahoo!\n\nKuningas hyräili itsekseen ikäänkuin kiusoittaakseen näkymätöntä\nvihollista: -- Pieni kasakan poika, pieni kasakan poika, kokoile sinä\nvain heittiöitäsi!\n\nPihaa ympäröivä muuri oli homeinen ja musta. Maan alta kuului\nloppumattoman pitkällinen ja suruinen ääni niinkuin kummallisesta\nkanteleesta ja sitä tutkiakseen tempasi kuningas asuintuvan oven\nauki. Siellä oli yksi ainoa suuri ja puolipimeä huone ja takan edessä\noli kasa vereen tahrattuja vaatteita, joita ruumiinraastajat olivat\nottaneet kaatuneilta ruotsalaisilta. Ristituuli heitti oven taas\nlukkoon, ja kuningas meni vieressä olevaan tallirakennukseen. Siellä\nei ollut ensinkään ovea, ja ääni kuului nyt vielä selvemmin. Pimeässä\ntallissa makasi nälkään kuollut valkoinen hevonen, joka oli sidottu\nseinän rautarenkaaseen.\n\nLyömään nostettu hukari ei olisi kuningasta pidättänyt, mutta\nepävarma hämärä pani pimeänpelon haaveilijan pysähtymään kynnykselle.\nKuitenkaan ei hän näyttänyt pelkoaan vaan kutsui vänrikkiä. He\nastuivat alas jyrkkiä portaita ja tulivat kellariin. Siellä oli\nkaivo, ja vinkuvan pelitukin ympäri, joka nosti vettä, ajoi vaaraa\naavistamatta kuuro kasakka ruoskalla ja ohjaksilla ihmisolentoa, joka\noli ruotsalaisessa upseerinpuvussa.\n\nKun he päästivät nuoran ja sitoivat sijaan kasakan, tunsivat he\nholsteinilaisen Feuerhausenin, joka oli palvellut majuurina eräässä\nvärvätyssä rakuunarykmentissä, mutta joka oli joutunut kasakkain\nkynsiin ja pantu hevosen virkaan heidän kaivonvinttiinsä. Hän meni\npolvilleen ja sopersi omalla siansaksallaan:\n\n-- Majesteetti, minä ei usko minun silmä... Minä suuri kiitos...\n\nKuningas keskeytti iloisesti hänen puheensa ja kääntyi vänrikkiin.\n\n-- Tuo molemmat hevoset talliin! Kolmin miehin emme mukavasti aja\nkahdella hevosella ja siksi jäämme tänne, kunnes joitakin kasakoita\nkulkee tästä ohi, joilta me saamme uuden hevosen. Itse jää herra\nporttivahdiksi.\n\nSitten meni kuningas takaisin asuintupaan ja pani oven perässään\nkiini. Nälkiintyneet hevoset, jotka ahnaasti kalvoivat pensaitten\nkuoria, tuotiin talliin sillä välillä, ja vänrikki asettui vahdiksi.\n\nPitkäksi tulivat tunnit. Kun hämärä alkoi tulla, yltyi myrsky\nvihaiseksi ja lumi tuiskusi auringonlaskun aikana lohduttomilla\nlumiaavikoilla. Kalmankeltaisia kasakan päitä nousi pensaista\ntähystelemään ja tuuli kantoi kauvas kuljeskelevain ruumiinraastajain\nhuutoa: Ohahoo! Ohahoo! Ohahoo!\n\nSilloin tuli Feuerhausen tallista, missä hän oli istunut hevosten\nvälissä, jotta ei kylmänvihoja tulisi köysien hankaamiin haavoihin.\nHän meni asuintuvan suljetulle ovelle.\n\n-- Majesteetti, -- toimitti hän, -- kasakka kokoontuu enempi ja\nenempi, ja pian tulee pimeä. Minä ja fänrikki molempi päälleistuu\nyksi hevonen. Josko viipyy täällä tulee se yö suurivaltaisen\nmajesteetin viimeinen, kuin Jumala tutkimattomalla neuvolla estäköön!\n\nKuningas vastasi sisältä:\n\n-- Sen täytyy olla niinkuin olemme sanonut. Kolmin miehin ei\nmukavasti ratsasteta kahdella hevosella.\n\nHolsteinilainen ravisti päätään ja meni vänrikin luo.\n\n-- Sellainen majesteetti, te kirotut ruotsalaiset! Minä tallissa\nkuulee kuinka hän astua eteen ja taakse. Kipu ja paha omatunto on\ntullut. Kuin pater familiae seisoo Moskovan tsaari alamaistensa\nseassa. Sokeripaakarigesällin ylöspanee hän omaksi ystäväkseen\nja vähäinen palkkapiika hänen kunniallisimmalle keisarilliselle\ntroonille. Lysti on hänen käytöskin kestipidoissa ja hän tekee kuurit\nfrouvasväelle Franskan tavalla. Mutta hänen ensimmäinen ja viimeinen\nparolli on aina: Ryssänmaan terveydeksi! -- Kuningas Karolus jättää\nmaansa kuin suitsuava hävitys ja ei omista yksi ainoa ystävä, ei\nedes hänen lähimmäistä. Kuningas Karolus enemmän yksinäinen kuin\nyksi köyhä trossikuski. Ei edes olla toverin polvi missä itkeä.\nFurstien ja metressien ja peruukkien sekaan tulee hän kuin yksi\nkyöpeli tuhatta vuotta vanhasta haudasta, ja kyöpelit kulkee enemmän\nyksikseen. Onko hän viisas valtiomies? Oi, armahda! Ei mieltä\nyleisiin! Onko hän sotapäällikkö? Hyvästi! Ei ymmärrä joukkoja!\nAinoastaan tehdä siltoja, asettaa vallikoreja, taputtaa käsiä yhdelle\nvalloitetulle lipulle ja kahdelle torvelle. Ei ymmärrä säätyä ja\narmeijaa, ainoastaan ihmisiä!\n\n-- Saattaapa sekin olla ymmärrys! -- vastasi vänrikki.\n\n-- Hän astui kiivaasti edestakaisin ja hänen sormensa olivat jo\nniin kylmästä kangistuneet, että hän hätinä saattoi pidellä tupesta\nvedettyä säiläänsä.\n\nHolsteinilainen kohensi repaleista nutunkaulustaa poskilleen ja\njatkoi matalalla äänellä ja kiihkeillä viittomisilla:\n\n-- Kuningas Karolus nauraa ihastunut, kun silta pettää ja ihmiset\nja eläimet surkeasti uppoo. Ei sydäntä rinnassa. Hiiteen sellainen!\nKuningas Karolus sellainen pikku ruotsalainen puolinero, joka vaeltaa\nulos maailmaan ja trummuttaa ja paradeeraa ja tekee fiasko ja\nparterri viheltää! Uhii!\n\n-- Ja juuri sentähden menevät ruotsalaiset kuolemaan hänen edestään,\n-- vastasi vänrikki, -- juuri sentähden.\n\n-- Ei suuttua, kultaseni. -- Nauroihan sinä että hampaat loisti, kun\nme ensin tapasi.\n\n-- Minä kuulen mielelläni herra majuurin puheita, mutta minua\npalelee. Eikö majuuri tahtoisi mennä kuuntelemaan kuninkaan ovelle?\n\nHolsteinilainen meni ovelle ja kuunteli. Kun hän tuli takaisin sanoi\nhän:\n\n-- Hän vain kulkee ja kulkee ja huokaa syvästi niinkuin ihminen\nsielupiinassa. Niin se taitaa olla nyt aina. Majesteetti ei enää\nkoskaan nukkuu yöllä. Komediantti ei osaa enään rooli, ja elämän\npiinasta taitaa se haavoitettu kunnianpyyntö olla happamimpi.\n\n-- Niinpä pitää meidän sitä vasta viimeiseksi pilkata. Saanko pyytää\nmajuuria hieromaan oikeaa kättäni lumella, sillä nyt se kuolee.\n\n-- Holsteinilainen teki työtä käskettyä ja kävi sitten taas kuninkaan\novella. Hän löi molemmilla käsillään otsaansa. Harmaansekaiset ja\nsuttuiset viikset törröttivät suoraan eteenpäin, ja hän mutisi:\n\n-- Jumala! Jumala! Pian tulee liian pimeäksi palata. Vänrikki huusi:\n\n-- Hyvä herra, uskallanko vielä pyytää teitä hieromaan kasvojani\nlumella. Posket paleltuvat. Jalan kivistyksestä en tahdo puhua. Voi,\nminä en tätä kestä.\n\nHolsteinilainen otti kädet täyteen lunta.\n\n-- Anna minun sijastasi, seistä vahti, -- sanoi hän, -- vain yksi\ntunti.\n\n-- Ei, ei. Kuningas on sanonut, että minun on seistävä tässä portilla.\n\n-- Ak, se kuningas! Minä hän tuntee. Minä tahtoo tehdä hän iloinen,\npuhua filosofia, kertoa frouvasväkihistoria. Hän aina huvitettu\nkuulla rakastajasta, joka vaarallisesti kiipee ikkunat läpi. Hän\nusein sivusta katselee frouvasväki, jos hän on kaunis. Se on kuva\nhänen mielessä, mutta ei ruumiissa, sillä siinä ei ole tunto. Ja\nhän on niin ujo. Jos se kaunotar yksi kertaa tahtoo astua hänen\nyli silkkikengällä, täytyy hänen itse tehdä ryntäys, mutta pelata\npaeta ja kaikki muut pitää vastustaa yhtyminen. Hänen kaikkein\nsuurivaltainen frouva muori tärvellyt kaikki, huutaa: Naiminen,\nnaiminen! Kuningas Karolus on kiire ja kantapää niinkuin se\nruotsalaisten kuningatar Kristiina, vaikka todellinen miespuoli. Ne\nmolemmat pitäisi istua naimisissa toisen kanssa samalla troonilla.\nSepä olisi nätti pari olla! No, hui, hui! -- Te, ruotsalaiset! Jos\najaa yksi mies, että hevoset läkähtyy ja antaa valtakunta ja kansa\nhävitä, hän on kuitenkin puhdas sydämmessä ja ylimmäinen kaikkein\nseassa, vaikka hänen veri on liian hidas rakkaushistoriaan. Oo,\nanna minun mennä! Minä tuntee puhdassydämmet sankarit, jotka on\nuskollisesti rakastetut kaksi kolme eri neito eli frouva yksi ja\nsamana viikkona.\n\n-- Niin, sellaisia me olemme, sellaisia olemme. Mutta Kristuksen\nlaupeuden tähden hierokaa vielä kerta minun kättäni! Ja antakaa\nanteeksi minun valitukseni ja huokaukseni.\n\nPihapuolella lähellä porttia, jota ei voitu saada kiini, makasivat\nmaahan hakatut kasakat, huurteesta valkoisina kuin marmori. Keltainen\ntaivas harmeni, ja yhä moniäänisempänä ja lähempää kuului hämärässä\nvalittava huuto: Ohahoo! Ohahoo! Ohahoo!\n\nNyt aukasi kuningas ovensa ja tuli pihan poikki.\n\nPäänkivistykset, joita hän oli alkanut potea, olivat pahentuneet\ntuulisesta ajosta ja tekivät katseen raskaaksi. Kasvoissa kuvastuivat\nyksinäisyydessä kestetyt sieluntaistelut, mutta samassa mitassa, kuin\nhän lähestyi, ilmaantui huulille tavallinen kaino hymy. Ohimo oli\nvielä nokinen musketinluodista.\n\n-- Ilma raitistuu, -- sanoi hän ja kaivoi takistaan leivän, jonka hän\ntaittoi kolmeen osaan, niin että kumpikin sai yhtä suuren palan kuin\nhän itse. Sitten riisui hän päältään ratsuviitan ja napitti itse sen\nvahdissa olevan vänrikin hartioille.\n\nHämillään omasta teostaan tarttui hän sitten holsteinilaista äkkiä\nkäsipuoleen ja vei hänet pihan yli, ja mennessä he purivat kovaa\nleipäänsä.\n\n-- Nyt jos milloinkaan, ajatteli holsteinilainen, täytyy sukkelilla\nsanoilla voittaa kuninkaan huomio ja sitten puhua hänelle järkeä.\n\n-- Huonompikin majapaikat löytyy, -- alkoi hän, yhä haukaten ja\npureskellen. -- Tuli tässä mieleeni! Tämä muistuttaa juuri yksi\nhauska seikka ulkopuolella Dresdenin.\n\nKuningas piti yhä vielä häntä käsivarresta kiini ja holsteinilainen\nalensi ääntänsä. Kertomus oli sukkela ja niljas, ja kuningas tuli\nuteliaaksi. Karkeimmat kaksimielisyydet saivat aina hänet jäykästi\nhymyilemään. Hän kuunteli niinkuin tekee epätoivoon joutunut ja\npuolittain läsnäolematon ihminen, joka kaipaa hetken huvitusta.\n\nVasta kun holsteinilainen viekkaalla taitavuudella alkoi siirtää\nkeskustelua muutamiin sanoihin nykyhetken vaarasta, tuli kuningas\nuudelleen yksivakaiseksi.\n\n-- Joutavia! Joutavia! -- vastasi hän. Siitä ei kannata puhua, kun me\nvain pysymme ryhdissä ja pidämme mainettamme yllä viimeiseen mieheen\nsaakka. Jos heittiöt tulevat, niin asetumme kaikki kolme portille ja\niskemme miekoillamme.\n\nHolsteinilainen pyyhki otsaansa ja muutti puheenainetta. Hän\nalkoi puhua syttyvistä tähdistä. Hän esitti opin, miten niiden\netäisyyttä maasta voisi mitata. Kuningas kuunteli häntä nyt\naivan toisenlaatuisella hartaudella. Hän tunkeutui kysymyksen\nsisälle älykkäästi, terävästi ja väsymättä haluten keksiä uusia\nhämmästyttäviä tapoja oman ajatuksensa mukaan. Toinen väittämä tuki\ntoistaan, ja pian oli keskustelu maailmoiden avaruuksissa ja sielun\nkuolemattomuudessa, josta se jälleen palasi tähtiin. Niitä tuikahti\nuusia ja yhä uusia taivaalle, ja kuningas kertoi mitä hän tiesi\nauringonosottajasta. Hän painoi hukarinsa kahvapään lumeen ja asetti\ntutkaimen pohjantähteä kohti, jotta he aamusella voisivat lukea ajan.\n\n-- Joko, -- lausui hän, -- täytyy maan olla maailman kaikkeuden\nsydän tai sen tähden, joka on Ruotsinmaan päällä. Ei mikään saa olla\nRuotsia suurempaa.\n\nMuurin takana huutelivat kasakat, mutta heti kun holsteinilainen\nrupesi heidän uhkaavista liikkeistään puhumaan, tuli kuningas\nharvapuheiseksi.\n\n-- Päivän koitteessa lähdemme takaisin Hadjatshiin, -- sanoi hän. --\nMeidän pitää vain siksi, saada käsiimme kolmas hevonen, niin että\nkukin voi mukavasti ajaa omassa satulassaan.\n\nNäin puhuttuaan meni hän takaisin asuintupaan. Holsteinilainen tuli\nnopein askelin vänrikin luo, ja viitaten kuninkaan oveen huusi hän:\n\n-- Antaa anteeksi, fänrikki. Me saksalaiset ei räättää sanoja, kun\nhaava kirvelee nuorien perään, mutta minä pudottaa aseet ja antaa\nherralle voitto, sillä myös minä voi vuotaa veri sen miehen edestä.\nJosko minä rakastaa häntä! Ei kukaan koskaan ymmärtää häntä, joka ei\nole nähnyt häntä.\n\n-- Mutta fänrikki, te ei saa viipyä kauvan ulkona ilmassa.\n\nVänrikki vastasi:\n\n-- Ei mikään viitta ole lämmittänyt minua suloisemmin kuin tämä,\njoka nyt on ylläni, ja minä perustan kaiken toivoni Kristukseen.\nMutta Jumalan nimessä majuuri, menkää takaisin ovelle ja kuunnelkaa!\nKuningas saattaisi tehdä itselleen mitä pahaa.\n\n-- Majesteetti ei hukkua omaan miekkaansa mutta ikävöi toisen.\n\n-- Nyt kuulen minä hänen askeleensa aina tänne saakka. Ne tulevat yhä\nkiivaammiksi ja levottomammiksi. Hän on yksin. Kun minä näin hänet\nHadjatshissa kenraaleille kumartavan ja kumartavan, saatoin minä vain\najatella: kuinka yksinäinen hän on!\n\n-- Jos tämä holsteinari-poika elävänä pääsee pois täältä, hän tahtoo\naina muistaa ne askeleet, kuin me kuullut tänä yönä, ja aina kutsua\ntämä maja Yrttitarhan linna.\n\nVänrikki nyökäytti suostuvaisesti ja vastasi:\n\n-- Menkää te talliin, majuuri, levätkää hetkinen suojassa hevosten\nvälissä. Ja sieltä te seinän kautta voitte paremmin kuunnella\nkuningasta ja valvoa häntä.\n\nSitten alkoi vänrikki kuuluvalla äänellä veisata:\n\n    Sun haltuus rakas isäni...\n\nHolsteinilainen meni takaisin pihan poikki talliin ja kylmästä\ntärisevällä äänellä yhtyi hän toisen virteen:\n\n    ma annan aina itseni.\n    Mun sielun, ruumiin, tavaran,\n    ne ota, Jeesu, vastahan.\n\n-- Ohahoo! Ohahoo! vastasivat kasakat myrskyssä ja jo oli syvä yö.\n\nHolsteinilainen teki tilan itselleen hevosten väliin ja kuunteli niin\nkauvan kunnes väsymys ja uni painoi hänen päänsä alas. Vasta aamun\nvaietessa heräsi hän meluun. Hän riensi ulos ja kuningas seisoi jo\npihalla katsomassa auringonviisariksi asetettua miekkaa.\n\nPortille olivat kasakat kokoontuneet, mutta kun he näkivät\nliikkumattoman vahdin, väistyivät he taikauskoisesi pois ja muistivat\nhuhuja että ruotsalaiset vahdit ovat noiduttuja iskuja ja luotia\nvastaan.\n\nKun holsteinilainen oli ehtinyt vänrikin luo, tarttui hän kovasti\nhänen käsivarteensa.\n\n-- Mikäs nyt? -- kysyi hän. -- Paloviinaako?\n\nSamassa päästi hän kätensä.\n\nVänrikki seisoi kuoliaaksi paleltuneena selkä portinpieltä vastaan ja\nkädet miekan kahvalla ja kääriytyneenä kuninkaansa viittaan.\n\n-- Koska meitä nyt on ainoastaan kaksi, -- sanoi kuningas ja\nveti miekkansa lumesta, -- saatamme lähteä matkaan kukin omalla\nhevosellaan, niinkuin sanottiin.\n\nHolsteinilainen tirkisti häntä suoraan silmiin ja hänessä heräsi viha\nuudelleen eloon ja hän jäi seisomaan, niinkuin ei hän olisi mitään\nkuullut. Vihdoin talutti hän kuitenkin hevoset esille, mutta hänen\nkätensä vapisivat ja puristuivat niin että hän töintuskin saattoi\nkiristää satulavyöt.\n\nKasakat heiluttivat sapeleitaan ja piikkejään, mutta vahti seisoi\npaikallaan.\n\nSilloin hyppäsi kuningas muuta miettimättä satulaan ja kannusti\nhevosensa laukkaan. Otsa oli kirkas ja posket rusottivat ja hukari\nvälkähteli niinkuin auringon säde.\n\nHolsteinilainen katsoi hänen jälkeensä. Hänen kova katseensa\nlieventyi, ja noustessaan itsekin satulaan ja ajaessaan vahdin ohi\nkäsi hatulle nostettuna hymisi hän huulissaan:\n\n-- Se on vain ilo sankarille nähdä sankarin kaunista kuolemaa! --\nKiitos, toveri!\n\n\n\n\nPuhdas valkoinen paita.\n\n\nRatsumies Pentti Geting oli saanut kasakanpiikin rintansa läpi ja\ntoverit laskivat hänet vesakkoon risukasan päälle, jossa pastori\nRabenius antoi hänelle ehtoollista. Oltiin jääkentillä Weperikin\nmuurien edessä, ja vinkuva pohjoistuuli riisti kuivia lehtiä\npensaista.\n\n-- Herra olkoon kanssasi! -- kuiskasi Rabenius isällisestä ja hiljaa.\n-- Oletko nyt valmis lähtemään täältä hyvän päivätyön jälkeen?\n\nPentti Geting makasi nyrkissä käsin ja verta vuotaen. Hänen ankarat\nsilmänsä olivat selällään ja hänen itsepäiset ja pakuraiset kasvonsa\nolivat niin auringon ja pakkasen parkkaamat, että kuoleman sininen\nkalpeus näkyi ainoastaan huulissa.\n\n-- Enkä, -- vastasi hän.\n\n-- Ensi kerta kuulen sinun puhuvan, Pentti Geting. Kuoleva puristi\nkouraansa vielä kovempaan ja puri huultansa, jotka vastoin hänen\ntahtoansa aukenivat puhumaan.\n\n-- Kerran kai, -- sanoi hän verkalleen, -- saa kurjin ja\nrepaleisinkin sotamies puhua.\n\nHän nousi tuskallisesti käsivarsiensa varalle ja parkasi niin sydäntä\nsärkevästi, että Rabenius ei tiennyt, tuliko se sielun vaiko ruumiin\ntuskista.\n\nHän laski kalkin maahan ja levitti nenäliinan sen päälle, ettei\nlehtiä putoaisi viinaan.\n\n-- Ja tällaista, -- änkytti hän ja painoi käsillään otsaansa, --\ntällaista olen minä Herran palvelija pakotettu kuulemaan joka päivä\naamusta iltaan ja illasta aamuun.\n\nSotamiehet tunkeilivat joka puolelta pensaikosta kuulemaan ja\nnäkemään kaatunutta, mutta heidän kapteeninsa tuli vihassa ja miekka\npystyssä.\n\n-- Tukkikaa sen miehen suu! -- huusi hän. -- Hän on aina ollut\nitsepäisin mies pataljoonassa. Minä en ole sydämettömämpi kuin\nmuutkaan, mutta minun täytyy tehdä tehtäväni, ja minulla on suuri\njoukko uutta ja tottumatonta väkeä, jotka ovat tulleet Lewenhauptin\nkanssa. Väki on nyt pelästynyt hänen valituksistaan ja kieltäytyy\nlähtemästä eteenpäin... Minkätähden ette tottele? Täällä käsken minä!\n\nRabenius astui askeleen eteenpäin, ja hänen valkoisella\nkähäräperuukillaan oli kokonainen seppele keltaisia lehtiä.\n\n-- Kapteeni, -- sanoi hän, -- kuolevan ääressä käskee ainoastaan\nHerran palvelija, mutta hän jättää mielellään nöyryydellä komennuksen\nkuolevalle itselleen. Kolme vuotta olen minä nähnyt Pentti Getingin\nkulkevan rivissä, mutta en koskaan ole nähnyt hänen puhuvan kenenkään\nkanssa. Nyt Jumalan istuimen edessä ei kukaan voi kieltää häntä\npuhumasta.\n\n-- Kenenkä kanssa olisin puhunut? -- kysyi verissään makaava\nratsumies katkerasti. -- Kieleni on kuin kiinikasvettunut ja rampa.\nOn mennyt viikkojakin etten ole puhunut sanaakaan. Ei kukaan ole\nkoskaan kysynyt minulta mitään. Mutta korva on saanut olla valmiina,\netten olisi laiminlyönyt palvelustani. Mene, on minulle sanottu, mene\nsoiden ja lumikinosten yli! Siihen ei ole ollut mitään vastaamista.\n\nRabenius polvistui ja otti hiljaa hänen kädestään kiini.\n\n-- Mutta nyt sinun pitää puhua Pentti Geting. Puhu nyt, puhu nyt,\nkuin kaikki kokoontuvat kuulemaan sinua. Sinä olet nyt ainoa meistä,\njolla on oikeus vapaasti puhua. Onko sinulla vaimoa, tai ehkä vanhaa\näitiä kotona, jolle tahtoisit lähettää terveisiä?\n\n-- Äitini antoi minun nähdä nälkää ja lähetti minut sotaväkeen, eikä\nkellään naisella ole sitten ollut minulle muuta sanottavaa kuin: Mene\ntieltä pois, Pentti Geting, mene, mene! Mitä sinä meistä tahdot?\n\n-- Ehkä sinulla kuitenkin on jotain kaduttavaa?\n\n-- Minä kadun etten lapsena juossut myllykoskeen ja etten, kun\nsinä sunnuntaisin seisoit rykmentin edessä ja kehoitit meitä\nkärsivällisesti kulkemaan ja kulkemaan, astunut esiin ja lyönyt sinua\nmusketillani kuoliaaksi. -- Ei, kuuleppa mikä minua kaduttaa? Etkö\nole koskaan kuullut kuormarenkien ja esivahtien kertovan, kuinka\nhe kuuvalossa näkevät kuolleitten toveriensa liikkaavan sotajoukon\nperässä ja hyppivän poikkioimilla jaloillaan ja huutavan: Viekää\nterveisiä äidille! -- He kutsuvat niitä Mustaksi pataljoonaksi.\nJa siihen Mustaan pataljoonaan tulen nyt minäkin. Mutta se on\npahinta, että minut haudataan repaleisissa ryysyissäni ja verisessä\npaidassani. Sitä en minä voi saada mielestäni. Eipä suinkaan halpa\nratsumies pyydä vietää kotia niinkuin kenraali Liewen-vainajaa, mutta\nmuistelen Dorfsnickissä kaatuneita tovereitani, joille kuningas käski\ntekemään joka miehelle kirstun parista laudasta ja antamaan kullekin\npuhtaan valkoisen paidan. Mitä varten pidetään niitä minua parempina?\nTänä onnettomana vuonna saa hautansa siihen kuin kaatuu. Niin syvälle\nolen minä vajonnut kurjuuteen, että ainoa minulle kadehdittava\nmaailmassa on niiden puhdas valkoinen paita.\n\n-- Ystävä rukkani, -- vastasi Rabenius hiljaa. -- Mustassa\npataljoonassa, -- jos sinä uskot sellaisen olevan, -- saat sinä\npaljon seuraa. Gyldenstolpe ja Sperlingi ja everstiluutnantti Mörner\nmakaavat kentällä siinä mihin kaatuivat. Ja muistappa tuhansia muita?\nMuistatko ystävällistä everstiluutnantti Wattrangia, joka ratsasti\nmeidän rykmentille ja antoi omenan joka sotamiehelle ja joka nyt\nmakaa henkitravanttien ja kaikkien muiden toverien kanssa Holofzinin\nkedolla? Ja muistatko minun edeltäjääni, suurta saarnamiestä Niklas\nUppendichiä, joka kaatui papillisessa puvussa? Ruoho on kasvanut ja\nlunta satanut hänenkin hautansa yli, eikä kukaan tiedä kengälläänkään\nosottaa, missä hän makaa.\n\n-- Kymmenen tai korkeintaan viidentoista minuutin perästä ei sinua\nole enään elävitten joukossa. Ehkä ne minuutit voivat korvata\nmenneet kolme vuotta, jos ne käytät oikein. Sinä et kuulu enää\nmeidän joukkoomme. Etkö näe, että sielunpaimenesi on polvillaan\nedessäsi pää paljastettuna! Puhu nyt ja sano viimeinen toivosi,\neli käskysi. Muista vaan yksi asia. Rykmentti on hajonnut sinun\ntähtesi, ja muut sillä aikaa kulkevat eteenpäin kunnialla ja\nnousevat ehkä jo rynnäkkötikoille. Sinä olet pelottanut nuoremmat\nmiehet kuolinhaavallasi ja valituksellasi, ja ainoastaan sinä\nvoit enään asiaa auttaa. Nyt kuulevat he vain sinua ja sinulla\nyksistään on voima saada heidät menemään vihollista vastaan.\nMuistappas että viimeiset sanasi unohdetaan vasta viimeiseksi ja\nkerran kentiesi kerrotaan kotona oleville, jotka istuvat kiukaalla\nnaurispaistikkaineen.\n\nPentti Geting makasi liikkumattomana ja hänen katseessaan näkyi\nmiettimisen varjo. Sitten nosti hän kätensä hiljaa ylös ikäänkuin\navuksi huutaen ja kuiskasi:\n\n-- Herra auta minua tekemään tämäkin!\n\nHän viittasi, että hän jaksoi vain kuiskata, ja Rabenius painoi\npäänsä lähemmäksi kuullakseen mitä hän sanoi. Sitten viittasi\nRabenius sotamiehille, mutta hänen äänensä vapisi, niin että hän\ntuskin sai puhutuksi.\n\n-- Nyt on Pentti Geting puhunut, -- sanoi hän, -- hänen viimeinen\ntahtonsa on, että te otatte hänet musketeillenne ja kantaisitte hänet\nvanhalle paikallensa riviin, jossa hän on yksipäisesti kulkenut vuosi\nvuodelta ja päivä päivältä!\n\nRummut rupesivat nyt pärisemään ja sotasoitto alkoi, ja poski nojalla\ntoisen sotamiehen olkapäähän kannettiin Pentti Getingiä askelittain\nkedon yli vihollista vastaan. Ja koko rykmentti seurasi häntä, ja\nhänen takanaan kulki Rabenius vielä paljain päin eikä huomannut, että\nPentti Geting jo oli kuollut.\n\n-- Minä toimitan, -- kuiskasi hän, -- että saat puhtaan valkoisen\npaidan. Tiedäthän, ettei kuningas pidä itseään alhaista sotamiestä\nparempana, ja niin tahtoo hän itse kerran maata.\n\n\n\n\nPoltava.\n\n\nVapunpäivänä piti sotamarsalkka Rehnsköld iltakemut ja eversti\nAppelgren sai siellä pääntäyden ja tuli nokkaviisaaksi ja hypisteli\nleipää ja mulkoili silmiään.\n\n-- Voiko teidän ylhäisyytenne sanoa, miksi Poltava heti pitää saartaa?\n\n-- Hänen majesteettinsa tahtoo saada huvitusta, kunnes puolalaiset ja\ntataarit ehtivät avuksi.\n\n-- Ja kuitenkin tiedetään, ettei kumpaakaan kuulu. Eurooppa\nalkaa unhottaa meidän Diogenesmäisen hovimme ja sen ratsastavat\nvaltioministerit, miekkaa käyttävät kanslistit, kaatuneet\nkamariherrat, kunniaistuimet kannon nenässä... ja piikkospalatsit ja\nkuninkaallisen ruokapöydän paistoräiköiset ja kaljahaarikat.\n\n-- Hänen majesteettinsa tahtoo kuiten kaiten pitää piiritystä ja\ntulee pitämään leirihuvia elinkautensa. Onpa aikaa aikaillessa.\nPoltava on kirppulinna ja tainnee antautua ensi laukauksesta.\n\nSotamarsalkka tuli äkkiä äänettömäksi ja pani kahvelin kädestään.\n\n-- Luulenpa että kaupungissa rupeavat hulluksi ja yrittävät\npuolusteleimaan!\n\nHän riensi ulos, hyppäsi satulaan, ja kaikki nousivat ja kuulivat\nyhtämittaista ampumista.\n\nValleilla kulkevilla venäläisillä vahdeilla oli tapana iltapimeässä\nkuuluvasti ja pitkään huudella: Hyvää leipää, hyvää juomaa!\n-- Heidän huudellessaan oli nyt eversti Gyllenkrok, kenenkään\nkuulematta hänen marssiansa, alkanut kaivaa juoksuhautoja ja luoda\nsuojuksia, mutta samassa juoksi kuningas kentän yli ja huuteli\nääneensä kenraaliajutanttiansa. Kun hänellä oli miekka kädessä,\nei hänen juoksunsa tullut naurunalaiseksi. Gyllenkrok pyysi häntä\nhuutamaan hiljempaa eikä säikyttämään vihollista, mutta jo hänen\nsitä sanoessa vaikenivat vahdit ja alkoivatkin viritellä nuotioita\nja ampua. Ilmaan nousevat tuliset luodit valaisivat kunnaita ja\nniittyjä ja heijastuivat Worsklan rientävään virtaveteen. Työssä\nolevat Gyllenkrokin zaporogit heittivät lapionsa ja ruotsalaisetkin\nsotamiehet, jotka heitä miekanlappeella taputtivat nahkatakkeihin,\nalkoivat vihdoin itsekin paeta tai heittäytyä suulleen maahan.\n\nSillä tavoin oli ampuminen alkanut.\n\n-- Kas niin! -- sanoi Gyllenkrok, joka seisoi puun takana kuninkaan\nja Pikku Prinssin kanssa. -- Niin suurta hämminkiä saattaa pieni\ntapahtuma matkaansaattaa, ja vielä viimeisen kerran uskallan minä\nesittää että koko piiritys heitetään sikseen. Minun rukoukseeni\nyhtyvät väsyneet sotajoukot ja kaikki onnettomat alamaiset\nkotimaassa. Miksikä ei meitä käsketty tänne talvella, jolloin\nkaupungin olisi voinut helposti valloittaa? Nyt kasvaa linnaväki\npäivä päivältä ja koko vihollisarmeija on tulossa. Meillä on\nainoastaan kolmekymmentä tykkiä jäljellä ja kruuti, joka monta kertaa\non kastunut ja kuivanut, sylkee luodin vain pienen matkan päähän\nkanuunan suusta ulos.\n\n-- Joutavia! Joutavia! Onpa sitä ammuttu niillä hirsiä paksumpiakin\nkuin vallipaalu.\n\n-- Mutta täällä niitä täytyy ampua satoja.\n\n-- Kun yhden voi ampua, voi satakin ampua. Meidän tulee tehdä\njuuri erinomaisia, niin siitä tulee kiitosta ja kunniaa. Nyt\ntäytyy zaporogeille näyttää että täällä saattaa olla työssä ilman\nvähintäkään vaaraa.\n\nKuningas otti miekan kainaloon ja meni luotisateeseen kentälle.\nHäntä seurasi Pikku Prinssi, kalpeana, suorana, juhlallisena kuin\nnuorukainen muinaisajan juhlakulussa temppeliuhriin mennessä.\n\nKaksi paksua hirttä oli ikäänkuin veräjän pieliksi lyöty luodun\njuoksuhaudan partaalle ja sinne pysähtyi kuningas pudonneen\ntykinluodin taakse, jonka kytevä hehku paljasti hänet viholliselle.\nPikku Prinssi vilkaisi häneen epäröiden ja silitteli miekkansa kahvaa\nhiukan vapajavalla kädellä. Sitten kapusi hän toisen hirren päähän,\njonne asettui kädet pitkin sivuja. Silloin nousi eräs aliupseeri,\njota sanottiin Saarna-Martiksi, toisen hirren päähän. Hänellä oli\nnahanruskeat kasvot, musta tukka ja messinkiset korvarenkaat.\nLiikkumatta kuin kaksi maalattua puukuvaa katolilaisten pellolla\nseisoivat molemmat vahdit kuninkaansa takana ja ryssät raivoissaan\ntähtäsivät kanuunansa, tykkinsä ja muskettinsa tuota kummallista\nnäkyä kohden. Kumpikaan ei tahtonut ensiksi nöyrtyä ja siksi pysyivät\nhe paikallaan. Luodit soivat ja vinkuivat niinkuin piiska ja vitsa,\nniinkuin tuulispää ja pilli, ja poukahtavat kanuunankuulat heittivät\nsoraa ja mättäitä ilmaan. Oli niinkuin ukkonen ja salamat olisivat\nlyöneet, maa vapisi niinkuin vauhko hevonen, ja puunpirstoja ja\nkivenlohkoja lensi yhtenä tuiskuna.\n\n-- Tuolla on kuningas! Nyt hän pyrkii ammuttavaksi! -- huusivat\nsotamiehet ja syöksyivät esiin ja ajoivat zaporogeja mukanaan. Taas\nalkoivat lapiot liikkua ja taas kiskoivat zaporogit turpeita ja\navasivat ojia, päästäkseen kyyristymään suojaan.\n\nSiinä hän seisoi loimottavassa tervasvalossa, tuo ylhäisyyksien ja\nkenraalien majesteetti, sotamiesten toveri, maantieritari ja samalla\nkertaa kuningas ja filosoofi. Päivän pitkän olivat synkät muistelot\nhiipineet hänen perässään. Hän muisteli Aksel Hårdia, jonka hän itse\nerehdyksessä oli surmannut, ja kuoliaaksi ammuttua nuoruutensaystävää\nKlinckowströmiä. Ei hän kaivannut heitä kumpaakaan, mutta hän ei\nvoinut unohtaa heidän verisiä vaatteitaan. Vaan koko hänen pilviä\npiirtävä kevytmielisyytensä poika-ajoilta heräsi eloon ja poisti\nraskaat ajatukset, kun hän kuuli kuulat. Hän oli juonut sotaleikkien\nmaljan sakkaan saakka ja juomaa oli joka päivä yhä karvaammin\nhöystettävä että se maistuisi. Suuria, meluisia voittoja alkoi hän\nkatsella kaameammassa valossa sen mukaan kuta harvinaisemmiksi ne\ntulivat. Vielä hän joskus saattoi puhella suurten valtakuntain\nhallitsemisesta, vaan enimmäkseen siinä mielessä että niiden tulisi\njoka päivä varustaa hänelle satamäärän urhoollisia sotureita. Hän\nei unohtanut että joka silmänräpäys saattoi olla hänen viimeisensä,\nmutta onnettomuuden vuodet olivat tulleet... ja kuinka suloista\nolisi levätä kunniakkaan kuoleman jälkeen! Vaikka hän tahtoisi ja\ntietäisi voivansa, niin se ei kuitenkaan onnistu, ja hän joutuu\npilkattavaksi sentähden etteivät muut voi seurata... Se oli elämän\nsyksyn hallainen henkäys! Hän tahtoi kuitenkin koettaa, hän tahtoi\nnäyttää että hän vieläkin oli Jumalan erityinen varjeltava. Jollei\nhän sitä olisi, niin tahtoi hän kaatua niinkuin halpa sotamies.\n\nSaarna-Martti innostui sillä välin niin ettei hän voinut pysyä\nalallaan pylvään nenässä, vaan otti musketin selästään. Kukapa\nei olisi tuntenut Saarna-Marttia, mestari-ampujaa, joka sai itse\nkuninkaankin käsiään paukuttamaan? Hän osasi yhtaikaa ampua pakenevan\nratsumiehen ja jalkamiehen. Hän puheli itsekseen ja naureskeli\nja otti sihdin ja ampui varjoa, joka oli kavunnut etäisimpään\nkirsikkapuuhun ja luodin sattuessa putosi kukkivia oksia pitkin alas\nniinkuin lintu. Silloin tuli metsämiehen into Saarna-Marttiin ja hän\nhyppäsi alas ja juoksi paikalle.\n\nMaassa makasi kuoliaaksi ammuttu ukko, ja vieressä seisoi pieni\nyhdeksänvuotias tyttö.\n\n-- Se on isä, -- sanoi hän itkemättä ja katsoi Saarna-Marttiin. -- Me\nolimme nokkosia nyppimässä ja kotiin tullessa...\n\n-- No niin, kotia tullessa...\n\n-- Kuulimme ampumista, ja isä silloin kiipesi puuhun katsomaan. Se on\nisän kirsikkapuu.\n\nSaarna-Martti ravisteli päätänsä, ja otti lakin päästään ja repi\ntukkaansa ja istui maahan.\n\n-- Jumala minua armahtakoon... eihän ukko ole koskaan tehnyt\nminulle mitään vääryyttä... Rakas lapsi... et sinä tätä ymmärrä,\nmutta minulla pitäisi olla tukaatinraha taskussa. Tässä on! Näet sä,\ntyttöseni, minä olen metsämies, ymmärrätkö, oikein sellainen vanha\näijämetsästäjä. Ennen oli minulla tupa ja eukko, joka haukkui ja löi\nkun en koskaan tarttunut lapioon... tiedätkö mikä lapio on... vaan\nistuin metsässä lintujen soitimella. Kuuleppa! Kerran sitten otin\nmusketin ja koiran ja läksin tieheni maailmalle.\n\nTyttö käänteli tukaattia tulen valossa, mutta Martti veti tytön\npolvelleen ja silitteli hiljaan hänen poskiaan.\n\n-- Kun olin päivän kulkenut, ammuin koirani. Kun olin käynyt toisen\npäivän annoin pyssyni metsämiehelle, joka oli tietä näyttänyt. Sitten\nei ollut minulla mitään.\n\n-- Voiko tällä rahalla ostaa?\n\n-- Voi kyllä. Kun minä sitten tulin sotaan ja sain sotamusketin,\nniin olisitpa nähnyt! Silloin minusta metsämies tuli. Mutta taivas\narmahtakoon... Tule tänne joka ilta hämärissä, minä annan sinulle\npuolet päiväannostani ja kaikki mitä voin saada kokoon.\n\nHän tuijotti ruohossa makaavaa muskettiaan. Sitten hän nousi ja jätti\nsen siihen.\n\n-- Tyttönen ei voi tietää, että minä ammuin, eikä hän saa sitä\nkoskaan tietää. Minä olen Juudas, joka olen viattoman tappanut. Ei\nsaa murhata! Ei saa murhata!\n\nHän piteli otsaansa ja hoiperteli kentän yli. Sitten tuli hän\nd'Albedyhllin rakuunain luo, jotka lojuivat nuotion ympärillä ja\nlukivat rukouskirjojaan, ja sinne hänkin istui lukemaan, ja viimein\nalkoi hän ääneensä rukoilla ja saarnata.\n\n-- Mitä kuuluu? -- kysyivät sotamiehet huomenissa Brakelin\npunatukkaiselta muonaajalta, pieneltä rikkiviisaalta länsigöötiltä,\njoka harmaassa puserossaan seisoi riippuvain patain ja vaatteiden\nkeskellä.\n\n-- Kuuluuko? Saarna-Martti on varmaan saanut auringonpiston keskellä\nyötä ja tullut valmiiksi hullujen arkkuun. Hän kulkee avopäin\nrannalla ja huutaa. Kun saarnatauti tulee häneen, on hän aina ollut\njossakin ja ampunut jonkun.\n\nSynkkinä ja äänettöminä ottivat sotamiehet tuskin puolillaankaan\nolevat läkkikulhonsa.\n\n-- Leipä tai kuolema! Miksi emme saa tehdä rynnäkköä, ennenkuin se on\nmyöhäistä?\n\n-- Kuningas koettelee juoksuhautoja ja Gyllenkrok saa tehdä työtä yöt\npäivät. Kuulkaa nyt Saarna-Marttia tuolta veden puolelta! Täällä on\nviime aikoina ruvettu niin paljon rukoilemaan ja virsiä veisaamaan\nettä oikein sydän lämpenee kun sotamarski kuuluu hulluttelevan.\n\nHämärissä hiipi Saarna-Martti kirsikkapuulle, missä häntä jo oli\nodottamassa pikku yhdeksänvuotias, jolla oli sileä pellavankeltainen,\nmelkein valkoinen tukka ja vakavat kasvot.\n\nMartilla oli mukanaan päiväannoksensa, ja hän antoi tytölle viimeisen\nkopeikkansa ehdolla että hän saisi suudella tyttöä molemmille\nposkille.\n\n-- Elääkö äitisi? Tyttö pudisti päätänsä.\n\n-- Mikä on nimesi!\n\n-- Dunja.\n\nMartti tahtoi taas suudella tytön poskia, mutta tyttö ryöstäytyi irti.\n\n-- Anna ensin kopeikka!\n\nMartti meni takaisin leiriin, -- ja kerjäsi kopeikoita kaikilta,\njoita hän tapasi.\n\n-- Tahdon pitää häntä silmällä, kun rynnäkkö alkaa. Se on kuin pieni\nprinsessa juuri. Minäpä säästän palkkaani hänelle, että hän vielä\nsaa vähän myötäjäisiä... Mikseikö hän menisi naimisiin... Tietysti,\ntietysti! Onhan minulla eukko kotona ja onhan minulla eukko trossissa\nmyös. Ja minähän olen murhaaja. Totta pikku prinsessan pitää\nnaimisiin mennä!\n\nHän oli saanut jäljennyksen Johanneksen evankeliumista ja hän istui\nlukemaan sitä d'Albedyhllin rakuunoille.\n\nKevään kaikki kukkaiset putkahtivat esille kunnaisilla niittymailla\nWorsklan keltaisia lutakkoja myöten, mutta sotamiehet katsoivat\nvain Poltavaa, joka ylängön metsistöistä paistoi valkoisine\nluostariseinineen, puutorneineen, linnapaalutuksineen ja valleineen,\njoille miehet ja ukot, naiset ja lapset vierittivät rintavarustusta\nmultasäkeistä ja vaunuista ja risukimpuista ja tynnöreistä!\n\n-- Mitä kuuluu? Eikö koskaan päästä vihollista vastaan? -- utelivat\nsotamiehet muonaajalta.\n\n-- Vihollinen on kyllä niin kohtelias että itse tulee tänne, --\nvastasi hän ja pyyhkäsi otsaa puseroonsa. -- Yöllä kuulin mitenkä se\njyryytti tykkejänsä. Ei se kova ampuminen tule ruotsalaisilta, sillä\nmeillä ei ole jäljellä muita kuulia kuin ne mitä zaporogit kentältä\nnoukkivat. Tsaarin koko armeija on jo toisella puolella jokea.\n\nSilloin saapui kenraalimajuuri Lagercrona täyttä laukkaa ajaen\nja huusi että kuningas on saanut haavan jalkaansa, ja kuninkaan\nvuodepaarin ääressä näytti sotamarski taskukirjastaan niiden\nseitsemäntoista varustuksen asemat, joita vihollinen jo oli alkanut\nkaivaa Pietruskan kylän maalle.\n\n-- Mitä kuuluu? -- sohisivat sotamiehet joka päivä muonaajan\nympärillä.\n\n-- Jos ei muuta tarvitse tarjota niin olenpa rikas, vastasi hän ja\nnäytti kauhallaan viheriöitsevää maisemaa. -- Kuningas on saanut\nkylmän vihat haavaansa. Paloviina on lopussa. Leipä on lopussa.\nVähän puuroa on minulla teille vielä tänään -- mutta sitten sekin on\nlopussa. Vihollinen on saartanut meidät ja estää meiltä paluumatkan.\nPiru vieköön kun pitääkin Ruotsin miesten kestää näitä katkeruuden\npäiviä.\n\nHän polki jalkaa turpeeseen ja pani kauhan silmälleen ja tähtäsi\nniinkuin salamurhaaja kuninkaan rikkiammuttua majaa kohden, mutta\ntuulenpuremat ja rehelliset päät hänen ympärillään käänsivät\nkatseensa maahan.\n\n-- Ei saa murhata! -- kuiskasi Saarna-Martti kädet koholla.\n\nNiin kului toukokuu ja kesäkuun kuumuus paistoi telttavaatteen läpi.\nSotamiehet istuivat rivittäin Juhannustankoa seppelöimässä, mutta\neivät puhuneet mitään. He ajattelivat kotimaan lehtoja, pirttejä,\npitkiä kankaita.\n\nSunnuntaina vähää ennen iltakirkkoa hiipi Saarna-Martti puistikkoon,\njossa pikku Dunja muutamalla kopeikalla tarjosi hänelle korista\nensimmäisiä puolikypsiä kirsikoita. Hän söi ne yhdessä tytön kanssa\nja taputti hänen pieniä käsiään ja leikki hänen kanssaan ja kantoi\nhäntä niinkuin lasta, vaan ei saanut tyttöstä koskaan hymyilemään.\nViimeisillä kolmella kopeikallaan sai hän suudella tyttöstä kolme\nkertaa poskelle.\n\nKun hän palasi oli melu ja levottomuus vallalla. Upseerit tarkastivat\nsoturien varuksia ja koettelivat peukalollaan säiläin teriä, jotka\nväliin olivat pilalle lasketut kuin vanhat viikatteet, ja Brakelin\nmuonaaja kokoili yhteen tyhjiä patojaan. Kuningas oli päättänyt\nruveta tappelemaan.\n\nNurmipenkillä kuninkaan ikkunan alla istuivat jo kenraalit ja\neverstit vastaanottamassa osastojaan ja papereitaan. Istui siellä\nraskasmielinen Lewenhaupt, jolla oli suuret kirkkaat silmät ja\nlatinankielen sanakirja tungettuna takinnappien väliin. Siellä istui\nylpeä Creutz kädet ristissä miekan ponnessa, ja Sparre ja Lagercrona\npitivät äänekästä, rähisevää puhetta. Eversti Gyllenkrok seisoi\npöydän ääressä kumarassa linnoituspiirustusten yli, joiden ääressä\nhän näytti lumoutuneen niin ettei ensinkään huomannut toisia, vaan\nitsekseen varovaisesti ja hitaasti rapisteli hietaa pois rakkaista\npiirroksistaan. Selkäkenossa ja pahimman tuulisena seisoi ovella\nitse sotamarski nenä terävänä ja hiukan ylöspäin kääntyvänä ja\npurppurapunainen tyttö-suu nupullaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPimeän tullessa lähdettiin marssiin liput kääreissä ja ilman soittoa,\nja eräässä lehdokossa laskettiin kuninkaan paari hetkeksi maahan\nhenkivartiaväen eteen. Kentältä kuului kuinka vihollinen löi ja\nkurikoi paalutuksiaan niinkuin odottavia mestauslaitoksia. Tuolla\nkerran niin ylpeällä Karoliinien joukolla oli nyt niin vähän luoteja\nja kruutia etteivät voineet viedä taisteluun kuin neljä vaivaista\ntykkiä, ja nyt, kun he kuulivat paaluttamisen niin läheltä, tuli\nmoneen arpiseen soturiin ruumiillinen ahdistus ja he tarjosivat\nturhaan tukaattia viinaryypystä. Se oli loppunut. Hevoset seisoivat\nsatulassa, ja miehillä oli musketti eli karpiini sivullaan. Eräästä\njalkaväen rykmentistä kuului hyminä ja kuiske, kun sotapappi\njakoi Herran ehtoollista, ja hänen täytyi tunnustella vasemmalla\nkädellään löytääkseen pimeässä miesten suut. Paarin ympärille,\njonka viereen kuningas oli pistänyt maahan miekkansa, laskeutuivat\nkenraalit hetkeksi maata, ja Piper istui sotarummulla puuhun nojaten.\nKukistaakseen synkkäin ajatusten vallan ja karttaakseen toisiansa,\nalkoivat he filosoofisesti keskustella kuninkaan kanssa. Hän istui\nmietiskelijäin piirissä ja opetti niinkuin mestari koulussaan, ja\nkunniallinen, vanha latinaeversti Lewenhaupt saneli latinalaisia\nrunoja.\n\nKun hän lopetti, otti hän palavan tykkivartaan palvelijoilta ja\nvalaisi kuningasta, jonka pää oli vaipunut syrjään. Piper ja kaikki\nkenraalit unohtivat harminsa, niin kauniilta tuntui heistä katsella\nnukkuvaa. Hattu oli litissä, ja peite oli kääritty kipeän ja sidotun\njalan ympäri. Laihtuneet ja kuumeen kuluttamat kasvot, joissa\noli paleltumia poskissa ja nenässä, olivat tulleet entistä vielä\npienemmiksi ja kovemmiksi ja jäykemmiksi. Ne olivat kellastuneet ja\nkosteat ja niitä jo varjosti liian aikaisiin ehtinyt vanhuus, mutta\nhuulet liikkuivat ja nytkivät. Huomasi että hän näki unta.\n\nKaroliinien kuningas oli unessa näkevinään loppumattoman rivin\nsipittäviä ja tirskuvia ihmisiä, jotka riensivät hänen ohitsensa\nkourallaan peitellen kuinka he nauroivat hänelle. Väliin olivat\nhe kuulakkaan viheriäisiä, väliin punaisia tai sinisiä, ja he\nloistivat kuin palavat lyhdyt. Lopuksi tuli hikisellä raudikolla\najaen pitkä mies, joka oli kokonaan puettu tomuisiin, mustiin\nsilkkikangasvaatteisiin. -- Ulos, sinä paljaspää ja liikkaava\nruotsalainen! -- huusi hän hevosen selästä täyttä kurkkua nauraen.\n-- Tällä samalla paikalla hakkasivat Tamerlanin sotalaumat maahan\nLänsimaitten kokoontuneet sotaväet kolmesataa vuotta sitten.\nMitä mahdat sinä minulle ja minun ihmismerelleni viimeisillä\nharventuneilla rykmenteilläsi ja neljällä tykilläsi? Minun mieheni\novat varkaita ja ratki juoppoja heittiöitä, ja ne ovat minusta\nvähemmän arvoisia kuin naulat laudassa, mutta minulla on paljon\nsellaisia nauloja. Minä rakennan suurta laivaa vuosituhanneksi,\nja itse olen minä tänäkin päivänä, niinkuin minä olin Saardamin\nveistämössä, ainoastaan työmies. Miljoonani miljoonat ovat siunaavat\nminun työtäni.\n\nKuningas tahtoi vastata, vaan hänen kielensä oli hervoton, ja\nLewenhaupt polvistui avopäin ja kosketti hiljaa hänen olkapäähänsä.\n\n-- Armollisin herra, päivän salo alkaa ja minä pyydän Jumalan\nsuojelusta teidän majesteettinne korkean hengen ja töitten ylitse.\n\nAamurusko paloi jo metsän runkojen välissä ja kuningas havahti.\nHän tarttui heti miekkaansa. Heti kuin hän huomasi ne monet, jotka\nseisoivat hänen ympärillään, ja parrakkaan sotasaarnaajan Nordbergin\nja kaikki palvelijat, muuttuivat hänen kasvonsa piirteet ja hän\nnyökkäsi tavallisella kylmällä ystävyydellään -- mutta uni oli vielä\nelävänä hänen ajatuksissaan. Hänestä tuntui että muittenkin olisi\npitänyt nähdä se. -- Minun kansani, -- sanoi hän, -- on liian pieni\nrakentamaan suurta valtakuntaa, mutta kylliksi suuri rakentamaan\nsuuria ihmisiä. Mitä on valtakunta? Sattuma, laaja maatila, jonka\nulkotalot on linnoitettu! Sovittelut ja tappelut muuttavat rajoja.\nMitäpä siis, tsaari, jos onkin sinulla valtaa miljoonain yli, vaan ei\nitsesi ylitse? Herra Jumala voi laittaa niin että kerran aivan vähän\nkysytään valtakuntia, mutta sen enemmän yksityisiä ihmisiä. Jos minä\nvoitan sinut, syttyy koko sinun laivasi tuleen ja muuttuu tuhaksi,\nmutta jos sinä lyöt minut ja minun mieheni maahan, teet sinä sen\nkautta ainoastaan täydelliseksi minun tekoni voiton.\n\nLewenhaupt tarttui Creutziä käsivarteen ja kuiskasi ahdistettuna:\n\n-- Rakas veli, synkät aavistukset eivät luovu mielestäni. Tokkopa me\nkoskaan enään seisomme yhdessä Jumalan vapaan taivaan alla? Kuule,\nkuinka sotamarski kiroilee ja manaa Uplantilaisten takana! Gyllenkrok\nei edes tahdo mennä hänen luokseen käskyä pyytämään. Sinäkin\nvitkastelet. Ja katso kuinka ynseästi Piper meitä mulkoilee.\n\n-- Ruotsalaiset katsovat aina ynseästi toisiansa. Sentähden,\nsentähden ovat he kerran joutuvat hukkaan ja heidän nimensä on\nhävitettävä kansakuntain joukosta pois. Meidän lapsemme kymmenennessä\neli kahdennessakymmenennessä polvessa näkevät sen hetken. Tänään\ntapahtuu ainoastaan alku.\n\n-- Herra antakoon sinulle anteeksi puheesi. En koskaan ole nähnyt\nihanampia sankareita Jumalan armosta kuin ruotsalaiset, enkä koskaan\ntoista kansaa jolta niin kokonaan puuttuisi hallitsijatahdon\nitseluottamusta ja karkeita käsiä. Kuningas on nyt niin sairas ettei\nhän enään voi pitää meitä koossa, vaikka on olevinaan tanakka kuin\nnuori kornetti. Hän sai syntyessään sen kevytmielisyyden, jonka\njumalat antavat suosikeilleen, mutta nyt...\n\n-- Niin mitä?\n\n-- Nyt on häneen tullut se läpitunkematon itsehillitseminen ja\nteeskentely, joksika suosikkien kevyt mieli kangistuu, kun jumalat\novat heidät hyljänneet.\n\n-- Lewenhaupt painoi hatun päähänsä ja veti miekkansa, mutta kääntyi\nvielä kerran Creutziin ja kuiskasi:\n\n-- Kukatiesi miehet sellaiset kuin minä, jotka pidämme huolta\nmiehistöstä, ja Gyllenkrok sirkkelikuvineen ja paalutettuine\nlinnanpiiroksineen emme aina ole häntä oikein ymmärtäneet. Sinä\nmiekkoinesi olet sokeasti totellut. Olkoon meille kaikille\ntänäpäivänä suotu hänen kanssansa täyttää hänen tehtävänsä, sillä\nminä ennustan, että se, joka elää iltaan saakka, on kadehtiva niitä\nveljiä, jotka jo silloin ovat päässeet taivaan autuuteen.\n\nRatsumiehet hyppäsivät nyt satulaan. Lewenhaupt meni\njalkarykmentteinsä luo, ja päivän koitteessa näkivät he edessään\nodotetun tantereen. Se oli musta. Se oli jo poltettu. Se oli\ntuhkainen erämaa, joka kantamatta kukkaa tai kortta hävisi\nautioiden arojen metsistöjen väliin. Tanner oli niin tasainen että\nkanuunavaunuja helposti saatettiin siellä ajaa edes ja takaisin.\n\nSuurimman venäläisen varustuksen eteen tuli punaiseen puettu\nratsumies ja laukaisi pistoolinsa. Silloin antoi vihollinen päristää\nkaikkia rumpujansa esivarustusten takana, joiden päälle ilmestyi\nlukemattomia sotilasjoukkoja ja lippuja ja kanuunoita ja tykkiä, ja\nheti vastasivat ruotsalaisten rummut pitkin kaikkia rykmenttejä.\n\nPelvoton Aksel Sparre ja Kaarle Kustaa Roos syöksähtivät\npataljoonineen sotajoukon edelle ja tekivät rynnäkön\nkenttävarustuksia vastaan. Hevoset korskuivat, hihnat narisivat,\nkarpiinit ja miekat kalisivat ja tuhkaa ja tomua satoi metsistöihin,\nniin että lehtien vihreys sammui.\n\nKuningas lähetti Creutzin viemään vasenta sivustaa voitollisen\nSparren jälkeen, ja valloitettujen varustusten takaa ajettiin\nvihollisen ratsuväki pakoon alas Worsklan nevaisille niityille päin.\nToisella puolella kävi Lewenhaupt jalkaväkineen päälle, valloitti\nkaksi varustusta ja järjesti väkeään hyökätäkseen etelän puolelta\npistimellä vihollisen leiriin. Leirissä tuli levottomuus niin\nsuureksi, että naiset alkoivat riisua hevosia kuormastovaunuista,\nmutta tsaaritar itse, muutamia vuosia yli parinkymmenen vanha,\npitkäkasvuinen nainen, jolla oli korkea rinta, valkoinen otsa ja\nhelakka väri poskilla, seisoi vielä haavanside-kaistaleittensa\nja vesipullojensa keskellä melkeinpä ylpeän levollisena ulkona\nsairaitten ääressä.\n\nSillä välin kokoontuivat kenraalit Ruotsin kuninkaan paarin\nympärille, joka kulki lähellä Itä-Göötanmaan jalkaväkirykmenttiä ja\nlaskettiin maahan erään suon rannalle. Siellä komennettiin seisahdus,\nja ryhmä läsnäolijoita alkoi jo ottaa hattuja päästään ja syvästi\nkumarrellen toivotella hänen majesteetilleen edelleenkin menestystä.\nLakeija Hultmanin siivilöidessä vettä hopeapikariin, sanoi kuningas:\n\n-- Kenraalimajuuri Roos on saarrettu, ja sotamarski on sen vuoksi\npidätellyt muita joukkoja, mutta Lagercrona ja Sparre on käsketty\ntakaisin Roosia noutamaan, joka saapunee jo pian tänne.\n\nNiinmuodoin jäi armeija siihen vähäksi aikaa odottelemaan, mutta\npian tuli Sparre, veriruiskeesta märkänä ja kertoi ettei hän voinut\npäästä vihollisen ylivoiman läpi. Joukot marssivat nyt kauvan aikaa\nedes takaisin, eivätkä upseerit tietäneet, minne olisivat heidät\nvieneet, ja aikaa näin hukattaessa saivat ryssät uutta rohkeutta.\nSilloin läksi Lewenhaupt äkkiä liikkeelle ja marssi sinne metsikköön,\njonne Creutzin ratsu-eskadroonat olivat asettuneet, ja asetti siellä\njalkaväen rintamaan vihollista vastaan. Kukaan ei tietänyt mistä\nse käsky oli tullut, ja vihasta kuohuen ajoi sotamarski laukkaa\nkuninkaan paarin luo, joka kulki kaartin vieressä.\n\n-- Onko teidän majesteettinne käskenyt Lewenhauptia asettamaan\njalkaväen vihollista vastaan?\n\nKuningas ällistyi kysyjän arvoa-antamattomasta äänestä, ja niinkuin\näkkiä auvenneen taikalyhdyn valossa näki hän miten väsyneesti ja\nkylmästi hänen lähimmätkin suosikkinsa hänen ympärillään tuijottivat\nhäneen.\n\n-- En, -- vastasi hän vitkastellen, mutta lehahti tulipunaiseksi, ja\nkaikki ymmärsivät, että hän valhetteli.\n\nSilloin sammui raivoisaksi vimmastuneelta marskilta viimeinenkin\nkunnioituksen ja uskon kipuna. Hän rupesi sen harmin ja epätoivon\nääneksi, joka oli kytenyt kaikissa jo päiviä ja kuukausia.\nTotuudenrakkaudestaan huudettu kuningas oli yhdellä kertaa alennettu\nhaavoitetuksi sotamieheksi, joka oli käyttäytynyt tyhmästi ja nyt\ntahtoi päästä pelistä karkeilla verukkeilla. Hän ei arvellut. Tilin\nhetki oli tullut. Hän ei enään voinut itseänsä hillitä. Hänen\ntäytyi saada kostaa ja rangaista ja nöyryyttää. Hän ei viitsinyt\nteeskennellä uskovansa valhetta. Hän ei viitsinyt edes käyttää\ntavanmukaista puhuttelusanaa.\n\n-- Jaa, jaa! -- huusi hän hevosen selästä. -- Niin tekee herra aina!\nJumala suokoon että herra antaisi minun määrätä!\n\nSamalla käänsi hän hänelle selkänsä.\n\nKuningas istui liikkumatta paarilla. Koko sotajoukon edessä oli hänet\nhäväisty, ja hänen ujoutensa ja halunsa karttaa riitoja oli vietellyt\nhänet malttamattomaan, raukkamaiseen yksinkertaisuuteen. Hän ei\nvoinut peruuttaa sanaansa joutumatta vielä enemmän häpeän alaiseksi.\nHänen omat miehensä olivat kuulleet hänen valhettelevan niinkuin\ntutkittavan kuormakuskin. Alennus, johon hän ihmisenä oli joutunut,\noli hänestä vaikeampi kestää kuin kruunun menetys. Hän tahtoi rynnätä\nylös, hypätä ratsun selkään ja temmata mukaansa syvät rivit, _hänen_\nmiehensä, jotka vielä uskoivat että hän oli Jumalan valittu. Mutta\nkivistävä jalka ja suuri heikkous sitoivat hänet. Posket vielä\nhehkuivat, mutta se oli kuumetaudin punastusta, ja ensi kerran vapisi\nmiekka siinä kädessä, jota hän nyt tuskin jaksoi nostaa.\n\n-- Paari rintamaan! -- huusi hän. -- Paari rintamaan!\n\n-- Ratsuväki ei ole vielä ehtinyt esille, -- riensi Gyllenkrok\nkiivaasti sanomaan. -- Onko mahdollista että tappelu voidaan jo\nalottaa?\n\nNyt ne marssivat, -- vastasi kuningas rasittuneesti, -- ja vihollinen\ntuo linjoistaan jalkaväkeänsä.\n\nSilloin jätti Gyllenkrok kuninkaan Jumalan huomaan ja nousi ratsunsa\nselkään kaartin vierelle, joka jo eteni ja ampui ensimmäisen\nyhteislaukauksensa.\n\nTaistelumerkkinä oli olki hatussa, ja pamahdusten ja trumpeettien\nja oboein ja rumpujen ja ratsupaukkojen melusta kuului joukkojen\nsotahuuto: Jumala kanssamme! Jumala kanssamme! -- Tungoksessa ja\nkauvempana tantereella tapasivat toisensa vanhat sotatoverit tai\nläheiset sukulaiset, jotka muinoin tuolla kotona olivat yhdessä\nriemuinneet häissä ja ristiäisissä, ja he huutelivat toisilleen\nviimeisiä tervehdyksiä. Missä oli leveämpää tilaa, marssivat\nkapteenit ja luutnantit ja vänrikit pataljoonainsa edessä, kalpeina\nkuin ruumiit, soiton tahdissa ikäänkuin olisivat marssineet paraatiin\nvanhan \"Kolmikruunun\" linnapihalle, mutta sotamiehet puristivat\nnyrkkiinsä tyhjiä patruunitaskujaan. Suoraan läpi varustuksista\nampuvan tulen marssivat henkivartio-kaartilaiset kankeissa rivissä\nmusketit olalla, mutta kun he pääsivät vihollista likelle, puistivat\nhe hurjasti syttymättömiä kivääreitään ja kävivät pajunetteihin\nkäsiksi. Tomu ja noki peitti kaikki harmaaksi niin ettei vihollisen\nviheriäisiä takkeja voinut erottaa sinisistä ja ruotsalaiset\nnostivat pyssynperän ruotsalaisia vastaan. Krusen rakuunain edessä\nsyöksyi kornetti Qveckfelt hevosen seljästä luoti ruumiissaan ja\nlippu sylissään. Ratsumestari Ridderborg, joka aamulla oli nähnyt\nharmaahapsisen isänsä kaatuvan vartiossa kuninkaan paarin ympärillä,\nkannettiin tainnoksissa käsirysäkästä. Uudenmaan rykmentin edessä\nkaatui eversti Torstenson, ja luutnantti Gyllenbögel seisoi\nampumahaava kummassakin poskessa, niin että saattoi päivän nähdä\nläpi. Pensaikossa Skånen säätyrakuunain takana horjui kapteeni\nHorn, pahoin haavoitettuna oikeaan jalkaansa, ja hänen uskollinen\npalvelijansa Daniel Lidbom piteli häntä vyötäröltä pystyssä ja pyyhki\nhänen otsaansa. Ratsumies Pietari Windropp istui kuolleena satulassa\nkädessään rikkirevityn komppania-lipun päärme, ja luutnantti Pauli,\njoka luuli häntä vain haavoittuneeksi, tarjosi hänelle vesipulloaan.\nKalmarin rykmentin edessä vaipui eversti Rank, sydämmeen ammuttuna,\nmajuri Lejonhjelm makasi jalka poikki, ja everstiluutnantti\nSilfversparren ruumiin vieressä taisteli katkenneella miekalla\nlippua pelastaakseen vänrikki Djurklo kunnes hänkin vaipui kuolevana\nmaahan. Hänen ympärillään makasi puolet alipäällystöä ja puolet\nmiehistöä kunniavahtina. Jönköpingin rykmentti, joka oli ollut\nensimmäisenä varustuksilla, kantoi mukanaan haavoitettua everstiään\nja kun everstiluutnantti Natt och Dag ja majuuri Oxe olivat veriinsä\nkaatuneet, rupesi kapteeni Mörner komennukseen. Hänen vieressään\nmakasi suullaan maan tuhkassa vänrikki Tigerskiöld peittäen kasvonsa\nkäsillään ja vuotaen verta viidestä haavasta. Tuskin neljäsosa\nrykmentistä saattoi vielä käyttää aseitaan. Samassa ratsasti siihen\nsotamarski ja huusi Mörnerille sopimattomalla kiihkolla:\n\n-- Missä hiidessä ovat rykmentin upseerit?\n\n-- Haavoitettuja tai kaatuneet!\n\n-- Miksette tuhannen helvetissä tekin makaa samalla lailla?\n\n-- En, vanhan äitini rukoukset ovat kutsuneet Jumalan suojeluksen\nylitseni ja sen vuoksi minä elän ja on minulla kunnia komentaa tätä\nrykmenttiä, joka on tehnyt ja on tekevä velvollisuutensa rehellisinä\nsotilaina. -- Seis, pojat, seis!\n\nEversti Wrangel makasi jo kuolleena ja tuntemattomana, ja hänen\nvärvätyt miehensä koettivat turhaan tukea häntä kainalosta. Eversti\nUlfsparre, joka kulki Länsi-göötalaisten edessä, kaatui painaen\nkädellään sydäntään, hänen majuurinsa, pelvoton Sven Lagerberg,\nkeikahti taapäin musketinluodin saatuaan. Koko vihollisarmeija meni\nhänen ylitsensä. Häntä poljettiin ja potkittiin ja kieritettiin\ntuhkassa ja liassa kangistuneitten ruumiitten ja vaikeroivain\nhaavoittuneiden seassa kunnes muudan haavoittunut rakuuna vihdoin\notti hänet hevoselleen ja armeliaasti vei kuormastoon.\n\nRakkaat vanhat liput liehuivat vielä joukottain ihmismeren yli, mutta\nne huojuivat ja horjuivat, repeytyivät ja taittuivat ja vihdoin\nvaipuivat ne ja katosivat yksi toisensa perään. Uplannin rykmentti,\njoka oli koonnut enimmät miehensä Ruotsin seutujen sydämmestä,\nsvealaisten keittopaikoilta Mälaren-laaksosta, kamppaili kuolemassa.\nLiput, joiden nurkassa oli ristillä koristettu omena, väännettiin\nkaadettujen pusertavista käsistä, ja kasakan piikit ja pyssyntukit\nja sapelit sortivat eversti Stjernhöökin tantereelle hänen yhä\nsopertaessaan: -- Nyt on tullut hetki, jolloin huutakaamme: Isä,\nse on täytetty! -- Everstiluutnantti von Post ja majuuri Anrep\nkaatuivat melkein vieretysten. Kapteenit Gripenberg, Hjulhammar ja\nluutnantti Essen ja kolme lapsellisen hentoa ja parratonta vänrikkiä,\nFlygare, Brinck ja Düben, olivat jo kuolemankamppauksessa. --\nSeis, pojat, seis! -- huusivat upseerit ja sotamiehet ja kaatuivat\ntoistensa yli, niin että ruumiista ja vaatteenrepaleista ja\nturpeista ja hiekasta muodostui kumpu, jota hengissä olevat voivat\nkäyttää rintavarustukseksi. Vinkuvia raehaulia ja musketin luotia,\ngranaatteja ja rätiseviä kartesheja satoi taistelevien ja kaatuneiden\npäälle, ja ilma oli nyt niin täynnä tomua ja savua, että väki saattoi\nnähdä ainoastaan hevosen pituudelta eteensä.\n\nSilloin rupesivat joukot väistymään. Lewenhaupt veti pistoolin\nkotelosta ja tähtäsi omaa väkeään. Hän uhkasi ja löi. -- Seiskaa,\npojat, Jeesuksen pyhän nimen tähden! Minä näen kuninkaan paarin! --\nJos on kuningas täällä, niin seisomme, -- vastasivat sotamiehet. --\nSeis, pojat, seisokaa, pysähtykää! Jumala kanssamme! -- huusivat\nmiehet itselleen, ikäänkuin pakottaakseen vapisevia, hiestä ja\nverestä tihkuvia jäseniään. Mutta askel askeleelta painuivat he\ntaaksepäin, ja ratsumiehet perettivät hevosiaan ja kasvot ja kädet\nrikkilyötyinä kääntyivät he vihdoin hurjaan pakoon mies miehen\nkinterillä ja toinen toisensa päälle ajaen. Nousevain savupilvien\nalta näkivät he kuninkaan, joka makasi maassa kaatuneiden\nhenkivartijain, kantajain ja palvelijain seassa lakitta päin\nkyynärpäilleen nojaten ja kipeä jalka rikkoutuneella paarilla, jolle\noli levitetty ammutun henkivartijan Oxehufvudin saveen tahrautunut\nviitta. Jäykät kasvot olivat noesta patamustat, mutta silmät\ntuikkivat ja hän soperti: -- Ruotsalaiset, Ruotsalaiset!\n\nPerääntyvistä riveistä pysähtyi nyt moni kuullessaan äänen, sillä\nheistä tuntui että jospa he nyt pelastuisivatkin, täytyisi heidän\nkuitenkin kuolinvuoteellaan jälleen kuulla päänalusensa päältä tuon\naran ja yksinäisen äänen. Hän ei jaksanut nousta pystyyn, mutta he\nnostivat hänet ristiin pannuille keihäilleen niinkuin tuomitun ja\ntahdottoman potilaan. Vieri viereen kuitenkin kaatuivat kantajatkin\nja vielä veriinsä vaipuessaankin kohottivat he käsiään tukeakseen\nhäntä, ettei hän kaatuessa loukkaantuisi. Silloin nosti majuuri\nWolffelt hänet hevosensa selkään ja kaatui sitten itse takaa ajavain\nkasakkain aseista. Jalka, joka oli aseteltu hevosen kaulalle, vuoti\nkovasti verta, ja side laahasi tuhkassa. Varustuksista tullut\nkanuunankuula katkaisi hevoselta jalan, mutta henkivartija Gierta\nnosti kuninkaan juoksijansa selkään, ja nousi itse haavoittuneena\nkolmijalkaisen, verta vuotavan hevosen selkään. Ratsumiehet, jotka\nkeräytyivät kuninkaan ympäri, saattoivat töin tuskin hätyyttää\nahdistajia pois. Sillä aikaa laukkasi Gyllenkrok ympäri ketoa ja\nkutsui harhailevia sotamiehiä kokoontumaan, mutta he vastasivat\nhänelle: -- Me olemme kaikki haavoittuneita ja meidän upseerimme\novat kaatuneet! -- Hän tapasi silloin sotamarskin, ja nyt, tilinteon\npäivänä, ei enään ollut mistään väliä. Gyllenkrok huusi hänelle\nloukkaavasti:\n\n-- Kuuleeko teidän ylhäisyytenne että vasemmalla sivustallamme vielä\nammutaan? Täällä on joukko eskadrooneja, jotka ovat hevosselässä.\nKäskekää niitä jonnekin.\n\n-- Täällä on kaikki hullusti! Täällä kyllä muutamat tottelevat\nlaahustaen, mutta ei sydämellä, -- vastasi sotamarski ja ratsasti\nyhä enemmän ja enemmän vasempaan. Samalla näki Gyllenkrok Piperin\nkansliaherroineen ratsastavan pois oikealle. Olivatko molemmat\nylhäisyydet puhuneet toisilleen? Hän huusi heille että he menivät\nsuoraan vihollista vastaan, muuta he eivät kääntyneet. Silloin löi\nhän kätensä satulan nuppuun ja ymmärsi että kärsivällisyyden viini\nnyt oli loppuun juotu ja että nyt oli jäljellä vain vankeus tai\nkuolema.\n\nHänen takanaan ei ollut mitään ketoa. Siellä nousi maasta\nsilmänkantamattoman suuri kulkeva metsä, mutta puitten rungot olivat\nihmisiä ja oksat aseita. Se leveni. Se täytti koko maiseman ja yhä\nja yhä eteenpäin se kulki haavoittuneiden ja kuolevain yli. Se oli\ntsaarin sotajoukko, joka tuli ottamaan maataan omaan haltuunsa ja\nvihkimään valtaansa tulevaksi ajoiksi. Yhä lähempää ja lähempää\nkuului kammottava ja kumea hengellinen hymni. Hitaasti ja askelittain\nniinkuin ruumissaatossa kannettiin heiluvain suitsutusastiain välissä\ntuhannen tuhansien päiden yli jättiläismäistä lippua. Lipussa näkyi\ntsaarin sukupuu pyhimysten piirissä, ja ylinnä kolminaisuuden alla\noli hänen oma kuvansa. Ruotsalaiset pakolaiset kokoontuivat kuninkaan\nluokse kuormastolle, jossa Ruotsin aatelis-lippukunta ja muutamia\nmuita rykmenttejä oli vahdissa. Hän oli sitonut jalkansa ja pyyhkinyt\nnokea tuntuvasti pois ja istui sinisissä vaunuissa haavoittuneen\neversti Hårdin vieressä.\n\nMissä on Adlerfelt, kamariherra? kysyi hän.\n\nYmpärillä olijat vastasivat:\n\n-- Hänet tappoi kanuunan luoti aivan teidän majesteettinne paarin\ntakana.\n\nTaalain rykmentti kulki samassa ohitse, hajallisena ja suuressa\nepäjärjestyksessä.\n\n-- Taalalaiset, -- kysyi kuningas, -- missä on everstinne Siegeroth\nja majuuri Svinhufvud... ja missä on lystikäs Drake, joka kuuluu niin\nurheasti otelleen varustuksissa, että hänen pitää saada oma rykmentti?\n\n-- He on ammuttu kaikki.\n\n-- No missä sitten ovat Pikku prinssi ja Piper ja sotamarski?\n\nLäsnäolijat pudistivat päitään ja katselivat toisiaan. Sanoisivatko\nhänelle suoraan koko totuuden? Paljastaisivatko tänä maailman lopun\npäivänä hänen koko yksinäisyytensä? Sanoisivatko hänelle myöskin että\nhänen rakkain sisarensa, Hedvig Sofia, jo puoli vuotta oli maannut\nruumisarkussa... hautaamatta? Ei ollut ketään, joka olisi uskaltanut.\n\n-- Vankina! -- vastasivat he viimein.\n\n-- Vankina? Moskovalaisen vankina? Ennen sitten turkkilaisen!\nEteenpäin!\n\nHän kalpeni, mutta hän puhui levollisesti ja melkein riemuiten,\nmuuttumaton hymyily huulillaan.\n\nHarmaantunut taalalainen sotamies kuiskasi tovereilleen:\n\n-- Totisesti! Noin nuorteana ja onnellisena en ole nähnyt häntä\nsitten kuin Narvassa, kun olimme Stenbockin mukana. Tämä on hänestä\nvoiton päivä.\n\nVaunut pyörivät pois, ja järjissään järjestymätön, villiintynyt,\npakeneva sotajoukko ylpeitä rääsyläisiä, kiroilevia kuormasto-akkoja,\nääneensä voivottavia raajarikkoja ja ontuvia hevoskaakkeja, kulki\nkaroliinein kuningas liehuvin lipuin ja helisevin soitoin niinkuin\nsuurimman voittonsa tantereelta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo kello kahden aikana oli viimeistenkin laukausten kaiku kuollut\nja sen jälkeen oli hiljaisuus levinnyt taistelutantereelle, missä\nMazepan viimeisiä kasakoita ja lukemattomia zaporogeja elävältä\nnaulattiin paaluihin. Talot ja myllyt oli poltettu, puut ammuttu\nsäröiksi, ja kaatuneet sankarit makasivat tuhkassa ja maassa ja\nsilmät kaikilla seposelällään, ikäänkuin ne muista maailmoista nyt\nkatselisivat menneitä vuosia ja eloon jääneitä. Muutamia vangiksi\njoutuneita sotapappeja ja sotamiehiä harhaili pitkin kenttiä\netsimässä kansalaisiaan, ja välistä kaivoivat he matalan haudan,\njonka yli hautaussanat kaukaisen kotimaan kielellä kuiskattiin\nhiljaisessa kesäkuun illan hämärässä. Sitten mullattiin hauta umpeen\nja niin se jäi saraheinän ja karkean ohdakkeen kasvettavaksi,\nja vuosisatoja ne ovat arotuulessa rahisseet noilla kolkoilla\nsuoseuduilla, joille venäläiset antoivat Ruotsinhautain nimen.\n\nKun muudan pappi löysi everstiluutnantti Wetzelin, joka oli kaatunut\nmolempine poikineen, otti hän kaatuneen vierestä tyhjät rukouskirjan\nkannet, joissa oli koristuksena suvun vaakuna.\n\n-- Sinä olet sukusi viimeinen, -- sanoi hän, -- ja kuinka monta sukua\nonkaan tänään sammunut tällä kentällä! Galle, Siegeroth, Mannersvärd,\nRosensköld, von Borgen... Kun nyt revin rikki vaakunan tästä kannesta\nja hajoitan palat tuuleen, murran samalla surevan, muserretun kansani\nnimessä teidän kaikkein vaakunat.\n\nJoukko ruumiita mätettiin yhteen sen vallin eteen, jossa päivän\ntaistelu oli ollut kuumin, mutta muut ruumiit jäivät hajallensa,\nja ilma tuli melkein heti täyteen ummehtunutta löyhkää ja\nleuhuttelevia korppia. Pimeän tullessa äänettömyys yhä syveni\navaralla kalmistolla, mutta haavoitetut vielä huutelivat vettä.\nSurkeimmin silvotut rukoilivat, että joku armeliaasti pistäisi heidät\nmiekalla kuoliaaksi, tai raahautuivat ammutun hevosen viereen,\ntempasivat pistoolit huotrasta ja lopettivat itse elämänsä, ensin\nhorjuvilla polvillaan rukoiltuaan kaikkien kotolaisten puolesta ja\nluettuaan Herran siunauksen. Silloin alkoi kuoleman omaksi ammuttu\nrakuuna puhua voimallisia sanoja ja kiittää Jumalaa kunniakkaasta\nkuolinhaavastansa. Hän luki itselleen ja tovereilleen hautaussanat ja\notti kolmasti kädellään multaa ja heitti rinnalleen. -- Maasta olet\nsinä tullut, maaksi pitää sinun jällensä tuleman! -- Sitten saarnasi\nhän haltioissaan ylösnousemuksesta ja rupesi lopuksi korkealla\näänellä veisaamaan ruumisvirttä, ja varmaan kaksi- tai kolmekymmentä\nääntä yhtyi siihen etäältä pimeästä kirkkaitten tähtien tuikehtiessa\ntaivaalla.\n\nSaarna-Martti, joka yössä hiiviskeli kentillä kaatuneita pelkäämättä,\njatkoi virttä, kun rakuuna oli lakannut. Silloin näki hän ämmän,\njolla oli syttyvarras kädessään, ja hänen perässään ajoi jono\ntalonpoikia pitkillä häkkirattailla, joihin he sulloivat vaatteita ja\nkaikenlaista ryöstötavaraa. Kaatunut kornetti, joka ei vielä ollut\nhenkeänsä heittänyt, puolusti itseänsä paljain käsin eikä tahtonut\nluopua kaulakäädyistä, joissa oli pieni hopea-risti, mutta hänet\npistettiin heinähangolla kuoliaaksi. Silloin riensi Saarna-Martti\npaikalle.\n\n-- Ei saa tappaa, ei saa tappaa! -- kuiskutti hän, ja ryöstävien\nnaisten joukossa näki hän yhdeksänvuotisen Dunjansa, pienen\nprinsessansa. Hänen kasvonsa muuttuivat kokonaan, ja hän ojensi\nmolemmat kätensä Dunjaan päin, puolittain niinkuin isä, puolittain\nkuin ujo rakastaja. Dunja tuijotti häneen ja päästi älyttömän naurun.\n\n-- Tuo on se ilkeä ruotsalainen, -- huusi hän, -- joka lahjoi minua\nsaadakseen kirsikoita ja suudella minua poskelle!\n\nHän hyökkäsi Saarna-Martin päälle niinkuin kissa ja repäisi häneltä\nkorvarenkaat, niin että veri juoksi kahden puolen kaulaa. Hän kaatui\nselälleen, ja naiset pitelivät häntä kiini ja löivät häntä ja repivät\nhäneltä vaatteet. He löysivät hänen jäljennyksensä Johanneksen\nevankeliumista ja hajoittivat lehdet tuuleen niinkuin kynityn linnun\nhöyhenet. He kiskoivat häneltä kaulussaappaat ja risaiset sukat,\nmutta kun hän näki pikku Dunjansa käyvän heinähankoon käsiksi,\nriuhtasi hän itsensä irti leimahtavan vihan voimalla ja pakeni\npaitasillaan haavoitettujen ja kaatuneitten yli.\n\n-- Ei meidän ole sallittu uskoa enään edes viatonta sydäntäkään, --\nhymisi hän ja kapusi ontuvan hevosen selkään, joka pimeässä yhtyi\nhänen seuraansa. -- Jumala on meidät hyljännyt. Tämä on tuomio.\nKaikki on mennyt, ja koko maailma on pimeä.