Merikapteeni Marryatin romaani seuraa Jacob Faithfulin elämää ja seikkailuja Thames-joella 1800-luvun alkupuolella. Teos on humoristinen kuvaus nuoren miehen tiestä köyhyydestä menestykseen jokilaivojen ja värikkäiden persoonien keskellä.
Frederick Marryatin 'Joen kasvatti' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1194. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
JOEN KASVATTI
(Jacob Faithful I)
Kirj.
FREDERICK MARRYAT
Englanninkielestä suomentanut Alpo Kupiainen
Kariston nuorisonkirjoja 114.
Hämeenlinna, Arvi A. Karisto Oy, 1939.
Alkulause.
Monet pitävät Marryatin romaaneista parhaana Jacob Faithfulia, jonka suomennos nyt ilmestyy kolmena erikseen nimitettynä osana, ja varmasti se onkin hänen ahkeran kynänsä parhaita tuotteita. Peter Simplessä ja Jack Easyssä hän käsittelee merikadettien elämyksiä viime vuosisadan alkupuolelta; tässä teoksessaan hän taasen kuvailee Thames-joen omituisia ja jännittäviä oloja samalta ajalta.
Vaikka merimiehen kokemusten läheinen, omakohtainen tunteminen ja niiden syvä harrastaminen silloin tällöin viekoittelevatkin Marryatin taipuvaiseksi realismiin, ei hän kuitenkaan ole realisti, ja Jacob Faithfulin seikkailuissa, jotka hän kertoo muilta kuuleminaan, on niin romanttinen väritys, että Thackeray, mahdollisimman hyväntahtoinen arvostelija, rinnasti ne Kolmen muskettisoturin jatkoon ja lausui:
"Niinpä tämän kirjan tekijä, joka innostaa ja kiehtoo mieltä, ansaitsee kiitoksen ja siunauksen. Minua vaivaa puistattava kuume, joka ajoittain käy ankaraksi, pakottaen minut päiväksi vuoteeseen. Saati horkkakohtauksia, joita varten, kuten kiitollisena voin mainita, on määrätty kuumaa konjakkia ja vettä, ja niiden jälkeen aina seuraa kuumeenpuuska, ja niin edelleen. Parin tällaisen kohtauksen aikana olen lukenut romaaneja tavattomaksi tyydytyksekseni. Kerran, matkustaessani Mississippi-joella, minulla oli rakastamani Jacob Faithful; toisen kerran, Frankfurt am Mainissa, luin Dumasin viehättävää Muskettisoturien jatkoa, ja Tunbridge Wellsissä nautin kiehtovasta Valkopukuisesta naisesta. Ja nämä kirjat soivat minulle huvia aamusta auringonlaskuun saakka. Näitä kuumepuuskia muistaessani tunnen nautinnollista kiitollisuutta."
Jacob Faithful on raikashenkinen, todellisuustuntuinen kuvaus oman aikansa elämästä ja tarjoaa lukijalle sekä älyllistä että tunnetyydytystä. Siitä huokuu kauttaaltaan huumorin tuoksua – niin vanhan Tomin lauluista kuin myös Stapletonin "ihmisluonnosta", kapteeni Macleanin "halusta" ja muistojen joukkoon vaipuneen koulumestari Dobiensiksen valtavasti törähtelevästä nenästä.
Kirjan esitys on läpikotaisin kiinnostavaa ja eloisaa, joskin sen ajan maun mukaiset sanaleikit ja sutkaukset saattavat joskus tuntua tarpeettomilta. Miellyttävän nuorukaisen kohoaminen köyhyydestä varallisuuteen ja onneen oli Marryatin lempiaihe, ja hän käsitteleekin sitä kunnollisesti. Jacobin menestyminen huvittaa loukkaamatta ketään.
ENSIMMÄINEN LUKU
Syntymäni, vanhempani ja heidän laatunsa – Kovaksi onneksi olen haitallinen eli nuorempi poika, minkä vahingon vähäinen tapaturma korjaa – Tuskin ennätän saada ensimmäiset tiedonalkeet isältäni, kun luonnonvoimat liittoutuvat minua vastaan, ja jään orvoksi.
Lempeä lukijani, synnyin vedenpinnalla – en suolaisella ja vihaisella valtamerellä, vaan raikasvetisellä, nopeasti juoksevalla joella. Ensimmäisen kerran haistelin mudan hajua eräänlaisessa kelluvassa laatikossa, jota nimitettiin proomuksi, Thames-joella alaveden aikana. Tämän proomun miehistönä (sanontatapa kuulostaa rehentelyltä, jollei sitä tulkita hyväntahtoisesti) olivat isäni, äitini ja nöyrä palvelijanne. Kaikki valta oli isälläni – hän oli yksinvaltias kannella; äitini tietysti oli kuningatar, ja minä olin vallanperijä.
Ennenkuin puhun sanaakaan itsestäni, sallittakoon minun velvollisuudentuntoisesti kuvailla vanhempiani. Ensiksi siis hahmottelen äitini, kuningattaren, muotokuvan. Huhu kertoo, että silloin, kun hän ensi kerran saapui proomuumme, hänellä oli hoikempi vartalo ja kevyempi jalka kuin kansilankuilla konsanaan astelleella naisella on ollut: mutta mikäli minä jaksan pinnistää muistiani, hän oli aina lihava, kömpelö nainen. Liikkuminen ei ollut hänen makuunsa – katajaviina oli. Hän poistui harvoin kajuutasta – ei milloinkaan proomusta; kenkäpari lienee kestänyt hänen kulutuksellaan viisi vuotta.
Kun hänellä oli näin kotoiset elintavat, kuten kaikilla aviovaimoilla pitäisi olla, oli hän aina löydettävissä, milloin häntä tarvittiin; mutta vaikka hän olikin aina käsillä, ei hän aina ollut jaloillaan. Päivän lopulla hän aina virui vuoteellaan – viisas varokeino, milloin henkilö ei enää jaksa seisoa. Asianlaita oli sellainen, että vaikka kunnioitetun äitini hyveellisyys olikin nuhteeton, viekoittelivat väkijuomat hänet sangen usein lankeamaan; ja vaikka hän olikin järkkymättömän uskollinen isälleni, houkutteli naisellisen kunnon salakavala ahdistaja katajaviina – hänet usein irstauteen ja samaan vuoteeseen kanssansa. Proomuamme olisi saattanut verrata Eedenin puutarhaan, jossa Eevana oli äitini ja Aatamina, hänen puolisonaan, isäni, ja sinne tämä käärme tuli äitiäni kiusaamaan, ja jollei äitini syönyt, niin hän joi, mikä oli vieläkin pahempaa.
Aluksi – minun sopinee mainita tämä osoittaakseni, kuinka vihollinen aina pääsee lähestymään kauniissa hahmossa – hän tosiaankin joi ainoastaan pitääkseen kylmän tunnun poissa vatsastaan, minkä ympäröivästä vedestä kohoava, kostea ilma tuntui oikeuttavan. Samasta syystä isäni turvautui piippuunsa. Mutta minun syntymäni aikoina isäni poltti tupakkaa, ja äitini joi aamusta iltaan saakka, koska tottumus oli tehnyt sen melkein välttämättömäksi heidän olemassaololleen. Piippu oli aina isäni, lasi lakkaamatta äitini huulilla. Olisin ollut valmis väittämään, ettei vilu ollut ikinä tunkeutunut heidän vatsaansa. Mutta olen toistaiseksi puhunut kylliksi äidistäni; nyt siirryn isääni.
Isäni oli pöhöttynyt, pulleavatsainen, pitkäkätinen, pieni mies, joka soveltui ihmeellisen hyvin asemaansa yhteiskunnassa tai oikeammin yhteiskunnan ulkopuolella. Hän osasi hoitaa proomua yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä; mutta mitään muuta hän ei osannutkaan. Hänet oli lapsuudesta saakka kasvatettu siihen. Hän kävi maissa noutamassa äitiäni ja palasi jälleen alukseen – se oli hänen elämänsä ainoa merkillinen tapaus. Kaiken huvinsa hän sai piipustaan; ja koska tupakanpoltto ja filosofia ovat jollakin selittämättömällä tavalla toistensa yhteydessä, oli isäni tupakkaa polttamalla kehittynyt täydelliseksi filosofiksi.
On tosin kummallista, mutta silti myöskin totta, että huolet saatetaan tuprautella pois tupakansavun mukana, kun ne taas ilman sitä jäävät taakkana rasittamaan olemassaoloamme. Ei mikään rauhoittava juoma vedä vertoja piipunvarresta imetyille sauhuille. Pohjois-Amerikan villit soturit nauttivat tästä siunatusta antimesta aikaisemmin kuin me; ja piipun ansioksi luetaan heidän neuvottelupäätöstensä viisaus ja heidän ajatustensa lakooninen ilmaisutapa. Olisi hyvä ottaa se käytäntöön meidän omassa lakiasäätävässä kokouksessamme. Naiset eivät kyllä silloin enää tirkistelisi permannolle ilmanvaihtolaitteista, mutta saisimme kuulla enemmän järkeä ja vähemmän sanoja. Tupakan ansioksi myöskin luetaan samojen amerikkalaisten soturien stoalainen lujuus; tyytyväisinä imien hampaissaan olevaa piippua he täysin välinpitämättöminä alistuivat vihollistensa kidutettaviksi. Tämän kasvin hyvin tunnettuihin oivallisiin ominaisuuksiin viittaa myöskin sananlasku: "Leikki on, jos leipä loppuu, mutta sitten on tuska, jos tupakka loppuu."
Isäni piipusta ei tupakka milloinkaan loppunut, eikä hän myöskään milloinkaan tuskastunut. Hänellä oli muutamia mieleviä mietelauselmia, jotka johtivat kaikki kovanonnen kolahdukset onnelliseen päätökseen; ja koska hän harvoin antautui monisanaiseksi, jos sellaista koskaan tapahtui, syöpyivät nämä lauselmat syvälle lapsenmuistiini.
Yksi niistä kuului: "Ei kannata itkeä; tehtyä ei saa tekemättömäksi." Milloin ne sanat olivat luiskahtaneet hänen huuliltaan, ei asiaan enää kajottu. Ei mikään näyttänyt häntä liikuttavan; vaikka muita proomuja, pursia, veneitä ja kaikenlaisia muita aluksia kuljettavat henkilöt, jotka kilpailivat kanssamme vedenpinnasta ajelehtiessamme vuoroveden mukana jokea ylös- tai alaspäin, olisivat kuinka sadatelleet, ei se häneen tehonnut; hänen piippunsa kopasta pöllähti vain ylimääräinen savutuprahdus tai pari.
Äidilleni hän käytti ainoastaan yhtä sanontatapaa: "Ota asia rauhalliselta kannalta!" Mutta äitiini sillä oli aina päinvastainen vaikutus, koska se sai hänet yhä pahemmin kiihtymään. Se tehosi samalla lailla kuin öljyn valaminen tuleen. Siitä huolimatta neuvo oli hyvä, jos sitä olisi koskaan noudatettu.
Vielä yksi isäni mielilauseista, jota hän käytti, milloin jotakin meni vinoon, ja joka oli samansuuntainen kuin hänen koko muu filosofiansa, kuului: "Parempi onni ensi kerralla."
Nämä suppea-asuiset ajatelmat syöpyivät syvälle muistiini. Muistelin niitä yhtenään, ja siten minusta tuli filosofi paljon aikaisemmin kuin viisaudenhampaani alkoivat kehittyä, jopa aikaisemmin kuin edes olin menettänyt maitohampaani, jotka ystävällinen luonto meille lahjoittaa, jotta mekko-iässä saisimme pelkäämättä antautua nauttimaan makeisia.
Isäni kasvatus oli lyöty laimin; hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa. Mutta vaikka hän ei Cadmuksen tavoin keksinytkään kirjaimia, oli hän totuttautunut käyttämään erinäisiä hieroglyfimäisiä merkkejä, jotka yleensä riittivät hänen tarkoituksiinsa ja joita olisi voinut pitää keinotekoisena muistina.
"En osaa lukea enkä kirjoittaa, Jacob", saattoi hän sanoa. "Toivoisin osaavani. Mutta katsohan, poika, tällä merkillä tarkoitan kolmea neljännesbushelia. Pidäkin varasi, että muistat sen, milloin sitä sinulta kysyn, sillä muutoin minut saa piestä, jollen anna sinulle selkäsaunaa!"
Mutta ainoastaan erikoisen vaikeat tapaukset vaativat uusia hieroglyfimerkkejä tai kiskoivat niin monisanaisia lauseita isäni suusta. Olin hyvin tutustunut hänen tavallisiin naarmuihinsa ja pilkkuihinsa, ja kun minulla oli hyvä muisti, osasin oikaista häntä, milloin hänelle tuotti päänvaivaa joku rujomuotoinen x tai z; jotka edustivat tuntemattomia suureita samoin kuin samat kirjaimet algebrassa.
Mainitsin, että olin vallanperijä, mutta en ole maininnut, että olin ainoa isälleni hänen avioliitostaan syntynyt lapsi. Kunnioitetulla äidilläni oli ollut kaksi muuta lasta, mutta ensimmäisen, tyttären, oli tuhkarokko vienyt muassaan, ja toinen, vanhempi veljeni, oli mennyt putoamalla proomun perästä jokeen ollessaan kolmivuotias. Tämän tapaturman sattuessa äitini oli vetäytynyt vuoteeseensa hieman väkijuomien raskauttamana; isäni istui kannen keulapuolella vintturiin nojautuneena, rauhallisesti poltellen iltapiippuaan.
"Mitäs se oli?" äännähti isäni, ottaen piipun pois hampaistaan ja kuunnellen. "Enpä ihmettelisi, vaikka se olisi ollut Joe."
Ja isäni pisti piipun jälleen hampaisiinsa ja poltteli entiseen tapaansa.
Isäni olettamus oli osunut oikeaan. Loiskahduksen, joka oli herättänyt hänet mietteistään, oli synnyttänyt Joe, sillä seuraavana aamuna poikaa ei löytynyt mistään. Joitakuita päiviä myöhemmin hän kuitenkin löytyi, mutta kuten sanomalehdissä sanotaan ja kuten on helppo kuvitella, "elon kipuna oli sammunut", ja sitäpaitsi ankeriaat ja äyriäiset olivat kalunneet pois hänen nenänsä ja osan hänen palleroisia poskiaan, joten, kuten isäni sanoi, "hän ei kelvannut mihinkään."
Onnettomuuden jälkeisenä aamuna isäni oli aikaisin jalkeilla ja kaipasi pikku Joe-parkaa. Hän meni kajuuttaan, poltteli piippuaan eikä hiiskunut mitään. Kun veljeni ei ilmestynyt tavalliseen aikaan aamiaiselle, huusi äiti häntä tylysti; mutta Joe oli poissa äänenkantamilta ja yhtä mykkä kuin kala. Joe ei avannut suutansa vastatakseen, eikä isänikään avannut omaansa. Silloin äiti poistui kajuutasta, kierteli kaikkialla proomussa ja vilkaisi koirankoppiin nähdäkseen, oliko Joe siellä nukkumassa ison verikoiran luona – mutta Joea ei löytynyt mistään.
"Mitä ihmettä! Mitenhän Joen on saattanut käydä?" tuskaili äitini riennettyään takaisin kajuuttaan kasvot äidillisen huolestuneina, vedoten isääni.
Isäni ei virkkanut mitään, vaan otti piipun hampaistaan, laski sen koppaa pystysuorasti alaspäin, kunnes se hiljaa kolahti kanteen, pani sitten piipun jälleen suuhunsa ja tuprautteli haikuja murheellisesti.
"Mitä! Ei kai tarkoituksesi ole väittää hänen pudonneen jokeen?" kirkaisi äitini.
Isäni nyökkäsi ja pölläytteli sauhuja entistä kiivaammin. Tätä luonteenomaista ilmoitusta seurasi kyynelten, huudahdusten ja sättimisten tulva. Isäni salli äitini uuvuttaa itsensä. Viimemainitun purkauksen lakatessa oli hänen piippunsa tyhjentynyt; hän koputti siitä tuhat ja huomautti tyynesti:
"Ei kannata itkeä; mitä on tapahtunut, sille ei mitään mahda."
Ja hän ryhtyi täyttämään piippunsa koppaa uudelleen.
"Ei mahda!" kivahti äitini. "Mutta sille olisi saattanut mahtaa."
"Ota asia rauhalliselta kannalta!" kehoitti isäni.
"Ota rauhalliselta kannalta!" kiljaisi äitini raivoissaan. "Rauhalliselta kannalta! Niin, sinä tahdot ottaa kaikki rauhalliselta kannalta. Jos minä putoaisin jokeen, ottaisit otaksuttavasti senkin rauhalliselta kannalta."
"Joka tapauksessa sinä ottaisit sen rauhalliselta kannalta", vastasi järkkymätön isäni.
"Voi hyväinen aika! Voi, poloinen, päiviäni!" parkui äitini. "Kaksi lapsirukkaa, ja molemmat menneet!"
"Parempi onni ensi kerralla", tokaisi isäni. "Älä senvuoksi, Sall, virka enää mitään koko asiasta!"
Jonkun aikaa isäni vielä poltteli piippuaan, ja äitini itkeä tuherteli, kunnes vihdoin isäni, joka oikeastaan oli hyväsydäminen mies, nousi arkulta, jolla hän oli istunut, meni astiakaapille, kaatoi teekupin täyteen katajaviinaa ja ojensi sen äidilleni. Se oli ystävällinen teko, ja äitini saattoi suostuttaa ystävällisyydellä. Se oli vilpittömässä mielessä tehty tarjous, ja se otettiin myöskin samassa mielessä vastaan. Sittenkuin se oli muutamia kertoja toistettu, mikä kävi välttämättömäksi sen vuoksi, että äidin kyyneleet miedonsivat väkijuoman tehoa, hukkuivat murhe ja muisto yhdessä, kadoten, kuten kaksi rakastunutta uppoaa syvyyteen kietoutuneina toistensa syleilyyn.
Tähän kauniiseen vertaukseen lopetan kovaonnisen Joe-veljeni tarinan.
Noin vuosi veljeni hukkumisen jälkeen opastettiin minut tähän maailmaan ilman muita apulaisia tai katselijoita kuin isäni ja rouva Luonto, joka luullakseni on hyvin taitava kätilö, jollei sen puuhiin sekaannuta. Isäni, jolla oli jonkunlaisia hämäriä käsityksiä kristillisyydestä, suoritti juhlallisen kastetoimituksen piirtämällä piippunsa imukkeella ristin otsaani, ristien minut Jacobiksi. Mitä äitini kirkottelemiseen tulee, ei hän ollut eläissään käynyt kirkossa muuta kuin yhden kerran.
Isäni ja äitini eivät poistuneetkaan proomusta milloinkaan paitsi silloin, kun ylivalvoja tai omistaja kutsui edellisen maihin lastia luovutettaessa tai lastattaessa, sekä silloin, kun hän kerran kuukaudessa meni muutamiksi minuuteiksi maihin ostamaan välttämättömiä tarvikkeita.
Varhaisimmasta lapsuudestani en muista paljoakaan. Mutta sen muistan, että proomu oli usein hyvin loistavasti maalattu sinisellä ja punaisella maalilla, ja että äidilläni oli tapana osoittaa sitä minulle, kehuen sitä "niin kauniiksi" saadakseen minut rauhoittumaan. Sentähden sivuutankin ensimmäiset ikävuoteni ja aloitan viiden vuoden iästä.
Tänä varhaisena ikäkautena minusta oli jo hiukan hyötyä isälleni. Silloin olinkin melkein yhtä kehittynyt kuin jotkut pojat ovat kymmenvuotisina. Se kuulostanee kummalliselta, mutta asianlaita oli sellainen, että vaikka käsitykseni olivatkin rajoitetut, ne olivat hyvin keskitetyt. Proomu, sen varukset ja määräpaikat olivat lapsellisen mielikuvitukseni mikrokosmos; ja kun käsitteeni ja ajatukseni olivat suunnatut niin harvoihin esineisiin, olivat nämä esineet tehneet syvän vaikutelman ja niiden arvo oli täydelleen käsitetty.
Siihen aikaan saakka, jolloin yhdentoista vuoden ikäisenä lähdin pois proomusta, olivat joen äyräät mietiskelyjeni rajoina. Tosin kyllä minulla oli jonkinlainen käsitys puiden ja talojen luonteesta, mutia en usko olleeni selvillä siitä, että edelliset kasvoivat. Koko sinä aikana, jonka muistin niiden seisoneen joen äyräillä, ne näyttivät olevan ihan saman kokoisia kuin ne olivat silloin, kun näin ne ensi kerran, enkä kysellyt mitään.
Mutta ollessani kymmenvuotias tiesin joen kaikkien lahdekkeiden ja kaikkien niemekkeiden nimet – tunsin veden syvyyden, matalikot, virran suunnan sekä myöskin vuoroveden vaihtelut, vuoksen ja luoteen. Pystyin hoitamaan proomua sen lipuessa alaspäin vuoroveden mukana, sillä voimien puutteen korvasin alituisen harjoituksen kehittämällä näppäryydellä.
Ollessani yhdentoista vuoden ikäinen sattui mullistava onnettomuus, joka muutti kaikki tulevaisuudenmahdollisuuteni, ja senvuoksi minun täytyy puhua isästäni ja äidistäni hiukan enemmän, kehittäen heidän tarinansa siihen ajankohtaan saakka. Äitini taipumus väkeviin juomiin, oli kuten aina käy, kovasti äitynyt, ja hänen lihavuutensa oli lisääntynyt samassa tahdissa. Nyt hän oli järin kömpelö, pullistunut lihavuori, sellainen olento, jollaista en ole koskaan senjälkeen nähnyt, vaikka hän ei silloin näyttänytkään minusta vastenmieliseltä, kun olin nähnyt hänen vähitellen paisuvan ja siten tottunut siihen enkä nähnyt ketään muita naisia muutoin kuin kaukaa.
Viimeisten kahden vuoden aikana hän oli harvoin poistunut vuoteestaan – varmasti hän ei kömpinyt ulos kajuutasta enempää kuin viideksi minuutiksi viikossa – lihavuus ja tavanmukainen humala tekivätkin sen hänelle mahdottomaksi. Isäni meni kerran kuukaudessa maihin neljännestunniksi ostamaan katajaviinaa, tupakkaa, savustettuja sillejä ja pilaantuneita laivakorppuja – viimemainitut olivat pääasiallisena muonanani paitsi silloin, milloin sain proomun partaalta ongituksi kalan ollessamme ankkurissa. Olin senvuoksi hyvin ahkera vedenjuoja, en yksinomaan mieliteosta, vaan myöskin ruokani suolaisuuden pakotuksesta ja sen tähden, että äitini oli vielä säilyttänyt päässänsä kylliksi järkeä käsittääkseen "katajaviinan olevan pahaksi pikku pojille."
Mutta isässäni oli tapahtunut suuri muutos. Kansi oli jätetty nyt miltei täydelleen minun huostaani, isäni nousi harvoin kannelle muutoin kuin auttaakseen minua sujauttamaan proomun siltojen alitse tai sellaisissa tapauksissa, jolloin voimani eivät riittäneet ohjaamaan proomuamme selvälle vedelle sen ahtauduttua vastaamme tulleiden lukuisten alusten väliin. Sitä mukaa kuta pystyvämmäksi minä kävin, tulikin isäni yhä pystymättömämmäksi ja vietti suurimman osan aikaansa kajuutassa, auttaen äitiäni tyhjentämään isoa savipulloa. Naisen vaikutus oli osoittautunut miehen vaikutusta voimakkaammaksi, ja nyt he molemmat olivat syypäitä katajan kielletyn hedelmän nauttimiseen. Sellaiset olivat olosuhteet pienessä valtakunnassamme, kun sattui se mullistava onnettomuus, josta nyt aion kertoa.
Eräänä kauniina kesäiltana livuimme nousuveden mukana jokea ylöspäin raskaassa kivihiililastissa; se meidän piti viedä omistajan laituriin, joka oli jonkun matkan päässä Putney-sillan yläpuolella. Nousi kova tuuli, joka hidasti etenemistämme, joten emme voineetkaan sinä iltana ehtiä laituriin, kuten olimme otaksuneet. Ennätettyämme noin puolitoista mailia sillan yläpuolelle kääntyi vuorovesi vastaiseksi, ja laskimme ankkurin.
Isäni, joka oli toivonut pääsevänsä perille sinä iltana, oli perin vastahakoisesti pysynyt selvänä, vartosi, kunnes proomu oli kääntynyt virran mukaan, ja sanoi sitten minulle:
"Muista, Jacob, että meidän täytyy olla laiturilla varhain huomenaamulla! Pysy sentähden pirteänä!"
Senjälkeen hän meni kajuuttaan antautuakseen juominkeihinsa, jättäen minun huostaani kannen sekä myöskin illalliseni, jota en milloinkaan syönyt sisällä, koska pienoinen kajuutta oli niin epämiellyttävän ahdas.
Kaikki ateriani nautinkin al fresco ["veden hengessä"], ja jolleivät
yöt olleet purevan kylmät, nukuin kannella, perällä sijaitsevassa,
tilavassa koirankopissa, jossa iso verikoira oli aikoinaan majaillut;
mutta se oli joitakuita vuosia sitten kuollut, viskattu jokeen ja hyvin
todennäköisesti muutettu Eppingin-makkaroiksi, jotka maksavat
shillingin naulalta. Jonkun ajan kuluttua sen kuolemasta olin minä
vallannut sen asunnon ja alkanut suorittaa sen tehtäviä.Olin syönyt illalliseni, jota huuhdellessani alas kurkusta olin juonut aika runsaasti Thamesin vettä, sillä join aina enemmän ollessamme siltojen yläpuolella, koska vesi minusta tuntui siellä maistuvan puhtaammalta ja raikkaammalta. Olin käynyt keulassa vilkaisemassa ankkuriköyteen nähdäkseni, oliko kaikki kunnossa, ja kun minulla ei sitten enää ollut mitään tekemistä, heittäydyin pitkäkseni kannelle ja antauduin yksitoistavuotiaan pojan syvämieliseen mietiskelyyn. Tarkkailin yläpuolellani kiiluvia tähtiä, jotka tuikkivat himmeästi ja näyttivät minusta tuontuostakin sammuvan ja sitten uudelleen syttyvän. Aprikoin, millaista ainetta ne saattoivat olla ja miten ne olivat taivaalle joutuneet.
Äkkiä aatokseni katkaisi äänekäs kirkaisu, ja tunsin voimakasta palaneenhajua. Parkaisut toistuivat useita kertoja, ja ennätin tuskin ponnahtaa pystyyn, kun isäni syöksyi ulos kajuutasta, hyppäsi proomun laidalta jokeen ja katosi veteen. Hänen kiitäessään ohitseni näin vilahdukselta hänen kasvonsa ja panin merkille, että niistä kuvastui sekaisin säikähdystä ja humalaa. Juoksin proomun laidalle sille kohdalle, johon hän oli kadonnut, mutta en eroittanut muuta kuin muutamia laajenevia ympyröitä ja nopeasti ohitsemme rientävän pakoveden.
Muutamia sekunteja seisoin sekavana ja tyrmistyneenä hänen äkillisen katoamisensa ja ilmeisen kuolemansa johdosta, mutta minut palauttivat tajuihini minua ympäröivä savu ja äitini parkaisut, jotka kävivät yhä hiljaisemmiksi, ja kiiruhdin auttamaan häntä.
Kajuutan porrasluukusta kohosi voimakkaasti käryävää, sakeaa savua, ja kun tuuli oli nyt tyyntynyt, nousi se suoraan ilmaan tiiviinä patsaana. Yritin laskeutua sisälle, mutta heti savuun jouduttuani huomasin sen mahdottomaksi; savu olisi tukahduttanut minut puolessa minuutissa. Menettelin samalla tavoin kuin useimmat lapset olisivat menetelleet sellaisen kiihtymyksen ja ahdingon tilanteessa – istuuduin haikeasti itkemään.
Noin kymmenen minuutin kuluttua siirsin pois käteni, joilla olin peittänyt kasvoni, ja katsahdin kajuutan luukulle. Savu oli häipynyt, ja kaikki oli hiljaista. Menin luukulle, ja vaikka katku olikin vielä tukehduttava, tunsin jaksavani sitä sietää. Laskeuduin lyhyet, kolmiaskelmaiset portaat ja huusin: "Äiti", mutta vastausta ei kuulunut. Takaseinään kiinnitetty lamppu, jonka edessä oli lasi, paloi edelleenkin, ja eroitin selvästi kajuutan joka sopen. Siellä ei mikään palanut – eivät edes äitini vuoteen verhot näyttäneet kärventyneiltä.
Olin ymmällä, pidätin henkeäni pelosta ja vapisevalla äänellä huusin taaskin: "Äiti!" Seisoin toista minuuttia, haukkoen henkeäni, ja rohkenin sitten vetää verhot syrjään – äitiäni ei ollut vuoteessa, mutta sen keskellä näkyi viruvan musta kasa. Kosketin sitä pelokkaasti kädelläni – se oli eräänlaista rasvaista, nokimustaa hiiltä. Parkaisin kauhusta, aisti-pahani pettivät, hoipuin pois kajuutasta ja retkahdin kannelle miltei mielipuolisuuden tilassa. Sitä seurasi eräänlainen turtumus, jota kesti useita tunteja.
Koska äitini kuoleman syy lienee lukijalle jossakin määrin epäselvä, täytyy minun selittää hänelle, että äitini tuhoutui hyvin omituisella ja kammottavalla tavalla, kuten joskus, vaikka harvoin, käy sellaisille henkilöille, jotka käyttävät väkijuomia kohtuuttomasti. Tämänlaatuisia tapauksia sattuukin ainoastaan kerran vuosisadassa, mutta niiden esiintyminen on liian hyvin todistettu. Hänen kuolemansa syynä oli, kuten sanotaan, itsestään tapahtuva palaminen, elimistöön imeytyneistä väkijuomista syntyneiden kaasujen syttyminen. Otaksuttavasti äitini ruumiista lähtevät liekit pelästyttivät ihan mielettömäksi isäni, joka oli juonut runsaasti, ja niin menetin molemmat vanhempani samalla kertaa, toisen tuhoutuessa tuleen ja toisen veteen.
TOINEN LUKU
Suoritan isäni viimeiset määräykset ja joudun uuteen elementtiin – Ensimmäinen kauppa eläissäni hyvin edullinen – Ensimmäinen ero vanhoista ystävistä perin tuskallinen – Ensimmäiset askeleeni sivistysoloissa hyvin epätyydyttävät kaikista asianomaisista.
Herätessäni ruumiillisesta ja sielullisesta tylsyydestäni oli jo kirkas päivä. Vähään aikaan en jaksanut muistaa kaikkea, mitä oli tapahtunut, mutta mieltäni painavasta apeudesta tunsin sen olleen jotakin kauheata. Vihdoin osui katseeni avoimeksi jääneeseen kajuutanoveen; muistin edellisen illan kaikki kauhunäyt ja käsitin jääneeni yksin proomuun.
Nousin seisomaan mykkänä epätoivosta. Silmäilin ympärilleni – joen yllä leijaili aamu-usva, ja rannalla olevia esineitä saattoi vain vaivoin eroittaa. Olin viluissani, koska olin nukkunut koko yön runsaassa kasteessa ja koska – mikä oli ehkä vielä suurempi syy – olin sitä ennen kokenut tavattoman kuohuttavia elämyksiä. En rohjennut uskaltautua kajuuttaan. Näkemäni oli herättänyt minussa kuvaamatonta kammoa, voimakasta kauhua, joka teki sen mahdottomaksi. Mutta halusin kuitenkin selvyyttä, ja olisin ollut valmis antamaan kaiken maailman aarteet, jos ne olisivat minulla olleet, tämän salaperäisen arvoituksen selityksestä. Käänsin katseeni kajuutan luukkuovesta veteen, muistelin isääni ja tarkkailin sitten yli puoli tuntia nousuveden virtaamista – mielessäni ääretön tyhjyys.
Auringon noustessa usva vähitellen haihtui; puut, talot ja vihreät vainiot, nousuveden mukana saapuvat alukset, ohitseni lipuvat veneet, koirien haukkuminen, useista savupiipuista kohoava savu – kaikki se tunkeutui vähitellen tajuntaani, ja heräsin käsittämään, että olin puuhaisessa maailmassa ja että minulla oli oma tehtäväni suoritettavana. Isäni viimeiset sanat – ja hänen määräyksensä olivat aina merkinneet minua velvoittavaa lakia – kuuluivat:
"Muista, Jacob, meidän täytyy olla laiturissa varhain huomenaamulla."
Valmistauduin tottelemaan häntä. En jaksanut nostaa ankkuria. Irroitin senvuoksi ankkuriköyden sidottuani siihen katkenneen airon polaksi, ja taaskin proomu oli joen armoilla yksitoistavuotiaan pojan ohjaamana. Noin kahden tunnin kuluttua olin noin sadan askeleen päässä laiturista ja likellä rantaa. Huusin apua, ja kaksi miestä, jotka olivat telakan laituriin kiinnitetyissä proomuissa, lähti ruuhella tiedustamaan, mitä halusin. Ilmoitin heille, että olin yksin proomussa, että minulla ei ollut ankkuria eikä köyttä, ja pyysin heitä kiinnittämään alukseni laituriin. He nousivat proomuun, ja muutamien minuuttien kuluttua se oli lujasti kiinnitetty muiden proomujen kupeelle.
Niin pian kuin köydet oli sidottu kiinni, kyselivät he minulta, mitä oli tapahtunut, mutta vaikka isäni viimeisen määräyksen täyttäminen olikin pitänyt minua pontevana, tuli nyt, kun tehtäväni oli suoritettu, vastavaikutus. Heittäydyin kannelle murheenpuuskan vallassa ja itkin ikäänkuin sydämeni olisi ollut pakahtumaisillaan.
Miehet, joita ei ällistyttänyt ainoastaan käytökseni, vaan myöskin se, että olin yksin proomussa, menivät maihin kertomaan asiasta konttoristille. Viimemainittu tuli heidän seurassaan proomuun ja olisi kuulustellut minua, mutta puuskani ei vielä ollut ohitse, ja nyyhkytysten keskeyttämät vastaukseni olivat käsittämättömiä. Konttoristi ja molemmat miehet menivät kajuuttaan, palasivat sieltä nopeasti ja poistuivat proomusta.
Noin neljännestunnin kuluttua tultiin minua noutamaan, ja minut opastettiin omistajan taloon jolloin ensi kerran eläissäni laskin jalkani terra firmalle. Minut vietiin vierashuoneeseen, jossa omistaja oli aamiaisella, seurassaan vaimonsa ja tyttärensä, yhdeksänvuotias tyttö. Siihen mennessä olin toipunut, ja kun minulta kyseltiin, kerroin tarinani selvästi ja täsmällisesti, samalla kun likaisilla kasvoillani risteili isoja kyynelkarpaloita.
"Kuinka kummallista ja kuinka kaameaa!" virkkoi emäntä puolisolleen. "En jaksa vieläkään sitä käsittää."
"En minäkään. Mutta totta se sittenkin on, päättäen Johnsonin, konttoristin, todistuksesta."
Tällä välin katseeni lipui ympäri huonetta, joka minusta, tietämätön kun olin, näytti varallisuuden ja ylellisyyden Golcondalta. Siellä oli vain harvoja esineitä, jotka olin ennen nähnyt, mutta minulla oli sellainen sisäinen aavistus, että ne olivat arvokkaita. Hopeinen teekannu, teekeittiö, lusikat, kehystetyt kuvat, kaluston kaikki esineet vetivät puoleensa ihmettelevää katsettani, ja lyhyeksi ajaksi unohdin isäni ja äitini. Mutta haaveisista ajatuksistani minut herätti omistaja, joka tiedusti, kuinka pitkän matkan olin kuljettanut proomua avutta.
"Onko sinulla ystäviä, poika-poloinen?" kysyi emäntä.
"Ei ole."
"Mitä! Eikö sinulla ole sukulaisia maissa?"
"En ole koskaan eläissäni ollut maissa tätä ennen."
"Tiedätkö olevasi ihan tyyten orpo?"
"Mitä se merkitsee?"
"Sitä, ettei sinulla ole isää eikä äitiä", selitti pikku tyttö.
"No niin", vastasin, ja koska minulla ei ollut sopivampia sanoja, käytin isäni lausetta: "Ei kannata itkeä. Mitä on tapahtunut, sille ei mahda mitään."
"Mutta mitä arvelet nyt tehdä?" kysyi omistaja, katsoen minua tiukasti silmiin äskeisen vastaukseni kuultuaan.
"En tiedä, se on varma. Otan asiani rauhalliselta kannalta", vastasin uikutusteni lomitse.
"Kuinka perin kummallinen lapsi!" huomautti emäntä. "Onkohan hän selvillä onnettomuutensa suuruudesta?"
"Parempi onni ensi kerralla, rouva", vastasin, pyyhkien silmiäni käteni selkämyksellä.
"Kuinka kummallisia vastauksia sellaisen lapsen suusta, joka on osoittautunut niin tunteelliseksi!" virkkoi omistaja vaimolleen. "Mikä on nimesi?"
"Jacob Faithful."
"Osaatko lukea ja kirjoittaa?"
"En", vastasin, käyttäen taaskin isäni sanoja. "En osaa, mutta toivoisin osaavani."
"No niin, poikaparka, katsotaanhan, mitä voidaan tehdä", sanoi omistaja.
"Minä tiedän, mitä pitää tehdä", lausuin. "Teidän pitää lähettää pari miestä noutamaan ankkuria ja ankkuriköyttä, ennenkuin pola kiskoutuu irti."
"Olet oikeassa, poikaseni; se pitää tehdä heti", myönsi proomunomistaja. "Mutta nyt sinun on parasta mennä Sarahin kanssa keittiöön. Keittäjätär kyllä huolehtii sinusta. Sarah, rakkaani, vie poika keittiöön!"
Pikku tyttö viittasi minua seuraamaan häntä. Minua hämmästytti luukkuportaiden pituus ja vaihtelevaisuus, sillä sellaisina pidin portaita. Kun vihdoin ennätimme alhaalle, käski pikku Sarah keittäjätärtä huolehtimaan minusta ja sipsutteli kevyesti takaisin yläkertaan äitinsä luokse.
Huomasin, että "huolehtiminen" jostakin merkitsi maissa kokonaan toista kuin joella, jossa huolehtiminen merkitsi sitä, että piti laittautua pois huolehdittavan tieltä ja kiertää se kaukaa; ja maissa käytetty merkitys oli minusta paljon miellyttävämpi. Keittäjätär huolehti minusta; hän oli hyväsydäminen, lihava nainen, joka suli kuullessaan murheellisen tarinan, vaikka tuli ei tehnytkään häneen minkäänlaista vaikutusta. En ainoastaan nähnyt, vaan myöskin ahmin sellaisia ruokia, joita ei koskaan aikaisemmin ollut joutunut suuhuni eikä mielikuvitukseeni. Suru ei ollut riistänyt minulta ruokahalua. Silloin tällöin keskeytin syömisen, itkin hiukan, kuivasin silmäni ja istuuduin uudelleen pöytään.
Vasta yli kahden tunnin kuluttua laskin veitsen pois kädestäni, ja vasta sittenkun henkitorveni seuduilla tuntui voimakkaita tukehtumisen oireita, huudahdin:
"Seis! Jo riittää."
Joku on sepittänyt komparunon siitä, kuinka suunnattomat käsitykset saiturin hevosella täytyy olla jyvistä. Jos sellaisia käsityksiä olisi olemassa, epäilen, vetäisivätkö he lähimainkaan vertoja sille hämmästykselle, joka minut valtasi nähdessäni lampaankäpälän. En ollut milloinkaan ennen nähnyt niin isoa lihakimpaletta ja aprikoin, oliko se tuoretta vai eikö.
Sellaisten mietteiden jälkeen minua luonnollisesti alkoi nukuttaa, ja muutamien minuuttien kuluttua kuorsasin kahdella tuolilla keittäjättären peitettyä minut esiliinallaan, jotta kärpäset eivät pääsisi minua häiritsemään.
Näin siis olin kunnollisesti joutunut minulle outoon elementtiin – maaäidin helmaan; ja lienee sopivaa jo nyt tarkastaa, minkälainen pääoma minulla oli uuteen yritykseen ryhtyessäni. Ulkomuodoltani olin hyvän näköinen, sopusuhtainen rakenteeltani, voimakas ja ripeä. Kuta vähemmän vaatteistani puhutaan, sitä parempi. Ylläni oli housut, joissa ei ollut takapuolta, mutta seisoessani piilotti tämän puutteen takkini, isäni vanhat liivit, jotka ulottuivat yhtä alas kuin niihin aikoihin käytetyt aamutakit. Asuani täydensivät karkeasta purjekankaasta ommeltu paita ja karvahattu, joka oli yhtä takkuinen ja repaleinen kuin koirien repimä kissan nahka. Kenkiä ja sukkia minulla ei ollut ensinkään; sellaiset liialliset vaatetuskappaleet eivät olleet milloinkaan estäneet jalkojeni liikkeitä.
Henkiset saavutukseni eivät olleet paljoa arvokkaammat; niihin kuuluivat Thames-joen vedensyvyyden, niemekkeiden ja poukamien tyydyttävä tunteminen, josta kaikesta ei ollut kovinkaan paljoa etua kuivalla maalla, ja muutamien isäni hieroglyfimerkkien taitaminen, josta, kuten kuuluttaja joskus ilmoituksensa vahvistamiseksi sanoo, "ei ole mitään hyötyä kenellekään muulle kuin omistajalle."
Kun edelliseen lisätään harvapuheisen isäni kolme lempilausetta, jotka olivat lähtemättömästi syöpyneet muistiini, onkin koko liikevarastoni lueteltu. Nämä kolme ohjelauselmaa olivat, sen saattanen vakuuttaa, imeytyneet ihan elimistööni, niin alituisesti niitä oli elämäni aikana minulle toistettu; ja ennenkuin sinä iltana kävin nukkumaan, tarkastettiin niitä taaskin. "Mitä on tapahtunut, sille ei mahda mitään" lohdutti minua ajatellessani elämäni onnettomuuksia; "Parempi onni ensi kerralla" sai minut katselemaan tulevaisuutta toivehikkaasti; ja "Ota kaikki tyyneltä kannalta" antoi aihetta syviin mietteisiin, jotka askarruttivat mieltäni, kunnes vaivuin uneen. Minulla oli nimittäin kylliksi ymmärrystä oivaltaakseni isäni menettäneen henkensä sen lähden, ettei hän noudattanut omia periaatteitaan. Ja tämä oivallus teki vain uskoni näiden ohjelauselmien pettämättömyyteen sitäkin horjumattomammaksi.
Olen luetellut, mitä isäni jätti minulle perinnöksi, ja lukija otaksunee, että äidin puolelta saamani perintö oli nollan arvoinen. Suoranaisesti asianlaita olikin niin, mutta välillisesti hän osoittautui oikein hyväksi äidiksi minulle; ja se johtui siitä, että hän poistui tästä maailmasta niin poikkeuksellisen harvinaisella tavalla. Jos hänen osakseen olisi tullut tavallinen kuolema, olisi hän ollut tuiki arvoton. Ei edes Burkekaan olisi pystynyt häntä käyttämään; mutta kun hän kuoli niinkuin kuoli, oli hänen tuhkansa rikkauden lähde.
Vuode, jonka keskellä hänen jätteensä olivat, ja jopa vuoteen verhotkin tuotiin kaikki maihin ja lukittiin ulkorakennukseen. Ruumiintarkastaja saapui neljän hevosen vetämillä postivaunuilla, ja kreivikunnan puolesta maksettiin hänen kulunsa. Valamiehet määrättiin, minun todistukseni kuultiin, lääkäreitä ja apteekkareita saapui läheltä ja kaukaa lausumaan mielipiteitään, ja pitkällisen tarkastuksen, runsaan väittelyn ja erimielisyyden jälkeen hyväksyttiin sellainen päätös, että äitini "oli kuollut Jumalan sallimasta." Koska tämä lause toisin sanoin tulkittuna sisältää myöskin sen, että "ainoastaan Jumala tietää, miten hän kuoli", hyväksyttiin se yksimielisesti ja kaikkien tyydytykseksi.
Mutta tieto tästä harvinaisesta tapahtumasta levisi laajalle asianmukaisesti liioiteltuna, ja tuhansittain ihmisiä tulvi telakanomistajan pihalle katsomaan itsestään tapahtuneen palamisen vaikutuksia. Omistaja oivalsi heti, että hän saattoi käyttää yleisön uteliaisuutta hyödyksi minun hyväkseni. Lautanen, jolle oli pantu joitakuita hopea- ja kultakolikolta, sijoitettiin äiti-vainajani villahahtuvaisen patjan jalkopäähän, ja sen kohdalle kiinnitettiin levy, johon oli isoilla kirjaimilla kirjoitettu: "Orvon hyväksi." Ja katselijat tipauttelivat siihen useita shillingejä, puolikruunusia ja suurempiakin rahaeriä, samalla kun heitä puistatti heidän kääntyessään poistumaan tämän tapajuoppouden vaikutusten kammottavan näytteen luota.
Näyttelyä jatkettiin useita päiviä, ja sillä aikaa minä majailin keittäjättären luona hänen pesettäessään minulla patojaan ja teettäessään kaikenlaisia muita askareita, joissa vähäisestä avustani saattoi olla hyötyä, enkä silloin lainkaan aavistanut äitiparkani ottavan vastaan vieraita minun edukseni. Yhdentenätoista päivänä näyttely suljettiin ja minut kutsuttiin yläkertaan omistajan luokse, jonka tapasin pienen, mustapukuisen herrasmiehen seurassa.
Vieras oli lääkäri, joka oli tarjonnut rahamäärää kaikista äitini jätteistä, vuoteesta ja vuodeverhoista. Omistaja oli taipuvainen pääsemään niistä eroon niin edullisella tavalla, mutta hänellä ei mielestään ollut oikeutta edes minun hyödykseni ryhtyä sellaiseen toimenpiteeseen ensin neuvottelematta minun, laillisen perijän kanssa.
"Jacob", virkkoi hän, "tämä herra tarjoaa kahtakymmentä puntaa, joka on aika suuri rahamäärä, äiti-poloisesi tuhkasta. Onko sinulla mitään sitä vastaan, että hän saa sen?"
"Mitä varten sitä haluatte?" tiedustin.
"Haluaisin säilyttää sen ja pitää siitä hyvää huolta", vastasi hän.
"No niin", virkoin hieman mietittyäni, "jos suostutte pitämään huolta vanhuksesta, niin saatte hänet." Ja niin oli kauppa solmittu. Omituista, että tehdessäni ensimmäisen kaupan eläissäni myin oman äitini. Näyttelystä ja kaupasta kertyi yhteensä tuloja runsaasti neljäkymmentäseitsemän puntaa, jotka proomun arvoisa omistaja pani talteen minun käytettäväkseni, poistettuaan niistä pukuun tarvittavan rahamäärän.
