[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fhCnIX7uFDXJGWf883eLlmDdfGd4jGENphV9EMpdqf84":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},1193,"Tom Sawyer salapoliisina","Twain, Mark (oik. Clemens, Samuel)",1835,1910,"1193-twain-mark-tom-sawyer-salapoliisina","1193__Twain_Mark__Tom_Sawyer_salapoliisina","Huck Finnin kertomus","lastenkirja",[14],"seikkailu",[16],"amerikkalainen","fi",1896,1918,14729,88720,false,47410,[25,26],"Mystery fiction","Sawyer, Tom (Fictitious character) -- Fiction",[28,29,30,31],"Adventure","American Literature","Children & Young Adult Reading","Novels","\"Tom Sawyer salapoliisina\" by Mark Twain is a novel published in 1896. As a sequel to earlier Tom Sawyer and Huckleberry Finn adventures, this story follows Tom as he attempts to solve a mysterious murder. Narrated by Huck Finn, the novel parodies the popular detective fiction of its era. The plot draws from a real 1626 Swedish criminal trial, though Mark Twain relocated the setting to America and added his own creative details to the historical events. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Karjalainen, Hemminki",300,"Huck Finnin kertomassa tarinassa Tom Sawyer ryhtyy salapoliisiksi selvittääkseen salaperäistä murhaa ja timanttivarkautta Arkansasissa. Nuoret sankarit joutuvat keskelle oikeussalidraamaa, kun Tomin setää syytetään rikoksesta, jota tämä ei ole tehnyt.","Mark Twainin 'Tom Sawyer salapoliisina' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1193. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","TOM SAWYER SALAPOLIISINA\n\nHuck Finnin kertomus\n\n\nKirj.\n\nMARK TWAIN\n\n\nSuomentanut Hemminki Karjalainen\n\n\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1918.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nOli kulunut vuosi siitä, kun Tom Sawyer ja minä vapautimme vanhan\nneekerimme Jimin, joka oli setä Silasin farmilla Arkansasissa pantu\nkahleisiin karanneena orjana. Nyt tuli kevät; jäätynyt maa suli ja\nlauhemmat tuulet puhaltelivat. Yhä lähempää viittasi aika, jolloin taas\nsai käydä paljain jaloin; silloin tulisi kuulapelin aika, sitten hyrrän\nja vanteen, tai annettaisiin leijan nousta, ja kun vihdoin kesä olisi\ntullut, silloin uimaan! Mutta siihen oli vielä mahdottoman pitkä aika,\nja ajatus, kuinkahan kauan vielä täytyy odottaa, ennenkuin kesä tulee,\ntekee meikäläisen perin alakuloiseksi. Silloin tällainen poika parka\nmaleksii mieli raskaana siellä täällä; hän huokailee ja ähkii eikä\ntiedä, mikä häntä vaivaa. Hän hakee itselleen yksinäisen paikan jossain\nkorkealla mäenrinteellä, mistä hän voi nähdä kauas, kuinka suuri\nMississippi kaartaa niemekkeen toisensa jälkeen, kunnes se haihtuu\nusvaiseen etäisyyteen. Kaikki on niin hiljaista ja juhlallista kuin\nhautajaisissa, ja toivoisi, että olisi itse kuollut ja kuopattu, jotta\nnäillä maailman murheilla olisi loppunsa.\n\nTiedättekö, mikä on tuon taudin nimi? Sitä sanotaan kevätkuumeeksi.\nJa kun se saa jonkun valtoihinsa, on hänen sydämessään aina ikävä,\nei oikein tiedä mitä. Tahtoisi kauas pois jokapäiväisen elämän\niankaikkisesta yksitoikkoisuudesta, johon vallan kyllästyy. Nähdä\njotain uutta ja matkaella vieraisiin maihin, jossa kaikki on ihmeen\nihanaa, salaperäistä ja ihkasen uutta, -- niin, sitä tekisi mieli.\nKuitenkin on tyytyväinen, kun saa tehdä pienemmänkin matkan, ja on\niloinen, kunhan vain pääsee pois edes johonkin.\n\nNo niin, meitä kahta vaivasi ankara kevätkuume, Tom Sawyeria ja minua.\nMutta ei ollut mitään toiveita, että Tom voisi laiminlyödä koulunsa\nja lähteä matkalle; hänen tätinsä Polly piti sitä ajantuhlauksena\neikä olisi milloinkaan suostunut siihen. Hyvin alakuloisena ja mieli\nmasennuksissa istuimme eräänä päivänä auringonlaskun aikaan ulkona\nkiviportailla ja murjotimme; silloin lähestyi meitä täti Polly kirje\nkädessä.\n\n\"Tom\", sanoi hän, \"sinun täytynee panna kuntoon matkalaukkusi ja lähteä\nArkansasiin -- täti Sally kaipaa sinua.\"\n\nOlin vähällä hypätä nahoistani ilosta enkä voinut uskoa muuta, kuin\nettä Tom lankeisi tätinsä kaulaan ja halaisi hänet puolikuoliaaksi;\nmutta hän istui vaiti kuin tukki eikä hiiskahtanut halaistua\nsanaa. Kuinka hän olikaan sellainen narri, ettei tarttunut ihanaan\ntilaisuuteen, joka hänelle tarjoutui! Se voi helposti livahtaa hänen\nkäsistään, jollei hän heti avaisi suutaan ja selittäisi, miten\niloinen ja kiitollinen hän oli. Olin vallan suunniltani ja itkuun\npillahtamaisillani, kun hän istui vain istumistaan paikallaan ja\nvihdoin hyvin levollisena sanoi:\n\n\"Minun on ikävä sitä sanoa, täti, mutta siitä ei voi todella nyt olla\npuhettakaan!\" -- Silloin minun teki mieli ampua hänet kuoliaaksi!\n\nTäti Polly oli kuin puulla päähän lyöty ja niin suuttunut tuosta\nröyhkeästä vastauksesta, että seisoi siinä kokonaisen minuutin\nsanaakaan sanomatta ja antoi minulle aikaa pukata Tomia kylkeen ja\nkuiskata hänelle:\n\n\"Oletko menettänyt järkesi? Kuinka voit heittää pois tuollaisen onnen\nja tallata sitä jaloillasi?\"\n\nMutta se ei tehnyt häneen mitään vaikutusta. \"Ole hiljaa, Huck Finn\",\nmurisi hän, \"pitäisikö hänen ehkä huomata, että tahtoisin päästä sinne\nvaikka henkeni kaupalla? Heti hänessä heräisi tuhannen epäilystä --\npelkkiä kuviteltuja tauteja, vaaroja ja esteitä. Käden käänteessä hän\nperuuttaisi lupauksensa. Anna minun vain olla, minä tiedän, miten hänen\nkanssaan on meneteltävä.\"\n\nNo, mitään sellaista ei olisi minun päähäni pälkähtänytkään; mutta\nTom oli oikeassa, kuten aina. Ensi luokan ovelapää eikä milloinkaan\nneuvoton -- sellainen ei niin pian häkelly! Nyt oli täti Polly\ntointunut kauhustaan, ja sitten se alkoi:\n\n\"Vai niin -- eikö siitä voi olla puhettakaan? Onko kuultu kummempaa!\nJa sen sanot minulle suoraan vasten naamaa? -- Paikalla menet ylös ja\npakkaat hynttyysi. Ei sanaakaan enää, sen sanon -- muuten tulee keppiä!\"\n\nHän antoi hänelle vielä luunapin sormustimellaan, kun me kumarruimme\nja kiidimme nopeasti hänen ohitsensa. Tom alkoi ulista ja me juoksimme\nportaita ylös. Ylhäällä huoneessaan hän lankesi kaulaani ja oli kuin\nhulluna ilosta, kun pääsi matkalle.\n\n\"Hän katuu piankin, että on päästänyt minut lähtemään\", sanoi hän.\n\"Mutta nyt hänellä ei ole mitään muuta neuvoa eikä hän voi enää sitä\nperuuttaa, siihen hän on liian ylpeä.\"\n\nKymmenessä minuutissa Tom oli pakannut tavaransa, paitsi mitä hänen\ntätinsä ja Mary aikoivat antaa mukaan; sitten hän odotti vielä kymmenen\nminuuttia, että täti Pollyn viha lauhtuisi ja hän tulisi taas lempeäksi\nja ystävälliseksi.\n\n\"Kun hän on vain puoleksi suutuksissaan\", sanoi hän, \"tarvitsee hän\nkymmenen minuuttia leppyäkseen; mutta jos olen saattanut hänet vallan\nraivoon, silloin menee kaksikymmentä minuuttia, ja nyt on tapaus\nsellainen.\"\n\nNyt menimme nopeasti alas, koska paloimme uteliaisuudesta saada kuulla,\nmitä täti Sally oikeastaan oli kirjoittanut. Kirje oli täti Pollyn\nhelmassa, ja hän istui siinä aivan ajatuksiinsa vaipuneena. Kun olimme\nistuutuneet, sanoi hän:\n\n\"Sukulaisemme siellä etelässä ovat sangen huolissaan; he toivovat,\nettä te ilahuttaisitte heitä, sinä ja Huck Finn, ja olisitte heille\nlohdutuksena. No, te kaksi olette juuri kauniita lohduttajia! -- Asia\non nimittäin seuraavasti: Eräs heidän naapurinsa, Brace Dunlap, pyysi\nkolme kuukautta sitten heidän Bennynsä kättä. He vitkailivat kauan,\nennenkuin antoivat vastauksen, ja selittivät vihdoin hänelle suoraan,\nettei naimiskaupasta voinut tulla mitään. Siitä hän pahastui kovin,\nja nyt he ovat siitä huolissaan. Minusta näyttää, etteivät he tahdo\nkokonaan rikkoa naapurivälejä, sillä häntä lepyttääkseen he ovat\nottaneet hänen tyhjäntoimittajan veljensä palvelukseensa farmille,\nvaikka heidän varansa tuskin sallivat sitä ja tuo ihminen oikeastaan on\nvain tiellä. Keitä ovat sitte nuo Dunlapit?\"\n\n\"He asuvat noin mailin päässä setä Silasin maatilalta, täti -- kaikki\nfarmit sielläpäin ovat yhtä etäällä toisistaan. Brace Dunlap on paljoa\nrikkaampi kuin toiset naapurit ja hänellä on koko joukko neekereitä.\nHän on lapseton leskimies, kuusineljättä vuotta vanha, hyvin ylpeä\nja kopea, niin että koko maailma ryömii hänen edessään. Luultavasti\nhän on ajatellut, että hänen tarvitsee vain kolkuttaa jonkun tytön\novelle, saadakseen hänet vaimokseen; hän hämmästyi kai aikalailla,\nkun ei voinut saada Bennyä. Bennyllä on ikävuosia vain puolet siitä\nkuin hänellä ja hän on herttaisin, viehättävin -- no, tunnethan\nitsekin Bennyn. Minun käy vain sääliksi vanha setä Silas parka, jonka\ntäytyy elää mahdollisimman niukasti ja ottaa palvelukseensa sellainen\nvetelys kuin Jupiter Dunlap, vain tehdäkseen hänen kopealle veljelleen\nmieliksi.\"\n\n\"Onpa sekin nimi -- Jupiter! Mistä hän on sen saanut?\"\n\n\"Se on vain haukkumanimi; mikä hänen oikea nimensä on, sitä\ntuskin tiennee enää kukaan. Häntä on kutsuttu sillä nimellä jo\nkaksikymmentäseitsemän vuotta, siitä pitäin, kun hän ensi kerran\nkävi uimassa. Silloin näki koulumestari, että hänellä oli vasemmassa\nreidessä polven yläpuolella kymmenpennisen kokoinen pyöreä, ruskea\nmerkki ja sen ympärillä neljä pienempää merkkiä, ja sanoi, että\nse muistutti Jupiter tähteä ja sen kuita. Lapsista se tuntui\nnaurettavalta, he alkoivat nimittää häntä Jupiteriksi, ja sen nimen\nhän on saanut pitää tähän päivään asti. Hän on iso ja laiska, viekas,\nkavala ja pelkuri, mutta samalla taas myös hyväntahtoinenkin.\nOmaisuutta ei hänellä ole pennin pyörylää; Brace ruokkii häntä\narmosta ja antaa hänelle vanhat vaatteensa ja halveksumisensa\nkaupanpäällisiksi. Jupiterilla on pitkä tukka, mutta ei partaa; hän on\nkaksoinen.\"\n\n\"Vai niin? Minkä näköinen on sitte hänen kaksoisveljensä?\"\n\n\"Kerrotaan, että hän on hiuskarvalleen Jupiterin näköinen, ainakin\nennen -- nyt ei häntä ole nähty seitsemään vuoteen. Kun hän oli\nyhdeksäntoista tai kahdenkymmenen vuoden ikäinen, joutui hän kiinni\nmurtovarkaudesta ja pistettiin linnaan. Mutta hän pääsi pakenemaan\npohjoiseen ja teki ryöstön tai varkauden milloin missäkin; siitä on jo\nsentään pitkä aika. Nyt hän on kuollut, s.o. ihmiset väittävät niin --\nhänestä ei ole enää kuulunut mitään.\"\n\n\"Mikä hänen nimensä oli?\"\n\n\"Jack.\"\n\nSyntyi lyhyt äänettömyys; vanha täti oli nähtävästi ajatuksissaan.\nVihdoin hän sanoi:\n\n\"Eniten huolestuttaa täti Sallya se, että setä suuttuu aina niin\nkauheasti tuolle Jupiterille.\"\n\n\"Mitä\", huudahti Tom ihmeissään, \"setä Silas? Se on kai vain pilaa --\nhänhän ei _voi_ suuttua!\"\n\n\"Täti kirjoittaa, että setä joutuu usein niin raivoihinsa, että hän\npelkää hänen tekevän miehelle ruumiillista väkivaltaa.\"\n\n\"Mutta tuopa on jo enemmän kuin kummallista! -- Setähän on lauhkea kuin\nlammas.\"\n\n\"Hän lienee kuin muuttunut alituisesta riidasta ja torasta. Naapurit\npuhuvat jo siitä ja panevat kaiken syyn sedän niskoille, koska hän on\nsaarnaaja ja hänen siis pitäisi ylläpitää rauhaa. Täti Sally sanoo,\nettä setä oikein häpee nousta saarnastuoliin; myös on seurakunta\nkadottanut luottamuksensa häneen eikä hänestä pidetä enää ollenkaan\nniin paljo kuin ennen.\"\n\n\"Kummallista! Setähän oli aina niin lempeä ja ystävällinen, niin\nhajamielinen, niin haaveksiva, niin täynnä yksinkertaisuutta ja sydämen\nhyvyyttä, sanalla sanoen oikea enkeli. Mitähän lieneekään tapahtunut?\"\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nMeillä oli mahdoton onni. Höyrylaivalla, joka kulki pohjoisesta suoraan\nLouisianan suoseutuun, matkustimme pitkin koko Mississippiä alas\nArkansasiin farmille saakka eikä meidän tarvinnut edes muuttaa laivaa\nSt. Louisissa. Melkein tuhannen mailia yhteen menoon!\n\nHöyrylaivalla tuntui sangen yksinäiseltä, sillä harvalukuiset\nmatkustajat olivat vanhoja miehiä, jotka istuivat kannella kaukana\ntoisistaan ja nukkuivat tai olivat ääneti. Neljä päivää kesti matka\nylisellä Mississippinä, sillä jouduimme usein matalikolle, mutta\nikävältä ei meistä pojista lainkaan tuntunut -- kuinka voisikaan olla\nikävä, kun on matkalla! --\n\nHeti matkan alussa olimme minä ja Tom urkkineet, että joku varmaankin\nmakasi sairaana viereisessä kajuutassa, koska ruoka aina kannettiin\nsinne sisään. Me tiedustelimme asiaa, ja tarjoilija sanoi, että mies\nsiellä sisällä ei näyttänyt ollenkaan sairaalta.\n\n\"Mutta hänen täytyy olla sairas.\"\n\n\"Hyvin mahdollista -- en tiedä -- minusta näyttää, että hän tekeytyy\nkipeäksi.\"\n\n\"Miksi niin luulette?\"\n\n\"No, jos hän olisi sairas, riisuisi hän toki vaatteet päältään, mutta\nsitä hän ei tee. Ainakin saappaat hänellä on aina jalassa.\"\n\n\"Onko se mahdollista? Silloinkin, kun hän asettuu levolle?\"\n\n\"Silloinkin.\"\n\nSalaisuus! Se oli vettä Tomin myllyyn.\n\n\"Mikä on miehen nimi?\"\n\n\"Phillips; hän tuli laivaan Alexandriassa.\"\n\n\"Onko hänessä muuta merkillistä?\"\n\n\"Ei -- kovin peloissaan hän vain on. Yötä päivää hän pitää ovensa\nlukittuna, ja kun sille kolkutetaan, raottaa hän sitä vain ja tirkistää\nensin, kuka oven takana on.\"\n\n\"Totisesti, hänet tahtoisin mielelläni nähdä. Sanokaapa -- ettekö voi\navata ovea selki selälleen, kun taas menette sinne sisään, jotta -- --\"\n\n\"Varjelkoon! Ja vähäpä siitä olisi hyötyä. Hän asettuu aina oven\ntaakse.\"\n\nTom mietti hetkisen.\n\n\"Tiedättekö mitä? Antakaa minulle esiliinanne ja sallikaa minun viedä\nhänelle huomenna aamiainen. Saatte neljänneksen dollaria.\"\n\nTarjoilija suostui siihen sillä ehdolla, ettei ylitarjoilijalla ollut\nmitään sitä vastaan.\n\n\"Hänen kanssaan sovin kyllä asiasta\", sanoi Tom. Ja aivan oikein,\nseuraavana aamuna oli meillä kummallakin esiliina ja kannoimme ruuat\nsisään.\n\nTom oli maannut valveilla koko yön ja ajatellut päänsä puhki Phillipsiä\nja hänen salaisuuttaan. Se oli minun mielestäni turhaa vaivaa; oli\npaljoa parempi tulla itsestään asioiden perille, tekemättä mitään\nvääriä johtopäätöksiä. \"Voinhan odottaa\", ajattelin enkä antanut uneni\nhäiriytyä.\n\nKun Tom aamulla koputti ovelle, tirkisti mies ovenraosta, päästi\nmeidät sisään ja sulki nopeasti oven jälkeemme. Mutta, tuli ja leimaus\n-- kun me katsahdimme häneen, olimme vähällä säikähdyksestä pudottaa\nkahvivehkeet.