\n\nKaksi yötä ja kaksi päivää ratsasti hän, ja tielle jääneet\nhaavoitetut opastivat häntä. Hän tapasi pakenevat ruotsalaiset\nniemessä Worsklan ja sileän Dnieperin välissä. Joki oli leveä kuin\njärvi ja rannat kasvoivat vesakkoa, pensasta ja kaislaa. Venäläiset\nolivat maan puolelta jo aivan lähellä, mutta kun heidän esivartijansa\nnäkivät Saarna-Martin töyssyttelevän ontuvan hevosensa selässä\nverisessä paidassaan, pakosivat he kauhistuneina sivulle ja ampuivat\nvasta sitten kuin hän jo oli ohitse.\n\nAurinko paahtoi tulikuumasti, ja haavoittuneille ja leiritautia\nsairastaville tehtiin vuoteet pensaikkoon veden rantaan. Kenraalit\npitivät keskustelua, ja Lewenhaupt kääntyi pahantuulisena Creutzin\npuoleen.\n\n-- Jos kuningas joutuu vangiksi, lähtee Ruotsista mies talosta\nja panevat viimeisenkin heinätukkonsa lunnaaksi. Meidän on siitä\nvastattava. Tämä sotaleikki on shakkipeliä, jossa koko juonena on\nvain kuninkaitten sieppaaminen. Polvillani olen rukoillut häntä\nsoudattamaan itsensä virran ylitse, mutta hän töykkäsi minua rintaan\nja sanoi että hänellä oli vakavampiakin asioita mietittävänä.\n\n-- Rakas veli, sinä puhuttelet häntä niinkuin leinitautista\nvaltiomiestä. Ei sinun pidä yrittääkään hänelle puhumaan niinkuin\nmiehelle puhutaan vaan niinkuin nuorukaiselle, joka tulee ylpeäksi\nkun häntä vaaditaan miehuullisuuteen.\n\nCreutz meni kuninkaan vaunulle ja heilutti kädestä vedettyjä\nhansikkaitaan niin kiivaasti kuin olisi hän tahtonut lyödä kuningasta\nnaamaan, mutta kuninkaan iloinen katse hämmensi hänet heti.\n\n-- Majesteetti mietiskelee?\n\n-- Olen huono mies kynänvarrella sotimaan, sitä tässä ajattelen.\nTahdon laatia testamenttini ja järjestää vallanperimyksen. Sitten\nsaa pamahtaa! Jos jään tantereelle, on tahtoni että minut haudataan\npaidassani niinkuin alhainen sotamies siihen paikkaan, mihin kaadun.\n\nCreutz väänsi ja käänsi hansikkaitaan, ja masentui ja laski päänsä\nalemmaksi, hän niinkuin muutkin.\n\n-- Kaikkeinarmollisin herra, en ole niitä, jotka rukoilevat Jumalalta\nhenkensä säästämistä, sillä täysinpä käsitän sankarin suurimman\nmielihalun. Jos teidän majesteettinnekin saisi luotinsa... noh\nJeesuksen nimeen! Mutta teidän majesteettinne ei voi tänään kauvan\npysyä satulassa. Jumala minulle anteeksi antakoon puheeni, mutta kun\nteidän majesteettianne kannetaan ympäri niinkuin kurjaa raukkaa, ja\nkun viimeinenkin meistä on kaatunut, jää teidän majestettinne yksin\njäljelle -- ja joutuu vangiksi!\n\n-- Ei olekaan yksin kestettävä vain viittä vastaan, miehen on\nseistävä yksinään kaikkiakin vastaan.\n\n-- Totta kyllä! Mutta siihen piru vie emme kelpaa me halvat soturit\nsotatakissamme. Yksi kaikkia vastaan? Se on yksin koko maailmaa\nvastaan! Siihen tarvitaan aivan toisenmoisia miehiä, sillä sellaisia\nraukkoja me olemme, ettei meillä ole muuta puolustusasetta kuin\nmiekkamme. Kun nyt yksinkertaisesti olen esittänyt aseman, rukoilen\nsiis teidän majesteettianne jäämään luoksemme eikä soudattamaan\nitseänsä virran yli, sillä silloin joutuisi teidän majesteettinne\nyksin koko maailmaa vastaan. Silloinkos huudettaisiin: Se se oli\nAleksanteri, pakeni ja jätti joukot venäläisille! Sellainen kunnon\nheittiö! Nähkääs! Nähkääs! Vaan pöytähopeat ja Saksin rahatynnörit\nkyllä kelpasi ottaa mukaansa, eipä kaikkia jättänyt ryssälle. Jaa\njaa, niinpä niin! -- Me rehelliset alamaisparat emme koskaan saata\nsuvaita että teidän majesteettinne sillä tavoin asettuu yksin koko\nmaailmaa vastaan ja paljastaa korkean olentonsa loan heittäjille,\njoiden tietämättömyys ja tuhmuus ei ole säästävä myöskään sotamarskia\neikä Piperiä eikä Lewenhauptia eikä meitä muita. Koska on tuhmuus\nymmärtänyt onnettomuutta? Teidän majesteettinne tahtoo kuolla ja\nsiksi ei olekaan kuoleminen mikään uhri tai mainetyö, sen me vanhat\nsotasissit tiedämme, mutta ylpeys, ylpeys, teidän majesteettinne,\nuhratapa se alamaisille, se on uhri, jota alamaiset eivät salli.\nPäivän selvä on ettei miehistöä voi viedä virran yli. Eihän meillä\nole lauttoja, eikä ankkureita, eikä keksiä, eikä kylläksi hirsiä\neikä kirvesmiehiä. Senvuoksi kehotan teidän majesteettianne pysymään\ntäällä eikä antamaan maailmalle aihetta.\n\n-- Laitattakaa veneet kuntoon! -- käski kuningas.\n\nRitarillinen tilanhaltija Mazepa oli koonnut arkkunsa ja molemmat\ntukaattitynnörinsä ja istui jo vaunuissaan pitkällä vedessä.\nParvittain sitoivat zaporogit ja sotamiehet vaatteita selkäänsä,\nottivat vaunujen kansia ja puunoksia kainaloittensa alle ja\nheittäytyivät jokeen. Keskiyön aikana nostettiin kuninkaankin\nvaunut kahteen yhteen vitsastettuun veneeseen, ja Gyllenkrok, joka\nseisoi hänen jalkopäässään, jätti äänettä Lewenhauptille laudalle\nliisteröidyn sotakartan. Ei kukaan ääntänyt sanaakaan. Yö oli\nkirkastähtinen ja hiljainen, ja henkitravanttien airojen hamina\nkatosi sileälle virralle.\n\n-- Me kaksi emme näe häntä enään koskaan, -- hymisi Creutz\nLewenhauptille. -- Hänen silmänsä olivat äsken niin kummalliset.\nSiinä lampussa on vielä öljyä, mutta minä uteliaasti katselen hänen\ntulevaisuuttansa. Minlainen tulee hänestä voitettuna, naurettuna,\nvanhana?\n\nLewenhaupt vastasi:\n\n-- Seppele, jota hän sitoi itselleen, vaipuikin hänen alamaisilleen.\nSe jää ikuisiksi ajoiksi noille unhotetuille haudoille tuonne\nsuoseuduille. -- Niin saamme me kiittää häntä kaikesta siitä, miksi\nhän on meidät tehnyt.\n\nEtäältä kuului yön pimeydestä Saarna-Martin valittava ääni:\n\n-- Ja minut on hän tehnyt maailman pilkaksi, -- sanoo Job. -- Ja\npilkaksi olen minä tullut, ja minun silmäni on täytetty murheella, ja\nminun jäseneni ovat kaikki kuin varjo. Katoovaisuudelle minä sanon:\nminun isäni, madoille: minun äitini ja sisareni. Ja kussa on siis\nminun toivoni? Kuoleman porteille se kulkee, ja makaa minun kanssani\nmullassa.\n\nPäivä sarasti, ja verisessä paidassaan ratsasti Saarna-Martti\nparvesta parveen ja kuulusteli miehistöltä katekismusta ja\nraamatuntaitoa. Äänettöminä seisoivat sotamiehet kuninkaan tyhjän\nteltan ääressä, mutta kun huuto nousi, että heidän täytyi antautua\nja kun auringon ruskettama venäläinen kenraali Bauer tuli kunnaalle\nottamaan sotamerkkejä vastaan, silloin kävi Saarna-Martti hevosen\nselästä maahan ja väänteli käsiään.\n\nYli ympäri istui väsyneitten ja huohottavien hevostensa selässä\nkasakoita messinkikypärit päässä ja keihäät kädessä ja heidän\neteensä laskettiin maahan puukat ja rummut ja torvet ja musketit,\njotka ennen olivat panneet ukkosen jytisemään pataljoonien päällä,\nja tutut liput, joille veräjiltä ja portailta ja ikkunoista äidit\nja vaimot olivat jäähyväisiä viittoneet. Kanervikko välkehti ja\nkipunoi. Karskit vanhat aliupseerit syleilivät toisiansa nyyhkyttäen.\nMuutamat repivät irti haavasiteensä ja antoivat verensä juosta,\nja kaksi sotatoverusta lopettivat toistensa elämän miekoillaan\nsamassa hetkessä kuin heittivät ne voittajille. Mykkinä ja uhkaavina\ntulivat raajarikkoiset esille. Tuli nuorukaisia paleltunein poskin\nja nenättöminä ja korvattomina, niin että he olivat niinkuin kalman\nväkeä. Kainalosauvoin kompuroi vielä lapsi-ikäinen vänrikki Piper,\njoka oli menettänyt kantapäänsä. Tuli hovimies Günterfelt, joka\noli menettänyt molemmat kätensä ja saanut sijaan Ranskasta kaksi\npuukättä, jotka sileinä ja mustina pompottivat takin liepeellä.\nPuujalkoja ja keppejä ja paareja ja sairasvaunuja kalisi joka\npuolella.\n\nSaarna-Martti seisoi kädet ristissä. Hänen silmänsä säkenöi. Hänessä\nkuohui ja vinkui veri, ja vanha saarnahenki tuli niin väkevästi\nhänen päälleen, että hän itse kuuli, miten hänen äänensä hetkittäin\nläkähtyi ja tuli käheäksi, mutta seuraavana hetkenä paisui niin\nvahvaksi, että hänestä tuntui kuin olisivat hänen äänensä siivet\nkantaneet hänet pois ja hän muuttunut tulen liekiksi.\n\nHän hoippuroi esiin maahan viskattujen aseitten viereen ja osotti\nsormellaan tyhjää kuninkaan telttiä.\n\n-- Hän yksinänsä on rikkoja! Sinä surupukuinen äiti tai leski,\nkäännä hänen kuvansa nurin seinään! Kiellä pienokaisiasi lausumasta\nhänen nimeänsä! Sinä, pieni Dunja, joka leikkiystäviesi kanssa pian\npoimit kukkia haudoilta, rakenna pääkalloista ja hevosen päistä hänen\nmuistomerkkinsä! Sinä raajarikkoinen, kopista sauvallasi kumisevaa\nmultaa ja kutsu häntä luoksesi sinne alas, missä ne tuhannet,\njotka hän on uhrannut, häntä odottavat! -- Ja kuitenkin minä\ntiedän, että me kerran vanhurskauden tuomioistuimen edessä kaikki\nkalkutamme esille puujaloillamme ja sanomme: Anna hänelle anteeksi,\nisä, niinkuin me olemme hänelle anteeksi antaneet, sillä meidän\nrakkautemme tuli hänelle sekä voitoksi että turmioksi.\n\nKun ei kukaan hänelle vastannut vaan kaikki seisoivat kumarruksissa\nja äänettä niinkuin olisivat jo siihen vastanneet, silloin tuli\nhänen epätoivonsa vielä suuremmaksi. Hän peitti kulmikkaan naamansa\nkäsiinsä.\n\n-- Sanokaa minulle laupiaan Jumalan nimessä, että hän elää! -- huusi\nhän. -- Sanokaa että hän elää!\n\nGünterfelt nosti mustilla puusormillaan lakin päästään ja vastasi:\n\n-- Hänen majesteettinsa on pelastunut!\n\n-- Silloin notkisti Saarna-Martti polvensa ja vapisi ja tointui.\n\n-- Kiitetty olkoon sotajoukkojen johdattaja! -- sopersi hän. -- Jos\nkuningas on pelastunut, niin tahdon kestää kaikki kuormat, mitä\nkohtalo kannettavakseni panee.\n\n-- Niin, niin, kiitetty olkoon sotajoukkojen johdattaja! -- sanelivat\nruotsalaiset perässä hymisten, ja kaikki ottivat verkalleen lakit\npäästään.\n\n\n\n\nKatso, minun lapseni!\n\n\nKorpraali Antti Gråberg seisoi vesipullo kädessä koirankuonolaisten\nkankaalla. Joka puolella hoiperteli ja kulki pakenevain ruotsalaisten\nja zaporogien viimeisiä joukkoja, ja vaunuissa makasi Poltavan\nhaavoitettuja. Koko yön ja aamun oli Antti Gråberg kestänyt janoa\nsäästääkseen viimeisiä vesipisaria viimeiseen saakka, ja nyt hän oli\nuupumaisillaan tuskiinsa -- mutta samassa hetkessä kuin hän nosti\npullon huulilleen, otti hän sen jälleen pois.\n\n-- Hyvä Jumala, -- änkytti hän, -- miksi saisin minä yksinäni juoda,\nkun kaikki muut nääntyvät! Sinä johdat meitä erämaahan ja aroille\nettä kerran voisit meistä sanoa: Köyhästä lumimaastanne annoin teidän\nlähteä musketti olalla maailmalle saamaan sankarien ja voittajien\nmainetta, mutta kun luin teidän sydämenne ja näin, että ne pysyivät\npuhtaana ja että te olitte minun lapsiani, revin minä vaatteenne\nrievuiksi ja panin kainalosauvat käsiinne ja puujalat allenne,\nettette enään himoitsisi valtaa ihmisten ylitse vaan luettaisiin\nminun pyhieni joukkoon. Niin paljon suuruutta sallein minä teille.\n\nAntti Gråberg seisoi vielä hetkisen pullo edessään. Sitten meni hän\npois ja tarjosi pulloansa kuninkaalle, joka makasi olkipusseilla\nvankkureillaan polttavassa kuumeessa.\n\nKuninkaan huulet olivat kuivaneet kiini hampaisiin, ja halkeilivat ja\nvuotivat verta, kun hän aukasi niitä.\n\n-- Ei, ei, -- kuiskasi hän. -- Anna vesi haavoitetuille. Olen äsken\nsaanut pikarillisen.\n\nAntti Gråberg tiesi varsin hyvin, ettei kuningas mitään vettä ollut\nsaanut. Itse oli hän ainoa, joka oli huomista päivää ajatellut ja\ntallettanut, eikä kaivoja eikä soita ollut moneen peninkulmaan.\nMutta kun hän nyt kääntyi vankkureita pois, tuli heikkous ja kiusaus\njälleen hänen päällensä. Hän pani pullon taasen sivulleen ja kulki ja\nkulki antamatta sitä haavoitetuille. Hän kouraili pullon peltikantta,\nhän taisteli sisällisesti, mutta joka kerran kuin hän nosti pullon\nhuulilleen, laski hän sen jälleen alas eikä hennonut juoda.\n\n-- Kukaties, mietiskeli hän, voin saada paremman mielen virvoituksen,\njos nöyrryn muussa.\n\nPuolipäivän aikaan, kun aurinko poltti kuumimmillaan, näki hän\nharmaatukkaisen aliupseerin kulkevan melkein alastonna, sitomaton\nhaava olkapäässä. Hän repi silloin paitansa ja sitoi hänen haavansa\nja antoi hänelle takkinsa, mutta niin pian kuin hän taasen kourasi\npullonsa kaulaa, heräsi omantunnon rauhattomuus uudelleen. Sen\njälkeen antoi hän saappaansa sairaalle kuormapojalle, joka kulki\nvaikeasti paljain verisin jaloin, mutta kun hän ei kuitenkaan\nvoinut levollisella mielellä niellä vesikulausta kaikkien muiden\njanoovaisten keskellä, sydäntyi hän ja kovettui. Hän osotti\nsadatellen ja pilkaten mukana kuljetettuja rahatynnöriä, jotka\ntäynnänsä kultaa ja hopeaa helskyivät kaksissa vankkureissa voimatta\nhankkia onnettomille edes lusikallistakaan haisevaa suovettä.\n\n-- Lyökää hevosia! -- huusi hän. -- Lyökää hevosia, etteivät vain\nrahatynnörit jää jälkeen. Lyökää miehiäkin!\n\nSotamiehet eivät mitään vastanneet, sillä he tunsivat nyt hänet\nsamaksi entiseksi, joka myötäkäymisen päivinä astui rivinsä edessä\nkiukkuisena ja sättien. He eivät huomanneet, että hän tuskin oli\nkuullut oman äänensä kuin hän jo taas alensi päänsä ja jälleen alkoi\nmietiskellä ja kuiskailla itsekseen.\n\n-- Täytyykö minun sitten välttämättä uhrata se ainoa, joka\nminulle nyt enään on jonkin arvoinen? -- ajatteli hän. -- Hahaa!\nVierittäisimme kerrankin rahatynnörit maahan emmekä koskaan enään\nkajoisi niihin sormillammekaan! Hyvänen Jumala! Weperikillä kuulin\nkerran kuinka ratsumies Pentti Geting kuolemaisillaan kadehti niitä\nkaatuneita, jotka ovat saaneet puhtaan valkoisen paidan. Niin\nkorkealle minä en uskalla toivoa. Minähän pyydän niin vähän... Niin,\nvain sitä, ettei minua jätetä makaamaan arolle muitten jälkeen,\nvain sitä, että minut lasketaan hautaan, että saan mullan ja nurmen\npäälleni... ja pari muistosanaa kirjoihin. Nyt sinne kirjoitetaan:\nAntti Gråberg, kohtalo tuntematon. Hämärissä pysähdyttiin hautaamaan\npäivän kuluessa kuolleita, ja pari zaporogia pisti jo lapionsa\nmaahan. Okaisessa ruohistossa kasvoi matalia kirsikkapensaita, joiden\nhedelmiä upseerit ja sotamiehet odotellessaan poimivat ja jakoivat\nkeskenään niinkuin Jumalan omin käsin maksaman palkan. Silloin hiipi\nAntti Gråberg pensaitten taakse juomaan veden muitten näkemättä.\nMutta heti alkoivat toitottajat puhaltaa merkkiä että takaa-ajavat\nvenäläiset olivat taas tulleet näkyviin taivasta vastaan kulokortisen\nerämaan äärimmäisillä aaltomaisilla rannoilla.\n\nAntti Gråberg avasi peltikannen, mutta kuta kauvemmin hän henki\nkosteaa ilmaa, sitä ankarammin poukutti hänen rintansa, ja lähimmissä\nvankkureissa nousi kuolemaisillaan oleva aarreknihti Börje Köwe\nkoholleen ja katsoa tuijotti häneen.\n\nAntti Gråberg koetti kestää hänen katsettaan, mutta ei kestänyt, ja\nvielä kerran torjui hän virkistyksen luotaan.\n\n-- Autuaat ovat ne, jotka isoovat ja janoovat vanhurskautta, -- sanoi\nhän.\n\nNiinkuin kirkonpalvelija, joka jakaa Herran ehtoollista, kantoi hän\npulloa edessään ja vei sen aarreknihdin huulille, ja kuoleva mies joi\nveden viimeiseen pisaraan saakka.\n\nAntti Gråberg piteli kiini vankkurien korista, mutta kun pyörät taas\nlähtivät liikkeelle, herposi käsi irti ja hän horjahti polvilleen\nruohikkoon.\n\n-- Minulle ei ole tilaa vankkureissa, -- sanoi hän ja tempasi\nitselleen lapion. -- Vaikka olen ainoasti kolmekymmentä vuotta, olen\nuupunut ja voimaton niinkuin yhdeksänkymmenvuotias vanhus. Mutta\nantakaa minulle yksi lapioistanne, että voin, jos voimani riittävät,\nedes itse avata maan ja laskeutua viimeiselle vuoteelleni. Kaikki\nrauhattomuus on minussa nyt suloisesti vaipunut uneen, ja ääni huutaa\nkorviini: katso, minun lapseni!\n\nTaas alkoivat sotamiehet vaelluksensa täryyttävien vankkurien\nympärillä, ja torvenpuhaltajat kääntyivät satulassa. Haikaraparvia\nvaakaili leväsiivin hämärässä pimenneiden aavikkojen yli, ja etäällä\narolla oli Antti Gråberg vielä polvillaan lapio käsissään.\n\nEi ole kukaan sen koommin kuullut mitään hänen kohtalostaan.\n\n\n\n\nNeuvostossa.\n\n\nNeuvostosalin eteishuoneessa seisoi jo sihteeri Sehmedeman kädessään\nmaaherroille menevä ja nyt allekirjoitettava kirjoitus, jossa\nvaadittiin uusia veroja rutiköyhtyneeltä Ruotsilta.\n\nHerroja alkoi kokoontua, ja vanha Frölich, joka käsivarret ristissä\nähki ja kuorsasi huoneen nurkassa sairaan Falkenbergin vieressä,\nhavahti yhtäkkiä.\n\n-- Saamme luovuttaa kuninkaalle koko pankin rahoineen ja\npatenttineen, -- sanoi hän nostamatta punareunaisia silmäluomiaan.\n\nSilloin hyppäsi Arvid Horn eteen niin kiukkuisesti, että hänen\ntuolinsa lensi selälleen lattialle, ja hän huusi kädet pystyssä:\n\n-- Hän pysyköön taivaallisissa ilmestyksissään ja rukoushetkissään\nEeva Kreeta sisaren kanssa älköönkö tehkö meitä ilmetyiksi varkaiksi\nsilkasta hyväntahtoisuudesta kuninkaan puolesta!\n\n-- Perhanan perhana! -- vastasi Falkenberg ja noputti värittömillä\nsormillaan tuolinselkää. -- Täällä parjataan ja parkataan päivät\npäästään. Ei kukaan ruotsalainen piittaa enään toisten kunniasta,\nmutta ei kukaan uskalla sanoa yhtään totuuden sanaa siitä miehestä,\njoka yksin on kaikkeen syypää. Niin, älä vielä istu, Horn, sillä\nsuurin on suuttumus sinun Mälari-laivastasi ja kerrotaanpa sinun\nkunnialaukaustesi savussa tavoittelevan samallaista ylhäistä\nrakastelupaikkaa prinsessa Ulriika Eleonoran luona, kuin Creutzilla\noli korkean-autuaan prinsessa Hedvig Sofia vainajan luona.. Niin,\nniin, älä sinä puhu enään kuninkaan persoonasta. Lue sen sijaan\nhänen kirjeensä! Tee se! Onko siinä mielestäsi riviäkään, joka sopii\nonnettoman kansan johtajalle?\n\n-- Pyh! Älä puhukaan kirjeistä! -- vastasi Horn ja korjasi tuolinsa\npaikoilleen ja istui. -- Hiukan laverrusta naisille, verukkeita\nja muita joutavia! Älä sinä usko, että henkilö, joka ei koskaan\nkeskustellessaan näytä mieltään, istuisi teltassaan paljastamaan\nmieltään paperilapulle! Mutta kyllä saatan myöntää, että kerran on\ntilinteko seuraava kaikkea tätä surkeutta.\n\n-- Kerranko, sanot! -- jatkoi sairas Falkenberg ja nousi vapisevain\nkäsivarsiensa varalle. -- Kerranko? Ovatko siis ruotsalaiset\nmuuttuneet matelijoiksi ja teeskentelijöiksi? Ei Kristian tyranni\neikä Eerikki neljästoista ole tehnyt meille niin paljon pahaa kuin\ntämä, ja sen vuoksi vieköön piru sen miehen. Kun miehiset miehet\novat kuolleet sodassa, ovat vain akkasielut jääneet eloon, ja he nyt\nrupeavat Ruotsin kansaa jatkamaan.\n\nKunnianarvoisana seisoi Fabian Wrede haastelevain joukossa, ja hänen\näänensä tuli ihmeellisen pehmoiseksi ja hiljaiseksi.\n\n-- Kokous alkaa, -- sanoi hän ja viittasi avattuihin oviin. -- Minä\nen ole mikään matelija. En ollut niiden joukossa, jotka tungeskelivat\nnuoren herramme ympärillä saadakseen hänet täysivaltaiseksi, ja olen\nepäsuosiossa. Isänmaa on minulle ylin... isä ja äiti, koti, muistot,\nkaikki, kaikki! Tiedän, että isänmaa nyt vuotaa verta. Tiedän myös,\nettä kerran seuraa tilinteko. Mutta nyt ei ole hetki haaskata siihen\najatuksia. Kun Jumala panee päähämme orjantappurakruunun, ei se\nmies ole suurin, joka sen mukavimmin saapi päästään pois, vaan se,\njoka painaa sen vielä kovempaan kiini ja sanoo: isä, tässä olen\npalvellakseni sinua! -- Ja sen sanon teille, ettei koskaan, ei\nkoskaan voittolippujen liehuessa entisinä vuosina ole pieni kansamme\npäässyt kuihtumatonta suuruutta niin lähelle kuin nyt.\n\nHän astui neuvostosaliin päin, mutta kääntyi mennessään matalalla\näänellä Falkenbergiin:\n\n-- Äidilläni oli useampiakin poikia kuin minä. He ovat luotinsa\nlöytäneet. Olisinko minä heitä huonompi? Puhut kuninkaasta... Jos\nyksi ainoa voi vietellä kokonaisen kansan niin moniin uhreihin,\neiköhän sen miehen täydy olla muita miehiä suurempi!\n\nWrede tarttui Falkenbergia hiljaa olkapäihin ja lisäsi yhtä matalalla\näänellä: -- Ja kansa, joka niin paljon on kärsinyt... tahdotko\nkieltää sitä kansaa tänään painamasta kiini päähänsä marttyyrikruunua?\n\nHerrat tulivat saliin, mutta sauvaansa nojaten kulki Falkenberg\neteishuoneessa yhä edestakaisin. Kun hän vihdoin istui neuvospöytään,\noli sihteeri jo lukenut pitkän kirjoituksen, ja nimien\nallekirjoitusta pyydettiin.\n\nEi kukaan pyytänyt puheenvuoroa. Falkenberg istui kokoon vaipuneena\nselkätuolissaan. Hänen silmänsä olivat kosteat ja sumeat. Unhottaen\nikäjärjestyksen ojensi hän hapuillen kättään joka puolelle ja\nkuiskasi:\n\n-- Kynä! Kynä!\n\n\n\n\nKirkkomäellä.\n\n\nHarteva Juho Snare pisteli puuroa naapurimiestensä, Maunun ja Matin\nkanssa. Hän oli niin visu, että hän kaiken talvea veteli unia\nlaskusängyssä pärettä säästääkseen. Akkunareijän häämöttävässä\nvalossa paistoi hänen suuri parraten latuskanaamansa rumemmin ja\nryttyisemmin kuin paholaisen, ja hän puhui hitaisesti syvällä\nkorisevalla äänellä.\n\n-- Minä ennustan, -- sanoi hän ja löi kättä pöytälautaan, -- että\ntässä tulee pettuleipä eteen. Huomenna tapan viimeisen lehmäni.\nJoka vuosi otetaan uusia miehiä sotaan, ja nyt vievät vielä\nkirkonkellotkin ja viinirahat ja jyvät kirkkoaitasta.\n\n-- Se on totta puhetta se, -- sanoi Maunu.\n\nHän kynsi harmaita poskiaan ja otti vielä hyppysen suolaa\npuurolusikkaansa, sillä nyt oli sapatti. Muuten oli Maunukin niin\nahnas että hän kiersi naapureissa ja luki suolarakeet puuroonsa ja\nlastut patansa alle.\n\nMutta Matti vain makasi pöytää vastaan ilkeyksissään naama viirussa\nja mustat hampaat irvissä ja kaksi tirkistävää tinttiä silmien\nsijalla. Hän se kuitenkin vei kitsaudessa voiton kaikista kolmesta.\nAhnaampaa talonpoikaa ei siinä pitäjässä ollut koskaan ollut. Hän\noli niin kitsas, että hän meni sakaristoon käskemään pappia käymään\narkipäivisin puukengissä niinkuin seurakuntalaisetkin.\n\n-- Minä yksinkertaisesti katson, -- jonotti hän, -- että Jumala on\nmeidät rahvaan asettanut kruunun kukkaronauhoja kiristämään. Ei\nloovunrahaakaan lähde minulta voudille.\n\n-- Mutta toisten salkkiverkot sinä varastat, -- vastasi Juho.\n\n-- Se on totta puhetta se, -- sanoi Maunu.\n\nMatti irvisteli ja paloi leipää kirveenhamaralla.\n\n-- Minkäs sen tekee kun nälkä pakottaa!\n\nJuho suori pitkiä pasmaisia pellavahaiveniaan ja nousi pöydästä, ja\nkauvas tuvan seinäin läpi kuului hänen puheensa.\n\n-- Sen teet, laapus, että ota sinä isäsi vanha musketti seinältä ja\npudota vouti ja voudin kirjuri ja pistä heinäsuovaan. Ja ennenkuin\nhelisemään joudut ja killut hirressä, niin tule minun kanssani\nTukholmaan ja opetetaan ne helkkarin herrat talonpojan tavoille.\nRauhaa me tahdomme ja rauha pitää tehtämän!\n\n-- Se on totta puhetta se. Lähdemme matkaan -- sanoi Maunu ja nousi\npöydästä että polvet heilui.\n\nMattikin nousi ja löi kättä Juholle.\n\n-- Ensi työksi me lähdemme kirkolle pitäjää puhuttelemaan, -- sanoi\nhän surkealla äänellään. -- Tässä täytyy puolustaa talonpojan\noikeuksia ja etuisuuksia!\n\n-- Kyllä minä puhun, minä, -- vastasi Juho, -- ja rauhan me teemme.\nSitä me vaadimme.\n\nHe läksivät pirtistä ja puhuttelivat matkallaan vaimoja ja piikoja\nja ukkoja ja poikasia. Kirkkomäelle tullessaan oli heillä joukkoa\nperässään pian kaksi- eli kolmekymmentä henkeä.\n\nKylmänä ja selkeänä paistoi syksyn aurinko metsänselkiin ja järveen\nja pitkään valkoiseen kirkkoon. Mäellä kirkkotallien edessä\nhääräili kirkkoväkeä vankkureinsa ja rattaittensa ääressä, mutta\nrippilapset, jotka olivat alttarin lähellä istuneet, eivät vielä\nolleet päässeet asehuoneen kynnystä pitemmälle. Unteloimmat ukot\npitäjän metsäpuolilta, jotka jo kulkivat turkeissa, alkoivat huutaa\nja meluta, kun tunsivat Juhon, sillä kaikki katsoivat hänet pitäjän\nitsepintaisimmaksi ja mahtavimmaksi mieheksi. Toisetkin avokatseiset\nvalkeapintaiset taalalaiset, joiden valkoiset paidat paistoivat\nnahkahousujen ja liivien välistä, kääntyivät häneen päin, sillä\nhe pitivät ettei mikään maailmassa painanut enemmän kuin hänen\nhidastelevat ja raskaat sanansa.\n\n-- Tepä olette tekeviä kirkkomiehiä, te, -- huusi hän heille. --\nMeneekö päähänne uusi kirkkorukous alamaisesta kärsivällisyydestä.\n\nKukaan ei joutunut vastaamaan. Kaikki tunkeutuivat hänen ympärilleen.\n\n-- Kuningas on otettu vangiksi! -- huusivat he. -- Kuningas on otettu\nvangiksi! Kuningas on otettu vangiksi!\n\n-- Onko kuningas vankina?\n\nJuho Snare seisoi kädet nyrkissä ja katsoi kysyväisesti miehestä\nmieheen.\n\n-- Se on totta puhetta se, -- sanoi Maunu.\n\n-- Suus kiini, mies! Mistä sinä tiedät! -- karjui Juho Snare ja nosti\nhiukan nyrkkiään, niin että kaikki lakosivat tieltä pois.\n\nHän istui penkille kirkkotallien eteen, mutta taalalaiset eivät\njättäneet häntä rauhaan, ja yhä tiukempaan kokoontui väkeä hänen\nympärilleen. Kaikki tahtoivat saada korviinsa jokaisen sanan.\n\n-- Onko kuningas otettu vangiksi? -- kysyi hän vielä.\n\n-- Sellainen puhe kulkee mies mieheltä. Eräs Falunin seppä tässä\ntiesi kertoa, että kuningas on pakanain vankina.\n\nMatti laittautui lähemmäksi ja kyyristyi ja kurotti pitkiä sormiaan.\n\n-- Mitäs siitä sanomasta sanot, Juho Snare, minä yksinkertaisesti\nkysyn?\n\nJuho Snare istui kädet polvissa, ja aurinko paistoi hänen puumaiseen\nvärähtämättömään otsaansa ja hänen koville huulilleen. Hän katseli\nmaata.\n\n-- Mitä sanot? -- melusi Taalain väki. -- Tukholmassa antavat\nneuvosherrat rahansa lahjaksi kruunulle ja toiset pöytähopeansa ja\nkolmannet ehdottavat, että jokainen toimeentuleva alamainen antaisi\nkaiken omansa eikä omistaisi tästälähin enempää kuin köyhät. Riikin\nleskikuningatar vain yksinään vaatii saatavansa koskematta, se\ntyyskäkynsi, ja katurahvas heittää Piperin kreivittären ikkunat\nrikki...\n\n-- Ja meidän, -- sanoi Matti, -- pitää ottaa musketti seinältä, sanoo\nJuho Snare.\n\n-- Se on totta puhetta se! -- vakuutti Maunu.\n\nJuho Snare oli vielä vaiti, ja nyt tulivat kaikki niin\nkuuntelevaisiksi, ettei kuulunut muuta kuin kellojen soitto.\n\n-- Niin, -- vastasi hän hetken kuluttua, ja hänen äänensä korisi\nsyvemmin ja katkerammin kuin milloinkaan ennen. -- Meidän pitää ottaa\nmusketit seinältä ja lähteä mies talosta. Jumalan nimeen, hyvät\nTaalain miehet, jos on kuningas vankina, niin me vaadimme päästä\nvihollista vastaan, että saamme kuninkaan kotia.\n\nMatti meni miettiväksi, mutta sitten otsa selkisi, ja hänen harmaat\nsilmänsä kiiluivat viekkaasti.\n\n-- Nähkääs, se vaatimus kuuluu meidän vanhoihin oikeuksiin ja\netuisuuksiimme.\n\n-- Se on totta puhetta se! -- sanoi Maunu.\n\n-- Niin, niin, se vaatimus kuuluu meidän vanhoihin oikeuksiin ja\netuisuuksimme, -- pakisivat taalalaiset ja nostivat kätensä valan\ntekoon. Siitä syntyi sellainen meno ja meteli, ettei kukaan enään\nkuullut kelloja.\n\n\n\n\nVanki.\n\n\nKaukana Smoolannin ja Finnvedin korpiperillä nähtiin ihmeellisiä\nmerkkiä taivaalla, ja kun ei työllä enään ollut mitään arvoa eikä\nhuomisella mitään toivoa, näki kansa nälkää tai söi ja joi yhdessä\nhumussa ja itsekseen kiroillen. Jokaisessa talossa oli surupukuinen\näiti tai leski. Päivän askareissa hän puheli kaatuneista tai\nvangiksi joutuneista, ja öisin kavahti hän unistaan ylös luullen\nvielä kuulevansa niitten kamalain vankkurein kolinan, joilla mustiin\nvahakangasviittoihin puetut kuskit kuljettivat pois ruttoon kuolleita.\n\nRitariholman kirkossa makasi jo kahdeksatta vuotta prinsessa Hedvig\nSofian ruumis hautaamatta rahanpuutteen vuoksi, ja nyt oli arkku\nvalmistettu vanhalle leskikuningattarelle Hedvig Eleonoralle,\nKaarlein äidille. Pari unista hovineiteä oli ruumiin valvojaisissa,\nja vahakynttilät paloivat himmeästi vainajan ympärillä, joka oli\npeitetty halvalla pellavaisella peitteellä.\n\nNuorin hovineideistä nousi haukotellen tuoliltaan ja meni ikkunaan\nja siirti mustaa suruvaatetta syrjään katsellakseen eikö jo päivää\nnäkynyt.\n\nLiikkaavia askelia kuului eteishuoneesta, ja vääränvisaisen ja\näkäpäisen näköinen mies, joka kaikin tavoin koetti varoa puujalkansa\nkolinaa, astui arkun ääreen ja nosti syvillä kunnianosoituksilla\npeitteen syrjään. Hänellä oli vaalea, melkein valkoinen päänsukainen\ntukka, joka ulettui niskaan kaulukseen saakka. Pullosta kaatoi hän\npalsamoimisvettä suppiloon, joka hameen ja hameenliivin välistä oli\npistetty kuninkaalliseen ruumiiseen. Vesi vuoti kuitenkin hyvin\nhitaasti, ja sitä odotellessaan pani hän pullon paarimatolle ja meni\nhovinaisen luokse ikkunaan.\n\n-- Eikö kello ole vielä seitsemää, Blomberg? -- kuiskasi hän.\n\n-- Äsken löi kuusi. Siellä on nyt kauhea ilma ulkona, ja\njalantyngässäni tunnen että lumimyrsky on tulossa. Eipä olekaan\npitkään aikaan Ruotsissa voitu hyvää ennustella. Uskokaa\npois, ei nytkään saada täällä rahoja kunniallisen hautauksen\ntoimeensaamiseksi. Se oli vain alkua, kun Ekeroti-vainaja ennusti\nkurjuutta ja paloja. Eikö vain raivonnutkin tulipalo saarella linnan\nedessä! Upsalan lakeuden yli näkyi sen loimo tuomiokirkosta ja\nUpsalan linnan muurista. Vesteroosissa ja Linköpingissä huiskuttaa\ntuuli tuhkaa pitkin kekäleisiä tontteja... ja nyt palaa riikin\nkaikilla äärillä. Suokaa anteeksi avokielisyyteni, armollinen neiti,\nmutta totuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe. Se on vanha\nsananparteni ja se kerran pelasti henkenikin tuolla Dniepervirran\npuolella.\n\n-- Pelastanutko hänen henkensä? Hän oli silloin rykmentin välskärinä.\nBlombergin pitää istua tähän minun viereeni ja kertoa. Aika käy niin\npitkäksi.\n\nBlomberg puhui alamaisesti ja hiukan papillisesti ja nosti vähän\nväliä etu- ja keskisormeansa pitäen muita sormiaan koukussa.\n\nMolemmat vilkaisivat vainajaan, joka makasi arkussaan päässä sirosti\nasetellut kähärät ja vahaa ja ihomaalia syvimmissä rypyissä. Sitten\nistuivat he ikkunakomeron penkille riippuvan suruvaatteen eteen, ja\nBlomberg alkoi kuiskaten kertoa.\n\nMinä makasin tiedotonna Poltavan suomailla. Olin langennut\npuujalkaani ja saanut kaviosta potkun, ja kun heräsin oli yö. Tunsin\nkuinka kylmä ja vieras käsi hapuili takkini alta ja repi nappeja.\nPahuuden aivoitukset ovat Herralle kauhistus, minä ajattelin, mutta\nlaupiaat sanat ovat puhtaat. Ehtimättä pelästyä kävin hiljaisesti\nruumiinryöstäjän rintapieliin kiini, ja hänen säikähdyksissä\nsopertamista sanoistaan minä kuulin, että hän oli niitä zaporogeja,\njotka olivat tehneet liiton ruotsalaisten kanssa ja seuranneet\nsotajoukkoa. Minä olin välskärinä hoitanut montaakin näitä ihmisiä,\nväliinpä vangiksi otettuja puolalaisia ja moskovalaisiakin, ja\nsaatoin välttävästi tulla touhuun heidän erilaisilla kielillään.\n\n-- Monet aivoitukset ovat miehen sydämessä, -- minä sanoin\ntasaisesti, -- mutta Herran neuvot pysyvät. Vanhurskaalle ei mitään\npahaa voi tapahtua, mutta jumalattomat ovat täynnä onnettomuutta.\n\n-- Anna anteeksi, laupias herra, -- kuiskasi zaporogi. -- Ruotsin\ntsaari on heittänyt meidät zaporogi-parat oman onnemme nojaan, ja\nMoskovan tsaari, jonka olemme petollisesti hyljänneet, silpoo ja\ntappaa meidät. Minä tahdoin vain ottaa itselleni ruotsalaisen takin,\njotta hädän tullen olisin voinut sanoa itseäni ruotsalaiseksi. Älä\nvihastu, jumalinen herra.\n\nNähdäkseni oliko hänellä veistä, etsin minä hänen puhuessaan\ntulukset ja sain valkean muutamiin jaloissa oleviin risuihin. Minä\nnäin silloin, että se olikin pieni säikähtynyt häijynnäköinen ukko\naseettomin käsin. Hän nousi äkkiä niinkuin nälkäinen peto, joka on\nsaaliin tavannut, ja kumartui tulen valossa ruohikossa makaavan\nkaatuneen ruotsalaisen vänrikin päälle. Arvelin, että kuollut mies\nkyllä voi luovuttaa takkinsa suojattomalle liittolaiselle enkä\nzaporogia estänyt, mutta kun hän riisui takkia kaatuneelta, luiskahti\nsen taskusta kirje. Päällekirjoituksesta näin, että veriinsä vaipunut\npoika, joka makasi niin koreasti ja rauhallisesti pitkällään\nnurmella kuin olisi nukkunut syntymätalonsa niityllä, oli nimeltään\nFalkenberg. Kirje oli hänen sisareltaan, enkä muuta ehtinyt kuin\ntavata ne sanat, jotka siitä hetkestä tulivat vakiolauseekseni:\nTotuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe. Samassa jo sammutti\nzaporogi valon.\n\n-- Oletko hullu, herra, -- kuiskasi hän, -- älä ilmaise meitä\nruumiinryöstäjille.\n\nMinä en paljoa piitannut hänen puheestaan, vaan matkin hänelle moneen\nkertaan:\n\n-- Totuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe. Se on suuri sana\nse, kuules äijä, ja saatpa nähdä, että minä sillä pääsen pitemmälle\nkuin sinä valhepuvussasi.\n\n-- Jahkahan nähdään, -- vastasi zaporogi. -- Mutta se meidän pitää\nluvata, että kumpi meistä kauvemmin elää, se lukee rukouksen toisen\nsielun edestä.\n\n-- Se on luvattu, -- minä sanoin ja annoin hänelle kättä, ja\ntuntuipa niinkuin olisin onnettomuudessa saanut tuosta partasuisesta\nraakalaisesta äkkiä veljen ja ystävän.\n\nHän autteli minua ylös, ja päivän koitteessa yhdyimme me siihen\npitkään haavoitettujen ja jäljellejääneitten jonoon, joka äänettä\nkompuroi Poltavaan antautumaan vangiksi. Avuliaasti koettivat\nhe peitellä zaporogia keskeensä. Suurten saappaitten kaulukset\nulettuivat häntä lanteille saakka ja takinhännys riippui ihan\nkannuksissa. Kun vain joku kasakka häntä katseli, kääntyi hän jonkun\nmeikäläisen puoleen ja huusi korkealla äänellä ne ainoat ruotsin\nsanat, mitkä hän sotaretken aikana oli ehtinyt oppia:\n\n-- Ich Schwede, saakeli soi!\n\nZaporogi ja minä ja kahdeksan toveria saimme asunnon suuren kivitalon\nyläkerrassa. Kun me kahden ehdimme ensimmäisinä ylös, valitsimme\nme haltuumme pienen eri komeron, jossa oli ikkuna katusolaan päin.\nSiellä ei ollut mitään muuta kuin vähän makuuolkia, mutta minulla oli\nnutussani peltihuilu, jonka Starodubissa olin ottanut kaatuneelta\nkalmukilta ja jolla olin opetellut soittamaan useita kauniita virsiä.\nSillä minä soittelin aikamme ratoksi, ja pian huomasimme, että\njoka kerran kuin minä soitin, tuli nuori vaimo ikkunaan toisella\npuolella solaa. Kentiesi senvuoksi soitinkin enemmän kuin muuten\nolisi huvittanut, enkä oikein tiedä oliko hän kauniimpi ja minulle\nsopivampi kuin kaikki muut naiset vai oliko pitkä miesten joukossa\nolo tehnyt silmäni tottumattomammaksi, mutta minusta oli suuri ilo\nkun häntä katselin. En kuitenkaan koskaan katsonut häntä silmiin,\nkun hän käänsi kasvonsa meidän ikkunaamme päin, sillä minä olen\naina vaimoväkeä ujostellut enkä koskaan osannut tanssia heidän\npillinsä mukaan. Enkä ole koskaan hakenut sellaisten miestenkään\nseuraa, joilla on pää täynnä naisväkiä ja jotka vain vaanivat\nrakastelu-tilaisuuksia. Kukin pitäköön astiansa pyhänä, sanoo\nPaavali, eikä himojen halauksessa niinkuin pakanat, jotka eivät\nJumalaa tunne, ettei kenkään veljeänsä loukkaisi ja pahentaisi, sillä\nHerra on väkevä kostaja sen kaiken yli.\n\nMinä katsoin kuitenkin, että miehen tulee aina käyttäytyä\nsäädyllisesti ja sopivaisesti, ja kun toinen hihansuuni oli risainen,\nkäänsin soittaessani aina sen puolen kamariin päin.\n\nVaimo istui tavallisesti käsivarret ristissä ja ikkunalautaan\nnojaten, ja hänen kätensä olivat pyöreät ja valkoiset, vaikka kyllä\nsuuret. Hänellä oli turkinpunainen liivi, jossa oli hopeiset hakaset\nja monenkertaiset ketjut. Vanha noitaämmä, joka joskus käsirattaineen\npysähtyi hänen ikkunansa alle siveltyjä mesileipiä myömään, kutsui\nhäntä Feodosovaksi.\n\nKun hämärä tuli, pani hän lamppuun valkean ja kun ei hänellä eikä\nmeillä ollut ensinkään akkunaluukkuja, saatoimme me seurata häntä\nsilmillämme, kun hän puhalsi tulta lieteen, mutta minusta oli\noikeampaa, että me käännyimme pois ja senvuoksi minä istuin zaporogin\nkanssa olille nurkkaan.\n\nPaitse rukouskirjaa oli minulla mukana muutamia Müllerin postillasta\nrevittyjä lehtiä, joita minä luin ja käänsin zaporogille\nuseampia kappaleita. Mutta kun huomasin, ettei hän kuunnellut,\nmenin maallisempiin asioihin ja kyselin häneltä mitä hän tiesi\nnaapuristamme toisella puolella solaa. Hän sanoi ettei vaimo ollut\nnaimaton, sillä sen maan neidoilla oli aina pitkä nauhoilla letitetty\npalmikko ja siinä pieni punainen silkkitupsu. Pikemminkin oli hän\nleski, sillä hänen hiuksensa olivat levällään surun merkiksi.\n\nKun tuli aivan pimeä ja me panimme maata olille, havaitsin zaporogin\nvarastaneen hopeisen nuuskalusikkani, mutta kun olin sen ottanut pois\nja nuhdellut häntä hänen hairahduksestaan, nukuimme me toistemme\nviereen ystävyksinä.\n\nMinua melkein hävetti kun taas aamun tullen tunsin itseni\niloisemmaksi kuin moniin aikoihin, mutta heti kun olin pitänyt\nrukouksen zaporogin kanssa ja tarkoin siistinyt ja pessyt itseni\nmenin ikkunaan ja soitin jonkun kauniimmista virsistäni.\n\nFeodosova oli jo istumassa päivän valossa. Näyttääkseni hänelle miten\ntoisenlaisia ruotsalaiset olivat kuin hänen maansa miehet panin\nzaporogin pesemään puhtaaksi kamarimme, ja parin tunnin päästä olivat\nkalkitut seinät häikäisevän valkeat ja hämähäkinverkoista puhtaat.\nKaikki se haihdutti ajatuksiani, mutta kun taas istuin rauhaan,\nheräsi minussa omantunnon vaiva siitä että sellaisen kurjuuden\nkeskessä olin saattanut iloita. Viereissalissa istuivat penkeillä ja\nlaattialla toverini raskaasti huuaten ja kotolaisistaan kuiskaillen.\nVuoron jälkeen pääsi joka päivä meistä kaksi miestä kävelemään ulos\naina linnanvalleille saakka, mutta kun illalla panin maata orilleni,\nen kehdannut Jumalaa rukoilla, että seuraavana aamuna olisi tullut\nminun vuoroni. Tiesinhän hyvin itsessäni, että jos ikävöin tunninkaan\nvapautta, niin ikävöin vain päästä tekemään asiaa vastapäätä olevaan\ntaloon. Ja kuitenkin minä tiesin, että jos minun vuoroni todellakin\ntulisi rukoilemattani, en kuitenkaan uskaltaisi sinne koskaan mennä.\n\nKun aamulla tulin ikkunaani, nukkui Feodosova vaatteet yllään\nlaattialla tyyny niskan alla. Hetki oli vielä varhainen ja vilpoinen,\nenkä minä hellinyt panna peltihuilua huulilleni. Mutta kuinka siinä\nseisoin ja odottelin, niin arvatenkin hän unessa tunsi, että minä\nhäntä katselin, sillä hän avasi silmänsä ja naurahti ja ojensi\nkätensä ylös ja teki sen kaiken niin pian, etten ehtinyt huomaamatta\nvetäytyä syrjään. Pääni kuumeni ja minä panin peltihuilun kädestäni\nja käyttäydyin kaikin puolin niin tökerösti ja taitamattomasti, etten\nkoskaan ole ollut niin tyytymätön itseeni. Kiristin ja suorin vyötäni\nja otin taas peltihuilun ikkunalta ja tarkastelin sitä ja olin\npuhaltavanani siitä tomuja pois. Kun vihdoin venäläinen aliupseeri,\njoka meitä onnettomia vartioi, sanoi zaporogille, että hän pääsisi\nsinä päivänä toiseksi mieheksi kaupungille, otin minä zaporogin\nerikseen nurkkaan ja neuvoin häntä monilla puheilla poimimaan lyhteen\nniitä keltaisia tähtikukkia, joita olin nähnyt kasvavan poltettujen\ntalojen paikalla linnanvallin seudulla. Sopivassa tilaisuudessa\nantaisimme sen sitten Feodosovalle, minä sanoin. Hän näytti hyvältä\nja siivolliselta vaimolta, joka kentiesi vuorostaan antaisi meille\nraukoille vähän hedelmiä ja pähkinöitä, minä sanoin. Se leivän syrjä,\nminkä tsaari meille joka päivä soi, ei täyttänyt edes pahinta nälkää,\nminä sanoin.\n\nZaporogia pelotti lähteä päivänvaloon, mutta ei uskaltanut\nepäluulojen vuoksi jäädä sisällekään, ja sentähden hän totteli ja\nmeni.\n\nTuskin hän kuitenkaan oli ovesta mennyt kun jo tulin katumapäälle\nsillä nyt yksinäisyydessä tuli hämmennykseni vielä paljon\nsuuremmaksi. Minä istahdin vuoteelleni nurkkaan, mistä minua ei\nnäkynyt, ja siellä pysyttelin itsepäisesti.\n\nAika ei kuitenkaan tullut pitkäksi, sillä ajatukset elivät, ja hetken\nkuluttua kuulin zaporogin äänen. Muuta miettimättä menin ikkunaan\nja näin hänen seisovan Feodosovan luona, kädessään suuri korea\nlyhde tähtikukkia, jotka olivat miekkaliljan näköisiä. Ensinnä hän\nei tahtonut niitä ottaa vastaan vaan vastasi, etteivät ne olleet\npuhtaita, koska ne olivat pakanan antamat. Zaporogi ei ollut mitään\nymmärtävinään eikä osaavinaan muuta kuin muutaman sanan hänen\nkieltänsä, mutta silmäniskuilla ja viittauksilla ja nyökytyksillä sai\nhän ymmärrettäväksi, että minä olin lähettänyt kukat, ja silloin hän\nviimein ne otti.\n\nPerin häpeissäni minä menin takaisin nurkkaani, ja kun zaporogi\npalasi, kaappasin minä häntä hartioista kiini ja ravistin häntä ja\npainoin häntä seinää vastaan.\n\nTuskin hän kuitenkaan oli käsistäni päässyt, kun hän jo\najattelemattomassa innossaan taas oli ikkunassa viittomassa ja\nheittämässä lentosuukkosia kaikilla viisillä sormilla.\n\nSilloin astuin minä esille ja työnsin hänet pois ja kumarsin.\nFeodosova istui ja nyppi tähtikukkia ja puri lehtiä ja pudotteli\nniitä yksitellen maahan. Kiivastus tuli avukseni, niin että\nrohkaistuin ja aloin puhua, ennenkuin olin ajatellutkaan, miten\nkeskustelu olisi sopivaisimmin alotettava.\n\n-- Rouva ei saa panna pahakseen toverin vallattomuutta ja\ntaitamattomia eljeitä, -- minä solkkasin.\n\nHän nyppi kukkasia vielä kiihkeämmin ja vastasi hetken kuluttua:\n\n-- Miehelläni oli eläessään usein tapana sanoa, ettei ole toisia niin\nkiireestä kantapäähän kauniinmuotoisia sotamiehiä kuin ruotsalaiset.\nHän oli nähnyt naisten riisuvan ja vitsovan ruotsalaisia vankia ja\noli nähnyt että naiset lopuksi tulivat niin liikutetuiksi heidän\nkauneudestaan, että he panivat raipat pois ja itse nyyhkyttivät\nkidutettujen sijasta. Senvuoksi olen minä näinä päivinä ollut hyvin\nutelias... Ja ne rakkauslaulut, joita te soitatte, kuuluvat niin\nihmeellisiltä.\n\nHänen puheensa ei minua juuri miellyttänyt, eikä minusta ollut\nluvallista vastata samassa hengessä ja ylistellä hänen varttansa ja\nvalkoisia käsivarsiaan. Sen sijaan minä kumarsin ja otin peltihuiluni\nja soitin mieli virteni: Hädässän huudan Herraa.\n\nSitten me puhelimme monenlaisista asioista, ja vaikka minun\nsanavarani oli vähäinen, ymmärsimme me pian toisiamme niin hyvin,\nettei ole koskaan päivä huvemmin kulunut.\n\nPäivällisten aikaan, kun hän oli vähän aikaa kalistellut ruukkujaan\nja vatejaan ja lehtiläpällä leuhutellut tulisijan hiilustaa, otti\nhän katosta haavin, jolla hänen miehensä ennen oli nostanut kalasia\nvirrasta. Haaviin pani hän kehlon höyryävää kaalia ja puuleilissä\noli kvassia, ja haavin varsi oli niin pitkä, että hän ylettyi sillä\nantamaan aterian kujan yli. Kun minä join hänen terveydeksensä,\nnyökkäsi hän ja hymyili ja sanoi, ettei hän pitänyt vääränä että\nhän sääli vangittuja pakanoita. Illan suussa muutti hän rukkinsa\nikkunaan, ja me puhelimme vielä pimennossakin. Minä en enään\npitänyt syntinä että olin onnellinen keskellä sitä surua, jossa me\nelimme, sillä minun aikomukseni oli viaton ja puhdas. Niinkuin olin\nlinnavallin poltettujen ja autioitten huoneitten keskellä nähnyt\ntähtikukkien loistavan tuhkaläjistä ikäänkuin ylistysvirreksi Jumalan\nhyvyydestä, niin tuntui nytkin minun sydämeni ilo.\n\nKun yö joutui ja olin pitänyt rukouksen zaporogin kanssa ja vielä\nkerran tavoitin hänet nuuskalusikkani varkaudesta, rupesi tuo kielevä\nmies matalalla äänellä minulle puhumaan ja sanomaan:\n\n-- Näen kyllä, taattoseni, että olet Feodosovaan rakastunut, ja\ntosiaan hän onkin hyvä ja puhdas vaimo, jonka voit ottaa vaimoksesi.\nEttet koskaan rupea muunlaatuiseen rakkauskauppaan, sen olen ensi\nhetkestä älynnyt.\n\n-- Joutavia juttuja! -- minä vastasin. -- Joutavia juttuja!\n\n-- Totuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe, tapaat itse sanoa.\n\nKun hän masensi minut omalla sananparrellani, hämmennyin minä, ja hän\njatkoi.\n\n-- Tsaari on luvannut hyvän viran ja ruuan jokaiselle teistä\nruotsalaisista, joka tahtoo ruveta hänen alamaisekseen ja kääntyä\noikeaan uskoon.\n\n-- Oletko järiltäsi! Mutta jos voisin karata ja viedä hänet mukaani\nhevosselässä kotia, niin sen tekisin.\n\nSeuraavana aamuna, kun olin virren soittanut, sain kuulla, että minun\noli sinä päivänä vuoro päästä vapaaseen ilmaan kävelemään.\n\nMinullekos tuli kuuma ja levottomuus ja minä kampasin ja siistin\nitseni tavallista vielä huolellisemmin ja vaihdoin zaporogilta\nvänrikkitakin päästäkseni omasta risaisesta takistani. Sillä\nvälin neuvottelin itsessäni. Menisinkö hänen luokseen ylös?\nMitä silloin sanoisin? Kentiesi oli se ainoa kerta elämässäni,\njolloin saisin hänen kanssaan puhua, ja kuinka sitten harmaaseen\nvanhuuteeni saakka saisin katua, jos ujouden vuoksi laiminlöisin\ntämän ainoan tilaisuuden! Sydämeni pampatti ankarammin kuin missään\nvihollis-ottelussa, joissa olin siteineni seissyt luotien ja\nkaatuneitten seassa. Panin peltihuiluni taskuun ja läksin ulos.\n\nKun tulin alas kadulle, istui hän ikkunassaan minua näkemättä. En\ntahtonut tulla hänen luokseen kysymättä edeltäpäin lupaa, enkä\ntiennyt oikein, mitä olisi pitänyt tehdä. Mietiskellen astuin pari\naskelta eteenpäin.\n\nSilloin kuuli hän minun tuloni ja katsoi ulos.\n\nNostin kättäni hatulle, mutta kauvas raikuvalla isolla naurulla\nkavahti hän ylös ja huusi:\n\n-- Hahhaa! Kas, kas, sillä on puujalka!\n\nMinä seisoin käsi ylhäällä ja murjotin ja murjotin, ja ajatus ja\ntunto minussa pysähtyi. Tuntui niinkuin sydän olisi paisunut ja\ntäyttänyt koko rinnan ja vähällä pakahtunut. Luulen, että sopersin\njotakin. Sen vain muistan, etten tiennyt minnepäin lähtisin, että\nvielä kuulin hänen nauravan, etten välittänyt koko mailmasta,\nettä vapaus olisi minua pelottanut yhtä paljon kuin vankeuteni ja\nkurjuuteni, että siinä paikassa olin tullut murtuneeksi mieheksi.\n\nHatarasti muistan pitkää ja jyrkkää kivittämätöntä katusolaa ja\ntoria, jossa muut ruotsalaiset vangit minua puhuttelivat. Kentiesi\nheille vastasinkin ja kyselin heidän vointiansa ja vedin muutaman\nsavun piipusta, jota he lainasivat minulle.\n\nLuullakseni olin levoton siitä, että yöhön vielä oli niin pitkä,\nettä minun täydessä päivänvalossa täytyi palata samaa tietä hänen\nikkunansa ohi. Kaikilla tavoin koetin aikaani verutella ja juttelin\nmilloin yhden milloin toisen kanssa, mutta pian tulivat venäläiset\nrakuunat ja käskivät minua kotiani.\n\nKatusolaa pitkin tullessani sain tehdyksi päätöksen, etten\nilmoittaisi mieltäni, vaan hyvin ystävällisesti tekisin tervehdyksen\nikkunan edessä. Oliko se Feodosovan syy että niin monet niistä\nruotsalaisista sotureista, joista hän oli niin suuresti uneksinut,\nnyt olivat säälittäviä puujalkaisia vaivaisia!\n\n-- Joudu sieltä! -- ärjyivät rakuunat, ja minä joudutin askeleitani,\nja puujalan kopina kaikui seinäin solassa.\n\n-- Rakas taivaallinen isä, -- minä sopertelin. -- Rehellisesti\nolen palvellut maallista herraani. Sen palkanko minulle suot, että\nnuoruudessani joudun avuttomaksi vangiksi, jonka jälkeen kansa\nheittää lokaa, kykenemätön raukka, jota naiset nauravat! Niin, se\non palkka sinulta, ja sinä tahdot painaa minua vielä syvempään\nalennukseen, että kerran olisin autuuden kruunun arvollinen.\n\nKun tulin ikkunan kohdalle, nostin kättäni lakille, vaan silloin\nnäin että Feodosova oli poissa. Siitä ei tullut minulle enään mitään\nhelpotusta. Kalkutin ylös vankilaani, ja joka askeleella kuulin\npuujalkani kopinan.\n\n-- Minä olen puhunut Feodosovan kanssa, -- kuiskasi zaporogi.\n\nEn vastannut hänelle mitään. Onneni, kukkaseni, joka oli kasvanut\ntuhkain päälle, oli poltettu, ja jos se vielä olisi loistanut, olisin\nitse tuskassani polkenut sen kuoliaaksi puujalallani. Mitä huolin\nminä zaporogin kuiskeista!\n\n-- Voi, -- jatkoi hän, -- kun olit mennyt, nuhtelin Feodosovaa ja\nsanoin hänelle, että sinä pidit häntä rakkaampana kuin hän taisi\nymmärtää ja että sinä, ellet olisi muukalainen ja pakana, olisit\npyytänyt häntä vaimoksesi.\n\nHiljaisuudessa panin käteni ristiin ja purin huultani, hillitäkseni\nsuuttumustani ja häpeääni ja kiitin Jumalaa, että hän joka hetki\npainoi minua yhä syvemmälle häpeään ja ihmisten pilkaksi.\n\nViereissalin oven minä avasin ja aloin puhua toisille vangeille.\n\n-- Niinkuin villiaasit erämaassa me menemme vaivalloisesti\nravintoamme etsimään. Kedoilla, jotka eivät meidän ole, täytyy\nmeidän käydä leikkuussa ja korjata jumalattomain viinamäkeä, maata\nalastoinna koko yön vaatteitten puutteen tähden ja ilman peitettä\nkylmyyttä vastaan. Vuoriston rankka sateet meidän ylitsemme\nvuotavat, ja katosta vailla me suljemme kallion syliimme. Mutta emme\nsinulta huojennusta kerjää, kaikkivaltias Jumala. Me rukoilemme\nvain: johda meitä, ole meitä läsnä! Katso, meidän kansamme puoleen\nolet sinä kasvosi kääntänyt ja pistänyt oan kenkäämme, että me\nsinun palvelijasi ja lapsesi olisimme. Sotakedon mullassa nukkuvat\nveljemme, ja kauniimman voitonpalmun kuin miekan voittojen valmistat\nsinä valituillesi.\n\n-- Niin, herra, johda meitä, ole meitä läsnä! -- sanoivat kaikki\nvangit perässä hymisten, ja pimeimmästä loukosta nousi väräjävä ja\nyksinäinen ääni ja huusi:\n\n-- Oi, että olisin niinkuin entisinä kuukausina, niinkuin niinä\npäivinä, jolloin Jumala minua varjeli, kun hänen lamppunsa paistoi\nminun pääni päällä, kun minä hänen valonsa johdolla pimeydessä\nvaelsin! Niinkuin minä olin minun syksyni päivinä, kun Jumalan\nystävyys oli minun majani päällä, ja kaikkivaltias oli minun kanssani\nja minun lapseni minua ympäröivät! Niin huutaa minun sydämmeni ynnä\nJobin kanssa, mutta minä en sitä enään kuule, enkä enään sopertele:\nota koettelemuksesi pois! Korvallani olen minä sinusta kuullut\npuhuttavan, Jumala, mutta nyt on minun silmäni nähnyt sinut.\n\n-- Vaiti, vaiti! -- kuiskasi zaporogi ja tarttui minuun, ja hänen\nkätensä olivat kylmät ja vapisivat. -- Se ei saata olla kukaan muu\nkuin tsaari, joka tulee solassa!\n\nSola oli täynnä ihmisiä, kerjäläisiä ja poikia ja eukkoja ja\nknihtejä. Keskellä väentungosta kulki tsaari, pitkänä ja hoikkana ja\naivan rauhallisesti ilman henkivartijoita. Hänellä ei ollut muuta\nseuraa kuin joukko hyppiviä ja kirkuvia kääpiöitä. Väliin hän kääntyi\nympäri ja syleili ja suuteli isällisestä pienintä kääpiötä otsaan.\nSiellä täällä pysähtyi hän talojen eteen, missä hänelle tarjottiin\npaloviinapikaria, jonka hän pilaillen tyhjensi yhdessä ainoassa\nsiemauksessa. Se ei voinut olla kukaan muu kuin tsaari, sillä\nhänestä näki heti, että hän yksin hallitsi ihmiset ja kaupungin. Hän\ntuli niin lähelle minun ikkunaani, että olisin voinut koskea hänen\nviheriäverkaiseen reuhulakkiinsa ja ruskean takin puolikuluneisiin\nvaskinappeihin. Paidassa oli hänellä suuri halvalla jalokivellä\nkoristettu hopeanappi ja säärissä karkeat villasukat. Hänen ruskeat\nsilmänsä kimelsivät ja vilkkuivat, ja pienet mustat viikset seisoivat\npystyssä hänen kiiltäviltä huuliltaan.\n\n-- Kun hän näki Feodosovan, tuli hän niinkuin hulluuden viemäksi.\nKun Feodosova tuli alas kadulle ja polvillaan tarjosi juomapikaria,\nnipisti tsaari häntä korvasta ja nosti leuvasta hänen päätään ylös,\nniin että hän näki silmiin.\n\n-- Sano, lapsikulta, -- puhui hän, -- mistä saan tilavan kamarin,\njossa voin syödä? Eiköhän sinulla olisi?\n\nTsaarilla oli harvoin matkoillaan mukana juhlamenojen mestaria\ntai muuta hovijunkkaria. Hän ei pitänyt matkassaan vuodetta\neikä vuodevaatteita eikä ruokavaroja, ei edes kyökki- eikä\npöytäastioitakaan, vaan kaikki oli siinä tuokiossa hankittava,\nmissä hyvänsä hänen päähänsä pisti ruveta majaa pitämään. Senvuoksi\nnytkin syntyi juoksu ja hyppy kaikissa portaissa ja ovissa. Yhtäältä\nlennätettiin pataa, toisaalta saviastiaa, kolmannelta taholta\nkauhaa ja juotavia. Ylhäällä Feodosovan kamarissa levitettiin\npaksuja pahnoja lattialle. Tsaari itse oli työssä niinkuin muukin\nmies, ja ylintä käskyä piti kyttyräselkäinen kääpiö, jota sanottiin\nPatriarkaksi ja joka tämän tästäkin pani peukalon nenäänsä ja\naivasteli ilmaan tsaarin nenän edessä tai keksi muita konnankoukkuja,\njoita ei sovi kertoa vallasnaisten edessä.\n\nKerran, kun tsaari käsivarret ristissä kääntyi ikkunaan päin, äkkäsi\nhän minut ja zaporogin, ja nyökkäsi meille niinkuin toveri. Zaporogi\nheittäysi suulleen maahan ja änkkäsi hokuansa: -- Ich Schwede,\nsaakeli soi! -- Mutta minä häädin häntä jalallani syrjään ja pyysin\nhäntä kerrankin pitämään suunsa kiini ja nousemaan pystyyn, sillä\nsillä tavoin ei kukaan ruotsalainen käyttänyt itseään. Peitelläkseni\nhäntä niin paljon kuin mahdollista, astuin minä hänen eteensä ja tein\nkunniaa.\n\n-- Dat is niet übel, -- sanoi tsaari, mutta rupesi heti taas puhumaan\nomaa kieltään ja kysyi, kuka olin.\n\n-- Blomberg, välskäri Uplannin rykmentistä, -- vastasin minä.\n\nTsaari tutki minua silmät sirrillään niin läpitunkevaisesti, etten\nkoskaan ole tavannut kaikkianäkevämpää silmäystä.\n\n-- Sinun rykmenttiäsi ei enään ole olemassa, -- sanoi hän, -- ja\ntässä näet Rehnsköldin miekan. -- Hän nosti miekan huotrineen\nvyöltään ja heitti sen pöydälle, että maljat hyppivät. -- Mutta\nvarmasti olet sinä jokin heittiö, sillä sinulla on kapteenin tai\nvänrikin takki.\n\nMinä vastasin:\n\n-- Tämä on kova puhe, sanoo evankelista Johannes. Takin olen\nlainannut kun omani meni repaleiksi, ja jos se on pahoin tehty, niin\ntahdon kuitenkin toivoa armoa, sillä minun sananpartena on: Totuus on\najan pitkään vaarattomampi kuin valhe.\n\n-- Hyvä. Jos se on sinun valiolauseesi, niin on sinun otettava\npalvelijasi mukaasi ja tultava tänne että saamme puhettasi koetella.\n\nZaporogi vapisi ja horjui tullessaan minun perässäni, mutta heti kun\ntulimme sisään, viittasi tsaari minua istumaan tuolille pöydän ääreen\nmuitten joukkoon, niinkuin olisin ollut hänen vertaisensa ja sanoi:\n\n-- Istu, Puujalka!\n\nHän piti Feodosovaa sylissään, ajattelematta vähääkään mitä siitä\nvoitaisiin sanoa, ja ympärillä polkivat ja viheltelivät kääpiöt ja\njoukko pajareja, joita nyt oli alkanut kokoontua. Muuan kääpiö,\njota sanottiin Juudaaksi, koska hänellä oli kaulaketjuissaan sen\npääheittiön kuva, otti kourallisen kuoriaisia lähimmältä lautaselta\nja heitti ne kattoon, niin että niitä satoi ruokain ja ihmisten\nyli. Kun hän sillä tavoin oli saanut muitten huomion puoleensa,\nosotti hän tsaaria irvistellen jos jollakin ilveellä ja huusi aivan\nkylmäverisesti hänelle:\n\n-- Pidätpä hauskaa, Pietari Aleksejevits! Poltavan kauniista\nFeodosovasta kuulin jo kerrottavan ennen kaupunkia, minä, mutta sinä\nhaalit kaikki parhaat itsellesi, taattoseni.\n\n-- Niin juuri! -- yhtyivät muut kääpiöt piirissä tsaarin ympärillä.\n-- Sinä se olet itse päävaras, Pietari Aleksejevits!\n\nTsaari toisinaan naurahteli ja vastaili, toisinaan taas ei heitä\nkuullut, vaan istui tosissaan mietiskellen, ja hänen silmänsä\nkäännähtelivät silloin niinkuin kaksi viheriänhohtavaa sirkkaa\nauringossa.\n\nMinä muistelin miten kerran olin nähnyt korkeanautuaan Kaarle\nyhdestoista-vainajan puhelevan Rudbeckin kanssa, ja kuinka minusta\nnäytti, että Rudbeck, kaikista kumarruksistaan huolimatta, oli paljon\nenempi kuin kuningas. Tässä kävi päinvastoin. Vaikka tsaari itse kävi\npassailemassa ja antoi pidellä itseään pahemmin kuin konnaa, näin\nminä ainoastaan hänet... ja Feodosovan. Minä luin tsaarin ajatukset\nvähäisimmissäkin asioissa. Minä tunsin sen samaksi, joka kaupungin\nportilla väkisin leikkautti ihmisten viitat ja parrat.\n\nPääni humisi ja minä lankesin nöyrästi polvilleni pahnoihin ja sain\npuhutuksi:\n\n-- Tsaarillinen majesteetti! Totuus on ajan pitkään vaarattomampi\nkuin valhe, ja Herra sanoi Moosekselle: ei sinun pidä suurten kanssa\npahuudessa oleman. Sentähden minä rukoilen päästä lisää nauttimasta,\nsillä nähkäät, minä olen pian kellelläni ja armollinen herrani, joka\non teidän tsaarillisen majesteettinne kaltainen eikä kaltainen, on\nviimeistä vuotta totutellut minua siivilöityyn nevaveteen.\n\nTsaarin oikea poski silmän alla alkoi nytkiä ja vapista.\n\n-- Niin, Pyhän Antin kautta! -- sanoi hän. -- Minä en ole veljeni\nKaarlen kaltainen, sillä hän vihaa naisia niinkuin nainen ja viiniä\nniinkuin nainen ja uhraa kansansa rikkaudet niinkuin vaimo miehensä\ntavarat, ja herjaa minua niinkuin vaimo, mutta minä häntä kunnioitan\nniinkuin mies! Hänen maljansa, Puujalka! Juo, juo!\n\nTsaari hyppäsi ylös ja kaappasi minua tukasta kiini ja piti suurta\nmaljaa suuni edessä, niin että Astrakanin olut läikähti pitkin\nleukaani ja kaulustaani. Joka maljalla, joka esitettiin, astui\nkaksi sotamiestä huoneeseen ruskeankeltaisissa sinikauluksisissa\nunivormuissa ja laukaisivat pistoolinsa, niin että kuuma huone,\njoka jo oli täynnä tupakan pilviä ja sipulin hajua, nyt peittyi\nruudinsavuunkin.\n\nTsaari istahti vielä kerran pöydän ääreen. Hän tahtoi muiden\nmelussa itse istua ja mietiskellä, vaan ei sallinut kenenkään muun\nluopua juomisammatistaan ja ruveta vakavaksi niinkuin hän. Hän veti\nFeodosovan uudelleen polvelleen. Feodosova poloinen! Siinä hän istui\nryhdittömänä riippuvin käsin ja suu tahdottomasti puoleksi auki,\nniinkuin olisi hän odottanut lyöntejä kesken hyväilyjäkin. Miksei\nollut hänellä rohkeutta temmata miekkaa pöydältä ja painaa sen terään\nranteensa pelastaakseen kunniansa, ennenkuin se kävisi myöhäiseksi.\nOlisi hän saanut vaikka kuinka paljon nauraa minun puujalkaani ja\nhäpeääni, jos minä olisin hengelläni voinut pelastaa hänen kunniansa.\nEn ollut koskaan ennen ollutkaan niin likellä häntä ja niin\nselvästi nähnyt miksi ihmeteltäväksi teokseksi hän oli taivaallisen\nluojan käsissä muodostunut. Feodosova raukkani, jospa edes olisit\nsydämessäsi tuntenut, millä puhtaalla aivoituksella ystäväsi katseli\nsinua alennuksessasi ja rukoili sinun puolestasi!\n\nTunnit kuluivat ja kemuja yhä kesti. Tiedottomimmat pajarit ja\nkääpiöt makailivat jo pökertyneinä olissa ja antoivat ylen tai\nheittivät vettänsä, mutta tsaari itse nousi aina ylös ja kumartui\nikkunasta ulos. -- Juo, Puujalka, juo! -- käski hän ja ajoi takaa\nminua malja kädessä ympäri kamaria ja antoi pajarien pidellä minua\nkiini kunnes olin joka pisaran juonut. Nytkimiset hänen kasvoissaan\ntulivat yhä kamalammiksi, ja kun vihdoin taas olimme pöydän ääressä,\ntyönsi hän kolme reunojaan myöten täytettyä kivimaljaa eteeni ja\nsanoi:\n\n-- Nyt, Puujalka, täytyy sinun esittää piirijuonti ja opettaa meitä\nymmärtämään sananpartesi tarkoitus.\n\nMinä nousin pystyyn niin hyvin kuin taisin.\n\n-- Maljasi, tsaari, -- huusin minä, -- sillä oletpa todella\nsyntynytkin käskijäksi!\n\n-- Miksikä, -- kysyi hän, -- sotamiehet tekisivät musketeillaan\ntemppujaan ja minua tervehtäisivät, jos joku toinen olisi\narvollisempi käskemään? Mitä voi olla kurjempaa kuin kelvoton\nruhtinas? Sinä päivänä kun näen oman poikani arvottomaksi perimään\nsuurta, rakasta valtakuntaani, sinä päivänä pitää hänen kuoleman.\nSinun ensimmäinen totuutesi, Puujalka, ei kaipaa maljoja.\n\nPistoolit pamahtivat, ja kaikki joivat paitsi tsaari.\n\nSilloin kokosin minä ymmärrykseni sirpaleet niinkuin ahne rahansa,\nsillä minä uskoin, että jos voisin saada tsaarin armolliseksi ja\nlempeäksi, voisi kukatiesi Feodosovani pelastua.\n\n-- Niinpä niin, tsaarillinen majesteetti, -- minä siis jatkoin ja\nnostin täyden maljan ylös. -- Tämä on Astrakanin olutta, pantu\nsimasta ja paloviinasta ja höystetty pippurilla ja tupakalla. Kovin\nse polttaa ennenkuin se ilottaa, ja kun se ilottaa, niin se nukuttaa.\n\nSamassa paiskasin maljan lattiaan niin että se meni tuhanneksi\nkappaleeksi. Sitten nostin toisen maljan.\n\n-- Tämä on Unkarin viiniä. Älä silleen vettä juo, kirjoittaa apostoli\nPaavali Timoteukselle, vaan nautitse jotakin viinaa sydämesi tähden\nja ettäs myös usein sairastat. Niin puhuu pyhä mies raukoille\nja pirtinistujille. Mutta mene sotakedolle kylmään ja kipuun ja\nsano minulle: kuinka monelle huokaavalle tämä makean viinin malja\nriittäisi kirvelystä lieventämään ja kuolemaa keventämään!\n\nSamassa paiskasin tämänkin maljan lattiaan, niin että se särkyi.\nSitten nostin kolmannen maljan.\n\n-- Tämä on paloviinaa. Sitä onnelliset ja rikkaat halveksivat, sillä\nhe eivät janoo lievitystä niinkuin juhta lähdettä, vaan he tahtovat\nainoastaan pilkkaa hekkumansa lisäksi. Mutta paloviina ottaa vallan\nsamassa hetkessä kuin se menee kielen ylitse, niinkuin itsevaltias\nsamassa hetkessä kuin hän astuu kynnyksen yli, ja verissään makaavat\nja kuolevat löytävät lievennyksen muutamasta pisarasta. Siksi sanon\npaloviinan parhaaksi, sillä minä puhun niinkuin sotamies puhuu, ja\ntotuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe.\n\n-- Oikein, oikein! -- riemuitsi tsaari ja otti vastaan maljan ja joi\nja ojensi minulle kaksi kultarahaa, pistoolien pamahtaessa. -- Sinä\nsaat passin ja hevosen mennä menojasi ja kunnekka tuletkin kerro\nPoltavasta.\n\nMinä laskin silloin vielä kerran polvilleni olkiin ja sain sanotuksi:\n\n-- Tsaarillinen majesteetti... alhaisuudessani ja\nyksinkertaisuudessani... teidän luonanne istuu... puhdas ja hyvä\nvaimo.\n\n-- Hahaa! -- kirkuivat kääpiöt ja pajarit ja huojuivat ylös. --\nHahaa! Hahaa!\n\nTsaari nousi ja toi Feodosovaa minuun päin.\n\n-- Kyllä ymmärrän. Voi sekin, joka puujalalla kalkuttaa,\nrakastua. Hyvä. Lahjoitan sinulle hänet sinänsä, ja sinä saat\nhyvän viran minulta. Olen luvannut jokaisen ruotsalaisen, joka\nrupee palvelukseeni ja kastattaa itsensä meidän uskoomme, ottaa\nmeikäläiseksi.\n\nFeodosova seisoi niinkuin unissakävijä ja ojensi käsiään minuun päin.\nMitä siitä, että hän oli minua nauranut. Pianhan sen unohtaisin\neikä hän piankaan olisi enään nähnyt puujalkaani, sillä minä olisin\nhoitanut häntä ja tehnyt työtä hänen edestään ja rukoillut hänen\nkanssansa ja tehnyt hänelle valoisan ja hiljaisen kodin. Olisin\nnostanut hänet niinkuin lapsen syliini ja kysynyt häneltä eikö\nrehellinen ja uskollinen sydän voisi saada toista sydäntä sykkimään.\nKentiesi oli hänellä jo vastaus valmiina, sillä hän hiljoilleen alkoi\nsäteillä ja lämmitä ja koko kasvot kirkastuivat. Kaukana Papinkadun\nkulmatalossa Tukholmassa istui yksinäinen vanha vaimo postillansa\nääressä kuunnellen ja odotellen eikö kirjettä tulisi ovesta, eikö\nketään sotavaivaista astuisi huoneeseen tuomaan terveisiä etäisiltä\nerämailta, eikö minua enään koskaan palaisi, vai makaisinko jo\nkuoliaana maan mullissa. Olin rukoillut hänen puolestaan joka yö.\nOlin häntä muistellut sotamelskeessä paarien ja välittäväin keskellä.\nMutta tänä hetkenä en häntä enään muistanut, enkä nähnyt enkä kuullut\nmuita kuin Feodosovaa. Ja kuitenkin minä vääntelin ja taistelin\njotakin raskasta vastaan, joka järkähtämättä seisoi sydämeni ylitse\nja jota en ymmärtänyt, vaan vasta hitaasti ja askelittain saatoin\nselittää.\n\nMinä kumarruin Feodosovan puoleen suudellakseni hänen kättänsä, mutta\nhän kuiskasi:\n\n-- Tsaarin kättä! -- Tsaarin kättä!\n\nSilloin ojensin itseäni tsaariin päin ja suutelin hänen kättänsä.\n\n-- Uskonoppiani, -- kuiskasin yhtä hiljaa, -- ja kuninkaallista\nherraani en saa pettää.\n\nTsaarin kasvot värähtivät vielä, ja kääpiöt kiskoivat\nsäikähdyksissään zaporogia esille nurkasta, saadakseen tsaaria\nnauramaan hänen hullunkuriselle muodolleen. Mutta silloin rupesi\ntsaarin käsivarsi nytkien liikkumaan. Hänen kasvonsa harmenivat\nja hän sai pelätyn järisyttävän äkkiraivon kohtauksen. Hän astui\nzaporogia vastaan ja iski häntä kouristuneella nyrkillään naamaan,\nniin että veri pulppusi nenästä ja sieramista, ja niin tukkeutuneella\nja muuttuneella äänellä, ettei sitä olisi samaksi tuntenut, sähisi\nhän:\n\n-- Minä olen sinut nähnyt lävitsesi, valehtelija, siitä hetkestä kuin\ntulit huoneeseen. Sinä olet zaporogi, luopio, joka olet kätkenyt\nitsesi ruotsalaisiin vaatteisiin... Teloittakaa hänet! Teloittakaa!\n\nKaikki, humaltuneetkin, alkoivat vavista ja hapuilla ovea kohden ja\nkauhistuksessaan kuiskutti muuan pajareista:\n\n-- Viekää esiin nainen! työntäkää esille hänet! Heti kun hän saa\nnähdä kauniita kasvoja ja naisen jäseniä hän tyyntyy.\n\nHe tarttuivat häneen, ja liivi reväistiin rinnoilta auki, ja hiljaa\nhänen valitellessaan työnnettiin häntä askelittain tsaarin luo.\n\nSilmäni pimenivät ja takaperin horjuin kamarista ulos. Jäin seisomaan\nkadulle tähtien alle, ja minä kuulin, mitenkä melu laantui ja kääpiöt\nrupesivat laulamaan.\n\nSilloin liitin käteni ristiin ja muistin tappotantereella tehtyä\nlupaustani rukoilla syntisraukan sielun puolesta, mutta kuta\nhartaammin puhuin Jumalani kanssa, sitä kauvemmaksi liitivät\najatukseni, ja minun rukoukseni muuttui rukoukseksi vielä suuremman\nsyntisen puolesta, hänen puolestaan, joka viimeisten uskollistensa\nkanssa harhaili autioilla aroilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVälskäri vaikeni silmäten arasti arkkua, ja hovineiti seurasi häntä\nruumisalttarin ääreen.\n\n-- Amen! -- sanoi neiti, ja molemmat levittivät jälleen peitteen\nvahanvaalean leskikuningattaren, Kaarlein äidin, yli.\n\n\n\n\nKun kellot soivat.