[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fD8a58VPLRm9xt6a2V7nh00h31Hq8avpBVeFjO0vG_14":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1192,"Vaistojen kapina","Vaaskivi, Tatu",1912,1942,"1192-vaaskivi-tatu-vaistojen-kapina","1192__Vaaskivi_Tatu__Vaistojen_kapina",null,"tietokirja",[],[],"fi",1937,71002,521829,true,[],[],[],"Teos käsittelee psykoanalyysia ja Sigmund Freudin oppeja modernin ihmisen kriisin näkökulmasta. Kirjoittaja tarkastelee piilotajunnan ongelmia, unien merkitystä sekä sukupuolisymboliikkaa kulttuurihistoriallisessa kontekstissa pohtien uuden psykologisen ymmärryksen vaikutusta maailmankuvaan.","T. Vaaskiven 'Vaistojen kapina' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1192.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Kirjastot.fi, Jukka Pennanen ja Projekti\nLönnrot.","VAISTOJEN KAPINA\n\nModernin ihmisen kriisi\n\n\nKirj.\n\nT. VAASKIVI\n\n\n\n\n\nJyväskylä • Helsinki,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1937.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEsipuhe\nKulttuurihistoriallinen esinäytös\nAjatus koeputkessa\n  Juutalaisylioppilas\n  Mies näkötornissa\n  Hysteriaa ja hypnotismia\n  Anna O:n tapaus\n  Piilotajunnan ongelma\n  Kummituksia arkipuvussa\n  Hajamielisyyden tilikirja\n  Atavismia ja itsehävitystä\nMorpheus\n  Unet\n  Yön salakirjoitus\n  Tuhkimon vaunut\n  Unen rakennus\nVietin symbolit\n  Myytin lähteillä\n  Multaa ja vettä\n  Sukupuolisymboliikkaa\n  Soveltajia\nPrimitiivinen välikohtaus\n  Lastenkamari ja aarniometsä\nPimeneminen\n  \"Se —\"\n\n\n\n\nEsipuhe\n\n\nTekijä tietää, mille tulenaralle alueelle hän on lähtenyt kulkemaan.\nPsykoanalyysin ympärille keskittyy juuri tällä hetkellä kiihkeä\nhenkien taistelu, vastakkaisten mielipiteiden ristituli ei suinkaan\nole sammumassa, vaan päinvastoin kiihtyy. On kuin molempien rintamien\npiirissä saisi valtaa se salainen aavistus, että länsimaisen kohtalon\nratkaisu tapahtuu syvimmältään Freudin nimissä ja että hänen oppinsa\nhyväksyminen tai hylkääminen merkitsee tekoa, jossa moderni ihminen\nmäärää oman kohtalontiensä.\n\nTekijä pyytää lukijoiltaan kärsivällisyyttä. Se, mikä tässä on kerätty\nyhtenäisen teoksen muotoon, on vain ensimmäinen, joskin täysin\nitsenäinen osa laajempaa kokonaisuutta. Siinä annetaan lukijan käsiin\neräitä lankoja kerimättä niitä loppuun - esitetään eräitä ajatuksia\nilman että niiden lopullinen perspektiivi olisi vielä vedetty. Kaikella\nsanotulla on kehittyvä, kristallisoituva, päämäärään pyrkivä luonne.\nSillä useimmat kirjani ajatuksista ovat vasta liukenemisen, eräät\njo kiteytymisen tilassa. Teos on, jos niin tahdotaan, mosaiikkia:\nkirjava sommitelma, jossa kallisarvoisin ja halvin aines, jaspis,\nkristalli ja lasi, sekaantuvat keskenään. Jokseenkin näin sommittelivat\nvanhat bysanttilaiset taiteilijat kirkkojensa lasi-ikkunoita, ja\nheidän suurena päämääränään oli, että kirkas auringonvalo kutsuisi\nmonijakoisesta kuvasta esiin yhteisen peruskuullon. Tekijä pyrkii\nsamaan päämaarään. Mosaiikkikuva, jota hän yhä edelleen luo, esittää\nuutta maailmaamme — sitä, jonka eräänä portinvartijana seisoo Sigmund\nFreud ja joka poikkeaa niin täysin kaikista niistä maailmoista, joihin\nmeidän edellämme eläneet ja kuolleet ihmiset aikoinaan kotiutuivat.\nSillä tällä hetkellä voidaan jo omaksua ajatus: Psykoanalyysi on meidän\naikakautemme myytti!\n\nVaikka Sigmund Freud on ankarasti tieteellinen pää ja vaikka\nhänen oppirakennelmansa on sinänsä täysin maassa pysyvä systeemi,\njoka juurtuu viime vuosisadan positivistis-luonnontieteelliseen\nelämänkäsitykseen, sen pohjalta kuultaa kuitenkin esiin jotakin muuta.\nOn kuin tässä kaikessa välähtäisi perspektiivejä tieteellisen ajattelun\ntuolle puolen, uuteen, sarastavaan metafysiikkaan. Psykoanalyysi\non syvimmiltä tunnoiltaan metafyysillinen systeemi, väitetään. Se\nhuumaa tunnustajansa dogmeilla, joita ei voi todistaa, vaan jotka\ntulee omaksua uskolla, se pystyttää uudelleen Eroksen raunioiksi\nsuistuneet alttarit, ja sen yläpuolella käy vanhojen dionyysisten\nhuilujen vahveneva soitto. Siinä tavassa, millä se mystifioi siitoksen\nja sukupuolen ilmiöt, on maanalaista uskonnollisuutta, johon yhtyy\nmaanalainen synnin tenho. Se on silta, joka johtaa kristillisestä\npakanalliseen, se on tunteen reaktio, kauan vankeudessa pidettyjen\nvaistojen protesti, joka käy ymmärrettäväksi äskeisten valonarkojen\nvuosisatojen taustalla. Kristillisten, liian kristillisten aikakausien\nlataus on johtanut räjähdykseen. Salaperäinen Sesam, aukene avaa\nviettien portit, ja sukupuolisuuden kauan kestänyt orjuus on\npäättymässä... Mutta onko näin? Kuvaavaa kyllä, psykoanalyysin omassa\npiirissä tämä mytologinen selitys on aina saanut osakseen kiivasta\nvastustusta, ja väite, että sen oppisysteemi olisi syvimmältä\nluonteeltaan tieteeksi naamioitunut myytti, on asianosaisella taholla\ntorjuttu kaiken mahdollisuuden ulkopuolelle. Psykoanalyysin arvoitus ei\nkuitenkaan ole tässä. Ongelmallisinta on, että tämä vaistojen reaktio,\ntämä umpipäinen heittäytyminen vitaalisen ja animaalisen elämän virtaan\non älyn teko: kirkkaimman, kylmimmän, sivilisoituneimman järjen! Jos\nsiis lähdemme etsimään psykoanalyysin syvimpiä syntysanoja, meidän on\nyritettävä valaista tätä arvoitusta, joka on — siihen ajatukseen tekijä\non päätynyt — modernin sielun keskeisin ongelma.\n\nPsykoanalyysiin nähden tekijältä ei tule odottaa mitään lopullista\nkritiikkiä. Sen aseina on seuraavilla sivuilla jokseenkin sama kuin\nyleisessä — eurooppalaisessa ajattelussakin: se otetaan lukuun.\nSen näkemykset ja väittämät kulkevat kirjavana saattona ohitsemme;\nperustelematon ajatus nojautuu perusteltuun, vähemmän tärkeä tärkeään;\nmonipuolisen näytelmän juonena on näyttää, miten Sigmund Freudin\n»alkunäky», tajuttoman myytti, sisällyttää itseensä koko inhimillisen\nelämän. Tämän myytin esittäminen on, jos niin halutaan, teokseni\nainoa tarkoitus. Mutta vain toistaiseksi. Lopullisena ja tärkeimpänä\npäämääränä on osoittaa psykoanalyysin asema eurooppalaisen hengenelämän\nkartalla, valaista niitä monia, usein näkymättömiä väyliä, joita\npitkin se virtaa länsimaiseen ajatteluun, laajentaa valopiiriä vielä\netäämmäs keskipisteestä, viljellä kritiikkiä, joka koskee modernia\nihmistä kokonaisuudessaan ja jossa hänen elämänsä syvin polariteetti,\ntunteen ja älyn, hengen ja sielun, vaiston ja järjen, sydämen ja\naivojen syvä vastakohta paljastuu. Sillä me elämme historiallista\nvaihdekautta, jossa tämä dualismi on huipistunut äärimmilleen.\nModernin ihmisen sielussa on tapahtunut lohkeaminen, ja tällä hetkellä\nvaikuttaa henkisessä elämässä kaksi likipitäen yhtä voimakkaasti\nkoettua vastakohtaa kuin »sielun» ja »ruumiin» vanha käsitepari.\nVajaa vuosisata sitten ihmiskunta sovitti vielä elämänsä siten, ikään\nkuin nämä kaksi, fyysillinen ja henkinen, olisivat olleet jyrkästi\nja sovittamattomasti vastakkaisia, ja niin johtui olemassaolon sisin\nristiriita tästä dualismista. Nyt, maailmansodan suuren trauman\njälkeen, ihmiskunnan yhteisessä elämänkuvassa on tapahtunut salainen\nmutta mullistava muutos. Olemme lähenemässä uutta ajattelutapaa, ja\nhämärä aavistus siitä painaa tuntoamme kuin lähestyvä ukkonen. Ilma on\npimenemässä - tunnemme myrskyn tulon!\n\nXX vuosisadan ihminen ei enää ole sama kuin eilispäivän ihminen.\nPuhutaan täydellä syyllä sodanjälkeisestä sukupolvesta, uudesta\nsukupolvesta. Koko elämänkäytäntömme on muuttunut, henkinen ja\naineellinen ulkonäkömme on tullut uudeksi, ja tämä erilaisuus\nkoskee yhtä hyvin tieteellistä ja taiteellista ajatteluamme kuin\nniitä muotoja, joihin yleisinhimillinen meissä pukeutuu. Puheemme,\najattelumme, tunteemme ovat uudistuneet. Työmme ja huvittelumme,\nestetiikkamme, etiikkamme ja erotiikkamme ovat toista kuin vielä äsken.\nMe suhtaudumme asioihin ja ihmisiin muuttuneella tavalla. Me vihaamme\ntoisin kuin isämme ja äitimme. Me rakasamme toisin. Olemassaolomme\nkoko prospekti poikkeaa pienimpiä yksityiskohtia myöten siitä\nesityksestä, joka voidaan tehdä edellisten vuosikymmenien yleisestä\nelämäntilanteesta, ja yleinen samoin kuin yksityinenkin elämä on\nsiirretty vanhasta sävelskaalasta uuteen. Milloin ja miten tämä vaihdos\non tapahtunut, emme tiedä. Tosiasiaksi jää vain, että se on tapahtunut.\n\nVäite, että »ihminen» on jotakin konstanttia ja muuttumatonta, kuuluu\nniihin epätotuuksiin, jotka tässä teoksessa on jätetty kokonaan\nhuomioon ottamatta. Ei ole totta, että ihminen pysyy aina samana.\nSillä sielu muuttuu. Se vaihtuu ja uudistuu sen mukaan, miten ihmisen\nkäsitys ympäröivästä olevaisuudesta muuttuu - millaiseksi hän\nmuovaa maailmankuvansa ja miten hän sovittautuu tähän kuvaan. Se on\nhänen sisäisten asenteittensa summa, ja jos mennään kyllin syvälle,\nnähdään, että sielu ei loppujen lopuksi ole muuta kuin ihmisen suhde\nelämään ja maailmaan. Tämä suhde muuttuu elämänkuvan vaihdellessa.\nYmmärrämme, että koko se ihmiskunta, joka otti jokahetkisessä\najattelussaan huomioon ptolemaiolaisen astronomian ja eli ikäänkuin\nmaa todella lepäisi aurinkokunnan mahtavana keskipisteenä, valitsi\ntäysin erilaisen asenteen elämän ja kuoleman suuriin mysteereihin kuin\nmeidän aikamme. Käsitämme myös, että goottilainen sielu, joka oli sekä\nuskonnossaan että arkiajattelussaan rakentanut ylleen turvallisen\ntaivaandoomin ja sijoittanut jalkojensa alle palavan helvetin, oli\ntoista kuin valistusajan sielu. Silloin ei tätä universumin korkeaa\nholvia enää otettu lukuun, silloin ajateltiin ja toimittiin ikään kuin\nreaalinen todella olisi ylempi ylireaalista ja maanpäällinen tärkeämpi\ntuonpuoleista. Sillä elämä lepää kaikkine muotoineen näiden fiktioiden\nvarassa, se ottaa lukuun uskon ja taikauskon, ajan tieteellisen\nperussanoman, ajan pohjanäkemyksen kosmoksesta, ajan harhaluulon, ajan\n»objektiivisen totuuden». Syvä henkisen konseption erilaisuus erottaa\nmeitä edeltäjistämme ja jälkeen tulevia meistä.\n\nOn olemassa eräs alue, jolla ihmisen suhde omaan olemassaoloonsa\nselvimmin paljastuu ja josta voi myös helpoimmin lukea niitä muutoksia,\nmitä tässä suhteessa on tapahtunut tai tapahtuu: hänen intohimojensa\nalue.\n\nAjattelussa hän voi tehdä väkivaltaa historialle ja käyttäytyä\ntavalla, joka poikkeaa sen ajankohdan yleisestä tavasta, missä hän\nelää; tunteissaan hän on aikansa lapsi. Juuri sillä elämänalueella,\njota olemme tottuneet pitämään kaikkein yleisinhimillisimpänä,\nihmiskunta on aina helpoimmin mukautunut ajan muotoihin, ja\ntällä taholla voidaan myös nähdä ne muutokset länsimaisen hengen\nrakenteessa, mitkä vuosisatojen kuluessa ovat tapahtuneet. Antiikin\nihminen rakasti toisin kuin renessanssin, noitavainojen ajan ihminen\ntoisin kuin valistuksen vuosisadan. Moraalikäsitykset, jotka ovat\nsuorassa riippuvaisuussuhteessa erotiikkaan, osoittavat omalla\nvaihtelullaan miten ihmisen puhtain ja epäpuhtain tunne muuttaa\nmuotoaan. Psykoanalyysi on meille opettanut että nämä sukupuolitunteen\nmuodonvaihdokset koskevat syvimmältään objektinvalintaa ja että\nerotiikan metamorfoosi on eroottisen kohteen loppumatonta vaihtelua.\nAntiikin ihmiskunnalla oli ainoana kohteena Eros sinänsä, tunne\nheijastui omaan itseensä valitsi itsensä ja eli itsensä loppuun.\n15:nnen ja 16. vuosisadan ihmiskunta tunsi näissä asioissa toisin ja\nsilloisten noitavainojen alta paljastuu seksuaalista objektinvalintaa\njota ei ole esiintynyt koskaan aikaisemmin eikä koskaan myöhemmin.\nRokokoon libido virtaa toista väylää kuin barokin libido. Romantiikan\naikakaudella sukupuolen suhde sukupuoleen on täysin toista kuin\nIbsenin[1], naisasian ja sosialismin vuosikymmeninä Multa eikö tämän\nhetken ihminen todella poikkea jyrkästi sodanedellisestä ihmisestä,\njos katsotaan häntä hänen tunne-elämänsä paljastavassa valossa?\n»Yleisinhimillisin» hänessä - sukupuolitunne sinänsä - on saanut uudet\npurkautumismuodot, ja tämän uuden erotiikan jäljissä kiiruhtaa uusi\nmoraali, ennen tuntematon eetillinen katsantotapa jota meidän lähimmät\nesivanhempamme eivät olisi koskaan voineet ottaa omassa elämässään\nlukuun. Muutos on tapahtunut, kompassineula viittaa uuteen suuntaan,\nosoittaen vielä hermostuneella värinällään järkytyksen suuruutta.\n\nOnko olemassaoloomme siis ilmestynyt jotain, mitä siinä ei vielä\näskettäin ollut tai mitä koko tähänastinen ihmiskunta ei ole tullut\nottaneeksi lukuun? Missä on eilisen ja tämän päivän raja - millainen\non tämän päivän ihminen? Näiden kysymysten ympärille kiertyy kaikki\nse, mitä tässä kirjassa sanotaan, ja lähimmän tulevaisuuden asiana\non viedä ne edes jonkinlaiseen ratkaisuun: viitata vielä kaukaisiin\nmahdollisuuksiin, valaista hämyyn peittynyttä tietä, jolla otamme\nensimmäisiä askeleita. Että tämän uuden ihmiskunnan odysseia keskittyy\nvaltavalta osaltaan Sigmund Freudin odysseiaksi ja että psykoanalyysi\non kuin mahtava, kokoava kuvastin, joka vangitsee vielä kaukaista\nvaloa, se on eräs tekijän johtoajatuksia. Hän ryhtyi kirjoittamaan\nkirjaa psykoanalyysista, mutta aihe laajeni hänen käsissään kirjaksi\nmodernista ihmisestä yleensä.\n\nTartossa kesällä 1937.\n\nT. V.\n\n\n\n\n\n\nKULTTUURIHISTORIALLINEN ESINÄYTÖS\n\n\n    Nyt ovat muuttuneet kaikki perusteet: myytilliset ja poliittis-\n    sosiaaliset; meidän luulotellulla kulttuurillamme ei ole mitään\n    kestävyyttä, koska se rakentuu kestämättömille, melkein jo\n    hävinneille olosuhteille ja mielipiteille.\n\n                       Friedrich Nietzsche, mietelmä v:lta 1875\n\nXIX vuosisadan lopulla Länsimaiden yli leviää omituinen valonhohde.\nEräs maailmanhistoriallinen vaihe on kulumassa loppuun. Napoleonin,\nromantikkojen, Pyhän Allianssin ja yleishyödyllisten keksintöjen\nEurooppa lepää syvenevässä iltaruskossa, johon kaukaa ja vielä heikosti\nvastaa uuden sataluvun kajo. Kahden viimeisen kymmenluvun verran tämä\nvaarallinen kirkkaus pysyy voimassa. Se jyrkentää valosuhteita, se luo\nperspektiivejä, joissa eräät toisarvoiset elämänilmiöt näyttäytyvät\npetollisen selvinä, samalla kun monet seikat, joilla on elinvoimaa yli\nvuosisatojen vedenjakajan, jäävät varjoon. Eräät yksinäiset ihmishahmot\nnousevat jyrkästi eristäytyen ajankohdan yleisestä hämärästä. Ne\nmuistuttavat korkeimpia alppihuippuja, joiden öisessä hehkussa ilta\nyhtyy aamuun ja jotka välittämättä laaksojen valaistussuhteista\nloistavat yössä...\n\n1882, kirkkaana kevätaamuna, nousee Baselin yliopiston eläkkeellä oleva\nprofessori, filologi Friedrich Nietzsche[2] Engadinin Alpeille[3].\nHänellä on hyvä päivänsä. Hänen periodinen päänsärkynsä on poissa,\nhän on ottanut tapansa mukaan omatekoisia rohtojaan ja hänen\nkullanruskeat silmäteränsä, joita atropiini[4] laajentaa, näkevät\nsairaalloisen virkeinä Graubündenin kantonin maalliset ihmeet.\nProfessorin vuoristokengät murskaavat katkeroita ja krookuksia,\njoiden pikarimaisiin kukintoihin on hyytynyt loistavaa kastetta.\nLumipälvet palavat aamun ohuessa purppurassa, syvän kuultava korkea,\n»halkyoninen»[5] taivaanholvi on kirkas. Hänen terveydenhoidolliset\nmenetelmänsä tuntuvat täällä menestyneen odottamattoman hyvin, ja\nseudun retoromaaniset asukkaat, joiden suonissa virtaa unohtuneiden\nkelttiläisten heimojen verta, voivat vähäistä maksua vastaan\ntarjota hänelle kansallisia erikoisherkkujaan. Tämä on hänen\nelämänhistoriassaan päihdyttävää ilon ja voiman aikaa. Täällä hän on\nuneksinut »Aamuruskon» ja »Iloisen tieteen» filosofisia runonäkyjä,\ntäällä hän tulee yhä ehdottomammin siksi mitä on.\n\nProfessorin ystävät, Gast[6], Rohde[7], Brandes[8], voivat tuskin\naavistaa, mitä nämä yksinäiset kävelyt laaksoista vuorille, nämä\nkalliot, jääkentät ja mineraalipitoiset virrat, nämä heleän\nvihreät, pohjattomat järvet ja alppiniityt, jotka levittäytyvät\nkuusituhatta jalkaa yläpuolelle ihmisen ja ajan, hänelle antavat...\nHänen muistiinpanovihkoihinsa ilmestyy kirjoitusta, jossa huimaavat\nmaailmanajatukset kiteytyvät myrskyisten poljentojen ja rientävien\nsanojen muotoon. Uupunut käsi tottelee hermostuneella valppaudella\nmystillistä sanelua, salamoitsevissa aavistuksissa ja innoituksessa,\njoka pakottaa kyyneleet hänet poskilleen, tapahtuu _Umwertung aller\nWerte_, kaikkien arvojen uudelleen arvioiminen. Baselin professori\nei tässä Jumalan luentosalissa enää tunne ilkeitä muistutuksia\nruumiillisista puutteistaan, sillä rinnan haltioitumisen kanssa\ntapahtuu persoonallisuuden salaperäinen häviö ja unohduksellinen\nhukkuminen Olevaan. Lukemattomat hienot puistatukset tuntuvat hänen\nvarpaissaan asti, onnen pohjattomuus, jossa katkerin tieto ja runsain\nilo liukenevat toisiinsa lakaten olemasta toistensa vastakohtia,\non syntyvän uuden runoelman, »Zarathustran»[9], alkulähde. Miten\nkuvaamattoman kirkkaasti hän voikaan tajuta nuo laajat muotoalueet,\njotka näyttäytyvät synteettisinä ilmestyksinä jo aikoja ennen kuin\nhän on ehtinyt merkitä muistiin näkyjään. Miten avarana hallitseekaan\nrytmi, miten poljennollisesti lentävätkään lauseet, joissa paino\nja jännitys tasautuu itsestään jumalaisen harmonian rauhaan...!\nHänen keskimittainen, vanttera, tahattomien lihasliikkeiden tempoma\nruumiinsa rientää alppipolkuja ja liukastuttavia jäätiköitä, hän istuu\näärettömässä yksinäisyydessä polvillaan paperiliuska ja silmissään\nkatse, joka hermosärystä ja rohdoista huolimatta näkee —, näkee\npunertuvien huippujen taakse, kauas Engadinin ja 19. vuosi luvun\nEuroopan taa! Hän tuntee näinä innoituksen hetkinä ja niitä seuranneina\nsyvän, keltaisen sielunlevon minuutteina elävänsä yläpuolella aikaa.\nHistorian tämänhetkinen tapahtuma on hänen allaan; laaksoissa, joista\nhän on noussut näille jäätiköille, valitsee hämärä vaikka professori\nNietzsche ei pane sitä merkille oman näkymaailmansa aamuvalossa.\n\nSillä samoina vuosina, jolloin tämä tulevaisuuden airut\nyliopistovirkailijan valepuvussa polkee hermostuneesti sinisiä\nalppivarpuja ja herättää huomiota Sveitsin turisteissa, sattuu eri\npuolilla Eurooppaa tapahtumia, mitkä 80-luvun sivistynyt ihminen lukee\npaljon merkitsevämpien joukkoon. Miten ylpein silmin voidaankaan\nkatsoa äskeiseen menneisyyteen, tuohon rikkaaseen vuosisataan,\njonka hengenkehitys on piirtänyt niin arvaamattoman uljasta kaarta.\n1800-luvun alussa seisoo Napoleonin yli-inhimillinen varjo ja Ranskan\nromantikot viettävät kirjallisia voittojuhliaan Vielä enemmän:\nsilloin lasketaan perustus nykyiselle luonnontutkimukselle, ja eräs\nCarlisle[10] ja eräs Nicholson[11] keksivät elektrolyysin, veden\nhajottamisen aineosiinsa Cuvierin[12] katastrofiteoria[13], jonka\nmukaan maapallon historia käy jaksoittaisten mullistusten kautta,\nThomas Youngin[14] tutkimukset, jotka osoittavat valon eetterin\nliikkeeksi ja johtavat yksittäiset väriaistimukset verkkokalvossa\nsyntyvien värähtelyjen erilaisista luvuista, ovat vuosisadan alussa\nsikäli oireellisia että fysikaalisen maailmankuvan muuttuminen on\nniissä jo idullaan. »Keksintöjen aikakausi» alkaa tieteellisillä\nlöydöillä, jotka antavat aavistaa miten ennen lujaksi kuviteltu\ntodellisuuden rakennus voi levätä horjuvalla pohjalla. Se päättyy\nlöytöihin jotka osoittavat vastaansanomattomasti tuon perustan\nhäilyväisyyden ja hajottavat häikäilemättömästi sen maailmankuvan,\njoka oli verkkaan kasvanut ahkerien kamarioppineiden ja tieteeseen\npesiytyneiden rationalistien aivoissa.\n\nNiin kuin yleensä ajankohtana, jolloin jokin laaja kehitysjakso on\npäättymässä, tapahtuu 18. sataluvun lopulla mitä moninaisimmille\naloille ulottuva pyhiinvaellus näkymiin tosiasioihin. Väkinäinen\nmutta huomattava rationalisoituminen hermostuneen tarmokas halu\nlöytää luja todellisuuspohja niin ajattelussa kuin arkikäytännössäkin\non eräs tämän historiallisen hetken tunnusmerkkejä. Halutaan\nturvata itsensä sillä häviöllä, jolla silloinen moderni tiede uhkaa\nsiihenastisia elämänkäsityksiä. Pyritään juureviin tosiseikkoihin\nja käytännöllisimpiin ajatusratkaisuihin sillä salainen, hiipivä\nmaailmanlopun tunnelma on saatava tukahdutetuksi ja sekä aatteiden\nettä tapahtumien elämä on tänä vaarallisena hetkenä pelastettava\nlujan maaperän varaan. Tuskin koskaan aikaisemmin XIX:n vuosisadan\nihminen on ajatellut, tuntenut ja järjestänyt elämäänsä niin\nhysteerisen optimistisesti kuin 80- ja 90-luvuilla, jolloin hänen\nmaailmankäsityksensä pirstoutuminen oli jo alkanut Juuri tänä\najankohtana eurooppalaiset aivot kehittävät työvoimansa kuumeiseen\ntempoon päästäkseen \"takaisin todellisuuteen\" ja kirjat, joissa\najan psykologit filosofit, luonnontutkijat ja jumaluusoppineet\nantavat ajatustensa summan, ovat suurelta osaltaan helppohintaisen\nluottavaisia. Soveltamalla ajan tilanteeseen nykyaikaista\nsieluntuntemusta päädytään siihen tulokseen, että perikatoonsa\nkulkeva joukkosielu ylikompensoi tuhon aavistuksen löyhässä\nedistyksen-uskossaan ja kouristuksellisessa näkyvän ilmiömaailman\npalvonnassaan. Vuosisadan lopun elämäntunto osoittaa tuberkuloottisen\neuforian merkkejä olipa sitten kysymys uudistuksista, joita\ntoimeenpantiin yleisen elämänkäytännön aloilla, tai \"johtavista\naatteista\", jotka epänormaalin väkevällä tavalla alistivat\näänitorvikseen kirjallisuuden ja taiteen.\n\nSataluvun viimeisinä vuosikymmeninä käytännöllisyyden periaate\ntunkee mitä moninaisimmille elämän aloille. Maailma tahdotaan tehdä\nviihtyisäksi ihmiselle. Hänen olemassaoloaan on helpotettava,\nhänen asemansa on saatava lujitetuksi. Lukemattomat kokeilijat ja\ntutkijat, joiden nimet ovat nousseet loistoon tällä pimenevillä\niltataivaalla työskentelevät eri tahoilla karttapintaa lisätäkseen\nsitä vaivattomuutta, millä keksintöjen vuosisadan ihminen käy käsiksi\ntoimiinsa. Toiveunet joita Freud sittemmin nimittää »mukavuusuniksi»,\ntoteutuvat. Optillinen, kemiallinen ja sähköteknillinen teollisuus\ntuottaa nopeassa tahdissa yhä käytännöllisempiä kiikareita,\nsilmälaseja, puhdistusaineita mekaanisia laitteita, lamppuja...\nMaanpinta ruudutetaan ratakiskoin, joilla nopeat pienoisjunat ja —\nvuoden 1881:n jälkeen — Siemens & Halsken[15] raitiovaunut kiidättävät\nelävää lastiaan. V. 1880 yhdistää ensimmäinen sähköhissi ullakon\nja kellarin. Puoli vuosikymmentä myöhemmin halkoo ensimmäinen\nbensiinimoottorivene vedenpintaa. Välimatkojen lyheneminen, toisilleen\nkaukaisten paikallisuuksien välillä syntyvä yhteys on näiden\nvuosikymmenien yleisin »mukavuusuni», ja se toteutuu yhtä hyvin\npolttomoottorien nopeassa kehityksessä kuin eetterin alistamisessa\ninhimillisen ääneti ylivaltaan. 1896 Marconi[16] pystyttää ensimmäisen\nlangattoman lennättimen antennit. Kaksi vuotta myöhemmin on\nStrowger[17] laajentanut vielä uutuuttaan oudon puhelimen merkitystä\nkeksimällä automaattisysteemin. Silloiseen kaupunkikuvaan, jossa\ntakatoppauksella ja ponykampauksella koristetut naiset liikehtivät\npäivänvarjoineen ja puuhkineen ja jossa miehet kantavat vanhanaikaista\npitkää takkia ja liehuvaa lavallière-solmiota[18] lisäävät vahvenevaa\neloisuutta uudet voimavaunut. Ne ovat Daimlerin[19] ja Levassorin[20]\npieniä, hauskoja, huvittavan kankeannäköisiä keksintöjä. Niitä aletaan\n90-luvulla yleisesti kutsua automobiileiksi.\n\nEi ole myös mikään sattuma, että se keksintö, joka häikäilemättömästi\nmurskaa kuvitelman aikaan ja paikkaan sidotusta inhimillisestä\ntapahtumasta ja näin antaa varhaista ennakkokuvitusta Einsteinin[21]\nsuhteellisuusteorialle tehdään viime vuosisadan lopulla. Elokuvassa\ntapahtuu huomaamaton mutta valtava todellisuuskuvan muutos Vuodesta\n1889, jolloin herrat Goodwin[22] ja Eastman[23] valmistavat ensimmäisen\nselluloidifilmin, Edisonin[24] ja Lumièren[25] tunnettuihin\nkeksintöihin on itse asiassa suoritettu jättiläisaskel kehityksen\ntiellä ja annettu salainen mutta vitkaan tappava kuolinisku eräille\nnormeille joita siihen asti pidettiin varmoina. Ajan yleisen\nelämänsuuntauksen kannalta tämä uusi toteutunut mukavuusuni tietää\nrealiteetin näennäistä lujittumista: »todellisuuden» alue ulottuu\nnyt yli entisten rajojensa, hahmoton saa hahmoja tutut inhimilliset\ntapahtumat eivät enää ole sidotut tapahtumahetkeensä, vaan ulottuvat\nyli ajan ja paikan tullen yhä uudelleen varjomaiseksi, mutta\nkuitenkin todellisuutta tarkasti jäljentäväksi kuvasarjaksi. Siinä,\nettä tämä »löytö» joutuu varsin pian vaikuttamaan mitä laajimpien\nmassojen tajunnassa ja että se paremmin kuin taideteokset ja kirjat\najatusrakennelmat ja filosofiset systeemit tekee populääriksi erään\nvielä hämärän mutta mullistavan aatteen, piilee sen ratkaiseva\nmerkitys. Voimme todella väittää että kopernikaaninen elämänkäsitys,\njoka perustui lujien tosiseikkojen uskoon, vaihtuu valkean kankaan\nlumopiirissä einsteinilaiseen elämänkuvaan. Uusi ulottuvaisuus on salaa\nja huomaamatta hiipinyt 18. sataluvun lopun maailmaan!\n\nAjan yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa elämässä vaikuttavat\nsamoin nuo rationalistiset, suurempaan elämänmukavuuteen ja lujiin\ntosiseikkoihin tähtäävät virtaukset. V 1883 perustavat Sidney\nWebb[26], Wells[27], Shaw[28] ja Annie Besant[29] kuuluisan Fabian\nSocietyn[30], jonka julkaisut ennen pitkää leviävät kautta maailman\nja jonka ihanteellinen yhteiskunnallinen optimismi on ajalle mitä\nkuvaavan. Silloisen Saksan historiallinen kansantaloustiede, joka\nlukeutuu induktiivisiin tieteisiin ja mullistaa teoreettisessa ja\nkäytännöllisessä relativismissaan kaikki siihenastiset ajatukset\nväestö- ja palkkalaista, vapaan kilpailun ja kysynnän ja tarjonnan\nlaista, saavuttaa 80-luvulla laajalle ulottuvan merkityksen.\nTodellisuudessa viihtyminen, todellisuuden parannus ja elämän\nhelpottaminen on valtiososialistien, »kateederisosialistien»,\njohtava aate — tämän merkitsevän ryhmän, joka vaatii valtion\nkeskushallinnolta taloudellisten suhteiden tyydyttävää säännöstelyä\nja saa propagandallaan aikaan lakeja, joissa työväestön oikeudet\notetaan entistä perusteellisemmin huomioon. Ranskassa, jossa\nsodan aikaansaama masennustila on tullut sivuutetuksi, eletään\n80-luvulla ilmeistä yhteiskunnallisen nousun aikaa, ja — tämä on\njälleen oireellista! - käytännöllisten uudistusten aikaa. Viiden\nmiljardin frangin suuruisen sotavelan maksua seuraavat vaatimukset\nkirkon ja valtion erosta ja uskonnonopetuksen lakkauttamisesta,\nlait avioerosta ja tuloverotuksesta. Pariisin interventionistit\ntoteuttavat näin ollen samoja aatteita kuin kateederisosialistit\nSaksassa. Mutta myös lukioiden ja latinakoulujen luokkahuoneisiin\npuhaltaa 80-luvulla uudistushalun tuuli, ja se, että Saksan korkeampi\nteollisuusporvaristo vaatii jyrkän itsepäisesti kuolleiden kielien\npyyhkimistä opintosuunnitelmista, merkitsee voittoa yleisen realistisen\nelämänsuuntauksen tilille. 1890 keisari Wilhelm[31], der Kaiser, avaa\njoulukuun neuvottelut, ja käytännöllisyyden periaate toteutuu ajan\nkouluoloissa: maantieteen ja historian kypsyyskokeet jäävät pois,\nlatinan oppitunnit vähenevät, eipä ciceroninen koulukieli myöskään enää\nvaikeuta ainekirjoituksia ja suullisia tutkintoja.\n\nOvatko nämä epäolennaisia historiallisia pienoisseikkoja? Tuskin... —\nsillä tosiasiassa kasvaa koko tämä yhteiskunnallisten ja taloudellisten\nuudistusten kasvillisuus samasta sielullisesta maapohjasta, samasta\ntodellisuushakuisesta, realistis-empiristisestä virtauksesta, jossa\n80- luvun ihminen lujittaa järkkyvää vanhaa maailmankuvaa. Ne ovat\nvälittömiä rinnakkaisilmiöitä naturalismille, joka lyhytaikaisesti\nvaltaa eurooppalaisen kertomataiteen antaakseen seuraavassa\ntuokiossa tietä voimistuvalle mystisismille ja symbolisteille. Ajan\nelämäntaulussa ne merkitsevät voimakkaita väritäpliä, joita ei voi\nsivuuttaa. Sen, joka pyrkii keräämään vuosisadan lopun henkiset ja\naineelliset, näkymättömät ja näkyvät säteilyt suureen synteesiin\nja hahmottamaan mielikuvituksessaan vielä kerran tuon luhistuneen\nkulttuurirakennuksen, jonka raunioille meidän oma aikamme pystyttää\nasumasijansa, tulee hallita koko palettia. Hänelle kemia on yhtä\nvälttämätön väriaine kuin _fin du siècle'in_[32] taide kaikkine\nmuotoineen. Hän voi nähdä fysiikan ja astronomian, kansantalouden\nja politiikan suljetuissa piireissä mitä hämmästyttävimpiä merkkejä\nyleisestä kulttuuritapahtumasta, jonka peilinä ei toimi ainoastaan\nrunous, maalaustaide ja musiikki. Todellisuuden kaikilla aloilla\ntapaamme aina pieniä merkityksellisiä tosiseikkoja, _petits laits\nsignificatifs_, joiden yhteys ajan henkeen on yhtä ilmeinen kuin\njonkin huomattavan partituurin ja näytteille asetetun kankaan.\nVallitseva taipumus, yleinen makusuunta, historialliselle hetkelle\nominainen tempo, elämänrytmi, tyyli ulottaa herruutensa kaikkiin\ninhimillisiin ilmiöihin. _Muodin_ ylivalta ei tunnu ainoastaan\nvaateparressa, vaan jopa ajatuksissa, sanoissa ja töissä. Ja\nsilläkin uhalla, että hänen kuvauksestaan muodostuisi vain tietyn\najankohdan henkinen perunkirjoitus, kulttuuritarkkaajan tulee valppain\nArguksen-silmin nähdä yli laajojen pintojen. Tämä näkemisen muoto on\nainoa hyväksyttävä: se tähtää synteesiin, sen kautta tulee kokonaiskuva\nlaadituksi. Maisema kasvaa esiin erillisistä osistaan. Taulun syvät,\nloistavat perusvärit ilmenevät vasta kun detaljoiva sivellin on\nkulkenut kankaalla ja tehnyt sadat pienet pyyhkäisynsä...\n\nSamanaikaisesti kuin kateederisosialistien uudistuspyrinnöt ja Pariisin\ninterventionistien lait, Saksan latinakoulujen opetussuunnitelmat\nja fabiaanien iskulauseet, syntyy eurooppalaisen kirjallisuuden\nmagneettisella kentällä mitä voimakkain valoilmiö. N a t u r a l i s t\ni t ovat astuneet esiin. Vuosisadan lopun henkisenä käymisilmiönä tämä\nuusi liike on täysin rinnakkainen niille monille elämänsuuntauksille,\njoissa todellisuuteen ihastunut _fin du siècle’ín_ ihminen haluaisi\njuurtua entistä jäntevämmin jokapäiväiseen, käytännölliseen,\nilluusiottomaan elämään. Vain todellisena on jotain arvoa, siitä,\nettä 80-luvun nainen ja mies kotiutuvat omaan ahtaaseen maailmaansa\nja vapaina kaikesta romantiikasta tutustuvat elämänarkeen, tulee\nheidän sieluilleen suurin hyöty... Heidän on avoimin silmin\nomistettava todellisuus sen kaikissa, yksinpä rumissakin asteissaan.\nHeidän on istutettava taide jokapäiväiseen elämään, tavallisen\nporvariskodin ja työläisasunnon, meluisan oluttuvan, esikaupungin\nja katukäytävän, varieteen ja bordellin elämään. Ja todella!\nÄkillisesti valtaa kirjan ja teatterin maailmat uusi ihmistyyppi,\njoka tulee suoraan tehtaistaan ja huvittelupaikoistaan astuakseen\ntaiteeseen ryysyisten ihmishylkiöiden, elostelevien finanssimiesten,\namoraalisten balettityttöjen, seksuaalisesti ärtyneiden nuorukaisten,\nylirasitettujen pesijättärien ja ompelijattarien, virkamiesten ja\ntyöläisten laajana rintamana. »Taiteella on pyrkimys olla jälleen\nluontoa», _Die Kunst hat die Tendenz, wieder die Natur zu sein_,\njulistaa Arno Holz[33], berliiniläisen _Durch_-yhdistyksen jasen, joka\noli ottanut korkeimmaksi taideihanteekseen »nykyajan» ja sen ilmiöiden\nbanaalin valokuvaamisen. Tämän uuden liikkeen apostolina esiintyy myös\nmüncheniläinen Michael Georg Conrad.[34] Hänen aikakausjulkaisunsa\n»Yhteiskunta»[35] kutsuu torventoitotuksia muistuttavissa\nartikkeleissaan nuorten rintamaa kokoon ja lähettää saksalaiseen\nmaailmaan naturalismin ohjelman: »Me haluamme saattaa jälleen\nkunniaansa sen miehekkyyden tietämisen, runoilun ja arvostelun alalla,\njota ankarasti on vaarantanut spekulatiivisen huomion kiinnittäminen\nkaunosieluiseen hourailuun, tunteellisiin mieliteorioihin ja niin\nsanotun perheen moraalisiin ennakkoluuloihin... Me julistamme sodan\nporoporvarillisuuden, moraliteettihätävalheen, vanhan puolue- ja\nklikkilaitoksen valeidealismia vastaan...!»\n\nMutta silloisten naturalistein taiteesta näkyy, että se on vain\nnerokkaan sukkelasti vaihtanut käsitteet ja ilmaissut omissa\nlempiajatuksissaan latteampaa porvarillista ymmärrystä kuin koskaan\nromantiikka. Vielä enemmän: se on, kuten kaikki realistiseksi\njulistautuva taide, syvimmiltä ulottuvaisuuksiltaan romanttista ja\ntäynnä maanalaista lyseolaisidealismia. Ihmiset, joita se esittää,\ntulevat välittömästi vuosisadan alun romaaneista ja näytelmistä.\nVain vaatteet on muutettu, vain pukuloisto ja lauseiden väri-ilo on\nkalvennut laitakaupunkiryysyjen ja katukielen harmaaksi homeeksi.\nSen sijaan se säälivä valaistus millä nyt käsitellään yhteiskunnan\nlaitapuolen tyyppejä on tunteellisilta aineosiltaan samaa kuin\nPrévostin,[36] Hugon,[37] Dumas Nuoremman[38] »rakkaus moraalisesti\nlangenneisiin 18. sataluvun alusta vuosisadan viimeiseen loppuun\ntaide esittää, huolimatta tyylien vaihtelusta, perin mielellään\nlokaan tallattua ihmisyyttä, ja naturalistien suosima prostituoitu\npalautuu itse asiassa Marion de Lorme'in[39] ja Kamelianaisen[40]\nliikuttavaan kaavaan. Nyt nähdään rappio runottomassa, räikeässä\nheittovalossa. Nyt laaditaan entisten, esteettisesti miellyttävien\nbudoaarien tilalle esikaupunkiteatterin pukuhuoneet, joissa maljakot\novat maalauksellisesti lohkeilleet ja ruusujen tuoksu on vaihtunut\nkynsilaukan lemuun. Siinä, että 80-luvun taiteilija hahmottaa t ä m\nä n maailman, ilmenee kuitenkin mitä voimakkain pyrkimys orientoitua\nrealistisesti. Aika liikehtii näkyvän ulkopintansa aaltoilussa\nrationalistista todellisuuskäsitystä kohti. Ajan hengessä syntyy\nveto tuttuun ja jokapäiväiseen, koettuun ja aistittuun, arkiseen ja\ntavalliseen elämään, jossa sielu ei tunne kulkevansa upottavalla\nmaapohjalla, vaan voi tyynnyttää salaista katastrofinpelkoaan sillä,\nettä se takertuu lähimpään ilmiöön ja kysyy itseltään: »Eikö näin ole?»\n\nTämä uusi taidevirtaus on — tekisi mieli sanoa: sairaalloisen voimakas.\nSe ei tunnu ainoastaan kynäilevien ihmisten laajoissa ja matalissa\npohjamassoissa, se syöksähtää jopa runouden korkeimmille huipuille ja\nanastaa sijan silloisen Euroopan suurimmissa tajunnoissa.\n\nHetkellisesti vannovat kaikki tulevaisuuden esitaistelijat tämän\nvastalöydetyn jumalan nimessä. Saksassa liike on voimakkaimmillaan\n80- ja 90-lukujen taitteessa, jolloin ilmestyy anonyymisen Bjarne\nP. Holmsenin[41] häikäilemättömän alaston Isä Hamlet keskitetty\narkipäivän patologia, ja berliiniläisellä torimurteella sepitetty\ntilannedraama »Selicken perhe». Sielullinen jännitys, »todellisuuden»\nja elävän elämän kammottava harhakuva syntyy miltei poikkeuksetta\ntaitavasta vastakohtien käytöstä ja helppohintaisesta mutta tehoavasta\nmusta-valkeatekniikasta moraalin alalla. Sekä »Selicken perheessä»[42]\nettä Hauptmannin[43] »Rauhanjuhlassa»[44] ajankohtana on jouluilta.\nJälkimmäisen sankaritar kuuluu ompelijattarien ammattikuntaan,\nja näyttämöllinen kärjistys kehitetään siten, että tämä neulan\nja langan marttyyri saa kokea eroottisia lähentelyjä humalaisen\nisänsä taholta. Schlafin[45] »Mestari Ölzessä»[46] toiminta kiertää\ntestamentinmuutosta, myrkytysmurhaa ja tuberkuloosia. Syyskuun 30.\npäivänä armon vuonna 1889, jolloin Ranskan vallankumouksesta on\nkulunut vuosisata, berliiniläinen teatteriyleisö voi jopa panna\nmerkille, että tämä _photographie banale de la vie_[47] draaman alalla\non saanut oman parrasvalonsa sillä silloin avataan kuuluisa _Freie\nBühne_, Vapaa Näyttämö.[48] S Nuoren Hauptmannin[49] esikoisnäytelmän\nensi-ilta, joka on lokakuun 20:ntenä, muistuttaa myrskyisiltä\nvälikohtauksiltaan omituisen läheisesti romantikkojen aikaansaamaa\nmellakkaa Pariisin _Théâtre Françaisin_[50] katsomossa helmikuussa\n1830. Niin kuin silloin, niin loihtii yleisön jalkojentöminä nytkin\ntomupilviä teatterin kattoon ja huojuvien kristallikruunujen\nalla ulvotaan, annetaan korvapuusteja, huudetaan, hyssytetään,\ntaputetaan käsiä... Tohtori Castan, joka on istunut tavalliselle\nensi-iltapaikalleen katsomossa, päästää viidennessä näytöksessä\npaheksumisensa valloilleen ja, sinkoaa näyttämölle sanan »bordelli».\nKulissien taakse sijoittunut statisti ei uskalla avata suutaan,\nvaikka näyttämöohjeet määräävät, että sivuhuoneesta tulee kuulua\nsynnyttävän naisen velvollista. Häll tuijottaa tirkistysreiästään\npuolipimeään katsomoon ja oli erottavinaan, miten edellä mainittu\ntohtori Castan heiluttaa mielenosoituksellisesti kätilönpihtejä\njossakin etupermannolla. Yleisö nauraa ja natisee, nuori, kalpea,\nkorkeaotsainen Gerhart Hauptmann pyyhkii oman aitionsa hämärässä hikeä\nkasvoiltaan... Tämä on lyhytaikaisen naturalismin suuri hetki. Sen\nhämmentävässä ja huumaavassa rakettivalaistuksessa voidaan todella\ntuudittautua uskoon, että uusi taideihanne on löydetty, että noita\nhomeenharmaita arkiromaaneja ja moraalipatologisia murhenäytelmiä\nvartoo vuosisatainen kuuluisuus. Niinpä voivat sekä Otto Brahm[51] että\nPaul Schlenther,[52] kaksi pohjoissaksalaista naturalismin johtomiestä,\naloittaa vuonna 1890 perustetun aikakausjulkaisunsa sanoilla: »Meidän\npyrkimyksemme keskipisteenä on oleva taide, uusi taide, joka näkee\ntodellisuuden ja nykyisen elämän. Ennen oli taidetta, joka vältti\npäivää, joka etsi runoutta vain menneisyyden hämärästä... Tämän päivän\ntaide tarttuu elimillään kaikkeen, mikä elää...! Kehittyvään suuntautuu\npyrkimyksemme, ja valppaammin kohdistuu katseemme siihen, mikä on\ntuleva —!»\n\nMutta kun nämä rivit kirjoitettiin, oli naturalismin raju\nensimyrsky Saksassa jo eletty ohi. Sen kuolinkamppailu alkaa miltei\nsamanaikaisesti sen ensimmäisen elonilmauksen kanssa.\n\nMyöskin Ranskassa, jossa 1880-luvun lopulla sodan aikaansaama\nmasennus häipyy, kohtaamme uuden naturalistisen virtauksen; sen\nhistoria on enimmiltä pääkohdiltaan keskittynyt Émile Zolan[53]\nvoiman ja perikadon historiaksi. Tämä synnynnäinen eteläranskalainen,\njoka toimii Hachetten[54] kustannusliikkeen virkailijana ja saa\nsittemmin suojelijakseen suuren Evénement-lehden päätoimittajan\ntie Villemessantin,[55] on häikäissyt henkisiä silmiään Claude\nBernardin[56] kokeellisella lääketieteellä ja ajan luonnonfilosofisilla\nmajakkatulilla. Hän oli tietoinen realisti ja todellisuudenkuvaaja,\njoka keskittää suunnattoman työtarmonsa kokeellisen romaanin luomiseen\nja vyöryttää yli Italialaisen lukijapiirin karkeiden arkihahmojensa\nehtymätöntä tulvaa. Todellisuudessa, »latentisti», hän on, kuten usein\non muistutettu, parantumaton romantikko, joka näkee elämän suhdattomina\nmassavaikutelmina ja hirviömäisiin mittoihin kasvaneina paheina,\nhyveinä, eroottisilla, moraalisilla, älyllisinä erikoisuuksina.\nHänen ihmisensä ovat jättiläisiä ja hänen kuohuvan mielikuvituksensa\nsulattamossa syntyy todellisuuskuva, joka ei ole missään suhteessa\nsamastettavissa ympäröivän elämännäyn kanssa. Mutta tästä huolimatta\ntai tämän vuoksi hän oli naturalisti korkeinta arvoluokkaa. Uusi\ntaideihanne on hänen temperamentissaan eletty loppuun ja ylipaisutettu\näärettömyyksiin asti — niin etäälle elämästä että se viimeisissä\nulottuvaisuuksissaan tulee romantiikaksi ja unenhoureeksi.\n\n\n\nTästä ei hänen omalla ajallaan ole aavistusta Näin ei tunne Zolan\nopetuslapsien viisihenkinen sikermä »Medanin ryhmäkunta joka jo\n1870- luvulla kerääntyi mestarinsa esikaupunkiasuntoon viettämään\nkirjallisia torstai-iltojaan suuren ihmisen loisteessa. Näin ei\nmyöskään ajatellut Barbey d'Aurevilly,[57] joka näki mahtavassa\nvastustajassaan liian avosilmäisen yöeläimen. »Käytettyään loppuun asti\ninhottavuuden runousoppia, annettuaan näin intohimoisesti itsensä ja\nlahjansa roskaväen seuraan, kaivauduttuaan näin ohi kaikkien asteiden\ninhimillisen irstaihin alapuolelle, tunkeuduttuaan yhteiskunnallisiin\nlokaviemäreihin ilman lannanvetäjän saappaita — sillä Zola ei vie\npois lantaa, hänhän siten parantaisi, mutta hän ei paranna, hän\ntyytyy saastuttamaan —, mihin voisikaan ihminen enää mennä, mihin\nkataluuden ja lian kuiluihin hän voisikaan enää laskeutua?» Ja sama\nsuhde oli tähän \"vaaralliseen nimeen\" tähän »valetieteilijään» ja\n-»tyylin tärvelijään» 80-luvun Ranskan akateemisilla arvostelijoilla\nSarcey,[58] Schérer,[59] mutta etenkin Brunetière[60] ovat keskittäneet\nkritiikkinsä rumputulen tuohon ainoaan hahmoon, jossa naturalismin\nvoima ja naturalismin heikkoudet ovat kasvaneet yli tavallisten\nmittojen. Sillä se, että Zola näyttäytyy meidän silmillemme vain\nrealismiin pesiytyneenä mielikuvitusihmisenä, romantikkona kirjurin\nvalepuvussa, ei kumoa hänen merkitystään naturalismin ranskalaisena\nylipappina. Siinä pessimistisessä, vasemmistolaistasavaltaisessa,\ntieteellisessä romaanikoulussa, joka Pariisin kirjallisessa ilmastossa\nkukkii vuosien 1870 ja 1885 välillä, hänellä on ankaran raivaajan\nnäkyvä asema. Realiteettien palvonta, todellisuuspohjan väkivaltainen\nlujitus, rationalistinen mieltyminen käytännöllisiin toimiin ja\npositivistisiin aatteisiin tekee hänestä sen elämänsuuntauksen\nasianajajan, joka syvimmältään on naturalismin liikkeelle paneva\nvoimakeskus. Tältä taholta tulee myös hänen edistyksen-uskonsa, miltei\njumaloiva luottamus näkyvien uudistusten merkitykseen. _La République\nsera naturaliste ou elle ne sera pas_. »Tasavallan tulee olla\nnaturalistinen tai muuten sitä ei ole lainkaan...» Tässä lauseessa on\nkeskitettynä hänen taiteilijatyranniutensa kireä ehdottomuus ja voima.\n\nLéon Hennique'in,[61] Henry Céardin,[62] Paul Alexisin[63] romaanit,\njotka tuntuvat minun tai teidän käsissä kuivuuttaan kahisevilta\nhistoriantakaisilta argumenteilta ja joissa me näemme vain\ntunnontarkan valokuvaajan töitä, eivät vakuuttaneet edes silloista\nlukijakuntaa uuden suunnan käänteentekevästä merkityksestä; ne ovat\njo ilmestymisaikanaan jääneet Zolan teosten varjoon. Mutta myöskään\n80-luvun pariisilaisteattereissa naturalismi ei niitä samoja -voittoja,\nmitä se sai osakseen Berliinissä. Syyskuun 14:ntenä anno Domini 1882\nesitetään _Comédie Française'issa_ Henry Becquen[64] »Korpit»[65] —\nkuvaamattoman orjallinen arkitodellisuuden jäljitelmä, jossa toiminta\nkiertyy kuolinvuoteen ja testamenttiriidan ympärille. Ensi-ilta menee\npilalle. Katsojat eivät kestä tuota surupukujen ja jokapäiväisten\nlauseenkäänteiden tuskallista toistumista, näyttelijäkunta hermostuu,\nkosijan äidin esittäjä keskeyttää osasuorituksensa ja poistuu\nkolmannessa näytöksessä. Tämä _comédie rosse_ »roskakomedia», ei voi\nlahjoa gallialaista yleisöä, joka on taiteellisissa makukysymyksissä\ntottunut näkemään valikoidusti. Vasta vuonna 1887 voi äsken\nperustetun Théâtre-Libre'in johtaja Antoine[66] hieroa kämmeniään ja\nlausua julki ilonsa uudesta tyylistä. Hänen »kassakappaleinaan» on\nHauptmannia ja Strindbergiä,[67] Ibseniä ja Tolstoita.[68] Hän saattaa\nnäyttämölle »Kummittelijat» ja kirjoittaa muistiinpanovihkoihinsa,\njotka verrattoman keskitetysti tulkitsevat ajan teatterielämää, oman\nmielipiteensä ensiesityksestä: »Luulen, että kappale vaikutti varsin\nsyvästi muutamiin. Useimmat kuulijat hämmästyivät ensin ja ikävystyivät\nsitten...» Huhtikuussa 1891 hän esityttää myös »Villisorsan», ja\nsamoista muistiinpanoista näemme että »vuoroin vihamielinen, vuoroin\nirvistelevä katsomo joutui aivan haltioihinsa ihailtavan viidennen\nnäytöksen aikana...»\n\nKuvaavaa kylläkin, suurin menestys tulee näytelmien ja kohtausten\nosaksi, jotka ovat kokonaisuuden kannalta vähimmin naturalistisia.\nTeatterinjohtaja Antoine voi ehkä kuulla, miten harmaa arkimaasto\nlohkeilee ja särkyy, miten uusi symbolistinen virtaus kuplii hiljaa ja\nlumoten uumenistaan esille. On kuin keskellä ilotonta katukokousta,\ntorikauppiaiden, lakaisijoiden ja ilotyttöjen, satamajätkien ja\nkantajien kuoroa kajahtaisi hivelevä huilusoolo... Lähenevä musiikki\nhautaa värittömän puheensorinan, työpuserot ja ryysyt näyttäytyvät\npilvistä paljastuneen auringon iloisessa valossa. Uuteen säveleeseen\nvastaa kaukaa mutta kaikilta eurooppalaisilta ilmanrannoilta hämärä\nkuorolaulu...\n\nTämä on symbolismin ja sisäistyneemmän elämäntunteen synty,\nrationalismin aikakauden hautaushymni ja uuden vuosisadan esisoitto\n90-luvun illassa.\n\nVuonna 1888, jolloin Conradin radikaalinen aikakauslehti _Die\nGesellschaft_ aloittaa kolmannen vuosikertansa, sen palstoilla on\nvoitonriemun sanelema lause: »Naturalismi on voittanut valtiotaidossa\nBismarckin[69] ja Zolan neron avulla, naturalismi on voittanut\ntaiteessa Menzelin[70] neron avulla, naturalismi on voittanut\nmusiikissa ja musiikkidraamassa Richard Wagnerin neron avulla.»\n\nMiltei välittömästi tämän huudahduksen jälkeen sama taidesuunta\nalkoi osoittaa vaarallisia lähenevän kivettymiskuoleman merkkejä, ja\nBerliinin poliisipäällikkö von Richthofen,[71] joka oli tuominnut koko\nliikkeen raivattavaksi pois, voi olla tyytyväinen. 80-luvun alussa\nkuuluisa keksijä Berthelot[72] julisti, että tieteen kehityksenä ei\nollut rajaa ja että se oli varsin pian pystyvä luomaan sen siunatun\najan, jolloin kaikki liittyvät tasa-arvoisuudessa ja veljeydessä yhteen\ntyön pyhän lain edessä. 1895 sama Berthelot puhuu huolestuneesti\ntieteen vararikosta tunnustaen samalla: »Näemme parhaillaan mystisismin\nhyökkäävän tiedettä vastaan. Mystisismi vaatii uudelleen moraalin\nyksinoikeutta uskonnollisten periaatteiden nimessä.» Samanaikaisesti\nkuin tämä lause julkaistaan, kirjallinen Ranska lukee yltyvällä\ninnostuksella Hartmannin[73] »Tajuttoman filosofiaa».[74] Sen rinnalle\nnousee maineessa ja mielenkiinnossa nuoren Henri Bergsonin[75] »Esitys\ntajunnan välittömästä sisällyksestä»[76] ja A. Fouilléen[77] mahtava\n»voimaideain filosofia».[78] Tämä merkitsee, että naturalismi on\nperäytynyt asemaltaan sekä taiteessa että tieteessä. Maailmankuva\non odottamatta saanut syvyyden vaikutelman, jota Hauptmann, Zola,\nClaude Bernard ja Berthelot eivät tulleet panneeksi merkille, vaikka\nse heidänkin voimanpäivinään, niin, koko vuosisadan lopun ajan oli\nolemassa.\n\nTämä uusi, henkistyneempi virtaus muistuttaa näennäisesti noita monia\nliikkeitä, joissa ajan henki nousee oppositioon liian kauan vallinnutta\ntyylisuuntaa vastaan. Tästä huolimatta se ei ole sisimmältä laadultaan\ntulosta, vastareaktiota, oppositiomaista hyökkäystä naturalismin\npöyhkeään linnoitukseen. Se on pikemminkin kauan salassa piilleen\nperustunnelman äkillinen ilmaus, joka kerran esille tultuaan ja\nvapauduttuaan vaientaa vastaansanomattomalla voimalla kaikki muut\näänet. Vuosisadan lopun symbolismi ei synny; se on! Se on ajankohdan\nsyvin maailmantunnelma, joka on upotettu yksinpä naturalismin ja\ntodellisuushakuisen ajattelutavan uumeniin tuon todellisuutta palvovan\nelämäntyylin, joka tarrautui kuolevan tuberkuloottisen kiihkolla\nlähimpien pikkuilmiöiden turhaan ja turvalliseen maailmaan. 19.\nvuosisata teki realismissaan lyhyen ja uhmaavan eleen: se kielsi\nitsensä ja esiintyi jonakin, mitä se ei syvimmältään ollut. Mutta ennen\nkuin kehityksen käyrä on piirtynyt umpeen, ennen kuin »keksintöjen\naikakausi» on kaikkine voimavarastoineen ja mukavuusunineen kulunut\nloppuun, tapahtuu valtava demaskeeraus ja väärät naamarit putoavat\nvuosisadan kasvoilta pois. Aavistavassa mystisismissä ja hermostuneessa\nimpressionismissa, taipumuksessa kaikkeen symbolistiseen ja outoon,\npiilotajuiseen ja öiseen, tuonpuoleiseen ja salassa piilevään,\naika paljastaa todelliset kasvonsa ja niiden olennaisimman ilmeen.\nSyvyyksien vivahdus tulee kaikkeen, mitä kirjoitetaan ja luodaan.\nViimeisen kymmenluvun iltavalo paljastaa äkkiä kirkkoja ja kappeleita,\nhämäriä kuoreja, joissa nousee suitsutus ja kynttilät lepattavat,\nkatedraalin kultaristejä ja porttaalien outoja muotoja... Eletään\nmaailmassa, josta kaikki lujuus ja kestävyys on odottamatta kadonnut\npois ja joka liukuu mystillisten huurujen peittämänä kaukaista\nmaailmanpaloa kohti. Syntyy vuosisadan lopun ihmistyyppi tasapainoton,\nhäilyvä, yliherkkä ihminen.\n\nKulttuurirappiolle on aina luonteenomaista, että se yliarvioi järjen ja\nasettaa käytännöllisen älyn yläpuolelle luovaa vaistoa. Historian henki\nmenetteli samoin siinä Kreikan historian laskukohdassa, jota Nietzsche\nnimittää »sokraattis-aleksandriiniseksi ajaksi» ja jolloin Hellaan\n»traagillinen aikakausi» oli itse asiassa eletty ohi. Euripideen[79]\nerittelevä äly musersi dionyysisen elämäntunnon, Sokrates[80] ja\nsofistit tulivat rationalistisine oppeineen kuihduttaen sisältä käsin\nvanhan attikalaisen kulttuurin. 18. sataluvun loppu ei tässä tee\npoikkeusta syvällä toimivasta maailmanlaista. Teoksessaan »Saksan\nhenkinen ja kulttuurikehitys vuodesta 1870 nykyhetkeen asti» Georg\nSteinhausen[81] kiteyttää seuraavan merkitsevän ajatuksen, joka on\nitse asiassa sovellettavissa koko silloiseen Eurooppaan: »Huolimatta\nkaikesta sivistyksen korostamisesta ja kaikesta tietoisesta työstä\nkorkeamman kulttuurin hyväksi tuli henkinen tosin vähemmän sen\nsivistyksellisen korkeammalle kehittymisen tunnusmerkiksi, josta\noltiin niin ylpeitä. Etualalla tässä ylväässä tietoisuudessa olivat\ntaloudellinen nousu, tekniikan edistysaskeleet, elintason kohoaminen,\nhygieenisten olosuhteiden valtava parannus, ja halveksittaviahan nämä\nasiat eivät ole...» Mutta henki, _Geist_, oli tästä sivilisoituneesta\nmaailmasta torjuttu pois. »Tuskin milloinkaan», Steinhausen lisää, »on\nrunous, niin kauan kuin maailma seisoo, ollut niin monien puoleksi\nkutsuttujen uhrina, tuskin milloinkaan sen alueelle on kyvyttömyys\nuskaltautunut niin väkevänä». Nämä ovat ankaria tuomionsanoja\nkulttuurille, joka, ollen sisimmältään kokonaan tuolla puolen\ntekniikkaa ja taloudellisen mahdin laajenemista, elää ja kuolee\nälyllistyneen kehityksen merkeissä.\n\nMutta tämä ei merkitse sitä, ettei historiallisen vaihdekauden ihminen\nkokisi itsessään oman ajankohtansa syvää iltatunnelmaa. Olemme\nnähneet, miten 18. sataluvun lopulla turvauduttiin sisäisen onttouden\n»ylikompensointiin» ja miten henkinen vajavaisuus tuotti tuloksenaan\njoukon juurevia todellisuuden ilmiöitä: naturalistisen kertomataiteen\ntoisaalla ja taloudelliset uudistukset toisaalla, käytännölliset\nkeksinnöt, joissa tapahtuu maaperän näennäinen lujittaminen, ja\naineelliseen elämään tähdätyt aatesuunnat. Menetelmä oli tarjolla\nolevista keinoista helpoin. Se muistutti silmien ummistamista, jonka\navulla outo ja pelottava todellisuusilmiö estetään piirtymästä\nverkkokalvoihin. Heittämällä oman autiutensa peitteeksi lähimmän\narkikäytännön tutut ryysyt naturalismi käyttäytyi samalla tavoin kuin\nlapsi, joka ei tahdo katsoa vastenmielistä näkyä. Dorian Gray,[82]\nvuosisadan ihmisen verraton ja karmea prototyyppi, vie peilikuvansa\nullakolle elääkseen yhä edelleen blaseerattua[83] ja ulkonaisesti\nsijoista varjoelämäänsä ja säästääkseen sielunsa niiltä kouristuksilta,\njotka sisäisen kehityksen uskollinen muistiinpanija saisi aikaan.\n70-luvun, 80-luvun elämäntilanteessa on aina eräs tuntematon tekijä,\naavistamaton suure, hermostuttava ja salaperäinen X, jota torjutaan\ntajunnasta pois, mutta jonka täytyy tulla vapautetuksi. Tämä\n»poistungettu jokin» on latentti tieto siihenastisen maailmankuvan\nmurskautumisesta.\n\n90-luvun yleisissä ajatus- ja tunnevirtauksissa tajuton totuus tihkuu\ntuhansia huokosia myöten länsimaiseen tajuntaan ja valtaa hengenelämän\nkaikki alat. Muistetaan, että miltei jokainen kokeellisen kemian\nja eksperimentaalinen luonnontutkimuksen alalla tehty keksintö on\ntunkeutunut pienen mutta väkevän räjähdyspanoksen lailla entisen\ntodellisuuskäsityksen uumeniin. On enteellistä, että keksintöjen\naikakausi alkaa ennen jakamattoman jakamisella: vesi hajotetaan\naineosiinsa galvaanisella voimavirralla, sama menetelmä johtaa kahden\nennen tuntemattoman metallin, kaliumin ja natriumin, löytämiseen,\nja Courtois,[84] joka vuonna 1811 tekee työlään vanhanaikaisen\nlaboratoriolampun epävarmassa valossa, keksii odottamatta uuden\nalkuaineen, jodin.\n\nNämä ovat hälyttäviä varhaissignaaleja siitä, mikä on tuleva ja mikä\nkahden viimeisen kymmenluvun aikana tekee kemiasta ja fysiikasta\nniin mielenkiintoisen ajattelunaiheen. Jo noina päivinä, jolloin\nrationalistis-positivistinen maailmankuva piirtyi niin jäntevänä\nja matemaattisesti laskettuna, niin turvallisen eheänä ja jokaista\nsaumaansa myöten tieteellisesti lujitettuna uuden ajan ihmisen silmiin,\ntapahtui ilmeisesti jotakin, mitä ei voinut sivuuttaa lyhyellä\nmaininnalla »tieteellisistä edistysaskelista». Ja hämmästyttävää\non, että koko 80- ja 90-luvun keksintöjen historia on samalla\nrationalistisen maailmankuvan pirstoutumisen historiaa...\n\nLuonnontutkijat kemistit ja fyysikot, atomiteoreetikot ja biologit\ntulevat linsseineen, retortteineen, mikroskooppeineen ja koeputkineen,\njotka Zeissin[85] tehdas on valmistanut nykyajan vaatimusten\nmukaisiksi, ja erittelevät vanhan maailmankuvan hajalle.\n\nSillä niihin voi vuosisadan lopun ihminen enää luottaa? Mikä on hänen\nfysiikkansa murskaamaton rakennusaines? Mikä metalli tai liuos ei\nennen pitkää osoittautuisi monien kemiallisten laatujen sulautuneeksi\nseokseksi, kun modernin tutkimuksen sähkövirta pääsee porautumaan sen\nsyvyyteen? Eivätkö tähän asti jaottamattomiksi luullut suureet ole\npaljastuneet pelkiksi summiksi? Eikö mikroskoopin satakertaisesti\nsuurentava silmä ole katsonut elämän alkuperusteiden syvyyteen ja\nnähnyt mitattomiin saakka hajautuvia pienoismaailmoita? Jo 60-luvulla\nBunsen on omalta kohdaltaan jatkanut sitä jakamattoman jakamista,\njonka historiassa Courtois'lla ori niin suuri merkitys ja jolla\nLavoisier'n[86] tuntemat kaksikymmentä yhdeksän alkuainetta todistetaan\npelkiksi fiktioiksi ja harhaluuloiksi. Tämä erittäin maineikas\ntiedemies, joka tuo nykyisiin laboratorioihin kuuluisan Bunsen-lampun\nja erittäin käytännöllisen galvaanisen pariston, on yhdessä\ntyötoverinsa Kirchhoffin[87] kanssa hajottanut valon. Hänen jälkeensä\ntulee pieni kristallisärmiö aina pirstomaan valkean sädevirran heleäksi\nspektriksi, jossa asteittain nouseva väriviirujen portaikko näyttää\ntulenliekin, auringon ja tähtien todellisen kokoomuksen. Hänelle\nitselleen tämä uusi menetelmä, spektraalianalyysi, osoitti kahden uuden\nalkuaineen, rubidiumin ja caesiumin, olemassaolon, joten hänelläkin on\nosuutensa vanhan fysikaalisen maailmanrakennuksen murtumisessa.\n\nMutta miten lukuisina astuvatkaan nämä tieteen Heliodorokset[88]\nesiin, kun 80-luku päivätään asiapapereihin ja kirjeisiin! Sekä\norgaanisen että epäorgaanisen kemian alalla, sekä valo-opin että\nsähköopin rintamalla, kokeellisesta fysiikasta bakteeritutkimukseen\nasti tapahtuu lyhyen ajan puitteissa joukko nopeasti toisiaan seuraavia\nräjähdysilmiöitä. Jo spektraalianalyysin keksimisvuonna Pasteur[89]\non osoittanut, että käyminen ja mätäneminen ovat itse asiassa\nmikro-organismien aiheuttamaa hajautumista. 1882 Koch[90] keksii\ntuberkuloosin synnyttäjän, 1883 Lorenz[91] luo elektroniteoriansa,\njonka mukaan pienin tähänastisen tieteen tuntemista käsitteistä,\natomi, tulee analysoiduksi ja hajotetuksi: se on tämän uuden löydön\nvalossa vain äärimmäisen suppea miniatyyrikuva aurinkokunnasta,\njonka liikkumatonta voimakeskusta vastaa siinä positiivisesti\nladattu keskuskappale ja planeettoja negatiiviset elektronit — Neljä\nvuotta myöhemmin Moissan[92] valmistaa fluoria keinotekoista tietä,\nkäyttämällä fluorivedyn suhteen elektrolyyttistä menetelmää. Samana\nvuonna Forrest turvautuu syanidi-menetelmään ja tekee hopeaa.\n\nSähkö tulee tämän ajankohdan kaikkivaltiaaksi voimaksi — tuo\nongelmallinen, miltei jumalallinen mahti, jonka vaikutusta muinaiset\nkreikkalaiset tarkkasivat meripihkan kappaleissa lähes seitsemän\nvuosisataa ennen ajanlaskumme alkua. Jokapäiväisen elämänkäytännön\nalalla kaasuliekki vaihtuu Edisonin lamppuun. Ohut hiililankakierre,\njoka on palamisen välttämiseksi suljettu ilmattomaan lasikupuun, luo\nratkeaa, liikkumatonta, keinotekoista kirkkauttaan vuosisadan lopun\nihmisiin ja asioihin. Mutta sähköistymisen ilmiö ei rajoitu tähän,\nse tuntuu tuona aikana kaikessa, mitä ajatellaan ja tehdään, ja tämä\nsalamyhkäinen voima, tämä todellisuuden suurin muuntaja ja uudistaja\nsäteilee itse asiassa vastaamme luonnontutkimuksen jokaisella alalla.\n\nJo vuonna 1873 Maxwell[93] on luonut kuuluisan elektromagneettisen\nvaloteoriansa, jonka mukaan sähkö on eripituisten poikittaisaaltojen\nsyntymistä eetterissä, aaltojen, jotka aina liikkuvat valon nopeudella\nja tarvitsevat siis 300.000 kilometrin matkaan sekunnin. Maxwellin\najatus on ennen pitkää »ilmassa.» 1889 pitävät Saksan luonnontutkijat\nja lääkärit kongressinsa Heidelbergissä ja tilaisuudessa on läsnä\nmyöskin fyysikko Heinrich Hertz.[94] Hän todistaa kokeisiinsa\nnojaten, että sähköilmiö on maailmantapahtuman _primum mobile_,\njonka ylivaltaan kaikki muut ilmiöt ovat alistetut. Valo on sähköä,\nauringon, kynttilän, kiiltomadon valo. Sen valta ulottuu hohtavasta\natomista kuumaan hiililoistoon, linnunradasta kaasuliekkiin,\nsalamasta Auer von Welsbachin[95] kuuluisaan hehkusukkaan asti.\nSeuraavana vuonna Branly[96] keksii »kohereerinsä», joka vastaa\nherkästi sähköaaltoihin.[97] Kuusi vuotta myöhemmin tämä voima on\nalistettu lennättimen palvelukseen, ja jokseenkin samanaikaisesti\nkuin Marconin[98] keksintö, tapahtuu myös eräiden uusien\nsäteilykvaliteettien löytäminen. Röntgen[99] keksii x-säteensä, jotka\nvalaisten läpäisevät jähmeät kappaleet. Becquerel[100] tuo tieteeseen\ntoisen sädelaadun, joka ei heijastu eikä taitu, vaan tottelee suunnan\nmuutoksissaan magneettisia virtoja. Ennen kuin 90-luku on ehtinyt\nloppuunsa, Curiet[101] ovat nostaneet tavallisesta pikivälkkeestä esiin\nkaksi uutta alkuainetta, poloniumin ja radiumin, joista varsinkin\njälkimmäinen saa koko silloisessa fysikaalisessa maailmankuvassa aikaan\nmitä ankarimman särkymisprosessin.\n\nKaikesta tästä on tuloksena, että ehdotonta todellisuutta ei vuosisadan\nlopussa enää ole olemassa.\n\nJokainen niistä maailmanpatsaista, joiden varaan 18. sataluvun\nihminen rakensi kotinsa Kosmoksessa, on alkanut horjua. Suuri,\nkaikkialle yltävä pirstoutuminen tunkee syvälle elämän sydämeen,\nmäärittelemätön epävakaisuus valtaa inhimillisen olemassaolon ja vanhat\nnormit osoittautuvat kestämättömiksi houreiksi. Huolimatta kaikesta\nrationalismistaan uusi ihmistyyppi, jonka yliherkässä olemuksessa\neräs kulttuurikausi palaa fosforihohteisella liekillä loppuun, on\nsuhteessaan todellisuuteen täysin turvaamaton. Häntä ympäröi hämärä ja\nmittaamaton maailmankaikkeus, jossa sisäinen silmä ei enää näe rajaa\neikä aaria. Hän liikkuu, ajattelee, elää viimeisiltään tutkimattomissa\nolevan maailmantapahtuman ympäröimänä tuon maailmantapahtuman, joka\nratkaisemattomine arvoituksineen on odottamatta vyörähtänyt äskeisen\ntutun todellisuuskäsityksen tilalle. Hän ei enää voi kotiutua\nsyvimmissä ajatuksissaan elämään, sillä mihin hän voisikaan laskea\njalkansa, mistä löytyisikään enää häilymätöntä, jähmeää maapohjaa...?\nSuuri, kirkkaasti nähty ja uljaasti ajateltu maailman rakennus,\njossa Kopernikuksen kiertotähdet piirsivät matemaattisia ratojaan\nkeskusaurinkojen ympäri ja jossa elämä juurtui tieteen kuuliaisena\nalamaisena kahdenkymmenen yhdeksän alkuaineen pyhään yhteyteen, on\nvivuttu alas jalustaltaan. Arkhimedeen piste on kadonnut. Tietämisen\nuni on kasvanut tietämisen painajaiseksi, joka vie säikkyvää uhriaan\nyhä kauemmas hämärien mahdollisuuksien ja horjuvien aavistusten\nkummitusmaailmaan. 90-luvun suuressa tilinpäätöksessä vuosisadan\nihminen päätyy hätäytyneeseen _Ignorabimukseen_, ja ainoa minkä hän\nvarmasti tietää, on että hän ei varmasti tiedä mitään![102]\n\nMiten menettelee tämä sataluvun lopun herkkähermoinen edustaja\ntaiteessaan?\n\nAjattelun alalla hän on hedelmätön, liikakirkas, hermostunut\ndialektikko — älyn akrobaatti, joka suorittaa kuolemantanssiaan\nkuilujen yli pingoitetulla langalla. Tehdessään laboratoriotöitään\nja tutkiessaan luonnontieteitä hän oli analyytikko, jonka toiminta\ntähtäsi loputtomaan jakamiseen, hajoittamiseen, murskaamiseen. Silmäys\n90-luvun kirjoihin ja taideteoksiin näyttää, että analyysi kasvaa sitä\nsuuremmaksi, kuta lähemmäksi vuosisata kulkee perikatoaan, ja että\nerittelyn menetelmä, joka on luonteeltaan täysin älyllinen ilmiö ja\nyksipuolisuudessaan eräs kulttuurirappion merkki, valtaa yhä laajemmat\ninhimillisen luomisen piirit. Impressionismin sisäisenä tapahtumana on\nanalyysi, ja impressionismi jää epäilemättä siksi taidevirtaukseksi,\njohon kulttuuritarkkaajan huomio ensisijassa suuntautuu. Hajoitettujen\nvärien ja pirstottujen aistihuomioiden, silvotun harmonian ja\nsirpaleiksi räjäytettyjä lauseiden estetiikka on tämän ajankohdan\ntaiteelliselle luomiselle kuvaavaa.\n\nMusiikissa, jonka silloisiksi valtiaaksi tulevat Claude Debussy[103] ja\nArnold Schönberg[104], syntyy näinä aikoina virtaus uutta »atonaalista»\nsäveljärjestelmää kohti. Säveliä on käsiteltävä välttäen niiden välillä\nvallitsevien tonaalisten suhteiden ilmenemistä, siis analysoimalla\nne erilleen entisistä yhteyksistään ja harmonisesta kokonaisuudesta.\nDebussy, joka edustaa impressionismia, luo varsin ansiokkaita uuden\ntyyliajan mukaisia partituureja. Hän alistaa piirroksen värin\nja kromatiikan ylivallan alle, hän kehittää säestyskuvioinnin\nodottamattomiin mittoihin ja hämärtää melodista kaarrosta tavalla,\njota hänen edellään käynyt säveltäjäpolvi ei viljellyt. Tämän lisäksi\nhän tuo musiikkiin dissonanssin ja riitasointuiset yhtymät, jotka\nherättävät hitaan sävelkulun yhteydessä outoja ja lumoavia vaikutelmia\nuudesta kauneudesta. Mutta tämä kaikki merkitsee entisen harmonian\nhajautumista, yhteyden tunteen hienostunutta heikkenemistä musiikin\nalalla... Ja samoin kuin nämä eritellyt sävellykset, samoin valtaavat\n18. sataluvun lopun taidesalongeissa suurimman sijan analyyttiset\ntaulut, joissa impressionistinen menetelmä on sovellettu kuvaamataiteen\npiiriin.\n\nVuodesta 1867, jolloin ranskalainen Claude Monet[105] asetti\nnäytteille kuuluisan »Auringonnousunsa», siveltimen rujous käy yhä\nehdottomampaa analyyttistä ihannetta kohden. 70-luvun Pariisin\nsuuri ikuistaja Edouard Manet[106] on tyytynyt viljelemään kahden\npuhtaan värin tehoisaa rinnakkaisyhdistelmää tulkitessaan kuohuvaa,\naistihavainnollista elämää: kaasuliekkien valaisemia huvipaikkoja,\nväreilevää vettä venheineen, iltapukuisia naisia, bulevardikeikarien\nvälähteleviä silintereitä, loistavia hatuntöyhtöjä, vaahtoavaa\nröyhelöpitsiä baaripöydän pikareita... Hänen ja hänen aikalaistensa\npyrkimyksenä on lähinnä vain välittömän, hetkellisen väri-ilmiön ja\nliikkeen, ilma- ja valovaikutelman valpas havaitseminen ja ilmaisu.\nMutta kun suunta on 80-luvulla kasvanut todelliseksi joukkoliikkeeksi,\nkun »uus-impressionistit» ovat ottaneet oman menetelmänsä pohjaksi\ntieteellisen valo- ja väriopin, voidaan uutta virtausta pitää\nerittelynä taiteen alalla. Spektrin loistavat värit esiintyvät\nmosaiikkimaisena täplityksenä Seurat’n[107] ja Signacin[108] kankaalla.\nKatsojan silmä näkee hohtavaa, värisevää, rauhatonta pintaa, viivoiksi\nhajautuneita hahmoja ja häikäisevien pisteiden yhdistelmiä, jotka\nvasta etäämpää katsottuina sulautuvat ilmaksi, maaksi, puistoiksi,\nkaupungeiksi ja ihmiskasvoiksi. Näin maalaa ranskalainen Cross[109],\nnäin belgialainen van Rysselberghe,[110] näin suomalainen Finch.[111]\nMutta välittömästi herää näitä taideteoksia katsellessa ajatus, että\nkokonaisuuksien taju, synteesin tunne, on niiden tekijöissä löytänyt\nhieman oudot ilmaisumuodot tai hävinnyt olemattomiin analysoivan,\nprismoittavan, hajoittavan näkemistavan ylikiihkeässä riemussa. Ja\non ajalle kuvaavaa, että silloisen maalaustaiteen ehkä ehdottomin\nsynteetikko, hollantilainen van Gogh[112], jossa vielä syntymätön\ntaideihanne uinuu myrskyävien värien ja haaveellisten muotojen\nilmestyksissä, jää omalle ajankohdalleen täysin käsittämättömäksi.\nHänen kohtalollaan on väärä päiväys! Hän kuuluu kokonaisuudessaan\nmeidän vuosisataamme ja hänen elämänsä on ollut kokeellinen romaani,\njonka historia sepitti ja jonka sankarina esiintyi liian varhain\nsyntynyt nero.\n\nÄäretön irrationaalisuuden tunne on siis syvimmältään vuosisadan\ntaitteen ihmisen »viimeinen sana». Hänen maailmansa muistuttaa\nuppoavaa laivaa, hän kuulee, miten liitteet lohkeilevat ja vesi\nnousee. ­— Alkuperusteiden murtuminen tieteen maailmassa, lepattava\nhajavalo taiteessa, musiikissa ja runoudessa, joka tuottaa 90-luvulla\njoukoittain hysteerisiä ja todellisuuspakoisia kauneusunia, kertovat\nsyvemmällä tapahtuvasta rappeutumisprosessista. Vuosisatojen rajaviivan\nmolemmin puolin näyttäytyy eräitä hahmoja, joiden yksinäisessä\nhengenhistoriassa tapahtuu eletyn kehitysvaiheen täydellinen kertaus.\nNietzsche, joka kevätaamuna 1882 nousi Engadinin alpeille ja joi\nstooalaiseen sydämeensä voimaa taivaan sinisestä korkeudesta, seisoo\nkenties ylempänä ja ajattomampana kuin muut. Mutta samaan aikaan elää\nEuroopan kartan eri puolilla kaksi yksilöä, joiden varjokuva piirtyy\njyrkän voimakkaana sataluvun iltataivasta vasten. Toinen heistä,\nnorjalainen Henrik Ibsen, ruumiistaa[113] olemuksessaan sen, mikä\nympäröivässä hengenelämässä tähtää yli itsensä, kauas syntymättömiin\naikoihin. Toinen, venäläinen Leo Tolstoi, on noita jättiläismäistä\nheijastimia, joiden valopinnassa aikakausi leimahtaa liekkiin,\npalaa, valaisee ja sammuu. Heidän viimeisissä elämänvaiheissaan on\nkaksi suurta hetkeä, joihin sisältyy syvämielistä ja enteellistä\nsymboliikkaa. Toinen on Gossensassin idylli, toinen Astapovon[114]\nmurhenäytelmä.\n\nKesällä 1889 on Etelä-Tyrolin Colle Isarcoon, Gossensassin\nilmaparantolaan asettunut tilapäisesti vanha norjalainen runoilija,\njonka vaikea otsakupoli ja pörröinen teutoninparta herättävät huomiota\nkylpyvieraiden joukossa.\n\nHän on vaitelias, tuima, kankea herra. Kaihdetaan hänen pistäviä\nsilmäyksiään ja väistytään hieman ujoina hänen tieltään, kun hän kulkee\nrantalaitureilla pitkä kokotakki kurkkuun saakka napitettuna. Niinpä\njoutuu koko seurapiiri hienoisen mielenkiihkon valtaan, kun tämä\nyksinäinen peikko äkkiä ja odottamatta haihtuu olemattomiin. Hänen\ntilallaan on iäkäs trubaduuri, hän seuraa hämmentyneenä ja sokaistuen\npäivänsädettä, joka hetkellisesti kirkastaa hänen vanhuuttaan. Tytön\nnimi on Emilie Bardach. Hän on kahdeksantoistavuotias wienitär,\nhän on istunut eräällä penkillä Pferehthalissa ja hymyillyt ujosti\nihaillulle runoilijalle. Myös _hänen_ sydämensä on hämillään ja\nhänen silmänsä hohtavat, mutta se johtuu onnesta saada seurustella\nja vaihtaa ajatuksia Ibsenin kanssa. Hän ei enempää kuin vanhuskaan\noikein tajua, miten kaikki tapahtuu... He ovat odottamatta Bardachien\nperheen meluisan huomion esineinä, heidän kuumenevissa korvissaan\nsoi heleä wieniläiskieli, vanha herra kumartaa kankeasti ja haparoi\nleijonanharjaa muistuttavaa tukkaansa. Hieman myöhemmin he istuvat\nkylpylaitoksen ruokasalissa. He ovat keksineet syvän, hämärän\nikkunakomeron, jota varjostavat tuoksuvat kukkapensaat.\n\nKuumina öinä, jolloin pimeä Välimeren taivas tuntuu vaipuvan maan\npuoleen ja kaikki äänet ovat hävinneet, suuri, vanha, umpimielinen\nelämäntuntija voi ehkä saavuttaa entisen illuusiottoman näkemismahtinsa\nja olla tosi. Tosi? Tuleeko hänen yhä edelleen pysytellä lähellä\nikuista jäätä siellä missä sydän paleltuu? Vai ovatko nämä päivät\nGossensassissa hänen viimeisin ja suurin voittosaaliinsa elämältä,\noikeutetuin voittosaalis? Omituisia. Vanha valpas äly on hänet\njättänyt, hän käyttäytyy naurettavasti huomaamatta sitä itse; hän on\nlumoutunut ja onnellinen, hän ei näe tässä raskaanhelteisessä yössä\nmuuta kuin pienen wieniläistytön silmät!\n\nJa niin kuin koko viisas, liiaksi elänyt ja liiaksi ajatellut\nedistyksen vuosisata tekisi hänessä ja hänen kauttaan viimeisen\nyrityksen tulla tunteeksi, niin kurkoittuu tämä yliviljelty aivoihminen\nsivilisaationsa korkeudesta alas vaistojen puoleen. Gossensassin kesä\nkuluu loppuun. Runoilija jättää tyrolilaisen taivaansa ja on ehkä\nkuukausien, ehkä vuosien kuluttua löytänyt entisen tasapainonsa.\nMutta me, jotka luemme hänen »Rakentaja Solnessinsa»[115], tuon 19.\nvuosisadan kenties syvimmän ja kauimmas aavistavan draaman, voimme\nmyöskin tuntea, miten sen enteellisissä näkymaailmoissa tapahtuu\nvuosisadan tuomio. »Olla tosi tulla lunastetuksi häviöstä ja henkisestä\nvararikosta se ei rakentaja Solnessille enää ole mahdollista! Pieni\npeikontytär, prinsessa Hilde on kerran tarkoittaa hänen silmänsä\nsyvemmällä, dionyysisemmällä viisaudella, kuin mihin hänen kirkas\njärkensä koskaan yltää, ja onnen kangastuksen vallassa hän käy\nperikatoon. Hänen tuhonsa on siinä, että hän on ajatellut elämänsä\nhukkaan ja rakentanut torneja, joissa sydän ei viihdy. Mutta kun tämä\nmaailmanarkkitehti suistuu korkeuksistaan, kun hän on uskaltautunut\nylimmäs ja sitonut viimeisen voitonseppeleensä, kajahtaa yläilmoissa\nuusilaulu...!\n\nJa nyt meillä on oikeus esittää eräs kysymys. Onko Gossensassin\nkesävieras ajatellut tässä murhenäytelmän mystillisessä lopussa\nvain draaman keskushenkilöä? Vai onko hän ajatellut, tuntenut\nkäsikirjoitusta kauemmas —?\n\nPaljon myöhemmin kuin Ibsenin etelätyrolilainen idylli näytellään\ntoinen niistä eurooppalaisista kohtauksista, joissa tapahtuu 18.\nsataluvun suuri tilillepano ja tuomio. Saamme siirtyä yli kaksi\nvuosikymmentä eteenpäin ajassa, vuoteen 1910, vuosisadan lopun\nlapselle oudon myöhäiseen hetkeen. Päiväys on vertauskuvallinen niin\nkuin koko Astapovon murhenäytelmä vaikuttaa keskitetyltä symbolilta\nja havaintoesitykseltä, Venäjän suuri vanhus, menneen aikakauden\ntäysiverisin profeetta ja sytyttävin julistajahahmo, oli itse asiassa\nelänyt oman ajankohtansa ohi. Hänen viimeiset vuotensa ovat aavemaista\nvarjoelämää vieraassa todellisuudessa, jossa ennen läheiset henkilöt\novat salamyhkäisesti etääntyneet, ja hänen toivoton pakomatkansa\n»jonnekin kauas» on miltei mytologinen tapahtuma, rauhattoman hengen\nyksinäinen kummitusmatkustus ajasta ulkopuolelle aikaa.\n\nVarhaisesta alustaan asti tämä elämä on ollut suuremman\nelämäntodellisuuden tiivistymää.\n\nVuosisadan oma kehitystapahtuma tulee Tolstoissa lihaksi ja vereksi,\nhänen persoonallisuutensa synteesiin kootaan kaikki ne taistelevat\nvastavoimat, jotka riehuvat hänen ympärillään ajassa. Hänen\nelämäkertansa on 18. sataluvun nousun, voiman ja romahduksen keskitetty\nkompendio[116], ja voidaan todella väittää, että kaikki, mitä tämän\najankohdan ihmiskunta sisimmässä itsessään tahtoi, aavisti ja kadotti,\non löydettävissä venäläisen reformaattorin henkilökuvasta. Sillä mitä\non hänen kehityksensä _an sich_, mitä ovat syvimmällä mieleltään ne\nvaiheet, joiden kautta Tulan kuvernementin voimakasrakenteinen ja\nrajuverinen poika kasvaa kohtaloaan kohti? Eikö kaikessa toteudu\nlaajempi maailmantapahtuma? Eikö tämä lähes vuosisadan kestänyt elämä\ntule peiliksi ja heijastuspinnaksi jonka häilyvissä valovaihteluissa\nlänsimainen henki toistaa satavuotisen kehityskulkunsa ja luo perästä\npäin, hieman myöhästyneenä, täydellisen jälkikuvan itsestään?\nHaeckelin[117] »biogeneettinen peruslaki» pitää tässä paikkansa.\nLaajempi kehitysvaihe toistuu pienemmässä historia kertaa itseään\nyksilössä, ja joku Tolstoi on noita harvoja valituita jotka ovat\nenemmän symbolia kuin elämää enemmän ajan hengen hämärää pyrkimystä\nkuin irrallisen ihmisyksilön elämänkasvua.\n\nMiten taittuu historian säde tässä kehittyvän sielun peilissä? Itse\nasiassa Tolstoi on käynyt lävitse kaikki 18. sataluvun tyypilliset ja\nsuuret kellitysasteet romantiikasta impressionismiin, rationalismista\nirrationalismiin, nominalistisesta todellisuuden palvonnasta\nhämyiseen mystiikkaan ja kosmilliseen uupumukseen asti. Vuosisadan\nja oman elämänsä ensimmäisillä kymmenluvuilla hän on väärentämätön\nsalaluvun alun ihminen. Hän kunnioittaa Kasanin yliopistossa\nuuden eurooppalaisen tieteen epäjumalia, hän elää kirjavissa\nnuoruusvaiheissaan romantismin aikakauden keskitetysti loppuun,\nsuunnittelee (kuten silloiset talous- ja yhteiskuntatieteilijätkin!)\nalempien sosiaalisten luokkien kohottamista vuosisalaisesta sorrosta\nja joutuu ennen pitkää pettymyksiin, joiden laatu käy ilmi romaanista\n»Tilanhaltijan aamu».[118] Pietarin ja Moskovan ylhäisöpiireissä\nheijastuu tuon ajan eurooppalaisen yläluokan yleinen elämänsuuntaus.\nTykistörykmentin nuori vänrikki, joka on Kaukasian kylissä uneksinut\n»terveestä» luonnonelämästä, on myöskin tässä Napoleonin ajan ihminen,\nsillä hänen osallistumisensa sotilaspiirien juominkeihin ja iloihin,\npäättömiin kaksintaisteluihin ja sotaisiin leikkeihin tekee hänestä\noman sukupolvensa malliesimerkin. Mutta tämän venäläisen husaarin\non myös omalta kohdaltaan elettävä vuosisadan vararikko ja -voiman\nkato. Hän tekee sen, mutta tavalla, joka lisää hänen henkisen kuvansa\nyleispätevyyttä.\n\nTolstoista tulee syväihminen, — tosin 80-luvun antamassa merkityksessä.\nHänen uskonnollisessa idealismissaan ei itse asiassa ilmene lainkaan\nsamaa miltei pohjatonta sisäistymistä ja skitsoidisesti syventynyttä\nitseensävaipumista, jonka tunnemme Dostojevskin tapauksesta.\nDostojevski oli ensimmäisinä vielä tuntemattoman »uuden ihmislajin»\nedustajia. Tolstoi on 19. vuosisadan ihmisenä suurin ja viimeinen.\n\nSiinä, että hän tuntee moraalin alalla vain suuret, yksinkertaiset\nvaihtoehdot, hän muistuttaa sekä Kierkegaardia että Ibseniä Jopa hän\nsulattaa kaikkeen, mikä hänen olemuksessaan on tullut hengeksi ja\nsieluksi, jähmeän arkitodellisuuden, tämänpuoleisen elämän karkeita\nainesosia. Hän on uskovaisena rationalisti ja uskonnonpuhdistajana\njäännöksetön todellisuuden ihminen. Taloudelliset uudistuspyrinnöt ja\nmaanomistusolojen muutos kuuluvat olennaisesti hänen kristilliseen\nohjelmaansa. Taiteilijana hän on analyytikko aidointa lajia. Hän\nantaa elämästä laajennetun ja yksityiskohtiaan myöten eritellyn\naistikuvan, ollen tässä tietämättään johtavan psykofyysillisen\najattelijan, Ernst Machin[119] kaukainen opetuslapsi. Mutta siinä,\nettä hän tuntee vuosisadan lopun ihmisenä realiteettien murtuvan\nsormissaan, on hänen kohtalonsa ja perikatonsa. Hänellä on syvä silmä\nkätketylle maailmantapahtumalle — hän näkee, miten todellisuus sortuu\nja irrationalismi valtaa rationalismin asemat. Tämä täytyy Jasnaja\nPoljanan erakon elää itsessään. Ja tämän hän elää! Hänen viimeinen\nvuosikymmenensä on, kuten edellä sanoin, henkisen vierautumisen ja\nelämänotteen höltymisen johdonmukainen murhenäytelmä.\n\nDraaman viimeinen ja miltei peloittavan yleispätevä vaihe tapahtuu\nvenäläisen radan syrjäisessä taitekohdassa. Uskouduttuaan edellisenä\npäivänä lempilapselleen Alexandralle ja tehtyään lopullisen\ntestamenttinsa Leo Tolstoi toteuttaa jo kauan suunnitellun\npakomatkansa. Hänen matkakassanaan on 93 ruplaa, hänen seuralaisenaan\nidealistinen ja täysin epäkäytännöllinen kotilääkäri kuu hän salaa ja\nhuomaamatta sulkeutuu junanvaunuun.\n\nHän ei tiedä matkansa päämäärää, sillä kaikki on käynyt äänettömäksi ja\nepätodelliseksi hänen ympärillään.\n\nJuna kulkee nuoruuden Kaukasiaa kohti, edessä ja takana on vain\nääretöntä, venäläistä aroa. Suuri kirjailija ja suuri ihminen kyyristyy\nmahdollisimman pieneen kasaan huojuvan vaunun penkillä. Todellisuuden\nnäyt syttyvät, kiittivät, häviävät olemattomiin likaisten lasi-ikkunain\ntuolla puolen, junan nukuttava unisoitto ei pääty... Hän yrittää\npitää yllä keskustelua. Hän vaipuu horroksiin, nähden hämärästi\nlääkärin huolestuneet ja lempeät silmät. Mitä hän ajattelee? Säilyykö\nhänen mielessään yhä edelleenkin kuva Jasnaja Poljanasta, tuosta\npatriarkaalisesta maalaiskartanosta, jossa tuulenriisumat lehmukset\nvarjoavat valkeita rakennuksia, jossa yöt ovat täynnä sammakkoparvien\nkurnutusta ja balalaikan soittoa? Ehkä hänen sieraimissaan vielä viipyy\nniiden kahvileipien mieto tuoksu, jotka hysteerisen työteliäs Sofia\nAndrejevna[120] on leiponut... Hän muistaa teekeittimen pihinän suuren\nvierassalin pöydällä, uskollisen Tšertkovin[121] matalaäänisen puheen,\njoka koskee tekijänoikeuksien myymistä, läheisen ystävän, talonpoika\nNovikovin[122] lauseet äsken tai joitakin tunteja sitten. Hän on\nolevinaan omassa työhuoneessaan. Hän silmäilee ohuella mielihyvällä\nseinässä riippuvan viikatteen terää, hän näkee kirjoituspöydän ja\nyksinkertaisen puulavitsan, turkin, joka on ripustettu oviaukon rajaan.\n\nJa yhä raukeammin, yhä suuremman autiudentunteen vallassa hän kumartuu\ntuosta välttämättömyyksien ja vähäpätöisyyksien liian tuttavallisesta\npiiristä hämärän Tuntemattoman puoleen. Eikö juna joka kolisten\nja horjuen vyöryy venäläisessä aromaisemassa ole jo aikoja sitten\nsivuuttanut viimeisen todellisuuden rajapyykkiä? Eikö Jasnaja Poljanan\nvanhus kiidä yltyvällä nopeudella Jumalaan — kaikkien venäläisten _unio\nmysticaan_[123], jossa on toimimisen ja tekemisen tuska vaihtunut\npassiivisuuden onneksi? Sen tuloa ovat ennustaneet kotikylän kellot\nviimeisen vuosikymmenen ajan. Sitä hän on etsinyt paetessaan sivistystä\nja tullessaan tasavertaiseksi yksinkertaisen talonpojan kanssa.\nKuinka turhaa kaikki onkaan ollut, kuinka turhia ovat maanviljelijän\nhikihelmet ja pellavaiset työpuserot! Miten suurta onkaan olla poissa\nkaikesta ja kiitää lepoasennossa, junan vyöryessä lokakuun tasankojen\nhalki...!\n\nAstapovon pientä asemaa lähestyttäessä tämä vuosisadan lopun\nmieliala ei enää ole satunnaista uupumusta. Tuntematon on lähellä;\nkuumeinen ruumis pidättelee heikkenevässä otteessaan henkeä, joka\non jo luisumassa kaiken ajan tuollepuolen. Vanhus ei varmaankaan\ntietoisuudessaan käsitä, että matka on keskeytetty ja että hänen vanhat\njäsenensä, joissa elämä lepattaa sammumaisillaan, lepäävät tuettuina\nsatunnaisesti kokoonhaalittuja tyynyjä vasten. Hänen ympärillään on\nhälinää ja puheenkohua, lääkäri, reportterit, asemanvirkailijat ja\nuteliaat töllistelijät kiusaavat hänen silmiään. Sofia Andrejevnalle\non lähetetty sana. Hämmästynyt Eurooppa penseine sydämineen ja\nsatunnaisine opetuslapsineen on saanut tiedon... Ja kurkoittuen\nyhä syvemmäs Jumalaan tämä valkohiuksinen vanhus, jonka kohtalossa\n19. vuosisata syntyy, elää ja kuolee, vetää viimeisen henkäyksensä\npäämäärättömän matkansa satunnaisessa pysähdyspaikassa. Juna kiitää jo\nkaukana. Hän ei enää erota sen ääntä.\n\nTämä tapaus merkitsee viimeistä suurta ratkaisua 19. vuosisadan\nhistoriassa — tuon vuosisadan, jonka myöhäiset harhailevat jätteet\npalavat lopullisesti maailmansodan suuressa sulattimossa. Kehitys\nrationalismista irrationalismiin, realismista irrealismiin,\ndarwinistisen maailmankuvan synteesistä viimeisten vuosikymmenien\nanalyyttiseen tieteeseen on tullut eletyksi loppuun. Vuosisatojen\ntaitteessa seisovat Ibsenin ja Tolstoin ongelmalliset hahmot, joissa\nkaikki yksilöllinen ja intiimi muuttuu kangastavaksi vertauskuvaksi. Ja\nmiltei samanaikaisesti heidän laajenevan maineensa kanssa alkaa eräs\nvuosisadan lopun nuori tiedemies, wieniläinen hermopatologi Sigmund\nFreud[124], herättää yleistä naurua, joka kajahtaa armon vuonna 1900\njopa tutun toveripiirin ulkopuolellakin.\n\n\nViitteet:\n\n[1] Henrik Johan Ibsen (1828—1906), norj. näytelmäkirjailija.\n\n[2] Friedrich Wilhelm Nietzsche (1844—1900), saks. filosofi ja filologi.\n\n[3] Engadin, laakso sveitsiläisessä Graubündenin kantonissa.