Vaistojen kapina

VAISTOJEN KAPINA

Modernin ihmisen kriisi

Kirj.

T. VAASKIVI

Jyväskylä • Helsinki, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1937.

SISÄLLYS:

Esipuhe Kulttuurihistoriallinen esinäytös Ajatus koeputkessa

  Juutalaisylioppilas
  Mies näkötornissa
  Hysteriaa ja hypnotismia
  Anna O:n tapaus
  Piilotajunnan ongelma
  Kummituksia arkipuvussa
  Hajamielisyyden tilikirja
  Atavismia ja itsehävitystä

Morpheus

  Unet
  Yön salakirjoitus
  Tuhkimon vaunut
  Unen rakennus

Vietin symbolit

  Myytin lähteillä
  Multaa ja vettä
  Sukupuolisymboliikkaa
  Soveltajia

Primitiivinen välikohtaus

  Lastenkamari ja aarniometsä

Pimeneminen

  "Se —"

Esipuhe

Tekijä tietää, mille tulenaralle alueelle hän on lähtenyt kulkemaan. Psykoanalyysin ympärille keskittyy juuri tällä hetkellä kiihkeä henkien taistelu, vastakkaisten mielipiteiden ristituli ei suinkaan ole sammumassa, vaan päinvastoin kiihtyy. On kuin molempien rintamien piirissä saisi valtaa se salainen aavistus, että länsimaisen kohtalon ratkaisu tapahtuu syvimmältään Freudin nimissä ja että hänen oppinsa hyväksyminen tai hylkääminen merkitsee tekoa, jossa moderni ihminen määrää oman kohtalontiensä.

Tekijä pyytää lukijoiltaan kärsivällisyyttä. Se, mikä tässä on kerätty yhtenäisen teoksen muotoon, on vain ensimmäinen, joskin täysin itsenäinen osa laajempaa kokonaisuutta. Siinä annetaan lukijan käsiin eräitä lankoja kerimättä niitä loppuun - esitetään eräitä ajatuksia ilman että niiden lopullinen perspektiivi olisi vielä vedetty. Kaikella sanotulla on kehittyvä, kristallisoituva, päämäärään pyrkivä luonne. Sillä useimmat kirjani ajatuksista ovat vasta liukenemisen, eräät jo kiteytymisen tilassa. Teos on, jos niin tahdotaan, mosaiikkia: kirjava sommitelma, jossa kallisarvoisin ja halvin aines, jaspis, kristalli ja lasi, sekaantuvat keskenään. Jokseenkin näin sommittelivat vanhat bysanttilaiset taiteilijat kirkkojensa lasi-ikkunoita, ja heidän suurena päämääränään oli, että kirkas auringonvalo kutsuisi monijakoisesta kuvasta esiin yhteisen peruskuullon. Tekijä pyrkii samaan päämaarään. Mosaiikkikuva, jota hän yhä edelleen luo, esittää uutta maailmaamme — sitä, jonka eräänä portinvartijana seisoo Sigmund Freud ja joka poikkeaa niin täysin kaikista niistä maailmoista, joihin meidän edellämme eläneet ja kuolleet ihmiset aikoinaan kotiutuivat. Sillä tällä hetkellä voidaan jo omaksua ajatus: Psykoanalyysi on meidän aikakautemme myytti!

Vaikka Sigmund Freud on ankarasti tieteellinen pää ja vaikka hänen oppirakennelmansa on sinänsä täysin maassa pysyvä systeemi, joka juurtuu viime vuosisadan positivistis-luonnontieteelliseen elämänkäsitykseen, sen pohjalta kuultaa kuitenkin esiin jotakin muuta. On kuin tässä kaikessa välähtäisi perspektiivejä tieteellisen ajattelun tuolle puolen, uuteen, sarastavaan metafysiikkaan. Psykoanalyysi on syvimmiltä tunnoiltaan metafyysillinen systeemi, väitetään. Se huumaa tunnustajansa dogmeilla, joita ei voi todistaa, vaan jotka tulee omaksua uskolla, se pystyttää uudelleen Eroksen raunioiksi suistuneet alttarit, ja sen yläpuolella käy vanhojen dionyysisten huilujen vahveneva soitto. Siinä tavassa, millä se mystifioi siitoksen ja sukupuolen ilmiöt, on maanalaista uskonnollisuutta, johon yhtyy maanalainen synnin tenho. Se on silta, joka johtaa kristillisestä pakanalliseen, se on tunteen reaktio, kauan vankeudessa pidettyjen vaistojen protesti, joka käy ymmärrettäväksi äskeisten valonarkojen vuosisatojen taustalla. Kristillisten, liian kristillisten aikakausien lataus on johtanut räjähdykseen. Salaperäinen Sesam, aukene avaa viettien portit, ja sukupuolisuuden kauan kestänyt orjuus on päättymässä... Mutta onko näin? Kuvaavaa kyllä, psykoanalyysin omassa piirissä tämä mytologinen selitys on aina saanut osakseen kiivasta vastustusta, ja väite, että sen oppisysteemi olisi syvimmältä luonteeltaan tieteeksi naamioitunut myytti, on asianosaisella taholla torjuttu kaiken mahdollisuuden ulkopuolelle. Psykoanalyysin arvoitus ei kuitenkaan ole tässä. Ongelmallisinta on, että tämä vaistojen reaktio, tämä umpipäinen heittäytyminen vitaalisen ja animaalisen elämän virtaan on älyn teko: kirkkaimman, kylmimmän, sivilisoituneimman järjen! Jos siis lähdemme etsimään psykoanalyysin syvimpiä syntysanoja, meidän on yritettävä valaista tätä arvoitusta, joka on — siihen ajatukseen tekijä on päätynyt — modernin sielun keskeisin ongelma.

Psykoanalyysiin nähden tekijältä ei tule odottaa mitään lopullista kritiikkiä. Sen aseina on seuraavilla sivuilla jokseenkin sama kuin yleisessä — eurooppalaisessa ajattelussakin: se otetaan lukuun. Sen näkemykset ja väittämät kulkevat kirjavana saattona ohitsemme; perustelematon ajatus nojautuu perusteltuun, vähemmän tärkeä tärkeään; monipuolisen näytelmän juonena on näyttää, miten Sigmund Freudin »alkunäky», tajuttoman myytti, sisällyttää itseensä koko inhimillisen elämän. Tämän myytin esittäminen on, jos niin halutaan, teokseni ainoa tarkoitus. Mutta vain toistaiseksi. Lopullisena ja tärkeimpänä päämääränä on osoittaa psykoanalyysin asema eurooppalaisen hengenelämän kartalla, valaista niitä monia, usein näkymättömiä väyliä, joita pitkin se virtaa länsimaiseen ajatteluun, laajentaa valopiiriä vielä etäämmäs keskipisteestä, viljellä kritiikkiä, joka koskee modernia ihmistä kokonaisuudessaan ja jossa hänen elämänsä syvin polariteetti, tunteen ja älyn, hengen ja sielun, vaiston ja järjen, sydämen ja aivojen syvä vastakohta paljastuu. Sillä me elämme historiallista vaihdekautta, jossa tämä dualismi on huipistunut äärimmilleen. Modernin ihmisen sielussa on tapahtunut lohkeaminen, ja tällä hetkellä vaikuttaa henkisessä elämässä kaksi likipitäen yhtä voimakkaasti koettua vastakohtaa kuin »sielun» ja »ruumiin» vanha käsitepari. Vajaa vuosisata sitten ihmiskunta sovitti vielä elämänsä siten, ikään kuin nämä kaksi, fyysillinen ja henkinen, olisivat olleet jyrkästi ja sovittamattomasti vastakkaisia, ja niin johtui olemassaolon sisin ristiriita tästä dualismista. Nyt, maailmansodan suuren trauman jälkeen, ihmiskunnan yhteisessä elämänkuvassa on tapahtunut salainen mutta mullistava muutos. Olemme lähenemässä uutta ajattelutapaa, ja hämärä aavistus siitä painaa tuntoamme kuin lähestyvä ukkonen. Ilma on pimenemässä - tunnemme myrskyn tulon!

XX vuosisadan ihminen ei enää ole sama kuin eilispäivän ihminen. Puhutaan täydellä syyllä sodanjälkeisestä sukupolvesta, uudesta sukupolvesta. Koko elämänkäytäntömme on muuttunut, henkinen ja aineellinen ulkonäkömme on tullut uudeksi, ja tämä erilaisuus koskee yhtä hyvin tieteellistä ja taiteellista ajatteluamme kuin niitä muotoja, joihin yleisinhimillinen meissä pukeutuu. Puheemme, ajattelumme, tunteemme ovat uudistuneet. Työmme ja huvittelumme, estetiikkamme, etiikkamme ja erotiikkamme ovat toista kuin vielä äsken. Me suhtaudumme asioihin ja ihmisiin muuttuneella tavalla. Me vihaamme toisin kuin isämme ja äitimme. Me rakasamme toisin. Olemassaolomme koko prospekti poikkeaa pienimpiä yksityiskohtia myöten siitä esityksestä, joka voidaan tehdä edellisten vuosikymmenien yleisestä elämäntilanteesta, ja yleinen samoin kuin yksityinenkin elämä on siirretty vanhasta sävelskaalasta uuteen. Milloin ja miten tämä vaihdos on tapahtunut, emme tiedä. Tosiasiaksi jää vain, että se on tapahtunut.

Väite, että »ihminen» on jotakin konstanttia ja muuttumatonta, kuuluu niihin epätotuuksiin, jotka tässä teoksessa on jätetty kokonaan huomioon ottamatta. Ei ole totta, että ihminen pysyy aina samana. Sillä sielu muuttuu. Se vaihtuu ja uudistuu sen mukaan, miten ihmisen käsitys ympäröivästä olevaisuudesta muuttuu - millaiseksi hän muovaa maailmankuvansa ja miten hän sovittautuu tähän kuvaan. Se on hänen sisäisten asenteittensa summa, ja jos mennään kyllin syvälle, nähdään, että sielu ei loppujen lopuksi ole muuta kuin ihmisen suhde elämään ja maailmaan. Tämä suhde muuttuu elämänkuvan vaihdellessa. Ymmärrämme, että koko se ihmiskunta, joka otti jokahetkisessä ajattelussaan huomioon ptolemaiolaisen astronomian ja eli ikäänkuin maa todella lepäisi aurinkokunnan mahtavana keskipisteenä, valitsi täysin erilaisen asenteen elämän ja kuoleman suuriin mysteereihin kuin meidän aikamme. Käsitämme myös, että goottilainen sielu, joka oli sekä uskonnossaan että arkiajattelussaan rakentanut ylleen turvallisen taivaandoomin ja sijoittanut jalkojensa alle palavan helvetin, oli toista kuin valistusajan sielu. Silloin ei tätä universumin korkeaa holvia enää otettu lukuun, silloin ajateltiin ja toimittiin ikään kuin reaalinen todella olisi ylempi ylireaalista ja maanpäällinen tärkeämpi tuonpuoleista. Sillä elämä lepää kaikkine muotoineen näiden fiktioiden varassa, se ottaa lukuun uskon ja taikauskon, ajan tieteellisen perussanoman, ajan pohjanäkemyksen kosmoksesta, ajan harhaluulon, ajan »objektiivisen totuuden». Syvä henkisen konseption erilaisuus erottaa meitä edeltäjistämme ja jälkeen tulevia meistä.

On olemassa eräs alue, jolla ihmisen suhde omaan olemassaoloonsa selvimmin paljastuu ja josta voi myös helpoimmin lukea niitä muutoksia, mitä tässä suhteessa on tapahtunut tai tapahtuu: hänen intohimojensa alue.

Ajattelussa hän voi tehdä väkivaltaa historialle ja käyttäytyä tavalla, joka poikkeaa sen ajankohdan yleisestä tavasta, missä hän elää; tunteissaan hän on aikansa lapsi. Juuri sillä elämänalueella, jota olemme tottuneet pitämään kaikkein yleisinhimillisimpänä, ihmiskunta on aina helpoimmin mukautunut ajan muotoihin, ja tällä taholla voidaan myös nähdä ne muutokset länsimaisen hengen rakenteessa, mitkä vuosisatojen kuluessa ovat tapahtuneet. Antiikin ihminen rakasti toisin kuin renessanssin, noitavainojen ajan ihminen toisin kuin valistuksen vuosisadan. Moraalikäsitykset, jotka ovat suorassa riippuvaisuussuhteessa erotiikkaan, osoittavat omalla vaihtelullaan miten ihmisen puhtain ja epäpuhtain tunne muuttaa muotoaan. Psykoanalyysi on meille opettanut että nämä sukupuolitunteen muodonvaihdokset koskevat syvimmältään objektinvalintaa ja että erotiikan metamorfoosi on eroottisen kohteen loppumatonta vaihtelua. Antiikin ihmiskunnalla oli ainoana kohteena Eros sinänsä, tunne heijastui omaan itseensä valitsi itsensä ja eli itsensä loppuun. 15:nnen ja 16. vuosisadan ihmiskunta tunsi näissä asioissa toisin ja silloisten noitavainojen alta paljastuu seksuaalista objektinvalintaa jota ei ole esiintynyt koskaan aikaisemmin eikä koskaan myöhemmin. Rokokoon libido virtaa toista väylää kuin barokin libido. Romantiikan aikakaudella sukupuolen suhde sukupuoleen on täysin toista kuin Ibsenin[1], naisasian ja sosialismin vuosikymmeninä Multa eikö tämän hetken ihminen todella poikkea jyrkästi sodanedellisestä ihmisestä, jos katsotaan häntä hänen tunne-elämänsä paljastavassa valossa? »Yleisinhimillisin» hänessä - sukupuolitunne sinänsä - on saanut uudet purkautumismuodot, ja tämän uuden erotiikan jäljissä kiiruhtaa uusi moraali, ennen tuntematon eetillinen katsantotapa jota meidän lähimmät esivanhempamme eivät olisi koskaan voineet ottaa omassa elämässään lukuun. Muutos on tapahtunut, kompassineula viittaa uuteen suuntaan, osoittaen vielä hermostuneella värinällään järkytyksen suuruutta.

Onko olemassaoloomme siis ilmestynyt jotain, mitä siinä ei vielä äskettäin ollut tai mitä koko tähänastinen ihmiskunta ei ole tullut ottaneeksi lukuun? Missä on eilisen ja tämän päivän raja - millainen on tämän päivän ihminen? Näiden kysymysten ympärille kiertyy kaikki se, mitä tässä kirjassa sanotaan, ja lähimmän tulevaisuuden asiana on viedä ne edes jonkinlaiseen ratkaisuun: viitata vielä kaukaisiin mahdollisuuksiin, valaista hämyyn peittynyttä tietä, jolla otamme ensimmäisiä askeleita. Että tämän uuden ihmiskunnan odysseia keskittyy valtavalta osaltaan Sigmund Freudin odysseiaksi ja että psykoanalyysi on kuin mahtava, kokoava kuvastin, joka vangitsee vielä kaukaista valoa, se on eräs tekijän johtoajatuksia. Hän ryhtyi kirjoittamaan kirjaa psykoanalyysista, mutta aihe laajeni hänen käsissään kirjaksi modernista ihmisestä yleensä.

Tartossa kesällä 1937.

T. V.

KULTTUURIHISTORIALLINEN ESINÄYTÖS

    Nyt ovat muuttuneet kaikki perusteet: myytilliset ja poliittis-
    sosiaaliset; meidän luulotellulla kulttuurillamme ei ole mitään
    kestävyyttä, koska se rakentuu kestämättömille, melkein jo
    hävinneille olosuhteille ja mielipiteille.

                       Friedrich Nietzsche, mietelmä v:lta 1875

XIX vuosisadan lopulla Länsimaiden yli leviää omituinen valonhohde. Eräs maailmanhistoriallinen vaihe on kulumassa loppuun. Napoleonin, romantikkojen, Pyhän Allianssin ja yleishyödyllisten keksintöjen Eurooppa lepää syvenevässä iltaruskossa, johon kaukaa ja vielä heikosti vastaa uuden sataluvun kajo. Kahden viimeisen kymmenluvun verran tämä vaarallinen kirkkaus pysyy voimassa. Se jyrkentää valosuhteita, se luo perspektiivejä, joissa eräät toisarvoiset elämänilmiöt näyttäytyvät petollisen selvinä, samalla kun monet seikat, joilla on elinvoimaa yli vuosisatojen vedenjakajan, jäävät varjoon. Eräät yksinäiset ihmishahmot nousevat jyrkästi eristäytyen ajankohdan yleisestä hämärästä. Ne muistuttavat korkeimpia alppihuippuja, joiden öisessä hehkussa ilta yhtyy aamuun ja jotka välittämättä laaksojen valaistussuhteista loistavat yössä...

1882, kirkkaana kevätaamuna, nousee Baselin yliopiston eläkkeellä oleva professori, filologi Friedrich Nietzsche[2] Engadinin Alpeille[3]. Hänellä on hyvä päivänsä. Hänen periodinen päänsärkynsä on poissa, hän on ottanut tapansa mukaan omatekoisia rohtojaan ja hänen kullanruskeat silmäteränsä, joita atropiini[4] laajentaa, näkevät sairaalloisen virkeinä Graubündenin kantonin maalliset ihmeet. Professorin vuoristokengät murskaavat katkeroita ja krookuksia, joiden pikarimaisiin kukintoihin on hyytynyt loistavaa kastetta. Lumipälvet palavat aamun ohuessa purppurassa, syvän kuultava korkea, »halkyoninen»[5] taivaanholvi on kirkas. Hänen terveydenhoidolliset menetelmänsä tuntuvat täällä menestyneen odottamattoman hyvin, ja seudun retoromaaniset asukkaat, joiden suonissa virtaa unohtuneiden kelttiläisten heimojen verta, voivat vähäistä maksua vastaan tarjota hänelle kansallisia erikoisherkkujaan. Tämä on hänen elämänhistoriassaan päihdyttävää ilon ja voiman aikaa. Täällä hän on uneksinut »Aamuruskon» ja »Iloisen tieteen» filosofisia runonäkyjä, täällä hän tulee yhä ehdottomammin siksi mitä on.

Professorin ystävät, Gast[6], Rohde[7], Brandes[8], voivat tuskin aavistaa, mitä nämä yksinäiset kävelyt laaksoista vuorille, nämä kalliot, jääkentät ja mineraalipitoiset virrat, nämä heleän vihreät, pohjattomat järvet ja alppiniityt, jotka levittäytyvät kuusituhatta jalkaa yläpuolelle ihmisen ja ajan, hänelle antavat... Hänen muistiinpanovihkoihinsa ilmestyy kirjoitusta, jossa huimaavat maailmanajatukset kiteytyvät myrskyisten poljentojen ja rientävien sanojen muotoon. Uupunut käsi tottelee hermostuneella valppaudella mystillistä sanelua, salamoitsevissa aavistuksissa ja innoituksessa, joka pakottaa kyyneleet hänet poskilleen, tapahtuu Umwertung aller Werte, kaikkien arvojen uudelleen arvioiminen. Baselin professori ei tässä Jumalan luentosalissa enää tunne ilkeitä muistutuksia ruumiillisista puutteistaan, sillä rinnan haltioitumisen kanssa tapahtuu persoonallisuuden salaperäinen häviö ja unohduksellinen hukkuminen Olevaan. Lukemattomat hienot puistatukset tuntuvat hänen varpaissaan asti, onnen pohjattomuus, jossa katkerin tieto ja runsain ilo liukenevat toisiinsa lakaten olemasta toistensa vastakohtia, on syntyvän uuden runoelman, »Zarathustran»[9], alkulähde. Miten kuvaamattoman kirkkaasti hän voikaan tajuta nuo laajat muotoalueet, jotka näyttäytyvät synteettisinä ilmestyksinä jo aikoja ennen kuin hän on ehtinyt merkitä muistiin näkyjään. Miten avarana hallitseekaan rytmi, miten poljennollisesti lentävätkään lauseet, joissa paino ja jännitys tasautuu itsestään jumalaisen harmonian rauhaan...! Hänen keskimittainen, vanttera, tahattomien lihasliikkeiden tempoma ruumiinsa rientää alppipolkuja ja liukastuttavia jäätiköitä, hän istuu äärettömässä yksinäisyydessä polvillaan paperiliuska ja silmissään katse, joka hermosärystä ja rohdoista huolimatta näkee —, näkee punertuvien huippujen taakse, kauas Engadinin ja 19. vuosi luvun Euroopan taa! Hän tuntee näinä innoituksen hetkinä ja niitä seuranneina syvän, keltaisen sielunlevon minuutteina elävänsä yläpuolella aikaa. Historian tämänhetkinen tapahtuma on hänen allaan; laaksoissa, joista hän on noussut näille jäätiköille, valitsee hämärä vaikka professori Nietzsche ei pane sitä merkille oman näkymaailmansa aamuvalossa.

Sillä samoina vuosina, jolloin tämä tulevaisuuden airut yliopistovirkailijan valepuvussa polkee hermostuneesti sinisiä alppivarpuja ja herättää huomiota Sveitsin turisteissa, sattuu eri puolilla Eurooppaa tapahtumia, mitkä 80-luvun sivistynyt ihminen lukee paljon merkitsevämpien joukkoon. Miten ylpein silmin voidaankaan katsoa äskeiseen menneisyyteen, tuohon rikkaaseen vuosisataan, jonka hengenkehitys on piirtänyt niin arvaamattoman uljasta kaarta. 1800-luvun alussa seisoo Napoleonin yli-inhimillinen varjo ja Ranskan romantikot viettävät kirjallisia voittojuhliaan Vielä enemmän: silloin lasketaan perustus nykyiselle luonnontutkimukselle, ja eräs Carlisle[10] ja eräs Nicholson[11] keksivät elektrolyysin, veden hajottamisen aineosiinsa Cuvierin[12] katastrofiteoria[13], jonka mukaan maapallon historia käy jaksoittaisten mullistusten kautta, Thomas Youngin[14] tutkimukset, jotka osoittavat valon eetterin liikkeeksi ja johtavat yksittäiset väriaistimukset verkkokalvossa syntyvien värähtelyjen erilaisista luvuista, ovat vuosisadan alussa sikäli oireellisia että fysikaalisen maailmankuvan muuttuminen on niissä jo idullaan. »Keksintöjen aikakausi» alkaa tieteellisillä löydöillä, jotka antavat aavistaa miten ennen lujaksi kuviteltu todellisuuden rakennus voi levätä horjuvalla pohjalla. Se päättyy löytöihin jotka osoittavat vastaansanomattomasti tuon perustan häilyväisyyden ja hajottavat häikäilemättömästi sen maailmankuvan, joka oli verkkaan kasvanut ahkerien kamarioppineiden ja tieteeseen pesiytyneiden rationalistien aivoissa.

Niin kuin yleensä ajankohtana, jolloin jokin laaja kehitysjakso on päättymässä, tapahtuu 18. sataluvun lopulla mitä moninaisimmille aloille ulottuva pyhiinvaellus näkymiin tosiasioihin. Väkinäinen mutta huomattava rationalisoituminen hermostuneen tarmokas halu löytää luja todellisuuspohja niin ajattelussa kuin arkikäytännössäkin on eräs tämän historiallisen hetken tunnusmerkkejä. Halutaan turvata itsensä sillä häviöllä, jolla silloinen moderni tiede uhkaa siihenastisia elämänkäsityksiä. Pyritään juureviin tosiseikkoihin ja käytännöllisimpiin ajatusratkaisuihin sillä salainen, hiipivä maailmanlopun tunnelma on saatava tukahdutetuksi ja sekä aatteiden että tapahtumien elämä on tänä vaarallisena hetkenä pelastettava lujan maaperän varaan. Tuskin koskaan aikaisemmin XIX:n vuosisadan ihminen on ajatellut, tuntenut ja järjestänyt elämäänsä niin hysteerisen optimistisesti kuin 80- ja 90-luvuilla, jolloin hänen maailmankäsityksensä pirstoutuminen oli jo alkanut Juuri tänä ajankohtana eurooppalaiset aivot kehittävät työvoimansa kuumeiseen tempoon päästäkseen "takaisin todellisuuteen" ja kirjat, joissa ajan psykologit filosofit, luonnontutkijat ja jumaluusoppineet antavat ajatustensa summan, ovat suurelta osaltaan helppohintaisen luottavaisia. Soveltamalla ajan tilanteeseen nykyaikaista sieluntuntemusta päädytään siihen tulokseen, että perikatoonsa kulkeva joukkosielu ylikompensoi tuhon aavistuksen löyhässä edistyksen-uskossaan ja kouristuksellisessa näkyvän ilmiömaailman palvonnassaan. Vuosisadan lopun elämäntunto osoittaa tuberkuloottisen euforian merkkejä olipa sitten kysymys uudistuksista, joita toimeenpantiin yleisen elämänkäytännön aloilla, tai "johtavista aatteista", jotka epänormaalin väkevällä tavalla alistivat äänitorvikseen kirjallisuuden ja taiteen.

Sataluvun viimeisinä vuosikymmeninä käytännöllisyyden periaate tunkee mitä moninaisimmille elämän aloille. Maailma tahdotaan tehdä viihtyisäksi ihmiselle. Hänen olemassaoloaan on helpotettava, hänen asemansa on saatava lujitetuksi. Lukemattomat kokeilijat ja tutkijat, joiden nimet ovat nousseet loistoon tällä pimenevillä iltataivaalla työskentelevät eri tahoilla karttapintaa lisätäkseen sitä vaivattomuutta, millä keksintöjen vuosisadan ihminen käy käsiksi toimiinsa. Toiveunet joita Freud sittemmin nimittää »mukavuusuniksi», toteutuvat. Optillinen, kemiallinen ja sähköteknillinen teollisuus tuottaa nopeassa tahdissa yhä käytännöllisempiä kiikareita, silmälaseja, puhdistusaineita mekaanisia laitteita, lamppuja... Maanpinta ruudutetaan ratakiskoin, joilla nopeat pienoisjunat ja — vuoden 1881:n jälkeen — Siemens & Halsken[15] raitiovaunut kiidättävät elävää lastiaan. V. 1880 yhdistää ensimmäinen sähköhissi ullakon ja kellarin. Puoli vuosikymmentä myöhemmin halkoo ensimmäinen bensiinimoottorivene vedenpintaa. Välimatkojen lyheneminen, toisilleen kaukaisten paikallisuuksien välillä syntyvä yhteys on näiden vuosikymmenien yleisin »mukavuusuni», ja se toteutuu yhtä hyvin polttomoottorien nopeassa kehityksessä kuin eetterin alistamisessa inhimillisen ääneti ylivaltaan. 1896 Marconi[16] pystyttää ensimmäisen langattoman lennättimen antennit. Kaksi vuotta myöhemmin on Strowger[17] laajentanut vielä uutuuttaan oudon puhelimen merkitystä keksimällä automaattisysteemin. Silloiseen kaupunkikuvaan, jossa takatoppauksella ja ponykampauksella koristetut naiset liikehtivät päivänvarjoineen ja puuhkineen ja jossa miehet kantavat vanhanaikaista pitkää takkia ja liehuvaa lavallière-solmiota[18] lisäävät vahvenevaa eloisuutta uudet voimavaunut. Ne ovat Daimlerin[19] ja Levassorin[20] pieniä, hauskoja, huvittavan kankeannäköisiä keksintöjä. Niitä aletaan 90-luvulla yleisesti kutsua automobiileiksi.

Ei ole myös mikään sattuma, että se keksintö, joka häikäilemättömästi murskaa kuvitelman aikaan ja paikkaan sidotusta inhimillisestä tapahtumasta ja näin antaa varhaista ennakkokuvitusta Einsteinin[21] suhteellisuusteorialle tehdään viime vuosisadan lopulla. Elokuvassa tapahtuu huomaamaton mutta valtava todellisuuskuvan muutos Vuodesta 1889, jolloin herrat Goodwin[22] ja Eastman[23] valmistavat ensimmäisen selluloidifilmin, Edisonin[24] ja Lumièren[25] tunnettuihin keksintöihin on itse asiassa suoritettu jättiläisaskel kehityksen tiellä ja annettu salainen mutta vitkaan tappava kuolinisku eräille normeille joita siihen asti pidettiin varmoina. Ajan yleisen elämänsuuntauksen kannalta tämä uusi toteutunut mukavuusuni tietää realiteetin näennäistä lujittumista: »todellisuuden» alue ulottuu nyt yli entisten rajojensa, hahmoton saa hahmoja tutut inhimilliset tapahtumat eivät enää ole sidotut tapahtumahetkeensä, vaan ulottuvat yli ajan ja paikan tullen yhä uudelleen varjomaiseksi, mutta kuitenkin todellisuutta tarkasti jäljentäväksi kuvasarjaksi. Siinä, että tämä »löytö» joutuu varsin pian vaikuttamaan mitä laajimpien massojen tajunnassa ja että se paremmin kuin taideteokset ja kirjat ajatusrakennelmat ja filosofiset systeemit tekee populääriksi erään vielä hämärän mutta mullistavan aatteen, piilee sen ratkaiseva merkitys. Voimme todella väittää että kopernikaaninen elämänkäsitys, joka perustui lujien tosiseikkojen uskoon, vaihtuu valkean kankaan lumopiirissä einsteinilaiseen elämänkuvaan. Uusi ulottuvaisuus on salaa ja huomaamatta hiipinyt 18. sataluvun lopun maailmaan!

Ajan yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa elämässä vaikuttavat samoin nuo rationalistiset, suurempaan elämänmukavuuteen ja lujiin tosiseikkoihin tähtäävät virtaukset. V 1883 perustavat Sidney Webb[26], Wells[27], Shaw[28] ja Annie Besant[29] kuuluisan Fabian Societyn[30], jonka julkaisut ennen pitkää leviävät kautta maailman ja jonka ihanteellinen yhteiskunnallinen optimismi on ajalle mitä kuvaavan. Silloisen Saksan historiallinen kansantaloustiede, joka lukeutuu induktiivisiin tieteisiin ja mullistaa teoreettisessa ja käytännöllisessä relativismissaan kaikki siihenastiset ajatukset väestö- ja palkkalaista, vapaan kilpailun ja kysynnän ja tarjonnan laista, saavuttaa 80-luvulla laajalle ulottuvan merkityksen. Todellisuudessa viihtyminen, todellisuuden parannus ja elämän helpottaminen on valtiososialistien, »kateederisosialistien», johtava aate — tämän merkitsevän ryhmän, joka vaatii valtion keskushallinnolta taloudellisten suhteiden tyydyttävää säännöstelyä ja saa propagandallaan aikaan lakeja, joissa työväestön oikeudet otetaan entistä perusteellisemmin huomioon. Ranskassa, jossa sodan aikaansaama masennustila on tullut sivuutetuksi, eletään 80-luvulla ilmeistä yhteiskunnallisen nousun aikaa, ja — tämä on jälleen oireellista! - käytännöllisten uudistusten aikaa. Viiden miljardin frangin suuruisen sotavelan maksua seuraavat vaatimukset kirkon ja valtion erosta ja uskonnonopetuksen lakkauttamisesta, lait avioerosta ja tuloverotuksesta. Pariisin interventionistit toteuttavat näin ollen samoja aatteita kuin kateederisosialistit Saksassa. Mutta myös lukioiden ja latinakoulujen luokkahuoneisiin puhaltaa 80-luvulla uudistushalun tuuli, ja se, että Saksan korkeampi teollisuusporvaristo vaatii jyrkän itsepäisesti kuolleiden kielien pyyhkimistä opintosuunnitelmista, merkitsee voittoa yleisen realistisen elämänsuuntauksen tilille. 1890 keisari Wilhelm[31], der Kaiser, avaa joulukuun neuvottelut, ja käytännöllisyyden periaate toteutuu ajan kouluoloissa: maantieteen ja historian kypsyyskokeet jäävät pois, latinan oppitunnit vähenevät, eipä ciceroninen koulukieli myöskään enää vaikeuta ainekirjoituksia ja suullisia tutkintoja.

Ovatko nämä epäolennaisia historiallisia pienoisseikkoja? Tuskin... — sillä tosiasiassa kasvaa koko tämä yhteiskunnallisten ja taloudellisten uudistusten kasvillisuus samasta sielullisesta maapohjasta, samasta todellisuushakuisesta, realistis-empiristisestä virtauksesta, jossa 80- luvun ihminen lujittaa järkkyvää vanhaa maailmankuvaa. Ne ovat välittömiä rinnakkaisilmiöitä naturalismille, joka lyhytaikaisesti valtaa eurooppalaisen kertomataiteen antaakseen seuraavassa tuokiossa tietä voimistuvalle mystisismille ja symbolisteille. Ajan elämäntaulussa ne merkitsevät voimakkaita väritäpliä, joita ei voi sivuuttaa. Sen, joka pyrkii keräämään vuosisadan lopun henkiset ja aineelliset, näkymättömät ja näkyvät säteilyt suureen synteesiin ja hahmottamaan mielikuvituksessaan vielä kerran tuon luhistuneen kulttuurirakennuksen, jonka raunioille meidän oma aikamme pystyttää asumasijansa, tulee hallita koko palettia. Hänelle kemia on yhtä välttämätön väriaine kuin fin du siècle'in[32] taide kaikkine muotoineen. Hän voi nähdä fysiikan ja astronomian, kansantalouden ja politiikan suljetuissa piireissä mitä hämmästyttävimpiä merkkejä yleisestä kulttuuritapahtumasta, jonka peilinä ei toimi ainoastaan runous, maalaustaide ja musiikki. Todellisuuden kaikilla aloilla tapaamme aina pieniä merkityksellisiä tosiseikkoja, petits laits significatifs, joiden yhteys ajan henkeen on yhtä ilmeinen kuin jonkin huomattavan partituurin ja näytteille asetetun kankaan. Vallitseva taipumus, yleinen makusuunta, historialliselle hetkelle ominainen tempo, elämänrytmi, tyyli ulottaa herruutensa kaikkiin inhimillisiin ilmiöihin. Muodin ylivalta ei tunnu ainoastaan vaateparressa, vaan jopa ajatuksissa, sanoissa ja töissä. Ja silläkin uhalla, että hänen kuvauksestaan muodostuisi vain tietyn ajankohdan henkinen perunkirjoitus, kulttuuritarkkaajan tulee valppain Arguksen-silmin nähdä yli laajojen pintojen. Tämä näkemisen muoto on ainoa hyväksyttävä: se tähtää synteesiin, sen kautta tulee kokonaiskuva laadituksi. Maisema kasvaa esiin erillisistä osistaan. Taulun syvät, loistavat perusvärit ilmenevät vasta kun detaljoiva sivellin on kulkenut kankaalla ja tehnyt sadat pienet pyyhkäisynsä...

Samanaikaisesti kuin kateederisosialistien uudistuspyrinnöt ja Pariisin interventionistien lait, Saksan latinakoulujen opetussuunnitelmat ja fabiaanien iskulauseet, syntyy eurooppalaisen kirjallisuuden magneettisella kentällä mitä voimakkain valoilmiö. N a t u r a l i s t i t ovat astuneet esiin. Vuosisadan lopun henkisenä käymisilmiönä tämä uusi liike on täysin rinnakkainen niille monille elämänsuuntauksille, joissa todellisuuteen ihastunut fin du siècle’ín ihminen haluaisi juurtua entistä jäntevämmin jokapäiväiseen, käytännölliseen, illuusiottomaan elämään. Vain todellisena on jotain arvoa, siitä, että 80-luvun nainen ja mies kotiutuvat omaan ahtaaseen maailmaansa ja vapaina kaikesta romantiikasta tutustuvat elämänarkeen, tulee heidän sieluilleen suurin hyöty... Heidän on avoimin silmin omistettava todellisuus sen kaikissa, yksinpä rumissakin asteissaan. Heidän on istutettava taide jokapäiväiseen elämään, tavallisen porvariskodin ja työläisasunnon, meluisan oluttuvan, esikaupungin ja katukäytävän, varieteen ja bordellin elämään. Ja todella! Äkillisesti valtaa kirjan ja teatterin maailmat uusi ihmistyyppi, joka tulee suoraan tehtaistaan ja huvittelupaikoistaan astuakseen taiteeseen ryysyisten ihmishylkiöiden, elostelevien finanssimiesten, amoraalisten balettityttöjen, seksuaalisesti ärtyneiden nuorukaisten, ylirasitettujen pesijättärien ja ompelijattarien, virkamiesten ja työläisten laajana rintamana. »Taiteella on pyrkimys olla jälleen luontoa», Die Kunst hat die Tendenz, wieder die Natur zu sein, julistaa Arno Holz[33], berliiniläisen Durch-yhdistyksen jasen, joka oli ottanut korkeimmaksi taideihanteekseen »nykyajan» ja sen ilmiöiden banaalin valokuvaamisen. Tämän uuden liikkeen apostolina esiintyy myös müncheniläinen Michael Georg Conrad.[34] Hänen aikakausjulkaisunsa »Yhteiskunta»[35] kutsuu torventoitotuksia muistuttavissa artikkeleissaan nuorten rintamaa kokoon ja lähettää saksalaiseen maailmaan naturalismin ohjelman: »Me haluamme saattaa jälleen kunniaansa sen miehekkyyden tietämisen, runoilun ja arvostelun alalla, jota ankarasti on vaarantanut spekulatiivisen huomion kiinnittäminen kaunosieluiseen hourailuun, tunteellisiin mieliteorioihin ja niin sanotun perheen moraalisiin ennakkoluuloihin... Me julistamme sodan poroporvarillisuuden, moraliteettihätävalheen, vanhan puolue- ja klikkilaitoksen valeidealismia vastaan...!»

Mutta silloisten naturalistein taiteesta näkyy, että se on vain nerokkaan sukkelasti vaihtanut käsitteet ja ilmaissut omissa lempiajatuksissaan latteampaa porvarillista ymmärrystä kuin koskaan romantiikka. Vielä enemmän: se on, kuten kaikki realistiseksi julistautuva taide, syvimmiltä ulottuvaisuuksiltaan romanttista ja täynnä maanalaista lyseolaisidealismia. Ihmiset, joita se esittää, tulevat välittömästi vuosisadan alun romaaneista ja näytelmistä. Vain vaatteet on muutettu, vain pukuloisto ja lauseiden väri-ilo on kalvennut laitakaupunkiryysyjen ja katukielen harmaaksi homeeksi. Sen sijaan se säälivä valaistus millä nyt käsitellään yhteiskunnan laitapuolen tyyppejä on tunteellisilta aineosiltaan samaa kuin Prévostin,[36] Hugon,[37] Dumas Nuoremman[38] »rakkaus moraalisesti langenneisiin 18. sataluvun alusta vuosisadan viimeiseen loppuun taide esittää, huolimatta tyylien vaihtelusta, perin mielellään lokaan tallattua ihmisyyttä, ja naturalistien suosima prostituoitu palautuu itse asiassa Marion de Lorme'in[39] ja Kamelianaisen[40] liikuttavaan kaavaan. Nyt nähdään rappio runottomassa, räikeässä heittovalossa. Nyt laaditaan entisten, esteettisesti miellyttävien budoaarien tilalle esikaupunkiteatterin pukuhuoneet, joissa maljakot ovat maalauksellisesti lohkeilleet ja ruusujen tuoksu on vaihtunut kynsilaukan lemuun. Siinä, että 80-luvun taiteilija hahmottaa t ä m ä n maailman, ilmenee kuitenkin mitä voimakkain pyrkimys orientoitua realistisesti. Aika liikehtii näkyvän ulkopintansa aaltoilussa rationalistista todellisuuskäsitystä kohti. Ajan hengessä syntyy veto tuttuun ja jokapäiväiseen, koettuun ja aistittuun, arkiseen ja tavalliseen elämään, jossa sielu ei tunne kulkevansa upottavalla maapohjalla, vaan voi tyynnyttää salaista katastrofinpelkoaan sillä, että se takertuu lähimpään ilmiöön ja kysyy itseltään: »Eikö näin ole?»

Tämä uusi taidevirtaus on — tekisi mieli sanoa: sairaalloisen voimakas. Se ei tunnu ainoastaan kynäilevien ihmisten laajoissa ja matalissa pohjamassoissa, se syöksähtää jopa runouden korkeimmille huipuille ja anastaa sijan silloisen Euroopan suurimmissa tajunnoissa.

Hetkellisesti vannovat kaikki tulevaisuuden esitaistelijat tämän vastalöydetyn jumalan nimessä. Saksassa liike on voimakkaimmillaan 80- ja 90-lukujen taitteessa, jolloin ilmestyy anonyymisen Bjarne P. Holmsenin[41] häikäilemättömän alaston Isä Hamlet keskitetty arkipäivän patologia, ja berliiniläisellä torimurteella sepitetty tilannedraama »Selicken perhe». Sielullinen jännitys, »todellisuuden» ja elävän elämän kammottava harhakuva syntyy miltei poikkeuksetta taitavasta vastakohtien käytöstä ja helppohintaisesta mutta tehoavasta musta-valkeatekniikasta moraalin alalla. Sekä »Selicken perheessä»[42] että Hauptmannin[43] »Rauhanjuhlassa»[44] ajankohtana on jouluilta. Jälkimmäisen sankaritar kuuluu ompelijattarien ammattikuntaan, ja näyttämöllinen kärjistys kehitetään siten, että tämä neulan ja langan marttyyri saa kokea eroottisia lähentelyjä humalaisen isänsä taholta. Schlafin[45] »Mestari Ölzessä»[46] toiminta kiertää testamentinmuutosta, myrkytysmurhaa ja tuberkuloosia. Syyskuun 30. päivänä armon vuonna 1889, jolloin Ranskan vallankumouksesta on kulunut vuosisata, berliiniläinen teatteriyleisö voi jopa panna merkille, että tämä photographie banale de la vie[47] draaman alalla on saanut oman parrasvalonsa sillä silloin avataan kuuluisa Freie Bühne, Vapaa Näyttämö.[48] S Nuoren Hauptmannin[49] esikoisnäytelmän ensi-ilta, joka on lokakuun 20:ntenä, muistuttaa myrskyisiltä välikohtauksiltaan omituisen läheisesti romantikkojen aikaansaamaa mellakkaa Pariisin Théâtre Françaisin[50] katsomossa helmikuussa 1830. Niin kuin silloin, niin loihtii yleisön jalkojentöminä nytkin tomupilviä teatterin kattoon ja huojuvien kristallikruunujen alla ulvotaan, annetaan korvapuusteja, huudetaan, hyssytetään, taputetaan käsiä... Tohtori Castan, joka on istunut tavalliselle ensi-iltapaikalleen katsomossa, päästää viidennessä näytöksessä paheksumisensa valloilleen ja, sinkoaa näyttämölle sanan »bordelli». Kulissien taakse sijoittunut statisti ei uskalla avata suutaan, vaikka näyttämöohjeet määräävät, että sivuhuoneesta tulee kuulua synnyttävän naisen velvollista. Häll tuijottaa tirkistysreiästään puolipimeään katsomoon ja oli erottavinaan, miten edellä mainittu tohtori Castan heiluttaa mielenosoituksellisesti kätilönpihtejä jossakin etupermannolla. Yleisö nauraa ja natisee, nuori, kalpea, korkeaotsainen Gerhart Hauptmann pyyhkii oman aitionsa hämärässä hikeä kasvoiltaan... Tämä on lyhytaikaisen naturalismin suuri hetki. Sen hämmentävässä ja huumaavassa rakettivalaistuksessa voidaan todella tuudittautua uskoon, että uusi taideihanne on löydetty, että noita homeenharmaita arkiromaaneja ja moraalipatologisia murhenäytelmiä vartoo vuosisatainen kuuluisuus. Niinpä voivat sekä Otto Brahm[51] että Paul Schlenther,[52] kaksi pohjoissaksalaista naturalismin johtomiestä, aloittaa vuonna 1890 perustetun aikakausjulkaisunsa sanoilla: »Meidän pyrkimyksemme keskipisteenä on oleva taide, uusi taide, joka näkee todellisuuden ja nykyisen elämän. Ennen oli taidetta, joka vältti päivää, joka etsi runoutta vain menneisyyden hämärästä... Tämän päivän taide tarttuu elimillään kaikkeen, mikä elää...! Kehittyvään suuntautuu pyrkimyksemme, ja valppaammin kohdistuu katseemme siihen, mikä on tuleva —!»

Mutta kun nämä rivit kirjoitettiin, oli naturalismin raju ensimyrsky Saksassa jo eletty ohi. Sen kuolinkamppailu alkaa miltei samanaikaisesti sen ensimmäisen elonilmauksen kanssa.

Myöskin Ranskassa, jossa 1880-luvun lopulla sodan aikaansaama masennus häipyy, kohtaamme uuden naturalistisen virtauksen; sen historia on enimmiltä pääkohdiltaan keskittynyt Émile Zolan[53] voiman ja perikadon historiaksi. Tämä synnynnäinen eteläranskalainen, joka toimii Hachetten[54] kustannusliikkeen virkailijana ja saa sittemmin suojelijakseen suuren Evénement-lehden päätoimittajan tie Villemessantin,[55] on häikäissyt henkisiä silmiään Claude Bernardin[56] kokeellisella lääketieteellä ja ajan luonnonfilosofisilla majakkatulilla. Hän oli tietoinen realisti ja todellisuudenkuvaaja, joka keskittää suunnattoman työtarmonsa kokeellisen romaanin luomiseen ja vyöryttää yli Italialaisen lukijapiirin karkeiden arkihahmojensa ehtymätöntä tulvaa. Todellisuudessa, »latentisti», hän on, kuten usein on muistutettu, parantumaton romantikko, joka näkee elämän suhdattomina massavaikutelmina ja hirviömäisiin mittoihin kasvaneina paheina, hyveinä, eroottisilla, moraalisilla, älyllisinä erikoisuuksina. Hänen ihmisensä ovat jättiläisiä ja hänen kuohuvan mielikuvituksensa sulattamossa syntyy todellisuuskuva, joka ei ole missään suhteessa samastettavissa ympäröivän elämännäyn kanssa. Mutta tästä huolimatta tai tämän vuoksi hän oli naturalisti korkeinta arvoluokkaa. Uusi taideihanne on hänen temperamentissaan eletty loppuun ja ylipaisutettu äärettömyyksiin asti — niin etäälle elämästä että se viimeisissä ulottuvaisuuksissaan tulee romantiikaksi ja unenhoureeksi.

Tästä ei hänen omalla ajallaan ole aavistusta Näin ei tunne Zolan opetuslapsien viisihenkinen sikermä »Medanin ryhmäkunta joka jo 1870- luvulla kerääntyi mestarinsa esikaupunkiasuntoon viettämään kirjallisia torstai-iltojaan suuren ihmisen loisteessa. Näin ei myöskään ajatellut Barbey d'Aurevilly,[57] joka näki mahtavassa vastustajassaan liian avosilmäisen yöeläimen. »Käytettyään loppuun asti inhottavuuden runousoppia, annettuaan näin intohimoisesti itsensä ja lahjansa roskaväen seuraan, kaivauduttuaan näin ohi kaikkien asteiden inhimillisen irstaihin alapuolelle, tunkeuduttuaan yhteiskunnallisiin lokaviemäreihin ilman lannanvetäjän saappaita — sillä Zola ei vie pois lantaa, hänhän siten parantaisi, mutta hän ei paranna, hän tyytyy saastuttamaan —, mihin voisikaan ihminen enää mennä, mihin kataluuden ja lian kuiluihin hän voisikaan enää laskeutua?» Ja sama suhde oli tähän "vaaralliseen nimeen" tähän »valetieteilijään» ja -»tyylin tärvelijään» 80-luvun Ranskan akateemisilla arvostelijoilla Sarcey,[58] Schérer,[59] mutta etenkin Brunetière[60] ovat keskittäneet kritiikkinsä rumputulen tuohon ainoaan hahmoon, jossa naturalismin voima ja naturalismin heikkoudet ovat kasvaneet yli tavallisten mittojen. Sillä se, että Zola näyttäytyy meidän silmillemme vain realismiin pesiytyneenä mielikuvitusihmisenä, romantikkona kirjurin valepuvussa, ei kumoa hänen merkitystään naturalismin ranskalaisena ylipappina. Siinä pessimistisessä, vasemmistolaistasavaltaisessa, tieteellisessä romaanikoulussa, joka Pariisin kirjallisessa ilmastossa kukkii vuosien 1870 ja 1885 välillä, hänellä on ankaran raivaajan näkyvä asema. Realiteettien palvonta, todellisuuspohjan väkivaltainen lujitus, rationalistinen mieltyminen käytännöllisiin toimiin ja positivistisiin aatteisiin tekee hänestä sen elämänsuuntauksen asianajajan, joka syvimmältään on naturalismin liikkeelle paneva voimakeskus. Tältä taholta tulee myös hänen edistyksen-uskonsa, miltei jumaloiva luottamus näkyvien uudistusten merkitykseen. La République sera naturaliste ou elle ne sera pas. »Tasavallan tulee olla naturalistinen tai muuten sitä ei ole lainkaan...» Tässä lauseessa on keskitettynä hänen taiteilijatyranniutensa kireä ehdottomuus ja voima.

Léon Hennique'in,[61] Henry Céardin,[62] Paul Alexisin[63] romaanit, jotka tuntuvat minun tai teidän käsissä kuivuuttaan kahisevilta historiantakaisilta argumenteilta ja joissa me näemme vain tunnontarkan valokuvaajan töitä, eivät vakuuttaneet edes silloista lukijakuntaa uuden suunnan käänteentekevästä merkityksestä; ne ovat jo ilmestymisaikanaan jääneet Zolan teosten varjoon. Mutta myöskään 80-luvun pariisilaisteattereissa naturalismi ei niitä samoja -voittoja, mitä se sai osakseen Berliinissä. Syyskuun 14:ntenä anno Domini 1882 esitetään Comédie Française'issa Henry Becquen[64] »Korpit»[65] — kuvaamattoman orjallinen arkitodellisuuden jäljitelmä, jossa toiminta kiertyy kuolinvuoteen ja testamenttiriidan ympärille. Ensi-ilta menee pilalle. Katsojat eivät kestä tuota surupukujen ja jokapäiväisten lauseenkäänteiden tuskallista toistumista, näyttelijäkunta hermostuu, kosijan äidin esittäjä keskeyttää osasuorituksensa ja poistuu kolmannessa näytöksessä. Tämä comédie rosse »roskakomedia», ei voi lahjoa gallialaista yleisöä, joka on taiteellisissa makukysymyksissä tottunut näkemään valikoidusti. Vasta vuonna 1887 voi äsken perustetun Théâtre-Libre'in johtaja Antoine[66] hieroa kämmeniään ja lausua julki ilonsa uudesta tyylistä. Hänen »kassakappaleinaan» on Hauptmannia ja Strindbergiä,[67] Ibseniä ja Tolstoita.[68] Hän saattaa näyttämölle »Kummittelijat» ja kirjoittaa muistiinpanovihkoihinsa, jotka verrattoman keskitetysti tulkitsevat ajan teatterielämää, oman mielipiteensä ensiesityksestä: »Luulen, että kappale vaikutti varsin syvästi muutamiin. Useimmat kuulijat hämmästyivät ensin ja ikävystyivät sitten...» Huhtikuussa 1891 hän esityttää myös »Villisorsan», ja samoista muistiinpanoista näemme että »vuoroin vihamielinen, vuoroin irvistelevä katsomo joutui aivan haltioihinsa ihailtavan viidennen näytöksen aikana...»

Kuvaavaa kylläkin, suurin menestys tulee näytelmien ja kohtausten osaksi, jotka ovat kokonaisuuden kannalta vähimmin naturalistisia. Teatterinjohtaja Antoine voi ehkä kuulla, miten harmaa arkimaasto lohkeilee ja särkyy, miten uusi symbolistinen virtaus kuplii hiljaa ja lumoten uumenistaan esille. On kuin keskellä ilotonta katukokousta, torikauppiaiden, lakaisijoiden ja ilotyttöjen, satamajätkien ja kantajien kuoroa kajahtaisi hivelevä huilusoolo... Lähenevä musiikki hautaa värittömän puheensorinan, työpuserot ja ryysyt näyttäytyvät pilvistä paljastuneen auringon iloisessa valossa. Uuteen säveleeseen vastaa kaukaa mutta kaikilta eurooppalaisilta ilmanrannoilta hämärä kuorolaulu...

Tämä on symbolismin ja sisäistyneemmän elämäntunteen synty, rationalismin aikakauden hautaushymni ja uuden vuosisadan esisoitto 90-luvun illassa.

Vuonna 1888, jolloin Conradin radikaalinen aikakauslehti Die Gesellschaft aloittaa kolmannen vuosikertansa, sen palstoilla on voitonriemun sanelema lause: »Naturalismi on voittanut valtiotaidossa Bismarckin[69] ja Zolan neron avulla, naturalismi on voittanut taiteessa Menzelin[70] neron avulla, naturalismi on voittanut musiikissa ja musiikkidraamassa Richard Wagnerin neron avulla.»

Miltei välittömästi tämän huudahduksen jälkeen sama taidesuunta alkoi osoittaa vaarallisia lähenevän kivettymiskuoleman merkkejä, ja Berliinin poliisipäällikkö von Richthofen,[71] joka oli tuominnut koko liikkeen raivattavaksi pois, voi olla tyytyväinen. 80-luvun alussa kuuluisa keksijä Berthelot[72] julisti, että tieteen kehityksenä ei ollut rajaa ja että se oli varsin pian pystyvä luomaan sen siunatun ajan, jolloin kaikki liittyvät tasa-arvoisuudessa ja veljeydessä yhteen työn pyhän lain edessä. 1895 sama Berthelot puhuu huolestuneesti tieteen vararikosta tunnustaen samalla: »Näemme parhaillaan mystisismin hyökkäävän tiedettä vastaan. Mystisismi vaatii uudelleen moraalin yksinoikeutta uskonnollisten periaatteiden nimessä.» Samanaikaisesti kuin tämä lause julkaistaan, kirjallinen Ranska lukee yltyvällä innostuksella Hartmannin[73] »Tajuttoman filosofiaa».[74] Sen rinnalle nousee maineessa ja mielenkiinnossa nuoren Henri Bergsonin[75] »Esitys tajunnan välittömästä sisällyksestä»[76] ja A. Fouilléen[77] mahtava »voimaideain filosofia».[78] Tämä merkitsee, että naturalismi on peräytynyt asemaltaan sekä taiteessa että tieteessä. Maailmankuva on odottamatta saanut syvyyden vaikutelman, jota Hauptmann, Zola, Claude Bernard ja Berthelot eivät tulleet panneeksi merkille, vaikka se heidänkin voimanpäivinään, niin, koko vuosisadan lopun ajan oli olemassa.

Tämä uusi, henkistyneempi virtaus muistuttaa näennäisesti noita monia liikkeitä, joissa ajan henki nousee oppositioon liian kauan vallinnutta tyylisuuntaa vastaan. Tästä huolimatta se ei ole sisimmältä laadultaan tulosta, vastareaktiota, oppositiomaista hyökkäystä naturalismin pöyhkeään linnoitukseen. Se on pikemminkin kauan salassa piilleen perustunnelman äkillinen ilmaus, joka kerran esille tultuaan ja vapauduttuaan vaientaa vastaansanomattomalla voimalla kaikki muut äänet. Vuosisadan lopun symbolismi ei synny; se on! Se on ajankohdan syvin maailmantunnelma, joka on upotettu yksinpä naturalismin ja todellisuushakuisen ajattelutavan uumeniin tuon todellisuutta palvovan elämäntyylin, joka tarrautui kuolevan tuberkuloottisen kiihkolla lähimpien pikkuilmiöiden turhaan ja turvalliseen maailmaan. 19. vuosisata teki realismissaan lyhyen ja uhmaavan eleen: se kielsi itsensä ja esiintyi jonakin, mitä se ei syvimmältään ollut. Mutta ennen kuin kehityksen käyrä on piirtynyt umpeen, ennen kuin »keksintöjen aikakausi» on kaikkine voimavarastoineen ja mukavuusunineen kulunut loppuun, tapahtuu valtava demaskeeraus ja väärät naamarit putoavat vuosisadan kasvoilta pois. Aavistavassa mystisismissä ja hermostuneessa impressionismissa, taipumuksessa kaikkeen symbolistiseen ja outoon, piilotajuiseen ja öiseen, tuonpuoleiseen ja salassa piilevään, aika paljastaa todelliset kasvonsa ja niiden olennaisimman ilmeen. Syvyyksien vivahdus tulee kaikkeen, mitä kirjoitetaan ja luodaan. Viimeisen kymmenluvun iltavalo paljastaa äkkiä kirkkoja ja kappeleita, hämäriä kuoreja, joissa nousee suitsutus ja kynttilät lepattavat, katedraalin kultaristejä ja porttaalien outoja muotoja... Eletään maailmassa, josta kaikki lujuus ja kestävyys on odottamatta kadonnut pois ja joka liukuu mystillisten huurujen peittämänä kaukaista maailmanpaloa kohti. Syntyy vuosisadan lopun ihmistyyppi tasapainoton, häilyvä, yliherkkä ihminen.

Kulttuurirappiolle on aina luonteenomaista, että se yliarvioi järjen ja asettaa käytännöllisen älyn yläpuolelle luovaa vaistoa. Historian henki menetteli samoin siinä Kreikan historian laskukohdassa, jota Nietzsche nimittää »sokraattis-aleksandriiniseksi ajaksi» ja jolloin Hellaan »traagillinen aikakausi» oli itse asiassa eletty ohi. Euripideen[79] erittelevä äly musersi dionyysisen elämäntunnon, Sokrates[80] ja sofistit tulivat rationalistisine oppeineen kuihduttaen sisältä käsin vanhan attikalaisen kulttuurin. 18. sataluvun loppu ei tässä tee poikkeusta syvällä toimivasta maailmanlaista. Teoksessaan »Saksan henkinen ja kulttuurikehitys vuodesta 1870 nykyhetkeen asti» Georg Steinhausen[81] kiteyttää seuraavan merkitsevän ajatuksen, joka on itse asiassa sovellettavissa koko silloiseen Eurooppaan: »Huolimatta kaikesta sivistyksen korostamisesta ja kaikesta tietoisesta työstä korkeamman kulttuurin hyväksi tuli henkinen tosin vähemmän sen sivistyksellisen korkeammalle kehittymisen tunnusmerkiksi, josta oltiin niin ylpeitä. Etualalla tässä ylväässä tietoisuudessa olivat taloudellinen nousu, tekniikan edistysaskeleet, elintason kohoaminen, hygieenisten olosuhteiden valtava parannus, ja halveksittaviahan nämä asiat eivät ole...» Mutta henki, Geist, oli tästä sivilisoituneesta maailmasta torjuttu pois. »Tuskin milloinkaan», Steinhausen lisää, »on runous, niin kauan kuin maailma seisoo, ollut niin monien puoleksi kutsuttujen uhrina, tuskin milloinkaan sen alueelle on kyvyttömyys uskaltautunut niin väkevänä». Nämä ovat ankaria tuomionsanoja kulttuurille, joka, ollen sisimmältään kokonaan tuolla puolen tekniikkaa ja taloudellisen mahdin laajenemista, elää ja kuolee älyllistyneen kehityksen merkeissä.

Mutta tämä ei merkitse sitä, ettei historiallisen vaihdekauden ihminen kokisi itsessään oman ajankohtansa syvää iltatunnelmaa. Olemme nähneet, miten 18. sataluvun lopulla turvauduttiin sisäisen onttouden »ylikompensointiin» ja miten henkinen vajavaisuus tuotti tuloksenaan joukon juurevia todellisuuden ilmiöitä: naturalistisen kertomataiteen toisaalla ja taloudelliset uudistukset toisaalla, käytännölliset keksinnöt, joissa tapahtuu maaperän näennäinen lujittaminen, ja aineelliseen elämään tähdätyt aatesuunnat. Menetelmä oli tarjolla olevista keinoista helpoin. Se muistutti silmien ummistamista, jonka avulla outo ja pelottava todellisuusilmiö estetään piirtymästä verkkokalvoihin. Heittämällä oman autiutensa peitteeksi lähimmän arkikäytännön tutut ryysyt naturalismi käyttäytyi samalla tavoin kuin lapsi, joka ei tahdo katsoa vastenmielistä näkyä. Dorian Gray,[82] vuosisadan ihmisen verraton ja karmea prototyyppi, vie peilikuvansa ullakolle elääkseen yhä edelleen blaseerattua[83] ja ulkonaisesti sijoista varjoelämäänsä ja säästääkseen sielunsa niiltä kouristuksilta, jotka sisäisen kehityksen uskollinen muistiinpanija saisi aikaan. 70-luvun, 80-luvun elämäntilanteessa on aina eräs tuntematon tekijä, aavistamaton suure, hermostuttava ja salaperäinen X, jota torjutaan tajunnasta pois, mutta jonka täytyy tulla vapautetuksi. Tämä »poistungettu jokin» on latentti tieto siihenastisen maailmankuvan murskautumisesta.

90-luvun yleisissä ajatus- ja tunnevirtauksissa tajuton totuus tihkuu tuhansia huokosia myöten länsimaiseen tajuntaan ja valtaa hengenelämän kaikki alat. Muistetaan, että miltei jokainen kokeellisen kemian ja eksperimentaalinen luonnontutkimuksen alalla tehty keksintö on tunkeutunut pienen mutta väkevän räjähdyspanoksen lailla entisen todellisuuskäsityksen uumeniin. On enteellistä, että keksintöjen aikakausi alkaa ennen jakamattoman jakamisella: vesi hajotetaan aineosiinsa galvaanisella voimavirralla, sama menetelmä johtaa kahden ennen tuntemattoman metallin, kaliumin ja natriumin, löytämiseen, ja Courtois,[84] joka vuonna 1811 tekee työlään vanhanaikaisen laboratoriolampun epävarmassa valossa, keksii odottamatta uuden alkuaineen, jodin.

Nämä ovat hälyttäviä varhaissignaaleja siitä, mikä on tuleva ja mikä kahden viimeisen kymmenluvun aikana tekee kemiasta ja fysiikasta niin mielenkiintoisen ajattelunaiheen. Jo noina päivinä, jolloin rationalistis-positivistinen maailmankuva piirtyi niin jäntevänä ja matemaattisesti laskettuna, niin turvallisen eheänä ja jokaista saumaansa myöten tieteellisesti lujitettuna uuden ajan ihmisen silmiin, tapahtui ilmeisesti jotakin, mitä ei voinut sivuuttaa lyhyellä maininnalla »tieteellisistä edistysaskelista». Ja hämmästyttävää on, että koko 80- ja 90-luvun keksintöjen historia on samalla rationalistisen maailmankuvan pirstoutumisen historiaa...

Luonnontutkijat kemistit ja fyysikot, atomiteoreetikot ja biologit tulevat linsseineen, retortteineen, mikroskooppeineen ja koeputkineen, jotka Zeissin[85] tehdas on valmistanut nykyajan vaatimusten mukaisiksi, ja erittelevät vanhan maailmankuvan hajalle.

Sillä niihin voi vuosisadan lopun ihminen enää luottaa? Mikä on hänen fysiikkansa murskaamaton rakennusaines? Mikä metalli tai liuos ei ennen pitkää osoittautuisi monien kemiallisten laatujen sulautuneeksi seokseksi, kun modernin tutkimuksen sähkövirta pääsee porautumaan sen syvyyteen? Eivätkö tähän asti jaottamattomiksi luullut suureet ole paljastuneet pelkiksi summiksi? Eikö mikroskoopin satakertaisesti suurentava silmä ole katsonut elämän alkuperusteiden syvyyteen ja nähnyt mitattomiin saakka hajautuvia pienoismaailmoita? Jo 60-luvulla Bunsen on omalta kohdaltaan jatkanut sitä jakamattoman jakamista, jonka historiassa Courtois'lla ori niin suuri merkitys ja jolla Lavoisier'n[86] tuntemat kaksikymmentä yhdeksän alkuainetta todistetaan pelkiksi fiktioiksi ja harhaluuloiksi. Tämä erittäin maineikas tiedemies, joka tuo nykyisiin laboratorioihin kuuluisan Bunsen-lampun ja erittäin käytännöllisen galvaanisen pariston, on yhdessä työtoverinsa Kirchhoffin[87] kanssa hajottanut valon. Hänen jälkeensä tulee pieni kristallisärmiö aina pirstomaan valkean sädevirran heleäksi spektriksi, jossa asteittain nouseva väriviirujen portaikko näyttää tulenliekin, auringon ja tähtien todellisen kokoomuksen. Hänelle itselleen tämä uusi menetelmä, spektraalianalyysi, osoitti kahden uuden alkuaineen, rubidiumin ja caesiumin, olemassaolon, joten hänelläkin on osuutensa vanhan fysikaalisen maailmanrakennuksen murtumisessa.

Mutta miten lukuisina astuvatkaan nämä tieteen Heliodorokset[88] esiin, kun 80-luku päivätään asiapapereihin ja kirjeisiin! Sekä orgaanisen että epäorgaanisen kemian alalla, sekä valo-opin että sähköopin rintamalla, kokeellisesta fysiikasta bakteeritutkimukseen asti tapahtuu lyhyen ajan puitteissa joukko nopeasti toisiaan seuraavia räjähdysilmiöitä. Jo spektraalianalyysin keksimisvuonna Pasteur[89] on osoittanut, että käyminen ja mätäneminen ovat itse asiassa mikro-organismien aiheuttamaa hajautumista. 1882 Koch[90] keksii tuberkuloosin synnyttäjän, 1883 Lorenz[91] luo elektroniteoriansa, jonka mukaan pienin tähänastisen tieteen tuntemista käsitteistä, atomi, tulee analysoiduksi ja hajotetuksi: se on tämän uuden löydön valossa vain äärimmäisen suppea miniatyyrikuva aurinkokunnasta, jonka liikkumatonta voimakeskusta vastaa siinä positiivisesti ladattu keskuskappale ja planeettoja negatiiviset elektronit — Neljä vuotta myöhemmin Moissan[92] valmistaa fluoria keinotekoista tietä, käyttämällä fluorivedyn suhteen elektrolyyttistä menetelmää. Samana vuonna Forrest turvautuu syanidi-menetelmään ja tekee hopeaa.

Sähkö tulee tämän ajankohdan kaikkivaltiaaksi voimaksi — tuo ongelmallinen, miltei jumalallinen mahti, jonka vaikutusta muinaiset kreikkalaiset tarkkasivat meripihkan kappaleissa lähes seitsemän vuosisataa ennen ajanlaskumme alkua. Jokapäiväisen elämänkäytännön alalla kaasuliekki vaihtuu Edisonin lamppuun. Ohut hiililankakierre, joka on palamisen välttämiseksi suljettu ilmattomaan lasikupuun, luo ratkeaa, liikkumatonta, keinotekoista kirkkauttaan vuosisadan lopun ihmisiin ja asioihin. Mutta sähköistymisen ilmiö ei rajoitu tähän, se tuntuu tuona aikana kaikessa, mitä ajatellaan ja tehdään, ja tämä salamyhkäinen voima, tämä todellisuuden suurin muuntaja ja uudistaja säteilee itse asiassa vastaamme luonnontutkimuksen jokaisella alalla.

Jo vuonna 1873 Maxwell[93] on luonut kuuluisan elektromagneettisen valoteoriansa, jonka mukaan sähkö on eripituisten poikittaisaaltojen syntymistä eetterissä, aaltojen, jotka aina liikkuvat valon nopeudella ja tarvitsevat siis 300.000 kilometrin matkaan sekunnin. Maxwellin ajatus on ennen pitkää »ilmassa.» 1889 pitävät Saksan luonnontutkijat ja lääkärit kongressinsa Heidelbergissä ja tilaisuudessa on läsnä myöskin fyysikko Heinrich Hertz.[94] Hän todistaa kokeisiinsa nojaten, että sähköilmiö on maailmantapahtuman primum mobile, jonka ylivaltaan kaikki muut ilmiöt ovat alistetut. Valo on sähköä, auringon, kynttilän, kiiltomadon valo. Sen valta ulottuu hohtavasta atomista kuumaan hiililoistoon, linnunradasta kaasuliekkiin, salamasta Auer von Welsbachin[95] kuuluisaan hehkusukkaan asti. Seuraavana vuonna Branly[96] keksii »kohereerinsä», joka vastaa herkästi sähköaaltoihin.[97] Kuusi vuotta myöhemmin tämä voima on alistettu lennättimen palvelukseen, ja jokseenkin samanaikaisesti kuin Marconin[98] keksintö, tapahtuu myös eräiden uusien säteilykvaliteettien löytäminen. Röntgen[99] keksii x-säteensä, jotka valaisten läpäisevät jähmeät kappaleet. Becquerel[100] tuo tieteeseen toisen sädelaadun, joka ei heijastu eikä taitu, vaan tottelee suunnan muutoksissaan magneettisia virtoja. Ennen kuin 90-luku on ehtinyt loppuunsa, Curiet[101] ovat nostaneet tavallisesta pikivälkkeestä esiin kaksi uutta alkuainetta, poloniumin ja radiumin, joista varsinkin jälkimmäinen saa koko silloisessa fysikaalisessa maailmankuvassa aikaan mitä ankarimman särkymisprosessin.

Kaikesta tästä on tuloksena, että ehdotonta todellisuutta ei vuosisadan lopussa enää ole olemassa.

Jokainen niistä maailmanpatsaista, joiden varaan 18. sataluvun ihminen rakensi kotinsa Kosmoksessa, on alkanut horjua. Suuri, kaikkialle yltävä pirstoutuminen tunkee syvälle elämän sydämeen, määrittelemätön epävakaisuus valtaa inhimillisen olemassaolon ja vanhat normit osoittautuvat kestämättömiksi houreiksi. Huolimatta kaikesta rationalismistaan uusi ihmistyyppi, jonka yliherkässä olemuksessa eräs kulttuurikausi palaa fosforihohteisella liekillä loppuun, on suhteessaan todellisuuteen täysin turvaamaton. Häntä ympäröi hämärä ja mittaamaton maailmankaikkeus, jossa sisäinen silmä ei enää näe rajaa eikä aaria. Hän liikkuu, ajattelee, elää viimeisiltään tutkimattomissa olevan maailmantapahtuman ympäröimänä tuon maailmantapahtuman, joka ratkaisemattomine arvoituksineen on odottamatta vyörähtänyt äskeisen tutun todellisuuskäsityksen tilalle. Hän ei enää voi kotiutua syvimmissä ajatuksissaan elämään, sillä mihin hän voisikaan laskea jalkansa, mistä löytyisikään enää häilymätöntä, jähmeää maapohjaa...? Suuri, kirkkaasti nähty ja uljaasti ajateltu maailman rakennus, jossa Kopernikuksen kiertotähdet piirsivät matemaattisia ratojaan keskusaurinkojen ympäri ja jossa elämä juurtui tieteen kuuliaisena alamaisena kahdenkymmenen yhdeksän alkuaineen pyhään yhteyteen, on vivuttu alas jalustaltaan. Arkhimedeen piste on kadonnut. Tietämisen uni on kasvanut tietämisen painajaiseksi, joka vie säikkyvää uhriaan yhä kauemmas hämärien mahdollisuuksien ja horjuvien aavistusten kummitusmaailmaan. 90-luvun suuressa tilinpäätöksessä vuosisadan ihminen päätyy hätäytyneeseen Ignorabimukseen, ja ainoa minkä hän varmasti tietää, on että hän ei varmasti tiedä mitään![102]

Miten menettelee tämä sataluvun lopun herkkähermoinen edustaja taiteessaan?

Ajattelun alalla hän on hedelmätön, liikakirkas, hermostunut dialektikko — älyn akrobaatti, joka suorittaa kuolemantanssiaan kuilujen yli pingoitetulla langalla. Tehdessään laboratoriotöitään ja tutkiessaan luonnontieteitä hän oli analyytikko, jonka toiminta tähtäsi loputtomaan jakamiseen, hajoittamiseen, murskaamiseen. Silmäys 90-luvun kirjoihin ja taideteoksiin näyttää, että analyysi kasvaa sitä suuremmaksi, kuta lähemmäksi vuosisata kulkee perikatoaan, ja että erittelyn menetelmä, joka on luonteeltaan täysin älyllinen ilmiö ja yksipuolisuudessaan eräs kulttuurirappion merkki, valtaa yhä laajemmat inhimillisen luomisen piirit. Impressionismin sisäisenä tapahtumana on analyysi, ja impressionismi jää epäilemättä siksi taidevirtaukseksi, johon kulttuuritarkkaajan huomio ensisijassa suuntautuu. Hajoitettujen värien ja pirstottujen aistihuomioiden, silvotun harmonian ja sirpaleiksi räjäytettyjä lauseiden estetiikka on tämän ajankohdan taiteelliselle luomiselle kuvaavaa.

Musiikissa, jonka silloisiksi valtiaaksi tulevat Claude Debussy[103] ja Arnold Schönberg[104], syntyy näinä aikoina virtaus uutta »atonaalista» säveljärjestelmää kohti. Säveliä on käsiteltävä välttäen niiden välillä vallitsevien tonaalisten suhteiden ilmenemistä, siis analysoimalla ne erilleen entisistä yhteyksistään ja harmonisesta kokonaisuudesta. Debussy, joka edustaa impressionismia, luo varsin ansiokkaita uuden tyyliajan mukaisia partituureja. Hän alistaa piirroksen värin ja kromatiikan ylivallan alle, hän kehittää säestyskuvioinnin odottamattomiin mittoihin ja hämärtää melodista kaarrosta tavalla, jota hänen edellään käynyt säveltäjäpolvi ei viljellyt. Tämän lisäksi hän tuo musiikkiin dissonanssin ja riitasointuiset yhtymät, jotka herättävät hitaan sävelkulun yhteydessä outoja ja lumoavia vaikutelmia uudesta kauneudesta. Mutta tämä kaikki merkitsee entisen harmonian hajautumista, yhteyden tunteen hienostunutta heikkenemistä musiikin alalla... Ja samoin kuin nämä eritellyt sävellykset, samoin valtaavat 18. sataluvun lopun taidesalongeissa suurimman sijan analyyttiset taulut, joissa impressionistinen menetelmä on sovellettu kuvaamataiteen piiriin.

Vuodesta 1867, jolloin ranskalainen Claude Monet[105] asetti näytteille kuuluisan »Auringonnousunsa», siveltimen rujous käy yhä ehdottomampaa analyyttistä ihannetta kohden. 70-luvun Pariisin suuri ikuistaja Edouard Manet[106] on tyytynyt viljelemään kahden puhtaan värin tehoisaa rinnakkaisyhdistelmää tulkitessaan kuohuvaa, aistihavainnollista elämää: kaasuliekkien valaisemia huvipaikkoja, väreilevää vettä venheineen, iltapukuisia naisia, bulevardikeikarien välähteleviä silintereitä, loistavia hatuntöyhtöjä, vaahtoavaa röyhelöpitsiä baaripöydän pikareita... Hänen ja hänen aikalaistensa pyrkimyksenä on lähinnä vain välittömän, hetkellisen väri-ilmiön ja liikkeen, ilma- ja valovaikutelman valpas havaitseminen ja ilmaisu. Mutta kun suunta on 80-luvulla kasvanut todelliseksi joukkoliikkeeksi, kun »uus-impressionistit» ovat ottaneet oman menetelmänsä pohjaksi tieteellisen valo- ja väriopin, voidaan uutta virtausta pitää erittelynä taiteen alalla. Spektrin loistavat värit esiintyvät mosaiikkimaisena täplityksenä Seurat’n[107] ja Signacin[108] kankaalla. Katsojan silmä näkee hohtavaa, värisevää, rauhatonta pintaa, viivoiksi hajautuneita hahmoja ja häikäisevien pisteiden yhdistelmiä, jotka vasta etäämpää katsottuina sulautuvat ilmaksi, maaksi, puistoiksi, kaupungeiksi ja ihmiskasvoiksi. Näin maalaa ranskalainen Cross[109], näin belgialainen van Rysselberghe,[110] näin suomalainen Finch.[111] Mutta välittömästi herää näitä taideteoksia katsellessa ajatus, että kokonaisuuksien taju, synteesin tunne, on niiden tekijöissä löytänyt hieman oudot ilmaisumuodot tai hävinnyt olemattomiin analysoivan, prismoittavan, hajoittavan näkemistavan ylikiihkeässä riemussa. Ja on ajalle kuvaavaa, että silloisen maalaustaiteen ehkä ehdottomin synteetikko, hollantilainen van Gogh[112], jossa vielä syntymätön taideihanne uinuu myrskyävien värien ja haaveellisten muotojen ilmestyksissä, jää omalle ajankohdalleen täysin käsittämättömäksi. Hänen kohtalollaan on väärä päiväys! Hän kuuluu kokonaisuudessaan meidän vuosisataamme ja hänen elämänsä on ollut kokeellinen romaani, jonka historia sepitti ja jonka sankarina esiintyi liian varhain syntynyt nero.

Ääretön irrationaalisuuden tunne on siis syvimmältään vuosisadan taitteen ihmisen »viimeinen sana». Hänen maailmansa muistuttaa uppoavaa laivaa, hän kuulee, miten liitteet lohkeilevat ja vesi nousee. ­— Alkuperusteiden murtuminen tieteen maailmassa, lepattava hajavalo taiteessa, musiikissa ja runoudessa, joka tuottaa 90-luvulla joukoittain hysteerisiä ja todellisuuspakoisia kauneusunia, kertovat syvemmällä tapahtuvasta rappeutumisprosessista. Vuosisatojen rajaviivan molemmin puolin näyttäytyy eräitä hahmoja, joiden yksinäisessä hengenhistoriassa tapahtuu eletyn kehitysvaiheen täydellinen kertaus. Nietzsche, joka kevätaamuna 1882 nousi Engadinin alpeille ja joi stooalaiseen sydämeensä voimaa taivaan sinisestä korkeudesta, seisoo kenties ylempänä ja ajattomampana kuin muut. Mutta samaan aikaan elää Euroopan kartan eri puolilla kaksi yksilöä, joiden varjokuva piirtyy jyrkän voimakkaana sataluvun iltataivasta vasten. Toinen heistä, norjalainen Henrik Ibsen, ruumiistaa[113] olemuksessaan sen, mikä ympäröivässä hengenelämässä tähtää yli itsensä, kauas syntymättömiin aikoihin. Toinen, venäläinen Leo Tolstoi, on noita jättiläismäistä heijastimia, joiden valopinnassa aikakausi leimahtaa liekkiin, palaa, valaisee ja sammuu. Heidän viimeisissä elämänvaiheissaan on kaksi suurta hetkeä, joihin sisältyy syvämielistä ja enteellistä symboliikkaa. Toinen on Gossensassin idylli, toinen Astapovon[114] murhenäytelmä.

Kesällä 1889 on Etelä-Tyrolin Colle Isarcoon, Gossensassin ilmaparantolaan asettunut tilapäisesti vanha norjalainen runoilija, jonka vaikea otsakupoli ja pörröinen teutoninparta herättävät huomiota kylpyvieraiden joukossa.

Hän on vaitelias, tuima, kankea herra. Kaihdetaan hänen pistäviä silmäyksiään ja väistytään hieman ujoina hänen tieltään, kun hän kulkee rantalaitureilla pitkä kokotakki kurkkuun saakka napitettuna. Niinpä joutuu koko seurapiiri hienoisen mielenkiihkon valtaan, kun tämä yksinäinen peikko äkkiä ja odottamatta haihtuu olemattomiin. Hänen tilallaan on iäkäs trubaduuri, hän seuraa hämmentyneenä ja sokaistuen päivänsädettä, joka hetkellisesti kirkastaa hänen vanhuuttaan. Tytön nimi on Emilie Bardach. Hän on kahdeksantoistavuotias wienitär, hän on istunut eräällä penkillä Pferehthalissa ja hymyillyt ujosti ihaillulle runoilijalle. Myös hänen sydämensä on hämillään ja hänen silmänsä hohtavat, mutta se johtuu onnesta saada seurustella ja vaihtaa ajatuksia Ibsenin kanssa. Hän ei enempää kuin vanhuskaan oikein tajua, miten kaikki tapahtuu... He ovat odottamatta Bardachien perheen meluisan huomion esineinä, heidän kuumenevissa korvissaan soi heleä wieniläiskieli, vanha herra kumartaa kankeasti ja haparoi leijonanharjaa muistuttavaa tukkaansa. Hieman myöhemmin he istuvat kylpylaitoksen ruokasalissa. He ovat keksineet syvän, hämärän ikkunakomeron, jota varjostavat tuoksuvat kukkapensaat.

Kuumina öinä, jolloin pimeä Välimeren taivas tuntuu vaipuvan maan puoleen ja kaikki äänet ovat hävinneet, suuri, vanha, umpimielinen elämäntuntija voi ehkä saavuttaa entisen illuusiottoman näkemismahtinsa ja olla tosi. Tosi? Tuleeko hänen yhä edelleen pysytellä lähellä ikuista jäätä siellä missä sydän paleltuu? Vai ovatko nämä päivät Gossensassissa hänen viimeisin ja suurin voittosaaliinsa elämältä, oikeutetuin voittosaalis? Omituisia. Vanha valpas äly on hänet jättänyt, hän käyttäytyy naurettavasti huomaamatta sitä itse; hän on lumoutunut ja onnellinen, hän ei näe tässä raskaanhelteisessä yössä muuta kuin pienen wieniläistytön silmät!

Ja niin kuin koko viisas, liiaksi elänyt ja liiaksi ajatellut edistyksen vuosisata tekisi hänessä ja hänen kauttaan viimeisen yrityksen tulla tunteeksi, niin kurkoittuu tämä yliviljelty aivoihminen sivilisaationsa korkeudesta alas vaistojen puoleen. Gossensassin kesä kuluu loppuun. Runoilija jättää tyrolilaisen taivaansa ja on ehkä kuukausien, ehkä vuosien kuluttua löytänyt entisen tasapainonsa. Mutta me, jotka luemme hänen »Rakentaja Solnessinsa»[115], tuon 19. vuosisadan kenties syvimmän ja kauimmas aavistavan draaman, voimme myöskin tuntea, miten sen enteellisissä näkymaailmoissa tapahtuu vuosisadan tuomio. »Olla tosi tulla lunastetuksi häviöstä ja henkisestä vararikosta se ei rakentaja Solnessille enää ole mahdollista! Pieni peikontytär, prinsessa Hilde on kerran tarkoittaa hänen silmänsä syvemmällä, dionyysisemmällä viisaudella, kuin mihin hänen kirkas järkensä koskaan yltää, ja onnen kangastuksen vallassa hän käy perikatoon. Hänen tuhonsa on siinä, että hän on ajatellut elämänsä hukkaan ja rakentanut torneja, joissa sydän ei viihdy. Mutta kun tämä maailmanarkkitehti suistuu korkeuksistaan, kun hän on uskaltautunut ylimmäs ja sitonut viimeisen voitonseppeleensä, kajahtaa yläilmoissa uusilaulu...!

Ja nyt meillä on oikeus esittää eräs kysymys. Onko Gossensassin kesävieras ajatellut tässä murhenäytelmän mystillisessä lopussa vain draaman keskushenkilöä? Vai onko hän ajatellut, tuntenut käsikirjoitusta kauemmas —?

Paljon myöhemmin kuin Ibsenin etelätyrolilainen idylli näytellään toinen niistä eurooppalaisista kohtauksista, joissa tapahtuu 18. sataluvun suuri tilillepano ja tuomio. Saamme siirtyä yli kaksi vuosikymmentä eteenpäin ajassa, vuoteen 1910, vuosisadan lopun lapselle oudon myöhäiseen hetkeen. Päiväys on vertauskuvallinen niin kuin koko Astapovon murhenäytelmä vaikuttaa keskitetyltä symbolilta ja havaintoesitykseltä, Venäjän suuri vanhus, menneen aikakauden täysiverisin profeetta ja sytyttävin julistajahahmo, oli itse asiassa elänyt oman ajankohtansa ohi. Hänen viimeiset vuotensa ovat aavemaista varjoelämää vieraassa todellisuudessa, jossa ennen läheiset henkilöt ovat salamyhkäisesti etääntyneet, ja hänen toivoton pakomatkansa »jonnekin kauas» on miltei mytologinen tapahtuma, rauhattoman hengen yksinäinen kummitusmatkustus ajasta ulkopuolelle aikaa.

Varhaisesta alustaan asti tämä elämä on ollut suuremman elämäntodellisuuden tiivistymää.

Vuosisadan oma kehitystapahtuma tulee Tolstoissa lihaksi ja vereksi, hänen persoonallisuutensa synteesiin kootaan kaikki ne taistelevat vastavoimat, jotka riehuvat hänen ympärillään ajassa. Hänen elämäkertansa on 18. sataluvun nousun, voiman ja romahduksen keskitetty kompendio[116], ja voidaan todella väittää, että kaikki, mitä tämän ajankohdan ihmiskunta sisimmässä itsessään tahtoi, aavisti ja kadotti, on löydettävissä venäläisen reformaattorin henkilökuvasta. Sillä mitä on hänen kehityksensä an sich, mitä ovat syvimmällä mieleltään ne vaiheet, joiden kautta Tulan kuvernementin voimakasrakenteinen ja rajuverinen poika kasvaa kohtaloaan kohti? Eikö kaikessa toteudu laajempi maailmantapahtuma? Eikö tämä lähes vuosisadan kestänyt elämä tule peiliksi ja heijastuspinnaksi jonka häilyvissä valovaihteluissa länsimainen henki toistaa satavuotisen kehityskulkunsa ja luo perästä päin, hieman myöhästyneenä, täydellisen jälkikuvan itsestään? Haeckelin[117] »biogeneettinen peruslaki» pitää tässä paikkansa. Laajempi kehitysvaihe toistuu pienemmässä historia kertaa itseään yksilössä, ja joku Tolstoi on noita harvoja valituita jotka ovat enemmän symbolia kuin elämää enemmän ajan hengen hämärää pyrkimystä kuin irrallisen ihmisyksilön elämänkasvua.

Miten taittuu historian säde tässä kehittyvän sielun peilissä? Itse asiassa Tolstoi on käynyt lävitse kaikki 18. sataluvun tyypilliset ja suuret kellitysasteet romantiikasta impressionismiin, rationalismista irrationalismiin, nominalistisesta todellisuuden palvonnasta hämyiseen mystiikkaan ja kosmilliseen uupumukseen asti. Vuosisadan ja oman elämänsä ensimmäisillä kymmenluvuilla hän on väärentämätön salaluvun alun ihminen. Hän kunnioittaa Kasanin yliopistossa uuden eurooppalaisen tieteen epäjumalia, hän elää kirjavissa nuoruusvaiheissaan romantismin aikakauden keskitetysti loppuun, suunnittelee (kuten silloiset talous- ja yhteiskuntatieteilijätkin!) alempien sosiaalisten luokkien kohottamista vuosisalaisesta sorrosta ja joutuu ennen pitkää pettymyksiin, joiden laatu käy ilmi romaanista »Tilanhaltijan aamu».[118] Pietarin ja Moskovan ylhäisöpiireissä heijastuu tuon ajan eurooppalaisen yläluokan yleinen elämänsuuntaus. Tykistörykmentin nuori vänrikki, joka on Kaukasian kylissä uneksinut »terveestä» luonnonelämästä, on myöskin tässä Napoleonin ajan ihminen, sillä hänen osallistumisensa sotilaspiirien juominkeihin ja iloihin, päättömiin kaksintaisteluihin ja sotaisiin leikkeihin tekee hänestä oman sukupolvensa malliesimerkin. Mutta tämän venäläisen husaarin on myös omalta kohdaltaan elettävä vuosisadan vararikko ja -voiman kato. Hän tekee sen, mutta tavalla, joka lisää hänen henkisen kuvansa yleispätevyyttä.

Tolstoista tulee syväihminen, — tosin 80-luvun antamassa merkityksessä. Hänen uskonnollisessa idealismissaan ei itse asiassa ilmene lainkaan samaa miltei pohjatonta sisäistymistä ja skitsoidisesti syventynyttä itseensävaipumista, jonka tunnemme Dostojevskin tapauksesta. Dostojevski oli ensimmäisinä vielä tuntemattoman »uuden ihmislajin» edustajia. Tolstoi on 19. vuosisadan ihmisenä suurin ja viimeinen.

Siinä, että hän tuntee moraalin alalla vain suuret, yksinkertaiset vaihtoehdot, hän muistuttaa sekä Kierkegaardia että Ibseniä Jopa hän sulattaa kaikkeen, mikä hänen olemuksessaan on tullut hengeksi ja sieluksi, jähmeän arkitodellisuuden, tämänpuoleisen elämän karkeita ainesosia. Hän on uskovaisena rationalisti ja uskonnonpuhdistajana jäännöksetön todellisuuden ihminen. Taloudelliset uudistuspyrinnöt ja maanomistusolojen muutos kuuluvat olennaisesti hänen kristilliseen ohjelmaansa. Taiteilijana hän on analyytikko aidointa lajia. Hän antaa elämästä laajennetun ja yksityiskohtiaan myöten eritellyn aistikuvan, ollen tässä tietämättään johtavan psykofyysillisen ajattelijan, Ernst Machin[119] kaukainen opetuslapsi. Mutta siinä, että hän tuntee vuosisadan lopun ihmisenä realiteettien murtuvan sormissaan, on hänen kohtalonsa ja perikatonsa. Hänellä on syvä silmä kätketylle maailmantapahtumalle — hän näkee, miten todellisuus sortuu ja irrationalismi valtaa rationalismin asemat. Tämä täytyy Jasnaja Poljanan erakon elää itsessään. Ja tämän hän elää! Hänen viimeinen vuosikymmenensä on, kuten edellä sanoin, henkisen vierautumisen ja elämänotteen höltymisen johdonmukainen murhenäytelmä.

Draaman viimeinen ja miltei peloittavan yleispätevä vaihe tapahtuu venäläisen radan syrjäisessä taitekohdassa. Uskouduttuaan edellisenä päivänä lempilapselleen Alexandralle ja tehtyään lopullisen testamenttinsa Leo Tolstoi toteuttaa jo kauan suunnitellun pakomatkansa. Hänen matkakassanaan on 93 ruplaa, hänen seuralaisenaan idealistinen ja täysin epäkäytännöllinen kotilääkäri kuu hän salaa ja huomaamatta sulkeutuu junanvaunuun.

Hän ei tiedä matkansa päämäärää, sillä kaikki on käynyt äänettömäksi ja epätodelliseksi hänen ympärillään.

Juna kulkee nuoruuden Kaukasiaa kohti, edessä ja takana on vain ääretöntä, venäläistä aroa. Suuri kirjailija ja suuri ihminen kyyristyy mahdollisimman pieneen kasaan huojuvan vaunun penkillä. Todellisuuden näyt syttyvät, kiittivät, häviävät olemattomiin likaisten lasi-ikkunain tuolla puolen, junan nukuttava unisoitto ei pääty... Hän yrittää pitää yllä keskustelua. Hän vaipuu horroksiin, nähden hämärästi lääkärin huolestuneet ja lempeät silmät. Mitä hän ajattelee? Säilyykö hänen mielessään yhä edelleenkin kuva Jasnaja Poljanasta, tuosta patriarkaalisesta maalaiskartanosta, jossa tuulenriisumat lehmukset varjoavat valkeita rakennuksia, jossa yöt ovat täynnä sammakkoparvien kurnutusta ja balalaikan soittoa? Ehkä hänen sieraimissaan vielä viipyy niiden kahvileipien mieto tuoksu, jotka hysteerisen työteliäs Sofia Andrejevna[120] on leiponut... Hän muistaa teekeittimen pihinän suuren vierassalin pöydällä, uskollisen Tšertkovin[121] matalaäänisen puheen, joka koskee tekijänoikeuksien myymistä, läheisen ystävän, talonpoika Novikovin[122] lauseet äsken tai joitakin tunteja sitten. Hän on olevinaan omassa työhuoneessaan. Hän silmäilee ohuella mielihyvällä seinässä riippuvan viikatteen terää, hän näkee kirjoituspöydän ja yksinkertaisen puulavitsan, turkin, joka on ripustettu oviaukon rajaan.

Ja yhä raukeammin, yhä suuremman autiudentunteen vallassa hän kumartuu tuosta välttämättömyyksien ja vähäpätöisyyksien liian tuttavallisesta piiristä hämärän Tuntemattoman puoleen. Eikö juna joka kolisten ja horjuen vyöryy venäläisessä aromaisemassa ole jo aikoja sitten sivuuttanut viimeisen todellisuuden rajapyykkiä? Eikö Jasnaja Poljanan vanhus kiidä yltyvällä nopeudella Jumalaan — kaikkien venäläisten unio mysticaan[123], jossa on toimimisen ja tekemisen tuska vaihtunut passiivisuuden onneksi? Sen tuloa ovat ennustaneet kotikylän kellot viimeisen vuosikymmenen ajan. Sitä hän on etsinyt paetessaan sivistystä ja tullessaan tasavertaiseksi yksinkertaisen talonpojan kanssa. Kuinka turhaa kaikki onkaan ollut, kuinka turhia ovat maanviljelijän hikihelmet ja pellavaiset työpuserot! Miten suurta onkaan olla poissa kaikesta ja kiitää lepoasennossa, junan vyöryessä lokakuun tasankojen halki...!

Astapovon pientä asemaa lähestyttäessä tämä vuosisadan lopun mieliala ei enää ole satunnaista uupumusta. Tuntematon on lähellä; kuumeinen ruumis pidättelee heikkenevässä otteessaan henkeä, joka on jo luisumassa kaiken ajan tuollepuolen. Vanhus ei varmaankaan tietoisuudessaan käsitä, että matka on keskeytetty ja että hänen vanhat jäsenensä, joissa elämä lepattaa sammumaisillaan, lepäävät tuettuina satunnaisesti kokoonhaalittuja tyynyjä vasten. Hänen ympärillään on hälinää ja puheenkohua, lääkäri, reportterit, asemanvirkailijat ja uteliaat töllistelijät kiusaavat hänen silmiään. Sofia Andrejevnalle on lähetetty sana. Hämmästynyt Eurooppa penseine sydämineen ja satunnaisine opetuslapsineen on saanut tiedon... Ja kurkoittuen yhä syvemmäs Jumalaan tämä valkohiuksinen vanhus, jonka kohtalossa 19. vuosisata syntyy, elää ja kuolee, vetää viimeisen henkäyksensä päämäärättömän matkansa satunnaisessa pysähdyspaikassa. Juna kiitää jo kaukana. Hän ei enää erota sen ääntä.

Tämä tapaus merkitsee viimeistä suurta ratkaisua 19. vuosisadan historiassa — tuon vuosisadan, jonka myöhäiset harhailevat jätteet palavat lopullisesti maailmansodan suuressa sulattimossa. Kehitys rationalismista irrationalismiin, realismista irrealismiin, darwinistisen maailmankuvan synteesistä viimeisten vuosikymmenien analyyttiseen tieteeseen on tullut eletyksi loppuun. Vuosisatojen taitteessa seisovat Ibsenin ja Tolstoin ongelmalliset hahmot, joissa kaikki yksilöllinen ja intiimi muuttuu kangastavaksi vertauskuvaksi. Ja miltei samanaikaisesti heidän laajenevan maineensa kanssa alkaa eräs vuosisadan lopun nuori tiedemies, wieniläinen hermopatologi Sigmund Freud[124], herättää yleistä naurua, joka kajahtaa armon vuonna 1900 jopa tutun toveripiirin ulkopuolellakin.

Viitteet:

[1] Henrik Johan Ibsen (1828—1906), norj. näytelmäkirjailija.

[2] Friedrich Wilhelm Nietzsche (1844—1900), saks. filosofi ja filologi.

[3] Engadin, laakso sveitsiläisessä Graubündenin kantonissa.

[4] Esiintyy useissa koisokasveissa.

[5] Seesteinen.

[6] Saks. kirjailija ja säveltäjä. Peter Gast oli Johann Heinrich Köselitzin (1854—1918) pseudonyymi.

[7] Erwin Rohde (1845—98), saks. filosofi ja Nietzschen opiskelutoveri.

[8] Georg Brandes (1842—1927), tansk. kirjallisuuskriitikko.

[9] Also sprach Zarathustra ilmestyi 1883—85.