\n\n\nEteläisessä Smoolannissa, juuri siellä, missä kivinen Skooneen vievä\nmaantie haaraantui useampiin kyläteihin ja mistä pölyinen mäki lähti\nnousemaan pitäjän kirkolle, oli punaseksi maalattu tuulimylly ja\nsiinä siivet niin suuret, että moisia ei lähimailla oltu nähty.\nMylläri oli jo paljo aikaa sitten kuollut. Hänen leskensä, joka oli\nnimeltään Kerstin Bure ja joka lapsuudessaan oli elänyt onnellisempia\npäiviä, jopa syönyt ruokansa kirkkailta tinalautasilta, hän hoiti\nnyt myllyä ominpäinsä. Ei hän koskaan syntyperästään puhunut\neikä lemmenkaupoistaan, jotka olivat hänet johtaneet varakkaasta\npappiskodista jauhattajan ahtaaseen myllytupaan, jonka yläpuolella,\njuuri makuupaikan kohdalla, myllynsiipien napa kieri ryskyen ja\nvalitellen, -- hän ei puhunut niistä, eikä muistakaan asioistaan\nkoskaan. Hänen miehensä oli ollut liian köyhä pitääkseen erityistä\ntupaa ja oli sen vuoksi asunnokseen varannut itse myllytornin, jonka\nkattoon hän oli savureijän puhkassut. Siellä leski vuodet vuotonsa\nperästä hiljaa ja neule aina kädessään valvoi renkien työtä. Kun\nhäntä joskus puhuteltiin, vastasi hän päätään nyökäyttämällä tai\npuistamalla ja harvoin hän eteni kivenheiton päähän myllystään.\nVartaloltaan hän oli pitkä ja hoikka, kädet hentoset, kasvot, jotka\nnäkyivät aina yhtä valkoisen huivin alta, muistuttivat alttaritauluun\nkuvattua Maria Magdaleenaa, vaikka ne olivatkin kellertävämmät\nja kuihtuneemmat kuin tämän pyhimyksen. Palveluksessaan hän ei\nkoskaan pitänyt naisia ja siksipä naiset varsinkin olivat tottuneet\nhänen ohitseen kulkemaan sanaa virkkamatta. Ei he oikein tienneet,\noliko hän ylpeä vai nöyrä, useimmat arvelivat, että mahtoi olla\nkumpastakin. Kun lukkari kerran saapui myllyyn kosiomiesten seurassa\npyytämään jo harmaantunutta leskeä aviokseen, kävi hän aivan\nhämilleen, punastui hiuksia myöten, ja puisteli vain päätään.\n\nEräänä aamuna löysi hän lähteen luota, rikkaläjältä, riepuihin\nkäärityn poikalapsen, ja kun ei tämän vanhemmista millään tavalla\nsaatu tietoa, otti hän pienokaisen kasvatikseen.\n\n-- Eihän voi tietää, mitä ituja sydämmessäsi piilee, hyviäkö vai\npahoja, -- sanoi hän --, mutta kerran olen siitä selon saava. Nimesi\nolkoon Johannes, sillä hurskaan kuin Jumalan enkelin sinusta teen.\nMinua on kovasti rangaistu, vaan sinulle säästän sievän perinnön,\njotta ilosemmat päivät sulle voisivat palkita sen, mitä minä olen\nkärsinyt.\n\nPoika kasvoi ja kun hän rippikoulua kävi, kummastelivat kaikki\nhänen hurskaita ja jumalisia vastauksiaan. Sileänä valahti ohkanen\nliinatukka hänen hartioilleen, kun hän sydänkesän valoisina iltoina\nistui kasvatusäitinsä rinnalla myllyn portailla ja uutterasti\nluki hartauskirjaa, jonka pitäjän paimen oli hänelle lainannut.\nHarvapuheisina, liikahtelematta, he aina istuivat, mutta joskus\nliinatukkapoika sormellaan viittasi jotakin riviä, joka hänestä oli\nmuita kauniimpi, ja luki sen toistamiseen. --\n\nNiityn heinärukoloista lehahti lämmin tuoksu ja olipa kesäinen\nlemunsa vielä kuivuneilla apilaan lehtisilläkin, jotka kirjaan\nmerkiksi olivat pistetyt. Öisin ei vielä näkynyt taivaalla kuin yksi\ntähti, kirkas ja loistava; pitkälle puhteita valvottiin ja tuvan ovet\nolivat auki.\n\nSilloin kulki kuiskeena kylissä huhu, että Ruotsin sotajoukko oli\nPultavassa voitettu ja että tanskalaiset valmistausivat nousemaan\nmaihin, kukistamaan koko Ruotsin maan.\n\nEräänä lauvantai-iltana pysähtyi ratsumies myllyn portaitten eteen ja\npyysi yösijaa.\n\nJohannes katseli empien kasvatusäitiään ja kysyi matkamieheltä, eikö\nhänen kernaammin sopisi jatkaa matkaa pappilaan saakka, tuonne mäelle.\n\n-- Ei, -- vastasi tämä, -- minä tahdon nähdä, kuinka kansa elää.\n\nSilloin hänelle lupa annettiin sitasta hevosensa myllyn alle ja\nitse hän iloisena istahti talonväen joukkoon ruokapöytään, syömään\nkupillisen rokkaa ja viipaleen mustaa leipää.\n\nPitkäksi oli hänellä kasvanut tukka ja pukinparta, joten hän oli\ntäydellisesti talonpojan näkönen, ja puhuessaan hän milloin repäsi\nsuunsa selälleen ja laski tulemaan leveintä Skoonen murretta, milloin\ntiirotti silmillään ja valitti kuin Smoolantilaiset. Koko yön hän\nvalvoi ja piti hilpeää puhetta, piirteli hiilellä Johanneksen kuvan\naivan ilmielävännäköiseksi myllyn seinälle ja neuvoi Kerstin Burelle,\nkuinka myllyn napaa on voideltava. Ja sekaan hän lauloi iloisia\nrallatuksia tai vakavia virsiä, itse niihin sanoja sepitellen. Vaan\naamulla otti hän laukustaan puvun, jossa oli kiiltävät soturinnapit.\nKun Johannes ja leski ihmetellen raottivat ikkunaa, katsellakseen,\nmihinkä hän nyt meni, seisoi hän jo kirkonmäellä ja piti puhetta,\nja kirkkorahvaassa nousi sellainen äänekäs into ja melu, että siitä\nkaiku peninkulman päästä vastasi.\n\n-- Se on Maunu Bock! -- huuteli rahvas. -- Se on meidän urhea\nkenraalimme Stenbock. Jos hänet saamme mukaamme, lähdemme joka mies\ntaistelemaan isänmaamme puolesta, lähtee isä ja poika, niin totta\nkuin meitä Jumala auttakoon!\n\n-- Johannes, -- sanoi silloin Kerstin Bure kuustoistavuotiselle\nkasvattipojalleen, sanoi ankaralla äänellä, jota tämä ei ollut ennen\nkoskaan kuullut. -- Sinä olet luotu hurskaana kirjojen ääressä\nistumaan ja kerran papinkauhtanaa kantamaan, niinkuin muinoin\nisävainajani, vaan et maallisissa kahakoissa vertasi vuodattamaan.\nPistä laukkuusi tulukset ja puukko ja ota nahkatakki mukaasi. Käy\nsitten metsiin ja lymyile niissä, kunnes taas palaa rauha maahan.\nSitä ennen en sinua nähdä tahdo. Se muista. Kuulet, kuinka miehet\nhuutavat kirkonmäellä, mutta heiltä ehkä pian muste multa tukkii suun.\n\nPoika teki niinkuin kasvattaja käski ja asteli kauas metsiin outoja\npolkuja pitkin. Kuusikot kävivät vähitellen yhä laajaoksaisemmiksi,\nniin että hänen pitkät matkat täytyi painautua eteenpäin selkä edellä\nja nahkatakki silmiä suojaamassa. Illalla saapui hän laajan suon\nreunaan; kaukana sen toisessa laidassa, mustalta kuultavan järven\npartaalla, oli saari, jossa kasvoi sankka lepikko.\n\nTuonne tahdon kotoni rakentaa! ajatteli hän. Mutta hetteisen rämeen\npinta, joka ohkaisena peitti pohjattomat, mustat, pimeät vedet,\nvajosi hänen jalkainsa alla ja uupuneena, puolinukkuneena, istahti\nhän kalliolle.\n\nVielä kohisivat metsäiset ahot, mutta järvi oli tyyni ja pienet,\nkellertävät pilvenhattarat pysähtyivät vähitellen liikahtamattomiksi.\nÄärettömän matkan päässä, sumuisen suon takana, kilahti joskus\nvuohenkello lyhyeen ja soinnuttomasti. Pari paimenta puhalteli\ntorviinsa ja laaksossa, vanhan, unhottuneen, maatuneen sukukummun\nkupeella, sytyttivät kiiltomadot ruohokossa lyhtynsä.\n\n-- Oletko sinä yksi niitä, jotka ovat paenneet sotapalvelusta?\n-- kysyi häneltä ääni ja kun hän kohottausi katsomaan, seisoi\nvuohipaimen, piikatyttö, katajapensasten välissä ja kutoi sukkaa.\nHän näytti vuotta, paria vanhemmalta kuin Johannes ja hänellä oli\nnahkaset varsikengät hartioillaan.\n\n-- Niitähän olen, vaan tässäpä suo tien katkasi; ja marjoilla ja\nkivenjuurikkailla käy ajanmittaan heikoksi elää.\n\n-- Etpä tuntene tätä metsää. Ei täällä hätää kärsitä.\nYhdeksänvuotiaasta saakka olen joka kesä näissä erämaissa vuohineni\nelellyt. Karsi pari närettä ja sido ne vitsaksilla jalkoihisi,\nsilloin voit rämettä myöten hiihtää mihin tahdot. Peitä majasi\nmännynkuorilla ja hanki itsellesi kalastusneuvoja.\n\nTyttö kehitti pitkän ompelulangan röijystään ja otti päähineestään\nvaskisen neulan, jonka hän koukuksi väänsi.\n\n-- Tässä sulle annan onkisiiman, -- virkkoi hän ja jatkoi sukkaa\nkutoen kävelyään.\n\nSinä yönä ei poika paljoa välittänyt tytön neuvosta, vaan kun\naamurusko taas paistoi hänen silmiinsä, kävi hän puukkoneen näreen\nkimppuun.\n\nKun hän oli vuolemalla itselleen sukset tehnyt tytön neuvon mukaan,\nlähti hän rämettä myöten hiihtämään saareen. Ja kun hän siellä polki\nmaaperää, heilui koko saari kuin pehmonen patja, mutta hän arveli,\nettä hyvä on: maa on kostea, silloinpa siitä lierojakin löytyy.\nHiukan hän vain sormin kaivoi ruohokon alta, niin jo kohta hän niitä\ntapasikin. Huononlaista oli tosin aluksi kalastaminen, vaan kun hän\nsalaa laski kaksi koiruohoa ristiin veden pinnalle, parani onni heti.\nTulukset oli hänellä taskussa; helppoa oli hiiloksella paistaa tuo\nmaukas saalis.\n\nSitten hän rupesi kotaansa rakentamaan semmoisella kiireellä, että\nhän tuskin jouti nukkumaan valoisina kesäöinä. Sen hän ymmärsi, että\nmaja pian saattoi suistua kokoon tuolla notkuvalla suosaarella, jos\nhän siitä korkean teki, ja siksi hän rakensi matalan, turvepeittoisen\nharjakaton, jonka alla hän ei voinut suorana seistä, vaan ryömiä\nsinne täytyi. Seinät hän teki maloista ja risuista ja pisti kuorta\nrakoihin ja viimeksi hän kivistä lieden rakensi, johon hän iltasin\ntukki lastuja ja katajia, siellä savuttamaan ja sääskiä karkottamaan.\nPuuhaillessaan hän usein puoliääneen itsekseen puheli, oli olevinaan\nkokonaisen työsakin vouti, ja saarensa hän Eräsaareksi nimitti.\n\nUsein hän kohtasi vuohitytön. Tämä oli nimeltään Leena ja hän käveli\naina yhä kutoen vuohilaumansa perässä, pysähtyen paimentamaan\nmurrosten luo ja suoniittyjen partaalle. Häneltä oppi pakolainen\nrakentamaan loukkuja ja virittämään ansoja. Ja vihdoin he näiden\nääressä joka aamu tapasivat toisensa pyydyksiään kokiessaan, ja tyttö\nhänet teki kaikkien metsän eläväin ystäväksi.\n\n-- Näitkö tuon kauniin linnun? kysyi Leena ja viittasi mustansinervää\nukkoteirtä, joka raskailla siivenheitoillaan suhautteli koko metsää.\n-- Sen minä olen ristinyt veronkirjuriksi, sillä kun hän Valkosessa\nkaulustassaan kääntelee päätään ja puistaa töyhtöään ja pyörittelee\npunasia silmiään, taikka nokallaan loksuttaa, niin pelottelee hän\nsekä ihmisiä että eläimiä. Vaan jos vaara uhkaa noita viattoman\nValkosia munia hänen omassa pesässään, silloinpa hänet näkisit!\nSilloin sillä on isän sydän paikoillaan...\n\nMutta enin osasi tyttö kumminkin tarinoida kurjista.\n\n-- En ole vielä koskaan -- kertoi hän -- saanut nähdä noita\npitkäkoipisia ja kaljuja kurkia, kun ne syrjäisillä soilla\npäästelevät kujerruksiaan ja pitävät syyskäräjiä siitä, milloin on\nmuuttoaika käsissä. Leirinsä joka kolkalla on niillä etuvartioita,\njotka siinä kyyhöttävät kivi toisessa, koukistetussa jalassa, jotta\nse putoaisi ja herättäisi heidät, jos he nukahtaisivat. Mutta\nmerkillisintä kaikesta on se, että jos ihminen sattuu näkemään,\nkun nuo tuhanharmaat linnut nousevat lentoon, hän itse rupee\nkäsivarsillaan räpyttämään ja mieli tekee kohota lentoon, seurata\nmukana tuonne korkealle, josta järvetkin näyttävät vain pieniltä,\nkimaltelevilta pisaroilta.\n\n-- Noita kurkiapa tahdon minä nähdä, -- huudahti Johannes.\n\n-- Ehkäpä saat nähdä ne syksyllä, vaan sitävarten täytyy sinun\nensiksi oppia paljo. Sinun täytyy osata seistä niin liikahtamatta,\nettä näytät kuivalta katajapehkolta, osata kumartua niin, että olet\nkiven näköinen, ja paneutua etukumaraan, jottei sinua voi erottaa\nlahoovasta risukasasta.\n\n-- Kaiken tuon tahdon oppia, mutta saareeni et saa sinä koskaan\ntulla. Taloni siellä ei olekaan sen näköinen kuin luulet. Siellä on\nkorkea kiuas ja peitot seinämillä ja lattia on mattojen välissä niin\nliukas, ettei siinä kävellä voi, ryömiä täytyy.\n\nNuorukaiselle muistuivat mieleen kauniit sadut, joita hän oli lukenut\nkirkkoherran kirjoista ja hän tahtoi tytölle osottaa, että osasi\nhänkin saada tämän ihmettelemään ja uteliaaksi.\n\n-- Jos päästät minut taloosi, menen alas kylään ja tuon sulle pyssyn,\ntuon ruudit ja lyijyt.\n\n-- Saareeni et pääse koskaan.\n\n-- Jos näytät mulle talosi, opetan sinut viisi vuorokautta elämään\nkasvinjuurilla ja ilman niitäkin.\n\n-- Sitävarten olen tänne tullut. Pidä lupauksesi, niin saat saareni\nnähdä, -- jos sinne itse voit päästä.\n\nNiin sanottuaan sitoi hän sukset jalkoihinsa ja katosi suon sumuun.\n\n-- Vihollinen on rannalla, -- virkkoi hän kuvailemilleen saaren\nrantavartijoille -- mutta sillä ei ole kirvestä eikä puukkoa\nsaadakseen sukset. Voimme nukkua rauhassa, jos vain itse pysymme\nhurskaina ja hyvinä.\n\nMutta illalla, kun hän kantoi uusia katajia nuotioon, näki hän\npaimentytön tulevan rämeellä, astelevan risujen ja kuusenoksien\nnojassa.\n\n-- Vihollinen aikoo tehdä hyökkäyksen -- jatkoi hän silloin, -- mutta\nompa mulla salaisuuteni apunani. Nyt työnnetään koko Eräsaari vesille\npurjehtimaan niinkuin laiva.\n\nHän tyrkkäsi sauvalla etäisimmistä suomättäistä ja keinuen ui\npinnalla pysyvä saari yhä etemmäs ulapalle.\n\nSitten hän tyyneesti paneusi nukkumaan räiskivän hiiloksen luo.\nMutta kun hän jonkun ajan perästä äkkiä avasi silmänsä, seisoi\nvuohipaimen hänen edessään ja katseli sisään matalan katon alta,\njolle revonnahkoja oli levitetty kuivamaan. Hän ei puhunut pojalle\nsanaakaan korkeasta kiukaasta eikä seinäpeitteistä eikä liukkaasta\nlattiasta, virkkoi vain:\n\n-- Nousipa raikas tuuli, joka toi saaresi maihin tälle rannalle.\nVaan miksi jätät kuivat revonnahkat katolle, ne olisivat maahan\nlevitettävät. Ja katajoita on meidän istutettava pitkin saaren\nrantoja, ettei kukaan näe majaa eikä meitä.\n\nPojasta tyttö puhui järkeä ja hän meni heti maihin katajia kokoomaan.\nVielä puolen yön jälkeen he tekivät työtä, varustellen saartaan.\nPalmikoivatpa he tuohista ja päreistä ovenkin, jolla majan aukon\nvoivat sulkea, ja kun he vihdoin taas työnsivät saaren maista,\nkiinnittivät he sen sauvomilla selälle.\n\n-- Laskusilta on nostettu, linna on turvassa, -- virkkoi Johannes, --\nnyt täytyy vain hankkia uusille vieraille kohtuullinen ateria.\n\n-- Kyökkipalvelijat ja piiat ovat aina niin hidasta väkeä, -- virkkoi\ntyttö ja käänsi molempia hiiloksella paistuvia kaloja.\n\nAroilla kohisi tuuli ja järvellä loiski laine, joten saari, ja sen\nedustainen kaislikko ja kukkiva lumpeikko, kaikki keinuivat. Vaan\naterian syötyään ryömi Johannes perimmäs majaansa makuulleen, mutta\nLeena, joka ei vielä tuntenut olevansa oikea omistaja Eräsaaressa,\nkietoutui kääröksi ovensuuhun, käsivarsi päänalaisenaan. Hän\nkuuli vielä katajain räiskivän ja nukahtaessaan luki hän säkeniä,\njotka katossa olevan raon ohi tupsahtelivat taivaalle. Siinä meni\nviides... siinä kuudes... seitsemäs. Silloin hänelle muistui mieleen\nmielilaulunsa pätkä:\n\n    Oli seitsemäs viikon päivä,\n    Kun kellot ne messuhun soi,\n    Silloin morsian itki ja huokas,\n    Vaikka seppele viel' vihannoi.\n\nSeuraavana päivänä ei hän enää aikonutkaan lähteä saaresta ja\nkolmantena päivänä he rupesivat, itse sitä huomaamattaan, kutsumaan\nsaarta \"meidän saareksi\". Joka aamu he laskivat kalliorantaan ja\nLeena käveli suoniitylle vuohien luo taikka seurasi Johannesta\nloukuille ja satimille. Vihdoin rupesi hän tälle opettamaan taitoaan,\nmiten saattoi monta päivää elää marjoilla ja kivenjuurikkailla ja hän\nhuomasi pojan oppivan tuon taidon paremmin kuin hän itse. Hän laihtui\nja kuivui kuin katkaistu oksa, mutta hänen jäntereensä paisuivat\nsiltä yhä vankemmiksi. Vaan hiljaisena ja harvasanaisena pysyi poika\naina ja kun Leena kysyi, mikä hänen mieltään painoi, pakeni hän\nsyrjään omille poluilleen ja pysyi kauan poissa.\n\nHe eivät enää tienneet päivien nimiä, vaan tuuli toi sunnuntaisin\nkirkonkellojen etäisen kaijun heidän kaukaiseen erämaahansa.\nSilloin pukeusi Johannes nahkatakkiinsa ja talutti tytön tuonne\nmetsistyneelle sukukummulle, josta laajalti näki yli suon ja selän.\nJa tyttösen kättä pidellen puhui hän silloin Jumalan rakkaudesta,\njoka köyhimmän rotkonkin täyttää kauniimmilla antimillaan, ja usein\nhe pitkiksi hetkiksi polvistuivat ruohokkoon ja rukoilivat, että\nJumala heidänkin sydämmiinsä kylväisi muutaman jyväsen kallista\nsiementään.\n\nSellaisten hetkien jälkeen oli Johannes kumminkin mieleltään kahta\nraskaampi ja pakeni yksinäisyyteen.\n\nYöt kävivät yhä pimeämmiksi ja usein, kun Leena vuohilaumansa luota\npalasi, täytyi hänen tuohuksella valaista tiensä vuorenrotkojen\nlomitse ja murrosten välitse. Korpikuusten laajat tyvioksat olivat\nkuin teltan katto, jonka läpi mustat kädet pistäysivät esiin hänen\nlettiään tempoakseen, mutta hetkeäkään hän ei pelännyt, yhtä asiaa\nvain ajatteli. Missä hän kulki ja mitä hän toimi, sitä hän vain\najatteli, että nyt on kesä lopussa ja mitä tapahtuu sitten, mitä\nJohannekselle ja hänelle?\n\nSilloin herätti hänet Johannes eräänä lokakuun aamuna.\n\n-- Muistatko kurkia, joista puhuit? -- kysyi hän. -- Nyt voin jo\nseistä liikahtamatta, kuin kuiva katajapehko ja kumartua kiven\nnäköiseksi ja maata maassa risuläjän kaltaisena. Olenpa oppinut vielä\nenemmänkin. Nyt voin jo elää marjoilla ja kasvinjuurilla ja ellei ole\nniitäkään, voin nälkäänähden elää edelleen ilmankin...\n\nTyttö nousi ja kuunteli kaukaa kaikuvia ääniä.\n\n-- Ne eivät ole kurkien ääniä.\n\n-- Siis tahdon tarkastaa, mitä ääniä no ovat.\n\nHän peseytyi järvessä ja pukeutui taas nahkatakkiinsa kuin\nsunnuntaisin ja työnsi tytön hiljaa syrjään, kun tämä häntä\npidättämään rupesi.\n\n-- Elä mene, Johannes, -- rukoili tyttö. -- En päästä sinua luotani,\nseuraan mukanasi.\n\nHiljaa he laskivat saarensa kallion kupeelle ja kävelivät metsän\nläpi kylää kohden, aavalle kaskelle, josta laajalti näki yli\nkanervakankaan ja niittymaiden aina Kerstin Buren myllyyn ja kirkkoon\nsaakka.\n\n-- Johannes! -- huudahti tyttö melkein tuskalla ja tarttui tanakasti\nsulhonsa takinliepeeseen. -- Palaa takasin, tule kanssani saareemme!\n\nPoika vastasi sävysästi:\n\n-- Kyllin kauan on sydäntäni jo kirvellyt. Näetkö tuolla alhaalla\naholla noita harmaita, hoikkajalkaisia olentoja? Ja etuvartijat,\njoista kerroit, ne ovat siellä nekin... Siellä on Maunu Bock\nsotaväkeä kokoomassa. Tässä kurjenleikissä täytyy minun leikkiä\nmukana!\n\nRutosti hän tempasihe tyttönsä luota pois, niin että takinlieve\nratkesi ompeleesta, ja sananjalkojen ja hiiltyneiden kannonpökköjen\nvälitse lähti hän juoksemaan aholle.\n\nHätääntyneenä seurasi tyttö perästä. Vaan kun hän näki, kuinka poika\nkävi etuvartijoita puhuttelemaan ja astui aseellisen rahvaanjoukon\nkeskelle, silloin hän juoksi lämpimiinsä, vielä tavatakseen\nsalotoverinsa.\n\nKun hän saapui rintaman eteen, seisoi Johannes jo Maunu Bockin\nvieressä vastaanottamassa pestipalkkaansa.\n\n-- Mihin olet kätkenyt eväslaukkuni, sinä poikaviikari? -- kysyi\nkenraali.\n\n-- Laukkua mulla ei ole, vaan viisi päivää voin ilman ruokaakin elää.\n\nLeena tunkeusi hänen ja kenraalin ruskean hevosen väliin.\n\n-- Tuo poika, Johannes tuossa, ei ole mikään renkipoika, vaan meillä\non metsässä, erämaalla, oma mökkimme.\n\n-- Siitäpä avioliitosta tahtoisin paperit nähdä, vastasi kenraali ja\nhänen kasvonsa punehtuivat siten kiivaasti ärjästessään.\n\nSilloin ojensi Leena hänelle irtirevityn takinliepeen ja osotti, että\nse tismalleen sopi nahkatakkiin.\n\n-- Ompas siinä papinkirja ja nahkanen onkin, -- huudahti kenraali. --\nOta pestiraha, se kuuluu sulle, nuorikkoni, mutta poika on jo tänne\nvalansa vannonut. Ja nyt, te Smoolannin kelpomiehet, eteenpäin Herran\nnimeen! Rumpuja meillä ei enää ole, vaan tässäkin köyhyydessämme\nvoimme vielä puukengillämme maata vasten tömistää Ruotsin marssin,\njota kuullessani sydämmeni lämpenee.\n\nSauvat ja puukengät paukkuivat ja tanner tahtia tömisi.\nRatsumiehilläkin oli puiset kengät ja turhaan he koettivat niitä\nmahduttaa satulan jalustimiin.\n\nKun talonpoikain viimeiset rivit olivat häipyneet ahon taa, silloin\nmeni Leena myllyyn. Hän ei uskaltanut kertoa, että Johannes oli\nlähtenyt sotaan, vaan kertoi ainoastaan tavanneensa hänet metsässä\nsekä näytti takinliepeen, jota siinä moneen kertaan tarkastettiin ja\nkäännettiin.\n\n-- Liepeen tunnen oikeaksi, -- puhui Kerstin Bure, -- ja vaikka en\nkernaasti pidä naisia palveluksessani, saanet sinä jäädä tänne,\nkunnes Johannes palaa. Tarvitsenhan täällä työkykyiset käsivarret,\nsillä itse olen jo vanha ja renkini ovat tulleet hulluiksi ja\njuosseet Stenbockin perästä. Eihän ole koko pitäjässä enää työhön\npystyvää miestä muuta kuin tuo hassahtava lukkari.\n\nTämän sanottuaan ei hän koskaan enää keskustellut Leenan kanssa\nsiitä, mitä metsässä oli tapahtunut eikä Johanneksesta kysellyt,\nvaan jatkoi ääneti toimiaan vanhaan tapaansa. Myllyssä eivät siivet\npyörineet, sillä ei ollut mitä jauhattaa, eikä siellä muutenkaan\npitkinä talviaamuina kuulunut askeleita eikä ääniä. Kerjäläisetkin,\njotka tietä myöten vaelsivat, luulivat sitä autioksi ja kävelivät ohi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun taas rupesi tekemään kevättä ja valkosia, hoikkasia hattarapilviä\nliiteli yli taivaan laen, silloin juoksi eräänä päivänä poika\npalavissaan ja läähättäen tietä myöten ja huusi sanan jokaiselle\nvastaantulijalle, huusi aina ahon toiseen laitaan saakka, jossa metsä\ntuli vastaan. Muutamia tunteja myöhemmin karautti ratsumies samaa\ntietä ja huusi samalla tavalla kaikille tahoille, kunnes hänkin kylän\nlaidasta katosi. Ja naiset keräytyivät kirkkomäelle, -- Ruotsi,\nRuotsi on pelastettu, Maunu Bock on paimenpoikineen Juutinrauman\nluona voittanut koko vihollisen sotajoukon!\n\nKerstin Bure yksin ei kysellyt keltään, mitä oli tapahtunut, istui\nvain ja paistatti päivää myllynportailla ja karttasi Leenan kanssa\nvilloja. Ja kun he niin istuivat uutteroina ja ääneti, kevättulvan\nloristessa ojissa ja puroloissa, kuulivat he kellojen soivan\neteläisissä naapuripitäjissä, vaikka oli keskiviikkoinen päivä. Kansa\nasettui odottaen tien kahdelle puolen ja kirkon avatulle ovelle\nastui pitäjän horjuva paimen täydessä messupuvussaan kappalaistensa\nseuraamana.\n\nVielä kerran soi tanner ja kalskuivat kivet, kun puukengät tanakasti\nmarssivat, vaan nyt soi tanner huilujen ja sorapillien säestämänä.\nSiinä palasi talonpoikainen sotajoukko. Sankkapartaiset olivat\nmiehet ja palkeenkielille isketyt lammasnahkaturkit ja rehelliset,\nsiniset silmät säteilivät iloa. Sauvat oli heillä käsissä ja\npiilukkoinen tuliputki hihnasta seljässä, hatut leveälieriset ja\ntukka aaltoili hartioille, -- niin palasi kotiin joukko voitostaan.\nEdellä ajoi airut kirkolta kirkolle, aina pohjoisimpiin, pieniin\nkappelikirkkoihin saakka, joiden luona lappalaiset sitoivat poronsa\nkellotapulin seinämälle, ja koko Ruotsin täytti päiväpaisteinen kevät\nja kirkonkellojen kiitosvirsi.\n\nHeinähäkkien edessä, joissa haavoitettuja tuotiin, ratsasti Maunu\nBock itse harmajassa haaratakissa, kädessään ratsupiiska miekan\nasemesta. Siunaten pelastajaansa tervehti häntä kansa, huiskien\nesiliinoilla ja heilutellen hattuja, mutta hän kääntyi vänrikkien\npuoleen, ja huusi, että laulakaa te pojat!\n\nKun laulu vaikeni, jatkoi sitä Maunu Bock yksin, veteli värssyn\ntoisensa perästä, sepitellen aina vain uusia sanoja.\n\nKerstin Bure oli noussut myllynportaille, suojasi kämmenellään\nsilmiään ja katsoi, katsoi... vaan Leena, joka ei ollut koskaan\npeljännyt erämaan rotkoissa kierrellessään, hän ei enää uskaltanut\nodottaa eikä katsoa, hän hiipi piiloon ja heittäytyi nyyhkien\nsuulleen tyhjien jauhosäkkien läjään.\n\nVaan askeleen askeleelta peräysi Kerstin Bure ylemmäs portaille,\nkunnes hän seisoi ylimmällä laudalla, myllynoveen nojaten. Silloin\nhän kämmenellään silmänsä peitti. Viimeisessä häkissä istui Johannes\nhaavoitettujen keskessä heinäkuormalla, yhtä lempeänä ja hiljaisena\nkuin ainakin, vähän kalpeampana vain ja käsivarsi ja olkapää siteessä.\n\nLeski painoi kämmenensä yhä kiinteämmin silmilleen.\n\n-- Hän oli siis sittenkin sellainen miehenalku, jota toivoin, vaikka\ntoisin käskin, hänen mieltään oikein koetellakseni. Siksi hän\nsaakoonkin, vaikka hän onkin Kerstin Buren kasvatti, pitää omanaan\nsen, jonka hän itse on valinnut, vaikka tyttö olkoonkin köyhin\nvuohenpaimenista.\n\nSamassa hän kuuli, kuinka lukkari ja soittajat rapistivat\nkirkontapulin luukkuja ja suurkellon ensi helähdys kajahti.\n\nLeski kävi miettiväksi, meni myllyyn ja virkkoi:\n\n-- Ei ole viljaa jauhatettavaksi, vaan koska lukkari kelloja soittaa,\nvaikkei hänellä poikaa ole sodassa ollut, silloin täytyy meidänkin\nmyllynsiipien pyöriä.\n\nRitisten rupesi tomunen napahirsi liikahtelemaan ja pyörimään ja,\ntalonpoikaisjoukon marssiessa laulaen ohi, kieritti tyhjä mylly yhä\nnopeammin suuria siipiään.\n\n\n\n\nKustaa Celsing.\n\n\nSulttaani, joka valepukuisena ja viikunavasua päälaellaan kantaen\noli kuljeskellut kadulla ja tutkiskellen puhutellut kansaa ja\njanitsaarejaan, tapasi Seraljin puutarhassa äitinsä.\n\nTämä nosti hunnun jo ryppeyneeltä otsaltaan ja teki käsivarsillaan\nvilkkaan liikkeen.\n\n-- Kansa hehkuu sotaintoa, -- virkkoi hän. -- Milloin kutsut sen\nkokoon ja käyt auttamaan pohjoista jalopeuraani tsaaria vastaan?\nKäske soturiesi kantamaan Muhamedin lippua Ruotsin kuninkaan edessä\nja häntä taisteluun seuraamaan!\n\nSulttaani laski viikunavasun kiviselle pöydälle ja vastasi:\n\n-- Vähän häntä tunsin, kun hän pakolaisena maahani saapui. Mutta pian\neivät miehet eikä naiset puhuneeet kenestäkään muusta kuin hänestä.\nMiten voi, niin kysyin itseltäni, köyhä, voimaton pakolainen pelkällä\nolennollaan valloittaa kokonaisen kansan? -- Sitä en ymmärtänyt,\nvaan kunnioituksella tahdoin hänelle käteni tarjota, vaikka hän\npakana onkin, ja siksi lähetin soturini hänen vihollisiaan vastaan.\nKansa ampui ilolaukauksia ja sytytti lamput moskeeain torneissa.\nSotajoukot seisoivat vastakkain Pruth-virran rannalla... Mutta kuule!\nTehtiin rauha. Silloin näki suurvisiirini keskellä vuolasta virtaa\nmiehen saapuvan uivan hevosen seljässä. Se oli Ruotsin kuningas,\njoka nelistäen oli sinne ratsumiehineen Benderistä karauttanut.\nSuurvisiirini on mulle kaikki tarkoin kertonut ja hänellä vieläkin\nääni vapisee, kun hän siitä hetkestä puhuu. Tervehtimättä lasketti\nkuningas hänen telttaansa, läpimärkänä istahti hän ylimmäs Muhamedin\nlipun alle. Hän vaati heti jo allekirjoitetun rauhankirjan ja repi\nsen kappaleiksi. Siinä istui siis, satojen peninkulmien päässä omasta\nvaltakunnastaan, voitettu pakolainen Muhamedin lippu kaljun päänsä\npäällä, ja ylpeänä, kuin jos hänen valtakuntansa olisi ulottunut\näärettömiin Arapian aroille, käski hän minun sotajoukkojeni käydä\ntaisteluun. Se oli tuulinen päivä. Teltan palttinaseinä lepatti\nja heilui, lippu liikahti verkalleen ja kun hän kohotti nyrkkiin\npuristetun kätensä, heilautti hänen hansikkaansa noita pyhiä,\nviheriöitä tupsuja... Mutta minä vakuutan: rauha oli tehty. Toiset\najat tulivat. Joka päivä olen Benderiin lähettänyt rahoja ja\nmonenlaisia lahjoja sankarillesi. Olen häntä vieraanani kohdellut,\nmutta hän ei palaa kotiinsa, viipyy vain vuoden ja taas vuoden...\nSuurvisiirini neuvoo, ett'ei meidän enää tule tuhlata lahjojamme\nnoille kutsumattomille vieraille, joista meillä ei ole mitään hyötyä.\nHe ovat liian köyhät, tehdäkseen mitään suurta. Siinä, äiti, kuulet\ntotuuden!\n\nIlta rupesi hämärtämään, hänen puhuessaan. Vaan samana iltana\nneuvottelivat Tuomas Funcken talossa ne ruotsalaiset herrat, jotka\nlähettiläinä olivat sulttaanin kaupunkiin saapuneet. He neuvottelivat\nhuolestuneina kuiskaillen, ja kun aamupuoli oli käsissä,\nsilloin siirsi Funck kynttilän pöydän toisessa päässä istuvan\npataljoonansaarnaajan Agrellin eteen.\n\n-- Lue sinä meille jotakin Raamatusta, ennenkuin erotaan, sillä\nkaikki nämä neuvottelumme eivät johda mihinkään tuloksiin.\nSuurvisiiri vei kyllä soturinsa taistelutantereelle, vaan hän piti\nsuuremmassa arvossa täyttä kukkaroa ja kauniita orjattaria kuin\nsaada luodinhaavan valkoseen käsivarteensa. Pruth-virran rannalla\nhän täytti turbaaninsa venäläisillä lahjoilla. Ja senjälkeen\nmeitä turkkilaiset vastustavat. Olkoon, että Kustaa Celsing, joka\nheidän kieltään taitaa, voisi kirjoittaa valituskirjan. Kuka sen\nsaisi annetuksi sulttaanin omiin käsiin! Hän kyllä ottaa vastaan\nvalituskirjoja, kun hän perjantaisin ratsastaa moskeeaansa, mutta\nkaikkihan tiedämme, että jos ken on niin tuhmanrohkea, että\nhänelle tällaisen valituskirjan antaa, hän heti joutuu vangiksi,\nja, ellei hän tismalleen saa jokaista kirjoituksensa kohtaa\ntodeksi todistetuksi, mestataan hän armotta. Ja kellä meistä on\ntodistuksia...! Siksi sanon: kuunnelkaamme kernaammin muutamia\nraamatunlauseita ja menköön senjälkeen jokainen maata.\n\nHerman Tersmeden nosti pyhän kirjan seinähyllyltä ja laski sen\nAgrellin eteen.\n\n-- Rohkeutta ja mielenlujuutta ihailen, vaan tässä tapauksessa täytyy\nminun myöntää Funcken olevan oikeassa. Jos kuninkaallamme olisi\nRanskan rahavarat, olisi hän voittanut useampia maakuntia, kuin hän\nnyt on menettänyt. Hän olisi tällä hetkellä suurin ja voimakkain\nmaailman ruhtinaista, vaan köyhyys sitoo kätemme. Mitä me olemme?\nSuurvalta, joka kulkee kerjuusauvalla!\n\nTämän keskustelun aikana istui lähetystön sihteeri Celsing pöydän\npäässä suljettuihin ikkunaluukkuihin päin kääntyneenä. Toisten\ntietämättä oli hän jo ennakolta laatinut valituskirjoituksen\nsulttaanille, kädellään hän sen tunsi takkinsa alla, mutta vielä hän\nei tiennyt, kenelle hän uskaltaisi uskoa tuumansa. -- Päivä, joka\ntänään valkenee, on perjantaipäivä ja sulttaani ratsastaa silloin\nmoskeaan. Kun nyt aurinko nousee, tahdon tyystin tarkastaa, keneen\npäivänsäde ikkunaluukun raosta ensiksi sattuu, sillä tavoin pyydän\nhyvää Jumalaa minulle osottamaan sen miehen, joka on arvokkain hänen\nvälikappaleekseen. Sen miehen puoleen sitten luottamuksella käännyn.\n\nNäitä mietteitään harkiten jouti hän ainoastaan paikkapaikoin\nseuraamaan niitä sanoja, joita Agrell, raskaalla äänellä, luki\nlyhyeksi palaneen kynttilän ääressä.\n\n-- Ja se vaimo oli vaatetettu purppuralla ja verenkarvaisella ja\nkullalla oli kullattu ja kalleilla kivillä... Ja minä näin sen vaimon\njuopuneena pyhäin ja Jeesuksen verestä, ja minä ihmettelin suuresti,\nkoska minä sen näin...\n\nCelsing häpesi itsekseen, ettei hän tarkemmin voinut kuunnella\nAgrellia. Hän istui yhäti poispäin kääntyneenä ja varjosti\nkämmenellään kalpeita kasvojaan. Hän kuuli, kuinka kaupunki\nheräsi, kuinka nopeat askeleet kajahtivat kaduilla, kuinka airot\nloiskahtivat, kuinka ensi tuulenhenki huiskutti talon kupeella\nkasvavia kastanjoja, kuinka rukoushetken julistajat alottivat\nvirtensä.\n\nIkkunaluukun raot paistoivat jo tulenkarvaksilta. Hän ei uskaltanut\nsiirtää kämmentä poskeltaan eikä kohentaa tuoliaan.\n\nSilloin välähti keskiraosta ensimmäinen säde suoraan hänen omaan\nsilmäänsä, kirkkaana ja huikaisevana.\n\nNiin rutosti hän silloin nousi, että hänen, hämilleen joutuneena,\ntäytyi keksiä syy menettelylleen.\n\n-- Hyvät herrat, en voi oikein hyvin, menen ylös huoneeseeni\nlepäämään.\n\nHän oivalsi, että hänen ei enää tarvinnut hakea auttajaa, vaan\nitsenäisenä ja yksin hänen itsensä tuli totuuden todistajaksi ruveta.\nAamuvalo täytti koko hänen kammarinsa. Se oli juuri sen huoneen\nyläpuolella, jossa toiset olivat koolla, ja tuon puutalon seinät ja\nlattiat olivat niin ohkaset, että hän vielä selvästi saattoi kuulla\nAgrellin äänen.\n\nHän avasi matka-arkkunsa, jossa oli joukko turkkilaisia pukuja ja\nvaatteita lähettiläiden käytettäviksi, kun nämä joskus tuntemattomina\ntahtoivat kaupungilla liikkua. Kultaompeleet ja värikkäät tupsut\nkimaltelivat ja verkalleen hän avasi ruotsalaisen takkinsa,\nvaihtaakseen sen tuohon vieraaseen pukuun. Ja kun hän sen vuoteelle\nlaskettuna näki, kun hän näki sapelin viiltämät haavat, jotka olivat\nparsimalla korjatut ja kun hän vuorissa tunsi neulanjälet, joilla\nhänen äitinsä siihen oli neulonut kiinni hänen todistuksensa ja\npassinsa, silloin hänestä tuntui vaikealta tuosta vanhasta puvusta\nerota. Hän heittäytyi silmilleen vuoteelle, syleili nukkavieruja\nvaatteitaan ja peitti kasvonsa takinvuoriin, kuin pehmeään patjaan.\n\n-- Jumalani! -- kuiskasi hän. -- Senkö tehtävän olet ruotsalaisille\nantanut, että heidän huonossa maailmassa tulee osottaa, mitä\nköyhyys ja avoin otsa jaksavat toimittaa. Eikö heitä voitettu juuri\nköyhyytensä vuoksi! Eivätkö he juuri köyhyytensä avulla nostaneet\npäätään, niin että heitä ihmiset kunnioittivat. Jos heillä olisi\nrahoja lahjoakseen koko Seraljin eivätkä häpeisi niitä käyttää,\nolisivat kaikki sulttaanin sotaväet heidän käskettävinään. Eikö ole\nsinun tahtosi, että, kun tsaari maksaa rahalla, tulee heidän maksaa\nhengellään!\n\nLattian läpi hän vielä kuuli, kuinka Agrell luki raamattua.\n\n-- Ja maan kuninkaat parkuvat häntä, jotka hänen kanssaan huorin\ntekivät ja hekumassa elivät, koska he hänen palonsa savun näkevät;\nja niiden pitää taampana seisoman hänen vaivansa pelvon tähden ja\nsanoman: Voi, voi sitä suurta kaupunkia Babylonia, sitä väkevätä\nkaupunkia...! Sillä yhdellä hetkellä tuli sinun tuomios. Ja\nkauppamiehet maan päällä itkevät ja murehtivat häntä, ettei kenkään\nenempi heidän kalujansa osta; Kulta- ja hopeakaluja ja kalliita kiviä\nja päärlyjä ja kalliita liinavaatteita ja purppurata ja silkkiä ja\ntulipunaista ja kaikkinaisia kalliita puita, ja kaikkinaisia astioita\nelephantin luista ja kaikkinaisia astioita kalliimmista puista ja\nvaskesta ja raudasta ja marmorista, ja kaneelia ja hyviä hajullisia\nja voidetta ja pyhää savua ja viinaa ja öljyä ja sämpyliä ja nisuja\nja karjaa, lampaita ja hevosia, rattaita ja orjia ja ihmisten\nsieluja...\n\nCelsing näki edessään suuren kaupungin ja sulttaanin, joka läheni\nhevosensa seljässä ja hän näki itsensä, jonka tuli valituskirjan\nantaa. Mutta sitten hänestä näytti, että turbaanit muuttuivat\nkoiranputkiksi ja voikukiksi erään veräjän vieressä, jossa muutamat\navojalkaiset mäkilapset ojan partaalla leikkivät kaarnaveneillä.\nMökin kupeella, istuinlaudalla, istui hänen äitinsä ja näytti,\nkuinka taitavasti hän oli salakätköön ommellut paperit takinvuorin\nsisäpuolelle. Celsing nousi ja pyyhkäsi otsaansa, sekä lausui\nääneensä, kuin jos olisi hän äidilleen puhunut:\n\n-- Kernaammin kuin suonemme, että ruotsalaisista tulee ivalaulun\nesineitä ja kerjäläisiä, joita sauvoilla taloista häädetään,\nkernaammin heistä yksi henkensä uhratkoon!\n\n-- Kenen kanssa puhut? -- kysyi samassa Agrell, joka nousi portaita\nylöspäin kamariin. -- Olethan sulkenut oven sisältäpäin, etkö suo\nminun levätä vuoteessani?\n\nCelsing kääri vikkelästi vaatteensa kokoon ja vetäsi mytyn\ntarkasti solmuun. Ja hän kiinnitti siihen paperilipun, johon hän\nkirjoitti, että hän lahjoittaa ne kaikki palvelijalleen, jottei\nkukaan muukalainen pääsisi kantamaan hänen rehellistä, ruotsalaista\nsoturintakkiaan.\n\n-- Hyvä veli -- huusi hän Agrellille. -- Elä suutu minun\nominaisuuksiini, vaan anna minun vielä olla yksin muutamia\nsilmänräpäyksiä.\n\nSillaikaa pukeusi hän poimukkaisiin turkkilaisiin housuihin, pisti\nlipokkaat jalkoihinsa ja pujotti käsivartensa tuon keltaompeleisen\ntakin hioihin. Huolellisesti kätki hän valituskirjeen vyönsä alle,\nsovitti sitten punasen suippolakin päähänsä ja avasi varovasti\nikkunan.\n\nAgrell istahti ylimmälle portaalle, vaan väänsi aina vähänväliä lukon\nkääkkää. Celsing on hiljainen ja suljettu nuori mies, ajatteli hän,\neihän sitä tiedä mitä tuossa salaluonteessa piilee, vaan kovin olisi\nsopimatonta, jos hän täällä rupeaisi antautumaan minkäänlaisiin\nseikkailuihin.\n\nHän väänsi kerran vielä lukkoa ja virkkoi:\n\n-- Et sinä ole syntynyt etkä kasvanut tuhmuuksia tekemään, veli\nCelsing, vaan vanhemmaksi päästyäsi rauhassa elämään ja kaaliasi\nviljelemään... Mitä se tuo nyt merkitsee, että sinä siellä poljet\nlattiata edestakasin etkä avaa mulle ovea?\n\nMutta Celsing ei vastannut. Hän nousi ikkunaan ja kastanjan oksia\nmyöten hän hiljaa maahan kapusi, jotteivät ystäväin varoitukset eikä\nviimeinen kädenpuserrus saisi häntä horjumaan päätöksestään.\n\nPuutarhassa asteli joukko palvelijoita vaaleansinisissä takeissa\nja olalla suuret, hopealta ja kullalta kiiltävät olkalaput, jotta\npinnalta salaisivat lähetystön köyhyyden, mutta he olivat nyt talon\ntoisessa päässä. Taakseen katsomatta hiipi Celsing portin kautta\nkadulle ja kun hän vihdoin saapui Hagia Sofian ja Seraljin väliselle\ntorille, astui hän suuren puun alle seisomaan kerjäläisten ja\nraajarikkoisten joukkoon. Tässä on paikka, ajatteli hän, jonka Jumala\nminulle on osottanut. Te raukat, jotka kainalosauvoilla kuljette, te\nköyhät, joilla tuskin on kiveä mihin päänne kallistaa, oppikaa minun\nmaamiehiltäni, miten tie ylöspäin kulkee!\n\nEi hän katsettaan siirräyttänyt Korkeuden Portista, josta vahtivat\nkapidsjat sapeleineen häätelivät uteliaita ulommas ja jossa, märkinä\nyön sateesta, kaksi katkastua päätä oli muurin syvennyksessä\nportinpielessä. Tottumaton kun oli mataloihin, kannattomiin\nlipokkaisiin, tuntui hänestä, kuin olisi hän ollut tavallista\npienempi, vaan kun hän varpailleen nousi, näki hän turbaanien ylitse\ntuon laajan pihan, jossa janitsaarit vartioivat, ja sen takana toisen\nportin, Menestyksen portin. Valkoset eunukit siellä raivasivat leveän\ntien kultaompeleisten silkkipukujen ja huojuvain turbaanisulkain\nväliin. Siellä seisoivat partaiset ulemat kirjavissa vaipoissa\nja sinervissä saappaissa, siellä agaijalaiset taivaansinisissä\nkauhtanoissaan ja sotilaat korkeissa keltasissa lakeissa, kaikki\nkurottautuen katsomaan vielä salvassa olevaa porttia. Siitä piti\nsulttaanin tuleman. Sen hän tiesi. Ja hän luki itsekseen muistista\nloppusanat sen kirjeen, jota hänen sormensa vyön alla hypeltelivät:\n-- Tämän on kenenkään pyytämättä, mutta totuuden ja ahtaalla olevain\nmaamiestensä puolesta kirjoittanut Ruotsin alamainen Kustaa Celsing.\n\nTuossa kirjeessä oli hän kertonut suurvisiirin ja virkamiesten\nkavaluudesta, mutta kun siinä kaikki kulta ja hopea kimalteli\npäiväpaisteessa näytti hänestä, että hän sittenkin oli sanonut liian\nvähän. Hän muisti olkisäkeillä täytetyt kärryt, joissa hänen sairas\nkuninkaansa ajoi arojen yli. Hän muisti, kuinka Benderissä överstit\nja kenraalit mustasivat kuluneiden takkiensa ompeleita, jotteivät\nkulumanjäljet pistäisi turkkilaisten silmiin. Ja kumminkin oli hän\nnähnyt mahtavain sanansaattajani kumartuvan näiden pakolaisten edessä\nvilpittömämmällä kunnioituksella, kuin millä tässä kadulla seisovat,\nvapisevat katselijat nyt laskivat turbaaninsa maata vastaan.\n\nKauhun hiljaisuus levisi yhtäkkiä ihmisaavikon yli ja ylhäältä\nHagia Sofian tornista rukouksen julistajat alkoivat virren.\nCelsing kuuli heidän tervehtivän Muhamedin keisarillista\njälkeläistä tuosta kirkosta, jonka kaareva kivikatto oli psalmeja\nveisattaessa rakennettu kristilliseksi ihmetyöksi ja jossa pyhien\nmarttyyrien luusiruja oli seinään muurattu joka kahdennentoista\ntiilikerroksen väliin. Hän tarttui erään kerjäläisen sauvaan,\nvoidakseen yletä ylemmäs näkemään. Menestyksen avatusta portista\nnäki hän suurvisiirin pyramiitinmuotoisen päähineen ja viheriän\nkauhtanan, näki vaaleansinisen hevosväen ja sulttaanin omat,\ntummanvihreät agaijalaiset ratsumiehet. Siinä kulkivat punapukuiset\ntelottajat köysikimput kädessään, kahvinkantajat ja vedenkantajat\nkäsiliinoineen, tarjottimineen ja kultakannuineen, ja vihdoin\nläheni, silkkisten lippujen varjostamana, sulttaani, Ahmed kolmas,\ntulppaanijuhlain ja hääpitojen herra.\n\nCelsing kaivoi molemmin käsin vyönsä alustaa ja tempasi esiin kirjeen.\n\n-- Jumala armahtakoon tuota onnetonta! -- kuiskailivat hätääntyneinä\nkerjäläiset. -- Hän on mielenvikainen, joka ei tiedä mitä hän tekee.\n\nHe tarttuivat hänen takkiinsa, vetääkseen hänet takasin, vaan he\nolivat liian voimattomat ja heikot. Silloin rupesivat raajarikkoiset\nhäntä sauvoineen peittoamaan, mutta hän ei sitä tuntenut, ja kirje\nkorkealla päänsä päällä tunkeutui hän janitsaarien joukkoon ja\nasettui suoraan sulttaanin tielle. Sulttaani, joka istui hiukan\netukumarassa satulassaan, oli hyvin kalpea ja hänen silmänsä\nnäyttivät sumuisten lasien läpi loistavilta kynttiläliekeiltä.\nHevostaan pysäyttämättä ojensi hän kätensä ja otti kirjeen sekä pisti\nsen valkoisen, mustan ketun nahalla reunustetun, damasti-pukunsa\npoimuihin. Telottajat tarttuivat nyt Celsingiin ja taluttivat hänet\nJanitsaaripihan poikki vankiluolaan, joka oli Menestyksen portin\nalapuolella.\n\n-- Sinä olet rohjennut antaa sulttaanille valituskirjan, -- sanoivat\nhe. -- Onkohan sulla myöskin täydelliset, täysin pätevät todistukset\nsiihen, mitä olet kirjoittanut?\n\nVanki havahtui ja vastasi:\n\n-- Todistukset.. Sanani... Ottakaa henkeni, ottakaa vereni\ntodistukseksi!\n\nHe puistivat huoahtaen päätään ja jättivät hänet yksin. Mutta\nvankikopin kiviseinälle heijasti lämmin ja kirkas auringonsäde,\nyhtä kirkas kuin se, joka hänet aamulla oli saattanut tekemään\npäätöksensä. Tuo säde hänen mieltään vahvisti ja antoi hänelle tarmoa\notsa pystössä odottaa rangaistuksensa täytäntöönpanoa.\n\nHän otti terävän liuskakiven maasta ja rupesi pitkiä tunteja\nlyhentääkseen piirtämään sanoja aina siihen, missä säde\nseinän tapasi. Säteen hiljaa siirtyessä seurasi hän mukana ja\npiirteli kirjaimen kirjaimen viereen. Kun ilta tuli, oli hän jo\näidinkielellään kaivanut seuraavat rivit kaukaisen verivankilansa\nsavipeittoseinään:\n\n    Näin riemulla nälkää\n    Mä sankarin puolla;\n    Vain parhaimmat miehet\n    Sai kaatua, kuolla...\n\nKun hän oli kaivanut valmiiksi sanan \"kuolla\", kalpeni säde ja pimeys\nvaltasi. Kaukaa kolmannen ja sisimmän portin, Autuuden portin,\ntaholta kuului huilujen ja kitarain säveleitä Seraljin puutarhoista.\n\nSilloin levottomuus ja tuska täytti hänen mielensä ja hän puhui\npuoliääneen käsiään vääntäen:\n\n-- Naisia ja hekkumaa en suuresti ihannoi enkä enempää juominkeja\nenkä syöminkejäkään... Ja kaikki tämä pöyhistetty silkki, jota\nihmiset himoitsevat? Turhuutta, turhuutta! Mikä arvo sillä on,\nkun sen omistat! Kuinka makeasti olen monta yötä nukkunut vanha\nsotatakkini käärössä pääni alla... Mutta maailmassa oli niin paljo,\npaljo, jonka ohi kuljin kylmänä ja välinpitämättömänä. Jos saisin\nvapauteni takasin, voisin istahtaa kadulle kerjäläisten joukkoon\nja riemuten katsella noita pieniä kiiltäviä sisiliskoja, jotka\nvilahtelevat ruohostossa... Sydän, sydän, sinä, joka niin raskaasti\ntykytät, miksi niin kevynnä sykähdit rinnassani silloin, kun päivä\nvielä tielleni paistoi!\n\nPitkät tunnit hän pimeässä valvoi ja yhä hartaammin hän ikävöi\nsaadakseen nähdä päivän säteensä kuvastuvan saviseinälle. Avaimen\nreijästä hän näki, että kelmeä kuutamo valaisi maan, mutta hänen\nympärillään oli kaikki pimeää.\n\nSilloin hän laskeusi pitkäkseen ja rupesi miettimään niitä säteitä,\njoita hän seuraavana aamuna aikoi seinään piirtää. Hän päätti, että\njos hän vapaaksi pääsee, niin hän ne runot kääntää ja selittää puun\nalla Seraljin portilla viruville kerjäläisille, vaan jos hän ei\nkoskaan enää näe taivaan vapaata lakea, silloin hänen ruotsalaiset\nsanansa ehkä kerran vielä suovat lohdutusta jollekin hänen samaan\nkohtaloon joutuneelle maamiehelleen. Kun hän oli koko runonsa\nsaanut valmiiksi, nousi hän kävelemään ja lapsuudestaan muistamansa\npääsiäislaulun nuotilla lauloi hän ääneensä:\n\n    Näin riemulla nälkää\n    Mä sankarin puolla;\n    Vain parhaimmat miehet\n    Sai kaatua, kuolla.\n    Nyt vankina lauma on\n    Nuori ja vanha,\n    Kuninkaan tähtikin\n    Pilvihin peittyi.\n    Nyt aroilla ventojen\n    Sankariheimot\n    Saa kerjäillä, nöyrtyä\n    Lopuss' on keinot.\n    Hän oljilla makaa\n    Mi kaikist' on suurin. --\n    Te nälkää jos näätte\n    Ja kärsitte tuskaa\n    Vaan muistakaa häntä!\n\nHänen vielä laulaessaan välähti äkkiä hänen silmiinsä punanen valo\nsormien läpi, joilla hän kasvonsa oli peittänyt Hän nousi pystöön.\nOliko se vihdoinkin päivän koitto?\n\nMutta tuo punanen säde liehui levotonna saviseinällä ja ääniä\nja askeleita kuului yhä lähempää. Taas kävi kaikki pimeäksi ja\navainkimppu kuului rasahtavan lukon luona.\n\nKaksi orjaa astui luolaan tulisoihdut kädessä ja hänen eteensä\npermannolle he laskivat käärityn mytyn.\n\nToinen orjista kohotti soihtunsa ja virkkoi:\n\n-- Padisja sinua tervehtää ja sanoo: Niin suuri on hänen\nkunnioituksensa ruotsalaisia ja Ruotsin kuningasta kohtaan, että hän\nmieluummin olisi sinut tahtonut nähdä vieraanaan kuin vankinaan.\nKirjoitustasi hän tahtoo tutkiskella. Pukeudu omiin vaatteihisi ja\nkäy rauhassa taloosi.\n\nCelsing polvistui ja avasi käärön ja löysi siitä omat, ruotsalaiset\npukimensa. Hän kohotti takkia korkealle tuohuksen valossa nähdäkseen,\nettä se todellakin oli hänen oma takkinsa. Ja kun hän tunsi sapelin\nhaavat hiassa ja äitinsä ompeleet vuorissa, silloin hän orjain\nnähden riisui pois turkkilaiset samettivaatteensa ja pukeutui omaan\nkunniapukuunsa.\n\nHattu kädessään astui hän ulos kuutamon valaisemalle pihalle, mutta\nkun hän Korkeuden portin luona saapui nukkuvan kerjäläislauman luo\npuun alle, tarttui hän lähintä ukkoa hartioihin ja suuteli häntä.\n\n-- Et tunne minua, -- virkkoi hän. -- Vaan jos oikein tuntisit,\nseuraisitkin minua kansani luo ja siellä sinä oppisit, miten matka\nkulkee ylöspäin. Usein olen nähnyt kuninkaan makaavan, niinkuin sinä\nnyt tuossa, kivi päänsä alla.\n\n\n\n\nTuhma ruotsalaistyttö.\n\n\nOli kerran talviaamu ja sumu lepäsi Marmaranmerellä kuin luminen\nkalliosaariryhmä, mutta keltasen Stambulin puutarhatalot hehkuivat\njo punasilta aina talojen alimmalle parvekkeelle saakka.\nEunukki, sulttaanin äidin palvelija, oli käynyt entisen herransa\nhaudalla rukoilemassa. Kotimatkallaan hän torilta osti Valkosen\norjattaren, jonka korkea, kookas vartalo oli hänen huomionsa\nherättänyt. Hän seurasi muutamia askeleita jälempänä orjastaan\nja viittasi tuontuostakin hopeahelaisella bambusauvallaan, mitä\ntietä oli kuljettava. Mutta sitä tehdessään hän aina puisti\npäätään ja ajatteli: -- Mitähän taas tällä kerralla sanottanee,\nsitä ei voi profeettakaan ennustaa. Tytöllä on jalat leveät kuin\nraudankantajalla. Hän opasti tytön ulomman seraljipihan ylpeäin ja\nvälinpitämättömäin vahtien ohi ja kääntyi sitten alemmas, veden\npuolelle. Siellä koputti hän pienen, viiniköynnösten melkein piiloon\npeittämän mökin ovelle.\n\n-- Lapseni, -- sanoi hän orjattarelle, sillaikaa kuin he odottivat.\n-- Ukko, joka tulee ovea avaamaan, on nimeltään Viraltapantu Messias\nja sinun on parasta jo heti oppia tietämään, että hän on vaarallinen\nja ihmeellinen mies. Nuoruudessaan oli hänen nimensä Sabathai ja\neli hän silloin juutalaisena Smyrnassa, niin väitetään. Silloin\nrupesi hän saarnaamaan, että hän muka on toinen Messias, mutta\nkaupungin päällikkö käski jousenampujansa koettaa missä määrin hän\noli haavoittamaton, ja silloin hän pyhyydestään luopui ja rupesi sen\nsijaan Seraljin portinvartijaksi.\n\nLukko narahti ja portti aukeni verkalleen ja varovasti pilkisti\nraosta ukko, jolla oli uumeillaan likanen, musta huivi vyöksi\nsidottuna.\n\nEunukki laski kopeasti mustan kätensä hänen olkapäälleen.\n\n-- Annan sulle, ukkorahjus, kirkkaan hopearahan, jos sinä, tässä\nohimennen, lausut ennustuksen tälle uudelle palvelijattarelle.\nEpäilevämpänä en ole koskaan saattanut uutta tulokasta kynnyksesi\nyli... Kas tässä, nainen, ota sauvani ja vedä sillä viiva hiekkaan ja\nantakaamme ukon siitä lukea tulevaisuutesi.\n\nKun orjatar oli totellut käskyä, kumartui Viraltapantu Messias sitä\nkatsomaan ja puheli:\n\n-- Suora viiva... menee tien poikki pensaikkoa kohti, jossa maan\nmyrkylliset matelijat hiipivät varvunjuurilla... Aivan suora... ei\nmutkaa, ei polvea... Pidä rahasi, herra, noin suora viiva ei osaa\nkertoa mitään. Tälle naiselle en voi mitään ennustaa.\n\n-- Siis otakin vastaan se palkka, jonka jo kauan olet ansainnut,\nvanha petturi! -- vastasi eunukki, tempasi sauvansa ja antoi sen\nhyppiä Viraltapannun Messiaan selällä. -- Muistatko kun saarnasit\nja opetit, että olit Jumalan profeetta, joka kerran esiintyisit\nratsastaen villipedon seljässä, suitsina seitsenpäiset käärmeet!\n\nViraltapantu Messias seisoi hetkisen yhdellä jalalla kuin kurki\nja kynsi toisella kirvelevää polvitaivetta. Sitten astui hän pari\naskelta taaksepäin, hänen pienet, rypistyneet kasvonsa vääntyivät\npahasti, hänen kohottaessaan kätensä ylöspäin ja sähistessä:\n\n-- Iskuja ja pieksijäisijä saan sinun tähtesi, outo nainen. Ole siis\nkirottu, käärmeet ja myrkylliset äyriäiset sulle kuoleman tuottakoot!\nNyt olen sulle ennustukseni lausunut.\n\nNäin sanottuaan, sulki hän taas huolellisesti portin lähtijäin\njälkeen ja nilkutti pois rantakiviä myöten.\n\nEunukki oli sillävälin jo tarttunut tytön käteen ja talutti häntä\njyrkkiä kivirappusia ylöspäin umpinaisten muurien välitse. He\nsaapuivat huvipuistoon, jonka käytäville oli sirotettu muserrettuja\nnäkinkuoria, jotka tytön jalkojen alla hiljaa ritisivät. Eunukki\nhänelle viittasi, että hänen tulisi kävellä hiljaa ja kunnioittaen.\nSypressien välissä riippui nuorista kullattuja häkkejä, joissa oli\nlaululintusia, pienet suihkulähteet porisivat ja ruiskuttivat vettään\nparosmarmorista uurrettuihin maljoihin ja pitkän holvikäytävän\nkautta, jonka kupeella kasvoi huojuvia myrttipensaita, opasti eunukki\norjattaren ulos merenpuolella olevalle niemekkeelle.\n\nPlataanien ympäröimässä lehdossa oli valkonen huvimaja, kioski,\njonka katto veltosti kupertui ja jonka harjoja koristivat puolikuut\nja tähdet; sen oven edustalla leikki pari imettäjää hiljaa ja\nhyväillen muutamain lasten kanssa, joita he kävelemään opettivat.\nSuoraan oven edessä istui patjoilla valkohiuksinen nainen, pukunaan\nruumiinmukainen soopeliturkki, ja hän sitoi siinä valkoisia\nnauharuusuja kultaisten lastenlelujen kantimiksi. Se oli sulttaanin\näiti, tuo ihmeenihana kreikkalaisnainen Retimosta, joka nuoruutensa\nkukoistuksessa, jolloin hänen huuliaan vielä verrattiin kevään\nkasteeseen, oli saattanut Mohamed IV:nen rakkaudesta niin nöyräksi,\nettä järkensä himmeni.\n\nNiin selvästi muisti vanha sulttaanitar nuo kamalat hetket, jolloin\njanitsaarien tulisoihdut loistivat pihoilla ja hänen valtaistuimelta\nsysätty puolisonsa kätkeytyi palatsin sisimpiin sopukoihin rukoillen\nja nöyryydessä valmistautumaan vankeuteen ja kuolemaan. Hän\nmuisti nuo pitkät vuodet, jolloin hän Eski-Seralj'issa, vanhojen\nhaareminaisten synkässä kodissa, unetonna edestakaisin vaelsi,\nsillävälin kuin kilpailijattaren poika, jumaluusopillisia asioita\njutellen pappien ja tähteintutkijain kanssa, huokui kylmyyttään\nsulttaanien linnassa. Mutta parhaiten hän kumminkin sen aamun muisti,\njolloin janitsaarien kirkunta vihdoin kutsui hänen oman helmansa\nhedelmän valtaistuimelle ja jolloin hän taas kerran kantotuolissaan\nistuen sai nähdä Autuuden portin lennähtävän seposeljälleen edessään\nja hän itse tarttui kaikkivallan valtikkaaseen yhtä varmasti ja\ntanakasti, kuin hän nyt piteli lastenlastensa kultaista leikkilelua.\nHänen kasvonsa olivat kellertävät ja terävät, mutta sanomattoman\npehmeänä väreili niissä surunvoittoinen hymy.\n\nEunukki viskautui silmilleen hänen eteensä, mutta nousi taas\nsulttaaninäidin viittauksesta ja rupesi puhumaan.\n\n-- Kerran löysi lapsi Haivanseraissa suuren timantin, kauniin kuin\nkirkkain vesihelmi. Ei kukaan tiennyt, miten se sinne oli joutunut,\nmutta eräs oppinut kirjaintutkija kertoi, että juuri tällä paikalla\noli muinoin erään riemusaaton aikana keisari Justinianus pudottanut\nruumin päästään. Ja sinäkin olet kuullut, korkea sulttaaninäiti,\nettä muuan kerjäläinen kerran löysi ihanan jalokiven rikkaläjästä\nEgripu-portin vierestä. Niin vähän aavisti hän kiven arvoa, että hän\nvaihtoi sen kolmeen hopealusikkaan, mutta nyt se kivi sitoo otsavyön\npoikasi turbaanissa. Kaikenlaatuisia kalleuksia on muinaisajoista\nsaakka kätkettynä tämän kaupungin soraraunioissa, ehkäpä maassa juuri\njalkaimme allakin, vaan kun aarteenkaivaja tulee lapioineen, etsii\nhän väärästä paikasta ja löytää vain luusiruja ja homehtunutta savea.\nSamoin käy usein minun, kun olen orjattaria ostamassa. Kokonaisen\nvuoden olen tuskalla huolehtinut käskyäsi, hankkia keltakiharaisen\nja rotevakasvuisen orjattaren. Raittiin lähdevesi on minusta\ntunkkauneelta maistunut ja pehmein patja on maatakseni tuntunut\nkovemmalta kuin kiviporras, sillä haluni täyttää toivomuksesi ei ole\nmulle rauhaa suonut. Vasta tänään, -- juuri kun hetkeksi unhotin\nhuoleni ja kävin rukoilemaan puolisosi haudalle --, antoi hyvä Jumala\nminun aavistamatta nähdä orjattaren siihen malliin, minkä halunnut\nolet.\n\nNäin sanoen nosti hän sen karkean huivin, joka orjattaren pään\npeitti, ja siinä seisoi nainen, keltanen tukka sileäksi suittuna ja\nkasvojenpiirteet kirkkaat ja avoimet.\n\nSulttaaninäiti laski lelun kädestään ja vastasi hymähdellen:\n\n-- Poikani näki eräänä yönä pyhällä viikolla unta, että minä syleilin\nja suutelin rotevakasvuista naista, jolla oli keltainen tukka. Kun\nsellaista ei koko Seraljissa ollut, sai tuo uni minut uteliaaksi.\nMutta enpä oikein tiedä, minkä viran tälle uudelle tulokkaalle\nannamme. Tanssijattareksi hän on liian pitkä ja kömpelö ja poikaani\npalvelemaan hän ei sovi. Hän rakastaa ennen kaikkia pieniä jalkoja ja\npieniä käsiä.\n\n-- Se on totta, -- vastasi eunukki, joka huomasi, kuinka vähän hänen\nlöytönsä hallitsijan äitiä miellytti, -- vaan vielä en ole sulle\ntästä naisesta merkillisintä kertonut. Enpä uskoisi omaa puhettani,\nellei orjakauppias olisi sielunsa autuuden kautta sitä mulle todeksi\nvannonut. Tunnen tuon kauppiaan ja tiedän, että hän on hurskas ja\noikeamielinen mies, joka ei koskaan valehtele orjattariensa ikää\neikä syntymäseutua. Tämä nainen osaa sitäpaitse jo moniaita sanoja\nmeidän kieltämme ja voi itse todistaa kauppiaan puheen todeksi. Kuule\nminua siis, sulttaanin korkea emo, ja päätä, onko mulla koskaan\nollut sinulle jätettävänä harvinaisempaa jalokiveä. Sinä innostut,\nsinä hurmaannut, aina, kun puhut Benderissä olevasta, ylpeästä\nleijonastasi, ruotsalaisten suuresta kuninkaasta. Tiedä, tämä nainen\non hänen kansansa tytär, syntynyt hänen kaukaisessa valtakunnassaan,\njossa ei ole ruohoja eikä kukkasia, vaan jonka keskikesälläkin\npeittää syvä lumi.\n\nÄsken niin väliäpitämätön kuningatar nousi ihmetyksen valtaamana\nseisalleen. Hän unohti oman arvokkuutensa ja kiersi läheltä\norjattaren, häntä tyystin tarkastaen. Hän tarttui tytön käsiin, tutki\nniitä, nosteli niitä ja pudotti ne taas alas. Hän avasi tytön suun ja\ntutki hänen hampaansa. Hän tunnusteli hiuksia ja hipiää, mutta tämän\npitkän tarkastuksensa ohessa hän yhäti hymyili.\n\n-- Tällä naisella on kaikki niin suurta... suu ja leukakin ovat\nsuuria... tyttö, näytä mulle sääresi!\n\nOrjatar teki kömpelön, inhoa kuvaavan liikkeen, kääntyi pois ja\nsopersi suuttuneena omalla kielellään:\n\n-- Hyi, mitä hullutuksia niillä on!\n\n-- Hän on sangen typerä, -- vakuutti eunukki selitykseksi. -- Sen\nhuomasin heti ja kauppiaskin, tuo rehellinen mies, tunnusti, ettei\nhän vielä ollut tullut tytölle nimeä antaneeksi, vaan vastaseksi\nkoristelematta kutsunut häntä Tuhmaksi Ruotsalaistytöksi.\n\n-- No, senpä nimen hän pitäköönkin, kunnes paremman ansaitsee...\nLapseni, paljasta sääresi!\n\nTuhma Ruotsalaistyttö suuttui ja häpesi yhä enemmän ja piteli\ntiukalla jalkoihinsa painettuna pitkää, ruskeaa hamettaan.\n\n-- Ihme lie, jos ei tässä rauhassa saa olla!\n\n-- Mitä hän sanoo?\n\n-- Sitä en tiedä, korkea hallitsijatar. Mutta ehkä hän kelpaa\npesuvaatteita kantamaan.\n\n-- Ei, hänestä teen papukaijaini vartijan, sillä ei kukaan muu\npalvelijattaristani jaksa nostella noita raskaita häkkejä. Iltatähden\nTuike, jolla se nyt on huolenaan, on liian hentonen siihen ja hänellä\nvoi olla suuri tulevaisuus. Mutta käske hänen tarkoin opettaa tämän\nuuden tulokkaan tehtäväänsä.\n\nSulttaanin äiti, jonka uteliaisuus oli lauennut ja jota jo keskustelu\nväsytti, käveli ovelle ja käski imettäjättärien tuoda lapset sisään.\n\nPäivät kuluivat ja Iltatähden Tuike opetti uudelle orjattarelle\npapukaijain hoidon ja ruokkimisen. Illan suussa, ennen päivän laskua,\nistuivat he usein kahden kuiskien puistossa, jonne olivat papukaijain\nhäkit nostaneet, ja Iltatähden Tuike, joka oli kolmetoistavuotias,\npieni tserkessiläistyttö, kiintyi sydämmestään tuhmaan ruotsittareen.\nKerran käski sulttaanin äiti heidän kantaa vanhimman ja arvokkaimman\npapukaijan hopeahäkissään aina rannalle asti, jotta tuo raihnaiseksi\nkäynyt lempilintu saisi hengittää meren raitista, suolahtavaa\nlemua. He laskivat häkin kivipenkille ja istahtivat itse viereen ja\nIltatähden Tuike kiersi silloin hennot käsivartensa ystävättärensä\nkaulalle ja rupesi häneltä kaikenlaisia maailman asioita kyselemään.\n\n-- Kerro itsestäsi, minä kerron sitten omista tunteistani.\n\n-- Vähän mulla on kertomista. Lapsena seurasin majuri Enebergin\nrouvaa eräästä kaupungista, jonka nimi oli Nyköping, erääseen\nkaupunkiin, jonka nimi oli Riika. Siellä jouduin naimisiin\njumalisen ja kelpo sotilaan kanssa, jonka nimi oli Andersson;\nmutta kun sitten kaupunkia ruvettiin piirittämään ja rutto rupesi\nsiellä riehumaan, koetti Andersson pelastaa meitä muutamia\nnaisia pakoon. Silloin jouduin venäläisten vangiksi; nämä minut\nsitoivat ja kulettivat rattailla pitkät matkat, kunnes möivät\nturkkilaiselle orjakauppiaalle. -- Sano minulle... osaatko tuon\nihanan tarun tanssin hengettärestä? Etkö? Onko maailmassa mitään sen\nonnellisempaa, kuin saada tanssia?\n\nIltatähden Tuike nousi hiljaa tanssimaan ja silmät puoliummessa\nkääntelihe hän ympäri, niin että selälle valahtava huntu aaltoili\nkuin persialaisen pyhänsavun sinivalkoiset renkaat.\n\n-- Viraltapantu Messias on mulle ennustanut, että minulle kerran\nannetaan kaksisataa huivia ja oma kioski, jonka seinät ovat\npunaisella damastilla verhotut. Uskon varmasti, että hänen sanansa\ntoteutuvat, jos vaan saan tanssia padisjan edessä. Tiedätkö, en voi\nnukkua öisin, sitä vain maatessani ajattelen. Ehkäpä, niin ajattelen\njoka ilta, ehkäpä jo huomenna saan tanssia padisjan edessä. Vielä\nhän minua tuskin on nähnyt... Mitä ajattelet sinä tavallisesti\nilloin? Niin, tarkotan, että mitä sinä unelmoit, mitä toivot? Etkö\njuuri mitään? Onko sinusta sitten niin kovin hauskaa kävellä täällä\npapukaijain parissa ja hoitaa yksitoikkoista, vaivaloista virkaasi?\nEn ole sitä iloa kuullut kenenkään ennen kehuvan.\n\nMinusta on oikea kiusa ruokkia noita tuhmia elukoita. Sinä olet\nkummallinen tyttö, jota ei kukaan voi oikein ymmärtää.\n\nTuhma Ruotsalaistyttö istui ääneti ja murjottavana. Hän leikki tuon\nhäkissä olevan, lähes yhdeksänkymmenenvuotiaan papukaijan kanssa ja\nkoetti opettaa sille joitakin kotikielensä sanoja, kuullakseen sitten\nelävän olennon niitä lausuvan.\n\n-- Opi nyt kauniisti sanomaan Andersson, -- kehotti hän.\n\nMutta tuo ylpeä ja pahantuulinen lintu korisi vain ja rääkyi eikä\nmatkinut häntä.\n\nSilloin hän rupesi tuijottamaan sitä venetialaista kauppalaivaa, joka\nsiinä lahdella, kullatut lyhdyt etumastossaan ja ympärillä liehuvain\nkalalokkien ja vihanneksia kauppaavain palkoveneiden keskessä,\nkuivasi iltapäivän paisteessa hervottomina lepattavia purjeitaan.\nViiritankojen lipunkielet olivat niin pitkät, että ulottuivat veteen\nsaakka ja palkovenheiden soutajapojat koettivat kilvan tavotella\nniiden liepeitä, joita iltatuuli heilutteli.\n\nEnsi kertaa ruotsalaistyttö oikein omaa tarinaansa mietti. Hänestä se\noli hullunkurinen ja mahdoton, oli kuin sulttaanin kyttyräselkäinen\nnarri olisi sen satuna kertonut, puistellessaan hatussaan\nrannerenkaita ja nauriinkuoria ja kukonsulkia ja langanpäitä. Kun hän\nnäki oman varjonsa, jonka ilta-aurinko pitkäksi venytti kivitantereen\nkuvioita myöten, täytyi hänen hymyillä, aivan kuin jos hän olisi\nsulttaanin hautakappelissa jalallaan töksähtänyt ruotsalaisia\nmatka-arkkuja vastaan ja pyhältä rukouspöydältä, löytänyt parin\nsmoolantilaisia vuohennahkaisia lapikkaita. Mutta hänen luonteensa\nmukaista ei ollut kauaksi vaipua kädet sylissä mietteisiin ja pian\nhänet käytävältä kuuluvat askeleet herättivät.\n\nSieltä tuli silmälääkäri kantaen ihmeitä tekevää\nkollyriumi-voidettaan agaatipuisessa rasiassa, mutta itse hän oli\nsokea, joten häntä täytyi kädestä taluttaa. Korkeiden sipulikasvien\ntakana liehui siellä puutarhanhoitajan vaalea kauhtana ja\nkantotuolissa, joiden esiriput olivat huolellisesti alasvedetyt,\nkuuntelivat kadehtit kadinit (sulttaanin lemmikkivaimot) hetkisen\nmeren laineikon loisketta. Tunturintapaisena kohosi taaempana miltei\nsynkällä uhalla koko tuo tälle maalliselle onnelle vihitty luostari,\njonka korkeimpiin huippuihin ainoastaan onnen rohkeimmat rimpuilijat\nuskalsivat kiivetä, sieltä vaivainsa palkkioita poimiakseen tai\nromahtaakseen maahan verisinä vainajina. Tuuheat plataanit ja tammet\nvarjostivat rantaa pitkin vihannoivaa ruohokkoa. Ensimmäisen muurin\nyläpuolitse kohottelihe myrtti- ja laakeripensaitten takaa haaremin\npitkä seinä, joka oli melkein viiniköynnösten ja ruusukasvien\npeitossa ja jonka pienten ikkunain edessä oli puinen ristikko.\nMutta ylinnä, siellä, mistä kaikkivaltias olento katseli alas\nvaltakuntaansa ja missä hän sekotti jääkylmää viiniä tahotuihin\nturkkilaislaseihin, siellä kohisivat lehtikuuset ja sypressit\ntummahtavina kuin tunturin metsä, ja marmoriset huvimajat loistivat\nniiden lomitse kuin valkonen lumi.\n\n-- Päivä laskee, -- virkkoi Iltatähden Tuike. -- Kävelkäämme alas\nruohokkoon leikkimään. Sisarkulta, mitä mietit?\n\n-- On kohta vuosi siitä, kun viimeksi Jumalansanaa olen kuullut...\nMutta ilma käy kolakaksi, on aika nostaa sisään poteva lintu, ettei\nse raukka vilustu.\n\n-- Mitä välität tuosta räähkästä! Ei kukaan näe meitä. Tule,\nsisarkulta, tässä käteni!\n\nTuhma Ruotsalaistyttö tarttui nyrpeän näköisenä raskaaseen häkkiin\neikä vastannut mitään. Yksin hän sen kantoi noita korkeita\nloppumattomia portaita ylöspäin ja kun rukoushetken julistajain ääni\nHagia Sofian tornista käski kaikkia oikeauskoisia polvistumaan,\nmutisi hän itsekseen omalla kielellään:\n\n-- Täytyy kai tässä muistaa tehtävänsä, vaikkei aina seisoisikaan\nvartioita pensaikon takana vaanimassa!\n\nSen illan jälkeen hän oli yhä nyrpeämpi ja murjottavampi ja naurellen\ntoiset orjattaret hänen jälkeensä katsoivat, kun hän kömpelönä\nharhaili haaremin lukemattomissa käytävissä ja kuistikoissa, joissa\nvahtivat eunukit uneliaina seisoivat ja katselivat Bitynialaisen\nOlympos-vuoren kaukaisia huippuja. Eikä enää pieni Iltatähden\nTuikekaan tullut häntä hentosin käsivarsin syleilemään, tanssi vain\nhänen takanaan ja huuteli joskus ivaten piilopaikoistaan:\n\n-- Varo, varo vain tuota potevaa lintuasi!\n\nEikä Tuhma Ruotsalaisnainen tätä kohtaloaan surrutkaan. Hän ei\nikävöinyt eikä toivonut. Huomispäivältä hän ei pyytänyt enempää\nkuin eilinen oli antanut, mutta hänen mieltään kiukustutti\nyhä enemmän nähdessään kaikkea tuota vierasta turhamaisuutta\nympärillään. Papukaijat olivat pian ainoat, jotka paapatuksillaan\njoskus houkuttelivat hänet vastaamaan ja erityisesti hän suurella\nhellyydellä hoiti tuota suurinta ja ilkeintä lintua, joka oli nähnyt\nyhdeksän sulttaania. Eikä hän tehnyt sitä siksi, että tuo lintu oli\nvanhin ja etevin, vaan siksi, että se oli kituvin. Kirkkaiksi kuin\nkristallin pesi hän ne alabasterimaljat ja lusikat, joista hän lintua\nsyötti; väliin hän istui lintusten luona koko yön. Ja orjattaret\nhuomasivat, että hän palveli muitakin kuin papukaijoja. Eräänä\nhelteisenä yönä oli näet eunukki unhottanut täyttää vedellä sen\njuoma-astian, joka aina sijaitsi hänen makuumattonsa vieressä; hetken\nnukuttuaan hän heräsi ja häntä tuntui janottavan. Silloin tuli hän\najatelleeksi, ettei viikkokausiin ollut pisaraakaan satanut ja hän\npäätteli siitä, että tulppaanitkin majan edustalla lienevät janoiset\nkuin hän itse. Kuta kuivemmalta hänen kurkussaan tuntui, sitä\nselvemmin oli hän tuntevinaan kukkasten tuskat. Vihdoin hän nousi,\notti toisten orjatarten täydet juomamaljat, meni ulos ja kasteli yön\npimeässä tulppaanipenkereen. Siellä hänet eräs eunukki tapasi ja otti\nkiinni, arvellen hänen hiipivän siellä varastelemassa. Ja paljo siitä\nhaaremissa puhuttiin, mutta sulttaanin äiti osotti hänelle täyttä\nluottamustaan. Joskus antoi hän ruotsalaistytölle tallennettavaksi\nkukkaronsakin, jonka hän muuten aina itse vyöllään kantoi.