\n\n\"Herranen aika -- Jupiter Dunlap -- miten te olette täällä?\" huudahti\nTom.\n\nTietysti mies oli hämmästynyt, ja ensin näytti siltä, kuin hän ei\nolisi tiennyt, pitikö hänen ilostua vai pelästyä. Hän oli käynyt aivan\nkalpeaksi, mutta pian palasi väri hänen kasvoilleen ja hän alkoi\npuhella kanssamme, samalla kun söi suurustaan.\n\nHetkisen kuluttua hän sanoi: \"En ole lainkaan Jupiter Dunlap, mutta\nnimeni ei ole myöskään Phillips. Jos vannotte, että pidätte suunne,\ntahdon ilmoittaa teille, kuka olen.\"\n\n\"Me emme hiisku kellekään mitään\", huudahti Tom; \"mutta jos ette ole\nJupiter Dunlap, ei teidän tarvitse sanoa minulle nimeänne.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Koska te ja hän olette toistenne näköiset kuin kaksi munaa. Te olette\nhänen kaksoisveljensä Jack.\"\n\n\"Voit olla oikeassa. Mutta sanoppa, poika, mistä tunnet meidät\nkumpaisenkin?\"\n\nNyt Tom kertoi, mitä seikkailuja meillä oli ollut edellisenä kesänä\nsetä Silasin farmilla. Kun hän kuuli, että me tunsimme kaikki hänen\nsukulaissuhteensa ja hänen oman elämäntarinansa, tuli hän aivan\navomieliseksi ja puheliaaksi. Hän sanoi, että \"hän oli aina ollut\nvetelys, nytkin hän oli huono mies ja tuli kaiketikin elämänsä loppuun\npysymään epäkelpona tyhjäntoimittajana. Tosin se oli vaarallista\nja -- --\"\n\nHän vaikeni yht'äkkiä ja kuunteli käsi korvan takana. Emme puhuneet\nsanaakaan; pari sekuntia olimme hiljaa kuin hiiret. Ei kuulunut muuta\nkuin puuseinien natina ja koneen jyske konehuoneesta.\n\nRauhoittaaksemme häntä aloimme kertoa hänelle yhtä ja toista hänen\nsukulaisistaan: että Brace oli kadottanut vaimonsa kolme vuotta sitten\nja että hän oli saanut rukkaset Bennyltä, kun oli pyytänyt tätä\nvaimokseen; että Jupiter oli työssä setä Silasilla, joka aina oli\nriidassa hänen kanssaan, ynnä muuta senkaltaista. Yht'äkkiä hän alkoi\nääneensä nauraa.\n\n\"Pojat\", huudahti hän, \"teidän lörpöttelynne siirtävät minut kokonaan\nentisiin aikoihin, tuntuupa oikein hyvältä. Seitsemään vuoteen en ole\nkuullut mitään senkaltaista. Mutta mitä puhutaan minusta naapuristossa?\"\n\n\"Teistä ei puhuta enää mitään; korkeintaan joka riemuvuosi mainitaan\nteidän nimenne kerran.\"\n\n\"Onko se mahdollista! Ja mistä se johtuu?\"\n\n\"Siitä, että teitä on jo pitkät ajat pidetty kuolleena.\"\n\n\"Tosiaanko? Puhutko totta?\" Hän oli kiihtyneenä hypähtänyt pystyyn.\n\n\"Sanani pantiksi! Ei yksikään ihminen luule, että vielä olette elossa.\"\n\n\"Hurraa, sitten olen pelastettu! Uskallan mennä kotia. Varmaan\nsukulaiseni auttavat minua piilottautumaan. Eikö totta, te pidätte\nsuunne kiinni? Vannokaa se minulle vielä kerta! Vannokaa, ettette minua\nkavalla nyt ettekä milloinkaan! Pojat, armahtakaa minua viheliäistä\nraukkaa, joka en saa lepoa päivällä enkä yöllä enkä uskalla näyttäytyä\nmissään. En ole tehnyt teille milloinkaan mitään pahaa ja tahdon teille\nkaikkea hyvää, niin totta kuin Jumala on taivaassa. Vannokaa, että\nolette vaiti, ja pelastakaa henkeni!\"\n\nTietysti teimme hänelle mieliksi ja vannoimme. Hän kiitti meitä\nkaikesta sydämestä, mies parka: luulenpa, että hän olisi mielellään\nsyleillyt ja suudellut meitä.\n\nPuhelimme vielä kauan keskenämme; sitten hän otti esille pienen\nmatkalaukun, avasi sen ja pyysi, ettemme katsoisi sinnepäin. Käänsimme\nselkämme häneen päin, ja kun taas saimme luvan kääntyä, oli hän\nkokonaan muuttunut. Hänellä oli siniset silmälasit ja pitkät, ruskeat\nviikset, jotka sopivat hyvin hänen kasvoihinsa. Hänen oma äitinsä ei\nolisi tuntenut häntä.\n\n\"Olenko vieläkin veljeni Jupiterin näköinen?\" kysyi hän.\n\n\"Ette\", sanoi Tom, \"ei mikään muistuta enää hänestä, paitsi pitkä\ntukka.\"\n\n\"Sen annan leikata lyhyeksi, ennenkuin tulen kotia. Hän ja Brace\nsäilyttävät salaisuuteni, ja voin asua heidän luonaan vieraana, ilman\nettä naapurit rupeavat epäilemään. Mitä arvelette suunnitelmastani?\"\n\nTom ajatteli hetkisen, sitte hän sanoi:\n\n\"Huck ja minä, me emme tietysti hiisku sanaakaan, mutta jos ette itse\nole vaiti, olette vaarassa tulla tunnetuksi. Ihmiset huomaisivat,\nettä teidän äänenne sointi on sama kuin Jupiterin, ja silloin he ehkä\nmuistavat kaksoisveljen, jonka he ovat luulleet kuolleeksi ja joka on\nvoinut koko ajan piileksiä väärän nimen turvissa.\"\n\n\"Tuhat tulimmaista, oletpa sinä viisas!\" huudahti hän. \"Mutta oikeassa\nsinä olet. Minun täytyy tekeytyä kuuromykäksi, niin pian kuin joku\nnaapuri tulee lähelleni. Olisipa ollut kaunista, jos en olisi sitä\nhoksannut. Mutta enhän oikeastaan aikonut kotia, vaan yleensä johonkin\npaikkaan, jossa olisin turvassa pojilta, jotka vainoavat minua. Sitte\naioin ottaa silmälasit ja parran ja myös toiset vaatteet ja --\"\n\nSamassa hän juoksi ovelle, painoi korvansa siihen ja kuunteli. Hän oli\nkäynyt kalpeaksi ja hengitti nopeaan.\n\n\"Kuului siltä, kuin olisi viritetty pyssyn hanaa\", kuiskasi hän. \"Herra\nJumala, on tämäkin elämää!\" Raukeana ja voimatonna hän vaipui tuolille\nja pyyhki hikeä otsaltaan.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nSenjälkeen olimme melkein aina hänen luonaan, useimmiten makasi toinen\nmeistä hänen yläkojussaan. Hän oli tuntenut itsensä niin kauhean\nyksinäiseksi ja hänellä oli hädässä lohdutuksena, että hänellä oli\nseuranaan joku, jonka kanssa hän voi puhella. Me paloimme tietysti\nuteliaisuudesta päästä salaisuuden perille; mutta Tom sanoi, ettei\nmeidän pitäisi antaa hänen huomata mitään; silloin hän kyllä joskus\nitsestäänkin alkaisi puhua siitä. Jos utelisimme häneltä, rupeaisi hän\nheti epäilemään ja olisi vaiti kuin simpukka. Vallan niin kävikin.\nHelposti huomasi hänestä, että hän olisi kertonut meille mielellään\nkaikki, mutta joka kerta, kun ajattelimme \"Nyt se tulee!\" valtasi hänet\npelko ja hän käänsi puheen johonkin muuhun. Me saimme sen kuitenkin\ntietää ja se kävi seuraavasti:\n\nHän oli ruvennut, näköjään ilman aikojaan, kyselemään meiltä välikannen\nmatkustajista, jotka tulivat ylös ravintolapöydän ääreen paloviinaa\nostamaan; me koetimme kuvailla heitä, mutta siihen hän ei tyytynyt,\nvaan tahtoi tietää kaikki yksityiskohdat. Tom pani parastaan, ja kun\nhän rupesi kuvaamaan yhtä raaimmista ja repaleisimmista miehistä,\nlyhistyi Jack Dunlap kauhuissaan kokoon.\n\n\"Voi kauhistus, se on yksi heistä! He ovat varmasti laivassa -- johan\nsitä aattelinkin! Toivoin, että olin päässyt heistä, mutta epäilin sitä\nkuitenkin. Anna mennä vaan!\"\n\nKun Tom kuvasi vielä toisen raa'an ja renttumaisen\nvälikannenmatkustajan, kalpeni Dunlap kauhusta. \"Voi armias, se on\ntoinen! Mitä nyt teen? Olisipa nyt edes myrskyinen, säkkipimeä yö\nja pääsisin jotenkuten rantaan. Mutta he ovat varmaan lahjoneet\njonkun, kengänpuhdistajan tai kantajan, pitämään minua silmällä. Jos\nonnistuisinkin heidän huomaamattaan pujahtamaan tieheni, ei kuluisi\ntuntiakaan, ennenkuin he sen tietäisivät.\"\n\nLevottomana hän käveli edestakaisin. Ei kestänyt kauaakaan, ennenkuin\nhän alkoi kertoa, miten hänelle oli käynyt väliin hyvin, väliin\nhuonosti, ja ennenkuin sitä huomasimmekaan, oli hän jo oikealla tolalla.\n\n\"Olimme sopineet tarkkaan kaikesta\", sanoi hän. \"Oli kysymys kahdesta\nihmeen kauniista timantista, jotka olivat suuria kuin pähkinät ja joita\nkaikki ihailivat eräässä St. Louisin jalokivikaupassa. Pukeuduimme\nhienoihin vaatteisiin ja suoritimme kepposen keskellä päivää. Annoimme\nlähettää timantit luoksemme hotelliin, ikäänkuin olisimme tahtoneet\nostaa ne, jos ne miellyttäisivät meitä, ja lähetimme niiden sijasta\njalokivikauppiaalle takaisin kaksi lasinkappaletta, jotka olimme sitä\nvarten varanneet itsellemme, ilmoittaen, että timantit eivät olleet\nvallan puhtaita ja että pidimme kahdentoistatuhannen dollarin hintaa\nliian korkeana.\"\n\n\"Kaksitoista -- tuhatta -- dollaria!\" huudahti Tom. \"Olivatko ne sitten\ntodella niin paljon arvoiset?\"\n\n\"Ei senttiäkään vähemmän.\"\n\n\"Ja te livistitte niiden kanssa tiehenne?\"\n\n\"Muitta mutkitta! Jalokivikauppias ei ehkä tänä päivänäkään\nvielä tiedä, että häneltä on varastettu. Mutta pidimme sentään\nepäviisaana jäädä St. Louisiin. Mietimme sinne ja tänne ja päätimme\nmatkustaa yliselle Mississippille päin. Mutta sitä ennen käärimme\ntimantit paperiin, kirjoitimme nimemme päälle ja annoimme paketin\nhotellinpalvelijalle määräyksellä, ettei hän antaisi sitä takaisin\nkenellekään meistä, jolleivät toiset kaksi olisi läsnä todistajina.\nSitten teimme kävelyretken kaupungille, mutta kukin erikseen; luulen,\nettä meillä kaikilla oli sama aikomus, vaikka en tahdo sitä väittää\nvarmasti.\"\n\n\"Mikä aikomus?\" kysyi Tom.\n\n\"Ryöstää toisilta.\"\n\n\"Mitä -- ettäkö yhden piti ottaa kaikki, sitten kun hän oli sen ensin\nsaanut toisten avulla?\"\n\n\"Niin juuri.\"\n\nTom oli vallan kuohuksissaan siitä. Hän sanoi, että se oli häpeällisin,\nhalpamaisin kepponen, mistä hän milloinkaan oli kuullut. Mutta Jack\nDunlap vakuutti hänelle, ettei se ollut hänen ammatissaan mitään\ntavatonta. Joka kerran oli antautunut sille alalle, hänen täytyi itse\nkatsoa eteensä, koska ei kukaan muu ihminen sitä tehnyt hänen edestään.\nSitten hän jatkoi kertomustaan:\n\n\"Oli tietysti vaikeata jakaa kaksi timanttia kolmen miehen kesken, sen\nkai arvaatte. Jos meillä olisi ollut kolme timanttia, niin silloin\n-- --. Mutta mitäpä puhua siitä sen pidemmältä; enempää niitä nyt ei\nollut kuin kaksi. Kuljeskelin siis syrjäkaduilla ja mietin, miten\nvoisin saada timantit kynsiini. Jos se onnistuisi, aioin pukeutua\nniin, ettei kukaan tuntisi minua, ja puikkia tieheni. Ostin sitä\nvarten itselleni valeparran, siniset silmälasit ja maalaispuvun, jonka\nnäette nyt ylläni, ja pistin kaikki matkalaukkuun, jonka olin ottanut\nmukaani. Kun kuljin erään puodin ohi, jossa myytiin kaikenlaista\ntavaraa, katsoin ikkunasta sisään. Siellä seisoi Bud Dixon, yksi meidän\njoukosta. 'Tahdonpa nähdä, mitä hän ostaa', ajattelin itsekseni ja\npiilouduin, mutta seurasin tarkasti kaikkia hänen hommiaan. No, mitä\nluulette hänen ostaneen? -- Sitä ette aavista ikipäivinänne, pojat. Ei\nmuuta kuin pienenpienen ruuvimeisselin.\"\n\n\"Kummallista! Mitä hän sillä teki?\"\n\n\"Sitä minäkin ajattelin itsekseni. Tuumin puhki pääni, mutta en voinut\nsitä keksiä. Vanhojen vaatteitten kauppiaalta hän osti vielä punaisen\nflanellipaidan ja risaiset vaatteet, samat, jotka hänellä nytkin on\nyllään teidän kuvauksestanne päättäen. Kun olin sen nähnyt, menin\ntelakkaan ja piilotin tavarani jokilaivaan, jolla aioimme matkustaa.\nKun sitten taas kuljeskelin pitkin katuja, näin toisenkin toverini\ntekevän ostoksiansa. Illan suussa haimme timantit hotellista ja menimme\nlaivaan.\n\n\"Nyt olimme pulmallisessa asemassa, sillä emme uskaltaneet ruveta\nlevolle. Miten olisimme muuten voineet pitää silmällä toisiamme?\nVälimme olivat näet olleet jo pari viikkoa huonot, ja pidimme yhtä\nvain niin kauan, kuin asiat vaativat. Kaksi timanttia kolmea henkilöä\nkohti, siinä pulma! Ensin söimme illallista, sitten tupakoimme ja\nkävelimme kannella keskiyöhön asti. Vihdoin menimme minun kajuuttaani,\ntarkastimme, että timantit olivat vielä paperissa, ja asetimme ne\nalempaan vuoteeseen, jossa voimme kaikki kolme pitää niitä silmällä.\nSitten istuimme sanaakaan hiiskumatta ja kävimme yhä unisemmiksi. Bud\nDixon antautui ensin väsymyksen valtaan; hänen päänsä vaipui rintaa\nvasten, ja hän kuorsasi, niin että tärisi. Silloin osoitti Hal Clayton\nensin timantteja ja sitten ovea. Ymmärsin, mitä hän tarkoitti, kurotin\nkäteni paperia kohti ja otin sen. Odotimme nyt hetkisen, mutta Bud\nnukkui edelleen eikä liikahtanut. Väänsin hiljaa avainta ja painoin\novea; sitten hiivimme varpaisillamme ulos ja suljimme oven perässämme\näänettömästi.\n\n\"Laiva lipui hiljalleen jokea pitkin; pilvet peittivät kuun, eikä kukaan\nhuomannut meitä. Sanaakaan sanomatta menimme suoraan yläkannelle ja\nasetuimme istumaan aivan laivan reunalle kansi-akkunan luo. Tiesimme\nkumpikin, mitä se merkitsi; ei ollut tarvis mitään selityksiä. Jos\nBud Dixon heräisi ja näkisi, että timantit olivat poissa, tulisi hän\nsuoraan perässämme, sillä hän ei tiennyt, mitä pelko oli. Silloin oli\naikomuksemme viskata hänet laidan yli tai uhrata yrityksessä henkemme.\nMinua pöyristytti, kun ajattelinkin sitä, sillä en ole niin rohkea\nkuin moni muu; mutta en uskaltanut näyttää pelkoani, sillä silloin\nolisi minulle käynyt huonosti. Toivoin yhä, että laiva laskisi johonkin\nlaituriin, että voisimme hypätä maihin ja välttää kaiken hälinän, sillä\nBud Dixonin kanssa ei ollut leikittelemistä.\n\n\"Mutta tunti toisensa jälkeen kului, kuljimme yhä eteenpäin eikä miestä\nkuulunut kannelle. Kun päivä alkoi sarastaa eikä Budia vieläkään\nnäkynyt, heräsi meissä epäluulo. 'Hän pitää meitä ehkä pilkkanaan',\narveli Hal, 'avaapa paperi!' Sen tein ja, kautta sieluni, siinä ei\nollut mitään, paitsi pari sokerinmurua! Siitä syystä hän siis oli\nsaattanut kuorsata koko yön niin rauhallisesti! Ovela mies, niin totta\nkuin elän. Hänellä on täytynyt olla käsillä kaksi aivan samanlaista\npaperia, jotka hän on vaihtanut aivan nenämme edessä.\n\n\"Hämmästyksemme ei ollut vähäinen, mutta pian meillä oli uusi\nsuunnitelma valmis. Meistä näytti viisaimmalta hiipiä takaisin\nkajuuttaan, panna paperi entiselle paikalleen eikä olla huomaavinamme,\nettä hän teeskennellyllä kuorsaamisellaan oli pitänyt meitä pilkkanaan.\nEmme tahtoneet poistua hänen vierestään; aioimme ensimmäisenä iltana\nmaihinmenon jälkeen juottaa hänet juovuksiin, tarkastaa hänen\nvaatteensa, ottaa timantit ja, jos mahdollista, nitistää hänet\nhengiltä, sillä hän olisi aina ollut kintereillämme, riistääkseen\nmeiltä takaisin saaliimme, emmekä olisi olleet hetkeäkään varmat\nhengestämme. Tuuman onnistuminen oli minusta kuitenkin sangen\nepäilyttävää. Ei ollut vaikeata juottaa Budia juovuksiin, mutta mitäpä\nmeitä hyödyttäisi, jos hakisimme ja hakisimme emmekä sittenkään\nlöytäisi mitään.\n\n\"Yht'äkkiä juolahti mieleeni ajatus, joka miltei salpasi hengen minulta;\nmutta samassa muuttuikin mieleni taas iloiseksi ja kepeäksi. Pidin\nnimittäin saapastani kädessä, vetääkseni sen jalkaan, ja kun loin\nsilmäyksen anturaan, johtui mieleeni salaperäinen pieni ruuvimeisseli.