\n\n[4] Esiintyy useissa koisokasveissa.\n\n[5] Seesteinen.\n\n[6] Saks. kirjailija ja säveltäjä. Peter Gast oli Johann Heinrich\nKöselitzin (1854—1918) pseudonyymi.\n\n[7] Erwin Rohde (1845—98), saks. filosofi ja Nietzschen opiskelutoveri.\n\n[8] Georg Brandes (1842—1927), tansk. kirjallisuuskriitikko.\n\n[9] Also sprach Zarathustra ilmestyi 1883—85.\n\n[10] Sir Anthony Carlisle (1768—1840), engl. kirurgi, FRCS.\n\n[11] William Nicholson (1753—1815), engl. kemisti.\n\n[12] Jean Léopold Nicolas Frédéric Cuvier tai myös Georges Cuvier\n(1769—1832), ransk. luonnontietelijä.\n\n[13] Teoksessa Essay on the Theory of the Earth (1813).\n\n[14] Sir Thomas Young (1773—1829), engl. yleisnero.\n\n[15] Siemens & Halske AG, saksalainen 1847 perustettu sähkölaiteyritys\nloi ensimmäiset sähköiset raitiovaunut Berliiniin 1881.\n\n[16] Guglielmo Marconi (1874—1937), ital. keksijä.\n\n[17] Almon Brown Strowger (1839—1902), amer. keksijä.\n\n[18] Lavallière, suurehko huivimainen kravatin tavoin käytettävä\nmiesten asuste.\n\n[19] Gottlieb Wilhelm Daimler (1834—1900), saks. insinööri ja\npolttomoottorin kehittäjä.\n\n[20] Émile Levassor (1843—97), ransk. auton kehittäjä.\n\n[21] Albert Einstein (1879—1955), saks. fyysikkko.\n\n[22] Hannibal Williston Goodwin (1822-1900), amer.\nnitroselluloosafilmin kehittäjä.\n\n[23] George Eastman (1854—1932), Eastman Kodak -yhtiön perustaja.\n\n[24] Thomas Alva Edison (1847—1931), amer. keksijä.\n\n[25] Lumière-veljekset Auguste Marie Louis Nicolas (1862—1954) ja Louis\nJean (1864—1948).\n\n[26] Sidney James Webb, (1859—1947), engl. taloustietelijä.\n\n[27] Herbert George Wells (1866—1946) engl. kirjailija.\n\n[28] George Bernard Shaw (1856—1950), irl-eng. näytelmäkirjailija.\n\n[29] Annie Besant (1847—1933), engl. naisasianainen.\n\n[30] Fabian Society oli 1884 perustettu sosialismiin suuntautuneiden\nintellektuellien muodostama liike.\n\n[31] Vilhelm II, Friedrich Wilhelm Viktor Albert von Hohenzollern\n(1859—1941), Saksan viimeinen keisari.\n\n[32] Fin de siècle, ransk. \"vuosisadan loppu\" viittaa 1800—1900-luvun\nvaihteen Euroopan kulttuuri-ilmapiiriin.\n\n[33] Arno Holz (1863—1929), saks. runoilija ja näytelmäkirjailija.\n\n[34] Michael Georg Conrad (1846—1927), saks. kirjailija.\n\n[35] Die Gesellschaft, ilmestyi vuodesta 1885.\n\n[36] (Eugene) Marcel Prévost (1862—1941), ransk. kirjailija.\n\n[37] Victor Marie Hugo (1802—85), ransk. kirjailija.\n\n[38] Alexandre Dumas nuorempi (1824—95), ransk. kirjailija.\n\n[39] Hugon näytelmä vuodelta 1831.\n\n[40] Dumas nuoremman romaani vuodelta 1848.\n\n[41] Bjarne P. Holmsen oli Arno Holzin ja saks. Johannes Schlafin\nyhteinen pseudonyymi.\n\n[42] Julk. 1890.\n\n[43] Gerhart Hauptmann (1862—1946), saks. näytelmäkirjailija.\n\n[44] Das Friedensfest, 1890.\n\n[45] Johannes Schlafin (1862—1941), saksalainen kirjailija.\n\n[46] 1892.\n\n[47] Maupassantin lausahdus teoksen Pierre ja Jean (1888) esipuheessa.\n\n[48] Perustettu jo 5. Huhtikuuta 1889 Berliinissä. Ensiesitys siis 29.\nsyyskuuta, jolloin esitettiin Henrik Ibsenin Kummittelijoita, Vaaskivi\nviittaa lehtiarvosteluun.\n\n[49] Gerhart Hauptmannin näytelmä Vor Sonnenaufgang (1889) aiheutti\nteatteriskandaalin itsemurhan ja sosiaalisen kurjuuden kuvauksella.\n\n[50] Comédie-Française eli Théâtre- Français on vuonna 1680 perustettu\nvaltion teatteri Pariisissa.\n\n[51] Otto Brahm (alk. Otto Abrahamson 1856—1912), saks. kriitikko.\n\n[52] Paul Schlenther (1854—1916), saks. kriitikko.\n\n[53] Émile Édouard Charles Antoine Zola (1840—1902), ransk. kirjailija.\n\n[54] Louis Christophe François Hachette (1800-64), ransk. kustantaja.\n\n[55] Hippolyte de Villemessant (1810—79), ranskalainen lehtimies.\n\n[56] Claude Bernard (1813-78), ransk. fysiologi.\n\n[57] Jules-Amédée Barbey d’Aurevilly (1808—89), ransk. kirjailija,\nkriitikko ja poleemikko.\n\n[58] Francisque Sarcey (1827—99), ransk. lehtimies ja kriitikko.\n\n[59] Edmond Henri Adolphe Schérer (1815—89), ransk. teologi ja\nkriitikko.\n\n[60] Ferdinand Brunetière (1849—1906), ransk. kirjailija ja kriitikko.\n\n[61] Léon Hennique (1850—1935), ransk. kirjailija.\n\n[62] Henry Céard (1851—1924), ransk. kirjailija.\n\n[63] Paul Alexis (1847—1901), ransk. kirjailija ja lehtimies.\n\n[64] Henry François Becque (1837—99), ransk. näytelmäkirjailija.\n\n[65] Les Corbeaux.\n\n[66] André Antoine (1858—1943), ransk. näyttelijä ja teatterin johtaja.\n\n[67] Johan August Strindberg (1849—1912), ruots. näytelmäkirjailija.\n\n[68] Lev Nikolayevich Tolstoy (1828—1910), venäl. kirjailija.\n\n[69] Otto von Bismarck (1815—98), preussil. konservatiivinen valtiomies.\n\n[70] Adolph Friedrich Erdmann von Menzel (1815—1905), saks.\ntaidemaalari.\n\n[71] Freiherr von Richthofen, virassa 1885-95.\n\n[72] Marcellin Pierre Eugène Berthelot (1827—1907), ransk. kemisti ja\npoliitikko.\n\n[73] Karl Robert Eduard von Hartmann (1842—1906), saks. filosofi.\n\n[74] Philosophie des Unbewußten (Berlin 1869).\n\n[75] Henri-Louis Bergson (1859—1941), ransk. filosofi.\n\n[76] Essai sur les données immédiates de la conscience (1889).\n\n[77] Alfred Jules Émile Fouillée (1838—1912), ransk. filosofi.\n\n[78] L'Evolutionnisme des idées-forces (1890).\n\n[79] Euripides (n. 480—406 eaa.), kreik. näytelmäkirjailija.\n\n[80] Sokrates (470/469—399 eaa.), ateenal. filosofi.\n\n[81] Georg Steinhausen (1866—1933), saks. kulttuuritieteilijä ja\nkirjastonhoitaja.\n\n[82] Dorian Grayn muotokuva on irlantilaisen Oscar Wilden\n(1854—1900)romaani (1891).\n\n[83] Blaseerattu l. elähtänyt.\n\n[84] Bernard Courtois (1777—1838), ransk. kemisti.\n\n[85] Carl Zeiss (1816—1888), saks. optisten instrumenttien valmistaja.\n\n[86] Antoine Lavoisier (1743—94), ransk. kemisti.\n\n[87] Gustav Robert Kirchhoff (1824—87), saks. fyysikko.\n\n[88] Heliodoros, kreik. Matemaatikko ja optiikan tutkija.\n\n[89] Louis Pasteur (1822—95), ransk. kemisti.\n\n[90] Robert Heinrich Herman Koch (1843—1910), saks. bakteriologian\nperustaja.\n\n[91] Hendrik Antoon Lorentz (1853—1928), holl. fyysikko.\n\n[92] Ferdinand Frederick Henri Moissan (1852—1907), ransk. kemisti.\n\n[93] James Clerk Maxwell (1831—79), skott. fyysikko.\n\n[94] Heinrich Rudolf Hertz (1857—1894), saks. fyysikko.\n\n[95] Carl Auer Freiherr von Welsbach (1858—1929), itäv. keksijä.\n\n[96] Édouard Eugène Désiré Branly (1844—1940), ransk. keksijä ja\nfyysikko.\n\n[97] Kohereeri oli rakennettu lasiputkesta, jonka päissä oli elektrodit\nja keskellä metallijauhetta.\n\n[98] Guglielmo Marconi (1874—1937), ital. fyysikko.\n\n[99] Wilhelm Conrad Röntgen (1845—1923), saks. fyysikko.\n\n[100] Antoine Henri Becquerel (1852—1908), ransk. fyysikko.\n\n[101] Pierre Curie (1859 —1906) ja Marie Skłodowska-Curie (1867—1934),\nransk. fyysikoita.\n\n[102] Latinankielinen sanonta _ignoramus et ignorabimus_ (emme tiedä\nemmekä tule tietämään) tuli tunnetuksi saksalaisen fysiologin Emil du\nBois-Reymondin teoksessa Über die Grenzen des Naturerkennens 1872, joka\nilmensi joillekin yhdeksännentoista vuosisadan ihmisille näkemystä\ntieteellisen tiedon rajoista.\n\n[103] Achille-Claude Debussy (1862— 1918), ransk. säveltäjä.\n\n[104] Arnold Schönberg (1874—1951), itäv. säveltäjä.\n\n[105] Claude Monet (1840—1926), ransk. maalari.\n\n[106] Édouard Manet (1832—83), ransk. maalari.\n\n[107] Georges-Pierre Seurat (1859—91), ransk. maalari.\n\n[108] Paul Signac (1863—1935), ransk. maalari.\n\n[109] Henri-Edmond Cross, alk. Henri-Edmond-Joseph Delacroix,\n(1856—1910), ransk. maalari.\n\n[110] Théo van Rysselberghe (1862—1926), belg. maalari.\n\n[111] Alfred William Finch (1854—1930), belgialaissyntyinen keraamikko\nja maalari.\n\n[112] Vincent Willem van Gogh (1853—90), holl. maalari.\n\n[113] Ruumiillistaa.\n\n[114] Rautatieasema Venäjällä Lipetskin alueella.\n\n[115] Bygmester Solness (1892).\n\n[116] Lat. compendium l. yhteenveto, tiivistelmä.\n\n[117] Ernst Haeckel (1834—1919), saks. biologi ja luonnonhistorioitsija.\n\n[118] (1856).\n\n[119] Ernst Mach (1838—1916), itäv. fyysikko ja filosofi.\n\n[120] Sofia Andrejevna Behrs (Tolstaja, 1844—1919), kirjailija ja Leo\nTolstoin vaimo.\n\n[121] Vladimir Grigorjevitš Tšertkov (1854—1936), monien Tolstoin\nteosten toimittaja.\n\n[122] Michail Petrovich Novikov.\n\n[123] Tarkoittaa hengellisen polun päätettä, mystistä yhteyttä Jumalan\nkanssa.\n\n[124] Sigmund Freud (1856—1939), itäv. neurologi ja psykoanalyysin\nperustaja.\n\n\n\n\n\n\nAJATUS KOEPUTKESSA\n\n\n\n\nJuutalaisylioppilas\n\n\n    Sen, joka elämässään suorittaa jotakin todella merkitsevää,\n    täytyy aloittaa kumouksellisella.\n\n                                           Shaw.\n\nSigmund Freud syntyi samana vuonna kuin Bernard Shaw, toukokuun 6. 1856.\n\nHänen ensitutustumisensa tähän maailmaan tapahtui Itävallan Määrissä,\nFreibergin[1] pienessä kaupungissa, joka nykyään kuuluu Saksin\nalueeseen. Se sijaitsee Dresdenistä lounaaseen, Erzgebirgen rinteellä,\nja matkailija, joka vaeltaa sen kapeilla, kehämäisillä kaduilla, voi\nvarsin vaivattomasti sukeltaa historiallisen menneisyyden henkeen.\nFreudensteinin linnasta tuomiokirkkoon, raatihuoneesta kuuluisaan\nKultaiseen Porttiin, joka on 1100-luvulla rakennetun vanhan\nkirkon viimeinen jäännös, Freibergin Altstadt ruokkii romanttista\nmielikuvitusta, ja vaikka matkakäsikirjat puhuvatkin rauta-, lyijy-,\nporsliini-, kutoma- ja kemiallisen teollisuuden keskuspaikasta, jää\nuusi Freiberg tehtaineen ja vuoriakatemioineen vanhan Freibergin\nvarjoon. Viime vuosisadan puolimaissa kaupungin asujaimistoon lukeutui\nmyös Freudien seemiläinen perhekunta. Jos on luottamista vanhaan\nperimätietoon, suvun alkuperäinen asumapaikka oli Köln, kunnes 14. ja\n15. Vuosisadalla puhjenneet juutalaisvainot pakottivat sen Liettuaan ja\nmyöhemmin yhä etelämmäs, Galitsiasta Itävaltaan asti.\n\nNelivuotiaana pieni Sigmund muuttaa vanhempiensa kanssa Wieniin.\nVaihdos on tuntuva. Uusi kotipaikka, johon Freud nuoruusvuosinaan\njuurtuu ja josta hän ei sittemmin muuta toisaalle, tarjoaa aluksi\nuteliaille pojanaistimille ehtymätöntä, värirunsasta, kuohuvaa\nelämännäytelmäänsä. 1860-luvun Itävalta, joka on Magentan ja\nSolferinon[2] tappioiden jälkeen huomannut parhaaksi palata\nperustuslailliseen valtiomuotoon, sisältyy kokonaisuudessaan tähän\nloisteliaiden palatsien ja harhaannuttavan katuverkon, doomien,\nkirkkojen, puistojen ja ratsastajapatsaiden kaupunkiin. Viisi-,\nkuusi-, seitsenvuotias juutalaislapsi sovittautuu uuteen rytmiin. Hän\nleikkii ja käy koulua. Hänen kenkänsä polkevat yhä tarmokkaammin ja\nmäärätietoisemmin katujen kivipintaa. Hänen ympärillään hyrskyy värien\nja muotojen ehtymätön virta, hän sulaa ihmismassoihin ja kasvaa,\nkehittyy, lähestyy itseään lempeiden ja vihamielisten, läheisten ja\noutojen katseiden varjossa.\n\nSiinä kokonaisuudessa, jota me merkitsemme sanalla »Wien» ja joka\nherättää tajunnassamme eloon himmeitä näkysarjoja ratsuista,\nsotilassoitosta, valssista ja samppanjasta, pieni Sigmund on vielä\nhäviävän pieni osa. Kukaan ei kiinnitä häneen vakavaa huomiota. Vain\nkoulussa hänet »huomataan», sillä opettajisto ei voi olla panematta\nmerkille hänen ylivoimaista lahjakkuuttaan Hän pysyy luokkansa\nensimmäisenä vuodesta toiseen. Häneen suhtaudutaan suopeasti huolimatta\nhänen juutalaisesta syntyperästään. Vaikka Freudien taloudellinen asema\nei suinkaan ole kiitettävä, isä antaa ylioppilaaksi tulleelle pojalleen\ntäydet valtuudet elämänuran valinnassa. Sigmundin on käytävä käsiksi\nsiihen, mihin hän tietää taipumustensa vetävän.\n\nErään myöhemmän tunnustuksensa mukaan Freud ei ole koskaan tuntenut\nerikoista mieltymystä lääkärin ammattia kohtaan. Niinpä hänen\ntulonsa tähän tiedekuntaan on noita sokeita ratkaisuja, joiden\nnäennäisessä päämäärättömyydessä uinuu koko tulevaisuus ja joissa\nvielä koteloasteessaan elävä nerous valitsee ummessa silmin oikean\ntien. Nuoren Freudin mieltä kiehtoo kaikki inhimillinen Hän on saanut\nomasta ajastaan kehitysopin tartuntaa, hän tutkii luonnontieteitä\nja tekee kokeita Darwinin vahalla. Hän on erikoisesti viehättynyt\nGoethen Die Naturiin,[3] ja voimatta vielä aavistaa, että Frankfurt\nam Mainin kaupunki on kerran antava hänelle Goethe- palkintonsa, hän\nlöytää nuoruutensa 'suurimman johtotähden tuosta ennakkoluulottomasta\nja valovoimaisesta hengestä. 1881 hänet promovoidaan lääketieteen\ntohtoriksi. Vuosikymmentä myöhemmin hän julkaisee tutkielmansa Zur\nAuffassung der Aphasie,[4] joka koskee aivosyntyisiä puhehäiriöitä eikä\nvielä liity millään tavalla siihen kirjojen sarjaan, joka muodostaa\npsykoanalyysin kaanonin. Tiedossa on, että Wienin lääkäriseura on\nottanut tuon kirjoitelman ihastuksella vastaan — ihastuksella, joka on\nyhtä ehdoton kuin sittemmin puhjennut närkästys ja viha.\n\nKuusi uutteraa vuotta tämä tieteen vihreä taimi kasvaa lasiputkien ja\npreparaattien, linssien, lansettien ja leikkuuveitsien keskellä.\n\nHänen opettajinaan ovat tunnetut anatomit Brücke[5] ja Meynert.[6]\nHänen päivänsä kuluvat laboratoriossa, ja hän oppii sairauksien\nelimellisestä puolesta sen, minkä siitä voi oppia. Tulevan\nsieluntutkijan työaseena on vielä Zeissin kirkkaaksi hiottu\nlinssi, joka paljastaa hänen uteliaalle silmälleen aivosoluston\nja hermosäikeiden rakennetta. Hän tulee yhä taitavammaksi näissä\ntoimissaan, hänen kätensä liikuttaa työvälineitä notkeudella, joka\nherättää opettajissa välitöntä ihailua. Meynert sallii nuoren\noppilaansa luennoida aivoanatomiasta. Brücke kehoittaa häntä\nvarmentamaan taloudellista asemaansa ja spesialisoitumaan hermotautien\nalalle. Freud tottelee ohjetta. Aivoanatomisen laitoksen tilalle tulee\nkaupungin yleisen sairaalan sisätautiosasto, diagnoosit varmenevat,\nammatilliset piirit kiinnittävät yhä suurempia toiveita tähän uutteraan\njuutalaiseen. Millä leikkivällä mielihyvällä hän syventyykään medulla\noblongatan, selkäytimen pitennyksen[7] ongelmiin! Miten huolellisesti\nhän valikoikaan aineistoa, joka voi valaista synnynnäistä,\naivosyntyistä lapsihalvausta ja josta kerran, armon vuonna 1897,\nkehkeytyy tutkielma Die frühkindliche cerebrale Kinderlähmung. Ja\nkuitenkin tämä lupaava tiedemies voi äkillisesti heittää sikseen\ntutkimukset, jotka koskevat kokaiinin anesteettisia ominaisuuksia\nvain tavatakseen etäällä Wienistä asuvaa morsiantaan. Kuten Freudin\nautobiografisista kirjoitelmista käy selville, hän aloitti nämä\nfysiologiset kokeilut jo vuonna 1884 ja päätyi varsin merkitseviin\najatustuloksiin,[8] jotka hän avomielisesti tuli paljastaneeksi\nkahdelle virkaveljelleen, Köningsteinille[9] ja Kollerille.[10] Seuraus\noli, että viimeksimainitut perivät kunnian!\n\nJo yliopistossa olonsa alkuvuosina Freud on joutunut kokemaan eräitä\npettymyksiä, joita ei ole sivuutettava, kun on kysymyksessä hänen\nelämäntyönsä arviointi. Juutalainen syntyperä on hänen kompleksinsa.\nToverit, ainakin itsetietoisimmat heistä, katsovat häneen ylhäältä\npäin, ja hänen täytyy tavan takaa kokea alemmuutensa tämän rotupuhtaan\nlauman keskellä. Nuori, tummatukkainen, kalpea, ryhdikäs sefardim[11]\nkantaa otsallaan ikuista häpeämerkkiä; vaikka hän ei tunnusta\nalempiarvoisuuttaan, vaikka hänen närkästynyt järkensä nauraa näille\nennakkoluuloille, hän on kuitenkin marttyyri ja uhri. Ja tässä on hänen\nAkilleen-kantapäänsä! Tämä vajavaisuus korvataan ja ylikompensoidaan\nsiinä elämäntyössä, jonka psykoanalyysin keksijä vie loppuun.\n\nTietysti voisi häijysti väittää, että »syvyyspsykologia» on\njuutalaista kostoa, alemman ihmislajin, Euroopan kulkukoiran\nattentaatti, joka räjähdyttää murskaksi gojimien[12] elämänarvot —!\nSekä Egon Friedell[13] että Giovanni Papini[14] ovat häikäilemättä\nallekirjoittaneet tämän ajatuksen, ja kun ensinmainittu puhuu Freudin\nyhteydessä »juutalaisesta arvojen uudelleen arvioimisesta», nousee\nviimeksimainittu koko seemiläistä tiedettä vastaan. »Juutalainen\näly ei ole vuosisadan kuluessa tehnyt muuta kuin horjuttanut ja\ntahrannut teidän kalleimpia uskomuksianne, ajatuksenne rakennuksen\ntukipylväitä», sanoo Papinin puhetorvi tohtori Benrub teoksessa\n»Gog».[15] Siitä asti, kun juutalaiset ovat saaneet vapaasti\nkirjoittaa, teidän kaikki henkiset salvoksenne uhkaavat laueta.»\nJa tämän väitteensä tueksi hän kasaa varastollisen esimerkkejä:\nDüsseldorfin juutalainen Heine[16] on ilkeällä älyllään tuhonnut\nsaksalaisen romantiikan; Trierin juutalainen Marx[17] suistanut lokaan\npolitiikan ja moraalin; Veronan juutalainen Lombroso[18] on todistanut\nlänsimaiset nerot kaatumatautisiksi; Budapestin juutalainen Nordau[19]\nori nostanut esiin kulttuurin pohjalla piilevän rappion; Wienin\njuutalainen Weininger[20] on suistanut naisen palvotusta asemastaan\nalas vastenmielisyyden kuiluun;[21] Pariisin juutalainen Bergson[22]\non kukistanut älyn ylivallan; Saint- Germain-en-Layen juutalainen\nReinach[23] on palauttanut uskonnot takaisin pimeihin taikakäsityksiin;\nUlmin juutalainen Einstein[24] on särkenyt ajan ja avaruuden\nkäsitteet; Lublinin juutalainen Meyerson[25] on näyttänyt tieteellisen\nrationalismin onttouden. Tämä vuosisatoja kestänyt hävittävien\nmyrkkyjen tarjoilu on juutalaisten suuri kosto kreikkalaiselle,\nlatinalaiselle ja kristitylle maailmalle», lisää Papini, joka on\nkatsonut esimerkkejään vain kielteiseltä kannalta. Mutta ne voidaan\nnähdä myös myönteisesti, ja psykologinen totuus on, että Euroopan\njuutalaiset älyt ovat Heinrich Heinestä Sigmund Freudiin asti todella\nkyenneet ylikompensoimaan pilkan ja häpeän, joka on kulkenut heidän\nkantapäillään aina juutalaisen Jeesuksen ristinkuolemasta asti.\n\n»Ylikompensaatiota», vajavaisuuksien korvausta on epäilemättä jo nuoren\nFreudin opintovuosien kiihkeä uurastus, joka ei vielä tähtää mihinkään\nmainittavampaan päämäärään.\n\nKansallisuuskysymyksen ratkaisu on hänen kohdaltaan siinä, että\ntarmokas työntekijä tulee kyllä löytämään ihmiskunnan yhteisessä\nkamppailussa sijansa. Ja näin ajattelee Wienin lääkäriseura,\nnäin ajattelee yliopistollinen johto, joka katsoo suopein silmin\nlupaavaan tieteenharjoittajaan. Freudin histologiset ja kliiniset\njulkaisut herättävät ansaittua huomiota. Niiden perusteella hänelle\nmyönnetään keväällä 1885 neuropatologian dosentuuri, ja nyt on hänen\ntulevaisuutensa mitä varmin. Kaksikymmentäyhdeksänvuotias nuori lääkäri\ntekee miltei välittömästi tämän nimityksen jälkeen opintomatkan\nPariisiin, sillä alati suopea Brücke on suositellut hänelle stipendiä,\njoka tekee mahdolliseksi pitkähkön oleskelun Ranskassa. Freud\nlähtee matkalle syksyllä. Jättäessään Wienin hän jättää samalla\nkoko siihenastisen oman itsensä ja tekee ratkaisun, joka on hänen\nelämänsä toinen merkityksellinen shakkisiirto. Syksystä 1885 saakka ei\nitävaltalaisen lääkäripiirin lupaavaa holhokkia enää ole olemassa.\n\nSillä Brücken hankkima stipendi on itse asiassa tehnyt mahdolliseksi\nmitä laajimmalla alueella tapahtuneen silmien avauksen ja vapautumisen\ntieteellisen ennakkoluulon sateista. Täysin uusi elämänilma henkii\nnuorta dosenttia vastaan, kun hän ajaa ranskalaisen pika-ajurin\nkeveissä vaunuissa majapaikkaansa, kun hän vaeltaa Quartier Latinin\nteillä, tutkii Seinen rantojen kirjakojuja, uneksii Notre Damen\nkivipaholaisten varjossa... 1885-luvun Pariisi imeytyy, värien ja\näänten eloisana sekasortona hänen aistimiinsa. Sen henki, joka on\nsyvimmältään koko silloisen Euroopan henkeä, ottaa hänet valtaansa ja\nvaipuu tajuttoman sielunalueen hedelmöittävään alkuhämärään. Tällä\nopintomatkallaan Freud ei ole ainoastaan nauttinut Charcot'n[26]\nkoulutusta ja tullut tuntemaan 80-luvun parannusmenetelmiä\nhermopatologian alalla. Yhtä ratkaisevaa on, että hän joutuu imemään\nitseensä vuosisadan lopun elämänilmaa ja keräämään vaikutelmia,\njotka vuotavat kirjoista, sävelistä tauluista, veistoksista,\nrunoista...! Palasittain hän ottaa vastaan _fin da siècle'in_ johtavat\naatevirtaukset. Ne tulevat hänen älynsä ja elämänkatsomuksensa\nomaisuudeksi lukuisten yksityishuomioiden tietä, ja moni irrallinen\ntoteamus voi tässä merkitä syvällä tapahtunutta varhaisherätettä Aika\nopettaa hänelle jotakin, mitä hän ei tule huomanneeksi, mutta mikä\njossakin hänen oman alitajuntansa hämärissä hedelmöityy ja alkaa kasvaa.\n\n\n\n\nMies näkötornissa\n\n\n    Kaikissa suurissa tiedemiehissä on käymistilassa\n    mielikuvitus, nerokasten näkemyksien äiti.\n\n                                   Papini\n\n    Suuri mies on kauttaaltaan oman aikansa luomus, ja mitä\n    suurempi hän on, sitä enemmän hän on oman aikansa luomus.\n\n                                           Friedell\n\nVuosisadan lopun Pariisi...! — Mikä mielleyhtymien runsaus tähän\nkäsitteeseen sisältyykään! Ilmakehä johon nuori Wienin juutalainen\non joutunut ja jossa hänen tulevaisuutensa alkaa hiljalleen itää, on\nytimiään myöten kyllästetty uusilla taiteellisilla teorioilla, kun\nsitä vastoin tiede on menettänyt suurimman osan äskeisestä vallastaan.\nKoko se vasemmistolais-tasavaltainen kirjallisuuden muoto, jonka\nsuurena johtajana oli Émile Zola, on alkanut kadottaa kannatustaan.\nSuuri tiedemies Berthelot suuntaa hätäytyneen huomionsa yhä rohkeammin\nhyökkäävään mystisismiin, johtava kirjallisuudenarvostelija Brunetière\non tehnyt pyhiinvaelluksensa Vatikaaniin ja todennut julkisessa\nlausunnossa, että tieteen arvovalta on mennyt ja että uskonto on\nvalloittanut osan omaansa takaisin...\n\nSamanaikaisesti kuin monarkistinen aate valtaa Ranskassa alaa\ndemokratialta, häipyy kirjallisuuden naturalistinen suuntaus antaakseen\ntietä uusromantiikalle ja symbolismille. Vuodesta 1886 lähtien on\nkoko Ibsenin myöhäistuotanto ranskannettu. Théâtre-Libre on ottanut\nohjelmistoonsa »Kummittelijat» ja »Villisorsan», Vaudeville[27] »Hedda\nGablerin» ja »Noran», l'Oeuvre[28] »Rosmersholmin», »Kansanvihollisen»,\n»Rakentaja Solnessin», »Brandin» ja »Pikku Eyolfin». Uusi\nelämänsuuntaus, tuonpuoleisia todellisuuksia ja nukkuvia, alisia\nsielunmaailmoja kuvasteleva tunnemystiikka esineellistyy teatterien\nparrasvaloissa tunkeutuen myöskin tällä taholla yhtä etualalle kuin\nlyyrillisissä ja eepillisissä kustannustuotteissa. Théâtre des\nEscoliers kerää täysiä katsomoita »Merenneidolle», jossa inhimillisten\ntoimintojen salamyhkäinen yöpuoli ja kohtaloa luovat irrationaaliset\nainekset tihentyvät näytelmälliseksi tapahtumaksi. Théâtre Idealiste'in\nnäyttämöllä esitetään Maeterlinckin[29] uninäytelmiä, l'Oeuvre liittää\nIbsenin rinnalle Strindbergin, jonka tulo eurooppalaiseen tietoisuuteen\non juuri tapahtunut.\n\nSamoihin aikoihin[30] ilmestyy Pariisin kirjakauppoihin _Roman russe_\n— teos, jonka on kirjoittanut Ranskan Pietarin-lähetystön virkailija\nE.M. de Vogüé[31] ja joka äkillisesti suuntaa koko sivistyneen\npariisilaisyleisön huomion syvälle slaavilaiseen mystiikkaan.\nKirjan kaksi viimeistä lukua — »Kärsimysuskonto eli Dostojevski»,\n»Nihilismi ja mystisismi eli Tolstoi» - ovat armon vuonna 1886\nkatukahviloiden tavallisimpia puheenaiheita. Seuraavana vuonna tapahtuu\nnaturalismin lopullinen ja meluisa romahdus. Zolan oppilaspiiri\njulkaisee mestariinsa kyllästyneenä lausunnon, jota kutsutaan »Viiden\nmanifestiksi» ja joka erittäin häikäilemättömällä tavalla lyö murskaksi\nentisen epäjumalan. »Mestari on laskeutunut saastan pohjaan. No niin,\nsiinä on seikkailun loppu! Me hylkäämme päättävästi tämän totuutta\njulistavan kirjallisuuden valheen...!»\n\nKuten kaikkina aikakausina, niin on tänäkin ajankohtana olemassa\ninhimillisiä heijastuspeilejä, jotka uskollisesti toistavat itsessään\nsen, mikä heidän ulkopuolellaan tapahtuu. 1880-luvun Pariisilla on omat\nkirjalliset kompassinsa — kuvaamattoman herkät, häilyvän epävakaiset\ntaiteilijatemperamentit, jotka näyttävät tieteellisen mittarin\ntarkkuudella »ajan hengen nousut ja laskut. Tällainen magneettinen\nilmiö on runoilija Joris-Karl Huysmans,[32] hänen kehityksensä seuraa\nkursorisesti vuosisadan viimeisen neljänneksen yleistä kehitystä.\nNaturalismin voiman päivinä hän on loan ja kurjuuden tuskallisen\nkylmäsilmäinen esittäjä ja Émile Zolan oppilas. 1880-luvun lopulla\nhän vaistoaa herkästi symbolismin tulon, etääntyy mestaristaan,\nluopuu naturalismin ihanteista ja tuomitsee vuonna 1891 ilmestyneen\nteoksensa[33] esipuheessa siihenastiset johtotähtensä. Hieman myöhemmin\ntämä levoton ja esteettinen henki, jonka epävakainen varjokuva heittyy\nRanskan kirjallisuuden historiaan, on banaalin arkipäivän kieltäjänä\npäätynyt kauemmas kuin kukaan muu. Julistettuaan, »että taiteellinen\nuteliaisuus alkaa siitä, missä aistimet lakkaavat toimimasta»,\ntoteutettuaan tätä ajatustaan lukuisissa hermoherkissä romaaneissaan\nja sukellettuaan yhä syvemmälle mystiikan ja harhatuntojen sumuun\nHuysmans heittäytyy nääntyneenä Madonnan jalkojen juureen. Hän\nsulkeutuu benediktiiniluostariin, hänestä tulee nöyrä maallikkoveli,\njolle maailma ja kaikki sen äänet ovat käyneet kaukaisiksi. Tämä\ntapahtuu vuosisatojen rajaviivalla ja kuvastaa havainnollisena\nyksityistapauksena paljon laajempaa henkistä elämänkäännettä. Sillä\nHuysmans on 19. vuosisadan loppujakson Ranska, sen toiveunien ja\npyrkimysten olennoituma ja yhteenveto, sen kulttuurirappion lihaksi\ntullut ilmaus: satunnainen valtimo, jonka hysteerisessä sykkeessä\nkuulemme ajan valtimoiden sykkeen.\n\nOireellista on, että myös Émile Zola peräytyy hitaasti mutta varmaan\npositivismin linnoituksesta pois.\n\nVuosisadan lopun iltahämärässä on syttynyt mystiikan fosforilyhty, ja\nnaturalismin suuri airut, joka on tahtonut parantaa siveellisyyden,\npolitiikan ja uskonnon järkeisajattelun harmaalla savikääreellä,\nkääntyy hämmentyneenä lumoavaa valonlähdettä kohti. 1894 hän on saanut\nvalmiiksi »Lourdes»-romaaninsa, lääketieteen ja ihmeuskon, virkeän\naistihavainnon ja hämyisen unelmoinnin kiihdyttävän keitoksen. Kolme\nvuotta myöhemmin ilmestyy »Pariisi»,[34] jossa haaveellinen valohämy\npeittää kaiken reaalisen alleen ja elämän irrationaalisuus, kaiken\ntekemisen ja toimimisen syvä, huumaava, ahdistava kohtalonvaraisuus\nnäyttäytyy yhä huipentuneempana. Zolan kehityskäyrä kaartuu tässä\najan kehityskäyrän mukaiseksi. Hänen vanhuutensa tietää paluuta\nrealiteetista irrealiteettiin, arkielämästä syviin sunnuntaituntoihin,\nverevistä ihmishahmoista usmaisiin vertauskuviin. Olkoon, että tässä\nkaikessa vielä säilyy vanhan »kokeellisen romaanin» jäte ja että\nnaturalismin johtaja yhä säilyttää kasvoillaan tiedemiehen naamiota.\nJoka tapauksessa hän on, samoin kuin laajat kirjalliset rintamat hänen\nympärillään, kulkeutunut symbolismia kohti ja siirtynyt Huysmansin\ntavoin aineellisesta naturalismista henkiseen.\n\nVuosina 1870—1885 Ranskan kirjallisuuden suosituin muoto oli romaani:\ntämä arkitodellisuuden, elämämme näkyväin ilmiöiden uskollisin\nheijastaja. Sen ylivalta merkitsi voittoa, jonka silmin nähtävä ja\nkäsin kosketeltava realiteetti saavutti hengestä. Hahmo oli tunkenut\nsyrjään hahmottoman, aineellinen oli alistanut valtaansa aineettoman.\nKadun ja torin puhtaasti ulkonainen havaintopiiri levittäytyi\nlaajana eteemme noista tukevista nidoksista, joissa tieteellisesti\ntyöskentelevät proosakirjailijat kokeilivat elämän kemialla. Mutta\n1880-luvun puolimaissa romaanin ylivalta päättyy ja kirjallisuuden\nsuureksi etualanilmiöksi tulee runo.\n\nTämä merkitsee, että objektiivinen ulkotodellisuus antaa tietä\n»subjektiiviselle» sisäiselle todellisuudelle ja että sielun\naineettomat äänet, joiden lähde on kaiken ulkonaisen ja aistimin\nhavaittavan tuolla puolen, pyrkivät vapautumaan. Tämä tietää myös\nsuurempaa keskittymistä, kääntymistä maailmasta omaan minään,\nsisäistymistä ja vaipumista syvempään itsekuunteluun. Karkean\nsanan tilalle tulee sävel — romaanin ihmishahmot vaihtuvat runon\nääriviivattomiin varjoihin. 1880-luvulla Paul Bourget[35] löytää» ja\npaljastaa Charles Baudelaire'in[36] nerouden, — tuon symbolistien\nyksinäisen edelläkävijän, jonka huumaavissa sävelissä vuosisadan lopun\näänet ovat edeltäkäsin saaneet ilmaisun. Huysmansin romaanisankari Des\nEssaintes palvoo rajattomasti »tätä uupuneiden henkien ja surullisten\nsielujen herkimpien ja haihtuvimpien taudinpuuskien» varhaista tulkkia.\nParnassolainen runous, Gautier'n,[37] de l'Isle'in,[38] de Hérédian[39]\nhiottu, alabasterinen, kultaan ja norsunluuhun pakotettu lyyrillinen\nmuoto, havaitaan kalseaksi persoonattomuudeksi, joka on elänyt ja\nkuollut naturalistisen romaanin rinnakkaisilmiönä. Molemmat merkitsevät\najan tilikirjassa voitettua kantaa — ajan, jonka elämänsuuntaus tuntuu\nomituisesti kääntyvän romantismia kohti.\n\nBulevardikahviloissa luetaan näinä aikoina innostuneesti\n_Lutéce'ia_,[40] jonka toimituskunnan muodostavat nuoret lyyrikot\nVerlaine,[41] Mallarmé[42] ja Morice[43] Ensimmäiset vapaamittaiset\nrunot, joiden säerakennetta ei enää raskauta loppusoinnutus ja jossa\nsesuurat, hiatukset ja tavuluku eivät noudata mitään määrättyä kaavaa,\nilmestyvät _La Vogue'in_ ja _La Revue indépendante'in_[44] palstoilla.\nRimbaud'n »Humaltunutta purtta» lausutaan Seinen keltaisen vedenpinnan\nvaiheilla, sen villit ajatusyhtymät ja haaveelliset, kuumeisten\naivojen synnyttämät uninäyt ovat tunkeneet syrjään kaikki päivän\ntotunnaiset puheenaiheet. Pitkätukkainen, väsähtänyt, vihreänkelmeä\nlyyrikkorotu, joka kantaa harteillaan mustaa manttelia ja sitoo\nkaulansa ympärille jättiläismäisen ja loistavan solmion, tunkeutuu\näkillisesti näyttämölle. Dekadenssista tulee ansio! Paheiden runsaus\non suoraan verrannollinen runoilijasielun syvyyteen. Blaseeratut ja\nherkkähermoiset nuorukaiset, jotka katsovat kunnia-asiakseen viettää\nyönsä oopiumilla väkevöidyn savukkeen ja vihreän liköörilasin ääressä,\nelehtivät, deklamoivat, lausuvat ennen kuulumattoman väriloistoisia\nrunoja.\n\nOmituista kyllä, tähän rappioon liittyy myös hartaan lapsenuskon\naineksia, ja hieman teennäiseltä eleellä tuo uusi sukupolvi laskee\nlyyrilliset liljansa Pyhän Neitsyen jalkojen juureen. Kaikki,\nmikä kiihdyttää hermoja, kaikki mikä kätkee itseensä mystisismin\nvivahduksen, on ajan maun mukaista. Absintti ja uhrisavu, yöllisten\njuhlien huilut ja Madeleine-kirkon urkutorvet, kultapaperilla kiedottu\nsavuke ja hiljaisten kappeleiden mirhamintuoksu ovat tasavertaiset\ntaiteellisen armon välikappaleiksi. Aika vaatii hämyä ja ummehtunutta\nkatedraali- ilmaa. Aika tahtoo vetää kaihtimet ikkunoiden eteen\nja uneksia pyhiä unia kelmeiden vahakynttilöiden valossa. Pyhyys\nja paheellisuus jumalanpelko ja perversiteetit, hengen ja aistien\nnautinto, syvä lapsenusko ja syvä nuoruuden-epäilys sulavat yhteen\nvuosisadan lopun uhkaavassa iltaruskossa.\n\nTällä historiallisella hetkellä on yksi suuri runoilija, jonka\nolemuksessa ja elämässä »ajan henki» on jälleen tiivistynyt lihaksi\nja vereksi: 1880-luvun nuori Pariisi on hiljentynyt kuulemaan Paul\nVerlaine'in hiljaa henkäilevää laulua.\n\nHänestä tulee symbolistien suuri airut, hänen persoonallisuutensa\neläviä kopioita voi näihin aikoihin nähdä Quartier Latinin\nlyyrillisissä kahviloissa. Ja totuus on, että tämä tuulikanteleeksi\nmuuttunut sydän, joka tajusi maailman runosäkeenä, soi sitä rikkaammin,\nmitä runsaammat loan ja kurjuuden virrat hyrskysivät sen yli. Rappio on\nhänen runoutensa edellytys, juurettomuus on hänelle yhtä välttämätöntä\nkuin kellosammakolle lieju ja orkidealle mätänevä lehtialus. Hänen\nrepaleinen peleriininsä liehuu milloin katolisten kirkkojen holveissa,\nmilloin poluilla, jotka johtavat Boul’ Mich'in[45] kapakoihin tai\nprostituoidun Eugénie Krantzin[46] ullakkokamariin. Hänen hymyilevät\nsatyyrinkasvonsa, joihin aika ja paheet ovat uurtaneet syviä juovia,\nmutta joiden rumuudesta katsoo vastaan kaksi ajatonta lapsensilmää,\nkuvastuvat milloin niinkin anniskelupaikan seinäpeileihin. Vuosisadan\nlopun runous kiertyy kaikissa vaiheissaan tähän elävään hahmoon. Hän on\nsanoissa ja teoissa sen tyhjentävä ilmaisu syvimmältä merkitykseltään\nenemmän yleinen kuin yksityinen tapaus, enemmän vertauskuva kuin elävä\nihminen.\n\nMutta runous on vain kanava, jota myöten vallitseva elämäntunnelma\nvuotaa esiin. Ja olennaisinta ajassa ori ollut taipumus kaikkeen\nsalattuun ja kaukaiseen, — taipumus, joka paljastuu yksinpä siinä\nmielenkiinnossa, millä yleisön huomio suuntautuu etäisiä maita ja\noutoja elämänmuotoja kohti. Voidaan paradoksaalisesti väittää, että\n1880—1890- lukujen siirtomaapolitiikalla on salainen yhteys ajankohdan\npuhtaasti henkiseen tilanteeseen ja että runouden eksotismi on siinä\ntullut sovelletuksi ulkopolitiikkaan.\n\nIlmiö ei ole yksinomaan ranskalainen. Se ulottuu yli silloisen\nEuroopan. Sen jälkeen, kun Bismarck on eronnut[47] ja Sansibarin\nsopimus[48] on tullut tehdyksi, kun Englanti on antanut Saksalle\nHelgolannin ja saanut vaihtolahjaksi tärkeimmät itäafrikkalaiset\nkauppapaikkansa, elpyy kaikkialla länsimaisessa maailmassa\nharrastus kaukaisiin maihin. 80- luvun vaihteessa tulee yleiseksi\npuheenaiheeksi Cecil Rhodesin[49] rohkeat otteet. 1896 ja 1898 on\nSudan muodissa, koska muuan Kitchener[50] on tunkeutunut tälle\nenglantilais-egyptiläiselle alueelle hajoitettavilla höyrypursillaan\nja alkeellisilla kenttärautateillään. 1898 päättyy Espanjan-Amerikan\nsota Antillien helmestä, Kuuban saaresta, jonka sokerit, kahvit ja\ntupakat Unioni vaatii itselleen. 1898 sattuu Valkoisen-Niilin varrella\nniin sanottu Fašoda-selkkaus, 1899 puhkeaa buurisota ja yleinen huomio\nliikehtii yhä laajempana periferiaan päin, troopillisia siirtomaita\nkohti. Kuvaavaa on, että myöskin Japani, joka tähän saakka on pysynyt\npuolittain tuntemattomana itämaisena ilmiönä, on 1800-luvun viimeisellä\nneljänneksellä astunut ratkaisevasti maailmanpolitiikkaan. Mutta\nkaikki tämä ei koske yksinomaan valtiollista historiaa, vaan määrää\nratkaisevasti ajan yleisessä elämäntilanteessa. Sen välittömänä\ntuloksena on, että 80- ja 90-lukujen kirjoihin ja taideteoksiin\ntunkee vahveneva eksoottinen virtaus, että kaukaisuuden käsite on\näkillisesti huumannut ajan. Jo se vaikuttaa vertauskuvalta, että\nuseimmat ranskalaiset symbolistit ovat syntyneet ulkopuolella Ranskan\nrajojen. Jean Moréas[51] on kreikkalainen, Francis Viélé-Griffin[52]\namerikkalainen, Albert Mockel[53] ja Maurice Maeterlinck, René\nGhi,[54] Rodenbach[55] ja Max Elskamp[56] sen maan alamaisia,\njoka juuri näihin aikoihin on kuninkaansa Leopoldin[57] ansiosta\nottanut valtaansa Kongon troopilliset aarniometsät. Mikä onkaan\nhalveksittavampaa kuin »kansallinen», paikallisesti rajoitettu runous!\nMikä onkaan ansiokkaampaa kuin säe, joka sulkee kosmopoliittiseen\nsyleilyyn krokotiilien flamingojen asumat kuumeseudut, Afrikan\npaahtavat taivaat, kellojen kumahdukset Brüggen kirkontorneissa,\nJäämeren autiot rannat, Elloran[58] temppelit ja pyhien käärmeiden\ntanssin itämaisilla matoilla...!\n\nKaikkiin elämänmuotoihin ulottuu tämä anti-naturalistinen pyrkimys\narkiympäristöstä pois. Kaukainen ja outo on noussut houkuttavana\nkangastuksena ajan taivaalle, tuntemattomat manteret kiehtovat\nmielikuvitusta. Samaan aikaan, kun Ranskan symbolistit runoilevat\n»uutta kauneutta», kun Paul Gauguin[59] maalaa tahitilaisia uniaan ja\nEnglannin prerafaeliitit[60] levittävät haaveellisten taulujensa yli\najattomuuden ja paikattomuuden salamyhkäisen kiillepeitteen, tunkee\nEuroopan suurkaupunkeihin kansainvälisten varieteetähtien tulva. _La\nbelle Oteró_[61] tanssii jalokivien ja vaahtoavan pitsin peitossa\nrajua frou-frouta,[62] Tortajada[63] hurmaa täpötäysiä katsomoita\nmantiljallaan ja tamburiinillaan, Barrisonien viisi sisarusta,[64] Anna\nHeld,[65] joka laulaa samppanjalasi sormissaan, Loie Fuller,[66] jonka\nvartalon ympärillä liehuvat serpentiinien käärmeet, ja Saharet,[67]\njonka tanssissa säilyy muistoja basaarien kirjavasta satumaailmasta\nja Nuubian kuumista öistä, laskevat pienet jalkansa nautinnonhaluisen\nEuroopan yli. Kalpeiden runoilijaylimysten rinnalle astuu uusi\neksoottinen naistyyppi, tumma, raukeasilmäinen orientaalinen _madonna\ninfructuosa_.[68]\n\nTämä ansari-ihminen,[69] jonka olemassaolo edellyttää keinotekoisia\nparatiiseja ja kuumaa budoaarilämpöä, elää ja kuolee 90-luvun mukana.\nHän on ajan tuote niin kuin symbolistinen runous ja dekadenssin taide\novat olleet ajan tuotteita - ajan, joka pakenee elämää uneen ja kieltää\nrealiteetit huumautuneessa kauneudenpalvonnassaan. Tosin kaikki tämä\non hetkellistä ja ohimenevää. Niin kuin »tieteellinen romaani» ja\nharmain arkikuvaus, niin häviää symbolismikin ajan elämänkartalta.\n1885:n maaliskuussa johtava ranskalainen äly Paul Bourget pitää noita\nrappiorunoilijoita vielä »hienon hienoina muusikkoina», joiden ansiona\non »mysteerin taju», ja yksinpä kuuluisa Brunetière taipuu tervehtimään\nheissä ihanteellisuuden palauttajia. Kaksi vuotta myöhemmin toteaa\nRomain Rolland,[70] että symbolismi on vain surullista väsymystä.\nPariisin runoilijakongressissa 1901 tämä mystillinen hermosairaus\njulistetaan kokonaan ohieletyksi ja tiedustellessaan seuraavana vuonna\nsilloisen Ranskan lempirunoilijoita _l'Ermitage_-lehti voi hieman\nhämmästyneenä todeta, että »julkinen mielipide» on kääntynyt vanhojen\nromantikkojen puolelle.\n\nMutta tästä ei armon vuosina 1885, 1886 vielä ole tietoa. _Decadent_,\n»rappeutunut», ja _symboliste_, »vertauskuvallinen» ovat ajan suuria\nmuotikäsitteitä, joiden vaikutus ulottuu, kuten olemme nähneet,\nulkonaisista elämänmuodoista aina ajan sielun syvimpiin syvyyksiin.\n\nSamaan aikaan kulkee Wienin lääkäripiirien nuori toivo 80-luvun\nPariisin kaduilla. Jokainen nuoruus on syvimmässä asenteessaan elämään\nkirjallinen, ja Sigmund Freud, jonka ulkomaanmatka osuu yksiin\nsymbolismin voittokulun kanssa, ei suinkaan vältä tälläkään taholta\ntulevaa vaikutusta.\n\nSillä huolimatta siitä, että hän ei ole tullut Pariisiin opiskellakseen\nestetiikkaa vaan lääketiedettä, ajan lyyrilliset majakkatulet näyttävät\nhänelle omalta osaltaan tietä. Vuosisatojen taitteen Pariisi on hänen\noppisalinaan. Jokainen lause, joka osuu hänen korviinsa, jokainen\nelämänmuoto, jonka hän kohtaa, käyttäytymistavoista ja pukuasioista\nalkaen aina politiikkaan ja runouteen asti, totuttaa hänet havaitsemaan\nelämää määrätyllä tavalla. Hänestä tulee symbolisti, vaikka hän ei\nitse sitä tiedä. Hän ajattelee, tajuaa, tuntee symbolistisesti, hänen\nsilmämittansa asioihin ja ihmisiin on tämän makusuunnan määräämä.\nPyrkimys kaikkeen epätavalliseen ja toisilta salattuun, taipumus\nanalogiaan ja vertauskuvaan, unen arvomerkityksen tehostaminen,\narvoituksellisen ja oudon hellittämätön, lumoutunut, utelias tarkkailu\novat tämän aikakauden lainatavarana huomaamatta ja hiljaa antaneet\nWienin nuorelle hermopatologille uuden näkemistavan. Sen mukaan\ntulee kaikki ennen kaukainen huomiokentän varsinaiseksi keskustaksi.\nTodellisuuden ulkonäkö muuttuu. Se, mikä on kirkasta ja valaistua,\nei enää viehätä silmää. Tilalle on tullut hämärän ja pimeän katsetta\nkiehtova vetovoima. Tämän uuden optiikan mukaan läheiset elämänilmiöt\ntungetaan taulun taustalle ja uusi perspektiivi siirtää kaiken sen,\nmikä aikaisemmin peittyi pitkien välimatkojen hameen, heleän etualan\nvalopiiriin.\n\n\n\n\nHysteriaa ja hypnotismia\n\n\n    Platonin väitteelle, että maailman luovan idean on täytynyt\n    käydä sen todellisen ilmenemisen edellä, on olemassa vain yksi\n    kokemustosiasia; tämä on hysterian oirekompleksi sikäli, että\n    täällä tosin sairaalloinen mielikuvitus, siis idean liikapaisutus,\n    johtaa ruumiissa muodonmuutoksiin, jotka merkitsevät substanssin\n    luomista.\n\n                                               Schleich[71]\n\nSuurten, ikivanhojen rakennusten muodostama La Salpêtrière\nhysteerikkojen ja mielitautisten sairaala, on Pariisin-vuosina nuoren\nFreudin päivittäisten kävelyretkien päämäärä.\n\nSen mahtavat porttaalit nousevat kaukana kaupungin keskustasta,\nOrléansin ratapihan ja Jardin des Plantesin välillä. Sairaala\nkokonaisuudessaan tekee miltei pienen kaupungin vaikutuksen. Sen\nalueella on sekä kahviloita että ruokailupaikkoja, kapeita katuja,\najan harmaannuttamia talojen julkisivuja, miniatyyrimaisia toreja ja\nvaaleanvihreitä puistoja, jotka levittäytyvät kolmenkymmenenkolmen\nhehtaarin laajuiselle maanpinnalle. Junien vihellykset halkovat\nheikkoina ilmaa. Pariisin kohina kuuluu vaimeana mahtavan ympärysmuurin\nsisäpuolelle.\n\nSyvän kirkkaita syystaivaita ja kuultavia kevätpilviä vasten nousee\ntavan takaa veturinpiippujen savutöyhtöjä ja Eiffel-tornin suippeneva\nkeila.\n\nAina perustajan, Ludvig XIII:n[72] ajoista tässä rakennuskompleksissa\non säilytetty rikollisten ja kovaosaisten luvuttomia joukkoja: naisia,\njotka ovat kaupitelleet kulunutta loistoaan Closerie des Lilas'in[73]\nyöpaikoissa, heikkomielisiä vanhuksia Pariisin alamaailmasta;\nhysteerikkoja ja mielitautisia, jotka ovat käyneet yhteiskunnalliseksi.\nrasitukseksi; moraalisesti vajaamittaisia yksilöitä, joihin\nsovelletaan uusia tieteellisiä parannuskeinoja. Kokoelma käsittää\nkaikki kurjuuden asteet. Pariisin valtameren lukemattomat haaksihylyt\nlöytävät täältä hätäsataman ja saavat sovittautua tämän suljetun\nmaailman elämänpiiriin, jonka määräävän valtaosan muodostavat naiset.\nSuurissa halleissa parveilee hoitajia. Potilaat solmivat ystävyyden\nja vihan suhteita, ryhmittyvät pieniin yhtymiin, toivovat, odottavat,\nlamautuvat, tulevat tunnottomiksi kaikelle sille, mikä tapahtuu muurien\nulkopuolella... Pari vuosisataa sitten heitä pidettiin kahleissa, ja\nLa Salpêtrière oli Pariisin kovaosaisten hurjin kauhununi. Vuonna\n1791 Pinel[74] vapautti heidät lyijypainoista ja rautaketjuista,\nsillä entisiä »pahantekijöitä» alettiin nyt kohdella potilaina.[75]\n1800-luvun loppupuolella, Freudin vaellusvuosien aikaan, tämä vanha\narsenaali on muuttunut maailman tunnetuimmaksi hermosairaalaksi. Sen\nsaleissa ja laboratorioissa suoritetaan tutkimustyötä, jonka maine\nkantautuu yli silloisen lääketieteellisen maailman.\n\nYlilääkärinä on Jean-Martin Charcot, vuosisatainen kuuluisuus ja\nvastustamattoman suurpiirteinen yksilö. Nuoret hermolääkärit tulevat\nItaliaa ja Pohjoismaita myöten hänen luennoilleen, jotka ovat 19.\nvuosisadan puolimaista keränneet täpötäysiä saleja. Professorilla on\ntärkeä sijansa elimellisten hermotautien tutkimuksessa, monet niistä\noivalluksista, joille nykyinen lääketiede rakentuu, ovat, hänen\nhavaintojensa tuloksia: hän on valaissut selkäytimen fysiologiaa ja sen\nhäiriöitä, hän on keskittänyt tutkimuksensa aivojen kuorikerrokseen\nselvittääkseen motoristen alueiden salaisuudet, hän on edistänyt\nverrattomilla kokeillaan aistimisen ja puhetoimintojen tuntemusta.\n\nVuodesta 1852, jolloin Charcot'sta tuli La Salpêtrière'in lääkäri,\nhän kuvaili ja eritteli taudillisia oireyhtymiä, joista vähitellen\nhahmoittui esiin hänen todellinen alansa. Sillä olipa sitten\nkysymyksessä hänen keksintönsä amyotrofinen lateraaliskleroosi eli\nCharcot'n tauti[76] tai niin kutsutut afasiat, joissa aivovioittuma\nvaikuttaa puhehäiriöitä, tämä maineikas tiedemies mieltyy yhä enemmän\ntaudillisiin ristisanatehtäviin. Kaikki, mikä hermoston häiriötiloissa\non komplisoitua ja vyyhteytynyttä, kiinnostaa hänen uteliasta mieltään.\nHänestä tulee hysteeristen oireiden etevä asiantuntija, hän erikoistuu\ntälle ongelmalliselle alalle ja tekee — kuten Axel Munthe[77] on\nhuomauttanut - suunnattomasta sairaalastaan koekentän, jonka veroista\nhermopatologian historia ei toista tunne.\n\n1880-luvulla hoitolassa tehdään kokeita hypnotismilla. Nuorten\nkandidaattien parvet ympäröivät ylilääkäriä, kun hän näyttäytyy\nkirjaillussa samettitakissaan Hänen jäntevillä jyrkillä kasvoillaan\nlepää edesvastuun vakavuus, hänen ohenevasta tukastaan, joka on\nkammattu kireästi päälakea myöten, saattaa panna merkille vanhuuden\ntulon. Charcot selittää kylmin, hiukan itsepäisin kääntein kuuluisaa\nlempiteoriaansa hypnotismin kolmesta asteesta. Hänen sairaalassaan\non letargikkoja, jotka makaavat liikkumattomina ja velttoina\nkeinotekoisessa unessaan samalla kun heidän aistimustoimintansa\nkasvaa luonnottoman herkäksi.[78] Siellä on kataleptikkoja, jotka\ntuodaan koesaliin ja jotka eivät tullessaan osoita juuri nimeksikään\nalttiutta suggestiolle.[79] Mutta suuri metallinen gong-gong kumahtaa,\nja hoidokit joutuvat jäykkäkouristusta muistuttavaan tilaan.\nEsiintyy ilmiö, jota kutsutaan _flexibilitus cereaksi_, vahamaiseksi\ntaipuisuudeksi, ja sen vallitessa potilaat tuovat elävästi mieleen\nvääntyneet, mielikuvituksellisiin asentoihin muovatut saviveistokset.\nOn myös sairaita, jotka vaipuvat somnambuuliseen uneen, jolloin kaikki\nyhteys muuhun havaintomaailmaan taittuu ja hypnotisoitu on muuttumassa\nlääkärin tahdottomaksi välikappaleeksi. Potilaille uskotellaan, että\nheidän on kuuma heidän hikirauhasensa ärtyvät, he vääntelehtivät\nvaatteissaan ja pyyhkivät kasvojaan, Heille sanotaan, että erikoinen\nihme on tehnyt heistä koiria, papukaijoja, hyönteisiä, kukkoja...\nJa _mirablile dictu!_ — he ryömivät neljällä jalalla, he haukkuvat,\nlörpöttävät, räpyttävät käsiään ja kiekuvat... Taika on täydellinen,\nylilääkäri ja hämmästyneet assistentit vapauttavat tyytyväisinä uhrinsa\nhypnoottisen unitilan harhoista.\n\nToisissa tapauksissa sovelletaan »magneettisia sivelyitä», pakotetaan\nhoidokit tuijottamaan tuntikausia loistavaan sähköliekkiin, tai jos\non kysymyksessä vaikein tapaus, rauhoitetaan pakkopaidalla ja _bonnet\nd'irrigationilla_, päähän suunnatulla vesisuihkulla. Joskus tarvitaan\nvain, että sana _Dormez!_ »Nukkukaa!» kajahtaa lääkärin huulilta, kun\nkoehenkilöt jo vaipuvat syvään uneen.\n\nItse asiassa suuri ylilääkäri Charcot on luonut ja muovannut tämän\nhysteerikkojen maailman oman tahtonsa mukaan. Täällä tapaa kaikki ne\nilmiöt, joiden otaksutaan kuuluvan hysteriaan, ja niitä hypnotismiin\ntulee, ei seikka ole vähääkään ihmeellisempi. Ilma on kyllästetty\nsuggestioilla ja pakkokuvitelmilla. Sairaala kokonaisuudessaan\nmuodostaa magneettisen kentän, ja suuri, hämmästyttävän tehoisa\nsuggestibiliteetti ulottuu nuorista hoitajista hoidokkeihin asti.\nTässä voimakentässä määrää vain professorin tahto. Hän on perillä\nniistä laeista, joita taudinkulku tulee noudattamaan, hän tietää,\nilmestyykö hysteerikkojen ihoon ristinmuotoisia rakkoja vai ei!\nSalaperäiset _stigmata_[80] joissa järkytetty ja harhautunut »sielu»\nnäyttää näennäisesti alistavan valtaansa »ruumiin» ja jopa vaikuttavan\nkudosmuodostumiin, ovat tämän jäntevän uskon tuloksia. Naiset, joita\neräänlainen »siirtokiintymys» yhdistää lääkäriinsä, jotka ovat\nrakastuneet miehekkääseen Charcot'hon ja toimeliaaseen Bernheimiin,[81]\nvaipuvat kuuliaisina uneen ennen kuin tohtorit ovat ehtineet antaa\nmerkin. Nuoret tytöt, joissa aiheutetaan keinotekoista halvaantumista\nja valehaavoja, kiihtyvää aistimuskykyä ja kuvaamattoman korkealle\nnoussutta tuntoherkkyyttä, jolloin pelkkä tulen kuvitelma saa aikaan\nruumiillista kirvelyä, ovat ylilääkärin tiedottomia apulaisia. Niin\nkuin taiteilija luo maailmansa oman ajatuslakinsa mukaan ja antaa\nromaaniensa ihmisten elämälle sen muodon, mikä kehkesi esiin hänen\naivoissaan, niin on Charcot'kin luonut nämä sairaat omien teorioittensa\ntueksi. Kaikki käy sääntöjen mukaan. Missään ei esiinny virhettä,\nmikään satunnainen poikkeus ei kumoa jo ennalta laadittuja lakeja.\nVuodepotilaat rauhoittuvat, kun sormi painuu ihon hypnogeenisiin,\nunta synnyttäviin vyöhykkeisiin. Voimakkaimmat käyvät heikoiksi\nkuin lapsi kuullessaan metallirummun suggeroivan iskun. Tämä kaikki\ntuntuu erittäin vakuuttavalta, sillä kokeellisella todistuksena on\ntieteen piirissä kumoamaton pätevyys. Mutta — kokeellinen todistus\nei lopultakaan paina paljon, kun on kysymys hysterian tapaisesta\nilmiöryhmästä.\n\nKuvaavaa on, että Charcot'n kuoltua hypnotismin kolme astetta\novat hävinneet olemattomiin ja kuuluisa teoria on osoittautunut\nnero sommitelluksi, mutta syvimmältään täysin elämänvieraaksi\n»eksperimentaaliseksi romaaniksi».\n\nNuori Freud, jonka tiedonhalu hakee tyydytystä La Salpêtrière'in\nsairaskertomuksista, ei suinkaan epäile suuren tiedemiehen teorioja.\nHän on erittäin kiinnostunut hypnotismista, ja alusta alkaen hän\ntarkkaa huolella hoitomenetelmiä, joita hysteerisiin potilaisiin\nsovelletaan. Vastoin kaikkia olettamuksia, vastoin Wienin lääkäripiirin\nluuloa täällä tapaa myös miehisiä sairaita: vanha väite, että\nhysteria olisi naisten tauti ja että ilmiö sinänsä juontaisi juurensa\n_hysterasta_, kohdusta, on tullut kumotuksi.\n\nMutta yli kaiken hän kohdistaa huomionsa niihin seikkoihin, jotka\nilmenevät hypnoottisen unitilan yhteydessä. Hän on havainnut, että\nunohtuneet elämykset ja kaukaiset muistumat heräävät hoidokkien\ntajunnassa eloon, kun hypnotisoija asettaa heille kysymyksiä. Ilmiö on\nvielä hämärä ja ongelmallinen — nuori tutkija ei tunne mahdollisuuksia,\njotka kätkeytyvät siihen. Hän voi tosin aavistella, että sielussamme on\njotakin, joka on näennäisesti poissa, mutta jonka sopiva virike kutsuu\nesiin unohduksen syvistä komeroista. Hysteeristen halvausten yhteydessä\nhän voi nähdä, miten kaikki se, mikä muodostaa ruumiillisten oireiden\nmonimutkaisen punoksen, on syvimmältään sielullista ja »poistungetun»\ntahdon aikaansaamaa. Siinä, että hysteria ei ole elimellinen tauti, on\npsykoanalyysin keksijän ensimmäinen oivallus.\n\nKuten wieniläiset tohtorit Brücke, Meynert ja Nothnagel,[82] niin on\nhieman jäykähkö Charcot'kin aavistanut oppilaassaan itsenäisen tutkijan\nmahdollisuuksia. He ovat viettäneet yhdessä monta iltaa, ja ylilääkärin\nuljaassa yksityisasunnossa on varmaankin kehitelty ajatuksenjuoksuja,\njoiden pohjana ovat La Salpêtrière'in hypnoottiset kokeet. Mestarin\nluottamus nuoreen itävaltalaiseen on suuri. Hän toivoo, että tämä\nkääntäisi hänen laajat teoksensa saksaksi ja laajentaisi niiden\nvaikutusalaa germaanisella kielipohjalla. Voi näin ollen tuskin epäillä\nsitä tavatonta merkitystä, mikä Pariisin matkalla on Freudin elämässä\nollut. On sanottu, että hänen sisäinen maailmankuvansa on tällöin jo\nvalmis ja että hän on niinä muutamina kuukausina, joihin Ranskassa olo\nrajoittui, oppinut lopullisesti katsomaan asioita uusin silmin.\n\nStipendiaatin vaellus päättyy ja hän matkustaa takaisin\nkotikaupunkiin. Muodollisuus, jota ei voi kiertää, vaatii, että\nFreudin tulee julkisesti laatia raportti matkastaan ja esittää se\nWienin lääkäriseuralle. Hän tekee niin. Hän kertoo ylen oppineille\nammattiveljilleen menetelmistä, joita La Salpêtrière'issä viljeltiin,\nja tohtori Charcot'n hypnoottisista kokeista. Tämä kaikki herättää\npahaa verta kokoontuneessa ammattikunnassa, sillä epäilyttävän\nMesmerin[83] ajoista asti Wienin lääkärikunta on suhtautunut\nylenkatseella kaikkeen, mikä vivahtaa suggestioon. Mitta on täysi, kun\nnuori stipendiaatti lopuksi uskaltaa väittää, että hysteriaa esiintyy\nmyös mieshoidokeissa ja että vanha olettamus, jonka mukaan se juontaisi\njuurensa synnytyselinhäiriöistä, on kokeellisesti todistettu vääräksi.\nTämä on ennenkuulumaton väite, se herättää ensin naurua ja saa sitten\naikaan pahaenteisen hiljaisuuden. Freud poistuu. Hän jättää omiin\noloihinsa lääkäriseuran, hän päättää katkaista yhdellä iskulla kaikki\nsuhteensa siihen.\n\nMutta hänen eteensä nousee pian uhkaavia vaikeuksia, sillä nyt hänet\nkarkotetaan myös aivoanatomisesta laitoksesta, ikään kuin hänen\nsiellä suoritetuilla töillään ei enää olisi mitään merkitystä. Hän\naikoo luennoida, mutta hänelle ei anneta huonetta. Akateemiset piirit\nkatsovat olan yli tähän itävaltalaisen lääketieteen luopioon, ja\nvarsin monet ammattiveljet, jotka ennen ovat kunnioittaneet hänen\nitsenäisyyttään, tekevät aikaisemmasta ystävyydestä jyrkän lopun.\nJuutalainen Freud saa vielä kerran tyhjentää saman kirvelevän kalkin,\njonka hän joi pohjaan yksinäisinä ja vallanhaluisina kouluvuosinaan.\nHän ei kuulu toisten pariin, hän on vieras loisolio, ja hänen\nitsepäinen uskonsa johonkin, mitä jokainen älykäs lääkäri nauraa, on\nkyllä tuleva kukistetuksi.\n\nTästä kaikesta on tuloksena se, että Sigmund Freud avaa hiljaisuudessa\noman vastaanottohuoneensa ovet. Hänellä on jäljellä vanha hermolääkärin\nammattinsa, hän on pian keskellä niitä uutterinta yksityistä\npraktiikkaa, ja kaikki akateeminen elämä yhdistyksineen ja kokouksineen\nsaa hänen kohdaltaan jäädä syrjään. Hän koettelee kaikkia vanhoja\nmenetelmiä tuloksien silti olematta myönteisiä. Hän on aluksi entisten\nhoitotapojen kannattaja, ja kun sähköterapia on näinä vuosina muodissa,\nhän kokeilee sillä. Jonkin ajan kuluttua hän vakuuttuu siitä, että\nsatunnaiset parantumiset ovat johtuneet pelkästä suggestiosta, sillä\nenemmän kuin hermostoon suunnattu sähkövirta tässä auttaa potilaiden\nluottamus ja usko. Hän tietää sen nyt: — jotakin samantapaista hän\nluki aikoinaan kirjasta _La foi qui guerit_, »Autuaaksi tekevä\nusko».[84] Sen oli kirjoittanut hänen mestarinsa Charcot ja siinä\nkäsiteltiin uskonnollisen luottamuksen aiheuttamia ihmeitä. Mutta\nFreudin itävaltalaisten hoidokkien fetissinä on kipinöivä sähkökone,\nja samoin kuin Lourdesissa,[85] jossa hurskaat hysteerikot tulevat\nterveiksi pyhän luolan hämärässä, samoin tapahtuu hänen omassa\nvastaanottosalissaan, kun parantumisen välttämätön edellytys, vuoria\nsiirtävä usko, vallitsee. Niinpä hän puhdistaa huoneensa noista\npettävistä kojeista. Hän turvautuu hypnoosiin huomatakseen ennen\npitkää, että sekään ei kaikissa tapauksissa aula.\n\nPerehtyäkseen kuitenkin mahdollisimman hyvin tähän puhtaasti\nsielulliseen hoitotapaan hän tekee uuden matkan Ranskaan ja seuraa\nNancyssa Liebaultin[86] ja Bernheimin kokeita. Jälleen ilmenee eräs\nomituinen seikka. Tohtori Bernheim ei aina onnistu, vaikka kaikki\nteoriat olisivatkin hänen puolellaan ja vaikka potilaan pitäisi tieteen\nsääntöjen mukaan vaipua uneen. Niin kauan kuin ollaan sairaalan seinien\nsisäpuolella, koe onnistuu. Ulkopuolella tulee eteen odottamattomia\nvaikeuksia, ja myönteiseen tulokseen päästään paljon harvemmin. Tässä\npiilee jokin salaisuus, jokin hämärä syrjätekijä estää syvää hypnoosia\nsyntymästä. Ja pohtien mielessään näitä ongelmia Freud palaa jälleen\nWieniin ja jatkaa itsepintaisesti yksityistä työtään.\n\n\n\n\nAnna O:n tapaus\n\n\n        Memini etiam quae nolo;\n        oblivisci non possum quae volo.\n\n        (Muistan myös sellaista, mitä en tahdo;\n        en voi unohtaa niitä tahdon.)\n\n                                    Cicero.\n\n    Vain tiedoton on aitoa —\n    kaikki tietoinen on petosta.\n\n                          Schopenhauer.\n\nTähän aikaan elää Itävallan pääkaupungissa muuan tohtori Josef\nBreuer[87] — hiljainen ja uuttera työmies hermotautien saralla.\n\nHän on rasittavien sairaskäyntiensä ja suuren praktiikkansa\nhiljaisina välihetkinä joutunut tekemisiin Freudin kanssa. He ovat\nystäviä keskenään jo Brücken laboratorion ajoilta; heidän on tapana\n— kuten ainakin ammattitovereiden — kuvata toisilleen kokemuksia,\njoita uran varrella on sattunut. Nyt Breuer on jo ennen ystävänsä\nPariisin-matkaa tullut kertoneeksi »Anna O:n tapauksesta » — nuoresta\nhysteriapotilaasta, joka oli joutunut hänen hoitoonsa ja joka yhä\naskarrutti hänen mieltään. Palattuaan Nancysta Wieniin psykoanalyysin\ntuleva perustaja muistaa tämän kertomuksen, ja koska siihen voi\nsisältyä jotakin, mikä loisi valoa hysterian ongelmiin, hän perehtyy\njokaista yksityisseikkaa myöten tähän tapaukseen. Alusta alkaen on\nilmeistä, että nyt on oikea avain osunut haparoivaan käteen! Vanha\nsairauskertomus kaivetaan esiin ajan pölystä; arvoituksen ratkaisu\nalkaa valjeta.\n\n»Anna O:n tapaus», joka samalla on ensimmäinen psykoanalyyttinen\n»tapaus», on sinänsä todellinen romaani. Potilaana on nuori,\n21-vuotias tyttö, joka on saanut parhaan mahdollisen kasvatuksen\nja on sitä paitsi luonteensa ja ruumiillisen elinvoimansa puolesta\nsuuresti tavallisuuden yläpuolella.[88] Vuosina 1880—1881 hän joutuu\nhoitamaan isäänsä tämän pitkällisen ja lopulta kuolemaan päättyvän\nsairauden aikana. Hänen hermostonsa uupuu, hänessä tapahtuu tuo\nluonteenomainen »luhistuminen», josta sielunpatologian tuntijat voivat\nmainita niin lukuisia esimerkkejä. Niinpä, kun hänet tuodaan tohtori\nBreuerin hoitoon, hänellä esiintyy mitä moninaisimpia elimistöllisiä\noireita, jatkuvasta päänsärystä näköharhoihin asti, puhehäiriöistä,\nsuonenvedosta ja tunnottomuuksista myönteisiin ja kielteisiin\naistiharhoihin. Syntyy äärimmäinen horjuvaisuuden tila, joka vaihtelee\nhetki hetkeltä ja saa aika ajoin esille toisasteisen yksilöllisyyden,\n— sen, mikä on alkuperäisen muistin ulkopuolella. Tyttö kokee itsensä\nkahtena. Hänellä on tai hänessä on »toinen minä», joka hetkittäin\n»valtaa» hänet. Hysterian mahtava mekaniikka toimii, ja Anna O:n\nhenkinen ja ruumiillinen tila muodostaa sotkuisen kokonaisuuden,\njossa on havaittavissa eristyneitä häiriöitä ja tunneharjoja ilmeisen\npersoonallisuuden pirstoutumisen ohella. Sellainenkin orgaaninen virhe\nkuin oikean käden halvaus kuuluu tähän monisyiseen taudinkuvaan.\n\nBreuerin onnistui vähitellen vaivuttaa tämä älykäs potilas syvään\nhypnoosiin. Koe suoritettiin monina iltoina, ja neiti O., joka\nkutsui tätä menetelmää »savupiipun nuohoamiseksi» eli »puhuvaksi\nparannukseksi», koetti mahdollisimman alttiisti totella parantajaansa.\nBreuerin menetelmä muistutti katolista rippiä. Tytön tuli avoimesti\nkertoa jokaisen oireen synty, hänen täytyi muistaa sellaista, mikä\nmahdollisesti oli unohtunut, koska näytti ilmeiseltä, että häiriöiden\nsyyt olivat löydettävissä muistin pimeimmistä loukoista. Ja nyt ilmeni\neräs omituisuus! Anna O:n kielen siteet kirposivat vain hypnoottisessa\nunessa, mutta kaikki se, minkä hän tässä säännöttömässä tilassa kertoi,\noli tavallisesta valvetajunnasta tyystin unohtunut. Unessa hän voi\npalauttaa mieleensä kokemuksia, jotka kohoilivat esiin päivämuistin\ntuolta puolen: sinänsä vähäpätöisiä, mutta taudin kannalta täysin\nratkaisevia seikkoja. Pitkälliset ja vakavat häiriöt juurtuivat näihin\nmenneisiin elämyksiin, ja vaadittiin todellakin vain, että neiti O.\nsai ne sanotuksi, kun ilmeinen vapautuminen tapahtui. Hän parantui\nasteittaisesta hysteerisistä hämärätiloista ja ruumiillisista oireista.\n»Eristynyt, liikaravittu muisti tuli», kuten Breuer kertoo, »takaisin\nyleisen sielullisen kiertokulun virtaan. Oli ikään kuin elämän\nohimennyt vaihe olisi eletty uudestaan ja muuttunut tässä uudestaan\nelämisessä...»\n\nMitä Anna O. oli unohtanut? Parhaasta päästä tapauksia, jotka\nliittyivät isän sairasvuoteen vaiheille.\n\nKerran hän nukahtaa istuvaan asentoon ja hänen kätensä riippuu lyhyen\nuinahduksen aikana tuolinselustan yli. Uni on levotonta. Hän on\nnäkevinään mustan käärmeen, joka lähestyy vuodetta ja uhkaa isää. Hän\nyrittää tuskallisesti torjua matelijaa pois... Samassa hän havahtuu\nsairaan valitukseen ja huomaa, että oikea käsivarsi on puutunut\nja kokonaan tunnoton. Se, mikä tällä hetkellä on välähtänyt hänen\nmielessään, antaa voimakkaan sysäyksen hysteerisille harhakuvitelmille,\nja satunnainen avuttomuuden tunne, joka vallitsi painajaisunessa,\nakseptoidaan todellisuutena. Koska hän epäilee olevansa halvattu, hän o\nn halvattu! Kevyt verenkiertohäiriö on jäänyt säilyväksi, psyykillinen\nmielikuvitelma on synnyttänyt ruumiillisen oireen. Ja samantapainen\nperusta on myös hänen aistiharhoillaan, joista hän vapautuu sitä\nmukaa kuin alkuperäiset »syyt» nousevat hypnoosissa muistiin. Niinpä\nhän on kerran yrittänyt turhaan tähyillä pienen taskukellon taulua\nkyynelten sumentamilla silmillään, kun isä kysyi häneltä, mitä kello\noli. Se näkyi hänen katseelleen suurena ja vääntyneenä, hän yritti\nepätoivoisesti nähdä oikein. Mutta sumeus, joka alkuaan johtui\nkyynelistä, johtui myöhemmin pelosta, huomauttaa Jastrow.[89] Neiti O:n\ntaudinkuvaan liittyi tästä hetkestä alkaen toinen orgaaninen häiriö,\nvaikeanlaatuinen kieroonkatsominen, jonka vaikutuksesta hän näki\nesineet luonnottoman suurina.\n\nSyvemmälle mennen, pyrkien itsepintaisesti tämän häiriösikermän\nsisimpään syyhyn, tohtori Breuer oli havainnut, että unohtuneiden\nelämysten ja hysteeristen harhatilojen välillä vallitseva yhteys ei\nsuinkaan aina ollut näin yksinkertainen, »Langat» johtivat kauemmas,\njopa eräissä tapauksissa aina varhaisiin lapsuusvuosiin asti. Mistä\nesimerkiksi johtui se ilmiö, että neiti O. ei voinut tyhjentää\nvesilasia ja että hän eräänä päivänä alkoi laulaa englantilaista\nkehtolaulua sekä puhui sen jälkeen miltei yksinomaan englantia?\nTässäkin voi aavistella hysteeristä »pakkotilaa», mutta missä oli syy?\nJälleen oli jotakin »tungettu pois» ja »unohdettu»... mitä?\n\nHypnoosin aikana potilas kuitenkin alkaa muistella erästä\nkotiopettajatarta, joka liittyy hänen lapsuusvuosiinsa ja johon hän\nsuhtautuu selvällä vastenmielisyydellä. Kun kysymyksiä tiukennetaan,\nhän muistaa äkillisesti erään tapauksen. Hän muistaa, miten\nopettajatar on kerran omavaltaisesti ottanut vesilasin suvun peritystä\npöytäkalustosta ja juottanut siitä sylikoiralleen vettä.\n\nMuisto on ilkeä ja epämiellyttävä — neiti O. ei ole tullut sitä koskaan\najatelleeksi. Mutta kun hän on saanut kerrotuksi tämän pikkutapauksen,\nBreuer asettaa hänen sormiinsa vesilasin ja herättää hänet\nhypnoottisesta unesta. Tämän jälkeen hän voi esteettömästi juoda vettä,\nsillä symptomi on selitetty pois ja hysteerinen harhatila lakkaa, kun\nkirkas valonsäde suunnataan sen hämärään mekanismiin. Samaan kaukaiseen\naikaan juurtuu Annan taipumus puhua itsepintaisesti vierasta kieltä,\nsillä hän on oppinut kotiopettajattareltaan englantilaisen rukouksen,\njonka hän isänsä sairasvuoteen ääressä muistaa, ja tämä satunnainen\nmieleenjuolahtama herättää hänen hysteerisessä »minässään» sen\npakkokuvitelman, että hän ei voi puhua muuta kuin englantia!\n\nTällainen on tohtori Breuerin tutkima »tapaus», ja tämän\nsairauskertomuksen perustalla Freud tekee johtopäätöksensä.\n\nHänestä tuntuu siltä kuin Breuer olisi pysähtynyt puolitiehen.\nHänen menetelmänsä heikkoutena on ollut se, että hän sai potilaansa\nripittäytymään vain hypnoosissa, ja kuitenkin näyttää ilmeiseltä\nettä noiden unohtuneiden mielikuvien, joiden ympärille hysteerinen\noirekudelma myöhemmin kiertyy, täytyy valvetilassakin »olla olemassa».\nSyvemmältä katsoen potilas ei ole unohtanut mitään, hän ei vain tahdo\neikä voi muistaa menneisyytensä epämiellyttävyyksiä. Tämä ajatus itää\nkauan wieniläisen sielututkijan mielessä. Hän seuloo huolellisesti\nja uutterasti satoja yksityistapauksia päästäkseen myönteisiin\nlopputuloksiin, ja näin kertyy vähitellen se runsas aineisto, joka\nmuodostaa psykoanalyysin varhaisen pohjan. Vuonna 1893 Breuer ja\nFreud julkaisevat _Neurologisches Zentralblattissa_ tutkimuksensa\n»Hysteeristen ilmiöiden sielullisesta mekanismista», ja kahta vuotta\nmyöhemmin seuraa laajempi ja aanenpainoiltaan varmempi _Studien über\nHysterie_. Breuer on siinä kuvannut Anna O:n tapauksen ja Freud\neritellyt neljää muuta sekä sen lisäksi laatinut loppuluvun _Zur\nPsychotherapie der Hysterie_, josta kirjan johtoajatukset käyvät ilmi.\n\nTutkijat ovat tulleet tulokseen, että hysteerisillä oireilla on yhteys\nunohtuneisiin mielenliikutuksiin, joita ylläpitävä sielullinen tekijä\nsaa patoutuessaan aikaan ruumiillisen oireen. Hysterian symptomeissa\npurkautuu siis sama energia, joka tavallisissa tapauksissa purkautuisi\nmielenliikutuksina. Breuerin kuuluisan »katarttisen[90] hoitotavan»\nmukaan tämä tukahdutettu voima täytyy ohjata entisiin väyliinsä:\nmielenliikutuksen tulee joutua eletyksi loppuun alkuperäisessä\nmuodossaan, sillä vain tätä menetelmää käyttäen oireet häviävät ja\nsymptomien pintakerros lohkeaa. Ja juuri tässä ajatuksessa, tässä vielä\nhimmeässä ja epämääräisessä olettamuksessa, joka valaisee inhimillisen\nsielun konfliktien ja »torjumisten», syrjäytettyjen toiveiden ja\nesiin nousevien muistojen mekaniikkaa, voimme nykyään aavistella\nniiden psykologisen tutkimuksen varsinaista syntyä. Freud on myöhemmin\nluodannut sekä syvemmin että perusteellisemmin hysterian arvoitusta,\n— hän on 1909 pitämässään Clark Universityn luentosarjassa selittänyt\nhysteeriset ja neuroottiset ilmiöt muistin symboleiksi, joita voi\nverrata kaupunkiemme muistomerkkeihin. Kuten kuuluisa lontoolainen\npilari, Charing Cross, joka vieläkin kertoo vertauskuvallista\nkieltään 1200-luvulla vietetyistä kuningatar Eleonoran hautajaisista,\nhysteerinen oire nousee persoonallisuutemme maaperästä kuin näkyvä\nmuistopatsas. Hysteerinen sielu on Lontoo—, taudin symptomi on\nhautajaisten muisto, Charing Cross! Aina on jossakin aikojen takana,\nlapsuuden kaukaisessa hämärässä, haudattu jokin kuningatar Eleonora, ja\nhänen muistokivensä pysyy tavallisen arkielämän kartalla siihen hetkeen\nsaakka, kunnes ymmärtävä lääkäri on selittänyt asian oikean laidan ja\nanalysoinut sairauden pois!\n\nKuten usein on huomautettu, tätä varhaista oivallusta ei vielä voi\nsanoa »psykoanalyyttiseksi». Breuerin ja Freudin yhteistyöllä on sikäli\nmerkitystä, että siinä on lopullisesti varmennettu eräät Charcot'n\nväitteet ja näytetty hysteeristen harhatilojen puhtaasti sielullinen\nalkuperä. Alusta alkaen molemmat tutkijat ovat myös astuneet omia\nteitään, ja ennen pitkää päädytään siihen, että Breuer ei voi hyväksyä\nnuoremman virkatoverinsa ajatuksia. Freudin kohtalona on kerta\nkaikkiaan työskennellä yksin!\n\nVuosisadan mennessä mailleen tämä uuttera tiedemies pyrkii kuumeisen\nitsepintaisesti päämääräänsä. Hänellä on mahtavat aineistot\nyksityistapauksia, ja yhä ilmeisemmältä näyttää, että hysteerikkojen\nsameista sielunikkunoista voidaan silmätä koko inhimilliseen\nsisämaailmaan. Mutta miten? Missä piilee avain, joka panisi portit\nkääntymään saranoillaan? Eivätkö nämä sairaustapaukset jää lopultakin\nvain patologisiksi poikkeusilmiöiksi, joiden nojalla on vaarallista\nrakentaa mitään yleistä teoriaa inhimillisestä psyykestä? Joka\ntapauksessa on varmaa, että jokin uhkarohkea hypoteesi v o i vastata\ntodellisuutta. Tulee löytää vain suuri perusajatus, että sielun\nsalakirjoitus voitaisiin tulkita ymmärryksen kielelle. Ongelmia\non monta — mikä niistä on keskeisin ja tärkein, johon vastaamalla\nsamalla vastataan kaikkiin muihin? Hellittämättömänä loogikkona Freud\npalaa yhä uudelleen vanhaan oivallukseensa, että hysteeriset oireet\novat syvempien sielullisten tekijäin tuloksia. Mutta: mikä tunkee\ntuskalliset mielenliikutukset pois muistista? Mihin ne tungetaan?\nAivan varmaa on, että niiden täytyy joka hetki syvimmältään olla\nsairaan tajunnassa, sillä ilman tätä olettamusta ei mikään hypnoosissa\ntapahtuva mieleenpalautus kävisi päinsä.\n\nJa näin alkaa vähitellen psykoanalyysin ajatuspohja muurautua umpeen.\nKysymykset »mikä?» ja »mihin?» vievät nuorta tutkijaa yhä syvemmäs\nsielullisten mahdollisuuksien hämärään alamaailmaan, ja vaaditaan enää\nvain, että hän todella uskaliaasti laskisi ensimmäisen peruskiven,\nkun tuleva teoria jo alkaa kohota jalustalleen. Tutkimuksissaan\nhysteriasta hän korosti tajuttoman ja tajuisen psyykillisen systeemin\neroa. Jo silloin oli ilmeistä, että poistungetut mielikuvitelmat\n»vaipuivat» tavallisen päivämuistin »alapuolelle» ja että ne itivät\ntässä hedelmällisessä kätkössä niin kuin vaaralliset loiskasvit.\nTähän oivallukseen on keskitettävä kaikki ajattelu. Tämä puolittain\naavisteleva hypoteesi on nostettava voimakkaasti näkyviin ja naulattava\npsykoanalyysin ensimmäisenä teesinä tieteellisen maailman silmäin eteen!\n\nOppi jostakin, johon jokin vaipuu ja josta jokin nousee esiin, on\npsykoanalyysin hämärä alkuajatus. Tätä kaiken sielullisen tapahtumisen\npimeää perustaa Freud alkaa kutsua _das Unbewussten_, »tajuttoman»\nnimellä.\n\n\n\n\nPiilotajunnan ongelma\n\n\n    Se, mitä me kutsumme tajunnaksemme, on vain häviävän pieni\n    osa siitä sielunelämän kokonaisuudesta, joka tosiasiassa on\n    meissä... Suunnattomasti suurempi osa sielunelämäämme jää\n    meille tuntemattomaksi.\n\n                                           Achelis[91]\n\nOppi »tajuttomasta» ei ydinajatukseltaan suinkaan ole mikään uusi.\nFreudin varsinaisena ansiona on, että hän asetti sen koko sielullisen\ntutkimustyön perustaksi ja avarsi sen mittoihin, joista hänen\nedelläkävijänsä eivät olleet uneksineetkaan.\n\nNiinä 80-luvun vuosina, jolloin ajatus varsinaisesti heräsi, sitä\nvastassa oli ammattipsykologien ankara oppositio, ja voimme hyvin\nymmärtää, että sen julkitulo nosti täyteen kuohuntaan koko tieteellisen\nmaailman. Kaikki, mitä esifreudilainen sieluntuntemus oli pitkinä,\nuneliaina vuosikymmeninä saanut aikaan, tuntui jyrkästi törmäävän\n»tajuttoman» salakaria kohti. Todellisuuden turvallinen maaperä\njärkkyi, idealistinen oppi tahdon vapaudesta ja positivistinen\nelämänkäsitys uhkasivat osoittautua pelkiksi harhakuvitelmiksi. Ajan\nfilosofia selitteli tosin innokkaasti sielullisia ilmiöitä, mutta vain\nsikäli kuin ne ilmenivät tietoisuuden heleässä päivänvalossa, ja sen\nvuoksi, huomauttaa Freudin loistavasanainen apologeetta, wieniläinen\nStefan Zweig,[92] näytti suorastaan absurdilta tehdä jokin tajuton\ntajuamisen kohteeksi.\n\nAlitajuisen sielunalueen olettamuksen voi kuitenkin löytää sieltä\ntäältä siitä laajasta mutta ajatuksellisella ulottuvaisuudeltaan\nkapeasta kirjallisuudesta, jossa aikaisemmat vuosisadat pohtivat sielun\nongelmaa. Se on välähtänyt esiin jo Platonin[93] ja Aristoteleen[94]\nteoksissa. Augustinus[95] oli »Tunnustuksissaan»[96] etäältä\nviitannut siihen, sen saattoi hyvällä tahdolla löytää Bernhard\nClairvauxIaisen[97] ja Frans Salesilaisen[98] mystillisistä kirjoista.\nSe kummitteli Paracelsuksen[99] hermeettisessä sielunfilosofiassa,\nvan Helmont[100] oli kosketellut sen mahdollisuutta, Fénelon,[101]\nMaine de Biran,[102] Carus[103] ja runoilijoista ainakin Hebbel [104]\nja Goethe[105] olivat uskoneet »alitajuiseen», »tajunnantakaiseen»,\n»ei-tietoiseen» sielunelämään. Tätä ei 18. sataluvun psykologia\nvoinut kieltää. Jos tutkittiin suuren Leibnizin[106] monadioppia[107]\nja selailtiin hänen »Uusia tutkielmiaan»,[108] nähtiin varsin pian,\nmiten kuuluisa individualisti ja deterministi otti elämäntulkinnassaan\nlukuun hämärän »tajuttoman» mahdollisuuden. Vastoin Descartesia,[109]\njonka mukaan sielumme olemukseen ei kuulu mitään muuta kuin mikä\nilmenee itsetajunnassa, hän uskalsi esittää ajatuksen, että\napperkeptioiden,[110] tietoisten mielteiden ohella on olemassa _petites\nperceptions, perceptions insensibles_, tiedottomia pienoismielteitä,\nvieläpä niillä on sielullisessa toiminnassamme mitä määräävin osuus.\nJa edelleen olivat sekä Schopenhauer[111] että Nietzsche sekä ennen\nkaikkea »tajuttoman filosofi» Eduard von Hartmann[112] korostaneet\ntämän hämäränsielullisen tekijän olemassaoloa. Nietzschen lause,\nettä persoonallisuutemme on katedraali, jonka huippu kaikuu enkelien\nlaulusta, mutta jonka kellarissa ulvovat vangitut koirat, sisältää\nkeskitetyssä muodossa koko tulevan käsityksen sielusta.\n\nViime vuosisadan mennessä mailleen oli myös alettu kohdistaa yhä\nsuurempaa huomiota ilmiöihin, jotka näyttivät edellyttävän »alemman»,\ntavallisen päivätietoisuuden tuolla puolen piilevän tajunnan alueen\nolemassaoloa. Puhuttiin paljon »alitajunnasta», ja populääripsykologia\noli jo aikoja ennen Freudia omaksunut herkästi tämän käsitteen. Johtava\nsieluntutkija, Harvardin yliopiston professori, uskontopsykologi\nWilliam James,[113] jolle saamme olla kiitollisia vertaansa etsivästä\npsykologisesta raivaustyöstä, taipui tähän otaksumaan. Tavallisen\nvalvetajunnan »ympärillä» levittäytyi hänen otaksumansa mukaan tajunnan\nhämärä periferia-alue, jonka pimeitä kätköjä tietoisuuden valovirrat\neivät voineet kirkastaa. Samoin oli Cambridgen Trinity Collegen\nklassillisten kielten opettaja ja Englannin psyykillisen tutkimusseuran\nperustaja Frederick W.H. Myers[114] esittänyt väitteen, että\ntajunnallamme on oma »subliminaalinen kerrostumansa» — kynnyksenalainen\nalue, joka käsittää kaiken, mikä sattuu tavallisen tietoisuuden tuolla\npuolen. Tähän lokeroon Myers sijoittaa ne aistimukset, ajatukset,\nmielenliikutukset, »jotka saattavat olla vahvoja, määrättyjä ja\nriippumattomia, mutta jotka meidän olemuksemme alkuperäisen rakenteen\ntakia harvoin sukeltautuvat siihen valvetajuiseen eli kynnyksen\nyläpuolella olevaan \"supraliminaaliseen\" tietoisuuden virtaan, jota\nme tavallisesti pidämme yhtenä itsemme kanssa...» Huomattava on\nmyös, että ranskalainen Ribot,[115] joka on kokeellisesti tutkinut\npersoonallisuuden pirstoutumisen ongelmia, tulee samaan tulokseen.\nHänen oivalliseen tutkielmaansa _Les Maladies de la Personnalité_[116]\nsisältyy huomautus inhimillisen tajunnan laajuudesta: »Se osa siitä,\njoka sukeltaa tietoisuuteen, on vähäpätöinen verrattuna siihen,\njoka jää hautautuneeksi, mutta joka kuitenkin toimii. Tietoinen\npersoonallisuus ei ole milloinkaan mitään muuta kuin pieni osa\nsielullisesta persoonallisuudesta.»\n\nTämän aikakauden sieluntutkijat olivat etenkin hypnoottisissa\nkokeissaan nähneet, miten piilotajuisia prosesseja todella tapahtui.\n\nNäytti eräissä tapauksissa siltä, niin kuin tietoisuuden virta\nolisi hetkeksi sukeltanut näkymättömiin ja virrannut maanalaisia\nväyliä myöten. Myers oli väittänyt, että on olemassa yhtämittainen,\nalitajuinen muistelmaketju tai ehkä useampia sellaisia, jotka toimivat\nrinnakkain. Hypnoottisissa ilmiöissä — etenkin niin sanotussa\nposthypnoottisessa suggestiossa — täytyi aivan ilmeisesti olettaa\nalitajuista sielunelämää sillä kuinka voitiinkaan muuten ratkaista tämä\nongelma? Oletetaan, että lääkäri vaivuttaa hoidokkinsa keinotekoiseen\nunitilaan ja antaa hänelle käskyn: »Herättyänne olette unohtanut\nkaiken... Mutta kun taputan kolmesti käsilläni, menette uunin luona\nseisovan neidin luo ja pyydätte häneltä pientä lainaa.» Tämän jälkeen\nhypnoosi hälvennetään, potilas herää... Kymmenen minuutin kuluttua\nhänen lääkärinsä antaa sovitun merkin, ja tämän signaalin kuultuaan\nvalvetilaan palannut »uhri» alkaa käyttäytyä kovin omituisesti. Hän ei\ntiedä, mikä lumous häntä vetää erään huoneessaolijan luo. Hän lähestyy\npunastuen ja hämillään ja pyytää sammaltaen lainaksi pientä rahamäärää.\nKoe on onnistunut — ulkonainen virike, joka on kuin sattumalta\nviskattu keveän rupattelun joukkoon, on johtanut tulokseen! Mutta tämä\nantaa aiheen otaksua, että henkilö, jota heti unesta herättyä vaivaa\ntyypillinen hypnoosinjälkeinen muistamattomuus, säilyttää jossakin\ntajuntansa »alla» lääkärin määräystä. Hänen piilotajunnassaan on eräs\nratkaisematon tehtävä, sen täytyy tulla eletyksi loppuun, ja vaaditaan\nvain, että hypnoosissa sovittu merkki annetaan, kun lataus purkautuu ja\nteko tehdään. Hieman liioitellen on Joseph Mayer jopa väittänyt, että\nhenkilö, jolle hypnoottisessa unessa annetaan käsky ostaa määrähetkenä\nsata erikokoista korkkiruuvia ja joka ei myöhemmin lainkaan muista tätä\nmääräystä, suorittaa täsmällisesti tehtävänsä. Huomattava on, että\nsuggestion uhrit keksivät näille menettelyilleen uskottavia syitä.\nJos teon tarkoitusta kysytään, he rationalisoivat sen tavallisen\nvalvetajunnan hyväksymiin muotoihin ja ovat löytävinään aiheita, jotka\nvalvova järki hyväksyy. Koehenkilö on todella tarvinnut pienen lainan\n— hän on todella joutunut niin pahaan välikäteen, että hänen täytyy\nkääntyä lähimmän läsnäolijan puoleen...!\n\nMutta eivätkö nämä merkitse vain rajatapauksia, joiden nojalla\non jopa vaarallista käydä rakentamaan mitään yleistä teoriaa?\nNäin kysyi vuosisadan viimeisen neljänneksen sielutiede, sillä\nsiinäkin tapauksessa, että se hyväksyi hieman penseästi »tajuttoman\nsielunalueen» olettamuksen, se antoi piilotajunnalle vain passiivisen\nosan ja alisti sen kokonaisuudessaan valppaan tietoisuuden\nylivaltaan... Mutta Freudin ajatus on täysin päinvastainen. Sen sijaan,\nettä »tajuton» lepäisi, se toimii sen sijaan, että sielun unohtuneet\nromukomerot merkitsisivät persoonallisuuden rakennuksessa vain\ntoisarvoista osaa, ne kasvavat kaiken kohtalon pimeäksi tyyssijaksi ja\nulottavat vaikutuksensa kaikkeen, mikä tapahtuu.\n\nTämän uuden opin mukaan valvova »minä» on vain häviävän pieni valoisa\ntäplä »tajuttoman» rannattomassa yössä. Olemuksemme huiput voivat\nuida valossa, katedraalin torneissa voi kaikua enkelien laulu...\nPohjakerroksen ikkunat aukeavat kuitenkin pimeyteen ja torjuvat\ntuskallisesti sisään pyrkivien varjojen puristusta. Maanalainen,\nyöllinen meissä on mahtavampi kuin vähäpätöinen päiväminämme,\njoka on kaikissa toiminnoissaan tuntemattoman voiman pelokas ja\nkuuliainen vasalli. Yösielu on suurempi kuin päiväsielu. Salattu\nja unohdettu on väkevämpi kuin kirkas tajunta. Elämäämme ohjataan\n»tajuttoman» syvyyksistä käsin, ja kaikki puheet vapaasta tahdosta\ntuntuvat perusteellisesti raukeavan tämän uuden synkästi kajahtavan\nelämänselityksen edessä. Eikö jokainen yksilö ole alemman minänsä orja?\nEikö sielumme muistuta Pandoran lipasta, jonka hauraan kannen alla\ntuhoavat voimat liikahtelevat? Tuhat kahdeksansataa vuotta kristillinen\nkirkko on julistanut, että jokainen aikomuksemme ja halumme on\nSaatanasta ja että ihminen on vain himojen pimeä temmellyskenttä.\nNyt tulee Itävallan Wienistä nuori juutalainen Freud ja väittää\ntieteellisissä teoksissaan täsmälleen samaa! Hän nimittää lihan\nhimoa libidoksi ja perisyntiä »tajuttomaksi sielulliseksi tekijäksi»\nperusajatuksen lainkaan kärsimättä. Mutta vastoin vuosisataista\nmoraalista arkiviisautta hän uskaltaa myös julistaa, että sielun\nlokaviemärit on avattava rohkeasti valolle ja että kaikki, minkä\nsäädyllisyyden taju ja luonnollinen inhontunne tunkee syrjään, on kerta\nkaikkiaan lakaistava sielun kellareista ulos.\n\nSillä psykoanalyysin mukaan kaikki se, mikä torjutaan tajunnasta ja\ntungetaan »tajuttomaan», merkitsee voimakasta dynaamista latausta.\nKuta runsaammiksi karttuu unohdettujen vastenmielisten elämysten\nkerros, kuta taajemmat muistot torjutaan pois, sitä suurempi on myös\nmahdollisuus, että tämä kohtaloiden käyteaines alkaisi uhkaavasti\njärkyttää elämän lujaksi luultua pohjaa. Tajuttoman sisällys vaikuttaa\nmahtavan ja vaarallisen paineen tavoin, poistungetuilla, »unohdetuilla»\nmiellekomplekseilla on dynaaminen luonne; voisi sanoa, että ne\nmuuttuvat sielun pimeissä pohjavyöhykkeissä puhtaaksi energiaksi,\njoka pyrkii laukeamaan ylös tajuntaan päin. Unohdettu meissä on\nelinvoimaisinta. Kun muistin kanavat on pelokkaasti tukittu, muodostuu\nuusia, vaarallisia uloskäytäviä ja sielullinen pohjakuohu alkaa\ntunkeutua vapauteen: — tajuntaan!\n\nTämä on puhtaasti dynaaminen käsityskanta. Ihmisen sielullinen\nolemus esitetään voimien suunnikkaana, jossa ilmenee painetta ja\nvastapainetta, tajunnasta poistumista ja tajuntaan tuloa... Kahden\nsielullisen piirin — pimeän ja valaistun — välillä on neutraalinen\nei-kenenkään maa, ja tätä psyykillistä välialuetta, joka ei enää\nkuulu »tajuttomaan» eikä vielä ylety tajuntaan, psykoanalyysi kutsuu\nesitajunnaksi. Täällä tapahtuu myös tuo salaperäinen »torjunta»,\njoka tunkee esiinpyrkiviä miellekomplekseja takaisin. Sen, mitä\nesteettinen ja eetillinen kasvatus ei voisi hyväksyä, täytyy\nsiis muuntautua viattomampaan asuun, jossa alkuperäinen sisällys\nesitetään kiertoteitse, unten, satujen, tahattomien virhetoimintojen\nongelmallisessa muodossa, — ja tehdäkseen tämän muuntumistapahtuman\nhavainnollisemmaksi Freud on puhunut »esitajuisesta sensorista», joka\nvaikuttaa tajuttoman ja tajuisen piirin välissä.