\n\nPapukaijojaan hän aamusta iltaan ruokki, ja kun vartijat joskus\nhäntä puhuttelivat, vastasi hän nyrpeästi. Mutta kun hän väliin\ntunsi Viraltapannun Messiaan, joka rannan valkosilla kivillä seisoi\nkuin kurki yhdellä jalalla, silloin vilun väreet hänen ruumiissaan\nristeilivät.\n\nEräänä päivänä käski hovin ylihoitajatar hänen kantaa papukaijanhäkin\nPerikioskiin, joka sijaitsi ulommaisna meren partaalla, ja käski\nhänen itsensä, puettuna karkeimpaan kameelinkarvaiseen pukuunsa,\nodottamaan siellä päivänlaskun aikana.\n\nVastaukseksi tyttö tapansa mukaan murahti muutamia outoja sanoja, ja\nsitä hän yhä jatkoi häkkejä alas kantaessaan. Kun sitten hämärissä\nlukemattomat pienet lasilamput valaisivat tulppaanipenkereet, joten\nkoko puutarha näytti loistavan maasta nousevain liekkien valossa,\npukeutui hän siihen kurjaan mekkoon, jota hän ei ollut käyttänyt sen\naamun jälkeen, jolloin hän orjatorilla seisoi.\n\nHänen astuessaan Perikioskin eteiseen olivat kaikki sulttaanin\ntanssijattaret jo siellä koossa, päässään pienet papukaijan\nhöyhenistä tehdyt hunnut ja samanlaisia höyheniä koristeina\npuvuissaan ja hopealta kuultavissa harsoissaan. Keskessä seisoi tuo\nlihavahko ylihoitajatar silmillään neliskulmaiset, kultareunaiset\nlasit ja kädessään suuri pergamenttikäärö. Hän oli näet hyvin oppinut\nja kirjoitustaitoinen ja sepitteli kauniimpia runoja ja satuja kuin\nyksikään miehinen mies koko sulttaanin valtakunnassa.\n\n-- Kas tässä, lapseni, -- virkkoi hän, ja kiinnitti pienen\nhöyhenruunun Tuhman Ruotsalaistytön lujalle solmittuun\npalmikkonutturaan. -- Nyt on meidän valmistettava ilohetki\nkorkealle sulttaanittarelle, padisjan äidille, ja sitävarten\nvietämme vanhanaikaisen vuosijuhlan, jota kutsutaan Papukaijain,\nSeppelöimiseksi. Kaikki nämä orjattaret ovat taitavia tanssijoita,\nsinä yksin et sitä taitoa osaa. Juuri siksi tulee sinun seistä piirin\nkeskellä ja koettaa matkia toisia pitkillä käsivarsillasi ja suurilla\njaloillasi... Siitä juuri tulee illan hauskin numero.\n\n-- Niin, niin, -- paapatti Iltatähden Tuike ylihoitajattaren selän\ntakana matkien hänen ääntään, -- siitä juuri tulee illan hauskin\nnumero.\n\n-- Eipähän, siitä ei mitään tule, vastasi ruotsalaistyttö. --\nOsataanhan sitä meilläkin tanssia, vaikka siellä tartumme toistemme\nkäsiin... näin... ja sitten tanssimme näin... ja tahtia poljemme,\nettä tanner soi, ja sitä tehdessämme laulamme: Hei, vilivili\nvalssaamaan.\n\nHän oli tempassut pari tanssijatarta mukanaan ja veti heitä\nraskaaseen polkutanssiinsa, mutta hovin ylihoitajatar säikähti siitä\nniin, että neliskulmaiset silmälasit valahtivat nenältä. Hän tempasi\ntaskustaan pienen hopeasuomuksilla peitetyn sauvan, jonka päähän\nsinetti oli kaiverrettu, ja koputti sillä vilkkaasti ovipieleen:\n\n-- Huoneeseen, tuon esiripun taa, voi sulttaanin äiti minä hetkenä\ntahansa saapua ystäviensä seurassa. Ylihistoriankirjoittaja siellä jo\nvaralta istuu, kertoakseen tästä juhlasta Häitten kirjaan. Olettehan\njärjiltänne, kun sellaisen metelin nostatte! Aasit tallissa voivat\ntuolla tavoin tömistää jalkojaan, mutta tanssia se ei ole, sillä\ntanssin tulee ennen kaikkea olla kauniin.\n\nTanssijattaret nauroivat, suussaan imien sokeroittuja kastanjoita,\nhihittivät ja läähättivät, niin että heidän täytyi sohville\nlevähtämään istua, vaan eunukit kätkivät nauravat kasvonsa ja\nvalkoisilta paistavat hampaansa oviuudinten taa.\n\nSilloin ei ruotsalaistyttö enää tiennyt mitä hän teki. Kaikki se\nkatkeruus ja kiukku, joka hänessä vuosikausia oli kytenyt, suli\nyhtäkkiä yhdeksi vihan virraksi ja sanat tulivat kotimaan karkealla\nkielellä torvenaan hänen suustaan:\n\n-- Vie minut hitto, jos vähääkään välitän teistä taikka teidän\nmustista naamoistanne... en tuon enempää. Te, jotka elätte\nhekkumassa ja haureudessa ja synnissä! Ette osaa rupattaa muusta kuin\nniistä kahdestatoista onnellisesta, jotka saavat padisjaa palvella...\nherra jesta, niin, onnellisesta...! ja seitsemästä kadiinista\n(lemmikkivaimosta), jotka saavat jokainen kaksisataa huivia... Onko\nse siivoa, kun on yhdellä miehellä joka kamarissa vaimo pitkin koko\ntaloa! Hyi, ja vieläkin hyi! Minä olen rehellinen nainen, semmoinen,\njommoista ette koskaan ennen ole nähneet tässä pirun pesässä... Nyt\nte, hitto soi, kerran saitte totuuden kuulla!\n\n-- Hyvin hyvästi! -- virkkoi ylihoitajatar, joka sanaakaan\nymmärtämättä oli hänen liikkeitään seurannut. -- Oikein hyvin! Noin\njuuri sinun on riehuttava... lue runosi vain vähän hiljemmin. Ääni\nhieman pehmeämmäksi! Ehkä vähän vähempi niskan nykkiminen myöskin\nriittää... hullunkurista esittäessäänkin voi olla miellyttävä. Ota\nnyt käsiisi tämä vasu. Siinä on, kuten näet, raikas ruusupehko.\nOlen itse antanut Viraltapannun Messiaan sen siihen istuttaa, sillä\nei kukaan osaa sitä kätevämmin tehdä kuin hän. Heti kun tanssi\npäättyy, tulee sinun astua esiin ja polvistuen laskea korin sille\nperlemo-pöydälle, joka vanhimman papukaijan eteen on asetettu.\n\nKankeana kuin vanha sypressi otti ruotsalaisnainen korin käteensä,\nmutta hänen silmäinsä edessä musteni maailma ja suonenvetoisesti\nhän vasun kanninta puristi. Pilan ja naurun esine oli hänestä tässä\ntalossa jo alunpitäin tehty, mutta siitä hän ei ollut välittänyt;\nnyt vasta, kun hänet vaadittiin esiintymään pelkällä olennollaan\nhauskuttaakseen muita, tunsi hän, kuinka avuton, kuinka yksinäinen\nhän todellakin oli.\n\nHuilut ja rummut rupesivat soimaan esiripun toisella puolella ja\nhetken kuluttua kolisti ylihoitajatar uudelleen sauvallaan ovipieltä.\nSilloin vetäytyi peitto sivulle ja tanssijattaret marssivat\nkaarikattoiseen saliin, jossa kukkasilla verhotut papukaijanhäkit\nolivat tähdenmuotoisten lamppujen alla. Kun lauma oli ääneti\ntervehtinyt sulttaanin äitiä, joka makasi patjavuoteella, levitti\nhovin ylihoitajatar pergamenttinsa ja luki tuon hyvin sirosanaisen\npuheensa.\n\n-- Jalot papukaijat, te, joille on suotu kukkasten kauneus ja\nihmisten ääni! Tanssin hengettären taru on tämä. Joku aika sitten\neli eräs kerjäävä dervishi, nimeltään Turk. Hän makasi paljaalla\nmaalla ja kulki alasti katuja pitkin, pukunaan vain suuri turbaani.\nEräänä päivänä, kun hän joi vettä tammen alla kasvavasta lähteestä,\nnäki hän pojan, joka tanssien leikki papukaijan kanssa ja koetti\nkierasta jalokivillä koristettua sormusta sen toiseen jalkaan. --\nJos olet sulttaanin poika, virkkoi Turk, ei sinun pitäisi ajatella\ntanssia eikä turhuutta. Opi ymmärtämään, että kuollutta jalokiveä\nkalliimpi on vesipisara, sillä se kieltäsi virkistää, ja rubiinia\nkalliimpi on veripisara, sillä se kuljettaa elämän tulta jäseniisi.\n-- Poika vastasi: -- Kiittämätön, väsynyt mies! Toisin opettaa mulle\nisäni; hän opettaa, että jalokivi ja rubiini ja kaikki kauneus maan\npäällä on yhtä elävää kuin sydämmessämme veri, ja se helmeilee\nkasteena siinä puussa, joka varjostaa koko maan ja jonka nimi on\nJumalan rakkaus. Kun sitä puuta katson, en voi istua enkä maata,\nvaan tanssin hengetär minut valtaa ja minun täytyy nousta maasta.\n-- Tämän sanottuaan rupesi poika taas tanssimaan, niin sulavasti\nja hiljaa, ettei kerjäävä dervishi hänestä silmiään irti saanut\nja hänestä tuntui, että hänenkin täytyy tanssia. Ensin tahtoi hän\nkumminkin vielä virkistyksekseen juoda kahmalollisen vettä, vaan kun\nhän kumartui kuvastavan lähteen yli, häpesi hän omaa rumuuttaan ja\ntakkuista partaansa ja jäi siihen istumaan kuin kivettyneenä. Silloin\nlensi papukaija säälien hänen luokseen ja istahti, kimalteleva\njalokivisormus jalassaan, levitetyin siivin hänen turbaaninsa päälle,\nsitä loistavana töyhtönä koristaen. Taas katsoi dervishi kuvaansa\nlähteestä. Ja vavisten hän nousi ja tanssi pojan kanssa ja lausui\nsen lupauksen, että siitä päivästä hänen luostariveljensä tulisivat\nleikkien ja tanssien kiittämään Jumalaa. Jalot papukaijat, sen\ntanssin muistoksi teitä tänä yönä seppelöimme ja palvelemme.\n\nTämän puheen loputtua alkoivat orjattaret keinuen käänteleimään ja\ntanssimaan. He liikkuivat niin hiljaa, että heidän askeleensa eivät\nmatolla kuuluneet. Heidän harsopukunsa liehuivat heidän ympärillään\nväljinä kehinä, synnyttämättä hienointakaan huminaa, ja huilujen\nääni soi talttuneelta ja kaukaiselta, kuin laulu etäisestä, merellä\nkeinuvasta laivasta.\n\nSilmät ummessa kohotti Iltatähden Tuike käsivartensa niskan kohdalle,\nonnellisena kun tanssissa sai näyttää ja itse ihailla lempeää\nkauneuttaan. Hänen jalkansa ei ollut kuin kämmenen kokoinen ja\nhiukset ulottuivat polvitaipeeseen saakka. Hän ei tiennyt maailmasta\nmuuta, kuin että se oli suloinen, eikä toivonut muuta, kun että\npadisja kerran antaisi hänelle kioskin, jossa seinäverhot olisivat\npunasta damastia ja jonka suihkukaivossa hajuvesi poriseisi.\n\nKeskelle tuota ihmisperhosten hiljaa heiluvaa laumaa oli Tuhma\nRuotsalaistyttö käskyn mukaan pysähtynyt ja hän tunsi lampuista\nriippuvain tupsujen ja koristeiden hipasevan päälakeaan. Hän ei itse\nollenkaan tiennyt, kuinka ylevän ja kauniin näköisenä hän siinä\nseisoi karkeassa karvapuvussaan. Eikä hän sitä ajatellutkaan. Hän ei\ntuntenut kiitollisuutta Jumalaa kohtaan siitä, että hänen piirteensä\nolivat kirkkaat ja puhtaat ja hiuksensa pehmeät kuin se silkki, josta\nBrussan naiset sulttaanin äidille pukuja kutoivat. Eikä hänelle\njohtunut mieleenkään, että maailma oli kaunis ja että aistillinen\nriemukin voi olla viatonta. Hän ei voinut tanssia, ei tietämättään\nsujuttaa käsiään kuin innostunut papitar, hän ei voinut huulillaan\nkiitosta laulaa, vielä vähemmin jäsenillään. Sellaista lahjaa ei\nollut Jumala hänelle antanut. Hän kyllä oivalsi, että kaikki nämä\nTserkessian ja Lesbon tyttäret olivat köyhissä majoissa syntyneet ja\noppimattomia kuin hän, mutta heillä oli siltä taito, jota hänellä\nei ollut, he tunsivat tanssin salaisuuden. Siksi hän yhäti maahan\nkatsoi, mutta hän tunsi, että ylihoitajatar häntä tyytymättömänä\ntähysteli läpi neliskulmaisten silmälasiensa.\n\nKauan hän koetteli olla sitä huomaamatta. Vihdoin hän hytkähti;\nhän muisti, että hänellä oli käsky matkia toisia, olla narrina.\nHuojuttaen lanteitaan hän pari askelta astui.\n\nKohta kuului ympäri salin tirskuntaa ja supatusta, kuin tuulen\nviskellessä avoimesta ovesta kuivia lehtisiä kiviselle lattialle.\n\nJa kun hän katseensa kohotti, näki hän, että katselijat siellä\nkuiskivat ja kädet suun edessä hillitysti nauroivat hänen\nkömpelyydelleen. Hän oli täyttänyt käskyn, hovin ylihoitajatar oli\ntyytyväinen, mutta häpeä hänet taas jäykäksi kangisti. Lampun häkä ja\nkukkasten lemu nousi hänelle päähän. Ja kun tanssi vihdoin pysähtyi\nja hän kantoi korin tuon vanhimman papukaijan eteen, joka vaivaisena\nistui kokoonlyyhistyneenä ja toista silmäänsä tiirotti, silloin hän\ntuskin enää näki mattoa edessään. Hänen kätensä rupesivat horjumaan\nja juuri kun hän polvistuen ojensi uhriaan häkkiä kohden, luiskahti\nkori liukkaalta perlemopöydältä ja ruusupensas putosi maahan.\n\nSilloin ryömi kohta joukko myrkyllisiä kuoriaisia, skorpiooneja,\nkorin reunan yli esiin ja mullasta sen pohjalta kohottelihe käärme,\njolla oli leveä, litteä pää.\n\nHetkisen käärme notkeasti keinutti ruumistaan edestakasin, niinkuin\nsiihenkin olisi tanssin hengetär tarttunut. Sitten se vetäytyi\nnopealla, aaltoilevalla liikkeellä kokoon ja kurkotti papukaijaa\nkohtaan auki ammottavan, sähisevän kitansa. Peljästynyt lintu takoi\nmeluten siipiään häkin hopeaista verkkoa vastaan, päästäkseen\nvartijansa luo ja saadakseen suojaa. Koko tuossa haudanhiljaisessa\nkioskissa, jossa naurajat olivat kalvenneet ja pudotettuja sulkia oli\nhujanhajan lattialla, kuului yksi ainoa tuskanhuudahdus; papukaija\nse kirkasi nyt sen sanan, jota hoitajatar sille niin uutterasti oli\nkoettanut opettaa:\n\n-- Andersson! Andersson! Andersson!\n\n-- Jopahan muistit! virkahti ruotsalaistyttö. Hän oli noussut\nlattialta ja hän ikäänkuin näki silmäinsä edessä, miten Viraltapantu\nMessias kätki käärmeen ja kuoriaiset ruusupensaan juurien alle\nvasuun. Mutta sitä hän ei enää muistanut, että peljästyneitä katsojia\noli lauma hänen ympärillään, kiivenneinä sohville ja seinämille\npakoon.\n\nVarovasti tarttui hän koriin ja kantoi sen avoimen ikkunan luo.\nKäärme käänsi päänsä häntä kohden ja nuoli kielellään ilmaa. Nainen\nnosti koria ylemmäs ja yhä ylemmäs paremmin jaksaakseen ja viskasi\nsen sitten alas laakeripensaikkoon. Vaan kun hän veti kätensä sisään,\noli käärme kietoutunut hänen käsivartensa ympäri. Se iski ikeneensä\nhänen ranteeseen, jotta siitä veri tirskui, eikä hellittänyt siitä\nennen, kuin tyttö sen lattiaa vastaan painoi ja suurella jalallaan\nsen pään murskaksi polki. Silloin hän astui pari askelta sivulle ja\njäi seisomaan, selällään seinään nojaten.\n\nNyt vasta ruvettiin taas kuiskimaan ja puhumaan hänen ympärillään;\nmutta tuo ylpeä, valkohapsinen sulttaaninäiti, joka oli nähnyt\njanitsaarien palottelevan vääräuskoisten ruumiita Seraljiportin\nulkopuolella ja joka monena yönä oli kuullut \"äänetönten\" hiipivät\naskeleet puiston siloisilla käytävillä, hän astui esiin ja tutki\nkauan ja tietävän silmällä verta vuotavaa käsivartta.\n\n-- Kallis lapseni, -- virkkoi hän hiljaa, ja syleili ja suuteli\nkuolevaa ruotsalaista orjatarta. -- Olet hengelläsi pelastanut\nlempilintuni. Vaan sinä olet samalla antanut meille kaikille vaikean\narvoituksen aprikoitavaksi. Kuinka ovat jokapäiväiset velvollisuutesi\nja ikävät, yksitoikkoiset arkitoimesi voineet käydä sinulle niin\nrakkaiksi, että se kaikki, mitä me tavottelemme, sinusta näyttää\nnarripeliltä ja joutavalta leikiltä? Sinua on pilkattu syystä,\nettä et ole tuntenut tanssin salaisuutta... Lapseni! Helpompi\ntuon salaisuuden perille on päästä, kuin sinun arvoituksesi. Minä\nkiittäisin jumalaa, jos hän joskus edes antaisi sellaisten äitien\nkasvattaa meidän poikiamme!\n\nKun sitten lamput sammutettiin ja öinen tuuli puistossa kohisi,\nistui pieni Iltatähden Tuike valvoen vuodepatjallaan. -- Onko siis\nmaailmassa todellakin jotakin, joka on suuremmanarvoista kuin\nkaksisataa huivia ja padisjan lahjat? Miksei sitä kukaan ennen ole\nsanonut?\n\n-- Elä noin syvästi sure kuollutta orjatarta, -- kuiskasi eräs hänen\nystävättäristään, -- jos et ole hänestä pitänyt ja kumminkin olet\nhäntä surettanut. Ei siihen enää kyyneleet auta.\n\n-- Elä sure häntä noin, -- kuiskattiin seuraavana yönä, -- jos miestä\nolet koskaan rakastanut. Jätätkö sydämmesi kokonaan hänelle? Te\ntserkessiläistytöt olette niin hehkuvia...\n\nMutta sulttaanin äiti virkkoi:\n\n-- Sulla on tummat renkaat silmiesi alla, sinun täytyy pian ruveta\npunaamaan huuliasi. Sillä jos padisja sinut tuollaisena näkee, saat\nkauankin odottaa omaa kioskia ja punasia damastiseinäverhoja.\n\nIltatähden Tuike kuoli ja haudattiin Skutarin mäenrinteeseen,\ntanssivain dervishien luostarin edustalle, saman akasian alle, jonka\nalla ruotsalainen orjatar jo lepäsi. Dervishit istuttivat hyasintteja\npuun ympärille ja hoitivat sitä kauan ja kutsuivat kumpua Kahden\nsisaren haudaksi.\n\n-- Siinä lepää kaksi prinssessaa, -- kertoivat he, -- jotka elivät\npaljo, paljo aikaa sitten. -- Niistä vanhempi luuli, että Jumala\nasuu hurskaissa teoissa, ja nuorempi, että hän asuu tanssissa, mutta\nsisaruksiksi heidät kutsuttiin siksi, että kumpanenkin kilvan koetti\npalvella häntä.\n\nKun pienet käsirummut ja puuhuilut hiljaisina iltoina soivat\nluostarissa, kuulosti siltä, kuin lapsilauma olisi leikkihuilujaan\nsoitellut; mutta avoimesta portista lähtivät toisinaan hurskaat\ndervishit, valkopukuisina ja avojaloin, ulos kentälle ja liikkuivat\nsiellä niin hiljaa, että saattoi kuulla akasiain humisevan tanssijain\nvälissä.\n\n\n\n\nBender.\n\n\nTuo harventunut joukko, joka seurasi kuningasta arojen yli sulttaanin\nvaltakuntaan, oli leiripaikakseen valinnut ihanan jokilaakson. Moni\nupseeri asui edelleen vankkureissaan, kuten huoleton mustalainen,\nmutta talveksi rakennutti kuningas puumökkejä ja multamajoja ja\nsulttaani lähetti joka päivä riittävästi varoja ja elintarpeita.\nIlosesti elettiin leirissä, jossa rummut ja torvet kutsuivat\naterioille ja jumalanpalvelukseen. Pasja ja janitsaarit kilpailivat\nosottaessaan kunniaa tuolle voitetulle sankarille, joka ei koskaan\nmaistanut viiniä ja halveksi asua kaupungissa ja jonka henkivartijat\neivät koskaan saaneet mennä naimisiin. Kun seudun maanviljelijät\nnäkivät noiden sinisten ratsumiesten karauttelevan viinitarhojen\nvälitse, kiirehtivät he niitä vastaan ja kulta- ja hopearahoja\nsateli heidän esiliinoihinsa ja vasuihinsa. Vihdoin kumminkin\nväsyi sulttaani täyttämään kullillaan noiden tuhlaavain vierasten\nkahmaloita ja heidän soimiaan heinillä. Dukaatit kävivät taas\nleirissä harvinaisiksi ja se turkkilainen kunniavahtikin, joka oli\nollut sijoitettuna leirin viereen, marssi tiehensä.\n\nSilloin vasta lähti kuningas teltastaan, jossa tulvivan joen vesi jo\nkohosi puoliväliin saapasvartta.\n\nHän tarttui översti Grothusenin käsivarteen.\n\n-- Me olemme ilmoittaneet, ettemme ennen palaa takasin kristittyihin\nmaihin, kun saamme saattojoukoksemme viisikymmentätuhatta\nturkkilaista, ja siinä päätöksessä pysymme. Ja juuri siksi, että\nmeille ei enää rahoja anneta, täytyy meidän niitä taikomalla hankkia.\nHovinpito on järjestettävä kolmea vertaa komeammaksi, täällä on,\npaitsi kuninkaanpöytää ja päällikköjen pöytää vielä joka päivä\nkatettava runsasvarainen pöytä vieraitten varalle.\n\nSitten hän astui väkensä luo ja käski sotilaittensa korkealle\nrantaäyräälle, Varnitsan kylän olkimajain edustalle, rakentaa\nkuninkaalle talon ja kokonaisen kuninkaankaupungin leveine katuineen\nja kivitettyine katukäytävineen.\n\nTuo sulttaanin alueelle rakennettu uusi kaupunki sai nimekseen\nCarlopolis. Reippaalla mielellä pukeusivat arpiset soturit raatajan\npukuun ja alkoivat, hämmästyneiden turkkilaisten sitä katsellessa,\nvalmistaa taidokkaita lukkoja ja pulskia ovia ja ikkunapuitteita.\nVoittoiset kenraalit ja överstit komentelivat päiväpaisteessa\nkirvesmiehiä ja muurareita ja kivenhakkaajia ja lasinleikkaajia ja\nheidän keskessään asteli ontuva kuningas, poskillaan terve puna ja\notsa pilvetönnä, kuin jos kaikki Ukrainan onnettomuudet jo aikoja\nsitten olisivat hänen mielestään häipyneet.\n\nKeskiaikaisen linnan näköisenä kohosi pian kuninkaantalo kaupungin\nkeskessä; katto oli korkea ja jyrkkä ja räystään alla oli punaseksi\nmaalattu parveke, josta oli laaja näköala yli vuolaan Dnjestervirran.\nKiiltokivillä koristettuja samettisatuloita ja turkinpunasia\npistoolinhuotria ja vöitä ripustettiin tilavaan ullakkoon.\nLeikkauksilla koristetut ovet, joiden vaskiset lukot kirkkailta\nkimalsivat, johtivat eteiseen ja sieltä kahteen saliin ja kahdeksaan\nkamariin, joihin ripustettiin ranskalaiset seinäverhot ja joiden\nseinämille asetettiin pehmeäpeittoiset divaani-sohvat. Matot olivat\nniin pehmeät ja paksut, etteivät raskaimmatkaan soturinsaappaat\nsynnyttäneet vähintäkään melua ja katoista liehui iltasin punasia\nlamppuja, ikäänkuin valaistakseen tanssivia orjattaria. Katujen\nreunoilla siinä ympärillä oli sitten upseerien ja käsikirjurien\nsieviä seikkailijahuviloita. Kaunis, monivärinen puusilta vei syvän\nkaivannon poikki Varnitsaan ja koko leirin ympäri luotiin vallit ja\nrakennettiin varustukset. Uutterat ruotsalaiset rakensivat siten\nitse lyhyessä ajassa koko tämän linnoitetun kaupungin, -- kohta\nkun olivat rahatta jääneet. Seutuja tuntematon kerjäläinen, joka\ntaivalsi jokirantaa pitkin, luuli, että maalaisrahvas oli valinnut\nyhden paimenistaan kuninkaakseen ja hänelle rakentanut rauhaisan\npääkaupungin viinitarhojen ja paimentorvien ja linnunlaulujen\nkeskelle.\n\nKuninkaantalon edustalla makaili kesyjä hirviä ja kauriita kynnykseen\npäin tähystellen ja ne seurasivat kuningasta, aina kun tämä läksi\nulos kävelemään; ja suurisiipiset perhoset lepäilivät turvallisesti\ntuon keltasen lipun liepeissä, jota kolme kruunua koristi ja joka oli\netuvartion rumpujen ja pyssyjen eteen pystytetty. Silkkiäispuiden\nvarjossa, ruohoisilla, kukkaisilla rinteillä istuivat veden äyräällä\nalasti kylpevät soturit, muistamatta menneitä vaivojaan, sillä he\nunhottivat haavainsa kivun kohta kuin ne olivat umpeenkasvaneet ja\nruvettuneet. Toiset piloillaan pilkkaan ampuivat, tähdäten vikloja\nja jäneksiä, taikka kuljeskelivat vainioilla puuvillaistutusten ja\npuhvelikarjain välissä, aina noiden loivain ja kaarevain vuorten\nrinteille saakka, jotka syleilivät koko tuota kaunista maisemaa,\nsitä sinisenä reunuksena seppelöiden. Paitahiasillaan makasivat Hård\nja Gierta, jotka vielä olivat heikkoja saamainsa vaikeain haavain\ntakia, viinipullon ääressä ja pelasivat suuriäänisen Aksel Sparren\nkanssa lautapeliä. Kasten Feif ripusteli matalan talonsa seinälle\nniitä vaskipiirroskuvia Tukholman uudesta linnasta, joita hänelle\näsken oli Ruotsista lähetetty. Hän kiisteli sitä tehdessään joka\naamupäivä kuninkaan kanssa, joka, vielä ankarammin kuin Tessin,\njyrkästi vastusti minkäänlaisten kuvanveistosten tai tarpeettomain\nkoristeiden panemista linnan seinämille ja puolusti ainoastaan jaloja\nviivoja ja suuria pintoja rakennustaiteessa; eikä hän koskaan saanut\nkuninkaan mieltä muutetuksi. Maunu Ranskalainen, josta nyt oli\ntullut niin turkkilainen, että ainoastaan hienoin tupakka hänelle\nkelpasi, istui piippuaan hoidellen, ja siinäpä työtä olikin, kun\nhänen täytyi sitä pidellä ja täytellä samalla kädellä, häneltä kun\nnäet vasen käsi oli ammuttu pois. Henkilääkäri Skraggenstjerna survoi\njoitakin rohdoksia kattilassa ja hänen yläpuolellaan riippui seinällä\nsaviastioita ja pisangipulloja. Kapteeni Konrad Sparrella, joka\nystäväinsä Loosin ja Gyllenskeppin kanssa äsken oli palannut Niilin\nvarsille ja Jerusalemiin tekemällään toivioretkeltä, oli huoneensa\ntäynnä jumalankuvia, muumioita ja täytettyjä krokodiilejä. Leirissä\noli siten, kuten kaupungissa ainakin, kaikki tarpeelliset kokoelmat\nja virastot, mutta palatseista eivät monetkaan olleet sen korkeampia,\nkuin että omistaja saattoi pystössä seisten leväyttää kyynäspäitään\nkatolla. Kaupungin asukkaat herätti aamusin raikuva torvi ja sen\nkäskystä he illoin maatakin menivät; ja aikusin aamusilla, kun\nsumu hälveni, nähtiin lempeäkasvoisen miehen, jolla oli kankea\nupseerinpuku ja korkeat olkapäät, soutavan rannasta vastavirtaa\njoelle. Se oli Hultman, joka korkealla tinakannulla kävi hakemassa\nkirkkainta juomavettä kuninkaalliselle isännälleen.\n\nVähän etäämpänä, siellä, mistä muuttolinnut syksyllä tavallisesti\npitkässä jonossa lensivät ohi, oli se synkän harmahtava Benderin\nlinna, jonka torneja suippohuippuiset hatut kattoivat, ja sieltä\ntulvi joka päivä leiriin joukottain janitsaareja, tarttarilaisia,\narmeenialaisia ja mustalaisia. He tungeskelivat ensiksi tsaporoogein\nluolain ympärillä joen partaalla, missä Mazeppa oli kuollut\npää lemmikkinaisensa sylissä, ja kun he saivat kameelinsa ja\naasinsa sidotuiksi puihin, kävivät he uteliaina haistelemassa,\nmitä keittiössä paistettiin ja kuinka hevosilla tallissa oli\nrehua. Samalla he markkinoita pitivät, tarjoilivat joka taholle\nviinirypäleitään, lampaitaan ja kanojaan ja heitä täytyi pyssyn\npainetilla häätää ulommas, kun joku vieras lähettiläs saapui Ruotsin\nkuningasta maanpaossa tervehtimään. Joskus he kohtasivat ratsastavan\npostinkuljettajan taikka avojalkaisen pommerilaisen talonpojan,\njoka kenenkään käskemättä oli taivaltanut tuon pitkän matkan halki\nEuroopan, tuodakseen kuninkaalleen matkarahoiksi sata tukaattia.\nTiheimmin vilisi kumminkin turkkilaiskauhtanoita ja turbaaneja\nkuninkaantalon edustalla, jonka parvella kolmekymmentä musikanttia\nviuluilla ja patarummuilla soitteli. Kun nämä vaikenivat, virittivät\nturkkilaiset alhaalta kadulta soiton vaskilevyillä, rummuilla ja\nsorapilleillä. Sillävälin syleilivät janitsaarit ruotsalaisia\nystäviään taikka istahtivat tyytyväisinä ja miettiväisennäköisinä\nmaahan ja tuijottivat kansliahuoneen ikkunoihin, joiden ääressä\nkaksi kirjoittavaa, omituista olentoa näkyi nojautuvan vastakkain\npöydän yli. Kun nuo herrat tahtoivat toisiaan silmiin katsella,\ntäytyi heidän kääntää koko ruumistaan, sillä he olivat silmäpuolia\nmolemmat. Tuo toinen, joka myötään pisti hanhensulan hampaittensa\nväliin, oli virassaan vanhentunut hovikansleri Müllern. Toinen taas,\njolla oli taskussaan makeisia, joita hän sieltä myötään noukki ja\npisti kielelleen, oli översti Grothusen. Hän istui silkkiseen,\nkarmosiinikarvaiseen yönuttuun puettuna. Kaulassa oli hänellä vaalea\nranskalainen huivi ja pikimusta tekotukka heilui ja huojui, mutta\njaloissa hänellä oli raskaat sotamiessaappaat; kuningas oli näet\neräänä yönä hiipinyt ikkunan kautta hänen huoneesensa ja pistänyt\nhänen samettitohvelinsa uuniin. Kasvot hänellä oli keltaset kuin\nkuivuneen sitroonan kylki, mutta veitikkamainen silmä pälyili\nja vilhui ja kun hän suunsa avasi, silloin rupesi Müllern kohta\ntuolillaan hytkymään ja nauramaan.\n\nVaan pian keräytyi pilviä vuorten ympärille ja Dnjestervirran\njäätyneellä pinnalla saivat soturit turkkilaistuttavainsa kanssa\nkelkoilla liukua, niin että turbaanit jäätä pitkin vierivät. Ikkunat\nsuljettiin ja eräänä harmajana, pilvisenä aamuna viskasi Grothusen\nhanhenkynän luotaan semmoisella vauhdilla, että ikkunanraosta huokuva\ntuuli sai siitä kiinni ja lennätti sen kauas lattialle.\n\n-- Müllern! -- virkkoi hän. -- Heinien puutteessa on meidän jo\ntäytynyt ampua 19 hyvää kuormahevosta. Jos en nyt saa hyvin pian\nvielä jostakin lainaksi tuhannen tukaattipussia, niin pieti meidät\nperii. Koko Carlopolissa ei enää ole hevosenkenkää, jonka oikein\nomaksemme voisimme sanoa, -- eikä tule apua, koetin minä tinkiä\nmiten tahansa sekä kristittyjen että juutalaisten kanssa. Luotto\non lopussa. Bien. Va la banqve! Me tosin emme ole liikkeelle\nlähteneetkään rahoja kootaksemme, vaan hävittääksemme maailmasta\nniiden merkityksen.\n\nHän kohautti tekotukkaansa ja siveli kuumaa kalloaan, mutta Müllern\nse yhä kirjoitti, kirjoitti ja kysyi ruikuttavalla äänellä:\n\n-- Entä hänen majesteettinsa?\n\n-- Hän istuu tällä hetkellä ruokasalissaan ja lukee Corneill'iä,\nmutta hänellä on veitikka kumpasenkin korvan takana ja hän nipistää\nminua kyljestä kuten hänen tapansa aina on, kun hän juuri on tehnyt\njonkun rohkean päätöksen. Hän siitä iloitsee niin, että toisenkin\nsyntinen sydän lämpenee jo ennenkuin oikein tietääkään, mistä\non kysymys. On olemassa seikka, joka minua aina on suututtanut.\nMaailma on täynnä kuninkaan ihailijoita ja majesteettimme mainetta\ntoitottavat he syystä, että hän voi nukkua kinoksissa ja juoda\nvettä puisista maljoista. Ja semmoinen mies hän onkin, joka päivä\nhän meissä uutta hämmästystä herättää. Minä sanon vain, että hän\non vielä enempääkin. Tuon hatun alla ei ole pelkkiä sotaunelmia.\nKuulisitpa hänen väittelevän Feifin kanssa kaunotaiteesta taikka\nminun kanssani filosofiiasta! Ja sitten näiden avujen rinnalla\nnuo -- salvo honore -- pienet, selvät kömpelyydet, eihän hän\nsäädyllisesti saa kokoonraapituksi lyhyttä, luettavaa kirjettä!\nEttekö tunne tästä kaikesta ruotsalaisen luonteen lahjoja, kun ne\novat komeimmillaan? Kultalangoista kudottu kimalteleva kangas...\nja siinä tuontuostaankin suuria, mustia repeämiä, joista kätensä\nvoi pistää sisään! Ihmetteleppäs, että ruotsalaiset ovat sellaisen\nmiehen puolesta valmiit kuolemaan! Häneltä elä pyydäkkään, että hänen\nkatuvaisna syntisenä pitäisi luikkia kotiinsa kuin tuhlaajapojan ja\nkääntää nurin tyhjät housuntaskunsa. Sano mieluummin, mistä hitosta\nme saamme rahoja? Nyt pisti Müllern kynän korvansa taa:\n\n-- Ihmisten kateellisuus tuomitsee kovin sekä Jumalan että kuninkaan\nsuosikkeja ja sinuakin ja sinun lainaamistemppujasi suomitaan\ntäällä ankarammin kuin aavistatkaan. Usko sanani. Läimäytä kiinni\nkassakirjasi, ripusta naulaan yötakkisi ja pukeudu taas vanhaan\növerstinvormuusi, sillä tästä ei kulu kuin pari päivää, niin jo on\nmeillä tarjona tuikea ottelu. Jo toissa päivänä, kun pasja ratsasti\nBenderistä ja halkoi ilmaa miekallaan ja suurherran nimessä käski\nmeidän patikoida kotiimme päin, käsitin, että hänen majesteettinsa\naikoi tehdä hurjan päätöksen. Ja oletko huomannut, että hänen\nmiekkansa taas kuten muinaisina aikoina alinomaa on kolmen tuuman\npituudelta esillä huotrasta?\n\n-- No niin, siis saamme iskeä ja tapella, -- kunhan siitä joku pää\ntulee! Hård sitä jo ikävöipi niin, että silmänsä säkenöivät...\nHerein, käykää sisään vain!\n\nGrothusen käännähti ja tervehti niitä kolmea miestä, jotka kynnyksen\nyli astuivat. Yksi niistä oli Aksel Koos. Hän oli solakka ja\nruskeakiharainen henkivartija eikä hän tiennyt maailmassa muuta\nolevan, kuin isänmaan ja kuninkaan kunnian. Toinen toveruksista\noli luutnantti Olavi Åberg. Hänen miehevät, mutta ruman karkeat\nkasvonsa olivat yltyleensä miekaniskujen arvissa ja räjähdyspommin\nsirpale oli musertanut hänen molemmat etuhampaansa. Jälimpänä\ntulija taas oli pelkkä arvoton vartiosoturi, nimeltään Seved\nTolfslog, mutta hän oli väkevin ja pisin soturi Carlopolissa ja hän\noikasi vaivatta hevosenkengän ja käänsi tinalautasen kerälle, kuin\nkäsiliinan. Nauravan ei ollut kukaan hänen kuullut. Värähtämättömät\nja pelottavan ankarat olivat hänen kasvonsa, joko sitten oli kysymys\nvirrenveisuusta tai leikistä, ja elämän suurin nautinto näytti\nhänestä olevan yksin kylminä öinä astella vartiopaikallaan, ääneti ja\nkädet hiansuihin pistettyinä.\n\n-- Olen kutsuttanut teidät tänne, -- virkkoi Grothusen ja viskasi\npäänsä taaksepäin. -- Me nimitämme teidät ilman sen enempiä\narvomerkkejä urhoollisimmiksi miehiksemme. Liikkukaa uutterasti\nupseerien ja miehistön keskuudessa, kukin seurapiirissänne, ja\nrohkaiskaa horjuvia. Kohta kai saamme täällä olla mukana metakassa,\njoka on oleva vielä merkillisempi kuin ne kaikki yhteensä, joita jo\nolemme kokeneet. Me olemme nyt ehtineet mahdollisuuden rajoille.\n\nPuhuessaan hän vaihtoi pukuaan. Kun hän parhaallaan pujotti päälleen\nmiekankanninta, himmensi ikkunasta tulevan valon eräs ratsastaja,\njoka koputti lasiin.\n\nSe oli kuningas.\n\nHän istui siinä niin kukoistavana, kuin jos hän juurikaan olisi\ntyhjentänyt maljallisen nuoruuden taikajuomaa. Hänen pukunsa oli\nkoruton kuin ainakin, vaan tällä kertaa puhdas ja täplätön ja\nolivatpa taas kerran hänen harvat niskasuortuvansa oikein solmuksi\npalmikoidut. Veitikka leikki hänen silmässään ja hän kopautti vielä\nkerran ikkunaan.\n\n-- Grothusingen, nyt poikaseni ajetaan Benderiin!\n\nEpävarmana juoksi översti portaille.\n\n-- Teidän majesteettinne ei ole koskaan ennen taipunut sinne\nlähtemään ja nyt juuri siellä hälytyskelloja soitetaan. Siellä on\nikävystytty näin ylhäisiin vieraisiin ja vanha ystävyys on lopussa.\nKatsokaa, onko täällä enää yhtään turkkilaista leirissä? Ne toivovat\nennen pitkää saavansa hakata meidät maahan joka sorkan ja ryöstää\npaidatkin päältämme.\n\nKuningas hymähti ja nyökytti päätään.\n\nSilloin iloinen liekki kirkasti Grothuseninkin otsan ja jo\nseuraavassa tuokiossa hänen orhiinsa korskui kuninkaan ratsun\nvieressä.\n\nVasten tapaansa ratsasti kuningas käyten vainioiden poikki. Tien\nvarrella, majojen ulkonevaan olkikattojen alla, seisoi koreiksi\nmaalattujen pylväiden välissä jo uhkaavia joukkoja, aseinaan\nvikatteita ja tussareita, mutta kuningas heille hansikkaallaan\nhuiski kuin alamaisilleen vain. Benderin pölyisten, kivittämättömäin\nkatujen varsilla olivat kaupustelijat sulkeneet myymäläluukkunsa ja\nsotureita ja kauppiaita kulki aseellisina edestakasin. Ulkomuistilta\nhe hokivat sulttaanin kirjettä, jossa tämä oli antanut heille luvan\nväkisin pakottaa ruotsalaisia lähtemään kotiinsa. He hoilosivat\ntoinen toistaan kovemmin ja päästelivät hurjia sotahuutoja, mutta kun\nhe äkkiarvaamatta tunsivat kuninkaan keskessään, kun hänen hevosensa\npolki heidän vaippojaan ja kauhtanoitaan, silloin he laskivat alas\nkeihäänsä ja kumarsivat otsansa maata vastaan.\n\n-- Haha! -- ilkkuivat nuoret haaremitytöt ristikkojen takaa. -- Hänen\npäänsä on ruumiiseen verraten liian pieni ja ruumiskin on liian pieni\nnoiden kamalain saapasten rinnalla. Haha!\n\nMutta vanhemmat vaimot työnsivät heidät suuttuneina syrjään.\n\n-- Allah, olisippa meillä sellainen herra!\n\nJa niin puhuen painautuivat he ikkunapuitteisiin palmikoittujen\nlehtikoristeiden viereen ja viskelivät lehviä ja kukkasia hänen\ntielleen ja yksi kuihtunut ruusu tarttui hänen hattuunsakin.\nVaan sillävälin soivat torninkellot kutsuen asukkaita aseisiin\nruotsalaisia ja heidän ruhtinastaan vastaan.\n\nTyyneesti tervehtien, ikäänkuin huviratsastuksella ollessaan, jatkoi\nkuningas matkaansa katua ylös ja toista alas, kunnes avoin, laskevan\npäivän valaisema kenttä taas oli noiden kahden ratsastajan edessä.\n\nGrothusen viittasi kädellään matalan kivimuurin yli.\n\n-- Katsokaa tuota ruohokunnasta tuossa, piispa Malmbergin hautakummun\nvieressä. Siinä on Mazepan hauta. Kaksi kummallista sanaa: Mazepan\nhauta...! Niin voi maallinen loisto päättyä.\n\nKuningas nojautui sivulle ja laski ystävällisesti kämmenensä\nsuosikkinsa polvelle.\n\n-- Grothusen, ystäväni! Jos kuivunut lehti putoo maahan tästä\npäivästä tasan sadan vuoden perästä, niin se tapaus on seuraus\nlukemattomista muista pikkutapauksista. Tämäkin silmänräpäys on\nrengas tapausten vitjassa, jotka ulottuvat aina ijankaikkisuuteen\nsaakka ja päättyvät Jumalan luojankäteen. Jos nytkin lehti putoo\nmaahan, tapahtuu se siksi, että juuri sen seikan, eikä minkään muun,\ntäytyi tällä hetkellä tapahtua. Jos voisimme nähdä kaikki, mitä on\ntapahtunut, yhtä selvästi kuin rivin numeroita, silloin voisimmekin\nlaskea kaikki, mitä tulee tapahtumaan, aina maailman loppuun saakka.\nSilloin voisimme sanoa päivän ja tunnin, milloin meidänkin hetkemme\non tullut. Siksi elkäämme koskaan meltomielisesti huolehtiko!\n\nPuolittain alamaisen kunnioituksella, puolittain todellisen ystävän\nhellyydellä tarttui Grothusen kuninkaan ojennettuun käteen. Hän\noli nähnyt, että kuningas Varnitsan viinitarhojen välissä urhean\njoukkonsa keskessä oli viettänyt elämänsä ehkä onnellisimmat vuodet,\ntyöpäiväinsä sunnuntailevon, oli nähnyt, että hän siellä hyvänä\ntoverina oli käynyt yhä tuttavallisemmaksi seuralaisilleen. Kolakka\nhelmikuunilta oli tähtikirkas ja kaunis ja tässä Mazepan haudan luona\ntahtoi Grothusen puhua, vaikkakaan hän ei enää omaa ääntänsä voinut\ntäysin hallita.\n\n-- Lähtekäämme kotimaahamme, -- kuiskasi hän. -- Niin totta kuin\nelän, Kaarlo kahdestoista on oleva suuri rauhankuninkaanakin,\non paneva täytäntöön, mitä ei Kristiina voinut, koska hän oli\nturhamainen nainen. Kapina on Ruotsissa tekeillä. Matkustakaa kotiin!\nElkää sanoko, ett'en tunne ruotsalaisia. Heillä on vaimot ja lapset\nheilläkin. Jos saisimme suuren turkkilaisen sotajoukon mukaamme,\nsilloin voisimme perustaa protestanttisen liittovaltion, jonka\njohtaja Ruotsi olisi. Mutta turkkilaisten laita on kuin helmien: ne\nmaksavat rahaa. Kohta mulla ei enää ole yhtään kultarahaa lahjoihin\nkäyttääkseni. Meidän täytyy taipua, taipua oman köyhyytemme edestä.\nSillä se meidät on voittanut, eikä ihmiset... On katkeraa, kun\nnäkee oven auki ja siltä täytyy väistyä pois ainoastaan siksi, että\nkerjuupussi on tyhjä!\n\nKun kuningas ei vastannut, nojautui Grothusen häntä kohden\npuolipimeässä, mutta vetäytyi samassa lannistuneena etemmäs. Hänen\nomat sanansa olivat turmelleet sen onnellisen hetken, jona hän oli\nsaanut keskustella kahden kuninkaan kanssa täydellä luottamuksella.\nNyt oli ystävä kadonnut kylmän, vaikka vielä hymyilevän naamarin taa.\n\nSilloin koetti Grothusen kääntää puheensa leikiksi:\n\n-- Niin, jos meillä olisi rahoja, silloin varustaisimme leirimme\njykeillä kanoonilla, tekisimme siitä voittamattoman viikinkilinnan\nkeskelle vihollisen maata, henkivartijain tavoin sitoutuisimme\nolemaan naista koskaan rakastamatta. Siellä sitten hävittäisimme\nrahalta kaiken merkityksen ja söisimme yhteiseltä ruokapöydältä,\nmutta Leibnitzin ja muut suuret ajattelijat kutsuisimme vieraiksemme\nkunniapenkille istumaan. Heidän avullaan saisimme eri opeista yhden,\neheän järjestelmän, joten meidän linnastamme, vaikka olisimme\nvailla maata ja alustalaisia, tulisi ikuinen totuuden ja sovituksen\ntemppeli. Sen kaiken tekisimme... Vaan nyt meillä ei ole muuta\nneuvoa, kuin joko väistyä tai taistella!\n\n-- Meillä ei ole muuta neuvoa kuin taistella! -- vastasi kuningas\nja painoi kannuksensa ratsunsa kylkeen sellaisella voimalla, että\nGrothusen jäi istumaan kuninkaan tyhjä hansikas kädessään.\n\nHän käänteli ja katseli tuota suurta hansikasta. Vihdoin hän sitä\nsuuteli, kätki sen takkinsa povelle ja kuiskasi:\n\n-- Siellä saat levätä siksi, kunnes minun luotini kuuluu vinkuvan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nPiiritystä odottaessaan kaivoivat ruotsalaiset muutamain askelten\npäähän kuninkaantalosta kaivon, jonka viileä lähteensuoni täytti\nkirkkaalla vedellä. Varnitsan naiset luulivat, että ken sitä vettä\njoi, hän muuttui kovaksi sekä rakkautta että luoteja vastaan. Sen he\nmielestään parhaiten näkivät ukko Grothusenista. Hän joi vain viiniä\neikä maistanut tilkkaakaan kaivovettä, ja siksi hän niin lemmensairas\nolikin, että milloin hän vain tapasi kauniin tytön, kohta hän kohotti\nkultareunaista hattuaan ja taputti tyttöä kahdella sormella leuvan\nalle. Niin ei ollut muun joukon laita.\n\nÅbergin kurttuset kasvot kuvastuivat usein kaivoon. Turvekuokka\nkainalonsa alla joi hän usein pitkät siemaukset helteiseen janoonsa\nja kiirehti sitten taas varustustöissä ahertavain soturien luo. He\nrakensivat ympäri koko leirin rintavarustuksen, jonka lujitteeksi\npanivat tynnyreitä, sänkyjä ja kärryjä ja loivat niin paljo multaa\nväliin, kuin jäätyneestä maasta irti saivat. Kuningas seisoi siellä\nitse ja palmikoi vitjoja ja köysiä tuolinjalkojen ja vaununrattaiden\nväliin. Maalaiskansa pakeni, joten Varnitsan majat kävivät autioiksi,\nmutta laajaan kehään leirin ympäri asettui suuri, silmänkantomatkan\npäähän ulottuva joukko turkkilaisia ja tarttarilaisia, aseinaan\nkenttätykkejä ja mörssäreitä; ja myöhään kylminä öinä kuului kaivon\ntinainen juoma-astia kalahtavan ja pitkä musta varjo kumartui\nsen yli. Se oli Seved Tolfslag, joka äsken oli auttanut muutamia\njanitsaareja salaa tuomaan leiriin joukon kanoja ja heinäsäkkejä.\nVieressä seisoi Grothusen lyhty kädessään ja maksoi englantilaisilta,\nranskalaisilta ja juutalaisilta lainaamainsa rahantähteistä\nkomeasti kolminkertaisen hinnan kaikesta, auliina, kuin jos hän\njoka aamu herätessään olisi tavannut saapasvartensa suita myöten\nkultatukaatteja täynnä.\n\nJoskus karauttivat ruotsalaiset keskellä päivää kentälle ja\nkorjasivat sieltä karjaa ja lampaita saaliinaan leiriin aivan\nturkkilaisten silmäin edestä. Väliin ratsasti kuningas vihollisten\nvahtijoukkojen luo, tarkasti ne ja varotti heitä täyttämään\nvelvollisuutensa sekä opetti heitä tekemään kunniaa ruotsalaiseen\ntapaan.\n\nKuninkaantalossa suljettiin ikkunat multasäkeillä, vesitynnyreillä\nja hirsillä. Hultman ja hänen palvelijansa kantoivat ruokasaliin\ntuon pitkän, tammisen arkun, jossa pöytähopeat säilytettiin ja\nullakkoon, jonne pyssymiehiä ampumaan sijoitettiin, nostettiin\ntalteen kaikki kalliit ranskalaiset seinäverhot ja tärkeimmät\nkirjat ja asiapaperit. Sotamiesluettelot, Tessinin vaskipiirrokset\nja ranskalaiset murhenäytelmät sullottiin rinnakkain hyvään\nsovintoon kultakirjailtujen satulaloimien lomaan ja päävahdissa\njaettiin pyssyjä ja ampumavarusteita. Koko tuossa pienessä\nkuninkaankaupungissa, joka sijaitsi satojen peninkulmain päässä\nomasta maasta, oli tuskin varustusväkenä niin monta miestä, että\nsiitä olisi saanut kokoon täyslukuisen rykmentin. Täytyipä itsensä\njuhlallisen hovimarsalkka Dübenin hiki otsallaan harjoitella\nlakeijoitaan, kyökkipoikiaan ja leipureitaan. Pääkokki Boberg sai\nviskata kauhan hyllylle ja Hultmannin ja läähättävän kyökkikirjurin\nvälissä marssia kivikossa, raskas kalpa kädessään. Avopäin,\nneuvotonna ja huolestuneena, takin ompeleet kiiltävinä ja sormet\nmusteessa, marssi Müllern kansliakirjureinsa etupäässä. -- Katsokaapa\nmajesteettia! -- kuiskasi hän Düben'ille. -- Rohkeus on sielun\nriemastus. Kunnia on käynyt hänelle niin kalliiksi, että jos vain\nse hänellä tahratonna säilyy, ei kohta mikään onnettomuus voi\nhäntä huolettaa. Mutta sen sanon, että omasta puolestani lasken\nsäiläni, kohta kun nuo ruskeat villilaumat tuolta hyökkäävät. Onko\nsiinä järkeä, että viisisataa miestä ryhtyy taisteluun kahta ja\nkolmeakymmentä tuhatta vastaan?\n\nKun hän tapasi Holsteinin lähettilään Fabricen, joka vielä viime\nkerran oli ratsastanut leiriin koettaakseen taivuttaa kuningasta\nlähtemään, antoi hän kuin sattumalta joukkonsa marssia tämän ohi.\nRuotsalaiset herrat kiirehtivät kohta antamaan lähettiläälle\nsäilöön taskukirjansa ja nuuskarasiansa ja kultasormuksensa ja\nrahakukkaronsa. Kun Fabrice ratsasti leiristä pois, oli hänen\ntakkinsa alla sellainen määrä kalleuksia, ettei hän sitä voinut saada\nkiinni. Silloin rupesi miehistökin tavaroitaan kätkemään. Viimeiset,\nvuosikausia säästetyt kultarahat ratkottiin liivinompeleista esiin ja\nkätkettiin yhdessä hopea- tai jouhisormusten kanssa, joita nuoruuden\nlemmikki oli muistoksi antanut, puunrunkoihin tai kivien alle.\nKamariherra Klysendorff seisoi itse lapio kädessä joenrinteellä ja\nhautasi maahan vanhan isoäitinsä norsunluuhun piirretyn muotokuvan.\n\n-- Olen jo vanha mies, -- sanoi hän -- ja luuvalo ja muut taudit\novat minut murtaneet. Aavistanpa, että tähän otteluun nyt kaadun.\nMieluummin kumminkin uskon tavarani mustalle mullalle kuin ahnaille\nryöstäjille. Ruohoa ja vihreää tulee kasvamaan meidän köyhäin\nmaanpakolaisten kätkemäin muistojen ja säästöjen peitoksi täällä\nvieraalla maalla.\n\nKun hän toiselle miehelle jätti lapion, kuuli hän kuninkaan äänen ja\nkääntyi.\n\nPosket hehkuvina kuin 15-vuotiaalla, mutta käskevänä ja komentavana\nkuin ruhtinaiden ruhtinas istui kuningas tänään ratsunsa seljässä\nulommaisen rintavarustuksen luona ja hänen luoksensa keräytyivät\nylhäisimmät ruotsalaiset; Gierta, joka hänen puolestaan Poltavan\nluona oli henkensä uskaltanut ja Hård, henkivartijaan sotaintoinen\npäällikkö, nojautuivat miekkoihinsa. Liehakoivana ja kuiskien\nkäänteli hovipappi Brenner turpeat kasvonsa milloin toisen,\nmilloin toisen puoleen ja hänen virkaveljensä Aurivillius nykki\nhäntä kauhtanasta, mutta kenraali Daldorff repäsi paidan auki\narpipeittoiselta rinnaltaan ja puhui reippaita sanoja.\n\n-- Kas tässä, -- huudahti hän, ja osotti rintaansa, -- tässä on\ntodistuksia, että aina olemme olleet valmiit isänmaan puolesta\nuhraamaan viimeisen veripisaramme. Niin olemme nytkin, vaan vaikka\nsurmaisimme kaikki tuossa edessämme seisovat turkkilaiset, saamme\npian itse suuren sulttaanin armeijan kimppuumme. Kaikki tiedämme,\nettei ainoastaan Turkki, mutta myöskin merivallat ovat tarjoutuneet\nmitä suurimmalla kunnioituksella saattamaan kuningastamme maihinsa\ntakasin, ja Saksankin kautta on tie vielä auki. Turkkilaiset ovat\nviljoin meille antaneet lahjoja ja ystävyyttä, mutta vastalahjaksi\novat he saaneet julkista halveksumista...\n\nKuningas vastasi:\n\n-- Turkkilaiset myövät itsensä enimmän tarjoavalle ja siksi he\nhalveksimista ansaitsevat. Ennen olette te taistelleet kuin urheat\nsoturit, mutta nyt te puhutte kuin pelkurit. Totelkaa, se on teidän\nvelvollisuutenne, ja osottakaa vastakin olevanne mitä näihin asti\nolette olleet.\n\nNiin sanoen taputti hän Daldorffia olkapäähän kuin hyvää toveria ja\nsuuttumatta hän ratsasti kuninkaantaloon, samassa kuin vihollisen\nkenttätykit rupesivat paukkumaan.\n\nKlysendorff, joka oli hiljainen ja nöyrä mies, seisoi vielä soturien\njoukossa ja puhutteli heitä hiljaa.\n\n-- Tiedän kyllä, että maailma on kovasti tuomitseva armollista\nkuningastamme siitä, mitä nyt tulee tapahtumaan, ja pitämään häntä\nhoukkiona. Mutta suurempia houkkioita ovat ne turkkilaiset, jotka\nluulevat voivansa pelottaa hänet pois väkivallalla. Jos kaikki muut\nhänet hylkäisivätkin, osottakaa te rintaman halvat miehet, missä\nrinnoissa uskollisuus syvinnä piilee!\n\nKirkuvat huudot täyttivät nyt koko tuon kauniin seudun ja vihollinen\nhyökkäsi eteenpäin, mutta Grothusen seisoi kultareunaisessa\nparaatihatussaan rintavarustuksen luona ja pysäytteli janitsaareja\nheitä ystävällisesti tervehtimällä ja heille kompia laskettelemalla.\nSummia hän taskustaan kaivoi tukaatteja, saksantalereita ja makeisia.\nNiitä hän viskeli joka taholle ja kun hän viittasi leiriin päin,\npaistoi kuninkaantalon kohdalla taivaalla kolminkertainen sateenkaari\nja oven edessä istui kuningas tyynenä ja korkeana huuruavan ratsunsa\nseljässä.\n\n-- Ei, ei, -- murisivat janitsaarit ja käänsivät miekkansa omia\npäällysmiehiään vastaan, sekä marssivat takasin kaupunkiin päin. --\nTuota rautapäätä emme rupea ahdistelemaan. Olemme hänen ystäviään.\nAntakaamme hänelle miettimisenaikaa vielä huomiseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäästiin sunnuntaihin ja kuninkaantalossa virittivät ruotsalaiset\naamujumalanpalveluksen ensi virttä rauhallisesti kuin ainakin.\nIkkunat olivat melkein tukkoon varustetut, niin että sali oli hämärän\nlinnapihan näköinen. Valkosella liinalla peitetyllä pöydällä paloi\nkaksi vahakynttilää ja sotapappi nojausi syvälle raamatun ylitse\nnähdäkseen lukea päivän tekstin.\n\n-- Ja kun hän astui laivaan, seurasivat hänen opetuslapsensa häntä.\nJa katso, myrsky rupesi riehumaan merellä, niin että aallot laivan\npeittivät; mutta hän nukkui.\n\nKuningas seisoi lähinnä pöydän vieressä karvalakki kädessään. Hän\noli tehnyt päätöksensä, tehnyt sen vaikeuksitta, tyyneesti ja\nilomielellä. Poltavan luona oli hänet onnettomuus tavannut hänen\nkuumehoureissa maatessaan ja ennenkuin hän tautivuoteeltaan jaksoi\nnousta, oli kaikki hävitettyä, menetettyä. Nyt hän taas oli oma\nherransa. Vuoden vuotensa perästä, vähitellen joka päivä, oli hän\nnähnyt silmukkain aukenevan siitä verkosta, jota hän oli koettanut\nkutoa, mutta jonka siteeksi olisi tarvittu kultalankoja. Hänessä\nhehkui halu päästä kerrankin irti näistä vehkeistä ja juonista ja\nsaada kerran vielä julkisesti vedota kalpaansa. Riika, Pernova,\nRääveli, Viipuri, Käkisalmi... jokainen nimi, joka hänen muistonsa\nläpi vilahti, kertoi kadotetuista kaupungeista ja maakunnista. Mitäpä\nsiitä, jos hän nyt kaatuisikin. Elämä on lyhyt, mutta urosteon kunnia\nikuinen. Pappi nojautui taas raamatun yli.\n\n-- Ja hänen opetuslapsensa kävivät ja herättivät hänet, sanoen: Herra\nauta meitä, sillä me hukumme!\n\nEnsi tykinkuula sattui nyt kuninkaantalon seinään, vaan tarttui\nkiinni pehmeään tiilimuuriin. Ja pappi jatkoi:\n\n-- Te heikkouskoiset, miksi epäilette?\n\nMuuan upseeri juoksi kuninkaan luo ja kuiskasi:\n\n-- Ei kukaan voi enää jyrinän vuoksi kuulla papin sanoja ja nyt\nhyökkäävät turkkilaiset.\n\nKuningas vastasi:\n\n-- Jyrinän vuoksi emme saa keskeyttää jumalanpalvelustamme, mutta\njokainen tarvittanee nyt kyllä paikallaan.\n\nKuninkaantalon parvelta heläyttivät soittajat raikuvin torvin\ntaalalaispolskaa ja soihtutanssien säveleitä. -- Allah! Allah!\n-- vastasivat turkkilaiset ja tarttarilaiset ja valkoset takit\nliehuivat, kun he tuhantisessa joukossa hyökkäsivät etuvarustusten\nyli ja heiluttivat käyriä miekkojaan ja keihäitään. Muutamat\njanitsaarit pistivät kumminkin miekat käsivarren alle ja ojensivat\nveljellisesti tupakkamassinsa ruotsalaisille ystävilleen ja\ntuttavilleen. Kun kuningas paljastetuin miekoin ratsasti kahakkaan,\nnäki hän miehen toisensa perästä omasta joukostaan laskevan aseensa\nmaahan ja hän punastui. Hän huusi luokseen Grothusenia ja Daldorffia,\nmutta ei kukaan vastannut. Silloin hän huomasi, että hän itse ja\nyksin oli siinä ainoana taistelun aiheena ja hän päätti, että ne,\njotka eivät tahtoneet tapella, eivät olleet sen arvoisetkaan.\n\n-- Ne, joilla vielä on rohkeutta ja uskollisuutta rinnassaan, ne,\nseuratkoot minua! -- huusi hän.\n\nSilloin kokosi Seved Tolfslag hänen ympärilleen ne raa'at sotamiehet\nja kyökkipojat ja palvelijat, joille äsken suurella vaivalla oli\nopetettu ensimmäisiä sotatemppuja. Uskollisesti henkensä kaupalla\ntaistellen keräytyivät he kuninkaan ympärille, kun tämä, hypähtäen\nhevosen seljästä, raskaalla miekallaan kaasi ensimmäiset turkkilaiset\nmaahan. Hänen edessään asteli Seved Tolfslag kuin muinaisajan musta,\nraivokas soturi ja teki tussarillaan kunniaa, vaan jos vihollisia\nyritti tunkeutumaan väliin, heilautti hän painettia ja niitti viljaa\nkuolemalle. Pistooli suunnattiin kuninkaan ohimoita kohden, vaan\nikäänkuin näkymättömän käden viittauksesta taivutti kuningas päätään\nhiukan sivulle, -- ja luoti vain hipasi hänen kasvojaan, mutta kaatoi\nHårdin haavoittuneena maahan. Hän näki, miten viholliset vangitsivat,\nsitoivat ja riisuivat paljaaksi Aksel Sparren. Kalskavat kalvat\nja sapelit iskivät syviä lovia toistensa teriin. Kamppaillen oman\nhenkivartijansa Roosin ja parin ruotsalaisen soturin kanssa, jotka\nrautakourillaan olivat hänen vyötäreihinsä tarttuneet, täytyi hänen\nseurata näiden mukana kuninkaantaloon, jonka portti nyt pönkitettiin\nkiinni.\n\nTällaiseksi ei hän tätä taistelua ollut halunnut. Viha ja kärsimätön\nsotainto tulisti hänen verensä kuumeeseen. Ruutinsavu oli kärventänyt\nhänen silmäkulmansa ja nenä ja korva oli hänellä verinaarmuissa,\nkun hän hovimarsalkkinsa kamarissa tarkasti jälelläolevat miehensä,\njoita oli nelisenkymmentä; sitä tehdessään hän tyytyväisenä nyökäytti\npäätään vanhalle Hultmannille, joka suuri side päänsä ympärillä ja\npyssy olallaan seisoi rivissä Walbergin ja Grollin ja Fribergin\nja noiden toisten uskollisten vieressä. Otsa rypyssä ja silmät\nsalamoivina ja pitkä miekka pystössä hyökkäsi hän sitten joukkonsa\netupäässä toisiin saleihin, joihin hävittäjät jo olivat tunkeuneet.\nRoos ampui ja miekkaili hänen vasemmalla puolellaan. Nokinen ja\nhampaaton Åberg kumartui hänen käsivartensa alta survomaan miekallaan\nturkkilaisia alhaaltapäin vatsoihin ja rintoihin, mutta Seved\nTolfslag kulki tietänsä suoraan eteenpäin, tarttui turkkilaista\ntoistensa perästä parrasta ja viskasi heidät ulos ikkunasta. Hän\nkiskoi heiltä aseet käsistä ja polki ne jalallaan kappaleiksi. Ja\ntulta leimahteli tuluksista ja pyssyjen piipuista. Ristiin kilahtavat\nsäilät lauloivat ja suhisivat kuin harpun soitto.\n\nSuuressa salissa, jossa nuo molemmat vahakynttilät vielä valaisivat\naukinaisia raamatunlehtiä ja noita värssyjä, jotka kertoivat, miten\nmestari heräsi ja nuhteli maailmaa, siellä eivät ruotsalaiset enää\nsavun vuoksi voineet tuntea toisiaan muusta kuin kannussaappaistaan.\nHurjasti huutaen rupesivat äkkiä janitsaarit ja tarttarilaiset\nkiipeilemään ylöspäin savukkoon, jonne hävisivät. Turhaan\nruotsalaiset tapparoillaan iskivät joka taholle, he eivät enää\ntavanneet muuta kuin tyhjän ilman.\n\n-- Ne ovat noitia! -- mutisi Hultman itsekseen ja pysähtyi raamatun\nluo, mutta kuningas viskasi vesitynnyrin alas ikkunalta, joten savu\npääsi tulvimaan ulos. Silloin nähtiin ryöstäjäjoukkojen kavunneen\novien ja seinäpielojen päälle, ja taas alkoi vimmattu leijonajahti\nsavuisissa huoneissa.\n\nKun vihdoin kaikki viholliset olivat ajetut pois, järjesti kuningas\njälelläolevat sotatoverinsa -- niitä oli 32 miestä -- pieniin ryhmiin\njoka ikkunan luo ja kävi itse tyhjentämässä kaatuneiden laukuista\nluodit ja ruudit. Verta vuoti haavasta hänen toisesta kädestään ja\nhän ojensi sen sidottavaksi Roosille, joka äsken pistoolilaukauksella\noli pelastanut hänen henkensä, kun hän oli joutunut käsikahakkaan\nkahden turkkilaisen kanssa.\n\n-- Näenpä -- virkkoi hän, -- ettei Roos ole minua jättänyt, vaan\nmiten lie käynyt niiden kaikkien, jotka ovat pettäneet kuninkaansa?\n\n-- Eikö lie suurin osa niistä jo vainajia tai vankeja. Kuninkaan\nkatse siitä yhä enemmän kirkastui ja hän tarttui Roosin käteen ja\ntalutti hänet takasin suureen saliin, jonka ikkunoista tussarit\ntupruuttivat tulta yhä lähentelevää vihollista vastaan. Sisässä oli\nmelkosen hämärä, sillä ilta oli tulossa, vaan ikkunavarustusten\nvälitse nähtiin turkkilaisten askel askeleelta lähenevän laajassa\nkehässä, tavaravaunujen, ovien ja viiniammeitten suojassa, ja koko\npihamaan peitti jo kaatuneiden lauma.\n\nViinanassakka haettiin ullakosta sammuttamaan kuivavaa janoa, ja\nkuningas, joka itse ei maistanut muuta kuin vettä, käveli soturista\nsoturiin tarjoten lasia ja kehottaen heitä ottamaan ryypyn, mutta\nainoastaan yhden ryypyn. Mutta kun sekään ei enää janoa sammuttanut,\nhaettiin viiniä ja kuningas täytti saman lasin, josta hän äsken oli\nmiehiään juottanut, sekä joi sen yhdellä kulauksella pohjaan.\n\n-- Onhan parempi, -- virkkoi hän, kun taistelua taas oli kotvasen\nkestänyt, -- että me uljaasti itseämme puolustamme viimeiseen\nhengenvetoomme saakka ja siten miehuutemme kautta tulemme\nikikuuluisiksi, kuin että antaudumme vihollisillemme, elinaikaamme\nkipeneen jatkaaksemme.\n\nKiväärinlaukaukset räiskivät terävästi ja niiden keskitse sateli\ntykinkuulia ja pommeja tuota yksinäistä taloa kohden ja nuolet,\njoiden sulkiin oli sidottu pitkiä, palavia tappuratukkoja, tarttuivat\nkiinni kattolautoihin. Kesken kaiken lehahti savun läpi odottamaton\nniitetyn heinän ja kasvavain lehtipuiden lemu, ikäänkuin rauhallinen\npaimenkansa olisi kentiltään ja lehdoistaan lähettänyt tervehdyksen\npiiritetyille. Vaan tungoksen läpi marssi eräs janitsaaripäällikkö\nmiehineen esiin kuin telottaja punapukuisine renkeineen. He kantoivat\nselässään heinärukoja ja halkoja, mutta päälliköllä oli pikinen\ntuohus kädessään. Nämä kaikki sytykkeet pantiin talon seinämälle\ntuulen puolelle ja päällikkö viskasi soihtunsa siihen; ja pian liekit\nkohosivat katto-orsien kohalle ja kaikki ullakolle kerätyt kalleudet\npeittyivät savuun ja liekkeihin.\n\nYksin ja kuolevain keskelle unhotettuna makasi Klysendorff palavan\nkammarin lattialla, vaan kun hän ulkoa kuuli uuden hämmästyksen\nhuudahduksen, kirkastuivat hänen kalpeat piirteensä. Vielä kuuli\nhän pihalta kaukaisia ruotsalaisiakin huudahduksia. Siellä seisoi\njäätyneellä maalla paitaa myöten ryöstettyjä ruotsalaisia kenraaleja\nja överstejä, kädet selän taakse sidottuina. Tarttarilaiset,\nrehennellen kultanauhaisissa ruotsalaisten hatuissa ja kantaen\nvöissään koristeina keltaisia ja mustia tekotukkia, kytkivät pitkiin\nvitjoihin Ruotsin jaloimpain sukujen poikia ja tekivät heistä\norjiaan. He sitoivat niitä vaunuihinsa taikka ajoivat edessään\nruoskilla; Giertan ja Sparren taluttivat turkkilaiset erään kaivon\nluo ja kytkivät siihen karjaa juottamaan. Eräs janitsaari nousi\nkuninkaan vanhan, kuuluisan ratsun, Brandklipparin, selkään ja\npuristi karvasessa kourassaan yhdennentoista Kaarlon kalleutena\nsäilytetyn miekan kullattua kahvaa, ja pasja asettui jo teltassaan\njalat ristissä patjalleen istumaan, odottamaan taistelun päättymistä.\n\nKukkuloilta, kaukaisten moskeain torneista ja Benderin linnasta\ntarkastivat tuhannet ihmettelevät katselijat tuota liekkivää\nherkkuleenroviota. He näkivät, kuinka kuningas miehineen takit\npään päälle käärittyinä nousivat ullakolle viskaamaan alas palavan\npärekaton, vaan taas heidän täytyi sieltä paeta luoteja ja savua.\nHuoneesta huoneeseen vetäysi joukko katto-orsien ja seinätiilien\nromahdellessa alas ja joka ikkunasta ammuttiin sisään; vaatteet\npaloivat, veri virtasi käsistä ja hartioista. Kuumenneet kiväärit\nlaukesivat itsekseen. Janitsaarit huusivat toisilleen, että joko on\nRuotsin kuningas tulta kestävä konna taikka palaa hän nyt taloonsa\nmiehineen. Koko seutu riemusta surisi, vaan se riemu ei ollut koston,\nvaan ihmettelyn riemua.\n\nPimeäksi oli jo käynyt ilta, vaan tulipalon liekit valaisivat\npihamaan ja metelin keskeltä kaikui kuninkaan kirkas ääni.\n\n-- Roos, ystäväni, puolustakaamme itseämme näiden jälelläolevain\nmiestemme avulla, kunnes kaikki on lopussa.\n\nHän taisteli nyt itse ikkunan ääressä ratsumiehen pyssy kädessään.\nHän astui aivan rikkiammuttujen ikkunavarustusten eteen ja jäi siihen\nyksin seisomaan.\n\nRoos viskausi väliin, vaan samassa hänet typerrytti luoti, joka\nlävisti hänen lakkinsa, ja hän horjahti kuninkaansa käsivarsiin. Ja\nperäytymättä seisoi siinä kuningas järkähtämättömänä paikoillaan,\nsylissään jaloin henkivartioistaan.\n\nRaivostuneina hyökkäsivät turkkilaiset vielä kerran eteenpäin ikkunaa\nkohden, vaan siihen kaatuivat. Lattiatkin olivat jo tulessa ja\nvalaisivat huoneet kirkkaiksi.\n\n-- Ruotsin Kaarle pitelee puoliaan, -- virkkoi pasja. -- Poltava oli\nkansan kunniapäivä, tästä tulee hänen päivänsä.\n\nSilloin lennähti ovi auki. Säkenien peittämänä astui Seved Tolfslag\nportaille ja teki kunniaa.\n\n-- Antakaa tilaa, -- huusi hän. -- Kuningas, kuningas!\n\nMiestensä etupäässä hyökkäsi kuningas ulos käyden käsikahakkaan ja\nne, jotka eivät voineet häntä seurata, nojautuivat seinää vastaan\nja tappelivat. Kuolleita ja kuolevaisia kaatui hänen jalkoihinsa\nja hänen päänsä päällä kalskahtivat tapparamiekat vastakkain.\nKannukseensa kompastuneena painui hän maata vasten ja miesjoukko\nviskausi hänen päälleen, jotta ase vihdoinkin voitiin hänen kädestään\nvääntää pois.\n\n-- Toisin olisi se tanssi päättynyt, jos kaikki olisivat paikoilleen\njääneet, -- virkkoi hän. -- Nyt ei tämä ottelu ollut minkään arvoinen.\n\nNoustuaan maasta sammui tuo säkenöivä tuli hänen silmästään ja\nhän jakoi palkintoina kaikki tukaattinsa niille janitsaareille;\njotka olivat jaksaneet häneltä riistää aseen. Savu oli hänet\ntuntumattomaksi mustannut ja hänen repaleiseksi hakatusta\ntakistaan oli toinen haarukka revitty pois. Semmoisena nousi hän\npurppuravaatteella satuloidun turkkilaisen ratsun selkään ja\nriemuhuudot, niin valtavat, kuin jos kaikki Islamin liput äsken\nolisivat lasketut hänen hevosensa kavioiden alle, seurasivat häntä,\nkun hän ajoi Benderiin ja vankeuteen.\n\nEikä hän kääntynyt katsomaankaan taota loimuavaa roviota. Liekit\nsiitä loistivat koko yön. Vaan aamulla seisoivat turkkilaiset\nCarlopolin tuhkaisilla raunioilla lapioineen ja Varnitsan naiset\nrupesivat ruotsalaisten kaivosta nostamaan vesiruukkuihinsa tuota\nkristallikirkasta vettä, jota he vastaisina aikoina tarjoilivat\nmuukalaisille matkustajille ja joka teki juojan lujaksi sekä\nrakkautta että luoteja vastaan. Siellä ympärillä, pensaikkojen ja\nkasvavain viiniköynnösten alla, nukkuivat kodittomain soturien\nmaahan kaivetut säästötukaatit, joita sankarikuninkaan kuva leimasi,\nja vielä paljo myöhemmin, kun paimenet vaimoineen myrskyisinä\nsyyspäivinä korjasivat hedelmäsatoja, olivat he kuulevinaan maasta\nmiekanhelskettä ja urhojenleikin mylläkkää.\n\n\n\n\nHänen ylhäisyytensä.\n\n\nTorvien räikintä tervehti juhlapukuisesta Moskovasta Poltavasta\npalaavaa tsaaria. Hänen edessään astelivat rivittäin, vaalenneissa\nja tomuisissa soturinvormuissa, aseettomat ruotsalaiset sotavangit.\nTiilisissä kunniaporteissa näkivät he kuvamaalauksia, jotka\nesittivät, miten Idän vihanen kotka repi palasiksi hukkuvaa taikka\nnuolien lävistämää Ruotsin jalopeuraa. Joka askele vei heidät yhä\nsyvemmäs tuohon vieraaseen barbarikaupunkiin, jonka suomuksentapaiset\nkehämuurit ympäröivät. Tornit olivat pilveinkorkuisten kärpässienien\ntaikka omituisten taivaankaarien kaltaiset, koristeinaan yltänään\nsärmäkkäitä kultatähtiä. Pöytiä oli joka suuremman talon edessä ja\nniille oli katettu viljalta outoja ruokalajeja tsaarille ja hänen\nylimyksilleen. Kynttilöitä ja lamppuja liehui mustapartaisten\nkristuksenkuvien ja outojen pyhimysten edessä, mutta molemminpuolin\nkatua aaltoili kansa kuin koskessa vesi ja tuijotti ja pilkkasi\nvoitettuja. Kyyneleensä kuiviin itkeneet lesket ja sisaret, joita\nRuotsin Itämeren maakunnista jo kauan sitten oli tuotu tänne\norjuuteen, tunsivat ikkunoista sukulaisiaan vankien joukossa. He\nhuusivat näille lohduttavia raamatunlauseita, vaan ei kukaan heitä\nkuullut, tykinlaukaukset, kellojen helinä ja voittolaulut, jotka\nkaikuivat kaupungin yli kuin riemujuhlan hillitön melske, vaimensivat\nkaikki muut äänet.\n\nEtummaisina kävelivät sotamiehet. Siinä polkivat laihain suomalaisten\nharmajat pataljoonat, suomalaisten, jotka niin usein, kun toveri\noli viitannut heidät vahtitulien luo, olivat hymähtäneet punaisissa\nparroissaan ja hangella seisten puistelleet pyssyjään ja vastanneet\nkuin yhdestä suusta: \"seisomme tässä\", jota toiset eivät ymmärtäneet.\n\n-- Te rakkaat Suomen veikot, -- niin huutelivat vangitut naiset\nikkunoista, -- omien kotienne palaessa poroksi olette uskollisesti\nmeidän joukkoja seuranneet ja seisoneet paikoillanne kuin pienet\nsitkeät katajat. Jos kerran vielä saamme Ruotsissa joulukirkkoon\najaa, niin viittaamme katajiin, jotka kasvavat lumessa tien\npartaalla, ja lausumme: kas siinä suomalaiset, suomalaiset!\n\nSitten marssivat upseerit, alimmat ensiksi, ylimmät sitten ja\nheidän jälessään tuotiin voitetut tykit valjaineen. Pitkään\nrekeen olivat sälytetyt ne vaskirummut, joiden räminä niin monena\niltahämäränä oli taistelutantereella koonnut yhteen vertavuotavat\nratsuväenosastot. Toisessa reessä tuotiin nahkarumpuja. Kuinka\nusein ne olivatkaan valloitetussa kaupungissa nopealla, käskevällä\npärinällään pakottaneet ryöstäjiä heti pistämään miekat tuppeensa\nja seuraamaan nuorta, voittavaa kuningasta, joka iloisena istui\njuoksijansa seljässä, vasta saatu avainkimppu vielä kädessään.\nNiiden jälestä tulivat ratsuviirit ja liput, joissa maakuntavaakunat\nolivat, vaan niitä kannettiin nurinpäin vasemmassa kädessä ja ne\nlaahustivat katuloassa. Sinerviksi paleltuneet nyrkit puristuivat\nnoita rikkiammuttuja kankaita vastaan, joissa vielä oli viimeisten\npuolustajainsa veripilkkuja. Lumipalloja ja kiviä viskeltiin\nSödermanlannin ja Itägöötanmaan arneja, Uplannin valtaomenaa, Taalain\nja Neriken ristiinpantuja nuolia, Västmanlannin tultasyöksevää\nvuorta, Helsinglannin pukkia, Blekingen lehtipuuta ja Länsipohjan\nsydänyöllä juoksevaa poroa kohti. Yhä hurjistuneempana tyrkkäili\nrahvas vahtien pyssyjä syrjälle ja huusi:\n\n-- Lokaa ja häpeää noiden koirien lipuille!\n\nSilloin paljastivat venäläiset soturit aseensa ja näkyviin tulivat\nRuotsin kuninkaan ratsuhevoset ja hänen vuoteeksi varattu paarinsa ja\ntyhjä, sininen kenttätuolinsa. Heti sen perästä kävelivät kenraalit\nmaahan kumartuneen Lewenhauptin ympärillä ja heidän jälessään\nasteli marski, mutta lähinnä tsaarin hevosen edessä kulki hänen\nylhäisyytensä Piper, pääministeri, hän, joka Ruotsin suuruudenajan\nkeskipäivän paisteella oli seisonut kahden ruotsalaisen kuninkaan\nrinnalla.\n\nHän ei näyttänyt kuulevan eikä näkevän mitään. Hänellä, jota oli\nsanottu Ruotsin sukkelimmaksi pääksi, ei ollut tänään mitään\nvastattavaa niihin naurunrähähdyksiin ja pistosanoihin, joilla häntä\nkaikkialta tervehdittiin. Näytti siltä, kuin hän siinä kävellessään\nolisi miettinyt aivan muita asioita ja muita kohtaloita.\n\nKun hän illalla vietiin majapaikkaansa ja ilotulitus räiski jäätyneen\njoen ylitse, istui hän nukkuen lepotuolissaan eikä herännyt\nsilloinkaan, kun palvelija pani yömyssyn hänen päähänsä ja kääri\npeiton hänen ympärilleen.\n\nTaas tuli aamu ja taas soivat kellot. Päivä seurasi päivää ja vuosi\nvuotta, mutta ne olivat kaikki yhtä raskaat.\n\nFrancken ja Arndt'in hartauskirjoja oli hänen pöydällään. Hän\ntaivutti marskin ja Lewenhauptin puristamaan sovinnon kättä ja\nhänestä tuli orjuudessa kärsivän kansan isällinen hallintomies.\nPuutteeseen joutuneet ruotsalaiset soturit kohtasivat hänet usein\naikusina aamuhetkinä, kun hän kiirein askelin riensi katua pitkin,\nainoastaan pieni, haukkuva koira seuralaisenaan.\n\nTapahtui sitten aivan odottamatta, että hänet vietiin pois talostaan\nja kun vihdoin pitkän ja tuskallisen odotuksen jälkeen muutamat hänen\nmaamiehensä taas saivat hänet nähdä, oli hän kaukana Moskovasta ja\nhänestä oli tullut murtunut ukko.