\nMuistatteko vielä sitä?\"\n\n\"Se on tietty\", huudahti Tom aivan kiihtyneenä.\n\n\"No, kun katselin korkoa, tiesin samassa, mihin Bud oli piilottanut\ntimantit. Katsokaa tänne -- tämä teräslevy tässä on kiinnitetty\npienillä ruuveilla; ainoat ruuvit, jotka tuolla miehellä oli, olivat\nhänen kenkänsä koroissa, ja kun hän tarvitsi ruuvimeisseliä, tiesin\nhyvin, mihin.\"\n\n\"Eikö se ole mainiota, Huck?\" huudahti Tom väliin.\n\n\"Kun tulimme kajuuttaan, kuorsasi Bud Dixon vielä, ja myös Hal Clayton\nnukahti pian, mutta minä en -- eläissäni en ollut vielä ollut niin\nvirkeä. Etsin lattialta pientä nahkapalasta. Pitkään aikaan en keksinyt\nmitään, mutta vihdoin sen äkkäsin. Se oli pyöreä, pieni palanen,\nmelkein maton värinen ja noin pikkusormeni pään vahvuinen. Aha,\najattelin, pesässä, josta tämä on kotoisin, on timantti. Toisenkin\npalasen löysin hiukan etsittyäni.\n\n\"Aatelkaapa nyt sitä hävyttömyyttä! Mies oli vallan tarkalleen arvannut,\nmitä me tekisimme, ja me tyhmeliinit olimme menneet sokeasti ansaan.\nSamaan aikaan kun me odotimme häntä ylhäällä yläkannella, heittääksemme\nhänet veteen, istui hän alhaalla, ruuvasi kaikessa rauhassa teräslevyt\nirti, leikkasi reiät korkoihinsa, pisti timantit niihin ja ruuvasi\nlevyt taas paikoilleen. Ensi luokan kettu, eikö totta?\"\n\n\"Ei, sellaista en ole vielä ikinä kuullut\", huudahti Tom täynnä\nihmettelyä.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\n\"Oli aikamoinen työ, kun olimme vielä koko päivän pitävinämme\ntoisiamme silmällä, sen vakuutan. Illan tullen astuimme maihin eräässä\npikkukaupungissa Missourissa, menimme erääseen ravintolaan ja otimme\nkaikki kolme illallisen jälkeen yhteisen makuuhuoneen yläkerrasta.\nIsäntä kulki valoa näyttäen edellä ja me hanhenmarssissa hänen\njäljessään ylös portaita. Minä tulin viimeisenä ja pistin matkalaukkuni\npimeässä eteisessä olevan kuusisen pöydän alle. Annoimme tuoda\nitsellemme aimo annoksen wiskyä ja pelasimme korttia viiden sentin\npanoksella. Kun tunsimme wiskyn vaikutuksen, lakkasimme me molemmat\njuomasta, mutta kaadoimme yhä vain Budin lasiin, kunnes hän oli\nsikahumalassa. Hän putosi tuolilta lattialle ja rupesi kuorsaamaan.\n\n\"Nyt kävimme toimeen. Ehdotin, että riisuisimme hänen saappaansa ja\nomamme myös, ettei syntyisi kolinaa, kun me kääntelimme häntä ja\ntutkimme hänen vaatteensa. Se tehtiin ja minä asetin saappaani Budin\nsaappaiden viereen, että ne olisivat ulottuvillani. Riisuimme hänet,\nkopeloimme kaikki hänen vaatteittensa saumat, etsimme hänen taskunsa\nja sukkansa, myös saappaat sisältä, sanalla sanoen kaikki; hänen\nmyttynsäkin avasimme, mutta emme löytäneet mitään timantteja. Kun\nruuvimeisseli tuli näkyviin, kysyi Hal: 'Mitähän hän lienee tällä\ntehnyt?' Sanoin, etten tiennyt sitä, mutta niin pian kuin hän käänsi\nselkänsä, pistin sen taskuuni. Lopulta näytti Hal hyvin alakuloiselta\nja arveli, että meidän oli paras jättää koko homma. -- Sitäpä olinkin\nodottanut.\n\n\"'Vielä on jotain, jota emme ole tutkineet.'\n\n\"'Mitä sitten?' kysyi hän.\n\n\"'Hänen mahansa.'\n\n\"'Totisesti, sitä en tullut ajatelleeksi. Siinä on arvoituksen ratkaisu,\nniin totta kuin elän. Mutta miten sen teemme?'\n\n\"'No', sanoin minä, 'jää sinä tänne hänen luokseen, niin minä menen\napteekkiin ja tuon sieltä ainetta, joka pian tuo timantit päivänvaloon.'\n\n\"Hän suostui siihen, ja minä vedin hänen nenänsä edessä Budin saappaat\nomieni asemesta jalkaani hänen sitä huomaamatta. Tosin ne olivat\nhiukan liian suuret minulle, mutta se ei haitannut niin paljoa, kuin\njos olisivat olleet liian pienet. Haparoin pimeässä eteisen läpi, otin\nmatkalaukkuni ja seuraavassa minuutissa olin pujahtanut takaovesta ulos.\n\n\"Seitsemän peninkulman askeleilla kuljin nyt joen rantaa pitkin; olin\nkoko hyvällä tuulella, sillä marssinhan timanttien päällä. Ensimmäisen\nneljännestunnin kuluttua olin jo kulkenut pitkän taipaleen. Joka viides\nminuutti ajattelin, miten Hal Clayton odotti takaisintuloani ja tuli\nyhä levottomammaksi. Nyt hän alkaa kiroilla, sanoin itsekseni, ja\nvähitellen hän hoksaa asian oikean laidan. Hän luulee, että minä olin\nlöytänyt timantit, kun tutkimme Budin vaatteita, pistänyt ne salaa\ntaskuuni enkä ollut millänikään. Tietysti hän seuraa heti jälkiäni,\nmutta olenhan ainakin koko joukon hänestä edellä.\n\n\"Samassa tuli mies ratsastaen muulilla, ja sen enempää arvelematta\npujahdin lähimpään pensaikkoon. Se oli tyhmästi tehty! Hetkeksi\nmies pysähtyi, nähdäkseen, tulisinko takaisin; sitten hän ratsasti\neteenpäin. Se voi koitua minulle turmioksi, jos hän sattumalta tapaisi\nHal Claytonin ja tämä rupeisi häneltä kyselemään.\n\n\"Kolmen aikaan aamulla tulin Alexandriaan, ja kun näin siipilaivan\nankkurissa, olin ylen ihastuksissani ja luulin, että nyt olin\npelastunut. Hämärsi jo ja menin laivaan, otin tämän kajuutan tässä,\npukeuduin näihin vaatteisiin ja asetuin istumaan ohjauskopin luo, ettei\nmitään jäisi minulta huomaamatta. Odotin sangen kärsimättömänä laivan\nlähtöä, mutta se ei liikahtanut paikaltaan. Konetta piti ensin korjata,\nmutta siitä ei minulla ollut aavistustakaan.\n\n\"Tuli keskipäivä, ennenkuin lähdimme liikkeelle, ja minä olin jo aikoja\nennen sulkeutunut kajuuttaani. Näin nimittäin jo ennen aamiaista\nmiehen lähestyvän, jonka käynti muistutti Hal Claytonia, ja minun tuli\npaha olla. Jos hän keksisi minut täällä laivassa, olisin niinkuin\nrotta satimessa. Hänen tarvitsi vain odottaa, kunnes menisin maihin,\nja seurata minua. Jollain syrjäisellä paikalla hän pakottaisi minut\nantamaan pois timantit ja silloin -- niin silloin olisi tuhoni tullut.\nOi, se on kauheata -- hirmuista! Ja kun nyt ajattelen, että _toinenkin_\non laivassa! Sanokaapa itse, pojat, eikö minulla ole kauhean huono\nonni? -- Mutta, eikö totta, te ette jätä minua! Autattehan pulasta\nkurjaa syntistä, jota vainotaan kuolemaan saakka. Polvillani tahdon\nteitä kunnioittaa, jos autatte minua ja pelastatte minut.\"\n\nTeimme mitä voimme rauhoittaaksemme häntä: lupasimme hänelle apuamme,\nteimme kaikenlaisia suunnitelmia ja puhuimme hänestä pahimman pelon.\nSilloin hän tuli taas luottavaisemmaksi, ruuvasipa lopuksi levytkin\nirti koroistaan ja piteli timantteja milloin miltäkin puolelta valoa\nvastaan. Hei, kuinka ne kimaltelivat ja välkähtelivät ja säteilivät\nloistoaan joka taholle! Se oli kaunista, se täytyy minun myöntää. Mutta\nhän oli sittenkin oikea narri. Minä olisin hänen sijassaan antanut\ntimantit noille kahdelle roistolle ja sanonut heille, että menisivät\nmaihin ja jättäisivät minut rauhaan. Mutta sepä ei juolahtanut hänen\nmieleensäkään. Hän arveli, että niissä oli kokonainen omaisuus; ajatus,\nettä hän kadottaisi ne, oli hänelle sietämätön.\n\nKahdesti meidän oli laskettava laituriin jotain koneen vikaa\nkorjaamaan, mikä vei koko joukon aikaa. Mutta yö ei ollut kylliksi\npimeä; hän olisi tuskin huomaamatta päässyt pujahtamaan tiehensä. Yhden\najoissa yöllä nousi mustia pilviä taivaalle; ukkosilma oli tulossa.\nOlimme saapuneet halkotarhalle, josta oli vielä noin neljäkymmentä\nmailia setä Silasin farmille, ja Jack katsoi hetken sopivaksi. Satoi\nrankasti, myrsky puhkesi, ja miehet, jotka lastasivat puita laivaan,\nvetivät suojaksi päidensä yli karkeat säkit. Jackillekin hankimme\nyhden. Hän otti matkalaukkunsa, juoksi peräkannelle, tuli sitten\nmuitten laivamiesten joukossa marssien etuosaan päin ja meni heidän\nkanssaan maihin. Kun hän oli soihtuvalojen piirin ulkopuolella ja\nkatosi pimeyteen, hengähdimme syvään ja tunsimme kiitollisuutta ja\niloa. Mutta tuo ilo ei kestänyt kauaa. Tuskin oli kymmenen minuuttia\nkulunut, kun nuo molemmat ilkeät rentut ryntäsivät kannelle; he\njuoksivat rantaan, emmekä nähneet heitä enää. Aamuhämäriin saakka\nodotimme ja toivoimme, että he tulisivat takaisin, mutta turhaan. Mutta\nehkä he eivät olleet sittenkään voineet enää tavoittaa Jackia, vaan\nolivat eksyneet hänen jäljiltään. Siihen luotimme.\n\nHänen aikomuksensa oli kulkea jokivartta pitkin ja piiloutua setä\nSilasin tupakkimaan takana olevaan vaahterametsikköön. Siellä olimme\nluvanneet tavata hänet, niin pian kuin alkaisi hämärtää, ja ilmoittaa\nhänelle, olivatko hänen veljensä Brace ja Jupiter kotona ja oliko\nheillä ketään vieraita.\n\nTom ja minä puhelimme kauan, miten hänen lienee käynyt. Jos hänen\nahdistajansa kiiruhtaisivat jokivartta ylös eivätkä alas, silloin hän\nolisi pelastettu. Mutta sitä saattoi tuskin toivoa. Luultavasti, arveli\nTom, he pysytteleisivät hänen kintereillään koko päivän, ja kun tulisi\npimeä, ottaisivat he hänet hengiltä ja riistäisivät häneltä saappaat.\n\nSe teki meidät sangen alakuloisiksi.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nVasta myöhään iltapäivällä kone oli valmiiksi korjattu. Kun menimme\nmaihin lähellä setä Silasin farmia, laski aurinko juuri. Juoksimme\nsenvuoksi suoraa päätä vaahterametsikölle, ilmoittaaksemme Jackille\nviivytyksen syyn, jotta hän odottaisi meitä, kunnes olisimme ehtineet\nkäydä Bracen luona ottamassa selvää, miten asiat olivat. Juuri\nkun huohottaen olimme tulleet tienmutkaukseen ja näimme jo kaukaa\nvaahterat, tuli kaksi miestä suoraan tien poikki metsikköön ja\nkuulimme hirveän hätähuudon, joka toistui useampaan kertaan. \"Nyt\nhe ovat tappaneet Jack raukan\", sanoimme ja pakenimme kauhuissamme\ntupakkimaalle päin. Tuskin olimme piiloutuneet sinne ja vapisimme vielä\nkuin haavanlehdet, kun taas näimme kaksi miestä juoksevan ohitsemme ja\nkatoavan metsikköön. Jo seuraavassa silmänräpäyksessä tuli heitä neljä\ntakaisin: kaksi pakeni edellä ja kaksi ajoi heitä takaa.\n\nKylmä kauhunhiki helmeili otsallamme maatessamme maassa ja\nkuunnellessamme; mutta emme kuulleet muuta ääntä kuin sydämemme\ntykytyksen. Meidän täytyi yhä ajatella murhattua tuolla metsikössä,\nja meitä pöyristytti, ikäänkuin olisi jossain lähellämme ollut\nkummitus. Yht'äkkiä tuli kuu esiin puiden latvojen välistä, suurena,\npyöreänä ja loistavana, ikäänkuin kasvot, jotka kurkistavat vankikopin\nrautaristikon takaa. Mustia varjoja ja vaaleita läikkiä heilui siellä\nja täällä; ympärillämme oli kammottavan hiljaista, vain yötuuli\nhuokaili oksissa. Silloin Tom kuiskasi yht'äkkiä:\n\n\"Katso! -- Mitä tuo on?\"\n\n\"Ei sinun tarvitse turhanpäiten pelättää minua vielä enemmän; olen jo\nmelkein puolikuollut\", huudahdin minä.\n\n\"Mutta katsohan, mitä tuolta vaahterametsiköstä tulee!\"\n\n\"Lakkaa jo, Tom!\"\n\n\"Suunnattoman suuri olento; se tulee meitä kohti!\"\n\nHän oli niin kiihtynyt, että sai tuskin kuiskatuksi. En tahtonut katsoa\nsinnepäin ja kuitenkin tein sen. Olimme nyt polvillamme maassa nojaten\nleukaamme aitaa vasten ja tuijotimme tuskanhikeä valuen tietä pitkin.\nOlento kulki puiden varjossa, voimme nähdä sen oikein selvästi vasta,\nkun se oli aivan lähellämme ja astui selkeään kuunvaloon. Silloin\nkaaduimme maahan kuin salaman iskeminä -- ei epäilystäkään, se oli Jack\nDunlapin haamu! --\n\nPari minuuttia makasimme siinä liikkumattomina; kun taas katsoimme\nylös, oli haamu kadonnut.\n\n\"Kuule\", kuiskasi Tom, \"kummituksethan näyttävät aina harmailta ja\nsumuisilta, ikäänkuin olisivat pelkkää usvaa, mutta tämä ei lainkaan.\"\n\n\"Ei; tunsin selvästi hänen silmälasinsa ja partansa.\"\n\n\"Niin, ja hänen vaatteensa, hänen vihreänmustankirjavat housunsa --\"\n\n\"Puuvillasamettiset tulipunaiset liivit, joissa oli keltaisia pilkkuja\n--\"\n\n\"Nahkaiset hihnat housunlahkeissa -- toinen niistä oli auki --\"\n\n\"Niin, ja hatun -- se oli oikea leveälierinen töröhattu.\"\n\n\"Luuletko, Huck, että tällä oli samanlainen tukka?\"\n\n\"Oli -- mutta en ole sentään vallan varma siitä.\"\n\n\"En minäkään; mutta matkalaukun näin hänen kädessään.\"\n\n\"Käyttävätkö sitten kummitukset matkalaukkua, Tom?\"\n\n\"Miksi eivät, Huck? Mutta se on tietysti kummitusainetta, niinkuin\nvaatteet ja kaikki. Älähän tekeydy sentään niin tyhmäksi!\"\n\nNyt menivät Bill Withers ja hänen veljensä Hans ohitsemme. He olivat\nsyventyneet keskusteluun, mutta me kuulimme kaikki, mitä he sanoivat:\n\n\"Näytti siltä, kuin hän töintuskin olisi enää voinut raahata sitä\nmukanaan\", arveli Bill.\n\n\"Niin, raskaalta se näytti. Se oli varmaankin neekeri, joka oli\nvarastanut jyviä vanhalta pastori Silasilta\", sanoi Hans.\n\n\"Sitä ajattelin heti enkä ollut huomaavinanikaan häntä.\"\n\n\"Niin minäkin. Hahaha!\"\n\nSetä Silas oli siis menettänyt suosionsa siihen määrään, että ihmiset\nnauroivat, kun varas vei häneltä jyviä! Kuinka se oli mahdollista?\n\nPian kuulimme taas ääniä; kuta lähemmäksi ne tulivat, sitä\näänekkäämmäksi kävi keskustelu. Ne olivat kaksi naapuria, Lem Beebe ja\nJim Lana.\n\n\"Kuka?\" kysyi Jim, -- \"Jupiter Dunlap?\"\n\n\"Niin, aivan varmaan\", vastasi Lem.\n\n\"Hm. Noin tunti sitten, juuri auringon laskiessa, näin hänet lapio\nkädessä; he kaivoivat maata, hän ja pastori. Koiransa hän tahtoi\nlainata meille, sanoi hän, mutta itse ei hän todennäköisesti tulisi\ntänä iltana.\"\n\n\"Hän on kai liian väsynyt raskaasta työstä.\"\n\n\"Ole siitä varma! Haha!\"\n\nHe kulkivat nauraen edelleen. Tom hypähti ylös ja me seurasimme heitä\nmatkan päässä. Olisi ollut sentään liian epämiellyttävää kohdata\nkummitus vallan yksinään.\n\nTämä kaikki tapahtui toisena päivänä syyskuuta, lauantaina. Sitä päivää\nen unohda milloinkaan, pian saamme nähdä miksi.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nJo näimme valojen loistavan talosta, ja koirat juoksivat kaikki vastaan\ntervehtimään. Silloin Tom sanoi:\n\n\"Odotahan vielä hetkinen! Kun nyt tulemme sisään, luulet kai, että\nminun on heti kerrottava koko seikkailumme, että kaikki ihmettelisivät\nsuut ammollaan?\"\n\n\"Se on tietty; sellaista tilaisuutta et kai päästä käsistäsi, Tom.\"\n\n\"No, siinäpä erehdyt vallan suuremmoisesti. Emme sanaakaan hiisku koko\njutusta, ja siihen on pätevät syyt. Sanoppa, Huck -- kävelikö kummitus\npaljain jaloin?\"\n\n\"Varjelkoon, sillähän oli saappaat jalassa.\"\n\n\"Näitkö sen varmaan? Voitko mennä vaikka valalle siitä?\"\n\n\"Voin kyllä.\"\n\n\"Niin minäkin. Ja siinä on paras todistus, etteivät varkaat ole\nlöytäneet timantteja. Tietysti eivät -- nuo kaksi muuta miestä ajoivat\nheidät karkuun, ennenkuin he ehtivät vetää saappaat ruumiin jaloista,\nsentähden kummituksella oli ne vieläkin.