[10] Sir Anthony Carlisle (1768—1840), engl. kirurgi, FRCS.

[11] William Nicholson (1753—1815), engl. kemisti.

[12] Jean Léopold Nicolas Frédéric Cuvier tai myös Georges Cuvier (1769—1832), ransk. luonnontietelijä.

[13] Teoksessa Essay on the Theory of the Earth (1813).

[14] Sir Thomas Young (1773—1829), engl. yleisnero.

[15] Siemens & Halske AG, saksalainen 1847 perustettu sähkölaiteyritys loi ensimmäiset sähköiset raitiovaunut Berliiniin 1881.

[16] Guglielmo Marconi (1874—1937), ital. keksijä.

[17] Almon Brown Strowger (1839—1902), amer. keksijä.

[18] Lavallière, suurehko huivimainen kravatin tavoin käytettävä miesten asuste.

[19] Gottlieb Wilhelm Daimler (1834—1900), saks. insinööri ja polttomoottorin kehittäjä.

[20] Émile Levassor (1843—97), ransk. auton kehittäjä.

[21] Albert Einstein (1879—1955), saks. fyysikkko.

[22] Hannibal Williston Goodwin (1822-1900), amer. nitroselluloosafilmin kehittäjä.

[23] George Eastman (1854—1932), Eastman Kodak -yhtiön perustaja.

[24] Thomas Alva Edison (1847—1931), amer. keksijä.

[25] Lumière-veljekset Auguste Marie Louis Nicolas (1862—1954) ja Louis Jean (1864—1948).

[26] Sidney James Webb, (1859—1947), engl. taloustietelijä.

[27] Herbert George Wells (1866—1946) engl. kirjailija.

[28] George Bernard Shaw (1856—1950), irl-eng. näytelmäkirjailija.

[29] Annie Besant (1847—1933), engl. naisasianainen.

[30] Fabian Society oli 1884 perustettu sosialismiin suuntautuneiden intellektuellien muodostama liike.

[31] Vilhelm II, Friedrich Wilhelm Viktor Albert von Hohenzollern (1859—1941), Saksan viimeinen keisari.

[32] Fin de siècle, ransk. "vuosisadan loppu" viittaa 1800—1900-luvun vaihteen Euroopan kulttuuri-ilmapiiriin.

[33] Arno Holz (1863—1929), saks. runoilija ja näytelmäkirjailija.

[34] Michael Georg Conrad (1846—1927), saks. kirjailija.

[35] Die Gesellschaft, ilmestyi vuodesta 1885.

[36] (Eugene) Marcel Prévost (1862—1941), ransk. kirjailija.

[37] Victor Marie Hugo (1802—85), ransk. kirjailija.

[38] Alexandre Dumas nuorempi (1824—95), ransk. kirjailija.

[39] Hugon näytelmä vuodelta 1831.

[40] Dumas nuoremman romaani vuodelta 1848.

[41] Bjarne P. Holmsen oli Arno Holzin ja saks. Johannes Schlafin yhteinen pseudonyymi.

[42] Julk. 1890.

[43] Gerhart Hauptmann (1862—1946), saks. näytelmäkirjailija.

[44] Das Friedensfest, 1890.

[45] Johannes Schlafin (1862—1941), saksalainen kirjailija.

[46] 1892.

[47] Maupassantin lausahdus teoksen Pierre ja Jean (1888) esipuheessa.

[48] Perustettu jo 5. Huhtikuuta 1889 Berliinissä. Ensiesitys siis 29. syyskuuta, jolloin esitettiin Henrik Ibsenin Kummittelijoita, Vaaskivi viittaa lehtiarvosteluun.

[49] Gerhart Hauptmannin näytelmä Vor Sonnenaufgang (1889) aiheutti teatteriskandaalin itsemurhan ja sosiaalisen kurjuuden kuvauksella.

[50] Comédie-Française eli Théâtre- Français on vuonna 1680 perustettu valtion teatteri Pariisissa.

[51] Otto Brahm (alk. Otto Abrahamson 1856—1912), saks. kriitikko.

[52] Paul Schlenther (1854—1916), saks. kriitikko.

[53] Émile Édouard Charles Antoine Zola (1840—1902), ransk. kirjailija.

[54] Louis Christophe François Hachette (1800-64), ransk. kustantaja.

[55] Hippolyte de Villemessant (1810—79), ranskalainen lehtimies.

[56] Claude Bernard (1813-78), ransk. fysiologi.

[57] Jules-Amédée Barbey d’Aurevilly (1808—89), ransk. kirjailija, kriitikko ja poleemikko.

[58] Francisque Sarcey (1827—99), ransk. lehtimies ja kriitikko.

[59] Edmond Henri Adolphe Schérer (1815—89), ransk. teologi ja kriitikko.

[60] Ferdinand Brunetière (1849—1906), ransk. kirjailija ja kriitikko.

[61] Léon Hennique (1850—1935), ransk. kirjailija.

[62] Henry Céard (1851—1924), ransk. kirjailija.

[63] Paul Alexis (1847—1901), ransk. kirjailija ja lehtimies.

[64] Henry François Becque (1837—99), ransk. näytelmäkirjailija.

[65] Les Corbeaux.

[66] André Antoine (1858—1943), ransk. näyttelijä ja teatterin johtaja.

[67] Johan August Strindberg (1849—1912), ruots. näytelmäkirjailija.

[68] Lev Nikolayevich Tolstoy (1828—1910), venäl. kirjailija.

[69] Otto von Bismarck (1815—98), preussil. konservatiivinen valtiomies.

[70] Adolph Friedrich Erdmann von Menzel (1815—1905), saks. taidemaalari.

[71] Freiherr von Richthofen, virassa 1885-95.

[72] Marcellin Pierre Eugène Berthelot (1827—1907), ransk. kemisti ja poliitikko.

[73] Karl Robert Eduard von Hartmann (1842—1906), saks. filosofi.

[74] Philosophie des Unbewußten (Berlin 1869).

[75] Henri-Louis Bergson (1859—1941), ransk. filosofi.

[76] Essai sur les données immédiates de la conscience (1889).

[77] Alfred Jules Émile Fouillée (1838—1912), ransk. filosofi.

[78] L'Evolutionnisme des idées-forces (1890).

[79] Euripides (n. 480—406 eaa.), kreik. näytelmäkirjailija.

[80] Sokrates (470/469—399 eaa.), ateenal. filosofi.

[81] Georg Steinhausen (1866—1933), saks. kulttuuritieteilijä ja kirjastonhoitaja.

[82] Dorian Grayn muotokuva on irlantilaisen Oscar Wilden (1854—1900)romaani (1891).

[83] Blaseerattu l. elähtänyt.

[84] Bernard Courtois (1777—1838), ransk. kemisti.

[85] Carl Zeiss (1816—1888), saks. optisten instrumenttien valmistaja.

[86] Antoine Lavoisier (1743—94), ransk. kemisti.

[87] Gustav Robert Kirchhoff (1824—87), saks. fyysikko.

[88] Heliodoros, kreik. Matemaatikko ja optiikan tutkija.

[89] Louis Pasteur (1822—95), ransk. kemisti.

[90] Robert Heinrich Herman Koch (1843—1910), saks. bakteriologian perustaja.

[91] Hendrik Antoon Lorentz (1853—1928), holl. fyysikko.

[92] Ferdinand Frederick Henri Moissan (1852—1907), ransk. kemisti.

[93] James Clerk Maxwell (1831—79), skott. fyysikko.

[94] Heinrich Rudolf Hertz (1857—1894), saks. fyysikko.

[95] Carl Auer Freiherr von Welsbach (1858—1929), itäv. keksijä.

[96] Édouard Eugène Désiré Branly (1844—1940), ransk. keksijä ja fyysikko.

[97] Kohereeri oli rakennettu lasiputkesta, jonka päissä oli elektrodit ja keskellä metallijauhetta.

[98] Guglielmo Marconi (1874—1937), ital. fyysikko.

[99] Wilhelm Conrad Röntgen (1845—1923), saks. fyysikko.

[100] Antoine Henri Becquerel (1852—1908), ransk. fyysikko.

[101] Pierre Curie (1859 —1906) ja Marie Skłodowska-Curie (1867—1934), ransk. fyysikoita.

[102] Latinankielinen sanonta ignoramus et ignorabimus (emme tiedä emmekä tule tietämään) tuli tunnetuksi saksalaisen fysiologin Emil du Bois-Reymondin teoksessa Über die Grenzen des Naturerkennens 1872, joka ilmensi joillekin yhdeksännentoista vuosisadan ihmisille näkemystä tieteellisen tiedon rajoista.

[103] Achille-Claude Debussy (1862— 1918), ransk. säveltäjä.

[104] Arnold Schönberg (1874—1951), itäv. säveltäjä.

[105] Claude Monet (1840—1926), ransk. maalari.

[106] Édouard Manet (1832—83), ransk. maalari.

[107] Georges-Pierre Seurat (1859—91), ransk. maalari.

[108] Paul Signac (1863—1935), ransk. maalari.

[109] Henri-Edmond Cross, alk. Henri-Edmond-Joseph Delacroix, (1856—1910), ransk. maalari.

[110] Théo van Rysselberghe (1862—1926), belg. maalari.

[111] Alfred William Finch (1854—1930), belgialaissyntyinen keraamikko ja maalari.

[112] Vincent Willem van Gogh (1853—90), holl. maalari.

[113] Ruumiillistaa.

[114] Rautatieasema Venäjällä Lipetskin alueella.

[115] Bygmester Solness (1892).

[116] Lat. compendium l. yhteenveto, tiivistelmä.

[117] Ernst Haeckel (1834—1919), saks. biologi ja luonnonhistorioitsija.

[118] (1856).

[119] Ernst Mach (1838—1916), itäv. fyysikko ja filosofi.

[120] Sofia Andrejevna Behrs (Tolstaja, 1844—1919), kirjailija ja Leo Tolstoin vaimo.

[121] Vladimir Grigorjevitš Tšertkov (1854—1936), monien Tolstoin teosten toimittaja.

[122] Michail Petrovich Novikov.

[123] Tarkoittaa hengellisen polun päätettä, mystistä yhteyttä Jumalan kanssa.

[124] Sigmund Freud (1856—1939), itäv. neurologi ja psykoanalyysin perustaja.

AJATUS KOEPUTKESSA

Juutalaisylioppilas

    Sen, joka elämässään suorittaa jotakin todella merkitsevää,
    täytyy aloittaa kumouksellisella.

                                           Shaw.

Sigmund Freud syntyi samana vuonna kuin Bernard Shaw, toukokuun 6. 1856.

Hänen ensitutustumisensa tähän maailmaan tapahtui Itävallan Määrissä, Freibergin[1] pienessä kaupungissa, joka nykyään kuuluu Saksin alueeseen. Se sijaitsee Dresdenistä lounaaseen, Erzgebirgen rinteellä, ja matkailija, joka vaeltaa sen kapeilla, kehämäisillä kaduilla, voi varsin vaivattomasti sukeltaa historiallisen menneisyyden henkeen. Freudensteinin linnasta tuomiokirkkoon, raatihuoneesta kuuluisaan Kultaiseen Porttiin, joka on 1100-luvulla rakennetun vanhan kirkon viimeinen jäännös, Freibergin Altstadt ruokkii romanttista mielikuvitusta, ja vaikka matkakäsikirjat puhuvatkin rauta-, lyijy-, porsliini-, kutoma- ja kemiallisen teollisuuden keskuspaikasta, jää uusi Freiberg tehtaineen ja vuoriakatemioineen vanhan Freibergin varjoon. Viime vuosisadan puolimaissa kaupungin asujaimistoon lukeutui myös Freudien seemiläinen perhekunta. Jos on luottamista vanhaan perimätietoon, suvun alkuperäinen asumapaikka oli Köln, kunnes 14. ja 15. Vuosisadalla puhjenneet juutalaisvainot pakottivat sen Liettuaan ja myöhemmin yhä etelämmäs, Galitsiasta Itävaltaan asti.

Nelivuotiaana pieni Sigmund muuttaa vanhempiensa kanssa Wieniin. Vaihdos on tuntuva. Uusi kotipaikka, johon Freud nuoruusvuosinaan juurtuu ja josta hän ei sittemmin muuta toisaalle, tarjoaa aluksi uteliaille pojanaistimille ehtymätöntä, värirunsasta, kuohuvaa elämännäytelmäänsä. 1860-luvun Itävalta, joka on Magentan ja Solferinon[2] tappioiden jälkeen huomannut parhaaksi palata perustuslailliseen valtiomuotoon, sisältyy kokonaisuudessaan tähän loisteliaiden palatsien ja harhaannuttavan katuverkon, doomien, kirkkojen, puistojen ja ratsastajapatsaiden kaupunkiin. Viisi-, kuusi-, seitsenvuotias juutalaislapsi sovittautuu uuteen rytmiin. Hän leikkii ja käy koulua. Hänen kenkänsä polkevat yhä tarmokkaammin ja määrätietoisemmin katujen kivipintaa. Hänen ympärillään hyrskyy värien ja muotojen ehtymätön virta, hän sulaa ihmismassoihin ja kasvaa, kehittyy, lähestyy itseään lempeiden ja vihamielisten, läheisten ja outojen katseiden varjossa.

Siinä kokonaisuudessa, jota me merkitsemme sanalla »Wien» ja joka herättää tajunnassamme eloon himmeitä näkysarjoja ratsuista, sotilassoitosta, valssista ja samppanjasta, pieni Sigmund on vielä häviävän pieni osa. Kukaan ei kiinnitä häneen vakavaa huomiota. Vain koulussa hänet »huomataan», sillä opettajisto ei voi olla panematta merkille hänen ylivoimaista lahjakkuuttaan Hän pysyy luokkansa ensimmäisenä vuodesta toiseen. Häneen suhtaudutaan suopeasti huolimatta hänen juutalaisesta syntyperästään. Vaikka Freudien taloudellinen asema ei suinkaan ole kiitettävä, isä antaa ylioppilaaksi tulleelle pojalleen täydet valtuudet elämänuran valinnassa. Sigmundin on käytävä käsiksi siihen, mihin hän tietää taipumustensa vetävän.

Erään myöhemmän tunnustuksensa mukaan Freud ei ole koskaan tuntenut erikoista mieltymystä lääkärin ammattia kohtaan. Niinpä hänen tulonsa tähän tiedekuntaan on noita sokeita ratkaisuja, joiden näennäisessä päämäärättömyydessä uinuu koko tulevaisuus ja joissa vielä koteloasteessaan elävä nerous valitsee ummessa silmin oikean tien. Nuoren Freudin mieltä kiehtoo kaikki inhimillinen Hän on saanut omasta ajastaan kehitysopin tartuntaa, hän tutkii luonnontieteitä ja tekee kokeita Darwinin vahalla. Hän on erikoisesti viehättynyt Goethen Die Naturiin,[3] ja voimatta vielä aavistaa, että Frankfurt am Mainin kaupunki on kerran antava hänelle Goethe- palkintonsa, hän löytää nuoruutensa 'suurimman johtotähden tuosta ennakkoluulottomasta ja valovoimaisesta hengestä. 1881 hänet promovoidaan lääketieteen tohtoriksi. Vuosikymmentä myöhemmin hän julkaisee tutkielmansa Zur Auffassung der Aphasie,[4] joka koskee aivosyntyisiä puhehäiriöitä eikä vielä liity millään tavalla siihen kirjojen sarjaan, joka muodostaa psykoanalyysin kaanonin. Tiedossa on, että Wienin lääkäriseura on ottanut tuon kirjoitelman ihastuksella vastaan — ihastuksella, joka on yhtä ehdoton kuin sittemmin puhjennut närkästys ja viha.

Kuusi uutteraa vuotta tämä tieteen vihreä taimi kasvaa lasiputkien ja preparaattien, linssien, lansettien ja leikkuuveitsien keskellä.

Hänen opettajinaan ovat tunnetut anatomit Brücke[5] ja Meynert.[6] Hänen päivänsä kuluvat laboratoriossa, ja hän oppii sairauksien elimellisestä puolesta sen, minkä siitä voi oppia. Tulevan sieluntutkijan työaseena on vielä Zeissin kirkkaaksi hiottu linssi, joka paljastaa hänen uteliaalle silmälleen aivosoluston ja hermosäikeiden rakennetta. Hän tulee yhä taitavammaksi näissä toimissaan, hänen kätensä liikuttaa työvälineitä notkeudella, joka herättää opettajissa välitöntä ihailua. Meynert sallii nuoren oppilaansa luennoida aivoanatomiasta. Brücke kehoittaa häntä varmentamaan taloudellista asemaansa ja spesialisoitumaan hermotautien alalle. Freud tottelee ohjetta. Aivoanatomisen laitoksen tilalle tulee kaupungin yleisen sairaalan sisätautiosasto, diagnoosit varmenevat, ammatilliset piirit kiinnittävät yhä suurempia toiveita tähän uutteraan juutalaiseen. Millä leikkivällä mielihyvällä hän syventyykään medulla oblongatan, selkäytimen pitennyksen[7] ongelmiin! Miten huolellisesti hän valikoikaan aineistoa, joka voi valaista synnynnäistä, aivosyntyistä lapsihalvausta ja josta kerran, armon vuonna 1897, kehkeytyy tutkielma Die frühkindliche cerebrale Kinderlähmung. Ja kuitenkin tämä lupaava tiedemies voi äkillisesti heittää sikseen tutkimukset, jotka koskevat kokaiinin anesteettisia ominaisuuksia vain tavatakseen etäällä Wienistä asuvaa morsiantaan. Kuten Freudin autobiografisista kirjoitelmista käy selville, hän aloitti nämä fysiologiset kokeilut jo vuonna 1884 ja päätyi varsin merkitseviin ajatustuloksiin,[8] jotka hän avomielisesti tuli paljastaneeksi kahdelle virkaveljelleen, Köningsteinille[9] ja Kollerille.[10] Seuraus oli, että viimeksimainitut perivät kunnian!

Jo yliopistossa olonsa alkuvuosina Freud on joutunut kokemaan eräitä pettymyksiä, joita ei ole sivuutettava, kun on kysymyksessä hänen elämäntyönsä arviointi. Juutalainen syntyperä on hänen kompleksinsa. Toverit, ainakin itsetietoisimmat heistä, katsovat häneen ylhäältä päin, ja hänen täytyy tavan takaa kokea alemmuutensa tämän rotupuhtaan lauman keskellä. Nuori, tummatukkainen, kalpea, ryhdikäs sefardim[11] kantaa otsallaan ikuista häpeämerkkiä; vaikka hän ei tunnusta alempiarvoisuuttaan, vaikka hänen närkästynyt järkensä nauraa näille ennakkoluuloille, hän on kuitenkin marttyyri ja uhri. Ja tässä on hänen Akilleen-kantapäänsä! Tämä vajavaisuus korvataan ja ylikompensoidaan siinä elämäntyössä, jonka psykoanalyysin keksijä vie loppuun.

Tietysti voisi häijysti väittää, että »syvyyspsykologia» on juutalaista kostoa, alemman ihmislajin, Euroopan kulkukoiran attentaatti, joka räjähdyttää murskaksi gojimien[12] elämänarvot —! Sekä Egon Friedell[13] että Giovanni Papini[14] ovat häikäilemättä allekirjoittaneet tämän ajatuksen, ja kun ensinmainittu puhuu Freudin yhteydessä »juutalaisesta arvojen uudelleen arvioimisesta», nousee viimeksimainittu koko seemiläistä tiedettä vastaan. »Juutalainen äly ei ole vuosisadan kuluessa tehnyt muuta kuin horjuttanut ja tahrannut teidän kalleimpia uskomuksianne, ajatuksenne rakennuksen tukipylväitä», sanoo Papinin puhetorvi tohtori Benrub teoksessa »Gog».[15] Siitä asti, kun juutalaiset ovat saaneet vapaasti kirjoittaa, teidän kaikki henkiset salvoksenne uhkaavat laueta.» Ja tämän väitteensä tueksi hän kasaa varastollisen esimerkkejä: Düsseldorfin juutalainen Heine[16] on ilkeällä älyllään tuhonnut saksalaisen romantiikan; Trierin juutalainen Marx[17] suistanut lokaan politiikan ja moraalin; Veronan juutalainen Lombroso[18] on todistanut länsimaiset nerot kaatumatautisiksi; Budapestin juutalainen Nordau[19] ori nostanut esiin kulttuurin pohjalla piilevän rappion; Wienin juutalainen Weininger[20] on suistanut naisen palvotusta asemastaan alas vastenmielisyyden kuiluun;[21] Pariisin juutalainen Bergson[22] on kukistanut älyn ylivallan; Saint- Germain-en-Layen juutalainen Reinach[23] on palauttanut uskonnot takaisin pimeihin taikakäsityksiin; Ulmin juutalainen Einstein[24] on särkenyt ajan ja avaruuden käsitteet; Lublinin juutalainen Meyerson[25] on näyttänyt tieteellisen rationalismin onttouden. Tämä vuosisatoja kestänyt hävittävien myrkkyjen tarjoilu on juutalaisten suuri kosto kreikkalaiselle, latinalaiselle ja kristitylle maailmalle», lisää Papini, joka on katsonut esimerkkejään vain kielteiseltä kannalta. Mutta ne voidaan nähdä myös myönteisesti, ja psykologinen totuus on, että Euroopan juutalaiset älyt ovat Heinrich Heinestä Sigmund Freudiin asti todella kyenneet ylikompensoimaan pilkan ja häpeän, joka on kulkenut heidän kantapäillään aina juutalaisen Jeesuksen ristinkuolemasta asti.

»Ylikompensaatiota», vajavaisuuksien korvausta on epäilemättä jo nuoren Freudin opintovuosien kiihkeä uurastus, joka ei vielä tähtää mihinkään mainittavampaan päämäärään.

Kansallisuuskysymyksen ratkaisu on hänen kohdaltaan siinä, että tarmokas työntekijä tulee kyllä löytämään ihmiskunnan yhteisessä kamppailussa sijansa. Ja näin ajattelee Wienin lääkäriseura, näin ajattelee yliopistollinen johto, joka katsoo suopein silmin lupaavaan tieteenharjoittajaan. Freudin histologiset ja kliiniset julkaisut herättävät ansaittua huomiota. Niiden perusteella hänelle myönnetään keväällä 1885 neuropatologian dosentuuri, ja nyt on hänen tulevaisuutensa mitä varmin. Kaksikymmentäyhdeksänvuotias nuori lääkäri tekee miltei välittömästi tämän nimityksen jälkeen opintomatkan Pariisiin, sillä alati suopea Brücke on suositellut hänelle stipendiä, joka tekee mahdolliseksi pitkähkön oleskelun Ranskassa. Freud lähtee matkalle syksyllä. Jättäessään Wienin hän jättää samalla koko siihenastisen oman itsensä ja tekee ratkaisun, joka on hänen elämänsä toinen merkityksellinen shakkisiirto. Syksystä 1885 saakka ei itävaltalaisen lääkäripiirin lupaavaa holhokkia enää ole olemassa.

Sillä Brücken hankkima stipendi on itse asiassa tehnyt mahdolliseksi mitä laajimmalla alueella tapahtuneen silmien avauksen ja vapautumisen tieteellisen ennakkoluulon sateista. Täysin uusi elämänilma henkii nuorta dosenttia vastaan, kun hän ajaa ranskalaisen pika-ajurin keveissä vaunuissa majapaikkaansa, kun hän vaeltaa Quartier Latinin teillä, tutkii Seinen rantojen kirjakojuja, uneksii Notre Damen kivipaholaisten varjossa... 1885-luvun Pariisi imeytyy, värien ja äänten eloisana sekasortona hänen aistimiinsa. Sen henki, joka on syvimmältään koko silloisen Euroopan henkeä, ottaa hänet valtaansa ja vaipuu tajuttoman sielunalueen hedelmöittävään alkuhämärään. Tällä opintomatkallaan Freud ei ole ainoastaan nauttinut Charcot'n[26] koulutusta ja tullut tuntemaan 80-luvun parannusmenetelmiä hermopatologian alalla. Yhtä ratkaisevaa on, että hän joutuu imemään itseensä vuosisadan lopun elämänilmaa ja keräämään vaikutelmia, jotka vuotavat kirjoista, sävelistä tauluista, veistoksista, runoista...! Palasittain hän ottaa vastaan fin da siècle'in johtavat aatevirtaukset. Ne tulevat hänen älynsä ja elämänkatsomuksensa omaisuudeksi lukuisten yksityishuomioiden tietä, ja moni irrallinen toteamus voi tässä merkitä syvällä tapahtunutta varhaisherätettä Aika opettaa hänelle jotakin, mitä hän ei tule huomanneeksi, mutta mikä jossakin hänen oman alitajuntansa hämärissä hedelmöityy ja alkaa kasvaa.

Mies näkötornissa

    Kaikissa suurissa tiedemiehissä on käymistilassa
    mielikuvitus, nerokasten näkemyksien äiti.

                                   Papini

    Suuri mies on kauttaaltaan oman aikansa luomus, ja mitä
    suurempi hän on, sitä enemmän hän on oman aikansa luomus.

                                           Friedell

Vuosisadan lopun Pariisi...! — Mikä mielleyhtymien runsaus tähän käsitteeseen sisältyykään! Ilmakehä johon nuori Wienin juutalainen on joutunut ja jossa hänen tulevaisuutensa alkaa hiljalleen itää, on ytimiään myöten kyllästetty uusilla taiteellisilla teorioilla, kun sitä vastoin tiede on menettänyt suurimman osan äskeisestä vallastaan. Koko se vasemmistolais-tasavaltainen kirjallisuuden muoto, jonka suurena johtajana oli Émile Zola, on alkanut kadottaa kannatustaan. Suuri tiedemies Berthelot suuntaa hätäytyneen huomionsa yhä rohkeammin hyökkäävään mystisismiin, johtava kirjallisuudenarvostelija Brunetière on tehnyt pyhiinvaelluksensa Vatikaaniin ja todennut julkisessa lausunnossa, että tieteen arvovalta on mennyt ja että uskonto on valloittanut osan omaansa takaisin...

Samanaikaisesti kuin monarkistinen aate valtaa Ranskassa alaa demokratialta, häipyy kirjallisuuden naturalistinen suuntaus antaakseen tietä uusromantiikalle ja symbolismille. Vuodesta 1886 lähtien on koko Ibsenin myöhäistuotanto ranskannettu. Théâtre-Libre on ottanut ohjelmistoonsa »Kummittelijat» ja »Villisorsan», Vaudeville[27] »Hedda Gablerin» ja »Noran», l'Oeuvre[28] »Rosmersholmin», »Kansanvihollisen», »Rakentaja Solnessin», »Brandin» ja »Pikku Eyolfin». Uusi elämänsuuntaus, tuonpuoleisia todellisuuksia ja nukkuvia, alisia sielunmaailmoja kuvasteleva tunnemystiikka esineellistyy teatterien parrasvaloissa tunkeutuen myöskin tällä taholla yhtä etualalle kuin lyyrillisissä ja eepillisissä kustannustuotteissa. Théâtre des Escoliers kerää täysiä katsomoita »Merenneidolle», jossa inhimillisten toimintojen salamyhkäinen yöpuoli ja kohtaloa luovat irrationaaliset ainekset tihentyvät näytelmälliseksi tapahtumaksi. Théâtre Idealiste'in näyttämöllä esitetään Maeterlinckin[29] uninäytelmiä, l'Oeuvre liittää Ibsenin rinnalle Strindbergin, jonka tulo eurooppalaiseen tietoisuuteen on juuri tapahtunut.

Samoihin aikoihin[30] ilmestyy Pariisin kirjakauppoihin Roman russe — teos, jonka on kirjoittanut Ranskan Pietarin-lähetystön virkailija E.M. de Vogüé[31] ja joka äkillisesti suuntaa koko sivistyneen pariisilaisyleisön huomion syvälle slaavilaiseen mystiikkaan. Kirjan kaksi viimeistä lukua — »Kärsimysuskonto eli Dostojevski», »Nihilismi ja mystisismi eli Tolstoi» - ovat armon vuonna 1886 katukahviloiden tavallisimpia puheenaiheita. Seuraavana vuonna tapahtuu naturalismin lopullinen ja meluisa romahdus. Zolan oppilaspiiri julkaisee mestariinsa kyllästyneenä lausunnon, jota kutsutaan »Viiden manifestiksi» ja joka erittäin häikäilemättömällä tavalla lyö murskaksi entisen epäjumalan. »Mestari on laskeutunut saastan pohjaan. No niin, siinä on seikkailun loppu! Me hylkäämme päättävästi tämän totuutta julistavan kirjallisuuden valheen...!»

Kuten kaikkina aikakausina, niin on tänäkin ajankohtana olemassa inhimillisiä heijastuspeilejä, jotka uskollisesti toistavat itsessään sen, mikä heidän ulkopuolellaan tapahtuu. 1880-luvun Pariisilla on omat kirjalliset kompassinsa — kuvaamattoman herkät, häilyvän epävakaiset taiteilijatemperamentit, jotka näyttävät tieteellisen mittarin tarkkuudella »ajan hengen nousut ja laskut. Tällainen magneettinen ilmiö on runoilija Joris-Karl Huysmans,[32] hänen kehityksensä seuraa kursorisesti vuosisadan viimeisen neljänneksen yleistä kehitystä. Naturalismin voiman päivinä hän on loan ja kurjuuden tuskallisen kylmäsilmäinen esittäjä ja Émile Zolan oppilas. 1880-luvun lopulla hän vaistoaa herkästi symbolismin tulon, etääntyy mestaristaan, luopuu naturalismin ihanteista ja tuomitsee vuonna 1891 ilmestyneen teoksensa[33] esipuheessa siihenastiset johtotähtensä. Hieman myöhemmin tämä levoton ja esteettinen henki, jonka epävakainen varjokuva heittyy Ranskan kirjallisuuden historiaan, on banaalin arkipäivän kieltäjänä päätynyt kauemmas kuin kukaan muu. Julistettuaan, »että taiteellinen uteliaisuus alkaa siitä, missä aistimet lakkaavat toimimasta», toteutettuaan tätä ajatustaan lukuisissa hermoherkissä romaaneissaan ja sukellettuaan yhä syvemmälle mystiikan ja harhatuntojen sumuun Huysmans heittäytyy nääntyneenä Madonnan jalkojen juureen. Hän sulkeutuu benediktiiniluostariin, hänestä tulee nöyrä maallikkoveli, jolle maailma ja kaikki sen äänet ovat käyneet kaukaisiksi. Tämä tapahtuu vuosisatojen rajaviivalla ja kuvastaa havainnollisena yksityistapauksena paljon laajempaa henkistä elämänkäännettä. Sillä Huysmans on 19. vuosisadan loppujakson Ranska, sen toiveunien ja pyrkimysten olennoituma ja yhteenveto, sen kulttuurirappion lihaksi tullut ilmaus: satunnainen valtimo, jonka hysteerisessä sykkeessä kuulemme ajan valtimoiden sykkeen.

Oireellista on, että myös Émile Zola peräytyy hitaasti mutta varmaan positivismin linnoituksesta pois.

Vuosisadan lopun iltahämärässä on syttynyt mystiikan fosforilyhty, ja naturalismin suuri airut, joka on tahtonut parantaa siveellisyyden, politiikan ja uskonnon järkeisajattelun harmaalla savikääreellä, kääntyy hämmentyneenä lumoavaa valonlähdettä kohti. 1894 hän on saanut valmiiksi »Lourdes»-romaaninsa, lääketieteen ja ihmeuskon, virkeän aistihavainnon ja hämyisen unelmoinnin kiihdyttävän keitoksen. Kolme vuotta myöhemmin ilmestyy »Pariisi»,[34] jossa haaveellinen valohämy peittää kaiken reaalisen alleen ja elämän irrationaalisuus, kaiken tekemisen ja toimimisen syvä, huumaava, ahdistava kohtalonvaraisuus näyttäytyy yhä huipentuneempana. Zolan kehityskäyrä kaartuu tässä ajan kehityskäyrän mukaiseksi. Hänen vanhuutensa tietää paluuta realiteetista irrealiteettiin, arkielämästä syviin sunnuntaituntoihin, verevistä ihmishahmoista usmaisiin vertauskuviin. Olkoon, että tässä kaikessa vielä säilyy vanhan »kokeellisen romaanin» jäte ja että naturalismin johtaja yhä säilyttää kasvoillaan tiedemiehen naamiota. Joka tapauksessa hän on, samoin kuin laajat kirjalliset rintamat hänen ympärillään, kulkeutunut symbolismia kohti ja siirtynyt Huysmansin tavoin aineellisesta naturalismista henkiseen.

Vuosina 1870—1885 Ranskan kirjallisuuden suosituin muoto oli romaani: tämä arkitodellisuuden, elämämme näkyväin ilmiöiden uskollisin heijastaja. Sen ylivalta merkitsi voittoa, jonka silmin nähtävä ja käsin kosketeltava realiteetti saavutti hengestä. Hahmo oli tunkenut syrjään hahmottoman, aineellinen oli alistanut valtaansa aineettoman. Kadun ja torin puhtaasti ulkonainen havaintopiiri levittäytyi laajana eteemme noista tukevista nidoksista, joissa tieteellisesti työskentelevät proosakirjailijat kokeilivat elämän kemialla. Mutta 1880-luvun puolimaissa romaanin ylivalta päättyy ja kirjallisuuden suureksi etualanilmiöksi tulee runo.

Tämä merkitsee, että objektiivinen ulkotodellisuus antaa tietä »subjektiiviselle» sisäiselle todellisuudelle ja että sielun aineettomat äänet, joiden lähde on kaiken ulkonaisen ja aistimin havaittavan tuolla puolen, pyrkivät vapautumaan. Tämä tietää myös suurempaa keskittymistä, kääntymistä maailmasta omaan minään, sisäistymistä ja vaipumista syvempään itsekuunteluun. Karkean sanan tilalle tulee sävel — romaanin ihmishahmot vaihtuvat runon ääriviivattomiin varjoihin. 1880-luvulla Paul Bourget[35] löytää» ja paljastaa Charles Baudelaire'in[36] nerouden, — tuon symbolistien yksinäisen edelläkävijän, jonka huumaavissa sävelissä vuosisadan lopun äänet ovat edeltäkäsin saaneet ilmaisun. Huysmansin romaanisankari Des Essaintes palvoo rajattomasti »tätä uupuneiden henkien ja surullisten sielujen herkimpien ja haihtuvimpien taudinpuuskien» varhaista tulkkia. Parnassolainen runous, Gautier'n,[37] de l'Isle'in,[38] de Hérédian[39] hiottu, alabasterinen, kultaan ja norsunluuhun pakotettu lyyrillinen muoto, havaitaan kalseaksi persoonattomuudeksi, joka on elänyt ja kuollut naturalistisen romaanin rinnakkaisilmiönä. Molemmat merkitsevät ajan tilikirjassa voitettua kantaa — ajan, jonka elämänsuuntaus tuntuu omituisesti kääntyvän romantismia kohti.

Bulevardikahviloissa luetaan näinä aikoina innostuneesti Lutéce'ia,[40] jonka toimituskunnan muodostavat nuoret lyyrikot Verlaine,[41] Mallarmé[42] ja Morice[43] Ensimmäiset vapaamittaiset runot, joiden säerakennetta ei enää raskauta loppusoinnutus ja jossa sesuurat, hiatukset ja tavuluku eivät noudata mitään määrättyä kaavaa, ilmestyvät La Vogue'in ja La Revue indépendante'in[44] palstoilla. Rimbaud'n »Humaltunutta purtta» lausutaan Seinen keltaisen vedenpinnan vaiheilla, sen villit ajatusyhtymät ja haaveelliset, kuumeisten aivojen synnyttämät uninäyt ovat tunkeneet syrjään kaikki päivän totunnaiset puheenaiheet. Pitkätukkainen, väsähtänyt, vihreänkelmeä lyyrikkorotu, joka kantaa harteillaan mustaa manttelia ja sitoo kaulansa ympärille jättiläismäisen ja loistavan solmion, tunkeutuu äkillisesti näyttämölle. Dekadenssista tulee ansio! Paheiden runsaus on suoraan verrannollinen runoilijasielun syvyyteen. Blaseeratut ja herkkähermoiset nuorukaiset, jotka katsovat kunnia-asiakseen viettää yönsä oopiumilla väkevöidyn savukkeen ja vihreän liköörilasin ääressä, elehtivät, deklamoivat, lausuvat ennen kuulumattoman väriloistoisia runoja.

Omituista kyllä, tähän rappioon liittyy myös hartaan lapsenuskon aineksia, ja hieman teennäiseltä eleellä tuo uusi sukupolvi laskee lyyrilliset liljansa Pyhän Neitsyen jalkojen juureen. Kaikki, mikä kiihdyttää hermoja, kaikki mikä kätkee itseensä mystisismin vivahduksen, on ajan maun mukaista. Absintti ja uhrisavu, yöllisten juhlien huilut ja Madeleine-kirkon urkutorvet, kultapaperilla kiedottu savuke ja hiljaisten kappeleiden mirhamintuoksu ovat tasavertaiset taiteellisen armon välikappaleiksi. Aika vaatii hämyä ja ummehtunutta katedraali- ilmaa. Aika tahtoo vetää kaihtimet ikkunoiden eteen ja uneksia pyhiä unia kelmeiden vahakynttilöiden valossa. Pyhyys ja paheellisuus jumalanpelko ja perversiteetit, hengen ja aistien nautinto, syvä lapsenusko ja syvä nuoruuden-epäilys sulavat yhteen vuosisadan lopun uhkaavassa iltaruskossa.

Tällä historiallisella hetkellä on yksi suuri runoilija, jonka olemuksessa ja elämässä »ajan henki» on jälleen tiivistynyt lihaksi ja vereksi: 1880-luvun nuori Pariisi on hiljentynyt kuulemaan Paul Verlaine'in hiljaa henkäilevää laulua.

Hänestä tulee symbolistien suuri airut, hänen persoonallisuutensa eläviä kopioita voi näihin aikoihin nähdä Quartier Latinin lyyrillisissä kahviloissa. Ja totuus on, että tämä tuulikanteleeksi muuttunut sydän, joka tajusi maailman runosäkeenä, soi sitä rikkaammin, mitä runsaammat loan ja kurjuuden virrat hyrskysivät sen yli. Rappio on hänen runoutensa edellytys, juurettomuus on hänelle yhtä välttämätöntä kuin kellosammakolle lieju ja orkidealle mätänevä lehtialus. Hänen repaleinen peleriininsä liehuu milloin katolisten kirkkojen holveissa, milloin poluilla, jotka johtavat Boul’ Mich'in[45] kapakoihin tai prostituoidun Eugénie Krantzin[46] ullakkokamariin. Hänen hymyilevät satyyrinkasvonsa, joihin aika ja paheet ovat uurtaneet syviä juovia, mutta joiden rumuudesta katsoo vastaan kaksi ajatonta lapsensilmää, kuvastuvat milloin niinkin anniskelupaikan seinäpeileihin. Vuosisadan lopun runous kiertyy kaikissa vaiheissaan tähän elävään hahmoon. Hän on sanoissa ja teoissa sen tyhjentävä ilmaisu syvimmältä merkitykseltään enemmän yleinen kuin yksityinen tapaus, enemmän vertauskuva kuin elävä ihminen.

Mutta runous on vain kanava, jota myöten vallitseva elämäntunnelma vuotaa esiin. Ja olennaisinta ajassa ori ollut taipumus kaikkeen salattuun ja kaukaiseen, — taipumus, joka paljastuu yksinpä siinä mielenkiinnossa, millä yleisön huomio suuntautuu etäisiä maita ja outoja elämänmuotoja kohti. Voidaan paradoksaalisesti väittää, että 1880—1890- lukujen siirtomaapolitiikalla on salainen yhteys ajankohdan puhtaasti henkiseen tilanteeseen ja että runouden eksotismi on siinä tullut sovelletuksi ulkopolitiikkaan.

Ilmiö ei ole yksinomaan ranskalainen. Se ulottuu yli silloisen Euroopan. Sen jälkeen, kun Bismarck on eronnut[47] ja Sansibarin sopimus[48] on tullut tehdyksi, kun Englanti on antanut Saksalle Helgolannin ja saanut vaihtolahjaksi tärkeimmät itäafrikkalaiset kauppapaikkansa, elpyy kaikkialla länsimaisessa maailmassa harrastus kaukaisiin maihin. 80- luvun vaihteessa tulee yleiseksi puheenaiheeksi Cecil Rhodesin[49] rohkeat otteet. 1896 ja 1898 on Sudan muodissa, koska muuan Kitchener[50] on tunkeutunut tälle englantilais-egyptiläiselle alueelle hajoitettavilla höyrypursillaan ja alkeellisilla kenttärautateillään. 1898 päättyy Espanjan-Amerikan sota Antillien helmestä, Kuuban saaresta, jonka sokerit, kahvit ja tupakat Unioni vaatii itselleen. 1898 sattuu Valkoisen-Niilin varrella niin sanottu Fašoda-selkkaus, 1899 puhkeaa buurisota ja yleinen huomio liikehtii yhä laajempana periferiaan päin, troopillisia siirtomaita kohti. Kuvaavaa on, että myöskin Japani, joka tähän saakka on pysynyt puolittain tuntemattomana itämaisena ilmiönä, on 1800-luvun viimeisellä neljänneksellä astunut ratkaisevasti maailmanpolitiikkaan. Mutta kaikki tämä ei koske yksinomaan valtiollista historiaa, vaan määrää ratkaisevasti ajan yleisessä elämäntilanteessa. Sen välittömänä tuloksena on, että 80- ja 90-lukujen kirjoihin ja taideteoksiin tunkee vahveneva eksoottinen virtaus, että kaukaisuuden käsite on äkillisesti huumannut ajan. Jo se vaikuttaa vertauskuvalta, että useimmat ranskalaiset symbolistit ovat syntyneet ulkopuolella Ranskan rajojen. Jean Moréas[51] on kreikkalainen, Francis Viélé-Griffin[52] amerikkalainen, Albert Mockel[53] ja Maurice Maeterlinck, René Ghi,[54] Rodenbach[55] ja Max Elskamp[56] sen maan alamaisia, joka juuri näihin aikoihin on kuninkaansa Leopoldin[57] ansiosta ottanut valtaansa Kongon troopilliset aarniometsät. Mikä onkaan halveksittavampaa kuin »kansallinen», paikallisesti rajoitettu runous! Mikä onkaan ansiokkaampaa kuin säe, joka sulkee kosmopoliittiseen syleilyyn krokotiilien flamingojen asumat kuumeseudut, Afrikan paahtavat taivaat, kellojen kumahdukset Brüggen kirkontorneissa, Jäämeren autiot rannat, Elloran[58] temppelit ja pyhien käärmeiden tanssin itämaisilla matoilla...!

Kaikkiin elämänmuotoihin ulottuu tämä anti-naturalistinen pyrkimys arkiympäristöstä pois. Kaukainen ja outo on noussut houkuttavana kangastuksena ajan taivaalle, tuntemattomat manteret kiehtovat mielikuvitusta. Samaan aikaan, kun Ranskan symbolistit runoilevat »uutta kauneutta», kun Paul Gauguin[59] maalaa tahitilaisia uniaan ja Englannin prerafaeliitit[60] levittävät haaveellisten taulujensa yli ajattomuuden ja paikattomuuden salamyhkäisen kiillepeitteen, tunkee Euroopan suurkaupunkeihin kansainvälisten varieteetähtien tulva. La belle Oteró[61] tanssii jalokivien ja vaahtoavan pitsin peitossa rajua frou-frouta,[62] Tortajada[63] hurmaa täpötäysiä katsomoita mantiljallaan ja tamburiinillaan, Barrisonien viisi sisarusta,[64] Anna Held,[65] joka laulaa samppanjalasi sormissaan, Loie Fuller,[66] jonka vartalon ympärillä liehuvat serpentiinien käärmeet, ja Saharet,[67] jonka tanssissa säilyy muistoja basaarien kirjavasta satumaailmasta ja Nuubian kuumista öistä, laskevat pienet jalkansa nautinnonhaluisen Euroopan yli. Kalpeiden runoilijaylimysten rinnalle astuu uusi eksoottinen naistyyppi, tumma, raukeasilmäinen orientaalinen madonna infructuosa.[68]

Tämä ansari-ihminen,[69] jonka olemassaolo edellyttää keinotekoisia paratiiseja ja kuumaa budoaarilämpöä, elää ja kuolee 90-luvun mukana. Hän on ajan tuote niin kuin symbolistinen runous ja dekadenssin taide ovat olleet ajan tuotteita - ajan, joka pakenee elämää uneen ja kieltää realiteetit huumautuneessa kauneudenpalvonnassaan. Tosin kaikki tämä on hetkellistä ja ohimenevää. Niin kuin »tieteellinen romaani» ja harmain arkikuvaus, niin häviää symbolismikin ajan elämänkartalta. 1885:n maaliskuussa johtava ranskalainen äly Paul Bourget pitää noita rappiorunoilijoita vielä »hienon hienoina muusikkoina», joiden ansiona on »mysteerin taju», ja yksinpä kuuluisa Brunetière taipuu tervehtimään heissä ihanteellisuuden palauttajia. Kaksi vuotta myöhemmin toteaa Romain Rolland,[70] että symbolismi on vain surullista väsymystä. Pariisin runoilijakongressissa 1901 tämä mystillinen hermosairaus julistetaan kokonaan ohieletyksi ja tiedustellessaan seuraavana vuonna silloisen Ranskan lempirunoilijoita l'Ermitage-lehti voi hieman hämmästyneenä todeta, että »julkinen mielipide» on kääntynyt vanhojen romantikkojen puolelle.

Mutta tästä ei armon vuosina 1885, 1886 vielä ole tietoa. Decadent, »rappeutunut», ja symboliste, »vertauskuvallinen» ovat ajan suuria muotikäsitteitä, joiden vaikutus ulottuu, kuten olemme nähneet, ulkonaisista elämänmuodoista aina ajan sielun syvimpiin syvyyksiin.

Samaan aikaan kulkee Wienin lääkäripiirien nuori toivo 80-luvun Pariisin kaduilla. Jokainen nuoruus on syvimmässä asenteessaan elämään kirjallinen, ja Sigmund Freud, jonka ulkomaanmatka osuu yksiin symbolismin voittokulun kanssa, ei suinkaan vältä tälläkään taholta tulevaa vaikutusta.

Sillä huolimatta siitä, että hän ei ole tullut Pariisiin opiskellakseen estetiikkaa vaan lääketiedettä, ajan lyyrilliset majakkatulet näyttävät hänelle omalta osaltaan tietä. Vuosisatojen taitteen Pariisi on hänen oppisalinaan. Jokainen lause, joka osuu hänen korviinsa, jokainen elämänmuoto, jonka hän kohtaa, käyttäytymistavoista ja pukuasioista alkaen aina politiikkaan ja runouteen asti, totuttaa hänet havaitsemaan elämää määrätyllä tavalla. Hänestä tulee symbolisti, vaikka hän ei itse sitä tiedä. Hän ajattelee, tajuaa, tuntee symbolistisesti, hänen silmämittansa asioihin ja ihmisiin on tämän makusuunnan määräämä. Pyrkimys kaikkeen epätavalliseen ja toisilta salattuun, taipumus analogiaan ja vertauskuvaan, unen arvomerkityksen tehostaminen, arvoituksellisen ja oudon hellittämätön, lumoutunut, utelias tarkkailu ovat tämän aikakauden lainatavarana huomaamatta ja hiljaa antaneet Wienin nuorelle hermopatologille uuden näkemistavan. Sen mukaan tulee kaikki ennen kaukainen huomiokentän varsinaiseksi keskustaksi. Todellisuuden ulkonäkö muuttuu. Se, mikä on kirkasta ja valaistua, ei enää viehätä silmää. Tilalle on tullut hämärän ja pimeän katsetta kiehtova vetovoima. Tämän uuden optiikan mukaan läheiset elämänilmiöt tungetaan taulun taustalle ja uusi perspektiivi siirtää kaiken sen, mikä aikaisemmin peittyi pitkien välimatkojen hameen, heleän etualan valopiiriin.

Hysteriaa ja hypnotismia

    Platonin väitteelle, että maailman luovan idean on täytynyt
    käydä sen todellisen ilmenemisen edellä, on olemassa vain yksi
    kokemustosiasia; tämä on hysterian oirekompleksi sikäli, että
    täällä tosin sairaalloinen mielikuvitus, siis idean liikapaisutus,
    johtaa ruumiissa muodonmuutoksiin, jotka merkitsevät substanssin
    luomista.

                                               Schleich[71]

Suurten, ikivanhojen rakennusten muodostama La Salpêtrière hysteerikkojen ja mielitautisten sairaala, on Pariisin-vuosina nuoren Freudin päivittäisten kävelyretkien päämäärä.

Sen mahtavat porttaalit nousevat kaukana kaupungin keskustasta, Orléansin ratapihan ja Jardin des Plantesin välillä. Sairaala kokonaisuudessaan tekee miltei pienen kaupungin vaikutuksen. Sen alueella on sekä kahviloita että ruokailupaikkoja, kapeita katuja, ajan harmaannuttamia talojen julkisivuja, miniatyyrimaisia toreja ja vaaleanvihreitä puistoja, jotka levittäytyvät kolmenkymmenenkolmen hehtaarin laajuiselle maanpinnalle. Junien vihellykset halkovat heikkoina ilmaa. Pariisin kohina kuuluu vaimeana mahtavan ympärysmuurin sisäpuolelle.

Syvän kirkkaita syystaivaita ja kuultavia kevätpilviä vasten nousee tavan takaa veturinpiippujen savutöyhtöjä ja Eiffel-tornin suippeneva keila.

Aina perustajan, Ludvig XIII:n[72] ajoista tässä rakennuskompleksissa on säilytetty rikollisten ja kovaosaisten luvuttomia joukkoja: naisia, jotka ovat kaupitelleet kulunutta loistoaan Closerie des Lilas'in[73] yöpaikoissa, heikkomielisiä vanhuksia Pariisin alamaailmasta; hysteerikkoja ja mielitautisia, jotka ovat käyneet yhteiskunnalliseksi. rasitukseksi; moraalisesti vajaamittaisia yksilöitä, joihin sovelletaan uusia tieteellisiä parannuskeinoja. Kokoelma käsittää kaikki kurjuuden asteet. Pariisin valtameren lukemattomat haaksihylyt löytävät täältä hätäsataman ja saavat sovittautua tämän suljetun maailman elämänpiiriin, jonka määräävän valtaosan muodostavat naiset. Suurissa halleissa parveilee hoitajia. Potilaat solmivat ystävyyden ja vihan suhteita, ryhmittyvät pieniin yhtymiin, toivovat, odottavat, lamautuvat, tulevat tunnottomiksi kaikelle sille, mikä tapahtuu muurien ulkopuolella... Pari vuosisataa sitten heitä pidettiin kahleissa, ja La Salpêtrière oli Pariisin kovaosaisten hurjin kauhununi. Vuonna 1791 Pinel[74] vapautti heidät lyijypainoista ja rautaketjuista, sillä entisiä »pahantekijöitä» alettiin nyt kohdella potilaina.[75] 1800-luvun loppupuolella, Freudin vaellusvuosien aikaan, tämä vanha arsenaali on muuttunut maailman tunnetuimmaksi hermosairaalaksi. Sen saleissa ja laboratorioissa suoritetaan tutkimustyötä, jonka maine kantautuu yli silloisen lääketieteellisen maailman.

Ylilääkärinä on Jean-Martin Charcot, vuosisatainen kuuluisuus ja vastustamattoman suurpiirteinen yksilö. Nuoret hermolääkärit tulevat Italiaa ja Pohjoismaita myöten hänen luennoilleen, jotka ovat 19. vuosisadan puolimaista keränneet täpötäysiä saleja. Professorilla on tärkeä sijansa elimellisten hermotautien tutkimuksessa, monet niistä oivalluksista, joille nykyinen lääketiede rakentuu, ovat, hänen havaintojensa tuloksia: hän on valaissut selkäytimen fysiologiaa ja sen häiriöitä, hän on keskittänyt tutkimuksensa aivojen kuorikerrokseen selvittääkseen motoristen alueiden salaisuudet, hän on edistänyt verrattomilla kokeillaan aistimisen ja puhetoimintojen tuntemusta.

Vuodesta 1852, jolloin Charcot'sta tuli La Salpêtrière'in lääkäri, hän kuvaili ja eritteli taudillisia oireyhtymiä, joista vähitellen hahmoittui esiin hänen todellinen alansa. Sillä olipa sitten kysymyksessä hänen keksintönsä amyotrofinen lateraaliskleroosi eli Charcot'n tauti[76] tai niin kutsutut afasiat, joissa aivovioittuma vaikuttaa puhehäiriöitä, tämä maineikas tiedemies mieltyy yhä enemmän taudillisiin ristisanatehtäviin. Kaikki, mikä hermoston häiriötiloissa on komplisoitua ja vyyhteytynyttä, kiinnostaa hänen uteliasta mieltään. Hänestä tulee hysteeristen oireiden etevä asiantuntija, hän erikoistuu tälle ongelmalliselle alalle ja tekee — kuten Axel Munthe[77] on huomauttanut - suunnattomasta sairaalastaan koekentän, jonka veroista hermopatologian historia ei toista tunne.

1880-luvulla hoitolassa tehdään kokeita hypnotismilla. Nuorten kandidaattien parvet ympäröivät ylilääkäriä, kun hän näyttäytyy kirjaillussa samettitakissaan Hänen jäntevillä jyrkillä kasvoillaan lepää edesvastuun vakavuus, hänen ohenevasta tukastaan, joka on kammattu kireästi päälakea myöten, saattaa panna merkille vanhuuden tulon. Charcot selittää kylmin, hiukan itsepäisin kääntein kuuluisaa lempiteoriaansa hypnotismin kolmesta asteesta. Hänen sairaalassaan on letargikkoja, jotka makaavat liikkumattomina ja velttoina keinotekoisessa unessaan samalla kun heidän aistimustoimintansa kasvaa luonnottoman herkäksi.[78] Siellä on kataleptikkoja, jotka tuodaan koesaliin ja jotka eivät tullessaan osoita juuri nimeksikään alttiutta suggestiolle.[79] Mutta suuri metallinen gong-gong kumahtaa, ja hoidokit joutuvat jäykkäkouristusta muistuttavaan tilaan. Esiintyy ilmiö, jota kutsutaan flexibilitus cereaksi, vahamaiseksi taipuisuudeksi, ja sen vallitessa potilaat tuovat elävästi mieleen vääntyneet, mielikuvituksellisiin asentoihin muovatut saviveistokset. On myös sairaita, jotka vaipuvat somnambuuliseen uneen, jolloin kaikki yhteys muuhun havaintomaailmaan taittuu ja hypnotisoitu on muuttumassa lääkärin tahdottomaksi välikappaleeksi. Potilaille uskotellaan, että heidän on kuuma heidän hikirauhasensa ärtyvät, he vääntelehtivät vaatteissaan ja pyyhkivät kasvojaan, Heille sanotaan, että erikoinen ihme on tehnyt heistä koiria, papukaijoja, hyönteisiä, kukkoja... Ja mirablile dictu! — he ryömivät neljällä jalalla, he haukkuvat, lörpöttävät, räpyttävät käsiään ja kiekuvat... Taika on täydellinen, ylilääkäri ja hämmästyneet assistentit vapauttavat tyytyväisinä uhrinsa hypnoottisen unitilan harhoista.

Toisissa tapauksissa sovelletaan »magneettisia sivelyitä», pakotetaan hoidokit tuijottamaan tuntikausia loistavaan sähköliekkiin, tai jos on kysymyksessä vaikein tapaus, rauhoitetaan pakkopaidalla ja bonnet d'irrigationilla, päähän suunnatulla vesisuihkulla. Joskus tarvitaan vain, että sana Dormez! »Nukkukaa!» kajahtaa lääkärin huulilta, kun koehenkilöt jo vaipuvat syvään uneen.

Itse asiassa suuri ylilääkäri Charcot on luonut ja muovannut tämän hysteerikkojen maailman oman tahtonsa mukaan. Täällä tapaa kaikki ne ilmiöt, joiden otaksutaan kuuluvan hysteriaan, ja niitä hypnotismiin tulee, ei seikka ole vähääkään ihmeellisempi. Ilma on kyllästetty suggestioilla ja pakkokuvitelmilla. Sairaala kokonaisuudessaan muodostaa magneettisen kentän, ja suuri, hämmästyttävän tehoisa suggestibiliteetti ulottuu nuorista hoitajista hoidokkeihin asti. Tässä voimakentässä määrää vain professorin tahto. Hän on perillä niistä laeista, joita taudinkulku tulee noudattamaan, hän tietää, ilmestyykö hysteerikkojen ihoon ristinmuotoisia rakkoja vai ei! Salaperäiset stigmata[80] joissa järkytetty ja harhautunut »sielu» näyttää näennäisesti alistavan valtaansa »ruumiin» ja jopa vaikuttavan kudosmuodostumiin, ovat tämän jäntevän uskon tuloksia. Naiset, joita eräänlainen »siirtokiintymys» yhdistää lääkäriinsä, jotka ovat rakastuneet miehekkääseen Charcot'hon ja toimeliaaseen Bernheimiin,[81] vaipuvat kuuliaisina uneen ennen kuin tohtorit ovat ehtineet antaa merkin. Nuoret tytöt, joissa aiheutetaan keinotekoista halvaantumista ja valehaavoja, kiihtyvää aistimuskykyä ja kuvaamattoman korkealle noussutta tuntoherkkyyttä, jolloin pelkkä tulen kuvitelma saa aikaan ruumiillista kirvelyä, ovat ylilääkärin tiedottomia apulaisia. Niin kuin taiteilija luo maailmansa oman ajatuslakinsa mukaan ja antaa romaaniensa ihmisten elämälle sen muodon, mikä kehkesi esiin hänen aivoissaan, niin on Charcot'kin luonut nämä sairaat omien teorioittensa tueksi. Kaikki käy sääntöjen mukaan. Missään ei esiinny virhettä, mikään satunnainen poikkeus ei kumoa jo ennalta laadittuja lakeja. Vuodepotilaat rauhoittuvat, kun sormi painuu ihon hypnogeenisiin, unta synnyttäviin vyöhykkeisiin. Voimakkaimmat käyvät heikoiksi kuin lapsi kuullessaan metallirummun suggeroivan iskun. Tämä kaikki tuntuu erittäin vakuuttavalta, sillä kokeellisella todistuksena on tieteen piirissä kumoamaton pätevyys. Mutta — kokeellinen todistus ei lopultakaan paina paljon, kun on kysymys hysterian tapaisesta ilmiöryhmästä.

Kuvaavaa on, että Charcot'n kuoltua hypnotismin kolme astetta ovat hävinneet olemattomiin ja kuuluisa teoria on osoittautunut nero sommitelluksi, mutta syvimmältään täysin elämänvieraaksi »eksperimentaaliseksi romaaniksi».

Nuori Freud, jonka tiedonhalu hakee tyydytystä La Salpêtrière'in sairaskertomuksista, ei suinkaan epäile suuren tiedemiehen teorioja. Hän on erittäin kiinnostunut hypnotismista, ja alusta alkaen hän tarkkaa huolella hoitomenetelmiä, joita hysteerisiin potilaisiin sovelletaan. Vastoin kaikkia olettamuksia, vastoin Wienin lääkäripiirin luuloa täällä tapaa myös miehisiä sairaita: vanha väite, että hysteria olisi naisten tauti ja että ilmiö sinänsä juontaisi juurensa hysterasta, kohdusta, on tullut kumotuksi.

Mutta yli kaiken hän kohdistaa huomionsa niihin seikkoihin, jotka ilmenevät hypnoottisen unitilan yhteydessä. Hän on havainnut, että unohtuneet elämykset ja kaukaiset muistumat heräävät hoidokkien tajunnassa eloon, kun hypnotisoija asettaa heille kysymyksiä. Ilmiö on vielä hämärä ja ongelmallinen — nuori tutkija ei tunne mahdollisuuksia, jotka kätkeytyvät siihen. Hän voi tosin aavistella, että sielussamme on jotakin, joka on näennäisesti poissa, mutta jonka sopiva virike kutsuu esiin unohduksen syvistä komeroista. Hysteeristen halvausten yhteydessä hän voi nähdä, miten kaikki se, mikä muodostaa ruumiillisten oireiden monimutkaisen punoksen, on syvimmältään sielullista ja »poistungetun» tahdon aikaansaamaa. Siinä, että hysteria ei ole elimellinen tauti, on psykoanalyysin keksijän ensimmäinen oivallus.

Kuten wieniläiset tohtorit Brücke, Meynert ja Nothnagel,[82] niin on hieman jäykähkö Charcot'kin aavistanut oppilaassaan itsenäisen tutkijan mahdollisuuksia. He ovat viettäneet yhdessä monta iltaa, ja ylilääkärin uljaassa yksityisasunnossa on varmaankin kehitelty ajatuksenjuoksuja, joiden pohjana ovat La Salpêtrière'in hypnoottiset kokeet. Mestarin luottamus nuoreen itävaltalaiseen on suuri. Hän toivoo, että tämä kääntäisi hänen laajat teoksensa saksaksi ja laajentaisi niiden vaikutusalaa germaanisella kielipohjalla. Voi näin ollen tuskin epäillä sitä tavatonta merkitystä, mikä Pariisin matkalla on Freudin elämässä ollut. On sanottu, että hänen sisäinen maailmankuvansa on tällöin jo valmis ja että hän on niinä muutamina kuukausina, joihin Ranskassa olo rajoittui, oppinut lopullisesti katsomaan asioita uusin silmin.

Stipendiaatin vaellus päättyy ja hän matkustaa takaisin kotikaupunkiin. Muodollisuus, jota ei voi kiertää, vaatii, että Freudin tulee julkisesti laatia raportti matkastaan ja esittää se Wienin lääkäriseuralle. Hän tekee niin. Hän kertoo ylen oppineille ammattiveljilleen menetelmistä, joita La Salpêtrière'issä viljeltiin, ja tohtori Charcot'n hypnoottisista kokeista. Tämä kaikki herättää pahaa verta kokoontuneessa ammattikunnassa, sillä epäilyttävän Mesmerin[83] ajoista asti Wienin lääkärikunta on suhtautunut ylenkatseella kaikkeen, mikä vivahtaa suggestioon. Mitta on täysi, kun nuori stipendiaatti lopuksi uskaltaa väittää, että hysteriaa esiintyy myös mieshoidokeissa ja että vanha olettamus, jonka mukaan se juontaisi juurensa synnytyselinhäiriöistä, on kokeellisesti todistettu vääräksi. Tämä on ennenkuulumaton väite, se herättää ensin naurua ja saa sitten aikaan pahaenteisen hiljaisuuden. Freud poistuu. Hän jättää omiin oloihinsa lääkäriseuran, hän päättää katkaista yhdellä iskulla kaikki suhteensa siihen.

Mutta hänen eteensä nousee pian uhkaavia vaikeuksia, sillä nyt hänet karkotetaan myös aivoanatomisesta laitoksesta, ikään kuin hänen siellä suoritetuilla töillään ei enää olisi mitään merkitystä. Hän aikoo luennoida, mutta hänelle ei anneta huonetta. Akateemiset piirit katsovat olan yli tähän itävaltalaisen lääketieteen luopioon, ja varsin monet ammattiveljet, jotka ennen ovat kunnioittaneet hänen itsenäisyyttään, tekevät aikaisemmasta ystävyydestä jyrkän lopun. Juutalainen Freud saa vielä kerran tyhjentää saman kirvelevän kalkin, jonka hän joi pohjaan yksinäisinä ja vallanhaluisina kouluvuosinaan. Hän ei kuulu toisten pariin, hän on vieras loisolio, ja hänen itsepäinen uskonsa johonkin, mitä jokainen älykäs lääkäri nauraa, on kyllä tuleva kukistetuksi.

Tästä kaikesta on tuloksena se, että Sigmund Freud avaa hiljaisuudessa oman vastaanottohuoneensa ovet. Hänellä on jäljellä vanha hermolääkärin ammattinsa, hän on pian keskellä niitä uutterinta yksityistä praktiikkaa, ja kaikki akateeminen elämä yhdistyksineen ja kokouksineen saa hänen kohdaltaan jäädä syrjään. Hän koettelee kaikkia vanhoja menetelmiä tuloksien silti olematta myönteisiä. Hän on aluksi entisten hoitotapojen kannattaja, ja kun sähköterapia on näinä vuosina muodissa, hän kokeilee sillä. Jonkin ajan kuluttua hän vakuuttuu siitä, että satunnaiset parantumiset ovat johtuneet pelkästä suggestiosta, sillä enemmän kuin hermostoon suunnattu sähkövirta tässä auttaa potilaiden luottamus ja usko. Hän tietää sen nyt: — jotakin samantapaista hän luki aikoinaan kirjasta La foi qui guerit, »Autuaaksi tekevä usko».[84] Sen oli kirjoittanut hänen mestarinsa Charcot ja siinä käsiteltiin uskonnollisen luottamuksen aiheuttamia ihmeitä. Mutta Freudin itävaltalaisten hoidokkien fetissinä on kipinöivä sähkökone, ja samoin kuin Lourdesissa,[85] jossa hurskaat hysteerikot tulevat terveiksi pyhän luolan hämärässä, samoin tapahtuu hänen omassa vastaanottosalissaan, kun parantumisen välttämätön edellytys, vuoria siirtävä usko, vallitsee. Niinpä hän puhdistaa huoneensa noista pettävistä kojeista. Hän turvautuu hypnoosiin huomatakseen ennen pitkää, että sekään ei kaikissa tapauksissa aula.

Perehtyäkseen kuitenkin mahdollisimman hyvin tähän puhtaasti sielulliseen hoitotapaan hän tekee uuden matkan Ranskaan ja seuraa Nancyssa Liebaultin[86] ja Bernheimin kokeita. Jälleen ilmenee eräs omituinen seikka. Tohtori Bernheim ei aina onnistu, vaikka kaikki teoriat olisivatkin hänen puolellaan ja vaikka potilaan pitäisi tieteen sääntöjen mukaan vaipua uneen. Niin kauan kuin ollaan sairaalan seinien sisäpuolella, koe onnistuu. Ulkopuolella tulee eteen odottamattomia vaikeuksia, ja myönteiseen tulokseen päästään paljon harvemmin. Tässä piilee jokin salaisuus, jokin hämärä syrjätekijä estää syvää hypnoosia syntymästä. Ja pohtien mielessään näitä ongelmia Freud palaa jälleen Wieniin ja jatkaa itsepintaisesti yksityistä työtään.

Anna O:n tapaus

        Memini etiam quae nolo;
        oblivisci non possum quae volo.

        (Muistan myös sellaista, mitä en tahdo;
        en voi unohtaa niitä tahdon.)

                                    Cicero.

    Vain tiedoton on aitoa —
    kaikki tietoinen on petosta.

                          Schopenhauer.

Tähän aikaan elää Itävallan pääkaupungissa muuan tohtori Josef Breuer[87] — hiljainen ja uuttera työmies hermotautien saralla.

Hän on rasittavien sairaskäyntiensä ja suuren praktiikkansa hiljaisina välihetkinä joutunut tekemisiin Freudin kanssa. He ovat ystäviä keskenään jo Brücken laboratorion ajoilta; heidän on tapana — kuten ainakin ammattitovereiden — kuvata toisilleen kokemuksia, joita uran varrella on sattunut. Nyt Breuer on jo ennen ystävänsä Pariisin-matkaa tullut kertoneeksi »Anna O:n tapauksesta » — nuoresta hysteriapotilaasta, joka oli joutunut hänen hoitoonsa ja joka yhä askarrutti hänen mieltään. Palattuaan Nancysta Wieniin psykoanalyysin tuleva perustaja muistaa tämän kertomuksen, ja koska siihen voi sisältyä jotakin, mikä loisi valoa hysterian ongelmiin, hän perehtyy jokaista yksityisseikkaa myöten tähän tapaukseen. Alusta alkaen on ilmeistä, että nyt on oikea avain osunut haparoivaan käteen! Vanha sairauskertomus kaivetaan esiin ajan pölystä; arvoituksen ratkaisu alkaa valjeta.

»Anna O:n tapaus», joka samalla on ensimmäinen psykoanalyyttinen »tapaus», on sinänsä todellinen romaani. Potilaana on nuori, 21-vuotias tyttö, joka on saanut parhaan mahdollisen kasvatuksen ja on sitä paitsi luonteensa ja ruumiillisen elinvoimansa puolesta suuresti tavallisuuden yläpuolella.[88] Vuosina 1880—1881 hän joutuu hoitamaan isäänsä tämän pitkällisen ja lopulta kuolemaan päättyvän sairauden aikana. Hänen hermostonsa uupuu, hänessä tapahtuu tuo luonteenomainen »luhistuminen», josta sielunpatologian tuntijat voivat mainita niin lukuisia esimerkkejä. Niinpä, kun hänet tuodaan tohtori Breuerin hoitoon, hänellä esiintyy mitä moninaisimpia elimistöllisiä oireita, jatkuvasta päänsärystä näköharhoihin asti, puhehäiriöistä, suonenvedosta ja tunnottomuuksista myönteisiin ja kielteisiin aistiharhoihin. Syntyy äärimmäinen horjuvaisuuden tila, joka vaihtelee hetki hetkeltä ja saa aika ajoin esille toisasteisen yksilöllisyyden, — sen, mikä on alkuperäisen muistin ulkopuolella. Tyttö kokee itsensä kahtena. Hänellä on tai hänessä on »toinen minä», joka hetkittäin »valtaa» hänet. Hysterian mahtava mekaniikka toimii, ja Anna O:n henkinen ja ruumiillinen tila muodostaa sotkuisen kokonaisuuden, jossa on havaittavissa eristyneitä häiriöitä ja tunneharjoja ilmeisen persoonallisuuden pirstoutumisen ohella. Sellainenkin orgaaninen virhe kuin oikean käden halvaus kuuluu tähän monisyiseen taudinkuvaan.

Breuerin onnistui vähitellen vaivuttaa tämä älykäs potilas syvään hypnoosiin. Koe suoritettiin monina iltoina, ja neiti O., joka kutsui tätä menetelmää »savupiipun nuohoamiseksi» eli »puhuvaksi parannukseksi», koetti mahdollisimman alttiisti totella parantajaansa. Breuerin menetelmä muistutti katolista rippiä. Tytön tuli avoimesti kertoa jokaisen oireen synty, hänen täytyi muistaa sellaista, mikä mahdollisesti oli unohtunut, koska näytti ilmeiseltä, että häiriöiden syyt olivat löydettävissä muistin pimeimmistä loukoista. Ja nyt ilmeni eräs omituisuus! Anna O:n kielen siteet kirposivat vain hypnoottisessa unessa, mutta kaikki se, minkä hän tässä säännöttömässä tilassa kertoi, oli tavallisesta valvetajunnasta tyystin unohtunut. Unessa hän voi palauttaa mieleensä kokemuksia, jotka kohoilivat esiin päivämuistin tuolta puolen: sinänsä vähäpätöisiä, mutta taudin kannalta täysin ratkaisevia seikkoja. Pitkälliset ja vakavat häiriöt juurtuivat näihin menneisiin elämyksiin, ja vaadittiin todellakin vain, että neiti O. sai ne sanotuksi, kun ilmeinen vapautuminen tapahtui. Hän parantui asteittaisesta hysteerisistä hämärätiloista ja ruumiillisista oireista. »Eristynyt, liikaravittu muisti tuli», kuten Breuer kertoo, »takaisin yleisen sielullisen kiertokulun virtaan. Oli ikään kuin elämän ohimennyt vaihe olisi eletty uudestaan ja muuttunut tässä uudestaan elämisessä...»

Mitä Anna O. oli unohtanut? Parhaasta päästä tapauksia, jotka liittyivät isän sairasvuoteen vaiheille.

Kerran hän nukahtaa istuvaan asentoon ja hänen kätensä riippuu lyhyen uinahduksen aikana tuolinselustan yli. Uni on levotonta. Hän on näkevinään mustan käärmeen, joka lähestyy vuodetta ja uhkaa isää. Hän yrittää tuskallisesti torjua matelijaa pois... Samassa hän havahtuu sairaan valitukseen ja huomaa, että oikea käsivarsi on puutunut ja kokonaan tunnoton. Se, mikä tällä hetkellä on välähtänyt hänen mielessään, antaa voimakkaan sysäyksen hysteerisille harhakuvitelmille, ja satunnainen avuttomuuden tunne, joka vallitsi painajaisunessa, akseptoidaan todellisuutena. Koska hän epäilee olevansa halvattu, hän o n halvattu! Kevyt verenkiertohäiriö on jäänyt säilyväksi, psyykillinen mielikuvitelma on synnyttänyt ruumiillisen oireen. Ja samantapainen perusta on myös hänen aistiharhoillaan, joista hän vapautuu sitä mukaa kuin alkuperäiset »syyt» nousevat hypnoosissa muistiin. Niinpä hän on kerran yrittänyt turhaan tähyillä pienen taskukellon taulua kyynelten sumentamilla silmillään, kun isä kysyi häneltä, mitä kello oli. Se näkyi hänen katseelleen suurena ja vääntyneenä, hän yritti epätoivoisesti nähdä oikein. Mutta sumeus, joka alkuaan johtui kyynelistä, johtui myöhemmin pelosta, huomauttaa Jastrow.[89] Neiti O:n taudinkuvaan liittyi tästä hetkestä alkaen toinen orgaaninen häiriö, vaikeanlaatuinen kieroonkatsominen, jonka vaikutuksesta hän näki esineet luonnottoman suurina.

Syvemmälle mennen, pyrkien itsepintaisesti tämän häiriösikermän sisimpään syyhyn, tohtori Breuer oli havainnut, että unohtuneiden elämysten ja hysteeristen harhatilojen välillä vallitseva yhteys ei suinkaan aina ollut näin yksinkertainen, »Langat» johtivat kauemmas, jopa eräissä tapauksissa aina varhaisiin lapsuusvuosiin asti. Mistä esimerkiksi johtui se ilmiö, että neiti O. ei voinut tyhjentää vesilasia ja että hän eräänä päivänä alkoi laulaa englantilaista kehtolaulua sekä puhui sen jälkeen miltei yksinomaan englantia? Tässäkin voi aavistella hysteeristä »pakkotilaa», mutta missä oli syy? Jälleen oli jotakin »tungettu pois» ja »unohdettu»... mitä?

Hypnoosin aikana potilas kuitenkin alkaa muistella erästä kotiopettajatarta, joka liittyy hänen lapsuusvuosiinsa ja johon hän suhtautuu selvällä vastenmielisyydellä. Kun kysymyksiä tiukennetaan, hän muistaa äkillisesti erään tapauksen. Hän muistaa, miten opettajatar on kerran omavaltaisesti ottanut vesilasin suvun peritystä pöytäkalustosta ja juottanut siitä sylikoiralleen vettä.

Muisto on ilkeä ja epämiellyttävä — neiti O. ei ole tullut sitä koskaan ajatelleeksi. Mutta kun hän on saanut kerrotuksi tämän pikkutapauksen, Breuer asettaa hänen sormiinsa vesilasin ja herättää hänet hypnoottisesta unesta. Tämän jälkeen hän voi esteettömästi juoda vettä, sillä symptomi on selitetty pois ja hysteerinen harhatila lakkaa, kun kirkas valonsäde suunnataan sen hämärään mekanismiin. Samaan kaukaiseen aikaan juurtuu Annan taipumus puhua itsepintaisesti vierasta kieltä, sillä hän on oppinut kotiopettajattareltaan englantilaisen rukouksen, jonka hän isänsä sairasvuoteen ääressä muistaa, ja tämä satunnainen mieleenjuolahtama herättää hänen hysteerisessä »minässään» sen pakkokuvitelman, että hän ei voi puhua muuta kuin englantia!

Tällainen on tohtori Breuerin tutkima »tapaus», ja tämän sairauskertomuksen perustalla Freud tekee johtopäätöksensä.

Hänestä tuntuu siltä kuin Breuer olisi pysähtynyt puolitiehen. Hänen menetelmänsä heikkoutena on ollut se, että hän sai potilaansa ripittäytymään vain hypnoosissa, ja kuitenkin näyttää ilmeiseltä että noiden unohtuneiden mielikuvien, joiden ympärille hysteerinen oirekudelma myöhemmin kiertyy, täytyy valvetilassakin »olla olemassa». Syvemmältä katsoen potilas ei ole unohtanut mitään, hän ei vain tahdo eikä voi muistaa menneisyytensä epämiellyttävyyksiä. Tämä ajatus itää kauan wieniläisen sielututkijan mielessä. Hän seuloo huolellisesti ja uutterasti satoja yksityistapauksia päästäkseen myönteisiin lopputuloksiin, ja näin kertyy vähitellen se runsas aineisto, joka muodostaa psykoanalyysin varhaisen pohjan. Vuonna 1893 Breuer ja Freud julkaisevat Neurologisches Zentralblattissa tutkimuksensa »Hysteeristen ilmiöiden sielullisesta mekanismista», ja kahta vuotta myöhemmin seuraa laajempi ja aanenpainoiltaan varmempi Studien über Hysterie. Breuer on siinä kuvannut Anna O:n tapauksen ja Freud eritellyt neljää muuta sekä sen lisäksi laatinut loppuluvun Zur Psychotherapie der Hysterie, josta kirjan johtoajatukset käyvät ilmi.

Tutkijat ovat tulleet tulokseen, että hysteerisillä oireilla on yhteys unohtuneisiin mielenliikutuksiin, joita ylläpitävä sielullinen tekijä saa patoutuessaan aikaan ruumiillisen oireen. Hysterian symptomeissa purkautuu siis sama energia, joka tavallisissa tapauksissa purkautuisi mielenliikutuksina. Breuerin kuuluisan »katarttisen[90] hoitotavan» mukaan tämä tukahdutettu voima täytyy ohjata entisiin väyliinsä: mielenliikutuksen tulee joutua eletyksi loppuun alkuperäisessä muodossaan, sillä vain tätä menetelmää käyttäen oireet häviävät ja symptomien pintakerros lohkeaa. Ja juuri tässä ajatuksessa, tässä vielä himmeässä ja epämääräisessä olettamuksessa, joka valaisee inhimillisen sielun konfliktien ja »torjumisten», syrjäytettyjen toiveiden ja esiin nousevien muistojen mekaniikkaa, voimme nykyään aavistella niiden psykologisen tutkimuksen varsinaista syntyä. Freud on myöhemmin luodannut sekä syvemmin että perusteellisemmin hysterian arvoitusta, — hän on 1909 pitämässään Clark Universityn luentosarjassa selittänyt hysteeriset ja neuroottiset ilmiöt muistin symboleiksi, joita voi verrata kaupunkiemme muistomerkkeihin. Kuten kuuluisa lontoolainen pilari, Charing Cross, joka vieläkin kertoo vertauskuvallista kieltään 1200-luvulla vietetyistä kuningatar Eleonoran hautajaisista, hysteerinen oire nousee persoonallisuutemme maaperästä kuin näkyvä muistopatsas. Hysteerinen sielu on Lontoo—, taudin symptomi on hautajaisten muisto, Charing Cross! Aina on jossakin aikojen takana, lapsuuden kaukaisessa hämärässä, haudattu jokin kuningatar Eleonora, ja hänen muistokivensä pysyy tavallisen arkielämän kartalla siihen hetkeen saakka, kunnes ymmärtävä lääkäri on selittänyt asian oikean laidan ja analysoinut sairauden pois!

Kuten usein on huomautettu, tätä varhaista oivallusta ei vielä voi sanoa »psykoanalyyttiseksi». Breuerin ja Freudin yhteistyöllä on sikäli merkitystä, että siinä on lopullisesti varmennettu eräät Charcot'n väitteet ja näytetty hysteeristen harhatilojen puhtaasti sielullinen alkuperä. Alusta alkaen molemmat tutkijat ovat myös astuneet omia teitään, ja ennen pitkää päädytään siihen, että Breuer ei voi hyväksyä nuoremman virkatoverinsa ajatuksia. Freudin kohtalona on kerta kaikkiaan työskennellä yksin!

Vuosisadan mennessä mailleen tämä uuttera tiedemies pyrkii kuumeisen itsepintaisesti päämääräänsä. Hänellä on mahtavat aineistot yksityistapauksia, ja yhä ilmeisemmältä näyttää, että hysteerikkojen sameista sielunikkunoista voidaan silmätä koko inhimilliseen sisämaailmaan. Mutta miten? Missä piilee avain, joka panisi portit kääntymään saranoillaan? Eivätkö nämä sairaustapaukset jää lopultakin vain patologisiksi poikkeusilmiöiksi, joiden nojalla on vaarallista rakentaa mitään yleistä teoriaa inhimillisestä psyykestä? Joka tapauksessa on varmaa, että jokin uhkarohkea hypoteesi v o i vastata todellisuutta. Tulee löytää vain suuri perusajatus, että sielun salakirjoitus voitaisiin tulkita ymmärryksen kielelle. Ongelmia on monta — mikä niistä on keskeisin ja tärkein, johon vastaamalla samalla vastataan kaikkiin muihin? Hellittämättömänä loogikkona Freud palaa yhä uudelleen vanhaan oivallukseensa, että hysteeriset oireet ovat syvempien sielullisten tekijäin tuloksia. Mutta: mikä tunkee tuskalliset mielenliikutukset pois muistista? Mihin ne tungetaan? Aivan varmaa on, että niiden täytyy joka hetki syvimmältään olla sairaan tajunnassa, sillä ilman tätä olettamusta ei mikään hypnoosissa tapahtuva mieleenpalautus kävisi päinsä.

Ja näin alkaa vähitellen psykoanalyysin ajatuspohja muurautua umpeen. Kysymykset »mikä?» ja »mihin?» vievät nuorta tutkijaa yhä syvemmäs sielullisten mahdollisuuksien hämärään alamaailmaan, ja vaaditaan enää vain, että hän todella uskaliaasti laskisi ensimmäisen peruskiven, kun tuleva teoria jo alkaa kohota jalustalleen. Tutkimuksissaan hysteriasta hän korosti tajuttoman ja tajuisen psyykillisen systeemin eroa. Jo silloin oli ilmeistä, että poistungetut mielikuvitelmat »vaipuivat» tavallisen päivämuistin »alapuolelle» ja että ne itivät tässä hedelmällisessä kätkössä niin kuin vaaralliset loiskasvit. Tähän oivallukseen on keskitettävä kaikki ajattelu. Tämä puolittain aavisteleva hypoteesi on nostettava voimakkaasti näkyviin ja naulattava psykoanalyysin ensimmäisenä teesinä tieteellisen maailman silmäin eteen!

Oppi jostakin, johon jokin vaipuu ja josta jokin nousee esiin, on psykoanalyysin hämärä alkuajatus. Tätä kaiken sielullisen tapahtumisen pimeää perustaa Freud alkaa kutsua das Unbewussten, »tajuttoman» nimellä.

Piilotajunnan ongelma

    Se, mitä me kutsumme tajunnaksemme, on vain häviävän pieni
    osa siitä sielunelämän kokonaisuudesta, joka tosiasiassa on
    meissä... Suunnattomasti suurempi osa sielunelämäämme jää
    meille tuntemattomaksi.

                                           Achelis[91]

Oppi »tajuttomasta» ei ydinajatukseltaan suinkaan ole mikään uusi. Freudin varsinaisena ansiona on, että hän asetti sen koko sielullisen tutkimustyön perustaksi ja avarsi sen mittoihin, joista hänen edelläkävijänsä eivät olleet uneksineetkaan.

Niinä 80-luvun vuosina, jolloin ajatus varsinaisesti heräsi, sitä vastassa oli ammattipsykologien ankara oppositio, ja voimme hyvin ymmärtää, että sen julkitulo nosti täyteen kuohuntaan koko tieteellisen maailman. Kaikki, mitä esifreudilainen sieluntuntemus oli pitkinä, uneliaina vuosikymmeninä saanut aikaan, tuntui jyrkästi törmäävän »tajuttoman» salakaria kohti. Todellisuuden turvallinen maaperä järkkyi, idealistinen oppi tahdon vapaudesta ja positivistinen elämänkäsitys uhkasivat osoittautua pelkiksi harhakuvitelmiksi. Ajan filosofia selitteli tosin innokkaasti sielullisia ilmiöitä, mutta vain sikäli kuin ne ilmenivät tietoisuuden heleässä päivänvalossa, ja sen vuoksi, huomauttaa Freudin loistavasanainen apologeetta, wieniläinen Stefan Zweig,[92] näytti suorastaan absurdilta tehdä jokin tajuton tajuamisen kohteeksi.

Alitajuisen sielunalueen olettamuksen voi kuitenkin löytää sieltä täältä siitä laajasta mutta ajatuksellisella ulottuvaisuudeltaan kapeasta kirjallisuudesta, jossa aikaisemmat vuosisadat pohtivat sielun ongelmaa. Se on välähtänyt esiin jo Platonin[93] ja Aristoteleen[94] teoksissa. Augustinus[95] oli »Tunnustuksissaan»[96] etäältä viitannut siihen, sen saattoi hyvällä tahdolla löytää Bernhard ClairvauxIaisen[97] ja Frans Salesilaisen[98] mystillisistä kirjoista. Se kummitteli Paracelsuksen[99] hermeettisessä sielunfilosofiassa, van Helmont[100] oli kosketellut sen mahdollisuutta, Fénelon,[101] Maine de Biran,[102] Carus[103] ja runoilijoista ainakin Hebbel [104] ja Goethe[105] olivat uskoneet »alitajuiseen», »tajunnantakaiseen», »ei-tietoiseen» sielunelämään. Tätä ei 18. sataluvun psykologia voinut kieltää. Jos tutkittiin suuren Leibnizin[106] monadioppia[107] ja selailtiin hänen »Uusia tutkielmiaan»,[108] nähtiin varsin pian, miten kuuluisa individualisti ja deterministi otti elämäntulkinnassaan lukuun hämärän »tajuttoman» mahdollisuuden. Vastoin Descartesia,[109] jonka mukaan sielumme olemukseen ei kuulu mitään muuta kuin mikä ilmenee itsetajunnassa, hän uskalsi esittää ajatuksen, että apperkeptioiden,[110] tietoisten mielteiden ohella on olemassa petites perceptions, perceptions insensibles, tiedottomia pienoismielteitä, vieläpä niillä on sielullisessa toiminnassamme mitä määräävin osuus. Ja edelleen olivat sekä Schopenhauer[111] että Nietzsche sekä ennen kaikkea »tajuttoman filosofi» Eduard von Hartmann[112] korostaneet tämän hämäränsielullisen tekijän olemassaoloa. Nietzschen lause, että persoonallisuutemme on katedraali, jonka huippu kaikuu enkelien laulusta, mutta jonka kellarissa ulvovat vangitut koirat, sisältää keskitetyssä muodossa koko tulevan käsityksen sielusta.

Viime vuosisadan mennessä mailleen oli myös alettu kohdistaa yhä suurempaa huomiota ilmiöihin, jotka näyttivät edellyttävän »alemman», tavallisen päivätietoisuuden tuolla puolen piilevän tajunnan alueen olemassaoloa. Puhuttiin paljon »alitajunnasta», ja populääripsykologia oli jo aikoja ennen Freudia omaksunut herkästi tämän käsitteen. Johtava sieluntutkija, Harvardin yliopiston professori, uskontopsykologi William James,[113] jolle saamme olla kiitollisia vertaansa etsivästä psykologisesta raivaustyöstä, taipui tähän otaksumaan. Tavallisen valvetajunnan »ympärillä» levittäytyi hänen otaksumansa mukaan tajunnan hämärä periferia-alue, jonka pimeitä kätköjä tietoisuuden valovirrat eivät voineet kirkastaa. Samoin oli Cambridgen Trinity Collegen klassillisten kielten opettaja ja Englannin psyykillisen tutkimusseuran perustaja Frederick W.H. Myers[114] esittänyt väitteen, että tajunnallamme on oma »subliminaalinen kerrostumansa» — kynnyksenalainen alue, joka käsittää kaiken, mikä sattuu tavallisen tietoisuuden tuolla puolen. Tähän lokeroon Myers sijoittaa ne aistimukset, ajatukset, mielenliikutukset, »jotka saattavat olla vahvoja, määrättyjä ja riippumattomia, mutta jotka meidän olemuksemme alkuperäisen rakenteen takia harvoin sukeltautuvat siihen valvetajuiseen eli kynnyksen yläpuolella olevaan "supraliminaaliseen" tietoisuuden virtaan, jota me tavallisesti pidämme yhtenä itsemme kanssa...» Huomattava on myös, että ranskalainen Ribot,[115] joka on kokeellisesti tutkinut persoonallisuuden pirstoutumisen ongelmia, tulee samaan tulokseen. Hänen oivalliseen tutkielmaansa Les Maladies de la Personnalité[116] sisältyy huomautus inhimillisen tajunnan laajuudesta: »Se osa siitä, joka sukeltaa tietoisuuteen, on vähäpätöinen verrattuna siihen, joka jää hautautuneeksi, mutta joka kuitenkin toimii. Tietoinen persoonallisuus ei ole milloinkaan mitään muuta kuin pieni osa sielullisesta persoonallisuudesta.»

Tämän aikakauden sieluntutkijat olivat etenkin hypnoottisissa kokeissaan nähneet, miten piilotajuisia prosesseja todella tapahtui.

Näytti eräissä tapauksissa siltä, niin kuin tietoisuuden virta olisi hetkeksi sukeltanut näkymättömiin ja virrannut maanalaisia väyliä myöten. Myers oli väittänyt, että on olemassa yhtämittainen, alitajuinen muistelmaketju tai ehkä useampia sellaisia, jotka toimivat rinnakkain. Hypnoottisissa ilmiöissä — etenkin niin sanotussa posthypnoottisessa suggestiossa — täytyi aivan ilmeisesti olettaa alitajuista sielunelämää sillä kuinka voitiinkaan muuten ratkaista tämä ongelma? Oletetaan, että lääkäri vaivuttaa hoidokkinsa keinotekoiseen unitilaan ja antaa hänelle käskyn: »Herättyänne olette unohtanut kaiken... Mutta kun taputan kolmesti käsilläni, menette uunin luona seisovan neidin luo ja pyydätte häneltä pientä lainaa.» Tämän jälkeen hypnoosi hälvennetään, potilas herää... Kymmenen minuutin kuluttua hänen lääkärinsä antaa sovitun merkin, ja tämän signaalin kuultuaan valvetilaan palannut »uhri» alkaa käyttäytyä kovin omituisesti. Hän ei tiedä, mikä lumous häntä vetää erään huoneessaolijan luo. Hän lähestyy punastuen ja hämillään ja pyytää sammaltaen lainaksi pientä rahamäärää. Koe on onnistunut — ulkonainen virike, joka on kuin sattumalta viskattu keveän rupattelun joukkoon, on johtanut tulokseen! Mutta tämä antaa aiheen otaksua, että henkilö, jota heti unesta herättyä vaivaa tyypillinen hypnoosinjälkeinen muistamattomuus, säilyttää jossakin tajuntansa »alla» lääkärin määräystä. Hänen piilotajunnassaan on eräs ratkaisematon tehtävä, sen täytyy tulla eletyksi loppuun, ja vaaditaan vain, että hypnoosissa sovittu merkki annetaan, kun lataus purkautuu ja teko tehdään. Hieman liioitellen on Joseph Mayer jopa väittänyt, että henkilö, jolle hypnoottisessa unessa annetaan käsky ostaa määrähetkenä sata erikokoista korkkiruuvia ja joka ei myöhemmin lainkaan muista tätä määräystä, suorittaa täsmällisesti tehtävänsä. Huomattava on, että suggestion uhrit keksivät näille menettelyilleen uskottavia syitä. Jos teon tarkoitusta kysytään, he rationalisoivat sen tavallisen valvetajunnan hyväksymiin muotoihin ja ovat löytävinään aiheita, jotka valvova järki hyväksyy. Koehenkilö on todella tarvinnut pienen lainan — hän on todella joutunut niin pahaan välikäteen, että hänen täytyy kääntyä lähimmän läsnäolijan puoleen...!

Mutta eivätkö nämä merkitse vain rajatapauksia, joiden nojalla on jopa vaarallista käydä rakentamaan mitään yleistä teoriaa? Näin kysyi vuosisadan viimeisen neljänneksen sielutiede, sillä siinäkin tapauksessa, että se hyväksyi hieman penseästi »tajuttoman sielunalueen» olettamuksen, se antoi piilotajunnalle vain passiivisen osan ja alisti sen kokonaisuudessaan valppaan tietoisuuden ylivaltaan... Mutta Freudin ajatus on täysin päinvastainen. Sen sijaan, että »tajuton» lepäisi, se toimii sen sijaan, että sielun unohtuneet romukomerot merkitsisivät persoonallisuuden rakennuksessa vain toisarvoista osaa, ne kasvavat kaiken kohtalon pimeäksi tyyssijaksi ja ulottavat vaikutuksensa kaikkeen, mikä tapahtuu.

Tämän uuden opin mukaan valvova »minä» on vain häviävän pieni valoisa täplä »tajuttoman» rannattomassa yössä. Olemuksemme huiput voivat uida valossa, katedraalin torneissa voi kaikua enkelien laulu... Pohjakerroksen ikkunat aukeavat kuitenkin pimeyteen ja torjuvat tuskallisesti sisään pyrkivien varjojen puristusta. Maanalainen, yöllinen meissä on mahtavampi kuin vähäpätöinen päiväminämme, joka on kaikissa toiminnoissaan tuntemattoman voiman pelokas ja kuuliainen vasalli. Yösielu on suurempi kuin päiväsielu. Salattu ja unohdettu on väkevämpi kuin kirkas tajunta. Elämäämme ohjataan »tajuttoman» syvyyksistä käsin, ja kaikki puheet vapaasta tahdosta tuntuvat perusteellisesti raukeavan tämän uuden synkästi kajahtavan elämänselityksen edessä. Eikö jokainen yksilö ole alemman minänsä orja? Eikö sielumme muistuta Pandoran lipasta, jonka hauraan kannen alla tuhoavat voimat liikahtelevat? Tuhat kahdeksansataa vuotta kristillinen kirkko on julistanut, että jokainen aikomuksemme ja halumme on Saatanasta ja että ihminen on vain himojen pimeä temmellyskenttä. Nyt tulee Itävallan Wienistä nuori juutalainen Freud ja väittää tieteellisissä teoksissaan täsmälleen samaa! Hän nimittää lihan himoa libidoksi ja perisyntiä »tajuttomaksi sielulliseksi tekijäksi» perusajatuksen lainkaan kärsimättä. Mutta vastoin vuosisataista moraalista arkiviisautta hän uskaltaa myös julistaa, että sielun lokaviemärit on avattava rohkeasti valolle ja että kaikki, minkä säädyllisyyden taju ja luonnollinen inhontunne tunkee syrjään, on kerta kaikkiaan lakaistava sielun kellareista ulos.

Sillä psykoanalyysin mukaan kaikki se, mikä torjutaan tajunnasta ja tungetaan »tajuttomaan», merkitsee voimakasta dynaamista latausta. Kuta runsaammiksi karttuu unohdettujen vastenmielisten elämysten kerros, kuta taajemmat muistot torjutaan pois, sitä suurempi on myös mahdollisuus, että tämä kohtaloiden käyteaines alkaisi uhkaavasti järkyttää elämän lujaksi luultua pohjaa. Tajuttoman sisällys vaikuttaa mahtavan ja vaarallisen paineen tavoin, poistungetuilla, »unohdetuilla» miellekomplekseilla on dynaaminen luonne; voisi sanoa, että ne muuttuvat sielun pimeissä pohjavyöhykkeissä puhtaaksi energiaksi, joka pyrkii laukeamaan ylös tajuntaan päin. Unohdettu meissä on elinvoimaisinta. Kun muistin kanavat on pelokkaasti tukittu, muodostuu uusia, vaarallisia uloskäytäviä ja sielullinen pohjakuohu alkaa tunkeutua vapauteen: — tajuntaan!