\n\nOli kirkas kevätpäivä. Joet rupesivat jo luomaan jääpeittoaan ja\nsotavankien sydämmiä rupesi koti-ikävä yhä syvemmin kaivamaan.\nPietarin kaupunki oli lyhyessä ajassa kasvanut ruotsalaisilta\nvalloitettuun suomaahan; siellä, Pietari-Paavalin linnan pihalla,\noli kurja puuhökkeli. Tämän majan edustalla käveli hänen\nylhäisyytensä Piper edestakasin. Kärsittyään seitsemäntoista\npäivää vesileipäkidutusta sai hän siinä nyt hetkisen hengittää\nraitista ilmaa. Takki oli pilalle kulunut ja se riippui syvissä\npoimuissa hänen kuihtuneella vartalollaan. Keppi vapisi ja horjoi\ntuossa kädessä, jota Puolan kuningas ja kuningatar ennen olivat\nsuudelleet ja joka niin usein, ennenkuin se oli kirjoittanut nimen\njonkun valtakirjan tai määräyksen alle, oli saanut vastaanottaa\ntukateilla ja kimaltavilla jalokivillä täytettyjä hopealippaita tai\nnuuskarasioita.\n\nMuutamain askelten päässä seisoivat vahtisotamiehet eikä hänen\nylhäisyytensä saanut vaihtaa sanaakaan kenenkään muun kuin sotapappi\nBredenbergin kanssa. Erityisen luvan saatuaan oli tämä nyt juuri\näsken päässyt hänen majalleen. Hän otti taskustaan toverien\nMoskovasta kirjoittaman kirjeen ja luki sen ääneen Piperille.\n\n-- Tuota pientä koiraa, jonka hänen ylhäisyytensä, kun hänet\ntäältä äkkiä poisvietiin, täytyi jättää jälkeensä, olemme hellästi\nhoitaneet, mutta se on surkeasti ulvoen paennut kaikenlaisiin\npimeihin piilopaikkoihin, tahtomatta maistaa ruokaa tai juomaa, ja\nnyt se on kuollut. Soisippa jumala, että me vangit tämän sieluttoman\neläimen tavoin voisimme laskeutua johonkin nurkkaan ja päästä näistä\nmaallisista kärsimyksistämme erillemme. Mutta hartain toivomme\non, että hänen ylhäisyytensä nyt pian vapaaksi lunastettaisiin ja\nvaihdettaisiin ja että hän saisi palata kotiinsa puolisonsa ja\nlastensa luo. Meidän sydämmelliset siunauksemme seuraavat häntä\naina kiitollisuudella kaikesta siitä huolenpidosta ja isällisestä\nhoidosta, jota hän kristillisenä auttajana meille on osottanut...\n\nPiper seisoi selin Bredenbergiin ja tuijotti sitkeästi hietikkoon.\nHän ei muistellut vanginvartijain kovuutta, ei, hänen korvansa oli\nkaukaa kuulevinaan kuninkaan katkeroita moitesanoja. Eikö ollut hän,\npääministeri, vapaaehtoisesti ratsastanut Poltavaan ja ojentanut\nvihollisille miekkansa? Eikö hän kuullut oman kansansa kirouksia?\nHänen kotitalostaan olivat Tukholmassa heitetyt kivet murskanneet\nlasit. Hän näki vaimonsa, Kersti-rouvan, sälyttävän laatikkoihin\nkaikki nuo hohtokivisormukset ja rasiat ja pienet hopeakoristeet,\njotka olivat olleet siinä etuhuoneessa, missä puheille pyrkivät\nruotsalaiset ja ulkomaalaiset muinoin olivat odotellen seisoneet.\nHän näki puolisonsa keskellä yötä ajavan kaupungista tietä myöten\nAngsjöhön päin. Pitkät ajat oli hän mielestään aivan kuin istuvinaan\nruotsalaisen kirkon penkissä ja kuulevinaan papin saarnastuolista\nrukoilevan Jumalaa rankaisemaan tuota ulkolaisten lahjomaa\nkuninkaanpettäjää Piperiä, joka oli neuvonut viimeiseen sotaan\nryhtymään ja itselleen oli ihmisluista tien rakentanut Ukrainan\nlumikinosten yli. Hänen ainoat ystävänsä olivat nyt enää nuo\nonnettomat vankeustoverit. Ei ollut hänellä enää edes isänmaata,\njohon hän saattoi ikävöidä. Yksin hän tunsi noiden syytösten\nmahdottomuuden, mutta hän ei voinut sysätä syitä kuninkaansa\nniskoille, ei ilmaista valtiosalaisuuksia. Murtuneena hän senvuoksi\nhorjui majansa luona, -- vankina, jonka täytyi kansalaistensa ja\nmuukalaisten häpäisemällä vaitiollen kuolla, aivan samoin kuin hän\nniin usein oli nähnyt nimettömään soturien rivistään kaatuvan.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, -- virkkoi Bredenberg, -- monet\ntämänkaltaiset kirjeet saapuvat Ruotsiin, saapuvat kuninkaankin\nnähtäville, ja kerrotaanpa, että hän jo on puoleksi leppynyt. Tsaari\non nyt näinä nälkäkidutuksen päivinä taivuttanut teidät kirjallisesti\npuolisoltanne anomaan 30 tuhatta talaria lunnaiksi, päästäksenne\nvihdoinkin vankeudesta... Sitä päätöstä elkää katuko. Silloin pahat\nkielet sanoisivat, että te teette sen ahneudesta. Kunhan vapaaksi\npääsette, voi kaikki vielä kääntyä hyvin päin niinkuin noina entisinä\nvuosina.\n\nPiper vastasi hiljaa:\n\n-- Noita vuosia en takasin halaa.\n\n-- Nyt Kristukseen mun sieluni palaa.\n\nMutta samassa kääntyi hän tulipunaisena kasvoiltaan papin puoleen ja\närjäsi vihasella äänellä:\n\n-- Mitä tuhannen peeveliä te oikeastaan tahdotte? Salaa olen\nkirjoittanut vaimolleni, että hän kehottaa kuningasta kieltämään\nrahojen lähettämisen... Sillä on juttu selvä. Tänne olen maamiesteni\nseurassa joutunut ja heidän luo tahdon jäädäkin, kosk'ei meidän\naseettomain suotu luodin lävistäminä kaatua.\n\nBredenberg hymähti vanhan kreivin tuittupäisyydelle, mutta laski\nkatseensa alas ja jäi penkin viereen seisomaan.\n\n-- Sanotaan, että tsaari aikoo lähettää teidän ylhäisyytenne kovaan\nvankilaan Lyyssinän linnaan, ja lähes 70-vuoden ijässä on ruumis\nheikko astia... Siksi hartaasti yksinkertaisuudessani pyydän:\npalatkaa kotiin, jonne kaikkien meidän mielet halaavat, vaikkakin\nhäpeä hartioitamme painaa. Elkää lisätkö nöyryytyksiimme sitä\nlähtemätöntä häpeää, että se mies, joka on ollut kahden kuninkaan\nlähin neuvonantaja, kuolee nälkään ja viluun maanpakolaisena ja\ntekemättä sovintoa kansalaistensa kanssa.\n\nPiper nojautui horjahtaen majan seinään.\n\n-- Kumartakaa päänne alttarin edessä elkääkä ihmisten suistettujen\nsuuruuksien edessä! Mutta jos luonani olette, kun vapautuksen hetki\nsaapuu, silloin pitäkää huolta, että maalliset jäännökseni peitetään\nyrtteihin tai suoloihin, jotta ne kotimaahan voidaan viedä. Päiväni\novat pian luetut. Jos olen ruotsalaisia palvellut kahden herran\naikana, silloin lie kohtuullista, että heitä loppuun saakka palvelen\nsiellä, missä nyt heidän onnettomat poikansa kärsivät.\n\nKun Bredenberg huolestunein silmin lähti pois, tuli läheisestä\nsenaatintalosta joukko ruotsalaisia upseereja, puettuina\nlammasnahkaturkkeihin ja vaippoihin. Heidän edessään käveli ruskean\nkauhtanaan puettuna henkivartijain pappi Nordberg, jonka helposti\ntunsi hänen kookkaasta vartalostaan. Heistä olivat lunnaat makselut\nja he olivat vapaiksi pääsemäisillään, heidän kerjuunyyttinsä olivat\njo kasassa jauhosäkkien lomissa muutamassa lotjassa joen rannalla.\n\nYlempänä linnanvallilla vaikeni kahleiden kilinä ja ruotsalaiset\ntyövangit nojautuivat käsikärryihinsä ja katselivat kotiin pääseviä\nmaamiehiään. Mutta pian rupesivat taas rattaat ritisemään ja kuokat\nkolhimaan. Siinä raatoivat nuo alhaiset ja nimettömät, nuo elävältä\nkuolleet, jotka eivät omaisistaan mitään tienneet ja joilla ei ollut\ntoivoa koskaan enää kolkuttaa oman tuvan ovelle, joiden oli määrä\nkahleissa raataa ja nääntyä ja joka aamu nousta rakentamaan tuota\nvierasta kaupunkia.\n\nPiper kohotti verkalleen vapisevan kätensä ja viittasi vallia kohden:\n\n-- Tuolla ovat veljeni! -- virkkoi hän.\n\nBredenberg, joka asteli vapaaksi laskettuja upseereja kohden, nykäsi\nhiljaa Nordbergia vaipasta ja kaikki kääntyivät nyt Piperin puoleen\nja paljastivat päänsä. He eivät saaneet häntä puhutella, eivät viedä\nhäneltä tervehdystä, mutta Nordberg pysähtyi, niin ihmeellinen\noli hänestä tuo näky. Hänen kätensä siirrähti povelle ja kun hän\nsieltä takin alta tapasi rukouskirjansa, kohotti hän sen ja viittasi\nkannelle kuvattua ristiä.\n\n-- Niinkö, Jumala, johtavat tiesi, -- kuiskasi hän, -- että tuosta\nmiehestä on tullut suurin kansamme marttyyreistä! Rauhoitettu,\nkunnioitettu, olkoon hänen loukattu nimensä!\n\n\n\n\nPaperi-kenraali.\n\n\nKello oli tuskin neljä aamulla, mutta kellertävä valo Moskovan\nulkopuolella olevien koivikkojen latvoissa ennusti päivän koittoa.\nKenraali Lewenhaupt istui jo tavallisella paikallaan ikkunan ääressä\nkuin vanha huuhkaja oksallansa metsässä. Kaksi harmaata hiussuortuvaa\npörrötti otsalla ja miettiväisnä aukoi ja sulki hän suuria,\nsurullisia silmiään.\n\nMuutamista raskaista askelista heräsi hän äkkiä, nousi seisalleen\nja kääntyi huoneensa sisäosaan päin. Hänen edessään seisoi\nkyttyräselkäinen, pitkätukkainen venäläis-juutalainen.\n\nJuutalainen punoi levottomasti pitkää, punasta hiussuortuvaansa\nsormen ympäri. Mitä taruja hän olikaan kuullut kerrottavan tästä\nvanhasta kenraali Marsmarssista, joka nuuskaa hyppysissään pidellen\noli Liettuan takamailla lähettänyt virsiä veisaavat sotamiehensä\nrintasuojuksia ja risumurrokkoja vastaan. Ei hän vielä elämässään\nollut seisonut urhon edessä, joka oli armeijoja komentanut. Hänen\nmielestään piti sellaisen olla julmannäköisen miehen, joka, kiroillen\nja kädet ristissä miekankahvan päällä, komenteli maljoja ja\nnassakoita ja sylenpituisia tupakka-piippuja, kunnes savu oli niin\nsakeaksi käynyt, että sitä voi miekan iskulla silpoa.\n\n-- Minä olen vain halpa kauppias Tulasta -- änkytti hän -- ja olen\ntullut tänne härkiä kaupalle, mutta ruotsalaiset vangit siellä meidän\npuolessa pyysivät minua esillekantamaan heidän almurukouksensa.\nVaikka he ahkerasti valmistavatkin puukeiloja ja nuuskasarvia, niin\nvallitsee heidän keskuudessaan kuitenkin niin suuri hätä, että\nsydäntä särkee sitä nähdessä. Mutta kyllä ne raukat tuhlaavatkin\npaljon aikaa turhuuteen. Tuntikausittain istuvat he joka päivä\nkirjoittaen ja papereita raapustellen. Ja voi sitä, joka pienen\ntupakkahitusenkaan heidän papereillensa pudottaa! Mutta sitähän juuri\nei kukaan ihminen voi ymmärtää, miksi he tuollaisen vaivan näkevät,\nkun heillä ei kuitenkaan ole mitään kirjoittamista ja tuskin on paria\nruplaa kirstun pohjalla. Eihän sotamiesten tehtävä lie kynä kädessä\nhikoilla..\n\nLewenhaupt sytytti talikynttilän, sillä huoneessa oli vielä sangen\nhämärä.\n\n-- Kas tässä! -- sanoi hän hyväntahtoisen raskasmielisesti ja valaisi\nkynttilällä pitkiä, maalaamattomia seinähyllyjä, joilla paksut\npaperikasat lepäsivät numeroitujen kansien lomissa.\n\nJuutalainen punoi yhä kiivaammin hiussuortuvaansa nähdessään maljojen\nja nassakkain sijasta täyteen kirjoitettuja paperikasoja mihinkä hän\nvaan kääntyi. Tuoleilla ja pöydillä ja yksin uuninreunallakin oli\npapereita. -- Merkillinen kenraali tuo, -- ajatteli hän -- tuollaisen\nnäkönenkö onkin se, joka taisteluja voittaa?\n\n-- Kansa, -- Lewenhaupt pysähtyi hyllyn luo -- ja valtio, se on\nsama kuin järjestys, ystäväni. Täällä ovat kaikki vangit kirjoissa\nja heidän laskunsa ovat tarkoin merkityt. Täällä on meidän\nfinassivirastomme ja meidän rahatoimilaitoksemme! Ruotsalaisen\nmaisterin luona, toisella puolen katua, on yhtä pitkä hylly. Siellä\non meidän kirkkomme! Vielä vankeudessakin olemme me pysyneet kansana!\nSinä, joka olet juutalainen, sinä varmaankin ymmärrät tämän suuren\nsanan salaisuuden!\n\nHän otti erään paperimytyn, selaili sen lehtiä, luki ja\nlaski puoliääneen. Sitten meni hän läheiseen makuukamariinsa\nja asetettuansa kynttilän jakkaralle, avasi hän muutaman\nkirstun ja alkoi huolellisesti laskea hopearahoja erikokoisiin\nnahka-kukkaroihin. Koko ajan puheli hän puoliääneen, milloin\nitsekseen, milloin kauppiaaseen kääntyen.\n\n-- Olen nyt laskenut, kuinka paljo minulla on oikeus lähettää Tulaan.\nMutta opi huomaamaan, hyvä mies, että kiittämättömyys ja kateus\non kaiken meidän vaivannäkömme palkka. Kateus, kateus, se se oli\nse pimeyden käsi, joka erotti meidät niin, että viholliset voivat\nryöstää liput meidän pataljooniltamme. Narri se on, joka tässä\nmatoisessa maailmassa huutaa ystäviä ja sydämmiä! Sotatoveri syleilee\nsinua, kun hänet pelastat vihollisten pistimistä, mutta hän huokaa,\nettet sinä samalla kaatunut lävistettynä, jotta hän olisi voinut\nsaada sinun tyhjän paikkasi. Narri se on, joka muita korkeuksia kohti\nhalajaa, kuin päin ikuisen isämme kotia. Viholliset eivät ole minua\nsyvemmin haavoittaneet kuin minun omat maamieheni. Suokoon Jumala,\nettä minä yhtä uskollisesti olisin palvellut taivahista kuningastani\nkuin hallitsijaani maan päällä.\n\nSängyn peitteellä hänen takanansa oli raamattu, ja miekka, jonka\nhän oli takaisin saanut, riippui sängynpylväässä. Aina kun hän\noli täyttänyt jonkun kukkaron, kirjoitti hän pari riviä erääseen\nkirjaan ja sinetöi senjälkeen kukkaron. Myöskin sänkykamari täyttyi\nvähitellen papereista, mutta aina olivat arkit toistensa vieressä\nhyvässä järjestyksessä. Noin istui hän siinä kynttilän valossa,\nGemauerthofin taistelun voittaja, savuava lakkatanko surumielisten,\nkirkkaiden silmiensä edessä, ja sillä aikaa kuin hän yhä valitti\nkohtalon kovuutta, alkoi päivä hiljalleen valjeta.\n\nJuutalainen kauppamies ei enää käsittänyt hänen puhettaan, vaan punoi\nja peukaloi punaista suortuvaansa, mutisten:\n\n-- Kansa ja valtio... vielä keskellä vankeuttakin... se on\ntodellakin kaunis näky.\n\n\n\n\nLuutnantti Pinello apteekissa.\n\n\nLuutnantti Pinello, italialainen, istui eräänä päivänä vankien\napteekkituvassa Tobolskissa ja joi väkeviä rohtoja. Tiskin takaa vei\naukinainen ovi puolipimeään latoon, jossa vänrikki Kraemer nahkurina\ntyöskenteli ja käänteli suuressa ammeessa olevia vuotia.\n\nPinello oli hyvä toveri ja hänen päässään, harmahtavan\ntukkansa keskessä, oli pitkä miekanarpi Poltavasta, jossa hän\ntaistelutantereella oli maannut kaksi päivää kuolleiden joukossa.\nMutta kun hän nyt istui ja maisteli maustimilla sekotettua\npaloviinaa, harmitti häntä Kraemerin itsepäinen ahkeruus!\n\n-- Niin, niin, täällä ollaan uppiniskaisia piruja, -- puhui hän\nvähän kieltä murtaen. -- Koko yö seistään parkkiammeen ääressä. Ei\ntulla maistamaan lasillista väkeviä rohtoja vanhan ystävän seurassa.\nEnkö kenties ole vapaaehtoisena rehellisesti palvellut ruotsalaisten\narmeijassa, niin, enkö ole täällä vankeudessani siirtynyt heidän\npaavin kiroomaan uskoonkin. Mitäpä siihen sanot, giovane mio?\n\n-- Minä vaikenen ja parkitsen häränvuotia, -- vastasi Kraemer.\n\n-- Niin, sinä vaikenet ja parkitset häränvuotia sinä, mutta minä\ntunnen häränvuodan, jossa meillä ulkolaisilla on parkitsemista,\nja se on ruotsalaisten härkämäinen mieli. Minä otin äsken kauniin\nluutnantti Rothliebin mukaani tuonne vuorelle ja, virkoin hänelle,\nasettaen käteni hänen sydämmelleen: Rothlieb, notkista tällä paikalla\npolvesi ja kiitä taivasta, että se on sinut niin kauniiksi luonut\nja niin naisia miellyttäväksi! Etkö häpeä olla happamennäköinen\nleikissä...? Santa Maria! Mitä luulet miehen tehneen? Tuo suuri\nmies rupesi nyyhkimään ja minä tunsin, kuinka tyhjänä sydän hänen\nrinnassaan sykähti. Menin silloin luutnantti Bäckin rouvan luo.\nVaikka hän on pyhimys ja vanha, kuivunut näre, jonka kuori sitä\nterävämmin pistää, kuta kuivempaa se on, on hän kaikissa tapauksissa\nnainen. Olin tuntimääriä hänen luonaan. Nenä oli hieman kesakoissa\nja silmät kuin kirkkaan sinervät vesipisarat, tuntui oikein\nviileältä tuo päivä kuumassa syyskuussa. Kun minä kerroin, kuinka\nkukkaiskentällä länsituulen huminassa kuulin hyvän Jumalan kaikkein\nenkelein laulavan, vastasi hän vain siten, että sanoi luutnantti\nRothlieb'iä huonoksi ihmiseksi. Sitten hän muuttui kärtyisäksi,\nnokkautuvaksi, ylpeäksi, mutta enpä luule sen muuta merkinneen,\nkuin että hän oli hieman hämillään. Kun ensin Ruotsin lipulle\nuskollisuutta vannoin, silloin tuomion pasuna soi ja repäsevä oli\nmieli. Nyt lämmitetään uunia noita ennen ilosia vankiraukkoja varten,\njotka näyttelevät ilvenäytelmää. Ei, toveri, minä olen nähnyt\nkotimaassani pyhiä sisaria, jotka tuoksuvat vilpittömintä nöyryyttä\nja taivaallista rakkautta. He puhuvat Jumalan pyhyydestä, vaan eivät\nihmisten ilkeydestä. Ei, toveri, tule ja katso meidän maamme naisia,\nkun he syleilevät lapsiaan taikka istuvat vahakynttilöjensä ääressä\nja itkevät haudoilla! Silloin saisit nähdä sydämmien palavan. Mitäpä\nsiihen sanot?\n\n-- Minä vaikenen ja parkitsen häränvuotia.\n\n-- Niin, sinä vaikenet ja parkitset häränvuotia, mutta tiedätkö,\nmiksi ruotsalaiset ovat ja pysyvät pienenä kansana, miksei se kansa,\nvaikka se voittoja voittaa, ei paisu koskaan 10:nen miljoonan\nkansaksi? Tiedätkö, miks'ei Ruotsi ja ruotsinkieli koskaan ole käyvän\nviinin tavoin tulvahtanut Euroopan kartan yli eikä muodostanut\njakamatonta maailmanvaltakuntaa? Minä sanon miksi. Heidän kyntensä\neivät ole tuliset. Ruotsalainen kansanluonne on alun pitäin ollut\nniin kovaa häränvuotaa, että sitä ei ole voitu pehmittää muun\nkuin velvollisuuden kylmällä vasaralla. Rakkaudesta ruotsalaiset\neivät koskaan ole osanneet voittaa eikä kaatua, ainoastaan\nvelvollisuudentunteesta. Heidän luonteensa on kivikkomaa, jota\nainoastaan me puolalaiset, saksalaiset, ranskalaiset ja italialaiset\nvapaaehtoiset olemme seikkailijaverellämme kostuttaneet niiltä\npaikoin, missä nyt linnut lehtipuissa laulavat. Tuon seikkaili\nja veren pisaroita on teidän ylhäisimpäin sukupuittenne oksilla,\nniinkuin pumeranssia tammen kyljessä, ja sitä samaa keltaväriä on\nusein itse juuressakin, tiedätkö sen! Tätä ulkomaista mehua virtaa\nomankin sankarikuninkaasi suonissa. Senvuoksi kuulkaa, te rakkaat\nruotsalaiset! Kun te sotamiesluetteloissanne tapaatte meidän\nseikkailijanimemme, elkää unhottako, että me lukemattomissa vaaroissa\nolemme sekottaneet veremme teidän kanssa, että me muukalaiset olemme\nolleet sotureista iloisimmat... olleet huiluja, kun te olette olleet\nrumpuja! Rakkaudesta olemme liittyneet Ruotsin lippuun ja rakkaudesta\nminä sen valani pidän viimeiseen hengenvetooni, sillä katsokaa,\nrakkauden ja velvollisuuden täytyy lopuksi yhtyä. Ojenna kätesi,\ntoveri, hilpeälle italialaiselle ja kaikille hänen vertaisilleen.\nMitäpä siihen sanot!\n\nNyt Kraemer pyyhkäsi käsivartensa esiliinaansa ja astui\napteekkitupaan.\n\n-- En ole niin paljo matkoja tehnyt enkä niin paljo kokenut, kuin\nsinä, Pinello. En tiedä paljoa siitä, mitä olemme olleet, tuskimpa\nsiitäkään, mitä olemme. Mutta jää meidän mieheksi. Palaa meidän\nmukana kotiin Ruotsiin ja nouse Brunkevuorella olevaan palotorniin ja\nhuuda, että kaikki ne ympärillesi kokoontuisivat, jotka uskaltavat\nhenkensä jonkun urosteon vuoksi... sama se minkä, samapa, vaikka\naivan päättömän leikin vuoksi... aivan sama, vaikkapa ehdottaisit,\nettä olisi yksöistä jäätä myöten lähdettävä Ahvenanmeren poikki.\nSilloin sinä kalpenet, sillä sinä huomaat viskanneesi tulikekäleen.\nSinä silloin ymmärrät, että kuiva havunoksakin voi palaa ja palaa\ntuoksuttaen, kun itämaiset pyhät savut ja hajuyrtit.\n\nVeljellisesti hän tarttui mustapintaisen muukalaisen kämmeneen.\n\n-- Mutta miksi sitten niin uutterasti yötä myöten työskentelet? --\nkysyi italialainen.\n\nKraemer vastasi:\n\n-- Siksi parkitsen häränvuotaa, että heti sen valmistuttua voisin\nantaa sen Bäckin rouvalle ja hänen koululapsilleen. He ompelevat\nniistä ihotakkeja, joita salaa puemme päällemme hurstinuttujemme\nalle. Meillä on salaliitto tekeillä, siihen kuuluvat vangit\nArchangelista Kasaniin saakka. Ase kädessä aikovat ruotsalaiset\nvaimoineen, lapsineen hyökätä Venäjän halki kuninkaan luo Benderiin.\nSellaisiksi ovat ruotsalaiset muuttuneet. Seuraatko mukana, sinä\nkitaransoittaja?\n\n\n\n\nTobolskin vangit.\n\n\nErään Tobolskin tyhjän kadun varrella oli maalaamaton puutalo ja\nsen ullakkokamariin kokoontui muutamia ruotsalaisia sotavankeja.\nPöytä oli katettu: siinä oli liotettuja kapanhaukeja, uunipiirakasta\nja kauravelliä ja tuo jumalaapelkääväinen rouva Beck, joka rouva\nMoronille avuksi opetti koululapsia, oli siksi illaksi valittu\nemännäksi.\n\nRaskaita askeleita kolisi vintinrappusissa ja aina vähänpäästä\naukeni ovi. Sinne saapui kapteeni Wreech hartauskirjoineen ja tuo\nharvasanainen vänrikki Stjernflycht, jonka huulia ei mikään voinut\nhoukutella hymyilemään, sinne tuli vilkas luutnantti Köhler, jotka\nkaikki opettajina Tobolskissa ansaitsivat niukan leipänsä. Luutnantti\nSprengtporten, jolla vieläkin käsiranteissa näkyivät niiden kahleiden\narvet, joita hän Kasailin tornissa oli kantanut, keskusteli siksi\nääneen kauniin luutnantti Rothliebin kanssa, että rouva Beckin täytyi\nheihin kysyen katsahtaa. Ontuva kapteeni Rubzoff, joka Memel-virran\nluona oli kulkenut heti kuninkaan jäljissä, ja vankina ollessaankin\naina yhtä keikarimainen kapteeni Wult hypeltelivät ja tutkivat\nniitä nuuskarasioita, hiusverkkoja, tekotukkia ja yömyssyjä, joita\nKornetti Ennes ystävineen oli valmistanut ja nyt tuonut näytteille.\nTuli kapteeni Stralenberg, joka juurikaan oli noussut työstään\nkarttojensa äärestä, vedettyään ensimmäisen meridiaanin Tobolskin\nyli. Kornetit Fries, Westfelt ja Toll, jotka olivat kuljeskelleet\nja pihoilla laulamalla koettaneet ansaita varoja, helistelivät\ntyhjiä säästölaatikkojaan. Ratsumestari Hall, josta oli tullut\nvärjäri, sirotteli tummansinisillä käsillään paperipussista sokuria\npiirakkaalle. Ratsumestari Ridderborg, joka henkensä pitimeksi neuloi\nkoruompeleita, poimi takintaskustaan hopealankakeriä ja asetteli\nniitä vadin ympäri koreiksi pääsiäismuniksi, mutta luutnantti Beeth,\njoka oli ruvennut kultasepäksi, asetti pöydälle kaikkien nähtäväksi\nkirkkaan tukaatin, -- ensimmäisen, minkä heistä kukaan kahteen\nkuukauteen oli nähnyt.\n\nNuoremmat miehet asettuivat kankeina ja ujoina seinämille, kädet\nselän takana, seisomaan. Haberman, tuo rehellinen lukiolainen\nViipurista, joka palveli renkinä ja jonka housut olivat paikatut,\npysyttelihe niin liikahtamatta ovenpielessä, että ratsumestari\nBlachin, joka itse asui kosteassa panimohuoneessa, täytyi vetää häntä\npöydän luo. Myöskin Bergmann, jolla oli ollut kornetin arvo, vaan\njoka oli alennettu sotamieheksi syystä, että hän, tuolla pitkällä\nmarssilla Poltavasta, oli kironnut oman päällikkönsä, lymyili niin\nujona uuniloukossa, että rouva Beckin täytyi siihen hänelle tuoda\nruokia.\n\nNyt läimäytti Wreech käsiään vastakkain ja rupesi puhumaan.\n\n-- Kiitämme sinua, taivaallinen isä, hyvyydestäsi meitä viheliäisiä\nvankiraukkoja kohtaan, jotka nyt joka sunnuntai voimme kokoontua\nyhteisen aterian ympäri niinkuin muinoisin. Lähinnä sinua kiitämme\nniitä uutteroita tovereitamme, jotka käsiensä työllä ovat saaneet\naikaan, että joskus voimme ruokkia köyhimpiäkin ja puutteellisimpia\nveljiämme ja koululapsiamme. Äsken on Belau, entinen uskollinen\nlääkärimme, joka on kuollut Moskovassa, testamentissa määrännyt\nmeille silkkisen yönuttunsa, josta on myötäessä saatu seitsemän\nruplaa kaksikymmentä kopekkaa. Vaikka vankeus meille onkin\nterveellinen koetus, näemme joka tunti, että kätesi meitä suojellen\njohtaa. Olemmehan näinä päivinä kuulleet, että Erik Armfelt,\njoka kaula- ja käsiraudoissa on niin kauan ollut vankilanseinään\nkytkettynä, nyt on päässyt vapaaksi, ja me kiitämme sinua, että\nhänen ylhäisyytensä, meidän vanha Piper, tultuaan elävän uskon\ntuntoon ja nälkäkuoleman kautta puhdistettuna kaikista inhimillisistä\nheikkouksista, nyt on sinun taivaasi vanhurskauteen astunut.\n\nKun Wreech vaikeni, astui Stjernflycht esiin ja jatkoi.\n\n-- Ennenkuin ruokapöytään istumme, rukoilemme sinun armoasi, isä,\nkaikkien niiden maamiestemme puolesta, jotka kituvat rikkikaivoksissa\nja kivilouhomoissa kaukana Tartarien maassa ja laaksoissa\nkiinalaisen muurin kupeella, vaikkeivät muuta rikosta ole tehneet,\nkuin rehellisesti kuningastaan palvelleet. Anna armon kalkki\nasetoverillemme Rühl'ille, joka jo vuosikausia on ryysyissä ja liassa\nmaannut maanalaisessa vankiholvissa, jossa hän jo on nähnyt ystävänsä\nTauben kurjuuteen kuolevan. Vapauta kuoleman kautta Hermelin, jos\ntotta on, että hän, kätkettynä ja yksinäisenä, vielä kituu Astrakanin\nluostarissa. Vahvista, lohduta Seulenbergiä ja Hag'ia, jotka\nistuvat kumpanenkin eri maakuopassa kaukana erämaassa, ja Anders\nOxehufvud'ia, jonka eräs saksalainen kauppias on nähnyt kulkevan\nlänget olallaan auraa vetämässä. Jumalamme! Eikö Jeremias puhu ja\nsano: Zionin kempit pojat, puhtaan kullan verraksi luetut, kuinka\nne ovat saviastian kaltaisiksi arvatut, jotka savenvalaja tekee.\nJotka ennen söivät herkullisesti, ovat kadulla nääntyneet, jotka\nennen olivat silkillä vaatetetut, niiden täytyy nyt loassa maata.\nMeidän vainoojamme olivat nopeammat kuin kotkat taivaan alla. Herran\nvoideltu, joka meidän turvamme oli, on vangittu heidän verkkoihinsa,\nhän, josta me sanoimme, että me hänen varjonsa alla elämme pakanain\nseassa...\n\nTuuli helisti ikkunoita ja suhisi ulkona kasvavassa korsiheinässä.\n\n-- Rakas rouva Beck, -- kuiskasi Stjernflycht, nostaessaan pöydän\nääreen tuoleja vanhemmille herroille, -- yhtä vain vielä kaipaan.\nMissä on rakas ystävämme Ferdinand von Kraemer, tuo nuori kornetti?\nPuhtaampaa ja velvollisuutensa tuntevampaa sydäntä ei ole koskaan\nsykkinyt ruotsalaisen rinnassa. Kun hänet näen, muistelen pakostakin\nvilposta, kirkasta kesäyötä.\n\nEnnenkuin rouva Beck vielä ehti vastaamaankaan, kuului jo Kraemer\nkiipeävän vintinrappusia ylös, vaipan kaulusta pystöön käännettynä.\nHän katsoi rouvaa kysyvästi sinisillä silmillään.\n\n-- Minulla on mukanani tuolla alhaalla eräs, jota ette ehkä seuraanne\ntahtone, -- virkkoi hän matalalla äänellä. -- Se on Leijon. Koetan\nsaada häntä tottumaan pois kapakoissa vetelehtämästä. Koettakaamme\nkärsivällisesti ottaa hänet siipiemme suojaan... Sydämmestään hän ei\nole ensinkään paha.\n\n-- Hänen kevyt mielensä on niin erilainen kuin meidän, -- vastasi\nrouva Beck terävänlaisella äänellä, mutta lempeillä kasvoilla.\n\n-- Elkää olko niin ankara, rouva Beck!\n\nRouva asetteli lautasia pöydän ympäri. Sitten meni hän ovelle ja\nhuusi alas porraskäytävään:\n\n-- Kraemer on kunnon mies ja ketä hän kärsii, sitä emme tahdo mekään\npiiristämme karkottaa. Käykää sisään luutnantti Leijon!\n\nMies, joka kynnyksen yli astui, oli jo nuorena käynyt harmajaksi;\nhänellä oli raskasmieliset katseet ja kasvot olivat juomisesta ja\nvilusta käyneet tummanpunaisiksi. Kohta hänelle tuoli tarjottiin\nkuin kunniavieraalle. Hetken hän siinä istui hiljaa ja siivosti,\nvaan kun aterialle käytiin ja olutta maljoihin kaadettiin ja kun ei\nkukaan enää muistanut hänen mukana olevankaan, silloin hän äkkiä\ntarttui rouva Beckin käsiin ja suuteli niitä, vaikka rouva koettikin\nvastustaa, ja kertoi kuinka vilpittömästi hän häntä kunnioitti ja\nrakasti. Ja sitten hän juoma-astia kädessä huojui tuolista tuoliin,\nsyleili ja puristeli tuttuja ja tuntemattomia. Vihdoin hän meni\nnoiden nuorten luo, jotka vielä seinämillä seisoivat, käski niiden\nsinutella itseään ja kun hän taas palasi paikoilleen Kraemerin\nviereen oli hänen oluensa lopussa. Silloin hän kiersi käsivartensa\nKraemerin ympäri, iski nyrkkinsä pöytään, niin että astiat helähtivät\nja puhui:\n\n-- Mihin on ruotsalainen mielenrohkeus joutunut, pojat? Minä en\nvälitä teidän Jeesuksesta... Tahdotteko, että Leijon taas käypi\nmieliänne reipastuttamaan... mutta silloin antakaakin oikea ryyppy\nalotteeksi! Hä?... Kraemer kunnon mies... Niinpä niin, niinpä\nniin...! Vaan onko kukaan kuullut sanottavan Kraemeria sukkelaksi\nmieheksi. Täytyy tehdä velvollisuutensa, saarnaa hän, ei saa nauraa\nonnettomuudessa... ei juoda itseään kuoliaaksi... Istua vain ja\nsuutaroida viiden äyrin edestä viikossa... Ei, tiedättekö mitä minä\nteen? Minä aijon tehdä samoin kuin Stjernkors. Aijon ruveta ryssäksi\nja ryssän uskoon ja naida lauhkean venakon. Hankkikaa vain mulle\nmorsian, kelpo rouva Beck. Hankkikaa! Miks'ei elämä täällä olisi yhtä\nsuloista kuin kotona Ruotsissa? Onko ruoho siellä viheriämpää, onko\nolkivuode pehmeämpi?\n\n-- Rakas ystävä ja veli, -- vastasi Kraemer hiljaisesti. --\nSinulla on oikeastaan hellä lapsensydän ja parastasi tarkotan.\nMutta koti-ikävä on tauti, tauti kaikista raskain. Vaan jos teemme\nvelvollisuutemme, on meillä maanpakolaisraukoillakin toki joku ilo\nmaailmassa.\n\nHänen otsansa oli niin rehellinen ja kirkas. Leijon nyökäytti hänelle\npäätään ja jatkoi:\n\n-- Jokin ilo... Tietysti meillä on jokin ilo. Tiedätkö miksi\nvenäläinenkin pitää meistä ruotsalaisista, hä, ei hän pidä meitä\nainoastaan kohteliaan käytöstapamme vuoksi eikä siksi, että\nopetamme hänen lapsiaan kirjoittamaan ja lukemaan... Tänään minä\ntutkinnossa koulussa kuvailin lapsille Mesopotamian pääkaupunkia\nKrokedummelia, jossa ei ole yhtään asuntorakennusta, vaan ainoastaan\nkapakoita ja ravintoloita, ja jossa vaunut eivät pyöri rattailla,\nvaan oluttynnyreillä ja viinanassakoilla... Ja venäläiset\nturkistenkauppiaat, jotka istuivat siellä kuuntelemassa, saadakseen\nhekin jotakin opituksi, he nauroivat niin, että rouva Beck tuli ja\najoi minut ulos... Vie sun! Siksi, veliseni, siksi venäläiset ja koko\nmaailma meistä pitävät, että me kesken tätä kurjuutta voimme syleillä\nheitä ja koko Siperiaa ja olla reippaita kuin varsat.\n\nKraemer katseli häntä syvälle silmiin.\n\n-- Ah, sinä vanha veli ja oluthaarikon sankari! Minä tunnen sen\nsalakäytävän, joka kulkee ruotsalaisten reippauden alla.\n\nMutta illan tullen rupesi Leijon kiroilemaan ja huutamaan kopeana\nkuin ylipäällikkö ja rouva Beck otti jääkylmillä käsillään\noluthaarikon hänen edestään.\n\n-- Minä en pidä juominkeja huoneessani! -- virkkoi hän ankarasti. --\nEmme ole tulleet kokoon elämöidäksemme humalassa ja liekkumassa.\n\nKraemer rupesi rouvaa puhuttelemaan, ettei Leijon ehtisi huomata\ntämän katkeroita nuhteita, ja hetken kuluttua hän talutti toverinsa\nalas huoneesta.\n\n-- Minä menen hautuumaalle! -- huudahti Leijon. -- Sen vieressä on\nkaupungin paras kapakka. Mielen reippaus ja vireys antaa elämänhalua\nja terveyttä!\n\n-- Tästä näet hautuumaan joen rannalla. Sen vieressä ei ole yhtään\ntaloa.\n\n-- Mutta minä menen sinne sittenkin, tahdon nähdä onko kasvanut se\nnurmi, jonka kylvimme Rääfin pojan haudalle.\n\nKraemer puisteli päätään ja tarttui ystäväänsä käsipuolesta. Pureva\npohjoistuuli puhalsi autiolta arolta eikä kulkijaa kuulunut missään.\nLumen oli tuuli tuiskuttanut tieltä pois ja hiljaa ystävykset\nedelleen kävelivät. Jo kaukaa he lukivat valkosista puuristeistä\nruotsinkieliset kirjoitukset.\n\n-- Pysähdy ja lue ääneen, veli Kraemer! Yksi sukulaiseni makaa\nUkrainassa ja toinen Benderissä. Me olemme nyt viidentoista vuoden\nkuluessa kylväneet ruotsalaisia luita Jäämereltä Arkkipelagiin\nsaakka...\n\nKraemer nykki häntä vaipasta.\n\n-- Tule! Tämä on hulluutta!\n\n-- Nurmi on jäätynyt... Sano, veli, eivätkö vainajat ole kotona?\nEivätkö ole kotona ne, jotka turpeen alla makaavat? Puhu, mulle,\nKraemer! Sinä voit tyynnyttää meren, sinun sanasi niin lauhkeasti\nmieleeni vaikuttavat.\n\n-- Vaikene, jätä minut rauhaan. En tahdo sinua kuunnella. Elä moisia\najattele, ajattele vain velvollisuuksiasi.\n\n-- Mutta kysynhän sulta vain sitä, emmekö kuoltuammekaan ole kotona,\nsilloin kuin Jumalan armosta nukumme? Kotona, kotona... ymmärrätkö\nsen sanan... kotona! Emmekö koskaan, koskaan pääse kotiin?\n\n-- Sinä et tiedä mitä puhut, Leijon. Minä olen heikompi kuin sinä.\n\n-- Kotona... Eikö totta, sinä olet myöskin sitä sanaa ajatellut...\nOlet kulkenut ja sitä hiljaa itseksesi hokenut: kotona, kotona! Se\nalkaa siitä, kun lapsi lukee naulat kotisillan lattialaudoista...\nKoti, veliseni, on jotakin, joka alkaa pienestä siemenestä ja päättyy\nsuureen puuhun. Se alkaa lastenkammarista ja siitä se kasvaa, siitä\ntulee useita huoneita ja talo ja kylä ja kokonainen maa... ja\nsen maan ulkopuolella ei ole ilmalla eikä vedelläkään virkistävää\nmakuaan... Etkö voi mulle taata, että toverimme, jotka täällä allamme\nmakaavat vieraassa, kivikossa maassa, ovat kotona?\n\nKraemer veti häntä yhä kovemmin käsipuolesta.\n\n-- Tule, pakene täältä! Meidän velvollisuutemme on olla puhumatta\nnoista tunteistamme, tuosta turhuudesta, meidän täytyy miehistölle\nosottaa hyvää esimerkkiä.\n\n-- Haha! nytpä jouduit satimeen? Entä itse... Luuletko, että ilonen\nsoturi todellakin suree ja haaveilee? Etpä tunne silloin minun\nkerjäläislauluani, jonka olen sepittänyt pihoilla laulaakseni, kun\njoskus olen kopeekan tarpeessa.\n\nHän käveli yhä edemmäs joen ahdetta ajotietä myöten ja Kraemer,\njoka jäi seisomaan kalmiston veräjälle, kuuli hänen laulavan\nkerjäläislauluaan:\n\n    On aukeilla Upsalan\n    Mökkini armas\n    Ja tuulet ne vaahteran\n    Oksissa laulaa.\n    Vaan tuuletkin vaihtuu\n    Ja vierivät vuodet,\n    Mut' koditon vanki\n    Vain mierolle haihtuu.\n\nYhä etäämmältä kuului laulu myrskyn keskestä.\n\n    Oon ääneni juonut,\n    Ja kielen on höplä.\n    Vaan ryypyn kun suonut\n    Ken lie, vielä laulan.\n    Hei, maljoja viisi,\n    Kun tuonette, -- kohta\n    Oon, vie minut hiisi.\n    Taas leijona julma,\n    Ja vankina laulan.\n    Oon haavoja saanut\n    Oon lumessa maannut.\n    On vertakin juonut\n    Mun nälkänen kaulan!\n    Nyt miekkan' on hiekassa\n    Kahvaansa asti\n    Jo Dnieper sit' huuhtoo\n    Niin huolehtivasti.\n    Siis lanttisi anna\n    Nyt laulajan massiin\n    Ja ryyppysi kanna,\n    Sen janoovaan lasiin.\n    Juon maltaat ja hiivat --\n    Juon maljan, sen, josta\n    Sä kiistit. Nyt kosta!\n    Rex Carolus vivat!\n\nÄäni heikkeni ja kuoli pois ja yksin palasi Kraemer köyhään mutta\nhyvin hoidettuun kamariinsa, jonka pöydällä ei tomun hiukkaa ollut.\nHän riisuutui ja pani maata. Mutta uni ei tullut. Ehtimiseen hän\nhypähti pystyyn ja kuunteli.\n\n-- Se on tuuli, joka vonkuu, ajatteli hän ja veti peiton korvilleen.\nMutta tuokion kuluttua istui hän taas valveilla pystössä. Kuuluihan\naivan siltä, kuin joku olisi viskannut hiekkaa ikkunalle.\n\nHän sammutti talikynttilänsä ja meni paitasillaan ikkunan luo.\n\nAvattuaan ikkunan näki hän kadulla pienen miehen, joka hänelle\nviittoi. Hän tunsi lammasnahkaturkista ja lyhytvartisista saappaista\nvenäläisen talonpojan.\n\n-- Kuuleppas nyt ukkoseni, -- puhui talonpoika. -- Olen usein\ntavannut sinut tuon iloisen ruotsalaisen Leijon'in seurassa... Se\nmies ei ole mulle koskaan muuta kuin iloa suonut, vaikka hän on\nkauan asunut meidän tuvassa. Ja vaikkei hän koskaan ole vuokraa\nmaksanut, pidimme, vaimoni ja minä, hänestä paljo ja iltasin hän\nmeille kertoi, kuinka hän Ruotsin kuninkaan seurassa Puolan metsissä\noli moni aukonut tiikerein ja meripetojen kitoja ja tappanut helvetin\npetoja... Istui hän väliin äänetikin kapakkahuoneessa, vaan jos hän\nsilloin sai ryypyn, oli hän kohta taas sama vanha leikinlaskija.\n\n-- Ah, se ruotsalainen reippaus, sen tunnen! -- huoahti itsekseen\nKraemer. -- Enkö ole sanonut: tunnen salakäytävän sen alla.\n\n-- Niin, kuules nyt, ukkoseni, kun ei luutnantti tänä iltana\ntullutkaan tupaamme tarinoimaan, menin aittaan, jossa hänen vuoteensa\noli... Ja siellä hän makasikin. Mutta hän oli itsensä lopettanut. Tuo\nreippaus ja mielen hilpeyskö hänelle lie sittenkin niin raskaaksi\nkäynyt.\n\nYö oli myrskyinen ja pimeä. Seuraavana aamuna kirjoittivat vangit\npäiväkirjoihinsa, että luutnantti Leijon on kuollut. Ja siihen alle\nhe kirjoittivat, että Kraemer yöpimeässä oli asunnostaan kadonnut. Ei\nkukaan hänestä mitään kuullut eikä mistään hänen jälkiään löytynyt,\nvaan upseerit kertoivat miehistölle:\n\n-- Hän on pelastunut, päässyt kotiinsa.\n\n\n\n\nJalopeuranhäkissä.\n\n\nNum Eddaula oli totuudenpuhujain veljeskunnan esimies. He asuivat\njokainen kodissaan kauppamiehinä taikka vanhojen kirjoitusten\noppineina tulkitsijoina, vaan joka vuosi, kuun ensi kerran noustessa\nbeiram-juhlan jälkeen, kokoontuivat he yöllä, tulisoihdut kädessään\nja valkoisiin pukuihin puettuina, kaukaiseen rotkoon.\n\nEräänä yönä, kun Num Eddaula kivistä vuoripolkua myöten palasi\nsellaisesta kokouksesta, sanoi hän palvelijalleen, joka soihtua\nkantoi:\n\n-- Olemme äsken uudistaneet veljesvalamme, että aina puhumme\ntotta, paitsi yhdessä asiassa, kun on kysymys meidän omista\nhyvistä teoistamme. Ne me salaamme taikka valehdellen halvennamme\nja koetamme unhotettuina kuolla. Mikäpä kuvastuu kauniimmalta\nijäisyyden hiljaiseen suuruuteen kuin unhotus? Koko maan päällä ei\nole niin kaunista paikkaa kuin on unhotettu hauta. Toisin siellä\nruoho humajaa kuin muualla, linnutkin siellä toisin laulavat. Kuule\nminua, ystäväni! Totuudenpuhujain vapaat sanat ovat niin suututtaneet\nsulttaanin, että hän on uhannut heidät sotajoukolla hävittää, ellei\nheille lunnaiksi anneta minun päätäni. Ja minun pääni tuntee jokainen\nhelposti tähdenmuotoisesta syntymämerkistä silmäni kulmassa. Minä\ntahdon tämän pääni itse sulttaanille viedä. Mutta se olisi hyvä työ,\njoka ei enää olisi hyvä, jos sillä tavotteleisin kunniaa, ja minulla\nei ole halua eikä oikeutta sitä ilmaista. Jos meikäläiset aikomukseni\naavistaisivat, niin he minut sitoisivat ja kätkisivät ja minua\nviimeisiin asti puolustaisivat. Siksi tulee sinun minua salaa seurata\nja kun rangaistukseni olen kärsinyt, tulee sinun salaa haudata minut\ntuntemattomalle paikalle ja sitten levittää huhun, että olen vastoin\ntahtoani pelkurina ja pakenevana raukkana joutunut kiinni.\n\nKun päivä koitti, viskasi palvelija soihdun pois ja he laskeusivat\nTimurtassin linnan, sulttaanin huvileirin, edustaiselle, kukkivalle\nkedolle.\n\nNähdessään nuo muhkeat varustukset ja teltat joutui Num Eddaula\nymmälle. Halukkaasti hän kuunteli erästä orjaa, joka kertoi, että\nRuotsin kuningas asui tuossa linnassa pienen sotahovinsa keskessä,\npuolittain vankina, puolittain kunniavieraana.\n\n-- Käykäämme tuolla linnassa, -- virkkoi hän palvelijalleen. -- Itse\nolen heikko mies ja kun näen sankarin, saan siitä voimaa. Silmäni,\nvanhuudesta väsyneet, sulkeutuvat sitten ilolla.\n\nHe kävelivät puiston läpi, jota kesäaurinko viikunapuiden ja\npensaskasvien välistä valaisi, ja näkivät, kuinka siinä käytävällä\nBrandklipparia talutettiin juotettavaksi. Kun he saapuivat linnan\nportaille, tuli heitä vastaan joukko turkkilaisia, jotka olivat\nkäyneet kuningasta katsomassa, niiden joukossa itse sulttaani\njanitsaariksi puettuna. Num Eddaula vetäysi seinän katveeseen ja\nheitti levällään olevat hiuksensa silmän kupeisen syntymämerkin\npeitoksi, mutta hän tunsi hengityksen siitä suusta, joka samana\niltana oli hänen kuolemantuomionsa julistava. Sankarin, sankarin hän\ntahtoi nähdä, muuten rupesi hän itse horjumaan.\n\nOvi avattiin. Hän astui vilkkaasti pari askelta lähemmäs esiripun luo\nja katseli sen raosta kuningasta.\n\nTuossa väljässä salissa, jossa sulttaanin tanssijattaret niin usein\nolivat mattoja polkeneet, oli pitkin seiniä lattiasta kattoon saakka\nniin tiheään köynnöskasveja, että Num Eddaula luuli lehtimajaan\nkatselevansa. Takimmaisella seinämällä makasi kuningas kapealla\ntelttavuoteella, paita tarakoin rinnalta kaulaa myöten kiinni.\nVieraan vallassa ollen, vailla sotureita, vailla käskijänoikeutta,\nvaikka olikin kaukaisen valtakunnan itsevaltias, ei hänellä ollut\nsen vertaa varoja, mitä tarvittiin juomarahoiksi ja lahjoiksi,\njos tahtoi päästä sulttaanin puheille. Hän ei tahtonut nöyrtyä\nvierasten valtain lähettilästen edessä eikä astua sulttaanin luo\nvoitettuna, viheliäisenä pakolaisena. Hän punastui ajatustakin,\nettä hänen täytyisi näyttäytyä palvelijoilleen ja sotureilleen\naseettomana, jonka pitäisi totella toisen tahtoa, vaikkakin hänelle\njoka päivä selitettiin, että tämä kaikki tapahtuu hänen omasta\ntahdostaan. Siksi hän oli ruvennut vuoteen omaksi. Hän ei potenut\nmitään tautia, hän poti rahojen puutetta. Aina Benderin kahakasta\nsaakka oli hän vuoteessa maannut kuukauden toisensa perästä. Hän ei\ntahtonut jalallaan edes maahan astua, vaan kannatti itsensä lakanassa\nsohvalle, kun vuodetta oli korjattava. Hänen molemmat henkilääkärinsä\nSkraggenstjerna ja Neuman huomasivat kauhukseen, että hänen jäsenensä\nrupesivat kangistumaan ja lamautumaan. Vaan turhaan he häntä pyysivät\nedes kerran päivässä nousemaan pystyyn ja astumaan pari askelta\nlattialla.\n\nNum Eddaula katseli kuningasta kuin pyhää miestä, jota kunnioittaen\non tapana tervehtiä jonkun varjoisan tammen juurella.\n\nYskien oli äsken rintatautinen maisteri Eneman kertonut kuninkaalle\npitkistä matkoistaan. Hän kaatoi pari elävää krokotiilinpoikaa\nmukanaan tuomistaan pulloista ja näytti, kuinka ne syöksivät\nmustankellertävää sappea suustaan, kun ne pantiin eläviltä palamaan\nsängyn viereen asetetulle, pyöreälle, hehkuvilla hiilillä täytetylle\nmessinkitarjottimelle. Kuningas nojasi käsivarttaan patjoihin ja\nkatseli hiiloksella kiemurtelevia elukoita.\n\n-- Voisikohan pelkällä miekalla tappaa täyskasvuisen krokodiilin? --\nvirkkoi hän. -- Niin, miksei voi; kun tahtoo, niin voi.\n\nNukkavieru hovikansleri von Müllern, joka nyt oli ruvennut\npalvelemaan myöskin kokkina, kun muita ei siihen toimeen enää ollut,\nhiveli hymähdellen vaalenneita takinliepeitään.\n\n-- Voiko, jos tahtoo, tehdä pannukakunkin ilman munia ja kermaa?\n\n-- Voi hankkia mitä puuttuu... jos ei muuten, niin miekalla.\n\nGrothusen kohotti nuuskanruskeat sieramensa kattoa kohden ja kääntyi,\nkultareunaista virkahattuaan rummuttaen, hiljaa Müllern'ille\nvirkkamaan:\n\n-- Kaikkein pahimmissa tapauksissa hankitaan mitä puuttuu maksamalla\nneljäkymmentä korkoa sadasta.\n\n-- Nuo jalot pasjat ovat niin ilosen näköset. Mistä ne juttelevat?\n-- kysyi Num Eddaula lähimmältä lakeijalta. Tämä kävi ensiksi vähän\nymmälle, vaan vastasi sitten summia:\n\n-- Ne puhuvat muutamasta Evankeeliumin kauniimmasta paikasta.\n\nMutta näitä selitellessään tuli hän hiukan heilauttaneeksi esiripun\nlievettä. Kuningas huomasi tuon kunnianarvoisen vanhuksen, viittasi\nhänet luokseen ja kutsui Grothusenin tulkiksi.\n\nKuningas virkkoi:\n\n-- Olet varmaankin viisas mies. Mutta olisiko sulla myöskin rohkeutta\nseistä siinä, missä luodit vinkuvat?\n\nNum Eddaula laski turbaaninsa maahan ja siveli miettien Valkosta\npartaansa, joka uumeille asti ulottui.\n\n-- Kuulun totuudenpuhujaan veljeskuntaan, enkä saa mitään ansiokseni\nlukea, vaan vastaa sinä, sankari. Jos ensi opettajasi on sinulle\nopettanut: elä tapa, elä tapa hiiloksella edes julminta eläintä...\nJos nämä korkeat pasjat ja kaikki ihmiset sulle joka aamu sanoisivat:\nelä tapa, sillä se on synti. Pysy kotona valtakunnassasi ja huolehdi\ntouvoista, vaikket siten kuuluisuutta saavuta... Olisiko sulla\nrohkeutta siihen? Onko sulla rohkeutta onnettomuudessa nöyrtyä ja\ntunnustaa olevasi voitettu ja antaa anteeksi vihollisillesi ja\npyöveleillesi?\n\nKuningas rypisti otsaansa.\n\n-- Eikö hyvän soturin avu ole pysyä kestävänä?\n\n-- Sinä, joka vihaat valetta etkä tahdo, että muut sinua\nkuvaileisivat suuremmaksi kuin olet! Korkea on otsasi ja jalo, suuret\novat silmäsi, mutta sulla on häijy viiva suljetun suusi kupeella.\nLuulisi, että hymyilet, mutta sinä et hymyile. Nuo huulet kertovat\njotakin aivan muuta. Ne niskottelevat Jumalata vastaan. Ne sanovat,\nettä sinun tahtosi on hänen tahtonsa. Ne kokosivat kansasi, joka\ntuli voitetuksi. Kun Jumala on kansasi kukistanut, vierittää hän\nraskaan kallion sen haudalle, ja tahtoo että siellä sisällä kaikki\nolisi hiljaista. Hän tahtoo taas nähdä keltasia peltoja ja leikkiviä\nlapsia. Mutta sinä jatkat taistelua yksin, -- ja häntä vastaan.\nTotuuden tunnustajat, kaikki vilpittömät, menestyksessä nöyrät,\nonnettomuudessa ylpeät, ne olivat nousseet sinua ihailemaan, ja\nnyt ne kääntyvät pois. Ehkä on kansassasi monta suurta miestä ja\nkuningasta, mutta kuka niistä alunpitäin on esiintynyt arvokkaampana,\nvilpittömämpänä valon soturina kuin sinä? Sinä pelkäsit unhotusta.\nHalusit, että haudallesi olisi syttynyt tähti ja palanut siinä\ntuhannen vuotta. Mutta onni kääntyi sulle vastaiseksi, sillä Jumala\ntahtoi kukistaa sinut ja kansasi. Siis, täytä nyt sankarityösi!\nLuovu tuosta turhasta kunniasta, niinkuin olet luopunut viinistä ja\nnaisista. Tee se, tee se nöyrästi, tee se ylpeästi, kummin voit.\nMene, asetu voitettujen, köyhtyneiden nurkkaan, istu kuin Job\ntuhkaläjälle. Sinä voit tahdollasi kasvosi hallita, hallitse siis\nitsesikin. Sinä voit enemmän kuin teet, -- ja juuri sitä ei Jumala\nkoskaan sankarille anteeksi anna. Hän ei ole oikeassa kädessään\nkoskaan pitänyt kirkkaampaa jalokiveä kuin sinä, mutta hän ei\nole myöskään koskaan omain kättensä työtä niin syvälle pimeyteen\nviskannut, kuin sinut... ja siksi sinua rakastan, sillä minä olen\nihminen. Kaikista, joita olen tavannut, en ole ketään rakastanut\nniinkuin sinua, en ketään. Varo, varo, muutkin sinua rakastavat ja ne\novat paljo vaarallisemmat kuin pahimmat vihamiehesi ja pilkkaajasi.\n\n-- Ja ketä ne ovat?\n\n-- Ne ovat narrit. He ovat huomanneet tuon poimun suusi kupeella ja\nhe tulkitsevat sen omalla kielellään. Narrit eivät vieraannu pois.\nHe takertuvat vaatteisiin kiinni. Narrit tarvitsevat sankarin nekin,\nlaakeriseppeleisen päänarrin kaikiksi ajoiksi, ja semmoiseksi he\ntahtovat riemulla sinut kruunata. Narrit eivät kysy minkälainen\nolet, he eivät ihmisiä rakasta. He ovat apinain kaltaiset, jotka\nHidjan palmulehdoissa istuvat jumalankuvilla ja syövät taateleita\npäiväpaisteessa ja kirkuen ja matkien hyppivät oksalta oksalle, kun\nkuulevat ihmisen tulevan. Kuningas, sinä et pelkää kuolemaa. Jumala\non kerta sen sulle armeliaisuudesta antava kun hän muistaa, miten\nkätesi poikasena heilutti keruubien miekkaa. Mutta hänen kostonsa\nsattuu syvemmälle: hän luovuttaa sinut narreille.\n\n-- Sinä menet pitkälle vapaapuheisuudessasi.\n\n-- Tahdon tutkia, kuinka pitkälle rohkeutesi ulottuu, koska olet\nsankari. Uskallatko jäädä unhotuksiin?\n\nKuninkaan otsa synkistyi yhä enemmän ja hän etsi vastausta. Hän\nistahti poikkipuolin sänkyyn, käärästen peiton kireälle sääriensä\nympäri.\n\nNum Eddaula pani kätensä ristiin ja kumarsi:\n\n-- Paljo, paljo on vielä, johon rohkeutesi ei riitä. Grothusen\nheläytti hatullaan messinkitarjotinta.\n\n-- Sinä, joka olet olevinasi totuudenpuhuja... kuka on sanonut,\nettet sinä seiso tässä nöyryydestäsi ylpeillen. Kuka on sanonut,\nettei rohkeutta vaadita siltäkin, joka tahtoo muistettuna kuolla?\n\nNum Eddaula sulki silmänsä ja syleili tuskallisesti ilmaa.\n\n-- Sinä puhut totta, pasja. Kuuluisuus, se on likaista panettelua,\nlikaista kunniaa. Se on häikäsyä ja valetta. Ylpeää kutsutaan\nnöyräksi ja nöyrää ylpeäksi. Te maailman kuulut miehet ja naiset\nAatamista alkaen, paljoko olisi totuuden puhdasta kultaa jälellä,\njos tuo pettävä tuhka pestäisiin pois? Ja sinä, kuningas. Kuka luki\nviimeisen ajatuksesi illalla, ennenkuin nukahdit? Kuka näki sinut\npimeässä yksin, kun valveilla makasit? Kuka voi kerran ruumispaariesi\nääressä laskea käden rinnalleen ja sanoa: Semmoinen hän oli! --\nAinoastaan narrit sen uskaltavat. He sanovat: kysy meiltä, hän oli\nmeidän kaltainen! -- Ja kun he väsyvät sinua ylistämään, rupeavat\nhe sinua kivittämään ja pilkkamaan ja osottavat sormellaan raskasta\ntapparaasi. Sinun rauhattomalle haudallesi rakentavat he tyyssijansa.\nSiinä he niin tiheässä tungoksessa seisovat, etteivät viisaammat\npääse lähellekään maatuneita luitasi. Mutta sen sulle sanon: Jos\nnarrit sinut omaksi sankarikseen valitsevat ja sinä sittenkin vielä\nvoit nousta ja koota viisaat ja totuuden puhujat, menestyksessä\nnöyrät ja onnettomuudessa uljaat, ympärillesi, -- silloin olet\nkoettelemuksesi kestänyt. Silloin olet Jumalalle mieluinen soturi\nvielä muistonakin. Silloin ovat ihmiset sinua väärillä puntareilla\npunninneet, silloin olet se mies, jonka tahtosin sinun olevan.\n\nNum Eddaula viskausi polvilleen ja painoi otsansa mattoa vastaan.\n\n-- Minä olen heikko mies, joka voimaa hakeakseni olen sinua näkemään\ntullut. Paljo olen elämässäni rikkonut, -- jos mulla ei ole arpia\nnahassani, on niitä sydämmessäni. Minä tahdon unhottua, unhottua.\nMinä tahdon nukkua, nukkua. Kuuluisasta tulee toisen orja, joka, aina\nsen mukaan, miten hän on viimeisen herransa suosiossa, saa seppeleitä\ntukkaansa tai iskuja selkäänsä. Rakkaus ei voi julistaa rauhaa hänen\nhaudalleen. Siihen kasvaa aina vain korkeammaksi puu, jossa on yhä\nihmeellisemmät solmuiset oksat ja milloinkaan vaikenematon, ääretön\nlevottomuus ja huokaus soi sen lehdiltä.\n\nVastausta ei kuulunut, äänettömyys vallitsi suuressa huoneessa.\nVihdoin helähti messinkitarjotin, kuningas viskasi siihen kirkkaan\nkultarahan valkopartaiselle ennustajalle. Tämä ryömi polvillaan\nvuoteen luo ja painoi kasvonsa lakanaan, mutta rahan hän koskematta\njätti.\n\n-- Elä sinä, kuole sinä, -- virkkoi hän, -- aina on taistelu sinun\nympärilläsi riehuva. Minä käyn lepoon.\n\nAikusin seuraavana aamuna mestattiin Num Eddaula sulttaanin teltan\nedustalla. Varma tieto, että unhotus tulisi hänet peittämään, valoi\nrauhaa hänen viimeisiin hetkiinsä.\n\nPalvelija hautasi hänen ruumiinsa kauas kahden sypressin väliin. Ja\nkun hän oli luonut haudan umpeen, kylvi hän siihen maissijyväsiä\nkyyhkysille, joita siihen lehdon puista tuhansittain kertyi. Pian\nkasvoi haudalle pensaita ja valkosia kukkia ja pensaiden viileässä\nvarjossa lepäsivät usein soturit ja paimenet hetkisen helteisiltä\ntaipaleiltaan. Siellä vallitsi rauha. Siellä nukkui unhottunut\nihminen.\n\n\n\n\nKuninkaanratsastus.\n\n\nHovikansleri von Müllern istui puujakkaralla keittiön uunin edessä\nRuotsin kuninkaan talossa Demoticassa ja paistoi piirakkaita. Hän\nnosti toisen kuluneen takinliepeen tulen valoon ja tarkasteli sitä.\n\n-- Vielä ovat kullatut reunustat jälellä haaratakin liepeessä --\nvirkkoi hän Grothusen'ille, joka seisoi vieressä käsiään lämmitellen,\n-- mutta pilalle ne ovat mustuneet. Ja yleensäkin rupee tämä meidän\nruotsalainen retkikunta olemaan mustalaisjoukon kaltainen. Minä sanon\nniinkuin Fabrice: en muista enää minkänäköiset rahat ovatkaan, ovatko\nne pyöreät vai neliskulmaiset.\n\n-- Ne ovat pyöreät ja ne vierivät kuin rattaat! -- vastasi\nGrothusen ja hieroi hyvillään käsiään vastakkain. -- Kuningas,\nhovi, kokonainen pieni armeija, eikä rahoja muuta kuin pieni kipene\nlainattuja lantteja... ja niin eletään pienessä turkkilaisessa\nkauppalassa satojen peninkulmien päässä kotimaasta! Oletko koskaan\nkuullut puhuttavan mistään sellaisesta? Totta tosiaan, se on\ntämä kaikki niin hullunkurisen näköistä, ettei tee mitään, jos\njoskus onkin vähän ohkasemmalti sokuria piirakassa. Turkki ei\nlainaa meille enää äyriäkään. Ja vaikka mulla on semmoinen puuha\nrahoja kokoonhaaliessani kaikilta maailman koronkiskureilta, etten\nehdi öisinkään nukkua, niin enpä totta tosiaan käsitä, millä\ntavalla riittävästi matkarahoja saamme. Olen jo sanonut hänen\nmajesteetilleen, että meidän ei auta muu, kuin ottaa koko liuta\nsaamamiehiä jälkijoukkona mukaamme Ruotsiin, sijoittaaksemme heidät\nKarlshamniin, kunnes heille voidaan velka suorittaa. Ajatteles,\npikku Karlshamn paisuu aivan täyteen turkkilaisia, jotka lankeavat\npolvilleen kadun kulmissa ja rukoilevat Allah'ia! Mutta sama\nse, kunhan päästään lähtemään! Meidän täytyy lähteä liikkeelle\nrumpujen soidessa ja torvien päristessä niinkuin ruotsalaisille\nsopii, ymmärrätkö sen? Onneksi meillä on tallessa nuo kesällä\nsaadut korukapineet, siltä retkeltä, jolloin sulttaanin luona kävin\njäähyväistervehdyksillä. Tosin ei ole vaunuissani enää vuoria eikä\npatjoja, vaan ulkopuolella on siinä sitä enemmän messinkiheloja ja\ntupsuja... ja sehän on pääasia... Ja enkö itse ole ylhäisyyden\nnäköinen, hä? Katsoppas tuota rintaneulaa, tuota nuuskarasiaa, --\npuhtainta tukaattikultaa...! Ja kaapissa on kunniaturkki, jonka\nsulttaani on mulle lahjoittanut, pari leveäkaulaisia tohveleita,\npiippalakki ja silkkinen yönuttu, jota Düben mielellään kirkossakin\nkäyttäisi. Mutta siinä ne kalleudet kaikki ovatkin, ja saa vain\nnähdä, mitä jälelle jää, ennenkuin täältä päästään lähtemään!\n\nKuta pitemmälle Grothusen puhui, sitä iloisemmaksi hän kävi. Vihdoin\nhän meni ikkunan luo ja leväytti sen seposeljälleen.\n\n-- Mitä sinä siellä? -- kysyi Müllern ja käänsi viluissaan takin\nkaulustan pystyyn.\n\n-- Siellä on joukko turkkilaisia, jotka odottavat saadakseen nähdä\nhänen majesteettinsa lähtevän ratsastamaan. Sataa näet taivaan\ntäydeltä ja he tietävät, että hän silloin ei voi jäädä katon alle.\n\nGrothusen käveli ja käänteli takintaskujaan ja kun hän sieltä löysi\npari, kolme suurta hopearahaa, viskasi hän ne ulos ikkunasta ja huusi:\n\n-- Tuonnäköiset ovat rahat! Eläkööt ruotsalaiset ja heidän antelias,\nsuuri, mahtava kuninkaansa!\n\n-- Viskeletkö omia rahojasi vai ruunun rahoja?\n\n-- Kunpa sen tietäisin!\n\n-- Sullahan on tapana pitää omat rahasi vasemman liepeen taskussa ja\nkuninkaanrahat oikean.\n\n-- Vasemmalla taskulla on korkein armollinen lupa saada hätätilassa\nlainata oikeasta. Rakas veli, minä teen rehellisesti tiliä. Joka ilta\nnäet lasken, paljoko kaikkiaan on vielä jälellä.\n\nKansa riemuitsi, mutta tyytymättömänä nosti Müllern piiraspannun\ntulelta.\n\n-- Sulla on kevyt mieli, veli! Mutta en uskonut teitä koskaan niin\nylhäisiksi, että teille joku vapaaherra ja hovikansleri kokiksi\nrupeaisi, vaan hyvilläni olen, että piirakkaani teille maistuvat.\nUsein olen itseltäni kysynyt, kuinka me niin kernaina ja ilomielisinä\nolemme voineet kestää nämä pitkät vuodet.\n\n-- Sen sulle selitän. Ihmisillä on erityinen nautinto saada myötään\nolla yhdessä niiden kanssa, jotka heidän elämisestään määräilevät.\nMinäpä luulen, että taivaallisen autuuden kerran meille muodostaa\njuuri tuo nautinnontunne.\n\n-- Olisi hyvä, jos sellainen ajanviete myöskin tekisi ihmiset\njalommiksi ja paremmiksi.\n\n-- Kiitos, veli! Sen sanan sinä mulle sanoit. Hyvin sen tiedän,\nettei minua selkäni takana teidän joukossa paljo säästetä.\nNimittäkää minua kevytmieliseksi roistoksi, -- sama se! Epäilijä\nja filosoofi sellainen kuin minä, joka nukun arveluttavan lähelle\naamujumalanpalvelusta, hän ei voi teiltä ruotsalaisilta suurta\nrakkautta odottaa. Ainoa lohdutukseni lie, että kuningas ei\nsellaisissa asioissa ole yhtä turhantarkka kuin te. Kotona Ruotsissa\nei tainne tulla kysymystä muusta kuin taistelemisesta ja kaatumisesta\nja silloin saat nähdä, veli, ettei vanhan Grothusenin musta tekotukka\nkätkeydy rivien taa.\n\n-- Kotona Ruotsissa, sanot sinä. Vastaa mulle rehellisesti! Toivooko\nhänen majesteettinsa todellakin siellä voivansa koota uutta, verestä\nsotaväkeä?\n\n-- Toivoo... ja hän siellä uudet armeijat nostattaakin. Siitä tulee\nvaltiollinen voimanponnistus, jonka vertaista maailma ei vielä\ntunne... Koettakoon! Aivan toista on, kun täytyy hädän hetkenä kutsua\nkoronkiskuria velihopeaksi... ja ellei olisi koronkiskureja, eipä\ntaitaisi olla ritareitakaan... Mutta kunnia ja kalpa, se on taas\ntoinen asia!\n\n-- Ja sitäkö varten hän nyt vihdoinkin lähtee liikkeelle? Mutta\nminusta on sittenkin tuntunut, ettei hän vielä itsekään oikein tiedä,\nmitä hän lähimmässä tulevaisuudessa aikoo.\n\n-- Kuta pohjoisemmas hän ehtii, sitä selvemmäksi se hänelle käypi.\n\n-- Sinä ajattelet vihollisia, noita vanhoja, noita odotettavissa\nolevia... Saksia, Venäjätä, Puolaa, Preussia, Hannoveria, Tanskaa...\nKuusi vihollista, joita vastaan täytyy sotia!\n\n-- Seitsemän. Sinä unhotat uusimman ja vaarallisimman vihollisen!\n\n-- Minkä?\n\n-- Ruotsalaiset!\n\nMüllern nousi jakkaraltaan ja molemmat korkeat herrat seisoivat\ntuokin vastakkain.\n\n-- Taivaan Jumala, elä puhu niin. Sinähän tavallisesti olet niitä\nmiehiä, jotka eivät epäile. Tämä on vierasta puhetta sinun suussasi.\n\n-- Sittenkuin kuningas on saanut varman tiedon siitä, että hänen\nalamaisensa ovat ruvenneet häntä vastustamaan ja niskottelemaan,\nratsastaa hän kotiinsa yhtä kiivaasti kuin taisteluun...\nMitäpä onkaan uskottava viimeisistä kuulumisista...? Virastot\novat pysähtyneet kuin myllynpyörät kuivuneen puron rannalla.\nValtiopäivillä ja neuvostoissa puhutaan erottamisesta... Meillä\nolisi jo varmaankin leimuava kapina meneillään, ellei Ruotsin kansa\nolisi niin lainkuuliainen kansa... ja siksi toiseksi, onhan hän\nmeidän kuninkaamme. Elä nyt noin uikuta, Müllern, eläkä valita, onhan\ntämä kaikki vain sinun omaa vanhaa virttäsi... eläkä säästele noin\nhiivatisti sokuria, vaan kaada koko tötterö piirakkaasi päälle... ja\npää pystöön, noin. Hyvästi!\n\nMüllern seisoi huolestuneena ja kykenemättömänä vastaamaan keskellä\nlattiaa. Hänen piirteistään kuvastui mitä suurin hämmästys,\nsillä avonaisesta ovesta kuuli hän Grothusenin huutavan eräälle\nrummuttajalle:\n\n-- Aukusti! Hanki tänne kelvollinen rumpu! Ripusta se kaulaasi ja\ntule minun matkaani basaari-myymälään.\n\nMüllern puisteli päätään ja istahti taas piirakkaitaan kääntelemään.\n\n-- Mitä hullutuksia aikoo Grothusen nyt taas tehdä, mitä ihmeitä\naikoo hän tehdä rummulla?\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna marssivat ruotsalaiset juhlallisesti Demoticasta,\nalkaakseen vihdoinkin kotimatkansa Itämeren rannikkoa kohden. Satoja\npeninkulmia heillä oli taivallettavana vuorensolien ja metsien läpi.\nHeidän jälessään ratsasti pitkä rivi turkkilaisia, juutalaisia ja\narmeenialaisia, joilla oli säkkejä ja nyyttyjä hevostensa seljässä.\nSiinä tuli seitsemänkymmentä ruotsalaisten vaativinta velkojaa.\nKuningas oli iloinen ja säteilevä. Kaupunkilaiset ja heidän\nhunnutetut vaimonsa toivottivat siunausta sankarille, joka nyt läpi\nkaupungin ratsasti pois. Mutta Grothusen viipyi vielä majapaikassaan,\nhänen turkkilaiset ystävänsä häntä pidättivät. Yksi pisti mustepullon\nhänen kouraansa, toinen piipun hänelle hampaisiin ja mustapintaiset\npalvelijat repivät häntä takinliepeistä. Hänen väljät sieramensa\nammottivat taas auki ja suurenmoisella auliudella tyhjenteli hän\ntaskujaan palvelijain kahmaloihin. Sitten viskasi hän suuren\nvaatearkkunsa kannen auki.\n\n-- Rakas ystävä, paras ystävä, -- puhui hän. -- Tämän tavattoman\nhienon yömyssyn olen erityisesti sinua varten tilannut ja itse sitä\nkäyttänyt, jotta se sulle olisi todellakin arvokas muisto... Ja\nsinulle, ukkoseni, sinulle olen säästänyt nämä ihkauudet tohvelit.\nSinä ihmettelet, että ne ovat vähän lintassa... Katsos, omissa\njaloissani olen niitä käyttänyt ollakseni varma, ettei ne sinusta\nkovilta tunnu... Ja sinä, veli, ota tämä silkkitakki...\n\nHän hyppäsi kuin vainottuna vaunuihinsa ja käski kuskin ajaa.\n\nKun ruotsalaiset illalla ehtivät Timurtaschiin, oli siellä vastassa\npasja, joka sulttaanilta lahjana antoi kuninkaalle silkkikankaisen\nteltan ja jalokivikahvaisen sapelin.\n\n-- Nyt menee soopeliturkkini! -- virkkoi Grothusen puoliääneen\nkuninkaalle. -- Muuta vastalahjaahan meillä ei ole, teidän\nmajesteetilla ei itsellänne ole muuta kuin tomunen takki ja puolen\ntusinaa karkeita soturinpaitoja.\n\n-- Lainaa mulle myöskin mustepullosi ja piippusi, jotka äsken\nsait, -- vastasi kuningas veitikka silmässään. -- Täytyyhän minun\nlahjoittaa jotakin myöskin janitsaarisaattueen päällikölle.\n\n-- Lahjota koko Grothusen eunukiksi sulttaanin seraljiin! -- huudahti\nGrothusen ilonilveellä ja hykelsi käsiään yhä vallattomammin, kuta\nhullunkurisemmiksi asiat kehittyivät. Samassa hän näki rummuttajansa,\njoka puikot kainalossa alakuloisesti asteli tietä pitkin.\n\n-- Sinun rumpusi on käynyt mykäksi! Siinä on jotakin varastettua\ntavaraa! -- huusivat toiset rummuttajapojat ilkkuen.\n\nJa he tarkastivat rumpua ja näkivät, että se oli neljällä sinetillä\nsuljettu. Ja vedet kihahtivat pojan silmiin.\n\n-- Päryytä sinä vain ahkerasti käheää rumpuasi, -- käski Grothusen.\n-- Minä sen olen sinetöinyt niinkuin Pilatus Kristuksen haudan... ei\ntee mitään, vaikka vähän suruvirttä soipikin noille turkkilaisille\nkoronkiskureille, jotka nyt meidän sijasta maanpakolaisuuteen ajavat.\n\nMutta iltasin, kun ruotsalaiset jonkun hetken levähtivät leiritulen\nluona, nakuttivat ja puistelivat soittajat tuota käheää rumpua\nja arvelivat, että se oli täynnä ruunulta kavallettuja rahoja ja\narvopapereita.\n\n-- Sellainen vekkuli! -- kuiskivat he. -- Eipä ole mikään ihme\nantelijaasti tyhjennellä vasenta taskua, kun pitkin sormin lainaa\noikeasta.\n\nJo kahden aikaan yöllä komensi kuningas matkaa jatkamaan. Tuohusten\nvalossa ratsasti hän kallioiden lomitse. Kun hän Pitest'issä taas\nsaapui kristittyjen maiden rajalle, tapasi hän siellä Benderiin\njääneet joukkonsa ja viimeiset zaporoogit, jotka niin monissa\nvaaroissa olivat hänelle uskollisina pysyneet, kuuntelivat siellä\npolvistuneina hänen jäähyväissanojaan. Sitten meni kuningas\nGrothusenin puheille.\n\nTämä laski parhaallaan niitä kultarahoja, joita hänen palvelijansa\noli käynyt Siebenbürgenistä lainaamassa. Kuningas hänelle virkkoi:\n\n-- Passini on valmis. Minä olen nyt kapteeni Frisk nimeltäni ja\nKosenin ja Düringin seurassa aijon nyt rientomarsseissa ratsastaa\nStralsundiin.\n\nSilloin paljasti Grothusen päänsä ja antoi kultareunaisen\nupseerinlakkinsa ja mustan tekotukkansa kuninkaalle.\n\n-- Tohvelit, yömyssy, kunniaturkki, silkkitakki... ne ovat\npoisannetut, -- peri ne takasin! Alles ist weg! Nyt menee tekotukka\nja hattu! Noihin tamineihin puettuna ja niiden lisäksi vielä ruskeaan\nihotakkiin, ei teidän majesteettianne tunne kukaan; teidän vormunne\non sitä laatua, että elleivät kaikki Rosen'it olisi erityisesti\nnaisten suosiossa, ei hitto soi -- salvo honore, -- kukaan\nkapakanpalvelija antaisi herroille lasillista vettä. Mutta omasta\npuolestani olen kiitollinen, etten toki nahkaani tarvitse uhrata\ntällä kuninkaanratsastuksella Euroopan halki...\n\nMutta Grothusen istahti kumminkin heti matkavaunuihinsa ehtiäkseen\nedeltä vastaanottamaan herraansa Ruotsin meren partaalla, jonka\nrannikolle viholliset nyt rakentelivat kaupunkejaan ja linnojaan.\n\nPäivät ja yöt harjoitteli kuningas hurjilla ratsastusmatkoilla noita\nmolempia henkivartioitaan, jotka hän seuralaisikseen oli valinnut.\nKun vihdoin tuli hetki, jolloin hän sai pukeutua valepukuunsa ja\nhypätä satulaan, kannusti hän niin voimakkaasti juoksijaansa, että\nDüring ja Rosen melkein kohta jäivät pari hevosenpituutta jälemmäs.\nEikä hänen poskensa palaneet yksinomaan syystä, että raskas tekotukka\nhäntä oudoksestaan lämmitti. Hänen mielensä paloi kuin kahakkapäivän\naamuna. Tuo sankari, joka aivan tervennä oli kestänyt kuukausia\ntautivuoteessa makuullaan, jottei hänen tarvitseisi nöyrtyä ja käydä\nsulttaania tervehtimässä, ja joka vuoskausia oli hukkaan viettänyt\naikaansa turkkilaisessa pikkukaupungissa, toivoen saavansa suuren\nsotajoukon komennettavakseen, hän ratsasti nyt kahden toverin\nseuraamana ilman palvelijaa kärsimätönnä matkalle vieraisiin maihin.\n\nKaviot kilahtivat kivikkoon kuin pillastuneen hevosen laukatessa ja\nviininviljelijät hypähtivät kesken uniensa ällistyneinä ovilleen:\n\n-- Kuka siinä noin hurjasti ratsastaa? -- kysyivät he. -- Jos se on\njoku vainottu karkuri, niin tulkoon majaani turvaan ja minä kätken\nhänet latooni olkiin.\n\n-- Varo, varo, ukkoseni sen ratsastajan miekkaa, -- vastasi Düring.\n-- Se on tänään löyhästi huotrassaan. Siinä ratsastaa upseeri, jonka\neräs petollinen ystävä ja sukulainen on haastanut ottosille ja sitä\nhän nyt niin kiihkoisesti tahtoo tavata...\n\nMutta itsekseen hän lisäsi:\n\n-- Sen sukulaisen nimi on Ruotsin kansa... Siitä siis tuli meidän\nviimeinen taistelumme!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinetöitty rumpu oli arkkujen ja nassakkain lomassa niiden vaunujen\nkeulalla, joissa Grothusen tällä välin ajaa rytisti Stralsundiin\npäin. Hänen sydämmensä tykytti kuin nuorukaisen, kun hän ensi kerran\nluki tämän kaupungin nimen kallellaan seisovalta tienviittataululta.\nKohta kuului jo kellojen soitto Nikolainkirkon tornista. Hän näki\nsieltä, täältä talojen ikkunoista yksinäisen kynttilän valon ja kun\nhän laskusillalle ehti hyppäsi hän vaunuista ja kysyi vahdilta:\n\n-- Kuningas, kuningas, missä on hän? Onko saapunut mitään uutisia?\n\nVahti ei tiennyt mitään ja seuraavina aamuina seisoi Grothusen aina\nvallin luona ja tähysteli kotiinpalaavaa herraansa. Vihdoin eräänä\nkuutamoyönä saapui kuningas ja ajoi Dürkerin taloon ja jo seuraavana\naamuna, kun saappaat oli leikkaamalla riisutut hänen ajettuneista\njaloistaan, astui Grothusen iloisesti tervehtien hänen huoneeseensa.\n\n-- Teidän majesteettinne. Bin verliebt! -- puhui hän.\n\nKuningas häntä sydämmellisesti kädestä tervehti.