\"\n\n\"Saappaat kummitusaineesta, niinkuin muutkin vaatteet, eikö niin, Tom?\"\n\n\"Tietysti. Ja tiedätkö, mitä nyt tapahtuu? Nuo kaksi miestä kertovat,\nettä he ovat kuulleet huudon ja ajaneet takaa murhaajia, mutta\neivät voineet pelastaa vierasta. Tulee ruumiintarkastus, tutkitaan\nkaikki paikalla, ja ennenkuin ruumis haudataan, myydään sen tavarat\nhuutokaupalla kulujen peittämiseksi. Silloin on meidän onnemme valmis.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"No, sehän on selvä: me ostamme saappaat kahdella dollarilla.\"\n\n\"Ja saamme timantit?\"\n\n\"Se on tietty. Jonain kauniina päivänä luvataan niistä korkea palkinto\n-- ainakin tuhannen dollaria. Ja se raha on meidän. -- Tule nyt sisään;\nmutta ryöväreistä, timanteista ja murhasta et tiedä tavuakaan -- huomaa\nse!\"\n\n\"Mutta mitä sanomme täti Sallylle, kun hän kysyy, miksi tulemme vasta\nnäin myöhään ja missä olemme viipyneet näin kauan?\"\n\n\"Sen jätän sinun huoleksesi; kyllä aina keksit jonkun selityksen.\"\n\nSe oli ihan Tomin tapaista. Hän oli liiaksi totuutta rakastava,\nvoidakseen itse valhetella.\n\nMenimme nyt pihan poikki, jossa kaikki oli suureksi iloksemme\nentisellään, ja tulimme puuvajan ja kyökin välissä olevaan katettuun\nkäytävään. Siellä riippui vielä monta esinettä, jotka tunsimme, muun\nmuassa myös setä Silasin vihreä työnuttu, jossa oli päänsuojus ja\nhartiain välissä valkoinen paikka, joka aina näytti siltä, kuin olisi\njoku viskannut siihen lumipallon. Nopeasti painoimme tuvan oven säppiä\nja astuimme sisään.\n\nTäti Sally puuhaili huoneessa; yhdessä nurkassa istuivat lapset,\ntoisessa luki setä rukouskirjaa. Täti lankesi heti ilosta kaulaamme,\nsitte hän milloin veti meitä tukasta, milloin painoi meitä sydäntään\nvasten, samalla kun kirkkaat kyyneleet valuivat hänen poskilleen; niin\niloinen hän oli nähdessään taas meidät.\n\n\"Missä te kelvottomat olette näin kauan vetelehtineet?\" huudahti\nhän. \"Olen teidän tähtenne melkein surrut sieluni ruumiista. Teidän\nhynttyynne ovat saapuneet jo aikapäiviä, ja neljästi olen jo\nlämmittänyt ruuan, ettei teidän tarvitsisi odottaa. Päänahka teiltä\npitäisi nylkeä korviinne saakka. Mutta istukaa nyt; te olette kai\npuolikuoliaat nälästä; istukaa, poikaparat, ja antakaa ruuan maistua.\"\n\nOi, kuinka suloista oli istua runsaasti katetun pöydän ääressä! Setä\nSilas lausui pisimmän pöytärukouksensa, ja pian oli kukkurainen\nlautanen edessäni. Kun olin parhaassa vauhdissa, kysyi täti yht'äkkiä,\nmissä olimme oikeastaan olleet.\n\nOlin ajatellut sen jo etukäteen valmiiksi: \"Kuljimme jalan metsän\nläpi\", sanoin minä, \"siellä kohtasimme Lem Beeben ja Jim Lanen, jotka\npyysivät meitä poimimaan kanssaan mustikoita; Jupiter Dunlap tahtoi\nlainata heille koiransa sitä varten, sen hän oli luvannut heille -- --\"\n\n\"Missä te näitte hänet?\" keskeytti vanha Silas minut niin äkkiä, että\nminä kummastuneena katsahdin häneen ja jouduin vallan hämilleni, kun\nhän tuijotti minuun läpitunkevin katsein. Mutta rohkaisin itseni ja\nvastasin:\n\n\"Kun te kaivoitte hänen kanssaan maata, auringon laskun aikaan.\"\n\n\"Hm\", sanoi hän pettyneen näköisenä eikä sitte enää välittänyt minusta\nsen enempää, kun jatkoin:\n\n\"Me menimme mukaan ja -- --\"\n\n\"Ole vaiti äläkä puhu typeryyksiä, Huck Finn\", huudahti nyt täti Sally\nsuuttuneena; \"kuka on koskaan kuullut, että meillä poimitaan mustikoita\nsyyskuussa ja vielä päälle päätteeksi yöllä? Mihin siinä tarvittiin\nkoiraa -- ehkä vainuamaan mustikoita?\" --\n\n\"He sanoivat -- että heillä oli lyhty -- --\" änkytin minä.\n\n\"Tuossa ei ole toden sanaa. Arvaan, että olette tehneet joitakin\ntyhmyyksiä, muuten en tunne teitä oikein. No, Tom, totuus esiin muitta\nmutkitta!\"\n\nTom oli loukkaantuvinaan. \"Kuinka voit soimata Huck parkaa, täti,\njos hän on hiukan häkeltynyt puheessaan. Hän tarkoittaa tietysti\nmansikoita, kun hän puhuu mustikoista. Senhän tietää jo jokainen\nlapsikin, että kaikkialla maailmassa -- paitsi täällä Arkansasissa --\notetaan mukaan koira ja lyhty, kun mennään mansikoita poimimaan.\"\n\nMutta nyt loppui täti Sallyn kärsivällisyys; hän suuttui oikein todella\nja päästi suustaan kokonaisen ryöpyn sanoja, joita hän ei voinut syytää\ntarpeeksi nopeasti viattomain päittemme yli. Mutta sen oli Tom tapansa\nmukaan laskenut ennakolta. Hän antoi hänen vain puhua kiukussaan ja\noli vaiti kuin hiiri, kunnes tädin kiivaus oli lauhtunut; silloin hän\ntavallisesti ei tahtonut kuulla puhuttavan enää sanaakaan koko jutusta.\nNiin kävi nytkin. Kun hän oli puhunut itsensä käheäksi ja hänen täytyi\nhiukan pysähtyä vetääkseen henkeä, sanoi Tom aivan levollisesti:\n\n\"Ja sittekin tiedän, täti --\"\n\n\"Ole vaiti\", huusi hän, \"äläkä avaa enää suutasi, sen sanon sinulle!\"\n\nNiin pääsimme pälkähästä, eikä puhuttu enää tulomme viipymisestä. Sen\noli Tom järjestänyt todella ovelasti.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nBenny oli sangen vakavan näköinen ja huokasi myös tavan takaa; mutta\npian hän alkoi kysellä Tomin sisaruksista Marysta ja Sidistä ja\nvarsinkin täti Pollysta. Vähitellen kirkastui täti Sallynkin naama,\nhänen hyvätuulisuutensa palasi, hän kyseli meiltä yhtä ja toista ja oli\ntaas yhtä hyvä ja lempeä kuin tavallisesti, niin että illallisesta tuli\nvielä oikein hauska. Vain vanha Silas ei ottanut osaa keskusteluun; hän\noli levoton ja hajamielinen, ja välistä hän huokasi niin syvään, että\nteki oikein pahaa sydämelle nähdä hänet niin masentuneena ja huolissaan.\n\nJonkun aikaa illallisen jälkeen koputettiin ovelle; neekeri pisti\npäänsä ovesta; hän piti vanhaa olkihattuansa kädessä ja sanoi\nkumarrellen syvään ja raapien jalallaan, että hänen herransa, massa\nBrace, odotti ulkona aidan luona ja käski kysymään massa Silasilta,\nmissä hänen veljensä oli, kun hän ei ollut tullut kotiin illalliseksi.\n\nSilloin setä Silas hypähti seisaalleen ja huusi niin kiivaasti, etten\nmilloinkaan ollut häneltä sellaista kuullut:\n\n\"Olenko minä hänen veljensä vartia?\"\n\nMutta heti hän taas katui, hän lyyhistyi kokoon ja sanoi lempeimmällä\näänellään:\n\n\"Sinun ei tarvitse sanoa sitä hänelle, Billy; en ole muutamaan päivään\nvoinut oikein hyvin ja olen niin hermostunut, etten osaa punnita\nsanojani. Sano hänelle, ettei hän ole täällä.\"\n\nKun neekeri oli mennyt, käveli vanhus tuvassa edestakaisin, mumisten\ntavan takaa käsittämättömiä sanoja ja tarttuen tukkaansa. Sitä oli\noikein surkea katsella; mutta täti Sally kuiskasi meille, ettei\nmeidän pitäisi kiinnittää huomiota häneen. Hän sanoi, että sen\njälkeen kuin niin monet vastukset olivat kohdanneet häntä, hän vaipui\nusein ajatuksiinsa ja tiesi tuskin enää, mitä hän teki. Yölläkin hän\nkuljeskeli paljo enemmän kuin ennen unissaan, joko talossa tai myös\nulkona. Jos tapaisimme hänet tällöin joskus, pitäisi meidän antaa hänen\nmennä menojaan eikä herättää häntä. Kukaan muu ei voinut häntä auttaa\nkuin Benny, joka ymmärsi parhaiten kohdella häntä.\n\nNytkin hän hiipi sedän viereen, kun tämä alkoi väsyä alituisesta\nedestakaisin kulkemisesta. Hän kietoi käsivartensa hänen ympärilleen\nja käveli mukana, kunnes setä katseli hymyillen alas häneen ja\nkumartui häntä suutelemaan. Vähitellen poistui tuskastunut ilme hänen\nkasvoiltaan ja hän antoi Bennyn johdattaa itsensä huoneeseensa. Oli\noikein ilo nähdä isän ja tyttären hellää suhdetta.\n\nTäti Sallyn täytyi nyt asettaa lapset nukkumaan, ja kun Tomista ja\nminusta alkoi tuntua ikävältä, pistäydyimme vielä kuunvalossa kentällä,\njossa kasvoi kypsiä vesimelooneja. Söimme oikein sydämemme halusta ja\npuhelimme kaikenlaista. Tom arveli, ettei hän epäillyt rahtuakaan,\nettä Jupiter yksin oli syypää riitaan. Ensi tilassa hän aikoi päästä\nselville asiasta ja taivuttaa sitte kaikin voimin setä Silasia antamaan\nhänelle matkapassin.\n\nLörpöttelimme, tupakoimme ja keskustelimme siellä varmaankin kaksi\ntuntia. Kun palasimme taloon, oli aivan hiljaista ja pimeätä; kaikki\nolivat menneet levolle.\n\nTom, jolta ei mikään jäänyt huomaamatta, keksi nyt, että vanha viheriä\ntyönuttu oli kumma kyllä hävinnyt naulasta, jossa hän oli nähnyt sen\nvielä aivan äskettäin riippuvan. Sitte menimme makuusuojaamme.\n\nKuulimme Bennyn viereisessä huoneessa puuhailevan vielä kauan aikaa;\nhän hoiteli kai isäänsä eikä saanut unta. Mekin olimme liian kiihtyneet\nmennäksemme levolle; valvoimme siis, kuiskailimme ja olimme sangen\nalakuloisessa mielentilassa. Puhuimme yhä uudelleen murhatusta ja\nkummituksesta, kunnes tuntui niin kaamealta ja pöyristyttävältä, ettei\nunesta voinut olla puhettakaan.\n\nOli jo myöhäinen yö, kun Tom yht'äkkiä pukkasi minua kyynärpäällään ja\nosoitti ikkunaan. Katsoin sinne; alhaalla pihalla käveli mies, mutta en\nvoinut tuntea häntä pimeässä. Nyt hän kiipesi aitauksen yli, ja juuri\nsilloin tuli kuu esiin ja paistoi vanhan työnutun valkoiseen paikkaan.\n\n\"Näetkö unissakävijää?\" sanoi Tom. \"Tahtoisin, että voisimme seurata\nhäntä ja nähdä, mihin hän menee tuo pitkä lapio olallaan. Hän kääntyy\ntupakkamaalle päin -- nyt hän hävisi. Setä parka -- minun tulee häntä\nniin sääli, kun hän ei saa lepoa.\"\n\nOdotimme kauan, mutta hän ei tullut takaisin; luultavasti hän oli\npalannut toista tietä kotia. Asetuimme siis vihdoinkin nukkumaan\nja vaivuimme levottomaan uneen, jossa tuhat kauhua meitä kidutti.\nAamuhämärissä olimme taas hereillä; oli noussut ukonilma, salamat\nleimahtelivat, ukkonen jylisi, tuuli ravisteli puita, sade valui\nvirtana, ja ojat muuttuivat kuohuviksi puroiksi.\n\n\"Kuulehan, Huck\", sanoi Tom, \"minusta tuntuu sangen kummalliselta,\nettei vielä ole kuulunut mitään Jack Dunlapin murhasta. Miehet, jotka\najoivat takaa Hal Claytonia ja Bud Dixonia, ovat varmasti kertoneet\nasian kaikkialla puolen tunnin kuluessa, ja sen on täytynyt levitä\nkulovalkean tavoin farmilta farmille. Tuollaisia suuria tapauksia\nsattuu kai korkeintaan kaksi kolmessakymmenessä vuodessa. Se on\ntosiaankin kummallista, Huck, en voi käsittää sitä. Kunpa vain\nukonilma olisi ohitse, että pääsisimme ulos kuulemaan, eikö joku\ntiellä ala jutella siitä. Meidän täytyy tietysti näyttää silloin kovin\nhämmästyneiltä ja kauhistuneilta.\"\n\nOli jo kirkas, valoisa päivä, kun sade lakkasi. Tallustelimme tietä\npitkin, tervehdimme jokaista vastaantulijaa, kerroimme, milloin olimme\nsaapuneet, miten olimme jättäneet omaisemme, miten kauan aioimme viipyä\nynnä muuta sellaista; mutta yksikään ihminen ei puhunut tavuakaan\nmurhasta, mikä kummastutti meitä suuresti. Tom arveli, että jos\nmenisimme vaahterametsikköön, makaisi ruumis siellä vallan yksin ja\nhyljättynä eikä ketään ihmistä näkyisi lähiseutuvillakaan. Nähtävästi\ntakaa-ajajat olivat seuranneet murhaajia kauas metsään; nämä olivat\nvihdoin kääntyneet ja hyökänneet heidän kimppuunsa. Sitte kun he olivat\nkaikki tappaneet toisensa, ei tietysti ollut elossa enää ketään, joka\nlevittäisi tietoa.\n\nNäin puhellessamme olimme huomaamattamme tulleet vaahterametsikön luo.\nKylmä hiki valui pitkin selkääni, enkä mistään hinnasta olisi mennyt\naskeltakaan eteenpäin. Mutta Tom ei saanut pahaistakaan rauhaa -- hänen\ntäytyi saada tietää, oliko murhatulla saappaat vielä jalassa. Hän ryömi\nsiis viidakkoon, mutta tuli jo seuraavassa silmänräpäyksessä takaisin\nsangen kiihtyneenä.\n\n\"Huck, hän on poissa!\" huudahti hän.\n\n\"Ihanko totta, Tom?\" kysyin minä kummastuksesta jähmettyneenä.\n\n\"Niin, hän on todella poissa; ei hänestä näy jälkeäkään. Maa on vain\nhiukan tallattua, ja jos siinä on ollut verisiä jälkiä, on sade\nhuuhtonut ne pois; siellä on vain lokaa ja lätäköitä.\"\n\nNyt tulin rohkeammaksi ja totesin omin silmin, ettei siellä ollut enää\nmitään ruumista.\n\n\"Kirottua\", huudahdin minä, \"timantit ovat poissa!\"\n\n\"Etkö luule, että murhaajat ovat tulleet takaisin ja raahanneet hänet\npois?\"\n\n\"Se on sangen todennäköistä. Mihin luulet heidän kätkeneen hänet?\"\n\n\"Kuinka minä sen tietäisin?\" sanoi hän harmistuneena. \"Se onkin minusta\nsamantekevää. En välittänyt muusta kuin saappaista. Ruumiin tähden en\nviitsi etsiä koko metsää; minun puolestani se saa olla missä tahansa.\nKoirat kyllä vainuavat sen ennen pitkää.\"\n\nAlakuloisina ja pettyneinä hiivimme takaisin kotiin. Koko elinaikanani\nei yksikään ruumis ollut harmittanut ja pettänyt minua niinkuin tämä.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nAamiaisella ei ollut juuri hauskaa. Täti Sally näytti vanhalta\nja väsyneeltä; hän antoi lasten riidellä ja torailla keskenään\nasettamatta heitä, kuten hän muuten tavallisesti teki. Tom ja minä\nolimme niin ajatuksissamme, ettemme puhuneet mitään, ja Benny ei ollut\nluultavasti ummistanut silmiään koko yönä. Joka kerta kun hän kohotti\nhiukan päätään ja katseli isäänsä, oli hänen taisteltava kyyneliään\nvastaan. Vanhus antoi ruokansa jäähtyä lautasella, hän ei liikuttanut\npalastakaan, ei puhunut sanaakaan, vaan mietti miettimistään itsekseen\njotakin.\n\nKun hiljaisuus oli painostavimmillaan, pisti neekeri taas päänsä\novesta ja sanoi, että massa Brace oli kauhean huolissaan veljestään\nJupiterista, joka ei vieläkään ollut tullut kotiin. Eikö massa Silas\nolisi hyvä ja -- --\n\nPuhe jäi hänen huulilleen, sillä setä Silas oli äkkiä noussut ylös. Hän\nkatsoi neekeriin ja vapisi samalla niin, että hänen täytyi pitää kiinni\npöydästä. Hänen kurkkunsa oli ikäänkuin kokoonpuristettu; vasta hetken\nkuluttua hän änkytti vaivoin:\n\n\"Hän luulee kai -- hän luulee kai -- mitä hän ajattelee oikeastaan?\n-- Sano hänelle -- sano hänelle --\" voimatonna hän vaipui takaisin\ntuolillensa. \"Mene pois -- mene pois!\" mumisi hän niin hiljaa, että\ntuskin kuului.\n\nNeekeri pujahti säikähtyneenä tiehensä, samalla kun setä Silas väänteli\nkäsiänsä ja mulkoili silmillään, ikäänkuin olisi kuolemaisillaan; se\noli kauheata nähdä. Istuimme kaikki siinä ikäänkuin naulittuina; vain\nBenny nousi hiljaa, kyyneleet valuivat hänen poskilleen, hän astui\nisänsä tuolin viereen, asetti hänen harmaan päänsä rintaansa vasten ja\nsilitteli häntä lempeästi ja hellästi. Sitte hän viittasi meille, että\npoistuisimme, ja me lähdimme huoneesta niin hiljaa, kuin olisi siellä\nmaannut kuollut.