[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f7CLWXlx-ixtjiTlXf4-IjhIDj1xr3JpMOZO6lrtPZUM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},1194,"Joen kasvatti","Marryat, Frederick",1792,1848,"1194-marryat-frederick-joen-kasvatti","1194__Marryat_Frederick__Joen_kasvatti","(Jacob Faithful I)","romaani",[],[],"fi",1834,1939,38153,246423,true,null,[],[],[],"Merikapteeni Marryatin romaani seuraa Jacob Faithfulin elämää ja seikkailuja Thames-joella 1800-luvun alkupuolella. Teos on humoristinen kuvaus nuoren miehen tiestä köyhyydestä menestykseen jokilaivojen ja värikkäiden persoonien keskellä.","Frederick Marryatin 'Joen kasvatti' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1194. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","JOEN KASVATTI\n\n(Jacob Faithful I)\n\n\nKirj.\n\nFREDERICK MARRYAT\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut Alpo Kupiainen\n\nKariston nuorisonkirjoja 114.\n\n\n\n\n\nHämeenlinna,\nArvi A. Karisto Oy,\n1939.\n\n\n\n\n\n\nAlkulause.\n\n\nMonet pitävät Marryatin romaaneista parhaana _Jacob Faithfulia_, jonka\nsuomennos nyt ilmestyy kolmena erikseen nimitettynä osana, ja varmasti\nse onkin hänen ahkeran kynänsä parhaita tuotteita. _Peter Simplessä_ ja\n_Jack Easyssä_ hän käsittelee merikadettien elämyksiä viime vuosisadan\nalkupuolelta; tässä teoksessaan hän taasen kuvailee Thames-joen\nomituisia ja jännittäviä oloja samalta ajalta.\n\nVaikka merimiehen kokemusten läheinen, omakohtainen tunteminen ja\nniiden syvä harrastaminen silloin tällöin viekoittelevatkin Marryatin\ntaipuvaiseksi realismiin, ei hän kuitenkaan ole realisti, ja Jacob\nFaithfulin seikkailuissa, jotka hän kertoo muilta kuuleminaan, on niin\nromanttinen väritys, että Thackeray, mahdollisimman hyväntahtoinen\narvostelija, rinnasti ne _Kolmen muskettisoturin_ jatkoon ja lausui:\n\n\"Niinpä tämän kirjan tekijä, joka innostaa ja kiehtoo mieltä, ansaitsee\nkiitoksen ja siunauksen. Minua vaivaa puistattava kuume, joka\najoittain käy ankaraksi, pakottaen minut päiväksi vuoteeseen. Saati\nhorkkakohtauksia, joita varten, kuten kiitollisena voin mainita, on\nmäärätty kuumaa konjakkia ja vettä, ja niiden jälkeen aina seuraa\nkuumeenpuuska, ja niin edelleen. Parin tällaisen kohtauksen aikana olen\nlukenut romaaneja tavattomaksi tyydytyksekseni. Kerran, matkustaessani\nMississippi-joella, minulla oli rakastamani _Jacob Faithful_;\ntoisen kerran, Frankfurt am Mainissa, luin Dumasin viehättävää\n_Muskettisoturien_ jatkoa, ja Tunbridge Wellsissä nautin kiehtovasta\n_Valkopukuisesta naisesta_. Ja nämä kirjat soivat minulle huvia aamusta\nauringonlaskuun saakka. Näitä kuumepuuskia muistaessani tunnen\nnautinnollista kiitollisuutta.\"\n\n_Jacob Faithful_ on raikashenkinen, todellisuustuntuinen kuvaus oman\naikansa elämästä ja tarjoaa lukijalle sekä älyllistä että\ntunnetyydytystä. Siitä huokuu kauttaaltaan huumorin tuoksua -- niin\nvanhan Tomin lauluista kuin myös Stapletonin \"ihmisluonnosta\", kapteeni\nMacleanin \"halusta\" ja muistojen joukkoon vaipuneen koulumestari\nDobiensiksen valtavasti törähtelevästä nenästä.\n\nKirjan esitys on läpikotaisin kiinnostavaa ja eloisaa, joskin sen ajan\nmaun mukaiset sanaleikit ja sutkaukset saattavat joskus tuntua\ntarpeettomilta. Miellyttävän nuorukaisen kohoaminen köyhyydestä\nvarallisuuteen ja onneen oli Marryatin lempiaihe, ja hän käsitteleekin\nsitä kunnollisesti. Jacobin menestyminen huvittaa loukkaamatta ketään.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nSyntymäni, vanhempani ja heidän laatunsa -- Kovaksi onneksi olen\nhaitallinen eli nuorempi poika, minkä vahingon vähäinen tapaturma\nkorjaa -- Tuskin ennätän saada ensimmäiset tiedonalkeet isältäni, kun\nluonnonvoimat liittoutuvat minua vastaan, ja jään orvoksi.\n\n\nLempeä lukijani, synnyin vedenpinnalla -- en suolaisella ja vihaisella\nvaltamerellä, vaan raikasvetisellä, nopeasti juoksevalla joella.\nEnsimmäisen kerran haistelin mudan hajua eräänlaisessa kelluvassa\nlaatikossa, jota nimitettiin proomuksi, Thames-joella alaveden aikana.\nTämän proomun miehistönä (sanontatapa kuulostaa rehentelyltä, jollei\nsitä tulkita hyväntahtoisesti) olivat isäni, äitini ja nöyrä\npalvelijanne. Kaikki valta oli isälläni -- hän oli yksinvaltias\nkannella; äitini tietysti oli kuningatar, ja minä olin vallanperijä.\n\nEnnenkuin puhun sanaakaan itsestäni, sallittakoon minun\nvelvollisuudentuntoisesti kuvailla vanhempiani. Ensiksi siis\nhahmottelen äitini, kuningattaren, muotokuvan. Huhu kertoo, että\nsilloin, kun hän ensi kerran saapui proomuumme, hänellä oli hoikempi\nvartalo ja kevyempi jalka kuin kansilankuilla konsanaan astelleella\nnaisella on ollut: mutta mikäli minä jaksan pinnistää muistiani, hän\noli aina lihava, kömpelö nainen. Liikkuminen ei ollut hänen makuunsa --\nkatajaviina oli. Hän poistui harvoin kajuutasta -- ei milloinkaan\nproomusta; kenkäpari lienee kestänyt hänen kulutuksellaan viisi vuotta.\n\nKun hänellä oli näin kotoiset elintavat, kuten kaikilla aviovaimoilla\npitäisi olla, oli hän aina löydettävissä, milloin häntä tarvittiin;\nmutta vaikka hän olikin aina käsillä, ei hän aina ollut jaloillaan.\nPäivän lopulla hän aina virui vuoteellaan -- viisas varokeino, milloin\nhenkilö ei enää jaksa seisoa. Asianlaita oli sellainen, että vaikka\nkunnioitetun äitini hyveellisyys olikin nuhteeton, viekoittelivat\nväkijuomat hänet sangen usein lankeamaan; ja vaikka hän olikin\njärkkymättömän uskollinen isälleni, houkutteli naisellisen kunnon\nsalakavala ahdistaja katajaviina -- hänet usein irstauteen ja samaan\nvuoteeseen kanssansa. Proomuamme olisi saattanut verrata Eedenin\npuutarhaan, jossa Eevana oli äitini ja Aatamina, hänen puolisonaan,\nisäni, ja sinne tämä käärme tuli äitiäni kiusaamaan, ja jollei äitini\nsyönyt, niin hän joi, mikä oli vieläkin pahempaa.\n\nAluksi -- minun sopinee mainita tämä osoittaakseni, kuinka vihollinen\naina pääsee lähestymään kauniissa hahmossa -- hän tosiaankin joi\nainoastaan pitääkseen kylmän tunnun poissa vatsastaan, minkä\nympäröivästä vedestä kohoava, kostea ilma tuntui oikeuttavan. Samasta\nsyystä isäni turvautui piippuunsa. Mutta minun syntymäni aikoina isäni\npoltti tupakkaa, ja äitini joi aamusta iltaan saakka, koska tottumus\noli tehnyt sen melkein välttämättömäksi heidän olemassaololleen. Piippu\noli aina isäni, lasi lakkaamatta äitini huulilla. Olisin ollut valmis\nväittämään, ettei vilu ollut ikinä tunkeutunut heidän vatsaansa. Mutta\nolen toistaiseksi puhunut kylliksi äidistäni; nyt siirryn isääni.\n\nIsäni oli pöhöttynyt, pulleavatsainen, pitkäkätinen, pieni mies, joka\nsoveltui ihmeellisen hyvin asemaansa yhteiskunnassa tai oikeammin\nyhteiskunnan ulkopuolella. Hän osasi hoitaa proomua yhtä hyvin kuin\nkuka muu hyvänsä; mutta mitään muuta hän ei osannutkaan. Hänet oli\nlapsuudesta saakka kasvatettu siihen. Hän kävi maissa noutamassa\näitiäni ja palasi jälleen alukseen -- se oli hänen elämänsä ainoa\nmerkillinen tapaus. Kaiken huvinsa hän sai piipustaan; ja koska\ntupakanpoltto ja filosofia ovat jollakin selittämättömällä tavalla\ntoistensa yhteydessä, oli isäni tupakkaa polttamalla kehittynyt\ntäydelliseksi filosofiksi.\n\nOn tosin kummallista, mutta silti myöskin totta, että huolet saatetaan\ntuprautella pois tupakansavun mukana, kun ne taas ilman sitä jäävät\ntaakkana rasittamaan olemassaoloamme. Ei mikään rauhoittava juoma vedä\nvertoja piipunvarresta imetyille sauhuille. Pohjois-Amerikan villit\nsoturit nauttivat tästä siunatusta antimesta aikaisemmin kuin me; ja\npiipun ansioksi luetaan heidän neuvottelupäätöstensä viisaus ja heidän\najatustensa lakooninen ilmaisutapa. Olisi hyvä ottaa se käytäntöön\nmeidän omassa lakiasäätävässä kokouksessamme. Naiset eivät kyllä\nsilloin enää tirkistelisi permannolle ilmanvaihtolaitteista, mutta\nsaisimme kuulla enemmän järkeä ja vähemmän sanoja. Tupakan ansioksi\nmyöskin luetaan samojen amerikkalaisten soturien stoalainen\nlujuus; tyytyväisinä imien hampaissaan olevaa piippua he täysin\nvälinpitämättöminä alistuivat vihollistensa kidutettaviksi. Tämän\nkasvin hyvin tunnettuihin oivallisiin ominaisuuksiin viittaa myöskin\nsananlasku: \"Leikki on, jos leipä loppuu, mutta sitten on tuska, jos\ntupakka loppuu.\"\n\nIsäni piipusta ei tupakka milloinkaan loppunut, eikä hän myöskään\nmilloinkaan tuskastunut. Hänellä oli muutamia mieleviä mietelauselmia,\njotka johtivat kaikki kovanonnen kolahdukset onnelliseen päätökseen; ja\nkoska hän harvoin antautui monisanaiseksi, jos sellaista koskaan\ntapahtui, syöpyivät nämä lauselmat syvälle lapsenmuistiini.\n\nYksi niistä kuului: \"Ei kannata itkeä; tehtyä ei saa tekemättömäksi.\"\nMilloin ne sanat olivat luiskahtaneet hänen huuliltaan, ei asiaan enää\nkajottu. Ei mikään näyttänyt häntä liikuttavan; vaikka muita proomuja,\npursia, veneitä ja kaikenlaisia muita aluksia kuljettavat henkilöt,\njotka kilpailivat kanssamme vedenpinnasta ajelehtiessamme vuoroveden\nmukana jokea ylös- tai alaspäin, olisivat kuinka sadatelleet, ei se\nhäneen tehonnut; hänen piippunsa kopasta pöllähti vain ylimääräinen\nsavutuprahdus tai pari.\n\nÄidilleni hän käytti ainoastaan yhtä sanontatapaa: \"Ota asia\nrauhalliselta kannalta!\" Mutta äitiini sillä oli aina päinvastainen\nvaikutus, koska se sai hänet yhä pahemmin kiihtymään. Se tehosi samalla\nlailla kuin öljyn valaminen tuleen. Siitä huolimatta neuvo oli hyvä,\njos sitä olisi koskaan noudatettu.\n\nVielä yksi isäni mielilauseista, jota hän käytti, milloin jotakin meni\nvinoon, ja joka oli samansuuntainen kuin hänen koko muu filosofiansa,\nkuului: \"Parempi onni ensi kerralla.\"\n\nNämä suppea-asuiset ajatelmat syöpyivät syvälle muistiini. Muistelin\nniitä yhtenään, ja siten minusta tuli filosofi paljon aikaisemmin kuin\nviisaudenhampaani alkoivat kehittyä, jopa aikaisemmin kuin edes olin\nmenettänyt maitohampaani, jotka ystävällinen luonto meille lahjoittaa,\njotta mekko-iässä saisimme pelkäämättä antautua nauttimaan makeisia.\n\nIsäni kasvatus oli lyöty laimin; hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa.\nMutta vaikka hän ei Cadmuksen tavoin keksinytkään kirjaimia, oli hän\ntotuttautunut käyttämään erinäisiä hieroglyfimäisiä merkkejä, jotka\nyleensä riittivät hänen tarkoituksiinsa ja joita olisi voinut pitää\nkeinotekoisena muistina.\n\n\"En osaa lukea enkä kirjoittaa, Jacob\", saattoi hän sanoa. \"Toivoisin\nosaavani. Mutta katsohan, poika, tällä merkillä tarkoitan kolmea\nneljännesbushelia. Pidäkin varasi, että muistat sen, milloin sitä\nsinulta kysyn, sillä muutoin minut saa piestä, jollen anna sinulle\nselkäsaunaa!\"\n\nMutta ainoastaan erikoisen vaikeat tapaukset vaativat uusia\nhieroglyfimerkkejä tai kiskoivat niin monisanaisia lauseita isäni\nsuusta. Olin hyvin tutustunut hänen tavallisiin naarmuihinsa ja\npilkkuihinsa, ja kun minulla oli hyvä muisti, osasin oikaista häntä,\nmilloin hänelle tuotti päänvaivaa joku rujomuotoinen x tai z; jotka\nedustivat tuntemattomia suureita samoin kuin samat kirjaimet\nalgebrassa.\n\nMainitsin, että olin vallanperijä, mutta en ole maininnut, että olin\nainoa isälleni hänen avioliitostaan syntynyt lapsi. Kunnioitetulla\näidilläni oli ollut kaksi muuta lasta, mutta ensimmäisen, tyttären, oli\ntuhkarokko vienyt muassaan, ja toinen, vanhempi veljeni, oli mennyt\nputoamalla proomun perästä jokeen ollessaan kolmivuotias. Tämän\ntapaturman sattuessa äitini oli vetäytynyt vuoteeseensa hieman\nväkijuomien raskauttamana; isäni istui kannen keulapuolella vintturiin\nnojautuneena, rauhallisesti poltellen iltapiippuaan.\n\n\"Mitäs se oli?\" äännähti isäni, ottaen piipun pois hampaistaan ja\nkuunnellen. \"Enpä ihmettelisi, vaikka se olisi ollut Joe.\"\n\nJa isäni pisti piipun jälleen hampaisiinsa ja poltteli entiseen\ntapaansa.\n\nIsäni olettamus oli osunut oikeaan. Loiskahduksen, joka oli herättänyt\nhänet mietteistään, oli synnyttänyt Joe, sillä seuraavana aamuna poikaa\nei löytynyt mistään. Joitakuita päiviä myöhemmin hän kuitenkin löytyi,\nmutta kuten sanomalehdissä sanotaan ja kuten on helppo kuvitella, \"elon\nkipuna oli sammunut\", ja sitäpaitsi ankeriaat ja äyriäiset olivat\nkalunneet pois hänen nenänsä ja osan hänen palleroisia poskiaan, joten,\nkuten isäni sanoi, \"hän ei kelvannut mihinkään.\"\n\nOnnettomuuden jälkeisenä aamuna isäni oli aikaisin jalkeilla ja kaipasi\npikku Joe-parkaa. Hän meni kajuuttaan, poltteli piippuaan eikä\nhiiskunut mitään. Kun veljeni ei ilmestynyt tavalliseen aikaan\naamiaiselle, huusi äiti häntä tylysti; mutta Joe oli poissa\näänenkantamilta ja yhtä mykkä kuin kala. Joe ei avannut suutansa\nvastatakseen, eikä isänikään avannut omaansa. Silloin äiti poistui\nkajuutasta, kierteli kaikkialla proomussa ja vilkaisi koirankoppiin\nnähdäkseen, oliko Joe siellä nukkumassa ison verikoiran luona -- mutta\nJoea ei löytynyt mistään.\n\n\"Mitä ihmettä! Mitenhän Joen on saattanut käydä?\" tuskaili äitini\nriennettyään takaisin kajuuttaan kasvot äidillisen huolestuneina,\nvedoten isääni.\n\nIsäni ei virkkanut mitään, vaan otti piipun hampaistaan, laski sen\nkoppaa pystysuorasti alaspäin, kunnes se hiljaa kolahti kanteen, pani\nsitten piipun jälleen suuhunsa ja tuprautteli haikuja murheellisesti.\n\n\"Mitä! Ei kai tarkoituksesi ole väittää hänen pudonneen jokeen?\"\nkirkaisi äitini.\n\nIsäni nyökkäsi ja pölläytteli sauhuja entistä kiivaammin. Tätä\nluonteenomaista ilmoitusta seurasi kyynelten, huudahdusten ja\nsättimisten tulva. Isäni salli äitini uuvuttaa itsensä. Viimemainitun\npurkauksen lakatessa oli hänen piippunsa tyhjentynyt; hän koputti siitä\ntuhat ja huomautti tyynesti:\n\n\"Ei kannata itkeä; mitä on tapahtunut, sille ei mitään mahda.\"\n\nJa hän ryhtyi täyttämään piippunsa koppaa uudelleen.\n\n\"Ei mahda!\" kivahti äitini. \"Mutta sille olisi saattanut mahtaa.\"\n\n\"Ota asia rauhalliselta kannalta!\" kehoitti isäni.\n\n\"Ota rauhalliselta kannalta!\" kiljaisi äitini raivoissaan.\n\"Rauhalliselta kannalta! Niin, sinä tahdot ottaa kaikki rauhalliselta\nkannalta. Jos minä putoaisin jokeen, ottaisit otaksuttavasti senkin\nrauhalliselta kannalta.\"\n\n\"Joka tapauksessa sinä ottaisit sen rauhalliselta kannalta\", vastasi\njärkkymätön isäni.\n\n\"Voi hyväinen aika! Voi, poloinen, päiviäni!\" parkui äitini. \"Kaksi\nlapsirukkaa, ja molemmat menneet!\"\n\n\"Parempi onni ensi kerralla\", tokaisi isäni. \"Älä senvuoksi, Sall,\nvirka enää mitään koko asiasta!\"\n\nJonkun aikaa isäni vielä poltteli piippuaan, ja äitini itkeä tuherteli,\nkunnes vihdoin isäni, joka oikeastaan oli hyväsydäminen mies, nousi\narkulta, jolla hän oli istunut, meni astiakaapille, kaatoi teekupin\ntäyteen katajaviinaa ja ojensi sen äidilleni. Se oli ystävällinen teko,\nja äitini saattoi suostuttaa ystävällisyydellä. Se oli vilpittömässä\nmielessä tehty tarjous, ja se otettiin myöskin samassa mielessä\nvastaan. Sittenkuin se oli muutamia kertoja toistettu, mikä kävi\nvälttämättömäksi sen vuoksi, että äidin kyyneleet miedonsivat\nväkijuoman tehoa, hukkuivat murhe ja muisto yhdessä, kadoten, kuten\nkaksi rakastunutta uppoaa syvyyteen kietoutuneina toistensa syleilyyn.\n\nTähän kauniiseen vertaukseen lopetan kovaonnisen Joe-veljeni tarinan.\n\nNoin vuosi veljeni hukkumisen jälkeen opastettiin minut tähän maailmaan\nilman muita apulaisia tai katselijoita kuin isäni ja rouva Luonto, joka\nluullakseni on hyvin taitava kätilö, jollei sen puuhiin sekaannuta.\nIsäni, jolla oli jonkunlaisia hämäriä käsityksiä kristillisyydestä,\nsuoritti juhlallisen kastetoimituksen piirtämällä piippunsa imukkeella\nristin otsaani, ristien minut Jacobiksi. Mitä äitini kirkottelemiseen\ntulee, ei hän ollut eläissään käynyt kirkossa muuta kuin yhden kerran.\n\nIsäni ja äitini eivät poistuneetkaan proomusta milloinkaan paitsi\nsilloin, kun ylivalvoja tai omistaja kutsui edellisen maihin lastia\nluovutettaessa tai lastattaessa, sekä silloin, kun hän kerran\nkuukaudessa meni muutamiksi minuuteiksi maihin ostamaan välttämättömiä\ntarvikkeita.\n\nVarhaisimmasta lapsuudestani en muista paljoakaan. Mutta sen muistan,\nettä proomu oli usein hyvin loistavasti maalattu sinisellä ja\npunaisella maalilla, ja että äidilläni oli tapana osoittaa sitä\nminulle, kehuen sitä \"niin kauniiksi\" saadakseen minut rauhoittumaan.\nSentähden sivuutankin ensimmäiset ikävuoteni ja aloitan viiden vuoden\niästä.\n\nTänä varhaisena ikäkautena minusta oli jo hiukan hyötyä isälleni.\nSilloin olinkin melkein yhtä kehittynyt kuin jotkut pojat ovat\nkymmenvuotisina. Se kuulostanee kummalliselta, mutta asianlaita oli\nsellainen, että vaikka käsitykseni olivatkin rajoitetut, ne olivat\nhyvin keskitetyt. Proomu, sen varukset ja määräpaikat olivat\nlapsellisen mielikuvitukseni mikrokosmos; ja kun käsitteeni ja\najatukseni olivat suunnatut niin harvoihin esineisiin, olivat nämä\nesineet tehneet syvän vaikutelman ja niiden arvo oli täydelleen\nkäsitetty.\n\nSiihen aikaan saakka, jolloin yhdentoista vuoden ikäisenä lähdin pois\nproomusta, olivat joen äyräät mietiskelyjeni rajoina. Tosin kyllä\nminulla oli jonkinlainen käsitys puiden ja talojen luonteesta, mutia en\nusko olleeni selvillä siitä, että edelliset _kasvoivat_. Koko sinä\naikana, jonka muistin niiden seisoneen joen äyräillä, ne näyttivät\nolevan ihan saman kokoisia kuin ne olivat silloin, kun näin ne ensi\nkerran, enkä kysellyt mitään.\n\nMutta ollessani kymmenvuotias tiesin joen kaikkien lahdekkeiden ja\nkaikkien niemekkeiden nimet -- tunsin veden syvyyden, matalikot, virran\nsuunnan sekä myöskin vuoroveden vaihtelut, vuoksen ja luoteen. Pystyin\nhoitamaan proomua sen lipuessa alaspäin vuoroveden mukana, sillä\nvoimien puutteen korvasin alituisen harjoituksen kehittämällä\nnäppäryydellä.\n\nOllessani yhdentoista vuoden ikäinen sattui mullistava onnettomuus,\njoka muutti kaikki tulevaisuudenmahdollisuuteni, ja senvuoksi minun\ntäytyy puhua isästäni ja äidistäni hiukan enemmän, kehittäen heidän\ntarinansa siihen ajankohtaan saakka. Äitini taipumus väkeviin juomiin,\noli kuten aina käy, kovasti äitynyt, ja hänen lihavuutensa oli\nlisääntynyt samassa tahdissa. Nyt hän oli järin kömpelö, pullistunut\nlihavuori, sellainen olento, jollaista en ole koskaan senjälkeen\nnähnyt, vaikka hän ei silloin näyttänytkään minusta vastenmieliseltä,\nkun olin nähnyt hänen vähitellen paisuvan ja siten tottunut siihen enkä\nnähnyt ketään muita naisia muutoin kuin kaukaa.\n\nViimeisten kahden vuoden aikana hän oli harvoin poistunut vuoteestaan\n-- varmasti hän ei kömpinyt ulos kajuutasta enempää kuin viideksi\nminuutiksi viikossa -- lihavuus ja tavanmukainen humala tekivätkin sen\nhänelle mahdottomaksi. Isäni meni kerran kuukaudessa maihin\nneljännestunniksi ostamaan katajaviinaa, tupakkaa, savustettuja sillejä\nja pilaantuneita laivakorppuja -- viimemainitut olivat pääasiallisena\nmuonanani paitsi silloin, milloin sain proomun partaalta ongituksi\nkalan ollessamme ankkurissa. Olin senvuoksi hyvin ahkera vedenjuoja, en\nyksinomaan mieliteosta, vaan myöskin ruokani suolaisuuden pakotuksesta\nja sen tähden, että äitini oli vielä säilyttänyt päässänsä kylliksi\njärkeä käsittääkseen \"katajaviinan olevan pahaksi pikku pojille.\"\n\nMutta isässäni oli tapahtunut suuri muutos. Kansi oli jätetty nyt\nmiltei täydelleen minun huostaani, isäni nousi harvoin kannelle muutoin\nkuin auttaakseen minua sujauttamaan proomun siltojen alitse tai\nsellaisissa tapauksissa, jolloin voimani eivät riittäneet ohjaamaan\nproomuamme selvälle vedelle sen ahtauduttua vastaamme tulleiden\nlukuisten alusten väliin. Sitä mukaa kuta pystyvämmäksi minä kävin,\ntulikin isäni yhä pystymättömämmäksi ja vietti suurimman osan aikaansa\nkajuutassa, auttaen äitiäni tyhjentämään isoa savipulloa. Naisen\nvaikutus oli osoittautunut miehen vaikutusta voimakkaammaksi, ja nyt he\nmolemmat olivat syypäitä katajan kielletyn hedelmän nauttimiseen.\nSellaiset olivat olosuhteet pienessä valtakunnassamme, kun sattui se\nmullistava onnettomuus, josta nyt aion kertoa.\n\nEräänä kauniina kesäiltana livuimme nousuveden mukana jokea ylöspäin\nraskaassa kivihiililastissa; se meidän piti viedä omistajan laituriin,\njoka oli jonkun matkan päässä Putney-sillan yläpuolella. Nousi kova\ntuuli, joka hidasti etenemistämme, joten emme voineetkaan sinä iltana\nehtiä laituriin, kuten olimme otaksuneet. Ennätettyämme noin\npuolitoista mailia sillan yläpuolelle kääntyi vuorovesi vastaiseksi, ja\nlaskimme ankkurin.\n\nIsäni, joka oli toivonut pääsevänsä perille sinä iltana, oli perin\nvastahakoisesti pysynyt selvänä, vartosi, kunnes proomu oli kääntynyt\nvirran mukaan, ja sanoi sitten minulle:\n\n\"Muista, Jacob, että meidän täytyy olla laiturilla varhain\nhuomenaamulla! Pysy sentähden pirteänä!\"\n\nSenjälkeen hän meni kajuuttaan antautuakseen juominkeihinsa, jättäen\nminun huostaani kannen sekä myöskin illalliseni, jota en milloinkaan\nsyönyt sisällä, koska pienoinen kajuutta oli niin epämiellyttävän\nahdas.\n\nKaikki ateriani nautinkin _al fresco_ [\"veden hengessä\"], ja jolleivät\nyöt olleet purevan kylmät, nukuin kannella, perällä sijaitsevassa,\ntilavassa koirankopissa, jossa iso verikoira oli aikoinaan majaillut;\nmutta se oli joitakuita vuosia sitten kuollut, viskattu jokeen ja hyvin\ntodennäköisesti muutettu Eppingin-makkaroiksi, jotka maksavat\nshillingin naulalta. Jonkun ajan kuluttua sen kuolemasta olin minä\nvallannut sen asunnon ja alkanut suorittaa sen tehtäviä.\n\nOlin syönyt illalliseni, jota huuhdellessani alas kurkusta olin juonut\naika runsaasti Thamesin vettä, sillä join aina enemmän ollessamme\nsiltojen yläpuolella, koska vesi minusta tuntui siellä maistuvan\npuhtaammalta ja raikkaammalta. Olin käynyt keulassa vilkaisemassa\nankkuriköyteen nähdäkseni, oliko kaikki kunnossa, ja kun minulla ei\nsitten enää ollut mitään tekemistä, heittäydyin pitkäkseni kannelle ja\nantauduin yksitoistavuotiaan pojan syvämieliseen mietiskelyyn.\nTarkkailin yläpuolellani kiiluvia tähtiä, jotka tuikkivat himmeästi ja\nnäyttivät minusta tuontuostakin sammuvan ja sitten uudelleen syttyvän.\nAprikoin, millaista ainetta ne saattoivat olla ja miten ne olivat\ntaivaalle joutuneet.\n\nÄkkiä aatokseni katkaisi äänekäs kirkaisu, ja tunsin voimakasta\npalaneenhajua. Parkaisut toistuivat useita kertoja, ja ennätin tuskin\nponnahtaa pystyyn, kun isäni syöksyi ulos kajuutasta, hyppäsi proomun\nlaidalta jokeen ja katosi veteen. Hänen kiitäessään ohitseni näin\nvilahdukselta hänen kasvonsa ja panin merkille, että niistä kuvastui\nsekaisin säikähdystä ja humalaa. Juoksin proomun laidalle sille\nkohdalle, johon hän oli kadonnut, mutta en eroittanut muuta kuin\nmuutamia laajenevia ympyröitä ja nopeasti ohitsemme rientävän\npakoveden.\n\nMuutamia sekunteja seisoin sekavana ja tyrmistyneenä hänen äkillisen\nkatoamisensa ja ilmeisen kuolemansa johdosta, mutta minut palauttivat\ntajuihini minua ympäröivä savu ja äitini parkaisut, jotka kävivät yhä\nhiljaisemmiksi, ja kiiruhdin auttamaan häntä.\n\nKajuutan porrasluukusta kohosi voimakkaasti käryävää, sakeaa savua, ja\nkun tuuli oli nyt tyyntynyt, nousi se suoraan ilmaan tiiviinä patsaana.\nYritin laskeutua sisälle, mutta heti savuun jouduttuani huomasin sen\nmahdottomaksi; savu olisi tukahduttanut minut puolessa minuutissa.\nMenettelin samalla tavoin kuin useimmat lapset olisivat menetelleet\nsellaisen kiihtymyksen ja ahdingon tilanteessa -- istuuduin haikeasti\nitkemään.\n\nNoin kymmenen minuutin kuluttua siirsin pois käteni, joilla olin\npeittänyt kasvoni, ja katsahdin kajuutan luukulle. Savu oli häipynyt,\nja kaikki oli hiljaista. Menin luukulle, ja vaikka katku olikin vielä\ntukehduttava, tunsin jaksavani sitä sietää. Laskeuduin lyhyet,\nkolmiaskelmaiset portaat ja huusin: \"Äiti\", mutta vastausta ei\nkuulunut. Takaseinään kiinnitetty lamppu, jonka edessä oli lasi, paloi\nedelleenkin, ja eroitin selvästi kajuutan joka sopen. Siellä ei mikään\npalanut -- eivät edes äitini vuoteen verhot näyttäneet kärventyneiltä.\n\nOlin ymmällä, pidätin henkeäni pelosta ja vapisevalla äänellä huusin\ntaaskin: \"Äiti!\" Seisoin toista minuuttia, haukkoen henkeäni, ja\nrohkenin sitten vetää verhot syrjään -- äitiäni ei ollut vuoteessa,\nmutta sen keskellä näkyi viruvan musta kasa. Kosketin sitä pelokkaasti\nkädelläni -- se oli eräänlaista rasvaista, nokimustaa hiiltä. Parkaisin\nkauhusta, aisti-pahani pettivät, hoipuin pois kajuutasta ja retkahdin\nkannelle miltei mielipuolisuuden tilassa. Sitä seurasi eräänlainen\nturtumus, jota kesti useita tunteja.\n\nKoska äitini kuoleman syy lienee lukijalle jossakin määrin epäselvä,\ntäytyy minun selittää hänelle, että äitini tuhoutui hyvin omituisella\nja kammottavalla tavalla, kuten joskus, vaikka harvoin, käy sellaisille\nhenkilöille, jotka käyttävät väkijuomia kohtuuttomasti. Tämänlaatuisia\ntapauksia sattuukin ainoastaan kerran vuosisadassa, mutta niiden\nesiintyminen on liian hyvin todistettu. Hänen kuolemansa syynä oli,\nkuten sanotaan, itsestään tapahtuva palaminen, elimistöön imeytyneistä\nväkijuomista syntyneiden kaasujen syttyminen. Otaksuttavasti äitini\nruumiista lähtevät liekit pelästyttivät ihan mielettömäksi isäni, joka\noli juonut runsaasti, ja niin menetin molemmat vanhempani samalla\nkertaa, toisen tuhoutuessa tuleen ja toisen veteen.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nSuoritan isäni viimeiset määräykset ja joudun uuteen elementtiin --\nEnsimmäinen kauppa eläissäni hyvin edullinen -- Ensimmäinen ero\nvanhoista ystävistä perin tuskallinen -- Ensimmäiset askeleeni\nsivistysoloissa hyvin epätyydyttävät kaikista asianomaisista.\n\n\nHerätessäni ruumiillisesta ja sielullisesta tylsyydestäni oli jo kirkas\npäivä. Vähään aikaan en jaksanut muistaa kaikkea, mitä oli tapahtunut,\nmutta mieltäni painavasta apeudesta tunsin sen olleen jotakin kauheata.\nVihdoin osui katseeni avoimeksi jääneeseen kajuutanoveen; muistin\nedellisen illan kaikki kauhunäyt ja käsitin jääneeni yksin proomuun.\n\nNousin seisomaan mykkänä epätoivosta. Silmäilin ympärilleni -- joen\nyllä leijaili aamu-usva, ja rannalla olevia esineitä saattoi vain\nvaivoin eroittaa. Olin viluissani, koska olin nukkunut koko yön\nrunsaassa kasteessa ja koska -- mikä oli ehkä vielä suurempi syy --\nolin sitä ennen kokenut tavattoman kuohuttavia elämyksiä. En rohjennut\nuskaltautua kajuuttaan. Näkemäni oli herättänyt minussa kuvaamatonta\nkammoa, voimakasta kauhua, joka teki sen mahdottomaksi. Mutta halusin\nkuitenkin selvyyttä, ja olisin ollut valmis antamaan kaiken maailman\naarteet, jos ne olisivat minulla olleet, tämän salaperäisen arvoituksen\nselityksestä. Käänsin katseeni kajuutan luukkuovesta veteen, muistelin\nisääni ja tarkkailin sitten yli puoli tuntia nousuveden virtaamista --\nmielessäni ääretön tyhjyys.\n\nAuringon noustessa usva vähitellen haihtui; puut, talot ja vihreät\nvainiot, nousuveden mukana saapuvat alukset, ohitseni lipuvat veneet,\nkoirien haukkuminen, useista savupiipuista kohoava savu -- kaikki se\ntunkeutui vähitellen tajuntaani, ja heräsin käsittämään, että\nolin puuhaisessa maailmassa ja että minulla oli oma tehtäväni\nsuoritettavana. Isäni viimeiset sanat -- ja hänen määräyksensä olivat\naina merkinneet minua velvoittavaa lakia -- kuuluivat:\n\n\"Muista, Jacob, meidän täytyy olla laiturissa varhain huomenaamulla.\"\n\nValmistauduin tottelemaan häntä. En jaksanut nostaa ankkuria. Irroitin\nsenvuoksi ankkuriköyden sidottuani siihen katkenneen airon polaksi, ja\ntaaskin proomu oli joen armoilla yksitoistavuotiaan pojan ohjaamana.\nNoin kahden tunnin kuluttua olin noin sadan askeleen päässä laiturista\nja likellä rantaa. Huusin apua, ja kaksi miestä, jotka olivat telakan\nlaituriin kiinnitetyissä proomuissa, lähti ruuhella tiedustamaan, mitä\nhalusin. Ilmoitin heille, että olin yksin proomussa, että minulla ei\nollut ankkuria eikä köyttä, ja pyysin heitä kiinnittämään alukseni\nlaituriin. He nousivat proomuun, ja muutamien minuuttien kuluttua se\noli lujasti kiinnitetty muiden proomujen kupeelle.\n\nNiin pian kuin köydet oli sidottu kiinni, kyselivät he minulta, mitä\noli tapahtunut, mutta vaikka isäni viimeisen määräyksen täyttäminen\nolikin pitänyt minua pontevana, tuli nyt, kun tehtäväni oli suoritettu,\nvastavaikutus. Heittäydyin kannelle murheenpuuskan vallassa ja itkin\nikäänkuin sydämeni olisi ollut pakahtumaisillaan.\n\nMiehet, joita ei ällistyttänyt ainoastaan käytökseni, vaan myöskin se,\nettä olin yksin proomussa, menivät maihin kertomaan asiasta\nkonttoristille. Viimemainittu tuli heidän seurassaan proomuun ja olisi\nkuulustellut minua, mutta puuskani ei vielä ollut ohitse, ja\nnyyhkytysten keskeyttämät vastaukseni olivat käsittämättömiä.\nKonttoristi ja molemmat miehet menivät kajuuttaan, palasivat sieltä\nnopeasti ja poistuivat proomusta.