\n\n-- Kelpo Grothusingen, taitaa meille täällä tulla muuta tekemistä,\nkuin liehakoida neitosia.\n\n-- Enpä neitoseen olekaan rakastunut! Hän on varmaankin jo sekä äiti\nettä äidinäiti, ainakin voisi olla... Enkä häntä muuten tunnekaan...\nMutta nyt, niin kuin aina, pyydän nöyrimmästi saada teidän\nmajesteetillenne salaa uskoa hullut tuumani.\n\nGrothusen asetti kuninkaan eteen joukon papereita ja osotteli\nnumeroriviä toisensa perästä, mutta työtä helpottaakseen kertoi hän\nsen kestäessä hilpeästi seikkailustaan:\n\n-- Oli päivällisen aika, kun kerran olin tulossa tänne Dürkerin\ntaloon. Kniperthorin vieressä oli päiväpaisteessa talo, joka oli\nniin valkonen, että minun täytyi nostaa silmäni ja katsella sitä.\nSiellä istui nainen ikkunan edessä... Ei, nyt teidän majesteettinne\nlaskee väärää numeroriviä!... Ne kaksituhatta guldenia, jotka\ntästä puuttuvat, olen itse syönyt ja juonut... Niin, hän istui\nsiellä ikkunan ääressä, jonka valkonen uudin puoleksi peitti.\nHänen hiuksensakin olivat aivan valkoset ja kasvot olivat kauniit\nja niistä kuvastui sanomaton lempeys... Hän oli varmaankin päälle\nseitsemänkymmenen... mutta hän on sittenkin nainen! Ei ole mitään\nniin jaloa, kuin ihailla vanhaa naista. Mieli ei pala hänen\nläheisyyteensä... hän pysyy siinä ikkunan ääressä muistona, pyhänä\nlegendana. Sellaista vain kunnioittaen miekalla tervehditään, kun\nasioilla ohi kuljetaan...\n\n-- Onpa hauska kuulla taas veli Grothusenia. Minä luulen, että vanha\nsukkelain ja tyhmäin ihmisten ihailusi lisääntyy vuosi vuodelta. Tuo\nholsteinilainen herra Görtz, joka pian saapuu tänne, kuuluu myös\nolevan sangen miellyttävä ja kaunopuhelias, lahjakas herra.\n\n-- Olen itse aina suositellut hänen palveluksiaan teidän\nmajesteetillenne, vaikka tiedänkin, että sekä minä että Feif silloin\nheti saamme vetäytyä siimekseen. Ade! ade! Sellainen vähäpätöinen\nyrittelijä raha-asiain alalla kuin minä ei tietysti enää kelpaa näinä\nvaikeina aikoina, jolloin koko valtakunnan olemassaolosta on kysymys.\nTäällä tarvitaan suuri, ulkomaiden mallinen manalanministeri... Görtz\non rohkea ja nerokas, on soturi valtiotaidon alalla, hän on hankkinut\nHolsteinin hallitsijalle rahaa kuin ruohoa. Hän on viekkaampi kuin\nkymmenen Grothusenia ja viisikymmentä Müllern'iä ja Feifiä. Minua nyt\nei enää muu huoleta, kuin se, miten on kirjoitettava rakkaudenkirje\nvanhalle naiselle, sellaiselle, kuin on henttuni Knipethorin luona.\n\nKuninkaalle nousi taas veitikka silmään ja hän ojensi Grothusenille\nkynän.\n\n-- Asetu siihen pöydänpäähän kirjoittamaan niin minä sanelen.\n\nKuningas mietti hetkisen ja alkoi sitten:\n\n-- Jalohin neitsyt. Likanen sotakarhu sellainen kuin minä ei uskalla\npyrkiä niin jalon naisen puheille kuin on madame, mutta te, ylevä\nneitsyt, voinette silti suosiollisesti lähettää minulle kuvanne,\nmutta pian, sillä kuninkaamme sanoo, että täältä kaikkien pian tulee\nlähteä taistelemaan ja kaatumaan, joten kuvan on hyvin kiire...\n\nGrothusen nauroi ja kirjoitti ja nauroi ja puhui aina sekaan\ntileistään ja valtioasioista ja Görtz'istä. Kun kirje oli valmis,\nkäänsi hän sen kokoon ja suuteli kuninkaallisen ystävänsä kättä ja\nhetken kuluttua käveli hän katua alaspäin Knipethoriin päin.\n\nVihdoin tapahtui eräänä päivänä, että Müllern, joka, vaikka\nmyöhään, hänkin oli saapunut Stralsundiin, istui Grothusenin kanssa\ntyöskentelemässä kuninkaan etuhuoneessa. Lakeija avasi oven ja\nilmoitti:\n\n-- Herra parooni Heinrich von Görtz!\n\nSilmäpuolena, kohteliaana, perlemokahvainen pieni miekka vyöllään\nkalliin samettipuvun päällä astui Görtz huoneeseen. Hän tarttui\nGrothusenin ja hämilleen käyneen Müllernin käsiin ja painoi ne\nrinnalleen. Siten seisoivat siinä vastakkain nuo kolme silmäpuolta\nherraa.\n\n-- Sanokaa mulle suoraan, -- virkkoi Görtz viitaten päällään\nkuninkaan huoneeseen päin, -- paljoko siitä on aikaa, kuin sankarimme\nviimeksi kylpi?\n\nGrothusen vastasi:\n\n-- Annahan kun muistelen! Hän kylpi viimeksi mennä kesänä\nDemotikossa... Mutta hän kaadattaa väliin niskaansa jääkylmää\nvettä... Sellaisista asioista voi teidän ylhäisyytenne huoletta hänen\nkanssaan laskea leikkiä. Mutta yhden neuvon annan. Ei ole syytä\ntarpeettomasti puhua ruotsalaisista!\n\nGörtz sulki silmänsä ja nyökäytti päätään sekä meni kuninkaan luo.\n\nHieno varjo lensi Grothusenin päivettyneelle otsalle ja hän virkkoi\nhiljaa Müllern'ille.\n\n-- Sillävälin kuin hänen majesteettinsa myö itsensä pirulle, menen\nminä, luulenma, alas markkinatorille ja viihdyttelen mieltäni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Görtz oli tervehtinyt kuningasta, astui hän maailmanmiehen\nhuolettomalla tavalla imartelevaa sanaa sanomatta kuninkaan luo.\n\n-- Merkillistä! -- virkkoi hän. -- Jos pudottaa lantin suuren salin\nlattialle, vierii se koko sillan poikki kunnes se kätkeytyy kaapin\nalle.\n\nKuningas, joka ei vielä oikein luottanut tuohon vieraaseen\nonnenonkijaan, otti tukaatin kukkarostaan, joka oli auki pöydällä,\nja viskasi sen lattialle. Se vieri hetkisen kehässä ja jäi makaamaan\nhänen eteensä.\n\n-- Sapristi! -- virkkoi Görtz. -- Sapristi! Jos tahtoo, että lantti\nvierisi kaapin alle, silloin se asettuu keskelle lattiaa.\n\nSamassa kuningas huomaamattaan tuli miekkansa kahvalla sysänneeksi\nkukkaroa, joten kaikki tukaatit kilisten kierivät lattialle. Niinkuin\nsäikähtynyt lammaslauma hulmahtivat ne pyörimään joka taholle\nja kätkeytyivät kaapin alle ja pöydän alle, jopa muutamat uunin\ntaaksekin.\n\nNyt vasta rupesi Görtz kumartelemaan syvemmälle.\n\n-- Siinä näette. Uskon asiassa olen heikko, sen tunnustan kernaasti,\nvaan yhdessä asiassa olen kuitenkin taikauskoinen. Räjähdyspommi\nvoi pudota tiheimmän pataljoonan keskelle vahingoittamatta ketään,\nmutta vielä ei ole koskaan tapahtunut, että voileipä olisi pudonnut\nlattialle niin, ettei voipuoli olisi kääntynyt lattian tomuun. On\nolemassa kokonainen armeija pikkuveitikoita, joita paholainen itse\nkomentelee. Jos ne eivät olisi näkymättömiä, olisivat ne pienten,\nruskeaselkäisten, lenteleväin mehiläisten näköiset. Suurta pahaa\nne eivät koskaan tee, vaan kyllä paljo ilkeyttä ja harmia; ja kun\nnäitä pieniä harmeja kasaantuu joukottain, voi niistä lopuksi\nmuodostua suuri onnettomuus. Noita näkymättömiä pikkuveitikoita ovat\nruotsalaisten kiiltävät aseet ärsyttäneet. Jos lippu nostetaan,\nkätkee lippuköysi. Jos sotamies käy jäätyneen haudan yli, murtuu jää.\nSuoraan puhuen: teidän majesteettianne vainoo onnettomuus nyt yhtä\nitsepäisesti kuin ennen seurasi onni.\n\nKuningas hyräili hiljaa:\n\n    -- Kuinka siis tallataan\n    Kannoin kuolemaan\n    Nuo mettiset maan?\n\n-- Qvilibet fortunae suae faber! Niitä pelotellaan! Ensiksi\nkarkotetaan läheisyydestä kaikki pikkumaiset ihmiset, sillä\nsellaisilla on aina mukanaan housunliitingissä yhtä paljo noita\npikkuelukoita kuin kuormarengillä kirppuja. Sitten paljastetaan kalpa\nkoko maailmaa vastaan ja seurataan oman onnensa tähteä.\n\n-- Ruotsin herrat vakuuttavat, ettei kotona Ruotsissa saa enää verona\nyhtään äyrinrahaa.\n\n-- Silloin täytyy lyöttää uusia äyrinrahoja! Mitä ovat rahat? Ne ovat\nvelkakirjoja, jotka vastaavat todellisuudessa olemassaolevia arvoja.\nEiköhän ole se kuningaskunta, joka tuolla pohjolassa on, vielä\narvoesine, joka vastaa melkein kuinka monta velkakirjaa tahansa?\n\n-- Olen itse jo kauan ajatellut hätärahan lyöttämistä. Mutta onko se\noikein? Hallitsijan tulee olla oikeamielisen. Hänen kunniansa ei saa\nolla täplikäs. Muistakaa se!\n\n-- Tietysti, tietysti! Hätäraha, se on laina. Hädän hetkenä sillä\nrahalla vaihdetaan oikeaa rahaa. Saavutetaan voittoja ja maksetaan\noikea raha takasin sekä viskataan hätärahat uuniin. Joka tahtoo\ntähdätä korkealle, hän ei saa arastella, vaikka itse piru olisi\nnuolen takonut!\n\nKuninkaan rohkea ajatuksenjuoksu kiintyi kohta tähän kysymykseen\nikäänkuin otteluun tyhmiä ennakkoluuloja vastaan. Itse ei hän ollut\nkoskaan erämaassakaan pistänyt kättään takin taskuun, tapaamatta\nsieltä tukaatteja. Mutta ollen välinpitämättömämpi kuin kerjäläinen\nsiitä, mitä hänellä oli pukunaan ja vuoteenaan, ei hän koskaan\nollut nähnyt esinettä, jota hänen todella olisi tehnyt mieli ostaa.\nTukaattejaan hän ei ollut koskaan käyttänyt muuhun, kuin toisten\nrohkaisemiseen ja palkitsemiseen. Raha oli hänestä vain hallitsemisen\nvälikappale. Mutta hän oli myötään nähnyt, että aina kun hän käski\nmuiden luovuttaa rahojaan sotajoukon hyväksi, niin he valittelivat\nja niskottelivat ja siitä hänessä oli noita palvelijoita kohtaan\nsyntynyt halveksumisen tunne, johon kietoutui hillitsemätön halu\nsaada hyvitystä, saada kostaa niille vihollisille, jotka olivat\nsysänneet hänet noin syvälle maailman silmissä. Eikö hän ollut\nkuningas, miljoonain ihmisten itsevaltijas? Miksi nuo itsessään\narvottomat, pienet metallilaatat siis saattoivat häntä alinomaa\nkahlehtia ja estää, nuo laatat, joita toisin paikoin kutsuttiin\ntalareiksi ja toisin guldeneiksi? Onhan se vain keksintö, jolla\nhalpamielisyys kääntää nurin ihmisarvon ja pettää rehellisyyden, itse\nupeasti elelläkseen. Onko siis mikään rikos, jos vähän muuttelee\ntuollaisen keksinnön ruuveja? Oikeastaanhan olisi raha kerrassaan\nhävitettävä pois.\n\nHetken mietittyään virkkoi kuningas:\n\n-- Entä ehdot?\n\n-- Että minä pysyn Holsteinin alamaisena ja saan vapaasti valita\napumieheni sekä vastata ainoastaan teidän majesteetillenne. Virastot\novat uudelleen muodostettavat. Sotaväki..\n\nKuningas katkasi hänen lauseensa.\n\n-- Mutta ei jalanleveydeltä maata isiltäperitystä valtakunnastani\nsaa luovuttaa vihollisille minkäänlaisten rauhantekojen taikka\nsovintokauppojen kautta. Mieluummin kuolkaamme kaikin ja palakoon\nRuotsi. Minä en ole näitä sotia alkanut. Naapurit rupesivat minua\nväijymään, kun vielä olin kokematon lapsi.\n\nNyt vasta notkisti Görtz polvensa.\n\n-- Maailma ei koskaan ymmärrä sankaria, joka mieluummin pitää\nvannotun sanansa kuin keplottelee viekkaana valtiomiehenä, mutta\nraukka se, joka ei sankarin kestävyyttä tahdo palvella. Huonoja\nennustajia oli teidän majesteettinne syntymäkehdon kupeella. Ne\nnäkivät tähdistä Jalopeuran kuvan, vaan eivät osanneet lukea\nRuotsin suurvallan palosta... josta niissä jo silloin kerrottiin,\nperuuttamattomasta säälimättömästä palosta. Sankari, joka nousee\nkokoamaan ruotsalaiset tuohon suureen taisteluun, hän tarvitsee\nmiehiä. Minä olen muukalainen, vaan, niin totta kuin elän, minä puhun\nsydämmestäni ja puhun totta. Niin pitkälle kuin voimani riittävät,\ntahdon oikealta ja vasemmalta koota polttopuita siihen rovioon, joka,\nsen pahempi, saadaan pystöön ainoastaan kirkkaan kullan avulla.\n\n-- Se leikki on uskalias.\n\n-- Mikä on uskaliasta, se on mieluisaa. Rohkean valtiomiehen täytyy\njoka päivä olla yhtä valmiina telotuslavalle kaatumaan kuin soturin\ntaistelutantereelle. Jos kaikki käy hullusti, silloin tuosta\nrakennuksestamme tuleekin rovio, joka valaisee yön kirkkaaksi kuin\npäivän ja tekee vihollisista pelkkiä varjoja ja kääpiöitä. Minulle\njää vain kunnianhimo, saada siinä roviossa palaa Herkkuleeni\nrinnalla. Kelpo Luteeruksemme mielilause: Wein, Weib und Gesang\non minusta aina haiskahtanut liiaksi ravintolalta ja minun tekisi\nmieleni korjata tuo laulu tämännäköiseksi: Wer nicht liebt Weib, Ruhm\nund Macht, en bleibt ein Narr bis Todes Nacht!\n\nHetkellisen avomielisyytensä ja lämpönsä innostamana oli Görtz\nunhottanut muuttaa myöskin sanan Weib, vaan kuningas ei siitä\nvälittänyt, käveli vain säteilevin silmin paroonia vastaan.\n\n-- Minun kuvaani ei saa panna hätärahain leimaksi.\n\n-- No, voimmehan siihen käyttää vaikka kaikki Olympon viraltapannut\njumalat.\n\nKuningas seisoi kauan ääneti. Sitten hän lisäsi hiljaa ja epävarmalla\näänellä:\n\n-- Eikä niihin saa panna Ruotsin valtakunnan vaakunaakaan!\n\nHänen kulmakarvansa loivat raskaan, tumman mielenhaikeuden varjon\nhänen kasvoilleen.\n\nHätääntyneenä ja kiirehtien nousi Görtz lattialta, käveli ikkunan luo\nja viittasi torille.\n\n-- Kun katkerat ajatukset teidän majesteettianne rasittavat, silloin\nkäykää vain ikkunan luo ja katselkaa ihmisiä. Silloin raskaus pian\nsulaa iloiseen nauruun.\n\n-- Onpa pitkä aika siitä, kuin ilosesti olen nauranut...\nSiellä torilla vehnäinmyyjäin kojujen lomissa käveli Grothusen\nmarkkinatyttöjen keskessä edestakasin ja hänen takanaan seisoi\nrummuttajapoika kantaen sinetöittyä rumpua.\n\n-- Päräytäppäs reipas rummutus, jotta tytöt kerääntyvät tähän\nympärillemme! -- käski Grothusen.\n\nPoika heilutti puikkoja ja kun tytöt uteliaina juoksivat siihen ja\npysähtyivät hänen ympärilleen, mursi Grothusen sinetin ja avasi\nrummun. Ja sieltä hän kaivoi kaikenlaista naisten korutavaraa,\njota hän viimeisenä iltana oli ostanut Demotikon basaarista. Siinä\noli pieniä huiveja ja huntuja ja kuvastimia ja ruusuöljypulloja ja\nkaulanauhoja, joissa riippui puolikuita ja turkkilaisia rahoja.\nHän huiskutti huiveja ilmassa. Ja nenä pystössä, ahavoittuneet\nkasvot hikisinä, hän siinä huutokauppaa piti, tarjoten tavaroitaan\nkaupaksi. Yhdestä esineestä hän vaati suutelon, toisesta syleilyn ja\nkolmannesta tanssin siinä avonaisella torilla.\n\n-- Kas, kas, -- jatkoi Görtz, -- kuinka översti jakelee pakanain\nkoruja kristityille neitosille! Hän on bon garçon, tuo ystävämme,\nmutta eivät hänenmalliset miehet ole kylliksi suuria Kaarlo\nkahdettatoista palvelemaan...\n\nKuningas kumarsi merkiksi, että Görtzin oli aika poistua.\n\n-- Panettelijat ovat väittäneet, että te, parooni, olette vaarallinen\nviekastelija. Yhden neuvon tahdon teille antaa. Kun me vasta\ntyöskentelemme yhdessä, ei pidä paroonin koskaan puhua pahaa\nkenestäkään poissaolevasta, sillä minä asetun aina poissaolijan\npuolelle. Kuinka paljo pahaa mulle onkaan koetettu kuiskata yksin\ntuosta sinetöidystä rummustakin... Ja mitä siinä oli? Leikkikaluja\nja naisten koruja! Jos Grothusen ei ole ollutkaan mikään nerokas\npalvelija, niin hän ei ole toki koskaan mitään omaan pussiinsa\npistänyt... Nyt tahon läpikäydä muutamia asiakirjoja.\n\nGörtz purasi huultaan, vaan kun hän ehti ulos, viittasi hän kopealla\nliikkeellä Grothusenin vaununikkunan luo.\n\n-- Ukrainan ja Poltavan sairas ja vertavuotava jalopeura on niin\nkauan lepuuttanut raajojaan, että kynnet ovat kasvaneet terävämmiksi\nkuin koskaan. Painakaa hattunne kiinteämmin päähänne ja pankaa takki\nnappeihin, hyvät herrat, ja olkaa valmiit. Syysmyrskyt alkavat.\n\nStralsundin harvalukuinen varustusväki kuuli pian vihollisten tykkien\npaukkuvan muurien ulkopuolella. Läppäämällä kirkontornista kutsuttiin\nmiehistö milloin vallien luo, milloin palavia taloja sammuttamaan.\nAamuyöstä viskausi kuningas hattu silmillään hetkeksi lepäämään\nFrauenthorin kivitetylle permannolle. Valvoen tuijotti hän hattunsa\npimeään kupuun, mutta soturit, jotka lyhdyt kädessään seisoivat\nhänen vieressään, eivät nähneet muuta kuin leuvan ja huulet, joissa\nvielä hymy viipyi, mutta kylmänä ja jäykistyneenä, kuin jos se\nhänen kasvonilmeihinsä olisi kuulunut. Silloin he kuiskasivat, että\nreippaampaa sankaria ei ole ennen koskaan nähty; mutta syrjemmässä\ntaivasalla seisoivat ylemmät upseerit ja haastelivat, että kuninkaan\nkuolema ainoastaan voi pelastaa Ruotsin valtakunnan.\n\nHän tiesi mistä he puhuivat, vaikkei hän mitään ollut huomaavinaan.\nSe kansa, josta hän oli suuret unelmansa uneksinut, se odotti jo\nvapautustaan hänen kuolemasta. Saattaako kohtalo sen kovemmin\nkuningasta kolhasta? Oliko hän syntynyt ainoastaan johtamaan\nruotsalaisia näiden viimeisessä kovassa taistelussa ja sitten\nhäviämään kuin käytetty työkalu? Hänen sisarensa puoliso silmäili jo\nhänen kruunuaan ja hänen jo kuolleen lemmikkisisarensa poika kurkotti\nsitä kohden lapsenkättään.\n\nEhtoollisella käydessään hän nöyrtyi ja kyynelissään kylpi, mutta\nomia onnettomuuksiaan hän ei koskaan itkenyt. Nuo epäilijät,\nolivathan ne hänen vihollisiaan, joita hänen tuli kohdella kostajan\nvihalla. Hän kävi tylymmäksi ja ankarammaksi upseereitaan kohtaan\nja puhui usein nyrkkiä puiden, mutta hän vaati itseltäänkin yhä\nenemmän ja hallitsi ankarasti mieltään ja ajatuksiaan. Tosin oli\nhänen pukunsa yhä huonommin huolehdittu, hän piti pari viikkoa yhtä\nlikasta paitaa, mutta hän käveli reippaasti eikä ontumista enää\nnäkynyt. Hänen tukkansa kimalteli jo hopealta, vaikka hän vasta\nolikin kolmenneljättä ikäinen, mutta kun hän hereillään makasi ja\nhattuunsa katseli, hoki hän itsekseen: Niin täytyy olla Jumalan\ntahto, sitä seuraan. -- Sitten hän nousi kuin levännyt nuorukainen ja\nlevitti vaippansa jonkun viluisen, vanhan soturin harteille. Mutta\njos Ruotsista ja kotimaalaisista puhuttiin, silloin hän hypelteli\ntakkinsa nappeja ja oli vaiti.\n\nEräänä päivänä harjoitteli Grothusen tavallista suuremmalla innolla\nsotureitaan tuon vanhan naisen ikkunan edustalla Kniperthorin\nkohdalla. Liikahtamatta istui nainen uutimen takana ja kun Grothusen\nheilautti hattuaan, kimaltelivat sen uudet kultanauhat.\n\nHän kutsui rummuttajan luokseen.\n\n-- Vielä ei rummullasi ole täyttä ääntänsä, avatkaamme se. Täällä on\nvielä pari mitä siroimpia, kultakoristeisia kenkiä. Mene tuon naisen\nluo ja sano, että Grothusen lähettää ne jäähyväistervehdykseksi. Nyt\non rumpu tyhjä!\n\n-- Herra kenraali, täällä on vielä turkkilainen kultaraha pohjalla.\n\n-- Kas, onpa tottatosiaankin. Ja se on ruunun raha, se on siihen\nkiireessä tipahtanut! Nyt meidän on lähdettävä Eugeniin, jonne\npreussilaiset ja tanskalaiset aikovat nousta maihin, saartaakseen\nmeidät myöskin meren puolelta. Mene kuninkaan luo, vie raha hänelle\nja käske hänen ottaa se vastaan muistona niistä vuosista, jolloin\nGrothusenilla oli onni palvella häntä vierailla mailla. Sulatettakoon\ntuo kultaraha vielä vastaisina, rauhallisina vuosina rehelliseksi\nrahaksi, josta ruotsalaiset taas kerran voivat nähdä kuninkaansa ja\nvaakunansa. Virka nöyrimmästi kaikki nämä terveiset Grothusen'ilta!\n\nKun joukko oli järjestetty ja valmiina marssimaan, teki Grothusen\nvielä miekallaan kunniaa tuolle seitsenkymmenvuotiaalle hentulleen.\nJa kun hän sitten ratsasti katuja pitkin, nyökytti hän päätään\ntytöille, joita seisoi ikkunoissa ja rikkiammuttujen porttien\npielissä ja ensi kerran nyt Demotikosta lähdettyä pärisi hänen\nrumpunsa täydellä äänellään. Se kajahteli niin voimakkaasti kirkkojen\nseinistä, että se muistutti vihollisten kenttätykkien pauketta.\nRohkeana, hehkuvana keskusteli Düber rappusilla kuninkaan kanssa.\nKuunnellen Bassewitzin katkeroita, kuiskaavia kuvauksia Görtzistä\nratsasti Daldorff kenraalien keskessä ja pieni Cronstedt taputti\ntykkijunkkareitaan olalle. Milloin pyörähti hän toiselle, milloin\ntoiselle puolelle. Hän tarkasti pikatykkejään kuin tallimestari\nhevosiaan ja kiillotteli sillävälin vaippansa liepeellä äsken\nkeksittyjä Polhemin tähtäysruuveja.\n\n-- Siitä tulee tuima ottelu, -- virkkoi hän -- ja vasta kun hänen\nmajesteettinsa on ehtinyt Ruotsin mantereelle, voidaan sanoa\nkuninkaanratsastuksen päättyneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyysmyrskyt kohisivat hämärissä Rügenin saarella ja rotkot ja\nrannikot vinkuivat ja valittivat. Ei tähteäkään näkynyt taivaalla\nJumalan hyvyyttä todistamassa ja kun sotajoukot asetettiin\nrukoukseen, kaikuivat pappien suista vanhan testamentin kostosanat.\nRuotsalaisilla oli nyt niin niukalti väkeä, että he etuvartijoiksi\nasettivat sidottuja koiria, joiden valittava ulvonta kuului aaltojen\nhyrskeen keskitse.\n\n-- Kuoloa ennustaa koirien ulvonta, -- virkkoivat soturit.\n\nMaalaiskansalle annettiin aseiksi vikatteita ja kirveitä. Mutta\nsadeusvan suojassa laskivat viholliset rannalle ja heitä nousi\nmaihin Stresowin melkein vartioimatta jääneen kylän edustalla yli\nkymmenentuhatta miestä. Tuuli repi usvan hajalleen ja kuu nousi\nkirkkaana tuota autiota maisemaa valaisemaan. Vaan jo noin kolmen\naikoina yöllä hiipivät vihollisten kenttävahdit varovasti takasin\nhiedikon poikki ja ilmoittivat, että ruotsalaiset lähestyvät.\n\nKuningas pysähtyi hetkeksi viskaamaan vaippansa pois ja hän kääntyi\nDaldorffin ja henkidrabanttien puoleen:\n\n-- Vuosia on kulunut. Hyvin olemme yhdessä toimeentulleet. Kuka\ntietää, milloin se lyijy on valinkauhassa sulanut, joka meidän\npäivämme päättää.\n\nGrothusen veti poveltaan, takinnappien lomitse, kellertävän\nreunushansikkaan ja vastasi:\n\n-- Tämän hansikkaan otin Benderissä armolliselta kuninkaaltamme, eikä\nole hallayötä ollut niin kylmää, ettei tämä hansikas olisi sydäntäni\npitänyt lämminnä.\n\nSilloin paljasti Daldorff päänsä:\n\n-- Kun minuun kuolinluoti sattuu... jos silloin haavojen repelöimä\nruumisraukkani voisi puhua, kääntyisi se maan mullassa poistuviin\njoukkoihin päin ja rukoileisi siunausta rehellisille asetovereille,\nkiitollisen kumppanin siunausta... Ah, jospa voitto vielä kerrankaan\ntietämme valaiseisi. Vaan niinkuin maanviljelijä väliin päästää\nvanhan pellon metsistymään ja raivaa uuden, niin tahtoo Jumala\nvaihdella valtakuntia ja valtoja. Ja kun hän on uudet rajapyykit\npystyttänyt, ei hän salli kenenkään enää siirrellä rajapaasia\nvanhoille paikoilleen. Me emme hänen tahtoaan tajua, me oivallamme\nvain sen, että hän on meitä vastaan.\n\n-- Jumala on meidän puolellamme, meidän kanssamme! Hänen tahtonsa ei\nvoi olla, että Ruotsin valta paloitellaan. Jos niin on, antakoon hän\nmeille selvän merkin ruhjomalla meidät maahan toisen toisensa perästä.\n\n-- Ne ovat tosia sanoja! -- vastasi Daldorff. Eikä nekään upseerit,\njotka Stralsundin portin edustalla olivat kuutamossa kuiskailleet,\nenää muistaneet silloisia mustia ajatuksiaan. He päinvastoin\ntunkeutuivat henkivartijain lomaan, saadakseen lähinnä kuningasta\ntaistella. Heistä tuntui, että hänen olennossaan ilmeni kuvia Jumalan\nomasta kovasta ja armottomasta rakkaudesta oikeamielisiä kohtaan ja\noman tahtonsa täyttämistä kohtaan.\n\nKeskustelu pysähtyi. Torvet eivät soineet, rummut eivät pärisseet,\nliput olivat kokoonkäärityt ja niitä hiljaa kannettiin. Säilä\npaljaana käveli kuningas joukkonsa etupäässä. Tuskin oli sitä joukkoa\nkolmetuhatta miestä ja sen tuli nyt taistella kolme aina kymmentä\nvastaan, sen tuli hyökätä pelottamaan vihollista ja ajamaan sitä\nsaarelta pois. Hän pysähtyi äkkiä:\n\n-- Mitä on tämä? Siinähän seisoo joukko espanjalaisia ratsumiehiä ja\ntuolta etäämmältä näkyy kuutamossa varustusvalli. Tanskalaiset ovat\nhyvin käyttäneet aikansa... Eteenpäin!\n\nVarustuksen harjalta ruiskahti samassa pitkä rivi tulisäteitä\nja ensimmäinen yhteislaukaus pamahti öisessä luonnossa. Mutta\nruotsalaiset viskasivat syrjään espanjalaiset ratsumiehet ja\nhyökkäsivät vallia vastaan.\n\nCronstedt'in tykinkuulat huhkasivat jalkamiesten päiden ylitse ja\ntupruuttivat multaa ja hiekkaa vallituksesta. Maa tärisi ja joka\ntaholta salamoivat tuliluikut. Kuului suhinaa ja vinguntaa, kuin\nsataisen allijoukon lentäessä rannikon poikki; ruutipilvet peittivät\nniin paksulta tantereen, että kuutamon hohde vain paikotellen niiden\nlomitse pääsi maata valaisemaan ja siihen valkosia, kinoksilta\nnäyttäviä täpliä kuvaamaan. Kauan vielä saattoivat taistelijat, kun\nmelske hetkeksi heikkeni, kuulla etäällä kahlehdittujen koirien\nulvontaa, mutta sitten taas kävi jyry niin valtavaksi, etteivät\nsoturit voineet kuulla upseeriensakaan komennushuutoja. Ruotsalaiset\nhyökkäsivät eteenpäin kaksin kourin miekankahvaa pidellen, kuin\nmuinaisajan berserkat. Siinä ei enää taisteltu järjestetyssä\nottelussa, jossa päälliköt käskivät ja osastot tottelivat. Siinä\nviimeiset sankarit siitä sotajoukosta, joka oli tehnyt retken\nEuroopan halki, nyt viimeistä kertaa sankarikautensa syysmyöhällä\nuhrasivat vertansa Ruotsin meren eteläpuolella. Siinä taisteltiin\nrinta rintaa vastaan, taisteltiin elämästä ja kuolemasta, taistelun\nmääränä oli sankarikunnia tai häpeä.\n\nÖversti Jakob Torstenson oli jo kuollut, mutta hänen veljensä Karl\nUlrik murtausi kaartilaisineen vallin yli ja taisteli vihollisen\nvarustuspaikan keskessä. Ja kun hänen oli verkalleen peräydyttävä,\niski hän yhä selällään varustukseen nojaten ja huusi, kapteeni\nAdlerfeltin maatessa kuolleena hänen vieressään, joukolleen:\n\n-- Pitäkää urheasti puolianne, toverit! Isoisäni johti koko Ruotsin\narmeijaa enkä minä hellitä miekkaani muille kuin itse Dessaulaiselle.\n[Preussilainen sotapäällikkö, ruhtinas Leopold von Anhalt-Dessau.]\n\nAvopäin, vihan ja innon lieska otsallaan, raivasi kuningas säilällään\nitselleen tietä miekkojen ja pyssyntukkien lomitse. Hän riensi\nvertajanoovia miekanteriä vastaan syksyset myrskyt sydämmessään,\nnöyrryytettynä, välittämättä kivusta tai kuolemasta. Vielä kerran\nirvistelivät Åbergin hampaattomat ja rumat, mutta miehevät, kasvot\nhänen kupeellaan ja Seved Tolfslag särki kalloja ja aseita.\nPyssyntuli leimahti joka taholta ja kärventi kuninkaan rikkinäisen\nsotatakin. Vaan hän lävisti ja ampui. Karkeat soturinkäsivarret\nhäntä tapailivat ja sylitappelussa hän kamppaili vihollisten kanssa.\nEräs tanskalainen upseeri, joka hänet tunsi, tarttui toisella\nkädellään hänen harvaan tukkaansa ja koetti vääntää miekkaa hänen\nkourastaan, mutta kuningas tempasi pistoolin vyöltään ja ampui luodin\ntanskalaisen ruumiin läpi. Mutta uusia vihollisia ryntäsi esiin ja\nDessaulaisen ratsumiehet ja kenttätykit ahdistelivat ruotsalaisia\nsivulta, niin että heitä myrskyisen marraskuunyön pimeässä joka\ntaholta saarsi sarja murhaavia miekkoja ja leimahtavia ukkosentulia.\n\nKenraalimajuri Strömfelt antoi kuninkaalle hevosensa, mutta\nespanjalainen ratsumies sen pysäytti ja tykinluoti sen kaasi ja\nkuningas kaatui maahan hevosensa alle. Ja koettaessaan päästä sen\nalta pois, sattui hänen rintaansa kivestä ponnahtava tykinluodin\nsirpale, joten veri tirskahti hänen huulilleen. Mustaksi kävi maailma\nhänen silmissään ja hän vaipui makaamaan tiedotonna ja puoleksi\nhiedikkoon hautautuneena, mutta käsi puristi yhä miekan kahvaa.\n\nÖverstiluutnantti Tranfelt taisteli keskellä tanskalaisjoukkoa.\nKumpasessakin kädessään heilutti hän asetta ja hänen repaleiseksi\nrepeytyneen takkinsa ja paitansa alta ammotti kolme haavaa rinnasta.\nJa kun hän ei enää jaksanut seistä, taisteli hän polvillaan, kunnes\nhän kaatui ja heitti henkensä.\n\nCronstedtin olivat tykkimiehet, haavoitettuna ja vertavuotavana,\nnostaneet eräälle kenttätykille.\n\n-- Ne ovat Pohjoismaiden roomalaisia nuo, -- virkkoi hän, -- jotka\ntänä yönä kaatuvat viimeisten valloitusmaittensa puolesta.\n\nHänen edessään makasi kaatunut tykkijunkkari palava sytytin vielä\nkädessään ja aivan läheltä kuului taistelun ja nyrkkien pauhinan\nkeskestä rukoileva ääni. Se oli sotapappi, joka taistelijain takana\nseisoi kumartuneena haavoitettujen ja kuolevain ylitse.\n\n-- Sinä sotajoukkojen ja kuningasten kuningas. Elä huuda meille,\nniinkuin Jerobeamin huoneen lapsille: kuka kaupungissa kuolee, hän\nkoirain syötäväksi jääpi, ja kuka maalla kuolee, sen taivaan linnut\nrepivät, sillä niin on Herra sanonut. Miksi epäät meiltä merkkiäsi,\nettä meidän kanssamme olet? Mikset suo minun julistaa voiton rauhaa\nnäille miehillemme, jotka verta vuotavat, että tämä kova vuode heille\npehmeämmäksi kävisi...\n\nBassewitziä jo kannettiin kahden pyssyn varassa kuolemaan syrjemmäs\nkahakasta ja Daldorff, sotavanhus, joka niin monissa taisteluissa\nkaatuneitten toverien keskessä oli kuninkaan hengen pelastanut ja\njoka kuninkaan katsellessa oli johtanut smoolantilaiset ratsumiehensä\nHolofzin surmia kohden, makasi levätillään otsa kuolon kalpeana.\nLaukaukset väläytellen valaisivat iskeviä ja ristiinlyöviä säiliä\nja haahmontapaisia, taistelevia sotureita. Kenttätykin laukauksen\nvalossa tunsi korpraali Baumgarten vihdoin kuninkaansa ja nosti hänet\nhevosensa selkään sekä vei hänet turvaan ruotsalaisten joukkoon,\njotka lähtivät peräytymään.\n\nSilloin kajahti kestävä, äänekäs rummutus kuninkaan korviin ja\nkun hän tutkistellen kääntyi sivulle katsomaan, näki hän nousevan\npäivän valossa rummuttajapojan, joka puikot käsissään vielä seisoi\npaikoillaan vihollisiin päin kääntyneenä. Hänen vieressään makasi\nupseeri selällään, molemmat käsivarret suoriksi ojennettuina. Suuri,\nkultareunainen upseerinhattu oli kaatuneella vielä komeasti päässään\nja vaalea, ranskalainen kaulaliina hulmusi punapilkkuisana tuulessa;\nja takinliepeen ympärillä, jonka luoti oli halki ratkonut, kimalteli\nkosteisessa kanervikossa makeispapereita ja hopearahoja.\n\n-- Kuka on tuo kaatunut? -- kysyi kuningas.\n\nRatsumestari Ridderstadt vastasi:\n\n-- Se on urhea soturi Jumalan edessä, mutta jota useat ihmiset ovat\nhäväisseet... Se on teidän majesteettinne suosima ystävä... Se on\nGrothusen!\n\nTämän sanottuaan pyörähti Ridderstadt takasin käsikahakkaan ja kaatui\nhänkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli pimeä talviyö, kun kuningas vihdoin kuusihankaisessa\nsoutuveneessä lähti räjähdyspommeista suitsuavasta Stralsundista.\nDüring, joka niin väsymättä oli ottanut osaa kaikkiin\nkuninkaanratsastuksen vaikeuksiin, oli kaatunut kaupungin edustalla,\nvaan hänen veljensä istui perässä perää pitämässä. Joukko työmiehiä\nkulki tuurineen ja keihäineen jäähän hakatun aukon kahdella puolen,\nja Rosen, joka seisoi keulassa, oli niin kuninkaan näkönen, että\njäätikölle jääjät juuri hänelle hyvästiksi viittoivat.\n\nVihollisten luotien vainoomana saapui venhe sulalle selälle.\nTurhaan tähysteli kumminkin Rosen niitä kahta ruotsalaista laivaa,\nSnapp-oppia ja Snare-Sveniä, joiden oli ollut määrä olla siellä\nvastassa, vaan jotka myrsky oli kuljettanut ulommas. Silloin\nnousivat kuningas, hänen kaksi seuralaistaan ja palvelija raskaaseen\nlastilaivaan, joka nosti ankkurin ja paikkonaisilla, mustuneilla\npurjeillaan lähti viiltämään vesille. Mihin olikaan joutunut se\nylpeä laivasto, jonka kannella. Kaarlo XII viisitoista vuotta\nsitten oli, nuorena ja voitonvarmana, kuunnellut vanhan Piperin\nkäsientaputuksia. Se uhkaava mastometsä, jonka Rosen viittasi näkyvän\nnäköpiirin rajalta, oli Tordenskiöldin. Vasta kaukana merellä tapasi\nlastilaiva Snapp-opp'in ja vihasin käskyin ja synkin katsein astui\nkuningas myöhästyneeseen laivaan. Oliko tämä se armollinen herra,\njosta merimiehet olivat kuulleet kerrottavan, että hänen oli tapana\nsievästi kumarrellen pistää lakin kainaloonsa? Hän nosti kätensä\ntervehtiäkseen miehistöä, mutta laski sen alas verkalleen ja nyrkkiin\npuristettuna, ja rankaisevina kaikuivat hänen ensi sanansa Ruotsin\nmerilipun alla.\n\n-- Snapp-opp laivan päällikkö on vitsoilla ruoskittava. Mutta\nSnare-Sven'in laivuri, joka on jäänyt kokonaan tulematta, on\nammuttava!\n\nMyrsky heilautteli jäätelejä korkealle. Ne kohottelivat kuin\nhukkuvain aaveet Valkosia kylkiään laivan laitojen yli, vaan\nvielä pimeän laskiessa seisoi kuningas ääneti maston juurella...\nJos hän ei olisi ollut ruhtinas, olisi hän vielä voinut paeta ja\npurjehtia kauas pois rauhaisaan piilopaikkaan, mutta nyt olisivat\nihmiset pian hänen jälkeensä juosseet ja hänet kätköstään kiskoneet\npois. Hän olisi voinut varustaa itselleen merirosvolaivaston ja\nsiinä edelleen elää vuotensa miekkaili helskeessä ja pyssyjen\npaukkeessa. Vaan nyt pakottivat hänen alamaisensa hänet palaamaan\nkotiin vartioimaan heidän lantatunkioitaan ja omettojaan. Kuta\nlähemmäksi Skoonen rannikkoa hän saapui, sitä selvemmältä hänestä\ntuntui, että hän teki maallenousua vihollisen maahan. Hän muisti\nsen aikuisen aamun Karlbergin kuninkaankartanossa, jolloin hän,\nennenkuin täti ja sisaret vielä olivat heränneet, hiipi portaita alas\nHultmanin seurassa ja ratsasti sotaan. Noita tuttuja kasvoja hän ei\ntahtonut nähdä. Hän ei tahtonut ratsastaa Tukholman katuja pitkin\neikä nähdä kansan pikituohuksilla tervehtivän ajelollejoutunutta,\nhaaksirikkoista kuningastaan. Hän kyllä näki, että nämä ruotsalaiset\nyhä vielä uhrasivat henkensä hänen edestään ja sen maapalasen edestä,\njoka vielä heidän omansa oli, mutta hän tiesi myös että heistä monet\nhiljaisissa rukouksissaan pyysivät Jumalaa suomaan hänelle ruton\nkuoleman. Nyt hän sen kaiken näki yhtä selvästi, kuin se hänelle\nennen oli ollut tietämätöntä. Hän ei ajatellut rauhaa eikä sovintoa.\nHän ei voinut unhottaa, että ne tuhannet, jotka häntä olivat\nseuranneet, olivat kaatuneet, että kansan kyyneleet ja siunaukset\nolivat pehmosen peiton heidän nurmettuneille haudoilleen luoneet,\nettä niistä oli tullut pyhiä miehiä, joiden synnit unhotettiin\nja joiden avuja ylistettiin. Soturilla on ainoastaan kaksi tietä\nsovintoon Jumalan ja ihmisten kanssa: \"voitto tai kuolema.\"\n\nKun kuningas yösateen virtoina valuessa nousi maihin Skoonen\nhiekkarannalle, ei hän langennut polvilleen eikä katkeruuden eikä\nhelpotuksen huoahdusta päässyt hänen huuliltaan. Kiirehtien ja\nsanaa puhumatta meni hän suuren kiven kupeelle. Demotikan väsymätön\nratsastaja, hän, joka soturin tavoin huoletonna oli laskeutunut\nkinokseen nukkumaan, alentui tällä hetkellä siihen määrään, että\nviattoman vesisateen vuoksi haki suojaa kiven takana. Siellä hän\nseisoi kauan.\n\nKirkonkelloja ei soitettu, kuninkaankartanolta ei siistitty eikä\nlämmitetty. Sateen rapistessa kattoja vastaan nukkuivat ruotsalaiset\nkodeissaan aavistamatta, että heidän kuninkaansa viistoistavuotisen\npoissaolon jälkeen, satumaisten voittojen ja sanomattoman kurjuuden\njälkeen, katkeruus ja viha sydämmessään polki valtakuntansa mannerta,\nilman että häntä kukaan otti vastaan tai tervehti. Mutta hän ei\nkatsonut taakseen, eteensä vain. Kostoa! Sitä sanaa heilutti hänen\najatuksensa kuin vasaraa; kostoa lupauksensa rikkoneita kohtaan,\nkostoa sitä maailmaa kohtaan, joka oli hänestä tehnyt surkuteltavan,\nrahattoman, vallattoman pakolaisen... mutta suurta, kuninkaallista\nkostoa hän mielessään hautoi! Hän tiesi, että seuraavana päivänä\nmonet hänen alamaisistaan tulisivat riemuitsemaan, mutta monet\nmyöskin vavisten ennustelemaan hirsipuita ja teloituslavoja. Sille\nhän hymyili. Hänen suuttumuksensa sisälsi häpeää ja loukattua\nrakkautta. Siksi hän viime vuosina niin kartellen oli puhunut\nRuotsista. Hän tahtoi voittaa ja rangaista nämä vihollisensa,\nmutta ei mestauspaikalla. Tyyneesti ja käskien aikoi hän tallata\nsitä maata, jonka he olivat vähältä olleet häneltä riistää. Hän\naikoi asettua samaan riviin, missä nuo synkkäkasvoiset alamaisensa\nolivat. Hän aikoi huoletonna kuin paimen metsässä nukkua noitten\nsalaliittolaisten keskessä ja pakottaa heidät vielä kerran seuraamaan\nitseään sinne, mihin hän kulki. Hän aikoi voittaa vihollisensa\nRuotsissa heille osottamalla, että he yhä vieläkin pysyivät hänelle\nuskollisina.\n\nPäivä alkoi sarastaa ja muutamia talonpoikia käveli pellolleen.\nMutta luonnon väritys oli niin kovaa ja jäykkää, kaikki tuntui niin\nkylmältä ja vieraalta.\n\n-- Tämäkö siis on Ruotsinmaata, -- mutisi Rosen itsekseen,\nastellessaan kaulus pystössä. -- Enpä sitä enää tunnekaan.\n\n-- Myrsky on tuulentanut silmänne punasiksi, -- vastasi kuningas. Ja\nsitten hän lisäsi: -- Jos emme tunne kaikkea täällä, niin tottapahan\nmuut tuntevat meidät!\n\nYhden talonpojista otti hän oppaakseen Trelleborgiin. Aivan tyynenä\nkasvoiltaan hän puhui haluavansa tavata Lundin oppineita professoreja\nja tuota suurta Polhem'ia, jonka hän aikoi apulaisekseen rakentamaan\nkanavan Ruotsin halki. Valtakunnan alimmassa kulmassa kävelivät nuo\nkolme herraa pikkukaupungin lautavajojen ja unessa makaavain talojen\nvälitse kuin haaksirikkoutuneet seikkailijat, jotka olivat käyneet\nvieraiksi omassa maassaan; ja Rosen, joka oli vetänyt hatun syvälle\nsilmilleen, itki salaa kuin lapsi.\n\nKun kuninkaan sitten tuli maksaa oppaalle palkan, huomasi hän\nmatkan varrella lahjoittaneensa pois kaikki tukaattinsa. Hän löysi\nainoastaan sen turkkilaisen rahan, jonka Grothusen oli tuonut\nmukanaan rummussa ja lähettänyt hänelle niillä toivomuksentapaisilla\nterveisillä, että siitä kerran rauhan palattua sulatettaisiin oikea\nrehellinen ruotsalainen raha. Se oli kuninkaan viimeinen raha eikä\nsekään ollut hänen omansa, sillä hän oli sen lainannut turkkilaiselta\njuutalaiselta.\n\nSanaa puhumatta pisti hän tuon vieraan rahan ruotsalaisen talonpojan\nkouraan.\n\n\n\n\nRuotsin saaristossa.\n\n\nMajapaikasta majapaikkaan marssivat ruotsalaiset soturit pölysissä\nvaatteissa ja rikkinäissä kengissä. Rämisevillä rattailla heidän\nedessään kuljetettiin niitä suomalaisia naisia, jotka kuningas\noli lunastanut vapaiksi turkkilaisilta ja naittanut sotureilleen\nja oljissa vaununistuimen alla oli häkki, jossa säilytettiin ne\nkameleontit, joita maisteri Eneman oli tuonut Aasiasta. Naisten\nkärryt jäivät pian jälelle ja elukat kuolivat, mutta päivettyneet\nsoturit taluttivat vielä keskessään kuninkaan ratsua Brandklipparia,\njoka oli vuosiltaan väsynyt ja käynniltään kankea ja joka ei enää\nkantanut voittoisaa sankaria selässään.\n\nKappaleen muitten edessä kulki aina pitkä, laiha mies, jonka\nkatseet levottomina pälyivät ja jonka otsa oli kurtuissa. Hänen\nposkensa oli tumma kuin pajunkuori, mutta hampaat kimaltelivat\nharmajalta kajastavan parran sisästä, jota leikkaamaan häneltä\nei riittänyt aikaa. Viheliäisin mieronkiertäjä olisi halveksinut\nhänen tahraista takkiaan; kaiken omaisuutensa hän mukanaan kantoi:\nsäkin ja sauvan. Tosin oli juuri hän matkan alussa kierrellyt maita\nrahoja lainailemassa, mutta ne olivat aikoja sitten huvenneet.\nJotteivät muukalaiset halveksuen sormellaan osottaisi häntä ja\nhänen syntymämaataan, nimitti hän itsensä halvaksi sotamieheksi,\nmutta tositeossa hän oli henkivartija ja oli nimeltään Ehrenskiöld.\nNuoruudessaan oli hän eräänä syysyönä pistänyt kuoliaaksi muutaman\nGyllenstjerna nimisen vänrikin ja vaikka hän oli iloisin mies\njuomaseuroissa, makasi hän öisin valvoen levottomissa mietteissään.\nTuskin oli päivä sarastanut, kun hän sauvallaan takoi majatalon\nlattiaa herättääkseen tovereitaan.\n\nKun väsynyt joukko iltasin keräytyi ruokapöydän ympäri\nravintolahuoneeseen, jäi hän seisomaan ja kohotti ilosesti kannua\nkaikkien niiden uteliasten nähdä, jotka ulkopuolelta kurkistelivat\nikkunasta.\n\n-- Kas, kas, -- huutelivat kurkistelijat. -- Jokainen arpi näiden\nmiesten kasvoissa kertoo urostyöstä. Tässä kulkevat Ilionista\npalaavat sankarit.\n\nJa he lisäsivät, nähdessään Brandklipparin pihamailla kankeasti\nkömpivän:\n\n-- Puuhevosensakin he ovat ottaneet mukaansa. Mutta silloin kertoi\nEhrenskiöld, että hevonen on Kaarlo XII:n ratsu ja sen kuultuaan\nlaskeusivat jalosukuiset kreivittäret vaunuistaan antamaan sille\nleipää ja sokuria, voidakseen sitten jälkeläisilleen kertoa, että\nBrandklippari kerran on heidän kädestään syönyt. Vaan Ehrenskiöld\ntyhjensi oluthaarikkonsa ja koputti sauvallaan pöytään tovereilleen\nmerkiksi, että taas oli lähdettävä.\n\n-- Sinä et koti-ikäväsi takia raski antaa meidän istua etkä maata, --\nnapisivat toverit. -- Jos ateria valmistetaan, heti meille huudat,\nettä on lähdettävä matkaa jatkamaan, ennenkuin lihaa on ehditty\npaloihinkaan leikata...\n\nSilloin hän närkästyi tovereihinsa ja eräänä aamuna hiipi hän edeltä\nmatkalle.\n\nHänen ei tarvinnut lukea tienviittoja eikä kysellä suuntaa. Hän\ntiesi, että pohjoiseen päin vei matka ja suorimman tien hän\naina valitsi. Vuosi vuodelta oli koti-ikävä käynyt hänelle yhä\nrasittavammaksi, mutta kun nyt vihdoinkin jokainen askel vei hänet\nlähemmäs noita seutuja kohden, joista hän ei koskaan puhunut, mutta\njoita hän aina ajatteli, kasvoi yhä hänen kaipauksensa. Väliin hän\npysähtyi, kädet ristissä sauvan nenässä, ja tuijotti tielle, mutta\nhuomaamattaan sitä itsekään rupesi hän taas kävelemään. Jos jonakin\nsateisena yönä sattui, että hänet jyrkin sanoin ajettiin pois\njoltakin ovelta, kun hän, nimittäen itseään köyhäksi ruotsalaiseksi\nkuorma-ajuriksi, siihen kolkutti, silloin häneltä unhottui, ettei\nhän enää ollutkaan sotaretkeltä. Nähdessään silloin ikkunan kautta\nleivän ja maitokannun pöydällä, taivutti hän lyijyset ikkunapuitteet\nsyrjälle, siirsi lasit pois ja poimi pöydältä evääkseen niin paljo\nruokia kuin yletti saamaan. Mutta kun hän siinä sammutteli janoaan ja\ntukki leipäpaloja laukkuunsa, muistui hänelle mieleen, että hän oli\nsoturi, ja silloin hän lähtiessään kolkutti sauvallaan niin kovasti\npöytään, että ihmisten varmaankin oli pakko ymmärtää, ettei siellä\nollut tavallinen varas käynyt.\n\nEnnen toisia ehti hän Stralsundiin, mutta kaupunki antautui\nvihollisille, joiden laivastot sulkivat Itämerenkin. Kauan\nseikkailtuaan keksi hän vihdoin Amsterdamissa hollantilaisen laivan,\njoka oli lähdössä Bohuslääniin, ja silloin hän oli niin väsynyt, että\nhänen täytyi ruveta pitkälleen laivurin olkivuoteelle kajuuttaan.\nMutta kun hän kuuli ankkurivitjain ritisevän, koputti hän sauvallaan\nkajuutan kanteen ja kutsui laivurin luokseen.\n\n-- Kuulehan hyvä mies, kun te saavutte Ruotsin saaristoon,\nilmoittakaa heti minulle siitä, jotta tiedän siistiä pukuni ja\npartani ja saapua kannelle.\n\nLaivuri lupasi tehdä niin, mutta tuskin oli hän ehtinyt kannelle, kun\ntaas sauva kolkutti kajuutan kattoa.\n\n-- Kotiinpäin, kotiinpäin... -- sopersi Ehrenskiöld ja tarttui\nlaivurin käteen. -- Te olette meriä kulkenut ja paljo kokenut mies,\nsanokaa, mistä on kotoisin tämä aistien sekasorto, joka vaikuttaa,\nettä ihmisen täytyy tuntea olevansa kotona, ennenkuin hän pääsee\nrauhaan itsensä kanssa. Kun Turkinmaalla, ollessani kunniavahdin\npäällikkönä Funcke-vainajaa haudattaessa, minun oli komennettava\nvahtia, niin tuskin muistin komentosanoja ja saatoin hoitaa\nmiekkaani... Kivet olivat niin valkosen näköiset... sypressit\nseisoivat siinä niin välinpitämättöminä... Jos minut itseni olisi\nsiihen haudattu, enpä olisi voinut rauhallisna levätä. Minä olisin\nraapinut mullan ympäriltäni ja huutanut Jumalalta armoa...\n\nLaivuri vastasi:\n\n-- Eikö ole sama isänkäsi luonut jokaista maan kappaletta, sehän on\nluonut yksin ne hennot laudatkin, jotka meitä myrskyssä kuljettavat.\nKääntykää seinään päin ja levätkää! Te ratsumiehet olette huonoja\nmerimiehiä ja nyt tulee kova jumalanilma.\n\nVaan jo varhain seuraavana päivänä, kun laivuri seisoi perämiehen\nvieressä, kuuli hän taas koputuksen kajuutankatosta.\n\n-- Täällä kylkiluuni alla on luoti -- puhui Ehrenskiöld, -- enkä ole\nkoskaan päässyt oikein selville, sekö vai koti-ikävä multa on niin\nterveyden tärvellyt, etten enää vaivatta voi pystössä pysyä. Juuri\ntällä hetkellä aamusin, jolloin päivä sarastaa, mutta aurinko ei\nvielä ole noussut, ahdistaa koti-ikävä minua pahimmin.\n\nMatka oli levoton, myrsky vinkui, aallot kohisivat. Eräänä yönä\nlaskeusi laivuri, sarvesta tehty lyhty kädessään, kajuutan rappusia\nalas. Ehrenskiöld istui olkivuoteellaan, laukkuunsa nojaten, ja sauva\noli hänellä vieressään, ja hänen hiuksensa olivat niin pitkät, että\nne valahtivat korvain yli.\n\n-- Armollinen herra, -- puhui laivuri ja asetti lyhdyn naulaan. --\nNyt olemme Ruotsin saariston luona Uddevallan kohdalla, mutta myrsky\npainaa meitä alaspäin ja yö on musta ja sumuinen... Meidän täytyy\nkääntyä ja palata ulapalle odottamaan kirkkaampaa säätä.\n\n-- Niin, kääntäkää pois laiva! -- huusi Ehrenskiöld, niin että\nkajuutta kajahti. -- Enhän minä kotiin ikävöi! En, en, mitä olisi\nmulla siellä tekemistä! Kalmarin kirkossa makaa isäni ja sen muurilla\non hänen vaakunakilpensä... veljeni on vankina... ja pikkusiskot\novat ikäihmisiä, naimisissa... Ne eivät nekään enää ole ennallaan...\npikkusiskoja ei enää ole... Kotia ei enää ole...\n\nNiin hän vastasi laivurille, vaan kun tämä yritti lähtemään, tarttui\nhän hänen takinhiaansa.\n\n-- Ei, elä kuuntele minua! -- virkkoi hän. -- Jatka vain urheasta\nentistä kurssiasi. Kelpo soturi ei saa, palveltuaan kauan ja\nrehellisesti kuningastaan, palata kotiinsa pelkurina.\n\n-- Entäpä laivani, armollinen herra? Se on ainoa omaisuuteni ja sen\npäällikkö olen minä. Tosin olen näkevinäni majakkatulen koillisesta,\nmutta saaristo on täällä vaarallinen ja merirosvoja täysi ja ne\nvoivat pian väärillä tulilla vietellä laivamme ansaan.\n\nNyt ei Ehrenskiöld enää ollut potilas. Hän karahti pystöön vuoteelta\nja tarttui laivurin käsivarteen raudankovalla kouralla.\n\n-- Jos pidät upseerin tahtoa missään arvossa, niin purjehti eteenpäin\nvain. Tosin minulla ei täällä ole sulle muuta annettavaa kuin nämä\nkehnot ryysyni, joita kumminkin ylpeällä mielellä kannan, kun kerran\nRuotsin mantereelle nousen, mutta Kalmarin kaupungin vieressä on\nmulla pieni talo, ellei sitä multa kukaan ole poissaollessani vienyt.\nSen saat palkaksi, jos laivasi hukkuu.\n\nLaivuri luuli, että koti-ikävä oli samentanut upseerin järjen; hän\ntiesi varmaan, että ellei peräsintä pian käännettäisi, oltaisiin\naivan karien keskessä. Hän taisteli, päästäkseen irti. Hiha irtausi\nolkaompeleesta ja käsivarsi paljaana riensi hän kannelle.\n\nSilloin laiva jysähti ja tärähti niin valtavasti, että kynttilä\nlyhdystä kaatui ja sammui.\n\n-- Taivas auttakoon! Tuossa, herraseni, tunnette Ruotsin saariston!\n\n-- Siis siunattu olkoon tämä hetki. En sitten lapsuuteni ole tätä\nkeveämmällä mielellä lähtenyt vuoteeltani.\n\nEhrenskiöld kuuli laukauksia ja kahakoimista. Hän otti laukkunsa ja\nsauvansa ja kiipesi jäiselle kannelle. Aallot loiskahtelivat hänen\nylitseen. Mutta päivä sarasti sumuisen ilman läpi ja hän näki, että\nlaiva oli ajautunut kiviselle luodolle ja että joukko outoja miehiä\nparastaikaa riisti aseita laivaväeltä.\n\n-- Anna pois mitä sulla on! -- karjasi hänelle punapartainen mies,\nojentaen pyssyään. -- Karille laskeneet laivat ovat rantaväestön omia.\n\nEhrenskiöld puristi sauvaa kourassaan ja viskasi hänelle\nkerjuupussinsa.\n\n-- Ota, siinä on! Sitä sielun rauhaa, jonka nyt olen saavuttanut,\nette pyssyillänne enää voi häiritä, mutta tällainen leikki voisi\nsulle käydä kalliiksi, mies... Minä olen kuninkaan upseeri...!\n\nEmpien laski punaparta pyssynsä alas.\n\nLuodon harjalla paloi rosvojen sytyttämä harhatuli ja etäämpänä\nkarien takana oli liputon kaliotta ankkurissa. Sen kanelia istui\nsairaloinen, kellertävä, nuori mies, pulskaan revonnahkaturkkiin\nkäärittynä ja kainalosauvat vieressään.\n\n-- Mistä siellä on kysymys, Norcross? huusi tämä hienolla, mutta\nkimeästi vihlovalla äänellä. -- Kiirehdi työtäsi, välemmin!\n\nPunaparta vastasi:\n\n-- Tämä mies sanoo olevansa ruunun miehiä ja niin ollen lie parempi\nampua hänet, kuin laskea hänet maihin kieliä kantelemaan... Hei\nmies, kerro pois, mitä miehiä sinä oikeastaan olet! Näen rääsysi\nsotilaspuvun jätteiksi, mutta ei niissä ole upseerin merkkejä. Oletko\nollut niin kauan kotoasi poissa, ettet ole kuullut puhuttavan Lassi\nGatenhjelmistä? Hän istuu tuolla laivan kannella, hän on meidän\npäällikkömme!\n\n-- Nimeni saat tietää, -- vastasi Ehrenskiöld, -- jos ensin hankit\nmulle säätynimukaisen puvun, mutta siitä en vähääkään välitä,\nmitä pahaa sinä mulle uhkaat tehdä, kunhan vaan kerran vielä\neläissäni saan astua ruotsalaiselle maaperälle. Huomaanhan teidät\njumalattomiksi merirosvoiksi ja toisenlainen näöltään on nyt tämä\nmaa, kuin se valoisa ja onnellinen maa, josta lähdin... vaan\nkaikissa tapauksissa, minä olen kotona... Olen kotona! Hengestäni\nluovun nyt ilolla, mutta elä kiellä minua ensiksi astumasta\nruotsalaiselle luodolle.\n\n-- Se on kohtuullinen pyyntö, -- vastasi Gatenhjelm.\n\n-- Mutta kiirehdi, kiirehdi!\n\nHän koputti kärsimätönnä laivansa kaidepuuhun.\n\nEhrenskiöld viskasi sauvansa kannelle kuin sotavanki miekkansa ja\nlaskeusi luodolle. Muutamia askeleita hän verkalleen astui, ikäänkuin\nhänen jalkansa olisivat tarrauneet maahan kiinni. Sitten hän lankesi\npolvilleen ja siveli ja hyväili kämmenillään kalliota ja painoi\nposkensa sitä vastaan.\n\n-- Kiitos olkoon sulle, taivasten isä, -- kuiskasi hän, -- sulle,\njoka niin kaukaisilta vierailta retkiltä olet palauttanut kotiin\nkodittoman pojan. Sinun, sinun olkoon kunnia!\n\nSilloin antoi Gatenhjelm merkin ja Norcross kohotti kivärinsä\nposkelleen ja ampui laivan kannelta luodin Ehrensköldin pään läpi.\n\nKun aurinko nousi, purjehti merirosvoalus jo saaliineen Bohuslannin\nrannikkoa kohden, mutta autiolla meriluodolla lepäsi kotiinsa\npalannut soturi käsivarsillaan kalliota syleillen.\n\n\n\n\nMarstrandin kirkossa.\n\n\nLevottomina porvarit neuvottelivat Marstrandin torilla ja eräs\nkalastaja heille kertoi, että Tordenskiöld oli pian odotettavissa\nlaivastoineen Marstrandin luo valloittamaan sen linnaa.\n\nMartti Rosengård, lukkari, käveli torin poikki avainkimppu kädessään\nja astui suoraa tietä tungoksen läpi kirkkoon puhuttelematta ketään.\n\n-- Hän on vähäkuuloinen ja vanha -- virkkoi kansa. Vanha Martti\nvastasi hiljaa itsekseen:\n\n-- Mutta se vanha Martti muistaa hyvin, erinomaisen hyvin. Hän ei\nunhota koskaan sitä päivää, joka antoi hänelle iloa ja rohkeutta koko\nelämän ijäksi. Hän ei unhota Baggea, vaikka tämä mies jo on haudassa\nmaannut viisi vuotta, Benderistä tuotu valtakirja päänalaisenaan. Hän\noli opettajamme ja vielä haudastaan hän meitä opettaa. Siksi meidän\ntänään tulee muistella häntä. Hän on meidän miehiämme, vaikka hänen\nelämäntyönsä kuuluukin menneisiin aikoihin. Meidän sydämmissämme on\nlinnoitus, jota ei vihollinen voi koskaan valloittaa. Väännelkää te\nvain käsiänne! Nyt on sunnuntaiaamu ja vanhalla Martilla on vähän\ntoimia.\n\nHänen kuivettunut vartalonsa kasvoi päätä pitemmäksi ja hän nyökytti\nniin tuiki tyytyvästi päätään, kun hän kirkkoon astui ja sen oven\njälleen sulki. Hän asetteli kynttilöitä jalkoihin ja levitti auki\nkäsinkudotun Vadstenanmallisen alttariliinan. Nuoruuden muisto täytti\nsiihen määrään hänen ajatuksensa, että hän tuossa tyhjässä kirkossa\nmiltei oli kuulevinaan ääniä ja kannusten kalsketta.\n\nOli silloinkin ollut sunnuntai ja Gyldenlöw, joka tanskalaisten\npäällikkönä äsken oli valloittanut saaren, oli käskenyt kirkkoherra\nFredrik Baggen pitää kiitosmessun ja lukea Tanskassa tavallinen\nrukous kuningas Kristianin ja hänen voittoisan sotajoukkonsa\npuolesta. Gyldenlöw istui itse päällikönpenkissä ja käytävällä seisoi\nvieraita sotilaita aina oveen saakka, niin että Baggen messupuku\nnäytti vaalenneelta ja halvalta noiden kaikkien kimaltelevain\nvormupukujen keskessä. Ruotsalaiset miehet ja naiset, jotka istuivat\nalimmissa penkeissä, tuijottivat tylsästi eteensä ja monet heistä\nkatkerasti kuiskivat, kun näkivät pappinsa rauhalliset kasvot\navonaisen ikkunan kautta, jonka läpi varpuset lentelivät.\n\nHän messusi heleämmällä äänellä kuin ennen koskaan, ja kun messu oli\npäättynyt ja hän nousi saarnastuoliin, virkahti Gyldenlöw hiljaa:\n\n-- Bagge, sinusta me hyvän papin saamme!\n\nPappi puhui saarnastuolilta voiton suuruudesta sellaisella hehkuvalla\ninnolla, että yksin raakain soturien silmät kävivät kosteiksi; mutta\nkun hän saapui rukoukseen kuninkaan puolesta, risti hän innolla\nkätensä kasvojensa tasalla ja rukoili vanhan rukouksensa ruotsalaisen\nkuninkaan puolesta.\n\nSilloin hypähti Gyldenlöw penkistään ja tuossa pienessä kirkossa\nrupesi kuulumaan meteliä ja kirouksia ja aseiden ja kannusten\nkalinaa; mutta yli kaiken metelin kuului Baggen ääni, kun hän\nrukouksensa loppuun asti tyynesti luki.\n\n-- Jos et muuta osaa rukoilla, -- kiljui Gyldenlöw, -- niin takaanpa\nsulle kuolemanrangaistuksen taikka elinkautisen vankeuden.\n\n-- Vielä mulla on vähän lisättävää.\n\nAlimmista penkkiriveistä kuulunut nyyhkintä vaikeni ja tanskalaiset\nkävivät äänettömiksi kuunnellakseen.\n\nSilloin rupesi Bagge rukoilemaan Ruotsin sotajoukon puolesta,\nnoiden rivissä seisovain halpain soturien puolesta, rukoili voittoa\nruotsalaisille, rukoili, että he vielä palaisivat ja valloittaisivat\ntakasin hänen saarensa.\n\nGyldenlöw käveli tulenpalavana alttarin edustalla ja paukutti ilmaa\nhansikkaillaan.\n\n-- Tuokaa tänne nuo käsiraudat, jotka ovat kirkon ovella\nhäpeäjakkaran vieressä! -- käski hän.\n\nKaksi sotamiestä meni ulos ja he raahasivat sieltä vitjat kirkkoon,\nniin että ne kilahtelivat kivilattiaa vastaan. Gyldenlöw pysähtyi\nBaggen eteen.\n\n-- Minä uskon, että sinä olet hurskas mies ja että tämän olet\nymmärtämättömässä hartaudessasi tehnyt. Siksi tahdon sulle armon\nantaa, jos kadut... Mutta, kautta Jumalan, jos vielä niskoittelet, et\nvoi muuta odottaa, kuin tuomiota ja rangaistustasi. Sinulla on koti\nja perhe... Mietippäs tarkoin! Minä tässä kärsivällisesti odotan,\nkunnes sinä itsesi tutkit. Laskekaa hänet irti, miehet, nouskoon hän\nkerran vielä saarnastuoliin. Tekin, jotka siellä penkissä istutte,\nolette sanani kuulleet!\n\nBagge tasotti vaippansa poimut ja lähti saarnastuolin portaita\nkohti astumaan ikäänkuin totellakseen. Vaan siitä hän taas kääntyi\nseurakunnan puoleen.\n\n-- Minulla on todellakin jotakin kaduttavana, se on oikein puhuttu.\nJa minä voin sen ilmaista tästäkin, tarvitsemattani saarnastuoliin\nnousta.\n\nGyldenlöw työnsi lähimmät upseerit syrjään ja asettui paikoilleen,\nmutta levottomasti hänen sormensa hypeltelivät miekan kahvaa ja\nkaikki kuuntelijat seisoivat jo käytävillä tai penkeissä.\n\nBagge oikasi molemmat kätensä eteenpäin. Ei kukaan tiennyt, mitä hän\nsillä oikeastaan tarkoitti.\n\n-- Minä kadun -- puhui hän, -- että olen liian pitkälle lykännyt sen\nrukouksen, joka minun ehkä ensiksi olisi pitänyt esittää.\n\nJa hän rupesi rukoilemaan hyvää vuodentuloa ja suotuisia ilmoja,\nrukoilemaan hirsilautan puolesta, joka oli tulossa joelta ja\nheinäkuormain puolesta, joita vedätettiin taloihin ja koko Ruotsin\nkansan puolesta, jolle hän lupasi pysyä uskollisena, vaikka hän\nsaisikin jälelläolevat päivänsä viettää syvimmässä vankiluolassa.\n\nSilloin soturit ymmärsivät, miksi hän oli ojentanut käsivartensa\neteenpäin. Hänen vielä puhuessaan kiinnittivät he käsiraudat hänen\nranteihinsa ja taluttivat hänet sitten miekat paljastettuina\nvälissään linnaan päin.\n\n\n\n\nKatrinuska, eukkoseni...\n\n\nOli talviyö ja tähdillä oli tuo kylmä tuike, joka panee yksinolijan\nitkemään, ilman että hän itsekään tietää, miksi hän itkee.\nSeppeleillä koristettua paavin ivakuvaa, jota äsken oli kuljetettu\nMoskovan kaduilla, oli kansa tervehtinyt paljo äänettömämmin kuin\nennen, ja kesken voiviikon iloisien ilveiden kuiskailtiin vihasta\nja salahankkeista ja vangitsemisista. Missä kaksi ihmistä kohtasi\ntoisensa, niin ettei heitä kolmas kuullut, kiroilivat he tsaaria.\nPapit nurkuivat savustusmaljoja heilutellessaan, että hän söi\nlihaa paaston aikana ja palveli roomalaisten jumalia eikä oman\nkirkon pyhiä. Bojarit valittivat, ettei heidän annettu nukkua\nrauhassa öitään, vaan että heillä teetettiin työtä yhtä paljo kuin\nniillä orjilla, joita käytettiin uusimaan koko Venäjän valtakuntaa\nkantapäästä kiireeseen saakka. He kertoivat, että tsaari oli tullut\nhulluksi. Jos ei hän istunut matkavaunuissaan eikä mikroskooppinsa\nääressä, niin paranteli hän lääkärinä tauteja, teki suutarina\nsaappaita, laivanrakentajana venheitä, valmisti norsunluuesineitä\nkuin sorvari taikka listi ihmisiltä päitä kuin pyöveli. Tällaisen\npäivätyön jälkeen nähtiin hänen toisinaan iltasaterian aikana astuvan\nsoittokunnan luo ja lyövän rumpua niin taitavasti, ettei paraskaan\nrumpari ollut häntä etevämpi. Kauppiaat valittelivat tiskinsä ääressä\nnäitä alituisia sotia ja talonpojat aukoivat vihoissaan paksuja\nsarkatakkejaan ja kätkivät niiden povitaskuihin poisajetut, pyhät\npartansa.\n\nKuta myöhemmäksi kävi yö, sitä terävämmin tuikahtivat tähdet\nja Aleksei, tsaarin poika, istui yksin kammarissaan, jonka\nkatto ja seinät olivat verhotut punasilla kankailla, joihin oli\nmaalattu viheriöitä lehvänoksia. Hänen ympärillään lattialla oli\njumaluusopillisia teoksia ja pieniä, hoikkasia kirjoja, hurskaita\npyhäintaruja. Hän leväytti kynäänsä keskeneräisen kirjeen kohdalla,\njota hän kirjoitti Affrosinjalle, punatukkaiselle suomalaiselle\norjattarelleen; mutta häntä väsytti, kynä vaipui alas. Hän unhotti,\nettä häneltä oli riistetty miekkansa ja perintöoikeutensa valtakunnan\nruunun. Hän oli olevinaan puettu edesmenneiden tsaarien kankeihin\nsilkkiturkkeihin ja turkoseilla kirjaltuihin saappaisiin ja hän\noli suljetussa linnassaan tarkastelevinaan hovikultasepän teoksia\nja keskustelevinaan oppineiden munkkien kanssa. Sitten hän uneksi\nastuvansa alas rukouskappeliin ja talvihämärässä siellä holvissa\nviettävänsä hartaushetken tuijottavan kristuspään alla, mutta laajana\nhänen ympärillään rehotti vanhanaikainen valtakunta, jossa kyläkellot\nsoivat ja jossa myöhään noustiin vuoteelta ja aikusin sammutettiin\ntulet. Silloin nousi tsaari Pietarin veri hänen päähänsä ja hän\noli lopettavinaan iltansa juomingeissa ja viskelevinään tyhjillä\ntinakannuilla kiitollisina riemuilevia bojareja päähän.\n\nOvi hänen takanaan aukesi, mutta hän luuli tulijaa palvelijaksi ja\njäi istumaan mietteihinsä. Vasta kun hän kuuli käytävässä astuttavan\nja naurettavan, käänsi hän hallavat, laihat, kuopille painuneet\nkasvonsa ja viisaannäköiset silmänsä sinnepäin. Se oli isä. Se\noli tsaari, joka saapui yövieraineen ja he kantoivat keskessään\npitkän pöydän, jossa kymmenen palavaa kynttilää oli pistetty kukin\nvehnäleivokseen. Monasti oli Aleksei juonut lääkkeitä, voidakseen\nsairautta syyttäen pysyä syrjässä heidän öisistä syömingeistä!\nTuska sielussaan oli hän kerran Affrosinjansa kanssa valepukuisena\npaennut Neapelin viinimaille saakka, piiloillakseen tätä isää, joka\nnyt kohotti keppiään hänen päänsä kohdalla. Hän peräytyi taaksepäin\nnurkkaan.\n\n-- Aleksei, -- käski tsaari, -- sinun tulee tänä iltana olla\nisäntänä. Istu tuohon vastapäätä minua.\n\nJuuri kun pöytään istuttiin, iski tsaari läiskäyttäen lähinnä\nseisovaa miestä korvalle ja huusi:\n\n-- Anna sen kiertää ympäri pöydän! Ei usko kukaan, kuinka\ntarpeellinen näille tällaisille herroille, jotka ruhtinaan pöydässä\nistuvat, korvatelli on.\n\nKorvatelli lensi kajahdellen miehestä mieheen pöydän ympäri aina\najutantti Wjasemskiin asti, joka istui lähinnä tsaaria toisella\npuolella. Hän oli nuori ja vielä kokematon upseeri ja käsi jo\npuoliojossa hän kalpeni ja katseli tylsästi tsaaria. Ei ollut koko\njuomaseurassa yhtään, johon tsaari niin lämpöisesti oli kiintynyt\nkuin tähän keltakiharaiseen nuorukaiseen, mutta juuri tänä yönä\noli eräs huhu kuiskannut, että tämäkin oli liittynyt Alekseihin ja\nkapinallisiin. Siksi tahtoi tsaari häntä koetella ja Ivan julman\nkatse silmässään, vaan moskovalaisen pikkuporvarin hyväntahtoisella\nhymyllä, virkkoi hän nuorukaiselle:\n\n-- Wjasemskij, poikaseni. Omassa valtakunnassani ei kohta kukaan\nuskalla lausua nimeäni kiroamatta minua. Tässä on poskeni. Jumalan ja\nhänen ainokaisen poikansa nimessä vaadin sulta suoruutta. Jos olet\nhäpäisijäini puolella, lyö, silloin en ansaitse sen parempaa kuin\nnuo toisetkaan. En sulta pyydä muuta kuin suoruutta... siitä kiitän\nsinua.\n\nWjasemskij nousi ja siirsi tuolinsa syrjälle, ikäänkuin\npolvistuakseen, mutta sitten loi hän katseensa kynttilään ja kuiskasi:\n\n-- Käteni eivät ole puhtaat. Käyn ensiksi pesemässä ne.\n\nTsaari nyökäytti raskaasti päätään ikäänkuin hyväksyen ja katseli\nhänen jälkeensä.\n\n-- Hänkin! Toisinpa olin odottanut.\n\nHän piti tyhjää pikaria edessään ilmassa ja tsaaritar, joka koko\nillan oli syrjästä hänen liikkeitään seurannut, astui sisälle\nyksinkertaiseen, siniseen pukuun puettuna ja istahti häntä varten\nvaratulle tuolille. Tsaari laski kätensä puolisonsa käsivarrelle ja\nkääntyi Aleksein puoleen.\n\n-- No, mikset kaada laseihin ja juo maljaamme. Isoin, -- vielä\nkerran! Ja vielä. Nouse pystyyn -- pikemmin! Ei, istukaa te muut,\nsinun vain tulee seistä. Ja sinun täytyy siitä vastata. Onko totta,\nettä munkit ovat sinulle uskotelleet, että koko kansa rakastaa sinua\nja kiinnittää sinuun toiveensa?\n\nAleksei seisoi pöydän toisella puolella ja vihan väreet häntä\npuistattivat ja hänen ryppyiset kasvonsa kävivät tuhankarvaisiksi ja\nvanhannäköisiksi. Isäkin oli poikansa karvainen ja joka kerran kuin\nisä kysyi, kierasi Aleksei pitkän kaulaliinansa pään yhä tiukemmas\nsormensa ympäri, mutta ei vastannut mitään.\n\n-- Onko totta, että vihaat minua, elämäsi antajaa, että ikävällä\nodotat kuolinhetkeäni, voidaksesi kumota päivieni ja öitteni teokset?\nOnko totta, että rippi-isäsi on kehottanut sinua rupeamaan kansasi\nmarttyyriksi? Ah, onpa maailmassa toisenkinlaisia marttyyrejä kuin\nniitä, jotka torilla uhraavat verensä kansan asian puolesta! Tahtosin\nolla teille kaikille isänä ja hyväntekijänä... Mutta kuka voi sanoa\ntuoneensa taivaasta kultataulun, jossa on sanottu, että tässä nyt\njuuri on totuus? Kenties kerran huudahdatte, että tuo hullu, jonka\nsuonissa minun vereni virtaa, hän oli juuri se mies, jonka te\ntarvitseisitte. Mutta silloin te huutelette turhaan. Sen elämän,\njonka olen sytyttänyt, voin myöskin sammuttaa. Katrinuska, eukkoseni,\nmitä olen tehnyt, jonka vuoksi minut on jätetty näin yksin?\n\nHän nojautui eteenpäin; painaen suljetut silmänsä puolisonsa\nkäsivarteen ja nauroi itkien, niin että pöytävieraista toinen\ntoisensa perästä nousi pystyyn ja hiipi tsaarittaren taa. Hänen\nnaurunsa oli niin hyväntahtoista ja lämmintä, etteivät he olleet\nsellaista kuulleet koskaan muualla kuin mahdollisesti jossakin\ntalonpoikaistuvassa maalla, vaan he tunsivat tuon hymyn, jonka\nreunoille vähitellen keräysi epätoivoa ja halveksumista, ja he\npelkäsivät henkeään.\n\n-- Katrinuska, lapsueni... Milloin vain koko Euroopassa lyötetään\nmuistoraha tai painetaan lentokirjanen, silloin puetaan minut aina\nnarrin vaippaan! Mitä olen sitten tehnyt, kun olen jäänyt näin yksin?\nYhtä yksinäinen on se mies, joka nyt Ruotsissa kerää joukkojaan ja\njohtaa niitä kohti Norjan vuoristoja... Sinnekö siis meidän molempain\ntuli ehtiä, vaikka eri tietä... Miksi viipyy ajutanttini? Ikävöinpä\nnähdäkseni, eikö teidän kaikkien joukossa ole edes yhtään, joka on\nkyllin rehellinen, suoraan mulle osottaakseen, rakastaako hän minua\nvai eikö. Tulkoon hän ja lyököön!\n\nHän kohotti taas itkun ja naurun sekaiset kasvonsa, mutta tsaaritar\nhiveli lempeästi hänen kiharaista tukkaansa ja lauloi kansanlaulun\nnuotilla ja aikoja sitten murtuneella, hienolla äänellä:\n\n    -- On herroilla matkassaan nihdit ja vahdit,\n    Vaan siltä kuin mierot he tietänsä käy.\n    Mut' köyhiä enkelit hellästi hoitaa\n    Ja ei heidän katseessa kaihoa näy.\n\n-- Missä on Wjasemskij, ajutanttini? Onko hän sellainen raukka, että\non paennut, koska ei uskalla lyödä tsaaria? Taikka seisooko hän\nsiellä oven takana ja empii? Taikka ehkä... Rakastaisiko hän minua?\n\nMentsikoff, joka oli jäänyt istumaan paikoilleen, nousi pystöön.\nHänellä oli päässään suuri valkojauhoilla kylvetty tekotukka ja paljo\narvomerkkejä rinnassaan.\n\n-- Muinaisina aikoina, kun olin halpa sokurileipurinpoika, joka\nkantelin leivoksia Moskovan kaduilla, sain sinut iloseksi, tsaari,\nkun puhuin. Osasin sommitella juttuni niin, että sinä olit\nnäkevinäsi kamaloita huuhkaimia ja kotkia räpöttävin siivin edessäsi\ntaikka käsillään käveleviä lystikkäitä kääpiöitä, mutta me olemme\nvanhenneet, sekä sinä, hyväntekijäni, että minä... Minun täytyy\ntotella sinun hallitsijakäskyäsi.\n\nHän käveli ulos kamarista käytävään ja tsaari huusi hänen jälkeensä:\n\n-- Miksi viipyy ajutanttini, siitä tahdon tiedon. Olivatko hänen\nkätensä niin likaset, että hänen näin kauan täytyy niitä pestä?\nSitäpä pesuvettä tahtosin nähdä.\n\nKun Mentsikoff tuli takasin, kantoi hän käsissään suurta, kuperaa\ntinavatia, joka oli puolillaan punertavaa nestettä, mikä näytti\nvaahtoavalta viiniltä.\n\n-- Ajutanttisi Wjasemskij on kuollut, -- virkkoi Mentsikoff. -- Hän\npesi kätensä omassa sydänveressään.\n\nTsaari sulki taas silmänsä ja nojasi päänsä puolisonsa käsivarteen,\nja sillävälin kuin tämä hiveli hänen tukkaansa ja sitä sormillaan\nsuki, kuuli hän tsaarin kuiskaavan:\n\n-- Hän ei minua rakastanut... hän ainoastaan pelkäsi... Katrinuska,\neukkoseni!\n\n\n\n\nPimeässä joulukirkossa.