\n\nJulman vakavina suuntasimme Tom ja minä kulkumme metsää kohti.\nKuinka toisin olikaan kaikki ollut käydessämme täällä viime kesänä:\nkaikki niin onnellista ja rauhaisaa, setä Silas niin iloisena, niin\nihmeteltävänä ja niin täynnä lapsellista yksinkertaisuutta ja samalla\nkuitenkin niin kaikkien kunnioittamana! Nyt hän joko oli jo kadottanut\njärkensä tai oli joka hetki pelättävä, että hän menisi sekaisin.\n\nOli aurinkoinen, ihana päivä; yhä edemmäs kuljimme mäen yli tasangolle\npäin emmekä voineet kylliksemme katsella puita ja kukkia ympärillämme.\nMeistä oli ihan käsittämätöntä, että tällaisessa kauniissa maailmassa\nvoi olla onnettomuuttakin. Surullisena oleminen näytti meistä\nvääryydeltä.\n\nSamassa tunsin, että hengitykseni pysähtyi; pidin Tomia lujasti\nkäsivarresta, ja sydämeni tykytti kuin pajanvasara.\n\n\"Tuossa se on!\" huusin; juoksimme pensaan taakse ja Tom kuiskasi:\n\n\"St! -- Älä liikahda.\"\n\nSe istui aivan metsäniityn päässä puupölkyllä, nojaten päätään\nkäsiin. Turhaan koetin taivuttaa Tomia pakenemaan; hän ei liikkunut\npaikaltaan, sillä hän arveli, ettei hänelle milloinkaan elämässään\nsattuisi enää niin sopivaa tilaisuutta nähdä kummitusta; sentähden hän\ntahtoi katsella sitä oikein sydämensä halusta, vaikkapa se olisi hänen\nkuolemansa. Niinpä jäin minäkin siihen ja aukaisin silmäni, vaikka\nminun ei ollut lainkaan hyvä olla.\n\n\"Jack parka\", kuiskasi Tom minulle, sillä vaiti hän ei osannut olla;\n\"hänellä on yllään kaikki, niinkuin hän sanoi meille. Tukankin hän on\nleikannut lyhyeksi. En ikinä olisi luullut, että kummitus voisi näyttää\nnoin luonnolliselta.\"\n\n\"En minäkään; sen tuntisi missä tahansa.\"\n\n\"Aivan kuin eläessään! Ja eniten ihmetyttää minua, että se\nkummittelee päivällä. Toiset tulevat näkyviin vasta puoliyön jälkeen.\nKuulehan, Huck, sen laita ei ole ihan oikein; sillä ei ole mitään\noikeutta kuljeksia nyt täällä, sen voit uskoa. Jack tahtoi tekeytyä\nkuuromykäksi, koska naapurit muuten olisivat tunteneet hänet äänestä.\nLuuletko, että kummitus tekisi samoin, jos nyt puhuttelisin sitä?\"\n\n\"Tom, taivaan tähden, ethän toki uskalla sellaista!\"\n\n\"Ole vallan levollinen, en ajattele semmoista. Mutta, mitä tuo on --\nnyt se raapii päätänsä -- eihän kummitusta voi syhyttää, sehän on\npelkkää sumua! Totisesti, Huck, luulenpa, ettei se olekaan mikään oikea\nkummitus, sillä pitäisihän sen --\"\n\n\"Mitä sitte, Tom?\"\n\n\"Olla _läpinäkyvä_, niin että pensaat näkyvät sen takaa.\"\n\n\"Olet oikeassa, hänen ruumiinsa on tiivis kuin lehmän. Tiedätkö, alan\nuskoa --\"\n\n\"Nyt se ottaa suunsa täyteen tupakkaa ja alkaa pureksia -- sehän on\nmahdotonta, eihän sillä ole hampaita. Kuule, Huck!\"\n\n\"No, puhu sitte!\"\n\n\"Ei se olekaan mikään kummitus, vaan Jack Dunlap ilmielävänä! --\nOlemmeko löytäneet ruumiin vaahterametsiköstä?\"\n\n\"Emme -- emme jälkeäkään.\"\n\n\"Tiedätkö myös miksi? -- Koska siellä ei ole milloinkaan ollutkaan\nsellaista.\"\n\n\"Mutta, Tom, kuulimmehan huudon!\"\n\n\"Onko se mikään todistus, että joku on tapettu? -- Ensin näimme neljä\nmiestä juoksevan ja sitte tuli tämä käyden metsästä. Me pidimme\nhäntä haamuna, mutta se oli yhtä vähän haamu kuin sinä. Se oli Jack\nDunlap itse, ja hän se on, joka istuu tuolla ja näyttelee vierasta ja\nkuuromykkää, aivan niinkuin hän lupasi meille. Tuo -- kummitus! Ei,\nlihaa ja luuta hän on, siitä lyön vetoa vaikka mitä.\"\n\nNyt huomasin minäkin, että olimme erehtyneet, ja molemmat olimme\nsydämestämme iloisia, ettei Jackia oltu murhattu. Mutta mitä meidän oli\nnyt tehtävä? Puhuteltavako häntä, vaiko oltava, ikäänkuin emme tuntisi\nhäntä? Tom katsoi parhaaksi kysyä häneltä itseltään, miten hän itse\ntahtoisi. Hän meni siis suoraan häntä kohti, samalla kun minä pysyin\nhiukan taampana, siltä varalta, että se sittekin olisi kummitus.\n\nKun Tom oli aivan lähellä häntä, sanoi hän:\n\n\"Hyvää päivää! Olemme sangen iloissamme, Huck ja minä, nähdessämme\nteidät jälleen. Älkää pelätkö, että ilmaisemme teidät. Jos katsotte sen\nparemmaksi, tahdomme olla, ikäänkuin emme olisi ikinä tunteneet teitä.\nSanokaa vain, onko se tahtonne. Voitte siinä tapauksessa luottaa meihin\nlujasti; antaisimme ennen hakata poikki kätemme kuin tuottaisimme\nteille mitään vahinkoa.\"\n\nEnsin hän näytti hämmästyvän sangen suuresti, nähdessään meidät, eikä\ntuntunut lainkaan iloiselta. Mutta Tomin puhuessa hänen kasvonsa\nkirkastuivat, ja lopulta hän hymyili, nyökkäsi useampaan kertaan, teki\nkaikenlaisia merkkejä käsillään ja sanoi: \"Goo-goo-goo-goo\", aivan kuin\nkuuromykkä.\n\nSamassa näimme pari Steffen Nickersonin väestä, jotka asuivat niityn\ntoisella puolella, lähestyvän.\n\n\"Te näyttelette vallan erinomaisesti\", sanoi Tom; \"tietysti teidän\ntäytyy harjoitella niin paljon kuin voitte, meidän niinkuin muidenkin\nläsnäollessa, että voitte olla varuillanne ettekä unhota osaanne.\nTahdommekin tulla niin vähän kuin mahdollista tiellenne emmekä ilmaise\nainoallekaan ristinsielulle, että tunnemme teidät. Mutta antakaa meille\ntieto, jos joskus tarvitsette apua.\"\n\nKun kohtasimme Nickersonin miehet, pysähtyivät he tietysti ja kysyivät,\nkuka tuo vieras tuolla oli, mikä hänen nimensä oli, mistä hän tuli,\noliko hän baptisti vai metodisti, vapaamielinen vai vanhoillinen,\nynnä muita sensuuntaisia kysymyksiä, jommoisia me amerikkalaiset aina\njonkun uuden henkilön esiintyessä teemme. Mutta Tom vastasi, ettei\nhän ollut tullut kuuromykän merkeistä ja muista luonnonäänistä sen\nviisaammaksi. Suurella jännityksellä katselimme nyt etäämpää, kuinka he\nrupesivat tutkimaan Jackia. Vasta kun näimme hänen tekevän merkkejään\nja tiesimme, että kaikki kävisi hyvin, rauhoituimme taas ja kiiruhdimme\ntiehemme, koska tahdoimme ehtiä välitunniksi koululle.\n\nOli sangen harmillista, että Jack ei voinut kertoa meille, mitä\nvaahterametsikössä oli tapahtunut ja oliko hän ollut vähällä menettää\nhenkensä; mutta Tom huomautti vallan oikein, että ihminen Jackin\nasemassa ei voinut olla kylliksi varovainen ja että oli viisainta olla\nvaiti, jottei antautuisi alttiiksi millekään vaaralle.\n\nVälitunnilla oli hyvin hauskaa; kaikki pojat ja tytöt olivat iloissaan\nnähdessään taas meidät. Molemmat Hendersonit olivat koulumatkallaan\nkohdanneet kuuromykän, josta syystä muut kadehtivat heitä suuresti,\nkaikki kun paloivat uteliaisuudesta nähdä hänet eivätkä osanneet puhua\nmistään muusta.\n\nEi ollut suinkaan mikään pieni kieltäymys Tomilta olla mitään\nilmaisematta. Jos olisimme voineet kertoa kaikki, miten olisikaan\nmeitä ihailtu! Mutta paljoa sankarillisempaa oli sentään olla vaiti.\nMiljoonan pojan joukosta olisi tuskin tavannut kahta, joille se olisi\nonnistunut. Siitä oli Tom ainakin vakuutettu, ja loppujen lopuksi,\ntäytyi kai hänen se tietää parhaiten.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nSeuraavina kahtena tai kolmena päivänä kulki kuuromykkä naapurista\ntoiseen ja oli pian yleisesti suosittu. Jokainen oli ylpeä saadessaan\nseurustella niin merkillisen henkilön kanssa; häntä kutsuttiin\naamiaisille, päivällisille ja illallisille, häntä kestittiin parhaan\nmukaan eikä väsytty töllistelemästä häntä. Ihmiset olisivat mielellään\nhalunneet tietää hänestä enemmän, mutta hänen merkkejään he eivät\nymmärtäneet -- hän ei kai itsekään tiennyt, mitä ne merkitsivät.\nMutta hänen luonnonääniään he sensijaan ihmettelivät suuresti ja\nolivat iloissaan, kun hän päästeli niitä. Myöskin ojensi hän ihmisille\nkivitaulua ja -kynää, jotta he voisivat tehdä hänelle kysymyksiä; mutta\nvastauksia, jotka hän kirjoitti sille, ei voinut lukea kukaan, paitsi\nBrace Dunlap, vaikka se oli hänellekin vaikeata; kuitenkin hän älysi\nainakin sisällyksen. Hän sanoi, että kuuromykkä oli kaukaa ja ennen\nollut hyvissä olosuhteissa, mutta oli sitte joutunut huijarien käsiin,\njotka olivat käyttäneet väärin hänen luottamustaan. Nyt hän oli köyhä\neikä tiennyt mistä saisi leipänsä.\n\nYleisesti kiitettiin Bracea siitä, että hän oli niin avulias vieraalle.\nHän oli antanut hänelle asunnoksi pienen hirsivajan, hänen neekeriensä\noli pidettävä se kunnossa ja vietävä hänelle ruokaa niin paljon kuin\nhän tahtoi.\n\nMeidänkin talossa kävi kuuromykkä usein, koska setä Silasille tuotti\nlohdutusta nähdä henkilö, joka oli surun sortama niinkuin hänkin. Tom\nja minä olimme, ikäänkuin emme olisi häntä nähneet vielä milloinkaan,\nja hänkin tekeytyi meihin nähden aivan vieraaksi. Perhehuolista\npuhuttiin hänen läsnäollessaan ujostelematta, mikä itse asiassa ei\nollut vahingoksi. Tavallisesti hän ei näyttänyt kiinnittävän siihen\nmitään huomiota, mutta teki sen kumminkin usein.\n\nKun oli kulunut kolme päivää, alkoivat naapurit käydä levottomiksi\nJupiter Dunlapin viipymisen tähden. Ihmiset kyselivät toisiltaan,\nminne hän oli joutunut; pudistettiin päätä ja pidettiin asiaa sangen\nkummallisena ja selittämättömänä. Taas kului pari päivää; silloin\nlevisi huhu, että hän oli ehkä murhattu. Se herätti tietysti suurta\nhuomiota ja loppumattomia puheita. Lauantaina meni ihmisiä suurin\njoukoin metsään nuuskimaan ruumista. Tom ja minä menimme myös mukaan ja\nautoimme etsimisessä. Tom ei saattanut mielenliikutukselta syödä eikä\nnukkua päiväkausiin ja hehkui innosta, koska hän arveli, että jos me\nlöytäisimme ruumiin, tulisimme kuuluisiksi ja nimemme olisi kaikkien\nsuussa.\n\nToiset kyllästyivät lopuksi ja heittivät etsimisen. Mutta Tom ei\najatellutkaan sellaista, hän oli väsymätön. Koko yönä hän ei ummistanut\nsilmiään, vaan mietti jotain suunnitelmaa, ja kun aamu valkeni,\noli asia selvinnyt hänelle. Suurimmalla kiireellä hän haki minut\nvuoteestani.\n\n\"Pian, Huck, vaatteet päälle\", huudahti hän, \"nyt sen tiedän! Me\ntarvitsemme vainukoiraa.\"\n\nKaksi minuuttia myöhemmin juoksimme hämärissä jokea pitkin kylään päin.\nVanhalla seppä Jeff Hookerilla oli koira, jonka Tom aikoi lainata\nhäneltä.\n\n\"Jäljet ovat liian vanhat\", sanoin minä, \"ja sitäpaitsi on satanut.\"\n\n\"Se ei tee mitään, Huck. Jos ruumis on jossain metsässä, löytää koira\nsen varmaan. Se vainuaa kyllä, mihin paikkaan murhattu on kuopattu.\nMurhaajankin jäljille se auttaa meidät, ja kun olemme niille päässeet,\nseuraamme niitä taukoamatta, kunnes saamme miehen kiinni. Silloin me\ntulemme kuuluisiksi, niin totta kuin elän.\"\n\n\"No, kunhan nyt löydämme ensin ruumiinkin\", sanoin minä, laimentaakseni\nhiukan hänen intoaan, \"siinä meillä on kai kylliksi työtä täksi\npäiväksi. Kuka tietää, onko sellaista ollenkaan olemassa; ehkä laiska\nJupiter on aivan yksinkertaisesti livistänyt matkoihinsa eikä ole\nlainkaan murhattu.\"\n\nMutta siitä Tom ei tahtonut kuulla puhuttavankaan:\n\n\"Kuinka voi noin puhuakaan, Huck, sehän on vallan inhoittavaa. Etkö\nhäpeä sekoittaa peliä, kun meillä juuri on mitä paras tilaisuus\nkunnostaa itseämme ja perustaa maineemme.\"\n\n\"Mitä vielä, minä peruutan kaikki; tee aivan kuin haluat, Tom.\nOnko Jupiter elävä vai kuollut, on itse asiassa minusta jotenkin\nyhdentekevää.\"\n\nPian Tom oli taas pelkkää tulta ja innostusta, kunnes saavuimme vanhan\nJeff Hookerin pajan edustalle; tämä laimensi hänen intoaan aika lailla.\n\n\"Koiran voitte saada\", sanoi hän, \"mutta mitään ruumista ette löydä,\nkoska sellaista ei ole olemassa. Ihmiset ovat oikeassa, kun eivät enää\netsi. Niin pian kuin he alkoivat ajatella asiaa tarkemmin, täytyi\njokaisen myöntää, ettei mistään murhasta voi olla puhettakaan. Tahdon\nmyös sanoa teille miksi: Jos joku murhaa ihmisen, ei hän kai tee sitä\naivan ilman mitään syytä, se teidän täytyy myöntää. No, ja miksi\nolisi kukaan tahtonut surmata Jupiter Dunlapia, tuota pässinpäätä?\nKostostako? Luuletteko, että kellään voisi olla kaunaa sellaista\nihmistä kohtaan?\"\n\nTom ei osannut vastata sanaakaan; tältä kannalta ei hän ollut vielä\nharkinnut asiaa.\n\n\"Vai luuletteko, että hänet olisi tahdottu ryöstää? Haha! Niin se kai\noli. Häneltä on varastettu housunhihnat ja sentähden -- --\"\n\nUkko oli läkähtyä naurusta; hänen täytyi pidellä kylkiään, ettei\nhalkeisi. Tom oli vallan ällistyneen näköinen; näin hänen päältään,\nettä hän olisi toivonut olevansa peninkulmien päässä, samalla kun Jeff\nHooker alkoi uudestaan:\n\n\"Sen, jolla on vähäkin järkeä päässä, täytyi heti huomata, että tuo\nlaiskuri oli vain livistänyt tiehensä, koska hän tahtoi raskaan\ntyönsä jälkeen hiukan huvitella. Huomatkaa, parin viikon päästä hän\ntulee takaisin ja nauraa partaansa. -- Mutta jos tahdot etsiä hänen\nruumistaan, Tom, niin ota koira ja tee se; minä en tahdo sinua estää.\"\n\nTom oli mennyt liian pitkälle voidakseen enää perääntyä. \"No, siis,\npäästäkää se kahleista\", sanoi hän. Vanhus teki sen ja katseli nauraen\njälkeemme, kun me häpeissämme poistuimme.\n\nKoira tunsi meidät, heilutti häntäänsä ja juoksi edellämme hyppien\niloisesti ja nauttien vapaudestaan. Mutta Tomin kasvot eivät\nvärähtäneetkään: hän oli syvästi loukkaantunut siitä, että vanha Hooker\noli tehnyt hänet naurunalaiseksi, ja kirosi koko juttua.\n\nSynkkinä ja vaieten hiivimme takateitä kotia. Kun juuri käännyimme\ntupakkamaamme kulmauksessa, ulvahti koira surkeasti. Riensimme sinne ja\nnäimme, miten se kaikin voimin kaivoi maata ja silloin tällöin ääneensä\nulvoen käänsi päätään sivullepäin.\n\nSateen läpikostuttamassa maassa näkyi selvästi sisäänpainunut\npitkämäinen neliö, joka näytti ikäänkuin haudalta. Seisoimme siinä\nmykkinä ja katsoimme toisiimme. Koira oli kaivanut tuskin pari tuumaa,\nkun se sai kynsiinsä jonkun esineen ja rupesi kaivamaan sitä esiin; se\noli miehen käsivarsi, joka oli hihassa.\n\n\"Tule pois, Huck\", kuiskasi Tom huohottaen, \"ruumis on löytynyt.\"\n\nKylmät väreet kävivät selkäpiitäni pitkin. Nopeasti juoksimme\nmaantielle ja haimme ensimmäiset ihmiset, jotka tapasimme. He\nottivat lapion mukaansa ja kaivoivat ruumiin ylös. Ei, olipa se\nhämmästys! Hänen kasvojaan ei enää voinut tuntea, mutta se ei ollut\ntarpeellistakaan. Kaikki huusivat:\n\n\"Jupiter parka! Nuo ovat juuri ne vaatteet, jotka hänellä oli viimeksi\nyllään!