Tähän päättyy tarina äitini jätteistä, jotka osoittautuivat minulle hyödyllisemmiksi kuin hän itse oli konsanaan eläissään ollut. Hänen elämänuransa oli jossakin määrin päinvastainen kuin Semelen, jota ensiksi vaivasi kultakuuro ja joka sitten sai surmansa jumalan tulisessa syleilyssä, kun taas äitiraukkani ensin tuhoutui samaan elementtiin ja kultakuuro tuli hänen ainoan poikansa osaksi. Mutta se on helposti selitetty. Semele oli hyvin viehättävä eikä juonut katajaviinaa – äitini oli hänen täydellinen vastakohtansa.
Kun minut kutsuttiin isäntäni luokse järjestämään lääkärin kanssa solmittavaa sopimusta, olin riisunut yltäni päällystakin asemesta käyttämäni liivit voidakseni helpommin liikkua pilkkoessani puita keittäjättärelle, ja palvelija vei minut viipymättä yläkertaan antamatta minulle aikaa pukea niitä ylleni. Annettuani hyväksymiseni käännyin taaskin palaamaan alakertaan, mutta kun housuissani ei ollut takapuolta, kuten olen aikaisemmin huomauttanut, huomasi pieni spaniel-koira yhtenäisyyden hajonneen, se hyppäsi pois sohvalta, lähestyi minua jonkun matkan päähän, sijoittui puolustusasentoon ja haukkui perin vimmaisesti alastomalle ruumiinosalleni. Se oli kasvanut kunnianarvoisten ihmisten keskuudessa eikä ollut milloinkaan nähnyt sellaista paljasta kohtaa.
Drummond, omistaja, huomasi koiran osoittaman puutteen, ja heti annettiin määräys, että minulle oli hankittava uusi puku – eikä se totisesti tapahtunut, ennenkuin sitä tarvittiin. Neljässäkolmatta tunnissa vääräsäärinen vaatturi puki ystäväni keittäjättären avulla minut uuteen asuun ja kääntelehdinpä ja pyörähtelinpä sitten minne päin tahansa, ei säädyllisyyttä loukattu. Uusi puku herättää yleensä kunnianhimoa ja imartelee sekä nuoren että vanhan turhamaisuutta; mutta minun laitani oli kokonaan toisin.
Uusi asuni samalla kertaa sekä vaivasi että suretti minua. Kenkäni painoivat jalkojani, villaiset sukkani ärsyttivät ihoa; ja kun olin tottunut perintönä saamaan isäni hylätyt vaatteet, jotka olivat ihan liian väljät säärilleni, ja kun minulla oli vain vähän käsityskykyä, tuntui minusta, että olin itse paisunut uuden, oudon pukuni kokoiseksi ja ettei sitä ollutkaan pienennetty mittojeni mukaiseksi. Kuvittelin olevani mies, mutta miehuuteni tuskastutti minua sangen pahasti. Jokaisella askeleella minusta tuntui kuin olisivat jonkinlaiset siteet minua pidättäneet. En voinut heiluttaa käsivarsiani, kuten olin tottunut tekemään, ja kengissäni hoipuin kuin riisitautinen lapsi. Keittäjätär oli viskannut vanhan asuni rikkasäiliöön, ja päivän mittaan kävelin useita kertoja sen ohitse, luoden siihen kaihoisia katseita ja toivoen, että olisin uskaltanut ottaa sen säiliöstä sekä muuttaa sen ylleni uuden pukuni sijasta. Tunsin sen arvon, ja samoin kuin Aladdinin tarinan taikuri olisin ollut valmis tarjoamaan uusia lamppuja vanhoista, hilpeästi alistuen naurettavaksi, saadakseni aarteeni takaisin.
Keittiöön ja sen laitteisiin olin nyt täysin hyvin perehtynyt, mutta talon kaikki muut osat panivat minut pahasti ymmälle. Kaikki näytti minusta vieraalta, oudolta ja luonnottomalta, eikä neekeriruhtinas le Boo eikä kukaan muu villi ole töllistellyt eikä kummastellut pahemmin kuin minä. En tuntenut useimpien esineiden käyttöä enkä edes tiennyt useiden nimiäkään. Olin kirjaimellisesti villi, mutta kuitenkin hyvänsävyinen ja tottelevainen.
Seuraavana päivänä sen jälkeen, kun minut oli puettu uusiin vaatteisiini, minut kutsuttiin seurustelusaliin. Herra Drummond ja hänen vaimonsa tarkastivat minua nyt, kun olin uudessa asussani, ja heitä huvitti kömpelyyteni, samalla kun he ihailivat hyvin muodostunutta, vankkaa ja suoraa vartaloani, joka tuli näkyviin minun mielestäni liian tiukassa puvussa. Heidän pieni tyttärensä Sarah, joka usein puhui minulle, meni äitinsä luokse ja kuiskasi hänelle jotakin.
"Sinun pitää kysyä isältä", kuului vastaus.
Taaskin kuiskaus ja suudelma, minkä jälkeen herra Drummond ilmoitti minulle, että minun pitäisi syödä päivällistä heidän seurassaan. Muutamien minuuttien kuluttua seurasin heitä ruokasaliin ja ensi kerran eläissäni istuin sellaisen aterian ääreen, jossa saattoi kehua olevan joitakuita sivistyselämän tarpeettomia mukavuuksia. Siinä istua kyyhötin tuolillani jalkojeni heiluessa likellä mattoa, ja poskiani kuumotti vaatteitteni puristus sekä asemani ja koko ympäristöni outous. Herra Drummond nosti lautaselleni kiehuvan kuumaa lientä, ja käteeni pistettiin hopeinen lusikka, jota kääntelin ja pyörittelin, silmäillen sen kiiltävästä pinnasta näkyvää pienoiskuvaani.
"No, Jacob, sinun pitää syödä keittoa lusikalla", kehoitti pikku Sarah, nauraen. "Meiltä kaikilta on keitto kohta lopussa. Jouduhan!"
"Olkaa rauhallinen!" vastasin, upotin lusikkani polttavaan valmisteeseen ja sysäsin sen suuhuni. Se purskahti pois tuskaisesta kurkustani hajaantuvana suihkuna, jota seurasi kivun puristama ulvaisu.
"Poikaparka poltti suunsa", hätäili rouva, kaataen vettä lasiin.
"Ei kannata itkeä", vastasin nieleksien nyyhkytyksiäni, minkä jaksoin. "Mitä on tapahtunut, sille ei mitään mahda."
"Parempi olisi ollut mahtaa etukäteen", huomautti herra Drummond, pyyhkien takistaan ja liiveistään hänen kohdalleen sattunutta osuutta runsaasta pirskoituksestani.
"Poikaparan kasvatus on lyöty häpeällisesti laimin", pahoitteli hyvänluontoinen rouva Drummond. "Kas niin, Jacob, istuhan nyt ja yritä uudelleen! Nyt se ei sinua polta."
"Parempi onni ensi kerralla", sanoin ja työnsin suuhuni annoksen keittoa, arkaillen ja empien aika tavalla sekä läikyttäen puolet lusikkani sisällöstä viedessäni sitä huulilleni. Nyt liemi oli jäähtynyttä, mutta se ei kulunut minulta kovinkaan nopeasti; pitelin lusikkaani kömpelösti ja ryvetin vaatteitani.
Rouva Drummond sekaantui puuhaan ja ystävällisesti näytti minulle, miten oli meneteltävä, mutta silloin herra Drummond tokaisi: "Anna pojan syödä keitto omalla tavallaan, rakas! Mutta joudu, Jacob, sillä me odotamme sinua!"
"Sitten en käsitä, minkä vuoksi menettäisin siitä niin paljon nauttimalla sitä vähissä erin", huomautin, "kun kerran saatan laittaa sen kerta kaikkiaan sisääni yhdessä tuokiossa."
Laskin lusikan kädestäni, taivutin päätäni, sovitin suuni lautasen reunalle ja imin liemen tähteen vatsaani läikäyttämättä siitä tippaakaan. Katsahdin toisiin, odottaen heidän hyväksymistään, ja ällistyin pahasti kuullessani rouva Drummondin rauhallisesti huomauttavan:
"Ei keittoa sillä tavoin syödä."
Minulle sattui aterian aikana niin paljon hairahduksia, että pikku Sarah nauraa hohotti yhtenään, ja minusta tuntui niin ilkeältä, että sydämeni pohjasta olisin toivonut jälleen olevani koirankopissani proomussa jyrsimässä laivakorppua sekä nauttimassa tyytyväisyyden suomasta onnesta ja yksinkertaisuuden arvokkuudesta.
Ensimmäisen kerran eläissäni tunsin nöyryytyksen tuskia. Tietämättömyys ei aina ole alentavaa. Proomun kannella minulla oli kylliksi kykyjä itseäni, kumppanejani ja tehtäviäni varten. Tunsin, että ajatukseni olivat joustavat, että kunnioitin itseäni ja että minua sykähdytti vallantunne, kun käteni yksin ohjasi suunnatonta alusta vesillä. Vaikka en silloin osannutkaan eritellä tunteitani, olin siellä pientä maailmaa johtava henki; mutta nyt tässä pöydässä, viisaiden ja runsastietoisten olentojen seurassa, tunsin olevani nöyryytetty ja alennettu; sydämeni oli tulvillaan häpeätä, ja kuultuani pikku Sarahin tavallista äänekkäämmän naurunpurskahduksen, läikähti sieluntuskani kukkurainen malja yli reunojensa, ja aloin haikeasti itkeä.
Nojatessani päätäni pöytäliinaan välittämättä vähääkään niin pahasti pelkäämistäni sovinnaisuussäännöistä, tajuten ainoastaan syvästi loukatun ylpeyden tunteen, jokaisen nyyhkytykseni lähtiessä ihan sydämeni pohjasta, tunsin vienon hengityksen lämmittävän poskeani. Se sai minut arasti katsahtamaan sinnepäin, ja näin pikku Sarahin hehkuvat, kauniit kasvot; hänen silmänsä olivat kyynelissä ja hän katsoi minuun niin lempeästi ja rukoilevasti, että heti tunsin minullakin olevan jonkun verran arvoa, ja hartaasti toivoin saavani arvoa lisää.
"En naura sinulle enää", lupasi hän. "Älä niin ollen enää itke, Jacob!"
"En enää itkekään", vakuutin, rohkaistuen. Hän jäi seisomaan viereeni, ja olin hänelle kiitollinen. "Kun ensi kerran saan puupalasen", kuiskasin, "veistän sinulle laivan."
"Oi, isä, Jacob lupasi veistää minulle laivan!"
"Tuolla pojalla on sydäntä", huomautti herra Drummond vaimolleen.
"Mutta liikkuuko se vedenpinnalla, Jacob?" tiedusti pikku tyttö.
"Kyllä, ja jos se on kierolaita, saat sanoa minua maamoukaksi."
"Mitä merkitsee kierolaita ja mitä maamoukka?" kysyi Sarah.
"Mitä, etkö sitä tiedä?" huudahdin. Ja tunsin itseluottamukseni elpyvän huomattuani tässä vähäisessä tapauksessa tietäväni enemmän kuin hän tiesi.
KOLMAS LUKU
Minut lähetetään köyhäinkouluun, jossa kristillinen rakkaus ja armeliaisuus eivät poikien mielestä kuulu heidän kasvatukseensa – Johtajan omituisuudet ja nenään osuneen iskun taikavoimainen vaikutus – A-kirjaimen tieteellinen tarkastelu, jonka havaitsen viskaavan kaiken entisen oppini yli laidan.
Ennenkuin poistuin huoneesta, olimme Sarah ja minä syventyneet keskustelemaan ikkunan ääressä, ja herra ja rouva Drummond olivat samanlaisessa puuhassa pöydän ääressä. Sarahin ja minun väliseni keskustelun tulos oli likeinen, lapsellinen ystävyys; rouva ja herra Drummondin puhelun tuloksena oli päätös, että kuta pikemmin minut toimitettaisiin pois talosta, sitä edullisempaa se olisi minulle.
Kun herra Drummondilla oli jonkun verran vaikutusvaltaa Brentfordin läheisyydessä sijaitsevan köyhäinkoulun johtohenkilöihin, hankki hän viipymättä minulle luvan päästä sinne. Ja ennenkuin olin tyyten turmellut uusia vaatteitani – olin käyttänyt niitä lähes kolme viikkoa – puettiin minut uuteen, sääntöjenmukaiseen asuun – pitkään, yksinkertaiseen takkiin, keltaisiin, polvien kohdalta sidottuihin nahkahousuihin, villaiseen, tupsulla varustettuun lakkiin, asun mukaisiin sukkiin ja kenkiin. Lisäksi oli rinnassani iso tinalevy, jolla oli N:o 63; koska olin kouluumme viimeiseksi liittynyt poika, osoitti tämä numero oppilaiden kokonaismäärää.
Mieli apeana lähdin Drummondien kotoa; isäntäväkeni ei katsonut viisaaksi odottaa lupaamani laivan valmistumista, mikä suuresti harmitti Sarahia ja minua. Kouluun minut saattoi herra Drummond, ja ennen perilletuloamme kohtasimme kaikki koululaiset ulkosalla kävelemässä. Minut pistettiin riviin ja sain arvoisalta suojelijaltani muutamia hyviä neuvoja, minkä jälkeen hän lähti kävelemään toisaalle, kun me taas marssimme toisaalle, muistuttaen rykmenttiä keltakoipisia, inhimilliseen pystyasentoon asetettuja räkättirastaita. Ja niinpä Faithful-suvun viimeinen vesa asteli nyt koulupuvussa rinnassaan levy, jotta koko maailma tietäisi, että hän oli köyhäinhoitolainen ja että tässä maailmassa oli armeliaisuutta. Mutta jos kerran sankarien, kuninkaitten, mahtavien ja vakavien miesten täytyy alistua kohtaloonsa, ei sovi odottaa, että proomupojat voisivat sitä välttää. Ja minut oli tuomittu saamaan kasvatus, ruoka, asunto, vaatetus ynnä muut semmoiset vapaasti, ilmaiseksi, ilman minkäänlaista korvausta.
Jokaisella yhteisöllä on päällikkönsä; ja olin huomauttamaisillani, että jokaisella ympyrällä on keskipisteensä, mikä tosin olisi ollut kylläkin totta, mutta se vertaus ei kelpaa minulle, koska meidän ympyrällämme oli kaksi keskipistettä, tai pysyäksemme edellisessä ajatuksessa meillä oli kaksi päällikköä – ylimmäinen koulumestari ja ylimmäinen taloudenhoitaja – miespuolinen päällikkö ja naispuolinen päällikkö – vitsaa käyttelevä päällikkö ja tulikiveä ja siirappia hoiteleva päällikkö – johtaja ja johtajatar, joilla kummullakin oli apulaisensa – toisella aliopettaja, toisella häntä auttava palvelijatar.
Mutta näistä neljästä johtaja ei ollut ainoastaan kaikkein tärkein, vaan myöskin arvokkain kuvattavaksi; ja koska hän usein esiintyy kertomukseni sivuilla vielä kauan kouluaikani päättymisen jälkeen, kuvailen erittäin yksityiskohtaisesti mestari Dobiensista, kuten hän mielellään soi itseään nimitettävän, eli Hirmu-Dobsia, kuten hänen velvollisuudentuntoiset oppilaansa mielellään häntä nimittivät.
Koska koulussamme oli tarpeellista opettaa meitä lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan, olivat johtohenkilöt valinneet mestarin sopivimpana tähän toimeen tarjoutuneena henkilönä, koska hän ensiksikin oli kirjoittanut kreikankielen apusanoja käsittelevän teoksen, jota ei kukaan ymmärtänyt, ja koska hän toiseksi oli osoittanut olevansa etevä matemaatikko neliöimällä, kuten väitettiin, ympyrän algebrallisten lausekkeiden avulla uskaltamatta kuitenkaan näyttää kenellekään tämän tehtävän ratkaisua siitä pelosta, että hän muiden petollisuuden johdosta menettäisi keksijänkunnian. Hän oli myöskin havainnut Euklideen todistuksissa yhtä paljon virheitä kuin Joey Hume [Englantilainen politikko Joseph Hume (1777-1855) sai aikaan lukuisia käytännöllisiä uudistuksia m.m. yleisten varojen tuhlaamisen supistamiseksi. Suom.] konsanaan havaitsi armeijan ja laivaston menoarvioissa, ja niistä oli ollut yhtä paljon hyötyä maalle ja kansalle.
Hän tosin hengitti nykyajassa, mutta puolet hänen elämäänsä kului muinaisuudessa tai algebrassa. Kerran viehätyttyään matemaattiseen tehtävään tai kreikkalaiseen muinaismuistoon hän ikäänkuin siirtyi pois nykyisestä olemassaolostaan eikä enää huomannut mitään. Hänen ruumiinsa jäi hengittämään hänen opettajanpöytänsä ääreen, mutta hänen sielunsa oli poissa. Tämän omituisuuden pojat tunsivat hyvin, ja heillä oli tapana sanoa: "Mestari on vaipunut haaveisiinsa ja puhuu unissaan."
Vastoin koulun ohjesääntöä mestari Dobiensis jätti lukemisen ja kirjoittamisen aliopettajan huoleksi ja johdatti itse poikia, mikäli mahdollista, matematiikkaan sekä latinan- ja kreikankieliin. Aliopettaja ei ollut liian pätevä opettamaan ensinmainittuja aineita, eivätkä pojat olleet ylettömän halukkaita oppimaan jälkimmäisiä tieteenhaaroja. Johtaja oli liian oppinut, aliopettaja liian tietämätön; senvuoksi oppilaat hyötyivät vain vähän.
Mestari oli totinen ja pikainen, mutta hänellä oli kokonainen varasto kokkapuheita ja mitä lempein sydän. Hänen kasvonsa eivät osanneet nauraa, mutta hänen henkitorvensa nauroi. Hihitys ei noussut hänen kurkunpäätänsä korkeammalle, ja sitten vakavuuden puuska painoi sen voimakkaasti takaisin hänen sydämensä seuduille, ilahduttaen sen pimeätä keskustaa salatulla hilpeydellä. Mestari piti sanasutkauksista, lausuttiinpa ne englannin-, kreikan- tai latinankielellä. Viimemainituilla kielillä ei niitä sommitellut kukaan muu kuin hän itse, ja kun niitä ei ymmärretty, nautti hän luonnollisesti niistä yksin. Mutta hänen mieltymyksensä sanansutkauksiin oli vakavaa kiintymystä; hän tunsi niitä kohtaan juhlallista rakkautta – hänessä se ei ollut naurunasia.
Olemukseltaan mestari Dobiensis oli yli kuuden jalan mittainen, pelkkiä luita ja jänteitä. Hänen kasvonsa olivat pitkät ja hänen piirteensä leveät; mutta hänen kasvojensa vallitseva osa oli nenä, jonka rinnalla kaikki muut häipyivät mitättömiksi, niin isoja kuin olivatkin. Se oli kuvatusmainen – naurettava; mutta hän lohdutti itseään – nimitettiinhän Ovidiusta Nasoksi. Se ei ollut kotkannenä eikä myöskään kotkannenän vastakohta. Se ei ollut päästään typistetty, ei karkeatekoinen, ei järeä, ei perunamainen eikä honottava. Suurenmoisista mittasuhteistaan huolimatta se oli älykkyyttä kuvastava nenä. Se oli ohut, sarveismainen, läpikuultava ja sointuisa. Sen nuuskahdus oli merkityksellinen, ja sen tuhahdus oli oraakkelimainen. Jo sen pelkkä näkö oli vaikuttava; milloin sitä koulutunneilla niistettiin, oli sen ääni uhkaava.
Mutta koulupojat rakastivat sitä nenää sen antamien varoitusten tähden; samoin kuin pelätyn käärmeen kalistin, joka ilmaisee kantajansa läsnäolon, samoin tämä nenä ilmoitti koulupojille, että heidän piti olla varuillaan. Mestari aina huolehti tästä maailmasta ja sen tehtävistä tunnin tai pari, mutta unohti sitten oppilaansa sekä luokkahuoneensa, lähtien matkustamaan muinaisen Kreikan tai algebran maailmaan. Ja silloin hänen merkitessään x:iä, y;itä ja z:iä laskelmiinsa pojat tiesivät olevansa turvassa, ja heidän opiskelunsa jätettiin silleen.
Oletteko, lukijani, milloinkaan nähnyt, kuinka taikamaisen vaikutuksen rumpu tekee pienessä kylässä, kun värväysjoukkue, monenvärisillä nauhoilla koristettu, herättää asukkaat kiihoittavalla pärrytyksellä? Perheenemännät lähtevät kotoisista askareistaan ja juoksevat ovelle; heidän olkansa ylitse neidot pilkistävät ihailevina ja pelokkaina. Laahustavasti astelevat maamiehet nostavat asteittain päätänsä, kunnes he seisovat ylvään suorina; selän ryhditön köyry on oiennut, heidän raskas kävelynsä on muuttunut lujiksi, mutta joustaviksi askeliksi, kaikki lihakset näyttävät jännittyneemmiltä, kaikki hermot vähitellen joutuvan uuteen vireeseen; suonten sykintä vilkastuu, sydän jyskyttää, silmät kirkastuvat, ja sotaisen äänen tunkeutuessa heidän maalaisolemukseensa nämä auranohjaajat ikäänkuin taikaiskusta muuttuvat taistelukentän vastaisiksi sankareiksi. Ja kaiken sen saa aikaan se, että paukutetaan luomakunnan lauhkeimman, sävyisimmän eläimen nahkaa.
Koska meillä ei ole käsillä rinnakkaisvertausta, olemme turvautuneet vastakohtaiseen vertaukseen. Mestarin nenän niistäminen aiheutti ihan päinvastaisen vaikutuksen. Se oli sen merkki, että hän oli palannut älylliseltä retkeltään ja oli taaskin luokkahuoneessaan – että johtaja oli lakannut askartelemasta z:iensä, y:idensä ja z:iensä kimpussa ja että oppilaiden oli aika pitää varansa. Kuultuaan tämän varoitusäänen ehättivät kaikki paikalleen samoin kuin sotilaat kiiruhtavat tarkastuspärrytyksen kajahdettua. Puolittain jyrsityt omenat sysättiin lähimpiin taskuihin – paukkupyssyt katosivat – taistelut jätettiin muualla ratkaistaviksi – kirjat aukaistiin ja silmät suunnattiin niihin – vartalot, jotka olivat rauhattomasti liikahdelleet ja käännehtineet kaikkiin suuntiin, sijoittuivat nyt säännönmukaisesti kallelleen pulpetin puoleen – hiljaisuus palasi, järjestys pääsi taaskin valtaan, ja Knapps, aliopettaja, joka poikien tavoin aina käytti näitä sekasortoisia välihetkiä hyväkseen karkaamalla johtajattaren huoneeseen, riensi tutun äänen varoittamana työpöytänsä ääreen. Sellainen hämmästyttävä vaikutus oli mestari Dobiensiksen sointuisan ja rauhaa palauttavan nenän niistämisellä.
"Jacob Faithful, tule tänne!" kuuluivat ensimmäiset sanat, jotka osuivat rumpukalvoihini seuraavana aamuna istuuduttuani paikalleni luokkahuoneen takapäähän. Nousin pystyyn ja lähdin astelemaan kahden poikarivin välitse poikien ojennellessa jalkojaan tielleni kampatakseen minut kumoon mennessäni heidän ohitseen. Voitettuani kaikki vaikeudet seisahduin kolmen jalan päähän johtajan katederista eli opettajanpöydästä, jonka takaa hän silmäili alaspäin minuun, kuten Olympoksen Jupiter muinaisina aikoina katseli kuolevaisia.
"Jacob Faithful, osaatko lukea?"
"En, en osaa", vastasin. "Toivoisin osaavani."
"Hyvin sommiteltu vastaus, Jacob. Toivomuksesi täyttyy. Osaatko aapiston?"
"En tiedä, mikä se on."
"Siispä et sitä osaa. Herra Knapps saa heti ryhtyä sinua opettamaan. Sinun tulee viipymättä mennä herra Knappsin luokse, joka antaa sinulle ensi alkeet. Sinä, proomupoika, näytät aika sukkelaliikkeiseltä alukselta." Ja silloin kuulin hänen kurkustaan samantapaista ääntä kuin se pulputus oli, jota kuului äitini kaataessa katajaviinaa isosta savipullosta.
"Pieni laivapoikani", jatkoi hän, "sinä olet maalle ajautunut ruoho,
olet isä Thamesin rannalle heittämiä jätteitä. 'Fluviorum rex
Eridanus.' (Pulp, pulp) Opintoihisi; ole oma itsesi, – nimittäin
Faithful. [Englanninkielen faithful merkitsee tunnollista, rehellistä,
vilpitöntä. Suom.] Herra Knapps, käykää heti opettamaan hänelle
Cadmoksen taitoa!" Niin sanottuaan mestari Dobiensis pisti ison kätensä
oikeaan takintaskuunsa, jossa hän säilytti nuuskaansa irrallaan, otti
sitä runsaan hyppysellisen (josta suurin osa, koska nuuskavarat olivat
vähissä, oli hänen taskunsa nurkkaan kasaantunutta villa- ja
pumpulinukkaa) ja alkoi kuulustella ensimmäistä luokkaa, samalla kun
Knapps kutsui minut ensimmäiselle oppitunnilleni.Knapps oli laiha, hivutautisen näköinen nuori mies, näköjään yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen vuoden ikäinen; hän oli joka suhteessa pienitekoinen, hänellä oli punaiset ajokoiransilmät, eikä hänessä näkynyt vähääkään alkavan miehuuden merkkejä; mutta siitä huolimatta hän oli sangen tuima. Kun hänen ei ollut sallittu löylyttää poikia mestarin ollessa luokkahuoneessa, esiintyi hän perin tehokkaasti tyrannina, milloin hänet jätettiin komentavaksi upseeriksi.
Melu ja hälinä antoivat hänelle totta kyllä oikeuden kurinjakamiseen – häntä kohtaan osoitettu kunnioitus oli tuiki olematon. Hänen tapanaan oli valita silmäänpistävin remuaja, sinkauttaa viivoittimensa häntä kohti ja käskeä heti tuoda se takaisin. Näitä määräyksiä toteltiin useammasta kuin yhdestä syystä. Jos ensinnäkin syylliseen osui, oli hän hyvillään siitä, että nyt saisi joku toinen hänen vuoronsa; ja koska toiseksi Knapps oli oikein huono tähtääjä (hän ei ollut milloinkaan ajanut kamtshatkalaista koiravaljakkoa), hän tavallisesti ei tarkannut sitä poikaa, jota tähtäsi, vaan viivoitin osui johonkuhun toiseen, joka varmasti ansaitsi sen aikaisempien tai vastaisten rikkomustensa vuoksi, jos hän ei sillä hetkellä sitä ihan ansainnutkaan. Viimemainitussa tapauksessa viivoitin tuotiin hänelle takaisin, koska mitään vahinkoa ei ollut tapahtunut, vaikka se olikin ollut tarkoitus. Ja olipa asianlaita mikä taliansa, viivoitin tuotiin hänelle aina takaisin, ja niin Knapps peittosi poikia kuin kukkoja laskiaistiistaina, saattaen heidän päänsä ja raajansa suureen vaaraan.
Minulla ei ole paljoakaan muuta sanomista Knappsista lukuunottamatta sitä, että hänen yllänsä oli musta, villakankainen, löyhä takki, jonka vasempaan hihaan hän pyyhki kynäänsä ja oikeaan – mutta liian usein – alituisesti nuhaista nenäänsä.
"Mikä tuo on, poika?" kysyi Knapps, osoittaen A-kirjainta.
Silmäilin sitä tarkoin, ja kun olin tuntevinani sen isäni käyttämäksi hieroglyfimerkiksi, vastasin: "Se on puoli bushelia." Ja olettamukseni oli totisesti hyvin perusteltu.
"Puoli bushelia! Olet enemmän kuin puolihupsu. Se on kirjain A."
"Ei; se on puoli bushelia; isä sanoi niin."
"Siinä tapauksessa isäsi oli yhtä suuri hupakko kuin sinäkin."
"Isä tiesi, mitä puoli bushelia on, ja tiedän sen minäkin; se on puoli bushelia."
"Minä sanon sinulle, että se on kirjain A", kiljaisi Knapps raivostuneena.
"Se on puoli bushelia", intin minä itsepintaisesti. Pysyin väitteessäni, ja Knapps, joka ei uskaltanut rangaista minua mestarin ollessa saapuvilla, laskeutui yksiaskelmaiselta valta-istuimeltaan ja talutti minut johtajan luokse.
"Minä en mahda tälle pojalle mitään, sir", valitti hän tulipunaisena. "Hän hyljeksii aapiston ensimmäistä kirjainta, väittäen itsepäisesti, että kirjain A ei ole A, vaan puoli bushelia."
"Pyritkö sinä tietämättömyydessäsi opettamaan, vaikka olet tullut tänne oppimaan, Jacob Faithful?"
"Isä aina vakuutti minulle, että sellainen kuvio merkitsi puolta bushelia."
"Isäsi kenties lienee käyttänyt sitä kirjainta merkitsemään sitä mittaa, josta puhut, samoin kuin minä matematiikassa käytän eri kirjaimia merkitsemään tunnettuja ja tuntemattomia suureita; mutta sinun täytyy unohtaa isäsi opetukset ja alkaa alusta de novo. Ymmärrätkö?"
"En; en ymmärrä."
"Siispä, pikku Jacob, se merkitsee A-kirjainta, ja sinun tulee uskoa, mitä tahansa herra Knapps sinulle sanookin. Palaa paikallesi, Jacob, ja ole tottelevainen!"
NELJÄS LUKU
Käsitaituruutta jalkojeni kustannuksella – Miehen taskujen täyttäminen yhtä raskas rikos kuin niiden tyhjentäminenkin ja senmukaisesti rangaistu – Karkoitus, onnenpotkaisu, sisällekutsu – Varhaisiän vaikutelmien poistaminen ja tunteiden ylenpalttisuuden parantaminen rottingilla.
Poistuin Knappsin luota vasta sitten, kun olin käynyt koko aapiston läpi, ja palasin paikalleni tarkastaakseni sitä uudelleen omissa hoteissani ja vaivatakseni päätäni niillä kummallisilla, monimutkaisilla muodoilla, joista aakkoset oli sommiteltu. Puristavat kenkäni kuumensivat ja vaivasivat minua; ne olivat koko ajan olleet minusta vastenmieliset aina siitä saakka, kun olin pannut ne jalkaani. Vedin ensin toisen kengän jalastani, sitten toisenkin enkä enää ajatellut niitä vähään aikaan.
Tällä viilin minua lähinnä istuvat pojat olivat siirtäneet niitä jaloillaan toisille, ja niin niitä oli hiljalleen työnnetty lattialla, kunnes ne olivat ihan johtajan pöydän luona. Kaipasin niitä, ja kun huomasin toisissa hilpeyttä minun kustannuksellani, silmäilin tarkoin ja hiljaisesti sinne tänne, kunnes havaitsin erään koulumme eturivin pojan, joka istui likinnä mestaria, ottavan lattialta toisen kenkäni ja – mestari oli silloin hajamielisyyden puuskan vallassa – pistävän sen hänen takkinsa taskuun. Vähän senjälkeen poika nousi pystyyn, meni Knappsin luokse, kysyi häneltä jotakin, ja vastausta kuunnellessaan tipautti toisen kenkäni aliopettajan taskuun sekä palasi paikalleen, tirskuen muille pojille.
En hiiskunut mitään; mutta kun koulutunnit olivat päättyneet, katsahti
mestari kelloonsa, niisti nenäänsä, mikä sai kaikki pojat keikauttamaan
päätänsä samoin kuin Rhoderick Dhun heimolaiset [Skotlantilaiset]
nostivat päätänsä kuullessaan hänen torvensa töräyksen, käänsi laajan
nenäliinansa laskoksille verkkaisesti ja kunnioittavasti, ikäänkuin se
olisi ollut lippu, pani sen taskuunsa ja lausui juhlallisesti:"Tempus est ludendi."
Koska tätä latinalaista lausetta käytettiin joka päivä samalla hetkellä, ymmärsi koulun jokainen poika niin paljon latinaa. Seurasi yleinen ryntäys kaikilta pulpeteilta, ja huutaen, kiljuen ja hyppien katosi luokasta jok'ainoa poika paitsi minua, joka istuin kuin paikalleni juuttuneena. Mestari nousi tuoliltaan ja laskeutui lattialle, aliopettaja teki samoin, ja he molemmat lähestyivät minua lähtiessään omiin huoneisiinsa.
"Jacob Faithful, minkä tähden sinä yhäti istut kirjasi ääressä – etkö käsittänyt, että virkistyshetki on tullut? Minkä tähden et nouse jalkeille kuten muutkin?"
"Sen tähden, että minulla ei ole kenkiä."
"No, missä kenkäsi ovat, Jacob?"
"Toinen on teidän taskussanne", vastasin, "ja toinen on hänen."
Kumpikin opettaja vei kätensä taaksensa ja tunsi minun puhuneen totta. "Ilmoita, Jacob", kehoitti mestari, "kuka tämän teki!"
"Se iso, punatukkainen poika, jonka kasvoissa on reikiä kuten isännän keittiössä olevassa seulassa", vastasin.
"Herra Knapps, ei olisi minun eikä myöskään teidän arvonne mukaista sallia tällaisen loukkauksen jäädä silleen. Soittakaa pojat sisälle!"
Pojat soitettiin sisälle, ja minun käskettiin osoittaa, kuka heistä oli rikollinen, minkä heti teinkin. Hän kielsi syyllisyytensä jyrkästi, mutta hän oli irroittanut nauhat kengistäni ja pannut ne omiin kenkiinsä. Tunsin ne, ja se riitti.
"Barnaby Bracegirdle", lausui mestari, "sinä et ole joutunut kiinni ainoastaan siitä, että olet esiintynyt loukkaavasti minua ja herra Knappsia kohtaan, vaan myöskin valehtelemisen raskaasta synnistä. Simon Swapps, nostettakoon hänet polville!"
Hänet nostettiin poikittain polville; hänen alaruumiinsa verhot putosivat kinttuihin, ja sitten vitsa tanssi ripeästi mestarin lihaksikkaan käden heiluttamana. Barnaby Bracegirdle osoitti kaikilla mahdollisilla tavoilla, kuinka ankarasti hän paheksui sellaisia toimenpiteitä; mutta Simon Swapps piti tiukasti kiinni, ja mestari suomi lujasti. Minuutin kestäneen ruoskimisen jälkeen Barnaby laskettiin lattialle, hänen keltaiset housunsa vedettiin vyötäisille, ja pojat päästettiin pihalle.
Barnabyn kasvot olivat punaiset, mutta hänen vartalonsa toinen pää oli vielä punaisempi. Mestari poistui, jättäen meidät kahden kesken – hän laitteli kiinni nimettömiään, ja minä pujottelin kengännauhojani paikoilleen. Kun Barnaby oli saanut nappinsa kiinni ja pyyhkinyt silmänsä, oli minun onnistunut päästä seisomaan kenkiini. Siinä nyt olimme vastakkain.
"Ja nyt", virkkoi Barnaby, heristäen toista nyrkkiään vasten kasvojani ja hieroen toisella kädellään takapuoltaan, "tule leikkikentälle, herra Tuhkimo! Annan siellä sinulle selkään, niin että olet henkihieverissä."
"Ei kannata itkeä", koettelin rauhoittaa häntä, sillä en olisi toivonut hänen joutuvan suomittavaksi. "Mitä on tapahtunut, sille ei mitään mahda. Koskiko se sinuun kipeästi?"
Nämä lohdutukseksi tarkoitetut sanat tulkittiin purevaksi ivaksi. Barnaby raivosi.
"Ole rauhallinen!" tyynnyttelin minä.
Barnaby kävi entistäkin kiukkuisemmaksi.
"Parempi onni ensi kerralla", jatkoin minä, pyrkien lepyttelemään häntä.
Barnaby oli vimmoissaan – hän pudisti nyrkkiään ja juoksi leikkikentälle, vaatien minua seuraamaan perässä. Hänen uhkauksensa eivät tehonneet minuun vähääkään; kun en halunnut jäädä sisälle, seurasin häntä minuutin tai parin kuluttua ja tapasin hänet muiden poikien ympäröimänä pitämässä näille äänekästä ja kiivasta puhetta.
"Tuhkimo, missä ovat lasiset tohvelisi?" huusivat pojat minun ilmestyessäni.
"Tule tänne, sinä vesirotta!" kiljaisi Barnaby. "Sinä kekäleen kakara!"
"Tule tappelemaan hänen kanssansa, muutoin olet pelkuri!" huusi koko joukko numero yhdestä numeroon kaksiseitsemättä.
"Hän on mielestäni jo saanut kylliksi selkäänsä", vastasin. "Mutta hänen on parasta olla kajoamatta minuun – osaan käytellä käsiäni."
Muodostettiin piiri, jonka keskelle huomasin joutuneeni Barnabya vastaan. Hän riisui vaatteensa, ja minä tein samoin. Hän oli paljon vanhempi ja vankempi kuin minä, ja hänellä oli jonkun verran tietoja nyrkkeilystä. Eräs pojista tuli sekundantikseni. Barnaby astui eteenpäin ja ojensi kättänsä, jota pudistin sydämellisesti, luullen kaiken olevan ohitse; mutta heti sain hänen molemmista nyrkeistään kasvoihini, niin että horjahdin taaksepäin. Se oli minusta kovin ongelmallista, mutta se äidytti sisuani, ja vastasin iskuihin innokkaasti. Käsivarteni olivat hyvin vahvat, kuten arvata sopikin, ja pyörittelin niitä tuulimyllyn siipien lailla; iskuni eivät koskaan osuneet häneen suoraan, vaan aine huidoin häneen puoliympyrässä tulevia sivalluksia, jotka tärähtelivät hänen korvilleen tai niiden seuduille. Hänen iskunsa tulivat päinvastoin kaikki suoraan edestäpäin, ja nenäni ja kasvoni olivat pian veren peitossa. Kun lämpenin kivusta ja kiukusta, huidoin käsiäni umpimähkään, ja Barnaby antoi minulle pökerrysiskun. Minut nostettiin maasta ja jäin istumaan, nojaten sekundanttini polveen. Syljeksiessäni verta suustani hän kuiskasi minulle:
"Ole rauhallinen ja iske varmasti, niin että osuu!"
Oma ohjelauseeni – isäni ohjelause – tulleena toisen henkilön suusta vaikutti kahta tehokkaammin, enkä hetkeksikään unohtanut sitä tappelun loppuosan aikana. Taaskin seisoimme vastakkain; taaskin sain hänen molemmista nyrkeistään ja annoin takaisin hänen molemmille korvilleen. Barnaby hyökkäsi – uudelleen kellahdin kumoon.
"Parempi onni ensi kerralla", sanoin sekundantilleni kylmänä kuin kurkku.
Seurasi kolmas ja neljäs erä, molemmat näennäisesti Barnabyn eduksi, mutta itse asiassa minun edukseni. Kasvoni olivat pieksetyt hyytelöksi, mutta hänen päänsä alkoi olla sekaisin, kun hän oli yhtenään saanut iskuja korvallisilleen. Taaskin nousimme seisomaan läähättävinä ja uupuneina. Barnaby syöksähti kimppuuni, ja minä väistin häntä. Ennenkuin hän ennätti hyökätä uudelleen, sivalsin kaksi navakkaa iskua hänen korvilleen, ja hän horjui. Hän ravisti päätänsä ja nyrkit puolustusasennossa kysyi minulta, olinko saanut kyllikseni.
"Hän on saanut", supatti sekundanttini. "Pysy tiukkana, Jacob! Pehmität hänet!"
Pysyin tiukkana; kolme tai neljä sivallusta lisää pään samoihin osiin, ja hän kaatui tajuttomana maahan.
"Olet voittanut hänet", huudahti sekundanttini.
"Mitä on tapahtunut, sille ei mitään mahda", vastasin. "Onko hän kuollut?"
"Mitäs tämä on?" karjaisi Knapps, tunkeutuen ahdingon lävitse johtajattaren seuraamana.
"Barnaby ja Tuhkimo selvittivät välejään, sir", selitti joku vanhemmista pojista.
Johtajatar, joka oli jo alkanut pitää minusta, koska olin hauskannäköinen ja koska rouva Drummond oli suositellut minua hänen hoivattavakseen, juoksi luokseni.
"No niin", kiivaili hän, "jollei mestari rankaise tuota isoa raakalaista tästä, niin saadaanpa nähdä, merkitsenkö minä mitään." Ja hän tarttui käteeni, taluttaen minut pois.
Sillä välin Knapps tarkasti Barnabya, joka oli edelleenkin tajuttomana, ja käski muiden poikien kantaa hänet sisälle ja panna hänet vuoteeseen. Hän hengitti raskaasti, mutta pysyi yhäti tajuttomana, ja lähetettiin kutsumaan lääkäriä, joka katsoi tarpeelliseksi laskea hänestä runsaasti verta. Sitten tohtori johtajattaren pyynnöstä tuli katsomaan minua; piirteeni olivat ihan näkymättömät, mutta muuten olin täysin hyvässä kunnossa. Riisuuduttuani hän tarkasti käsivarsiani.
"Tuntui kummalliselta", huomautti hän, "että isompi poika sai niin ankaran löylytyksen; mutta tämän pojan kädet muistuttivat pieniä moukareita. Neuvon teitä", lisäsi hän muille pojille, "olemaan nyrkkeilemättä hänen kanssansa, sillä vielä kerran hän surmaa teistä jonkun."
Tätä neuvoa eivät muut pojat unohtaneet, ja siitä päivästä alkaen olin kukkona koulussa. Tuhkimon nimi, jonka Barnaby oli minulle antanut pilkatakseen äitini kuolemaa, hylättiin heti, eikä minua enää vainottu. Mestarin tapana oli, milloin kaksi poikaa tappeli, kurittaa heitä molempia; mutta tässä tapauksessa sitä tapaa ei noudatettu, koska minä en ollut ahdistanut puoli ja vastustajani hädintuskin selvisi jutusta hengissä. Olin johtajattaren hoidossa viikon päivät, ja lääkäri hoiteli Barnabya suunnilleen saman ajan.
Eivät opintonikaan menestyneet sen huonommin. Opin ripeästi suoriuduttuani alkuvaikeuksista; mutta voitettavanani oli vielä yksi pulma, nimittäin tottumukseni tulkita kaikki omien rajoitettujen käsitysteni mukaan; mielleyhtymien voima oli käynyt niin voimakkaaksi, etten päässyt niistä eroon sangen pitkään aikaan. Knapps valitti yhtenään, että olin uppiniskainen, vaikka oikeastaan kiihkeästi halusin olla opettajieni mieliksi ja myöskin oppia. Esimerkiksi tavattaessa ensimmäinen tavu herätti aina ajatuksissani mielteen jostakin aikaisempien elintapojeni yhteydessä olevasta seikasta. Muistan, että mestari kerran, ainoastaan kerran antoi minulle keppiä, ja se tapahtui noin kaksi viikkoa sen jälkeen, kun olin tullut kouluun.
Knapps oli tuonut minut mestarin luokse, syyttäen minua hävyttömyydestä.
"Jacob Faithful, mitenkäs asiat ovat? Sinulla on hyvä pää, etkä kuitenkaan ota oppiaksesi. Sanohan minulle nyt, miten lausutaan sana, joka kirjoitetaan k-i-s-s-a?"
Se oli alkuosa sanaan kissanlävet eli hinausreiät, ja vastasin sen mukaisesti.
"Ei, Jacob; se lausutaan kissa; varo itseäsi seuraavan kerran vastatessasi! Ymmärrä minua oikein, läpiä ei ole siihen tarkoitettu. Jacob, olet vaarassa. Ja nyt, Jacob, miten lausutaan p-o-r-r-a-s?"
"Luukkuporras", vastasin.
"Se tavataan ainoastaan porras, poika-hupakko. Entä, Jacob, miten lausutaan k-o-i-r-a?"
"Koirankoppi."
"Koira, Jacob, ilman koppia. Olet sangen hävytön, ja sinut sietäisi teljetä koppiin. No niin, Jacob, viimeisen kerran viisastelet minulle. Miten h-a-t-t-u lausutaan?"
"Karvahattu", vastasin hieman emmittyäni.
"Jacob, tunnen sisuni äityvän, mutta kuitenkin haluaisin mielelläni säästää sinua. Jos h-a-t-t-u lausutaan karvahattu, niin sanohan minulle, miten l-a-u-t-a lausutaan!"
"Perälauta."
"Totisesti, Jacob, peräsi on pahasti vaarassa, ja otaksuttavasti v-i-p-u lausutaan kiertovipu, eikö niin?"
"Kyllä, sir", vastasin mielissäni siitä, että hän oli yhtä mieltä kanssani.
"Miten saman periaatteen mukaisesti s-e-l-k-ä tavataan?"
"Selkä, sir", vastasin.
"Ei, Jacob, s-e-l-k-ä täytyy tavata selkäsauna, ja vaikka oletkin menettänyt oman tavaamistapasi, et kuitenkaan menetä selkäsaunaa."
Sitten mestari antoi keppiä hartioilleni aika pontevasti, mikä suuresti ilahdutti Knappsia, jonka mielestä kuritus oli ihan liian vähäinen rikkomukseen verrattuna.
Mutta pian pääsin eroon tällaisista mielleyhtymistä, ja mestari piti minua koulun älykkäimpänä poikana. Lieneekö se johtunut luontaisesta lahjakkuudesta vaiko siitä seikasta, että aivoni olivat olleet ikäänkuin kesantona niin monta vuotta vaiko, kuten on otaksuttava, näistä molemmista seikoista yhdessä, opin tosiaankin melkein kuin vaistomaisesti. Luettuani läksyni kerran lävitse viskasin kirjan syrjään, sillä osasin läksyni hyvin.
En ollut ehtinyt olla koulussa kuutta kuukautta, kun jo useissa tilaisuuksissa havaitsin, että mestarin karkean kuoren alta ilmeni minua kohtaan isällistä rakkautta. Muistaakseni seitsemännen kuukauden kolmantena päivänä tuotin hänelle voitonriemuisen päivän ja lämmitin hänen sydäntään, kun hän ensi kerran vei minut pieneen työhuoneeseensa ja pisti käteeni latinankielen alkeiskirjan. Opin ensimmäisen läksyni neljännestunnissa; ja muistan hyvin, kuinka tuo hymyilemätön, totinen mies katsoi hymyileviin silmiini, siveli kastanjanruskeat hiukseni, joita johtajatar ei tahtonut leikata, pois otsaltani ja virkkoi:
"Bene fecisti, Jacobe." [Hyvin tehty, Jacob.]
Useita kertoja myöhemmin hän oppitunnin loputtua suuntasi minuun katseensa, nojaantui taaksepäin tuolissaan ja käski minun kertoa kaikkea, mitä aikaisemmasta elämästäni muistin ja mikä ei oikeastaan ollut mitään muuta kuin selostusta havainnoista ja tunteista. Hän osasi hoidella minua, ja kun kerroin hänelle jostakin varhaisesta vaikutelmastani, selostin olettamuksiani kaikesta siitä, mitä olin nähnyt rannalla, mutta mitä en ymmärtänyt, hykerteli hän käsiään innostuneesti ja huudahti:
"Olen löytänyt uuden kirjan, albumin, johon voin kirjoittaa sankareiden
teoksista ja viisaiden sanoista. Carissime Jacobe [Rakkahin Jacob],
kuinka onnellisia olemmekaan, kun pääsemme käsiksi Vergiliukseen!"Minun tuskin tarvinnee mainita, että rakastin häntä – rakastin häntä sydämeni pohjasta ja opiskelin uutterasti miellyttääkseni häntä. Tunsin merkitseväni jotakin – itseluottamukseni oli rajaton. Kävelin ylpeästi, mutta en kuitenkaan ollut itserakas.