\n\nNoin neljännestunnin kuluttua tultiin minua noutamaan, ja minut\nopastettiin omistajan taloon jolloin ensi kerran eläissäni laskin\njalkani _terra firmalle_. Minut vietiin vierashuoneeseen, jossa\nomistaja oli aamiaisella, seurassaan vaimonsa ja tyttärensä,\nyhdeksänvuotias tyttö. Siihen mennessä olin toipunut, ja kun minulta\nkyseltiin, kerroin tarinani selvästi ja täsmällisesti, samalla kun\nlikaisilla kasvoillani risteili isoja kyynelkarpaloita.\n\n\"Kuinka kummallista ja kuinka kaameaa!\" virkkoi emäntä puolisolleen.\n\"En jaksa vieläkään sitä käsittää.\"\n\n\"En minäkään. Mutta totta se sittenkin on, päättäen Johnsonin,\nkonttoristin, todistuksesta.\"\n\nTällä välin katseeni lipui ympäri huonetta, joka minusta, tietämätön\nkun olin, näytti varallisuuden ja ylellisyyden Golcondalta. Siellä oli\nvain harvoja esineitä, jotka olin ennen nähnyt, mutta minulla oli\nsellainen sisäinen aavistus, että ne olivat arvokkaita. Hopeinen\nteekannu, teekeittiö, lusikat, kehystetyt kuvat, kaluston kaikki\nesineet vetivät puoleensa ihmettelevää katsettani, ja lyhyeksi ajaksi\nunohdin isäni ja äitini. Mutta haaveisista ajatuksistani minut herätti\nomistaja, joka tiedusti, kuinka pitkän matkan olin kuljettanut proomua\navutta.\n\n\"Onko sinulla ystäviä, poika-poloinen?\" kysyi emäntä.\n\n\"Ei ole.\"\n\n\"Mitä! Eikö sinulla ole sukulaisia maissa?\"\n\n\"En ole koskaan eläissäni ollut maissa tätä ennen.\"\n\n\"Tiedätkö olevasi ihan tyyten orpo?\"\n\n\"Mitä se merkitsee?\"\n\n\"Sitä, ettei sinulla ole isää eikä äitiä\", selitti pikku tyttö.\n\n\"No niin\", vastasin, ja koska minulla ei ollut sopivampia sanoja,\nkäytin isäni lausetta: \"Ei kannata itkeä. Mitä on tapahtunut, sille ei\nmahda mitään.\"\n\n\"Mutta mitä arvelet nyt tehdä?\" kysyi omistaja, katsoen minua tiukasti\nsilmiin äskeisen vastaukseni kuultuaan.\n\n\"En tiedä, se on varma. Otan asiani rauhalliselta kannalta\", vastasin\nuikutusteni lomitse.\n\n\"Kuinka perin kummallinen lapsi!\" huomautti emäntä. \"Onkohan hän\nselvillä onnettomuutensa suuruudesta?\"\n\n\"Parempi onni ensi kerralla, rouva\", vastasin, pyyhkien silmiäni käteni\nselkämyksellä.\n\n\"Kuinka kummallisia vastauksia sellaisen lapsen suusta, joka on\nosoittautunut niin tunteelliseksi!\" virkkoi omistaja vaimolleen. \"Mikä\non nimesi?\"\n\n\"Jacob Faithful.\"\n\n\"Osaatko lukea ja kirjoittaa?\"\n\n\"En\", vastasin, käyttäen taaskin isäni sanoja. \"En osaa, mutta\ntoivoisin osaavani.\"\n\n\"No niin, poikaparka, katsotaanhan, mitä voidaan tehdä\", sanoi\nomistaja.\n\n\"Minä tiedän, mitä pitää tehdä\", lausuin. \"Teidän pitää lähettää pari\nmiestä noutamaan ankkuria ja ankkuriköyttä, ennenkuin pola kiskoutuu\nirti.\"\n\n\"Olet oikeassa, poikaseni; se pitää tehdä heti\", myönsi\nproomunomistaja. \"Mutta nyt sinun on parasta mennä Sarahin kanssa\nkeittiöön. Keittäjätär kyllä huolehtii sinusta. Sarah, rakkaani, vie\npoika keittiöön!\"\n\nPikku tyttö viittasi minua seuraamaan häntä. Minua hämmästytti\nluukkuportaiden pituus ja vaihtelevaisuus, sillä sellaisina pidin\nportaita. Kun vihdoin ennätimme alhaalle, käski pikku Sarah\nkeittäjätärtä huolehtimaan minusta ja sipsutteli kevyesti takaisin\nyläkertaan äitinsä luokse.\n\nHuomasin, että \"huolehtiminen\" jostakin merkitsi maissa kokonaan toista\nkuin joella, jossa huolehtiminen merkitsi sitä, että piti laittautua\npois huolehdittavan tieltä ja kiertää se kaukaa; ja maissa käytetty\nmerkitys oli minusta paljon miellyttävämpi. Keittäjätär huolehti\nminusta; hän oli hyväsydäminen, lihava nainen, joka suli kuullessaan\nmurheellisen tarinan, vaikka tuli ei tehnytkään häneen minkäänlaista\nvaikutusta. En ainoastaan nähnyt, vaan myöskin ahmin sellaisia\nruokia, joita ei koskaan aikaisemmin ollut joutunut suuhuni eikä\nmielikuvitukseeni. Suru ei ollut riistänyt minulta ruokahalua. Silloin\ntällöin keskeytin syömisen, itkin hiukan, kuivasin silmäni ja istuuduin\nuudelleen pöytään.\n\nVasta yli kahden tunnin kuluttua laskin veitsen pois kädestäni, ja\nvasta sittenkun henkitorveni seuduilla tuntui voimakkaita tukehtumisen\noireita, huudahdin:\n\n\"Seis! Jo riittää.\"\n\nJoku on sepittänyt komparunon siitä, kuinka suunnattomat käsitykset\nsaiturin hevosella täytyy olla jyvistä. Jos sellaisia käsityksiä olisi\nolemassa, epäilen, vetäisivätkö he lähimainkaan vertoja sille\nhämmästykselle, joka minut valtasi nähdessäni lampaankäpälän. En ollut\nmilloinkaan ennen nähnyt niin isoa lihakimpaletta ja aprikoin, oliko se\ntuoretta vai eikö.\n\nSellaisten mietteiden jälkeen minua luonnollisesti alkoi nukuttaa,\nja muutamien minuuttien kuluttua kuorsasin kahdella tuolilla\nkeittäjättären peitettyä minut esiliinallaan, jotta kärpäset eivät\npääsisi minua häiritsemään.\n\nNäin siis olin kunnollisesti joutunut minulle outoon elementtiin --\nmaaäidin helmaan; ja lienee sopivaa jo nyt tarkastaa, minkälainen\npääoma minulla oli uuteen yritykseen ryhtyessäni. Ulkomuodoltani olin\nhyvän näköinen, sopusuhtainen rakenteeltani, voimakas ja ripeä. Kuta\nvähemmän vaatteistani puhutaan, sitä parempi. Ylläni oli housut, joissa\nei ollut takapuolta, mutta seisoessani piilotti tämän puutteen takkini,\nisäni vanhat liivit, jotka ulottuivat yhtä alas kuin niihin aikoihin\nkäytetyt aamutakit. Asuani täydensivät karkeasta purjekankaasta ommeltu\npaita ja karvahattu, joka oli yhtä takkuinen ja repaleinen kuin koirien\nrepimä kissan nahka. Kenkiä ja sukkia minulla ei ollut ensinkään;\nsellaiset liialliset vaatetuskappaleet eivät olleet milloinkaan\nestäneet jalkojeni liikkeitä.\n\nHenkiset saavutukseni eivät olleet paljoa arvokkaammat; niihin\nkuuluivat Thames-joen vedensyvyyden, niemekkeiden ja poukamien\ntyydyttävä tunteminen, josta kaikesta ei ollut kovinkaan paljoa etua\nkuivalla maalla, ja muutamien isäni hieroglyfimerkkien taitaminen,\njosta, kuten kuuluttaja joskus ilmoituksensa vahvistamiseksi sanoo, \"ei\nole mitään hyötyä kenellekään muulle kuin omistajalle.\"\n\nKun edelliseen lisätään harvapuheisen isäni kolme lempilausetta, jotka\nolivat lähtemättömästi syöpyneet muistiini, onkin koko liikevarastoni\nlueteltu. Nämä kolme ohjelauselmaa olivat, sen saattanen vakuuttaa,\nimeytyneet ihan elimistööni, niin alituisesti niitä oli elämäni aikana\nminulle toistettu; ja ennenkuin sinä iltana kävin nukkumaan,\ntarkastettiin niitä taaskin. \"Mitä on tapahtunut, sille ei mahda\nmitään\" lohdutti minua ajatellessani elämäni onnettomuuksia; \"Parempi\nonni ensi kerralla\" sai minut katselemaan tulevaisuutta toivehikkaasti;\nja \"Ota kaikki tyyneltä kannalta\" antoi aihetta syviin mietteisiin,\njotka askarruttivat mieltäni, kunnes vaivuin uneen. Minulla oli\nnimittäin kylliksi ymmärrystä oivaltaakseni isäni menettäneen henkensä\nsen lähden, ettei hän noudattanut omia periaatteitaan. Ja tämä oivallus\nteki vain uskoni näiden ohjelauselmien pettämättömyyteen sitäkin\nhorjumattomammaksi.\n\nOlen luetellut, mitä isäni jätti minulle perinnöksi, ja lukija\notaksunee, että äidin puolelta saamani perintö oli nollan arvoinen.\nSuoranaisesti asianlaita olikin niin, mutta välillisesti hän\nosoittautui oikein hyväksi äidiksi minulle; ja se johtui siitä, että\nhän poistui tästä maailmasta niin poikkeuksellisen harvinaisella\ntavalla. Jos hänen osakseen olisi tullut tavallinen kuolema, olisi hän\nollut tuiki arvoton. Ei edes Burkekaan olisi pystynyt häntä käyttämään;\nmutta kun hän kuoli niinkuin kuoli, oli hänen tuhkansa rikkauden lähde.\n\nVuode, jonka keskellä hänen jätteensä olivat, ja jopa vuoteen verhotkin\ntuotiin kaikki maihin ja lukittiin ulkorakennukseen. Ruumiintarkastaja\nsaapui neljän hevosen vetämillä postivaunuilla, ja kreivikunnan\npuolesta maksettiin hänen kulunsa. Valamiehet määrättiin, minun\ntodistukseni kuultiin, lääkäreitä ja apteekkareita saapui läheltä ja\nkaukaa lausumaan mielipiteitään, ja pitkällisen tarkastuksen, runsaan\nväittelyn ja erimielisyyden jälkeen hyväksyttiin sellainen päätös, että\näitini \"oli kuollut Jumalan sallimasta.\" Koska tämä lause toisin sanoin\ntulkittuna sisältää myöskin sen, että \"ainoastaan Jumala tietää, miten\nhän kuoli\", hyväksyttiin se yksimielisesti ja kaikkien tyydytykseksi.\n\nMutta tieto tästä harvinaisesta tapahtumasta levisi laajalle\nasianmukaisesti liioiteltuna, ja tuhansittain ihmisiä tulvi\ntelakanomistajan pihalle katsomaan itsestään tapahtuneen palamisen\nvaikutuksia. Omistaja oivalsi heti, että hän saattoi käyttää yleisön\nuteliaisuutta hyödyksi minun hyväkseni. Lautanen, jolle oli pantu\njoitakuita hopea- ja kultakolikolta, sijoitettiin äiti-vainajani\nvillahahtuvaisen patjan jalkopäähän, ja sen kohdalle kiinnitettiin\nlevy, johon oli isoilla kirjaimilla kirjoitettu: \"Orvon hyväksi.\" Ja\nkatselijat tipauttelivat siihen useita shillingejä, puolikruunusia ja\nsuurempiakin rahaeriä, samalla kun heitä puistatti heidän kääntyessään\npoistumaan tämän tapajuoppouden vaikutusten kammottavan näytteen luota.\n\nNäyttelyä jatkettiin useita päiviä, ja sillä aikaa minä majailin\nkeittäjättären luona hänen pesettäessään minulla patojaan ja\nteettäessään kaikenlaisia muita askareita, joissa vähäisestä avustani\nsaattoi olla hyötyä, enkä silloin lainkaan aavistanut äitiparkani\nottavan vastaan vieraita minun edukseni. Yhdentenätoista päivänä\nnäyttely suljettiin ja minut kutsuttiin yläkertaan omistajan luokse,\njonka tapasin pienen, mustapukuisen herrasmiehen seurassa.\n\nVieras oli lääkäri, joka oli tarjonnut rahamäärää kaikista äitini\njätteistä, vuoteesta ja vuodeverhoista. Omistaja oli taipuvainen\npääsemään niistä eroon niin edullisella tavalla, mutta hänellä ei\nmielestään ollut oikeutta edes minun hyödykseni ryhtyä sellaiseen\ntoimenpiteeseen ensin neuvottelematta minun, laillisen perijän kanssa.\n\n\"Jacob\", virkkoi hän, \"tämä herra tarjoaa kahtakymmentä puntaa, joka on\naika suuri rahamäärä, äiti-poloisesi tuhkasta. Onko sinulla mitään sitä\nvastaan, että hän saa sen?\"\n\n\"Mitä varten sitä haluatte?\" tiedustin.\n\n\"Haluaisin säilyttää sen ja pitää siitä hyvää huolta\", vastasi hän.\n\n\"No niin\", virkoin hieman mietittyäni, \"jos suostutte pitämään huolta\nvanhuksesta, niin saatte hänet.\" Ja niin oli kauppa solmittu.\nOmituista, että tehdessäni ensimmäisen kaupan eläissäni myin oman\näitini. Näyttelystä ja kaupasta kertyi yhteensä tuloja runsaasti\nneljäkymmentäseitsemän puntaa, jotka proomun arvoisa omistaja pani\ntalteen minun käytettäväkseni, poistettuaan niistä pukuun tarvittavan\nrahamäärän.\n\nTähän päättyy tarina äitini jätteistä, jotka osoittautuivat minulle\nhyödyllisemmiksi kuin hän itse oli konsanaan eläissään ollut. Hänen\nelämänuransa oli jossakin määrin päinvastainen kuin Semelen, jota\nensiksi vaivasi kultakuuro ja joka sitten sai surmansa jumalan\ntulisessa syleilyssä, kun taas äitiraukkani ensin tuhoutui samaan\nelementtiin ja kultakuuro tuli hänen ainoan poikansa osaksi. Mutta se\non helposti selitetty. Semele oli hyvin viehättävä eikä juonut\nkatajaviinaa -- äitini oli hänen täydellinen vastakohtansa.\n\nKun minut kutsuttiin isäntäni luokse järjestämään lääkärin kanssa\nsolmittavaa sopimusta, olin riisunut yltäni päällystakin asemesta\nkäyttämäni liivit voidakseni helpommin liikkua pilkkoessani puita\nkeittäjättärelle, ja palvelija vei minut viipymättä yläkertaan\nantamatta minulle aikaa pukea niitä ylleni. Annettuani hyväksymiseni\nkäännyin taaskin palaamaan alakertaan, mutta kun housuissani ei ollut\ntakapuolta, kuten olen aikaisemmin huomauttanut, huomasi pieni\nspaniel-koira yhtenäisyyden hajonneen, se hyppäsi pois sohvalta,\nlähestyi minua jonkun matkan päähän, sijoittui puolustusasentoon ja\nhaukkui perin vimmaisesti alastomalle ruumiinosalleni. Se oli kasvanut\nkunnianarvoisten ihmisten keskuudessa eikä ollut milloinkaan nähnyt\nsellaista paljasta kohtaa.\n\nDrummond, omistaja, huomasi koiran osoittaman puutteen, ja heti\nannettiin määräys, että minulle oli hankittava uusi puku -- eikä se\ntotisesti tapahtunut, ennenkuin sitä tarvittiin. Neljässäkolmatta\ntunnissa vääräsäärinen vaatturi puki ystäväni keittäjättären avulla\nminut uuteen asuun ja kääntelehdinpä ja pyörähtelinpä sitten minne päin\ntahansa, ei säädyllisyyttä loukattu. Uusi puku herättää yleensä\nkunnianhimoa ja imartelee sekä nuoren että vanhan turhamaisuutta; mutta\nminun laitani oli kokonaan toisin.\n\nUusi asuni samalla kertaa sekä vaivasi että suretti minua. Kenkäni\npainoivat jalkojani, villaiset sukkani ärsyttivät ihoa; ja kun olin\ntottunut perintönä saamaan isäni hylätyt vaatteet, jotka olivat ihan\nliian väljät säärilleni, ja kun minulla oli vain vähän käsityskykyä,\ntuntui minusta, että olin itse paisunut uuden, oudon pukuni kokoiseksi\nja ettei sitä ollutkaan pienennetty mittojeni mukaiseksi. Kuvittelin\nolevani mies, mutta miehuuteni tuskastutti minua sangen pahasti.\nJokaisella askeleella minusta tuntui kuin olisivat jonkinlaiset siteet\nminua pidättäneet. En voinut heiluttaa käsivarsiani, kuten olin\ntottunut tekemään, ja kengissäni hoipuin kuin riisitautinen lapsi.\nKeittäjätär oli viskannut vanhan asuni rikkasäiliöön, ja päivän mittaan\nkävelin useita kertoja sen ohitse, luoden siihen kaihoisia katseita ja\ntoivoen, että olisin uskaltanut ottaa sen säiliöstä sekä muuttaa sen\nylleni uuden pukuni sijasta. Tunsin sen arvon, ja samoin kuin Aladdinin\ntarinan taikuri olisin ollut valmis tarjoamaan uusia lamppuja\nvanhoista, hilpeästi alistuen naurettavaksi, saadakseni aarteeni\ntakaisin.\n\nKeittiöön ja sen laitteisiin olin nyt täysin hyvin perehtynyt, mutta\ntalon kaikki muut osat panivat minut pahasti ymmälle. Kaikki näytti\nminusta vieraalta, oudolta ja luonnottomalta, eikä neekeriruhtinas\nle Boo eikä kukaan muu villi ole töllistellyt eikä kummastellut\npahemmin kuin minä. En tuntenut useimpien esineiden käyttöä enkä edes\ntiennyt useiden nimiäkään. Olin kirjaimellisesti villi, mutta kuitenkin\nhyvänsävyinen ja tottelevainen.\n\nSeuraavana päivänä sen jälkeen, kun minut oli puettu uusiin\nvaatteisiini, minut kutsuttiin seurustelusaliin. Herra Drummond ja\nhänen vaimonsa tarkastivat minua nyt, kun olin uudessa asussani, ja\nheitä huvitti kömpelyyteni, samalla kun he ihailivat hyvin\nmuodostunutta, vankkaa ja suoraa vartaloani, joka tuli näkyviin minun\nmielestäni liian tiukassa puvussa. Heidän pieni tyttärensä Sarah, joka\nusein puhui minulle, meni äitinsä luokse ja kuiskasi hänelle jotakin.\n\n\"Sinun pitää kysyä isältä\", kuului vastaus.\n\nTaaskin kuiskaus ja suudelma, minkä jälkeen herra Drummond ilmoitti\nminulle, että minun pitäisi syödä päivällistä heidän seurassaan.\nMuutamien minuuttien kuluttua seurasin heitä ruokasaliin ja ensi kerran\neläissäni istuin sellaisen aterian ääreen, jossa saattoi kehua olevan\njoitakuita sivistyselämän tarpeettomia mukavuuksia. Siinä istua\nkyyhötin tuolillani jalkojeni heiluessa likellä mattoa, ja poskiani\nkuumotti vaatteitteni puristus sekä asemani ja koko ympäristöni outous.\nHerra Drummond nosti lautaselleni kiehuvan kuumaa lientä, ja käteeni\npistettiin hopeinen lusikka, jota kääntelin ja pyörittelin, silmäillen\nsen kiiltävästä pinnasta näkyvää pienoiskuvaani.\n\n\"No, Jacob, sinun pitää syödä keittoa lusikalla\", kehoitti pikku Sarah,\nnauraen. \"Meiltä kaikilta on keitto kohta lopussa. Jouduhan!\"\n\n\"Olkaa rauhallinen!\" vastasin, upotin lusikkani polttavaan\nvalmisteeseen ja sysäsin sen suuhuni. Se purskahti pois tuskaisesta\nkurkustani hajaantuvana suihkuna, jota seurasi kivun puristama ulvaisu.\n\n\"Poikaparka poltti suunsa\", hätäili rouva, kaataen vettä lasiin.\n\n\"Ei kannata itkeä\", vastasin nieleksien nyyhkytyksiäni, minkä jaksoin.\n\"Mitä on tapahtunut, sille ei mitään mahda.\"\n\n\"Parempi olisi ollut mahtaa etukäteen\", huomautti herra Drummond,\npyyhkien takistaan ja liiveistään hänen kohdalleen sattunutta osuutta\nrunsaasta pirskoituksestani.\n\n\"Poikaparan kasvatus on lyöty häpeällisesti laimin\", pahoitteli\nhyvänluontoinen rouva Drummond. \"Kas niin, Jacob, istuhan nyt ja yritä\nuudelleen! Nyt se ei sinua polta.\"\n\n\"Parempi onni ensi kerralla\", sanoin ja työnsin suuhuni annoksen\nkeittoa, arkaillen ja empien aika tavalla sekä läikyttäen puolet\nlusikkani sisällöstä viedessäni sitä huulilleni. Nyt liemi oli\njäähtynyttä, mutta se ei kulunut minulta kovinkaan nopeasti; pitelin\nlusikkaani kömpelösti ja ryvetin vaatteitani.\n\nRouva Drummond sekaantui puuhaan ja ystävällisesti näytti minulle,\nmiten oli meneteltävä, mutta silloin herra Drummond tokaisi: \"Anna\npojan syödä keitto omalla tavallaan, rakas! Mutta joudu, Jacob, sillä\nme odotamme sinua!\"\n\n\"Sitten en käsitä, minkä vuoksi menettäisin siitä niin paljon\nnauttimalla sitä vähissä erin\", huomautin, \"kun kerran saatan laittaa\nsen kerta kaikkiaan sisääni yhdessä tuokiossa.\"\n\nLaskin lusikan kädestäni, taivutin päätäni, sovitin suuni lautasen\nreunalle ja imin liemen tähteen vatsaani läikäyttämättä siitä\ntippaakaan. Katsahdin toisiin, odottaen heidän hyväksymistään, ja\nällistyin pahasti kuullessani rouva Drummondin rauhallisesti\nhuomauttavan:\n\n\"Ei keittoa sillä tavoin syödä.\"\n\nMinulle sattui aterian aikana niin paljon hairahduksia, että pikku\nSarah nauraa hohotti yhtenään, ja minusta tuntui niin ilkeältä, että\nsydämeni pohjasta olisin toivonut jälleen olevani koirankopissani\nproomussa jyrsimässä laivakorppua sekä nauttimassa tyytyväisyyden\nsuomasta onnesta ja yksinkertaisuuden arvokkuudesta.\n\nEnsimmäisen kerran eläissäni tunsin nöyryytyksen tuskia. Tietämättömyys\nei aina ole alentavaa. Proomun kannella minulla oli kylliksi kykyjä\nitseäni, kumppanejani ja tehtäviäni varten. Tunsin, että ajatukseni\nolivat joustavat, että kunnioitin itseäni ja että minua sykähdytti\nvallantunne, kun käteni yksin ohjasi suunnatonta alusta vesillä. Vaikka\nen silloin osannutkaan eritellä tunteitani, olin siellä pientä maailmaa\njohtava henki; mutta nyt tässä pöydässä, viisaiden ja runsastietoisten\nolentojen seurassa, tunsin olevani nöyryytetty ja alennettu; sydämeni\noli tulvillaan häpeätä, ja kuultuani pikku Sarahin tavallista\näänekkäämmän naurunpurskahduksen, läikähti sieluntuskani kukkurainen\nmalja yli reunojensa, ja aloin haikeasti itkeä.\n\nNojatessani päätäni pöytäliinaan välittämättä vähääkään niin pahasti\npelkäämistäni sovinnaisuussäännöistä, tajuten ainoastaan syvästi\nloukatun ylpeyden tunteen, jokaisen nyyhkytykseni lähtiessä ihan\nsydämeni pohjasta, tunsin vienon hengityksen lämmittävän poskeani. Se\nsai minut arasti katsahtamaan sinnepäin, ja näin pikku Sarahin\nhehkuvat, kauniit kasvot; hänen silmänsä olivat kyynelissä ja hän\nkatsoi minuun niin lempeästi ja rukoilevasti, että heti tunsin\nminullakin olevan jonkun verran arvoa, ja hartaasti toivoin saavani\narvoa lisää.\n\n\"En naura sinulle enää\", lupasi hän. \"Älä niin ollen enää itke, Jacob!\"\n\n\"En enää itkekään\", vakuutin, rohkaistuen. Hän jäi seisomaan viereeni,\nja olin hänelle kiitollinen. \"Kun ensi kerran saan puupalasen\",\nkuiskasin, \"veistän sinulle laivan.\"\n\n\"Oi, isä, Jacob lupasi veistää minulle laivan!\"\n\n\"Tuolla pojalla on sydäntä\", huomautti herra Drummond vaimolleen.\n\n\"Mutta liikkuuko se vedenpinnalla, Jacob?\" tiedusti pikku tyttö.\n\n\"Kyllä, ja jos se on _kierolaita_, saat sanoa minua _maamoukaksi_.\"\n\n\"Mitä merkitsee kierolaita ja mitä maamoukka?\" kysyi Sarah.\n\n\"Mitä, etkö sitä tiedä?\" huudahdin. Ja tunsin itseluottamukseni elpyvän\nhuomattuani tässä vähäisessä tapauksessa tietäväni enemmän kuin hän\ntiesi.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nMinut lähetetään köyhäinkouluun, jossa kristillinen rakkaus ja\narmeliaisuus eivät poikien mielestä kuulu heidän kasvatukseensa --\nJohtajan omituisuudet ja nenään osuneen iskun taikavoimainen vaikutus\n-- A-kirjaimen tieteellinen tarkastelu, jonka havaitsen viskaavan\nkaiken entisen oppini yli laidan.\n\n\nEnnenkuin poistuin huoneesta, olimme Sarah ja minä syventyneet\nkeskustelemaan ikkunan ääressä, ja herra ja rouva Drummond olivat\nsamanlaisessa puuhassa pöydän ääressä. Sarahin ja minun väliseni\nkeskustelun tulos oli likeinen, lapsellinen ystävyys; rouva ja herra\nDrummondin puhelun tuloksena oli päätös, että kuta pikemmin minut\ntoimitettaisiin pois talosta, sitä edullisempaa se olisi minulle.\n\nKun herra Drummondilla oli jonkun verran vaikutusvaltaa Brentfordin\nläheisyydessä sijaitsevan köyhäinkoulun johtohenkilöihin, hankki hän\nviipymättä minulle luvan päästä sinne. Ja ennenkuin olin tyyten\nturmellut uusia vaatteitani -- olin käyttänyt niitä lähes kolme viikkoa\n-- puettiin minut uuteen, sääntöjenmukaiseen asuun -- pitkään,\nyksinkertaiseen takkiin, keltaisiin, polvien kohdalta sidottuihin\nnahkahousuihin, villaiseen, tupsulla varustettuun lakkiin, asun\nmukaisiin sukkiin ja kenkiin. Lisäksi oli rinnassani iso tinalevy,\njolla oli N:o 63; koska olin kouluumme viimeiseksi liittynyt poika,\nosoitti tämä numero oppilaiden kokonaismäärää.\n\nMieli apeana lähdin Drummondien kotoa; isäntäväkeni ei katsonut\nviisaaksi odottaa lupaamani laivan valmistumista, mikä suuresti\nharmitti Sarahia ja minua. Kouluun minut saattoi herra Drummond, ja\nennen perilletuloamme kohtasimme kaikki koululaiset ulkosalla\nkävelemässä. Minut pistettiin riviin ja sain arvoisalta suojelijaltani\nmuutamia hyviä neuvoja, minkä jälkeen hän lähti kävelemään toisaalle,\nkun me taas marssimme toisaalle, muistuttaen rykmenttiä keltakoipisia,\ninhimilliseen pystyasentoon asetettuja räkättirastaita. Ja niinpä\nFaithful-suvun viimeinen vesa asteli nyt koulupuvussa rinnassaan levy,\njotta koko maailma tietäisi, että hän oli köyhäinhoitolainen ja että\ntässä maailmassa oli armeliaisuutta. Mutta jos kerran sankarien,\nkuninkaitten, mahtavien ja vakavien miesten täytyy alistua kohtaloonsa,\nei sovi odottaa, että proomupojat voisivat sitä välttää. Ja minut oli\ntuomittu saamaan kasvatus, ruoka, asunto, vaatetus ynnä muut semmoiset\nvapaasti, ilmaiseksi, ilman minkäänlaista korvausta.\n\nJokaisella yhteisöllä on päällikkönsä; ja olin huomauttamaisillani,\nettä jokaisella ympyrällä on keskipisteensä, mikä tosin olisi ollut\nkylläkin totta, mutta se vertaus ei kelpaa minulle, koska meidän\nympyrällämme oli kaksi keskipistettä, tai pysyäksemme edellisessä\najatuksessa meillä oli kaksi päällikköä -- ylimmäinen koulumestari ja\nylimmäinen taloudenhoitaja -- miespuolinen päällikkö ja naispuolinen\npäällikkö -- vitsaa käyttelevä päällikkö ja tulikiveä ja siirappia\nhoiteleva päällikkö -- johtaja ja johtajatar, joilla kummullakin oli\napulaisensa -- toisella aliopettaja, toisella häntä auttava\npalvelijatar.\n\nMutta näistä neljästä johtaja ei ollut ainoastaan kaikkein tärkein,\nvaan myöskin arvokkain kuvattavaksi; ja koska hän usein esiintyy\nkertomukseni sivuilla vielä kauan kouluaikani päättymisen jälkeen,\nkuvailen erittäin yksityiskohtaisesti mestari Dobiensista, kuten hän\nmielellään soi itseään nimitettävän, eli Hirmu-Dobsia, kuten hänen\nvelvollisuudentuntoiset oppilaansa mielellään häntä nimittivät.\n\nKoska koulussamme oli tarpeellista opettaa meitä lukemaan,\nkirjoittamaan ja laskemaan, olivat johtohenkilöt valinneet mestarin\nsopivimpana tähän toimeen tarjoutuneena henkilönä, koska hän ensiksikin\noli kirjoittanut kreikankielen apusanoja käsittelevän teoksen, jota ei\nkukaan ymmärtänyt, ja koska hän toiseksi oli osoittanut olevansa etevä\nmatemaatikko neliöimällä, kuten väitettiin, ympyrän algebrallisten\nlausekkeiden avulla uskaltamatta kuitenkaan näyttää kenellekään tämän\ntehtävän ratkaisua siitä pelosta, että hän muiden petollisuuden\njohdosta menettäisi keksijänkunnian. Hän oli myöskin havainnut\nEuklideen todistuksissa yhtä paljon virheitä kuin Joey Hume\n[Englantilainen politikko Joseph Hume (1777-1855) sai aikaan lukuisia\nkäytännöllisiä uudistuksia m.m. yleisten varojen tuhlaamisen\nsupistamiseksi. Suom.] konsanaan havaitsi armeijan ja laivaston\nmenoarvioissa, ja niistä oli ollut yhtä paljon hyötyä maalle ja\nkansalle.\n\nHän tosin hengitti nykyajassa, mutta puolet hänen elämäänsä kului\nmuinaisuudessa tai algebrassa. Kerran viehätyttyään matemaattiseen\ntehtävään tai kreikkalaiseen muinaismuistoon hän ikäänkuin siirtyi pois\nnykyisestä olemassaolostaan eikä enää huomannut mitään. Hänen ruumiinsa\njäi hengittämään hänen opettajanpöytänsä ääreen, mutta hänen sielunsa\noli poissa. Tämän omituisuuden pojat tunsivat hyvin, ja heillä oli\ntapana sanoa: \"Mestari on vaipunut haaveisiinsa ja puhuu unissaan.\"\n\nVastoin koulun ohjesääntöä mestari Dobiensis jätti lukemisen ja\nkirjoittamisen aliopettajan huoleksi ja johdatti itse poikia, mikäli\nmahdollista, matematiikkaan sekä latinan- ja kreikankieliin.\nAliopettaja ei ollut liian pätevä opettamaan ensinmainittuja aineita,\neivätkä pojat olleet ylettömän halukkaita oppimaan jälkimmäisiä\ntieteenhaaroja. Johtaja oli liian oppinut, aliopettaja liian\ntietämätön; senvuoksi oppilaat hyötyivät vain vähän.\n\nMestari oli totinen ja pikainen, mutta hänellä oli kokonainen varasto\nkokkapuheita ja mitä lempein sydän. Hänen kasvonsa eivät osanneet\nnauraa, mutta hänen henkitorvensa nauroi. Hihitys ei noussut hänen\nkurkunpäätänsä korkeammalle, ja sitten vakavuuden puuska painoi sen\nvoimakkaasti takaisin hänen sydämensä seuduille, ilahduttaen sen\npimeätä keskustaa salatulla hilpeydellä. Mestari piti sanasutkauksista,\nlausuttiinpa ne englannin-, kreikan- tai latinankielellä.\nViimemainituilla kielillä ei niitä sommitellut kukaan muu kuin hän\nitse, ja kun niitä ei ymmärretty, nautti hän luonnollisesti niistä\nyksin. Mutta hänen mieltymyksensä sanansutkauksiin oli vakavaa\nkiintymystä; hän tunsi niitä kohtaan juhlallista rakkautta -- hänessä\nse ei ollut naurunasia.\n\nOlemukseltaan mestari Dobiensis oli yli kuuden jalan mittainen, pelkkiä\nluita ja jänteitä. Hänen kasvonsa olivat pitkät ja hänen piirteensä\nleveät; mutta hänen kasvojensa vallitseva osa oli nenä, jonka rinnalla\nkaikki muut häipyivät mitättömiksi, niin isoja kuin olivatkin. Se oli\nkuvatusmainen -- naurettava; mutta hän lohdutti itseään --\nnimitettiinhän Ovidiusta Nasoksi. Se ei ollut kotkannenä eikä myöskään\nkotkannenän vastakohta. Se ei ollut päästään typistetty, ei\nkarkeatekoinen, ei järeä, ei perunamainen eikä honottava.\nSuurenmoisista mittasuhteistaan huolimatta se oli älykkyyttä kuvastava\nnenä. Se oli ohut, sarveismainen, läpikuultava ja sointuisa. Sen\nnuuskahdus oli merkityksellinen, ja sen tuhahdus oli oraakkelimainen.\nJo sen pelkkä näkö oli vaikuttava; milloin sitä koulutunneilla\nniistettiin, oli sen ääni uhkaava.\n\nMutta koulupojat rakastivat sitä nenää sen antamien varoitusten tähden;\nsamoin kuin pelätyn käärmeen kalistin, joka ilmaisee kantajansa\nläsnäolon, samoin tämä nenä ilmoitti koulupojille, että heidän piti\nolla varuillaan. Mestari aina huolehti tästä maailmasta ja sen\ntehtävistä tunnin tai pari, mutta unohti sitten oppilaansa sekä\nluokkahuoneensa, lähtien matkustamaan muinaisen Kreikan tai algebran\nmaailmaan. Ja silloin hänen merkitessään x:iä, y;itä ja z:iä\nlaskelmiinsa pojat tiesivät olevansa turvassa, ja heidän opiskelunsa\njätettiin silleen.\n\nOletteko, lukijani, milloinkaan nähnyt, kuinka taikamaisen vaikutuksen\nrumpu tekee pienessä kylässä, kun värväysjoukkue, monenvärisillä\nnauhoilla koristettu, herättää asukkaat kiihoittavalla pärrytyksellä?\nPerheenemännät lähtevät kotoisista askareistaan ja juoksevat ovelle;\nheidän olkansa ylitse neidot pilkistävät ihailevina ja pelokkaina.\nLaahustavasti astelevat maamiehet nostavat asteittain päätänsä, kunnes\nhe seisovat ylvään suorina; selän ryhditön köyry on oiennut, heidän\nraskas kävelynsä on muuttunut lujiksi, mutta joustaviksi askeliksi,\nkaikki lihakset näyttävät jännittyneemmiltä, kaikki hermot vähitellen\njoutuvan uuteen vireeseen; suonten sykintä vilkastuu, sydän jyskyttää,\nsilmät kirkastuvat, ja sotaisen äänen tunkeutuessa heidän\nmaalaisolemukseensa nämä auranohjaajat ikäänkuin taikaiskusta muuttuvat\ntaistelukentän vastaisiksi sankareiksi. Ja kaiken sen saa aikaan se,\nettä paukutetaan luomakunnan lauhkeimman, sävyisimmän eläimen nahkaa.\n\nKoska meillä ei ole käsillä rinnakkaisvertausta, olemme turvautuneet\nvastakohtaiseen vertaukseen. Mestarin nenän niistäminen aiheutti ihan\npäinvastaisen vaikutuksen. Se oli sen merkki, että hän oli palannut\nälylliseltä retkeltään ja oli taaskin luokkahuoneessaan -- että johtaja\noli lakannut askartelemasta z:iensä, y:idensä ja z:iensä kimpussa ja\nettä oppilaiden oli aika pitää varansa. Kuultuaan tämän varoitusäänen\nehättivät kaikki paikalleen samoin kuin sotilaat kiiruhtavat\ntarkastuspärrytyksen kajahdettua. Puolittain jyrsityt omenat sysättiin\nlähimpiin taskuihin -- paukkupyssyt katosivat -- taistelut jätettiin\nmuualla ratkaistaviksi -- kirjat aukaistiin ja silmät suunnattiin\nniihin -- vartalot, jotka olivat rauhattomasti liikahdelleet ja\nkäännehtineet kaikkiin suuntiin, sijoittuivat nyt säännönmukaisesti\nkallelleen pulpetin puoleen -- hiljaisuus palasi, järjestys pääsi\ntaaskin valtaan, ja Knapps, aliopettaja, joka poikien tavoin aina\nkäytti näitä sekasortoisia välihetkiä hyväkseen karkaamalla\njohtajattaren huoneeseen, riensi tutun äänen varoittamana työpöytänsä\nääreen. Sellainen hämmästyttävä vaikutus oli mestari Dobiensiksen\nsointuisan ja rauhaa palauttavan nenän niistämisellä.