Tämä on puhtaasti dynaaminen käsityskanta. Ihmisen sielullinen olemus esitetään voimien suunnikkaana, jossa ilmenee painetta ja vastapainetta, tajunnasta poistumista ja tajuntaan tuloa... Kahden sielullisen piirin — pimeän ja valaistun — välillä on neutraalinen ei-kenenkään maa, ja tätä psyykillistä välialuetta, joka ei enää kuulu »tajuttomaan» eikä vielä ylety tajuntaan, psykoanalyysi kutsuu esitajunnaksi. Täällä tapahtuu myös tuo salaperäinen »torjunta», joka tunkee esiinpyrkiviä miellekomplekseja takaisin. Sen, mitä esteettinen ja eetillinen kasvatus ei voisi hyväksyä, täytyy siis muuntautua viattomampaan asuun, jossa alkuperäinen sisällys esitetään kiertoteitse, unten, satujen, tahattomien virhetoimintojen ongelmallisessa muodossa, — ja tehdäkseen tämän muuntumistapahtuman havainnollisemmaksi Freud on puhunut »esitajuisesta sensorista», joka vaikuttaa tajuttoman ja tajuisen piirin välissä.

Tiedän, että tästä ajatuksesta on tullut eräs uuden sielunkäsityksen monia loukkauskiviä. On väitetty, että psykoanalyysi turvautuu tässä liiankin selvään kuvaan. On huomautettu, että tuo salamyhkäinen ja hämärästi määritelty »sensori», joka luo tarkastusasemansa tajuttoman ja tajunnan väliin ja valvoo tähystyspisteestään maanalaista painetta, on puhdas metafora, enemmän myytillisen kuin tieteellisen ajattelun mukainen näkemys. Mutta totuus on, että Freudin oma ajatuskulku ei syvimmältään anna tälle syytteelle tukea. Hänen oivalluksensa saa epätieteellisen luonteen vain siinä tapauksessa, että selventävälle ajatuskuvalle annetaan keskeinen merkitys ja ajatuksen todellinen sisällys unohdetaan. On muistettava, että tämä sielullisten pohjapyrkimysten »sensori» ei lopultakaan ole mikään olionkaltainen tekijä, mikään esine, mikään sielussa vaikuttava kappale. Näkemys on puhtaasti dynaaminen — se tehostaa sielullisen elämämme funktionaalista puolta ja valaisee yksinkertaisen havaintokuvan avulla sitä pyrkimysten ja vastavaikutusten mekanismia, sitä reaktiivista, toimintaa, joka syntyy tajuttoman energian virratessa tajuntaa kohti.

Oppi sielullisen rakenteen kolmesta kerrostumasta on psykoanalyysin varsinainen löytö. Ja ratkaisevinta tässä oivalluksessa on, että sen avulla tullaan lähemmäksi sielun dynaamista perusluonnetta. Entinen pintakäsitys, joka esitti meidän sisäisen olemuksemme eräänlaisena mosaiikin tapaisena tasona, väistyy syrjään ja sen tilalle tulee sielun vertikaalileikkaus kuva sielun rakennuksesta, jossa alempien ja ylempien tasojen välillä käy keskeytymätön voimien taistelu. Se asettaa samalla vanhan luottamuksen älyn kaikkivaltaan täysin kysymyksenalaiseksi. Tietoinen meissä on heikoin henkinen varustus, tiedoton ja tajuiseksi tulematon on enemmän. Das Unbewusstessa, jossa muistot nukkuvat vaarallista puoliuntaan ja jossa hämärillä viettipyrkimyksillä on pesänsä, uinuu, itää, liikahtelee ja patoutuu torjuttujen halujen ja hävitetyksi luultujen tunnekompleksien pimeä kummitusmaailma. Sen vaikutus tunkee kaikkeen tajuiseen elämäämme. Kaikki, mikä viime kädessä luo kohtalomme, nousee täältä. Jos valaistaan kyllin syvälle älyllisen toimintamme kätkettyjä motiiveja, päädytään aina sielunelämän pimeään voimavarastoon ja astutaan sen suunnattomiin kellareihin, joihin tiedon pelastava valonsäde ei yllä. Mutta tämä ajatus murskaa auttamattomasti eräitä aikaisempia puolitotuuksia. Emme enää voi olettaa, että aistihavainnolliseen todellisuuteen suuntautunut »minämme» saisi päätösvaltaa edes elämän vähäpätöisissä ratkaisuissa, koska valtikka on annettu jollekin, joka on sitä monin verroin mahtavampi.

Tämän salaperäisen tekijän, joka ilmestyy Freudin viittauksesta maailmannäyttämölle, tämän umpisyvän valtameren, jossa älyllisen minuutemme laiva ajelehtii ilman ohjaajaa ja johon muiston saaret vaipuvat — tämän tajuttoman sielullisen alueen löytö merkitsee koko siihenastisen elämänkuvan täydellistä murskausta.

Kummituksia arkipuvussa

    Ei ole totta, että lyhin viiva aina on suora.

                               Lessing[117]

Jokapäiväisen elämän piirissä on eräs ilmiöryhmä, johon aikaisemmin on kiinnitetty vain vähäistä huomiota; sen syvempi selittäminen on uuden syvyyspsykologian ansio. Freud on näyttänyt toteen, että meidän arkisissa toiminnoissamme esiintyy muotoja, joissa tajuton vaikutus tunkee näkyvänä esiin ja joihin tulee ensiksi suunnata huomio, jos mieli etsiä inhimillisestä elämästä näköaloja alas piilotajuntaan. Kysymyksessä ovat virhetoiminnat: väärinlukemiset, väärinkirjoittamiset, unohtamiset, virheellisesti lausutut sanat ja jokapäiväisen elämänkäytännön tilapäiset harhat — siis ilmiöt, jotka aikaisemmin luettiin hajamielisyyden ja sattuman tiliin.

Että meille sattuu jotakin, j oka ei sovellu älyn ja tahdon laskelmiin, on tosiasia sinänsä. Olemme lähdössä teatteriin, mutta unohdamme pääsyliput eteisen pöydälle. Myöhästymme kohtauksesta, jonka tarkka aikamäärä on sovittu. Pudotamme sormuksen kadulle. Kukat, jotka ostimme, ovatkin jääneet kukkakauppaan. Tai olemme kummallisen kömpelöitä, sysäämme jalustaa, jolla kallisarvoinen maljakko on saanut sijansa, ja keräämme apein mielin sirpaleita kokoon. Haluamme valittaa surua, mutta huulilta pujahtaakin sana, jolla on kaksimielinen merkitys. Pidämme esitelmää ja tuomme huomaamatta julki juuri sen ajatuksen, joka paljastaa konseptit ja jota halusimme kaikin mokomin välttää. Soitamme erehdyksessä väärää ovikelloa. Luemme sataman varoitustaulusta väärän sanan, ja astumme kielletylle alueelle. Muistelemme erästä nimeä, mutta emme millään voi palauttaa sitä tajuntaan — se ei tule mieleen, vaikka se on aivan kielellä...

Miten suhtautuu näihin pikkuseikkoihin tavallinen normaaliviisaus? Mitä sanoo ei-freudilainen, esipsykoanalyyttinen sieluntutkimus? Tosiasia on, että Wienin suurta selittäjää lukuun ottamatta tiede on tässä pysähtynyt puolitiehen, sillä tällä väheksytyllä alueella viettävät »hajamielisyyden» ja »unohtamisen» tapaiset epäpätevät selitysperusteet todellista riemujuhlaansa. Mutta mitä on »hajamielisyys?» Viime sataluvun sielutiede sanoo, että se on muistin keskittymistä yhteen pisteeseen, samalla kun laajempi sisäinen huomiokyky herpautuu ja höltyy. Jos ajattelemme kiinteästi jotakin erikoista, emme voi samalla tarmolla ajatella muuta. Unohtamisen ilmiössä taas, jota 1880-luvulla tutki kokeellisen sielutieteellisen koulukunnan suuri nimi H. Ebbinghaus,[118] nousee välittömän mieleen palautuksen vastavoimaksi jokin estävä ja torjuva tarve. Mutta juuri sen, miten tämä negatiivinen voima toimii ja mikä muodostaa aktiivisen unohtamisen sisimmän tapahtuman, on ensikerran tieteellisesti näyttänyt Freud. Verdrängung, torjunta, on lujasti juurtunut psykoanalyysin sanastoon, ja Friedrich Nietzschen huomautus, että unohtaminen ei ole mikään vis inertiae,[119] vaan aktiivinen positiivinen ehkäisykyky, on antanut hänelle avaimen tavallisen arki-ihmisen sieluun. »Sen minä olen tehnyt, sanoo muistini. Sitä minä en ole voinut tehdä, sanoo itsetuntoni ja pysyy järkähtämättömänä. Vihdoin — antaa muisti myöten...!»

Teon, joka näyttää mielettömältä, täytyy syvimmältään olla »mielekäs». Mitään sattumaa ei tiede tunnusta, sillä jos uskoisimme, että elämän tapahtumaketjuun liittyisi syysuhteen laista riippumattomia, irrallisia ja satunnaisia renkaita, ajautuisimme synkimpään skeptisismiin. Kaikella, mitä tapahtuukin, on merkitys - Sinn —, ja jokin tarkoitus kätkeytyy yksinpä siihen, että tietyissä tilanteissa menettelemme siten kuin menettelemme: että pudotamme taskupeilin, taitamme kävelykepin, unohdamme kellonmäärän, rikomme juomalasin ja merkitsemme kirjekoteloon väärän osoitteen... Pienten tyhmyyksiemme salakirjoitus kätkee itseensä syvän sielullisen merkityksen. »Tajuton» toimii näkymättömissä kätköissään!

Psykoanalyysin oppirakennelmassa sielun tajuton alue merkitsee torjuttujen muistojen ja näennäisesti unohdettujen elämysten mahtavaa varastoaittaa. Siellä vaikuttavat elämämme lukuisat epämiellyttävyydet jotka on torjuttu tietoisuuden piiristä pois. Ne ovat vaipuneet sinne, ne itävät ja etsivät ulospääsyä noissa piilotetuissa kätköissä, noissa kellareissa, joille persoonallisuuden rakennus on perustettu. Se, mikä on karkotettu tajunnasta, ei suinkaan ole. hävinnyt olemattomiin. Se merkitsee latentilla sielunalueella latausta, joka odottaa puhkeamistaan. Ehkäistyt tarpeet ja kuoletetut vietit patoutuvat tajunnantakaisissa kätköissään, toiveet ja halut kaipaavat tulla eletyksi loppuun, ja kun olemme tietoisuudessa kieltäneet ne ja näennäisesti sysänneet ne syrjään, ne tulevat syväksi dynaamiseksi lataukseksi meissä. »Päiväuniemme laadun mukaan kasaamme kultaa tai räjähdysaineita sisimpäämme», sanoo Prentice Mulford.[120] Jokainen salaisuus, jota emme tahdo ajatella tai tunnustaa itsellemme, on vaikutukseltaan verrattavissa käyteaineeseen, joka verkalleen mutta varmasti panee sielun elementit kuohumaan.

Tavallinen arki-ihminen, jonka taudinkuvaan ei kuulu mitään vaikeampaa neuroosia, ei ehkä koskaan joudu tuntuvasti kärsimään näiden maanalaisten voimien mahtavasta vaikutuksesta. Esitajuinen säännöstelijä on valpas: se seuloo huolellisesti tajuntaan pyrkivää viettisäteilyä, se muuntaa sen hyväksyttävään asuun ja antaa sille muodon, jonka älyllinen kasvatus empimättä hyväksyy. Mutta kuitenkin voi jo jokaiseen uneen kätkeytyä peloittavaa salaisuutta, ja päivittäisten pikkuhairahdusten huomaamaton seismografi voi tunnollisesti merkitä muistiin maanalaista kuohuntaa. Huomaamatta, kiertoteitse tunkee alati esiin jotakin torjuttua ja unohtunutta — jotakin, joka naamioituu banaalien erehdysten pukuun ja johon ei kiinnitetä huomiota. Valvetilassakin on hetkiä, jolloin esitajunnan silmä näyttää hetkeksi ummistuvan ja »sensorin» toiminta veltostuvan, hetkiä, jolloin sielullinen seula laskee lävitseen »tajuttomasta» nousevia mielikuvia huolettomammin kuin muulloin. Tällainen tila on väsymys. Se saa aikaan, että latentti tunnepitoinen lataus kohoilee valvetajunnan alueelle ja että moni poistungettu toive hiipii huomaamatta esiin kätköistään. Jos puhuja asettaa sanansa väärin, jos lukija erehtyy, jos ajatuksissaan oleva rikkoo maljakon tai kadottaa vihkisormuksensa, aina on näihin vähäpätöisiin ilmiöihin piiloutunut jotakin, jonka vain väsymys päästää esiin »tajuttomasta», jotain, mitä kirkas päivätietoisuus ei hyväksyisi. Uupumus ja heikentynyt ajatuskeskitys merkitsevät vain edellytystä, joka tekee virhetoiminnan mahdolliseksi. Kevyt sairaustila, verenkierron häiriö hermostollisissa keskuselimissä ei siis syvimmältään suinkaan selitä arvoitusta, sillä minkä tähden väärät sanat j a väärät teot saavat juuri tuon muodon? Miksi puhuja sanoo lauseen, jossa hänen pelkäämänsä ajatus paljastuu? Miksi kadotamme esineen, johon liittyy vastenmielinen muisto? Väsymys, kiihtymys, tarkkaavaisuuden höltyminen ovat tiloja, joiden vallitessa tietyt poistungetut mielikuvat ja torjutut toiveet pääsevät hiipimään tajuntaan.

Vuonna 1895 ryhtyi kaksi tutkijaa, filologi Meringer[121] ja psykiatri Mayer,[122] valaisemaan sanavirheiden laajaa ilmiöryhmää. He tutkivat yksityiskohtaisesti näitä näennäisiä vähäpätöisyyksiä ja kerättyään mahtavan esimerkkien aineiston he tekivät eräitä johtopäätöksiä, joiden merkitsevyyttä jopa Freud itse tehostaa. Väärinsanonnan muodon määräävät eriarvoisten äänneainesten keskinäiset suhteet — lauseen virheellisessä muodostuksessa voi äänneyhtäläisyys merkitä ratkaisevaa tekijää — perättäiset toistuvat tavut pyrkivät jatkuvaisuuden lain vaikutuksesta pujahtamaan väärällä kohdalla esiin... Sanoissasekaantumiset eli kontaminaatiot ja puheeseen sotkeutuvat substituutiot, joissa oikea sanamuoto korvataan äänteellisesti läheisellä mutta väärällä sanalla, saavat selityksensä tästä. Kun mietteissään oleva saksatar sanoo: Es war mir auf der Schwest...auf der Brust so schwer! — saa kaiken pahennuksen aikaan lauseen etutavu es. Hajamielinen luennoitsija käyttää muotoa die Milo von Venus, vaikka hänen pitäisi sanoa die Venus von Milo. Miksi? Syystä, että die ja Mi... ovat soinnillisesti lähempänä toisiaan, että »kieli» taipuu helpommin sitomaan ne yhteen. Sama laki määrää, että suomalainen puhuja, joka pitää esitelmää Pietari Päivärinnasta, puhuu huomaamattaan — Pietarinnasta! Päivällisillä puhuja aikoo sanoa: Ich fordere Sie auf, auf das Wohl unseres Chefs anzustossen, »pyydän läsnäolijoita kilistämään esimiehemme menestykseksi Mutta mitä tapahtuukaan? Koska lause on suorastaan lastattu auf-sanoilla tapahtuu harmillinen väärinsanonta, ja puhuja huudahtaa aufzustossen, kuu hänen pitäisi sanoa anzustossen. »Pyydän läsnäolijoita röyhtäisemään esimiehemme menestykseksi...!»

Professori, joka pitää virkaanastumispuhettaan, sanoo: Ich bin nicht geneigt... Pardon, ich bin nicht geeignet, die Verdienste meines Vorgängers zu würdigen, — »minä en ole taipuvainen...anteeksi, minä en ole kykenevä arvostamaan edeltäjäni ansioita...» — Anatomi, joka selittää ammatillisia ongelmiaan, luennoi: Beim weiblichen Genitale hat man trotz vieler Versuchungen... vieler Versuche... — »Naisen sukupuolielinten suhteen on kuitenkin huolimatta monista kiusauksista... monista kokeista... —» Kuvaava on myös seuraava anekdootti, jonka Freud esittää: Itävallan edustajakamarin puhemies avasi kerran istunnon näin lausuen: »Hyvät herrat. Todeten niiden ja niiden herrojen edustajien poissaolon julistan täten istunnon — päättyneeksi.» Nyt oli kuitenkin saksalaisilla verbinmuodoilla »avatuksi» ja »päättyneeksi» niin ilmeinen kielellinen ero, että mikään äänneyhtäläisyys ei tässä tapauksessa voinut aiheuttaa virhesanontaa. Väärä teonsana pujahti puheeseen toisista syistä. Hyvin mahdollista on, että puhemiehen hairahdukseen kätkeytyi toive, jota hän ei olisi millään muodolla halunnut ilmaista, mutta joka esitajuisen sensorin herpaantuessa pääsi esiin. Ehkä hän aavisti pitkää ja riitaista istuntoa, ehkä hän »tajuttomassaan» toivoi olevansa turvallisen etäällä tästä salista, jossa meluisa asiankäsittely oli alkava. Ja mitä tapahtuikaan? Yksityisihminen pilkisti virkamiehen naamiosta! Hän sanoi sanan, johon hänen pitkän ja tunnollisen työkautensa aikana oli liittynyt vapautumisen vaikutelma. Meringerin ja Mayerin väite ei ainakaan tässä tapauksessa pitänyt paikkaansa.

Mutta tämän lisäksi näyttää siltä, niin kuin niissäkin esimerkeissä, joissa väärinsanonta johtuu äänneainesten keskinäisistä suhteista, piilisi syvemmältä katsoen jokin kätketty ajatus. Puhuja pyytää vieraita röyhtäisemään esimiehensä menestykseksi. Pieni etutavu auf on tehnyt hänelle kepposet — mutta sen lisäksi käy ilmi, että puheen pitäjä väheksyy juhlan kunniavierasta. Tukahdutettu vastenmielisyys käyttää hyväkseen äänneaineksen tarjoamaa tilaisuutta. Tahtomattaan ja varsin irvokkaassa muodossa maljan esittäjä tuo julki tunteensa. Kun professori huomauttaa kuulijoilleen: »Henkilöt, jotka ymmärtävät nenäontelon, voidaan miljoonakaupungissakin laskea yhdellä sormella... anteeksi, yhden käden sormilla...» — niin tähän hajamieliseen sanavirheeseen sisältyy se salattu ajatus, että yksi henkilö ymmärtää asian ja tämä yksi on puhuja itse. Virhesanontaan kätkeytyy siis epäilemättä järkeä, ja tämä mielekkyys ilmenee siinäkin tapauksessa, että äänneyhtäläisyydet ovat sekaannuttaneet puhujan. Syntyperältään suomalainen, mutta sujuvasti ruotsia puhuva pappi saarnaa kristityn nöyryydestä ja kärsivällisestä alistumisesta ristin alle. Samanaikaisesti hänen tajuntansa rajamailla kummittelee eräs kotoinen harminaihe, ja sen sijaan, että hän ääntäisi oikein sanan korset, »risti», hän tulee korostaneeksi viimeistä tavua: Vi ska' bära korsett med tålamod »meidän on kannettava korsettiamme kärsivällisesti...»

Varsin tunnettu on kaskunluontoinen esimerkki rouvasta, joka kertoo miehensä lääkärillä käynnistä: »Tohtori sanoi, ettei hänen tarvitse noudattaa mitään ruokajärjestystä, — hän voi syödä ja juoda mitä tahdon.» Tuo huomaamaton verbinmuoto »tahdon» paljastaa oivallisesti, kumpi tässä avioliitossa on heikompi astia! — Toinen kertoo paheksuen tapahtumista, jotka loukkaavat hänen moraaliaan, ja huomauttaa: »Mutta sitten on julkeisuuteen tullut seikkoja...» ...sind zum Vorschwein gekommen. Hän aikoi sanoa zum Vorschein, »julkisuuteen», mutta kyseessä olevia tapauksia hän piti julkeuksina, Schweinereien, ja tämä tajuton lataus, tämä esiin tunkeva vastenmielisyyden tunne pakotti äänteellisesti toisilleen läheiset sanat hauskasti yhtymään. Tietenkään ei virhetoiminnon suorittaja ole aina tietoinen syvimmistä motiiveista. Vain eräissä tapauksissa hän tunnustaa syynsä — paljon useammissa hän ei tahdo myöntää niitä edes itselleen. Tässäkin tulee psykoanalyysin perusajatus esiin. »Tajuttoman» sisällyksenä ovat poistungetut ja torjutut, unohdetut ja syrjään heitetyt miellekompleksit, mutta juuri se, mitä emme tunne, on varsinaisesti kohtalokasta.

Kuten niin monissa muissa ilmiöissä, tapaa tässäkin sielullisia perspektiivejä, jotka heittyvät aina lapsuusvuosiin asti. Väärinsanonnassa voi välähtää näkyviin infantiili tunneryhmitys tai aikaisimmalta ikäkaudelta periytynyt taipumus. Monet tahattomat sanaleikit, monet huomaamattomat puheharhat, joiden »ajatus» usein panee sekä puhujan että kuulijat punastumaan, tulevat tältä taholta. Syvemmältä nähden ne jopa noudattavat lasten salakielen ja leikillisten lausevääntelyiden lingvistisiä lakeja. Kun opettaja tarkastelee peltojaan, sisältyy tähän huomioon samalla ajatus, että opettajatar kastelee peltojaan; tai kun jokin lailla voittaa, hänet lait tavoittaa. On ihmisiä, joiden jokapäiväisessä puheessa ilmenee tuskallisen itsepäisesti taipumus tämäntapaisiin sukkeluuksiin. Miksi? Syystä, että sanojen homonyymisuus herättää eloon lapsellisen vitsailun vaistot.

Varsin pitkällä kehityksen tähtäimellä on myös syntynyt seuraava väärinsanonta: tyttö, joka aikoo sanoa ruinieren, käyttääkin teonsanaa urinieren, ja palautuu tässä, jos saamme uskoa Freudia, varhaisten ikävuosiensa seksuaalisiin tuntoihin. Psykoanalyytikko Abraham[123] taas on perusteellisesti eritellyt tapausta, jossa muuan naispuolinen potilas toimi tajuttomien lapsuusmuistojen ohjaamana ja väärensi sanat: nimestä Protagoras tuli Protragoras, Alexandros äännettiin A - alexandros. Tavut a ja po sekä äänne r olivat tässä tapauksessa ladatut tajuttomalla sisällyksellä. — Sama tutkija ori myös huomauttanut, että eräisiin virhetoimintoihin sisältyy ilmeinen ylikompensoiva tendenssi, ja että monet henkilöt, jotka pelkäävät tekevänsä tietyn virheen, tekevätkin sen sijasta toisen, viattomamman. He eivät sano sitä sanaa, jota he kaikin muodoin kavahtavat! He sanovat jotakin muuta yhtä mieletöntä — he välttävät suuremman pahan valitsemalla tajuttomasti pienemmän, ja näin tulee virhetoiminnan pelko huvittavalla tavalla ilmi... Miksi esimerkiksi eräs hoidokeista puhui säännöllisesti angorasta, kun hän valitti angiinaansa? Siksi, että hän pelkäsi vielä pahempaa erehdystä, pelkäsi lausuvansa sanan vagina.

Väärinkirjoittamisen ilmiöissä tapaamme täsmälleen samat lait, jotka johtavat — tai näyttävät johtavan! — väärinsanonnan sisäistä mekanismia. Mistä johtuu, että huolellisinkin kirjeenkirjoittaja tekee virheitä ja unohtaa sanoja? Ulkonaisesti katsoen tässä määrää useissa tapauksissa sisäinen jännitys ja kiire: halutaan päästä nopeasti loppuun, riennetään, ja unohdetaan tässä vinhassa staccatossa jotakin, joka ehkä onkin toisarvoista, mutta jonka soisi tulevan mukaan kirjeeseen. Puuttuvista t-viivoista ja kesken katkenneista sanoista, väitetään, on turhaa lukea kirjoittajan »tajuttomia ajatuksia». Mutta syvemmälle mennen huomaamme, että kysymyksessä ovat jälleen sielunilmiöt, joissa tuntuu mitä moninaisimpien vaikuttimien kuormitus. Virhetoiminta on ylideterminoitu. Se syntyy samalla kertaa monesta lähteestä, sen syyt ja virikkeet ovat monet —. Psykoanalyyttisen tutkimuksen ansioksi lankeaa tässäkin tapauksessa huomio, että »sisäinen jännitys» ja »kiire» ovat muodostaneet taaskin vain edellytyksen, jonka vallitessa salainen tajuton sanoma, torjutut ja unohtuneet pyrkimykset, älyn valopiiristä karkotetut toiveet laukeavat ja löytävät tien »tajuttomasta» tajuntaan. Tämä katsantokanta on kauttaaltaan luonteenomainen Freudin tieteelle. Mihin psykoanalyysin valokeila suunnataankaan, aina paljastuu tutkijan katseelle determinanttien monimutkainen runsaus, ja mikään ei ole uudelle sieluntuntemukselle vieraampaa kuin ajatus, että elämän ilmiöillä olisi vain yksi syvällä vaikuttava syy. Sisäiset määrääjät vyyhteytyvät ja sekoittuvat toisiinsa... Sielun ilmauksissa vapautuu latausta laajalta alalta.

A. J. Storfer[124] kertoo, että hän näki erään zürichiläisen kirjakaupan ikkunassa tohtori Eduard Hitschmannin[125] juuri ilmestyneen teoksen, joka käsitteli Freudin neuroosioppia. Tilatessaan sen kirjeellisesti hän erehtyi ja mainitsi tekijäksi tri Eduard Hartmannin. Miten tämä oli selitettävissä? — Joitakin aikoja varhemmin Storfer oli kuunnellut erään von Meltzlin esitelmää, joka koski saksalaisia filosofiaa, ja esitelmöitsijä oli tällöin korostanut, että »tajuttoman filosofi» Eduard von Hartmann nojautuu omassa työssään suureen oppi-isäänsä Schopenhaueriin. »Ah» ajatteli Storfer, »tuo Hitschmannin kirja psykoanalyysista on yhtä vähässä määrin itsenäinen! Sen tekijälle Freud on samaa, mitä Schopenhauer Hartmannille.» Näin assosioituivat nämä kaksi nimeä toisiinsa, ja tiedemies, joka ei »tavallisissa oloissa» suinkaan olisi sekoittanut niitä keskenään, teki tämän virheen tajuttomien ajatustensa määräämänä.

Eräänlainen kätketty tendenssi toimii myös seuraavassa esimerkissä, jossa Freud laajentaa virhetoimintojen analyysin painovirheiden alalle. Eräs Saksan sosialidemokraattisista lehdistä kertoo edellisen päivänjuhlasta, ja selostuksessa on luettavana lause: Unter den Anwesenden bemerkte man auch seine Hoheit, den Kornprinzen »läsnäolijoiden joukossa nähtiin myös hänen korkeutensa jyväprinssi». Painovirhe on korjattava, vaikka toimituksessa nauretaankin ilkeästi. Mutta kun lehti seuraavana aamuna ilmestyy, se on taaskin häpäissyt itsensä! Oikaisu on tullut seuraavaan muotoon: — Es hätte natürlich heissen sollen: den Knorrprinzen, — »sen olisi pitänyt luonnollisesti olla: kiukkuprinssi...» Onko siis tajuton oppositio tässä tapauksessa ohjannut painovirhepaholaisen töitä, koska oikea sanamuoto Kronprinzen, »kruununprinssi», ei millään muodoin ole päässyt lehdenpalstoille? Ehkä —!

Niin kutsutuissa »kuuluisissa painovirheissä» näyttää joka tapauksessa piilevän paljon ajatusta, ja psykoanalyyttinen selitystyö, joka muistuttaa ristisanatehtävän ratkaisemista, on niitä silmällä pitäen seulonut monia klassillisia teoksia, Shakespearesta[126] Schillerin[127] »Don Carlosiin» asti. Niinpä Kuningas Learin ensimmäisen näytöksen toisessa kohtauksessa näytelmän konna Edmund hyräilee väärää skaalaa: fa, sol, ta, mi, vaikka hänen pitäisi hyräillä: fa, sol, la, si - siis säveljaksoa, joka leikillisesti jäljittelee huokausta. Mitä tämä merkitsee? Yksinkertaisesti sitä, että Edmundin hyräily on hänen epärehellisen luonteensa tahaton ilmaus ja että siis Shakespeare on tässä kuvannut virhetoimintaa. Jos väärä sävel taas johtuisi pelkästä kirjoitusvirheestä, siihen kätkeytyisi silloinkin »järkeä». Painovirhepaholainen olisi tässä tapauksessa tullut näytelmäkirjailijan avuksi ja lisännyt Edmundin luonteen kuvaukseen piirron, joka on kokonaisuuden kannalta mitä tärkein.

Ei ole myöskään unohdettava väärinlukemisen ilmiötä, vaikkakaan se ei tuo mitään lisävalaistusta edellä lueteltuihin harhatekoihin. Miksi erehdymme painetusta tekstistä? Miksi sanat näyttävät toisilta kuin ne ovat? Jälleen on kysymys keskittymisen puutteesta: huomiomme on parhaillaan suunnattu johonkin aivan muuhun, ajattelemme jotakin, joka tuntuu tunkeutuvan kirjan ja lukijan väliin ja herpaisevan tarkkaamiskykyä. Mutta nämä häiritsevät syrjäajatukset värittävät myös sanoja, joita luemme, ja antavat niille sisällyksen, jota niillä ei ole. Toisin sanoen: »tajuttomat tarkoitukset», »latentit miellekompleksit» ja »kätketyt tendenssit» tulevat ilmi. Kun Freud kertoo, että hän luki sanan Ostsee Odysseeksi, hän selittää tämän virhetoiminnan siten, että hän ajatteli piilotajuisella alueellaan kaiken aikaa Odysseuksen harharetkiä. Tai kun suuressa tavaratalossa kuljeskeleva turisti erehtyy nimikilvestä ja luulee korsettiosastoa klosettiosastoksi, hän haluaa sekä tajuttomalla että tajuisella alueellaan keventää henkilökohtaista painavuuttaan! Hyvän esimerkin kertoo myös henkevä satiirikko ja muistelmien tekijä Lichtenberg,[128] jonka tunnemme Goethen elämäkerran yhteydestä. Hän mainitsee eräässä muistiinpanossaan oppineen, joka luki aina Agamemnon angenommen-sanan asemesta, sillä niin paljon hän oli lukenut Homerosta...

Mikä on siis tulos, johon psykoanalyysi tällä koealueellaan päätyy?

Virhetoimintojen analyysista selviää, että noissa pienissä erehdyksissä joita tavallinen arkielämämme on täynnä, vaikuttaa sangen usein eräs sisäinen voimien suunnikas. Väärinsanonnat ja väärinkuulemiset, väärinkirjoittamiset ja väärinlukemiset ovat kahden tarkoituksen yhteisvaikutuksia: sielussamme vallitsee niiden tapahtumahetkellä kaksi pyrkimystä, jotka kulkevat eri suuntiin ja ehkäisevät toisiaan. Tätä ei aikaisempi, esifreudilainen psykologia ole lainkaan huomannut. Vasta Freud on vakuuttavasti osoittanut, miten tietoisen tarkoituksen sivulla esiintyy toinen vähemmän tietoinen tai tiedoton tarkoitus ja miten tämä häiritsevä syrjätekijä pyrkii huomaamatta esiin. Se kääntää puhujan kielen kuin kevyt hypnoosi, se heittää väärinlukemisessa lukijan silmiin itsesuggestion hiekkaa. Jokaisessa väärinsanonnassa, Freud väittää, on tietoisen pyrkimyksen ohella ollut aikomus sanoa jotakin aivan toista, ja tämä latentti tarkoitus on samalla merkinnyt tehoisaa voimanlatausta. Sitä on yritetty torjua tajunnasta pois, sitä on painettu alas »tajuttomaan» ja tungettu takaisin, torjumisen täysin onnistumatta. Virhetoiminta on näiden molempien pyrkimysten, tietoisen ja tiedottoman, tulos. Kummatkin ovat siinä toteutuneet, mutta vain puoleksi, sillä kummatkin ovat samalla vastustaneet toisiaan ja vaikeuttaneet vapaata purkautumista. Tämän sielullisen kitkan kautta syntyvät sellaiset toiveiden ja pelkojen, salaisten ajatusten ja tajuttomien miellekompleksien typistetyt ilmaisumuodot kuin väärinsanonnat, väärinkuulemiset ja väärinlukemiset. Jos sanomme, että uni on symbolinen taideteos, johon salaiset toiveemme maalataan, voidaan virhetoimintoja katsoa pelkiksi puolinaisiksi skitseiksi ja luonnoksiksi. Mutta häiritsevä tarkoitus ei niissä aina ole toiveen luonteinen — se on tavallisesti häirityksi tulleen tarkoituksen täydellinen tai vähemmän täydellinen vastakohta, joka keveässä sanavirheessä tai satunnaisessa toimintahäiriössä saa osittaisen ilmaisun.

Hajamielisyyden tilikirja

    Kolumbuksen laivoja oli kolme, ja kolme on prinsiippiä, joiden
    varassa Freud lähtee matkalle. Ensimmäinen on determinismi.

                                                  Jastrow

Jokapäiväisten erehdysten kreditiivi,[129] jota Freud niin halukkaasti lukee, on - kuten kaikki tiedämme - tavallista monipuolisempi lähdeteos. Miksi unohdamme jotakin, mikä tulisi muistaa? Vastaus tähän kysymykseen vivahtaa niihin vastauksiin, joilla psykoanalyysi ratkaisee muiden virhetoimintojen ongelmat.

Muistamattomuuden ilmiössä vaikuttavat samat vastakkaiset voimat, jotka synnyttävät väärinlukemista ja väärinpuhumista, sillä jälleen on tietoisen tarkoituksen, muistamisen, eteen patoutunut estävää tajutonta pyrkimystä. Tahdotaan suorittaa jotakin, mutta unohdetaan tuo »jokin», koska tekeminen on syvimmältään vastenmielistä... Halutaan mennä vieraisille, mutta sisimmältään ollaan vastahakoisia, ja niin unohtuu jälleen tämä pieni, ikävä velvollisuus. Tietoisuudessa vaikuttaa pyrkimys »tehdä» ja »mennä». Tajuttomassa toimii estävä voima, suggestiivinen »älä tee», »älä mene!» Unohdetaan, koska alitajuisesti halutaan unohtaa. Tajuisesti tarkoitettua toimenpidettä vastaan nousee tajuton vastatahto, ja tämä häiritsevä voima, joka on luonteeltaan täysin maanalainen, saa hetkeksi vallan käsiinsä. Englantilainen psykoanalyytikko E. Jones[130] on esittänyt hupaisen esimerkin, jossa latentti vastalause vaikuttaa yhtä vahvana kuin jokin hypnoosinjälkeinen suggestio ja joka valaisee unohtamisen ilmiötä mitä verrattomimmalla tavalla. Syistä, jotka jäävät hänelle itselleen tuntemattomiksi, hän jättää kerran lähettämättä erään kirjeen, vaikka se lepää täysin valmiina hänen kirjoituspöydällään. Hiukan myöhemmin hän käy tarmokkaasti käsiksi asiaan, hän pudottaa kirjeen postilaatikkoon, mutta saa sen seuraavassa postissa takaisin, sillä siinä ei ole osoitetta. Hän kirjoittaa siis osoitteen ja vie sen jälleen postiin. Tällä kertaa hän on unohtanut postimerkit. Ja nyt hänen täytyy tunnustaa, että kirjeen lähettäminen on hänelle hyvin vastenmielistä. Hän on alusta alkaen epäröinyt, ja unohtaminen, jota ohjataan »tajuttomasta» käsin, on tullut hänen avukseen...

Virhetoiminta on siis pelastanut hänet jostakin, johon liittyy epämieluinen vaikutelma? Aivan niin... Unohtaminen merkitsee tässä, kuten niin monissa muissakin tapauksissa, tajutonta puolustustoimenpidettä, jonka avulla eräät ikävyydet tulevat torjutuiksi. Jos teemme itsellemme selväksi, miksi jokin aikomus unohtuu, voimme helposti todeta, että muistamattomuuden syynä on joko vastenmielisyys tai harrastuksen puute, salainen pelko ja siitä johtuva vastustus. Nuorukainen unohtaa sovitun kohtauspaikan, koska lämmin suhde rakastettuun on jo aikoja sitten taittunut. Liikemies unohtaa asiakkaansa nimen, koska hänestä on kovin vastenmielistä sitä muistaa. Charles Darwinista[131] tiedetään, että hänen tapanaan oli tunnollisesti merkitä muistiin kaikki tosiasiat, jotka sotivat hänen teoriaansa vastaan, sillä jokainen on taipuvainen unohtamaan alansa epämiellyttävyydet. Mutta samalla kuin nimien ja aikeiden unohtaminen paljastaa tajuttomana voimana toimivan vastahakoisuuden tunteen, siihen sisältyy myös tietty toive. Latentti halu välttää ikävyyksiä on syvimmältä mieleltään egoistista toivomista ja tajutonta hyödyn tavoittamista. Jo Schopenhauer on huomauttanut, että kun muistin erehdys koskee raha-asioitamme, se tapahtuu miltei poikkeuksetta meidän eduksemme. Unohdamme helpommin maksamattoman laskun kuin pankkiosoituksen; jätämme kovin usein lainamme lyhentämättä, mutta muistamme kymmenenä päivänä viikosta, että paras ystävämme on meille velkaa... Ja jos meidän on itse määrättävä, minkä palkkion tuosta tai tästä työstä vaadimme, emmeköhän aina kirjoita nollaa liian paljon kuin liian vähän!

Sekä Freud itse että hänen työnsä myöhemmät lisääjät ovat suorittaneet unohdettujen sanojen ja nimien alueella laajakantoista »sananselitystä». Loppupäätelmäksi jää, että joko unohdettu asia sinänsä on unohtajalleen vastenmielinen tai se vyyhteytyy monien hienonhienojen assosiaatioiden kautta epämiellyttäviin ja tajunnasta torjuttuihin mielteisiin. Freud ei voi millään palauttaa mieleensä erästä italialaista paikannimeä. Miksi? Unohdettu seutu on nimeltään Nervi ja tämä sana muistuttaa äänteellisesti hänen ammatistaan — hermolääkärin työn monista epämiellyttävyyksistä. Erään toisen kerran hän väittelee ankarasti ystävänsä kanssa, joka todistelee hänelle, että eräällä kylpyläalueella on kolme hotellia, kun sitä vastoin Freud itse puhuu kahdesta. Todellisuudessa niitä on kolme! Kolmas on nimeltään Hochwärtner, ja se on wieniläiselle tutkijalle sangen tuttu, sillä hän on kuutena kesänä asunut sen naapuristossa. Miten hän on voinut sen unohtaa? Yksinkertaisesti siksi, että hotellin nimi muistuttaa erään kilpailevan wieniläislääkärin nimeä, joten siis Freudin ammattikompleksi on hävittänyt sen hänen päivämuistinsa piiristä.

Myös tunnettu tutkija C.G. Jung[132] kulkee salalyhtyineen unohtuneiden nimien hämärillä varastopaikoilla. Hän kertoo esimerkin herra A:sta, joka oli kiintynyt erääseen nuoreen naiseen. Tällä puolestaan oli kyllin huono maku mennäkseen naimisiin herra B:n kanssa, joka kuului A:n liiketovereihin ja lähimpiin tuttaviin. Mutta mitä tapahtuikaan! Sanellessaan tästedes liikekirjeitään herra A. ei millään muotoa voinut muistaa entisen toverinsa nimeä, vaan hänen täytyi säännöllisesti kysyä sitä konttorihenkilökunnaltaan. Se oli pyyhitty tajunnan muistilistalta pois, se oli tullut voittamattoman vastenmieliseksi ja torjuttu alas »tajuttomaan», herra A:n olematta tästä pois tunkemisesta edes tietoinen.

Psykoanalyytikko Ferenczin[133] tutkimuksista tapaamme niin ikään seuraavan tapauksen, jossa unohtuneena nimenä on Jung. Eräs Ferenczin naispuolisista potilaista ei voi keskusteluissa muistaa tätä nimeä, vaikka se ei ole hänelle millään tavalla vieras. Ferenczi tekee analyysin. Hän soveltaa naiseen »vapaata assosiaatiota», pyytää häntä ajattelemaan Jungin nimeä ja kertomaan välittömästi, mitä miellekomplekseja hänen tajunnassaan viriää. Hoidokki ajattelee aluksi erästä herra Kl:ää, sen jälkeen rouva Kl:ää - naishenkilöä, joka vuosistaan huolimatta on säilyttänyt nuorekkaan ulkonäön... Nyt hänen mieleensä juolahtaa Oscar Wilde, sitten Friedrich Nietzsche... »Minä en voi mitään sille, että äkillisesti muistan heidät», hän selittää. »Minä en ymmärrä tätä. Minä olen kuullut, että he olivat molemmat homoseksualisteja. Wilde oli tekemisissä nuorten ihmisten kanssa...» Ja tämän jälkeen hän ajattelee Hauptmannia, joka merkitsee »päämiestä» ja »kapteenia». Nimi assosioituu sanoihin halb, »puoli» ja Jugendlichkeit, »nuoruus». Nyt Ferenczi on päässyt sanapiilokuvan perille, sillä nuoruudesta johdutaan »nuoreen», joka on saksankielellä jung. Lähemmin eritellessään tutkija voi myös selvittää tämän tapauksen sielulliset johtolangat. Potilas on jäänyt leskeksi kolmenkymmenen yhdeksän vanhana, ja suunnitellessaan uutta avioliittoaan hän ei halua ajatella mitään, joka voisi muistuttaa häntä hänen iästään. Siksi hän unohtaa tietyn nimen, siksi hän ei millään muista tohtori C. G. Jungia, »Psykologisten tyyppien» ja »Libidon vaellusten ja symbolien» tekijää.

Se, mikä koskee sanojen unohtamista, pitää paikkansa myöskin unohtuvien esineiden suhteen: asia, joka tässä tapauksessa torjutaan tajunnasta, on ladattu tajuttomilla vastemielisyyden tunteilla. Jos hukkaamme jonkin esineen tai asetamme sen epähuomiossa paikkaan, mitä tarpeen tullen emme millään muotoa muista, on syynä jälleen se, että esine ei ole meille syvimmältään mieluinen. Hukkaamme sen usein siksi, että se on aiheuttanut häiriötä ja vahinkoa - toisissa tapauksissa taas, koska aiomme hankkia sen tilalle uuden. Palvelijatar, joka tomuja pyyhkiessään pudottaa maljakon, tietää tajuttomalla sielunalueellaan, että juuri tuo koruesine on vaatinut häneltä eniten kärsivällisyyttä ja vaivaa! Henkilö, joka käyttää vanhasta tottumuksesta jo ammoin kadonneen rakastajattarensa lahjoittamia kalvosinnappeja, kadottaa ne viimein... Niistä on hänen avioliitossaan ollut paljon häiriötä, hän on päättänyt ne hävittää ja hänen »tajuttomansa» on tässä tullut avuksi. Ja edelleen: nainen, joka on vastoin syvempää tahtoaan ja puhtaasti taloudellisista syistä suostunut rikkaan teollisuusmiehen kosintaan, kadottaa hääpäivänsä aattona kihlasormuksensa koska sen antaja herättää hänen mielessään tuskaa. Tunnemmehan tapauksia, joissa hukataan tai rikotaan esine, joka on saatu epämieluisten olosuhteiden vallitessa. Miksi herra Kukatahansa unohtaa jo kolmannen kerran kävelykeppinsä teatterin lämpiöön? Siksi, että se on tullut ostetuksi ajankohtana, jonka hän kaikin muodoin tahtoisi hävittää muistoistaan...

Aina ei harhatekojen sisäinen syy-yhteys ole näin yksinkertainen — Freudin Arkipäivän psykopatologia[134] sisältää esimerkkejä, joissa virhesuoritusten mekanismi hämmästyttää monimutkaisella hienoudellaan. Hyvin kuvaava on seuraava tapaus. Freud on lähdössä rautatien asemalle kiiruhtaakseen junalla erään potilaansa luo. Epähuomiossa hän työntää matkalaukkuunsa väärän kojeen. Tutkimuksissa tarvittaisiin pientä vasaraa, jolla lääkärit koettelevat polvirefleksejä, mutta Freud unohtaa sen kirjoituspöydälleen ja vaihtaa sen erehdyksessä — äänirautaan. Mikä on tämän virhetoiminnan »ajatus»? — Äänirautaa Freud oli äskettäin tarvinnut tutkiessaan erään heikkomielisen lapsen kuuloa, ja mitä vasaraan tulee, hänen muistissaan oli sen hepreankielinen nimi chamer, joka samalla merkitsee aasia. Onko tästä tehtävä johtopäätös, että Freud on idiootti? Aivan varmaan... Hän on lähdössä sairaan luo, joka oli pudonnut parvekkeelta ja tullut halvautuneeksi, ja nyt vaadittiin, että hän ottaisi selville, johtuiko halvaus selkäytimen vioittumisesta vai oliko se katsottava pelkäksi hysteeriseksi häiriöksi. Samalta rautatienasemalta, jonne hän oli menossa, hän oli kerran aikaisemmin noussut junaan matkustaakseen tutkimaan miltei vastaavanlaista sairaustapausta. Hän oli silloin tehnyt väärän diagnoosin. Hän toivoi tällä kertaa parempaa tulosta. Se, että hän otti matkalaukkuunsa ääniraudan vasaran sijasta, sisälsi aivan yksinkertaisesti tajuttoman huomautuksen: »Älä nyt tee erehdystä, senkin idiootti, senkin aasi...!»

Mutta esimerkkien runsaaseen aineistoon liittyy myös eräitä, joissa esine hukataan tai rikotaan silloinkin, kun siihen liittyvä tunnearvo ei ole millään tavalla vastenmielinen. Kaikkihan tunnemme tapauksia, joissa satunnainen kömpelyys saa aikaan ikävän vahingon. Kompastumme — ja siinä ovat pirstoina parhaat kristallilasimme! Sysäämme epähuomiossa jalustaa, jolla vanha sukukalleus upeilee. Mustetta läikähtää rakkaimmalle pöytäliinalle. Kaunein keramiikka, minkä olemme hankkineet, lohkeaa kappaleiksi. Nämä ovat vahinkoja, mutta mikä on vahingon psykologia? Voidaanko tosiaan väittää, että mikä tahansa ajatukseton kädenliike ja liukastuminen tottelee tajutonta käskyä ja että siinäkin tapauksessa, kun meille mieluisat esineet katoavat tai menevät rikki, niiden murskaamisessa täyttyy jokin tiedottomaksi jäänyt toive. »Sellaista ei voida väittää», sanoo tavallinen arkiviisaus. »Sellaista täytyy väittää», sanoo psykoanalyysi, joka uskoo determinismiin ja elämämme vähäpätöisyyksien syvään, piilotettuun sisältöön.

Sillä — Freud väittää — jokapäiväiseen toimintaamme liittyy muotoja, joista heittyy perspektiivejä paljon kauemmas kuin oma ikämme tai sukumme ikä ulottuu. Sielumme syvyyksissä toimii vielä voimia, jotka ovat vallinneet vuosisatoja ennen meitä. Huolimatta ajan kierrosta tämä sielun romukomero on tallettanut ikivanhojen kuvitelmien ja tuntojen kasaantuneen rihkaman. Mikään kulttuurivaikutus ei ole päässyt tunkeutumaan sen alueille, sivilisaation kosketus ei ole tehnyt tyhjäksi totuutta, että sivistyneinkin meistä kätkee itseensä barbaarin ja villi- ihmisen. Me tulemme näkemään, miten tämän pohjalatauksen suuri kirvoitus tapahtuu unessa ja miten taiteilija, joka intuitionsa syvyydessä unohtaa ajan ja paikan, noutaa teostensa näyt ja hahmot myytin alkulähteiltä. Mutta yhtä varmasti kuin »tajuttomaan» kasaantuneet henkilökohtaiset tuntomme nousevat jonakin herpautumisen hetkenä ylös tajuntaan ja värittävät altapäin elämäämme, yhtä varmasti on olemassa toimintamuotoja, joissa syvin ja arkaaisin meissä saa äänen. Muinaisuuden toiveet ja pelot, luulot ja kuvitelmat, tunteet ja pyrkimykset elävät sitkeän itsepintaisina tottumuksina meissä, ja tekojemme takana vaikuttavat sisäiset konstellaatit, jotka ovat vakiintuneet vuosituhansia ennen kuin oma elämämme vielä oli alkanut.

Meille mieluisan esineen rikkomiseen voi kätkeytyä eräs tottumus — tapa, joka tulee vanhojen paimentolaiskansojen ajoilta asti. Syntyperäisenä seemiläisenä Freud tietää, että hänen oman rotunsa muinaisuudessa uhrin käsite on näytellyt ehkä keskeisempää osaa kuin mikään muu uskonnollinen toimitus ja että Vanhan Testamentin lakikäskyt kiertyvät olennaiselta osaltaan tämän keskipisteen ympärille. Alkuperäisen käsityksen mukaan uhri on ollut lahja, joka tarjotaan yliluonnolliselle, mutta haluiltaan ja tarpeiltaan inhimilliselle olennolle. Uhraaminen on siis ilojuhlaa, ihaileva jumala on siinä persoonallisesti läsnä. Mutta sen paimentolaisheimon keskuudessa, joka joskus historian hämärässä kulkeutui nykyiseen Palestiinaan, jumala on myös pelottava kostaja ja ankara veronkantaja. Veristen sovintouhrien savu ja teurastettujen esikoisten valitushuuto nousee noina kaukaisina alkuaikoina Herra Zebaotin[135] kasvoja kohti — tunnottomia, aasialaisia kasvoja, jotka näyttäytyvät vain vihan salamoiden valossa. »Älä viivyttele uutistasi ja pisariasi anna minulle esikoinen pojistasi», käskee tämä Idän ja Lännen välimailla syntynyt julma rotujumala. »Kuka ikänänsä äitinsä kohdun avaa Israelin lapsista, sekä ihmisistä että eläimistä, ne ovat minun.» Ja kun Daavid on tehnyt kolmannen suuren syntinsä ja pannut väestönlaskun toimeen, Jahve kostaa tämän rikkomuksen lähettämällä kansan rankaisijaksi ruton, joka surmaa 70.000 ihmistä. Mikä on heprealainen pelastuksen menetelmä? Sen paljastaa profeetta Gad,[136] joka neuvoo syyllistä kuningasta rakentamaan alttarin ruttokeskukseen ja uhraamaan härkiä polttouhriksi jumalalle. Polttouhrauksen avulla torjutaan suurempi; hiiltyvien eläinten liha asetetaan ihmislihan tilalle, ja sijainen, joka on arvoltaan vähäpätöisempi, ottaa kantaakseen kansan verivelan. Niissä varhaisissa ihmisuhreissa, joita israelilaiset ovat toimeenpanneet (ja joista teologisella taholla tavallisesti vaietaan), tulee toteutetuksi sama periaate. Yhteisön, perheen tuho torjutaan uhraamalla eräs perheen pienimmistä jäsenistä. Esikoinen poltetaan alttarilla, että jumalan tuli ei polttaisi hänen isäänsä ja äitiään.

Mutta tämä käsitys on tietyllä kehitysasteella kaikelle ihmiskunnalle yhteinen ja sen hämärät varjot psykoanalyysi luulee löytävänsä nykyaikaisen ihmisen arkisista virheteoista. Saamme hämmästyneinä kuulla, että henkilö, joka erehdyksessä rikkoo tai kadottaa arvoesineensä, suorittaa sovitusuhria. Hänen hairahduksensa on seremoniallinen toimenpide, hän haluaa välttää onnettomuutta, ja tähän päästäkseen hän uhraa kohtalolle jotain, joka on hänelle kallista. Freudin kirjoituspöydällä on joitakin aikoja sitten seissyt lasitettu egyptiläinen pienoisveistos, mutta se särkyi samalla hetkellä kuin sen omistaja kirjoitti eräälle ystävälleen kirjettä. Tapaus oli rukousuhri: suuremman vahingon väistämiseksi valittiin siinä pienempi. Sekä ystävyyden että kuvapatsaan sirpaleet voi ehkä liimata kokoon, ajatteli Freud, sillä pudottaessaan epähuomiossa tuon siron koruesineen hän oli kaiken aikaa ajatellut sitä rikkonaista suhdetta, joka hänen ja kirjeen saajan välillä vallitsi.

Erään toisen kerran hän antaa ilolleen vallan saatuaan kuulla, että varsin vaikeasti sairastanut perheenjäsen on paranemaan päin. Riemun impulsiivinen purkaus tapahtuu siten, että Freud ottaa permannolla pari poikamaista askelta ja potkaisee tohvelinsa ilmaan. Se lentää kauniissa kaaressa huoneen yli. Se osuu pieneen marmoriseen Venukseen, joka putoaa jalustaltaan ja tietysti särkyy. Tässäkin tapauksessa onnettomuus on syvimmältä luonteeltaan uhria — kiitosuhria. Se, että kohteeksi joutuu juuri Venuksen kuvapatsas, on Freudin mielestä »galantti kohteliaisuus konvaleskenssille»,[137] toipumisen jumalille suoritettu alttariseremonia. Voidaanko siis uskoa, että esineiden särkemisessä aina vaikuttaa tämä arkaistinen suuntaus? Ei suinkaan! Kun psykoanalyysin perustaja »epähuomiossa» sysää marmorisen mustesäiliön maahan, syynä on yksinkertaisesti se, että hänen sisarensa on kovin moittinut sen muotoa. Hän siis uhraa tämän koruesineen omaiselleen, hän antaa sen symbolisesti sisarensa käsiin ja tuomitsee sen tajuttomalla alueellaan murskaksi. Teko, joka tapahtuu näennäisesti ilman tarkoitusta, on vain tämän tuomion näkyvä täytäntöönpano ja toteutus.

Näissä esimerkeissä paljastuu virhetoimintojen varsinainen luonne — niiden symbolisuus. »Tajuttoman» työskentelytapa on symbolitoimintaa, ja pieniin harhatekoihimme, joissa sielun maanalaiset voimat näyttelevät näkymättömän kuiskaajan osaa, sisältyy jatkuvasti vertausta. Se mikä virhetoiminnassa ulkonaisesti katsoen tapahtuu, on vain syvempien aikomusten ja latentin pyrkimyksen puolivalmis havaintoesitys, vain viittaava vertauskuva, ei muuta. Ja jos seuloo tarkkaan koko sen aineiston, mikä omasta kokemuksestamme keräytyy, löytää varmaankin monia väärintekemisen muotoja, joiden symboliselta merkitykseltä on vaikea ummistaa silmää. Mies, joka nousee porraskäytävässä kerrosta ylemmäs kuin pitäisi, tekee tällä harhateolla tiettäväksi, että hän »pyrkii korkeammalle kuin siivet kantavat». Virhetoiminta on hänen sisimpien pyrkimystensä näkyvä esitys ja havainnollinen ilmaisumuoto. Kun Freud kertoo itsestään, miten hän veti erään naispuolisen potilaansa ovella omat avaimet taskustaan, hän selittää tämän symbolitapahtuman siten, että hän tunsi kiintymistä nuoreen hoidokkiinsa — »toivoi tulevansa täällä kotiin...!» Tai kun hänen virkatoverinsa erehtyvät ja sovittavat asuntonsa avaimen vastaanottohuoneen lukkoon, heidän toiveensa, koskee kotiutumista lääkärinammattiin. Avaamisyritys on jälleen vertaus. Virhetoimintojen kieli on symbolikieltä, joka tulee selitetyksi vain sisältä päin, tajuttomista vaikuttimista ja kätketyistä toiveunista käsin. Mutta symbolia sisältyy myös siihen että toivottomalta mielellä ollessamme teemme itsemme syypäiksi laiminlyönteihin, joihin emme tavallisissa oloissa suinkaan horjahtaisi. Miksi mies, jota on kohdannut järkyttävä kohtalonisku, jättää vastoin tavallisuutta kellonsa vetämättä ja paneutuu makuulle täysissä vaatteissaan? Sekä seisahtanut kello että riisumaton takki antavat meidän selvästi tietää, että niiden omistaja ei halua enää ajatella huomista päivää. Vanitas vanitatum[138] — kaikki on hänelle yhdentekevää, kaikki on käynyt harmaaksi turhuudeksi ja hengen vaivaksi...

Nämä ovat selviä havaintoesimerkkejä: niiden kautta voimme silmätä sielun piilotajuiseen piiriin. Näemme, miten unohtuneet miellekompleksit ja torjutut muistot pyrkivät energiapaineen tavalla ylös tietoisuuteen ja miten ne saavuttavat tajunnan valokentän vain kiertoteitse, vertauskuvan ja sattuman puvuissa. Mutta on olemassa näköjään vielä vähäpätöisempiä ilmiöitä, joissa tavallinen ajattelu ei huomaa mitään tarkoitusta, mutta joissa kuitenkin piilee syvää tajutonta sisällystä. Tarkoitan ns. satunnais- eli oiretoimintoja. Ne paljastavat usein jopa senkin, mitä potilas onnistuu assosiaatioissaan kätkemään, ja virhetoiminnoista ne eroavat siinä, että niissä tapahtuu vielä huolellisempi naamioiminen. Oiretoiminnat ovat näennäisesti kaikkea tarkoitusta vailla, niiden mitättömistä muodoista on miltei mahdoton uumoilla sielullista mielekkyyttä. Hajamieliset otsansivelyt ja tahattomat pienoisliikkeet, eleet, jotka tehdään huomaamatta ja ikään kuin leikkien, vaatekappaleiden ja ruumiinosien satunnaiset hypistelyt, vaistomaiset askaroimiset esineillä, jotka osuvat käteemme — kaikki kuuluvat tähän näennäisesti vähänsanovaan ilmiöryhmään. Mutta determinismin periaatteiden mukaan psykoanalyysi takertuu näihin vähäpätöisyyksiin ja riistää meiltä luulon, että turhat ja liikanaiset eleemme olisivat vailla merkitystä. Mies, joka hajamielisesti korjaa moitteettomasti solmittua kaulaliinaansa, henkilö, joka helisyttää avaimia takkinsa taskussa, toinen, joka ehtimiseen sivelee leukaansa, kolmas, joka leikittelee lyijykynällä, neljäs, joka piirtelee kepillä kuvioita hietaan, viides, joka ajatuksissaan hyräilee operettisävelmää — niin, jokainen heistä käyttäytyy näin tarkoituksella, ja vaikka he hyvin harvoin tuntevat vaikuttimensa, näiden oiretoimintojen juuret kätkeytyvät tajuttoman sielunalueen syviin lähteisiin. Niinpä henkilö, joka on poikavuosiltaan asti harjoittanut erästä kehitysiän pahetta, mutta joka samalla tyystin varoo paljastamasta sitä lääkäreilleen, ei voi estää tajuttomien ajatusten ilmituloa. Kun puhe siirtyy tulenaralle alueelle, hän torjuu jyrkästi epäluulot itsestään, mutta hypistelee samalla huomaamatta kynää sormissaan. Miksi? Tässä on hänen syyllisyytensä salamerkki! Tämä näennäisesti tarkoitukseton teko kielii lääkärille kaiken, mitä potilas tahtoo salata... Mutta psykoanalyysi, jolle seksuaalivietti tarjoaa yleispätevän selitysperustan, kun on kysymys »aiheettomista» toimintamuodoista, ei ole suinkaan aina välttynyt ampumasta huikeasti yli maalin. Mistä johtuu psykogeeninen kirjoituskouristus? Wieniläisen sielunselityksen valossa sekin on tyypillistä symbolitoimintaa — täytekynä on putki, josta vuotaa nestettä!

Atavismia ja itsehävitystä

Vuonna 1926 ilmestyi Wienin psykoanalyyttisen kustannusliikkeen kirjapainosta eräs merkillinen teos — Levinen Das Unbewusste,[139] »Tajuton».

Se käsitteli jokseenkin samoja asioita, joista edellisillä sivuilla on puhuttu, mutta tämän lisäksi se ulotti Freudin oivallukset oikeuslääketieteen ja juridiikan aloille. Rohkea edistysaskel! Merkitsevä sikäli, että Levinen havainnot asettavat monet tähän asti tutkimattomiksi jääneet kriminaalipatologiset ilmiöt kokonaan uuteen valaistukseen ja että hän on ensimmäisenä osoittanut, mikä syvällinen mielekkyys virhetoiminnoilla on, kun ne esiintyvät rikoksen ja väkivallan pimeässä tapahtumapiirissä. Jos voitaisiin psykoanalyyttisesti seuloa sitä aineistoa, jota — sanokaamme — amerikkalaisen kriminalistiikan mestari Bert Wentworth,[140] ruotsalainen Ernst Fontell[141] tai tohtori Edmond Locard[142] ovat pitkän toimintansa aikana koonneet, tai vaikkapa vain sitä, joka keräytyy tavallisen suurkaupunkilaispoliisin pitkässä päivätyössä, saisi syyllisyyden ja syyttömyyden kysymys kenties kokonaan uuden muodon. Mutta Euroopan lukuisiin tuomioistuimiin ja tutkintovankiloihin tämä uusi tieto ei ole vielä tunkeutunut. Se ei ole myöskään koskettanut lakipykäliä, jotka on olennaiselta osaltaan kirjoitettu psykologisen tietämättömyyden pölyyn.

Levine lähtee siitä tosiseikasta, että harkitsevinkin rikollinen jättää tavallisesti rikospaikalle jäljen. Hän luulee suoriutuneensa jokaisesta yksityiskohdasta. Hän kertaa tyytyväisenä jokaisen vaiheen, joka liittyi teon yhteyteen, ja aluksi näyttää todella siltä, niin kuin kaikki juoruavat merkit olisivat tulleet hävitetyiksi. Miten hän siis joutuu poliisin käsiin? Jos hän on alallaan taitava, hän oli kyllä perillä niistä menetelmistä, joilla rikos paljastetaan, ja pysyäkseen salassa hän käyttää sekä kumikäsineitä että vääriä kenkiä. Sormien, jalkain, kynsien ja hampaiden jäljet hävitetään tyystin. Jokainen esine, joka voisi antaa aihetta epäluuloon, viedään pois rikospaikalta. Mitään ei unohdeta - ja kuitenkin unohtuu jotakin! Jokin pikkuseikka, jota murhaaja ei ole tullut ajatelleeksi tai jonka hän liian myöhään muistaa, pistää jäljessä tulevien tutkijain silmään. Ja omituista on, että taitavimmissakaan tapauksissa ei aina vaadita kriminaalilaboratorion monimutkaisia tutkimuksia, vaan välitön ja tuore »jälki» antaa syyllisen ilmi. Lyonin poliisiviraston museossa, jossa herkkätuntoiset linssit ja valosuodattimet, kiinnityssuolat ja valokuvasuurennukset, kuivauskaapit, keskipakoiskoneet, analyysivaa'at, pullot, purkit, ultraviolettilamput ja Leitzin[143] aparaatit, joilla pölyhiukkanen voidaan suurentaa omenan kokoiseksi, ovat Ranskan rikollisten uhkana, säilytetään lukemattomia eri aikoina ja eri tapausten yhteydessä koottuja tahattomia todistuskappaleita. Miten ne ovat joutuneet sinne? Miten on mahdollista, että kylmäverinen ja murhanhimoinen aivoihminen kaikesta harkinnastaan huolimatta jättää johtolangan, johon rikosetsivän tarvitsee vain tarttua päästäkseen hänen jäljilleen?

Psykoanalyysin mukaan nämä kohtalokkaat laiminlyönnit juurtuvat syvimmältään tajuttomaan rangaistuksen tarpeeseen. Paatuneinkin rikollinen, jonka ulkonainen elämä voi muodostua julmuuden ja moraalisen tunnottomuuden kaameaksi malliesimerkiksi, kantaa olemuksensa syvyyksissä eräitä väkeviä imperatiiveja. Hänen rotunsa, ihmisen rotu, on vuosituhannesta vuosituhanteen asettanut eteensä eetillisiä raja- aitoja ja sanonut itselleen »Sitä ja sitä sinun ei pidä tekemän!» Olkoon, että mitään itsesyytöstä ei herää, että kaikki puheet omastatunnosta ja syyllisyyskomplekseista jäävät vain puheeksi. Joka tapauksessa rikoksentekijän »tajuttomassa» viriää miltei atavismin luonteinen tarve tulla rangaistuksi, ja hänen moraalisen herkkyytensä aste määrää, miten vastustamattomaksi tämä sisäinen vaikutin muodostuu. Sillä hetkellä, jolloin rikos tapahtuu, vallitsee kylmäverisimmässäkin tajunnassa kuumeinen jännitys. Sykkiviä valtimoita ja paisuvia ohimosuonia ei voi vaientaa - hermosto kiristyy pingotetun viulunkielen tavalla, ajatukset polkevat kehässä, harhaantuvat, hämärtyvät yleiseksi sekavuustilaksi... Tietoinen tahto pyrkii niitä pakollisesti keskittämään, mutta tietoisuus on tällä hetkellä kummallisesti supistunut. Ja saman synkän hajamielisyyden vallassa, jota Dostojevski on »Rikoksen ja rangaistuksen» murhakohtauksessa niin syvältä luodannut, syyllinen unohtaa jotakin, mitä hän ei millään muotoa saisi unohtaa. Esitajuisen tarkkaajan herpautuessa nousee tunnustamisen tarve syvistä kätköistään esille. Sen vaikutus tuntuu virhetoimintana, se väistää tajuisen huomion ja aiheuttaa kohtalokkaan varomattomuuden, ilman että teon tekijä olisi sillä hetkellä laiminlyönnistään tietoinen.

Omituista on myös, että mannermaan kaikkiin rikollispiireihin on levinnyt eräs taikauskoinen luulo, joka selvemmin kuin pelkät yksityiset esimerkit kertoo tajuttomalla alueella vaikuttavasta ilmitulemisen tarpeesta. Uskotaan, että jos murhaaja voi jättää tapahtumapaikalle jotakin itsestään, hän saa olla varma salassa pysymisestä.

Monet tutkijat ovat pohtineet tätä ongelmaa. Sen selityksiä on etsitty atavismien ja periytyvien tottumusten alueelta, se on juurrutettu kaukaiseen muinaisuuteen - aina noihin aikoihin, jolloin tiettyyn hengenkehityksen asteeseen ehtinyt ihmiskunta sovelsi ajatteluunsa pars pro toto -periaatetta ja harjoitti noituutta. Kuten kaikella taikauskolla, niin on tälläkin syvät kehityshistorialliset perspektiivit, ja mikään ei estä meitä näkemästä siinä varhaisen taikojenteon myöhästynyttä jätettä. Mutta niistä johtuu, että nimenomaan tämä uskomus säilyy sitkeän itsepintaisesti nykyaikaan asti? Sitä lujittaa ihmisen yleinen eetillinen tunne, tajuton usko rangaistuksen vapauttavaan mahtiin. Kun rikolliset alttiisti tottelevat tätä kirjoittamatonta käskyä ja jättävät rikospaikalle karkean kirjaimellisesti »jotakin itsestään» he toimivat saman rangaistuksentarpeen ohjaamina, jonka vaikutuksesta murhaaja painaa sormenjälkensä oveen ja murtovaras unohtaa asetyleenilampun murretun kassakaapin eteen.

Lyonin kriminalistisen laitoksen asiakirjoista, jotka tarjoavat huolellisesti seulottujen esimerkkien runsaan varaston, voisi löytää useita valaisevia tapauksia. Tällainen on selostus murrosta, jonka muuan ammattivaras teki sikäläiseen apteekkihuoneistoon ja jonka yhteydessä vanhaa taikauskoista lakia sovellettiin käytäntöön. Rikollinen jätti paikalle merkin, jollaisia Reiss nimittää cartes de visite odorantes — tuoksuviksi käyntikorteiksi. Tässä toimituksessa hän joutui käyttämään paperiteollisuuden tuotteita, ja kun hänet aivan pian tapahtuman jälkeen vangittiin, hän sai kuulla sen surusanoman, että paperipala oli huolellisesti tallettanut hänen sormenjälkensä, Vielä näkyvämmän virheteon suoritti puolalainen rikollinen Demeter Rodek, josta Hans Gross, rikostutkimuksen klassikko, kertoo. Hän oli tehnyt murtovarkauden hiukan sen jälkeen kun hän oli päässyt vapaaksi Lembergin vankilasta, ja noudattaessaan ikivanhaa taikaa hän käytti epähuomiossa pyyhkeenä omaa passiaan!

Ranskalainen apashi Armand Meunier murhasi aikoinaan erään ammattitoverinsa, mutta poistuessaan murhapaikalta hän teki harkitsemattoman teon, jota hänen sopi myöhemmin katua Cayennen rangaistussiirtolan paahteisessa helvetissä: hän kirjoitti murhapaikan oveen sanat Mort aux traîtres »kuolema kavaltajille», ja tämä käsialannäyte antoi hänet ilmi. — Murtovaras, joka luiskahti pitkälleen pehmeään multaan ja jätti siihen täydellisen muotokuvajäljennöksen, unohti kaikessa varovaisuudessaan juuri tämän paljon puhuvan todistuskappaleen. Lyonilainen työmies, joka murtautui raakaa oopiumia sisältävään tavaravaunuun ja painoi jalanjälkensä permannolla viruviin kangaspakkoihin, ei lainkaan tullut ajatelleeksi, että hänen ei olisi pitänyt heti rikoksen jälkeen hankkia itselleen silmiinpistävän uusia kenkiä. Rikosetsivien huomio kiintyi heti niihin, ne paljastivat hänet poliisille. — Muuan toinen saman ammatin harjoittaja valmistautui murtoonsa huolellisuudella, jonka tuli estää kaikki kohtalokkaat laiminlyönnit. Hän tiirikoi erään tyhjän huvilan oven auki, mutta sullottuaan kaikki varastetut arvoesineet säkkiin ja yrittäessään poistua hän huomasi, että ovi oli mennyt takalukkoon. Hänen täytyi siis kiivetä alas ikkunan kautta, ja nyt hän tuli painaneeksi lasiin pari selvää sormenjälkeä. Koska hän kuitenkin muisti ajoissa tämän mahdollisuuden, hän palasi rikospaikalle ja huuhteli ruudun tavalla, jossa vanha taikauskoinen laki samalla tuli täytetyksi. Tätä toimitusta hän valaisi lyhyellä kynttilänpätkällä, ja koska hän oli hyvin kiihtynyt ja koska hänen kätensä vapisivat, hän puristi valonlähdettä lujasti sormissaan ja antoi sen hieman kallistua... Nyt sattui, että pieni pala steariinia, johon oli painunut hänen peukalostaan jälki, putosi alas permannolle. Se löydettiin aikanaan, ja Lyonin poliisilaboratorio voi varsin pian todeta, kuka tässä tapauksessa oli syyllinen.

Olipa siis kysymyksessä rikospaikalle jäänyt työväline tai käden painalluksen jättämä jälki, kohtalokas virhelaskelma tai kiihtymyksen aikaansaama toimintahäiriö, joka tapauksessa on varmaa, että näillä hairahduksilla on oma tajuton tarkoituksensa. Tavallisen ajattelun kannalta ne johtuvat vain ylikiihtymisen tilasta, joka lamauttaa rikollisen harkintakykyä. Mutta psykoanalyyttisen katsantokannan mukaan »tajuton» käyttää näitä oikosulun tapaisia muistamattomuuden tiloja hyväkseen, ja esitajuisen tarkkaajan hetkellinen horros tekee mahdolliseksi sen, että rankaisemisen tendenssit pääsevät ohjaamaan tapahtumia. On sanottu, että jokainen rikollinen on sisimmältään Raskolnikov. Samoin kuin Dostojevskin romaanihenkilö, samoin tuntee kuka tahansa syyllinen latenttia halua tulla rangaistuksi, koska alkeellista siveellistä vastuuntuntoa hänessä on loukattu, koska »yliminä» on tuominnut hänen tekonsa. Tietenkin tämä pyrkimys on luonteeltaan täysin tajuton. Se ei ehkä koskaan nouse tietoisuuden kirkkaisiin valokeskuksiin. Mutta maanalaisena ja tajunnasta torjuttuna se saa tuon kohtalokkaan tehon, joka sieluumme vangituilla voimilla on. Siihen punoutuu teon jälkeen herännyt takaa-ajon kammo, ja varmana voidaan pitää, että tämä tuskan paine saattaa sadat rikolliset vapaaehtoiseen rippituoliin. Jos voisimme edes välähdyksellä silmätä niihin rikollissieluihin, joita ranskalainen kriminalisti Locard on teoksessaan Le crime et les criminels esitellyt, tulisimme varmaan outoihin lopputuloksiin. Murhaaja tunnustaa tekonsa pudottaakseen harteiltaan epävarmuuden taakan. Hän tahtoo »tajuttomassaan» antaa itsensä ilmi — vapautuakseen ilmitulemisen pelosta. Tästä kertoo meille sekä Levinen edellä mainittu kirja että kaksi Theodor Reikin teosta, Der unbekannte Mörder ja Geständniszwang und Strafbedürfnis, joissa samojen ilmiöiden tutkimusta on ulotettu laajemmalle - jopa valaistu niitä tajuttomia tekijöitä, mitkä ovat vaikuttaneet länsimaisen oikeuslaitoksen kehityksessä.

Myös uhkarohkeuden, vieläpä tapaturmienkin ilmiöissä voidaan psykoanalyysin salalyhdyn avulla löytää seikkoja, joista tavallinen arkiviisaus ei edes uneksi. Tietenkin Freudia ja hänen piiriään on syytetty liiallisuuksista ja salapoliisimaisesta selitysinnosta, puhumattakaan pisteliäämmistä vastalauseista. Mutta Freud on keksinyt sielun hieroglyfikielen, elämä on hänen Rosetten-kivensä ja hän lukee sen oikullisista riimuista mitä lukee... Ja meidän on puolestamme pidettävä silmänkantamilla totuutta, että jokainen uusi teoria syntyy yksipuolisena, ja vaikka soveltamiset voivat, vaikuttaa yltiöpäisiltä, ei perusajatuksen kirkkaus silti himmene. Olemme nähneet, miten syvälle psykoanalyysin säde ulottuu ja millainen kuvaamaton kantovoima Freudin keskeisillä oivalluksilla on, vaikkakaan hän ei aina voi pysyttää niitä luonnollisissa rajoissa. Uhkarohkeuden psykologiassa on kysymys samasta. Psykoanalyytikkojen tulkintakokeet voivat ontua, mutta alkuperäinen johtoajatus säilyy tästä huolimatta voimassa.

Mikä pakottaa tavallisen keskitasontyypin tekoihin, joissa hän panee itsensä alttiiksi vaaralle? Miksi alppikiipeilijä kapuaa jyrkänteille, joista vähäisinkin virheaskel voi suistaa hänet rotkoon? Miksi nuorallatanssija valitsee niin vaarallisen alan, miksi akrobaatti tekee surmanhyppyjä, jotka saavat katsojien kasvot kalpenemaan...? Tähän voidaan vastata, että kukin heistä tahtoo joko tieten tai tietämättään näytellä sankaria: kuolemanuhka on heidän urhoollisuutensa mitta, vaaran tuottama jännitys muodostuu stimulanssiksi, jota heissä piilevä mies ja heeros tarvitsee. Mutta tämä selitys valaisee ongelmaa kuitenkin vain puolittain, sillä vielä ei ole ratkaistu, mitä tämä sankaritekojen vetovoima sisimmältään on. Ihminen, joka liikkuu sirkuksen trapetseilla ja antaa lentonäytöksiä, kiipeää kirkontorneihin ja korkeimmille kallioille, joiden livettävästä graniittipinnasta jalan on vaikea tavata tukikohtaa, paljastaa salaisuutensa vain psykoanalyysin läpitunkevalle silmälle. Tässäkin täytyy piillä tajutonta pyrkimystä! Tässäkin toimii voimia, joista alppikiipeilijä ja akrobaatti itse eivät ole tietoisia...

Mitä nämä voimat ovat? - Uhkarohkeuden näytteissä ilmenee, että niiden suorittaja hakeutuu vaistomaisesti tilanteisiin, joiden tuloksena voi olla hänen perikatonsa. Hän uhmaa vaaraa - hän provosoi osakseen kuolemaa. Tästä huolimatta hän on tajuisella alueellaan varmasti vakuuttunut, että hänen tekojensa motiivina on vain urhoollisuuden tahto ja miehekäs seikkailunhalu, ei muuta. Mutta samoin menetteli rikollinen, joka selitti taikauskoiset virhetekonsa tajuisten vaikuttimien mukaisesti ja rationalisoi toimintansa - jopa oli löytävinään niille kokonaan päinvastaisen merkityksen. Uhkarohkeuden psykologia näyttää, että seikkailun hurmaa etsivä henkilö on syvimmässä tunnossaan masokisti, jonka tuskankaipuu ei ole koskaan päässyt ylittämään latenttia astetta, mutta joka kuitenkin tottelee kaikessa tätä viettipyrkimystä. Maan-alaisena, tajuttomana tendenssinä on halu kokea murskautumisen ja kuoleman nautinto. Tämän pyyteen esitajuinen sensori naamioi maskuliinisen urhoollisuuden valepukuun.

Jos nyt häikäilemättä soveltaisimme tätä uutta tietoa ja antaisimme Psykoanalyysin heittovalon hipaista vaikkapa keksintöjen historiaa, tulisimme hämmästyttäviin tuloksiin.

Valitkaamme esimerkiksi professori Piccard, maailmankuulu avaruuteen nousija... Hän kohosi hapella täytetyn ilmapallonsa nostamana aluksi kuudentoistatuhannen metrin korkeuteen, tahtoi myöhemmin ylittää tämänkin saavutuksen ja onnistuikin vuonna 1932, jolloin ilmapallo lisäsi edelliseen ennätykseen vielä viisisataa metriä. Tai ajatelkaamme Prokofjevin, Birnbaumin ja Godunovin avaruuteen nousua, joka saavutti kahdenkymmenentuhannen metrin rajan ja tapahtui ilmapallon duraluminiumi-gondoolissa. Mikä on näiden tekojen syvin vaikutin? Psykoanalyysin mukaan voisi väittää, että Piccard ja hänen maineensa jakajat tekivät nämä ilmamatkat vain tajuttoman masokisminsa määräyksestä: he nousivat pilvien yläpuolelle, koska he halusivat pudota! Tai kun ranskalainen Georges Detré ohjasi lentokoneensa armon vuonna 1936 aina neljäntoistatuhannen kahdeksansadankolmenkymmenen metrin korkeuteen, hän teki tämän tiettävästikin vain siksi, että putoamisen hurma kummitteli hänen tajuttomissa toiveissaan! Viime kymmenluvun keskivaiheilla onnistui kahden englantilaisen kiivetä ylös Mount Everestille, ja viimeinen, mitä heistä nähtiin, oli sumuun häipyvä varjokuva jossakin kymmenentuhannen metrin korkeudessa, jääjättiläisen laella... Mutta tahtoivatko he itse kuolemaansa? »Kyllä», vastaa psykoanalyysi silmää räpäyttämättä, »tajuttomassaan he tahtoivat sitä». He olivat kuulleet edeltäjänsä, eversti Sommervillen kertomuksista, mihin vaaraan ja kärsimykseen he tällä teollaan antautuivat, ja lähtiessään kesäkuisena aamupäivänä retkelleen he olivat vapaaehtoisesti valmistuneet kestämään sekä sietämätöntä kurkkutulehdusta että lumisokeutta. Mutta mitä merkitsi kaikki tämä sen hurman rinnalla, joka odotti heitä ja jonka he anastivat osakseen kuoleman hinnalla...!

Eräs näistä yltiöpäisistä sankareista, pariisilainen Tissandier, on terävästi eritellyt avaruusmatkojen outoa tunnelmaa. Hän suoritti ilmapallonousunsa vuonna 1875, ylitti yhdeksäntuhatta metriä, pyörtyi kahdeksantuhannen metrin korkeudessa ja havaitsi maahan palattuaan, että hänen molemmat seuralaisensa olivat tukehtuneet kuoliaiksi. Oliko tämä vaarallinen seikkailu todellakin tyydyttänyt »tajuttomia viettivaatimuksia», joista Tissandier itse ei ollut tietoinen? Joka tapauksessa hän oli tyytyväinen matkaansa ja kertoi haltiokkaasti ylhäällä vallinneesta aistien turtumuksesta. »Ihminen ei siellä tunne kipua», hän sanoi. »Hän kokee vain sisäistä riemua...»

Näihin ongelmallisiin sankareihin kuuluvat myös sukeltajat, jotka viivähtävät parinkymmenen minuutin ajan sadan tai kahdensadan metrin syvyydessä; Edelweissien kerääjät, jotka uhmaavat jäätävää tuulta, lumimyrskyä ja jalan alla ammottavia kuiluja; koskenlaskijat, jotka tanssivat vinhasti kiitävällä tukilla; lentäjät, jotka antavat koneensa balansoida ylhäällä pilvissä; inhimilliset originaalit, jotka heittäytyvät Niagaraan pehmustetulla tynnyreissä tai seisovat käsillään pilvenpiirtäjien huipussa saadakseen nimensä sanomalehtiin. Tehdäksemme psykoanalyysille oikeutta: kuka tietää, miten mahtava tajuton viettilataus näissä uljuuden näytteissä piilee, olipa niiden tajuisena vaikuttimena sitten turhamaisuus tai altruistinen halu uhrata elämänsä tieteelle. Ja jos syvyyspsykologian heittovalo kohtaisi niitä sankarihahmoja, joita tavataan rikollisten ja alamaailman piirissä, päädyttäisiin varmaankin synkimmän viettipatologian alueille. Lontoon Sohon ja Pariisin laitapuolen, Chicagon kiinalaiskorttelin ja Liverpoolin satama-alueen repaleiset sankarit, salakuljettajat ja rikollisjohtajat voivat kaikessa yhteiskunnarivastaisessa toiminnassaan totella tajutonta viettivetoaan ja heidän rikostensa todellisena johtotähtenä, josta he itse eivät koskaan tule tietoisiksi, on ehkä jälleen rangaistuksi tulemisen halu. Tämäntapainen sankarityyppi herättää kuolemaa halveksivassa urheudessaan jokseenkin samoja tunteita kuin synkänloistava äyriäinen, jota pyydetään sen saalistuselimien vuoksi. Voiman tunto on todellisuudessa Akilleen kantapää. Urhoollisuus kavaltaa kätketyn luonteensa toimiessaan tuhon ja itsehävityksen välikappaleena.

Varmaa on, että myös tapaturmien syvimmät vaikuttimet voivat piillä »tajuttoman» pimeissä kätköissä. Onnettomuuksilta on omat lakinsa — ne eivät kohtaa uhriaan sattumalta, vaan tottelevat imperatiiveja, joiden todellinen vaikutusalue on sielun kellarikerroksissa. Syvimpänä motiivina voi jälleen olla itserankaisemisen tarve, ja vaikka kirkas päivätietoisuus ei tiedä tästä vaikuttavasta voimasta mitään, tapahtuu esitajuisen sensorin herpautuessa jokin kohtalokas havaintohäiriö, joka johtaa tapaturmaan, ehkä kuolemaan. Terve, elämänhaluinen ihminen ei jää auton alle — hänellä ei ole siihen mitään syytä, väittävät psykoanalyytikot. Sen sijaan henkilö, jonka sielun syvimmissä syvyyksissä kuolemanvietti on saanut kohtalokkaan vallan ja jonka sisin suhde elämään on tullut taitetuksi, käyttäytyy siten ja menettelee sillä tavoin, että kuolema todella tulee hänen osakseen. »Tajuton» järjestää näyttämön, »tajuton» määrää, että tämä tiedoton itsemurhakandidaatti unohtuu ajatuksiinsa juuri, ratkaisevalla hetkellä ja astuu ohikiitävän auton eteen sekunnin murto-osan tarkkuudella. Tavallisissa oloissa hän väistäisi tapaturman: sielun hälytyskellot antaisivat hätämerkin - nopea heittäytyminen taapäin pelastaisi hänet vaarasta. Mutta onnettomuuden hetkellä hänen sielussaan on vallinnut voimien suunnikas, jossa negatiivinen kuolemisentahto on kasvanut voimakkaammaksi tekijäksi kuin positiivinen elämänhalu, ja näin ensin mainittu tendenssi on todellakin päässyt voitolle.

Normaalin arkipäivän pienet virhesuoritukset ovat olleet meille ensimmäisenä portaana, josta laskeutuminen sielun kellareihin alkaa. On ilmennyt, että tajuttomat determinantit ohjaavat yksinpä pieniä arki- ilmiöitä, jotka eivät näytä determinoiduilta, ja että syvimmältään ei ole olemassa mitään satunnaista tapahtumamuotoa. Tämä on Freudin ratkaiseva johtoajatus. Että hän päätyi siihen sellaisten ilmiöiden alueella, mitkä tavallisesti selitettiin »hajamielisyyden ja »väsymyksen» hämärillä käsitteillä, todistaa omalla puhuvalla tavallaan hänen persoonallisuutensa ennakkoluulottomuuden puolesta. Mutta on olemassa toinen, syvemmälle vievä porras, josta avautuu hämäriä maanalaisia näkymöitä ja jonka sielutieteilijän salalyhty on paljastanut: lukemattomien askelten kuluttama tietämättömyyden pölyyn peittynyt porras - uni. Psykoanalyysin tehtävänä on osoittaa, että unennäöt ovat todelliselta luonteeltaan jotakin, missä olemassaolomme syvimmät vaikuttajat paljastuvat, ja että niiden kautta käy todellinen via regia sielun salaperäiseen alamaailmaan.

Viitteet:

[] Nykyinen Příbor Tšekin tasavallassa.

[2] Kaupungit Pohjois-Italiassa; Franz Josef hävisi siellä taistelut Ranskan Napoleon III:lle ja Italian Viktor Emanuel II:lle.

[3] Goethen tekstiksi luultu kirjoitus on todennäköisesti Georg Christoph Toblerin käsialaa vuodelta 1782.

[4] Zur Auffassung der Aphasien. Eine kritische Studie (1891).

[5] Ernst Wilhelm Ritter von Brücke (1819—92), saks. lääkäri.

[6] Theodor Meynert (1833—92), itäv. psykiatri.

[7] Ydinjatke, aivojen alin osa.

[8] Teos Über coca, Kokaiinista (1884).

[9] Leopold Königstein (1850—1924), itäv. silmäkirurgi.

[10] Karl (Carl) Koller (1857—1944), itäv. silmälääkäri.

[11] Hepreaa; sefardijuutalaiset on Etelä-Euroopan ja Pohjois-Afrikan juutalaisista käytetty nimitys.

[12] Goj tarkoittaa juutalaisille ei- juutalaista ja gojim (tai goyim) pakanaa.

[13] Egon Friedell (1878—1938), itäv. kulttuurihistorioitsija ja teatterikriitikko.

[14] Giovanni Papini (1881—1956), ital. kirjailija ja kriitikko.

[15] Gog (1931).

[16] Heinrich Heine (alk. Harry Heine 1797—1856), saks. runoilija ja journalisti.

[17] Karl Heinrich Marx (1818 —83), saks. filosofi.

[18] Cesare Lombroso (1835—1909), ital. lääkäri.

[19] Max Simon Nordau (alk. Simon Maximilian Südfeld; 1849—1923), sionistijohtaja ja lääkäri.

[20] Otto Weininger (1880—1903), itäv. filosofi. Juutalainen W. kääntyi 1902 protestantiksi.

[21] Geschlecht und Charakter. Eine prinzipielle Untersuchung. (1903).

[22] Henri Bergson.

[23] Salomon Reinach (1858—1932), ransk. arkeologi.

[24] Albert Einstein.

[25] Émile Meyerson (1859—1933), puolalaissyntyinen ransk. filosofi ja epistemologi.

[26] Jean-Martin Charcot (1825—93), ransk. neurologi.

[27] Théâtre du Vaudeville, tuolloin Boulevard des Capucines’lla.

[28] Théâtre de l'Œuvre, 55 rue de Clichy, Pariisi.

[29] Maurice Polydore Marie Bernard Maeterlinck (1862—1949), belg. kirjailija.

[30] 1886.

[31] Eugène-Melchior de Vogüé (1848—1910), ransk. diplomaatti, orientalisti ja arkeologi.

[32] Joris-Karl Huysmans (1848—1907), ransk. kirjailija.

[33] Là-bas (1891).

[34] Paris (1898).

[35] Paul Charles Joseph Bourget (1852—1935), ransk. kirjailija ja kriitikko.

[36] Charles Pierre Baudelaire (1821—67), ransk. runoilija ja.

[37] Pierre Jules Théophile Gautier (1811—1872), ransk. runoilija.

[38] Charles Marie René Leconte de Lisle (1818—94), ransk. runoilija.

[39] José-Maria de Heredia (1842—1905), kuubalaissyntyinen ransk. runoilija.

[40] Perustettu 1883.

[41] Paul-Marie Verlaine (1844—96), ransk. runoilija.

[42] Stéphane Mallarmé (1842—98), ransk. runoilija.

[43] Charles Morice (1860—1919), ransk. kirjailija ja runoilija.

[44] (1884—95).

[45] Pariisin Boulevard Saint-Michel- kadun homonyymi.

[46] Verlaine’in rakastaja.

[47] Vuoden 1890 vaalien jälkeen.

[48] Itäinen Afrikka jaettiin vaikutuspiireihin. Saksa sai Tansanian, mutta britit saivat enemmän vaikutusvaltaa Sansibarissa.

[49] Cecil John Rhodes (1853—1902), engl. liikemies.

[50] Sir Frederick Walter Kitchener KCB (1858—1912), engl. kenraaliluutnantti.

[51] Jean Moréas (alk. Ioannis A. Papadiamantopoulos 1856—1910), kreik. runoilija.

[52] Francis Vielé-Griffin (1864—1937), amerikkalaissyntyinen ransk. symbolisti.

[53] Albert Mockel (1866—1945), belg. runoilija.

[54] René François Ghilbert (René Ghil) (1862—1925) oli syntyjään ranskalainen runoilija.

[55] Albrecht Rodenbach (1856—1880), belg. runoilija.

[56] Max Elskamp (1862—1931), belg. runoilija.

[57] Leopold II (Louis Philippe Marie Victor) (1835—1909), Belgian kuningas.

[58] Ellora, pikkukaupunki Intiassa.

[59] Eugène Henri Paul Gauguin (1848—1903), ransk. maalari.

[60] Englannissa 1800-luvun loppupuolella vaikuttanut taiteilijaryhmä.

[61] Carolina "La Belle" Otero (1868—1965), esp. tanssija ja kurtisaani.

[62] Chanson revyystä »Paris qui marche» (1898).

[63] La Tortajada eli Consuelo Tamayo Hernández (1867—1957), esp. tanssija (Santa Fe, Granada).

[64] Lona, Sophia, Inger, Olga ja Gertrude Barrison esiintyivät noin 1891—1900.

[65] Helene Anna Held (1872—1918), puol. näyttämötaitelija.

[66] Loie Fuller (1862—1928), amer. modernin tanssin pioneeri.

[67] Saharet aka Clarissa Rose Campbell (1879—1942), aust. tanssija.

[68] "Hedelmätön madonna".

[69] Ansari l. kasvihuone.

[70] Romain Rolland (1866—1944), ransk. kirjailija.

[71] Carl Ludwig Schleich (1859—1922), saks. kirurgi ja kirjailija.

[72] Ludvig XIII (1601—43), Ranskan kuningas.

[73] La Closerie des Lilas sijaitsee Montparnassella.

[74] Philippe Pinel, sairaalan ylilääkäri vuodesta 1795 vuoteen 1826.

[75] Wikipedian mukaan tämä olisi tapahtunut vasta vuonna 1800.

[76] ALS (lat. sclerosis lateralis amyotrophica) on etenevä motoneuronisairaus, joka rappeuttaa sekä ylempiä että alempia liikehermoja.

[77] Axel Munthe (1857—1949), ruots. lääkäri ja kirjailija.

[78] Letargia l. sairaalloinen horros.

[79] Katalepsia l. lihasten jännitysjäykkyystila.

[80] Stigmatisaatio tarkoittaa henkilön kehoon ilmestyviä Jeesuksen kärsimyksestä muistuttavia haavoja eli stigmoja.

[81] Hippolyte Bernheim (1840—1919), ransk. lääkäri.

[82] Carl Wilhelm Hermann Nothnagel (1841—1905), saks. sisätautilääkäri.

[83] Franz Anton Mesmer (1734—1815), saks. lääkäri.

[84] Ilm. vuonna 1897.

[85] Zolan romaani.

[86] Ambroise-Auguste Liébeault (1823—1904), ransk. lääkäri.

[87] Josef Breuer (1842—1925), itäv. lääkäri.

[88] Bertha Pappenheim (1859—1936).

[89] Joseph Jastrow (1863—1944), amer. psykologi.

[90] Katarsis eli katharsis (kreik. puhdistuminen) on tunnetila, joka johtaa elämänhalun uudistumiseen, palautumiseen tai voimistumiseen.

[91] Thomas Achelis (1850—1909), saks. uskontotietelijä ja etnologi.

[92] Stefan Zweig (1881—1942), itäv. kirjailija.

[93] Platon (428/427—348/347 eaa.), kreik. filosofi.

[94] Aristoteles (384 v. Chr. in Stageira; † 322), kreik. filosofi.

[95] Aurelius Augustinus (354—430), syntyjään numidialainen (nyk. Algeria) kirkkoisä.

[96] Confessiones (397—398).

[97] Pyhä Bernhard Clairvauxlainen (1090—1153), ransk. munkki.

[98] Pyhä Frans Salesilainen (1567—1622), ransk. kirkkoisä ja Geneven piispa.

[99] Paracelsus (1493—1541), sveits. alkemisti.

[100] Jan Baptist van Helmont (1579—1644), flaam. kemisti.

[101] François Fénelon (1651—1715), roomal.kat. arkkipiispa.

[102] François-Pierre-Gonthier Maine de Biran (1766—1824), ransk. filosofi.

[103] Marcus Aurelius Carus (230—283), Rooman keisari.

[104] Christian Friedrich Hebbel (1813—63), saks. runoilija ja näytelmäkirjailija.

[105] Johann Wolfgang von Goethe (1749—1832).

[106] Gottfried Wilhelm von Leibniz (1646—1716), saks. matemaatikko ja filosofi.

[107] Monadologie (1714).

[108] Nouveaux essais sur l'entendement humain (1765), John Locken teoksen »Tutkielma inhimillisestä ymmärryksestä» vasta-argumentointia.

[109] René Descartes (1596—1650), ransk. filosofi.

[110] Apperseptio tarkoittaa filosofiassa havaintoa (perseptiota) johon liittyy tietoisuus havaitsemisesta.

[111] Arthur Schopenhauer (1788—1860), saks. filosofi.

[112] Karl Robert Eduard von Hartmann (1842—1906), saks. filosofi.

[113] William James (1842—1910), amer. psykologi ja filosofi.

[114] Frederic William Henry Myers (1843—1901), engl. filologi.

[115] Théodule-Armand Ribot (1839—1916), ransk. psykologi.

[116] Les Maladies de la personnalité (1885).

[117] Theodor Lessing (1872—1933), saks. juutalainen filosofi.

[118] Hermann Ebbinghaus (1850—1909), saks. psykologi.

[119] Kitka tai esim. taipumus vastustaa liiketilan muutoksia.

[120] Prentice Mulford (1834—1891), amer. kirjailija-humoristi.

[121] Rudolf Meringer (1859—1931), itäv. filologi.

[122] Carl Mayer (1862—1936), itäv. psykiatri ja neurologi.

[123] Karl Abraham (1877—1925), saks. neurologi ja psykoanalyytikko.

[124] Adolf Josef Storfer (1888—1944), itäv. kirjailija.