Koulutoverini vihasivat minua, mutta samalla pelkäsivät minua yhtä paljon oman kuntoni vuoksi kuin sen tähden, että olin johtajan suosiossa. Useita karvaita pilkkasanoja ja ilkeitä vihjauksia oli minun kuitenkin pakko kuulla istuessani heidän seurassaan aterioilla. Muina aikoina seurustelin mestarin, arvoisan, iäkkään johtajattaren ja kirjojeni kanssa.
Kävimme kävelemässä joka päivä, aluksi Knappsin, aliopettajan, johdolla. Pojat eivät tahtoneet kävellä rinnallani, jollei heitä käsketty, ja tekivät sen sittenkin tuiki vastahakoisesti. Enkä minä ollut millään tavoin heitä loukannut. Johtajatar sai siitä tiedon, kertoi siitä mestarille, ja senjälkeen mestari oli aina kävelyttämässä poikia ja talutti minua kädestä.
Siitä oli minulle tavattomasti etua, koska hän vastaili kaikkiin kysymyksiini, joita en esittänytkään vähän, ja joka päivä edistyin kaikenlaisissa tiedoissa. Ennenkuin olin ollut koulussa kahdeksaatoista kuukautta, oli mestari onneton, jollen minä ollut hänen seurassaan, ja minä ikävöin yhtä kiihkeästi hänen läheisyyteensä. Hän oli minulle isän sijassa, ja rakastin häntä, kuten pojan tulee rakastaa isäänsä, ja kuten tuonnempana selvenee, hän oli ohjaajani koko elämäni ajan.
Mutta vaikka Barnaby Bracegirdlestä saavuttamani voitto ja usko ruumiilliseen kuntooni pakotti muut pojat kunnioittamaan minua, aiheutti mestarin minulle osoittama hyväntahtoisuus kuitenkin pysyväistä vihamielisyyttä minua kohtaan. He eivät uskaltaneet loukata minua eivätkä käydä kimppuuni avoimesti; mutta koska poikia tuki Knapps, aliopettaja, joka kadehti suosiotani yhtä katkerasti ja oli yhtä halpamielinen, liittoutuivat he vilpillisesti pilaamaan johtajan hyvät käsitykset minusta, jos se suinkin kävisi päinsä.
Barnaby Bracegirdlellä oli pilapiirtäjäntaipumuksia, jotka kaikki muut paitsi mestari tunsivat hyvin. Hänen ensimmäinen minua vastaan tähtäävä yrityksensä oli äitini kuolemaa esittävä pilakuva; siinä vainaja oli esitetty lampuksi, joka sai polttoainetta katajaviinipullosta ja jonka suussa liekki paloi. Siitä kerrottiin minulle, mutta itse en sitä nähnyt. Barnaby antoi sen Knappsille, joka kehui sitä kovasti ja pani sen pöytänsä laatikkoon.
Senjälkeen Barnaby teki usein toistamansa pilakuvan mestarista, piirtäen siihen suunnattoman nenän, ja näytti sen aliopettajalle, väittäen sitä minun tekeleekseni. Aliopettaja arvasi, mihin Barnaby tähtäsi, ja pisti sen laatikkoonsa virkkamatta mitään. Mestarista ja johtajattaresta valmistettiin useita muita naurettavia pilapiirroksia, ja pojat toimittivat ne kaikki Knappsille muka minun kynäni tuotteina. Mutta siinä ei ollut kylliksi – syyllisyyteni piti saada selvemmin todetuksi.
Sattui niin, että eräänä iltana istuessani mestarin luona opiskelemassa latinaa ja johtajattaren ja Knappsin ollessa viereisessä huoneessa kaatui lopuilleen palaneen kynttilän sydän jalassa ja valo sammui. Mestari nousi noutamaan uutta kynttilää; myöskin johtajatar nousi viemään pois kynttiläjalkaa samassa tarkoituksessa. He osuivat vastakkain pimeässä ja kolauttivat päänsä yhteen aika ankarasti. Koska tätä tapausta eivät tunteneet muut kuin Knapps ja minä, kertoi hän siitä Barnabylle, samalla huomauttaen, enkö minä ehkä ota sitä aiheeksi piirtääkseni pilakuvan. Barnaby käsitti vihjauksen; muutamien tuntien kuluttua se pilakuva liitettiin muiden joukkoon. Edistääkseen tarkoituksiaan Knapps käytti tilaisuutta hyväkseen mainitakseen piirtämistaipumuksistani ja kehuakseen niitä, lisäten nähneensä useita piirroksiani.
"Sillä pojalla on lahjoja", vastasi mestari, "hän on antoisa kaivos, josta voi saada paljon kallisarvoista metallia."
"Olen kuullut, että sinulla on piirustustaipumuksia, Jacob", virkkoi hän minulle päivän tai parin kuluttua.
"Minulla ei ole niitä ollut eläissäni, sir", torjuin.
"Ei, Jacob; pidän vaatimattomuudesta, mutta vaatimattomuus ei saisi milloinkaan johtaa totuuden kieltämiseen. Muista, Jacob, ettet enää toiste tee sitä virhettä!"
En vastannut mitään, koska olin varma, etten ollut väärässä. Mutta samana iltana pyysin mestaria lainaamaan minulle kynän, koska halusin koettaa piirustaa. Joidenkuiden päivien aikana näytin useita tekeleitäni ja sain kiittävät arvostelut.
"Poika piirtää hyvin", kehui mestari Knappsille tarkastaessaan piirroksiani silmälasiensa lävitse.
"Minkähän tähden hän väitti, ettei hän osaa piirustaa?" huomautti aliopettaja.
"Se oli vaatimattomuudesta tai itsevarmuuden puutteesta johtunut virhe – ylettömäksi kehitetty hyvekin saattaa johtaa meidät hairahduksiin."
Barnabyn seuraava pyrkimys oli saada käsiinsä Cornelius Nepos, jota
silloin luin. Sen suoritti Knapps, joka otti sen mestarin työhuoneesta,
luovuttaen sen Barnabylle. Viimemainittu piirsi sen etulehdelle, jossa
oli minun nimeni, pilakuvan mestarin päästä, ja minun lehdelle
kirjoittamani nimen alle hän kirjoitti minun käsialallani sanan fecit
[tehnyt], joten siihen tuli kaikkiaan: "Jacob Faithful fecit, Sen
tehtyään hän repäisi lehden irti kirjasta ja luovutti sen
aliopettajalle muiden piirrosten joukkoon. Nyt oli salajuoni kypsä; ja
pian seurasi purkaus. Knapps kertoi mestarille, että piirtelin
irvikuvia koulutovereistani. Mestari kuulusteli minua, ja minä väitin
syytöstä vääräksi.""Niinhän väitit myöskin, ettet osaa piirustaa", tokaisi aliopettaja.
Muutamien päivien kuluttua Knapps ilmoitti mestarille, että olin piirtänyt irvikuvia hänestä ja rouva Batelystä, johtajattaresta, ja että hänellä oli siitä todistuksia. Olin silloin jo paneutunut vuoteeseen; mestari oli hyvin hämmästynyt, ja piti mahdottomana sitä, että olisin niin epäkiitollinen. Knapps lupasi esittää syytöksensä julkisesti ja todistavansa sen seuraavana aamuna luokkahuoneessa, kieroutensa lopuksi kuvailemalla minua useissa suhteissa ovelaksi ja kelvottomaksi, vaikkakin älykkääksi pojaksi.
VIIDES LUKU
Knapps mielii yllättää minut, mutta salavehje paljastetaan, ja Barnaby Bracegirdlen on pakko höllittää housunkannattimiaan toisen kerran minun tähteni – Irvikuvien piirtäminen päättyy verisiin juoviin – Aliopettaja opastetaan pois koulusta, ja minut hyvin vähällä opastetaan tulevaan maailmaan, mutta en lähdekään niin pitkälle matkalle, vaan minusta tulee vuokrasoutajan oppipoika.
Aavistamatta, mitä oli tapahtunut, nukuin sikeästi. Seuraavana aamuna johtajatar oli minulle hyvin vakava, mitä en osannut ymmärtää. Ei myöskään mestari ollut huomaavinaankaan aamutervehdystäni, mutta otaksuin hänen sillä hetkellä olleen syventyneenä Euklideeseen enkä välittänyt siitä sen enempää. Aamiainen syötiin, ja kello soi, kutsuen poikia luokkaan.
Olimme kaikki koolla; mestari asteli sisälle hyvin ankaran näköisenä jäljessään Knapps, joka ei eronnutkaan hänestä oman pöytänsä kohdalle ehdittyään, vaan käveli edelleen mestarin pöydän ääreen. Kaikki arvasimme, että jotakin oli tekeillä; mutta meistä kaikista olin kenties minä vähimmin levoton. Mestari levitti laajan nenäliinansa, heilautti sitä, niisti nenäänsä, saattaen koulun syvän hiljaisuuden valtaan.
"Jacob Faithful, tule tänne!" alkoi hän, ja hänen sävynsä osoitti, että asia oli vakava.
Menin hänen eteensä ihmeissäni.
"Herra Knapps on syyttänyt sinua siitä, että olet piirtänyt koulun naurettaviksi irvikuvia minusta – opettajastasi. Jos kuka muu poika hyvänsä olisi osoittanut sellaista epäkunnioitusta, olisi häntä rangaistu ankarasti; mutta kun sen olet tehnyt sinä, Jacob, täytyy minun lisätä Caesarin sanoilla: 'Et tu, Brute.' [Sinäkin Brutus (ystävä).] Otaksuin, että minulla oli oikeus odottaa sinulta toisenlaista käytöstä. Omnia vitia ingratitudo in se complectitur. [Kaikki viat sisältyvät kiittämättömyyteen.] Sinä ymmärrät minua, Jacob – oletko syyllinen vaiko syytön?"
"Syytön, sir", vastasin varmasti.
"Hän vakuuttaa olevansa syytön, herra Knapps; ryhtykää siis todistamaan syytöstänne!"
Silloin Knapps meni pöytänsä luokse ja otti esille piirrokset, jotka Barnaby Bracegirdle ja muut pojat olivat hänelle antaneet.
"Nämä piirrokset, sir, joita suvainnette silmäillä, on kaikki luovutettu minulle Jacob Faithfulin tekeleinä. Aluksi en voinut uskoa sen olevan totta; mutta helposti huomannette, sir, että ne ovat kaikki samasta kädestä lähteneitä."
"Sen myönnän", virkkoi mestari, "ja kaikki ne viittailevat nenääni. Totta kyllä nenäni mittasuhteet ovat suuret, mutta taivaan tahdosta minulle sellainen suotiin. Näissä kuvissa on nenä kuitenkin vielä isompi kuin minun nenäni kuvan sopisi olla, jos kuvaaja olisi täsmällinen eikä pahanilkinen. Niillä on kuitenkin ansionsa", jatkoi mestari, silmäillen niistä joitakuita, ja kuulin hiljaista pulputusta hänen kurkustaan hänen nauraessaan itsensä irvikuville. "Artis adumbratae meruit ceu sedula laudem, kuten Prudentius lausuu. Minulla ei ole aikaa muistella sitä kohtaa loppuun saakka."
"Tässä on vielä yksi piirustus, sir", jatkoi Knapps, "joka mielestäni todistaa, että Jacob Faithful on niiden tekijä ja jossa te ynnä rouva Bates olette esitetyt naurettavassa valossa. Kukapa muu kuin Jacob Faithful olisi tietänyt kynttilän sammuneen teidän työhuoneessanne?"
"Huomaan", virkkoi mestari, silmäillen kuvaa silmälasiensa lävitse, kun se pistettiin hänen käteensä, "että työhuoneeni pyhyyttä on loukattu."
"Mutta, sir", pitkitti Knapps, "tässä on sitovampi todistus. Huomannette, että tämä on ivakuva teistä itsestänne ja että siinä on hänen oma nimensä – hänen omalla käsialallaan. Tunsin sen heti; ja kun sattumalta selailin hänen Cornelius Nepostaan, panin merkille, että sen ensimmäinen, tyhjä lehti on revitty pois. Tässä se on, sir, ja kuten näette, sopii se täsmälleen kirjaan jääneeseen lehdentähteeseen."
"Huomaan, että se sopii, ja minua surettaa, että asianlaita on siten. Jacob Faithful, sinut on todistettu syypääksi epäkunnioitukseen ja petollisuuteen. Missä Simon Swapps on?"
"Suokaa anteeksi, sir, enkö saa puolustautua?" kysyin. "Rangaistaanko minua kuulematta minua lainkaan?"
"Ei; se olisi väärin", vastasi mestari. "Mutta mitäpä voit esittää
puolustukseksesi? O, puer infelix et sceleratus!" [Voi sinua
onnetonta pojan riiviötä!]"Saanko katsoa noita irvikuvia, sir?" sanoin.
Mestari ojensi ne minulle äänettömästi. Silmäilin niitä kaikkia ja tunsin ne heti Barnaby Bracegirdlen piirtämiksi. Erittäinkin viimeinen niistä pisti silmääni. Olin ollut tyrmistynyt ja pelästynyt minua vastaan esitetyn sitovan todistusaineiston johdosta; mutta tämä rauhoitti minua, ja puhkesin puhumaan rohkeasti:
"Nämä piirrokset ovat lähteneet Barnaby Bracegirdlen eivätkä minun kädestäni, sir. En eläissäni ole piirtänyt ainoatakaan irvikuvaa."
"Väitit myöskin, ettet osaa piirustaa, mutta kynälläsi myöhemmin todistit asian olevan päinvastoin, Jacob Faithful."
"Silloin, kun niin sanoin, en tiennyt osaavani piirustaa. Mutta halusin piirustaa, kun te otaksuitte minun siihen pystyvän – en mieluisesti toivonut teidän uskovan minusta sellaista, mihin en kyennyt. Juuri teidän mieliksenne, sir, pyysin kynää."
"Toivoisin asian olevan, kuten sinä väität, Jacob sydämeni pohjasta toivoisin, ettet olisi syyllinen."
"Suvaitsetteko tiedustaa herra Knappsilta, keneltä hän sai nämä piirrokset ja milloin se tapahtui? Niitä on aika paljon."
"Vastatkaa, herra Knapps, Jacob Faithfulin kysymykseen!"
"Ne ovat pojat antaneet minulle eri aikoina viimeksi kuluneen kuukauden aikana."
"No niin, herra Knapps, ilmoittakaa niiden poikien nimet, jotka ne teille antoivat."
Knapps kutsui kahdeksaa tai kymmentä poikaa, jotka astuivat esille.
"Eikö Barnaby Bracegirdle antanut teille niistä ainoatakaan, herra Knapps?" kysyin huomattuani, ettei hän ollut kutsunut Barnabyä.
"Ei ainoatakaan", vastasi Knapps.
"Suvaitkaa minun vakuuttaa, sir", lausuin mestarille, "että Jacob Faithfulin kirjoitin Nepokseni lehteen sinä päivänä, jona te sen minulle annoitte; mutta fecit ja teidän irvikuvanne eivät ole minun tekemiäni. Miten ne ovat siihen tulleet, sitä en tiedä."
"Et ole todistanut mitään, Jacob", huomautti mestari.
"Olen kuin olenkin todistanut jotakin, sir. Minä päivänä pyysin teiltä kynää piirustaakseni sillä? Eikö se tapahtunut lauantaina?"
"Viime lauantaista viikko sitten, niin se muistaakseni oli."
"No niin, sir, herra Knapps kertoi teille edellisenä päivänä, että minä osasin piirustaa."
"Niin hän teki, mutta sinä et sitä myöntänyt."
"Miten herra Knapps sitten selittää sen, ettei hän aikaisemmin näyttänyt teille noita irvikuviani, jotka hän väittää koonneensa kokonaisen kuukauden aikana? Minkä tähden hän ei antanut niitä teille jo ennemmin?"
"Ajat asiaasi älykkäästi", arvosteli mestari. "Vastatkaa, herra Knapps, minkä tähden vähintään kaksi viikkoa piditte salassa tätä rikkomusta, vaikka tiesitte siitä?"
"Halusin saada lisää todistuksia."
"Kuulit, Jacob Faithful."
"Sallikaa minun kysyä, sir, oletteko koskaan kuullut minun puhuvan äiti-parastani muutoin kuin ystävällisesti."
"En koskaan, Jacob; olet aina tuntunut kelpo pojalta."
"Suvaitkaa, sir, kutsua luoksenne John Williams."
"John Williams, numero kolmekymmentäseitsemän, tule tänne!"
"Williams", kysyin, "etkö maininnut minulle Barnaby Bracegirdlen piirtäneen äitini kuvan ja hänen suuhunsa tulenliekin?"
"Kyllä, mainitsin sen."
Nyt harmini purkautui kyyneltulvaksi.
"No niin, sir", huudahdin, "jos uskottekin minun piirtäneen irvikuvia teistä ja rouva Batelystä – niin olenko piirtänyt tämän, joka on lähtenyt saman henkilön kädestä?"
Ojensin mestarille äitini irvikuvan, jonka Knapps oli huomaamattaan tuonut pohjimmaisena muiden muassa. Knapps kävi kalpeaksi kuin palttina.
Mestari silmäili piirrosta ja oli vaiti jonkun aikaa. Vihdoin hän kääntyi aliopettajan puoleen.
"Keneltä saitte tämän, herra Knapps?"
Hämmennyksissään Knapps vastasi: "Barnaby Bracegirdleltä."
"Juuri äskenhän väititte, ettette ollut saanut ainoatakaan kuvaa Barnaby Bracegirdleltä. Olette puhunut ristiin, herra Knapps. Jacob ei ole piirtänyt äitiään; ja tämä kuva on piirretty samalla kynällä kuin muutkin – ergo, hän ei ole, uskon tosiaankin niin, piirtänyt niistä ainoatakaan. Ite procul, fraudes! [Kaikotkoon tästä petollisuus!] Jumala, minä kiitän sinua, että olet suojellut viatonta. Hädintuskin pelastuit näistä juonista, Jacob – cum populo et duce fraudulente. [Vilpillisen väen ja johtajan parissa.] Ja nyt rangaistus! Barnaby Bracegirdle, sinä annoit tämän irvikuvan herra Knappsille; mistä sinä sen sait? Älä valehtele!"
Barnaby lehahti ensin punaiseksi, kävi sitten kalpeaksi ja senjälkeen tunnusti piirroksen olevan hänen tekemänsä.
"Te pojat", karjaisi mestari, heilauttaen keppiänsä, jonka hän oli siepannut käteensä, "te annoitte nämä piirrokset herra Knappsille; ilmoittakaa minulle, keneltä ne olivat lähtöisin!"
Mestarin ilmeen säikäyttäminä pojat empimättä vastasivat yhteen ääneen: "Barnaby Bracegirdeltä."
"Barnaby Bracegirdle, keneltä sinä sitten ne sait?" tiukkasi mestari. Barnaby oli tyrmistyksestä mykistynyt. "Puhu totta! Etkö piirtänyt niitä itse, koska et kerran ole saanut niitä keneltäkään muulta?"
Barnaby lankesi polvilleen ja kertoi kaikki, erikoisesti sen, miten hän oli saanut Cornelius Nepoksen lehden Knappsin välityksellä. Mestarin suuttumus oli nyt ihan rajaton. En koskaan ennen ollut nähnyt häntä niin kiihtyneenä. Hänen vartensa näytti kasvavan vähintään jalan verran; hänen silmänsä säihkyivät; hänen iso nenänsä kävi punaiseksi; hänen sieraimensa laajenivat; ja hänen suunsa oli enemmän kuin puolittain avoinna, jotta hänen kiihkeä hengityksensä pääsi kulkemaan. Hänen koko ulkonäkönsä oli syypäistä musertava.
"Minulla ei ole sopivia sanoja ilmaistakseni, kuinka halveksin teitä, te katala, turmeltunut, tyhjäkalloinen ja myrkyllinen epäsikiö ihmiseksi. Tämän koulun johtohenkilöille jätän käytöksenne tuomittavaksi; mutta siihen saakka, kunnes he kokoontuvat, ette saa pilata ja turmella tämän koulun ilmaa hengittämällä sitä. Jos teillä on kunnollisten tunteiden hiventäkään kurjassa ruhossanne, niin pyytäkää anteeksi tältä poika-paralta, jonka petollisuudellanne mielitte syöstä turmioon! Jollei ole, niin kiiruhtakaa täältä tiehenne, jotta en vihassani soveltaisi opettajaan oppilaille tarkoitettua rangaistusta, jonka kuitenkin ansaitsisitte jopa paremmin kuin Barnaby Bracegirdle."
Mitään hiiskumatta Knapps riensi pois koulusta ja poistui samana iltana asunnostaan. Johtohenkilöiden kokoonnuttua hänet eroitettiin, ja hänelle annettiin häpeällinen erotodistus.
"Simon Swapps, ottakaa Barnaby Bracegirdle polvillenne!"
Mitä vireimmin ja mitä väsymättömimmin vitsottiin Barnabyä, nyt toisen kerran minun tähteni. Barnaby ulvoi ja potki, ulvoi ja potki ja potki potkimistaan. Vihdoin mestari väsyi.
"Consonat omne nemus strepitu" [Koko lehto (nemus) kaikuu rymystä.]
(nemus-sanan sijasta lue luokkahuone), huudahti hän, pannen pois
raippansa ja ottaen esille nenäliinansa pyyhkiäkseen kasvojaan.
"Calcitrat. Ardescunt germana caede bimembres, tämä viimeinen lainaus
on onnistunut." (Pulp, pulp.)Senjälkeen hän niisti nenäänsä, piti pojille pitkän puheen – lausui minulle kauniit, kehuvat sanat pätevän puolustukseni johdosta – osoitti kaikille niille, jotka halusivat häntä kuunnella, että viattomuus aina syöksee turmioon rikollisuuden – ilmoitti Barnabylle, että hänen täytyisi erota koulusta, ja huomattuaan sitten olevansa lopen uupunut antoi pojille lomaa, jotta he saisivat miettiä kaikkea tapahtunutta; pojat asianmukaisesti käyttivät lomaa hyväkseen leikkiäkseen marmoripalloilla ja harjoittaakseen juoksuleikkejä. Sitten hän päästi pojat luokasta, tarttui käteeni ja talutti minut työhuoneeseensa, jossa hän päästi ilmoille voimakkaat, hellät tunteensa minua kohtaan, kunnes johtajatar tuli ilmoittamaan meille, että päivällinen oli valmis.
Tämän jälkeen sujui kaikki hyvin. Mestari oli hellittämättömän ystävällinen ja huomaavainen minulle, eikä kenenkään mieleen edes johtunut punoa salajuonia minua vastaan. Edistymiseni kävi hyvin ripeästi; olin selviytynyt Vergiliuksesta, lukenut Tacituksen nopeasti ja tutustuin parhaillaan Horatiuksen oodeihin. Olin voittoisesti käynyt läpi kymmenmurtoluvut ja harrastin uutterasti kiinteiden kappaleiden mittaamista, kun eräänä iltana päätäni alkoi huimata. Valitin sitä johtajattarelle; hän tunnusteli käsiäni, selitti minussa olevan kuumetta ja komensi minut vuoteeseen.
Vietin rauhattoman yön. Seuraavana aamuna yritin nousta pystyyn, mutta minusta tuntui kuin olisi raskas, polttava pallo pyörinyt päässäni, ja retkahdin takaisin pielukselleni. Johtajatar tuli luokseni, oli huolestunut tilani johdosta ja noudatti lääkärin, joka ilmoitti, että minussa oli lavantauti, joka silloin raivosi läheisyydessämme. Sitä ennen en ollut eläissäni ollut päivääkään sairaana – se oppi minun vielä piti oppia. Lääkäri iski suonta, antoi ohjeita johtajattarelle ja lupasi käydä uudelleen minua katsomassa.
Muutamien tuntien kuluttua olin ihan houreissani – pääni oli sekaisin. Yhdellä hetkellä olin olevinani pienen Sarah Drummondin seurassa kävelemässä vihreillä niityillä, pitäen kiinni hänen kädestään. Käännyin ympäri, eikä häntä enää ollutkaan läheisyydessäni; olin proomussa, ja käteni oli tarttunut äitini tuhkaan; isäni seisoi edessäni, hyppäsi taaskin jokeen ja katosi; taaskin kohosi kajuutasta sakea, musta savupatsas, ja olin pitkänäni kannella. Sitten olin taaskin yksin rauhallisella, ylevällä Thamesilla kuun kirkkaasti paistaessa, airo kädessäni liu'uin vuoroveden mukana ylös jokea ja ihailin lehviä, joita riippui äyräiden yllä, luoden niihin tummia varjoja. Näin vihreät rinteet, niin puhtaat ja niin raikkaat siinä miellyttävässä valaistuksessa, kaukaa laskin suunnattoman kaupungin lukuisia torneja ja katselin joen yli vieviä lukuisia siltoja.
Vuoroveden hiljainen väreily huokui sopusointua, vedestä kuvastuvasta kuusta uhkui kauneutta; tunsin onnea sydämessäni; en enää ollut köyhäinhoitolainen, vaan aluksen ohjaaja. Kun sitten halusin tarkastella maisemaa, oli jotakin silmieni ja tarkastettavan esineen välillä; minne tahansa katsoinkin, se oli tielläni, enkä voinut sitä poistaa. Se muistutti pilveä, mutta se oli läpikuultava, ja sillä oli varma, epämääräinen muoto. Koetin jonkin aikaa turhaan saada selkoa siitä, mikä se oli, mutta se ei onnistunut. Vihdoin se näytti saavan kiinteän muodon – se oli mestarin iso nenä suurennettuna niin, että se oli kuin raamatussa mainittu nenä, joka oli "kuin torni, joka valvoo Damaskukseen päin."
Ohimoissani jyskytti tuskaisesti – koko ruumistani poltti. Minulla ei ollut varmaa käsitystä siitä, miten vuoteessa kuollaan; muistin vain äiti-poloiseni kuoleman ja luulin, että minä kuolisin samalla tavoin kuin hänkin kuoli. Minut valtasi se hirvittävä pelko, että kaikki tämä tulistaminen olisi vain alkunäytöstä ja että pian leimahtaisin tuleen ja palaisin tuhaksi. Kauhu kouristi nuorta sydäntäni ja muutti sen jääksi, samalla kun ruumiini muut osat olivat tulessa. Se oli viimeinen muistoni, ja sitten oli kaikki pimeätä.
Useita päiviä viruin tietämättä mitään tuskista tai olemassaolosta. Kun heräsin tajuttomuudentilastani sekaantuneiden aistieni vähitellen selvitessä, avasin silmäni ja näin hämärästi edessäni jotakin, joka ulottui vinosti yli näköpiirini. Kun usva hälveni ja toinnuin, huomasin sen olevan mestari Dobiensiksen nenän; mestari oli polvillaan vuoteeni vieressä, hänen nenänsä varjosti peitettä, hänen silmälasinsa olivat kyynelten himmentämät, ja hänen pitkät, harmaat hiuksensa riippuivat kahden puolen päätä, siimestäen hänen silmiään. En pelästynyt, mutta olin liian heikko liikahtaakseni tai puhuakseni. Hänellä oli rukouskirja kädessään, ja hän oli edelleenkin polvillaan. Hän oli rukoillut puolestani. Otaksuen minun vielä olevan tajuttomana hän puheli itsekseen seuraavasti:
"Naviculator parvus pallidus [Valju pikku vedenkulkija] – kuinka kaunis kuolemassakin! Poloinen proomupoikani, joka olit oppinut tiedon sekä latinankielen alkeet – mutta jonka nyt täytyy kuolla! Kuinka sydämeni vuotaakaan verta sinun tähtesi! Kuoleman hyinen henkäys on kalventanut kasvojasi, kuten harmaa halla vaalentaa syksyistä ruusua. Minkä tähden sinut siirrettiin tänne omasta elementistäsi? Joen nuori ruhtinas – proomun herra – 'enaviganda sive reges' – peräsintangon perillinen – airon sulhanen – kannen kihlattu – kuinka oletkaan kuihtunut! Missä on kukoistava poski, ahavan vaikutuksesta rusottava? Missä kirkas, hilpeä silmä? Voi, missä? 'Tum breviter dirae mortis aperta via est' [Silloin piankin on avoinna kolkon kuoleman tie], kuten lempeä Tibullus lausuu." Ja mestari nyyhkytti taaskin. "Jos tämä isku olisi kohdannut minua, iäkästä, pilkattua, kaikkien hylkäämää, kuoleman sirppiä varten kypsynyttä, olisi se ollut kohdallaan – (vaikka mielelläni olisin vielä opettanut sinua, ennenkuin olisin poistunut näyttämöltä – mielelläni olisin jättänyt sinulle oppineisuuden vaipan). Sinä tiedät, Luoja, että kävelen väsyneesti Kuten aavikolla kävellään, että taakkani on raskas ja että heikkouteni ovat monet. Täytyykö minun siis murehtia sinua, sinä lupaava poika – täytyykö minun runoilijan sanoilla lausua:
'Hoc jacet in tumulo, raptus puerilibus annis,
Jacob Faithful domino cura, dolorque sui?'Totta, ihan totta. Oletko luopunut tiedon alkeista, jotka niin riemullisesti opit, ja oletko päässyt kiinteälle maaperälle vaipuaksesi hautaasi?
'Si licet inde sibi tellus placata, levique
Artifices non levior potes esse manu.'Maa, paina kevyesti proomupoikaa – lootusta, lummetta, joka ajautui rantaan kuolemaan. Jos olisit elänyt, Jacob, olisin opettanut sinulle humanistisia tieteitä; olisimme hupaisesti puhelleet keskenämme. Olisin valanut oppini sinuun, oma Absalomini, oma poikani!"
Hän nousi seisomaan viereeni; kyyneliä vieri molemmista silmistä pitkin hänen pitkää nenäänsä ja valui sen kärjestä peitteelle, muistuttaen pientä sadekourua. En ymmärtänyt hänen kaikkia sanojaan, mutta ymmärsin niiden hengen – se oli rakkautta. Ojensin heikosti käsivarsiani ja äänsin:
"Mestari!"
Vanhus pani kätensä ristiin, katsahti ylöspäin ja sanoi:
"Oi, hyvä Jumala, minä kiitän sinua – hän jää eloon. Hiljaa, hiljaa, armas poikani, sinä et saa puhella." Ja hän poistui varpaisillaan, ja kuulin hänen loitotessaan riemuisesti jupisevan:
"Hän nimitti minua mestariksi!"
Siitä hetkestä alkaen toivuin ripeästi ja olin kolmen viikon kuluttua jälleen kiinni opinnoissani. Nyt olin kuutta kuukautta vaille neljäntoista vuoden ikäinen, ja Drummond, joka oli silloin tällöin käynyt ottamassa selkoa edistymisestäni, tuli neuvottelemaan mestarin kanssa tulevaisuudenmahdollisuuksistani.
"Muuta en osaa hänen hyväkseen tehdä, herra Dobbs", virkkoi entinen isäntäni, "kuin sen, että otan hänet oppipojaksi toimimaan Thames-joella, mutta se ei käy päinsä, ennenkuin hän on täyttänyt neljännentoista ikävuotensa. Sallivatko koulun säännöt hänen jäädä tänne siihen saakka?"
"Säännöt eivät sitä oikeastaan myönnä, mutta minä järjestän sen asian", vastasi mestari. "En ole pyytänyt minkäänlaista palkkiota pitkäaikaisesta palveluksestani, eivätkä johtohenkilöt epää minulta näin vähäistä suosionosoitusta; jos he sen tekisivät, suorittaisin itse kustannukset hänen puolestaan, jotta kallis aika ei menisi häneltä hukkaan. Mitäs sinä sanot, Jacob? Haluaisitko palata isäsi Thamesin helmaan?"
Vastasin myöntävästi, sillä aikaisemmasta elämästäni oli minulle jäänyt riippumattomuuden ja toiminnan muistoja.
"Olet päättänyt hyvin, Jacob – räätäli neulassaan, suutari lestissään, palveluspoika vaativalla emännällä, eikä kaikilla eri ammattien aloilla toimivilla ole aikaa opin hankkimiseen. Mutta vesillä on levon ja rauhan hetkiä – hiljainen yö aatoksia, vahtivuorot mietteitä varten, ja jopa vastainen tuuli tai vuorovesikin suo vapaita tuokioita, jotka sopii käyttää edullisesti. Silloin palautat mieleesi niitä oppiaarteita, joita olen pannut aittaasi, ja kartutat niitä sitkeydellä ja uutteruudella. Sinulla on vielä kuusi kuukautta, jotka saat käyttää hyväksesi, ja jos Jumala suo siunausta, niin ne kuusi kuukautta eivät mene hukkaan."
Kuultuaan, että suostuin tulemaan hänelle jokioppilaaksi, herra Drummond sanoi jäähyväiset ja poistui. Seuraavien kuuden kuukauden aikana mestari piti minua lujilla, milteipä liian lujilla, mutta tein työtä rakkaudesta ja häntä miellyttääkseni olin perin ahkera. Vihdoin oli aika kulunut, ne kuusi kuukautta olivat menneet jo enemmänkin kuin umpeen, ja herra Drummond saapui luoksemme muassaan palvelija, jolla oli käärö kainalossaan. Sujautin pois yltäni koulutakkini, keltaiset housuni sekä numerolevyni, pukeuduin somaan siniseen takkiin sekä housuihin, sain paljon neuvoja ja kehoituksia mestarilta ja ystävällisiä toivotuksia johtajattarelta, sanoin jäähyväiset heille sekä köyhäinkoululle ja tunnin kuluttua olin taaskin hyväntahtoisen rouva Drummondin katon alla.
Mutta kuinka toisenlaiset olivatkaan vaikutelmani nyt kuin silloin, kun ensi kerran tänne astuin! En ollut enää pikku raakalainen, kouluttamaton, eivätkä käsitteeni enää olleet sekavia. Päinvastoin minulla oli nyt runsaasti mielikuvia, luotin itseeni ja avuihini, ajatuskykyni oli kehittynyt, ja olin ylpeä menestyksestäni. Jaloimmat synnynnäiset tunteeni olivat päässeet vaikuttamaan. Tunsin kiitollisuutta, nöyryyttä ja rakkautta, samalla kun olin tietoinen omista kyvyistäni. Ulkonäköni oli paljon parantunut, ja vartaloni oli suuresti varttunut. Kävelin luottavaisesti ja joustavasti, nauttien maailmasta, toivovana, odottavana ja ystävällisenä luomakunnan muille jäsenille. Tiesin ja tunsin parantuneeni, koko olemukseni muuttuneen, ja säihkyvin silmin katselin sitä ikkunaa, josta näin rouva Drummondin ja pikku Sarahin tarkkailevan, kun uudelleen tulin näyttäytymään heille kolmivuotisen poissaolon jälkeen.
Rouva Drummondin puoliso oli valmistanut häntä näkemään suuren muutoksen tapahtuneen. Mutta sittenkin hän silmäili sekunnin tai pari ihmetyksissään, kun astuin huoneeseen hattu kädessä ja kumarsin hänelle. Hän ojensi minulle kätensä, johon tartuin kunnioittavasti.
"En olisi tuntenut sinua, Jacob; sinähän olet kasvanut ihan mieheksi", virkkoi hän hymyillen.
Sarah pysytteli loitolla, silmäillen minua mieltyneenä; mutta menin hänen luoksensa, ja hän tarttui käteeni arkailevasti. Erotessamme hän oli ollut minua etevämpi – palattuani hän pian oivalsi, että minulla oli täysi oikeus olla johtavana. Kului joku aika, ennenkuin hän suostui keskustelemaan kanssani, ja vielä paljoa kauemmin, ennenkuin hän alkoi puhella tuttavallisesti, mutta senjälkeen hän ei enää esiintynyt pienenä, kasvattamatonta poikaa ystävällisesti rohkaisevana tyttönä, joka nauroi hänen kömpelyydelleen, vaan kohteli minua kunnioittavasti ja kiintyneesti ja piti minun mielipiteitäni ohjeinaan. Olin saavuttanut tiedon vallan.
Jokimiesyhdistyksen sääntöjen mukaan tulee jokaisen, joka haluaa työskennellä joella omaan laskuunsa, palvella opissa neljännestätoista yhteenkolmatta ikävuoteensa; joka tapauksessa hänen tulee olla opissa seitsemän vuotta ja olla neljäntoista vuoden ikäinen, ennenkuin hän kirjoittaa nimensä sopimuksen alle. Tämä oppiaika saadaan palvella kaikenlaisissa, joella purjehtivissa tai liikkuvissa aluksissa, pursissa, proomuissa, kalastusveneissä tai isommissa aluksissa; ja vasta tämän oppiajan jälkeen hän saa työskennellä omaan laskuunsa joko vuokraveneessä tai jossakin muussa aluksessa. Herra Drummond tarjoutui ottamaan minut oppilaaksi johonkin omaan proomuunsa ilman minkäänlaisia kustannuksia, jättäen minulle vapauden muuttaa mihin tahansa muuhun alukseen mieleni mukaan. Hyväksyin kiitollisena hänen tarjouksensa, kävin hänen kanssansa Jokimiesyhdistyksen talolla allekirjoittamassa paperit ja olin niin ollen neljäntoista vuoden ikäisenä 'jokimiesoppilas'.
KUUDES LUKU
Minua kehoitetaan opettelemaan uimaan, ja noudatan tätä ystävällistä neuvoa – Raskaita epäluuloja proomussa ja salaperäinen arvoitus, josta rouva Radcliffe olisi kirjoittanut romaanin.
"Jacob, tässä on Marables, joka ohjaa Polly-purtta", lausui herra Drummond, joka oli kutsunut minut konttoriinsa muutamia päiviä sen jälkeen, kun olin saapunut hänen taloonsa. "Marables", jatkoi suojelijani, puhuen mainitulle miehelle, "olen maininnut teille, että tämä poika tulee oppilaaksi Pollyyn; toivon teidän pitävän huolta hänestä ja olevan hänelle ystävällinen. Ei lyöntejä eikä huonoa kohtelua. Jollei hän käyttäydy hyvin (kuten kuitenkin varmasti uskon hänen tekevän), niin ilmoittakaa siitä minulle palattuanne retkeltänne!"
Tämän puheen aikana tarkastelin tulevan päällikköni ulkoista olemusta. Hän oli vankkarakenteinen ja hyvin muodostunut, lihavuuteen taipuvainen; hänen piirteensä olivat huomattavan hyvänsävyiset, vaikka hänen silmänsä eivät olleetkaan isot. Hänen suunsa oli hyvin pieni, ja hänen huulillaan väikkyi hyväntahtoinen hymy, kun hän vastasi:
"En ole milloinkaan kohdellut huonosti kissaakaan, isäntä."
"Sen kyllä uskon", vastasi Drummond, "mutta toivoisin Jacobin menestyvän hyvin maailmassa ja senvuoksi ilmoitan teille, että hän on aina suojeluksessani, niin kauan kuin hän käyttäytyy kunnollisesti."
"Meistä tulee oikein hyvät ystävykset, sir; takaan sen, jos saan arvostella häntä ulkonäön perusteella", vakuutti Marables, ojentaen minulle suunnattoman kouran, joka oli yhtä leveä kuin pitkäkin.
Tämän esittelyn jälkeen Drummond antoi hänelle joitakuita määräyksiä ja jätti meidät kahden kesken.
"Tule katsomaan alusta, poika!" kehoitti Marables; ja seurasin häntä purrelle; se oli varustettu mastolla, joka tarpeen mukaan voitiin laskea pitkäkseen ja nostaa jälleen pystyyn. Alus liikkui pitkin jokea aina Noreen saakka, joskus ulottaen retkensä vieläkin ylemmäksi, mutta ainoastaan kesäkuukausina. Siinä oli avara kajuutta perässä ja hytti keulassa. Kajuutta oli lukittu, enkä saanut sitä katsoa.
"Tässä on sinun majapaikkasi", virkkoi Marables, osoittaen keulapuolen hyttiä. "Saat pitää sen ihan yksin. Toinen mies ja minä nukumme perässä."
"Onko teillä sitten toinenkin mies?"
"Kyllä minulla on, Jacob", vastasi hän ja jupisi sitten itsekseen: "Toivoisin, ettei minulla olisi – toivoisin, että pursi olisi ainoastaan meidän kahden hallussa, Jacob, tai ettei sinua olisi tänne lähetetty." Hän jatkoi vakavasti: "Niin olisi ollut parempi – paljon parempi." Ja hän käveli perälle, vihellellen hiljaa ja silmäillen murheellisena kantta.
"Onko kajuuttanne tilava?" tiedustin hänen tultuaan keulaan.
"Kyllä, aika tilava; mutta en voi nyt näyttää sitä sinulle – avain on hänellä."
"Mitä, sillä toisella miehelläkö, teidän alaisellanne?"
"Niin", vastasi Marables hätäisesti. "Olen ajatellut, Jacob, että sinun sopii hyvin olla maissa siihen saakka, kunnes lähdemme. Sinusta ei ole mitään hyötyä täällä."
Sitä vastaan minulla ei ollut mitään huomauttamista. Mutta kävin usein aluksella niiden kahden viikon aikana, jotka pursi viipyi rannassa, ja aloin pian pitää Marablesta oikein paljon. Hänen hyväntahtoisuutensa voitti sydämeni puolelleen, ja olin pahoillani huomatessani, että hän oli usein hyvin alakuloinen. Eniten minua hämmästytti se, että ensimmäisen viikon aikana kajuutta oli alituisesti lukossa ja että avain ei ollut Marablesilla. Tuntui perin kummalliselta, että hänen alaisensa mies sulki kajuutan lukkoon häneltä, aluksen laivurilta.
Mentyäni eräänä päivänä varhain alukselle ei ainoastaan kajuutan ovi ollut avoinna, vaan myöskin aluksen toinen mies käveli edestakaisin kannella Marablesin seurassa. Hän oli komeannäköinen, kookas, reipas, nuori mies, nähtävästi alle kolmenkymmenen ikäinen, ja hänen piirteensä tekivät yleensä rohkean vaikutuksen, mille oli räikeänä vastakohtana silmien salavihkainen pälyily. Hänen yllänsä oli eräänlainen sininen, pitkä työpusero, ja sen alta näkyvät housut olivat hienompaa kangasta kuin hänen asemassaan olevat miehet tavallisesti käyttivät.
"Tässä on purteemme otettu poika", ilmoitti Marables. "Jacob, tämä mies on Fleming."
"Vai niin, nuorukainen", virkkoi Fleming luotuaan minuun tutkivan silmäyksen, "lähdet siis vesille kanssamme, niinkö? Mielestäni ottamasi tila olisi parempi kuin seurasi. Mutta jos pidätkin silmäsi auki, niin neuvon sinua pitämään suusi kiinni. Jollen pidä ihmisten seurasta, viskaan heidät joskus jokeen – ole senvuoksi visusti varuillasi, veitikka!"
Minua ei tällainen puhuttelu oikein miellyttänyt ja vastasin, että minun luullakseni Marables oli aluksen laivuri ja että minun tuli odottaa häneltä määräyksiä.
"Niinkö tosiaankin!" tokaisi Fleming pilkallisesti. "Kuulehan, poikaseni, osaatko uida?"
"En; en osaa", vastasin. "Toivoisin osaavani."
"No niin, noudata sitten neuvoani – opettele uimaan niin nopeasti kuin suinkin. Minulla nimittäin on sellainen aavistus, että jonakin päivänä tartun niskatupsuusi ja sinkautan sinut etsimään isääsi."
"Fleming! Fleming! Ole toki rauhallinen!" kehoitteli Marables, joka oli useita kertoja nykäissyt häntä hihasta. "Hän laskee vain leikkiä, Jacob", jatkoi hän, kun suuttuneena isääni kuolemaa koskevasta vihjauksesta poistuin rannalle, astellen muiden proomujen ylitse.
"No niin", vastasin, kääntyen ympäri, "jos minut mielitään sysätä jokeen, on minun hyvä ilmoittaa asiasta herra Drummondille, että hän arvaisi, miten minun on käynyt, jos katoan."
"Pyh! Hölynpölyä!" virkkoi Fleming, muuttaen heti esiintymistapaansa ja tullen luokseni viereiseen alukseen. "Anna tänne kätesi, poikaseni! Minä vain koettelin, millaisesta aineksesta sinut on tehty. Kas niin, pudistetaan toistemme kättä: En ollut tosissani."
Tartuin ojennettuun käteen ja menin maihin. "Yhtä kaikki", mietin, "opettelen uimaan, sillä minusta tuntuu melkein siltä kuin hän olisi ollut tosissaan."
Aloinkin opetella jo samana päivänä ja harjoittelemalla opin pian sen sangen tarpeellisen taidon. Jollei Fleming olisi minua uhannut, ei se luultavasti olisi johtunut mieleenikään; mutta nyt pälkähti päähäni, että jollei minua tyrkättäisikään pois aluksesta, saattaisin pudota veteen ja ettei uimataito olisi pahaksi.
Päivää ennen kuin aluksemme piti lähteä jokea alaspäin Sheernessiin viemään tiililastia, kävin arvoisan vanhan opettajani, mestari Dobiensiksen puheilla.
"Salve, puer!" [Terve, poika! Suom.] huudahti vanhus, joka istui
työhuoneessaan. "Tulitpa tosiaankin sopivaan aikaan, Jacob. Minulla on
joutoaikaa, ja annan sinulle oppitunnin. Istuhan, lapsukaiseni!"Mestari aukaisi Vergiliuksen Aeneiksen ja alkoi heti. Olin kyllin onnellinen miellyttääkseni häntä valmistamattomalla käännökselläni; ja hänen suljettuaan kirjan ilmoitin tulleeni sanomaan hänelle jäähyväisiä, koska lähtisimme liikkeelle päivän koittaessa seuraavana aamuna.
"Jacob", virkkoi hän, "olet edistynyt hyvin niistä opetuksista, joita
olen sinulle antanut; ota varteen se neuvo, jonka nyt sinulle annan.