\n\n\nOli joulunaatto. Udenäsin pappilassa istui kappalaisen leski ja\ntarkasteli miesvainajansa laskuja. Hänen leninkinsä miehusta oli\ntehty vainajan moneen kertaan käännetystä virkatakista, hänen\nkankean käsiliinansa oli hän sitonut huiviksi päähänsä ja siinä hän\nkylmästä sinervillä käsillään selaili papereitaan. Kasvultaan hän oli\ntavallisia naisia pitempi ja laihempi ja kaikki häntä panettelivat ja\nvihasivat hänen ahneutensa ja ilkeytensä takia. Eipä entisinä hyvinä\naikoinakaan raskittu talikynttilöitä polttaa pappilassa. Palkolliset\najoi hän vuoteelta kolmen aikana talviaamuina, vaikka nämä eivät\nnähneet tehdä työtä päresoihdun hämärässä valossa, vaan istuivat\ntarinoiden karsinassa. Rengin kävellessä pihalla tallin ja navetan\nväliä, varotti hän tätä, että hänen tulisi riisua puukengät jalastaan\nja säästää ne sunnuntaiksi ja jos kenet langetettiin kirkkosakkoihin,\nsilloin tiettiin aina, että pappilan muori oli ollut ilmiantajana.\n\nOli jo hämärä, vaan yhä liikahtamatta katsoa tuijotti hän\npuoleksi lumipeitteisen ikkunan läpi lastukattoista puukirkkoa ja\nkellotapulia. Hänen vieressään seisoi isotukkainen mies, jonka\npunertavat posket olivat alituisessa hymyssä. Se oli ruukin\ntaloudenhoitaja Trulsson.\n\n-- Uskotteko hänen tulevan? -- kysyi muori hätääntyneenä. -- Hän\noli ainoa renkini ja sittenkuin hän kaupunkiin lähti, ei hänestä\nole mitään kuulunut. Ja siitä on jo kolme päivää... Selkäänsä hän\ntarvitseisi. Luultavasti hänet maanantaina tavattiin kapakasta ja\nsilloin hän uuden asetuksen mukaan pistettiin sotamieheksi.\n\n-- Pelkäsinpä, että tässä talossa olivat huonosti asiat vainajan\njälkeen, -- vastasi Trulsson ystävällisesti -- ja siksi tänne\nratsastin. Elkää valittako, muori Ingebritt, sillä oikeastaanhan\nei ole onnen ja onnettomuuden välillä niin suurta erotusta, kun\nluulemme. Kumpasestakin tulee, mitä siitä tahdomme. Näkisittepä\nisäntäni, tuon vanhan, kauniin herra Soop'in, kun hän suorana ja\nsanaa puhumatta seisoo ruokapöytänsä ääressä ja laskee suuriin\nkasoihin rahoja vuosiveroaan varten. Kuusisataa talaria hopearahaa\nylellisyysverona vaimonsa ulkomaisista silkkikankaista, kuusikymmentä\ntalaria pitseistä, neljäkymmentä sopuliturkistaan, kaksikymmentä\nhienommista hatuistaan ja pukimistaan, neljä teestä ja kahvista,\nneljäkymmentä vaunujensa kullatuista koristeista, neljäkymmentä\ntupakanpoltostaan ja sitten kuudennesrahan maksut, kulkuveromaksut\nja ulosteot tilastaan ja alustalaisistaan. Muistakaapa sen lisäksi,\nettä tehtaan tuote, rauta, on ensiksi tarjottava valtiolle, jolla\nei ole mitään millä maksaa, ja että koko tehtaassa tuskin on kolmea\ntyöhönpystyvää miestä, joita voi pitää työssä pajoissa. Ja kumminkin\nseisoo vanha Soop siinä niin uljaana ja arvokkaana ja puistelee\nGörtzin vaskijumalia pussistaan. Te tallennatte liian ahnaasti tämän\nmaailman tavaroita, se on kaikkien käsitys.\n\n-- Köyhyys pakottaa säästäväksi, -- mutisi muori karkeasti. --\nTällainen hätä ei ole koskaan mitään kansaa ahdistanut. Sitten\nviime marraskuun olemme syöneet pettuleipää ja voidakseen pitää\nmiestä ratsuväessä työskenteli puolisovainajani itse pelloilla kuin\nrenkimies, kunnes nääntyi ja heitti henkensä. Naula sokuria maksaa\nviisi talaria, silakkanelikko maksaa viisikymmentä ja suolatynnyri\npäälle sadan talarin. Huomenna on joulupäivä, aamukirkkoon olisi\nmentävä, vaan talia ei ole yhteenkään kynttilään. Eikä meillä ole\npappiakaan, joka voisi meille jumalansanaa lukea, eikä lukkaria.\nHevoset on viety kuormastohevosiksi ja ellei renki palaa takasin,\nolen minä hukassa, sillä silloin ei ole enää miestä talossa. Jumalan\nnimessä, sanokaa, että hän tulee!\n\nHän painoi otsansa ikkunaa vastaan sammaltaen ja neuvotonna.\n\n-- Hän tulee! -- vastasi Trulsson. -- Kuulen askeleita ulkoa.\n\nSamassa lennähti ovi auki suurella melulla. Muutamia isoäänisiä,\nrepaleisiin vormupukuihin puettuja sotureita astui kynnyksen yli\nja niiden jälestä tuli joukko laihoja, kuihtuneita maankiertäjiä,\nenimmäkseen nuorukaisia ja poikasia. Viimeksi tulevan nuorukaisen\ntunsi pappilan muori rengikseen ja ymmärsi nyt, että hänkin oli\notettu sotaväkeen ja ja oli sinne menossa toisten seurassa.\n\n-- Kantakaa pöydälle nyt mitä talossa on syötävää, -- komensi yksi\nsotureista, ja puhalteli kangistuneisiin kouriinsa.\n\n-- Täällä ei ole mitään, ei mitään! -- vastasi eukko liikahtamatta.\n\n-- Mitä ei tarjota, se otetaan! Seitsemän tuntia olemme nälkäisinä\ntätä kylää kierrelleet autiotalosta toiseen.\n\nMiekat ja kannukset kilahtivat, miehet huutelivat ja Ingebritt-muori\nkäveli edestakasin hypeltäen esiliinaansa. Kenkiään hän kysellen\nkatseli. Tämä kuunteli kotvasen toisten toraa ja hiveli neuvotonna\nniskaansa. Vihdoin hän käänsi katseensa lattiaan ja lausui hiljaa:\n\n-- Te olette aina ollut kova ja ahnas, emäntäni. Siksi varastin viime\ntalvena neljä mustaa leipää ja kätkin ne arkkuuni tallin yliselle.\nNe leivät aijon nyt tässä näille toisille jakaa, sillä tällaisessa\nhädässä olkaamme kaikki ystäviä.\n\nSoturit tempasivat nyt meluten avainkimput Ingebritt-muorin vyöltä ja\nkaapit ja arkut avattiin. Savimaljoihin mätettiin kätkettyjä herkkuja\nja kiroten sulattivat soturit takkatulen ääressä sianreittä, jonka\nluun vieressä madot paleltuneina kekottivat.\n\n-- Elkää vain rähiskö hyvät miehet! -- kehotti heitä Trulsson\nisällisesti ja ystävällisesti. -- Niinkuin talven pakkanen on\ntappanut madot lihasta, niin on se kurjuus, joka nyt maamme täyttää,\ntappava monta ilkeää matoa, jotka sydäntämme ovat kalvaneet.\n\nPuhuessaan katseli hän Ingebritt-muoria, juurikuin olisi hän\nerityisesti tälle puhunut, mutta muori katsoi poispäin. Trulsson\npuhui melkein papillisesti ja saarnaavalla äänellä ja kääntäen\nselkänsä tuleen päin pysähtyi hän kädet ristissä muorin eteen ja\njatkoi:\n\n-- Elkää vain rähiskö, hyvät miehet, elkääkä aterioinaan käykö\nennenkuin rukoilette! Sellaisen onnettomuuden yön, kuin tämä on,\nlähettää Jumala kaikkivaltias ihmisille, tehdäkseen heistä hyviä ja\nsuuria ja jotta pieni kansa näyttäisi kauniimmalta köyhyydessään,\nkuin muut kultaisessa komeudessaan.\n\nMuori käveli avatun kaapin luo ja siirteli kalistellen maljoja\nedestakasin, ettei hän kuulisi puhujan ääntä. Vaan sitten hän taas\nkääntyi.\n\n-- Trulsson, minä luulin teitä hyväntahtoiseksi mieheksi...\n\n-- Te hallitsette ankarana tuvassanne, muori, mutta ruokarukoustamme\nei kukaan voi kieltää.\n\nHurjistuneet miehet asettuivat siivoina seinämille ja ristivät\nkätensä, Yhä tarkastaen Ingebritt-muoria tyyneillä katseillaan ja\npannen painon joka sanalle, alotti Trulsson Isämeidän kovalla äänellä.\n\nMuori hypelteli hätäisenä esiliinaansa ja vapisi ja koetti katsoa\nsyrjään, mutta uudelleen ja uudelleen pakotti rukoilija lempeällä\nluonnollaan hänet kääntämään katseensa puoleensa, ja joka kerralla\nhän yhä kovemmin läähätti. Kun Trulsson vihdoin ehti sanoihin: \"Anna\nmeille meidän jokapäiväinen leipämme\", katkasi muori yhtäkkiä hänen\npuheensa.\n\n-- Ei enempää! -- virkkoi hän.\n\n-- Mitä? Enkö saa lukea Herran rukousta?\n\n-- Et tänä yönä. Huomenna se lukekaamme. Muori tarttui rukoilijan\nkäsivarteen ja veti hänet eteiseen.\n\n-- Te sanoitte minua ahnaaksi ja tylyksi, eikö niin? -- kysyi hän\nniin omituisella äänellä, että tuntui siltä, kuin hänen kielensä ei\nolisi puhunutkaan, vaan itse sydän.\n\n-- Niin sanoin.\n\n-- Ja te sanoitte, että tämä hätä on meitä kohdannut, jotta meistä\ntulisi parempia ja suurempia.\n\nTrulsson nyökäytti päätään.\n\n-- No niin, seuratkaa minua! -- sanoi muori ja he lähtivät ulos\ntalviseen yöhön.\n\nHanki kantoi ja kylminä tuikkivat tähdet tyhjäin omettain\nyläpuolella, joissa ei karja enää ammonut eikä ruislyhdettä oltu\npistetty nurkkaan varpusten jouluruoaksi. Tohiseva pohjoistuuli\nvinkui nurkissa. He painautuivat lähelle ladonseinää tuulelta suojaan\nja metsään päästyään pitelivät he kuusenoksista kiinni.\n\nKauhu vei muorilta järjen, ajatteli Trulsson ja huusi häntä\npysähtymään, vaan ääni ei kuulunut myrskyssä. Muori viittasi vain\nkädellään eteenpäin ja jatkoi vaellustaan. Trulssonia rupesi\npelottamaan, mutta häntä hävetti jättää naista yksin yönselkään ja\nhän tiesi, että sudet olivat lisääntyneet sitämyöten kuin ihmiset\nolivat vähentyneet.\n\nPakkanen ja pelko jähmensivät hänen ruumiinsa, mutta hän lisäsi\nsiitä huolimatta vauhtiaan tavatakseen edessään rientäjän ja\npysäyttääkseen hänet. Silloin hän huomasi, että he olivat ehtineet\nerääseen autiotaloon, jonka isäntäväet olivat kuolleet ruttoon ja\npojat kaatuneet sotaretkelle. Luhanparvi oli sortunut kinokseen ja\ntuvan eteisessä pyrysi Valtonaan lumi. Ovi oli selällään ja tyhjän\ntuvan läpi loisti valo aukinaisista ikkunareijistä. Kauhu valtasi\nTrulssonin ja hän pysähtyi.\n\nTuvanseinään nojallaan seisoi pelottava olento, kuin mies harmajaan\nturkkiin puettuna ja päässä suuri, särmäkäs, lunta täyteläinen\nruunu. Seisoiko siinä tuo ruttoon kuollut talonpoika, joka oli\nnoussut hätäisesti umpeenluodusta haudastaan, viettääkseen joulua\ntässä talossa, jossa niin usein Kaarlo yhdennentoista aikana\ntervetuliaismaljoja oli juotu ja harppuja soitettu?\n\nIngebritt-muorikin vapisi tuskissaan ja hän peitti silmänsä, jottei\nhän mitään näkisi, sekä juoksi tupaan.\n\nTrulssonin sydänkin seisattui ja hän kumartui verkalleen haahmoa\ntarkastamaan. Silloin hän näki, että se oli kuoliaaksi paleltunut\nhirvi, joka muistellen entisiä talviöitä, jolloin se samalla\nseinämällä oli löytänyt suojan ja tuntenut sisältä säteilevää\nlämmintä, oli nojautunut autiota rakennusta vastaan, jossa ei enää\neläviä nukkunut eikä hiilos näkynyt kimaltelevan liedeltä.\n\n-- Jumala meitä armahtakoon! -- sammalsi Trulsson astuen tupaan. --\nEihän täällä menehdy ainoastaan ihmiset, vaan metsän elukatkin!\n\nMutta muori Ingebritt ei häntä kuullut. Hän oli jo irrottanut\nmuutamia siltapalkkeja ja niiden alta lumen kalpeassa valossa\nnostanut esiin arkun, joka oli noin kyynärän levyinen ja kahden\npituinen. Arkku oli siniseksi maalattu, koristeinaan valkosia kuviota\nja siinä oli rautaset kädenpitimet.\n\nIngebritt-muori ei uskaltanut kääntää selkäänsä tuvan nurkkaan päin,\njossa tyhjä vuode oli, vaan seisoi niin, että Trulsson jäi hänen\nselkänsä taakse. Tämä ei ymmärtänyt vielä mitään. Mutta kun muori\ntarttui toiseen kantimeen, tarttui hän itse toiseen, ja yhä katsellen\nympärilleen joka nurkkaan kantoivat he arkun ulos tuvasta ja kirkkoa\nkohden. Siellä asettivat he sen keskikäytävälle, alttarin edustalle.\n-- Mene nyt takasin pappilaan -- sanoi Ingebritt-muori, -- ja istu\nisännäksi aterioimaan kutsumattomain vierasteni joukkoon. Itseni\ntäytyy minun jäädä tänne arkun luo ja miettiä yhtä ja toista, sillä\nkun aamulla aikusin tänne kokoonnumme, taitaa Jumala jättää minun\ntoimekseni pitää aamujumalanpalveluksen.\n\nTrulsson totteli ja astui hautuumaan poikki pappilaan, mutta hän\nmietti itsekseen, että onnettomuus on sammuttanut muoriparan\njärjen ja aamulla hän taitaa olla vietävä johonkin hourulaitokseen\nhoidettavaksi.\n\nKun aamu koitti ja myrsky tyyntyi, eivät kulkuset soineet niinkuin\ntavallisesti eikä vauraita pitäjäläisiä ajanut lumisia teitä myöten\nkirkolle. Ei kuulunut ruoskanläimäyksiä eikä huutoja peninkulmani\nalalta ränstyneistä autiotaloista. Joku yksinäinen tulisoihtu loisti\npuitten välitse ja muutamia naisia ja huonohenkisiä, sauvan varassa\nkulkevia ukkoja saapui kirkkoon. Miehiä ei ollut yhtään, kirkkoväkeä\noli kaikkiaan kaksitoista henkeä. Hautoja oli enemmän kuin surevia\neikä jouluaamu tämän syvemmässä hiljaisuudessa ollut ennen koskaan\nvaiennut.\n\nHe sammuttivat soihdut lumisilla kengillään ja, nähdessään\nIngebritt-muorin istuvan arkkunsa kannella kirkossa, jossa ei yhtään\nkynttilää palanut, tuntui heistä, että he vihasivat häntä entistä\nenemmän.\n\nVähitellen saapuivat kirkkoon myöskin nuo pappilaan yöpyneet\nvieraat, mutta kellonsoittoa ei kuulunut soitten yli, sillä kellot\ntapulista olivat jo aikoja sitten valetut kenttätykeiksi, jotka nyt\nsuljettuina ja äänetönnä lepäsivät erään Ditmarin järven pohjassa.\nPappia ei ollut, joka olisi saarnastuoliin noussut. Lukkaria ei\nvirttä virittämässä, mutta se palvelustyttö, joka jo kauan oli\nlukkarinvirkaa hoitanut, seisoi jo kirkonovella.\n\nSilloin Ingebritt-muori nousi ja pyyhkäsi hiussuortuvat otsaltaan,\nmutta niin pimeä oli kirkossa, että hänen käsin täytyi haparoida,\ntavatakseen penkinoven, johon hän nojata tahtoi. Ei näkynyt\nkattoruunua eikä alttaritaulua eikä seinäpieloja. Ainoastaan vaskinen\nkynttiläjalka viereiseltä alttarilta kimalteli lumesta heijastavassa\nvalossa.\n\n-- Eilen loppui rukouksemme -- virkkoi hän -- sanoihin: Anna meille\nmeidän jokapäiväinen leipämme. -- Sitten lisäsi hän hiljaa, melkein\nkuiskahtaen: -- Anna meille meidän syntimme anteeksi!\n\nSamassa saapui kummitukselta näyttävä, kellertävä lapsi kirkon\nkynnykselle kantaen soihtua kädessään. Sen valossa avasi muori\narkkunsa ja polvistui sen vierelle hautakatokselle.\n\n-- Onnettomuus tekee ihmeitä, -- virkkoi hän. Ja kaikista\nkirkossaolijoista näytti, että kirkon käytävälle välähti kirkkaampi\nvalo kuin mikä sadoista vahakynttilöistä saattaisi lähteä.\n\nKuusi hopeapikaria ja kuusi hopealusikkaa nosti hän arkusta ja jakoi\nne sotureille ja näiden seuralaisille. Hän tyhjensi neljä pullottavaa\npussillista hätärahoja ja jakoi ne tasan kaikkiin ojennettuihin\nkäsiin, jotta jokainen sai saman verran, ja jokaiseen ojennettuun\nesiliinaan pani hän leipää ja sormustimia ja muita esineitä, kunnes\narkku oli tyhjä ja soihtukin sammui.\n\n\n\n\nFredrikshall.\n\n\nMaaherra kutsui kansan kokoon ja laski pöydälle viisikymmentä\ntalaria jokaiselle, joka vapaaehtoisesti rupesi ratsumieheksi ja\nsata jokaiselle, joka rupesi jalkaväkeen. Monet vastahakoiset\niskivät sormensa poikki taikka vihloivat veitsellä ruumistaan,\njotta olisivat kelpaamattomat sotaväkeen, mutta heille tuomittiin\nviisitoista paria vitsoja tai pistettiin heidät elinkautiseen\npakkotyöhön Marstrandin linnaan. Hurjia soturijoukkoja kierteli\nryöstellen kylissä. Kun talonpoika kuuli heidän tulevan veräjällä,\navasi hän aittansa ja juoksi itse heinähaasion alle piiloon tai\npakeni perheineen, karjoineen korpimaille. Tukholmassa sulkeutuivat\nneuvosherrat huoneisiinsa, jottei heitä kysyttäisikään. Tarkastajat\nkulkivat, sotaväkeä mukanaan, portilta portille, avasivat kellarit\nja ruoka-aitat ja sudet etenivät kaduille saakka. Kauppapuodeissa\nei ollut tavaroita, myllyssä ei ollut viljaa, vasara ei kalskanut\npajassa, ei kaikunut iloisia ääniä eikä turvallisia talvi-iltoja\nvietetty kotilieden ääressä.\n\nSilloin profeetallinen aavistus kauhistutti koko kansan. Kirkonovilla\ntai suljetuissa kamareissa kuiskailtiin, että Jumala, joka\nmarttyyrikruunulla oli kansaa kiduttanut, nyt oli antava okaiden\nkadota ja lehtien uudelleen vihannoida ja että kuningas nyt oli\nkuoleva. Joka päivä odotettiin uutista, että hän oli kaatunut ja\nihmeteltiin vain, miksi tuo sanoma viipyi. Kaikki tiesivät, että\nhän mies miestä vastaan taisteli kujissa ja aitavierillä kuin halpa\nsotamies. Useimmat herkesivät jokapäiväisistä toimistaan ja kulkivat\npelokkaina uutisia odotellen. Eräs Tukholman porvari jo valitti,\nettei hän tiennyt, mistä nyt saisi suruvaatetta ja hautajaisrahoja.\nYksinpä Görtzkin joka aamu unetonna valvoi, kun hänen palvelijansa\nkantoi halkoja uuniin. Ruotsi oli samanlaisessa tilassa kuin\nkuninkaan raunioksi hävitetty talo Benderissä, mutta tämän suitsuavan\nrauniokaupungin päällä, jossa tuska haihtui pois odottavaan\näänettömyyteen, näkyi tähtilennon tapaisia tulevaisuudentuumia,\njoista ennustajat sanoivat, että niitä vasta vuosisatojen perästä\nvoitaisiin toteuttaa ja käsittää.\n\nNäihin aikoihin eli Upsalassa kerjäävä ylioppilas, jonka oli määrä\nlukea papiksi, vaan joka ei koskaan saanut tehneeksi muuta kuin\nraivanneeksi ja tapelleeksi, eikä kelvannut muuhun kuin sepittelemään\nrunoja hautajaisiin ja häihin sekä latinaksi että ruotsiksi. Hänen\nnimensä oli Tolle Årasson. Kädet ja jalat olivat hänellä aivan liian\nhentoset ja pienet suureen ruumiiseensa verraten, vaan vaikka hän\nnäki nälkääkin, kukoistivat hänen parrattomat lapsenkasvonsa aina\nyhtä pyöreinä ja verevinä. Ei hän ihmisille mitään pahaa tehnyt,\nkunhan hän vain sai elää vapaasti kuin taivaanlintu ja kulkea omia\nteitään ja aamusin nukkua pitkään; mutta tovereissa vallitsi se\nkäsitys, että hänen oli mahdoton tehdä erotusta hyvän ja pahan\nvälillä. Kun värvääjät eräänä päivänä alkoivat kiertokulkunsa\nkaupungissa, tuli hänestä yhtäkkiä jumalaapelkäävä poika ja hän\npiilousi kirkonpenkkiin kädessään vanhan latinankielioppinsa\ntyhjät kannet. Se tapahtui Kolminaisuudenkirkossa. Keskellä\njumalanpalvelusta tunkeusivat värvääjät kirkkoon uhkaavina\nhelistellen käsirautakimppua hartioillaan, mutta Tolle nojausi yhä\nsyvemmälle tyheitä kirjankansiaan tutkimaan. Hän huojutti ruumistaan\nedestakaisin ja veisasi niin hartaasti, ettei kenenkään pistänyt\npäähän vaatia häntä sotamieheksi, vaikka hän juuri olikin niitä\nsellaisia kelvottomia lukumiehiä, joita kuninkaallisen asetuksen\nmukaan piti sotaväkeen ottaa. Tämän koetuksen jälkeen huomasi\nTolle kumminkin viisaimmaksi ripustaa laukun selkäänsä ja lähteä\nseikkailuretkille. Kauhistuneena kulki hän ja katseli rakasta\nisänmaataan, jonka rutto ja sota niin oli muuttanut ja ruhjonut.\nOliko tämä todellakin Ruotsi, tuo valtakunta, jonka isät olivat\nrakentaneet ja jota olivat silmäteränään hoitaneet, Pohjoismaiden\nsuurvalta, rakastettu, peljätty? Tiellä tapasi hän valittavia\ntalonpoikia, jotka pitkissä kuormajonoissa pakosta kuljettivat\nviljaansa pääkortteliin Norjaan taikka Jämtlanniin asti, Hjerpen\nlinnoitukseen. Kumottuja kuormia ja kuolleita hevosia näkyi joka\nmäellä. Metsien autiotaloista vilhuivat repaleiset maankiertäjät\ntuvanikkunoista ja hän piti varovaisuuden vuoksi rahansa aina\nsaapasvarressaan... Talonpoikaistaloissa oli höyläpenkkejä,\nheinähäkkejä ja karjaa asetettu riveihin pihamaalle, ja itkun ja\nvalituksen keskitse kalahti huutokaupanpitäjän vasara ovipieliin.\nHerrastaloissa kertoivat palvelijat, että isäntäväki oli kaivanut\nhopea-astiansa maakuoppiin, sillä Görtz oli käskenyt, ettei\nainoastaan kaikki oikeat rahat, vaan yksin jalommasta metallista\ntehdyt talouskapineetkin olivat vaihdettavat hätärahoihin, joten\nkuningas saisi käsiinsä alamaistensa kaiken omaisuuden. Tolle Årasson\nkuuli kerrottavan, ettei Tukholmassa asuvilla prinsessoilla edes\nollut riittävästi hopeakaluja ruokapöytäänsä varten ja että kuningas\nitse söi rautalevyisiltä lautasilta. Autioissa pajoissa, joiden\nulkopuolella joki vapaasti virtasi mereen päin pysähtyneiden ratasten\nja avattujen sulkuluukkujen ohi, puheli hän ainoan jälelläolevan\nsepän kanssa, joka oli liian vanha ja raihnainen sotaan lähteäkseen.\nSiellä hän kuuli, että jos rautaa vähänkään valmistettiin, oli se\nheti muutamista pussillisista hätärahoja myötävä valtiolle. Mutta\nmieluimmin istui Tolle kumminkin ja lämmitteli pappiloissa, joissa\nhänen raamatun ja latinantaitonsa hankki hänelle suosioita; useimpa\nistuskeli pappi ja tarinoi hänen kanssaan päivännousuun saakka.\nPappiloissa kuiskailtiin, että oli kysymys riistää koulukassat ja\npitäjäin vaivaisrahastot, jopa valtion pankkikin, sotatarpeisiin,\nkerrottiin, ettei ole kyniä eikä paperia millä kirjoittaa, joten\nvirastot olivat suljettavat, koska herrain ei käynyt pistäminen\nsormeaan mustepulloon eikä sillä pöydälle kirjottaminen. Eräs\nharmahtunut kappalainen hänelle kertoi, että maaherrat pantiin\nviralta taikka asetettiin tarkastuksen alaisiksi, joten ei kukaan\ntiennyt, ketä nyt tuli totella ja kenen oli käskettävä; pappi kertoi,\nkuinka hänen itsensä oli täytynyt panna panttiin raamattunsa ja\npapinviittansa ja antaa sahtia seurakuntalaisilleen ehtoollisessa\nviinin asemesta.\n\nNäin Tolle Årasson kulki pitäjästä pitäjään ja ansaitsi silloin\ntällöin lantin, kun otti viedäkseen kirjeitä ja virkapapereita\ntoisiin seutuihin. Postimiehetkin olivat näet lähetetyt sotaväkeen ja\nnoista epärehellisistä kievarinpitäjistä oli tehty postinkuljettajia.\nMutta nämä eivät tätä uutta ammattiaan osanneet hoitaa, vaan turhaan\nheidän ympärilleen joka päivä kokoontui äitejä ja isättömiä kysellen\nkirjeitä omaisiltaan Siperian aromailta ja kaivannoista. Matkallaan\njouduttuaan Slätthögin kirkkoon sai Tolle nurkuvain talonpoikain\njoukossa seisten kädellään hivellä sulttaanin kultaompeleilla\nkirjailtua lahjaturkkia, joka sinne oli alttarinpeitoksi ripustettu.\nKalmarin kaupungissa joi hän veljenmaljat tykkisoturi Edstedtin\nkanssa, joka äsken oli mennyt naimisiin erään palvelustytön kanssa,\nvaan joka itsekään ei ollut mikään mies, vaan valepukuinen aatelinen\nneitsyt Stålhammar. Visingsössä pelasi hän noppapeliä repaleisten\nvenäläisten sotavankien kanssa ja Karlshamnissa painiskeli hän\npuolalaisten, armeenialaisten ja juutalaisten kanssa ja tempoi noita\njuhlallisia turkkilaisia velkojia turpaanintupsusta. Hän vietteli\nheidät viiniäkin juomaan, mutta iski sitten katukiviin pirstaleiksi\ntuon tahratun lasin. Lundissa hän aseellisten ylioppilasten\njoukossa kuunteli professori Ihren kapinallista puhetta ja ampui\nprofessori Rydeliusta, joka saapui tuota myrskyä asettelemaan. Siten\nristeiltyään halki puolen valtakunnan saapui hän vihdoin Göteporiin,\njohon kuningas läpimatkalla oli pysähtynyt merirosvo Gatenhjelmin\nvieraaksi, asuen hänen talossaan Stigebergstorin varrella. Tomuisena\nja janoisena istahti Tolle Årasson Dorotea Ekin kahvilaan, jossa\nporvarit itkien ja nauraen parastaikaa toisiaan syleilivät ja\nkertoivat, että Madagaskarin kauheat merirosvot olivat saaneet luvan\nsaapua kuudellakymmenellä täyteen lastatulla kaappaaja-laivalla\nGöteporiin ja asettua sinne lakastuneita elinkeinoja virvoittamaan.\nSilloin hän ei enää malttanut ääneti pysyä, vaan ilmaisi itsensä\nja kertoi sekä ruotsiksi että latinaksi, mitä hän oli kokenut\nmatkoillaan. Pian hän huomasi, että pari miestä, jotka kaulustat\npystössä istuivat aivan hänen vieressään, vaikenivat ja rupesivat\nhänen puheitaan kuuntelemaan, ja siitä hän kävi vielä yhä\navomielisemmäksi.\n\n-- Nyt saavat ruotsalaiset maistaa rautahansikasta selvemmin kuin\nennen koskaan, -- virkkoi hän, katsellen läpikuultavia kynsiään. --\nKuningas on taistellut kaikkia kansoja vastaan ja nyt hän kääntyy\nomaa kansaansa vastaan. Mitenpä tämä ilve muuten saattoi päättyäkään?\nMutta kamaloita aavistuksia kuiskaillaan ympäri maan. Häneltä ei jää\npoikaa. Mitenpä sellaiselta mieheltä jäisikään lasta? Neuvosherroilla\non jo pöytälaatikossaan englantilaisenmallisen, perustuslaillisen\nhallitusmuodon suunnitelmia. Me emme keltään muulta kuninkaalta aijo\nkärsiä sitä, mitä nyt olemme kärsineet. Kenties huomenna... kenties\ntänä iltana, meidän tätä tarinoidessa, joku iloinen pyssymies istuu\nhiiloksen ääressä ja sulattaa lyijyä valinkauhassa... Kenties hän\njuuri nyt kaataa kuulavormuun sen raskaan pisaran, joka ikipäiviksi\non uneen uuvuttava sankareista suurimman.\n\nEräs kauppias, jo sangen vanha mies, jonka hapset olivat valkoset ja\nsilmät surumieliset, taputti häntä olalle:\n\n-- Me ihmiset arvostelemme kaikkia sen mukaan, miten omia haavojamme\nkihelmöi, mutta sallikaa nyt vanhan miehen puhua. Vaikkei meidän\nkova rautakuninkaamme olisi koskaan syntynyt, olisivat yhä\nmahtavammiksi paisuvat naapurimme ruvenneet paloittelemaan Ruotsin\nvaltakuntaa... Verkalleen, vähitellen joka vuosi, olisivat lapsemme\nja lapsenlapsemme tinkineet ja nöyrtyneet ja luopuneet maakunnasta\ntoistensa perästä. Isänmaamme ei olisi koskaan päässyt rauhaan, ei\nkoskaan kunniakkaaksi. Olisi ollut häpeällinen tuo näytelmä, kun\nolisi ollut nähtävänä kahlehdittu jalopeura, jonka verta verkalleen\njuoksutetaan pieniin sormustimiin! Tahdonpa niinollen kernaammin\nyhdellä kertaa nähdä taivaanrannan leikkivän ja nähdä miehen seisovan\nmeidän edessämme. Koska käski hän meidän uhrata enemmän kuin hän\nuhrasi itse? Eikö hän ole nähnyt nälkää ja vilua ja nyt on meidät jo\nvoittanut aavistus, että hän myöskin on meidän kanssamme kaatuva.\n\nTolle Årassonin ääni värähti. Hän ei tahtonut teeskennellä, vaan aina\nhänestä tuntui, että se, joka viimeksi puhui, oli oikeassa.\n\n-- Jos en pitäisi vapauttani ja kunnollista vuodetta suuressa\narvossa, hiipisinpä kuninkaan jälkiä niitä suudellakseni Norjan\nlumituntureilla. Kohta voi se jo olla myöhää, luoti voi jo olla\nvalettu...\n\nSamassa kuin hän oli lausunut nämä sanat, nousivat, keskenään merkin\nannettuaan, nuo molemmat miehet, jotka hänen vieressään olivat\nistuneet. Tolle pelkäsi soturintakkia niin kovin, että hän kalpeni,\nkun hän huomasi kiiltäviä messinkinappeja heidän väljäin kauhtanain\nalla.\n\n-- Kas niin, poikani! -- huudahtivat he hänelle ja taluttivat\nhänet käsivarsista vankinaan ulos. -- Koska niin kauniisti osaat\npuhua, ei liene liika vaatimus, että sinulle annetaan paikka siellä\nläheisyydessä, missä luoti vinkuu... Nytpä saimmekin oikein kelpo\nsaaliin. Me olemme värvääjiä, ymmärtääkö herra sitä... niin,\nymmärrät? No, siis marssitaan Norjaan!\n\n-- En ole koko elämäni pitkään toivonut muuta, kuin päästä\nsotamieheksi! -- vastasi hän heti niin pehmeästi ja ystävällisesti,\nmutta samalla varmasti, että hän itsekin uskoi sanansa. --\nTipauttakaapa kauniisti värväysrahat hattuuni!\n\nSiten täytyi hänen vihdoinkin pukeutua tuohon siniseen takkiin,\njota hän niin pelkäsi, ja joka päivä sai hän taas huomata uusia\ntapahtumia siinä maassa, jossa aura ennen tyyneesti oli piirtänyt\nvakoaan peltoon. Tuskin ehti hän kappaleen Strömstadista eteenpäin,\nkun hän huomasi suuria kaleerilaivoja kuivalla maalla. Ja hänet\nitsensä valjastettiin keulan eteen yhdessä talonpoikain ja hevosten\nja härkäin kanssa vedättämään laivoja kahden ja puolen peninkulmaisen\nkannaksen poikki Idevuonoon. Tuuma tuumalta vedettiin laivoja\ntelakkatietä ja risukoita myöten, öisin vedettiin tervasten tuohusten\nvalossa, päivällä heinäkuunauringon paahteessa. Pikkunen mies,\nruskahtavaan samettitakkiin puettuna, päässä tuuhea tekotukka ja\nkengissä leveät kultasoljet, kulki edestakasin vetäjäin joukossa\nheitä rohkasten. Se oli Emanuel Svedenborg, hänen toimekseen oli\nPolhem jättänyt tuon omituisen tuumansa suorittamisen. Kun hän näki\nTolle Årassonin, varjosti hän kämmenellään heikkoja silmiään ja\nvirkkoi:\n\n-- Siinäpä on lihavin ja kukoistavin mies, minkä moneen vuoteen olen\nnähnyt. Mutta, hyvät korpraalit, elkäähän häntä sentään liiaksi\nrasittako, näettehän sen heti, ettei hänellä mitään voimia ole\njäsenissään.\n\nNe oli ensimmäiset säälin sanat, jotka Tolle kuuli, sittenkuin hän\nUpsalassa oli kilistänyt toveriensa kanssa, ja kohta oli hän valmis\nsilmät kyynelissä ojentamaan pyöreähkön kätösensä jo kerjäämään.\n\n-- Minä olen haaksirikkoutunut raukka, -- kuiskasi hän, sekottaen\npuheeseensa oppinutta latinaakin, -- siunaisin ja kiitteleisin, jos\nsaisin hyppysellisen nuuskaa.\n\n-- Nuuskata on toista ja toista on ruunua palvella, -- vastasi\nSvedenborg vakavasti ja meni tiehensä, vaan jo samana iltana, kun\niltavaihtoon soitettiin, tuli hän takasin nuuskarasia kourassaan.\n\n-- Tuossa, ota koko rasia, mutta elä siitä sen enempää puhu! --\nkuiskasi hän, ja katosi taas kuin outo kulkija, jonka ohi maantiellä\npikimmittäin kuljetaan.\n\n-- Ihmiset ovat hyviä, ajatteli kohta Tolle Årasson ja koetti tyytyä\nkohtaloonsa. Pian oli hän kumminkin menettänyt viimeiset, säästetyt\nvaskijumalansa ja nuuskarasiakin oli jo tyhjä, -- niillä oli hän\nsilloin tällöin lahjonut korpraalit, saadakseen hiukan pitempään\nnukkua aamusilla. Ja silloin hänestä kohta tuntui, että ihmiset ovat\npahoja.\n\nKun vihdoin viimeinen laiva, kultanen voitonjumalatar keulakokassaan,\nlipui Idevuonon tummaan veteen, komennettiin hänet taas marssimaan.\nUseita vieraita ja kotimaisia upseereja yhtyi vähitellen joukkoon\nja talosta taloon kulki tuo pitkä jono maan viimeisiä, sotaväkeen\nkirjoitettuja poikia.\n\nSilloin tapahtui eräänä päivällisaikana muutamassa kievarissa, että\nTolle Årasson istuen nukkui liiterin takana hattu polvellaan. Kun\nrumpu taas pärähti ja hän heräsi, oli hatussa kirkas, puhdaskultainen\ntalari ja kokoonkääritty paperi.\n\nSe oli odottamaton näky, joten hän hieroi silmiään ja ihmetteli, että\nnäkikö hän unta. Hän koputteli rystäillään rahaa ja punnitsi sitä\nkädessään. Vihdoin avasi hän paperin ja luki:\n\n-- Tistedalissa, Myllärintuvan luona, on riippuoksainen Koivu, jota\nkutsutaan Kynttilänjalaksi, sillä siinä on kolme Haaraa yhdestä\nRungosta. Jos Hänen Kuninkaallinen Majesteettinsa vihollisten\nLuodeista kaatuu, saat samana yönä nähdä sen Ihmeen, että löydät\nKukkaron, jossa on 50 Tukaattia, Mullasta Kynttilänjalan Juurelta.\n\n-- Tämän kirjeen on joku ulkolainen piru kirjoittanut! -- huudahti\nTolle Årasson melkein valittaen ja repi paperin pieniksi palasiksi,\njotka hän ympärilleen sirotti. Hän potki multaa niiden päälle ja\npolki niitä. Sitten pisti hän kultatalarin housuntaskuunsa ja oli\nlähdössä toisten luo; mutta tuskin oli hän pari askelta astunut, kun\nhän pysähtyi, tempasi raivokkaasti rahan taskustaan, ikäänkuin se\nolisi häntä polttanut, ja viskasi sen kauas suolle.\n\nKun hän sitten oli nostanut laukun selkäänsä, rupesi marssimaan,\nkasvoillaan entinen, iloinen hymynsä, ikäänkuin ihmetellen tässä\nmaailmassa yhtä ja toista, joka kumminkin kaikki oli hänelle aivan\nyhdentekevää. Mutta seuraavana yönä näki hän unta tuosta Valkosesta\nkoivusta ja sen kolmesta, korkeasta haarasta.\n\nMetsäiset tunturinharjat kävivät yhä sumuisemmiksi, tiet yhä\njyrkemmiksi, ruoanlaittajain padat yhä tyhjemmiksi, mutta mitkään\nrasitukset eivät saaneet punaa kalpenemaan Tolle Årassonin pyöreiltä\nposkilta. Saappaat hajosivat repaleisiksi hänen jalkoihinsa, vaan\nruunun housut, jotka nälkäistä sotajoukkoa varten olivat teetetyt,\nolivat hänelle niin ahtaat, että hänen niitä vatsan kohdalta täytyi\njatkaa nuoralla. Hänen lihavuutensa ja kiiltävät kasvonsa ärsyttivät\nhänen tovereitaan, joten he uhkasivat pieksää hänet, mutta kun hän\nmyöskin oli päätään pitempi kaikkia muita, ei sittenkään kukaan\nuskaltanut häneen koskea.\n\nVaikkei hän siitä kenellekään puhunut, mietti hän aamusta iltaan ja\naprikoitsi, mitähän tuo merkillinen kirjoitus saattoi merkitä. Miksi\ntahtoivat pahat ihmiset valita juuri hänet aseekseen? Muuten hän ei\nvoinut asiata selittää. Ja kun tuo tomuinen joukko vihdoin saapui\npääleiriin Tistedaliin, jossa telttoja oli pystytetty ja havumajoja\nrakennettu, pysähtyi hän äkkiä ja, tietämättä itsekään mitä hän teki,\nosotti hän sormellaan suurta koivua, josta lehdet jo olivat pudonneet\npois.\n\n-- Koivu, koivu, tuossa se on! Se on Kynttilänjalka, minä tiedän\nsen... Sen nimi on ihan varmaan Kynttilänjalka...\n\n-- Täällä sulla ei ole puheenvuoroa, totella vain sinun tulee! --\nvastasi korpraali ja asetti hänet heti riviin reunamieheksi, sillä\ntarkastuksen piti alkaa.\n\nKun korpraali samassa tarttui hänen käsivarteensa, siirtääkseen hänet\npaikoilleen, tunsi hän, että jäntereet olivat aivan pehmeät. Ja kun\nhän näki tuon rotevan miehen horjuvan käsissään, virkkoi hän:\n\n-- Tuon olisimme kernaammin voineet jättää kotiin. Hänessä on kaikki\nhaprasta ja pehmyttä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä marraskuun päivänä pysähtyi yksi sotaväenosasto muutamaan\nvuorensolaan; kello kävi vasta kolmea, vaan siltä oli jo hämärä.\nArojen paahtavan päivän ruskeiksi polttamina ja turkkilaisten\ntupakkimassia vielä käyttäen katselivat monet vanhentuneet upseerit\ntätä talvivaltakuntaa, jonka metsäisissä sydänmaissa sotajoukko nyt\nmarssi uusia seikkailuja kohden. Vangiksisaadut sissit kertoivat\nkummia juttuja noidista ja jättiläisistä ja miehenpituiset,\nrotevakasvuiset naiset, joilla oli pellavankellervä tukka, tulivat\nöisin leiritulien äärille ja surmasivat kirveillään nukkuvia\nruotsalaisia.\n\nLunta satoi ja vuorenseinämäin välitse loi aurinko kellahtavan\nvalon tunturinrinteellä kasvavaan vaivaismetsikköön ja ulkoneviin\nkalliosärmiin.\n\nSiellä seisoi kinoksessa täysiaseinen sotajoukko kalpeita\nviisitoistavuotiaita poikasia, puolikasvuisia lapsia. Pienikasvuiset\nlänsigootilaiset, joilla oli terävät nenät ja pälyilevät silmät,\nkuiskasivat toisilleen:\n\n-- Kuningas kuuluu sanoneen, että jos emme tahdo nähdä nälkää, saamme\nnäistä Norjan vuorista kiskoa ravintomme...\n\n-- Kiskokaamme siis, -- vastasivat smoolantilaiset pitkäveteisesti ja\nvaikeroiden.\n\nTaalalaiset ja bohuslääniläiset nojautuivat synkkinä\npyssynpiippuihinsa, mutta Södermanlannin pataljoonat rupesivat\nnapisemaan. Silloin pysäytti Rutger Fuchs hevosensa ja asettui heidän\nrintamansa eteen. Hänen toinen jalkansa oli vinosti jalustimessa,\nsillä Gadebuschin luona, jossa hänet kannettiin taistelutantereelta,\noli häneltä pyssynluoti murskannut sääriluun.\n\n-- Hävetkää, sörmlantilaiset! huusi hän Skoonen murteella. --\nJos ette saa ruunun leivän jatkoksi vielä särvintä, rupeatte te\nheti napisemaan. Te näytätte kaikki alakuloisilta, vaan nyt juuri\nmiehuutta ja urheutta kysytään, sillä sen teille sanon, että\nkoskaan eivät Ruotsin miehet saa sellaista sankaria palvella, kuin\nkuninkaamme on, ja mielelläni minä ainakin hänen tähtensä vereni\nvuodatan. Katsokaa minua! Miksi minua kutsutaan? No, sanokaa pois!\n\n-- Rikkaaksi Fuchsiksi, -- vastasivat soturit kaikki, ja heidän\npiirteensä kirkastuivat.\n\n-- Niin, se on totta. Minua on kaiken ikäni kutsuttu rikkaaksi\nFuchsiksi... Mutta arvatkaapas, mitkä minun rikkauteni ovat? Se, joka\nvoi astua esiin ja vastata, saa kaksi vaskirahaa.\n\nEi kukaan astunut esiin.\n\nSilloin otti Fuchs taskukirjansa rintataskustaan, selaili sitä ja\npiti seuraavan puheen:\n\n-- Mitä hittoja se rikkaus oikeastaan merkitsee? Eihän se ole\nmuuta kuin kirjaanpanotapa, pojat! Uskotteko, että kaikki omaisuus\nkantaa korkoa? Koettakaapas! -- Kuunnelkaa nyt mitä luen. Velkoja:\nei ensinkään. Siinä on rikkauteni toinen puoli. Sitten on meillä\nSchlippenbachvainajan yönuttu... Oletteko kokonaan unhottaneet kelpo\nSchlippenbachin, entisen överstinne, joka testamentissaan jätti mulle\nsekä yönuttunsa että rykmenttinsä, kaikki mitä hänellä kalliinta\nomaisuutta olikaan tässä maailmassa? Tuo yötakki on mulle niin\nkallis, etten sitä tahtoisi myödä vähemmästä kuin viidestä tuhannesta\ntalarista. Silloin sillä onkin tietysti juuri tuo arvo. Siis,\nkuulkaa. Omaisuutta:\n\n    Schlippenbach vainajan yönuttu, viisituhatta talaria,\n    Södermanlannin rykmentti, kymmenentuhatta talaria, rakas eukkoni\n    Kreeta, joka on kotona, seitsemänkymmentätuhatta talaria, Koirani,\n    jonka toin Holsteinista, tuhat talaria, Kapakkani, Kultanen aasi,\n    kaksituhatta talaria.\n\nPiru vie, se on kaikki halpaan hintaan arvioitua, mutta siinä onkin\nsitten kaikki mitä mulla on. Tiedättekö, missä kapakkani, Kulta-aasi,\non?\n\n-- Se on varmaankin överstin sotateltta! -- vastasivat soturit.\n\n-- Niin on, juuri se! Siinä kapakassa saa kuka tahansa eineen\nilmaseksi, sillä siellä ei ole muruakaan saatavana. Laskekaamme\nsiis yhteen. Tuloja yhteensä: sata ja kuusikymmentäkahdeksan\ntuhatta riikin talaria. Mutta kun velkojen olemattomuus tekee\ntoisen puolen rikkauksistani, niin on kai sekin puolisko\nsadankuudenkymmenenkahdeksan tuhannen arvoinen. Siis on mulla\ntodistettavasti kolmesataa kolmekymmentäkuusi tuhatta riikintalaria.\nNäettekös pojat, tämä kaikki on sitä, jota Görtz kutsuu finanseiksi,\nja sitä on hyvä osata, ymmärrättekö sen. Oppikaa vain pitämään kirjaa\nja oikein arvioimaan kaikki, silloin saatte nähdä, että tekin olette\nsangen rikkaita, ja silloin teidän ei ole tarvis olla allapäin,\nvaikka vatsa vähän kuriseisikin.\n\n-- Eläköön, eläköön rikas Fuchs! -- niin kaikui nyt rivejä pitkin,\nmutta samassa lensivät kaikki säilät huotristaan. Pyssymiehet tekivät\nkunniaa ja rummut rämähtivät. Tunturin seinämälle kuvastui korkean,\nontuvan miehen suuri kuva. Se liikkui seinää pitkin, päässä pyöreä\nkarvalakki ja kädessä kyhmyinen sauva.\n\nSe oli kuningas.\n\nHän tuli mäntyjen lomitse henkivartijainsa seuraamana; nämä astuivat\npitkänä rivinä, miekat paljaina, ja taluttivat hevosiaan. Itse\nhän eellimmäisenä käveli ja polki tietä hankeen. Hänen arpiset ja\nsuljetut kasvonsa olivat päivänpaahteesta ja pakkasesta vuosien\nkuluessa käyneet tummahtaviksi ja kulmakarvojen välissä oli syvä\npoimu. Kun hän pisti karvalakkinsa käsivartensa alle ja joka taholle\nvastasi tervehdyksiin, satoi lunta hänen kaljulle päälaelleen.\nPäälliköt kokoontuivat vähitellen hänen ympärilleen ja henkivartijat\nhakkasivat miekoillaan muutamia kuusenoksia ja levittivät ne\nkinokselle. Koko ajan seisoi kuningas paljain päin lumituiskussa\nja harmautuneet ja ohimoilta pystyynkääriytyneet hiussuortuvat\nmuuttuivat vähitellen seppeleeksi, joka oli kuin palmikoitu\nhuurteisista lehdistä. Hän käski soturien panna pyssynsä kokoon ja\nsytyttää nuotiotulia, mutta soittajat asetti hän vuorenrinteelle,\nkäskien heidän soittaa päivänlaskuun saakka.\n\n-- Norjalaiset ovat urheaa väkeä, heitä vastaan täytyy aivan\npuskemalla tapella, -- virkkoi kuningas. -- Miehet sellaiset\nkuin heidän Kruse ja Kolbjörnsen olisivat, kun kerran kaatuvat,\nhaudattavat kultasiin arkkuihin.\n\nMarski Mörner vastasi:\n\n-- Olemme juurikaan saaneet kiinni muutamia norjalaisia sissejä,\njotka ovat pensaikossa vaanineet ampuakseen teidän majesteettinne.\nHirtämmekö heidät?\n\n-- Elkää. Antakaa heille tukaatti mieheen palkkioksi hukkaanmenneestä\najasta ja kieltäkää heitä tästälähin ryhtymästä käskyttä soturien\ntehtäviin.\n\nMörner laski äänensä matalammaksi.\n\n-- On olemassa muitakin, vielä korkeampia sala-ampujia. Sain äsken\nrovasti Brenneriltä kirjeen, jossa kerrotaan uusista salahankkeista\nruunua ja henkeänne vastaan. Jos häntä saisi uskoa, seisoisi\nvaarallisia vihollisia juuri tässäkin, tuskin viiden kyynärän päässä.\n\n-- Seisokoot vain, jos eivät suvainne istua. Sota-aikana ei ole\ntilaisuutta ruveta tutkimaan.\n\nMörnerin palvelija, kääpiö Luxemburg, toi nyt vesipullon. Kun\nkuningas oli juonut, ojensi hän kääpiölle kiiltäväksi kuluneen\nkatajasauvansa, ikäänkuin pelotellakseen tuota pientä miestä, ja\nvirkkoi:\n\nEräs turkkilainen on mulle ennustanut, että minun tulee varoa itseäni\nnarreilta. Koetappas nyt sinä, tokko minua pelottaa.\n\nLuxemburg otti katajasauvan käteensä ja soitteli sitä kuin muka\nkitaraa sekä heläytti ranskalaisen lemmenlaulun.\n\nSilloin astui Mörner lähemmäs kuningasta ja kuiskasi:\n\n-- Miehistö näkee nälkää.\n\n-- Kylläinen soturi tekee huonosti tehtävänsä.\n\n-- Mutta nälistyneeltä soturilta putoo pyssy kädestä.\n\n-- Kun sulatetaan lunta, saadaan vettä. Kun pureskelee kuusenhavuja,\nvoi nälän helposti saada vaikenemaan moneksi tunniksi.\n\n-- Täällä on toki kansa meidän silmäimme edessä... mutta siellä\nkotona... Papit kuuluvat saarnastuoleista aivan julkisesti rukoilevan\nKorkeimman kostoa. He arvelevat, että kun nyt Jumala on ruotsalaiset\nmasentanut ja antanut merkin, että heidän valtansa on paloiteltava,\ntaistelee teidän majesteettinne ainoastaan oman kunniansa puolesta.\n\n-- Onko heidän kunnia ja minun kunnia sitten muuttuneet eri asioiksi?\nHe niskottelivat ensiksi, minä vastasin. Nyt tahdon pakottaa heitä\nkestämään viimeisiin asti. Eikö se tapahdu yhtähyvin heidän kuin\nminun vuoksi? He väittävät, että minä kiusaan Jumalaa. Minä väitän,\nettä minä tottelen Jumalaa. Sen sanon kuninkuuteni nimessä! Sen sanon\ntotuuden nimessä, sen vannon! Kuka on tässä tuomarina?\n\nNäin sanoen pani kuningas taas karvalakin päähänsä, nosti pystöön\ntakinkaulustan, sekä laskeusi niin rauhallisesti makaamaan\nkuusenoksille, kuin jos hänellä ei yhtään vihamiestä olisi ollut\nmaailmassa.\n\nDüker antoi kovalla äänellä käskyjään upseereille. Mörner nukahti\nistuvaltaan, nojautuen hongan kylkeen; hän ei jaksanut enää kuunnella\npienen Cronstedtin sukkeluuksia ja hiljainen Stjernroos, joka oli\nkäynyt vakoilemassa, palasi leiriin lammasnahkaturkkiin ja puukenkiin\npuettuna, selässä tyhjä nassakka. Kuningas jo liikahtamatta nukkui,\najattelematta kirjeitä ja uhkauksia. Hän oli uskonut henkensä\nsotilaittensa suojaan.\n\nMutta kaksi silmää häntä seurasi: Tolle Årasson, joka edellisenä\npäivänä oli pistetty Södermanlannin rykmenttiin korpraaliksi ja\nhalonhakkaajain päämieheksi, ei voinut olla ulontamatta katsettaan\nnukkuvista miehistään. Rikkaan Fuchsin sanat hänen mieltään vielä\npitivät vireillä.\n\n-- Voisinhan ehkä minäkin pitää tuollaista talouspäiväkirjaa,\n-- ajatteli hän. -- Viisikymmentä tukaattia on maassa\nKynttilänjalkakoivun juurella!\n\nHän tuijotti kirkkailla ja ystävällisillä silmillään niin tiukasti\nkuningasta, ettei hän huomannut, kun rikas Fuchs tuli aivan hänen\nviereensä.\n\n-- Mikäs miestä vaivaa? -- virkkoi Fuchs ja taputti hyväntahtoisesti\nhäntä olalle. Tässä on käskykirje vietävänä Tistedaliin, nyt meidän\nnäet on hyökättävä Fredrikstenin linnaa vastaan sitä sytyttämään.\nOta kaksi miestä mukaasi ja tukun tulisoihtupäreitä tietäsi\nvalaistaksesi... ja juokse rutosti! Se, jolla on nahkansa alla niin\nrunsas ruokasäkki kuin sulla, ei tarvitse maata nuotiotulilla eikä\nsyödä kuin joka kolmas yö, jos hän vain oikein osaa käytellä Jumalan\nantamia lahjojaan.\n\nTolle Årasson lähti kahden sotamiehen seuraamana metsään päin, mutta\nvielä kaukaa kääntyi hän kuusien lomitse katselemaan kuningasta.\n\nKun hän aamun sarastaessa saapui Tistedalin kylään, pysähtyi hän\nKynttilänjalkakoivun alle ja pisti siellä viimeisen tervaksen maahan,\npalava pää alaspäin.\n\n-- Olen laajalti maata kiertänyt tutkiakseni ja oppiakseni, --\nvirkkoi hän sotamiehille. -- Olen tavannut sekä hyviä ihmisiä\nettä pahoja. Ovatkohan puutkin ja eläimet hyviä ja pahoja? Aina\nmurkinalomalla, kun olen halonhakkaajain päällikkönä ollut, olen\nlaskeutunut nukkumaan tämän koivun alle, vaan en silmäntäyttä unta\nole saanut. Kirous sitä puuta seuraa. Katsokaa, tuohon oksaan, ylös,\nolen iskenyt kirveen. Vielä tulee aamu, jolloin tuolla kirveellä käyn\ntämän puun rungon kimppuun.\n\nHän seisoi liikahtamatta ja katseli maahan pistämäänsä tervaspuikkoa.\n\n-- Hyviä ihmisiä ja pahoja, sanoin... En ole koskaan nähnyt miestä\nuljaampaa, kuin on meidän suuri kuninkaamme, mutta kuta kauemmin hän\nelää, sitä ankarammaksi ja kovemmaksi hän käypi. Hän ei sääli enää\nihmisten eikä eläinten kärsimyksiä. Ei tuskanhuudahtus voi saada\nhäntä edes päätään kääntämään. Hänelle on tullut talvi ja sen mukana\nhitaasti edistyvä kuolema. Kuinka olisimmekaan häntä surreet ja\nitkeneet, jos hän olisi saanut kaatua nuoruutensa keväänä! Ei mikään\naika olisi voinut kehua omistaneensa suurempaa eikä puhtaampaa nimeä,\nkuin hänen nimensä silloin oli. Katsokaa tuota tervaspuikkoa, miten\nhitaasti se sammuu, miten se savuaa ja käryllään turmelee ilman...\nMiks'ei pienellä kädenliikkeellä hiukan painauteta puikkoa syvemmälle\nmaahan, syvälle, äkkiä, odottamatta, niin että se vielä hehkuvana\nuppoaisi multaan...\n\nSotamiehet eivät häntä ymmärtäneet, vastasivat vain:\n\n-- Kunhan ei mitään pahaa tapahtuisi rakkaalle kuninkaallemme!\n\nTolle astui jo pari askelta seuratakseen miehiään, mutta\nKynttilänjalka-koivu levitti ikäänkuin vaatien oksansa hänen ylitseen\nja hän jäi siihen seisomaan itsekseen puhellen:\n\n-- Kuka aikoo mitään pahaa? Tolle Årasson tarttuu pyssyynsä, hän,\ntuo halveksittu, tuo hyljätty, joka on saanut kulkea talosta taloon\nja kerjätä armon leipää. Hän tarttuu pyssyyn ja asettaa sormensa\nliipasimeen. Tuo laukaus on kutsuva kokonaisia kansoja sovintoon.\nVaikka kaikki Fredriksstenin kanoonat sinä yönä jyriskööt, ei kukaan\nole niitä kuuleva. Sotamiehistä tuntuu että luonto on niin hiljaista\nkuin syrjäisen tunturijärven jäällä. He kuulevat vain tuon yhden,\nainoan laukauksen. Se on kajahtava yöstä yöhön, päivästä päivään,\nniinkauan kuin ihmisiä asuu maan päällä. Ja kun sitten olen kaivanut\nesiin nuo viisikymmentä tukaattia, menen kenraalien luo ja viskelen\nkultarahat heidän hattuihinsa ja tekotukkiinsa ja huudan: Tänne\nkäsiraudat, herraseni, -- siinä teille juomarahoja vaivoista. Juokaa\nmuistokseni maljallinen väärentämätöntä viiniä! Minä olen se mies,\njoka on hänen majesteettinsa kuninkaan ampunut! Teistä ei kukaan puhu\nmutta niin kauan kuin _hänen_ nimensä elää, elää minun. -- Ja silloin\nkäsiraudat ruuvataan kalvosiini. Minut asetetaan pyövelinkärryille\nja niin ajetaan Tukholmassa Götkatua ylöspäin mestauspaikalle, vaan\nei ole yhtään ikkunaa, ei yhtään porraskiveä, ei kattoa, jossa ei\nolisi mustanaan uteliaita, jotka tahtovat nähdä Tolle Årassonin.\nJa herrastaloissa, joissa minua syötettiin kyökinpöydältä, ja\npappiloissa, joissa kumarrellen olin anonut kupillisen olutjuustoa,\nhuudahdetaan: Tuolla tuolilla istui Tolle Årasson, tuosta piipusta\npoltti Tolle Årasson, tuossa rivassa piti hän sitä samaa sormea,\njoka laukasi pyssyn. Upsalan ylioppilaat, nuo ylpeät, petolliset\nystävät, jotka loppuaikoinani pitivät itseään liian hyvinä antaakseen\nmulle sateisena yönä yösijaa... he vanhenevat, he käyvät valkeiksi,\nmutta eivät väsy koskaan kehumaan: Me tunsimme Tolle Årassonin,\nme kutsuimme häntä sinuksi. -- Niin tulee käymään. Ja aina kun\nmatkavaunut ajavat Tukholman kaupunkiin, viittaa toinen herra\ntoiselle ja virkkaa: Tuossa on mestausmäki. -- Sen viereiseen peltoon\non satoja mestattuja haudattu, mutta hän lisää ainoastaan: Ja tuossa\nlepää Tolle Årasson, tuo viheliäinen heittiö! -- Ja silloin vastaa\ntoinen herra: Tuo kansansa vapauttaja!\n\nTolle Årasson kohotti käsivartensa nojatakseen siihen, mutta samassa\nkun hän kosketti koivun siloiseen, kylmään tuoheen, tempasi hän sen\ntaas takasin kauhusta hiljaa huudahtaen.\n\nSotilaat kääntyivät takaperin ja pysähtyivät. Hän viittasi heille,\nettä he jatkaisivat matkaansa ja käveli itse perästä, mutta hän oli\nkäynyt kalpeaksi kuin vainaja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuningas oli rakennuttanut itselleen lautavajan vallihaudan\nreunalle, vuorenrinteelle, piiritettävän linnan eteen ja sinne\nsiirrettiin sänky, pöytä ja tuoli. Ovella ei seisonut vartioivaa\nsotamiestä ja se ainoa ajutantti, joka majassa oli vahtina, oli\nusein poissa asioilla. Kuningas oli voittanut entisen kammonsa yön\nyksinäisyyttäkin kohtaan eikä sallinut enää passaripojan maata\nvuoteensa vieressä. Päivän vaivoista väsyneenä nukahti hän väliin\nulos vallille suoraan vihollisten tykkien eteen tai vallihaudassa\ntyöskenteleväin sotilasten keskelle. Kuka tahansa olisi pimeässä\nvoinut hiipiä esiin ja miekanpistolla sammuttaa hänen elämänsä. Nuo\nunettomat ja tuskan täyttämät yöt, jotka hän oli viettänyt Ukrainassa\nvastoinkäymisen ensi musertavan iskun jälkeen, eivät olleet häneen\nmuuta jälkiä jättäneet, kuin arventapaisia poimuja kulmakarvojen\nväliin. Hän oli karaissut sielunsa onnettomuuksissa samoinkuin\nruumiinsa retkeilyillä. Hän ei koskaan minuuttiakaan miettinyt\nuhkaavaa vaaraa, mutta hän tiesi, että se nyt riippui hänen päänsä\npäällä raskaana pilvenä ja lähempänä kuin milloinkaan ja tämä tieto\nhänet täytti kuluneen nuoruuden varmalla levolla. Hänen äänensä oli\nkovennut, mutta tuo käskevä tyyneys sytytti nuorentavan kiillon\nhänen silmäänsä. Hänen ympärilleen kasaantui pimeänä ryhmänä kaikki\nkurjuus ja kaikki onnettomuudet, mitä ajatella voi, vaan nojautuen\nkatajasauvaansa ja usein kärsimätönnä toruen johti hän soturien työtä.\n\nToisinaan katseli hän taivasta ja haki sieltä niitä tähtiä,\njotka hän tunsi, mutta kun sumu laskeusi ja pimensi seudun,\nsulki hän väliin silmänsä ja laski sormillaan: -- Kolmesataa...\nkolmesataakahdeksankymmentä... yhdeksänkymmentä...\nyhdeksänkymmentäneljä... neljäsataatuhatta riikintalaria! --\nVoineeko Görtz todellakin saada niin paljo kokoon joulukuuksi. Miten\nvoi sotajoukon muuten pitää pystössä? Ja jokohan Görtz kahden päivän\nperästä saapunee? Eikö juuri hänen odoteltavissa oleva saapumisensa\nlevittäne erityistä levottomuutta leiriin? Mutta minkäpä sille tekee?\nKuningas ei tuntenut katumusta eikä epäillyt, hänestä oli tullut\nerakko, joka halveksi rahaa ja tavaraa. Eikö ruotsalaiset olleet\nnimittäneet häntä houkkioksi ja ojentaneet kättään ottaakseen hänen\nruununsa? No niin, sen hän antoi heille anteeksi, vastattuaan heille\nsopivalla tavalla, mutta viimeiseen asti tahtoi hän pitää heidät\nkoossa, vaikka sitten palakoon talo ja mantu. Eikö ollut se vala,\njonka hän oli sydämmessään vannonut, eikö se ollut Jumalan käsky?\nNyt ei ole velttojen aika, sellaisten, jotka tahtovat vuoteissaan\nvetelehtää. Entäpä Görtzin julistus, jossa joka pitäjäntuvan seinällä\nhänen kuninkaallinen nimensä komeilee petollisten lupausten alla,\njoissa puhutaan rauhasta ja alamaisten parhaasta? Missä hän pitkillä\nsotaretkillään oli nähnyt ruhtinasten hädän hetkenä menettelevän\ntoisin? Ja kumminkin, eikö heidän kansansa kutsunut heitä viisaiksi\nja hyviksi, jos he vain onnistuivat? Kun myrsky oli ohi tahtoi\nhän pitää tarkastuksen ja asettaa kaikki taas oikeaan kuntoonsa.\nAnkaruutta oli hän käskenyt... ei koskaan tietensä mitään väärää.\nNyt oli valloitettava Fredriksstenin linna, joka hänen edessään\nseisoi tunturin harjalla harmaamuurisena ja teräväsärmäisenä sulkien\ntien Norjaan. Olihan Gyldenlöwin etuvarustus jo valloitettu miekka\nkädessä.\n\n-- Miekka kädessä! -- Hän sulki silmänsä, kuten hänen usein oli\ntapana ollessaan yksin ja toisti hiljaa nuo sanat. -- He väittävät,\nettä minä kiusaan sinua, sinä ikuinen, kummallinen Jumala, pyhä\nhenki, sinua, iloni, onneni, virvoitukseni. Aina he sanovat: seisatu\nkeskelle tietä, jonne me seisatumme, muuten kiusaat; istu alas\nsiihen, mihin me väsymme, muuten emme sinua enää Gideoniksemme kutsu.\n-- Sinun, joka olet tuomari, sinun edessäsi nöyrryn hädässäni, minä\nsorrettu syntinen. Jos olen harhaan maan päällä kulkenut, iske minut\nsilloin kuoliaaksi!\n\n-- Kuningas on nukahtanut vartiopaikalleen, -- sanoivat soturit, kun\nnäkivät hänet pää kumarassa ja hattu silmillä.\n\nHän kuuli sen, katsahti ylös ja vastasi:\n\n-- Ei vielä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsi sunnuntaina adventista nousi kuningas ratsun selkään ja ajoi\nsumuisen seudun läpi alas myllärintupaan Tistedaaliin. Hän oli\nmieleltään raskas ja voittaakseen raskasmielisyytensä istahti hän\npenkille takkatulen ääreen ruveten silmäilemään papereitaan. Siinä\noli armonanomuksia ja vanhoja kirjeitä ja ristiinpyyhityitä laskuja\naina Lundin ajoilta asti. Hänen silmänsä tarttuivat vihdoin kahteen\narkinpuoliskoon, jotka neulalla olivat toisiinsa yhdistetyt ja joihin\noli täyteen kirjoitettu hänen omaa vaikeasti luettavaa käsialaansa.\nHän luki:\n\n-- Anthropologia Physica. Kaikkien elävien luonnollinen vietti on\nse, jota kutsutaan Intohimoksi eli Hyväntuntemuksen nauttimiseksi.\nHyväntuntemusta on kahdenlaista, nim. Sielun ja Ruumiin\nhyväntuntemusta eli hekkumaa. Sielun hekkuma on se, jossa ruumiilla\nei mitään osaa olla voi. Mutta Ruumiin hekkuma on se, jonka Ruumis\nja samalla sielu tuntee... Ruumiin kolme osaa ovat: Aineellinen\nluomus, jonka kautta ruumiin Muoto ja sen ulkonaiset ja sisälliset\nosat muodostuvat; Juokseva Materia, johon kuuluu Veri ja mitä sen\nyhteydessä on; ja aineellinen Spiritus taikka Henki, joka on hienoin\nosa aineellista oliota, on voima ja elämä itse veressä ja saa elämän\nja tunnon itse elävältä hengeltä tai Sielulta, sekä vaikuttaa sitä\nsamaa koko ruumiissa. Tämä häviää myös itsestään, niinpian kuin\njokin sen osa tai jäsen kuoleutuu... Syy, miksi Sielu on osallinen\nmolemmista päähekkumoista ja miksi Ruumis tuntee ainoastaan\nlihalliset intohimot, on se, että elämä on oikeastaan Sielun\nominaisuus, jonka ruumis, joka itsessään on kuollut olio, saa Sielun\nvälityksen kautta... Se, mitä yleensä kutsutaan viideksi aistiksi,\non ainoastaan yksi, jota kutsutaan Tunnoksi ja on Sielun vaikutusta,\njoka, jokaisen ruumiin ja sen kokoonpanon mukaan, esiintyy viidellä\neri tavalla...\n\nHän nousi penkiltä ja tarttui sisäänastuvan marski Mörnerin vyöhön:\n\n-- Jos Mörner ei olisi yhtä huono filosoofi kuin hän on tarkka\ntaloudenhoitaja, olisi hänellä tässä vaikea pulma ratkaistavana. Ei,\nelä lue mitä siihen on kirjoitettu, se on vain jotakin joutavaa,\njonka panin kokoon eräänä iltana Lundissa ollessani. Aina kun\njonkun ajan perästä katselen jotakin ajatusrakennusta, jota olen\nkoettanut rakentaa, huomaan, että minun tekee mieleni ruveta omaksi\nvihollisekseni kukistaakseni tuon oman rakennukseni. Piileeköhän\najattelemisen huvi juuri tuossa taistelemisessa? Hekkuma, autuus,\ntäydellinen tyydytys... jos se olisi elämän päämäärä, silloin olisi\ntuo määrä jotakin lakkaavaa, kappale jotakin kirkasta ja kiiltävää,\nmutta kuollutta ja liikahtamatonta kultaa. Miksi olisi elämä\npidettävä jonkinlaisena pohjakerroksena, ja koottava tarkotukset\nsen yläpuolelle ikäänkuin kimpuksi yhteen huippukulmaan, yhteen\nainoaan pisteeseen? Miksei tehdä elämää tuoksi keskipisteeksi, josta\ntarkotukset säteilevät rajattomina viivoina, puuksi, jossa on runko\nja oksat ja jonka latva ikuisesti yhä tuuheoittuu? Miksei sanota: ei\nole minkäänlaista loppumäärää, mutta tuhansia miljoonia päämääriä,\njoista jokainen yksityinen vielä haaroittuu miljooniin uusiin? Kuinka\npaljo suuremmaksi ei silloin jokaisen yksilön elämä muuttuisi!\n\nMörner vastasi:\n\n-- Teidän majesteettiinne on vaarallinen vastustaja oppineissa\nväittelyissä, enkä ole koskaan kuullut armollista herraamme\nkaunopuheliaampana kuin tällaisissa taisteluissa, mutta minä en voi,\nniinkuin Grothusen vainaja, asettua vastaväittäjäksi. Voin ainoastaan\nvastata näin: Jos elämästä määrätön joukko oksia kasvaa, silloin myös\njoka hetken pienimmästä teosta on ikuinen edesvastuu...\n\nHän tempasi rivakasti takkinsa auki ja ojensi kuninkaalle muutamia\nsinetillä suljettuja kirjeitä:\n\n-- Muistakaa, majesteetti, että halpamaisinkin ilmianto voi olla\ntodenperäinen ja että se voi vuosikausiksi viskata viikatemieheltä\naseen kädestä.\n\nKuningas tunsi jo entuudestaan nämä painokirjaimilla präntätyt\nkirjeet, jotka olivat vailla allekirjoitusta ja joissa hänen lähimpiä\nmiehiään mustattiin ja hänelle pikaista kuolemaa ennustettiin.\nKuoleman uhkaus ei häntä huolettanut enempää kuin luodin vinkuminen.\nEikö ollut hän poikavuosiltaan saakka miltei joka aamu herännyt\nvalmiina ennen iltapimeää makaamaan kaatuneiden joukossa tantereella.\nHän viskasi nuo kolme kirjettä avaamattomina tuleen ja seisoi tuossa\nmatalassa myllärintuvassa niin tyynenä, kuin jos tämä hänen viimeinen\nsotajoukkonsa, jossa oli väsyneitä ja nälistyneitä nuorukaisia, olisi\ntavaravaunulla vetänyt hänelle kaikki Euroopan ruunut.\n\n-- Vastaa minulle rehellisesti! -- virkkoi hän hetkisen ääneti\noltuaan. -- Kuinka moneen voin vielä luottaa, minä en tarkoita\ntaistelussa... vaan jos kaikki käy meitä vastaan.\n\n-- Täytyykö minun vastata? Käskettekö?\n\n-- Käsken. Moneenko voin vielä luottaa?\n\n-- Ette yhteenkään.\n\nRummut pärisivät tuvan ulkopuolella, jossa joukot marssivat\njumalanpalvelukseen ja Hultman astui sisään virkkaen:\n\n-- Saan alamaisuudessa ilmoittaa, että jumalanpalvelus alkaa.\nPäivän teksti käsittelee herramme Jeesuksen Kristuksen ratsastusta\nJerusalemiin.\n\nKuningas pesi nyt noen kasvoiltaan ja käsistään ja puki päälleen\naivan uudet, siniset vaatteet ja uudet hirvennahkaiset hansikkaat.\nSillaikaa kuin Hultman pani puuterijauhoja hänen tukkaansa, joten\nse muuttui valkoseksi kuin vanhuksen pää, nojasi kuningas toista\njalkaansa takan vieressä olevaan halkoläjään ja virkkoi aivan hiljaa\nikäänkuin pääasiallisesti itsekseen:\n\n-- Se teksti on mulle rakas... Mutta kansa levitti vaatteita tielle\nja toiset leikkasivat oksia puista ja sirottivat niitä tielle. Ja\nkansa, sekä ne, jotka hänen edessään kävivät, että ne, jotka jälessä\nkulkivat, huusivat ja sanoivat: Hosianna, Daavidin poika, siunattu\nolkoon hän, kuin tulee Herran nimeen. Hosiannaa korkeudessa!\n\n-- Niin, niin, armollinen herra, -- vastasi Hultman melkein\nkuiskaten, -- niinpä huutanevat pyhätkin, joka kerran kuin\noikeamielinen, Jumalalle otollinen sankari ratsastaa sisään\ntaivaalliseen Salemiin.\n\nSilloin kääntyi kuningas tulen luota ja astui ulos joukkojensa luo.\nPaljain päin asettui hän Kynttilänjalkakoivun alle. Soturit, jotka\nolivat tottuneet rakastamaan hänen katajasauvaansa ja tahrattua\npukuaan, tuskin hänet tunsivatkaan.\n\nKoko päivän viipyi hän leirissä ja vasta iltamessun jälkeen, kun\naurinko rupesi mailleen menemään, ratsasti hän metsäiselle harjulle\nja vallihaudan luona olevaan lautakojuunsa.\n\nTolle Årasson työskenteli sotureineen ulommaisissa kaivannoissa.\nRanskalaisen Maigret'in johtamina ryömivät ruotsalaiset lapiot\nkädessään eteenpäin ja askel askeleelta vierittivät he risukerppuja\nja tekovarustuksia edessään suojaksi linnasta tulevia luoteja\nvastaan. Vihollisten ammunnasta soi kaiku vuoristossa kuin\nrautapuomien kalke, kuin nuijaniskut maanalaisten vankilain ja\nholvien rautaportteja vastaan.\n\nNähdäkseen tähdätä ja varoakseen äkkiarvaamatonta hyökkäystä nostivat\nlinnan puolustajat palavia pikituohuksia pitkien riukujen nokkaan ja\nammutut valoluodit valoivat pikaisen heijastuksensa kallioille. Tulta\nja savua tuprusi Fredriksstenin linnan muureista ja sen valossa tunsi\nTolle Årasson ruotsalaisten turpeilla peitetyn piiritysvallin ylitse\nkuninkaan suuren hatun ja pienen pään.\n\nKaivannon pohjalla vallin varjossa tarttui hän erään kaatuneen\ntoverin pyssyyn ja kulki kumarassa kappaleen matkaa maavallia pitkin\nlähemmäs. Vasta kun hän oli päässyt niin lähelle, että saattoi kuulla\nkuninkaan sanat niille upseereille, jotka hänen vieressään seisoivat,\npysähtyi hän.\n\n-- Ihmeellistä, -- ajatteli hän. -- Näiden vallien kupeilta kaatuu\njoka yö joukottain sotilaita. Mistä tulee sitten tuo mahti, kun yksi\nmies voi pakottaa satoja ihmisiä pysähtymään tänne ja kaatumaan,\nilman että he uskaltavat huutaa toisilleen nuo kolme yksinkertaista\nsanaa: Me emme tottele!\n\nHän tahtoi langeta polvilleen ja pyytää anteeksi, koetti vakuuttaa\nitselleen, että hänen tekonsa oli oikea, mutta hän ei sitä voinut.\nHän ei koskaan tiennyt, mitä hän itse tahtoi ja jos joku lapsi olisi\nhänelle huutanut, että hänen oli viskattava pyssy kädestään pois,\nolisi hän totellut ja kiittänyt neuvoa viisaaksi. Mutta kukaan\nei häntä puhutellut, kukaan ei häntä nähnyt ja hän pelkäsi vain\nvitkastelevansa, jatkavansa omaa tuskallista epävarmuuttaan. Hän\nveti hanan vireisiin. Hän nosti pyssyn poskelleen. Hän tähtäsi sitä\nkohden, jonka puolesta hän oli nähnyt maamiestensä alttiisti kaatuvan\nja vuodattavan verensä, -- mutta sormi lepäsi vavisten ja voimatonna\nliipasimella.\n\nAskeleita läheni. Se oli harmaapäinen Hultman, joka nappikengissä\nja valkoisissa sukissa ja hattu kunnioituksen merkiksi pistettynä\nkainaloon läheni kallioiden yli vinkuvain tykinkuulain keskitse.\nEdessään kantoi hän liinalla peitettyä tinamaljaa, jossa kuninkaan\niltaruoka oli. Vallille ehdittyään levitti hän liinan hattunsa päälle\nja asetti maljan siihen sekä kutsui kuningasta, joka söi seisaltaan\nja vähäväliä tarttui uskollisen palvelijansa nappiin, aterialle.\nTolle Årasson laski kiväärinsä alas ja kuuli kuninkaan lausuvan:\n\n-- Hultman rupee kangistumaan nivelistään niinkuin Brandklipparen\nviime aikoinaan... Mutta eipä ole kukaan uskollisemmin minua\nseurannut minne vain matka liekään vienyt, ja siksi tällä paikalla\nnimitän hänet kyökkimestarikseni. Vuosi vuodelta jää yhä harvempia\njälelle entisajan miehistä...\n\n-- Jumala, armollinen Jumala, -- huokaili Tolle Årasson ja keinui\nedestakasin pyssy sylissään.\n\nHän näki kuinka Hultman taas poistui kuulasateeseen, näki kuninkaan\nnojautuvan vallia vastaan poski nojallaan vasempaan käteen. Kuu, joka\noli täysi, kohosi selkeänä ja suurena mäntymetsän ylitse.\n\nRuotsalaisia, saksalaisia, italialaisia ja ranskalaisia upseereja\nkuului läheistössä keskustelevan eri kielillään ja neuvottelevan,\nkuinka he saisivat kuninkaan alas vaaralliselta paikaltaan. Maigret,\njoka nyt myös oli siihen saapunut, veti häntä hiljaa takista ja\nvirkkoi:\n\n-- Tämä paikka ei ole teidän majesteettianne varten... Räjähdyskuulat\nja pyssynluodit eivät arastele kuningasta sen enempää kuin halvinta\nsotamiestä.\n\nSilloin kohotti Tolle Årasson taas pyssyn käteensä. Vaan hän viskasi\nsen maahan niin että se laukesi ja laukaus häipyi vihollisen ammunnan\npaukkeeseen.\n\n-- En koskaan! -- sopersi hän. -- En koskaan! Ruotsissa syntynyt mies\nsitä ei ikinä voi tehdä, vaikkapa olisi odotettavissa viisikymmentä\ntukaattia Norjan joka koivun alla! Parempi sitten lähteä karkuun tai\nkaatua itse. Mitä minä tukaateista... Hänen _henkeäänhän_ tavottelin...\nja sitä en voi riistää. Sen voisin vasta unissani tehdä. Eikö\nole täällä muukalaista ampujaa, joka voisi nukuttautuneena ampua\nkuninkaan.\n\nTolle Årasson ei huomannut, että kuu jo paistoi kaivokseen ja\nkuvasi hänen oman varjonsa, hänen pyöreät jäsenensä ja hymyilevät\npojankasvonsa, vallinrinnettä vastaan.\n\n-- Mitä sinä täällä teet poikani? -- kysyi kuningas. -- Käy vain\neteenpäin, eteenpäin vihollista vastaan.\n\nTolle Årasson hytkähti, teki käännöksen ja alkoi marssia linnaa\nkohti. Takanaan kuuli hän vielä upseerien kehottavan kuningasta\nastumaan alas.\n\nKuningas vastasi heille:\n\n-- Elkää peljätkö!\n\nSilloin tarttui Tolle Årasson molemmin käsin hatunliepeihinsä ja\nalkoi, tietämättä enää mitä hän teki, juosta rintavarustusten ja\nrisukimppujen yli suoraan vihollista vastaan, suoraan eteenpäin.\nUseat ruotsalaiset soturit, jotka hänen näkivät, nousivat pystöön\njuostakseen jälestä ja karatakseen. Hän pysähtyi ja tyrkkäsi heitä\ntakasin ja joka kerran, kun hän kääntyi, tunsi hän kuninkaan,\njoka seisoi valliin nojaten. Miksei hän silloin tarttunut lapioon\nja ruvennut kaivamaan? Sehän kai kumminkin oli ollut kuninkaan\ntarkoitus. Ei, hän juoksi sen sijaan yhä kiivaammin, yhä sokeammin,\neikä hän lopuksi enää tiennyt itsekään, juoksiko hän totellakseen\nvaiko päästäkseen pakoon. Hän haki suojaa kantojen ja kallionsärmäin\ntakana, mutta aina hän vain ehti yhä lähemmäs linnaa. Hänen veltoista\njäsenistään juoksi jo veri kolmesta haavasta, mutta hän ei välittänyt\nnoista kuumista pisaroista, jotka rannetta myöten alas valuivat, vaan\nluki rukouksia ja virsiä ja nimitti itseään ikuisesti kadotetuksi\npahantekijäksi, joka oli aikonut myödä sielunsa.\n\nHän saapui pienen, rikkiammutun ulkovarustuksen luo, joka näytti\nautiolta, vaan kun hän kuuli norjalaisten sotamiesten äänen,\npiiloutui hän suojavarustusten taa.\n\nMuutamain askelten päässä hänestä oli rikkinäisillä rattailla\nratsastava kenttätykki, jonka ruostunut suu oli tähdätty kuninkaan\nvallia vastaan. Siihen oli latingiksi sullottu hiekkaa ja vanhaa\nraudanromua; seassa oli ruostuneita pyssynkuulia, joita sata\nvuotta sitten joku juopunut merirosvo oli valanut, hyräillessään\njotakin kevytmielistä laulua jalkavaimolleen; oli vinoja avaimia ja\nrautanauloja, jotka kauan aikaa sitten olivat pudonneet talonpojan\nlahonneesta aitankatosta, ja kaiken muun keskessä oli littiin\nkääritty kellonkieli, joka kerran tunturilla oli lehmänkellossa\nkilissyt, kun paimentytöt karjaansa huutelivat.\n\nPitkät, repaleiset pilvet liukuivat valkoisina kuun ylitse ja Tolle\nÅrasson makasi suojavarustusten välissä verta vuotavana ja kädet\nristissä.\n\n-- Tämä on sellainen yö -- sammalsi hän itsekseen -- jolloin taivas\non auki ja Jumala katselee maata niin syviin ajatuksiin vaipuneena,\nettä ihmiset tuntevat hänen katseensa. Koettakoot paeta...\nkoettakoot piiloutua... olkoot viheliäisiä heittiöitä kuin minä tai\nsotajoukkojen johtajia, he tuntevat sittenkin hänen katseensa...