[125] Eduard Hitschmann (1871—1957), itäv. lääkäri ja psykoanalyytikko.

[126] William Shakespeare (1564—1616), engl. näytelmäkirjailija.

[127] Johann Christoph Friedrich von Schiller (1759—1805), saks. runoilija ja näytelmäkirjailija.

[128] Georg Christoph Lichtenberg (1742—1799), saks. tiedemies.

[129] Kreditiivi l. valtakirja.

[130] Alfred Ernest Jones (1879—1958)engl. neurologi ja psykoanalyytikko.

[131] Charles Robert Darwin (1809—1882), engl. luonnontietelijä.

[132] Carl Gustav Jung (1875— 1961), sveits. psykiatri.

[133] Sándor Ferenczi (1873—1933), unkar. psykoanalyytikko.

[134] Suom. Arkielämämme psykopatologiaa, 1954 (Zur Psychopathologie des Alltagslebens, 1904).

[135] Sebaot, krist. jumala,– (hepr.) sotajoukkojen herra tai komentaja.

[136] Gad, Jaakobin poika.

[137] Toipilasaika, toipuminen.

[138] Raam. Saarnaaja 1:2: Turhuuksien turhuus, sanoi saarnaaja, turhuuksien turhuus; kaikki on turhuutta! (»Vanitas vanitatum et omnia vanitas»).

[139] The unconscious; an introduction to Freudian psychology; New York, Macmillan, 1923.

[140] Bert Wentworth (1857–?), amer. rikostekniikan pioneeri.

[141] Ernst Fontell (1890–1960), ruots. poliisimestari.

[142] Edmond Locard (1877–1966), ransk. kriminologi.

[143] Ernst Leitzin Wetzlarissa toiminut mikroskooppitehdas, nyk. Leica.

MORPHEUS

Unet

    Valveilla olevilla on yksi ja yhteinen maailmansa,
    mutta unessa kääntyy jokainen omaansa.

                                      Herakleitos.

    Ihmissielu on sittenkin ihmeellinen ilmiö,
    ja sen salaisuuksien keskipisteenä on uni.

                                Hebbel.

Anno domini 1900, samana vuonna, jolloin Friedrich Nietzschen elämä päättyi, ilmestyi saksalaisella kielialueella eräs hälinää herättävä tutkimus. Teos oli Sigmund Freudin Traumdeutung, Unenselitys.

Vastoin vallassa olevaa tiedettä siinä uskallettiin valita johtotähdeksi ajatus, että yön näköjään oikullisissa kuvitelmissa piilee syvempi sielullinen merkitys ja että jokainen uni, joka analysoidaan sisimpiä määrääjiään myöten, antaa avaimen jopa unennäkijän luonnerakennuksen pimeimpiin kuiluihin. Kenties ei kenenkään toisen ajattelijan ole onnistunut yhdessä teoksessa näin täydellisesti muuttaa psykologian liikkumissuuntaa. Tässä levittäytyy eteemme satojen yksityistapausten huolellisesti jaoteltu aineisto, jonka jokainen kohta muuttuu kummallisen läpikuultavaksi, kun tutkijan lyhty valottaa sitä sisältäpäin. Tässä kasvaa unikuvien ja näkyjen syvyydestä kokonaan uusi sielunkäsitys, tai, jos niin tahdotaan, ikivanha... Vallalla olevan tieteen vastalauseista piittaamatta Freud on rohjennut valita lähtökohdakseen uskon, että unella on sanottavansa ja että tämä sanottava voidaan huolellisen erittelyn kautta saattaa ilmi.

Ydinajatukseltaan psykoanalyysi palautuu siis tässä vanhaan kansanomaiseen käsityskantaan. Unenselitystä tavataan jo egyptiläisillä, Babyloniassa ja Persiassa, seemiläisten paimentolaiskansojen keskuudessa, kreikkalaisessa ja roomalaisessa maailmassa, jopa vähemmässä määrässä kaikkialla, missä inhimillinen ajattelu vielä viipyy varhaisella asteellaan. Tapaamme sen kansojen kultillisten menojen ja uskonnollisten rituaalien yhteydessä, sillä maapallon kaikilla puolin unennäkö on ainakin kerran käsitetty sillaksi, joka yhdistää toisiinsa aineellisen ja yliaistillisen maailman. Etäisin muinaisuus, huomauttaa Stefan Zweig, on aina. ymmärtänyt näin. Siellä, missä ylimaallinen, »yliminällinen tahto näytti astuvan esiin ja missä jokin ihmisen ulkopuolelta tuleva voima otti näennäisesti hänet valtaansa, tarjoutui vain yksi selitysperuste: jumalat! Mutta yöllisten fantasioiden piirissä, jossa syttyy ja häviää niin merkityksellisiltä tuntuvia näkyjä, havaittiin ehkä välittömimmin tuonpuolinen vaikutus, ja näin kiiruhti myytillinen ajattelu selittämään unet jumalten ilmoitukseksi, jopa roomalaisten auguurien tavalla lukemaan niistä tulevia kohtaloita.

Tiedämme, että yön ilmestyskirjaa on tulkittu kaikkialla, missä uskonnolliset laitokset ovat kukoistaneet. Tämä jumalainen taito rehottaa yhtä hyvin Kaksoisvirtojen Maassa kuin Niilin suistomaissa, se yhtyy egyptiläiseen temppelipalvontaan, versoo faraoiden hoveissa ja kulkee Kreikan Akropolikselta muinaisroomalaisten pyhättöjen kaikkein pyhimpään. Sekä Palestiinan aroilla että Syyriassa, sekä germaanien että kelttien asutusalueilla kohtaamme saman hengenhistoriallisen ilmiön. Gemachin pyramidissa säilyy vielä tänäkin päivänä babylonialaisen sibyllan lyhyt unikirja, jonka inspiroijana on tiettävästi ollut jokin nimeltä unohtunut oraakkelijumala. Kaldealainen tarina sankari Izdubarista mainitsee myös hänen unenselittäjänsä Eabanin. Raamatun Joosef toimii saman viran haltijana Egyptin hovissa, Daniel tulkitsee Nebukadnesarin unta. Ja kun Aleksanteri Suuri näkee hiukan ennen Tyroksen valloitusta unen, jossa satyyrit kulkevat juhlasaattueessa, antaa keisarillinen oneirokritikos Aristandros tälle näylle kohtalokkaan merkityksen. Sa tyros merkitsee: »Sinun on Tyros!» Samoihin aikoihin palavat kaukana valtameren takana atsteekkien oraakkelitulet... Perun papit kulkevat rumpujen päristessä pyramidien laella alttareilla poltetaan datura sanguinean, punaisen hulluruohon lehtiä. Ryydinhajuinen suitsutus antaa unta ja lisää näkyjen esineellisyyttä — näkyjen, joita pidetään jumalten kuvakirjoituksena ihmismielissä.

Myös kreikkalaisessa maailmassa annettiin unennäöille tehostettu yliaistillinen merkitys. Historioitsija Pausanias on kuvannut juhlamenoja, joita vietetään Athene Poliaan temppelilehdoissa ja joiden osanottajiksi valitaan ylhäisiin sukuihin kuuluvia nuoria tyttöjä, niin sanottuja arrhephoroi. Viileinä öinä he saavat nukkua avoimen taivaan alla ja heidän makuusijansa lähelle on kätketty pyhiä esineitä, joista uskomuksen mukaan lähtee maagillinen säteily. Heidän unensa katsotaan Athenen välittömäksi saneluksi, ja temppelin papittaret tulkitsevat huolellisesti näkyjä, jotka ovat yön kuluessa kulkeneet heidän tajuntansa kautta. Mutta vastaavantapaisia seremonioita liittyy myös Themiksen salamenoihin ja Asklepioksen palvontaan — samoin juhliin, joita muinaisattikalainen maailma vietti jumalatar Eilethyian kunniaksi. Ajatus, että ihmissielulla on unessa yhteys jumaliin ja että jokin sisäinen silmä, joka pysyy valvetilassa sulkeutuneena, on öisin avoinna, näyttää välittömästi sisältyvän useimpiin länsimaisiin uskontoihin. Kuten myöhemmin tulemme näkemään, se liittyy kiinteästi vainajain palvontaan, jota sellainen tutkija kuin Fustel de Coulanges pitää vanhimpana uskonnollisena kulttimuotona. Sen syntyperä on löydettävissä noilta rodun ja yksilön lapsuuskehityksen asteilla, joilla rajamuuri unen ja valveen välillä on vielä ylikuljettavan matala.

Mitä siis merkitsi, että eräs eurooppalaisista psykologeista, jonka nimellä tosin oli hieman huono kaiku, mutta joka saattoi täydellä syyllä vedota pitkäaikaisten opintojen antamaan pätevyyteen, uskalsi selittää unta, — uskalsi nähdä yön järjettömässä mielleleikissä järkevää merkitystä? Tieteelliselle maailmalle se merkitsi vaarallista räjähdyttämisyritystä, joka onnistuessaan ampuisi murskaksi koko mekanistisen sielunselityksen. Sillä mitä oli uni? XIX vuosisadan tiede oli pyrkinyt huolellisesti ja satoihin esimerkkeihin vedoten osoittamaan, että siihen ei sisältynyt mitään syvempää »mieltä». Otaksuttiin, että unennäön todellisina syinä olivat aistikiihotukset, jotka tulivat milloin ulkoapäin, milloin ruumiin omista sisäelimistä: janon ja nälän tunteesta, vilunpuistatuksista, pahoinvoinnista, äänistä, jotka koskettivat nukkujan tajuntaa. Unikuvat keräytyivät kokoon edellisen päivän elämyksistä ja muistoista. Mutta — väitettiin — tätä keräytymistä ei ohjannut mikään syvempi pyrkimys, mitään salaista aatetta ei siinä saatettu ilmi. Koska esifreudilainen sielutiede tahtoi selittää kaiken assosiaation ja reproduktion avulla, siis tottumusprinsiipin mukaan, se piti myös unia epämielekkäänä mielikuvien leikkinä, jota koneelliset viritykset vallitsivat ja jonka edellytyksenä pidettiin kaiken ohjaavan tahdon kuoleutumista. »Unennäköjen syntyperä on löydettävissä maksasta», väitti aikoinaan Platon. Viime vuosisadan psykologia ei itse asiassa ollut ehtinyt kovinkaan kauas tästä karkeasti aineellisesta selitysperusteesta, sillä sekin nojautui fysiologisiin syihin ja näki hermoelementtien hajanaisessa toiminnassa ainoan unia luovan tekijän.

Voi syystä väittää, että viime sataluvun unentutkimus ei kertaakaan laskenut luotinauhaansa niihin sielullisiin pohjavesiin, joista näyt nousevat ylös tajuntaan. Tyydyttiin selittämään unta fysiologisena ilmiönä, puhuttiin »valotomusta», »silmäspektreistä», »fosfeeneista», jotka johtuvat verkkokalvon verenkierrossa tapahtuvista muutoksista tai ummessa olevan silmäluomen ja silmämunan puristuksesta. Tutkittiin niitä häilyviä väriläikkiä, jotka syntyvät uneen vaipumisen edellä. Ne aiheutuvat, sanottiin, näköhermon mekaanisesta kiihotuksesta, ja vähitellen, väsymystilan syvetessä, ne vakaantuvat uniesineiksi ja unikuviksi. Tätä ongelmaa tutkivat sekä Alfred Maury että hänen aikalaisensa d'Hervey de Saint Denis, mutta tähän rajoittui myös suurin piirtein katsoen koko silloinen unentutkimus. Toisaalla korostettiin puhtaasti ruumiillisten ärsykkeiden merkitystä, josta varsinkin ranskalainen Tissié on kerännyt joukon yleispäteviksi julistettuja esimerkkejä. Kun eräs hänen potilaistaan uneksii Aleksanterin teatterin tulipalosta, havaitsee samassa siirtyneensä keskelle Konsulien Torin allasta ja tarkkaavansa, miten tulenliekki kiitää kulmapylväitä yhdistäviä ketjuja pitkin, on tämän unennäön varsinaisena syynä se, että nukkujan silmään on osunut säde tarkastuskierroksella olevan yöhoitajattaren lampusta. Tai kun Mauryn korvan juuressa hangataan saksia, tämä ulkonainen seikka aiheuttaa, että hän kuulee unessaan hätäkellon soiton ja on ottavinaan osaa vuoden 1848 kesäkuun melskeisiin! Ulkonaiset valo- ja äänivaikutelmat, tuolien narina, tulen rätinä, sateen monotoninen laulu, ikkunaa pieksevä oksa, tuulen yöllinen valitus korotettiin näin ollen odottamattomaan valta-asemaan ja ne saivat unenmuodostukseen katsoen miltei saman määräämisvallan, minkä psykoanalyysi sittemmin siirsi puhtaasti sielullisille tekijöille. Vuonna 1876 esitti Binz väitteen, että uni ei ole ainoastaan ruumiillinen, vaan useissa tapauksissa jopa patologisesti ruumiillinen tapahtuma. Seuraavana vuonna julkaisi Siebeck oman teoksensa Das Traumleben der Seele, »Sielun unielämä» — ja kahta vuotta myöhemmin ilmestyi Radestockin Schlaf und Traum, »Uni ja unennäkö», joissa kummassakin edellytettiin, että jokin fyysillinen ilmiö, esimerkiksi aivotoiminnan estyminen niihin keräytyneen jätetuotteen tähden, on unen varsinainen muodostaja ja ylläpitäjä. Mutta näissä tutkimuksissa koottiin myös arvokasta aineistoa tulevia tutkijoita varten: ranskalaisen tohtori Fauren keräämät esimerkit, jotka sisältyvät vuoden 1876:n Archives de Médecine'iin ja varsinkin ne mielenkiintoiset muistiinpanot, jotka löydämme Tissié'n Les Rêves-kirjasesta tarjoavat tämän päivän psykoanalyysille mitä tuloksellisimman koekentän.

Sitä paitsi tuollakin ajankohdalla esiintyy ääniä, joissa viitoitetaan modernin sieluntutkimuksen liikkumissuuntaa. Hieman ennen Freudia kirjoittaa englantilainen Frederick F. H. Myers pienen esseensä telepaattisesta unesta ja liittää sen alkulehdille seuraavat enteelliset lauseet: »Me emme siis voi käsitellä unta — kuten yleensä on tehty — yksinomaan sen kielteiseltä puolelta. Me emme voi tyytyä tavallisten oppikirjojen tavoin puhumaan pelkästään valvoessa esiintyvien kykyjen häviämisestä, — ulkonaisen havaintokyvyn laskusta ja valvovan älyn puutteesta. Meidän tulee käsitellä unta positiivisesti, mikäli voimme, yksilöllisyytemme määrättynä vaiheena, joka esiintyy valvontatilan rinnalla. Kumpikin vaihe on luullakseni samalla tavoin eronnut alkuperäisestä epämääräisyyden tilasta, siitä alhaisten elimistöjen tilasta, joka ei ansainnut unen eikä valveillaolon nimeä.»

Mutta nämä ovat uskaliaita tulevaisuuden sanoja, ja oppikirjojen tekijät ovat ne ankarasti kostaneet. Niiden kirjoittaja, joka omaksui hieman herkästi aikansa yltiöpäisimmän henkiuskon, ei ole tähän päivään mennessä päässyt ainoaankaan »Psykologian alkeiskurssiin».

XIX:n vuosisadan viimeisellä neljänneksellä ilmestyneet tutkimukset eivät siis sanottavasti järkyttäneet niitä portteja, joiden tällä puolen seisoi ylimielinen eksaktinen viisaus, tuolla puolen unen salaperäinen jumala Morpheus. Tosin esiintyi yksityisiä teoksia, joissa pyrittiin murtamaan unipsykologian kovaa pähkinää, ja näille edelläkävijöille Freud on joutunut kiitollisuuden velkaan, joskaan ei vastauksista, niin ainakin kysymyksistä. Mutta olennaiselta osaltaan hänen oivalluksensa on vertaansa etsivä herostraattinen teko. Hän ei suinkaan täydennä siihenastista psykologista tietoa, hän päinvastoin murskaa ja kumoaa kaiken, mitä tällä tietämisen alalla on vuosikymmenien kuluessa saatu kerätyksi kokoon. Traumdeutung, »Unenselitys», jonka kirkkaimmat hahmoviivat ja merkitsevimmät teoreettiset linjat seuraavassa pyritään rekonstruoimaan mahdollisimman eloisaksi kokonaisnäyksi, on uuden sielunkäsityksen julistuskirja par préférence — vaikutukseltaan verrattavissa vain Darwinin »Lajien syntyyn», jota se muuten edellä käyneen tieteen täydellisessä ylösalaisin kääntämisessä muistuttaa.

Inhimillinen tutkimustyö saa aina alkunsa kahdesta primäärisestä kysymyksestä. Toinen on »mitä?», toinen »miksi?» Olemme nähneet, että virhetoimintojen psykologia asetti jälkimmäisen näistä kahdesta ensimmäiseksi ja saattoi tätä menettelytapaa viljellen päätyä niihin hämmästyttäviin tuloksiin, jotka on kerätty Freudin »Arkipäivän psykopatologiaan». Miksi käyttäydymme juuri näin? Miksi unohdamme juuri sen mitä unohdamme? Kun tähän on saatu vastaus, saadaan samalla vastaus kysymykseen: mitä se on? Ja samalla tavoin Wienin taikuri asettaa unta koskevien tutkimustensa lähtökohdaksi aivan yksinkertaisesti kysymyksen: Minkä tähden unet saavat juuri tämän muodon, miksi juuri nämä kuvat syttyvät tajuntaan? Näin tullaan otaksumaan, että jokin lainalaisuus ohjaa näkysarjojen hahmottumista ja että elimistöllisten ärsykkeiden ohella toimivat kaiken aikaa voimat, joita akateeminen tiede ei tunne. Mutta asettukaamme akateemisen tieteen kannalle! Uskokaamme, että yön mielikuvat ovat vain päivämuistojen ja elämysten sekavaa rihkamaa. Miten on siis ymmärrettävissä, että se, mikä valvetilassa on eniten askarruttanut mieltämme, ei suinkaan aina tule esiin unessa? Miksi uneksimme asioista, jotka päivällä tuskin lainkaan sitoivat ajatustamme? Tämä on vaarallinen kysymys. Siihen sisältyy jo selvä aavistus, että päivämielenkiinto e i ohjaa unta, vaan sen tilalle on tullut voimia, jotka jossakin kirkkaan tietoisuutemme tuolla puolen pyrkivät tuntemattomia päämääriä kohti...

Uni ilmenee meille heti heräämisen jälkeen näköjään sekasortoisena kuvajaksona, joka hämärtyy sitä mukaa kuin havahdumme täyteen päivätietoisuuteen. Mennyt yö perii unikuvien yhteydet, jos niitä on ollut. Hämärät tarkoitukset ja viittaava merkitys, joka unen ja valveen rajalla vielä kiusasi torkahtelevaa ajatusta, ovat äkkiä kadonneet olemattomiin, ja äsken mystillisiltä tuntuneet kuvajaksot osoittautuvat aamun kirkkaassa valossa yhtä hullunkurisiksi kuin kahden, kolmen filminauhan katkelmista kokoonpantu elokuva. Mutta unen muistoon liittyy samalla jotakin hämmennyttävän vierasta. Pelkkä tieto, että aivan äskettäin olemme eläneet yön epäloogillista varjoelämää, näyttää laskeutuvan eristävän verhon lailla unitilan ja valveen, unennäön ja heränneen minämme välille. Ilmestykset häviävät usvaan. Kuvakirjoitus sammuu ennen kuin olemme ehtineet lukea... Takaa ajava ajatus tavoittaa enää vain murtuneita katkelmia ja salatuista yhteyksistään eksyneitä kuvia, joiden eloisien ja mielettömien muotojen alla vilkkuu pakenevaa, viittaavaa, enteellistä valoa... Omituista on, että tämä muistin pimeneminen tapahtuu nopeammin kuin koskaan muulloin ja että elämässämme ei tapaa tilanteita, jolloin äsken selväpiirteiset elämykset liukuisivat niin ärsyttävän kepeästi hukkaan. Yritämme kirjoittaa paperille kaiken, mitä unessa tapahtui. Turhaan: toisella, kolmannella, neljännellä sanalla muistin saalis on käynyt kovin pieneksi ja yön sisällys on huvennut tyhjiin niin kuin hiilille heitetty vaha. Tai — tämä on toinen tavallinen tapaus — unesta jää mieleemme katkelmallinen juonisommitelma, hämärä ja epäjohdonmukainen draama, haaveellinen näytelmä, joka on osaksi unohtunut, osaksi kuultaa esiin muistin kuilusta. Muistelemme selvään yksityiskohtia, jotka näköjään järjettöminä ja vailla kokoavaa yhteyttä kummittelevat ajatuksissamme. Yön filminauha on palanut mustaksi. Pitkien, pimeiden jaksojen välillä tapaa vain sattumalta säästyneitä näkyjä, ja näiden katkelmien sekasortoista kokoomusta Freud nimittää manifestiksi unisisällöksi — unen pinnaksi.

Kuitenkin sanoo aavistus, että yön valhe-elämään kätkeytyy sielullista merkitystä: tavallinen arkiviisaus on tällä taholla aina tuntenut syvyyksien huurun ja kumartunut kuuntelemaan unen monimielistä puhetta, jopa selittämään sitä, kuten edellä huomautettiin, yliaistillisten olentojen saneluksi. Onhan jokainen meistä elänyt yöllisiä kuvitelmajaksoja, joissa persoonallisuutemme sisimmät perustat ovat hetkellisesti järkkyneet ja joiden emotionaalista tehoa mikään päiväelämämme tunne ei vastaa. Milloin tunnemme kauhua, joka edes etäältä viittaisi labyrinttiunten ja painajaisen kauhuun? Sisältyykö jokapäiväiseen elämäämme ainoatakaan silmänräpäystä, jolloin onnen kosketus ympäröisi henkemme samalla ehdottomuudella kuin unessa? Vain uni voi antaa tunteillemme ne mitat, joita huvi- ja murhenäytelmissä ihailemme, ja sen epätodellisessa taikamaailmassa avautuu mahdollisuuksia, joissa syvyyksiään myöten järkytetty »minä» tuntee totisesti olevansa enemmän kuin on! Olemassaolon kohonnein tunto ja häviämisen hekuma, joiden täydellisyyttä valvova tajunta ei koskaan voi tavoittaa, ovat näissä kuumeisissa syvyyksissä mystillisesti yhtä. Onhan psykologi Strümpell aivan oikein huomauttanut, että unessa, jossa mielikuvat kadottavat puhtaasti sielullisen luonteensa ja tulevat todellisuuksiksi, syntyy myös väkevämpää tunnesuhdetta niihin kuin koskaan valveilla. Tämä tunneaffekti on jotakin todella keskeistä: siinä on unen varsinainen sisällys, - unen totuus! »Jos minä pelkään unessa ryöväreitä», sanoo Stricker, »ryövärit ovat varmasti vain kuviteltuja, mutta pelko on todellinen.»

Mutta tämä tunne, että uni sallii jokaisen meistä puhua sielun unohtunutta syntymäkieltä, että se palauttaa ennalleen ammoin taittuneet yhteydet puihin, kukkiin, multaan, pilviin ja tähtiin, että se eheyttää ja tekee täysiksi heikot inhimilliset mielialamme ja antaa niille omassa varjomaailmassaan aavistamattomat mittasuhteet — tämä tunne on myös antanut aihetta uskoon, että unielämä on päiväelämän tasavertainen rinnakkaisilmiö. Freudin ajatusten lähtökohtana on siis jälleen yleisinhimillinen aavistelu. Hän luo olettamuksen, että manifestin unisisällön alla piilee latentti unisisältö, että sielun pimeissä kätköissä kypsyvä tunne kukkii unen hajanaisissa kuvissa. On vain hajoteltava ja eriteltävä manifestin unen ainekset. On seurattava porras portaalta assosioitumista, joka johtaa kuvista takaisia tunteeseen. Vasta kun unen ilmestykset ja maisemat saatetaan takaisin alkuperäisiin lähteisiinsä, valkenee täysin järjellinen, täysin johdonmukainen ajatusyhteys, joka uinuu näköjään merkityksettömien näkyjen syvyydessä. Tutkijan salalyhty paljastaa ennen pitkää koko tuon haudatun muistokerroksen ja ne tajunnasta torjutut miellekompleksit, joihin unennäkö syvimmiltään juurtuu. Nukkuja itse ei tunne niitä.

Yön salakirjoitus

Uni alkaa väsymyksellä.

Lepäämme tuossa omituisessa puolihorteessa, jossa aistien portit ovat vielä raollaan päivälle ja ajatus etsii pääsytietä uneen. Emme nuku emmekä valvo. Koemme ulkomaailman, mutta kuin usvan takaa... Ajattelemme, mutta emme käsitteissä, vaan kuvissa. Kaikki, mitä mielessämme näinä hämärinä tunteina kulkee, saa väliin mielettömän, väliin järkevän ulkonäön: kuvallisen ilmaisun, joka muistuttaa villi-ihmisen ja lapsen eideettisiä näkyjä. Jossakin silmäluomiemme takana on kehittyvinään unen katkelmallinen filmi, ja abstraktisen ajattelun uupuessa olemme äkkiä keskellä villien ja juhlallisten, hullunkuristen ja haaveellisten näköharhojen sekasortoista kulkuetta... Nämä illusions hypnagogiques, jotka syttyvät ja häviävät unen ja valveillaolon rajamailla, ovat jo aikoja ennen Freudia kiinnostaneet sielutieteellistä tutkimusta. Ranskalainen Baillarger ja saksalainen Griesinger erittelivät niitä jo vuoden 1845 tienoilla, ja sittemmin niihin syventyi sekä kreikkalainen tiedemies ja arkeologi Alfred Maury että englantilainen Galton, joka käsitteli niitä »Tutkimuksessaan inhimillisistä kyvyistä». Ne voivat esiintyä yön kummallakin puolen: uneen vaipuessa, jolloin niitä kutsutaan hypnagogisiksi, tai unesta herätessä, jolloin niiden nimenä on hypnagogisiksi hallusinaatio. »Kummassakin tapauksessa», sanoo Myers, »ne todistavat, että sisäisen näkemiskyvyn voima on suuresti tehostunut hyvin merkitsevällä hetkellä - hetkellä, joka todellisesti ja olennaisesti kuuluu unelle, mutta jota kuitenkin voi tarkasti verrata lähellä oleviin valvonnan hetkiin.»

Nyt väittää sekä psykoanalyysi että koko uudenaikainen sielutiede kauttaaltaan, että tämä salamyhkäinen kuvakirjoitus, joka piirtyy tajuntaamme yön rajalla, kuuluu primitiivisen sielunelämän piiriin.

Väsymyksessä tapahtuu persoonallisuuden regressio, käännös kehityksessä. Samalla kun tavallinen päiväajattelu, joka käyttää välineinään käsitteitä, väistyy, sen tilalle tunkeutuu varhaiskantainen aistimusvoimainen ajattelu. Lisääntyvä uneliaisuus vie meidät yhä kauemmas rodun ja lajin lapsuuteen — noihin vuosisatoihin, jolloin vielä kehittymättömät jättiläiskulttuurit loivat sisimpien tuntojensa ilmaisumuodoksi värikkään kuvakirjoituksen ja uursivat havainnolliset hieroglyfimerkkinsä Luxorin obeliskiin ja Papantlan pyramidin kallioportaisiin. Egyptiläisten, kaldealaisten, etruskien, perulaisten ja atsteekkien primitiivinen alkukieli toistuu jokaisen ihmisyksilön omassa lapsuudessa, ja niillä varhaisina vuosina, jolloin aistiminen ja mieltäminen vielä ovat yhtä, viljellään jokaisessa lastenkamarissa samaa esineellistä ajatuskieltä. Tässä - kuten monessa muussakin — kansojen ja yksilön lapsuuselämää ohjaavat samat sielulliset lait, ja ilmiöt, jotka ovat luonteenomaisia edelliselle, löydetään myöskin jälkimmäisestä... Sillä kehitysasteella, jossa ihminen ajattelee kuvissa, menetellään sekä pimeimmässä Afrikassa että länsimaisessa metropoolissa suunnilleen samalla tavoin. Malagan negriittojen merkillinen kuvakirjoitus, jukagiirityttöjen jo ammoin kankeaksi jähmettynyt kivipiirustus, heettiläiset hieroglyfit, joista vanhempi kyprolainen tavukirjoitus kerran kehkesi esiin ja lenape-intiaanien walam-olum ovat ulkonaisia ilmaisumuotoja, jotka kuka tahansa primitiivinen ihminen antaa tajunnassaan kulkeville ajatusnäyille. Aina ovat perusmuodot likipitäen samat. Aina piirretään suuripäisiä ja ohutjalkaisia ihmisenkuvia, jättiläismäisiä miekkoja ja sulkatöyhtöjä naiivin impressionistisesti havaittuja yksityisiä ruumiinosia... Puhvelin taljat, joita dakotalaiset kirjailevat indigolla, punavärillä ja seepialla, eivät paljonkaan eroa papereista, joille eurooppalainen lapsi piirtää omaa visuaalista kieltään, koska lapsuus ei ole sidottu ikävuosiin, vaan merkitsee pikemminkin tasoa, johon hengenkehitys on ehtinyt. Kansanpsykologia ja lapsipsykologia ovat rinnakkaisia tieteitä. Taikaseremonioilla ja leikeillä, kansansaduilla ja mielikuvitussepitelmillä on yhteinen lähteensä samassa alkeellisessa sielunelämässä, joka on toisaalta luonut kallioseinien ja muistokivien petroglyfit, toisaalta satatuhatta paperikorillista eurooppalaisten lasten taidetta. Sillä mitä on kirjoitus? Kirjainmerkit edellyttävät differentioitumista ja kehitystä, joka on saavuttanut jo käsiteajattelun asteen. Kuvat ovat alkuperäisiä, ja ennen kuin lapsi vielä on oppinut kirjoittamisen vaikean taidon, se on piirtänyt ajatuksensa kuvina.

Nyt kuvastaa yksinpä kielen kehitys, joka on laajemman henkisen kehittymisen oivallinen heijastaja, erittäin selvällä tavalla siirtymistä kuvista käsitteisiin, havainnollisesta mieltämisestä abstraktisia ajatuksia kohti. Eivätkö primitiiviset kielet ilmaise ennen kaikkea yleisten käsitesanojen puutetta? Eikö kuvaileva momentti määrää suurelta osaltaan niiden muodostusta? Primitiivisellä asteellaan ihminen ei todellakaan ole kyllin kypsä omaksumaan niitä abstraktioita, joita me viljelemme, vaan hänen täytyy käyttää jokaista eri tilannetta varten omaa erikoista merkkiä; näin saavat esimerkiksi transitiiviset verbit uusia päätteitä sen mukaan, onko kyseessä ihminen vai eläin, esine vai luonnonilmiö, ja predikaatit, joita Wundt pitää kielen juurina ja joista jo Adam Smith etsi puheen varhaisinta lähtökohtaa, ovat miltei poikkeuksetta deskriptiivisiä, kuvailevia... Ei ole olemassa mitään yleistä teonsanaa — ei ole olemassa verbiä »olla». »Olla ylimalkaan» on esineellisen kuva-ajattelun kannalta käsittämätön tapahtuma, kun sitä vastoin esineellisiin tilannehavaintoihin pohjaavat teonsanat »olla etelässä», »olla metsässä», »olla leijonanpyynnissä», »olla majassa» ovat itsenäisiä verbejä. Tästä kaikesta tulee luonnollisesti kielten tavaton monimutkaisuus, sillä kun yleistämisen kyky on vajavainen ja kielen muodostus noudattaa alkuperäistä kuva-ajattelua, tullaan todella primitiiviseen muotojen rikkauteen. Tongarevalla ilmaistaan kookospähkinän jokainen kypsyysaste omalla nimellään. Senegambian wolof- kielessä esiintyy artikkeli, jonka vaihtuva ääntiö näyttää, miten pitkän välimatkan päässä jokin olio tai ihminen on: baye-bi merkitsee »läsnä», baye-bo »etäällä» ja baye-ba »kovin kaukana olevaa isää». Aleutien verbissä, jonka taivutus on pieni, johdonmukaisesti rakennettu järjestelmä, on yli 400 erilaista päätettä, ja jokainen niistä kuvaa tarkoin määriteltyä toiminnan vivahdusta. Tämä alkuperäisten kielten yksityiskohtainen havainnollisuus todistaa omalta osaltaan, miten varhaiskantainen ajattelu liikkuu aina ja kaikkialla näkömielteissä, ja vastaavalla tavalla voi lasten puhekieli osoittaa, että ihminen elää ensimmäisen ikäkautensa kuva-ajattelun asteella — ajattelun, jossa tajuttomat viritykset pukeutuvat visuaalisiksi vertauksiksi.

Haeckelin biogeneettinen peruslaki, jonka mukaan yksilön kehitys on vain lajikehityksen suppea kertauskurssi, on sovellettavissa tähän tapaukseen. Kansojen ja kulttuurien alkukantainen menneisyys toistuu jokaisen ihmisyksilön lapsuudessa, ja jokainen yö, jolloin päivän käsitekieli väistyy unen kuvakielen tieltä, palauttaa viisaimmankin meistä takaisin unelmoivaan lapsuuteen. Kehityksen suunta kääntyy. »Tavallisissa oloissa» se on kulkenut yksinkertaisesta moninaiseen, jäsentymättömästä jäsennettyyn, synteesistä analyysiin, primitiivisistä alkukuvista kulttuurin käsitemuodostumiin. Unen työskentelyssä suunta on päinvastainen, ja sen sijaan, että edelleen ajattelisimme aistihavainnollisesta abstraktioihin päin, palaamme nyt käsitteistä takaisin aistimusvoimaisiin kuviin. Eideettisen ajattelun lait vallitsevat — sisäisen ja ulkonaisen todellisuuden rajaviiva häviää tyhjiin. Ja se, mikä on puolinaista yön kynnyksellä, tulee täydelliseksi unessa. Nyt koetaan jokainen ajatus hallusinatorisesti, todellisuudeksi tulleena. Nyt on ajatuksen kaikkivalta saavuttanut haaveelliset mitat, ja unennäön maagillisessa ympyrässä saa kaikki abstraktinen esineellisen muodon, kunnes sarastava aamu palauttaa meidät jälleen päiväajattelun tuttuun piiriin.

Että jokainen meistä palaa unessa takaisin omaan lapsuuteensa, on — kuten myöhemmin tulemme näkemään eräs psykoanalyysin perustavista dogmeista Unen mielleleikki on lapsuuden mielleleikkiä — uni on katkelma jälleen elettyä lapsuutta... Oman varhaisikämme tuntemukset ja toiveet, käsityskannat ja kuvitelmat, alkeelliset uskomukset, järkytykset ja intressit (ei vähimmin ensimmäiset, naiivit sukupuoli-intressit!) nousevat sellaisenaan esiin unessamme yön suunnattomasta ja pimeästä säilytyspaikasta. Unessa herää eloon kaikki, minkä myöhempi kehitys on tunkenut tajunnasta pois. Ajattelemme kuvissa kuten lapset, viljelemme symboleja, jotka ovat ominaisia yksilöiden ja kansojen lapsuudelle, sillä yksilön ja ihmiskunnan varhaiskehitys on kaikessa valettu samaan sielulliseen kaavaan, täynnä samoja symboleja samoja muotoja. Onhan sitä paitsi lukemattomissa tapauksissa näytetty toteen, että useimpien unien ytimenä, jonka ympärille mielikuvien kokonaisuus ryhmittyy, on ammoin koettu lapsuuden elämys: hämärä muisto, kaukainen vaikutelma, jota tavallisessa päiväajattelussa tuskin enää tunnetaan...

Ennen kuin uni syntyy, tapahtuu jotakin, mitä Freud kutsuu unityöskentelyksi. Päivän mittaan on ajateltu monta puolinaista ajatusta. On pantu alulle hämäriä pyrkimyksiä, joita ei ole saatettu päätökseen. On tahdottu, muisteltu, kuviteltu katkonaisesti, ja sen tähden on »tajuttomaan» kehittynyt latausta, joka vaatii ulospääsyä. Tätä taittuneiden assosiaatioiden ja torjuttujen halujen, vapauttamattomien tarpeiden ja katkelmallisten ajatussäikeiden sekavaa rykelmää sanotaan päivän ylijäämäksi, ja koska se ei ole päässyt vapautumaan päiväajattelun luonnollisia väyliä myöten, se vaatii yölläkin osakseen huomiota: se häiritsee aivojen lepotilaa. Mutta unityöskentelyn varsinainen tarkoitus on tarttua tähän sameaan materiaaliin ja muuntaa se unennäöksi. Unitilan tulee jatkua häiriöittä; sielullisen vireen, jonka psykologi Schilder on ristinyt »nukkumistahdoksi», täytyy kestää heräämiseen asti. Sen vuoksi päivän ylijäämä saa unessa muodon, joka vastaa tajunnan vaatimuksia. Mutta tässä kaikessa edellytetään jotakin. Että näin tapahtuisi, tulee niiden muistojen ja mielikuvien, jotka päivä on jättänyt kummittelemaan esitajunnan alueille ja joita psykoanalyysi kutsuu nimellä Tagesreste, tarjota kiinnityskohta tajuttomille toiveille. Miksi? Sen tähden, että toive on unen ydin - että jokainen uni on syvimmältään luonteeltaan toivetta.... Vain toiveen hallusinatorinen vapautus unen kautta voi pitää yllä jatkuvaa nukkumistahtoa, sillä ilman päivän ylijäämän ja latenttien pyrkimysten yhtymistä ei »unen vartijaksi» nimitetty tajuton vire pysyisi voimassa.

Mutta tässä lähestymme psykoanalyyttisen unenselityksen ydinongelmaa: väitettä, että unennäkö on toiveen täyttymistä, tosin useimmissa tapauksissa tajuttoman ja siis tuntemattomaksi jääneen toiveen.

Tuhkimon vaunut

    Elämässäni on ollut hetkiä, jolloin nukuin kyynelin; mutta
    uneni tulivat silloin viehättävissä muodoissaan lohduttaakseen
    ja tehdäkseen minut onnelliseksi.

                                        Goethe Eckermannille.

On olemassa eräs satu, joka kulkee maanalaisena motiivina sangen monen muinaisen ja nykyisen tarinan halki: Tuhkimon satu. Muistamme hyvin sen sisällyksen. Oikea kuninkaantytär on joutunut pahan äitipuolen hoiviin, hän astuu yön aikaan, kun kaikki nukkuvat, lumottuihin vaunuihin ja ajaa kuninkaallisiin juhliin, jotka sadun viime vaiheessa muuttuvat hänen omiksi kihlajaisikseen. Yöllä hän on oma itsensä: suurta sukua, rakastettu ja kaunis! Aamulla hän tarkastaa surumielisesti hymyillen pientä lasikenkää, joka on jäänyt muistoksi juhlista. Mutta tämä haaveisen kaunis tarina on viime kädessä vertaus siitä, mitä meille kaikille unessa tapahtuu, ja voidaan väittää, että sen syvyyksissä toimii kummallisen syvä psykologinen mielikuvitus. Satu Tuhkimosta, joka hukkaa kenkänsä, on unesta havahtuvan ihmisen mestarillinen havaintoesimerkki. Uni on toiveen maailman par préférence. Unessa kuten lastentarinassakin kaikki puute ja köyhyys muuttuu rikkaudeksi, vaunut vierivät tajuttomien toiveiden hääjuhlaan ja hanhipaimenilla on kultasilkkinen puku.

»Uni syntyy alitajuisen toiveen vaikutuksesta uniajatusten ainekseen.» Koko se elämyssaalis, minkä edellinen päivä on jättänyt tajuntaan, muuttuu unen syvempien sanottavien alttiiksi käyttövälineeksi ja palvelee huolellisesti suljetun säiliön tavalla »tajuttomasta» nousevaa sisällystä. Optatiivista tulee unessa preesens, väittää Freud. Toiveenomainen »jospa - - - »tulee toteutetuksi, sillä sen tilalle on äkillisesti ilmestynyt uneksittu »niin on...»

Uni ja filmi. Piilotajuinen kuva englantilaisesta Bruguière-elokuvasta. [Francis Bruguière (1879—1945) oli amerikkalainen valokuvaaja.]

Se, mikä on päivällä mahdotonta, on mahdollista yöllä, ja mitä yltiöpäisimmät haaveet saavat mielikuvituksen näyttämöillä esineellisen lavastuksen ja tyydyttävän täytäntöönpanon. Unen maagillisessa teatterissa tulee jokaisesta Tuhkimosta kuninkaantytär, kerjäläisen ryysyt muuttuvat kuninkaallisen vaipan poimuiksi. Jokainen erämaanvaeltaja on täällä saavuttanut Luvatun Maan, vieläpä on ilman muuta odotettavissa, että tämä salainen halu täyttyy stante pede, — samassa hetkessä.

Olennaista on myös, että — kuten Kaila huomauttaa — »elämystapa on animaalinen, elämyskenttä supistuu siihen, mikä on 'tässä ja nyt'». Samoin kuin avaruus tihenee unessa vain lähiavaruudeksi, samoin tiivistyy ajankäsitys lähimpään käsillä olevaan hetkeen ja vain absoluuttinen nykyisyys vallitsee. Unennäön preesensissä ei mikään viittaa menneisyyteen, ei mikään tulevaan! Eletään tapahtumasta tapahtumaan, haaveellisesta kokemuksesta toiseen, äskeisen elämyksen enää askarruttamatta muistia. Tämän vuoksi ei mikään hämmästytä unen näkijää, ja hän voi liikkua luontevasti noissa vilisevissä vaiheissa, jotka vaihtuvat ja muuttuvat, uudistuvat ja syntyvät samalla nopeudella kuin ajatukset hänen uneksivissa aivoissaan. Hän oli äsken tuolla — nyt hän on täällä... Hetki sitten hän astui sisään pimeästä kellarinovesta huomatakseen samassa, että hän on keskellä kukkivaa unimaisemaa. Rakennus muuttuu soittimeksi, puu koiraksi, kädestä tulee huilu, kuun paiste osoittautuu öljylampun valoksi. Kaikki on epävakaista ja häilyvän saavuttamatonta. Kaikella on ilvehtivä taipumus muuttua samassa joksikin aivan muuksi... Mutta tästä huolimatta kaikki on myös esineellistä ja selväpiirteistä niin kuin juurevin päivämaailma, eikä unennäkijää suinkaan häiritse epäluulo, että talo, johon hän astuu, ja labyrintti, johon hän eksyy, olisivat vain silmälautojen alla hahmottuvaa usvaa. Mutta ohjaako tätä taikamaista näytelmää jokin latentti toive? Mikä puhaltaa elämän noihin hurjiin ja surumielisiin, irvokkaisiin, tuskaisiin ja ihaniin näyttämöesityksiin? Joka tapauksessa on varmaa, että moni sentraalinen uni osoittautuu syvemmälle mennen tyypilliseksi toiveuneksi, joten siis Freudin väittämä pitää ainakin pienemmälle alueelle rajoitettuna paikkansa. Mitä taas tulee tämän ajatuksen »uutuuteen», on väite, että sangen monet unistamme täyttäisivät jonkin salassa piilleen mieliteon, esitetty jo paljon ennen psykoanalyysin syntymähetkeä. Radestockin vuonna 1878 julkaistu Schlaf und Traum, Volkeltin Die Traumphantasie vuodelta 1875, eräs englantilaisen Purkinjen artikkeli, Tissién ennen mainittu tutkielma unista, joka ilmestyi 1898, ja Simonin joukko teoksia, jotka ovat — ellei muuta — niin ainakin ottaneet huomioon ja asianmukaisesti esittäneet unennäön ja alitajuisen toiveen rinnakkaisen suhteen.

Psykoanalyytikkojen taholta on usein huomautettu, että mikä tahansa pyyde, joka on päivän mittaan virinnyt lapsen mielessä, saa välittömän toteutumisensa yöllä. Lasten unet ovat toiveunien prototyyppejä. Mikä varttuneella esiintyy differentioituneena ja monisyisenä, on tällä varhaiskehityksen asteella selväpiirteisen varmaa. Kuinka rikas kaipuun ja halun maailma pienokaistemme unennäöissä itse asiassa avautuu, siitä saa vakuuttavan kuvan, jos vaivautuu tutustumaan johonkin »alan» tutkimuksista: Freudin »Analyysiin erään 5-vuotiaan pojan fobiasta», Jungin kirjoitelmaan »Lapsensielun konflikteista», Hug-Helmutin, Putnamin, Raalten, Spielreinin, Tauskin tutkielmiin, Banchierin, Busemannin, DogIian ja ennen muuta Wigamin esityksiin.

Yhdeksäntoista kuukauden vanha tyttö näkee päivällä nälkää ja nauttii lapsenhoitajan kertoman mukaan vain vadelmia. Yöllä hänen kuullaan toistavan unessa omaa nimeään ja mutisevan: »vadelmia... munakokkelia... ruokaa...» — josta siis voidaan tehdä johtopäätös, että tyhjän vatsan toiveet ovat unessa täyttyneet. Kaksivuotias poika, joka on edellisenä päivänä saanut sedältään korillisen tuoreita kirsikoita ilman että hänen olisi sallittu niitä kaikkia ahmia, sanoo unesta herättyään: »Herman on syönyt kaikki kirsikat...» Ja kun kolmivuotias tyttö on saanut tehdä omasta mielestään liian lyhyen purjehdusmatkan, hänen avukseen tulee seuraavan yön unennäkö ja hän ilmoittaa äidilleen, että hän on illasta asti »matkustanut laivalla». Edellisen päivän toiveet ovat luoneet unta siinäkin Freudin kuvaamassa tapauksessa, jossa kreikkalaisia sankarisatuja lueskeleva poika uneksii seisovansa Akhilleuksen rinnalla Diomedeen ohjaamissa vaunuissa. Mutta toisaalta tapaamme esimerkkejä, joissa myöhemmän iän unet palautuvat lapsen unennäköjen yksinkertaiseen kaavaan, ja samat alkeelliset muodot, joissa infantiilit toiveet toteutuivat, saavat jälleen vallan. Milloin taannehtii kehitys näin...? Epätavalliset olosuhteet, elämäntason yleinen lasku ja madaltuminen voivat — niin on selitetty — palauttaa unien työskentelyn samoihin karkean selviin toiveentäyttymyksiin, joissa koko inhimillinen lapsuus purkaa sisäisiä halujaan. Kun naparetkeilijä Otto Nordenskiöld viimeisteli matkakirjaansa Antarctic armon vuonna 1904, hän lisäsi muistiinpanoihinsa myös tämän: Matkan kestäessä alkoi yöllinen mielikuvaleikki keskittyä yhä selvempänä ja vilkkaampana vatsan tarpeisiin — »ruoka ja juoma olivat ne keskipisteet, joita unemme useimmin kiersivät». Sillä unen paljonpuhuttu »toive» on täydellisessä sopusoinnussa kulloisenkin elämäntilan, kulloisenkin unennäkijän kanssa! Janoinen juo unessaan, nälkäinen syö. Köyhä uneksii aarteista, uhkapeluri pelimarkoista, runoilija suosiollisesta kustantajasta, pieni tyttö uudesta nukesta. »Sika uneksii tammenterhoista ja hanhi maissista», sanoo psykoanalyytikko Ferenczi. »Mistä uneksii kana?» kysyy muuan muinaisjuutalainen sananlasku, ja vastaa: »Jyvistä!»

Väitteellä, että unennäkö merkitsisi syvimmältään kätkettyjen toiveiden täyttymistä, on siis oma kantavuutensa. Tämä psykoanalyyttinen dogmi langettaa joka tapauksessa valoa syvälle unen dynaamiseen tapahtumaan. Totuus on, että persoonallisuutemme alimmat tarvejännitykset purkautuvat sentraalisissa unissa ja että moni tiivistynyt unikuvasarja, jonka sisimmistä tendensseistä nukkuja itse ei ole tietoinen, on todellisuudessa huolellisesti verhottu toiveen toteutus. Jakobin ja Rakelin rakkain poika Joosef näkee unta, että veljien viljalyhteet kumartavat hänen lyhdettään ja että aurinko, kuu ja yksitoista tähteä osoittavat hänelle kunnioitustaan. Tämä on, kuten hänen isänsä välittömästi oivaltaa, tiedottoman itsetunnon yöllinen ilmaus, unen symbolikielelle saatettu toivekuvitelma. — Nuori mies uneksii lyhyestä käynnistä eräässä talossa, ja täällä hän on istuttavinaan kukkasipuleja, jotka unen aikana ehtivät sekä kasvaa että kukkia... Analyysissä ilmenee, että nuorukainen todella haluaisi pidentää vierailuaan talossa — että hän soisi sen kestävän jopa niin kauan kuin kukkasipulit tarvitsevat itääkseen ja kukkiakseen. — Eräs nainen näkee unta, että hänen veljensä on hirttäytynyt, — veli, joka ei unessa tunnu hänen oikealta veljeltään, vaan johon liittyy piirteitä kahdesta nuoremmasta: toisesta, joka kuoli kahdeksan vuotta sitten tuberkuloosiin, ja toisesta, joka menehtyi neljä vuotta varhemmin syöpään. Onko tämä toiveuni? Ilmeisesti, vastaa Freud. Se nähdään välittömästi sen jälkeen, kun potilas on leikkauksen avulla parannettu vaarattomasta, mutta ajatuksia kiusaavasta aivokasvaimesta. Unennäkijää on kaiken aikaa vaivannut ankara yskä, ja kun kasvain saattoi hänet pelkäämään, että hän sairastaa perinnöllistä syöpää, on toinen taudin-ilmiö herättänyt hänessä tuberkuloosin pelon. Mutta molemmat sairaudet ovat periytyviä ja molempia on esiintynyt hänen suvussaan. Unessa on siis tullut toteutetuksi toive, että veljet olisivat kuolleet johonkin periytymättömään tautiin: mikä tahansa hirttäytymine olisi tässä tapauksessa rauhoittanut potilaan mieltä ja vapauttanut hänet tartunnan pelosta!

Tässä on siis kysymyksessä uni, joka lavastaa näyttämölle synkän ja kolkon tilanteen ja vapauttaa kuitenkin jonkin sielun pohjalla uinuvan pyyteen. Näennäisesti voimme puhua painajaisunesta. Syvemmältä sisällöltään uni sopii Freudin kaavaan ja paljastuu toiveuneksi. Tällaisten esimerkkien varasto on psykoanalyyttisessa kirjallisuudessa miltei ehtymätön. Kun esimerkiksi tohtori August Stärcke uneksii, että hänen oikeassa etusormessaan on syfiliksen primäärisen asteen merkki, selittää analyysi tämän ilottoman tilanteen pelkäksi vertauskuvaksi: »primäärinen affekti» on unen sanakirjassa samaa kuin prima affectio eli »ensi rakkaus», ja etusormen haava on asiaankuuluva puhtaasti seksuaalinen mielikuva. — Tai kun eräs Freudin naispuolisista potilaista näkee unessa, että hänen viisitoistavuotias tyttönsä makaa kuolleena kirstussa, näyttää aluksi vaikealta nostaa tästä kaikesta esiin »toivetta». Mutta — on käytävä kauhunäyn ytimiin! Ilmenee ensiksikin, että unennäkijätär on edellisenä iltana kuullut puhuttavan englantilaisesta sanasta box ja sen monista eriävistä merkityksistä: lipas, aitio, laatikko, korvapuusti jne. Hän on pannut merkille sukulaisuuden, joka yhdistää toisiinsa tätä ja saksalaista Büchse-sanaa, - rasiaa... Hänen mieleensä on myös juolahtanut sanan kansanomaisin ja karkein merkitys, sillä lippaat ja rasiat symbolisoivat yleisesti naisen sukupuolielimiä. Nyt täytyy tutkijan turvautua vain topografiseen anatomiaan päästäkseen arvoituksen ratkaisuun. »Lapsi lippaassa» merkitsee sikiötä äidinkohdussa, tässä tapauksessa kuollutta. Kuten niin monet nuoret rouvat, huomauttaa Freud, hänen potilaansakin oli pelolla odottanut äitiyttään ja toivonut monena salaisena hetkenä, että pienokainen kuolisi kohtuun, — että lippaassa nukkuisi ruumis! Tähän aikojen takaiseen toiveeseen uni kiertyy takaisin, ja kolkko näky, joka nousee yön ehtymättömistä varastoista uneksivan eteen, on hänen oma nuoruudenaikainen toiveensa, ensimmäisen aviovuoden toive.

Eräässä toisessa tapauksessa unennäkijänä on nuori tyttö. Hän näkee unta, että hänen sisarensa poika Karl makaa kuolleena arkussa. Valo on sammutettu, unen näyttämö on aavemaisesti sama, joka piirtyi potilaan verkkokalvoihin, kun hänet joitakin vuosia aikaisemmin vietiin katsomaan kuolleen veljensä Oskarin ruumispaareja. Mutta miten löytää Freud tästä ahdistavasta kuvitelmasta latentin toiveen? — Analyysi porautuu tälläkin kertaa tytön aikaisempaan kehityskauteen, tarkemmin sanoen vuosiin, jotka koditon lapsi vietti sisarensa perheessä ja jolloin hän tuossa paikallisuudessa rakastui erääseen nuoreen mieheen. Sisar oli avioliittoa vastaan. Tyttö ei voinut koskaan unohtaa ihailtuaan. Unennäköä seuranneena päivänä hän oli luvannut tavata nuorukaisen konsertissa ja hän toivoi kovin tätä kohtaamista. Mutta tiettävästikin hänen mielessään väikkyi muisto ensi tapaamisesta, joka oli sattunut pienen Oskarin kuolinpäivänä. Lapsen kuolema ja rakastetun kohtaaminen assosioituivat toisiinsa. Unessa ilmenevä tajuton toive suuntautui uutta ruumispaaria kohti, ja arkussa lepäävän sisarenpojan näky symbolisoi tilaisuutta, joka saattaisi rakastavaiset jälleen toistensa lähelle.

Mutta myös kolmannessa tapauksessa, jonka on esittänyt suomalainen tiedemies Eino Kaila ja joka ensi katsannolta näyttää tyypilliseltä pelon-unelta, toteutuu syvällä piilevä toive: »Erään kuuluisan henkilön sairastaessa kuolemantautiansa uneksii muuan raskaana oleva rouva, että tämä henkilö haudataan, ja hänen, rouvan, on määrä tulla vainajan mukana elävältä haudatuksi, niin kuin maineikkaita vainajia ennen kunnioitettiin; rouva heitetäänkin kukkien ja seppelten joukkoon hautakummulle...» Nyt näyttää analyysi varsin pian, että unikuvitelmaan kätkeytyy tiettyä kunnianhimoa. Potilas on unessa olevinaan vainajan puoliso; hän on leski, ja vain lesket kokevat elävältä hautaamisen kohtalon. Mutta syvempi tutkimus osoittaa lisäksi, että uneen kätkeytyy vielä salaisempaa sisällystä. Potilaan raskaudentila ei ole toivottu, se yllättää hänet sopimattomaan aikaan, ja hän toivoo tajuttomalla alueellaan, että pieni elämänitu surkastuisi. Tämän toiveen uni esittää täyttyneenä; se loihtii esiin alkukantaiset hautajaisseremoniat, jotka samalla esittävät sikiön hautaamista. »On silmiinpistävää», lopettaa Kaila, »että äidin 'loukkautumisen' johdosta sitten tapahtuikin keskenmeno ja synnytyksessä kuollut sikiö haudattiin ilmoituksen mukaan samana päivänä kuin edellä mainittu kuuluisuus...»

Deterministinen väite, että jokaisesta unesta täytyy etsiä esiin toive, on herättänyt jopa psykoanalyytikkojen omassa piirissäkin lievää mutta itsepintaista vastustusta. Freud on ampunut yli maalin, väitetään. Hän on antanut yksityistapauksille (jotka tosin esiintyvät uskomattoman lukuisina) yleisen kantavuuden, ja asettamalla kaikkien unten prototyypeiksi lastenkamareista etsityt toiveunet hän on kieltäytynyt näkemästä selviä tosiseikkoja. On vedetty esiin esimerkkejä, joissa psykoanalyysin perustaja harjoittaa liukasta skolastiikkaa todistaakseen väitteensä oikeaksi. Kun nuori tyttö, jolla on täysin kielteinen suhde anoppiinsa, uneksii huvimatkasta tämän epämiellyttävän sukulaisen kanssa, Freud selittää hieman juonittelevalla logiikallaan tämänkin unen toiveuneksi: potilas toivoo, että psykoanalyysi olisi väärässä, hän toivoo, että uneen ei ainakaan hänen kohdaltaan sisältyisi toivetta, ja mirable dictu! — tämän toiveen uni juuri esittää toteutuneena. Mutta onko asian laita näin? Eikö jo psykologi Rivers ole Conflict and Dream -teoksessaan uskottavasti selittänyt, että toiveen toteutumien ohella esiintyy myöskin pelon toteutumia ja että jälkimmäiset ovat yhtä mielekkäitä kuin edellisetkin? »Todennäköisesti ei ole liiaksi sanottu, jos väittää, että puolet kaikista unista ei ole toiveunia», huomauttaa kulttuurihistorioitsija Egon Friedell. »Kuinka muuten esimerkiksi olisi selitettävissä yleisesti levinnyt 'tutkintouni' tai se jokaiselle näyttelijälle tunnettu uni, ettei hän osaa rooliaan? Sen, että usein nähdään unta rakastettujen olentojen kuolemasta, psykoanalyysi selittää äidin avulla, myös tädistä ja esimiehestä puhuttaessa voidaan samanlainen selitys vielä ajaa läpi. Mutta myös eläinten rakastajilla on sellaisia unia, ja hevosten, koirien ja kissojen ollessa kyseessä Oidipus-kompleksi on jo jokseenkin etäinen mahdollisuus. Puhumattakaan niistä tuhansista peräti epämieluisista tilanteista, joiden keksimisessä unenmuodostus kilpailee Wilhelm Buschin kanssa mielikuvituksen ilkeydessä (psykoanalyysi tulkitsee ne tosin kaikki seksuaalisymbolisiksi). Näinä kaikki ovat ilmeisesti pelkounia, ja on suorastaan käsittämätöntä, että Freud, joka myöntää pelkoneuroosille niin hallitsevan aseman sielunelämässä, juuri tällä tärkeällä alueella ei tahdo sitä suosia.»

Tietenkin Freudin jälkeen on esiintynyt joukko tutkijoita, jotka ovat koettaneet lieventää psykoanalyysin esittämää väitettä. Niinpä alankomaalainen kirjailija Frederick van Eeden laati todellisen systematiikan, joka ilmestyi vuoden 1913:n Psyykillisen Tutkimusseuran Julkaisuissa ja sisälsi analyysin yli viidestäsadasta seitsemäntoista vuoden aikana paperille pannusta unesta. Perussisällyksenä on, että unennäöt voidaan jakaa yhdeksään erilliseen luokkaan: tavallisiin, sangen eloisiin, symbolistisiin, demonisiin, patologisiin sekä erinäisiin muihin uniin; jokainen luokka jakautuu lisäksi seitsemään osastoon, jotka määrätään milloin ajankohdan, milloin unennäkijän ruumiillisen tilan mukaan. Tislatessaan viittäsataa untaan tämän huolellisesti laaditun suodattimen lävitse van Eeden on sekä henkevä että johdonmukainen. Herää vain epäilys, onko unennäköjen salamyhkäinen maailma todellakin näin systematisoitavissa ja tarvitsevatko yön fantasiat oman Karl von Linnénsä! Mutta tämä on periaatteellinen kysymys. Tosiseikaksi jää, että van Eedenin tutkimukset ovat verrattomalla tavalla tuoneet unohduksesta esiin painajaisen ja kauhu-unen yleiset perustyypit: nuo kuilumaiset aavekuvitelmat, nuo pimeät ja päättymättömät univaellukset loputtomissa labyrinteissa, jotka synkistävät niin monta lapsuutta ja heittävät moneen kehityshistoriaan yöllisiä varjoja.

Tässä laskeudumme unen taivaasta painajaisen helvettiin: sen ongelmaa on hieman vaikea ratkaista sillä, että puhutaan täyttyneistä toiveista! Yöllinen tuskantila, joka saattaa unennäkijän aavistamattomien kauhujen ja järjettömän kammon maille, on ainakin ulkonaisesti sitä, miksi psykologi Rivers sen leimaa: pelon hallusinatorinen toteutus. Tiedämme, miten valppaan yksityiskohtaisesti uni usein lavastaa eteemme juuri ne näyttämöt ja sen näytelmän, minkä vähimmin soisimme toteutuvan, 'ja niillä pirullisella ohjaajanvarmuudella se antaa kummitteleville kauhunkuvitelmille havainnollisen muodon. Olemme menossa teatteriin. mutta ilkivaltainen unijumala tekee äkkiä kaiken toimimisen ja tapahtumisen mahdottomaksi. Emme pääse eteiseen, emme ehdi minnekään, jalkamme juuttuvat kuin liejuun...? Noidutussa yössä, johon meidät on heitetty, ei pilkota ainoatakaan lyhtyä, ja kadut, jotka tuntuvat päättymättömän pitkiltä, johtavat väärään suuntaan. Tai yritämme heittäytyä uimaan — vain huomataksemme, että vesi on hyytelömäisen tiheää ja että kätemme uupuu tuossa vellovassa tahtaassa... Meidän tulisi tavata joku läheinen ja kaivattu henkilö, mutta emme millään ehdi hänen luokseen: unen painajaismainen abulia kiduttaa meitä epätoivon rajoille. Nämä ovat unitiloja, jotka jo Homeros ja Vergilius tunsivat, yöllisiä harhautumisen tuokioita, »joissa pakeneva ei voi paeta eikä takaa-ajaja ajaa takaa». On ilmeistä, että arkipäivän pelonkuvitelmat saavat niissä havainnollisen asunsa ja että eräät hämärät ja pienet pakkomielteet kirvoittuvat juuri tämänkaltaisissa unissa. Yö toteuttaa päivän pelon, — toteuttaa ja vapauttaa! Yö loihtii ehtymättömistä mahdollisuuksistaan tilan, »jolloin», kuten Myers sanoo, »mies tarvitsee puoli tuntia pannakseen hatun päähänsä ja nainen istuu koko aamun katselemassa kudintaan, mutta voimalla lisätä siihen ainoatakaan silmää...»

On esitetty useita teorioita sen väitteen puolesta, että kauhununissa täyttyy jokin maanalainen halu, — että painajainen on toiveunta. Kysymys koskee viime kädessä itse unennäkijää: hänen henkinen rakenteensa, hänen yksilöllisyytensä laatu määrää toiveitten laadun ja luonteen. Tästä seuraa, että niin kutsutut »ideaaliset masokistit», henkilöt, jotka keräävät ympärilleen suruja ja kärsimyksiä nauttiakseen niistä, nostaakseen tuskansa hekumaksi, löytävät kauhun ja mielipahan kuvitelmista tyydytyksen sielulleen. Kolkoissa tuskanunissa täyttyy patologinen toive. Yöllinen ahdistustila vapauttaa masokistisia pyyteitä — unen itsekidutuksesta tulee maanalaisen halun varaventtiili. Mutta henkisten erikoisuuksien äärettömässä moninaisuudessa, patologisen ja normaalin, perverssin ja luonnollisen välimailla on epäilemättä olemassa lukemattomia siirtymäasteita ja yksilöllisiä rajatapauksia — henkilöitä, joissa »ideaalinen masokismi» on ohentunut heiveröiseksi mutta kuitenkin havaittavaksi tunteen sairaudeksi. Nämä tavallisen arkielämän neuroottiset poikkeustyypit voivat omalla tavallaan nauttia unen piinallisista tilanteista. Heidän toiveenaan on, että toive jää täyttymättä! He näkevät vasta-toiveunia — unia, joissa heille tarjoutuu tilaisuus mielenkiintoiseen suruun, autuaaseen liikutukseen, kyyneleiseen ja huumaavaan murheeseen.

Mutta tällä ei tietenkään ole ratkaistu painajaisen arvoitusta. On olemassa lukemattomia tapauksia, joissa syytös masokistisista tunneharhoista tuntuu naurettavalta ja joissa on mahdoton viedä perille väitettä, että unen kidutus tyydyttäisi salaista tuskankaipuuta. Painostavat, kolkot, piinalliset tilanteet ovat yön näkymaailmoissa sangen yleisiä — jopa muuan Scholz on esittänyt sen väitteen, että kärsimys ja ahdistus ovat unessa tavallisempia kuin ilo. Ensimmäinen psykoanalyyttisesti käsitelty uni, täydellinen ja laaja analyysi neiti Irma X:n unesta, jonka Freud on liittänyt Traumdeutunginsa alkuun ja joka on päivätty heinäkuun 23—24:ksi v. 1895, oli luonteeltaan peräti piinallinen; tosin lähemmin tutkittaessa ilmeni, että kysymyksessä oli tyypillinen toiveuni ja että tämä psykoanalyyttisen teorian ensimmäinen rakennuspuu todella antoi tukea Freudin väitteelle. Mutta kuinka selitetään synkimmät kaikista painajaisista — lasten painajaisnäyt? Kuinka ratkaistaan niiden kaameiden kauhu-unien arvoitus, jotka kummittelevat jokaisessa pimeässä lastenkamarissa ja joiden esimerkkejä ranskalainen Debacker keräsi jo vuonna 1881 teokseensa Terreurs nocturnes des enfants —? Kuinka edelleen selitetään unet junaonnettomuuksista ja murhista, takaa-ajoista ja suistumisesta kuiluun, tulipalosta, merihädästä, suljetuista vankilanselleistä...?

Nyt on kuitenkin esitetty ajatus, jonka valossa käy mahdolliseksi ymmärtää, että kaikessa tässä voi syvimmältään täyttyä tajuton toive. Ongelman varsinaisena ytimenä on juuri tämä toive — sen laatu. Tajuton työskentely pyrkii kaikissa muodoissaan tietynlaista helpotusta kohti, se vapauttaa sitä energiaa, se pyrkii helpottamaan sitä sisäistä ahdistustilaa, jonka torjutut tunnekompleksit ja patoutuneet tarvejännitykset saavat aikaan. Varsinaisena »toiveena» on aina tämä vapautumisen tahto. Ahdistunut sielu tahtoo saada helpotuksen, ja unessa, jossa symbolit tottelevat avuliaina sisäistä tahtoa ja jossa tarjoutuu niin monta mahdollisuutta tajuttoman paineen purkautumiseen, kirpoaa aina jotakin siitä maanalaisesta vaivautumisen tunteesta, siitä epämääräisestä Angstista, jonka vapauttamiseen uni pyrkii. Elämällä unessa loppuun eräät ahdistavat mielikuvat, joita sielun pohjiin on painunut, unennäkijä vapautuu tuskasta. Yö lavastaa synkän ja johdonmukaisen näytelmän, kauhu täyttyy hallusinatorisissa näkysarjoissa, jotka eivät kuitenkaan koskaan saavuta äärimmäistä huippuaan, vaan katkeavat ratkaisevalla hetkellä kesken. Tuloksena on hivelevä hyvänolon tunne ja sangen selvästi markkeerattu ajatus, että kaikki oli vain unta! Ja jos pidämme unen perinnäisimpänä toiveena tämän mielihyvän saavuttamista, meille on todellakin järkeen käyvästi osoitettu, että painajaisuni on toiveuni. Niinpä henkilö, joka on joskus elämässään kokenut rautatieonnettomuuden ja menettänyt siinä jalkansa, ei koskaan toistuvissa kauhununissaan elä uudelleen tätä synkkää kokemusta: ainoa, mitä hän näkee, on raiteilta suistuva juna ja onnettomuustapaus ylimalkaan, kun sitä vastoin salainen toiveviritys määrää, että hän itse säilyy unessa kuin ihmeen kautta vahingoittumattomana ja herää kriitillisellä hetkellä.

Uni saattaa meidät synkimpiin tilanteihin vain osoittaakseen, että olemme nähneet unta, ja kirvoittaakseen epäsuorassa muodossa sisäistä tuskaa. Kuta mielettömämpi kauhu, sitä suurempi helpotus! Kolkot näkysarjat kiitävät tätä päämäärää kohti, kaiken alla väikkyy hämärä tunto siitä, että olemme juuri heräämässä turvalliseen päiväelämään ja että mielipuolisen kammon tila päättyy kuvaamattomaan helpotukseen, kun näytelmä katkeaa kesken... Mutta ne välikappaleet, joita unen jumala käyttää pyrkiessään tähän päämäärään, antavat samalla aihetta väitteeseen, että salaisen toiveen ohella tulee toteutetuksi myös salaista pelkoa — että toive on alistanut pelon palvelukseensa, että pyrkimys mielihyvään mobilisoi samalla kammon mielikuvat elämään.

Tällä selityksellä on todellakin miltei rajaton kantavuus. Sen avulla voidaan avata monet avaamattomiksi luullut ovet, se voi valaista unia, joiden eteen psykologinen selitystyö muuten hämmentyneenä pysähtyisi. Erittäin monimutkaisella ja hienosyisellä logiikalla Freud ja hänen oppilaansa ovat ratkoneet tiettyjen, luultavasti koko ihmiskunnalle yhteisten unitilanteiden arvoitusta. Ajatelkaamme esimerkiksi yleisesti tunnettua »alastomuusunta», jossa olemme vailla tiettyä vaatekappaletta: juoksemme alusvaatteissamme ulos kadulle, tulemme juhlasaliin ilman paitaa, joudumme piinalliseen välikäteen, sillä ympärillämme on vieraita ihmisiä, ja huomaamme äkkiä olevamme alasti! Mikä toive riisuu meiltä unessa vaatteet? Missä on tämän koomillisen alastomuuden selitys? Freudin mukaan uni juurtuu lapsuusiän seksuaaliseen uteliaisuuteen, ja vanha, naiivi, karkean lapsellinen toive, joka panee lapset paljastamaan genitaalejaan, välähtää esiin myöhemmän iän unissa. Alastomuusunet ovat ekshibitiounia! Miltei jokaiseen lapsuuteen sisältyy hienoisena juonteena tämä paljastushalu, joka tietyissä patologisissa tapauksissa jää vaikuttamaan yli varhaisiän kynnyksen ja muuttuu perversiteetiksi. Kaksi- ja kolmivuotiaiden Eros on ekshibitionistinen. Lapsuus, jolta puuttuu häveliäisyys, välähdyttää näköalan takaisin paratiisiin, mutta paratiisiin, joka itse on vain yksityisen lapsuuden kollektiivinen mielikuva, sanoo Freud. »Sen vuoksi ihmiset ovat paratiisissa alastomia ja vailla ujoutta, kunnes tulee silmänräpäys, jolloin häveliäisyys ja tuska havahtuvat, karkotus seuraa, seksuaalielämä ja kulttuurityö alkavat... Tähän paratiisiin voi vain uni palauttaa meidät.»

Synkimmissä kauhu-unissamme esiintyy infantiilien tuskantunteiden ja lapsuudenaikaisen pelon kaukaista heijastusta. Miten muuten voitaisiin selittää nuo usein ilmenevät aavekuvitelmat ja alkuvoimaisen kammon täyttämät uniseikkailut, jotka syntyvät ja sammuvat jossakin logiikan rajamailla, ylipääsemättömän kaukana kaiken arkikokemuksen piireistä... Uneksimme — ja uni on täynnä kuvasarjoja, jotka jokin koskaan täysin herpautumaton itsevarjeluvaisto hävittää ratkaisevalla hetkellä. Jossakin tajuntamme sopessa tiedämme aina — vaikkakin hämärästi unen uneksi, ja näin esitämme yön kauhunäytelmissä sekä näyttelijän että katsojan osaa. Kaikki, mitä Goya ja Brueghel ovat pimeän haltioitumisen hetkinä maalanneet, jopa paljon siitäkin, mikä ei ole koskaan tihkunut heidän »tajuttomastaan» esiin, tulee tällä unialueella salamyhkäiseksi elämäksi, ja nuhteettominkin kauppa-apulainen voi unennäön syvyydessä elää kuvitelmaa, joka panee Poen varjon kateudesta värisemään! Mahdollisuudet ovat ehtymättömät. Värit eivät koskaan lopu tältä paletilta. Yö panee meidät kulkemaan maanalaisissa holvikäytävissä, joiden autiudesta ei koskaan avaudu pääsytietä vapauteen... Meitä vainotaan, mutta jalat juuttuvat katuun ja takaa ajava »jokin» on säpsähdyttävän lähellä...

Unessa saavat kulttuurisielun syvimmät kerrostumat elämän, ja alkukantaisin ja vaistomaisin meissä havahtuu. Nämä ovat hetkiä, jolloin kivettymät puhuvat ja arkaaiset maisemat kangastuvat unen horisonttiin - unen, joka tietää palautumista ihmissielun jurakauteen, kauemmas kuin tavallinen päivämuisti koskaan ulottuu. Mutta painajaisuni, kuten uni yleensäkin, on rakentunut monista kerrostumista, ja syvimpien primitiivisten pelon- kuten toiveenkuvitelmienkin peitteeksi levittäytyy aina aineksia, jotka ovat myöhempää syntyperää. Psykoanalyytikon on tässäkin lähdettävä siitä, mitä nimitämme »manifestiksi unisisällöksi», ja seurattava Ariadnen lankaa alas »latenttiin sanottavaan» Yläkerrasta on laskeuduttava kellareihin, ennen kuin unennäön kokonaisuus paljastuu.

Unen rakennus

Miten Freud, tämä sielun terra incognitan rohkea kartoittaja, lopullisesti valtaa unen salaperäiset maat, on kertomus sinänsä. Oppi tajunnan kolmesta tasosta on jälleen vedettävä esiin. Vain vetoamalla »tajuttomaan» voidaan valaista koko sitä hienosyistä ja monimutkaista mekanismia, joka herää toimintaan lihasten lamautuessa ja silmäluomien ummistuessa. Ennen kuin yöllinen elokuvanäytelmä syntyy, täytyy tiettävästikin tapahtua työskentelyä, johon tajunnan kaikki kolme kerrosta — »tajuton», »esitajunta» ja kirkas valvetajunta — ottavat jatkuvasti osaa.

Vaikka esitajuinen sensuuri ei unessa suinkaan nuku, vuotaa »tajuttoman» sisällys unen symbolihunnuissa esteettömästi tajuntaan ja yön salaperäiseen kuvakirjoitukseen kätketään jatkuvasti piilotettua merkitystä. Unessa pääsevät esiin toiveet, jotka eivät ole tajuisen minämme vaatimusten mukaisia. Pyrkimykset, jotka tavallisessa valvetilassa herättäisivät joko esteettistä tai eetillistä vastaanpanoa, saatetaan unikuvitelmiin kiertoteitse, vääristetyssä ja näennäisesti toiseksi muutetussa muodossa. Sielun tarkastusasema laskee ohitseen vain ne tendenssit, jotka ovat tulleet unikelpoisiksi, jotka ovat saaneet asun ja muodon, mikä vastaa tajunnan vaatimuksia. Unityöskentely on siis pohjimmaltaan salaisen sielullisen viestin muovaamista kuviksi, jotka kätkevät läpinäkymättömän vaipan tavoin todellisen sisältönsä.

Jo ranskalainen psykologi Ribot kiinnitti aikoinaan huomionsa siihen merkilliseen ilmiöön, että uni tiivistää yhteen toisilleen sinänsä etäisiä sielullisia aineksia. Hän antoi tälle tapahtumalle nimen condensation, ja Freud, joka kulkee Ribot'n jälkiä, ristii sen tihentymiseksi - Verdichtung. Jokainen unen yksityisistä kohdista voi sisältää vaikutuksia, jotka tulevat usealta eri taholta ja monesta sielunkerroksesta kiteytyäkseen saman tunnekompleksin sitomina yhteen. Yksi ainoa uninäky voi analysoitaessa osoittautua todelliseksi muistojen ja mielikuvien, toiveiden ja pyrkimysten varastoksi. Monet sielulliset langat ovat kiertyneet kerälle, vyyhti on kierrettävä auki, ennen kuin unen ydin saadaan paljastetuksi. Se, mitä nimitämme manifestiksi unisisällöksi ja mikä herättyä tavallisesti säilyy muistissa, on häviävän pieni verrattuna latenttiin sisällykseen, sillä jokainen unikuva on kondensoitunut: se sisältää kaikessa niukkuudessaan sielunelämämme kaikista kerroksista kerätyn latentin aineksen. Näin syntyvät unen henkilöt ja ihmishahmot — nuo esineellisen selvät ja kuitenkin niin salaperäisen kaukaiset olennot, jotka ovat samalla jotakin vallan toista... Ne ovat käyneet tihentymisen sulattimon lävitse, ne astuvat unen näyttämöille kokooma- ja sekahenkilöinä, joiden olemuksessa useat yksilöt ovat sulaneet toisiinsa, »ovat tulleet yhdeksi jonkin yhteisen tunteen alttarin ääressä». Unessa kohdattu tuttava voi olla erehdyttävästi A:n näköinen, esiintyä pukeutuneena B:n vaatteisiin, tehdä jotakin samalla tavoin kuin C ja kuitenkin esittää kaiken aikaa D:tä. Charles Baudouin on syystä huomauttanut, että unennäkijä menettelee tässä samoin kuin Galton, joka sai esiin suvun tai perheen kasvotyypin valokuvaamalla sen eri jäsenet perättäisesti samalle levylle, jolloin yksityiset piirteet sulivat »yhteispiirteeksi» ja yksilölliset tuntomerkit liukenivat yleisvaikutelmaan.

Tihentymisen laki ei suinkaan koske vain unen ihmishahmoja. Sen vaikutuksesta syntyvät myös ne salamyhkäiset paikallisuudet ja maisemat, jotka yö loihtii esiin ja jotka kehittyvät kahden, kolmen, neljän maisemanäyn yhteensulamisesta Olemme lapsuudenkodissamme, ja kuitenkin kaikki käy samassa niin kumman vieraaksi... Niitty, jolla kuljemme, on tuttu — ja tästä huolimatta voimme joka askelella vajota virtoihin, joita ei ole ennen ollut. Jopa esineet ja luonnonilmiöt saavat unessa monimielisen merkityksen, ja kaksi toisilleen kaukaista kappaletta sulaa jotakin selittämätöntä tietä eroamattomaan yhteyteen. Talo on talo — ja kuitenkin se on jotakin vallan muuta. Tuoli, jolle olemme istuneet, voi samanaikaisesti esittää sekä tuolia että purjelaivaa: istumme ja purjehdimme halumme mukaan, miten milloinkin, kulloisenkin ohihäilähtävän toiveen käskystä. Ja kuitenkin tämä kaikki tapahtuu salamyhkäisen samanaikaisesti, eikä esineen suinkaan tarvitse vaihtaa muotoaan ollakseen kokonaan muuta kuin mitä se on. Kuka voi selittää tämän miraakkelin? Yön ihmekabinetissa on alati tarjolla rakennuksia, jotka sopivat povitaskuun, ja noppanappuloita, jotka ovat neilikkakimppu, raivostunut eläin ja kuu! Unijumala on taiteelliselta uskontunnustukseltaan dadaisti, ja soveltaessaan äärimmäisen tihentämisen lakia kappaleiden maailmaan hän päätyy tuloksiin, joista naivistiset taiteilijat ja parantumattomat mielisairaat ovat vaikeina hetkinään uneksineet.

Mutta tihentymisen ilmiö voidaan havaita myös alueella, jossa rotujen ja kansojen alkuperäiset päiväunet ovat saaneet ilmaisun: myyteissä.

Egyptin tutkijalle, joka on turhaan koettanut ratkaista Niilin suistomaan jumalien ongelmaa, avautuisi välähdyksellinen näköala vanhojen kosmogonioiden syntyyn... Jumalat, joiden ihmisenmuotoisilta hartioilta nousee koiran ja iibiksen pää, sakaalinkasvoinen kuoleman jumala Thoth, kobran ja naisen sekamuoto Merit-Seker, jota pidettiin Theban hauta-alueen suojelushenkenä, kissanpäinen Bastet, Hathor-lehmä, leijonanjumalatar Sekhmet, pyhät kivikuvat, joilla on ihmisen ruumis mutta krokotiilin, haukan, virtahevon, sammakon ja haikaran pää, voidaan juuri psykoanalyysin valossa selittää ja ratkaista tyydyttävämmin kuin koskaan. Se, mitä Freud on puhunut unten tihentymisestä, pitää tiettävästi paikkansa egyptiläisen mytologian ihmiseläimiin, joille Niilin laaksomaiden papit kerran uhrasivat lihaa ja katkeralle lemuavia yrttejä.

Jokaiseen suureen myytilliseen systeemiin liittyy muuten hahmoja, joissa voimme aavistella kondensoitumisen ihmettä. Animaalisen ja inhimillisen, Jumal-eläimen ja ihmisjumalan välillä vallitseva polariteetti muuttuu ykseydeksi; kaksi erilaista näkyä liukenee yhteen, ja näin syntyy mytologinen kokoomus, olento, joka tuo mieleen yön mielikuvitusluomat. Etruskilaisen kulttuurikauden lukemattomissa jätteissä, saviruukkujen ja fajanssien sirpaleissa tapaa kuvattuna ihmisleijonia ja käärmejumalattaria. Kreikkalaiseen sadustoon pesiytyy eräänä ajankohtana hirviöitä, joiden muodot ovat peräisin yöllisen mielikuvituksen sulattamoista. Kheironilla ja Nessoksella, kuten kentaureilla yleensä, on hevosen alaruumis, mutta miehen rinta, kädet ja pää. Khimairat ovat puolittain leijonia, puolittain lintuja. Seireenit ja harpyijat ovat siivekkäitä naisia, sfinksit leijonan ja naisen yhtymiä, faunit, satyyrit ja panit pukin ja ihmisen välimuotoja. Muuan roomalainen naamio, jota säilytetään Wienin taidehistoriallisessa museossa, näyttää meille oinaan sarvilla varustetun Zeus-Ammonin kasvot. Kreikkalainen pronssiryhmä Vähä-Aasian Afrodisiaksesta on säilyttänyt mielikuvan Minotauroksesta, josta kerrotaan Theseuksen ja Ariadnen tarinassa ja joka oli, kuten tunnemme, puoleksi härkä, puoleksi ihminen. Ja yhtä runsaana nämä kaksoisluomukset asuttavat kelttiläisten, germaanien ja skandinaavien myytillisiä maisemia: vanhat ritaritarinat puhuvat tulta syöksevistä lohikäärmeistä ja Yksisarvisista ratsuista -tanskalaisissa saduissa kerrotaan Helin kolmijalkaisesta hevosesta — Volgan varsilta Skotlantiin asti on uskottu ihmissusiin, jotka elävät eläimellisen ja inhimillisen, hämärillä rajamailla... Voidaanko kaikki tämä selittää psykoanalyysin uniteorian valossa? Varmaa on, että viittaus tihentymisen ilmiöön avaa jo sinänsä eräitä psykologisia perspektiivejä syvälle myytin olemukseen - myytin, jota Otto Rank on pitänyt »nuoren ihmiskunnan sekulaariunena».

Koska yöllinen ajattelumme, jossa persoonallisuuden regressio vaikuttaa, käyttää välineinään kuvia, ovat unessa esiintyvät puheenkatkelmat ja keskustelut tavallisesti pelkkää päivän ylijäämää: ne on kopioitu vastaavanlaisista valvetilanteista, ne ovat unen pintaa, johon satunnaiset päivämuistot takertuvat. Kuitenkin ulottuu tihentymisen laki myös niihin. Väsymys panee sanat sulamaan yhteen, se luo kielellisiä sekamuodostumia, sellaisia kuin Autodidasker, joka on kokoonpantu sanoista Autodidakt ja Lasker. Nimet, jotka ovat unennäkijälle merkitseviä, muodostavat tavallisesti tämäntapaisten bastardien rakennusaineen. Mutta nyt on mielenkiintoista havaita, että uni tottelee tässä samoja lakeja kuin tyypillinen vitsi ja että sama tiivistyminen, joka vitsissä esiintyy joko ajatuksen tihentämisenä tai saman aineksen moninkertaisena käyttämisenä, ohjaa unen sekamuotojen syntymää. Teoksessaan Der Witz und seine Beziehung zum Unbewussten, »Sukkeluus ja sen suhde tajuttomaan» Freud onkin tähdentänyt tätä samankaltaisuutta, samalla kun hän on todella henkevästi osoittanut, miten kaskut syntyvät, miten tajuton aines saatetaan niissä kuten unessakin kiertoteitse tajuntaan.

Kun jostakin henkilöstä sanotaan: »Turhamaisuus on yksi hänen neljästä Akilleenkantapäästään», sisältyy sukkeluus luonnollisesti siihen, että sana »neljä» ilmaisee, millainen nauta asianomainen henkilö todellisuudessa on! Tapahtuu tihentyminen: lakoninen sanamuoto synnyttää vitsin. Tai kun Heinrich Heinen koomillinen romaanihenkilö, köyhä Hirsch-Hyazinth kertoo käynnistään rikkaan pankkiiri Rotschildin luona: Ich sass neben Salomon Rotschild und er behandelte mich ganz wie seines gleichen, ganz famillionär, — on koko sukkeluus siinä, että sanat familiär tuttavallinen, ja Millionär, miljoonamies, ovat tihentyneet yhdeksi. Mutta tämä on juuri ominaisuus, jonka tunnemme unennäöstä, ja aivan ilmeistä on, että tutkimalla hyvien sukkeluuksien tekniikkaa tutkimme samalla unta. Eikö esimerkiksi seuraava vitsi tottele kaikessa järjettömyydessään unen logiikkaa:

Hevoskauppias asiakkaalleen: - Jos lähdette tällä ratsulla matkalle kello puoli neljä aamulla, olette kello puoli seitsemän aamulla Pressburgissa.

Asiakas: - Mitä pirua minä teen kello puoli seitsemän aamulla Pressburgissa?!!

Unessa kävisi myös täydestä seuraava puolustus, jonka oikeuteen haastettu kattilan lainaaja esittää tultuaan syytetyksi siitä, että hän oli lyönyt lainatavaraan reiän: »Ensinnäkään en ole lainannut häneltä mitään kattilaa, toiseksi siinä oli reikä jo silloin, kun otin sen vastaan, ja kolmanneksi olen sen kyllä antanut hänelle eheänä takaisin...!» Jokainen puolustuspuheen kolmesta väitteestä on sinänsä pätevä, mutta heti kun ne on saatettu toistensa yhteyteen, ne kumoavat hauskalla tavalla toisensa. Tämä kumoutuminen tapahtuu kuitenkin vain tavallisen päiväajattelumme kannalta katsoen. Unessa, jossa kaksi on yksi ja sama esine osoittautuu moneksi toisilleen vieraaksi esineeksi, — noudattaisivat syytetyn sanat kylläkin logiikan vaatimuksia.

Tihentymisen lain ohella unennäköä ohjaa laki, joka näyttää olevan vaikutukseltaan miltei päinvastainen. Tämä on ilmiö, jota Ribot kutsuu nimellä transfert, Freud nimellä Verschiebung, siirtyminen Sillä samalla kun uni tihentää yhteen miellekomplekseja ja ajatuksia, jotka keräytyvät sielunelämän kaikista kerroksista — samalla se antaa tajuttoman tunteen ja affektin levittäytyä laajaan pintaan, useihin assosiaation yhdistämiin unikuviin Ryhmittymisen rinnalla tapahtuu hajautumista. Sen lisäksi, että yksi unikuva kerää lakonisen asunsa alle eri tahoilta säteilevää vaikutusta, ulottautuu sama, yhteinen tunnelataus mitä eriarvoisimpiin ja hajallaan ajelehtiviin manifestin unisisällön aineksiin. Vähemmän keskeiseltä tuntuvaan ilmiöön saattaa siirtymisen lain vaikutuksesta kätkeytyä ajatuksia, jotka muodostavat unen ytimen. Syvin, kalvavin, mieltä rasittavin tajunnansisällys, se, jonka katarttista kirvoittamista unennäkö sisimmältä luonteeltaan on, tuodaan tässäkin tapauksessa esiin kiertoteitse ja puetaan muotoihin, joita sielun esitajuinen tarkastusasema ei syrjäytä. Mutta vastaavanlaista siirtymistä tapahtuu monen sielullisen ilmiön alueella, ja voidaan väittää, että transfertin laki toimii jopa perversiteeteissä, joissa tunne siirtyy alkuperäisestä kohteesta johonkin täysin muuhun. Fetisisti ulottaa ihailunsa rakastettunsa välittömään läheisyyteen: pukuihin, joita hän pitää yllään, vaatekappaleisiin, jotka symbolisoivat hänen jäseniään, pieniin esineisiin, joissa on »hänen läsnäolonsa tuoksu». Tunne kulkee kohteesta kohteeseen, ja tämä liikkumissuunta käy tärkeästä vähemmän tärkeään, olennaisesta epäolennaiseen, merkitsevästä sinänsä merkityksettömään. Ja kuka voi sanoa, miten suuri osuus tällä tunteen siirtymisellä on näköjään selittämättömissä mieltymyksissämme ja ihastuksissamme? Väreillä, jotka ovat lempivärejämme, on ehkä alkuaan ollut yhteys meille rakkaaseen henkilöön, ja ilon tunne, jonka hänen vihreän puseronsa näkeminen kerran herätti, on siitä hetkestä asti sidottu vihreään väriin yleensä. Alkuperäinen objekti on väistynyt pois. Tunne on siirtynyt ja tullut kiinnitetyksi johonkin vähemmän keskeiseen kohteeseen.

Tämän vuoksi unen muodot, oliot, kappaleet ja näyt ovat sisimmältä luonteeltaan symboleja. Siirtymisen laki aiheuttaa, että näennäisesti vähäpätöiseen ilmiöön keskittyy mahtava tunne, että sielu lataa unessa kaiken energiansa muotoihin, jotka näyttävät mitättömiltä, syrjäisiltä, turhilta... Uni etsii tuskalle ja ilolle väkinäiset vertauskuvat: symbolit, jotka ovat kaikkein huomaamattomimmat ja jotka juuri siksi pujahtavat niin keveästi esitajuisen sensuurin ohi tajuntaan. Jos luemme V. Tauskin vuonna 1914 julkaistun tutkielman, joka käsittelee »Vaatteita ja värejä unimielikuvituksen palveluksessa», tulemme vakuuttuneiksi tästä. Unen vaatteet ja unen värit ovat tunteen symbolisia ilmauksia — niihin keskittyy vihaa, rakkautta, sympatiaa ja vastenmielisyyttä, joka »tavallisissa oloissa» suunnattaisiin niiden kantajaan. C. näkee unessa maantien, jota pitkin vaeltaa nuori valkopukuinen ja kauttaaltaan valkoiseen valonhohtoon peittynyt tyttö. Analyysissä ilmenee, että unennäkijä on samalla maantiellä kokenut ensimmäisen intiimin seikkailunsa ja hänen rakastettunsa on ollut muuan neiti Weiss — »valkea». Väri oli muiston symboli. [Alkuperäisestä lauseessa ei ollut verbiä.]

Että juuri »siirtymisen» ilmiössä paljastuu selvimmin se assosiatiivinen menetelmä, jota uni käyttää rakentaessaan loistavia ja esineellisiä ilmalinnojaan, on sanomattakin selvää. Unen mielleleikki seuraa yksinkertaisen assosiaation ratoja. Ajatus hypähtelee asiasta asiaan, ilman muuta sitovaa yhteyttä kuin etappikohtien näennäinen läheisyys, sanojen välillä vallitseva pinnallinen sukulaisuus. Ja tässä Freud on jälleen huomauttanut eräästä merkillisestä parallelismista, joka yhdistää toisiinsa unen ja lapsuuden. Käy nimittäin ilmi, että uni kiiruhtaa käsitteestä toiseen vastaavasti samalla tavalla kuin pieni lukija, joka etsii sanakirjasta unohtunutta sanaa: sormi seuraa aakkosellisesti järjestettyjä käsitteitä, huomio liukuu A:sta Aabeliin, Aabelista Aabenraahan, Aabenraasta Aabrahamiin ja niin edelleen aina Azzoliniin ja B:hen asti... Nyt on kuitenkin miltei jokaisen ihmisen elämässä ollut aika, jolloin hän on keskitetyn intensiivisesti lehteillyt tietosanakirjaa: seksuaalisen heräämisen hämärä ikäkausi -! Ja omituista kyllä, uni - kuten tajuton ajattelumme yleensäkin - näyttää noudattavan samaa aakkosjärjestelmää ja viljelevän assosiaatioissaan samaa menettelytapaa, jota murrosikäiset pojat ja tytöt käyttivät etsiessään sanakirjasta sukupuolen ja siitoksen selitystä. Dass das Unbewusste des Seelenlebens das Infantile ist, että tajuton sielullinen elämä on lapsuuden elämää - tämä lause välähtää etsimättä mieleen, kun tuijotamme tähän ilmiöön. Onko unen pohjalla seksuaalisen uteliaisuuden liikkeelle paneva joustin? Ovatko unen monimieliset symbolit vain kuviksi muuttuneita eroottisia hakusanoja, joita lapsina keksimme vanhasta, pölyttyneestä kirjasta? — Mutta toisaalta, huomauttaa Freud, unennäköjen rakenteessa esiintyy myös lukemattomia muita ajatuslakeja, ja aivan ilmeiseltä näyttää, että usein tapaamme myös tyypillistä vastakohtien assosioitumista. »Mustan» mielikuva herättää esiin »valkoisen»... »Alastomuusuni» voi näyttäytyä »pukeutumisunen» naamiossa ja unen pohjalla piilevä paljastushalu saattaa herätellä esiin noita yöllisiä näkyjä, joissa esiinnymme yllättävässä asussa, ruhtinaallisen upeasti pukeutuneina, loistavissa sotavarusteissa ja viitoissa. Henkilö, joka on unessa olevinaan Albaniassa, siirtyy huomaamatta Montenegroon. Miksi? Sen tähden, että vastakohtien assosiaatio herää — että Albaniasta on vain lyhyt ajatushyppäys Montenegroon, »valkeasta» »mustaan»...!

Siirtymisen ilmiön nojalla voidaan ymmärtää, miksi mielenliikutukset esiintyvät unessa odottamattomissa kohdissa, samalla kun koemme täysin tunteettomina toisia, näennäisesti varsin tärkeitä vaiheita. Se, mikä unennäössä näyttää olennaiselta, onkin syvimmältään epäolennaista, ja tunteen affektiivinen purkaus tietää kyllä, mikä on yön merkityksetöntä näkyleikkiä, mikä keskeistä sanottavaa. Surun, riemun, häpeän, kauhun ja epätoivon leimahdukset syttyvät koskaan erehtymättä unen sisäisesti tärkeimmissä kohdissa, ja näiden lepattavien aarnivalkeiden avulla, jotka palavat maahan kätkettyjen salaisuuksien yllä, analyytikko voi löytää oven unen alamaailmaan. Ihailemme jotakin, mikä valvetilassa jättäisi meidät täysin kylmiksi. Murehdimme asioita, jotka ovat näennäisesti täysin vieraita meille. Pelkäämme, mutta pelon objekti tuntuu heti heräämisen jälkeen sekä viattomalta että vähäpätöiseltä. Tunteen korostus, joka varsinaisesti kuuluu toisaalle, on yön näkymaailmassa siirretty alkuperäisestä kohteesta syrjään, oikeasta objektista väärään objektiin.