\n\n\"Jacob Faithful, tule tänne!\" kuuluivat ensimmäiset sanat, jotka\nosuivat rumpukalvoihini seuraavana aamuna istuuduttuani paikalleni\nluokkahuoneen takapäähän. Nousin pystyyn ja lähdin astelemaan kahden\npoikarivin välitse poikien ojennellessa jalkojaan tielleni kampatakseen\nminut kumoon mennessäni heidän ohitseen. Voitettuani kaikki\nvaikeudet seisahduin kolmen jalan päähän johtajan katederista eli\nopettajanpöydästä, jonka takaa hän silmäili alaspäin minuun, kuten\nOlympoksen Jupiter muinaisina aikoina katseli kuolevaisia.\n\n\"Jacob Faithful, osaatko lukea?\"\n\n\"En, en osaa\", vastasin. \"Toivoisin osaavani.\"\n\n\"Hyvin sommiteltu vastaus, Jacob. Toivomuksesi täyttyy. Osaatko\naapiston?\"\n\n\"En tiedä, mikä se on.\"\n\n\"Siispä et sitä osaa. Herra Knapps saa heti ryhtyä sinua opettamaan.\nSinun tulee viipymättä mennä herra Knappsin luokse, joka antaa sinulle\nensi alkeet. Sinä, proomupoika, näytät aika sukkelaliikkeiseltä\nalukselta.\" Ja silloin kuulin hänen kurkustaan samantapaista ääntä kuin\nse pulputus oli, jota kuului äitini kaataessa katajaviinaa isosta\nsavipullosta.\n\n\"Pieni laivapoikani\", jatkoi hän, \"sinä olet maalle ajautunut ruoho,\nolet isä Thamesin rannalle heittämiä jätteitä. '_Fluviorum rex\nEridanus_.' (Pulp, pulp) Opintoihisi; ole oma itsesi, -- nimittäin\nFaithful. [Englanninkielen faithful merkitsee tunnollista, rehellistä,\nvilpitöntä. Suom.] Herra Knapps, käykää heti opettamaan hänelle\nCadmoksen taitoa!\" Niin sanottuaan mestari Dobiensis pisti ison kätensä\noikeaan takintaskuunsa, jossa hän säilytti nuuskaansa irrallaan, otti\nsitä runsaan hyppysellisen (josta suurin osa, koska nuuskavarat olivat\nvähissä, oli hänen taskunsa nurkkaan kasaantunutta villa- ja\npumpulinukkaa) ja alkoi kuulustella ensimmäistä luokkaa, samalla kun\nKnapps kutsui minut ensimmäiselle oppitunnilleni.\n\nKnapps oli laiha, hivutautisen näköinen nuori mies, näköjään\nyhdeksäntoista tai kahdenkymmenen vuoden ikäinen; hän oli joka\nsuhteessa pienitekoinen, hänellä oli punaiset ajokoiransilmät, eikä\nhänessä näkynyt vähääkään alkavan miehuuden merkkejä; mutta siitä\nhuolimatta hän oli sangen tuima. Kun hänen ei ollut sallittu löylyttää\npoikia mestarin ollessa luokkahuoneessa, esiintyi hän perin tehokkaasti\ntyrannina, milloin hänet jätettiin komentavaksi upseeriksi.\n\nMelu ja hälinä antoivat hänelle totta kyllä oikeuden kurinjakamiseen --\nhäntä kohtaan osoitettu kunnioitus oli tuiki olematon. Hänen tapanaan\noli valita silmäänpistävin remuaja, sinkauttaa viivoittimensa häntä\nkohti ja käskeä heti tuoda se takaisin. Näitä määräyksiä toteltiin\nuseammasta kuin yhdestä syystä. Jos ensinnäkin syylliseen osui, oli hän\nhyvillään siitä, että nyt saisi joku toinen hänen vuoronsa; ja koska\ntoiseksi Knapps oli oikein huono tähtääjä (hän ei ollut milloinkaan\najanut kamtshatkalaista koiravaljakkoa), hän tavallisesti ei tarkannut\nsitä poikaa, jota tähtäsi, vaan viivoitin osui johonkuhun toiseen, joka\nvarmasti ansaitsi sen aikaisempien tai vastaisten rikkomustensa vuoksi,\njos hän ei sillä hetkellä sitä ihan ansainnutkaan. Viimemainitussa\ntapauksessa viivoitin tuotiin hänelle takaisin, koska mitään vahinkoa\nei ollut tapahtunut, vaikka se olikin ollut tarkoitus. Ja olipa\nasianlaita mikä taliansa, viivoitin tuotiin hänelle aina takaisin, ja\nniin Knapps peittosi poikia kuin kukkoja laskiaistiistaina, saattaen\nheidän päänsä ja raajansa suureen vaaraan.\n\nMinulla ei ole paljoakaan muuta sanomista Knappsista lukuunottamatta\nsitä, että hänen yllänsä oli musta, villakankainen, löyhä takki, jonka\nvasempaan hihaan hän pyyhki kynäänsä ja oikeaan -- mutta liian usein --\nalituisesti nuhaista nenäänsä.\n\n\"Mikä tuo on, poika?\" kysyi Knapps, osoittaen A-kirjainta.\n\nSilmäilin sitä tarkoin, ja kun olin tuntevinani sen isäni käyttämäksi\nhieroglyfimerkiksi, vastasin: \"Se on puoli bushelia.\" Ja olettamukseni\noli totisesti hyvin perusteltu.\n\n\"Puoli bushelia! Olet enemmän kuin puolihupsu. Se on kirjain A.\"\n\n\"Ei; se on puoli bushelia; isä sanoi niin.\"\n\n\"Siinä tapauksessa isäsi oli yhtä suuri hupakko kuin sinäkin.\"\n\n\"Isä tiesi, mitä puoli bushelia on, ja tiedän sen minäkin; se on puoli\nbushelia.\"\n\n\"Minä sanon sinulle, että se on kirjain A\", kiljaisi Knapps\nraivostuneena.\n\n\"Se on puoli bushelia\", intin minä itsepintaisesti. Pysyin\nväitteessäni, ja Knapps, joka ei uskaltanut rangaista minua mestarin\nollessa saapuvilla, laskeutui yksiaskelmaiselta valta-istuimeltaan ja\ntalutti minut johtajan luokse.\n\n\"Minä en mahda tälle pojalle mitään, sir\", valitti hän tulipunaisena.\n\"Hän hyljeksii aapiston ensimmäistä kirjainta, väittäen itsepäisesti,\nettä kirjain A ei ole A, vaan puoli bushelia.\"\n\n\"Pyritkö sinä tietämättömyydessäsi opettamaan, vaikka olet tullut tänne\noppimaan, Jacob Faithful?\"\n\n\"Isä aina vakuutti minulle, että sellainen kuvio merkitsi puolta\nbushelia.\"\n\n\"Isäsi kenties lienee käyttänyt sitä kirjainta merkitsemään sitä\nmittaa, josta puhut, samoin kuin minä matematiikassa käytän eri\nkirjaimia merkitsemään tunnettuja ja tuntemattomia suureita; mutta\nsinun täytyy unohtaa isäsi opetukset ja alkaa alusta _de novo_.\nYmmärrätkö?\"\n\n\"En; en ymmärrä.\"\n\n\"Siispä, pikku Jacob, se merkitsee A-kirjainta, ja sinun tulee uskoa,\nmitä tahansa herra Knapps sinulle sanookin. Palaa paikallesi, Jacob, ja\nole tottelevainen!\"\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nKäsitaituruutta jalkojeni kustannuksella -- Miehen taskujen täyttäminen\nyhtä raskas rikos kuin niiden tyhjentäminenkin ja senmukaisesti\nrangaistu -- Karkoitus, onnenpotkaisu, sisällekutsu -- Varhaisiän\nvaikutelmien poistaminen ja tunteiden ylenpalttisuuden parantaminen\nrottingilla.\n\n\nPoistuin Knappsin luota vasta sitten, kun olin käynyt koko aapiston\nläpi, ja palasin paikalleni tarkastaakseni sitä uudelleen omissa\nhoteissani ja vaivatakseni päätäni niillä kummallisilla,\nmonimutkaisilla muodoilla, joista aakkoset oli sommiteltu. Puristavat\nkenkäni kuumensivat ja vaivasivat minua; ne olivat koko ajan olleet\nminusta vastenmieliset aina siitä saakka, kun olin pannut ne jalkaani.\nVedin ensin toisen kengän jalastani, sitten toisenkin enkä enää\najatellut niitä vähään aikaan.\n\nTällä viilin minua lähinnä istuvat pojat olivat siirtäneet niitä\njaloillaan toisille, ja niin niitä oli hiljalleen työnnetty lattialla,\nkunnes ne olivat ihan johtajan pöydän luona. Kaipasin niitä, ja kun\nhuomasin toisissa hilpeyttä minun kustannuksellani, silmäilin tarkoin\nja hiljaisesti sinne tänne, kunnes havaitsin erään koulumme eturivin\npojan, joka istui likinnä mestaria, ottavan lattialta toisen kenkäni ja\n-- mestari oli silloin hajamielisyyden puuskan vallassa -- pistävän sen\nhänen takkinsa taskuun. Vähän senjälkeen poika nousi pystyyn, meni\nKnappsin luokse, kysyi häneltä jotakin, ja vastausta kuunnellessaan\ntipautti toisen kenkäni aliopettajan taskuun sekä palasi paikalleen,\ntirskuen muille pojille.\n\nEn hiiskunut mitään; mutta kun koulutunnit olivat päättyneet, katsahti\nmestari kelloonsa, niisti nenäänsä, mikä sai kaikki pojat keikauttamaan\npäätänsä samoin kuin Rhoderick Dhun heimolaiset [Skotlantilaiset]\nnostivat päätänsä kuullessaan hänen torvensa töräyksen, käänsi laajan\nnenäliinansa laskoksille verkkaisesti ja kunnioittavasti, ikäänkuin se\nolisi ollut lippu, pani sen taskuunsa ja lausui juhlallisesti:\n\n\"_Tempus est ludendi_.\"\n\nKoska tätä latinalaista lausetta käytettiin joka päivä samalla\nhetkellä, ymmärsi koulun jokainen poika niin paljon latinaa. Seurasi\nyleinen ryntäys kaikilta pulpeteilta, ja huutaen, kiljuen ja hyppien\nkatosi luokasta jok'ainoa poika paitsi minua, joka istuin kuin\npaikalleni juuttuneena. Mestari nousi tuoliltaan ja laskeutui\nlattialle, aliopettaja teki samoin, ja he molemmat lähestyivät minua\nlähtiessään omiin huoneisiinsa.\n\n\"Jacob Faithful, minkä tähden sinä yhäti istut kirjasi ääressä -- etkö\nkäsittänyt, että virkistyshetki on tullut? Minkä tähden et nouse\njalkeille kuten muutkin?\"\n\n\"Sen tähden, että minulla ei ole kenkiä.\"\n\n\"No, missä kenkäsi ovat, Jacob?\"\n\n\"Toinen on teidän taskussanne\", vastasin, \"ja toinen on hänen.\"\n\nKumpikin opettaja vei kätensä taaksensa ja tunsi minun puhuneen totta.\n\"Ilmoita, Jacob\", kehoitti mestari, \"kuka tämän teki!\"\n\n\"Se iso, punatukkainen poika, jonka kasvoissa on reikiä kuten isännän\nkeittiössä olevassa seulassa\", vastasin.\n\n\"Herra Knapps, ei olisi minun eikä myöskään teidän arvonne mukaista\nsallia tällaisen loukkauksen jäädä silleen. Soittakaa pojat sisälle!\"\n\nPojat soitettiin sisälle, ja minun käskettiin osoittaa, kuka heistä oli\nrikollinen, minkä heti teinkin. Hän kielsi syyllisyytensä jyrkästi,\nmutta hän oli irroittanut nauhat kengistäni ja pannut ne omiin\nkenkiinsä. Tunsin ne, ja se riitti.\n\n\"Barnaby Bracegirdle\", lausui mestari, \"sinä et ole joutunut kiinni\nainoastaan siitä, että olet esiintynyt loukkaavasti minua ja herra\nKnappsia kohtaan, vaan myöskin valehtelemisen raskaasta synnistä. Simon\nSwapps, nostettakoon hänet polville!\"\n\nHänet nostettiin poikittain polville; hänen alaruumiinsa verhot\nputosivat kinttuihin, ja sitten vitsa tanssi ripeästi mestarin\nlihaksikkaan käden heiluttamana. Barnaby Bracegirdle osoitti kaikilla\nmahdollisilla tavoilla, kuinka ankarasti hän paheksui sellaisia\ntoimenpiteitä; mutta Simon Swapps piti tiukasti kiinni, ja mestari\nsuomi lujasti. Minuutin kestäneen ruoskimisen jälkeen Barnaby\nlaskettiin lattialle, hänen keltaiset housunsa vedettiin vyötäisille,\nja pojat päästettiin pihalle.\n\nBarnabyn kasvot olivat punaiset, mutta hänen vartalonsa toinen pää oli\nvielä punaisempi. Mestari poistui, jättäen meidät kahden kesken -- hän\nlaitteli kiinni nimettömiään, ja minä pujottelin kengännauhojani\npaikoilleen. Kun Barnaby oli saanut nappinsa kiinni ja pyyhkinyt\nsilmänsä, oli minun onnistunut päästä seisomaan kenkiini. Siinä nyt\nolimme vastakkain.\n\n\"Ja nyt\", virkkoi Barnaby, heristäen toista nyrkkiään vasten kasvojani\nja hieroen toisella kädellään takapuoltaan, \"tule leikkikentälle, herra\nTuhkimo! Annan siellä sinulle selkään, niin että olet henkihieverissä.\"\n\n\"Ei kannata itkeä\", koettelin rauhoittaa häntä, sillä en olisi toivonut\nhänen joutuvan suomittavaksi. \"Mitä on tapahtunut, sille ei mitään\nmahda. Koskiko se sinuun kipeästi?\"\n\nNämä lohdutukseksi tarkoitetut sanat tulkittiin purevaksi ivaksi.\nBarnaby raivosi.\n\n\"Ole rauhallinen!\" tyynnyttelin minä.\n\nBarnaby kävi entistäkin kiukkuisemmaksi.\n\n\"Parempi onni ensi kerralla\", jatkoin minä, pyrkien lepyttelemään\nhäntä.\n\nBarnaby oli vimmoissaan -- hän pudisti nyrkkiään ja juoksi\nleikkikentälle, vaatien minua seuraamaan perässä. Hänen uhkauksensa\neivät tehonneet minuun vähääkään; kun en halunnut jäädä sisälle,\nseurasin häntä minuutin tai parin kuluttua ja tapasin hänet muiden\npoikien ympäröimänä pitämässä näille äänekästä ja kiivasta puhetta.\n\n\"Tuhkimo, missä ovat lasiset tohvelisi?\" huusivat pojat minun\nilmestyessäni.\n\n\"Tule tänne, sinä vesirotta!\" kiljaisi Barnaby. \"Sinä kekäleen kakara!\"\n\n\"Tule tappelemaan hänen kanssansa, muutoin olet pelkuri!\" huusi koko\njoukko numero yhdestä numeroon kaksiseitsemättä.\n\n\"Hän on mielestäni jo saanut kylliksi selkäänsä\", vastasin. \"Mutta\nhänen on parasta olla kajoamatta minuun -- osaan käytellä käsiäni.\"\n\nMuodostettiin piiri, jonka keskelle huomasin joutuneeni Barnabya\nvastaan. Hän riisui vaatteensa, ja minä tein samoin. Hän oli paljon\nvanhempi ja vankempi kuin minä, ja hänellä oli jonkun verran tietoja\nnyrkkeilystä. Eräs pojista tuli sekundantikseni. Barnaby astui\neteenpäin ja ojensi kättänsä, jota pudistin sydämellisesti, luullen\nkaiken olevan ohitse; mutta heti sain hänen molemmista nyrkeistään\nkasvoihini, niin että horjahdin taaksepäin. Se oli minusta kovin\nongelmallista, mutta se äidytti sisuani, ja vastasin iskuihin\ninnokkaasti. Käsivarteni olivat hyvin vahvat, kuten arvata sopikin, ja\npyörittelin niitä tuulimyllyn siipien lailla; iskuni eivät koskaan\nosuneet häneen suoraan, vaan aine huidoin häneen puoliympyrässä tulevia\nsivalluksia, jotka tärähtelivät hänen korvilleen tai niiden seuduille.\nHänen iskunsa tulivat päinvastoin kaikki suoraan edestäpäin, ja nenäni\nja kasvoni olivat pian veren peitossa. Kun lämpenin kivusta ja\nkiukusta, huidoin käsiäni umpimähkään, ja Barnaby antoi minulle\npökerrysiskun. Minut nostettiin maasta ja jäin istumaan, nojaten\nsekundanttini polveen. Syljeksiessäni verta suustani hän kuiskasi\nminulle:\n\n\"Ole rauhallinen ja iske varmasti, niin että osuu!\"\n\nOma ohjelauseeni -- isäni ohjelause -- tulleena toisen henkilön suusta\nvaikutti kahta tehokkaammin, enkä hetkeksikään unohtanut sitä tappelun\nloppuosan aikana. Taaskin seisoimme vastakkain; taaskin sain hänen\nmolemmista nyrkeistään ja annoin takaisin hänen molemmille korvilleen.\nBarnaby hyökkäsi -- uudelleen kellahdin kumoon.\n\n\"Parempi onni ensi kerralla\", sanoin sekundantilleni kylmänä kuin\nkurkku.\n\nSeurasi kolmas ja neljäs erä, molemmat näennäisesti Barnabyn eduksi,\nmutta itse asiassa minun edukseni. Kasvoni olivat pieksetyt hyytelöksi,\nmutta hänen päänsä alkoi olla sekaisin, kun hän oli yhtenään saanut\niskuja korvallisilleen. Taaskin nousimme seisomaan läähättävinä ja\nuupuneina. Barnaby syöksähti kimppuuni, ja minä väistin häntä.\nEnnenkuin hän ennätti hyökätä uudelleen, sivalsin kaksi navakkaa iskua\nhänen korvilleen, ja hän horjui. Hän ravisti päätänsä ja nyrkit\npuolustusasennossa kysyi minulta, olinko saanut kyllikseni.\n\n\"Hän on saanut\", supatti sekundanttini. \"Pysy tiukkana, Jacob! Pehmität\nhänet!\"\n\nPysyin tiukkana; kolme tai neljä sivallusta lisää pään samoihin osiin,\nja hän kaatui tajuttomana maahan.\n\n\"Olet voittanut hänet\", huudahti sekundanttini.\n\n\"Mitä on tapahtunut, sille ei mitään mahda\", vastasin. \"Onko hän\nkuollut?\"\n\n\"Mitäs tämä on?\" karjaisi Knapps, tunkeutuen ahdingon lävitse\njohtajattaren seuraamana.\n\n\"Barnaby ja Tuhkimo selvittivät välejään, sir\", selitti joku\nvanhemmista pojista.\n\nJohtajatar, joka oli jo alkanut pitää minusta, koska olin\nhauskannäköinen ja koska rouva Drummond oli suositellut minua hänen\nhoivattavakseen, juoksi luokseni.\n\n\"No niin\", kiivaili hän, \"jollei mestari rankaise tuota isoa\nraakalaista tästä, niin saadaanpa nähdä, merkitsenkö minä mitään.\" Ja\nhän tarttui käteeni, taluttaen minut pois.\n\nSillä välin Knapps tarkasti Barnabya, joka oli edelleenkin tajuttomana,\nja käski muiden poikien kantaa hänet sisälle ja panna hänet vuoteeseen.\nHän hengitti raskaasti, mutta pysyi yhäti tajuttomana, ja lähetettiin\nkutsumaan lääkäriä, joka katsoi tarpeelliseksi laskea hänestä runsaasti\nverta. Sitten tohtori johtajattaren pyynnöstä tuli katsomaan minua;\npiirteeni olivat ihan näkymättömät, mutta muuten olin täysin hyvässä\nkunnossa. Riisuuduttuani hän tarkasti käsivarsiani.\n\n\"Tuntui kummalliselta\", huomautti hän, \"että isompi poika sai niin\nankaran löylytyksen; mutta tämän pojan kädet muistuttivat pieniä\nmoukareita. Neuvon teitä\", lisäsi hän muille pojille, \"olemaan\nnyrkkeilemättä hänen kanssansa, sillä vielä kerran hän surmaa teistä\njonkun.\"\n\nTätä neuvoa eivät muut pojat unohtaneet, ja siitä päivästä alkaen olin\nkukkona koulussa. Tuhkimon nimi, jonka Barnaby oli minulle antanut\npilkatakseen äitini kuolemaa, hylättiin heti, eikä minua enää vainottu.\nMestarin tapana oli, milloin kaksi poikaa tappeli, kurittaa heitä\nmolempia; mutta tässä tapauksessa sitä tapaa ei noudatettu, koska minä\nen ollut ahdistanut puoli ja vastustajani hädintuskin selvisi jutusta\nhengissä. Olin johtajattaren hoidossa viikon päivät, ja lääkäri hoiteli\nBarnabya suunnilleen saman ajan.\n\nEivät opintonikaan menestyneet sen huonommin. Opin ripeästi\nsuoriuduttuani alkuvaikeuksista; mutta voitettavanani oli vielä yksi\npulma, nimittäin tottumukseni tulkita kaikki omien rajoitettujen\nkäsitysteni mukaan; mielleyhtymien voima oli käynyt niin voimakkaaksi,\netten päässyt niistä eroon sangen pitkään aikaan. Knapps valitti\nyhtenään, että olin uppiniskainen, vaikka oikeastaan kiihkeästi halusin\nolla opettajieni mieliksi ja myöskin oppia. Esimerkiksi tavattaessa\nensimmäinen tavu herätti aina ajatuksissani mielteen jostakin\naikaisempien elintapojeni yhteydessä olevasta seikasta. Muistan, että\nmestari kerran, ainoastaan kerran antoi minulle keppiä, ja se tapahtui\nnoin kaksi viikkoa sen jälkeen, kun olin tullut kouluun.\n\nKnapps oli tuonut minut mestarin luokse, syyttäen minua\nhävyttömyydestä.\n\n\"Jacob Faithful, mitenkäs asiat ovat? Sinulla on hyvä pää, etkä\nkuitenkaan ota oppiaksesi. Sanohan minulle nyt, miten lausutaan sana,\njoka kirjoitetaan _k-i-s-s-a_?\"\n\nSe oli alkuosa sanaan _kissanlävet_ eli hinausreiät, ja vastasin sen\nmukaisesti.\n\n\"Ei, Jacob; se lausutaan kissa; varo itseäsi seuraavan kerran\nvastatessasi! Ymmärrä minua oikein, läpiä ei ole siihen tarkoitettu.\nJacob, olet vaarassa. Ja nyt, Jacob, miten lausutaan _p-o-r-r-a-s_?\"\n\n\"_Luukkuporras_\", vastasin.\n\n\"Se tavataan ainoastaan porras, poika-hupakko. Entä, Jacob, miten\nlausutaan _k-o-i-r-a_?\"\n\n\"Koirankoppi.\"\n\n\"Koira, Jacob, ilman koppia. Olet sangen hävytön, ja sinut sietäisi\nteljetä koppiin. No niin, Jacob, viimeisen kerran viisastelet minulle.\nMiten _h-a-t-t-u_ lausutaan?\"\n\n\"Karvahattu\", vastasin hieman emmittyäni.\n\n\"Jacob, tunnen sisuni äityvän, mutta kuitenkin haluaisin mielelläni\nsäästää sinua. Jos _h-a-t-t-u_ lausutaan karvahattu, niin sanohan\nminulle, miten _l-a-u-t-a_ lausutaan!\"\n\n\"_Perälauta_.\"\n\n\"Totisesti, Jacob, peräsi on pahasti vaarassa, ja otaksuttavasti\n_v-i-p-u_ lausutaan kiertovipu, eikö niin?\"\n\n\"Kyllä, sir\", vastasin mielissäni siitä, että hän oli yhtä mieltä\nkanssani.\n\n\"Miten saman periaatteen mukaisesti _s-e-l-k-ä_ tavataan?\"\n\n\"Selkä, sir\", vastasin.\n\n\"Ei, Jacob, _s-e-l-k-ä_ täytyy tavata _selkäsauna_, ja vaikka oletkin\nmenettänyt oman tavaamistapasi, et kuitenkaan menetä selkäsaunaa.\"\n\nSitten mestari antoi keppiä hartioilleni aika pontevasti, mikä suuresti\nilahdutti Knappsia, jonka mielestä kuritus oli ihan liian vähäinen\nrikkomukseen verrattuna.\n\nMutta pian pääsin eroon tällaisista mielleyhtymistä, ja mestari piti\nminua koulun älykkäimpänä poikana. Lieneekö se johtunut luontaisesta\nlahjakkuudesta vaiko siitä seikasta, että aivoni olivat olleet\nikäänkuin kesantona niin monta vuotta vaiko, kuten on otaksuttava,\nnäistä molemmista seikoista yhdessä, opin tosiaankin melkein kuin\nvaistomaisesti. Luettuani läksyni kerran lävitse viskasin kirjan\nsyrjään, sillä osasin läksyni hyvin.\n\nEn ollut ehtinyt olla koulussa kuutta kuukautta, kun jo useissa\ntilaisuuksissa havaitsin, että mestarin karkean kuoren alta ilmeni\nminua kohtaan isällistä rakkautta. Muistaakseni seitsemännen kuukauden\nkolmantena päivänä tuotin hänelle voitonriemuisen päivän ja lämmitin\nhänen sydäntään, kun hän ensi kerran vei minut pieneen työhuoneeseensa\nja pisti käteeni latinankielen alkeiskirjan. Opin ensimmäisen läksyni\nneljännestunnissa; ja muistan hyvin, kuinka tuo hymyilemätön, totinen\nmies katsoi hymyileviin silmiini, siveli kastanjanruskeat hiukseni,\njoita johtajatar ei tahtonut leikata, pois otsaltani ja virkkoi:\n\n\"_Bene fecisti, Jacobe_.\" [Hyvin tehty, Jacob.]\n\nUseita kertoja myöhemmin hän oppitunnin loputtua suuntasi minuun\nkatseensa, nojaantui taaksepäin tuolissaan ja käski minun kertoa\nkaikkea, mitä aikaisemmasta elämästäni muistin ja mikä ei oikeastaan\nollut mitään muuta kuin selostusta havainnoista ja tunteista. Hän osasi\nhoidella minua, ja kun kerroin hänelle jostakin varhaisesta\nvaikutelmastani, selostin olettamuksiani kaikesta siitä, mitä olin\nnähnyt rannalla, mutta mitä en ymmärtänyt, hykerteli hän käsiään\ninnostuneesti ja huudahti:\n\n\"Olen löytänyt uuden kirjan, albumin, johon voin kirjoittaa sankareiden\nteoksista ja viisaiden sanoista. _Carissime Jacobe_ [Rakkahin Jacob],\nkuinka onnellisia olemmekaan, kun pääsemme käsiksi Vergiliukseen!\"\n\nMinun tuskin tarvinnee mainita, että rakastin häntä -- rakastin häntä\nsydämeni pohjasta ja opiskelin uutterasti miellyttääkseni häntä. Tunsin\nmerkitseväni jotakin -- itseluottamukseni oli rajaton. Kävelin\nylpeästi, mutta en kuitenkaan ollut itserakas.\n\nKoulutoverini vihasivat minua, mutta samalla pelkäsivät minua yhtä\npaljon oman kuntoni vuoksi kuin sen tähden, että olin johtajan\nsuosiossa. Useita karvaita pilkkasanoja ja ilkeitä vihjauksia oli minun\nkuitenkin pakko kuulla istuessani heidän seurassaan aterioilla. Muina\naikoina seurustelin mestarin, arvoisan, iäkkään johtajattaren ja\nkirjojeni kanssa.\n\nKävimme kävelemässä joka päivä, aluksi Knappsin, aliopettajan,\njohdolla. Pojat eivät tahtoneet kävellä rinnallani, jollei heitä\nkäsketty, ja tekivät sen sittenkin tuiki vastahakoisesti. Enkä minä\nollut millään tavoin heitä loukannut. Johtajatar sai siitä tiedon,\nkertoi siitä mestarille, ja senjälkeen mestari oli aina kävelyttämässä\npoikia ja talutti minua kädestä.\n\nSiitä oli minulle tavattomasti etua, koska hän vastaili kaikkiin\nkysymyksiini, joita en esittänytkään vähän, ja joka päivä edistyin\nkaikenlaisissa tiedoissa. Ennenkuin olin ollut koulussa kahdeksaatoista\nkuukautta, oli mestari onneton, jollen minä ollut hänen seurassaan, ja\nminä ikävöin yhtä kiihkeästi hänen läheisyyteensä. Hän oli minulle isän\nsijassa, ja rakastin häntä, kuten pojan tulee rakastaa isäänsä, ja\nkuten tuonnempana selvenee, hän oli ohjaajani koko elämäni ajan.\n\nMutta vaikka Barnaby Bracegirdlestä saavuttamani voitto ja usko\nruumiilliseen kuntooni pakotti muut pojat kunnioittamaan minua,\naiheutti mestarin minulle osoittama hyväntahtoisuus kuitenkin\npysyväistä vihamielisyyttä minua kohtaan. He eivät uskaltaneet loukata\nminua eivätkä käydä kimppuuni avoimesti; mutta koska poikia tuki\nKnapps, aliopettaja, joka kadehti suosiotani yhtä katkerasti ja oli\nyhtä halpamielinen, liittoutuivat he vilpillisesti pilaamaan johtajan\nhyvät käsitykset minusta, jos se suinkin kävisi päinsä.\n\nBarnaby Bracegirdlellä oli pilapiirtäjäntaipumuksia, jotka kaikki muut\npaitsi mestari tunsivat hyvin. Hänen ensimmäinen minua vastaan tähtäävä\nyrityksensä oli äitini kuolemaa esittävä pilakuva; siinä vainaja oli\nesitetty lampuksi, joka sai polttoainetta katajaviinipullosta ja jonka\nsuussa liekki paloi. Siitä kerrottiin minulle, mutta itse en sitä\nnähnyt. Barnaby antoi sen Knappsille, joka kehui sitä kovasti ja pani\nsen pöytänsä laatikkoon.\n\nSenjälkeen Barnaby teki usein toistamansa pilakuvan mestarista,\npiirtäen siihen suunnattoman nenän, ja näytti sen aliopettajalle,\nväittäen sitä minun tekeleekseni. Aliopettaja arvasi, mihin Barnaby\ntähtäsi, ja pisti sen laatikkoonsa virkkamatta mitään. Mestarista ja\njohtajattaresta valmistettiin useita muita naurettavia pilapiirroksia,\nja pojat toimittivat ne kaikki Knappsille muka minun kynäni tuotteina.\nMutta siinä ei ollut kylliksi -- syyllisyyteni piti saada selvemmin\ntodetuksi.\n\nSattui niin, että eräänä iltana istuessani mestarin luona opiskelemassa\nlatinaa ja johtajattaren ja Knappsin ollessa viereisessä huoneessa\nkaatui lopuilleen palaneen kynttilän sydän jalassa ja valo sammui.\nMestari nousi noutamaan uutta kynttilää; myöskin johtajatar nousi\nviemään pois kynttiläjalkaa samassa tarkoituksessa. He osuivat\nvastakkain pimeässä ja kolauttivat päänsä yhteen aika ankarasti. Koska\ntätä tapausta eivät tunteneet muut kuin Knapps ja minä, kertoi hän\nsiitä Barnabylle, samalla huomauttaen, enkö minä ehkä ota sitä aiheeksi\npiirtääkseni pilakuvan. Barnaby käsitti vihjauksen; muutamien tuntien\nkuluttua se pilakuva liitettiin muiden joukkoon. Edistääkseen\ntarkoituksiaan Knapps käytti tilaisuutta hyväkseen mainitakseen\npiirtämistaipumuksistani ja kehuakseen niitä, lisäten nähneensä useita\npiirroksiani.\n\n\"Sillä pojalla on lahjoja\", vastasi mestari, \"hän on antoisa kaivos,\njosta voi saada paljon kallisarvoista metallia.\"\n\n\"Olen kuullut, että sinulla on piirustustaipumuksia, Jacob\", virkkoi\nhän minulle päivän tai parin kuluttua.\n\n\"Minulla ei ole niitä ollut eläissäni, sir\", torjuin.\n\n\"Ei, Jacob; pidän vaatimattomuudesta, mutta vaatimattomuus ei saisi\nmilloinkaan johtaa totuuden kieltämiseen. Muista, Jacob, ettet enää\ntoiste tee sitä virhettä!\"\n\nEn vastannut mitään, koska olin varma, etten ollut väärässä. Mutta\nsamana iltana pyysin mestaria lainaamaan minulle kynän, koska halusin\nkoettaa piirustaa. Joidenkuiden päivien aikana näytin useita\ntekeleitäni ja sain kiittävät arvostelut.\n\n\"Poika piirtää hyvin\", kehui mestari Knappsille tarkastaessaan\npiirroksiani silmälasiensa lävitse.\n\n\"Minkähän tähden hän väitti, ettei hän osaa piirustaa?\" huomautti\naliopettaja.\n\n\"Se oli vaatimattomuudesta tai itsevarmuuden puutteesta johtunut virhe\n-- ylettömäksi kehitetty hyvekin saattaa johtaa meidät hairahduksiin.\"\n\nBarnabyn seuraava pyrkimys oli saada käsiinsä Cornelius Nepos, jota\nsilloin luin. Sen suoritti Knapps, joka otti sen mestarin työhuoneesta,\nluovuttaen sen Barnabylle. Viimemainittu piirsi sen etulehdelle, jossa\noli minun nimeni, pilakuvan mestarin päästä, ja minun lehdelle\nkirjoittamani nimen alle hän kirjoitti minun käsialallani sanan _fecit_\n[tehnyt], joten siihen tuli kaikkiaan: \"Jacob Faithful fecit, Sen\ntehtyään hän repäisi lehden irti kirjasta ja luovutti sen\naliopettajalle muiden piirrosten joukkoon. Nyt oli salajuoni kypsä; ja\npian seurasi purkaus. Knapps kertoi mestarille, että piirtelin\nirvikuvia koulutovereistani. Mestari kuulusteli minua, ja minä väitin\nsyytöstä vääräksi.\"\n\n\"Niinhän väitit myöskin, ettet osaa piirustaa\", tokaisi aliopettaja.\n\nMuutamien päivien kuluttua Knapps ilmoitti mestarille, että olin\npiirtänyt irvikuvia hänestä ja rouva Batelystä, johtajattaresta, ja\nettä hänellä oli siitä todistuksia. Olin silloin jo paneutunut\nvuoteeseen; mestari oli hyvin hämmästynyt, ja piti mahdottomana sitä,\nettä olisin niin epäkiitollinen. Knapps lupasi esittää syytöksensä\njulkisesti ja todistavansa sen seuraavana aamuna luokkahuoneessa,\nkieroutensa lopuksi kuvailemalla minua useissa suhteissa ovelaksi ja\nkelvottomaksi, vaikkakin älykkääksi pojaksi.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nKnapps mielii yllättää minut, mutta salavehje paljastetaan, ja Barnaby\nBracegirdlen on pakko höllittää housunkannattimiaan toisen kerran minun\ntähteni -- Irvikuvien piirtäminen päättyy verisiin juoviin --\nAliopettaja opastetaan pois koulusta, ja minut hyvin vähällä opastetaan\ntulevaan maailmaan, mutta en lähdekään niin pitkälle matkalle, vaan\nminusta tulee vuokrasoutajan oppipoika.\n\n\nAavistamatta, mitä oli tapahtunut, nukuin sikeästi. Seuraavana aamuna\njohtajatar oli minulle hyvin vakava, mitä en osannut ymmärtää. Ei\nmyöskään mestari ollut huomaavinaankaan aamutervehdystäni, mutta\notaksuin hänen sillä hetkellä olleen syventyneenä Euklideeseen enkä\nvälittänyt siitä sen enempää. Aamiainen syötiin, ja kello soi, kutsuen\npoikia luokkaan.\n\nOlimme kaikki koolla; mestari asteli sisälle hyvin ankaran näköisenä\njäljessään Knapps, joka ei eronnutkaan hänestä oman pöytänsä kohdalle\nehdittyään, vaan käveli edelleen mestarin pöydän ääreen. Kaikki\narvasimme, että jotakin oli tekeillä; mutta meistä kaikista olin\nkenties minä vähimmin levoton. Mestari levitti laajan nenäliinansa,\nheilautti sitä, niisti nenäänsä, saattaen koulun syvän hiljaisuuden\nvaltaan.\n\n\"Jacob Faithful, tule tänne!\" alkoi hän, ja hänen sävynsä osoitti, että\nasia oli vakava.\n\nMenin hänen eteensä ihmeissäni.\n\n\"Herra Knapps on syyttänyt sinua siitä, että olet piirtänyt koulun\nnaurettaviksi irvikuvia minusta -- opettajastasi. Jos kuka muu poika\nhyvänsä olisi osoittanut sellaista epäkunnioitusta, olisi häntä\nrangaistu ankarasti; mutta kun sen olet tehnyt sinä, Jacob, täytyy\nminun lisätä Caesarin sanoilla: '_Et tu, Brute_.' [Sinäkin Brutus\n(ystävä).] Otaksuin, että minulla oli oikeus odottaa sinulta\ntoisenlaista käytöstä. _Omnia vitia ingratitudo in se complectitur_.\n[Kaikki viat sisältyvät kiittämättömyyteen.] Sinä ymmärrät minua, Jacob\n-- oletko syyllinen vaiko syytön?\"\n\n\"Syytön, sir\", vastasin varmasti.\n\n\"Hän vakuuttaa olevansa syytön, herra Knapps; ryhtykää siis todistamaan\nsyytöstänne!