Monet ihmiset väittävät sinulle, ettei sinun tiedoistasi ole mitään
hyötyä, sillä mitäpä etua latinankielestä saattaisi olla proomussa
työskentelevälle pojalle? Jotkut saattavat arvella, että olen
menetellyt väärin opettaessani sinua tällä tavoin, koska tietosi
saattaisivat tehdä sinut itserakkaaksi – nil exactius eruditiusqae
est! [mikään ei [muka] ole täsmällisempää tai oppineempaa. Suom.] –
tai tyytymättömäksi asemaasi tässä elämässä. Niin käy liiankin usein;
sen myönnän. Mutta se johtuu siitä, ettei tietopuolinen opetus ole niin
yleistä kuin sen pitäisi olla. Jos kaikki olisivat saaneet opillista
sivistystä, katoaisi tietojen nojalla hankittu tai omaksuttu ylemmyys,
ja kansa ei olisi ainoastaan viisaampi, vaan myöskin onnellisempi. Se
arvostelisi oikeammin, ei tuomitsisi hallitusmiestensä toimenpiteitä,
joita se ei nyt käsitä, eivätkä tyytymättömien huudot ja vääristelyt
sitä johtaisi harhaan.– Mutta en saa puhua laveasti, koska aikamme on lyhyt. Jacob, minä tunnen, ettei sinuun valettu tieto sinua turmele; mutta paina mieleesi, että sinun ei pidä sitä näytellä, sillä se olisi turhamaisuutta ja hankkisi sinulle vihamiehiä. Kehitä itseäsi mahdollisimman paljon, mutta valitse aika sitä varten – ensin sinun täytyy huolehtia velvollisuuksistasi työnantajaasi kohtaan – mutta säilytä visusti se, mitä sinulla on, ja kartuta varastoasi, milloin voit! Pidä sitä salattuna varallisuutena, jota myöhemmin ehkä voit edullisesti käyttää. Nyt olet ainoastaan oppipoika proomussa; mutta mikäpä et voisi olla, Jacob, jos olet ahkera – jos pelkäät Jumalaa ja olet rehellinen! Palautan nyt mieleeni joitakuita esimerkkejä innostaakseni sinua pyrkimään eteenpäin urallasi."
Senjälkeen mestari esitti historiasta neljäkymmentä tai viisikymmentä tapausta, joissa henkilöt olivat mitättömyydestä kohonneet mitä korkeimpiin ja vaikutusvaltaisimpiin asemiin. Mutta vaikka minä kuuntelinkin niitä hyvin tarkkaavasti, ei lukija otaksuttavasti pahoittele sitä, että jätän mestarin luettelon pois kertomuksestani. Lopetettuaan esityksensä mestari antoi minulle latinankielisen testamentin, "Ihmisen velvollisuudet" ja siunauksensa. Johtajatar lisäsi niihin ison viipaleen aniskakkua; ja ehdittyäni takaisin Drummondien luokse olivat sekä mestarin ohjeet että johtajattaren huomaavaisesti antama lisäys hyvin sulatetut.
Kello kuusi seuraavana aamuna päästimme kiinnitysköytemme irti ja livuimme joelle. Päivä oli viehättävä; aurinko oli noussut puiden yläpuolelle, joiden lehväiset oksat nuokkuivat viettävillä nurmikoilla, lukuisten, joen rannalle rakennettujen, ylimysten ja säätyhenkilöiden omistamien, kauniiden huviloiden edustalla; ja päivän lamppu valoi tulvaista valoa sileälle, nopeasti laskeutuvalle joenpinnalle. Yön runsas kaste oli jättänyt aluksemme laitoihin pisaroita, jotka kimaltelivat timanttisen kaulaketjun tavoin; sumu ja usva olivat haihtuneet, ja vain paikoitellen ne enää osittain piilottivat maiseman näkyvistä; ympäristön kasvi- ja puutarhojen tuotteilla lastattuja veneitä kiiti vuoroveden mukana alaspäin viemään ruokatarpeita pääkaupungille; vuokrasoutajat olivat veneissään, pudistaen ja pyyhkien niitä odottaessaan kyydittäviään; savupiippujen savu kohosi suorana juovana taivaalle; ja lintujen etäinen sirkutus lisäsi sydämen hilpeyttä ja keveyttä, jonka vallassa nyt aloitin oppilasurani.
Seisoessani keulassa silmäillen jokea, kutsui Marables minua peräsimeen siksi aikaa, kun he olisivat aamiaisella. Hän alkoi antaa minulle ohjeita, mutta se puuha katkesi lyhyeksi, kun osoitin hänelle tuntevani joen yhtä hyvin kuin hänkin sen tunsi. Mielissään siitä tiedosta hän meni Flemingin seuraan, joka valmisti aamiaista kajuutassa, ja jäin yksin kannelle.
Kuinka nopeasti silloin, kun alaspäin lipuessamme katselin kaikkia esineitä, joita en ollut nähnyt vuosikausiin, mutta jotka heti tunsin ja joita tervehdin vanhana ystävänä, välähtivätkään muistiini niihin liittyvät kohtaukset! Tuolla oli vedenrajassa sijaitseva ravintola, jossa isäni oli tapana täyttää iso savipullonsa sen tyhjennyttyä; juuri tässä, missä aluksemme nyt oli, olin saanut koukkuuni ja kiskonut kannelle kookkaimman milloinkaan saamani kalan. Nyt saavuin sille kohdalle, jossa olimme törmänneet toiseen alukseen; ja ilmielävänä näin edessäni isäni piippu hampaissa lausumassa: "Olkaa rauhallisia!" mikä oli pahasti vimmastuttanut toisen aluksen miehiä.
Tässä – niin, tässä – juuri tässä – olimme ankkurissa sinä kovan onnen yönä, jona jäin orvoksi – juuri tässä isäni katosi jokeen; ja kun katselin vettä, olin melkein näkevinäni sen uudelleen sulkeutuvan hänen ylitseen soluessaan ohitsemme; ja tässä musta savu –. Koko kohtaus tulvahti uudelleen muistiini, silmäni täyttyivät kyynelistä, enkä vähään aikaan nähnyt kyllin hyvin kyetäkseni ohjaamaan alustamme. Mutta pian toinnuin; ilman raikkaus, ylhäällä kaartuva, kirkas taivas, edessäni avautuva, puuhaisa näky ja välttämättömyys huolehtia tehtävästäni karkoittivat tuskaiset muistot; ja sivuutettuani sen kohdan olin jälleen hilpeä ja tyytyväinen.
Puolen tunnin kuluttua olin vienyt aluksemme Putney-sillan alitse ja ohjasin sitä parhaillaan sen alapuolella olevien matalikkojen ohitse, kun Marables ja Fleming tulivat kannelle.
"Mitä!" huudahti Marables. "Olemmeko sivuuttaneet sillan? Minkä tähden et kutsunut meitä?"
"Jo vain kymmenvuotiaana sujautin proomun lukemattomia kertoja sen alitse", vastasin. "Minkä tähden olisin kutsunut teitä pois aamiaispöydästä? Mutta laskuvesi on nyt voimakas, ja vesi virtaa nopeasti; teidän olisi parasta auttaa airolla keulasta, sillä muutoin saatamme ajautua matalikolle."
"No niin!" äänsi Fleming ällistyneenä. "Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että hänestä saattaisi olla meille lainkaan apua; mutta sitä parempi." Sitten hän puheli hiljaa Marablesille.
Marables ravisti päätänsä. "Älä yritäkään sitä, Fleming! Siitä ei ikinä tule mitään."
"Niin väitit aikoinasi itsestäsikin", tokaisi Fleming, nauraen.
"Niin tein – niin tein!" myönsi Marables, puristaen tuskaisesti liikutetun näköisenä nyrkkiin molemmat kätensä, jotka silloin olivat ristikkäin hänen rinnallaan. "Mutta sanon toistamiseen: älä yritäkään sitä! Niin, sanon enemmänkin, sinä et saa sitä tehdä!"
"En saa?" kertasi Fleming ylpeästi.
"Niin", vahvisti Marables kylmästi. "Sanon, ettet saa, ja pysyn sanassani. Ja nyt, Jacob, anna minulle peräsin ja mene aamiaiselle!"
Luovutin peräsimen Marablesille ja olin astumaisillani kajuuttaan, mutta Fleming tarttui käsivarteeni ja pyöräytti minut ympäri.
"Kuulehan, vekkuli, meidän sopii varsin hyvin aloittaa heti lähtiessämme liikkeelle. Muista, että tuonne kajuuttaan et mene milloinkaan! Ja muista myöskin, että jos koskaan tapaan sinut tuolta kajuutasta päivällä tai yöllä, särjen jokaisen luun ruumiistasi! Sinun asuntosi on keulassa. Ja mitä aterioihisi tulee, saat joko viedä ruokasi sinne tai syödä sen kannella."
Sen nojalla, mitä olin jo nähnyt, arvasin, että Marables jostakin syystä oli Flemingin vallassa. Siitä huolimatta vastasin:
"Jos herra Marables määrää, että niin pitää olla, on kaikki hyvin; mutta tämä alus on hänen komennuksessaan."
Marables ei vastannut mitään; hän punastui, näytti hyvin tuskaantuneelta ja silmäili sitten taivaalle.
"Saat nähdä", jatkoi Fleming, puhuen minulle hiljaa, "että täällä komennan minä – ole senvuoksi järkevä! Kenties sinäkin vielä saat käydä kajuutassa milloin haluat, mutta se riippuu sinusta itsestäsi. Muuten, kun opimme paremmin tuntemaan toisiamme –"
"Ei ikinä, Fleming, ei ikinä!" keskeytti Marables varmasti ja äänekkäästi. "Niin ei saa käydä!"
Fleming jupisi jotakin, mitä en kuullut, meni kajuuttaan ja toi sieltä aamiaiseni, jonka söin hyvin halukkaasti. Ja kohta senjälkeen tarjouduin pitämään perää. Marables hyväksyi tarjoukseni ja vetäytyi Flemingin seurassa kajuuttaan, jossa kuulin heidän keskustelevan hiljaisesti kauan aikaa.
Oli noin kolmen neljänneksen laskuvesi, kun aluksemme ehti Millbankin kohdalle. Marables tuli kannelle, tarttui peräsimeen ja käski minun mennä keulaan katsomaan, että ankkuri oli valmiina laskettavaksi.
"Ankkuri valmiina laskettavaksi!" kummastelin. "Mutta kuluuhan vielä runsaasti tunti, ennenkuin nousuvesi alkaa."
"Tiedän sen, Jacob, yhtä hyvin kuin sinäkin; mutta tänä iltana emme etene pitemmälle. Liiku ripeästi ja laita kaikki kuntoon!"
Menin keulaan, ja kun ankkuri ja sen köysi olivat selvät, laskimme ankkurin pohjaan ja käännyimme virran mukaan. Ajattelin silloin, että tällä tavoin emme kiiruhtaneet matkallamme, kuten velvollisuutemme isäntäämme kohtaan olisi ollut; mutta koska en tiennyt, millaiset määräykset Marables oli ehkä saanut, pidin suuni kiinni. Lieneekö Fleming katsonut tarpeelliseksi sokaista minua vai lienevätkö he tosiaankin vain noudattaneet saamiaan määräyksiä, mutta hän sanoi minun kuulteni Marablesille:
"Menetkö sinä maihin viemään herra Drummondin kirjeet asianomaiselle henkilölle vai menenkö minä puolestasi?"
"Parasta on sinun mennä", vastasi Marables huolettomasti. Ja kohta senjälkeen he menivät päivälliselle kajuuttaan, ja Fleming toi minulle ruokaa kannelle.
Nyt alkoi nousuvesi, ja aluksemme kääntyi virran mukaan. Kun minulla ei ollut mitään tehtävää ja kun Marables samoin kuin Flemingkin näytti karttavan minua, otin esille mestarin lahjoittaman latinankielisen testamentin ja luin sitä huvikseni. Noin neljännestuntia ennen pimeän tuloa ilmestyi Fleming kannelle mennäkseen maihin. Hän oli siististi, saattaisin sanoa, muodikkaasti puettu; hänen yllänsä oli musta puku ja kaulassaan valkea liina.
Aluksi en häntä tuntenut, niin suuresti hämmästytti minua tämä muutos; ja niin pian kuin ällistykseni tasaantui, aloin luonnollisesti aprikoida, kuinka omituista oli, että mies, joka työskenteli proomussa toisen käskyläisenä, nyt omaksui herrasmiehen puvun ja ulkonäön. Marables veti aluksemme kylkeen perässämme olevan pienen jollan. Fleming hyppäsi siihen ja työnsi sen irti laidasta. Tarkkailin häntä, kunnes näin hänen nousevan laiturille, käännyin sitten Marablesin puoleen ja huomautin:
"En jaksa käsittää tätä kaikkea."
"Sen kyllä uskon", vastasi Marables. "Mutta voisin kuitenkin selittää sen, jos rehellisesti lupaat olla hiiskumatta siitä kenellekään."
"Annan teille sen lupauksen, jos tyydyttävästi selitätte minulle, että kaikki on niinkuin olla pitääkin", lupasin.
"Siihen nähden, onko kaikki niinkuin pitääkin, lienee asianlaita niin ja näin, mutta jos todistan, ettei isännällemme koidu tästä mitään vahinkoa, otaksun sinun säilyttävän salaisuuteni. En kuitenkaan voi sallia sinun ajattelevan asiasta pahempaa kuin se oikeastaan on; niin, luotan hyvään luontoosi. Ethän tahtoisi vahingoittaa minua, Jacob?"
Senjälkeen Marables kertoi minulle, että Fleming oli aikoinaan ollut hyvinvoipa mies ja lainannut Marablesille rahaa viimemainitun vaimon pitkällisen sairauden ja sen jälkeisen kuoleman aikana, että Fleming oli ollut hyvin ymmärtämätön sekä velkautunut kovasti ja että oikeudenpalvelijat etsivät häntä. Tässä pulassaan hän oli pyytänyt Marablesilta apua, ja sen johdosta tämä oli ottanut hänet proomuunsa, josta ei kenenkään mieleen johtuisi häntä etsiä. Flemingillä oli ystäviä, ja hän kävi iltaisin maissa heitä tapaamassa saadakseen heiltä mahdollista raha-apua; tällä välin hänen sukulaisensa koettivat parhaansa mukaan järjestää asioita hänen velkojiensa kanssa.
"Ja", lisäsi Marables kerrottuaan tämän, "miten voisin olla auttamatta sellaista henkilöä, joka on ollut niin ystävällinen minulle? Ja mitäpä vahinkoa siitä on herra Drummondille? Jollei Fleming pysty suorittamaan tehtäviään purkaessamme lastiamme tai ei tahdo tehdä työtä, palkkaa hän toisen miehen puolestaan, joten herra Drummondille ei koidu siitä vahinkoa."
"Se kaikki saattaa olla totta", vastasin, "mutta en jaksa kuvitella, minkä tähden minä en saa mennä kajuuttaan ja minkä tähden hän määräilee ja isännöi täällä."
"No, katsos, Jacob, olen hänelle velkaa, ja hän maksaa minulle kajuutasta niin paljon vuokraa viikossa, että siten saan suoritetuksi hänelle velkani."
"Kyllä, ymmärrän, mitä olette puhunut", myönsin.
"No niin, Jacob, toivoin siis, ettet hiisku mitään koko asiasta. Se vain vahingoittaisi minua, eikä siitä olisi mitään hyötyä."
"Se riippuu siitä, miten Fleming käyttäytyy minua kohtaan", vastasin. "En alistu siihen, että hän rehentelee minulle ja tekee oloni epämukavaksi, siitä saatte olla varma. Hänellä ei ole mitään tekemistä tässä proomussa, ja minä olen siinä oppipoikana. En halua loukata teitä; ja koska oletan, ettei Fleming ole kauan aluksessamme, en hiisku mitään, jollei hän kohtele minua huonosti."
Senjälkeen Marables poistui luotani, ja mietin hänen puheitaan. Ne kaikki tuntuivat sangen todennäköisiltä; mutta sittenkään en niitä oikein uskonut. Päätin tarkkailla valppaasti, ja jos sattuisi jotakin, mikä herättäisi lisää epäluuloja, ilmoittaa kaikesta herra Drummondille palattuamme retkeltämme. Kohta senjälkeen Marables tuli jälleen kannelle ja sanoi, että saisin paneutua levolle, sillä hän olisi kannella siihen saakka, kun Fleming palaisi. Suostuin siihen ja menin hyttiini, mutta en oikein pitänyt tällaisesta luvasta. Minusta tuntui ikäänkuin hän olisi halunnut päästä minusta eroon, ja viruin valveilla, aprikoiden kaikkea näkemääni ja kuulemaani.
Noin kello kaksi aamulla kuulin airojen loisketta ja ruuhen kolahduksen proomun laitaa vasten. En mennyt kannelle, vaan pistin pääni luukusta nähdäkseni, mitä oli tekeillä. Oli kirkas kuutamo ja melkein yhtä valoisaa kuin päivällä. Fleming viskasi ruuhen kiinnitysköyden Marablesille ja hänen pidellessään sitä nosti kannelle sinisen pussin, nähtävästi hyvin täyden. Sen sisältö kilisi sen osuessa kanteen. Sitten hän nosti ruuhesta keltaisen silkkisen nenäliinan, joka myöskin oli täynnä tavaraa, ja hänen kavuttuaan kannelle Marables meni kiinnitysköysi kädessään peräänpäin, vieden ruuhen perälle ja sitoen sen kiinni, minkä jälkeen hän palasi Flemingin luokse, joka seisoi sinisen pussin vieressä.
Kuulin Flemingin hiljaa tiedustavan Marablesilta, olinko minä vuoteessa, ja saavan myönteisen vastauksen. Vedin pääni heti pois luukusta, jotta minua ei havaittaisi, ja paneuduin vuoteeseeni. Olin pitkän aikaa rauhattomana; ajatus ajatuksen, olettamus olettamuksen, arvaus arvauksen ja epäilys epäilyksen jälkeen askarruttivat aivojani, kunnes vihdoin vaivuin sikeään uneen – niin sikeään, etten herännyt, ennenkuin Fleming minut herätti. Nousin, ja kun menin kannelle, huomasin, että ankkuri oli ollut nostettuna yli kaksi tuntia ja että olimme sivuuttaneet kaikki sillat.
"Mutta, Jacob, hyvä mies, sinähän nukuit oikein aika tovin", virkkoi Fleming nähtävästi hyvällä tuulella. "Mene nyt perälle noutamaan aamiaistasi! Se on odottanut sinua jo puoli tuntia."
Flemingin käytöksestä päättelin Marablesin selostaneen keskustelumme, ja siitä alkaen Fleming koko matkamme ajan kohtelikin minua hyväntahtoisesti ja tutunomaisesti. Sitä kieltoa, etten saanut mennä kajuuttaan, ei kuitenkaan kumottu, enkä kertaakaan yrittänytkään mennä sinne.
SEITSEMÄS LUKU
Salaperäinen arvoitus käy yhä kiintoisammaksi, ja päätän ottaa siitä selkoa – Tarkastaessani lukon takana säilytettyjä tavaroita joudun itse lukon taakse – Fleming todistaa minulle neuvoneensa minua hyvin kehoittaessaan minua opettelemaan uimaan.
Saavuttuamme Medwayhin olin juuri laskeutunut hyttiin ja parhaillaan riisuuduin käydäkseni levolle, kun kuulin Flemingin tulevan kannelle ja vetävän ruuhen aluksen laidalle. Pilkistin luukusta; oli sangen pimeä, mutta eroitin Marablesin ojentavan hänelle pussin ja nenäliinan, ja hän souti maihin, vieden ne muassaan. Hän palasi vasta seuraavana aamuna päivän koittaessa, jolloin kohtasin hänet hänen kiivetessään kannelle.
"Kas niin, Jacob", virkkoi hän, "sait minut kiinni. Olin maissa tapaamassa lemmittyäni; mutta teidän poikien ei pitäisi tietää mitään tällaisista asioista. Sido ruuhi kiinni, kelpo poika!"
Ollessamme purkamassa lastiamme, joka oli valtion tavaraa, kuulin yöllä ääniä aluksemme kupeelta. Olin tottunut siihen, että vähäisinkin melu herätti minut; aluksemme kylkeen kolahtava vene teki sen varmasti. Kello oli silloin suunnilleen kaksitoista. Tirkistin luukusta ja näin, että kannelle nousi kaksi miestä, jotka menivät kajuuttaan, kantaen kääröjä. He viipyivät siellä noin kymmenen minuuttia, minkä jälkeen Fleming saattoi heidät proomun laidalle, ja he poistuivat.
Purettuamme lastin lähdimme paluumatkalle ja kolmen päivän kuluttua olimme jälleen Drummondin telakan laiturissa. Sekä Marables että Fleming olivat olleet minulle hyvin ystävällisiä. Heidän elintapansa olivat paljoa komeammat kuin olisi saattanut odottaa, ja senjohdosta oli minunkin muonani hyvää.
Telakalle saavuttuamme Marables tuli luokseni ja lausui:
"Koska olen rehellisesti ilmaissut sinulle salaisuuteni, Jacob, toivon, ettet syökse minua turmioon hiiskumalla siitä mitään herra Drummondille."
Olin jo aikaisemmin päättänyt, etten virkkaisi asiasta mitään isännälleni, ennenkuin epäluuloni olisivat saaneet vahvistuksen, minkä vuoksi lupasin olla puhumatta mitään. Mutta olin myöskin päättänyt kertoa epäluuloistani ja näkemästäni vanhalle koulumestarille. Kolmantena päivänä saapumisemme jälkeen kävelin koululle, kerroin hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut, ja pyysin häneltä neuvoa.
"Jacob", lausui hän, "olet menetellyt hyvin, mutta olisit saattanut
menetellä paremminkin. Jollet olisi antanut lupaustasi, joka on pyhä,
olisin vienyt sinut herra Drummondin puheille, jotta olisit voinut
ilmaista hänelle kaikki heti. En pidä siitä. Pimeässä tehdään pahoja
tekoja. Noctem peccatis et fraudibus objice nubem. Mutta kuten
huomautit, ei mitään ole kuitenkaan vielä todistettu. Pidä senvuoksi
silmällä, Jacob – pidä valppaasti silmällä isäntäsi etuja ja koko
yhteiskunnan etuja! Velvollisuutesi on, sopinee minun sanoa, vigilare
noctesque diesque [valvoa yöt kuten päivätkin. Suom.]. Asianlaita
saattaa olla niinkuin Marables vakuuttaa ja kaikki voi saada
selityksensä; mutta kuitenkin neuvon sinua olemaan valpas ja vilpitön."Noudatin mestarin neuvoja. Pian saimme uuden tiililastin, joka oli vietävä samaan paikkaan, ja lähdimme matkalle. Huomattuaan, etten ollut hiiskunut sanaakaan herra Drummondille, Marables ja Fleming kohtelivat minua perin ystävällisesti. Kerran Fleming tarjosi minulle rahaa, mutta torjuin hänen tarjouksensa, sanoen, etten rahaa tarvinnut. Olin mitä parhaissa suhteissa heidän kanssansa, samalla pannen merkille kaikki mitä tapahtui, lausumatta minkäänlaisia huomautuksia, jotta en herättäisi heissä epäluuloja.
Mutta jotta en olisi liian monisanainen, riittää kun mainitsen, että teimme useita matkoja useiden kuukausien aikana ja että sillä aikaa tein seuraavat havainnot: Fleming meni öisin maihin määrätyissä paikoissa, vieden mukanaan pusseja ja kääröjä; tavallisesti hän toi tullessaan toisia kääröjä, jotka vietiin kajuuttaan; joskus tuli öiseen aikaan proomuun ihmisiä, jotka viipyivät jonkun aikaa hänen luonansa kajuutassa; ja kaikki tämä tapahtui, milloin minun otaksuttiin nukkuvan. Proomun ollessa telakan laiturissa oli kajuutta aina lukittu, jos Fleming oli maissa, eikä minun milloinkaan sallittu käydä siellä. Marables oli täydellinen nolla Flemingin käsissä; viimemainittu määräsi kaikki oman mielensä mukaan; ja heidän keskustellessaan minun kuulteni paljoa avoimemmin kuin aluksi kävi ilmi, ettei nähtävästi ajateltukaan Flemingin poistuvan proomusta.
Koska olin varma siitä, että minulla ei olisi mahdollisuutta saada selville mitään, jollen yrittäisi sen enempää, ja koska epäluuloni lisääntyivät joka päivä, päätin uskaltaa jotakin. Hartaimmin toivoin päästä kajuuttaan tutkimaan sen sisustaa. Mutta se ei ollut helppoa, vaan olisi hyvin todennäköisesti vaarallinen yritys.
Eräänä yönä tulin kannelle paitasillani. Olimme ankkurissa Rotherhithessa; oli pimeä yö, ja vihmoi tihkusadetta. Aioin kiiruhtaa takaisin hyttiini, mutta samassa kuulin Marablesin ja Flemingin puhelua. Minusta se tilaisuus oli hyvä, ja kun minulla ei ollut kenkiä jalassani, kävelin hiljaa märkää kantta myöten kajuutan ovelle, joka avautui keulaan päin, ja tirkistin sen raoista.
Marables ja Fleming istuivat vastakkain pienen pöydän ääressä. Heidän edessään oli joitakuita papereita, ja he jakoivat rahaa. Marables väitti, ettei hänen osuutensa ollut kylliksi suuri, ja Fleming nauroi ja vastasi, ettei hän ollut ansainnut sen enempää. Peläten joutuvani ilmi vetäydyin äänettömästi pois ja hiivin vuoteeseeni. Olikin hyvä, että sen tein, sillä juuri kun vedin päätäni luukusta ja laskin sen kantta paikoilleen, sysättiin kajuutan ovi auki, ja Fleming tuli ulos.
Pohdin tätä tapausta ja sitä Flemingin huomautusta ettei Marables ollut ansainnut enempää, ja minusta tuntui varmalta, että se, mitä Marables oli kertonut Flemingistä, oli valhetta. Tämä vakaumus kiihoitti minua entistä kiihkeämmin ottamaan selkoa heidän salaisuudestaan, ja monen monia öitä valvoin, toivoen pääseväni tarkastamaan kajuuttaa; mutta se oli hyödytöntä; joko Fleming tai Marables oli aina aluksessamme. Jatkuvasti selostin mestarille kaikki, mitä olin havainnut, ja vihdoin hän oli yhtä mieltä kanssani siitä, että minun oli parasta olla virkkamatta mitään herra Drummondille, ennenkuin minulla olisi täysin sitovat todistukset heidän puuhiensa laadusta.
Nyt kaikki ajatukseni keskittyivät kajuuttaan, ja mielessäni punnitsin useita suunnitelmia päästäkseni sinne sisälle. Fatima ei ikinä halunnut Siniparran hirvittävään kammioon niin kiihkeästi kuin minä saamaan selkoa tämän lukitun komeron salaisuuksista. Eräänä iltana Flemingin poistuttua proomustamme nousin kannelle nukkumapaikastani. Marables oli kannella, istuen vesitynnyrillä, kyynärpäät partaan varassa, pää kämmeniin nojattuna, ikäänkuin hän olisi ollut syvissä aatoksissa. Kajuutan ovi oli suljettu, mutta sisällä oli vielä valoa. Tarkkailtuani jonkun aikaa ja huomattuani, ettei Marables liikkunut, menin hiljaa hänen luoksensa. Hän oli sikeässä unessa; seisoin vähän aikaa hänen vierellään. Vihdoin hän alkoi kuorsata. Se oli sellainen tilaisuus, jota ei kannattanut päästää käsistään.
Hiivin kajuutan ovelle; se ei ollut lukittu. Vaikka en pelännytkään Marablesin vihaa siinä tapauksessa, että olisin joutunut ilmi, kuten pelkäsin Flemingin suuttumusta, sydämeni kuitenkin jyskytti ja käteni vapisivat, kun meluttomasti avasin oven ja seisahduin, ennenkuin astuin sisälle, varmistuakseni siitä, ettei Marablesin uni ollut häiriytynyt. Hän ei hievahtanutkaan, ja menin sisälle, sulkien oven jälkeeni.
Otin kynttilän ja pidin sitä kädessäni kumartuessani pöydän ylitse. Sen kahden puolen olivat Marablesin ja Flemingin vuoteet, jotka olin jo aikaisemmin usein nähnyt vilahdukselta. Vuoteiden edessä oli kaksi kirstua, joilla sopi istua. Tunnustelin niitä – ne eivät olleet kiinni – niissä olivat heidän vaatteensa.
Kajuutan perällä oli kolme kaappia. Avasin niistä keskimmäisen; se sisälsi saviastioita, laseja sekä veitsiä ja haarukoita. Tunnustelin oikeanpuolista; se oli lukittu, mutta avain oli ovessa. Kiersin avainta hiljaa, mutta koska lukko oli hyvä, napsahti se äänekkäästi. Seisahduin pelokkaana, mutta Marables nukkui yhäti. Kaapissa oli kolme hyllyä, ja jokainen hylly oli täynnä hopeisia lusikoita, haarukoita ja kaikenlaisia astioita sekä kelloja, rannerenkaita ja kaikenlaisia koruja. Jokaisessa oli, kuten huomasin, omituisella merkillä varustettu lippunen.
Kun halusin tutkia tarkoin menin havaintoni rohkaisemana vastaiselle, vasemmanpuoliselle kaapille ja avasin sen. Se sisälsi kaikenlaisia silkkisiä nenäliinoja, pitsihuntuja ja useita muita arvokkaita esineitä; alimmalla hyllyllä oli kolme paria pistooleja.
Nyt olin varma asiasta, suljin viimeisen kaapin, joka ei ollut lukittu, ja olin poistumaisillani, mutta muistin, etten ollut pannut ensimmäistä kaappia jälleen lukkoon, ja jotta miehet eivät huomattuaan sen olevan auki epäilisi minun käyneen kajuutassa, kiersin sen avainta. Se naksahti äänekkäämmin kuin avatessani sen. Kuulin Marablesin hätkähtäen heräävän unestaan kannella; heti puhalsin lampun sammuksiin ja pysyin hiljaa.
Marables nousi seisomaan, käveli kerran tai pari edestakaisin kannella, katsahti kajuutan oveen, joka oli suljettu, ja raotti sitä hieman. Havaittuaan, että lamppu oli, kuten hän arveli, sammunut, hän sulki oven uudelleen ja tyrmistyksekseni kiersi avainta. Siellä nyt olin jääneenä lukon taakse Flemingin saapumiseen saakka – ja sitten olisin hänen armoillaan.
Tuskin tiesin, mitä tehdä; vihdoin päätin huutaa Marablesia, koska pelkäsin hänen kiukkuaan vähemmin kuin Flemingin. Sitten välähti mieleeni, että Marables saattaisi tulla sisälle, ja hapuilla lamppua sytyttääkseen sen jälleen ja että hänen ollessaan toisella puolella kajuuttaa saattaisin pimeässä pujahtaa sieltä pois toiselta puolelta. Tämä perin heikko toive esti minua jonkun aikaa vetoamasta häneen. Vihdoin päätin turvautua häneen, hypähdin arkulle huutaakseni hänelle oven lävitse, mutta samassa kuulin airojen loisketta. Taaskin pysähdyin – emmin – vene tuli aluksemme kupeelle, ja kuulin Flemingin ponnahtavan kannelle.
"Nopeasti", virkkoi hän Marablesille tultuaan kajuutan ovelle ja koetettuaan aukaista sitä, "emme saa hukata aikaa vähääkään – täytyy laittaa säkit kuntoon ja upottaa kaikki veteen. Kaksi vintiötä on kielinyt, ja kaikki joutuu ilmi."
Hän otti Marablesilta avaimen ja aukaisi oven. Olin pannut lampun takaisin pöydälle. Fleming astui sisälle, istuutui vasemmanpuoliselle arkulle ja hapuili lamppua. Marables seurasi häntä ja istuutui oikeanpuoliselle arkulle – pakoonpääsy oli mahdotonta. Sydämeni jyskyttäessä istuin hiljaa paikallani, tarkkaillen kohtaloani. Tällä välin Fleming oli ottanut taskustaan fosforitikkurasiansa. Kuulin, kuinka metallinen kansi avattiin – jopa eroitin hiljaisen kahinan, kun hän valitsi tulitikun. Seuraavalla hetkellä se raapaistiin palamaan ja kajuuttaa valaisi kirkas valo, paljastaen minut miesten näkyviin. Fleming tyrmistyi nähtyään minut, tulitikku putosi hänen kädestään, ja kaikki oli pimeätä kuten ennenkin. Mutta nyt en enää voinut hyötyä mitään pimeydestä – minut oli huomattu.
"Jacob!" huudahti Marables.
"Ei jää henkiin kieliäkseen", lisäsi Fleming varmasti, ottaen toisen tulitikun ja sytyttäen lampun. "Tule!" komensi hän kiivaasti. "Pois kajuutasta heti!"
Valmistauduin tottelemaan häntä. Fleming poistui kajuutasta, ja lähdin hänen jälkeensä, kiertäen pöydän ympäri hänen puoleltaan, mutta silloin Marables sekaantui asiaan.
"Seis, Fleming! Mitä aiot tehdä?"
"Vaientaa hänet!" tokaisi Fleming.
"Mutta et kai murhaa häntä?" kirkaisi Marables, vapisten päästä jalkoihin saakka. "Sitä et halua, et uskalla tehdä!"
"Mitä en uskaltaisi tehdä, Marables? Mutta lörpöttelemisestä ei ole mitään hyötyä. Nyt on kysymyksessä hänen tai minun henkeni. Toinen meistä täytyy uhrata, enkä vielä tahdo kuolla hänen mielikseen."
"Et saa – jumaliste, et saa, Fleming!" huusi Marables, tarttuen toiseen käsivarteeni ja pitäen minua tiukasti kiinni.
Autoin Marablesia voimieni mukaan; mutta huomattuaan meidän jäävän voitolle Fleming otti taskustaan pistoolin ja iski sillä Marablesia päähän, niin että viimemainittu meni tajuttomaksi. Viskattuaan pistoolin pois kädestään hän kiskoi minut pois kajuutasta. Olin vahva, mutta hän oli hyvin väkevä, eikä vastustukseni hyödyttänyt mitään; vähitellen hän raahasi minut aluksen laidalle, otti minut syliinsä ja paiskasi minut tummaan, nopeasti virtaavaan jokeen.
Oli onneksi minulle, että Flemingin ensimmäisen kohtauksemme aikana lausuma uhkaus oli saanut minut harjoittelemaan uimista, ja vielä onnellisempaa oli, ettei esteenäni ollut mitään muita vaatteita kuin paita, joka oli ylläni tullessani kannelle. Asiain näin ollen vuorovesi kuljetti minua mukanaan jonkun matkan, ennenkuin pääsin pinnalle, eikä Fleming, joka otaksuttavasti tähyili, eroittanut minua niin etäältä. Sittenkin minulla oli vain vähän toiveita pelastua pimeässä yössä lähes neljännesmailin päässä rannasta. Ponnistellessani pysyäkseni pinnalla kuulin airojen loisketta; sekunnin tai parin kuluttua näin ne pääni kohdalla. Tartuin viimeiseen niistä muiden sivuutettua minut ja huusin:
"Apua!"
"Mitä pahusta! Seis, miehet! Joku on vedessä", kiljaisi se mies, jonka airoon olin tarttunut.
He taukosivat soutamasta; mies veti airollaan minua likemmäksi, kunnes yletti minuun käsin, ja sitten minut nostettiin veneeseen. Olin nääntymäisilläni vilusta ja kovista ponnistuksistani; ja vasta sitten, kun he olivat kietoneet minut päällystakkiin ja kaataneet kurkkuuni hiukan väkijuomaa, kykenin puhumaan. Minulta tiedusteltiin, mihin alukseen kuuluin.
"Polly-nimiseen proomuun."
"Juuri siihen, jota me etsimme. Missä päin se on poikaseni?"
Opastin heitä; heidän aluksensa oli iso, kuusiairoinen, jokipoliiseille kuuluva vene. Peräteljolla istuva, venettä ohjaava päällikkö kysyi sitten:
"Miten jouduit veteen?"
"Minut viskasi aluksesta", vastasin, "Fleming-niminen mies."
"Juuri sitä nimeä hän käyttää", huudahti päällikkö. "Soutakaa, pojat! Hänen tunnollaan on nähtävästi murhia yhtä hyvin kuin muitakin rikoksia."
Neljännestunnin kuluttua olimme proomun kupeella – päällikkö ja neljä miestä hypähtivät veneestä kannelle, jättäen kaksi veneeseen ja käskien myöskin minun pysyä siellä. Vaikka olinkin viluinen ja surkeassa kunnossa, oli liian innostunut kohtaukseen malttaakseni olla nousematta pystyyn peräteljolle tarkkailemaan kaikkea, mitä tapahtui. Kun päällikkö miehineen pääsi kannelle, tuli heitä vastaan Fleming Marablesin seuratessa kyynärän tai parin verran hänen takanaan.
"Mitäs tämä merkitsee?" karjaisi Fleming rohkeasti. "Oletteko meitä ryöstämään tulleita jokirosvoja?"
"Emme aivan", vastasi päällikkö. "Olemme vain tulleet tarkastamaan teitä. Luovuttakaa meille kajuuttanne avain!" jatkoi hän tunnusteltuaan ovea ja huomattuaan sen lukituksi.
"Hyvin mielelläni, jos näytätte, että teillä on tarkastamisvaltuudet", lupasi Fleming. "Mutta täältä ette löydä salakuljetettuja väkijuomia, sen sanon teille. Marables, anna heille avain! Näen heidän olevan jokivartion miehiä."
Marables, joka ei ollut virkkanut mitään, ojensi avaimen päällikölle, joka viritti salalyhdyn, meni kajuuttaan ja ryhtyi sitä tarkastamaan, jätettyään kaksi miestä vahtimaan Flemingiä ja Marablesia. Mutta hänen tarkastuksensa oli tulokseton; hän ei löytänyt mitään ja palasi kannelle.
"No", äänsi Fleming purevasti, "löysittekö jotakin?"
"Malttakaahan hieman!" virkkoi poliisipäällikkö. "Kuinka monta miestä tässä proomussa on?"
"Kuten näette", vastasi Fleming.
"Kyllä; mutta täällä on myöskin poika; missä hän on?"
"Meillä ei ole poikaa", intti Fleming. "Kaksi miestä riittää oikein hyvin tällaiseen alukseen."
"Kysyn teiltä sittenkin, miten pojalle on käynyt? Tänään iltapäivällä oli nimittäin kannellanne poika."
"Jos täällä oli poika, on hän otaksuttavasti palannut maihin."
"Vastatkaa toiseen kysymykseeni; kumpi teistä viskasi hänet jokeen?"
Kuultuaan poliisipäällikön kysymyksen Fleming hätkähti, kun taas Marables huudahti:
"Sitä en minä tehnyt; olisin tahtonut pelastaa hänet. Oi, kunpa poika olisi täällä todistamassa sen!"
"Minä olen täällä, Marables", lausuin, nousten kannelle, "ja todistan, että koetitte pelastaa minua, kunnes tuo Fleming-raakalainen iski teidät tajuttomaksi. Sen jälkeen hän heitti minut jokeen, jotta en olisi todistamassa sitä, että löysin kajuutasta hopea- ja kultaesineitä, jotka, kuten kuulin hänen teille sanovan, täytyi panna säkkeihin ja upottaa, koska kaksi apuria oli kielinyt."
Minut nähtyään Fleming pyörähti ympäri ikäänkuin ei olisi halunnut katsoa minuun. Hänen kasvojaan en nähnyt, mutta oltuaan muutamia sekunteja siinä asennossa hän ojensi äänettömästi kätensä pantaviksi käsirautoihin, jotka poliisipäällikkö oli jo ottanut esille taskustaan. Marables päinvastoin syöksähti eteenpäin heti, kun olin lakannut puhumasta, ja otti minut syliinsä.
"Sinä oivallinen, rehellinen poika! Minä kiitän Jumalaa – kiitän Jumalaa! Hänen sanansa ovat kaikki totta, sir. Löydätte tavarat proomun perään upotettuina, ja niiden kannatusnuora on kiinnitetty peräsimen alempaan saranakoukkuun. Jacob, Jumalan kiitos, olet pelastunut! En enää uskonut sinua näkeväni. Kas niin, sir", lisäsi hän poliisipäällikölle, ojentaen käsiään, "minä ansaitsen sen hyvin. Minulla ei ollut kylliksi luonteenlujuutta pysyäkseni rehellisenä."
Marablesin samoin kuin Fleminginkin kädet pantiin rautoihin, ja varrottuaan sen verran aikaa, että ehdin käydä hytissäni pukeutumassa, poliisipäällikkö hinasi vedestä arvoesineitä sisältävät säkit, jätti kaksi miestä vahtimaan proomua ja lähti maihin, vieden meidät kaikki mukanaan. Silloin oli kello noin kolme aamulla, ja olin hyvin iloissani, kun saavuimme poliisiasemalle ja minun sallittiin lämmitellä takkatulen edessä. Niin pian kuin minun oli taaskin lämmin, kävin pitkäkseni penkille ja vaivuin sikeään uneen.
KAHDEKSAS LUKU
Elämän vaihtelua – Ensin viranomaisten eteen ja sitten proomussa alas jokea – Tomit – Iloinen sydän kahden kepin nenässä – Saan ensimmäisen lauluopetukseni – Proomussamme hyvä miehistö: kaksi poikaa ja miehenosa.
Seuraavana aamuna heräsin vasta sitten, kun poliisit minut herättivät ja veivät minut viranomaisten eteen. Jäljessämme tuleva väkijoukko ei näyttänyt tekevän eroa vankien ja todistajan välillä, ja lausuttiin runsaasti huomautuksia, jotka eivät olleet kovin imartelevia ja tuntuivat minusta hyvin kiusallisilta.
"Hän on liian nuori sellaiseen työhön", huudahti joku.
"Hänen kasvoissaan on hirsipuun merkki", tokaisi toinen, johon vilkaisin ja jolle minun olisi totisesti sopinut lausua sama kohteliaisuus.
Poliisiasema ei ollut kaukana tutkintotuomarin virkapaikasta, ja pian saavuimme perille. Poliisien esimies meni sisähuoneeseen neuvottelemaan viranomaisten kanssa, ennenkuin he tulivat sieltä esille ja istuutuivat paikoilleen.
"Missä on Jacob Faithful? Poikaseni, tunnetko valan merkityksen?"
Vastasin myönteisesti; minut vannotettiin, ja todistukseni merkittiin pöytäkirjaan. Senjälkeen se luettiin vangeille, joilta tiedustettiin, oliko heillä mitään sanomista puolustuksekseen. Fleming, joka oli kutsuttanut lakimiehen asianajajakseen, sai neuvon, ettei hänen pitänyt vastata mitään. Marables vastasi tyynesti, että kaikki pojan sanat olivat tosia.
"Muistakaa", lausui tutkintotuomari, "ettemme voi hyväksyä teitä todistamaan rikoskumppanianne vastaan; pojan todistusta pidetään riittävänä."
"Se ei ollutkaan tarkoitukseni", vastasi Marables. "Tahdon vain keventää omaatuntoani enkä yrittää puolustella."
Sitten heitä vastaan määrättiin nostettavaksi oikeusjuttu, ja heidät vietiin vankilaan. En hennonut olla menemättä Marablesin luokse puristamaan hänen kättänsä, ennenkuin hänet vietiin pois salista. Hän nosti molempia käsiään, sillä hänen kätensä olivat raudoissa, pyyhki silmiään ja sanoi:
"Salli tämän olla varoituksena sinulle, Jacob – eipä silti, että luulisin sinun sitä tarvitsevan; mutta olinhan minäkin aikoinani yhtä rehellinen kuin sinäkin olet – ja katsohan minua nyt!"
Ja hän loi murheellisena silmäyksen käsiraudoilla kytkettyihin ranteisiinsa. He poistuivat huoneesta, ja Fleming loi minuun katseen, joka selvästi ilmaisi, millaiset toiveeni olisivat, jos milloinkaan joutuisin hänen kynsiinsä.
"Meidän täytyy pidättää teidät, poikaseni", huomautti eräs viranomaisista, "jollette voi hankkia riittävää takuuta siitä, että saavutte todistamaan oikeudenkäyntiin."
Vastasin, etten tuntenut ketään paitsi isäntääni ja opettajaani ja ettei minulla ollut minkäänlaisia keinoja ilmoittaakseni heille asemastani.
Silloin tutkintotuomari käski poliisien esimiehen lähteä ensimmäisellä Brentfordin postivaunulla ilmoittamaan herra Drummondille, mitä oli tapahtunut, ja mainitsemaan hänelle, että proomu olisi jokivartion hoivassa, kunnes hänen sopisi lähettää siihen miehiä; ja minun sallittiin jäädä istumaan oikeuspöydän takana olevalle penkille. Herra Drummond koulumestarin seuraamana saapui vasta keskipäivän jälkeen. Aikaa säästääkseen tutkintotuomari antoi todistukseni heidän luettavakseen; he takasivat, että tulisin oikeuteen, ja minun sallittiin lähteä oikeussalista. Lähdimme sieltä postivaunuissa, mutta koska he istuivat sisällä ja minä istuin ulkopuolella, ei minulta kyselty paljoa, ennenkuin saavuimme Drummondien taloon; siellä esitin heille yksityiskohtaisen selostuksen kaikesta, mitä oli tapahtunut.
"Oi! Deus!" huudahti mestari, kun olin lopettanut tarinani. "Millainen pelastus! Kuinka täpärä! Kuten Propertius naisellisesti sanoo: 'Eripitur nobis jampridem carus puer. [Ennenaikaisesti meiltä temmataan rakas poika.] Olipa hyvä, että olit opetellut uimaan – sinun täytyi totisesti ponnistella aika tavalla. 'Pugnat in adversas ire natator aquas' [Uimari puskee karsaita aaltoja vastaan], niin, aika tavalla henkesi edestä, lapsi. No niin, Jumala olkoon kiitetty!"
Mutta herra Drummond tahtoi välttämättä saada proomun takaisin telakalle. Senvuoksi hän antoi minulle päivällistä, sillä en ollut syönyt mitään koko sinä päivänä, ja lähetti minut ynnä kaksi miestä sitten veneessä noutamaan alusta takaisin. Seuraavana päivänä saavuimme jälleen telakalle, ja kun herra Drummond ei vielä ollut valinnut siitä huolehtimaan ketään muuta miestä, olin taaskin joitakuita päiviä maissa, jakaen aikani mestarin ja Drummondin perheen kesken. Ei ainoastaan itse Drummond, vaan myöskin hänen vaimonsa ja hänen pikku tyttärensä Sarah kohtelivat minua ystävällisesti.
Proomun laivuri löydettiin pian; ja koska vietin sangen pitkän ajan hänen komennuksessaan, pitää minun kuvailla häntä yksityiskohtaisesti. Hän oli palvellut elämänsä parhaan osan sotalaivassa, ollut mukana useissa suurissa ja pienissä taisteluissa, kunnes hänen palveluksensa päättyi, kun hän Trafalgarin taistelussa menetti molemmat jalkansa ja sai eläkkeen Greenwichin sairaalasta, mikä oli hänestä mieluisempaa kuin joutua sinne hoidokiksi, koska hänellä oli vaimo ja lapsi. Senjälkeen hän oli työskennellyt joella.
Hän oli hyvin ripeä, leveäharteinen mies, ja ennenkuin hän menetti jalkansa, oli hän otaksuttavasti ollut ainakin viiden jalan yhdentoista tuuman tai kuuden jalan mittainen. Mutta koska hän oli havainnut tasapainon säilyttämisen helpommaksi lyhyiden kuin pitkien kapuloiden varassa, oli hän lyhentänyt puujalkansa noin kahdeksan tuuman pituisiksi, joten hän tanakkoine vartaloineen näytti suunnattomalta kääpiöltä.