Tutkielmassaan Études de psychoanalyse ranskalainen psykologi Baudouin on esittänyt eräitä tapauksia, jotka sisältyvät hänen omiin lääkärinkokemuksiinsa ja jotka hyvin valaisevat siirtymisen salaperäistä yhdistelytoimintaa. Hän kertoo unen, jonka eräs hänen hoidokeistaan näki. Potilas oli vaeltavinaan rauhallista tietä, kun hänen kimppuunsa syöksyi suuri keltainen koira ja hän havahtui kuvaamattoman voimakkaaseen kauhunhuimaukseen. Analyysissä, jonka Baudouin suoritti, kävi ilmi, että koira oli muisto todellisesta koirasta, sillä eräs sellainen oli unennäkijän lapsuudessa saanut hänet toistuvan pelon valtaan. Mutta unen hirviö esiintyi keltaisena - seikka, joka oli ilmeisessä ristiriidassa todellisuuden kanssa. Osoittautui, että väri oli lainattu liiveistä jotka kuuluivat eräälle aikaisemmin unennäkijää tutkineelle lääkärille ja että unessa siis oli tapahtunut sekä tihentymistä että siirtymistä. Edellinen oli sulattanut yhteen varhaisen ja myöhäisen muiston, lapsuusajan koiran ja myöhäisten vuosien lääkärin. Siirtyminen sai aikaan, että uni oli miltei tyystin etäännyttänyt mielestä tilanteen, joka tuona hetkenä pelotti potilasta: edessä olevan sairaudenhoidon tuskat. Oli käynyt niin kuin unessa tavallisesti käy. Yhteinen tunne, joka tässä tapauksessa merkitsi kauhua, keräsi tiivistettyyn näkyyn muistin asteittain laskeutuvista kerroksista kootut ainekset, samalla kun sekundäärinen unityöskentely pyrki salaamaan todellista sanottavaa ja kätkemään oleellista epäoleellisen alle...

Joko kireämmin tai höllemmin nämä kaksi työskentelymuotoa sulavat unessa yhteen. Tihentyminen ja siirtyminen käyvät ristiin - unikuvat syntyvät niiden solmukohdissa ja ottavat muotoja, joiden syvyyksiin analyytikon ratkojanveitsi pyrkii itsepäisesti tunkeutumaan. Esiintyy ehtymättömiä yhdistelmiä ja komplisoituneita yhteyksiä, unen merkitys kätkeytyy yhä syvemmälle oikuttelevan mielleleikin sumuun ja takaa-ajava ajatus harhaa labyrinteissa, joiden ongelmallisista sokkeloista päästään mihin tahansa muualle paitsi päämäärään: unen latenttiin sisällykseen, näkysarjojen syvimpään syyhyn. Tämä on sitä vaikeampaa, kuta laajemmalla alueella siirtymisen ja tihentymisen vyyhdet ovat sotkeutuneet toisiinsa ja kuta moninaisempia keinoja »tajuton» on käyttänyt hyväkseen viedäkseen unen pohjasisällystä piiloon selittäjän katseelta. Ja vaikeudet kasvavat miltei ylipääsemättömiksi, kun saamme kuulla, että siirtymisen tapahtumalla ei itse asiassa ole lainkaan rajaa — että se voi ulottua jopa niinkin pitkälle, että unen latentti sisällys puetaan päinvastaiseen manifestiin asuun. Korostettu kieltäminen merkitsee unessa salaista myöntämistä. Ilmiöt kätkevät alleen oman vastakohtansa, musta näkyy valkeana, lempeys vihana, hyvyys julmuutena. Tästä johtuu tuo usein unessa esiintyvä tilanne, että käyttäydymme mielettömän ilkeästi rakkaimpiamme kohtaan ja teemme tekoja, jotka ovat täydellisessä ristiriidassa luonteemme syvimpienkin pyrkimysten kanssa. »Vastakohtien assosiaatio —!»

Kun muistamme, että unennäön varsinaisena tarkoituksena on pitää vireillä »nukkumistahtoa» ja säilyttää unitilan keskeytymätön jatkuvaisuus, osoittautuvat tihentymisen ja siirtymisen lait peräti tarkoituksenmukaisiksi. Sekundäärinen unityöskentely muovaa tajuttomat ainekset muotoihin, jotka esitajuinen sensuuri hyväksyy. Uni saa asun, joka vastaa tajuisia vaatimuksia. Ja jos näin ei tapahtuisi, jos koko se voimanlataus, joka on varastoitu tajuttomalle sielunalueelle, laukeaisi esteettömästi ylös tietoisuuden valopiiriin, seuraisi miltei silmänräpäyksellinen herääminen, sillä unitilaa häiritsevät tekijät olisivat tässä tapauksessa käyneet ylivoimaisiksi. Mutta näiltä rauhattomiksi tekeviltä voimilta unityöskentely riisuu aseet. Se tulkitsee jopa ulkoa tulevat aistikiihotuksetkin omalla tavallaan, se antaa elimistöllisille ärsykkeille ilmaisumuodon, joka ei taita unen kulkua. Unet, joita Freud kutsuu »mukavuusuniksi» — Bequemsträume — ja jotka muistuttavat yksinkertaiselta perusrakenteeltaan lapsen välittömiä toiveunia, ovat parhaana esimerkkinä tästä. Uneksitaan, että pakottava ruumiillinen tarve on jo tyydytetty — että on herätty herätyskellon ääneen, pukeuduttu, suoritettu tavallinen aamuseremonia, havahduttu valveille. Henkilö, joka jossakin tietoisuutensa sopessa tuntee, että hänen täytyisi nousta tarpeelleen, on tekevinään tämän unessa... Kuumesairas uneksii juovansa vettä, juuritulehdusta poteva tuntee unensa lävitse hampaan hiljaisen poltteen ja näkee unta, että kipeä elin on jo vedetty pois... Nämä ovat infantiileja toiveentäyttymyksiä, ja niiden avulla käy mahdolliseksi, että unitila jatkuu ainakin lyhyen hetken eteenpäin.

Mutta toisin kuin esifreudilainen sieluntutkimus, joka pysähtyi unenselityksessään vain näihin ruumiillisiin ärsykkeisiin, psykoanalyysi laskee sukelluskellonsa syvemmäs. Aistikiihotus ei yksin määrää unta. Janon, nälän, kivun, elimistöllisen tarpeen ohella tulee ilmaistuksi pyrkimyksiä, jotka käyttävät hyväkseen orgaanista ärsytystä ja piiloutuvat näihin näennäisen yksinkertaisiin toiveunelmiin. Aina lymyää unikuvaan monelta sielunalueelta vuotavaa merkitystä. Aina uneksimme samanaikaisesti monista toisilleen kaukaisista asioista, jotka tihentymisen laki kiertää samalle pienelle kerälle. Uni aukeaa holvimaisesti syvyyksiä kohti. Uni kerrostuu, kristallisoitua hajanaisista toiveista, tulee monipohjaiseksi niin kuin taikurin ihmekotelo ja muodostaa lokeromaisen kokonaisuuden, johon on varastoitu runsaat määrät tajutonta hylkytavaraa ja kultaa. Kuvaavaa on, että unen selostus mahtuu psykoanalyytikkojen teoksissa muutamalle riville, kun sitä vastoin siihen sisältyvien uniajatusten erittely vaatii osakseen kymmenkertaisen tilan. Voidaanpa väittää, että yön jokaiseen fantasiaan kuvastuu kaikki, millä on ollut unennäkijän elämässä merkitystä, ja että perusteellinen unianalyysi edellyttäisi oikeastaan mahtavaa elämäkertateosta.

Aikakauslehti Duodecimin kymmenennessä numerossa vuonna 1926 julkaisi suomalainen tutkija Yrjö Kulovesi analyysin, joka näyttää havainnollisesti, mikä ulottuvaisuus unikuvilla itse asiassa on. Tapaus on mahdollisimman yksinkertainen. Nukkuja herää janoisena sellaiseen uneen, että hän on lähettänyt pienen tytön ostamaan lähikaupasta pullon pilsneriä. Ensisilmäyksellä tähän — ei tiettävästikään sisälly muuta kuin välitön toive, että kiusallinen ja häiritsevä ärsytystila päättyisi, ja tämä toive tulee unessa hallusinatorisesti toteutetuksi. »Mutta kun syvennymme hieman laajemmalta henkilön sielunelämään tällä hetkellä, saamme tietää, että hänen mielenrauhaansa on paljon häirinnyt viime aikoina keskustelu vaimonsa kanssa miehen aviottoman tytön kohtalosta. Hän on lapsettomassa avioliitossaan toivonut voivansa ottaa tytön kotiinsa ja kasvattaa hänet. Tätä suunnitelmaa puolustaessaan hän on maininnut nimenomaan, että tytöstä saattaisi olla apua pikku asioilla juoksemisessakin. Unen sisältö siis toteuttaa hänelle itselleen kipeän toiveen. Hän lähettää siinä jo tytön pikku asialle.» Mutta unen syvempi sanottava, joka piilee tässä malliesimerkissä suhteellisen lähellä tajunnan pintakerroksia, voi komplisoidummissa unissa ulottua jopa unohtuneiden lapsuuselämysten syvyyksiin ja analyysi voi paljastaa pyrkimyksiä, joiden lähteet ovat tavalliselta päiväajattelulta täysin ummessa...

Sekundäärinen unityöskentely käyttää siis syvemmän sanottavan pukuna milloin ruumiillisia ärsykkeitä, milloin päivän ylijäämää. Tämän lisäksi esiintyy tyypillisiä »peitemuistoja», jotka verhoavat unen latenttia sisältöä, sillä vastaavasti samoin kuin yölliset elämyksemme sisällyttävät toivetta toiveeseen, samoin löytää analyytikko muistoa muiston alta. Baudouinin kertoma uni suuresta keltaisesta koirasta tarjoaa erinomaisen havaintoesimerkin tästä. Samaa voidaan sanoa niistä infantiileista kauhununista, joita Freud kuvaa vuonna 1913 ilmestyneessä tutkielmassaan Märchenstoffe in Träumen ja joissa unisisällyksen peitteeksi levittäytyy ammoin luettujen lastensatujen kirjovaippa. Nuori nainen uneksii lepäävänsä kauttaaltaan ruskeassa huoneessa, jonne johtaa ulkomaailmasta pienen pieni ovi... Se avautuu, ja sisään astuu kääpiömäinen mies, jolla on valkeat hiukset, punainen nenä, harmaat housut ja pitkä, hiilenmusta takki. Unen tapahtuma on siinä, että tämä fantomi aloittaa permannolla irvokkaan yksintanssin. Nyt löytää psykoanalyysi luonnollisestikin unesta suuren määrän seksuaalisymboleja, ja unikuvitelman sisimpänä virikkeenä on Freudin mukaan sukupuolinen tyydyttämättömyys, jota näkijätär potee. Huone, jossa hän lepää, symbolisoi hänen omaa ruumistaan, ruskea väri edustaa puuta, joka tehostaa vertauskuvan naispuolista merkitystä, vaateparsi viittaa aviomieheen ja tanssiva kääpiö, joka tulee, sisään pienen pienestä ovesta, on sanomattakin selvä. Mutta mistä nämä näkysarjat on kerätty kokoon? Analyysissa ilmenee, että ne ovat lapsuudenaikaisen sadun kaukaista muistumaa, ja hullunkurinen pienoismies on välittömästi lainattu lastentarinasta, jossa esiintyy kuninkaita ja kuningattaria sekä heidän lisäkseen eräs olento nimeltä Rumpelstilzchen. — Samassa yhteydessä Freud kertoo toisenkin esimerkin, jossa nukkuja näkee ikkunanruudun takana korkean pähkinäpuun ja sen oksilla seitsemän valkoista sutta. Tällä kertaa on kysymyksessä ilmeinen pelkokuvitelma, kastraation uhka, ja syvempien uniajatusten peitteeksi on kehittynyt kuvia, jotka lainataan Punahilkan ja Seitsemän Pienen Vuohen saduista.

Tähän vivahtaa myös eloisa ja synkeä uni, jonka Yrjö Kulovesi on psykoanalyysia selostavassa teoksessaan eritellyt. Unennäkijä on kotipihallaan - hän katsoo eräiden toveriensa kanssa nuorta, terveennäköistä koivua, jonka juuressa kuitenkin on rotanpesä. Pienestä kosketuksesta koivu taittuu ja maahan jää suureneva kuoppa. Hiekassa koivun juurella alkaa nyt näkyä kohoilevia kohtia, rotat liikahtelevat näkymättöminä maanpinnan alla. Unennäkijä lyö tuntemattoman miehen kanssa noita kohtia, ja mihin he iskevätkään, siinä tulee maankuori aina liikkumattomaksi. He surmaavat kuumeisella innolla näkymättömiä rottia, kunnes jäljelle jää vain yksi ainoa, ja se uiskentelee esiin kuopasta tulvivassa vesivirrassa. [Alun perin "tulvailevassa".] Vesi pursuu yhä väkevämmin. Se huuhtoo ja puhdistaa kaiken...

Kun tähän esimerkkiin sovelletaan psykoanalyysia, käy ensinnäkin ilmi, että unella on liittymäkohtansa parhaillaan käynnissä olevaan potilaan analyysiin. Unen koivu muistuttaa lapsuudenpihalla kasvanutta koivua, samalla kun se edustaa unennäkijää itseään. Omaisille, jotka ovat lievästi epäilleet hänen sairauttaan, hän haluaa näyttää tilansa toivottomuuden, ja rotat symbolisoivat sairauden pinnan-alaisia aiheuttajia. Tuntematon auttaja, joka unessa tekee varsinaisen työn, korostaa hänen passiivista asennettaan, ja sanomattakin on selvää, että uni kokonaisuudessaan on tulvillaan oman huonommuuden miltei sairaalloiseksi kasvanutta tuntoa. Mutta keskeinen symboli on kuitenkin katkeava puu. Psykoanalyyttisen symboliikan mukaan tähän kätkeytyy ahdistava kastraatiomielikuva: unennäkijä on samasta itsensä kastreerattuun, ja koska unessa on tapahtunut palautuminen lapsuuskuvitelmien asteelle, tämä on samalla merkinnyt, että kastreeratulla tarkoitetaan naista - siis henkilöä, »jolta jokin on hävitetty pois». Unen sisällyksenä on potilaan passiivisesti feminiininen elämänasenne. Sen kuvakieli puolestaan muistuttaa merkillisesti Freudin analysoimaa unta, jossa kastraatiomielikuvien kiduttama nainen näki viinitarhasta irtirepäistyn puun ja syvän jäljen, jonka äkillinen riuhtaisu oli jättänyt maahan.

Nämä esimerkit antavat vielä kerran aihetta tehostaa Freudin laajakantoista uskonkappaletta unen lapsuudenaikaisesta perustasta. Yön kokemukset juurtuvat aina ja jokaisessa yksityistapauksessa nukkujan omiin varhaisiin ikävuosiin. Siltä taholta tulee usein unia luova tunne, pelon tai ilon, vihan tai uteliaisuuden mahtava pohjaviritys, j a samasta kaivosta kuplivat esiin myös kuvat: unen symbolit. Voimme olla varmat siitä, että kaikki, mikä lapsuudessamme on ollut elämyksenä keskeistä, hiipii yön pimeitä väyliä myöten ylös aikaihmisen tajuntaa... Lapsuuden järkytyksille ei ole olemassa mitään hautaa. Ne eivät syvimmältään koskaan unohdu, ne vaikuttavat - ellei muussa, niin unessa. Onhan tältä taholta etsitty lähdettä yhtä hyvin toiveunille kuin painajaisillekin ja selitetty muun muassa, että varttuneen ikäkauden yöllinen Angst, jossa olemme joutuvinamme ryövärien käsiin tai jossa aaveet hiipivät vuoteemme luo, juurtuu syvimmältään vastenmielisiin lastenkamarikokemuksiin: »ryövärit» ja »aaveet» ovat vain kaukaisia muistoja oudoista ihmisistä, jotka kerran tulivat meitä ihailemaan kun nukuimme pimeässä huoneessa, tai vanhemmista, jotka herättivät meidät ja nostivat puoliunisen pienokaisen yöastialle! Tähän voidaan tietenkin ironisesti huomauttaa, että tapa, jolla Freud rationalisoi kummitussadut ja aaveballadit, on sekä mauton että hymyilyttävä. Mutta huomautus puolestaan on »tunnekritiikkiä» ja sellaisena vähintään yhtä subjektiivinen kuin Freudin »selitys».

On sanottu, että unen muisti ulottuu juuri lapsuudenelämyksissä kuvaamattoman kauas... Voimme uneksia asioista ja elää kokemuksia, jotka eivät ole koskaan välkkyneet päivätajunnan kirkkaissa peileissä. Niinpä Freud esittää omalta kohdaltaan erään tällaisen unen, jossa näyttäytyi muuan karakteristisesti puettu mieshenkilö; ilmeni, että näky pohjasi hänen kaikkein varhaisimpiin kokemuksiinsa, jotka olivat tyystin hävinneet hänen muistoistaan, mutta jotka Freudin äiti hyvin muisti. - Erään kolmikymmenvuotiaan lääkärin unissa kummitteli usein keltainen leijona, ja tälläkin kertaa täytyi selitys kaivaa esiin unohtuneiden leikkikalujen romukomerosta: pohjalla oli vaikuttamassa muisto keltaisesta porsliinieläimestä, joka oli ammoin ollut unennäkijän rakkain lelu mutta jonka hän oli jo unohtanut. — Tyypillinen on myös tapaus, jonka kertoo psykologi Alfred Maury. Mies, joka on yli kaksikymmentä vuotta ollut poissa kotipaikkakunnaltaan, päättää viimein matkustaa sinne, ja matkaa edeltävänä yönä hän on unessa olevinaan oudossa seudussa ja tapaavinaan oudon, mutta piirteiltään syystä tai toisesta tutulta tuntuvan miehen. Kun hän tämän jälkeen todella matkustaa kotiinsa, hän huomaa, että unen maisema muistuttaa hämmästyttävästi kotikaupungin lähintä naapuristoa, ja unen tuntematon mies on ilmeinen kopio hänen aikoja sitten kuolleen isänsä yhä elävästä ystävästä! Tapaus on, kuten enemmittä selityksittä huomaa, tyypillinen ja selväpiirteinen muisto. Lapsuus ei ole siinä esillä symboleina, kuten parissa aikaisemmassa esimerkissä, joissa varhaisiän unohtuneet tunteet saivat vertauskuvallisen ilmaisun.

Mutta tässä tulemme psykoanalyyttisen selityksen keskeiseen dogmiin: oppiin unen symboleista. Näimme, miten tihentymisen ja siirtymisen lait muovasivat mielteiden materiaa uneksi, miten nuo salaperäiset taulut, jotka yöstä yöhön syntyvät ja häviävät ummistuneiden silmäluomien alla, saivat muotonsa. Tässä rakentelemistyössä unen jumala käyttää välineenään vertauskuvia, selittää Freud, vieläpä eräitä, jotka ovat koko ihmiskunnalle yhteiset.

VIETIN SYMBOLIT

Myytin lähteillä

    Unessa ja unennäössä käymme lävitse varhaisemman ihmiskunnan
    koko läksyn... Uni saattaa meidät takaisin inhimillisen
    kulttuurin vieraisiin tiloihin ja antaa käteemme välineen,
    ymmärtääksemme niitä paremmin.

                                             Nietzsche.

Väite, että unennäköjen kuvat ovat todelliselta luonteeltaan symbolisia ja että nämä symbolit kaiken lisäksi ovat jokaisella nukkujalla yhteiset, ei yllätä uutuudellaan. Sama olettamus sisältyy ajatukseen, että unet ylimalkaan voidaan »selittää».

Lukemattomat unikirjat ovat jo paljon ennen Freudia, jopa paljon ennen ajanlaskumme alkua nojanneet samaan teoreettiseen otaksumaan, ja kansanviisaus on vuosituhannesta toiseen lukenut yön kuvakieltä niin kuin salakirjoitusta, ainakin. Sen ilmestyksiin on laadittu enemmän tai vähemmän järkeen käypiä kommentaareja. On vedottu egyptiläisten ja kaldealaisten vanhoihin teksteihin, ja samoin kuin astrologian tueksi valitaan se sinänsä merkityksetön tosiseikka, että sen teoriat ovat ihmiskunnan ikäiset, samoin ovat unikirjojen tekijät etsineet puolustajiaan Memfiin ja Babylonian päiviltä. Tähän vetoomukseen sisältyy välittömästi usko, että se, mikä on ikivanhaa, on myös totta ja että kaikella, mikä on keksitty Noakin ja Deukalionin aikoina, on jo pitkän aikaperspektiivin antama pätevyys... Saman yleisen, tekisi mieli sanoa: universaalisen käsityskannan ansiosta Freudin unisymboliikka on saanut kuvaamattoman uljaan yleisömenestyksen, sillä siinä on vihdoinkin tultu eurooppalaisen tieteen piirissä tulokseen, johon tavallinen arkiviisaus on jo vuosituhansia sitten päässyt. Mutta tämä yleisönsuosio voidaan puolestaan psykoanalysoida siten, että laajat kansanainekset ovat aina ja kaikkialla lähempänä kuva-ajattelun tasoa ja että kaikki, mikä tehostaa tämän alkeellisen ajattelutavan merkitystä, on heille selkeämpää kuin »sivistyneempi» käsiteajattelu. Vertaus, metafora, havainnollistava sanakuva kuuluu kansankielen käyttövälineisiin. Se rehottaa oppimattomien maalaisihmisten jokapäiväisessä puheessa - sen kotipaikka on siellä, missä niityt ja viljapellot vielä lainehtivat ja ihminen tuntee ja ajattelee lähellä maata. Abstraktio on kulttuurin tuote. Kuta ylemmäs sivilisaation pyramidi nousee, sitä kalpeammaksi käyvät vertaukset ja metaforat, sillä ihmiskunnan yhteisen kantakielen tilalle tulvii ajattelua, jonka käyttövälineinä ovat käsitteet. Suurkaupunki ajattelee abstraktisesti — maaseutu symbolisissa kuvissa.

Sillä, väittää Freud, tajuttoman sielunalueen ilmaisumuodoista symboli on kaikkein tavallisin. Se on asu, johon sisäinen sanottava mieluimmin pukeutuu ja jossa se helpoimmin saadaan salakuljetetuksi ylös tajuntaan ilman että esitajuinen tarkastusasema kiinnittäisi siihen huomiota. Symboli on poistungettujen ajatusten ja syrjäytettyjen tarpeiden, tajuttomassa lepäävien mielteiden ja tunnekompleksien peittävä naamio. Yksinpä jokapäiväisiin pikkutoimintoihimme kätkeytyy tätä tajutonta vertauskuvakieltä, sillä mitä ovat monet virhetoiminnat, ellei symboleja...? Jostakin, mikä kytee ja itää syvällä meissä, annetaan tajunnalle verhottu ilmoitus. Latentti toive tuodaan päivänvaloon kiertoteitse, ongelmallisena piilokuvana. Ja jos ajattelemme yleiseen elämänkäytäntöön pesiytyneitä tottumuksia ja tapoja, sellaisia kuin monet seremonialliset toimitukset, kumartamiset, kädenannot ja tervehdykset, huomaamme, että näissäkin on kysymys symbolisesta teosta, Ne ovat ikivanhoja vertauskuvia, joista vain allegorinen ulkokuori on jäänyt jäljelle, kun sitä vastoin sisäinen tarkoitus on vuosisatojen kuluessa unohtunut ja kadonnut. Symboliikkaa sisältyy myös esineisiin: amuletti ja talismaani ovat symboleja, ritarimerkit ovat vertausta yhtä hyvin kuin ne kristilliset menot, jotka periytyvät meidän päiviimme ensimmäisen vuosisadan kirkolliskokouksista. Heraldiikan psykologia on symbolin psykologiaa. Kuninkaalliset arvomerkit kruunu, valtikka ja valtakunnanomena, joista hämärästi tiedämme, että ne »edustavat» hallitsijansa mahtia ja »kuvaavat» tiettyjä kuninkaallisia ominaisuuksia, ovat syntyneet saman muodostuksen tietä. Tai ajatelkaamme kristikunnan keskeisiä armonvälikappaleita, ehtoollisella käyntiä ja pyhän kasteen sakramenttia... Eikö totta: syvin, alkuperäisin, välittömästi eletty sisällys on niistä kaikista jo hiljalleen häipymässä! Katakombien aikaiset toimitukset, jotka yhä kummittelevat valtionkirkon kalkkiutuneissa hartaudenharjoituksissa, eivät meidän ajallemme enää puhu samaa, mitä ne puhuivat vainotun alkukristillisyyden päivinä, tunica molestain leimutessa keisarin puutarhoissa... Henki, ajatus on vetäytynyt pois. Jäljelle on jäänyt symbolin kuivunut kuori, jossa voidaan vain epämääräisesti aavistella entistä syvää merkitystä.

Psykoanalyytikko Ernst Jones on aivan oikein huomauttanut, että sellainenkin jokapäiväinen menettelytapa kuin kumartaminen havainnollistaa ikivanhaa tarkoitusta. Siitä kuultaa esiin muinainen kunnioituksen ilmaus vanha tapa langeta aseettomana vihollisen jalkoihin ja kieltää vihamieliset tarkoitukset. Mutta yhtä pitkien aikaperspektiivien takaa tulee myös tervehtijän kädenpuristus, joka heijastaa lahjaa ojentavan ihmisen elettä. Kädelle suuteleminen on liehakoivan nuolemisen sivistynyt variaatio. Hatun nosto ei todelliselta sisällykseltään ole vähemmän alkuperäinen kuin itämaisten kansojen vaatteiden repäiseminen, sillä sen kautta tehdään tiettäväksi, että asianomainen on köyhä... Runsas vaatetus on ylellisyyden merkki, puolinainen paljaus ja alastomuus köyhyyden. Siksi riisuvat Itämaiden kansat sandaalinsa astuessaan vieraaseen majaan - siksi paljastaa, länsiafrikkalainen neekeri hartiansa ja eurooppalainen päänsä kohdatessaan tuttavan.

Kehityksen järkkymättömän lain mukaan, joka vaikuttaa kaikissa periytyvissä tottumuksissa ja tavoissa, nämä symboliset toimintamuodot ovat aikojen kuluessa yksinkertaistuneet. Sisäinen merkitys on haihtunut - ulkonainen kaava on jäänyt jäljelle, mutta vaivattomampana, typistetympänä kuin ennen, pelkistettynä helpoimpaan mahdolliseen muotoonsa... Pitkä ja juhlallinen alkuperäinen tervehdys: »Toivotan sinulle hyvää huomenta» on sekä tämän kirjoittajan että hänen lukijansa suussa rajoittunut »huomenta»-sanaan, joka sellaisenaan ei vielä ilmaise mitään, mutta jossa kangastelee entinen, laajempi lausekokonaisuus. Sama lyheneminen ilmenee siinä, että itämaiset kansat, jotka Raamatun päivinä ottivat kourallisen multaa ja sirottivat sitä päälaelleen, ovat jo vuosisatojen ajan tyytyneet koskettamaan sormilla maata: viittaamaan entiseen tekoon. Mutta vertaus on vertausta. Se, mikä alkujaan oli tärkeintä, siirtyy toiseen, vähemmän tärkeään seikkaan. Lopulliset, ahtaat, lakoniset symbolit antavat tuskin aavistaa, miten laaja tajuttomien pyrkimysten aines niihin on kerran sisältynyt.

Olemme nähneet, miten unen työskentely kulki käsitteellisestä esineelliseen ajatteluun ja miten ihminen palautui yöllisissä toivekuvitelmissaan takaisin siihen ihmiskunnan kantakieleen, joka käyttää välineenään symbolisia kuvia. Että uninäyt ovat syvimmältä luonteeltaan selvästi vertauskuvallisia, kävi jo ilmi. Symboli on ilmaisumuoto, jonka tajuttomat viritykset etsivät itselleen tunkeutuessaan tajuntaan, ja yhtä ilmeistä on, että jokaisella yksityisellä vertauskuvalla on monia determinantteja, monia sielun eri kerroksista vaikuttavia määrääjiä. Mutta kuvakirjoitus, jota koko ihmiskunta yöllisissä näkysarjoissaan viljelee, on myös tarujen ja myyttien piirissä sen yhteisomaisuutta, ja sen vuoksi sekä Freud itse että eräät hänen työnsä jatkajista ovat laajentaneet psykoanalyyttisen symboliikan merkitystä soveltamalla sitä etnografian ja mytologian aloille.

Mistä johtuu, että maapallon kaikilla kulmilla tapaa taruja ja uskomuksia, jotka näyttävät viljelevän samaa vakiintunutta vertauskuvastoa? Onko satujen ja myyttien synty todella johdettavissa unista? Että tähän saataisiin vastaus on laadittu uskaliaasti apuhypoteeseja, jotka ovat johtaneet psykoanalyyttista tutkimusta osittain uusille urille...

Jo Freudin kirjoissa tapasimme sen ajatuksen, että ihminen palautuu unessa lapsuuden kehitysasteelle. Jokainen meistä elää öisin uudelleen kokemuksia, jotka ovat sattuneet varhaisina ikävuosina, ja yöllinen persoonallisuuden regredioituminen saa aikaan, että unen ajatteluja eläytymistapa on kokonaisuudessaan taantunut unohtuneille alkuasteilleen ja tullut infantiiliksi, lapsenomaiseksi. Aikaihmisen distinktiot ja jaottelut ovat unessa hävinneet: emme yön hetkinä tiedä, mikä on unta, mikä valvetta — emme pysty tekemään noita monijäsenisiä erotteluja, joihin tavallinen päiväajattelu alinomaa turvautuu... Samalla nousevat silloiset tunnekompleksit unohtuneista kätköistään esiin, pelot ja toiveet, tuskan ja onnen tunnot, jotka myöhempi kehitys on tunkenut älyn valopiiristä pois, saavat hetkellisen vallan uneen vaipuneessa »minässä». On kuin unet olisivat lopultakin vain kappale ylösnoussutta lapsuutta, ja niin kuin vielä kerran ja yhä uudelleen palaisimme takaisin infantiiliin elämänkäsitykseen, pois käsiteajattelun älyllisistä korkeuksista. Mutta oleellisinta on, että tämä takaisinpaluu tietää myös hetkellistä taantumista ihmiskunnan yhteisen alkeiskehityksen asteelle. Lyhyiden, pimeiden, yöllisten tuntien ajaksi tuntuvat vanhat sisäiset elämänsuhteet järjestyvän ennalleen, primitiivinen ihminen meissä herää elämään ja omista tajuttomista syvyyksistämme nousee näkyjä, jotka eivät enää kuulu meidän yksilölliseen omaisuuteemme, vaan suvun, rodun, lajin yhteiseen elämysvarastoon.

Lapsuuden ajattelu, johon unitila meidät saattaa, on syvimmiltä syiltään koko ihmiskunnan lapsuuden ajattelua. Dass das Unbewusste des Seelenlebens das Infantile ist, että tajuton sielullinen elämä on lapsuuden elämää ja tämän lisäksi jotakin yliyksilöllistä, kollektiivista, rodullista — tämä ajatus kuultaa tosin hämäränä Sigmund Freudin kirjoista. Mutta varsinaisesti on vasta C. G. Jung ja hänen ympärilleen ryhmittynyt zürichiläinen koulukunta ryhtynyt tutkimaan analogiaa koko laajuudessaan ja pitänyt yksilöiden varhaiskokemuksia avaimina, joilla koko primitiivinen hengenelämä voidaan avata. Nykyinen kehityspsykologia näyttää muuten kautta linjan valottavan tätä analogiaa. Yksilö kertaa omassa kehityksessään laajempaa kehityskulkua, yksilö elää omissa varhaisissa elämyksissään elämyksiä, jotka kuuluvat hänen ohellaan ihmiskunnalle koko laajuudessaan, ja jos uni palauttaa hänet oman lapsuuden ajatusmaailmaan, silloin herää välittömästi ajatus, että unen tähystysreiästä aukeaa näköala itse primitiivisen ihmiskunnan sieluun.

Vuonna 1912 C. G. Jung julkaisi tunnetun luentosarjansa psykoanalyyttisen teorian tarkastelusta — Versuch einer Darstellung der psychoanalytischen Theorie. Kirjan ilmestymisvuonna tämä etevä tutkija oli jo osittain valinnut ne uudet tiet, jotka sittemmin johtivat hänet niin etäälle Sigmund Freudista, ja edellisen vuoden Amerikan-matka oli vakuuttanut hänet eräistä verkkaan valkenevista totuuksista. Ajatus, että lapsensielu käyttää ilmaisuvälineinään samoja symboleja, joita tapaamme kansojen myyteissä, esiintyy selvästi korostettuna näissä luennoissa. Niinpä Jung kertoo meille esimerkin 11-vuotiaasta tytöstä, jonka infantiileissa unikuvitelmissa paljastui mitä selväpiirteisin myytillinen pohjavirtaus ja jonka naiivi, alkeellinen, näennäisesti yksilöllinen ja »keksitty» vertauskuvasto osoitti identtisyyttä vanhojen uskontojen vakiintuneeseen symboliikkaan. Oli ilmeistä, »että lajikehitys ja yksilökehitys vastasivat myös psykologiassa toisiaan». Yhtä todennäköiseltä tuntui mahdollisuus, että valaisemalla tätä vielä tarkennuin tutkimatonta yhtäläisyyttä voitaisiin valaista »ihmishengen yleistä fylogeniaa, joka on, samoin kuin ruumiinrakennekin, saavuttanut monien muutosten kantta viimein nykyisen muotonsa.»

Tämän lupaavan näkökannan Jung ottaa oman tutkimuksensa lähtökohdaksi. On olemassa, hän huomauttaa, kaksi tapaa ajatella: toinen, sivistyksen ja älyn piiriin kuuluva, on pitkän hengenkehityksen kautta syntynyt käsiteajattelu, joka on luonteeltaan täysin tietoista ja tajuista — toinen, vanhempi ja alkuperäisempi, ilmenee meille unissa ja lapsuuden päiväkuvitelmissa, joille molemmille on yhteistä visuaalisen elementin runsaus, ja tämä primitiivinen ajattelu on luonteeltaan täysin tajutonta. Se omaksuu symboleja, joita koko ihmiskunta on muinaisissa toiveunelmissaan viljellyt; sen esiintyminen tietää yksilöllisyyden satunnaista kuolemista ja sielun nukkuvien, syvimpien kerrostumien ylivaltaa, jolloin rodun ja lajin alkuperäiset toiveet nousevat vanhoissa muodoissaan ylös tajuntaan. Kaikessa infantiilissa ajattelussa esiintyy mielikuvien »arkkityyppejä»: vakiintuneita muotoja, joita löydämme uskomuksista ja myyteistä. On kuin alkukantaiset käsitykset havahtuisivat eloon ja yksilöllisessä sielussa palautuisi ennalleen eräitä »arkaaisia ajatusratoja», joita mieltäminen on vuosituhansia sitten käyttänyt hyväkseen... Nykyään, jolloin psykoanalyyttinen tutkimus tekee työtään niin laajoilla rintamilla, eivät Jungin ajatukset enää tunnu oudoilta. Monet terävät älyt ovat omalta osaltaan täydentäneet hänen teoriaansa, ja psykoanalyysin omassa piirissä on jokseenkin yksimielisesti, vieläpä usein hieman kritiikittömällä innolla omaksuttu tämä kanta. »Myytti on kansan uni — uni on yksilön myytti», sanoo Herbert Silberer. »Myytti kätkee symboliseen asuun kuten yksilön unikin jälkimuistoja kansan ja rodun lapsuudentoiveista», kirjoittaa Karl Abraham. »Myytit ovat nuoren ihmisyyden sekulaariunia», huomauttaa Philip Otto Rank, jonka nimi on Theodor Reikin rinnalla esiintynyt kenties useimmin psykoanalyyttisen tarustontutkimuksen aloilla.

Mutta tämä johtaa olettamukseen, että tajuton sielullinen alue ulottuu yksilöllisyyden rajojen tuolle puolen, — että on olemassa jotakin, jota voidaan kutsua joukon piilotajunnaksi. Ajatus esiintyy todella Jungilla. Koska myytit ja tarinat, joiden lähde on etsittävissä lapsuusastettaan elävien kansojen ajattelusta, sisältävät samoja yleisinhimillisiä symboleja ja noudattavat todistettavasti eräitä tarkoin määrättyjä »arkaaisia ajatusratoja», on lähellä hypoteesi, että vielä yksilöllistä piilotajuntaakin syvemmällä avautuu »kollektiivisen tajuttoman» salamyhkäinen ja pimeä alue. Vain tämän ajatuksen valossa voidaan tyydyttävästi vastata kysymykseen, miksi rotujen toiveunet, myytit, esiintyvät oman lapsuutemme mielikuvapiirissä.

Jos sielussamme on jotakin, jonka ikä on vanhempi kuin oma ikämme, jotakin, joka ulottuu etäämmäs muinaisuuteen kuin koskaan yksilöllinen sisäinen elämämme, tämä jokin on mielikuvitus! Fantasia on suvun ikivanhaa perintöä, väittää Jung. Jokainen sukuun kuuluva yksilö elää omassa lapsuudessaan ja myöhemmin myös unissaan toiveen toteutumia, jotka tulevat hänen esi-isiltään ja joiden lähde piilee hänen oman sielullisen rakenteensa matalimmissa pohjakerroksissa, vyöhykkeiltä, joilla minuuden tuntoa ei enää lainkaan ole ja jotka ovat tulleet hänen olemukseensa perinnöllistä tietä. Suvun kompleksit ja suvun suuret, alkuperäiset, periytyvät pyyteet muodostavat meidän sielujemme pimeän pohja-alueen: tietoisuuden valonsäde ei voi koskaan luodata tätä tutkimatonta piiriä, tätä »tajuttoman takaista tajutonta», tätä alkuaikaista muistin tasoa... Mutta jos voisimme tehdä inhimillisestä sielunrakenteesta saman halkileikkauksen, jonka geologit tekevät kallioista tutkiakseen niiden vuoriperää, paljastuisi ehkä toistensa »alle» peittyneitä sielunkerroksia, yhä syvempiä ja yhä vanhempia tasoja, muistoja muiston takaa, tunnekomplekseja, jotka ovat syntyneet ja kalkkiutuneet kaukana muinaisuudessa. Se, mitä kutsumme omaksi minäksemme, nojautuu jossakin yläilmoilla tähän umpisyvään perustaan. Sielussamme on kerrostumia, joissa suvun, kansan, rodun, ihmiskunnan ja viime kädessä koko animaalisen ja vegetatiivisen elämän syvimmät valtapyyteet ovat kivettyneet ja josta jokin elävöittävä voima ajoittain nostaa ne toimintaan. Näin tapahtuu unessa, jolloin arkaaisin meissä saa hetkellisen elämän. Näin tapahtuu lasten päiväkuvitelmissa, joissa rodun ja kansan yhteiset, unohtuneet mielikuvat kangastuvat esiin, ja tämä sieluntapahtuma, tämä regressio saa aikaan, että primitiiviset ihmisyhteisöt viljelevät kaikkialla maailmassa samaa arkaaista ajattelua. Fantasia, kuten sielullinen rakenteemme kokonaisuudessaan, on kerrostunutta ja moniasteista. Yön ja päivän, unen ja valvetilan mielikuvissa ilmenee aineksia, jotka tulevat »kollektiivisen tajuttoman» jääkautisista, jurakautisista, liitukautisista kerrostumista, ja niiden ilmaisumuotoina ovat eräät vakiintuneet symbolit, jotka kuuluvat yhtä hyvin rodullemme ja lajillemme kuin meille.

Ajatus, että tavallisen muistin alla vaikuttaa toinen, paleoliittinen muisti, viittaa puhtaasti metafyysillisiin mahdollisuuksiin. Jungin väitteisiin kätkeytyy se mielikuva, että yksilölliset sielut ovat syvimmiltä ulottuvaisuuksiltaan mystillisessä yhteydessä keskenään ja että on olemassa jokin määräämätön sisäinen elämäntaso, jossa kaikki yksilöityminen on tauonnut, jossa »oman minän» ilmiö on hävinnyt olemattomiin ja jossa lukemattomat, miljardit ihmiselämät näyttävät selittämättömästi sulautuvan keskenään. Sielu on lokeromainen, kerrostunut, monipohjainen ilmiö... Ihmispersoonallisuus on vain ylimmiltä ulottuvaisuuksiltaan jotakin itsenäistä ja yksilöllistä, kun sitä vastoin sielun syvimmät kätköt muistuttavat avoimia holveja jotka yhtyvät toisten ihmissielujen loppumattomiin holveihin, kunnes muodostuu »kollektiivisen tajuttoman» salamyhkäinen labyrintti. Tässä luolamaailmassa kuohuu paljas, epäpersoonallinen vietti, libidon paine täyttää nämä pimeät alamaailmat, tämän toisiinsa liittyneiden sielujen sokkelon... Ja jos seuraamme kansojen kuten yksilöidenkin unelmia kyllin syvälle, päädymme tähän joukkosielun manalaan vain nähdäksemme, miten myyttien ja satujen kuplat nousevat täältä. Syvimmältään ihminen elää sielusta sieluun — syvimmältään hän on vain hämärää joukkotunnetta ja yksilöksi tulematonta viettiä. Se, mitä nimitämme »minäksi», on tämän ajatuksen valossa eräs ihmiskunnan yhteisen puun myriadeista oksankärjistä, muuan valoon pyrkivä haarautuma, joka on kaukaisessa mutta elimellisessä riippuvaisuussuhteessa yhteiseen perusrunkoon. On olemassa suppeampaa yksilöfantasiaa ja laajempaa yleisfantasiaa. On olemassa yksilömuistia, joka ulottuu aina omaan syntymähetkeemme, ja syvempää, hämärämpää, laajempaa joukkomuistia, joka ulottuu kauemmas kuin »minän» lyhytaikainen elämä, aina rodun ja lajin kaukaisiin lapsuudenpäiviin, aina ihmiskunnan mystilliseen alkusyntymään.

Onko tämä psykologiaa vai metapsykologiaa? Hypoteesina Jungin määritelmä selittää paljon, mikä muuten jäisi vaille selitystä. Sen nojalla on ryhdytty tutkimaan suurten uskonnollisten joukkoliikkeiden arvoitusta — ekstaasin ja riivauksen ongelmalliset ilmiöt, mystilliset yhteiselämykset ja hurmahenkisyyden probleema tarjoavat uudelle tutkimukselle mitä laajimman työkentän, ja ajatus »kollektiivisesta tajuttomasta», johon jokainen minuus juurtuu, on sovellettavissa näihin vaikeasti ratkaistaviin tapauksiin. Joukon piilotajunnan avulla voidaan myös osittain vastata kysymykseen, miksi lukemattomat yksilöt omaksuvat toisistaan tietämättä tarkasti samankaltaisen mielikuvan ympäröivästä olevaisuudesta — miten syntyy maailmankäsitys, miten jokin primitiivinen katsantokanta esiintyy maapallon kaikilla kulmilla. Sillä, selittää Jung, »kollektiivinen tajuton luo perustan universumin havainnoille kaikkina aikoina ja samalla kuvan universumista, joka on muodostettu ja muodostunut lukemattomia aikoja sitten... Näillä havainnoilla on todennäköisesti ollut pohjansa aivojen rakenteessa», hän lisää. »Niiden perittävyys antaa myös selityksen toiseen uskomattomaan ilmiöön — siihen, että legendat kasvavat kaikkialla maailmassa identtisissä muodoissa. Se selittää edelleen, miksi vähässä määrin ajattelevat henkilöt voivat tarkasti tehdä selvää sellaisesta, minkä tunteminen edellyttäisi meiltä vanhojen käsikirjoitusten tutkimista... » Tähän kaikkeen voitaisiin tietenkin huomauttaa, että Jungin keksintö on puhtaasti fiktiivinen olettamus ja että ennen kuin voimme lainkaan puhua paleoliittisestä muistista ja suvun, rodun, lajin periytyvistä mielikuvista, meidän tulisi tyydyttävästi ratkaista arvoitus, joka koskee sielullisten ominaisuuksien periytymistä ja muistin ongelmaa. Fyysisesti meissä on aineksia, jotka tulevat historian takaa, ja yksinpä anatominen rakenteemme sisältää arkaaisia muistoja. Mutta psyykkinen meissä on vielä lähemmin tutkimatonta, ja ajatus, että siihen kuuluisi eräitä esivanhemmilta saatuja mielleratoja ja rotumme lapsuudesta tulevia »alkusymboleja», on vain tutkimuksen helpottamiseksi valittu olettamus. Psykoanalyysin piirissä tällä väitteellä on kuitenkin vannoutuneet kannattajansa. Herbert Silbererin tutkielma Phantasie und Mythos antaa oivallisen esimerkin siitä, miten Jungin ajatusta sovelletaan uskontotieteelliseen selitystyöhön, ja vastaavalla tavalla työskentelee psykoanalyytikko Karl Abraham: teoksessaan Traum und Mythos hän korostaa omalta kohdaltaan väitettä, että unet ovat kerran elettyjen lapsuuselämysten myöhäisiä fragmentteja ja että myytit ovat vastaavasti vain katkelma jälleen elettyä lapsuutta. Uni palautuu yksilön lapsuuteen. Myytti kansakunnan lapsuuteen. Kummassakin esiintyy samoja symboleja, joissa tajuton sielullinen sanottava ilmenee.

Unen symbolikieltä on tiettävästi tutkittu jo paljon ennen psykoanalyysia.

Sen selittäjiä voidaan löytää aina muinaisesta Kreikasta ja Roomasta saakka, kuten edellä on huomautettu, ja saksalaisen Buschenschützin teos Traum und Traumdeutung im Altertum »Uni ja unenselitys vanhalla ajalla», joka ilmestyi berliiniläisen kustantajan julkaisuna vuonna 1868, näyttää vastaansanomattomasti, että tämä mielikuvituksellinen tiede on lähes yhtä vanha kuin ihmiskunnan historia. Lenormant on meille osoittanut, että myös kaldealaisilla oli olemassa huolellisesti laadittu unikuvien systematiikka. 1660-luvulla julkaisi pariisilainen Battier erään islamilaisen unikirjan — L'oneirocrite musulmane —, ja tästä merkkiteoksesta asti Euroopan kirjamarkkinoilta on ollut vaikea löytää suositumpaa kustannustuotteen muotoa kuin unikirja On syytä muistaa, että Sigmund Freud korostaa näiden sinänsä täysin kvasitieteellisten nimien joukossa erästä ikivanhaa tekijää, jonka hän jopa rohkenee lukea edelläkävijäinsä joukkoon. Tämä on Artemidoros Daldilainen, toisella vuosisadalla eKr. vaikuttanut efesolainen unenselittäjä. Hänen viitenä osana ilmestynyt unikirjansa Oneirokritika on varmaankin joutunut Freudin käsiin sinä saksankielisenä käännöksenä, jonka Krauss toimitti ja joka ilmestyi Stuttgartissa vuosisadan loppujaksolla, tarkemmin sanoen vuonna 1881.

Aristoteleen huomautus, että unta selittää parhaiten se, joka parhaiten keksii yhtäläisyyksiä, on näissä antiikkisissa unikirjoissa otettu yleiseksi ojennusnuoraksi. Alfred Robitsek on itämaisia unenselittäjiä esitellessään pannut merkille sen, että »selitys» nojaa heillä miltei poikkeuksetta sanojen identtisyyteen: uni viljelee sanaleikkiä, se ottaa lukuun ulkonaiset yhtäläisyydet, jopa äänteellisenkin analogian. Mitä taas tulee Artemidorokseen, hänen suuressa selitysteoksessaan seurataan, kuten Gomperz huomauttaa, magian alkeellisia lakeja. Daldilaisen unenselittäjän päätelmät pohjaavat samaan yksinkertaiseen assosiaatioon, joka muodostaa noituuden ja taikojenteon perimmäisen ajatusradan ja jossa ilmiöiden yhteenkuuluvaisuus, »osan» ja »kokonaisuuden», »kuvan» ja »esineen», »nimen» ja »olion» suhde on käsitetty yhtä mystillisesti kuin alkeellisessa ajattelussa yleensä. Epäilemättä Artemidoros on opastanut Freudia monen yöllisen symbolin perille, sillä hänen Oneirokritikassaan tapaa vertauskuvia, jotka ovat sellaisenaan siirtyneet kuuluisan wieniläisen Tratundeutungiin!

XIX sataluvun mailleen mennessä oli myöskin filosofi Scherner ehtinyt kiinnittää huomiota unikuvien symbolisuuteen. Hän on antanut Freudille ajatuksen, että talo tai rakennus merkitsee unessa ihmisruumista ja että kaikkien aikojen kansanviisaus on tietänyt tämän. Ilmiö voitaisiin yksinkertaisesti selittää siten, että nukkujalla on selvempi tai hämärämpi aavistus unten sisäisestä luonteesta ja että hän siis aina syvimmältään tietää, miten näennäisesti ulkonaiset unikuvasarjat syttyvät ja sammuvat hänessä itsessään. Näin saa oman minuuden mielikuva uuden muodon. Nukkujan ruumis on olevinaan unitapahtumien kotelo, se laajenee ja suurentuu rakennuksen mielikuvaksi. Se on talo, jossa rauhaton unisielu vaeltaa kokien salaperäiset öiset seikkailunsa... Tässä kaikessa piilee puolestaan ikivanha usko, että sielu ja ruumis suhtautuvat toisiinsa niin kuin rypäleenmehu ja viinileili, niin kuin vesi ja maljakko. Sielu elää ruumiin sisällä — ruumis on sielun asunto.

Tämän tapainen käsityskanta on tiettävästikin yhtä luonnollinen ja yhtä välittömästi syntynyt kuin yleinen usko, että taivas on kupolimainen teltta, johon tähtien hohtokivikuviot on kirjailtu. Näin käy käsitettäväksi, että tavallinen kielenkäyttö omaksuu eri puolilla maapalloa tämän symbolin ja että kaikkien kansojen sananparsissa talo edustaa ihmisruumista. Puhutaan henkilöstä, jonka »yliskamarissa» on jotain vialla. Nišapurin viisas, Omar Khaijam, kuvaa ruumiin telttana, johon mahtavin kaikista sulttaaneista, Henki, on ottanut asunnon. Mutta nyt on italialainen psykoanalyytikko Weiss lisäksi pannut merkille, että rakennus on useimmissa tapauksissa puhtaasti feminiininen symboli ja että vanhoissa itämaisissa kielissä sana beth merkitsee samalla kertaa taloa ja naista. Aivan viime aikoina on myös professori I. Zoller julkaissut mielenkiintoisen tutkimuksensa aakkosista ja kirjaimiston alkuperästä — tutkimuksen, joka alleviivaa Weissin huomioita. Kun esimerkiksi on kysymys eräästä muinaissiinailaisesta kirjoituksesta, jossa beth-kirjain esiintyy nelikulmion muodossa, hän huomauttaa, että merkki symbolisoi yhtä hyvin taloa kuin naisen ruumista ja tämän lisäksi äidinkohtua. Ei ole kummeksittavaa, lisää Zoller, että myös viimeksi mainittu on tullut kuvatuksi nelikulmiona, sillä Siinain taiteilijat hakkasivat kirjoituksensa kovaan kiveen, ja näin saivat kaikki alkujaan pyöreät merkit jäykän ja kulmikkaan ulkonäön, jonka pohjalta on hieman vaikea aavistella alkuperäistä kuvattavaa.

On sangen todennäköistä, että useimmat niistä psykoanalysoiduista unista, joissa tapahtumanäyttämönä on talo, sisältävät hämärämpiä tai selvempiä äidinkohdun mielikuvia. Yrjö Kuloveden potilas, jonka neuroosissa suhde äitiin näyttelee suurta osaa, on unessa hampain riippuvinaan katonräystäästä. Analyysissa ilmenee, että tähän symboliin kätkeytyy kaukaista heijastusta vieroittamisen tuskasta ja sen mukaista »oraalista» sadismia ja vihaa... Toinen hoidokki, elämän realiteettien edessä mitä passiivisin ja avuttomin yksilö, on unessa pakenevinaan pieneen huoneeseen, jonne heitetään kiviä. Hänen tilansa tulee yhä ahtaammaksi — hän tuntee tukehtuvansa ja painautuu ulkomaailmaan läpi seinän, joka antaa pehmeästi myöten. Talo symbolisoi äidinkohtua, turvallista pakopaikkaa todellisuudesta pois...! Tunkeutuminen ulkomaailmaan on syntymisen havainnollinen vertauskuva, sillä — »analyysin pitäisi luoda uusi ihminen», »analyysi on tuon uuden ihmisen syntymistä». Tai ajatelkaamme sellaista runoa kuin Uuno Kailaan »Talo»: sanomattoman esineellistä unikuvamaista näkyä, jossa kristallisoituu runoilijan syvin tajunnanalainen suhde elämään. Se, että tuo suhde on kielteinen, että runon kirjoittaja on sisimmässään tehnyt tilinsä todellisuuden kanssa ja valmistunut kuolemaan, on lukijalle sanomattakin selvää. Autio, kylmä, umpeen muurattu huone kasvaa häviävän ruumiin, olemassa olevan ja kärsivän »minän» vertauskuvaksi. Sielu menee pois kahdesta ovesta, joista toinen aukeaa Uneen, toinen Kuolemaan. Mutta nyt voidaan psykoanalyyttisesti myös selittää, että talon mielikuva on tässäkin tapauksessa äidinkohdun symboli, koska kuolemisen ilmiöön liittyy Kailaan runoudessa yleensäkin hämärä ajatus takaisinpaluusta syntymää edeltäneeseen onnenaikaan. Ihmeellinen unikuvitelma »Ympyrä» kertoo tästä. Näyttämönä on jälleen talo — »koppi» —, ruumiin ja samalla äidinkohdun vertauskuva. Runon anonyymi »minä» kiertää takaisinpäin muistojensa ympyrää, pienenee pienenemistään, tulee uudelleen lapseksi ja käy nukkumaan saman mysteerion rannalle, josta hän on kerran astunut elämään.

Väikkyykö tässä kaikessa kaukaista heijastusta ontogeneettisen kehityksen alkuasteilta? Ehkä... Joka tapauksessa ovat psykoanalyytikot vakaumuksella selittäneet, että ihminen toistaa useissa elämäntilanteissaan kaukaisia, unohdettuja, kokonaan muiston ulkopuolelle lankeavia tilanteita. Moni ottaa uneen vaipumisen hetkellä saman asennon, joka on ollut ominainen sikiöasteelle. Sielullisen rakenteemme pimeässä baasiksessa, jota kutsumme »tajuttomaksi», säilyy muistoja elämän sarastavasta alusta - ajoilta, jolloin olemme levänneet kehdossa täydellisen häiritsemättömyyden tilassa, jopa todennäköisesti vieläkin kauempaa... Mutta se, mikä meissä on tajuista, ei tule tietoiseksi tästä. Vain epämääräinen vaikutus säilyy — ja me huomaamme sen silloin, kun suhteemme realiteetteihin kärjistyy. Hyvin syvämielisessä tutkielmassaan Analyse des Idyllischen psykoanalyytikko Feuerlicht on laskenut koko idyllin psykologian elämän alkuasteen perustalle ja valaissut nerollisesti sitä regredioitumista, joka tapahtuu kovien elämänkokemusten ja tuskan aiheuttamassa levonkaipuussa. Sillä mitä on lepo? Mitä on idylli? Ensimmäinen ja todennäköisesti yhä vieläkin kaivattu asumus, missä olemme olleet turvassa ja missä olo on tuntunut hyvältä, on hävitetty olemattomiin syntymisen suuressa traumassa, väittää Freud. Ja jos ajattelemme, että kaukaisimpienkin olotilojen muistot ovat jääneet uinumaan jonnekin tietoisuuden alle, ei ole lainkaan mieletöntä allekirjoittaa Feuerlichtin ja Freudin selitystä. Syvimmät muistikerrokset määräävät, että idyllin mielikuvaan liittyy ihmisen kaikkina ikäkausina pienuuden ja kohtalottoman ahtauden vaikutelma, sillä idylli on paluuta johonkin, jossa ulkomaailman häiriöt ovat tulleet täysin torjutuiksi pois. Rauha on varjeltuna olemista ja suojelevaa ahtautta. Rauhattomuus on katsotuksi tulemista ja pelottavaa, levottomuutta herättävää, »pahaa» väljyyttä. Jopa siinäkin, että moni ihminen ottaa uneen vaipuessaan sen asennon, jossa hän nukkui ajattomina aikoina ennen syntymää, toimii sama biogeneettisen palautumisen laki, ja yleinen taannehtiminen lapsuusaikoja kohti, jonka olemme unennäköjen suhteen panneet merkille, ulottuu aina kokoon hykertyvään ruumiiseen saakka. Idyllin ja onnen psykologia on regression psykologiaa: takaisinpaluuta suureen alkupimeään, puristavaan ja hellään alkulämpöön, sikiön lepoasentoon äidinkohdussa.

Tämä on eräs psykoanalyysin syviä perusoivalluksia, ja sama aavistus väikkyy tajuttomana pohja-ajatuksena lukemattomissa maailmanrunouden todistuskappaleissa. Jos teemme itsellemme selväksi, mitä »Seitsemän veljeksen» Laurin umpimielisissä luonnonunissa sisimmältään tapahtuu, kun hän luo kuvitelmistaan itsensä ja realiteettien väliin lämpimän, ahtaan, uneliaan oravanpesän tai kun hän identifioi itsensä maan kohtuun kaivautuvaan myyrään, olemme totisesti lähellä psykoanalyyttistä tulkintaa!

Äiti on Aleksis Kiven ylin jumalatar. Hän on kuulunut noihin voittopuolisesti äitiä kohti suuntautuviin ihmisiin, joista Ludvig Klages on puhunut ja joiden tumma, ikävöivä, iäti taapäin kääntynyt ja iäti alkupimeän lämpöön kaipaava tunne-elämä omistaa idyllin käsitteen sen alkuperäisessä mielessä. Kiven uskonto on emojumalattaren uskontoa, pakanallista ja katolista Iäti Naisellisen palvontaa. Näen sen hänen ihmeen ihanista naiskuvistaan, joissa kaipuu äitiin ylevöityy esteettiseksi näyksi. Voidaan todella väittää, että sellainen quattrocenton tyyliin maalattu naisvartalokuva kuin Seunalan Anna, joka Vuohenkalman torpan valohämyssä laulaa lastaan takaisin alku-uneen, on ja jää pohjoismaisen runouden kuultavimmaksi madonnankuvaksi. Tämä on »Sydämeni laulun» sielullinen selitys: se on kirvonnut runoilijan syvimmästä elämänsuhteesta ja tajuttomana kuiskaajana on kaiken aikaa ollut jokin, jota psykoanalyysi kutsuu nimellä die Sehnsucht nach Mutter. Rauhan ja idyllin vertauskuvana, suurena emo-symbolina on siinä maa.

Multaa ja vettä

»Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman...» Tämä on kristillisen kirkon hautauskaava, ja tällä lauseella on samalla sanottu se, niihin psykoanalyysi tähtää Uni maan povessa ja uni äidinkohdun pimeydessä ovat tajuttomina mielikuvina yhtä!

Sillä unet ja myytit käyttävät kaikkialla maailmassa äidinkohdun keskeisenä vertauskuvana maata. Maan käsitteessä liukenevat kohdun ja haudan käsitteet toisiinsa, ja ikivanha hautalause, joka jossakin apostolisen ajan hämärässä tuli kristilliseen rituaaliin, säilyttää kalkkiutuneenakin saman aavistuksen. Palattakoon jälleen Aleksis Kiveen. Mitä on »hieno hietakehto» Sydämeni laulussa, mitä on »rauhan viita», jonne äidistä irtautunut lapsi saatetaan takaisin? Eikö »maa» todella elä hänen runoudessaan Mutter Erden, maaemon alkuperäisessä merkityksessä? Eikö olemassaolon epäsoinnuista vapaa levonkuvitelma pukeudu näkyyn, jossa kehto, syntymän symboli, ja multa, kuoleman symboli, ovat sulaneet toisiinsa? Materia, maa, ja mater äiti, ovat hänelle yhtä — j a tästä unentakaisesta tiedosta seuraa, että »kotomaamme koko kuva ja sen ystävälliset äidinkasvot» katsovat niin ihanina vastaan hänen taiteensa kuvastimesta. Mutta se, mikä pitää paikkansa Kiven yksilölliseen symboliikkaan nähden, pysyy voimassa myös laajemmissa yhteyksissä. Tulemme siihen yllättävään lopputulokseen, että ihminen ei kaipaa haudan lepoa vain levon itsensä vuoksi, vaan myös koska maan pimeä helma on jossakin mieltämisen syvyyksissä muuttunut äidinkohdun ja idyllin vertauskuvaksi. Eristyminen siitä, irrallisena eläminen ja erilaistuminen suuresta alkuyhteydestä irrotetuksi yksilöksi tietää tuskaa... Kuoleman mielikuviin sisältyy mielikuva suuresta takaisinpaluusta, jossa orpous peruutetaan ja tietämisen tuska lakkaa suuren emosymbolin hellässä sylissä...

Unessa jokainen meistä tietää tämän. Unen kuvakielessä maan näky saa alkuperäisen merkityksensä kuten se on kansojen lapsuudessa saanut jopa tavallisten sanontatapojen piirissä. Kaikissa kielissä, jotka määräävät sanan suvun, maa on säännöllisesti feminiininen. Jos saksalainen Frauenzimmer ja ruotsalainen fruntimmer ovat sanamuotoja, jotka juurtuvat unen allegoristiikkaan ja muistuttavat siitä tosiseikasta, että naisruumis ja talo ovat öisissä fantasioissamme yhtä, silloin on myöskin mater terralla ja Mutter Erdellä oma salainen sanottavansa. »Maa-emo» elää kaikissa kielissä; »isänmaa» on sanamuodostuma, jonka alkuosan genetiivi viittaa psykoanalyyttisesti katsoen sukupuoliseen omistamiseen. Talonpoika puhuu »mahosta maasta», »neitseellisestä maasta», johon auranterä ei ole vielä päässyt viiltämään. »Hedelmällinen maa» kasvattaa hänelle viljaa, talvi tekee maan »marroksi». Maapallon kaikilla äärillä ovat kasvuvoiman haltijat feminiinisiä jumaluuksia, ja yleismaailmallinen emosymboliikka rehottaa todella kaikissa uskonnoissa, joissa on syvennytty itämisen ja oraalletulon mysteeriin. Germaanisilla kuten skandinaavisilla kansoillakin on ollut Ohra-Emonsa ja Ohra- Kuningattarensa, jota havainnollisesti kutsutaan Vanhaksi Naiseksi. Pohjois-Amerikassa palvotaan vielä tänä päivänä maissin emoa, Intiassa riisin jumalatarta... Quinoa-kasvin ja perunan henget kuuluivat vanhojen perulaisten verisessä jumalaistarustossa naissukupuoleen — samoin oli meksikolainen maissin jumaluus Chicomecoatl nainen. Kuvaavaa on, että lukemattomissa maanviljelystaioissa, joita etnologit ovat keränneet, maan hedelmöittäminen tehdään peniksen symbolilla. Näin menettelevät yksinpä jibaro-intiaanit, sillä he vihkivät peltonsa falloksen näköisillä ruskeilla kivillä, jotka viljavainioiden jumalatar Nungui-tarun mukaan on antanut heidän heimonsa naisille.

Nämä ovat vain pistokokeita suunnattomaan esimerkkien varastoon. Merkitsevämpää on, että suurten uskontojen kehityshistoriassa maan jumalattaret ovat miltei kaikkialla alkuperäisimpiä myytillisiä luomuksia ja että mater terra, emo Maa, on saanut tuhansia alttareita maapallon kaikilla kulmilla. Thelpusassa, Pheneoksessa ja Lebadeiassa palvottiin arkaadisina aikoina Demeteriä, josta kehittyi Eleusiin suurten salamenojen viljanjumaluus, maan vertauskuva par excellence... Istar ja Isis, Kybele ja Rhea slaavien Libussa ja roomalaisten Ceres ovat omissa kansallisissa kulttipiireissään saman emojumalattaren ilmenemismuotoja... Kuten myöhemmin tulemme näkemään, näissä mytologisissa kuvitelmissa yhtyy olemassaolon kaksi vastapoolia ja kohdun ja haudan symboliikka sulaa jumalaistarustossa yhteen 'kuten unessa...

Tajuttomassa kuva-ajattelussa saa myöskin raaka-aine, materia, puhtaasti feminiinisen merkityksen. Se on unessa äidin symboli, kuten jo sanan etymologinen alkuperä, latinankielen mater, äiti, antaa aavistaa. Saamme kuulla, että »aineen» kreikkalainen nimitys on saksalaisen HoIz-sanan juurena, ja aivan oikein: puu raaka-aineena on psykoanalyyttisessa unenselityksessä tyypillinen äidin vertauskuva —! Puuaines kuvaa unessa naista ja kohtua. Sitä ympäröivät yksinpä tavallisessa puhekielessä syntymisen mielikuvat, sillä maailman kaikilla kolkilta on aina puuseppiä, jotka kirveellä ja veitsellä askaroidessaan kysyvät itseltään: » Mitähän tästäkin syntyy...?» Psykoanalyytikot ovat myös nokkelasti kiiruhtaneet huomauttamaan, että portugalilaiset ristivät valtaamansa saaren Madeiraksi, joka heidän kielessään merkitsee puuta, mutta joka samalla palautuu latinalaiseen kantasanaan mater, äiti. Voidaan vain kysyä, missä on raja kasvavan puun ja puumassan välillä, sillä jokainen Freudin teoksiin tutustunut tietää, että edellinen allegorisoi hänen unikirjassaan — fallosta!

Vesi on unessa feminiininen elementti. Veteen putoaminen ja vedestä pelastuminen kuvaavat syntymistä ja synnyttämistä, kuten lukemattomista yksityiskohtaisista analyyseista on käynyt selville. Ja yllättävää on, että kansatiede ja uskontotutkimus tulee tässäkin Wienin noidan avuksi — jopa voidaan väittää, että kaikista vertauskuvista, joita tajuton kollektiivi-ajattelu viljelee, tämä kuuluu yleispätevimpiin ja vanhimpiin. Vedellä valeleminen, joka muodostaa kristillisen kasteen sakramentin ja joka on alkuaan ollut, kuten kirkkoisä Cyprianuksen kirjeistä varsin epäämättömästi käy selville, uudestisyntymisen maagillinen tunnus, v o i olla pelkkä välittömästi keksitty puhdistusseremonia. Mutta jos taivumme psykoanalyyttiseen ajatteluun, meillä on täysi oikeus aavistaa, että tässä vertauskuvallisessa toimituksessa väikkyy samaa tajutonta ajattelua, joka on luonut vedestä syntyvien sankarien myytit.

Sillä suosittu käänne sankarisaduissa on, että lapsi, josta myöhemmin kehittyy koko tarinan keskushenkilö, pelastetaan virtaavasta vedestä. Faaraon tytär löytää Mooses-lapsen kaislaisesta arkusta, joka uiskentelee virran laineilla, ja vetää näin tämän seemiläisen aurinkosankarin kuolemasta elämään... Sennaheribin palatsista Kujundšikista on löydetty tarina kuningas Sargonista, joka samoin suljetaan synnyttyään kaislakoppaan ja jonka vedenkantaja Akki sydämensä hyvyydestä pelastaa... Väinämöinen syntyy ja ajelehtii meressä. Tyranni Akrisios salpaa Perseuksen yhdessä äitinsä kanssa kirstuun ja heittää aaltojen ajeltavaksi, kunnes Serifoksen kalastaja nostaa heidät rannalle. Noak, nykyisen ihmissuvun kantaisä, astun uutuuttaan tyhjään maailmaan tulvaveden kannattamasta arkista, Deukalion pelastuu Parnassos-vuorelle. Jeesuksen messiaaninen syntyminen on yhteydessä veden kanssa, sillä »jumalan poika» hänessä syntyy varsinaisesti sinä hetkenä, jolloin hän nousee ylös Jordanista ja kuulee Pyhän Hengen äänen. Niistä sankareista, joiden syntymätarinoita Otto Rank on teoksessaan Der Mythus von der Geburt des Helden yrittänyt psykoanalyyttisesti tulkita, joutuu sangen moni tämän, teoreettisen ympyrän sisäpuolelle: Sargon, Mooses, Oidipus, Paris, Telephos, Gilgamesh, Kyros, Romulus, Herakles, Jeesus, Zoroaster, Siegfried ja Lohengrin ovat itsekukin esimerkillisiä heeroksia, ja syntymisen symboliikka paistaa enemmän tai vähemmän näkyvällä tavalla heidän lapsuushistoriansa kuvakielestä. Samoin: jos menemme kansojen kosmologisiin kuvitelmiin ihmisen luomisesta, voimme joltisellakin varmuudella tehdä havainnon, että myyttien ja unten kuvakieli lankeaa taaskin yksiin.

Alkukantaisen visuaalisen ajattelun asteella olevat kansat uskovat kautta maapallon, että ihminen on tullut elämään vedestä. Välittömät luonnonhavainnot, joita metsässä vaeltava villi tekee, lisäävät näihin tajunnanalaisiin oivalluksiin kuvitelmia suunnattoman suuresta maailmanmunasta, koska muna on luonnon kaikissa valtakunnissa elämän näkyvä itu. Muna ajelehtii vedessä: tähän kaavaan voidaan tuhannet luomistarinat palauttaa.

Siihen viittaavat kaukaa myös ne 68 erilaatuista vedenpaisuinuskertomusta, jotka Riem on kerännyt eri puolilta maapalloa ja joiden keskeisenä sisällyksenä on kuvitelma siitä, miten maa pelastuu tulvan alta - miten elämä nousee esiin vedestä. »Alkuvesi» ja »maailmanmeri» ovat käsitteitä, joissa on säilynyt sekä puhtaasti reaalisia jääkautisia muistoja että ihmiskunnan yhteisen alkukielen, tajuttoman kuva-ajattelun valamaa allegoristiikkaa.

Alussa Jumala loi »vahvuuden vetten vaiheille». Ajatus on tuttu — se sisältyy Vanhan Testamentin Genesikseen ja kuvastuu miltei yhtäpitävänä lukemattomista luomistaruista. »Alussa oli vain pimeyttä ja vettä», sanoo babylonialainen pappi Berosus. »Siihen aikaan», kerrotaan eräässä kaldealaisessa tarinassa, »kun ylhäällä ei ollut mitään, mitä taivaaksi kutsutaan, eikä alhaalla mitään maan nimellistä, oli ainoastaan Apsu, ikimeri, niiden isä, ja Tiamat, kaaos, kaiken äiti...» Näitä ikivanhoja kosmogonioita hieman nuoremmat egyptiläiset kertomukset, joita Gaston Maspero on kerännyt, säilyttävät saman kuvitelman alkuaikojen »tummista vesistä». Itäisen Niilin suistomaissa taru on muita yksityiskohtaisempi — se kertoo, miten taivas, Nuit, ja maa, Sibu, lepäsivät sylityksin Nu'ssa, ikivedessä, kunnes luomisen jumala Su vihdoin kohotti syvyyksistä esiin taivaan siniviittaisen jumalattaren jäsenet... Noin seitsemänsataa vuotta ennen Kristusta runoili myös kreikkalainen Hesiodos »kaaoksen merestä» ja pari vuosisataa myöhemmin julisti Pythagoras, että vesi on ollut kaiken elämän alkuna. Ja jos näiden kosmogonioiden lisäksi menemme suuren Idän uskontoihin ja syvennymme buddhalaiseen filosofiaan tai Puranoiden luomistarinoihin, tulemme miltei kaikkialla samaan primitiiviseen alkumeren kuvitelmaan.

On huomautettu, että maissa, joiden elämässä vesi on muodostunut elähdyttäväksi prinsiipiksi, luomisen kuvitelma nojaa välittömään havaintoon. Maisema on uskonnon tausta. Niilin varsilla ja Kaksoisvirtojen Maassa, paahtavien arotuulten ja kuivuvien viljavainioiden tienoilla syntymisen mielikuva yhtyi kosteaan elementtiin: maanpäällinen Niili kasvoi myytillisessä unelmoinnissa taivaalliseksi Niiliksi, eikä tälle sublimoitumisen ilmiölle vaadittu muuta sielullista pohjaa kuin reaalinen, jokapäiväinen kokemus. Mutta psykoanalyyttisen olettamuksen ei silti tarvitse peräytyä asemiltaan. Jos konkreettiset luonnonhavainnot ulkoapäin tukevat tajuttoman ajattelun oivalluksia - silloinhan Freudin hypoteesi lepää entisellä vankalla pohjallaan. Voimme myöntää, että tuo pohja on kapea. Mutta sen olemassaoloa meidän on hieman vaikea' kieltää nykyisenä sielullisen syvyysperspektiivin valtakautena, jolloin psykologia pyrkii kiihkeästi astumaan kansa- ja uskontotutkimuksen avuksi ja jolloin teoria tarujen vaelluksista on muodostumassa vain yhdeksi eikä suinkaan keskeiseksi aputeoriaksi. Onko myyttien syvin lähde etsittävä unista? Syvin kylläkin - mutta ei ainoa, voidaan vastata. Kun Tyynen meren saarelaiset uskovat, että maailma ongittiin esiin valtamerestä, kun santalit kuvittelevat, että ennen elämää on ollut »suuri tulva», kun brittiläisen Kolumbian takulit lausuvat olettamuksen, että alussa oli vettä ja vedessä myskirotta, tai kun irokeesit kertovat, miten taivaasta heitettiin alas jumalatar, joka putosi laineilla uivan kilpikonnan selkään — aina on näiden kosmologisten käsitysten pohjalla sekä omaa että lainatavaraa, sekä välitöntä luonnonhavaintoa että syvempää, unten ja vaistojen lähteistä noussutta symboliikkaa. Primitiivinen mies on lapsi: kirkaskatseinen realisti ja uneksiva »kosmillinen ihminen». »Tarut», sanoo uskontotieteilijä Andrew Lang, »perustuvat yhtä paljon alkeelliseen arvaamistieteeseen kuin alkeellisiin uskonnollisiin käsityksiin...»

Mutta siihen tukeen, jota psykoanalyyttinen unenselitys saa mytologian ja kansatieteen taholta, liittyy myös biologiasta saatu. Meidän aikanamme biologia ei enää merkitse mitään eristettyä inhimillisen tietämyksen haaraa: se on koko nykyisessä maailmankäsityksessämme pohjaa laskevaa, ja todeta täytyy, että sen alueella tapahtuu miltei jokaisen tieteellisen väittämän syvempi ja lopullinen varmistaminen. Missä määrin tämä pitää paikkansa psykoanalyysiin, nähdään lähimmässä tulevaisuudessa. Freud on aitona 80-luvun lapsena aina tuntenut tavatonta kunnioitusta Darwinin tiedettä kohtaan, ja jos kaivaudumme hänen omiin teorioihinsa, voimme panna merkille, että hän ja sittemmin myös C. G. Jung ovat asettaneet uuteen kunniaan Haeckelin biogeneettisen peruslain. Ajatus, että yksilökehitys on lajikehityksen tiivistetty kertauskurssi ja että kukin meistä toistaa vaihtuvissa sikiöasteissa vuosimiljoonien hitaan ja pitkällisen kasvuprosessin, on uudessa kehityspsykologiassa siirretty miltei sellaisenaan sielutieteen piiriin.

Miten on selitettävissä, että jokainen kansakunta ja jokainen yksilö on kaikkina aikoina nähnyt syntymäunissaan vettä? Onko tällä symbolilla biologista perustaa? Jos saamme uskoa Freudia, se nousee todella esiin syvimpien muistikerrosten pimennosta, siltä pimeältä ja kartoittamattomalta alueelta, jossa unohtuneet järkytykset ja poistungetut muistot nukkuvat. Sillä mitä on unennäkeminen sielullisena tapahtumana? Taannehtivaa henkistä toimintaa, palautumista kehitysasteelle, jossa on eletty joskus lapsuuden sarastavassa puolihämärässä... Unessa, jossa koko välillä oleva elämä tulee peruutetuksi ja sielu löytää, omat, lastenkamarin loukkoon unohtuneet työskentelyvälineensä, emme palaudu ainoastaan arkaaisen kuva-ajattelun, vaan jopa arkaaisten varhaiskokemusten asteelle. Unessa avautuu perspektiivejä, jotka ulottuvat muiston kaukaisimpiin taustoihin, idyllin alkuperäiseen olotilaan, aikoihin ennen syntymisen suuria murrosta. Jokainen meistä on eräässä sikiöelämänsä vaiheessa tuntenut kuuman kohtuveden huljuvan ympärillään, ja tämä kokemusten takainen kokemus, jonka harmaa aivomassa on ottanut vastaan ennen syntymätraumaa ja esilletulon veristä järkytystä, ei koskaan haihdu sielullisen rakenteen pimeimmistä heijastuspeileistä. Se nousee esiin myyteistä ja unista. Se kummittelee yöllisissä kuvitelmissa, joissa olemme tulleet jälleen lapsiksi ja joissa jokin muiston portti avautuu salaa raolleen syntymistä edeltäneeseen aikaan... Se, että unessa uiskentelemme vedessä tai olemme nousevinamme siitä merkitsee vain, että meitä kannetaan, että meidät synnytetään — Ihminen tulee elämään vedestä...

Mutta psykoanalyysi on syvyyksien psykologiaa, ja tässäkin voi uumoilla muistoa muiston alta, muistoa muistosta... Sillä vaikka tieteellisen tarkistamisen apukeinot puuttuvatkin, voidaan ainakin teoreettisesti olettaa, että kaikki, mikä on kerran, vaikkapa sitten olemassaolomme äärimmäisessä alussa koskenut hienoina värähdyksinä keskushermostoamme, säilyy yhä jossakin tietoisuuden sopukassa. Elämä on alkanut yhdeksän pimeän kuukauden alkupisteessä, niin kuin se on alkanut miljoonia vuosia sitten, jolloin kuumassa alkulimassa syntyi ensimmäinen liikahdus. Kaikki, niitä noina vajaana kolmenasatana päivänä tapahtuu ihmisalkion ruumiissa, on kerran eletty suunnattomasti laajemmissa ajallisissa ja paikallisissa mitoissa. Ja näin avautuu tutuista embryologisista tosiseikoista leimahtavia näköaloja, jotka ulottuvat kauemmaksi kuin ihmisrodun varhaisin historia, aina noihin päiviin, jolloin vesien elämä alkoi hitaasti, hitaasti ja kärsivällisesti liikehtiä maan vasta kylmenneelle kuorelle... Sikiö, joka kasvaa äidinruumiin ajattomassa pimeässä, kertaa itsessään pitkän kehityssarjan; se tulee alkueläinasteelta monisoluiseksi olioksi, se saa kaksi solukerrosta ja sivuuttaa polyyppien asteen, uiskentelee suikulaisena, kunnes surkastuvan tukirangon tilaan hahmottuu selkärankaa... Kaulan kidusraot puhkeavat ja painuvat umpeen... Kaksilokeroinen sydän säilyy hetken vedessä eläneiden kalojen geneettisenä, jäännöksenä... Ja samoin kuin ensimmäinen urosgorillaa muistuttava ihminen, joka vuosimyriadeja sitten hämmästytti luotien ja aarniometsien olioita, samoin tuntee pieni villan peittämä homo sapiens levottoman toimintatarpeen kasvavan. Tullessaan tapahtumien ja tragiikan maailmaan alkuperäisen idyllin ulko-ovesta se, kantaa täysin valmiissa keskushermostossaan tavatonta kokemusten saalista — kokemusten, jotka on koettu suuren rajaviivan pimeällä puolella. Voiko se koskaan elämässään kokea niitä uudelleen? Onko olemassa jotakin, mitä voimme kutsua muistumattomaksi muistoksi»...? Ajatus, että uni todella avaisi näköaloja noihin päiviin, on sinänsä uskaliaimpia mitä Freud on ajatellut. Sen lopullinen arvosteleminen edellyttäisi ennentuntemattoman syvällistä tietoa aivojen mneemisestä plastillisuudesta» — muistin todellisesta luonteesta.

Houreena, unelmana, suurpiirteisenä näkynä, joka välähtää wieniläisen sielunmittaajan aivoissa ja sulkee leimahdukseensa vuosimiljoonien kehityshistorian, tämä ajatus voisi antaa lujitusta väitteelle: Freud on tieteeseen pesiytynyt mielikuvitusihminen. Sillä mitä on tämän hypoteesin mukaan »tajuton sielullinen alue»? Se avautuu rajattomaksi muistin peiliksi, jossa kangastuu fossiilisia maisemia ja jurakauden meriä... Syvällä oman olemuksemme kätköissä ryömii äyriäisten ja trilobiittien varjoja, outomuotoiset puut, joiden kivihiilenmustia varsia kukaan ei ole nähnyt, nousevat suuria, vieraita, hehkuvia tähtisikermiä kohti. Muistumattomien muistojen maailmassa, unen symbolikielen ja vaistomaisten aavistusten lähteillä, elämme yhä maapallon esihistoriaa... Ja väittää voidaan, että tämä näkemys väikkyy ei ainoastaan psykoanalyysin, vaan koko nykyisen kehityspsykologian taustoilla: päädymme siihen, mikäli johtelemme annetut ajatukset loppuun. Sielustamme voidaan ottaa kehityshistoriallinen pitkittäisleikkaus...!

Talo, maa, materia ja vesi ovat käsitteitä, jotka unen kuvakielelle käännettyinä ovat saaneet mitä keskeisimmän aseman psykoanalyyttisessa symboliikassa. Ne edustavat elämän suuria valtailmiöitä ja niille on tajuttomassa ajattelussa annettu neljän hallitsevan emo-symbolin arvosija. Mutta kuoleman vertauskuvana on unessa matkalle lähtö. Mielikuvan psykologinen lähde on omassa varhaiskantaisessa kehitysasteessamme, sillä kansojen kuten yksilöjenkin lapsuus tajuaa kuolemisen ilmiön ensi sijassa sielun poismenona. Tapaammehan saman ilmaisumuodon yksinpä jokapäiväisessä arkikielessä, johon tässä, kuten niin monessa muussakin tapauksessa, säteilee tajutonta vaikutusta. Vainaja on »mennyt pois», omaisemme on »lähtenyt viimeiselle matkalleen». Henkilö, joka vielä äsken eli jossakin lähellä meitä, »matkusti Suureen Tuntemattomaan»...

Tämän nojalla voidaan myös ymmärtää, miksi usein näemme unta epäonnistuneesta matkalle lähdöstä. Meidän tulisi ehtiä asemalle — kiiruhdamme ja ponnistelemme, mutta lukemattomat seikat asettuvat esteeksi, kaikki toimenpiteet osoittautuvat turhiksi, ja niin myöhästymme... Juna vyöryy unessa ohitsemme, näemme sanomattoman haikeuden vallassa, miten sen lyhdyt loittonevat yöhön... Mikä on tämän katkeran epäonnistumisen sielullinen selitys? Totuus on, että kukaan meistä ei edes unessa eläydy omaan kuolemaansa, vaan jättäytyy jälkeen pimeään syöksyvästä junasta.

Siitä, että myöskin tällä symbolilla on kotipaikkaoikeutensa kansojen yhteisissä kuolemankuvitelmissa, saamme kiistämättömän todistuksen silmäämällä etnologiseen ja uskontotieteelliseen aineistoon. Kaikkialla, missä ihminen elää alkukantaisen kuva-ajattelun asteella ja missä »animistinen», »esiloogillinen» elämänkäsitys vallitsee, syntyy välittömästi tämä sielullinen illuusio: ihmisen henki lähtee matkalle... Niinä aikoina, jolloin kreikkalaisten myytit saivat varsinaisen asunsa ja jolloin Aigeian meren maihin saapuneet heimot ryhtyivät luomaan Olevaisen kuvaa, heidän ajattelunsa ei ollut suinkaan vielä kasvanut siihen käsitteelliseen kirkkauteen, mihin helleenisen filosofian suuret johtajat paljon myöhemmin pääsivät. Ajateltiin niin kuin neekeri ja lapsi ajattelee. [Vuosisadan alun antropologista henkeä... samoin useissa kohdissa, joissa turvaudutaan Haeckelin näkemyksiin.] Ajateltiin kuvissa. Luotiin yleispätevä näkömielle haudantakaisesta maasta, iankaikkisen Yön kodista, joka sijaitsee maailman äärillä, jossakin kimmeriläisten rajoilla... Kuoleman jumalan asuinpaikka oli syntymisen symbolin, Suuren Valtameren, tuolla puolen. Sielu matkusti Virran yli venheellä, jota ohjasi kuivanäreä lauttamies Karon, ja lapsellisesti esineellistävät kuvitelmat johtivat siihen, että vainajien suuhun pantiin ylikulkumaksuksi raha, oboli...

Mutta myös Egyptin myytillisessä maailmankuvassa, jossa tajuton symboliajattelu usein saa niin hätkähdyttävän selkeitä ilmaisumuotoja, tällä mertentakaisella vainajienmaalla on oma tietty paikkansa: sielu matkustaa paratiisiin Suurten Virtojen yli. Niilin suistomaan vanhojen hautakammioiden seinistä voi vielä tänä päivänä lukea puhuvaa kuvakirjoitusta, jonka muinaistutkijain asetyleenilamppu on paljastanut ja joka on maalattu sarkofagien kylkiin paksujen myrttituohusten palaessa: » Älä astu noihin lännen virtoihin. Ne jotka sinne menevät, eivät milloinkaan tule takaisin...» »Kuningas Unis lepää elämästä lännessä... kuningas Unis sarastaa jälleen idässä...» Näistä haudoista on löydetty lisäksi pieniä, kuusitoista-airoisia leikkilaivoja, joiden vihreät neferiittikyljet kimaltelevat nyt vastaamme museoiden lasikaapeista — laivoja, joita sielu tarvitsi soutaakseen kuoleman rannalle. Sielu oli aurinko. Sen ikuinen kiertokulku idästä länteen, sen riutuminen ja kirkastuminen säestävät omituisen väkevällä tavalla vanhoja hautalauluja, joissa ammoin lahonneet ihmiset antavat neuvoja kuolleille omaisilleen. Näissä uskomuksissa tapaa tosin runsasta vaihtelua, kuten Egyptin uskonnollisissa käsityksissä yleensäkin: liian usein unohdetaan, että Niilin suistomaiden kulttuurikausi käsittää viisi tuhatta vuotta ja että ensimmäisestä Memfiin haudasta laskien, jonka ikää todistaa jokin kolmannen dynastian aikaisen kuninkaan sinetti, aina viimeisiin, Filippus Arabialaisen aikana kaivettuihin kivipatsaisiin asti myyttiä luova mielikuvitus ei ole suinkaan ollut levossa —! Niinpä löydämme noista vanhoista kirjoituksista erään, joka yksinäisenä ja erikoislaatuisena puhuu toista kieltä kuin muut ja antaa psykoanalyyttiselle selitykselle hämmästyttävää pohjaa. On kysymys kuolleesta faaraosta. Uskomuksen mukaan hallitsija muuttuu haudan tuolla puolen sylilapseksi, joka takertuu kiinni emojumalattaren rintoihin. Se, mitä on sanottu idyllin psykologian ja kohdun symboliikan yhteydessä, pitää tähän kuolinkuvitelmaan nähden täysin paikkansa, sillä kuolema on merkinnyt sen keksijälle vain suurta takaisinpaluuta, jossa lapsi löytää taittuneen yhteytensä äitiin.

Teoksessaan Primitive Culture Tylor on määritellyt alkukantaisen käsityksen sielusta seuraavilla lauseilla: »Se on ohut, aineeton inhimillinen kuva, luonteeltaan sumun, harson tai varjon kaltainen, se aiheuttaa elollisuuden ja ajatustyön yksilössä, jonka elämän se muodostaa: se omaa itsenäisenä ruumiillisen omistajansa henkilökohtaisen tietoisuuden ja tahdon, se kykenee erkanemaan kauas pois ruumiista ja leijailemaan paikasta toiseen, se on enimmäkseen koskematon ja näkymätön, kuitenkin sillä on fyysistä voimaa; se näyttäytyy erikoisesti ihmisille joko heidän nukkuessaan tai valvoessaan; se kykenee tunkeutumaan ihmis- ja eläinruumiiseen, vieläpä elottomiinkin esineisiin ja vaikuttamaan niissä.» Tämä käsitys, joka saa reaalisuutensa alkukantaisen ajattelun esineellistävästä voimasta, on ainakin eräältä osaltaan unennäköjen tulos. Sen välittömänä johtopäätelmänä esiintyy ajatus, että sielu matkustaa kuolemassa pois — ajatus, jonka jokainen kulttuuri-ihminen omaksuu syvässä unessa. Me palaamme pimeinä ja hiljaisina öinä samaan elämään, jonka piiriin mahtuvat vainajainkarsikot ja synkän koristeelliset primitiiviset kuolinjuhlat. Unessa emme lainkaan vaikuta sivistyneemmiltä kuin ne eteläamerikkalaiset intiaaniheimot, jotka lähtevät päiväkautisille vaelluksille päästäkseen »maahan, jossa ei kuolla». Ja jos, kuten nykyinen sieluntutkimus taipuu myöntämään, alkukantainen kehitysaste ei tee eroa unen ja valveen välillä, vaan kokee ensin mainitun yleensä todellisuutena, voidaan helposti ymmärtää, miksi matkalle lähtö on sitkeästi pesiytynyt kansojen tuonelakuvitelmiin.

Freudin unisymboliikassa on sijansa myös lähimmillä omaisilla: isä ja äiti ovat, kuten psykoanalyysiin perehtynyt tietää, erittäin keskeisiä käsitteitä koko uudessa syvyyspsykologiassa. Uni esittää heidät tavallisesti arvohenkilöinä, sillä uni on syvimmältä luonteeltaan toiveen täyttymistä, ja jokainen meistä toivoo alkukantaisessa ajattelussaan olevansa »suurta sukua». Isä on unessa kuningas, keisari, pappi, profeetta, hallitsija - äiti kuningatar tai keisarinna. On kuvaavaa, että lukemattomat sankaritarinat näyttävät jälleen nojaavan samaan pyydeajatteluun ja että Oidipuksen tarusta Jeesuksen syntymähistoriaan asti käy vahva infantiilin toivekuvitelman virtaus. Olla sosiaalisesti ylempi kuin on — t ä m ä on monen sankarin salaisuus... Lapsi, joka syntyy Betlehemin tallissa Joosefin ja Marian esikoisena, osoittautuukin Daavidin suvun perilliseksi. Poika, joka vanhassa thebalaisessa tarinassa kasvaa vuoripaimenen hoivissa, onkin kuningas Laioksen vallanperijä. Metsähirven nisää imevä Telephos ei tiedä, että hänen isänsä on Herakles ja äitinsä Pallas Athenen papitar Augelle. Perseus, jonka köyhä kalastaja Diktys löytää saaren rannalta, on lapsena joutunut eroon suurivaltaisista vanhemmistaan... Mutta myös babylonialaisen Gilgameshin ja germaanien Siegfriedin taruissa sama haave etsii itselleen hahmon, ja — kuten psykoanalyytikko Rank on osoittanut — tämä pohjakaava on useimmille sankaritarinoille yhteinen. Lapsi on aina syntyperältään korkeaa sukua, mutta jonkin synkän ennustuksen vuoksi hänet lasketaan kaisla-arkussa veteen tai heitetään petojen saaliiksi. Hän joutuu aina köyhien kasvatusvanhempien hoiviin. Kun aika on täytetty, hän perii aina sen arvon ja kunnian, joka hänelle jumalten ja hallitsijain perillisenä kuuluu... Sillä sankarisadut muistuttavat lasten päiväunia. Kansojen ja yksilöiden varhaisnuoruudessa syntyy välittömästi se yhteiskunnallinen onnenkuvitelma, että kaikki puute ja köyhyys on vain tilapäistä ja että ankarien kasvattajien asemesta oikea isä ja oikea äiti ovat lempeitä, rikkaita ja ruhtinaallisia. Unessa olemme aina syntyneet onneen, ja lapsuutemme unet ovat suurelta osaltaan kruununperimisunia.

Tässä on psykoanalyysi välittömästi omaksunut Max Möllerin vanhan teorian: »Kun perhe alkoi kehittyä valtiossa, tuli kuninkaasta kansansa keskuudessa samaa, mitä puoliso ja isä oli talossa: herra, voimakas suojelija.» Ja kuten sittemmin Freud, joka muuten vetoaa Traumdeutungissaan tähän saksalaiseen uskonnontutkijaan, Miillerkin on tähdentänyt sitä yhtäläisyyttä, joka »isän» ja »hallitsijan» käsitteillä alkuaan on. Sanskritinkielen ganaka, »isä», on erään Vedojen kuninkaan nimi. Salla on sama kuin muinaissaksalainen chuning, englannin king. »Äiti» merkitään vanhoissa hindulaisissa teksteissä gani tai ganî mistä Müller välittömästi siirtyy goottilaiseen quinoon, slaavien zenaan ja englannin queeniin. Näihin huomioihin, jotka tapaa 1860-luvulla ilmestyneestä teoksesta ja joiden pätevyyttä aika on pahoin karsinut, psykoanalyysin perustaja lisää omalta kohdaltaan, että myös hunnien hallitsijan Attilan nimi on attan, »isän», diminutiivimuoto ja että paavi on Italiassa papa - »isä».

Freud on terävästi huomauttanut, että sadut, jotka alkavat obligatorisella lauseella: »Oli kerran kuningas ja kuningatar sisältävät syvimmältään vain ajatuksen: »Oli kerran isä ja äiti». Lapsi, joka hartaan unohtuvaisena seuraa Grimmin kiihdyttäviä kertomuksia alkuperäisestä kodistaan eksyneistä prinsseistä ja prinsessoista, elää omat päiväunensa noissa saduissa. Merkitsevää on myös, että hallitsijasta käytetään aivan yleisesti nimitystä »maan isä» ja että katolinen pappi, jonka arvoasema on yhteisen kansan tajunnassa kuvaamattoman lähellä Jumalaa, on munkkina ja seurakunnan paimenena pater, isä. - Sitä vastoin ei uni suinkaan säästä epäkohteliaisuuksia, kun on kysymys sisaruksistamme tai lapsistamme, joista ensin mainitut ovat omassa lapsuudessamme esittäneet usein suoranaisen kilpailijan asemaa. Tajuttomat viettipyrkimykset, kateus, katkeruus ja viha pääsevät vaikuttamaan yön symbolikielessä, varhaisnuoruuden karvaat alemmuudentunnot tulevat ylikompensoiduksi ja unennäössä näyttäytyy rottia, kovakuoriaisia, syöpäläisiä, jotka sisältävät supistetussa muodossa vastenmielisten leikkitoverien irvikuvan. Taaskin ilmiö, joka esiintyy kansansaduissa. Pahat pojat muutetaan turmiollisiksi hyönteisiksi ja Tuhkimon sisarille kasvaa linnun kynnet!

Sukupuolisymboliikkaa

    Kemialle ei ole olemassa saastaa.

                        Liebig

Intohimoisin vastustus, mitä psykoanalyyttinen unenselitys on sekä tieteen että yleisön taholla herättänyt, on jokseenkin yksimielisesti suunnattu unen sukupuolisymboliikkaan. Ja todella: eroottisuuden henkäys on tällä taholla suuri!

Meidän aikamme ihminen, jonka tajunnassa »siveellisyyden ja »siveettömyyden» käsitteet ovat kokeneet suurisuuntaisen uudistuksen ja joka on kirkkaassa päivänvalossa tottunut ajattelemaan monista elämänilmiöistä tavalla, mitä vielä viisikymmentä vuotta sitten olisi pidetty häpeällisenä, ei enää pelästy seksualiteetin edessä. Muutos on tapahtunut! Nyt voidaan yksinpä tavallisessa sanomalehtinovellissa kirjoittaa asioista, joita edellinen sukupolvi salasi julkisuudelta. Voidaan ilman mitään mielenliikutusta kuunnella radioteitse, miten alaansa perehtynyt biologi valaisee siitoksen mysteeriä. Jopa jokainen mainittavampi romaani on tässä suhteessa heittänyt häveliäisyyden naamion ja hävittänyt rohkeasti sen neuroottisen rajan, jonka tuolla puolen oli taivaallinen, tällä puolen maallinen rakkaus. Tänä hetkenä, jolloin näitä rivejä kirjoitetaan, asettuu oikeastaan vain konservatiivisin papisto vanhan ajattelutavan puolelle, kun sitä vastoin nuoriso koko laajuudessaan on omaksunut kirkkaamman käsityskannan. Sukupuoli ei ole samaa kuin synti.