\n\nTiedän, että tästä ajatuksesta on tullut eräs uuden sielunkäsityksen\nmonia loukkauskiviä. On väitetty, että psykoanalyysi turvautuu tässä\nliiankin selvään kuvaan. On huomautettu, että tuo salamyhkäinen ja\nhämärästi määritelty »sensori», joka luo tarkastusasemansa tajuttoman\nja tajunnan väliin ja valvoo tähystyspisteestään maanalaista painetta,\non puhdas metafora, enemmän myytillisen kuin tieteellisen ajattelun\nmukainen näkemys. Mutta totuus on, että Freudin oma ajatuskulku ei\nsyvimmältään anna tälle syytteelle tukea. Hänen oivalluksensa saa\nepätieteellisen luonteen vain siinä tapauksessa, että selventävälle\najatuskuvalle annetaan keskeinen merkitys ja ajatuksen todellinen\nsisällys unohdetaan. On muistettava, että tämä sielullisten\npohjapyrkimysten »sensori» ei lopultakaan ole mikään olionkaltainen\ntekijä, mikään esine, mikään sielussa vaikuttava kappale. Näkemys on\npuhtaasti dynaaminen — se tehostaa sielullisen elämämme funktionaalista\npuolta ja valaisee yksinkertaisen havaintokuvan avulla sitä pyrkimysten\nja vastavaikutusten mekanismia, sitä reaktiivista, toimintaa, joka\nsyntyy tajuttoman energian virratessa tajuntaa kohti.\n\nOppi sielullisen rakenteen kolmesta kerrostumasta on psykoanalyysin\nvarsinainen löytö. Ja ratkaisevinta tässä oivalluksessa on, että sen\navulla tullaan lähemmäksi sielun dynaamista perusluonnetta. Entinen\npintakäsitys, joka esitti meidän sisäisen olemuksemme eräänlaisena\nmosaiikin tapaisena tasona, väistyy syrjään ja sen tilalle tulee\nsielun vertikaalileikkaus kuva sielun rakennuksesta, jossa alempien\nja ylempien tasojen välillä käy keskeytymätön voimien taistelu.\nSe asettaa samalla vanhan luottamuksen älyn kaikkivaltaan täysin\nkysymyksenalaiseksi. Tietoinen meissä on heikoin henkinen varustus,\ntiedoton ja tajuiseksi tulematon on enemmän. _Das Unbewusstessa_,\njossa muistot nukkuvat vaarallista puoliuntaan ja jossa hämärillä\nviettipyrkimyksillä on pesänsä, uinuu, itää, liikahtelee ja patoutuu\ntorjuttujen halujen ja hävitetyksi luultujen tunnekompleksien pimeä\nkummitusmaailma. Sen vaikutus tunkee kaikkeen tajuiseen elämäämme.\nKaikki, mikä viime kädessä luo kohtalomme, nousee täältä. Jos\nvalaistaan kyllin syvälle älyllisen toimintamme kätkettyjä motiiveja,\npäädytään aina sielunelämän pimeään voimavarastoon ja astutaan sen\nsuunnattomiin kellareihin, joihin tiedon pelastava valonsäde ei\nyllä. Mutta tämä ajatus murskaa auttamattomasti eräitä aikaisempia\npuolitotuuksia. Emme enää voi olettaa, että aistihavainnolliseen\ntodellisuuteen suuntautunut »minämme» saisi päätösvaltaa edes elämän\nvähäpätöisissä ratkaisuissa, koska valtikka on annettu jollekin, joka\non sitä monin verroin mahtavampi.\n\nTämän salaperäisen tekijän, joka ilmestyy Freudin viittauksesta\nmaailmannäyttämölle, tämän umpisyvän valtameren, jossa älyllisen\nminuutemme laiva ajelehtii ilman ohjaajaa ja johon muiston saaret\nvaipuvat — tämän tajuttoman sielullisen alueen löytö merkitsee koko\nsiihenastisen elämänkuvan täydellistä murskausta.\n\n\n\n\nKummituksia arkipuvussa\n\n\n    Ei ole totta, että lyhin viiva aina on suora.\n\n                               Lessing[117]\n\nJokapäiväisen elämän piirissä on eräs ilmiöryhmä, johon aikaisemmin\non kiinnitetty vain vähäistä huomiota; sen syvempi selittäminen\non uuden syvyyspsykologian ansio. Freud on näyttänyt toteen, että\nmeidän arkisissa toiminnoissamme esiintyy muotoja, joissa tajuton\nvaikutus tunkee näkyvänä esiin ja joihin tulee ensiksi suunnata\nhuomio, jos mieli etsiä inhimillisestä elämästä näköaloja alas\npiilotajuntaan. Kysymyksessä ovat virhetoiminnat: väärinlukemiset,\nväärinkirjoittamiset, unohtamiset, virheellisesti lausutut sanat ja\njokapäiväisen elämänkäytännön tilapäiset harhat — siis ilmiöt, jotka\naikaisemmin luettiin hajamielisyyden ja sattuman tiliin.\n\nEttä meille sattuu jotakin, j oka ei sovellu älyn ja tahdon laskelmiin,\non tosiasia sinänsä. Olemme lähdössä teatteriin, mutta unohdamme\npääsyliput eteisen pöydälle. Myöhästymme kohtauksesta, jonka tarkka\naikamäärä on sovittu. Pudotamme sormuksen kadulle. Kukat, jotka\nostimme, ovatkin jääneet kukkakauppaan. Tai olemme kummallisen\nkömpelöitä, sysäämme jalustaa, jolla kallisarvoinen maljakko on\nsaanut sijansa, ja keräämme apein mielin sirpaleita kokoon. Haluamme\nvalittaa surua, mutta huulilta pujahtaakin sana, jolla on kaksimielinen\nmerkitys. Pidämme esitelmää ja tuomme huomaamatta julki juuri sen\najatuksen, joka paljastaa konseptit ja jota halusimme kaikin mokomin\nvälttää. Soitamme erehdyksessä väärää ovikelloa. Luemme sataman\nvaroitustaulusta väärän sanan, ja astumme kielletylle alueelle.\nMuistelemme erästä nimeä, mutta emme millään voi palauttaa sitä\ntajuntaan — se ei tule mieleen, vaikka se on aivan kielellä...\n\nMiten suhtautuu näihin pikkuseikkoihin tavallinen normaaliviisaus? Mitä\nsanoo ei-freudilainen, esipsykoanalyyttinen sieluntutkimus? Tosiasia\non, että Wienin suurta selittäjää lukuun ottamatta tiede on tässä\npysähtynyt puolitiehen, sillä tällä väheksytyllä alueella viettävät\n»hajamielisyyden» ja »unohtamisen» tapaiset epäpätevät selitysperusteet\ntodellista riemujuhlaansa. Mutta mitä on »hajamielisyys?» Viime\nsataluvun sielutiede sanoo, että se on muistin keskittymistä yhteen\npisteeseen, samalla kun laajempi sisäinen huomiokyky herpautuu ja\nhöltyy. Jos ajattelemme kiinteästi jotakin erikoista, emme voi\nsamalla tarmolla ajatella muuta. Unohtamisen ilmiössä taas, jota\n1880-luvulla tutki kokeellisen sielutieteellisen koulukunnan suuri\nnimi H. Ebbinghaus,[118] nousee välittömän mieleen palautuksen\nvastavoimaksi jokin estävä ja torjuva tarve. Mutta juuri sen, miten\ntämä negatiivinen voima toimii ja mikä muodostaa aktiivisen unohtamisen\nsisimmän tapahtuman, on ensikerran tieteellisesti näyttänyt Freud.\n_Verdrängung_, torjunta, on lujasti juurtunut psykoanalyysin sanastoon,\nja Friedrich Nietzschen huomautus, että unohtaminen ei ole mikään _vis\ninertiae_,[119] vaan aktiivinen positiivinen ehkäisykyky, on antanut\nhänelle avaimen tavallisen arki-ihmisen sieluun. »Sen minä olen tehnyt,\nsanoo muistini. Sitä minä en ole voinut tehdä, sanoo itsetuntoni ja\npysyy järkähtämättömänä. Vihdoin — antaa muisti myöten...!»\n\nTeon, joka näyttää mielettömältä, täytyy syvimmältään olla »mielekäs».\nMitään sattumaa ei tiede tunnusta, sillä jos uskoisimme, että elämän\ntapahtumaketjuun liittyisi syysuhteen laista riippumattomia, irrallisia\nja satunnaisia renkaita, ajautuisimme synkimpään skeptisismiin.\nKaikella, mitä tapahtuukin, on merkitys - _Sinn_ —, ja jokin tarkoitus\nkätkeytyy yksinpä siihen, että tietyissä tilanteissa menettelemme siten\nkuin menettelemme: että pudotamme taskupeilin, taitamme kävelykepin,\nunohdamme kellonmäärän, rikomme juomalasin ja merkitsemme kirjekoteloon\nväärän osoitteen... Pienten tyhmyyksiemme salakirjoitus kätkee itseensä\nsyvän sielullisen merkityksen. »Tajuton» toimii näkymättömissä\nkätköissään!\n\nPsykoanalyysin oppirakennelmassa sielun tajuton alue merkitsee\ntorjuttujen muistojen ja näennäisesti unohdettujen elämysten mahtavaa\nvarastoaittaa. Siellä vaikuttavat elämämme lukuisat epämiellyttävyydet\njotka on torjuttu tietoisuuden piiristä pois. Ne ovat vaipuneet\nsinne, ne itävät ja etsivät ulospääsyä noissa piilotetuissa\nkätköissä, noissa kellareissa, joille persoonallisuuden rakennus\non perustettu. Se, mikä on karkotettu tajunnasta, ei suinkaan ole.\nhävinnyt olemattomiin. Se merkitsee latentilla sielunalueella latausta,\njoka odottaa puhkeamistaan. Ehkäistyt tarpeet ja kuoletetut vietit\npatoutuvat tajunnantakaisissa kätköissään, toiveet ja halut kaipaavat\ntulla eletyksi loppuun, ja kun olemme tietoisuudessa kieltäneet ne ja\nnäennäisesti sysänneet ne syrjään, ne tulevat syväksi dynaamiseksi\nlataukseksi meissä. »Päiväuniemme laadun mukaan kasaamme kultaa tai\nräjähdysaineita sisimpäämme», sanoo Prentice Mulford.[120] Jokainen\nsalaisuus, jota emme tahdo ajatella tai tunnustaa itsellemme, on\nvaikutukseltaan verrattavissa käyteaineeseen, joka verkalleen mutta\nvarmasti panee sielun elementit kuohumaan.\n\nTavallinen arki-ihminen, jonka taudinkuvaan ei kuulu mitään\nvaikeampaa neuroosia, ei ehkä koskaan joudu tuntuvasti kärsimään\nnäiden maanalaisten voimien mahtavasta vaikutuksesta. Esitajuinen\nsäännöstelijä on valpas: se seuloo huolellisesti tajuntaan pyrkivää\nviettisäteilyä, se muuntaa sen hyväksyttävään asuun ja antaa\nsille muodon, jonka älyllinen kasvatus empimättä hyväksyy. Mutta\nkuitenkin voi jo jokaiseen uneen kätkeytyä peloittavaa salaisuutta,\nja päivittäisten pikkuhairahdusten huomaamaton seismografi voi\ntunnollisesti merkitä muistiin maanalaista kuohuntaa. Huomaamatta,\nkiertoteitse tunkee alati esiin jotakin torjuttua ja unohtunutta —\njotakin, joka naamioituu banaalien erehdysten pukuun ja johon ei\nkiinnitetä huomiota. Valvetilassakin on hetkiä, jolloin esitajunnan\nsilmä näyttää hetkeksi ummistuvan ja »sensorin» toiminta veltostuvan,\nhetkiä, jolloin sielullinen seula laskee lävitseen »tajuttomasta»\nnousevia mielikuvia huolettomammin kuin muulloin. Tällainen tila on\nväsymys. Se saa aikaan, että latentti tunnepitoinen lataus kohoilee\nvalvetajunnan alueelle ja että moni poistungettu toive hiipii\nhuomaamatta esiin kätköistään. Jos puhuja asettaa sanansa väärin, jos\nlukija erehtyy, jos ajatuksissaan oleva rikkoo maljakon tai kadottaa\nvihkisormuksensa, aina on näihin vähäpätöisiin ilmiöihin piiloutunut\njotakin, jonka vain väsymys päästää esiin »tajuttomasta», jotain,\nmitä kirkas päivätietoisuus ei hyväksyisi. Uupumus ja heikentynyt\najatuskeskitys merkitsevät vain edellytystä, joka tekee virhetoiminnan\nmahdolliseksi. Kevyt sairaustila, verenkierron häiriö hermostollisissa\nkeskuselimissä ei siis syvimmältään suinkaan selitä arvoitusta, sillä\nminkä tähden väärät sanat j a väärät teot saavat juuri tuon muodon?\nMiksi puhuja sanoo lauseen, jossa hänen pelkäämänsä ajatus paljastuu?\nMiksi kadotamme esineen, johon liittyy vastenmielinen muisto? Väsymys,\nkiihtymys, tarkkaavaisuuden höltyminen ovat tiloja, joiden vallitessa\ntietyt poistungetut mielikuvat ja torjutut toiveet pääsevät hiipimään\ntajuntaan.\n\nVuonna 1895 ryhtyi kaksi tutkijaa, filologi Meringer[121] ja psykiatri\nMayer,[122] valaisemaan sanavirheiden laajaa ilmiöryhmää. He tutkivat\nyksityiskohtaisesti näitä näennäisiä vähäpätöisyyksiä ja kerättyään\nmahtavan esimerkkien aineiston he tekivät eräitä johtopäätöksiä,\njoiden merkitsevyyttä jopa Freud itse tehostaa. Väärinsanonnan muodon\nmääräävät eriarvoisten äänneainesten keskinäiset suhteet — lauseen\nvirheellisessä muodostuksessa voi äänneyhtäläisyys merkitä ratkaisevaa\ntekijää — perättäiset toistuvat tavut pyrkivät jatkuvaisuuden\nlain vaikutuksesta pujahtamaan väärällä kohdalla esiin...\nSanoissasekaantumiset eli kontaminaatiot ja puheeseen sotkeutuvat\nsubstituutiot, joissa oikea sanamuoto korvataan äänteellisesti\nläheisellä mutta väärällä sanalla, saavat selityksensä tästä. Kun\nmietteissään oleva saksatar sanoo: Es war mir auf der Schwest...auf\nder Brust so schwer! — saa kaiken pahennuksen aikaan lauseen etutavu\n_es_. Hajamielinen luennoitsija käyttää muotoa _die Milo von Venus_,\nvaikka hänen pitäisi sanoa _die Venus von Milo_. Miksi? Syystä, että\ndie ja Mi... ovat soinnillisesti lähempänä toisiaan, että »kieli»\ntaipuu helpommin sitomaan ne yhteen. Sama laki määrää, että suomalainen\npuhuja, joka pitää esitelmää Pietari Päivärinnasta, puhuu huomaamattaan\n— Pietarinnasta! Päivällisillä puhuja aikoo sanoa: _Ich fordere Sie\nauf, auf das Wohl unseres Chefs anzustossen_, »pyydän läsnäolijoita\nkilistämään esimiehemme menestykseksi Mutta mitä tapahtuukaan? Koska\nlause on suorastaan lastattu _auf_-sanoilla tapahtuu harmillinen\nväärinsanonta, ja puhuja huudahtaa _aufzustossen_, kuu hänen pitäisi\nsanoa _anzustossen_. »Pyydän läsnäolijoita röyhtäisemään esimiehemme\nmenestykseksi...!»\n\nProfessori, joka pitää virkaanastumispuhettaan, sanoo: _Ich bin nicht\ngeneigt... Pardon, ich bin nicht geeignet, die Verdienste meines\nVorgängers zu würdigen_, — »minä en ole taipuvainen...anteeksi,\nminä en ole kykenevä arvostamaan edeltäjäni ansioita...» — Anatomi,\njoka selittää ammatillisia ongelmiaan, luennoi: _Beim weiblichen\nGenitale hat man trotz vieler Versuchungen... vieler Versuche_...\n— »Naisen sukupuolielinten suhteen on kuitenkin huolimatta monista\nkiusauksista... monista kokeista... —» Kuvaava on myös seuraava\nanekdootti, jonka Freud esittää: Itävallan edustajakamarin puhemies\navasi kerran istunnon näin lausuen: »Hyvät herrat. Todeten niiden\nja niiden herrojen edustajien poissaolon julistan täten istunnon\n— päättyneeksi.» Nyt oli kuitenkin saksalaisilla verbinmuodoilla\n»avatuksi» ja »päättyneeksi» niin ilmeinen kielellinen ero, että mikään\näänneyhtäläisyys ei tässä tapauksessa voinut aiheuttaa virhesanontaa.\nVäärä teonsana pujahti puheeseen toisista syistä. Hyvin mahdollista\non, että puhemiehen hairahdukseen kätkeytyi toive, jota hän ei olisi\nmillään muodolla halunnut ilmaista, mutta joka esitajuisen sensorin\nherpaantuessa pääsi esiin. Ehkä hän aavisti pitkää ja riitaista\nistuntoa, ehkä hän »tajuttomassaan» toivoi olevansa turvallisen\netäällä tästä salista, jossa meluisa asiankäsittely oli alkava. Ja\nmitä tapahtuikaan? Yksityisihminen pilkisti virkamiehen naamiosta!\nHän sanoi sanan, johon hänen pitkän ja tunnollisen työkautensa aikana\noli liittynyt vapautumisen vaikutelma. Meringerin ja Mayerin väite ei\nainakaan tässä tapauksessa pitänyt paikkaansa.\n\nMutta tämän lisäksi näyttää siltä, niin kuin niissäkin esimerkeissä,\njoissa väärinsanonta johtuu äänneainesten keskinäisistä suhteista,\npiilisi syvemmältä katsoen jokin kätketty ajatus. Puhuja pyytää\nvieraita röyhtäisemään esimiehensä menestykseksi. Pieni etutavu _auf_\non tehnyt hänelle kepposet — mutta sen lisäksi käy ilmi, että puheen\npitäjä väheksyy juhlan kunniavierasta. Tukahdutettu vastenmielisyys\nkäyttää hyväkseen äänneaineksen tarjoamaa tilaisuutta. Tahtomattaan\nja varsin irvokkaassa muodossa maljan esittäjä tuo julki tunteensa.\nKun professori huomauttaa kuulijoilleen: »Henkilöt, jotka ymmärtävät\nnenäontelon, voidaan miljoonakaupungissakin laskea yhdellä sormella...\nanteeksi, yhden käden sormilla...» — niin tähän hajamieliseen\nsanavirheeseen sisältyy se salattu ajatus, että yksi henkilö ymmärtää\nasian ja tämä yksi on puhuja itse. Virhesanontaan kätkeytyy siis\nepäilemättä järkeä, ja tämä mielekkyys ilmenee siinäkin tapauksessa,\nettä äänneyhtäläisyydet ovat sekaannuttaneet puhujan. Syntyperältään\nsuomalainen, mutta sujuvasti ruotsia puhuva pappi saarnaa kristityn\nnöyryydestä ja kärsivällisestä alistumisesta ristin alle.\nSamanaikaisesti hänen tajuntansa rajamailla kummittelee eräs kotoinen\nharminaihe, ja sen sijaan, että hän ääntäisi oikein sanan _korset_,\n»risti», hän tulee korostaneeksi viimeistä tavua: _Vi ska' bära korsett\nmed tålamod_ »meidän on kannettava korsettiamme kärsivällisesti...»\n\nVarsin tunnettu on kaskunluontoinen esimerkki rouvasta, joka kertoo\nmiehensä lääkärillä käynnistä: »Tohtori sanoi, ettei hänen tarvitse\nnoudattaa mitään ruokajärjestystä, — hän voi syödä ja juoda mitä\ntahdon.» Tuo huomaamaton verbinmuoto »tahdon» paljastaa oivallisesti,\nkumpi tässä avioliitossa on heikompi astia! — Toinen kertoo paheksuen\ntapahtumista, jotka loukkaavat hänen moraaliaan, ja huomauttaa: »Mutta\nsitten on julkeisuuteen tullut seikkoja...» _...sind zum Vorschwein\ngekommen_. Hän aikoi sanoa _zum Vorschein_, »julkisuuteen», mutta\nkyseessä olevia tapauksia hän piti julkeuksina, _Schweinereien_, ja\ntämä tajuton lataus, tämä esiin tunkeva vastenmielisyyden tunne pakotti\näänteellisesti toisilleen läheiset sanat hauskasti yhtymään. Tietenkään\nei virhetoiminnon suorittaja ole aina tietoinen syvimmistä motiiveista.\nVain eräissä tapauksissa hän tunnustaa syynsä — paljon useammissa hän\nei tahdo myöntää niitä edes itselleen. Tässäkin tulee psykoanalyysin\nperusajatus esiin. »Tajuttoman» sisällyksenä ovat poistungetut ja\ntorjutut, unohdetut ja syrjään heitetyt miellekompleksit, mutta juuri\nse, mitä emme tunne, on varsinaisesti kohtalokasta.\n\nKuten niin monissa muissa ilmiöissä, tapaa tässäkin sielullisia\nperspektiivejä, jotka heittyvät aina lapsuusvuosiin asti.\nVäärinsanonnassa voi välähtää näkyviin infantiili tunneryhmitys tai\naikaisimmalta ikäkaudelta periytynyt taipumus. Monet tahattomat\nsanaleikit, monet huomaamattomat puheharhat, joiden »ajatus» usein\npanee sekä puhujan että kuulijat punastumaan, tulevat tältä taholta.\nSyvemmältä nähden ne jopa noudattavat lasten salakielen ja leikillisten\nlausevääntelyiden lingvistisiä lakeja. Kun opettaja tarkastelee\npeltojaan, sisältyy tähän huomioon samalla ajatus, että opettajatar\nkastelee peltojaan; tai kun jokin lailla voittaa, hänet lait tavoittaa.\nOn ihmisiä, joiden jokapäiväisessä puheessa ilmenee tuskallisen\nitsepäisesti taipumus tämäntapaisiin sukkeluuksiin. Miksi? Syystä, että\nsanojen homonyymisuus herättää eloon lapsellisen vitsailun vaistot.\n\nVarsin pitkällä kehityksen tähtäimellä on myös syntynyt seuraava\nväärinsanonta: tyttö, joka aikoo sanoa _ruinieren_, käyttääkin\nteonsanaa _urinieren_, ja palautuu tässä, jos saamme uskoa Freudia,\nvarhaisten ikävuosiensa seksuaalisiin tuntoihin. Psykoanalyytikko\nAbraham[123] taas on perusteellisesti eritellyt tapausta, jossa muuan\nnaispuolinen potilas toimi tajuttomien lapsuusmuistojen ohjaamana ja\nväärensi sanat: nimestä _Protagoras_ tuli _Protragoras_, _Alexandros_\näännettiin _A - alexandros_. Tavut a ja po sekä äänne r olivat tässä\ntapauksessa ladatut tajuttomalla sisällyksellä. — Sama tutkija ori\nmyös huomauttanut, että eräisiin virhetoimintoihin sisältyy ilmeinen\nylikompensoiva tendenssi, ja että monet henkilöt, jotka pelkäävät\ntekevänsä tietyn virheen, tekevätkin sen sijasta toisen, viattomamman.\nHe eivät sano sitä sanaa, jota he kaikin muodoin kavahtavat! He\nsanovat jotakin muuta yhtä mieletöntä — he välttävät suuremman pahan\nvalitsemalla tajuttomasti pienemmän, ja näin tulee virhetoiminnan pelko\nhuvittavalla tavalla ilmi... Miksi esimerkiksi eräs hoidokeista puhui\nsäännöllisesti _angorasta_, kun hän valitti _angiinaansa?_ Siksi, että\nhän pelkäsi vielä pahempaa erehdystä, pelkäsi lausuvansa sanan _vagina_.\n\nVäärinkirjoittamisen ilmiöissä tapaamme täsmälleen samat lait,\njotka johtavat — tai näyttävät johtavan! — väärinsanonnan sisäistä\nmekanismia. Mistä johtuu, että huolellisinkin kirjeenkirjoittaja\ntekee virheitä ja unohtaa sanoja? Ulkonaisesti katsoen tässä määrää\nuseissa tapauksissa sisäinen jännitys ja kiire: halutaan päästä\nnopeasti loppuun, riennetään, ja unohdetaan tässä vinhassa staccatossa\njotakin, joka ehkä onkin toisarvoista, mutta jonka soisi tulevan mukaan\nkirjeeseen. Puuttuvista t-viivoista ja kesken katkenneista sanoista,\nväitetään, on turhaa lukea kirjoittajan »tajuttomia ajatuksia».\nMutta syvemmälle mennen huomaamme, että kysymyksessä ovat jälleen\nsielunilmiöt, joissa tuntuu mitä moninaisimpien vaikuttimien kuormitus.\nVirhetoiminta on ylideterminoitu. Se syntyy samalla kertaa monesta\nlähteestä, sen syyt ja virikkeet ovat monet —. Psykoanalyyttisen\ntutkimuksen ansioksi lankeaa tässäkin tapauksessa huomio, että\n»sisäinen jännitys» ja »kiire» ovat muodostaneet taaskin vain\nedellytyksen, jonka vallitessa salainen tajuton sanoma, torjutut ja\nunohtuneet pyrkimykset, älyn valopiiristä karkotetut toiveet laukeavat\nja löytävät tien »tajuttomasta» tajuntaan. Tämä katsantokanta on\nkauttaaltaan luonteenomainen Freudin tieteelle. Mihin psykoanalyysin\nvalokeila suunnataankaan, aina paljastuu tutkijan katseelle\ndeterminanttien monimutkainen runsaus, ja mikään ei ole uudelle\nsieluntuntemukselle vieraampaa kuin ajatus, että elämän ilmiöillä olisi\nvain yksi syvällä vaikuttava syy. Sisäiset määrääjät vyyhteytyvät ja\nsekoittuvat toisiinsa... Sielun ilmauksissa vapautuu latausta laajalta\nalalta.\n\nA. J. Storfer[124] kertoo, että hän näki erään zürichiläisen\nkirjakaupan ikkunassa tohtori Eduard Hitschmannin[125] juuri\nilmestyneen teoksen, joka käsitteli Freudin neuroosioppia. Tilatessaan\nsen kirjeellisesti hän erehtyi ja mainitsi tekijäksi tri Eduard\nHartmannin. Miten tämä oli selitettävissä? — Joitakin aikoja varhemmin\nStorfer oli kuunnellut erään von Meltzlin esitelmää, joka koski\nsaksalaisia filosofiaa, ja esitelmöitsijä oli tällöin korostanut, että\n»tajuttoman filosofi» Eduard von Hartmann nojautuu omassa työssään\nsuureen oppi-isäänsä Schopenhaueriin. »Ah» ajatteli Storfer, »tuo\nHitschmannin kirja psykoanalyysista on yhtä vähässä määrin itsenäinen!\nSen tekijälle Freud on samaa, mitä Schopenhauer Hartmannille.» Näin\nassosioituivat nämä kaksi nimeä toisiinsa, ja tiedemies, joka ei\n»tavallisissa oloissa» suinkaan olisi sekoittanut niitä keskenään, teki\ntämän virheen tajuttomien ajatustensa määräämänä.\n\nEräänlainen kätketty tendenssi toimii myös seuraavassa esimerkissä,\njossa Freud laajentaa virhetoimintojen analyysin painovirheiden\nalalle. Eräs Saksan sosialidemokraattisista lehdistä kertoo edellisen\npäivänjuhlasta, ja selostuksessa on luettavana lause: _Unter\nden Anwesenden bemerkte man auch seine Hoheit, den Kornprinzen_\n»läsnäolijoiden joukossa nähtiin myös hänen korkeutensa jyväprinssi».\nPainovirhe on korjattava, vaikka toimituksessa nauretaankin ilkeästi.\nMutta kun lehti seuraavana aamuna ilmestyy, se on taaskin häpäissyt\nitsensä! Oikaisu on tullut seuraavaan muotoon: — _Es hätte natürlich\nheissen sollen: den Knorrprinzen_, — »sen olisi pitänyt luonnollisesti\nolla: kiukkuprinssi...» Onko siis tajuton oppositio tässä tapauksessa\nohjannut painovirhepaholaisen töitä, koska oikea sanamuoto\n_Kronprinzen_, »kruununprinssi», ei millään muodoin ole päässyt\nlehdenpalstoille? Ehkä —!\n\nNiin kutsutuissa »kuuluisissa painovirheissä» näyttää joka tapauksessa\npiilevän paljon ajatusta, ja psykoanalyyttinen selitystyö, joka\nmuistuttaa ristisanatehtävän ratkaisemista, on niitä silmällä\npitäen seulonut monia klassillisia teoksia, Shakespearesta[126]\nSchillerin[127] »Don Carlosiin» asti. Niinpä Kuningas Learin\nensimmäisen näytöksen toisessa kohtauksessa näytelmän konna Edmund\nhyräilee väärää skaalaa: fa, sol, ta, mi, vaikka hänen pitäisi\nhyräillä: fa, sol, la, si - siis säveljaksoa, joka leikillisesti\njäljittelee huokausta. Mitä tämä merkitsee? Yksinkertaisesti sitä,\nettä Edmundin hyräily on hänen epärehellisen luonteensa tahaton ilmaus\nja että siis Shakespeare on tässä kuvannut virhetoimintaa. Jos väärä\nsävel taas johtuisi pelkästä kirjoitusvirheestä, siihen kätkeytyisi\nsilloinkin »järkeä». Painovirhepaholainen olisi tässä tapauksessa\ntullut näytelmäkirjailijan avuksi ja lisännyt Edmundin luonteen\nkuvaukseen piirron, joka on kokonaisuuden kannalta mitä tärkein.\n\nEi ole myöskään unohdettava väärinlukemisen ilmiötä, vaikkakaan se ei\ntuo mitään lisävalaistusta edellä lueteltuihin harhatekoihin. Miksi\nerehdymme painetusta tekstistä? Miksi sanat näyttävät toisilta kuin\nne ovat? Jälleen on kysymys keskittymisen puutteesta: huomiomme on\nparhaillaan suunnattu johonkin aivan muuhun, ajattelemme jotakin,\njoka tuntuu tunkeutuvan kirjan ja lukijan väliin ja herpaisevan\ntarkkaamiskykyä. Mutta nämä häiritsevät syrjäajatukset värittävät\nmyös sanoja, joita luemme, ja antavat niille sisällyksen, jota\nniillä ei ole. Toisin sanoen: »tajuttomat tarkoitukset», »latentit\nmiellekompleksit» ja »kätketyt tendenssit» tulevat ilmi. Kun Freud\nkertoo, että hän luki sanan _Ostsee Odysseeksi_, hän selittää tämän\nvirhetoiminnan siten, että hän ajatteli piilotajuisella alueellaan\nkaiken aikaa Odysseuksen harharetkiä. Tai kun suuressa tavaratalossa\nkuljeskeleva turisti erehtyy nimikilvestä ja luulee korsettiosastoa\nklosettiosastoksi, hän haluaa sekä tajuttomalla että tajuisella\nalueellaan keventää henkilökohtaista painavuuttaan! Hyvän esimerkin\nkertoo myös henkevä satiirikko ja muistelmien tekijä Lichtenberg,[128]\njonka tunnemme Goethen elämäkerran yhteydestä. Hän mainitsee eräässä\nmuistiinpanossaan oppineen, joka luki aina Agamemnon _angenommen_-sanan\nasemesta, sillä niin paljon hän oli lukenut Homerosta...\n\nMikä on siis tulos, johon psykoanalyysi tällä koealueellaan päätyy?\n\nVirhetoimintojen analyysista selviää, että noissa pienissä erehdyksissä\njoita tavallinen arkielämämme on täynnä, vaikuttaa sangen usein eräs\nsisäinen voimien suunnikas. Väärinsanonnat ja väärinkuulemiset,\nväärinkirjoittamiset ja väärinlukemiset ovat kahden tarkoituksen\nyhteisvaikutuksia: sielussamme vallitsee niiden tapahtumahetkellä\nkaksi pyrkimystä, jotka kulkevat eri suuntiin ja ehkäisevät toisiaan.\nTätä ei aikaisempi, esifreudilainen psykologia ole lainkaan huomannut.\nVasta Freud on vakuuttavasti osoittanut, miten tietoisen tarkoituksen\nsivulla esiintyy toinen vähemmän tietoinen tai tiedoton tarkoitus ja\nmiten tämä häiritsevä syrjätekijä pyrkii huomaamatta esiin. Se kääntää\npuhujan kielen kuin kevyt hypnoosi, se heittää väärinlukemisessa\nlukijan silmiin itsesuggestion hiekkaa. Jokaisessa väärinsanonnassa,\nFreud väittää, on tietoisen pyrkimyksen ohella ollut aikomus sanoa\njotakin aivan toista, ja tämä latentti tarkoitus on samalla merkinnyt\ntehoisaa voimanlatausta. Sitä on yritetty torjua tajunnasta pois,\nsitä on painettu alas »tajuttomaan» ja tungettu takaisin, torjumisen\ntäysin onnistumatta. Virhetoiminta on näiden molempien pyrkimysten,\ntietoisen ja tiedottoman, tulos. Kummatkin ovat siinä toteutuneet,\nmutta vain puoleksi, sillä kummatkin ovat samalla vastustaneet\ntoisiaan ja vaikeuttaneet vapaata purkautumista. Tämän sielullisen\nkitkan kautta syntyvät sellaiset toiveiden ja pelkojen, salaisten\najatusten ja tajuttomien miellekompleksien typistetyt ilmaisumuodot\nkuin väärinsanonnat, väärinkuulemiset ja väärinlukemiset. Jos sanomme,\nettä uni on symbolinen taideteos, johon salaiset toiveemme maalataan,\nvoidaan virhetoimintoja katsoa pelkiksi puolinaisiksi skitseiksi ja\nluonnoksiksi. Mutta häiritsevä tarkoitus ei niissä aina ole toiveen\nluonteinen — se on tavallisesti häirityksi tulleen tarkoituksen\ntäydellinen tai vähemmän täydellinen vastakohta, joka keveässä\nsanavirheessä tai satunnaisessa toimintahäiriössä saa osittaisen\nilmaisun.\n\n\n\n\nHajamielisyyden tilikirja\n\n\n    Kolumbuksen laivoja oli kolme, ja kolme on prinsiippiä, joiden\n    varassa Freud lähtee matkalle. Ensimmäinen on determinismi.\n\n                                                  Jastrow\n\nJokapäiväisten erehdysten kreditiivi,[129] jota Freud niin halukkaasti\nlukee, on - kuten kaikki tiedämme - tavallista monipuolisempi\nlähdeteos. Miksi unohdamme jotakin, mikä tulisi muistaa? Vastaus tähän\nkysymykseen vivahtaa niihin vastauksiin, joilla psykoanalyysi ratkaisee\nmuiden virhetoimintojen ongelmat.\n\nMuistamattomuuden ilmiössä vaikuttavat samat vastakkaiset voimat,\njotka synnyttävät väärinlukemista ja väärinpuhumista, sillä jälleen\non tietoisen tarkoituksen, muistamisen, eteen patoutunut estävää\ntajutonta pyrkimystä. Tahdotaan suorittaa jotakin, mutta unohdetaan\ntuo »jokin», koska tekeminen on syvimmältään vastenmielistä...\nHalutaan mennä vieraisille, mutta sisimmältään ollaan vastahakoisia,\nja niin unohtuu jälleen tämä pieni, ikävä velvollisuus. Tietoisuudessa\nvaikuttaa pyrkimys »tehdä» ja »mennä». Tajuttomassa toimii estävä\nvoima, suggestiivinen »älä tee», »älä mene!» Unohdetaan, koska\nalitajuisesti halutaan unohtaa. Tajuisesti tarkoitettua toimenpidettä\nvastaan nousee tajuton vastatahto, ja tämä häiritsevä voima, joka\non luonteeltaan täysin maanalainen, saa hetkeksi vallan käsiinsä.\nEnglantilainen psykoanalyytikko E. Jones[130] on esittänyt hupaisen\nesimerkin, jossa latentti vastalause vaikuttaa yhtä vahvana kuin jokin\nhypnoosinjälkeinen suggestio ja joka valaisee unohtamisen ilmiötä\nmitä verrattomimmalla tavalla. Syistä, jotka jäävät hänelle itselleen\ntuntemattomiksi, hän jättää kerran lähettämättä erään kirjeen,\nvaikka se lepää täysin valmiina hänen kirjoituspöydällään. Hiukan\nmyöhemmin hän käy tarmokkaasti käsiksi asiaan, hän pudottaa kirjeen\npostilaatikkoon, mutta saa sen seuraavassa postissa takaisin, sillä\nsiinä ei ole osoitetta. Hän kirjoittaa siis osoitteen ja vie sen\njälleen postiin. Tällä kertaa hän on unohtanut postimerkit. Ja nyt\nhänen täytyy tunnustaa, että kirjeen lähettäminen on hänelle hyvin\nvastenmielistä. Hän on alusta alkaen epäröinyt, ja unohtaminen, jota\nohjataan »tajuttomasta» käsin, on tullut hänen avukseen...\n\nVirhetoiminta on siis pelastanut hänet jostakin, johon liittyy\nepämieluinen vaikutelma? Aivan niin... Unohtaminen merkitsee\ntässä, kuten niin monissa muissakin tapauksissa, tajutonta\npuolustustoimenpidettä, jonka avulla eräät ikävyydet tulevat\ntorjutuiksi. Jos teemme itsellemme selväksi, miksi jokin aikomus\nunohtuu, voimme helposti todeta, että muistamattomuuden syynä on\njoko vastenmielisyys tai harrastuksen puute, salainen pelko ja siitä\njohtuva vastustus. Nuorukainen unohtaa sovitun kohtauspaikan, koska\nlämmin suhde rakastettuun on jo aikoja sitten taittunut. Liikemies\nunohtaa asiakkaansa nimen, koska hänestä on kovin vastenmielistä sitä\nmuistaa. Charles Darwinista[131] tiedetään, että hänen tapanaan oli\ntunnollisesti merkitä muistiin kaikki tosiasiat, jotka sotivat hänen\nteoriaansa vastaan, sillä jokainen on taipuvainen unohtamaan alansa\nepämiellyttävyydet. Mutta samalla kuin nimien ja aikeiden unohtaminen\npaljastaa tajuttomana voimana toimivan vastahakoisuuden tunteen,\nsiihen sisältyy myös tietty toive. Latentti halu välttää ikävyyksiä\non syvimmältä mieleltään egoistista toivomista ja tajutonta hyödyn\ntavoittamista. Jo Schopenhauer on huomauttanut, että kun muistin\nerehdys koskee raha-asioitamme, se tapahtuu miltei poikkeuksetta\nmeidän eduksemme. Unohdamme helpommin maksamattoman laskun kuin\npankkiosoituksen; jätämme kovin usein lainamme lyhentämättä, mutta\nmuistamme kymmenenä päivänä viikosta, että paras ystävämme on meille\nvelkaa... Ja jos meidän on itse määrättävä, minkä palkkion tuosta tai\ntästä työstä vaadimme, emmeköhän aina kirjoita nollaa liian paljon kuin\nliian vähän!\n\nSekä Freud itse että hänen työnsä myöhemmät lisääjät ovat\nsuorittaneet unohdettujen sanojen ja nimien alueella laajakantoista\n»sananselitystä». Loppupäätelmäksi jää, että joko unohdettu asia\nsinänsä on unohtajalleen vastenmielinen tai se vyyhteytyy monien\nhienonhienojen assosiaatioiden kautta epämiellyttäviin ja tajunnasta\ntorjuttuihin mielteisiin. Freud ei voi millään palauttaa mieleensä\nerästä italialaista paikannimeä. Miksi? Unohdettu seutu on nimeltään\n_Nervi_ ja tämä sana muistuttaa äänteellisesti hänen ammatistaan —\nhermolääkärin työn monista epämiellyttävyyksistä. Erään toisen kerran\nhän väittelee ankarasti ystävänsä kanssa, joka todistelee hänelle, että\neräällä kylpyläalueella on kolme hotellia, kun sitä vastoin Freud itse\npuhuu kahdesta. Todellisuudessa niitä on kolme! Kolmas on nimeltään\n_Hochwärtner_, ja se on wieniläiselle tutkijalle sangen tuttu, sillä\nhän on kuutena kesänä asunut sen naapuristossa. Miten hän on voinut\nsen unohtaa? Yksinkertaisesti siksi, että hotellin nimi muistuttaa\nerään kilpailevan wieniläislääkärin nimeä, joten siis Freudin\nammattikompleksi on hävittänyt sen hänen päivämuistinsa piiristä.\n\nMyös tunnettu tutkija C.G. Jung[132] kulkee salalyhtyineen unohtuneiden\nnimien hämärillä varastopaikoilla. Hän kertoo esimerkin herra A:sta,\njoka oli kiintynyt erääseen nuoreen naiseen. Tällä puolestaan oli\nkyllin huono maku mennäkseen naimisiin herra B:n kanssa, joka kuului\nA:n liiketovereihin ja lähimpiin tuttaviin. Mutta mitä tapahtuikaan!\nSanellessaan tästedes liikekirjeitään herra A. ei millään muotoa voinut\nmuistaa entisen toverinsa nimeä, vaan hänen täytyi säännöllisesti kysyä\nsitä konttorihenkilökunnaltaan. Se oli pyyhitty tajunnan muistilistalta\npois, se oli tullut voittamattoman vastenmieliseksi ja torjuttu\nalas »tajuttomaan», herra A:n olematta tästä pois tunkemisesta edes\ntietoinen.\n\nPsykoanalyytikko Ferenczin[133] tutkimuksista tapaamme niin ikään\nseuraavan tapauksen, jossa unohtuneena nimenä on Jung. Eräs Ferenczin\nnaispuolisista potilaista ei voi keskusteluissa muistaa tätä nimeä,\nvaikka se ei ole hänelle millään tavalla vieras. Ferenczi tekee\nanalyysin. Hän soveltaa naiseen »vapaata assosiaatiota», pyytää\nhäntä ajattelemaan Jungin nimeä ja kertomaan välittömästi, mitä\nmiellekomplekseja hänen tajunnassaan viriää. Hoidokki ajattelee\naluksi erästä herra Kl:ää, sen jälkeen rouva Kl:ää - naishenkilöä,\njoka vuosistaan huolimatta on säilyttänyt nuorekkaan ulkonäön... Nyt\nhänen mieleensä juolahtaa Oscar Wilde, sitten Friedrich Nietzsche...\n»Minä en voi mitään sille, että äkillisesti muistan heidät», hän\nselittää. »Minä en ymmärrä tätä. Minä olen kuullut, että he olivat\nmolemmat homoseksualisteja. Wilde oli tekemisissä nuorten ihmisten\nkanssa...» Ja tämän jälkeen hän ajattelee Hauptmannia, joka merkitsee\n»päämiestä» ja »kapteenia». Nimi assosioituu sanoihin _halb_,\n»puoli» ja _Jugendlichkeit_, »nuoruus». Nyt Ferenczi on päässyt\nsanapiilokuvan perille, sillä nuoruudesta johdutaan »nuoreen», joka\non saksankielellä _jung_. Lähemmin eritellessään tutkija voi myös\nselvittää tämän tapauksen sielulliset johtolangat. Potilas on jäänyt\nleskeksi kolmenkymmenen yhdeksän vanhana, ja suunnitellessaan uutta\navioliittoaan hän ei halua ajatella mitään, joka voisi muistuttaa häntä\nhänen iästään. Siksi hän unohtaa tietyn nimen, siksi hän ei millään\nmuista tohtori C. G. Jungia, »Psykologisten tyyppien» ja »Libidon\nvaellusten ja symbolien» tekijää.\n\nSe, mikä koskee sanojen unohtamista, pitää paikkansa myöskin unohtuvien\nesineiden suhteen: asia, joka tässä tapauksessa torjutaan tajunnasta,\non ladattu tajuttomilla vastemielisyyden tunteilla. Jos hukkaamme\njonkin esineen tai asetamme sen epähuomiossa paikkaan, mitä tarpeen\ntullen emme millään muotoa muista, on syynä jälleen se, että esine ei\nole meille syvimmältään mieluinen. Hukkaamme sen usein siksi, että\nse on aiheuttanut häiriötä ja vahinkoa - toisissa tapauksissa taas,\nkoska aiomme hankkia sen tilalle uuden. Palvelijatar, joka tomuja\npyyhkiessään pudottaa maljakon, tietää tajuttomalla sielunalueellaan,\nettä juuri tuo koruesine on vaatinut häneltä eniten kärsivällisyyttä\nja vaivaa! Henkilö, joka käyttää vanhasta tottumuksesta jo ammoin\nkadonneen rakastajattarensa lahjoittamia kalvosinnappeja, kadottaa ne\nviimein... Niistä on hänen avioliitossaan ollut paljon häiriötä, hän on\npäättänyt ne hävittää ja hänen »tajuttomansa» on tässä tullut avuksi.\nJa edelleen: nainen, joka on vastoin syvempää tahtoaan ja puhtaasti\ntaloudellisista syistä suostunut rikkaan teollisuusmiehen kosintaan,\nkadottaa hääpäivänsä aattona kihlasormuksensa koska sen antaja herättää\nhänen mielessään tuskaa. Tunnemmehan tapauksia, joissa hukataan tai\nrikotaan esine, joka on saatu epämieluisten olosuhteiden vallitessa.\nMiksi herra Kukatahansa unohtaa jo kolmannen kerran kävelykeppinsä\nteatterin lämpiöön? Siksi, että se on tullut ostetuksi ajankohtana,\njonka hän kaikin muodoin tahtoisi hävittää muistoistaan...\n\nAina ei harhatekojen sisäinen syy-yhteys ole näin yksinkertainen —\nFreudin Arkipäivän psykopatologia[134] sisältää esimerkkejä, joissa\nvirhesuoritusten mekanismi hämmästyttää monimutkaisella hienoudellaan.\nHyvin kuvaava on seuraava tapaus. Freud on lähdössä rautatien asemalle\nkiiruhtaakseen junalla erään potilaansa luo. Epähuomiossa hän\ntyöntää matkalaukkuunsa väärän kojeen. Tutkimuksissa tarvittaisiin\npientä vasaraa, jolla lääkärit koettelevat polvirefleksejä, mutta\nFreud unohtaa sen kirjoituspöydälleen ja vaihtaa sen erehdyksessä\n— äänirautaan. Mikä on tämän virhetoiminnan »ajatus»? — Äänirautaa\nFreud oli äskettäin tarvinnut tutkiessaan erään heikkomielisen\nlapsen kuuloa, ja mitä vasaraan tulee, hänen muistissaan oli sen\nhepreankielinen nimi _chamer_, joka samalla merkitsee aasia. Onko\ntästä tehtävä johtopäätös, että Freud on idiootti? Aivan varmaan...\nHän on lähdössä sairaan luo, joka oli pudonnut parvekkeelta ja tullut\nhalvautuneeksi, ja nyt vaadittiin, että hän ottaisi selville, johtuiko\nhalvaus selkäytimen vioittumisesta vai oliko se katsottava pelkäksi\nhysteeriseksi häiriöksi. Samalta rautatienasemalta, jonne hän oli\nmenossa, hän oli kerran aikaisemmin noussut junaan matkustaakseen\ntutkimaan miltei vastaavanlaista sairaustapausta. Hän oli silloin\ntehnyt väärän diagnoosin. Hän toivoi tällä kertaa parempaa tulosta.\nSe, että hän otti matkalaukkuunsa ääniraudan vasaran sijasta, sisälsi\naivan yksinkertaisesti tajuttoman huomautuksen: »Älä nyt tee erehdystä,\nsenkin idiootti, senkin aasi...!»\n\nMutta esimerkkien runsaaseen aineistoon liittyy myös eräitä, joissa\nesine hukataan tai rikotaan silloinkin, kun siihen liittyvä tunnearvo\nei ole millään tavalla vastenmielinen. Kaikkihan tunnemme tapauksia,\njoissa satunnainen kömpelyys saa aikaan ikävän vahingon. Kompastumme\n— ja siinä ovat pirstoina parhaat kristallilasimme! Sysäämme\nepähuomiossa jalustaa, jolla vanha sukukalleus upeilee. Mustetta\nläikähtää rakkaimmalle pöytäliinalle. Kaunein keramiikka, minkä olemme\nhankkineet, lohkeaa kappaleiksi. Nämä ovat vahinkoja, mutta mikä on\nvahingon psykologia? Voidaanko tosiaan väittää, että mikä tahansa\najatukseton kädenliike ja liukastuminen tottelee tajutonta käskyä\nja että siinäkin tapauksessa, kun meille mieluisat esineet katoavat\ntai menevät rikki, niiden murskaamisessa täyttyy jokin tiedottomaksi\njäänyt toive. »Sellaista ei voida väittää», sanoo tavallinen\narkiviisaus. »Sellaista täytyy väittää», sanoo psykoanalyysi, joka\nuskoo determinismiin ja elämämme vähäpätöisyyksien syvään, piilotettuun\nsisältöön.\n\nSillä — Freud väittää — jokapäiväiseen toimintaamme liittyy muotoja,\njoista heittyy perspektiivejä paljon kauemmas kuin oma ikämme tai\nsukumme ikä ulottuu. Sielumme syvyyksissä toimii vielä voimia, jotka\novat vallinneet vuosisatoja ennen meitä. Huolimatta ajan kierrosta\ntämä sielun romukomero on tallettanut ikivanhojen kuvitelmien ja\ntuntojen kasaantuneen rihkaman. Mikään kulttuurivaikutus ei ole päässyt\ntunkeutumaan sen alueille, sivilisaation kosketus ei ole tehnyt\ntyhjäksi totuutta, että sivistyneinkin meistä kätkee itseensä barbaarin\nja villi- ihmisen. Me tulemme näkemään, miten tämän pohjalatauksen\nsuuri kirvoitus tapahtuu unessa ja miten taiteilija, joka intuitionsa\nsyvyydessä unohtaa ajan ja paikan, noutaa teostensa näyt ja hahmot\nmyytin alkulähteiltä. Mutta yhtä varmasti kuin »tajuttomaan»\nkasaantuneet henkilökohtaiset tuntomme nousevat jonakin herpautumisen\nhetkenä ylös tajuntaan ja värittävät altapäin elämäämme, yhtä varmasti\non olemassa toimintamuotoja, joissa syvin ja arkaaisin meissä saa\näänen. Muinaisuuden toiveet ja pelot, luulot ja kuvitelmat, tunteet\nja pyrkimykset elävät sitkeän itsepintaisina tottumuksina meissä,\nja tekojemme takana vaikuttavat sisäiset konstellaatit, jotka ovat\nvakiintuneet vuosituhansia ennen kuin oma elämämme vielä oli alkanut.\n\nMeille mieluisan esineen rikkomiseen voi kätkeytyä eräs tottumus\n— tapa, joka tulee vanhojen paimentolaiskansojen ajoilta asti.\nSyntyperäisenä seemiläisenä Freud tietää, että hänen oman rotunsa\nmuinaisuudessa uhrin käsite on näytellyt ehkä keskeisempää osaa kuin\nmikään muu uskonnollinen toimitus ja että Vanhan Testamentin lakikäskyt\nkiertyvät olennaiselta osaltaan tämän keskipisteen ympärille.\nAlkuperäisen käsityksen mukaan uhri on ollut lahja, joka tarjotaan\nyliluonnolliselle, mutta haluiltaan ja tarpeiltaan inhimilliselle\nolennolle. Uhraaminen on siis ilojuhlaa, ihaileva jumala on siinä\npersoonallisesti läsnä. Mutta sen paimentolaisheimon keskuudessa,\njoka joskus historian hämärässä kulkeutui nykyiseen Palestiinaan,\njumala on myös pelottava kostaja ja ankara veronkantaja. Veristen\nsovintouhrien savu ja teurastettujen esikoisten valitushuuto nousee\nnoina kaukaisina alkuaikoina Herra Zebaotin[135] kasvoja kohti —\ntunnottomia, aasialaisia kasvoja, jotka näyttäytyvät vain vihan\nsalamoiden valossa. »Älä viivyttele uutistasi ja pisariasi anna minulle\nesikoinen pojistasi», käskee tämä Idän ja Lännen välimailla syntynyt\njulma rotujumala. »Kuka ikänänsä äitinsä kohdun avaa Israelin lapsista,\nsekä ihmisistä että eläimistä, ne ovat minun.» Ja kun Daavid on tehnyt\nkolmannen suuren syntinsä ja pannut väestönlaskun toimeen, Jahve\nkostaa tämän rikkomuksen lähettämällä kansan rankaisijaksi ruton, joka\nsurmaa 70.000 ihmistä. Mikä on heprealainen pelastuksen menetelmä?\nSen paljastaa profeetta Gad,[136] joka neuvoo syyllistä kuningasta\nrakentamaan alttarin ruttokeskukseen ja uhraamaan härkiä polttouhriksi\njumalalle. Polttouhrauksen avulla torjutaan suurempi; hiiltyvien\neläinten liha asetetaan ihmislihan tilalle, ja sijainen, joka on\narvoltaan vähäpätöisempi, ottaa kantaakseen kansan verivelan. Niissä\nvarhaisissa ihmisuhreissa, joita israelilaiset ovat toimeenpanneet (ja\njoista teologisella taholla tavallisesti vaietaan), tulee toteutetuksi\nsama periaate. Yhteisön, perheen tuho torjutaan uhraamalla eräs perheen\npienimmistä jäsenistä. Esikoinen poltetaan alttarilla, että jumalan\ntuli ei polttaisi hänen isäänsä ja äitiään.\n\nMutta tämä käsitys on tietyllä kehitysasteella kaikelle ihmiskunnalle\nyhteinen ja sen hämärät varjot psykoanalyysi luulee löytävänsä\nnykyaikaisen ihmisen arkisista virheteoista. Saamme hämmästyneinä\nkuulla, että henkilö, joka erehdyksessä rikkoo tai kadottaa\narvoesineensä, suorittaa sovitusuhria. Hänen hairahduksensa on\nseremoniallinen toimenpide, hän haluaa välttää onnettomuutta, ja tähän\npäästäkseen hän uhraa kohtalolle jotain, joka on hänelle kallista.\nFreudin kirjoituspöydällä on joitakin aikoja sitten seissyt lasitettu\negyptiläinen pienoisveistos, mutta se särkyi samalla hetkellä kuin sen\nomistaja kirjoitti eräälle ystävälleen kirjettä. Tapaus oli rukousuhri:\nsuuremman vahingon väistämiseksi valittiin siinä pienempi. Sekä\nystävyyden että kuvapatsaan sirpaleet voi ehkä liimata kokoon, ajatteli\nFreud, sillä pudottaessaan epähuomiossa tuon siron koruesineen hän oli\nkaiken aikaa ajatellut sitä rikkonaista suhdetta, joka hänen ja kirjeen\nsaajan välillä vallitsi.\n\nErään toisen kerran hän antaa ilolleen vallan saatuaan kuulla, että\nvarsin vaikeasti sairastanut perheenjäsen on paranemaan päin. Riemun\nimpulsiivinen purkaus tapahtuu siten, että Freud ottaa permannolla\npari poikamaista askelta ja potkaisee tohvelinsa ilmaan. Se lentää\nkauniissa kaaressa huoneen yli. Se osuu pieneen marmoriseen Venukseen,\njoka putoaa jalustaltaan ja tietysti särkyy. Tässäkin tapauksessa\nonnettomuus on syvimmältä luonteeltaan uhria — kiitosuhria. Se, että\nkohteeksi joutuu juuri Venuksen kuvapatsas, on Freudin mielestä\n»galantti kohteliaisuus konvaleskenssille»,[137] toipumisen jumalille\nsuoritettu alttariseremonia. Voidaanko siis uskoa, että esineiden\nsärkemisessä aina vaikuttaa tämä arkaistinen suuntaus? Ei suinkaan! Kun\npsykoanalyysin perustaja »epähuomiossa» sysää marmorisen mustesäiliön\nmaahan, syynä on yksinkertaisesti se, että hänen sisarensa on kovin\nmoittinut sen muotoa. Hän siis uhraa tämän koruesineen omaiselleen, hän\nantaa sen symbolisesti sisarensa käsiin ja tuomitsee sen tajuttomalla\nalueellaan murskaksi. Teko, joka tapahtuu näennäisesti ilman\ntarkoitusta, on vain tämän tuomion näkyvä täytäntöönpano ja toteutus.\n\nNäissä esimerkeissä paljastuu virhetoimintojen varsinainen luonne —\nniiden symbolisuus. »Tajuttoman» työskentelytapa on symbolitoimintaa,\nja pieniin harhatekoihimme, joissa sielun maanalaiset voimat\nnäyttelevät näkymättömän kuiskaajan osaa, sisältyy jatkuvasti\nvertausta. Se mikä virhetoiminnassa ulkonaisesti katsoen tapahtuu,\non vain syvempien aikomusten ja latentin pyrkimyksen puolivalmis\nhavaintoesitys, vain viittaava vertauskuva, ei muuta. Ja jos\nseuloo tarkkaan koko sen aineiston, mikä omasta kokemuksestamme\nkeräytyy, löytää varmaankin monia väärintekemisen muotoja, joiden\nsymboliselta merkitykseltä on vaikea ummistaa silmää. Mies, joka\nnousee porraskäytävässä kerrosta ylemmäs kuin pitäisi, tekee tällä\nharhateolla tiettäväksi, että hän »pyrkii korkeammalle kuin siivet\nkantavat». Virhetoiminta on hänen sisimpien pyrkimystensä näkyvä esitys\nja havainnollinen ilmaisumuoto. Kun Freud kertoo itsestään, miten hän\nveti erään naispuolisen potilaansa ovella omat avaimet taskustaan, hän\nselittää tämän symbolitapahtuman siten, että hän tunsi kiintymistä\nnuoreen hoidokkiinsa — »toivoi tulevansa täällä kotiin...!» Tai\nkun hänen virkatoverinsa erehtyvät ja sovittavat asuntonsa avaimen\nvastaanottohuoneen lukkoon, heidän toiveensa, koskee kotiutumista\nlääkärinammattiin. Avaamisyritys on jälleen vertaus. Virhetoimintojen\nkieli on symbolikieltä, joka tulee selitetyksi vain sisältä päin,\ntajuttomista vaikuttimista ja kätketyistä toiveunista käsin. Mutta\nsymbolia sisältyy myös siihen että toivottomalta mielellä ollessamme\nteemme itsemme syypäiksi laiminlyönteihin, joihin emme tavallisissa\noloissa suinkaan horjahtaisi. Miksi mies, jota on kohdannut järkyttävä\nkohtalonisku, jättää vastoin tavallisuutta kellonsa vetämättä ja\npaneutuu makuulle täysissä vaatteissaan? Sekä seisahtanut kello että\nriisumaton takki antavat meidän selvästi tietää, että niiden omistaja\nei halua enää ajatella huomista päivää. _Vanitas vanitatum_[138] —\nkaikki on hänelle yhdentekevää, kaikki on käynyt harmaaksi turhuudeksi\nja hengen vaivaksi...\n\nNämä ovat selviä havaintoesimerkkejä: niiden kautta voimme\nsilmätä sielun piilotajuiseen piiriin. Näemme, miten unohtuneet\nmiellekompleksit ja torjutut muistot pyrkivät energiapaineen tavalla\nylös tietoisuuteen ja miten ne saavuttavat tajunnan valokentän vain\nkiertoteitse, vertauskuvan ja sattuman puvuissa. Mutta on olemassa\nnäköjään vielä vähäpätöisempiä ilmiöitä, joissa tavallinen ajattelu\nei huomaa mitään tarkoitusta, mutta joissa kuitenkin piilee syvää\ntajutonta sisällystä. Tarkoitan ns. satunnais- eli oiretoimintoja. Ne\npaljastavat usein jopa senkin, mitä potilas onnistuu assosiaatioissaan\nkätkemään, ja virhetoiminnoista ne eroavat siinä, että niissä tapahtuu\nvielä huolellisempi naamioiminen. Oiretoiminnat ovat näennäisesti\nkaikkea tarkoitusta vailla, niiden mitättömistä muodoista on miltei\nmahdoton uumoilla sielullista mielekkyyttä. Hajamieliset otsansivelyt\nja tahattomat pienoisliikkeet, eleet, jotka tehdään huomaamatta ja\nikään kuin leikkien, vaatekappaleiden ja ruumiinosien satunnaiset\nhypistelyt, vaistomaiset askaroimiset esineillä, jotka osuvat käteemme\n— kaikki kuuluvat tähän näennäisesti vähänsanovaan ilmiöryhmään. Mutta\ndeterminismin periaatteiden mukaan psykoanalyysi takertuu näihin\nvähäpätöisyyksiin ja riistää meiltä luulon, että turhat ja liikanaiset\neleemme olisivat vailla merkitystä. Mies, joka hajamielisesti korjaa\nmoitteettomasti solmittua kaulaliinaansa, henkilö, joka helisyttää\navaimia takkinsa taskussa, toinen, joka ehtimiseen sivelee leukaansa,\nkolmas, joka leikittelee lyijykynällä, neljäs, joka piirtelee kepillä\nkuvioita hietaan, viides, joka ajatuksissaan hyräilee operettisävelmää\n— niin, jokainen heistä käyttäytyy näin tarkoituksella, ja vaikka he\nhyvin harvoin tuntevat vaikuttimensa, näiden oiretoimintojen juuret\nkätkeytyvät tajuttoman sielunalueen syviin lähteisiin. Niinpä henkilö,\njoka on poikavuosiltaan asti harjoittanut erästä kehitysiän pahetta,\nmutta joka samalla tyystin varoo paljastamasta sitä lääkäreilleen,\nei voi estää tajuttomien ajatusten ilmituloa. Kun puhe siirtyy\ntulenaralle alueelle, hän torjuu jyrkästi epäluulot itsestään, mutta\nhypistelee samalla huomaamatta kynää sormissaan. Miksi? Tässä on hänen\nsyyllisyytensä salamerkki! Tämä näennäisesti tarkoitukseton teko kielii\nlääkärille kaiken, mitä potilas tahtoo salata... Mutta psykoanalyysi,\njolle seksuaalivietti tarjoaa yleispätevän selitysperustan, kun on\nkysymys »aiheettomista» toimintamuodoista, ei ole suinkaan aina\nvälttynyt ampumasta huikeasti yli maalin. Mistä johtuu psykogeeninen\nkirjoituskouristus? Wieniläisen sielunselityksen valossa sekin on\ntyypillistä symbolitoimintaa — täytekynä on putki, josta vuotaa\nnestettä!\n\n\n\n\nAtavismia ja itsehävitystä\n\n\nVuonna 1926 ilmestyi Wienin psykoanalyyttisen kustannusliikkeen\nkirjapainosta eräs merkillinen teos — Levinen _Das Unbewusste_,[139]\n»Tajuton».\n\nSe käsitteli jokseenkin samoja asioita, joista edellisillä sivuilla\non puhuttu, mutta tämän lisäksi se ulotti Freudin oivallukset\noikeuslääketieteen ja juridiikan aloille. Rohkea edistysaskel!\nMerkitsevä sikäli, että Levinen havainnot asettavat monet tähän\nasti tutkimattomiksi jääneet kriminaalipatologiset ilmiöt kokonaan\nuuteen valaistukseen ja että hän on ensimmäisenä osoittanut, mikä\nsyvällinen mielekkyys virhetoiminnoilla on, kun ne esiintyvät\nrikoksen ja väkivallan pimeässä tapahtumapiirissä. Jos voitaisiin\npsykoanalyyttisesti seuloa sitä aineistoa, jota — sanokaamme\n— amerikkalaisen kriminalistiikan mestari Bert Wentworth,[140]\nruotsalainen Ernst Fontell[141] tai tohtori Edmond Locard[142] ovat\npitkän toimintansa aikana koonneet, tai vaikkapa vain sitä, joka\nkeräytyy tavallisen suurkaupunkilaispoliisin pitkässä päivätyössä,\nsaisi syyllisyyden ja syyttömyyden kysymys kenties kokonaan uuden\nmuodon. Mutta Euroopan lukuisiin tuomioistuimiin ja tutkintovankiloihin\ntämä uusi tieto ei ole vielä tunkeutunut. Se ei ole myöskään\nkoskettanut lakipykäliä, jotka on olennaiselta osaltaan kirjoitettu\npsykologisen tietämättömyyden pölyyn.\n\nLevine lähtee siitä tosiseikasta, että harkitsevinkin rikollinen\njättää tavallisesti rikospaikalle jäljen. Hän luulee suoriutuneensa\njokaisesta yksityiskohdasta. Hän kertaa tyytyväisenä jokaisen vaiheen,\njoka liittyi teon yhteyteen, ja aluksi näyttää todella siltä, niin\nkuin kaikki juoruavat merkit olisivat tulleet hävitetyiksi. Miten\nhän siis joutuu poliisin käsiin? Jos hän on alallaan taitava, hän\noli kyllä perillä niistä menetelmistä, joilla rikos paljastetaan, ja\npysyäkseen salassa hän käyttää sekä kumikäsineitä että vääriä kenkiä.\nSormien, jalkain, kynsien ja hampaiden jäljet hävitetään tyystin.\nJokainen esine, joka voisi antaa aihetta epäluuloon, viedään pois\nrikospaikalta. Mitään ei unohdeta - ja kuitenkin unohtuu jotakin! Jokin\npikkuseikka, jota murhaaja ei ole tullut ajatelleeksi tai jonka hän\nliian myöhään muistaa, pistää jäljessä tulevien tutkijain silmään.\nJa omituista on, että taitavimmissakaan tapauksissa ei aina vaadita\nkriminaalilaboratorion monimutkaisia tutkimuksia, vaan välitön ja\ntuore »jälki» antaa syyllisen ilmi. Lyonin poliisiviraston museossa,\njossa herkkätuntoiset linssit ja valosuodattimet, kiinnityssuolat ja\nvalokuvasuurennukset, kuivauskaapit, keskipakoiskoneet, analyysivaa'at,\npullot, purkit, ultraviolettilamput ja Leitzin[143] aparaatit, joilla\npölyhiukkanen voidaan suurentaa omenan kokoiseksi, ovat Ranskan\nrikollisten uhkana, säilytetään lukemattomia eri aikoina ja eri\ntapausten yhteydessä koottuja tahattomia todistuskappaleita. Miten\nne ovat joutuneet sinne? Miten on mahdollista, että kylmäverinen ja\nmurhanhimoinen aivoihminen kaikesta harkinnastaan huolimatta jättää\njohtolangan, johon rikosetsivän tarvitsee vain tarttua päästäkseen\nhänen jäljilleen?\n\nPsykoanalyysin mukaan nämä kohtalokkaat laiminlyönnit juurtuvat\nsyvimmältään tajuttomaan rangaistuksen tarpeeseen. Paatuneinkin\nrikollinen, jonka ulkonainen elämä voi muodostua julmuuden ja\nmoraalisen tunnottomuuden kaameaksi malliesimerkiksi, kantaa\nolemuksensa syvyyksissä eräitä väkeviä imperatiiveja. Hänen rotunsa,\nihmisen rotu, on vuosituhannesta vuosituhanteen asettanut eteensä\neetillisiä raja- aitoja ja sanonut itselleen »Sitä ja sitä sinun ei\npidä tekemän!» Olkoon, että mitään itsesyytöstä ei herää, että kaikki\npuheet omastatunnosta ja syyllisyyskomplekseista jäävät vain puheeksi.\nJoka tapauksessa rikoksentekijän »tajuttomassa» viriää miltei atavismin\nluonteinen tarve tulla rangaistuksi, ja hänen moraalisen herkkyytensä\naste määrää, miten vastustamattomaksi tämä sisäinen vaikutin muodostuu.\nSillä hetkellä, jolloin rikos tapahtuu, vallitsee kylmäverisimmässäkin\ntajunnassa kuumeinen jännitys. Sykkiviä valtimoita ja paisuvia\nohimosuonia ei voi vaientaa - hermosto kiristyy pingotetun viulunkielen\ntavalla, ajatukset polkevat kehässä, harhaantuvat, hämärtyvät\nyleiseksi sekavuustilaksi... Tietoinen tahto pyrkii niitä pakollisesti\nkeskittämään, mutta tietoisuus on tällä hetkellä kummallisesti\nsupistunut. Ja saman synkän hajamielisyyden vallassa, jota Dostojevski\non »Rikoksen ja rangaistuksen» murhakohtauksessa niin syvältä\nluodannut, syyllinen unohtaa jotakin, mitä hän ei millään muotoa saisi\nunohtaa. Esitajuisen tarkkaajan herpautuessa nousee tunnustamisen tarve\nsyvistä kätköistään esille. Sen vaikutus tuntuu virhetoimintana, se\nväistää tajuisen huomion ja aiheuttaa kohtalokkaan varomattomuuden,\nilman että teon tekijä olisi sillä hetkellä laiminlyönnistään tietoinen.\n\nOmituista on myös, että mannermaan kaikkiin rikollispiireihin on\nlevinnyt eräs taikauskoinen luulo, joka selvemmin kuin pelkät\nyksityiset esimerkit kertoo tajuttomalla alueella vaikuttavasta\nilmitulemisen tarpeesta. Uskotaan, että jos murhaaja voi jättää\ntapahtumapaikalle jotakin itsestään, hän saa olla varma salassa\npysymisestä.\n\nMonet tutkijat ovat pohtineet tätä ongelmaa. Sen selityksiä on\netsitty atavismien ja periytyvien tottumusten alueelta, se on\njuurrutettu kaukaiseen muinaisuuteen - aina noihin aikoihin, jolloin\ntiettyyn hengenkehityksen asteeseen ehtinyt ihmiskunta sovelsi\najatteluunsa _pars pro toto_ -periaatetta ja harjoitti noituutta. Kuten\nkaikella taikauskolla, niin on tälläkin syvät kehityshistorialliset\nperspektiivit, ja mikään ei estä meitä näkemästä siinä varhaisen\ntaikojenteon myöhästynyttä jätettä. Mutta niistä johtuu, että\nnimenomaan tämä uskomus säilyy sitkeän itsepintaisesti nykyaikaan\nasti? Sitä lujittaa ihmisen yleinen eetillinen tunne, tajuton\nusko rangaistuksen vapauttavaan mahtiin. Kun rikolliset alttiisti\ntottelevat tätä kirjoittamatonta käskyä ja jättävät rikospaikalle\nkarkean kirjaimellisesti »jotakin itsestään» he toimivat saman\nrangaistuksentarpeen ohjaamina, jonka vaikutuksesta murhaaja painaa\nsormenjälkensä oveen ja murtovaras unohtaa asetyleenilampun murretun\nkassakaapin eteen.\n\nLyonin kriminalistisen laitoksen asiakirjoista, jotka tarjoavat\nhuolellisesti seulottujen esimerkkien runsaan varaston, voisi löytää\nuseita valaisevia tapauksia. Tällainen on selostus murrosta, jonka\nmuuan ammattivaras teki sikäläiseen apteekkihuoneistoon ja jonka\nyhteydessä vanhaa taikauskoista lakia sovellettiin käytäntöön.\nRikollinen jätti paikalle merkin, jollaisia Reiss nimittää _cartes de\nvisite odorantes_ — tuoksuviksi käyntikorteiksi. Tässä toimituksessa\nhän joutui käyttämään paperiteollisuuden tuotteita, ja kun hänet aivan\npian tapahtuman jälkeen vangittiin, hän sai kuulla sen surusanoman,\nettä paperipala oli huolellisesti tallettanut hänen sormenjälkensä,\nVielä näkyvämmän virheteon suoritti puolalainen rikollinen Demeter\nRodek, josta Hans Gross, rikostutkimuksen klassikko, kertoo. Hän oli\ntehnyt murtovarkauden hiukan sen jälkeen kun hän oli päässyt vapaaksi\nLembergin vankilasta, ja noudattaessaan ikivanhaa taikaa hän käytti\nepähuomiossa pyyhkeenä omaa passiaan!\n\n\n\nRanskalainen apashi Armand Meunier murhasi aikoinaan erään\nammattitoverinsa, mutta poistuessaan murhapaikalta hän teki\nharkitsemattoman teon, jota hänen sopi myöhemmin katua Cayennen\nrangaistussiirtolan paahteisessa helvetissä: hän kirjoitti murhapaikan\noveen sanat _Mort aux traîtres_ »kuolema kavaltajille», ja tämä\nkäsialannäyte antoi hänet ilmi. — Murtovaras, joka luiskahti pitkälleen\npehmeään multaan ja jätti siihen täydellisen muotokuvajäljennöksen,\nunohti kaikessa varovaisuudessaan juuri tämän paljon puhuvan\ntodistuskappaleen. Lyonilainen työmies, joka murtautui raakaa oopiumia\nsisältävään tavaravaunuun ja painoi jalanjälkensä permannolla viruviin\nkangaspakkoihin, ei lainkaan tullut ajatelleeksi, että hänen ei olisi\npitänyt heti rikoksen jälkeen hankkia itselleen silmiinpistävän uusia\nkenkiä. Rikosetsivien huomio kiintyi heti niihin, ne paljastivat hänet\npoliisille. — Muuan toinen saman ammatin harjoittaja valmistautui\nmurtoonsa huolellisuudella, jonka tuli estää kaikki kohtalokkaat\nlaiminlyönnit. Hän tiirikoi erään tyhjän huvilan oven auki, mutta\nsullottuaan kaikki varastetut arvoesineet säkkiin ja yrittäessään\npoistua hän huomasi, että ovi oli mennyt takalukkoon. Hänen täytyi\nsiis kiivetä alas ikkunan kautta, ja nyt hän tuli painaneeksi lasiin\npari selvää sormenjälkeä. Koska hän kuitenkin muisti ajoissa tämän\nmahdollisuuden, hän palasi rikospaikalle ja huuhteli ruudun tavalla,\njossa vanha taikauskoinen laki samalla tuli täytetyksi. Tätä toimitusta\nhän valaisi lyhyellä kynttilänpätkällä, ja koska hän oli hyvin\nkiihtynyt ja koska hänen kätensä vapisivat, hän puristi valonlähdettä\nlujasti sormissaan ja antoi sen hieman kallistua... Nyt sattui,\nettä pieni pala steariinia, johon oli painunut hänen peukalostaan\njälki, putosi alas permannolle. Se löydettiin aikanaan, ja Lyonin\npoliisilaboratorio voi varsin pian todeta, kuka tässä tapauksessa oli\nsyyllinen.\n\nOlipa siis kysymyksessä rikospaikalle jäänyt työväline tai käden\npainalluksen jättämä jälki, kohtalokas virhelaskelma tai kiihtymyksen\naikaansaama toimintahäiriö, joka tapauksessa on varmaa, että näillä\nhairahduksilla on oma tajuton tarkoituksensa. Tavallisen ajattelun\nkannalta ne johtuvat vain ylikiihtymisen tilasta, joka lamauttaa\nrikollisen harkintakykyä. Mutta psykoanalyyttisen katsantokannan\nmukaan »tajuton» käyttää näitä oikosulun tapaisia muistamattomuuden\ntiloja hyväkseen, ja esitajuisen tarkkaajan hetkellinen horros tekee\nmahdolliseksi sen, että rankaisemisen tendenssit pääsevät ohjaamaan\ntapahtumia. On sanottu, että jokainen rikollinen on sisimmältään\nRaskolnikov. Samoin kuin Dostojevskin romaanihenkilö, samoin tuntee\nkuka tahansa syyllinen latenttia halua tulla rangaistuksi, koska\nalkeellista siveellistä vastuuntuntoa hänessä on loukattu, koska\n»yliminä» on tuominnut hänen tekonsa. Tietenkin tämä pyrkimys on\nluonteeltaan täysin tajuton. Se ei ehkä koskaan nouse tietoisuuden\nkirkkaisiin valokeskuksiin. Mutta maanalaisena ja tajunnasta torjuttuna\nse saa tuon kohtalokkaan tehon, joka sieluumme vangituilla voimilla\non. Siihen punoutuu teon jälkeen herännyt takaa-ajon kammo, ja varmana\nvoidaan pitää, että tämä tuskan paine saattaa sadat rikolliset\nvapaaehtoiseen rippituoliin. Jos voisimme edes välähdyksellä silmätä\nniihin rikollissieluihin, joita ranskalainen kriminalisti Locard on\nteoksessaan _Le crime et les criminels_ esitellyt, tulisimme varmaan\noutoihin lopputuloksiin. Murhaaja tunnustaa tekonsa pudottaakseen\nharteiltaan epävarmuuden taakan. Hän tahtoo »tajuttomassaan» antaa\nitsensä ilmi — vapautuakseen ilmitulemisen pelosta. Tästä kertoo meille\nsekä Levinen edellä mainittu kirja että kaksi Theodor Reikin teosta,\n_Der unbekannte Mörder_ ja _Geständniszwang und Strafbedürfnis_, joissa\nsamojen ilmiöiden tutkimusta on ulotettu laajemmalle - jopa valaistu\nniitä tajuttomia tekijöitä, mitkä ovat vaikuttaneet länsimaisen\noikeuslaitoksen kehityksessä.\n\nMyös uhkarohkeuden, vieläpä tapaturmienkin ilmiöissä voidaan\npsykoanalyysin salalyhdyn avulla löytää seikkoja, joista tavallinen\narkiviisaus ei edes uneksi. Tietenkin Freudia ja hänen piiriään on\nsyytetty liiallisuuksista ja salapoliisimaisesta selitysinnosta,\npuhumattakaan pisteliäämmistä vastalauseista. Mutta Freud on keksinyt\nsielun hieroglyfikielen, elämä on hänen Rosetten-kivensä ja hän lukee\nsen oikullisista riimuista mitä lukee... Ja meidän on puolestamme\npidettävä silmänkantamilla totuutta, että jokainen uusi teoria syntyy\nyksipuolisena, ja vaikka soveltamiset voivat, vaikuttaa yltiöpäisiltä,\nei perusajatuksen kirkkaus silti himmene. Olemme nähneet, miten syvälle\npsykoanalyysin säde ulottuu ja millainen kuvaamaton kantovoima Freudin\nkeskeisillä oivalluksilla on, vaikkakaan hän ei aina voi pysyttää\nniitä luonnollisissa rajoissa. Uhkarohkeuden psykologiassa on kysymys\nsamasta. Psykoanalyytikkojen tulkintakokeet voivat ontua, mutta\nalkuperäinen johtoajatus säilyy tästä huolimatta voimassa.\n\nMikä pakottaa tavallisen keskitasontyypin tekoihin, joissa hän panee\nitsensä alttiiksi vaaralle? Miksi alppikiipeilijä kapuaa jyrkänteille,\njoista vähäisinkin virheaskel voi suistaa hänet rotkoon? Miksi\nnuorallatanssija valitsee niin vaarallisen alan, miksi akrobaatti tekee\nsurmanhyppyjä, jotka saavat katsojien kasvot kalpenemaan...? Tähän\nvoidaan vastata, että kukin heistä tahtoo joko tieten tai tietämättään\nnäytellä sankaria: kuolemanuhka on heidän urhoollisuutensa mitta,\nvaaran tuottama jännitys muodostuu stimulanssiksi, jota heissä piilevä\nmies ja heeros tarvitsee. Mutta tämä selitys valaisee ongelmaa\nkuitenkin vain puolittain, sillä vielä ei ole ratkaistu, mitä tämä\nsankaritekojen vetovoima sisimmältään on. Ihminen, joka liikkuu\nsirkuksen trapetseilla ja antaa lentonäytöksiä, kiipeää kirkontorneihin\nja korkeimmille kallioille, joiden livettävästä graniittipinnasta\njalan on vaikea tavata tukikohtaa, paljastaa salaisuutensa vain\npsykoanalyysin läpitunkevalle silmälle. Tässäkin täytyy piillä\ntajutonta pyrkimystä! Tässäkin toimii voimia, joista alppikiipeilijä ja\nakrobaatti itse eivät ole tietoisia...\n\nMitä nämä voimat ovat? - Uhkarohkeuden näytteissä ilmenee, että niiden\nsuorittaja hakeutuu vaistomaisesti tilanteisiin, joiden tuloksena\nvoi olla hänen perikatonsa. Hän uhmaa vaaraa - hän provosoi osakseen\nkuolemaa. Tästä huolimatta hän on tajuisella alueellaan varmasti\nvakuuttunut, että hänen tekojensa motiivina on vain urhoollisuuden\ntahto ja miehekäs seikkailunhalu, ei muuta. Mutta samoin menetteli\nrikollinen, joka selitti taikauskoiset virhetekonsa tajuisten\nvaikuttimien mukaisesti ja rationalisoi toimintansa - jopa oli\nlöytävinään niille kokonaan päinvastaisen merkityksen. Uhkarohkeuden\npsykologia näyttää, että seikkailun hurmaa etsivä henkilö on syvimmässä\ntunnossaan masokisti, jonka tuskankaipuu ei ole koskaan päässyt\nylittämään latenttia astetta, mutta joka kuitenkin tottelee kaikessa\ntätä viettipyrkimystä. Maan-alaisena, tajuttomana tendenssinä on halu\nkokea murskautumisen ja kuoleman nautinto. Tämän pyyteen esitajuinen\nsensori naamioi maskuliinisen urhoollisuuden valepukuun.\n\nJos nyt häikäilemättä soveltaisimme tätä uutta tietoa ja antaisimme\nPsykoanalyysin heittovalon hipaista vaikkapa keksintöjen historiaa,\ntulisimme hämmästyttäviin tuloksiin.\n\nValitkaamme esimerkiksi professori Piccard, maailmankuulu avaruuteen\nnousija... Hän kohosi hapella täytetyn ilmapallonsa nostamana\naluksi kuudentoistatuhannen metrin korkeuteen, tahtoi myöhemmin\nylittää tämänkin saavutuksen ja onnistuikin vuonna 1932, jolloin\nilmapallo lisäsi edelliseen ennätykseen vielä viisisataa metriä.\nTai ajatelkaamme Prokofjevin, Birnbaumin ja Godunovin avaruuteen\nnousua, joka saavutti kahdenkymmenentuhannen metrin rajan ja tapahtui\nilmapallon duraluminiumi-gondoolissa. Mikä on näiden tekojen syvin\nvaikutin? Psykoanalyysin mukaan voisi väittää, että Piccard ja hänen\nmaineensa jakajat tekivät nämä ilmamatkat vain tajuttoman masokisminsa\nmääräyksestä: he nousivat pilvien yläpuolelle, koska he halusivat\npudota! Tai kun ranskalainen Georges Detré ohjasi lentokoneensa armon\nvuonna 1936 aina neljäntoistatuhannen kahdeksansadankolmenkymmenen\nmetrin korkeuteen, hän teki tämän tiettävästikin vain siksi, että\nputoamisen hurma kummitteli hänen tajuttomissa toiveissaan! Viime\nkymmenluvun keskivaiheilla onnistui kahden englantilaisen kiivetä\nylös Mount Everestille, ja viimeinen, mitä heistä nähtiin, oli sumuun\nhäipyvä varjokuva jossakin kymmenentuhannen metrin korkeudessa,\njääjättiläisen laella... Mutta tahtoivatko he itse kuolemaansa?\n»Kyllä», vastaa psykoanalyysi silmää räpäyttämättä, »tajuttomassaan he\ntahtoivat sitä». He olivat kuulleet edeltäjänsä, eversti Sommervillen\nkertomuksista, mihin vaaraan ja kärsimykseen he tällä teollaan\nantautuivat, ja lähtiessään kesäkuisena aamupäivänä retkelleen he\nolivat vapaaehtoisesti valmistuneet kestämään sekä sietämätöntä\nkurkkutulehdusta että lumisokeutta. Mutta mitä merkitsi kaikki tämä\nsen hurman rinnalla, joka odotti heitä ja jonka he anastivat osakseen\nkuoleman hinnalla...!\n\n\n\nEräs näistä yltiöpäisistä sankareista, pariisilainen Tissandier, on\nterävästi eritellyt avaruusmatkojen outoa tunnelmaa. Hän suoritti\nilmapallonousunsa vuonna 1875, ylitti yhdeksäntuhatta metriä, pyörtyi\nkahdeksantuhannen metrin korkeudessa ja havaitsi maahan palattuaan,\nettä hänen molemmat seuralaisensa olivat tukehtuneet kuoliaiksi.\nOliko tämä vaarallinen seikkailu todellakin tyydyttänyt »tajuttomia\nviettivaatimuksia», joista Tissandier itse ei ollut tietoinen? Joka\ntapauksessa hän oli tyytyväinen matkaansa ja kertoi haltiokkaasti\nylhäällä vallinneesta aistien turtumuksesta. »Ihminen ei siellä tunne\nkipua», hän sanoi. »Hän kokee vain sisäistä riemua...»\n\nNäihin ongelmallisiin sankareihin kuuluvat myös sukeltajat, jotka\nviivähtävät parinkymmenen minuutin ajan sadan tai kahdensadan metrin\nsyvyydessä; Edelweissien kerääjät, jotka uhmaavat jäätävää tuulta,\nlumimyrskyä ja jalan alla ammottavia kuiluja; koskenlaskijat, jotka\ntanssivat vinhasti kiitävällä tukilla; lentäjät, jotka antavat\nkoneensa balansoida ylhäällä pilvissä; inhimilliset originaalit,\njotka heittäytyvät Niagaraan pehmustetulla tynnyreissä tai seisovat\nkäsillään pilvenpiirtäjien huipussa saadakseen nimensä sanomalehtiin.\nTehdäksemme psykoanalyysille oikeutta: kuka tietää, miten mahtava\ntajuton viettilataus näissä uljuuden näytteissä piilee, olipa niiden\ntajuisena vaikuttimena sitten turhamaisuus tai altruistinen halu uhrata\nelämänsä tieteelle. Ja jos syvyyspsykologian heittovalo kohtaisi\nniitä sankarihahmoja, joita tavataan rikollisten ja alamaailman\npiirissä, päädyttäisiin varmaankin synkimmän viettipatologian alueille.\nLontoon Sohon ja Pariisin laitapuolen, Chicagon kiinalaiskorttelin\nja Liverpoolin satama-alueen repaleiset sankarit, salakuljettajat ja\nrikollisjohtajat voivat kaikessa yhteiskunnarivastaisessa toiminnassaan\ntotella tajutonta viettivetoaan ja heidän rikostensa todellisena\njohtotähtenä, josta he itse eivät koskaan tule tietoisiksi, on ehkä\njälleen rangaistuksi tulemisen halu. Tämäntapainen sankarityyppi\nherättää kuolemaa halveksivassa urheudessaan jokseenkin samoja tunteita\nkuin synkänloistava äyriäinen, jota pyydetään sen saalistuselimien\nvuoksi. Voiman tunto on todellisuudessa Akilleen kantapää. Urhoollisuus\nkavaltaa kätketyn luonteensa toimiessaan tuhon ja itsehävityksen\nvälikappaleena.\n\nVarmaa on, että myös tapaturmien syvimmät vaikuttimet voivat piillä\n»tajuttoman» pimeissä kätköissä. Onnettomuuksilta on omat lakinsa —\nne eivät kohtaa uhriaan sattumalta, vaan tottelevat imperatiiveja,\njoiden todellinen vaikutusalue on sielun kellarikerroksissa.\nSyvimpänä motiivina voi jälleen olla itserankaisemisen tarve, ja\nvaikka kirkas päivätietoisuus ei tiedä tästä vaikuttavasta voimasta\nmitään, tapahtuu esitajuisen sensorin herpautuessa jokin kohtalokas\nhavaintohäiriö, joka johtaa tapaturmaan, ehkä kuolemaan. Terve,\nelämänhaluinen ihminen ei jää auton alle — hänellä ei ole siihen mitään\nsyytä, väittävät psykoanalyytikot. Sen sijaan henkilö, jonka sielun\nsyvimmissä syvyyksissä kuolemanvietti on saanut kohtalokkaan vallan ja\njonka sisin suhde elämään on tullut taitetuksi, käyttäytyy siten ja\nmenettelee sillä tavoin, että kuolema todella tulee hänen osakseen.\n»Tajuton» järjestää näyttämön, »tajuton» määrää, että tämä tiedoton\nitsemurhakandidaatti unohtuu ajatuksiinsa juuri, ratkaisevalla hetkellä\nja astuu ohikiitävän auton eteen sekunnin murto-osan tarkkuudella.\nTavallisissa oloissa hän väistäisi tapaturman: sielun hälytyskellot\nantaisivat hätämerkin - nopea heittäytyminen taapäin pelastaisi hänet\nvaarasta. Mutta onnettomuuden hetkellä hänen sielussaan on vallinnut\nvoimien suunnikas, jossa negatiivinen kuolemisentahto on kasvanut\nvoimakkaammaksi tekijäksi kuin positiivinen elämänhalu, ja näin ensin\nmainittu tendenssi on todellakin päässyt voitolle.\n\nNormaalin arkipäivän pienet virhesuoritukset ovat olleet meille\nensimmäisenä portaana, josta laskeutuminen sielun kellareihin\nalkaa. On ilmennyt, että tajuttomat determinantit ohjaavat yksinpä\npieniä arki- ilmiöitä, jotka eivät näytä determinoiduilta, ja että\nsyvimmältään ei ole olemassa mitään satunnaista tapahtumamuotoa. Tämä\non Freudin ratkaiseva johtoajatus. Että hän päätyi siihen sellaisten\nilmiöiden alueella, mitkä tavallisesti selitettiin »hajamielisyyden\nja »väsymyksen» hämärillä käsitteillä, todistaa omalla puhuvalla\ntavallaan hänen persoonallisuutensa ennakkoluulottomuuden puolesta.\nMutta on olemassa toinen, syvemmälle vievä porras, josta avautuu\nhämäriä maanalaisia näkymöitä ja jonka sielutieteilijän salalyhty on\npaljastanut: lukemattomien askelten kuluttama tietämättömyyden pölyyn\npeittynyt porras - uni. Psykoanalyysin tehtävänä on osoittaa, että\nunennäöt ovat todelliselta luonteeltaan jotakin, missä olemassaolomme\nsyvimmät vaikuttajat paljastuvat, ja että niiden kautta käy todellinen\n_via regia_ sielun salaperäiseen alamaailmaan.\n\n\nViitteet:\n\n[] Nykyinen Příbor Tšekin tasavallassa.\n\n[2] Kaupungit Pohjois-Italiassa; Franz Josef hävisi siellä taistelut\nRanskan Napoleon III:lle ja Italian Viktor Emanuel II:lle.\n\n[3] Goethen tekstiksi luultu kirjoitus on todennäköisesti Georg\nChristoph Toblerin käsialaa vuodelta 1782.\n\n[4] Zur Auffassung der Aphasien. Eine kritische Studie (1891).\n\n[5] Ernst Wilhelm Ritter von Brücke (1819—92), saks. lääkäri.\n\n[6] Theodor Meynert (1833—92), itäv. psykiatri.\n\n[7] Ydinjatke, aivojen alin osa.\n\n[8] Teos Über coca, Kokaiinista (1884).\n\n[9] Leopold Königstein (1850—1924), itäv. silmäkirurgi.\n\n[10] Karl (Carl) Koller (1857—1944), itäv. silmälääkäri.\n\n[11] Hepreaa; sefardijuutalaiset on Etelä-Euroopan ja Pohjois-Afrikan\njuutalaisista käytetty nimitys.\n\n[12] Goj tarkoittaa juutalaisille ei- juutalaista ja gojim (tai goyim)\npakanaa.\n\n[13] Egon Friedell (1878—1938), itäv. kulttuurihistorioitsija ja\nteatterikriitikko.\n\n[14] Giovanni Papini (1881—1956), ital. kirjailija ja kriitikko.\n\n[15] Gog (1931).\n\n[16] Heinrich Heine (alk. Harry Heine 1797—1856), saks. runoilija ja\njournalisti.\n\n[17] Karl Heinrich Marx (1818 —83), saks. filosofi.\n\n[18] Cesare Lombroso (1835—1909), ital. lääkäri.\n\n[19] Max Simon Nordau (alk. Simon Maximilian Südfeld; 1849—1923),\nsionistijohtaja ja lääkäri.\n\n[20] Otto Weininger (1880—1903), itäv. filosofi. Juutalainen W. kääntyi\n1902 protestantiksi.\n\n[21] Geschlecht und Charakter. Eine prinzipielle Untersuchung. (1903).\n\n[22] Henri Bergson.\n\n[23] Salomon Reinach (1858—1932), ransk. arkeologi.\n\n[24] Albert Einstein.\n\n[25] Émile Meyerson (1859—1933), puolalaissyntyinen ransk. filosofi ja\nepistemologi.\n\n[26] Jean-Martin Charcot (1825—93), ransk. neurologi.\n\n[27] Théâtre du Vaudeville, tuolloin Boulevard des Capucines’lla.\n\n[28] Théâtre de l'Œuvre, 55 rue de Clichy, Pariisi.\n\n[29] Maurice Polydore Marie Bernard Maeterlinck (1862—1949), belg.\nkirjailija.\n\n[30] 1886.\n\n[31] Eugène-Melchior de Vogüé (1848—1910), ransk. diplomaatti,\norientalisti ja arkeologi.\n\n[32] Joris-Karl Huysmans (1848—1907), ransk. kirjailija.\n\n[33] Là-bas (1891).\n\n[34] Paris (1898).\n\n[35] Paul Charles Joseph Bourget (1852—1935), ransk. kirjailija ja\nkriitikko.\n\n[36] Charles Pierre Baudelaire (1821—67), ransk. runoilija ja.\n\n[37] Pierre Jules Théophile Gautier (1811—1872), ransk. runoilija.\n\n[38] Charles Marie René Leconte de Lisle (1818—94), ransk. runoilija.\n\n[39] José-Maria de Heredia (1842—1905), kuubalaissyntyinen ransk.\nrunoilija.\n\n[40] Perustettu 1883.\n\n[41] Paul-Marie Verlaine (1844—96), ransk. runoilija.\n\n[42] Stéphane Mallarmé (1842—98), ransk. runoilija.\n\n[43] Charles Morice (1860—1919), ransk. kirjailija ja runoilija.\n\n[44] (1884—95).\n\n[45] Pariisin Boulevard Saint-Michel- kadun homonyymi.\n\n[46] Verlaine’in rakastaja.\n\n[47] Vuoden 1890 vaalien jälkeen.\n\n[48] Itäinen Afrikka jaettiin vaikutuspiireihin. Saksa sai Tansanian,\nmutta britit saivat enemmän vaikutusvaltaa Sansibarissa.\n\n[49] Cecil John Rhodes (1853—1902), engl. liikemies.\n\n[50] Sir Frederick Walter Kitchener KCB (1858—1912), engl.\nkenraaliluutnantti.\n\n[51] Jean Moréas (alk. Ioannis A. Papadiamantopoulos 1856—1910), kreik.\nrunoilija.\n\n[52] Francis Vielé-Griffin (1864—1937), amerikkalaissyntyinen ransk.\nsymbolisti.\n\n[53] Albert Mockel (1866—1945), belg. runoilija.\n\n[54] René François Ghilbert (René Ghil) (1862—1925) oli syntyjään\nranskalainen runoilija.\n\n[55] Albrecht Rodenbach (1856—1880), belg. runoilija.\n\n[56] Max Elskamp (1862—1931), belg. runoilija.\n\n[57] Leopold II (Louis Philippe Marie Victor) (1835—1909), Belgian\nkuningas.\n\n[58] Ellora, pikkukaupunki Intiassa.\n\n[59] Eugène Henri Paul Gauguin (1848—1903), ransk. maalari.\n\n[60] Englannissa 1800-luvun loppupuolella vaikuttanut taiteilijaryhmä.\n\n[61] Carolina \"La Belle\" Otero (1868—1965), esp. tanssija ja kurtisaani.\n\n[62] Chanson revyystä »Paris qui marche» (1898).\n\n[63] La Tortajada eli _Consuelo Tamayo Hernández_ (1867—1957), esp.\ntanssija (Santa Fe, Granada).\n\n[64] Lona, Sophia, Inger, Olga ja Gertrude Barrison esiintyivät noin\n1891—1900.\n\n[65] Helene Anna Held (1872—1918), puol. näyttämötaitelija.\n\n[66] Loie Fuller (1862—1928), amer. modernin tanssin pioneeri.\n\n[67] Saharet aka Clarissa Rose Campbell (1879—1942), aust. tanssija.\n\n[68] \"Hedelmätön madonna\".\n\n[69] Ansari l. kasvihuone.\n\n[70] Romain Rolland (1866—1944), ransk. kirjailija.\n\n[71] Carl Ludwig Schleich (1859—1922), saks. kirurgi ja kirjailija.\n\n[72] Ludvig XIII (1601—43), Ranskan kuningas.\n\n[73] La Closerie des Lilas sijaitsee Montparnassella.\n\n[74] Philippe Pinel, sairaalan ylilääkäri vuodesta 1795 vuoteen 1826.\n\n[75] Wikipedian mukaan tämä olisi tapahtunut vasta vuonna 1800.\n\n[76] ALS (lat. sclerosis lateralis amyotrophica) on etenevä\nmotoneuronisairaus, joka rappeuttaa sekä ylempiä että alempia\nliikehermoja.\n\n[77] Axel Munthe (1857—1949), ruots. lääkäri ja kirjailija.\n\n[78] Letargia l. sairaalloinen horros.\n\n[79] Katalepsia l. lihasten jännitysjäykkyystila.\n\n[80] Stigmatisaatio tarkoittaa henkilön kehoon ilmestyviä Jeesuksen\nkärsimyksestä muistuttavia haavoja eli stigmoja.\n\n[81] Hippolyte Bernheim (1840—1919), ransk. lääkäri.\n\n[82] Carl Wilhelm Hermann Nothnagel (1841—1905), saks. sisätautilääkäri.\n\n[83] Franz Anton Mesmer (1734—1815), saks. lääkäri.\n\n[84] Ilm. vuonna 1897.\n\n[85] Zolan romaani.\n\n[86] Ambroise-Auguste Liébeault (1823—1904), ransk. lääkäri.\n\n[87] Josef Breuer (1842—1925), itäv. lääkäri.\n\n[88] Bertha Pappenheim (1859—1936).\n\n[89] Joseph Jastrow (1863—1944), amer. psykologi.\n\n[90] Katarsis eli katharsis (kreik. puhdistuminen) on tunnetila, joka\njohtaa elämänhalun uudistumiseen, palautumiseen tai voimistumiseen.\n\n[91] Thomas Achelis (1850—1909), saks. uskontotietelijä ja etnologi.\n\n[92] Stefan Zweig (1881—1942), itäv. kirjailija.\n\n[93] Platon (428/427—348/347 eaa.), kreik. filosofi.\n\n[94] Aristoteles (384 v. Chr. in Stageira; † 322), kreik. filosofi.\n\n[95] Aurelius Augustinus (354—430), syntyjään numidialainen (nyk.\nAlgeria) kirkkoisä.\n\n[96] Confessiones (397—398).\n\n[97] Pyhä Bernhard Clairvauxlainen (1090—1153), ransk. munkki.\n\n[98] Pyhä Frans Salesilainen (1567—1622), ransk. kirkkoisä ja Geneven\npiispa.\n\n[99] Paracelsus (1493—1541), sveits. alkemisti.\n\n[100] Jan Baptist van Helmont (1579—1644), flaam. kemisti.\n\n[101] François Fénelon (1651—1715), roomal.kat. arkkipiispa.\n\n[102] François-Pierre-Gonthier Maine de Biran (1766—1824), ransk.\nfilosofi.\n\n[103] Marcus Aurelius Carus (230—283), Rooman keisari.\n\n[104] Christian Friedrich Hebbel (1813—63), saks. runoilija ja\nnäytelmäkirjailija.\n\n[105] Johann Wolfgang von Goethe (1749—1832).\n\n[106] Gottfried Wilhelm von Leibniz (1646—1716), saks. matemaatikko ja\nfilosofi.\n\n[107] Monadologie (1714).\n\n[108] Nouveaux essais sur l'entendement humain (1765), John Locken\nteoksen »Tutkielma inhimillisestä ymmärryksestä» vasta-argumentointia.\n\n[109] René Descartes (1596—1650), ransk. filosofi.\n\n[110] Apperseptio tarkoittaa filosofiassa havaintoa (perseptiota) johon\nliittyy tietoisuus havaitsemisesta.\n\n[111] Arthur Schopenhauer (1788—1860), saks. filosofi.\n\n[112] Karl Robert Eduard von Hartmann (1842—1906), saks. filosofi.\n\n[113] William James (1842—1910), amer. psykologi ja filosofi.\n\n[114] Frederic William Henry Myers (1843—1901), engl. filologi.\n\n[115] Théodule-Armand Ribot (1839—1916), ransk. psykologi.\n\n[116] Les Maladies de la personnalité (1885).\n\n[117] Theodor Lessing (1872—1933), saks. juutalainen filosofi.\n\n[118] Hermann Ebbinghaus (1850—1909), saks. psykologi.\n\n[119] Kitka tai esim. taipumus vastustaa liiketilan muutoksia.\n\n[120] Prentice Mulford (1834—1891), amer. kirjailija-humoristi.\n\n[121] Rudolf Meringer (1859—1931), itäv. filologi.\n\n[122] Carl Mayer (1862—1936), itäv. psykiatri ja neurologi.\n\n[123] Karl Abraham (1877—1925), saks. neurologi ja psykoanalyytikko.\n\n[124] Adolf Josef Storfer (1888—1944), itäv. kirjailija.\n\n[125] Eduard Hitschmann (1871—1957), itäv. lääkäri ja psykoanalyytikko.\n\n[126] William Shakespeare (1564—1616), engl. näytelmäkirjailija.\n\n[127] Johann Christoph Friedrich von Schiller (1759—1805), saks.\nrunoilija ja näytelmäkirjailija.\n\n[128] Georg Christoph Lichtenberg (1742—1799), saks. tiedemies.\n\n[129] Kreditiivi l. valtakirja.\n\n[130] Alfred Ernest Jones (1879—1958)engl. neurologi ja\npsykoanalyytikko.\n\n[131] Charles Robert Darwin (1809—1882), engl. luonnontietelijä.\n\n[132] Carl Gustav Jung (1875— 1961), sveits. psykiatri.\n\n[133] Sándor Ferenczi (1873—1933), unkar. psykoanalyytikko.\n\n[134] Suom. Arkielämämme psykopatologiaa, 1954 (Zur Psychopathologie\ndes Alltagslebens, 1904).