Hänellä oli erittäin hyvä maine, ja vakuutan, että hän ansaitsi sen oikein hyvin. Hän oli aina rattoisalla tuulella, ja hän oli hiukan taipuvainen maistelemaan, mutta hänen huomattavin piirteensä oli sydämen hilpeys; hän lauleli aina. Hänen äänensä oli hyvin kaunis ja voimakas. Hänen palvellessaan laivastossa olivat kapteeni ja upseerit usein kehoittaneet häntä laulamaan, ja hän oli ollut keulakannen riemuna. Hänen muistinsa oli hyvä, ja hänen lauluvarastonsa oli uskomattoman suuri; samalla hän harvoin, jos milloinkaan lauloi enempää kuin yhden tai kaksi saman laulun säkeistöä sellaisinaan, vaan jos se soveltui tilanteeseen, hän usein muutti sanoja, sovittaen niitä tarpeen mukaan.
Häntä säesti hänen poikansa Tom, minun ikäiseni nuorukainen, yhtä hilpeä kuin isänsäkin; pojalla oli hyvä sopraanoääni, ja hänessä oli aika paljon huumoria. Usein hän tarttui isänsä lauluun, jatkaen sitä omilla sepittämillään sanoilla nasevasti ja hyvällä sävelellä.
Me kolmisin olimme proomun miehistönä; ja koska jo nyt oli menetetty paljon aikaa hukkaan, menimme alukseen heti heidän saavuttuaan. Isän nimi oli Tom Beazeley, mutta joella hänet yleisesti tunnettiin "vanhan Tomin" tai, kuten joku oppinut koiranleuka oli hänet ristinyt, "kahden kepin varassa liikkuvan vedenhaltijan" nimellä. Niin pian kuin olimme vieneet proomun hynttyymme, kuten vanha Tom niitä nimitti, hän sai määräykset, ja lähdimme liikkeelle telakan laiturista.
Tuuli oli suotuisa. Nuori Tom oli vilkas kuin apina ja yhtä valmis kujeisiin. Hänen isänsä tarttui peräsimeen, ja me pojat, apunamme pienikokoinen newfoundlandilainen koira, jonka Tom oli opettanut tarttumaan köyteen hampaillaan ja joka tuntuvasti auttoi kahta poikaa köyttä kiskottaessa, hinasimme proomun purjeet levälleen, ja niin lähdimme liikkeelle, samalla kun vanhan Tomin virittämä laulu kantautui molemmille rannoille.
"Nyt tuuli saa purjeita pullistaa;
alus paremman vauhdin saa.
Olen aalloilla saanut jo ponnistaa,
nyt on vuoroni armastaa.""Tom, vintiö, onko äidillesi menevä mytty valmis? Meidän täytyy laskea ruuhi vesille, Jacob, Battersean kohdalla ja lähettää vaatteet maihin muorin pestäviksi, sillä muutoin ei meillä ole puhtaita paitoja sunnuntaiksi. Työnnä sinäkin paitasi mukaan, Jacob! Ei muori siitä pahastu. Hän pesi ennen merikadettien vaatteet. Käykää kiinni, molemmat pojat, ja tiukatkaa vielä vähän noita nostoköysiä. Hyvä on, pojat!
Kaikki purjehet hinataan mastohon.
Pojat, lauluuni liittykää!
Kun purtemme kunnon vauhdissa on,
tuulen maljoja ryypätkää!Tom, missä on teekannuni? Kas niin, poikaseni, meidän täytyy puhaltaa aamiaismerkki. Jacob, tuolla laahautuu köysi vedessä. No niin, Tom, ojenna minulle teetä! Pidän perää toisella kädellä, juon toisella, ja kuta vähemmän puhumme jaloista, sitä parempi.
En mainetta, rikkautta tavoita,
en kunniaan pyri, en.
Mutta yhtä minä rukoilen taivaalta –"Samassa Tom ojentaessaan hänelle kannua yhtyi sopraanollaan lauluun:
"Saada teetä nyt kupposen."
"Hiljaa, sinä laivakokki! Miten uskallat sekaantua pennyn maksavine pilleillesi? Miten vuoroveden laita on, Tom?"
"Kolmen neljänneksen laskuvesi."
"Ei, eikä ole, sinä veijari. Miten se on, Jacob?"
"Noin puolen luullakseni."
"Ja sinä olet oikeassa."
"Kuinka syvältä vettä on proomumme vierellä?"
"Teidän täytyy kiertää niemi kaukaa", vastasin. "Matala ulottuu pitkälle."
"Kiitos, poikani! niin arvelin, mutta en ollut varma." Ja sitten vanha Tom viritti kauniin sävelen.
"Älä liiaksi luota itseesi,
kun laivasi matkalla on!
Hyvä neuvo kun myös on ohjeesi,
on suuntasi poikkeukseton.""Vanha Tom, sinäkö siellä?" luikkasi joku eräästä toisesta proomusta.
"Niin; minun jäännökseni, ystäväiseni."
"Älkää menkö silloille tällaisen vuoroveden aikana – niiden alapuolella puhaltaa vireä tuuli suoraan ylöspäin."
"Ole huoletta, panemme parastamme.
Jos puuskilta, kuuroilta rauhassa,
aluksemme vain olla saa,
niin kyllä toki myrskyssä lauhassa
voi huoletta laskettaa.""Hyvä, vanha Tom! Minkä tähden pojat eivät heitä onkiaan veteen, kun kaikki kalat ovat sinua kuuntelemassa?" huusi mies tuulen ja vuoroveden eroittaessa proomut toisistaan.
"Kerran olin pienessä, Arion-nimisessä aluksessa", puheli vanha Tom, "ja tarina kertoi sen päällikön saaneen kalat mielensä mukaan seuraamaan itseään. Sen tiedän, että Pohjanmerellä liikkuessamme hyljelaumat seurailivat laivaamme, jos vihelsimme; mutta niillä eläimillähän onkin korvat – kun taas kaloilla ei niitä ole.
Niin hyvin aina muistan sen kylmän, kolkon maan,
jossa revontulet
silmistä poies
unet kauas karkoittivat loimullaan.Jacob, oletko syönyt aamiaisesi? Kas niin, käyhän kiinni peräsimeen siksi aikaa, kun minä ja Tom laitamme aluksen hieman parempaan järjestykseen!"
Sitten vanha Tom mennä kolisti keulaan kintereillään poikansa ja newfoundlandilaiskoira, joka näytti pitävän itseään aluksemme miehistön tärkeimpiin jäseniin kuuluvana. Kieputtuaan köydet ja lakaistuaan kannen he menivät kajuuttaan suorittamaan pikku järjestelyjään.
"Tuossa on hyvä lukko, Tom", ihasteli isä, kiertäessään avainta kaapin lukossa. (Muistin sen ja senkin, että sen äänekkään napsahduksen johdosta minut viskattiin kannelta jokeen.) Vanha Tom jatkoi: "Kuulehan, Tom, tuota kaappia et saa auki, minkä vuoksi panenkin sokerin ja rommin sinne, sinä vintiö. Ne kuluvat liian nopeasti, milloin sinä olet muonamestarina.
Sillä ryyppy se suuntamme määrää,
työtunnit ja levonkin.
Missä hyvänsä merimies häärää,
sen muistaa hän kompassin.""Mutta eihän se auta ihmistä ohjaamaan alusta varmasti, isä", huomautti Tom.
"Älä sinä sitten lainkaan kajoa siihen, Tom!"
"Minä vain maistan vähän, isä, jotta sinä et joisi liikaa."
"Kiitos tyhjästä! Milloin minä nautin liikaa, sinä vintiö?"
"Et liian paljoa sellaiselle miehelle, joka seisoo omilla tolpillaan, mutta kyllä liikaa kahden luudanvarren varassa toikkaroivalle miehelle."
"Pidä leipälaukkusi pienemmällä, herra Tom! Muutoin irroitan toisen luudanvarteni ja sivaltelen sillä hartioitasi."
"Ennenkuin saat sen irti, lähden käpälämäkeen. Mitäs sitten teet, isä?"
"Otan sinut kiinni, sittenkun saan, kuten hämähäkki sieppaa kärpäsen."
"Mitä hyötyä siitä olisi, kun et osaa olla äissäsi kymmentä minuuttia?"
"Se on ihan totta, Tom; kiitä siis tähtiäsi siitä, että sinulla on kaksi oivallista jalkaa ja ettei isälläsi ole ainoatakaan!"
"Hyvin usein kiitänkin tähtiäni; se on totinen tosi. Mutta miksipä kannattaa olla äkäinen rommitipasta tai kourallisesta sokeria?"
"Sentähden, että otat enemmän kuin muonaosuutesi."
"No niin, ota sinä vähemmän! Silloin on kaikki tasan."
"Mutta minkätähden minun pitäisi tyytyä vähempään, suvaitsetko sanoa?"
"Sen tähden, että olet vain miehen puolikas; sinun ei tarvitse huolehtia jaloista, kuten minun täytyy."
"No, sanon sinulle, Tom, että juuri siitä syystä minun pitäisikin saada enemmän voidakseni lohduttaa vanhaa ruhoani niiden menetyksen johdosta."
"Menettäessäsi jalkasi menetit painolastisi, isä, etkä senvuoksi saa levittää ylettömästi purjeita, sillä muutoin horjahdat laidan ylitse jonakin pimeänä yönä. Jos juon grogia, tapahtuu se yksinomaan sinun hyväksesi, oivallathan."
"Olet hyvä poika isällesi ainakin siinä suhteessa; ja makeasuinen lapsi sokeriin nähden. Mutta Jacob nukkuu kajuutassa minun kanssani, ja sinä saat kiikuttaa peitehuopasi keulapuolelle."
"Mutta sehän on minusta tuiki luonnotonta. Minkä lähden eroittaa isää ja poikaa toisistaan?"
"Ei tässä ole juuri se tarkoituksena; me eroitamme vain pojan rommipullosta."
"Se on ihan yhtä julmaa; minkä tähden eroittaa toisistaan kahta niin hyvää ystävystä?"
"Sen tähden, että ystäväsi on liian väkevä sinulle ja kellistää sinut lattiaan aina joskus."
"No niin, mutta minä annan sen anteeksi; se kaikki tehdään täydessä ystävyydessä."
"Tom, olet aika veitikka; mutta nyt pieksät kieltäsi ihan turhaan. Väkijuomat eivät ole hyväksi sinunkaltaisellesi pojalle, niiden valta sinussa kasvaa."
"No, enkö minäkin kasva? Me kasvamme yhdessä."
"Sinä kasvat nopeammin ilman niitä."
"En suinkaan haluaisi olla sinun tapaisesi kookas, typistetty mies."
"Jollen olisi ollut kookas mies, olisi hengitykseni katkennut iäksi; se kuula, joka sieppasi jalkani, olisi katkaissut sinut keskeltä kahtia."
"Ja se kuula, joka olisi vienyt sinulta pään, viuhahtaisi minun pääni ylitse, joten siihen nähden olemme taaskin tasan."
"Ja nyt on rommi lukon takana", tokaisi vanha Tom, kiertäen avainta ja pistäen sen taskuunsa. "Siinä piste koko juttuun, ja nyt lähdemme kannelle."
Olen selostanut tämän keskustelun, koska se antaa lukijalle paremman käsityksen siitä, millainen Tom oli ja miten hän kohteli isäänsä. Tom piti isästään, ja vaikka hän olikin vallaton ja liian ahkera juomaan, milloin sai väkijuomia, ei hän ollut tottelematon eikä pahankurinen. Heidän palatessaan kannelle olimme melkein Battersean kenttien kohdalla.
"Tiedätkö, Jacob, miten Battersean seurakunta sai nuo kentät haltuunsa?"
"En; en tiedä."
"No niin, sitten kerron sen sinulle. Se tapahtui sen vuoksi, että Battersean asukkaat olivat inhimillisempiä ja armiaampia kuin heidän naapurinsa. Aikoinaan noilla kentillä ei ollut lainkaan arvoa; nyt ne ovat kokonaisen aarteen arvoiset, väitetään. Erään jokeen hukkuneen onnettoman pahuksen ruumis ajautui maalle noille rannoille, eikä yksikään seurakunta mielinyt kustantaa sen hautaamista. Vaikka battersealaisia olisi kaikkien vähiten voinut velvoittaa siihen, eivät he tahtoneet sallia miespoloisen ruumiin virua mudassa, vaan suorittivat kustannukset. Kun nyt kentät tulivat arvokkaiksi, olivat muut seurakunnat valmiit vaatimaan niitä omikseen. Mutta kun asia joutui oikeuden ratkaistavaksi ja todistettiin Battersean seurakunnan haudanneen ruumiin, määrättiin kentät tälle seurakunnalle kuuluviksi. Siten he saivat hyvän maksun inhimillisyydestään, ja he ansaitsivat sen. Herra Drummond vakuutti sinun tuntevan joen hyvin, Jacob."
"Olen tällä joella syntynyt."
"Niin, olen kuullut sen samoin kuin senkin miten isäsi ja äitisi kuolivat. Kerroin siitä Tomille, koska hän on liian kärkäs laittamaan itsensä huiteriin."
"No, mutta, isä, ei ole syytä muistuttaa sitä Jacobille; hänen silmässään on jo kyynelpisara", virkkoi Tom huomaavaisesti.
"Toivoisin, ettet sinä ikinä saisi muunlaista pisaraa – mutta älä ole pahoillasi, Jacob! En ajatellut, mitä puhuin. Katsohan, näetkö tuon pienen talon, jossa on kaksi savupiippua? Se on minun, ja siellä on muorini – mitähän hän tällä hetkellä puuhailee?" Ja vanha Tom vaikeni tuokioksi katse suunnattuna taloon ja puhkesi sitten laulamaan:
"Olen liikkunut, ulapoilla, olen rantoja polkenut,
olen voiton soihtua kannellut,
olen surman jylinää levittänyt;
en mainetta, varoja saanut oo – toki kodin olen löytänyt.– Tom, poika, vedä ruuhi proomun kupeelle ja souda maissa viemässä mytty! Tiedusta, miten muori voi ja kerro hänelle, että minä olen terve ja iloinen?"
Tuota pikaa Tom oli veneessä ja souti reippaasti rantaa kohti.
"Tästä johtuu mieleeni", jatkoi vanha Tom, "miten palasin äitini luokse oltuani ensimmäiset kolme vuottani merillä. Lainasin veneen laivurilta – olin Grönlannin vesillä liikkuvassa aluksessa, ensimmäisessä laivassani – ja soudin rannalle äitini majan kohdalle, kallion juurelle. Arvelin vanhuksen kuolevan riemusta."
Senjälkeen vanha Tom oli ääneti, pyyhkäisi kyyneleen silmästään ja tavallisuuden mukaisesti viritti sävelen sotto voce:
"Oi mitäpä siitä, jos silmääni pyyhin?
Voi kyynel kihota riemustakin.– Kuinka onneton se nais-parka olikaan", jatkoi hän oltuaan taaskin tovin vaiti, "kun tahdoin lähteä merille – kuinka hän pyysi ja rukoili pojat ovat ihan tunteettomia, se on varma.
Älä, lapseni, lähde sa luotani pois!
Jos menisit, kaikkeni poissa ois.
Jos äitiä muistat, et matkalle
pyri; hän jää haudan reunalle.– Mutta vihdoin hän kuitenkin tottui siihen, kuten nainen sanoi nylkiessään ankeriasta. Tom on hyvä poika, Jacob, mutta ei vakava, kuten sinun sanotaan olevan. Hänen äitinsä hemmoittelee hänet piloille, enkä minäkään jaksa olla hänelle tyly, sillä hänen sydämensä on sittenkin oikealla paikalla. Tuolla muori huiskuttaa pesuriepua meille merkiksi. Olisin halunnut itse mennä maihin, mutta jos astun noihin paperista kyhättyihin, pieniin veneisiin, menee puinen varpaani niiden pohjan lävitse."
YHDEKSÄS LUKU
Tomit alkavat riidellä – Rauhansopimus sotaakäyvien puolten välillä – Lauluja ja illallista – Suurin aikakirjoissa mainittu määrä paahtopaistia.
Senjälkeen Tom työnsi ruuhen irti rannasta. Päästyään matkan puoliväliin soutaessaan takaisin proomulle äitinsä tarkkaillessa häntä hän lepuutti airojaan.
"Tom, Tom!" huusi hänen äitinsä, pudistaen hänelle nyrkkiään, kun hän kumarsi päätänsä. "Jos sen teet, Tom!"
"Tom, Tom!" kiljaisi hänen isänsä, heristäen hänkin nyrkkiään. "Jos uskallat, Tom!"
Mutta Tom ei ollut heidän kummankaan ulottuvilla; hän kiskoi pullon kopasta, jonka hänen äitinsä oli hänelle uskonut, vei sen suun huulilleen ja imi pitkän kulauksen.
"Se riittää, Tom!" kirkui hänen äitinsä rannalta.
"Se on liikaa, sinä lurjus!" karjui hänen isänsä proomusta.
Tom ei kuitenkaan välittänyt kumpaisenkaan varoituksesta, vaan otti sen, mitä hän piti omana annoksenaan, souti sitten hyvin kylmäverisesti proomun kupeelle ja ojensi kannelle kopan ja puhtaita vaatteita sisältävän käärön. Senjälkeen hän antoi veneen kiinnitysköyden isälleen, jonka huomasi aikovan tervehtiä häntä sen päällä heti hänen ennätettyään kannelle. Mutta Tom oli liian ovela – hän sysäsi venettä eteenpäin, ponnahti kannelle ja juoksi keulapuolelle, ennenkuin hänen isänsä ennätti kompuroida hänen luoksensa. Iso luukku oli auki, ja Tom laittoi tämän esteen itsensä ja isänsä väliin ennenkuin aloitti neuvottelut.
"Mikä on hätänä, isä?" kysyi Tom, hymyillen ja silmäillen minua.
"Hätänä, sinä vintiö! Miten rohkenit kajota pulloon?"
"Pulloon – pullo on siellä, yhtä hyvässä kunnossa kuin konsanaan."
"Rommia minä tarkoitin – miten uskalsit juoda sitä?"
"Olin puolitiessä äitini ja sinun välilläsi, ja niinpä join teidän molempien terveydeksi, toivoen teille pitkää ikää. Eikö se osoita, että olen oikein hyvä lapsi?"
"Toivoisinpa, että minulla olisi taaskin jalkani, sinä lurjus!"
"Toivoisit saavasi rommisi takaisin, sitä kai tarkoitat, isä. Sinun pitää valita – jos nimittäin saisit rommin, niin tokkohan pysyisit jaloillasi."
"Mitä rommin juomiseen tulee, sinä vintiö, tunnut päättäneen sijoittua minun kenkiini."
"No niin, kengistä ei ole sinulle lainkaan hyötyä isä – minkä tähden en sitä tekisi? Minkä tähden et luota minuun? Jollet olisi pannut kaappia lukkoon, en olisi nyt ottanut omin päin." Ja Tom, jonka kengännauha oli höllinnyt, kumartui kiinnittämään sitä.
Vanha Tom, joka vielä oli kiukuissaan, arveli, että koska hänen poikansa pää oli käännetty toisaalle, hänellä oli nyt hyvä tilaisuus mennä tiilien ylitse, joita, kuten olen aikaisemmin jo maininnut, oli lastattu proomuun ison luukun tasalle, ja yllättää poikansa. Tom ei lainkaan aavistanut tätä temppua ja olisi varmasti joutunut kiinni, jollei ylimmäisen kerroksen tiilistä yksi olisi pyörähtänyt ympäri ja hänen isänsä puujalka senvuoksi sujahtanut tiilipinojen väliin, juuttuen siihen kiinni. Vanha Tom yritti kiskoutua irti, mutta ei päässyt.
"Tom, Tom", huusi hän, "tule tänne vetämään minut irti!"
"Enpä tulekaan", vastasi Tom kylmästi.
"Jacob, Jacob, tule tänne! Tom, juokse pitämään perää!"
"Enkä juokse", vastasi Tom.
"Jacob, älä välitä peräsimestä! Proomu kyllä ajelehtii itsekseenkin minuutin ajan", huusi vanha Tom. "Tule auttamaan minua!"
Mutta kun kohtaus huvitti minua ja kun tunteeni olivat nuoren Tomin puolella selitin, että jos jättäisin peräsimen yksikseen, alus välttämättä ajautuisi matalikolle. Jäin senvuoksi paikalleni, haluten nähdä millä tavoin Tomit selviytyisivät pulmistaan.
"Nämä kirotut –! Tom, vintiö, pitääkö minun jäädä tähän koko päiväksi?"
"Ei, isä, en usko sinun jäävän siihen. Autan sinua ihan kohta."
"No, minkä tähden et sitten auta?"
"Sen tähden, että meidän pitää sopia asioista. Et kai usko, että tahtoisin jouduttaa itselleni selkäsaunaa, vai uskotko?"
"En pieksä sinua, Tom. Saat särkeä puujalkani, jos sen teen."
"Ne ovat hyvällä alulla särkymään päin jo nyt luullakseni. No niin, isä, olemme tasan."
"Miten niin?"
"No niin, tänä aamuna sinä katkaisit jyrkästi minun aikeeni, ja nyt ovat omat aikomuksesi katkaistut."
"No, jos sinä päästät minut pulasta, niin minä peruutan sanani."
"Jos irroitan sinun jalkasi, niin avaatko sinä kaapin oven?"
"Kyllä."
"Entä lupaatko minulle nasevan ryypyn päivällisen jälkeen?"
"Kyllä, kyllä, se ryyppy on yhtä naseva kuin nyt jalkani puristus."
"Ei, se olisi liikaa, sillä silloin joutuisin kiinni. Haluan vain puoliksi, kuten äskenkin join."
Tom, joka tiesi isänsä pitävän sopimuksensa, meni viipymättä häntä auttamaan, viskeli syrjään joitakuita päällimmäisiä tiiliä ja vapautti hänet vankeudesta. Päästyään jälleen kannelle ja omille jaloilleen vanha Tom huomautti:
"Onpa totisesti huono tuuli, joka ei tuo kenellekään hyvää. Minun jalkani menetys on useita kertoja ollut sinun pelastuksesi, herra Tom."
Nyt oli aika ankkuroida, koska nousuvesi tuli vastaamme. Tom, joka toimi kokkina, tarjosi meille jo valmistettua päivällistä, olimme kaikki hauskalla tuulella, ja Tom esiintyi isäänsä kohtaan täysin luottavasti. Koska meidän ei pitänyt nostaa ankkuria joihinkuihin tunteihin, venyi ateriamme pitkäksi, ja täytettyään pojalleen antamansa lupauksen, laitettuaan hänelle nasevan ryypyn, otti vanha Tom itsekin ryypyn tai pari ja kävi aika puheliaaksi.
"Kas niin, kerrohan meille hyvä tarina, isä! Meillä ei ole mitään tekemistä, ja Jacob kuuntelisi sinua mielellään."
"No niin, siispä teen sen", myöntyi vanha Tom. "Mistä minun pitää teille kertoa?"
"Tulesta ja vedestä tietysti", vastasi Tom.
"No niin, siispä kerron teille niistä molemmista, koska niin haluatte. Kerron, miten jouduin hänen majesteettinsa palvelukseen tulen tähden ja miten se upseeri, joka minut värväsi, joutui pois palveluksesta veden tähden, Olin silloin vielä oppilas, ja minulla oli oppiaikaa jäljellä vielä kolme kuukautta, minkä jälkeen en tietenkään olisi enää ollut turvassa joutumasta palvelemaan kuningasta, ja laiva, jossa olin, lähti Itämerelle lastinaan nautoja.
– Aluksessamme oli vähintään kaksisataa nautaa, jotka oli sidottu kaikille kansille laitetuille alustoille päät likellä laitoja ja takapuolet laivan keskustaa kohti. Ne olivat aika lihavia, kun ne tuotiin alukseen, mutta pian ne laihtuivat; sää oli hyvin kehno, ja eläin-poloiset horjahtelivat toisiaan vasten ja liukahtelivat niin, että niitä kävi sääliksi. Ne olivat kuitenkin sullotut niin tiiviiseen, että ne tukivat toisiaan, mikä osoittautui niille eduksi ankarissa myrskyissä, joissa aluksemme heittelehti kuin herne kalistimessa.
– Olimme liittyneet lukuisaan kuljetuslaivueeseen, mutta purjehtiessamme Juutinraumaan tyyntyi kuten tavallisesti käy, ja tanskalaiset tykkiveneet tulivat meitä ahdistamaan. Meitä saattavat sotalaivat esiintyivät uljaasti, mutta eivät päässeet liikkumaan tyvenessä, ja monet kuljetuslaivoista olivat aika paljon niistä jäljessä. Meidän aluksemme oli etunenässä, mutta liian likellä rantaa, ja tanskalaiset karkasivat kimppuumme, toivoen saavansa laivamme vallatuiksi. Kun sotalaivoista huomattiin, mitä vihollinen mieli, lähetettiin niistä veneitä torjumaan hyökkäystä. Mutta veneet eivät ennättäneet estämään ahdistajia nousemasta alukseemme, minkä ne tekivät. Koska emme halunneet joutua tirkistelemään Kööpenhaminan vankilan ristikkojen lomitse, me lähdimme veneissämme laivamme toiselta laidalta, samalla kun tanskalaiset nousivat siihen toiselta laidalta, ja soudimme sotalaivojen aseistettuja, avuksemme rientäviä veneitä kohti.
– Sotalaivojen veneet ohjattiin suoraan aluksellemme valtaamaan sitä takaisin, minkä ne totta kyllä tekivätkin, mutta sitä ennen viholliset olivat sytyttäneet laivan tuleen ja lähteneet soutamaan toista laivaamme kohti. Sen nähtyään sotalaivojen veneet kiiruhtivat jälleen ajamaan takaa tanskalaisia, jättäen meidät sammuttamaan liekkejä, joita nyt loimusi näkyviin sekä keulasta että perästä ja jotka tulisia käärmeitä muistuttavina kiipesivät isonmaston takilaan. Pian havaitsimme, että sammuttaminen oli mahdotonta. Viivyimme aluksella niin kauan kuin liekkien ja savun tähden suinkin voimme, ja sitten meidän oli pakko lähteä. En ikinä unohda silloin elävinä paistuneiden eläinparkojen ulvontaa ja valitusta.
– Tanskalaiset tekivät julman työn sytyttäessään palamaan aluksen, joka oli täynnä eläimiä. Jotkut niistä olivat kiskoutuneet irti ja syöksähtelivät kannella sinne tänne, puskien toisia ja itse putoillen luukuista. Toiset pysyivät paikallaan, vapisten, koettaen nuuhkia raitista ilmaa savun seasta. Mutta kun tuli alkoi loimuta sekä keulassa että perässä, korventaen samalla kertaa kahtasataa eläin-poloista, oli teutaroimisen ja mylvinnän hälinä kaamean tyrmistävä, ja se olisi saattanut kuulua penikulman päähän. Panimme parastamme. Minä leikkasin kaulan poikki yli kymmeneltä naudalta, mutta ne potkivat ja rimpuilivat rajusti, kaatuilivat miesten päälle ja polkivat heitä jalkoihinsa; ja kerran eräs niistä virui päälläni, ja luulin palavani sen mukana, sillä en päässyt pois sen alta auttamatta. Olimme siis laivassa niin kauan kuin voimme, mutta sitten jätimme eläimet oman kohtalonsa huostaan; ja soutaessamme pois alukselta oli palaneen lihan haju yhtä kammottava kuin eläin-raukkojen kiljunta ja voivotus.
– Sotalaivojen veneet palasivat karkoitettuaan tanskalaiset ja perin ystävällisesti tarjoutuivat ottamaan meidät kaikki laivaansa, koska olimme menettäneet oman aluksemme, joten siis näette, että hänen majesteettinsa palvelukseen pakotti minut tuli. Se vene, johon meidät otettiin, kuului erääseen kuljetuslaivuetta saattavaan fregattiin, ja venettä komentava luutnantti oli kiroileva, reuhaava veitikka, joka eli ikäänkuin hänen elämänsä kestäisi ikuisesti.
– Kavuttuani fregattiin sen kapteeni tiedusti minulta, haluaisinko liittyä sen miehistöön, ja kun arvelin, että minun sopisi yhtä hyvin palvella kuningasta kiltistikin, suostuin vapaaehtoisesti. Niin on aina parasta menetellä jouduttuaan laivaan ja ihan avuttomaksi, sillä vapaaehtoiseen luotetaan enemmän kuin väkisin värvättyyn ja itsepintaiseen mieheen.
– Pidin laivastopalveluksesta ihan alusta alkaen; kapteeni ei ollut turhan tarkka mies; joidenkuiden ihmisten käsitysten mukaan hän ei ollut oikein sotalaivoissa noudatettujen tapojen mukainen, mutta aluksessa oltiin onnellisia, ja miehet olisivat olleet valmiit taistelemaan kapteenin puolesta viimeiseen veripisaraan saakka. Sellaisesta laivasta minä pidän. Olen nähnyt puhtaampia kansia, mutta en milloinkaan ole nähnyt iloisempia sydämiä.
– Ainoa upseeri, josta miehet eivät pitäneet, oli se upseeri, joka minut värväsi. Hänen kielenkäyttönsä oli rumaa, ja hän oli perin mielivaltainen. Ja milloin hän kiroili, oli suorastaan hirvittävää kuulla hänen suustansa purkautuvia sanoja. Minua ei pahastuta kiivastumisen hetkellä säväytetty kirosana, mutta hän keksi kirouksensa ollessaan rauhallisella mielellä ja päästi ne ilmoille vimmastuessaan.
– Saatettuamme kuljetuslaivueen perille ja palatessamme kotimaahan jouduimme nokkavastaiseen myrskyyn, joka oli pahimpia, mitä milloinkaan olen kokenut. Oli tuullut tiukasti lounaasta, sitten oli tuuli kääntynyt luoteiseen, nostattaen peloittavan ristiaallokon. Fregattimme oli hyvin vanha alus, ja vaikka se olikin usein ollut telakalla ja sen runko oli korjattu, ei ollut lainkaan kiinnitetty huomiota sen kannen yläpuolella oleviin laitteisiin, jotka olivat hauraat kuin mispeli.
– Luullakseni oli keskimmäisen vahtivuoron kolmen lasin aika, tuulen ulvoessa takilassamme, sillä meillä ei ollut levällään muita purjeita kuin haruspurje ja kahvelipurje, kun harus kiskoutui irti, ja alus kääntyi laitatuuleen, ennenkuin sitä ehdittiin estää.
– Mainitsemani luutnantti oli vahdissa, ja hänen äänensä kuului tuulen ulvonnassakin, kun hän kiroili miehille, komentaen heitä vetämään haruspurjeen alas voidaksemme kiinnittää sen uudelleen ja laittaa sen jälleen kuntoon. Laivamme oli, kuten mainitsin, kääntynyt laitatuuleen, ja samassa aalto – niin aalto, melkein ison maston korkuinen, kohahti suoraan fregattimme laitaan, kiskaisi peräkannen suojakaiteen, joka, kuten jo sanoin, oli ihan laho, irti isonmaston vantteja myöten ja paiskasi sen, tykit ja miehet, kaikki yhdessä rytäkässä laidan ylitse mereen.
– Perämasto kaatui, mutta isomasto kesti, ja kun sillä hetkellä olin sen suojassa, pelastuin takertumalla epätoivoisesti kiinni takilaan, mutta minuutin ajan olin vedessä, joka pyyhkäisi melkein kaikki mukanaan mereen. Niin pian kuin vesi meni ohitseni, silmäilin ylöspäin ja ympärilleni – näky oli perin kammottava; peräkansi oli kadonnut, ikäänkuin veitsellä silpaistuna – kannella ei ollut ainoatakaan sielua, mikäli minä eroitin; peräsimessä ei ollut ketään – perämasto oli poissa – luukku-ikkunat tipotiessään – aallot kohahtelivat suoraan laivaan, joka oli ihan suojaton; veneet huuhtoutuneet paikoiltaan mereen – kannella kaikki äänetöntä, mutta kovaa melua pääkannella ja sen alla, sillä laiva oli melkein täynnä vettä, ja kaikki kannen alla olevat miehet kiiruhtivat paitasillaan kannelle, luullen aluksen olevan uppoamaisillaan.
– Vihdoin kapteeni, jäljessään ensimmäinen luutnantti ja muut upseerit, kömpi kannelle ja takertui tukipylväisiin, ja vähitellen kaikki rauhoittuivat, laiva pantiin kuntoon, ja miehistö komennettiin puolikannelle tarkastettavaksi. Nimenhuudossa ei seitsemänviidettä miehen nimeen kuulunut vastausta – heidät oli kutsuttu vastaamaan siitä, miten olivat eläneet, miespoloiset, eikä myöskään kiroilevaa luutnanttia löytynyt.
No niin, vihdoin saimme miehet kannelle ja käänsimme aluksen myötätuuleen kiitämään raa'at alastomina. Kun menimme peräpartaalle, jonka suojakaide oli vielä jäljellä samoin kuin peräkannen kaidetta noin kuuden jalan pituudelta kummallakin puolella sitä, näimme, että perätikkaihin oli takertunut jotakin, joka silloin tällöin upposi aaltoihin niiden loiskiessa aluksen laitaa vasten ja auttaessa tuulta työntämään sitä eteenpäin. Pian eroitimme, että esine oli mies, ja minä kapusin sinne, sujautin köydensilmukan miesparan vartalon ympärille, ja hieman vaivaloisesti meidät molemmat hinattiin jälleen kannelle.
– Mies osoittautui kadonneeksi luutnantiksi, jonka aalto oli paiskannut aluksen perän alle ja joka oli takertunut perätikkaisiin ja siten ihmeellisesti pelastunut. Kului pitkä aika, ennenkuin hän tointui, eikä hän enää ryhtynyt tehtäviinsä koko sen viikon aikana, jonka vielä olimme merellä, ennenkuin ehdimme Yarmouthin satamaan. Ja tuskinpa hän edes virkkoi sanaakaan kenellekään, vaan näytti aina olevan vakavissa aatoksissa. Satamaan saavuttuamme hän luovutti valtakirjansa kapteenille ja lähti maihin. Hän meni uudelleen kouluun, sanotaan, hänestä tuli pappi, ja mikäli tiedän, hän saarnaa jossakin ensi sunnuntaina. Kuten siis huomaatte, vesi karkoitti hänet pois laivastosta, ja tuli pakotti minut laivastoon. Siinä sinulle tarina, Jacob."
"Pidän siitä hyvin paljon", vastasin.
"Ja nyt, isä, laula meille kokonainen laulu äläkä niitä pikku pätkiäsi!"
Vanha Tom viritti "Nelsonin kuoleman" sillä tavoin, että sanat ja sävel kaikuivat korvissani koko illan.
Kuu oli ylhäällä, ennenkuin vuorovesi muuttui meille suotuiseksi ja nostimme ankkurin. Vanha Tom piti perää, sillä aikaa kun hänen poikansa valmisti illallista ja minä pysyttelin keulassa, tähystäen tarkoin, ettemme törmänneet mihinkään. Oli kaunis ilta, ja lipuessamme lukuisten siltojen alitse kaupunki näytti ikäänkuin ilotulituksen valaisemalta, sillä lukemattomat kaasuliekit loivat eräänlaisen sädekehän niiden rakennusten kattoihin, jotka silloin tällöin osoittivat pääkatujen paikkaa, eroittaen ne yleisestä, tummasta rykelmästä. Silloin tällöin kuului vanhan Tomin ääni näyn palauttaessa hänen mieleensä jonkun hänen moninaisista lauluistaan.
"Korvaani ääni tytön armaan
kuuluvi suloinen
kuin airoin loiske kuutamoiseen
painuvain merehen."En milloinkaan ole nauttinut enemmän kuin kuunnellessani näitä eri laulujen pätkiä, joita niin soinnukkaasti tulvi vanhan Tomin huulilta, sävelten leijaillessa vedenpinnalla yön hiljaisuudessa. Käännyin taaksepäin häntä katsomaan; hänen kasvonsa olivat ylöspäin suunnatut, hän silmäili kuuta, joka lipui majesteettisena taivaalla ja hopeoi koko maisemaa. Vesi oli sileä kuin lasi, ja vinha laskuvesi oli kiidättänyt meidät pois suvannossa olevien laivojen luota; joen molemmat rannat olivat selvästi näkyvissä, kun vanha Tom alkoi uudelleen:
"Kuu paisteellansa hopeisiksi
valaisee lehdot, vuoret, maat;
saa taivaat valosäihkyisiksi,
kun armaas luokse, neito, saat.– Jacob, millä kohdalla jyrkkä niemeke on? Keulasta oikeallako?"
"Niin – suoraan keulassa. Teidän olisi parasta kääntää puolen piirun verran ulommaksi; vuorovesi kiidättää meitä nopeasti."
"Aivan oikein, Jacob. Pidä silmällä, poika, ja ilmoita, milloin suunta on hyvä:
Jos pilvikin kuun peittää milloin,
myös peittää punehduksesi.
Hän kaihoellen oottaa illoin.
Vie hälle lohdutuksesi.– Mitä olet laittanut illalliseksi, Tom? Mitä paistinpannussasi pihisee? Se ainakin tuoksuaa hyvältä."
"Niin, ja otaksuttavasti se myöskin maistuu hyvältä. Mutta, katsele sinä kuuta, isä, ja salli minun ja paistinpannun hoidella omia osiamme!"
"Samalla kun minä kaiketi laulan osaani, poika.
Palvojat lemmen kuutamossa
on pyhäkössä kauneuden.
Maan loistehessa taivaisessa
vallitsee voima rakkauden."Vanha Tom vaikeni, ja paistinpannu pihisi edelleen, levittäen tuoksua, joka kenties ei ollut mieluinen taivaasta, mutta oli erittäin mieluisa meistä kuolevaisista, jotka raitis ilma oli tehnyt nälkäisiksi.
"Millainen suuntamme on nyt, Jacob?"
"Hyvä, ja kaikki on niinkuin olla pitääkin. Mutta seuraavassa käänteessä saamme tuulen vastaamme, ja meidän olisi parasta kääriä isopurje kokoon."
"Mene, Tom, siis auttamaan Jacobia!"
"En voi jättää ingoneja yksin, isä, en, vaikka proomu kaatuisi. Niiden pilaantuminen nyt, kun ne paistuvat niin hilpeästi, puristaisi silmiini enemmän kyyneliä kuin ne tekivät niitä leikellessäni. Sitäpaitsi maksa muuttuisi yhtä mustaksi kuin aluksemme kaaret ovat."
"Pane paistinpannu kannelle, Tom, ja kääri purje kokoon Jacobin kanssa, ole kiltti! Sinun sopii senjälkeen sitä ravistella.
Lipuos, pursi, riemu on
paisteessa soutaa kuutamon.– Kas niin, poikaseni; käärikää se kaikki kokoon! Ja nyt paikoillemme; Jacob tähystämään, Tom paistinpannulleen ja minä peräsimeen!
Ei kuulu hiiskahdustakaan
hiljaisen veden solinaan.
On yö, mut päivä kirkkahin
ei tietä näytä selvemmin.– Niinpä niin, kuu on kaunis laitos – Jumala sitä siunatkoon! Kuinka usein kaipasimmekaan sitä pimeinä talviöinä purjehtiessamme Kanaalissa, aaltojen kohahdellessa Eddystonen kallion ylitse ja koettaessaan pahanilkisyydessään sammuttaa sen majakkaa. En ihmettele sitä, että ihmiset sepittävät lauluja kuulle ja että itse niitä laulelen. Seuraavan mutkan jälkeen laskemme ankkurin."
Laskimme vielä seuraavan mutkan vuoroveden mukana, joka nyt tasaantui nopeasti. Ankkurimme laskettiin, ja me kaikki menimme illalliselle ja vuoteeseen. Olen yksityiskohtaisesti kuvaillut ensimmäistä päivää, jonka vietin proomussa uusien kumppanieni seurassa, koska sitä voidaan pitää esimerkkinä jokapäiväisestä elämästämme. Tom ja hänen isänsä kinastelivat ja sopivat, valmistivat ruokaa, lauloivat ja kertoivat tarinoita. Mutta minulla on vielä muitakin kohtauksia kerrottavikseni.
Saavuimme määräpaikkaamme, otimme lastin paluumatkaksemme ja palasimme proomunomistajan telakalle. Siellä sain tietää, ettei minun sopinutkaan lähteä mukaan seuraavalle matkalle, koska Flemingin ja Marablesin oikeudenkäynnin otaksuttiin alkavan lähipäivinä. Senvuoksi proomu lastattiin, ja se lähti liikkeelle ilman minua. Tavallisuuden mukaisesti herra Drummond kutsui minut asumaan luoksensa.
KYMMENES LUKU
Olen mukana toimittamassa entistä proomukumppaniani hirteen sen tähden, että hän yritti hukuttaa minut – Hyvä työ ansaitsee toisen hyvän työn – Äkillinen temppu Newgatessa – Lainkäyttöä koskeva tarina – Tarpeellisten varokeinojen ja valmistelujen jälkeen koulumestari lähtee ensimmäiselle matkalleen – Gravesendiin.
Oikeudenkäynti Flemingiä ja Marablesia vastaan oli järjestetty Old Baileyhin, mikäli muistan oikein, marraskuun seitsemänneksi päiväksi, ja herra Drummondin ja mestarin seurassa olin oikeussalissa kohta kello kymmenen jälkeen. Tuomarin istuuduttua paikalleen tuotiin syytetyt sisälle, koska heidän juttunsa oli ensimmäisenä luettelossa.
He olivat molemmat puhtaat ja hyvin puetut. Flemingissä
näin tapahtuneen pienen muutoksen; hän oli kalpea, mutta
päättäväisen näköinen. Mutta kun katsahdin Marablesiin, ällistyin. Herra Drummond ei aluksi tuntenut häntä; hänen painonsa oli vähentynyt kahdestasadastaneljästäkymmenestä naulasta enintään sataankahdeksaankymmeneen naulaan – hänen vaatteensa roikkuivat löyhällä hänen ympärillään – hänen poskiltaan oli puna kadonnut – hänen nenänsä oli muuttumaisillaan teräväksi, ja hänen täyteläiset, pyöreät kasvonsa olivat käyneet pitkulaisiksi. Mutta hänen piirteissään oli vieläkin jäljellä sama luontainen, hyväntahtoinen ilme, ja hänen huulillaan väikkyi herttainen hymy. Hänen katseensa lipui pelokkaasti ympäri oikeussalia – hän tunsi häpeällisen asemansa – hänen ohimoilleen ja otsalleen lehahti puna, ja sitten hän taaskin kävi kalpeaksi kuin palttina sekä loi katseensa lattiaan ikäänkuin ei olisi enää halunnut nähdä muuta.
Sittenkun syytöskirjelmä oli luettu läpi, tiedusti oikeuden sihteeri vangeilta, tunnustivatko he olevansa syyllisiä.
"Olen syytön", väitti Fleming rohkeasti.
"John Marables, oletteko syyllinen vaiko syytön?"
"Syyllinen", vastasi Marables, "olen syyllinen, mylord." Ja hän peitti kasvonsa käsillään.
Flemingiä syytettiin kolmesta rikoksesta, pahoinpitelystä, johon liittyi murhayritys, hänen hallussaan tavattujen tavaroiden varastamisesta ja asuinhuoneistoon syytöskirjelmässä mainittuna päivänä tehdystä murtovarkaudesta. Mutta mikäli sain tietää, olisi häntä vastaan voitu esittää vielä lähes kaksikymmentä syytöstä, jos nämä eivät olisi tehonneet. Marablesia syytettiin siitä, että hän oli ollut avustamassa viimemainittua rikosta varastetun tavaran salaajana.
Yleinen syyttäjä aloitti oikeudenkäynnin lausumalla, että Fleming, joka myöskin oli käyttänyt Barkettin, Wennin ynnä useita muita nimiä, oli kauan aikaa ollut mitä pahimman, pääkaupunkia useita vuosia vitsanneen varasjoukkueen päämiehenä, että oikeusviranomaiset olivat kauan häntä etsineet, mutta että hän oli kadonnut ja että oli otaksuttu hänen poistuneen maasta välttääkseen lainmukaisia rangaistuksia, jotka hän oli ansainnut suunnattomilla rikoksillaan. Mutta kuten sittemmin oli selvinnyt, hän olikin ryhtynyt sellaiseen toimenpiteeseen, joka ei ollut ainoastaan johtanut poliisiviranomaisia harhaan, vaan jonka nojalla varasjoukkue oli lisäksi voinut jatkaa saalistamistaan turvallisemmin kuin konsanaan. Hän oli piiloutunut joella liikkuvaan proomuun, ja kun hän oli siinä näyttänyt uutterasti suorittavan tehtäviään ja ansaitsevan toimeentulonsa rehellisenä miehenä, oli hän siten voinut laajentaa vaikutustaan, lisätä apureittensa lukumäärää ja edelleenkin kehittää julkean rohkeita suunnitelmiaan.
Tärkein keino saada murtovarkaudet selville oli kadonneista tavaroista ilmoittaminen, ja tällaisten pahantekijäin suurimpana vaikeutena oli tavaroiden myyminen, koska varastettujen tavarain ostajat tiesivät, että varkaat olivat heidän armoillaan ja että heidän täytyi hyväksyä se hinta, joka heille tarjottiin. Poistaakseen nämä vaikeudet Fleming oli, kuten olemme aikaisemmin huomauttaneet, piiloutunut oikeusviranomaisten käsistä joella liikkuvaan proomuun, josta tehtiin varastetun tavaran säilytyspaikka. Hän ja hänen rikoskumppaninsa kuljettivat rikollisesti hankittuja tavaroita aluksessa pitkin jokea ja myivät ne etäällä varkauspaikasta, joten tavarat eivät milloinkaan joutuneet uudelleen näkyviin eivätkä poliisit niin ollen voineet niitä tuntea ja päästä niiden avulla rikollisten jäljille.
Tällaista järjestelmää oli nyt hyvin menestyksellisesti noudatettu lähemmä vuoden päivät, eikä sitä hyvin todennäköisesti olisi vieläkään saatu selville, jollei rikollisten kesken olisi syntynyt riitaa voiton jaosta, minkä johdosta kaksi apuria antoi asian ilmi poliiseille. Nämä kaksi apuria oli myöskin hyväksytty todistamaan rikoskumppanejaan vastaan murtovarkausjutussa, jossa Fleming oli pääsyytettynä, jos se nimittäin katsottaisiin tarpeelliseksi.
Mutta vankia vastaan esitettiin vieläkin vakavampi syytös, nimittäin se, että hän oli yrittänyt murhata proomun miehistöön kuuluvan, Jacob Faithful-nimisen pojan, joka, kuten oli ilmennyt, oli epäillyt syytetyn puuhia ja velvollisuudentuntoisena isäntäänsä kohtaan oli valppaasti pitänyt silmällä rikollisten hommia sekä tuontuostakin kertonut muille henkilöille, mitä hän oli saanut selville. Tämä poika oli tärkein todistaja syytettyä Flemingiä ja myöskin Marablesia, toista vankia, vastaan, josta yleinen syyttäjä saattoi vain huomauttaa, että oikeudenkäynnin yhteydessä tulisi ilmi hänen hyväkseen seikkoja, jotka tuomari epäilemättä ottaisi suopeasti huomioon. Hän ei halunnut sen enempää kuluttaa valamiehistön aikaa, vaan kutsua todistajansa heti kuultaviksi.