\"\n\nSilloin Knapps meni pöytänsä luokse ja otti esille piirrokset, jotka\nBarnaby Bracegirdle ja muut pojat olivat hänelle antaneet.\n\n\"Nämä piirrokset, sir, joita suvainnette silmäillä, on kaikki\nluovutettu minulle Jacob Faithfulin tekeleinä. Aluksi en voinut uskoa\nsen olevan totta; mutta helposti huomannette, sir, että ne ovat kaikki\nsamasta kädestä lähteneitä.\"\n\n\"Sen myönnän\", virkkoi mestari, \"ja kaikki ne viittailevat nenääni.\nTotta kyllä nenäni mittasuhteet ovat suuret, mutta taivaan tahdosta\nminulle sellainen suotiin. Näissä kuvissa on nenä kuitenkin vielä\nisompi kuin minun nenäni kuvan sopisi olla, jos kuvaaja olisi\ntäsmällinen eikä pahanilkinen. Niillä on kuitenkin ansionsa\", jatkoi\nmestari, silmäillen niistä joitakuita, ja kuulin hiljaista pulputusta\nhänen kurkustaan hänen nauraessaan itsensä irvikuville. \"_Artis\nadumbratae meruit ceu sedula laudem_, kuten Prudentius lausuu. Minulla\nei ole aikaa muistella sitä kohtaa loppuun saakka.\"\n\n\"Tässä on vielä yksi piirustus, sir\", jatkoi Knapps, \"joka mielestäni\ntodistaa, että Jacob Faithful on niiden tekijä ja jossa te ynnä rouva\nBates olette esitetyt naurettavassa valossa. Kukapa muu kuin Jacob\nFaithful olisi tietänyt kynttilän sammuneen teidän työhuoneessanne?\"\n\n\"Huomaan\", virkkoi mestari, silmäillen kuvaa silmälasiensa lävitse, kun\nse pistettiin hänen käteensä, \"että työhuoneeni pyhyyttä on loukattu.\"\n\n\"Mutta, sir\", pitkitti Knapps, \"tässä on sitovampi todistus.\nHuomannette, että tämä on ivakuva teistä itsestänne ja että siinä on\nhänen oma nimensä -- hänen omalla käsialallaan. Tunsin sen heti; ja kun\nsattumalta selailin hänen Cornelius Nepostaan, panin merkille, että sen\nensimmäinen, tyhjä lehti on revitty pois. Tässä se on, sir, ja kuten\nnäette, sopii se täsmälleen kirjaan jääneeseen lehdentähteeseen.\"\n\n\"Huomaan, että se sopii, ja minua surettaa, että asianlaita on siten.\nJacob Faithful, sinut on todistettu syypääksi epäkunnioitukseen ja\npetollisuuteen. Missä Simon Swapps on?\"\n\n\"Suokaa anteeksi, sir, enkö saa puolustautua?\" kysyin. \"Rangaistaanko\nminua kuulematta minua lainkaan?\"\n\n\"Ei; se olisi väärin\", vastasi mestari. \"Mutta mitäpä voit esittää\npuolustukseksesi? _O, puer infelix et sceleratus!_\" [Voi sinua\nonnetonta pojan riiviötä!]\n\n\"Saanko katsoa noita irvikuvia, sir?\" sanoin.\n\nMestari ojensi ne minulle äänettömästi. Silmäilin niitä kaikkia ja\ntunsin ne heti Barnaby Bracegirdlen piirtämiksi. Erittäinkin viimeinen\nniistä pisti silmääni. Olin ollut tyrmistynyt ja pelästynyt minua\nvastaan esitetyn sitovan todistusaineiston johdosta; mutta tämä\nrauhoitti minua, ja puhkesin puhumaan rohkeasti:\n\n\"Nämä piirrokset ovat lähteneet Barnaby Bracegirdlen eivätkä minun\nkädestäni, sir. En eläissäni ole piirtänyt ainoatakaan irvikuvaa.\"\n\n\"Väitit myöskin, ettet osaa piirustaa, mutta kynälläsi myöhemmin\ntodistit asian olevan päinvastoin, Jacob Faithful.\"\n\n\"Silloin, kun niin sanoin, en tiennyt osaavani piirustaa. Mutta halusin\npiirustaa, kun te otaksuitte minun siihen pystyvän -- en mieluisesti\ntoivonut teidän uskovan minusta sellaista, mihin en kyennyt. Juuri\nteidän mieliksenne, sir, pyysin kynää.\"\n\n\"Toivoisin asian olevan, kuten sinä väität, Jacob sydämeni pohjasta\ntoivoisin, ettet olisi syyllinen.\"\n\n\"Suvaitsetteko tiedustaa herra Knappsilta, keneltä hän sai nämä\npiirrokset ja milloin se tapahtui? Niitä on aika paljon.\"\n\n\"Vastatkaa, herra Knapps, Jacob Faithfulin kysymykseen!\"\n\n\"Ne ovat pojat antaneet minulle eri aikoina viimeksi kuluneen kuukauden\naikana.\"\n\n\"No niin, herra Knapps, ilmoittakaa niiden poikien nimet, jotka ne\nteille antoivat.\"\n\nKnapps kutsui kahdeksaa tai kymmentä poikaa, jotka astuivat esille.\n\n\"Eikö Barnaby Bracegirdle antanut teille niistä ainoatakaan, herra\nKnapps?\" kysyin huomattuani, ettei hän ollut kutsunut Barnabyä.\n\n\"Ei ainoatakaan\", vastasi Knapps.\n\n\"Suvaitkaa minun vakuuttaa, sir\", lausuin mestarille, \"että Jacob\nFaithfulin kirjoitin Nepokseni lehteen sinä päivänä, jona te sen\nminulle annoitte; mutta _fecit_ ja teidän irvikuvanne eivät ole minun\ntekemiäni. Miten ne ovat siihen tulleet, sitä en tiedä.\"\n\n\"Et ole todistanut mitään, Jacob\", huomautti mestari.\n\n\"Olen kuin olenkin todistanut jotakin, sir. Minä päivänä pyysin teiltä\nkynää piirustaakseni sillä? Eikö se tapahtunut lauantaina?\"\n\n\"Viime lauantaista viikko sitten, niin se muistaakseni oli.\"\n\n\"No niin, sir, herra Knapps kertoi teille edellisenä päivänä, että minä\nosasin piirustaa.\"\n\n\"Niin hän teki, mutta sinä et sitä myöntänyt.\"\n\n\"Miten herra Knapps sitten selittää sen, ettei hän aikaisemmin\nnäyttänyt teille noita irvikuviani, jotka hän väittää koonneensa\nkokonaisen kuukauden aikana? Minkä tähden hän ei antanut niitä teille\njo ennemmin?\"\n\n\"Ajat asiaasi älykkäästi\", arvosteli mestari. \"Vastatkaa, herra Knapps,\nminkä tähden vähintään kaksi viikkoa piditte salassa tätä rikkomusta,\nvaikka tiesitte siitä?\"\n\n\"Halusin saada lisää todistuksia.\"\n\n\"Kuulit, Jacob Faithful.\"\n\n\"Sallikaa minun kysyä, sir, oletteko koskaan kuullut minun puhuvan\näiti-parastani muutoin kuin ystävällisesti.\"\n\n\"En koskaan, Jacob; olet aina tuntunut kelpo pojalta.\"\n\n\"Suvaitkaa, sir, kutsua luoksenne John Williams.\"\n\n\"John Williams, numero kolmekymmentäseitsemän, tule tänne!\"\n\n\"Williams\", kysyin, \"etkö maininnut minulle Barnaby Bracegirdlen\npiirtäneen äitini kuvan ja hänen suuhunsa tulenliekin?\"\n\n\"Kyllä, mainitsin sen.\"\n\nNyt harmini purkautui kyyneltulvaksi.\n\n\"No niin, sir\", huudahdin, \"jos uskottekin minun piirtäneen irvikuvia\nteistä ja rouva Batelystä -- niin olenko piirtänyt tämän, joka on\nlähtenyt saman henkilön kädestä?\"\n\nOjensin mestarille äitini irvikuvan, jonka Knapps oli huomaamattaan\ntuonut pohjimmaisena muiden muassa. Knapps kävi kalpeaksi kuin\npalttina.\n\nMestari silmäili piirrosta ja oli vaiti jonkun aikaa. Vihdoin hän\nkääntyi aliopettajan puoleen.\n\n\"Keneltä saitte tämän, herra Knapps?\"\n\nHämmennyksissään Knapps vastasi: \"Barnaby Bracegirdleltä.\"\n\n\"Juuri äskenhän väititte, ettette ollut saanut ainoatakaan kuvaa\nBarnaby Bracegirdleltä. Olette puhunut ristiin, herra Knapps. Jacob ei\nole piirtänyt äitiään; ja tämä kuva on piirretty samalla kynällä kuin\nmuutkin -- _ergo_, hän ei ole, uskon tosiaankin niin, piirtänyt niistä\nainoatakaan. _Ite procul, fraudes!_ [Kaikotkoon tästä petollisuus!]\nJumala, minä kiitän sinua, että olet suojellut viatonta. Hädintuskin\npelastuit näistä juonista, Jacob -- _cum populo et duce fraudulente_.\n[Vilpillisen väen ja johtajan parissa.] Ja nyt rangaistus! Barnaby\nBracegirdle, sinä annoit tämän irvikuvan herra Knappsille; mistä sinä\nsen sait? Älä valehtele!\"\n\nBarnaby lehahti ensin punaiseksi, kävi sitten kalpeaksi ja senjälkeen\ntunnusti piirroksen olevan hänen tekemänsä.\n\n\"Te pojat\", karjaisi mestari, heilauttaen keppiänsä, jonka hän oli\nsiepannut käteensä, \"te annoitte nämä piirrokset herra Knappsille;\nilmoittakaa minulle, keneltä ne olivat lähtöisin!\"\n\nMestarin ilmeen säikäyttäminä pojat empimättä vastasivat yhteen ääneen:\n\"Barnaby Bracegirdeltä.\"\n\n\"Barnaby Bracegirdle, keneltä sinä sitten ne sait?\" tiukkasi mestari.\nBarnaby oli tyrmistyksestä mykistynyt. \"Puhu totta! Etkö piirtänyt\nniitä itse, koska et kerran ole saanut niitä keneltäkään muulta?\"\n\nBarnaby lankesi polvilleen ja kertoi kaikki, erikoisesti sen, miten hän\noli saanut Cornelius Nepoksen lehden Knappsin välityksellä. Mestarin\nsuuttumus oli nyt ihan rajaton. En koskaan ennen ollut nähnyt häntä\nniin kiihtyneenä. Hänen vartensa näytti kasvavan vähintään jalan\nverran; hänen silmänsä säihkyivät; hänen iso nenänsä kävi punaiseksi;\nhänen sieraimensa laajenivat; ja hänen suunsa oli enemmän kuin\npuolittain avoinna, jotta hänen kiihkeä hengityksensä pääsi kulkemaan.\nHänen koko ulkonäkönsä oli syypäistä musertava.\n\n\"Minulla ei ole sopivia sanoja ilmaistakseni, kuinka halveksin teitä,\nte katala, turmeltunut, tyhjäkalloinen ja myrkyllinen epäsikiö\nihmiseksi. Tämän koulun johtohenkilöille jätän käytöksenne\ntuomittavaksi; mutta siihen saakka, kunnes he kokoontuvat, ette saa\npilata ja turmella tämän koulun ilmaa hengittämällä sitä. Jos teillä on\nkunnollisten tunteiden hiventäkään kurjassa ruhossanne, niin pyytäkää\nanteeksi tältä poika-paralta, jonka petollisuudellanne mielitte syöstä\nturmioon! Jollei ole, niin kiiruhtakaa täältä tiehenne, jotta en\nvihassani soveltaisi opettajaan oppilaille tarkoitettua rangaistusta,\njonka kuitenkin ansaitsisitte jopa paremmin kuin Barnaby Bracegirdle.\"\n\nMitään hiiskumatta Knapps riensi pois koulusta ja poistui samana iltana\nasunnostaan. Johtohenkilöiden kokoonnuttua hänet eroitettiin, ja\nhänelle annettiin häpeällinen erotodistus.\n\n\"Simon Swapps, ottakaa Barnaby Bracegirdle polvillenne!\"\n\nMitä vireimmin ja mitä väsymättömimmin vitsottiin Barnabyä, nyt toisen\nkerran minun tähteni. Barnaby ulvoi ja potki, ulvoi ja potki ja potki\npotkimistaan. Vihdoin mestari väsyi.\n\n\"_Consonat omne nemus strepitu_\" [Koko lehto (nemus) kaikuu rymystä.]\n(nemus-sanan sijasta lue luokkahuone), huudahti hän, pannen pois\nraippansa ja ottaen esille nenäliinansa pyyhkiäkseen kasvojaan.\n\"_Calcitrat. Ardescunt germana caede bimembres_, tämä viimeinen lainaus\non onnistunut.\" (Pulp, pulp.)\n\nSenjälkeen hän niisti nenäänsä, piti pojille pitkän puheen -- lausui\nminulle kauniit, kehuvat sanat pätevän puolustukseni johdosta --\nosoitti kaikille niille, jotka halusivat häntä kuunnella, että\nviattomuus aina syöksee turmioon rikollisuuden -- ilmoitti Barnabylle,\nettä hänen täytyisi erota koulusta, ja huomattuaan sitten olevansa\nlopen uupunut antoi pojille lomaa, jotta he saisivat miettiä kaikkea\ntapahtunutta; pojat asianmukaisesti käyttivät lomaa hyväkseen\nleikkiäkseen marmoripalloilla ja harjoittaakseen juoksuleikkejä. Sitten\nhän päästi pojat luokasta, tarttui käteeni ja talutti minut\ntyöhuoneeseensa, jossa hän päästi ilmoille voimakkaat, hellät tunteensa\nminua kohtaan, kunnes johtajatar tuli ilmoittamaan meille, että\npäivällinen oli valmis.\n\nTämän jälkeen sujui kaikki hyvin. Mestari oli hellittämättömän\nystävällinen ja huomaavainen minulle, eikä kenenkään mieleen edes\njohtunut punoa salajuonia minua vastaan. Edistymiseni kävi hyvin\nripeästi; olin selviytynyt Vergiliuksesta, lukenut Tacituksen nopeasti\nja tutustuin parhaillaan Horatiuksen oodeihin. Olin voittoisesti\nkäynyt läpi kymmenmurtoluvut ja harrastin uutterasti kiinteiden\nkappaleiden mittaamista, kun eräänä iltana päätäni alkoi huimata.\nValitin sitä johtajattarelle; hän tunnusteli käsiäni, selitti minussa\nolevan kuumetta ja komensi minut vuoteeseen.\n\nVietin rauhattoman yön. Seuraavana aamuna yritin nousta pystyyn, mutta\nminusta tuntui kuin olisi raskas, polttava pallo pyörinyt päässäni, ja\nretkahdin takaisin pielukselleni. Johtajatar tuli luokseni, oli\nhuolestunut tilani johdosta ja noudatti lääkärin, joka ilmoitti, että\nminussa oli lavantauti, joka silloin raivosi läheisyydessämme. Sitä\nennen en ollut eläissäni ollut päivääkään sairaana -- se oppi minun\nvielä piti oppia. Lääkäri iski suonta, antoi ohjeita johtajattarelle ja\nlupasi käydä uudelleen minua katsomassa.\n\nMuutamien tuntien kuluttua olin ihan houreissani -- pääni oli sekaisin.\nYhdellä hetkellä olin olevinani pienen Sarah Drummondin seurassa\nkävelemässä vihreillä niityillä, pitäen kiinni hänen kädestään.\nKäännyin ympäri, eikä häntä enää ollutkaan läheisyydessäni; olin\nproomussa, ja käteni oli tarttunut äitini tuhkaan; isäni seisoi\nedessäni, hyppäsi taaskin jokeen ja katosi; taaskin kohosi kajuutasta\nsakea, musta savupatsas, ja olin pitkänäni kannella. Sitten olin\ntaaskin yksin rauhallisella, ylevällä Thamesilla kuun kirkkaasti\npaistaessa, airo kädessäni liu'uin vuoroveden mukana ylös jokea ja\nihailin lehviä, joita riippui äyräiden yllä, luoden niihin tummia\nvarjoja. Näin vihreät rinteet, niin puhtaat ja niin raikkaat siinä\nmiellyttävässä valaistuksessa, kaukaa laskin suunnattoman kaupungin\nlukuisia torneja ja katselin joen yli vieviä lukuisia siltoja.\n\nVuoroveden hiljainen väreily huokui sopusointua, vedestä kuvastuvasta\nkuusta uhkui kauneutta; tunsin onnea sydämessäni; en enää ollut\nköyhäinhoitolainen, vaan aluksen ohjaaja. Kun sitten halusin\ntarkastella maisemaa, oli jotakin silmieni ja tarkastettavan esineen\nvälillä; minne tahansa katsoinkin, se oli tielläni, enkä voinut sitä\npoistaa. Se muistutti pilveä, mutta se oli läpikuultava, ja sillä oli\nvarma, epämääräinen muoto. Koetin jonkin aikaa turhaan saada selkoa\nsiitä, mikä se oli, mutta se ei onnistunut. Vihdoin se näytti saavan\nkiinteän muodon -- se oli mestarin iso nenä suurennettuna niin, että se\noli kuin raamatussa mainittu nenä, joka oli \"kuin torni, joka valvoo\nDamaskukseen päin.\"\n\nOhimoissani jyskytti tuskaisesti -- koko ruumistani poltti. Minulla ei\nollut varmaa käsitystä siitä, miten vuoteessa kuollaan; muistin vain\näiti-poloiseni kuoleman ja luulin, että minä kuolisin samalla tavoin\nkuin hänkin kuoli. Minut valtasi se hirvittävä pelko, että kaikki tämä\ntulistaminen olisi vain alkunäytöstä ja että pian leimahtaisin tuleen\nja palaisin tuhaksi. Kauhu kouristi nuorta sydäntäni ja muutti sen\njääksi, samalla kun ruumiini muut osat olivat tulessa. Se oli viimeinen\nmuistoni, ja sitten oli kaikki pimeätä.\n\nUseita päiviä viruin tietämättä mitään tuskista tai olemassaolosta. Kun\nheräsin tajuttomuudentilastani sekaantuneiden aistieni vähitellen\nselvitessä, avasin silmäni ja näin hämärästi edessäni jotakin, joka\nulottui vinosti yli näköpiirini. Kun usva hälveni ja toinnuin, huomasin\nsen olevan mestari Dobiensiksen nenän; mestari oli polvillaan vuoteeni\nvieressä, hänen nenänsä varjosti peitettä, hänen silmälasinsa olivat\nkyynelten himmentämät, ja hänen pitkät, harmaat hiuksensa riippuivat\nkahden puolen päätä, siimestäen hänen silmiään. En pelästynyt, mutta\nolin liian heikko liikahtaakseni tai puhuakseni. Hänellä oli\nrukouskirja kädessään, ja hän oli edelleenkin polvillaan. Hän oli\nrukoillut puolestani. Otaksuen minun vielä olevan tajuttomana hän\npuheli itsekseen seuraavasti:\n\n\"_Naviculator parvus pallidus_ [Valju pikku vedenkulkija] -- kuinka\nkaunis kuolemassakin! Poloinen proomupoikani, joka olit oppinut tiedon\nsekä latinankielen alkeet -- mutta jonka nyt täytyy kuolla! Kuinka\nsydämeni vuotaakaan verta sinun tähtesi! Kuoleman hyinen henkäys on\nkalventanut kasvojasi, kuten harmaa halla vaalentaa syksyistä ruusua.\nMinkä tähden sinut siirrettiin tänne omasta elementistäsi? Joen nuori\nruhtinas -- proomun herra -- '_enaviganda sive reges_' -- peräsintangon\nperillinen -- airon sulhanen -- kannen kihlattu -- kuinka oletkaan\nkuihtunut! Missä on kukoistava poski, ahavan vaikutuksesta rusottava?\nMissä kirkas, hilpeä silmä? Voi, missä? '_Tum breviter dirae mortis\naperta via est_' [Silloin piankin on avoinna kolkon kuoleman tie],\nkuten lempeä Tibullus lausuu.\" Ja mestari nyyhkytti taaskin. \"Jos tämä\nisku olisi kohdannut minua, iäkästä, pilkattua, kaikkien hylkäämää,\nkuoleman sirppiä varten kypsynyttä, olisi se ollut kohdallaan --\n(vaikka mielelläni olisin vielä opettanut sinua, ennenkuin olisin\npoistunut näyttämöltä -- mielelläni olisin jättänyt sinulle\noppineisuuden vaipan). Sinä tiedät, Luoja, että kävelen väsyneesti\nKuten aavikolla kävellään, että taakkani on raskas ja että heikkouteni\novat monet. Täytyykö minun siis murehtia sinua, sinä lupaava poika --\ntäytyykö minun runoilijan sanoilla lausua:\n\n    'Hoc jacet in tumulo, raptus puerilibus annis,\n    Jacob Faithful domino cura, dolorque sui?'\n\nTotta, ihan totta. Oletko luopunut tiedon alkeista, jotka niin\nriemullisesti opit, ja oletko päässyt kiinteälle maaperälle vaipuaksesi\nhautaasi?\n\n    'Si licet inde sibi tellus placata, levique\n    Artifices non levior potes esse manu.'\n\nMaa, paina kevyesti proomupoikaa -- lootusta, lummetta, joka ajautui\nrantaan kuolemaan. Jos olisit elänyt, Jacob, olisin opettanut sinulle\nhumanistisia tieteitä; olisimme hupaisesti puhelleet keskenämme. Olisin\nvalanut oppini sinuun, oma Absalomini, oma poikani!\"\n\nHän nousi seisomaan viereeni; kyyneliä vieri molemmista silmistä pitkin\nhänen pitkää nenäänsä ja valui sen kärjestä peitteelle, muistuttaen\npientä sadekourua. En ymmärtänyt hänen kaikkia sanojaan, mutta ymmärsin\nniiden hengen -- se oli rakkautta. Ojensin heikosti käsivarsiani ja\näänsin:\n\n\"Mestari!\"\n\nVanhus pani kätensä ristiin, katsahti ylöspäin ja sanoi:\n\n\"Oi, hyvä Jumala, minä kiitän sinua -- hän jää eloon. Hiljaa, hiljaa,\narmas poikani, sinä et saa puhella.\" Ja hän poistui varpaisillaan, ja\nkuulin hänen loitotessaan riemuisesti jupisevan:\n\n\"Hän nimitti minua mestariksi!\"\n\nSiitä hetkestä alkaen toivuin ripeästi ja olin kolmen viikon kuluttua\njälleen kiinni opinnoissani. Nyt olin kuutta kuukautta vaille\nneljäntoista vuoden ikäinen, ja Drummond, joka oli silloin tällöin\nkäynyt ottamassa selkoa edistymisestäni, tuli neuvottelemaan mestarin\nkanssa tulevaisuudenmahdollisuuksistani.\n\n\"Muuta en osaa hänen hyväkseen tehdä, herra Dobbs\", virkkoi\nentinen isäntäni, \"kuin sen, että otan hänet oppipojaksi toimimaan\nThames-joella, mutta se ei käy päinsä, ennenkuin hän on täyttänyt\nneljännentoista ikävuotensa. Sallivatko koulun säännöt hänen jäädä\ntänne siihen saakka?\"\n\n\"Säännöt eivät sitä oikeastaan myönnä, mutta minä järjestän sen\nasian\", vastasi mestari. \"En ole pyytänyt minkäänlaista palkkiota\npitkäaikaisesta palveluksestani, eivätkä johtohenkilöt epää minulta\nnäin vähäistä suosionosoitusta; jos he sen tekisivät, suorittaisin itse\nkustannukset hänen puolestaan, jotta kallis aika ei menisi häneltä\nhukkaan. Mitäs sinä sanot, Jacob? Haluaisitko palata isäsi Thamesin\nhelmaan?\"\n\nVastasin myöntävästi, sillä aikaisemmasta elämästäni oli minulle jäänyt\nriippumattomuuden ja toiminnan muistoja.\n\n\"Olet päättänyt hyvin, Jacob -- räätäli neulassaan, suutari lestissään,\npalveluspoika vaativalla emännällä, eikä kaikilla eri ammattien aloilla\ntoimivilla ole aikaa opin hankkimiseen. Mutta vesillä on levon ja\nrauhan hetkiä -- hiljainen yö aatoksia, vahtivuorot mietteitä varten,\nja jopa vastainen tuuli tai vuorovesikin suo vapaita tuokioita, jotka\nsopii käyttää edullisesti. Silloin palautat mieleesi niitä\noppiaarteita, joita olen pannut aittaasi, ja kartutat niitä sitkeydellä\nja uutteruudella. Sinulla on vielä kuusi kuukautta, jotka saat käyttää\nhyväksesi, ja jos Jumala suo siunausta, niin ne kuusi kuukautta eivät\nmene hukkaan.\"\n\nKuultuaan, että suostuin tulemaan hänelle jokioppilaaksi, herra\nDrummond sanoi jäähyväiset ja poistui. Seuraavien kuuden kuukauden\naikana mestari piti minua lujilla, milteipä liian lujilla, mutta tein\ntyötä rakkaudesta ja häntä miellyttääkseni olin perin ahkera. Vihdoin\noli aika kulunut, ne kuusi kuukautta olivat menneet jo enemmänkin kuin\numpeen, ja herra Drummond saapui luoksemme muassaan palvelija, jolla\noli käärö kainalossaan. Sujautin pois yltäni koulutakkini, keltaiset\nhousuni sekä numerolevyni, pukeuduin somaan siniseen takkiin sekä\nhousuihin, sain paljon neuvoja ja kehoituksia mestarilta ja\nystävällisiä toivotuksia johtajattarelta, sanoin jäähyväiset heille\nsekä köyhäinkoululle ja tunnin kuluttua olin taaskin hyväntahtoisen\nrouva Drummondin katon alla.\n\nMutta kuinka toisenlaiset olivatkaan vaikutelmani nyt kuin silloin,\nkun ensi kerran tänne astuin! En ollut enää pikku raakalainen,\nkouluttamaton, eivätkä käsitteeni enää olleet sekavia. Päinvastoin\nminulla oli nyt runsaasti mielikuvia, luotin itseeni ja avuihini,\najatuskykyni oli kehittynyt, ja olin ylpeä menestyksestäni. Jaloimmat\nsynnynnäiset tunteeni olivat päässeet vaikuttamaan. Tunsin\nkiitollisuutta, nöyryyttä ja rakkautta, samalla kun olin tietoinen\nomista kyvyistäni. Ulkonäköni oli paljon parantunut, ja vartaloni oli\nsuuresti varttunut. Kävelin luottavaisesti ja joustavasti, nauttien\nmaailmasta, toivovana, odottavana ja ystävällisenä luomakunnan muille\njäsenille. Tiesin ja tunsin parantuneeni, koko olemukseni muuttuneen,\nja säihkyvin silmin katselin sitä ikkunaa, josta näin rouva Drummondin\nja pikku Sarahin tarkkailevan, kun uudelleen tulin näyttäytymään heille\nkolmivuotisen poissaolon jälkeen.\n\nRouva Drummondin puoliso oli valmistanut häntä näkemään suuren\nmuutoksen tapahtuneen. Mutta sittenkin hän silmäili sekunnin tai pari\nihmetyksissään, kun astuin huoneeseen hattu kädessä ja kumarsin\nhänelle. Hän ojensi minulle kätensä, johon tartuin kunnioittavasti.\n\n\"En olisi tuntenut sinua, Jacob; sinähän olet kasvanut ihan mieheksi\",\nvirkkoi hän hymyillen.\n\nSarah pysytteli loitolla, silmäillen minua mieltyneenä; mutta menin\nhänen luoksensa, ja hän tarttui käteeni arkailevasti. Erotessamme hän\noli ollut minua etevämpi -- palattuani hän pian oivalsi, että minulla\noli täysi oikeus olla johtavana. Kului joku aika, ennenkuin hän suostui\nkeskustelemaan kanssani, ja vielä paljoa kauemmin, ennenkuin hän alkoi\npuhella tuttavallisesti, mutta senjälkeen hän ei enää esiintynyt\npienenä, kasvattamatonta poikaa ystävällisesti rohkaisevana tyttönä,\njoka nauroi hänen kömpelyydelleen, vaan kohteli minua kunnioittavasti\nja kiintyneesti ja piti minun mielipiteitäni ohjeinaan. Olin\nsaavuttanut tiedon _vallan_.\n\nJokimiesyhdistyksen sääntöjen mukaan tulee jokaisen, joka haluaa\ntyöskennellä joella omaan laskuunsa, palvella opissa neljännestätoista\nyhteenkolmatta ikävuoteensa; joka tapauksessa hänen tulee olla opissa\nseitsemän vuotta ja olla neljäntoista vuoden ikäinen, ennenkuin hän\nkirjoittaa nimensä sopimuksen alle. Tämä oppiaika saadaan palvella\nkaikenlaisissa, joella purjehtivissa tai liikkuvissa aluksissa,\npursissa, proomuissa, kalastusveneissä tai isommissa aluksissa; ja\nvasta tämän oppiajan jälkeen hän saa työskennellä omaan laskuunsa joko\nvuokraveneessä tai jossakin muussa aluksessa. Herra Drummond tarjoutui\nottamaan minut oppilaaksi johonkin omaan proomuunsa ilman minkäänlaisia\nkustannuksia, jättäen minulle vapauden muuttaa mihin tahansa muuhun\nalukseen mieleni mukaan. Hyväksyin kiitollisena hänen tarjouksensa,\nkävin hänen kanssansa Jokimiesyhdistyksen talolla allekirjoittamassa\npaperit ja olin niin ollen neljäntoista vuoden ikäisenä\n'jokimiesoppilas'.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nMinua kehoitetaan opettelemaan uimaan, ja noudatan tätä ystävällistä\nneuvoa -- Raskaita epäluuloja proomussa ja salaperäinen arvoitus, josta\nrouva Radcliffe olisi kirjoittanut romaanin.\n\n\n\"Jacob, tässä on Marables, joka ohjaa Polly-purtta\", lausui herra\nDrummond, joka oli kutsunut minut konttoriinsa muutamia päiviä sen\njälkeen, kun olin saapunut hänen taloonsa. \"Marables\", jatkoi\nsuojelijani, puhuen mainitulle miehelle, \"olen maininnut teille, että\ntämä poika tulee oppilaaksi Pollyyn; toivon teidän pitävän huolta\nhänestä ja olevan hänelle ystävällinen. Ei lyöntejä eikä huonoa\nkohtelua. Jollei hän käyttäydy hyvin (kuten kuitenkin varmasti uskon\nhänen tekevän), niin ilmoittakaa siitä minulle palattuanne\nretkeltänne!\"\n\nTämän puheen aikana tarkastelin tulevan päällikköni ulkoista olemusta.\nHän oli vankkarakenteinen ja hyvin muodostunut, lihavuuteen\ntaipuvainen; hänen piirteensä olivat huomattavan hyvänsävyiset, vaikka\nhänen silmänsä eivät olleetkaan isot. Hänen suunsa oli hyvin pieni, ja\nhänen huulillaan väikkyi hyväntahtoinen hymy, kun hän vastasi:\n\n\"En ole milloinkaan kohdellut huonosti kissaakaan, isäntä.\"\n\n\"Sen kyllä uskon\", vastasi Drummond, \"mutta toivoisin Jacobin\nmenestyvän hyvin maailmassa ja senvuoksi ilmoitan teille, että hän on\naina suojeluksessani, niin kauan kuin hän käyttäytyy kunnollisesti.\"\n\n\"Meistä tulee oikein hyvät ystävykset, sir; takaan sen, jos saan\narvostella häntä ulkonäön perusteella\", vakuutti Marables, ojentaen\nminulle suunnattoman kouran, joka oli yhtä leveä kuin pitkäkin.\n\nTämän esittelyn jälkeen Drummond antoi hänelle joitakuita määräyksiä ja\njätti meidät kahden kesken.\n\n\"Tule katsomaan alusta, poika!\" kehoitti Marables; ja seurasin häntä\npurrelle; se oli varustettu mastolla, joka tarpeen mukaan voitiin\nlaskea pitkäkseen ja nostaa jälleen pystyyn. Alus liikkui pitkin jokea\naina Noreen saakka, joskus ulottaen retkensä vieläkin ylemmäksi, mutta\nainoastaan kesäkuukausina. Siinä oli avara kajuutta perässä ja hytti\nkeulassa. Kajuutta oli lukittu, enkä saanut sitä katsoa.\n\n\"Tässä on sinun majapaikkasi\", virkkoi Marables, osoittaen keulapuolen\nhyttiä. \"Saat pitää sen ihan yksin. Toinen mies ja minä nukumme\nperässä.\"\n\n\"Onko teillä sitten toinenkin mies?\"\n\n\"Kyllä minulla on, Jacob\", vastasi hän ja jupisi sitten itsekseen:\n\"Toivoisin, ettei minulla olisi -- toivoisin, että pursi olisi\nainoastaan meidän kahden hallussa, Jacob, tai ettei sinua olisi tänne\nlähetetty.\" Hän jatkoi vakavasti: \"Niin olisi ollut parempi -- paljon\nparempi.\" Ja hän käveli perälle, vihellellen hiljaa ja silmäillen\nmurheellisena kantta.\n\n\"Onko kajuuttanne tilava?\" tiedustin hänen tultuaan keulaan.\n\n\"Kyllä, aika tilava; mutta en voi nyt näyttää sitä sinulle -- avain on\nhänellä.\"\n\n\"Mitä, sillä toisella miehelläkö, teidän alaisellanne?\"\n\n\"Niin\", vastasi Marables hätäisesti. \"Olen ajatellut, Jacob, että sinun\nsopii hyvin olla maissa siihen saakka, kunnes lähdemme. Sinusta ei ole\nmitään hyötyä täällä.\"\n\nSitä vastaan minulla ei ollut mitään huomauttamista. Mutta kävin usein\naluksella niiden kahden viikon aikana, jotka pursi viipyi rannassa, ja\naloin pian pitää Marablesta oikein paljon. Hänen hyväntahtoisuutensa\nvoitti sydämeni puolelleen, ja olin pahoillani huomatessani, että hän\noli usein hyvin alakuloinen. Eniten minua hämmästytti se, että\nensimmäisen viikon aikana kajuutta oli alituisesti lukossa ja että\navain ei ollut Marablesilla. Tuntui perin kummalliselta, että hänen\nalaisensa mies sulki kajuutan lukkoon häneltä, aluksen laivurilta.\n\nMentyäni eräänä päivänä varhain alukselle ei ainoastaan kajuutan ovi\nollut avoinna, vaan myöskin aluksen toinen mies käveli edestakaisin\nkannella Marablesin seurassa. Hän oli komeannäköinen, kookas, reipas,\nnuori mies, nähtävästi alle kolmenkymmenen ikäinen, ja hänen piirteensä\ntekivät yleensä rohkean vaikutuksen, mille oli räikeänä vastakohtana\nsilmien salavihkainen pälyily. Hänen yllänsä oli eräänlainen sininen,\npitkä työpusero, ja sen alta näkyvät housut olivat hienompaa kangasta\nkuin hänen asemassaan olevat miehet tavallisesti käyttivät.\n\n\"Tässä on purteemme otettu poika\", ilmoitti Marables. \"Jacob, tämä mies\non Fleming.\"\n\n\"Vai niin, nuorukainen\", virkkoi Fleming luotuaan minuun tutkivan\nsilmäyksen, \"lähdet siis vesille kanssamme, niinkö? Mielestäni ottamasi\ntila olisi parempi kuin seurasi. Mutta jos pidätkin silmäsi auki, niin\nneuvon sinua pitämään suusi kiinni. Jollen pidä ihmisten seurasta,\nviskaan heidät joskus jokeen -- ole senvuoksi visusti varuillasi,\nveitikka!\"\n\nMinua ei tällainen puhuttelu oikein miellyttänyt ja vastasin, että\nminun luullakseni Marables oli aluksen laivuri ja että minun tuli\nodottaa häneltä määräyksiä.\n\n\"Niinkö tosiaankin!\" tokaisi Fleming pilkallisesti. \"Kuulehan,\npoikaseni, osaatko uida?\"\n\n\"En; en osaa\", vastasin. \"Toivoisin osaavani.\"\n\n\"No niin, noudata sitten neuvoani -- opettele uimaan niin nopeasti kuin\nsuinkin. Minulla nimittäin on sellainen aavistus, että jonakin päivänä\ntartun niskatupsuusi ja sinkautan sinut etsimään isääsi.\"\n\n\"Fleming! Fleming! Ole toki rauhallinen!\" kehoitteli Marables, joka oli\nuseita kertoja nykäissyt häntä hihasta. \"Hän laskee vain leikkiä,\nJacob\", jatkoi hän, kun suuttuneena isääni kuolemaa koskevasta\nvihjauksesta poistuin rannalle, astellen muiden proomujen ylitse.\n\n\"No niin\", vastasin, kääntyen ympäri, \"jos minut mielitään sysätä\njokeen, on minun hyvä ilmoittaa asiasta herra Drummondille, että hän\narvaisi, miten minun on käynyt, jos katoan.\"\n\n\"Pyh! Hölynpölyä!\" virkkoi Fleming, muuttaen heti esiintymistapaansa ja\ntullen luokseni viereiseen alukseen. \"Anna tänne kätesi, poikaseni!\nMinä vain koettelin, millaisesta aineksesta sinut on tehty. Kas niin,\npudistetaan toistemme kättä: En ollut tosissani.\"\n\nTartuin ojennettuun käteen ja menin maihin. \"Yhtä kaikki\", mietin,\n\"opettelen uimaan, sillä minusta tuntuu melkein siltä kuin hän olisi\nollut tosissaan.\"\n\nAloinkin opetella jo samana päivänä ja harjoittelemalla opin pian sen\nsangen tarpeellisen taidon. Jollei Fleming olisi minua uhannut, ei se\nluultavasti olisi johtunut mieleenikään; mutta nyt pälkähti päähäni,\nettä jollei minua tyrkättäisikään pois aluksesta, saattaisin pudota\nveteen ja ettei uimataito olisi pahaksi.