\"\n\nPari miestä kiiruhti kylään levittämään tietoa ja viemään sanaa\nrauhantuomarille, että voitaisiin pitää ruumiintarkastus. Myöskin Tom\nja minä juoksimme täyttä laukkaa kotia; aivan hengästyneinä ryntäsimme\nsetä Silasin, täti Sallyn ja Bennyn luo, ja Tom huusi:\n\n\"Me kaksi, minä ja Huck, olemme aivan yksinämme löytäneet vainukoiran\navulla Jupiter Dunlapin ruumiin. Kaikki olivat heittäneet etsimisen;\nilman meitä ei sitä olisi ikinä keksitty. Hän on murhattu, hänet on\nlyöty seipäällä kuoliaaksi; mutta minäpä aion löytää murhaajan, hän ei\npääse käsistäni, niin totta kuin nimeni on Tom.\"\n\nTäti Sally ja Benny hypähtivät kalpeina ja pelästyneinä seisaalleen,\nmutta setä Silas kaatui tuolilta eteenpäin lattialle ja huudahti\nähkien: \"Jumala minua armahtakoon -- _sinä olet löytänyt hänet!\"_\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nNämä kauheat sanat kuullessamme seisoimme siinä kuin kivettyneinä\nemmekä voineet ainakaan minuuttiin liikuttaa jäsentäkään. Kun olimme\nhiukan toipuneet säikähdyksestämme, nostimme vanhuksen ylös ja asetimme\nhänet takaisin tuolilleen; hän antoi Bennyn silitellä ja suudella\nitseään, ja täti raukkakin koetti rauhoittaa häntä. Mutta he olivat\nmolemmat niin hämmentyneet ja suunniltaan, että tuskin tiesivät mitä\ntekivät. Mutta kaikkein onnettomin oli Tom itse. Häntä kauhistutti\najatus, että hän oli ehkä syössyt setänsä turmioon. Jollei hän olisi\nollut niin kunnianhimoinen ja halunnut tulla kuuluisaksi ja jos hän\nolisi jättänyt ruumiin etsimisen, niinkuin muutkin ihmiset, niin eihän\nlopultakaan olisi tullut milloinkaan mitään ilmi. Mutta ei kulunut\naikaakaan, kun hän malttoi mielensä ja muutti ajatuksensa.\n\n\"Älä sano sitä enää toistamiseen, setä Silas; tuollaiset puheet ovat\nvaarallisia, ja myöskään ei niissä ole siteeksikään totta\", vakuutti\nhän päättävästi.\n\nTäti Sally ja Benny hengähtivät helpotuksesta nämä sanat kuullessaan;\nmutta setä pudisti surullisesti päätään.\n\n\"Ei, ei -- minä sen tein -- Jupiter raukka -- minä sen tein!\" -- sanoi\nhän epätoivon äänellä, kyynelten valuessa alas pitkin poskia. Se oli\nkauheata kuulla.\n\nSitte hän kertoi edelleen, että se oli tapahtunut samana päivänä,\njona Tom ja minä tulimme, auringon laskun aikaan. Jupiter oli häntä\nkiduttanut ja suututtanut, kunnes viha sai hänessä vallan ja hän löi\nhäntä sauvalla päähän, niin että hän kaatui maahan. Hän katui heti\ntulisuuttaan; hän polvistui Jupiterin viereen, nosti ylös hänen päänsä\nja pyysi, että hän toki puhuisi ja sanoisi, ettei hän ollut kuollut.\nHän virkosikin pian; mutta kun hän näki, kuka piteli hänen päätään,\nhyppäsi hän ikäänkuin kuoliaaksi säikähtyneenä ylös, oli yhdellä\nharppauksella aidan toisella puolella, juoksi metsään päin ja katosi.\nSilloin setä luonnollisesti toivoi, ettei hän ollut tuottanut hänelle\nmitään vahinkoa.\n\n\"Mutta voi\", jatkoi hän, \"vain pelko oli puhaltanut häneen tuon\nviimeisen kipinän elinvoimaa, joka pian sammui; hän vaipui sitte maahan\npensaikossa, missä ei kukaan voinut häntä auttaa, ja heitti henkensä.\"\n\nVanha mies vaikeroi ja itki; hän sanoi, että hän oli murhaaja,\nkantoi Kainin merkkiä ja saattoi perheensä huutoon ja häpeään. Hänen\nrikoksensa keksittäisiin, ja se veisi hänet hirsipuuhun.\n\n\"Siitä ei ole puhettakaan\", sanoi Tom. \"Sinä et ole häntä lainkaan\ntappanut. Yksi ainoa isku ei kuoleta. Murhan on tehdyt joku toinen.\"\n\n\"Ei, minä sen tein eikä kukaan muu. Kelläpä muulla, paitsi minulla,\nolisikaan ollut mitään häntä vastaan?\"\n\nHän katsoi meihin, ikäänkuin olisi toivonut, että me olisimme voineet\nmainita jonkun, jolla olisi ollut kaunaa tuota vaaratonta ihmistä\nvastaan. Mutta se oli turhaa; meidän kaikkien täytyi vaieta. Kun hän\nnäki sen, valtasi hänet suru uudelleen; oli vallan sääli nähdä hänen\nsurkeata katsettaan.\n\n\"Mutta odottakaahan\", huudahti Tom äkkiä, \"jonkun on toki täytynyt\nhaudata hänet. Kuka se sitte lienee --\"\n\nPidemmälle hän ei päässyt. Tiesin kyllä miksi, ja minua puistatti.\nOlimmehan molemmat nähneet tuona yönä setä Silasin pitkä lapio olalla.\nBennynkin oli täytynyt huomata hänet; hän oli kerran maininnut siitä\njotain. Tom koetti nyt innokkaasti taivuttaa setää olemaan ilmaisematta\nitseään; me muut olimme samaa mieltä ja sanoimme, että jos setä olisi\nvaiti, ei sitä saataisi tietää milloinkaan, eikä hänen pitäisi itse\nsyyttää itseään, koska meidän kaikkien sydän murtuisi, jos hänelle\ntapahtuisi jotain pahaa. Se ei tuottaisi kenellekään hyötyä ja tekisi\nvain hänen omaisensa onnettomiksi. Viimein hän lupasikin sen, ja nyt\nkoetimme lohduttaa ja ilahuttaa häntä, mikäli voimme. Koko juttu\npainuisi pian unhotuksiin, sanoimme, eikä kukaan ihminen ajattelisi\nsitä enää. Ei kenenkään päähän pälkähtäisi edes unissakaan ruveta\nepäilemään setä Silasia; hän on siksi liian hyvässä maineessa ja on\nniin lempeä ja ystävällinen jokaista kohtaan.\n\n\"Ajatelkaahan vain\", sanoi Tom suurella ponnella, \"sehän on vallan\nselvää: setä Silas on ollut täällä niin ja niin monta vuotta\nsaarnaajana ilman penninkään palkkaa; hän on tehnyt kaikkea mahdollista\nhyvää; nuoret ja vanhat rakastavat ja kunnioittavat häntä. Kuinka hän,\nrauhallisin ihminen maailmassa, joka ei milloinkaan ole sekaantunut\nvieraisiin asioihin, kuinka hän olisi tullut tehneeksi väkivaltaa\njollekin. Häntä vastaan ei voi syntyä mitään epäluuloa; se on yhtä\nmahdotonta kuin -- --\"\n\n\"Arkansasin valtion nimessä ja määräyksestä vangitsen minä teidät\nJupiter Dunlapin murhaajana\", huusi samassa silmäräpäyksessä sheriffi\novelta.\n\nSe oli kauheata. Täti Sally ja Benny tarttuivat itkien ja huutaen\nsetä Silasiin eivätkä tahtoneet päästää häntä menemään; neekeritkin\njuoksivat ulisten paikalle; se oli sydäntäsärkevä kohtaus, ja laitoin,\nettä jouduin ylös huoneeseeni.\n\nKun häntä vietiin pieneen kylävankilaan, saatoimme häntä kaikki,\nsanoaksemme hänelle jäähyväiset. Tomilla oli jo päässään valmiina ja\nselvänä suunnitelma, miten vapauttaisimme hänet sankarillisesti jonakin\npimeänä yönä. Mutta kun hän hiukan vihjaisi siitä sedälle, kävi hänelle\nnolosti. Vanhus parka arveli, että hänen velvollisuutensa oli kärsiä\nrangaistus, minkä laki hänelle määräisi; vaikka vankilan ovi olisi\nselkosen selällään, ei hän poistuisi sieltä. Tietysti Tom oli hyvin\npettynyt, mutta hänen piti mukautua siihen. Mutta ajatuksesta pelastaa\nsetänsä hän ei silti vielä luopunut; hän katsoi sen velvollisuudekseen,\nsillä hän tunsi olevansa tavallaan vastuussa hänestä.\n\nHän lupasi myös täti Sallylle, ettei hän lepäisi päivällä eikä yöllä,\nennenkuin saisi setänsä viattomuuden toteennäytetyksi; hänen ei\npitäisi olla huolissaan. Täti syleili häntä hellästi, kiitti häntä ja\nsanoi olevansa vakuutettu, että hän tekisi kaikki, mitä hän suinkin\nvoi. Sitte hän pyysi meitä vielä auttamaan Bennyä talouden ja lasten\nhoidossa, ja kun olimme kyynelsilmin ottaneet häneltä jäähyväiset,\npalasimme farmille. Täti aikoi jäädä asumaan vanginvartian vaimon luo,\nkunnes lokakuussa asian käsittely oikeudessa alkaisi.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nSeuraava kuukausi oli meille kaikille hyvin surullinen, Benny raukka\nkoetti olla niin levollinen kuin voi; myöskin Tom ja minä teimme\nparastamme ilahuttaaksemme muita, mutta siitä oli vähän apua. Kävimme\njoka päivä katsomassa vanhuksia, mikä oli julman surullista. Setä\nSilas ei saanut enimmäkseen unta öisin tai sitte käveli unissaan;\nhän oli surkuteltavan näköinen ja kävi ruumiiltaan ja sielultaan yhä\nraihnaammaksi, niin että pelkäsimme kaikki, että hän sairastuisi ja\nkuolisi surusta.\n\nKun puhuimme hänelle rohkaisevia sanoja, pudisti hän vain päätänsä ja\narveli, ettemme tietäneet, mikä taakka oli kantaa murhaa sielullaan;\nmuuten puhuisimme toisin. Niin usein kuin toistimmekin hänelle, ettei\nollut kysymyksessä murha, vaan varomattomuudessa tehty tappo, ei hän\nluopunut mielipiteestään. Niin, kun oikeudenkäyntipäivä lähestyi,\noli hän vallan valmis tunnustamaan, että hän oli tappanut miehen\nedelläkäyneen harkinnan jälkeen. Se teki asian tietysti sata kertaa\npahemmaksi; täti Sally ja Benny olivat menehtyä tuskasta. Kuitenkin\notimme sedältä lupauksen, ettei hän muiden läsnäollessa puhuisi\ntavuakaan murhasta, ja olihan se edes lohdutus.\n\nKokonaisen kuukauden Tom mietti puhki päänsä, keksiäkseen jonkun\nkeinon. Monta yötä minun täytyi valvoa hänen kanssaan ja punoa\nsuunnitelmia, mutta väsytimme itseämme vain turhanpäin, sillä ei\nse johtanut mihinkään tuloksiin. Olin vihdoin niin masentunut ja\nalakuloinen, että neuvoin Tomia luopumaan koko yrityksestä; mutta\nhän oli toista mieltä eikä lakannut puhkomasta päätään yhä uusilla\nsuunnitelmilla.\n\nNiin tuli lokakuun keskivaiheilla oikeudenistuntopäivä. Olimme\nkaikki siellä, ja sali oli tietysti tupaten täynnä. Vanha setä Silas\nraukka näytti itse melkein kuin kuolleelta, niin onttosilmäiseltä,\nkuihtuneelta ja surkealta. Benny ja täti Sally istuivat hänen\nvasemmalla ja oikealla puolellaan, tiiviissä hunnussa ja surun\nmurtamina. Mutta Tom istui puolustusasianajajamme vieressä ja yhtyi\nvähä väliä puheeseen; yleinen syyttäjä antoi hänen olla ja tuomari\nniinikään. Usein hän katsoi paremmaksi ottaa asian puolustajan käsistä\nkokonaan, sillä tämä oli vain nurkka-asianajaja eikä ymmärtänyt juuri\nhölynpölyä.\n\nValamiesten vannottaminen oli toimitettu, ja yleinen syyttäjä piti\npuheensa. Hän sanoi niin kauheita asioita setä Silasista, että täti\nSally ja Benny alkoivat itkeä. Se, mitä hän kertoi murhasta, salpasi\nmiltei hengityksemme, niin toista se oli kuin sedän kertomus. Hän sanoi\ntodistavansa, että kaksi luotettavaa todistajaa oli nähnyt, kuinka\nsetä Silas oli tappanut Jupiter Dunlapin. Se oli tapahtunut harkinnan\njälkeen, sillä hän oli huutanut lyödessään sauvalla, että hän tahtoi\ntehdä hänet kylmäksi; sitte oli hän raahannut Jupiterin pensaikkoon,\nja tämä oli silloin ollut jo vallan kuollut. Myöhemmin oli setä Silas\npalannut ja kuljettanut ruumiin tupakkamaalle, minkä seikan kaksi\nmiestä voi todistaa. Yöllä hän oli sitte haudannut sen, ja silloinkin\noli joku nähnyt hänet.\n\nAjattelin, että vanha setä raukka oli varmasti valehdellut meille,\nkoska hän luotti siihen, ettei kukaan ollut nähnyt häntä, eikä tahtonut\nmurtaa täti Sallyn ja Bennyn sydäntä. Siinä hän oli tehnyt aivan\noikein; jokainen, jolla on vähänkin tunnetta ruumiissaan, olisi myös\nvalehdellut, säästääkseen noilta kahdelta, jotka eivät kuitenkaan sille\nmahtaneet mitään, murhetta ja sydänsurua. Meidän puolustajamme naama\nkävi aattelevaiseksi, ja Tomkin oli silmäräpäyksen, ikäänkuin olisi\nsaanut läimäyksen vasten suutaan, mutta pian hän taas malttoi mielensä\nja oli olevinaan hyvin varma -- mutta kuitenkin hänen mielensä oli\nlevoton, sen tiedän. Kuulijain kesken syntyi puheen kestäessä kauhea\nkiihtymys.\n\nKun syyttäjä oli lopettanut, istuutui hän ja todistajat huudettiin\nesille. Ensin tuli useampia todistamaan, että setä Silas oli ollut\nvihamielinen murhattua kohtaan. He sanoivat kuulleensa usein hänen\nlausuneen uhkauksia Jupiteria kohtaan; suhde oli lopulta käynyt niin\nkireäksi, että koko maailma puhui siitä. Murhattu, joka pelkäsi\nhenkeään, oli sanonut useammalle heistä, että setä Silas tappaa hänet\nvielä joskus.\n\nRistikuulustelusta, jonka Tom ja puolustusasianajaja panivat toimeen\nnäiden todistajien kanssa, ei ollut mitään hyötyä; he pysyivät\ntodistuksessaan.\n\nSitte astui Lem Beebe todistamaan. Se muistutti mieleeni tulomme\npäivän, kuinka Lem oli Jim Lanen kanssa kulkenut ohitsemme ja sanonut,\nettä hän aikoi lainata koiran Jupiter Dunlapilta. Kaikki toistui\nmuistissani: Bill ja Hans Withers, jotka puhuivat neekeristä, joka\noli varastanut jyviä setä Silasilta, ja kummituksemme, joka tuli\nvaahterametsiköstä ja säikähdytti meitä niin kovin. Se istui nyt\nilmielävänä edessäni, ja sillä oli kuuromykkänä ja vieraana oikein\neri tuoli aitauksen sisäpuolella; siinä hän saattoi kaikessa rauhassa\nheittää säärensä toisensa päälle, samalla kun muut kuulijat olivat niin\nyhteensullotut, että voivat tuskin hengittää.\n\nLem Beebe vannoi valan ja alkoi: \"Toisena päivänä syyskuuta\nauringon laskiessa menin Jim Lanen kanssa syytetyn aitauksen ohi.\nSilloin kuulimme äänekästä puhetta ja toraa aivan lähellämme; vain\npähkinäpensaikko oli välillämme. Tunsimme syytetyn äänen, joka\nhuusi: 'Olen sinulle monasti sanonut, että vielä tapan sinut!'\nSitte näimme sauvan, joka nostettiin ylös ja taas hävisi pensasten\ntaa; kuulimme kumean iskun ja heti senjälkeen ähkynän. Nyt hiivimme\nhiljaa lähemmäksi, ja kun kurkistimme aidan läpi, näimme Jupiter\nDunlapin makaavan kuolleena maassa ja hänen vieressään seisoi syytetty\nsauva kädessä. Hän raahasi ruumiin pois, kätkeäkseen sen; mutta me\nkumarruimme, ettei meitä näkyisi, ja pötkimme pois.\"\n\nSe oli hirmuista. Kuulijoilta hyytyi melkein veri suonissa, ja\nkoko salissa vallitsi äänetön hiljaisuus. Vasta kun todistaja oli\nlopettanut, kuultiin ihmisten huokaisevan, ja he katselivat toisiaan\nkauhistunein katsein.\n\nMutta eniten minun täytyi ihmetellä Tomia. Ensimmäisten todistajien\naikana hän oli ollut tarkkaavainen kuin vainukoira, ja niin pian kuin\njoku oli lopettanut todistuksensa, iski hän kiinni hänen sanoihinsa\nja teki kaikkensa saadakseen hänet kiinni valheesta ja heikentääkseen\nhänen todistustaan. Nytkin, kun Lem alkoi eikä sanonut mitään siitä,\nettä hän oli puhunut Jupiterin kanssa ja pyytänyt häneltä koiraa\nlainaksi, hehkui Tom innosta, ja huomasin, kuinka hän vain vaani,\nsaadakseen Lemin ristikuulusteluun. Silloin arvelin, että me molemmat\nesiintyisimme todistajina ja kertoisimme, mitä olimme kuulleet Lemin\nomasta suusta. Katsahdin taas Tomiin, mutta hän oli yht'äkkiä ikäänkuin\nmuuttunut. Hän ei kuunnellut enää lainkaan mitä Lem sanoi, vaan istui\nsiinä mietteisiinsä vaipuneena, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat\nharhailleet jossain kaukana, kaukana. Kun Lem oli lopettanut, tyrkkäsi\npuolustusasianajajamme Tomia kyynärpäällä; hetkisen hän näytti\nhämmentyneeltä ja sanoi: \"Kuulustelkaa todistajaa, jos tahdotte, mutta\nantakaa minun olla rauhassa -- minun täytyy ajatella.