\n\n[135] Sebaot, krist. jumala,– (hepr.) sotajoukkojen herra tai komentaja.\n\n[136] Gad, Jaakobin poika.\n\n[137] Toipilasaika, toipuminen.\n\n[138] Raam. Saarnaaja 1:2: Turhuuksien turhuus, sanoi saarnaaja,\nturhuuksien turhuus; kaikki on turhuutta! (»Vanitas vanitatum et omnia\nvanitas»).\n\n[139] The unconscious; an introduction to Freudian psychology; New\nYork, Macmillan, 1923.\n\n[140] Bert Wentworth (1857–?), amer. rikostekniikan pioneeri.\n\n[141] Ernst Fontell (1890–1960), ruots. poliisimestari.\n\n[142] Edmond Locard (1877–1966), ransk. kriminologi.\n\n[143] Ernst Leitzin Wetzlarissa toiminut mikroskooppitehdas, nyk. Leica.\n\n\n\n\n\n\nMORPHEUS\n\n\n\n\nUnet\n\n\n    Valveilla olevilla on yksi ja yhteinen maailmansa,\n    mutta unessa kääntyy jokainen omaansa.\n\n                                      Herakleitos.\n\n    Ihmissielu on sittenkin ihmeellinen ilmiö,\n    ja sen salaisuuksien keskipisteenä on uni.\n\n                                Hebbel.\n\nAnno domini 1900, samana vuonna, jolloin Friedrich Nietzschen elämä\npäättyi, ilmestyi saksalaisella kielialueella eräs hälinää herättävä\ntutkimus. Teos oli Sigmund Freudin _Traumdeutung_, Unenselitys.\n\nVastoin vallassa olevaa tiedettä siinä uskallettiin valita\njohtotähdeksi ajatus, että yön näköjään oikullisissa kuvitelmissa\npiilee syvempi sielullinen merkitys ja että jokainen uni, joka\nanalysoidaan sisimpiä määrääjiään myöten, antaa avaimen jopa\nunennäkijän luonnerakennuksen pimeimpiin kuiluihin. Kenties ei\nkenenkään toisen ajattelijan ole onnistunut yhdessä teoksessa näin\ntäydellisesti muuttaa psykologian liikkumissuuntaa. Tässä levittäytyy\neteemme satojen yksityistapausten huolellisesti jaoteltu aineisto,\njonka jokainen kohta muuttuu kummallisen läpikuultavaksi, kun tutkijan\nlyhty valottaa sitä sisältäpäin. Tässä kasvaa unikuvien ja näkyjen\nsyvyydestä kokonaan uusi sielunkäsitys, tai, jos niin tahdotaan,\nikivanha... Vallalla olevan tieteen vastalauseista piittaamatta Freud\non rohjennut valita lähtökohdakseen uskon, että unella on sanottavansa\nja että tämä sanottava voidaan huolellisen erittelyn kautta saattaa\nilmi.\n\n\n\nYdinajatukseltaan psykoanalyysi palautuu siis tässä vanhaan\nkansanomaiseen käsityskantaan. Unenselitystä tavataan jo\negyptiläisillä, Babyloniassa ja Persiassa, seemiläisten\npaimentolaiskansojen keskuudessa, kreikkalaisessa ja roomalaisessa\nmaailmassa, jopa vähemmässä määrässä kaikkialla, missä inhimillinen\najattelu vielä viipyy varhaisella asteellaan. Tapaamme sen kansojen\nkultillisten menojen ja uskonnollisten rituaalien yhteydessä, sillä\nmaapallon kaikilla puolin unennäkö on ainakin kerran käsitetty\nsillaksi, joka yhdistää toisiinsa aineellisen ja yliaistillisen\nmaailman. Etäisin muinaisuus, huomauttaa Stefan Zweig, on aina.\nymmärtänyt näin. Siellä, missä ylimaallinen, »yliminällinen tahto\nnäytti astuvan esiin ja missä jokin ihmisen ulkopuolelta tuleva voima\notti näennäisesti hänet valtaansa, tarjoutui vain yksi selitysperuste:\njumalat! Mutta yöllisten fantasioiden piirissä, jossa syttyy ja häviää\nniin merkityksellisiltä tuntuvia näkyjä, havaittiin ehkä välittömimmin\ntuonpuolinen vaikutus, ja näin kiiruhti myytillinen ajattelu\nselittämään unet jumalten ilmoitukseksi, jopa roomalaisten auguurien\ntavalla lukemaan niistä tulevia kohtaloita.\n\nTiedämme, että yön ilmestyskirjaa on tulkittu kaikkialla, missä\nuskonnolliset laitokset ovat kukoistaneet. Tämä jumalainen taito\nrehottaa yhtä hyvin Kaksoisvirtojen Maassa kuin Niilin suistomaissa,\nse yhtyy egyptiläiseen temppelipalvontaan, versoo faraoiden hoveissa\nja kulkee Kreikan Akropolikselta muinaisroomalaisten pyhättöjen\nkaikkein pyhimpään. Sekä Palestiinan aroilla että Syyriassa,\nsekä germaanien että kelttien asutusalueilla kohtaamme saman\nhengenhistoriallisen ilmiön. Gemachin pyramidissa säilyy vielä tänäkin\npäivänä babylonialaisen sibyllan lyhyt unikirja, jonka inspiroijana on\ntiettävästi ollut jokin nimeltä unohtunut oraakkelijumala. Kaldealainen\ntarina sankari Izdubarista mainitsee myös hänen unenselittäjänsä\nEabanin. Raamatun Joosef toimii saman viran haltijana Egyptin hovissa,\nDaniel tulkitsee Nebukadnesarin unta. Ja kun Aleksanteri Suuri näkee\nhiukan ennen Tyroksen valloitusta unen, jossa satyyrit kulkevat\njuhlasaattueessa, antaa keisarillinen _oneirokritikos_ Aristandros\ntälle näylle kohtalokkaan merkityksen. _Sa tyros_ merkitsee: »Sinun on\nTyros!» Samoihin aikoihin palavat kaukana valtameren takana atsteekkien\noraakkelitulet... Perun papit kulkevat rumpujen päristessä pyramidien\nlaella alttareilla poltetaan _datura sanguinean_, punaisen hulluruohon\nlehtiä. Ryydinhajuinen suitsutus antaa unta ja lisää näkyjen\nesineellisyyttä — näkyjen, joita pidetään jumalten kuvakirjoituksena\nihmismielissä.\n\nMyös kreikkalaisessa maailmassa annettiin unennäöille tehostettu\nyliaistillinen merkitys. Historioitsija Pausanias on kuvannut\njuhlamenoja, joita vietetään Athene Poliaan temppelilehdoissa ja joiden\nosanottajiksi valitaan ylhäisiin sukuihin kuuluvia nuoria tyttöjä,\nniin sanottuja _arrhephoroi_. Viileinä öinä he saavat nukkua avoimen\ntaivaan alla ja heidän makuusijansa lähelle on kätketty pyhiä esineitä,\njoista uskomuksen mukaan lähtee maagillinen säteily. Heidän unensa\nkatsotaan Athenen välittömäksi saneluksi, ja temppelin papittaret\ntulkitsevat huolellisesti näkyjä, jotka ovat yön kuluessa kulkeneet\nheidän tajuntansa kautta. Mutta vastaavantapaisia seremonioita liittyy\nmyös Themiksen salamenoihin ja Asklepioksen palvontaan — samoin\njuhliin, joita muinaisattikalainen maailma vietti jumalatar Eilethyian\nkunniaksi. Ajatus, että ihmissielulla on unessa yhteys jumaliin ja\nettä jokin sisäinen silmä, joka pysyy valvetilassa sulkeutuneena, on\nöisin avoinna, näyttää välittömästi sisältyvän useimpiin länsimaisiin\nuskontoihin. Kuten myöhemmin tulemme näkemään, se liittyy kiinteästi\nvainajain palvontaan, jota sellainen tutkija kuin Fustel de Coulanges\npitää vanhimpana uskonnollisena kulttimuotona. Sen syntyperä on\nlöydettävissä noilta rodun ja yksilön lapsuuskehityksen asteilla,\njoilla rajamuuri unen ja valveen välillä on vielä ylikuljettavan matala.\n\nMitä siis merkitsi, että eräs eurooppalaisista psykologeista, jonka\nnimellä tosin oli hieman huono kaiku, mutta joka saattoi täydellä\nsyyllä vedota pitkäaikaisten opintojen antamaan pätevyyteen, uskalsi\nselittää unta, — uskalsi nähdä yön järjettömässä mielleleikissä\njärkevää merkitystä? Tieteelliselle maailmalle se merkitsi vaarallista\nräjähdyttämisyritystä, joka onnistuessaan ampuisi murskaksi koko\nmekanistisen sielunselityksen. Sillä mitä oli uni? XIX vuosisadan\ntiede oli pyrkinyt huolellisesti ja satoihin esimerkkeihin vedoten\nosoittamaan, että siihen ei sisältynyt mitään syvempää »mieltä».\nOtaksuttiin, että unennäön todellisina syinä olivat aistikiihotukset,\njotka tulivat milloin ulkoapäin, milloin ruumiin omista sisäelimistä:\njanon ja nälän tunteesta, vilunpuistatuksista, pahoinvoinnista,\näänistä, jotka koskettivat nukkujan tajuntaa. Unikuvat keräytyivät\nkokoon edellisen päivän elämyksistä ja muistoista. Mutta — väitettiin\n— tätä keräytymistä ei ohjannut mikään syvempi pyrkimys, mitään\nsalaista aatetta ei siinä saatettu ilmi. Koska esifreudilainen\nsielutiede tahtoi selittää kaiken assosiaation ja reproduktion avulla,\nsiis tottumusprinsiipin mukaan, se piti myös unia epämielekkäänä\nmielikuvien leikkinä, jota koneelliset viritykset vallitsivat ja\njonka edellytyksenä pidettiin kaiken ohjaavan tahdon kuoleutumista.\n»Unennäköjen syntyperä on löydettävissä maksasta», väitti aikoinaan\nPlaton. Viime vuosisadan psykologia ei itse asiassa ollut ehtinyt\nkovinkaan kauas tästä karkeasti aineellisesta selitysperusteesta,\nsillä sekin nojautui fysiologisiin syihin ja näki hermoelementtien\nhajanaisessa toiminnassa ainoan unia luovan tekijän.\n\nVoi syystä väittää, että viime sataluvun unentutkimus ei kertaakaan\nlaskenut luotinauhaansa niihin sielullisiin pohjavesiin, joista näyt\nnousevat ylös tajuntaan. Tyydyttiin selittämään unta fysiologisena\nilmiönä, puhuttiin »valotomusta», »silmäspektreistä», »fosfeeneista»,\njotka johtuvat verkkokalvon verenkierrossa tapahtuvista muutoksista\ntai ummessa olevan silmäluomen ja silmämunan puristuksesta. Tutkittiin\nniitä häilyviä väriläikkiä, jotka syntyvät uneen vaipumisen edellä.\nNe aiheutuvat, sanottiin, näköhermon mekaanisesta kiihotuksesta,\nja vähitellen, väsymystilan syvetessä, ne vakaantuvat uniesineiksi\nja unikuviksi. Tätä ongelmaa tutkivat sekä Alfred Maury että hänen\naikalaisensa d'Hervey de Saint Denis, mutta tähän rajoittui myös suurin\npiirtein katsoen koko silloinen unentutkimus. Toisaalla korostettiin\npuhtaasti ruumiillisten ärsykkeiden merkitystä, josta varsinkin\nranskalainen Tissié on kerännyt joukon yleispäteviksi julistettuja\nesimerkkejä. Kun eräs hänen potilaistaan uneksii Aleksanterin teatterin\ntulipalosta, havaitsee samassa siirtyneensä keskelle Konsulien Torin\nallasta ja tarkkaavansa, miten tulenliekki kiitää kulmapylväitä\nyhdistäviä ketjuja pitkin, on tämän unennäön varsinaisena syynä se,\nettä nukkujan silmään on osunut säde tarkastuskierroksella olevan\nyöhoitajattaren lampusta. Tai kun Mauryn korvan juuressa hangataan\nsaksia, tämä ulkonainen seikka aiheuttaa, että hän kuulee unessaan\nhätäkellon soiton ja on ottavinaan osaa vuoden 1848 kesäkuun\nmelskeisiin! Ulkonaiset valo- ja äänivaikutelmat, tuolien narina,\ntulen rätinä, sateen monotoninen laulu, ikkunaa pieksevä oksa,\ntuulen yöllinen valitus korotettiin näin ollen odottamattomaan\nvalta-asemaan ja ne saivat unenmuodostukseen katsoen miltei saman\nmääräämisvallan, minkä psykoanalyysi sittemmin siirsi puhtaasti\nsielullisille tekijöille. Vuonna 1876 esitti Binz väitteen, että\nuni ei ole ainoastaan ruumiillinen, vaan useissa tapauksissa jopa\npatologisesti ruumiillinen tapahtuma. Seuraavana vuonna julkaisi\nSiebeck oman teoksensa _Das Traumleben der Seele_, »Sielun unielämä» —\nja kahta vuotta myöhemmin ilmestyi Radestockin Schlaf und Traum, »Uni\nja unennäkö», joissa kummassakin edellytettiin, että jokin fyysillinen\nilmiö, esimerkiksi aivotoiminnan estyminen niihin keräytyneen\njätetuotteen tähden, on unen varsinainen muodostaja ja ylläpitäjä.\nMutta näissä tutkimuksissa koottiin myös arvokasta aineistoa tulevia\ntutkijoita varten: ranskalaisen tohtori Fauren keräämät esimerkit,\njotka sisältyvät vuoden 1876:n Archives de Médecine'iin ja varsinkin\nne mielenkiintoiset muistiinpanot, jotka löydämme Tissié'n Les\nRêves-kirjasesta tarjoavat tämän päivän psykoanalyysille mitä\ntuloksellisimman koekentän.\n\nSitä paitsi tuollakin ajankohdalla esiintyy ääniä, joissa viitoitetaan\nmodernin sieluntutkimuksen liikkumissuuntaa. Hieman ennen Freudia\nkirjoittaa englantilainen Frederick F. H. Myers pienen esseensä\ntelepaattisesta unesta ja liittää sen alkulehdille seuraavat\nenteelliset lauseet: »Me emme siis voi käsitellä unta — kuten\nyleensä on tehty — yksinomaan sen kielteiseltä puolelta. Me emme\nvoi tyytyä tavallisten oppikirjojen tavoin puhumaan pelkästään\nvalvoessa esiintyvien kykyjen häviämisestä, — ulkonaisen havaintokyvyn\nlaskusta ja valvovan älyn puutteesta. Meidän tulee käsitellä unta\npositiivisesti, mikäli voimme, yksilöllisyytemme määrättynä vaiheena,\njoka esiintyy valvontatilan rinnalla. Kumpikin vaihe on luullakseni\nsamalla tavoin eronnut alkuperäisestä epämääräisyyden tilasta,\nsiitä alhaisten elimistöjen tilasta, joka ei ansainnut unen eikä\nvalveillaolon nimeä.»\n\nMutta nämä ovat uskaliaita tulevaisuuden sanoja, ja oppikirjojen\ntekijät ovat ne ankarasti kostaneet. Niiden kirjoittaja, joka omaksui\nhieman herkästi aikansa yltiöpäisimmän henkiuskon, ei ole tähän päivään\nmennessä päässyt ainoaankaan »Psykologian alkeiskurssiin».\n\nXIX:n vuosisadan viimeisellä neljänneksellä ilmestyneet tutkimukset\neivät siis sanottavasti järkyttäneet niitä portteja, joiden tällä\npuolen seisoi ylimielinen eksaktinen viisaus, tuolla puolen unen\nsalaperäinen jumala Morpheus. Tosin esiintyi yksityisiä teoksia,\njoissa pyrittiin murtamaan unipsykologian kovaa pähkinää, ja näille\nedelläkävijöille Freud on joutunut kiitollisuuden velkaan, joskaan\nei vastauksista, niin ainakin kysymyksistä. Mutta olennaiselta\nosaltaan hänen oivalluksensa on vertaansa etsivä herostraattinen\nteko. Hän ei suinkaan täydennä siihenastista psykologista tietoa, hän\npäinvastoin murskaa ja kumoaa kaiken, mitä tällä tietämisen alalla\non vuosikymmenien kuluessa saatu kerätyksi kokoon. _Traumdeutung_,\n»Unenselitys», jonka kirkkaimmat hahmoviivat ja merkitsevimmät\nteoreettiset linjat seuraavassa pyritään rekonstruoimaan mahdollisimman\neloisaksi kokonaisnäyksi, on uuden sielunkäsityksen julistuskirja\n_par préférence_ — vaikutukseltaan verrattavissa vain Darwinin\n»Lajien syntyyn», jota se muuten edellä käyneen tieteen täydellisessä\nylösalaisin kääntämisessä muistuttaa.\n\nInhimillinen tutkimustyö saa aina alkunsa kahdesta primäärisestä\nkysymyksestä. Toinen on »mitä?», toinen »miksi?» Olemme nähneet,\nettä virhetoimintojen psykologia asetti jälkimmäisen näistä kahdesta\nensimmäiseksi ja saattoi tätä menettelytapaa viljellen päätyä niihin\nhämmästyttäviin tuloksiin, jotka on kerätty Freudin »Arkipäivän\npsykopatologiaan». Miksi käyttäydymme juuri näin? Miksi unohdamme juuri\nsen mitä unohdamme? Kun tähän on saatu vastaus, saadaan samalla vastaus\nkysymykseen: mitä se on? Ja samalla tavoin Wienin taikuri asettaa\nunta koskevien tutkimustensa lähtökohdaksi aivan yksinkertaisesti\nkysymyksen: Minkä tähden unet saavat juuri tämän muodon, miksi juuri\nnämä kuvat syttyvät tajuntaan? Näin tullaan otaksumaan, että jokin\nlainalaisuus ohjaa näkysarjojen hahmottumista ja että elimistöllisten\närsykkeiden ohella toimivat kaiken aikaa voimat, joita akateeminen\ntiede ei tunne. Mutta asettukaamme akateemisen tieteen kannalle!\nUskokaamme, että yön mielikuvat ovat vain päivämuistojen ja elämysten\nsekavaa rihkamaa. Miten on siis ymmärrettävissä, että se, mikä\nvalvetilassa on eniten askarruttanut mieltämme, ei suinkaan aina tule\nesiin unessa? Miksi uneksimme asioista, jotka päivällä tuskin lainkaan\nsitoivat ajatustamme? Tämä on vaarallinen kysymys. Siihen sisältyy jo\nselvä aavistus, että päivämielenkiinto e i ohjaa unta, vaan sen tilalle\non tullut voimia, jotka jossakin kirkkaan tietoisuutemme tuolla puolen\npyrkivät tuntemattomia päämääriä kohti...\n\nUni ilmenee meille heti heräämisen jälkeen näköjään sekasortoisena\nkuvajaksona, joka hämärtyy sitä mukaa kuin havahdumme täyteen\npäivätietoisuuteen. Mennyt yö perii unikuvien yhteydet, jos niitä\non ollut. Hämärät tarkoitukset ja viittaava merkitys, joka unen ja\nvalveen rajalla vielä kiusasi torkahtelevaa ajatusta, ovat äkkiä\nkadonneet olemattomiin, ja äsken mystillisiltä tuntuneet kuvajaksot\nosoittautuvat aamun kirkkaassa valossa yhtä hullunkurisiksi kuin\nkahden, kolmen filminauhan katkelmista kokoonpantu elokuva. Mutta\nunen muistoon liittyy samalla jotakin hämmennyttävän vierasta.\nPelkkä tieto, että aivan äskettäin olemme eläneet yön epäloogillista\nvarjoelämää, näyttää laskeutuvan eristävän verhon lailla unitilan ja\nvalveen, unennäön ja heränneen minämme välille. Ilmestykset häviävät\nusvaan. Kuvakirjoitus sammuu ennen kuin olemme ehtineet lukea... Takaa\najava ajatus tavoittaa enää vain murtuneita katkelmia ja salatuista\nyhteyksistään eksyneitä kuvia, joiden eloisien ja mielettömien muotojen\nalla vilkkuu pakenevaa, viittaavaa, enteellistä valoa... Omituista\non, että tämä muistin pimeneminen tapahtuu nopeammin kuin koskaan\nmuulloin ja että elämässämme ei tapaa tilanteita, jolloin äsken\nselväpiirteiset elämykset liukuisivat niin ärsyttävän kepeästi hukkaan.\nYritämme kirjoittaa paperille kaiken, mitä unessa tapahtui. Turhaan:\ntoisella, kolmannella, neljännellä sanalla muistin saalis on käynyt\nkovin pieneksi ja yön sisällys on huvennut tyhjiin niin kuin hiilille\nheitetty vaha. Tai — tämä on toinen tavallinen tapaus — unesta jää\nmieleemme katkelmallinen juonisommitelma, hämärä ja epäjohdonmukainen\ndraama, haaveellinen näytelmä, joka on osaksi unohtunut, osaksi\nkuultaa esiin muistin kuilusta. Muistelemme selvään yksityiskohtia,\njotka näköjään järjettöminä ja vailla kokoavaa yhteyttä kummittelevat\najatuksissamme. Yön filminauha on palanut mustaksi. Pitkien, pimeiden\njaksojen välillä tapaa vain sattumalta säästyneitä näkyjä, ja näiden\nkatkelmien sekasortoista kokoomusta Freud nimittää _manifestiksi\nunisisällöksi_ — unen pinnaksi.\n\nKuitenkin sanoo aavistus, että yön valhe-elämään kätkeytyy sielullista\nmerkitystä: tavallinen arkiviisaus on tällä taholla aina tuntenut\nsyvyyksien huurun ja kumartunut kuuntelemaan unen monimielistä\npuhetta, jopa selittämään sitä, kuten edellä huomautettiin,\nyliaistillisten olentojen saneluksi. Onhan jokainen meistä elänyt\nyöllisiä kuvitelmajaksoja, joissa persoonallisuutemme sisimmät\nperustat ovat hetkellisesti järkkyneet ja joiden emotionaalista\ntehoa mikään päiväelämämme tunne ei vastaa. Milloin tunnemme kauhua,\njoka edes etäältä viittaisi labyrinttiunten ja painajaisen kauhuun?\nSisältyykö jokapäiväiseen elämäämme ainoatakaan silmänräpäystä,\njolloin onnen kosketus ympäröisi henkemme samalla ehdottomuudella\nkuin unessa? Vain uni voi antaa tunteillemme ne mitat, joita huvi- ja\nmurhenäytelmissä ihailemme, ja sen epätodellisessa taikamaailmassa\navautuu mahdollisuuksia, joissa syvyyksiään myöten järkytetty »minä»\ntuntee totisesti olevansa enemmän kuin on! Olemassaolon kohonnein tunto\nja häviämisen hekuma, joiden täydellisyyttä valvova tajunta ei koskaan\nvoi tavoittaa, ovat näissä kuumeisissa syvyyksissä mystillisesti yhtä.\nOnhan psykologi Strümpell aivan oikein huomauttanut, että unessa, jossa\nmielikuvat kadottavat puhtaasti sielullisen luonteensa ja tulevat\ntodellisuuksiksi, syntyy myös väkevämpää tunnesuhdetta niihin kuin\nkoskaan valveilla. Tämä tunneaffekti on jotakin todella keskeistä:\nsiinä on unen varsinainen sisällys, - unen totuus! »Jos minä pelkään\nunessa ryöväreitä», sanoo Stricker, »ryövärit ovat varmasti vain\nkuviteltuja, mutta pelko on todellinen.»\n\nMutta tämä tunne, että uni sallii jokaisen meistä puhua sielun\nunohtunutta syntymäkieltä, että se palauttaa ennalleen ammoin\ntaittuneet yhteydet puihin, kukkiin, multaan, pilviin ja tähtiin, että\nse eheyttää ja tekee täysiksi heikot inhimilliset mielialamme ja antaa\nniille omassa varjomaailmassaan aavistamattomat mittasuhteet — tämä\ntunne on myös antanut aihetta uskoon, että unielämä on päiväelämän\ntasavertainen rinnakkaisilmiö. Freudin ajatusten lähtökohtana on\nsiis jälleen yleisinhimillinen aavistelu. Hän luo olettamuksen, että\nmanifestin unisisällön alla piilee _latentti unisisältö_, että sielun\npimeissä kätköissä kypsyvä tunne kukkii unen hajanaisissa kuvissa. On\nvain hajoteltava ja eriteltävä manifestin unen ainekset. On seurattava\nporras portaalta assosioitumista, joka johtaa kuvista takaisia\ntunteeseen. Vasta kun unen ilmestykset ja maisemat saatetaan takaisin\nalkuperäisiin lähteisiinsä, valkenee täysin järjellinen, täysin\njohdonmukainen ajatusyhteys, joka uinuu näköjään merkityksettömien\nnäkyjen syvyydessä. Tutkijan salalyhty paljastaa ennen pitkää koko tuon\nhaudatun muistokerroksen ja ne tajunnasta torjutut miellekompleksit,\njoihin unennäkö syvimmiltään juurtuu. Nukkuja itse ei tunne niitä.\n\n\n\n\nYön salakirjoitus\n\n\nUni alkaa väsymyksellä.\n\nLepäämme tuossa omituisessa puolihorteessa, jossa aistien portit\novat vielä raollaan päivälle ja ajatus etsii pääsytietä uneen. Emme\nnuku emmekä valvo. Koemme ulkomaailman, mutta kuin usvan takaa...\nAjattelemme, mutta emme käsitteissä, vaan kuvissa. Kaikki, mitä\nmielessämme näinä hämärinä tunteina kulkee, saa väliin mielettömän,\nväliin järkevän ulkonäön: kuvallisen ilmaisun, joka muistuttaa\nvilli-ihmisen ja lapsen eideettisiä näkyjä. Jossakin silmäluomiemme\ntakana on kehittyvinään unen katkelmallinen filmi, ja abstraktisen\najattelun uupuessa olemme äkkiä keskellä villien ja juhlallisten,\nhullunkuristen ja haaveellisten näköharhojen sekasortoista kulkuetta...\nNämä _illusions hypnagogiques_, jotka syttyvät ja häviävät unen ja\nvalveillaolon rajamailla, ovat jo aikoja ennen Freudia kiinnostaneet\nsielutieteellistä tutkimusta. Ranskalainen Baillarger ja saksalainen\nGriesinger erittelivät niitä jo vuoden 1845 tienoilla, ja sittemmin\nniihin syventyi sekä kreikkalainen tiedemies ja arkeologi Alfred Maury\nettä englantilainen Galton, joka käsitteli niitä »Tutkimuksessaan\ninhimillisistä kyvyistä». Ne voivat esiintyä yön kummallakin puolen:\nuneen vaipuessa, jolloin niitä kutsutaan hypnagogisiksi, tai unesta\nherätessä, jolloin niiden nimenä on hypnagogisiksi hallusinaatio.\n»Kummassakin tapauksessa», sanoo Myers, »ne todistavat, että sisäisen\nnäkemiskyvyn voima on suuresti tehostunut hyvin merkitsevällä hetkellä\n- hetkellä, joka todellisesti ja olennaisesti kuuluu unelle, mutta jota\nkuitenkin voi tarkasti verrata lähellä oleviin valvonnan hetkiin.»\n\nNyt väittää sekä psykoanalyysi että koko uudenaikainen sielutiede\nkauttaaltaan, että tämä salamyhkäinen kuvakirjoitus, joka piirtyy\ntajuntaamme yön rajalla, kuuluu primitiivisen sielunelämän piiriin.\n\nVäsymyksessä tapahtuu persoonallisuuden regressio, käännös\nkehityksessä. Samalla kun tavallinen päiväajattelu, joka käyttää\nvälineinään käsitteitä, väistyy, sen tilalle tunkeutuu varhaiskantainen\naistimusvoimainen ajattelu. Lisääntyvä uneliaisuus vie meidät yhä\nkauemmas rodun ja lajin lapsuuteen — noihin vuosisatoihin, jolloin\nvielä kehittymättömät jättiläiskulttuurit loivat sisimpien tuntojensa\nilmaisumuodoksi värikkään kuvakirjoituksen ja uursivat havainnolliset\nhieroglyfimerkkinsä Luxorin obeliskiin ja Papantlan pyramidin\nkallioportaisiin. Egyptiläisten, kaldealaisten, etruskien, perulaisten\nja atsteekkien primitiivinen alkukieli toistuu jokaisen ihmisyksilön\nomassa lapsuudessa, ja niillä varhaisina vuosina, jolloin aistiminen\nja mieltäminen vielä ovat yhtä, viljellään jokaisessa lastenkamarissa\nsamaa esineellistä ajatuskieltä. Tässä - kuten monessa muussakin —\nkansojen ja yksilön lapsuuselämää ohjaavat samat sielulliset lait,\nja ilmiöt, jotka ovat luonteenomaisia edelliselle, löydetään myöskin\njälkimmäisestä... Sillä kehitysasteella, jossa ihminen ajattelee\nkuvissa, menetellään sekä pimeimmässä Afrikassa että länsimaisessa\nmetropoolissa suunnilleen samalla tavoin. Malagan negriittojen\nmerkillinen kuvakirjoitus, jukagiirityttöjen jo ammoin kankeaksi\njähmettynyt kivipiirustus, heettiläiset hieroglyfit, joista vanhempi\nkyprolainen tavukirjoitus kerran kehkesi esiin ja lenape-intiaanien\n_walam-olum_ ovat ulkonaisia ilmaisumuotoja, jotka kuka tahansa\nprimitiivinen ihminen antaa tajunnassaan kulkeville ajatusnäyille.\nAina ovat perusmuodot likipitäen samat. Aina piirretään suuripäisiä ja\nohutjalkaisia ihmisenkuvia, jättiläismäisiä miekkoja ja sulkatöyhtöjä\nnaiivin impressionistisesti havaittuja yksityisiä ruumiinosia...\nPuhvelin taljat, joita dakotalaiset kirjailevat indigolla, punavärillä\nja seepialla, eivät paljonkaan eroa papereista, joille eurooppalainen\nlapsi piirtää omaa visuaalista kieltään, koska lapsuus ei ole sidottu\nikävuosiin, vaan merkitsee pikemminkin tasoa, johon hengenkehitys\non ehtinyt. Kansanpsykologia ja lapsipsykologia ovat rinnakkaisia\ntieteitä. Taikaseremonioilla ja leikeillä, kansansaduilla ja\nmielikuvitussepitelmillä on yhteinen lähteensä samassa alkeellisessa\nsielunelämässä, joka on toisaalta luonut kallioseinien ja\nmuistokivien petroglyfit, toisaalta satatuhatta paperikorillista\neurooppalaisten lasten taidetta. Sillä mitä on kirjoitus? Kirjainmerkit\nedellyttävät differentioitumista ja kehitystä, joka on saavuttanut\njo käsiteajattelun asteen. Kuvat ovat alkuperäisiä, ja ennen kuin\nlapsi vielä on oppinut kirjoittamisen vaikean taidon, se on piirtänyt\najatuksensa kuvina.\n\nNyt kuvastaa yksinpä kielen kehitys, joka on laajemman henkisen\nkehittymisen oivallinen heijastaja, erittäin selvällä tavalla\nsiirtymistä kuvista käsitteisiin, havainnollisesta mieltämisestä\nabstraktisia ajatuksia kohti. Eivätkö primitiiviset kielet ilmaise\nennen kaikkea yleisten käsitesanojen puutetta? Eikö kuvaileva momentti\nmäärää suurelta osaltaan niiden muodostusta? Primitiivisellä asteellaan\nihminen ei todellakaan ole kyllin kypsä omaksumaan niitä abstraktioita,\njoita me viljelemme, vaan hänen täytyy käyttää jokaista eri tilannetta\nvarten omaa erikoista merkkiä; näin saavat esimerkiksi transitiiviset\nverbit uusia päätteitä sen mukaan, onko kyseessä ihminen vai eläin,\nesine vai luonnonilmiö, ja predikaatit, joita Wundt pitää kielen\njuurina ja joista jo Adam Smith etsi puheen varhaisinta lähtökohtaa,\novat miltei poikkeuksetta deskriptiivisiä, kuvailevia... Ei ole\nolemassa mitään yleistä teonsanaa — ei ole olemassa verbiä »olla».\n»Olla ylimalkaan» on esineellisen kuva-ajattelun kannalta käsittämätön\ntapahtuma, kun sitä vastoin esineellisiin tilannehavaintoihin pohjaavat\nteonsanat »olla etelässä», »olla metsässä», »olla leijonanpyynnissä»,\n»olla majassa» ovat itsenäisiä verbejä. Tästä kaikesta tulee\nluonnollisesti kielten tavaton monimutkaisuus, sillä kun yleistämisen\nkyky on vajavainen ja kielen muodostus noudattaa alkuperäistä\nkuva-ajattelua, tullaan todella primitiiviseen muotojen rikkauteen.\nTongarevalla ilmaistaan kookospähkinän jokainen kypsyysaste omalla\nnimellään. Senegambian wolof- kielessä esiintyy artikkeli, jonka\nvaihtuva ääntiö näyttää, miten pitkän välimatkan päässä jokin olio\ntai ihminen on: _baye-bi_ merkitsee »läsnä», _baye-bo_ »etäällä»\nja _baye-ba_ »kovin kaukana olevaa isää». Aleutien verbissä, jonka\ntaivutus on pieni, johdonmukaisesti rakennettu järjestelmä, on yli\n400 erilaista päätettä, ja jokainen niistä kuvaa tarkoin määriteltyä\ntoiminnan vivahdusta. Tämä alkuperäisten kielten yksityiskohtainen\nhavainnollisuus todistaa omalta osaltaan, miten varhaiskantainen\najattelu liikkuu aina ja kaikkialla näkömielteissä, ja vastaavalla\ntavalla voi lasten puhekieli osoittaa, että ihminen elää ensimmäisen\nikäkautensa kuva-ajattelun asteella — ajattelun, jossa tajuttomat\nviritykset pukeutuvat visuaalisiksi vertauksiksi.\n\nHaeckelin biogeneettinen peruslaki, jonka mukaan yksilön kehitys on\nvain lajikehityksen suppea kertauskurssi, on sovellettavissa tähän\ntapaukseen. Kansojen ja kulttuurien alkukantainen menneisyys toistuu\njokaisen ihmisyksilön lapsuudessa, ja jokainen yö, jolloin päivän\nkäsitekieli väistyy unen kuvakielen tieltä, palauttaa viisaimmankin\nmeistä takaisin unelmoivaan lapsuuteen. Kehityksen suunta kääntyy.\n»Tavallisissa oloissa» se on kulkenut yksinkertaisesta moninaiseen,\njäsentymättömästä jäsennettyyn, synteesistä analyysiin, primitiivisistä\nalkukuvista kulttuurin käsitemuodostumiin. Unen työskentelyssä\nsuunta on päinvastainen, ja sen sijaan, että edelleen ajattelisimme\naistihavainnollisesta abstraktioihin päin, palaamme nyt käsitteistä\ntakaisin aistimusvoimaisiin kuviin. Eideettisen ajattelun lait\nvallitsevat — sisäisen ja ulkonaisen todellisuuden rajaviiva\nhäviää tyhjiin. Ja se, mikä on puolinaista yön kynnyksellä, tulee\ntäydelliseksi unessa. Nyt koetaan jokainen ajatus hallusinatorisesti,\ntodellisuudeksi tulleena. Nyt on ajatuksen kaikkivalta saavuttanut\nhaaveelliset mitat, ja unennäön maagillisessa ympyrässä saa kaikki\nabstraktinen esineellisen muodon, kunnes sarastava aamu palauttaa\nmeidät jälleen päiväajattelun tuttuun piiriin.\n\nEttä jokainen meistä palaa unessa takaisin omaan lapsuuteensa, on —\nkuten myöhemmin tulemme näkemään eräs psykoanalyysin perustavista\ndogmeista Unen mielleleikki on lapsuuden mielleleikkiä — uni on\nkatkelma jälleen elettyä lapsuutta... Oman varhaisikämme tuntemukset\nja toiveet, käsityskannat ja kuvitelmat, alkeelliset uskomukset,\njärkytykset ja intressit (ei vähimmin ensimmäiset, naiivit\nsukupuoli-intressit!) nousevat sellaisenaan esiin unessamme yön\nsuunnattomasta ja pimeästä säilytyspaikasta. Unessa herää eloon kaikki,\nminkä myöhempi kehitys on tunkenut tajunnasta pois. Ajattelemme kuvissa\nkuten lapset, viljelemme symboleja, jotka ovat ominaisia yksilöiden ja\nkansojen lapsuudelle, sillä yksilön ja ihmiskunnan varhaiskehitys on\nkaikessa valettu samaan sielulliseen kaavaan, täynnä samoja symboleja\nsamoja muotoja. Onhan sitä paitsi lukemattomissa tapauksissa näytetty\ntoteen, että useimpien unien ytimenä, jonka ympärille mielikuvien\nkokonaisuus ryhmittyy, on ammoin koettu lapsuuden elämys: hämärä\nmuisto, kaukainen vaikutelma, jota tavallisessa päiväajattelussa tuskin\nenää tunnetaan...\n\nEnnen kuin uni syntyy, tapahtuu jotakin, mitä Freud kutsuu\nunityöskentelyksi. Päivän mittaan on ajateltu monta puolinaista\najatusta. On pantu alulle hämäriä pyrkimyksiä, joita ei ole saatettu\npäätökseen. On tahdottu, muisteltu, kuviteltu katkonaisesti, ja\nsen tähden on »tajuttomaan» kehittynyt latausta, joka vaatii\nulospääsyä. Tätä taittuneiden assosiaatioiden ja torjuttujen halujen,\nvapauttamattomien tarpeiden ja katkelmallisten ajatussäikeiden\nsekavaa rykelmää sanotaan päivän ylijäämäksi, ja koska se ei ole\npäässyt vapautumaan päiväajattelun luonnollisia väyliä myöten, se\nvaatii yölläkin osakseen huomiota: se häiritsee aivojen lepotilaa.\nMutta unityöskentelyn varsinainen tarkoitus on tarttua tähän sameaan\nmateriaaliin ja muuntaa se unennäöksi. Unitilan tulee jatkua\nhäiriöittä; sielullisen vireen, jonka psykologi Schilder on ristinyt\n»nukkumistahdoksi», täytyy kestää heräämiseen asti. Sen vuoksi päivän\nylijäämä saa unessa muodon, joka vastaa tajunnan vaatimuksia. Mutta\ntässä kaikessa edellytetään jotakin. Että näin tapahtuisi, tulee niiden\nmuistojen ja mielikuvien, jotka päivä on jättänyt kummittelemaan\nesitajunnan alueille ja joita psykoanalyysi kutsuu nimellä\n_Tagesreste_, tarjota kiinnityskohta tajuttomille toiveille. Miksi? Sen\ntähden, että toive on unen ydin - että jokainen uni on syvimmältään\nluonteeltaan toivetta.... Vain toiveen hallusinatorinen vapautus unen\nkautta voi pitää yllä jatkuvaa nukkumistahtoa, sillä ilman päivän\nylijäämän ja latenttien pyrkimysten yhtymistä ei »unen vartijaksi»\nnimitetty tajuton vire pysyisi voimassa.\n\nMutta tässä lähestymme psykoanalyyttisen unenselityksen ydinongelmaa:\nväitettä, että unennäkö on toiveen täyttymistä, tosin useimmissa\ntapauksissa tajuttoman ja siis tuntemattomaksi jääneen toiveen.\n\n\n\n\nTuhkimon vaunut\n\n\n    Elämässäni on ollut hetkiä, jolloin nukuin kyynelin; mutta\n    uneni tulivat silloin viehättävissä muodoissaan lohduttaakseen\n    ja tehdäkseen minut onnelliseksi.\n\n                                        Goethe Eckermannille.\n\nOn olemassa eräs satu, joka kulkee maanalaisena motiivina sangen monen\nmuinaisen ja nykyisen tarinan halki: Tuhkimon satu. Muistamme hyvin sen\nsisällyksen. Oikea kuninkaantytär on joutunut pahan äitipuolen hoiviin,\nhän astuu yön aikaan, kun kaikki nukkuvat, lumottuihin vaunuihin ja\najaa kuninkaallisiin juhliin, jotka sadun viime vaiheessa muuttuvat\nhänen omiksi kihlajaisikseen. Yöllä hän on oma itsensä: suurta sukua,\nrakastettu ja kaunis! Aamulla hän tarkastaa surumielisesti hymyillen\npientä lasikenkää, joka on jäänyt muistoksi juhlista. Mutta tämä\nhaaveisen kaunis tarina on viime kädessä vertaus siitä, mitä meille\nkaikille unessa tapahtuu, ja voidaan väittää, että sen syvyyksissä\ntoimii kummallisen syvä psykologinen mielikuvitus. Satu Tuhkimosta,\njoka hukkaa kenkänsä, on unesta havahtuvan ihmisen mestarillinen\nhavaintoesimerkki. Uni on toiveen maailman _par préférence_. Unessa\nkuten lastentarinassakin kaikki puute ja köyhyys muuttuu rikkaudeksi,\nvaunut vierivät tajuttomien toiveiden hääjuhlaan ja hanhipaimenilla on\nkultasilkkinen puku.\n\n»Uni syntyy alitajuisen toiveen vaikutuksesta uniajatusten ainekseen.»\nKoko se elämyssaalis, minkä edellinen päivä on jättänyt tajuntaan,\nmuuttuu unen syvempien sanottavien alttiiksi käyttövälineeksi ja\npalvelee huolellisesti suljetun säiliön tavalla »tajuttomasta» nousevaa\nsisällystä. Optatiivista tulee unessa preesens, väittää Freud.\nToiveenomainen »jospa - - - »tulee toteutetuksi, sillä sen tilalle on\näkillisesti ilmestynyt uneksittu »niin on...»\n\nUni ja filmi. Piilotajuinen kuva englantilaisesta Bruguière-elokuvasta.\n[Francis Bruguière (1879—1945) oli amerikkalainen valokuvaaja.]\n\nSe, mikä on päivällä mahdotonta, on mahdollista yöllä, ja mitä\nyltiöpäisimmät haaveet saavat mielikuvituksen näyttämöillä esineellisen\nlavastuksen ja tyydyttävän täytäntöönpanon. Unen maagillisessa\nteatterissa tulee jokaisesta Tuhkimosta kuninkaantytär, kerjäläisen\nryysyt muuttuvat kuninkaallisen vaipan poimuiksi. Jokainen\nerämaanvaeltaja on täällä saavuttanut Luvatun Maan, vieläpä on ilman\nmuuta odotettavissa, että tämä salainen halu täyttyy _stante pede_, —\nsamassa hetkessä.\n\nOlennaista on myös, että — kuten Kaila huomauttaa — »elämystapa on\nanimaalinen, elämyskenttä supistuu siihen, mikä on 'tässä ja nyt'».\nSamoin kuin avaruus tihenee unessa vain lähiavaruudeksi, samoin\ntiivistyy ajankäsitys lähimpään käsillä olevaan hetkeen ja vain\nabsoluuttinen nykyisyys vallitsee. Unennäön preesensissä ei mikään\nviittaa menneisyyteen, ei mikään tulevaan! Eletään tapahtumasta\ntapahtumaan, haaveellisesta kokemuksesta toiseen, äskeisen elämyksen\nenää askarruttamatta muistia. Tämän vuoksi ei mikään hämmästytä\nunen näkijää, ja hän voi liikkua luontevasti noissa vilisevissä\nvaiheissa, jotka vaihtuvat ja muuttuvat, uudistuvat ja syntyvät\nsamalla nopeudella kuin ajatukset hänen uneksivissa aivoissaan.\nHän oli äsken tuolla — nyt hän on täällä... Hetki sitten hän astui\nsisään pimeästä kellarinovesta huomatakseen samassa, että hän on\nkeskellä kukkivaa unimaisemaa. Rakennus muuttuu soittimeksi, puu\nkoiraksi, kädestä tulee huilu, kuun paiste osoittautuu öljylampun\nvaloksi. Kaikki on epävakaista ja häilyvän saavuttamatonta. Kaikella\non ilvehtivä taipumus muuttua samassa joksikin aivan muuksi... Mutta\ntästä huolimatta kaikki on myös esineellistä ja selväpiirteistä\nniin kuin juurevin päivämaailma, eikä unennäkijää suinkaan häiritse\nepäluulo, että talo, johon hän astuu, ja labyrintti, johon hän eksyy,\nolisivat vain silmälautojen alla hahmottuvaa usvaa. Mutta ohjaako\ntätä taikamaista näytelmää jokin latentti toive? Mikä puhaltaa elämän\nnoihin hurjiin ja surumielisiin, irvokkaisiin, tuskaisiin ja ihaniin\nnäyttämöesityksiin? Joka tapauksessa on varmaa, että moni sentraalinen\nuni osoittautuu syvemmälle mennen tyypilliseksi toiveuneksi, joten\nsiis Freudin väittämä pitää ainakin pienemmälle alueelle rajoitettuna\npaikkansa. Mitä taas tulee tämän ajatuksen »uutuuteen», on väite,\nettä sangen monet unistamme täyttäisivät jonkin salassa piilleen\nmieliteon, esitetty jo paljon ennen psykoanalyysin syntymähetkeä.\nRadestockin vuonna 1878 julkaistu _Schlaf und Traum_, Volkeltin _Die\nTraumphantasie_ vuodelta 1875, eräs englantilaisen Purkinjen artikkeli,\nTissién ennen mainittu tutkielma unista, joka ilmestyi 1898, ja Simonin\njoukko teoksia, jotka ovat — ellei muuta — niin ainakin ottaneet\nhuomioon ja asianmukaisesti esittäneet unennäön ja alitajuisen toiveen\nrinnakkaisen suhteen.\n\nPsykoanalyytikkojen taholta on usein huomautettu, että mikä tahansa\npyyde, joka on päivän mittaan virinnyt lapsen mielessä, saa välittömän\ntoteutumisensa yöllä. Lasten unet ovat toiveunien prototyyppejä. Mikä\nvarttuneella esiintyy differentioituneena ja monisyisenä, on tällä\nvarhaiskehityksen asteella selväpiirteisen varmaa. Kuinka rikas kaipuun\nja halun maailma pienokaistemme unennäöissä itse asiassa avautuu,\nsiitä saa vakuuttavan kuvan, jos vaivautuu tutustumaan johonkin »alan»\ntutkimuksista: Freudin »Analyysiin erään 5-vuotiaan pojan fobiasta»,\nJungin kirjoitelmaan »Lapsensielun konflikteista», Hug-Helmutin,\nPutnamin, Raalten, Spielreinin, Tauskin tutkielmiin, Banchierin,\nBusemannin, DogIian ja ennen muuta Wigamin esityksiin.\n\nYhdeksäntoista kuukauden vanha tyttö näkee päivällä nälkää ja\nnauttii lapsenhoitajan kertoman mukaan vain vadelmia. Yöllä hänen\nkuullaan toistavan unessa omaa nimeään ja mutisevan: »vadelmia...\nmunakokkelia... ruokaa...» — josta siis voidaan tehdä johtopäätös, että\ntyhjän vatsan toiveet ovat unessa täyttyneet. Kaksivuotias poika, joka\non edellisenä päivänä saanut sedältään korillisen tuoreita kirsikoita\nilman että hänen olisi sallittu niitä kaikkia ahmia, sanoo unesta\nherättyään: »Herman on syönyt kaikki kirsikat...» Ja kun kolmivuotias\ntyttö on saanut tehdä omasta mielestään liian lyhyen purjehdusmatkan,\nhänen avukseen tulee seuraavan yön unennäkö ja hän ilmoittaa äidilleen,\nettä hän on illasta asti »matkustanut laivalla». Edellisen päivän\ntoiveet ovat luoneet unta siinäkin Freudin kuvaamassa tapauksessa,\njossa kreikkalaisia sankarisatuja lueskeleva poika uneksii seisovansa\nAkhilleuksen rinnalla Diomedeen ohjaamissa vaunuissa. Mutta toisaalta\ntapaamme esimerkkejä, joissa myöhemmän iän unet palautuvat lapsen\nunennäköjen yksinkertaiseen kaavaan, ja samat alkeelliset muodot,\njoissa infantiilit toiveet toteutuivat, saavat jälleen vallan. Milloin\ntaannehtii kehitys näin...? Epätavalliset olosuhteet, elämäntason\nyleinen lasku ja madaltuminen voivat — niin on selitetty — palauttaa\nunien työskentelyn samoihin karkean selviin toiveentäyttymyksiin,\njoissa koko inhimillinen lapsuus purkaa sisäisiä halujaan. Kun\nnaparetkeilijä Otto Nordenskiöld viimeisteli matkakirjaansa\n_Antarctic_ armon vuonna 1904, hän lisäsi muistiinpanoihinsa myös\ntämän: Matkan kestäessä alkoi yöllinen mielikuvaleikki keskittyä\nyhä selvempänä ja vilkkaampana vatsan tarpeisiin — »ruoka ja\njuoma olivat ne keskipisteet, joita unemme useimmin kiersivät».\nSillä unen paljonpuhuttu »toive» on täydellisessä sopusoinnussa\nkulloisenkin elämäntilan, kulloisenkin unennäkijän kanssa! Janoinen\njuo unessaan, nälkäinen syö. Köyhä uneksii aarteista, uhkapeluri\npelimarkoista, runoilija suosiollisesta kustantajasta, pieni tyttö\nuudesta nukesta. »Sika uneksii tammenterhoista ja hanhi maissista»,\nsanoo psykoanalyytikko Ferenczi. »Mistä uneksii kana?» kysyy muuan\nmuinaisjuutalainen sananlasku, ja vastaa: »Jyvistä!»\n\nVäitteellä, että unennäkö merkitsisi syvimmältään kätkettyjen toiveiden\ntäyttymistä, on siis oma kantavuutensa. Tämä psykoanalyyttinen\ndogmi langettaa joka tapauksessa valoa syvälle unen dynaamiseen\ntapahtumaan. Totuus on, että persoonallisuutemme alimmat\ntarvejännitykset purkautuvat sentraalisissa unissa ja että moni\ntiivistynyt unikuvasarja, jonka sisimmistä tendensseistä nukkuja itse\nei ole tietoinen, on todellisuudessa huolellisesti verhottu toiveen\ntoteutus. Jakobin ja Rakelin rakkain poika Joosef näkee unta, että\nveljien viljalyhteet kumartavat hänen lyhdettään ja että aurinko,\nkuu ja yksitoista tähteä osoittavat hänelle kunnioitustaan. Tämä on,\nkuten hänen isänsä välittömästi oivaltaa, tiedottoman itsetunnon\nyöllinen ilmaus, unen symbolikielelle saatettu toivekuvitelma. — Nuori\nmies uneksii lyhyestä käynnistä eräässä talossa, ja täällä hän on\nistuttavinaan kukkasipuleja, jotka unen aikana ehtivät sekä kasvaa\nettä kukkia... Analyysissä ilmenee, että nuorukainen todella haluaisi\npidentää vierailuaan talossa — että hän soisi sen kestävän jopa niin\nkauan kuin kukkasipulit tarvitsevat itääkseen ja kukkiakseen. — Eräs\nnainen näkee unta, että hänen veljensä on hirttäytynyt, — veli, joka ei\nunessa tunnu hänen oikealta veljeltään, vaan johon liittyy piirteitä\nkahdesta nuoremmasta: toisesta, joka kuoli kahdeksan vuotta sitten\ntuberkuloosiin, ja toisesta, joka menehtyi neljä vuotta varhemmin\nsyöpään. Onko tämä toiveuni? Ilmeisesti, vastaa Freud. Se nähdään\nvälittömästi sen jälkeen, kun potilas on leikkauksen avulla parannettu\nvaarattomasta, mutta ajatuksia kiusaavasta aivokasvaimesta. Unennäkijää\non kaiken aikaa vaivannut ankara yskä, ja kun kasvain saattoi hänet\npelkäämään, että hän sairastaa perinnöllistä syöpää, on toinen\ntaudin-ilmiö herättänyt hänessä tuberkuloosin pelon. Mutta molemmat\nsairaudet ovat periytyviä ja molempia on esiintynyt hänen suvussaan.\nUnessa on siis tullut toteutetuksi toive, että veljet olisivat kuolleet\njohonkin periytymättömään tautiin: _mikä tahansa hirttäytymine_ olisi\ntässä tapauksessa rauhoittanut potilaan mieltä ja vapauttanut hänet\ntartunnan pelosta!\n\nTässä on siis kysymyksessä uni, joka lavastaa näyttämölle synkän\nja kolkon tilanteen ja vapauttaa kuitenkin jonkin sielun pohjalla\nuinuvan pyyteen. Näennäisesti voimme puhua painajaisunesta. Syvemmältä\nsisällöltään uni sopii Freudin kaavaan ja paljastuu toiveuneksi.\nTällaisten esimerkkien varasto on psykoanalyyttisessa kirjallisuudessa\nmiltei ehtymätön. Kun esimerkiksi tohtori August Stärcke uneksii, että\nhänen oikeassa etusormessaan on syfiliksen primäärisen asteen merkki,\nselittää analyysi tämän ilottoman tilanteen pelkäksi vertauskuvaksi:\n»primäärinen affekti» on unen sanakirjassa samaa kuin _prima affectio_\neli »ensi rakkaus», ja etusormen haava on asiaankuuluva puhtaasti\nseksuaalinen mielikuva. — Tai kun eräs Freudin naispuolisista\npotilaista näkee unessa, että hänen viisitoistavuotias tyttönsä\nmakaa kuolleena kirstussa, näyttää aluksi vaikealta nostaa tästä\nkaikesta esiin »toivetta». Mutta — on käytävä kauhunäyn ytimiin!\nIlmenee ensiksikin, että unennäkijätär on edellisenä iltana kuullut\npuhuttavan englantilaisesta sanasta _box_ ja sen monista eriävistä\nmerkityksistä: lipas, aitio, laatikko, korvapuusti jne. Hän on pannut\nmerkille sukulaisuuden, joka yhdistää toisiinsa tätä ja saksalaista\nBüchse-sanaa, - rasiaa... Hänen mieleensä on myös juolahtanut\nsanan kansanomaisin ja karkein merkitys, sillä lippaat ja rasiat\nsymbolisoivat yleisesti naisen sukupuolielimiä. Nyt täytyy tutkijan\nturvautua vain topografiseen anatomiaan päästäkseen arvoituksen\nratkaisuun. »Lapsi lippaassa» merkitsee sikiötä äidinkohdussa, tässä\ntapauksessa kuollutta. Kuten niin monet nuoret rouvat, huomauttaa\nFreud, hänen potilaansakin oli pelolla odottanut äitiyttään ja\ntoivonut monena salaisena hetkenä, että pienokainen kuolisi kohtuun,\n— että lippaassa nukkuisi ruumis! Tähän aikojen takaiseen toiveeseen\nuni kiertyy takaisin, ja kolkko näky, joka nousee yön ehtymättömistä\nvarastoista uneksivan eteen, on hänen oma nuoruudenaikainen toiveensa,\nensimmäisen aviovuoden toive.\n\nEräässä toisessa tapauksessa unennäkijänä on nuori tyttö. Hän näkee\nunta, että hänen sisarensa poika Karl makaa kuolleena arkussa. Valo\non sammutettu, unen näyttämö on aavemaisesti sama, joka piirtyi\npotilaan verkkokalvoihin, kun hänet joitakin vuosia aikaisemmin vietiin\nkatsomaan kuolleen veljensä Oskarin ruumispaareja. Mutta miten löytää\nFreud tästä ahdistavasta kuvitelmasta latentin toiveen? — Analyysi\nporautuu tälläkin kertaa tytön aikaisempaan kehityskauteen, tarkemmin\nsanoen vuosiin, jotka koditon lapsi vietti sisarensa perheessä ja\njolloin hän tuossa paikallisuudessa rakastui erääseen nuoreen mieheen.\nSisar oli avioliittoa vastaan. Tyttö ei voinut koskaan unohtaa\nihailtuaan. Unennäköä seuranneena päivänä hän oli luvannut tavata\nnuorukaisen konsertissa ja hän toivoi kovin tätä kohtaamista. Mutta\ntiettävästikin hänen mielessään väikkyi muisto ensi tapaamisesta, joka\noli sattunut pienen Oskarin kuolinpäivänä. Lapsen kuolema ja rakastetun\nkohtaaminen assosioituivat toisiinsa. Unessa ilmenevä tajuton toive\nsuuntautui uutta ruumispaaria kohti, ja arkussa lepäävän sisarenpojan\nnäky symbolisoi tilaisuutta, joka saattaisi rakastavaiset jälleen\ntoistensa lähelle.\n\nMutta myös kolmannessa tapauksessa, jonka on esittänyt suomalainen\ntiedemies Eino Kaila ja joka ensi katsannolta näyttää tyypilliseltä\npelon-unelta, toteutuu syvällä piilevä toive: »Erään kuuluisan\nhenkilön sairastaessa kuolemantautiansa uneksii muuan raskaana oleva\nrouva, että tämä henkilö haudataan, ja hänen, rouvan, on määrä tulla\nvainajan mukana elävältä haudatuksi, niin kuin maineikkaita vainajia\nennen kunnioitettiin; rouva heitetäänkin kukkien ja seppelten joukkoon\nhautakummulle...» Nyt näyttää analyysi varsin pian, että unikuvitelmaan\nkätkeytyy tiettyä kunnianhimoa. Potilas on unessa olevinaan vainajan\npuoliso; hän on leski, ja vain lesket kokevat elävältä hautaamisen\nkohtalon. Mutta syvempi tutkimus osoittaa lisäksi, että uneen kätkeytyy\nvielä salaisempaa sisällystä. Potilaan raskaudentila ei ole toivottu,\nse yllättää hänet sopimattomaan aikaan, ja hän toivoo tajuttomalla\nalueellaan, että pieni elämänitu surkastuisi. Tämän toiveen uni esittää\ntäyttyneenä; se loihtii esiin alkukantaiset hautajaisseremoniat, jotka\nsamalla esittävät sikiön hautaamista. »On silmiinpistävää», lopettaa\nKaila, »että äidin 'loukkautumisen' johdosta sitten tapahtuikin\nkeskenmeno ja synnytyksessä kuollut sikiö haudattiin ilmoituksen mukaan\nsamana päivänä kuin edellä mainittu kuuluisuus...»\n\nDeterministinen väite, että jokaisesta unesta täytyy etsiä esiin\ntoive, on herättänyt jopa psykoanalyytikkojen omassa piirissäkin\nlievää mutta itsepintaista vastustusta. Freud on ampunut yli\nmaalin, väitetään. Hän on antanut yksityistapauksille (jotka tosin\nesiintyvät uskomattoman lukuisina) yleisen kantavuuden, ja asettamalla\nkaikkien unten prototyypeiksi lastenkamareista etsityt toiveunet\nhän on kieltäytynyt näkemästä selviä tosiseikkoja. On vedetty esiin\nesimerkkejä, joissa psykoanalyysin perustaja harjoittaa liukasta\nskolastiikkaa todistaakseen väitteensä oikeaksi. Kun nuori tyttö,\njolla on täysin kielteinen suhde anoppiinsa, uneksii huvimatkasta\ntämän epämiellyttävän sukulaisen kanssa, Freud selittää hieman\njuonittelevalla logiikallaan tämänkin unen toiveuneksi: potilas\ntoivoo, että psykoanalyysi olisi väärässä, hän toivoo, että uneen ei\nainakaan hänen kohdaltaan sisältyisi toivetta, ja _mirable dictu!_ —\ntämän toiveen uni juuri esittää toteutuneena. Mutta onko asian laita\nnäin? Eikö jo psykologi Rivers ole _Conflict and Dream_ -teoksessaan\nuskottavasti selittänyt, että toiveen toteutumien ohella esiintyy\nmyöskin pelon toteutumia ja että jälkimmäiset ovat yhtä mielekkäitä\nkuin edellisetkin? »Todennäköisesti ei ole liiaksi sanottu, jos\nväittää, että puolet kaikista unista ei ole toiveunia», huomauttaa\nkulttuurihistorioitsija Egon Friedell. »Kuinka muuten esimerkiksi olisi\nselitettävissä yleisesti levinnyt 'tutkintouni' tai se jokaiselle\nnäyttelijälle tunnettu uni, ettei hän osaa rooliaan? Sen, että usein\nnähdään unta rakastettujen olentojen kuolemasta, psykoanalyysi\nselittää äidin avulla, myös tädistä ja esimiehestä puhuttaessa voidaan\nsamanlainen selitys vielä ajaa läpi. Mutta myös eläinten rakastajilla\non sellaisia unia, ja hevosten, koirien ja kissojen ollessa\nkyseessä Oidipus-kompleksi on jo jokseenkin etäinen mahdollisuus.\nPuhumattakaan niistä tuhansista peräti epämieluisista tilanteista,\njoiden keksimisessä unenmuodostus kilpailee Wilhelm Buschin kanssa\nmielikuvituksen ilkeydessä (psykoanalyysi tulkitsee ne tosin kaikki\nseksuaalisymbolisiksi). Näinä kaikki ovat ilmeisesti pelkounia, ja on\nsuorastaan käsittämätöntä, että Freud, joka myöntää pelkoneuroosille\nniin hallitsevan aseman sielunelämässä, juuri tällä tärkeällä alueella\nei tahdo sitä suosia.»\n\nTietenkin Freudin jälkeen on esiintynyt joukko tutkijoita, jotka\novat koettaneet lieventää psykoanalyysin esittämää väitettä. Niinpä\nalankomaalainen kirjailija Frederick van Eeden laati todellisen\nsystematiikan, joka ilmestyi vuoden 1913:n Psyykillisen Tutkimusseuran\nJulkaisuissa ja sisälsi analyysin yli viidestäsadasta seitsemäntoista\nvuoden aikana paperille pannusta unesta. Perussisällyksenä on, että\nunennäöt voidaan jakaa yhdeksään erilliseen luokkaan: tavallisiin,\nsangen eloisiin, symbolistisiin, demonisiin, patologisiin sekä\nerinäisiin muihin uniin; jokainen luokka jakautuu lisäksi seitsemään\nosastoon, jotka määrätään milloin ajankohdan, milloin unennäkijän\nruumiillisen tilan mukaan. Tislatessaan viittäsataa untaan tämän\nhuolellisesti laaditun suodattimen lävitse van Eeden on sekä henkevä\nettä johdonmukainen. Herää vain epäilys, onko unennäköjen salamyhkäinen\nmaailma todellakin näin systematisoitavissa ja tarvitsevatko yön\nfantasiat oman Karl von Linnénsä! Mutta tämä on periaatteellinen\nkysymys. Tosiseikaksi jää, että van Eedenin tutkimukset ovat\nverrattomalla tavalla tuoneet unohduksesta esiin painajaisen ja kauhu-unen\nyleiset perustyypit: nuo kuilumaiset aavekuvitelmat, nuo pimeät\nja päättymättömät univaellukset loputtomissa labyrinteissa, jotka\nsynkistävät niin monta lapsuutta ja heittävät moneen kehityshistoriaan\nyöllisiä varjoja.\n\nTässä laskeudumme unen taivaasta painajaisen helvettiin: sen ongelmaa\non hieman vaikea ratkaista sillä, että puhutaan täyttyneistä toiveista!\nYöllinen tuskantila, joka saattaa unennäkijän aavistamattomien kauhujen\nja järjettömän kammon maille, on ainakin ulkonaisesti sitä, miksi\npsykologi Rivers sen leimaa: pelon hallusinatorinen toteutus. Tiedämme,\nmiten valppaan yksityiskohtaisesti uni usein lavastaa eteemme juuri\nne näyttämöt ja sen näytelmän, minkä vähimmin soisimme toteutuvan,\n'ja niillä pirullisella ohjaajanvarmuudella se antaa kummitteleville\nkauhunkuvitelmille havainnollisen muodon. Olemme menossa teatteriin.\nmutta ilkivaltainen unijumala tekee äkkiä kaiken toimimisen ja\ntapahtumisen mahdottomaksi. Emme pääse eteiseen, emme ehdi minnekään,\njalkamme juuttuvat kuin liejuun...? Noidutussa yössä, johon meidät\non heitetty, ei pilkota ainoatakaan lyhtyä, ja kadut, jotka tuntuvat\npäättymättömän pitkiltä, johtavat väärään suuntaan. Tai yritämme\nheittäytyä uimaan — vain huomataksemme, että vesi on hyytelömäisen\ntiheää ja että kätemme uupuu tuossa vellovassa tahtaassa... Meidän\ntulisi tavata joku läheinen ja kaivattu henkilö, mutta emme millään\nehdi hänen luokseen: unen painajaismainen _abulia_ kiduttaa meitä\nepätoivon rajoille. Nämä ovat unitiloja, jotka jo Homeros ja Vergilius\ntunsivat, yöllisiä harhautumisen tuokioita, »joissa pakeneva ei voi\npaeta eikä takaa-ajaja ajaa takaa». On ilmeistä, että arkipäivän\npelonkuvitelmat saavat niissä havainnollisen asunsa ja että eräät\nhämärät ja pienet pakkomielteet kirvoittuvat juuri tämänkaltaisissa\nunissa. Yö toteuttaa päivän pelon, — toteuttaa ja vapauttaa! Yö loihtii\nehtymättömistä mahdollisuuksistaan tilan, »jolloin», kuten Myers sanoo,\n»mies tarvitsee puoli tuntia pannakseen hatun päähänsä ja nainen\nistuu koko aamun katselemassa kudintaan, mutta voimalla lisätä siihen\nainoatakaan silmää...»\n\nOn esitetty useita teorioita sen väitteen puolesta, että kauhununissa\ntäyttyy jokin maanalainen halu, — että painajainen on toiveunta.\nKysymys koskee viime kädessä itse unennäkijää: hänen henkinen\nrakenteensa, hänen yksilöllisyytensä laatu määrää toiveitten laadun ja\nluonteen. Tästä seuraa, että niin kutsutut »ideaaliset masokistit»,\nhenkilöt, jotka keräävät ympärilleen suruja ja kärsimyksiä nauttiakseen\nniistä, nostaakseen tuskansa hekumaksi, löytävät kauhun ja mielipahan\nkuvitelmista tyydytyksen sielulleen. Kolkoissa tuskanunissa täyttyy\npatologinen toive. Yöllinen ahdistustila vapauttaa masokistisia\npyyteitä — unen itsekidutuksesta tulee maanalaisen halun varaventtiili.\nMutta henkisten erikoisuuksien äärettömässä moninaisuudessa,\npatologisen ja normaalin, perverssin ja luonnollisen välimailla on\nepäilemättä olemassa lukemattomia siirtymäasteita ja yksilöllisiä\nrajatapauksia — henkilöitä, joissa »ideaalinen masokismi» on ohentunut\nheiveröiseksi mutta kuitenkin havaittavaksi tunteen sairaudeksi.\nNämä tavallisen arkielämän neuroottiset poikkeustyypit voivat omalla\ntavallaan nauttia unen piinallisista tilanteista. Heidän toiveenaan\non, että toive jää täyttymättä! He näkevät vasta-toiveunia — unia,\njoissa heille tarjoutuu tilaisuus mielenkiintoiseen suruun, autuaaseen\nliikutukseen, kyyneleiseen ja huumaavaan murheeseen.\n\nMutta tällä ei tietenkään ole ratkaistu painajaisen arvoitusta.\nOn olemassa lukemattomia tapauksia, joissa syytös masokistisista\ntunneharhoista tuntuu naurettavalta ja joissa on mahdoton viedä perille\nväitettä, että unen kidutus tyydyttäisi salaista tuskankaipuuta.\nPainostavat, kolkot, piinalliset tilanteet ovat yön näkymaailmoissa\nsangen yleisiä — jopa muuan Scholz on esittänyt sen väitteen, että\nkärsimys ja ahdistus ovat unessa tavallisempia kuin ilo. Ensimmäinen\npsykoanalyyttisesti käsitelty uni, täydellinen ja laaja analyysi neiti\nIrma X:n unesta, jonka Freud on liittänyt _Traumdeutunginsa_ alkuun ja\njoka on päivätty heinäkuun 23—24:ksi v. 1895, oli luonteeltaan peräti\npiinallinen; tosin lähemmin tutkittaessa ilmeni, että kysymyksessä oli\ntyypillinen toiveuni ja että tämä psykoanalyyttisen teorian ensimmäinen\nrakennuspuu todella antoi tukea Freudin väitteelle. Mutta kuinka\nselitetään synkimmät kaikista painajaisista — lasten painajaisnäyt?\nKuinka ratkaistaan niiden kaameiden kauhu-unien arvoitus, jotka\nkummittelevat jokaisessa pimeässä lastenkamarissa ja joiden\nesimerkkejä ranskalainen Debacker keräsi jo vuonna 1881 teokseensa\n_Terreurs nocturnes des enfants_ —? Kuinka edelleen selitetään unet\njunaonnettomuuksista ja murhista, takaa-ajoista ja suistumisesta\nkuiluun, tulipalosta, merihädästä, suljetuista vankilanselleistä...?\n\nNyt on kuitenkin esitetty ajatus, jonka valossa käy mahdolliseksi\nymmärtää, että kaikessa tässä voi syvimmältään täyttyä tajuton toive.\nOngelman varsinaisena ytimenä on juuri tämä toive — sen laatu. Tajuton\ntyöskentely pyrkii kaikissa muodoissaan tietynlaista helpotusta\nkohti, se vapauttaa sitä energiaa, se pyrkii helpottamaan sitä\nsisäistä ahdistustilaa, jonka torjutut tunnekompleksit ja patoutuneet\ntarvejännitykset saavat aikaan. Varsinaisena »toiveena» on aina tämä\nvapautumisen tahto. Ahdistunut sielu tahtoo saada helpotuksen, ja\nunessa, jossa symbolit tottelevat avuliaina sisäistä tahtoa ja jossa\ntarjoutuu niin monta mahdollisuutta tajuttoman paineen purkautumiseen,\nkirpoaa aina jotakin siitä maanalaisesta vaivautumisen tunteesta,\nsiitä epämääräisestä _Angstista_, jonka vapauttamiseen uni pyrkii.\nElämällä unessa loppuun eräät ahdistavat mielikuvat, joita sielun\npohjiin on painunut, unennäkijä vapautuu tuskasta. Yö lavastaa\nsynkän ja johdonmukaisen näytelmän, kauhu täyttyy hallusinatorisissa\nnäkysarjoissa, jotka eivät kuitenkaan koskaan saavuta äärimmäistä\nhuippuaan, vaan katkeavat ratkaisevalla hetkellä kesken. Tuloksena on\nhivelevä hyvänolon tunne ja sangen selvästi markkeerattu ajatus, että\nkaikki oli vain unta! Ja jos pidämme unen perinnäisimpänä toiveena\ntämän mielihyvän saavuttamista, meille on todellakin järkeen käyvästi\nosoitettu, että painajaisuni on toiveuni. Niinpä henkilö, joka on\njoskus elämässään kokenut rautatieonnettomuuden ja menettänyt siinä\njalkansa, ei koskaan toistuvissa kauhununissaan elä uudelleen tätä\nsynkkää kokemusta: ainoa, mitä hän näkee, on raiteilta suistuva\njuna ja onnettomuustapaus ylimalkaan, kun sitä vastoin salainen\ntoiveviritys määrää, että hän itse säilyy unessa kuin ihmeen kautta\nvahingoittumattomana ja herää kriitillisellä hetkellä.\n\nUni saattaa meidät synkimpiin tilanteihin vain osoittaakseen, että\nolemme nähneet unta, ja kirvoittaakseen epäsuorassa muodossa sisäistä\ntuskaa. Kuta mielettömämpi kauhu, sitä suurempi helpotus! Kolkot\nnäkysarjat kiitävät tätä päämäärää kohti, kaiken alla väikkyy hämärä\ntunto siitä, että olemme juuri heräämässä turvalliseen päiväelämään ja\nettä mielipuolisen kammon tila päättyy kuvaamattomaan helpotukseen,\nkun näytelmä katkeaa kesken... Mutta ne välikappaleet, joita unen\njumala käyttää pyrkiessään tähän päämäärään, antavat samalla aihetta\nväitteeseen, että salaisen toiveen ohella tulee toteutetuksi myös\nsalaista pelkoa — että toive on alistanut pelon palvelukseensa, että\npyrkimys mielihyvään mobilisoi samalla kammon mielikuvat elämään.\n\nTällä selityksellä on todellakin miltei rajaton kantavuus. Sen avulla\nvoidaan avata monet avaamattomiksi luullut ovet, se voi valaista\nunia, joiden eteen psykologinen selitystyö muuten hämmentyneenä\npysähtyisi. Erittäin monimutkaisella ja hienosyisellä logiikalla\nFreud ja hänen oppilaansa ovat ratkoneet tiettyjen, luultavasti koko\nihmiskunnalle yhteisten unitilanteiden arvoitusta. Ajatelkaamme\nesimerkiksi yleisesti tunnettua »alastomuusunta», jossa olemme\nvailla tiettyä vaatekappaletta: juoksemme alusvaatteissamme ulos\nkadulle, tulemme juhlasaliin ilman paitaa, joudumme piinalliseen\nvälikäteen, sillä ympärillämme on vieraita ihmisiä, ja huomaamme\näkkiä olevamme alasti! Mikä toive riisuu meiltä unessa vaatteet?\nMissä on tämän koomillisen alastomuuden selitys? Freudin mukaan\nuni juurtuu lapsuusiän seksuaaliseen uteliaisuuteen, ja vanha,\nnaiivi, karkean lapsellinen toive, joka panee lapset paljastamaan\ngenitaalejaan, välähtää esiin myöhemmän iän unissa. Alastomuusunet\novat ekshibitiounia! Miltei jokaiseen lapsuuteen sisältyy hienoisena\njuonteena tämä paljastushalu, joka tietyissä patologisissa tapauksissa\njää vaikuttamaan yli varhaisiän kynnyksen ja muuttuu perversiteetiksi.\nKaksi- ja kolmivuotiaiden Eros on ekshibitionistinen. Lapsuus, jolta\npuuttuu häveliäisyys, välähdyttää näköalan takaisin paratiisiin, mutta\nparatiisiin, joka itse on vain yksityisen lapsuuden kollektiivinen\nmielikuva, sanoo Freud. »Sen vuoksi ihmiset ovat paratiisissa alastomia\nja vailla ujoutta, kunnes tulee silmänräpäys, jolloin häveliäisyys\nja tuska havahtuvat, karkotus seuraa, seksuaalielämä ja kulttuurityö\nalkavat... Tähän paratiisiin voi vain uni palauttaa meidät.»\n\nSynkimmissä kauhu-unissamme esiintyy infantiilien tuskantunteiden ja\nlapsuudenaikaisen pelon kaukaista heijastusta. Miten muuten voitaisiin\nselittää nuo usein ilmenevät aavekuvitelmat ja alkuvoimaisen kammon\ntäyttämät uniseikkailut, jotka syntyvät ja sammuvat jossakin logiikan\nrajamailla, ylipääsemättömän kaukana kaiken arkikokemuksen piireistä...\nUneksimme — ja uni on täynnä kuvasarjoja, jotka jokin koskaan täysin\nherpautumaton itsevarjeluvaisto hävittää ratkaisevalla hetkellä.\nJossakin tajuntamme sopessa tiedämme aina — vaikkakin hämärästi unen\nuneksi, ja näin esitämme yön kauhunäytelmissä sekä näyttelijän että\nkatsojan osaa. Kaikki, mitä Goya ja Brueghel ovat pimeän haltioitumisen\nhetkinä maalanneet, jopa paljon siitäkin, mikä ei ole koskaan tihkunut\nheidän »tajuttomastaan» esiin, tulee tällä unialueella salamyhkäiseksi\nelämäksi, ja nuhteettominkin kauppa-apulainen voi unennäön syvyydessä\nelää kuvitelmaa, joka panee Poen varjon kateudesta värisemään!\nMahdollisuudet ovat ehtymättömät. Värit eivät koskaan lopu tältä\npaletilta. Yö panee meidät kulkemaan maanalaisissa holvikäytävissä,\njoiden autiudesta ei koskaan avaudu pääsytietä vapauteen... Meitä\nvainotaan, mutta jalat juuttuvat katuun ja takaa ajava »jokin» on\nsäpsähdyttävän lähellä...\n\nUnessa saavat kulttuurisielun syvimmät kerrostumat elämän, ja\nalkukantaisin ja vaistomaisin meissä havahtuu. Nämä ovat hetkiä,\njolloin kivettymät puhuvat ja arkaaiset maisemat kangastuvat\nunen horisonttiin - unen, joka tietää palautumista ihmissielun\njurakauteen, kauemmas kuin tavallinen päivämuisti koskaan\nulottuu. Mutta painajaisuni, kuten uni yleensäkin, on rakentunut\nmonista kerrostumista, ja syvimpien primitiivisten pelon- kuten\ntoiveenkuvitelmienkin peitteeksi levittäytyy aina aineksia, jotka ovat\nmyöhempää syntyperää. Psykoanalyytikon on tässäkin lähdettävä siitä,\nmitä nimitämme »manifestiksi unisisällöksi», ja seurattava Ariadnen\nlankaa alas »latenttiin sanottavaan» Yläkerrasta on laskeuduttava\nkellareihin, ennen kuin unennäön kokonaisuus paljastuu.\n\n\n\n\nUnen rakennus\n\n\nMiten Freud, tämä sielun _terra incognitan_ rohkea kartoittaja,\nlopullisesti valtaa unen salaperäiset maat, on kertomus sinänsä. Oppi\ntajunnan kolmesta tasosta on jälleen vedettävä esiin. Vain vetoamalla\n»tajuttomaan» voidaan valaista koko sitä hienosyistä ja monimutkaista\nmekanismia, joka herää toimintaan lihasten lamautuessa ja silmäluomien\nummistuessa. Ennen kuin yöllinen elokuvanäytelmä syntyy, täytyy\ntiettävästikin tapahtua työskentelyä, johon tajunnan kaikki kolme\nkerrosta — »tajuton», »esitajunta» ja kirkas valvetajunta — ottavat\njatkuvasti osaa.\n\nVaikka esitajuinen sensuuri ei unessa suinkaan nuku, vuotaa\n»tajuttoman» sisällys unen symbolihunnuissa esteettömästi tajuntaan\nja yön salaperäiseen kuvakirjoitukseen kätketään jatkuvasti\npiilotettua merkitystä. Unessa pääsevät esiin toiveet, jotka eivät\nole tajuisen minämme vaatimusten mukaisia. Pyrkimykset, jotka\ntavallisessa valvetilassa herättäisivät joko esteettistä tai eetillistä\nvastaanpanoa, saatetaan unikuvitelmiin kiertoteitse, vääristetyssä\nja näennäisesti toiseksi muutetussa muodossa. Sielun tarkastusasema\nlaskee ohitseen vain ne tendenssit, jotka ovat tulleet unikelpoisiksi,\njotka ovat saaneet asun ja muodon, mikä vastaa tajunnan vaatimuksia.\nUnityöskentely on siis pohjimmaltaan salaisen sielullisen viestin\nmuovaamista kuviksi, jotka kätkevät läpinäkymättömän vaipan tavoin\ntodellisen sisältönsä.\n\nJo ranskalainen psykologi Ribot kiinnitti aikoinaan huomionsa siihen\nmerkilliseen ilmiöön, että uni tiivistää yhteen toisilleen sinänsä\netäisiä sielullisia aineksia. Hän antoi tälle tapahtumalle nimen\n_condensation_, ja Freud, joka kulkee Ribot'n jälkiä, ristii sen\ntihentymiseksi - _Verdichtung_. Jokainen unen yksityisistä kohdista\nvoi sisältää vaikutuksia, jotka tulevat usealta eri taholta ja monesta\nsielunkerroksesta kiteytyäkseen saman tunnekompleksin sitomina yhteen.\nYksi ainoa uninäky voi analysoitaessa osoittautua todelliseksi\nmuistojen ja mielikuvien, toiveiden ja pyrkimysten varastoksi. Monet\nsielulliset langat ovat kiertyneet kerälle, vyyhti on kierrettävä\nauki, ennen kuin unen ydin saadaan paljastetuksi. Se, mitä nimitämme\nmanifestiksi unisisällöksi ja mikä herättyä tavallisesti säilyy\nmuistissa, on häviävän pieni verrattuna latenttiin sisällykseen, sillä\njokainen unikuva on kondensoitunut: se sisältää kaikessa niukkuudessaan\nsielunelämämme kaikista kerroksista kerätyn latentin aineksen. Näin\nsyntyvät unen henkilöt ja ihmishahmot — nuo esineellisen selvät ja\nkuitenkin niin salaperäisen kaukaiset olennot, jotka ovat samalla\njotakin vallan toista... Ne ovat käyneet tihentymisen sulattimon\nlävitse, ne astuvat unen näyttämöille kokooma- ja sekahenkilöinä,\njoiden olemuksessa useat yksilöt ovat sulaneet toisiinsa, »ovat tulleet\nyhdeksi jonkin yhteisen tunteen alttarin ääressä». Unessa kohdattu\ntuttava voi olla erehdyttävästi A:n näköinen, esiintyä pukeutuneena B:n\nvaatteisiin, tehdä jotakin samalla tavoin kuin C ja kuitenkin esittää\nkaiken aikaa D:tä. Charles Baudouin on syystä huomauttanut, että\nunennäkijä menettelee tässä samoin kuin Galton, joka sai esiin suvun\ntai perheen kasvotyypin valokuvaamalla sen eri jäsenet perättäisesti\nsamalle levylle, jolloin yksityiset piirteet sulivat »yhteispiirteeksi»\nja yksilölliset tuntomerkit liukenivat yleisvaikutelmaan.\n\nTihentymisen laki ei suinkaan koske vain unen ihmishahmoja. Sen\nvaikutuksesta syntyvät myös ne salamyhkäiset paikallisuudet ja\nmaisemat, jotka yö loihtii esiin ja jotka kehittyvät kahden, kolmen,\nneljän maisemanäyn yhteensulamisesta Olemme lapsuudenkodissamme, ja\nkuitenkin kaikki käy samassa niin kumman vieraaksi... Niitty, jolla\nkuljemme, on tuttu — ja tästä huolimatta voimme joka askelella vajota\nvirtoihin, joita ei ole ennen ollut. Jopa esineet ja luonnonilmiöt\nsaavat unessa monimielisen merkityksen, ja kaksi toisilleen kaukaista\nkappaletta sulaa jotakin selittämätöntä tietä eroamattomaan yhteyteen.\nTalo on talo — ja kuitenkin se on jotakin vallan muuta. Tuoli,\njolle olemme istuneet, voi samanaikaisesti esittää sekä tuolia että\npurjelaivaa: istumme ja purjehdimme halumme mukaan, miten milloinkin,\nkulloisenkin ohihäilähtävän toiveen käskystä. Ja kuitenkin tämä kaikki\ntapahtuu salamyhkäisen samanaikaisesti, eikä esineen suinkaan tarvitse\nvaihtaa muotoaan ollakseen kokonaan muuta kuin mitä se on. Kuka voi\nselittää tämän miraakkelin? Yön ihmekabinetissa on alati tarjolla\nrakennuksia, jotka sopivat povitaskuun, ja noppanappuloita, jotka ovat\nneilikkakimppu, raivostunut eläin ja kuu! Unijumala on taiteelliselta\nuskontunnustukseltaan dadaisti, ja soveltaessaan äärimmäisen\ntihentämisen lakia kappaleiden maailmaan hän päätyy tuloksiin, joista\nnaivistiset taiteilijat ja parantumattomat mielisairaat ovat vaikeina\nhetkinään uneksineet.\n\nMutta tihentymisen ilmiö voidaan havaita myös alueella, jossa rotujen\nja kansojen alkuperäiset päiväunet ovat saaneet ilmaisun: myyteissä.\n\nEgyptin tutkijalle, joka on turhaan koettanut ratkaista Niilin\nsuistomaan jumalien ongelmaa, avautuisi välähdyksellinen näköala\nvanhojen kosmogonioiden syntyyn... Jumalat, joiden ihmisenmuotoisilta\nhartioilta nousee koiran ja iibiksen pää, sakaalinkasvoinen\nkuoleman jumala Thoth, kobran ja naisen sekamuoto Merit-Seker, jota\npidettiin Theban hauta-alueen suojelushenkenä, kissanpäinen Bastet,\nHathor-lehmä, leijonanjumalatar Sekhmet, pyhät kivikuvat, joilla\non ihmisen ruumis mutta krokotiilin, haukan, virtahevon, sammakon\nja haikaran pää, voidaan juuri psykoanalyysin valossa selittää ja\nratkaista tyydyttävämmin kuin koskaan. Se, mitä Freud on puhunut unten\ntihentymisestä, pitää tiettävästi paikkansa egyptiläisen mytologian\nihmiseläimiin, joille Niilin laaksomaiden papit kerran uhrasivat lihaa\nja katkeralle lemuavia yrttejä.\n\nJokaiseen suureen myytilliseen systeemiin liittyy muuten hahmoja,\njoissa voimme aavistella kondensoitumisen ihmettä. Animaalisen ja\ninhimillisen, Jumal-eläimen ja ihmisjumalan välillä vallitseva\npolariteetti muuttuu ykseydeksi; kaksi erilaista näkyä liukenee\nyhteen, ja näin syntyy mytologinen kokoomus, olento, joka tuo mieleen\nyön mielikuvitusluomat. Etruskilaisen kulttuurikauden lukemattomissa\njätteissä, saviruukkujen ja fajanssien sirpaleissa tapaa kuvattuna\nihmisleijonia ja käärmejumalattaria. Kreikkalaiseen sadustoon pesiytyy\neräänä ajankohtana hirviöitä, joiden muodot ovat peräisin yöllisen\nmielikuvituksen sulattamoista. Kheironilla ja Nessoksella, kuten\nkentaureilla yleensä, on hevosen alaruumis, mutta miehen rinta, kädet\nja pää. Khimairat ovat puolittain leijonia, puolittain lintuja.\nSeireenit ja harpyijat ovat siivekkäitä naisia, sfinksit leijonan ja\nnaisen yhtymiä, faunit, satyyrit ja panit pukin ja ihmisen välimuotoja.\nMuuan roomalainen naamio, jota säilytetään Wienin taidehistoriallisessa\nmuseossa, näyttää meille oinaan sarvilla varustetun Zeus-Ammonin\nkasvot. Kreikkalainen pronssiryhmä Vähä-Aasian Afrodisiaksesta on\nsäilyttänyt mielikuvan Minotauroksesta, josta kerrotaan Theseuksen\nja Ariadnen tarinassa ja joka oli, kuten tunnemme, puoleksi härkä,\npuoleksi ihminen. Ja yhtä runsaana nämä kaksoisluomukset asuttavat\nkelttiläisten, germaanien ja skandinaavien myytillisiä maisemia:\nvanhat ritaritarinat puhuvat tulta syöksevistä lohikäärmeistä ja\nYksisarvisista ratsuista -tanskalaisissa saduissa kerrotaan Helin\nkolmijalkaisesta hevosesta — Volgan varsilta Skotlantiin asti on\nuskottu ihmissusiin, jotka elävät eläimellisen ja inhimillisen,\nhämärillä rajamailla... Voidaanko kaikki tämä selittää psykoanalyysin\nuniteorian valossa? Varmaa on, että viittaus tihentymisen ilmiöön avaa\njo sinänsä eräitä psykologisia perspektiivejä syvälle myytin olemukseen\n- myytin, jota Otto Rank on pitänyt »nuoren ihmiskunnan sekulaariunena».\n\nKoska yöllinen ajattelumme, jossa persoonallisuuden regressio\nvaikuttaa, käyttää välineinään kuvia, ovat unessa esiintyvät\npuheenkatkelmat ja keskustelut tavallisesti pelkkää päivän ylijäämää:\nne on kopioitu vastaavanlaisista valvetilanteista, ne ovat unen\npintaa, johon satunnaiset päivämuistot takertuvat. Kuitenkin ulottuu\ntihentymisen laki myös niihin. Väsymys panee sanat sulamaan yhteen, se\nluo kielellisiä sekamuodostumia, sellaisia kuin _Autodidasker_, joka\non kokoonpantu sanoista _Autodidakt_ ja _Lasker_. Nimet, jotka ovat\nunennäkijälle merkitseviä, muodostavat tavallisesti tämäntapaisten\nbastardien rakennusaineen. Mutta nyt on mielenkiintoista havaita, että\nuni tottelee tässä samoja lakeja kuin tyypillinen vitsi ja että sama\ntiivistyminen, joka vitsissä esiintyy joko ajatuksen tihentämisenä tai\nsaman aineksen moninkertaisena käyttämisenä, ohjaa unen sekamuotojen\nsyntymää. Teoksessaan Der _Witz und seine Beziehung zum Unbewussten_,\n»Sukkeluus ja sen suhde tajuttomaan» Freud onkin tähdentänyt tätä\nsamankaltaisuutta, samalla kun hän on todella henkevästi osoittanut,\nmiten kaskut syntyvät, miten tajuton aines saatetaan niissä kuten\nunessakin kiertoteitse tajuntaan.\n\nKun jostakin henkilöstä sanotaan: »Turhamaisuus on yksi hänen neljästä\nAkilleenkantapäästään», sisältyy sukkeluus luonnollisesti siihen,\nettä sana »neljä» ilmaisee, millainen nauta asianomainen henkilö\ntodellisuudessa on! Tapahtuu tihentyminen: lakoninen sanamuoto\nsynnyttää vitsin. Tai kun Heinrich Heinen koomillinen romaanihenkilö,\nköyhä Hirsch-Hyazinth kertoo käynnistään rikkaan pankkiiri Rotschildin\nluona: _Ich sass neben Salomon Rotschild und er behandelte mich ganz\nwie seines gleichen, ganz famillionär_, — on koko sukkeluus siinä, että\nsanat _familiär_ tuttavallinen, ja _Millionär_, miljoonamies, ovat\ntihentyneet yhdeksi. Mutta tämä on juuri ominaisuus, jonka tunnemme\nunennäöstä, ja aivan ilmeistä on, että tutkimalla hyvien sukkeluuksien\ntekniikkaa tutkimme samalla unta. Eikö esimerkiksi seuraava vitsi\ntottele kaikessa järjettömyydessään unen logiikkaa:\n\nHevoskauppias asiakkaalleen: - Jos lähdette tällä ratsulla matkalle\nkello puoli neljä aamulla, olette kello puoli seitsemän aamulla\nPressburgissa.\n\nAsiakas: - Mitä pirua minä teen kello puoli seitsemän aamulla\nPressburgissa?!!\n\nUnessa kävisi myös täydestä seuraava puolustus, jonka oikeuteen\nhaastettu kattilan lainaaja esittää tultuaan syytetyksi siitä, että\nhän oli lyönyt lainatavaraan reiän: »Ensinnäkään en ole lainannut\nhäneltä mitään kattilaa, toiseksi siinä oli reikä jo silloin, kun otin\nsen vastaan, ja kolmanneksi olen sen kyllä antanut hänelle eheänä\ntakaisin...!» Jokainen puolustuspuheen kolmesta väitteestä on sinänsä\npätevä, mutta heti kun ne on saatettu toistensa yhteyteen, ne kumoavat\nhauskalla tavalla toisensa. Tämä kumoutuminen tapahtuu kuitenkin vain\ntavallisen päiväajattelumme kannalta katsoen. Unessa, jossa kaksi on\nyksi ja sama esine osoittautuu moneksi toisilleen vieraaksi esineeksi,\n— noudattaisivat syytetyn sanat kylläkin logiikan vaatimuksia.\n\nTihentymisen lain ohella unennäköä ohjaa laki, joka näyttää olevan\nvaikutukseltaan miltei päinvastainen. Tämä on ilmiö, jota Ribot\nkutsuu nimellä _transfert_, Freud nimellä Verschiebung, siirtyminen\nSillä samalla kun uni tihentää yhteen miellekomplekseja ja ajatuksia,\njotka keräytyvät sielunelämän kaikista kerroksista — samalla se\nantaa tajuttoman tunteen ja affektin levittäytyä laajaan pintaan,\nuseihin assosiaation yhdistämiin unikuviin Ryhmittymisen rinnalla\ntapahtuu hajautumista. Sen lisäksi, että yksi unikuva kerää lakonisen\nasunsa alle eri tahoilta säteilevää vaikutusta, ulottautuu sama,\nyhteinen tunnelataus mitä eriarvoisimpiin ja hajallaan ajelehtiviin\nmanifestin unisisällön aineksiin. Vähemmän keskeiseltä tuntuvaan\nilmiöön saattaa siirtymisen lain vaikutuksesta kätkeytyä ajatuksia,\njotka muodostavat unen ytimen. Syvin, kalvavin, mieltä rasittavin\ntajunnansisällys, se, jonka katarttista kirvoittamista unennäkö\nsisimmältä luonteeltaan on, tuodaan tässäkin tapauksessa esiin\nkiertoteitse ja puetaan muotoihin, joita sielun esitajuinen\ntarkastusasema ei syrjäytä. Mutta vastaavanlaista siirtymistä\ntapahtuu monen sielullisen ilmiön alueella, ja voidaan väittää, että\ntransfertin laki toimii jopa perversiteeteissä, joissa tunne siirtyy\nalkuperäisestä kohteesta johonkin täysin muuhun. Fetisisti ulottaa\nihailunsa rakastettunsa välittömään läheisyyteen: pukuihin, joita hän\npitää yllään, vaatekappaleisiin, jotka symbolisoivat hänen jäseniään,\npieniin esineisiin, joissa on »hänen läsnäolonsa tuoksu». Tunne\nkulkee kohteesta kohteeseen, ja tämä liikkumissuunta käy tärkeästä\nvähemmän tärkeään, olennaisesta epäolennaiseen, merkitsevästä sinänsä\nmerkityksettömään. Ja kuka voi sanoa, miten suuri osuus tällä tunteen\nsiirtymisellä on näköjään selittämättömissä mieltymyksissämme ja\nihastuksissamme? Väreillä, jotka ovat lempivärejämme, on ehkä alkuaan\nollut yhteys meille rakkaaseen henkilöön, ja ilon tunne, jonka hänen\nvihreän puseronsa näkeminen kerran herätti, on siitä hetkestä asti\nsidottu vihreään väriin yleensä. Alkuperäinen objekti on väistynyt\npois. Tunne on siirtynyt ja tullut kiinnitetyksi johonkin vähemmän\nkeskeiseen kohteeseen.\n\nTämän vuoksi unen muodot, oliot, kappaleet ja näyt ovat sisimmältä\nluonteeltaan symboleja. Siirtymisen laki aiheuttaa, että näennäisesti\nvähäpätöiseen ilmiöön keskittyy mahtava tunne, että sielu lataa\nunessa kaiken energiansa muotoihin, jotka näyttävät mitättömiltä,\nsyrjäisiltä, turhilta... Uni etsii tuskalle ja ilolle väkinäiset\nvertauskuvat: symbolit, jotka ovat kaikkein huomaamattomimmat ja\njotka juuri siksi pujahtavat niin keveästi esitajuisen sensuurin ohi\ntajuntaan. Jos luemme V. Tauskin vuonna 1914 julkaistun tutkielman,\njoka käsittelee »Vaatteita ja värejä unimielikuvituksen palveluksessa»,\ntulemme vakuuttuneiksi tästä. Unen vaatteet ja unen värit ovat tunteen\nsymbolisia ilmauksia — niihin keskittyy vihaa, rakkautta, sympatiaa\nja vastenmielisyyttä, joka »tavallisissa oloissa» suunnattaisiin\nniiden kantajaan. C. näkee unessa maantien, jota pitkin vaeltaa nuori\nvalkopukuinen ja kauttaaltaan valkoiseen valonhohtoon peittynyt tyttö.\nAnalyysissä ilmenee, että unennäkijä on samalla maantiellä kokenut\nensimmäisen intiimin seikkailunsa ja hänen rakastettunsa on ollut muuan\nneiti Weiss — »valkea». Väri oli muiston symboli. [Alkuperäisestä\nlauseessa ei ollut verbiä.]\n\nEttä juuri »siirtymisen» ilmiössä paljastuu selvimmin se\nassosiatiivinen menetelmä, jota uni käyttää rakentaessaan loistavia ja\nesineellisiä ilmalinnojaan, on sanomattakin selvää. Unen mielleleikki\nseuraa yksinkertaisen assosiaation ratoja. Ajatus hypähtelee asiasta\nasiaan, ilman muuta sitovaa yhteyttä kuin etappikohtien näennäinen\nläheisyys, sanojen välillä vallitseva pinnallinen sukulaisuus. Ja tässä\nFreud on jälleen huomauttanut eräästä merkillisestä parallelismista,\njoka yhdistää toisiinsa unen ja lapsuuden. Käy nimittäin ilmi, että\nuni kiiruhtaa käsitteestä toiseen vastaavasti samalla tavalla kuin\npieni lukija, joka etsii sanakirjasta unohtunutta sanaa: sormi\nseuraa aakkosellisesti järjestettyjä käsitteitä, huomio liukuu A:sta\nAabeliin, Aabelista Aabenraahan, Aabenraasta Aabrahamiin ja niin\nedelleen aina Azzoliniin ja B:hen asti... Nyt on kuitenkin miltei\njokaisen ihmisen elämässä ollut aika, jolloin hän on keskitetyn\nintensiivisesti lehteillyt tietosanakirjaa: seksuaalisen heräämisen\nhämärä ikäkausi -! Ja omituista kyllä, uni - kuten tajuton ajattelumme\nyleensäkin - näyttää noudattavan samaa aakkosjärjestelmää ja viljelevän\nassosiaatioissaan samaa menettelytapaa, jota murrosikäiset pojat\nja tytöt käyttivät etsiessään sanakirjasta sukupuolen ja siitoksen\nselitystä. _Dass das Unbewusste des Seelenlebens das Infantile ist_,\nettä tajuton sielullinen elämä on lapsuuden elämää - tämä lause\nvälähtää etsimättä mieleen, kun tuijotamme tähän ilmiöön. Onko unen\npohjalla seksuaalisen uteliaisuuden liikkeelle paneva joustin? Ovatko\nunen monimieliset symbolit vain kuviksi muuttuneita eroottisia\nhakusanoja, joita lapsina keksimme vanhasta, pölyttyneestä kirjasta?\n— Mutta toisaalta, huomauttaa Freud, unennäköjen rakenteessa esiintyy\nmyös lukemattomia muita ajatuslakeja, ja aivan ilmeiseltä näyttää,\nettä usein tapaamme myös tyypillistä vastakohtien assosioitumista.\n»Mustan» mielikuva herättää esiin »valkoisen»... »Alastomuusuni»\nvoi näyttäytyä »pukeutumisunen» naamiossa ja unen pohjalla piilevä\npaljastushalu saattaa herätellä esiin noita yöllisiä näkyjä, joissa\nesiinnymme yllättävässä asussa, ruhtinaallisen upeasti pukeutuneina,\nloistavissa sotavarusteissa ja viitoissa. Henkilö, joka on unessa\nolevinaan Albaniassa, siirtyy huomaamatta Montenegroon. Miksi? Sen\ntähden, että vastakohtien assosiaatio herää — että Albaniasta on vain\nlyhyt ajatushyppäys Montenegroon, »valkeasta» »mustaan»...!\n\nSiirtymisen ilmiön nojalla voidaan ymmärtää, miksi mielenliikutukset\nesiintyvät unessa odottamattomissa kohdissa, samalla kun koemme täysin\ntunteettomina toisia, näennäisesti varsin tärkeitä vaiheita. Se, mikä\nunennäössä näyttää olennaiselta, onkin syvimmältään epäolennaista, ja\ntunteen affektiivinen purkaus tietää kyllä, mikä on yön merkityksetöntä\nnäkyleikkiä, mikä keskeistä sanottavaa. Surun, riemun, häpeän, kauhun\nja epätoivon leimahdukset syttyvät koskaan erehtymättä unen sisäisesti\ntärkeimmissä kohdissa, ja näiden lepattavien aarnivalkeiden avulla,\njotka palavat maahan kätkettyjen salaisuuksien yllä, analyytikko voi\nlöytää oven unen alamaailmaan. Ihailemme jotakin, mikä valvetilassa\njättäisi meidät täysin kylmiksi. Murehdimme asioita, jotka ovat\nnäennäisesti täysin vieraita meille. Pelkäämme, mutta pelon objekti\ntuntuu heti heräämisen jälkeen sekä viattomalta että vähäpätöiseltä.\nTunteen korostus, joka varsinaisesti kuuluu toisaalle, on yön\nnäkymaailmassa siirretty alkuperäisestä kohteesta syrjään, oikeasta\nobjektista väärään objektiin.\n\nTutkielmassaan _Études de psychoanalyse_ ranskalainen psykologi\nBaudouin on esittänyt eräitä tapauksia, jotka sisältyvät hänen\nomiin lääkärinkokemuksiinsa ja jotka hyvin valaisevat siirtymisen\nsalaperäistä yhdistelytoimintaa. Hän kertoo unen, jonka eräs hänen\nhoidokeistaan näki. Potilas oli vaeltavinaan rauhallista tietä,\nkun hänen kimppuunsa syöksyi suuri keltainen koira ja hän havahtui\nkuvaamattoman voimakkaaseen kauhunhuimaukseen. Analyysissä, jonka\nBaudouin suoritti, kävi ilmi, että koira oli muisto todellisesta\nkoirasta, sillä eräs sellainen oli unennäkijän lapsuudessa saanut\nhänet toistuvan pelon valtaan. Mutta unen hirviö esiintyi keltaisena\n- seikka, joka oli ilmeisessä ristiriidassa todellisuuden kanssa.\nOsoittautui, että väri oli lainattu liiveistä jotka kuuluivat eräälle\naikaisemmin unennäkijää tutkineelle lääkärille ja että unessa siis oli\ntapahtunut sekä tihentymistä että siirtymistä. Edellinen oli sulattanut\nyhteen varhaisen ja myöhäisen muiston, lapsuusajan koiran ja myöhäisten\nvuosien lääkärin. Siirtyminen sai aikaan, että uni oli miltei tyystin\netäännyttänyt mielestä tilanteen, joka tuona hetkenä pelotti potilasta:\nedessä olevan sairaudenhoidon tuskat. Oli käynyt niin kuin unessa\ntavallisesti käy. Yhteinen tunne, joka tässä tapauksessa merkitsi\nkauhua, keräsi tiivistettyyn näkyyn muistin asteittain laskeutuvista\nkerroksista kootut ainekset, samalla kun sekundäärinen unityöskentely\npyrki salaamaan todellista sanottavaa ja kätkemään oleellista\nepäoleellisen alle...