Sen sijaan, että moderni ihminen kavahtaisi esivanhempiensa tavalla jokaista päivänsädettä, joka suunnataan sukupuolisuuden ongelmaan, hän on tästä valaisusta kiitollinen. Nykyisin omaksutaan hämmästyttävän helposti biologian johtopäätökset tällä tulenaralla alueella, ja tieteellinen ajattelutapa tuntuu »ilmassa». Onko tässä nähtävä reaktio, joka nostaa vastalauseensa monien pitkien ja pimeiden vuosisatojen jälkeen? Maailmansodan vaikutus on, kuten voimme aavistaa, koko nykyisessä elämänkäsityksessämme sangen tuntuva, ja varmaa on, että uusi katsomus, joka olisi ehkä ilman eurooppalaisen sielun suurta kriisiä vaatinut paljon pitemmän itämisajan puhjetakseen ilmoille, on täyttänyt räjähdyksenkaltaisella valollaan ennen pimeiksi peitetyt ajatusalueet. Tässä on Freudilla, kuten hänen kannattajillaankin, suuri ansio: huolimatta teorian yksipuolisuuksista psykoanalyyttinen seksualiteetin käsitys kuohuu kaikkialla vastaamme, valtaa yhä laajemmat elämän ja tiedon alat, täyttää kirjallisuutemme ja syöpyy ajatteluumme, joka on, joskaan ei tuoreempaa, niin ainakin asiallisempaa ja kirkkaampaa kuin ennen -! Emme enää tunne mitään aistillista häpeäntunnetta, kun luemme itävaltalaisen Zweigin rohkeankirkkaita elämäkertateoksia tai tutustumme Lawrencen romaaneihin. Filmiin, pukeutumiseen, näyttämö- ja tanssitaiteeseen, jokapäiväiseen elämänkäytäntöömme on säteillyt uudistavaa vaikutusta siitä muutoksesta, joka on tapahtunut moraalin piirissä ja joka ennustaa uuden biologisen ajattelutavan, biologisen maailmvanhan ajattelutavan puolelle, kun sitävastoin nuoriso koko laajuudessaan on omaksunut kirkkaamman käsityskannan. Sukupuoli ei ole samaa kuin synti.

Sen sijaan, että moderni ihminen kavahtaisi esivanhempiensa tavalla jokaista päivänsädettä, joka suunnataan sukupuolisuuden ongelmaan, hän on tästä valaisusta kiitollinen. Nykyisin omaksutaan hämmästyttävän helposti biologian johtopäätökset tällä tulenaralla alueella, ja tieteellinen ajattelutapa tuntuu »ilmassa». Onko tässä nähtävä reaktio, joka nostaa vastalauseensa monien pitkien ja pimeiden vuosisatojen jälkeen? Maailmansodan vaikutus on, kuten voimme aavistaa, koko nvkyisessä elämänkäsityksessämme sangen tuntuva, ja var maa on, että uusi katsomus, joka olisi ehkä ilman eurooppalaisen sielun suurta kriisiä vaatinut paljon pitemmän itämisajan puhjetakseen ilmoille, on täyttänyt räjähdyksenkaltaisella valollaan ennen pimeiksi peitetyt ajatusalueet. Tässä on Freudilla, kuten hänen kannattajillaankin, suuri ansio: huolimatta teorian yksipuolisuuksista psykoanalyyttinen seksualiteetin käsitys kuohuu kaikkialla vastaamme, valtaa yhä laajemmat elämän ja tiedon alat, täyttää kirjallisuutemme ja syöpyy ajatteluumme, joka on, joskaan ei tuoreempaa, niin ainakin asiallisempaa ja kirkkaampaa kuin ennen -! Emme enää tunne mitään aistillista häpeäntunnetta, kun luemme itävaltalaisen Zweigin rohkean-kirkkaita elämäkertateoksia tai tutustumme Lawrencen romaaneihin. Filmiin, pukeutumiseen, näyttämö- ja tanssitaiteeseen, jokapäiväiseen elämänkäytäntöömme on säteillyt uudistavaa vaikutusta siitä muutoksesta, joka on tapahtunut moraalin piirissä ja joka ennustaa uuden biologisen ajattelutavan, biologisen maailmankuvan tuloa joukkojen tajuntaan.

Elämä lepää kaikissa ilmaisuissaan vaistojen kuumalla pohjalla. Sukupuolisuus — libido sexualis — on näistä vaistoista eräs, ja vaikkakaan emme voi aina yhtyä Freudiin ja nähdä sen yksinomaista vaikutusta kaikessa, tiedämme sen olemassaolon mahtavaksi valtatekijäksi. Se muodostaa tajuttoman alueen laajimman voimanlatauksen, se ohjaa noita alkeellisia intressejä, jotka heräävät ja pyrkivät esiin olemuksemme uumenista. Tämän vuoksi voidaan psykoanalyyttiselle sukupuolisymboliikalle antaa ainakin teoreettinen lupakirja. Tiedämme, että vertauskuva on unen tavallisin ilmaisumuoto ja jos myönnämme, että sielun alimmat kerrokset ovat tulvillaan vangittua seksualiteettia ja että tavaton sukupuolisuuden paine on toisten animaalisten vaistojen ohella elämämme käyteaineena, emme todellakaan voi torjua ajatusta, että unen kuvakielestä voidaan löytää laajalle yltävä eroottinen merkitys.

Siellä, missä henkinen kehitystaso on matala ja missä ajattelu ei ole vielä ehtinyt sublimoitua ja henkistyä, seksuaalisymboliikan tavaton runsaus on kiistämätön tosiasia. Alkukantainen ajattelu versoo vahvana eroottisten ilmiöiden ympärillä ja suppeinkin etnografinen lähdeteos voisi osoittaa, miten moninaisena tämä vaikutus ilmenee. Myytit ja taiat, laulut ja sananparret, sadut ja tanssit, uskomukset ja kansantavat kiertävät tuhansissa rohkeissa ympyröissä elämän keskeistä mysteeriä. Ne ovat tulvillaan tajutonta kuvakieltä, jossa sukupuolen ilmiöt on puettu milloin karkeiden, milloin vihjailevien vertauskuvien asuun, ja tämä symboliikka näyttää todella viihtyvän yhtäläisenä maapallon kaikilla kulmilla. Eros on olemassaolon liikkeellepaneva jumaluus. Hänen valtapiirinsä harvat mutta keskeiset perustapahtumat, jotka vasta kulttuurikehityksen korkeammilla asteilla kadottavat ylhäisen paljautensa ja muuttuvat joko epäpyhiksi tai romantisoiduiksi asioiksi, eivät voi jäädä salaan. Tämän vuoksi voimme helposti ymmärtää, miksi primitiivinen ajattelu kiertyy Erokseen ja niiksi yksinpä kielikin ammentaa halukkaimmin tästä lähteestä. »Hyvällä lapsella on monta nimeä.» Beduiinien elämässä on leijonalla ja kamelilla mitä näkyvin merkitys, ja tästä johtuu, että arabiankielessä on 500 sanaa, jotka merkitsevät leijonaa, ja 5 744, jotka merkitsevät kamelia. Mutta on seikkoja, joiden merkitys on vieläkin keskeisempi, ja niillä on, kuten tunnetaan, tuhansia kielellisiä ilmaisuja. Ei ole ihmeteltävää, että filologi, Louis de Landes on juuri sukupuolielämän alueelta saanut mitä runsaimman synonyymisten sanojen saaliin: hänen Brysselissä vuonna 1861 painettu teoksensa Glossaire érotique de la langue française käsittää pelkästään 578 ranskalaista teonsanaa, jotka sisältyvät tavalliseen arkipuheeseen ja kuvaavat coitusta!

Kun psykoanalyysin unisymboliikka aikoinaan tuli täydessä laajuudessaan julki ja kun saksankielinen yleisö tutustui sen paljastuksiin, Freudia vastaan kohisi voimakas vastalauseiden myrsky. Laajojen kuulijapiirien kautta kävi yleisen häveliäisyyden väristys. Mitään näin ennenkuulumattoman tahmeaa he eivät uskoneet uniinsa sisältyvän, sillä tietenkin he olivat kaikki uneksineet esineistä ja ilmiöistä, jotka wieniläinen tiedemies rohkeni selittää niin häpeällisellä tavalla.... Väite, että suipot ja terävät kappaleet esittävät unessa miehen ja avonaiset tai tylpät naisen genitaaleja, tuntui myrkytysyritykseltä, jolla saastutettiin itse inhimillinen mielikuvitus, sillä koska esineet, jotka eivät ole enemmän tai vähemmän tylppiä, ovat välttämättömyyden pakosta enemmän tai vähemmän teräviä, ei ihmiskunta yksinkertaisesti voi nähdä säädyllisiä unia. Sen vuoksi Freudia unenselitys on vaikuttanut niin hälyttävästi ja sen vuoksi häntä vastaan on vyörytetty moitteiden tulva, jossa muutamat täysin oikeutetut huomautukset hukkuvat aiheettomien ja intohimoisten solvausten kuohuun.

Jokainen, joka loukkaa ihmiskunnan idealistisia käsityksiä itsestään, saa valmistua tähän! Ilmiö on yleinen — Freudin aiheuttama vastustus on suurelta osaltaan tunteen asia. Hämärä mutta mahtava harmistuminen on saanut aikaan joukon kiivaita artikkeleja ja teoksia, joissa tehostetaan tämän unenselityksen tavatonta likaisuutta, ja ilmaistaan joltisenkin peittelemättömästi se tunnekuohu, joka psykoanalyysin jäljissä käy. Syytös kohdistuu uuden sukupuolisymboliikan mauttomuuteen; unohdetaan vain, että jos kysymyksessä olisi taiteilija, tämä huomautus pitäisi paikkansa, jota vastoin tieteen piirissä on vaikea soveltaa hyvän maun periaatetta... Asiat, joita Freud esittää, eivät lopultakaan vaikuta likaisemmilta kuin se aineisto, jolla yleinen fysiologia ja biologinen tutkimus askaroi. Gynekologia on »mautonta», lapsenpäästöoppi on »mautonta», ja mitä suurimmassa määrin eetillisten ja esteettisten tunnelmien vastaista on kirjoittaa tutkielmia, jotka käsittelevät - sanokaamme — spirochaeta pallidan vaelluksia siitoselimistä aivosoluihin... Jos otamme psykoanalyysin tieteenä, silloin herää välittömästi kysymys: voiko tiede olla puhdasta tai epäpuhdasta, voiko se seuloa ja valita tutkittavia ilmiöitä sitä silmällä pitäen, että säädyllisyyden vaatimus tulee tyydytetyksi?

Oppi unen sukupuolisymboleista ei täytä tätä hieman epämääräistä vaatimusta. Freud esittää häikäilemättömällä kylmyydellä väitteen, että unennäköjen kuvat symbolisoivat tiettyjä ruumiillisia alueita; syvemmälle mennen on olemassa kaksi tyypillistä unikuvaryhmää — toinen, joka esittää miehen genitaaleja, ja toinen, johon naisen sukupuolielinten monet symbolit voidaan sisällyttää. Edelliselle ryhmälle on luonteenomaista uniesineiden pituus. Tukit, sateenvarjot, sauvat ja puut kuuluvat niihin, samoin terävät aseet, veitset, tikarit ja lansetit, joiden erikoisena ominaisuutena on tunkeutuminen ruumiiseen... Samaan ryhmään Freud lukee myös kiväärit ja pistoolit muotonsa vuoksi luonnollisesti myös revolverin, sillä itse kukin näistä pohjautuu ulkonaiselta kuvioltaan karkeasti tyyliteltyyn genitaalien kaavakuvaan. Jos tämän ajatuksen perustalla eritellään unia, joissa nukkuja on pakenevinaan taskuaseella varustettua takaa-ajajaa, päädytään kummallisiin tuloksiin! Mutta myös vesilinnut, ruiskukannut ja suihkulähteet, samoin kuin ketjuissa riippuvat lamput, lyijykynät, kynänterät, kynsitikut ja vasarat ovat unessa puhtaasti miehisiä. Jokainen esine, joka jollakin tavoin tuo mieleen koneen, sopii samaan kaavaan.

Tyypillisiä maskuliinisia unikuvia ovat matelijat ja kalat. Käärmeen symboli, joka kummittelee kansojen uskomuksissa, on unissa kuten myyteissäkin falloksen merkki. Siihen katsoen, että ilmapallot ja lentokoneet esittävät samaa elintä, Freud selittää kaikille tutut lentämisunet selviksi »erektiouniksi», jotka johtuvat sukupuolisesta kiihotuksesta nukkumisen aikana, mutta jos niiden näkijä on nainen, ne ovat »toiveunia, joihin sisältyy erektion kuvitelma». Kun vielä saamme tietää, että miehen sukupuolielin voi unessa esiintyä jonakin toisena ruumiinosana — jalkana, kätenä tai sormina, - emme todellakaan tiedä, m in ä se ei voisi esiintyä! Mutta kappaleiden maailmasta Freud siirtyy numeroiden maailmaan. Kolmiluku on kautta maanpiirin levinnyt maskuliininen symboli. Professori Zoller on löytänyt sen alkuperäisen kirjoitusmerkin vanhoista egyptiläisistä hieroglyfeistä, ja tämä peruskuvio ei ole mitään muuta kuin kaavakuva miehen fyysisestä tunnuksesta. Spiez on sittemmin tutkinut sen merkitystä eräässä laajassa tutkielmassa - onpa koko psykoanalyyttinen kirjallisuus täynnä esimerkkejä unista, joissa 3-luku toistuu vaihtelevissa muodoissa.

Pyöreät ja pehmeät kappaleet kuten myös kaikki avonaiset esineet herättävät unessa kysymyksen: Cherchez la femme, missä on nainen? — Kaikki, minkä vertauskuvallisen merkityksen tavallinen torikieli on jo aikoja sitten oivaltanut, kelpaa tälläkin taholla symboliksi. Kaivot, kaivosaukot ja luolat astiat ja juomalasit, lippaat, rasiat ja matka- arkut, kirstut ja taskut kuvaavat unen allegoristiikassa naista. Puhutaanhan Uudessa Testamentissa »heikommasta astiasta» ja sisältyyhän saksalaiseen arkipuheeseen sanontatapa »vanha rasia», jolla tarkoitetaan iäkästä naishenkilöä... Kaappi ja uuni puolestaan ovat äidinkohdun vertauskuvia samoin kuin aikaisemmin mainittu huone. Ollakseen ajattelussaan johdonmukainen Freudin täytyy nyt käydä käsiksi oviin ja ikkunoihin, ja minkä merkityksen ne hänen unenselityksessään saavat, on jokaiselle lukijalle selvä. Suu, jonka anatominen rakenne muistuttaa ulkonaisesti vulvaa, on sen symboli. Pöytä ja kirja, etanat ja simpukat ovat feminiinisiä, samoin sellaiset rakennustaiteen tuotteet kuin kirkot ja kappelit, jotka voidaan ajatella taloiksi. Omenat ja kirsikat, hedelmät ja marjat kuvaavat rintoja, jota vastoin monet unissa esiintyvistä maisemista voivat lehtoineen ja kukkuloineen tarjota tarkan anatomisen pohjapiirustuksen naisen ruumiinosista. Korulippaat ja niiden sisällys ovat genitaalisia unikuvia. Kaikenlaiset pelit ja leikit, rytmilliset toimitukset, tanssit, ratsastus, pianonsoitto ja kiipeäminen, joihin unennäkijä on ottavinaan osaa, kuvaavat unessa coitusta... Tiettyä vertauskuvallista merkitystä Freud on huomaavinaan myös yleisesti esiintyvässä hammassärky-unessa, joka sisältää hänen käsityskantansa mukaan jälkikaikuja kehitysiän paheesta ja sitä seuranneista synkistä pelonkuvitelmista. Tiedetäänhän, että monet alkukantaiset kansat viettävät initiaatioseremonioita, joissa nuorukaiset julistetaan sukukypsiksi ja joihin liittyy rituaalista hampaiden musertamista. Psykoanalyysin mukaan nämä juhlamenot ovat rangaistusmenoja. Niiden virike piilee joukkosielun tajuttomissa vaistoissa ja niiden julma menettely perustuu piilotajuiseen rangaistuksentarpeeseen, jonka vapauttavaa purkautumista synkät seremonialliset tanssit vain tehostavat...

Freudin omista teoksista käy selville, että tällä symboliikalla on ollut edeltäjänsä ja että sitä ovat sekä laajentaneet että lisäilleet myöhemmät sielunelämän selittäjät. Jo Schubertin romanttinen tutkielma Die Symbolik des Traumes vuodelta 1814 esittelee eräitä vakiintuneita vertauskuvia. Ennen mainittu Scherner, samoin Volkelt ja Havelock-Ellis, tunnettu englantilainen seksologi, ovat laskeneet kortensa tähän kekoon, ja kaksi ensin mainittua selittivät jo paljon ennen Freudia »talon» mielikuvaan liittyvän sukupuolisen merkityksen. Marcinowski on kerännyt laajan määrän kirjoitelmia ja piirustuksia, joissa hänen koehenkilönsä tulkitsevat uniaan ja joissa esiintyy tyypillinen »freudilainen» ilmiö: yöllinen maisemanäky anatomisten elimien verhottuna kuvana. Tai mainitkaamme sellainen nimi kuin Stekel —! Hän on useissa kirjoituksissaan, lähinnä tutkielmassaan Die Sprache des Traumes, viljellyt rikasta symbolista tulkintaa ja tuonut muun muassa esille sen väitteen, että »oikean» ja »vasemman» käsitteet saavat unessa puhtaasti moraalisen luonteen: oikealle vievä tie merkitsee eetillisesti 'oikeaa', vasemmalle vievä eetillisesti 'väärää' — rikosta, paheellisuutta syntiä... Mutta tämän lisäksi Stekel selittää täysin Freudia muistuttavalla tavalla kolmiluvun, lippaiden, terävien esineiden, miehisten ja naispuolisten unikuvien ongelman. Hänen huomautukseensa, että sukupuolielinten symboleiksi kelpaavat unessa kädet ja jalat tai — jos on kysymys naishenkilöistä - huulet, korvat ja silmät, on sittemmin liittänyt omia lisiään R. Reitler, jonka erikoisalana ovat ihmisruumiin eritteet, mikäli niitä esiintyy unen näkyleikissä.

Vuonna 1911 Alfred Robitsek selitti tyypillisen »kukkasunen», jossa orvokit, neilikat ja kielot osoittautuivat puhuviksi sukupuolisiksi vertauskuviksi ja jossa luodattiin psykoanalyyttisen symboliikan avulla käsitettä sellaista kuin Lilies of the valley, »laakson liljat». Ilmeni, että Freudin väite osui ainakin tässä yksityistapauksessa oikeaan ja että laakson mielikuva oli — kuten unen maisemat yleensäkin — täynnä verhottua seksuaalista sanomaa. Mikäli tiedän, Freud on liittänyt tämän analysoidun unen Traumdeutunginsa myöhempiin painoksiin. Yhtä suuren painon hän on pannut oppilaansa Hans Sachsin analyysiin, joka koskee erästä Otto von Bismarckin unta ja jossa tulee näkyviin selväpiirteinen toiveen täyttymys. »Lentämisunet» Freud selittää, kuten muuten wieniläinen tohtori Paul Federnkin, erektion tyypillisiksi symboleiksi. Hän on tässä tapauksessa ottanut tuekseen oslolaisen professorin Mourly Voldin, joka julkaisi vuosisatojen vaihteessa oman selitysyrityksensä, kaksiosaisen eksperimentaalisen tutkimuksen Über den Traum, missä lentämisen ja keinumisen ilmiöille annettiin puhtaasti eroottinen sisällys. Huimaus ja putoaminen, jota miljoonat ihmiset ovat aina ja kaikkialla unessaan kokeneet, voidaan luonnollisesti samaa selitysperustetta viljellen palauttaa sukupuolisen »laukeamisen» yksinkertaiseen kaavaan. Tietyt ruumiilliset viritykset saavat unessa muodon, jossa alkuperäinen sisällys salakuljetetaan kiertoteitse ylös tajuntaan.

Mutta Freudin Traumdeutung on runsas teos — ja perinpohjainen selonteko hänen unisymboliikastaan vaatisi laajan tilan, puhumattakaan hänen lukemattomien oppilaittensa löydöistä... Riklin, Jones, Abraham, Groddeck, Silberer, Sachs, Rank, Reik, Dattner ovat kartuttaneet alulle pantua työtä mitä runsaimmalla esimerkkien varastolla. Eder, Ferenczi ja Reitler ovat eritelleet »silmäunia», joissa pupillien ja iiriskalvon mielikuvista on aavistettu selvää seksuaalista merkitystä. Jung on seulonut »hampaanvetämisunia» ja esittänyt väitteen, että hampaan irtautuminen symbolisoi unessa sikiön irtautumista ruumiista: jokin, joka alkuaan kuului elimistöömme, erotetaan alkuperäisestä kokonaisuudesta, ja tämä 'jokin' on, mikäli unennäkijä on nainen, synnytyksessä erkaneva lapsi! — Hattu miehisenä symbolina — Lasten kastraatiounet — Pelästymisunet — Ryöväriunet — Lentämisunet — Unia uimisesta ja tulesta — tähän tapaan otsikoi psykoanalyyttinen tutkimus teostensa luvut ja kappaleet, ja lukijalle, joka on saanut vaikkapa vain lyhyen välähdyskuvan freudilaisesta tulkinnasta, on hyödytöntä käydä lähemmin selittelemään niiden ajatuksia: hän aavistaa jo ne —

Miltei jokaista yksityiskohtaansa myöten sukupuolisymboliikka on laadittu kansankielen ja havainnollisten puheenparsien pohjalle. Freud korostaa kerta kerralta sitä tukea, minkä hänen uniteoriansa saa etnologian ja tarustontutkimuksen taholta, eikä voida kieltää, ettei unen ja folkloren vertauskuvasto monissa kohdin lankeaisi yksiin... Koko myöhäisheprealaisessa kirjallisuudessa talo on naisruumiin ja ovi sukupuolielinten symboli, kuten L. Levyn tutkimus Die Sexualsymbolik der Bibel und des Talmuds näyttää. Kreikkalaisessa tarinassa, jonka sankareina ovat Korinthoksen tyranni Periander ja hänen puolisonsa Melissa esiintyy eräs uuni, joka voidaan psykoanalyyttisesti selittää kohduksi! Runollisessa kielenkäytössä samoin kuin useiden kansojen tarustossa nainen kuvataan talon ja rakennuksen muotoisena, tavallisesti linnana, palatsina tai linnoituksena. Niinpä Otto Rank, joka on soveltanut Freudin tiedettä tarustontutkimuksen alueille, osoittaa perinpohjaisessa tutkielmassaan, että linnan valloittaminen on yleisesti morsiamen ryöstön symboli ja että kaupunki, johon vihollinen tunkeutuu, ei ole syvimmältään mitään muuta kuin vertauskuva antautuvasta naisesta.

Vanhat embleemit ja kuvamerkit ovat Freudille osoittaneet 3-luvun maskuliinisen luonteen. Tässä merkityksessä se esiintyy hänen mielestään sekä ranskalaisissa liljoissa että kolmiapilan kuvissa. Kolmesta taivutetusta ihmisjalasta muodostettu kuvio, jonka nimenä on triskeles ja joka tunnetaan Sisiliassa ja Man-saarella, on saman ajattelutavan mukaan kehittynyt kansojen tajuttomista seksuaalisista pyyteistä, sillä embleemit ovat kuten unikuvatkin hämärien toiveiden ja vaistojen merkkejä. Syvyyspsykologia nojautuu tässä ikivanhaan todistusaineistoon. Väite, että numeroihin liittyisi sukupuolista allegoristiikkaa, pitää ainakin juutalaisen Kabbalan suhteen paikkansa; yksinpä englantilaisen Hargrave Jenningsin vanha ja fantastinen lähdeteos Phallicism on puhuvana todistuksena tästä. 7 on miltei kaikkialla maailmassa tämänlaatuinen merkki. 9 edustaa seemiläisessä numerosymboliikassa siitosta ja jokainen hepreankielen kahdestakymmenestäkahdesta kirjaimesta kätkee oman seksuaalisen sisällön. Myös 10-luku, joka alkeellisesti kuvataan ympyrällä ja halkaisijalla, voidaan rohkealla mielikuvituksella selittää vulvan kaavakuvaksi. Tässä alkuperäisessä muodossaan se esiintyy maanpiirin kaikissa osissa, Keski-Aasian ja Hindustanin luolatemppeleissä yhtä hyvin kuin Egyptin ja Amerikan pyramideissa, Palenquen raunioissa, Kaukasian vuorenseinämissä, Ozymandjasin katakombeissa, Pääsiäissaarten suunnattoman suurissa paasissa ja muinaiskreikkalaisissa uhrialttareissa, jotka koristivat Dionysoksen ja Panin pyhättöjä vuosituhansia sitten...

Mutta koettakaamme etsiä esimerkkejä, joihin tämä konstantti unisymboliikka ei sovi! Voimme myöntää, että kasvava puu voi lukemattomissa yksityistapauksissa esiintyä miehisen potenssin vertauskuvana ja että vanhojen viinitarhojen priaappiset patsaat, joiden tarkoituksena oli maan kasvuvoiman kiihdyttäminen, ovat sangen selväpiirteisiä hedelmällisyyden symboleja. Mutta miten on esimerkiksi näytettävissä toteen tulen sukupuolinen merkitys? Onko palava liekki aina ja kaikkialla jotain seksuaalisesti luonteenomaista, voidaanko tulen teossa nähdä symbolitoimintaa, jossa tajuton eroottinen merkitys pääsee ilmi? Australialaiset tuliseremoniat voidaan monimutkaisesti todistaa tämäntapaisiksi juhlamenoiksi. Voidaan selittää, että Vestan papittaret, jotka tunnetusti olivat neitseitä, palvoivat pyhää alttaritulta pelkästä miehen puutteesta! Mutta onko Mooseksen palava pensas ja korven tulipatsas, Abrahamin lamppu ja helluntain tuliset kielet lainkaan sijoitettavissa tähän kaavaan, ja onko mahdollista tyydyttävästi todistaa, että ikivanhojen kosmogonioiden palava kaaos, parsilaisten pyhä tuli, muinaisten germaanien Elmeksen liekki, Kybelen salama, Apollon palava soihtu, Pluton kypärän tulikieleke, loistavat kipinät Dioskurien päähineissä ja Merkuriuksen sauvassa tukisivat psykoanalyyttista teoriaa —?

Nyt tiedän kuitenkin, mitä psykoanalyytikot tähän kaikkeen vastaavat. He osoittavat sofistisesti, että kysymyksessä on todellakin puhtaasti eroottinen ilmiöryhmä, tai he esittävät vastakysymyksiä. Minkä vuoksi »tulella leikkiminen» saa tavallisessa arkipuheessa intiimin merkityksen? Miksi rakkaus kuvataan »kuumaksi», sydän »palavaksi» ja intohimo »liekiksi»? Eikö jo Leo Frobenius ole selittänyt, että tulen sytyttäminen symbolisoi vanhassa intialaisessa kuvakielessä sukupuoliaktia? Eikö Rigvedan kolmannesta laulusta käy ilmi, että toinen sytytyspuista edustaa naista, toinen miestä? Eikö mytologi Kuhn ole jo vuonna 1859 selvään osoittanut, että jumalainen tuli, jonka Prometheus vangitsi, on puhtaasti seksuaalinen vertauskuva, ja eikö kreikkalaisen saduston tutkija Gruppe ole puhunut selvin sanoin Semelestä, jonka ylijumalan rakkaus poltti poroksi? Miksi Aleksanteri Suuren äiti Olympias uneksii salamasta, joka tekee hänet raskaaksi? Ja miksi lastensatujen haikara pudottaa kantamuksensa juuri savupiippuun, palavan tulen uloskäytävään...?

Nämä ovat huomautuksia, jotka johtavat meidät ongelman ytimeen. On olemassa kaksi mahdollisuutta: joko Freudin teoria on periaatteessa väärä tai periaatteessa oikea...

Sillä mauttomuuden syytteen voimme jättää syrjään! Ilmiöryhmä, jota psykoanalyysin valonheittäjä tässä hipoo, on sinänsä ulkopuolella esteettisten vaatimusten, ja mitään moraalisia pidikkeitä ei tämäntapaisessa tutkimustyössä tule ottaa lukuun: tiede on amoraalista. Sitä paitsi kuuluu ihmiskunnan yleiseen luonteeseen, että kaikki, mikä tavalla tai loisella tuo uutta valoa sukupuolisuuden ilmiöön, on historian jokaisessa vaiheessa herättänyt kiivasta vastustusta, jota vastoin jäljessä tuleva osa ihmiskuntaa on suhtautunut samoihin asioihin paljon rauhallisemmin. Myös Karl von Linné leimattiin epäsiveelliseksi: hän uskalsi esittää ajatuksen, että kasvit parittelevat! Hänen sukupuolisysteeminsä, joka nykyään omaksutaan jo koulujen alaluokilla, on omana ajankohtanaan vaikuttanut puhtaan luonnon raa'alta ja häpeälliseltä saastutusyritykseltä, ja pelkkä ajatuskin, että hänen suuri perusteoksensa joutuisi viattoman latinakoululaisen käsiin, on värisyttänyt monia idealistisia sydämiä. Sillä näissä seikoissa olemme ja tulemme aina olemaan arkoja. Asia on tunnekysymys, ja kapinallinen kritiikki, joka on kohdistettu jotakin Linnétä ja jotakin Freudia vastaan, on suurelta osaltaan pelästyneiden tunteiden vastaanpanoa — tunteen kritiikkiä.

Kuva, jonka Freud ihmisestä antaa, on — se meidän on uskallettava tunnustaa — vahvasti sukupuolinen. Mutta kuvaavaa kyllä, koko uudenaikainen biologia käsittelee keskeiseltä osaltaan samoja ilmiöitä, ja kuitenkin on nykyinen suhteemme siihen täysin kiihkoton. Tällä ajatusalueella olemme kerta kaikkiaan omaksuneet väitteitä, jotka »seksualisoivat» meidän olemassaolomme armottomammin kuin koskaan psykoanalyysi: jokainen myöntää, että ihmisen fyysillinen olemassaolo on riippuvainen suvunjatkamisvietistä, jokainen tietää, että ihmisruumis on vain munasolun muodostuma, jokainen käsittää, että elämän synty on siitoksessa. Biologisesti katsoen olemme vain sukupuolta ja seksualiteettia: vietti on meidät luonut. Mutta jos fyysillinen ja sielullinen ovat rinnakkaisia ilmiöitä, jos sielunelämä on sidottu biologisiin tapahtumiin ja jos kaikella »henkisellä» on juurensa »ruumiillisessa», silloin joudumme todellakin siihen loogilliseen tulokseen, että myös psyykkisessä olemisessa seksualiteetilla on mahtava määräämisvalta ja että sielullisessa rakenteessamme täytyy löytyä laajoja alueita, joilla vietti vaikuttaa. Että »yleinen mielipide» vastustaa tätä näkökantaa, on ongelma sinänsä. Näyttää siitä kuin ilmiöt, jotka empimättä tunnustamme ruumiin alueella, julistettaisiin pannaan sielun piirissä ja niin kuin jokin atavistinen pieteetintunne nostaisi pelästyneenä päätään, kun sukupuolen tutkimus luisuu fyysisestä psyykkiseen. Sielu on loukkaamaton. Sielu on jotain, jonka ilmiöihin liittyy aina hämärää moraalista arvostamista, ja sen ennakkoluuloton tutkimus on erittäin tulenarkaa, erittäin epämieluista...! Miksi? Kun ongelma on älyllisesti selvitetty, olemme itse asiassa vapautuneet eräistä pakkomielteistä, joiden vaikutus on vielä tällä historiallisella hetkellä tavaton.

Että ihminen on eroottinen eläin, zoon eroticon, on ainakin biologisessa merkityksessä totta. Ajatelkaamme rauhallisesti loppuun tämä ajatus... Koska kaiken olemassaolon primus motor on suvunjatkamisvietti ja koska elollinen pohjaa tiettyihin Sukupuolisiin prosesseihin, vieläpä, koska lukemattomat henkiset ilmiöt ovat todistettavasti seksuaalista alkuperää, päädymme ajatukseen, jonka psykoanalyysi on esittänyt: vietin täytyy ilmetä kaikessa inhimillisessä elämässä. Että tajuttomalla sielunalueella tosin vaikuttaa muitakin tarpeita, on totuus sinänsä, mutta tämä ei suinkaan kumoa väitettä, että seksualiteetilla on olemassaolossamme määräävä osuus... Mikäli vietin olemukseen edelleen kuuluu, että se pyrkii tyydyttäytymään ja laukeamaan, voimme ainakin teoreettisesti omaksua ajatuksen, että henkisissä kuten fyysisissäkin tapahtumissa kirpoaa aina hiven tuosta tajuttomasta paineesta. Vietti etsii jokaista tilaisuutta, se käyttää jokaista sattumaa, tullakseen vapautetuksi. Sielu on dynaaminen ilmiö — ja sen dynamiikkana on, että tajuton lataus räjähtelee laajalla alueella ja että maanalainen energia, joka on ehtymätöntä, uudistuvaa, pohjatonta panee käyntiin koko olemassaolomme monimutkaisen koneiston. Sen vuoksi ei ajatus, että jokaisessa elämänilmaisussa piilisi seksuaalinen komponentti, vaikuta mielettömältä. Jokainen sieluntapahtuma on determinoitu alhaalta päin, ja tajuttoman sukupuolisuuden paine voi tuntua kaikessa, mitä tapahtuu.

Mutta nyt on logiikan nimessä sanottava että jos pidämme unta tajuttomien voimavarastojen yleisenä tyhjennysmuotona, ei myöskään oppi määrätyistä sukupuolisymboleista ole järjetön; tosin väite on vain yksityistapauksissa todistettavissa, mutta yhtä vaikea on esittää kumoavia vastasyitä. Ongelman ytimenä on kysymys, miten ja missä muodoissa salainen viettilataus unessa ilmenee, ja vastatessaan tähän Sigmund Freud on nojautunut laajaan patologiseen aineistoon, vieläpä löytänyt lukemattomia todistuskappaleita primitiivisen alkeisajattelun piiristä, mikä kaikki on vakuuttanut hänet noiden symbolien olemassaolosta. Jokainen meistä tietää, että indogermaaniset kielet jakavat esineet saman seksuaalisen periaatteen mukaan: nominit ovat joko maskuliinisia tai feminiinisiä, joko mies- tai naispuolisia, ja sukupuoleton neutri on useimpien kielentutkijain mukaan myöhäisin muodostuma. Että seksuaalinen jakoperuste siis todella esiintyy niillä henkisen elämän alkuasteilla, joilla ihmiskunta viljelee tajutonta kuva- ajattelua, on vastaansanomaton totuus. Tämän ilmiön on pannut merkille muiden ohella katolinen lähetyssaarnaaja ja etnologi J. Winthuis, joka vietti lähes kaksitoista vuotta Uuden-Pommerin gunantuna-kansan parissa ja opetteli heidän kivikautisen kielensä jolloin hän tuli vastaavasti samoihin johtopäätöksiin kuin psykoanalyytikot: gunantunain primitiivisessä sanastossa ovat kaikki pitkät ja suorat esineet, nuolet, keihäät kepit, linnunnokat, miekat, jalat, käsivarret, hännät sormet ja sulat falloksen vertauskuvia, kaikki ympyrät muotoiset kappaleet kuvaavat sitä vastoin symbolisesti naista!

Oppo joka hyökkää wieniläistä sielunselitystä vaslaan, on sangen kuvaavaa, että se syyttää sukupuolisymboliikkaa liiallisesta helppotajuisuudesta. Sanotaan, että Freudin tapa tulkita olioita ja kappaleita tajuttoman seksualiteetin ilmauksiksi on alkeellisen yksipuolinen: hän panee kaiken toivonsa ihmiskunnan visuaaliseen havaintoon — hän selittää esineet mies- tai naispuolisiksi aina sen mukaan, muistuttavatko ne ulkonaisilta, ääriviivoiltaan tai ominaisuuksiltaan sukupuolielimiä, ja tämän satunnaisen yhtäläisyyden nojalla hän sitoo toisiinsa mitä kaukaisimmat käsitteet. Uunista tulee äidinkohtu, lippaasta nainen, revolverista mies... Ilmalaivat paljastuvat falloksiksi, tanssit ja leikit ovat naamioitua coitusta...! Mutta tämä yleistajuinen assosiatiivisuus on — sen osoittaa meille hätäisinkin silmäys primitiiviseen elämään — tajuttoman alkeisajattelun varsinainen liikkumisväylä, ja samaa helppotajuista rinnastamista viljellään kaikkialla, missä henkinen kehitys ei ole vielä kuolettanut vaistojen voimaa. Että tavallinen katukieli on jo aikoja sitten omaksunut saman eroottisen vertauskuvaston, ei ole mikään syyte: katukieli on primitiivistä ajattelua, ja jos sen symboliikka lankeaa yksiin Freudin symboliikan kanssa, on psykoanalyysi pikemmin voittanut kuin menettänyt, pikemmin tuettu kuin kumottu. Sitä vastoin pitää syyte yksipuolisuudesta sinänsä paikkansa. Jo Freudin lähtökohta on kireästi yksipuolinen, sillä hänen elämäntyönsä lähes ainoa päämäärä on tarkata inhimillistä sielunelämää vain niistä näköpisteistä, joista avautuu tähystysreikä sukupuolivietin vaikutuspiiriin.

Mutta tähän voidaan huomauttaa, että kaikki tieteellinen spesialisoituminen tietää yksipuolisuuden auttamatonta valtaanpääsyä. Pelkästään se, että valotetaan vain määrätynlaisia determinantteja ja siirretään syrjään kaikki muu, mikä mahdollisesti vaikuttaa yhtä ratkaisevasti elämäämme, johtaa tähän ja jokainen ajatussysteemi, tutkikoonpa se sitten sieluamme lihan tai hengen kannalta, antaa elämästä tietyssä mielessä vääristetyn, pelkistetyn, kaavamaisen ja siis yksipuolisen kuvan. Mutta tieteellisellä yksipuolisuudella on arvonsa. Että psykoanalyysi vetää elämästä esiin miltei pelkästään sukupuoliset determinantit, on omansa valaisemaan seksualiteettia tavallista perinpohjaisemmin ja syvemmin. Elämä, jossa Eroksen vaikutus ei tunnu tai jossa se on ohentunut minimiinsä, ei liikuta Freudin tiedettä: se ei kuulu tutkimusohjelmaan —

Syvimmältään ei pahennusta herättänyttä symboliikkaa suinkaan voi leikata psykoanalyysin perusrungosta pois. Se liittyy mitä kiinteimmin oppirakennukseen — sen osuus kokonaisuudessa on siinä määrin tärkeä, että sen periaatteellinen hyväksyminen tai hylkääminen tietää periaatteellista kannanottoa koko freudilaiseen tieteeseen. In praxi, käytännössä, voimme tinkiä paljon... Voimme evätä tämän panseksuaalisen kuvakielen äärimmäiset huipistukset, voimme joltisellakin varmuudella omaksua ajatuksen, että läheskään kaikki yksityistapaukset eivät tue sitä ja että eräät lainmukaisuudet, jotka paljastuvat patologisissa poikkeustapauksissa, eivät suinkaan aina ilmene normaalin sielunelämän piirissä. Mutta on suorastaan käsittämättömillä kuinka monet terävät älyt jotka antavat psykoanalyysille suuren arvon, peräytyvät kerta kaikkiaan säikähtäneinä juuri tältä portilta...

Sitä vastoin en lainkaan ihmettele, että »yleinen mielipide mikäli se luodaan ja muovataan konservatiivisen ihanteellisuuden varjossa, pitää sukupuolisymboliikkaa pahimpana loukkauskivenään. Kuinka voisi toisin olla —? Tiedän omasta kokemuksestani, minkä kylmäävän vaikutelman ensi tutustuminen Freudin kirjoihin herättää ja miten mahtavan hallitsevaksi kasvaa esteettinen ja moraalinen vastustus. Totuuden nimessä: Me luemme ja selailemme noita uuden sieluntutkimuksen julistusteoksia enemmän tunteen kuin älyn valossa ja enemmän kuin aivot tässä nousee oppositioon syvästi loukkaantunut sydän.

Mutta — miten omituista! — syvimmältään psykoanalyysi ei tallaa ainoatakaan henkistä arvoa lokaan. Joka jaksaa ajatella ajatuksensa loppuun, joka kestää tämän älyllisen odysseian vaarat ja vaivat, tulee ennen pitkää huomaamaan, että Freudin paljastukset ovat kyynillisiä vain tunnekritiikin kannalta.

Soveltajia

Freudin ajatukseen, että unen symbolisessa kuvakielessä esiintyy miehisiä ja naispuolisia kappaleita, sisältyy toinen, laajempi mahdollisuus: yön symboliikka voi pitää paikkansa myös päivällä, tajuttoman sielunelämän tahattomissa ilmaisuissa voi kaikkialla ilmetä samaa paljastettua lakimääräisyyttä. Hän oli omissa tutkimuksissaan tavan takaa viitannut primitiivisten kielten ja folkloren vastaaviin vertauskuviin. Hysteriassa, jossa torjutuksi tullut libido kehittää niin monimutkaisen oiresysteemin, ja neurooseissa, joissa kehitys taantuu alkuperäisiin lähtökohtiinsa ja alkukantaiset tunnekompleksit näyttävät viriävän, voitiin todella keksiä symbolisia ilmauksia, joiden yhtäpitävyys unikuvien kanssa oli silmiinpistävän selvä.

Että tavallisen päiväelämän piirissä esiintyy samaa symboliikkaa kuin unessa, on ajatus, jonka koko nykyinen psykoanalyyttinen tutkimus on sekä periaatteessa että käytännössä omaksunut. Mikä tahansa freudilainen teos lähtee tämän olettamuksen pohjalta, ja maailmansodan jälkeen on ilmaantunut lukemattomia tutkijoita, jotka ovat tehneet ajatuksesta dogmin ja selittäneet kaikkea elämää tämän apuhypoteesin valossa. Yksipuolisuuttako? Arvattavasti -! Egon Friedellin huomautus, että psykoanalyysi pitää neurootikkoa ihmisen alkutyyppinä, nousee tässä todellakin etsimättä mieleen, ja lähellä on kieltämättä ajatus, että osaksi Freud itse mutta etenkin hänen kannattajansa nojaavat tässä ilmeiseen virhelaskelmaan. Kuitenkin tiedämme näistä asioista toistaiseksi liian vähän voidaksemme jyrkästi myöntää tai kieltää, hyväksyä tai hylätä...

Että psykoanalyyttista tutkimustyötä vaivaa symbolisen tulkinnan alueilla yksipuolinen liioittelu, on usein esitetty huomautus. Eroottisten determinanttien loputon vainuaminen ja paljastaminen on osaltaan johtanut siihen, että maltillisemmat tutkijat ovat kääntäneet selkänsä unisymboliikalle ja että vanhempi akateeminen sielutiede on saanut aihetta moneen purevaan huomautukseen. Kun esimerkiksi saksalainen auktoriteetti Kraepelin vaivautuu suuren psykiatrisen käsikirjansa kolmannessa osassa sivuamaan psykoanalyysia, hän tekee sen sillä vähemmän mairittelevalla tavalla, että liittää sen enemmittä selityksittä dementia praecoxin, »nuoruuden tylsistymisen» yhteyteen. Ja kun toinen arvovaltainen nimi, ruotsalainen Bror Gadelius, ottaa modernin syvyyspsykologian uuden teoksensa aiheeksi, hän on yhtä ironinen. Freud edustaa, hän sanoo, »syklistä temperamenttityyppiä», luonnetta, jonka ajatustoiminnassa ilmenee »miellekarkua» ja jonka pohtimiset perustuvat villisti laukkaavaan assosiointiin, mikä seikka mitätöi kaiken loogillisuuden. Jo siinä, että psykoanalyysi puhuu »vapaasta assosiaatiosta» ja rakentaa koko parannussysteeminsä tämän omituisen menetelmän perustalle, on jotain paljastavaa. Onhan kuuluisa symboliikka tulvillaan esimerkkejä, jotka kertovat halpahintaisesta yhdistelytoiminnasta, ja sen väkinäisesti syntyneet käsiteparit, joissa »nainen» ja »lipas», »coitus» ja »pianonsoitto», »puu» ja »fallos» kytketään yhteen, ovat keksintöjä, joita kuka tahansa osaisi viljellä. Sen vertaukset ovat humaltuneen peliseurueen ajatustasolla, sen intressit parittajan intressejä ja sen kvasitieteelliset löydöt sekoitus mauttomuutta ja aistillisuutta!

Freudin lähimmässä piirissä on näiden syytteiden uhriksi joutunut ensi sijassa Georg Groddeck — rabelaismaisella, hieman karkealla huumorilla ja erittäin kyynillisellä mielikuvituksella varustettu tutkija. Totta kyllä, psykoanalyysi on hänen teoksissaan viety absurditeettiin: hän yleistää symboliikan, joka pitää paikkansa hysterian piirissä mutta jonka soveltaminen tavalliseen arkielämään on varsin arveluttavaa, ellei suorastaan tahdota kieltää sen kaikkia mahdollisuuksia. Groddeckin kaksi peruskirjaa, Der Mensch als Symbol ja Das Buch vom Es, ovat psykoanalyysin matalaa popularisointia, Freudin teorian halpahintainen yleisöpainos, erinomainen Eroticon, joka lupaa ja tarjoaa tässä herkullisessa ilmapiirissä »kaikkea kaikille».

Mitä sisältää Das Buch vom Es — »Kirja 'Siitä'»?

Groddeck lähtee edellytyksestä, että psykoanalyysi on tehtävä viehättävällä tavalla kansantajuiseksi, jos mieli välittää Freudin oppeja yleiseen tietoisuuteen. Hänen teoksensa on kirjoitettu kirjeiden muotoon. Kirjeet on osoitettu eräälle, nuorelle, syvyyspsykologiasta kiinnostuneelle nykyaikaiselle naiselle, jonka omassa avioliitossa on paljon parantamisen varaa; tämä lukijatar — eine liebe Freundin — on päiväkirjamaisen teoksen passiivinen, kuunteleva, tiedonhaluinen taustahenkilö, ja kirjeiden kirjoittajana puolestaan esiintyy muuan anonyymi hermolääkäri Patrik Troll. Epistoloiden kieli tulvii sarkastisia sukkeluuksia. Kirjoittajan selonteko luisuu nopeissa käänteissä asiasta toiseen, hänen äänenpainoissaan on hyvän illallispöydän kylläistä jälkitunnelmaa, kuten Gadelius huomauttaa; hänen paradoksinsa ovat sekä karkeita että mehukkaita, yleisväritykseltään lähellä Pietro Aretinoa. Syytös, että psykoanalyysi kääntyy näissä yleistajuisissa esityksissä paikka paikoin selväksi pornografiaksi ja että Groddeck ei ainoastaan hipaise, vaan ylittää tyrmistyttävällä tavalla sen rajan, jonka tuolla puolen on pelkkää punastumista ja hämminkiä, ei ole aivan aiheeton. Freud on viileä tieteellinen pää — Groddeck suurenteleva ja fantastinen. Freud on vain kirkasta aivosolustoa - Groddeck jotain muuta! On hyvin todennäköistä, että viimeksi mainittu edustaa mitä tyypillisintä »villiä psykoanalyytikkoa» ja että Freudin lempeä suopeus on häneen kohdistuessaan saanut väärän osoitteen.

Sillä sukupuolisymboliikka syntyi sairaiden yksityistapausten perustalla. Psykoanalyysin varsinaisena työkenttänä oli varhaisesta alusta asti neuroositutkimus, ja sen vuoksi on lähellä mahdollisuus, että teoreettiset väitteet, jotka pitävät sielunelämän taudintapauksissa paikkansa, menettävät paljon kantavuudestaan, kun ne saatetaan normaalin elämän piiriin. On luultavaa, että Freudin oppirakennus pysyy täysin lujana vain, jos tutkimuksen kohteena on neuroottinen toi hysteerinen sielu. Liiallinen yleistäminen johtaa auttamattomasti väärään dogmatiikkaan. Ja juuri siinä, että eräät hämärästi aavistetut lainmukaisuudet, joita Freud on havainnut tajuttomien sukupuolitoiveiden symbolisissa ilmauksissa, tehdään kumoamattomaksi sielulliseksi laiksi, piilee Groddeckin — ja osaksi Freudin oma — erehdys.

Sielussamme vaikuttava symbolisoimispakko, josta Groddeck puhuu ja joka esiintyy alkukantaisen assosioimisen pakkona, on vielä selvittämätön ongelma. Unisymboliikkaa on tuettu monilla havainnoilla, mutta sen soveltaminen tavalliseen valve-elämään johtaa pakostakin hymyilyttävän kaavamaisiin väitteisiin... Niinpä Das Buch vom Es esittelee meille moninaisia oire- ja virhetoimintoja ja laatii niistä sukkelan häikäilemättömiä analyyseja, joita voisimme pitää — ellemme tuntisi niiden alkuperää — psykoanalyysin verrattomina parodioina. Mitä kaikkea eine liebe Freundin saakaan kuulla! Jokainen teko, ele, ilme tulee sukupuolisen tendenssin läpikuultavaksi naamioksi, kaikella, yksinpä nuhalla ja katarrilla on seksuaalinen selitys. Mitä on niistäminen Kun mies niistää, töryyttää nenäänsä kuin elefantti, sillä nenä on sen elimen symboli, jolla hän ylimalkaan ilmaisee uljuuttaan. Nainen painaa nenäliinaan nenänsä hiljaa ja varoen. Tyttö kantaa kukkavihkoa rinnalleen painettuna, poika riiputtaa sitä kädessään; mikä tajuton taka-ajatus tähän sisältyy, se selviää viimemainitusta menettelytavasta! Pojat ja miehet sylkevät ja näyttävät tällä teolla, mitä osuutta he näyttelevät sukupuolisessa toimituksessa. Tytöt itkevät sillä kyynelten täyttämä silmä on orgasmin merkki. Tässä Patrik Troll lisää kirjeeseen huomautuksen, että silmän pupillit merkitsevät pientä lasta ja että silmä on selvästi feminiininen tunnus, jonka peilissä nainen voi nähdä itsensä pienenä. »Sielun ikkunat» ovat siis todelliselta merkitykseltään äidin vertauskuvia, mutta tämän lisäksi ne voivat olla miehisiä ja symbolisoida — kiveksiä! On olemassa monta muuta sukupuolen ilmausta ja useimmat niistä hermolääkärin »rakas ystävätär» saa tietää. Mitä merkitsee, kun mies sivelee viiksiään? Jälleen vahvemman sukupuolen tajutonta itsetuntoa, koiraksen havainnollinen ele! Mitä merkitsee, kun hän esiintyy siistittynä ja ajeltuna? Lapsellisen harmittomuuden symbolia, sanoo Groddeck... Koska mies on todistettavasti sukupuolielämässään uskollinen ja koska avioliitto perustuu uskollisuuden prinsiipille, on keksitty sellainen vertauskuva kuin sormus. Ympyrän muoto ei merkitse ikuista rakkautta, kirjoittaa Patrick Troll, sillä hän hylkää kerta kaikkiaan vanhat selitysperusteet. Se on puhtaasti genitaalinen kaavakuva, ja mies, joka pitää sitä sormessaan, ilmaisee tällä teolla, että ainoastaan hän omistaa kysymyksessä olevan naisen — sormuksen.

Seksualisoituaan joukon tauteja, nuhan, influenssan ja vatsakatarrin, Groddeck käy käsiksi taiteeseen. Tanssi ja musiikki ovat rytmilliseltä elementiltään selvää sukupuolista tapahtumista. Arkkitehtuuri on tajuttomien viettitendenssien läpitunkemaa, sillä eivätkö kirkontornit ole erektion symboleja ja eivätkö enemmän tai vähemmän ylöspäin pyrkivät rakennukset anna kauheita näytteitä siitä Priapuksen palvonnasta, joka rehottaa rakennusmestarien sielussa...! Kaupunki taloineen ja puistoineen, katuineen ja lyhtypylväineen on vain muuntunutta seksualiteettia. Mitä, sanotaankaan puutarhurista, joka parturoi orapihlajapensaat ja istuttaa liljoja kuvapatsaan ympärille...? Tai mistä johtuu, että vappuna, joka tuo meidän pohjoiseen ilmanalaamme etäisen kaiun vanhoista dionyysisistä menoista, erittäin kaksimieliset ilmapallot tulevat muotiin? Tai miksi alkoholisti rakastaa juomalaseja, ellei siksi, että lasi on feminiininen symboli ja että hänen täytyy tätä tietä purkaa tyydyttämätöntä sukupuolitarvettaan...

Tyypillisintä, mitä Groddeckin kynästä on lähtenyt, on hänen analyysinsa Rembrandtin maalauksesta teoksessa Der Mensch als Symbol. Taulu on tunnettu »Tohtori Tulpin anatominen luento» ja sen psykoanalyyttinen selitys perustuu kokonaan numeroiden ja lukujen kaksimieliseen merkitykseen. Henkilöitä on 9: tohtori Tulp itse, 7 innostunutta katsojaa ja ruumis. 9 on täyttymisen symboli, 3 kertaa 3, ja 3 puolestaan on miehen seksuaalielinten ja potenssin luku. Taulun henkilöryhmityksestä käy nyt selville, että siinä on symbolisesti esitetty »die einzelnen Schicksalsstadien des männlichen Mannes», ja kaikki sukupuolitapahtuman asteet aina orgasmiin asti esiintyvät taulun vertauskuvallisissa ihmisissä... Lopuksi Groddeck näkee, miten yli kankaan kuohunut vietti vähitellen tulee täytetyksi, alkaa sammua ja torjutaan pois, ja miten tämän »tajuttomaan» tunkemisen, tämän seksualiteetin väkivaltaisen kuolettamisen symbolina paareilla lepää — ruumis.

Kuuluisa Laokoon-ryhmä, joka kuvaa Apollonin papin ja hänen kahden poikansa kamppailua Pallas Athenen merikäärmeiden kanssa, on tämän pahamaineisen genitalisoimisen toinen taidehistoriasta valittu uhri. Groddeck perustaa selityksensä siihen Freudin väittämään, että käärme on tajuttomassa kuva-ajattelussa falloksen symboli, ja koska kuvapatsaan kolme ihmishahmoa, jotka eivät ole naisia, vaikeuttavat liian suoraviivaista tulkintaa, hän turvautuu peräti monimutkaiseen sofistiikkaan. Miksi kreikkalaisen veistäjän kätten työ kuvaa tuskaa? Siksi, että tuska on nautinnon rinnakkaisilmiö... Lopputulokseksi saamme, että tämä helleeniseen tarustoon perustuva veistos, joka kuvaa näennäisesti kolmen ihmisen hurjaa kuolinkamppailua, kuvaa sisäisesti ja symbolisesti sukupuolista aktia!

Psykoanalyysi on henkistä itsesaastutusta — c'est une masturbation psychique, sanoo eräs pelästynyt ranskalainen, tohtori Déjérine. Tässä avautuu taaskin näköala siihen tunnemyrskyyn, joka kuohuttaa inhimillisen häveliäisyyden destilloituja vesiä.

Että Groddeck ja hänen kaltaisensa antavat kaikelle elämälle häikäilemättömän seksuaalisen värin, palauttaa mieleen vanhan, tutuksi tulleen huomautuksen: he ovat kohtaloittemme monista vaikuttajista valinneet tutkimusesineekseen yhden ainoan ja spesialisoituneet sukupuolen alalle. Tämä ei sinänsä ole lainkaan moitittavaa — se on vain yksipuolista. Elämästä voidaan laatia monta karttaa, voidaan antautua monien determinanttien tarkastukseen ja unohtaa tieteellisen keskityksen nimessä kaikki muu. Ajatelkaamme psykoanalyyttista taiteen selitystä... Kuvitelkaamme, että jokin neuvostovenäläinen tutkija muuttaisi psykoanalyysin väitteen: 'kaikki on sukupuoliviettiä' väitteeksi: 'kaikki on nälkää', ja lähtisi tästä sinänsä yhtä oikeasta ja syvällisestä edellytyksestä seuraamaan nälän ilmenemiä taiteessa. Epäilemättä hän pääsisi tuloksiin! Epäilemättä hän osoittaisi sekä sitovasti että syvästi, että sama Laokoon, jonka psykoanalyysi on paljastanut erotiikan kivettyneeksi muistomerkiksi, on nälän kivettynyt ilmaus ja symboli. Kumpi käsityskanta siis pätee? Molemmat. Vieläpä lukemattomat muut tajunnanalaiset määrääjät voidaan valita tieteellisen tutkimustyön kohteiksi ja näyttää, että elämän jokaisessa ilmiössä paljastuu monta rinnakkaista vaikuttajaa, monta virikettä, monta alkusysäystä. Olen kerran lukenut marxilaisen tyylintutkijan Wilhelm Hausensteinin terävää erittelyä taiteen kehityksestä. Koska Marx on esittänyt ajatuksen, että »aineellisen elämän tuotantosuhteet määräävät yhteiskunnallisen, valtiollisen ja henkisen kehityksen ylipäänsä» ja että »ihmisten tietoisuus riippuu heidän sosiaalisesta olemisestaan», täytyy myös kuvaamataiteen historiassa nähdä heijastusta kulloisistakin taloudellisista ja yhteiskunnallisista kehitysasteista. Aivan niin — Hausenstein osoittaa tämän vaikutuksen olemassaolon aina individualististen busmannien ja kollektiivismystillisten Etelämeren saarelaisten epäjumalankuvista feodaalisen Egyptin, kapitalistisen Kreikan, renessanssin porvarillisen nousun, merkantilistisen barokin ja rokokoon, Pyhän Allianssin ja 19. sataluvun alun maalauksiin ja kuvanveistoksiin asti. Kieltämättä hän on oikeassa. Hän vain ei ota lukuun muita mahtavia määrääjiä, hän ei yksipuolisen vaikkakin oivallisen teoriansa aitauksesta näe, että taloudelliset tuotantosuhteet eivät suinkaan pelkästään liikuta kehityksen ääretöntä ratasta ja että hengenelämällä on omat, syvimmältään vielä ratkaisevammat virikkeensä. Mutta tämä pitää paikkansa myös psykoanalyysiin: se jättää huomioonottamatta vaikutinten runsauden, tai oikeammin — se suuntaa huomionsa vain yhteen niistä. On hyvin mahdollista, että Groddeckin analyysi Rembrandtin maalauksesta tai Laokoon ryhmästä tunkee syvällisesti ja terävästi asian ytimeen, kun sitä vastoin monet vähemmän läpitunkevat, taiteen tajuisiin virikkeisiin rajoittuvat tutkimukset antavat inhimillisesti meille enemmän. Kukapa meistä kysyy, mitä vaiston virtoja suuren taideteoksen syntymähetkellä on jossain persoonallisuuden luolassa kuohunut! Ongelma on liian syvä — psykoanalyyttinen teoria vie meidät liian kauas taideteoksen varsinaisen arvoituksen a 11 e arvoituksen, jonka tasolle sen maanalainen kaivoslyhty ei enää jaksa kohota.

Elämä ympärillämme on tulvillaan henkisyyttä ja viettiä. Psykoanalyysin tehtävänä on unohtaa henkisyys ja selittää meille vietti. Mikä on esteettisessä tai eetillisessä katsannossa korkeaa, pysyy korkeana, vaikka aavistaisimmekin sen syvimmän vaistonvaraisen perustan. Mikä on oleellista...? Onko henkisten arvojen animaalinen, eroottinen ja »raaka» alkusynty oleellisempi kuin arvot itse? Vai onko oleellista tulos: sublimoituminen, henkistyminen, ylevöityminen, sameiden maanalaisten voimien kirkas loppusuoritus? Näinä ovat erittäin suositeltavia, näkökohtia niille, jotka pitävät kädessään psykoanalyytikkojen teoksia ja valittavat niiden sietämätöntä eroottisuutta sillä lopultakin riippuu meistä itsestämme, pimeneekö elämä näiden kirjojen varjon alla... Kaikki on pelkkää sukupuolta, jos niin tahdomme. Mikään ei ole pelkkää sukupuolta, ellemme niin halua.

Groddeckin toinen teos - Der Mensch als Symbol sisältää etymologisen osan; sen sivut ovat kuvaavia psykoanalyyttiselle kielitieteelle. Tekijän lähtökohtana on ajatus, että kansan puhetyyli ja primitiivinen kielenmuodostus yleensä käyttävät hyväkseen 'sanojen assosiatiivista Yhtäläisyyttä, kun jokin tajuton viettitoive on saatava ilmaistuksi. Näin syntyy kaksimielisiä sanaleikkejä, joissa riimeillä, allitteraatioilla ja samantapaisilla äänteillä on perustava merkitys — puheenparsia, joiden sukkelan hävyttömiä esimerkkejä Groddeck on halulla kerännyt ja esitellyt. Tämä »panseksuaalinen kielentutkimus», jolle toinen tunnettu nimi, Upsalassa toiminut H. Sperber on laskenut pohjaa, on kaikesta huolimatta avannut eräitä näköaloja, jotka ovat olleet tähänastiselta kielentutkimukselta ummessa. Tietenkin tämä kaikki on ylen abgeschmach... Jos joukko ikäneitoja, jotka ovat avanneet samppanjapullon kello 9 illalla, selailisi Lönnrotin sanakirjaa pikkutunneilla, he puhuisivat miltei täsmälleen näin!

Groddeckin analyysi lasten taiteesta ansaitsisi epäilemättä oman esittelynsä, sillä liioittelujen alta voidaan aavistaa rohkeaa sielullista syväpeilausta. Hänen johtotähtenään on Freudin ajatus, että lapset elävät lähempänä symbolien maailmaa kuin aikuiset, että symbolitoiminta on heidän kehitysasteellaan välittömämpää, paljaampaa, vähemmän ongelmallista kuin meidän. Miten he esimerkiksi piirustavat paperille ihmisen? Siten, että nainen saa pyöreän ulkomuodon, mies taas kuvataan pitkulaisena kappaleena. Mutta nämä ovat, kuten tunnetaan, unen sukupuolisymboliikan vakiintuneet perusmuodot, ja lähellä on todellakin ajatus, että lapset käsittelevät teräviä kappaleita maskuliinisina, tylppiä feminiinisinä ilmiöinä. Sama tajuton jakoperuste ilmenee tunnetun piirtäjän, professori Heinrich Hoffmannin käsialoissa, huomauttaa Groddeck. Tämä »Jöröjukan» kuvittaja vaipuu intuitiossaan lapsen ajatusten ja mielikuvien tasolle, hän on »lastentaiteilija Jumalan armosta» ja hänen naiivin kömpelöissä kuvissaan ilmenee infantiilia sukupuolisuutta, josta hän ei ole ehkä koskaan ollut tietoinen. Vietin voimavarastosta nousee tajutonta sisältöä, joka tyhjenee lyijykynän kärjestä. Kuvat, joita Hoffmann piirtää paperille, ovat tästä sinänsä oikeasta näkökulmasta katsoen siinä määrin kaksimielisiä, että Félicien Ropsin piirustukset punastuvat ja La Vie Parisienne'in naiset peittävät silmänsä.

Myöskin C.G. Jung, jonka erikoisalana on ollut libido ja sen symboliikka, voisi tarjota meille näytteitä pahoin parjatusta panseksualismista... Tarkastakaamme hänen »numero-uniaan» — analyyseja unista, joissa sukupuolinen tendenssi tihkuu esiin matemaattisina lukuina. On olemassa henkilöitä, joiden unissa arpaliput, setelit, rahasummat näyttelevät erittäin keskeistä osaa, ja puhuvana esimerkkinä heistä on eräs Jungin miespuolinen potilas. Tämä henkilö, jolla on ollut avioliittonsa ulkopuolella eroottinen seikkailu, näkee unta lukumäärästä 2 477. Numeroilla on unessa jotain tekemistä finanssien kanssa, ja koska unennäkijä on raha-asioissaan tarkka, voidaan olettaa, että ne esiintyvät vaivaavana muistona hänen harha-askeleensa rahallisista menoista. Kun nämä lasketaan, saadaan summaksi 2 387 frangia, joka vain hyvällä tahdolla voitaisiin rinnastaa unen numeroihin. Mutta analyysi ratkaisee kaiken. Selviää, että jos mies laskee yhteen oman syntymäpäivänsä ja rakastajattarensa, vaimonsa, äitinsä ja kahden lapsensa syntymäpäivät, edelleen nykyisen ikänsä ja rakastajattarensa iän sekä pari muuta asiaan kuuluvaa lukua, saadaan summa 2 477 Hänen oma syntymäpäivänsä täytyy tällöin merkitä 262, sillä se on 26. helmikuuta, 26/2. Tämä kalkyyli on siis syntynyt »tajuttomassa» ja kohonnut hänen uneensa...

Toinen tapaus: Eräs Jungin potilaista näkee unessa arpasetelin numerolle 152. Analyysissa alkaa valjeta, että luvun takana on muuan naishenkilö. Tämä »imaginaarinen suure» on asunut aikoinaan erään kadun 17 numerossa, sitten toisen kadun 129:ssä, sitten kolmannen 48:ssa. Tulos oli 194. Jos tästä vähennetään viimeinen liiku 48, saadaan 146. Nyt asianomainen nainen asuu X-kadulla n:o 6, ja kun tämä lisätään 146:een, saadaan arpasetelin numero 152. — Toisessa tapauksessa, jossa unennäkijää on nainen, esiintyy käsiteyhdistelmä »Luukas 137». Jos tämä tulkitaan Luukkaan evankeliumin 1 luvuksi, 37 jakeeksi, se viittaa enkelin ilmoitukseen Marialle. Jos se tulkitaan Luukkaan 13:7:ksi, löydetään asianomaisesta kohdasta vertaus viikunapuusta, »joka on miehen genitaalien vanha symboli»!

Kuvaavaa kyllä, psykoanalyysin lukuisat vastustajat ovat vahingoniloisina huomauttaneet, että näissä selitysyrityksissä tulee näkyviin ikivanhaa salatieteellistä katsomusta: psykoanalyysin sukupuolisymboliikka muistuttaa okkultistien ja alkemistien numerokieltä, elämänilmiöt ovat heille vain embleemejä, joista kouliutunut freudilainen lukee uutta saatanallista viisautta! Tämä vaikutelma (joka tosin on vain »vaikutelma») ottaa meidät vastustamattomasti valtaansa. Lähellä on todellakin ajatus, että psykoanalyysi on myytti, sillä vain suuressa myytillisessä systeemissä on yhtä järjestelmällinen vertauskuvien ja tunnusmerkkien rekisteri, yhtä kiinteä dogmatiikka, yhtä monimutkainen ja johdonmukainen »voimien koneisto». Myyttiin sisältyy aina edellytys, että »kaikki mainen on vain vertausta» ja elämä vain allegoristiikkaa ja hieroglyfikirjoitusta... Jokainen hermeettisesti suljettu salatieteellinen systeemi on omaksunut saman näkökannan, jota Herbert Silberer pitää psykoanalyyttisen ajattelun filosofisena taustana: »Symboli on meidän ja totuuden, ihmisen ja jumalan välittäjänä...» Kun tähän lisäksi huomautetaan, että Freudin koulukunnalla on oma unenselityksensä, oma mantiikkansa, omat lääketieteelliset rituaalinsa, oma rippituolinsa ja erittäin huolellisesti valittu papisto, jossa suuria johtajahahmoja ympäröi pienempien profeettojen laaja parvi, olemme vaarassa luisua siihen omituiseen ajatukseen, että uskonnolliset elementit ovat tässä toiminnassa ja että voitaisiin harjoittaa jotain sellaista kuin »psykoanalyysin mytologiaa»!

Mutta tässä herää kysymys: - Eikö Freudin symboliikka lepääkin puhtaasti juutalaisella pohjalla? Eikö hänen teorioissaan välähdä näkyviin jotain selvästi rodullista ja eikö hänen symbolisoimishaluaan voisi selittää veren perinnöksi, seemiläisen veren...? Hänen esi-isänsä ovat suoraan alenevissa polvissa selittäneet vuosisadasta toiseen pyhiä tekstejä, he ovat omaksuneet jo ammoin sen katsantotavan, että asiat ja ilmiöt ovat vain valepukua, vertausta, allegoriaa. Ja todella: myös psykoanalyysin yli käy synagogien henkäys, Raamatun ja tooran juutalaiset tulkitsemissäännöt kummittelevat näiden tieteellisten kaavojen takana, joissa monet vastustajat ovat olleet huomaavinaan eräänlaista materialistista mystiikkaa. Täsmälleen samalla tavalla juutalaiskreikkalainen filosofi Philon selitti aikoinaan Raamattua ja Homerosta. Nojautuen ajatukseen, että kaikki lainsäädäntö ja kaikki historia on vain vertausta, hän pusersi Vanhan Testamentin tapauksista esiin loputonta allegorista merkitystä, jonka laadun hänen oma, hieman hämärästi metafyysillinen maailmanselityksensä määräsi. Ensimmäinen ihminen oli tämän salatieteellisen sanakirjan mukaan sama kuin nous, järki. Paratiisi oli jumalallisten hyveiden täydellisyys. Elämän puu oli jumalan pelko, -tiedon puu merkitsi hyvettä, jolle kreikkalaiset antoivat nimen fronesis. Paratiisin neljä virtaa symbolisoivat neljää päähyvettä, Adam »maallista älyä», nous geios... Tämän vertauskuvaston takana oli ehdottomasti yhtä monimutkainen ja lujaksi tehty oppisysteemi kuin koskaan psykoanalyysilla. Ero on vain siinä, että ilmiöt, joissa ennen nähtiin hengellistä ja ylimaallista merkitystä, selitetään nykyisin puhtaasti sukupuolisiksi ja että psykoanalyysi kääntää täsmälleen päinvastaisiksi kirkkoisä Hieronymoksen kunnianarvoisen neuvon: »Milloin käsiteltävä aine sisältää jotakin häpeällistä tai mahdotonta, silloin meitä neuvotaan korkeampiin asioihin ja sananmukaisen ajatuksen joutavuus palauttaa meidät hengellisen merkityksen ihanuuteen —»

Joitakin aikoja sitten julkaisi muuan Birdwood teoksen, jonka aiheena oli »Seksuaalinen elementti Eukleideen viidessä ensimmäisessä kirjassa ja jossa mittausopillisia kuvioita tulkittiin sangen, sangen — psykoanalyyttisella tavalla! Jos niin halutaan, tätä - yritystä voisi pitää viimeisilleen johdetun symbolistisen menetelmän malliesimerkkinä sekä sen ohessa valionäytteenä siitä uskomattomasta dogmaattisuudesta, jolla Freudin hypoteesit on hänen oppilaspiirissään usein omaksuttu. Täydellä syyllä huomauttaa sukkelasanainen Joseph Jastrow, että Birdwoodin kirjan nuorin lukijakunta ei voi ilman kaksimielisiä taka-ajatuksia lukea analyysia ympyrästä ja sen halkaisijasta! Tämäntapaisen tutkimuksen sietämätön yksipuolisuus on antanut psykoanalyyttiselle kirjallisuudelle pahan kaiun ja syystä. Suotta ei esimerkiksi terävänäköinen Adolf Wohlgemuth hyökkää sitä vastaan... Hän on tähdännyt samalla kertaa ankarat ja ironiset sanansa sitä yleisesti omaksuttua tutkimusmenetelmää vastaan, jossa Freudin unisymboliikkaa sovelletaan tavalliseen päiväelämäämme ja edellytetään, että jokainen asia ja ilmiö on tietyn seksuaalisen tarpeen tarkasti määräiltävissä oleva merkki. Thames-joen juoksu, sanoo Wohlgemuth, noudattaa käärmemäistä suuntaa, ja kuitenkaan ei ole lainkaan väitettävissä, että joki symbolisoisi fallosta ja että tajuttomat eroottiset toiveet olisivat määränneet maan pinnanmuodostusta! Tämäntapaisiin huomautuksiin antavat kuitenkin psykoanalyytikot sen sinänsä oikean vastauksen, että Freud ei ole koskaan pitänyt seksuaalisia determinantteja ainoina määrääjinä; hän on vain pyrkinyt näyttämään, miten ne ilmenevät kun ne ilmenevät ja mikä symbolisen toiminnan lainmukaisuus paljastuu niissä yksityistapauksissa, joissa sisäinen tendenssi on todistettavasti sukupuolista laatua.

Jos lopuksi tahtoisi mainita nimen, joka on vienyt Freudin symboliikkaa niitä kaukaisimmille aloille, olisi pysähdyttävä Herbert Silbereriin. Tutkielmassa Märchen symbolik hän laatii analyyseja saduista. Teoksessa Phantasie und Mythos hän soveltaa menetelmää kansojen jumalaistarustoon, kirjassa Probleme der Mystik uskonnolliseen ajatteluun yleensä. Kieltämätöntä on, että Silbererin käsialat vivahtavat monissa kohdin Groddeckin töihin ja että muun muassa se tapa, millä hän käy käsiksi infantiiliin mielikuvitussepitelmään, tuo mieleen viimemainitun arveluttavan tutkielman prinsessa Lumikin sadusta. Omasta puolestani myönnän, että Silbererin tutkimusmetodi tuottaa lukijalle erinäisiä vaikeuksia. Hän viljelee kolmea monimutkaista ajatusväylää, joita hän nimittää »psykoanalyyttiseksi eli titaaniseksi», »anagoogiseksi eli progressiiviseksi» ja luonnontieteelliseksi eli kemialliseksi menetelmäksi Mitä tarkoitetaan viimeksi mainitulla? Esimerkkinä voi olla analyysi tarinasta, jossa lännestä tullut merihirviö nielee sadun sankarin ja oksentaa hänet ulos idässä niin kuin muinoin profeetta Joonaan. Nyt selittäisi joku sellainen tutkija kuin kansatieteilijä Leo Frobenius, että tarina on tyypillinen aurinkomyytti: siinä ilmaistaan naiivin mielikuvituksen kielellä päivänkehrän kiertokulku maankannen alitse, sillä merihirviö symbolisoi tiettävästikin aurinkoa, joka laskee länteen ja nousee idästä... Mutta Silberer valaa tähän tarinaan uuden sisällön. Sankari sairastaa Oidipus- kompleksia —, hänellä on vahvasti kehittynyt kaipuu äitiin — die Sehnsucht nach Mutter. Hän tahtoisi sukurutsauksen kautta heittäytyä »mereen», joka on vain syntymisen symboli, ja palata äidinkohdun, »merihirviön», pimeydestä uudestisyntyneenä takaisin elämään! Kertomus kalasta, joka nielee ja oksentaa ulos hänet, on tämän latentin toiveen sadussa tapahtunut vapautus.

Edellä mainituissa teoksissaan — ja niiden lisäksi myös tutkielmassa Über die Symbolbildung — Silberer on valinnut tutkimuskentäkseen alkemian vähän tutkitun alueen. Hän myöntää kernaasti, että tämä keskiaikainen tieteenhaara oli ulkonaisesti ottaen pelkkää epäpätevää kemiaa. Sen sisäinen merkitys on sitä vastoin ollut toinen, sillä Silbererin selitysten mukaan kullanteon unelmissa paljastuu mystillisiä, tajuttomaksi jääneitä pyrkimyksiä. Sama pitää paikkansa vapaamuurariuteen nähden. Kulttuuri on, huomauttaa tämä metafysiikkaan taipuva tutkija, kaikissa ilmauksissaan viettitorjunnan tuote, ja jokainen luonnonfilosofinen systeemi on »puu, jossa titaaninen ja anagooginen symboliikka kukkivat...» Vanha, goottilaiselta ajalta periytyvä todistuskappale, salatieteellinen esitys ruusuristiläisistä vertauskuvista, Geheime Figuren der Rosencreutzer, johon muun muassa sisältyy mystillinen kertomus Parabola, saa häneltä yksityiskohtaisen erittelyn. Ilmenee, että koko tämä hämärästi »tuonpuoleinen» allegoristiikka on vain tajunnasta torjutun äitikompleksin ilmausta ja että vapaamuurarien salakielen alla vaikuttaa tajuttomia pyyteitä, jotka ovat yhteydessä Oidipus-toiveen ja sukurutsauksen kanssa... Näin päätyy Silberer viimein siihen henkiseen ilmiöön, jota uskonnollisessa sanastossa kutsutaan »uudestisyntymiseksi». Hän selittää, että »henkinen» toive on kuin onkin syvimmältään »lihallinen» ja että kaipuu äitiin on kaikkien uskonnollisten uudistumisunelmien pohjalla. Syvin, sisäisin, kätketyin mielensuuntaus pyrkii alkuperäistä idylliä kohti. Ihminen, joka »uudestisyntyy» mystillisen elämyksen kautta, palaa tajuttomissa mielikuvissaan takaisin kohtuun ja käpertyy siihen turvalliseen sielun perusasentoon, jota terävä psykoanalyytikko Feuerlicht on pitänyt kaikkien idyllisten onnenkuvitelmien lähtö kohtana.

Sillä tämä on Silbererin yleinen johtomotiivi: hän löytää sekä uskonnosta että tarustosta, sekä vapaamuurariudesta että alkemistien pölyttyneistä kalkyyleista Oidipuskompleksin tajutonta vaikutusta. Kun keskiaikaiset luonnontutkijat askartelivat metallien muodonmuutoksilla, kätkeytyi kaikkeen salaista sukupuolisymboliikkaa: ulkonaisten päämäärien »alle» piiloutui sisäinen päämäärä, halussa ratkaista viisasten kiven ongelma ilmeni syvempi, piilotajuinen kaipaus vapautua tietyistä sielullisista kuroutumista. Paracelsus ja Raimundus Lullus olivat näiden toiveiden tietämättömiä uhreja: heidän salatieteellinen askartelunsa oli tulvillaan kaksimielistä symboliikkaa, jossa heijastui paljon heidän syvimmästä itsestään. Niinpä Silberer huomauttaa, että metallien muodonvaihdos jonka eri asteille annettiin salamyhkäisiä nimityksiä, oli sisimmiltä ulottuvaisuuksiltaan piilotajuisten viettipanosten laukeamiskaava ja että sellaiset alkemiassa käytetyt ammattitermit kuin »veri» ja »luu», »punainen» ja »valkea» merkitsivät miespuolista ja naispuolista komponenttia. Kullaksi muuttuvan metallin »musta aste» oli kuoleman ja haudan vertaus, josta uuden elämän tuli kohota esiin. Tämä on myös »siemenen salaisuus» syvällinen taka-ajatus, joka sisältyy tunnettuun kristilliseen vertauskuvaan: »Ellei nisunjyvä kuole, niin se jää yksin; mutta jos se kuolee, se kantaa hedelmän...»

Henrik Egyedin teoksesta Die Irrtümer der Psychoanalyse, »Psykoanalyysin erehdykset», tapaan seuraavan lauseen, joka on vastustavan rintaman maltillisimmalle kritiikille kuvaava: »Sen, joka Freudin kanssa uskaltautuu rohkeaan hyppäykseen ja vie perille ajatuskulun, jota ei voi näyttää toteen, vaan ainoastaan intuitiolla lähestyä, täytyy ampua ohi maalin. Mutta nähdä vain tämän hyppäyksen virheellisyys ja unohtaa sitä vastoin sen ansiokkuus on hänen neronsa väärintuomitsemisen...» Kaiken edellä sanotun jälkeen tämä katsantokanta vaikuttaa enemmän tai vähemmän lattealta! Unohdetaan, missä varsinainen ongelma piilee — jätetään huomioonottamatta merkitys, j oka uudella sielunselityksellä on, olipa sitten puheena yleinen ajattelu tai yleinen elämänkäytäntö. Kysymys psykoanalyysista laajenee maailmankatsomus kysymykseksi. Freud on laskenut liikkeelle myytin, jonka merkitsevyys on määrättävissä vain sen vaikutuksen mukaan, millä se tunkee nykyaikaiseen elämään.

Der Mensch als Symbol — ihminen symbolina! Pelkästään tällä määritelmällä psykoanalyysi lisää olemassaoloomme uuden aspektin ja muuttaa elämän kasvot: siinä sarastaa uusi myytillinen tieto, uusi tapa asennoitua todellisuuteen käy tämän oivalluksen jäljissä... Tällä historiallisella hetkellä emme ehkä vielä kykene näkemään sitä suunnatonta merkitystä, mikä Freudin sanomalla on, kun hän asettaa ihmisen ja totuuden välittäjäksi symbolin. Salaa ja huomaamatta tämä uusi näkökulma alkaa vaikuttaa yhä laajemmalla, se tunkee elämän kaikille aloille, se vallitsee. Muutos on tapahtunut. Ei merkitse mitään, että monet tieteelliset älyt riistävät psykoanalyyttisella symboliikalta uskollisten käsien kutomaa säteikköä, että enemmän tai vähemmän ironiset välihuomautukset paljastavat uuden tiedon heikkouden, että lukemattomat tosiasiat, esimerkit, havainnot eivät ota sopiakseen freudilaiseen kaavaan. Suuri perusnäkemys on annettu maailmalle — elämisen optiikkaa on uudistettu...

Myös se seikka että uusi symboliikka manaa esiin sukupuolen salassa pidetyt ilmiöt, merkitsee vallankumouksellista muutosta yleisessä ajattelutavassa. Tai ehkä pikemminkin tulkitsemistavassamme... Opimme elämään uudessa tietoisuudessa joka ei kavahda Eroksen mahtavaa varjoa — tietoisuudessa, jossa vanha hämärämoraali ja syyllisyyden kammo eivät enää saa täyttä valtaa inhimilliseen mieleen. Lähes kaksituhatta vuotta länsimainen sielu on sairastanut synnin kompleksia ja tuskin koskaan eurooppalainen ajattelu on suhtautunut Erokseen niin epähelleenisesti, niin hypokondrisen ahdistuneesti ja torjuen kuin Freudin näyttämölle tulon aikaan. Epäilemättä hänen rohkeudellaan oli juutalainen pohja, mutta hänen tapansa olla rohkea oli kreikkalainen! Että hän nousi ilman kristillistä huimauksentunnetta suistuneen pakanallisen temppelin harjalle, että hän uskalsi vaistota elämää samoin kuin koko attikalainen maailma, kuin kreikkalainen viinitarhuri, joka pysyttää Panin patsaan kypsyvän sadon vartijaksi ja yhtyy Dionysoksen saattoihin tympanorien [kreikk. tamburiini] ja huilujen soidessa, kantaen käsissään luomisen symbolia, fallosta, — että hänellä oli uljuutta tähän kaikkeen, ratkaisee hänen merkityksensä uudessa länsimaisessa tajunnassa.

Kääntyykö psykoanalyysi takaisin Hellaaseen? Sarastaako sen unenselityksen, sen systeemien ja symboliikan, sukupuolisen salakielen ja Eroksen palvonnan alta ikivanhaa dionyysista viisautta —? Jos näin on, silloin psykoanalyysin täytyy vaikuttaa häväistykseltä, sillä oudompaa, etäisempää, paheellisempaa elämänmuotoa kuin kreikkalainen kristilliselle Euroopalle ei ole olemassa!

PRIMITIIVINEN VÄLIKOHTAUS

Lastenkamari ja aarniometsä

    Mikään sielunoppi — tämän tiedon on Freud lahjoittanut ajallemme ei
    pääse perille ihmisen todellisesta persoonallisesta minästä
    tarkkaamalla vain hänen valvovaa ja vastuunalaista toimintaansa:
    sen täytyy laskeutua myös syvyyteen, jossa hänen olopiirinään on
    yytti, ja juuri tajuttoman hahmottumisen lainehtivasta
    elementistä sen tulee luoda sisäisen elämän todellisin kuva.

                                                Stefan Zweig.

Selittäessään inhimillisen sielun kehitystä psykoanalyysi on joutunut tehostamaan erästä nykyisen psykologian yleistä johtopäätöstä. On tultu ajatukseen, että lapsuus on kansojen elämässä samojen henkisten lakien alainen kuin yksilöjenkin. Varhaiskehityksellä on aina ja kaikkialla sama luonne.

Nykyisenä liberalismin valtakautena emme enää pidä mahdottomana ajatusta, että pimeimmän Kongon neekerilapsi syntyy tähän maailmaan suunnilleen samoilla henkisillä lahjoilla varustettuna kuin eurooppalainen pienokainen. Kulttuuriyhteisö ja primitiivinen yhteisö lähestyvät tässä toisiaan — raja mustan ja valkean, värillisen ja värittömän rodun välillä on vähentynyt... Moderni psykologia ei anna noille eroavaisuuksille lainkaan samaa mahtiasemaa, mihin aikaisemmin oli totuttu vetoamaan, ja viimeaikaiset tutkimukset ovat yhä varmemmin vieneet aarniometsää ja lastenkamaria, kansapsykologiaa ja lapsipsykologiaa yhteen. Yhdysvaltojen neekerilapsen intelligenssi on noin 25 % heidän valkoisten veljiensä intelligenssiä heikompi. Sisä- Australian primitiiviset heimot ovat henkisesti jokseenkin omien lastemme asteella, ja Porteus huomauttaa teoksessaan The psychology of a primitive people, että nämä alkeellisista alkeellisimmat kansat saavuttavat keskimäärin 60 % eurooppalaisten älyllisestä tasosta. Lähetyssaarnaajat voisivat kertoa lisää. Pienissä, hiostavissa kyläkouluissa suurten palmupuiden alla opetetaan asioita, joiden tajuaminen edellyttää lasten normaalia oivalluskykyä, ja sen lisäksi, että sisäafrikkalainen baby osaa ulkoa katkismuksensa, hän oppii helposti myös Eukleideen mittausopilliset väittämät. Ympäristön ja olosuhteiden suunnaton erilaisuus pudottaa tässä prosenteista pois sen, mikä niistä puuttuu. Lapsi, joka on syntynyt länsimaisen sivistyksen perilliseksi, ei aarniometsäin sydämessä menettelisi lainkaan viisaammin, sillä sen sijaan, että hän tuhlaisi huomiokykyään lastenkamarin ja koulusalin ongelmiin, hän suuntaisi sen suureen Luontoon. Noiden edellytysten vallitessa hänestä tulisi hyvä metsästäjä ja taitava maastontutkija. Hän pujottelisi valppaan varovaisena sakeissa, kukkivissa djungleissa ja erottaisi vihreän puukäärmeen heikoimmankin kahinan...

Sillä henkinen elämä syntyy kaikkialla samoissa muodoissa. Kansat ja yksilöt, jopa ihmiskunta kokonaisuudessaan, ajattelee ja toimii lapsuutensa hämärässä analogisella tavalla. Lapsuus on kuva-ajattelun valtakausi. Eletään tarkemmin hahmottumattomien vaikutelmien ja tuntemusten valtakautta, jossa uni ja valve vielä sulavat yhteen. Ajatus ei kulje käsitteissä — tajuton ajattelu luo omia eloisia muotojaan ihmisen ja todellisuuden välille. Myytit ja sadut, leikit ja laulut ovat fabuloivan sielun välitöntä toimintaa, ja niin kauan kuin korkeampia hermo-sielullisen kehityksen asteita ei ole saavutettu, ihminen menettelee sekä yhteisönä että yksilönä lapsuuden yleisten lakien mukaan. Psykoanalyyttisesti tämä merkitsee, että »tajuton» hänessä ei ole vielä tungettu pois alkuperäisestä mahtiasemastaan. Latentit sielunkerrokset, joista kohoilee symboleja ja ajatuskuvia, ovat paljaammat ja lähempänä elämää kuin myöhemmin. Se, mitä Jung on kutsunut »kollektiiviseksi tajuttomaksi» ja mikä viime kädessä muodostaa varsinaisen ryhmäsielun, ohjaa täydellisellä ylivallalla sekä villiheimojen että lapsiparvien eloisia askareita. Juhlat, seremoniat, uhrit, rituaalit ja myytit toisaalla, toisaalla leikit, näytelmälliset esitykset, tanssit, laulut ja tarinat nousevat noista synkistä ja loistavista tarvevarastoista, jotka kätkeytyvät persoonallisuuden alimpiin piireihin, vaistojen ja viettipyrkimysten tummiin kaivoksiin. Tässäkin on tulos sama: lasten yksilöllinen kehitys ja ihmiskunnan yhteinen henkinen kasvu sisältävät vastaavaisuuksia, joilta on vaikea ummistaa silmää.

16. ja 17. vuosisadan taitteessa filosofi René Descartes,

intellektualismin ja älynkulttuurin suuri nimi, pani liikkeelle ajatuksen, joka kuuluu täydellisimpiin harhaluuloihin, mitä henkisestä kehityksestä on tehty!

Hän opetti, että ihminen kokee ensin oman minänsä ja heijastaa sisäisen elämänsä, tajuntansa koko runsaan sisällyksen »ulos itsestään», jolloin »koettu ulkomaailma» syntyy. Tämän projektion kautta havaintoavaruuden kuolleet kappaleet saisivat siis hengen ja sama heijastusliike selittäisi sen, miksi alkeellinen ja kehittymätön henkilö aina ja kaikkialla käsittää luonnon sielulliseksi. Mutta meidän vuosisatamme sielutiede väittää täsmälleen päinvastaista. Se ottaa johtotähdekseen Nietzschen syvämieliset sanat: Das Du ist älter als das Ich, »sinä on vanhempi kuin minä» — jeder ist sich selbst der fernste, »jokainen on itselleen kaukaisin...» Aluksi ihminen ei koe itseään — hän kokee vain ympäröivän ulkotodellisuuden ilmiöt. On kuin hän eläisi ulkoapäin sisään, ympäröivästä Olevaisesta omaan itseensä, »sinästä minään.» Lapsi, jonka aivoissa elämän näky alkaa saada selveneviä ääriviivoja, kokee kaiken elollisena ja sielullisena, ja kaikki, mikä ympäröi häntä, on elämän sarastavassa alkuvaiheessa ainoa huomionarvoinen kohde, kun sitä vastoin oma minä ja oma sisäinen elämä eivät lainkaan pääse nousemaan tajunnan näköpiiriin. Ne pysyvät kauan salaperäisenä ja löytymättömänä X:nä, ne on torjuttu pois — tai oikeammin: ne eivät ole vielä syntyneet! Sillä koko tuona ajanjaksona, jolloin heräävä ihmissielu vastaa ensimmäisillä pelon ja hurmion vavistuksilla aistimien todistuksiin, sillä ei ole mitään, mitä se voisi tajuta omakseen... Sen elämänkokemus levittäytyy yli maiseman ja luonnon, se kokee todellisuutta suurina, synteettisinä, hämärinä »vaikutelmina». Ja aina sille ratkaisevalle kehityksen rajalle asti, jolloin mullistava Entseelung tapahtuu ja luonnosta häviää sielullisuuden loihtu, koetaan kaikki, mitä voidaan kokea, elollisena... Kehitys merkitsee tämän elollisuuden hidasta ja asteittaista vähenemistä, verkkaista siirtymistä käsitteiden valta-aluetta kohti, tasaista ja mahtavaa kasvua ihmisyyteen, jossa »minä» muuttuu kaiken keskipisteeksi ja jossa jokainen meistä käsittää itsensä Descartesin tavalla: Cogito, ergo sum ajattelen, siis olen olemassa...!

Jos käännämme tämän ajatuksen psykoanalyysin kielelle, se voidaan lausua likipitäen näin: Alussa ihminen elää voittopuolisesti »tajuttomana sielullisena olentona», ja hänen das Unbewusstensa, »tajuttomansa», on ainoa väline, millä hän kokee olevaisuutta. Oma minä, tietoisuutta kantava »Yli-Minä», kehittyy myöhemmin. Se on hitaan selkenemisen tulos, ja vasta tuon prosessin tapahduttua tajuin en ajattelu saa ylivallan »tajuttomasta», joka kehityksen alkuvaiheessa estää minuudentuntoa syntymästä. Ihmisyksilön kuten koko ihmiskunnankin varhaiskokemukset ovat puhtaasti piilotajuista lajia. Minän, subjektin, kokemus ei ole vielä leimahtanut esiin himmeiden toivekuvitelmien ja epämääräisten tuntemusten kaaoksesta. Havaintojen täsmällistä jäsentymistä ei ole olemassa, sillä yhtenäiset kokonaisvaikutelmat, joiden kautta »tajuton» ilmenee, vastaavat hämärän ääriviivattomalla tavalla aistimusten ärsytykseen. Siitä, että sielun alimmilla tarvekerrostumilla tällöin on ylivalta kaikkeen psyykkiseen tapahtumaan, seuraa välittömästi maailmankuvan elollisuus —! Vain elollinen on merkitsevää — vain oliot, jotka tavalla tai toisella vetoavat animaalisiin tarpeisiin, synnyttävät ja luovat kuvia alkukantaisen sielun peiliin. »Oliot ovat merkitseviä vihollisina, saaliina, sukupuolikumppaneina», huomauttaa Eino Kaila, »eloton on toisarvoisessa asemassa... 'Olla vihollinen', ’olla saalis', 'olla sukupuolikumppani' on se, mikä fenomenaalisissa objekteissa koetaan, ja niin kaulan kuin muita animaalisia tarpeita ei ole, ei myöskään koeta mitään muuta...»

Tästä lähtökohdasta alkaa mahtava Ernüchterungsprozess — järkiintulo —, joka vie sivilisoituneen ihmisen tarkasti jäsenneltyä ja käsitteillä lepäävää maailmankäsitystä kohti. Elämä on, vakuuttavat Max Scheler ja Plessner, jatkuvaa älyllistymistä, käsittämiskyvyn verkkaista kasvua. Tiedostamisen suunta vaihtuu. Sen sijaan, että se ensin tapahtui »sinästä minään», ympäröivästä ilmiömaailmasta sisäänpäin, se suuntautuu yhä korostetummin omasta koetusta minästä ulos todellisuutta kohti. Ihminen tulee itsensä keskipisteeksi. Sielullinen taikavoima häipyy luonnosta, ilmiöt, jotka ennen jäivät näkökentän taakse, tunkevat yhä runsaampina tajuntaan. Alussa oli vain synteesiä: — hämäriä, hajautuneita ja hajautuvia kokonaisvaikutelmia, irrallisia, tarpeiden määräämiä tuntemuksia, joita tajunta ei vielä kyennyt jäsentelemään. Kehityksen lisääntyessä kasvaa erottelemisen ja jäsentämisen kyky, tajunta nousee valtaistuimelleen, suhteiden taju hienostuu ja alkujaan kokonaisuuksina koetut vaikutelmat hajautuvat lukemattomiksi yksityiskohdiksi. Kehitys primitiiviseltä hengenasteelta kulttuuri- ihmisen ajattelua kohti on kehitystä synteesistä analyysiin, jonka äärimmäisenä johtopäätöksenä on psykoanalysoiva homo intellectualis, älyllinen ihminen.

Mutta mitkä tosiseikat tukevat tätä antidescartesilaista kehitysoppia?

Jälleen on olemassa vastaavaisuuksia, joista ilmenee, että yksilöiden ja joukkojen kohdalta tapahtuu sama kasvu »tajuttomista» yleistuntemuksista tajuisiin, »yliminällisiin» ajatuksiin. On usein huomautettu, että kielten kehitys on ihmiskunnan henkisen kehityksen paras mittari. Se näyttää täsmällisesti ne vaiheet, joita kasvava ajattelu on läpäissyt, ja ilmeistä on, että sen varhaisista muodoista voidaan aavistella erikoistumattomia alkuelämyksiä, jotka paljon myöhemmin hajautuvat ja synnyttävät toisilleen vastakkaisia käsitteitä.