\"\n\nNo, sepä oli jo liikaa; se kävi yli ymmärrykseni. Näin myös, kuinka\nBenny ja hänen äitinsä työnsivät hunnun syrjään ja katsahtivat Tomiin\nlevottoman näköisinä, kohdatakseen hänen katseensa, mutta se oli\nheiltä turhaa vaivaa; hän tuijotti vain yhä edelleen yhteen kohtaan.\nNurkka-asianajaja kuulusteli tosin todistajia, mutta ei saanut mitään\nesille, vaan pilasi päällepäätteeksi koko jutun.\n\nSitte huudettiin esiin Jim Lane; hän kertoi tapauksen kulun samoin.\nMutta Tom ei kuunnellut; hän istui vielä siinä syvissä mietteissä eikä\nhuomannut, mitä hänen ympärillään tapahtui. Puolustajan täytyi taas\nkysellä vallan yksin, ja tuloskin oli sama; Nyt näytti yleinen syyttäjä\nsangen tyytyväiseltä, mutta tuomari oli äkäisen näköinen, sillä Tomin\nasema oli melkein kuin oikean asianajajan. Arkansasissa sai nimittäin\nsyytetty lain mukaan valita puolustajansa apumieheksi kenet hän halusi.\nTom oli suostuttanut setä Silasin uskomaan hänelle tuon toimen, ja nyt\nhän ei tehnyt mitään asian hyväksi, mikä luonnollisesti ei miellyttänyt\ntuomaria.\n\nLopuksi puolustusasianajaja kysyi Lemiltä ja Jimiltä:\n\n\"Miksi ette heti ilmoittaneet, mitä olitte nähneet?\"\n\n\"Pelkäsimme, että sekaantuisimme juttuun\", kuului vastaus. \"Mutta kun\nkuulimme, että ruumista etsittiin, menimme heti Brace Dunlapin luokse\nja kerroimme hänelle kaikki.\"\n\n\"Milloin se tapahtui?\"\n\n\"Lauantai-iltana, yhdeksäntenä päivänä syyskuuta.\"\n\nNyt tuomari sanoi:\n\n\"Sheriffi\", sanoi hän, \"vangitkaa nämä molemmat todistajat syypäinä\nmurhan salaamiseen.\"\n\n\"Herra tuomari\", huudahti syyttäjä suuresti kiihtyneenä, \"minä panen\nvastalauseeni, tätä tavatonta -- --\"\n\n\"Istukaa\", vastasi tuomari ja asetti tikariveitsensä eteensä pöydälle.\n\"Pyydän, että osoitatte tuomioistuimelle sille tulevaa kunnioitusta.\"\n\nSeuraava todistaja oli Bill Withers.\n\nVannottuaan valan hän kertoi: \"Kuljin lauantaina, toisena päivänä\nsyyskuuta, auringonlaskun aikaan veljeni Hansin kanssa vangitun\npellon ohi. Silloin näimme miehen, joka kantoi selässään raskasta\ntaakkaa. Saatoimme nähdä hänet ainoastaan epäselvästi, mutta näytti\nsiltä kuin hän olisi raahannut ihmistä, jonka jäsenet riippuivat\nniin hervottomina, että arvelimme hänen olevan juovuksissa. Mies oli\nkäynnistään päättäen pastori Silas, ja ajattelimme, että hän oli\nlöytänyt maantienojasta tuon juoppolallin Sam Cooperin, jota hän jo\nkauan oli koettanut parantaa, ja kantoi häntä kotia.\"\n\nIhmisiä pöyristytti, kun he kuvittelivat mielessään, miten vanha setä\nSilas oli raahannut murhatun tupakkamaahansa, josta koira sitte oli\nkaivanut ruumiin esiin. Mutta paljon sääliä ei näkynyt kasvoilla, ja\nnaapurit sanoivat toisilleen: \"Hirvittävää kantaa kuollutta noin pitkin\nja kuopata se sitte maahan niinkuin mikäkin elukka -- ja sellaista voi\npastori tehdä!\"\n\nTätäkin todistajaa sai puolustaja kuulustella yksinään; Tom oli kuin\nsokea ja kuuro eikä liikahtanutkaan.\n\nBillin jälkeen tuli Hans Withers ja toisti kaikki, mitä veljensä oli\nsanonut.\n\nSitte huudettiin Brace Dunlap esille. Hän näytti niin murheelliselta,\nkuin olisi ollut vähällä purskahtaa itkuun. Salissa syntyi vilkasta\nliikettä; kaikki ojentautuivat kuulemaan, jottei sanaakaan menisi\nheiltä hukkaan. Naiset kuiskailivat: \"Mies parka!\" ja monen nähtiin\nkuivaavan kyyneliään.\n\nBrace Dunlap vannoi valan ja sanoi sitte:\n\n\"Olin jo kauan huolissani veliraukkani tähden, mutta toivoin kuitenkin\naina, etteivät asiat olisi niin hullusti, kuin hän niitä kuvaili.\nKuinka olisin voinut ajatellakaan, että kukaan voisi olla niin\nsydämetön, että saattaisi tehdä pahaa niin hyväluontoiselle olennolle.\nJa että juuri pastori vaani hänen henkeänsä, se ei voinut juolahtaa\nmieleenikään. Mutta en milloinkaan, en milloinkaan anna itselleni\nanteeksi, etten heti tehnyt jutusta loppua; jos olisin sen tehnyt,\nolisi viaton veliraukkani vielä tänään elossa, ja nyt hän makaa tuolla\n-- julmasti murhattuna!\"\n\nLiikutus valtasi hänet; hänen täytyi odottaa hetkinen, koska hänen\näänensä tukahtui. Kaikkialta kuului osaaottavia sanoja, ja naiset\nitkivät. Sitte syntyi juhlallinen hiljaisuus; vain vanha setä Silas\nhuokasi sydämensä syvyydestä, niin että jokainen kuuli sen.\n\nBrace jatkoi: \"Lauantaina, syyskuun toisena päivänä, hän ei tullut\nkotiin illalliselle. Kun tuli myöhä, lähetin yhden neekereistäni\nsyytetyn asuntoon; mutta siellä veljeni ei ollut. Levottomuuteni\nkasvoi. Tosin asetuin levolle, mutta unta ei ollut ajattelemistakaan.\nYöllä nousin vielä kerran ylös, menin syytetyn talolle ja harhailin\nsiellä kauan ympäri, toivoen tapaavani veliraukkani. Ah, enhän tiennyt,\nettä hän oli jo temmattu kaikesta vaivasta parempaan kotiin.\" Taas\nhänen äänensä tukahtui ja kuultiin naisten itkevän. Pian Brace otti\nuutta vauhtia: \"Odottaminen oli turhaa. Menin kotia ja asetuin maata.\nParin päivän kuluttua naapuritkin alkoivat huolestua ja alkoivat\npuhella uhkauksista, joita syytetty oli lausunut. En ollut heidän\nkanssaan samaa mieltä, että veljeni oli murhattu; mutta huhu levisi,\nalettiin etsiä ruumista. Olin sitä mieltä, että veljeni oli paennut\njonnekin, saadakseen olla hiukan rauhassa, ja että hän ennen pitkää\npalaisi. Silloin tulivat lauantaina, yhdeksäntenä päivänä, Lem Beebe ja\nJim Lane vielä myöhään illalla luokseni ja kertoivat minulle kaikki.\n-- Niin sain tiedon tuosta hirvittävästä murhasta, joka oli murtaa\nsydämeni. Samalla muistui mieleeni eräs seikka, johon en ollut sitä\nennen pannut sen suurempaa painoa, koska olin kuullut, että syytetty\non unissakävijä ja tekee unissa kaikenlaista, tietämättä siitä itse\nmitään. Tuona kauhana yönä, lauantaina nimittäin, kun harhailin\nsuruissani ja murheissani, satuin myös tulemaan syytetyn tupakkamaan\nluo ja kuulin ääniä, ikäänkuin olisi kaivettu maata. Hiivin lähemmäksi\nja näin pensasaidan läpi miehen, joka ajoi lapiolla maata kuoppaan,\njoka oli jo melkein täyteen luotu. Hän seisoi selkä minuun päin, mutta\nkuunvalossa tunsin syytetyn hänen vanhasta viheriästä työnutustaan,\njossa on hartiain välissä valkea pilkku, ikäänkuin olisi joku viskannut\nsiihen lumipallolla. _Hän hautasi parhaillaan miestä, jonka oli\nmurhannut_.\"\n\nItkien ja nyyhkyttäen Brace vaipui tuolilleen, ja läpi koko salin kulki\nvalittava voihkaus. \"Miten kamalaa, miten hirvittävää!\" kaikui joka\npuolelta; levottomuus kasvoi joka minuutti. Silloin nousi yht'äkkiä\nvanha setä Silas; hän näytti kalpealta kuin liinavaate ja huusi:\n\n_\"Se on kaikki totia sanasta sanaan -- minä olen kylmäverisesti\nmurhannut hänet!\"_\n\nIhmiset olivat ensin jäykkiä pelästyksestä, sitte nousi hurja hälinä.\nJokainen hypähti istuimeltaan ja kurkotti kaulaansa, nähdäkseen\nparemmin. Tuomari löi vasaralla pöytään, ja sheriffi kirkui:\n\"Hiljaisuus ja järjestys oikeussalissa -- hiljaisuus!\"\n\nTästä kaikesta ei Tom Sawyer näyttänyt huomaavan mitään. Totisesti,\nsiinä hän istui, tuijotti ilmaan eikä katsahtanut kertaakaan setä\nSilasiin päin.\n\nSillä välin vanha mies seisoi edelleen pystyssä, palavin katsein\nja vapisten kaikista jäsenistään. Hän työnsi luotaan vaimonsa ja\ntyttärensä, kun nämä tahtoivat tarttua häneen ja rukoilivat, että hän\nolisi vaiti. Ei, hän ei _tahtonut_ enää kantaa rikosta tunnollaan, hän\n_tahtoi_ päästä taakasta, jonka alle hän sortuisi; hetkeäkään kauempaa\nhän ei tahtonut sitä kantaa. Ja samalla kun kaikki katsojat tuijottivat\nhäneen kauhistuneina, samalla kun tuomari, valamiehet ja asianajajat\ntuskin saivat henkeään vedetyksi, samalla kun Benny ja täti Sally\nnyyhkyttivät niin, että se olisi liikuttanut kiveäkin, valui vanhan\nmiehen huulilta hänen hirveä tunnustuksensa kuin virta, joka tulvii yli\näyräittensä.\n\n\"Minä olen tappanut hänet. Minä olen syyllinen! En ollut kuitenkaan\neläissäni ajatellut tehdä hänelle mitään vahinkoa tai pahaa,\nsiihen silmänräpäykseen asti, jolloin nostin sauvani. Että olisin\njo aikaisemmin uhkaillut häntä, ei ole totta. Aivan yht'äkkiä\nkylmeni sydämeni, kaikki sääli oli kadonnut, tahdoin tappaa hänet\nja löin. Siinä hetkessä tuli tajuuni kaikki, mitä olin kärsinyt,\nkaikki häväistys, jonka mies ja hänen roistomainen veljensä tuolla\nolivat tehneet minulle, saattaakseen yksissä neuvoin minut huonoon\nhuutoon ihmisten keskuudessa, riistääkseen minulta hyvän nimeni ja\nkiduttaakseen minua siksi, kunnes tekisin teon, joka syöksisi minut ja\nomaiseni turmioon, vaikka me emme milloinkaan, sen tietää Jumala, ole\ntehneet heille mitään pahaa. Se ei ollut muuta kuin halpamaista kostoa\nheidän puoleltaan. Ja miksi? -- Vain siksi, että viaton tytärraukkani\ntässä ei tahtonut mennä vaimoksi tuolle rikkaalle, röyhkeälle ja\npelkurille epäkelvolle, Brace Dunlapille, joka nyt teeskentelee\nsellaista surua veljensä tähden, jolle hän ei iki päivinään suonut\nmitään hyvää. -- Tuona hetkenä unohdin sieluni autuuden ja ajattelin\nvain katkeraa vihaani -- iskin surmatakseni vihamieheni -- Jumala\nantakoon sen anteeksi! -- Heti paikalla teki sydämestäni pahaa, katumus\nvaltasi minut; mutta ajattelin omaisiani ja heidän tähtensä tahdoin\nsalata tihutyöni. Ensin raahasin ruumiin pensaikkoon ja myöhemmin\ntupakkamaahan. Yön pimeässä hiivin sinne ja hautasin murhatun -- --\"\n\nSamassa ponnahti Tom ylös istuimeltaan: \"Nyt tiedän sen!\" huusi hän\nriemuiten ja ojensi kätensä oikein ylevällä liikkeellä vanhaa miestä\nkohti.\n\n\"Istu, setä! Murha tosin on tehty, mutta sinä et ole se, joka sen on\ntehnyt.\"\n\nYht'äkkiä vallitsi salissa kuolonhiljaisuus. Vanhus vaipui\nhämmentyneenä tuolilleen; täti Sally ja Benny tuijottivat Tomiin suu\nauki, ja muutkin läsnäolijat tuskin tiesivät, missä heidän päänsä\noli, niin suunnaton oli heidän ihmetyksensä ja kuvaamaton heidän\nhämmästyksensä.\n\n\"Saanko puhua, herra puheenjohtaja?\"\n\n\"Jumalan tähden, saat -- puhu toki!\" huudahti tuomari, joka tuskin,\nuskoi korviaan.\n\nTom seisoi ja odotti vielä pari sekuntia -- kohottaakseen vaikutusta,\nkuten hän sanoi -- sitte hän alkoi aivan levollisesti:\n\n\"Noin kaksi viikkoa sitte naulattiin tämän oikeustalon seinään\nkuulutus, jossa luvattiin 2,000 dollarin palkinto kahden suuren\ntimantin takaisinhankkimisesta, jotka oli varastettu St. Louisissa.\nTimantit ovat 12,000 dollarin arvoiset. Mutta siihen palaan myöhemmin.\nNyt tahdon puhua murhasta ja sanoa, mistä se aiheutui, kuka sen teki --\nja kaikki yksityiskohdat.\"\n\nKas, miten kaikki kurkottivat päätään ja kuuntelivat, ettei sanaakaan\nmenisi hukkaan! --\n\n\"Tuo mies tuossa, joka nyt niin vaikeroi kuollutta veljeänsä, josta hän\nei hänen eläessään olisi maksanut mätää munaakaan, niinkuin aivan hyvin\ntiedätte -- tuo Brace Dunlap tahtoi naida tuon nuoren tytön tuolla,\nmutta tämä ei huolinut hänestä. Silloin hän uhkasi setä Silasille,\nettä he saisivat kaikki vielä maksaa sen kalliisti. Setä tiesi, ettei\nhän voinut sellaiselle miehelle mitään; se huolestutti häntä suuresti,\nja hän teki kaikkensa lauhduttaakseen ja lepyttääkseen häntä. Vieläpä\nhän otti hänen kelvottoman veljensä Jupiterin työmieheksi farmilleen\nja säästi itselleen ja omaisilleen palkan, jonka hän maksoi hänelle,\nomasta ruuastaan. Mutta Jupiter teki kaikkea, mitä hänen veljensä vain\nosasi keksiä, loukatakseen, kiusatakseen ja kiduttaakseen setä Silasia,\njotta setä antaisi vihalleen vallan ja joutuisi huonoon huutoon.\nSuunnitelma onnistui. Kaikki luopuivat sedästä ja uskoivat levitettyjä\nparjauksia. Se kävi niin vanhan miehen sydämelle, että hän usein\npelkästä surusta ja murheesta oli miltei sekaisin.\n\n\"Tuona kauheana lauantaina kulkivat nuo kaksi todistajaa Lem Beebe ja\nJim Lane pellon ohi, jossa setä Silas ja Jupiter työskentelivät -- niin\npaljon heidän todistuksessaan on totta, loppu on pelkkää valetta. He\neivät kuulleet setä Silasin sanovan, että hän tahtoi tappaa Jupiterin,\neivätkä ole myöskään nähneet hänen lyövän. Ruumista he eivät myöskään\nole nähneet ja yhtä vähän sitä, että setä olisi muka kätkenyt jotain\npensaikkoon, -- Katsokaa vain heitä, kuinka he istuvat tuolla ja\ntoivovat, että olisivat pitäneet kieltään paremmin aisoissa. He\nnäyttävät vielä vallan toista naamaa, kunhan olen ensin selvittänyt\nkaikki.\n\n\"Mainittuna lauantaina Bill ja Hans Withers näkivät, miten mies\nraahasi hartioillaan toista pois. Sen he ovat puhuneet totta, muu on\nvaletta. Ensin he luulivat, että joku neekeri oli varastanut jyviä\nsetä Silasilta. -- Katsokaa vain, kuinka he töllistelevät hämillään,\nkun kuulevat, että joku on kuullut heidän sanovan sen. Myöhemmin\nkävi heille päivänselväksi, kuka oli kuljettanut pois ruumiin, ja he\ntietävät vallan hyvin, minkätähden he ovat vannoneet täällä oikeuden\nedessä, että olivat tunteneet setä Silasin käynnistä. Mutta hän se ei\nollut, ja sen tiesivät myöskin valapattoiset todistajat.\n\n\"On mahdollista, että joku mies on nähnyt kuutamossa, kuinka ruumis\nkuopattiin tupakkamaahan -- mutta setä Silasilla ei ole ollut mitään\ntekemistä sen asian kanssa. Hän makasi samaan aikaan kotonaan\nvuoteessaan.\n\n\"Ennenkuin jatkan kertomustani, tahtoisin vielä huomauttaa\nläsnäoleville, että useilla ihmisillä, kun he vaipuvat syviin\najatuksiin tai ovat sisällisesti liikutettuja, on tapana tehdä jotain\nkäsillään, itse sitä huomaamatta. He tarttuvat leukaansa tai nenäänsä,\nhypistelevät jotain nappia tai kellonperiään, silittävät hiuksiansa tai\npartaansa. Monet piirtävät myös sormellaan jonkun kuvion tai kirjaimen\nkasvoihinsa, Tämä on minun tapani. Kun jokin minua kiusaa tai harmittaa\ntai jos ajattelen oikein jotakin, piirrän aina ison V:n poskelleni tai\nleukaani, ja useimmiten en huomaa sitä lainkaan.\"\n\nNaurettavaa! Niin teen minäkin. Mutta minä piirrän O:n. Näin myös,\nkuinka ihmiset salissa tyrkkivät toisiaan ja nyökyttivät päällään,\nminkä piti merkitsemän: Niin, niin se on!\n\n\"Samana lauantaina -- ei, se oli edellisenä iltana --\" jatkoi Tom, \"oli\nneljänkymmenen mailin päässä täältä laiturissa höyrylaiva; ilma oli\nmyrskyisä ja satoi, minkä taivaasta mahtui. Laivassa oli varas, joka\noli varastanut nuo kaksi suurta timanttia, joista oikeustalon seinässä\noleva kuulutus puhuu. Hän hiipi matkalaukkuineen maihin, lähti pimeään\nja myrskyisään yöhön ja toivoi pääsevänsä ehjin nahoin tähän kylään.