\n\n\n\nJoko kireämmin tai höllemmin nämä kaksi työskentelymuotoa sulavat\nunessa yhteen. Tihentyminen ja siirtyminen käyvät ristiin - unikuvat\nsyntyvät niiden solmukohdissa ja ottavat muotoja, joiden syvyyksiin\nanalyytikon ratkojanveitsi pyrkii itsepäisesti tunkeutumaan. Esiintyy\nehtymättömiä yhdistelmiä ja komplisoituneita yhteyksiä, unen\nmerkitys kätkeytyy yhä syvemmälle oikuttelevan mielleleikin sumuun\nja takaa-ajava ajatus harhaa labyrinteissa, joiden ongelmallisista\nsokkeloista päästään mihin tahansa muualle paitsi päämäärään: unen\nlatenttiin sisällykseen, näkysarjojen syvimpään syyhyn. Tämä on sitä\nvaikeampaa, kuta laajemmalla alueella siirtymisen ja tihentymisen\nvyyhdet ovat sotkeutuneet toisiinsa ja kuta moninaisempia keinoja\n»tajuton» on käyttänyt hyväkseen viedäkseen unen pohjasisällystä\npiiloon selittäjän katseelta. Ja vaikeudet kasvavat miltei\nylipääsemättömiksi, kun saamme kuulla, että siirtymisen tapahtumalla\nei itse asiassa ole lainkaan rajaa — että se voi ulottua jopa\nniinkin pitkälle, että unen latentti sisällys puetaan päinvastaiseen\nmanifestiin asuun. Korostettu kieltäminen merkitsee unessa salaista\nmyöntämistä. Ilmiöt kätkevät alleen oman vastakohtansa, musta näkyy\nvalkeana, lempeys vihana, hyvyys julmuutena. Tästä johtuu tuo usein\nunessa esiintyvä tilanne, että käyttäydymme mielettömän ilkeästi\nrakkaimpiamme kohtaan ja teemme tekoja, jotka ovat täydellisessä\nristiriidassa luonteemme syvimpienkin pyrkimysten kanssa. »Vastakohtien\nassosiaatio —!»\n\nKun muistamme, että unennäön varsinaisena tarkoituksena on pitää\nvireillä »nukkumistahtoa» ja säilyttää unitilan keskeytymätön\njatkuvaisuus, osoittautuvat tihentymisen ja siirtymisen lait peräti\ntarkoituksenmukaisiksi. Sekundäärinen unityöskentely muovaa tajuttomat\nainekset muotoihin, jotka esitajuinen sensuuri hyväksyy. Uni saa asun,\njoka vastaa tajuisia vaatimuksia. Ja jos näin ei tapahtuisi, jos koko\nse voimanlataus, joka on varastoitu tajuttomalle sielunalueelle,\nlaukeaisi esteettömästi ylös tietoisuuden valopiiriin, seuraisi miltei\nsilmänräpäyksellinen herääminen, sillä unitilaa häiritsevät tekijät\nolisivat tässä tapauksessa käyneet ylivoimaisiksi. Mutta näiltä\nrauhattomiksi tekeviltä voimilta unityöskentely riisuu aseet. Se\ntulkitsee jopa ulkoa tulevat aistikiihotuksetkin omalla tavallaan, se\nantaa elimistöllisille ärsykkeille ilmaisumuodon, joka ei taita unen\nkulkua. Unet, joita Freud kutsuu »mukavuusuniksi» — _Bequemsträume_\n— ja jotka muistuttavat yksinkertaiselta perusrakenteeltaan lapsen\nvälittömiä toiveunia, ovat parhaana esimerkkinä tästä. Uneksitaan,\nettä pakottava ruumiillinen tarve on jo tyydytetty — että on herätty\nherätyskellon ääneen, pukeuduttu, suoritettu tavallinen aamuseremonia,\nhavahduttu valveille. Henkilö, joka jossakin tietoisuutensa sopessa\ntuntee, että hänen täytyisi nousta tarpeelleen, on tekevinään tämän\nunessa... Kuumesairas uneksii juovansa vettä, juuritulehdusta\npoteva tuntee unensa lävitse hampaan hiljaisen poltteen ja näkee\nunta, että kipeä elin on jo vedetty pois... Nämä ovat infantiileja\ntoiveentäyttymyksiä, ja niiden avulla käy mahdolliseksi, että unitila\njatkuu ainakin lyhyen hetken eteenpäin.\n\n\n\nMutta toisin kuin esifreudilainen sieluntutkimus, joka pysähtyi\nunenselityksessään vain näihin ruumiillisiin ärsykkeisiin,\npsykoanalyysi laskee sukelluskellonsa syvemmäs. Aistikiihotus ei yksin\nmäärää unta. Janon, nälän, kivun, elimistöllisen tarpeen ohella tulee\nilmaistuksi pyrkimyksiä, jotka käyttävät hyväkseen orgaanista ärsytystä\nja piiloutuvat näihin näennäisen yksinkertaisiin toiveunelmiin. Aina\nlymyää unikuvaan monelta sielunalueelta vuotavaa merkitystä. Aina\nuneksimme samanaikaisesti monista toisilleen kaukaisista asioista,\njotka tihentymisen laki kiertää samalle pienelle kerälle. Uni aukeaa\nholvimaisesti syvyyksiä kohti. Uni kerrostuu, kristallisoitua\nhajanaisista toiveista, tulee monipohjaiseksi niin kuin taikurin\nihmekotelo ja muodostaa lokeromaisen kokonaisuuden, johon on varastoitu\nrunsaat määrät tajutonta hylkytavaraa ja kultaa. Kuvaavaa on, että unen\nselostus mahtuu psykoanalyytikkojen teoksissa muutamalle riville, kun\nsitä vastoin siihen sisältyvien uniajatusten erittely vaatii osakseen\nkymmenkertaisen tilan. Voidaanpa väittää, että yön jokaiseen fantasiaan\nkuvastuu kaikki, millä on ollut unennäkijän elämässä merkitystä, ja\nettä perusteellinen unianalyysi edellyttäisi oikeastaan mahtavaa\nelämäkertateosta.\n\nAikakauslehti Duodecimin kymmenennessä numerossa vuonna 1926\njulkaisi suomalainen tutkija Yrjö Kulovesi analyysin, joka näyttää\nhavainnollisesti, mikä ulottuvaisuus unikuvilla itse asiassa on. Tapaus\non mahdollisimman yksinkertainen. Nukkuja herää janoisena sellaiseen\nuneen, että hän on lähettänyt pienen tytön ostamaan lähikaupasta\npullon pilsneriä. Ensisilmäyksellä tähän — ei tiettävästikään sisälly\nmuuta kuin välitön toive, että kiusallinen ja häiritsevä ärsytystila\npäättyisi, ja tämä toive tulee unessa hallusinatorisesti toteutetuksi.\n»Mutta kun syvennymme hieman laajemmalta henkilön sielunelämään tällä\nhetkellä, saamme tietää, että hänen mielenrauhaansa on paljon häirinnyt\nviime aikoina keskustelu vaimonsa kanssa miehen aviottoman tytön\nkohtalosta. Hän on lapsettomassa avioliitossaan toivonut voivansa ottaa\ntytön kotiinsa ja kasvattaa hänet. Tätä suunnitelmaa puolustaessaan\nhän on maininnut nimenomaan, että tytöstä saattaisi olla apua pikku\nasioilla juoksemisessakin. Unen sisältö siis toteuttaa hänelle\nitselleen kipeän toiveen. Hän lähettää siinä jo tytön pikku asialle.»\nMutta unen syvempi sanottava, joka piilee tässä malliesimerkissä\nsuhteellisen lähellä tajunnan pintakerroksia, voi komplisoidummissa\nunissa ulottua jopa unohtuneiden lapsuuselämysten syvyyksiin ja\nanalyysi voi paljastaa pyrkimyksiä, joiden lähteet ovat tavalliselta\npäiväajattelulta täysin ummessa...\n\nSekundäärinen unityöskentely käyttää siis syvemmän sanottavan pukuna\nmilloin ruumiillisia ärsykkeitä, milloin päivän ylijäämää. Tämän\nlisäksi esiintyy tyypillisiä »peitemuistoja», jotka verhoavat unen\nlatenttia sisältöä, sillä vastaavasti samoin kuin yölliset elämyksemme\nsisällyttävät toivetta toiveeseen, samoin löytää analyytikko muistoa\nmuiston alta. Baudouinin kertoma uni suuresta keltaisesta koirasta\ntarjoaa erinomaisen havaintoesimerkin tästä. Samaa voidaan sanoa\nniistä infantiileista kauhununista, joita Freud kuvaa vuonna 1913\nilmestyneessä tutkielmassaan _Märchenstoffe in Träumen_ ja joissa\nunisisällyksen peitteeksi levittäytyy ammoin luettujen lastensatujen\nkirjovaippa. Nuori nainen uneksii lepäävänsä kauttaaltaan ruskeassa\nhuoneessa, jonne johtaa ulkomaailmasta pienen pieni ovi... Se avautuu,\nja sisään astuu kääpiömäinen mies, jolla on valkeat hiukset, punainen\nnenä, harmaat housut ja pitkä, hiilenmusta takki. Unen tapahtuma on\nsiinä, että tämä fantomi aloittaa permannolla irvokkaan yksintanssin.\nNyt löytää psykoanalyysi luonnollisestikin unesta suuren määrän\nseksuaalisymboleja, ja unikuvitelman sisimpänä virikkeenä on Freudin\nmukaan sukupuolinen tyydyttämättömyys, jota näkijätär potee. Huone,\njossa hän lepää, symbolisoi hänen omaa ruumistaan, ruskea väri edustaa\npuuta, joka tehostaa vertauskuvan naispuolista merkitystä, vaateparsi\nviittaa aviomieheen ja tanssiva kääpiö, joka tulee, sisään pienen\npienestä ovesta, on sanomattakin selvä. Mutta mistä nämä näkysarjat on\nkerätty kokoon? Analyysissa ilmenee, että ne ovat lapsuudenaikaisen\nsadun kaukaista muistumaa, ja hullunkurinen pienoismies on välittömästi\nlainattu lastentarinasta, jossa esiintyy kuninkaita ja kuningattaria\nsekä heidän lisäkseen eräs olento nimeltä _Rumpelstilzchen_. — Samassa\nyhteydessä Freud kertoo toisenkin esimerkin, jossa nukkuja näkee\nikkunanruudun takana korkean pähkinäpuun ja sen oksilla seitsemän\nvalkoista sutta. Tällä kertaa on kysymyksessä ilmeinen pelkokuvitelma,\nkastraation uhka, ja syvempien uniajatusten peitteeksi on kehittynyt\nkuvia, jotka lainataan Punahilkan ja Seitsemän Pienen Vuohen saduista.\n\nTähän vivahtaa myös eloisa ja synkeä uni, jonka Yrjö Kulovesi on\npsykoanalyysia selostavassa teoksessaan eritellyt. Unennäkijä\non kotipihallaan - hän katsoo eräiden toveriensa kanssa nuorta,\nterveennäköistä koivua, jonka juuressa kuitenkin on rotanpesä. Pienestä\nkosketuksesta koivu taittuu ja maahan jää suureneva kuoppa. Hiekassa\nkoivun juurella alkaa nyt näkyä kohoilevia kohtia, rotat liikahtelevat\nnäkymättöminä maanpinnan alla. Unennäkijä lyö tuntemattoman miehen\nkanssa noita kohtia, ja mihin he iskevätkään, siinä tulee maankuori\naina liikkumattomaksi. He surmaavat kuumeisella innolla näkymättömiä\nrottia, kunnes jäljelle jää vain yksi ainoa, ja se uiskentelee esiin\nkuopasta tulvivassa vesivirrassa. [Alun perin \"tulvailevassa\".] Vesi\npursuu yhä väkevämmin. Se huuhtoo ja puhdistaa kaiken...\n\nKun tähän esimerkkiin sovelletaan psykoanalyysia, käy ensinnäkin\nilmi, että unella on liittymäkohtansa parhaillaan käynnissä olevaan\npotilaan analyysiin. Unen koivu muistuttaa lapsuudenpihalla kasvanutta\nkoivua, samalla kun se edustaa unennäkijää itseään. Omaisille, jotka\novat lievästi epäilleet hänen sairauttaan, hän haluaa näyttää tilansa\ntoivottomuuden, ja rotat symbolisoivat sairauden pinnan-alaisia\naiheuttajia. Tuntematon auttaja, joka unessa tekee varsinaisen\ntyön, korostaa hänen passiivista asennettaan, ja sanomattakin on\nselvää, että uni kokonaisuudessaan on tulvillaan oman huonommuuden\nmiltei sairaalloiseksi kasvanutta tuntoa. Mutta keskeinen symboli\non kuitenkin katkeava puu. Psykoanalyyttisen symboliikan mukaan\ntähän kätkeytyy ahdistava kastraatiomielikuva: unennäkijä on samasta\nitsensä kastreerattuun, ja koska unessa on tapahtunut palautuminen\nlapsuuskuvitelmien asteelle, tämä on samalla merkinnyt, että\nkastreeratulla tarkoitetaan naista - siis henkilöä, »jolta jokin\non hävitetty pois». Unen sisällyksenä on potilaan passiivisesti\nfeminiininen elämänasenne. Sen kuvakieli puolestaan muistuttaa\nmerkillisesti Freudin analysoimaa unta, jossa kastraatiomielikuvien\nkiduttama nainen näki viinitarhasta irtirepäistyn puun ja syvän jäljen,\njonka äkillinen riuhtaisu oli jättänyt maahan.\n\nNämä esimerkit antavat vielä kerran aihetta tehostaa Freudin\nlaajakantoista uskonkappaletta unen lapsuudenaikaisesta perustasta. Yön\nkokemukset juurtuvat aina ja jokaisessa yksityistapauksessa nukkujan\nomiin varhaisiin ikävuosiin. Siltä taholta tulee usein unia luova\ntunne, pelon tai ilon, vihan tai uteliaisuuden mahtava pohjaviritys,\nj a samasta kaivosta kuplivat esiin myös kuvat: unen symbolit.\nVoimme olla varmat siitä, että kaikki, mikä lapsuudessamme on ollut\nelämyksenä keskeistä, hiipii yön pimeitä väyliä myöten ylös aikaihmisen\ntajuntaa... Lapsuuden järkytyksille ei ole olemassa mitään hautaa. Ne\neivät syvimmältään koskaan unohdu, ne vaikuttavat - ellei muussa, niin\nunessa. Onhan tältä taholta etsitty lähdettä yhtä hyvin toiveunille\nkuin painajaisillekin ja selitetty muun muassa, että varttuneen\nikäkauden yöllinen _Angst_, jossa olemme joutuvinamme ryövärien\nkäsiin tai jossa aaveet hiipivät vuoteemme luo, juurtuu syvimmältään\nvastenmielisiin lastenkamarikokemuksiin: »ryövärit» ja »aaveet» ovat\nvain kaukaisia muistoja oudoista ihmisistä, jotka kerran tulivat meitä\nihailemaan kun nukuimme pimeässä huoneessa, tai vanhemmista, jotka\nherättivät meidät ja nostivat puoliunisen pienokaisen yöastialle!\nTähän voidaan tietenkin ironisesti huomauttaa, että tapa, jolla Freud\nrationalisoi kummitussadut ja aaveballadit, on sekä mauton että\nhymyilyttävä. Mutta huomautus puolestaan on »tunnekritiikkiä» ja\nsellaisena vähintään yhtä subjektiivinen kuin Freudin »selitys».\n\nOn sanottu, että unen muisti ulottuu juuri lapsuudenelämyksissä\nkuvaamattoman kauas... Voimme uneksia asioista ja elää kokemuksia,\njotka eivät ole koskaan välkkyneet päivätajunnan kirkkaissa peileissä.\nNiinpä Freud esittää omalta kohdaltaan erään tällaisen unen, jossa\nnäyttäytyi muuan karakteristisesti puettu mieshenkilö; ilmeni, että\nnäky pohjasi hänen kaikkein varhaisimpiin kokemuksiinsa, jotka\nolivat tyystin hävinneet hänen muistoistaan, mutta jotka Freudin\näiti hyvin muisti. - Erään kolmikymmenvuotiaan lääkärin unissa\nkummitteli usein keltainen leijona, ja tälläkin kertaa täytyi selitys\nkaivaa esiin unohtuneiden leikkikalujen romukomerosta: pohjalla oli\nvaikuttamassa muisto keltaisesta porsliinieläimestä, joka oli ammoin\nollut unennäkijän rakkain lelu mutta jonka hän oli jo unohtanut. —\nTyypillinen on myös tapaus, jonka kertoo psykologi Alfred Maury. Mies,\njoka on yli kaksikymmentä vuotta ollut poissa kotipaikkakunnaltaan,\npäättää viimein matkustaa sinne, ja matkaa edeltävänä yönä hän\non unessa olevinaan oudossa seudussa ja tapaavinaan oudon, mutta\npiirteiltään syystä tai toisesta tutulta tuntuvan miehen. Kun hän tämän\njälkeen todella matkustaa kotiinsa, hän huomaa, että unen maisema\nmuistuttaa hämmästyttävästi kotikaupungin lähintä naapuristoa, ja unen\ntuntematon mies on ilmeinen kopio hänen aikoja sitten kuolleen isänsä\nyhä elävästä ystävästä! Tapaus on, kuten enemmittä selityksittä huomaa,\ntyypillinen ja selväpiirteinen muisto. Lapsuus ei ole siinä esillä\nsymboleina, kuten parissa aikaisemmassa esimerkissä, joissa varhaisiän\nunohtuneet tunteet saivat vertauskuvallisen ilmaisun.\n\nMutta tässä tulemme psykoanalyyttisen selityksen keskeiseen dogmiin:\noppiin unen symboleista. Näimme, miten tihentymisen ja siirtymisen lait\nmuovasivat mielteiden materiaa uneksi, miten nuo salaperäiset taulut,\njotka yöstä yöhön syntyvät ja häviävät ummistuneiden silmäluomien\nalla, saivat muotonsa. Tässä rakentelemistyössä unen jumala käyttää\nvälineenään vertauskuvia, selittää Freud, vieläpä eräitä, jotka ovat\nkoko ihmiskunnalle yhteiset.\n\n\n\n\n\n\nVIETIN SYMBOLIT\n\n\n\n\nMyytin lähteillä\n\n\n    Unessa ja unennäössä käymme lävitse varhaisemman ihmiskunnan\n    koko läksyn... Uni saattaa meidät takaisin inhimillisen\n    kulttuurin vieraisiin tiloihin ja antaa käteemme välineen,\n    ymmärtääksemme niitä paremmin.\n\n                                             Nietzsche.\n\nVäite, että unennäköjen kuvat ovat todelliselta luonteeltaan symbolisia\nja että nämä symbolit kaiken lisäksi ovat jokaisella nukkujalla\nyhteiset, ei yllätä uutuudellaan. Sama olettamus sisältyy ajatukseen,\nettä unet ylimalkaan voidaan »selittää».\n\nLukemattomat unikirjat ovat jo paljon ennen Freudia, jopa paljon ennen\najanlaskumme alkua nojanneet samaan teoreettiseen otaksumaan, ja\nkansanviisaus on vuosituhannesta toiseen lukenut yön kuvakieltä niin\nkuin salakirjoitusta, ainakin. Sen ilmestyksiin on laadittu enemmän\ntai vähemmän järkeen käypiä kommentaareja. On vedottu egyptiläisten\nja kaldealaisten vanhoihin teksteihin, ja samoin kuin astrologian\ntueksi valitaan se sinänsä merkityksetön tosiseikka, että sen teoriat\novat ihmiskunnan ikäiset, samoin ovat unikirjojen tekijät etsineet\npuolustajiaan Memfiin ja Babylonian päiviltä. Tähän vetoomukseen\nsisältyy välittömästi usko, että se, mikä on ikivanhaa, on myös totta\nja että kaikella, mikä on keksitty Noakin ja Deukalionin aikoina,\non jo pitkän aikaperspektiivin antama pätevyys... Saman yleisen,\ntekisi mieli sanoa: universaalisen käsityskannan ansiosta Freudin\nunisymboliikka on saanut kuvaamattoman uljaan yleisömenestyksen, sillä\nsiinä on vihdoinkin tultu eurooppalaisen tieteen piirissä tulokseen,\njohon tavallinen arkiviisaus on jo vuosituhansia sitten päässyt. Mutta\ntämä yleisönsuosio voidaan puolestaan psykoanalysoida siten, että\nlaajat kansanainekset ovat aina ja kaikkialla lähempänä kuva-ajattelun\ntasoa ja että kaikki, mikä tehostaa tämän alkeellisen ajattelutavan\nmerkitystä, on heille selkeämpää kuin »sivistyneempi» käsiteajattelu.\nVertaus, metafora, havainnollistava sanakuva kuuluu kansankielen\nkäyttövälineisiin. Se rehottaa oppimattomien maalaisihmisten\njokapäiväisessä puheessa - sen kotipaikka on siellä, missä niityt ja\nviljapellot vielä lainehtivat ja ihminen tuntee ja ajattelee lähellä\nmaata. Abstraktio on kulttuurin tuote. Kuta ylemmäs sivilisaation\npyramidi nousee, sitä kalpeammaksi käyvät vertaukset ja metaforat,\nsillä ihmiskunnan yhteisen kantakielen tilalle tulvii ajattelua, jonka\nkäyttövälineinä ovat käsitteet. Suurkaupunki ajattelee abstraktisesti —\nmaaseutu symbolisissa kuvissa.\n\nSillä, väittää Freud, tajuttoman sielunalueen ilmaisumuodoista symboli\non kaikkein tavallisin. Se on asu, johon sisäinen sanottava mieluimmin\npukeutuu ja jossa se helpoimmin saadaan salakuljetetuksi ylös tajuntaan\nilman että esitajuinen tarkastusasema kiinnittäisi siihen huomiota.\nSymboli on poistungettujen ajatusten ja syrjäytettyjen tarpeiden,\ntajuttomassa lepäävien mielteiden ja tunnekompleksien peittävä naamio.\nYksinpä jokapäiväisiin pikkutoimintoihimme kätkeytyy tätä tajutonta\nvertauskuvakieltä, sillä mitä ovat monet virhetoiminnat, ellei\nsymboleja...? Jostakin, mikä kytee ja itää syvällä meissä, annetaan\ntajunnalle verhottu ilmoitus. Latentti toive tuodaan päivänvaloon\nkiertoteitse, ongelmallisena piilokuvana. Ja jos ajattelemme yleiseen\nelämänkäytäntöön pesiytyneitä tottumuksia ja tapoja, sellaisia kuin\nmonet seremonialliset toimitukset, kumartamiset, kädenannot ja\ntervehdykset, huomaamme, että näissäkin on kysymys symbolisesta teosta,\nNe ovat ikivanhoja vertauskuvia, joista vain allegorinen ulkokuori on\njäänyt jäljelle, kun sitä vastoin sisäinen tarkoitus on vuosisatojen\nkuluessa unohtunut ja kadonnut. Symboliikkaa sisältyy myös esineisiin:\namuletti ja talismaani ovat symboleja, ritarimerkit ovat vertausta\nyhtä hyvin kuin ne kristilliset menot, jotka periytyvät meidän\npäiviimme ensimmäisen vuosisadan kirkolliskokouksista. Heraldiikan\npsykologia on symbolin psykologiaa. Kuninkaalliset arvomerkit\nkruunu, valtikka ja valtakunnanomena, joista hämärästi tiedämme,\nettä ne »edustavat» hallitsijansa mahtia ja »kuvaavat» tiettyjä\nkuninkaallisia ominaisuuksia, ovat syntyneet saman muodostuksen\ntietä. Tai ajatelkaamme kristikunnan keskeisiä armonvälikappaleita,\nehtoollisella käyntiä ja pyhän kasteen sakramenttia... Eikö totta:\nsyvin, alkuperäisin, välittömästi eletty sisällys on niistä kaikista\njo hiljalleen häipymässä! Katakombien aikaiset toimitukset, jotka yhä\nkummittelevat valtionkirkon kalkkiutuneissa hartaudenharjoituksissa,\neivät meidän ajallemme enää puhu samaa, mitä ne puhuivat vainotun\nalkukristillisyyden päivinä, _tunica molestain_ leimutessa keisarin\npuutarhoissa... Henki, ajatus on vetäytynyt pois. Jäljelle on jäänyt\nsymbolin kuivunut kuori, jossa voidaan vain epämääräisesti aavistella\nentistä syvää merkitystä.\n\nPsykoanalyytikko Ernst Jones on aivan oikein huomauttanut, että\nsellainenkin jokapäiväinen menettelytapa kuin kumartaminen\nhavainnollistaa ikivanhaa tarkoitusta. Siitä kuultaa esiin muinainen\nkunnioituksen ilmaus vanha tapa langeta aseettomana vihollisen\njalkoihin ja kieltää vihamieliset tarkoitukset. Mutta yhtä pitkien\naikaperspektiivien takaa tulee myös tervehtijän kädenpuristus, joka\nheijastaa lahjaa ojentavan ihmisen elettä. Kädelle suuteleminen\non liehakoivan nuolemisen sivistynyt variaatio. Hatun nosto ei\ntodelliselta sisällykseltään ole vähemmän alkuperäinen kuin itämaisten\nkansojen vaatteiden repäiseminen, sillä sen kautta tehdään tiettäväksi,\nettä asianomainen on köyhä... Runsas vaatetus on ylellisyyden merkki,\npuolinainen paljaus ja alastomuus köyhyyden. Siksi riisuvat Itämaiden\nkansat sandaalinsa astuessaan vieraaseen majaan - siksi paljastaa,\nlänsiafrikkalainen neekeri hartiansa ja eurooppalainen päänsä\nkohdatessaan tuttavan.\n\nKehityksen järkkymättömän lain mukaan, joka vaikuttaa kaikissa\nperiytyvissä tottumuksissa ja tavoissa, nämä symboliset toimintamuodot\novat aikojen kuluessa yksinkertaistuneet. Sisäinen merkitys on\nhaihtunut - ulkonainen kaava on jäänyt jäljelle, mutta vaivattomampana,\ntypistetympänä kuin ennen, pelkistettynä helpoimpaan mahdolliseen\nmuotoonsa... Pitkä ja juhlallinen alkuperäinen tervehdys: »Toivotan\nsinulle hyvää huomenta» on sekä tämän kirjoittajan että hänen\nlukijansa suussa rajoittunut »huomenta»-sanaan, joka sellaisenaan\nei vielä ilmaise mitään, mutta jossa kangastelee entinen, laajempi\nlausekokonaisuus. Sama lyheneminen ilmenee siinä, että itämaiset\nkansat, jotka Raamatun päivinä ottivat kourallisen multaa ja sirottivat\nsitä päälaelleen, ovat jo vuosisatojen ajan tyytyneet koskettamaan\nsormilla maata: viittaamaan entiseen tekoon. Mutta vertaus on\nvertausta. Se, mikä alkujaan oli tärkeintä, siirtyy toiseen, vähemmän\ntärkeään seikkaan. Lopulliset, ahtaat, lakoniset symbolit antavat\ntuskin aavistaa, miten laaja tajuttomien pyrkimysten aines niihin on\nkerran sisältynyt.\n\nOlemme nähneet, miten unen työskentely kulki käsitteellisestä\nesineelliseen ajatteluun ja miten ihminen palautui yöllisissä\ntoivekuvitelmissaan takaisin siihen ihmiskunnan kantakieleen, joka\nkäyttää välineenään symbolisia kuvia. Että uninäyt ovat syvimmältä\nluonteeltaan selvästi vertauskuvallisia, kävi jo ilmi. Symboli\non ilmaisumuoto, jonka tajuttomat viritykset etsivät itselleen\ntunkeutuessaan tajuntaan, ja yhtä ilmeistä on, että jokaisella\nyksityisellä vertauskuvalla on monia determinantteja, monia sielun\neri kerroksista vaikuttavia määrääjiä. Mutta kuvakirjoitus, jota koko\nihmiskunta yöllisissä näkysarjoissaan viljelee, on myös tarujen ja\nmyyttien piirissä sen yhteisomaisuutta, ja sen vuoksi sekä Freud itse\nettä eräät hänen työnsä jatkajista ovat laajentaneet psykoanalyyttisen\nsymboliikan merkitystä soveltamalla sitä etnografian ja mytologian\naloille.\n\nMistä johtuu, että maapallon kaikilla kulmilla tapaa taruja\nja uskomuksia, jotka näyttävät viljelevän samaa vakiintunutta\nvertauskuvastoa? Onko satujen ja myyttien synty todella johdettavissa\nunista? Että tähän saataisiin vastaus on laadittu uskaliaasti\napuhypoteeseja, jotka ovat johtaneet psykoanalyyttista tutkimusta\nosittain uusille urille...\n\nJo Freudin kirjoissa tapasimme sen ajatuksen, että ihminen palautuu\nunessa lapsuuden kehitysasteelle. Jokainen meistä elää öisin\nuudelleen kokemuksia, jotka ovat sattuneet varhaisina ikävuosina, ja\nyöllinen persoonallisuuden regredioituminen saa aikaan, että unen\najatteluja eläytymistapa on kokonaisuudessaan taantunut unohtuneille\nalkuasteilleen ja tullut infantiiliksi, lapsenomaiseksi. Aikaihmisen\ndistinktiot ja jaottelut ovat unessa hävinneet: emme yön hetkinä tiedä,\nmikä on unta, mikä valvetta — emme pysty tekemään noita monijäsenisiä\nerotteluja, joihin tavallinen päiväajattelu alinomaa turvautuu...\nSamalla nousevat silloiset tunnekompleksit unohtuneista kätköistään\nesiin, pelot ja toiveet, tuskan ja onnen tunnot, jotka myöhempi\nkehitys on tunkenut älyn valopiiristä pois, saavat hetkellisen vallan\nuneen vaipuneessa »minässä». On kuin unet olisivat lopultakin vain\nkappale ylösnoussutta lapsuutta, ja niin kuin vielä kerran ja yhä\nuudelleen palaisimme takaisin infantiiliin elämänkäsitykseen, pois\nkäsiteajattelun älyllisistä korkeuksista. Mutta oleellisinta on, että\ntämä takaisinpaluu tietää myös hetkellistä taantumista ihmiskunnan\nyhteisen alkeiskehityksen asteelle. Lyhyiden, pimeiden, yöllisten\ntuntien ajaksi tuntuvat vanhat sisäiset elämänsuhteet järjestyvän\nennalleen, primitiivinen ihminen meissä herää elämään ja omista\ntajuttomista syvyyksistämme nousee näkyjä, jotka eivät enää kuulu\nmeidän yksilölliseen omaisuuteemme, vaan suvun, rodun, lajin yhteiseen\nelämysvarastoon.\n\nLapsuuden ajattelu, johon unitila meidät saattaa, on syvimmiltä\nsyiltään koko ihmiskunnan lapsuuden ajattelua. _Dass das Unbewusste\ndes Seelenlebens das Infantile ist_, että tajuton sielullinen elämä\non lapsuuden elämää ja tämän lisäksi jotakin yliyksilöllistä,\nkollektiivista, rodullista — tämä ajatus kuultaa tosin hämäränä Sigmund\nFreudin kirjoista. Mutta varsinaisesti on vasta C. G. Jung ja hänen\nympärilleen ryhmittynyt zürichiläinen koulukunta ryhtynyt tutkimaan\nanalogiaa koko laajuudessaan ja pitänyt yksilöiden varhaiskokemuksia\navaimina, joilla koko primitiivinen hengenelämä voidaan avata. Nykyinen\nkehityspsykologia näyttää muuten kautta linjan valottavan tätä\nanalogiaa. Yksilö kertaa omassa kehityksessään laajempaa kehityskulkua,\nyksilö elää omissa varhaisissa elämyksissään elämyksiä, jotka kuuluvat\nhänen ohellaan ihmiskunnalle koko laajuudessaan, ja jos uni palauttaa\nhänet oman lapsuuden ajatusmaailmaan, silloin herää välittömästi\najatus, että unen tähystysreiästä aukeaa näköala itse primitiivisen\nihmiskunnan sieluun.\n\nVuonna 1912 C. G. Jung julkaisi tunnetun luentosarjansa\npsykoanalyyttisen teorian tarkastelusta — _Versuch einer Darstellung\nder psychoanalytischen Theorie_. Kirjan ilmestymisvuonna tämä etevä\ntutkija oli jo osittain valinnut ne uudet tiet, jotka sittemmin\njohtivat hänet niin etäälle Sigmund Freudista, ja edellisen vuoden\nAmerikan-matka oli vakuuttanut hänet eräistä verkkaan valkenevista\ntotuuksista. Ajatus, että lapsensielu käyttää ilmaisuvälineinään\nsamoja symboleja, joita tapaamme kansojen myyteissä, esiintyy selvästi\nkorostettuna näissä luennoissa. Niinpä Jung kertoo meille esimerkin\n11-vuotiaasta tytöstä, jonka infantiileissa unikuvitelmissa paljastui\nmitä selväpiirteisin myytillinen pohjavirtaus ja jonka naiivi,\nalkeellinen, näennäisesti yksilöllinen ja »keksitty» vertauskuvasto\nosoitti identtisyyttä vanhojen uskontojen vakiintuneeseen\nsymboliikkaan. Oli ilmeistä, »että lajikehitys ja yksilökehitys\nvastasivat myös psykologiassa toisiaan». Yhtä todennäköiseltä tuntui\nmahdollisuus, että valaisemalla tätä vielä tarkennuin tutkimatonta\nyhtäläisyyttä voitaisiin valaista »ihmishengen yleistä fylogeniaa, joka\non, samoin kuin ruumiinrakennekin, saavuttanut monien muutosten kantta\nviimein nykyisen muotonsa.»\n\nTämän lupaavan näkökannan Jung ottaa oman tutkimuksensa lähtökohdaksi.\nOn olemassa, hän huomauttaa, kaksi tapaa ajatella: toinen, sivistyksen\nja älyn piiriin kuuluva, on pitkän hengenkehityksen kautta syntynyt\nkäsiteajattelu, joka on luonteeltaan täysin tietoista ja tajuista\n— toinen, vanhempi ja alkuperäisempi, ilmenee meille unissa ja\nlapsuuden päiväkuvitelmissa, joille molemmille on yhteistä visuaalisen\nelementin runsaus, ja tämä primitiivinen ajattelu on luonteeltaan\ntäysin tajutonta. Se omaksuu symboleja, joita koko ihmiskunta on\nmuinaisissa toiveunelmissaan viljellyt; sen esiintyminen tietää\nyksilöllisyyden satunnaista kuolemista ja sielun nukkuvien, syvimpien\nkerrostumien ylivaltaa, jolloin rodun ja lajin alkuperäiset toiveet\nnousevat vanhoissa muodoissaan ylös tajuntaan. Kaikessa infantiilissa\najattelussa esiintyy mielikuvien »arkkityyppejä»: vakiintuneita\nmuotoja, joita löydämme uskomuksista ja myyteistä. On kuin\nalkukantaiset käsitykset havahtuisivat eloon ja yksilöllisessä sielussa\npalautuisi ennalleen eräitä »arkaaisia ajatusratoja», joita mieltäminen\non vuosituhansia sitten käyttänyt hyväkseen... Nykyään, jolloin\npsykoanalyyttinen tutkimus tekee työtään niin laajoilla rintamilla,\neivät Jungin ajatukset enää tunnu oudoilta. Monet terävät älyt ovat\nomalta osaltaan täydentäneet hänen teoriaansa, ja psykoanalyysin\nomassa piirissä on jokseenkin yksimielisesti, vieläpä usein hieman\nkritiikittömällä innolla omaksuttu tämä kanta. »Myytti on kansan uni\n— uni on yksilön myytti», sanoo Herbert Silberer. »Myytti kätkee\nsymboliseen asuun kuten yksilön unikin jälkimuistoja kansan ja rodun\nlapsuudentoiveista», kirjoittaa Karl Abraham. »Myytit ovat nuoren\nihmisyyden sekulaariunia», huomauttaa Philip Otto Rank, jonka nimi on\nTheodor Reikin rinnalla esiintynyt kenties useimmin psykoanalyyttisen\ntarustontutkimuksen aloilla.\n\nMutta tämä johtaa olettamukseen, että tajuton sielullinen alue ulottuu\nyksilöllisyyden rajojen tuolle puolen, — että on olemassa jotakin,\njota voidaan kutsua joukon piilotajunnaksi. Ajatus esiintyy todella\nJungilla. Koska myytit ja tarinat, joiden lähde on etsittävissä\nlapsuusastettaan elävien kansojen ajattelusta, sisältävät samoja\nyleisinhimillisiä symboleja ja noudattavat todistettavasti eräitä\ntarkoin määrättyjä »arkaaisia ajatusratoja», on lähellä hypoteesi, että\nvielä yksilöllistä piilotajuntaakin syvemmällä avautuu »kollektiivisen\ntajuttoman» salamyhkäinen ja pimeä alue. Vain tämän ajatuksen valossa\nvoidaan tyydyttävästi vastata kysymykseen, miksi rotujen toiveunet,\nmyytit, esiintyvät oman lapsuutemme mielikuvapiirissä.\n\nJos sielussamme on jotakin, jonka ikä on vanhempi kuin oma ikämme,\njotakin, joka ulottuu etäämmäs muinaisuuteen kuin koskaan yksilöllinen\nsisäinen elämämme, tämä jokin on mielikuvitus! Fantasia on suvun\nikivanhaa perintöä, väittää Jung. Jokainen sukuun kuuluva yksilö elää\nomassa lapsuudessaan ja myöhemmin myös unissaan toiveen toteutumia,\njotka tulevat hänen esi-isiltään ja joiden lähde piilee hänen oman\nsielullisen rakenteensa matalimmissa pohjakerroksissa, vyöhykkeiltä,\njoilla minuuden tuntoa ei enää lainkaan ole ja jotka ovat tulleet\nhänen olemukseensa perinnöllistä tietä. Suvun kompleksit ja suvun\nsuuret, alkuperäiset, periytyvät pyyteet muodostavat meidän sielujemme\npimeän pohja-alueen: tietoisuuden valonsäde ei voi koskaan luodata\ntätä tutkimatonta piiriä, tätä »tajuttoman takaista tajutonta», tätä\nalkuaikaista muistin tasoa... Mutta jos voisimme tehdä inhimillisestä\nsielunrakenteesta saman halkileikkauksen, jonka geologit tekevät\nkallioista tutkiakseen niiden vuoriperää, paljastuisi ehkä toistensa\n»alle» peittyneitä sielunkerroksia, yhä syvempiä ja yhä vanhempia\ntasoja, muistoja muiston takaa, tunnekomplekseja, jotka ovat\nsyntyneet ja kalkkiutuneet kaukana muinaisuudessa. Se, mitä kutsumme\nomaksi minäksemme, nojautuu jossakin yläilmoilla tähän umpisyvään\nperustaan. Sielussamme on kerrostumia, joissa suvun, kansan, rodun,\nihmiskunnan ja viime kädessä koko animaalisen ja vegetatiivisen elämän\nsyvimmät valtapyyteet ovat kivettyneet ja josta jokin elävöittävä\nvoima ajoittain nostaa ne toimintaan. Näin tapahtuu unessa, jolloin\narkaaisin meissä saa hetkellisen elämän. Näin tapahtuu lasten\npäiväkuvitelmissa, joissa rodun ja kansan yhteiset, unohtuneet\nmielikuvat kangastuvat esiin, ja tämä sieluntapahtuma, tämä regressio\nsaa aikaan, että primitiiviset ihmisyhteisöt viljelevät kaikkialla\nmaailmassa samaa arkaaista ajattelua. Fantasia, kuten sielullinen\nrakenteemme kokonaisuudessaan, on kerrostunutta ja moniasteista. Yön\nja päivän, unen ja valvetilan mielikuvissa ilmenee aineksia, jotka\ntulevat »kollektiivisen tajuttoman» jääkautisista, jurakautisista,\nliitukautisista kerrostumista, ja niiden ilmaisumuotoina ovat eräät\nvakiintuneet symbolit, jotka kuuluvat yhtä hyvin rodullemme ja\nlajillemme kuin meille.\n\nAjatus, että tavallisen muistin alla vaikuttaa toinen, paleoliittinen\nmuisti, viittaa puhtaasti metafyysillisiin mahdollisuuksiin. Jungin\nväitteisiin kätkeytyy se mielikuva, että yksilölliset sielut ovat\nsyvimmiltä ulottuvaisuuksiltaan mystillisessä yhteydessä keskenään ja\nettä on olemassa jokin määräämätön sisäinen elämäntaso, jossa kaikki\nyksilöityminen on tauonnut, jossa »oman minän» ilmiö on hävinnyt\nolemattomiin ja jossa lukemattomat, miljardit ihmiselämät näyttävät\nselittämättömästi sulautuvan keskenään. Sielu on lokeromainen,\nkerrostunut, monipohjainen ilmiö... Ihmispersoonallisuus on vain\nylimmiltä ulottuvaisuuksiltaan jotakin itsenäistä ja yksilöllistä,\nkun sitä vastoin sielun syvimmät kätköt muistuttavat avoimia holveja\njotka yhtyvät toisten ihmissielujen loppumattomiin holveihin, kunnes\nmuodostuu »kollektiivisen tajuttoman» salamyhkäinen labyrintti. Tässä\nluolamaailmassa kuohuu paljas, epäpersoonallinen vietti, libidon paine\ntäyttää nämä pimeät alamaailmat, tämän toisiinsa liittyneiden sielujen\nsokkelon... Ja jos seuraamme kansojen kuten yksilöidenkin unelmia\nkyllin syvälle, päädymme tähän joukkosielun manalaan vain nähdäksemme,\nmiten myyttien ja satujen kuplat nousevat täältä. Syvimmältään ihminen\nelää sielusta sieluun — syvimmältään hän on vain hämärää joukkotunnetta\nja yksilöksi tulematonta viettiä. Se, mitä nimitämme »minäksi», on\ntämän ajatuksen valossa eräs ihmiskunnan yhteisen puun myriadeista\noksankärjistä, muuan valoon pyrkivä haarautuma, joka on kaukaisessa\nmutta elimellisessä riippuvaisuussuhteessa yhteiseen perusrunkoon. On\nolemassa suppeampaa yksilöfantasiaa ja laajempaa yleisfantasiaa. On\nolemassa yksilömuistia, joka ulottuu aina omaan syntymähetkeemme, ja\nsyvempää, hämärämpää, laajempaa joukkomuistia, joka ulottuu kauemmas\nkuin »minän» lyhytaikainen elämä, aina rodun ja lajin kaukaisiin\nlapsuudenpäiviin, aina ihmiskunnan mystilliseen alkusyntymään.\n\nOnko tämä psykologiaa vai metapsykologiaa? Hypoteesina Jungin\nmääritelmä selittää paljon, mikä muuten jäisi vaille selitystä. Sen\nnojalla on ryhdytty tutkimaan suurten uskonnollisten joukkoliikkeiden\narvoitusta — ekstaasin ja riivauksen ongelmalliset ilmiöt, mystilliset\nyhteiselämykset ja hurmahenkisyyden probleema tarjoavat uudelle\ntutkimukselle mitä laajimman työkentän, ja ajatus »kollektiivisesta\ntajuttomasta», johon jokainen minuus juurtuu, on sovellettavissa\nnäihin vaikeasti ratkaistaviin tapauksiin. Joukon piilotajunnan avulla\nvoidaan myös osittain vastata kysymykseen, miksi lukemattomat yksilöt\nomaksuvat toisistaan tietämättä tarkasti samankaltaisen mielikuvan\nympäröivästä olevaisuudesta — miten syntyy maailmankäsitys, miten jokin\nprimitiivinen katsantokanta esiintyy maapallon kaikilla kulmilla.\nSillä, selittää Jung, »kollektiivinen tajuton luo perustan universumin\nhavainnoille kaikkina aikoina ja samalla kuvan universumista, joka\non muodostettu ja muodostunut lukemattomia aikoja sitten... Näillä\nhavainnoilla on todennäköisesti ollut pohjansa aivojen rakenteessa»,\nhän lisää. »Niiden perittävyys antaa myös selityksen toiseen\nuskomattomaan ilmiöön — siihen, että legendat kasvavat kaikkialla\nmaailmassa identtisissä muodoissa. Se selittää edelleen, miksi vähässä\nmäärin ajattelevat henkilöt voivat tarkasti tehdä selvää sellaisesta,\nminkä tunteminen edellyttäisi meiltä vanhojen käsikirjoitusten\ntutkimista... » Tähän kaikkeen voitaisiin tietenkin huomauttaa, että\nJungin keksintö on puhtaasti fiktiivinen olettamus ja että ennen kuin\nvoimme lainkaan puhua paleoliittisestä muistista ja suvun, rodun,\nlajin periytyvistä mielikuvista, meidän tulisi tyydyttävästi ratkaista\narvoitus, joka koskee sielullisten ominaisuuksien periytymistä ja\nmuistin ongelmaa. Fyysisesti meissä on aineksia, jotka tulevat\nhistorian takaa, ja yksinpä anatominen rakenteemme sisältää arkaaisia\nmuistoja. Mutta psyykkinen meissä on vielä lähemmin tutkimatonta, ja\najatus, että siihen kuuluisi eräitä esivanhemmilta saatuja mielleratoja\nja rotumme lapsuudesta tulevia »alkusymboleja», on vain tutkimuksen\nhelpottamiseksi valittu olettamus. Psykoanalyysin piirissä tällä\nväitteellä on kuitenkin vannoutuneet kannattajansa. Herbert Silbererin\ntutkielma _Phantasie und Mythos_ antaa oivallisen esimerkin siitä,\nmiten Jungin ajatusta sovelletaan uskontotieteelliseen selitystyöhön,\nja vastaavalla tavalla työskentelee psykoanalyytikko Karl Abraham:\nteoksessaan _Traum und Mythos_ hän korostaa omalta kohdaltaan\nväitettä, että unet ovat kerran elettyjen lapsuuselämysten myöhäisiä\nfragmentteja ja että myytit ovat vastaavasti vain katkelma jälleen\nelettyä lapsuutta. Uni palautuu yksilön lapsuuteen. Myytti kansakunnan\nlapsuuteen. Kummassakin esiintyy samoja symboleja, joissa tajuton\nsielullinen sanottava ilmenee.\n\nUnen symbolikieltä on tiettävästi tutkittu jo paljon ennen\npsykoanalyysia.\n\nSen selittäjiä voidaan löytää aina muinaisesta Kreikasta ja Roomasta\nsaakka, kuten edellä on huomautettu, ja saksalaisen Buschenschützin\nteos _Traum und Traumdeutung im Altertum_ »Uni ja unenselitys vanhalla\najalla», joka ilmestyi berliiniläisen kustantajan julkaisuna vuonna\n1868, näyttää vastaansanomattomasti, että tämä mielikuvituksellinen\ntiede on lähes yhtä vanha kuin ihmiskunnan historia. Lenormant on\nmeille osoittanut, että myös kaldealaisilla oli olemassa huolellisesti\nlaadittu unikuvien systematiikka. 1660-luvulla julkaisi pariisilainen\nBattier erään islamilaisen unikirjan — _L'oneirocrite musulmane_ —,\nja tästä merkkiteoksesta asti Euroopan kirjamarkkinoilta on ollut\nvaikea löytää suositumpaa kustannustuotteen muotoa kuin unikirja On\nsyytä muistaa, että Sigmund Freud korostaa näiden sinänsä täysin\nkvasitieteellisten nimien joukossa erästä ikivanhaa tekijää,\njonka hän jopa rohkenee lukea edelläkävijäinsä joukkoon. Tämä on\nArtemidoros Daldilainen, toisella vuosisadalla eKr. vaikuttanut\nefesolainen unenselittäjä. Hänen viitenä osana ilmestynyt unikirjansa\n_Oneirokritika_ on varmaankin joutunut Freudin käsiin sinä\nsaksankielisenä käännöksenä, jonka Krauss toimitti ja joka ilmestyi\nStuttgartissa vuosisadan loppujaksolla, tarkemmin sanoen vuonna 1881.\n\nAristoteleen huomautus, että unta selittää parhaiten se, joka parhaiten\nkeksii yhtäläisyyksiä, on näissä antiikkisissa unikirjoissa otettu\nyleiseksi ojennusnuoraksi. Alfred Robitsek on itämaisia unenselittäjiä\nesitellessään pannut merkille sen, että »selitys» nojaa heillä miltei\npoikkeuksetta sanojen identtisyyteen: uni viljelee sanaleikkiä, se\nottaa lukuun ulkonaiset yhtäläisyydet, jopa äänteellisenkin analogian.\nMitä taas tulee Artemidorokseen, hänen suuressa selitysteoksessaan\nseurataan, kuten Gomperz huomauttaa, magian alkeellisia lakeja.\nDaldilaisen unenselittäjän päätelmät pohjaavat samaan yksinkertaiseen\nassosiaatioon, joka muodostaa noituuden ja taikojenteon perimmäisen\najatusradan ja jossa ilmiöiden yhteenkuuluvaisuus, »osan» ja\n»kokonaisuuden», »kuvan» ja »esineen», »nimen» ja »olion» suhde on\nkäsitetty yhtä mystillisesti kuin alkeellisessa ajattelussa yleensä.\nEpäilemättä Artemidoros on opastanut Freudia monen yöllisen symbolin\nperille, sillä hänen _Oneirokritikassaan_ tapaa vertauskuvia, jotka\novat sellaisenaan siirtyneet kuuluisan wieniläisen _Tratundeutungiin_!\n\nXIX sataluvun mailleen mennessä oli myöskin filosofi Scherner ehtinyt\nkiinnittää huomiota unikuvien symbolisuuteen. Hän on antanut Freudille\najatuksen, että talo tai rakennus merkitsee unessa ihmisruumista ja\nettä kaikkien aikojen kansanviisaus on tietänyt tämän. Ilmiö voitaisiin\nyksinkertaisesti selittää siten, että nukkujalla on selvempi tai\nhämärämpi aavistus unten sisäisestä luonteesta ja että hän siis aina\nsyvimmältään tietää, miten näennäisesti ulkonaiset unikuvasarjat\nsyttyvät ja sammuvat hänessä itsessään. Näin saa oman minuuden\nmielikuva uuden muodon. Nukkujan ruumis on olevinaan unitapahtumien\nkotelo, se laajenee ja suurentuu rakennuksen mielikuvaksi. Se on\ntalo, jossa rauhaton unisielu vaeltaa kokien salaperäiset öiset\nseikkailunsa... Tässä kaikessa piilee puolestaan ikivanha usko, että\nsielu ja ruumis suhtautuvat toisiinsa niin kuin rypäleenmehu ja\nviinileili, niin kuin vesi ja maljakko. Sielu elää ruumiin sisällä —\nruumis on sielun asunto.\n\nTämän tapainen käsityskanta on tiettävästikin yhtä luonnollinen\nja yhtä välittömästi syntynyt kuin yleinen usko, että taivas on\nkupolimainen teltta, johon tähtien hohtokivikuviot on kirjailtu. Näin\nkäy käsitettäväksi, että tavallinen kielenkäyttö omaksuu eri puolilla\nmaapalloa tämän symbolin ja että kaikkien kansojen sananparsissa talo\nedustaa ihmisruumista. Puhutaan henkilöstä, jonka »yliskamarissa» on\njotain vialla. Nišapurin viisas, Omar Khaijam, kuvaa ruumiin telttana,\njohon mahtavin kaikista sulttaaneista, Henki, on ottanut asunnon. Mutta\nnyt on italialainen psykoanalyytikko Weiss lisäksi pannut merkille,\nettä rakennus on useimmissa tapauksissa puhtaasti feminiininen symboli\nja että vanhoissa itämaisissa kielissä sana _beth_ merkitsee samalla\nkertaa taloa ja naista. Aivan viime aikoina on myös professori I.\nZoller julkaissut mielenkiintoisen tutkimuksensa aakkosista ja\nkirjaimiston alkuperästä — tutkimuksen, joka alleviivaa Weissin\nhuomioita. Kun esimerkiksi on kysymys eräästä muinaissiinailaisesta\nkirjoituksesta, jossa beth-kirjain esiintyy nelikulmion muodossa,\nhän huomauttaa, että merkki symbolisoi yhtä hyvin taloa kuin naisen\nruumista ja tämän lisäksi äidinkohtua. Ei ole kummeksittavaa, lisää\nZoller, että myös viimeksi mainittu on tullut kuvatuksi nelikulmiona,\nsillä Siinain taiteilijat hakkasivat kirjoituksensa kovaan kiveen,\nja näin saivat kaikki alkujaan pyöreät merkit jäykän ja kulmikkaan\nulkonäön, jonka pohjalta on hieman vaikea aavistella alkuperäistä\nkuvattavaa.\n\nOn sangen todennäköistä, että useimmat niistä psykoanalysoiduista\nunista, joissa tapahtumanäyttämönä on talo, sisältävät hämärämpiä\ntai selvempiä äidinkohdun mielikuvia. Yrjö Kuloveden potilas, jonka\nneuroosissa suhde äitiin näyttelee suurta osaa, on unessa hampain\nriippuvinaan katonräystäästä. Analyysissa ilmenee, että tähän\nsymboliin kätkeytyy kaukaista heijastusta vieroittamisen tuskasta\nja sen mukaista »oraalista» sadismia ja vihaa... Toinen hoidokki,\nelämän realiteettien edessä mitä passiivisin ja avuttomin yksilö,\non unessa pakenevinaan pieneen huoneeseen, jonne heitetään kiviä.\nHänen tilansa tulee yhä ahtaammaksi — hän tuntee tukehtuvansa ja\npainautuu ulkomaailmaan läpi seinän, joka antaa pehmeästi myöten.\nTalo symbolisoi äidinkohtua, turvallista pakopaikkaa todellisuudesta\npois...! Tunkeutuminen ulkomaailmaan on syntymisen havainnollinen\nvertauskuva, sillä — »analyysin pitäisi luoda uusi ihminen», »analyysi\non tuon uuden ihmisen syntymistä». Tai ajatelkaamme sellaista runoa\nkuin Uuno Kailaan »Talo»: sanomattoman esineellistä unikuvamaista\nnäkyä, jossa kristallisoituu runoilijan syvin tajunnanalainen suhde\nelämään. Se, että tuo suhde on kielteinen, että runon kirjoittaja\non sisimmässään tehnyt tilinsä todellisuuden kanssa ja valmistunut\nkuolemaan, on lukijalle sanomattakin selvää. Autio, kylmä, umpeen\nmuurattu huone kasvaa häviävän ruumiin, olemassa olevan ja kärsivän\n»minän» vertauskuvaksi. Sielu menee pois kahdesta ovesta, joista toinen\naukeaa Uneen, toinen Kuolemaan. Mutta nyt voidaan psykoanalyyttisesti\nmyös selittää, että talon mielikuva on tässäkin tapauksessa äidinkohdun\nsymboli, koska kuolemisen ilmiöön liittyy Kailaan runoudessa yleensäkin\nhämärä ajatus takaisinpaluusta syntymää edeltäneeseen onnenaikaan.\nIhmeellinen unikuvitelma »Ympyrä» kertoo tästä. Näyttämönä on jälleen\ntalo — »koppi» —, ruumiin ja samalla äidinkohdun vertauskuva. Runon\nanonyymi »minä» kiertää takaisinpäin muistojensa ympyrää, pienenee\npienenemistään, tulee uudelleen lapseksi ja käy nukkumaan saman\nmysteerion rannalle, josta hän on kerran astunut elämään.\n\nVäikkyykö tässä kaikessa kaukaista heijastusta ontogeneettisen\nkehityksen alkuasteilta? Ehkä... Joka tapauksessa ovat\npsykoanalyytikot vakaumuksella selittäneet, että ihminen toistaa\nuseissa elämäntilanteissaan kaukaisia, unohdettuja, kokonaan muiston\nulkopuolelle lankeavia tilanteita. Moni ottaa uneen vaipumisen hetkellä\nsaman asennon, joka on ollut ominainen sikiöasteelle. Sielullisen\nrakenteemme pimeässä baasiksessa, jota kutsumme »tajuttomaksi»,\nsäilyy muistoja elämän sarastavasta alusta - ajoilta, jolloin olemme\nlevänneet kehdossa täydellisen häiritsemättömyyden tilassa, jopa\ntodennäköisesti vieläkin kauempaa... Mutta se, mikä meissä on tajuista,\nei tule tietoiseksi tästä. Vain epämääräinen vaikutus säilyy — ja\nme huomaamme sen silloin, kun suhteemme realiteetteihin kärjistyy.\nHyvin syvämielisessä tutkielmassaan _Analyse des Idyllischen_\npsykoanalyytikko Feuerlicht on laskenut koko idyllin psykologian elämän\nalkuasteen perustalle ja valaissut nerollisesti sitä regredioitumista,\njoka tapahtuu kovien elämänkokemusten ja tuskan aiheuttamassa\nlevonkaipuussa. Sillä mitä on lepo? Mitä on idylli? Ensimmäinen ja\ntodennäköisesti yhä vieläkin kaivattu asumus, missä olemme olleet\nturvassa ja missä olo on tuntunut hyvältä, on hävitetty olemattomiin\nsyntymisen suuressa traumassa, väittää Freud. Ja jos ajattelemme,\nettä kaukaisimpienkin olotilojen muistot ovat jääneet uinumaan\njonnekin tietoisuuden alle, ei ole lainkaan mieletöntä allekirjoittaa\nFeuerlichtin ja Freudin selitystä. Syvimmät muistikerrokset määräävät,\nettä idyllin mielikuvaan liittyy ihmisen kaikkina ikäkausina pienuuden\nja kohtalottoman ahtauden vaikutelma, sillä idylli on paluuta johonkin,\njossa ulkomaailman häiriöt ovat tulleet täysin torjutuiksi pois.\nRauha on varjeltuna olemista ja suojelevaa ahtautta. Rauhattomuus on\nkatsotuksi tulemista ja pelottavaa, levottomuutta herättävää, »pahaa»\nväljyyttä. Jopa siinäkin, että moni ihminen ottaa uneen vaipuessaan sen\nasennon, jossa hän nukkui ajattomina aikoina ennen syntymää, toimii\nsama biogeneettisen palautumisen laki, ja yleinen taannehtiminen\nlapsuusaikoja kohti, jonka olemme unennäköjen suhteen panneet\nmerkille, ulottuu aina kokoon hykertyvään ruumiiseen saakka. Idyllin\nja onnen psykologia on regression psykologiaa: takaisinpaluuta suureen\nalkupimeään, puristavaan ja hellään alkulämpöön, sikiön lepoasentoon\näidinkohdussa.\n\nTämä on eräs psykoanalyysin syviä perusoivalluksia, ja sama aavistus\nväikkyy tajuttomana pohja-ajatuksena lukemattomissa maailmanrunouden\ntodistuskappaleissa. Jos teemme itsellemme selväksi, mitä »Seitsemän\nveljeksen» Laurin umpimielisissä luonnonunissa sisimmältään\ntapahtuu, kun hän luo kuvitelmistaan itsensä ja realiteettien väliin\nlämpimän, ahtaan, uneliaan oravanpesän tai kun hän identifioi\nitsensä maan kohtuun kaivautuvaan myyrään, olemme totisesti lähellä\npsykoanalyyttistä tulkintaa!\n\nÄiti on Aleksis Kiven ylin jumalatar. Hän on kuulunut noihin\nvoittopuolisesti äitiä kohti suuntautuviin ihmisiin, joista Ludvig\nKlages on puhunut ja joiden tumma, ikävöivä, iäti taapäin kääntynyt\nja iäti alkupimeän lämpöön kaipaava tunne-elämä omistaa idyllin\nkäsitteen sen alkuperäisessä mielessä. Kiven uskonto on emojumalattaren\nuskontoa, pakanallista ja katolista Iäti Naisellisen palvontaa.\nNäen sen hänen ihmeen ihanista naiskuvistaan, joissa kaipuu äitiin\nylevöityy esteettiseksi näyksi. Voidaan todella väittää, että sellainen\nquattrocenton tyyliin maalattu naisvartalokuva kuin Seunalan Anna, joka\nVuohenkalman torpan valohämyssä laulaa lastaan takaisin alku-uneen,\non ja jää pohjoismaisen runouden kuultavimmaksi madonnankuvaksi. Tämä\non »Sydämeni laulun» sielullinen selitys: se on kirvonnut runoilijan\nsyvimmästä elämänsuhteesta ja tajuttomana kuiskaajana on kaiken aikaa\nollut jokin, jota psykoanalyysi kutsuu nimellä _die Sehnsucht nach\nMutter_. Rauhan ja idyllin vertauskuvana, suurena emo-symbolina on\nsiinä maa.\n\n\n\n\nMultaa ja vettä\n\n\n»Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman...» Tämä\non kristillisen kirkon hautauskaava, ja tällä lauseella on samalla\nsanottu se, niihin psykoanalyysi tähtää Uni maan povessa ja uni\näidinkohdun pimeydessä ovat tajuttomina mielikuvina yhtä!\n\nSillä unet ja myytit käyttävät kaikkialla maailmassa äidinkohdun\nkeskeisenä vertauskuvana maata. Maan käsitteessä liukenevat kohdun\nja haudan käsitteet toisiinsa, ja ikivanha hautalause, joka jossakin\napostolisen ajan hämärässä tuli kristilliseen rituaaliin, säilyttää\nkalkkiutuneenakin saman aavistuksen. Palattakoon jälleen Aleksis\nKiveen. Mitä on »hieno hietakehto» Sydämeni laulussa, mitä on »rauhan\nviita», jonne äidistä irtautunut lapsi saatetaan takaisin? Eikö »maa»\ntodella elä hänen runoudessaan _Mutter Erden_, maaemon alkuperäisessä\nmerkityksessä? Eikö olemassaolon epäsoinnuista vapaa levonkuvitelma\npukeudu näkyyn, jossa kehto, syntymän symboli, ja multa, kuoleman\nsymboli, ovat sulaneet toisiinsa? Materia, maa, ja mater äiti,\novat hänelle yhtä — j a tästä unentakaisesta tiedosta seuraa, että\n»kotomaamme koko kuva ja sen ystävälliset äidinkasvot» katsovat niin\nihanina vastaan hänen taiteensa kuvastimesta. Mutta se, mikä pitää\npaikkansa Kiven yksilölliseen symboliikkaan nähden, pysyy voimassa myös\nlaajemmissa yhteyksissä. Tulemme siihen yllättävään lopputulokseen,\nettä ihminen ei kaipaa haudan lepoa vain levon itsensä vuoksi, vaan\nmyös koska maan pimeä helma on jossakin mieltämisen syvyyksissä\nmuuttunut äidinkohdun ja idyllin vertauskuvaksi. Eristyminen siitä,\nirrallisena eläminen ja erilaistuminen suuresta alkuyhteydestä\nirrotetuksi yksilöksi tietää tuskaa... Kuoleman mielikuviin sisältyy\nmielikuva suuresta takaisinpaluusta, jossa orpous peruutetaan ja\ntietämisen tuska lakkaa suuren emosymbolin hellässä sylissä...\n\nUnessa jokainen meistä tietää tämän. Unen kuvakielessä maan näky saa\nalkuperäisen merkityksensä kuten se on kansojen lapsuudessa saanut jopa\ntavallisten sanontatapojen piirissä. Kaikissa kielissä, jotka määräävät\nsanan suvun, maa on säännöllisesti feminiininen. Jos saksalainen\n_Frauenzimmer_ ja ruotsalainen _fruntimmer_ ovat sanamuotoja,\njotka juurtuvat unen allegoristiikkaan ja muistuttavat siitä\ntosiseikasta, että naisruumis ja talo ovat öisissä fantasioissamme\nyhtä, silloin on myöskin _mater terralla_ ja _Mutter Erdellä_ oma\nsalainen sanottavansa. »Maa-emo» elää kaikissa kielissä; »isänmaa» on\nsanamuodostuma, jonka alkuosan genetiivi viittaa psykoanalyyttisesti\nkatsoen sukupuoliseen omistamiseen. Talonpoika puhuu »mahosta maasta»,\n»neitseellisestä maasta», johon auranterä ei ole vielä päässyt\nviiltämään. »Hedelmällinen maa» kasvattaa hänelle viljaa, talvi tekee\nmaan »marroksi». Maapallon kaikilla äärillä ovat kasvuvoiman haltijat\nfeminiinisiä jumaluuksia, ja yleismaailmallinen emosymboliikka\nrehottaa todella kaikissa uskonnoissa, joissa on syvennytty itämisen\nja oraalletulon mysteeriin. Germaanisilla kuten skandinaavisilla\nkansoillakin on ollut Ohra-Emonsa ja Ohra- Kuningattarensa, jota\nhavainnollisesti kutsutaan Vanhaksi Naiseksi. Pohjois-Amerikassa\npalvotaan vielä tänä päivänä maissin emoa, Intiassa riisin\njumalatarta... Quinoa-kasvin ja perunan henget kuuluivat vanhojen\nperulaisten verisessä jumalaistarustossa naissukupuoleen — samoin oli\nmeksikolainen maissin jumaluus Chicomecoatl nainen. Kuvaavaa on, että\nlukemattomissa maanviljelystaioissa, joita etnologit ovat keränneet,\nmaan hedelmöittäminen tehdään peniksen symbolilla. Näin menettelevät\nyksinpä _jibaro_-intiaanit, sillä he vihkivät peltonsa falloksen\nnäköisillä ruskeilla kivillä, jotka viljavainioiden jumalatar\nNungui-tarun mukaan on antanut heidän heimonsa naisille.\n\nNämä ovat vain pistokokeita suunnattomaan esimerkkien varastoon.\nMerkitsevämpää on, että suurten uskontojen kehityshistoriassa maan\njumalattaret ovat miltei kaikkialla alkuperäisimpiä myytillisiä\nluomuksia ja että _mater terra_, emo Maa, on saanut tuhansia\nalttareita maapallon kaikilla kulmilla. Thelpusassa, Pheneoksessa ja\nLebadeiassa palvottiin arkaadisina aikoina Demeteriä, josta kehittyi\nEleusiin suurten salamenojen viljanjumaluus, maan vertauskuva _par\nexcellence_... Istar ja Isis, Kybele ja Rhea slaavien Libussa ja\nroomalaisten Ceres ovat omissa kansallisissa kulttipiireissään saman\nemojumalattaren ilmenemismuotoja... Kuten myöhemmin tulemme näkemään,\nnäissä mytologisissa kuvitelmissa yhtyy olemassaolon kaksi vastapoolia\nja kohdun ja haudan symboliikka sulaa jumalaistarustossa yhteen 'kuten\nunessa...\n\nTajuttomassa kuva-ajattelussa saa myöskin raaka-aine, materia,\npuhtaasti feminiinisen merkityksen. Se on unessa äidin symboli, kuten\njo sanan etymologinen alkuperä, latinankielen mater, äiti, antaa\naavistaa. Saamme kuulla, että »aineen» kreikkalainen nimitys on\nsaksalaisen _HoIz_-sanan juurena, ja aivan oikein: puu raaka-aineena\non psykoanalyyttisessa unenselityksessä tyypillinen äidin vertauskuva\n—! Puuaines kuvaa unessa naista ja kohtua. Sitä ympäröivät yksinpä\ntavallisessa puhekielessä syntymisen mielikuvat, sillä maailman\nkaikilla kolkilta on aina puuseppiä, jotka kirveellä ja veitsellä\naskaroidessaan kysyvät itseltään: » Mitähän tästäkin syntyy...?»\nPsykoanalyytikot ovat myös nokkelasti kiiruhtaneet huomauttamaan, että\nportugalilaiset ristivät valtaamansa saaren Madeiraksi, joka heidän\nkielessään merkitsee puuta, mutta joka samalla palautuu latinalaiseen\nkantasanaan mater, äiti. Voidaan vain kysyä, missä on raja kasvavan\npuun ja puumassan välillä, sillä jokainen Freudin teoksiin tutustunut\ntietää, että edellinen allegorisoi hänen unikirjassaan — fallosta!\n\nVesi on unessa feminiininen elementti. Veteen putoaminen ja vedestä\npelastuminen kuvaavat syntymistä ja synnyttämistä, kuten lukemattomista\nyksityiskohtaisista analyyseista on käynyt selville. Ja yllättävää\non, että kansatiede ja uskontotutkimus tulee tässäkin Wienin noidan\navuksi — jopa voidaan väittää, että kaikista vertauskuvista, joita\ntajuton kollektiivi-ajattelu viljelee, tämä kuuluu yleispätevimpiin ja\nvanhimpiin. Vedellä valeleminen, joka muodostaa kristillisen kasteen\nsakramentin ja joka on alkuaan ollut, kuten kirkkoisä Cyprianuksen\nkirjeistä varsin epäämättömästi käy selville, uudestisyntymisen\nmaagillinen tunnus, v o i olla pelkkä välittömästi keksitty\npuhdistusseremonia. Mutta jos taivumme psykoanalyyttiseen ajatteluun,\nmeillä on täysi oikeus aavistaa, että tässä vertauskuvallisessa\ntoimituksessa väikkyy samaa tajutonta ajattelua, joka on luonut vedestä\nsyntyvien sankarien myytit.\n\nSillä suosittu käänne sankarisaduissa on, että lapsi, josta myöhemmin\nkehittyy koko tarinan keskushenkilö, pelastetaan virtaavasta\nvedestä. Faaraon tytär löytää Mooses-lapsen kaislaisesta arkusta,\njoka uiskentelee virran laineilla, ja vetää näin tämän seemiläisen\naurinkosankarin kuolemasta elämään... Sennaheribin palatsista\nKujundšikista on löydetty tarina kuningas Sargonista, joka samoin\nsuljetaan synnyttyään kaislakoppaan ja jonka vedenkantaja Akki\nsydämensä hyvyydestä pelastaa... Väinämöinen syntyy ja ajelehtii\nmeressä. Tyranni Akrisios salpaa Perseuksen yhdessä äitinsä kanssa\nkirstuun ja heittää aaltojen ajeltavaksi, kunnes Serifoksen kalastaja\nnostaa heidät rannalle. Noak, nykyisen ihmissuvun kantaisä, astun\nuutuuttaan tyhjään maailmaan tulvaveden kannattamasta arkista,\nDeukalion pelastuu Parnassos-vuorelle. Jeesuksen messiaaninen\nsyntyminen on yhteydessä veden kanssa, sillä »jumalan poika»\nhänessä syntyy varsinaisesti sinä hetkenä, jolloin hän nousee ylös\nJordanista ja kuulee Pyhän Hengen äänen. Niistä sankareista, joiden\nsyntymätarinoita Otto Rank on teoksessaan _Der Mythus von der Geburt\ndes Helden_ yrittänyt psykoanalyyttisesti tulkita, joutuu sangen moni\ntämän, teoreettisen ympyrän sisäpuolelle: Sargon, Mooses, Oidipus,\nParis, Telephos, Gilgamesh, Kyros, Romulus, Herakles, Jeesus,\nZoroaster, Siegfried ja Lohengrin ovat itsekukin esimerkillisiä\nheeroksia, ja syntymisen symboliikka paistaa enemmän tai vähemmän\nnäkyvällä tavalla heidän lapsuushistoriansa kuvakielestä. Samoin: jos\nmenemme kansojen kosmologisiin kuvitelmiin ihmisen luomisesta, voimme\njoltisellakin varmuudella tehdä havainnon, että myyttien ja unten\nkuvakieli lankeaa taaskin yksiin.\n\nAlkukantaisen visuaalisen ajattelun asteella olevat kansat uskovat\nkautta maapallon, että ihminen on tullut elämään vedestä. Välittömät\nluonnonhavainnot, joita metsässä vaeltava villi tekee, lisäävät\nnäihin tajunnanalaisiin oivalluksiin kuvitelmia suunnattoman suuresta\nmaailmanmunasta, koska muna on luonnon kaikissa valtakunnissa elämän\nnäkyvä itu. Muna ajelehtii vedessä: tähän kaavaan voidaan tuhannet\nluomistarinat palauttaa.\n\nSiihen viittaavat kaukaa myös ne 68 erilaatuista\nvedenpaisuinuskertomusta, jotka Riem on kerännyt eri puolilta maapalloa\nja joiden keskeisenä sisällyksenä on kuvitelma siitä, miten maa\npelastuu tulvan alta - miten elämä nousee esiin vedestä. »Alkuvesi»\nja »maailmanmeri» ovat käsitteitä, joissa on säilynyt sekä puhtaasti\nreaalisia jääkautisia muistoja että ihmiskunnan yhteisen alkukielen,\ntajuttoman kuva-ajattelun valamaa allegoristiikkaa.\n\nAlussa Jumala loi »vahvuuden vetten vaiheille». Ajatus on tuttu — se\nsisältyy Vanhan Testamentin Genesikseen ja kuvastuu miltei yhtäpitävänä\nlukemattomista luomistaruista. »Alussa oli vain pimeyttä ja vettä»,\nsanoo babylonialainen pappi Berosus. »Siihen aikaan», kerrotaan eräässä\nkaldealaisessa tarinassa, »kun ylhäällä ei ollut mitään, mitä taivaaksi\nkutsutaan, eikä alhaalla mitään maan nimellistä, oli ainoastaan Apsu,\nikimeri, niiden isä, ja Tiamat, kaaos, kaiken äiti...» Näitä ikivanhoja\nkosmogonioita hieman nuoremmat egyptiläiset kertomukset, joita Gaston\nMaspero on kerännyt, säilyttävät saman kuvitelman alkuaikojen »tummista\nvesistä». Itäisen Niilin suistomaissa taru on muita yksityiskohtaisempi\n— se kertoo, miten taivas, Nuit, ja maa, Sibu, lepäsivät sylityksin\nNu'ssa, ikivedessä, kunnes luomisen jumala Su vihdoin kohotti\nsyvyyksistä esiin taivaan siniviittaisen jumalattaren jäsenet... Noin\nseitsemänsataa vuotta ennen Kristusta runoili myös kreikkalainen\nHesiodos »kaaoksen merestä» ja pari vuosisataa myöhemmin julisti\nPythagoras, että vesi on ollut kaiken elämän alkuna. Ja jos näiden\nkosmogonioiden lisäksi menemme suuren Idän uskontoihin ja syvennymme\nbuddhalaiseen filosofiaan tai Puranoiden luomistarinoihin, tulemme\nmiltei kaikkialla samaan primitiiviseen alkumeren kuvitelmaan.\n\nOn huomautettu, että maissa, joiden elämässä vesi on muodostunut\nelähdyttäväksi prinsiipiksi, luomisen kuvitelma nojaa välittömään\nhavaintoon. Maisema on uskonnon tausta. Niilin varsilla ja\nKaksoisvirtojen Maassa, paahtavien arotuulten ja kuivuvien\nviljavainioiden tienoilla syntymisen mielikuva yhtyi kosteaan\nelementtiin: maanpäällinen Niili kasvoi myytillisessä unelmoinnissa\ntaivaalliseksi Niiliksi, eikä tälle sublimoitumisen ilmiölle vaadittu\nmuuta sielullista pohjaa kuin reaalinen, jokapäiväinen kokemus. Mutta\npsykoanalyyttisen olettamuksen ei silti tarvitse peräytyä asemiltaan.\nJos konkreettiset luonnonhavainnot ulkoapäin tukevat tajuttoman\najattelun oivalluksia - silloinhan Freudin hypoteesi lepää entisellä\nvankalla pohjallaan. Voimme myöntää, että tuo pohja on kapea. Mutta sen\nolemassaoloa meidän on hieman vaikea' kieltää nykyisenä sielullisen\nsyvyysperspektiivin valtakautena, jolloin psykologia pyrkii kiihkeästi\nastumaan kansa- ja uskontotutkimuksen avuksi ja jolloin teoria\ntarujen vaelluksista on muodostumassa vain yhdeksi eikä suinkaan\nkeskeiseksi aputeoriaksi. Onko myyttien syvin lähde etsittävä unista?\nSyvin kylläkin - mutta ei ainoa, voidaan vastata. Kun Tyynen meren\nsaarelaiset uskovat, että maailma ongittiin esiin valtamerestä, kun\nsantalit kuvittelevat, että ennen elämää on ollut »suuri tulva»,\nkun brittiläisen Kolumbian takulit lausuvat olettamuksen, että\nalussa oli vettä ja vedessä myskirotta, tai kun irokeesit kertovat,\nmiten taivaasta heitettiin alas jumalatar, joka putosi laineilla\nuivan kilpikonnan selkään — aina on näiden kosmologisten käsitysten\npohjalla sekä omaa että lainatavaraa, sekä välitöntä luonnonhavaintoa\nettä syvempää, unten ja vaistojen lähteistä noussutta symboliikkaa.\nPrimitiivinen mies on lapsi: kirkaskatseinen realisti ja uneksiva\n»kosmillinen ihminen». »Tarut», sanoo uskontotieteilijä Andrew\nLang, »perustuvat yhtä paljon alkeelliseen arvaamistieteeseen kuin\nalkeellisiin uskonnollisiin käsityksiin...»\n\nMutta siihen tukeen, jota psykoanalyyttinen unenselitys saa mytologian\nja kansatieteen taholta, liittyy myös biologiasta saatu. Meidän\naikanamme biologia ei enää merkitse mitään eristettyä inhimillisen\ntietämyksen haaraa: se on koko nykyisessä maailmankäsityksessämme\npohjaa laskevaa, ja todeta täytyy, että sen alueella tapahtuu miltei\njokaisen tieteellisen väittämän syvempi ja lopullinen varmistaminen.\nMissä määrin tämä pitää paikkansa psykoanalyysiin, nähdään lähimmässä\ntulevaisuudessa. Freud on aitona 80-luvun lapsena aina tuntenut\ntavatonta kunnioitusta Darwinin tiedettä kohtaan, ja jos kaivaudumme\nhänen omiin teorioihinsa, voimme panna merkille, että hän ja\nsittemmin myös C. G. Jung ovat asettaneet uuteen kunniaan Haeckelin\nbiogeneettisen peruslain. Ajatus, että yksilökehitys on lajikehityksen\ntiivistetty kertauskurssi ja että kukin meistä toistaa vaihtuvissa\nsikiöasteissa vuosimiljoonien hitaan ja pitkällisen kasvuprosessin, on\nuudessa kehityspsykologiassa siirretty miltei sellaisenaan sielutieteen\npiiriin.\n\nMiten on selitettävissä, että jokainen kansakunta ja jokainen\nyksilö on kaikkina aikoina nähnyt syntymäunissaan vettä? Onko tällä\nsymbolilla biologista perustaa? Jos saamme uskoa Freudia, se nousee\ntodella esiin syvimpien muistikerrosten pimennosta, siltä pimeältä\nja kartoittamattomalta alueelta, jossa unohtuneet järkytykset\nja poistungetut muistot nukkuvat. Sillä mitä on unennäkeminen\nsielullisena tapahtumana? Taannehtivaa henkistä toimintaa,\npalautumista kehitysasteelle, jossa on eletty joskus lapsuuden\nsarastavassa puolihämärässä... Unessa, jossa koko välillä oleva elämä\ntulee peruutetuksi ja sielu löytää, omat, lastenkamarin loukkoon\nunohtuneet työskentelyvälineensä, emme palaudu ainoastaan arkaaisen\nkuva-ajattelun, vaan jopa arkaaisten varhaiskokemusten asteelle.\nUnessa avautuu perspektiivejä, jotka ulottuvat muiston kaukaisimpiin\ntaustoihin, idyllin alkuperäiseen olotilaan, aikoihin ennen syntymisen\nsuuria murrosta. Jokainen meistä on eräässä sikiöelämänsä vaiheessa\ntuntenut kuuman kohtuveden huljuvan ympärillään, ja tämä kokemusten\ntakainen kokemus, jonka harmaa aivomassa on ottanut vastaan ennen\nsyntymätraumaa ja esilletulon veristä järkytystä, ei koskaan haihdu\nsielullisen rakenteen pimeimmistä heijastuspeileistä. Se nousee esiin\nmyyteistä ja unista. Se kummittelee yöllisissä kuvitelmissa, joissa\nolemme tulleet jälleen lapsiksi ja joissa jokin muiston portti avautuu\nsalaa raolleen syntymistä edeltäneeseen aikaan... Se, että unessa\nuiskentelemme vedessä tai olemme nousevinamme siitä merkitsee vain,\nettä meitä kannetaan, että meidät synnytetään — Ihminen tulee elämään\nvedestä...\n\nMutta psykoanalyysi on syvyyksien psykologiaa, ja tässäkin voi\nuumoilla muistoa muiston alta, muistoa muistosta... Sillä vaikka\ntieteellisen tarkistamisen apukeinot puuttuvatkin, voidaan ainakin\nteoreettisesti olettaa, että kaikki, mikä on kerran, vaikkapa sitten\nolemassaolomme äärimmäisessä alussa koskenut hienoina värähdyksinä\nkeskushermostoamme, säilyy yhä jossakin tietoisuuden sopukassa. Elämä\non alkanut yhdeksän pimeän kuukauden alkupisteessä, niin kuin se on\nalkanut miljoonia vuosia sitten, jolloin kuumassa alkulimassa syntyi\nensimmäinen liikahdus. Kaikki, niitä noina vajaana kolmenasatana\npäivänä tapahtuu ihmisalkion ruumiissa, on kerran eletty suunnattomasti\nlaajemmissa ajallisissa ja paikallisissa mitoissa. Ja näin avautuu\ntutuista embryologisista tosiseikoista leimahtavia näköaloja, jotka\nulottuvat kauemmaksi kuin ihmisrodun varhaisin historia, aina\nnoihin päiviin, jolloin vesien elämä alkoi hitaasti, hitaasti ja\nkärsivällisesti liikehtiä maan vasta kylmenneelle kuorelle... Sikiö,\njoka kasvaa äidinruumiin ajattomassa pimeässä, kertaa itsessään\npitkän kehityssarjan; se tulee alkueläinasteelta monisoluiseksi\nolioksi, se saa kaksi solukerrosta ja sivuuttaa polyyppien asteen,\nuiskentelee suikulaisena, kunnes surkastuvan tukirangon tilaan\nhahmottuu selkärankaa... Kaulan kidusraot puhkeavat ja painuvat\numpeen... Kaksilokeroinen sydän säilyy hetken vedessä eläneiden kalojen\ngeneettisenä, jäännöksenä... Ja samoin kuin ensimmäinen urosgorillaa\nmuistuttava ihminen, joka vuosimyriadeja sitten hämmästytti luotien\nja aarniometsien olioita, samoin tuntee pieni villan peittämä _homo\nsapiens_ levottoman toimintatarpeen kasvavan. Tullessaan tapahtumien\nja tragiikan maailmaan alkuperäisen idyllin ulko-ovesta se, kantaa\ntäysin valmiissa keskushermostossaan tavatonta kokemusten saalista\n— kokemusten, jotka on koettu suuren rajaviivan pimeällä puolella.\nVoiko se koskaan elämässään kokea niitä uudelleen? Onko olemassa\njotakin, mitä voimme kutsua muistumattomaksi muistoksi»...? Ajatus,\nettä uni todella avaisi näköaloja noihin päiviin, on sinänsä\nuskaliaimpia mitä Freud on ajatellut. Sen lopullinen arvosteleminen\nedellyttäisi ennentuntemattoman syvällistä tietoa aivojen mneemisestä\nplastillisuudesta» — muistin todellisesta luonteesta.\n\nHoureena, unelmana, suurpiirteisenä näkynä, joka välähtää wieniläisen\nsielunmittaajan aivoissa ja sulkee leimahdukseensa vuosimiljoonien\nkehityshistorian, tämä ajatus voisi antaa lujitusta väitteelle: Freud\non tieteeseen pesiytynyt mielikuvitusihminen. Sillä mitä on tämän\nhypoteesin mukaan »tajuton sielullinen alue»? Se avautuu rajattomaksi\nmuistin peiliksi, jossa kangastuu fossiilisia maisemia ja jurakauden\nmeriä... Syvällä oman olemuksemme kätköissä ryömii äyriäisten ja\ntrilobiittien varjoja, outomuotoiset puut, joiden kivihiilenmustia\nvarsia kukaan ei ole nähnyt, nousevat suuria, vieraita, hehkuvia\ntähtisikermiä kohti. Muistumattomien muistojen maailmassa, unen\nsymbolikielen ja vaistomaisten aavistusten lähteillä, elämme yhä\nmaapallon esihistoriaa... Ja väittää voidaan, että tämä näkemys väikkyy\nei ainoastaan psykoanalyysin, vaan koko nykyisen kehityspsykologian\ntaustoilla: päädymme siihen, mikäli johtelemme annetut ajatukset\nloppuun. Sielustamme voidaan ottaa kehityshistoriallinen\npitkittäisleikkaus...!\n\nTalo, maa, materia ja vesi ovat käsitteitä, jotka unen kuvakielelle\nkäännettyinä ovat saaneet mitä keskeisimmän aseman psykoanalyyttisessa\nsymboliikassa. Ne edustavat elämän suuria valtailmiöitä ja niille\non tajuttomassa ajattelussa annettu neljän hallitsevan emo-symbolin\narvosija. Mutta kuoleman vertauskuvana on unessa matkalle lähtö.\nMielikuvan psykologinen lähde on omassa varhaiskantaisessa\nkehitysasteessamme, sillä kansojen kuten yksilöjenkin lapsuus tajuaa\nkuolemisen ilmiön ensi sijassa sielun poismenona. Tapaammehan saman\nilmaisumuodon yksinpä jokapäiväisessä arkikielessä, johon tässä, kuten\nniin monessa muussakin tapauksessa, säteilee tajutonta vaikutusta.\nVainaja on »mennyt pois», omaisemme on »lähtenyt viimeiselle\nmatkalleen». Henkilö, joka vielä äsken eli jossakin lähellä meitä,\n»matkusti Suureen Tuntemattomaan»...\n\nTämän nojalla voidaan myös ymmärtää, miksi usein näemme unta\nepäonnistuneesta matkalle lähdöstä. Meidän tulisi ehtiä asemalle —\nkiiruhdamme ja ponnistelemme, mutta lukemattomat seikat asettuvat\nesteeksi, kaikki toimenpiteet osoittautuvat turhiksi, ja niin\nmyöhästymme... Juna vyöryy unessa ohitsemme, näemme sanomattoman\nhaikeuden vallassa, miten sen lyhdyt loittonevat yöhön... Mikä on tämän\nkatkeran epäonnistumisen sielullinen selitys? Totuus on, että kukaan\nmeistä ei edes unessa eläydy omaan kuolemaansa, vaan jättäytyy jälkeen\npimeään syöksyvästä junasta.\n\nSiitä, että myöskin tällä symbolilla on kotipaikkaoikeutensa kansojen\nyhteisissä kuolemankuvitelmissa, saamme kiistämättömän todistuksen\nsilmäämällä etnologiseen ja uskontotieteelliseen aineistoon.\nKaikkialla, missä ihminen elää alkukantaisen kuva-ajattelun asteella\nja missä »animistinen», »esiloogillinen» elämänkäsitys vallitsee,\nsyntyy välittömästi tämä sielullinen illuusio: ihmisen henki lähtee\nmatkalle... Niinä aikoina, jolloin kreikkalaisten myytit saivat\nvarsinaisen asunsa ja jolloin Aigeian meren maihin saapuneet heimot\nryhtyivät luomaan Olevaisen kuvaa, heidän ajattelunsa ei ollut suinkaan\nvielä kasvanut siihen käsitteelliseen kirkkauteen, mihin helleenisen\nfilosofian suuret johtajat paljon myöhemmin pääsivät. Ajateltiin niin\nkuin neekeri ja lapsi ajattelee. [Vuosisadan alun antropologista\nhenkeä... samoin useissa kohdissa, joissa turvaudutaan Haeckelin\nnäkemyksiin.] Ajateltiin kuvissa. Luotiin yleispätevä näkömielle\nhaudantakaisesta maasta, iankaikkisen Yön kodista, joka sijaitsee\nmaailman äärillä, jossakin kimmeriläisten rajoilla... Kuoleman jumalan\nasuinpaikka oli syntymisen symbolin, Suuren Valtameren, tuolla puolen.\nSielu matkusti Virran yli venheellä, jota ohjasi kuivanäreä lauttamies\nKaron, ja lapsellisesti esineellistävät kuvitelmat johtivat siihen,\nettä vainajien suuhun pantiin ylikulkumaksuksi raha, oboli...\n\nMutta myös Egyptin myytillisessä maailmankuvassa, jossa tajuton\nsymboliajattelu usein saa niin hätkähdyttävän selkeitä ilmaisumuotoja,\ntällä mertentakaisella vainajienmaalla on oma tietty paikkansa:\nsielu matkustaa paratiisiin Suurten Virtojen yli. Niilin suistomaan\nvanhojen hautakammioiden seinistä voi vielä tänä päivänä lukea puhuvaa\nkuvakirjoitusta, jonka muinaistutkijain asetyleenilamppu on paljastanut\nja joka on maalattu sarkofagien kylkiin paksujen myrttituohusten\npalaessa: » Älä astu noihin lännen virtoihin. Ne jotka sinne menevät,\neivät milloinkaan tule takaisin...» »Kuningas Unis lepää elämästä\nlännessä... kuningas Unis sarastaa jälleen idässä...» Näistä haudoista\non löydetty lisäksi pieniä, kuusitoista-airoisia leikkilaivoja,\njoiden vihreät neferiittikyljet kimaltelevat nyt vastaamme museoiden\nlasikaapeista — laivoja, joita sielu tarvitsi soutaakseen kuoleman\nrannalle. Sielu oli aurinko. Sen ikuinen kiertokulku idästä länteen,\nsen riutuminen ja kirkastuminen säestävät omituisen väkevällä tavalla\nvanhoja hautalauluja, joissa ammoin lahonneet ihmiset antavat neuvoja\nkuolleille omaisilleen. Näissä uskomuksissa tapaa tosin runsasta\nvaihtelua, kuten Egyptin uskonnollisissa käsityksissä yleensäkin: liian\nusein unohdetaan, että Niilin suistomaiden kulttuurikausi käsittää\nviisi tuhatta vuotta ja että ensimmäisestä Memfiin haudasta laskien,\njonka ikää todistaa jokin kolmannen dynastian aikaisen kuninkaan\nsinetti, aina viimeisiin, Filippus Arabialaisen aikana kaivettuihin\nkivipatsaisiin asti myyttiä luova mielikuvitus ei ole suinkaan ollut\nlevossa —! Niinpä löydämme noista vanhoista kirjoituksista erään,\njoka yksinäisenä ja erikoislaatuisena puhuu toista kieltä kuin muut\nja antaa psykoanalyyttiselle selitykselle hämmästyttävää pohjaa. On\nkysymys kuolleesta faaraosta. Uskomuksen mukaan hallitsija muuttuu\nhaudan tuolla puolen sylilapseksi, joka takertuu kiinni emojumalattaren\nrintoihin. Se, mitä on sanottu idyllin psykologian ja kohdun\nsymboliikan yhteydessä, pitää tähän kuolinkuvitelmaan nähden täysin\npaikkansa, sillä kuolema on merkinnyt sen keksijälle vain suurta\ntakaisinpaluuta, jossa lapsi löytää taittuneen yhteytensä äitiin.\n\nTeoksessaan _Primitive Culture_ Tylor on määritellyt alkukantaisen\nkäsityksen sielusta seuraavilla lauseilla: »Se on ohut, aineeton\ninhimillinen kuva, luonteeltaan sumun, harson tai varjon kaltainen,\nse aiheuttaa elollisuuden ja ajatustyön yksilössä, jonka elämän\nse muodostaa: se omaa itsenäisenä ruumiillisen omistajansa\nhenkilökohtaisen tietoisuuden ja tahdon, se kykenee erkanemaan kauas\npois ruumiista ja leijailemaan paikasta toiseen, se on enimmäkseen\nkoskematon ja näkymätön, kuitenkin sillä on fyysistä voimaa; se\nnäyttäytyy erikoisesti ihmisille joko heidän nukkuessaan tai\nvalvoessaan; se kykenee tunkeutumaan ihmis- ja eläinruumiiseen, vieläpä\nelottomiinkin esineisiin ja vaikuttamaan niissä.» Tämä käsitys, joka\nsaa reaalisuutensa alkukantaisen ajattelun esineellistävästä voimasta,\non ainakin eräältä osaltaan unennäköjen tulos. Sen välittömänä\njohtopäätelmänä esiintyy ajatus, että sielu matkustaa kuolemassa pois\n— ajatus, jonka jokainen kulttuuri-ihminen omaksuu syvässä unessa.\nMe palaamme pimeinä ja hiljaisina öinä samaan elämään, jonka piiriin\nmahtuvat vainajainkarsikot ja synkän koristeelliset primitiiviset\nkuolinjuhlat. Unessa emme lainkaan vaikuta sivistyneemmiltä kuin ne\neteläamerikkalaiset intiaaniheimot, jotka lähtevät päiväkautisille\nvaelluksille päästäkseen »maahan, jossa ei kuolla». Ja jos, kuten\nnykyinen sieluntutkimus taipuu myöntämään, alkukantainen kehitysaste\nei tee eroa unen ja valveen välillä, vaan kokee ensin mainitun yleensä\ntodellisuutena, voidaan helposti ymmärtää, miksi matkalle lähtö on\nsitkeästi pesiytynyt kansojen tuonelakuvitelmiin.\n\nFreudin unisymboliikassa on sijansa myös lähimmillä omaisilla: isä ja\näiti ovat, kuten psykoanalyysiin perehtynyt tietää, erittäin keskeisiä\nkäsitteitä koko uudessa syvyyspsykologiassa. Uni esittää heidät\ntavallisesti arvohenkilöinä, sillä uni on syvimmältä luonteeltaan\ntoiveen täyttymistä, ja jokainen meistä toivoo alkukantaisessa\najattelussaan olevansa »suurta sukua». Isä on unessa kuningas, keisari,\npappi, profeetta, hallitsija - äiti kuningatar tai keisarinna.\nOn kuvaavaa, että lukemattomat sankaritarinat näyttävät jälleen\nnojaavan samaan pyydeajatteluun ja että Oidipuksen tarusta Jeesuksen\nsyntymähistoriaan asti käy vahva infantiilin toivekuvitelman virtaus.\nOlla sosiaalisesti ylempi kuin on — t ä m ä on monen sankarin\nsalaisuus... Lapsi, joka syntyy Betlehemin tallissa Joosefin ja\nMarian esikoisena, osoittautuukin Daavidin suvun perilliseksi.\nPoika, joka vanhassa thebalaisessa tarinassa kasvaa vuoripaimenen\nhoivissa, onkin kuningas Laioksen vallanperijä. Metsähirven nisää\nimevä Telephos ei tiedä, että hänen isänsä on Herakles ja äitinsä\nPallas Athenen papitar Augelle. Perseus, jonka köyhä kalastaja Diktys\nlöytää saaren rannalta, on lapsena joutunut eroon suurivaltaisista\nvanhemmistaan... Mutta myös babylonialaisen Gilgameshin ja germaanien\nSiegfriedin taruissa sama haave etsii itselleen hahmon, ja — kuten\npsykoanalyytikko Rank on osoittanut — tämä pohjakaava on useimmille\nsankaritarinoille yhteinen. Lapsi on aina syntyperältään korkeaa sukua,\nmutta jonkin synkän ennustuksen vuoksi hänet lasketaan kaisla-arkussa\nveteen tai heitetään petojen saaliiksi. Hän joutuu aina köyhien\nkasvatusvanhempien hoiviin. Kun aika on täytetty, hän perii aina sen\narvon ja kunnian, joka hänelle jumalten ja hallitsijain perillisenä\nkuuluu... Sillä sankarisadut muistuttavat lasten päiväunia. Kansojen ja\nyksilöiden varhaisnuoruudessa syntyy välittömästi se yhteiskunnallinen\nonnenkuvitelma, että kaikki puute ja köyhyys on vain tilapäistä ja että\nankarien kasvattajien asemesta oikea isä ja oikea äiti ovat lempeitä,\nrikkaita ja ruhtinaallisia. Unessa olemme aina syntyneet onneen, ja\nlapsuutemme unet ovat suurelta osaltaan kruununperimisunia.\n\nTässä on psykoanalyysi välittömästi omaksunut Max Möllerin vanhan\nteorian: »Kun perhe alkoi kehittyä valtiossa, tuli kuninkaasta\nkansansa keskuudessa samaa, mitä puoliso ja isä oli talossa: herra,\nvoimakas suojelija.» Ja kuten sittemmin Freud, joka muuten vetoaa\n_Traumdeutungissaan_ tähän saksalaiseen uskonnontutkijaan, Miillerkin\non tähdentänyt sitä yhtäläisyyttä, joka »isän» ja »hallitsijan»\nkäsitteillä alkuaan on. Sanskritinkielen ganaka, »isä», on erään\nVedojen kuninkaan nimi. Salla on sama kuin muinaissaksalainen chuning,\nenglannin king. »Äiti» merkitään vanhoissa hindulaisissa teksteissä\ngani tai ganî mistä Müller välittömästi siirtyy goottilaiseen quinoon,\nslaavien zenaan ja englannin queeniin. Näihin huomioihin, jotka tapaa\n1860-luvulla ilmestyneestä teoksesta ja joiden pätevyyttä aika on\npahoin karsinut, psykoanalyysin perustaja lisää omalta kohdaltaan,\nettä myös hunnien hallitsijan Attilan nimi on attan, »isän»,\ndiminutiivimuoto ja että paavi on Italiassa papa - »isä».\n\nFreud on terävästi huomauttanut, että sadut, jotka alkavat\nobligatorisella lauseella: »Oli kerran kuningas ja kuningatar\nsisältävät syvimmältään vain ajatuksen: »Oli kerran isä ja äiti».\nLapsi, joka hartaan unohtuvaisena seuraa Grimmin kiihdyttäviä\nkertomuksia alkuperäisestä kodistaan eksyneistä prinsseistä ja\nprinsessoista, elää omat päiväunensa noissa saduissa. Merkitsevää on\nmyös, että hallitsijasta käytetään aivan yleisesti nimitystä »maan isä»\nja että katolinen pappi, jonka arvoasema on yhteisen kansan tajunnassa\nkuvaamattoman lähellä Jumalaa, on munkkina ja seurakunnan paimenena\npater, isä. - Sitä vastoin ei uni suinkaan säästä epäkohteliaisuuksia,\nkun on kysymys sisaruksistamme tai lapsistamme, joista ensin mainitut\novat omassa lapsuudessamme esittäneet usein suoranaisen kilpailijan\nasemaa. Tajuttomat viettipyrkimykset, kateus, katkeruus ja viha\npääsevät vaikuttamaan yön symbolikielessä, varhaisnuoruuden karvaat\nalemmuudentunnot tulevat ylikompensoiduksi ja unennäössä näyttäytyy\nrottia, kovakuoriaisia, syöpäläisiä, jotka sisältävät supistetussa\nmuodossa vastenmielisten leikkitoverien irvikuvan. Taaskin ilmiö,\njoka esiintyy kansansaduissa. Pahat pojat muutetaan turmiollisiksi\nhyönteisiksi ja Tuhkimon sisarille kasvaa linnun kynnet!\n\n\n\n\nSukupuolisymboliikkaa\n\n\n    Kemialle ei ole olemassa saastaa.\n\n                        Liebig\n\nIntohimoisin vastustus, mitä psykoanalyyttinen unenselitys on sekä\ntieteen että yleisön taholla herättänyt, on jokseenkin yksimielisesti\nsuunnattu unen sukupuolisymboliikkaan. Ja todella: eroottisuuden\nhenkäys on tällä taholla suuri!\n\nMeidän aikamme ihminen, jonka tajunnassa »siveellisyyden ja\n»siveettömyyden» käsitteet ovat kokeneet suurisuuntaisen uudistuksen\nja joka on kirkkaassa päivänvalossa tottunut ajattelemaan monista\nelämänilmiöistä tavalla, mitä vielä viisikymmentä vuotta sitten olisi\npidetty häpeällisenä, ei enää pelästy seksualiteetin edessä. Muutos\non tapahtunut! Nyt voidaan yksinpä tavallisessa sanomalehtinovellissa\nkirjoittaa asioista, joita edellinen sukupolvi salasi julkisuudelta.\nVoidaan ilman mitään mielenliikutusta kuunnella radioteitse, miten\nalaansa perehtynyt biologi valaisee siitoksen mysteeriä. Jopa jokainen\nmainittavampi romaani on tässä suhteessa heittänyt häveliäisyyden\nnaamion ja hävittänyt rohkeasti sen neuroottisen rajan, jonka\ntuolla puolen oli taivaallinen, tällä puolen maallinen rakkaus.\nTänä hetkenä, jolloin näitä rivejä kirjoitetaan, asettuu oikeastaan\nvain konservatiivisin papisto vanhan ajattelutavan puolelle, kun\nsitä vastoin nuoriso koko laajuudessaan on omaksunut kirkkaamman\nkäsityskannan. Sukupuoli ei ole samaa kuin synti.