Luennoissa, jotka muodostavat teoksen Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse, Freud on pariinkin otteeseen käsitellyt alkusanan ongelmaa. Hän huomauttaa, että kielissä, jotka luetaan kaikkein vanhimpiin, eräät vastakohtaparit ilmaistaan samalla sanalla ja että sellaiset vastakkaisuudet kuin 'vahva—heikko', 'valoisa—pimeä', 'suuri— pieni' esiintyvät alussa yhteen sulautuneina. Muinaisegyptiläinen adjektiivi ken merkitsee yhtä hyvin 'väkevää' 'kuin 'heikkoa'. Sitä esittävä hieroglyfi saa lievästi erilaisen muodon kummankin merkityksen mukaan, mutta molemmissa muodostumissa näkee myös selvästi yhteisen pohjakaavan. Latinan altus merkitsee sekä 'syvyyttä' että 'korkeutta', kuten kielentutkija K. Abel on viime vuosisadan lopulla huomauttanut. Sacer sisältää vastakkaiset merkitykset 'pyhä' ja 'jumalaton'. Teonsana clamare tarkoittaa 'huutamista', mutta siitä johdettu clam 'hiljaista', 'äänetöntä', 'salaista'... Siccus on 'kuiva', mutta substantiivi succus merkitsee 'mehua'. On siis kysymyksessä jokin, jota Freud nimittää ambivalenssiksi: samaan käsitteeseen kätkeytyy kaksi vastakkaisiin suuntiin säteilevää tendenssiä, ja tämä ristiriidan kompleksi pesii lukemattomissa kielellisissä muodostumissa. Onko kaiken takana jokin alkukantaisen tajun erikoistumaton elämys? Koko uusin psykologia on valmis vastaamaan myöntävästi...

Sillä mitä näköaloja valkeneekaan, jos psykoanalyyttisesti valaistaan vaikkapa sellaista indogermaanista kantasanaa kuin deva!

Alkuperältään — sanskritinkielisenä — se merkitsee Jumalaa'. Siitä on johdeltu sekä latinan Deus että kreikan Zeus, kelttien Dis, germaanien Tius, romaaniset dieu, duo, deux... Kahdessa viimeksi mainitussa jakautuminen on jo tapahtunut ja alkujaan yhtä, ylintä jumalaa merkitsevä kantasana on pirstoutunut ambivalenssin vaikutuksesta. Merkitsevää on, että samasta juuresta päädytään lopulta englanninkieliseen sanaan devil, joka merkitsee paholaista. Tämän kielipsykologian mukaan on siis jossain hämärässä menneisyydessä tapahtunut coincidentia oppositorum, — vastakohtien yhteen lankeaminen, ja jumalan ja paholaisen tarkasti toisilleen vastakkaiset hahmot ovat alkujaan syntyneet samasta erikoistumattomasta peruselämyksestä.

Mitä tämä perimmäinen elämys on syvimmältä luonteeltaan ollut? Monet uskontotieteilijät ovat esittäneet ajatuksen, että ennen kuin jumaluuden idea on vielä hajautunut hyvien ja pahojen olentojen vastakkaisiin luokkiin, on olemassa himmeä, synteettinen käsitys persoonattomasta yliluonnollisesta »voimasta». Tässä on uskontojen lähde... Niiden myöhempi kehitys vie täsmällisempiin erotteluihin, ne vetävät rajaviivan pirun ja jumalan, pelon ja rakkauden väliin, ja kasvava ambivalenssi panee peruskäsitteen lohkeamaan kahtia. Näin otaksuu psykoanalyysi, ja samaan mahdollisuuteen on viitannut jopa oxfordilainen tutkija R. R. Marett, jonka teos The Treshold of Religion, »Uskonnon kynnys», ilmestyi vuonna 1909, hämmästyttäen tieteellistä maailmaa eräillä yllättävillä otaksumilla, joihin myöhemmin on palattu. Käsitys luonnossa vaikuttavasta »voimasta», johon ei vielä liity demonisuuden tai jumalallisuuden erikoistunutta merkitystä, ilmenee Marettin mukaan melanesialaisessa sanassa mana. Se on ensi kerran tehty tunnetuksi teoksessa Melanesian Anthropology and Folklore, jonka englantilainen lähetyssaarnaaja Codrington julkaisi viime vuosisadan lopulla. »Melanesialaisten uskonnon», sanoo tämä animistisen suunnan tienraivaaja, »muodostaa teoriassa vakaumus, että on olemassa yliluonnollinen voima, joka kuulun näkymättömän piiriin, ja taas käytännössä välineiden käyttö, jotta tämän mahdin vaikutus voitaisiin kääntää heidän omaksi edukseen. Käsitys korkeimmasta olennosta on heille vallan vieras. He uskovat mahtiin, joka on kokonaan riippumaton fyysisestä voimasta ja vaikuttaa kaikin tavoin sekä hyvää että pahaa, ja tämän mahdin omistamista ja valvomista pidetään suurena etuna. Tämä on mana...»

Nykyinen uskontotutkimus on maagillista elämäntulkintaa valottaessaan löytänyt vastaavan esimerkin polynesialaiselta kielialueelta: sanalla tabu monet villiheimot ilmaisevat kaikkea, mitä »ei tule lähestyä», mikä on »pyhää» tai »epäpyhää» ja mitä siis pitää kavahtaa. Synnyttävä nainen on tabu yhtä hyvin kuin pyhä mies. Vuori, jolla demonien uskotaan kokoontuvan, ja kaikkein pyhin uhripaikka, jolle hyvä jumala tulee juomaan eläinten verta, ovat tabuja. Saastaiset eläimet ja kunnioitetut rituaalivälineet merkitään samalla sanalla. Nimitys on yleinen — sen merkitykset sitä vastoin tuntuvat meistä mitä moninaisimmilta ja toisilleen vastakkaisilta. Mutta jos ajattelemme, että teonsana »kavahtaa» esittää käyttäytymistä, jonka voi aiheuttaa joko inhon tai kunnioituksen, palvovan hartauden tai säpsähdyttävän pelon tendenssi, pääsemme lähemmäksi tabun merkitystä. Syvimmässä syvyydessä vaikuttaa luonnonlapsen erikoistumaton elämys: himmeä, synteettinen, alkukantainen kokemus jostakin, joka on demonis-jumalallista laatua — jostakin, jonka edessä ihminen laskee aseensa. Alkujaan on ollut olemassa vain yksi yhteinen imperatiivi: »Sinun tulee pelätä ja rakastaa Herraa, sinun Jumalaasi...» Hitaan henkisen kehityksen kuluessa käskyyn on tullut ambivalenttista ristitulta, elämys on lohjennut kahtia, molemmat muodot ovat erikoistuneet ja käyneet oman kehitysprosessin lävitse, kunnes pelosta on syntynyt saatana ja rakkaudesta jumala.

Kaikkialla, missä kehitys ei ole vielä johtunut kokonaisuudesta osiin ja missä tajuton ajattelu — tunteminen — vallitsee, voimme aavistaa noita mystillisiä elämyskokonaisuuksia. Tabulle analogisia käsitteitä ovat fidziläisten kalou, masai-neekerien ngai, Pohjois-Amerikan intiaaniheimojen wagan ja orenda. Intialaisessa kantasanassa brahman uinuvat mahdollisuudet sekä Brahma-jumalaan että pappiin, bramiiniin, minkä lisäksi sana alkujaan tarkoittaa epämääräisesti rukousta. Zend- Avestan varenah on sisällöltään ylitä ääriviivaton. Kaikki ovat kielellisiä muodostuksia, joissa kammon ja kunnioituksen tunne on ensi kerran puhjennut julki ilman että tarkempaa määrittelyä olisi vielä kyetty suorittamaan. Alkujaan, tajuttoman ajattelun syvimmässä asteessa, jumaluus on luonteeltaan sekä jumalallista että demonista, kuten käy selville yksinpä ranskalaisen tutkijan, Collége de Franeen mainehikkaan professorin Pierre Janet’in syvällisistä tutkielmista. Freudin teos »Toteemi ja tabu» näyttää omalta osaltaan, miten uskontojen myöhempi kehitys käy tässä synteesistä analyysiin, kohti jumalan ja paholaisen, taivaan ja helvetin, teesin ja antiteesin, »alkukuvan» ja »jäljitelmän» ambivalenttisia hahmoja.

Sillä alussa on vain synteesiä ja kokonaisuutta! Vasta kehitys johtaa analyysiin ja erotteluihin...

Mutta tässä herää kysymys: Mistä alkaa henkinen kehitys? Mitkä sielulliset lainmukaisuudet ilmenevät alussa, jolloin tajunta ei ole vielä vähentänyt piilotajunnan valtaa ja jolloin kaikki ajattelu on puhtaasti tajutonta —?

Tiedämme ensinnäkin, että primitiivinen ihminen ei koe unta unena. Kaikkialla, missä inhimillinen hengenelämä vielä viipyy matalassa lähtökohdassaan, unen ja valvetilan rajaviiva on ohut, miltei huomaamaton. Lapset ja villit kokevat tässä samalta tavoin. He eivät oman yksijäsenisen ajattelunsa piirissä kykene eristämään päivän ja yön eriarvoisia kokemusalueita, he eivät pysty erottamaan unielämyksiä valvovin aistein koetuista päiväelämyksistä. Eurooppalainen pienokainen pelkää mennä pimeään huoneeseen, koska siellä on pahoja unia: hän on nähnyt ne yön aikaan, hän tietää, että ne odottavat hänen tuloaan... Lapsuuden sarastavassa kokemusmaailmassa tapahtuu aina ja kaikkialla, että unen varjokuvat ulottavat vaikutustaan valvovan mielen valopiiriin, ja kaikki se, mikä yöllä kulkee ummistuneiden luomien alla, on kokemuksena yhtä aitoa kuin päiväkokemus. Neli-, viisi-, kuusivuotias ei hymyile yöllisille seikkailuilleen. Hän on ne elänyt, ne ovat järkyttäneet ja lumonneet hänen alkukantaista sieluaan, jossa jäsentelemisen taju nukkuu vielä koteloasteellaan. Vastaavasti samalla tavalla ajattelee alkukantaisen heimokunnan jäsen, jolle yön kuvasarjat ovat yhtä reaalisia kuin päivän tapahtumat: sumeista, synteettisistä ajatuksista ei lainkaan leimahtele esiin kulttuuri-ihmisen monijäsenisiä distinktioita. Olla valveilla tai nukkua, elää tai nähdä unta, toimia tai uneksia toiminnasta — alussa nämä kaksi olemassaolon piiriä läpäisevät kauttaaltaan toisensa. Että näin on todellakin laita kaikkialla, missä primitiivinen ajattelu vallitsee, käy selville yhtä hyvin lapsipsykologien kuin kansatieteilijöiden laajasta todistusaineistosta.

Nukkuvan sielu jättää unessa ruumiin näkymättömänä tai näkyvänä, opetti aikoinaan Hippokrates. Se poistuu huulien välistä usvankaltaisena varjona tai pienen eläimen hahmossa, joka lähtee yöllisille retkilleen... Varhaiskantainen kokemus ilmaisee, että nukkuja näkee, havaitsee, aistii ja toimii, vaikka hänen jäsenensä lepäävät puutuneina ja hänen silmälautansa ovat ummessa: toinen, yöllisempi »minä», hämärä mutta yhtä reaalinen kaksoiskulkija, jonka hallitusaika alkaa silmäluomien ummistuessa ja päättyy auringonnousuun, on saanut hetkellisen vallan... Kun tseremissit näkevät tajuttoman ihmisen, he uskovat, että hänen sielunsa, ört, on poistunut ruumiista, ja unen näkemistä he kutsuvat haamun kulkemiseksi. Heräämisen hetkellä tämä yksilön salamyhkäinen kaksoisolento hiipii takaisin nukkujan jäseniin; jollei se ennätä ajoissa kotiinsa, sen omistaja alkaa käydä yhä kalvaammaksi ja kuihtua, kunnes kuolee. Suomalais-ugrilaiset kansat ovat jokseenkin yksimielisesti omaksuneet luulon, että nukkuvan väkivaltainen herättäminen on verrattavissa rikokseen, sillä näin vahingoitetaan ihmisen elinvoimaa: hänen sieluaan.

Mutta vanhan maagillisen periaatteen mukaan, joka perustuu yksinkertaisten, »esiloogillisten» suhteiden tajuun, ajatellaan myös, että unennäkijän harhaileva henki on elimellisessä yhteydessä nukkujan ruumiiseen ja että se, mikä tapahtuu haamulle, ilmenee myös omistajassa itsessään. Lappalainen satu noidasta, joka vaipui rummun yksitoikkoisessa jyskeessä loveen ja lähetti sielunsa liikkeelle, valaisee oivallisesti tätä käsityskantaa. Kodassa nukkuvan velhon vatsaan ilmestyi äkkiä vaarallinen repeämä, ja kun hän oli vironnut unestaan, hän kertoi, miten unisielu oli maanalaisella vaellusmatkallaan törmännyt terävään pimeässä seisovaan paaluun. Ajatus viittaa uskoon, että se mitä tapahtuu kuvalle, koskee välittömästi kuvan esinettä: polkemalla ihmisen varjoa saadaan maagillinen valta hänen ylitseen. Periaate on yleismaailmallinen — sekä arktiset että troopilliset kansat soveltavat sitä säännöllisesti käytäntöön. Myyteissä tätä käsitystä kehitellään edelleen, ja niin malaijeilla kuin tataareillakin on säilynyt taruja lippaista, kiviarkuista, rasioista ja toteemieläimistä, joihin ihmisen elinvoima on vangittu. Sankarit ovat näissä saduissa vahingoittumattomia, koska he ovat piilottaneet sielunsa. Vihollinen ei voi voittaa heitä ennen kuin hän on kulkenut purjeettomalla laivalla yli seitsemän meren ja saanut haltuunsa kultahäkin, johon sielulintu on suljettu —

Perimmältään on primitiivisen ihmisen käsitys sielusta yhtä ääriviivaton ja häilyvä kuin koko se uskomusten koneisto, joka käy hänen alkeellisissa aivoissaan. Tajuttomalla kehitysasteella, jolle on tunnusmerkillistä systematisoinnin puute ja eristämisen, jäsennyksen, jakamisen silmiinpistävä heikkous, ei vielä vedetä mitään tarkkaa rajaviivaa »haamun», »sielun» ja »elinvoiman» välille. Käsitykset sulavat toisiinsa ja liukenevat yhteen; ristiriitaisuuksia esiintyy, koska loogillinen käsiteajattelu ei vielä ole herännyt. Tutkijat, jotka puhuvat »ruumissielusta», »henkisielusta», »varjosielusta» ja »nimisielusta» ikään kuin käsitteiden takana piilisi tarkasti muista erotettu sielullinen elämys, viljelevät itse asiassa ammattinimistöä, joka tosin voi suuresti helpottaa systemaatikon työtä, mutta jonka vastaavaisuudet primitiivisessä elämänkäsityksessä supistuvat vähiin. Alkukantaisen yhteisön jäsen ei osaa ajatella täsmällisesti! Häneltä puuttuu luokittelemisen kyky, hän on avuton kuin lapsi, jos hänen eteensä asetetaan ongelma: »Mitä se on?» Mitä on esimerkiksi melanesialaisten salaperäinen mana? Codrington pitää sitä »yliluonnollisena voimana», Speiser, joka on tehnyt tutkimuksiaan Uusilla Hebrideillä [nyk. Vanuatu], kääntää sen sanalla »elinvoima». Neuhauss ja Uuden Guinean saksalaiset lähetyssaarnaajat tarjoavat meille käsitettä »sieluaines», Kruyt ja hollantilaiset oppineet ammattitermiä zielstoff, tohtori Pechuel- Lösche on omissa Loangoa [nyk. Kongon tasavalta] koskevissa tutkimuksissaan sitä vastoin päässyt tulokseen, että alkukantainen sielu ilmaisee tämäntapaisilla sanoilla potenssia ja siitosvoimaa! Samantapainen käsitesekaannus vallitsee, kun kansatieteilijät käyvät määrittelemään muiden alkusanojen merkitystä. Villiheimot, jotka asuvat Purari-virran suistomaissa, antavat Holmesin mukaan kaikille persoonattomille mahdeille nimen imunu. »Se on liitetty kaikkiin esineisiin, mikään ei esiinny ilman sitä; mitään elollista ja mitään elotonta esinettä ei voi ilman sitä merkitä. Se on olioiden sielu... Se voi olla todellista sekä hyvässä että pahassa mielessä... Se läpäisee kaiken, mitä Purari-deltan kansan silmiin elämästä kuvastuu...» »Sen vuoksi», lisää Holmes, »se ei ole samaa kuin rokoa, elämä, energia, vaan sitä vastoin imunu, mikä parhaiten voidaan kääntää sanalla 'sielu', — soul, living principle.» Mutta tämä määritelmä, jonka löydämme teoksesta In primitive New-Guinea, sanoo viime kädessä sangen vähän. Sen todellisena sisältönä on ajatus, että Holmesin villiheimot eivät vielä ole ehtineet sille kehitysasteelle, jolla olemassaolon moninaiset muodot irtautuvat yhteisestä olemassaolon, elämyksestä ja jolla syntyy kulttuuri-ihmisen moninaisia käsitemuodostuksia. Mana ja imunu ovat aivan yksinkertaisesti jotain, joka korostetusti 'on'. Oliot, esineet, elämäntilat, tapahtumat, kokemukset, mielialat ja ilmiöt, joissa sumea ajattelu mieluimmin ja uteliaimpana viipyy, ovat mana ja imunu, »olemassa oleva».

Vastaavasti yhtä hämäränä alkukantainen ajatus tarkkaa sielua — sitä, joka poistuu kuolevan kylmenevästä ruumiista ja lähtee unessa omille salaperäisille retkilleen. Se on milloin haihtuva henkäys, milloin esineellinen olio, jota voidaan aistia ja puhutella, manata esiin, suostuttaa, maagillisesti kytkeä... Se on varjokuva maassa, se syntyy auringonkehrän alla seisovan neekerin jalkateriin. Se kulkee mukana metsästysmatkoilla, se heittyy kaislakattoisten majojen seiniin, se on tuntemattomin säikein sidottu kantapäihin ja varpaisiin. Kun englantilainen kirjailija James Barrie kertoo tunnetussa sadussaan pienestä luonnonhaltiasta, Peter Panista, jonka varjo oli unohtunut lastenkamarin loukkoon ja joka saapui sitä sydänyön aikaan etsimään, hän eläytyy omassa kirjallisessa käsitepiirissään lasten ja villiheimojen maagilliseen ongelmaan. Tai kun Adalbert von Chamisso hahmottaa mielikuvituksessaan Peter Schlemilin, »varjottoman miehen ja saksalainen kauhuromantikko Hoffmann antaa mustaviittaisen muukalaisen peittää majatalon kuvastimet, koska hänen peilikuvansa on kadonnut, tapahtuu sama regressiivinen palautuminen alkukantaisten uskomusten piiriin. Maailmankirjallisuudesta voisi poimia monta valaisevaa esimerkkiä. Ihmisen äänetön, litteä, tumma, persoonaton, mekaanisesti liikehtivä seuralainen, joka toistaa mykkänä kaksoiskulkijana hänen liikkeitään, leviää ja supistuu, taittuu ja laajenee, häviää yöhön ja astuu esiin auringonpaisteessa — tämä usvantapainen homo duplex sulaa välittömästi kuvitelmiin, joita primitiivinen ihminen luo omasta sielustaan. Samojedi, joka kumartuu arolähteen partaalle ja näkee vedessä omien kasvojensa kuvastuksen, kokee itsensä kahtena... Polynesialainen, joka polvistuu sammuttamaan janoaan ja unohtuu tuijottamaan puun kuvajaisten keskellä väikkyvää ylösalaista minäänsä, joka särkyy heikosta tuulenviristä ja keräytyy ehyeksi, kun virran kalvo siliää, vaistoaa samaa... Tästä havainnosta on kerran puhjennut Narkissos-myytti ja tähän havaintoon nojautuvat, kuten suomalainen tutkija Uno Harva on loistavasti osoittanut, useimpien suomensukuisten kansojen alkuperäiset kuvitelmat tuonelasta. Maan alla, »manalassa», on kaikki päinvastaista kuin täällä; kuoleman ylösalaisessa valtakunnassa eletään peilimaailman nurinkurista elämää, ja kaikki, mikä täällä on 'oikeaa', on siellä 'vasenta'... Samojedien tuonelassa virrat juoksevat merestä lähteisiin, vainajien jalkaterät painuvat omia jalkapohjiamme vasten. — Puiden latvat huojuvat alaspäin, asumusten katot riippuvat usvaisissa syvyyksissä, ja ihminen, jota maanpäälliset elämänlait eivät enää hallitse, elää kuoleman kangastavassa kuvastintodellisuudessa päinvastoin kuin täällä. Hän kerii elämänsä kerää takaisinpäin. Hän nuortuu ja pienenee, kunnes häipyy olemattomiin tai syntyy sukulaisensa lapsessa uudelleen elämään...

Varsinaiselta luonteeltaan sielu on sama kuin elinvoima — energia, joka panee jäsenet toimimaan ja urhoollisen metsämiehen ampumaan riistaa. Tähän mielikuvaan ei olisi ehkä koskaan tultu, ellei kuolemassa kangistuvan ruumiin huomio olisi puhunut niin selvää kieltä siitä, että jokin, mikä äsken elähdytti elimistöä, on mennyt pois.... Mitä alkeellisen uskonnon tutkijat kutsuvat »ruumissieluksi», näyttää kuitenkin viipyvän vainajassa. Hämärä tunto, että liikkumaton voi liikkua ja että kuollut voi kohota lepoasennostaan, saa tukea yöllisistä unista, joissa poismenneet vierailevat eloon jääneiden luona ja puhuvat, elehtivät, käyttäytyvät yhtä todellisesti kuin koskaan ennen hautaan panoa. Tämän vuoksi Borneon dajakit keräävät huolellisesti kuolleittensa luut, maalaavat ne loistavalla punavärillä ja kätkevät sururumpujen päristessä uudelleen kalmistoon, sillä luusto on ruumiin kestävin osa ja alkeellinen käsityskanta johtaa uskoon, että vainajien elämä säilyy siinä. Saman maagillisen periaatteen mukaan on palvottu pyhimysten luita ja kätketty kultaisiin reliikkeihin nikamia, jotka ovat ammoin kuuluneet saraseenien surmaamille ristiritareille. Tähän uskoon liittyy kuitenkin alkeellisen kummituspelon määrääviä aineosia, ja jälleen on vaikea pystyttää mitään täsmällistä rajamuuria, joka eristäisi toisistaan »haamun» ja »ruumissielun» ilmiöt. Hautaamistavat ovat symboleja, joissa monelta taholta vuotanut merkitys tihentyy perinteelliseksi muodoksi. Kun kuollut kätketään multaan, tällä toimenpiteellä ilmaistaan sekä pieteettiä että pelkoa, ja kauhukuvitelma, että hautaamaton kuollut voisi kummitella, liukenee ääriviivattomasti kuvitelmaan, että vainajan sielulle on tarjottava asuinpaikka mullassa, universaalin emosymbolin uumenissa.

Mihin on verrattavissa tämä »sielu»? Ostjakkilaiset tarinat käsittävät sen ruumiin täydelliseksi kuvaksi, ja monet myytit kertovat taisteluista, joita elävät käyvät »vaeltavia ruumiita» vastaan. Syrjäänien mielikuvituksessa se on ohentunut sumumaiseksi henkäykseksi, joka erkanee kuoleman hetkellä sairaiden huulilta. Suutelemalla kuolevaa voidaan vangita hänen sielunsa. Kun muistamme, että talo symbolisoi unessa ihmisruumista, saamme jälleen paradoksaalisen välähdyskuvan unten ja myyttien yhteydestä: virolainen sana leil merkitsee sekä ihmishenkeä että saunanlöylyä ja suomalais-ugrilainen sauna, jonka räppänästä lämmin höyry haihtuu kylmään avaruuteen, on todellisuuteen sovellettua unten ja myyttien symbolikieltä. Se on arktisen sielun asunto, alkeellisella rakennustaiteella ilmaistu unikuva, jonka psykoanalyyttinen merkitys on yhtä puhuva kuin monimielinen!

Mutta kaikesta tästä seuraa, että unennäköjen vaikutus tunkee syvälle kaikkeen, mitä elämään sisältyy, ja että kirkas, realiteeteissa pysyttelevä päiväajattelu ottaa alinomaa huomioon mahdollisuuksia, joita esiintyy unessa. Yön ja päivän kynnys, johon me kompastumme ja heräämme, ei vielä ole kohonnut esiin alkukantaisten elämysten sumusta. Kaikki, mikä on koettua, on totta — niin muodoin myös uni mielettömine, epäjohdonmukaisine, varjomaisine seikkailuineen ja vaiheineen, joissa kuolleiden sielut sekoittuvat omituisen esineellisinä elävien varjoihin ja joissa todellisuuden alue sulaa epätodelliseen. Kun myöhemmin kehittyvän »Yli-Minän» pidikkeet eivät vielä ole syntyneet tajuttoman ja tajuisen sielunalueen väliin, pääsevät unet vapaasti esiin kuiluistaan, atavismien, vaistojen, pelon- ja toivonkuvitelmien hornankattila kuohuu yli partaittensa ja täyttää tajuntaa. Alkeellisesti ajattelevat aivot tajuavat tästä kaikesta vaiti yhden erikoistumattoman elämyksen, kokemisen elämyksen, johon sisältyy sekä yö että päivä, sekä unessa että valvovin aistein saadut havainnot.

Usein esitetty ajatus, että lapset ja villikansat omaisivat rikkaamman mielikuvituksen kuin me, on noita yleiseen ajatteluun syöpyneitä harhakuvitelmia, joiden syynä on tietyn sielullisen määritelmän vajaamittainen tuntemus. Todellisuudessa on asianlaita täysin päinvastainen! Lapsuuden edustavimmat käsitykset, joista sen loisto ja esineellisyys syntyy, luulot, joita se luo jumalasta, ilmiömaailmasta ja omista sielullisista ulottuvaisuuksistaan, nojautuvat poikkeuksetta selvään aistihavaintoon. Lapsuuden kehitysvaihe, jota pitkät ajat pyrittiin kultaamaan ihanteellisuuden pastellivärillä, hyväntahtoisilla mutta virheellisillä onnellisuuden, viattomuuden ja fantasiarunsauden harhakuvilla erottuu kuitenkin jyrkän omalaatuisena inhimillisen sielunkehityksen detaljirikkaasta kokonaisnäystä. Kaikki, mitä lapsuudesta voidaan sanoa, koskee infantiilia elämäntasoa ylimalkaan. Eurooppalainen lapsi ja varttunut villi, jonka kehittyneen organismin syvyyksissä lapsensielu viettää ajatonta aikaansa sädehtien ulkomaailmaan oman tajuttoman kuva-ajattelunsa valoa, ovat olennaisilta ominaisuuksiltaan uskomattoman lähellä toisiaan.

Se, mitä olemme tottuneet kutsumaan lapsen mielikuvitusrikkaudeksi, on tietyssä merkityksessä mielikuvituksen puutetta. Mielikuvitus kulkee aistihavainnosta irrallaan. Se kykenee luomaan todellisuuksia, jotka eivät koskaan piirry silmän näköteriin — se voi liikehtiä ulkonaisesta sisäänpäin maailmasta omaan sieluun, havaintoavaruudesta johonkin, jota tavallinen arkikokemus ei tunne — vieläpä se voi rikastuttaa elämästä saatua käsitystä henkevien olettamusten ja epätodennäköisten mahdollisuuksien hienon hienoilla valoilla ja varjoilla. Mutta juuri tämä kyky puuttuu lapselta! Hänen ajattelunsa ei ulotu konkreettisen havainnon tuolle puolelle, hän ei pysty tajuamaan olioita ja asioita, jotka huomattavasti poikkeaisivat siitä, mitä hänen herkät ja valppaat aistimensa kertovat. Infantiiliin käsittämiseen yleensä kuuluu elimellisesti tämä tukeva maassa pysyminen, tämä jokapäiväisen havainnon mahtava ylivalta, joka ulottuu taivaan kupolista maan laakeaan, rajoitettuun, ylen määrin äärelliseen levyyn. Lapsi havaitsee — ja uskoo sen mukaan! Hänen kuvia luovalla ajattelullaan ei ole lainkaan samaa luonnetta, joka ilmenee korkeammilla kehityksen asteilla. Mutta juuri alkeellisen ajattelun empiirisestä perustasta, sen järkkymättömästä uskosta tosiseikkojen mahtiin ja tutun arkimaailman yleiseen pätevyyteen, johon ei sisälly mitään henkisempien muotojen mahdollisuutta, tulee 'viime kädessä se runsaus ja väriloiste, jolla lapsi rikastuttaa ulkomaailmaa. Kaikkeen, mihin uskotaan, sulautuu lähimmästä todellisuudesta otettuja aineksia. Kaikella, mitä ajatellaan, on ihmeellinen selkeys ja esineellisyys. Koska olemassaolon ainoana mittana ja mallikuvana on konkreettinen havaintoesine, saa jokainen ajatus, kuvitelma ja unelma sellaisen havainnollisen asiallisuuden, mitä hienostuneempi käsiteajattelu ei millään muotoa hyväksyisi.

Tämän ikäkauden määritelmään kuuluu aistihavainnon heikentymätön ylivalta. Lapset ovat realisteja tai — jos niin tahdotaan — realistisia impressionisteja. Todellisuus tulee heidän tajuntaansa heleinä yksityiskohtina, värikkäinä ja lämpiminä katkelmina, häilyvien, leijailevien, kimaltelevien osittaisvaikutelmien hyrskyävänä virtana. Voidaanpa lisäksi panna merkille, että detaljoiva havaitseminen, joka kulkee hypähdellen yksityiskohdasta toiseen samalla kun laajemmat vaikutelmien piirit hämärtyvät periferiaksi, on sekä valppaampaa että täsmällisempää kuin meidän. Alkukantainen pars pro toto -periaate vallitsee. Sirpale, katkelma, kappale kuvastaa kokonaisuutta — ykseys heijastuu osassa an niin kuin valtameri vaahtopisarassa ja kaikkeus vesihelmessä. Mitä on lapsen luonnonhavainto? Unohtumista valvovaan tuijotukseen, jossa kuvastuu yksinäinen voikukka ja ryömivä hyönteinen... Sarja sielullisia oikosulkuja, unenkaltaisia seisahdustiloja, hämyisiä sukelluksia itseunhoiseen maailmanpeilailuun, ajatuksettoman näkemisen ja pyyteettömän huomionteon ihmeellistä lumoissa oloa... Kiiltomato puutarhakäytävällä ja kalan hiljaa huojuva evä, putoava lehti ja liian kirkkaasti loistava lumikide sisältävät jonakin hetkenä kaiken, mitä on olemassa Alkeelliset ajatukset antautuvat omituisen helposti tälle hypnoosille. Oven käynti äänettömässä huoneessa, kuun valoläikkä hangella auringonsäteessä survova tomu riittävät vielä porteiksi, joista äsken syntynyt älyllinen elämä peräytyy takaisin ja valuu ajattoman uinailemisen kuolemankaltaiseen alkumereen...

Lapsi havaitsee puun, näkemättä metsää... Maailma, joka ajattelun sarastavassa alkuasteessa on vielä kokonaan ja täydellisesti ulkomaailmaa, tulee hänen tajuntaansa impressioina, ja näissä satunnaisissa huomioissa päilyy hänen synteettisen maailmankuvansa: se, millaiseksi hän kuvittelee kaiken olemassa olevan. Lisäksi tulee, että lapsen käsityksissä ilmenee jyrkempiä vastakohtia ja voimakkaampia perusvärejä kuin koskaan myöhempinä ikäkausina. Mieltäminen ei ole vielä saavuttanut sitä läpikuultavuutta ja moniulotteisuutta, joka kuuluu abstraktisen käsitemuodostuksen korkeampaan kehityspiiriin ja joka hajottaa, laimentaa ja vaalentaa, mutta samalla myös syventää, keskittää, hienostaa ja tekee monisyiseksi oman varttuneen ajatustapamme. Infantiili kehityskausi tietää tajuttoman kuva-ajattelun valtakautta. Aistihavainnot antavat tälle mieltämisen muodolle tarvittavaa rakennusainesta ja niistä lapsuus muovailee oman maailmansa. Voi helposti panna merkille, että tästä ylen eloisasta maailmasta puuttuvat vielä tyystin miedot välivärit ja jalostetut siirtymäasteet että hienompien suhteiden taju ei ole vielä alkanut kangastaa räikeiden peruskokemusten yllä. Kulttuuri-ihminen luo siltoja käsitteestä käsitteeseen, ilmiöstä ilmiöön. Absoluuttisen pahan ja absoluuttisen hyvän välillä on hänellä asteittain nouseva vivahdusten portaikko, kun sitä vastoin lapset tuntevat vain helppotajuisen perusskaalan. Puhdas valkea ja puhdas musta, varaukseton ilo ja synkin murhe, nauru ja itku, ikävyys ja hauskuus, hyvyys ja pahuus ovat vastakkaisia napoja, joiden välillä heidän tunteensa viivasuora salama leimahtaa. Ruma on rumaa ja kaunis kaunista - duurista molliin kulkee yksinkertainen suora rata. Mitään sulautumistuloksia, mitään vastakohtaisten ainesten saostuneita kokoomuksia lapsuuden elämyspiirissä ei tunneta, sillä lapsen tunne- elämä häilyy vilkkaan pendelin tavalla perusvastakohdasta toiseen. Mutta tämä merkitsee vain, että myöhemmin moninaistuva jäsentelemiskyky ui vielä alkutilassaan ja että lapsuudessa ei ole tilaa niille distinktioille ja erotteluille, jotka myöhemmin heittävät todellisuuden yli oman himmentävän harsonsa.

Tässä maagillisessa elämänmaisemassa jossa lapsi kasvaa kohtaloaan kohti, oliot ovat sitä miltä ne näyttävät. Mielikuvitus ei sisällytä niihin uinuvia mahdollisuuksia johonkin päinvastaiseen suuntaan. Yön ja päivän, valon ja varjon vastakohta pysyy alkuperäisen jyrkkänä. Fenomenaalisessa enempää kuin moraalisessakaan mielessä ei voi ajatella mitään varjolla vaimennettua valoa eikä mitään pimeyden kokoomusta, johon sisältyisi kirkkauden ainesosia. Edelleen eivät ulkonaisen ja sisäisen käsitteet ole vielä läheskään siinä määrin irronneet toisistaan kuin meidän seulovassa ajattelussamme, sillä lapsen kokemusmaailmassa ne vaikuttavat jatkuvasti toisiinsa — läpäisevät toisensa. Tästä johtuu, että jokin, mikä on puhtaasti henkistä, on samalla puhtaasti ruumiillista. Paha ihminen on fyysisesti ruma, sisäinen kauneus käsitetään ulkonaiseksi kauneudeksi ja taas päinvastoin. Keskiajan lukemattomat etsaajat ja radeeraajat, jotka antoivat saatanalle havainnollisen rumuuden muodon — lepakon siivet, Ammonin sarvet, evämäisiä ja sienimäisiä sapelien, sirppien ja luunystyröiden hurjaan sekasotkuun häviäviä iljettävyyden tuntomerkkejä — noudattivat näissä alkeellisissa taideteoksissaan lasten yhtä alkeellista mielikuvitusta. Jonkin Hieronymus Boschin ja Pieter Brueghelin ärtynyt demonomaaninen kuvittelu juurtuu syvimmiltään siihen. Kuten lapset, niin eivät vanhat keskiaikaiset kaivertajatkaan ole tajunneet elämän kaksikasvoisuutta: he ajattelevat vain ensimmäisen asteen yhtälöissä vailla ymmärrystä »kauniiseen pahaan» ja »rumaan kauneuteen». Vielä on kaikki henkistyneempi jaottelu ja differentioituminen poissa, vielä ei oivalleta, että oliot ja ilmiöt ovat oma vaippansa ja naamarinsa ja että todellisuuden laskematon, ongelmallinen kohtalokkuus piilee juuri siinä, että kaikki on jotain täysin muuta kuin mitä se muistuttaa!

Se seikka, ettei lapsuuden maailmankuvasta suinkaan puutu epätodellisten olioiden hierarkioita, ei lähemmin ajateltaessa ole ristiriidassa aistihavainnon ylivallan kanssa. Sillä miten maanpäällinen onkaan vielä ideoiden ja unelmien äärellinen valtakunta! Selvinä ja kouriintuntuvina ottavat mitä ylimaallisimmat olennot osaa elämän kirjavaan juhlanäytelmään: Raamatun ja satujen kiehtovat ihmeolennot, enkelit, peikot ja prinsessat. Mitä salamyhkäisimpiä hahmoja esiintyy ikävän jokapäiväisten arkihenkilöiden rinnalla — hahmoja, jotka osoittaisivat hämmästyttävää mielikuvituksen voimaa, elleivät ne muistuttaisi niin suuressa määrin tutun havaintomaailman tuttuja ilmiöitä. Sillä lasten ajattelussa muuttuu kaikki irreaalinen reaaliseksi. Konkreettisiksi kuvitellut ideat ovat ylen tavallisia, hyvät ja pahat henget saavat näkyvän inhimillisen muodon, uskonnon salaisuudet käsitetään vaivattoman aineellisella tavalla. Taivaan kirkkaat piirit ovat vielä läheisessä yhteydessä maan äärelliseen pintaan, ja tältä kukoistavalta permannolta nousee tonttujen, keijujen ja enkelien hierarkkisesti ylenevä doomi häipyäkseen ylös korkeihin pilviin, joiden yläpuolella kulkee lempeä, valkopartainen Jumala... Lapsellisen uskon Jaakobin tikapuut johtavat taivaasta maahan, maasta taivaaseen. Kirjojen kahisevilta lehdiltä kasvaa liikuttavia ja kauheita näkyjä, satujen mahti uudistaa ja muuttaa maailman, hämärät kertomukset ovat täynnä taikaa... Sen, mitä kuullaan ja luetaan, tulee ensin pukeutua lähimmän arkitodellisuuden pukuun, ennen kuin lapsi voi hyväksyä sen elävänä todellisuutena. Ja tämän vuoksi ulottuu suunnaton konkretisoimisen tapahtuma tähdistä meren aaltoihin, synnin rangaistuksesta hyvyyden palkintoihin, helvetistä taivaaseen, saatanasta Jumalaan. Planeetat muuttuvat vainajien kultaisiksi silmiksi, täysikuun lyhty takertuu metsän korkeimpaan kuuseen; jopa pimeyden ruhtinaskin saa ulkonaisen muodon, joka muistuttaa erehdyttävästi vihastunutta nuohoojaa! Lapsen piru ja lapsen jumala ovat lähtöisin samasta värilaatikosta — jokahetkisten huomioiden ehtymättömän runsaasta lippaasta. Mutta kaikella tällä ei ole lainkaan luovan mielikuvituksen luonnetta, kun sitä vastoin juuri varttuneempi ajattelu, joka pystyy kuvittelemaan sellaista, mitä todellisuudessa ei esiinny, ilmaisee paljon runsaampaa, paljon monipuolisempaa ja liikkuvampaa kuvittelemiskykyä.

Lapset ihailevat kaikkea heleää ja valossa olevaa: sinistä taivasta, kirjavia kiviä, loistavaa perhosta; punaista samettinauhaa ja lentävää leijaa; niityn vihreyttä, palavia joulukynttilöitä, kuun humoristisesti pyöristynyttä kehrää. Mutta vaaditaan vain, että heidän ajatuksissaan saa hetkellisen ylivallan jokin epämuotoinen ja fyysisesti ruma, kun todellisuuden näyttämöiden yli jo kulkee synkentävä varjo ja äsken kirkas maailma peittyy yöhön. Valosta pimeään on vain mitätön kukonaskel. Unelmoivasta kaiken ihailusta alkukantaiseen kaiken-kauhuun vie kapea ja matala kynnys, jonka tällä puolella on vain heleyttä, väriä, kukintaa, viserrystä ja naurua, tuolla puolen vain kammoa ja painajaisunta... Maailma on kaksikasvoinen. Olioilla on valosielu ja varjosielu — päivän silmäterissä väijyy pimeyden säikyttävä katse. Ja koska valvetilan ja unen valtakunnat vielä sijaitsevat niin uskomattoman lähellä toisiaan, tapahtuu usein, että valpas havainto horjahtaa rajaviivan pimeälle puolelle. Pahat unennäöt tunkeutuvat valveeseen, hämärtävät katsetta, kylvävät kaikkeen alkukantaisen pelon sumua. Nämä pimenemisen ja ekvivalenssin hetket ovat lapselle yhtä luonteenomaisia kuin itseunhoinen, omituisen passiivinen, näennäisesti uneksiva mutta syvimmältään unelmaton vaipuminen läsnä olevaan tuokioon.

Sillä tässä pätee antiteesi: lasten ajattelussa muuttuu kaikki reaalinen irreaaliseksi! Samoin kuin ihmiskunnan pieni edustaja esineellistää ja konkretisoi kaiken yliaistillisen, samoin hän myös henkistää, elollistaa, ylevöittää ja transsendentalisoi kaiken konkreettisen. Ideoista pyrkii tulemaan aistihavaintoa, aistihavainnosta ideoita; uni muistuttaa yhä enemmän todellisuutta, todellisuus yhä enemmän unta. Eräät lapsipsykologit, ensi sijassa marburgilainen tutkija E. Jaensch, ovat näyttäneet toteen, että lapsilla puuttuu eräs niistä sielullisista eristämistoiminnoista, joiden avulla varttunut ihminen erottelee toisistaan todellisuutta ja kuvitelmaa. Lapsennäkömielle on kappale reaalista elämää! Todelliseen aistihavaintoon verrattavat ajatuskuvat, joita psykologia kutsuu, »eideettisiksi mielikuviksi» ja jotka tavallisesti häviävät kuudennen ikävuoden sarastavassa älynkehityksessä, vaipuvat hänen ja ulkomaailman väliin maagillisena huntuna. Kun aikaisemmin keskusteltiin yleisesti lasten »valheellisuudesta» ja oikaistaan sekä nuhteella että vitsalla heidän itsepintaisia päähänpinttymiään, taivutaan nykyään ajatukseen että noilla näköjään fantastisilla tarinoilla on ilmeinen todellisuuspohja Lasten otaksuttu mielikuvitus ei ole fabuloivaa lajia: se on näkevää! Visuaalisen alkeisajattelun loistava valosumu vaipuu kaikkeen, mihin pelon, ilon, murheen laajentama pieni silmäpari tuijottaa. Kaikesta astuu esiin muotoja ja hahmoja, joihin maiseman silmiinpistävät yksityiskohdat, kummallinen puunkanto, taittunut oksa ja iltaruskossa kimmeltävä lukinseitti antavat heikon alkuvirikkeen. Mutta nämä ovat ilmiöitä, jotka kuuluvat elimellisesti alkukantaiseen sielunelämään. Samoin kuin kuva pyrkii muuttumaan siksi mitä se esittää, samoin elää jokaisessa ajatuksessa tendenssi tulla kuvaksi, visioniksi, näyksi. Kuta matalampi tajunnan kynnys on, kuta infantiilimpi, primitiivisempi, arkaaisempi ihmisen sielullinen kehitystaso on, sitä horjuvampi on myös koetun ja uneksitun, kuvitellun ja eletyn väliaita, ja juuri tähän yleiseen lakiin nojautuu lasten eideettinen mieltämistoiminta.

Näin tarjoaa lapsuus meille omasta elämästämme täydellisesti eriävän kuvan. Toiselta puolen se näyttäytyy realistisen havainnon turvallisessa arkivalossa, lämpimän maanpäällisyyden kaikkivallassa, joka ulottuu esineellistävänä säteilynä ylimpään transsendenttiin, ja toiselta puolen kummittelevien mielikuvien, apokalyptisen ja haaveellisen päiväunen elävöittävässä taikavoimassa. Tällainen on infantiilin ihmiskunnan sielu: todellisuuden lasinkirkas kuvastin, joka sumenee tajuttomien unelmien esiin tihkuvasta kasteesta; selkeästi havaitseva ja väkevästi näkevä, olipa sitten kysymyksessä puhdas havainto tai puhdas mieltäminen; myrskyinen ja hiljainen, hilpeä, pimenevä, maanpäällinen ja maanalainen; laajentunut ja hämmästynyt Silmä, joka kykenee näkemään yli aineellisten hahmojen ja esineiden syvälle näkemättömään... Se, että alkeelliseen kuva-ajatteluun yleensäkin näyttää kuuluvan taipumus muuttua todelliseksi havainnoksi, on lapsipsykologian piirissä varmistettu tosiasia: havainnonomainen, »aistimusvoimainen» mielle on eräänä rakennusaineksena siinä maailmandoomissa, jota lapsuus rakentaa.

Että tämän sielullisen kokemuksen seurausilmiönä on kummallisesti muuttunut kuva elämästä, on sanomattakin selvää. Taivas ja maa saavat uuden esineellisyyden ja loiston, näkymättömien olentojen asutus levittäytyy yli »kuolleen» luonnon. Aikaihmisen maailma, tämä viluinen ja laaja, viileä ja ikävystyttävä, tarkasti mitattu ja älyn kelmeään, kirvelevään sähkövaloon alistettu elämäntodellisuus, josta jumala, saatana ja henget on pakotettu peräytymään, ei lainkaan vastaa sitä kuvaa, minkä lapsuus todellisuudesta luo. Syvä henkisen konseption erilaisuus, kyky täyteläisempiin alkeis-elämyksiin, alttius uskoon ja taikauskoon tekee infantiilin ajatuselämän täysin toiseksi kuin varttuneen. Olemme tekemisissä puhtaan maagillisen mieltämisen kanssa, joka elollistaa kaiken elottoman ja luo ympärilleen muille näkymättömiä, mutta luojalleen itselle mahtavan esineellisiä muotoja. Luetut ja kuullut tarinat antavat alkeellisille näyille tarvittavaa pohjaa. Sielun syvyydessä avautuu aina tuo salaperäinen Silmä, joka tekee näkymätöntä nähtäväksi, ja jokin piilossa toimiva taikalyhty, jonka heijastimessa kulkee lakkaamattomien varjokuvien filminauha, lähettää havaintoavaruuteen hämäriä ja kirkkaita, säpsähdyttäviä ja lempeitä, mystillisesti syttyviä, leimahtavia ja häipyviä näkyjä...

Maailma unena ja aistiharhana: tämän kokee uneksivina hetkinään jokainen lapsuus! Kuun, auringon ja tähtien, kynttilän ja yölampun valossa tapahtuu jotain salamyhkäistä josta on paras vaieta, koska aikaihmiset eivät siihen usko. Samoin kuin hellittämätön tuijotus kiiltävään kristalliin panee hermostollisesti ärtyneen henkilön näkemään epätodellisia havaintoesineitä — loistavia linnoja, varjomaisia ihmiskasvoja, kaukaisia maisemia — samoin saattaa satunnainen tuijotus lapsen hypnoosintapaiseen tilaan, jossa lähimmän ympäristön tutut piirteet vääristyvät oudoiksi. Pelkkä karakteristinen yksityiskohta — puun ihmismäinen ääriviiva ja hämärästä pilkottava hiilloksen hehku — riittää yllykkeeksi. Taikasana on sanottu, tajunnan lävitse käy värähdys. Ja nyt muuttuvat todellisuuden kasvot, nyt näyttää tuolilla riippuva vaate vanhalta, valkopukuiselta naiselta, joka nousee, kulkee yli permannon ja häviää... Kuun salaperäinen valoleikki lattiapalkeissa saa ääriviivoja ja muotoja, joista huokuu turvattomuuden ja kammon mahtavaa noitavoimaa: näin astuvat keijut ja haltiat valvovan pienokaisen laajentuneeseen silmään hävitäkseen seuraavassa hetkessä epämääräiseksi sumuksi. Nuket käyvät yön aikaan eläviksi. Pimeässä saavat esineet muodon, joka on toinen kuin turvallisessa auringonvalossa: tuolit liikahtelevat rauhattomasti, ikkunaruudun ripsetön ja laaja silmä tuijottaa loihdittuun yöhön. Pääsiäisenä nähdään maassa ja ilmoilla enteitä ja merkkejä; tähdet palavat suurempina kuin ennen, uuninpiipuissa käy suhina, kuun punaista kehrää vasten kiivastuu lentävä kissa ja noita. Ja jos todella olisi mahdollista eläytyä uudelleen kaikkeen, mitä viisivuotias lapsi yksinäisillä vaellusretkillään kokee, löytäisimme ehkä paluutien niihin maailmoihin, jotka kehittyvä järki on sittemmin siirtänyt vanhojen tarinoiden romukomeroon ja muuttanut unenhoureeksi.

Sillä lapsen metsä ja meri ovat jotain jylhempää, heleämpää, lumotumpaa, kelttiläisempää kuin meidän. Vielä ei ole tapahtunut se Entzauberung der Welt, jossa sielullinen taikavalo sammuu luonnosta. Panin elollistava hengitys ei vielä ole hävinnyt ryhmyisten puiden huminasta ja aallonkäynnin salamyhkäisestä yksinpuheesta. Luonnon äänillä ja näyillä on tuona ikäkautena »tarkoitus», ja tästä ilmiöiden salamielisestä tuijotuksesta seuraa, että kaikki oliot ja asiat uiskentelevat sadun alati vaihtuvassa pilvessä. Todellisuuden aluetta, jota usko realiteettien ylivaltaan suunnattomasti rajoittaa, samalla suunnattomasti laajentaa visuaalisen mieltämiskyvyn mahti. Kaikessa lymyää salaisuutta. Kaikkialta avautuu ovia ja holvikäytäviä Suureen Tutkimattomaan; jokainen polku johtaa univaltakuntaan, jokainen ikkunaluukku kätkee kurkistusreiän, josta voidaan silmätä toiseen, yhtä esineelliseen todellisuuteen. Anatole France tarjoaa lapsuusmuistelmissaan tästä kaikesta sekä syvällisiä että huvittavia esimerkkejä. Kun pieni pariisilaislapsi Pierre palaa päivittäisiltä vaelteluiltaan kotiin ja paneutuu makuulle puolihämyiseen huoneeseen, hän tarkkaa hieman ennen uneen vaipumista pelokkaan uteliaana, miten pienet, irvokkaat, ihmisjäsenistä ja talousesineistä kokoon liitetyt olennot pitävät mykkiä tanssiaisiaan vuoteen jalkopäässä. Tai kun hän kulkee lapsenhoitajansa taluttamana hiljaisen syrjäkaupungin katuja, hänellä on elävä tunne siitä, että jokaisen kulman takana aukeaa toinen, ihmeellinen, lumoavampi ja kammottavampi maailma. Että myöskin V. A. Koskenniemi on varhaisina ikävuosinaan, kokenut jotakin saman tapaista, siitä antaa hänen muistelmateoksensa esimerkin: pieni poika hiiviskelee hämyisissä huoneissa ja etsii itsepäisesti seinäpapereista kätkettyjä salaovia, jotka johtaisivat hänet siron, äänettömästi tanssivan, kääpiömäisen unikansan maanalaisiin saleihin.

Onko tämä unta vai hallusinaatiota, selvänäköä vai houretta? Se on kaikkea neljää, sillä unen ja houreen mielikuvat tekee todelliseksi lapsen hallusinoiva alkeisajattelu. Tyttö, joka syvän kauhun vallassa katsoo metsästä astuvaa yksisilmäistä jättiläistä, ei kuvittele: hän aistii kuvitelmansa ja muuntaa sen todeksi. Lapsi, joka sammaltavin sanoin kertoo, kuinka vanhassa sammaltuneessa, harmaassa tuvassa asuu lumottu prinsessa, kuvaa itse asiassa sen, mitä selvät kokemukset hänelle sanovat. Lukitut huoneet ja pimeät ullakot ovat täynnä henkiä. Hämärässä tallissa liikkuu tonttu, jonka tulipunainen hiippa häilähtää ja on poissa... Väräjävänä ja hauraana, konkreettisena ja epätodellisena, arkipäivän kaikkia kirjavia muotoja mukailevana ja kuitenkin epämääräisenä kuin hämärä aamusumu käy keijujen tanssi hetken aikaa banaalin arkipäivän yllä, hävitäkseen olemattomiin kun älyn sähkövalo syttyy elämän huoneeseen.

Maailmankirjallisuudesta voisi löytää monia oppaita tähän kadonneeseen todellisuuteen. Niinpä esimerkiksi E. T. A. Hoffmannin koko laaja, asteikoltaan rikkaasti muunteleva novellistiikka tulvii yksityiskohtia, jotka näyttävät, miten täydellisesti tämä 1700-luvun kauhuromantikko valtasi taiteelleen nykyisen lapsipsykologian verkalleen omaksumat totuudet. Hänen haaveellisissa kertomuksissaan tapahtuu syvällinen eläytyminen lapsuuden maailmaan, asioiden ja esineiden ulkokuori murtuu, ja olioiden yösielut, jotka muodostavat niiden todellisen olemuksen, vapautuvat unessa aineellisista vankiloistaan. »Pähkinänsärkijässä ja hiirikuninkaassa» kasvaa salaperäinen setä Drosselmeier lasisen nukkekaapin jumalaksi, — jouluyön tummetessa alkaa vanha käkikello lyödä kumeita ja käheitä lyöntejä, — hiiret ja tinasotilaat, lempinukke Clara ja ihmisenmuotoiset pähkinäpihdit anastavat sen elämän etualan, joka varttuneemmassa havainnossa kuuluu ihmisille. »Pienessä Sakeuksessa» saa ylioppilas Balthasar kyvyn kuulla kuulematonta ja nähdä näkymätöntä: olevaisuuden kasvot muuttuvat niin kuin unessa ja lapsuudessa, kuninkaan ministeri osoittautuu ilkivaltaiseksi kääpiöksi, abbedissan hunnun alle kätkeytyy ruusuhaltiatar ja tohtori Prosper Alpanus, jonka itse kukin »näkee» eri tavoilla, näyttäytyy zoroasterilaisen noidan mahtavassa hahmossa. Myös kertomukset »Kultapullo», »Hietamies», »Serkun kulmaikkuna» ja »Kissa Murr», jopa Hoffmannin fantastinen tuotanto kauttaaltaan, ovat täynnä pimeän lastenkamarin kaameita ja lempeitä, säpsähdyttäviä ja helliä hahmoja: Vihreä laulava käärme, ihana Serpentine, ohdake Zeherit, Daucus Carota, puunukke Olympia, optikko Coppola...! Mutta tämän noitamaisen näkijän ja unissa kulkevan psykologin lisäksi löydämme lukemattomia kuvauksia noista meille suljetuista näkymaailmoista. Tanskalaisesta Andersenista Englannin poeta laureatuksen, John Masefieldin ihmeelliseen »Keskiyön kansaan», Barrien Peter Panista suomalaisen Teuvo Pakkalan lapsinovelleihin asti käy intuitiivisen eläytymisen uudistava henkäys, joka hahmottaa sadun, romaanin ja novellin puitteissa lapsuuden unohtuneita näkymaailmoja.

Mutta eikö tästä samalla välähdä valoa itse luovan taiteilijan ongelmaan? Runoilija, joka luo omasta itsestään joukon eläviä hahmoja, joka pukee ajatuksensa lihaksi ja vereksi ja kokee intuitionsa hetkenä todellisuuden, jota ei ole hänen ulkopuolellaan, on syvimmässä sielun asenteessaan lähellä lasta. Jokin eideettisen näkemisen ikkuna, joka meissä muissa on mennyt umpeen, avautuu hänen uneksivan henkensä sopessa. Elävät varjot astuvat esiin näistä syvyyksistä; hahmoton saa hahmon, näkymätön ulkonaisen asun ja muodon, niin kuin varhaisina ikävuosina niin usein tapahtui. Että uni ja lapsuus todella ovat ne kaksi elämänaluetta, joilla jokainen meistä on Shakespeare, ei ole ainoastaan henkevä paradoksi, vaan lukemattomien esimerkkien toteennäyttämä havainto.

Se, mitä aistitaan, on luonnonihmiselle kuten lapsellekin todellisuuden ainoa muoto. Mitään muuta ilmausta Olevainen ei voi saada, eikä mitään sellaista, mikä ei tavalla tai toisella löydä vertauskohtaa lähimmästä ympäristöstä, voida kuvitella olevaksi. Mielikuvituksen heikkous, käsitemuodostuksen ja havainnosta irrotetun ajattelun puute saavat aikaan sen, että alkukantaiset elämänselitykset näyttävät meistä niin naiivin maanpäällisiltä ja että niihin sulautuu niin runsas ainesosa banaalia arkihavaintoa. Metafysiikka, mytologia ja uskonnot lepäävät tällä empiirisellä perustalla. Ajatuksiin lyö leimansa se, mitä silmä näkee ja korva kuulee, mutta sen lisäksi myös kaikki se arvaamaton, mitä tapahtuu unessa, joka on tällä kehitysasteella vain toinen aistihavainnon muoto... Kouriintuntuva todellisuus on ainoa, mitä koetaan — voidaanpa vielä paradoksaalisesti väittää, että se koetaan sielläkin, missä sitä ei esiinny: ylimpien abstraktioiden ohuissa valopiireissä, yliaistillisten ja tuonpuoleisten käsitysten aineettomassa maailmassa. Sillä alkukantainen ihminen on tässäkin verrattavissa lapseen. Hän on ajattelijana realisti ja juurevan jokapäiväishavainnon täysiverinen edustaja, joka tekee kaikesta, mitä hänen aivoissaan liikkuu, havainnollisia kuvia ja aistimuksellisia muotoja. »Aineettomuutta» ei vielä voida ajatella. Kaikki, yksinpä häilyvin ajatuskin, on »ainetta».

Että näin on todella asianlaita, käy ilmi primitiivisistä luomistaruista, joissa kaiken ilmiömaailman primääriseksi edellytykseksi ja alkuperusteeksi oletetaan jokin määrittelemätön »maailmanaine», muovaavaa kättä odottava materian kimpale. Maailman syntyminen tyhjyydestä on noita myöhäiskäsityksiä, joita alkeellisesti ajattelevat aivot eivät voi sulattaa. Vain eräs sangen alhaisella kehitysasteella elävä yhteisö, bu-nu-rongin heimo Australian rannikolla, puhuu kotkan muotoisesta Bun-Jel-jumalasta, joka muodosti maailman ilman että tiedettäisiin, mistä... Tavallisesti luominen käsitetään alati olemassa olleen materian järjestämisprosessiksi, jossa maa eroaa suuresta »maailmanmerestä». Vesi, syntymisen ja elämääntulon universaali symboli, on lukemattomien kansojen luomistarinoissa ensimmäinen alkuaine, jota kaikki muut myöhemmin seuraavat. Sekä santalit että Tyynenmeren saarelaiset uskovat myytilliseen kalastajaan, joka onki maan valtamerestä kuiville. Tylorin mainitseman japanilaisen legendan mukaan maa muistutti alussa sakeaa savivelliä, kunnes tästä kuivan ja kostean elementin sekoituksesta nousi miekkalilja asi, josta maailman muovaaja astui esiin. »Kaukaisina aikoina», kertoo toinen japanilainen luomistaru, »kun eivät taivas ja maa vielä olleet erinneet toisistaan, oli olemassa vain alkueetteri, sekoitus, joka oli munan kaltainen. Kirkas kihosi kevyempänä ylöspäin ja tuli taivaaksi raskas ja sakea saostui veteen ja tuli maaksi...» Vieläpä tämäntapainen kuvitelma, minkä mukaan jotain on ollut olemassa jo ennen luomista, paljastuu oman Kalevalamme alkurunosta. Kreikkalaisten kaaos, kaiken elämän alkutila, ei ole tyhjyyden, vaan epäjärjestyksessä ajelehtivien ainesten määritelmä, ja samaa on muinaispersialaisten vallitseva alkuprinsiippi, Zeruane Akerne tai muinaisten skandinaavien Nifelheim, usvamaailma, jonka äärettömästä ajattomuudesta vasta vähitellen kehkeytyy esiin jumalien, demonien ja ihmisten toiminnantäysi Aika...

Sillä primitiivisen ihmisen on mahdoton kuvitella mitään, mikä tulee tyhjästä. Ihmisen synty on tässä verrattavissa maailman syntyyn. Havaintomaailmaan ilmestyy äkillisesti sellaista, mitä vielä äsken ei ollut olemassa, ja sitä mysteeriä ei lainkaan käsitetä. Että elävän olennon itku ja leperrys ovat jostakin tarkoin määrätystä minuutista alkaen muuan todellisuuden osa, on kiistämätön tosiasia. Mutta tämä panee myös liikkeelle kaikki alkeellisen kuva-ajattelun voimat ja kiihkeä konkretisoivan kuvittelun tapahtuma viriää noissa alkeellisissa aivoissa. Nykyisin tiedämme, että useilla villiheimoilla on varsin vajavainen, jopa täysin olematon käsitys siitoksen ilmiöstä ja että conceptio immaculata on viime kädessä jotain, joka heidän hämärien kannanottojensa mukaan voisi tapahtua jokaisen naisen kohdalta. Ajatus, että lihallisen kanssakäymisen ja lapsen syntymän välillä olisi jokin elimellinen yhteys, edellyttää peräti monijäsenistä ajattelua, ja tähän ajatteluunhan kaikkein alkeellisimmalla kehitystasolla ei pystytä. Askelta korkeammassa ajatuspiirissä yhteys kyllä havaitaan, mutta selitykset, uskomukset ja katsantokannat ovat lievimmin sanoen fantastisia. Tässä ovat sekä lapset että villit parantumattomia romantikkoja, jos nimittäin romantikon määritelmään kuuluu, että hän uskoo haikaraan! Niinpä esimerkiksi kuvitellaan, että vastasyntynyt ei ole inhimillistä alkuperää. Demonit ovat hedelmöittäneet äidin — hän on voinut langeta sukupuoliseen kanssakäymiseen haltioiden ja henkien kanssa; aarniometsän paholaiset ovat unessa maanneet hänen kanssaan.

Että tähän kysymykseen kietoutuu mitä sotkuisimpia sielu- ja haamu-uskon lankoja ja että unen mielettömät mutta tosina pidetyt havainnot vielä hämärtävät ongelmaa, on sanomattakin selvä. Alkeellisin laji sielunvaellususkoa taipuu yleisesti siihen ajatukseen, että vastasyntynyt, voi olla ylimaallisten olentojen ruumiillistuma ja reinkarnaatio. Tässä on samalla annettu eräs selitys siihen mysteeriin, joka on tapahtunut ja jossa jokin, mitä vielä äsken ei ollut, nyt absoluuttisesti ja korvin kuultavasti on!

Mutta: tästä välähtää jälleen voimakas valokeila yhä säilyvien atavismien ja kulttuurihistoriallisten merkillisyyksien hämärään viidakkomaailmaan. Kristuksen, Buddhan ja Zarathustran »saastaton sikiäminen» viittaa ikivanhaan käsityskantaan, joka on vielä tänä päivänä enemmän tai vähemmän vallitseva sekä pimeimmän Afrikan neekerikylissä että kristillisissä kirkollisvirastoissa. Myös Aleksanteri Suuren ja Pythagoraan syntymä on ollut yliluonnollinen. Unessa ovat jumalat lähestyneet maallisia naisia ja kansoittaneet maailmaa sankareilla. Historian isä Herodotos kertoo vanhasta Zeun temppelistä, jossa tämä monista lemmenseikkailuistaan tunnetuksi tullut jumala huvitteli naispuolisten uskovaisten kanssa ja jonne hedelmättömät vaimot saapuivat saadakseen unessa sen, mitä halusivat. Että kreikkalaisella anekdootin mestarilla pilkahtaa tässä kuitenkin terve todellisuustaju esiin, osoittaa hänen sardoninen [kouristuksenomainen, katkeran ivallinen (nauru t. hymy)] loppuhuomautuksensa: »Mutta sitä minä en usko!» Sen sijaan ei mikään hyvin järjestetty mytologia voisi olla ilman tämäntapaisia tarinoita, kuten muuten Kreikan jumalaistarusto hyvin osoittaa, ja yksinpä kirkkoisien teoksissa tapaa valikoituja havaintoesimerkkejä tästä... Enokin kirjassa, joka kuuluu Vanhasta Testamentista pois heitettyjen kirjojen joukkoon, puhutaan laveasti niistä enkeleistä, »jotka rakastuivat ihmisten tyttäriin». Esiskolastiselta ajanjaksolta on säilynyt monta korkeasti kirkollista tutkielmaa »enkelien halauksista», jotka »suuren sulokkuutensa tähden ovat sekä vaarallisia että vastustamattomia maallisille naisille. Luettakoon Augustinusta, luettakoon Tertullianusta —! Ja etsittäköön vanhojen uskomusten ja kansantapojenjoukosta ne lukemattomat kuvitelmat henkien ja ihmisten sukupuoliyhteydestä, joita tavataan runsain joukoin yksinpä tyrolilaisella ja saksalaisella kulttuurialueella. Se, missä me näemme vain selestiinisen ja seksuaalisen, myytillisen ja eroottisen aineksen puolittain huvittavaa, Puolittain karmean patologista yhteenliukeamista, johtuu syvimmältään vanhasta primitiivisestä hämmennystilasta: jokin on ilmestynyt elämään kenenkään tietämättä miten...! Syntymisen suuri perusmysteeri vaatii selitystä, jossa hämärien luulojen ja himmeiden kuvitelmien näkypiiri vedetään mukaan tuttuun, karkeaan, aineelliseen elämäntapahtumaan.

Mutta myös siinä tavassa, millä alkukantaiset heimot suhtautuvat kuolleisiinsa, paljastuu sama juurevan aistihavainnon ylivalta. Olemme aikaisemmin viitanneet primitiivisen sielukäsityksen esineellisyyteen: sielu on jotain, jolla on oma itsenäinen elämänsä ja tämä elämä ei ole unenkaltaisempaa kuin ruumiinkaan elämä. Miten suhtautuu lapsi kuolemaan? — Hän omaksuu yleisesti ja tinkimättä ajatuksen, että maallista olentoa täysin vastaava muoto on sieluna saapunut Jumalan asuntoihin ja istuu, käy ja lepää siellä, missä enkelit laulavat autuuden häikäisevässä juhlavalaistuksessa. Ensimmäisinä ikävuosina uskotaan vielä yleisesti lihan ylösnousemukseen. Vaikeutta tuottaisi vain huomio, että raskas multakerros lepää arkkuun suljetun ihmisen päällä, ellei usko sieluun, joka on kaksoisolennon kaltainen, avaisi naiiville ajattelulle uusia mahdollisuuksia... Vastaavasti samaan uskoon nojautuvat ne lukemattomat maapallon kaikilla asutusvyöhykkeillä tavattavat käsitykset, joissa ihmiskunnan alkeisajattelu pyrkii hahmottamaan tuonelaa, helvettiä ja taivasta. Usko siihen, että tyhjästä ei mitään tule ja että tyhjään ei voi mikään kadota, luo tulevaisen elämän kaameat ja häikäisevät kuvat. Ex nihilo nihil fit... Kuolema ei tällä ajatusasteella vielä ole se tyhjiö, jonka kaikkinielevää kuilua kohti illuusioton, kylmä, unelmaton sivilisaatio-ajatus kulkee.

Lisäksi näyttää siltä, että kuoleman välttämättömyys lankeaa sen käsityspiirin ulkopuolelle, jonka luonnonihminen on muodostanut olevaisesta. Elämällä ei ole mitään luonnollista loppupistettä; teoreettisesti se voidaan ajatella niin pitkäksi kuin tahdotaan, koska »luonnollisen kuoleman» käsitettä ei ole vielä syntynyt. Näin spekuloivat alhaisimmat villikansat: xinguu-intiaanit, joita Karl von Stein on tutkinut, pitävät kuoleman syinä puhtaasti tilapäisiä seikkoja; jibaro-intiaanit uskovat kolmeen »vaaraan», joiden tuloksena voi olla kuolema vihollisen luonnollisiin aseisiin, hänen maagillisiin mahtikeinoihinsa ja sairauksiin, jotka käsitetään milloin pahojen demonien, milloin valkoihoisten uudisasukkaiden lähettämiksi. Ihminen, joka alkaa surkastua, kadottaa elämänhaluaan, tulla äreäksi, umpimieliseksi ja vaikeroivaksi ilman mitään näkyvää syytä, ilman jaguaarin puremaa tai keihään pistoa, on loitsittu. Maagilliselle sairaudelle etsitään maagillista parannusmenetelmää, ja ellei se auta, on taudin demoni väkevämpi shamaania ja tietäjää. Kuolema tulee: salaperäinen varjo, henkäys, »sielu» jättää jäykistyneen ruumiin... Sen elämäntakainen vaellusmatka alkaa, ja tälle ihmisen näkymättömälle seuralaiselle, tälle usvaiselle kaksoiskulkijalle tulee osoittaa samaa vaalivaa huomiota kuin elävälle osoitettiin. Hautaustavat, joiden näennäisenä kohteena on ruumis, suuntautuvat viimekädessä vainajan sieluun, ja sen lepyttämistä pidetään välttämättömänä menettelytapana, jos tahdotaan välttyä yliluonnollisten kummitusilmiöiden kauhuilta.

Varsin laajalti on levinnyt tapa haudata vainajat heidän omiin asuntoihinsa. Näin meneteltiin aikaisemmin muun muassa Tahitilla, jossa tämä hautaamismuoto myöhemmin kuitenkin sai väistyä. Laadittiin erityisiä kuolinmajoja ja kuolleille tuotiin määräpäivänä sekä vettä että hedelmiä. Psykologisena vaikuttimena oli tiettävästi usko, että sielun elämä ei suurestikaan eroa ihmisen maanpäällisestä elämästä ja että kuoleman usvaisissa piireissä syödään, juodaan ja nukutaan niin kuin täälläkin. Sen vuoksi puhuvat intiaanit »autuaista metsästysmaista», joihin sielut vaeltavat. Sen vuoksi varustivat muinaiset egyptiläiset vainajiensa hautakammiot sitä runsaammilla aarteilla, kuta suurempi arvohenkilö poismennyt oli eläessään ollut, kuta moninaisempiin elämänmukavuuksiin hän oli tottunut. Uhraamalla päällikköjensä hautajaisissa elävää palveluskuntaa, joka sai tuskallisen liekkikuoleman kautta seurata vainajaa haudantakaiseen maahan, osoittivat muinaiset viikingit tunnustavansa samaa uskoa. Sillä tähän johtaa konkreettinen käsitys tuonelasta. Ollakseen loogillinen tulee alkukantaisen ihmisen varustaa ruumiinsa jättäneet sielut sekä eväillä että taloustavaroilla, sekä palvelijoilla että karjalla, sekä ratsuilla että koirilla, jotka voivat tuonpuoleisen maailman vierailla rannoilla yhä tarjota apua herralleen. Voidaanpa olettaa, että Intian surullisen kuuluisa leskien polttaminen johtuu tästä. Nämä ihmisuhrit ovat olleet, kuten nykyään tiedämme, vapaaehtoisia ja yleisiä, ja niiden motiiviksi on kukaties riittänyt kohtalokkaan väkevä haudantakaisen jälleennäkemisen harhakuva. Sillä vasta paljon myöhemmin tulee sielusta jotakin täysin eri-arvoista ja henkistyneempää kuin ruumis. Tulemme myöhemmin näkemään, että tämä pirstoutuminen kahteen käsitepiiriin avaa inhimillisessä ajattelussa erään tuskallisen kuilun, jota ehyesti maanpäällinen elämä ei tunne — kuilun, joka tietää elämän maisemien traagillista pimenemistä vitaliteetin katoa, katkeraa ristiriitaa henkisen rakenteen syvimmässä ytimessä. Ehyt sisäinen konseptio lohkeaa kahteen osaan. »Maailman» ja »oman minän», ulkonaisen ja sisäisen, ruumiin ja sielun välillä syntyy se rauhaton polariteetti, joka muodostaa meidän hämärän maailmantuskamme syvän alkusyyn.

Niissä hautaustavoissa, joilla kulttuurikansat vihkivät kuolleitaan viimeiseen lepoon säilyy ikivanhoja atavistisia muistumia konkreettisesta sielu-uskosta. Kunnioituksen ja hellyyden epämääräisissä ilmaisuissa piilee hiven pelkoa ja hiven uskoa — sirpale kivettynyttä alkeisajattelua, jonka mukaan ruumiille osoitettu palvelu koskee ruumiista kirvonnutta sielua! Jähmettyneet jäsenet muodostavat pyhän ja salaperäisen reliikin. Sitä vaalitaan huolellisella hoidolla, se balsamoidaan, voidellaan öljyllä, lukitaan varovasti mustaan lippaaseen tai poltetaan krematorioiden kuluttavassa tulipesässä. Sen ympärillä käy hetken ylevän ja ikävystyttävän suruseremonian koneisto, jonka merkitykseen kukaan osanottajista ei sisimmässään usko, mutta jonka täytyy tulla toimitetuksi loppuun aina viimeistä kukkaseppelettä ja multalapiollista myöten. Kun tiedämme, että perinteelliset menot ja tavat ovat ilmiöitä, joissa ikivanhat uskomukset sitkeimmin säilyvät, voimme todellakin aavistaa pitkää kehitysperspektiiviä, joka johtaa varhaiskantaisesta sielukäsityksestä nykyisiin hautausmenoihin.

Miten hautaavat alkeellisemmat kansat kuolleitaan —? Ruumis, reliikki, on haluttu säilyttää. Se on kätketty Senegambiassa onttoon puuhun ja Panamassa rappeutuvien kivimuurien komeroihin. Se on täytetty muinaisessa Persiassa kuumalla tuhkalla, joka kuivaa nahan pergamentin tapaiseksi aineeksi. Kalifornian achomavi-intiaanit ovat polttaneet sen roviolla ja muodostaneet tulen kaluamista luujätteistä amuletteja, aseita ja uhriveitsiä. Muinaiset perulaiset ovat sulloneet sen hopeaisiin ja kultaisiin astioihin, melanesialaiset ovat käyttäneet hautapaikkana virtaavaa vettä, ja samoin ovat Vanhoista ajoista nykypäiviin asti menetelleet myös eräät intialaisen asutusalueen kansat, joiden yöllisillä virroilla kuolinpaarit kulkevat avaraa merta kohti lepattavien uhrikynttilöiden valossa... Tuleeko näissä tavoissa taaskin näkyviin unen symboliikkaa? Vanhan menettelytavan muistona viljellään vielä ruumisvenheitä ja venemäisiä purtiloja, joihin vainaja lasketaan. Nikobaarit laativat kuolinlaivojen pieniä malleja, jotka on koristettu pyhillä embleemeillä ja alkeellisilla ihmisen kuvilla. Tiedämme myös, että ne germaaniset kansat, joiden elämä kului merien vaiheilla, liittivät yhteen tiili- ja vesihautauksen: he sytyttivät palamaan laivansa ja uhrasivat ruumiin sekä syvän meren että polttavan liekin jumaluuksille Mutta — ja tämä on oleellista! — nämä omalaatuiset peijaismuodot eivät suinkaan merkinneet vain lahoavan organismin lopullista hävittämistä, vaan yli terveydenhoidollisten toimenpiteiden kangasti aina alkuperäinen kuvitelma sielun kohtalosta sielun, jonka oli lopullisesti irtauduttava ruumiista ja käytävä itsenäiseen haudantakaiseen elämään tulen, veden ja mullan kautta. Toisaalta taas voimme löytää merkkejä, jotka puhuvat sen olettamuksen puolesta, että ruumiin hävittämisen määräävänä motiivina oli konkreettiseksi kuvitellun sielun pelko, kummitusten pelko, joka näyttää vaikuttavan sitä väkevämpänä, kuta lujemmin alkeellinen heimo on kiintynyt asumaansa maakaistaleeseen.

Sekä indonesialaiset että ostjakit kantavat vainajansa ulos majan seinään murretusta aukosta. Se muurataan mitä pikimmin umpeen, ettei kuollut löytäisi paluutietä vanhaan kotiinsa. Orinoco-heimot sitovat Ehrenreichin mukaan kuolinvuoteen jalkopäähän köyden, joka johdetaan metsään, jotta sielu löytäisi tien ulkomaailmaan. Kun kiinalaiset omaiset tahtovat pidättää sairaan sielun heikkenevässä ruumiissa, he panevat toimeen todellisia »sielujahteja». Niinpä antropologi Huc on osoittanut, että melu ja hälisevä soitanto, gong-gongin villi kumahtelu ja rakettien räiske ovat näissä seremonioissa syvän epätoivon äänekästä ilmausta. Mutta tämä kaikki osoittaa vain, miten kuvaamattoman esineellinen on alkukantainen käsitys vainajien sielusta. Mihin katsommekin, silmiimme osuu aina tämä konkreettinen havaintokuva, tämä elävän yksilön varjonkaltainen kaksoiskulkija, tämä organismin kotelossa lymyilevä »muoto», joka suhtautuu ruumiiseen niin kuin peilikuva esineeseen ja vapautuu kuolemassa elimistön kahleista, jatkaakseen elämäänsä haudantakaisessa olopiirissä. Krause on meille selittänyt, että tlinkiitit polttavat kuolleensa vain siksi, että sielut saisivat tuonelassa osakseen sekä valoa että lämpöä. Salomonin saarten pääkallonmetsästys perustuu viime kädessä uskoon, että päättömät viholliset ovat päättömiä myös kuoleman valtakunnassa, ja tätä kuvitelmaa tukevat monet eideettiset ilmestykset, joissa surmatut ovat näyttäytyneet. Se, mikä koskee ruumista, koskee myös sielua. Haudantakainen elämä on maanpäällisten olojen täydellistä heijastusta ja peilikuvaa, jossa jokapäiväiset elämänsuhteet saavat sumuisen kopion tai — mikä on helpoin ratkaisu puhtaasti fantastiseen suuntaan! — tulevat esitetyiksi täsmälleen päinvastaisissa muodoissa. Kamtšatka on kylmä ja ravinnosta niukka maa. Sen vuoksi on kamtšadalien kuolemanvaltakunta maanpäällisen kotipalkan täydellinen ylikompensaatio, jossa metsämiesten sielut saavat pyytää ehtymätöntä riistaa loppumattomassa lämmössä.

Mutta tämä lapsellinen logiikka on samalla jotain, jonka ilmaukset ovat yhtä universaaliset kuin se maagillinen ajattelutapa, mihin se perustuu. Se vallitsee korkeampien kulttuurikansojen alemmissa kerroksissa, sillä kaikkialla tarjoaa mielikuvitus omaa revanssimahdollisuuttaan. Köyhyys ja puute, nälkä ja jano, tuska ja ahdistus vaativat kompensatorista sovitusta. Alemman on jossakin tultava ylemmäksi — se, mikä täällä on »vasen», on jossain »oikea». Ja ihmissielun omasta armeliaasta järjestelystä johtuu, että ihminen voi aina ja kaikkialla vedota kuoleman oikeusistuimeen ja että aina on olemassa tämä tutkimaton suojapaikka, jossa toiveunet löytävät sataman... Ilman kuolemaa ei ihmiskunta jaksaisi elää. Sen sisimmiltä oikeusvaatimuksilta puuttuisi Arkhimedeen piste, sen unelmilta häviäisi viimeinen ja välttämättömin päämaali. Sillä miten keventyvätkään kaikki taakat, miten siedettäviksi käyvätkään pettymykset ja onnen perikato, kun mikään asiallinen havainto e i ole hävittänyt tulevan elämän illuusiota! Ja kuta alkeellisempi, naiivimpi, infantiilimpi, ja maagillisempi on ajattelun taso, sitä esineellisempi on myös tämä »taivas», jossa kaikki onnettomuus vaihtuu onneen, kärsimys riemuun, nälkä yltäkylläisyyteen, kerjäläisen ryysyt vaippoihin, jotka on valkaistu Karitsan veressä!

Tämä on ainoa apperseptiomuoto, minkä avulla elämä käy elettäväksi »Autuaita ovat murheelliset; sillä he saavat lohdutuksen...» »Autuaita ovat yksinkertaiset, sillä heidän on taivasten valtakunta...» Ja voidaan sanoa, että uskonnot ovat tämän kompensatorisen unen äärettömiä vakuutuslaitoksia, systematisoitua kaipausta, uskoksi tullutta tuskaa, joka tahtoo tulla hyvitetyksi tuolla puolen elämää.

Olemme nähneet, miten lapsi menetteli luodessaan itselleen käsitystä todellisuudesta: miten hän esineellisti, realisoi, konkretisoi kaiken käsitteellisen ja »tuonpuoleisen» mutta miten hän samalla irrealisoi ja henkisti puhtaasti maanpäälliset ilmiöt. Tämä on kaikelle primitiiviselle elämälle ominaista. »Olla olemassa» on kaksijaksoinen määritelmä, johon sisältyy sekä aineellisen että epäaineellisen olemassaolon mahdollisuus. Että jokin todellisuuden muoto konkretisoidaan ja jokin toinen irrealisoidaan, pohjaavat viime kädessä samaan sielulliseen toimintaan, ja todella voidaankin nähdä, että elämän »aineellistaminen» ja elämän »henkistäminen» eivät alkuperäisessä todellisuuskuvassamme suinkaan ole ristiriidassa keskenään. Ne ovat saman mieltämistapahtuman kaksi erilaista muotoa ja aspektia, kaksi suuntaa, joita primitiivinen ajattelu noudattaa.

Armon vuonna 1910 julkaisi ranskalainen oppinut Lucien Lévy-Bruhl [1857—1939] kuuluisan teoksensa Les fonctions mentales dans les sociétés inférieures jolla on primitiivisten kansojen psykologisessa tutkimisessa mitä keskeisin merkitys. Tekijä lähtee käsityksestä, että alkeisajattelun asteella jokaisella esineellä ja oliolla on sekä näkyvä että näkymätön olemassaolo ja että ilmiöiden sielu on jotain, jota pidetään todellisempana kuin niiden puhtaasti ulkonaista ilmenemismuotoa. »Meille», sanoo tämä oppinut tutkija, »on havainnon objektiivisuuden olennaisimpana tuntomerkkinä se, että identtisten olosuhteiden vallitessa kaikki havaitsijat tekevät sen samanaikaisesti ja samalla tavoin. Mutta alkukantaisten ihmisten keskuudessa tapahtuu alinomaa, että olennot ja esineet näyttäytyvät tietyille ihmisille poissulkemalla kaikki muut läsnäolijat. Kukaan ei tätä hämmästy, kaikki pitävät sitä luonnollisena... Primitiiviset kansat eivät tarvitse kokemusta vakuuttuakseen olioiden näkymättömistä ominaisuuksista, ja sen tähden eivät heitä lainkaan liikuta myöskään vastaväitteet, mitkä kokemus asettaa näitä havaintoja vastaan. Sillä kokemus, rajoittuen näkyväiseen kosketeltavaan, käsitettävään todellisuuteen, päästää käsistä juuri kaikista tärkeimmän: salaiset voimat ja henget. — Se, mikä meille on havaintoa, on luonnonihmiselle pääasiassa seurustelua henkien kanssa, sielujen kanssa, näkymättömien ja koskemattomien salaperäisten voimien kanssa, jotka ympäröivät häntä kaikkialta, määräävät hänen kohtalonsa ja joilla on hänen tajunnassaan suurempi sija kuin hänen mielteidensä lujilla, kosketeltavilla ja näkyvillä aineksilla.» Niinpä hän ei eristä toisistaan unta ja valvetta niin kuin me; hän ei koe itseään »kokevaksi» ja »uneksivaksi», »havaitsevaksi» ja »kuvittelevaksi» olennoksi jakautuneena »minänä». Kulttuuri-ihminen ja villi uskovat kummatkin sekä »sieluun» että »ruumiiseen», mutta siinä, missä meidän ajattelumme pirstoutuu traagilliseksi dualismiksi, primitiivinen ajatus kykenee omaksumaan sopusointuisen dualiteetin... Lähetyssaarnaaja opettaa afrikkalaisille alkuasukkaille, että ihmisessä on kaksi substanssia, fyysillinen ja henkinen, maallinen ja taivaallinen, ja että kuolema vapauttaa toisen näistä — sen, mikä ihmisessä on viime kädessä das Ding an sich. Mutta näin eivät ajattele hänen alkeelliset kuulijansa. Heille ei ole olemassa mitään puhtaasti aineellista eikä mitään puhtaasti henkistä. He tietävät, että molemmat ovat vain ihmisen kaksi eri muotoa, kaksi olemassaolon aspektia, joiden huonommuudesta tai paremmuudesta on mieletön väitellä. »He uskovat ihmisen identiteettiin kuvansa kanssa, varjonsa kanssa, hänen »toisen minänsä» kanssa, tamaniun, atain, maurin, haun tai miksi sitä halutaankaan nimittää, ja hänen sisäiseen partisipaatioonsa tjurungan, kran, ntoron kanssa...» Tämä toinen minä on ihmispersoonallisuuden sielullinen aspekti, ja se voidaan käsittää kuvaksi, varjoksi, elinvoimaksi, aaveentapaiseksi mutta ulkonaista täydellisesti vastaavaksi muodoksi. Koska lukemattomat eideettiset kokemukset todella vakuuttavat sen olemassaolosta ja koska alkukantainen »esiloogillinen» ajattelu pitää näitä havaintoja yhtä todellisina kuin aistimien selkeitä viestejä, voidaan helposti käsittää, miten häilyvän epämääräiseksi aineellisen ja henkisen välillä vallitseva raja muuttuu, kun primitiivinen ihminen luo käsitystään elämästä. »Tämän johdosta», huomauttaa Lévy-Bruhl, »hänellä ei ole mitään aihetta antaa unelle epäilyttävän subjektiivisen kuvitelman alhaista asemaa, kuvitelman, johon ei voisi luottaa; päinvastoin se on havainnon etuoikeutettu muoto, koska siinä materiaalisten ainesten osuus on minimaalinen ja sen tähden yhteys näkymättömiin voimiin välittömin ja täydellisin.»

Tämä vie meidät koskettelemaan usein pohdittua kysymystä animistisesta maailmankäsityksestä. Teorian on, kuten tiedetään, ensinnä esittänyt Tylor, jonka 1871 julkaistu teos Primitive Culture laski tälle ajatustavalle pohjaa. Sen mukaan vallitsee kaikkialla, missä kansojen henkinen taso on alhainen, usko henkiolentoihin ja sieluihin, jotka muodostavat esineiden ja olioiden, kasvien, eläinten, ihmisten, kivien, puiden, kallioiden ja virtojen elämää ylläpitävän voiman. Animismin mukaan kaikki yksilöllinen on sielullista laatua. Primitiivinen luonnonpalvonta on tämän syvän perusajatuksen heijastusilmiö ja vastaavasti samoin voidaan kaikki uskontomuodot palauttaa animistiseen maailmanselitykseen, joka muodostaa sekä muinaisten että nykyisten villikansojen perimmäisen »esiuskonnon». Määritelmään sisältyy lisäksi, että käsitys kokonaan elottomasta aineesta on tuntematon, että raja orgaanisen ja epäorgaanisen luonnon välillä on häipynyt lähes olemattomiin, että elävä, tunteva ja liikkuva ilmiömaailma on ainoa, mikä koetaan, ja että kaikkialle, missä esiintyy elollisuutta ja liikettä, kuvitellaan liikkeellepanevaksi voimaksi jokin henki tai sielu. Mutta myöhempien aikojen tutkimus on kuitenkin saanut toteennäytetyksi, että Tylorin teoria on alkuperäisessä muodossaan liian yksipuolinen. Jo uskontotieteilijä de Brosses väitti mitä suurimmalla ponnella, että alhaisimpana ja aikaisimpana palvontamuotona on pidettävä fetisismiä »kuolleiden» kappaleiden, outomuotoisten esineiden ja kivien palvontaa, ja sittemmin on myöskin J. G. Frazer vienyt animistista selitysteoriaa kokonaan uusiin suuntiin. Mitä alkukantainen sielu-usko sisimmiltään on, emme tiedä. »Primitiiviset käsityskannat ovat siinä määrin häilyviä ilmiöitä, että kaikki kireät määritelmät osoittautuvat hedelmättömiksi ja systematiikan nuottaan jää vain tyhjää usvaa, josta tutkimuksen mikroskoopit yrittävät turhaan etsiä säilyviä muotoja.

Olemme viitanneet siihen mahdollisuuteen, että ihmisen kuten ihmiskunnankin ensimmäiset elämykset ovat erikoistumatonta laatua ja että kaikki kokeminen on aikaisimmissa asteissaan puhtaasti synteettistä. Kehitys kulkee vasta vähitellen analyysia ja jakamista kohti, kun sitä vastoin sekä lapset että luonnonihmiset tajuavat elämää jäsentymättömien, sulamattomien, täyteläisten ja eheiden kokonaisvaikutelmien kautta. Mitä primitiivisten uskontojen tutkimukseen tulee, on todella olemassa eräs yleisesti tunnettu teoria, joka tukee tätä väittämää: »animatistinen», »preanimistinen» teoria. Sen mukaan tavataan kaikkein alkeellisimmilla kehitystasoilla uskonnollista ajattelua, joka on varhaisempaa kuin usko elävän ja itsenäisiin sieluihin, — ajattelua, johon sisältyy käsitys persoonattomasta, ei- animistisesta, yli kaiken luonnon ulottuvasta mahdista ja voimasta. Ennen »sieluja» koetaan »sielullinen». Ennen »olioita» havaitaan oleva. Villi, joka palvoo luonnonesineitä, ei sisällytä niihin lainkaan mitään rajoitettua ja yksilöllistä henkeä: hän omaksuu ne animatistisesti, hän pitää niitä elävinä muotoina, joissa ilmiömaailmaa elähdyttävä energeettinen voima ilmenee! Melanesialainen sana mana yhtä hyvin kuin Purari-virran kalastajien imunu jotka kummatkin näyttävät merkitsevän olemassaolon erikoistumatonta alkeiselämystä, tukevat omalta osaltaan tätä teoriaa, ja juuri edellistä käsitettä selvitellessään oxfordilainen tutkija Marett päätyi preanimistisen uskonnon olettamukseen. Inhimillinen ajattelu saavuttaa vasta tietyllä asteella sen differentioitumisen, jossa olemisen ilmiö hajautuu ja erilaistuu siinä määrin, että voidaan kuvitella yksityisiä, erillisiä, persoonallisia sieluja. Ajattelun aikaisin aste on usko yleiseen sielulliseen sisältöön olioissa ja esineissä, puissa, kivissä ja kasveissa näyttäytyvään taikavoimaan, distinktioiden ja jakamisten takaiseen Elämään, johonkin, joka korostetusti ’on’.... Tämä ylireaalinen olemassaolo on ihmisen ensimmäinen jumaluus! Se on uskontojen kehto, jossa myöhempi käsitemuodostus vielä uinuu harmonisessa alkutilassaan. Se vallitsee kaikkialla, missä ensimmäinen hämmästynyt katse luodaan ympäröivää ulkomaailmaa kohti ja missä elämän moninaisuus käsitetään vielä olemassaolon mahtavaksi ykseydeksi. Mutta miten ja millä hetkellä tästä synteettisestä tunnosta leimahtaa jäsentyneitä erikoisvaikutelmia, miten sielut irtautuvat Sielullisesta, se on ongelma, jonka tutkiminen olisi sekä tuskastuttavaa että vaikeaa, ellei se olisi niin turhaa. Primitiivisen sielun sumeassa, epämääräisessä, kartoittamattomassa, ylen aineellisessa ja ylen henkisessä piirissä ilmiöt ovat lakkaamattomassa sulamisen ja saostumisen tilassa. Vetäkää rajaviivoja leijailevaan sumuun! Liimatkaa etikettejä veteen...!

Jokin on: tämä on ensimmäinen kokemus sielullisesta elämästä. Jokin on liikkuvaa ja siis elollista... Jokin on juoksevaa, puhuvaa, kahisevaa, solisevaa, kuplivaa ja siis sielullista... Myrsky tulee, ilmoilla käy humina, puut taipuvat ja huokaavat kuin tuskassa... Keskipäivän helteessä kuuluu hyönteisten surina ja lintujen viserrys... On olemassa omituisia ja vähemmän omituisia muotoja, joissa mietteliäs katse viipyy sekä uteliaana että pelokkaasti pälyillen. On toisia, jotka signalisoivat »varovaisuutta» ja »vaaraa». Yksinäinen lehti irtautuu puusta ja putoaa hiljaa lepattaen kuumaan hietaan. Lootuskukka ui vedenkalvolla, ajautuu virran kurimukseen ja pyörii hetken paikoillaan, niin kuin jokin näkymätön voima sitä liikuttaisi. Lyhyen hetken heijastuvat kaikki ilmiöt silmän salaperäisessä peilissä noudattaen määrättyä ja vakiintuneelta tuntuvaa ryhmitystä, mutta silmänräpäys sekoittaa värit, seuraavassa tuokiossa ovat maailman suhteet uudistuneet ja muuttuneet... Mikään ei ole konstanttia, mikään ei säily. Äänet tulevat ja etenevät, maiseman kasvoissa ilmenee lakkaamatonta muutosta, joka ulottuu loistavien perhosten lennosta aina variseviin kukkiin, huilurastaan ääneen ja ilmassa viuhuvaan sotakirveeseen asti. Maa vierii jalkojen alla kaikkiin suuntiin ja pysähtyy, jos vaeltaja itse pysähtyy. Taivaanrannat pakenevat, auringon valopallo kulkee tunti tunnilta yhä kauemmas ruumiin rajattomiin kuvitellusta vertikaalilinjasta... Mitään, mikä ei eläisi ja vaihtaisi muotoaan, ei ole olemassa, sillä myös kivissä, jotka iskeytyvät paljasta varvasta vasten, puun kaarnassa, josta suojavärien verhoamat hyönteiset kimpoavat lentoon, ja kuivassa viidakkoruohossa, jossa yksityiset korret liikkuvat, vaikka tuuli on tyyntynyt, kipinöi, häilyy, kihisee, kuohuu, liikahtelee ja sykkii kaikkikäsittävä mana, Elämä... Tuvan bambuseinillä tanssii varjoja, joiden lähdettä ei voi löytää. Jymisevät ukkospilvet ja salaman valokäärme ovat täynnä elämää. Näin levittäytyy sielullisuuden velhovaippa yli havahtuneen ja nukkuvan luonnon, ja kaikella, minkä raikas aistihavainto ottaa vastaan, on oma pelottava tai lempeä elämänsä.

Luonto on animatus - elollinen. Vieläpä sekin, mikä päivisin vaikuttaa kuolleelta, saa unessa salaperäistä liikettä... Näin on kaikkialla, missä alkukantainen sielu heijastaa oman tajuttoman ajattelunsa valoa ilmiöihin ja esineisiin, olkoonpa tapahtumapaikkana sitten lumen peittämä tundra tai troopillinen sademetsä. Sillä »kaikki elää sanoo tšuktšilainen samaani tutkimusmatkailija Stadlingille, joka kysyy häneltä asioiden sisintä luonnetta. »Lamppu kulkee ympäri. Telttamajan seinillä on äänensä, nahat, jotka nukkuvat sakeassa, puhuvat iltaisin; poronsarvet, jotka ovat haudoilla, nousevat öisin ja kuljeskelevat pitkin hautausmaata...» Että tällä elämänkäsityksellä on alkukantaisten ihmisten piirissä yleinen pätevyys, voidaan lukemattomien esimerkkien perustalla uskoa.

Tapahtuuko tässäkin asteittaista erilaistumista ja jakautumista? Onko ihmiskunnan ensimmäinen uskonnollinen elämänkäsitys ehyt, prismoittumaton, kummallisen yhtenäinen synthesis?

Kuta korkeammalle nousemme kehityksen portaita, sitä runsaammiksi käyvät yksityishuomiot ja sitä moninaisemmaksi särkyy elämän orgaaninen alkunäky. On hyvin luultavaa, että fetissit joiden palvontaa de Brosses pitää kaiken uskonnon äärimmäisenä juurena, ovat varhaisimmalla asteella luonnon ilmiöitä yleensä. Niinpä G. Kiti, jonka ansiokas teos Le Fétichisme au Dahomey tosin rajoittuu tutkimuksissaan vain tiettyyn afrikkalaiseen heimoon, huomauttaa, että fetissiksi kelpaa viime kädessä kaikki, missä voi aavistella elämää. Suuri pyörremyrsky, sateenkaari, rannaton, hiljaa keinuva meri, majesteettiset virrat, kuten kuuluisa Mono, Ahemi-järvi, salama ja ukkosjylinä, joessa uiskentelevat kaimaanit, jopa muuan lehtitautikin, jonka paikallinen nimitys on sakpata, saavat osakseen samaa jäsentelemätöntä kunnioitusta. Ja jos Pedahissa palvellaan matelijoita, Fonsissa tiikeria ja Gran-Popossa boakäärmettä, tämä erikoistunut eläintenjumalointi juurtuu perimmältään samaan preanimistiseen kaiken-palvontaan, joka on uskontojen lähtökohta.