Senjälkeen minut kutsuttiin esille, minulle esitettiin taaskin samat kysymykset valan merkityksestä, ja kun tuomari oli tyytyväinen vastauksiini, todistin samoin kuin aikaisemminkin. Huomasin tuomarin huolellisesti tarkastavan aikaisempaa todistustani nähdäkseen, poikkesivatko sanani nyt millään tavoin entisistä vakuutuksistani. Sitten Flemingin asianajaja kuulusteli minua, mutta ei saanut minua muuttamaan todistustani. Aina, milloin suinkin voin, käytin kuitenkin tilaisuutta hyväkseni puhuakseni mahdollisimman paljon Marablesin hyväksi. Vihdoin asianajaja ilmoitti, ettei hän enää kyselisi minulta mitään.
Minut päästettiin pois todistajan paikalta; ja senjälkeen kuulusteltiin sitä poliisivirkailijaa, joka oli nostanut minut vedestä, ja muita asianomaisia, jotka tunsivat varastetut tavarat omikseen ja kertoivat, miten ne oli heiltä anastettu. Todistukset olivat liian selviä epäiltäviksi. Valamiehistö julisti viipymättä Flemingin ja Marablesin syyllisiksi, mutta voimakkaasti suositteli Marablesia viranomaisten armahdettavaksi. Tuomari nousi seisomaan, pani mustan lakin päähänsä ja puhui vangeille seuraavasti. Salissa oli niin hiljaista, että olisi saattanut kuulla neulan putoavan lattialle:
"Teidät, William Fleming, on omista maanmiehistänne kokoonpantu valamiehistö julistanut syylliseksi siihen, että olette ottanut vastaan varastettua tavaraa, minkä lisäksi olette tehnyt murhayrityksen, perin kammottavan rikoksen. Teitä on rehellisesti ja puolueettomasti tutkittu, ja teidät on havaittu syylliseksi. Ja on käynyt ilmi, että jos olisittekin selviytynyt näistä syytöksistä, olisi teitä vastaan voitu esittää vielä muitakin syytöksiä, jotka olisivat olleet yhtä raskaita ja jotka nekin olisivat tuottaneet teille ansaitun rangaistuksen. Elämänne on ollut rikollinen, ei ainoastaan mieskohtaisesti, vaan myöskin siten, että olette viekoitellut ja yllyttänyt toisia rikoksiin; ja häpeällisen uranne lopuksi olette yrittänyt murhata kanssaihmisenne. On mahdotonta luvata teille vähääkään toiveita armosta. Henkenne on oikeudenmukaisesti menetetty isänmaanne loukattujen lakien sovitukseksi; ja tuomionne on se, että teidät tulee viedä tästä oikeussalista sinne, mistä teidät tänne tuotiin ja sieltä teloituspaikaile hirtettäväksi. Olkoon Jumala rajattomassa hyvyydessään armollinen teidän sielullenne!
– Te, John Marables, olette tunnustanut olevanne syyllinen teitä
vastaan esitettyihin syytöksiin; ja oikeudenkäynnin yhteydessä
esitettyjen todistusten nojalla on käynyt ilmi, että vaikka olettekin
ollut osallisena näissä rikollisissa puuhissa, ette suinkaan ole
paatunut rikollinen." ("En, en!" huudahti Marables.) "Vilpittömästi
uskon, ettette ole, ja valitan suuresti, että sellainen mies, joka
esitettyjen todistusten nojalla on ennen tätä onnetonta suhdetta
nähtävästi ollut kunniallinen ihminen, on nyt joutunut näin
häpeälliseen asemaan. Oikeuden ääni vaatii kuitenkin teille ankaraa
rangaistusta, ja sen oikeudenvaatimuksen mukaisesti teidät nyt
tuomitaan; mutta samalla uskon, että hallitsijalle osoitettu
armonanomus ei mene hukkaan."Senjälkeen tuomari julisti Marablesin tuomion, vangit vietiin pois oikeussalista, ja uusi juttu otettiin esille, kun taas herra Drummond ja mestari saattoivat minut kotiin. Noin viikon kuluttua oikeudenkäynnin jälkeen Fleming kärsi ansaitsemansa rangaistuksen, kun taas Marables määrättiin karkoitettavaksi rangaistussiirtolaan eliniäkseen, joka aika kuitenkin ennen hänen lähtöään vähennettiin seitsemäksi vuodeksi.
Muutamien päivien kuluttua proomu palasi. Sen saapumisesta ilmoitti minulle viruessani vuoteessani kauniina, aurinkoisena aamuna ääni, jonka tutut sävelet tulvivat korviini ollessani puolittain torkuksissa pää pieluksen varassa.
"Aamuaurinko kylpevi loisteessaan
kastehelmi kimmeltää kukalla.
Mutta säihkyä enemmän katseessaan –– Tom, sinä apina, kieppua köysi kokoon ja viskaa suojapölkyt laiturin väliin! Liiku ripeästi, sillä muutoin vanha Fuzzle napisee punaisesta maalistaan!
– on armaalla, simahuulella."
Hypähdin pois pienestä pilttuustani, sysäsin auki ikkunan, jonka laseihin pakkanen oli kiteyttänyt vähäisiä puunkuvia, ja näin proomun, joka juuri oli kiinnitetty telakan laituriin. Aurinko paistoi kirkkaasti, vanhan Tomin kasvot olivat yhtä hilpeät kuin aamukin, ja nuori Tom nauroi, hyppeli sinne tänne ja puhalteli sormiaan. Olin pian pukeutunut ja pudistin proomukumppaneitteni kättä.
"No niin, Jacob, mitä pidät Old Baileystä? En ole käynyt siellä muuta kuin kerran eläissäni enkä aio mennä sinne uudelleen, jos sille suinkin mitään mahdan. Se tapahtui silloin, kun Sam Bowles aiottiin tuomita kuolemaan, mutta minun todistukseni pelasti hänet. Kerron sinulle, miten se kävi. Tom, huolehdi sinä aamiaisesta! Näin kylmänä aamuna sietäisi saada kuppi teetä. Kas niin, alahan liikkua!"
"Mutta en ole vielä koskaan kuullut Sam Bowlesin tarinaa", vastasi Tom.
"Mitäpä sinä siitä? Kerron sen Jacobille."
"Mutta minäkin tahdon kuulla sen. Anna siis kuulua, isä! Minä panen sinut alkuun. No niin, nähkääs, Sam Bowles –"
"Nuori herra Tom, sellainen poika, joka pitää isäänsä pilkkanaan, saattaa saada selkäänsä. Varo, etten löylytä sinua! Tiehesi, veijari, valmistamaan aamiaista!"
"Ei, sitä en tee. Jollen minä saa kuulla tarinaasi, et sinä saa teetä. Niin olen päättänyt."
"Sanon sinulle, Tom, erään seikan. En saa sinusta kunnollista poikaa, jollen leikkauta poikki molempia jalkojasi. Mieleni tekee kovasti noudattaa tänne eläinpuoskari."
"Kiitoksia, isä, mutta jalkani ovat minusta oikein hyödylliset."
"No niin", virkoin minä. "Entä jos siirtäisimme tarinan kertomisen aamiaisen ajaksi ja minä lähtisin auttamaan Tomia valmistamaan sen?"
"Olkoon niin, Jacob. Tomin kai täytyy saada pitää päänsä, koska minä itse hänet hemmoittelin piloille. Olen opettanut hänet pitämään tarinoista niin paljon, että olin hupsu harmistuessani.
On elämä joki, ja ihminen
kuin purtena lipuvi pinnalla sen.
Ilo lastina helppo on tallettaa.
Vain tolkuton murhetta kuljettaa.– Nyt lähden käymään maissa isännän puheilla tiedustamassa, mitä meidän pitää nyt tehdä. Anna minulle keppini, poika! Sen varassa kompuroin lankuilla hieman varmemmin. Tanakassa tuolissa tulee olla kolme jalkaa, kuten tiedät."
Senjälkeen vanha Tom mennä kolisti maihin. Noin puolen tunnin kuluttua hän palasi, tuoden muassaan puoli tusinaa savustettuja sillejä.
"Kas tässä, Tom, käristä nämä kalat! Jacob, kuka oli se kookas miekkonen, jolla on niin pahuksenmoinen tuulenhalkaisija ja jonka kohtasin äsken isännän luona? Me lähdemme ensi kerralla Sheernessiin, ja meidän pitää jättää hänet Greenwichiin."
"Mitä, koulumestariko?" vastasin minä, arvaten asian vanhan Tomin kuvauksesta.
"Hänen nimensä alkoi D:llä, mutta en muista, mikä se oli."
"Dobbs?"
"Niin, se osui likemmäksi. Hän tulee matkustajaksi proomuumme ja on menossa katsomaan jotakin hyvin sairasta ystäväänsä. Nyt, Tom, poika-kulta, tuo esille astiat, sillä sisukseni kaipaavat voitelua."
Istuuduimme joukolla aamiaiselle, ja niin pian kuin vanha Tom oli syönyt ateriansa, pyysi hänen poikansa häntä kertomaan Sam Bowlesin tarinaa.
"No niin, nyt saatte sen kuulla. Sam Bowles oli laivakumppanini Grönlannin vesillä liikkuvassa aluksessa. Hän oli parhaita harppuunamiehiämme ja niin kunnollinen, hiljainen ja rehellinen kumppani kuin milloinkaan on heiluttanut riippumattoa. Hän oli sidottu niin sievään naiseen kuin konsanaan on nähty, mutta hänen vaimonsa ei ollut yhtä hyvä kuin kaunis. Valmistauduimme parhaillaan lähtemään uudelle retkelle, ja hänen vaimonsa oli asunut hänen luonansa laivassa muutamia viikkoja, sillä Sam oli vietävän ihastunut häneen eikä jaksanut sietää hänen olevan poissa näkyvistään. Koska otaksuimme lähtevämme liikkeelle muutamien päivien kuluttua, täydensimme miehistöämme, ja uusia miehiä tuli alukseemme joka päivä.
– Eräänä aamuna tuli alukseemme tarjoutumaan komea, kookas mies, jonka tukka oli paksu kuin hinausköysi. Laivuri otti hänet palvelukseensa, ja hän lähti jälleen maihin noutamaan kamppeitaan. Hänen ollessaan vielä laivassamme menin kannen alle, ja kun näin Samin, joka piti pikku vaimoaan sylissään ja leikki hänen kiharoillaan, mainitsin hänelle, että saisimme laivakumppaniksemme mainion vankan ja komean näköisen miekkosen. Samin vaimo, joka kaikkien naisten tavoin oli hieman utelias, pisti päänsä luukusta tirkistääkseen häntä. Hän vetäisi mielestäni päänsä hyvin nopeasti takaisin ja esitti jonkun tekosyyn mennäkseen aluksen keulapuolelle, jossa hän viipyi jonkun aikaa ja josta palattuaan hän ilmoitti Samille haluavansa maihin. Koska oli sovittu niin, että hän olisi laivassa, kunnes olisimme poistuneet joelta, ei Sam jaksanut käsittää, mikä häntä oikein vaivasi. Mutta hän oli jyrkkä ja lähti pois laivasta Samin suureksi hämmästykseksi ja harmiksi.
– Illalla Sam meni maihin, tapasi hänet, ja mitä arvelette tämän pienen Jezebelin hänelle kertoneen? Niin, sellaista, että eräs miehistä oli ollut häntä kohtaan karkea hänen käydessään keulassa ja että hän juuri senvuoksi tahtoi poistua laivasta. Sam vimmastui siitä lemmonmoisesti ja halusi tietää, kuka se mies oli, mutta vaimo leperteli hänelle eikä halunnut ilmaista sitä, koska hän pelkäsi Samin joutuvan siitä kärsimään. Vihdoin hän sai miehen petetyksi ja lähetti hänet takaisin laivaan täysin tyytyväisenä. No niin, viivyimme vielä kolme päivää ja lasketimme sitten jokea alaspäin Greenwichiin, jossa kapteenin piti tulla laivaan, ja meidän piti lähteä purjehtimaan niin pian kuin tuuli olisi myötäinen.
– Purjehtiessamme jokea alaspäin se kookas, komea mies oli muassamme, ja Samin istuessa arkullaan, syöden maljasta keittoa, otti mies esille hylkeennahkaisen tupakkapussin – se oli hyvin omituinen pussi, nuoren hylkeen valkeasta, täplikkäisestä vatsanahasta valmistettu.
– 'Kuules, kumppani', huusi Sam, 'annahan tänne tupakkapussini! Mistä sen löysit?'
– 'Sinun pussisi!' äänsi toinen mies. 'Itse minä tapoin sen hylkeen, ja mielitiettyni valmisti minulle tämän pussin.'
– 'No, mutta jollei tuo ole julkeata, niin miehen voisi kiroilla kuoliaaksi. Tom', lisäsi Sam minulle, 'eikö tuo ole minun pussini, jonka vaimoni antoi minulle palattuani viime matkaltani?'
– Katsoin sitä, tunsin sen ja sanoin, että se oli hänen pussinsa. Kookas mies väitti, ettei niin ollut, ja syntyi pahuksenmoinen rähinä. Sam nimitti häntä varkaaksi, ja hän paiskasi Samin suoraan isostaluukusta tynnyrien sekaan. Senjälkeen suoritettiin säännöllinen nyrkkeily, Sam kolhittiin pahanpäiväiseksi, ja hänen oli pakko antaa perään. Ottelun päätyttyä otin Samin paidan ojentaakseni sen hänelle, jotta hän olisi pukenut sen ylleen.
– 'Se on minun paitani', kiljaisi kookas miekkonen.
– 'Kyllä tämä on Samin paita', vastasin. 'Tunnen sen hänen omakseen.'
– 'Johan sanoin, että se on minun', intti mies. 'Tyttöni antoi sen tänä aamuna ylleni noustessani makuulta. Tuo toinen on hänen paitansa.'
– Katsoimme toista paitaa, ja ne molemmat olivat Samin. Sen kuultuaan Sam laski yhteen kaksi ja kaksi ja kävi kovin mustasukkaiseksi sekä rauhattomaksi. Hänestä oli omituista, että hänen vaimonsa alkoi kiihkeästi haluta pois laivasta, kun tämä kookas miekkonen tuli alukseemme, ja pussi- ja paitajuttu panivat hänet ymmälle. Hänen vaimonsa oli luvannut tulla Greenwichiin katsomaan hänen lähtöään. Laskettuamme ankkurin lähti joitakuita miehiä maihin, muiden muassa se kookas mies. Sam, jonka pää oli turvonnut kurpitsamaiseksi, käski erään laivakumppaninsa ilmoittaa hänen vaimolleen, ettei hänen sopinut mennä maihin, vaan että vaimon piti tulla laivaan häntä tapaamaan. No niin, kello oli noin yhdeksän, oli pimeätä, ja kaikki tähdet tuikkivat, kun Sam virkkoi minulle:
– 'Tom, lähdetään maihin! Kasvoissani olevia mustelmia ei näy pimeässä.'
– Kiskoessamme venettä laivan kupeelle käski toinen perämies Samin viedä hänen harppuunankärkensä maihin, jossa sen reikää piti suurentaa. Sousimme rantaan, ja ensimmäiseksi Sam tietysti moni siihen taloon, jossa hän tiesi vaimonsa majailevan, kuten ennenkin. Hän meni yläkertaan vaimonsa huoneeseen, ja minä seurasin häntä. Ovi ei ollut lukittu, ja astuimme sisälle. Siellä oli hänen pieni vaimo-pahuksensa sikeässä unessa sen kookkaan miehen käsivarsilla. Sam ei jaksanut hillitä raivoaan, ja kun harppuunankärki oli hänen kädessään, paiskasi hän sen suoraan kookkaan miehen lävitse, ennenkuin ehdin häntä estää.
– Näky oli hirvittävä. Mies ähkyi, ja hänen päänsä retkahti riippumaan vuoteen reunalta. Samin vaimo kirkui ja suututti Samia vielä entistä enemmän heittäytymällä kookkaan miehen ruumiille itkemään. Sam olisi kiskaissut harppuunanterän irti ja lävistänyt sillä hänetkin, mutta se oli mahdotonta. Melun johdosta talonväki tuli yläkertaan, ja pian levisi tieto, että oli tehty murha. Taloon saapui poliiseja, Sam vietiin vankilaan, ja minä lähdin laivaan kertomaan kaikki, mitä oli tapahtunut.
– No niin, olimme parhaillamme lähdössä, sillä olimme pestanneet kaksi miestä kuolemantuomiotaan odottavan Samin ja hänen surmaamansa miesparan sijaan, kun laivaan tuli lakimies haastamaan minua todistajaksi. Itse en ymmärtänyt siitä muuta kuin sen, että lakimies värväsi väkisin minut palvelukseensa enkä päässyt mukaan matkalle. Minut vietiin maihin ja minua ruokittiin hyvin siihen saakka, kunnes oikeudenkäynti alkoi. Sam-poloinen oli oikeussalissa syytettynä murhasta. Vaippaan ja peruukkiin puettu herrasmies aloitti esityksensä, kertoen, kuinka vainaja, jonka nimi oli Will Errol, oli oman vaimonsa vieressä silloin, kun Sam surmasi hänet harppuunanterällä.
– 'Se on valhe!' kivahti Sam. 'Hän oli minun vaimoni vieressä'.
– 'Mylord', intti lakimies, 'asianlaita ei ollut niin. Hän oli oman vaimonsa vieressä, ja tässä on avioliittotodistus.'
– 'Vääriä papereita!' kiljui Sam. 'Tässä ovat minun paperini.' Ja hän otti esille peltisen kotelonsa ja ojensi sen oikeudelle.
– Tuomari lausui, ettei ihmisiä tällä tavoin tutkittu ja että Samin tuli hillitä kieltänsä. Niin jutun käsittelyä jatkettiin ja aluksi meni kaikki heidän mielensä mukaan. Sitten tuli meidän vuoromme, ja minut kutsuttiin todistamaan, mitä oli tapahtunut, ja kerroin, että mies oli ollut Samin vaimon vieressä, ja että kun Samilla oli ollut harppuunanterä kädessään, hän oli iskenyt sen miehen ruumiin lävitse. Sitten verrattiin avioliittopapereita ja todettiin pikku Jezebelin olleen naimisissa heidän kummankin kanssansa; mutta hän oli ensin mennyt avioliittoon Samin kanssa, joten viimemainitulla oli suurempi oikeus häneen; mutta kun hän oli sittemmin mielistynyt toiseen mieheen, oli hän arvellut, että hänen sopi yhtä hyvin pitää kaaressaan kahtakin jännettä.
– Niinpä tuomari julisti, että hän oli Samin vaimo ja että jokaisella miehellä, vaikka hänellä ei olisikaan harppuunaa kädessään, oli oikeus tappaa sellainen mies, jonka hän löytäisi vuoteesta vaimonsa vierestä. Sitten Sam pääsi ihan ilman rangaistusta, mutta tuomari ei suostunut päästämään vapaaksi Samin vaimoa, koska hän turmeltuneella käytöksellään oli aiheuttanut murhan, vaan tuomitsi hänet sittemmin kaksinnaimisesta ja lähetti hänet rangaistussiirtolaan elinajaksi.
– Senjälkeen Sam ei enää nostanut päätänsä pystyyn; se, että hän oli surmannut viattoman miehen, ja hänen vaimonsa käyttäytyminen olivat masentaneet hänen mielensä. Hän lähti kalastusmatkoille, ja valas iski veneen pyrstöllään kahtia; Sam pökertyi ja upposi pohjaan kuin kivi. Näette siis, kuinka paljon pahaa sai aikaan tämä pieni Jezebel, jolla täytyi olla kaksi aviomiestä, ja olkoon hän kirottu."
"No niin, se oli hyvä tarina, isä", kehui Tom heti kertomuksen loputtua. "Olin oikeassa sanoessani, että tahtoisin kuulla sen. Enkö ollutkin?"
"Et", vastasi vanha Tom, ojentaen ison kouransa ja tarttuen poikansa kaulukseen. "Ja kun nyt muistutit minulle siitä, maksan sinulle vanhoja velkoja."
"Hyväinen aika, isä, ethän sinä ole minulle mitään velkaa", virkkoi Tom.
"Kyllä, olenpas. Ja nyt maksan sinulle kaikki kuitiksi."
"Voi, hyvä Jumala, he varmasti hukkuvat!" kirkaisi Tom, nostaen molempia käsiään perin kauhistuneen näköisenä. Vanha Tom pyörähti äkkiä ympäri katselemaan siihen suuntaan ja hellitti otteensa. Tom pujahti karkuun ja purskahti nauramaan. Myöskin minä nauroin, ja vihdoin nauruun yhtyi hänen isänsäkin.
Menin maihin ja huomasin vanhan Tomin selostuksen pitävän paikkansa – koulumestari oli aamiaisella Drummondien luona. Uusi aliopettaja huolehti pojista ja koulun johtohenkilöt olivat myöntäneet hänelle lomaa kahdeksi viikoksi, jotta hän voisi käydä katsomassa erästä vanhaa ystäväänsä Greenwichissä. Säästääkseen kuluja ja tyydyttääkseen uteliaisuuttaan vanhus oli hankkinut luvan matkustaa sinne proomussamme.
"En vielä koskaan, Jacob, ole astunut jalallani mihinkään sellaiseen, mikä kelluu vedenpinnalla", huomautti hän minulle, "enkä tekisi sitä nytkään, jollen siten säästäisi rahaa, jota, kuten tiedät hyvin, minulla ei ole ylen runsaasti. Useita vaaroja odotan kohtaavani; sellaisista olen lukenut kirjoista; ja hyvin sopi Horatiuksen huudahtaa: 'Illi robur et aes triplex circa pectus erat' [Hänellä oli vankkumattomuutta ja kolminkertainen vaskipaita], tarkoittaen ensimmäistä vesille uskaltanutta miestä. Herra Drummond kuitenkin vakuuttaa proomun olevan kyllin vankan uhmaillakseen tuulten ja aaltojen voimaa, ja sallimukseen luottaen aion uskaltaa matkalle, Jacob, te duce [sinun johtaessasi]."
"Ei, sir", vastasin, nauraen sille, millaiset käsitykset mestari näytti muodostaneen itselleen joella liikkuvia aluksia uhkaavista vaaroista, "vanha Tom on dux."
"Vanha Tom, missä olen sen nimen nähnyt? Nyt muistan nähneeni sen nimen maalattuna isoilla kirjaimilla tynnyriin Brentfordin majatalon kapakkapuolen kilpeen; mutta en tiedustanut mitä sillä tarkoitettiin osoittaa. Mitä yhteyttä on näillä asioilla keskenään?"
"Ei mitään", myönsin. "Mutta luulisin näiden molempien Tomien olevan sangen hyviä ystävyksiä. Vuorovesi kääntyy puolen tunnin kuluttua, sir. Oletteko valmis tulemaan proomuumme?"
"Varmasti olen ja hyvin valmistautunut olenkin, koska kaikki tavarani
ovat käärössä, sateenvarjoni ja pitkä takkini yhtä hyvin kuin lyhyt
päällystakkini tavallista käyttöä varten. Mutta missä minun pitää
nukkua, sitä ei minulle ole vielä ilmoitettu. Kenties ei nukutakaan –
'tantum in periculo' [tällaisessa vaarassa].""Kyllä, sir, kyllä me nukumme. Te saatte maata minun vuoteellani, ja minä paneudun nuoren Tomin viereen."
"Onko proomussa siis muassasi sekä nuori Tom että vanha Tom?"
"Kyllä, sir, ja lisäksi koira, jolla myöskin on nimenä Tommy."
"No niin, menemme siis alukseen, ja sinun pitää tutustuttaa minut tähän
Tuomas-kolmikkoon. 'Inde Tomos dictus locus est.' [Siitä paikan nimenä
Tomos. Suom.] (Pulp, pulp.) Ovidius, minä kiitän sinua."YHDESTOISTA LUKU
Paljon oppia vesillä – Nuori Tom opiskelee hyvin vilkkaasti kuolleita kieliä – Tutustuttuaan valtavan syvyyden ihmeisiin mestari valmistautuu hakkeluskemuihin – Vaikka oppinut kuuleekin useita lauluja ja joitakuita kertomuksia vanhalta Tomilta, jää häneltä hänen tietämättään kuulematta suurin osa erästä kertomusta.
Sittenkun vanhan koulumestarin käärö ja muut matkatavarat oli viety alukseemme, sanoi hän herra Drummondille ja tämän perheelle jäähyväiset niin vakavasti, että käsitin hänen varmasti uskovan olevan lähdössä vaaralliseen yritykseen, ja senjälkeen opastin hänet telakalle, jonka laiturissa proomumme oli. Astellessaan lankkua myöten kannelle hän tunsi jonkun verran vapistusta, mutta sitten hän tointui ja silmäili ympärilleen.
"Olen valmis palvelukseenne, vanha herra", lausui ääni mestarin takana. Puhuja oli vanha Tom, joka oli juuri tullut kajuutasta. Mestari pyörähti ympäri ja näki vanhan Tomin.
"Tämä on vanha Tom, sir", esittelin mestarin tuijottaessa ällistyneenä.
"Oletko siis tosiaankin? Jacob, et maininnut minulle, että hänen oikeita mittasuhteitaan on typistetty, ja se hämmästytti minua. Oletko sinä siis Dux?" lisäsi mestari, puhutellen vanhaa Tomia.
"Kyllä", pisti väliin nuori Tom, joka oli tullut keulan puolelta, "hän on tuks, koska hän tallustella tuksuttaa lyhyillä puujalantyngillään. Mutta enpä virkakaan, kuka on nenäkäs, vai mitä, isä?"
"Varo, ettet saa nenällesi julkeudestasi!" kiljaisi vanha Tom.
"Nenäviisas poika", huudahti mestari.
"Niin", myönsi Tom, "olen yleensä viisas."
"Oletko saavuttanut viisautta opinnoissasi? Osaatko sanoa minulle, mitä nenä on latinaksi?"
"Varmasti", vakuutti Tom. "Viina."
"Viina!" kummasteli mestari. "Ei, lapsi, se on naseus."
"Siispä olin oikeassa", tokaisi Tom. "Saitte nasevan vastauksen."
"Poika on näppärä." (Pulp, pulp.)
"Hän on näppärä olemaan pahuksen hävytön vanha herra. Mutta älkää siitä pahastuko! Pahaa hän ei tarkoita."
"Tämä siis on otaksuttavasti nuori Tom, Jacob?" virkkoi mestari minulle.
"Niin, sir", vastasin. "Olette nyt nähnyt vanhan Tomin ja nuoren Tomin; jäljellä on vain Tommyn näkeminen."
"Haluatteko nähdä Tommyn, sir?" huudahti Tom.
"Tänne, Tommy, Tommy!"
Mutta Tommy, joka oli luun kimpussa keulassa, ei heti vastannut kutsuun, ja mestari kääntyi katselemaan jokea. Näky oli puuhaisa; proomuja ja veneitä lipui kaikkiin suuntiin ja toisia oli rannassa, samalla kun rattailla kuljetettiin niistä pois kivihiiliä ja muuta lastitavaraa ja miehet uurastivat huudellen ja naureskellen keskenään.
"'Populus in fluviis' [Kansa virroilla], kuten Vergilius sanoo. Joki on tosiaankin suurenmoinen, 'labitur et labetur in omne volubilis aevum' [soluu ja yhä liikkuvana soluu kaikiksi ajoiksi] kuten ihmispolvet ovat poistuneet iäisyyteen", puheli mestari, ajatellen ääneen.
Mutta nyt oli Tommy ilmestynyt paikalle, ja vallattomuudessaan Tom oli tarttunut mestarin takinliepeeseen ja näyttänyt sitä koiralle. Koira oli tottunut käymään hampain kiinni köyteen, kun sitä sille näytettiin, ja tarttui heti mestarin takkiin, nykäisten sitä kolme kertaa vimmaisesti. Mestari, joka nyt oli vaipunut haaveiluunsa ja otaksuttavasti luuli minun siten koettavan suunnata hänen huomiotaan jonnekin muualle, heilautti joka kerta kättään kääntymättä katsomaan taaksensa ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Olen mietteissäni nyt."
"Pidä kiinni ja kisko!" huusi Tom koiralle, pidellen kylkiään kyynelten
vieriessä hänen poskillaan naurusta. Tommy nykäisi taaskin
kiukkuisesti, repäisten irti mestarin toisen hännysliepeen. Mutta
mestari ei sitä huomannut; hän oli edelleenkin "in nubibus"
[pilvissä], kun taas koira nelisti keulaan, vieden vaatepalasen
mennessään, ja Tom ajoi sitä takaa saadakseen sen takaisin. Mestari oli
haaveissaan, kun vanha Tom kajautti laulun: "Oi, Englanti, merien helmi oot yhä,
sulomantusi viljavat vertoja vailla.
On rakkaus sinuhun harras ja pyhä.
Sinun muistoas palvon mä vierailla mailla."Vähitellen laulu herätti mestarin aatoksistaan; sävel olikin niin kaunis, että se olisi värähdellyt kuolevankin korvissa. Mestari kääntyi hitaasti sinnepäin ja vanhan Tomin vaiettua huudahti:
"Totisesti se ilahdutti korvaani, ja sellaiselta – ja", jatkoi mestari, silmäillen vanhaa Tomia, "lisäksi jalattomalta!"
"No, mutta, vanha herra, enhän laula jaloillani", vastasi vanha Tom.
"Etpä kyllä, kelpo Dux, en ole niin vajavainen etten tietäisi ihmisen laulavan suullansa; mutta äänesi on viehättävä, suloinen kuin Hyblan hunaja, voimakas –"
"Kuin nenän latinankielinen vastine", keskeytti Tom. "Kas niin, vanha sanakirja on unelmissaan, herätä hänet kajauttamalla toinen säkeistö!"
"Herätän sinut kajauttamalla tynnyrinkimmellä hartioihisi, herra Tom. Mitä olet tehnyt vanhan herran hännysliepeelle?"
"Salli minun itseni järjestää se asia, isä; osaan kyllä selviytyä pinteistä."
"Niin sinun pitäisikin, vintiö, katsoen siihen, kuinka usein laitat itsesi pinteisiin. Mutta alus kääntyilee ja keinuu. Keulaan, Jacob, ja nosta masto pystyyn! Tom ja Tommy ovat apunasi."
Masto oli nostettu, purjeet levitetty, ja proomu ohjattu virtaan, ennenkuin mestari heräsi haaveistaan.
"Oliko täällä pyörteitä?" virkkoi mestari, puhellen pikemminkin itsekseen kuin läheisyydessään oleville henkilöille.
"Pyörteitä!" kertasi Tom, joka piti silmällä ja pilkkasi häntä. "Kyllä, kyllä niitä on tuolla siltojen alla. Olen usein nähnyt, kuinka ne nielevät, mitä niihin joutuu."
"Niinkö!" huudahti mestari, kääntyen Tomin puoleen. "Ja ovatko ne kaikki hukkuneet?"
"En ole nähnyt niitä senjälkeen", vakuutti Tom murheellisesti.
"Kuinka vähän aavistinkaan, millaiset vaarat uhkaavat läheisiäni!" pahoitteli mestari, kääntyen toisaalle puhelemaan itsekseen. "'Ne, jotka lähtevät merille ja hankkivat toimeentulonsa aavoilla ulapoilla' – 'et vastas aperit Syrtes' – 'ne miehet näkevät luojan työt ja syvyyden ihmeet'. – 'Alternante vorans vasta Charybdis aqua.' – 'Sillä hänen käskystään nousee myrskytuuli, joka nostaa sen aallot.' – 'Surgens a puppi ventus. – Ubi tempestas et coeli mobilis humor.' – 'Heidät heilutetaan korkealle taivasta kohti ja taaskin alas syvyyteen. 'Gurgitibus miris et lactis vertice torrens.' – 'Heidän sielunsa masentuu heidän vaivoistaan.' – 'Starit pavidi. Omnibus ignotae mortis timor, omnibus hostem.' – 'He horjahtelevat sinne tänne ja hoippuvat juopuneiden tavoin.'"
"Niin he tekevät, isä, eivätkö teekin joskus?" huomautti Tom, iskien silmää isälleen. "Mitään muuta en hänen puheestaan ymmärtänytkään."
"He ovat ymmällä", jatkoi mestari.
"Laita niin, ettet sinä joudu ymmälle, nuori herra Tom!" varoitti isä suuttuneena vihjauksesta.
"'Kun he siis huutavat Luojaa avukseen vaivassaan' – 'cujus jurare timent et fallere nomen' – 'hän vapahtaa heidät ahdistuksestaan, sillä hän käskee myrskyn asettua, niin että merenaallot tyyntyvät' niin, hiljaisiksi ja tasaisiksi kuin on se vesi, joka nyt nopeasti virtaa ankkurissa olevan aluksemme ohitse – mutta minustahan näyttää siltä kuin maisema olisi muuttunut. Nämä vainiot eivät aikaisemmin kohdanneet katsettani. 'Riparumque toros et prata recentia rivis.' Varmastikin olemme lähteneet liikkeelle telakalta."
Ja mestari kääntyi ympäri ja havaitsi vasta nyt, että olimme yli mailin etäisyydellä siitä paikasta, jossa olimme nousseet proomuun.
"Suvaitkaa minun kysyä, sir, mitä hyötyä puheesta on?" tiedusti Tom, joka oli kuunnellut koko mestarin pitkää yksinpuhelua.
"Kysymyksesi on typerä, poika. Meille on suotu puhekyky, jotta voimme ilmaista ajatuksemme toisillemme."
"Juuri niin minäkin olen ajatellut, sir. Mutta suokaa anteeksi, mitä teidän sitten hyödyttää puhua niin paljon sellaista mongerrusta, jota ei kukaan meistä ymmärrä?"
"Pyydän sinulta anteeksi, lapsi; otaksuttavasti puhuin kuolleita kieliä."
"Jos ne ovat kuolleita, niin minkä tähden et salli niiden levätä haudassaan?"
"Hyvä! Sinulla on älyä. (Pulp, pulp.) Mutta tiedä, että on miellyttävää puhella kuolleiden kanssa."
"Niinkö? No sitten viemme teidät maihin Battersean kirkkomaalle."
"Vaiti, Tom! Hän on täynnä ilkeitä juoniaan, sir – teidän täytyy suoda se anteeksi."
"Ei mitään; minusta on hauska kuulla hänen puhelevan; mutta hauskempi minusta olisi kuulla sinun laulavan."
"Tästä sitä sitten lähtee, sir, hukuttamaan Tomin hävyttömyyttä.
Hiljalleen vesi lipuvi
sitä halkoessa purteni.
Kirkkaina pyörteet kimaltaa,
säteitä päivän heijastaa,
kuin helmet lukemattomat
ois niissä meren antamat.– Se on sievä sävel, ja ensiksi kuulin kauniin naisen sitä laulavan; mutta mitään muuta en siitä laulusta tiedäkään. Hän lauloi toisenkin:
Perhonen olla tahtoisin."
"Tahtoisit olla perhonen", virkkoi mestari, käsittäen Tomin sanat kirjaimellisesti ja silmäillen hänen olemustaan.
Nuori Tom nauraa hohotti. "Niin, sir, hän tahtoisi olla perhonen, enkä ymmärrä, minkä tähden hän ei olisi varsin pian. Hänen jalkansa ovat menneet, eivätkä hänen siipensä ole tulleet näkyviin; hän on siis toukka nyt, ja kuten tiedätte, on se perhosen lähin olomuoto. Kuinka hullunkurinen vanha veitikka hän onkaan, isä – eikö olekin?"
"Tom, Tom, mene keulaan! Tuolla on silta; meidän täytyy tähdätä hyvin."
"Tähdätä!" huudahti mestari. "Mitä pitää tähdätä?"
"Ettehän pelkää ampumista, vai pelkäättekö, sir?" kysyi Tom.
"No, enhän sanonut pelkääväni ampumista, mutta minkä tähden teidän täytyy tähdätä?"
"Emme tule toimeen ilman sitä, sir; se tehtävä on kohdakkoin usein edessämme. Te ette tunne tätä jokea."
"En tosiaankaan ajatellut sellaisia tehtäviä enkä arvellut täällä olevan muita vaaroja kuin syvästä vedestä johtuvia."
"Mene keulaan, Tom, äläkä ilvehdi paremmillesi!" kiljaisi vanha Tom. "Älkää huoliko hänestä, sir; hän vain kujeilee teille."
"Selitähän minulle, Jacob! Sekä vanhan Tomin että nuoren Tomin kielenkäyttö on minusta yhtä käsittämätöntä kuin Tommy-koiran ääntely olisi."
"Tai kuin teidän latinanne on heistä, sir."
"Totta, Jacob, totta. Minulla ei ole oikeutta valittaa; niin, enkä valitakaan, sillä kaikki tämä huvittaa minua, vaikka se joskus aina paneekin minut pahasti ymmälle."
Nyt sujahdimme Putney-sillan alitse, ja kun meidät sivuutti pursi, kajautti vanha Tom laulun:
"Jokimiehestä oletko sa kuullut nuoresta?"
"En, en ole kuullut", vastasi mestari pantuaan merkille, että vanhan Tomin silmät olivat suunnatut häneen. Huvitettuna tästä mestarin naivisuudesta Tom kosketti hänen hihaansa toiselta puolelta ja alkoi laulaa sopraanollaan:
"Neidosta laakson oletko
sa kuullut nuoresta?""En muistaakseni, lapseni", vastasi mestari.
"Missä sitten olette viettänyt koko elämänne?"
"Elämäni on kulunut, poikaseni, opettaessani ja harjoittaessani nuorisoa."
"Olette siis sittenkin vanha soturi, mutta pelkäätte tähtäämistä. Minkä tähden ette pidä ryhtiänne suorana? Otaksuttavasti juuri tuo teidän suunnaton tuulenhalkaisijanne pitää teidän päänne kumarassa."
"Tom, Tom, pieksän sinut pahanpäiväiseksi, jos pitkität sellaista menoa. Mene panemaan ruuanlaitto alkuun, vintiö, ja jätä herra rauhaan! Saamme taaskin tuulta.
On kangas märkä, aalto käy,
ja tuuli puhaltaa.
Se purjettamme pullistaa,
mastoa taivuttaa.
Ja masto notkahdella saa,
vapaana kotkana,
kun laiva viiltää aaltoja
ja maa on kaukana.""Jacob", virkkoi mestari, "olen satojen kielten kertomana huhuna kuullut, kuinka huolettomia ja välinpitämättömiä merimiehet ovat vaaroihin nähden; mutta en olisi ikinäni uskonut heidän saattavan osoittautua näin huolettomiksi. Vaikka tuo mies ei varmastikaan ole ikäloppu, niin mikä hän kuitenkin on? Miehen jäte, joka on luonnottomien ja suhteettomien tukinappuloiden varassa. Tuo nuorukainen, joka vielä on vasta lapsi, näyttää yhtä hilpeältä ja iloiselta kuin hänellä olisi kaikkea, mitä tämä maailma voi tarjota. Minä pidän tuosta rohkeasta lapsesta ja mielelläni opettaisin hänelle alkeet, ainakin latinankielen alkeet."
"Epäilenpä, oppisiko Tom niitä milloinkaan, sir. Hänellä on oma tahtonsa."
"Surukseni kuulen sinun niin väittävän, sillä häneltä ei puutu lahjoja,
vaan opetusta. Ja Dux, hän miellyttää minua valtavasti – toinen
Palinurus [Palinurus oli Aineiaksen peränpitäjä, joka nukahti aaltojen
liplatukseen ja putosi mereen]. Mutta miten saattaa mies rohjeta
antautua sellaisen elementin varaan, jonka kauhuja vastaan
taistelemisen täytyy silloin tällöin vaatia kaikkien jäsenten
äärimmäistä ponnistusta, samalla kun häneltä puuttuu kaksi sellaista,
jotka olisivat tuiki tarpeelliset hänen turvallisuudelleen, se on
minusta peräti käsittämätöntä.""Hän osaa pysytellä jaloillaan, sir."
"No no, Jacob; miten hän saattaa pysytellä sellaisilla, mitä hänellä ei
enää ole? Sinäkin haastelet omituisesti täällä vesillä. Näen meitä
ympäröivät vaarat, mutta olen sittenkin rauhallinen; tunnen, tunnen,
etten ole viettänyt turmeltunutta elämää. 'Integer vitae, scelerisque
purus' [Elämältään nuhteeton ja syyllisyydestä vapaa], kuten Horatius
aivan oikein sanoo, saattaa uskaltautua, kuten minä olenkin tehnyt,
jopa aavoille ulapoillekin. Mitäs tuo poika laittaa meille? Sillä on
viehättävä tuoksu.""Hakkelusmuhennosta, mestari", vastasi Tom, "eikä se huonoa olekaan."
"En muista kuulleeni sellaista sanaa – unde derivatur [mistä se on
johdettu?], ystävä?""Mitä se merkitsee, mestari?" tiedusti vanha Tom.
"Se on hakkelusmuhennoksen latinalainen nimi, usko minua, isä", tokaisi Tom, joka hämmensi kastiketta isolla, puisella lusikalla. "Hän on vietävän sukkela vanha herra kuolleine kielineen. Päivällinen on valmis. Laskemmeko ankkurin vai puhallammeko ensin päivällismerkin?"
"Meidän sopii varsin hyvin laskea ankkuri, pojat. Laskuvettä ei enää kestä neljännestuntiakaan, ja tuuli kääntyy vastaiseksi."
Tom ja minä menimme keulaan, käärimme kokoon ison purjeen, selvitimme ankkuriköyden ja laskimme ankkurin. Pian proomu kääntyi virran mukaan. Koulumestari, joka oli ollut haaveilupuuskan vallassa silmät luotuina mastometsää kohti, jonka olimme sivuuttaneet Lontoon-sillan alapuolella ja joka nyt oli hieman takapuolellamme, huudahti äkkiä äänekkäästi:
"Parce precor! Periculosum est!" [Hyväinen aika! Tämä on vaarallista!
Suom.]Proomun kääntyessä nopeasti ankkurinsa ympäri oli mestari ällistynyt näköalan vinhaa muuttumista ja arveli meidän joutuneen johonkin Tomin mainitsemaan pyörteeseen.
"Mitä on tapahtunut, kelpo Dux? Ilmoita se minulle!" huudahti mestari vanhalle Tomille kasvoillaan levoton ilme.
"No, mestari, kerron sen teille omalla tavallani", vastasi vanha Tom, hymyillen, ja alkoi sitten laulaa, pitäen kiinni mestarin takinnapista:
"Nyt alus saapuu satamaan,
jo purjeet kääritään,
Ankkuri pohjaan lasketaan;
levossa eletään.– Ja nyt, mestari, käymme käsiksi muhennokseen. Emme nosta ankkuria ennenkuin huomenaamulla. Tuuli on ihan nokkavastainen, ja se puhaltaa raikkaasti, siitä olen varma. Katsokaahan, kuinka pilvet kiitävät! Nyt siis saamme hupaisen hetken, ja tekin saatte grogiannoksenne, ennenkuin käytte levolle."
"Olen jo kuullut puhuttavan siitä juomasta", vastasi koulumestari, istuutuen luukkuportaiden kaiteelle, "ja haluaisin mielelläni maistaa sitä."
KAHDESTOISTA LUKU
Tarinaluku kahdessa mielessä – Vilpittömän viattomuutensa luonnollisesta vaikutuksesta mestari alkaa nähdä esineet kahdennettuina – Uusi filosofian määritelmä ynnä kertomus mustasukkaisuudesta.
Sijoituimme istumaan kannelle muhennospannun ympärille, sillä emme vaivautuneet käyttämään ruoka-astioita, ja mestari näytti suuresti nauttivan hakkelusmuhennoksesta. Puolen tunnin kuluttua oli kaikki lopussa, olimme nimittäin syöneet kylliksemme; ja newfoundilainen koira, joka aterian aikana oli virunut nuoren Tomin vieressä, taputtaen kantta hännällään ja nuuhkien ruokamme maukasta tuoksua, oli nuollut kaikki lautasemme ihan puhtaiksi ja oli nyt pää muhennospannuun painettuna, samalla kun Tom uutterasti kantoi lautasiamme kajuuttaan ja toi kannelle valmiiksi pullon ja tinaiset kulhot luvattuja juominkeja varten.
"Kas niin, mestari, siinä teille nyt grogilasi, jossa malspiikki kelluisi. Koettakaahan, eikö se lämmitä vanhan sydämenne kaikkia sopukoita!"
"Niin", lisäsi Tom, "ja laita kaikkia lihaksianne yhtä tiukoiksi kuin tuulenpuoliset mastontukiköydet ovat."
"Nuori herra Tom, teidän luvallanne sekoitan itse grogin teille. Ojenna se pullo takaisin tänne, sinä veijari!"
"Ihan kuten haluat, isä", myöntyi Tom, ojentaen pullon, "mutta muistakin, ettet laita minulle vesilatkuasi! Mutta saat auttaa minua, koska rakastat minua."
Vanha Tom sekoitti kulhon Tomille ja toisen itselleen. Minun tuskin tarvinnee mainita, kumpi niistä kahdesta oli nasevampi.
"Niinpä niin, isä, otaksuttavasti luulet grogin loppuvan kesken. Totisesti ei yksi pullo olekaan liikaa meille neljälle."
"Yksi pullo, sinä vintiö! Kaapissahan on toinen."
"Sitten sinun täytyy nyt jo nähdä esineet kahdennettuina, isä."
Vanha Tom, jota tämä sanoma hätkähdytti ja joka kuvitteli Tomin varmaankin anastaneen toisen pullon, ponnahti pystyyn ja kiiruhti kaapille katsomaan, oliko Tomin väite perällinen. Juuri sitä Tom toivoikin; hän vaihtoi heti grogimaljoja isänsä kanssa ja jäi rauhallisesti istumaan.
"Siellä on toinen pullo, Tom", vakuutti isä, tullen kajuutasta ja istuutuen paikalleen. "Tiesin sen siellä olevan. Sinä nuori vintiö, et usko, kuinka kovasti säikytit minua!" Ja vanha Tom vei kulhon huulilleen. "Taivahinen!" äänsi hän. "Mitä ihmettä olen tehnyt?" huudahti hän ja lisäsi väkijuomaa sekoitukseensa. "Sen nojalla, että kaapissa on toinenkin pullo, sinä kaiketi laitat grogisi kahta väkevämmäksi. Kas niin, isä" – ja Tom ojensi kulhoaan – "tipautahan sitä hieman minunkin maljaani – tässä grogissa on vettä seitsemän osaa, enkä minä ole mustalla listalla!"
"Ei, ei, Tom; seuraava grogisi on vahvempi. No niin, mestari, mitä pidätte juomastanne?"
"Se on tosiaankin", vastasi mestari, "miellyttävää ja houkuttelevaa juomaa. Katsokaahan! Minun tinakuppini alkaa olla pohjillaan."
"Malttakaas, kun täytän sen uudelleen, vanha herra! Huomaan teidän olevan oikeata ainesta. Te tiedätte, mitä laulussa sanotaan:
Turma moukille maaperän homeisille,
jotka paastoa, vakavuutta vaatii,
aina kurkuille kovin janoisille
vesiryypyn vain maljahan laatii.– Vettä tosiaankin! Minusta ei vedestä ole muuhun kuin grogin sekoittamiseen ja sinne tänne maailmassa liikkuvien alusten kannattamiseen. Minkä tähden olisi meri tehty suolaiseksi, jollei sen tähden, ettemme voisi juoda liiaksi vettä? Vettä tosiaankin!