\nSankari... kuka on sankari? Se, joka pysyy kestävänä loppuun saakka,\nkestävänä vastustajia ja ystäviä vastaan. Mutta sinä pilvissä asuja,\nsinä olet sekä ihmisten että itsesi kostaja, ja kun sinun armosi\ntuntilasi on loppuun valunut, kohotat sinä kaikkivoipaisena sormesi\nja sankari nojaa päänsä mullikkoon... ja makaa siinä sovinnon\nsaaneena...\n\nTolle Årasson taivutti lähimpänä olevain, risuista punottujen\nrintavarustusten vitsaisia siteitä syrjälle ja hän kuuli norjalaisen\nkonstapelin puhuttelevan sotilaita.\n\n-- Pojat, ei hyödytä enää tuhlata miehiä ja tykkejä tämän\netuvarustuksen puolustamiseen, lähdemme pois. Mutta koska tuo\nvanha kenttätykki on niin rikkinäinen, ettei sitä saa täältä\npoiskuljetetuksi, on päällikkö käskenyt minun laukasta sen, ennenkuin\nlähdemme. Ainahan se laukaus voi ruotsalaisille jotakin vahinkoa\ntuottaa, ellei vain tykki itse halkee kappaleiksi.\n\nPuhuessaan laski hän varmasti sytyttimen kanoonalle ja kiirehti\nsitten, miestensä seuraamana, nopein askelin ja laulellen linnaa\nkohden.\n\nTolle Årasson seurasi silmillään sytyttimessä palavaa, keltasta\nliekkiä, joka kiemurteli aina yhä lähemmäs ruutireikää. Hän viskeli\nsyrjälle risukerppuja ja multasäkkejä, päästäkseen tykin luo ja\nsaadakseen temmatuksi sytyttimen pois, ja hän puhui ääneensä yölle:\n\n-- Olin aikonut tappaa tuon miehen... ja nyt tahdon pelastaa\nhänet, ainoastaan siksi, että äsken olen hänet nähnyt ja kuullut\nhänen puhuvan! Siten hän yhdellä katseella tekee meistä kaikista\npalvelijoitaan. Järkeni sammuu, enkä voi enää ajatella.\n\nNyrkillään hän iski ja katkoi pajuisia vitsoja, mutta paalutus esti\nhäntä pääsemästä lähemmäs ja koko ajan näki hän liekin lähenevän\nruutireikää. Väliin liekki heikkeni ja ja oli sammua pois, mutta taas\nse leimahti korkealle, kirkkaana ja suurena.\n\nSe oli merkki siitä, arveli Tolle Årasson, että ihmiset eivät sinä\nyönä enää koettaisikaan toimia ja hän astui alas rotkoihin, joiden\nrinteet viettivät laaksoon päin ja poltetun Fredrikshallin mustia\nsavupiippuja kohden. Vielä etäällä näki hän sytyttimen liekin.\nKirkkaana se paloi siellä kaukana suojavarustusten lomassa, mutta\nitse laskeusi hän yhä syvemmäs kallioiden taa. Silloin kuuli hän\nlaukauksen pamahtavan ja kallio tärähti.\n\nHänen voimansa olivat lopussa ja hänen järkensä kuin sumussa. Hän ei\nmuistanut enää, miksi hän vihollista vastaan oli samonnut, ainoastaan\nhämärästi hän pelkäsi, että hänet keksittäisiin ja vangittaisiin. Hän\ntuijotti ulos yöhön ja kuin Pitkäisen-jumalan vaunut jyrisivät linnan\nukkoset tuntureilla.\n\nEi hän tiennyt, kauanko hän horjui siellä katajapensasten lomassa\neikä minne hän meni. Vihdoin kuuli hän raskasten, rautakantaisten\nsaapasten askeleita ja kuuli ritinää risukoissa ja kivikoissa.\nKaksitoista kaartin sotilasta kantoi paareja alas jyrkkää rinnettä.\n\nHän lymysi hiljaa katajapehkojen takana ja odotteli. Paareilla makasi\nkaatunut mies, kahden karkean sotilasvaipan peitossa; valkonen\nvaletukka oli valahtanut kannettavan silmille ja sen päähän oli\npantareunainen sotilaslakki painettu.\n\n-- Kuka on tuo kaatunut? -- kuiskasi hän niin hiljaa, ettei översti\nCulberg, joka etupuolelta kannatti paareja rinteenpuoliselta\nkyljeltä, mitään kuullut.\n\n-- Översti sanoo, että se on eräs urhea upseeri, -- vastasi\njälkimmäinen kantaja, mutta kun hän sitä sanoessaan käännähti\nkatsomaan tuota yksinäistä yökulkijaa, kompastui hän ja lytkähti\npolvilleen painon alle.\n\nPaarilla makaavan vainajan päästä luiskahti lainattu valetukka ja\nlakki, joten kuutamo kirkkaasti pääsi valaisemaan hänen kasvojaan ja\npuhkiammuttuja ohimoitaan.\n\n-- Kuningas! Suuri, rakastettu kuninkaamme! -- huudahtivat kantajat\nja aikoivat laskea maahan kantamuksensa.\n\nTuo peljätty, jolle äsken juuri oli vakuutettu, ettei hän enää voi\nluottaa keneenkään, makasi siinä nyt aseetonna, ja vanhat soturit,\nsaven ja noen tahraamat, vääntelivät pakkasen puremia, karkeita\nkäsiään hänen ruumiinsa kohdalla ja valittivat ja huokailivat.\n\n-- Suuri, rakastettu kuninkaamme!\n\nÖverstin täytyi ankaralla äänellä heille huutaa, että heidän oli\noltava vaiti eikä valituksillaan ilmaistava, mitä oli tapahtunut.\n\nRaskaasti ja hitaasti kantoivat he kuningasvainajata edelleen\nsamoilla höyläämättömillä paareilla, joissa hän edellisinä päivinä\noli nähnyt niin monen nimettömän soturin makaavan, monen unhotetun,\njoka hänen tahtoaan oli totellut ja kuollut.\n\nPuoliyö oli jo kulunut, kun paarit laskettiin aukinaiselle\nruohokentälle tupien väliin Tistedaalin autioon kylään. Kantajat,\nsaatuaan kolme hätärahaa mieheen kantopalkkaa, lähtivät kaikki\ntiehensä. Översti jäi jälelle ja syvästi miettien ja ääneensä\nhuokaillen istahti hän toiselle kantapuulle. Laukaukset soivat yhä\nvielä kaukana vuorenrinteellä, mutta muuten oli kaikki äänetöntä,\nmyllynrataskin joessa seisoi liikahtamatta. Kaikki ikkunat olivat\npimeät ja sama täysikuu, joka oli valaissut tien valepukuiselle\nratsumiehelle Stralsundin kaupunginportin kautta ja katsellut tuota\nsynkkää kahakkaa Rügenissä, hopeoitti tänä yönä sitä nurmikkoa,\njossa vanha, kyyneleensä kuiviin itkenyt översti valvoi kaatuneen\nkuninkaansa vieressä.\n\nHiljaa oli Tolle Årasson hiipinyt saattueen jälestä ja hän pysähtyi\nvasta nurmikon rinnassa Kynttilänjalkakoivun liikkumattomina\nriippuvain oksain alla. Puoliääneen itsekseen puhellen kiersi hän\ntuon valkosen rungon yhä ahtaammissa kehissä ja pirskoitti mättäille\nhaavotetusta käsivarrestaan valuvia suuria pisaroita, noituakseen\nsiten ijankaikkiseen uneen ja unholaan ne häjyt kultarahat, jotka\nmultaan olivat kaivetut.\n\n-- Nukkumaan, nukkumaan kirottuina...! Miksei päryytetä rumpuja?\nNuo paaret ovat tuolla niin yksinäiset. Naiset eivät partaalla\nitke, eivät lapset, eivät uskotut ystävät. Oi, sinä kuu, joka tulit\nja menit ja näit niin paljo, en koskaan enää näe sinun valaisevan\nruotsalaista metsää, ilman että noita paaria ajatteleisin!\n\nHän tempasi irti sen kirveen, joka oli oksaan kiinni-isketty ja jonka\nhän muutamia iltoja aikasemmin oli sotilaille näyttänyt. Lastut\nsinkoilivat ja hänen Kynttilänjalkakoivun runkoon tähtäämät iskunsa\nkaikuivat kauas läpi äänettömyyden.\n\nSitten hän taas pysäytti kätensä ja uusi välähdys järjen valoa\nleimahti hänen sielussaan.\n\n-- Kaikkivaltias, kostava Jumala! Hän, jonka edessä salamurhaajat\npudottivat aseensa, hän, joka hymyillen kävi lukemattomia kuolemoita\nkohti, hän kaatuu nyt hiljaa kuin tallattu korsi tien partaalle, kun\nsinä hänen kohtalonsa mitan olet täyttänyt. Hän kaatuu miltei yksin\nyöllä vallille, kuin halpa sotamies vartiopaikalleen. Hänet kaataa\nkelvottomaksi hyljätyn, ruostuneen tykin mitätön luoti, tykin, johon\nmuutamat sotilaat huolettomasti ja laulellen sytyttimen viskasivat.\nTaikka... mistä tuli käskystäsi tuo luoti? Mitäs tiedän minä,\ntaidoton mies... Tiedän vaan sen, mitä äsken olen nähnyt ja mitä\nminun siis täytyy uskoa... Mutta oli niin paljo vieraita ääniä tuolla\npimeydessä.\n\nUpseeri istui yhä vielä paarien reunalla soturivaippaan verhotun\nvainajan vieressä ja yhä väsyneempinä kalahtivat yön hiljaisuudessa\niskut koivun paksua kylkeä vastaan. Kun puu vihdoin kaatui, istahti\ntuntematon hakkaaja hiljaa sen rungolle.\n\nTunnit kuluivat hitaasti. Aamu jo koitti kun pari haettua palvelijaa\nsaapui kantamaan sisään kaatunutta herraansa. Näiden keskessä\nkulki eräs kapteeni, kuninkaan miekka kädessään, ja kertoi, että\nkuninkaan käsi kuoleman hetkenä niin voimakkaasti oli miekankahvaan\npuristautunut, että miekka puoleksi oli huotrastaan irtautunut.\n\nJokaista sanaa kuunnellen taivutti Tolle Årasson Kynttilänjalkakoivun\noksia sivulle.\n\n-- Tuo miekka...? -- kysyi hän itsekseen. -- Oliko se paatunut,\nniin aikusin harmahtunut ukko, joka vetäsi tuon miekan sitä valon\nruhtinasta vastustaakseen, joka kerran hänen nimeään kantoi. Taikka\noliko...\n\nHän astui piilostaan esiin, asettui kapteenin tielle ja kuiskasi\nkäheästi:\n\n-- Tuo miekka... ketä vastaan tempasi hän miekan? Elkää häätäkö\nminua pois, tämän verisen korpraalinpuvun peitossa on vertaisenne\nmies, ehkä teitä tietävämpikin, vaikka hän ihmisten silmissä onkin\nsyvälle vajonnut. Vastatkaa minulle senvuoksi armeliaasti.\n\n-- Ystäväni, en ymmärrä kysymystäsi.\n\n-- Ketä vastaan, kysyn minä. Ketä vastaan ojensi hän miekkansa!...\nVaan minä tiedän sen itse. Ketä vastaan, niinkö kysyn? Kaikkia\nvastaan. Eikö se vastaus riitä? Eikö juuri niin tule sankarin\nkuolla?... Hän uskoi asiansa oikeaksi... Sellaisille uskoville antaa\nJumala anteeksi... Sellaisille uskoville antavat ihmisetkin anteeksi!\n\n\n\n\nKuinka Görtz vangittiin.\n\n\nGörtzin vangitseminen oli yhtä vaikea ja viekas tehtävä kuin\nrevon satimeen pyytäminen; mutta Hessin perintöruhtinaalla oli\npääkorttelissaan etevä lakeija nimeltä Pihlgren, joka vanhempana\nmiehenä sitten usein kertoi, kuinka tuo tehtävä suoritettiin. Vielä\nmonta vuotta sen jälkeen kuin Pihlgren hurskaasti oli kuolemaan\nnukkunut, säilytettiin eräässä Vermlannin pappilassa vanha\nkäsikirjoitus, johon tuo kaikki oli tarkoin kirjoitettu. Ei kukaan\noikein tiennyt, mistä se käsikirjoitus oli kotosin, mutta kun rovasti\nsai silmälasit päähänsä ja kellastuneen paperin eteensä, luki hän\nankaralla äänellä seuraavaa:\n\nSinä yönä, jona kuningas ammuttiin, istui Hessin perintöprinssi\nruokapöydässä Torpumin kylässä muutamain upseerien seurassa.\nRanskalainen Siqvier astui silloin sisälle ja kuiskasi jotakin\nprinssin korvaan ja prinssi kuiskasi sen korvaan, joka hänen\nvieressään istui ja kun he olivat hetkisen kuiskanneet, laski prinssi\nveitsen ja kahvelin kädestään. Sitten käski hän satuloida ratsunsa\nja käski lakeijan itseään seuraamaan. Pihlgren, joka sinä yönä piti\nvahtia prinssin luona, pisti äkkiä prinssin levätin satulalaukkuun ja\nratsasti prinssin ja upseerien jälestä sen piiritysvallin luo, mihin\nkuningas oli kaatunut.\n\nSiihen olivat paaret juuri tuodut, ja prinssi käski nostaa tuon\njalon herran paareille, mutta niin lujasti oli tuo verraton sankari\nkuolinhetkenä tarttunut miekankahvaan, että kenraalien oli hyvin\nvaikea saada sormia siitä auki. Kun ruotsalaiset herrat vihdoin\nolivat riistäneet aseet suurelta vainajalta ja ottaneet haltuunsa\nsen miekan, josta hän niin vastahakoisesti luopui, jäi hänen kätensä\nkauaksi aikaa lepäämään heidän käsiinsä ja kaikki, jotka siinä\nympärillä seisoivat, olivat sitä mieltä, että Jumala itse sinä\nhetkenä ikipäiviksi vahvisti sen kädenlyönnin.\n\nKun nyt paaret olivat pois kannetut, kutsui prinssi upseerit\nneuvotteluun siihen paikkaan, mihin kuningas oli kaatunut, ja\nympärillä seisoi jonkun matkan päässä kolmekymmentä sotilasta\ntulisoihdut kädessään.\n\nBomgarten, joka silloin oli aatelislipullinen översti ja kamariherra,\nmeni vihdoin syrjään överstiluutnantti Björnschiöldin kanssa ja\nkoko ajan hän Pihlgreniä syrjäsilmillä katseli. Senjälkeen tuli\nBjörnschiöld Pihlgrenin luo ja kehui hänen viisasta ymmärrystään ja\nkekseliäisyyttään sekä käski hänen prinssin nimessä seurata mukana\npitkälle ratsastukselle, josta hän lähemmin kertoisi vasta, kun he\nolivat ehtineet matkalle.\n\nPihlgreniä tämä hiukan kummastutti, vaan kun hän aamulla ratsasti\nBomgartenin ja Björnschiöldin seurassa, sanoivat nämä hänelle: Nyt me\nolemme matkalla pyytämään Görtziä.\n\nSilloin täytyy, vastasi Pihlgren, sukkelasti liikkua sekä kielen\nettä käden, mutta mitä minuun tulee, olen rehellisesti tehtäväni\nsuorittava, sen kyllä herrat tietävät. Missä se syntinen ihminen nyt\non?\n\nHe vastasivat: Hän ei liene kaukana, mutta jos hän Tistedaaliin asti\nehtii, panee hän aikamoisen näytöksen toimeen.\n\nKun he olivat taivaltaneet tietä eteenpäin vielä yön ja päivän,\nkohtasivat he noin viiden tienoissa iltapäivällä Görtzin, joka\nratsastaen läheni Rabalsin veräjän luona.\n\nKun Pihlgren sormellaan osotti veräjälle päin, pilkkasivat häntä\nBomgarten ja Björnschiöld ja huusivat ivaten hänen korvaansa:\nLuuletko, että se suuri herra viitsisi ratsastaa?\n\nMutta Pihlgren vastasi: No hitto vie, se on Görtz! Tunnenhan hänen\npikettinsä Petteri Bergin, joka hänen rinnallaan ratsastaa ja joka on\nminun kelpo vanha ystäväni ja veljeni.\n\nKun he tulivat lähemmäs ja huomasivat, että Pihlgren oli puhunut\ntotta, nousi Bomgarten satulasta ja tervehti hänen ylhäisyyttään\nsangen nöyrästi ja vakuutti hänelle, että hänen majesteettinsa\nkuningas ei ole koskaan ollut terveempi kuin juuri nyt.\n\nJa minne on teillä matka? kysyi Görtz.\n\nBomgarten, joka vihasi Görtziä kaiken sen pahan vuoksi, mitä hän\nhänelle oli oli tehnyt, kumartui ivallisesti yhä syvemmälle, niin\nettä hänen päästä nostettu hattunsa kosketti tietä. Ja siinä hän\nsukkelan valheen keksasi. Olen matkalla Göteporiin ostamaan saappaita\nrykmentilleni, sanoi hän.\n\nGörtz kääntyi nyt Björnschiöldin puoleen, jonka saksalainen vaimo oli\nhänen serkkunsa, ja virkkoi: Entä sinä, kuomaseni?\n\nBjörnschiöld karahti punaseksi kasvoiltaan, mutta turvautui hänkin\nyksinkertaisimpaan valheeseen: Minäkin olen matkalla Göteporiin\nerään karille ajautuneen laivan johdosta, jossa oli perintöprinssin\ntavaroita.\n\nBomgarten alkoi nyt taas kumarrella ja raappia maata ja oli niin\niloisen näköinen, että hänen kasvonsa milteipä kiiltäneet, ja\nsamassa hän lateli uuden valheen: Harmillisinta kaikista on, että\nmeidän nyt juuri täytyy palata, -- ajamme vain ensiksi Raballseen\nhankkimaan uudet hevoset. Sotapaikalla taitaa olla kysymys jostakin\nhyökkäyksestä. Perintöprinssi on lähettänyt tämän tuhman lakeijan\nmeidän jälkeemme ja käskenyt meidän palata.\n\nKun he näin olivat puhuneet, iski hän silmää Pihlgrenille, jota hän\ntodellisuudessa piti yhtä rehellisenä kuin sukkelana, miehenä ja\narvosteli kymmentä muuta järkevämmäksi. Ellei hän seuralaisekseen\nolisi saanut niin taitavata lakeijaa, olisi Görtz mahdollisesti\nkulkenut vapaana vielä tänä päivänä ja kuka tietää, eikö tuo\njumalankieltäjä, joka oli niin perillä taikataidossa ja monissa\nmuissa kielletyissä vehkeissä, sitten olisi osannut jatkaa syntistä\nolemassaoloaan, niin ettei häntä vuodetkaan olisi vanhentaneet eikä\nhautaan kaataneet. Olipa senvuoksi varmaankin Jumalan tahto, että\nPihlgren oli siinä saapuvilla, vaikka hän sitten siitä palkakseen sai\npelkkää kiittämättömyyttä.\n\nKoska Pihlgren oli Petter Bergin vanha tuttava, oli hän vähällä\nkertoa tälle kaikki, mutta hän sai lyhyessä ajassa kuulla niin monta\nvalhetta, että hänen täytyi itsekseen hymähtää ja kohta oli hän yhtä\nhullunkurisella tuulella kuin kaikki muut.\n\nHe eivät voineet käydä Görtziä vangitsemaan siinä julkisella\nmaantiellä, mutta hän kysyi heiltä hyvin kohteliaasti: Mihin aijotte\najaa yöksi, hyvät herrat? Ettekö tahdo ajaa jälestäni Tanum'in\npappilaan ja syödä illallista minun seurassani?\n\nTästä herrat yhä riemastuivat ja kiittivät petollisella sydämmellä,\nmutta keskenään he supattivat, että he kyllä tulisivat olemaan\nsellaisia vieraita, jotka tiesivät ottaa parhaita paloja eteensä.\n\nGörtz ajoi nyt edeltä Tanum'in pappilaan, mutta yksi kornetti ja\nyksi ajutantti seurasi häntä salaa jonkun matkan päästä, ettei\nhän kääntyisi pois siltä tieltä, jota oli kulkea aikonut; ja jos\nhän näytti pyrkivän pakoon, oli heidän määrä luodilla lävistää\nhänen päänsä. Bomgarten ja Björnschiöld olivat hyvillään yrityksen\nonnistumisesta; mutta Raballsen kievarista he eivät saaneet uusia\nhevosia, sillä kaikki hevoset olivat otetut kuljettamaan Görtzin\nrunsaita tavaroita. Pihlgren yksin sai itselleen hankituksi hevosen,\njoka oli levännyt kolme päivää. Hän näet heittäysi hyväksi ystäväksi\npalvelustytön kanssa ja houkutteli tämän ulos ikäänkuin hetkiseksi\nsupattelemaan; ja kun tyttö ei voinut sellaista pyyntöä vastustaa,\nvaan seurasi mukana sateeseen, kävi Pihlgren kohta totiseksi ja\nlupasi tytölle kauniin rahan, jos tämä hänelle heti hankkisi\nlevänneen hevosen.\n\nBomgarten ja Björnschiöld hämmästyivät kovin, kun näkivät Pihlgrenin\ntaluttavan esiin liinakon, joka oli niin virkku, että se korskui ja\nhyppi, ja he olivat niin hyvillään, että heti käskivät Pihlgrenin\najaa edeltä pappilaan ja siellä kaikessa hiljaisuudessa tilata\nkirkkoherralta lämpösen kamarin ja vuoteet.\n\nOli kylmä ja koko yön satoi rankasti. Kun Pihlgren saapui pappilaan,\njohon Görtz jo oli asettunut, tapasi hän kornetin ja ajutantin, jotka\npiiloilivat pimeässä vaunuliiterissä. He eivät uskoneet silmiään,\nkun näkivät hänen ratsunsa, joka vieläkin oli niin virma, että\nheissä tuskin oli sen pitelijää, ja he kehuivat Pihlgreniä ja olivat\niloissaan, kun heillä oli mukanaan niin taitava lakeija.\n\nPitkälle kului ilta, ennenkuin toiset ehtivät jälestä saapua\nväsyneillä koneillaan. Hiljaa he asettivat hevosensa vaunuliiteriin,\nettei heitä kukaan huomaisi. Kaikissa ikkunoissa oli valoa, vaan\nulkona oli musta pimeys. Ennenkuin he menivät sisälle kamariinsa,\njonka Pihlgren sangen varovasti oli tilannut sivurakennuksesta,\nottivat he jokainen pistoolin mukaansa.\n\nHe olivat läpimärät paitaa myöten, mutta ajosta niin kuumat, etteivät\nsitä huomanneet, ja kun he hiljaa kuiskien astuivat kamariinsa, sanoi\nBomgarten rovastille: Meidän asiamme on täällä vangita Görtz, sillä\nnyt on kuningas Kaarlo kuoliaaksi ammuttu.\n\nRovasti, joka oli pieni ja kapea mies, lempeäkatseinen ja\nharvahapsinen vanhus, käveli kerran poikki havunoksasilla peitetyn\nlattian ja asetti kalottinsa kohalleen: Jumala siunatkoon herra\növerstiä, sanoi hän, joka tahtoo lopettaa tuon ilkeän maanvaivaajan\nsuuren vallan ja mahdin. Hän on Akitofel ja kuka tietää, eikö\npiru itse pilkoillaan matkiakseen korkeampaa luomamuotoa olekin\nhänessä ihmisruumiiseen pukeutunut ja siten itse tänä iltana tullut\nsyömään minun vähäpätöiseen majaani. Siitä hetkestä saakka, jolloin\ntuo kadotettu heittiö tuli sateessa ratsastaen talooni, kohisee\nja raiskaa tuli kyökinuunissa, niin että säkenet leimahtelevat\nsavupiipusta, mutta kumminkin näyttää siltä, kun tuli ei voisi\npannuja lämmittää, vaan pysyvät ne jääkylminä.\n\nBomgarten, vastasi silloin: Olkaa rauhassa, rakas rovasti! Asettakaa\nnyt renkinne kaikki kirves kädessä ikkunain alle ja sitten\nhoukuttelee Pihlgren, joka oli sukkelampi kuin me kaikki yhteensä,\nhiljaisuudessa Görtzin palvelijat tähän huoneeseen, kunnes ne kaikki\nsaadaan lukkojen taa.\n\nPihlgren meni silloin ulos ja tapasi aitassa vanhan ystävänsä ja\nveljensä Petteri Bergin, jonka hän pyysi sisälle ottamaan mukaansa\nsalasen kirjeen Holsteinin pikkuherttualle. Berg, joka aitassa\nhommasi Görtzin monien nassakkain ääressä, tarjosi Pihlgrenille\nlasillisen hyvää viiniä ja kiitti hyvästä ja uskollisesta\nystävyydestä, jota oli kestänyt aina siitä saakka, kuin he olivat\nolleet pienet. Mutta kun Berg tuli kamariin ja näki siellä kornetin\nja ajutantin pistoolit kädessä ja miekat paljaina, rupesi hän\nitkemään ja huusi: En olisi koskaan uskonut Pihlgrenin tekevän mitään\ntällaista!\n\nSillaikaa tutki Bomgarten Bergin taskut ja löysi niistä sata\ntukaattia, mutta kun tuo raukka vakuutti, että ne kaikki olivat hänen\nsaamiaan juomarahoja niiltä ajoilta, jolloin hän Feifiä palveli, sai\nhän pitää rahansa sillä ehdolla, että hän muuten kertoi kaikki mitä\ntiesi.\n\nHiljaa ja hädissään kertoi hän silloin, että muutamissa aitassa\nolevissa nassakoissa on kyllä sekä ranskalaista että unkarilaista\nviiniä, mutta toisissa on Görtzillä helähteleviä rahoja.\n\nSilloin pysähtyi rovasti keskelle lattiaa ja löi kätensä yhteen ja\nBomgarten puisteli päätään ja nakutteli pöydän syrjään eikä herennyt\nhuutamasta: Tässä saammekin paremman saaliin kuin koskaan saatoimme\narvata!\n\nPihlgren meni nyt taas ulos, sieltä pimeästä kalastaakseen valheen\nkoukulla useampia miehiä, ja pian olivat kaikki Görtzin lakeijat\nhuoneessa salvan takana, paitsi kamaripalvelijaa, joka oli sisässä\nherransa luona. Sitä Pihlgrenin oli vaikein pyytää, mutta hän luotti\ntaitoonsa ja asettui vaanimaan kyökin ikkunan taa, joka oli pihalle\npäin.\n\nSatoi niin että tohisi ja hän näki kuinka piika, joka Görtzille\nruokaa valmisti, siirteli pannuja edestakasin piisillä, saamatta\nsuurimpiakaan liekkejä kuumentamaan niinkuin olisi tahtonut. Onneksi\ntuli kamariherra pian kyökkiin, vaan kun hän oli tavoiltaan hyvin\nylhäinen herra, älysi Pihlgren hyvästi, miten häntä oli käsiteltävä,\neikä mennyt etemmäs kuin aukinaiselle kyökinovelle. Mein lieber Herr,\nniin alkoi hän kumarrellen, kysyisin nöyrimmästi, suvaitseisitteko\nolla niin suosiollinen, että seuraisitte minua tuonne pihan poikki,\növersti Bomgarten tahtoo teitä puhutella.\n\nMutta siellähän sataa, vastasi kamaripalvelija.\n\nNyt ei Pihlgrenkään tiennyt, mitä hän enää keksisi, vaan seisoi\nhetkisen neuvotonna ja tuijottaen. Mein lieber Herr, virkkoi hän\nvihdoin, siellä on varmaankin kysymys hänen ylhäisyytensä nassakoista.\n\nSilloin tuli kamariherralle yhtäkkiä kiire seurata häntä pihan\npoikki, mutta kun tuo hieno herra saapui kamariin ja näki nuo\nkiiltävät miekat, yritti hän kääntyä takasin ja rupesi vihasena\nPihlgreniä haukkumaan. Nyt ei Pihlgren enää kutsunut häntä nimellä\n\"mein lieber Herr\" vaan kävi häntä kohti ja virkkoi: Ole siinä\nkauniisti vaiti! Minä olen sangen rehellinen ihminen ja kenties\njalompi, parempi, urheampi... kentiespä viisaampikin... niin\nparempaa palvelijaa kuin minä olen, ei ole kellään herralla koskaan\nollut. Sillä se on kuitti.\n\nLeveäsuinen renki olet, muuta et, vastasi kamariherra.\n\nSitä ihmistä ei viitsi kuulla, sanoi silloin rovasti Pihlgrenille.\n\nMutta Pihlgren ei ollut tahtonut kehua, hän oli sanonut itsestään\nainoastaan sen, mikä oli totta ja kohtuullista ja Bomgarten, joka\noli nähnyt minkälainen mies hän oli, löi käsiselällä kamariherraa\nsuulle ja virkkoi ääneensä, joten kaikki sen kuulivat: Pihlgren on\npaljo miehevämpi mies kuin sinä, jos et kauniisti seiso paikoillasi,\nlyön luusi mureiksi. Ja nyt, hyvät herrat! Vartioikaa tarkoin näitä\nveitikoita, ettei kukaan pääse pakoon, sillaikaa kuin me käymme\ntyöhömme.\n\nPihlgren seurasi sitten Bomgartenia ja Björnschiöldiä pihan poikki\nja he näkivät valon loistavan rovastin kamarista, jossa Görtz yksin\nistui. Sininen liina oli ikkunaverhoksi levitetty eikä siihen mitään\nvarjoa kuvastunut. Koko pappila oli nyt niin äänetön kuin sydänyöllä,\nei kuulunut muuta kuin hiljaista kolinaa kyökistä, jossa piika\nsiirteli pannuja noille kylmille liekeille.\n\nPihlgren muisteli niitä monia seikkailuja, joissa hän elämänsä\npitkään oli ollut, ja hänestä tuntui, että tämä se nyt kumminkin\noli ihmeellisin. Nyt vasta hän tunsi, että hänen vaatteensa olivat\nmärät ja kaikki lämpö katosi niin äkkiä hänen ruumiistaan, että häntä\nrupesi viluttamaan ja hampaat kävivät kalisemaan.\n\nKun he ehtivät eteiseen, pistivät he miekat tuppeen ja astuivat\nGörtzin luo.\n\nHyvää iltaa, alkoi Bomgarten.\n\nGörtz, joka istui syviin mietteisiin vaipuneena, silmälasit\nnenällään, kosketti vain koreaa yömyssyään sitä päästään nostamatta.\nTuli paloi uunissa ja pöydällä paloi kaksi valkoista vahakynttilää.\n\nBomgarten seisoi hänen edessään keskellä lattiaa: Minä ilmoitan, että\nherra salaneuvos on vangittu!\n\n-- Kuka -- minäkö?\n\n-- Nii--in.\n\nGörtzin hienoissa katseissa vaihtelivat veret ja hän napsutti\nsormiaan ja liikautteli huuliaan: Onko kuningas Kaarlo kuollut?\nElääkö kuningas vielä?\n\nBomgarten vastasi: Kun häntä viimeksi puhuttelin, eli hän vielä.\n\nGörtz, joka oli yhtä viekas kuin itse Pihlgren, jatkoi yhä\nkyselemisiään: Oletteko nähnyt hänet? Siihen vastasi Bomgarten: Näin\nhänen nuorena kun hän valloitetussa Thornissa ujona, ja hämillään\nmyötäkäymisestä, istui hattu kädessään.\n\nMinä kysyn, jatkoi Görtz, milloin näitte hänen viimeksi? Johon\nBomgarten vastasi: Onnettomuuden hämärissä, jolloin hän ei ottanut\nhattua päästään muuta kuin joskus nälkäänäkevän sotajoukkonsa edessä\nja jumalanpalveluksessa. Silloin huudahti Görtz aavistaen: Kuollut on\nruotsalaisten kuningas!\n\nBomgarten astui pöydän luo ja sitasi kokoon suuren, punasen\nsilkkiliinan, joka oli täynnä kirjoituksia, joita Görtz äsken oli\nlukenut, ja ojensi ne ovella seisovalle Pihlgren'ille. Sillävälin\nhaki Björnschiöld Görtzin miekkaa ja löysi sen vihdoin hänen takaansa\npenkiltä ja antoi sen Pihlgrenille. Se oli jalkaväen miekka, jonka\nsuuri kahva oli puhdasta tukaattikultaa.\n\nKohta kun Görtz nousi istumasta, rupesi Bomgarten tarkastamaan\nhänen vaatteitaan, nähdäkseen, oliko hänellä taskuissaan joitakin\nkirjoituksia tai myrkkyä tai unipulveria, jota hän saattoi\nvartijoille antaa, sillä hän oli sitä mieltä, että tällainen\nlintu on hyvin varovasti pantava häkkiin, jos mieli estää sitä\ntaas pian luikahtamasta pakoon. Hän käänteli nurin housuntaskuja,\nmutta ei löytänyt muuta kuin kultasen kynäveitsikotelon ja vanhan\nriikintalarin sekä puolitoista tukaattia. Mutta kun Görtz pääsi\nlieden luo, repäsi hän nopeasti pukunsa alta esiin paperin ja\nviskasi sen tuleen, jossa se pian olisi tuhaksi muuttunut, ellei\nPihlgren niin nopeasti olisi sivaltanut sitä hiilokselta, että sormet\nkärventyivät.\n\nSeiso mies! karjasi Bomgarten ja tarttui Görtziä hartioista. Et\nole enää se, mikä olet ollut. Sinä olit pahin vainoojani Ruotsin\nvaltakunnassa, mutta nyt olen minä herrasi.\n\nGörtz, joka sai kuulla näin harvinaisia kohteliaisuuksia, purasi\nkokoon hampaitaan ja hänen kasvoillaan vaihteli väri moneen kertaan;\ntuikeasti hän Bomgartenia katseli ainoalla silmällään. Rovasti, joka\noli isäntä talossa, saapui nyt kynnykselle ja puhutteli liikutettuna,\nnähdessään sen muutoksen, mikä oli tapahtunut, Görtziä lempeällä\näänellä: Teidän ylhäisyytenne on jumalankieltäjä, joka välittää\npaljon enemmän pakanallisesta filosofiiasta kuin meistä onnettomista\nruotsalaisista, joiden mieltä voi verrata raamatulle lasketuksi\nmiekaksi. Mutta onnettomuuden hetkenä on jokaisen kirkonpalvelijan\nvelvollisuus tarjota lohdutustaan.\n\nGörtz oikasihe nyt täyteen pituuteensa ja seisoi siinä ylpeänä\npuhuessaan: Jos en usko Jumalaa, uskon kumminkin sekä raamattua\nettä miekkaa! Vaan te kiukkuiset ja tuhmat ruotsalaiset, vähän te\nymmärrätte siitä, mitä minä uskon.\n\nRovasti virkkoi: Teidän ylhäisyytenne on nojautunut maallisen\nruhtinaan suosioon.\n\nGörtz vastasi: Hän, joka on elänyt vieraissa maissa kaukana teistä\ntyhmyreistä, on osottanut mulle kunniaa tarjoamalla mulle suosionsa.\nJos tahdotte saarnata, kelpo rovasti, niin malttakaa sunnuntaihin\nsaakka. Ihminen on eläessään vesikupla, kuoltuaan matojen ruoka.\n\nSilloin mulla ei ole mitään lisättävää, huoahti rovasti, tahdon vain\nkysyä, käskeekö teidän ylhäisyytenne, että ruoka nyt on asetettava\npöydälle.\n\nBomgarten kävi siihen väliin ja vastasi varsin tyyneesti Görtzin\npuolesta: Niin, mullapa onkin oikein nälkä. Katattakaa viipymättä\nruokapöytä.\n\nKun ruokalajit, jotka hyvin olisivat parhaalle kuninkaalle\nkelvanneet, olivat kannetut esiin, istahtivat Bomgarten ja\nBjörnschiöld Görtzin kanssa aterioimaan, vaan he eivät uskaltaneet\nantaa hänen käyttää veistä, vaan leikkasivat ruoat hänen\nlautaselleen. Sana \"ylhäisyys\", jota oli käytetty Raballsen\nveräjällä, oli nyt Bomgartenilta unhottunut ja hän kysyi: On kai\nsalaneuvoksella jotakin viiniäkin mukana?\n\nGörtz säikähti pahasti: -- Viiniä... on!\n\nSekä keltasta että punasta?\n\nMolempia... On kyllä!\n\nBomgarten kuiskasi Pihlgrenille suomeksi, jota ei kukaan muu\nymmärtänyt, että hän toisi aitasta pari Görtzin viininassakkaa ja\nmyöskin rahanassakat, mutta ääneensä hän virkkoi: Tuo nyt sisään\npunaviiniä. Lasillinen Volnayta maistaa tänään mainiolta... ja\nsitten hiukan kullankeltasta jälkiruoan kanssa.\n\nRovasti ja Pihlgren nostelivat nyt yhdessä sisään noita raskaita\nja merkillisiä nassakoita. He asettelivat ne lattialle pöydän\nviereen ja Bomgarten kuiskasi Pihlgrenille: Kelpo Pihlgren, laske\nmulle lasillinen hyvää viiniä, sen todella tarvitsen ja olen sen\nerityisesti tänään ansainnutkin. Ja juokaa itsekin lasillinen,\ntoverini, sillä enpä tiedä, miten ilman teitä olisi käynyt.\n\nGörtz, joka istui pöydän päässä ilman veistä ja kahvelia, ei\njaksanut mitään maistaa, vaikka parhaita palasia hänen lautaselleen\nleikeltiin. Silloin viittasi Bomgarten taasen Pihlgrenin ovelta\nluokseen: Kelpo Pihlgren, tulkaa nyt tänne ja istukaa aterioimaan.\nTeillä on varmaankin yhtä nälkä kuin minulla, tiedänhän, ettette ole\nsyöneet mitään veroa sittenkuin Torbumissa. Mitä, hä? Petit-salé\navec choucroute, eikö se ole herralle mieleen? Taikka viipale\nkapuunipaistia? Taikka viskutorttua? Ah, se on mainiota! Tämä on\noikea herkullinen ranskalainen souper sellaisille nälistyneille\nsotakarhuille kuin me olemme. En ole kahteen vuoteen näin\nherkullisesti syönyt. Ka niin, elä seiso nyt siinä ja kursaile, käy\nkiinni ruokaan.\n\nSaan kaikkein nöyrimmästi kiittää semmoisesta rajattomasta kunniasta,\nvastasi Pihlgren, joka näki, että Bomgarten puhui siten ainoastaan\nyhä enemmän nöyryyttääkseen ylpeää Görtziä. Eihän tapani ole\nkerskailla eikä omaa imelää kiitostani laulaa, mutta sen herra\növersti kyllä tietää, että jos on kysymys käyttäytymistavasta taikka\nsopivaisuudesta, ei löydy koko armeijassa toista, niin, ei koko\nRuotsin valtakunnassa, niin, ei...\n\nPidä nyt suusi, sinä suunsoittaja, ja istu syömään, huusi Bomgarten.\n\nKun yksin Pihlgreniäkin tällä tavoin kohdeltiin, ei muuta neuvoa\nollut kuin totella, mutta hän hymyili tyytyväisesti, sillä hän oli\nusein entisinä aikoina palvellut Görtziä ruokapöydässä eikä hän ollut\nkoskaan uneksinut saavansa istua syömässä sellaisen mahtavan herran\nkanssa.\n\nBjörnschiöld istui sukulaisuutensa vuoksi aluksi hiukan hämillään\nja ääneti, mutta kun ei kukaan heistä ollut syönyt kahteen päivään,\nsöivät he tuota herkullista ruokaa melkein ahmimalla ja joivat\nsydämmen halusta. Görtz ei sanaakaan sanonut, vaan tuijotti tuikeasti\nPihlgreniin, joka oli sitassut liinan poltetun kätensä ympärille,\nmutta Pihlgren ei ollut siitä milläänkään, hän tiesi varsin hyvin,\nkuinka hänen oli hoidettava kahvelia ja veistä ja miten lasiin oli\ntartuttava.\n\nVihdoin tarjosi Bomgarten kaikille jälkiruokamakeisia ja niitä Görtz\notti pari kolme murusta ja pisti niistä yhden lasilliseen unkarin\nviiniä. Vaan kun hän oli saanut purun suuhunsa, täytyi hänen taas\njättää se lautaselle. Sitten joi hän lasin puolilleen. Siinä kaikki,\nmitä hän sinä iltana söi.\n\nBomgarten käski silloin Pihlgrenin avata raskaimman nassakan ja\ntarttui siihen itse kiinni. Rakkaimmat herrani, lausui hän, me emme\nsaa unhottaa nyt viimeksi kiittää salaneuvosta tästä mainiosta\nranskalaisesta ateriasta. Tämä on raskasta viiniä, josta vatsa paisuu\nsuureksi ja joka helposti nousee päähän, mutta meidän köyhtyneessä\nja onnettomassa maassa on se nykyjään hyvin harvinaista ja se lienee\nvarmaankin salaneuvoksen mielijuomaa ja jokapäiväistä kotilääkettä.\n\nNäin puhuessaan rupesi hän kaatamaan ja laseihin valui kirkkaita\ntukaattirahoja niin että ne kilahtelivat ja kiilsivät.\n\nGörtz piti kätensä pöydän alla vastaamatta sanaakaan ja katseli\neteensä ulos molempain vahakynttiläin välitse. Ovella seisoi vielä\nrovasti ja hykelsi ja hieroi käsiään ja piika, joka oli auttanut\nGörtzin kamaripalvelijaa valmistamaan ruokaa, seisoi hänen takanaan\neteisessä ylöskäärityin hamein.\n\nMutta Björnschiöld ei jäänyt enää äänettömänä istumaan, vaan hypähti\npystöön ja kävi punaiseksi hiusrajaa myöten. Hän tarttui kaikkiin\ntäytettyihin laseihin ja kaatoi niiden sisällön nassakkaan takasin:\nKirottu olkoon se viini! huusi hän. Ja kirottu jokainen, joka moiseen\njuomaan on mieltynyt!\n\nAmen, amen, sanoi rovasti.\n\nNiin nousivat kaikki pöydästä ja rovasti otti toisen vahakynttilän\nja valaisi Görtzin sisälle siihen kamariin, jossa hänelle oli vuode\nlaitettu. Jälkimmäisenä kulki Pihlgren kantaen tuota kallista miekkaa\nja silkkiliinaan käärityltä papereita.\n\nGörtz käveli varsin ylpeänä, vaan heitti sitten tekotukan ja liivit\neräälle tuolille ja aikoi niinikään kannussaappaat jalassa viskautua\nrovastin sänkyyn, jossa sänkyvaatteina oli mitä hienointa palttinaa.\nSiitä kävi rovasti nurjamieliseksi ja ja rupesi siitä syystä vetämään\nGörtzin jaloista saappaita, mutta Bomgarten pidätti häntä sanoen: Te\nolette liian kelpo mies, vetääksenne noin likasia saappaita. Mutta\njos tahdotte kutsua piikanne vetämään, niin hän sen tehköön!\n\nKutsukaa tänne kamaripalvelijani, pyysi Görtz.\n\nMinä olen rehellinen ruotsalainen, vastasi Bomgarten, ja voin tulla\ntoimeen ilman kamaripalvelijaa ja renkiä, jos niin on pakko. Teidän\ntulee kiittää herra rovastia, joka tahtoo antaa piikansa vetää\nsaappaanne...\n\nPiika tuli heti, vaan ei voinut saada saapasta jalasta ja Bomgarten\nkielsi kerran vielä sekä Pihlgreniä että rovastia häntä auttamasta.\nVihdoin täytyi tytön istua saappaille, ja niin ratsastaen\nnytkyttämällä vetää ne hyvin hitaasti pois ja Görtz irvisteli ja oli\nyhä vihasemman näkönen, mutta ei nytkään sanaakaan virkkanut.\n\nJos salaneuvos nyt kauniisti tahtoo lukea iltarukouksensa ja kiittää\nhyvästä päivätyöstä, niin ei mikään häntä sitä tekemästä estä, sanoi\nBomgarten ja pisti hänen käteensä vuoteelle yhden noita Cartesiuksen\npakanallisia latinakirjoja, jonka hän Görtzin tavaroista oli\ntavannut. Mutta tämä ei kirjaan koskenut, kuiskasi ainoastaan hiljaa\nitsekseen:\n\n    Le rideau descend. Je sors,\n    Je sors d'une grande tragédie;\n    le héros et sa belle patrie,\n    les amants malheureux sont morts.\n    Allons nous coucher, c'est fini!\n    Allons nous coucher, c'est la nuit!\n\nNiin, nyt on peli meidän hallussa, sanoi Bomgarten. Aikasin\nhuomisaamuna saavat rovastin rengit auttaa ruunun palvelijoita\nviemään miestä Uddevallaan ja sieltä eteenpäin ratsuväen saattamana\nTukholmaan! Mutta ennen kaikkea täytyy meidän laatia kertomus tästä\nvangitsemistapauksesta ja heti tänä yönä lähettää se pääkortteliin,\nNorjaan. Ei ole ketään muuta kuin Pihlgren, jolle sen kirjeen voin\nuskoa.\n\nSen herra översti tietää, vastasi Pihlgren, että jos joskus joku\npalvelija on uskollisesti ottanut vaikeita tehtäviä suorittaakseen ja\nrehellisesti ja huolellisesti ja kenties rohkeastikin...\n\nEikö kukaan voi saada tuota itsekylläistä ihmistä vaikenemaan,\nkuiskasi Björnschiöld, mutta Bomgarten, joka tunsi asian paremmin,\niski silmää Björnschiöld'ille ja sanoi: sellaista miestä kuin te,\nPihlgren, ei ole toista. Hankkikaa nyt itsellenne hevonen... und\nleben sie wohl!\n\nVaikka Pihlgren oli läpimärkä ja niin väsynyt ja kipeytynyt, että\nhän enää tuskin pystyssä kesti, nousi hän kumminkin taas satulaan ja\nratsasti pimeän yön läpi takasin Norjaan. Sittemmin sai Bomgarten\nvaivainsa palkaksi Görtzin suuren kultamiekan ja Björnschiöld\nsai hevosen täysine ratsaskaluineen, mutta Pihlgren, joka, niin\nsanoaksemme, oli vanginnut sekä Görtzin että koko hänen seurueensa,\nhän ei saanut palkakseen ei kuparilantin kipenettäkään.\n\n\n\n\nSankarin hautasaatto.\n\n\nHirsipuumäellä Tukholman edustalla pysähtyi hämärissä eräänä\ntalvipäivänä mies pyövelin tuvan eteen ja koputti ikkunalle. Kun\nei kukaan vastannut, pyörähti hän ja kuunteli kaupunkiin päin\nkääntyneenä. Sitten käveli hän kappaleen eteenpäin metsänrintaan\npäin, jossa Görtzin ulkolaiset palvelijat kuiskien seisoivat lapiot\nkädessä.\n\n-- Hyvää iltaa, toverit! -- virkkoi hän. -- Ei ole tulija\nvaarallinen, olen Duval kyökkimestari. Pelotta voitte ottaa esiin\nlyhdyn. Pyöveli on poissa. Kaikki ihmiset ovat nyt koolla Tukholmassa\nkatselemassa hänen majesteettinsa hautasaattoa.\n\nToinen palvelijoista otti vaippansa alta esiin sytytetyn lyhdyn ja\nheijasti valoa arkkuun, joka kannetta oli siinä salaa avatun haudan\npartaalla. Arkussa makasi vielä vihannalla havuvuoteella mustaan\nsamettipukuun puettu ruumis ja kaulasta katkaistu pää oli jalkojen\nvälissä.\n\nDuval heristi nyrkkiin puristettua kättään kaupunkiin päin ja mutisi\nhammastensa välistä:\n\n-- Te kostonhimoiset ruotsalaiset! Tässä ovat siis ylpeän parooni\nGörtzin, armollisen isäntämme, maalliset jäännökset! Mutta, muistakaa\nse, kuin filosoofi ja aatelismies astui hän mestauslavalle ja\nhartioitaan hän kohotteli teidän kuolemantuomiollenne! Aseen te\nlöitte rikki, mutta kuninkaan, joka piti asetta kädessään, hänet\nkuljetatte te juuri tällä hetkellä samettikatoksen alla hänen\nviimeiseen leposijaansa. Luuletteko, että hän saapi rauhassa nukkua?\n\n-- Nyt rupeavat hautakellot soimaan! -- virkkoivat palvelijat ja\nkohottelivat uhkaillen lapioitaan kaupunkiin päin, josta tulituksen\nheijastus jo loi värikkäitä valojuoviaan taivaalle. -- Kuulkaa,\nkuinka kellot turhaan manaavat rauhaan!\n\nDuval vastasi:\n\n-- Rauhaan ne eivät voi vaivuttaa tuota hautaa, jonka päällä ihmiset\nvielä taistelevat... Eilen illalla pukeusin rengiksi ja menin\nerääseen kapakkaan sekä sanoin kansalle: Viskatkaa huomenna kiviä\nrekeen arkun peitolle... Ammottavathan aukinaisina vielä veriset\nhaavanne. Eikö hän ojentanut miekkaa omia alamaisiaan vastaan?\nHuutakaa hautasaaton lähestyessä tuon kansansortajan oikeat nimet...\nKuningas Sydämmetön, Kuningas Jumalankiusaaja, Kuningas Houkkio!\n\n-- Ja mitä teille vastattiin?\n\n-- Vihaatko häntä siis? kysyivät miehet. Ja mitä vastaisin minä,\nulkomaalainen. Eikö ole ihme tuon ruhtinaan laita se, ettei kukaan\nvoi häntä vihata? Kaksi katkeramielistä ihmistä ei voi tavata\ntoisiaan ja moittia häntä ilman että he erotessaan rupeavat\nepäilemään omia sanojaan; ja kun he taas ensi kerran tapaavat\ntoisensa, puhuvat he hänestä paljain päin. Mekö tässä siis houkkioita\nolemmekin? Tuhansia ihmisiä seisoo ääneti tänään katujen partaalla,\nmutta niistä ei ole yhtään, joka häntä vihaisi. Jos joku vaan\nyhdenkään uhkaavan sanan lausuisi, kokoontuisivat he ruumisreen\nympärille ja puolustaisivat sitä tietämättä itsekään miksi.\nKatsokaas, toverit, väliin asetamme ihmisen toiselle vaakapuoliskolle\nja kaiken viisautemme toiselle, mutta kumminkin huomaamme vaakan\npysyvän tasapainossa. Tiedättekö mitä se merkitsee? Se merkitsee\nsitä, että tuossa ihmisessä on pisara ijankaikkista vanhurskautta ja\nse pisara on raskaampi kuin kulta ja lyijy eikä ole meillä vaakoja,\nmillä sen punnitseisimme. Valakaamme rautapainoiksi kaiken sen, mitä\nluulemme tuon ihmisen rikkoneen, kirkkaana kimaltelee tuo pisara\nsiltä hänen otsallaan, -- eikä vaaka hievahda. Minä käskin heittämään\nkiviä... Vaan raskisinko itse heittää kiviä tuota arkkua kohti? Minä\nvihasin vain kohtalon kovuutta omaa isäntäraukkaani kohtaan.\n\nPalvelijat nostivat hatut päästään ja nyyhkyttivät.\n\n-- Isäntäraukkamme! Kukapa soittaa kelloja hänen sielunsa puolesta?\n\n-- Hyvät veikot, surkean on näköistä, kun laivuri kuolee ja kaikki\nlaivarotat juoksevat esiin ja jyrsivät hänen lihojaan valosalla\npäivällä... Kätkekäämme nyt isäntämme maalliset jäännökset\nmatka-laukkuun ja viekäämme ne siten salaa mukanamme maasta pois. Jos\nei ne muuten mahdu, täytyy katkasta sääret polvitaipeesta. Sitten\nhautaamme hänet hänen isäinsä hautakumpuun ja pesemme hänen kasvonsa\nja kiinnitämme arvomerkit hänen rintaansa. Ja silloin löytyy kyllä\njoku armelias käsi, joka hänenkin puolestaan soittaa syntisraukkojen\nkelloa...\n\nSillä välin kuin Görtzin palvelijat hirsipuumäellä itkivät\nlapioihinsa nojaten, makasi kaatunut kuningas vahakynttiläin\nvalossa Karlbergin kuninkaantalossa. Kuin halvin soturi makasi hän\npuhtaaseen, mutta karkeaan valkoseen paitaan puettuna, mutta päälaen\nja harvain, harmajain hapsien ympärille oli pantu laakeriseppele.\nHymy oli vielä kuollessakin jähmettynyt hänen suulleen, niin että\nhampaat osaksi olivat näkyvissä.\n\nYrteillä täytetty patja asetettiin hänen kasvoilleen ja kun arkku oli\npantu kiinni lähti kaksitoista päivänpaahtamaa överstiä kantamaan\nsitä rappusia alas ja he asettivat sen mustiinpuettuun rekeen, jonka\npäälle oli rakennettu samettinen kattosuojus. Oikealla puolella\npään kohdalla käveli Gierta ja kolmekymmentä synkkää ja vakavaa\nhenkivartijaa ympäröi paljastetuin kalvoin ruumisreen. Pitkiin,\nmustiin vaippoihin puettujen hovipalvelijain rinnalla kulki vielä\nvanha Hultman saatellen herraansa, niinkuin hän oli saattanut häntä\nUkrainan lumisten ja Pultavan tuhkaisten kenttäin yli. Hänestä\ntuntui, että kaikki, mitä maailmassa on pyhää ja suurta, oli kuollut\nja kun öinen tuuli kohisi lehdettömissä lehmuksissa, muisti hän sen\nhetken, jolloin hän suljetun kamarin oven ulkopuolella oli kuullut\nkuninkaan lapsena lukevan iltarukouksensa. Hänen katseensa kävi\nsameaksi, mutta ylinnä ruumisreen peittokankaassa tunsi hän siltä\nsen valtakunnan ruunun, jonka hän vielä äsken savisten ja veristen\nsoturintakkien välissä alinomaa oli saarroskaivannoissa nähnyt\nliehuvan kuninkaan pään kohdalla ilmassa.\n\nKun hautaussaatto kulki Karlbergin veräjän läpi, olivat kaikki\njuhlatulet pitkin Kuningattaren katua ja siltoja aina Ritariholmaan\nsaakka jo sytytetyt, mutta helmikuun yö lepäsi tähdetönnä ja\npilvisenä kaupungin yläpuolella. Jälkimmäisenä henkivartijaan\njoukossa kulki aivan nuori mies. Hänen verevät kasvonsa ja\nankarannäköinen otsansa muistuttivat siihen määrään Suurkirkossa\nolevaa Pyhän Yrjänän kuvaa, että toverit keskenään kutsuivat häntä\nVeli Yrjänäksi. Hän oli edellisenä päivänä syönyt päivällistä\nvaltioneuvos Tessinin luona ja kuullut monen tyytymättömän kuiskeita,\nja levottomana tarkasteli hän nyt katsoja-joukkoja.\n\n-- Liikahtamatta ne seisovat, -- ajatteli hän. -- Mutta sehän onkin\nluonnollista. Onhan onneton se, jota nyt hautaan saattelemme, Jumalan\nja ihmisten hylkäämä erakko... sankari!\n\nKun ensimmäiset kunniavahdit saapuivat Kuningattarenkadulle, jossa\nporvaristo Jalkasin muodosti rintamarivin, astui Wreden talosta\nhoviseurue ulos pitkiin vaippoihin puettuna. Etunenässä kulki Düben.\nHän asteli yhtä kankeana kuin Benderissä, jossa hän harjoitteli\nkyökkipalvelijoita sotatemppuja tekemään, vaan kun hän etäältä\nhuomasi valtakunnan lipun, jota tuuli niin raivokkaasti repi,\nettä se vähältä oli suistua alas, taivutti hän päänsä alas. Niin\nkulki hän kumarassa, etteivät hänen sukulaisensa häntä tunteneet.\nHänen jälestään astui ritaristo ja aateli Cronhjelmin talosta ja\nmaamarsalkka Per Ribbing, joka vaivaloisesti laskeusi liukkaita\nportaita alaspäin, kääntyi puoleksi ja virkkoi:\n\n-- Lohdutukseni on se, että olen lapseton, sillä tänä iltana muuten\nmuisteleisin niitä kaatuneita poikiani, jotka eivät voi tukea\nvapisevaa käsivarttani.\n\nMutta kun hän ympärillään tunsi ne suvut, jotka olivat harvenneet\nkuin metsä, mistä joka toinen puu on kaadettu, lisäsi hän hiljaa ja\nikäänkuin itsekseen:\n\n-- Jos mullakin olisi ollut kaatuneita poikia, ehkäpä silloin\nyksinäiset askeleeni eivät olisi tuntuneetkaan näin raskailta. Dulce\net decorum est pro patria mori!\n\nTulen hohde valaisi ihmiset, jotka seisoivat ikkunoissa ja kirkon\ntornissa, mistä soittajat kumartuivat alaspäin avatuista luukuista.\nAskel askeleelta liikkui jono eteenpäin patarumpujen ja käheiksi\nkäyneiden vaskirumpujen jyristessä ja ruumisreki huojuili kinoksessa.\nNorrbron ympärillä kuohui virran musta vesi, johon kerran Pikku\nKarinin sulhanen oli säkkiin suljettuna heitetty ja jossa muta peitti\nne vajonneet venheet, joita muinoin oli pidetty ankkurissa Agnefitin\ntammien varjossa. Ritariholman hautuumaalla, jonka hautaoikeuksista\nmaan isoiset entisinä aikoina olivat maksaneet viisikymmentä markkaa,\nseisoi uusi henkikaarti paraatirintamassa. Jokaisen seitsemännen\nmiehen perästä oli tyhjä sija, jossa tuohustuli paloi, ikäänkuin\nkaatuneille ja kadonneille pystytettynä muistokynttilänä. Kansa\nsiitä mietteitään kuiskaili, mutta nöyrästi ja hiljaa. Ei yksikään\nitkenyt eikä yksikään uhkaillut. Kaikki ruotsalaiset aavistivat,\nettä vuosituhannet tulisivat tätä iltaa ihmetellen muistelemaan. He\ntunsivat, että he nyt hautasivat toisen puolen omaa olemustaan.\n\nTuo merkillinen kirkko, jonka ympärille aina eri aikoina oli\nrakennettu erilaisia pyhätöitä edesmenneille merkkimiehille,\nloisti kirkkaana kuin jouluaamuna ja tornista kaikui kellojen\nteräksinen ääni. Veli Yrjänältä oli jo aikoja sitten kansanjoukkojen\ntarkastaminen unhottunut ja hän tarttui lähimmän hovijunkkarin\ntakkiin.\n\n-- Ei ole koskaan kellojen soitto näin mieleeni koskenut... On\nkuin riemuisa rukous joka heläyksessä, on aivan kuin kruunajaisiin\nsoitettaisiin. Ja niinhän melkein onkin. Palaahan kuningas tänä\niltana pääkaupunkiinsa oltuaan täältä poissa kahdeksantoista vuotta.\nTämähän on nyt se odotettu voittokulkue.\n\n-- Entä voitto?\n\n-- Hänen tahtonsa sitkeys voitti tuona yönä Fredrikshallissa, jolloin\nJumala löi hänet kuoliaaksi.\n\n-- Sitä sitkeyttänsä käytti hän ruoskana meitä vastaan.\n\n-- Eivätkö siis silmäsi vielä ole auki? Etkö näe, että se oli meidän\noma, salainen tahtomme ja halumme, jota hän puolusti meidän omaa\nepäilystämme vastaan, kuin ikään lippua kapinallista vahtijoukkoa\nvastaan?\n\nVeli Yrjänästä ei tuntunut enää siltä, että hän saatteli hyljättyä\nerakkoa hautaan. Hän näki, että, kun sankari oli kaatunut ja taistelu\npäättynyt, silloin hänet ne käsivarsilleen nostivat, jotka hänen\nsitkeydestään enin olivat kärsineet.\n\nKun Veli Yrjänä astui sisään kirkonportista, häikäsivät hänet nuo\nviisisataa vahakynttilää, jotka kullattujen kuvioiden kannattamina\npääkuorossa pyramiidin muodossa paloivat. Hän ei muistanut enää,\nettä tässä vietettiin hautajaisia. Hänestä tuntui, että joululaulua\nsoitettiin, että oli sydäntalvinen kotien juhla, koko maan juhla,\njuhla kuolleiden tai poissaolevain omaisten muistoksi. Hän ajatteli\nkaatuneita, Siperiaan vietyjä vankeja, ajatteli kaikkea sitä, mikä\noli ollut.\n\nOikealla kädellä olevassa mustassa taulussa olivat kultakirjaimilla\nkerrotut ne yhdeksän vuotta, joina onni oli ruotsalaisia seurannut,\nmutta vasemmalla kädellä olevasta taulusta sai lukea niistä\nyhdeksästä vuodesta, joina onni alituisesti väisti syrjään.\n\nNiiden ympärille vetäytyivät nyt viimeiset hengissä olevat soturit.\n\nHovimiehet järjestyivät valopyramiidin taa niiden hautapatsaiden\nluo, missä Maunu Latolukko ja Kaarlo Knuutinpoika liikkumattomina\nlepäsivät, kiviset valtikkaat kädessään. Kuule ritarivitjain ja\niloisten turnajaisten kilinää, kuule kaislikon suruista suhinaa\nFogelvikin lahdesta!\n\nUrhoollinen Axel Roos ja hänen ystävänsä Åberg, joka nyt jo\nluuvalosta ja haavoista oli käynyt niin raihnaiseksi, että hän\nsauvaan nojautui, seisoivat Vaasasuvun vanhimmalla haudalla.\nSiellä lepäsi kuumaposkisia herroja, ylpeitä, kunnianhimosia,\nkaunopuheliaita, kärkkäitä uhkaamaan ja taas pistämään kättä.\n\nJokaisen lattiapaaden, jokaisen seinätiilen, valaisivat satumuistot\nkuin liekit lyhdyn. Kuinka soivatkin kimakasti turkinreunustan\nkulkuset kirkossa, kun kuningas Albrecht sormin partaansa suorien\nja punaripsiset silmät puoliummessa, juttelee saksaa ruotsalaisen\nmarskin kanssa. -- Mutta kuka tuolta ovelta saapuu leopardeilla\nkoristetun lipun edessä. Se on Tanskan kuningatar Kristiina ja\nhänen, piirityksen aikana luurangoiksi laihtuneet, palvelijansa\nkantavat vaatearkkuja ja seinäverhoja ja hopeakannuja ja kaikkia\nniitä kalleuksia, joita ei nälkää häätämään ole voitu käyttää.\nTorvien räminä vapisuttaa ikkunoita. Kalpeana, kädet korvissa, nousee\nkuningatar suurimmalle arkulle ja tähystää kuorista ulos kaupunkiin\npäin, missä Sten Sturen sotajoukko kuin kevättulva aaltoilee\nkuperahattuisin lainein, -- ja koko ajan helisevät ikkunat.\n\nLippu oli pystytetty siihen osaan kuoria, mihin ritari Kaarlo\nNiilonpoika Färla hämärässä muinaisuudessa oli kaatunut kappale\nalttarikehystä kädessään, mutta ruunu oli asetettu toiselle puolelle,\nsinne, missä kuningas Kustaa oli ojentanut Laurentius Petrille\npaimensauvan ja missä Torkel Knuutinpojan luut lepäsivät. Kuule\nlaulavaa huminaa Karjalan rintamailta, jossa ristin lippu liehuu\ntaikurien ja noitain pään päällä ja pakana-jumalan verellä voidellun,\nharmaakivisen, kuvan päällä!\n\nKäytävän kahdella puolella töröttivät pystössä henkivartijani\nkeihäät, jotka nojasivat siihen siltaan, jonka alla Pyhän Birgitan\nhurskas rippi-isä nukkui. Salve Birgitta! Katso Jerusalemin\nkaupunkia, jossa rippilapsesi toivioretkeilijän puvussa kuuntelee\npyhäin harpunsoittoa taivaasta!\n\nAstunta ja kannusten kilinä kajahtivat raskaasti sen paaden alta,\nmihin Yrjö Pietarinpojan synkkä veri oli haudattu yhdessä hänen\npoikansa kanssa. Hirsipuumäen varikset repelöivät sen papinpojan\nkättä, joka on erottanut kaksi kuningasveljestä toisistaan, --\neikä ne sittenkään istu sovinnossa vierekkäin. Harmaahapsisena,\nharmahtaviin ryysyihin puettuna, seisoo mielipuoli vankilan\nkalteri-ikkunan ääressä, mutta edestakasin kävelee Tukholman\nlinnakappelissa Juhana, mustetta sormillaan ja vyössään kirjoitettu\npaperi. Yksin hän on, on yö, mutta lehterillä soittaja istuu ja urut\nne verkkaseen soivat.\n\nVahakynttiläin valkonen loiste valaisi noita tummuneita, melkein\nmustia soturinkasvoja ja kajasti katon murtuneesta savesta\npunaisia viivoja, jotka näyttivät melkein ihmisihoon painuneilta\nruoskaniskuilta. Ne olivat nuo viivat vanhoja munkkien kirjoituksia,\nuhkauksia ja tuomioita, jotka arpina ovat kuivuneet ruotsalaisten\notsaan: Kuusi syytä on, on ollut ja on oleva Ruotsin onnettomuuksiin:\nitsekkäisyys, salaviha, lakien halveksuminen, välinpitämättömyys\nyleistä hyvää kohtaan, lyhytnäköinen taipumus suosia ulkolaisia ja\nsitkeä kateus omia kansalaisia kohtaan. -- Nuo viime sanat loistivat\nverenpunaisilta, ainoastaan sanat lakien halveksumisesta olivat\nkelmenneet ja melkein hävinneet. Mitä, koittaako vielä ehkä se päivä,\njolloin kaikki nuo sanat ovat siloisiksi kuluneet pois?\n\nMustain suru-uudinten välitse tunkeusi valo pystytettyihin lippuihin\nja sukukilpiin saakka, Oxenstjernan kilven tulipunaiseen sarveen\nja Lewenhauptien suvun sinervään jalopeuraan. Silloin kuuntelivat\nvainajat huiluja ja rumpuja. Torstenson muisti, kuinka hän istui\npaareilla taistelukentän karttaa tutkien ja Banér muisti, miten\nhän morsiamensa seuraamana ratsasti rintamaa pitkin, tuon lapsen,\njoka noin monen miehen katsellessa peloissaan loi silmänsä alas\nsatulaan... ja puettuna siihen kultakankaiseen hautapukuun, jonka\nnaiskädet, kosteina lohduttomista kyyneleistä, viime kerran olivat\nsilittäneet, lepäsi heidän kuninkaansa siinä silmät ummessa ja\nkuunteli hautavirrestä lempeän kesätuulen huminaa laakerimetsässä.\nKaikki he oivalsivat, että taas astui eräs ruotsalainen ruhtinas\nheidän asuntoihinsa.\n\nKirkon pimeällä edustalla, jossa valtionvarainhoitaja Rafelt viskeli\nvaivoin aikaansaatuja muistorahoja äänettömälle katsojarahvaalle,\npaukkuivat Cronstedtin tykit ja ruutinsavua tunkeusi kirkkoonkin\nikkunoista.\n\nNiin oli siis nyt karoliinien sankarisatu päättynyt ja joka rinnassa\ntuntui tyhjyyttä, jota ei millään voitu täyttää. Ovien ulkopuolella\nsytyttivät jo palvelijat tulisoihtunsa valaistakseen hovikunnan\ntakasin linnaan.\n\nVeli Yrjänä seisoi siinä tuijottavin, uinailevin silmin. Hän\nliikutteli huuliaan ja, muitten sitä kuulematta, kuiskasi hän:\n\n-- Myrskyisinä talviöinä viettäkäämme tulisoihdoilla hänen muistoaan!\nMissäpä onkaan nähty hautakirjoitusta niin ylevää kuin on se, minkä\nmeidän voitettu kansamme nyt hänelle piirtää: hän ei tehnyt meitä\nonnellisiksi, mutta me itkemme häntä siltä enemmän kuin ketään muuta!\n\nHenkivartijat tekivät kunniaa.\n\nNyt vaikenivat urut ja huilut ja rummut. Oli niin äänetöntä, että\nkuului pieninkin aseen kalahdus. Karkeilla, tukkeissa olevilla\näänillä virittivät soturit viimeisen hautavirren ja hitaasti ja\nraskaasti, askel askeleelta, kantoivat valtioneuvokset arkun alas\nhautaholviin.\n\nRappuset Kaarlo-kuninkaiden hautakammioon laskeusivat kuorin\nsivulta. Siellä lepäsi kymmenes Kaarlo voittoisana ja mahtavana,\nkultavaltikka kädessään, kultanen kruunu, omena, avain ja miekka\nympärillään. Koristuksitta lepäsi siellä yhdestoista Kaarlo. Katso\nMooran taalalaistyttöjen puukenkätanssia, kuule varmoja sanoja laista\nja oikeudesta ja sadoista ja rauhasta! -- Minne katosivatkaan nuo\nkultaset päivät? Missä olivatkaan nyt nuo lukitut ladot?\n\nSillä paikalla, mihin arkku nyt laskettiin, oli pater Hieronymuksella\nennen tapana, avojaloin ja harmaaveljesten pitkän rivin saattamana,\npolvistua pyhän Fransiscuksen alttarin edessä. Aikusin ennen päivän\nnousua saapui hän sinne aina yhtä uskollisesti ja yhtä hiljaa,\nkävellen tuon jääkylmän kirkon läpi, mutta eräänä aamuna hän ei\ntullutkaan. Hän oli lähtenyt Roomaan ja asettanut paavin hiipan\npäälaelleen. Kuulkaa Lateraanin kirkonkellojen hopeakilinää, kuulkaa\nyleisön palmunoksien kahinaa.\n\nSiten oli sen paikan jo satu pyhittänyt. Siellä, missä\nalttarikynttilät olivat palaneet Pyhälle Fransiscukselle, joka oli\nsaarnannut evankeelista köyhyyttä ja kieltäytymistä ja maannut\nmaassa ja vuorten rotkoissa, siellä lepäsi nyt se herra ja kuningas,\njoka oli tehnyt ruotsalaisten köyhyyden heidän kaunistuksekseen.\nTe kaukaisimman menneisyyden varjot, te maan alla makaajain, te\ntähtivaloon nousseiden varjot! Te kerrotun sadun kaijut! Kuuletteko?\nKuuletteko, kuka tänä yönä koputtaa ovellenne? Se on kuningas, sen\nte aavistatte, vaan huomaatteko sitä pitkäaikaisen kaihon hartautta,\njoka hänen koputuksestaan kuuluu? Hän rakasti tuota satumaailmaanne...\ntuota, joka nukkuu suurten tähtien alla. Hänkin tahtoi olla kerrotun\nsadun kaiku.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi paasikiveä nostettiin esiin rautarenkaista ja hauta suljettiin.\n\n\n\n\nLaiva.\n\n\nKirkas oli kesäyö siimeksissäkin, vaan Korsö'hön, kauas\nulkosaaristoon, kokoontui Sandhamnin ja Haröön aseellinen\ntalonpoikaisrahvas ja saaristoväki.\n\nYhden talven lumet olivat sataneet sen sunnuntain jälkeen, jolloin\nraskaat tussarit Tistedalissa viime kerran tekivät kunniaa\nkuninkaalle. Useimmat vanhimmat ja murtuneimmat karoliinit olivat\njo vetäytyneet pieniin taloihinsa nauttimaan niukkaa eläkettään ja\nkutoivat siellä verkkoa ikkunain ääressä taikka selailivat vanhoja\npäiväkirjojaan. Vakavina, jumalaapelkäävinä, kunnioitusta nauttivina\ntapasivat he toisensa sunnuntaisin kirkolla ja arvoasteista\nhuolimatta syleilivät kenraalit ja överstit kostein silmin pitkäin\nretkien sotaveikkoja. Mutta vielä ei ollut rauha allekirjoitettu.\nKun Venäjän laivaston kanoonat taas paukkuivat saarien välisissä\nsalmissa, pistivät sotavanhukset kuluneet, siniset takkinsa nappeihin\nyhtä tiukalle kuin ennen ja vyöttivät vyölleen tapparan, joka\nsängyntolpassa oli levännyt. Sitten he joka mies lähtivät liikkeelle\nviimeiseen asti puolustamaan kotia ja kontua.\n\nKapteeni Resslöf oli itse nimittänyt itsensä Korsö'hön keräytyneen\njoukon päälliköksi. Väsyttyään jo kamarissa elämään seisoi hän taas\ntyytyväisenä ja varmana joukon keskessä. Partaveitsi ja sakset olivat\nkoko talven saaneet laatikossa levätä, joten hänen hiuksensa olivat\nniin pitkät ja hänen partansa niin valkoinen, että oli oikein ilo\nhäntä nähdä. Yksinpä synkät ja raskasmieliset saaristomiehetkin\nkirkastuivat aina kun hän heidän puoleensa kääntyi.\n\nHyökyaallot kohisivat vielä päivällä raivonneen myrskyn jälkeen\nsaaren merenpuolista, kallioista rantaa vastaan, mutta laaksossa\ntyynen salmen partaalla tuskin kilahduskaan raitisti niitä petäjiä,\njoiden alla miehet, odotellen ja levottomina, kuuntelivat kaukaisia\ntykin laukauksia.\n\nVapisevin äänin rupesi eräs Djurön papinpoika, joka astui esiin,\npuhumaan. Hän rutisti lakkinsa kouransilmäänsä ja hänen kalpeutensa\nteki öinen valaistus vielä harmajammaksi.\n\n-- Kapteeni! Te olette lähettänyt venheemme, joilla tänne tulimme,\nsisäsaaristoon hakemaan lisää väkeä. Nyt ei meillä ole kuin kaksi\nravistunutta ruuhta millä pelastua, jos vihollinen nousee maihin, ja\nmeitä on yli neljäkymmentä miestä. Elkäämme salatko totuutta! Meidän\nharvalukuinen joukkomme ei voi enää mitään toimittaa. Olemmehan\nkuulleet, että rikas Fuchs jo on Södermanlantilaistensa kanssa\nlähtenyt Etelä-Staketiin voittamaan vihollisen tai uhraamaan henkensä\nja että Düker taalalaistensa ja vestmanlantilaistensa kanssa pian\nlähtee jälestä, vaan me tiedämme myöskin, että Boossa ja Vermdön\nja Södertörnin saaristossa ei pian ole kallioilla mitään muuta\nenää löydettävissä, kuin mustaa tuhkaa. Antakaa puheeni anteeksi,\nvaan kaikki olemme me kuulleet, että Trosa on ryöstetty ja että\nNyköping palaa, niin että tulen hohde näkyy kauas Tukholmaan saakka.\nNorrköpingissä ryöstävät ruotsalaiset talonpojat ja sotamiehet\njulkisella kadulla pakolaisten kuormia. Vikbosta antavat asukkaat\nlakanoilla merkkejä venäläisille laivoille, tehdäkseen niiden kanssa\nyksityissovintoja ja vannoakseen uskollisuudenvaloja tsaarille, ja\nMarstrandissa on Tordenskjöld jo nostanut Tanskan lipun. Minne vain\nkatsomme, on ilma täynnä tulipalon liekkejä ja savua... Lopussa on\nRuotsi, kotimme, kotimme!\n\n-- En salaa mitään, -- vastasi Resslöf, -- mutta luottakaa siihen,\nettä yhdennellätoista hetkellä saavat ruotsalaiset aina apua. Harvoin\nse ennen tulee.\n\nPapinpoika hymähti pilkallisesti ja vastasi poistuessaan:\n\n-- Nyt on yö ja kymmenes tunti on kulunut. Toivokaamme!\n\nKansa keräytyi tiheälle Resslöfin ympäri suuressa levottomuudessa.\nVielä jyrisivät tykinlaukaukset, mutta jo heikompina ja etäämmältä\nmereltä.\n\nSilloin tuli kalpea papinpoika uudelleen juosten kallioita pitkin.\nHän kompasteli ja luisui, mutta hän juoksi. Hän tunkeutui väkijoukon\nkeskelle eikä häntä pysäyttänyt mikään.\n\n-- Ei ole nyt, hyvät ihmiset, oikeat vallat kulussa. Tuolta\ntulee mereltä laiva, jolla on lyhty palamassa keulassa, mutta\nei ole mastoa, ei purjetta eikä airoja. Enkä näe yhtään ihmistä\nlaivankannella, ei ketään ole peräsimessä. Mutta laiva kulkee siltä\neteenpäin... kulkee, joskin hitaasti, hitaasti.\n\nRahvaasta kuului taikamaisen pelon huminaa, mutta nuo harvasanaiset\nsaaristolaiset seurasivat Resslöfiä salmen suuhun korkeimmalle\nkalliolle. He luulivat papinpojan nähneen näkyjä, sillä he eivät\nhuomanneet mitään koko aavalla merellä, jonka ympärillä öinen taivas\nhehkui.\n\nMutta yhtäkkiä pääsi heiltä kaikilta kummastuksen huudahtus ja tuo\njälempänä tuleva kansa rupesi nyt sekin ääntelemään. Vuorisen niemen\ntakaa ilmestyi hyökyaaltojen keskitse raskaasti ja hitaasti sotalaiva\nilman purjeita ja mastoja, mutta sillä oli valkosiksi maalatut\ntykinsuunreijät ja keulassa palavan lyhdyn alapuolella oli kultanen\njalopeura, joka jalkojaan kuin hypätäkseen kohotteli.\n\n-- Se on kummituslaiva! -- huusi rahvas.\n\nEpäillen käski Resslöf muutamain rohkeimpain saaristolaisten ottaa\npyssynsä ja saattaa hänet toisella soutuvenheellä laivaan.\n\nVarovasti he lähenivät laivaa, hiljaa soutaen ja pyssyt ojossa,\nmutta kun he huusivat laivaa pysähtymään, eivät he saaneet mitään\nvastausta. Peräpuolen kajuutan pienet ikkunat kimaltelivat, vaan se\noli yövalon heijastusta ja taas nekin kävivät pimeiksi. Keulalyhty\nvain paloi lepattavin liekein.\n\n-- Armahtakoon Jumala! -- kuiskasi Resslöf ja osotti sitä pitkää\nvaaterepaletta, joka perästä virui vedessä. -- Lipussa on meidän\nvärit. Ja nyt näen siitä jo nimenkin... Se on brigantinilaiva\n\"Ruotsalainen Jalopeura\".\n\n-- Niin, se on \"Ruotsalainen Jalopeura\", -- toisti kansakin saarelta.\n\nHe pysäyttivät venheen ja laskivat laivan kylkeen sekä kapusivat\nsiihen katkottuja mastoköysiä pitkin. Mutta kun he rikkinäisen\nikkunan kautta olivat astuneet kajuuttaan, täytyi heidän pimeässä\nkäsikopelolla kulkea eteenpäin.\n\n-- Eikö täällä ole yhtään miestä laivaväkeä? -- kysyi Resslöf ja\nkorotti äänensä, mutta ei kukaan vastannut. Kaikki oli yhtä äänetöntä.\n\nSilloin avasi hän kannelle vievän oven. Laivarotat juoksivat\nsiellä herroina edestakasin lankkuja pitkin, mutta kahden puolen\nlaivaa reunustuksen vieressä makasi kalpeita ja liikahtamattomia\nlaivamiehiä, jotka olivat vartiopaikoilleen kaatuneet. Hän kulki\nmiehestä mieheen nähdäkseen, että ne kaikki olivat kuolleet. Sitten\nsanoi hän seuralaisilleen:\n\n-- Yhdestoista hetki on tullut. Tuokaa kansa laivaan ja ruvetaan\nsitten molemmilla ruuhilla soutamaan laivaa eteenpäin, ennenkuin\nmaininkiaallot ja merivirta sen sysäävät matalalle. Me voimme\nsiten sekä pelastaa itsemme sisäsaaristoon että pelastaa yhden\nruunun laivoista, joka urheasti on taistelussa puolensa pitänyt ja\nuppoomatta kestänyt.\n\nVanhus käveli kannen yli ja asettui perään lipputangon viereen, yksin\nja erilleen muista.\n\nKun kansa oli tuotu laivaan, hinattiin laiva soutuvenheillä\nsisäsaaristoon. Ja laivan hiljalleen lipuessa eteenpäin kuvastui\nkesäyön kalpeisiin salmivesiin kultasen jalopeuran kuva.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTykinlaukaukset eivät enää jyrisseet mereltä. Hitaammin kuin murtunut\nsotavanhus sauvansa varassa astuu majaansa, lipui laiva saarien\nlomitse. Lapset ja naiset, jotka saarissa olivat lymynneet pensaiden\nja murrosten alla, ryömivät esiin kätköistään. Iloisina, kun laivasta\näidinkieltään kuulivat, ryhmittyivät he rannoille ja laitureille ja\nlukemattomia kysymyksiä lenteli.\n\n-- Onhan tämä \"Ruotsalainen Jalopeura\", joka palaa taistelusta! --\nvastasi laivassa oleva kansa.\n\nSilloin virkosi lipputangon juurelta vanha karoliini\numpimielisyydestään ja nousi pystöön.\n\n-- Tämä on muutakin kuin laiva! Ojentakaa mulle kätenne! -- virkkoi\nhän nuoremmille miehille ja veti heidät tiheästi ympärilleen. --\nHatut päästä, veikkoseni, hatut päästä! Tämä mastoton laiva on\nkuin Ruotsin maa, joka pelastaa itsensä, viimeiset joukkonsa ja\nkaatuneet vainajansa kotisaarten suojaan. Millaista ikävää ovatkaan\nne vangit tunteneet, jotka ovat paenneet satojen peninkulmain\npäästä Siperian jokia pitkin... Yksinäisinä, valepukuisina ovat\nhe seisoneet valaanpyytäjälaivain kannella, edessään jäämeren\ntutkimaton vedenpinta, ja huudellen Jumalaa hädissään, että hän ei\nheidän elämänliekkiä sammuttaisi, ennenkuin kotoisen katon alla.\nKotoinen katto? Hiiltyneenähän se on romahtanut maahan! Voitettu,\nmasennettu on meidän kansamme, pilkottu on valtamme ja raunioita\nrannikoillamme savuaa. Sinä keksimätön, ijankaikkinen Jumala,\neikö jo aamu koita?... Hiljaa, hiljaa, veikkoseni, aamu koittaa\nvielä! Jonakuna aamuna vielä Siperian vangit, jotka ääneti istuvat\nkäsitöittensä ääressä, nytkähtävät ja hypähtävät pystöön, nähdessään\nratsumiehen torilla heiluttavan valkoista lippua merkiksi, että rauha\non solmittu. Janoiset suut tulevat juomaan Fredrikin ja Ulrikan\nkultareunaisista laseista ja naiset tulevat vielä ilman surupukua\nkattamaan joulupöytiä. Vielä kerran tuoksuu Ruotsissa niitetty\nheinäkin! Kirkonkellot soivat. Kokonaisen vuoden ne aina puolenpäivän\naikaan soivat rauhan kunniaksi... ja kaatuneiden muistoksi. Missä\novat silloin vanhat pataljoonat, missä Grothusenin rumpu ja missä\nturkkilaisesta silkkikankaasta neulotut liput? Ja hän, joka piti\nmeitä koossa tuossa suuressa taistelussa ja joka ei koskaan tahtonut\nuskoa, että Jumala meidät oli hyljännyt, hän, jonka sankariluonnossa\nkaikki meidän halumme ja toivomme piili... missä elää hän? Kysykää\nlapsilta, jotka laulavat! -- Niin, he menevät matkoihinsa, toinen\ntoisensa perästä nuo vanhat sotatoverit. Missä vain kuljemmekaan\nmaaseudulla, Jalkasin tai kyytirattailla, yösumussa me tunnemme nuo\npienet valkoset kirkot, joissa kahdeksan tai kymmenen vankkaa poikaa\non nostanut hautakiven sotavanhuksen haudalle. Ja missä vieraassa\nmaassa kukkii niin kaukana kenttä, ettemme voi istahtaa mättäälle ja\nkuiskata: onkohan tämä sellainen paikka, jossa yksi meikäläisistä\nnukkuu, yksi verensä tyhjiin vuodattaneita? -- Karkeissa puvuissa he\nhetkisen luonamme viipyivät nuotiotulen ääressä ja lähtivät sitten ja\nkaatuivat. Sellaisia he olivat, sellaisina heidät muistan. Sellaisina\nhe myöskin kiitollisen isänmaan muistoissa ja taruissa elävät...\nRakastettu olkoon se kansa, joka suuruutensa suistuessa osasi hankkia\nköyhyydelleen maailman edessä kunniaa!\n\n\n\n"]