\n\nPäivää ennen kuin aluksemme piti lähteä jokea alaspäin Sheernessiin\nviemään tiililastia, kävin arvoisan vanhan opettajani, mestari\nDobiensiksen puheilla.\n\n\"_Salve, puer!_\" [Terve, poika! Suom.] huudahti vanhus, joka istui\ntyöhuoneessaan. \"Tulitpa tosiaankin sopivaan aikaan, Jacob. Minulla on\njoutoaikaa, ja annan sinulle oppitunnin. Istuhan, lapsukaiseni!\"\n\nMestari aukaisi Vergiliuksen Aeneiksen ja alkoi heti. Olin kyllin\nonnellinen miellyttääkseni häntä valmistamattomalla käännökselläni; ja\nhänen suljettuaan kirjan ilmoitin tulleeni sanomaan hänelle\njäähyväisiä, koska lähtisimme liikkeelle päivän koittaessa seuraavana\naamuna.\n\n\"Jacob\", virkkoi hän, \"olet edistynyt hyvin niistä opetuksista, joita\nolen sinulle antanut; ota varteen se neuvo, jonka nyt sinulle annan.\nMonet ihmiset väittävät sinulle, ettei sinun tiedoistasi ole mitään\nhyötyä, sillä mitäpä etua latinankielestä saattaisi olla proomussa\ntyöskentelevälle pojalle? Jotkut saattavat arvella, että olen\nmenetellyt väärin opettaessani sinua tällä tavoin, koska tietosi\nsaattaisivat tehdä sinut itserakkaaksi -- _nil exactius eruditiusqae\nest!_ [mikään ei [muka] ole täsmällisempää tai oppineempaa. Suom.] --\ntai tyytymättömäksi asemaasi tässä elämässä. Niin käy liiankin usein;\nsen myönnän. Mutta se johtuu siitä, ettei tietopuolinen opetus ole niin\nyleistä kuin sen pitäisi olla. Jos kaikki olisivat saaneet opillista\nsivistystä, katoaisi tietojen nojalla hankittu tai omaksuttu ylemmyys,\nja kansa ei olisi ainoastaan viisaampi, vaan myöskin onnellisempi. Se\narvostelisi oikeammin, ei tuomitsisi hallitusmiestensä toimenpiteitä,\njoita se ei nyt käsitä, eivätkä tyytymättömien huudot ja vääristelyt\nsitä johtaisi harhaan.\n\n-- Mutta en saa puhua laveasti, koska aikamme on lyhyt. Jacob, minä\ntunnen, ettei sinuun valettu tieto sinua turmele; mutta paina mieleesi,\nettä sinun ei pidä sitä näytellä, sillä se olisi turhamaisuutta ja\nhankkisi sinulle vihamiehiä. Kehitä itseäsi mahdollisimman paljon,\nmutta valitse aika sitä varten -- ensin sinun täytyy huolehtia\nvelvollisuuksistasi työnantajaasi kohtaan -- mutta säilytä visusti se,\nmitä sinulla on, ja kartuta varastoasi, milloin voit! Pidä sitä\nsalattuna varallisuutena, jota myöhemmin ehkä voit edullisesti käyttää.\nNyt olet ainoastaan oppipoika proomussa; mutta mikäpä et voisi olla,\nJacob, jos olet ahkera -- jos pelkäät Jumalaa ja olet rehellinen!\nPalautan nyt mieleeni joitakuita esimerkkejä innostaakseni sinua\npyrkimään eteenpäin urallasi.\"\n\nSenjälkeen mestari esitti historiasta neljäkymmentä tai viisikymmentä\ntapausta, joissa henkilöt olivat mitättömyydestä kohonneet mitä\nkorkeimpiin ja vaikutusvaltaisimpiin asemiin. Mutta vaikka minä\nkuuntelinkin niitä hyvin tarkkaavasti, ei lukija otaksuttavasti\npahoittele sitä, että jätän mestarin luettelon pois kertomuksestani.\nLopetettuaan esityksensä mestari antoi minulle latinankielisen\ntestamentin, \"Ihmisen velvollisuudet\" ja siunauksensa. Johtajatar\nlisäsi niihin ison viipaleen aniskakkua; ja ehdittyäni takaisin\nDrummondien luokse olivat sekä mestarin ohjeet että johtajattaren\nhuomaavaisesti antama lisäys hyvin sulatetut.\n\nKello kuusi seuraavana aamuna päästimme kiinnitysköytemme irti ja\nlivuimme joelle. Päivä oli viehättävä; aurinko oli noussut puiden\nyläpuolelle, joiden lehväiset oksat nuokkuivat viettävillä nurmikoilla,\nlukuisten, joen rannalle rakennettujen, ylimysten ja säätyhenkilöiden\nomistamien, kauniiden huviloiden edustalla; ja päivän lamppu valoi\ntulvaista valoa sileälle, nopeasti laskeutuvalle joenpinnalle. Yön\nrunsas kaste oli jättänyt aluksemme laitoihin pisaroita, jotka\nkimaltelivat timanttisen kaulaketjun tavoin; sumu ja usva olivat\nhaihtuneet, ja vain paikoitellen ne enää osittain piilottivat maiseman\nnäkyvistä; ympäristön kasvi- ja puutarhojen tuotteilla lastattuja\nveneitä kiiti vuoroveden mukana alaspäin viemään ruokatarpeita\npääkaupungille; vuokrasoutajat olivat veneissään, pudistaen ja pyyhkien\nniitä odottaessaan kyydittäviään; savupiippujen savu kohosi suorana\njuovana taivaalle; ja lintujen etäinen sirkutus lisäsi sydämen\nhilpeyttä ja keveyttä, jonka vallassa nyt aloitin oppilasurani.\n\nSeisoessani keulassa silmäillen jokea, kutsui Marables minua peräsimeen\nsiksi aikaa, kun he olisivat aamiaisella. Hän alkoi antaa minulle\nohjeita, mutta se puuha katkesi lyhyeksi, kun osoitin hänelle tuntevani\njoen yhtä hyvin kuin hänkin sen tunsi. Mielissään siitä tiedosta hän\nmeni Flemingin seuraan, joka valmisti aamiaista kajuutassa, ja jäin\nyksin kannelle.\n\nKuinka nopeasti silloin, kun alaspäin lipuessamme katselin kaikkia\nesineitä, joita en ollut nähnyt vuosikausiin, mutta jotka heti tunsin\nja joita tervehdin vanhana ystävänä, välähtivätkään muistiini niihin\nliittyvät kohtaukset! Tuolla oli vedenrajassa sijaitseva ravintola,\njossa isäni oli tapana täyttää iso savipullonsa sen tyhjennyttyä; juuri\ntässä, missä aluksemme nyt oli, olin saanut koukkuuni ja kiskonut\nkannelle kookkaimman milloinkaan saamani kalan. Nyt saavuin sille\nkohdalle, jossa olimme törmänneet toiseen alukseen; ja ilmielävänä näin\nedessäni isäni piippu hampaissa lausumassa: \"Olkaa rauhallisia!\" mikä\noli pahasti vimmastuttanut toisen aluksen miehiä.\n\nTässä -- niin, tässä -- juuri tässä -- olimme ankkurissa sinä kovan\nonnen yönä, jona jäin orvoksi -- juuri tässä isäni katosi jokeen; ja\nkun katselin vettä, olin melkein näkevinäni sen uudelleen sulkeutuvan\nhänen ylitseen soluessaan ohitsemme; ja tässä musta savu --. Koko\nkohtaus tulvahti uudelleen muistiini, silmäni täyttyivät kyynelistä,\nenkä vähään aikaan nähnyt kyllin hyvin kyetäkseni ohjaamaan alustamme.\nMutta pian toinnuin; ilman raikkaus, ylhäällä kaartuva, kirkas taivas,\nedessäni avautuva, puuhaisa näky ja välttämättömyys huolehtia\ntehtävästäni karkoittivat tuskaiset muistot; ja sivuutettuani sen\nkohdan olin jälleen hilpeä ja tyytyväinen.\n\nPuolen tunnin kuluttua olin vienyt aluksemme Putney-sillan alitse ja\nohjasin sitä parhaillaan sen alapuolella olevien matalikkojen ohitse,\nkun Marables ja Fleming tulivat kannelle.\n\n\"Mitä!\" huudahti Marables. \"Olemmeko sivuuttaneet sillan? Minkä tähden\net kutsunut meitä?\"\n\n\"Jo vain kymmenvuotiaana sujautin proomun lukemattomia kertoja sen\nalitse\", vastasin. \"Minkä tähden olisin kutsunut teitä pois\naamiaispöydästä? Mutta laskuvesi on nyt voimakas, ja vesi virtaa\nnopeasti; teidän olisi parasta auttaa airolla keulasta, sillä muutoin\nsaatamme ajautua matalikolle.\"\n\n\"No niin!\" äänsi Fleming ällistyneenä. \"Minulla ei ollut aavistustakaan\nsiitä, että hänestä saattaisi olla meille lainkaan apua; mutta sitä\nparempi.\" Sitten hän puheli hiljaa Marablesille.\n\nMarables ravisti päätänsä. \"Älä yritäkään sitä, Fleming! Siitä ei ikinä\ntule mitään.\"\n\n\"Niin väitit aikoinasi itsestäsikin\", tokaisi Fleming, nauraen.\n\n\"Niin tein -- niin tein!\" myönsi Marables, puristaen tuskaisesti\nliikutetun näköisenä nyrkkiin molemmat kätensä, jotka silloin olivat\nristikkäin hänen rinnallaan. \"Mutta sanon toistamiseen: älä yritäkään\nsitä! Niin, sanon enemmänkin, sinä _et saa_ sitä tehdä!\"\n\n\"En saa?\" kertasi Fleming ylpeästi.\n\n\"Niin\", vahvisti Marables kylmästi. \"Sanon, ettet saa, ja pysyn\nsanassani. Ja nyt, Jacob, anna minulle peräsin ja mene aamiaiselle!\"\n\nLuovutin peräsimen Marablesille ja olin astumaisillani kajuuttaan,\nmutta Fleming tarttui käsivarteeni ja pyöräytti minut ympäri.\n\n\"Kuulehan, vekkuli, meidän sopii varsin hyvin aloittaa heti\nlähtiessämme liikkeelle. Muista, että tuonne kajuuttaan et mene\nmilloinkaan! Ja muista myöskin, että jos koskaan tapaan sinut tuolta\nkajuutasta päivällä tai yöllä, särjen jokaisen luun ruumiistasi! Sinun\nasuntosi on keulassa. Ja mitä aterioihisi tulee, saat joko viedä\nruokasi sinne tai syödä sen kannella.\"\n\nSen nojalla, mitä olin jo nähnyt, arvasin, että Marables jostakin\nsyystä oli Flemingin vallassa. Siitä huolimatta vastasin:\n\n\"Jos herra Marables määrää, että niin pitää olla, on kaikki hyvin;\nmutta tämä alus on hänen komennuksessaan.\"\n\nMarables ei vastannut mitään; hän punastui, näytti hyvin\ntuskaantuneelta ja silmäili sitten taivaalle.\n\n\"Saat nähdä\", jatkoi Fleming, puhuen minulle hiljaa, \"että täällä\nkomennan minä -- ole senvuoksi järkevä! Kenties sinäkin vielä saat\nkäydä kajuutassa milloin haluat, mutta se riippuu sinusta itsestäsi.\nMuuten, kun opimme paremmin tuntemaan toisiamme --\"\n\n\"Ei ikinä, Fleming, ei ikinä!\" keskeytti Marables varmasti ja\näänekkäästi. \"Niin _ei saa_ käydä!\"\n\nFleming jupisi jotakin, mitä en kuullut, meni kajuuttaan ja toi sieltä\naamiaiseni, jonka söin hyvin halukkaasti. Ja kohta senjälkeen\ntarjouduin pitämään perää. Marables hyväksyi tarjoukseni ja vetäytyi\nFlemingin seurassa kajuuttaan, jossa kuulin heidän keskustelevan\nhiljaisesti kauan aikaa.\n\nOli noin kolmen neljänneksen laskuvesi, kun aluksemme ehti Millbankin\nkohdalle. Marables tuli kannelle, tarttui peräsimeen ja käski minun\nmennä keulaan katsomaan, että ankkuri oli valmiina laskettavaksi.\n\n\"Ankkuri valmiina laskettavaksi!\" kummastelin. \"Mutta kuluuhan vielä\nrunsaasti tunti, ennenkuin nousuvesi alkaa.\"\n\n\"Tiedän sen, Jacob, yhtä hyvin kuin sinäkin; mutta tänä iltana emme\netene pitemmälle. Liiku ripeästi ja laita kaikki kuntoon!\"\n\nMenin keulaan, ja kun ankkuri ja sen köysi olivat selvät, laskimme\nankkurin pohjaan ja käännyimme virran mukaan. Ajattelin silloin, että\ntällä tavoin emme kiiruhtaneet matkallamme, kuten velvollisuutemme\nisäntäämme kohtaan olisi ollut; mutta koska en tiennyt, millaiset\nmääräykset Marables oli ehkä saanut, pidin suuni kiinni. Lieneekö\nFleming katsonut tarpeelliseksi sokaista minua vai lienevätkö he\ntosiaankin vain noudattaneet saamiaan määräyksiä, mutta hän sanoi minun\nkuulteni Marablesille:\n\n\"Menetkö sinä maihin viemään herra Drummondin kirjeet asianomaiselle\nhenkilölle vai menenkö minä puolestasi?\"\n\n\"Parasta on sinun mennä\", vastasi Marables huolettomasti. Ja kohta\nsenjälkeen he menivät päivälliselle kajuuttaan, ja Fleming toi minulle\nruokaa kannelle.\n\nNyt alkoi nousuvesi, ja aluksemme kääntyi virran mukaan. Kun minulla ei\nollut mitään tehtävää ja kun Marables samoin kuin Flemingkin näytti\nkarttavan minua, otin esille mestarin lahjoittaman latinankielisen\ntestamentin ja luin sitä huvikseni. Noin neljännestuntia ennen pimeän\ntuloa ilmestyi Fleming kannelle mennäkseen maihin. Hän oli siististi,\nsaattaisin sanoa, muodikkaasti puettu; hänen yllänsä oli musta puku ja\nkaulassaan valkea liina.\n\nAluksi en häntä tuntenut, niin suuresti hämmästytti minua tämä muutos;\nja niin pian kuin ällistykseni tasaantui, aloin luonnollisesti\naprikoida, kuinka omituista oli, että mies, joka työskenteli proomussa\ntoisen käskyläisenä, nyt omaksui herrasmiehen puvun ja ulkonäön.\nMarables veti aluksemme kylkeen perässämme olevan pienen jollan.\nFleming hyppäsi siihen ja työnsi sen irti laidasta. Tarkkailin häntä,\nkunnes näin hänen nousevan laiturille, käännyin sitten Marablesin\npuoleen ja huomautin:\n\n\"En jaksa käsittää tätä kaikkea.\"\n\n\"Sen kyllä uskon\", vastasi Marables. \"Mutta voisin kuitenkin selittää\nsen, jos rehellisesti lupaat olla hiiskumatta siitä kenellekään.\"\n\n\"Annan teille sen lupauksen, jos tyydyttävästi selitätte minulle, että\nkaikki on niinkuin olla pitääkin\", lupasin.\n\n\"Siihen nähden, onko kaikki niinkuin pitääkin, lienee asianlaita niin\nja näin, mutta jos todistan, ettei isännällemme koidu tästä mitään\nvahinkoa, otaksun sinun säilyttävän salaisuuteni. En kuitenkaan voi\nsallia sinun ajattelevan asiasta pahempaa kuin se oikeastaan on; niin,\nluotan hyvään luontoosi. Ethän tahtoisi vahingoittaa minua, Jacob?\"\n\nSenjälkeen Marables kertoi minulle, että Fleming oli aikoinaan ollut\nhyvinvoipa mies ja lainannut Marablesille rahaa viimemainitun vaimon\npitkällisen sairauden ja sen jälkeisen kuoleman aikana, että Fleming\noli ollut hyvin ymmärtämätön sekä velkautunut kovasti ja että\noikeudenpalvelijat etsivät häntä. Tässä pulassaan hän oli pyytänyt\nMarablesilta apua, ja sen johdosta tämä oli ottanut hänet proomuunsa,\njosta ei kenenkään mieleen johtuisi häntä etsiä. Flemingillä oli\nystäviä, ja hän kävi iltaisin maissa heitä tapaamassa saadakseen heiltä\nmahdollista raha-apua; tällä välin hänen sukulaisensa koettivat\nparhaansa mukaan järjestää asioita hänen velkojiensa kanssa.\n\n\"Ja\", lisäsi Marables kerrottuaan tämän, \"miten voisin olla auttamatta\nsellaista henkilöä, joka on ollut niin ystävällinen minulle? Ja mitäpä\nvahinkoa siitä on herra Drummondille? Jollei Fleming pysty suorittamaan\ntehtäviään purkaessamme lastiamme tai ei tahdo tehdä työtä, palkkaa hän\ntoisen miehen puolestaan, joten herra Drummondille ei koidu siitä\nvahinkoa.\"\n\n\"Se kaikki saattaa olla totta\", vastasin, \"mutta en jaksa kuvitella,\nminkä tähden minä en saa mennä kajuuttaan ja minkä tähden hän määräilee\nja isännöi täällä.\"\n\n\"No, katsos, Jacob, olen hänelle velkaa, ja hän maksaa minulle\nkajuutasta niin paljon vuokraa viikossa, että siten saan suoritetuksi\nhänelle velkani.\"\n\n\"Kyllä, ymmärrän, mitä olette puhunut\", myönsin.\n\n\"No niin, Jacob, toivoin siis, ettet hiisku mitään koko asiasta. Se\nvain vahingoittaisi minua, eikä siitä olisi mitään hyötyä.\"\n\n\"Se riippuu siitä, miten Fleming käyttäytyy minua kohtaan\", vastasin.\n\"En alistu siihen, että hän rehentelee minulle ja tekee oloni\nepämukavaksi, siitä saatte olla varma. Hänellä ei ole mitään tekemistä\ntässä proomussa, ja minä olen siinä oppipoikana. En halua loukata\nteitä; ja koska oletan, ettei Fleming ole kauan aluksessamme, en hiisku\nmitään, jollei hän kohtele minua huonosti.\"\n\nSenjälkeen Marables poistui luotani, ja mietin hänen puheitaan. Ne\nkaikki tuntuivat sangen todennäköisiltä; mutta sittenkään en niitä\noikein uskonut. Päätin tarkkailla valppaasti, ja jos sattuisi jotakin,\nmikä herättäisi lisää epäluuloja, ilmoittaa kaikesta herra Drummondille\npalattuamme retkeltämme. Kohta senjälkeen Marables tuli jälleen\nkannelle ja sanoi, että saisin paneutua levolle, sillä hän olisi\nkannella siihen saakka, kun Fleming palaisi. Suostuin siihen ja menin\nhyttiini, mutta en oikein pitänyt tällaisesta luvasta. Minusta tuntui\nikäänkuin hän olisi halunnut päästä minusta eroon, ja viruin valveilla,\naprikoiden kaikkea näkemääni ja kuulemaani.\n\nNoin kello kaksi aamulla kuulin airojen loisketta ja ruuhen kolahduksen\nproomun laitaa vasten. En mennyt kannelle, vaan pistin pääni luukusta\nnähdäkseni, mitä oli tekeillä. Oli kirkas kuutamo ja melkein yhtä\nvaloisaa kuin päivällä. Fleming viskasi ruuhen kiinnitysköyden\nMarablesille ja hänen pidellessään sitä nosti kannelle sinisen pussin,\nnähtävästi hyvin täyden. Sen sisältö kilisi sen osuessa kanteen. Sitten\nhän nosti ruuhesta keltaisen silkkisen nenäliinan, joka myöskin oli\ntäynnä tavaraa, ja hänen kavuttuaan kannelle Marables meni\nkiinnitysköysi kädessään peräänpäin, vieden ruuhen perälle ja sitoen\nsen kiinni, minkä jälkeen hän palasi Flemingin luokse, joka seisoi\nsinisen pussin vieressä.\n\nKuulin Flemingin hiljaa tiedustavan Marablesilta, olinko minä\nvuoteessa, ja saavan myönteisen vastauksen. Vedin pääni heti pois\nluukusta, jotta minua ei havaittaisi, ja paneuduin vuoteeseeni. Olin\npitkän aikaa rauhattomana; ajatus ajatuksen, olettamus olettamuksen,\narvaus arvauksen ja epäilys epäilyksen jälkeen askarruttivat aivojani,\nkunnes vihdoin vaivuin sikeään uneen -- niin sikeään, etten herännyt,\nennenkuin Fleming minut herätti. Nousin, ja kun menin kannelle,\nhuomasin, että ankkuri oli ollut nostettuna yli kaksi tuntia ja että\nolimme sivuuttaneet kaikki sillat.\n\n\"Mutta, Jacob, hyvä mies, sinähän nukuit oikein aika tovin\", virkkoi\nFleming nähtävästi hyvällä tuulella. \"Mene nyt perälle noutamaan\naamiaistasi! Se on odottanut sinua jo puoli tuntia.\"\n\nFlemingin käytöksestä päättelin Marablesin selostaneen keskustelumme,\nja siitä alkaen Fleming koko matkamme ajan kohtelikin minua\nhyväntahtoisesti ja tutunomaisesti. Sitä kieltoa, etten saanut mennä\nkajuuttaan, ei kuitenkaan kumottu, enkä kertaakaan yrittänytkään mennä\nsinne.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nSalaperäinen arvoitus käy yhä kiintoisammaksi, ja päätän ottaa siitä\nselkoa -- Tarkastaessani lukon takana säilytettyjä tavaroita joudun\nitse lukon taakse -- Fleming todistaa minulle neuvoneensa minua hyvin\nkehoittaessaan minua opettelemaan uimaan.\n\n\nSaavuttuamme Medwayhin olin juuri laskeutunut hyttiin ja parhaillaan\nriisuuduin käydäkseni levolle, kun kuulin Flemingin tulevan kannelle ja\nvetävän ruuhen aluksen laidalle. Pilkistin luukusta; oli sangen pimeä,\nmutta eroitin Marablesin ojentavan hänelle pussin ja nenäliinan, ja hän\nsouti maihin, vieden ne muassaan. Hän palasi vasta seuraavana aamuna\npäivän koittaessa, jolloin kohtasin hänet hänen kiivetessään kannelle.\n\n\"Kas niin, Jacob\", virkkoi hän, \"sait minut kiinni. Olin maissa\ntapaamassa lemmittyäni; mutta teidän poikien ei pitäisi tietää mitään\ntällaisista asioista. Sido ruuhi kiinni, kelpo poika!\"\n\nOllessamme purkamassa lastiamme, joka oli valtion tavaraa, kuulin yöllä\nääniä aluksemme kupeelta. Olin tottunut siihen, että vähäisinkin melu\nherätti minut; aluksemme kylkeen kolahtava vene teki sen varmasti.\nKello oli silloin suunnilleen kaksitoista. Tirkistin luukusta ja näin,\nettä kannelle nousi kaksi miestä, jotka menivät kajuuttaan, kantaen\nkääröjä. He viipyivät siellä noin kymmenen minuuttia, minkä jälkeen\nFleming saattoi heidät proomun laidalle, ja he poistuivat.\n\nPurettuamme lastin lähdimme paluumatkalle ja kolmen päivän kuluttua\nolimme jälleen Drummondin telakan laiturissa. Sekä Marables että\nFleming olivat olleet minulle hyvin ystävällisiä. Heidän elintapansa\nolivat paljoa komeammat kuin olisi saattanut odottaa, ja senjohdosta\noli minunkin muonani hyvää.\n\nTelakalle saavuttuamme Marables tuli luokseni ja lausui:\n\n\"Koska olen rehellisesti ilmaissut sinulle salaisuuteni, Jacob, toivon,\nettet syökse minua turmioon hiiskumalla siitä mitään herra\nDrummondille.\"\n\nOlin jo aikaisemmin päättänyt, etten virkkaisi asiasta mitään\nisännälleni, ennenkuin epäluuloni olisivat saaneet vahvistuksen, minkä\nvuoksi lupasin olla puhumatta mitään. Mutta olin myöskin päättänyt\nkertoa epäluuloistani ja näkemästäni vanhalle koulumestarille.\nKolmantena päivänä saapumisemme jälkeen kävelin koululle, kerroin\nhänelle kaikki, mitä oli tapahtunut, ja pyysin häneltä neuvoa.\n\n\"Jacob\", lausui hän, \"olet menetellyt hyvin, mutta olisit saattanut\nmenetellä paremminkin. Jollet olisi antanut lupaustasi, joka on pyhä,\nolisin vienyt sinut herra Drummondin puheille, jotta olisit voinut\nilmaista hänelle kaikki heti. En pidä siitä. Pimeässä tehdään pahoja\ntekoja. _Noctem peccatis et fraudibus objice nubem_. Mutta kuten\nhuomautit, ei mitään ole kuitenkaan vielä todistettu. Pidä senvuoksi\nsilmällä, Jacob -- pidä valppaasti silmällä isäntäsi etuja ja koko\nyhteiskunnan etuja! Velvollisuutesi on, sopinee minun sanoa, _vigilare\nnoctesque diesque_ [valvoa yöt kuten päivätkin. Suom.]. Asianlaita\nsaattaa olla niinkuin Marables vakuuttaa ja kaikki voi saada\nselityksensä; mutta kuitenkin neuvon sinua olemaan valpas ja vilpitön.\"\n\nNoudatin mestarin neuvoja. Pian saimme uuden tiililastin, joka oli\nvietävä samaan paikkaan, ja lähdimme matkalle. Huomattuaan, etten ollut\nhiiskunut sanaakaan herra Drummondille, Marables ja Fleming kohtelivat\nminua perin ystävällisesti. Kerran Fleming tarjosi minulle rahaa, mutta\ntorjuin hänen tarjouksensa, sanoen, etten rahaa tarvinnut. Olin mitä\nparhaissa suhteissa heidän kanssansa, samalla pannen merkille kaikki\nmitä tapahtui, lausumatta minkäänlaisia huomautuksia, jotta en\nherättäisi heissä epäluuloja.\n\nMutta jotta en olisi liian monisanainen, riittää kun mainitsen, että\nteimme useita matkoja useiden kuukausien aikana ja että sillä aikaa\ntein seuraavat havainnot: Fleming meni öisin maihin määrätyissä\npaikoissa, vieden mukanaan pusseja ja kääröjä; tavallisesti hän toi\ntullessaan toisia kääröjä, jotka vietiin kajuuttaan; joskus tuli öiseen\naikaan proomuun ihmisiä, jotka viipyivät jonkun aikaa hänen luonansa\nkajuutassa; ja kaikki tämä tapahtui, milloin minun otaksuttiin\nnukkuvan. Proomun ollessa telakan laiturissa oli kajuutta aina lukittu,\njos Fleming oli maissa, eikä minun milloinkaan sallittu käydä siellä.\nMarables oli täydellinen nolla Flemingin käsissä; viimemainittu määräsi\nkaikki oman mielensä mukaan; ja heidän keskustellessaan minun kuulteni\npaljoa avoimemmin kuin aluksi kävi ilmi, ettei nähtävästi ajateltukaan\nFlemingin poistuvan proomusta.\n\nKoska olin varma siitä, että minulla ei olisi mahdollisuutta saada\nselville mitään, jollen yrittäisi sen enempää, ja koska epäluuloni\nlisääntyivät joka päivä, päätin uskaltaa jotakin. Hartaimmin toivoin\npäästä kajuuttaan tutkimaan sen sisustaa. Mutta se ei ollut helppoa,\nvaan olisi hyvin todennäköisesti vaarallinen yritys.\n\nEräänä yönä tulin kannelle paitasillani. Olimme ankkurissa\nRotherhithessa; oli pimeä yö, ja vihmoi tihkusadetta. Aioin kiiruhtaa\ntakaisin hyttiini, mutta samassa kuulin Marablesin ja Flemingin\npuhelua. Minusta se tilaisuus oli hyvä, ja kun minulla ei ollut kenkiä\njalassani, kävelin hiljaa märkää kantta myöten kajuutan ovelle, joka\navautui keulaan päin, ja tirkistin sen raoista.\n\nMarables ja Fleming istuivat vastakkain pienen pöydän ääressä. Heidän\nedessään oli joitakuita papereita, ja he jakoivat rahaa. Marables\nväitti, ettei hänen osuutensa ollut kylliksi suuri, ja Fleming nauroi\nja vastasi, ettei hän ollut ansainnut sen enempää. Peläten joutuvani\nilmi vetäydyin äänettömästi pois ja hiivin vuoteeseeni. Olikin hyvä,\nettä sen tein, sillä juuri kun vedin päätäni luukusta ja laskin sen\nkantta paikoilleen, sysättiin kajuutan ovi auki, ja Fleming tuli ulos.\n\nPohdin tätä tapausta ja sitä Flemingin huomautusta ettei Marables ollut\nansainnut enempää, ja minusta tuntui varmalta, että se, mitä Marables\noli kertonut Flemingistä, oli valhetta. Tämä vakaumus kiihoitti minua\nentistä kiihkeämmin ottamaan selkoa heidän salaisuudestaan, ja monen\nmonia öitä valvoin, toivoen pääseväni tarkastamaan kajuuttaa; mutta se\noli hyödytöntä; joko Fleming tai Marables oli aina aluksessamme.\nJatkuvasti selostin mestarille kaikki, mitä olin havainnut, ja vihdoin\nhän oli yhtä mieltä kanssani siitä, että minun oli parasta olla\nvirkkamatta mitään herra Drummondille, ennenkuin minulla olisi täysin\nsitovat todistukset heidän puuhiensa laadusta.\n\nNyt kaikki ajatukseni keskittyivät kajuuttaan, ja mielessäni punnitsin\nuseita suunnitelmia päästäkseni sinne sisälle. Fatima ei ikinä halunnut\nSiniparran hirvittävään kammioon niin kiihkeästi kuin minä saamaan\nselkoa tämän lukitun komeron salaisuuksista. Eräänä iltana Flemingin\npoistuttua proomustamme nousin kannelle nukkumapaikastani. Marables oli\nkannella, istuen vesitynnyrillä, kyynärpäät partaan varassa, pää\nkämmeniin nojattuna, ikäänkuin hän olisi ollut syvissä aatoksissa.\nKajuutan ovi oli suljettu, mutta sisällä oli vielä valoa. Tarkkailtuani\njonkun aikaa ja huomattuani, ettei Marables liikkunut, menin hiljaa\nhänen luoksensa. Hän oli sikeässä unessa; seisoin vähän aikaa hänen\nvierellään. Vihdoin hän alkoi kuorsata. Se oli sellainen tilaisuus,\njota ei kannattanut päästää käsistään.\n\nHiivin kajuutan ovelle; se ei ollut lukittu. Vaikka en pelännytkään\nMarablesin vihaa siinä tapauksessa, että olisin joutunut ilmi, kuten\npelkäsin Flemingin suuttumusta, sydämeni kuitenkin jyskytti ja käteni\nvapisivat, kun meluttomasti avasin oven ja seisahduin, ennenkuin astuin\nsisälle, varmistuakseni siitä, ettei Marablesin uni ollut häiriytynyt.\nHän ei hievahtanutkaan, ja menin sisälle, sulkien oven jälkeeni.\n\nOtin kynttilän ja pidin sitä kädessäni kumartuessani pöydän ylitse. Sen\nkahden puolen olivat Marablesin ja Flemingin vuoteet, jotka olin jo\naikaisemmin usein nähnyt vilahdukselta. Vuoteiden edessä oli kaksi\nkirstua, joilla sopi istua. Tunnustelin niitä -- ne eivät olleet kiinni\n-- niissä olivat heidän vaatteensa.\n\nKajuutan perällä oli kolme kaappia. Avasin niistä keskimmäisen; se\nsisälsi saviastioita, laseja sekä veitsiä ja haarukoita. Tunnustelin\noikeanpuolista; se oli lukittu, mutta avain oli ovessa. Kiersin avainta\nhiljaa, mutta koska lukko oli hyvä, napsahti se äänekkäästi. Seisahduin\npelokkaana, mutta Marables nukkui yhäti. Kaapissa oli kolme hyllyä, ja\njokainen hylly oli täynnä hopeisia lusikoita, haarukoita ja\nkaikenlaisia astioita sekä kelloja, rannerenkaita ja kaikenlaisia\nkoruja. Jokaisessa oli, kuten huomasin, omituisella merkillä varustettu\nlippunen.\n\nKun halusin tutkia tarkoin menin havaintoni rohkaisemana vastaiselle,\nvasemmanpuoliselle kaapille ja avasin sen. Se sisälsi kaikenlaisia\nsilkkisiä nenäliinoja, pitsihuntuja ja useita muita arvokkaita\nesineitä; alimmalla hyllyllä oli kolme paria pistooleja.\n\nNyt olin varma asiasta, suljin viimeisen kaapin, joka ei ollut lukittu,\nja olin poistumaisillani, mutta muistin, etten ollut pannut ensimmäistä\nkaappia jälleen lukkoon, ja jotta miehet eivät huomattuaan sen olevan\nauki epäilisi minun käyneen kajuutassa, kiersin sen avainta. Se\nnaksahti äänekkäämmin kuin avatessani sen. Kuulin Marablesin hätkähtäen\nheräävän unestaan kannella; heti puhalsin lampun sammuksiin ja pysyin\nhiljaa.\n\nMarables nousi seisomaan, käveli kerran tai pari edestakaisin kannella,\nkatsahti kajuutan oveen, joka oli suljettu, ja raotti sitä hieman.\nHavaittuaan, että lamppu oli, kuten hän arveli, sammunut, hän sulki\noven uudelleen ja tyrmistyksekseni kiersi avainta. Siellä nyt olin\njääneenä lukon taakse Flemingin saapumiseen saakka -- ja sitten olisin\nhänen armoillaan.\n\nTuskin tiesin, mitä tehdä; vihdoin päätin huutaa Marablesia, koska\npelkäsin hänen kiukkuaan vähemmin kuin Flemingin. Sitten välähti\nmieleeni, että Marables saattaisi tulla sisälle, ja hapuilla lamppua\nsytyttääkseen sen jälleen ja että hänen ollessaan toisella puolella\nkajuuttaa saattaisin pimeässä pujahtaa sieltä pois toiselta puolelta.\nTämä perin heikko toive esti minua jonkun aikaa vetoamasta häneen.\nVihdoin päätin turvautua häneen, hypähdin arkulle huutaakseni hänelle\noven lävitse, mutta samassa kuulin airojen loisketta. Taaskin pysähdyin\n-- emmin -- vene tuli aluksemme kupeelle, ja kuulin Flemingin\nponnahtavan kannelle.\n\n\"Nopeasti\", virkkoi hän Marablesille tultuaan kajuutan ovelle ja\nkoetettuaan aukaista sitä, \"emme saa hukata aikaa vähääkään -- täytyy\nlaittaa säkit kuntoon ja upottaa kaikki veteen. Kaksi vintiötä on\nkielinyt, ja kaikki joutuu ilmi.\"\n\nHän otti Marablesilta avaimen ja aukaisi oven. Olin pannut lampun\ntakaisin pöydälle. Fleming astui sisälle, istuutui vasemmanpuoliselle\narkulle ja hapuili lamppua. Marables seurasi häntä ja istuutui\noikeanpuoliselle arkulle -- pakoonpääsy oli mahdotonta. Sydämeni\njyskyttäessä istuin hiljaa paikallani, tarkkaillen kohtaloani. Tällä\nvälin Fleming oli ottanut taskustaan fosforitikkurasiansa. Kuulin,\nkuinka metallinen kansi avattiin -- jopa eroitin hiljaisen kahinan, kun\nhän valitsi tulitikun. Seuraavalla hetkellä se raapaistiin palamaan ja\nkajuuttaa valaisi kirkas valo, paljastaen minut miesten näkyviin.\nFleming tyrmistyi nähtyään minut, tulitikku putosi hänen kädestään, ja\nkaikki oli pimeätä kuten ennenkin. Mutta nyt en enää voinut hyötyä\nmitään pimeydestä -- minut oli huomattu.\n\n\"Jacob!\" huudahti Marables.\n\n\"Ei jää henkiin kieliäkseen\", lisäsi Fleming varmasti, ottaen toisen\ntulitikun ja sytyttäen lampun. \"Tule!\" komensi hän kiivaasti. \"Pois\nkajuutasta heti!\"\n\nValmistauduin tottelemaan häntä. Fleming poistui kajuutasta, ja lähdin\nhänen jälkeensä, kiertäen pöydän ympäri hänen puoleltaan, mutta silloin\nMarables sekaantui asiaan.\n\n\"Seis, Fleming! Mitä aiot tehdä?\"\n\n\"Vaientaa hänet!\" tokaisi Fleming.\n\n\"Mutta et kai murhaa häntä?\" kirkaisi Marables, vapisten päästä\njalkoihin saakka. \"Sitä et halua, et uskalla tehdä!\"\n\n\"Mitä en uskaltaisi tehdä, Marables? Mutta lörpöttelemisestä ei ole\nmitään hyötyä. Nyt on kysymyksessä hänen tai minun henkeni. Toinen\nmeistä täytyy uhrata, enkä vielä tahdo kuolla hänen mielikseen.\"\n\n\"Et saa -- jumaliste, et saa, Fleming!\" huusi Marables, tarttuen\ntoiseen käsivarteeni ja pitäen minua tiukasti kiinni.