\n\nSen sijaan, että moderni ihminen kavahtaisi esivanhempiensa tavalla\njokaista päivänsädettä, joka suunnataan sukupuolisuuden ongelmaan, hän\non tästä valaisusta kiitollinen. Nykyisin omaksutaan hämmästyttävän\nhelposti biologian johtopäätökset tällä tulenaralla alueella, ja\ntieteellinen ajattelutapa tuntuu »ilmassa». Onko tässä nähtävä reaktio,\njoka nostaa vastalauseensa monien pitkien ja pimeiden vuosisatojen\njälkeen? Maailmansodan vaikutus on, kuten voimme aavistaa, koko\nnykyisessä elämänkäsityksessämme sangen tuntuva, ja varmaa on, että\nuusi katsomus, joka olisi ehkä ilman eurooppalaisen sielun suurta\nkriisiä vaatinut paljon pitemmän itämisajan puhjetakseen ilmoille, on\ntäyttänyt räjähdyksenkaltaisella valollaan ennen pimeiksi peitetyt\najatusalueet. Tässä on Freudilla, kuten hänen kannattajillaankin,\nsuuri ansio: huolimatta teorian yksipuolisuuksista psykoanalyyttinen\nseksualiteetin käsitys kuohuu kaikkialla vastaamme, valtaa yhä\nlaajemmat elämän ja tiedon alat, täyttää kirjallisuutemme ja\nsyöpyy ajatteluumme, joka on, joskaan ei tuoreempaa, niin ainakin\nasiallisempaa ja kirkkaampaa kuin ennen -! Emme enää tunne mitään\naistillista häpeäntunnetta, kun luemme itävaltalaisen Zweigin\nrohkeankirkkaita elämäkertateoksia tai tutustumme Lawrencen\nromaaneihin. Filmiin, pukeutumiseen, näyttämö- ja tanssitaiteeseen,\njokapäiväiseen elämänkäytäntöömme on säteillyt uudistavaa vaikutusta\nsiitä muutoksesta, joka on tapahtunut moraalin piirissä ja joka\nennustaa uuden biologisen ajattelutavan, biologisen maailmvanhan\najattelutavan puolelle, kun sitävastoin nuoriso koko laajuudessaan on\nomaksunut kirkkaamman käsityskannan. Sukupuoli ei ole samaa kuin synti.\n\n\n\nSen sijaan, että moderni ihminen kavahtaisi esivanhempiensa tavalla\njokaista päivänsädettä, joka suunnataan sukupuolisuuden ongelmaan, hän\non tästä valaisusta kiitollinen. Nykyisin omaksutaan hämmästyttävän\nhelposti biologian johtopäätökset tällä tulenaralla alueella, ja\ntieteellinen ajattelutapa tuntuu »ilmassa». Onko tässä nähtävä reaktio,\njoka nostaa vastalauseensa monien pitkien ja pimeiden vuosisatojen\njälkeen? Maailmansodan vaikutus on, kuten voimme aavistaa, koko\nnvkyisessä elämänkäsityksessämme sangen tuntuva, ja var maa on, että\nuusi katsomus, joka olisi ehkä ilman eurooppalaisen sielun suurta\nkriisiä vaatinut paljon pitemmän itämisajan puhjetakseen ilmoille, on\ntäyttänyt räjähdyksenkaltaisella valollaan ennen pimeiksi peitetyt\najatusalueet. Tässä on Freudilla, kuten hänen kannattajillaankin,\nsuuri ansio: huolimatta teorian yksipuolisuuksista psykoanalyyttinen\nseksualiteetin käsitys kuohuu kaikkialla vastaamme, valtaa yhä\nlaajemmat elämän ja tiedon alat, täyttää kirjallisuutemme ja\nsyöpyy ajatteluumme, joka on, joskaan ei tuoreempaa, niin ainakin\nasiallisempaa ja kirkkaampaa kuin ennen -! Emme enää tunne mitään\naistillista häpeäntunnetta, kun luemme itävaltalaisen Zweigin\nrohkean-kirkkaita elämäkertateoksia tai tutustumme Lawrencen\nromaaneihin. Filmiin, pukeutumiseen, näyttämö- ja tanssitaiteeseen,\njokapäiväiseen elämänkäytäntöömme on säteillyt uudistavaa vaikutusta\nsiitä muutoksesta, joka on tapahtunut moraalin piirissä ja joka\nennustaa uuden biologisen ajattelutavan, biologisen maailmankuvan tuloa\njoukkojen tajuntaan.\n\nElämä lepää kaikissa ilmaisuissaan vaistojen kuumalla pohjalla.\nSukupuolisuus — _libido sexualis_ — on näistä vaistoista\neräs, ja vaikkakaan emme voi aina yhtyä Freudiin ja nähdä sen\nyksinomaista vaikutusta kaikessa, tiedämme sen olemassaolon\nmahtavaksi valtatekijäksi. Se muodostaa tajuttoman alueen laajimman\nvoimanlatauksen, se ohjaa noita alkeellisia intressejä, jotka heräävät\nja pyrkivät esiin olemuksemme uumenista. Tämän vuoksi voidaan\npsykoanalyyttiselle sukupuolisymboliikalle antaa ainakin teoreettinen\nlupakirja. Tiedämme, että vertauskuva on unen tavallisin ilmaisumuoto\nja jos myönnämme, että sielun alimmat kerrokset ovat tulvillaan\nvangittua seksualiteettia ja että tavaton sukupuolisuuden paine on\ntoisten animaalisten vaistojen ohella elämämme käyteaineena, emme\ntodellakaan voi torjua ajatusta, että unen kuvakielestä voidaan löytää\nlaajalle yltävä eroottinen merkitys.\n\nSiellä, missä henkinen kehitystaso on matala ja missä ajattelu ei\nole vielä ehtinyt sublimoitua ja henkistyä, seksuaalisymboliikan\ntavaton runsaus on kiistämätön tosiasia. Alkukantainen ajattelu versoo\nvahvana eroottisten ilmiöiden ympärillä ja suppeinkin etnografinen\nlähdeteos voisi osoittaa, miten moninaisena tämä vaikutus ilmenee.\nMyytit ja taiat, laulut ja sananparret, sadut ja tanssit, uskomukset\nja kansantavat kiertävät tuhansissa rohkeissa ympyröissä elämän\nkeskeistä mysteeriä. Ne ovat tulvillaan tajutonta kuvakieltä, jossa\nsukupuolen ilmiöt on puettu milloin karkeiden, milloin vihjailevien\nvertauskuvien asuun, ja tämä symboliikka näyttää todella viihtyvän\nyhtäläisenä maapallon kaikilla kulmilla. Eros on olemassaolon\nliikkeellepaneva jumaluus. Hänen valtapiirinsä harvat mutta keskeiset\nperustapahtumat, jotka vasta kulttuurikehityksen korkeammilla asteilla\nkadottavat ylhäisen paljautensa ja muuttuvat joko epäpyhiksi tai\nromantisoiduiksi asioiksi, eivät voi jäädä salaan. Tämän vuoksi voimme\nhelposti ymmärtää, miksi primitiivinen ajattelu kiertyy Erokseen ja\nniiksi yksinpä kielikin ammentaa halukkaimmin tästä lähteestä. »Hyvällä\nlapsella on monta nimeä.» Beduiinien elämässä on leijonalla ja\nkamelilla mitä näkyvin merkitys, ja tästä johtuu, että arabiankielessä\non 500 sanaa, jotka merkitsevät leijonaa, ja 5 744, jotka merkitsevät\nkamelia. Mutta on seikkoja, joiden merkitys on vieläkin keskeisempi,\nja niillä on, kuten tunnetaan, tuhansia kielellisiä ilmaisuja. Ei ole\nihmeteltävää, että filologi, Louis de Landes on juuri sukupuolielämän\nalueelta saanut mitä runsaimman synonyymisten sanojen saaliin: hänen\nBrysselissä vuonna 1861 painettu teoksensa _Glossaire érotique de la\nlangue française_ käsittää pelkästään 578 ranskalaista teonsanaa,\njotka sisältyvät tavalliseen arkipuheeseen ja kuvaavat coitusta!\n\nKun psykoanalyysin unisymboliikka aikoinaan tuli täydessä laajuudessaan\njulki ja kun saksankielinen yleisö tutustui sen paljastuksiin,\nFreudia vastaan kohisi voimakas vastalauseiden myrsky. Laajojen\nkuulijapiirien kautta kävi yleisen häveliäisyyden väristys.\nMitään näin ennenkuulumattoman tahmeaa he eivät uskoneet uniinsa\nsisältyvän, sillä tietenkin he olivat kaikki uneksineet esineistä\nja ilmiöistä, jotka wieniläinen tiedemies rohkeni selittää niin\nhäpeällisellä tavalla.... Väite, että suipot ja terävät kappaleet\nesittävät unessa miehen ja avonaiset tai tylpät naisen genitaaleja,\ntuntui myrkytysyritykseltä, jolla saastutettiin itse inhimillinen\nmielikuvitus, sillä koska esineet, jotka eivät ole enemmän tai\nvähemmän tylppiä, ovat välttämättömyyden pakosta enemmän tai vähemmän\nteräviä, ei ihmiskunta yksinkertaisesti voi nähdä säädyllisiä unia.\nSen vuoksi Freudia unenselitys on vaikuttanut niin hälyttävästi ja sen\nvuoksi häntä vastaan on vyörytetty moitteiden tulva, jossa muutamat\ntäysin oikeutetut huomautukset hukkuvat aiheettomien ja intohimoisten\nsolvausten kuohuun.\n\nJokainen, joka loukkaa ihmiskunnan idealistisia käsityksiä itsestään,\nsaa valmistua tähän! Ilmiö on yleinen — Freudin aiheuttama vastustus\non suurelta osaltaan tunteen asia. Hämärä mutta mahtava harmistuminen\non saanut aikaan joukon kiivaita artikkeleja ja teoksia, joissa\ntehostetaan tämän unenselityksen tavatonta likaisuutta, ja ilmaistaan\njoltisenkin peittelemättömästi se tunnekuohu, joka psykoanalyysin\njäljissä käy. Syytös kohdistuu uuden sukupuolisymboliikan\nmauttomuuteen; unohdetaan vain, että jos kysymyksessä olisi taiteilija,\ntämä huomautus pitäisi paikkansa, jota vastoin tieteen piirissä\non vaikea soveltaa hyvän maun periaatetta... Asiat, joita Freud\nesittää, eivät lopultakaan vaikuta likaisemmilta kuin se aineisto,\njolla yleinen fysiologia ja biologinen tutkimus askaroi. Gynekologia\non »mautonta», lapsenpäästöoppi on »mautonta», ja mitä suurimmassa\nmäärin eetillisten ja esteettisten tunnelmien vastaista on kirjoittaa\ntutkielmia, jotka käsittelevät - sanokaamme — _spirochaeta pallidan_\nvaelluksia siitoselimistä aivosoluihin... Jos otamme psykoanalyysin\ntieteenä, silloin herää välittömästi kysymys: voiko tiede olla puhdasta\ntai epäpuhdasta, voiko se seuloa ja valita tutkittavia ilmiöitä sitä\nsilmällä pitäen, että säädyllisyyden vaatimus tulee tyydytetyksi?\n\nOppi unen sukupuolisymboleista ei täytä tätä hieman epämääräistä\nvaatimusta. Freud esittää häikäilemättömällä kylmyydellä väitteen,\nettä unennäköjen kuvat symbolisoivat tiettyjä ruumiillisia alueita;\nsyvemmälle mennen on olemassa kaksi tyypillistä unikuvaryhmää —\ntoinen, joka esittää miehen genitaaleja, ja toinen, johon naisen\nsukupuolielinten monet symbolit voidaan sisällyttää. Edelliselle\nryhmälle on luonteenomaista uniesineiden pituus. Tukit, sateenvarjot,\nsauvat ja puut kuuluvat niihin, samoin terävät aseet, veitset,\ntikarit ja lansetit, joiden erikoisena ominaisuutena on tunkeutuminen\nruumiiseen... Samaan ryhmään Freud lukee myös kiväärit ja pistoolit\nmuotonsa vuoksi luonnollisesti myös revolverin, sillä itse kukin näistä\npohjautuu ulkonaiselta kuvioltaan karkeasti tyyliteltyyn genitaalien\nkaavakuvaan. Jos tämän ajatuksen perustalla eritellään unia, joissa\nnukkuja on pakenevinaan taskuaseella varustettua takaa-ajajaa,\npäädytään kummallisiin tuloksiin! Mutta myös vesilinnut, ruiskukannut\nja suihkulähteet, samoin kuin ketjuissa riippuvat lamput, lyijykynät,\nkynänterät, kynsitikut ja vasarat ovat unessa puhtaasti miehisiä.\nJokainen esine, joka jollakin tavoin tuo mieleen koneen, sopii samaan\nkaavaan.\n\nTyypillisiä maskuliinisia unikuvia ovat matelijat ja kalat. Käärmeen\nsymboli, joka kummittelee kansojen uskomuksissa, on unissa kuten\nmyyteissäkin falloksen merkki. Siihen katsoen, että ilmapallot ja\nlentokoneet esittävät samaa elintä, Freud selittää kaikille tutut\nlentämisunet selviksi »erektiouniksi», jotka johtuvat sukupuolisesta\nkiihotuksesta nukkumisen aikana, mutta jos niiden näkijä on nainen,\nne ovat »toiveunia, joihin sisältyy erektion kuvitelma». Kun vielä\nsaamme tietää, että miehen sukupuolielin voi unessa esiintyä jonakin\ntoisena ruumiinosana — jalkana, kätenä tai sormina, - emme todellakaan\ntiedä, m in ä se ei voisi esiintyä! Mutta kappaleiden maailmasta\nFreud siirtyy numeroiden maailmaan. Kolmiluku on kautta maanpiirin\nlevinnyt maskuliininen symboli. Professori Zoller on löytänyt sen\nalkuperäisen kirjoitusmerkin vanhoista egyptiläisistä hieroglyfeistä,\nja tämä peruskuvio ei ole mitään muuta kuin kaavakuva miehen fyysisestä\ntunnuksesta. Spiez on sittemmin tutkinut sen merkitystä eräässä\nlaajassa tutkielmassa - onpa koko psykoanalyyttinen kirjallisuus täynnä\nesimerkkejä unista, joissa 3-luku toistuu vaihtelevissa muodoissa.\n\nPyöreät ja pehmeät kappaleet kuten myös kaikki avonaiset esineet\nherättävät unessa kysymyksen: _Cherchez la femme_, missä on nainen?\n— Kaikki, minkä vertauskuvallisen merkityksen tavallinen torikieli\non jo aikoja sitten oivaltanut, kelpaa tälläkin taholla symboliksi.\nKaivot, kaivosaukot ja luolat astiat ja juomalasit, lippaat, rasiat\nja matka- arkut, kirstut ja taskut kuvaavat unen allegoristiikassa\nnaista. Puhutaanhan Uudessa Testamentissa »heikommasta astiasta» ja\nsisältyyhän saksalaiseen arkipuheeseen sanontatapa »vanha rasia»,\njolla tarkoitetaan iäkästä naishenkilöä... Kaappi ja uuni puolestaan\novat äidinkohdun vertauskuvia samoin kuin aikaisemmin mainittu huone.\nOllakseen ajattelussaan johdonmukainen Freudin täytyy nyt käydä käsiksi\noviin ja ikkunoihin, ja minkä merkityksen ne hänen unenselityksessään\nsaavat, on jokaiselle lukijalle selvä. Suu, jonka anatominen rakenne\nmuistuttaa ulkonaisesti vulvaa, on sen symboli. Pöytä ja kirja, etanat\nja simpukat ovat feminiinisiä, samoin sellaiset rakennustaiteen\ntuotteet kuin kirkot ja kappelit, jotka voidaan ajatella taloiksi.\nOmenat ja kirsikat, hedelmät ja marjat kuvaavat rintoja, jota vastoin\nmonet unissa esiintyvistä maisemista voivat lehtoineen ja kukkuloineen\ntarjota tarkan anatomisen pohjapiirustuksen naisen ruumiinosista.\nKorulippaat ja niiden sisällys ovat genitaalisia unikuvia. Kaikenlaiset\npelit ja leikit, rytmilliset toimitukset, tanssit, ratsastus,\npianonsoitto ja kiipeäminen, joihin unennäkijä on ottavinaan osaa,\nkuvaavat unessa coitusta... Tiettyä vertauskuvallista merkitystä Freud\non huomaavinaan myös yleisesti esiintyvässä hammassärky-unessa, joka\nsisältää hänen käsityskantansa mukaan jälkikaikuja kehitysiän paheesta\nja sitä seuranneista synkistä pelonkuvitelmista. Tiedetäänhän, että\nmonet alkukantaiset kansat viettävät initiaatioseremonioita, joissa\nnuorukaiset julistetaan sukukypsiksi ja joihin liittyy rituaalista\nhampaiden musertamista. Psykoanalyysin mukaan nämä juhlamenot ovat\nrangaistusmenoja. Niiden virike piilee joukkosielun tajuttomissa\nvaistoissa ja niiden julma menettely perustuu piilotajuiseen\nrangaistuksentarpeeseen, jonka vapauttavaa purkautumista synkät\nseremonialliset tanssit vain tehostavat...\n\nFreudin omista teoksista käy selville, että tällä symboliikalla on\nollut edeltäjänsä ja että sitä ovat sekä laajentaneet että lisäilleet\nmyöhemmät sielunelämän selittäjät. Jo Schubertin romanttinen\ntutkielma _Die Symbolik des Traumes_ vuodelta 1814 esittelee eräitä\nvakiintuneita vertauskuvia. Ennen mainittu Scherner, samoin Volkelt\nja Havelock-Ellis, tunnettu englantilainen seksologi, ovat laskeneet\nkortensa tähän kekoon, ja kaksi ensin mainittua selittivät jo paljon\nennen Freudia »talon» mielikuvaan liittyvän sukupuolisen merkityksen.\nMarcinowski on kerännyt laajan määrän kirjoitelmia ja piirustuksia,\njoissa hänen koehenkilönsä tulkitsevat uniaan ja joissa esiintyy\ntyypillinen »freudilainen» ilmiö: yöllinen maisemanäky anatomisten\nelimien verhottuna kuvana. Tai mainitkaamme sellainen nimi kuin\nStekel —! Hän on useissa kirjoituksissaan, lähinnä tutkielmassaan\n_Die Sprache des Traumes_, viljellyt rikasta symbolista tulkintaa ja\ntuonut muun muassa esille sen väitteen, että »oikean» ja »vasemman»\nkäsitteet saavat unessa puhtaasti moraalisen luonteen: oikealle vievä\ntie merkitsee eetillisesti 'oikeaa', vasemmalle vievä eetillisesti\n'väärää' — rikosta, paheellisuutta syntiä... Mutta tämän lisäksi Stekel\nselittää täysin Freudia muistuttavalla tavalla kolmiluvun, lippaiden,\nterävien esineiden, miehisten ja naispuolisten unikuvien ongelman.\nHänen huomautukseensa, että sukupuolielinten symboleiksi kelpaavat\nunessa kädet ja jalat tai — jos on kysymys naishenkilöistä - huulet,\nkorvat ja silmät, on sittemmin liittänyt omia lisiään R. Reitler, jonka\nerikoisalana ovat ihmisruumiin eritteet, mikäli niitä esiintyy unen\nnäkyleikissä.\n\nVuonna 1911 Alfred Robitsek selitti tyypillisen »kukkasunen», jossa\norvokit, neilikat ja kielot osoittautuivat puhuviksi sukupuolisiksi\nvertauskuviksi ja jossa luodattiin psykoanalyyttisen symboliikan avulla\nkäsitettä sellaista kuin _Lilies of the valley_, »laakson liljat».\nIlmeni, että Freudin väite osui ainakin tässä yksityistapauksessa\noikeaan ja että laakson mielikuva oli — kuten unen maisemat yleensäkin\n— täynnä verhottua seksuaalista sanomaa. Mikäli tiedän, Freud on\nliittänyt tämän analysoidun unen _Traumdeutunginsa_ myöhempiin\npainoksiin. Yhtä suuren painon hän on pannut oppilaansa Hans Sachsin\nanalyysiin, joka koskee erästä Otto von Bismarckin unta ja jossa tulee\nnäkyviin selväpiirteinen toiveen täyttymys. »Lentämisunet» Freud\nselittää, kuten muuten wieniläinen tohtori Paul Federnkin, erektion\ntyypillisiksi symboleiksi. Hän on tässä tapauksessa ottanut tuekseen\noslolaisen professorin Mourly Voldin, joka julkaisi vuosisatojen\nvaihteessa oman selitysyrityksensä, kaksiosaisen eksperimentaalisen\ntutkimuksen _Über den Traum_, missä lentämisen ja keinumisen ilmiöille\nannettiin puhtaasti eroottinen sisällys. Huimaus ja putoaminen, jota\nmiljoonat ihmiset ovat aina ja kaikkialla unessaan kokeneet, voidaan\nluonnollisesti samaa selitysperustetta viljellen palauttaa sukupuolisen\n»laukeamisen» yksinkertaiseen kaavaan. Tietyt ruumiilliset viritykset\nsaavat unessa muodon, jossa alkuperäinen sisällys salakuljetetaan\nkiertoteitse ylös tajuntaan.\n\nMutta Freudin _Traumdeutung_ on runsas teos — ja perinpohjainen\nselonteko hänen unisymboliikastaan vaatisi laajan tilan, puhumattakaan\nhänen lukemattomien oppilaittensa löydöistä... Riklin, Jones, Abraham,\nGroddeck, Silberer, Sachs, Rank, Reik, Dattner ovat kartuttaneet\nalulle pantua työtä mitä runsaimmalla esimerkkien varastolla. Eder,\nFerenczi ja Reitler ovat eritelleet »silmäunia», joissa pupillien ja\niiriskalvon mielikuvista on aavistettu selvää seksuaalista merkitystä.\nJung on seulonut »hampaanvetämisunia» ja esittänyt väitteen, että\nhampaan irtautuminen symbolisoi unessa sikiön irtautumista ruumiista:\njokin, joka alkuaan kuului elimistöömme, erotetaan alkuperäisestä\nkokonaisuudesta, ja tämä 'jokin' on, mikäli unennäkijä on nainen,\nsynnytyksessä erkaneva lapsi! — Hattu miehisenä symbolina — Lasten\nkastraatiounet — Pelästymisunet — Ryöväriunet — Lentämisunet — Unia\nuimisesta ja tulesta — tähän tapaan otsikoi psykoanalyyttinen tutkimus\nteostensa luvut ja kappaleet, ja lukijalle, joka on saanut vaikkapa\nvain lyhyen välähdyskuvan freudilaisesta tulkinnasta, on hyödytöntä\nkäydä lähemmin selittelemään niiden ajatuksia: hän aavistaa jo ne —\n\nMiltei jokaista yksityiskohtaansa myöten sukupuolisymboliikka on\nlaadittu kansankielen ja havainnollisten puheenparsien pohjalle. Freud\nkorostaa kerta kerralta sitä tukea, minkä hänen uniteoriansa saa\netnologian ja tarustontutkimuksen taholta, eikä voida kieltää, ettei\nunen ja folkloren vertauskuvasto monissa kohdin lankeaisi yksiin...\nKoko myöhäisheprealaisessa kirjallisuudessa talo on naisruumiin ja ovi\nsukupuolielinten symboli, kuten L. Levyn tutkimus _Die Sexualsymbolik\nder Bibel und des Talmuds_ näyttää. Kreikkalaisessa tarinassa, jonka\nsankareina ovat Korinthoksen tyranni Periander ja hänen puolisonsa\nMelissa esiintyy eräs uuni, joka voidaan psykoanalyyttisesti\nselittää kohduksi! Runollisessa kielenkäytössä samoin kuin useiden\nkansojen tarustossa nainen kuvataan talon ja rakennuksen muotoisena,\ntavallisesti linnana, palatsina tai linnoituksena. Niinpä Otto Rank,\njoka on soveltanut Freudin tiedettä tarustontutkimuksen alueille,\nosoittaa perinpohjaisessa tutkielmassaan, että linnan valloittaminen\non yleisesti morsiamen ryöstön symboli ja että kaupunki, johon\nvihollinen tunkeutuu, ei ole syvimmältään mitään muuta kuin vertauskuva\nantautuvasta naisesta.\n\nVanhat embleemit ja kuvamerkit ovat Freudille osoittaneet 3-luvun\nmaskuliinisen luonteen. Tässä merkityksessä se esiintyy hänen\nmielestään sekä ranskalaisissa liljoissa että kolmiapilan kuvissa.\nKolmesta taivutetusta ihmisjalasta muodostettu kuvio, jonka nimenä on\n_triskeles_ ja joka tunnetaan Sisiliassa ja Man-saarella, on saman\najattelutavan mukaan kehittynyt kansojen tajuttomista seksuaalisista\npyyteistä, sillä embleemit ovat kuten unikuvatkin hämärien toiveiden\nja vaistojen merkkejä. Syvyyspsykologia nojautuu tässä ikivanhaan\ntodistusaineistoon. Väite, että numeroihin liittyisi sukupuolista\nallegoristiikkaa, pitää ainakin juutalaisen Kabbalan suhteen\npaikkansa; yksinpä englantilaisen Hargrave Jenningsin vanha ja\nfantastinen lähdeteos _Phallicism_ on puhuvana todistuksena tästä.\n7 on miltei kaikkialla maailmassa tämänlaatuinen merkki. 9 edustaa\nseemiläisessä numerosymboliikassa siitosta ja jokainen hepreankielen\nkahdestakymmenestäkahdesta kirjaimesta kätkee oman seksuaalisen\nsisällön. Myös 10-luku, joka alkeellisesti kuvataan ympyrällä ja\nhalkaisijalla, voidaan rohkealla mielikuvituksella selittää vulvan\nkaavakuvaksi. Tässä alkuperäisessä muodossaan se esiintyy maanpiirin\nkaikissa osissa, Keski-Aasian ja Hindustanin luolatemppeleissä yhtä\nhyvin kuin Egyptin ja Amerikan pyramideissa, Palenquen raunioissa,\nKaukasian vuorenseinämissä, Ozymandjasin katakombeissa, Pääsiäissaarten\nsuunnattoman suurissa paasissa ja muinaiskreikkalaisissa\nuhrialttareissa, jotka koristivat Dionysoksen ja Panin pyhättöjä\nvuosituhansia sitten...\n\nMutta koettakaamme etsiä esimerkkejä, joihin tämä konstantti\nunisymboliikka ei sovi! Voimme myöntää, että kasvava puu voi\nlukemattomissa yksityistapauksissa esiintyä miehisen potenssin\nvertauskuvana ja että vanhojen viinitarhojen priaappiset patsaat,\njoiden tarkoituksena oli maan kasvuvoiman kiihdyttäminen, ovat sangen\nselväpiirteisiä hedelmällisyyden symboleja. Mutta miten on esimerkiksi\nnäytettävissä toteen tulen sukupuolinen merkitys? Onko palava liekki\naina ja kaikkialla jotain seksuaalisesti luonteenomaista, voidaanko\ntulen teossa nähdä symbolitoimintaa, jossa tajuton eroottinen merkitys\npääsee ilmi? Australialaiset tuliseremoniat voidaan monimutkaisesti\ntodistaa tämäntapaisiksi juhlamenoiksi. Voidaan selittää, että Vestan\npapittaret, jotka tunnetusti olivat neitseitä, palvoivat pyhää\nalttaritulta pelkästä miehen puutteesta! Mutta onko Mooseksen palava\npensas ja korven tulipatsas, Abrahamin lamppu ja helluntain tuliset\nkielet lainkaan sijoitettavissa tähän kaavaan, ja onko mahdollista\ntyydyttävästi todistaa, että ikivanhojen kosmogonioiden palava kaaos,\nparsilaisten pyhä tuli, muinaisten germaanien Elmeksen liekki, Kybelen\nsalama, Apollon palava soihtu, Pluton kypärän tulikieleke, loistavat\nkipinät Dioskurien päähineissä ja Merkuriuksen sauvassa tukisivat\npsykoanalyyttista teoriaa —?\n\nNyt tiedän kuitenkin, mitä psykoanalyytikot tähän kaikkeen vastaavat.\nHe osoittavat sofistisesti, että kysymyksessä on todellakin puhtaasti\neroottinen ilmiöryhmä, tai he esittävät vastakysymyksiä. Minkä\nvuoksi »tulella leikkiminen» saa tavallisessa arkipuheessa intiimin\nmerkityksen? Miksi rakkaus kuvataan »kuumaksi», sydän »palavaksi»\nja intohimo »liekiksi»? Eikö jo Leo Frobenius ole selittänyt, että\ntulen sytyttäminen symbolisoi vanhassa intialaisessa kuvakielessä\nsukupuoliaktia? Eikö Rigvedan kolmannesta laulusta käy ilmi, että\ntoinen sytytyspuista edustaa naista, toinen miestä? Eikö mytologi\nKuhn ole jo vuonna 1859 selvään osoittanut, että jumalainen tuli,\njonka Prometheus vangitsi, on puhtaasti seksuaalinen vertauskuva, ja\neikö kreikkalaisen saduston tutkija Gruppe ole puhunut selvin sanoin\nSemelestä, jonka ylijumalan rakkaus poltti poroksi? Miksi Aleksanteri\nSuuren äiti Olympias uneksii salamasta, joka tekee hänet raskaaksi? Ja\nmiksi lastensatujen haikara pudottaa kantamuksensa juuri savupiippuun,\npalavan tulen uloskäytävään...?\n\nNämä ovat huomautuksia, jotka johtavat meidät ongelman ytimeen. On\nolemassa kaksi mahdollisuutta: joko Freudin teoria on periaatteessa\nväärä tai periaatteessa oikea...\n\nSillä mauttomuuden syytteen voimme jättää syrjään! Ilmiöryhmä, jota\npsykoanalyysin valonheittäjä tässä hipoo, on sinänsä ulkopuolella\nesteettisten vaatimusten, ja mitään moraalisia pidikkeitä ei\ntämäntapaisessa tutkimustyössä tule ottaa lukuun: tiede on amoraalista.\nSitä paitsi kuuluu ihmiskunnan yleiseen luonteeseen, että kaikki,\nmikä tavalla tai loisella tuo uutta valoa sukupuolisuuden ilmiöön,\non historian jokaisessa vaiheessa herättänyt kiivasta vastustusta,\njota vastoin jäljessä tuleva osa ihmiskuntaa on suhtautunut samoihin\nasioihin paljon rauhallisemmin. Myös Karl von Linné leimattiin\nepäsiveelliseksi: hän uskalsi esittää ajatuksen, että kasvit\nparittelevat! Hänen sukupuolisysteeminsä, joka nykyään omaksutaan\njo koulujen alaluokilla, on omana ajankohtanaan vaikuttanut puhtaan\nluonnon raa'alta ja häpeälliseltä saastutusyritykseltä, ja pelkkä\najatuskin, että hänen suuri perusteoksensa joutuisi viattoman\nlatinakoululaisen käsiin, on värisyttänyt monia idealistisia sydämiä.\nSillä näissä seikoissa olemme ja tulemme aina olemaan arkoja. Asia on\ntunnekysymys, ja kapinallinen kritiikki, joka on kohdistettu jotakin\nLinnétä ja jotakin Freudia vastaan, on suurelta osaltaan pelästyneiden\ntunteiden vastaanpanoa — tunteen kritiikkiä.\n\nKuva, jonka Freud ihmisestä antaa, on — se meidän on uskallettava\ntunnustaa — vahvasti sukupuolinen. Mutta kuvaavaa kyllä, koko\nuudenaikainen biologia käsittelee keskeiseltä osaltaan samoja\nilmiöitä, ja kuitenkin on nykyinen suhteemme siihen täysin kiihkoton.\nTällä ajatusalueella olemme kerta kaikkiaan omaksuneet väitteitä,\njotka »seksualisoivat» meidän olemassaolomme armottomammin kuin\nkoskaan psykoanalyysi: jokainen myöntää, että ihmisen fyysillinen\nolemassaolo on riippuvainen suvunjatkamisvietistä, jokainen tietää,\nettä ihmisruumis on vain munasolun muodostuma, jokainen käsittää,\nettä elämän synty on siitoksessa. Biologisesti katsoen olemme vain\nsukupuolta ja seksualiteettia: vietti on meidät luonut. Mutta\njos fyysillinen ja sielullinen ovat rinnakkaisia ilmiöitä, jos\nsielunelämä on sidottu biologisiin tapahtumiin ja jos kaikella\n»henkisellä» on juurensa »ruumiillisessa», silloin joudumme todellakin\nsiihen loogilliseen tulokseen, että myös psyykkisessä olemisessa\nseksualiteetilla on mahtava määräämisvalta ja että sielullisessa\nrakenteessamme täytyy löytyä laajoja alueita, joilla vietti vaikuttaa.\nEttä »yleinen mielipide» vastustaa tätä näkökantaa, on ongelma\nsinänsä. Näyttää siitä kuin ilmiöt, jotka empimättä tunnustamme\nruumiin alueella, julistettaisiin pannaan sielun piirissä ja niin\nkuin jokin atavistinen pieteetintunne nostaisi pelästyneenä päätään,\nkun sukupuolen tutkimus luisuu fyysisestä psyykkiseen. Sielu on\nloukkaamaton. Sielu on jotain, jonka ilmiöihin liittyy aina hämärää\nmoraalista arvostamista, ja sen ennakkoluuloton tutkimus on erittäin\ntulenarkaa, erittäin epämieluista...! Miksi? Kun ongelma on älyllisesti\nselvitetty, olemme itse asiassa vapautuneet eräistä pakkomielteistä,\njoiden vaikutus on vielä tällä historiallisella hetkellä tavaton.\n\nEttä ihminen on eroottinen eläin, _zoon eroticon_, on ainakin\nbiologisessa merkityksessä totta. Ajatelkaamme rauhallisesti\nloppuun tämä ajatus... Koska kaiken olemassaolon primus motor on\nsuvunjatkamisvietti ja koska elollinen pohjaa tiettyihin Sukupuolisiin\nprosesseihin, vieläpä, koska lukemattomat henkiset ilmiöt ovat\ntodistettavasti seksuaalista alkuperää, päädymme ajatukseen,\njonka psykoanalyysi on esittänyt: vietin täytyy ilmetä kaikessa\ninhimillisessä elämässä. Että tajuttomalla sielunalueella tosin\nvaikuttaa muitakin tarpeita, on totuus sinänsä, mutta tämä ei suinkaan\nkumoa väitettä, että seksualiteetilla on olemassaolossamme määräävä\nosuus... Mikäli vietin olemukseen edelleen kuuluu, että se pyrkii\ntyydyttäytymään ja laukeamaan, voimme ainakin teoreettisesti omaksua\najatuksen, että henkisissä kuten fyysisissäkin tapahtumissa kirpoaa\naina hiven tuosta tajuttomasta paineesta. Vietti etsii jokaista\ntilaisuutta, se käyttää jokaista sattumaa, tullakseen vapautetuksi.\nSielu on dynaaminen ilmiö — ja sen dynamiikkana on, että tajuton\nlataus räjähtelee laajalla alueella ja että maanalainen energia,\njoka on ehtymätöntä, uudistuvaa, pohjatonta panee käyntiin koko\nolemassaolomme monimutkaisen koneiston. Sen vuoksi ei ajatus, että\njokaisessa elämänilmaisussa piilisi seksuaalinen komponentti, vaikuta\nmielettömältä. Jokainen sieluntapahtuma on determinoitu alhaalta päin,\nja tajuttoman sukupuolisuuden paine voi tuntua kaikessa, mitä tapahtuu.\n\nMutta nyt on logiikan nimessä sanottava että jos pidämme unta\ntajuttomien voimavarastojen yleisenä tyhjennysmuotona, ei myöskään\noppi määrätyistä sukupuolisymboleista ole järjetön; tosin väite\non vain yksityistapauksissa todistettavissa, mutta yhtä vaikea on\nesittää kumoavia vastasyitä. Ongelman ytimenä on kysymys, miten ja\nmissä muodoissa salainen viettilataus unessa ilmenee, ja vastatessaan\ntähän Sigmund Freud on nojautunut laajaan patologiseen aineistoon,\nvieläpä löytänyt lukemattomia todistuskappaleita primitiivisen\nalkeisajattelun piiristä, mikä kaikki on vakuuttanut hänet noiden\nsymbolien olemassaolosta. Jokainen meistä tietää, että indogermaaniset\nkielet jakavat esineet saman seksuaalisen periaatteen mukaan:\nnominit ovat joko maskuliinisia tai feminiinisiä, joko mies- tai\nnaispuolisia, ja sukupuoleton neutri on useimpien kielentutkijain\nmukaan myöhäisin muodostuma. Että seksuaalinen jakoperuste siis todella\nesiintyy niillä henkisen elämän alkuasteilla, joilla ihmiskunta\nviljelee tajutonta kuva- ajattelua, on vastaansanomaton totuus. Tämän\nilmiön on pannut merkille muiden ohella katolinen lähetyssaarnaaja\nja etnologi J. Winthuis, joka vietti lähes kaksitoista vuotta\nUuden-Pommerin gunantuna-kansan parissa ja opetteli heidän kivikautisen\nkielensä jolloin hän tuli vastaavasti samoihin johtopäätöksiin kuin\npsykoanalyytikot: gunantunain primitiivisessä sanastossa ovat kaikki\npitkät ja suorat esineet, nuolet, keihäät kepit, linnunnokat, miekat,\njalat, käsivarret, hännät sormet ja sulat falloksen vertauskuvia,\nkaikki ympyrät muotoiset kappaleet kuvaavat sitä vastoin symbolisesti\nnaista!\n\nOppo joka hyökkää wieniläistä sielunselitystä vaslaan, on sangen\nkuvaavaa, että se syyttää sukupuolisymboliikkaa liiallisesta\nhelppotajuisuudesta. Sanotaan, että Freudin tapa tulkita olioita\nja kappaleita tajuttoman seksualiteetin ilmauksiksi on alkeellisen\nyksipuolinen: hän panee kaiken toivonsa ihmiskunnan visuaaliseen\nhavaintoon — hän selittää esineet mies- tai naispuolisiksi aina\nsen mukaan, muistuttavatko ne ulkonaisilta, ääriviivoiltaan tai\nominaisuuksiltaan sukupuolielimiä, ja tämän satunnaisen yhtäläisyyden\nnojalla hän sitoo toisiinsa mitä kaukaisimmat käsitteet. Uunista\ntulee äidinkohtu, lippaasta nainen, revolverista mies... Ilmalaivat\npaljastuvat falloksiksi, tanssit ja leikit ovat naamioitua coitusta...!\nMutta tämä yleistajuinen assosiatiivisuus on — sen osoittaa meille\nhätäisinkin silmäys primitiiviseen elämään — tajuttoman alkeisajattelun\nvarsinainen liikkumisväylä, ja samaa helppotajuista rinnastamista\nviljellään kaikkialla, missä henkinen kehitys ei ole vielä kuolettanut\nvaistojen voimaa. Että tavallinen katukieli on jo aikoja sitten\nomaksunut saman eroottisen vertauskuvaston, ei ole mikään syyte:\nkatukieli on primitiivistä ajattelua, ja jos sen symboliikka lankeaa\nyksiin Freudin symboliikan kanssa, on psykoanalyysi pikemmin voittanut\nkuin menettänyt, pikemmin tuettu kuin kumottu. Sitä vastoin pitää syyte\nyksipuolisuudesta sinänsä paikkansa. Jo Freudin lähtökohta on kireästi\nyksipuolinen, sillä hänen elämäntyönsä lähes ainoa päämäärä on tarkata\ninhimillistä sielunelämää vain niistä näköpisteistä, joista avautuu\ntähystysreikä sukupuolivietin vaikutuspiiriin.\n\nMutta tähän voidaan huomauttaa, että kaikki tieteellinen\nspesialisoituminen tietää yksipuolisuuden auttamatonta valtaanpääsyä.\nPelkästään se, että valotetaan vain määrätynlaisia determinantteja\nja siirretään syrjään kaikki muu, mikä mahdollisesti vaikuttaa yhtä\nratkaisevasti elämäämme, johtaa tähän ja jokainen ajatussysteemi,\ntutkikoonpa se sitten sieluamme lihan tai hengen kannalta, antaa\nelämästä tietyssä mielessä vääristetyn, pelkistetyn, kaavamaisen ja\nsiis yksipuolisen kuvan. Mutta tieteellisellä yksipuolisuudella on\narvonsa. Että psykoanalyysi vetää elämästä esiin miltei pelkästään\nsukupuoliset determinantit, on omansa valaisemaan seksualiteettia\ntavallista perinpohjaisemmin ja syvemmin. Elämä, jossa Eroksen vaikutus\nei tunnu tai jossa se on ohentunut minimiinsä, ei liikuta Freudin\ntiedettä: se ei kuulu tutkimusohjelmaan —\n\nSyvimmältään ei pahennusta herättänyttä symboliikkaa suinkaan voi\nleikata psykoanalyysin perusrungosta pois. Se liittyy mitä kiinteimmin\noppirakennukseen — sen osuus kokonaisuudessa on siinä määrin tärkeä,\nettä sen periaatteellinen hyväksyminen tai hylkääminen tietää\nperiaatteellista kannanottoa koko freudilaiseen tieteeseen. _In praxi_,\nkäytännössä, voimme tinkiä paljon... Voimme evätä tämän panseksuaalisen\nkuvakielen äärimmäiset huipistukset, voimme joltisellakin varmuudella\nomaksua ajatuksen, että läheskään kaikki yksityistapaukset eivät tue\nsitä ja että eräät lainmukaisuudet, jotka paljastuvat patologisissa\npoikkeustapauksissa, eivät suinkaan aina ilmene normaalin sielunelämän\npiirissä. Mutta on suorastaan käsittämättömillä kuinka monet terävät\nälyt jotka antavat psykoanalyysille suuren arvon, peräytyvät kerta\nkaikkiaan säikähtäneinä juuri tältä portilta...\n\nSitä vastoin en lainkaan ihmettele, että »yleinen mielipide mikäli se\nluodaan ja muovataan konservatiivisen ihanteellisuuden varjossa, pitää\nsukupuolisymboliikkaa pahimpana loukkauskivenään. Kuinka voisi toisin\nolla —? Tiedän omasta kokemuksestani, minkä kylmäävän vaikutelman ensi\ntutustuminen Freudin kirjoihin herättää ja miten mahtavan hallitsevaksi\nkasvaa esteettinen ja moraalinen vastustus. Totuuden nimessä: Me\nluemme ja selailemme noita uuden sieluntutkimuksen julistusteoksia\nenemmän tunteen kuin älyn valossa ja enemmän kuin aivot tässä nousee\noppositioon syvästi loukkaantunut sydän.\n\nMutta — miten omituista! — syvimmältään psykoanalyysi ei tallaa\nainoatakaan henkistä arvoa lokaan. Joka jaksaa ajatella ajatuksensa\nloppuun, joka kestää tämän älyllisen odysseian vaarat ja vaivat, tulee\nennen pitkää huomaamaan, että Freudin paljastukset ovat kyynillisiä\nvain tunnekritiikin kannalta.\n\n\n\n\nSoveltajia\n\n\nFreudin ajatukseen, että unen symbolisessa kuvakielessä esiintyy\nmiehisiä ja naispuolisia kappaleita, sisältyy toinen, laajempi\nmahdollisuus: yön symboliikka voi pitää paikkansa myös päivällä,\ntajuttoman sielunelämän tahattomissa ilmaisuissa voi kaikkialla ilmetä\nsamaa paljastettua lakimääräisyyttä. Hän oli omissa tutkimuksissaan\ntavan takaa viitannut primitiivisten kielten ja folkloren vastaaviin\nvertauskuviin. Hysteriassa, jossa torjutuksi tullut libido kehittää\nniin monimutkaisen oiresysteemin, ja neurooseissa, joissa kehitys\ntaantuu alkuperäisiin lähtökohtiinsa ja alkukantaiset tunnekompleksit\nnäyttävät viriävän, voitiin todella keksiä symbolisia ilmauksia, joiden\nyhtäpitävyys unikuvien kanssa oli silmiinpistävän selvä.\n\nEttä tavallisen päiväelämän piirissä esiintyy samaa symboliikkaa kuin\nunessa, on ajatus, jonka koko nykyinen psykoanalyyttinen tutkimus\non sekä periaatteessa että käytännössä omaksunut. Mikä tahansa\nfreudilainen teos lähtee tämän olettamuksen pohjalta, ja maailmansodan\njälkeen on ilmaantunut lukemattomia tutkijoita, jotka ovat tehneet\najatuksesta dogmin ja selittäneet kaikkea elämää tämän apuhypoteesin\nvalossa. Yksipuolisuuttako? Arvattavasti -! Egon Friedellin huomautus,\nettä psykoanalyysi pitää neurootikkoa ihmisen alkutyyppinä, nousee\ntässä todellakin etsimättä mieleen, ja lähellä on kieltämättä ajatus,\nettä osaksi Freud itse mutta etenkin hänen kannattajansa nojaavat\ntässä ilmeiseen virhelaskelmaan. Kuitenkin tiedämme näistä asioista\ntoistaiseksi liian vähän voidaksemme jyrkästi myöntää tai kieltää,\nhyväksyä tai hylätä...\n\nEttä psykoanalyyttista tutkimustyötä vaivaa symbolisen tulkinnan\nalueilla yksipuolinen liioittelu, on usein esitetty huomautus.\nEroottisten determinanttien loputon vainuaminen ja paljastaminen on\nosaltaan johtanut siihen, että maltillisemmat tutkijat ovat kääntäneet\nselkänsä unisymboliikalle ja että vanhempi akateeminen sielutiede\non saanut aihetta moneen purevaan huomautukseen. Kun esimerkiksi\nsaksalainen auktoriteetti Kraepelin vaivautuu suuren psykiatrisen\nkäsikirjansa kolmannessa osassa sivuamaan psykoanalyysia, hän tekee\nsen sillä vähemmän mairittelevalla tavalla, että liittää sen enemmittä\nselityksittä _dementia praecoxin_, »nuoruuden tylsistymisen» yhteyteen.\nJa kun toinen arvovaltainen nimi, ruotsalainen Bror Gadelius, ottaa\nmodernin syvyyspsykologian uuden teoksensa aiheeksi, hän on yhtä\nironinen. Freud edustaa, hän sanoo, »syklistä temperamenttityyppiä»,\nluonnetta, jonka ajatustoiminnassa ilmenee »miellekarkua» ja jonka\npohtimiset perustuvat villisti laukkaavaan assosiointiin, mikä seikka\nmitätöi kaiken loogillisuuden. Jo siinä, että psykoanalyysi puhuu\n»vapaasta assosiaatiosta» ja rakentaa koko parannussysteeminsä tämän\nomituisen menetelmän perustalle, on jotain paljastavaa. Onhan kuuluisa\nsymboliikka tulvillaan esimerkkejä, jotka kertovat halpahintaisesta\nyhdistelytoiminnasta, ja sen väkinäisesti syntyneet käsiteparit,\njoissa »nainen» ja »lipas», »coitus» ja »pianonsoitto», »puu» ja\n»fallos» kytketään yhteen, ovat keksintöjä, joita kuka tahansa osaisi\nviljellä. Sen vertaukset ovat humaltuneen peliseurueen ajatustasolla,\nsen intressit parittajan intressejä ja sen kvasitieteelliset löydöt\nsekoitus mauttomuutta ja aistillisuutta!\n\nFreudin lähimmässä piirissä on näiden syytteiden uhriksi joutunut ensi\nsijassa Georg Groddeck — rabelaismaisella, hieman karkealla huumorilla\nja erittäin kyynillisellä mielikuvituksella varustettu tutkija. Totta\nkyllä, psykoanalyysi on hänen teoksissaan viety absurditeettiin: hän\nyleistää symboliikan, joka pitää paikkansa hysterian piirissä mutta\njonka soveltaminen tavalliseen arkielämään on varsin arveluttavaa,\nellei suorastaan tahdota kieltää sen kaikkia mahdollisuuksia.\nGroddeckin kaksi peruskirjaa, _Der Mensch als Symbol_ ja _Das Buch\nvom Es_, ovat psykoanalyysin matalaa popularisointia, Freudin teorian\nhalpahintainen yleisöpainos, erinomainen _Eroticon_, joka lupaa ja\ntarjoaa tässä herkullisessa ilmapiirissä »kaikkea kaikille».\n\nMitä sisältää _Das Buch vom Es_ — »Kirja 'Siitä'»?\n\nGroddeck lähtee edellytyksestä, että psykoanalyysi on tehtävä\nviehättävällä tavalla kansantajuiseksi, jos mieli välittää Freudin\noppeja yleiseen tietoisuuteen. Hänen teoksensa on kirjoitettu kirjeiden\nmuotoon. Kirjeet on osoitettu eräälle, nuorelle, syvyyspsykologiasta\nkiinnostuneelle nykyaikaiselle naiselle, jonka omassa avioliitossa\non paljon parantamisen varaa; tämä lukijatar — _eine liebe\nFreundin_ — on päiväkirjamaisen teoksen passiivinen, kuunteleva,\ntiedonhaluinen taustahenkilö, ja kirjeiden kirjoittajana puolestaan\nesiintyy muuan anonyymi hermolääkäri Patrik Troll. Epistoloiden\nkieli tulvii sarkastisia sukkeluuksia. Kirjoittajan selonteko\nluisuu nopeissa käänteissä asiasta toiseen, hänen äänenpainoissaan\non hyvän illallispöydän kylläistä jälkitunnelmaa, kuten Gadelius\nhuomauttaa; hänen paradoksinsa ovat sekä karkeita että mehukkaita,\nyleisväritykseltään lähellä Pietro Aretinoa. Syytös, että psykoanalyysi\nkääntyy näissä yleistajuisissa esityksissä paikka paikoin selväksi\npornografiaksi ja että Groddeck ei ainoastaan hipaise, vaan ylittää\ntyrmistyttävällä tavalla sen rajan, jonka tuolla puolen on pelkkää\npunastumista ja hämminkiä, ei ole aivan aiheeton. Freud on viileä\ntieteellinen pää — Groddeck suurenteleva ja fantastinen. Freud\non vain kirkasta aivosolustoa - Groddeck jotain muuta! On hyvin\ntodennäköistä, että viimeksi mainittu edustaa mitä tyypillisintä\n»villiä psykoanalyytikkoa» ja että Freudin lempeä suopeus on häneen\nkohdistuessaan saanut väärän osoitteen.\n\nSillä sukupuolisymboliikka syntyi sairaiden yksityistapausten\nperustalla. Psykoanalyysin varsinaisena työkenttänä oli\nvarhaisesta alusta asti neuroositutkimus, ja sen vuoksi on lähellä\nmahdollisuus, että teoreettiset väitteet, jotka pitävät sielunelämän\ntaudintapauksissa paikkansa, menettävät paljon kantavuudestaan, kun\nne saatetaan normaalin elämän piiriin. On luultavaa, että Freudin\noppirakennus pysyy täysin lujana vain, jos tutkimuksen kohteena on\nneuroottinen toi hysteerinen sielu. Liiallinen yleistäminen johtaa\nauttamattomasti väärään dogmatiikkaan. Ja juuri siinä, että eräät\nhämärästi aavistetut lainmukaisuudet, joita Freud on havainnut\ntajuttomien sukupuolitoiveiden symbolisissa ilmauksissa, tehdään\nkumoamattomaksi sielulliseksi laiksi, piilee Groddeckin — ja osaksi\nFreudin oma — erehdys.\n\nSielussamme vaikuttava symbolisoimispakko, josta Groddeck puhuu ja joka\nesiintyy alkukantaisen assosioimisen pakkona, on vielä selvittämätön\nongelma. Unisymboliikkaa on tuettu monilla havainnoilla, mutta sen\nsoveltaminen tavalliseen valve-elämään johtaa pakostakin hymyilyttävän\nkaavamaisiin väitteisiin... Niinpä _Das Buch vom Es_ esittelee\nmeille moninaisia oire- ja virhetoimintoja ja laatii niistä sukkelan\nhäikäilemättömiä analyyseja, joita voisimme pitää — ellemme tuntisi\nniiden alkuperää — psykoanalyysin verrattomina parodioina. Mitä kaikkea\n_eine liebe Freundin_ saakaan kuulla! Jokainen teko, ele, ilme tulee\nsukupuolisen tendenssin läpikuultavaksi naamioksi, kaikella, yksinpä\nnuhalla ja katarrilla on seksuaalinen selitys. Mitä on niistäminen\nKun mies niistää, töryyttää nenäänsä kuin elefantti, sillä nenä\non sen elimen symboli, jolla hän ylimalkaan ilmaisee uljuuttaan.\nNainen painaa nenäliinaan nenänsä hiljaa ja varoen. Tyttö kantaa\nkukkavihkoa rinnalleen painettuna, poika riiputtaa sitä kädessään;\nmikä tajuton taka-ajatus tähän sisältyy, se selviää viimemainitusta\nmenettelytavasta! Pojat ja miehet sylkevät ja näyttävät tällä teolla,\nmitä osuutta he näyttelevät sukupuolisessa toimituksessa. Tytöt itkevät\nsillä kyynelten täyttämä silmä on orgasmin merkki. Tässä Patrik Troll\nlisää kirjeeseen huomautuksen, että silmän pupillit merkitsevät\npientä lasta ja että silmä on selvästi feminiininen tunnus, jonka\npeilissä nainen voi nähdä itsensä pienenä. »Sielun ikkunat» ovat siis\ntodelliselta merkitykseltään äidin vertauskuvia, mutta tämän lisäksi\nne voivat olla miehisiä ja symbolisoida — kiveksiä! On olemassa monta\nmuuta sukupuolen ilmausta ja useimmat niistä hermolääkärin »rakas\nystävätär» saa tietää. Mitä merkitsee, kun mies sivelee viiksiään?\nJälleen vahvemman sukupuolen tajutonta itsetuntoa, koiraksen\nhavainnollinen ele! Mitä merkitsee, kun hän esiintyy siistittynä ja\najeltuna? Lapsellisen harmittomuuden symbolia, sanoo Groddeck...\nKoska mies on todistettavasti sukupuolielämässään uskollinen ja koska\navioliitto perustuu uskollisuuden prinsiipille, on keksitty sellainen\nvertauskuva kuin sormus. Ympyrän muoto ei merkitse ikuista rakkautta,\nkirjoittaa Patrick Troll, sillä hän hylkää kerta kaikkiaan vanhat\nselitysperusteet. Se on puhtaasti genitaalinen kaavakuva, ja mies,\njoka pitää sitä sormessaan, ilmaisee tällä teolla, että ainoastaan hän\nomistaa kysymyksessä olevan naisen — sormuksen.\n\nSeksualisoituaan joukon tauteja, nuhan, influenssan ja vatsakatarrin,\nGroddeck käy käsiksi taiteeseen. Tanssi ja musiikki ovat rytmilliseltä\nelementiltään selvää sukupuolista tapahtumista. Arkkitehtuuri on\ntajuttomien viettitendenssien läpitunkemaa, sillä eivätkö kirkontornit\nole erektion symboleja ja eivätkö enemmän tai vähemmän ylöspäin\npyrkivät rakennukset anna kauheita näytteitä siitä Priapuksen\npalvonnasta, joka rehottaa rakennusmestarien sielussa...! Kaupunki\ntaloineen ja puistoineen, katuineen ja lyhtypylväineen on vain\nmuuntunutta seksualiteettia. Mitä, sanotaankaan puutarhurista,\njoka parturoi orapihlajapensaat ja istuttaa liljoja kuvapatsaan\nympärille...? Tai mistä johtuu, että vappuna, joka tuo meidän\npohjoiseen ilmanalaamme etäisen kaiun vanhoista dionyysisistä\nmenoista, erittäin kaksimieliset ilmapallot tulevat muotiin? Tai\nmiksi alkoholisti rakastaa juomalaseja, ellei siksi, että lasi\non feminiininen symboli ja että hänen täytyy tätä tietä purkaa\ntyydyttämätöntä sukupuolitarvettaan...\n\nTyypillisintä, mitä Groddeckin kynästä on lähtenyt, on hänen\nanalyysinsa Rembrandtin maalauksesta teoksessa _Der Mensch als\nSymbol_. Taulu on tunnettu »Tohtori Tulpin anatominen luento» ja sen\npsykoanalyyttinen selitys perustuu kokonaan numeroiden ja lukujen\nkaksimieliseen merkitykseen. Henkilöitä on 9: tohtori Tulp itse, 7\ninnostunutta katsojaa ja ruumis. 9 on täyttymisen symboli, 3 kertaa 3,\nja 3 puolestaan on miehen seksuaalielinten ja potenssin luku. Taulun\nhenkilöryhmityksestä käy nyt selville, että siinä on symbolisesti\nesitetty »_die einzelnen Schicksalsstadien des männlichen Mannes_»,\nja kaikki sukupuolitapahtuman asteet aina orgasmiin asti esiintyvät\ntaulun vertauskuvallisissa ihmisissä... Lopuksi Groddeck näkee, miten\nyli kankaan kuohunut vietti vähitellen tulee täytetyksi, alkaa sammua\nja torjutaan pois, ja miten tämän »tajuttomaan» tunkemisen, tämän\nseksualiteetin väkivaltaisen kuolettamisen symbolina paareilla lepää —\nruumis.\n\nKuuluisa Laokoon-ryhmä, joka kuvaa Apollonin papin ja hänen kahden\npoikansa kamppailua Pallas Athenen merikäärmeiden kanssa, on tämän\npahamaineisen genitalisoimisen toinen taidehistoriasta valittu uhri.\nGroddeck perustaa selityksensä siihen Freudin väittämään, että\nkäärme on tajuttomassa kuva-ajattelussa falloksen symboli, ja koska\nkuvapatsaan kolme ihmishahmoa, jotka eivät ole naisia, vaikeuttavat\nliian suoraviivaista tulkintaa, hän turvautuu peräti monimutkaiseen\nsofistiikkaan. Miksi kreikkalaisen veistäjän kätten työ kuvaa tuskaa?\nSiksi, että tuska on nautinnon rinnakkaisilmiö... Lopputulokseksi\nsaamme, että tämä helleeniseen tarustoon perustuva veistos, joka kuvaa\nnäennäisesti kolmen ihmisen hurjaa kuolinkamppailua, kuvaa sisäisesti\nja symbolisesti sukupuolista aktia!\n\nPsykoanalyysi on henkistä itsesaastutusta — _c'est une masturbation\npsychique_, sanoo eräs pelästynyt ranskalainen, tohtori Déjérine.\nTässä avautuu taaskin näköala siihen tunnemyrskyyn, joka kuohuttaa\ninhimillisen häveliäisyyden destilloituja vesiä.\n\nEttä Groddeck ja hänen kaltaisensa antavat kaikelle elämälle\nhäikäilemättömän seksuaalisen värin, palauttaa mieleen vanhan, tutuksi\ntulleen huomautuksen: he ovat kohtaloittemme monista vaikuttajista\nvalinneet tutkimusesineekseen yhden ainoan ja spesialisoituneet\nsukupuolen alalle. Tämä ei sinänsä ole lainkaan moitittavaa — se on\nvain yksipuolista. Elämästä voidaan laatia monta karttaa, voidaan\nantautua monien determinanttien tarkastukseen ja unohtaa tieteellisen\nkeskityksen nimessä kaikki muu. Ajatelkaamme psykoanalyyttista taiteen\nselitystä... Kuvitelkaamme, että jokin neuvostovenäläinen tutkija\nmuuttaisi psykoanalyysin väitteen: 'kaikki on sukupuoliviettiä'\nväitteeksi: 'kaikki on nälkää', ja lähtisi tästä sinänsä yhtä\noikeasta ja syvällisestä edellytyksestä seuraamaan nälän ilmenemiä\ntaiteessa. Epäilemättä hän pääsisi tuloksiin! Epäilemättä hän\nosoittaisi sekä sitovasti että syvästi, että sama Laokoon, jonka\npsykoanalyysi on paljastanut erotiikan kivettyneeksi muistomerkiksi,\non nälän kivettynyt ilmaus ja symboli. Kumpi käsityskanta siis\npätee? Molemmat. Vieläpä lukemattomat muut tajunnanalaiset määrääjät\nvoidaan valita tieteellisen tutkimustyön kohteiksi ja näyttää, että\nelämän jokaisessa ilmiössä paljastuu monta rinnakkaista vaikuttajaa,\nmonta virikettä, monta alkusysäystä. Olen kerran lukenut marxilaisen\ntyylintutkijan Wilhelm Hausensteinin terävää erittelyä taiteen\nkehityksestä. Koska Marx on esittänyt ajatuksen, että »aineellisen\nelämän tuotantosuhteet määräävät yhteiskunnallisen, valtiollisen ja\nhenkisen kehityksen ylipäänsä» ja että »ihmisten tietoisuus riippuu\nheidän sosiaalisesta olemisestaan», täytyy myös kuvaamataiteen\nhistoriassa nähdä heijastusta kulloisistakin taloudellisista ja\nyhteiskunnallisista kehitysasteista. Aivan niin — Hausenstein osoittaa\ntämän vaikutuksen olemassaolon aina individualististen busmannien ja\nkollektiivismystillisten Etelämeren saarelaisten epäjumalankuvista\nfeodaalisen Egyptin, kapitalistisen Kreikan, renessanssin porvarillisen\nnousun, merkantilistisen barokin ja rokokoon, Pyhän Allianssin ja\n19. sataluvun alun maalauksiin ja kuvanveistoksiin asti. Kieltämättä\nhän on oikeassa. Hän vain ei ota lukuun muita mahtavia määrääjiä,\nhän ei yksipuolisen vaikkakin oivallisen teoriansa aitauksesta\nnäe, että taloudelliset tuotantosuhteet eivät suinkaan pelkästään\nliikuta kehityksen ääretöntä ratasta ja että hengenelämällä on omat,\nsyvimmältään vielä ratkaisevammat virikkeensä. Mutta tämä pitää\npaikkansa myös psykoanalyysiin: se jättää huomioonottamatta vaikutinten\nrunsauden, tai oikeammin — se suuntaa huomionsa vain yhteen niistä. On\nhyvin mahdollista, että Groddeckin analyysi Rembrandtin maalauksesta\ntai Laokoon ryhmästä tunkee syvällisesti ja terävästi asian ytimeen,\nkun sitä vastoin monet vähemmän läpitunkevat, taiteen tajuisiin\nvirikkeisiin rajoittuvat tutkimukset antavat inhimillisesti meille\nenemmän. Kukapa meistä kysyy, mitä vaiston virtoja suuren taideteoksen\nsyntymähetkellä on jossain persoonallisuuden luolassa kuohunut! Ongelma\non liian syvä — psykoanalyyttinen teoria vie meidät liian kauas\ntaideteoksen varsinaisen arvoituksen a 11 e arvoituksen, jonka tasolle\nsen maanalainen kaivoslyhty ei enää jaksa kohota.\n\nElämä ympärillämme on tulvillaan henkisyyttä ja viettiä. Psykoanalyysin\ntehtävänä on unohtaa henkisyys ja selittää meille vietti. Mikä on\nesteettisessä tai eetillisessä katsannossa korkeaa, pysyy korkeana,\nvaikka aavistaisimmekin sen syvimmän vaistonvaraisen perustan. Mikä\non oleellista...? Onko henkisten arvojen animaalinen, eroottinen\nja »raaka» alkusynty oleellisempi kuin arvot itse? Vai onko\noleellista tulos: sublimoituminen, henkistyminen, ylevöityminen,\nsameiden maanalaisten voimien kirkas loppusuoritus? Näinä ovat\nerittäin suositeltavia, näkökohtia niille, jotka pitävät kädessään\npsykoanalyytikkojen teoksia ja valittavat niiden sietämätöntä\neroottisuutta sillä lopultakin riippuu meistä itsestämme, pimeneekö\nelämä näiden kirjojen varjon alla... Kaikki on pelkkää sukupuolta, jos\nniin tahdomme. Mikään ei ole pelkkää sukupuolta, ellemme niin halua.\n\nGroddeckin toinen teos - _Der Mensch als Symbol_ sisältää etymologisen\nosan; sen sivut ovat kuvaavia psykoanalyyttiselle kielitieteelle.\nTekijän lähtökohtana on ajatus, että kansan puhetyyli ja primitiivinen\nkielenmuodostus yleensä käyttävät hyväkseen 'sanojen assosiatiivista\nYhtäläisyyttä, kun jokin tajuton viettitoive on saatava ilmaistuksi.\nNäin syntyy kaksimielisiä sanaleikkejä, joissa riimeillä,\nallitteraatioilla ja samantapaisilla äänteillä on perustava merkitys\n— puheenparsia, joiden sukkelan hävyttömiä esimerkkejä Groddeck on\nhalulla kerännyt ja esitellyt. Tämä »panseksuaalinen kielentutkimus»,\njolle toinen tunnettu nimi, Upsalassa toiminut H. Sperber on laskenut\npohjaa, on kaikesta huolimatta avannut eräitä näköaloja, jotka\novat olleet tähänastiselta kielentutkimukselta ummessa. Tietenkin\ntämä kaikki on ylen _abgeschmach_... Jos joukko ikäneitoja, jotka\novat avanneet samppanjapullon kello 9 illalla, selailisi Lönnrotin\nsanakirjaa pikkutunneilla, he puhuisivat miltei täsmälleen näin!\n\nGroddeckin analyysi lasten taiteesta ansaitsisi epäilemättä oman\nesittelynsä, sillä liioittelujen alta voidaan aavistaa rohkeaa\nsielullista syväpeilausta. Hänen johtotähtenään on Freudin ajatus,\nettä lapset elävät lähempänä symbolien maailmaa kuin aikuiset, että\nsymbolitoiminta on heidän kehitysasteellaan välittömämpää, paljaampaa,\nvähemmän ongelmallista kuin meidän. Miten he esimerkiksi piirustavat\npaperille ihmisen? Siten, että nainen saa pyöreän ulkomuodon, mies\ntaas kuvataan pitkulaisena kappaleena. Mutta nämä ovat, kuten\ntunnetaan, unen sukupuolisymboliikan vakiintuneet perusmuodot, ja\nlähellä on todellakin ajatus, että lapset käsittelevät teräviä\nkappaleita maskuliinisina, tylppiä feminiinisinä ilmiöinä. Sama\ntajuton jakoperuste ilmenee tunnetun piirtäjän, professori Heinrich\nHoffmannin käsialoissa, huomauttaa Groddeck. Tämä »Jöröjukan» kuvittaja\nvaipuu intuitiossaan lapsen ajatusten ja mielikuvien tasolle, hän\non »lastentaiteilija Jumalan armosta» ja hänen naiivin kömpelöissä\nkuvissaan ilmenee infantiilia sukupuolisuutta, josta hän ei ole ehkä\nkoskaan ollut tietoinen. Vietin voimavarastosta nousee tajutonta\nsisältöä, joka tyhjenee lyijykynän kärjestä. Kuvat, joita Hoffmann\npiirtää paperille, ovat tästä sinänsä oikeasta näkökulmasta katsoen\nsiinä määrin kaksimielisiä, että Félicien Ropsin piirustukset\npunastuvat ja _La Vie Parisienne'in_ naiset peittävät silmänsä.\n\nMyöskin C.G. Jung, jonka erikoisalana on ollut _libido_ ja sen\nsymboliikka, voisi tarjota meille näytteitä pahoin parjatusta\npanseksualismista... Tarkastakaamme hänen »numero-uniaan» — analyyseja\nunista, joissa sukupuolinen tendenssi tihkuu esiin matemaattisina\nlukuina. On olemassa henkilöitä, joiden unissa arpaliput, setelit,\nrahasummat näyttelevät erittäin keskeistä osaa, ja puhuvana esimerkkinä\nheistä on eräs Jungin miespuolinen potilas. Tämä henkilö, jolla on\nollut avioliittonsa ulkopuolella eroottinen seikkailu, näkee unta\nlukumäärästä 2 477. Numeroilla on unessa jotain tekemistä finanssien\nkanssa, ja koska unennäkijä on raha-asioissaan tarkka, voidaan\nolettaa, että ne esiintyvät vaivaavana muistona hänen harha-askeleensa\nrahallisista menoista. Kun nämä lasketaan, saadaan summaksi 2 387\nfrangia, joka vain hyvällä tahdolla voitaisiin rinnastaa unen\nnumeroihin. Mutta analyysi ratkaisee kaiken. Selviää, että jos mies\nlaskee yhteen oman syntymäpäivänsä ja rakastajattarensa, vaimonsa,\näitinsä ja kahden lapsensa syntymäpäivät, edelleen nykyisen ikänsä ja\nrakastajattarensa iän sekä pari muuta asiaan kuuluvaa lukua, saadaan\nsumma 2 477 Hänen oma syntymäpäivänsä täytyy tällöin merkitä 262,\nsillä se on 26. helmikuuta, 26/2. Tämä kalkyyli on siis syntynyt\n»tajuttomassa» ja kohonnut hänen uneensa...\n\nToinen tapaus: Eräs Jungin potilaista näkee unessa arpasetelin\nnumerolle 152. Analyysissa alkaa valjeta, että luvun takana on muuan\nnaishenkilö. Tämä »imaginaarinen suure» on asunut aikoinaan erään kadun\n17 numerossa, sitten toisen kadun 129:ssä, sitten kolmannen 48:ssa.\nTulos oli 194. Jos tästä vähennetään viimeinen liiku 48, saadaan 146.\nNyt asianomainen nainen asuu X-kadulla n:o 6, ja kun tämä lisätään\n146:een, saadaan arpasetelin numero 152. — Toisessa tapauksessa, jossa\nunennäkijää on nainen, esiintyy käsiteyhdistelmä »Luukas 137». Jos tämä\ntulkitaan Luukkaan evankeliumin 1 luvuksi, 37 jakeeksi, se viittaa\nenkelin ilmoitukseen Marialle. Jos se tulkitaan Luukkaan 13:7:ksi,\nlöydetään asianomaisesta kohdasta vertaus viikunapuusta, »joka on\nmiehen genitaalien vanha symboli»!\n\nKuvaavaa kyllä, psykoanalyysin lukuisat vastustajat ovat\nvahingoniloisina huomauttaneet, että näissä selitysyrityksissä tulee\nnäkyviin ikivanhaa salatieteellistä katsomusta: psykoanalyysin\nsukupuolisymboliikka muistuttaa okkultistien ja alkemistien\nnumerokieltä, elämänilmiöt ovat heille vain embleemejä, joista\nkouliutunut freudilainen lukee uutta saatanallista viisautta!\nTämä vaikutelma (joka tosin on vain »vaikutelma») ottaa meidät\nvastustamattomasti valtaansa. Lähellä on todellakin ajatus, että\npsykoanalyysi on myytti, sillä vain suuressa myytillisessä systeemissä\non yhtä järjestelmällinen vertauskuvien ja tunnusmerkkien rekisteri,\nyhtä kiinteä dogmatiikka, yhtä monimutkainen ja johdonmukainen\n»voimien koneisto». Myyttiin sisältyy aina edellytys, että\n»kaikki mainen on vain vertausta» ja elämä vain allegoristiikkaa\nja hieroglyfikirjoitusta... Jokainen hermeettisesti suljettu\nsalatieteellinen systeemi on omaksunut saman näkökannan, jota Herbert\nSilberer pitää psykoanalyyttisen ajattelun filosofisena taustana:\n»Symboli on meidän ja totuuden, ihmisen ja jumalan välittäjänä...»\nKun tähän lisäksi huomautetaan, että Freudin koulukunnalla on oma\nunenselityksensä, oma mantiikkansa, omat lääketieteelliset rituaalinsa,\noma rippituolinsa ja erittäin huolellisesti valittu papisto, jossa\nsuuria johtajahahmoja ympäröi pienempien profeettojen laaja parvi,\nolemme vaarassa luisua siihen omituiseen ajatukseen, että uskonnolliset\nelementit ovat tässä toiminnassa ja että voitaisiin harjoittaa jotain\nsellaista kuin »psykoanalyysin mytologiaa»!\n\nMutta tässä herää kysymys: - Eikö Freudin symboliikka lepääkin\npuhtaasti juutalaisella pohjalla? Eikö hänen teorioissaan välähdä\nnäkyviin jotain selvästi rodullista ja eikö hänen symbolisoimishaluaan\nvoisi selittää veren perinnöksi, seemiläisen veren...? Hänen esi-isänsä\novat suoraan alenevissa polvissa selittäneet vuosisadasta toiseen pyhiä\ntekstejä, he ovat omaksuneet jo ammoin sen katsantotavan, että asiat\nja ilmiöt ovat vain valepukua, vertausta, allegoriaa. Ja todella:\nmyös psykoanalyysin yli käy synagogien henkäys, Raamatun ja tooran\njuutalaiset tulkitsemissäännöt kummittelevat näiden tieteellisten\nkaavojen takana, joissa monet vastustajat ovat olleet huomaavinaan\neräänlaista materialistista mystiikkaa. Täsmälleen samalla tavalla\njuutalaiskreikkalainen filosofi Philon selitti aikoinaan Raamattua\nja Homerosta. Nojautuen ajatukseen, että kaikki lainsäädäntö ja\nkaikki historia on vain vertausta, hän pusersi Vanhan Testamentin\ntapauksista esiin loputonta allegorista merkitystä, jonka laadun hänen\noma, hieman hämärästi metafyysillinen maailmanselityksensä määräsi.\nEnsimmäinen ihminen oli tämän salatieteellisen sanakirjan mukaan sama\nkuin _nous_, järki. Paratiisi oli jumalallisten hyveiden täydellisyys.\nElämän puu oli jumalan pelko, -tiedon puu merkitsi hyvettä, jolle\nkreikkalaiset antoivat nimen _fronesis_. Paratiisin neljä virtaa\nsymbolisoivat neljää päähyvettä, Adam »maallista älyä», _nous geios_...\nTämän vertauskuvaston takana oli ehdottomasti yhtä monimutkainen\nja lujaksi tehty oppisysteemi kuin koskaan psykoanalyysilla. Ero\non vain siinä, että ilmiöt, joissa ennen nähtiin hengellistä ja\nylimaallista merkitystä, selitetään nykyisin puhtaasti sukupuolisiksi\nja että psykoanalyysi kääntää täsmälleen päinvastaisiksi kirkkoisä\nHieronymoksen kunnianarvoisen neuvon: »Milloin käsiteltävä aine\nsisältää jotakin häpeällistä tai mahdotonta, silloin meitä neuvotaan\nkorkeampiin asioihin ja sananmukaisen ajatuksen joutavuus palauttaa\nmeidät hengellisen merkityksen ihanuuteen —»\n\nJoitakin aikoja sitten julkaisi muuan Birdwood teoksen, jonka aiheena\noli »Seksuaalinen elementti Eukleideen viidessä ensimmäisessä kirjassa\nja jossa mittausopillisia kuvioita tulkittiin sangen, sangen —\npsykoanalyyttisella tavalla! Jos niin halutaan, tätä - yritystä voisi\npitää viimeisilleen johdetun symbolistisen menetelmän malliesimerkkinä\nsekä sen ohessa valionäytteenä siitä uskomattomasta dogmaattisuudesta,\njolla Freudin hypoteesit on hänen oppilaspiirissään usein omaksuttu.\nTäydellä syyllä huomauttaa sukkelasanainen Joseph Jastrow, että\nBirdwoodin kirjan nuorin lukijakunta ei voi ilman kaksimielisiä\ntaka-ajatuksia lukea analyysia ympyrästä ja sen halkaisijasta!\nTämäntapaisen tutkimuksen sietämätön yksipuolisuus on antanut\npsykoanalyyttiselle kirjallisuudelle pahan kaiun ja syystä. Suotta ei\nesimerkiksi terävänäköinen Adolf Wohlgemuth hyökkää sitä vastaan... Hän\non tähdännyt samalla kertaa ankarat ja ironiset sanansa sitä yleisesti\nomaksuttua tutkimusmenetelmää vastaan, jossa Freudin unisymboliikkaa\nsovelletaan tavalliseen päiväelämäämme ja edellytetään, että jokainen\nasia ja ilmiö on tietyn seksuaalisen tarpeen tarkasti määräiltävissä\noleva merkki. Thames-joen juoksu, sanoo Wohlgemuth, noudattaa\nkäärmemäistä suuntaa, ja kuitenkaan ei ole lainkaan väitettävissä,\nettä joki symbolisoisi fallosta ja että tajuttomat eroottiset\ntoiveet olisivat määränneet maan pinnanmuodostusta! Tämäntapaisiin\nhuomautuksiin antavat kuitenkin psykoanalyytikot sen sinänsä\noikean vastauksen, että Freud ei ole koskaan pitänyt seksuaalisia\ndeterminantteja ainoina määrääjinä; hän on vain pyrkinyt näyttämään,\nmiten ne ilmenevät kun ne ilmenevät ja mikä symbolisen toiminnan\nlainmukaisuus paljastuu niissä yksityistapauksissa, joissa sisäinen\ntendenssi on todistettavasti sukupuolista laatua.\n\nJos lopuksi tahtoisi mainita nimen, joka on vienyt Freudin symboliikkaa\nniitä kaukaisimmille aloille, olisi pysähdyttävä Herbert Silbereriin.\nTutkielmassa _Märchen symbolik_ hän laatii analyyseja saduista.\nTeoksessa _Phantasie und Mythos_ hän soveltaa menetelmää kansojen\njumalaistarustoon, kirjassa _Probleme der Mystik_ uskonnolliseen\najatteluun yleensä. Kieltämätöntä on, että Silbererin käsialat\nvivahtavat monissa kohdin Groddeckin töihin ja että muun muassa se\ntapa, millä hän käy käsiksi infantiiliin mielikuvitussepitelmään,\ntuo mieleen viimemainitun arveluttavan tutkielman prinsessa Lumikin\nsadusta. Omasta puolestani myönnän, että Silbererin tutkimusmetodi\ntuottaa lukijalle erinäisiä vaikeuksia. Hän viljelee kolmea\nmonimutkaista ajatusväylää, joita hän nimittää »psykoanalyyttiseksi\neli titaaniseksi», »anagoogiseksi eli progressiiviseksi» ja\nluonnontieteelliseksi eli kemialliseksi menetelmäksi Mitä tarkoitetaan\nviimeksi mainitulla? Esimerkkinä voi olla analyysi tarinasta, jossa\nlännestä tullut merihirviö nielee sadun sankarin ja oksentaa hänet\nulos idässä niin kuin muinoin profeetta Joonaan. Nyt selittäisi joku\nsellainen tutkija kuin kansatieteilijä Leo Frobenius, että tarina on\ntyypillinen aurinkomyytti: siinä ilmaistaan naiivin mielikuvituksen\nkielellä päivänkehrän kiertokulku maankannen alitse, sillä merihirviö\nsymbolisoi tiettävästikin aurinkoa, joka laskee länteen ja nousee\nidästä... Mutta Silberer valaa tähän tarinaan uuden sisällön. Sankari\nsairastaa Oidipus- kompleksia —, hänellä on vahvasti kehittynyt kaipuu\näitiin — _die Sehnsucht nach Mutter_. Hän tahtoisi sukurutsauksen\nkautta heittäytyä »mereen», joka on vain syntymisen symboli, ja palata\näidinkohdun, »merihirviön», pimeydestä uudestisyntyneenä takaisin\nelämään! Kertomus kalasta, joka nielee ja oksentaa ulos hänet, on tämän\nlatentin toiveen sadussa tapahtunut vapautus.\n\nEdellä mainituissa teoksissaan — ja niiden lisäksi myös tutkielmassa\n_Über die Symbolbildung_ — Silberer on valinnut tutkimuskentäkseen\nalkemian vähän tutkitun alueen. Hän myöntää kernaasti, että\ntämä keskiaikainen tieteenhaara oli ulkonaisesti ottaen pelkkää\nepäpätevää kemiaa. Sen sisäinen merkitys on sitä vastoin ollut\ntoinen, sillä Silbererin selitysten mukaan kullanteon unelmissa\npaljastuu mystillisiä, tajuttomaksi jääneitä pyrkimyksiä. Sama\npitää paikkansa vapaamuurariuteen nähden. Kulttuuri on, huomauttaa\ntämä metafysiikkaan taipuva tutkija, kaikissa ilmauksissaan\nviettitorjunnan tuote, ja jokainen luonnonfilosofinen systeemi on\n»puu, jossa titaaninen ja anagooginen symboliikka kukkivat...» Vanha,\ngoottilaiselta ajalta periytyvä todistuskappale, salatieteellinen\nesitys ruusuristiläisistä vertauskuvista, _Geheime Figuren der\nRosencreutzer_, johon muun muassa sisältyy mystillinen kertomus\n_Parabola_, saa häneltä yksityiskohtaisen erittelyn. Ilmenee,\nettä koko tämä hämärästi »tuonpuoleinen» allegoristiikka on vain\ntajunnasta torjutun äitikompleksin ilmausta ja että vapaamuurarien\nsalakielen alla vaikuttaa tajuttomia pyyteitä, jotka ovat yhteydessä\nOidipus-toiveen ja sukurutsauksen kanssa... Näin päätyy Silberer\nviimein siihen henkiseen ilmiöön, jota uskonnollisessa sanastossa\nkutsutaan »uudestisyntymiseksi». Hän selittää, että »henkinen» toive\non kuin onkin syvimmältään »lihallinen» ja että kaipuu äitiin on\nkaikkien uskonnollisten uudistumisunelmien pohjalla. Syvin, sisäisin,\nkätketyin mielensuuntaus pyrkii alkuperäistä idylliä kohti. Ihminen,\njoka »uudestisyntyy» mystillisen elämyksen kautta, palaa tajuttomissa\nmielikuvissaan takaisin kohtuun ja käpertyy siihen turvalliseen sielun\nperusasentoon, jota terävä psykoanalyytikko Feuerlicht on pitänyt\nkaikkien idyllisten onnenkuvitelmien lähtö kohtana.\n\nSillä tämä on Silbererin yleinen johtomotiivi: hän löytää sekä\nuskonnosta että tarustosta, sekä vapaamuurariudesta että alkemistien\npölyttyneistä kalkyyleista Oidipuskompleksin tajutonta vaikutusta. Kun\nkeskiaikaiset luonnontutkijat askartelivat metallien muodonmuutoksilla,\nkätkeytyi kaikkeen salaista sukupuolisymboliikkaa: ulkonaisten\npäämäärien »alle» piiloutui sisäinen päämäärä, halussa ratkaista\nviisasten kiven ongelma ilmeni syvempi, piilotajuinen kaipaus vapautua\ntietyistä sielullisista kuroutumista. Paracelsus ja Raimundus Lullus\nolivat näiden toiveiden tietämättömiä uhreja: heidän salatieteellinen\naskartelunsa oli tulvillaan kaksimielistä symboliikkaa, jossa heijastui\npaljon heidän syvimmästä itsestään. Niinpä Silberer huomauttaa, että\nmetallien muodonvaihdos jonka eri asteille annettiin salamyhkäisiä\nnimityksiä, oli sisimmiltä ulottuvaisuuksiltaan piilotajuisten\nviettipanosten laukeamiskaava ja että sellaiset alkemiassa käytetyt\nammattitermit kuin »veri» ja »luu», »punainen» ja »valkea» merkitsivät\nmiespuolista ja naispuolista komponenttia. Kullaksi muuttuvan metallin\n»musta aste» oli kuoleman ja haudan vertaus, josta uuden elämän tuli\nkohota esiin. Tämä on myös »siemenen salaisuus» syvällinen taka-ajatus,\njoka sisältyy tunnettuun kristilliseen vertauskuvaan: »Ellei nisunjyvä\nkuole, niin se jää yksin; mutta jos se kuolee, se kantaa hedelmän...»\n\nHenrik Egyedin teoksesta _Die Irrtümer der Psychoanalyse_,\n»Psykoanalyysin erehdykset», tapaan seuraavan lauseen, joka on\nvastustavan rintaman maltillisimmalle kritiikille kuvaava: »Sen,\njoka Freudin kanssa uskaltautuu rohkeaan hyppäykseen ja vie perille\najatuskulun, jota ei voi näyttää toteen, vaan ainoastaan intuitiolla\nlähestyä, täytyy ampua ohi maalin. Mutta nähdä vain tämän hyppäyksen\nvirheellisyys ja unohtaa sitä vastoin sen ansiokkuus on hänen\nneronsa väärintuomitsemisen...» Kaiken edellä sanotun jälkeen tämä\nkatsantokanta vaikuttaa enemmän tai vähemmän lattealta! Unohdetaan,\nmissä varsinainen ongelma piilee — jätetään huomioonottamatta merkitys,\nj oka uudella sielunselityksellä on, olipa sitten puheena yleinen\najattelu tai yleinen elämänkäytäntö. Kysymys psykoanalyysista laajenee\nmaailmankatsomus kysymykseksi. Freud on laskenut liikkeelle myytin,\njonka merkitsevyys on määrättävissä vain sen vaikutuksen mukaan, millä\nse tunkee nykyaikaiseen elämään.\n\n_Der Mensch als Symbol_ — ihminen symbolina! Pelkästään tällä\nmääritelmällä psykoanalyysi lisää olemassaoloomme uuden aspektin ja\nmuuttaa elämän kasvot: siinä sarastaa uusi myytillinen tieto, uusi\ntapa asennoitua todellisuuteen käy tämän oivalluksen jäljissä...\nTällä historiallisella hetkellä emme ehkä vielä kykene näkemään sitä\nsuunnatonta merkitystä, mikä Freudin sanomalla on, kun hän asettaa\nihmisen ja totuuden välittäjäksi symbolin. Salaa ja huomaamatta tämä\nuusi näkökulma alkaa vaikuttaa yhä laajemmalla, se tunkee elämän\nkaikille aloille, se vallitsee. Muutos on tapahtunut. Ei merkitse\nmitään, että monet tieteelliset älyt riistävät psykoanalyyttisella\nsymboliikalta uskollisten käsien kutomaa säteikköä, että enemmän tai\nvähemmän ironiset välihuomautukset paljastavat uuden tiedon heikkouden,\nettä lukemattomat tosiasiat, esimerkit, havainnot eivät ota sopiakseen\nfreudilaiseen kaavaan. Suuri perusnäkemys on annettu maailmalle —\nelämisen optiikkaa on uudistettu...\n\nMyös se seikka että uusi symboliikka manaa esiin sukupuolen salassa\npidetyt ilmiöt, merkitsee vallankumouksellista muutosta yleisessä\najattelutavassa. Tai ehkä pikemminkin tulkitsemistavassamme... Opimme\nelämään uudessa tietoisuudessa joka ei kavahda Eroksen mahtavaa varjoa\n— tietoisuudessa, jossa vanha hämärämoraali ja syyllisyyden kammo eivät\nenää saa täyttä valtaa inhimilliseen mieleen. Lähes kaksituhatta vuotta\nlänsimainen sielu on sairastanut synnin kompleksia ja tuskin koskaan\neurooppalainen ajattelu on suhtautunut Erokseen niin epähelleenisesti,\nniin hypokondrisen ahdistuneesti ja torjuen kuin Freudin näyttämölle\ntulon aikaan. Epäilemättä hänen rohkeudellaan oli juutalainen\npohja, mutta hänen tapansa olla rohkea oli kreikkalainen! Että hän\nnousi ilman kristillistä huimauksentunnetta suistuneen pakanallisen\ntemppelin harjalle, että hän uskalsi vaistota elämää samoin kuin koko\nattikalainen maailma, kuin kreikkalainen viinitarhuri, joka pysyttää\nPanin patsaan kypsyvän sadon vartijaksi ja yhtyy Dionysoksen saattoihin\ntympanorien [kreikk. tamburiini] ja huilujen soidessa, kantaen\nkäsissään luomisen symbolia, fallosta, — että hänellä oli uljuutta\ntähän kaikkeen, ratkaisee hänen merkityksensä uudessa länsimaisessa\ntajunnassa.\n\nKääntyykö psykoanalyysi takaisin Hellaaseen? Sarastaako sen\nunenselityksen, sen systeemien ja symboliikan, sukupuolisen salakielen\nja Eroksen palvonnan alta ikivanhaa dionyysista viisautta —? Jos näin\non, silloin psykoanalyysin täytyy vaikuttaa häväistykseltä, sillä\noudompaa, etäisempää, paheellisempaa elämänmuotoa kuin kreikkalainen\nkristilliselle Euroopalle ei ole olemassa!\n\n\n\n\n\n\nPRIMITIIVINEN VÄLIKOHTAUS\n\n\n\n\nLastenkamari ja aarniometsä\n\n\n    Mikään sielunoppi — tämän tiedon on Freud lahjoittanut ajallemme ei\n    pääse perille ihmisen todellisesta persoonallisesta minästä\n    tarkkaamalla vain hänen valvovaa ja vastuunalaista toimintaansa:\n    sen täytyy laskeutua myös syvyyteen, jossa hänen olopiirinään on\n    yytti, ja juuri tajuttoman hahmottumisen lainehtivasta\n    elementistä sen tulee luoda sisäisen elämän todellisin kuva.\n\n                                                Stefan Zweig.\n\nSelittäessään inhimillisen sielun kehitystä psykoanalyysi on joutunut\ntehostamaan erästä nykyisen psykologian yleistä johtopäätöstä. On tultu\najatukseen, että lapsuus on kansojen elämässä samojen henkisten lakien\nalainen kuin yksilöjenkin. Varhaiskehityksellä on aina ja kaikkialla\nsama luonne.\n\nNykyisenä liberalismin valtakautena emme enää pidä mahdottomana\najatusta, että pimeimmän Kongon neekerilapsi syntyy tähän maailmaan\nsuunnilleen samoilla henkisillä lahjoilla varustettuna kuin\neurooppalainen pienokainen. Kulttuuriyhteisö ja primitiivinen yhteisö\nlähestyvät tässä toisiaan — raja mustan ja valkean, värillisen ja\nvärittömän rodun välillä on vähentynyt... Moderni psykologia ei\nanna noille eroavaisuuksille lainkaan samaa mahtiasemaa, mihin\naikaisemmin oli totuttu vetoamaan, ja viimeaikaiset tutkimukset ovat\nyhä varmemmin vieneet aarniometsää ja lastenkamaria, kansapsykologiaa\nja lapsipsykologiaa yhteen. Yhdysvaltojen neekerilapsen intelligenssi\non noin 25 % heidän valkoisten veljiensä intelligenssiä heikompi.\nSisä- Australian primitiiviset heimot ovat henkisesti jokseenkin omien\nlastemme asteella, ja Porteus huomauttaa teoksessaan _The psychology\nof a primitive people_, että nämä alkeellisista alkeellisimmat kansat\nsaavuttavat keskimäärin 60 % eurooppalaisten älyllisestä tasosta.\nLähetyssaarnaajat voisivat kertoa lisää. Pienissä, hiostavissa\nkyläkouluissa suurten palmupuiden alla opetetaan asioita, joiden\ntajuaminen edellyttää lasten normaalia oivalluskykyä, ja sen lisäksi,\nettä sisäafrikkalainen _baby_ osaa ulkoa katkismuksensa, hän oppii\nhelposti myös Eukleideen mittausopilliset väittämät. Ympäristön\nja olosuhteiden suunnaton erilaisuus pudottaa tässä prosenteista\npois sen, mikä niistä puuttuu. Lapsi, joka on syntynyt länsimaisen\nsivistyksen perilliseksi, ei aarniometsäin sydämessä menettelisi\nlainkaan viisaammin, sillä sen sijaan, että hän tuhlaisi huomiokykyään\nlastenkamarin ja koulusalin ongelmiin, hän suuntaisi sen suureen\nLuontoon. Noiden edellytysten vallitessa hänestä tulisi hyvä metsästäjä\nja taitava maastontutkija. Hän pujottelisi valppaan varovaisena\nsakeissa, kukkivissa djungleissa ja erottaisi vihreän puukäärmeen\nheikoimmankin kahinan...\n\nSillä henkinen elämä syntyy kaikkialla samoissa muodoissa. Kansat\nja yksilöt, jopa ihmiskunta kokonaisuudessaan, ajattelee ja toimii\nlapsuutensa hämärässä analogisella tavalla. Lapsuus on kuva-ajattelun\nvaltakausi. Eletään tarkemmin hahmottumattomien vaikutelmien ja\ntuntemusten valtakautta, jossa uni ja valve vielä sulavat yhteen.\nAjatus ei kulje käsitteissä — tajuton ajattelu luo omia eloisia\nmuotojaan ihmisen ja todellisuuden välille. Myytit ja sadut, leikit ja\nlaulut ovat fabuloivan sielun välitöntä toimintaa, ja niin kauan kuin\nkorkeampia hermo-sielullisen kehityksen asteita ei ole saavutettu,\nihminen menettelee sekä yhteisönä että yksilönä lapsuuden yleisten\nlakien mukaan. Psykoanalyyttisesti tämä merkitsee, että »tajuton»\nhänessä ei ole vielä tungettu pois alkuperäisestä mahtiasemastaan.\nLatentit sielunkerrokset, joista kohoilee symboleja ja ajatuskuvia,\novat paljaammat ja lähempänä elämää kuin myöhemmin. Se, mitä Jung\non kutsunut »kollektiiviseksi tajuttomaksi» ja mikä viime kädessä\nmuodostaa varsinaisen ryhmäsielun, ohjaa täydellisellä ylivallalla sekä\nvilliheimojen että lapsiparvien eloisia askareita. Juhlat, seremoniat,\nuhrit, rituaalit ja myytit toisaalla, toisaalla leikit, näytelmälliset\nesitykset, tanssit, laulut ja tarinat nousevat noista synkistä ja\nloistavista tarvevarastoista, jotka kätkeytyvät persoonallisuuden\nalimpiin piireihin, vaistojen ja viettipyrkimysten tummiin kaivoksiin.\nTässäkin on tulos sama: lasten yksilöllinen kehitys ja ihmiskunnan\nyhteinen henkinen kasvu sisältävät vastaavaisuuksia, joilta on vaikea\nummistaa silmää.\n\n16. ja 17. vuosisadan taitteessa filosofi René Descartes,\nintellektualismin ja älynkulttuurin suuri nimi, pani liikkeelle\najatuksen, joka kuuluu täydellisimpiin harhaluuloihin, mitä henkisestä\nkehityksestä on tehty!\n\nHän opetti, että ihminen kokee ensin oman minänsä ja heijastaa sisäisen\nelämänsä, tajuntansa koko runsaan sisällyksen »ulos itsestään», jolloin\n»koettu ulkomaailma» syntyy. Tämän projektion kautta havaintoavaruuden\nkuolleet kappaleet saisivat siis hengen ja sama heijastusliike\nselittäisi sen, miksi alkeellinen ja kehittymätön henkilö aina ja\nkaikkialla käsittää luonnon sielulliseksi. Mutta meidän vuosisatamme\nsielutiede väittää täsmälleen päinvastaista. Se ottaa johtotähdekseen\nNietzschen syvämieliset sanat: _Das Du ist älter als das Ich_, »sinä on\nvanhempi kuin minä» — _jeder ist sich selbst der fernste_, »jokainen\non itselleen kaukaisin...» Aluksi ihminen ei koe itseään — hän kokee\nvain ympäröivän ulkotodellisuuden ilmiöt. On kuin hän eläisi ulkoapäin\nsisään, ympäröivästä Olevaisesta omaan itseensä, »sinästä minään.»\nLapsi, jonka aivoissa elämän näky alkaa saada selveneviä ääriviivoja,\nkokee kaiken elollisena ja sielullisena, ja kaikki, mikä ympäröi\nhäntä, on elämän sarastavassa alkuvaiheessa ainoa huomionarvoinen\nkohde, kun sitä vastoin oma minä ja oma sisäinen elämä eivät lainkaan\npääse nousemaan tajunnan näköpiiriin. Ne pysyvät kauan salaperäisenä\nja löytymättömänä X:nä, ne on torjuttu pois — tai oikeammin: ne eivät\nole vielä syntyneet! Sillä koko tuona ajanjaksona, jolloin heräävä\nihmissielu vastaa ensimmäisillä pelon ja hurmion vavistuksilla\naistimien todistuksiin, sillä ei ole mitään, mitä se voisi tajuta\nomakseen... Sen elämänkokemus levittäytyy yli maiseman ja luonnon, se\nkokee todellisuutta suurina, synteettisinä, hämärinä »vaikutelmina». Ja\naina sille ratkaisevalle kehityksen rajalle asti, jolloin mullistava\n_Entseelung_ tapahtuu ja luonnosta häviää sielullisuuden loihtu,\nkoetaan kaikki, mitä voidaan kokea, elollisena... Kehitys merkitsee\ntämän elollisuuden hidasta ja asteittaista vähenemistä, verkkaista\nsiirtymistä käsitteiden valta-aluetta kohti, tasaista ja mahtavaa\nkasvua ihmisyyteen, jossa »minä» muuttuu kaiken keskipisteeksi ja jossa\njokainen meistä käsittää itsensä Descartesin tavalla: Cogito, ergo sum\najattelen, siis olen olemassa...!\n\nJos käännämme tämän ajatuksen psykoanalyysin kielelle, se voidaan\nlausua likipitäen näin: Alussa ihminen elää voittopuolisesti\n»tajuttomana sielullisena olentona», ja hänen das _Unbewusstensa_,\n»tajuttomansa», on ainoa väline, millä hän kokee olevaisuutta.\nOma minä, tietoisuutta kantava »Yli-Minä», kehittyy myöhemmin. Se\non hitaan selkenemisen tulos, ja vasta tuon prosessin tapahduttua\ntajuin en ajattelu saa ylivallan »tajuttomasta», joka kehityksen\nalkuvaiheessa estää minuudentuntoa syntymästä. Ihmisyksilön kuten\nkoko ihmiskunnankin varhaiskokemukset ovat puhtaasti piilotajuista\nlajia. Minän, subjektin, kokemus ei ole vielä leimahtanut esiin\nhimmeiden toivekuvitelmien ja epämääräisten tuntemusten kaaoksesta.\nHavaintojen täsmällistä jäsentymistä ei ole olemassa, sillä yhtenäiset\nkokonaisvaikutelmat, joiden kautta »tajuton» ilmenee, vastaavat\nhämärän ääriviivattomalla tavalla aistimusten ärsytykseen. Siitä,\nettä sielun alimmilla tarvekerrostumilla tällöin on ylivalta kaikkeen\npsyykkiseen tapahtumaan, seuraa välittömästi maailmankuvan elollisuus\n—! Vain elollinen on merkitsevää — vain oliot, jotka tavalla tai\ntoisella vetoavat animaalisiin tarpeisiin, synnyttävät ja luovat kuvia\nalkukantaisen sielun peiliin. »Oliot ovat merkitseviä vihollisina,\nsaaliina, sukupuolikumppaneina», huomauttaa Eino Kaila, »eloton on\ntoisarvoisessa asemassa... 'Olla vihollinen', ’olla saalis', 'olla\nsukupuolikumppani' on se, mikä fenomenaalisissa objekteissa koetaan, ja\nniin kaulan kuin muita animaalisia tarpeita ei ole, ei myöskään koeta\nmitään muuta...»\n\nTästä lähtökohdasta alkaa mahtava _Ernüchterungsprozess_ — järkiintulo\n—, joka vie sivilisoituneen ihmisen tarkasti jäsenneltyä ja\nkäsitteillä lepäävää maailmankäsitystä kohti. Elämä on, vakuuttavat\nMax Scheler ja Plessner, jatkuvaa älyllistymistä, käsittämiskyvyn\nverkkaista kasvua. Tiedostamisen suunta vaihtuu. Sen sijaan, että\nse ensin tapahtui »sinästä minään», ympäröivästä ilmiömaailmasta\nsisäänpäin, se suuntautuu yhä korostetummin omasta koetusta minästä\nulos todellisuutta kohti. Ihminen tulee itsensä keskipisteeksi.\nSielullinen taikavoima häipyy luonnosta, ilmiöt, jotka ennen jäivät\nnäkökentän taakse, tunkevat yhä runsaampina tajuntaan. Alussa oli vain\nsynteesiä: — hämäriä, hajautuneita ja hajautuvia kokonaisvaikutelmia,\nirrallisia, tarpeiden määräämiä tuntemuksia, joita tajunta ei vielä\nkyennyt jäsentelemään. Kehityksen lisääntyessä kasvaa erottelemisen ja\njäsentämisen kyky, tajunta nousee valtaistuimelleen, suhteiden taju\nhienostuu ja alkujaan kokonaisuuksina koetut vaikutelmat hajautuvat\nlukemattomiksi yksityiskohdiksi. Kehitys primitiiviseltä hengenasteelta\nkulttuuri- ihmisen ajattelua kohti on kehitystä synteesistä analyysiin,\njonka äärimmäisenä johtopäätöksenä on psykoanalysoiva _homo\nintellectualis_, älyllinen ihminen.\n\nMutta mitkä tosiseikat tukevat tätä antidescartesilaista kehitysoppia?\n\nJälleen on olemassa vastaavaisuuksia, joista ilmenee, että\nyksilöiden ja joukkojen kohdalta tapahtuu sama kasvu »tajuttomista»\nyleistuntemuksista tajuisiin, »yliminällisiin» ajatuksiin. On usein\nhuomautettu, että kielten kehitys on ihmiskunnan henkisen kehityksen\nparas mittari. Se näyttää täsmällisesti ne vaiheet, joita kasvava\najattelu on läpäissyt, ja ilmeistä on, että sen varhaisista muodoista\nvoidaan aavistella erikoistumattomia alkuelämyksiä, jotka paljon\nmyöhemmin hajautuvat ja synnyttävät toisilleen vastakkaisia käsitteitä.\n\nLuennoissa, jotka muodostavat teoksen _Vorlesungen zur Einführung in\ndie Psychoanalyse_, Freud on pariinkin otteeseen käsitellyt alkusanan\nongelmaa. Hän huomauttaa, että kielissä, jotka luetaan kaikkein\nvanhimpiin, eräät vastakohtaparit ilmaistaan samalla sanalla ja että\nsellaiset vastakkaisuudet kuin 'vahva—heikko', 'valoisa—pimeä', 'suuri—\npieni' esiintyvät alussa yhteen sulautuneina. Muinaisegyptiläinen\nadjektiivi ken merkitsee yhtä hyvin 'väkevää' 'kuin 'heikkoa'.