Kuta korkeammalle kehitys kulkee, sitä väkevämpänä leimahtaa synteettisestä alkutunteesta erikoistuneita, itsenäisiksi tulleita vaikutelmia. Jumaloidaan kaikkea, mikä sitoo havaintoa yli muiden: erikoisia muotoja ja omalaatuisia luonnonilmiöitä, pelottavan suuria tai hämmästyttävän pieniä esineitä, olioita, jotka lähinnä pistävät silmään, elämänseikkoja, joilla on näkyvin ja hälisevin lajileimansa. Eläinten, kasvien ja kivien palvonta on tämän asteittaisen kehittymisen tulos. Voimat, jotka uinuvat maassa, meressä ja ilmassa, näyttävät keskittyvän määrättyihin luonnon merkillisyyksiin: juhlallisiin jättiläispuihin, outomuotoisiin kalliopaasiin, petoihin... Koska epäorgaanisen ja orgaanisen luonnon välille ei vielä ole kuviteltu mitään erotusta, tässä esianimistisessa uskonnossa ei voi myöskään erottaa mitään matalampaa tai korkeampaa astetta. Luomakunnassa ei ole »alempia» ja »ylempiä» olioita — ihminen ei ole merkillisempi kuin eläin, joka voi sekä moraalissa että älyllisessä katsannossa vaikuttaa hänen vertaiseltaan, ellei paremmaltakin. Ja puut, kukat, vilja...? Eivätkö ne ole yhtä tärkeitä luonnon äärettömässä taloudessa, eikö maan versova voima ilmene niissä yhtä väkevänä, jopa runsaampana ja tuloksellisempana kuin koskaan inhimillisessä olennossa, joka elää niiden hedelmistä? Nämä ovat primäärisiä huomioita. Ne heräävät siellä, missä yksityinen ihmislapsi on vielä tuhansin näkymättömin ja näkyvin säikein sidottu luontoon.

Lähetyssaarnaaja B. Gutmann, joka on tutkinut Kilimanjaron rinteillä asuvia bantu-heimoja ja julkaissut muiden käsialojensa ohessa myös erittäin merkittävän tutkielman Die Imkerei bei den Dschagga, tehostaa erikoisesti, että nämä neekerit eivät vedä eroa ihmisen ja eräiden hyönteislajien välille, vaan pitävät muun muassa mehiläisiä ilmeisinä inhimillisinä veljinään. Niiden yhteiskunnallinen organisoituminen, niiden tavatonta viisautta todistava työnjako ovat luonnollisesti huomioita, jotka voivat alemmassa ajattelussa johtaa näihin tuloksiin. Ja jos näin tapahtuu, voidaan todella ymmärtää, miksi vielä huomionarvoisemmat, suuremmat ja väkevämmät eläinlajit saavat osakseen samaa pelonsekaista kunnioitusta. Havaintokyvyn tarkkuus, lihasten notkeus, ruumiillinen voima ja nopeus ovat ominaisuuksia, joita kehityksen alimmilla asteilla yleisesti kunnioitetaan. Ilmetessään tiikerissä ja leopardissa, kondorikotkassa ja python-käärmeessä ne kohottavat omistajansa samaan elämäntäyteyden asteeseen, mihin me kuvittelemme itsemme.

Tätä pohja-ajatusta vasten käy primitiivinen luonnonpalvonta ymmärrettäväksi.

Käsitämme, että Madagaskarin heimot voivat uhrata krokotiileille, että Zambesi-joen makangot pyhittävät leijonan, tuon kaikista eläimistä uljaimman, että Sumatran battakit surmaavat tiikerin vain äärimmäisen hädän hetkenä ja tekevät sen silloinkin juhlallisin menoin, välttyäkseen maagilliselta kostolta... Mutta eläintenpalvonnan varsinaiset syyt lepäävät kuitenkin syvemmällä. Siihen yhtyy, kuten myöhemmin tulemme näkemään, totemistisia kuvitelmia — sitä tukee yksinpä usko sielujen kiertokulkuun, jonka mukaan esi-isien henget voivat asettua asumaan eläinten ruumiisiin. Käsitys on levinnyt yli maapallon. Niinpä W. Ahlbrinck on pannut merkille, että brittiläisen Guayanan karaibien mielestä eläimet »elävät ja käyttäytyvät (samoin kuin kasvit ja itse elottomat esineetkin) aivan kuin ihmiset» ja että tiikerit, käärmeet ja muut pedot, jotka aamun noustessa lähtevät saalistusmatkalleen, eivät missään oleellisessa mielessä poikkea inhimillisestä metsänkävijästä. Perun ja Bolivian vuoristoseuduissa asustaa eräitä intiaaneja, jotka viljelevät jokapäiväisessä puheessaan niin kutsuttua quichua-kieltä. Sen mukaan on jaguaarin nimenä »ihmistiikeri» - ei tosin siksi, että tässä aarniometsien verenhimoisessa kissassa nähtäisiin jotain inhimillistä, vaan siksi, että intiaanivelhojen sielun luullaan yleisesti asettuvan asumaan sen jäseniin. Notkea, välkkyväsilmäinen, salakavala peto, äänettömästi hiipivä ja pettämättömän valpas - mikäpä on luonnollisempaa, kuin nähdä näissä ominaisuuksissa kuolleiden taikurien haudantakaista toimintaa!

Mutta missä on taaskin aistihavainnon ja kuvitelman ero? Onhan sosiologi Lévy-Bruhl kerännyt laajan aineiston uskomuksia, joiden mukaan primitiivinen ihminen ei lainkaan käsittäisi ihmisen ja eläimen erilaisuutta, vaan todella kokisi jokapäiväisessä havainnossaan sellaisia aavemaisia muutoksia, joissa ihminen vaihtuu sudeksi ja pantteriksi. On kuin unennäköjen mystillinen tihentyminen yltäisi jälleen elävään elämään ja niin kuin alkukantainen silmä, joka katsoo todellisuutta eideettisten mielikuvien Iävitse, tottelisi hurjimmankin fantasian viittauksia. Malaijin saaristossa, kertoo Evans, uskotaan yleisesti, että tiikereillä on oma inhimillinen pukunsa ja että ne voivat heittää yltään eläimen muodon niin kuin vaateparren, näyttäytyäkseen taiotussa hahmossaan. Labussa, Selangorin valtiossa, kohdistuu sama luulo elefantteihin, jotka saattavat — varsinkin jos ne kuuluvat erääseen arvossapidettyyn ja harvinaiseen siamilaiseen rotuun — pukeutua ihmisten muotoihin. Ba-ilassa on eläimiä ja lintuja, joita nimitetään bantuiksi, »ihmisiksi», ja toisia, joita kutsutaan nimellä baloghi, »taikuri». Viimeksi mainituilla on puoli-inhimillisiä ominaisuuksia, ne voivat ilmeisesti vaihtaa ruumista ja näyttäytyä toisina kuin ovat, kuten Rhodesian-tutkijat Dale ja Smith ovat yhteisessä matkakirjassaan maininneet. Tai miten on käsitettävä vastaus, jonka eräs mukongo-heimon mies antoi eurooppalaiselle haastattelijalleen, Pater van Wingille? Hän sanoi: »On olemassa neljänlajisia ihmisiä, valkeita, mustia, ba-ngandoja (krokotiileja) ja portugalilaisia...!» »Sillä», selittää van Wing, »krokotiilit tulevat täällä luetuksi ihmisiin.» Seudulla vallitsee se yleisesti levinnyt usko, että velhot voivat muuttautua eläinten muotoon voidakseen helpommin ajaa takaa arvokkainta riistaa: ihmislihaa!

On hyvin luultavaa, että nämä synkät ja haaveelliset kuvitelmat ovat levinneet yli primitiivisen maapallon. Samoista syistä palvelevat ehkä cherokee-intiaanit kalkkarokäärmettä ja brittiläisen Kolumbian alkuasukkaat kalliokarhua. Myös muinaisilla suomalaisilla on ollut oma karhunpalvontansa, ja vielä tänä päivänä heidän alkeellisimmat heimoveljensä yhdistävät karhuntappoon juhlamenoja, joilla on ilmeinen, joskin aikojen kuluessa himmennyt maagillinen merkitys.

Mutta se sielullistaminen, joka tapahtuu eläimiin, näihin ihmistä ympäröivän maiseman eloisimpiin ilmiöihin nähden, ulottuu alemmassa hengenelämässä myös puihin, kiviin ja kasveihin. Sielullista on kaikki, elävää on kaikki. Maailman äärettömässä näytelmässä ei ole mykkää statistia eikä taustalle tungettua osanottajaa. Nykyaikaiselle lukijalle on sekä työlästä että hedelmällistä lukea niitä sivuja, joilla anglosaksinen tutkija Elsdon Best koettaa eläytyä muinaisten maurilaisten luonnonpalvontaan — kansan, »joka katsoi puita toisin silmin kuin me». Että laajalla, humisevalla, synkällä aarniometsällä voi olla oma elämänprinsiippinsä kuten ihmiselläkin ja että jylhimmät puut vetoavat omalla majesteettiudellaan luovaan alkeisajatteluun, joka kuuntelee niiden salaperäisessä suhinassa henkien ääntä, ei kokonaan lankea oman käsityskykymme ulkopuolelle. Mutta mitä sisimmässään tuntee Ranskan Itä-Afrikan villi, joka tuhlaa isolle tamarindille jumalallista kunnioitusta ja tuo uhrilahjoja hohu-puun juurelle, jää kuin jääkin salaan. Aavistamme, että teon takana on taaskin meille vieras sielullinen tunnekompleksi, jokin mystillinen heijastusilmiö, jokin aikoja sammunut perustunne jonka täydellinen käsittäminen edellyttäisi täysin toista kehitystasoa kuin mille me olemme rakentaneet oman kuvamme maailmasta.

Kasvinsielu on alempi muoto sitä sielunelämää, jota tavataan ihmisissä ja eläimissä, opettaa Aristoteles. »Puilla», sanoo luonnontutkija Plinius, »on sielu, kuten muillakin elävillä olennoilla.» Ja todella! Siihen aikaan, jolloin nämä primitiiviset mutta tietyllä asteella yleispätevät mielteet lausuttiin julki, koko silloinen maailma taipui samaan uskoon... Antiikkisten kulttuurikausien kautta käy ohut, maanalainen mutta vaikuttava animistinen henkäys. Roomalaiset uskovat, että vanhoissa puissa asustaa numen, kreikkalaiset, että puiden rosoisissa rungoissa on psyyke ja että niiden onteloissa piilee dryadeja, luonnonhenkiä. Vuosisatoja sitten ovat kelttien papit, druidit uhranneet ikivanhojen tammien huminassa ja pyhittäneet mistelin, tämän maagillisen vesan, jolla valonjumalan sokea veli ampui Balderin. Skandinaavit ja indogermaanit, jopa useimmat suomensukuiset heimot ovat palvelleet puita. Muinaisessa Kreikassa on luettu oraakkelivastauksia Dodonan tammista ja vihitty lehtoja, joissa luonnon salaperäinen sielu tuntui väkevimpänä ilmenevän. Mutta tämä on piirre, jonka löydämme myös nykyisten primitiivisten yhteisöjen uskonnoista. Vielä tänä hetkenä pitävät Luoteis-Amerikan intiaanit määrättyjä puita muuntuneina ihmisinä, joita tulee rukoilla ja joille on omistettava jumalallista kunnioitusta; irokeesit väittävät, että jokaisella puulla, pensaalla, jopa yksityisellä kukallakin on »henki»; Länsi-Afrikan alkuasukkaat palvovat Senegalista Nigeriin saakka suurikokoista silkkiäispuuta; Australian dieerit kuvittelevat, että kuolleet esi-isät asettuvat asumaan tiettyihin lehvistöihin; ja kargans-heimo, joka asuu Borneon sisäosissa selittää, että upassa, nuolimyrkkypuussa, asuu voimallisia henkiä. Wilhelm Mannhardtin aikoinaan sangen tunnettu, mutta nyt hieman vanhentunut teos »Metsän ja pellon palvonnasta» osoittaa miltei hukuttavan runsaalla esimerkkien varastotta, mikä asema kasvien palvonnalla oli muinaisten germaanien kultillisissa menoissa, miten he personoivat ohran ja kauran, miten he panivat toimeen sadonkorjuu- ja lyhteensitomisseremonioita, joiden luonne oli puhtaasti uskonnollinen. Sillä tähän päätyy kaikki esianimistinen ja animistinen ajattelu: »elollinen luonto» on rajaton, sielullisuuden taikavoima ulottuu liikkuvasta ihmisruumiista hiljaa huojuvaan viljantähkään, jopa elottomalta näyttävään kallioon ja jähmeisiin kivipaasiin asti.

Kivien jumaloinnin jätteitä voidaan löytää kaikkialta, missä uskonnon satu on koko asteikossaan eletty. Sen muistona on Mekkan Kaaban musta monoliitti, jota islamilaisten hiki ja kyyneleet yhä kastelevat. Rooman valtakunnan myöhäishistoriassa on eräs Caracallan sukulainen, Marcus Aurelius Antoninus, josta vuosi 218 teki voidellun keisarin ja joka monen muun mielettömyytensä ohella kuljetutti roomalaiseen temppeliin falloksen muotoisen patsaan, »Emesan tumman jumalan». Miten tämä esteettinen valtionarri, jonka jälkimaailma tuntee Heliogabaluksen nimellä, palveli kivistä fetissiään, siitä antaa sekä historia että Oscar Wilde loistavan kuvauksen. Rituaaleissa on puhjennut esiin sekä keisarin oma perverssi fantasia että syyrialaisten pappien raffinoitu loistonhalu. Symbaalien helskeessä on vietetty kuun ja auringon häitä. Eräänlainen homoseksuaalinen mystiikka, jossa kieroon kasvanut sukupuolitunne ja yliherkkä esteettisyys ovat erittäin sotkuisella tavalla sekaantuneet, on leyhähdellyt vienon jumaloimisen laineina mustaa kivipatsasta kohti. Mutta klassillisessa samoin kuin indogermaanisessa muinaisuudessa kivien ja kallioiden palvonnalla on ollut mitä keskeisin asema. Tunnetaan koko joukko tarinoita, jotka viittaavat tähän animistiseen uskontomuotoon — myyttejä Nisyros- saaresta, jota pidettiin Poseidonin linkoamana kallionlohkareena, ja Ateenan Lykabettos-vuoresta, jota viisauden jumalatar oli kantanut ilmojen halki, mutta joka oli pudonnut hänen sormistaan. Kelttiläisten dolmenit ja cromlechit, druidien muinaiset kivipatsaat, joiden alkuperäinen merkitys on hävinnyt Länsimaiden muistista, Pääsiäissaarten ihmisenmuotoiset kivet, lappalaisten seidat ja indogermaanisen kansantaruston »laulavat ja puhuvat paadet», yksinpä maan eri puolilla tavattavat hiidenkivet ja -onkalot ovat erään animistisen luonnonkultin mykistyneitä jätteitä, tai — kuten Marettin tapainen tutkija väittää »preanimistisen»: sen, joka käy varsinaisen henkienpalvonnan edellä...

Mutta meidän vuosisatamme luonnonkansat eivät muodosta poikkeusta. Niin kuin lapsen huomio keskittyy jonakin unelmattoman uneksimisen hetkenä pieneen kirjavaan kiveen, niin suuntaavat nämä lapselliset metsäläiset keskitetyn elämäntunteensa paateen, kivipatsaaseen, kallioon. Maiseman ihmeelliset poikkeusilmiöt ovat äkkiä ottaneet koko mieltämistoiminnan lumoonsa. Ja mitä ovatkaan fetissit muuta kuin näitä näkökentän huomionarvoisia yksityiskohtia, ympäristöstä esiin pistäviä hahmoja, jotka juuri ainutlaatuisuutensa tähden saavat osakseen jumalallista palvontaa! Jokainen lähetyssaarnaaja on ainakin kerran elämässään käännyttänyt villiä, joka kumartaa harvinaisia luonnonesineitä. Jokainen länsiafrikkalainen upseeri on tehnyt noista pyhistä pölkyistä ja paasista pilaa. Sillä ilmiö on yleinen. Missä vain löytyy meteoriitteja, jotka näkymätön voima on singonnut pilvistä, ja pyöreitä, mustia kiviä, joita kutsutaan »ukkosenkiviksi», siellä heräävät aina animistiset käsitykset, salaperäinen kammon ympyrä piirtyy, rukouksen humina kasvaa ja uhrisavu alkaa suitsuta, kunnes säikähdyksestä on syntynyt kultti ja luonnonesineestä jumala.

Hollannin Itä-Intiassa uskotaan yleisesti, että eläimet ja kasvit kuolevat, mutta kivet eivät — ajatus, joka saa runsaimman uskonnollisen palvonnan kohdistumaan juuri viimeksi mainittuihin. Kiwai-saarella näyttelevät falloksenmuotoiset kivet keskeistä osaa niissä mimia abereissa, menoissa, joissa poikien sukukypsyys julistetaan. Sommerville on kertonut monoliiteista, joita palvellaan Malekulassa. Elsdon Best on kuvannut karkeasti louhittuja patsaita, joita Uuden-Seelannin villit pystyttävät kylän keskelle ja joille tuhlataan — aivan samoin kuin Uuden-Kaledonian kuuluisille »pyhille kiville» — mitä hartainta arvonantoa. Mutta kivien palvonnasta on vain askel kallioiden ja vuorien kulttiin — noiden maiseman yli nousevien huippujen, joiden kolkot ja juhlalliset muodot palavat laskevassa auringossa ja joiden korkeuteen ihmisjalka ei ole ehkä koskaan kavunnut. Japanilaisten maineikas Fudzijama, hindujen Kailasa ja Meru-vuori, kaikki eteläamerikkalaiset tulivuoret, kuten Ecuadorin Chimborazo ja Cotopaxi, Bolivian Illimani ja Chilen Aconcacua — niin, jopa muinaisten kreikkalaisten Olymposkin, ovat joko itsenäisesti eläviä jumaluuksia tai jumalain asuntoja. Aivan sama on ollut sen delfiläisen luolan laita, jonka mefiittiset huurut saattoivat Apollon papittaren profeetalliseen horrokseen ja josta eräässä Kreikan historian vaiheessa muodostui kuuluisin ja suosituin oraakkelipaikka. Tiedämme myös jibaro-intiaaneista, että kun heidän vaellusmatkansa joskus suuntautuu Kordillierien yli, he vaikenevat pyhästä kammosta, sillä täällä on vuoren hengellä valta, täällä kuuluu kiven sisästä kumeaa jyminää, niin kuin haltiat löisivät suunnatonta rumpua... Ja jos heidät näillä vaellusmatkoillaan yllättää uupumus, he tietävät kyllä mistä tämä johtuu. Vuoren demonista lähtee maagillista vaikutusta... »Voima» on saamassa heidät valtaansa...

Aroilta merelle, metsistä lähteisiin, vuoren louhistoista virtoihin käy tämä alkeellinen mielikuvitus, loihtien kaikkialla esiin tajuttomia ilmestyksiä, joiden systematisointia mytologia on. Koko kreikkalaisen haltiagallerian, koko tuon nymfien, satyyrien ja vedenhenkien moninaisen paljouden voimme palauttaa näihin alkulähteisiin ja nähdä siinä vain primitiivisen sielun myytillistä luonnonkokemusta. Sillä luovina hetkinään alkeellinen osa ihmiskuntaa kansoittaa maisemat keijuilla ja jumalilla. Kuun äänettömästä paisteesta kasvaa hahmoja, joilla on oma esineellisyytensä ja omat muotonsa; meren vaihtelevat valaistukset ja äänet, virran solina ja lähteen salamielinen tuijotus ovat eräänä hetkenä saaneet elävän hahmon — emme tiedä, milloin... Tämä kaikki on mitä suurimmassa määrin alkuperäisen ajattelun mukaista. Älynkehityksen »esiloogillinen» aste, tajuton aste, sulkee jo omaan määritelmäänsä nämä mahdollisuudet ja maiseman yksityiset ilmiöt personoidaan kohta, kun elävöittävä alkeisajattelu on saanut sysäyksen. Eikä ole lainkaan mieletöntä ajatella, että kehitys tapahtuu tässäkin synteesistä analyysiin ja että se, mikä alussa koetaan vain hämärästi ja määrittelemättömästi »sielulliseksi», saa myöhemmin itsenäisen »sielun». Puiden, kivien ja kukkien olemuksesta irtautuu personoituma: haltia.

Uskoa luonnonhenkiin tavataan erittäin tyypillisenä antiikin kansoilla ja hyvin selväpiirteisenä tämä universaalinen ajatus kukkii anglokelttiläisten maiden sadustossa, jossa keijuilla, kääpiöillä ja tontuilla on niin ratkaiseva osuus. Schleswig-Holsteinissa, Lüneburgin nummella, Frieslandissa ja erittäinkin Skotlannissa on vuorenhaltiansa ja henkensä, jopa kiiiiteästi paikallistuneet luonnonolennot, joiden ympärillä runsas folklore kiertää. Germaanisessa tarustossa kulkee Rübezahl, jättiläinen; joka voi muuttaa hahmonsa milloin jylhimmän korpikuusen suuruiseksi, milloin supistua tavallisiin inhimillisiin mittoihin, ja kääpiö Alberich, joka vartioi salaperäisen vuorenväen kanssa Nibelungien kultaa. Skandinaaveilla on tonttunsa — tämä unisten pirttien ja valottomien navettain äänetön vartija, jolle on kautta Pohjoismaiden omistettu pelokkaan harrasta palvontaa. Että tonttu on alkujaan vain kotirakennuksen personoituma, »sielu», todistaa kehitystä, joka myytillisissä käsitteissä tapahtuu. Suomalais-ugrilaisen taruston tuntijat tietävät, että Birskin tšeremissikylässä [marit] on muuan Tšerlak-niminen järvi, jolla on rahvaan mielikuvituksessa mitä suurin taipumus tulla personifioiduksi ja muunnetuksi nuoren Tšerlak-tytön hahmoon. Järvellä on sielu — oma autonominen elämänprinsiippinsä. Se voi näyttäytyä naisen muotoisena, se voi, kuten elävä olento, liikkua paikaltaan ja vaeltaa aina Belebejn piirikuntaan saakka kaikkine kaloineen, lintuineen ja aaltoineen!

Maan kaikilta puolilta on kerätty uskomuksia, joissa tämä myytillinen ajattelu kuultaa esiin. Jokien, lähteiden ja meren silmin nähtävä elollisuus käsitetään yhä konkreettisemmin, kunnes epämääräinen käsite muuttuu itsenäisen olennon kuvitelmaksi: kosken haltian, veden emon, ahdin, vesihiisien ja aallottarien... Kun tseremissien järvi janoaa ihmisuhria, kuuluu syvältä veden alta kumeaa mylvintää. Kun muinaiset eestiläiset joet ovat uhanneet tulvia, on niiden syvyydestä kohonnut suunnaton savenharmaa härkä: joen »henki» on lähtenyt liikkeelle... Mutta missä kehitysasteessa nämä kuvitelmat häviävät, missä ne palautuvat takaisin yleisen elollisuuden aavistuksiin, emme tiedä. Mordvalaiset kutsuvat vielä tänä päivänä Volgaa Volga-Emoksi, mutta käsittävätkö he tämän kirjaimellisesti? Kserkses ruoskitti Hellespontoksen [nyk. Dardanellien salmi] vettä rautakahleilla, mutta uskoiko hän täysissä tosissaan tähän kuritukseen...?

Eräänä hetkenä entisestä uskosta on tullut taikauskoa: muinaisen tunteen kalvasta jälkikajoa, kivettynyttä, hyytynyttä, surkastunutta jälkitunnetta. Kaikki taikausko on rudimenttia, josta alkuperäinen merkitys on jo vuotanut kuiviin, mutta jossa sielun kaukainen perusasenne yhä säilyy kalkkiutuneena niin kuin trilobiitti simpukankuoressa. Jokaisessa sivistyshistoriassa, jokaisessa kansallisen ja yksilöllisen kehityksen tarinassa on eräs murrosikä, jolloin entinen usko ei ole vielä täysin kuollut eikä uusi epäusko vielä täysin syntynyt: »esiloogillisen» ja älyllisen ajattelun suuri vedenjakaja, kipeän kriisinvaihe. Millä tavalla tämän vaihdekauden ihminen reagoi ympärillä leviävään luontoon, josta sielullisuuden valo on sammumassa, sen on eräs suomalainen runoilija, Aino Kallas syvällä intuitiivisella vaistolla kuvannut. Tosin tämä tapahtuu teoksessa, jonka suurin arvo ei ole kehityspsykologista, vaan yksilöllistä ja symbolista laatua: balladissa »Pyhän Joen kosto». Tapahtumapaikkana on Vōhandun joki, jota on palveltu pakanuuden ajoista saakka. Sankarina on saksalainen sillanrakentaja Adam Dörffer, joka ryhtyy ensi töikseen patoamaan virran vapaita vuolteita. Miten hän heitättää näihin vesiin koiran raadon ja paljastaa tietämättään tällä teolla sielunsa sisimmässä liikahtelevan epäilyksen, että vanhassa taikauskossa voisi sittenkin piillä totuuden itua, on mestarillinen tutkielma. Mutta Kallas on myös kertonut meille regressiosta, joka tässä miehisessä sielussa tapahtuu, kun syvät, unestaan heränneet tajuttomat voimat on haastettu sotaan tajunnan varustusasemia vastaan. Asteittain alkaa mestari Adam Dörffer ajatella ja toimia siten, ikään kuin joki todella olisi elävä olento. Hitaasti mutta leppymättömästi kiristyy kammon ja hurmion ympyrä, järjen vastaväitteet hiljenevät ja jokin sielullinen salaovi, jota ei enää voi painaa umpeen, avautuu sisään tunkevalle houreelle. Veden sinivihreä elementti on vienyt hänen sielunsa. Häll näkee näkyjä avoimin silmin, hän seisoo hiljaisena yönä Vōhandun lähteillä ja puhuttelee joen henkeä, joka häviää uhripuiden pimentoon. »Niin Adam Dörffer tiesi lihassansa ja luissansa, että joki kantoi hänelle kaunaa sekä koston ankaruutta, jota ei yhdenkään uhrihärän veren pitänyt lepyttämän, sillä mitä välitti Pyhä Joki viattoman luontokappaleen verestä, kun se janosi juodaksensa syyllisen verta, koston palon sammuttaaksensa...?»

Ja kun tämä muinaisuuden painama mies heinäkuun kahdeksantena päivänä Anno Christi 1642 löytää kuolemansa samoilta sijoilta, joilla pakanallinen vesi huuhtoi kerran hänen uhmansa merkkiä, koiranraatoa, on regression loitsu täydellinen.

Mutta kaikkialla, missä sivistyksen pintasilaus on ohut ja missä alkeellinen joukkotunne vaatii vain suggestiota, vaipuakseen takaisin vanhaan kammonkompleksiin, sieluilla on taipumus palata takaisin kehityksessä. Edellytetään epätavallisia olosuhteita, ennettä ja jumalanmerkkiä, valottomia öitä ja pimeitä talvipäiviä, joiden raskas ahdistus saa entisen valtansa, kun maagillinen maailmankupu jo painaa säikkyviä aivoja ja elämä hämärtyy painajaiseksi ja pahaksi uneksi. Maailmankirjallisuudesta ei puutu tämäntapaisia argumentteja. Koko anglosaksinen runous on niitä tulvillaan, niitä esiintyy Saksan romantikkojen, kuten de la Motte-Fouquet'n tuotannossa ja niillä on pysyvä sijansa jopa nykyaikaisessakin sielunkuvauksessa. Tällainen on iiriläisen mystikon William Butler Yeatsin ihmeellinen unirunoelma The Land of Heart's Desire, »Sydämen kaipuun maa», jossa normaalin arkipäivän turvalliset voimat ja kirkollinen virkavalta eivät mahda mitään, kun lumous valtaa nuoren ihmissielun ja keijut ottavat omansa. Tällainen oli tanskalaisen Anker Larsenin »Viisasten kivi», kertomus modernista totuudenetsijästä Jens Dahlista, josta tulee oman lapsuutensa vanki. Salaperäinen sielullinen kokemus, jolle kirjailija antaa mystillisen nimen »avoin», ei ole mitään muuta kuin primitiivismaagillista luonnontunnetta. Sen muisto on tässä heiveröisessä luonteessa väkevämpi kuin koko myöhempi elämä, ja sen vuoksi hänen kohtalokseen tulee, että reaalinen todellisuus peittyy hänen katseeltaan ja sielun öiset piirit, »ylempi», »ylireaalinen» todellisuus avautuvat hänen askeltensa eteen kuin hukuttava vesi. Mutta myöskin taiteellisesti kepeämmissä töissä kohtaa näitä näköaloja. Yksinpä englantilaisen Priestleyn jännitysromaani huvimatkailijoista, jotka yö yllättää ja jotka eksyvät nykyaikaisen elämänsä tutuilta raiteilta alkukantaisen pelon maisemiin, näyttää meille vielä kerran, miten hauras on piilotajuisen ja tajuisen väliin kehittynyt lasiseinä. Vain sysäys, ja se pirstoutuu —! Sumu vyöryy järjen lepattavaa valomajakkaa vasten, taikauskon ja atavismien valtameri keinuttaa sivistyksen kevyttä alusta, joka etsii tietään yössä. Mitäpä ovat mielisairaudet muuta kuin tämän valtameren lopullista voittoa vuotavasta laivasta... Tulemme myöhemmin näkemään, että tällä väitteellä on sananmukainen merkitys ja että synkimmät sielulliset taudintilat ovat laskeutumista voitettuun maagilliseen ajatustasoon, alas esiloogillisen elämän kellariin.

Sillä ihmiskuntaa vainoaa oman menneisyytensä muisto: Kehitys ei koskaan tee tyhjäksi niitä asteita, jotka se on sivuuttanut — se ei koskaan ole turvassa kostajalta, joka tulee ja iskee iskunsa takaapäin. Vaikka maagillinen tunne, joka kerran heijastettiin ulos omasta minästä, onkin vedetty takaisin sieluihin, sitä ei ole silti tuhottu. Yksilöiden kuten kansojenkin elämässä on kehittyneellä älyllä jokseenkin sama merkitys kuin lyhdyllä, jota yöllinen vaeltaja kantaa pimeydessä ja myrskyssä. Ajatelkaa, että hän on jo ehtinyt kotinsa veräjälle. Kuvitelkaa, että tuulen paine murskaa lasin ja häilyvä liekki sammuu. Eikö hän seiso tässä ulvovassa pimeydessä yhtä avuttomana kuin jos lyhtyä ei olisi lainkaan ollut? Yötä on edessä, yötä on takana. Hän ei näe kättänsä pitemmälle, hänen kohtalonaan on eksyä sumuun...

Kehityksensä alussa ihminen käsittää maailman aisteillaan ja vasta lopussa aivoillaan.

Kun järjen ja logiikan johtopäätelmiä ei vielä ole syntynyt, rakentuu kuva ympäröivästä olevaisuudesta mitä suurimmassa määrin aistihuomioiden varaan: ylhäällä on avara taivas, alhaalla tuntematon syvyys ja näiden kahden välillä maa, jota poljetaan. Tämä on primäärisin ja yksinkertaisin kuva Kosmoksesta. Se syntyy sekä lasten että villien alkeellisessa tajunnassa, se muodostaa näyttämön kaikille myytillisille maailmankuvitelmille, herätköönpä ne sitten eloon klassillisessa Kreikassa tai Länsi-Intian tiettömissä džungleissa. Maailmankaikkeus on kuin mahtava kookospähkinä, jonka ytimessä ihminen elää ja vaikuttaa ja jonka sisäpuolelta hän ei poistu edes kuolemassa. — Kun elämä päättyy, tulee ratkaistavaksi asettuuko hän asumaan pähkinän ihanaan yläpintaan — taivaaseen — vai putoaako hän sen pohjaan — helvettiin.

Tämä on, jos niin tahdotaan, äärimmäistä, huipistettua, loppuun vietyä realismia. Sillä primitiivinen ajattelu on realistista: se ottaa huomioon aistimien tosiasiat, se luo näistä tosiasioista maailmankaikkeuden alkeellisen kaavakuvan. Ihmiskunnan naiivit ja kehittymättömät edustajat ovat poikkeuksetta ihmisiä, »joille ulkomaailma on olemassa», lainatakseni Théophile Gautier'n tunnettua määritelmää. Olemme edellä nähneet, miten tämä suvereeni alkeisrealismi tunkee kaikkeen mieltämistoimintaan miten lapset, neekerit ja uskonnonperustajat luottavat aina ja kaikkialla aistihavainnon totuuteen. Niin on, jos siltä näyttää —! Koska taivas näyttää ylösalaisin käännetyltä kristallikuvulta ja maa litteältä levyltä, ne ovat sellaisia. Koska aurinko näyttää kiertävän maata, se kiertää sitä. Koska kuu suurenee ja pienenee silminnähtävästi, koska tähdet näkyvät tavalliselle katseelle vain tuikkivina valopisteinä ja maanpiiri sitä vastoin suunnattoman suurena, ne ovat itse kukin sitä, minä ne aistimme. Tämä havainnonvaraisuus ei ilmene vain ajattelussa — se tuntuu myös käytännössä. Primitiivinen elämä on kaikkine toitumuksineen ja toimintoineen sävelletty alun perin tähän skaalaan, ja niin muodoin ihmisen ensimmäinen maailmankaikkeus on sekä teoriassa että todellisuudessa puhtaasti ptolemaiolainen. Sillä vasta kehittyessään ihminen alkaa vaatia muitakin todistuksia kuin aistimien antamat, ja vasta erittäin korkealla älyllisellä asteella hän pääsee niin pitkälle, että kykenee kieltämään omat havaintonsa ja omaksumaan ajatuksen maapallosta ja einsteinilaisesta avaruudesta. Vielä tällä hetkellä ihmiskunta jakautuu osiin, joissa ajattelun kaikki vaihtuvat asteet ovat alimmista ylimpiin edustettuina. Parhaimmisto on skeptillisintä. Olenpa tavannut älyllisesti mitä kehittyneimpiä yksilöitä, jotka eivät usko Hollywoodin tai eduskuntatalon olemassaoloon, kun sitä vastoin molemmat ilmiöt käyvät primitiiviselle ihmiselle vielä täydestä!

Maailma aistimuksena — tämä on kaikkien elämänkuvitelmien alkeellisin lähtökohta. Kosmoksen kolminkertainen rakennus, jonka keskipisteessä ihminen hallitsee, on tunnettu yksinpä Raamatustakin, sillä kävisi kovin vaikeaksi sovittaa sen yksinkertaista, »esiloogillista» kaikkeudenkäsitystä modernin astronomian ja kosmologian korkeampiin käsitteellisiin puitteisiin. Ne heprealaiset ajattelijat, joiden aivoista Vanhan Testamentin maailmankuva on kehjennyt esiin, olivat — sen voimme lievin varauksin myöntää — samalla älyntasolla kuin lapset ja villit vielä tänä päivänä. Ja hyvin yksinkertaisen psykologisen verrantolaskun perustalla voidaan todella ymmärtää, että juuri tämä käsitys maasta ja taivaasta vetoaa niin vastustamattomalla voimalla »hengellisesti vaivaisiin» siihen runsaaseen ihmismassaan, jossa kehitys ei ole saavuttanut abstraktisen ajattelun korkeita piirejä, vaan pysyttelee yhä samassa tähystyspisteessä, mistä Mooses ja profeetat ovat katsoneet Jumalan kätten töitä.

Taivas on teltta, kupukatto, ylösalaisin käännetty puolipallo, jonka kuultavan, umpinaisen holvin alle »tämä maailma» kaikkineen mahtuu. Se tummuu ja kirkastuu, kun taivaan suuremmat valot siirtyvät asemillaan. Se jymisee jumalan vaunujen vyöryessä, se välkkyy tähtien loistavasta neuleesta, jonka tuntemattomat kädet ovat kutoneet sen tummaan silkkiin. Miten alkeellista ja maassa pysyvää on ajattelu, joka pyrkii selittämään taivaallisten lyhtyjen ongelmaa, sen tietää jokainen primitiivisten tarujen tuntija. Bakairien mukaan on Kalevanmiekka vain välkkyvä teline, jolla yliaistilliset olennot kuivaavat mandiokaa, ja Seulaset vain kasa ilmaan läikähtänyttä jauhoa... Kaksoset ovat kosmillisen huilun loistavia läpiä, Etelän Risti linnunpaula ja Skorpiooni lastenkantoverkko... Bororoot pitävät etelätaivaan ristinmuotoista tähtisikermää suuren kamelikurjen varpaina, Seulasia angico-puun kukkaterttuna ja muita taivaan kupuun sirotettuja tähtiä hietakirppuina, joista lähtee omavaloinen säteily. Yhtä realistisia ovat uskomukset, jotka kehityksen alimmilla asteilla kohdistuvat pilviin, tuuliin, ukkoseen, salamaan. Muinaisten seemiläisten tajunnassa syntyi kuvitelma Luciferista, Aamutähden enkelistä, joka singottiin alas taivaasta ja jonka loisto sammui tällä nuolennopealla matkalla. Australialaiset t uskovat, että lentotähdet putoavat metsiin pieninä, kullanhohtoisina sieninä. Mooseksesta Hesekieliin asti ovat Vanhan Testamentin suuret näkijät kuulleet ukkosen jylinässä Jahven vaunujen ääntä ja nähneet salamassa hänen kunniansa kirkkauden. Ylitä luottavaisesti kuvittelevat Sisä-Australian alkeelliset heimot Magalhaesin pilviä demoneiksi, joiden oudoissa muodoissa on uhkaavaa vihamielisyyttä ja jotka voivat unen aikana laskeutua alas taivaallisesta kiinnityspinnastaan käydäkseen vaivaamaan nukkuvia ihmisiä. Ajatus, että taivaan valoilla ja ihmisten kohtaloilla on oma yhteytensä, on itse asiassa primitiivisen ajattelun mittainen. Astrologian varhaisimmat juuret ovat ihmiskunnan yleisissä alkeisajatuksissa — tai, jos niin tahdotaan, alkeisrealismissa: kuvitellaan, että tähtien vaihtuvat kuviot ovat yhtä lähellä inhimillistä elämää kuin ne näyttävät olevan ja että niistä lähtee hienoja, näkymättömiä, taittumattoman sitkeitä säikeitä, joilla ihminen, marionetti, on yhdistetty ylimaallisiin liikuttajiin, jumaliin—!

Maa on levy, joka yhtyy kaukaisuudessa taivaanrantaan. Kaikkein alkeellisimpana kehityskautenaan ihminen tuntee seisovansa sen keskipisteessä, sillä menipä hän minne tahansa, Pohjantähden kompassi välkkyy aina hänen päänsä yläpuolella ja hänen ja horisontin välimatka ei koskaan lyhene. Mutta miten välittömästi herääkään ajatus, että tämän symmetrisen kentän alla on kosmillisen kokonaisuuden toinen puoli, kuolleiden maa, Haades, helvetti... Joka ilta on auringon nähty häviävän näköpiirin rajalle ja joka aamu sen on havaittu nousevan täsmälleen päinvastaiselta maailman reunalta. Näin on syntynyt se luonnollinen otaksuma, että päivän valopallolla on myös yöllinen, maanalainen ratansa ja että se jatkaa kiertomatkaansa maankuoren alla, kun luonto no vaipunut levolle ja avaruus on tullut pimeäksi. Manala — »maanala...!» Eikö infantiili ajatus välittömästi taivu uskoon, että kuolleiden sielut vaipuvat, kuten aurinkokin, noihin tutkimattomiin syvyyksiin ja että Tuonela alkaa jalkapohjiemme alta? On kerrottu, kuinka eräät alkeelliset yhteisöt pitävät tätä maanalaista maailmaa näkyvän ilmiömaailman ylösalaisena peilikuvana, päinvastaisena jäljitelmänä ja epäsuorana kopiona — mielikuva, jonka maanpäällisenä virikkeenä on veden kalvoon heijastuva ylösalainen maisema. Sillä koska primitiivinen ihminen rakentaa Kosmoksensa omista jokapäiväisistä huomioistaan, hän voi ylen helposti päätyä tähän kuvitelmaan. Yhtä selvästi voidaan selittää sekin käsityskanta, jonka mukaan kuolleiden sielut vaeltavat länteen, sammuvan auringon hautaan... Kansat, jotka asuvat meren rannikolla, kuvittelevat vainajien maan kaukaiseksi Lännen Saareksi, kuten polynesialaiset Bulotunsa tai Havaikinsa, ja monissa eurooppalaisissa saduissa tavataan samoja ikivanhoja aavisteluja. »Onnellisten Saari», »Lännen Ihmemaa», alkukantaisten unten tavoittamaton Eldorado, jonne iiriläinen Pyhä Brandan merellisillä matkoillaan purjehti, väikkyy kuolevan auringon punakultaisessa loimussa. Että juuri tältä taholta löydettiin ennen tuntematon manner, joka oli yhtä todellinen kuin koskaan Eurooppa, murskasi lopullisesti nämä kauniit harhakuvat. Amerikan löytö on tehnyt näkymätöntä väkivaltaa arkaaiselle kuolemattomuususkolle, Ja. että juuri tämä Lännen Saari osoittautui aikojen mennessä kaikkein konkreettisimmaksi maaksi, maaksi, jonka elämänkäytännössä otetaan lukuun vain tämä maailma, todistaa jumalallista ironiaa ja desilluusion johdonmukaista edelleen kehittämistä. Mutta vähintään yhtä suuren henkisen iskun saivat ne meksikolaiset »villit», jotka armon vuonna 1519 valmistautuivat vastaanottamaan mereltä tulevaa »Valkoista Jumalaa» ja kohtasivat Hernándo Cortésin sekä hänen espanjalaisen joukkonsa!

Tällaisena on edessämme primitiivinen sielu. Se on heittänyt kohtalonsa tajuttomien voimien varaan, se juhlii omaa suuruuttaan ahtaan, äärellisen, loistavan maailmankuvan keskuksessa, maan rummun kannella, taivaan säteilevän kellonkuvun alla... Kaikki on tässä sielullisessa todellisuudessa vielä jäsentymätöntä ja ääriviivatonta. Olioiden muodot vaihtuvat kuin yösumun kuviot, unen vaikutus yltää valvomistilaan, maagillisen hahmottumisen laki vallitsee antaen ilmiöille painajaisen ja toiveunen kammottavia ja ihania sävyjä, Tässä elämänasteessa todellisuuden kasvoilla on vielä lakkaamatta uudistuva ilme. Alkeellinen ajatus ei löydä kestävää tukea itselleen, primitiivinen silmä on tajuttomien näkyjen lahjoma... Vasta myöhemmin, kun kulttuurin pyramidi on alkanut kasvaa ja ihminen on saavuttanut harkitsevan, seulovan, »yliminällisen» ajattelun asteen, suurenee juopa unen ja valveen välillä, »tajuttoman» ja tajunnan väliin nousee kynnys, mielikuvien loistava esineellisyys lakastuu ja sielullisuuden lumovalo sammuu äärettömästä luonnosta. Viidakko vaihtuu kaupunkiin, tulisoihtu Edisonin lamppuun, Jumala »maailmanhenkeen», noituus logiikkaan...

Onko älyllinen kehitys sulkenut meiltä tämän rikkaan alkumaailman portit? Näemmekö näissä asioissa oikein — ymmärrämmekö primitiivisen ihmisen? Psykoanalyysin kylmä ja kirkas valokiila suuntautuu rävähtämättä alkukantaisen ihmisen ongelmaan ja tällä taholla se paljastaa vapaamman vaistojen kuohun kuin koskaan kulttuuri-ihmisen elämässä. Niin kauan kuin elämä lepää kaikissa muodoissaan tajuttoman alkeisajattelun pohjalla, sen ilmiöissä tulee esille välitöntä viettisäteilyä, ja kaiken elollisen syvimmät liikkeellepanijat, olemassaolon primäärisimmät voimat anastavat siinä keskeisemmän sijan kuin milloinkaan myöhemmin. Alaruumiin tajunta on vielä mahtavampi kuin yläruumiin. Siitos ja ruoansulatus, »rakkaus» ja »nälkä» liikuttavat elämän ratasta. Käsityksensä maasta, taivaasta ja helvetistä, rituaalinsa ja symbolinsa, juhlansa ja läkkinsä primitiivinen ihminen rakentaa näiden alatajunnallisten, alaruumiillisten tuntojen varaan, joita mikään sielullinen sensori ei tässä asteessa vielä laimenna! Jokainen lastenhoitaja tietää, että ihminen syntyy tähän maailmaan takaraivo avoinna ja että pääluun aukko rustottuu vasta myöhemmin umpeen. Saman ilmiön tapaamme lasten ja villien sielunrakenteessa: alussa ovat kehittymättömät aivot omituisesti paljaina ja vasta myöhempi luutuminen, joka tietää »tajuttoman» ja tajunnan etääntymistä toisistaan, luo sielun ja maailman väliin läpitunkemattoman vaipan. Maagillinen elämänkäsitys väistyy ja taantuu pois. Älyn estävä kalvo kovettuu, vaikutelmien eteen kehittyy siivilöivä seula, jonka lävitse »puhdas luonnonhavainto» ei voi tunkea enempää kuin »puhdas» auringonsäde pirstovan lasisärmiön lävitse. Joka tahtoo ratkaista tajuttoman ajattelun ongelmia, palatkoon tämän vuoksi lasten ja villien pariin. Näin menettelevät psykoanalyytikot. He lukevat myyteistä ja rituaaleista, uhreista, tansseista ja rummutuksesta, kirjavista sulkatöyhdöistä ja falloksenmuotoisista amuleteista viettien välitöntä kirjoitusta, joka myöhemmin hautautuu »yliminällisen» elämän — sivistyksen — tiheneviin peitteisiin.

Kun kehitys on ehtinyt niin pitkälle, että ihminen on kadottanut hedelmällisen yhteytensä myytteihin ja kasvanut irti symboleista älyllistymisen pitkällä tiellä, hänen sisäiseen elämäänsä on sentään jäänyt eräs valoton ja koskematon sopukka. Hän voi päiväelämässään edustaa vaikkapa korkeinta intellektuaalista kulttuuria. Hän voi olla loppuun viljelty kirjanoppinut, joka on tieteen uusimpien saavutusten mukaan mitannut oman sielunsa rakenteen ja tutustunut kaikkiin psykologisiin teorioihin, kaikkeen hedelmättömään ja hedelmälliseen tietoon, mitä vuosituhannet ovat kehityksen jatkuessa jättäneet jälkeensä. Hän voi olla kylmin aivoihminen ja oppinein elämäntuntija, hän voi kirjoittaa jopa kirjaa psykoanalyysista, jossa kaikki henkiset illuusiot on murrettu rikki ja jossa serebraalinen [aivoperäinen, aivoihin liittyvä, erityisesti isoaivoihin liittyvä] sivistys huipistuu viimeiseen asteeseen... Mutta vaikka kehitys on ehtinyt näin kauas, se ei sittenkään ole täysin tuhonnut alkukantaista hengenelämää: se on vain tullut sysätyksi tajunnasta syvälle »tajuttomaan», sielun valopiiristä sen kellareihin, elämästä uneen. Sillä unessa on sivistyneinkin meistä lapsi ja villi. Unessa kummittelevat vielä alkeellisen symboliikan unohtuneet »arkkityypit», primitiivinen kuva-ajattelu nousee hetkelliseen valtaan ja kehityksen painosta vapautunut barbaari tuijottaa meidän ummistuneiden silmäluomiemme alta yön salamyhkäistä filmiä. Kaikki edistyminen ja sivistys koskee lopultakin vain noita lyhyitä valokohtia, jotka leimahtelevat loppumattoman lapsuuden pimeässä yössä: päiviä! Niiden suppeassa valopiirissä nousemme porras portaalta yhä ylemmäs kulttuurissa, torjumme viettimme ja vaistomme, valutamme tietämisen tappavaa sublimaattia tunteisiin ja intohimoihin, kunnes kaikki näyttää jalostetulta, hyödynnetyltä, kesytetyltä ja kuolleelta. Mutta yöllä on suuri taka-askel astuttu. Tietoisuuden hento säteily tukahtuu tajuttomissa syvyyksissä, alkuihminen meissä, jota yritimme karkottaa ja torjua pois, anastaa vanhan aseman. Mitä oli tämä »alkuihminen»...? Jos tahdomme tuntea oman yösielumme, sen, mikä meissä on syvintä ja nukkuvinta, meidän on paras kääntyä villien ja lasten puoleen.

»Primitiivinen välikohtaus», jota olemme katselleet, on syvimmältään sisältänyt kuvauksen elämästä, jossa yliminällistä tarkastusasemaa ei ole vielä syntynyt ja jossa sielun tajuttomilla alueilla on sama asema kuin myöhemmin valvovalla tajunnalla.

PIMENEMINEN

"Se —"

    Suureneeko ihminen sitä mukaa, kuin hän pääsee sen tuntemattoman
    suuruuden perille, joka häntä vallitsee, vai suureneeko tuo
    tuntematon ihmisen mukana.

                                           Maeterlinck.

Me elämme aikaa, jolloin Freudin ajatukset ovat vielä »ilmassa». Sen vuoksi emme voi lopullisesti määrätä niiden merkitystä.

Mutta jos on tämänhetkisestä historiasta etsittävä luovaa ajatusta, jonka elinkykyisyys tuntuu runsaimmalta ja joka samalla kerää kuin polttopeiliin ajan ilmakehässä harhailevat aavistukset, löydämme tuskin ratkaisevampaa. Oppi piilotajunnasta — »tajuttomasta» — on meidän historialliselle hetkellemme kuvaava. Juuri älyllisen yliviljelyn vaiheessa, kriisikautena, jolloin länsimaat ovat väsyneet liikaan valistukseen, jolloin sivilisaatiota uhkaa tuomio, jolloin järjen valtaistuin on alkanut horjua ja korkein, uupunein, viisain ja skeptillisin osa ihmiskuntaa kääntyy laajana rintamana intellektuaalisesta kulttuurista pois, voidaan todella singota ilmaan ja omaksua tämä mullistava paradoksi! Ajatus, että meidän tajuinen minämme on vain häviävän pieni murto-osa todellisesta minästämme ja että inhimillisillä kohtaloilla on juurensa syvyydessä, johon mikään valvova järki ei voi heittää räikeää valovirtaansa, syntyy nykyaikaisen ihmisen syntyessä. Modernit sielut, rikkinäisemmät, polaarisemmat, monisyisemmät ja sekä sosiaalisesti että individuaalisesti juurettomammat kuin heidän isänsä ja äitinsä, seisovat umpimielisenä joukkona tämän maailmanajatuksen takana. Psykoanalyysi on ratkaissut heidän ongelmansa. Se on nostanut kuvastimen heidän eteensä ja antanut heille suuressa peruskeksinnössään älyllisen aseen, joka voi palvella sekä kirurgia että murhaajaa.

Sillä vaikutus, joka Freudin löydöllä on, tuntuu jo tähän mennessä tavattomalta. Jotain uutta ja mullistavaa on tapahtumassa. Tähänastinen elämänkuva on alkanut järkkyä ja vanha kartesiolainen sielunkäsitys sulaa kuin vahakuva kuumassa päivänvalossa. Meidän on muistettava, että ajatuksilla on eräissä tapauksissa suurempi järkytysvoima, laajempi ulottuvaisuus ja ratkaisevampi kosketus elävään elämään kuin koskaan inhimillisillä teoilla, olkoonpa viimeksi mainitut miten määrääviä tahansa. Eikö koko maailmanhistoria muuta suuntaansa armon vuonna 1543, jolloin Ermlannin piispan henkilääkäri, puolalainen kaniikki [alunp. "kanuukki"] Kopernikus julkaisee teoksen De Revolutionibus Orbium Coelestium —? Se, että kirjaa lukevat vain harvat ja valitut ja että uusi maailmankuva on yksityiskohdissaan selvinnyt vain tekijälle itselleen, ei merkitse mitään. Tässäkin, kuten monissa muissa tapauksissa, luova ajatus tihkuu itse ilmaan — se täyttää, kuten Stefan Zweig sanoo, ajan huokoset; lukemattomat ja taas lukemattomat yksilöt omaksuvat sen tietämättään, sovittavat elämänsä sen mukaan, elävät sen. Ja mikä on sen käytännöllinen merkitys? Ajatus, että ihmisen asuma maa ei enää ole kaikkeuden keskipiste, että se on vain eräs aurinkoa kiertävistä planeetoista ja että kauniit kristilliset kuvitelmat paratiisista, kiirastulessa ja helvetistä eivät enää mahdu Kosmoksen uudistuneeseen kuvaan, on omansa muuttamaan koko yleisen elämänkäytännön. Keskiaikainen ihminen eli Kopernikuksen kuolemaan asti goottilaisessa maailmassaan — eli sen keskipisteenä. Mutta kerettiläisen pappismiehen pienestä ja ikävystyttävästä kirjasesta alkaa toisen ihmislajin tarina ihmisen, jonka elämä on niitä epävakaisinta ja häilyvintä, jolta puuttuu varma tae kuolemantakaisista taivaanpiireistä ja jonka koko mainen vaellus on asetettu avaruudessa heittelehtivän tomuhiukkasen varaan, suureen epävarmuuteen tähtien alla —! Mitäpä merkitsikään, että tämä teoria oli, kuten kaikki teoriat, liian yksipuolinen ja että sen keksijä oli alttiisti omaksunut ajatuksia, jotka myöhempi aika on osoittanut täysin perättömiksi? Ajatus oli ajateltu! Kirvoittava ydinlauselma oli lausuttu — totuus oli koko monimutkaisuudessaan sisällytetty yksinkertaiseen paradoksiin. Että aurinko ei kierrä maata vaan maa aurinkoa, sen on Kopernikus näyttänyt.

Mutta yhtä mahtavana vaikuttaa tämänhetkisessä maailmassa Sigmund Freudin yksinkertainen ja helppohintainen luova ajatus. Eräästä historiallisesta hetkestä lähtien ihmiskuntaa järkyttää tieto, että älyn hallitusaika on päättymässä ja synkemmät, salaperäisemmät, kohtalokkaammat tekijät ovat asettuneet asumaan sielun taloon. »Descartesilainen elämänkäsitys» oli opettanut, että ihmisen varsinainen minuus on hänen ajatteleva, älyllinen, tietoinen päiväpuolensa — »psykoanalyyttinen elämänkäsitys» esittää sen jyrkästi päinvastaisen väitteen, että ihmisen sisin olemus ei lainkaan ilmene hänen ajattelussaan, vaan että tiedoton hänessä on määräävämpää kuin tietoinen. Vuosisatojen ajan oli uskottu tajuisten ratkaisujen ja järkevän harkinnan merkitykseen — psykoanalyysi julistaa tajuttoman, järjen takaisen valtaantuloa! Mutta eikö tämä ole paradoksi? Eikö Freudin sanoma ihmisestä, jossa koko siihenastinen käsitys kumotaan päälaelleen ja jossa tajunnalta riistetään sen entinen herruus, ole yhtä katastrofaalinen, mullistava ja helppotajuinen kuin Kopernikuksen teoria? Niin kuin geosentrinen maailmankuva kerran vaihtui heliosentriseen, niin tapahtuu myös Freudin näyttämölle tullessa yksinkertainen suhteiden vaihdos. Vielä kerran riistetään ihmiseltä kappale siitä tuesta, jota hän tarvitsee nojautuessaan elämään. Vielä kerran vähennetään hänen valtaansa Kosmoksessa, supistetaan hänen vaikutusalaansa ja pienennetään sitä piiriä, jossa hän kuvittelee olevansa oman kohtalonsa seppä. Freudin oppi piilotajunnasta on kopernikaaninen kumous — ja niin muodoin ei ole ihmeteltävä, että tämä kylmäverinen paradoksi on nostanut kapinaan laajat osat älyllistä ihmiskuntaa!

On sanottu, että »tajuton sielullinen alue» ei suinkaan ole Sigmund Freudin omaa keksintöä: piilotajunnasta oli puhuttu jo ammoisina aikoina. Mutta yhtä hyvällä syyllä voisi Kopernikusta syyttää siitä, että hän omaksui toisille tulevan kunnian, että hän varasti perusaatteensa Pythagoraalta, Aristarkos Samoslaiselta ja Aleksandrian kreikkalaisilta oppineilta. Ajatus, että maa kiertää aurinkoa sisartähtien suuressa piirissä, oli esitetty jo kaksituhatta vuotta ennen häntä. Niinpä knidolainen Eudoxus laati neljännellä vuosisadalla eKr. mitä johdonmukaisimman järjestelmän planeettojen liikkeistä, ensimmäisellä vuosisadalla elänyt Hipparkhos [s. 190 eaa. Encyclopedia Britannican mukaan] arvioi miltei täsmälleen maan ja auringon välimatkan, Poseidonios [n. 135 eaa. ed. mukaan] mittasi auringon halkaisijan, ja ennen mainitusta Aristarkoksesta sanoo Arkhimedes, että hän »opettaa kiintotähtien ja auringon pysyvän paikoillaan, mutta maan puolestaan kiertävän kehässä aurinkoa, jolla on paikkansa maali radan keskipisteessä...» Mutta siitä huolimatta, että kopernikaaninen avaruudenkäsitys tunnettiin ennen varsinaista keksijäänsä, näillä muutamien harvojen mielipiteillä ei ollut mitään laajempaa kantovoimaa. Vasta 16. vuosisadalla, vasta vaatimattoman puolalaisen oppineen teoksessa ajatus sai siivet ja kimposi lentoon. Sama koskee oppia piilotajunnasta. Että ihmissielussa piili tuntemattomia mantereita ja että kirkkaan päivätietoisuuden tuolla puolen, »tajunnan kynnyksen» takana, oli kartoittamaton alue, oli tunnettua jo Pierre Beylelle ja Fjodor Dostojevskille, Nietzschestä ja Schopenhauerista puhumattakaan. Myös ranskalaisen Xavier de Maistren pikku kirjanen, aikoinaan yleisesti luettu Voyage autour de ma chambre sisältää puolittain tiedotonta, puolittain tietoista piilotajunnan tutkistelua. Tässä puolitoista vuosisataa sitten ilmestyneessä teoksessa esitetään lyhyesti sanoen se ajatus, että inhimillinen sielunelämä on kaksijakoista, että kaksi sisäistä tekijää, l'âme ja la bête, taistelevat vallasta. Mihin päätyy sitten tämä système de l'âme et de la bête? Oivallinen ranskalainen antaa meidän tietää, että viimeksi mainittu, joka ei ole mitään muuta kuin ihmispersoonallisuuden tiedoton, alitajuinen, piiloon jäänyt olemuspuoli, ottaa elävässä elämässä »alta päin» ohjat käsiinsä ja »vie meidät, minne emme tahdo». Teorian kuvitus tosin herättää hilpeyttä. Kun esimerkiksi Xavier de Maistren pitäisi pistäytyä hovipiirissä, muuttaa piilotajuinen la bête hänen suunnitelmansa. La bête tietää herransa heikkouden erästä tiettyä madame de Hautcastelia kohtaan, mistä tajunnantakaisesta tiedosta seuraa, että de Maistre huomaakin tulleensa viimeksi mainitun portille!

Eräässä suhteessa tämän tunnetun ranskalaisen teoria on kuvaava ajalleen. Psykoanalyysin syntymähetkeen asti piilotajunnalla oli sielutieteen piirissä sama hupainen ja huono kaiku kuin kansansadun paholaisella. Se näytteli sisäisessä elämässämme puhtaasti passiivista osaa, sen todellinen merkitys oli tuntematon, sen aseina kohtalon näytelmässä sama kuin taustalla olevan statistin. Mutta Freud on muuttanut käsityskannat. Samalla kun hän veti salaisen aavistuksen esiin muutamien valittujen aivoista, samalla kun hän riisui sen päältä halventavat verhot ja lahjoitti sille kantavuuden, jota ei ennen osattu uneksiakaan, hän antoi piilotajunnalle ylimmän ratkaisuvallan inhimillisessä elämässä. Nyt tuli ihmisen yösielusta aktiivinen, tärkein, kohtalokkain tekijä. Nyt paljastui voima tai joukko voimia, joiden arvaamaton vaikutus oli siihen mennessä jäänyt salaan. 80- ja 90-luvuilla, vuosisadan vaihteen salaperäisessä päivänlaskutunnelmassa oppi »tajuttomasta» oli itse ajan henkisessä ilmakehässä, ja vaadittiin vain, että voimakas äänitorvi keräisi ja linkoaisi ulos tuon matalan muminan, tuon puoliäänisen, kuiskaavan, aavistelevan huhupuheen. Näin on hengenhistoriassa usein käynyt. On ilmestynyt yksilö, joka nerollisen vaistonsa ajamana löytää aikansa sisimmän sanoman, antaa sille siivitetyn muodon, valaa sen paradoksiksi ja viskaa sen joukkojen keskuuteen. Freud kuuluu näihin vapauttajiin. Me tiedämme, millä arvaamattomalla ja esteettömällä ekspansiovoimalla hänen oppinsa »tajuttomasta» valtasi taiteen ja kirjallisuuden piirit jo paljon ennen kuin tiede oli lainkaan ottanut sitä lukuun. Sinänsä vaikeatajuisesta systeemistä tuli nopeassa ajassa uskomattoman populääri. »Kuiva tieteellinen olettamus» sai vastaanoton, jota hypoteesin tekijä itse tuskin saattoi odottaa...

On väitetty, että Freud suoritti aikansa psykologisissa johtoaatteissa vain nerokkaan keräilijän ja sulattajan työn. Tiedämmehän, missä kiitollisuuden velassa hän on sellaisille tutkijoille kuin James, Flournoy, Pitres ja Grasset — miten muun muassa ranskalaisen Pierre Janet'n nerokas tutkimus Etat mental des hysteriques [1892] laski juuri psykoanalyysin syntymähetkinä syvää pohjaa hänen teorioilleen. Dorerin suuri teos Historische Grundlagen der Psychoanalyse [1932] näyttää, mitkä oppisuunnat nuorta Freudia enimmän kiinnostivat — miten hän oppi paljon Herbartilta, jonka pääajatuksiin hän tutustui opettajiensa Wilhelm Griesingerin ja Theodor Meynertin kantta. Tältä taholta tulee hänen töihinsä se keveästi voluntaristinen fysiologisoiminen, jonka tunnemme, täältä voidaan myös löytää libidoteorian syvimmät virikkeet — teorian, jossa tarkka katse voisi erottaa affektidynamiikaksi muuntunutta herbartilaista mielledynamiikkaa. Vuosisadan lopun sielutiede askarteli myös kuuluisalla lokalisaatio-opilla, jonka mukaan tietyt sielulliset ilmiöt ovat kiinteästi sidotut määrättyihin aivolohkoihin, ja varsinkin Meynertillä sulivat psykologia ja aivoanatomia todella eroamattomasti toisiinsa. Tämän kuuluisan metodin, huomauttaa Dorer, psykoanalyysin perustaja, on siirtänyt puhtaan sielutieteen piiriin. Hän on kohdistanut sen sielun rakennukseen ja lokalisoinut sisäisen elämämme »alempiin» ja »ylempiin» vyöhykkeisiin jokseenkin samalla tavalla kuin hänen opettajansa paikallistivat tajunnantilat aivoihin.

Nuori psykologi Karl Siebert korostaa tämän lisäksi niitä yhtäläisyyksiä, joissa psykoanalyysi rinnastuu Pavlovin ja Bechterewin refleksioppiin, puhtaasti materialistiseen sielunkäsitykseen. Hieman tyylitellen voisi väittää, että tämä refleksologia hävittää ihmisen ja eläimen välistä eroa, että animaalinen ja inhimillinen lähenevät toisiaan venäläisten psykologien teorioissa, joissa »myötäsyntyiset refleksit» näyttelevät niin merkillistä osaa. Mutta mikä onkaan Freudin mieliaihe? Viettielämä, »vaistot»! Siis jokin, missä elämämme animaalinen pohja paljastuu — Siebertin näköalat on sittemmin osittain omaksunut myös ruotsalainen Gadelius. Hän tekee sen terävän ja uskaliaan huomautuksen, että jos psykoanalyysin »kompleksologia» viedään kyllin pitkälle ja saatetaan takaisin vanhoihin refleksologisiin lähteisiinsä, huomataan, kuinka näiden kahden materialistisen oppisuunnan ero yhä vähenee.

Että Pavlov [alunp. "Pawlow"] on ottanut teoriansa perustaksi animaalisen nälän ja Freud inhimillisen viettielämän, on loppujen lopuksi pintailmiö. Kun Pavlov tutkii koiran dreseerausta opettajansa edessä ja Freud ihmisen dreseerausta isänsä, »yliminänsä», edessä, ei tutkimusobjektien erilaisuus suinkaan ole niin ylipääsemättömän suuri kuin ensi näkemältä voi tuntua...

Mutta tällä kaikella on varsin vähän tekemistä itse asian kanssa. Kysymys aatteiden alkuperästä voi herätä vain hedelmättömissä aivoissa, sillä luovien ajatusten alueella olemme kaikki alttiita vaikutteille ja lainaamme, jäljennämme, keräämme vieraista varastoista ikään kuin tajuntamme pimennoissa loistaisi vanha maksiimi: Mikään ei kuulu kenellekään, kaikki kuuluu kaikille! Ajatusten »ajankohtaisuus» piilee tässä: ne poimitaan ajan yhteisestä aatevarastosta, ne kristallisoidaan kirkkaaksi muodoksi, ne lausutaan julki. Sen vuoksi on jokainen tutkija, joka katsoo kumoavansa psykoanalyysin pätevyyden vain osoittamalla sen syvällisen yhteyden ajan virtauksiin, valinnut väärän tien ja joutunut huomaamattaan uuden sielunselityksen apologeetaksi, Mikäli psykoanalyysi on muunnettua Herbartia tai muunnettua refleksioppia, tämä metamorfoosi on tapahtunut nerollisissa aivoissa ja uusi teoria on kehjennyt esiin hedelmällisempänä kuin entinen.

Psykoanalyysilla on nykyisen biologian laskema pohja ja tämän perustuksen tutkiminen, on johtava ratkaisuun, joka lopullisesti määrää Freudin oppirakennelman [alunp. "oppirakennuksen"] tieteellisen arvon. On olemassa hämärä mahdollisuus, että lähimmän tulevaisuuden aivoanatomia vie päätökseen eräät kauas tähtäävät ajatukset ja että tiettyjen paralleelisuuksien valjetessa paljastuu jopa piilotajunnan elimellinen pohja. Sielu on lokalisoitunut. Henkinen elämä lepää tarkemmin määräämättömään rajaan asti biologisten edellytysten varassa. Animaaliset vaistot lakkaavat, kun kirurgin veitsi leikkaa koe-eläimeltä väliaivot ja rungongangliot, eikä mikään lintu tämän menettelyn jälkeen enempää parittele kuin pesi. Mutta miten jakautuu »henkisyys», miten paikallistuu»sielu» ihmisen keskushermostossa, jossa vuosimyriadien hidas kehitys on ehtinyt monimutkaisuuden ihmeeseen ja taiturimaisen työnjaon systeemiin? Missä syntyy tajunta? Onko tietoisuuden lähde kätketty aivokuoreen, parin millimetrin paksuiseen solukkoon [solustoon] poimuttuneeseen vaippaan, joka peittää vaaleanharmaana massana aivorungon syvyydet —? Ja miten ratkeaa »tajuttoman» arvoitus? Onko ongelma selvitetty, kun keskushermoston alimmat osat ja selkäydin ovat tulleet tieteellisesti paljastetuiksi ja kun niiden vielä varsin puutteellisesti tutkittu osuus solullisessa [solustollisessa] työnjaossa on saanut selityksensä —? Saksalainen Küppers on viitannut tähän mahdollisuuteen. Suurin salaisuus, mitä Kosmos sisältää, kätkeytyy kolmannen aivo-ontelon harmaaseen massaan, ja kaikkeuden mysteereistä ovat aivorungon mysteerit kenties lopultakin kaikkein polttavimmat, sillä niiden avautuessa aukeaa suurelta osaltaan eräs Gordionin solmu, sielun salaisuus... Nykyään olemme lähellä ajatusta, että aivorunko on sielun koti. Täällä käy alimman animaalisen hermoelämän salaperäinen aaltoilu, täällä ovat tajunnan tosiasiat sammuneet, täältä nousee syviä heijastuksia aivokuoren peiliin, ja tuossa ahtaassa, ajattomassa, tietoisuuden takaisessa olopiirissä syntyy ja vaihtuu sisäisiä tiloja, joita tajuntamme ei koskaan tavoita. Miten psykoanalyysin lopullinen ratkaisu langenneekin eräs näköala on leimahduksena auennut! On mahdollista, että »tajuton» lokalisoituu syvälle aivokuoren alle, vielä selvittämättömien biologisten prosessien ihmeeseen.

»Psykoanalyysin tarkoituksena on tehdä alitajunnasta tajunta», sanoo ruotsalainen Bror Gadelius. Lause on selventävä. Siihen sisältyy tiivistetyssä muodossa Freudin oivalluksen ääretön kumouksellisuus.

Sillä huolimatta uuden sielunkäsityksen epäilyttävistä sivupiirteistä, joiden tieteellinen uskottavuus on kyseenalainen, sen perusajatus on muuttanut elämän kuvan. Kuten Kopernikus, niin on Freudkin ilmeisten harhapäätelmiensä keskellä tehnyt katastrofaalisen »läydön: hän on keksinyt sielun dynaamisen laadun, hän on paljastanut das Unbewssten, minuuden pimeän kellarikerroksen. Miten suhtaudummekaan hänen oppirakennuksensa moniin yksityiskohtiin, emme voi torjua ajatusta, että elämäämme on äkillisesti ja yllättäen ilmestynyt uusi primus motor, taustalla vaikuttava tekijä. Tarkoin määrätystä historiallisesta hetkestä asti maailmannäyttämön parrasvalot alkavat rauhattomasti pimetä. Hämärästä nousee uusi kuiskaaja — näytelmän luonne muuttuu. Arkipäivän käytännölliseen matematiikkaan hiipii ennen tuntematon suure, salaperäinen luku X. Todellisuuden ulkomuoto näyttää äkkiä toiselta kuin mihin olemme tottuneet...

Mitä on tapahtunut? Totuus on, että meidät on paljastettu. Vaikka julistaisimme psykoanalyysin pannaan ja löytäisimme sen teorioista vain kvasitieteellisyyttä ja materialistista mystiikkaa, olemme kaikesta huolimatta tulleet siirretyiksi uuteen maailmankuvaan. Vielä epävarma mutta räikeä röntgenvalo tunkee elämämme uumeniin, sen säteissä nousee näkyviin jotain tutkimatonta ja mustaa, niin kuin liejua meren pohjalta, niin kuin kultaa halki räjäytetystä kalliosta... Inhimillisen sielun aavistamaton bakteeriviljelys, hämärään peittynyt alakasvillisuus, ennen näkemättömät muodot ja hahmot, joiden salaperäiseen pesään tämä heittovalo lankeaa, on paljastettu... Uuden psykologian tähystysasemasta on äkkiä näyttäytynyt pimeä sielullinen vyöhyke, jota Freud kutsuu »tajuttomaksi» ja jolle eräs hänen vannoutuneista oppilaistaan, Georg Groddeck, antaa mystillisen nimen das Es, — Se.

Das Es on alkujaan puhdas metafora. Se on selventäväksi apukeinoksi valittu havaintokuva, deskriptiivinen, maalaileva vertaus, jonka ajatuksen Freud on sittemmin tulkinnut monilla muillakin tavoilla. Mutta juuri näkynä tämä oivallus on saanut laajimmin yleisölevikin. »Talossa, jonka Freud rakensi», on oma kellarinsa — sielussa on pimeä pohjakerros, jonka labyrinteissa vangitut henget etsivät ulospääsyä. Jos menemme taiteen, kirjallisuuden ja yleisen ajattelun pariin, meitä kohtaa tämä katsantokanta ja me voimme hyvin ymmärtää, miksi Freudia syytetään mytologisesta ajattelusta. »Tajuton» on nykyaikainen myytti. Psykoanalyysin perustaja on laskenut sen liikkeelle ja hänen lukemattomat seuraajansa ovat vakiinnuttaneet sen asemaa. Mikäli tahdomme arvioida sitä merkitystä, mikä Freudin sanomalla nykyisessä elämänkäsityksessä on, meidän tulee pysähtyä juuri myyttiin, sillä se muuttaa ratkaisevalla tavalla peilikuvan, jossa ihmiskunta katsoo itseään.

»Minä on surkea asia...!» Das Ich ist ein armes Ding...! Was wir unser Ich heißen, verhält sich im Leben wesentlich passiv, wir werden gelebt von unbekannten, unbeherrschten Mächten... Tuskin koskaan on ihmisen tietoista 'minää' nöyryytetty syvemmin kuin tässä psykoanalyyttisessa väitteessä, ja koskaan ei sielun pimeille, tajuttomille voimille ole uhrattu enemmän kuin tässä! Freudin lauselma, jonka mukaan minuutemme näyttelee sisäisessä elämässä kokonaan passiivista osaa, sanoo loppujen lopuksi uskomattoman paljon. Näköala avautuu tuohon tummaan, maanalaiseen piiriin, johon kohtalomme on laskenut ankkurinsa, tuohon syvään kerrostumaan, josta vietit kohoavat esiin kuin kaameat loiskasvit puhjetakseen tunteiden, intohimojen ja rikosten, tottumusten ja menettelytapojen kukiksi. Kaikki, mikä torjutaan pois tajunnasta ja tungetaan tietoisuuden päiväpiiristä pois, vaipuu tänne. Sillä tietoisuus on vain pieni, kirkas valotäplä; jota »tajuttoman» pimeys ympäröi; monin verroin suurempi ja uhkaavampi, jylhempi, väkevämpi, kohtalokkaampi on sielun yö. Että »Se», »tajuton», on synonyymi kaikelle pois tungetulle, sen selittää eräs Freudin monista tosin hieman hämyisistä määritelmistä, jonka mukaan »torjuttu on meille 'tajuttoman' esikuva» — das Verdrängte ist uns das Vorbild des Unbewussten. Ei ole olemassa mitään hautaa, mihin voisimme kätkeä pahat muistomme... Kaukaisimmasta lapsuudesta vanhuuteen asti elää kaikki, mitä olemme tahtoneet unohtaa, näkymätöntä loiselämäänsä persoonallisuuden kuiluissa, odottaa itämisaikaansa, kuohuu, liikahtelee, häilyy, muodostaa kauhun ja intohimon räjähdyspanoksia, latautuu inhon, epätoivon ja ahdistuksen paineeksi, etsien pääsytietä ylös tajuntaan ja kohtaloon... »Se» on voimakkaampi kuin »minä». »Se» on valtameri, jonka mittaamattomista syvyyksistä nousee salakareja, jonka onkaloissa elää kummitusmainen viettien kasvillisuus ja ui unohtuneiden mielteiden aavemaisia kaloja. »Mitä me kutsumme tietoisuudeksemme», sanoo saksalainen etnologi Achelis, »on vain häviävän pieni osa sitä sielunelämän kokonaisuutta, joka todella on meissä. Kuten kirkas kuu ui pohjattoman valtameren yllä, niin keinuu tajunta yli sielumme... Verrattomasti suurin osa sielunelämäämme jää meille tuntemattomaksi.»

Olemme nähneet, miten inhimillinen elämä on kaikkia asteitaan, ylimpiä ja alimpia myöten laskenut ankkurinsa tähän mereen. Pienistä virheteoistamme, muistin hairahduksista alkaen aina rikosten ja murhanhalun pimeään ilmiöpiiriin asti, arkisen käyttäytymisen harhoista kohtalokkaan varomattomuuden, uhkarohkeuden ja onnettomuuksien alueelle ulottuu voimakas tajuton viettisäteily, joka ohjaa kohtaloamme. Tajunnan tarkastusasemat vartioivat heikkona varustuksena »tajuttoman» hyökkäyksiä. Unessa, jossa jokainen meistä palaa omaan ja rotunsa lapsuuteen, ja myytillisessä alkeisajattelussa, joka välähdyttää väsymyksen hetkellä näköalan kauas ihmiskunnan unohtuneeseen alkutilaan, murtuu tietoisuuden rajamuuri, vanhat symbolit piirittävät avutonta sielua, toiveen ja pelon taivaat painavat raskaina ajatusta... Miten sielu naamioi itsensä symboleihin, sen osoitti meille uni. Yön kuvakielessä paljastui piilotajunnan alkuperäinen ilmaisumuoto, visuaalinen vertaus, ja sen muinaiset mutta koskaan täysin häviämättömät muodot ovat kasvaneet vastaamme primitiivisen sielunelämän ihmeellisessä, värirunsaassa, maagillisessa kehässä. Kuinka yhteinen vietin symboliikka sitoo toisiinsa unet ja myytit, kuinka primitiivinen ja sivistynyt henki ilmaisevat syvimpänsä symbolissa, kuinka epämääräinen atavistinen heijastusilmiö ja barbaarinen uhrijuhla juurtuvat samaan tajuttomaan tunteeseen, sen on psykoanalyyttinen ekskursiomme osoittanut. Tuhansia teitä, lukemattomia erillisiä polkuja myöten tulemme ajatukseen, että »tajuttoman» ja tajunnan, sielun ja ulkotodellisuuden, ihmisen ja elämän siltana on symboli. Näin on tulkittavissa psykoanalyysin alta kangastava elämänkäsitys — syntyvä metafysiikka, joka on samalla kertaa uutta ja ikivanhaa.

Ihmisen symbolina — tähän paradoksiin voidaan sisällyttää psykoanalyysin sanoma! Jokapäiväinen elämämme on vain vääristävä peili, jossa tajuttomat heijastukset kulkevat... Kuinka vertauskuvan asema vähitellen siirtyy kehityksessä taustaan, kuinka aluksi niin paljaat ja selvät symbolit alkavat moninaistua ja kuinka ihmiskunnan alkuperäinen kuva- ajattelu antaa tietä heräävälle käsite-ajattelulle, sen kertoo meille ihmiskunnan henkinen kehitys. Olemme sanalla sanoen nähneet, miten dynaaminen tekijä tämä arvoituksellinen »Se» on, miten »tajuton sielullinen alue» ei lepää passiivisena, vaan synkentää ja kirkastaa, lääkitsee ja myrkyttää elämäämme koko sen äärettömässä moninaisuudessa. Mikä mahtava kuiskaaja! Se määrää omasta näkymättömästä kopistaan maailmannäytelmää, se panee näyttelijöiden huulille sanoja, joita he eivät ole lukeneet roolivihkoistaan, se hämärtää heidän tietoisuutensa, vaihtaa osat, muovaa heistä neroja ja mielisairaita, kylvää yli näyttämön unen, painajaisen ja hulluuden usvaa... Sillä tämä on psykoanalyysin suuri teko: se tekee kuiskaajasta varsinaisen osansuorittajan ja antaa hänen nousta näyttämölle, kunnes parrastulien valot alkavat rauhattomasti lepattaa ja kuiskaajan varjo kasvaa mittasuhteissaan. Näemme viimein hirviön, jättiläisen, jumalan... Näyttelijät ovat muuttuneet mekaanisiksi marioneteiksi, niiden jäsenistä lähtee lankoja, joita muodoton käsi liikuttaa. Das Es, »Se», on muuttunut kääpiöstä demiurgiksi.

Onko psykoanalyysin oppi »Siitä» psykologiaa, joka huipistuu metafysiikaksi, vai metafysiikkaa, joka on ottanut psykologian naamion?

Jos selailemme sitä hukuttavaa sanojen ja taas sanojen määrää, jossa »tajuttoman» olemusta pohditaan, tulemme välttämättömyyden pakosta tähän kysymykseen... »Se» on salaperäinen ilmiö. »Se» on yksilön syvimmän energian lähde, mahtava maanalainen sielunsäiliö, jossa animaalinen elämä uinuu ja josta se kasvaa esiin inhimillisenä. Kaikki tekomme, ajatuksemme ja mielipiteemme ovat peräisin sieltä, ja mitään inhimillistä hengenelämää ei voi ajatella, ilman että sen syvimmät säikeet johtaisivat das Unbewussteen. »Se» on intohimojen, vaistojen ja halujen vyöhyke — niiden Hinterland. Tässä tunteiden takamaassa ryömii ammoin maatuneiksi luultuja hirviöitä, jotka ovat löytäneet salaisia syrjäpolkuja nukkujien uniin, sillä unen maa koskettaa »tajuttoman» valta-aluetta. Das Es on pimeä, valonarka, yöllinen vyöhyke, johon mikään lyhty ei vielä ole lähettänyt säteitään, mutta uni on kelmeästi valaistu, kuun alainen sielullinen piiri, ja sen kummitusmaailmassa saavat vaistojen fossiilit hetkellisen elämän. Das Es, »Se», ei pyri mihinkään, vaikka se on jatkuvassa maanalaisessa toiminnassa. Sillä ei ole mitään päämäärää, se tuntee vain himmeän purkautumispakon, se vaikuttaa paineen tavalla niin kuin tuliperäistä maankuorta järkyttävä vulkaaninen voima. »Se» on päämäärätöntä himoa ja animaalista tyydytyksen tarvetta: vietti on siellä suvereeni. »Se» on amoraalinen ja epäloogillinen, sillä moraali ja logiikka ovat seikkoja, joilla on hetkellistä vaikutusalaa vain tajunnan kapeassa valojuovassa; kaikki, mikä lankeaa tuon juovan ulkopuolelle, on vailla niitä. Yksilö on aivojaan myöten vajonnut tähän pimeään valtamereen, jossa ei ole mitään yksilöllisyyttä, intellektiä, aivokuoren käskyvaltaa, jossa vallitsee vain sokea vietti ja kaikkivaltias libido ja jossa tunteminen ja tahtominen on suurelta osaltaan kerääntynyt sukupuolielimiin! — Inhimilliset tunteet muistuttavat esineitä, jotka seisovat pimeässä huoneessa, mutta joiden yläosaan osuu kirkas ja ohut valonsäde. Tämän kalvaan kimalluksen »alla» on tuntematonta ja mustaa »jotakin», tunnustelevat sormet löytävät sieltä outoja muotoja, väri, joka näyttäytyy niin heleästi lampun valopiirissä, on siellä hävinnyt ja kuollut. Mikä on siis tämä salaperäinen »Se»?

Erittäin mystilliseksi käsite muuttuu Freudin oppilailla, ensi sijassa Georg Groddeckilla, joka kirjoitti kirjan Das Buch vom Es. Voi ilman omantunnontuskia väittää, että »tajuton» on hänen näkemyksensä mukaan vain ja ainoastaan eroottinen sielunpiiri, jossa suvereeni sukupuolivietti kuohuu ja jonka latentti sisältö on pelkästään ja yksinomaan rivoa. Das Es, »Se», on torjutun seksualiteetin säilytyslaitos, ja maanalaisen sukupuolisuuden varaventtiilinä on koko elämä. Miten ja missä muodoissa se laskee lävitseen loppumatonta epäpuhdasta ilmaa, se on jokseenkin alastomasti kerrottu. Epäilemättä Groddeck on luonut sielun talosta pelottavan havainnollisen kuvan! Piilotajunnan kellareista tajunnan saleihin vallitsee punahämyinen sänkykamarivalaistus ja tässä intiimissä hehkussa levittäytyy katseemme eteen näyttelyesineitä. Täällä on arkeologisia harvinaisuuksia erotiikan kaikilta haaroilta, kaikki priaappiset patsaat ja roomalaiset erikoisuudet on lastattu näihin loputtomiin kammioihin. Päättymättömissä sokkelokäytävissä on atavismien lukinverkkoja, jotka kääriytyvät falloksenkuvien ympärille; kaksimielisyyksien arvokas varasto täyttää koko yläkerran, ja pimeissä, intrapsyykkisissä kaapeissa on talteen otettuja säädyttömyyksiä — niiden joukossa eräitä, joiden harvinaisuus takaa niiden suuren arvon, vaikka taiteellinen tekotapa onkin alapuolella arvostelun. Mitä Elephantis, Pietro Aretino ja markiisi de Brantôme ovat hävyttöminä hetkinään ajatelleet, on kerätty tänne. Vihdoin saamme silmätä myös ullakkokerrokseen, jonka pienestä päätyhuoneesta hohtaa heikkoa valoa. Mitäpä meitä kiinnostaisi sen asukas! Tulkoon sanotuksi, että hän on virkaheitto »Minä» ja että hänen heiveröinen hahmonsa hapuilee vaivalloisesti sielun ahtaassa vinttikamarissa, jossa hänellä ei todellakaan ole parempaa tehtävää kuin lukea Georg Groddeckin kirjoja —!

Das Es, »Se», muodostaa tämän sielunrakennuksen pimeän alakerran. Kuvitelkaa, että kaikki mikä talon ylemmissä saleissa on kuollutta, on täällä automaattisesti elävää ja että pimeydessä asuvat patsaat heittävät ylleen jotain säädyllisyyden lievettä kiiruhtaessaan ylöspäin, tajunnan valaistuja huoneita kohti... Sillä tällainen on Groddeckin käsitys ihmisestä. Hän on vienyt Freudin ajatuksen sikäli absurditeettiin, että hän antaa sielun maanalaisille voimille, jotka poikkeuksetta ovat seksuaalista laatua, todella ainoan ratkaisuvallan, ja niin muodoin hänen käsityksensä »Siitä», on miltei demoninen. Jos tajunta on Freudin oppikaavassa vain »Sen» mieletön appendiksi, vain avuton, selittävä alaviitta piilotajunnan kirjassa, se kadottaa kaiken merkityksensä Groddeckin käsissä. Tämän psykoanalyyttisen oppineen sanastossa das Es on aivan ilmeisesti jotain, joka on elämän ohella saanut myös olemuksen. Gadeliuksen huomautus, että »Se» on demiurgi, joka hämmentää viettien noitakattilaa, osuu asian ytimeen. Sillä, selittää tämä teräväsanainen ruotsalainen tutkija, Groddeckin käsitys piilotajunnasta tuo elävästi mieleen vanhojen maagikkojen ja psykofyysikkojen kuvitelmat — Aristoteleen Entelecheian, joka asuu ruumiissa ja ylläpitää elämää, Paracelsuksen ja van Helmontin mekanistiset käsityskannat. Viimeksi mainitun mukaan ihmisruumiin elävöittäjänä oli Archaeus — tarkemmin määrittelemätön oliomainen tekijä, joka asui vatsassa, jolla oli kyky kärsiä, ärtyä ja raivota aitoon inhimilliseen tyyliin ja joka vaikutti jäsenissä jokseenkin samoin kuin sähkölusikka modernissa keittimessä: se pani kaiken kiehumaan! Mutta tällainen on myös Groddeckin das Es. Kuten van Helmontin Archaeus sekin on ilmeinen irvikuva vanhasta ja viralta pannusta »sielusta», siitä, johon koko kristikunta enemmän tai vähemmän materialistisesti uskoo. Se on helmontilainen deus ex machina, ja että se vaikuttaa vatsassa, tai tarkemmin sanoen hieman sen alla, käy hänen teoksistaan selville.

Olen sanonut, että psykoanalyysi luo sillan kristillisestä pakanalliseen. Mutta: — sen hengessä on vielä paljon »kristillistä», sen valopiiriin tunkee vanhojen tuomiokirkkojen hämäryys, ja dionyysinen viisaus ei ole kokonaan voinut tukahduttaa munkkikammion viisautta. Psykoanalyysi syntyi juutalaisissa aivoissa: siitä sen epäkristillinen rohkeus, sen älyllinen uskallus...! Mutta maailma, jossa sen ajatukset ajateltiin ja jossa uuden Eroksen evankeliumi kehkesi esiin, on raahannut kautta vuosisatojen synnin näkymätöntä kahletta ja tunnustanut pyhässä kauhussa paheen vallan — paheen, joka on ollut vaistojen toinen nimi. Kuinka olisi siis mahdollista, että kristilliset arvostukset häviäisivät yhdellä iskulla olemattomiin? Eikö psykoanalyysin piirissä tunnu vanhan kahleen kalina, eikö yksinpä Groddeckin tapaus osoita, että entinen suhde on olemassa ja että alastoman erotologian alla tuntuu synnin mahtava houkutus. Ei ainoastaan Groddeck, vaan hänen lisäkseen monet Freudin ajatusten jatkajat muistuttavat tässä maanalaisessa taipumuksessaan noitavainojen ajan sieluntutkijoita, sillä jokseenkin näin yhtyi heissäkin maagillinen ja sukupuolinen, Eros ja Saatana. On kuin dionyysisen elämäntunteentiellä, antiikin tiellä, aukeaisi harhapolku vanhaan demonologiaan ja niin kuin pukinsorkkainen jumala, jonka juutalainen viisaus on seppelöinyt villiviinillä, kantaisi kaksoiskasvoja... Pan ja Baphomet!

Kaikessa luomisessa — tieteellisessä kuten taiteellisessakin — piilee patologinen aines, ja älyllä, jonka askartelupiirinä on sukupuolen ongelma, on vaara viehättyä aiheeseensa. Psykoanalyysin varjossa vaikuttaa vanha kompleksi — sen halki käy huomaamaton mutta mahtava satanistinen virtaus, ja ihmissuvun koskaan sammumaton nostalgie de la boue, paheellisuuden koti-ikävä, ympäröi yksinpä Groddeckin kirjoja kuin kitkerä tuoksu heisipuun kukkaa. Mitäpä onkaan hänen aistillisuutensa ellei munkin aistillisuutta! Siitä huokuu aution makuukammion ummehtunut henkäys, siihen on painunut torjutun taikauskon ja sukupuolisten harhanäkyjen tahmea kosketus. Avautuuko tästä uusi näköala syvyyspsykologian uumeniin? Onko psykoanalyysissä itsessään jotakin tungettu pois ja tahdottu unohtaa, jotain, joka on alkanut itää oppisysteemin valonaroissa syvyyksissä, sen Hinterlandissa —?

Freudista muuttuu inhimillisen tuntemisen ja ajattelun tapa. Hänestä alkaen ihmiskunta on ruvennut käyttäytymään ikään kuin »tajuton» olisi olemassa. Kopernikuksen aikoina se käyttäytyi ikään kuin maa olisi avaruuden keskipisteessä, ja hänen jälkeensä ikään kuin maa kiertäisi aurinkoa. Freudia edeltäneiden sukupolvien ei lainkaan tarvinnut ottaa elämässään lukuun sielullista syvyysperspektiiviä — he vovat elää, ajatella ja tuntea vain horisontaalisesti, laveaa pintaa pitkin. Nyt sitä vastoin emme voi tunkea syrjään ajatusta, että sielu on syvä... Elämämme taso oli muuttanut suuntaansa — ajattelemme, alaspäin, pinnasta syvyyteen... Hieman ennen maailmansotaa länsimaat oppivat äkkiä antamaan arvoa unilleen, vaikka vain mitätön murto-osa oli tutustunut »Tratundeutungiin» ja vaikka vain harvat silloisesta ihmiskunnasta tiesivät mistä oikeastaan oli kysymys. Eiväthän läheskään kaikki sosialistit ole koskaan lukeneet Karl Marxia, ja kuitenkin hänen monimutkainen ja vaikeatajuinen Das Kapitalinsa on yleistä omaisuutta, yleistä henkistä pääomaa. Maailmansodan jälkeen, jolloin Freudin tuotanto on laajentunut, hänen vaikutuksensa kasvaa. Olipa sitten kysymyksessä postivirkailija tai filosofian professori, tämän päivän ihminen on huomaamattaan omaksunut ajatuksen, että hänen sielunsa on monimutkainen asia ja hänen persoonallisuutensa tutkimaton ja kuilun kaltainen. »Jokin minussa sanoi, että tämä lähetys olisi avattava ja tutkittava», sanoo postivirkailija. »Alitajuinen ajatukseni oli, että jos kirjoittaisin pitemmälle, joutuisin umpikujaan, ja niin päätin esittelyni tähän», tunnustaa filosofian professori.

Tuo »jokin minussa» on kertakaikkisesti saanut sijaa elämässämme ja me vetoamme säännöllisesti siihen, kun yrityksemme onnistuvat tai kun ne epäonnistuvat. Esivanhempamme sitä vastoin vetosivat piruun tai jumalaan. Syvimmän elämänsä he elivät ulkopuolella itseään, he heijastivat toimintansa motiivit ulos omasta minästään, ja kaikessa heidän käyttäytymisessään piili taka-ajatus, että tuntemattomat voimat johtavat heitä ylhäältä päin, helvetin ja taivaan äärettömästä etäisyydestä.

Sillä psykoanalyysi tietää elämän sisäistymistä. Jumalalliset ja demoniset voimat vedetään siinä takaisin ihmisen omaan minään, kaikki kohtalokkuus tulee sielumme omista syvyyksistä. Pitkien vuosisatojen ajan ihmiskunta eli voimakkaasti ja intensiivisesti ulospäin, eli uskonnollisen ja metafyysisen maailmankuvan alakulmassa, yllään taivas, allaan helvetti ja ympärillään koko runsas, heleä, ajatusta kiinnostava ilmiömaailma. Materialistisimmatkin ajanjaksot pysyttivät tämän maailmankuvan osittain voimassa, ja vaikka taivas ja helvetti kadottivatkin merkityksensä, uskottiin silti aina Kohtaloon, joka toimi ja vaikutti ihmisestä riippumatta. Mutta varmaa on, että historian viimeisessä vaiheessa on tapahtunut jyrkkä, ratkaiseva muutos. Eurooppalaisen ajattelun katse kääntyy laajalla rintamalla sisäänpäin, kaikki ajatuksen ja tunteen, jopa koko elämänkin tähtäimet suunnataan tämän mukaan. Ulkotodellisuuden alue on äkkiä supistunut. Sielun alue on äkkiä laajentunut. Kaikki polariteetit, kaikki vastakkaiset voimat, kaikki dualistiset kahtiajaot sisältyvät meihin itseemme, ei enää ulkopuolelle meitä. »Sielun» ja »ruumiin» vastakohtaa ei enää koeta, sillä se on vaihtunut »tunteen» ja »älyn», »libidon» ja »yliminän» vastakohdaksi. Paholainen ja Jumala, elämän hävittävät ja säilyttävät voimat ovat lakanneet olemasta ulkonaisia, yliaistillisia, transkendentaaleja tosiasioita. Ne vedetään omiin sielullisiin syvyyksiimme, joissa elämänvietit ja kuolemanvietit jatkavat mahtavaa taisteluaan ja joissa elämän voitto ja elämän tappio määrätään. Ennustaako tämä kaikki uuden uskonnon tuloa? Onko uusi ihminen syntynyt tai paraikaa syntymässä — ihminen, jolle ulkomaailmaa ei ole olemassa?

Maailmansodan suurelta vedenjakajalta alkaa uusi henkinen vaihe, kolkompiko vai kirkkaampi kuin tähänastiset, emme vielä tiedä. Tosiasiaksi jää, että elämä ympärillämme on muuttunut, että maailma ei enää ole sama kuin vielä äsken... Tällä hetkellä tiedämme jo, että ajattelevan ihmisen, homo sapiensin osuus kaikkeuden äärettömässä näytelmässä on vähentynyt pienimpään mahdolliseen määrään, sillä samalla kun tieteet ovat kilvan supistaneet hänen asuntoaan aurinkokunnassa ja Kosmoksessa, psykoanalyysin myytti on riistänyt häneltä käskyvallan omassa sisäisessä elämässään.

Ihmisen ja maailman väliin hiipii varjo: »Se» —