\n\nAutoin Marablesia voimieni mukaan; mutta huomattuaan meidän jäävän\nvoitolle Fleming otti taskustaan pistoolin ja iski sillä Marablesia\npäähän, niin että viimemainittu meni tajuttomaksi. Viskattuaan\npistoolin pois kädestään hän kiskoi minut pois kajuutasta. Olin vahva,\nmutta hän oli hyvin väkevä, eikä vastustukseni hyödyttänyt mitään;\nvähitellen hän raahasi minut aluksen laidalle, otti minut syliinsä ja\npaiskasi minut tummaan, nopeasti virtaavaan jokeen.\n\nOli onneksi minulle, että Flemingin ensimmäisen kohtauksemme aikana\nlausuma uhkaus oli saanut minut harjoittelemaan uimista, ja vielä\nonnellisempaa oli, ettei esteenäni ollut mitään muita vaatteita kuin\npaita, joka oli ylläni tullessani kannelle. Asiain näin ollen vuorovesi\nkuljetti minua mukanaan jonkun matkan, ennenkuin pääsin pinnalle, eikä\nFleming, joka otaksuttavasti tähyili, eroittanut minua niin etäältä.\nSittenkin minulla oli vain vähän toiveita pelastua pimeässä yössä lähes\nneljännesmailin päässä rannasta. Ponnistellessani pysyäkseni pinnalla\nkuulin airojen loisketta; sekunnin tai parin kuluttua näin ne pääni\nkohdalla. Tartuin viimeiseen niistä muiden sivuutettua minut ja huusin:\n\n\"Apua!\"\n\n\"Mitä pahusta! Seis, miehet! Joku on vedessä\", kiljaisi se mies, jonka\nairoon olin tarttunut.\n\nHe taukosivat soutamasta; mies veti airollaan minua likemmäksi, kunnes\nyletti minuun käsin, ja sitten minut nostettiin veneeseen. Olin\nnääntymäisilläni vilusta ja kovista ponnistuksistani; ja vasta sitten,\nkun he olivat kietoneet minut päällystakkiin ja kaataneet kurkkuuni\nhiukan väkijuomaa, kykenin puhumaan. Minulta tiedusteltiin, mihin\nalukseen kuuluin.\n\n\"Polly-nimiseen proomuun.\"\n\n\"Juuri siihen, jota me etsimme. Missä päin se on poikaseni?\"\n\nOpastin heitä; heidän aluksensa oli iso, kuusiairoinen, jokipoliiseille\nkuuluva vene. Peräteljolla istuva, venettä ohjaava päällikkö kysyi\nsitten:\n\n\"Miten jouduit veteen?\"\n\n\"Minut viskasi aluksesta\", vastasin, \"Fleming-niminen mies.\"\n\n\"Juuri sitä nimeä hän käyttää\", huudahti päällikkö. \"Soutakaa, pojat!\nHänen tunnollaan on nähtävästi murhia yhtä hyvin kuin muitakin\nrikoksia.\"\n\nNeljännestunnin kuluttua olimme proomun kupeella -- päällikkö ja neljä\nmiestä hypähtivät veneestä kannelle, jättäen kaksi veneeseen ja käskien\nmyöskin minun pysyä siellä. Vaikka olinkin viluinen ja surkeassa\nkunnossa, oli liian innostunut kohtaukseen malttaakseni olla nousematta\npystyyn peräteljolle tarkkailemaan kaikkea, mitä tapahtui. Kun\npäällikkö miehineen pääsi kannelle, tuli heitä vastaan Fleming\nMarablesin seuratessa kyynärän tai parin verran hänen takanaan.\n\n\"Mitäs tämä merkitsee?\" karjaisi Fleming rohkeasti. \"Oletteko meitä\nryöstämään tulleita jokirosvoja?\"\n\n\"Emme aivan\", vastasi päällikkö. \"Olemme vain tulleet tarkastamaan\nteitä. Luovuttakaa meille kajuuttanne avain!\" jatkoi hän tunnusteltuaan\novea ja huomattuaan sen lukituksi.\n\n\"Hyvin mielelläni, jos näytätte, että teillä on tarkastamisvaltuudet\",\nlupasi Fleming. \"Mutta täältä ette löydä salakuljetettuja väkijuomia,\nsen sanon teille. Marables, anna heille avain! Näen heidän olevan\njokivartion miehiä.\"\n\nMarables, joka ei ollut virkkanut mitään, ojensi avaimen päällikölle,\njoka viritti salalyhdyn, meni kajuuttaan ja ryhtyi sitä tarkastamaan,\njätettyään kaksi miestä vahtimaan Flemingiä ja Marablesia. Mutta hänen\ntarkastuksensa oli tulokseton; hän ei löytänyt mitään ja palasi\nkannelle.\n\n\"No\", äänsi Fleming purevasti, \"löysittekö jotakin?\"\n\n\"Malttakaahan hieman!\" virkkoi poliisipäällikkö. \"Kuinka monta miestä\ntässä proomussa on?\"\n\n\"Kuten näette\", vastasi Fleming.\n\n\"Kyllä; mutta täällä on myöskin poika; missä hän on?\"\n\n\"Meillä ei ole poikaa\", intti Fleming. \"Kaksi miestä riittää oikein\nhyvin tällaiseen alukseen.\"\n\n\"Kysyn teiltä sittenkin, miten pojalle on käynyt? Tänään iltapäivällä\noli nimittäin kannellanne poika.\"\n\n\"Jos täällä oli poika, on hän otaksuttavasti palannut maihin.\"\n\n\"Vastatkaa toiseen kysymykseeni; kumpi teistä viskasi hänet jokeen?\"\n\nKuultuaan poliisipäällikön kysymyksen Fleming hätkähti, kun taas\nMarables huudahti:\n\n\"Sitä en minä tehnyt; olisin tahtonut pelastaa hänet. Oi, kunpa poika\nolisi täällä todistamassa sen!\"\n\n\"Minä olen täällä, Marables\", lausuin, nousten kannelle, \"ja todistan,\nettä koetitte pelastaa minua, kunnes tuo Fleming-raakalainen iski\nteidät tajuttomaksi. Sen jälkeen hän heitti minut jokeen, jotta en\nolisi todistamassa sitä, että löysin kajuutasta hopea- ja\nkultaesineitä, jotka, kuten kuulin hänen teille sanovan, täytyi panna\nsäkkeihin ja upottaa, koska kaksi apuria oli kielinyt.\"\n\nMinut nähtyään Fleming pyörähti ympäri ikäänkuin ei olisi halunnut\nkatsoa minuun. Hänen kasvojaan en nähnyt, mutta oltuaan muutamia\nsekunteja siinä asennossa hän ojensi äänettömästi kätensä pantaviksi\nkäsirautoihin, jotka poliisipäällikkö oli jo ottanut esille taskustaan.\nMarables päinvastoin syöksähti eteenpäin heti, kun olin lakannut\npuhumasta, ja otti minut syliinsä.\n\n\"Sinä oivallinen, rehellinen poika! Minä kiitän Jumalaa -- kiitän\nJumalaa! Hänen sanansa ovat kaikki totta, sir. Löydätte tavarat proomun\nperään upotettuina, ja niiden kannatusnuora on kiinnitetty peräsimen\nalempaan saranakoukkuun. Jacob, Jumalan kiitos, olet pelastunut!\nEn enää uskonut sinua näkeväni. Kas niin, sir\", lisäsi hän\npoliisipäällikölle, ojentaen käsiään, \"minä ansaitsen sen hyvin.\nMinulla ei ollut kylliksi luonteenlujuutta pysyäkseni rehellisenä.\"\n\nMarablesin samoin kuin Fleminginkin kädet pantiin rautoihin, ja\nvarrottuaan sen verran aikaa, että ehdin käydä hytissäni pukeutumassa,\npoliisipäällikkö hinasi vedestä arvoesineitä sisältävät säkit, jätti\nkaksi miestä vahtimaan proomua ja lähti maihin, vieden meidät kaikki\nmukanaan. Silloin oli kello noin kolme aamulla, ja olin hyvin\niloissani, kun saavuimme poliisiasemalle ja minun sallittiin lämmitellä\ntakkatulen edessä. Niin pian kuin minun oli taaskin lämmin, kävin\npitkäkseni penkille ja vaivuin sikeään uneen.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nElämän vaihtelua -- Ensin viranomaisten eteen ja sitten proomussa alas\njokea -- Tomit -- Iloinen sydän kahden kepin nenässä -- Saan\nensimmäisen lauluopetukseni -- Proomussamme hyvä miehistö: kaksi poikaa\nja miehenosa.\n\n\nSeuraavana aamuna heräsin vasta sitten, kun poliisit minut herättivät\nja veivät minut viranomaisten eteen. Jäljessämme tuleva väkijoukko ei\nnäyttänyt tekevän eroa vankien ja todistajan välillä, ja lausuttiin\nrunsaasti huomautuksia, jotka eivät olleet kovin imartelevia ja\ntuntuivat minusta hyvin kiusallisilta.\n\n\"Hän on liian nuori sellaiseen työhön\", huudahti joku.\n\n\"Hänen kasvoissaan on hirsipuun merkki\", tokaisi toinen, johon\nvilkaisin ja jolle minun olisi totisesti sopinut lausua sama\nkohteliaisuus.\n\nPoliisiasema ei ollut kaukana tutkintotuomarin virkapaikasta, ja pian\nsaavuimme perille. Poliisien esimies meni sisähuoneeseen neuvottelemaan\nviranomaisten kanssa, ennenkuin he tulivat sieltä esille ja istuutuivat\npaikoilleen.\n\n\"Missä on Jacob Faithful? Poikaseni, tunnetko valan merkityksen?\"\n\nVastasin myönteisesti; minut vannotettiin, ja todistukseni merkittiin\npöytäkirjaan. Senjälkeen se luettiin vangeille, joilta tiedustettiin,\noliko heillä mitään sanomista puolustuksekseen. Fleming, joka oli\nkutsuttanut lakimiehen asianajajakseen, sai neuvon, ettei hänen pitänyt\nvastata mitään. Marables vastasi tyynesti, että kaikki pojan sanat\nolivat tosia.\n\n\"Muistakaa\", lausui tutkintotuomari, \"ettemme voi hyväksyä teitä\ntodistamaan rikoskumppanianne vastaan; pojan todistusta pidetään\nriittävänä.\"\n\n\"Se ei ollutkaan tarkoitukseni\", vastasi Marables. \"Tahdon vain\nkeventää omaatuntoani enkä yrittää puolustella.\"\n\nSitten heitä vastaan määrättiin nostettavaksi oikeusjuttu, ja heidät\nvietiin vankilaan. En hennonut olla menemättä Marablesin luokse\npuristamaan hänen kättänsä, ennenkuin hänet vietiin pois salista. Hän\nnosti molempia käsiään, sillä hänen kätensä olivat raudoissa, pyyhki\nsilmiään ja sanoi:\n\n\"Salli tämän olla varoituksena sinulle, Jacob -- eipä silti, että\nluulisin sinun sitä tarvitsevan; mutta olinhan minäkin aikoinani yhtä\nrehellinen kuin sinäkin olet -- ja katsohan minua nyt!\"\n\nJa hän loi murheellisena silmäyksen käsiraudoilla kytkettyihin\nranteisiinsa. He poistuivat huoneesta, ja Fleming loi minuun katseen,\njoka selvästi ilmaisi, millaiset toiveeni olisivat, jos milloinkaan\njoutuisin hänen kynsiinsä.\n\n\"Meidän täytyy pidättää teidät, poikaseni\", huomautti eräs\nviranomaisista, \"jollette voi hankkia riittävää takuuta siitä, että\nsaavutte todistamaan oikeudenkäyntiin.\"\n\nVastasin, etten tuntenut ketään paitsi isäntääni ja opettajaani ja\nettei minulla ollut minkäänlaisia keinoja ilmoittaakseni heille\nasemastani.\n\nSilloin tutkintotuomari käski poliisien esimiehen lähteä ensimmäisellä\nBrentfordin postivaunulla ilmoittamaan herra Drummondille, mitä oli\ntapahtunut, ja mainitsemaan hänelle, että proomu olisi jokivartion\nhoivassa, kunnes hänen sopisi lähettää siihen miehiä; ja minun\nsallittiin jäädä istumaan oikeuspöydän takana olevalle penkille. Herra\nDrummond koulumestarin seuraamana saapui vasta keskipäivän jälkeen.\nAikaa säästääkseen tutkintotuomari antoi todistukseni heidän\nluettavakseen; he takasivat, että tulisin oikeuteen, ja minun\nsallittiin lähteä oikeussalista. Lähdimme sieltä postivaunuissa, mutta\nkoska he istuivat sisällä ja minä istuin ulkopuolella, ei minulta\nkyselty paljoa, ennenkuin saavuimme Drummondien taloon; siellä esitin\nheille yksityiskohtaisen selostuksen kaikesta, mitä oli tapahtunut.\n\n\"Oi! _Deus!_\" huudahti mestari, kun olin lopettanut tarinani.\n\"Millainen pelastus! Kuinka täpärä! Kuten Propertius naisellisesti\nsanoo: '_Eripitur nobis jampridem carus puer_. [Ennenaikaisesti meiltä\ntemmataan rakas poika.] Olipa hyvä, että olit opetellut uimaan -- sinun\ntäytyi totisesti ponnistella aika tavalla. '_Pugnat in adversas ire\nnatator aquas_' [Uimari puskee karsaita aaltoja vastaan], niin, aika\ntavalla henkesi edestä, lapsi. No niin, Jumala olkoon kiitetty!\"\n\nMutta herra Drummond tahtoi välttämättä saada proomun takaisin\ntelakalle. Senvuoksi hän antoi minulle päivällistä, sillä en ollut\nsyönyt mitään koko sinä päivänä, ja lähetti minut ynnä kaksi miestä\nsitten veneessä noutamaan alusta takaisin. Seuraavana päivänä saavuimme\njälleen telakalle, ja kun herra Drummond ei vielä ollut valinnut siitä\nhuolehtimaan ketään muuta miestä, olin taaskin joitakuita päiviä\nmaissa, jakaen aikani mestarin ja Drummondin perheen kesken. Ei\nainoastaan itse Drummond, vaan myöskin hänen vaimonsa ja hänen pikku\ntyttärensä Sarah kohtelivat minua ystävällisesti.\n\nProomun laivuri löydettiin pian; ja koska vietin sangen pitkän ajan\nhänen komennuksessaan, pitää minun kuvailla häntä yksityiskohtaisesti.\nHän oli palvellut elämänsä parhaan osan sotalaivassa, ollut mukana\nuseissa suurissa ja pienissä taisteluissa, kunnes hänen palveluksensa\npäättyi, kun hän Trafalgarin taistelussa menetti molemmat jalkansa ja\nsai eläkkeen Greenwichin sairaalasta, mikä oli hänestä mieluisempaa\nkuin joutua sinne hoidokiksi, koska hänellä oli vaimo ja lapsi.\nSenjälkeen hän oli työskennellyt joella.\n\nHän oli hyvin ripeä, leveäharteinen mies, ja ennenkuin hän menetti\njalkansa, oli hän otaksuttavasti ollut ainakin viiden jalan yhdentoista\ntuuman tai kuuden jalan mittainen. Mutta koska hän oli havainnut\ntasapainon säilyttämisen helpommaksi lyhyiden kuin pitkien kapuloiden\nvarassa, oli hän lyhentänyt puujalkansa noin kahdeksan tuuman\npituisiksi, joten hän tanakkoine vartaloineen näytti suunnattomalta\nkääpiöltä.\n\nHänellä oli erittäin hyvä maine, ja vakuutan, että hän ansaitsi sen\noikein hyvin. Hän oli aina rattoisalla tuulella, ja hän oli hiukan\ntaipuvainen maistelemaan, mutta hänen huomattavin piirteensä oli\nsydämen hilpeys; hän lauleli aina. Hänen äänensä oli hyvin kaunis ja\nvoimakas. Hänen palvellessaan laivastossa olivat kapteeni ja upseerit\nusein kehoittaneet häntä laulamaan, ja hän oli ollut keulakannen\nriemuna. Hänen muistinsa oli hyvä, ja hänen lauluvarastonsa oli\nuskomattoman suuri; samalla hän harvoin, jos milloinkaan lauloi enempää\nkuin yhden tai kaksi saman laulun säkeistöä sellaisinaan, vaan jos se\nsoveltui tilanteeseen, hän usein muutti sanoja, sovittaen niitä tarpeen\nmukaan.\n\nHäntä säesti hänen poikansa Tom, minun ikäiseni nuorukainen, yhtä\nhilpeä kuin isänsäkin; pojalla oli hyvä sopraanoääni, ja hänessä oli\naika paljon huumoria. Usein hän tarttui isänsä lauluun, jatkaen sitä\nomilla sepittämillään sanoilla nasevasti ja hyvällä sävelellä.\n\nMe kolmisin olimme proomun miehistönä; ja koska jo nyt oli menetetty\npaljon aikaa hukkaan, menimme alukseen heti heidän saavuttuaan. Isän\nnimi oli Tom Beazeley, mutta joella hänet yleisesti tunnettiin \"vanhan\nTomin\" tai, kuten joku oppinut koiranleuka oli hänet ristinyt, \"kahden\nkepin varassa liikkuvan vedenhaltijan\" nimellä. Niin pian kuin olimme\nvieneet proomun hynttyymme, kuten vanha Tom niitä nimitti, hän sai\nmääräykset, ja lähdimme liikkeelle telakan laiturista.\n\nTuuli oli suotuisa. Nuori Tom oli vilkas kuin apina ja yhtä valmis\nkujeisiin. Hänen isänsä tarttui peräsimeen, ja me pojat, apunamme\npienikokoinen newfoundlandilainen koira, jonka Tom oli opettanut\ntarttumaan köyteen hampaillaan ja joka tuntuvasti auttoi kahta poikaa\nköyttä kiskottaessa, hinasimme proomun purjeet levälleen, ja niin\nlähdimme liikkeelle, samalla kun vanhan Tomin virittämä laulu kantautui\nmolemmille rannoille.\n\n    \"Nyt tuuli saa purjeita pullistaa;\n        alus paremman vauhdin saa.\n    Olen aalloilla saanut jo ponnistaa,\n        nyt on vuoroni armastaa.\"\n\n\"Tom, vintiö, onko äidillesi menevä mytty valmis? Meidän täytyy laskea\nruuhi vesille, Jacob, Battersean kohdalla ja lähettää vaatteet maihin\nmuorin pestäviksi, sillä muutoin ei meillä ole puhtaita paitoja\nsunnuntaiksi. Työnnä sinäkin paitasi mukaan, Jacob! Ei muori siitä\npahastu. Hän pesi ennen merikadettien vaatteet. Käykää kiinni, molemmat\npojat, ja tiukatkaa vielä vähän noita nostoköysiä. Hyvä on, pojat!\n\n    Kaikki purjehet hinataan mastohon.\n        Pojat, lauluuni liittykää!\n    Kun purtemme kunnon vauhdissa on,\n        tuulen maljoja ryypätkää!\n\nTom, missä on teekannuni? Kas niin, poikaseni, meidän täytyy puhaltaa\naamiaismerkki. Jacob, tuolla laahautuu köysi vedessä. No niin, Tom,\nojenna minulle teetä! Pidän perää toisella kädellä, juon toisella, ja\nkuta vähemmän puhumme jaloista, sitä parempi.\n\n    En mainetta, rikkautta tavoita,\n        en kunniaan pyri, en.\n    Mutta yhtä minä rukoilen taivaalta --\"\n\nSamassa Tom ojentaessaan hänelle kannua yhtyi sopraanollaan lauluun:\n\n        \"Saada teetä nyt kupposen.\"\n\n\"Hiljaa, sinä laivakokki! Miten uskallat sekaantua pennyn maksavine\npilleillesi? Miten vuoroveden laita on, Tom?\"\n\n\"Kolmen neljänneksen laskuvesi.\"\n\n\"Ei, eikä ole, sinä veijari. Miten se on, Jacob?\"\n\n\"Noin puolen luullakseni.\"\n\n\"Ja sinä olet oikeassa.\"\n\n\"Kuinka syvältä vettä on proomumme vierellä?\"\n\n\"Teidän täytyy kiertää niemi kaukaa\", vastasin. \"Matala ulottuu\npitkälle.\"\n\n\"Kiitos, poikani! niin arvelin, mutta en ollut varma.\" Ja sitten vanha\nTom viritti kauniin sävelen.\n\n    \"Älä liiaksi luota itseesi,\n        kun laivasi matkalla on!\n    Hyvä neuvo kun myös on ohjeesi,\n        on suuntasi poikkeukseton.\"\n\n\"Vanha Tom, sinäkö siellä?\" luikkasi joku eräästä toisesta proomusta.\n\n\"Niin; minun jäännökseni, ystäväiseni.\"\n\n\"Älkää menkö silloille tällaisen vuoroveden aikana -- niiden\nalapuolella puhaltaa vireä tuuli suoraan ylöspäin.\"\n\n\"Ole huoletta, panemme parastamme.\n\n    Jos puuskilta, kuuroilta rauhassa,\n        aluksemme vain olla saa,\n    niin kyllä toki myrskyssä lauhassa\n        voi huoletta laskettaa.\"\n\n\"Hyvä, vanha Tom! Minkä tähden pojat eivät heitä onkiaan veteen, kun\nkaikki kalat ovat sinua kuuntelemassa?\" huusi mies tuulen ja vuoroveden\neroittaessa proomut toisistaan.\n\n\"Kerran olin pienessä, Arion-nimisessä aluksessa\", puheli vanha Tom,\n\"ja tarina kertoi sen päällikön saaneen kalat mielensä mukaan\nseuraamaan itseään. Sen tiedän, että Pohjanmerellä liikkuessamme\nhyljelaumat seurailivat laivaamme, jos vihelsimme; mutta niillä\neläimillähän onkin korvat -- kun taas kaloilla ei niitä ole.\n\n    Niin hyvin aina muistan sen kylmän, kolkon maan,\n              jossa revontulet\n              silmistä poies\n         unet kauas karkoittivat loimullaan.\n\nJacob, oletko syönyt aamiaisesi? Kas niin, käyhän kiinni peräsimeen\nsiksi aikaa, kun minä ja Tom laitamme aluksen hieman parempaan\njärjestykseen!\"\n\nSitten vanha Tom mennä kolisti keulaan kintereillään poikansa ja\nnewfoundlandilaiskoira, joka näytti pitävän itseään aluksemme miehistön\ntärkeimpiin jäseniin kuuluvana. Kieputtuaan köydet ja lakaistuaan\nkannen he menivät kajuuttaan suorittamaan pikku järjestelyjään.\n\n\"Tuossa on hyvä lukko, Tom\", ihasteli isä, kiertäessään avainta kaapin\nlukossa. (Muistin sen ja senkin, että sen äänekkään napsahduksen\njohdosta minut viskattiin kannelta jokeen.) Vanha Tom jatkoi:\n\"Kuulehan, Tom, tuota kaappia et saa auki, minkä vuoksi panenkin\nsokerin ja rommin sinne, sinä vintiö. Ne kuluvat liian nopeasti,\nmilloin sinä olet muonamestarina.\n\n    Sillä ryyppy se suuntamme määrää,\n        työtunnit ja levonkin.\n    Missä hyvänsä merimies häärää,\n        sen muistaa hän kompassin.\"\n\n\"Mutta eihän se auta ihmistä ohjaamaan alusta varmasti, isä\", huomautti\nTom.\n\n\"Älä sinä sitten lainkaan kajoa siihen, Tom!\"\n\n\"Minä vain maistan vähän, isä, jotta sinä et joisi liikaa.\"\n\n\"Kiitos tyhjästä! Milloin minä nautin liikaa, sinä vintiö?\"\n\n\"Et liian paljoa sellaiselle miehelle, joka seisoo omilla tolpillaan,\nmutta kyllä liikaa kahden luudanvarren varassa toikkaroivalle\nmiehelle.\"\n\n\"Pidä leipälaukkusi pienemmällä, herra Tom! Muutoin irroitan toisen\nluudanvarteni ja sivaltelen sillä hartioitasi.\"\n\n\"Ennenkuin saat sen irti, lähden käpälämäkeen. Mitäs sitten teet, isä?\"\n\n\"Otan sinut kiinni, sittenkun saan, kuten hämähäkki sieppaa kärpäsen.\"\n\n\"Mitä hyötyä siitä olisi, kun et osaa olla äissäsi kymmentä minuuttia?\"\n\n\"Se on ihan totta, Tom; kiitä siis tähtiäsi siitä, että sinulla on\nkaksi oivallista jalkaa ja ettei isälläsi ole ainoatakaan!\"\n\n\"Hyvin usein kiitänkin tähtiäni; se on totinen tosi. Mutta miksipä\nkannattaa olla äkäinen rommitipasta tai kourallisesta sokeria?\"\n\n\"Sentähden, että otat enemmän kuin muonaosuutesi.\"\n\n\"No niin, ota sinä vähemmän! Silloin on kaikki tasan.\"\n\n\"Mutta minkätähden minun pitäisi tyytyä vähempään, suvaitsetko sanoa?\"\n\n\"Sen tähden, että olet vain miehen puolikas; sinun ei tarvitse\nhuolehtia jaloista, kuten minun täytyy.\"\n\n\"No, sanon sinulle, Tom, että juuri siitä syystä minun pitäisikin saada\nenemmän voidakseni lohduttaa vanhaa ruhoani niiden menetyksen\njohdosta.\"\n\n\"Menettäessäsi jalkasi menetit painolastisi, isä, etkä senvuoksi saa\nlevittää ylettömästi purjeita, sillä muutoin horjahdat laidan ylitse\njonakin pimeänä yönä. Jos juon grogia, tapahtuu se yksinomaan sinun\nhyväksesi, oivallathan.\"\n\n\"Olet hyvä poika isällesi ainakin siinä suhteessa; ja makeasuinen lapsi\nsokeriin nähden. Mutta Jacob nukkuu kajuutassa minun kanssani, ja sinä\nsaat kiikuttaa peitehuopasi keulapuolelle.\"\n\n\"Mutta sehän on minusta tuiki luonnotonta. Minkä lähden eroittaa isää\nja poikaa toisistaan?\"\n\n\"Ei tässä ole juuri se tarkoituksena; me eroitamme vain pojan\nrommipullosta.\"\n\n\"Se on ihan yhtä julmaa; minkä tähden eroittaa toisistaan kahta niin\nhyvää ystävystä?\"\n\n\"Sen tähden, että ystäväsi on liian väkevä sinulle ja kellistää sinut\nlattiaan aina joskus.\"\n\n\"No niin, mutta minä annan sen anteeksi; se kaikki tehdään täydessä\nystävyydessä.\"\n\n\"Tom, olet aika veitikka; mutta nyt pieksät kieltäsi ihan turhaan.\nVäkijuomat eivät ole hyväksi sinunkaltaisellesi pojalle, niiden valta\nsinussa kasvaa.\"\n\n\"No, enkö minäkin kasva? Me kasvamme yhdessä.\"\n\n\"Sinä kasvat nopeammin ilman niitä.\"\n\n\"En suinkaan haluaisi olla sinun tapaisesi kookas, typistetty mies.\"\n\n\"Jollen olisi ollut kookas mies, olisi hengitykseni katkennut iäksi; se\nkuula, joka sieppasi jalkani, olisi katkaissut sinut keskeltä kahtia.\"\n\n\"Ja se kuula, joka olisi vienyt sinulta pään, viuhahtaisi minun pääni\nylitse, joten siihen nähden olemme taaskin tasan.\"\n\n\"Ja nyt on rommi lukon takana\", tokaisi vanha Tom, kiertäen avainta ja\npistäen sen taskuunsa. \"Siinä piste koko juttuun, ja nyt lähdemme\nkannelle.\"\n\nOlen selostanut tämän keskustelun, koska se antaa lukijalle paremman\nkäsityksen siitä, millainen Tom oli ja miten hän kohteli isäänsä. Tom\npiti isästään, ja vaikka hän olikin vallaton ja liian ahkera juomaan,\nmilloin sai väkijuomia, ei hän ollut tottelematon eikä pahankurinen.\nHeidän palatessaan kannelle olimme melkein Battersean kenttien\nkohdalla.\n\n\"Tiedätkö, Jacob, miten Battersean seurakunta sai nuo kentät\nhaltuunsa?\"\n\n\"En; en tiedä.\"\n\n\"No niin, sitten kerron sen sinulle. Se tapahtui sen vuoksi, että\nBattersean asukkaat olivat inhimillisempiä ja armiaampia kuin heidän\nnaapurinsa. Aikoinaan noilla kentillä ei ollut lainkaan arvoa; nyt ne\novat kokonaisen aarteen arvoiset, väitetään. Erään jokeen hukkuneen\nonnettoman pahuksen ruumis ajautui maalle noille rannoille, eikä\nyksikään seurakunta mielinyt kustantaa sen hautaamista. Vaikka\nbattersealaisia olisi kaikkien vähiten voinut velvoittaa siihen, eivät\nhe tahtoneet sallia miespoloisen ruumiin virua mudassa, vaan\nsuorittivat kustannukset. Kun nyt kentät tulivat arvokkaiksi, olivat\nmuut seurakunnat valmiit vaatimaan niitä omikseen. Mutta kun asia\njoutui oikeuden ratkaistavaksi ja todistettiin Battersean seurakunnan\nhaudanneen ruumiin, määrättiin kentät tälle seurakunnalle kuuluviksi.\nSiten he saivat hyvän maksun inhimillisyydestään, ja he ansaitsivat\nsen. Herra Drummond vakuutti sinun tuntevan joen hyvin, Jacob.\"\n\n\"Olen tällä joella syntynyt.\"\n\n\"Niin, olen kuullut sen samoin kuin senkin miten isäsi ja äitisi\nkuolivat. Kerroin siitä Tomille, koska hän on liian kärkäs laittamaan\nitsensä huiteriin.\"\n\n\"No, mutta, isä, ei ole syytä muistuttaa sitä Jacobille; hänen\nsilmässään on jo kyynelpisara\", virkkoi Tom huomaavaisesti.\n\n\"Toivoisin, ettet sinä ikinä saisi muunlaista pisaraa -- mutta älä ole\npahoillasi, Jacob! En ajatellut, mitä puhuin. Katsohan, näetkö tuon\npienen talon, jossa on kaksi savupiippua? Se on minun, ja siellä on\nmuorini -- mitähän hän tällä hetkellä puuhailee?\" Ja vanha Tom vaikeni\ntuokioksi katse suunnattuna taloon ja puhkesi sitten laulamaan:\n\n    \"Olen liikkunut, ulapoilla, olen rantoja polkenut,\n    olen voiton soihtua kannellut,\n    olen surman jylinää levittänyt;\n    en mainetta, varoja saanut oo -- toki kodin olen löytänyt.\n\n-- Tom, poika, vedä ruuhi proomun kupeelle ja souda maissa viemässä\nmytty! Tiedusta, miten muori voi ja kerro hänelle, että minä olen terve\nja iloinen?\"\n\nTuota pikaa Tom oli veneessä ja souti reippaasti rantaa kohti.\n\n\"Tästä johtuu mieleeni\", jatkoi vanha Tom, \"miten palasin äitini luokse\noltuani ensimmäiset kolme vuottani merillä. Lainasin veneen laivurilta\n-- olin Grönlannin vesillä liikkuvassa aluksessa, ensimmäisessä\nlaivassani -- ja soudin rannalle äitini majan kohdalle, kallion\njuurelle. Arvelin vanhuksen kuolevan riemusta.\"\n\nSenjälkeen vanha Tom oli ääneti, pyyhkäisi kyyneleen silmästään ja\ntavallisuuden mukaisesti viritti sävelen _sotto voce_:\n\n    \"Oi mitäpä siitä, jos silmääni pyyhin?\n    Voi kyynel kihota riemustakin.\n\n-- Kuinka onneton se nais-parka olikaan\", jatkoi hän oltuaan taaskin\ntovin vaiti, \"kun tahdoin lähteä merille -- kuinka hän pyysi ja rukoili\npojat ovat ihan tunteettomia, se on varma.\n\n    Älä, lapseni, lähde sa luotani pois!\n    Jos menisit, kaikkeni poissa ois.\n    Jos äitiä muistat, et matkalle\n    pyri; hän jää haudan reunalle.\n\n-- Mutta vihdoin hän kuitenkin tottui siihen, kuten nainen sanoi\nnylkiessään ankeriasta. Tom on hyvä poika, Jacob, mutta ei vakava,\nkuten sinun sanotaan olevan. Hänen äitinsä hemmoittelee hänet piloille,\nenkä minäkään jaksa olla hänelle tyly, sillä hänen sydämensä on\nsittenkin oikealla paikalla. Tuolla muori huiskuttaa pesuriepua meille\nmerkiksi. Olisin halunnut itse mennä maihin, mutta jos astun noihin\npaperista kyhättyihin, pieniin veneisiin, menee puinen varpaani niiden\npohjan lävitse.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nTomit alkavat riidellä -- Rauhansopimus sotaakäyvien puolten välillä --\nLauluja ja illallista -- Suurin aikakirjoissa mainittu määrä\npaahtopaistia.\n\n\nSenjälkeen Tom työnsi ruuhen irti rannasta. Päästyään matkan\npuoliväliin soutaessaan takaisin proomulle äitinsä tarkkaillessa häntä\nhän lepuutti airojaan.\n\n\"Tom, Tom!\" huusi hänen äitinsä, pudistaen hänelle nyrkkiään, kun hän\nkumarsi päätänsä. \"Jos sen teet, Tom!\"\n\n\"Tom, Tom!\" kiljaisi hänen isänsä, heristäen hänkin nyrkkiään. \"Jos\nuskallat, Tom!\"\n\nMutta Tom ei ollut heidän kummankaan ulottuvilla; hän kiskoi pullon\nkopasta, jonka hänen äitinsä oli hänelle uskonut, vei sen suun\nhuulilleen ja imi pitkän kulauksen.\n\n\"Se riittää, Tom!\" kirkui hänen äitinsä rannalta.\n\n\"Se on liikaa, sinä lurjus!\" karjui hänen isänsä proomusta.\n\nTom ei kuitenkaan välittänyt kumpaisenkaan varoituksesta, vaan otti\nsen, mitä hän piti omana annoksenaan, souti sitten hyvin kylmäverisesti\nproomun kupeelle ja ojensi kannelle kopan ja puhtaita vaatteita\nsisältävän käärön. Senjälkeen hän antoi veneen kiinnitysköyden\nisälleen, jonka huomasi aikovan tervehtiä häntä sen päällä heti hänen\nennätettyään kannelle. Mutta Tom oli liian ovela -- hän sysäsi venettä\neteenpäin, ponnahti kannelle ja juoksi keulapuolelle, ennenkuin hänen\nisänsä ennätti kompuroida hänen luoksensa. Iso luukku oli auki, ja Tom\nlaittoi tämän esteen itsensä ja isänsä väliin ennenkuin aloitti\nneuvottelut.\n\n\"Mikä on hätänä, isä?\" kysyi Tom, hymyillen ja silmäillen minua.\n\n\"Hätänä, sinä vintiö! Miten rohkenit kajota pulloon?\"\n\n\"Pulloon -- pullo on siellä, yhtä hyvässä kunnossa kuin konsanaan.\"\n\n\"Rommia minä tarkoitin -- miten uskalsit juoda sitä?\"\n\n\"Olin puolitiessä äitini ja sinun välilläsi, ja niinpä join teidän\nmolempien terveydeksi, toivoen teille pitkää ikää. Eikö se osoita, että\nolen oikein hyvä lapsi?\"\n\n\"Toivoisinpa, että minulla olisi taaskin jalkani, sinä lurjus!\"\n\n\"Toivoisit saavasi rommisi takaisin, sitä kai tarkoitat, isä. Sinun\npitää valita -- jos nimittäin saisit rommin, niin tokkohan pysyisit\njaloillasi.\"\n\n\"Mitä rommin juomiseen tulee, sinä vintiö, tunnut päättäneen sijoittua\nminun kenkiini.\"\n\n\"No niin, kengistä ei ole sinulle lainkaan hyötyä isä -- minkä tähden\nen sitä tekisi? Minkä tähden et luota minuun? Jollet olisi pannut\nkaappia lukkoon, en olisi nyt ottanut omin päin.\" Ja Tom, jonka\nkengännauha oli höllinnyt, kumartui kiinnittämään sitä.\n\nVanha Tom, joka vielä oli kiukuissaan, arveli, että koska hänen\npoikansa pää oli käännetty toisaalle, hänellä oli nyt hyvä tilaisuus\nmennä tiilien ylitse, joita, kuten olen aikaisemmin jo maininnut, oli\nlastattu proomuun ison luukun tasalle, ja yllättää poikansa. Tom ei\nlainkaan aavistanut tätä temppua ja olisi varmasti joutunut kiinni,\njollei ylimmäisen kerroksen tiilistä yksi olisi pyörähtänyt ympäri ja\nhänen isänsä puujalka senvuoksi sujahtanut tiilipinojen väliin,\njuuttuen siihen kiinni. Vanha Tom yritti kiskoutua irti, mutta ei\npäässyt.\n\n\"Tom, Tom\", huusi hän, \"tule tänne vetämään minut irti!\"\n\n\"Enpä tulekaan\", vastasi Tom kylmästi.\n\n\"Jacob, Jacob, tule tänne! Tom, juokse pitämään perää!\"\n\n\"Enkä juokse\", vastasi Tom.\n\n\"Jacob, älä välitä peräsimestä! Proomu kyllä ajelehtii itsekseenkin\nminuutin ajan\", huusi vanha Tom. \"Tule auttamaan minua!\"\n\nMutta kun kohtaus huvitti minua ja kun tunteeni olivat nuoren Tomin\npuolella selitin, että jos jättäisin peräsimen yksikseen, alus\nvälttämättä ajautuisi matalikolle. Jäin senvuoksi paikalleni, haluten\nnähdä millä tavoin Tomit selviytyisivät pulmistaan.\n\n\"Nämä kirotut --! Tom, vintiö, pitääkö minun jäädä tähän koko\npäiväksi?\"\n\n\"Ei, isä, en usko sinun jäävän siihen. Autan sinua ihan kohta.\"\n\n\"No, minkä tähden et sitten auta?\"\n\n\"Sen tähden, että meidän pitää sopia asioista. Et kai usko, että\ntahtoisin jouduttaa itselleni selkäsaunaa, vai uskotko?\"\n\n\"En pieksä sinua, Tom. Saat särkeä puujalkani, jos sen teen.\"\n\n\"Ne ovat hyvällä alulla särkymään päin jo nyt luullakseni. No niin,\nisä, olemme tasan.