\nMutta höyrylaivassa oli myös piiloutuneena kaksi hänen toveriansa,\njotka, kuten hän tiesi, vaanivat vain tilaisuutta tappaakseen hänet,\nsaadakseen timantit haltuunsa. Nuo kolme rikostoveria olivat nimittäin\nyhdessä varastaneet timantit, mutta tuo ensinmainittu varas oli ne\npistänyt taskuunsa ja livistänyt tiehensä.\n\n\"No, tuskin oli kulunut kymmenen minuuttia hänen lähdöstään, kun\nhänen toverinsa vainusivat jotain. He juoksivat maihin ja alkoivat\najaa häntä takaa. En tiedä, miten he pääsivät hänen jäljilleen,\nmutta koko lauantaipäivän he olivat hänen kintereillään ja olivat\nsamalla varuillaan, ettei hän saisi heitä näkyviinsä. Vähää ennen\nauringonlaskua hän saapui setä Silasin tupakkamaan luona olevan\nvaahterametsikön luo ja hiipi sinne, pukeakseen päälleen valepuvun,\njoka hänellä oli matkalaukussaan ja jossa hän aikoi esiintyä ihmisten\nilmoilla. -- Tämä tapahtui jokseenkin samaan aikaan, kun setä Silas löi\nJupiter Dunlapia sauvalla -- sillä että hän löi häntä, on totta.\n\n\"Tuskin olivat takaa-ajajat nähneet varastoverinsa menevän metsikköön,\nkun he juoksivat esiin pensaikosta ja riensivät hänen jälkeensä.\nSäälittä he hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja löivät hänet kuoliaaksi,\nmiten kovaa hän kirkui ja huusikin.\n\n\"Kaksi miestä, jotka tulivat tietä pitkin juosten, olivat kuulleet\nhätähuudon; he tunkeutuivat metsikköön -- jonne he muutenkin aikoivat\n-- karkoittivat murhamiehet ja ajoivat heitä takaa huimaa vauhtia.\nMutta vain kappaleen matkaa; sitte nuo kaksi miestä palasivat salaa\nvaahterametsikköön.\n\n\"Mutta mitä he siellä tekivät? -- Sen sanon teille: He löysivät murhatun\nja hänen matkalaukkunsa, missä oli kaikki, mikä kuului valepukuun.\nTämän puki toinen miehistä ylleen, riisuttuaan omat vaatteensa.\"\n\nTässä Tom pysähtyi hetkeksi -- tietysti vaikutuksen vuoksi -- sitte\nhän sanoi painolla: \"Mies, joka pukeutui murhatun valepukuun, oli --\n_Jupiter Dunlap!\"_\n\n\"Laupias taivas!\" Hämmästyksen huudahdus kävi läpi salin, ja setä\nSilasin kasvoilla kuvautui sanomaton kummastus.\n\n\"Niin, se oli Jupiter Dunlap, joka siis ei voinut olla kuollut. Hän\nveti kuolleen jaloista saappaat ja vaihtoi ne omiin kuluneisiin\nkenkiinsä; nämä samoinkuin muutkin vaatekappaleet puettiin ruumiin\npäälle. Jupiter Dunlap jäi nyt sinne, missä hän oli, mutta toinen mies\nraahasi ruumiin hämärissä tupakkamaalle; puoliyön aikaan hän hiipi\nsitte setä Silasin taloon, otti viheriän yönutun talon ja keittiön\nvälisen käytävän naulasta, missä se oli aina riippunut, puki sen\nylleen, otti ison lapion ja meni sillä varustettuna kedolle, missä hän\nhautasi kuolleen.\"\n\nNyt Tom seisoi ainakin minuutin ääneti. Sitte hän jatkoi: \"Kenen\nluulette murhatun olleen? -- Ei kukaan muu kuin Jack Dunlap, kauan\ntietymättömissä ollut murtovaras!\"\n\n\"Laupias taivas!\"\n\n\"Ja mies, joka hautasi hänet, oli hänen veljensä -- Brace Dunlap.\"\n\n\"Laupias taivas!\"\n\n\"Mutta tuo vieras tuolla, joka nyt juuri on olevinaan niin tyhmän\nnäköinen ja jo viikkoja on tekeytynyt kuuroksi ja mykäksi, se on --\nJupiter Dunlap!\"\n\nSellaista meteliä, sellaista sekasortoa, kuin nyt syntyi, en ole nähnyt\neläissäni. Tom juoksi Jupiterin luo, tempasi häneltä silmälasit ja\nvaleparran, ja katso, siinä seisoi murhattu ilmielävänä eikä ollut\nlainkaan kuollut. Täti Sally ja Benny lankesivat setä Silasin kaulaan\nja olivat tukahuttaa hänet suuteloillaan ja hyväilyillään, niin että\nvanha mies katseli vielä kummastuneempana ja hämillisempänä kuin\nmilloinkaan ennen.\n\nMutta nyt koko seurakunta alkoi huutaa: 'Tom Sawyer, Tom Sawyer! Hänen\npitää puhua edelleen! Hiljaa! Hiljaa! Tom Sawyerin pitää kertoa meille\nkaikki!'\n\nNo, Tom ei ollut siitä vähää mielissään. Minä tiedän, ettei mikään ole\nhänelle mieluisampaa kuin saada esiintyä julkisuudessa ja näytellä\nsankarin osaa, kuten hän sitä sanoo. Kun melu oli taas asettunut, sanoi\nhän:\n\n\"Loppu on pian kerrottu. Brace Dunlapin oli onnistunut saattaa\nkidutuksillaan setä Silas niin epätoivoon, että hän joutui miltei\nsuunniltaan ja löi hänen kelvotonta veljeään. Silloin Jupiter juoksi\nmetsään piiloutuakseen sinne, ja hänen aikomuksenansa oli arvattavasti\npoistua yöllä maasta. Silloin voi Brace panna liikkeelle huhun, että\nsetä Silas oli tappanut hänen veljensä ja kätkenyt ruumiin jonnekin.\nNäin oli setä saatettu perikatoon; hänen olisi ollut lähdettävä\npaikkakunnalta, niin, ehkäpä hän olisi joutunut hirsipuuhun. Mutta kun\nnuo molemmat löysivät kuolleen metsästä -- tietämättä, että se oli\nheidän veljensä, sillä rosvot olivat raadelleet häntä pahoin -- silloin\nhe muuttivat suunnitelmaa. Jupiter vaihtoi vaatteita murhatun kanssa,\nhe hautasivat Jackin, ja kun ruumis löydettiin, oli sillä yllään\nJupiterin vaatteet. Jim Lane ja muut todistajat antoivat lahjoa itsensä\npuhumaan pari valetta, jotka sopivat Brace Dunlapin aikeisiin. Katsokaa\nvain, kuinka he nyt ovat peloissaan -- sanoinhan sen jo.\n\n\"Me matkustimme nimittäin samassa höyrylaivassa varkaiden kanssa\njokea alas, Huck Finn ja minä. Silloin vainaja kertoi timanteista\nja sanoi, että hänen toverinsa tappaisivat hänet, niin pian kuin\nvoisivat, ja me lupasimme auttaa häntä voimiemme mukaan. Me olimme\njuuri matkalla vaahtera metsikköön, kun kuulimme hänen kuolinhuutonsa;\nmutta kun menimme taas sinne varhain aamulla ukonilman jälkeen, emme\nlöytäneet mitään ruumista ja ajattelimme, ettei lopultakaan ollut\ntapahtunut mitään murhaa. Näimme Jupiterin tepastelevan ympäri samassa\nvalepuvussa, jonka Jack oli näyttänyt meille ja johon hän aikoi\npukeutua. Tietysti luulimme, että hän oli Jack itse, joka tekeytyi\nkuuromykäksi, niinkuin oli sovittu.\n\n\"Nyt etsimme me, Huck ja minä, ruumista, kun muut jättivät sen;\nlöysimmekin sen ja olimme ensin ylpeät siitä. Mutta setä Silas herätti\nmeissä hirveän säikähdyksen väittämällä, että hän oli lyönyt Jupiterin\nkuoliaaksi.\n\n\"Kun ruumis oli meidän kauttamme tullut päivänvaloon, katsoimme\nvelvollisuudeksemme pelastaa sedän; mutta se oli vaikea työ, sillä setä\nei tahtonut antaa vapauttaa itseänsä vankilasta, kuten vanha neekerimme\nJim aikaisemmin.\n\n\"Kokonaisen kuukauden mietin keinoa, miten vapauttaisin setä Silasin,\nmutta en keksinyt ainoatakaan. Kun tulin tänään oikeuden istuntoon, en\ntiennyt neuvoa enkä apua; pelastavaa ajatusta ei pälkähtänyt päähäni.\nMutta ei aikaakaan, niin huomasin jotain, vain pienen pikkuruisen\nseikan, mutta se pani minut ajattelemaan. Kun istuin näennäisesti\najatuksiini vaipuneena, vaanin koko ajan, ja aivan oikein: juuri kun\nsetä Silas lateli meille kaikkea tuota hölynpölyä, kuinka hän oli\ntappanut Jupiter Dunlapin, näin taas saman seikan. Silloin hypähdin\nylös ja keskeytin asian käsittelyn, koska tiesin, että Jupiter Dunlap\nistui tuolla edessäni ilmielävänä. Tunsin hänet jostakin, jota hänellä\noli tapana tehdä, kun olin viime vuonna täällä, ja jonka hän teki taas\nnyt.\"\n\nTom odotti hetkisen aikaa vaikutusta, teki sitte liikkeen, ikäänkuin\naikoisi istua, ja sanoi välinpitämättömällä äänellä: \"No, luulen, että\nsiinä on kaikki!\"\n\nSadasta kurkusta salissa nousi huuto: \"Mitä hän teki? Mitä se oli,\njonka sinä näit? Pysy seisomassa, sinä peevelin poika, ja sano se\nmeille! Luuletko sinä, että me tyydymme siihen vain, kun ensin olet\npäästänyt meidät makuun!\"\n\n\"Oh, ei se ollut juuri mitään. Näin, kuinka hän kävi yhä\nlevottomammaksi ja kiihtyneemmäksi, kun setä Silas puhui päätänsä\npoikki murhan tähden, jota ei oltu tehtykään -- samassa hän liikutteli\nkäsiään sinne ja tänne, kohotti vasenta kättään ja piirsi sormella\nposkeensa ristin -- silloin olin varma asiasta.\"\n\nNyt puhkesi suosionmyrsky, kättentaputus, jalkojen töminä ja\nhyvähuudot, kunnes Tom tuskin tiesi, miten olla, pelkästä ylpeydestä ja\nonnesta. Tuomari katsoi pöytänsä yli häneen ja sanoi:\n\n\"Poikani, oletko sitte itse nähnyt tämän tavattoman salaliiton ja\nmurhenäytelmän yksityiskohdat, jotka olet kuvannut meille?\"\n\n\"En, herra puheenjohtaja, en ole nähnyt siitä mitään!\"\n\n\"Et mitään? -- Mutta olethan kertonut meille koko jutun alusta loppuun,\nikäänkuin olisit ollut silminnäkijänä. Kuinka se on mahdollista?\"\n\n\"Olen vain järjestänyt tosiasiat ja tehnyt niistä muutamia\njohtopäätöksiä\", vastasi Tom keveästi. \"Se oli vain kappale tavallista\nsalapoliisityötä, jonka kuka tahansa voisi suorittaa.\"\n\n\"Eipä suinkaan! Miljoonien joukossa ei olisi löytynyt kahta, jotka\nolisivat siinä onnistuneet. Sinä olet tosiaankin merkillinen poika!\"\n\n\"Tom Sawyer eläköön! Hurraa Tom Sawyer!\" kajahti taas salissa,\nja Tom ei olisi luovuttanut tätä voitonriemua kokonaisesta\nhopeakaivoksestakaan. Sitte tuomari sanoi:\n\n\"Mutta oletko myös aivan varma, että juttu on juuri niin kuin sanoit?\"\n\n\"Olen, herra tuomari. Tuossahan istuvat todistajat, eikä heillä ole\nsanaakaan sanottavana sitä vastaan, ei Brace Dunlapilla eikä hänen\nveljellään. Toisetkin, jotka ovat ottaneet maksun valeistaan, ovat nyt\ntuppisuina. Mutta jos setä Silas panisi vastalauseensa, en uskoisi\nhäntä, vaikka hän vakuuttaisi sen valallaan.\"\n\nSe tuntui kuulijoista hyvin naurettavalta; tuomarikin unohti arvokkaan\nryhtinsä ja nauroi. Tom oikein säteili ilosta, ja kun kaikki olivat\ntaas asettuneet, sanoi hän:\n\n\"Herra puheenjohtaja, täällä salissa on varas.\"\n\n\"Mitä, varas?\"\n\n\"Niin. Hänellä on hallussaan timantteja kahdentoistatuhannen dollarin\narvosta.\"\n\n\"Missä -- missä hän on? -- Kuka se on? -- Osoita hänet meille!\"\nhuusivat kaikki sekaisin.\n\n\"Sano minulle hänen nimensä, poikani, niin sheriffi ottaa hänet kiinni.\nKuka se on?\" sanoi tuomari.\n\n\"Jupiter Dunlap, tuo kuolleeksi luultu.\"\n\nNytkin syntyi rajaton kiihtymys; mutta Jupiter, joka jo ennestään oli\nkyllin nolattu, näytti ikäänkuin kivettyneen hämmästyksestä. Vihdoin\nhän huusi itkunsekaisella äänellä:\n\n\"Herra puheenjohtaja, se on todella vale. Olenhan jo muutenkin joutunut\npahasti kiikkiin ja kadun suuresti. Brace houkutteli minut siihen ja\nlupasi tehdä minut ennen pitkää rikkaaksi mieheksi. Mutta timantteja en\nole varastanut. Ihan totta, minulla ei ole mitään timantteja; sheriffi\nsaa hakea niin paljon kuin tahtoo.\"\n\n\"Herra puheenjohtaja\", pisti Tom väliin, \"ei ollut ehkä oikein, että\nsanoin häntä varkaaksi. Hän on varastanut timantit tietämättään. Hänen\nveljensä Jack varasti ne toisilta varkailta ja Jupiter varasti ne\nveljeltään Jackilta, kun hän makasi kuolleena maassa. Ja kuukauden hän\non kuljeksinut täällä ympäri kahdentoistatuhannen dollarin timantit\nmukanaan, aivankuin olisi köyhä mies. Nytkin hänellä on päällään koko\ntuo rikkaus.\"\n\n\"Tutkikaa hänen vaatteensa, sheriffi\", sanoi tuomari.\n\nSheriffi etsi hänet kiireestä kantapäähän: hänen hattunsa, sukat,\nvaatteitten saumat, saappaat, sanalla sanoen kaikki. Tom seisoi\nvieressä levollisena ja odotti sopivaa hetkeä. Vihdoin sheriffi heitti\netsimisen. Pettymys kuvastui kaikkien kasvoilla, ja Jupiter sanoi:\n\n\"Siinä nyt näette, että olin oikeassa!\"\n\n\"Tällä kertaa olet varmaan erehtynyt, poikani\", virkkoi tuomari.\n\nTom otti miettivän asennon; hän näytti tuumivan voimainsa takaa ja\nraapi hämillään päätään. Äkkiä hän kävi tyytyväisen näköiseksi.\n\n\"Nyt muistan sen\", sanoi hän katsahtaen ylös. \"Olin vain unohtanut sen.\"\n\nTom ei puhunut totta, sen tiesin; mutta hän jatkoi levollisesti:\n\n\"Olisiko joku niin hyvä ja lainaisi minulle pientä ruuvimeisseliä?\nVeljenne matkalaukussa, jonka te anastitte, Jupiter, oli yksi, mutta\nsitä kai teillä ei ole mukananne?\"\n\n\"Ei, minä en tehnyt sillä mitään ja annoin sen pois.\"\n\n\"Kun ette tiennyt, mihin se oli tarkoitettu.\"\n\nHeti kun Tom sai ruuvimeisselin, pyysi hän Jupiteria, joka oli\netsimisen jälkeen taas vetänyt saappaat jalkaansa, nostamaan toisen\njalkansa tuolille; sitte hän laskeutui polvilleen ja ruuvasi levyn\nirti korosta. Kun hän veti esiin suuren timantin ja antoi sen välkkyä\nauringonvalossa, olivat ihmiset aivan suunniltaan ihmetyksestä.\nNyt Tom otti timantin myös toisesta korosta, ja Jupiterin naama\nkävi yhä murheellisemmaksi. Hän ajatteli kai, että hän olisi voinut\nlähteä maasta ja elää rikkaana, huolettomana miehenä ulkomailla, jos\nolisi ollut kylliksi viisas arvatakseen, miksi ruuvimeisseli oli\nmatkalaukussa. Nyt Tom niitti kiitosta ja kunniaa niin paljon kuin\nhänen sydämensä vain halusi. Tuomari otti timantit huostaansa, nousi\nseisomaan, nosti lasinsa otsalle, ryki ja sanoi:\n\n\"Minä panen ne talteen ja ilmoitan omistajalle. Kun hän sitte antaa\nnoutaa ne, on minulle tuottava suurta iloa antaa haltuusi, poikani,\nkahdentuhannen dollarin palkinto. Mutta sinä et ole ainoastaan\nansainnut tuota rahaa, vaan myöskin kaikkien kansalaisten sydämellisen\nkiitoksen. Sinun kauttasi on viaton perhe pelastunut häpeästä\nja perikadosta ja kunnianarvoisa mies pahantekijän kuolemasta.\nPäällepäätteeksi sinun on onnistunut paljastaa kovasydämisen,\njumalattoman roiston ja hänen kätyrinsä konnamaisuus ja tehdä\noikeudelle suuri palvelus.\"\n\nJos vielä paikalla olisi ollut soittokunta, joka olisi puhaltanut\nfanfaarin, ei minun mielestäni asia olisi voinut saada kauniimpaa\npäätöstä; siinä oli Tom aivan samaa mieltä kuin minä.\n\nSheriffi vangitsi nyt Brace Dunlapin ja hänen kätyrinsä; muutamia\nviikkoja myöhemmin he joutuivat tuomioistuimen eteen ja saivat ansaitun\nrangaistuksensa. Mutta setä Silas ja hänen omaisensa nauttivat taas\nseurakunnassa yhtä suurta kunnioitusta; hänen pieni, vanha kirkkonsa\noli aina ahdinkoon asti täynnä, ja hänelle osoitettiin niin paljon\nrakkautta ja hyvyyttä, kuin vain suinkin voitiin. Aikaa voittaen vanha\nmies tuli taas järkiinsäkin, ja hänen saarnansa eivät olleet parempia\neivätkä huonompiakaan kuin ennen olivat olleet. Näin oli siis koko\nperhe tyytyväinen, ja Tomia hoidettiin ja hemmoiteltiin pelkästä\nkiitollisuudesta enemmän kuin milloinkaan, mutta myös minua, vaikka\nen ollut tehnyt mitään. Kun sitte nuo kaksituhatta dollaria tulivat,\nantoi Tom minulle puolet eikä hiiskunut siitä kenellekään. Sitä minä en\nlainkaan ihmetellyt, sillä tunsinhan hänet.\n\n\n\n"]