Grogimaljan jos ryyppäisivät he,
ilon irti jo saisivat;
käskyt häipyisivät
koulujen;
iloiten
toisen maljan he joisi:
ei vertoja grogilla oo.""Olen ihan samaa mieltä kuin sinäkin, isä", virkkoi Tom, ojentaen tyhjää kulhoaan.
"Olet aina valmis kahteen seikkaan, nuori herra Tom – grogiin ja kujeiluun. Mutta saat kuitenkin vielä yhden annoksen."
"Onko sillä siis lääkkeen hyviä vaikutuksia?" tiedusti koulumestari.
"Kyllä, kyllä sillä on mestari – enemmän kuin maailman kaikilla puoskarinlääkkeillä. Se parantaa surua ja alakuloisuutta ja estää mieltä masentumasta."
"Sitä minä epäilen, isä", huudahti Tom, kohottaen pulloa, "sillä kuta enemmän grogia juomme, sitä alakuloisemmiksi käymme, kun neste vähenee pullosta."
Pulp, pulp, kuului mestarin kurkusta.
"Totisesti, ystävä Tom, se tuntuu muiden hyvien puoliensa ohella terästävän älyä. Kuvailehan edelleen, ystävä Dux, grogin lääkeopillisia hyviä puolia!"
"No niin, mestari, se parantaa rakkautta, milloin se ei saa osakseen vastarakkautta, ja lisää sitä, milloin se saa. Olen kuullut väitettävän sen parantavan mustasukkaisuuttakin, mutta siihen nähden minulla on omat epäilykseni. Nyt, kun se johtui mieleeni, kerron teille tarinan kahden hupakon välisestä mustasukkaisesta avioliitosta. Jacob, eikö maljasi ole tyhjä, poikaseni?"
"Kyllä", vastasin ja ojensin kulhoni täytettäväksi. Se oli tyhjä, sillä kun en itse siitä oikein pitänyt, oli Tom luvallani juonut sen samoin kuin omansakin.
"Kas siinä, Jacob, sinulle aimo annos; sinä et vaadi sitä alituisesti kuten Tom tekee."
"Häntä ei vaivaa alakuloisuus kuten minua, isä."
"Kuinka kauan on se sinua kiusannut, Tom?" kysyin.
"Aina siitä saakka, kun kuulin miten sitä parannetaan. Kas niin, isä, kerrohan meille se tarina!"
"No niin, sitten teidän tulee tietää, että muutamalla entisellä laivakumppanillani Ben Leaderillä oli Poll-niminen vaimo – sievälaatuinen alus tavallaan – soma takila, kauniistikaartuvat keulalaidat, viehättävä keulakuvio ja pahuksen kiehtovasti pyöristyneet kaarteet; kaiken kaikkiaan hän oli hyvin miellyttävä tyttö, ja kaikki miehet juoksivat hänen perässään. Hänellä oli veitikkamaiset silmät, ja hän piti siitä, että häneen tuijotettiin, kuten useimmat sievät naiset pitävät, koska se imartelee heidän itserakkauttaan. Mutta vaikka hänestä oli hauska, että muutkin pojat panivat hänet merkille, hän ei kuitenkaan päästänyt itseään hyväilemään ketään muita paitsi Beniä; kaikki muut saivat kuulla: 'Pois käpälät, Pompey!'
– Ben Leader oli komean näköinen, vireä, reima miekkonen, osasi tanssia hyvin ja saattoi käydä keppimiekkailuun parhaankin tappelupukarin kanssa. Ja Poll oli kuolemakseen rakastunut häneen ja kuolemakseen mustasukkainen, jos hän puheli kenenkään muun naisen kanssa, sillä naiset pitivät Benistä yhtä paljon kuin miehet pitivät Pollista.
– No niin, samoin kuin he rakastivat toisiaan, samoin he olivat myöskin mustasukkaisia toisistaan; ja kun pojat ja tytöt sen oivalsivat, oli heistä hupaista laittaa niin, että Benin ja Pollin kesken syntyi väärinkäsityksiä. Niinpä heidän suhteensa kävivät päivä päivältä yhä kiperämmiksi. Minä puolestani olen aina sanonut, että on typerää olla mustasukkainen, sillä jos siihen on aihetta, ei ole aihetta rakkauteen, ja jollei siihen ole aihetta, niin ei ole aihetta olla mustasukkainen."
"Muistutat pesillään olevia variksia, isä, vaakut aina samaa", keskeytti Tom.
"No niin, kai niin on; mutta puheeni oli minusta iskevän johdonmukaista – eikö se ollutkin, mestari?"
"Se oli syllogismi", vastasi mestari, siirtäen maljan pois suultansa.
"En tiedä, mitä se merkitsee, enkä haluakaan sitä tietää", virkkoi vanha Tom, "ja niinpä vain jatkan kertomustani. No niin, vihdoin heidän välilleen sukeutui suoranainen tappelu. Ben pieksi Pollia, koska tämä lörpötteli ja naureskeli muiden miesten kanssa, ja Poll itki ja uikutti päivät pääksytysten, koska Ben ei suostunut istumaan hänen polvellaan, vaan lähti laivaan hoitamaan tehtäviään.
– No niin, eräänä iltana Ben lähti töiden päätyttyä maihin ja meni siihen taloon, jossa Poll aina nukkui, ja nähtyään kapakkapuolen tarjoilijattaren hän kysyi: 'Missä Poll on?' Tarjoilijatar oli vastatullut ja tiedusti: 'Millainen tyttö hän on?' Sitten Ben kuvaili Pollia, ja tarjoilijatar vastasi: 'Hän kai meni ihan äsken nukkumaan puolisonsa kanssa.' Talossa asui nimittäin Pollia muistuttava nainen, joka oli mennyt nukkumaan. Sen kuultuaan Ben kohensi housujaan, tilasi vankan ryypyn, joi sen huokaillen ja poistui talosta, uskoen kaiken olevan totta.
– Benin lähdettyä saapui Poll ja huomattuaan, ettei Beniä ollut tarjoiluhuoneessa, kysyi tarjoilijattarelta: 'Menikö täältä ihan äsken mies yläkertaan?' 'Kyllä', vastasi tarjoilijatar, 'vaimonsa kanssa kaiketi; he ovat olleet makuulla jo neljännestunnin'. Sen kuultuaan Poll tuli melkein hulluksi raivosta, kävi sitten valkeaksi kuin palttina, purskahti senjälkeen itkemään ja syöksyi ulos talosta, valittaen: 'Voi minua, onnetonta olento-poloista!' Juostessaan hän kaatoi jalkoihinsa kaikki itseään pienemmät ja törmäili kaikkien miesten syliin, jotka vain sattuivat hänen klyysiensä kohdalle."
"Mikäli olen käsittänyt ei naisella ollut mitään erikoista muassaan. Minkälaiset vehkeet ne klyysit olivat? Selitähän sinä, Jacob!"
"Se oli merielämästä otettu kuvaannollinen sana, sir."
"Aivan niin", yhtyi vanha Tom. "Tarkoitin hänen keulakuvioitaan, vanha herra. Mutta kertomuksestani ei tule mitään, jos minua yhtenään keskeytellään tällä tavoin. Entäpä, mestari, jos kuuntelisitte ensin tarinani ja ymmärtäisitte sen sitten?"
"Koetan käsittää kaikki tekstiyhteyden nojalla", lupasi mestari.
"Se kaiketi merkitsee sitä, että sallitte minun pysyä tekstissäni. No niin, sitten alkaa vyyhdin selvittäminen jälleen. Mustasukkaisuus ja vankka ryyppy panivat Benin pään hieman pyörälle, ja hän asteli laiturille, aikoen päästä eroon itsestään, vaimostaan ja kaikista vaikeuksistaan luovuttamalla sielunsa takaisin Luojalleen ja ruumiinsa kaloille."
"Huonoa filosofiaa", arvosteli mestari.
"Olen samaa mieltä kanssanne, mestari", yhtyi vanha Tom.
"Kuulkaahan, millaista peliä se filosofia on?" tiedusti Tom.
"Filosofia", vastasi vanha Tom, "merkitsee sitä, että hirttää, hukuttaa tai ampuu itsensä, lyhyesti sanoen, että laittautuu pois tästä maailmasta ilman muiden apua."
"Ei", oikaisi mestari, "siitä oppineet käyttäisivät nimitystä felo de
se." [Felo de se merkitsee itsemurhaa. Suom.]"Niinpä niin, minä lausun sen nopeammin kuin te, mestari, mutta ihan sama asia se on. Mutta jatkakaamme. Sillä aikaa, kun Ben seisoi laiturilla, aprikoiden, pitäisikö hänen ottaa vielä yksi tupakkamälli ennen sukeltamista, riensi Poll rantaan tukka hajallaan hänen jäljessään hulmuavana, muistuttaen ajurin raippoja, ja hänellä oli mielessään sama aie kuin Benilläkin – tehdä filo-soffia. Ben, joka seisoi laiturin reunalla katse tähdättynä paalujen välitse lipuvaan veteen ja näytti niin kaamealta kuin olisi niellyt kuuden hevosen vetämät ruumisvaunut ja kuin hautajaissulat olisivat vielä pistäneet näkyviin hänen suustansa."
"Rohkea vertaus", jupisi mestari.
"Ei lainkaan huomannut häntä. Ja Poll oli niin omissa aatoksissaan, ettei hänkään havainnut Beniä, vaikka he olivatkin ihan likekkäin – meidän pitää aina muistaa, että ilta oli pimeä. Niinpä Poll käänsi silmänsä ylöspäin ihan kuin kuoleva naakka."
"Sanohan minulle, ystävä Dux", keskeytti mestari, "kuolevatko naakat jollakin erikoisella tavalla!"
"Kyllä", ehätti nuori Tom vastaamaan, "ne kuolevat aina mustina."
"Siis ne kuolevat niinkuin elävätkin. (Pulp, pulp.) Jatka, kelpo Dux!"
"Älkää te enää keskeyttäkö tarinani juonta, mestari, jos haluatte kuulla sen loppuun saakka! Niinpä Poll alkaa nyyhkyttää Benistä. 'Oi, Ben, Ben', valittaa hän, 'julma, kovin julma mies; tulee ja menee – menee ja tulee!'
– 'Kuka siellä?' luikkasi Ben.
– 'Tulee ja menee', vaikeroi Poll.
– 'Laiva hoi?' huusi Ben taaskin.
– 'Menee ja tulee', uikutti Poll eikä saanut sitten enää mitään sanotuksi nyyhkytyksiltään.
Silloin Ben, joka oli tuntevinaan hänen äänensä, meni hänen luoksensa ja lausui: 'Sinäkö siinä, Poll?'
– 'Sinäkö siinä, Ben?' virkkoi Poll puolestaan, ottaen kädet pois kasvoiltaan ja katsoen häneen.
– 'Luulin sinun olevan vuoteessa sen – sen voi, Poll!' ähkyi Ben.
– 'Ja minä luulin sinun olevan vuoteessa sen voi, Ben!' vastasi Poll.
– 'Mutta minä en ollut, Poll.'
– 'Enkä minäkään ollut, Ben.'
– 'Entä minkä tähden tulit tänne, Poll?'
– 'Tahdoin kuolla, Ben. Entä mikä sinut tänne toi, Ben?'
– 'En tahtonut elää, Poll, kun luulin sinua petolliseksi.'
– Silloin Pollin olisi sopinut vastata vanhan laulun sanoilla, mestari, mutta hänen sydän-parkansa oli otaksuttavasti liian täysi." Ja Tom viritti laulun:
"Ei Pollyssa petosta, vilpillisyyttä.
Jos toisin ken väittää, hän soimaa syyttä.– Joka tapauksessa he seuraavalla minuutilla molemmat syleilivät ja suutelivat toisiaan, nyyhkyttäen, väristen ja tutisten toistensa syleilyissä. Ja niin pian kuin he olivat hieman tyyntyneet, palasivat he käsi kädessä taloon, nauttivat kunnollisen, tuiman lasin torjuakseen reumatismia, kävivät nukkumaan ja olivat iäksi parantuneet mustasukkaisuudesta – mikä mielestäni oli paljoa parempi filosoffia kuin se, jota he kumpikin olivat aikoneet. Kas niin, olen vihdoinkin päässyt tarinani loppuun, mestari, ja nyt täytämme kulhomme."
"Ennenkuin suostun siihen, ystävä Dux, pyydän sinua ilmoittamaan minulle, kuinka paljon tätä miellyttävää juomaa saattaa nauttia päihtymättä, vulgo, tulematta humalaan."
"Isä voi nauttia sitä niin paljon, että jolla mahtuisi siinä kellumaan", vastasi Tom, "joten teidän ei tarvitse pelätä. Minä juon kanssanne maljan maljasta koko yön."
"Etpä juokaan, Tom-veitikka", tokaisi isä.
"Kyllä minä juon, mestari."
Huomasin väkijuoman jo jonkun verran tehonneen arvoisaan opettajaani enkä halunnut, että hänet olisi suostutettu juomaan ylettömästi. Senvuoksi vihjaukseksi nykäisin hänen takkiaan, mutta hän oli taaskin vaipunut syviin aatoksiinsa eikä kiinnittänyt minuun huomiota. Kyllästyneenä istumaan niin kauan nousin pystyyn ja menin keulaan katsomaan, oliko ankkuriköysi kunnossa.
"Kummallista", mutisi koulumestari, "että Jacob sillä tavoin nykäisi vaatteitani. Mitähän hän tarkoitti?"
"Nykäisikö hän teitä?" tiedusti Tom.
"Kyllä, useita kertoja; ja sitten hän lähti pois."
"Nähtävästi teitä on nyitty liiaksi, sir", huomautti Tom, kätevästi ollen ottavinaan kannelta koiran repimän takinliepeen ja ojentaen sen hänelle.
"Eheu! Jacobe – filii dilectissime – quid fecisti?" [Voi, Jacob,
rakas poikani, mitä oletkaan tehnyt? Suom.] huudahti mestari, kohottaen
takkinsa riekaletta ja näyttäen epätoivoiselta."'Pitkä tempaus, voimakas ja yhteisvoimin'", hoilotti vanha Tom, katsoen sitten Tomiin ja jatkaen: "No, etkö ole aikamoinen vintiö, nuori herra Tom?"
"Se on tehty", pahoitteli mestari, huoahtaen ja pistäen vaatepalasen jäljellä olevaan taskuunsa, "eikä sitä saa tekemättömäksi."
"Minusta se on nyt tehty tekemättömäksi, mutta se voidaan tehdä uudelleen, mestari", virkkoi Tom. "Neula ja rihma pian liittävät vanhan takkinne kappaleet – pyhään avioliittoon, sopinee sanoa –"
"Aivan oikein. (Pulp, pulp.) Taloudenhoitajattareni laittaa sen
kuntoon, mutta hän on myöskin äkäinen. 'Feminae curaeque iraeque.'
Mutta älkäämme enää sitä ajatelko!" huudahti mestari, ottaen pitkän
siemauksen maljastaan ja joka minuutti käyden nopeasti yhä
juopuneemmaksi. "'Nunc est bibendum, nunc pede libero pulsanda
tellus.' [Nyt pitää juoda, nyt vapaalla jalalla tömisyttää tannerta.
Suom.] Minusta tuntuu ikäänkuin joku voima nostaisi minua ja saattaisin
tanssia, niin, ja korottaa ääneni laulamaan.""Siispä molemmat tanssikaamme ja laulakaamme:
Hei, tanssitaan ja lauletaan,
kun Barbados-saarella soitetaan.
Mars viulua vinguttaa,
Venus huilua puhaltaa,
hilpeenä Hymen sipsuttaa,
hääilo riehahtaa.– Nyt kuorossa:
Hei, tanssitaan ja lauletaan."
KOLMASTOISTA LUKU
Ilonpito käy vinhan vimmaiseksi – Koulumestarin näkö pettää ja hänen jalkansa käyvät kovin epävakaisiksi – Kuvaannollinen kohteliaisuus, joka miltei kehittyy kirjaimelliseksi riidaksi – Vihdoin mahtavat nujertuvat, ja mestari vahingoittaa nenäänsä.
Kuulin Tomin sopraanoäänen ja narinaa, jonka tunsin lähtevän kuorolauluun yhtyneen mestarin kurkusta, ja menin peräpuolelle, jos mahdollista, estääkseni ylettömän juomingin jatkamista; mutta huomasin grogin nousseen mestarin päähän, ja kaikki viittaukseni syrjäytettiin.
Tom lähetettiin sitten piammiten noutamaan toista pulloa, ja mestarin malja täytettiin uudelleen vanhan Tomin hoilottaessa:
On eessä satama.
Ja riemuiten
ja ootellen
ratoksi armaita,
nyt tanssimme
ja nautimme,
laulamme lauluja.– Nyt taaskin kuorossa:
On eessä satama.
"Jacob, minkä tähden et yhdy lauluun?"
Lauloimme kaikki kuorossa. Mestarin ääni oli jopa kovempi, vaikka ei yhtä sointuva kuin vanhan Tomin.
"Evoe!" huudahti mestari. "Evoe! Cantemus! [Hih! Laulakaamme!]
Amo, amas – kerran rakastin
tyttöä pitkää ja hoikkaa.
Amas, amat – siitä selvisin,
kun hän oli aika poikaa.– Totisesti olen unohtanut nuoruuteni ja hilpeiden päivieni laulut, mutta tehoisa juoma vaikuttaa minuun, kuten Jumala vaikutti entisaikojen sibyllaan, ja pian ennustan tulevia tapahtumia."
"Niin minäkin", kehui Tom, sysäten minua ja nauraen.
"Tee sinä tehtäväsi Ganymedeksenä ja täytä malja äläkä kaada liikaa alkuainetta! Korota vielä kerran äänesi, kunnon Dux!"
"Aina valmis, mestari", kiljaisi Tom, joka taaskin viritti laulun lempijuomansa ylistykseksi:
"Merimiehelle ryyppy on toiveitten määrä,
on ankkuri, kompassi, loki.
Kun sen turvassa hän on, ei maailma väärä,
ei uhkaava turma,
ei väijyvä surma,
häntä säikytä, peloita, ei.
On ryyppy se vain
hänen suuntansa, aikansa mitta. Ja hei!
On turvana ryyppy ain.'""Totisesti, oletpa Apollo – tai kun sinulla ei ole jalkoja, pikemminkin puolinainen Apollo – siis puolijumala. (Pulp, pulp.) Suloinen on lyyrasi, ystävä Dux."
"Suoria sanoja, mestari; en minä mikään liero ole", karjaisi Tom. "Pitäkää kielenne tiukalla; muutoin joudutte ikävyyksiin!"
"Ubi lapsus, quid feci?" [Missä lipsahdus, – mitä olen tehnyt?
Suom.] kummasteli mestari. "Puhuin sinun sointuvasta kielestäsi; ja
sitäpaitsi puhuin kuvaannollisesti.""Kyllä uskon kieleni kangertavan niinkuin teidänkin kielenne tekee, mutta se, että olen liero tai kiero, on jo paksua", kiukkuili vanha Tom, joka alkoi maljoistaan käydä äreäksi.
Nyt sekaannuin asiaan, koska kahakan syntyminen näytti tuiki todennäköiseltä, ja nuoresta Tomista huolimatta, joka halusi, kuten hän itse sanoi, saada aikaan hauskan näytelmän, taivutin heidät tekemään sovinnon, ja he ravistelivat toistensa kättä lähes viisi minuuttia. Sen päätyttyä taaskin kehoitin hartaasti mestaria herkeämään jo juomasta ja lähtemään makuulle.
"Amice Jacobe", vastasi mestari, "juoma on noussut päähäsi, ja haluaisit nuhdella mestariasi ja opettajaasi. Mene sinä vuoteeseesi ja nuku pois juoman vaikutukset! Tosiaankin, Jacob, sinä olet plenus Veteris Bacchi eli tulkittuna: sinä olet humalassa. Osaatko taivuttaa teonsanoja, Jacob? Pelkään, ettet osaa. Osaatko taivuttaa nimisanoja, Jacob? Pelkään, ettet osaa. Osaatko lausua runoja runomitassa, Jacob? Pelkään, ettet osaa. Niin, Jacob, minusta tuntuu, että käyntisikin on epävarma ja ettet näekään ylen selvästi. Onko kuulosi tarkka, Jacob? Jos niin on, esitän sinulle juopottelua vastaan tähdätyn puheen, joka mielessäsi sinun sopii painaa pääsi pielukselle. Tahdotko kuulla sen latinan- vaiko kreikankielellä?"
"Oh, paha vieköön kreikkanne ja latinanne!" kivahti vanha Tom. "Säästäkää ne huomiseksi! Laulakaa meille jotakin, vanha kumppani; vai laulanko minä? Nyt se alkaa:
Kun malja kiertelee,
pois pelko loittonee;
sitä kaikki halveksuu.
Me laulamme –""Laulamme", mylvi mestari.
"Me nauramme –"
"Nauramme", säesti nuori Tom.
"Työskentelemme –"
"Työskentelemme", karjui mestari.
"Me kiroomme –"
"Kiroomme", kertasi Tom ponnekkaasti.
"Me soitamme –"
"Soitamme", toisti mestari nikotusten seasta.
"Tanssiskelemme –"
"Tanssiskelemme", kertasi Tom.
"Ja malja helmeilee;
me soitamme,
tanssiskelemme;
ja malja helmeilee –"kaijutti vanha Tom, tyhjentäen astiansa.
"Ja malja helmeilee –"
säesti mestari, kulauttaen omansa tyhjäksi.
"Ja malja helmeilee –"
huusi nuori Tom, kääntäen ylösalaisin tyhjän kuppinsa.
"Eläköön! Sellainen on minusta komeata. Toistetaan se vielä kerran, ja sitten otamme uudet annokset. Kas niin, nyt, kaikki yhteen ääneen!"
Laulu uusittiin, ja kun ehdittiin "tanssiskelemme" sanaan, ponnahti vanha Tom puujaloilleen, tarttui mestariin, joka heti nousi pystyyn, ja kolmisin he tanssivat kannella minuutin tai pari, koko ajan laulaen, kunnes vanha Tom, joka oli jo sangen humalassa, kompastui luukkuportaiden suojukseen ja puski päänsä mestarin vatsaan, niin että viimemainittu kaatui selälleen nuoren Tomin käteen takertuneena. Ja niinpä he kaikki yhdessä kellahtivat kannelle – arvoisa opettajani molempien muiden alle.
"Tanssi meni vähän liialliseksi tällä kertaa, isä", virkkoi nuori Tom, nousten ensimmäisenä pystyyn ja nauraen. "Tule, Jacob, nostetaan isä jälleen tolpilleen. Hän ei selviydy tuosta, jollei häntä vivuta."
Jonkun verran ponnisteltuamme se meille onnistui. Päästyään taaskin pystyyn vanha Tom laski kätensä meidän olkapäillemme ja juopuneen virnistys kasvoillaan alkoi hoilottaa:
"Mitäpä, jos ei jalkoja
ja mies on ryypyn orja?
Ei merimiestä parempaa
kuin rampa Tom on, norja.– Kiitos, pojat, kiitos! Ja nyt nostakaa vanha herra seisomaan. Taisimmepa kolauttaa häntä niin, että hänen henkensä salpautui. Hei, kumppani, miltä tuntuu?"
"Tiilet tuntuvat kovilta, ja järkeni tuntuu totisesti olevan häipymäisillään", mutisi mestari, nousten omin voimin istumaan ja tähyillen ympärilleen.
"Järki häipymäisillään, niinkö sanoitte, mestari?" huudahti vanha Tom. "Älkää vielä päästäkö sitä menemään, ennenkuin olemme lopettaneet kemumme! Yksi kuppi vielä mieheen, vielä yksi laulu ja sitten vuoteeseen! Tom, missä pullo on?"
"Älkää juoko enää, sir, pyydän sitä; olette huomenna sairas", kehoittelin mestaria.
"Deprome quadrimum", sopersi mestari. "Carpe diem – quam minimum – credula postero – Laula, ystävä Dux – Quem virum – sumes celebrare musis amicus – Missä on piirakkapannuni? – Me emme ole trakialaisia – Natis in usum – laetitiae scyphis pugnare – (hik) – Tharacum est – senvuoksi me – emme tahdo tapella – mutta me juomme – recepto dulce mihi jurere est amico – Jacob, sinä olet juovuksissa – laula, ystävä Dux, vai laulanko minä?
Propriae quae maribus koiran omisti,
Quae genus oli sen nimi –– Muistini pettää – millainen sen sävel oli?"
"Juuri tuosta sävelestä se vanha lehmä kuoli, siitä olen varma", vastasi Tom. "Kas niin, vanha nenäkäs, virittäkäähän uudelleen!"
"Nenäkäs – tosiaankin, se on osuva liikanimi. Ja se johti mieleeni, että nenäni – kärsi äskeisessä kaatumisessa. Mutta en osaa laulaa – en osaa sanoja –"
"Ettekä myöskään säveltä, mestari", huomautti vanha Tom. "Tässä siis puolestanne:
Oli Susanin sulhaset lukuisat.
Häntä valinta vaivasi,
niin vilpittömästi kun kosijat
ikilempeä kuiskasi.
Hälle aamuisin William puheli,
sydänpäivällä Harry ain'.
Illalla Tom häntä kierteli,
eikä parasta löytänyt vain.
Pää neitosen ei
selvyyttä pulmasta saanut, ei.""Se miellyttää minua – se kaikuu korvissani niin, perin viehättävästi. Jatka – tyttö oli kuin Horatiuksen Pyrrha:
"Qui multa gracilis – te puer in rosa
Perfusus liquidis urget odoribus,
Grato, Pyrrha – sub antro?""Se kaikki on minusta hepreaa, mestari. Mutta minä jatkan, jos osaan. Muistikoteloni on hieman sekaisin. Annas, kun koetan – ahaa!
Niinpä mieli Williamin mustaksi käy;
tuli Harrynkin toiveista tuhkaa.
Eikä Tomille vastausta muuta näy
kuin ryppyisen otsan uhkaa.
Kosijoitansa monia vaihtaessaan
ja ikänsä vanhetessa
hääjoukkoa kerran kaihtaessaan
Susan kuoli pajun katvehessa.
Pää neitosen ei
selvyyttä pulmasta saanut, ei.– Ja nyt, vanha herra, juokaa sitten groginne loppuun! Olette saanut annoksenne, kuten lupasin."
"Kas niin, mestari, olette maljan jäljessä", virkkoi Tom, joka tosin oli hyvällä tuulella, mutta ei suinkaan juopunut; myöhemmin huomasinkin hänen kestävän enemmän kuin isänsä. "No, laulanko teille laulun?"
"Se on oikein, Tom; vapaaehtoinen vastaa kahta pakolla värvättyä miestä. Avaa suusi levälleen ja anna pillisi vinkua tuulen mukana! Joka tapauksessa se vinkuu nuottien mukaisesti."
Sitten Tom viritti laulun, ja mestari nuokkui istuessaan, käyden hyvin uniseksi.
"Riemut, surut, onnen kovan
mieli iloisena kestän.
Jos on puute mammonan,
ilon häipymästä estän.
Kohtalotar vaakahani
liian paljon pahaa pani.
Nauraa minun sallikaa!
En itkeä voi naurultani.
Ha, ha! Ha, ha! Ha, ha, haa!
En itkeä voi naurultani.– Ja nyt yhdessä, isä!
Ha, ha! Ha, ha! Ha, ha, haa!
En itkeä voi naurultani.– Enempää en sitä osaa; ja se riittääkin, sillä se ei herätä vanhaa herraa."
Mutta se herätti. "Ha, ha ha – ha, ha, ha! En kuollakaan voi naurultani", mylvi mestari, hapuillen kuppiaan. Mutta se olikin hänen viimeinen ponnistuksensa. Hän tuijotteli ympärilleen. "Totisesti, totisesti olemme pyörteessä – kuinka vinhasti kaikki pyöriikään! Kukapa välittää? Enkö ole muinainen merenkulkija – 'qui videt mare turgidum – et infames scopulos'? [Joka näkee myrskyävän meren ja luihuja aaltoja.] Ystävä Dux, kuuntelehan minua – favete linguis!" [Olkaahan vaiti. Suom.]
"No niin", vastasi vanha Tom, nikotellen, "sen teen – mutta puhu – selvää englantia – kuten – minäkin – puhun."
"Minut saa hirttää, jos hän sen tekee", supatti Tom minulle. "Puolen tunnin kuluttua ymmärrän vanhan nenäkkään latinaa ihan yhtä hyvin kuin hänen selvää englantiansakin, kuten hän sitä nimittää."
"Olen valmis keskustelemaan millä kielellä tahansa, vaadittakoonpa sitten kreikkaa tai latinaa – niin, jopa – (hik) – ystävä Dux – etkö ole nauttinut liian runsaasti – tuota – hyväinen aika! Quo me, Bacche, rapis tui – plenum – totisesti tulen humalaan – ja nyt vain juon piiraspannuni tyhjäksi dulce periculum est – Jacob – saattaako täällä olla kahta Jacobia – ja kahta vanhaa Tomia – niin – mirabile dictu – tuolla on kaksi nuorta Tomia ja kaksi Tommy-koiraa – kummallakin – kaksi häntää. Bacche, parce – precor – precor – Jacob, missä olet? Ego sum, tu es – sinä olet – sumus, me olemme – missä olen? Procumbit humi bos – 'Bos'-sanan sijasta – lue Dobbs – amo, amas – rakastin tyttöä. Tityre, tu patulae sub teg – mine – ei – lausuin väärin – siispä minun täytyy olla – totisesti uskon olevani – juopunut."
"Ja minä olen siitä ihan varma", huudahti Tom nauraen, kun mestari kellahti taaksepäin tajuttomana.
"Ja minä olen ihan varma", lallatti vanha Tom kieriskellessään kannella kajuutan ovea kohti, "että päässäni on niin paljon kuin suinkin jaksan hoippuen kantaa – joka tapauksessa – ja niinpä laulan itseni nukuksiin – koska – olen onnellinen. Jacob suostuisitko pitämään tämän yön kaikki vahtivuorot – ja Tom saa pitää loput."
Sitten vanha Tom nousi istumaan, nojaten selkänsä kajuutan oviluukkuun ja alkoi laulaa surullista laulelmaa, jollaisia joskus kuulee sotalaivan etukannella. Hän muisti pari sellaista laulua, jotka hän aina säästi tällaisia tilaisuuksia varten. Sillä aikaa, kun Tom ja minä raahasimme koulumestaria vuoteeseen, vanha Tom hitaasti loilotti laulelmaansa:
"Ensin Virginiaan me laskettiin,
Fyalissa sitten poikettiin.
Kun merelle sieltä lähdetään,
nähdään vihollista seitsemän.– Se on oikein, pojat, hinatkaa ja kiskokaa – pistäkää vanha sanakirja talteen – sillä hän ei kykene suoriutumaan lauseenosista.
On aamulla taistelu armoton;
urho amiraali Benbow on.
Hän haavoittui ja sotilaitaan
pyysi pois hänet kantamaan.– Nyt, pojat, tulkaa auttamaan minua — Tom jätä silleen hullutuksesi – sillä iäkäs isä-poloisesi on – humalassa –"
Autoimme vanhan Tomin kajuutan toiseen "vuoteeseen."
"Kiitos, pojat – vain yksi säkeistö vielä, ja sitten minä olen valmis – kuten huutokaupanpitäjä sanoo – ensimmäinen – toinen –
Tykit ne paukkui, ja kuulat ne soi,
kun Benbow huudahti: 'Voi,
minut pois täältä viekää, joutukaa!
Miesten mieliä rohkaiskaa!'Ensimmäinen – vanha jokiproomu – mikä olenkin – toinen – kolmas."
Tom ja minä jäimme kannelle.
"Kas niin, Jacob, huvittaako sinua käydä makuulle? Minua ei nukuta – sinä saat pitää aamuvahdin."
"Ei, Tom, sinun on parempi nukkua ensiksi. Herätän sinut kello neljä. Emme voi lähteä liikkeelle, ennenkuin vuorovesi kääntyy; ja minäkin ehdin nukkua yllin kyllin sitä ennen."
Tom paneutui levolle, ja minä kävelin kannella aamuun saakka, ajatellen kuluneen päivän tapahtumia ja aprikoiden, mitä mestari ajattelisi tultuaan järkiinsä. Kuten oli sovittu, herätin Tomin kello neljä, kävin hänen vuoteeseensa ja olin pian yhtä sikeässä unessa kuin vanha Tom ja mestarikin olivat, joiden kuorsaukset olivat kaikuneet korvissani koko ajan kannella kävellessäni.
NELJÄSTOISTA LUKU
Kylmää vettä ja katumusta – Molemmat Tomit melkein moraalisia, ja minä täynnä viisaita mietteitä – Luku, josta huokuu vakavia sanoja, on onneksi hyvin lyhyt, ja vaikka se onkin sangen järkevä, en neuvoisi ketään hyppäämään sen ylitse.
Seuraavana aamuna kello puoli yhdeksän vaiheilla Tom herätti minut avuksi laittamaan proomua liikkeelle. Kannelle saavuttuani oli siellä vanha Tom niin pirteänä kuin ei olisi maistanut tippaakaan edellisenä iltana touhuisesti astella kolkuttelemassa vintturin ympärillä, jolla ensin nostimme pohjasta ankkurin ja sitten pystyyn mastoon.
"No niin, Jacob, poikaseni, saitko nukkua kylliksesi? Varmasti et liikoja. Mutta eileniltaisen tapaisia kemuja ei satu liian usein – ainoastaan kerran joka matkalla; ja luulen sellaisen silloin tällöin olevan hyväksi terveydelleni. On perin mukavaa minulle, poikaseni, että sinä olet aluksessamme, koska sinä et juo milloinkaan ja minä senvuoksi saan antautua ryyppäämään hieman useammin. Tomiin taas en voi luottaa – hän on liiaksi isänsä kaltainen – minulla ei ollut ketään, jonka olisin voinut luottaa pitävän vahtia paitsi Tommy-koiraa, kunnes sinä liityit joukkoomme. Tommyyn saan luottaa siihen nähden, että se pitää loitolla jokihait; se ei ikinä salli heidän ottaa köydenpätkääkään kannelta, ei yöllä eikä päivällä, mutta koira on sittenkin vain koira. Nyt olemme jälleen työssä; käy siis käsiksi, poikaseni, ja kierretään oikein rivakasti!"
"Miten vanha herra jaksaa, isä?" kysyi Tom, kun hetkiseksi keskeytimme työskentelymme vintturin ääressä.
"Oh! Hänen pitää nukkua vielä hyvä aika selvitäkseen. Siellä hän nukkuu ihan selällään, puhkuen kuin tuurakala. Parasta on antaa hänen olla rauhassa niin kauan kuin voimme. Herätämme hänet heti Greenwichin mutkaan saavuttuamme. Tom, eikö sinusta hänen nenänsä näyttänyt pahuksen isolta eilen illalla?"
"En ole eläissäni nähnyt sellaista vietävänmoista tuulenhalkaisijaa, isä."
"No niin, siispä näet vielä isomman, kun hän nousee jalkeille, sillä se on paisunut kookkaammaksi kuin rommipullo on. Hei, vetäkää! Nyt kiinnittäkää ankkuri paikalleen ja nostakaa masto pystyyn, pojat, kun taas minä menen perään hoitamaan peräsintä!"
Vanha Tom meni perään. Yöllä oli tuuli pyörtänyt pohjoiseen, oli tullut tiukka pakkanen, proomun kansi oli huurteessa, ja siellä täällä näkyi vuoroveden mukana lipuvan jokea alas jääkappaleita. Joen äyräät ja niiden läheiset vainiot olivat vaaleanharmaina huurteesta ja olisivat tarjonneet ilottoman näyn, jollei aurinko olisi paistanut kirkkaana ja säihkyvänä. Tom meni perälle sytyttämään tulta, kun taas minä kieppusin köydet ja laitoin kaikki siistiksi keulassa. Tavallisuuden mukaisesti vanha Tom viritti laulun:
"Tuulosta lievää, lenseää
rukoili neitonen.
Me myrskyä taas toivotaan,
pärskettä aaltojen,
alusta vankkaa, sivakkaa,
vinhasti joutuvaa.
On ulapalla kotimme;
hilpeitä olemme.– Kaunis aamu nyt kuuman pään jäähdyttämiseksi, se on varma. Tommy, sinä veitikka, sinä muistutat hovinaista, jonka yllä on samettipuku, yltyleensä timanteilla peitetty", jatkoi vanha Tom, katsellen newfoundlandilaista koiraa, jonka kiiltävässä, mustassa turkissa oli auringonpaisteessa välkkyviä jäähiukkasia. "Sinä ja Jacob olitte seurueemme ainoat järkevät jäsenet eilen illalla, sillä te olitte selvät."
"Niin minäkin olin, isä. Olin selvä kuin tuomari", huomautti Tom, joka puhaltelemalla viritti tulta.
"Kenties, Tom, kuten tuomari päivällisten jälkeen. Mutta tuomari oikeudessa on toinen asia ja tuomari pullon ääressä toinen, eikä heistä kumpikaan ole huono tuomari. Jollei sinun pääsi ollut täysi, ei se missään nimessä ollut sinun vikasi."
"Ja otaksuttavasti", vastasi Tom, "se, että sinun pääsi oli täysi, johtui ainoastaan huonosta onnestasi."
"Ei, sitä en väitä. Mutta kuitenkin, kun katselen koiraa, joka luonnostaan on vain eläin, ja ajattelen itseäni, joka en ole tarkoitettu eläimeksi, niin, no, silloin punastun, siinä kaikki."
"Jacob, katsohan isää! Punastuukohan hän?" huudahti Tom.
"En voi väittää sitä huomaavani", vastasin, hymyillen.
"No niin, jollen punastu, on syynä se, ettei minulla ole jalkoja. Silloin, kun ne katkesivat, menetin varmasti puolet ruumiini verestä, ja siitä se johtuu luullakseni. Joka tapauksessa oli tarkoitukseni punastua, niin että hyväksykäämme tahto teon vastineeksi."
"Mutta aiotko pysytellä raittiina vastaisuudessa, isä?" tiedusti Tom.
"Älä sinä siitä huoli – huolehdi sinä omista asioistasi, herra Tom! Missään nimessä en ole päissäni ennenkuin ensi kerralla, enkä mitään muuta voi varmasti vakuuttaa, koska näet tunnen oman heikkouteni. Jacob, oletko milloinkaan ennen nähnyt tuon vanhan herran purjehtivan liian tiukassa tuulessa?"
"En kertaakaan – en luule hänen olleen koskaan humalassa ennenkuin eilen illalla."
"Silloin säälin häntä – hänen päänkipuaan ja hänen katumustaan. Sitäpaitsi hänen nenänsä ja hänen takkinsa lieve ovat lisäksi tekemässä häntä onnettomaksi. Olemme sairaalan kohdalla puolen tunnin kuluttua. Mitähän, jos menisit ravistamaan häntä, Jacob? Et sinä, Tom; en luota sinuun – sinä tekisit hänelle ilkeyttä; sinulla ei ole myötätuntoa, ei edes mykkiä eläimiä kohtaan."
"Olisin sinulle kiitollinen, jollet riistäisi minulta mainetta tuolla tavoin, isä", vastasi Tom. "Enkö vienyt sinua vuoteeseen eilen illalla sinun ollessasi puhekyvyttömänä?"
"Jospa sen teitkin – entäs sitten?"
"No, silloinhan minulla oli myötätuntoa mykkää luontokappaletta kohtaan. Sanoin sen, isä, vain leikilläni, tiedäthän", lisäsi Tom, mennen isänsä luokse ja taputtaen hänen karkeata poskeaan.
"Tiedän sen, poika. Et ole milloinkaan ollut töykeä, se on totta; mutta sinun täytyy saada laskea leikkiä.
Riemumieli liittyy hymyyn;
miksi hautaisimme sen?
Murheen aika eessä lymyy;
sitä jouduta ma en.
Nykyhetket huoliansa
ken vain suree, onneton,
sille päivä paistettansa
ei suo; vika oma on."Tällä välin minä turhaan koettelin herättää mestaria. Useiden hyödyttömien yritysten jälkeen panin ison kasan nuuskaa hänen ylähuulelleen ja puhalsin sen hänen nenäänsä. Mutta laupias taivas! Minkälainen nenä siitä olikaan tullut! Se oli isompi kuin isoin eläissäni näkemäni päärynä. Vanha Tom oli kaatunut sen päälle koko painollaan, eikä sitä ollut se isku murskannut, vaan päinvastoin se oli paisunut, ikäänkuin harmistuneena sitä kohdanneesta loukkauksesta ja herjauksesta. Sen iho oli yhtä tiukalla kuin rummun kalvo ja kiilsi, ikäänkuin sitä olisi öljytty, ja sen väri oli heleän purppurainen. Se oli tosiaankin mestarin nenä vimmastuneena.
Nuuskalla oli se vaikutus, että se osittain herätti hänet horroksista.
"Kello kuusi, niinkö sanoitte, rouva Bately? Ovatko pojat peseytyneet ja menneet luokkahuoneeseen? Nousen vuoteesta piakkoin, mutta minua painostaa tavattomasti. Delapsus somnus ab –" Ja mestari kuorsasi jälleen. Uudistin yritykseni, ja vähitellen ne onnistuivat. Mestari avasi silmänsä, tuijotti kanteen ja ympärillään oleviin laitteisiin, sitten vierellään seisovaan kaappiin. Vihdoin hän katsahti minuun ja tunsi minut.
"Eheu, Jacobe! Missä olen? Ja mikähän aivojani painaa? Mikähän tekee takaraivoni niin raskaaksi kuin se olisi lyijyä? Muistini – missä se on? Annahan, kun kokoan hajanaisia ajatuksiani!" Senjälkeen mestari oli äänettömänä jonkun aikaa. "Voi minua. Niin, totisesti muistankin – tuntien päänkipua ja vielä pahemmin sydämentuskaa – sellaista, minkä mielelläni haluaisin unohtaa, nimittäin sen, että unohdin itseni; ja olenkin unohtanut kaikki, mitä illan loppupuolella tapahtui. Ystävä Dux ei osoittautunut ystäväkseni, vaan johdatti minut väärälle polulle; ja mitä tulee grogiksi nimitettyyn juomaan – eheu, Jacobe – kuinka olenkaan alentunut – alentunut omasta mielestäni – alentunut sinun mielestäsi – miten voin katsoa sinua silmiin! Voi, Jacob, mitä sinun täytyykään ajatella siitä miehestä, joka on tähän saakka ollut opettajasi ja oppaasi!" Sitten mestari retkahti takaisin pielukselle ja käänsi kasvonsa toisaalle.
"Se ei ollut teidän syynne, sir", vastasin lohduttaakseni häntä. "Te ette tietänyt, mitä joitte, ette aavistanut juoman olevan niin väkevää. Vanha Tom petti teidät."
"Ei, Jacob, minun ei sovi valaa sellaista imartelevaa palsamia haavoittuneelle sydämelleni. Minun olisi pitänyt tietää, niin, muistanhan nyt sinun koettaneen varoittaa minua – jopa niin tiukasti, että revit irti takkini liepeen – mutta minä en sinusta välittänyt ja nyt olen nöyryytetty – minäkin, yli seitsemänkymmenen pojan opettaja!"
"Ei, sir, takkinne lievettä en minä repinyt irti; sen teki koira."
"Jacob, olen kuullut puhuttavan Canis-suvun ihmeellisestä
terävyydestä, mutta en ikinäni olisi uskonut mykän eläimen saattavan
oivaltaa, kuinka hullu olin, ja varoittaa minua karttamaan
humaltumista. Mirabile dictu! [Kumma kyllä!] Sanohan minulle, Jacob,
sinä, joka olet saanut nauttia opettajasi annettavissa olevista
tiedoista – vaikka hän ei olekaan kyennyt liittämään neuvoihinsa
esimerkkiä – kerrohan minulle, miten kaikki kävi! Kuvaile minulle
horjahdukseni sen kaikessa laajuudessa!""Te nukuitte, sir, ja me veimme teidät vuoteeseen."
"Kuka minulle sen palveluksen teki, Jacob?"
"Nuori Tom ja minä, sir; vanha Tom puolestaan ei ollut sellaisessa tilassa, että olisi pystynyt auttamaan ketään."
"Olen nöyryytetty, Jacob –"
"Hölynpölyä, vanha herra; kukapa touhuilee turhasta?" virkkoi vanha Tom, joka oli kuullut keskustelumme ja tuli kajuuttaan. "Nautitte tipan liikaa, siinä kaikki, ja mitäpä moisesta? Sellainen sydän, joka ei milloinkaan riemuitse, on surkea. Terästäytykää hieman, huuhdelkaa kasvonne Thamesin viileällä vedellä, ja puolen tunnin kuluttua olette pirteä kuin pulmunen."
"Päätäni särkee!" vaikeroi mestari. "Tuntuu ihan sellaiselta kuin siellä olisi lyijykuula kierähtelemässä ohimosta toiseen. Mutta rangaistukseni on oikeudenmukainen."
"Sellaisen rangaistuksen saa siitä, että käsittelee pulloa liian vapaasti, se on totta. Mutta jos se on rikkomus, rankaisee se itsensä, ja siinä on aivan kylliksi. Jokainen tietää, että milloin sydän on ylettömän kevyt illalla, pää on ylettömän raskas aamulla. Minä olen tietänyt ja todennut sen tuhansia kertoja. No niin, entä sitten? Minä panen hyvän ja pahan vastakkain ja kärsin rangaistukseni miehen lailla."
"Ystävä Dux, sillä niin vieläkin tahdon sinua nimittää, sinä et katsele tätä rikkomusta moraaliselta kannalta."
"Mitä on moraali?" tokaisi vanha Tom.
"Se osoittaisi, että juopuminen on synnillistä."
"Juopuminen synnillistä! Se kaiketi merkitsee, että on synti olla humalassa. Mutta, mestari, minun mielipiteeni on se, että koska kaikkivaltias Jumala on antanut meille hyvää juomaa, on sen tarkoitus ollut yksinomaan se, että joisimme sitä; ja senvuoksi olisimme epäkiitollisia häntä kohtaan ja tekisimme syntiä, jollemme juopuisi – nimittäin varovasti."
"Miten voit sovittaa yhteen juopumisen ja varovaisuuden, kelpo Dux?"
"Tarkoitan sitä, mestari, että milloin on tehtävää työtä, työ pitää tehdä; mutta milloin on runsaasti aikaa, kaikki on järjestyksessä ja kaikki on kunnossa seuraavanaamuista lähtöä varten, ei mielestäni voi olla mitään huomauttamista ilonpitoa vastaan. Kas niin, mestari, reipastautukaa! Proomu on melkein nyt jo sairaalan kohdalla, ja meidän pitää viedä teidät maihin."