\"\n\n\"Miten niin?\"\n\n\"No niin, tänä aamuna sinä katkaisit jyrkästi minun aikeeni, ja nyt\novat omat aikomuksesi katkaistut.\"\n\n\"No, jos sinä päästät minut pulasta, niin minä peruutan sanani.\"\n\n\"Jos irroitan sinun jalkasi, niin avaatko sinä kaapin oven?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Entä lupaatko minulle nasevan ryypyn päivällisen jälkeen?\"\n\n\"Kyllä, kyllä, se ryyppy on yhtä naseva kuin nyt jalkani puristus.\"\n\n\"Ei, se olisi liikaa, sillä silloin joutuisin kiinni. Haluan vain\npuoliksi, kuten äskenkin join.\"\n\nTom, joka tiesi isänsä pitävän sopimuksensa, meni viipymättä häntä\nauttamaan, viskeli syrjään joitakuita päällimmäisiä tiiliä ja vapautti\nhänet vankeudesta. Päästyään jälleen kannelle ja omille jaloilleen\nvanha Tom huomautti:\n\n\"Onpa totisesti huono tuuli, joka ei tuo kenellekään hyvää. Minun\njalkani menetys on useita kertoja ollut sinun pelastuksesi, herra Tom.\"\n\nNyt oli aika ankkuroida, koska nousuvesi tuli vastaamme. Tom, joka\ntoimi kokkina, tarjosi meille jo valmistettua päivällistä, olimme\nkaikki hauskalla tuulella, ja Tom esiintyi isäänsä kohtaan täysin\nluottavasti. Koska meidän ei pitänyt nostaa ankkuria joihinkuihin\ntunteihin, venyi ateriamme pitkäksi, ja täytettyään pojalleen antamansa\nlupauksen, laitettuaan hänelle nasevan ryypyn, otti vanha Tom itsekin\nryypyn tai pari ja kävi aika puheliaaksi.\n\n\"Kas niin, kerrohan meille hyvä tarina, isä! Meillä ei ole mitään\ntekemistä, ja Jacob kuuntelisi sinua mielellään.\"\n\n\"No niin, siispä teen sen\", myöntyi vanha Tom. \"Mistä minun pitää\nteille kertoa?\"\n\n\"Tulesta ja vedestä tietysti\", vastasi Tom.\n\n\"No niin, siispä kerron teille niistä molemmista, koska niin haluatte.\nKerron, miten jouduin hänen majesteettinsa palvelukseen tulen tähden ja\nmiten se upseeri, joka minut värväsi, joutui pois palveluksesta veden\ntähden, Olin silloin vielä oppilas, ja minulla oli oppiaikaa jäljellä\nvielä kolme kuukautta, minkä jälkeen en tietenkään olisi enää ollut\nturvassa joutumasta palvelemaan kuningasta, ja laiva, jossa olin, lähti\nItämerelle lastinaan nautoja.\n\n-- Aluksessamme oli vähintään kaksisataa nautaa, jotka oli sidottu\nkaikille kansille laitetuille alustoille päät likellä laitoja ja\ntakapuolet laivan keskustaa kohti. Ne olivat aika lihavia, kun ne\ntuotiin alukseen, mutta pian ne laihtuivat; sää oli hyvin kehno, ja\neläin-poloiset horjahtelivat toisiaan vasten ja liukahtelivat niin,\nettä niitä kävi sääliksi. Ne olivat kuitenkin sullotut niin tiiviiseen,\nettä ne tukivat toisiaan, mikä osoittautui niille eduksi ankarissa\nmyrskyissä, joissa aluksemme heittelehti kuin herne kalistimessa.\n\n-- Olimme liittyneet lukuisaan kuljetuslaivueeseen, mutta\npurjehtiessamme Juutinraumaan tyyntyi kuten tavallisesti käy, ja\ntanskalaiset tykkiveneet tulivat meitä ahdistamaan. Meitä saattavat\nsotalaivat esiintyivät uljaasti, mutta eivät päässeet liikkumaan\ntyvenessä, ja monet kuljetuslaivoista olivat aika paljon niistä\njäljessä. Meidän aluksemme oli etunenässä, mutta liian likellä rantaa,\nja tanskalaiset karkasivat kimppuumme, toivoen saavansa laivamme\nvallatuiksi. Kun sotalaivoista huomattiin, mitä vihollinen mieli,\nlähetettiin niistä veneitä torjumaan hyökkäystä. Mutta veneet eivät\nennättäneet estämään ahdistajia nousemasta alukseemme, minkä ne\ntekivät. Koska emme halunneet joutua tirkistelemään Kööpenhaminan\nvankilan ristikkojen lomitse, me lähdimme veneissämme laivamme toiselta\nlaidalta, samalla kun tanskalaiset nousivat siihen toiselta laidalta,\nja soudimme sotalaivojen aseistettuja, avuksemme rientäviä veneitä\nkohti.\n\n-- Sotalaivojen veneet ohjattiin suoraan aluksellemme valtaamaan sitä\ntakaisin, minkä ne totta kyllä tekivätkin, mutta sitä ennen viholliset\nolivat sytyttäneet laivan tuleen ja lähteneet soutamaan toista\nlaivaamme kohti. Sen nähtyään sotalaivojen veneet kiiruhtivat jälleen\najamaan takaa tanskalaisia, jättäen meidät sammuttamaan liekkejä, joita\nnyt loimusi näkyviin sekä keulasta että perästä ja jotka tulisia\nkäärmeitä muistuttavina kiipesivät isonmaston takilaan. Pian\nhavaitsimme, että sammuttaminen oli mahdotonta. Viivyimme aluksella\nniin kauan kuin liekkien ja savun tähden suinkin voimme, ja sitten\nmeidän oli pakko lähteä. En ikinä unohda silloin elävinä paistuneiden\neläinparkojen ulvontaa ja valitusta.\n\n-- Tanskalaiset tekivät julman työn sytyttäessään palamaan aluksen,\njoka oli täynnä eläimiä. Jotkut niistä olivat kiskoutuneet irti ja\nsyöksähtelivät kannella sinne tänne, puskien toisia ja itse putoillen\nluukuista. Toiset pysyivät paikallaan, vapisten, koettaen nuuhkia\nraitista ilmaa savun seasta. Mutta kun tuli alkoi loimuta sekä keulassa\nettä perässä, korventaen samalla kertaa kahtasataa eläin-poloista, oli\nteutaroimisen ja mylvinnän hälinä kaamean tyrmistävä, ja se olisi\nsaattanut kuulua penikulman päähän. Panimme parastamme. Minä leikkasin\nkaulan poikki yli kymmeneltä naudalta, mutta ne potkivat ja rimpuilivat\nrajusti, kaatuilivat miesten päälle ja polkivat heitä jalkoihinsa; ja\nkerran eräs niistä virui päälläni, ja luulin palavani sen mukana, sillä\nen päässyt pois sen alta auttamatta. Olimme siis laivassa niin kauan\nkuin voimme, mutta sitten jätimme eläimet oman kohtalonsa huostaan; ja\nsoutaessamme pois alukselta oli palaneen lihan haju yhtä kammottava\nkuin eläin-raukkojen kiljunta ja voivotus.\n\n-- Sotalaivojen veneet palasivat karkoitettuaan tanskalaiset ja perin\nystävällisesti tarjoutuivat ottamaan meidät kaikki laivaansa, koska\nolimme menettäneet oman aluksemme, joten siis näette, että hänen\nmajesteettinsa palvelukseen pakotti minut tuli. Se vene, johon meidät\notettiin, kuului erääseen kuljetuslaivuetta saattavaan fregattiin, ja\nvenettä komentava luutnantti oli kiroileva, reuhaava veitikka, joka eli\nikäänkuin hänen elämänsä kestäisi ikuisesti.\n\n-- Kavuttuani fregattiin sen kapteeni tiedusti minulta, haluaisinko\nliittyä sen miehistöön, ja kun arvelin, että minun sopisi yhtä hyvin\npalvella kuningasta kiltistikin, suostuin vapaaehtoisesti. Niin on aina\nparasta menetellä jouduttuaan laivaan ja ihan avuttomaksi, sillä\nvapaaehtoiseen luotetaan enemmän kuin väkisin värvättyyn ja\nitsepintaiseen mieheen.\n\n-- Pidin laivastopalveluksesta ihan alusta alkaen; kapteeni ei ollut\nturhan tarkka mies; joidenkuiden ihmisten käsitysten mukaan hän ei\nollut oikein sotalaivoissa noudatettujen tapojen mukainen, mutta\naluksessa oltiin onnellisia, ja miehet olisivat olleet valmiit\ntaistelemaan kapteenin puolesta viimeiseen veripisaraan saakka.\nSellaisesta laivasta minä pidän. Olen nähnyt puhtaampia kansia, mutta\nen milloinkaan ole nähnyt iloisempia sydämiä.\n\n-- Ainoa upseeri, josta miehet eivät pitäneet, oli se upseeri, joka\nminut värväsi. Hänen kielenkäyttönsä oli rumaa, ja hän oli perin\nmielivaltainen. Ja milloin hän kiroili, oli suorastaan hirvittävää\nkuulla hänen suustansa purkautuvia sanoja. Minua ei pahastuta\nkiivastumisen hetkellä säväytetty kirosana, mutta hän keksi kirouksensa\nollessaan rauhallisella mielellä ja päästi ne ilmoille vimmastuessaan.\n\n-- Saatettuamme kuljetuslaivueen perille ja palatessamme kotimaahan\njouduimme nokkavastaiseen myrskyyn, joka oli pahimpia, mitä milloinkaan\nolen kokenut. Oli tuullut tiukasti lounaasta, sitten oli tuuli\nkääntynyt luoteiseen, nostattaen peloittavan ristiaallokon. Fregattimme\noli hyvin vanha alus, ja vaikka se olikin usein ollut telakalla ja sen\nrunko oli korjattu, ei ollut lainkaan kiinnitetty huomiota sen kannen\nyläpuolella oleviin laitteisiin, jotka olivat hauraat kuin mispeli.\n\n-- Luullakseni oli keskimmäisen vahtivuoron kolmen lasin aika, tuulen\nulvoessa takilassamme, sillä meillä ei ollut levällään muita purjeita\nkuin haruspurje ja kahvelipurje, kun harus kiskoutui irti, ja alus\nkääntyi laitatuuleen, ennenkuin sitä ehdittiin estää.\n\n-- Mainitsemani luutnantti oli vahdissa, ja hänen äänensä kuului tuulen\nulvonnassakin, kun hän kiroili miehille, komentaen heitä vetämään\nharuspurjeen alas voidaksemme kiinnittää sen uudelleen ja laittaa sen\njälleen kuntoon. Laivamme oli, kuten mainitsin, kääntynyt laitatuuleen,\nja samassa aalto -- niin aalto, melkein ison maston korkuinen, kohahti\nsuoraan fregattimme laitaan, kiskaisi peräkannen suojakaiteen, joka,\nkuten jo sanoin, oli ihan laho, irti isonmaston vantteja myöten ja\npaiskasi sen, tykit ja miehet, kaikki yhdessä rytäkässä laidan ylitse\nmereen.\n\n-- Perämasto kaatui, mutta isomasto kesti, ja kun sillä hetkellä olin\nsen suojassa, pelastuin takertumalla epätoivoisesti kiinni takilaan,\nmutta minuutin ajan olin vedessä, joka pyyhkäisi melkein kaikki\nmukanaan mereen. Niin pian kuin vesi meni ohitseni, silmäilin ylöspäin\nja ympärilleni -- näky oli perin kammottava; peräkansi oli kadonnut,\nikäänkuin veitsellä silpaistuna -- kannella ei ollut ainoatakaan\nsielua, mikäli minä eroitin; peräsimessä ei ollut ketään -- perämasto\noli poissa -- luukku-ikkunat tipotiessään -- aallot kohahtelivat\nsuoraan laivaan, joka oli ihan suojaton; veneet huuhtoutuneet\npaikoiltaan mereen -- kannella kaikki äänetöntä, mutta kovaa melua\npääkannella ja sen alla, sillä laiva oli melkein täynnä vettä, ja\nkaikki kannen alla olevat miehet kiiruhtivat paitasillaan kannelle,\nluullen aluksen olevan uppoamaisillaan.\n\n-- Vihdoin kapteeni, jäljessään ensimmäinen luutnantti ja muut\nupseerit, kömpi kannelle ja takertui tukipylväisiin, ja vähitellen\nkaikki rauhoittuivat, laiva pantiin kuntoon, ja miehistö komennettiin\npuolikannelle tarkastettavaksi. Nimenhuudossa ei seitsemänviidettä\nmiehen nimeen kuulunut vastausta -- heidät oli kutsuttu vastaamaan\nsiitä, miten olivat eläneet, miespoloiset, eikä myöskään kiroilevaa\nluutnanttia löytynyt.\n\nNo niin, vihdoin saimme miehet kannelle ja käänsimme aluksen\nmyötätuuleen kiitämään raa'at alastomina. Kun menimme peräpartaalle,\njonka suojakaide oli vielä jäljellä samoin kuin peräkannen kaidetta\nnoin kuuden jalan pituudelta kummallakin puolella sitä, näimme, että\nperätikkaihin oli takertunut jotakin, joka silloin tällöin upposi\naaltoihin niiden loiskiessa aluksen laitaa vasten ja auttaessa tuulta\ntyöntämään sitä eteenpäin. Pian eroitimme, että esine oli mies, ja minä\nkapusin sinne, sujautin köydensilmukan miesparan vartalon ympärille, ja\nhieman vaivaloisesti meidät molemmat hinattiin jälleen kannelle.\n\n-- Mies osoittautui kadonneeksi luutnantiksi, jonka aalto oli\npaiskannut aluksen perän alle ja joka oli takertunut perätikkaisiin ja\nsiten ihmeellisesti pelastunut. Kului pitkä aika, ennenkuin hän\ntointui, eikä hän enää ryhtynyt tehtäviinsä koko sen viikon aikana,\njonka vielä olimme merellä, ennenkuin ehdimme Yarmouthin satamaan. Ja\ntuskinpa hän edes virkkoi sanaakaan kenellekään, vaan näytti aina\nolevan vakavissa aatoksissa. Satamaan saavuttuamme hän luovutti\nvaltakirjansa kapteenille ja lähti maihin. Hän meni uudelleen kouluun,\nsanotaan, hänestä tuli pappi, ja mikäli tiedän, hän saarnaa jossakin\nensi sunnuntaina. Kuten siis huomaatte, vesi karkoitti hänet pois\nlaivastosta, ja tuli pakotti minut laivastoon. Siinä sinulle tarina,\nJacob.\"\n\n\"Pidän siitä hyvin paljon\", vastasin.\n\n\"Ja nyt, isä, laula meille kokonainen laulu äläkä niitä pikku\npätkiäsi!\"\n\nVanha Tom viritti \"Nelsonin kuoleman\" sillä tavoin, että sanat ja sävel\nkaikuivat korvissani koko illan.\n\nKuu oli ylhäällä, ennenkuin vuorovesi muuttui meille suotuiseksi ja\nnostimme ankkurin. Vanha Tom piti perää, sillä aikaa kun hänen poikansa\nvalmisti illallista ja minä pysyttelin keulassa, tähystäen tarkoin,\nettemme törmänneet mihinkään. Oli kaunis ilta, ja lipuessamme lukuisten\nsiltojen alitse kaupunki näytti ikäänkuin ilotulituksen valaisemalta,\nsillä lukemattomat kaasuliekit loivat eräänlaisen sädekehän niiden\nrakennusten kattoihin, jotka silloin tällöin osoittivat pääkatujen\npaikkaa, eroittaen ne yleisestä, tummasta rykelmästä. Silloin tällöin\nkuului vanhan Tomin ääni näyn palauttaessa hänen mieleensä jonkun hänen\nmoninaisista lauluistaan.\n\n    \"Korvaani ääni tytön armaan\n        kuuluvi suloinen\n    kuin airoin loiske kuutamoiseen\n        painuvain merehen.\"\n\nEn milloinkaan ole nauttinut enemmän kuin kuunnellessani näitä eri\nlaulujen pätkiä, joita niin soinnukkaasti tulvi vanhan Tomin huulilta,\nsävelten leijaillessa vedenpinnalla yön hiljaisuudessa. Käännyin\ntaaksepäin häntä katsomaan; hänen kasvonsa olivat ylöspäin suunnatut,\nhän silmäili kuuta, joka lipui majesteettisena taivaalla ja hopeoi koko\nmaisemaa. Vesi oli sileä kuin lasi, ja vinha laskuvesi oli kiidättänyt\nmeidät pois suvannossa olevien laivojen luota; joen molemmat rannat\nolivat selvästi näkyvissä, kun vanha Tom alkoi uudelleen:\n\n    \"Kuu paisteellansa hopeisiksi\n        valaisee lehdot, vuoret, maat;\n    saa taivaat valosäihkyisiksi,\n        kun armaas luokse, neito, saat.\n\n-- Jacob, millä kohdalla jyrkkä niemeke on? Keulasta oikeallako?\"\n\n\"Niin -- suoraan keulassa. Teidän olisi parasta kääntää puolen piirun\nverran ulommaksi; vuorovesi kiidättää meitä nopeasti.\"\n\n\"Aivan oikein, Jacob. Pidä silmällä, poika, ja ilmoita, milloin suunta\non hyvä:\n\n    Jos pilvikin kuun peittää milloin,\n        myös peittää punehduksesi.\n    Hän kaihoellen oottaa illoin.\n        Vie hälle lohdutuksesi.\n\n-- Mitä olet laittanut illalliseksi, Tom? Mitä paistinpannussasi\npihisee? Se ainakin tuoksuaa hyvältä.\"\n\n\"Niin, ja otaksuttavasti se myöskin maistuu hyvältä. Mutta, katsele\nsinä kuuta, isä, ja salli minun ja paistinpannun hoidella omia\nosiamme!\"\n\n\"Samalla kun minä kaiketi laulan osaani, poika.\n\n    Palvojat lemmen kuutamossa\n        on pyhäkössä kauneuden.\n    Maan loistehessa taivaisessa\n        vallitsee voima rakkauden.\"\n\nVanha Tom vaikeni, ja paistinpannu pihisi edelleen, levittäen tuoksua,\njoka kenties ei ollut mieluinen taivaasta, mutta oli erittäin mieluisa\nmeistä kuolevaisista, jotka raitis ilma oli tehnyt nälkäisiksi.\n\n\"Millainen suuntamme on nyt, Jacob?\"\n\n\"Hyvä, ja kaikki on niinkuin olla pitääkin. Mutta seuraavassa\nkäänteessä saamme tuulen vastaamme, ja meidän olisi parasta kääriä\nisopurje kokoon.\"\n\n\"Mene, Tom, siis auttamaan Jacobia!\"\n\n\"En voi jättää _ingoneja_ yksin, isä, en, vaikka proomu kaatuisi.\nNiiden pilaantuminen nyt, kun ne paistuvat niin hilpeästi, puristaisi\nsilmiini enemmän kyyneliä kuin ne tekivät niitä leikellessäni.\nSitäpaitsi maksa muuttuisi yhtä mustaksi kuin aluksemme kaaret ovat.\"\n\n\"Pane paistinpannu kannelle, Tom, ja kääri purje kokoon Jacobin kanssa,\nole kiltti! Sinun sopii senjälkeen sitä ravistella.\n\n    Lipuos, pursi, riemu on\n    paisteessa soutaa kuutamon.\n\n-- Kas niin, poikaseni; käärikää se kaikki kokoon! Ja nyt paikoillemme;\nJacob tähystämään, Tom paistinpannulleen ja minä peräsimeen!\n\n    Ei kuulu hiiskahdustakaan\n    hiljaisen veden solinaan.\n    On yö, mut päivä kirkkahin\n    ei tietä näytä selvemmin.\n\n-- Niinpä niin, kuu on kaunis laitos -- Jumala sitä siunatkoon! Kuinka\nusein kaipasimmekaan sitä pimeinä talviöinä purjehtiessamme Kanaalissa,\naaltojen kohahdellessa Eddystonen kallion ylitse ja koettaessaan\npahanilkisyydessään sammuttaa sen majakkaa. En ihmettele sitä, että\nihmiset sepittävät lauluja kuulle ja että itse niitä laulelen.\nSeuraavan mutkan jälkeen laskemme ankkurin.\"\n\nLaskimme vielä seuraavan mutkan vuoroveden mukana, joka nyt tasaantui\nnopeasti. Ankkurimme laskettiin, ja me kaikki menimme illalliselle ja\nvuoteeseen. Olen yksityiskohtaisesti kuvaillut ensimmäistä päivää,\njonka vietin proomussa uusien kumppanieni seurassa, koska sitä voidaan\npitää esimerkkinä jokapäiväisestä elämästämme. Tom ja hänen isänsä\nkinastelivat ja sopivat, valmistivat ruokaa, lauloivat ja kertoivat\ntarinoita. Mutta minulla on vielä muitakin kohtauksia kerrottavikseni.\n\nSaavuimme määräpaikkaamme, otimme lastin paluumatkaksemme ja palasimme\nproomunomistajan telakalle. Siellä sain tietää, ettei minun sopinutkaan\nlähteä mukaan seuraavalle matkalle, koska Flemingin ja Marablesin\noikeudenkäynnin otaksuttiin alkavan lähipäivinä. Senvuoksi proomu\nlastattiin, ja se lähti liikkeelle ilman minua. Tavallisuuden\nmukaisesti herra Drummond kutsui minut asumaan luoksensa.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nOlen mukana toimittamassa entistä proomukumppaniani hirteen sen tähden,\nettä hän yritti hukuttaa minut -- Hyvä työ ansaitsee toisen hyvän työn\n-- Äkillinen temppu Newgatessa -- Lainkäyttöä koskeva tarina --\nTarpeellisten varokeinojen ja valmistelujen jälkeen koulumestari lähtee\nensimmäiselle matkalleen -- Gravesendiin.\n\n\nOikeudenkäynti Flemingiä ja Marablesia vastaan oli järjestetty Old\nBaileyhin, mikäli muistan oikein, marraskuun seitsemänneksi päiväksi,\nja herra Drummondin ja mestarin seurassa olin oikeussalissa kohta kello\nkymmenen jälkeen. Tuomarin istuuduttua paikalleen tuotiin syytetyt\nsisälle, koska heidän juttunsa oli ensimmäisenä luettelossa.\n\nHe olivat molemmat puhtaat ja hyvin puetut. Flemingissä\n näin tapahtuneen pienen muutoksen; hän oli kalpea, mutta\npäättäväisen näköinen. Mutta kun katsahdin Marablesiin, ällistyin.\nHerra Drummond ei aluksi tuntenut häntä; hänen painonsa oli\nvähentynyt kahdestasadastaneljästäkymmenestä naulasta enintään\nsataankahdeksaankymmeneen naulaan -- hänen vaatteensa roikkuivat\nlöyhällä hänen ympärillään -- hänen poskiltaan oli puna kadonnut --\nhänen nenänsä oli muuttumaisillaan teräväksi, ja hänen täyteläiset,\npyöreät kasvonsa olivat käyneet pitkulaisiksi. Mutta hänen piirteissään\noli vieläkin jäljellä sama luontainen, hyväntahtoinen ilme, ja hänen\nhuulillaan väikkyi herttainen hymy. Hänen katseensa lipui pelokkaasti\nympäri oikeussalia -- hän tunsi häpeällisen asemansa -- hänen\nohimoilleen ja otsalleen lehahti puna, ja sitten hän taaskin kävi\nkalpeaksi kuin palttina sekä loi katseensa lattiaan ikäänkuin ei olisi\nenää halunnut nähdä muuta.\n\nSittenkun syytöskirjelmä oli luettu läpi, tiedusti oikeuden sihteeri\nvangeilta, tunnustivatko he olevansa syyllisiä.\n\n\"Olen syytön\", väitti Fleming rohkeasti.\n\n\"John Marables, oletteko syyllinen vaiko syytön?\"\n\n\"Syyllinen\", vastasi Marables, \"olen syyllinen, mylord.\" Ja hän peitti\nkasvonsa käsillään.\n\nFlemingiä syytettiin kolmesta rikoksesta, pahoinpitelystä, johon\nliittyi murhayritys, hänen hallussaan tavattujen tavaroiden\nvarastamisesta ja asuinhuoneistoon syytöskirjelmässä mainittuna päivänä\ntehdystä murtovarkaudesta. Mutta mikäli sain tietää, olisi häntä\nvastaan voitu esittää vielä lähes kaksikymmentä syytöstä, jos nämä\neivät olisi tehonneet. Marablesia syytettiin siitä, että hän oli ollut\navustamassa viimemainittua rikosta varastetun tavaran salaajana.\n\nYleinen syyttäjä aloitti oikeudenkäynnin lausumalla, että Fleming, joka\nmyöskin oli käyttänyt Barkettin, Wennin ynnä useita muita nimiä, oli\nkauan aikaa ollut mitä pahimman, pääkaupunkia useita vuosia vitsanneen\nvarasjoukkueen päämiehenä, että oikeusviranomaiset olivat kauan häntä\netsineet, mutta että hän oli kadonnut ja että oli otaksuttu hänen\npoistuneen maasta välttääkseen lainmukaisia rangaistuksia, jotka hän\noli ansainnut suunnattomilla rikoksillaan. Mutta kuten sittemmin oli\nselvinnyt, hän olikin ryhtynyt sellaiseen toimenpiteeseen, joka ei\nollut ainoastaan johtanut poliisiviranomaisia harhaan, vaan jonka\nnojalla varasjoukkue oli lisäksi voinut jatkaa saalistamistaan\nturvallisemmin kuin konsanaan. Hän oli piiloutunut joella liikkuvaan\nproomuun, ja kun hän oli siinä näyttänyt uutterasti suorittavan\ntehtäviään ja ansaitsevan toimeentulonsa rehellisenä miehenä, oli hän\nsiten voinut laajentaa vaikutustaan, lisätä apureittensa lukumäärää ja\nedelleenkin kehittää julkean rohkeita suunnitelmiaan.\n\nTärkein keino saada murtovarkaudet selville oli kadonneista tavaroista\nilmoittaminen, ja tällaisten pahantekijäin suurimpana vaikeutena oli\ntavaroiden myyminen, koska varastettujen tavarain ostajat tiesivät,\nettä varkaat olivat heidän armoillaan ja että heidän täytyi hyväksyä se\nhinta, joka heille tarjottiin. Poistaakseen nämä vaikeudet Fleming oli,\nkuten olemme aikaisemmin huomauttaneet, piiloutunut oikeusviranomaisten\nkäsistä joella liikkuvaan proomuun, josta tehtiin varastetun tavaran\nsäilytyspaikka. Hän ja hänen rikoskumppaninsa kuljettivat rikollisesti\nhankittuja tavaroita aluksessa pitkin jokea ja myivät ne etäällä\nvarkauspaikasta, joten tavarat eivät milloinkaan joutuneet uudelleen\nnäkyviin eivätkä poliisit niin ollen voineet niitä tuntea ja päästä\nniiden avulla rikollisten jäljille.\n\nTällaista järjestelmää oli nyt hyvin menestyksellisesti noudatettu\nlähemmä vuoden päivät, eikä sitä hyvin todennäköisesti olisi vieläkään\nsaatu selville, jollei rikollisten kesken olisi syntynyt riitaa voiton\njaosta, minkä johdosta kaksi apuria antoi asian ilmi poliiseille. Nämä\nkaksi apuria oli myöskin hyväksytty todistamaan rikoskumppanejaan\nvastaan murtovarkausjutussa, jossa Fleming oli pääsyytettynä, jos se\nnimittäin katsottaisiin tarpeelliseksi.\n\nMutta vankia vastaan esitettiin vieläkin vakavampi syytös, nimittäin\nse, että hän oli yrittänyt murhata proomun miehistöön kuuluvan, Jacob\nFaithful-nimisen pojan, joka, kuten oli ilmennyt, oli epäillyt syytetyn\npuuhia ja velvollisuudentuntoisena isäntäänsä kohtaan oli valppaasti\npitänyt silmällä rikollisten hommia sekä tuontuostakin kertonut muille\nhenkilöille, mitä hän oli saanut selville. Tämä poika oli tärkein\ntodistaja syytettyä Flemingiä ja myöskin Marablesia, toista vankia,\nvastaan, josta yleinen syyttäjä saattoi vain huomauttaa, että\noikeudenkäynnin yhteydessä tulisi ilmi hänen hyväkseen seikkoja, jotka\ntuomari epäilemättä ottaisi suopeasti huomioon. Hän ei halunnut sen\nenempää kuluttaa valamiehistön aikaa, vaan kutsua todistajansa heti\nkuultaviksi.\n\nSenjälkeen minut kutsuttiin esille, minulle esitettiin taaskin samat\nkysymykset valan merkityksestä, ja kun tuomari oli tyytyväinen\nvastauksiini, todistin samoin kuin aikaisemminkin. Huomasin tuomarin\nhuolellisesti tarkastavan aikaisempaa todistustani nähdäkseen,\npoikkesivatko sanani nyt millään tavoin entisistä vakuutuksistani.\nSitten Flemingin asianajaja kuulusteli minua, mutta ei saanut minua\nmuuttamaan todistustani. Aina, milloin suinkin voin, käytin kuitenkin\ntilaisuutta hyväkseni puhuakseni mahdollisimman paljon Marablesin\nhyväksi. Vihdoin asianajaja ilmoitti, ettei hän enää kyselisi minulta\nmitään.\n\nMinut päästettiin pois todistajan paikalta; ja senjälkeen kuulusteltiin\nsitä poliisivirkailijaa, joka oli nostanut minut vedestä, ja muita\nasianomaisia, jotka tunsivat varastetut tavarat omikseen ja kertoivat,\nmiten ne oli heiltä anastettu. Todistukset olivat liian selviä\nepäiltäviksi. Valamiehistö julisti viipymättä Flemingin ja Marablesin\nsyyllisiksi, mutta voimakkaasti suositteli Marablesia viranomaisten\narmahdettavaksi. Tuomari nousi seisomaan, pani mustan lakin päähänsä ja\npuhui vangeille seuraavasti. Salissa oli niin hiljaista, että olisi\nsaattanut kuulla neulan putoavan lattialle:\n\n\"Teidät, William Fleming, on omista maanmiehistänne kokoonpantu\nvalamiehistö julistanut syylliseksi siihen, että olette ottanut vastaan\nvarastettua tavaraa, minkä lisäksi olette tehnyt murhayrityksen, perin\nkammottavan rikoksen. Teitä on rehellisesti ja puolueettomasti\ntutkittu, ja teidät on havaittu syylliseksi. Ja on käynyt ilmi, että\njos olisittekin selviytynyt näistä syytöksistä, olisi teitä vastaan\nvoitu esittää vielä muitakin syytöksiä, jotka olisivat olleet yhtä\nraskaita ja jotka nekin olisivat tuottaneet teille ansaitun\nrangaistuksen. Elämänne on ollut rikollinen, ei ainoastaan\nmieskohtaisesti, vaan myöskin siten, että olette viekoitellut ja\nyllyttänyt toisia rikoksiin; ja häpeällisen uranne lopuksi olette\nyrittänyt murhata kanssaihmisenne. On mahdotonta luvata teille\nvähääkään toiveita armosta. Henkenne on oikeudenmukaisesti menetetty\nisänmaanne loukattujen lakien sovitukseksi; ja tuomionne on se, että\nteidät tulee viedä tästä oikeussalista sinne, mistä teidät tänne\ntuotiin ja sieltä teloituspaikaile hirtettäväksi. Olkoon Jumala\nrajattomassa hyvyydessään armollinen teidän sielullenne!\n\n-- Te, John Marables, olette tunnustanut olevanne syyllinen teitä\nvastaan esitettyihin syytöksiin; ja oikeudenkäynnin yhteydessä\nesitettyjen todistusten nojalla on käynyt ilmi, että vaikka olettekin\nollut osallisena näissä rikollisissa puuhissa, ette suinkaan ole\npaatunut rikollinen.\" (\"En, en!\" huudahti Marables.) \"Vilpittömästi\nuskon, ettette ole, ja valitan suuresti, että sellainen mies, joka\nesitettyjen todistusten nojalla on ennen tätä onnetonta suhdetta\nnähtävästi ollut kunniallinen ihminen, on nyt joutunut näin\nhäpeälliseen asemaan. Oikeuden ääni vaatii kuitenkin teille ankaraa\nrangaistusta, ja sen oikeudenvaatimuksen mukaisesti teidät nyt\ntuomitaan; mutta samalla uskon, että hallitsijalle osoitettu\narmonanomus ei mene hukkaan.\"\n\nSenjälkeen tuomari julisti Marablesin tuomion, vangit vietiin pois\noikeussalista, ja uusi juttu otettiin esille, kun taas herra\nDrummond ja mestari saattoivat minut kotiin. Noin viikon kuluttua\noikeudenkäynnin jälkeen Fleming kärsi ansaitsemansa rangaistuksen, kun\ntaas Marables määrättiin karkoitettavaksi rangaistussiirtolaan\neliniäkseen, joka aika kuitenkin ennen hänen lähtöään vähennettiin\nseitsemäksi vuodeksi.\n\nMuutamien päivien kuluttua proomu palasi. Sen saapumisesta ilmoitti\nminulle viruessani vuoteessani kauniina, aurinkoisena aamuna ääni,\njonka tutut sävelet tulvivat korviini ollessani puolittain torkuksissa\npää pieluksen varassa.\n\n    \"Aamuaurinko kylpevi loisteessaan\n    kastehelmi kimmeltää kukalla.\n    Mutta säihkyä enemmän katseessaan --\n\n-- Tom, sinä apina, kieppua köysi kokoon ja viskaa suojapölkyt laiturin\nväliin! Liiku ripeästi, sillä muutoin vanha Fuzzle napisee punaisesta\nmaalistaan!\n\n    -- on armaalla, simahuulella.\"\n\nHypähdin pois pienestä pilttuustani, sysäsin auki ikkunan, jonka\nlaseihin pakkanen oli kiteyttänyt vähäisiä puunkuvia, ja näin proomun,\njoka juuri oli kiinnitetty telakan laituriin. Aurinko paistoi\nkirkkaasti, vanhan Tomin kasvot olivat yhtä hilpeät kuin aamukin, ja\nnuori Tom nauroi, hyppeli sinne tänne ja puhalteli sormiaan. Olin pian\npukeutunut ja pudistin proomukumppaneitteni kättä.\n\n\"No niin, Jacob, mitä pidät Old Baileystä? En ole käynyt siellä muuta\nkuin kerran eläissäni enkä aio mennä sinne uudelleen, jos sille suinkin\nmitään mahdan. Se tapahtui silloin, kun Sam Bowles aiottiin tuomita\nkuolemaan, mutta minun todistukseni pelasti hänet. Kerron sinulle,\nmiten se kävi. Tom, huolehdi sinä aamiaisesta! Näin kylmänä aamuna\nsietäisi saada kuppi teetä. Kas niin, alahan liikkua!\"\n\n\"Mutta en ole vielä koskaan kuullut Sam Bowlesin tarinaa\", vastasi Tom.\n\n\"Mitäpä sinä siitä? Kerron sen Jacobille.\"\n\n\"Mutta minäkin tahdon kuulla sen. Anna siis kuulua, isä! Minä panen\nsinut alkuun. No niin, nähkääs, Sam Bowles --\"\n\n\"Nuori herra Tom, sellainen poika, joka pitää isäänsä pilkkanaan,\nsaattaa saada selkäänsä. Varo, etten löylytä sinua! Tiehesi, veijari,\nvalmistamaan aamiaista!\"\n\n\"Ei, sitä en tee. Jollen minä saa kuulla tarinaasi, et sinä saa teetä.\nNiin olen päättänyt.\"\n\n\"Sanon sinulle, Tom, erään seikan. En saa sinusta kunnollista poikaa,\njollen leikkauta poikki molempia jalkojasi. Mieleni tekee kovasti\nnoudattaa tänne eläinpuoskari.\"\n\n\"Kiitoksia, isä, mutta jalkani ovat minusta oikein hyödylliset.\"\n\n\"No niin\", virkoin minä. \"Entä jos siirtäisimme tarinan kertomisen\naamiaisen ajaksi ja minä lähtisin auttamaan Tomia valmistamaan sen?\"\n\n\"Olkoon niin, Jacob. Tomin kai täytyy saada pitää päänsä, koska minä\nitse hänet hemmoittelin piloille. Olen opettanut hänet pitämään\ntarinoista niin paljon, että olin hupsu harmistuessani.\n\n    On elämä joki, ja ihminen\n        kuin purtena lipuvi pinnalla sen.\n    Ilo lastina helppo on tallettaa.\n        Vain tolkuton murhetta kuljettaa.\n\n-- Nyt lähden käymään maissa isännän puheilla tiedustamassa, mitä\nmeidän pitää nyt tehdä. Anna minulle keppini, poika! Sen varassa\nkompuroin lankuilla hieman varmemmin. Tanakassa tuolissa tulee olla\nkolme jalkaa, kuten tiedät.\"\n\nSenjälkeen vanha Tom mennä kolisti maihin. Noin puolen tunnin kuluttua\nhän palasi, tuoden muassaan puoli tusinaa savustettuja sillejä.\n\n\"Kas tässä, Tom, käristä nämä kalat! Jacob, kuka oli se kookas\nmiekkonen, jolla on niin pahuksenmoinen tuulenhalkaisija ja jonka\nkohtasin äsken isännän luona? Me lähdemme ensi kerralla Sheernessiin,\nja meidän pitää jättää hänet Greenwichiin.\"\n\n\"Mitä, koulumestariko?