\nSitä esittävä hieroglyfi saa lievästi erilaisen muodon kummankin\nmerkityksen mukaan, mutta molemmissa muodostumissa näkee myös selvästi\nyhteisen pohjakaavan. Latinan _altus_ merkitsee sekä 'syvyyttä'\nettä 'korkeutta', kuten kielentutkija K. Abel on viime vuosisadan\nlopulla huomauttanut. _Sacer_ sisältää vastakkaiset merkitykset\n'pyhä' ja 'jumalaton'. Teonsana _clamare_ tarkoittaa 'huutamista',\nmutta siitä johdettu _clam_ 'hiljaista', 'äänetöntä', 'salaista'...\n_Siccus_ on 'kuiva', mutta substantiivi _succus_ merkitsee 'mehua'.\nOn siis kysymyksessä jokin, jota Freud nimittää ambivalenssiksi:\nsamaan käsitteeseen kätkeytyy kaksi vastakkaisiin suuntiin säteilevää\ntendenssiä, ja tämä ristiriidan kompleksi pesii lukemattomissa\nkielellisissä muodostumissa. Onko kaiken takana jokin alkukantaisen\ntajun erikoistumaton elämys? Koko uusin psykologia on valmis vastaamaan\nmyöntävästi...\n\nSillä mitä näköaloja valkeneekaan, jos psykoanalyyttisesti valaistaan\nvaikkapa sellaista indogermaanista kantasanaa kuin _deva_!\n\nAlkuperältään — sanskritinkielisenä — se merkitsee Jumalaa'. Siitä\non johdeltu sekä latinan _Deus_ että kreikan _Zeus_, kelttien\n_Dis_, germaanien _Tius_, romaaniset _dieu_, _duo_, _deux_...\nKahdessa viimeksi mainitussa jakautuminen on jo tapahtunut ja\nalkujaan yhtä, ylintä jumalaa merkitsevä kantasana on pirstoutunut\nambivalenssin vaikutuksesta. Merkitsevää on, että samasta juuresta\npäädytään lopulta englanninkieliseen sanaan _devil_, joka merkitsee\npaholaista. Tämän kielipsykologian mukaan on siis jossain hämärässä\nmenneisyydessä tapahtunut _coincidentia oppositorum_, — vastakohtien\nyhteen lankeaminen, ja jumalan ja paholaisen tarkasti toisilleen\nvastakkaiset hahmot ovat alkujaan syntyneet samasta erikoistumattomasta\nperuselämyksestä.\n\nMitä tämä perimmäinen elämys on syvimmältä luonteeltaan ollut?\nMonet uskontotieteilijät ovat esittäneet ajatuksen, että ennen kuin\njumaluuden idea on vielä hajautunut hyvien ja pahojen olentojen\nvastakkaisiin luokkiin, on olemassa himmeä, synteettinen käsitys\npersoonattomasta yliluonnollisesta »voimasta». Tässä on uskontojen\nlähde... Niiden myöhempi kehitys vie täsmällisempiin erotteluihin,\nne vetävät rajaviivan pirun ja jumalan, pelon ja rakkauden väliin,\nja kasvava ambivalenssi panee peruskäsitteen lohkeamaan kahtia. Näin\notaksuu psykoanalyysi, ja samaan mahdollisuuteen on viitannut jopa\noxfordilainen tutkija R. R. Marett, jonka teos _The Treshold of\nReligion_, »Uskonnon kynnys», ilmestyi vuonna 1909, hämmästyttäen\ntieteellistä maailmaa eräillä yllättävillä otaksumilla, joihin\nmyöhemmin on palattu. Käsitys luonnossa vaikuttavasta »voimasta»,\njohon ei vielä liity demonisuuden tai jumalallisuuden erikoistunutta\nmerkitystä, ilmenee Marettin mukaan melanesialaisessa sanassa mana. Se\non ensi kerran tehty tunnetuksi teoksessa _Melanesian Anthropology and\nFolklore_, jonka englantilainen lähetyssaarnaaja Codrington julkaisi\nviime vuosisadan lopulla. »Melanesialaisten uskonnon», sanoo tämä\nanimistisen suunnan tienraivaaja, »muodostaa teoriassa vakaumus, että\non olemassa yliluonnollinen voima, joka kuulun näkymättömän piiriin,\nja taas käytännössä välineiden käyttö, jotta tämän mahdin vaikutus\nvoitaisiin kääntää heidän omaksi edukseen. Käsitys korkeimmasta\nolennosta on heille vallan vieras. He uskovat mahtiin, joka on kokonaan\nriippumaton fyysisestä voimasta ja vaikuttaa kaikin tavoin sekä hyvää\nettä pahaa, ja tämän mahdin omistamista ja valvomista pidetään suurena\netuna. Tämä on _mana_...»\n\nNykyinen uskontotutkimus on maagillista elämäntulkintaa valottaessaan\nlöytänyt vastaavan esimerkin polynesialaiselta kielialueelta:\nsanalla tabu monet villiheimot ilmaisevat kaikkea, mitä »ei tule\nlähestyä», mikä on »pyhää» tai »epäpyhää» ja mitä siis pitää kavahtaa.\nSynnyttävä nainen on tabu yhtä hyvin kuin pyhä mies. Vuori, jolla\ndemonien uskotaan kokoontuvan, ja kaikkein pyhin uhripaikka, jolle\nhyvä jumala tulee juomaan eläinten verta, ovat tabuja. Saastaiset\neläimet ja kunnioitetut rituaalivälineet merkitään samalla sanalla.\nNimitys on yleinen — sen merkitykset sitä vastoin tuntuvat meistä\nmitä moninaisimmilta ja toisilleen vastakkaisilta. Mutta jos\najattelemme, että teonsana »kavahtaa» esittää käyttäytymistä, jonka\nvoi aiheuttaa joko inhon tai kunnioituksen, palvovan hartauden tai\nsäpsähdyttävän pelon tendenssi, pääsemme lähemmäksi tabun merkitystä.\nSyvimmässä syvyydessä vaikuttaa luonnonlapsen erikoistumaton elämys:\nhimmeä, synteettinen, alkukantainen kokemus jostakin, joka on\ndemonis-jumalallista laatua — jostakin, jonka edessä ihminen laskee\naseensa. Alkujaan on ollut olemassa vain yksi yhteinen imperatiivi:\n»Sinun tulee pelätä ja rakastaa Herraa, sinun Jumalaasi...» Hitaan\nhenkisen kehityksen kuluessa käskyyn on tullut ambivalenttista\nristitulta, elämys on lohjennut kahtia, molemmat muodot ovat\nerikoistuneet ja käyneet oman kehitysprosessin lävitse, kunnes pelosta\non syntynyt saatana ja rakkaudesta jumala.\n\nKaikkialla, missä kehitys ei ole vielä johtunut kokonaisuudesta osiin\nja missä tajuton ajattelu — tunteminen — vallitsee, voimme aavistaa\nnoita mystillisiä elämyskokonaisuuksia. Tabulle analogisia käsitteitä\novat fidziläisten _kalou_, masai-neekerien _ngai_, Pohjois-Amerikan\nintiaaniheimojen _wagan_ ja _orenda_. Intialaisessa kantasanassa\nbrahman uinuvat mahdollisuudet sekä Brahma-jumalaan että pappiin,\nbramiiniin, minkä lisäksi sana alkujaan tarkoittaa epämääräisesti\nrukousta. Zend- Avestan _varenah_ on sisällöltään ylitä ääriviivaton.\nKaikki ovat kielellisiä muodostuksia, joissa kammon ja kunnioituksen\ntunne on ensi kerran puhjennut julki ilman että tarkempaa määrittelyä\nolisi vielä kyetty suorittamaan. Alkujaan, tajuttoman ajattelun\nsyvimmässä asteessa, jumaluus on luonteeltaan sekä jumalallista että\ndemonista, kuten käy selville yksinpä ranskalaisen tutkijan, Collége\nde Franeen mainehikkaan professorin Pierre Janet’in syvällisistä\ntutkielmista. Freudin teos »Toteemi ja tabu» näyttää omalta osaltaan,\nmiten uskontojen myöhempi kehitys käy tässä synteesistä analyysiin,\nkohti jumalan ja paholaisen, taivaan ja helvetin, teesin ja antiteesin,\n»alkukuvan» ja »jäljitelmän» ambivalenttisia hahmoja.\n\nSillä alussa on vain synteesiä ja kokonaisuutta! Vasta kehitys johtaa\nanalyysiin ja erotteluihin...\n\nMutta tässä herää kysymys: Mistä alkaa henkinen kehitys? Mitkä\nsielulliset lainmukaisuudet ilmenevät alussa, jolloin tajunta ei ole\nvielä vähentänyt piilotajunnan valtaa ja jolloin kaikki ajattelu on\npuhtaasti tajutonta —?\n\nTiedämme ensinnäkin, että primitiivinen ihminen ei koe unta unena.\nKaikkialla, missä inhimillinen hengenelämä vielä viipyy matalassa\nlähtökohdassaan, unen ja valvetilan rajaviiva on ohut, miltei\nhuomaamaton. Lapset ja villit kokevat tässä samalta tavoin. He eivät\noman yksijäsenisen ajattelunsa piirissä kykene eristämään päivän ja\nyön eriarvoisia kokemusalueita, he eivät pysty erottamaan unielämyksiä\nvalvovin aistein koetuista päiväelämyksistä. Eurooppalainen pienokainen\npelkää mennä pimeään huoneeseen, koska siellä on pahoja unia:\nhän on nähnyt ne yön aikaan, hän tietää, että ne odottavat hänen\ntuloaan... Lapsuuden sarastavassa kokemusmaailmassa tapahtuu aina ja\nkaikkialla, että unen varjokuvat ulottavat vaikutustaan valvovan mielen\nvalopiiriin, ja kaikki se, mikä yöllä kulkee ummistuneiden luomien\nalla, on kokemuksena yhtä aitoa kuin päiväkokemus. Neli-, viisi-,\nkuusivuotias ei hymyile yöllisille seikkailuilleen. Hän on ne elänyt,\nne ovat järkyttäneet ja lumonneet hänen alkukantaista sieluaan, jossa\njäsentelemisen taju nukkuu vielä koteloasteellaan. Vastaavasti samalla\ntavalla ajattelee alkukantaisen heimokunnan jäsen, jolle yön kuvasarjat\novat yhtä reaalisia kuin päivän tapahtumat: sumeista, synteettisistä\najatuksista ei lainkaan leimahtele esiin kulttuuri-ihmisen\nmonijäsenisiä distinktioita. Olla valveilla tai nukkua, elää tai nähdä\nunta, toimia tai uneksia toiminnasta — alussa nämä kaksi olemassaolon\npiiriä läpäisevät kauttaaltaan toisensa. Että näin on todellakin laita\nkaikkialla, missä primitiivinen ajattelu vallitsee, käy selville\nyhtä hyvin lapsipsykologien kuin kansatieteilijöiden laajasta\ntodistusaineistosta.\n\nNukkuvan sielu jättää unessa ruumiin näkymättömänä tai näkyvänä, opetti\naikoinaan Hippokrates. Se poistuu huulien välistä usvankaltaisena\nvarjona tai pienen eläimen hahmossa, joka lähtee yöllisille\nretkilleen... Varhaiskantainen kokemus ilmaisee, että nukkuja\nnäkee, havaitsee, aistii ja toimii, vaikka hänen jäsenensä lepäävät\npuutuneina ja hänen silmälautansa ovat ummessa: toinen, yöllisempi\n»minä», hämärä mutta yhtä reaalinen kaksoiskulkija, jonka hallitusaika\nalkaa silmäluomien ummistuessa ja päättyy auringonnousuun, on saanut\nhetkellisen vallan... Kun tseremissit näkevät tajuttoman ihmisen,\nhe uskovat, että hänen sielunsa, _ört_, on poistunut ruumiista, ja\nunen näkemistä he kutsuvat haamun kulkemiseksi. Heräämisen hetkellä\ntämä yksilön salamyhkäinen kaksoisolento hiipii takaisin nukkujan\njäseniin; jollei se ennätä ajoissa kotiinsa, sen omistaja alkaa käydä\nyhä kalvaammaksi ja kuihtua, kunnes kuolee. Suomalais-ugrilaiset\nkansat ovat jokseenkin yksimielisesti omaksuneet luulon, että nukkuvan\nväkivaltainen herättäminen on verrattavissa rikokseen, sillä näin\nvahingoitetaan ihmisen elinvoimaa: hänen sieluaan.\n\nMutta vanhan maagillisen periaatteen mukaan, joka perustuu\nyksinkertaisten, »esiloogillisten» suhteiden tajuun, ajatellaan\nmyös, että unennäkijän harhaileva henki on elimellisessä yhteydessä\nnukkujan ruumiiseen ja että se, mikä tapahtuu haamulle, ilmenee\nmyös omistajassa itsessään. Lappalainen satu noidasta, joka vaipui\nrummun yksitoikkoisessa jyskeessä loveen ja lähetti sielunsa\nliikkeelle, valaisee oivallisesti tätä käsityskantaa. Kodassa nukkuvan\nvelhon vatsaan ilmestyi äkkiä vaarallinen repeämä, ja kun hän oli\nvironnut unestaan, hän kertoi, miten unisielu oli maanalaisella\nvaellusmatkallaan törmännyt terävään pimeässä seisovaan paaluun. Ajatus\nviittaa uskoon, että se mitä tapahtuu kuvalle, koskee välittömästi\nkuvan esinettä: polkemalla ihmisen varjoa saadaan maagillinen valta\nhänen ylitseen. Periaate on yleismaailmallinen — sekä arktiset että\ntroopilliset kansat soveltavat sitä säännöllisesti käytäntöön.\nMyyteissä tätä käsitystä kehitellään edelleen, ja niin malaijeilla kuin\ntataareillakin on säilynyt taruja lippaista, kiviarkuista, rasioista\nja toteemieläimistä, joihin ihmisen elinvoima on vangittu. Sankarit\novat näissä saduissa vahingoittumattomia, koska he ovat piilottaneet\nsielunsa. Vihollinen ei voi voittaa heitä ennen kuin hän on kulkenut\npurjeettomalla laivalla yli seitsemän meren ja saanut haltuunsa\nkultahäkin, johon sielulintu on suljettu —\n\nPerimmältään on primitiivisen ihmisen käsitys sielusta yhtä\nääriviivaton ja häilyvä kuin koko se uskomusten koneisto, joka käy\nhänen alkeellisissa aivoissaan. Tajuttomalla kehitysasteella, jolle on\ntunnusmerkillistä systematisoinnin puute ja eristämisen, jäsennyksen,\njakamisen silmiinpistävä heikkous, ei vielä vedetä mitään tarkkaa\nrajaviivaa »haamun», »sielun» ja »elinvoiman» välille. Käsitykset\nsulavat toisiinsa ja liukenevat yhteen; ristiriitaisuuksia esiintyy,\nkoska loogillinen käsiteajattelu ei vielä ole herännyt. Tutkijat,\njotka puhuvat »ruumissielusta», »henkisielusta», »varjosielusta» ja\n»nimisielusta» ikään kuin käsitteiden takana piilisi tarkasti muista\nerotettu sielullinen elämys, viljelevät itse asiassa ammattinimistöä,\njoka tosin voi suuresti helpottaa systemaatikon työtä, mutta jonka\nvastaavaisuudet primitiivisessä elämänkäsityksessä supistuvat\nvähiin. Alkukantaisen yhteisön jäsen ei osaa ajatella täsmällisesti!\nHäneltä puuttuu luokittelemisen kyky, hän on avuton kuin lapsi, jos\nhänen eteensä asetetaan ongelma: »Mitä se on?» Mitä on esimerkiksi\nmelanesialaisten salaperäinen _mana_? Codrington pitää sitä\n»yliluonnollisena voimana», Speiser, joka on tehnyt tutkimuksiaan\nUusilla Hebrideillä [nyk. Vanuatu], kääntää sen sanalla »elinvoima».\nNeuhauss ja Uuden Guinean saksalaiset lähetyssaarnaajat tarjoavat\nmeille käsitettä »sieluaines», Kruyt ja hollantilaiset oppineet\nammattitermiä _zielstoff_, tohtori Pechuel- Lösche on omissa Loangoa\n[nyk. Kongon tasavalta] koskevissa tutkimuksissaan sitä vastoin päässyt\ntulokseen, että alkukantainen sielu ilmaisee tämäntapaisilla sanoilla\npotenssia ja siitosvoimaa! Samantapainen käsitesekaannus vallitsee,\nkun kansatieteilijät käyvät määrittelemään muiden alkusanojen\nmerkitystä. Villiheimot, jotka asuvat Purari-virran suistomaissa,\nantavat Holmesin mukaan kaikille persoonattomille mahdeille nimen\n_imunu_. »Se on liitetty kaikkiin esineisiin, mikään ei esiinny ilman\nsitä; mitään elollista ja mitään elotonta esinettä ei voi ilman sitä\nmerkitä. Se on olioiden sielu... Se voi olla todellista sekä hyvässä\nettä pahassa mielessä... Se läpäisee kaiken, mitä Purari-deltan\nkansan silmiin elämästä kuvastuu...» »Sen vuoksi», lisää Holmes,\n»se ei ole samaa kuin _rokoa_, elämä, energia, vaan sitä vastoin\n_imunu_, mikä parhaiten voidaan kääntää sanalla 'sielu', — _soul,\nliving principle_.» Mutta tämä määritelmä, jonka löydämme teoksesta\n_In primitive New-Guinea_, sanoo viime kädessä sangen vähän. Sen\ntodellisena sisältönä on ajatus, että Holmesin villiheimot eivät vielä\nole ehtineet sille kehitysasteelle, jolla olemassaolon moninaiset\nmuodot irtautuvat yhteisestä olemassaolon, elämyksestä ja jolla syntyy\nkulttuuri-ihmisen moninaisia käsitemuodostuksia. _Mana_ ja _imunu_ ovat\naivan yksinkertaisesti jotain, joka korostetusti 'on'. Oliot, esineet,\nelämäntilat, tapahtumat, kokemukset, mielialat ja ilmiöt, joissa sumea\najattelu mieluimmin ja uteliaimpana viipyy, ovat _mana_ ja _imunu_,\n»olemassa oleva».\n\nVastaavasti yhtä hämäränä alkukantainen ajatus tarkkaa sielua — sitä,\njoka poistuu kuolevan kylmenevästä ruumiista ja lähtee unessa omille\nsalaperäisille retkilleen. Se on milloin haihtuva henkäys, milloin\nesineellinen olio, jota voidaan aistia ja puhutella, manata esiin,\nsuostuttaa, maagillisesti kytkeä... Se on varjokuva maassa, se syntyy\nauringonkehrän alla seisovan neekerin jalkateriin. Se kulkee mukana\nmetsästysmatkoilla, se heittyy kaislakattoisten majojen seiniin,\nse on tuntemattomin säikein sidottu kantapäihin ja varpaisiin. Kun\nenglantilainen kirjailija James Barrie kertoo tunnetussa sadussaan\npienestä luonnonhaltiasta, Peter Panista, jonka varjo oli unohtunut\nlastenkamarin loukkoon ja joka saapui sitä sydänyön aikaan etsimään,\nhän eläytyy omassa kirjallisessa käsitepiirissään lasten ja\nvilliheimojen maagilliseen ongelmaan. Tai kun Adalbert von Chamisso\nhahmottaa mielikuvituksessaan Peter Schlemilin, »varjottoman miehen ja\nsaksalainen kauhuromantikko Hoffmann antaa mustaviittaisen muukalaisen\npeittää majatalon kuvastimet, koska hänen peilikuvansa on kadonnut,\ntapahtuu sama regressiivinen palautuminen alkukantaisten uskomusten\npiiriin. Maailmankirjallisuudesta voisi poimia monta valaisevaa\nesimerkkiä. Ihmisen äänetön, litteä, tumma, persoonaton, mekaanisesti\nliikehtivä seuralainen, joka toistaa mykkänä kaksoiskulkijana hänen\nliikkeitään, leviää ja supistuu, taittuu ja laajenee, häviää yöhön\nja astuu esiin auringonpaisteessa — tämä usvantapainen _homo duplex_\nsulaa välittömästi kuvitelmiin, joita primitiivinen ihminen luo\nomasta sielustaan. Samojedi, joka kumartuu arolähteen partaalle ja\nnäkee vedessä omien kasvojensa kuvastuksen, kokee itsensä kahtena...\nPolynesialainen, joka polvistuu sammuttamaan janoaan ja unohtuu\ntuijottamaan puun kuvajaisten keskellä väikkyvää ylösalaista minäänsä,\njoka särkyy heikosta tuulenviristä ja keräytyy ehyeksi, kun virran\nkalvo siliää, vaistoaa samaa... Tästä havainnosta on kerran puhjennut\nNarkissos-myytti ja tähän havaintoon nojautuvat, kuten suomalainen\ntutkija Uno Harva on loistavasti osoittanut, useimpien suomensukuisten\nkansojen alkuperäiset kuvitelmat tuonelasta. Maan alla, »manalassa», on\nkaikki päinvastaista kuin täällä; kuoleman ylösalaisessa valtakunnassa\neletään peilimaailman nurinkurista elämää, ja kaikki, mikä täällä on\n'oikeaa', on siellä 'vasenta'... Samojedien tuonelassa virrat juoksevat\nmerestä lähteisiin, vainajien jalkaterät painuvat omia jalkapohjiamme\nvasten. — Puiden latvat huojuvat alaspäin, asumusten katot riippuvat\nusvaisissa syvyyksissä, ja ihminen, jota maanpäälliset elämänlait eivät\nenää hallitse, elää kuoleman kangastavassa kuvastintodellisuudessa\npäinvastoin kuin täällä. Hän kerii elämänsä kerää takaisinpäin. Hän\nnuortuu ja pienenee, kunnes häipyy olemattomiin tai syntyy sukulaisensa\nlapsessa uudelleen elämään...\n\nVarsinaiselta luonteeltaan sielu on sama kuin elinvoima — energia,\njoka panee jäsenet toimimaan ja urhoollisen metsämiehen ampumaan\nriistaa. Tähän mielikuvaan ei olisi ehkä koskaan tultu, ellei\nkuolemassa kangistuvan ruumiin huomio olisi puhunut niin selvää\nkieltä siitä, että jokin, mikä äsken elähdytti elimistöä, on mennyt\npois.... Mitä alkeellisen uskonnon tutkijat kutsuvat »ruumissieluksi»,\nnäyttää kuitenkin viipyvän vainajassa. Hämärä tunto, että liikkumaton\nvoi liikkua ja että kuollut voi kohota lepoasennostaan, saa tukea\nyöllisistä unista, joissa poismenneet vierailevat eloon jääneiden\nluona ja puhuvat, elehtivät, käyttäytyvät yhtä todellisesti kuin\nkoskaan ennen hautaan panoa. Tämän vuoksi Borneon dajakit keräävät\nhuolellisesti kuolleittensa luut, maalaavat ne loistavalla punavärillä\nja kätkevät sururumpujen päristessä uudelleen kalmistoon, sillä luusto\non ruumiin kestävin osa ja alkeellinen käsityskanta johtaa uskoon, että\nvainajien elämä säilyy siinä. Saman maagillisen periaatteen mukaan on\npalvottu pyhimysten luita ja kätketty kultaisiin reliikkeihin nikamia,\njotka ovat ammoin kuuluneet saraseenien surmaamille ristiritareille.\nTähän uskoon liittyy kuitenkin alkeellisen kummituspelon määrääviä\naineosia, ja jälleen on vaikea pystyttää mitään täsmällistä\nrajamuuria, joka eristäisi toisistaan »haamun» ja »ruumissielun»\nilmiöt. Hautaamistavat ovat symboleja, joissa monelta taholta vuotanut\nmerkitys tihentyy perinteelliseksi muodoksi. Kun kuollut kätketään\nmultaan, tällä toimenpiteellä ilmaistaan sekä pieteettiä että pelkoa,\nja kauhukuvitelma, että hautaamaton kuollut voisi kummitella, liukenee\nääriviivattomasti kuvitelmaan, että vainajan sielulle on tarjottava\nasuinpaikka mullassa, universaalin emosymbolin uumenissa.\n\nMihin on verrattavissa tämä »sielu»? Ostjakkilaiset tarinat käsittävät\nsen ruumiin täydelliseksi kuvaksi, ja monet myytit kertovat\ntaisteluista, joita elävät käyvät »vaeltavia ruumiita» vastaan.\nSyrjäänien mielikuvituksessa se on ohentunut sumumaiseksi henkäykseksi,\njoka erkanee kuoleman hetkellä sairaiden huulilta. Suutelemalla\nkuolevaa voidaan vangita hänen sielunsa. Kun muistamme, että talo\nsymbolisoi unessa ihmisruumista, saamme jälleen paradoksaalisen\nvälähdyskuvan unten ja myyttien yhteydestä: virolainen sana _leil_\nmerkitsee sekä ihmishenkeä että saunanlöylyä ja suomalais-ugrilainen\nsauna, jonka räppänästä lämmin höyry haihtuu kylmään avaruuteen, on\ntodellisuuteen sovellettua unten ja myyttien symbolikieltä. Se on\narktisen sielun asunto, alkeellisella rakennustaiteella ilmaistu\nunikuva, jonka psykoanalyyttinen merkitys on yhtä puhuva kuin\nmonimielinen!\n\nMutta kaikesta tästä seuraa, että unennäköjen vaikutus tunkee syvälle\nkaikkeen, mitä elämään sisältyy, ja että kirkas, realiteeteissa\npysyttelevä päiväajattelu ottaa alinomaa huomioon mahdollisuuksia,\njoita esiintyy unessa. Yön ja päivän kynnys, johon me kompastumme ja\nheräämme, ei vielä ole kohonnut esiin alkukantaisten elämysten sumusta.\nKaikki, mikä on koettua, on totta — niin muodoin myös uni mielettömine,\nepäjohdonmukaisine, varjomaisine seikkailuineen ja vaiheineen,\njoissa kuolleiden sielut sekoittuvat omituisen esineellisinä elävien\nvarjoihin ja joissa todellisuuden alue sulaa epätodelliseen. Kun\nmyöhemmin kehittyvän »Yli-Minän» pidikkeet eivät vielä ole syntyneet\ntajuttoman ja tajuisen sielunalueen väliin, pääsevät unet vapaasti\nesiin kuiluistaan, atavismien, vaistojen, pelon- ja toivonkuvitelmien\nhornankattila kuohuu yli partaittensa ja täyttää tajuntaa.\nAlkeellisesti ajattelevat aivot tajuavat tästä kaikesta vaiti yhden\nerikoistumattoman elämyksen, kokemisen elämyksen, johon sisältyy sekä\nyö että päivä, sekä unessa että valvovin aistein saadut havainnot.\n\nUsein esitetty ajatus, että lapset ja villikansat omaisivat rikkaamman\nmielikuvituksen kuin me, on noita yleiseen ajatteluun syöpyneitä\nharhakuvitelmia, joiden syynä on tietyn sielullisen määritelmän\nvajaamittainen tuntemus. Todellisuudessa on asianlaita täysin\npäinvastainen! Lapsuuden edustavimmat käsitykset, joista sen loisto ja\nesineellisyys syntyy, luulot, joita se luo jumalasta, ilmiömaailmasta\nja omista sielullisista ulottuvaisuuksistaan, nojautuvat poikkeuksetta\nselvään aistihavaintoon. Lapsuuden kehitysvaihe, jota pitkät ajat\npyrittiin kultaamaan ihanteellisuuden pastellivärillä, hyväntahtoisilla\nmutta virheellisillä onnellisuuden, viattomuuden ja fantasiarunsauden\nharhakuvilla erottuu kuitenkin jyrkän omalaatuisena inhimillisen\nsielunkehityksen detaljirikkaasta kokonaisnäystä. Kaikki, mitä\nlapsuudesta voidaan sanoa, koskee infantiilia elämäntasoa ylimalkaan.\nEurooppalainen lapsi ja varttunut villi, jonka kehittyneen organismin\nsyvyyksissä lapsensielu viettää ajatonta aikaansa sädehtien\nulkomaailmaan oman tajuttoman kuva-ajattelunsa valoa, ovat olennaisilta\nominaisuuksiltaan uskomattoman lähellä toisiaan.\n\nSe, mitä olemme tottuneet kutsumaan lapsen mielikuvitusrikkaudeksi, on\ntietyssä merkityksessä mielikuvituksen puutetta. Mielikuvitus kulkee\naistihavainnosta irrallaan. Se kykenee luomaan todellisuuksia, jotka\neivät koskaan piirry silmän näköteriin — se voi liikehtiä ulkonaisesta\nsisäänpäin maailmasta omaan sieluun, havaintoavaruudesta johonkin,\njota tavallinen arkikokemus ei tunne — vieläpä se voi rikastuttaa\nelämästä saatua käsitystä henkevien olettamusten ja epätodennäköisten\nmahdollisuuksien hienon hienoilla valoilla ja varjoilla. Mutta juuri\ntämä kyky puuttuu lapselta! Hänen ajattelunsa ei ulotu konkreettisen\nhavainnon tuolle puolelle, hän ei pysty tajuamaan olioita ja asioita,\njotka huomattavasti poikkeaisivat siitä, mitä hänen herkät ja\nvalppaat aistimensa kertovat. Infantiiliin käsittämiseen yleensä\nkuuluu elimellisesti tämä tukeva maassa pysyminen, tämä jokapäiväisen\nhavainnon mahtava ylivalta, joka ulottuu taivaan kupolista maan\nlaakeaan, rajoitettuun, ylen määrin äärelliseen levyyn. Lapsi\nhavaitsee — ja uskoo sen mukaan! Hänen kuvia luovalla ajattelullaan\nei ole lainkaan samaa luonnetta, joka ilmenee korkeammilla kehityksen\nasteilla. Mutta juuri alkeellisen ajattelun empiirisestä perustasta,\nsen järkkymättömästä uskosta tosiseikkojen mahtiin ja tutun\narkimaailman yleiseen pätevyyteen, johon ei sisälly mitään henkisempien\nmuotojen mahdollisuutta, tulee 'viime kädessä se runsaus ja väriloiste,\njolla lapsi rikastuttaa ulkomaailmaa. Kaikkeen, mihin uskotaan,\nsulautuu lähimmästä todellisuudesta otettuja aineksia. Kaikella, mitä\najatellaan, on ihmeellinen selkeys ja esineellisyys. Koska olemassaolon\nainoana mittana ja mallikuvana on konkreettinen havaintoesine,\nsaa jokainen ajatus, kuvitelma ja unelma sellaisen havainnollisen\nasiallisuuden, mitä hienostuneempi käsiteajattelu ei millään muotoa\nhyväksyisi.\n\nTämän ikäkauden määritelmään kuuluu aistihavainnon heikentymätön\nylivalta. Lapset ovat realisteja tai — jos niin tahdotaan — realistisia\nimpressionisteja. Todellisuus tulee heidän tajuntaansa heleinä\nyksityiskohtina, värikkäinä ja lämpiminä katkelmina, häilyvien,\nleijailevien, kimaltelevien osittaisvaikutelmien hyrskyävänä virtana.\nVoidaanpa lisäksi panna merkille, että detaljoiva havaitseminen, joka\nkulkee hypähdellen yksityiskohdasta toiseen samalla kun laajemmat\nvaikutelmien piirit hämärtyvät periferiaksi, on sekä valppaampaa että\ntäsmällisempää kuin meidän. Alkukantainen _pars pro toto_ -periaate\nvallitsee. Sirpale, katkelma, kappale kuvastaa kokonaisuutta —\nykseys heijastuu osassa an niin kuin valtameri vaahtopisarassa ja\nkaikkeus vesihelmessä. Mitä on lapsen luonnonhavainto? Unohtumista\nvalvovaan tuijotukseen, jossa kuvastuu yksinäinen voikukka ja\nryömivä hyönteinen... Sarja sielullisia oikosulkuja, unenkaltaisia\nseisahdustiloja, hämyisiä sukelluksia itseunhoiseen maailmanpeilailuun,\najatuksettoman näkemisen ja pyyteettömän huomionteon ihmeellistä\nlumoissa oloa... Kiiltomato puutarhakäytävällä ja kalan hiljaa\nhuojuva evä, putoava lehti ja liian kirkkaasti loistava lumikide\nsisältävät jonakin hetkenä kaiken, mitä on olemassa Alkeelliset\najatukset antautuvat omituisen helposti tälle hypnoosille. Oven käynti\näänettömässä huoneessa, kuun valoläikkä hangella auringonsäteessä\nsurvova tomu riittävät vielä porteiksi, joista äsken syntynyt\nälyllinen elämä peräytyy takaisin ja valuu ajattoman uinailemisen\nkuolemankaltaiseen alkumereen...\n\nLapsi havaitsee puun, näkemättä metsää... Maailma, joka ajattelun\nsarastavassa alkuasteessa on vielä kokonaan ja täydellisesti\nulkomaailmaa, tulee hänen tajuntaansa impressioina, ja näissä\nsatunnaisissa huomioissa päilyy hänen synteettisen maailmankuvansa:\nse, millaiseksi hän kuvittelee kaiken olemassa olevan. Lisäksi tulee,\nettä lapsen käsityksissä ilmenee jyrkempiä vastakohtia ja voimakkaampia\nperusvärejä kuin koskaan myöhempinä ikäkausina. Mieltäminen ei ole\nvielä saavuttanut sitä läpikuultavuutta ja moniulotteisuutta, joka\nkuuluu abstraktisen käsitemuodostuksen korkeampaan kehityspiiriin\nja joka hajottaa, laimentaa ja vaalentaa, mutta samalla myös\nsyventää, keskittää, hienostaa ja tekee monisyiseksi oman varttuneen\najatustapamme. Infantiili kehityskausi tietää tajuttoman kuva-ajattelun\nvaltakautta. Aistihavainnot antavat tälle mieltämisen muodolle\ntarvittavaa rakennusainesta ja niistä lapsuus muovailee oman\nmaailmansa. Voi helposti panna merkille, että tästä ylen eloisasta\nmaailmasta puuttuvat vielä tyystin miedot välivärit ja jalostetut\nsiirtymäasteet että hienompien suhteiden taju ei ole vielä alkanut\nkangastaa räikeiden peruskokemusten yllä. Kulttuuri-ihminen luo siltoja\nkäsitteestä käsitteeseen, ilmiöstä ilmiöön. Absoluuttisen pahan ja\nabsoluuttisen hyvän välillä on hänellä asteittain nouseva vivahdusten\nportaikko, kun sitä vastoin lapset tuntevat vain helppotajuisen\nperusskaalan. Puhdas valkea ja puhdas musta, varaukseton ilo ja\nsynkin murhe, nauru ja itku, ikävyys ja hauskuus, hyvyys ja pahuus\novat vastakkaisia napoja, joiden välillä heidän tunteensa viivasuora\nsalama leimahtaa. Ruma on rumaa ja kaunis kaunista - duurista\nmolliin kulkee yksinkertainen suora rata. Mitään sulautumistuloksia,\nmitään vastakohtaisten ainesten saostuneita kokoomuksia lapsuuden\nelämyspiirissä ei tunneta, sillä lapsen tunne- elämä häilyy vilkkaan\npendelin tavalla perusvastakohdasta toiseen. Mutta tämä merkitsee vain,\nettä myöhemmin moninaistuva jäsentelemiskyky ui vielä alkutilassaan ja\nettä lapsuudessa ei ole tilaa niille distinktioille ja erotteluille,\njotka myöhemmin heittävät todellisuuden yli oman himmentävän harsonsa.\n\nTässä maagillisessa elämänmaisemassa jossa lapsi kasvaa kohtaloaan\nkohti, oliot ovat sitä miltä ne näyttävät. Mielikuvitus ei sisällytä\nniihin uinuvia mahdollisuuksia johonkin päinvastaiseen suuntaan. Yön\nja päivän, valon ja varjon vastakohta pysyy alkuperäisen jyrkkänä.\nFenomenaalisessa enempää kuin moraalisessakaan mielessä ei voi\najatella mitään varjolla vaimennettua valoa eikä mitään pimeyden\nkokoomusta, johon sisältyisi kirkkauden ainesosia. Edelleen eivät\nulkonaisen ja sisäisen käsitteet ole vielä läheskään siinä määrin\nirronneet toisistaan kuin meidän seulovassa ajattelussamme, sillä\nlapsen kokemusmaailmassa ne vaikuttavat jatkuvasti toisiinsa —\nläpäisevät toisensa. Tästä johtuu, että jokin, mikä on puhtaasti\nhenkistä, on samalla puhtaasti ruumiillista. Paha ihminen on fyysisesti\nruma, sisäinen kauneus käsitetään ulkonaiseksi kauneudeksi ja taas\npäinvastoin. Keskiajan lukemattomat etsaajat ja radeeraajat, jotka\nantoivat saatanalle havainnollisen rumuuden muodon — lepakon siivet,\nAmmonin sarvet, evämäisiä ja sienimäisiä sapelien, sirppien ja\nluunystyröiden hurjaan sekasotkuun häviäviä iljettävyyden tuntomerkkejä\n— noudattivat näissä alkeellisissa taideteoksissaan lasten yhtä\nalkeellista mielikuvitusta. Jonkin Hieronymus Boschin ja Pieter\nBrueghelin ärtynyt demonomaaninen kuvittelu juurtuu syvimmiltään\nsiihen. Kuten lapset, niin eivät vanhat keskiaikaiset kaivertajatkaan\nole tajunneet elämän kaksikasvoisuutta: he ajattelevat vain\nensimmäisen asteen yhtälöissä vailla ymmärrystä »kauniiseen pahaan»\nja »rumaan kauneuteen». Vielä on kaikki henkistyneempi jaottelu ja\ndifferentioituminen poissa, vielä ei oivalleta, että oliot ja ilmiöt\novat oma vaippansa ja naamarinsa ja että todellisuuden laskematon,\nongelmallinen kohtalokkuus piilee juuri siinä, että kaikki on jotain\ntäysin muuta kuin mitä se muistuttaa!\n\nSe seikka, ettei lapsuuden maailmankuvasta suinkaan puutu\nepätodellisten olioiden hierarkioita, ei lähemmin ajateltaessa\nole ristiriidassa aistihavainnon ylivallan kanssa. Sillä miten\nmaanpäällinen onkaan vielä ideoiden ja unelmien äärellinen valtakunta!\nSelvinä ja kouriintuntuvina ottavat mitä ylimaallisimmat olennot\nosaa elämän kirjavaan juhlanäytelmään: Raamatun ja satujen kiehtovat\nihmeolennot, enkelit, peikot ja prinsessat. Mitä salamyhkäisimpiä\nhahmoja esiintyy ikävän jokapäiväisten arkihenkilöiden rinnalla —\nhahmoja, jotka osoittaisivat hämmästyttävää mielikuvituksen voimaa,\nelleivät ne muistuttaisi niin suuressa määrin tutun havaintomaailman\ntuttuja ilmiöitä. Sillä lasten ajattelussa muuttuu kaikki irreaalinen\nreaaliseksi. Konkreettisiksi kuvitellut ideat ovat ylen tavallisia,\nhyvät ja pahat henget saavat näkyvän inhimillisen muodon, uskonnon\nsalaisuudet käsitetään vaivattoman aineellisella tavalla. Taivaan\nkirkkaat piirit ovat vielä läheisessä yhteydessä maan äärelliseen\npintaan, ja tältä kukoistavalta permannolta nousee tonttujen, keijujen\nja enkelien hierarkkisesti ylenevä doomi häipyäkseen ylös korkeihin\npilviin, joiden yläpuolella kulkee lempeä, valkopartainen Jumala...\nLapsellisen uskon Jaakobin tikapuut johtavat taivaasta maahan, maasta\ntaivaaseen. Kirjojen kahisevilta lehdiltä kasvaa liikuttavia ja\nkauheita näkyjä, satujen mahti uudistaa ja muuttaa maailman, hämärät\nkertomukset ovat täynnä taikaa... Sen, mitä kuullaan ja luetaan, tulee\nensin pukeutua lähimmän arkitodellisuuden pukuun, ennen kuin lapsi\nvoi hyväksyä sen elävänä todellisuutena. Ja tämän vuoksi ulottuu\nsuunnaton konkretisoimisen tapahtuma tähdistä meren aaltoihin,\nsynnin rangaistuksesta hyvyyden palkintoihin, helvetistä taivaaseen,\nsaatanasta Jumalaan. Planeetat muuttuvat vainajien kultaisiksi\nsilmiksi, täysikuun lyhty takertuu metsän korkeimpaan kuuseen;\njopa pimeyden ruhtinaskin saa ulkonaisen muodon, joka muistuttaa\nerehdyttävästi vihastunutta nuohoojaa! Lapsen piru ja lapsen jumala\novat lähtöisin samasta värilaatikosta — jokahetkisten huomioiden\nehtymättömän runsaasta lippaasta. Mutta kaikella tällä ei ole lainkaan\nluovan mielikuvituksen luonnetta, kun sitä vastoin juuri varttuneempi\najattelu, joka pystyy kuvittelemaan sellaista, mitä todellisuudessa\nei esiinny, ilmaisee paljon runsaampaa, paljon monipuolisempaa ja\nliikkuvampaa kuvittelemiskykyä.\n\nLapset ihailevat kaikkea heleää ja valossa olevaa: sinistä taivasta,\nkirjavia kiviä, loistavaa perhosta; punaista samettinauhaa ja lentävää\nleijaa; niityn vihreyttä, palavia joulukynttilöitä, kuun humoristisesti\npyöristynyttä kehrää. Mutta vaaditaan vain, että heidän ajatuksissaan\nsaa hetkellisen ylivallan jokin epämuotoinen ja fyysisesti ruma,\nkun todellisuuden näyttämöiden yli jo kulkee synkentävä varjo ja\näsken kirkas maailma peittyy yöhön. Valosta pimeään on vain mitätön\nkukonaskel. Unelmoivasta kaiken ihailusta alkukantaiseen kaiken-kauhuun\nvie kapea ja matala kynnys, jonka tällä puolella on vain heleyttä,\nväriä, kukintaa, viserrystä ja naurua, tuolla puolen vain kammoa ja\npainajaisunta... Maailma on kaksikasvoinen. Olioilla on valosielu ja\nvarjosielu — päivän silmäterissä väijyy pimeyden säikyttävä katse.\nJa koska valvetilan ja unen valtakunnat vielä sijaitsevat niin\nuskomattoman lähellä toisiaan, tapahtuu usein, että valpas havainto\nhorjahtaa rajaviivan pimeälle puolelle. Pahat unennäöt tunkeutuvat\nvalveeseen, hämärtävät katsetta, kylvävät kaikkeen alkukantaisen pelon\nsumua. Nämä pimenemisen ja ekvivalenssin hetket ovat lapselle yhtä\nluonteenomaisia kuin itseunhoinen, omituisen passiivinen, näennäisesti\nuneksiva mutta syvimmältään unelmaton vaipuminen läsnä olevaan tuokioon.\n\nSillä tässä pätee antiteesi: lasten ajattelussa muuttuu kaikki\nreaalinen irreaaliseksi! Samoin kuin ihmiskunnan pieni edustaja\nesineellistää ja konkretisoi kaiken yliaistillisen, samoin hän\nmyös henkistää, elollistaa, ylevöittää ja transsendentalisoi\nkaiken konkreettisen. Ideoista pyrkii tulemaan aistihavaintoa,\naistihavainnosta ideoita; uni muistuttaa yhä enemmän todellisuutta,\ntodellisuus yhä enemmän unta. Eräät lapsipsykologit, ensi sijassa\nmarburgilainen tutkija E. Jaensch, ovat näyttäneet toteen, että\nlapsilla puuttuu eräs niistä sielullisista eristämistoiminnoista,\njoiden avulla varttunut ihminen erottelee toisistaan todellisuutta\nja kuvitelmaa. Lapsennäkömielle on kappale reaalista elämää!\nTodelliseen aistihavaintoon verrattavat ajatuskuvat, joita psykologia\nkutsuu, »eideettisiksi mielikuviksi» ja jotka tavallisesti häviävät\nkuudennen ikävuoden sarastavassa älynkehityksessä, vaipuvat hänen ja\nulkomaailman väliin maagillisena huntuna. Kun aikaisemmin keskusteltiin\nyleisesti lasten »valheellisuudesta» ja oikaistaan sekä nuhteella\nettä vitsalla heidän itsepintaisia päähänpinttymiään, taivutaan\nnykyään ajatukseen että noilla näköjään fantastisilla tarinoilla\non ilmeinen todellisuuspohja Lasten otaksuttu mielikuvitus ei ole\nfabuloivaa lajia: se on näkevää! Visuaalisen alkeisajattelun loistava\nvalosumu vaipuu kaikkeen, mihin pelon, ilon, murheen laajentama pieni\nsilmäpari tuijottaa. Kaikesta astuu esiin muotoja ja hahmoja, joihin\nmaiseman silmiinpistävät yksityiskohdat, kummallinen puunkanto,\ntaittunut oksa ja iltaruskossa kimmeltävä lukinseitti antavat heikon\nalkuvirikkeen. Mutta nämä ovat ilmiöitä, jotka kuuluvat elimellisesti\nalkukantaiseen sielunelämään. Samoin kuin kuva pyrkii muuttumaan\nsiksi mitä se esittää, samoin elää jokaisessa ajatuksessa tendenssi\ntulla kuvaksi, visioniksi, näyksi. Kuta matalampi tajunnan kynnys on,\nkuta infantiilimpi, primitiivisempi, arkaaisempi ihmisen sielullinen\nkehitystaso on, sitä horjuvampi on myös koetun ja uneksitun, kuvitellun\nja eletyn väliaita, ja juuri tähän yleiseen lakiin nojautuu lasten\neideettinen mieltämistoiminta.\n\nNäin tarjoaa lapsuus meille omasta elämästämme täydellisesti\neriävän kuvan. Toiselta puolen se näyttäytyy realistisen havainnon\nturvallisessa arkivalossa, lämpimän maanpäällisyyden kaikkivallassa,\njoka ulottuu esineellistävänä säteilynä ylimpään transsendenttiin,\nja toiselta puolen kummittelevien mielikuvien, apokalyptisen ja\nhaaveellisen päiväunen elävöittävässä taikavoimassa. Tällainen on\ninfantiilin ihmiskunnan sielu: todellisuuden lasinkirkas kuvastin, joka\nsumenee tajuttomien unelmien esiin tihkuvasta kasteesta; selkeästi\nhavaitseva ja väkevästi näkevä, olipa sitten kysymyksessä puhdas\nhavainto tai puhdas mieltäminen; myrskyinen ja hiljainen, hilpeä,\npimenevä, maanpäällinen ja maanalainen; laajentunut ja hämmästynyt\nSilmä, joka kykenee näkemään yli aineellisten hahmojen ja esineiden\nsyvälle näkemättömään... Se, että alkeelliseen kuva-ajatteluun\nyleensäkin näyttää kuuluvan taipumus muuttua todelliseksi havainnoksi,\non lapsipsykologian piirissä varmistettu tosiasia: havainnonomainen,\n»aistimusvoimainen» mielle on eräänä rakennusaineksena siinä\nmaailmandoomissa, jota lapsuus rakentaa.\n\nEttä tämän sielullisen kokemuksen seurausilmiönä on kummallisesti\nmuuttunut kuva elämästä, on sanomattakin selvää. Taivas ja maa saavat\nuuden esineellisyyden ja loiston, näkymättömien olentojen asutus\nlevittäytyy yli »kuolleen» luonnon. Aikaihmisen maailma, tämä viluinen\nja laaja, viileä ja ikävystyttävä, tarkasti mitattu ja älyn kelmeään,\nkirvelevään sähkövaloon alistettu elämäntodellisuus, josta jumala,\nsaatana ja henget on pakotettu peräytymään, ei lainkaan vastaa sitä\nkuvaa, minkä lapsuus todellisuudesta luo. Syvä henkisen konseption\nerilaisuus, kyky täyteläisempiin alkeis-elämyksiin, alttius uskoon\nja taikauskoon tekee infantiilin ajatuselämän täysin toiseksi kuin\nvarttuneen. Olemme tekemisissä puhtaan maagillisen mieltämisen\nkanssa, joka elollistaa kaiken elottoman ja luo ympärilleen muille\nnäkymättömiä, mutta luojalleen itselle mahtavan esineellisiä muotoja.\nLuetut ja kuullut tarinat antavat alkeellisille näyille tarvittavaa\npohjaa. Sielun syvyydessä avautuu aina tuo salaperäinen Silmä, joka\ntekee näkymätöntä nähtäväksi, ja jokin piilossa toimiva taikalyhty,\njonka heijastimessa kulkee lakkaamattomien varjokuvien filminauha,\nlähettää havaintoavaruuteen hämäriä ja kirkkaita, säpsähdyttäviä ja\nlempeitä, mystillisesti syttyviä, leimahtavia ja häipyviä näkyjä...\n\nMaailma unena ja aistiharhana: tämän kokee uneksivina hetkinään\njokainen lapsuus! Kuun, auringon ja tähtien, kynttilän ja yölampun\nvalossa tapahtuu jotain salamyhkäistä josta on paras vaieta, koska\naikaihmiset eivät siihen usko. Samoin kuin hellittämätön tuijotus\nkiiltävään kristalliin panee hermostollisesti ärtyneen henkilön\nnäkemään epätodellisia havaintoesineitä — loistavia linnoja,\nvarjomaisia ihmiskasvoja, kaukaisia maisemia — samoin saattaa\nsatunnainen tuijotus lapsen hypnoosintapaiseen tilaan, jossa lähimmän\nympäristön tutut piirteet vääristyvät oudoiksi. Pelkkä karakteristinen\nyksityiskohta — puun ihmismäinen ääriviiva ja hämärästä pilkottava\nhiilloksen hehku — riittää yllykkeeksi. Taikasana on sanottu, tajunnan\nlävitse käy värähdys. Ja nyt muuttuvat todellisuuden kasvot, nyt\nnäyttää tuolilla riippuva vaate vanhalta, valkopukuiselta naiselta,\njoka nousee, kulkee yli permannon ja häviää... Kuun salaperäinen\nvaloleikki lattiapalkeissa saa ääriviivoja ja muotoja, joista huokuu\nturvattomuuden ja kammon mahtavaa noitavoimaa: näin astuvat keijut\nja haltiat valvovan pienokaisen laajentuneeseen silmään hävitäkseen\nseuraavassa hetkessä epämääräiseksi sumuksi. Nuket käyvät yön aikaan\neläviksi. Pimeässä saavat esineet muodon, joka on toinen kuin\nturvallisessa auringonvalossa: tuolit liikahtelevat rauhattomasti,\nikkunaruudun ripsetön ja laaja silmä tuijottaa loihdittuun yöhön.\nPääsiäisenä nähdään maassa ja ilmoilla enteitä ja merkkejä; tähdet\npalavat suurempina kuin ennen, uuninpiipuissa käy suhina, kuun punaista\nkehrää vasten kiivastuu lentävä kissa ja noita. Ja jos todella olisi\nmahdollista eläytyä uudelleen kaikkeen, mitä viisivuotias lapsi\nyksinäisillä vaellusretkillään kokee, löytäisimme ehkä paluutien niihin\nmaailmoihin, jotka kehittyvä järki on sittemmin siirtänyt vanhojen\ntarinoiden romukomeroon ja muuttanut unenhoureeksi.\n\nSillä lapsen metsä ja meri ovat jotain jylhempää, heleämpää,\nlumotumpaa, kelttiläisempää kuin meidän. Vielä ei ole tapahtunut\nse _Entzauberung der Welt_, jossa sielullinen taikavalo sammuu\nluonnosta. Panin elollistava hengitys ei vielä ole hävinnyt ryhmyisten\npuiden huminasta ja aallonkäynnin salamyhkäisestä yksinpuheesta.\nLuonnon äänillä ja näyillä on tuona ikäkautena »tarkoitus», ja tästä\nilmiöiden salamielisestä tuijotuksesta seuraa, että kaikki oliot ja\nasiat uiskentelevat sadun alati vaihtuvassa pilvessä. Todellisuuden\naluetta, jota usko realiteettien ylivaltaan suunnattomasti rajoittaa,\nsamalla suunnattomasti laajentaa visuaalisen mieltämiskyvyn mahti.\nKaikessa lymyää salaisuutta. Kaikkialta avautuu ovia ja holvikäytäviä\nSuureen Tutkimattomaan; jokainen polku johtaa univaltakuntaan,\njokainen ikkunaluukku kätkee kurkistusreiän, josta voidaan silmätä\ntoiseen, yhtä esineelliseen todellisuuteen. Anatole France tarjoaa\nlapsuusmuistelmissaan tästä kaikesta sekä syvällisiä että huvittavia\nesimerkkejä. Kun pieni pariisilaislapsi Pierre palaa päivittäisiltä\nvaelteluiltaan kotiin ja paneutuu makuulle puolihämyiseen huoneeseen,\nhän tarkkaa hieman ennen uneen vaipumista pelokkaan uteliaana, miten\npienet, irvokkaat, ihmisjäsenistä ja talousesineistä kokoon liitetyt\nolennot pitävät mykkiä tanssiaisiaan vuoteen jalkopäässä. Tai kun hän\nkulkee lapsenhoitajansa taluttamana hiljaisen syrjäkaupungin katuja,\nhänellä on elävä tunne siitä, että jokaisen kulman takana aukeaa\ntoinen, ihmeellinen, lumoavampi ja kammottavampi maailma. Että myöskin\nV. A. Koskenniemi on varhaisina ikävuosinaan, kokenut jotakin saman\ntapaista, siitä antaa hänen muistelmateoksensa esimerkin: pieni poika\nhiiviskelee hämyisissä huoneissa ja etsii itsepäisesti seinäpapereista\nkätkettyjä salaovia, jotka johtaisivat hänet siron, äänettömästi\ntanssivan, kääpiömäisen unikansan maanalaisiin saleihin.\n\nOnko tämä unta vai hallusinaatiota, selvänäköä vai houretta? Se on\nkaikkea neljää, sillä unen ja houreen mielikuvat tekee todelliseksi\nlapsen hallusinoiva alkeisajattelu. Tyttö, joka syvän kauhun vallassa\nkatsoo metsästä astuvaa yksisilmäistä jättiläistä, ei kuvittele: hän\naistii kuvitelmansa ja muuntaa sen todeksi. Lapsi, joka sammaltavin\nsanoin kertoo, kuinka vanhassa sammaltuneessa, harmaassa tuvassa asuu\nlumottu prinsessa, kuvaa itse asiassa sen, mitä selvät kokemukset\nhänelle sanovat. Lukitut huoneet ja pimeät ullakot ovat täynnä\nhenkiä. Hämärässä tallissa liikkuu tonttu, jonka tulipunainen hiippa\nhäilähtää ja on poissa... Väräjävänä ja hauraana, konkreettisena ja\nepätodellisena, arkipäivän kaikkia kirjavia muotoja mukailevana ja\nkuitenkin epämääräisenä kuin hämärä aamusumu käy keijujen tanssi hetken\naikaa banaalin arkipäivän yllä, hävitäkseen olemattomiin kun älyn\nsähkövalo syttyy elämän huoneeseen.\n\nMaailmankirjallisuudesta voisi löytää monia oppaita tähän kadonneeseen\ntodellisuuteen. Niinpä esimerkiksi E. T. A. Hoffmannin koko laaja,\nasteikoltaan rikkaasti muunteleva novellistiikka tulvii yksityiskohtia,\njotka näyttävät, miten täydellisesti tämä 1700-luvun kauhuromantikko\nvaltasi taiteelleen nykyisen lapsipsykologian verkalleen omaksumat\ntotuudet. Hänen haaveellisissa kertomuksissaan tapahtuu syvällinen\neläytyminen lapsuuden maailmaan, asioiden ja esineiden ulkokuori\nmurtuu, ja olioiden yösielut, jotka muodostavat niiden todellisen\nolemuksen, vapautuvat unessa aineellisista vankiloistaan.\n»Pähkinänsärkijässä ja hiirikuninkaassa» kasvaa salaperäinen setä\nDrosselmeier lasisen nukkekaapin jumalaksi, — jouluyön tummetessa\nalkaa vanha käkikello lyödä kumeita ja käheitä lyöntejä, — hiiret\nja tinasotilaat, lempinukke Clara ja ihmisenmuotoiset pähkinäpihdit\nanastavat sen elämän etualan, joka varttuneemmassa havainnossa\nkuuluu ihmisille. »Pienessä Sakeuksessa» saa ylioppilas Balthasar\nkyvyn kuulla kuulematonta ja nähdä näkymätöntä: olevaisuuden kasvot\nmuuttuvat niin kuin unessa ja lapsuudessa, kuninkaan ministeri\nosoittautuu ilkivaltaiseksi kääpiöksi, abbedissan hunnun alle kätkeytyy\nruusuhaltiatar ja tohtori Prosper Alpanus, jonka itse kukin »näkee» eri\ntavoilla, näyttäytyy zoroasterilaisen noidan mahtavassa hahmossa. Myös\nkertomukset »Kultapullo», »Hietamies», »Serkun kulmaikkuna» ja »Kissa\nMurr», jopa Hoffmannin fantastinen tuotanto kauttaaltaan, ovat täynnä\npimeän lastenkamarin kaameita ja lempeitä, säpsähdyttäviä ja helliä\nhahmoja: Vihreä laulava käärme, ihana Serpentine, ohdake Zeherit,\nDaucus Carota, puunukke Olympia, optikko Coppola...! Mutta tämän\nnoitamaisen näkijän ja unissa kulkevan psykologin lisäksi löydämme\nlukemattomia kuvauksia noista meille suljetuista näkymaailmoista.\nTanskalaisesta Andersenista Englannin _poeta laureatuksen_, John\nMasefieldin ihmeelliseen »Keskiyön kansaan», Barrien Peter Panista\nsuomalaisen Teuvo Pakkalan lapsinovelleihin asti käy intuitiivisen\neläytymisen uudistava henkäys, joka hahmottaa sadun, romaanin ja\nnovellin puitteissa lapsuuden unohtuneita näkymaailmoja.\n\nMutta eikö tästä samalla välähdä valoa itse luovan taiteilijan\nongelmaan? Runoilija, joka luo omasta itsestään joukon eläviä hahmoja,\njoka pukee ajatuksensa lihaksi ja vereksi ja kokee intuitionsa hetkenä\ntodellisuuden, jota ei ole hänen ulkopuolellaan, on syvimmässä sielun\nasenteessaan lähellä lasta. Jokin eideettisen näkemisen ikkuna, joka\nmeissä muissa on mennyt umpeen, avautuu hänen uneksivan henkensä\nsopessa. Elävät varjot astuvat esiin näistä syvyyksistä; hahmoton saa\nhahmon, näkymätön ulkonaisen asun ja muodon, niin kuin varhaisina\nikävuosina niin usein tapahtui. Että uni ja lapsuus todella ovat\nne kaksi elämänaluetta, joilla jokainen meistä on Shakespeare, ei\nole ainoastaan henkevä paradoksi, vaan lukemattomien esimerkkien\ntoteennäyttämä havainto.\n\nSe, mitä aistitaan, on luonnonihmiselle kuten lapsellekin todellisuuden\nainoa muoto. Mitään muuta ilmausta Olevainen ei voi saada, eikä mitään\nsellaista, mikä ei tavalla tai toisella löydä vertauskohtaa lähimmästä\nympäristöstä, voida kuvitella olevaksi. Mielikuvituksen heikkous,\nkäsitemuodostuksen ja havainnosta irrotetun ajattelun puute saavat\naikaan sen, että alkukantaiset elämänselitykset näyttävät meistä\nniin naiivin maanpäällisiltä ja että niihin sulautuu niin runsas\nainesosa banaalia arkihavaintoa. Metafysiikka, mytologia ja uskonnot\nlepäävät tällä empiirisellä perustalla. Ajatuksiin lyö leimansa se,\nmitä silmä näkee ja korva kuulee, mutta sen lisäksi myös kaikki se\narvaamaton, mitä tapahtuu unessa, joka on tällä kehitysasteella vain\ntoinen aistihavainnon muoto... Kouriintuntuva todellisuus on ainoa,\nmitä koetaan — voidaanpa vielä paradoksaalisesti väittää, että se\nkoetaan sielläkin, missä sitä ei esiinny: ylimpien abstraktioiden\nohuissa valopiireissä, yliaistillisten ja tuonpuoleisten käsitysten\naineettomassa maailmassa. Sillä alkukantainen ihminen on tässäkin\nverrattavissa lapseen. Hän on ajattelijana realisti ja juurevan\njokapäiväishavainnon täysiverinen edustaja, joka tekee kaikesta, mitä\nhänen aivoissaan liikkuu, havainnollisia kuvia ja aistimuksellisia\nmuotoja. »Aineettomuutta» ei vielä voida ajatella. Kaikki, yksinpä\nhäilyvin ajatuskin, on »ainetta».\n\nEttä näin on todella asianlaita, käy ilmi primitiivisistä\nluomistaruista, joissa kaiken ilmiömaailman primääriseksi\nedellytykseksi ja alkuperusteeksi oletetaan jokin määrittelemätön\n»maailmanaine», muovaavaa kättä odottava materian kimpale. Maailman\nsyntyminen tyhjyydestä on noita myöhäiskäsityksiä, joita alkeellisesti\najattelevat aivot eivät voi sulattaa. Vain eräs sangen alhaisella\nkehitysasteella elävä yhteisö, bu-nu-rongin heimo Australian\nrannikolla, puhuu kotkan muotoisesta Bun-Jel-jumalasta, joka muodosti\nmaailman ilman että tiedettäisiin, mistä... Tavallisesti luominen\nkäsitetään alati olemassa olleen materian järjestämisprosessiksi, jossa\nmaa eroaa suuresta »maailmanmerestä». Vesi, syntymisen ja elämääntulon\nuniversaali symboli, on lukemattomien kansojen luomistarinoissa\nensimmäinen alkuaine, jota kaikki muut myöhemmin seuraavat. Sekä\nsantalit että Tyynenmeren saarelaiset uskovat myytilliseen kalastajaan,\njoka onki maan valtamerestä kuiville. Tylorin mainitseman japanilaisen\nlegendan mukaan maa muistutti alussa sakeaa savivelliä, kunnes tästä\nkuivan ja kostean elementin sekoituksesta nousi miekkalilja _asi_,\njosta maailman muovaaja astui esiin. »Kaukaisina aikoina», kertoo\ntoinen japanilainen luomistaru, »kun eivät taivas ja maa vielä olleet\nerinneet toisistaan, oli olemassa vain alkueetteri, sekoitus, joka oli\nmunan kaltainen. Kirkas kihosi kevyempänä ylöspäin ja tuli taivaaksi\nraskas ja sakea saostui veteen ja tuli maaksi...» Vieläpä tämäntapainen\nkuvitelma, minkä mukaan jotain on ollut olemassa jo ennen luomista,\npaljastuu oman Kalevalamme alkurunosta. Kreikkalaisten kaaos, kaiken\nelämän alkutila, ei ole tyhjyyden, vaan epäjärjestyksessä ajelehtivien\nainesten määritelmä, ja samaa on muinaispersialaisten vallitseva\nalkuprinsiippi, _Zeruane Akerne_ tai muinaisten skandinaavien\n_Nifelheim_, usvamaailma, jonka äärettömästä ajattomuudesta\nvasta vähitellen kehkeytyy esiin jumalien, demonien ja ihmisten\ntoiminnantäysi Aika...\n\nSillä primitiivisen ihmisen on mahdoton kuvitella mitään, mikä tulee\ntyhjästä. Ihmisen synty on tässä verrattavissa maailman syntyyn.\nHavaintomaailmaan ilmestyy äkillisesti sellaista, mitä vielä äsken ei\nollut olemassa, ja sitä mysteeriä ei lainkaan käsitetä. Että elävän\nolennon itku ja leperrys ovat jostakin tarkoin määrätystä minuutista\nalkaen muuan todellisuuden osa, on kiistämätön tosiasia. Mutta tämä\npanee myös liikkeelle kaikki alkeellisen kuva-ajattelun voimat ja\nkiihkeä konkretisoivan kuvittelun tapahtuma viriää noissa alkeellisissa\naivoissa. Nykyisin tiedämme, että useilla villiheimoilla on varsin\nvajavainen, jopa täysin olematon käsitys siitoksen ilmiöstä ja että\n_conceptio immaculata_ on viime kädessä jotain, joka heidän hämärien\nkannanottojensa mukaan voisi tapahtua jokaisen naisen kohdalta. Ajatus,\nettä lihallisen kanssakäymisen ja lapsen syntymän välillä olisi\njokin elimellinen yhteys, edellyttää peräti monijäsenistä ajattelua,\nja tähän ajatteluunhan kaikkein alkeellisimmalla kehitystasolla ei\npystytä. Askelta korkeammassa ajatuspiirissä yhteys kyllä havaitaan,\nmutta selitykset, uskomukset ja katsantokannat ovat lievimmin sanoen\nfantastisia. Tässä ovat sekä lapset että villit parantumattomia\nromantikkoja, jos nimittäin romantikon määritelmään kuuluu, että hän\nuskoo haikaraan! Niinpä esimerkiksi kuvitellaan, että vastasyntynyt ei\nole inhimillistä alkuperää. Demonit ovat hedelmöittäneet äidin — hän\non voinut langeta sukupuoliseen kanssakäymiseen haltioiden ja henkien\nkanssa; aarniometsän paholaiset ovat unessa maanneet hänen kanssaan.\n\nEttä tähän kysymykseen kietoutuu mitä sotkuisimpia sielu- ja\nhaamu-uskon lankoja ja että unen mielettömät mutta tosina pidetyt\nhavainnot vielä hämärtävät ongelmaa, on sanomattakin selvä. Alkeellisin\nlaji sielunvaellususkoa taipuu yleisesti siihen ajatukseen, että\nvastasyntynyt, voi olla ylimaallisten olentojen ruumiillistuma ja\nreinkarnaatio. Tässä on samalla annettu eräs selitys siihen mysteeriin,\njoka on tapahtunut ja jossa jokin, mitä vielä äsken ei ollut, nyt\nabsoluuttisesti ja korvin kuultavasti on!\n\nMutta: tästä välähtää jälleen voimakas valokeila yhä säilyvien\natavismien ja kulttuurihistoriallisten merkillisyyksien hämärään\nviidakkomaailmaan. Kristuksen, Buddhan ja Zarathustran »saastaton\nsikiäminen» viittaa ikivanhaan käsityskantaan, joka on vielä tänä\npäivänä enemmän tai vähemmän vallitseva sekä pimeimmän Afrikan\nneekerikylissä että kristillisissä kirkollisvirastoissa. Myös\nAleksanteri Suuren ja Pythagoraan syntymä on ollut yliluonnollinen.\nUnessa ovat jumalat lähestyneet maallisia naisia ja kansoittaneet\nmaailmaa sankareilla. Historian isä Herodotos kertoo vanhasta Zeun\ntemppelistä, jossa tämä monista lemmenseikkailuistaan tunnetuksi\ntullut jumala huvitteli naispuolisten uskovaisten kanssa ja\njonne hedelmättömät vaimot saapuivat saadakseen unessa sen, mitä\nhalusivat. Että kreikkalaisella anekdootin mestarilla pilkahtaa\ntässä kuitenkin terve todellisuustaju esiin, osoittaa hänen\nsardoninen [kouristuksenomainen, katkeran ivallinen (nauru t. hymy)]\nloppuhuomautuksensa: »Mutta sitä minä en usko!» Sen sijaan ei\nmikään hyvin järjestetty mytologia voisi olla ilman tämäntapaisia\ntarinoita, kuten muuten Kreikan jumalaistarusto hyvin osoittaa, ja\nyksinpä kirkkoisien teoksissa tapaa valikoituja havaintoesimerkkejä\ntästä... Enokin kirjassa, joka kuuluu Vanhasta Testamentista pois\nheitettyjen kirjojen joukkoon, puhutaan laveasti niistä enkeleistä,\n»jotka rakastuivat ihmisten tyttäriin». Esiskolastiselta ajanjaksolta\non säilynyt monta korkeasti kirkollista tutkielmaa »enkelien\nhalauksista», jotka »suuren sulokkuutensa tähden ovat sekä vaarallisia\nettä vastustamattomia maallisille naisille. Luettakoon Augustinusta,\nluettakoon Tertullianusta —! Ja etsittäköön vanhojen uskomusten\nja kansantapojenjoukosta ne lukemattomat kuvitelmat henkien ja\nihmisten sukupuoliyhteydestä, joita tavataan runsain joukoin yksinpä\ntyrolilaisella ja saksalaisella kulttuurialueella. Se, missä me\nnäemme vain selestiinisen ja seksuaalisen, myytillisen ja eroottisen\naineksen puolittain huvittavaa, Puolittain karmean patologista\nyhteenliukeamista, johtuu syvimmältään vanhasta primitiivisestä\nhämmennystilasta: jokin on ilmestynyt elämään kenenkään tietämättä\nmiten...! Syntymisen suuri perusmysteeri vaatii selitystä, jossa\nhämärien luulojen ja himmeiden kuvitelmien näkypiiri vedetään mukaan\ntuttuun, karkeaan, aineelliseen elämäntapahtumaan.\n\nMutta myös siinä tavassa, millä alkukantaiset heimot suhtautuvat\nkuolleisiinsa, paljastuu sama juurevan aistihavainnon ylivalta. Olemme\naikaisemmin viitanneet primitiivisen sielukäsityksen esineellisyyteen:\nsielu on jotain, jolla on oma itsenäinen elämänsä ja tämä elämä ei\nole unenkaltaisempaa kuin ruumiinkaan elämä. Miten suhtautuu lapsi\nkuolemaan? — Hän omaksuu yleisesti ja tinkimättä ajatuksen, että\nmaallista olentoa täysin vastaava muoto on sieluna saapunut Jumalan\nasuntoihin ja istuu, käy ja lepää siellä, missä enkelit laulavat\nautuuden häikäisevässä juhlavalaistuksessa. Ensimmäisinä ikävuosina\nuskotaan vielä yleisesti lihan ylösnousemukseen. Vaikeutta tuottaisi\nvain huomio, että raskas multakerros lepää arkkuun suljetun ihmisen\npäällä, ellei usko sieluun, joka on kaksoisolennon kaltainen, avaisi\nnaiiville ajattelulle uusia mahdollisuuksia... Vastaavasti samaan\nuskoon nojautuvat ne lukemattomat maapallon kaikilla asutusvyöhykkeillä\ntavattavat käsitykset, joissa ihmiskunnan alkeisajattelu pyrkii\nhahmottamaan tuonelaa, helvettiä ja taivasta. Usko siihen, että\ntyhjästä ei mitään tule ja että tyhjään ei voi mikään kadota, luo\ntulevaisen elämän kaameat ja häikäisevät kuvat. _Ex nihilo nihil\nfit_... Kuolema ei tällä ajatusasteella vielä ole se tyhjiö,\njonka kaikkinielevää kuilua kohti illuusioton, kylmä, unelmaton\nsivilisaatio-ajatus kulkee.\n\nLisäksi näyttää siltä, että kuoleman välttämättömyys lankeaa sen\nkäsityspiirin ulkopuolelle, jonka luonnonihminen on muodostanut\nolevaisesta. Elämällä ei ole mitään luonnollista loppupistettä;\nteoreettisesti se voidaan ajatella niin pitkäksi kuin tahdotaan,\nkoska »luonnollisen kuoleman» käsitettä ei ole vielä syntynyt. Näin\nspekuloivat alhaisimmat villikansat: xinguu-intiaanit, joita Karl\nvon Stein on tutkinut, pitävät kuoleman syinä puhtaasti tilapäisiä\nseikkoja; jibaro-intiaanit uskovat kolmeen »vaaraan», joiden tuloksena\nvoi olla kuolema vihollisen luonnollisiin aseisiin, hänen maagillisiin\nmahtikeinoihinsa ja sairauksiin, jotka käsitetään milloin pahojen\ndemonien, milloin valkoihoisten uudisasukkaiden lähettämiksi.\nIhminen, joka alkaa surkastua, kadottaa elämänhaluaan, tulla äreäksi,\numpimieliseksi ja vaikeroivaksi ilman mitään näkyvää syytä, ilman\njaguaarin puremaa tai keihään pistoa, on loitsittu. Maagilliselle\nsairaudelle etsitään maagillista parannusmenetelmää, ja ellei se auta,\non taudin demoni väkevämpi shamaania ja tietäjää. Kuolema tulee:\nsalaperäinen varjo, henkäys, »sielu» jättää jäykistyneen ruumiin...\nSen elämäntakainen vaellusmatka alkaa, ja tälle ihmisen näkymättömälle\nseuralaiselle, tälle usvaiselle kaksoiskulkijalle tulee osoittaa samaa\nvaalivaa huomiota kuin elävälle osoitettiin. Hautaustavat, joiden\nnäennäisenä kohteena on ruumis, suuntautuvat viimekädessä vainajan\nsieluun, ja sen lepyttämistä pidetään välttämättömänä menettelytapana,\njos tahdotaan välttyä yliluonnollisten kummitusilmiöiden kauhuilta.\n\nVarsin laajalti on levinnyt tapa haudata vainajat heidän omiin\nasuntoihinsa. Näin meneteltiin aikaisemmin muun muassa Tahitilla,\njossa tämä hautaamismuoto myöhemmin kuitenkin sai väistyä. Laadittiin\nerityisiä kuolinmajoja ja kuolleille tuotiin määräpäivänä sekä vettä\nettä hedelmiä. Psykologisena vaikuttimena oli tiettävästi usko,\nettä sielun elämä ei suurestikaan eroa ihmisen maanpäällisestä\nelämästä ja että kuoleman usvaisissa piireissä syödään, juodaan ja\nnukutaan niin kuin täälläkin. Sen vuoksi puhuvat intiaanit »autuaista\nmetsästysmaista», joihin sielut vaeltavat. Sen vuoksi varustivat\nmuinaiset egyptiläiset vainajiensa hautakammiot sitä runsaammilla\naarteilla, kuta suurempi arvohenkilö poismennyt oli eläessään ollut,\nkuta moninaisempiin elämänmukavuuksiin hän oli tottunut. Uhraamalla\npäällikköjensä hautajaisissa elävää palveluskuntaa, joka sai\ntuskallisen liekkikuoleman kautta seurata vainajaa haudantakaiseen\nmaahan, osoittivat muinaiset viikingit tunnustavansa samaa uskoa. Sillä\ntähän johtaa konkreettinen käsitys tuonelasta. Ollakseen loogillinen\ntulee alkukantaisen ihmisen varustaa ruumiinsa jättäneet sielut sekä\neväillä että taloustavaroilla, sekä palvelijoilla että karjalla,\nsekä ratsuilla että koirilla, jotka voivat tuonpuoleisen maailman\nvierailla rannoilla yhä tarjota apua herralleen. Voidaanpa olettaa,\nettä Intian surullisen kuuluisa leskien polttaminen johtuu tästä.\nNämä ihmisuhrit ovat olleet, kuten nykyään tiedämme, vapaaehtoisia\nja yleisiä, ja niiden motiiviksi on kukaties riittänyt kohtalokkaan\nväkevä haudantakaisen jälleennäkemisen harhakuva. Sillä vasta paljon\nmyöhemmin tulee sielusta jotakin täysin eri-arvoista ja henkistyneempää\nkuin ruumis. Tulemme myöhemmin näkemään, että tämä pirstoutuminen\nkahteen käsitepiiriin avaa inhimillisessä ajattelussa erään tuskallisen\nkuilun, jota ehyesti maanpäällinen elämä ei tunne — kuilun, joka tietää\nelämän maisemien traagillista pimenemistä vitaliteetin katoa, katkeraa\nristiriitaa henkisen rakenteen syvimmässä ytimessä. Ehyt sisäinen\nkonseptio lohkeaa kahteen osaan. »Maailman» ja »oman minän», ulkonaisen\nja sisäisen, ruumiin ja sielun välillä syntyy se rauhaton polariteetti,\njoka muodostaa meidän hämärän maailmantuskamme syvän alkusyyn.\n\nNiissä hautaustavoissa, joilla kulttuurikansat vihkivät kuolleitaan\nviimeiseen lepoon säilyy ikivanhoja atavistisia muistumia\nkonkreettisesta sielu-uskosta. Kunnioituksen ja hellyyden\nepämääräisissä ilmaisuissa piilee hiven pelkoa ja hiven uskoa — sirpale\nkivettynyttä alkeisajattelua, jonka mukaan ruumiille osoitettu palvelu\nkoskee ruumiista kirvonnutta sielua! Jähmettyneet jäsenet muodostavat\npyhän ja salaperäisen reliikin. Sitä vaalitaan huolellisella hoidolla,\nse balsamoidaan, voidellaan öljyllä, lukitaan varovasti mustaan\nlippaaseen tai poltetaan krematorioiden kuluttavassa tulipesässä. Sen\nympärillä käy hetken ylevän ja ikävystyttävän suruseremonian koneisto,\njonka merkitykseen kukaan osanottajista ei sisimmässään usko, mutta\njonka täytyy tulla toimitetuksi loppuun aina viimeistä kukkaseppelettä\nja multalapiollista myöten. Kun tiedämme, että perinteelliset menot ja\ntavat ovat ilmiöitä, joissa ikivanhat uskomukset sitkeimmin säilyvät,\nvoimme todellakin aavistaa pitkää kehitysperspektiiviä, joka johtaa\nvarhaiskantaisesta sielukäsityksestä nykyisiin hautausmenoihin.\n\nMiten hautaavat alkeellisemmat kansat kuolleitaan —? Ruumis, reliikki,\non haluttu säilyttää. Se on kätketty Senegambiassa onttoon puuhun\nja Panamassa rappeutuvien kivimuurien komeroihin. Se on täytetty\nmuinaisessa Persiassa kuumalla tuhkalla, joka kuivaa nahan pergamentin\ntapaiseksi aineeksi. Kalifornian _achomavi_-intiaanit ovat polttaneet\nsen roviolla ja muodostaneet tulen kaluamista luujätteistä amuletteja,\naseita ja uhriveitsiä. Muinaiset perulaiset ovat sulloneet sen\nhopeaisiin ja kultaisiin astioihin, melanesialaiset ovat käyttäneet\nhautapaikkana virtaavaa vettä, ja samoin ovat Vanhoista ajoista\nnykypäiviin asti menetelleet myös eräät intialaisen asutusalueen\nkansat, joiden yöllisillä virroilla kuolinpaarit kulkevat avaraa merta\nkohti lepattavien uhrikynttilöiden valossa... Tuleeko näissä tavoissa\ntaaskin näkyviin unen symboliikkaa? Vanhan menettelytavan muistona\nviljellään vielä ruumisvenheitä ja venemäisiä purtiloja, joihin vainaja\nlasketaan. Nikobaarit laativat kuolinlaivojen pieniä malleja, jotka\non koristettu pyhillä embleemeillä ja alkeellisilla ihmisen kuvilla.\nTiedämme myös, että ne germaaniset kansat, joiden elämä kului merien\nvaiheilla, liittivät yhteen tiili- ja vesihautauksen: he sytyttivät\npalamaan laivansa ja uhrasivat ruumiin sekä syvän meren että polttavan\nliekin jumaluuksille Mutta — ja tämä on oleellista! — nämä omalaatuiset\npeijaismuodot eivät suinkaan merkinneet vain lahoavan organismin\nlopullista hävittämistä, vaan yli terveydenhoidollisten toimenpiteiden\nkangasti aina alkuperäinen kuvitelma sielun kohtalosta sielun, jonka\noli lopullisesti irtauduttava ruumiista ja käytävä itsenäiseen\nhaudantakaiseen elämään tulen, veden ja mullan kautta. Toisaalta taas\nvoimme löytää merkkejä, jotka puhuvat sen olettamuksen puolesta,\nettä ruumiin hävittämisen määräävänä motiivina oli konkreettiseksi\nkuvitellun sielun pelko, kummitusten pelko, joka näyttää vaikuttavan\nsitä väkevämpänä, kuta lujemmin alkeellinen heimo on kiintynyt\nasumaansa maakaistaleeseen.\n\nSekä indonesialaiset että ostjakit kantavat vainajansa ulos majan\nseinään murretusta aukosta. Se muurataan mitä pikimmin umpeen, ettei\nkuollut löytäisi paluutietä vanhaan kotiinsa. _Orinoco_-heimot sitovat\nEhrenreichin mukaan kuolinvuoteen jalkopäähän köyden, joka johdetaan\nmetsään, jotta sielu löytäisi tien ulkomaailmaan. Kun kiinalaiset\nomaiset tahtovat pidättää sairaan sielun heikkenevässä ruumiissa,\nhe panevat toimeen todellisia »sielujahteja». Niinpä antropologi\nHuc on osoittanut, että melu ja hälisevä soitanto, gong-gongin\nvilli kumahtelu ja rakettien räiske ovat näissä seremonioissa syvän\nepätoivon äänekästä ilmausta. Mutta tämä kaikki osoittaa vain,\nmiten kuvaamattoman esineellinen on alkukantainen käsitys vainajien\nsielusta. Mihin katsommekin, silmiimme osuu aina tämä konkreettinen\nhavaintokuva, tämä elävän yksilön varjonkaltainen kaksoiskulkija, tämä\norganismin kotelossa lymyilevä »muoto», joka suhtautuu ruumiiseen\nniin kuin peilikuva esineeseen ja vapautuu kuolemassa elimistön\nkahleista, jatkaakseen elämäänsä haudantakaisessa olopiirissä. Krause\non meille selittänyt, että _tlinkiitit_ polttavat kuolleensa vain\nsiksi, että sielut saisivat tuonelassa osakseen sekä valoa että lämpöä.\nSalomonin saarten pääkallonmetsästys perustuu viime kädessä uskoon,\nettä päättömät viholliset ovat päättömiä myös kuoleman valtakunnassa,\nja tätä kuvitelmaa tukevat monet eideettiset ilmestykset, joissa\nsurmatut ovat näyttäytyneet. Se, mikä koskee ruumista, koskee myös\nsielua. Haudantakainen elämä on maanpäällisten olojen täydellistä\nheijastusta ja peilikuvaa, jossa jokapäiväiset elämänsuhteet\nsaavat sumuisen kopion tai — mikä on helpoin ratkaisu puhtaasti\nfantastiseen suuntaan! — tulevat esitetyiksi täsmälleen päinvastaisissa\nmuodoissa. Kamtšatka on kylmä ja ravinnosta niukka maa. Sen vuoksi on\nkamtšadalien kuolemanvaltakunta maanpäällisen kotipalkan täydellinen\nylikompensaatio, jossa metsämiesten sielut saavat pyytää ehtymätöntä\nriistaa loppumattomassa lämmössä.\n\nMutta tämä lapsellinen logiikka on samalla jotain, jonka ilmaukset\novat yhtä universaaliset kuin se maagillinen ajattelutapa,\nmihin se perustuu. Se vallitsee korkeampien kulttuurikansojen\nalemmissa kerroksissa, sillä kaikkialla tarjoaa mielikuvitus omaa\nrevanssimahdollisuuttaan. Köyhyys ja puute, nälkä ja jano, tuska ja\nahdistus vaativat kompensatorista sovitusta. Alemman on jossakin\ntultava ylemmäksi — se, mikä täällä on »vasen», on jossain »oikea».\nJa ihmissielun omasta armeliaasta järjestelystä johtuu, että ihminen\nvoi aina ja kaikkialla vedota kuoleman oikeusistuimeen ja että aina\non olemassa tämä tutkimaton suojapaikka, jossa toiveunet löytävät\nsataman... Ilman kuolemaa ei ihmiskunta jaksaisi elää. Sen sisimmiltä\noikeusvaatimuksilta puuttuisi Arkhimedeen piste, sen unelmilta häviäisi\nviimeinen ja välttämättömin päämaali. Sillä miten keventyvätkään\nkaikki taakat, miten siedettäviksi käyvätkään pettymykset ja onnen\nperikato, kun mikään asiallinen havainto e i ole hävittänyt tulevan\nelämän illuusiota! Ja kuta alkeellisempi, naiivimpi, infantiilimpi,\nja maagillisempi on ajattelun taso, sitä esineellisempi on myös tämä\n»taivas», jossa kaikki onnettomuus vaihtuu onneen, kärsimys riemuun,\nnälkä yltäkylläisyyteen, kerjäläisen ryysyt vaippoihin, jotka on\nvalkaistu Karitsan veressä!\n\nTämä on ainoa apperseptiomuoto, minkä avulla elämä käy elettäväksi\n»Autuaita ovat murheelliset; sillä he saavat lohdutuksen...» »Autuaita\novat yksinkertaiset, sillä heidän on taivasten valtakunta...» Ja\nvoidaan sanoa, että uskonnot ovat tämän kompensatorisen unen äärettömiä\nvakuutuslaitoksia, systematisoitua kaipausta, uskoksi tullutta tuskaa,\njoka tahtoo tulla hyvitetyksi tuolla puolen elämää.\n\nOlemme nähneet, miten lapsi menetteli luodessaan itselleen käsitystä\ntodellisuudesta: miten hän esineellisti, realisoi, konkretisoi\nkaiken käsitteellisen ja »tuonpuoleisen» mutta miten hän samalla\nirrealisoi ja henkisti puhtaasti maanpäälliset ilmiöt. Tämä on\nkaikelle primitiiviselle elämälle ominaista. »Olla olemassa» on\nkaksijaksoinen määritelmä, johon sisältyy sekä aineellisen että\nepäaineellisen olemassaolon mahdollisuus. Että jokin todellisuuden\nmuoto konkretisoidaan ja jokin toinen irrealisoidaan, pohjaavat\nviime kädessä samaan sielulliseen toimintaan, ja todella voidaankin\nnähdä, että elämän »aineellistaminen» ja elämän »henkistäminen» eivät\nalkuperäisessä todellisuuskuvassamme suinkaan ole ristiriidassa\nkeskenään. Ne ovat saman mieltämistapahtuman kaksi erilaista muotoa ja\naspektia, kaksi suuntaa, joita primitiivinen ajattelu noudattaa.\n\nArmon vuonna 1910 julkaisi ranskalainen oppinut Lucien Lévy-Bruhl\n[1857—1939] kuuluisan teoksensa _Les fonctions mentales dans les\nsociétés inférieures_ jolla on primitiivisten kansojen psykologisessa\ntutkimisessa mitä keskeisin merkitys. Tekijä lähtee käsityksestä,\nettä alkeisajattelun asteella jokaisella esineellä ja oliolla on\nsekä näkyvä että näkymätön olemassaolo ja että ilmiöiden sielu on\njotain, jota pidetään todellisempana kuin niiden puhtaasti ulkonaista\nilmenemismuotoa. »Meille», sanoo tämä oppinut tutkija, »on havainnon\nobjektiivisuuden olennaisimpana tuntomerkkinä se, että identtisten\nolosuhteiden vallitessa kaikki havaitsijat tekevät sen samanaikaisesti\nja samalla tavoin. Mutta alkukantaisten ihmisten keskuudessa tapahtuu\nalinomaa, että olennot ja esineet näyttäytyvät tietyille ihmisille\npoissulkemalla kaikki muut läsnäolijat. Kukaan ei tätä hämmästy, kaikki\npitävät sitä luonnollisena... Primitiiviset kansat eivät tarvitse\nkokemusta vakuuttuakseen olioiden näkymättömistä ominaisuuksista, ja\nsen tähden eivät heitä lainkaan liikuta myöskään vastaväitteet, mitkä\nkokemus asettaa näitä havaintoja vastaan. Sillä kokemus, rajoittuen\nnäkyväiseen kosketeltavaan, käsitettävään todellisuuteen, päästää\nkäsistä juuri kaikista tärkeimmän: salaiset voimat ja henget. — Se,\nmikä meille on havaintoa, on luonnonihmiselle pääasiassa seurustelua\nhenkien kanssa, sielujen kanssa, näkymättömien ja koskemattomien\nsalaperäisten voimien kanssa, jotka ympäröivät häntä kaikkialta,\nmääräävät hänen kohtalonsa ja joilla on hänen tajunnassaan suurempi\nsija kuin hänen mielteidensä lujilla, kosketeltavilla ja näkyvillä\naineksilla.» Niinpä hän ei eristä toisistaan unta ja valvetta\nniin kuin me; hän ei koe itseään »kokevaksi» ja »uneksivaksi»,\n»havaitsevaksi» ja »kuvittelevaksi» olennoksi jakautuneena »minänä».\nKulttuuri-ihminen ja villi uskovat kummatkin sekä »sieluun» että\n»ruumiiseen», mutta siinä, missä meidän ajattelumme pirstoutuu\ntraagilliseksi dualismiksi, primitiivinen ajatus kykenee omaksumaan\nsopusointuisen dualiteetin... Lähetyssaarnaaja opettaa afrikkalaisille\nalkuasukkaille, että ihmisessä on kaksi substanssia, fyysillinen ja\nhenkinen, maallinen ja taivaallinen, ja että kuolema vapauttaa toisen\nnäistä — sen, mikä ihmisessä on viime kädessä _das Ding an sich_.\nMutta näin eivät ajattele hänen alkeelliset kuulijansa. Heille ei ole\nolemassa mitään puhtaasti aineellista eikä mitään puhtaasti henkistä.\nHe tietävät, että molemmat ovat vain ihmisen kaksi eri muotoa, kaksi\nolemassaolon aspektia, joiden huonommuudesta tai paremmuudesta on\nmieletön väitellä. »He uskovat ihmisen identiteettiin kuvansa kanssa,\nvarjonsa kanssa, hänen »toisen minänsä» kanssa, _tamaniun, atain,\nmaurin, haun_ tai miksi sitä halutaankaan nimittää, ja hänen sisäiseen\npartisipaatioonsa _tjurungan, kran, ntoron_ kanssa...» Tämä toinen\nminä on ihmispersoonallisuuden sielullinen aspekti, ja se voidaan\nkäsittää kuvaksi, varjoksi, elinvoimaksi, aaveentapaiseksi mutta\nulkonaista täydellisesti vastaavaksi muodoksi. Koska lukemattomat\neideettiset kokemukset todella vakuuttavat sen olemassaolosta ja\nkoska alkukantainen »esiloogillinen» ajattelu pitää näitä havaintoja\nyhtä todellisina kuin aistimien selkeitä viestejä, voidaan helposti\nkäsittää, miten häilyvän epämääräiseksi aineellisen ja henkisen välillä\nvallitseva raja muuttuu, kun primitiivinen ihminen luo käsitystään\nelämästä. »Tämän johdosta», huomauttaa Lévy-Bruhl, »hänellä ei ole\nmitään aihetta antaa unelle epäilyttävän subjektiivisen kuvitelman\nalhaista asemaa, kuvitelman, johon ei voisi luottaa; päinvastoin se\non havainnon etuoikeutettu muoto, koska siinä materiaalisten ainesten\nosuus on minimaalinen ja sen tähden yhteys näkymättömiin voimiin\nvälittömin ja täydellisin.»\n\nTämä vie meidät koskettelemaan usein pohdittua kysymystä animistisesta\nmaailmankäsityksestä. Teorian on, kuten tiedetään, ensinnä esittänyt\nTylor, jonka 1871 julkaistu teos _Primitive Culture_ laski tälle\najatustavalle pohjaa. Sen mukaan vallitsee kaikkialla, missä kansojen\nhenkinen taso on alhainen, usko henkiolentoihin ja sieluihin, jotka\nmuodostavat esineiden ja olioiden, kasvien, eläinten, ihmisten, kivien,\npuiden, kallioiden ja virtojen elämää ylläpitävän voiman. Animismin\nmukaan kaikki yksilöllinen on sielullista laatua. Primitiivinen\nluonnonpalvonta on tämän syvän perusajatuksen heijastusilmiö ja\nvastaavasti samoin voidaan kaikki uskontomuodot palauttaa animistiseen\nmaailmanselitykseen, joka muodostaa sekä muinaisten että nykyisten\nvillikansojen perimmäisen »esiuskonnon». Määritelmään sisältyy\nlisäksi, että käsitys kokonaan elottomasta aineesta on tuntematon,\nettä raja orgaanisen ja epäorgaanisen luonnon välillä on häipynyt\nlähes olemattomiin, että elävä, tunteva ja liikkuva ilmiömaailma on\nainoa, mikä koetaan, ja että kaikkialle, missä esiintyy elollisuutta\nja liikettä, kuvitellaan liikkeellepanevaksi voimaksi jokin henki\ntai sielu. Mutta myöhempien aikojen tutkimus on kuitenkin saanut\ntoteennäytetyksi, että Tylorin teoria on alkuperäisessä muodossaan\nliian yksipuolinen. Jo uskontotieteilijä de Brosses väitti mitä\nsuurimmalla ponnella, että alhaisimpana ja aikaisimpana palvontamuotona\non pidettävä fetisismiä »kuolleiden» kappaleiden, outomuotoisten\nesineiden ja kivien palvontaa, ja sittemmin on myöskin J. G. Frazer\nvienyt animistista selitysteoriaa kokonaan uusiin suuntiin. Mitä\nalkukantainen sielu-usko sisimmiltään on, emme tiedä. »Primitiiviset\nkäsityskannat ovat siinä määrin häilyviä ilmiöitä, että kaikki kireät\nmääritelmät osoittautuvat hedelmättömiksi ja systematiikan nuottaan jää\nvain tyhjää usvaa, josta tutkimuksen mikroskoopit yrittävät turhaan\netsiä säilyviä muotoja.\n\nOlemme viitanneet siihen mahdollisuuteen, että ihmisen kuten\nihmiskunnankin ensimmäiset elämykset ovat erikoistumatonta laatua\nja että kaikki kokeminen on aikaisimmissa asteissaan puhtaasti\nsynteettistä. Kehitys kulkee vasta vähitellen analyysia ja jakamista\nkohti, kun sitä vastoin sekä lapset että luonnonihmiset tajuavat\nelämää jäsentymättömien, sulamattomien, täyteläisten ja eheiden\nkokonaisvaikutelmien kautta. Mitä primitiivisten uskontojen\ntutkimukseen tulee, on todella olemassa eräs yleisesti tunnettu\nteoria, joka tukee tätä väittämää: »animatistinen», »preanimistinen»\nteoria. Sen mukaan tavataan kaikkein alkeellisimmilla kehitystasoilla\nuskonnollista ajattelua, joka on varhaisempaa kuin usko elävän\nja itsenäisiin sieluihin, — ajattelua, johon sisältyy käsitys\npersoonattomasta, ei- animistisesta, yli kaiken luonnon ulottuvasta\nmahdista ja voimasta. Ennen »sieluja» koetaan »sielullinen». Ennen\n»olioita» havaitaan oleva. Villi, joka palvoo luonnonesineitä,\nei sisällytä niihin lainkaan mitään rajoitettua ja yksilöllistä\nhenkeä: hän omaksuu ne animatistisesti, hän pitää niitä elävinä\nmuotoina, joissa ilmiömaailmaa elähdyttävä energeettinen voima\nilmenee! Melanesialainen sana _mana_ yhtä hyvin kuin Purari-virran\nkalastajien _imunu_ jotka kummatkin näyttävät merkitsevän olemassaolon\nerikoistumatonta alkeiselämystä, tukevat omalta osaltaan tätä teoriaa,\nja juuri edellistä käsitettä selvitellessään oxfordilainen tutkija\nMarett päätyi preanimistisen uskonnon olettamukseen. Inhimillinen\najattelu saavuttaa vasta tietyllä asteella sen differentioitumisen,\njossa olemisen ilmiö hajautuu ja erilaistuu siinä määrin, että\nvoidaan kuvitella yksityisiä, erillisiä, persoonallisia sieluja.\nAjattelun aikaisin aste on usko yleiseen sielulliseen sisältöön\nolioissa ja esineissä, puissa, kivissä ja kasveissa näyttäytyvään\ntaikavoimaan, distinktioiden ja jakamisten takaiseen Elämään,\njohonkin, joka korostetusti ’on’.... Tämä ylireaalinen olemassaolo on\nihmisen ensimmäinen jumaluus! Se on uskontojen kehto, jossa myöhempi\nkäsitemuodostus vielä uinuu harmonisessa alkutilassaan. Se vallitsee\nkaikkialla, missä ensimmäinen hämmästynyt katse luodaan ympäröivää\nulkomaailmaa kohti ja missä elämän moninaisuus käsitetään vielä\nolemassaolon mahtavaksi ykseydeksi. Mutta miten ja millä hetkellä tästä\nsynteettisestä tunnosta leimahtaa jäsentyneitä erikoisvaikutelmia,\nmiten sielut irtautuvat Sielullisesta, se on ongelma, jonka tutkiminen\nolisi sekä tuskastuttavaa että vaikeaa, ellei se olisi niin turhaa.\nPrimitiivisen sielun sumeassa, epämääräisessä, kartoittamattomassa,\nylen aineellisessa ja ylen henkisessä piirissä ilmiöt ovat\nlakkaamattomassa sulamisen ja saostumisen tilassa. Vetäkää rajaviivoja\nleijailevaan sumuun! Liimatkaa etikettejä veteen...!\n\nJokin on: tämä on ensimmäinen kokemus sielullisesta elämästä. Jokin on\nliikkuvaa ja siis elollista... Jokin on juoksevaa, puhuvaa, kahisevaa,\nsolisevaa, kuplivaa ja siis sielullista... Myrsky tulee, ilmoilla\nkäy humina, puut taipuvat ja huokaavat kuin tuskassa... Keskipäivän\nhelteessä kuuluu hyönteisten surina ja lintujen viserrys... On\nolemassa omituisia ja vähemmän omituisia muotoja, joissa mietteliäs\nkatse viipyy sekä uteliaana että pelokkaasti pälyillen. On toisia,\njotka signalisoivat »varovaisuutta» ja »vaaraa». Yksinäinen lehti\nirtautuu puusta ja putoaa hiljaa lepattaen kuumaan hietaan. Lootuskukka\nui vedenkalvolla, ajautuu virran kurimukseen ja pyörii hetken\npaikoillaan, niin kuin jokin näkymätön voima sitä liikuttaisi. Lyhyen\nhetken heijastuvat kaikki ilmiöt silmän salaperäisessä peilissä\nnoudattaen määrättyä ja vakiintuneelta tuntuvaa ryhmitystä, mutta\nsilmänräpäys sekoittaa värit, seuraavassa tuokiossa ovat maailman\nsuhteet uudistuneet ja muuttuneet... Mikään ei ole konstanttia, mikään\nei säily. Äänet tulevat ja etenevät, maiseman kasvoissa ilmenee\nlakkaamatonta muutosta, joka ulottuu loistavien perhosten lennosta\naina variseviin kukkiin, huilurastaan ääneen ja ilmassa viuhuvaan\nsotakirveeseen asti. Maa vierii jalkojen alla kaikkiin suuntiin ja\npysähtyy, jos vaeltaja itse pysähtyy. Taivaanrannat pakenevat, auringon\nvalopallo kulkee tunti tunnilta yhä kauemmas ruumiin rajattomiin\nkuvitellusta vertikaalilinjasta... Mitään, mikä ei eläisi ja vaihtaisi\nmuotoaan, ei ole olemassa, sillä myös kivissä, jotka iskeytyvät\npaljasta varvasta vasten, puun kaarnassa, josta suojavärien verhoamat\nhyönteiset kimpoavat lentoon, ja kuivassa viidakkoruohossa, jossa\nyksityiset korret liikkuvat, vaikka tuuli on tyyntynyt, kipinöi,\nhäilyy, kihisee, kuohuu, liikahtelee ja sykkii kaikkikäsittävä _mana_,\nElämä... Tuvan bambuseinillä tanssii varjoja, joiden lähdettä ei voi\nlöytää. Jymisevät ukkospilvet ja salaman valokäärme ovat täynnä elämää.\nNäin levittäytyy sielullisuuden velhovaippa yli havahtuneen ja nukkuvan\nluonnon, ja kaikella, minkä raikas aistihavainto ottaa vastaan, on oma\npelottava tai lempeä elämänsä.\n\nLuonto on _animatus_ - elollinen. Vieläpä sekin, mikä päivisin\nvaikuttaa kuolleelta, saa unessa salaperäistä liikettä... Näin on\nkaikkialla, missä alkukantainen sielu heijastaa oman tajuttoman\najattelunsa valoa ilmiöihin ja esineisiin, olkoonpa tapahtumapaikkana\nsitten lumen peittämä tundra tai troopillinen sademetsä. Sillä »kaikki\nelää sanoo tšuktšilainen samaani tutkimusmatkailija Stadlingille,\njoka kysyy häneltä asioiden sisintä luonnetta. »Lamppu kulkee ympäri.\nTelttamajan seinillä on äänensä, nahat, jotka nukkuvat sakeassa,\npuhuvat iltaisin; poronsarvet, jotka ovat haudoilla, nousevat öisin ja\nkuljeskelevat pitkin hautausmaata...» Että tällä elämänkäsityksellä\non alkukantaisten ihmisten piirissä yleinen pätevyys, voidaan\nlukemattomien esimerkkien perustalla uskoa.\n\nTapahtuuko tässäkin asteittaista erilaistumista ja jakautumista?\nOnko ihmiskunnan ensimmäinen uskonnollinen elämänkäsitys ehyt,\nprismoittumaton, kummallisen yhtenäinen synthesis?\n\nKuta korkeammalle nousemme kehityksen portaita, sitä runsaammiksi\nkäyvät yksityishuomiot ja sitä moninaisemmaksi särkyy elämän\norgaaninen alkunäky. On hyvin luultavaa, että fetissit joiden\npalvontaa de Brosses pitää kaiken uskonnon äärimmäisenä juurena,\novat varhaisimmalla asteella luonnon ilmiöitä yleensä. Niinpä G.\nKiti, jonka ansiokas teos _Le Fétichisme au Dahomey_ tosin rajoittuu\ntutkimuksissaan vain tiettyyn afrikkalaiseen heimoon, huomauttaa,\nettä fetissiksi kelpaa viime kädessä kaikki, missä voi aavistella\nelämää. Suuri pyörremyrsky, sateenkaari, rannaton, hiljaa keinuva meri,\nmajesteettiset virrat, kuten kuuluisa Mono, Ahemi-järvi, salama ja\nukkosjylinä, joessa uiskentelevat kaimaanit, jopa muuan lehtitautikin,\njonka paikallinen nimitys on _sakpata_, saavat osakseen samaa\njäsentelemätöntä kunnioitusta. Ja jos Pedahissa palvellaan matelijoita,\nFonsissa tiikeria ja Gran-Popossa boakäärmettä, tämä erikoistunut\neläintenjumalointi juurtuu perimmältään samaan preanimistiseen\nkaiken-palvontaan, joka on uskontojen lähtökohta.