Mestari, joka oli täysissä pukimissa, nousi vuoteesta ja lähti seurassamme kannelle. Niin pian kuin ilmestyimme ulko-ilmaan, toivotti peräsimessä oleva nuori Tom hänelle hyvää huomenta sangen kunnioittavasti. Paninkin usein merkille, että Tomin kaikesta julkeudesta ja koirankurisuudesta huolimatta hänessä oli aika paljon huomaavaisuutta ja sydämellisyyttä. Hän oli kuullut mestarin ja minun väliseni keskustelun eikä halunnut enää loukata hänen tunteitaan laskemalla pilaa.
Vanha Tom sijoittui jälleen peräsimeen, samalla kun hänen poikansa alkoi valmistaa aamiaista ja minä nostin sangollisen vettä, jotta mestari saisi pestä kasvonsa ja kätensä. Hänen nenästään ei hiiskuttu sanaakaan, eikä mestari virkkanut minulle siitä asiasta mitään, vaikka olenkin varma, että se oli hyvin kipeä, päätellen siitä, kuinka suuresti hän näytti nauttivan haudellessaan sitä jääkylmällä vedellä. Teekuppi tuotti hänelle suurta lohdutusta, ja hän oli tuskin ehtinyt juoda sen, kun proomu oli jo sairaalan portaiden kohdalla. Tom hyppäsi veneeseen ja veti sen aluksen kupeelle. Minä tartuin toiseen airoon, ja pudistaessaan vanhan Tomin kättä mestari lausui:
"Tarkoitukseni oli hyvä, ja senvuoksi toivotan sinulle jäähyväiset ystävällisesti, kelpo Dux."
"Olkoon Jumala kanssanne, mestari!" vastasi vanha Tom. "Käymmekö noutamassa teidät palatessamme?"
"Ei, ei", epäsi mestari, "kovalla maalla matkustaminen käy kalliimmaksi, mutta on vaarattomampaa. Kiitän sinua lauluistasi ja – kaikesta hyväntahtoisuudestasi, kelpo Dux. Ovatko kapistukseni veneessä, Jacob?"
Vastasin myöntävästi. Mestari laskeutui veneeseen, ja sousimme hänet rannalle. Hän nousi maihin, otti käärönsä ja sateenvarjonsa kainaloonsa, pudisti Tomin ja sitten minun kättäni virkkamatta mitään, ja huomasin kyynelten kihoavan hänen silmiinsä, kun hän kääntyi poistumaan.
"Niinpä niin", äänsi Tom silmäillessään mestarin jälkeen, "toivoisin itse olleeni humalassa hänen sijastaan. Hän ottaa sen niin kovin pahasti sydämelleen, iäkäs mies-poloinen!"
"Hän menetti itsekunnioituksensa, Tom", vastasin. "Sen pitäisi olla varoituksena sinulle. Kas niin, alahan käytellä airoasi!"
"No niin, kaikki ihmiset eivät ole samaan kaavaan valetut. Minä olen ollut humalassa useita kertoja, mutta en ole koskaan kadottanut muuta kuin järkeni, ja se on tullut takaisin heti, kun grogi on haihtunut päästäni. En jaksa käsittää sitä, että tuskaillaan, jos on nautittu lasi liikaa. Minä olen harmissani ainoastaan silloin, kun en saa kylliksi. Mitään aikaisemmin näkemiäni neniä ei voi verratakaan hänen nenäänsä; mieleni teki niin kovin nauraa sille, mutta arvasin sen vihlovan hänen mieltänsä."
"Olit kovin hyväntahtoinen, Tom, kun hillitsit kieltäsi, ja olen siitä sinulle oikein kiitollinen."
"Ja kuitenkin tuo isä-ukkoni väittää, ettei minulla ole lainkaan ihmisrakkautta, mikä minusta on sangen sopimaton väite hänen suustansa lähteneeksi. Mistä se johtuu, Jacob, että pojat ovat aina älykkäämmät kuin isänsä?"
"En ole tiennyt asianlaidan olevan niin, Tom."
"Mutta niin asia on nykyisin, jollei se ehkä ollutkaan sellainen entisinä aikoina. Sananlasku sanoo: 'Nuoret ihmiset luulevat vanhoja hupakoiksi, mutta vanhat tietävät nuorten olevan hupakkoja.' Meidän täytyy muuttaa se, sillä minä väitän: 'Vanhat luulevat nuoria hupakoiksi, mutta nuoret tietävät vanhojen olevan hupakkoja.'"
"Pidä sinä oma pääsi, Tom; oma kelpaa kullekin."
Nykäisimme airot pois vedestä, sidoimme veneen kiinni ja nousimme kannelle, jossa vanha Tom edelleenkin oli peräsimessä.
"No niin", virkkoi hän, "Jacob, en olisi mitenkään uskonut olevani iloinen nähdessäni tuon vanhan herran poistuvan proomustamme – mutta olin siitä – pahuksen iloinen; tänä aamuna hän ihan kuin painoi taakkana omaatuntoani; herra Drummond uskoi hänet minun huostaani, eikä minulla ollut oikeutta suostuttaa häntä tekemään itseään naurettavaksi. Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi, kuten sinä aina joskus sanot; eikä kannata itkeä; mutta vahinko se sittenkin oli, sillä hän on kuin onkin ihan lapsen tapainen. Tuolla on viehättävä neitonen tuossa purressa, joka menee keulamme ohitse; katso hänen prammitankonsa viirejä.
Ylitse veen
tule, neitonen,
omani kaikissa vaiheissa oo!
Vuodet ne pois
meiltä kiiruhtaa;
lempeni vankka on, horjumaton.
Siis ylitse veen
tule, neitonen!""Ensin haluaisin nähdä sinut hirressä, mokomakin nappuloille asetettu, vanha ruho!" tokaisi veneessä oleva nainen vastaukseksi lipuessaan parhaillaan ihan keulamme editse.
"Kas niin, siinäpä totisesti kohtelias vastaus", arvosteli vanha Tom, nauraen.
VIIDESTOISTA LUKU
Minut otetaan joksikin aikaa pois laivasta merkitsemään kirjoihin laivauksia ja kirjoittamaan puhtaiksi laskuja – Saan uuden tuttavan, niin sanotun "lämpimän ihmisen", vaikka hän olikin viettänyt suurimman osan elämäänsä jäävuorten seassa ja kokonaisen yön kuoleman kidassa – Hänen vaimonsa pyrkii innokkaasti esiintymään hienosti.
Saavuimme Sheernessiin seuraavana aamuna, purimme maihin tiilet, jotka olivat valtion rakennuksia varten, ja palasimme laiturille painolastissa. Ensimmäinen tiedustukseni koski koulumestaria, mutta hän ei vielä ollut palannut. Lisäksi herra Drummond ilmoitti minulle, että hänen oli ollut pakko lähettää pois palveluksestaan nuorempi konttoristinsa ja että hän toivoi minun työskentelevän sillä paikalla, kunnes hän ehtisi hankkia uuden miehen tilalle. Senvuoksi proomu otti lastinsa ja lähti liikkeelle ilman minua, mikä oli merkityksetön seikka, koska oppiaikani sittenkin jatkui.
Nyt asuin herra Drummondin luona hänen perheensä jäsenenä enkä kaivannut mitään. Hänen yhtämittainen hyväntahtoisuutensa minua kohtaan sai minut mahdollisimman uutterasti ja tarkkaavaisesti panemaan parastani, ja pian minusta kehittyi aika tottunut kirjanpitäjä, ja olin, kuten hän vakuutti, suureksi hyödyksi. Minun tuskin tarvinnee mainita, että kaikesta tästä oli minulle tuntuvasti etua, ja sain lisää tietoja joka päivä. Mutta vaikka mielihyvin koetinkin hyödyttää herra Drummondia kaikin mahdollisin tavoin, oli minusta kuitenkin aika rasittavaa olla sidottuna kirjoituspöytään, ja kiihkeästi odotin uutta konttoristia tulemaan paikalleni ja vapauttamaan minut päästäkseni takaisin proomuun. Herra Drummond ei minusta näyttänyt lainkaan kiirehtivän asiaa; luulenkin, että hän olisi mielellään pitänyt minut myötämöisin luonansa, jollei hän olisi huomannut minun edelleenkin kaipaavan joelle.
"Joka tapauksessa, Jacob, pidän sinua täällä siihen saakka, kunnes tunnet työsi perinpohjaisesti; siitä on sinulle hyötyä tuonnempana", sanoi hän minulle eräänä päivänä; "etkä sinä paljoa kostu siitä, että purjehdit edestakaisin joella."
Se oli totta; ja paljon etua sain myöskin rouva Drummondin parissa vietetyistä illoista, sillä hän oli järkevä, hyvä nainen ja pani minut usein lukemaan ääneen hänelle ja pikku Sarahille heidän istuessaan ompeluksiensa ääressä.
Ennenkuin jouduin hoitamaan kirjanpitoa, ei minulla ollut aavistustakaan siitä, että herra Drummondin liike oli niin laaja ja että siihen oli sijoitettu niin paljon pääomaa. Koulumestari palasi muutamia päiviä minun saapumiseni jälkeen. Meidän kohdatessamme toisemme oli hänen nenänsä taaskin entisen näköinen, eikä hän kertaakaan ottanut puheeksi proomussa vietetyn illan tapauksia. Kohtasin hänet usein, enimmäkseen sunnuntaisin käytyäni kirkossa perheen mukana, ja ainakin puoli tuntia omistimme sille, että luimme yhdessä jonkun klassikon teoksia.
Koska olin maissa useita kuukausia, tutustuin moniin perheisiin, joista pari kannattaa mainita. Etusijoilla niiden joukossa oli kapteeni Turnbull, kuten häntä ainakin nimitettiin aikaisemmin, kunnes hän kaksi kuukautta ennen tutustumistamme alkoi käyttää käyntikortteja, joihin oli merkitty: George Turnbull, Esq.
Kapteeni Turnbullin elämäntarina oli seuraava. Hänet ja hänen kaksoisveljensä oli löydetty riippumasta jonkun talon ovenkolkuttimessa, ja senjälkeen heitä oli kasvatettu löytölastenhoitolassa. Heidät oli molemmat pantu merimiehenoppiin, ja he olivat kehittyneet päteviksi, oivallisiksi merenkulkijoiksi Grönlannin vesillä purjehtivissa kalastusaluksissa, kohosivat perämiehiksi ja sitten kapteeneiksi.
He olivat menestyneet oikein hyvin, omistaneet ensin osittain, sitten kokonaan laivan ja myöhemmin kaksi tai kolme laivaa sekä lopuksi koonneet kauniin omaisuuden kumpikin. Kapteeni Turnbull oli nainut, lapseton mies; hänen vaimonsa oli ulkonäöltään komea, puhetavaltaan rahvaanomainen, ja pyrki esiintymään hienona ylimysnaisena, jota pyrkimystä kapteeni Turnbull oli useita vuosia torjunut esittämällä syyksi köyhyyden. Mutta hänen veljensä, joka oli pysynyt vanhanapoikana, kuoli ja jätti hänelle perinnöksi neljäkymmentätuhatta puntaa – mitä seikkaa ei voinut pitää salassa. Kapteeni Turnbull ei ollut ilmaissut vaimolleen, kuinka suuri hänen oma omaisuutensa oli; se johtui pikemminkin siitä, että hän halusi elää hiljaisesti ja onnellisesti, kuin säästäväisyyden halusta, sillä hän oli ylettömän antelias. Mutta nyt hänellä ei ollut enää mitään syytä esitettäväksi puolustuksekseen, ja rouva Turnbull vaati jyrkästi hienoa elämää.
Siitä talosta, jossa he olivat asuneet, luovuttiin, ja Thamesin rannalla sijaitseva huvila tyydytti jossakin määrin kummankin aviopuolison toivomuksia; rouva Turnbull odotti päivällisiä ja juhlia, ja kapteeni tyytyi tarkkailemaan kaikkea, mitä joella tapahtui, ja huvittelehtimaan veneessä. He olivat herra ja rouva Drummondin vanhoja tuttuja, ja kapteeni Turnbullin luonne oli omiaan aina saamaan sellaisen miehen kuin herra Drummondin kunnioituksen, sillä hän oli rehellinen, ystävällinen mies. Rouva Turnbull oli nyt hankkinut itselleen vaunut, ja omasta mielestään hän oli hyvin tärkeä henkilö. Hän olisi katkaissut suhteensa kaikkien aikaisempien tuttaviensa kanssa, mutta siinä suhteessa kapteeni oli taipumaton, eritoten Drummondeihin nähden. Heihin nähden rouva Turnbull antoikin myöten, koska rouva Drummond teki hienon naisen vaikutuksen ja herra Drummondia yleisesti kunnioitettiin lahjakkaana ja runsastietoisena miehenä.
Kapteeni tai oikeammin herra Turnbull kävi yhtenään luonamme ja piti minusta erittäin paljon. Usein hän moitti herra Drummondia siitä, että tämä piti minua liian paljon kirjoituspöydän ääressä, ja suostutti hänet usein myöntämään minulle pari tuntia vapaata aikaa. Milloin sellainen lupa saatiin, kutsui hän aina jonkun vuokrasoutajan, viskasi hänelle kruununkolikon ja käski hänen niin vilkkaasti kuin suinkin nousta pois veneestään. Sitten me lähdimme vesille ja soutelimme huviksemme joella, samalla kun rouva Turnbull äärimmäisen muodikkaasti puettuna ajeli vaunuissaan ja siroitteli käyntikorttejaan joka taholle.
Eräänä päivänä herra Turnbull tuli Drummondien luokse ja pyysi heitä tulemaan luoksensa päivälliselle seuraavana lauantaina. He hyväksyivät kutsun.
"Muuten", virkkoi hän, "minulla on taskussani, kuten vaimoni sanoo, muistilappunen."
Ja hän veti takintaskustaan ison kortin, jossa oli "herra ja rouva Turnbullin kunnioittava tervehdys" ja niin edelleen ja jonka hän oli taittanut kaksin kerroin istuutuessaan sen päälle kohta sisälle tultuaan. Herra Turnbull oikoi sitä parhaansa mukaan ja pani sen pöydälle.
"Ja Jacob", jatkoi hän, "myöskin sinä tulet. Sinä et kaipaa muistilappusta; mutta jos kaipaat, niin vaimoni lähettää sinulle sellaisen."
Vastasin: "Minä en tarvitse muistilappusta tullakseni hyvälle päivälliselle."
"Etpä kyllä, et varmastikaan. Mutta muistakin tulla tuntia tai paria ennen päivällisaikaa auttamaan minua. Siellä on niin paljon kaikenlaista puuhaa, että olen pahassa pulassa; ja ennenkuin luovutan viinikellarini avainta sille pitkätakkiselle hovimestari-lurjukselle, isken häneen harppuunan. Tule sinä niin ollen avukseni, Jacob!"
Kun se oli luvattu, pyysi hän herra Drummondia luovuttamaan minut hänelle tunnin ajaksi, koska hän halusi lähteä soutelemaan joelle. Siihenkin suostuttiin, menimme veneeseen ja sousimme Kew-sillalle päin. Herra Turnbull oli yhtä hyvä jutustelija kuin vanha Tomkin ja kertoi minulle useita elämänsä vaiheiden aikana tapahtuneita seikkailuja erittäinkin niiltä ajoilta, jolloin hän oli kalastelemassa Grönlannin vesillä. Sinä aamuna hän selosti erästä tapausta, joka tuntui erikoisen ihmeelliseltä, vaikka en uskokaan hänen tehneen itseään syypääksi vaeltajille suodun runoilijavapauden käyttöön.
"Jacob", alkoi hän, "muistan, kuinka kerran ketut olivat vähällä syödä minut elävältä ja lisäksi hyvin omituisella tavalla. Olin silloin perämiehenä eräässä Grönlannin vesillä purjehtivassa aluksessa. Olimme olleet kalastusmatalikoilla kolme kuukautta, ja meillä oli kaksitoista valaskalaa laivassamme. Kun havaitsimme meitä onnistavan hyvin, kiinnitimme jääankkurimme hyvin isoon jäävuoreen, ajelehdimme sinne tänne sen mukana ja pyydystimme kaloja, milloin osuimme niiden kohdalle.
– Kun eräänä aamuna olimme juuri höllittäneet irti leikkelemämme valaan ruhon, huusi märssykopassa uutta saalista tähystämässä oleva merimies, että iso jääkarhu pentuineen ui jäävuorta kohti, jonka reunaa vasten noin puolen meripenikulman päässä meistä heittelehti valaanruho. Koska meillä ei ollut mitään tekemistä, lähti meistä seitsemän heti sitä tavoittamaan; olimme aikoneet lähteä pyydystämään kettuja, joita sinne myöskin oli sadoittain kerääntynyt ahmimaan kuollutta valasta.
– Silloin oli ihan tyven, ja pian ennätimme karhun luokse, joka aluksi mieli lähteä pakoon; mutta kun pentu ei päässyt etenemään rosoisella jäätiköllä yhtä hyvin kuin emä, kääntyi viimemainittu vihdoin puolustautumaan. Ammuimme penikan ollaksemme varmat emästä, ja senjälkeen olikin varma, ettei karhu jättäisi meitä rauhaan, ennenkuin joko se tai me olisimme tuhoutuneet kamppailussa. En milloinkaan unohda, kuinka se valitti verissään jäätiköllä viruvan pentunsa ääressä, samalla kun me ammuimme siihen kuulan toisensa jälkeen.
– Vihdoin se pyörähti ympäri, päästi karjaisun ja kirkuvan ärähdyksen, joka olisi kuulunut penikulman päähän, ja karkasi meitä kohti. Me otimme sen vastaan yhteisvoimin, kaikki yhdessä rykelmässä, keihäät suunnattuina sen rintaan; mutta se oli niin kookas ja voimakas, että se paiskasi meidät kaikki taaksepäin, ja kaksi meistä kaatui; onneksi muut meistä kestivät, ja koska peto silloin oli viimeisillään, ammuttiin sen rintaan kolme kuulaa, jotka kellistivät sen tantereeseen. En ole eläissäni nähnyt niin isoa petoa. En halua suurennella sen kokoa; mutta olen Smithfieldissä nähnyt useita härkiä, joiden paino ei ole ollut kahta kolmatta osaa sen painosta.
– No niin, senjälkeen karhun nylkeminen tuotti meille jonkun verran vaikeuksia, ja siinä puuhassa ollessamme alkoi puhaltaa puuskainen tuuli pohjoisesta, ja syntyi sakea lumipyry. Miehet olisivat tahtoneet palata heti laivaan, mikä meidän kaikkien olisi varmastikin ollut viisainta tehdä, mutta minä arvelin lumipyryn kohta asettuvan, ja kun en halunnut menettää niin komeata taljaa, päätin jäädä nylkemään petoa. Tiesin nimittäin, että jos se jätettäisiin paikalleen muutamiksikin tunneiksi, ketut, jotka eivät päässeet käsiksi valaanruhoon, koska se ei ollut ajautunut jäälle, pian hävittäisivät sekä karhun että sen pennun ja että niiden taljat silloin olisivat arvottomat.
– Niinpä niin, muut miehet lähtivät takaisin laivalle, mutta lumisade oli niin sakea, että he eksyivät eivätkä olisi löytäneet laivalle lainkaan, jollei sen kelloa olisi yhtenään soitettu heille opastukseksi. Pian minulle selvisi, että olin menetellyt hyvin typerästi; sen sijasta, että myrsky olisi mennyt ohitse, muuttuikin tuisku yhä sakeammaksi; ja ennenkuin olin saanut taljan neljänneksen nyljetyksi, olin turtana vilusta, ja silloin minun oli mahdotonta päästä takaisin laivalle, vaan hyvin todennäköisesti paleltuisin kuoliaaksi ennen myrskyn asettumista.
– Vihdoin oivalsin, mikä oli ainoa mahdollisuuteni. Olin nylkenyt karhun koko vatsan, mutta en ollut leikannut sitä auki. Halkaisin pedon vatsan, kiskoin pois sen kaikki sisälmykset, ja sitten minun onnistui tunkeutua sen sisälle, mihin jäin virumaan ja missä minun, sittenkun olin sulkenut aukon, josta olin kömpinyt sisälle, oli lämmin ja hyvä olla, sillä eläimen ruumis ei vielä ollut jäähtynyt. Tämä temppu epäilemättä pelasti henkeni, ja olen kuullut ranskalaisten soturien menetelleen samalla tavoin onnettoman Venäjän-retken aikana, tappaneen hevosensa ja ryömien niiden vatsaan suojellakseen itseään kauhealta pakkaselta.
– No niin, Jacob, en ollut virunut siellä puolta tuntiakaan, ennenkuin erinäisistä nykäisyistä ja tempaisuista arvasin kettujen olevan äsken keksimäni myrskysuojuksen kimpussa – ja niin ne totisesti olivatkin. Niitä täytyi olla sadoittain, sillä niitä työskenteli joka taholla, ja jotkut niistä työnsivät terävän kuononsa siihen aukkoon, josta olin tunkeutunut sisälle. Mutta minun onnistui saada veitseni esille, ja sivalsin sillä niiden kuonoa joka kerta, kun ne kajosivat minuun, sillä muutoin minut olisi hyvin lyhyessä ajassa syöty.
– Niitä oli niin paljon, ja ne olivat niin ahnaita, että olivat pian ahmineet karhun paksun nahan ja repivät nyt lihaa. En niin pahasti pelännyt sitä, että ne söisivät minut, koska arvelin niiden kaikkien pakenevan, jos ponnahtaisin pystyyn ja näyttäytyisin niille. Se ei kuitenkaan ollut sanottua; kaksi- tai kolmesataa nälkäistä paholaista ovat rohkeita ollessaan yhdessä joukossa. Mutta eniten minua peloitti se, että ne söivät minulta säänsuojan, ja sitten tuhoutuisin pakkaseen, ja myöskin pelkäsin niiden pureksivan minua, minkä vuoksi minun olisi pakko lähteä pois suojapaikastani. Vihdoin ruhon yläosan lävitse näkyi päivänvaloa, ja minua suojasivat ainoastaan pedon kylkiluut, joiden väliin ketut tuontuostakin työnsivät kuononsa, nykien hylkeennahkaista takkiani.
– Aioin juuri luikata säikyttääkseni ne loitolle, kun kuulin puolenkymmenen musketin pamahtavan, ja jotkut kuulista osuivat ruhoon, mutta eivät onneksi sattuneet minuun. Huusin heti niin äänekkäästi kuin jaksoin, ja kuultuaan ääneni miehet lakkasivat ampumasta. He olivat tähdänneet kettuja aavistamatta minun olevan karhun sisällä. Ryömin ulkosalle, myrsky oli tauonnut, ja laivasta oli saapunut miehiä etsimään minua. Veljeni, joka myöskin oli aluksessamme perämiehenä ja joka ei ollut liittynyt ensimmäiseen seurueeseen, oli nyt lähtenyt mukaan, vaikka hän ei suuresti toivonutkaan löytävänsä minua. Vaikka olinkin veren peitossa, sulki hän minut syleilyynsä heti minut nähtyään. Nyt hän on kuollut, poikaparka! Sellainen oli se tarina, Jacob."
"Kiitoksia, sir", virkoin, mutta huomattuani veljen muiston vaivaavan häntä en hiiskunut mitään muutamiin minuutteihin. Senjälkeen aloimme jälleen keskustella, soudimme takaisin vuoroveden mukana ja nousimme telakan laiturille.
Päivälliskutsujen päivänä menin Turnbullien asunnolle kello kolme, kuten herra Turnbull oli ehdottanut. Talo oli touhun vallassa; isäntä ja emäntä sekä hovimestari ja palvelija olivat ruokasalissa väittelemässä siitä, pitikö se ja se esine sijoittaa tähän vaiko tuohon, molempien palvelijoiden lausuessa mielipiteensä ja pohtiessa asioita tasa-arvoisesti, eittäen ja inttäen, isännän silloin tällöin lausuessa sanan, mistä hänen vaimonsa joka kerta häntä nuhteli, vaikka palvelijat eivät rohjenneetkaan käyttäytyä liian vapaasti häntä kohtaan.
"Suvaitse, herra Turnbull, jättää nämä asiat meidän huolehdittaviksemme! Nouda sinä ylös viinisi; se on sinun alasi! Poistu tästä huoneesta, herra Turnbull, ole hyvä! Mortimer ja minä tiedämme tehtävämme ilman sinun sekaantumistasi."
"Voi, hyväinen aika! Enhän haluakaan sekaantua, mutta en tahtoisi sinun ja palvelijoittesi kinastelevan, siinä kaikki. Jos he olisivat minulle puolittainkaan niin nenäkkäitä –"
"Pyydän sinua, herra Turnbull, lähtemään pois täältä ja sallimaan minun järjestää oman talouteni."
"Tule, Jacob! Mennään kellariin", sanoi herra Turnbull, ja niin lähdimme.
Autoin häntä tehtävissään parhaani mukaan, mutta hän nurkui kovasti.
"En jaksa sietää kaikkea tätä turhuutta, kaikkea tätä hienostelua ja hulluttelua. Kaikki ruuat tuodaan pöytään jäähtyneinä, ei mikään ole ulottuvissa. Pöytä on niin pitkä ja lastattu niin täyteen syötäväksi kelpaamatonta tavaraa, että vaimoni on tuskin äänenkantamissa, ja tulimmainen, palvelijat ovat hänen isäntiään! Minulle he eivät missään nimessä pääse isännöimään, sillä jos he puhuisivat minulle samalla tavoin kuin vaimolleni, potkaisisin heidät pois talosta. En vaadi muuta kuin rauhaa, mutta minun täytyy aina joskus sopeutua tähän kaikkeen, sillä muutoin en saisi rauhaa milloinkaan. Kun nainen saa jotakin päähänsä, ei hänelle mahda mitään; tunnethan vanhan runon:
Vain hupsu tuhlaa voimaa, taitoaan,
koettain saada naista taipumaan.
Ei naisen päähän mennyt ajatus
pois sieltä lähde – siitä takaus.– Mennään nyt työhuoneeseeni tarinoimaan, samalla kun pesen käteni."
Niin pian kuin herra Turnbull oli pukeutunut, lähdimme seurustelusaliin, johon oli kasattu kaikenlaisilla koruesineillä kuormitettuja pöytiä.
"Tätä nyt vaimoni väittää hienoksi. Yhtä hyvin voisi koettaa ohjata alusta ahtojäissä kuin yrittää sijoittua tänne törmäämättä mihinkään. Joka hetki täytyy tehdä jyrkkiä käänteitä milloin mihinkin suuntaan, ja jos takinlieve heilahtaa, tipahtaa aina jotakin, ja särkyipä mitä tahansa, aina vaimoni vannoo sen olleen kaikkein arvokkaimman esineen koko huoneessa. Olen samanlaisessa asemassa kuin posliinimyymälään teljetty härkä. Lohdullista on vain se, etten koskaan käy täällä muulloin kuin vieraiden aikana. Minun ei ole sallittukaan tulla tänne, Jumalan kiitos! Istuudu tuolille, Jacob, tuollaiselle hämähäkkimäiselle, ranskalaiselle vehkeelle, sillä vaimoni ei salli sivistymättömien, kuten hän nimittää, sijoittua hänen taivaansinisille silkkisohvilleen. Kuinka typerää pitää sellaisia huonekaluja, joita ei saa käyttää! Haluaisin mukavuutta, mutta sitä ei nähtävästi voi rahalla ostaa."
KUUDESTOISTA LUKU
Ylhäistä elämää yläkerrassa, hieman vajamittaista – hienoutta, ranskankieltä, arvokkuutta ja muuta sellaista.
Kello oli nyt lähes kuusi, ja rouva Turnbull astui huoneeseen täydessä juhla-asussa. Hän oli tosiaankin sangen kaunis nainen ja näytti kaikin puolin hienolta, mutta hänen kielenkäyttönsä paljasti hänet. Hän muistutti riikinkukkoa. Niin kauan kuin hän oli ääneti, ei voinut muuta kuin ihailla hänen höyheniään, mutta hänen äänensä turmeli kaikki.
"Nyt, herra Turnbull", alkoi hän, "tahdon selittää sinulle, että käyttäytymisessäsi on eräitä sopimattomuuksia, joita en jaksa suvaita, erikoisesti se, että haastelet niistä ajoista, jolloin toimit merimiehenä."
"No niin, rakas, onko se hävettävä seikka?"
"Kyllä, herra Turnbull, se on; tällaiset yksityisseikat painetaan aina unohduksiin hienossa seurassa. Muiden kuullen moittiminen ei ole miellyttävää, ja olen keksinyt suunnitelman, joka kenties ehkäisee rahvaanomaista esiintymistä. Muista, herra Turnbull, että milloin vain sanon päätäni särkevän, on se sinulle merkkinä siitä, että sinun pitää hillitä kieltäsi. Ja, herra Turnbull, tee minulle se palvelus, että annat käsineitten olla kädessäsi koko illan!"
"Mitä, myöskin päivällispöydässä, rakas?"
"Kyllä, myöskin päivällispöydässä; käsiisi ei sovi kajota."
"No niin, muistanpa senkin ajan, jolloin ajattelit toisin."
"Milloin, herra T.? Enkö ole usein sanonut sinulle samoin?"
"Kyllä viime aikoina; mutta tarkoitinkin sitä aikaa, jolloin eräs wappingilainen Poll Bacon tarttui käteeni rakastaakseen minua myötä- ja vastoinkäymisissä."
"Tosiaankin, herra T., sinä ihan tyrmistytät minua. Nimeni oli Mary, ja Bacon on vanha ja hyvä englantilainen sukunimi. Olethan nähnyt sen suvun vaakunan vaunuissamme oikealla puolellani. Se on jotakin, sen sanon sinulle."
"Siitä minun joka tapauksessa täytyi maksaa aika sievät pennoset."
"Maksun tarkoitus oli lunastaa vaakuna sinulle, jolla ei ollut koskaan ollut sellaista."
"Ja joka en ole koskaan sellaista halunnut. Mitäpä välittäisin sellaisesta?"
"Ja valitessasi sitä, herra Turnbull, sinun olisi sopinut neuvotella minun kanssani eikä tehdä itseäsi naurunalaiseksi sir George Naylorin ja kaikkien asiantuntijain silmissä. Kukapa muu kuin mielipuoli olisi valinnut kolmea harppuunaa saluimeiksi, kolmea tynnyriä couchanteiksi ja vettä pärskyttävää valasta vaakunakuvaksi? Suorastaan osoittamaan kaikille sellaista, mikä pitäisi iäksi painaa unohduksiin. Ja sitten kammottava tunnuslauseesi – jonka minä olisin tahtonut muuttaa – 'Aina purskutiamassa!' Totisesti purskuttamassa kylliksi saadakseen ihmisen kyyneleet aina purskuamaan!"
"No niin, mutta asiantuntijat vakuuttivat minulle, että juuri sellainen vaakuna minun pitikin valita ja että se oli perin asiallinen ja sopiva, kuten he lausuivat."
"He ottivat rahasi ja nauroivat sinulle. Kaksi aarnikotkaparia, leijona, puoli tusinaa leopardeja ja tikaria pitelevä käsi eivät olisi maksaneet ropoakaan enempää. Mutta mitäpä voisi odottaa moiselta karjulta?"
"Mutta jos se suolattaisiin, tulisi siitä samanlainen kuin sinäkin olit
– Bacon." [Bacon = pekoni.]"En tahdo häpäistä itseäni, herra Turnbull."
"Se on oikein, rakas, älä tee sellaista. Sinua on mahdoton parantaa. Muista sitä tunnuslausetta, joka sinusta oli parempi kuin minun valitsemani!"
"Kyllä, ja se onkin hyvin sopiva – 'Liiallinen tuttavallisuus synnyttää halveksumista' – eikö se ole totta, nuori herra Faithful?"
"Kyllä, madam, se oli kouluaikaisia aineitamme."
"Suokaa anteeksi, sir, se oli oma keksintöni."
Rap, tap, rap, tap, tap, tap, tap.
"Herra ja rouva Peters Petercumb Hallista", ilmoitti hovimestari.
Sisälle astui etunenässä rouva Peters, oikein pieni ja hintelä nainen, ja häntä seurasi herra Peters, joka oli kuuden jalan neljän tuuman mittainen paljain jaloin ja jonka pituudesta vartalon kumaraisuus ja hartioiden köyryys vähensivät seitsemän tuumaa. Herra Peters oli vetäytynyt syrjään pörssielämästä hankittuaan hyvän omaisuuden, ostanut maatilan, ristinyt sen Petercumb Halliksi ja hankkinut itselleen vaunut. Taaskin kolkutus, ja herra ja rouva Drummond ilmoitettiin. Tervehdittiin kohteliaasti, ja rouva Turnbull sytytti suitsutuskynttilän.
"No niin, Drummond", virkkoi Turnbull, "missä hinnoissa kivihiilet ovat nykyisin?"
"Herra Turnbull, päätäni särkee niin kauheasti."
Tämä luonnollisesti sai kaikki läsnäolijat osaaottavasti valittamaan, ja kytki Turnbullin kielen.
Uusi äänekäs kolkutus, ja sitten hiljaisuus.
"Monsieur ja madame Tagliabue saapuvat."
Monsieur ja madame Tagliabue astuvat sisälle. Edellinen, ketterä, pieni ranskalainen, jolla on sirot jalat ja vatsa pyöreä kuin herne. Madame purjehti sisälle, muistuttaen Itä-Intian vesille kaikki purjeet levällään lähtevää alusta – niin laajana mittasuhteiltaan, että hänen puolisoaan olisi saattanut verrata laivan perässä sujahtelevaan luotsiveneeseen.
"Charmée de vous voir, madame Tom-bulle. Vous vous portez bien, n'est
pas?" [Hauska tavata teidät, madame Tombul. Jaksatte kai oivasti?
Suom.]"Vii", vastasi rouva Turnbull, siten ammentaen tyhjiin ranskankielentaitonsa, samalla kun monsieur turhaan yritti ensin toiselta ja sitten toiselta puolelta pujahtaa vaimonsa ohitse kumartamaan talon emännälle. Se ei hänelle onnistunut, ennenkuin hänen rouvansa oli vallannut sohvan, jonka hän perin mukavasti täytti.
Millaista väkeä nämä ihmiset olivat ja miten he elivät, sitä en saanut selville. He olivat tulleet pikavaunuissa Brentfordista.
Jälleen ilmoitus: "Mylord Babbleton ja herra Smith saapuvat."
"Herra T., ole hyvä ja mene alakertaan ottamaan vastaan hänen
ylhäisyyttään", kehoitti rouva Turnbull. ("Eteishallin pöydällä on
kaksi vahakynttilää, jotka sinun tulee sytyttää, ja sinun pitää kävellä
ne kädessäsi hänen ylhäisyytensä edellä yläkertaan", lisäsi hän
sivussa.)"Minut saa hirttää, jos sen teen", vastasi Turnbull. "Näyttäkööt palvelijat hänelle tulta!"
"Voi, herra T., kuinka kovasti päätäni särkee!"
"Särkeköön vain!" tokaisi Turnbull, istuutuen jurosti.
Tällä välin Smith astui sisälle, taluttaen loordi Babbletonia, kaksi- tai kolmetoistavuotiasta, ujoa, kömpelöä, punatukkaista ja rumaa poikaa, jonka opettaja herra Smith oli. Rouva Turnbull oli saanut käsiinsä Smithin, joka majaili holhokkeineen Brentfordin lähistöllä, ja laittautunut hänen tuttavakseen saadakseen loordin vierasluetteloonsa, eikä hänen riemukseen taluttaja ollut unohtanut tuoda karhuaan mukaansa. Rouva Turnbull syöksyi ovelle ottamaan heitä vastaan ja niiasi ylimysvesalle valmistautuneen huolitellusti, pudisti sitten pojan kättä ja puheli:
"Eikö teidän ylhäisyytenne suvaitse astua tulen ääreen? Eikö teidän ylhäisyydellänne ole vilu? Toivon teidän ylhäisyytenne voivan hyvin. Sallikaa minun esitellä teidän ylhäisyytenne huomioon herra ja rouva Peters – madame ja mounsheer Taglibue – herra ja rouva Drummond, hänen ylhäisyytensä loordi vikomtti Babbleton." Turnbullin ja minut hän jätti mainitsematta, koska muka olimme arvottomia esiteltäviksi. "Olemme valmiit käymään päivällispöytään, herra Turnbull."
"Snobbs, laittakaa pöytä kuntoon!" käski Turnbull hovimestaria.
"Voi, herra Turnbull, päätäni pakottaa niin hirveästi."
Tämä viimeinen päänsäryn puuska johtui siitä, että Turnbull unohti osansa ja nimitti hovimestaria tämän omalla nimellä, joka oli Snobbs, vaikka rouva Turnbull oli päättänyt, että se piti muuttaa Mortimeriksi – tai pikemminkin herra Mortimeriksi, kuten palvelusväen oli eroittamisen uhalla käsketty häntä nimittää.
Ilmoitettiin, että päivällinen oli valmis. En tiedä, millä varjolla madame Tagliabueta pidettiin seuran ensimmäisenä naisena, ja rouva Turnbull pyysi loordi Babbletonia saattamaan hänet pöytään. Madame nousi seisomaan, tarttui hänen ylhäisyytensä käteen ja talutti hänet pois. Ennenkuin he olivat poistuneet huoneesta, oli hänen ylhäisyytensä kadonnut madamen leningin laajoihin laskoksiin, eikä häntä senjälkeen näkynyt, ennenkuin viimemainittu heidän saavuttuaan ruokasaliin veti hänet uudelleen esille.
Vihdoin olimme kaikki järjestetyt rouva Turnbullin toivomusten mukaan, vaikka tehtiinkin useita siirtoja ja muutoksia, ennenkuin arvonmukainen järjestys oli saatu tarkoin täsmälliseksi. Rouva Turnbull oli tilannut ranskalaisen kokin, ja kun hän ei taitanut ranskankieltä, oli hänellä muistinsa virkistämiseksi luettelo ruokalajien nimistä, sillä herra Mortimer oli hänelle maininnut, että sellaista tapaa noudatettiin aina ylhäisten keskuudessa, koska he eivät itse tilanneet aterioitaan eivätkä niin ollen tietäneet, mitä heille tarjottaisiin.
"Rouva Turnbull, mitä keittoa teillä on?"
"Consummy-keittoa, mylord. Tahtooko teidän ylhäisyytenne käyttää sitä vaiko tätä, joka on o'juss?"
Hänen ylhäisyytensä jäi vääristä ääntämisistä hölmistelemään vastaamatta mitään, näytti typerältä, ja herra Mortimer pani keittoa hänen eteensä.
"Loordi Babbleton, ottakaa keittoa", lausui Smith mahtipontisesti; ja hänen pieni ylhäisyytensä söi keittoa rouva Turnbullin suureksi tyydytykseksi.
"Madame, haluatteko keittoa vai haluatteko kalaa?"
"Merci, ei keittoa – poissonx." [Äännetään "poason" = kalaa.]
"Olkaa huoleti, madame! Meillä on ranskalainen kokki; saatte olla varma siitä, että pahus on", vakuutti rouva Turnbull kovasti harmistuneena.
"Comment, chère madame, tarkoitukseni on ilmaista haluavani mieluummin kalaa."
"Herra Turnbull, kalaa madamelle. John, puhas lautanen loordi Babbletonille. Mitä teidän ylhäisyytenne suvaitsee alentua nyt käyttämään?" (Sana käyttää oli rouva Turnbullista äärimmäisen hiottu ja valikoidun hieno.)
"Ah! Madame, votre cuisine est superbe!" [Voi, rouva, keittiöpuolenne
on erinomainen. Suom.] huudahti monsieur Tagliabue, pistäen
ruokaliinansa nurkan napinläpeensä ja valmistautuen hyvin täyttämään
vähäisen pyörylänsä."Vii", vahvisti rouva Turnbull. "Rouva Peters, suvaitsetteko koettaa lähinnä herra Turnbullia olevaa ruokalajia? Mitäs se onkaan?" (Hän tarkasti luetteloaan.) "Agno roty. Suvaitsetteko, mylord? Jollei teidän ylhäisyytenne ole vielä perehtynyt ranskankieleen – se merkitsee paahdettua lampaankäpälää."
"Hänen ylhäisyytensä pitää oikein erikoisesti lampaanlihasta", lausui Smith ponnekkaasti.
"Herra Turnbull, lammasta loordi Babbletonille ja rouva Petersille."
"Heti, rakas. – No niin, Jacob, silloin näet, kun olin ensimmäisenä perämiehenä –"
"Hyväinen aika! Herra Turnbull – päätäni särkee niin pahasti. Ole hyvä ja leikkaa lammasta." (Syrjään.) "Herra Mortimer, menkää kuiskaamaan herra Turnbullille, että pyydän häntä vetämään käsineet käsiinsä!"
"Rouva Peters, tehän ette syö mitään. Herra Mortimer, ojentakaa lisäruuat kiertämään ja käskekää Johnin tarjota samppanjaa!"
"Rouva Peters, tässä on volovento hylters. Tahdotteko käyttää sitä? Rouva Drummond, suvaitsetteko koettaa kohdallenne tulevaa ruokalajia? Se on – antakaas, kun katson – se on shufarssia. Mylord Babbleton, toivottavasti lammas on mieleistänne. Monshiir Tagliabue – William, antakaa monshiirille puhdas lautanen! Mitä nyt suvaitsette ottaa?"
"Vraiment, madame, tout est excellent, superbe! Je voudrais embrasser
votre cuisinier – c'est un artiste comme il n'y a pas." [Tosiaan,
hyvä rouva, kaikki on oivallista, mainiota! Tahtoisin syleillä
kokkianne – ei ole verrempää taituria. Suom.]"Vii", vahvisti rouva Turnbull. Ensimmäinen ruokalaji vietiin pois pöydästä, ja jonkun aikaa kestäneen viivytyksen jälkeen tuotiin toinen esille. Sillä välin Mortimer kaateli laseihin paria viinilajia.
"Drummond, haluatko juoda kanssani lasin viiniä?" kysyi Turnbull. "Inhoan noita happamia ranskalaisia viinejä. Haluatteko madeiraa? Olin maissa Madeirassa muutamia tunteja palvellessani merimiehenä –"
"Herra Turnbull, päätäni särkee ankarasti", huudahti hänen vaimonsa äkäisesti. "Mylord, suvaitsetteko ottaa tätä? Se on tintongo tryffles – kalkkunaa, mylord."
"Hänen ylhäisyytensä pitää kalkkunasta", virkkoi Smith käskevästi.
Monsieur Tagliabue, joka istui rouva Turnbullin toisella puolella, huomasi, että kysymyksessä oli kalkkuna. Kului vähän aikaa, ennenkuin hän sai sitä lautaselleen.
"C'est superbe!" kehui monsieur, pistäen tryffelin suuhunsa.
"Apparemment, Madame n'aime pas la cuisine Anglaise?" [Nähtävästi
rouva ei pidä englantilaisesta keittotaidosta?]"Vii", vastasi rouva Turnbull. "Madame, mitä saan tarjota teille?" jatkoi hän.
"Tout de bon, Madame." [Toden totta, rouva.]
"Vii, mitä teidän luonanne onkaan, rouva Peters?" pitkitti emäntä.
"En osaa oikein tarkalleen sanoa, mutta jonkunlaisia pasteijoita ne ovat."
"Antakaas, kun katson. Ahaa! Pitet te pommes. Madame, suvaitsetteko syödä pitet te pommes?"
"_Comment, Madame, je ne vous comprends pas –" [Kuinka, hyvä rouva? En
ymmärrä teitä (koska arvoisa rouva ääntää ranskaa kovin omalaatuisesti).]"Vii."
"Monsieur Tagliabue, expliquez donc!" [Herra Tagliabue, selittäkää te!
Suom.] pyysi vierasmaalainen nainen punaisena kuin keitetty krapu."Permettez" [Sallikaa minun], lausui monsieur, vilkaisten ruokalistaan. "Ah, c'est impossible, ma chère" [Ah, se on mahdotonta, rakas], jatkoi hän nauraen. "Madame Turnbull se trompait; elle voudrait dire beignets de pommes." [Rouva Turnbull erehtyi; hän tahtoi sanoa beignets de pommes (omenaohukkaita).]
"Vous trouvez notre langue fort difficile, n'est-ce pas?" [Kielemme
on teistä vaikeata, eikö totta? Suom.] pitkitti madame, joka sai
takaisin hyvän tuulensa ja katsoi rouva Turnbulliin suopeasti."Vii", vastasi rouva Turnbull, joka oivalsi tehneensä erehdyksen ja levottomasti odotti kaksinpuhelun tulosta. Tällä tapauksella oli kuitenkin se vaikutus, että se hillitsi rouva Turnbullia, joka ei puhunut enää paljoa päivällisen ja jälkiruuan aikana.
Vihdoin naiset nousivat pöydästä, jättäen herrat istumaan. Mutta emme saaneet olla yksinämme kauan, ennenkuin ilmoitettiin, että kahvi oli valmiina, ja lähdimme yläkertaan. Tarjoiltiin monenlaisia liköörejä, ja seurueen useimmat jäsenet kehuivat niitä. Turnbull kuitenkin tilasi itselleen lasin konjakkia kaiken lopuksi.
"Voi, herra Turnbull, päätäni kivistää niin kauheasti!"
Senjälkeen seurue muuttui perin ikäväksi. Loordi Babbleton nukkui sohvalle. Herra Peters käveli sinne tänne huoneessa, ihaili tauluja ja tiedusteli niiden maalaajien nimiä.
"Olen tosiaankin tyyten unohtanut ne. Mutta, herra Drummond, olen
kuullut teidän olevan maalauksien tuntijan. Kenen arvelette maalanneen
tämän?" kysyi emäntä, osoittaen perin kehnoa tekelettä. "En ole siitä
ihan varma, mutta luullakseni se on Van – Van Daubin." [Sanaleikki,
jolla viitataan patusteluun. Suom.]"Niin minäkin luulisin", vastasi Drummond kuivasti. "Meillä on Englannissa hyvin paljon samasta kädestä lähteneitä tauluja."
Ranskalainen herrasmies ehdotti écarteta, mutta sitä ei osannut kukaan muu pelata kuin hänen vaimonsa, joka istuutui kuluttamaan aikaa hänen kanssansa. Naiset astelivat huoneessa, katsellen pöydillä olevia esineitä, ja rouva Peters puhui silloin tällöin Petercumb Hallista; Smith pani pasianssia sopessa; Turnbull ja Drummond istuivat toisessa nurkassa, keskustellen tuttavallisesti; ja talon emäntä jakeli huomaavaisuuttaan, juosten toisen luota toisen luokse ja pyydellen, etteivät he puhelisi kyllin kovasti herättääkseen hänen ylhäisyyttään loordi vikomtti Babbletonia. Vihdoin ilmoitettiin ajoneuvojen olevan portilla, ja hieno seurue hajaantui kaikkien eikä kenenkään enemmän kuin minun tyydytyksekseni.
Minun tulee huomauttaa, etteivät kaikki nämä omituiset mielettömyydet, joista olen kertonut, sillä hetkellä herättäneet huomiotani siinä määrin kuin ne nyt tekevät. Mutta vieraisillakäynti oli minusta merkkitapaus, ja kohtaus syöpyi hyvin muistiini. Kun myöhemmin eläissäni pystyin paremmin arvostelemaan hienon maailman oloja, johtui tämä kaikki uudelleen elävästi mieleeni.
Teoksen jatkona ilmestyy
Elon aallokossa.