\n\nKuta korkeammalle kehitys kulkee, sitä väkevämpänä leimahtaa\nsynteettisestä alkutunteesta erikoistuneita, itsenäisiksi tulleita\nvaikutelmia. Jumaloidaan kaikkea, mikä sitoo havaintoa yli muiden:\nerikoisia muotoja ja omalaatuisia luonnonilmiöitä, pelottavan suuria\ntai hämmästyttävän pieniä esineitä, olioita, jotka lähinnä pistävät\nsilmään, elämänseikkoja, joilla on näkyvin ja hälisevin lajileimansa.\nEläinten, kasvien ja kivien palvonta on tämän asteittaisen kehittymisen\ntulos. Voimat, jotka uinuvat maassa, meressä ja ilmassa, näyttävät\nkeskittyvän määrättyihin luonnon merkillisyyksiin: juhlallisiin\njättiläispuihin, outomuotoisiin kalliopaasiin, petoihin... Koska\nepäorgaanisen ja orgaanisen luonnon välille ei vielä ole kuviteltu\nmitään erotusta, tässä esianimistisessa uskonnossa ei voi myöskään\nerottaa mitään matalampaa tai korkeampaa astetta. Luomakunnassa ei ole\n»alempia» ja »ylempiä» olioita — ihminen ei ole merkillisempi kuin\neläin, joka voi sekä moraalissa että älyllisessä katsannossa vaikuttaa\nhänen vertaiseltaan, ellei paremmaltakin. Ja puut, kukat, vilja...?\nEivätkö ne ole yhtä tärkeitä luonnon äärettömässä taloudessa, eikö\nmaan versova voima ilmene niissä yhtä väkevänä, jopa runsaampana ja\ntuloksellisempana kuin koskaan inhimillisessä olennossa, joka elää\nniiden hedelmistä? Nämä ovat primäärisiä huomioita. Ne heräävät siellä,\nmissä yksityinen ihmislapsi on vielä tuhansin näkymättömin ja näkyvin\nsäikein sidottu luontoon.\n\nLähetyssaarnaaja B. Gutmann, joka on tutkinut Kilimanjaron rinteillä\nasuvia bantu-heimoja ja julkaissut muiden käsialojensa ohessa myös\nerittäin merkittävän tutkielman _Die Imkerei bei den Dschagga_,\ntehostaa erikoisesti, että nämä neekerit eivät vedä eroa ihmisen ja\neräiden hyönteislajien välille, vaan pitävät muun muassa mehiläisiä\nilmeisinä inhimillisinä veljinään. Niiden yhteiskunnallinen\norganisoituminen, niiden tavatonta viisautta todistava työnjako ovat\nluonnollisesti huomioita, jotka voivat alemmassa ajattelussa johtaa\nnäihin tuloksiin. Ja jos näin tapahtuu, voidaan todella ymmärtää,\nmiksi vielä huomionarvoisemmat, suuremmat ja väkevämmät eläinlajit\nsaavat osakseen samaa pelonsekaista kunnioitusta. Havaintokyvyn\ntarkkuus, lihasten notkeus, ruumiillinen voima ja nopeus ovat\nominaisuuksia, joita kehityksen alimmilla asteilla yleisesti\nkunnioitetaan. Ilmetessään tiikerissä ja leopardissa, kondorikotkassa\nja python-käärmeessä ne kohottavat omistajansa samaan elämäntäyteyden\nasteeseen, mihin me kuvittelemme itsemme.\n\nTätä pohja-ajatusta vasten käy primitiivinen luonnonpalvonta\nymmärrettäväksi.\n\nKäsitämme, että Madagaskarin heimot voivat uhrata krokotiileille,\nettä Zambesi-joen _makangot_ pyhittävät leijonan, tuon kaikista\neläimistä uljaimman, että Sumatran battakit surmaavat tiikerin vain\näärimmäisen hädän hetkenä ja tekevät sen silloinkin juhlallisin\nmenoin, välttyäkseen maagilliselta kostolta... Mutta eläintenpalvonnan\nvarsinaiset syyt lepäävät kuitenkin syvemmällä. Siihen yhtyy, kuten\nmyöhemmin tulemme näkemään, totemistisia kuvitelmia — sitä tukee\nyksinpä usko sielujen kiertokulkuun, jonka mukaan esi-isien henget\nvoivat asettua asumaan eläinten ruumiisiin. Käsitys on levinnyt yli\nmaapallon. Niinpä W. Ahlbrinck on pannut merkille, että brittiläisen\nGuayanan karaibien mielestä eläimet »elävät ja käyttäytyvät (samoin\nkuin kasvit ja itse elottomat esineetkin) aivan kuin ihmiset» ja että\ntiikerit, käärmeet ja muut pedot, jotka aamun noustessa lähtevät\nsaalistusmatkalleen, eivät missään oleellisessa mielessä poikkea\ninhimillisestä metsänkävijästä. Perun ja Bolivian vuoristoseuduissa\nasustaa eräitä intiaaneja, jotka viljelevät jokapäiväisessä\npuheessaan niin kutsuttua quichua-kieltä. Sen mukaan on jaguaarin\nnimenä »ihmistiikeri» - ei tosin siksi, että tässä aarniometsien\nverenhimoisessa kissassa nähtäisiin jotain inhimillistä, vaan siksi,\nettä intiaanivelhojen sielun luullaan yleisesti asettuvan asumaan sen\njäseniin. Notkea, välkkyväsilmäinen, salakavala peto, äänettömästi\nhiipivä ja pettämättömän valpas - mikäpä on luonnollisempaa, kuin nähdä\nnäissä ominaisuuksissa kuolleiden taikurien haudantakaista toimintaa!\n\nMutta missä on taaskin aistihavainnon ja kuvitelman ero? Onhan\nsosiologi Lévy-Bruhl kerännyt laajan aineiston uskomuksia, joiden\nmukaan primitiivinen ihminen ei lainkaan käsittäisi ihmisen ja eläimen\nerilaisuutta, vaan todella kokisi jokapäiväisessä havainnossaan\nsellaisia aavemaisia muutoksia, joissa ihminen vaihtuu sudeksi ja\npantteriksi. On kuin unennäköjen mystillinen tihentyminen yltäisi\njälleen elävään elämään ja niin kuin alkukantainen silmä, joka\nkatsoo todellisuutta eideettisten mielikuvien Iävitse, tottelisi\nhurjimmankin fantasian viittauksia. Malaijin saaristossa, kertoo Evans,\nuskotaan yleisesti, että tiikereillä on oma inhimillinen pukunsa ja\nettä ne voivat heittää yltään eläimen muodon niin kuin vaateparren,\nnäyttäytyäkseen taiotussa hahmossaan. Labussa, Selangorin valtiossa,\nkohdistuu sama luulo elefantteihin, jotka saattavat — varsinkin jos\nne kuuluvat erääseen arvossapidettyyn ja harvinaiseen siamilaiseen\nrotuun — pukeutua ihmisten muotoihin. Ba-ilassa on eläimiä ja\nlintuja, joita nimitetään _bantuiksi_, »ihmisiksi», ja toisia, joita\nkutsutaan nimellä _baloghi_, »taikuri». Viimeksi mainituilla on\npuoli-inhimillisiä ominaisuuksia, ne voivat ilmeisesti vaihtaa ruumista\nja näyttäytyä toisina kuin ovat, kuten Rhodesian-tutkijat Dale ja Smith\novat yhteisessä matkakirjassaan maininneet. Tai miten on käsitettävä\nvastaus, jonka eräs _mukongo_-heimon mies antoi eurooppalaiselle\nhaastattelijalleen, Pater van Wingille? Hän sanoi: »On olemassa\nneljänlajisia ihmisiä, valkeita, mustia, ba-ngandoja (krokotiileja) ja\nportugalilaisia...!» »Sillä», selittää van Wing, »krokotiilit tulevat\ntäällä luetuksi ihmisiin.» Seudulla vallitsee se yleisesti levinnyt\nusko, että velhot voivat muuttautua eläinten muotoon voidakseen\nhelpommin ajaa takaa arvokkainta riistaa: ihmislihaa!\n\nOn hyvin luultavaa, että nämä synkät ja haaveelliset kuvitelmat ovat\nlevinneet yli primitiivisen maapallon. Samoista syistä palvelevat\nehkä cherokee-intiaanit kalkkarokäärmettä ja brittiläisen Kolumbian\nalkuasukkaat kalliokarhua. Myös muinaisilla suomalaisilla on ollut\noma karhunpalvontansa, ja vielä tänä päivänä heidän alkeellisimmat\nheimoveljensä yhdistävät karhuntappoon juhlamenoja, joilla on ilmeinen,\njoskin aikojen kuluessa himmennyt maagillinen merkitys.\n\nMutta se sielullistaminen, joka tapahtuu eläimiin, näihin ihmistä\nympäröivän maiseman eloisimpiin ilmiöihin nähden, ulottuu alemmassa\nhengenelämässä myös puihin, kiviin ja kasveihin. Sielullista on\nkaikki, elävää on kaikki. Maailman äärettömässä näytelmässä ei ole\nmykkää statistia eikä taustalle tungettua osanottajaa. Nykyaikaiselle\nlukijalle on sekä työlästä että hedelmällistä lukea niitä sivuja,\njoilla anglosaksinen tutkija Elsdon Best koettaa eläytyä muinaisten\nmaurilaisten luonnonpalvontaan — kansan, »joka katsoi puita toisin\nsilmin kuin me». Että laajalla, humisevalla, synkällä aarniometsällä\nvoi olla oma elämänprinsiippinsä kuten ihmiselläkin ja että jylhimmät\npuut vetoavat omalla majesteettiudellaan luovaan alkeisajatteluun, joka\nkuuntelee niiden salaperäisessä suhinassa henkien ääntä, ei kokonaan\nlankea oman käsityskykymme ulkopuolelle. Mutta mitä sisimmässään tuntee\nRanskan Itä-Afrikan villi, joka tuhlaa isolle tamarindille jumalallista\nkunnioitusta ja tuo uhrilahjoja _hohu_-puun juurelle, jää kuin\njääkin salaan. Aavistamme, että teon takana on taaskin meille vieras\nsielullinen tunnekompleksi, jokin mystillinen heijastusilmiö, jokin\naikoja sammunut perustunne jonka täydellinen käsittäminen edellyttäisi\ntäysin toista kehitystasoa kuin mille me olemme rakentaneet oman\nkuvamme maailmasta.\n\nKasvinsielu on alempi muoto sitä sielunelämää, jota tavataan ihmisissä\nja eläimissä, opettaa Aristoteles. »Puilla», sanoo luonnontutkija\nPlinius, »on sielu, kuten muillakin elävillä olennoilla.» Ja todella!\nSiihen aikaan, jolloin nämä primitiiviset mutta tietyllä asteella\nyleispätevät mielteet lausuttiin julki, koko silloinen maailma\ntaipui samaan uskoon... Antiikkisten kulttuurikausien kautta käy\nohut, maanalainen mutta vaikuttava animistinen henkäys. Roomalaiset\nuskovat, että vanhoissa puissa asustaa _numen_, kreikkalaiset, että\npuiden rosoisissa rungoissa on _psyyke_ ja että niiden onteloissa\npiilee _dryadeja_, luonnonhenkiä. Vuosisatoja sitten ovat kelttien\npapit, druidit uhranneet ikivanhojen tammien huminassa ja pyhittäneet\nmistelin, tämän maagillisen vesan, jolla valonjumalan sokea veli ampui\nBalderin. Skandinaavit ja indogermaanit, jopa useimmat suomensukuiset\nheimot ovat palvelleet puita. Muinaisessa Kreikassa on luettu\noraakkelivastauksia Dodonan tammista ja vihitty lehtoja, joissa\nluonnon salaperäinen sielu tuntui väkevimpänä ilmenevän. Mutta tämä\non piirre, jonka löydämme myös nykyisten primitiivisten yhteisöjen\nuskonnoista. Vielä tänä hetkenä pitävät Luoteis-Amerikan intiaanit\nmäärättyjä puita muuntuneina ihmisinä, joita tulee rukoilla ja joille\non omistettava jumalallista kunnioitusta; _irokeesit_ väittävät,\nettä jokaisella puulla, pensaalla, jopa yksityisellä kukallakin on\n»henki»; Länsi-Afrikan alkuasukkaat palvovat Senegalista Nigeriin\nsaakka suurikokoista silkkiäispuuta; Australian _dieerit_ kuvittelevat,\nettä kuolleet esi-isät asettuvat asumaan tiettyihin lehvistöihin; ja\nkargans-heimo, joka asuu Borneon sisäosissa selittää, että _upassa_,\nnuolimyrkkypuussa, asuu voimallisia henkiä. Wilhelm Mannhardtin\naikoinaan sangen tunnettu, mutta nyt hieman vanhentunut teos »Metsän ja\npellon palvonnasta» osoittaa miltei hukuttavan runsaalla esimerkkien\nvarastotta, mikä asema kasvien palvonnalla oli muinaisten germaanien\nkultillisissa menoissa, miten he personoivat ohran ja kauran, miten\nhe panivat toimeen sadonkorjuu- ja lyhteensitomisseremonioita,\njoiden luonne oli puhtaasti uskonnollinen. Sillä tähän päätyy kaikki\nesianimistinen ja animistinen ajattelu: »elollinen luonto» on rajaton,\nsielullisuuden taikavoima ulottuu liikkuvasta ihmisruumiista hiljaa\nhuojuvaan viljantähkään, jopa elottomalta näyttävään kallioon ja\njähmeisiin kivipaasiin asti.\n\nKivien jumaloinnin jätteitä voidaan löytää kaikkialta, missä uskonnon\nsatu on koko asteikossaan eletty. Sen muistona on Mekkan Kaaban musta\nmonoliitti, jota islamilaisten hiki ja kyyneleet yhä kastelevat. Rooman\nvaltakunnan myöhäishistoriassa on eräs Caracallan sukulainen, Marcus\nAurelius Antoninus, josta vuosi 218 teki voidellun keisarin ja joka\nmonen muun mielettömyytensä ohella kuljetutti roomalaiseen temppeliin\nfalloksen muotoisen patsaan, »Emesan tumman jumalan». Miten tämä\nesteettinen valtionarri, jonka jälkimaailma tuntee Heliogabaluksen\nnimellä, palveli kivistä fetissiään, siitä antaa sekä historia että\nOscar Wilde loistavan kuvauksen. Rituaaleissa on puhjennut esiin\nsekä keisarin oma perverssi fantasia että syyrialaisten pappien\nraffinoitu loistonhalu. Symbaalien helskeessä on vietetty kuun ja\nauringon häitä. Eräänlainen homoseksuaalinen mystiikka, jossa kieroon\nkasvanut sukupuolitunne ja yliherkkä esteettisyys ovat erittäin\nsotkuisella tavalla sekaantuneet, on leyhähdellyt vienon jumaloimisen\nlaineina mustaa kivipatsasta kohti. Mutta klassillisessa samoin kuin\nindogermaanisessa muinaisuudessa kivien ja kallioiden palvonnalla on\nollut mitä keskeisin asema. Tunnetaan koko joukko tarinoita, jotka\nviittaavat tähän animistiseen uskontomuotoon — myyttejä Nisyros-\nsaaresta, jota pidettiin Poseidonin linkoamana kallionlohkareena, ja\nAteenan Lykabettos-vuoresta, jota viisauden jumalatar oli kantanut\nilmojen halki, mutta joka oli pudonnut hänen sormistaan. Kelttiläisten\n_dolmenit_ ja _cromlechit_, druidien muinaiset kivipatsaat,\njoiden alkuperäinen merkitys on hävinnyt Länsimaiden muistista,\nPääsiäissaarten ihmisenmuotoiset kivet, lappalaisten seidat ja\nindogermaanisen kansantaruston »laulavat ja puhuvat paadet», yksinpä\nmaan eri puolilla tavattavat hiidenkivet ja -onkalot ovat erään\nanimistisen luonnonkultin mykistyneitä jätteitä, tai — kuten Marettin\ntapainen tutkija väittää »preanimistisen»: sen, joka käy varsinaisen\nhenkienpalvonnan edellä...\n\nMutta meidän vuosisatamme luonnonkansat eivät muodosta poikkeusta.\nNiin kuin lapsen huomio keskittyy jonakin unelmattoman uneksimisen\nhetkenä pieneen kirjavaan kiveen, niin suuntaavat nämä lapselliset\nmetsäläiset keskitetyn elämäntunteensa paateen, kivipatsaaseen,\nkallioon. Maiseman ihmeelliset poikkeusilmiöt ovat äkkiä ottaneet\nkoko mieltämistoiminnan lumoonsa. Ja mitä ovatkaan fetissit muuta\nkuin näitä näkökentän huomionarvoisia yksityiskohtia, ympäristöstä\nesiin pistäviä hahmoja, jotka juuri ainutlaatuisuutensa tähden saavat\nosakseen jumalallista palvontaa! Jokainen lähetyssaarnaaja on ainakin\nkerran elämässään käännyttänyt villiä, joka kumartaa harvinaisia\nluonnonesineitä. Jokainen länsiafrikkalainen upseeri on tehnyt noista\npyhistä pölkyistä ja paasista pilaa. Sillä ilmiö on yleinen. Missä vain\nlöytyy meteoriitteja, jotka näkymätön voima on singonnut pilvistä,\nja pyöreitä, mustia kiviä, joita kutsutaan »ukkosenkiviksi», siellä\nheräävät aina animistiset käsitykset, salaperäinen kammon ympyrä\npiirtyy, rukouksen humina kasvaa ja uhrisavu alkaa suitsuta, kunnes\nsäikähdyksestä on syntynyt kultti ja luonnonesineestä jumala.\n\nHollannin Itä-Intiassa uskotaan yleisesti, että eläimet ja kasvit\nkuolevat, mutta kivet eivät — ajatus, joka saa runsaimman uskonnollisen\npalvonnan kohdistumaan juuri viimeksi mainittuihin. Kiwai-saarella\nnäyttelevät falloksenmuotoiset kivet keskeistä osaa niissä _mimia\nabereissa_, menoissa, joissa poikien sukukypsyys julistetaan.\nSommerville on kertonut monoliiteista, joita palvellaan Malekulassa.\nElsdon Best on kuvannut karkeasti louhittuja patsaita, joita\nUuden-Seelannin villit pystyttävät kylän keskelle ja joille tuhlataan\n— aivan samoin kuin Uuden-Kaledonian kuuluisille »pyhille kiville»\n— mitä hartainta arvonantoa. Mutta kivien palvonnasta on vain askel\nkallioiden ja vuorien kulttiin — noiden maiseman yli nousevien\nhuippujen, joiden kolkot ja juhlalliset muodot palavat laskevassa\nauringossa ja joiden korkeuteen ihmisjalka ei ole ehkä koskaan\nkavunnut. Japanilaisten maineikas Fudzijama, hindujen Kailasa ja\nMeru-vuori, kaikki eteläamerikkalaiset tulivuoret, kuten Ecuadorin\nChimborazo ja Cotopaxi, Bolivian Illimani ja Chilen Aconcacua — niin,\njopa muinaisten kreikkalaisten Olymposkin, ovat joko itsenäisesti\neläviä jumaluuksia tai jumalain asuntoja. Aivan sama on ollut sen\ndelfiläisen luolan laita, jonka mefiittiset huurut saattoivat Apollon\npapittaren profeetalliseen horrokseen ja josta eräässä Kreikan\nhistorian vaiheessa muodostui kuuluisin ja suosituin oraakkelipaikka.\nTiedämme myös _jibaro_-intiaaneista, että kun heidän vaellusmatkansa\njoskus suuntautuu Kordillierien yli, he vaikenevat pyhästä kammosta,\nsillä täällä on vuoren hengellä valta, täällä kuuluu kiven sisästä\nkumeaa jyminää, niin kuin haltiat löisivät suunnatonta rumpua... Ja jos\nheidät näillä vaellusmatkoillaan yllättää uupumus, he tietävät kyllä\nmistä tämä johtuu. Vuoren demonista lähtee maagillista vaikutusta...\n»Voima» on saamassa heidät valtaansa...\n\nAroilta merelle, metsistä lähteisiin, vuoren louhistoista virtoihin käy\ntämä alkeellinen mielikuvitus, loihtien kaikkialla esiin tajuttomia\nilmestyksiä, joiden systematisointia mytologia on. Koko kreikkalaisen\nhaltiagallerian, koko tuon nymfien, satyyrien ja vedenhenkien\nmoninaisen paljouden voimme palauttaa näihin alkulähteisiin ja nähdä\nsiinä vain primitiivisen sielun myytillistä luonnonkokemusta. Sillä\nluovina hetkinään alkeellinen osa ihmiskuntaa kansoittaa maisemat\nkeijuilla ja jumalilla. Kuun äänettömästä paisteesta kasvaa hahmoja,\njoilla on oma esineellisyytensä ja omat muotonsa; meren vaihtelevat\nvalaistukset ja äänet, virran solina ja lähteen salamielinen tuijotus\novat eräänä hetkenä saaneet elävän hahmon — emme tiedä, milloin... Tämä\nkaikki on mitä suurimmassa määrin alkuperäisen ajattelun mukaista.\nÄlynkehityksen »esiloogillinen» aste, tajuton aste, sulkee jo omaan\nmääritelmäänsä nämä mahdollisuudet ja maiseman yksityiset ilmiöt\npersonoidaan kohta, kun elävöittävä alkeisajattelu on saanut sysäyksen.\nEikä ole lainkaan mieletöntä ajatella, että kehitys tapahtuu tässäkin\nsynteesistä analyysiin ja että se, mikä alussa koetaan vain hämärästi\nja määrittelemättömästi »sielulliseksi», saa myöhemmin itsenäisen\n»sielun». Puiden, kivien ja kukkien olemuksesta irtautuu personoituma:\nhaltia.\n\nUskoa luonnonhenkiin tavataan erittäin tyypillisenä antiikin\nkansoilla ja hyvin selväpiirteisenä tämä universaalinen ajatus kukkii\nanglokelttiläisten maiden sadustossa, jossa keijuilla, kääpiöillä ja\ntontuilla on niin ratkaiseva osuus. Schleswig-Holsteinissa, Lüneburgin\nnummella, Frieslandissa ja erittäinkin Skotlannissa on vuorenhaltiansa\nja henkensä, jopa kiiiiteästi paikallistuneet luonnonolennot, joiden\nympärillä runsas folklore kiertää. Germaanisessa tarustossa kulkee\nRübezahl, jättiläinen; joka voi muuttaa hahmonsa milloin jylhimmän\nkorpikuusen suuruiseksi, milloin supistua tavallisiin inhimillisiin\nmittoihin, ja kääpiö Alberich, joka vartioi salaperäisen vuorenväen\nkanssa Nibelungien kultaa. Skandinaaveilla on tonttunsa — tämä\nunisten pirttien ja valottomien navettain äänetön vartija, jolle\non kautta Pohjoismaiden omistettu pelokkaan harrasta palvontaa.\nEttä tonttu on alkujaan vain kotirakennuksen personoituma, »sielu»,\ntodistaa kehitystä, joka myytillisissä käsitteissä tapahtuu.\nSuomalais-ugrilaisen taruston tuntijat tietävät, että Birskin\ntšeremissikylässä [marit] on muuan Tšerlak-niminen järvi, jolla on\nrahvaan mielikuvituksessa mitä suurin taipumus tulla personifioiduksi\nja muunnetuksi nuoren Tšerlak-tytön hahmoon. Järvellä on sielu — oma\nautonominen elämänprinsiippinsä. Se voi näyttäytyä naisen muotoisena,\nse voi, kuten elävä olento, liikkua paikaltaan ja vaeltaa aina Belebejn\npiirikuntaan saakka kaikkine kaloineen, lintuineen ja aaltoineen!\n\nMaan kaikilta puolilta on kerätty uskomuksia, joissa tämä myytillinen\najattelu kuultaa esiin. Jokien, lähteiden ja meren silmin nähtävä\nelollisuus käsitetään yhä konkreettisemmin, kunnes epämääräinen\nkäsite muuttuu itsenäisen olennon kuvitelmaksi: kosken haltian, veden\nemon, ahdin, vesihiisien ja aallottarien... Kun tseremissien järvi\njanoaa ihmisuhria, kuuluu syvältä veden alta kumeaa mylvintää. Kun\nmuinaiset eestiläiset joet ovat uhanneet tulvia, on niiden syvyydestä\nkohonnut suunnaton savenharmaa härkä: joen »henki» on lähtenyt\nliikkeelle... Mutta missä kehitysasteessa nämä kuvitelmat häviävät,\nmissä ne palautuvat takaisin yleisen elollisuuden aavistuksiin, emme\ntiedä. Mordvalaiset kutsuvat vielä tänä päivänä Volgaa Volga-Emoksi,\nmutta käsittävätkö he tämän kirjaimellisesti? Kserkses ruoskitti\nHellespontoksen [nyk. Dardanellien salmi] vettä rautakahleilla, mutta\nuskoiko hän täysissä tosissaan tähän kuritukseen...?\n\nEräänä hetkenä entisestä uskosta on tullut taikauskoa: muinaisen\ntunteen kalvasta jälkikajoa, kivettynyttä, hyytynyttä, surkastunutta\njälkitunnetta. Kaikki taikausko on rudimenttia, josta alkuperäinen\nmerkitys on jo vuotanut kuiviin, mutta jossa sielun kaukainen\nperusasenne yhä säilyy kalkkiutuneena niin kuin trilobiitti\nsimpukankuoressa. Jokaisessa sivistyshistoriassa, jokaisessa\nkansallisen ja yksilöllisen kehityksen tarinassa on eräs murrosikä,\njolloin entinen usko ei ole vielä täysin kuollut eikä uusi epäusko\nvielä täysin syntynyt: »esiloogillisen» ja älyllisen ajattelun suuri\nvedenjakaja, kipeän kriisinvaihe. Millä tavalla tämän vaihdekauden\nihminen reagoi ympärillä leviävään luontoon, josta sielullisuuden valo\non sammumassa, sen on eräs suomalainen runoilija, Aino Kallas syvällä\nintuitiivisella vaistolla kuvannut. Tosin tämä tapahtuu teoksessa,\njonka suurin arvo ei ole kehityspsykologista, vaan yksilöllistä ja\nsymbolista laatua: balladissa »Pyhän Joen kosto». Tapahtumapaikkana on\nVōhandun joki, jota on palveltu pakanuuden ajoista saakka. Sankarina\non saksalainen sillanrakentaja Adam Dörffer, joka ryhtyy ensi töikseen\npatoamaan virran vapaita vuolteita. Miten hän heitättää näihin\nvesiin koiran raadon ja paljastaa tietämättään tällä teolla sielunsa\nsisimmässä liikahtelevan epäilyksen, että vanhassa taikauskossa voisi\nsittenkin piillä totuuden itua, on mestarillinen tutkielma. Mutta\nKallas on myös kertonut meille regressiosta, joka tässä miehisessä\nsielussa tapahtuu, kun syvät, unestaan heränneet tajuttomat voimat on\nhaastettu sotaan tajunnan varustusasemia vastaan. Asteittain alkaa\nmestari Adam Dörffer ajatella ja toimia siten, ikään kuin joki todella\nolisi elävä olento. Hitaasti mutta leppymättömästi kiristyy kammon ja\nhurmion ympyrä, järjen vastaväitteet hiljenevät ja jokin sielullinen\nsalaovi, jota ei enää voi painaa umpeen, avautuu sisään tunkevalle\nhoureelle. Veden sinivihreä elementti on vienyt hänen sielunsa. Häll\nnäkee näkyjä avoimin silmin, hän seisoo hiljaisena yönä Vōhandun\nlähteillä ja puhuttelee joen henkeä, joka häviää uhripuiden pimentoon.\n»Niin Adam Dörffer tiesi lihassansa ja luissansa, että joki kantoi\nhänelle kaunaa sekä koston ankaruutta, jota ei yhdenkään uhrihärän\nveren pitänyt lepyttämän, sillä mitä välitti Pyhä Joki viattoman\nluontokappaleen verestä, kun se janosi juodaksensa syyllisen verta,\nkoston palon sammuttaaksensa...?»\n\nJa kun tämä muinaisuuden painama mies heinäkuun kahdeksantena päivänä\nAnno Christi 1642 löytää kuolemansa samoilta sijoilta, joilla\npakanallinen vesi huuhtoi kerran hänen uhmansa merkkiä, koiranraatoa,\non regression loitsu täydellinen.\n\nMutta kaikkialla, missä sivistyksen pintasilaus on ohut ja missä\nalkeellinen joukkotunne vaatii vain suggestiota, vaipuakseen takaisin\nvanhaan kammonkompleksiin, sieluilla on taipumus palata takaisin\nkehityksessä. Edellytetään epätavallisia olosuhteita, ennettä ja\njumalanmerkkiä, valottomia öitä ja pimeitä talvipäiviä, joiden raskas\nahdistus saa entisen valtansa, kun maagillinen maailmankupu jo painaa\nsäikkyviä aivoja ja elämä hämärtyy painajaiseksi ja pahaksi uneksi.\nMaailmankirjallisuudesta ei puutu tämäntapaisia argumentteja. Koko\nanglosaksinen runous on niitä tulvillaan, niitä esiintyy Saksan\nromantikkojen, kuten de la Motte-Fouquet'n tuotannossa ja niillä on\npysyvä sijansa jopa nykyaikaisessakin sielunkuvauksessa. Tällainen on\niiriläisen mystikon William Butler Yeatsin ihmeellinen unirunoelma\nThe Land of Heart's Desire, »Sydämen kaipuun maa», jossa normaalin\narkipäivän turvalliset voimat ja kirkollinen virkavalta eivät mahda\nmitään, kun lumous valtaa nuoren ihmissielun ja keijut ottavat\nomansa. Tällainen oli tanskalaisen Anker Larsenin »Viisasten kivi»,\nkertomus modernista totuudenetsijästä Jens Dahlista, josta tulee\noman lapsuutensa vanki. Salaperäinen sielullinen kokemus, jolle\nkirjailija antaa mystillisen nimen »avoin», ei ole mitään muuta\nkuin primitiivismaagillista luonnontunnetta. Sen muisto on tässä\nheiveröisessä luonteessa väkevämpi kuin koko myöhempi elämä, ja sen\nvuoksi hänen kohtalokseen tulee, että reaalinen todellisuus peittyy\nhänen katseeltaan ja sielun öiset piirit, »ylempi», »ylireaalinen»\ntodellisuus avautuvat hänen askeltensa eteen kuin hukuttava vesi. Mutta\nmyöskin taiteellisesti kepeämmissä töissä kohtaa näitä näköaloja.\nYksinpä englantilaisen Priestleyn jännitysromaani huvimatkailijoista,\njotka yö yllättää ja jotka eksyvät nykyaikaisen elämänsä tutuilta\nraiteilta alkukantaisen pelon maisemiin, näyttää meille vielä\nkerran, miten hauras on piilotajuisen ja tajuisen väliin kehittynyt\nlasiseinä. Vain sysäys, ja se pirstoutuu —! Sumu vyöryy järjen\nlepattavaa valomajakkaa vasten, taikauskon ja atavismien valtameri\nkeinuttaa sivistyksen kevyttä alusta, joka etsii tietään yössä.\nMitäpä ovat mielisairaudet muuta kuin tämän valtameren lopullista\nvoittoa vuotavasta laivasta... Tulemme myöhemmin näkemään, että tällä\nväitteellä on sananmukainen merkitys ja että synkimmät sielulliset\ntaudintilat ovat laskeutumista voitettuun maagilliseen ajatustasoon,\nalas esiloogillisen elämän kellariin.\n\nSillä ihmiskuntaa vainoaa oman menneisyytensä muisto: Kehitys ei\nkoskaan tee tyhjäksi niitä asteita, jotka se on sivuuttanut — se\nei koskaan ole turvassa kostajalta, joka tulee ja iskee iskunsa\ntakaapäin. Vaikka maagillinen tunne, joka kerran heijastettiin ulos\nomasta minästä, onkin vedetty takaisin sieluihin, sitä ei ole silti\ntuhottu. Yksilöiden kuten kansojenkin elämässä on kehittyneellä\nälyllä jokseenkin sama merkitys kuin lyhdyllä, jota yöllinen vaeltaja\nkantaa pimeydessä ja myrskyssä. Ajatelkaa, että hän on jo ehtinyt\nkotinsa veräjälle. Kuvitelkaa, että tuulen paine murskaa lasin ja\nhäilyvä liekki sammuu. Eikö hän seiso tässä ulvovassa pimeydessä yhtä\navuttomana kuin jos lyhtyä ei olisi lainkaan ollut? Yötä on edessä,\nyötä on takana. Hän ei näe kättänsä pitemmälle, hänen kohtalonaan on\neksyä sumuun...\n\nKehityksensä alussa ihminen käsittää maailman aisteillaan ja vasta\nlopussa aivoillaan.\n\nKun järjen ja logiikan johtopäätelmiä ei vielä ole syntynyt,\nrakentuu kuva ympäröivästä olevaisuudesta mitä suurimmassa määrin\naistihuomioiden varaan: ylhäällä on avara taivas, alhaalla tuntematon\nsyvyys ja näiden kahden välillä maa, jota poljetaan. Tämä on\nprimäärisin ja yksinkertaisin kuva Kosmoksesta. Se syntyy sekä lasten\nettä villien alkeellisessa tajunnassa, se muodostaa näyttämön kaikille\nmyytillisille maailmankuvitelmille, herätköönpä ne sitten eloon\nklassillisessa Kreikassa tai Länsi-Intian tiettömissä džungleissa.\nMaailmankaikkeus on kuin mahtava kookospähkinä, jonka ytimessä ihminen\nelää ja vaikuttaa ja jonka sisäpuolelta hän ei poistu edes kuolemassa.\n— Kun elämä päättyy, tulee ratkaistavaksi asettuuko hän asumaan\npähkinän ihanaan yläpintaan — taivaaseen — vai putoaako hän sen pohjaan\n— helvettiin.\n\nTämä on, jos niin tahdotaan, äärimmäistä, huipistettua, loppuun\nvietyä realismia. Sillä primitiivinen ajattelu on realistista: se\nottaa huomioon aistimien tosiasiat, se luo näistä tosiasioista\nmaailmankaikkeuden alkeellisen kaavakuvan. Ihmiskunnan naiivit\nja kehittymättömät edustajat ovat poikkeuksetta ihmisiä, »joille\nulkomaailma on olemassa», lainatakseni Théophile Gautier'n tunnettua\nmääritelmää. Olemme edellä nähneet, miten tämä suvereeni alkeisrealismi\ntunkee kaikkeen mieltämistoimintaan miten lapset, neekerit ja\nuskonnonperustajat luottavat aina ja kaikkialla aistihavainnon\ntotuuteen. Niin on, jos siltä näyttää —! Koska taivas näyttää\nylösalaisin käännetyltä kristallikuvulta ja maa litteältä levyltä, ne\novat sellaisia. Koska aurinko näyttää kiertävän maata, se kiertää sitä.\nKoska kuu suurenee ja pienenee silminnähtävästi, koska tähdet näkyvät\ntavalliselle katseelle vain tuikkivina valopisteinä ja maanpiiri\nsitä vastoin suunnattoman suurena, ne ovat itse kukin sitä, minä ne\naistimme. Tämä havainnonvaraisuus ei ilmene vain ajattelussa — se\ntuntuu myös käytännössä. Primitiivinen elämä on kaikkine toitumuksineen\nja toimintoineen sävelletty alun perin tähän skaalaan, ja niin\nmuodoin ihmisen ensimmäinen maailmankaikkeus on sekä teoriassa että\ntodellisuudessa puhtaasti ptolemaiolainen. Sillä vasta kehittyessään\nihminen alkaa vaatia muitakin todistuksia kuin aistimien antamat, ja\nvasta erittäin korkealla älyllisellä asteella hän pääsee niin pitkälle,\nettä kykenee kieltämään omat havaintonsa ja omaksumaan ajatuksen\nmaapallosta ja einsteinilaisesta avaruudesta. Vielä tällä hetkellä\nihmiskunta jakautuu osiin, joissa ajattelun kaikki vaihtuvat asteet\novat alimmista ylimpiin edustettuina. Parhaimmisto on skeptillisintä.\nOlenpa tavannut älyllisesti mitä kehittyneimpiä yksilöitä, jotka eivät\nusko Hollywoodin tai eduskuntatalon olemassaoloon, kun sitä vastoin\nmolemmat ilmiöt käyvät primitiiviselle ihmiselle vielä täydestä!\n\nMaailma aistimuksena — tämä on kaikkien elämänkuvitelmien alkeellisin\nlähtökohta. Kosmoksen kolminkertainen rakennus, jonka keskipisteessä\nihminen hallitsee, on tunnettu yksinpä Raamatustakin, sillä kävisi\nkovin vaikeaksi sovittaa sen yksinkertaista, »esiloogillista»\nkaikkeudenkäsitystä modernin astronomian ja kosmologian korkeampiin\nkäsitteellisiin puitteisiin. Ne heprealaiset ajattelijat, joiden\naivoista Vanhan Testamentin maailmankuva on kehjennyt esiin, olivat —\nsen voimme lievin varauksin myöntää — samalla älyntasolla kuin lapset\nja villit vielä tänä päivänä. Ja hyvin yksinkertaisen psykologisen\nverrantolaskun perustalla voidaan todella ymmärtää, että juuri tämä\nkäsitys maasta ja taivaasta vetoaa niin vastustamattomalla voimalla\n»hengellisesti vaivaisiin» siihen runsaaseen ihmismassaan, jossa\nkehitys ei ole saavuttanut abstraktisen ajattelun korkeita piirejä,\nvaan pysyttelee yhä samassa tähystyspisteessä, mistä Mooses ja\nprofeetat ovat katsoneet Jumalan kätten töitä.\n\nTaivas on teltta, kupukatto, ylösalaisin käännetty puolipallo,\njonka kuultavan, umpinaisen holvin alle »tämä maailma» kaikkineen\nmahtuu. Se tummuu ja kirkastuu, kun taivaan suuremmat valot siirtyvät\nasemillaan. Se jymisee jumalan vaunujen vyöryessä, se välkkyy tähtien\nloistavasta neuleesta, jonka tuntemattomat kädet ovat kutoneet sen\ntummaan silkkiin. Miten alkeellista ja maassa pysyvää on ajattelu,\njoka pyrkii selittämään taivaallisten lyhtyjen ongelmaa, sen tietää\njokainen primitiivisten tarujen tuntija. _Bakairien_ mukaan on\nKalevanmiekka vain välkkyvä teline, jolla yliaistilliset olennot\nkuivaavat mandiokaa, ja Seulaset vain kasa ilmaan läikähtänyttä\njauhoa... Kaksoset ovat kosmillisen huilun loistavia läpiä, Etelän\nRisti linnunpaula ja Skorpiooni lastenkantoverkko... _Bororoot_\npitävät etelätaivaan ristinmuotoista tähtisikermää suuren kamelikurjen\nvarpaina, Seulasia _angico_-puun kukkaterttuna ja muita taivaan\nkupuun sirotettuja tähtiä hietakirppuina, joista lähtee omavaloinen\nsäteily. Yhtä realistisia ovat uskomukset, jotka kehityksen alimmilla\nasteilla kohdistuvat pilviin, tuuliin, ukkoseen, salamaan. Muinaisten\nseemiläisten tajunnassa syntyi kuvitelma Luciferista, Aamutähden\nenkelistä, joka singottiin alas taivaasta ja jonka loisto sammui\ntällä nuolennopealla matkalla. Australialaiset t uskovat, että\nlentotähdet putoavat metsiin pieninä, kullanhohtoisina sieninä.\nMooseksesta Hesekieliin asti ovat Vanhan Testamentin suuret näkijät\nkuulleet ukkosen jylinässä Jahven vaunujen ääntä ja nähneet salamassa\nhänen kunniansa kirkkauden. Ylitä luottavaisesti kuvittelevat\nSisä-Australian alkeelliset heimot Magalhaesin pilviä demoneiksi,\njoiden oudoissa muodoissa on uhkaavaa vihamielisyyttä ja jotka\nvoivat unen aikana laskeutua alas taivaallisesta kiinnityspinnastaan\nkäydäkseen vaivaamaan nukkuvia ihmisiä. Ajatus, että taivaan\nvaloilla ja ihmisten kohtaloilla on oma yhteytensä, on itse asiassa\nprimitiivisen ajattelun mittainen. Astrologian varhaisimmat juuret ovat\nihmiskunnan yleisissä alkeisajatuksissa — tai, jos niin tahdotaan,\nalkeisrealismissa: kuvitellaan, että tähtien vaihtuvat kuviot ovat\nyhtä lähellä inhimillistä elämää kuin ne näyttävät olevan ja että\nniistä lähtee hienoja, näkymättömiä, taittumattoman sitkeitä säikeitä,\njoilla ihminen, marionetti, on yhdistetty ylimaallisiin liikuttajiin,\njumaliin—!\n\nMaa on levy, joka yhtyy kaukaisuudessa taivaanrantaan. Kaikkein\nalkeellisimpana kehityskautenaan ihminen tuntee seisovansa sen\nkeskipisteessä, sillä menipä hän minne tahansa, Pohjantähden kompassi\nvälkkyy aina hänen päänsä yläpuolella ja hänen ja horisontin välimatka\nei koskaan lyhene. Mutta miten välittömästi herääkään ajatus, että\ntämän symmetrisen kentän alla on kosmillisen kokonaisuuden toinen\npuoli, kuolleiden maa, Haades, helvetti... Joka ilta on auringon nähty\nhäviävän näköpiirin rajalle ja joka aamu sen on havaittu nousevan\ntäsmälleen päinvastaiselta maailman reunalta. Näin on syntynyt se\nluonnollinen otaksuma, että päivän valopallolla on myös yöllinen,\nmaanalainen ratansa ja että se jatkaa kiertomatkaansa maankuoren alla,\nkun luonto no vaipunut levolle ja avaruus on tullut pimeäksi. Manala —\n»maanala...!» Eikö infantiili ajatus välittömästi taivu uskoon, että\nkuolleiden sielut vaipuvat, kuten aurinkokin, noihin tutkimattomiin\nsyvyyksiin ja että Tuonela alkaa jalkapohjiemme alta? On kerrottu,\nkuinka eräät alkeelliset yhteisöt pitävät tätä maanalaista maailmaa\nnäkyvän ilmiömaailman ylösalaisena peilikuvana, päinvastaisena\njäljitelmänä ja epäsuorana kopiona — mielikuva, jonka maanpäällisenä\nvirikkeenä on veden kalvoon heijastuva ylösalainen maisema. Sillä koska\nprimitiivinen ihminen rakentaa Kosmoksensa omista jokapäiväisistä\nhuomioistaan, hän voi ylen helposti päätyä tähän kuvitelmaan.\nYhtä selvästi voidaan selittää sekin käsityskanta, jonka mukaan\nkuolleiden sielut vaeltavat länteen, sammuvan auringon hautaan...\nKansat, jotka asuvat meren rannikolla, kuvittelevat vainajien maan\nkaukaiseksi Lännen Saareksi, kuten polynesialaiset _Bulotunsa_ tai\n_Havaikinsa_, ja monissa eurooppalaisissa saduissa tavataan samoja\nikivanhoja aavisteluja. »Onnellisten Saari», »Lännen Ihmemaa»,\nalkukantaisten unten tavoittamaton Eldorado, jonne iiriläinen Pyhä\nBrandan merellisillä matkoillaan purjehti, väikkyy kuolevan auringon\npunakultaisessa loimussa. Että juuri tältä taholta löydettiin ennen\ntuntematon manner, joka oli yhtä todellinen kuin koskaan Eurooppa,\nmurskasi lopullisesti nämä kauniit harhakuvat. Amerikan löytö on\ntehnyt näkymätöntä väkivaltaa arkaaiselle kuolemattomuususkolle, Ja.\nettä juuri tämä Lännen Saari osoittautui aikojen mennessä kaikkein\nkonkreettisimmaksi maaksi, maaksi, jonka elämänkäytännössä otetaan\nlukuun vain tämä maailma, todistaa jumalallista ironiaa ja desilluusion\njohdonmukaista edelleen kehittämistä. Mutta vähintään yhtä suuren\nhenkisen iskun saivat ne meksikolaiset »villit», jotka armon vuonna\n1519 valmistautuivat vastaanottamaan mereltä tulevaa »Valkoista\nJumalaa» ja kohtasivat Hernándo Cortésin sekä hänen espanjalaisen\njoukkonsa!\n\nTällaisena on edessämme primitiivinen sielu. Se on heittänyt\nkohtalonsa tajuttomien voimien varaan, se juhlii omaa suuruuttaan\nahtaan, äärellisen, loistavan maailmankuvan keskuksessa, maan rummun\nkannella, taivaan säteilevän kellonkuvun alla... Kaikki on tässä\nsielullisessa todellisuudessa vielä jäsentymätöntä ja ääriviivatonta.\nOlioiden muodot vaihtuvat kuin yösumun kuviot, unen vaikutus yltää\nvalvomistilaan, maagillisen hahmottumisen laki vallitsee antaen\nilmiöille painajaisen ja toiveunen kammottavia ja ihania sävyjä,\nTässä elämänasteessa todellisuuden kasvoilla on vielä lakkaamatta\nuudistuva ilme. Alkeellinen ajatus ei löydä kestävää tukea itselleen,\nprimitiivinen silmä on tajuttomien näkyjen lahjoma... Vasta myöhemmin,\nkun kulttuurin pyramidi on alkanut kasvaa ja ihminen on saavuttanut\nharkitsevan, seulovan, »yliminällisen» ajattelun asteen, suurenee juopa\nunen ja valveen välillä, »tajuttoman» ja tajunnan väliin nousee kynnys,\nmielikuvien loistava esineellisyys lakastuu ja sielullisuuden lumovalo\nsammuu äärettömästä luonnosta. Viidakko vaihtuu kaupunkiin, tulisoihtu\nEdisonin lamppuun, Jumala »maailmanhenkeen», noituus logiikkaan...\n\nOnko älyllinen kehitys sulkenut meiltä tämän rikkaan alkumaailman\nportit? Näemmekö näissä asioissa oikein — ymmärrämmekö primitiivisen\nihmisen? Psykoanalyysin kylmä ja kirkas valokiila suuntautuu\nrävähtämättä alkukantaisen ihmisen ongelmaan ja tällä taholla se\npaljastaa vapaamman vaistojen kuohun kuin koskaan kulttuuri-ihmisen\nelämässä. Niin kauan kuin elämä lepää kaikissa muodoissaan tajuttoman\nalkeisajattelun pohjalla, sen ilmiöissä tulee esille välitöntä\nviettisäteilyä, ja kaiken elollisen syvimmät liikkeellepanijat,\nolemassaolon primäärisimmät voimat anastavat siinä keskeisemmän sijan\nkuin milloinkaan myöhemmin. Alaruumiin tajunta on vielä mahtavampi kuin\nyläruumiin. Siitos ja ruoansulatus, »rakkaus» ja »nälkä» liikuttavat\nelämän ratasta. Käsityksensä maasta, taivaasta ja helvetistä,\nrituaalinsa ja symbolinsa, juhlansa ja läkkinsä primitiivinen ihminen\nrakentaa näiden alatajunnallisten, alaruumiillisten tuntojen varaan,\njoita mikään sielullinen sensori ei tässä asteessa vielä laimenna!\nJokainen lastenhoitaja tietää, että ihminen syntyy tähän maailmaan\ntakaraivo avoinna ja että pääluun aukko rustottuu vasta myöhemmin\numpeen. Saman ilmiön tapaamme lasten ja villien sielunrakenteessa:\nalussa ovat kehittymättömät aivot omituisesti paljaina ja vasta\nmyöhempi luutuminen, joka tietää »tajuttoman» ja tajunnan etääntymistä\ntoisistaan, luo sielun ja maailman väliin läpitunkemattoman vaipan.\nMaagillinen elämänkäsitys väistyy ja taantuu pois. Älyn estävä\nkalvo kovettuu, vaikutelmien eteen kehittyy siivilöivä seula, jonka\nlävitse »puhdas luonnonhavainto» ei voi tunkea enempää kuin »puhdas»\nauringonsäde pirstovan lasisärmiön lävitse. Joka tahtoo ratkaista\ntajuttoman ajattelun ongelmia, palatkoon tämän vuoksi lasten ja villien\npariin. Näin menettelevät psykoanalyytikot. He lukevat myyteistä\nja rituaaleista, uhreista, tansseista ja rummutuksesta, kirjavista\nsulkatöyhdöistä ja falloksenmuotoisista amuleteista viettien välitöntä\nkirjoitusta, joka myöhemmin hautautuu »yliminällisen» elämän —\nsivistyksen — tiheneviin peitteisiin.\n\nKun kehitys on ehtinyt niin pitkälle, että ihminen on kadottanut\nhedelmällisen yhteytensä myytteihin ja kasvanut irti symboleista\nälyllistymisen pitkällä tiellä, hänen sisäiseen elämäänsä on sentään\njäänyt eräs valoton ja koskematon sopukka. Hän voi päiväelämässään\nedustaa vaikkapa korkeinta intellektuaalista kulttuuria. Hän voi olla\nloppuun viljelty kirjanoppinut, joka on tieteen uusimpien saavutusten\nmukaan mitannut oman sielunsa rakenteen ja tutustunut kaikkiin\npsykologisiin teorioihin, kaikkeen hedelmättömään ja hedelmälliseen\ntietoon, mitä vuosituhannet ovat kehityksen jatkuessa jättäneet\njälkeensä. Hän voi olla kylmin aivoihminen ja oppinein elämäntuntija,\nhän voi kirjoittaa jopa kirjaa psykoanalyysista, jossa kaikki henkiset\nilluusiot on murrettu rikki ja jossa serebraalinen [aivoperäinen,\naivoihin liittyvä, erityisesti isoaivoihin liittyvä] sivistys huipistuu\nviimeiseen asteeseen... Mutta vaikka kehitys on ehtinyt näin kauas,\nse ei sittenkään ole täysin tuhonnut alkukantaista hengenelämää: se\non vain tullut sysätyksi tajunnasta syvälle »tajuttomaan», sielun\nvalopiiristä sen kellareihin, elämästä uneen. Sillä unessa on\nsivistyneinkin meistä lapsi ja villi. Unessa kummittelevat vielä\nalkeellisen symboliikan unohtuneet »arkkityypit», primitiivinen\nkuva-ajattelu nousee hetkelliseen valtaan ja kehityksen painosta\nvapautunut barbaari tuijottaa meidän ummistuneiden silmäluomiemme\nalta yön salamyhkäistä filmiä. Kaikki edistyminen ja sivistys koskee\nlopultakin vain noita lyhyitä valokohtia, jotka leimahtelevat\nloppumattoman lapsuuden pimeässä yössä: päiviä! Niiden suppeassa\nvalopiirissä nousemme porras portaalta yhä ylemmäs kulttuurissa,\ntorjumme viettimme ja vaistomme, valutamme tietämisen tappavaa\nsublimaattia tunteisiin ja intohimoihin, kunnes kaikki näyttää\njalostetulta, hyödynnetyltä, kesytetyltä ja kuolleelta. Mutta yöllä\non suuri taka-askel astuttu. Tietoisuuden hento säteily tukahtuu\ntajuttomissa syvyyksissä, alkuihminen meissä, jota yritimme karkottaa\nja torjua pois, anastaa vanhan aseman. Mitä oli tämä »alkuihminen»...?\nJos tahdomme tuntea oman yösielumme, sen, mikä meissä on syvintä ja\nnukkuvinta, meidän on paras kääntyä villien ja lasten puoleen.\n\n»Primitiivinen välikohtaus», jota olemme katselleet, on syvimmältään\nsisältänyt kuvauksen elämästä, jossa yliminällistä tarkastusasemaa ei\nole vielä syntynyt ja jossa sielun tajuttomilla alueilla on sama asema\nkuin myöhemmin valvovalla tajunnalla.\n\n\n\n\n\n\nPIMENEMINEN\n\n\n\n\n\"Se —\"\n\n\n    Suureneeko ihminen sitä mukaa, kuin hän pääsee sen tuntemattoman\n    suuruuden perille, joka häntä vallitsee, vai suureneeko tuo\n    tuntematon ihmisen mukana.\n\n                                           Maeterlinck.\n\nMe elämme aikaa, jolloin Freudin ajatukset ovat vielä »ilmassa». Sen\nvuoksi emme voi lopullisesti määrätä niiden merkitystä.\n\nMutta jos on tämänhetkisestä historiasta etsittävä luovaa ajatusta,\njonka elinkykyisyys tuntuu runsaimmalta ja joka samalla kerää kuin\npolttopeiliin ajan ilmakehässä harhailevat aavistukset, löydämme\ntuskin ratkaisevampaa. Oppi piilotajunnasta — »tajuttomasta» —\non meidän historialliselle hetkellemme kuvaava. Juuri älyllisen\nyliviljelyn vaiheessa, kriisikautena, jolloin länsimaat ovat\nväsyneet liikaan valistukseen, jolloin sivilisaatiota uhkaa tuomio,\njolloin järjen valtaistuin on alkanut horjua ja korkein, uupunein,\nviisain ja skeptillisin osa ihmiskuntaa kääntyy laajana rintamana\nintellektuaalisesta kulttuurista pois, voidaan todella singota ilmaan\nja omaksua tämä mullistava paradoksi! Ajatus, että meidän tajuinen\nminämme on vain häviävän pieni murto-osa todellisesta minästämme ja\nettä inhimillisillä kohtaloilla on juurensa syvyydessä, johon mikään\nvalvova järki ei voi heittää räikeää valovirtaansa, syntyy nykyaikaisen\nihmisen syntyessä. Modernit sielut, rikkinäisemmät, polaarisemmat,\nmonisyisemmät ja sekä sosiaalisesti että individuaalisesti\njuurettomammat kuin heidän isänsä ja äitinsä, seisovat umpimielisenä\njoukkona tämän maailmanajatuksen takana. Psykoanalyysi on ratkaissut\nheidän ongelmansa. Se on nostanut kuvastimen heidän eteensä ja antanut\nheille suuressa peruskeksinnössään älyllisen aseen, joka voi palvella\nsekä kirurgia että murhaajaa.\n\nSillä vaikutus, joka Freudin löydöllä on, tuntuu jo tähän mennessä\ntavattomalta. Jotain uutta ja mullistavaa on tapahtumassa. Tähänastinen\nelämänkuva on alkanut järkkyä ja vanha kartesiolainen sielunkäsitys\nsulaa kuin vahakuva kuumassa päivänvalossa. Meidän on muistettava, että\najatuksilla on eräissä tapauksissa suurempi järkytysvoima, laajempi\nulottuvaisuus ja ratkaisevampi kosketus elävään elämään kuin koskaan\ninhimillisillä teoilla, olkoonpa viimeksi mainitut miten määrääviä\ntahansa. Eikö koko maailmanhistoria muuta suuntaansa armon vuonna\n1543, jolloin Ermlannin piispan henkilääkäri, puolalainen kaniikki\n[alunp. \"kanuukki\"] Kopernikus julkaisee teoksen _De Revolutionibus\nOrbium Coelestium_ —? Se, että kirjaa lukevat vain harvat ja valitut\nja että uusi maailmankuva on yksityiskohdissaan selvinnyt vain\ntekijälle itselleen, ei merkitse mitään. Tässäkin, kuten monissa muissa\ntapauksissa, luova ajatus tihkuu itse ilmaan — se täyttää, kuten\nStefan Zweig sanoo, ajan huokoset; lukemattomat ja taas lukemattomat\nyksilöt omaksuvat sen tietämättään, sovittavat elämänsä sen mukaan,\nelävät sen. Ja mikä on sen käytännöllinen merkitys? Ajatus, että\nihmisen asuma maa ei enää ole kaikkeuden keskipiste, että se on vain\neräs aurinkoa kiertävistä planeetoista ja että kauniit kristilliset\nkuvitelmat paratiisista, kiirastulessa ja helvetistä eivät enää mahdu\nKosmoksen uudistuneeseen kuvaan, on omansa muuttamaan koko yleisen\nelämänkäytännön. Keskiaikainen ihminen eli Kopernikuksen kuolemaan\nasti goottilaisessa maailmassaan — eli sen keskipisteenä. Mutta\nkerettiläisen pappismiehen pienestä ja ikävystyttävästä kirjasesta\nalkaa toisen ihmislajin tarina ihmisen, jonka elämä on niitä\nepävakaisinta ja häilyvintä, jolta puuttuu varma tae kuolemantakaisista\ntaivaanpiireistä ja jonka koko mainen vaellus on asetettu avaruudessa\nheittelehtivän tomuhiukkasen varaan, suureen epävarmuuteen tähtien\nalla —! Mitäpä merkitsikään, että tämä teoria oli, kuten kaikki\nteoriat, liian yksipuolinen ja että sen keksijä oli alttiisti omaksunut\najatuksia, jotka myöhempi aika on osoittanut täysin perättömiksi?\nAjatus oli ajateltu! Kirvoittava ydinlauselma oli lausuttu — totuus oli\nkoko monimutkaisuudessaan sisällytetty yksinkertaiseen paradoksiin.\nEttä aurinko ei kierrä maata vaan maa aurinkoa, sen on Kopernikus\nnäyttänyt.\n\nMutta yhtä mahtavana vaikuttaa tämänhetkisessä maailmassa Sigmund\nFreudin yksinkertainen ja helppohintainen luova ajatus. Eräästä\nhistoriallisesta hetkestä lähtien ihmiskuntaa järkyttää tieto, että\nälyn hallitusaika on päättymässä ja synkemmät, salaperäisemmät,\nkohtalokkaammat tekijät ovat asettuneet asumaan sielun taloon.\n»Descartesilainen elämänkäsitys» oli opettanut, että ihmisen\nvarsinainen minuus on hänen ajatteleva, älyllinen, tietoinen\npäiväpuolensa — »psykoanalyyttinen elämänkäsitys» esittää sen jyrkästi\npäinvastaisen väitteen, että ihmisen sisin olemus ei lainkaan ilmene\nhänen ajattelussaan, vaan että tiedoton hänessä on määräävämpää kuin\ntietoinen. Vuosisatojen ajan oli uskottu tajuisten ratkaisujen ja\njärkevän harkinnan merkitykseen — psykoanalyysi julistaa tajuttoman,\njärjen takaisen valtaantuloa! Mutta eikö tämä ole paradoksi? Eikö\nFreudin sanoma ihmisestä, jossa koko siihenastinen käsitys kumotaan\npäälaelleen ja jossa tajunnalta riistetään sen entinen herruus, ole\nyhtä katastrofaalinen, mullistava ja helppotajuinen kuin Kopernikuksen\nteoria? Niin kuin geosentrinen maailmankuva kerran vaihtui\nheliosentriseen, niin tapahtuu myös Freudin näyttämölle tullessa\nyksinkertainen suhteiden vaihdos. Vielä kerran riistetään ihmiseltä\nkappale siitä tuesta, jota hän tarvitsee nojautuessaan elämään. Vielä\nkerran vähennetään hänen valtaansa Kosmoksessa, supistetaan hänen\nvaikutusalaansa ja pienennetään sitä piiriä, jossa hän kuvittelee\nolevansa oman kohtalonsa seppä. Freudin oppi piilotajunnasta on\nkopernikaaninen kumous — ja niin muodoin ei ole ihmeteltävä, että tämä\nkylmäverinen paradoksi on nostanut kapinaan laajat osat älyllistä\nihmiskuntaa!\n\nOn sanottu, että »tajuton sielullinen alue» ei suinkaan ole Sigmund\nFreudin omaa keksintöä: piilotajunnasta oli puhuttu jo ammoisina\naikoina. Mutta yhtä hyvällä syyllä voisi Kopernikusta syyttää\nsiitä, että hän omaksui toisille tulevan kunnian, että hän varasti\nperusaatteensa Pythagoraalta, Aristarkos Samoslaiselta ja Aleksandrian\nkreikkalaisilta oppineilta. Ajatus, että maa kiertää aurinkoa\nsisartähtien suuressa piirissä, oli esitetty jo kaksituhatta vuotta\nennen häntä. Niinpä knidolainen Eudoxus laati neljännellä vuosisadalla\neKr. mitä johdonmukaisimman järjestelmän planeettojen liikkeistä,\nensimmäisellä vuosisadalla elänyt Hipparkhos [s. 190 eaa. Encyclopedia\nBritannican mukaan] arvioi miltei täsmälleen maan ja auringon\nvälimatkan, Poseidonios [n. 135 eaa. ed. mukaan] mittasi auringon\nhalkaisijan, ja ennen mainitusta Aristarkoksesta sanoo Arkhimedes,\nettä hän »opettaa kiintotähtien ja auringon pysyvän paikoillaan, mutta\nmaan puolestaan kiertävän kehässä aurinkoa, jolla on paikkansa maali\nradan keskipisteessä...» Mutta siitä huolimatta, että kopernikaaninen\navaruudenkäsitys tunnettiin ennen varsinaista keksijäänsä, näillä\nmuutamien harvojen mielipiteillä ei ollut mitään laajempaa kantovoimaa.\nVasta 16. vuosisadalla, vasta vaatimattoman puolalaisen oppineen\nteoksessa ajatus sai siivet ja kimposi lentoon. Sama koskee oppia\npiilotajunnasta. Että ihmissielussa piili tuntemattomia mantereita ja\nettä kirkkaan päivätietoisuuden tuolla puolen, »tajunnan kynnyksen»\ntakana, oli kartoittamaton alue, oli tunnettua jo Pierre Beylelle ja\nFjodor Dostojevskille, Nietzschestä ja Schopenhauerista puhumattakaan.\nMyös ranskalaisen Xavier de Maistren pikku kirjanen, aikoinaan\nyleisesti luettu _Voyage autour de ma chambre_ sisältää puolittain\ntiedotonta, puolittain tietoista piilotajunnan tutkistelua. Tässä\npuolitoista vuosisataa sitten ilmestyneessä teoksessa esitetään\nlyhyesti sanoen se ajatus, että inhimillinen sielunelämä on\nkaksijakoista, että kaksi sisäistä tekijää, _l'âme_ ja _la bête_,\ntaistelevat vallasta. Mihin päätyy sitten tämä _système de l'âme\net de la bête_? Oivallinen ranskalainen antaa meidän tietää, että\nviimeksi mainittu, joka ei ole mitään muuta kuin ihmispersoonallisuuden\ntiedoton, alitajuinen, piiloon jäänyt olemuspuoli, ottaa elävässä\nelämässä »alta päin» ohjat käsiinsä ja »vie meidät, minne emme tahdo».\nTeorian kuvitus tosin herättää hilpeyttä. Kun esimerkiksi Xavier de\nMaistren pitäisi pistäytyä hovipiirissä, muuttaa piilotajuinen _la\nbête_ hänen suunnitelmansa. _La bête_ tietää herransa heikkouden erästä\ntiettyä madame de Hautcastelia kohtaan, mistä tajunnantakaisesta\ntiedosta seuraa, että de Maistre huomaakin tulleensa viimeksi mainitun\nportille!\n\nEräässä suhteessa tämän tunnetun ranskalaisen teoria on kuvaava\najalleen. Psykoanalyysin syntymähetkeen asti piilotajunnalla oli\nsielutieteen piirissä sama hupainen ja huono kaiku kuin kansansadun\npaholaisella. Se näytteli sisäisessä elämässämme puhtaasti passiivista\nosaa, sen todellinen merkitys oli tuntematon, sen aseina kohtalon\nnäytelmässä sama kuin taustalla olevan statistin. Mutta Freud on\nmuuttanut käsityskannat. Samalla kun hän veti salaisen aavistuksen\nesiin muutamien valittujen aivoista, samalla kun hän riisui sen päältä\nhalventavat verhot ja lahjoitti sille kantavuuden, jota ei ennen\nosattu uneksiakaan, hän antoi piilotajunnalle ylimmän ratkaisuvallan\ninhimillisessä elämässä. Nyt tuli ihmisen yösielusta aktiivinen,\ntärkein, kohtalokkain tekijä. Nyt paljastui voima tai joukko voimia,\njoiden arvaamaton vaikutus oli siihen mennessä jäänyt salaan. 80- ja\n90-luvuilla, vuosisadan vaihteen salaperäisessä päivänlaskutunnelmassa\noppi »tajuttomasta» oli itse ajan henkisessä ilmakehässä, ja vaadittiin\nvain, että voimakas äänitorvi keräisi ja linkoaisi ulos tuon matalan\nmuminan, tuon puoliäänisen, kuiskaavan, aavistelevan huhupuheen.\nNäin on hengenhistoriassa usein käynyt. On ilmestynyt yksilö, joka\nnerollisen vaistonsa ajamana löytää aikansa sisimmän sanoman, antaa\nsille siivitetyn muodon, valaa sen paradoksiksi ja viskaa sen joukkojen\nkeskuuteen. Freud kuuluu näihin vapauttajiin. Me tiedämme, millä\narvaamattomalla ja esteettömällä ekspansiovoimalla hänen oppinsa\n»tajuttomasta» valtasi taiteen ja kirjallisuuden piirit jo paljon ennen\nkuin tiede oli lainkaan ottanut sitä lukuun. Sinänsä vaikeatajuisesta\nsysteemistä tuli nopeassa ajassa uskomattoman populääri. »Kuiva\ntieteellinen olettamus» sai vastaanoton, jota hypoteesin tekijä itse\ntuskin saattoi odottaa...\n\nOn väitetty, että Freud suoritti aikansa psykologisissa johtoaatteissa\nvain nerokkaan keräilijän ja sulattajan työn. Tiedämmehän, missä\nkiitollisuuden velassa hän on sellaisille tutkijoille kuin James,\nFlournoy, Pitres ja Grasset — miten muun muassa ranskalaisen Pierre\nJanet'n nerokas tutkimus _Etat mental des hysteriques_ [1892] laski\njuuri psykoanalyysin syntymähetkinä syvää pohjaa hänen teorioilleen.\nDorerin suuri teos _Historische Grundlagen der Psychoanalyse_ [1932]\nnäyttää, mitkä oppisuunnat nuorta Freudia enimmän kiinnostivat —\nmiten hän oppi paljon Herbartilta, jonka pääajatuksiin hän tutustui\nopettajiensa Wilhelm Griesingerin ja Theodor Meynertin kantta.\nTältä taholta tulee hänen töihinsä se keveästi voluntaristinen\nfysiologisoiminen, jonka tunnemme, täältä voidaan myös löytää\nlibidoteorian syvimmät virikkeet — teorian, jossa tarkka katse\nvoisi erottaa affektidynamiikaksi muuntunutta herbartilaista\nmielledynamiikkaa. Vuosisadan lopun sielutiede askarteli myös\nkuuluisalla lokalisaatio-opilla, jonka mukaan tietyt sielulliset ilmiöt\novat kiinteästi sidotut määrättyihin aivolohkoihin, ja varsinkin\nMeynertillä sulivat psykologia ja aivoanatomia todella eroamattomasti\ntoisiinsa. Tämän kuuluisan metodin, huomauttaa Dorer, psykoanalyysin\nperustaja, on siirtänyt puhtaan sielutieteen piiriin. Hän on\nkohdistanut sen sielun rakennukseen ja lokalisoinut sisäisen elämämme\n»alempiin» ja »ylempiin» vyöhykkeisiin jokseenkin samalla tavalla kuin\nhänen opettajansa paikallistivat tajunnantilat aivoihin.\n\nNuori psykologi Karl Siebert korostaa tämän lisäksi niitä\nyhtäläisyyksiä, joissa psykoanalyysi rinnastuu Pavlovin ja Bechterewin\nrefleksioppiin, puhtaasti materialistiseen sielunkäsitykseen.\nHieman tyylitellen voisi väittää, että tämä refleksologia hävittää\nihmisen ja eläimen välistä eroa, että animaalinen ja inhimillinen\nlähenevät toisiaan venäläisten psykologien teorioissa, joissa\n»myötäsyntyiset refleksit» näyttelevät niin merkillistä osaa. Mutta\nmikä onkaan Freudin mieliaihe? Viettielämä, »vaistot»! Siis jokin,\nmissä elämämme animaalinen pohja paljastuu — Siebertin näköalat on\nsittemmin osittain omaksunut myös ruotsalainen Gadelius. Hän tekee\nsen terävän ja uskaliaan huomautuksen, että jos psykoanalyysin\n»kompleksologia» viedään kyllin pitkälle ja saatetaan takaisin\nvanhoihin refleksologisiin lähteisiinsä, huomataan, kuinka näiden\nkahden materialistisen oppisuunnan ero yhä vähenee.\n\nEttä Pavlov [alunp. \"Pawlow\"] on ottanut teoriansa perustaksi\nanimaalisen nälän ja Freud inhimillisen viettielämän, on loppujen\nlopuksi pintailmiö. Kun Pavlov tutkii koiran dreseerausta opettajansa\nedessä ja Freud ihmisen dreseerausta isänsä, »yliminänsä», edessä, ei\ntutkimusobjektien erilaisuus suinkaan ole niin ylipääsemättömän suuri\nkuin ensi näkemältä voi tuntua...\n\nMutta tällä kaikella on varsin vähän tekemistä itse asian kanssa.\nKysymys aatteiden alkuperästä voi herätä vain hedelmättömissä aivoissa,\nsillä luovien ajatusten alueella olemme kaikki alttiita vaikutteille\nja lainaamme, jäljennämme, keräämme vieraista varastoista ikään kuin\ntajuntamme pimennoissa loistaisi vanha maksiimi: Mikään ei kuulu\nkenellekään, kaikki kuuluu kaikille! Ajatusten »ajankohtaisuus» piilee\ntässä: ne poimitaan ajan yhteisestä aatevarastosta, ne kristallisoidaan\nkirkkaaksi muodoksi, ne lausutaan julki. Sen vuoksi on jokainen\ntutkija, joka katsoo kumoavansa psykoanalyysin pätevyyden vain\nosoittamalla sen syvällisen yhteyden ajan virtauksiin, valinnut väärän\ntien ja joutunut huomaamattaan uuden sielunselityksen apologeetaksi,\nMikäli psykoanalyysi on muunnettua Herbartia tai muunnettua\nrefleksioppia, tämä metamorfoosi on tapahtunut nerollisissa aivoissa ja\nuusi teoria on kehjennyt esiin hedelmällisempänä kuin entinen.\n\nPsykoanalyysilla on nykyisen biologian laskema pohja ja tämän\nperustuksen tutkiminen, on johtava ratkaisuun, joka lopullisesti\nmäärää Freudin oppirakennelman [alunp. \"oppirakennuksen\"] tieteellisen\narvon. On olemassa hämärä mahdollisuus, että lähimmän tulevaisuuden\naivoanatomia vie päätökseen eräät kauas tähtäävät ajatukset ja että\ntiettyjen paralleelisuuksien valjetessa paljastuu jopa piilotajunnan\nelimellinen pohja. Sielu on lokalisoitunut. Henkinen elämä lepää\ntarkemmin määräämättömään rajaan asti biologisten edellytysten\nvarassa. Animaaliset vaistot lakkaavat, kun kirurgin veitsi leikkaa\nkoe-eläimeltä väliaivot ja rungongangliot, eikä mikään lintu tämän\nmenettelyn jälkeen enempää parittele kuin pesi. Mutta miten jakautuu\n»henkisyys», miten paikallistuu»sielu» ihmisen keskushermostossa,\njossa vuosimyriadien hidas kehitys on ehtinyt monimutkaisuuden\nihmeeseen ja taiturimaisen työnjaon systeemiin? Missä syntyy tajunta?\nOnko tietoisuuden lähde kätketty aivokuoreen, parin millimetrin\npaksuiseen solukkoon [solustoon] poimuttuneeseen vaippaan, joka peittää\nvaaleanharmaana massana aivorungon syvyydet —? Ja miten ratkeaa\n»tajuttoman» arvoitus? Onko ongelma selvitetty, kun keskushermoston\nalimmat osat ja selkäydin ovat tulleet tieteellisesti paljastetuiksi ja\nkun niiden vielä varsin puutteellisesti tutkittu osuus solullisessa\n[solustollisessa] työnjaossa on saanut selityksensä —? Saksalainen\nKüppers on viitannut tähän mahdollisuuteen. Suurin salaisuus, mitä\nKosmos sisältää, kätkeytyy kolmannen aivo-ontelon harmaaseen massaan,\nja kaikkeuden mysteereistä ovat aivorungon mysteerit kenties lopultakin\nkaikkein polttavimmat, sillä niiden avautuessa aukeaa suurelta osaltaan\neräs Gordionin solmu, sielun salaisuus... Nykyään olemme lähellä\najatusta, että aivorunko on sielun koti. Täällä käy alimman animaalisen\nhermoelämän salaperäinen aaltoilu, täällä ovat tajunnan tosiasiat\nsammuneet, täältä nousee syviä heijastuksia aivokuoren peiliin, ja\ntuossa ahtaassa, ajattomassa, tietoisuuden takaisessa olopiirissä\nsyntyy ja vaihtuu sisäisiä tiloja, joita tajuntamme ei koskaan tavoita.\nMiten psykoanalyysin lopullinen ratkaisu langenneekin eräs näköala on\nleimahduksena auennut! On mahdollista, että »tajuton» lokalisoituu\nsyvälle aivokuoren alle, vielä selvittämättömien biologisten prosessien\nihmeeseen.\n\n»Psykoanalyysin tarkoituksena on tehdä alitajunnasta tajunta», sanoo\nruotsalainen Bror Gadelius. Lause on selventävä. Siihen sisältyy\ntiivistetyssä muodossa Freudin oivalluksen ääretön kumouksellisuus.\n\nSillä huolimatta uuden sielunkäsityksen epäilyttävistä sivupiirteistä,\njoiden tieteellinen uskottavuus on kyseenalainen, sen perusajatus\non muuttanut elämän kuvan. Kuten Kopernikus, niin on Freudkin\nilmeisten harhapäätelmiensä keskellä tehnyt katastrofaalisen »läydön:\nhän on keksinyt sielun dynaamisen laadun, hän on paljastanut _das\nUnbewssten_, minuuden pimeän kellarikerroksen. Miten suhtaudummekaan\nhänen oppirakennuksensa moniin yksityiskohtiin, emme voi torjua\najatusta, että elämäämme on äkillisesti ja yllättäen ilmestynyt uusi\n_primus motor_, taustalla vaikuttava tekijä. Tarkoin määrätystä\nhistoriallisesta hetkestä asti maailmannäyttämön parrasvalot alkavat\nrauhattomasti pimetä. Hämärästä nousee uusi kuiskaaja — näytelmän\nluonne muuttuu. Arkipäivän käytännölliseen matematiikkaan hiipii ennen\ntuntematon suure, salaperäinen luku X. Todellisuuden ulkomuoto näyttää\näkkiä toiselta kuin mihin olemme tottuneet...\n\nMitä on tapahtunut? Totuus on, että meidät on paljastettu. Vaikka\njulistaisimme psykoanalyysin pannaan ja löytäisimme sen teorioista\nvain kvasitieteellisyyttä ja materialistista mystiikkaa, olemme\nkaikesta huolimatta tulleet siirretyiksi uuteen maailmankuvaan. Vielä\nepävarma mutta räikeä röntgenvalo tunkee elämämme uumeniin, sen\nsäteissä nousee näkyviin jotain tutkimatonta ja mustaa, niin kuin\nliejua meren pohjalta, niin kuin kultaa halki räjäytetystä kalliosta...\nInhimillisen sielun aavistamaton bakteeriviljelys, hämärään peittynyt\nalakasvillisuus, ennen näkemättömät muodot ja hahmot, joiden\nsalaperäiseen pesään tämä heittovalo lankeaa, on paljastettu... Uuden\npsykologian tähystysasemasta on äkkiä näyttäytynyt pimeä sielullinen\nvyöhyke, jota Freud kutsuu »tajuttomaksi» ja jolle eräs hänen\nvannoutuneista oppilaistaan, Georg Groddeck, antaa mystillisen nimen\n_das Es_, — Se.\n\n_Das Es_ on alkujaan puhdas metafora. Se on selventäväksi apukeinoksi\nvalittu havaintokuva, deskriptiivinen, maalaileva vertaus, jonka\najatuksen Freud on sittemmin tulkinnut monilla muillakin tavoilla.\nMutta juuri näkynä tämä oivallus on saanut laajimmin yleisölevikin.\n»Talossa, jonka Freud rakensi», on oma kellarinsa — sielussa on pimeä\npohjakerros, jonka labyrinteissa vangitut henget etsivät ulospääsyä.\nJos menemme taiteen, kirjallisuuden ja yleisen ajattelun pariin,\nmeitä kohtaa tämä katsantokanta ja me voimme hyvin ymmärtää, miksi\nFreudia syytetään mytologisesta ajattelusta. »Tajuton» on nykyaikainen\nmyytti. Psykoanalyysin perustaja on laskenut sen liikkeelle ja hänen\nlukemattomat seuraajansa ovat vakiinnuttaneet sen asemaa. Mikäli\ntahdomme arvioida sitä merkitystä, mikä Freudin sanomalla nykyisessä\nelämänkäsityksessä on, meidän tulee pysähtyä juuri myyttiin, sillä\nse muuttaa ratkaisevalla tavalla peilikuvan, jossa ihmiskunta katsoo\nitseään.\n\n»Minä on surkea asia...!» _Das Ich ist ein armes Ding...! Was wir unser\nIch heißen, verhält sich im Leben wesentlich passiv, wir werden gelebt\nvon unbekannten, unbeherrschten Mächten_... Tuskin koskaan on ihmisen\ntietoista 'minää' nöyryytetty syvemmin kuin tässä psykoanalyyttisessa\nväitteessä, ja koskaan ei sielun pimeille, tajuttomille voimille\nole uhrattu enemmän kuin tässä! Freudin lauselma, jonka mukaan\nminuutemme näyttelee sisäisessä elämässä kokonaan passiivista osaa,\nsanoo loppujen lopuksi uskomattoman paljon. Näköala avautuu tuohon\ntummaan, maanalaiseen piiriin, johon kohtalomme on laskenut ankkurinsa,\ntuohon syvään kerrostumaan, josta vietit kohoavat esiin kuin kaameat\nloiskasvit puhjetakseen tunteiden, intohimojen ja rikosten, tottumusten\nja menettelytapojen kukiksi. Kaikki, mikä torjutaan pois tajunnasta\nja tungetaan tietoisuuden päiväpiiristä pois, vaipuu tänne. Sillä\ntietoisuus on vain pieni, kirkas valotäplä; jota »tajuttoman» pimeys\nympäröi; monin verroin suurempi ja uhkaavampi, jylhempi, väkevämpi,\nkohtalokkaampi on sielun yö. Että »Se», »tajuton», on synonyymi\nkaikelle pois tungetulle, sen selittää eräs Freudin monista tosin\nhieman hämyisistä määritelmistä, jonka mukaan »torjuttu on meille\n'tajuttoman' esikuva» — _das Verdrängte ist uns das Vorbild des\nUnbewussten_. Ei ole olemassa mitään hautaa, mihin voisimme kätkeä\npahat muistomme... Kaukaisimmasta lapsuudesta vanhuuteen asti elää\nkaikki, mitä olemme tahtoneet unohtaa, näkymätöntä loiselämäänsä\npersoonallisuuden kuiluissa, odottaa itämisaikaansa, kuohuu,\nliikahtelee, häilyy, muodostaa kauhun ja intohimon räjähdyspanoksia,\nlatautuu inhon, epätoivon ja ahdistuksen paineeksi, etsien pääsytietä\nylös tajuntaan ja kohtaloon... »Se» on voimakkaampi kuin »minä». »Se»\non valtameri, jonka mittaamattomista syvyyksistä nousee salakareja,\njonka onkaloissa elää kummitusmainen viettien kasvillisuus ja\nui unohtuneiden mielteiden aavemaisia kaloja. »Mitä me kutsumme\ntietoisuudeksemme», sanoo saksalainen etnologi Achelis, »on vain\nhäviävän pieni osa sitä sielunelämän kokonaisuutta, joka todella on\nmeissä. Kuten kirkas kuu ui pohjattoman valtameren yllä, niin keinuu\ntajunta yli sielumme... Verrattomasti suurin osa sielunelämäämme jää\nmeille tuntemattomaksi.»\n\nOlemme nähneet, miten inhimillinen elämä on kaikkia asteitaan,\nylimpiä ja alimpia myöten laskenut ankkurinsa tähän mereen. Pienistä\nvirheteoistamme, muistin hairahduksista alkaen aina rikosten ja\nmurhanhalun pimeään ilmiöpiiriin asti, arkisen käyttäytymisen harhoista\nkohtalokkaan varomattomuuden, uhkarohkeuden ja onnettomuuksien alueelle\nulottuu voimakas tajuton viettisäteily, joka ohjaa kohtaloamme.\nTajunnan tarkastusasemat vartioivat heikkona varustuksena »tajuttoman»\nhyökkäyksiä. Unessa, jossa jokainen meistä palaa omaan ja rotunsa\nlapsuuteen, ja myytillisessä alkeisajattelussa, joka välähdyttää\nväsymyksen hetkellä näköalan kauas ihmiskunnan unohtuneeseen\nalkutilaan, murtuu tietoisuuden rajamuuri, vanhat symbolit piirittävät\navutonta sielua, toiveen ja pelon taivaat painavat raskaina\najatusta... Miten sielu naamioi itsensä symboleihin, sen osoitti\nmeille uni. Yön kuvakielessä paljastui piilotajunnan alkuperäinen\nilmaisumuoto, visuaalinen vertaus, ja sen muinaiset mutta koskaan\ntäysin häviämättömät muodot ovat kasvaneet vastaamme primitiivisen\nsielunelämän ihmeellisessä, värirunsaassa, maagillisessa kehässä.\nKuinka yhteinen vietin symboliikka sitoo toisiinsa unet ja myytit,\nkuinka primitiivinen ja sivistynyt henki ilmaisevat syvimpänsä\nsymbolissa, kuinka epämääräinen atavistinen heijastusilmiö ja\nbarbaarinen uhrijuhla juurtuvat samaan tajuttomaan tunteeseen, sen on\npsykoanalyyttinen ekskursiomme osoittanut. Tuhansia teitä, lukemattomia\nerillisiä polkuja myöten tulemme ajatukseen, että »tajuttoman» ja\ntajunnan, sielun ja ulkotodellisuuden, ihmisen ja elämän siltana\non symboli. Näin on tulkittavissa psykoanalyysin alta kangastava\nelämänkäsitys — syntyvä metafysiikka, joka on samalla kertaa uutta ja\nikivanhaa.\n\nIhmisen symbolina — tähän paradoksiin voidaan sisällyttää\npsykoanalyysin sanoma! Jokapäiväinen elämämme on vain vääristävä\npeili, jossa tajuttomat heijastukset kulkevat... Kuinka vertauskuvan\nasema vähitellen siirtyy kehityksessä taustaan, kuinka aluksi niin\npaljaat ja selvät symbolit alkavat moninaistua ja kuinka ihmiskunnan\nalkuperäinen kuva- ajattelu antaa tietä heräävälle käsite-ajattelulle,\nsen kertoo meille ihmiskunnan henkinen kehitys. Olemme sanalla\nsanoen nähneet, miten dynaaminen tekijä tämä arvoituksellinen »Se»\non, miten »tajuton sielullinen alue» ei lepää passiivisena, vaan\nsynkentää ja kirkastaa, lääkitsee ja myrkyttää elämäämme koko sen\näärettömässä moninaisuudessa. Mikä mahtava kuiskaaja! Se määrää omasta\nnäkymättömästä kopistaan maailmannäytelmää, se panee näyttelijöiden\nhuulille sanoja, joita he eivät ole lukeneet roolivihkoistaan,\nse hämärtää heidän tietoisuutensa, vaihtaa osat, muovaa heistä\nneroja ja mielisairaita, kylvää yli näyttämön unen, painajaisen ja\nhulluuden usvaa... Sillä tämä on psykoanalyysin suuri teko: se tekee\nkuiskaajasta varsinaisen osansuorittajan ja antaa hänen nousta\nnäyttämölle, kunnes parrastulien valot alkavat rauhattomasti lepattaa\nja kuiskaajan varjo kasvaa mittasuhteissaan. Näemme viimein hirviön,\njättiläisen, jumalan... Näyttelijät ovat muuttuneet mekaanisiksi\nmarioneteiksi, niiden jäsenistä lähtee lankoja, joita muodoton käsi\nliikuttaa. Das Es, »Se», on muuttunut kääpiöstä demiurgiksi.\n\nOnko psykoanalyysin oppi »Siitä» psykologiaa, joka huipistuu\nmetafysiikaksi, vai metafysiikkaa, joka on ottanut psykologian naamion?\n\nJos selailemme sitä hukuttavaa sanojen ja taas sanojen määrää, jossa\n»tajuttoman» olemusta pohditaan, tulemme välttämättömyyden pakosta\ntähän kysymykseen... »Se» on salaperäinen ilmiö. »Se» on yksilön\nsyvimmän energian lähde, mahtava maanalainen sielunsäiliö, jossa\nanimaalinen elämä uinuu ja josta se kasvaa esiin inhimillisenä. Kaikki\ntekomme, ajatuksemme ja mielipiteemme ovat peräisin sieltä, ja mitään\ninhimillistä hengenelämää ei voi ajatella, ilman että sen syvimmät\nsäikeet johtaisivat _das Unbewussteen_. »Se» on intohimojen, vaistojen\nja halujen vyöhyke — niiden _Hinterland_. Tässä tunteiden takamaassa\nryömii ammoin maatuneiksi luultuja hirviöitä, jotka ovat löytäneet\nsalaisia syrjäpolkuja nukkujien uniin, sillä unen maa koskettaa\n»tajuttoman» valta-aluetta. _Das Es_ on pimeä, valonarka, yöllinen\nvyöhyke, johon mikään lyhty ei vielä ole lähettänyt säteitään, mutta\nuni on kelmeästi valaistu, kuun alainen sielullinen piiri, ja sen\nkummitusmaailmassa saavat vaistojen fossiilit hetkellisen elämän. _Das\nEs_, »Se», ei pyri mihinkään, vaikka se on jatkuvassa maanalaisessa\ntoiminnassa. Sillä ei ole mitään päämäärää, se tuntee vain himmeän\npurkautumispakon, se vaikuttaa paineen tavalla niin kuin tuliperäistä\nmaankuorta järkyttävä vulkaaninen voima. »Se» on päämäärätöntä himoa ja\nanimaalista tyydytyksen tarvetta: vietti on siellä suvereeni. »Se» on\namoraalinen ja epäloogillinen, sillä moraali ja logiikka ovat seikkoja,\njoilla on hetkellistä vaikutusalaa vain tajunnan kapeassa valojuovassa;\nkaikki, mikä lankeaa tuon juovan ulkopuolelle, on vailla niitä.\nYksilö on aivojaan myöten vajonnut tähän pimeään valtamereen, jossa\nei ole mitään yksilöllisyyttä, intellektiä, aivokuoren käskyvaltaa,\njossa vallitsee vain sokea vietti ja kaikkivaltias _libido_ ja\njossa tunteminen ja tahtominen on suurelta osaltaan kerääntynyt\nsukupuolielimiin! — Inhimilliset tunteet muistuttavat esineitä, jotka\nseisovat pimeässä huoneessa, mutta joiden yläosaan osuu kirkas ja ohut\nvalonsäde. Tämän kalvaan kimalluksen »alla» on tuntematonta ja mustaa\n»jotakin», tunnustelevat sormet löytävät sieltä outoja muotoja, väri,\njoka näyttäytyy niin heleästi lampun valopiirissä, on siellä hävinnyt\nja kuollut. Mikä on siis tämä salaperäinen »Se»?\n\nErittäin mystilliseksi käsite muuttuu Freudin oppilailla, ensi sijassa\nGeorg Groddeckilla, joka kirjoitti kirjan _Das Buch vom Es_. Voi\nilman omantunnontuskia väittää, että »tajuton» on hänen näkemyksensä\nmukaan vain ja ainoastaan eroottinen sielunpiiri, jossa suvereeni\nsukupuolivietti kuohuu ja jonka latentti sisältö on pelkästään\nja yksinomaan rivoa. _Das Es_, »Se», on torjutun seksualiteetin\nsäilytyslaitos, ja maanalaisen sukupuolisuuden varaventtiilinä on\nkoko elämä. Miten ja missä muodoissa se laskee lävitseen loppumatonta\nepäpuhdasta ilmaa, se on jokseenkin alastomasti kerrottu. Epäilemättä\nGroddeck on luonut sielun talosta pelottavan havainnollisen kuvan!\nPiilotajunnan kellareista tajunnan saleihin vallitsee punahämyinen\nsänkykamarivalaistus ja tässä intiimissä hehkussa levittäytyy katseemme\neteen näyttelyesineitä. Täällä on arkeologisia harvinaisuuksia\nerotiikan kaikilta haaroilta, kaikki priaappiset patsaat ja\nroomalaiset erikoisuudet on lastattu näihin loputtomiin kammioihin.\nPäättymättömissä sokkelokäytävissä on atavismien lukinverkkoja, jotka\nkääriytyvät falloksenkuvien ympärille; kaksimielisyyksien arvokas\nvarasto täyttää koko yläkerran, ja pimeissä, intrapsyykkisissä\nkaapeissa on talteen otettuja säädyttömyyksiä — niiden joukossa eräitä,\njoiden harvinaisuus takaa niiden suuren arvon, vaikka taiteellinen\ntekotapa onkin alapuolella arvostelun. Mitä Elephantis, Pietro Aretino\nja markiisi de Brantôme ovat hävyttöminä hetkinään ajatelleet, on\nkerätty tänne. Vihdoin saamme silmätä myös ullakkokerrokseen, jonka\npienestä päätyhuoneesta hohtaa heikkoa valoa. Mitäpä meitä kiinnostaisi\nsen asukas! Tulkoon sanotuksi, että hän on virkaheitto »Minä» ja että\nhänen heiveröinen hahmonsa hapuilee vaivalloisesti sielun ahtaassa\nvinttikamarissa, jossa hänellä ei todellakaan ole parempaa tehtävää\nkuin lukea Georg Groddeckin kirjoja —!\n\n_Das Es_, »Se», muodostaa tämän sielunrakennuksen pimeän alakerran.\nKuvitelkaa, että kaikki mikä talon ylemmissä saleissa on kuollutta,\non täällä automaattisesti elävää ja että pimeydessä asuvat patsaat\nheittävät ylleen jotain säädyllisyyden lievettä kiiruhtaessaan\nylöspäin, tajunnan valaistuja huoneita kohti... Sillä tällainen on\nGroddeckin käsitys ihmisestä. Hän on vienyt Freudin ajatuksen sikäli\nabsurditeettiin, että hän antaa sielun maanalaisille voimille, jotka\npoikkeuksetta ovat seksuaalista laatua, todella ainoan ratkaisuvallan,\nja niin muodoin hänen käsityksensä »Siitä», on miltei demoninen.\nJos tajunta on Freudin oppikaavassa vain »Sen» mieletön appendiksi,\nvain avuton, selittävä alaviitta piilotajunnan kirjassa, se kadottaa\nkaiken merkityksensä Groddeckin käsissä. Tämän psykoanalyyttisen\noppineen sanastossa _das Es_ on aivan ilmeisesti jotain, joka on elämän\nohella saanut myös olemuksen. Gadeliuksen huomautus, että »Se» on\ndemiurgi, joka hämmentää viettien noitakattilaa, osuu asian ytimeen.\nSillä, selittää tämä teräväsanainen ruotsalainen tutkija, Groddeckin\nkäsitys piilotajunnasta tuo elävästi mieleen vanhojen maagikkojen\nja psykofyysikkojen kuvitelmat — Aristoteleen _Entelecheian_, joka\nasuu ruumiissa ja ylläpitää elämää, Paracelsuksen ja van Helmontin\nmekanistiset käsityskannat. Viimeksi mainitun mukaan ihmisruumiin\nelävöittäjänä oli _Archaeus_ — tarkemmin määrittelemätön oliomainen\ntekijä, joka asui vatsassa, jolla oli kyky kärsiä, ärtyä ja raivota\naitoon inhimilliseen tyyliin ja joka vaikutti jäsenissä jokseenkin\nsamoin kuin sähkölusikka modernissa keittimessä: se pani kaiken\nkiehumaan! Mutta tällainen on myös Groddeckin _das Es_. Kuten van\nHelmontin _Archaeus_ sekin on ilmeinen irvikuva vanhasta ja viralta\npannusta »sielusta», siitä, johon koko kristikunta enemmän tai vähemmän\nmaterialistisesti uskoo. Se on helmontilainen _deus ex machina_, ja\nettä se vaikuttaa vatsassa, tai tarkemmin sanoen hieman sen alla, käy\nhänen teoksistaan selville.\n\nOlen sanonut, että psykoanalyysi luo sillan kristillisestä\npakanalliseen. Mutta: — sen hengessä on vielä paljon »kristillistä»,\nsen valopiiriin tunkee vanhojen tuomiokirkkojen hämäryys, ja\ndionyysinen viisaus ei ole kokonaan voinut tukahduttaa munkkikammion\nviisautta. Psykoanalyysi syntyi juutalaisissa aivoissa: siitä sen\nepäkristillinen rohkeus, sen älyllinen uskallus...! Mutta maailma,\njossa sen ajatukset ajateltiin ja jossa uuden Eroksen evankeliumi\nkehkesi esiin, on raahannut kautta vuosisatojen synnin näkymätöntä\nkahletta ja tunnustanut pyhässä kauhussa paheen vallan — paheen, joka\non ollut vaistojen toinen nimi. Kuinka olisi siis mahdollista, että\nkristilliset arvostukset häviäisivät yhdellä iskulla olemattomiin?\nEikö psykoanalyysin piirissä tunnu vanhan kahleen kalina, eikö\nyksinpä Groddeckin tapaus osoita, että entinen suhde on olemassa ja\nettä alastoman erotologian alla tuntuu synnin mahtava houkutus. Ei\nainoastaan Groddeck, vaan hänen lisäkseen monet Freudin ajatusten\njatkajat muistuttavat tässä maanalaisessa taipumuksessaan noitavainojen\najan sieluntutkijoita, sillä jokseenkin näin yhtyi heissäkin\nmaagillinen ja sukupuolinen, Eros ja Saatana. On kuin dionyysisen\nelämäntunteentiellä, antiikin tiellä, aukeaisi harhapolku vanhaan\ndemonologiaan ja niin kuin pukinsorkkainen jumala, jonka juutalainen\nviisaus on seppelöinyt villiviinillä, kantaisi kaksoiskasvoja... Pan ja\nBaphomet!\n\nKaikessa luomisessa — tieteellisessä kuten taiteellisessakin — piilee\npatologinen aines, ja älyllä, jonka askartelupiirinä on sukupuolen\nongelma, on vaara viehättyä aiheeseensa. Psykoanalyysin varjossa\nvaikuttaa vanha kompleksi — sen halki käy huomaamaton mutta mahtava\nsatanistinen virtaus, ja ihmissuvun koskaan sammumaton _nostalgie\nde la boue_, paheellisuuden koti-ikävä, ympäröi yksinpä Groddeckin\nkirjoja kuin kitkerä tuoksu heisipuun kukkaa. Mitäpä onkaan hänen\naistillisuutensa ellei munkin aistillisuutta! Siitä huokuu aution\nmakuukammion ummehtunut henkäys, siihen on painunut torjutun taikauskon\nja sukupuolisten harhanäkyjen tahmea kosketus. Avautuuko tästä uusi\nnäköala syvyyspsykologian uumeniin? Onko psykoanalyysissä itsessään\njotakin tungettu pois ja tahdottu unohtaa, jotain, joka on alkanut itää\noppisysteemin valonaroissa syvyyksissä, sen _Hinterlandissa_ —?\n\nFreudista muuttuu inhimillisen tuntemisen ja ajattelun tapa. Hänestä\nalkaen ihmiskunta on ruvennut käyttäytymään ikään kuin »tajuton»\nolisi olemassa. Kopernikuksen aikoina se käyttäytyi ikään kuin maa\nolisi avaruuden keskipisteessä, ja hänen jälkeensä ikään kuin maa\nkiertäisi aurinkoa. Freudia edeltäneiden sukupolvien ei lainkaan\ntarvinnut ottaa elämässään lukuun sielullista syvyysperspektiiviä — he\nvovat elää, ajatella ja tuntea vain horisontaalisesti, laveaa pintaa\npitkin. Nyt sitä vastoin emme voi tunkea syrjään ajatusta, että sielu\non syvä... Elämämme taso oli muuttanut suuntaansa — ajattelemme,\nalaspäin, pinnasta syvyyteen... Hieman ennen maailmansotaa länsimaat\noppivat äkkiä antamaan arvoa unilleen, vaikka vain mitätön murto-osa\noli tutustunut »Tratundeutungiin» ja vaikka vain harvat silloisesta\nihmiskunnasta tiesivät mistä oikeastaan oli kysymys. Eiväthän läheskään\nkaikki sosialistit ole koskaan lukeneet Karl Marxia, ja kuitenkin hänen\nmonimutkainen ja vaikeatajuinen Das Kapitalinsa on yleistä omaisuutta,\nyleistä henkistä pääomaa. Maailmansodan jälkeen, jolloin Freudin\ntuotanto on laajentunut, hänen vaikutuksensa kasvaa. Olipa sitten\nkysymyksessä postivirkailija tai filosofian professori, tämän päivän\nihminen on huomaamattaan omaksunut ajatuksen, että hänen sielunsa on\nmonimutkainen asia ja hänen persoonallisuutensa tutkimaton ja kuilun\nkaltainen. »Jokin minussa sanoi, että tämä lähetys olisi avattava ja\ntutkittava», sanoo postivirkailija. »Alitajuinen ajatukseni oli, että\njos kirjoittaisin pitemmälle, joutuisin umpikujaan, ja niin päätin\nesittelyni tähän», tunnustaa filosofian professori.\n\nTuo »jokin minussa» on kertakaikkisesti saanut sijaa elämässämme ja\nme vetoamme säännöllisesti siihen, kun yrityksemme onnistuvat tai\nkun ne epäonnistuvat. Esivanhempamme sitä vastoin vetosivat piruun\ntai jumalaan. Syvimmän elämänsä he elivät ulkopuolella itseään, he\nheijastivat toimintansa motiivit ulos omasta minästään, ja kaikessa\nheidän käyttäytymisessään piili taka-ajatus, että tuntemattomat\nvoimat johtavat heitä ylhäältä päin, helvetin ja taivaan äärettömästä\netäisyydestä.\n\nSillä psykoanalyysi tietää elämän sisäistymistä. Jumalalliset ja\ndemoniset voimat vedetään siinä takaisin ihmisen omaan minään, kaikki\nkohtalokkuus tulee sielumme omista syvyyksistä. Pitkien vuosisatojen\najan ihmiskunta eli voimakkaasti ja intensiivisesti ulospäin, eli\nuskonnollisen ja metafyysisen maailmankuvan alakulmassa, yllään\ntaivas, allaan helvetti ja ympärillään koko runsas, heleä, ajatusta\nkiinnostava ilmiömaailma. Materialistisimmatkin ajanjaksot pysyttivät\ntämän maailmankuvan osittain voimassa, ja vaikka taivas ja helvetti\nkadottivatkin merkityksensä, uskottiin silti aina Kohtaloon, joka toimi\nja vaikutti ihmisestä riippumatta. Mutta varmaa on, että historian\nviimeisessä vaiheessa on tapahtunut jyrkkä, ratkaiseva muutos.\nEurooppalaisen ajattelun katse kääntyy laajalla rintamalla sisäänpäin,\nkaikki ajatuksen ja tunteen, jopa koko elämänkin tähtäimet suunnataan\ntämän mukaan. Ulkotodellisuuden alue on äkkiä supistunut. Sielun\nalue on äkkiä laajentunut. Kaikki polariteetit, kaikki vastakkaiset\nvoimat, kaikki dualistiset kahtiajaot sisältyvät meihin itseemme, ei\nenää ulkopuolelle meitä. »Sielun» ja »ruumiin» vastakohtaa ei enää\nkoeta, sillä se on vaihtunut »tunteen» ja »älyn», »_libidon_» ja\n»yliminän» vastakohdaksi. Paholainen ja Jumala, elämän hävittävät ja\nsäilyttävät voimat ovat lakanneet olemasta ulkonaisia, yliaistillisia,\ntranskendentaaleja tosiasioita. Ne vedetään omiin sielullisiin\nsyvyyksiimme, joissa elämänvietit ja kuolemanvietit jatkavat mahtavaa\ntaisteluaan ja joissa elämän voitto ja elämän tappio määrätään.\nEnnustaako tämä kaikki uuden uskonnon tuloa? Onko uusi ihminen syntynyt\ntai paraikaa syntymässä — ihminen, jolle ulkomaailmaa ei ole olemassa?\n\nMaailmansodan suurelta vedenjakajalta alkaa uusi henkinen vaihe,\nkolkompiko vai kirkkaampi kuin tähänastiset, emme vielä tiedä.\nTosiasiaksi jää, että elämä ympärillämme on muuttunut, että maailma\nei enää ole sama kuin vielä äsken... Tällä hetkellä tiedämme jo, että\najattelevan ihmisen, _homo sapiensin_ osuus kaikkeuden äärettömässä\nnäytelmässä on vähentynyt pienimpään mahdolliseen määrään, sillä\nsamalla kun tieteet ovat kilvan supistaneet hänen asuntoaan\naurinkokunnassa ja Kosmoksessa, psykoanalyysin myytti on riistänyt\nhäneltä käskyvallan omassa sisäisessä elämässään.\n\nIhmisen ja maailman väliin hiipii varjo: »Se» —\n\n\n\n"]