\" vastasin minä, arvaten asian vanhan Tomin\nkuvauksesta.\n\n\"Hänen nimensä alkoi D:llä, mutta en muista, mikä se oli.\"\n\n\"Dobbs?\"\n\n\"Niin, se osui likemmäksi. Hän tulee matkustajaksi proomuumme ja on\nmenossa katsomaan jotakin hyvin sairasta ystäväänsä. Nyt, Tom,\npoika-kulta, tuo esille astiat, sillä sisukseni kaipaavat voitelua.\"\n\nIstuuduimme joukolla aamiaiselle, ja niin pian kuin vanha Tom oli\nsyönyt ateriansa, pyysi hänen poikansa häntä kertomaan Sam Bowlesin\ntarinaa.\n\n\"No niin, nyt saatte sen kuulla. Sam Bowles oli laivakumppanini\nGrönlannin vesillä liikkuvassa aluksessa. Hän oli parhaita\nharppuunamiehiämme ja niin kunnollinen, hiljainen ja rehellinen\nkumppani kuin milloinkaan on heiluttanut riippumattoa. Hän oli sidottu\nniin sievään naiseen kuin konsanaan on nähty, mutta hänen vaimonsa ei\nollut yhtä hyvä kuin kaunis. Valmistauduimme parhaillaan lähtemään\nuudelle retkelle, ja hänen vaimonsa oli asunut hänen luonansa laivassa\nmuutamia viikkoja, sillä Sam oli vietävän ihastunut häneen eikä\njaksanut sietää hänen olevan poissa näkyvistään. Koska otaksuimme\nlähtevämme liikkeelle muutamien päivien kuluttua, täydensimme\nmiehistöämme, ja uusia miehiä tuli alukseemme joka päivä.\n\n-- Eräänä aamuna tuli alukseemme tarjoutumaan komea, kookas mies, jonka\ntukka oli paksu kuin hinausköysi. Laivuri otti hänet palvelukseensa, ja\nhän lähti jälleen maihin noutamaan kamppeitaan. Hänen ollessaan vielä\nlaivassamme menin kannen alle, ja kun näin Samin, joka piti pikku\nvaimoaan sylissään ja leikki hänen kiharoillaan, mainitsin hänelle,\nettä saisimme laivakumppaniksemme mainion vankan ja komean näköisen\nmiekkosen. Samin vaimo, joka kaikkien naisten tavoin oli hieman\nutelias, pisti päänsä luukusta tirkistääkseen häntä. Hän vetäisi\nmielestäni päänsä hyvin nopeasti takaisin ja esitti jonkun tekosyyn\nmennäkseen aluksen keulapuolelle, jossa hän viipyi jonkun aikaa ja\njosta palattuaan hän ilmoitti Samille haluavansa maihin. Koska oli\nsovittu niin, että hän olisi laivassa, kunnes olisimme poistuneet\njoelta, ei Sam jaksanut käsittää, mikä häntä oikein vaivasi. Mutta hän\noli jyrkkä ja lähti pois laivasta Samin suureksi hämmästykseksi ja\nharmiksi.\n\n-- Illalla Sam meni maihin, tapasi hänet, ja mitä arvelette tämän\npienen Jezebelin hänelle kertoneen? Niin, sellaista, että eräs miehistä\noli ollut häntä kohtaan karkea hänen käydessään keulassa ja että hän\njuuri senvuoksi tahtoi poistua laivasta. Sam vimmastui siitä\nlemmonmoisesti ja halusi tietää, kuka se mies oli, mutta vaimo\nleperteli hänelle eikä halunnut ilmaista sitä, koska hän pelkäsi Samin\njoutuvan siitä kärsimään. Vihdoin hän sai miehen petetyksi ja lähetti\nhänet takaisin laivaan täysin tyytyväisenä. No niin, viivyimme vielä\nkolme päivää ja lasketimme sitten jokea alaspäin Greenwichiin, jossa\nkapteenin piti tulla laivaan, ja meidän piti lähteä purjehtimaan niin\npian kuin tuuli olisi myötäinen.\n\n-- Purjehtiessamme jokea alaspäin se kookas, komea mies oli muassamme,\nja Samin istuessa arkullaan, syöden maljasta keittoa, otti mies esille\nhylkeennahkaisen tupakkapussin -- se oli hyvin omituinen pussi, nuoren\nhylkeen valkeasta, täplikkäisestä vatsanahasta valmistettu.\n\n-- 'Kuules, kumppani', huusi Sam, 'annahan tänne tupakkapussini! Mistä\nsen löysit?'\n\n-- 'Sinun pussisi!' äänsi toinen mies. 'Itse minä tapoin sen hylkeen,\nja mielitiettyni valmisti minulle tämän pussin.'\n\n-- 'No, mutta jollei tuo ole julkeata, niin miehen voisi kiroilla\nkuoliaaksi. Tom', lisäsi Sam minulle, 'eikö tuo ole minun pussini,\njonka vaimoni antoi minulle palattuani viime matkaltani?'\n\n-- Katsoin sitä, tunsin sen ja sanoin, että se oli hänen pussinsa.\nKookas mies väitti, ettei niin ollut, ja syntyi pahuksenmoinen rähinä.\nSam nimitti häntä varkaaksi, ja hän paiskasi Samin suoraan\nisostaluukusta tynnyrien sekaan. Senjälkeen suoritettiin säännöllinen\nnyrkkeily, Sam kolhittiin pahanpäiväiseksi, ja hänen oli pakko antaa\nperään. Ottelun päätyttyä otin Samin paidan ojentaakseni sen hänelle,\njotta hän olisi pukenut sen ylleen.\n\n-- 'Se on minun paitani', kiljaisi kookas miekkonen.\n\n-- 'Kyllä tämä on Samin paita', vastasin. 'Tunnen sen hänen omakseen.'\n\n-- 'Johan sanoin, että se on minun', intti mies. 'Tyttöni antoi sen\ntänä aamuna ylleni noustessani makuulta. Tuo toinen on hänen paitansa.'\n\n-- Katsoimme toista paitaa, ja ne molemmat olivat Samin. Sen kuultuaan\nSam laski yhteen kaksi ja kaksi ja kävi kovin mustasukkaiseksi sekä\nrauhattomaksi. Hänestä oli omituista, että hänen vaimonsa alkoi\nkiihkeästi haluta pois laivasta, kun tämä kookas miekkonen tuli\nalukseemme, ja pussi- ja paitajuttu panivat hänet ymmälle. Hänen\nvaimonsa oli luvannut tulla Greenwichiin katsomaan hänen lähtöään.\nLaskettuamme ankkurin lähti joitakuita miehiä maihin, muiden muassa se\nkookas mies. Sam, jonka pää oli turvonnut kurpitsamaiseksi, käski erään\nlaivakumppaninsa ilmoittaa hänen vaimolleen, ettei hänen sopinut mennä\nmaihin, vaan että vaimon piti tulla laivaan häntä tapaamaan. No niin,\nkello oli noin yhdeksän, oli pimeätä, ja kaikki tähdet tuikkivat, kun\nSam virkkoi minulle:\n\n-- 'Tom, lähdetään maihin! Kasvoissani olevia mustelmia ei näy\npimeässä.'\n\n-- Kiskoessamme venettä laivan kupeelle käski toinen perämies Samin\nviedä hänen harppuunankärkensä maihin, jossa sen reikää piti suurentaa.\nSousimme rantaan, ja ensimmäiseksi Sam tietysti moni siihen taloon,\njossa hän tiesi vaimonsa majailevan, kuten ennenkin. Hän meni\nyläkertaan vaimonsa huoneeseen, ja minä seurasin häntä. Ovi ei ollut\nlukittu, ja astuimme sisälle. Siellä oli hänen pieni vaimo-pahuksensa\nsikeässä unessa sen kookkaan miehen käsivarsilla. Sam ei jaksanut\nhillitä raivoaan, ja kun harppuunankärki oli hänen kädessään, paiskasi\nhän sen suoraan kookkaan miehen lävitse, ennenkuin ehdin häntä estää.\n\n-- Näky oli hirvittävä. Mies ähkyi, ja hänen päänsä retkahti riippumaan\nvuoteen reunalta. Samin vaimo kirkui ja suututti Samia vielä entistä\nenemmän heittäytymällä kookkaan miehen ruumiille itkemään. Sam olisi\nkiskaissut harppuunanterän irti ja lävistänyt sillä hänetkin, mutta se\noli mahdotonta. Melun johdosta talonväki tuli yläkertaan, ja pian\nlevisi tieto, että oli tehty murha. Taloon saapui poliiseja, Sam\nvietiin vankilaan, ja minä lähdin laivaan kertomaan kaikki, mitä oli\ntapahtunut.\n\n-- No niin, olimme parhaillamme lähdössä, sillä olimme pestanneet kaksi\nmiestä kuolemantuomiotaan odottavan Samin ja hänen surmaamansa\nmiesparan sijaan, kun laivaan tuli lakimies haastamaan minua\ntodistajaksi. Itse en ymmärtänyt siitä muuta kuin sen, että lakimies\nvärväsi väkisin minut palvelukseensa enkä päässyt mukaan matkalle.\nMinut vietiin maihin ja minua ruokittiin hyvin siihen saakka, kunnes\noikeudenkäynti alkoi. Sam-poloinen oli oikeussalissa syytettynä\nmurhasta. Vaippaan ja peruukkiin puettu herrasmies aloitti esityksensä,\nkertoen, kuinka vainaja, jonka nimi oli Will Errol, oli oman vaimonsa\nvieressä silloin, kun Sam surmasi hänet harppuunanterällä.\n\n-- 'Se on valhe!' kivahti Sam. 'Hän oli minun vaimoni vieressä'.\n\n-- 'Mylord', intti lakimies, 'asianlaita ei ollut niin. Hän oli oman\nvaimonsa vieressä, ja tässä on avioliittotodistus.'\n\n-- 'Vääriä papereita!' kiljui Sam. 'Tässä ovat minun paperini.' Ja hän\notti esille peltisen kotelonsa ja ojensi sen oikeudelle.\n\n-- Tuomari lausui, ettei ihmisiä tällä tavoin tutkittu ja että Samin\ntuli hillitä kieltänsä. Niin jutun käsittelyä jatkettiin ja aluksi meni\nkaikki heidän mielensä mukaan. Sitten tuli meidän vuoromme, ja minut\nkutsuttiin todistamaan, mitä oli tapahtunut, ja kerroin, että mies oli\nollut Samin vaimon vieressä, ja että kun Samilla oli ollut\nharppuunanterä kädessään, hän oli iskenyt sen miehen ruumiin lävitse.\nSitten verrattiin avioliittopapereita ja todettiin pikku Jezebelin\nolleen naimisissa heidän kummankin kanssansa; mutta hän oli ensin\nmennyt avioliittoon Samin kanssa, joten viimemainitulla oli suurempi\noikeus häneen; mutta kun hän oli sittemmin mielistynyt toiseen mieheen,\noli hän arvellut, että hänen sopi yhtä hyvin pitää kaaressaan kahtakin\njännettä.\n\n-- Niinpä tuomari julisti, että hän oli Samin vaimo ja että jokaisella\nmiehellä, vaikka hänellä ei olisikaan harppuunaa kädessään, oli oikeus\ntappaa sellainen mies, jonka hän löytäisi vuoteesta vaimonsa vierestä.\nSitten Sam pääsi ihan ilman rangaistusta, mutta tuomari ei suostunut\npäästämään vapaaksi Samin vaimoa, koska hän turmeltuneella\nkäytöksellään oli aiheuttanut murhan, vaan tuomitsi hänet sittemmin\nkaksinnaimisesta ja lähetti hänet rangaistussiirtolaan elinajaksi.\n\n-- Senjälkeen Sam ei enää nostanut päätänsä pystyyn; se, että hän oli\nsurmannut viattoman miehen, ja hänen vaimonsa käyttäytyminen olivat\nmasentaneet hänen mielensä. Hän lähti kalastusmatkoille, ja valas iski\nveneen pyrstöllään kahtia; Sam pökertyi ja upposi pohjaan kuin kivi.\nNäette siis, kuinka paljon pahaa sai aikaan tämä pieni Jezebel, jolla\ntäytyi olla kaksi aviomiestä, ja olkoon hän kirottu.\"\n\n\"No niin, se oli hyvä tarina, isä\", kehui Tom heti kertomuksen\nloputtua. \"Olin oikeassa sanoessani, että tahtoisin kuulla sen. Enkö\nollutkin?\"\n\n\"Et\", vastasi vanha Tom, ojentaen ison kouransa ja tarttuen poikansa\nkaulukseen. \"Ja kun nyt muistutit minulle siitä, maksan sinulle vanhoja\nvelkoja.\"\n\n\"Hyväinen aika, isä, ethän sinä ole minulle mitään velkaa\", virkkoi\nTom.\n\n\"Kyllä, olenpas. Ja nyt maksan sinulle kaikki kuitiksi.\"\n\n\"Voi, hyvä Jumala, he varmasti hukkuvat!\" kirkaisi Tom, nostaen\nmolempia käsiään perin kauhistuneen näköisenä. Vanha Tom pyörähti äkkiä\nympäri katselemaan siihen suuntaan ja hellitti otteensa. Tom pujahti\nkarkuun ja purskahti nauramaan. Myöskin minä nauroin, ja vihdoin\nnauruun yhtyi hänen isänsäkin.\n\nMenin maihin ja huomasin vanhan Tomin selostuksen pitävän paikkansa --\nkoulumestari oli aamiaisella Drummondien luona. Uusi aliopettaja\nhuolehti pojista ja koulun johtohenkilöt olivat myöntäneet hänelle\nlomaa kahdeksi viikoksi, jotta hän voisi käydä katsomassa erästä vanhaa\nystäväänsä Greenwichissä. Säästääkseen kuluja ja tyydyttääkseen\nuteliaisuuttaan vanhus oli hankkinut luvan matkustaa sinne\nproomussamme.\n\n\"En vielä koskaan, Jacob, ole astunut jalallani mihinkään sellaiseen,\nmikä kelluu vedenpinnalla\", huomautti hän minulle, \"enkä tekisi sitä\nnytkään, jollen siten säästäisi rahaa, jota, kuten tiedät hyvin,\nminulla ei ole ylen runsaasti. Useita vaaroja odotan kohtaavani;\nsellaisista olen lukenut kirjoista; ja hyvin sopi Horatiuksen\nhuudahtaa: '_Illi robur et aes triplex circa pectus erat_' [Hänellä oli\nvankkumattomuutta ja kolminkertainen vaskipaita], tarkoittaen\nensimmäistä vesille uskaltanutta miestä. Herra Drummond kuitenkin\nvakuuttaa proomun olevan kyllin vankan uhmaillakseen tuulten ja\naaltojen voimaa, ja sallimukseen luottaen aion uskaltaa matkalle,\nJacob, te duce [sinun johtaessasi].\"\n\n\"Ei, sir\", vastasin, nauraen sille, millaiset käsitykset mestari näytti\nmuodostaneen itselleen joella liikkuvia aluksia uhkaavista vaaroista,\n\"vanha Tom on dux.\"\n\n\"Vanha Tom, missä olen sen nimen nähnyt? Nyt muistan nähneeni sen nimen\nmaalattuna isoilla kirjaimilla tynnyriin Brentfordin majatalon\nkapakkapuolen kilpeen; mutta en tiedustanut mitä sillä tarkoitettiin\nosoittaa. Mitä yhteyttä on näillä asioilla keskenään?\"\n\n\"Ei mitään\", myönsin. \"Mutta luulisin näiden molempien Tomien olevan\nsangen hyviä ystävyksiä. Vuorovesi kääntyy puolen tunnin kuluttua, sir.\nOletteko valmis tulemaan proomuumme?\"\n\n\"Varmasti olen ja hyvin valmistautunut olenkin, koska kaikki tavarani\novat käärössä, sateenvarjoni ja pitkä takkini yhtä hyvin kuin lyhyt\npäällystakkini tavallista käyttöä varten. Mutta missä minun pitää\nnukkua, sitä ei minulle ole vielä ilmoitettu. Kenties ei nukutakaan --\n'_tantum in periculo_' [tällaisessa vaarassa].\"\n\n\"Kyllä, sir, kyllä me nukumme. Te saatte maata minun vuoteellani, ja\nminä paneudun nuoren Tomin viereen.\"\n\n\"Onko proomussa siis muassasi sekä nuori Tom että vanha Tom?\"\n\n\"Kyllä, sir, ja lisäksi koira, jolla myöskin on nimenä Tommy.\"\n\n\"No niin, menemme siis alukseen, ja sinun pitää tutustuttaa minut tähän\nTuomas-kolmikkoon. '_Inde Tomos dictus locus est_.' [Siitä paikan nimenä\nTomos. Suom.] (Pulp, pulp.) Ovidius, minä kiitän sinua.\"\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nPaljon oppia vesillä -- Nuori Tom opiskelee hyvin vilkkaasti kuolleita\nkieliä -- Tutustuttuaan valtavan syvyyden ihmeisiin mestari\nvalmistautuu hakkeluskemuihin -- Vaikka oppinut kuuleekin useita\nlauluja ja joitakuita kertomuksia vanhalta Tomilta, jää häneltä hänen\ntietämättään kuulematta suurin osa erästä kertomusta.\n\n\nSittenkun vanhan koulumestarin käärö ja muut matkatavarat oli viety\nalukseemme, sanoi hän herra Drummondille ja tämän perheelle jäähyväiset\nniin vakavasti, että käsitin hänen varmasti uskovan olevan lähdössä\nvaaralliseen yritykseen, ja senjälkeen opastin hänet telakalle, jonka\nlaiturissa proomumme oli. Astellessaan lankkua myöten kannelle hän\ntunsi jonkun verran vapistusta, mutta sitten hän tointui ja silmäili\nympärilleen.\n\n\"Olen valmis palvelukseenne, vanha herra\", lausui ääni mestarin takana.\nPuhuja oli vanha Tom, joka oli juuri tullut kajuutasta. Mestari\npyörähti ympäri ja näki vanhan Tomin.\n\n\"Tämä on vanha Tom, sir\", esittelin mestarin tuijottaessa ällistyneenä.\n\n\"Oletko siis tosiaankin? Jacob, et maininnut minulle, että hänen\noikeita mittasuhteitaan on typistetty, ja se hämmästytti minua. Oletko\nsinä siis Dux?\" lisäsi mestari, puhutellen vanhaa Tomia.\n\n\"Kyllä\", pisti väliin nuori Tom, joka oli tullut keulan puolelta, \"hän\non tuks, koska hän tallustella tuksuttaa lyhyillä puujalantyngillään.\nMutta enpä virkakaan, kuka on nenäkäs, vai mitä, isä?\"\n\n\"Varo, ettet saa nenällesi julkeudestasi!\" kiljaisi vanha Tom.\n\n\"Nenäviisas poika\", huudahti mestari.\n\n\"Niin\", myönsi Tom, \"olen yleensä viisas.\"\n\n\"Oletko saavuttanut viisautta opinnoissasi? Osaatko sanoa minulle, mitä\nnenä on latinaksi?\"\n\n\"Varmasti\", vakuutti Tom. \"Viina.\"\n\n\"Viina!\" kummasteli mestari. \"Ei, lapsi, se on naseus.\"\n\n\"Siispä olin oikeassa\", tokaisi Tom. \"Saitte nasevan vastauksen.\"\n\n\"Poika on näppärä.\" (Pulp, pulp.)\n\n\"Hän on näppärä olemaan pahuksen hävytön vanha herra. Mutta älkää siitä\npahastuko! Pahaa hän ei tarkoita.\"\n\n\"Tämä siis on otaksuttavasti nuori Tom, Jacob?\" virkkoi mestari\nminulle.\n\n\"Niin, sir\", vastasin. \"Olette nyt nähnyt vanhan Tomin ja nuoren Tomin;\njäljellä on vain Tommyn näkeminen.\"\n\n\"Haluatteko nähdä Tommyn, sir?\" huudahti Tom.\n\n\"Tänne, Tommy, Tommy!\"\n\nMutta Tommy, joka oli luun kimpussa keulassa, ei heti vastannut\nkutsuun, ja mestari kääntyi katselemaan jokea. Näky oli puuhaisa;\nproomuja ja veneitä lipui kaikkiin suuntiin ja toisia oli rannassa,\nsamalla kun rattailla kuljetettiin niistä pois kivihiiliä ja muuta\nlastitavaraa ja miehet uurastivat huudellen ja naureskellen keskenään.\n\n\"'_Populus in fluviis_' [Kansa virroilla], kuten Vergilius sanoo. Joki\non tosiaankin suurenmoinen, '_labitur et labetur in omne volubilis\naevum_' [soluu ja yhä liikkuvana soluu kaikiksi ajoiksi] kuten\nihmispolvet ovat poistuneet iäisyyteen\", puheli mestari, ajatellen\nääneen.\n\nMutta nyt oli Tommy ilmestynyt paikalle, ja vallattomuudessaan Tom oli\ntarttunut mestarin takinliepeeseen ja näyttänyt sitä koiralle. Koira\noli tottunut käymään hampain kiinni köyteen, kun sitä sille näytettiin,\nja tarttui heti mestarin takkiin, nykäisten sitä kolme kertaa\nvimmaisesti. Mestari, joka nyt oli vaipunut haaveiluunsa ja\notaksuttavasti luuli minun siten koettavan suunnata hänen huomiotaan\njonnekin muualle, heilautti joka kerta kättään kääntymättä katsomaan\ntaaksensa ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: \"Olen mietteissäni nyt.\"\n\n\"Pidä kiinni ja kisko!\" huusi Tom koiralle, pidellen kylkiään kyynelten\nvieriessä hänen poskillaan naurusta. Tommy nykäisi taaskin\nkiukkuisesti, repäisten irti mestarin toisen hännysliepeen. Mutta\nmestari ei sitä huomannut; hän oli edelleenkin \"_in nubibus_\"\n[pilvissä], kun taas koira nelisti keulaan, vieden vaatepalasen\nmennessään, ja Tom ajoi sitä takaa saadakseen sen takaisin. Mestari oli\nhaaveissaan, kun vanha Tom kajautti laulun:\n\n    \"Oi, Englanti, merien helmi oot yhä,\n        sulomantusi viljavat vertoja vailla.\n    On rakkaus sinuhun harras ja pyhä.\n        Sinun muistoas palvon mä vierailla mailla.\"\n\nVähitellen laulu herätti mestarin aatoksistaan; sävel olikin niin\nkaunis, että se olisi värähdellyt kuolevankin korvissa. Mestari kääntyi\nhitaasti sinnepäin ja vanhan Tomin vaiettua huudahti:\n\n\"Totisesti se ilahdutti korvaani, ja sellaiselta -- ja\", jatkoi\nmestari, silmäillen vanhaa Tomia, \"lisäksi jalattomalta!\"\n\n\"No, mutta, vanha herra, enhän laula jaloillani\", vastasi vanha Tom.\n\n\"Etpä kyllä, kelpo Dux, en ole niin vajavainen etten tietäisi ihmisen\nlaulavan suullansa; mutta äänesi on viehättävä, suloinen kuin Hyblan\nhunaja, voimakas --\"\n\n\"Kuin nenän latinankielinen vastine\", keskeytti Tom. \"Kas niin, vanha\nsanakirja on unelmissaan, herätä hänet kajauttamalla toinen säkeistö!\"\n\n\"Herätän sinut kajauttamalla tynnyrinkimmellä hartioihisi, herra Tom.\nMitä olet tehnyt vanhan herran hännysliepeelle?\"\n\n\"Salli minun itseni järjestää se asia, isä; osaan kyllä selviytyä\npinteistä.\"\n\n\"Niin sinun pitäisikin, vintiö, katsoen siihen, kuinka usein laitat\nitsesi pinteisiin. Mutta alus kääntyilee ja keinuu. Keulaan, Jacob, ja\nnosta masto pystyyn! Tom ja Tommy ovat apunasi.\"\n\nMasto oli nostettu, purjeet levitetty, ja proomu ohjattu virtaan,\nennenkuin mestari heräsi haaveistaan.\n\n\"Oliko täällä pyörteitä?\" virkkoi mestari, puhellen pikemminkin\nitsekseen kuin läheisyydessään oleville henkilöille.\n\n\"Pyörteitä!\" kertasi Tom, joka piti silmällä ja pilkkasi häntä. \"Kyllä,\nkyllä niitä on tuolla siltojen alla. Olen usein nähnyt, kuinka ne\nnielevät, mitä niihin joutuu.\"\n\n\"Niinkö!\" huudahti mestari, kääntyen Tomin puoleen. \"Ja ovatko ne\nkaikki hukkuneet?\"\n\n\"En ole nähnyt niitä senjälkeen\", vakuutti Tom murheellisesti.\n\n\"Kuinka vähän aavistinkaan, millaiset vaarat uhkaavat läheisiäni!\"\npahoitteli mestari, kääntyen toisaalle puhelemaan itsekseen. \"'Ne,\njotka lähtevät merille ja hankkivat toimeentulonsa aavoilla ulapoilla'\n-- '_et vastas aperit Syrtes_' -- 'ne miehet näkevät luojan työt ja\nsyvyyden ihmeet'. -- '_Alternante vorans vasta Charybdis aqua_.' --\n'Sillä hänen käskystään nousee myrskytuuli, joka nostaa sen aallot.' --\n'_Surgens a puppi ventus. -- Ubi tempestas et coeli mobilis humor_.' --\n'Heidät heilutetaan korkealle taivasta kohti ja taaskin alas syvyyteen.\n'_Gurgitibus miris et lactis vertice torrens_.' -- 'Heidän sielunsa\nmasentuu heidän vaivoistaan.' -- '_Starit pavidi. Omnibus ignotae\nmortis timor, omnibus hostem_.' -- 'He horjahtelevat sinne tänne ja\nhoippuvat juopuneiden tavoin.'\"\n\n\"Niin he tekevät, isä, eivätkö teekin joskus?\" huomautti Tom, iskien\nsilmää isälleen. \"Mitään muuta en hänen puheestaan ymmärtänytkään.\"\n\n\"He ovat ymmällä\", jatkoi mestari.\n\n\"Laita niin, ettet sinä joudu ymmälle, nuori herra Tom!\" varoitti isä\nsuuttuneena vihjauksesta.\n\n\"'Kun he siis huutavat Luojaa avukseen vaivassaan' -- '_cujus jurare\ntiment et fallere nomen_' -- 'hän vapahtaa heidät ahdistuksestaan,\nsillä hän käskee myrskyn asettua, niin että merenaallot tyyntyvät'\nniin, hiljaisiksi ja tasaisiksi kuin on se vesi, joka nyt nopeasti\nvirtaa ankkurissa olevan aluksemme ohitse -- mutta minustahan näyttää\nsiltä kuin maisema olisi muuttunut. Nämä vainiot eivät aikaisemmin\nkohdanneet katsettani. '_Riparumque toros et prata recentia rivis_.'\nVarmastikin olemme lähteneet liikkeelle telakalta.\"\n\nJa mestari kääntyi ympäri ja havaitsi vasta nyt, että olimme yli mailin\netäisyydellä siitä paikasta, jossa olimme nousseet proomuun.\n\n\"Suvaitkaa minun kysyä, sir, mitä hyötyä puheesta on?\" tiedusti Tom,\njoka oli kuunnellut koko mestarin pitkää yksinpuhelua.\n\n\"Kysymyksesi on typerä, poika. Meille on suotu puhekyky, jotta voimme\nilmaista ajatuksemme toisillemme.\"\n\n\"Juuri niin minäkin olen ajatellut, sir. Mutta suokaa anteeksi, mitä\nteidän sitten hyödyttää puhua niin paljon sellaista mongerrusta, jota\nei kukaan meistä ymmärrä?\"\n\n\"Pyydän sinulta anteeksi, lapsi; otaksuttavasti puhuin kuolleita\nkieliä.\"\n\n\"Jos ne ovat kuolleita, niin minkä tähden et salli niiden levätä\nhaudassaan?\"\n\n\"Hyvä! Sinulla on älyä. (Pulp, pulp.) Mutta tiedä, että on miellyttävää\npuhella kuolleiden kanssa.\"\n\n\"Niinkö? No sitten viemme teidät maihin Battersean kirkkomaalle.\"\n\n\"Vaiti, Tom! Hän on täynnä ilkeitä juoniaan, sir -- teidän täytyy suoda\nse anteeksi.\"\n\n\"Ei mitään; minusta on hauska kuulla hänen puhelevan; mutta hauskempi\nminusta olisi kuulla sinun laulavan.\"\n\n\"Tästä sitä sitten lähtee, sir, hukuttamaan Tomin hävyttömyyttä.\n\n    Hiljalleen vesi lipuvi\n    sitä halkoessa purteni.\n    Kirkkaina pyörteet kimaltaa,\n    säteitä päivän heijastaa,\n    kuin helmet lukemattomat\n    ois niissä meren antamat.\n\n-- Se on sievä sävel, ja ensiksi kuulin kauniin naisen sitä laulavan;\nmutta mitään muuta en siitä laulusta tiedäkään. Hän lauloi toisenkin:\n\n    Perhonen olla tahtoisin.\"\n\n\"Tahtoisit olla perhonen\", virkkoi mestari, käsittäen Tomin sanat\nkirjaimellisesti ja silmäillen hänen olemustaan.\n\nNuori Tom nauraa hohotti. \"Niin, sir, hän tahtoisi olla perhonen, enkä\nymmärrä, minkä tähden hän ei olisi varsin pian. Hänen jalkansa ovat\nmenneet, eivätkä hänen siipensä ole tulleet näkyviin; hän on siis\ntoukka nyt, ja kuten tiedätte, on se perhosen lähin olomuoto. Kuinka\nhullunkurinen vanha veitikka hän onkaan, isä -- eikö olekin?\"\n\n\"Tom, Tom, mene keulaan! Tuolla on silta; meidän täytyy tähdätä hyvin.\"\n\n\"Tähdätä!\" huudahti mestari. \"Mitä pitää tähdätä?\"\n\n\"Ettehän pelkää ampumista, vai pelkäättekö, sir?\" kysyi Tom.\n\n\"No, enhän sanonut pelkääväni ampumista, mutta minkä tähden teidän\ntäytyy tähdätä?\"\n\n\"Emme tule toimeen ilman sitä, sir; se tehtävä on kohdakkoin usein\nedessämme. Te ette tunne tätä jokea.\"\n\n\"En tosiaankaan ajatellut sellaisia tehtäviä enkä arvellut täällä\nolevan muita vaaroja kuin syvästä vedestä johtuvia.\"\n\n\"Mene keulaan, Tom, äläkä ilvehdi paremmillesi!\" kiljaisi vanha Tom.\n\"Älkää huoliko hänestä, sir; hän vain kujeilee teille.\"\n\n\"Selitähän minulle, Jacob! Sekä vanhan Tomin että nuoren Tomin\nkielenkäyttö on minusta yhtä käsittämätöntä kuin Tommy-koiran ääntely\nolisi.\"\n\n\"Tai kuin teidän latinanne on heistä, sir.\"\n\n\"Totta, Jacob, totta. Minulla ei ole oikeutta valittaa; niin, enkä\nvalitakaan, sillä kaikki tämä huvittaa minua, vaikka se joskus aina\npaneekin minut pahasti ymmälle.\"\n\nNyt sujahdimme Putney-sillan alitse, ja kun meidät sivuutti pursi,\nkajautti vanha Tom laulun:\n\n    \"Jokimiehestä oletko sa kuullut nuoresta?\"\n\n\"En, en ole kuullut\", vastasi mestari pantuaan merkille, että vanhan\nTomin silmät olivat suunnatut häneen. Huvitettuna tästä mestarin\nnaivisuudesta Tom kosketti hänen hihaansa toiselta puolelta ja alkoi\nlaulaa sopraanollaan:\n\n    \"Neidosta laakson oletko\n    sa kuullut nuoresta?\"\n\n\"En muistaakseni, lapseni\", vastasi mestari.\n\n\"Missä sitten olette viettänyt koko elämänne?\"\n\n\"Elämäni on kulunut, poikaseni, opettaessani ja harjoittaessani\nnuorisoa.\"\n\n\"Olette siis sittenkin vanha soturi, mutta pelkäätte tähtäämistä. Minkä\ntähden ette pidä ryhtiänne suorana? Otaksuttavasti juuri tuo teidän\nsuunnaton tuulenhalkaisijanne pitää teidän päänne kumarassa.\"\n\n\"Tom, Tom, pieksän sinut pahanpäiväiseksi, jos pitkität sellaista\nmenoa. Mene panemaan ruuanlaitto alkuun, vintiö, ja jätä herra rauhaan!\nSaamme taaskin tuulta.\n\n    On kangas märkä, aalto käy,\n        ja tuuli puhaltaa.\n    Se purjettamme pullistaa,\n        mastoa taivuttaa.\n    Ja masto notkahdella saa,\n        vapaana kotkana,\n    kun laiva viiltää aaltoja\n        ja maa on kaukana.\"\n\n\"Jacob\", virkkoi mestari, \"olen satojen kielten kertomana huhuna\nkuullut, kuinka huolettomia ja välinpitämättömiä merimiehet ovat\nvaaroihin nähden; mutta en olisi ikinäni uskonut heidän saattavan\nosoittautua näin huolettomiksi. Vaikka tuo mies ei varmastikaan ole\nikäloppu, niin mikä hän kuitenkin on? Miehen jäte, joka on\nluonnottomien ja suhteettomien tukinappuloiden varassa. Tuo\nnuorukainen, joka vielä on vasta lapsi, näyttää yhtä hilpeältä ja\niloiselta kuin hänellä olisi kaikkea, mitä tämä maailma voi tarjota.\nMinä pidän tuosta rohkeasta lapsesta ja mielelläni opettaisin hänelle\nalkeet, ainakin latinankielen alkeet.\"\n\n\"Epäilenpä, oppisiko Tom niitä milloinkaan, sir. Hänellä on oma\ntahtonsa.\"\n\n\"Surukseni kuulen sinun niin väittävän, sillä häneltä ei puutu lahjoja,\nvaan opetusta. Ja Dux, hän miellyttää minua valtavasti -- toinen\nPalinurus [Palinurus oli Aineiaksen peränpitäjä, joka nukahti aaltojen\nliplatukseen ja putosi mereen]. Mutta miten saattaa mies rohjeta\nantautua sellaisen elementin varaan, jonka kauhuja vastaan\ntaistelemisen täytyy silloin tällöin vaatia kaikkien jäsenten\näärimmäistä ponnistusta, samalla kun häneltä puuttuu kaksi sellaista,\njotka olisivat tuiki tarpeelliset hänen turvallisuudelleen, se on\nminusta peräti käsittämätöntä.\"\n\n\"Hän osaa pysytellä jaloillaan, sir.\"\n\n\"No no, Jacob; miten hän saattaa pysytellä sellaisilla, mitä hänellä ei\nenää ole? Sinäkin haastelet omituisesti täällä vesillä. Näen meitä\nympäröivät vaarat, mutta olen sittenkin rauhallinen; tunnen, tunnen,\netten ole viettänyt turmeltunutta elämää. '_Integer vitae, scelerisque\npurus_' [Elämältään nuhteeton ja syyllisyydestä vapaa], kuten Horatius\naivan oikein sanoo, saattaa uskaltautua, kuten minä olenkin tehnyt,\njopa aavoille ulapoillekin. Mitäs tuo poika laittaa meille? Sillä on\nviehättävä tuoksu.\"\n\n\"Hakkelusmuhennosta, mestari\", vastasi Tom, \"eikä se huonoa olekaan.\"\n\n\"En muista kuulleeni sellaista sanaa -- _unde derivatur_ [mistä se on\njohdettu?], ystävä?\"\n\n\"Mitä se merkitsee, mestari?\" tiedusti vanha Tom.\n\n\"Se on hakkelusmuhennoksen latinalainen nimi, usko minua, isä\", tokaisi\nTom, joka hämmensi kastiketta isolla, puisella lusikalla. \"Hän on\nvietävän sukkela vanha herra kuolleine kielineen. Päivällinen on\nvalmis. Laskemmeko ankkurin vai puhallammeko ensin päivällismerkin?\"\n\n\"Meidän sopii varsin hyvin laskea ankkuri, pojat. Laskuvettä ei enää\nkestä neljännestuntiakaan, ja tuuli kääntyy vastaiseksi.\"\n\nTom ja minä menimme keulaan, käärimme kokoon ison purjeen, selvitimme\nankkuriköyden ja laskimme ankkurin. Pian proomu kääntyi virran mukaan.\nKoulumestari, joka oli ollut haaveilupuuskan vallassa silmät luotuina\nmastometsää kohti, jonka olimme sivuuttaneet Lontoon-sillan alapuolella\nja joka nyt oli hieman takapuolellamme, huudahti äkkiä äänekkäästi:\n\n\"_Parce precor! Periculosum est!_\" [Hyväinen aika! Tämä on vaarallista!\nSuom.]\n\nProomun kääntyessä nopeasti ankkurinsa ympäri oli mestari ällistynyt\nnäköalan vinhaa muuttumista ja arveli meidän joutuneen johonkin Tomin\nmainitsemaan pyörteeseen.\n\n\"Mitä on tapahtunut, kelpo Dux? Ilmoita se minulle!\" huudahti mestari\nvanhalle Tomille kasvoillaan levoton ilme.\n\n\"No, mestari, kerron sen teille omalla tavallani\", vastasi vanha Tom,\nhymyillen, ja alkoi sitten laulaa, pitäen kiinni mestarin takinnapista:\n\n    \"Nyt alus saapuu satamaan,\n      jo purjeet kääritään,\n    Ankkuri pohjaan lasketaan;\n      levossa eletään.\n\n-- Ja nyt, mestari, käymme käsiksi muhennokseen. Emme nosta ankkuria\nennenkuin huomenaamulla. Tuuli on ihan nokkavastainen, ja se puhaltaa\nraikkaasti, siitä olen varma. Katsokaahan, kuinka pilvet kiitävät! Nyt\nsiis saamme hupaisen hetken, ja tekin saatte grogiannoksenne, ennenkuin\nkäytte levolle.\"\n\n\"Olen jo kuullut puhuttavan siitä juomasta\", vastasi koulumestari,\nistuutuen luukkuportaiden kaiteelle, \"ja haluaisin mielelläni maistaa\nsitä.\"\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nTarinaluku kahdessa mielessä -- Vilpittömän viattomuutensa\nluonnollisesta vaikutuksesta mestari alkaa nähdä esineet kahdennettuina\n-- Uusi filosofian määritelmä ynnä kertomus mustasukkaisuudesta.\n\n\nSijoituimme istumaan kannelle muhennospannun ympärille, sillä emme\nvaivautuneet käyttämään ruoka-astioita, ja mestari näytti suuresti\nnauttivan hakkelusmuhennoksesta. Puolen tunnin kuluttua oli kaikki\nlopussa, olimme nimittäin syöneet kylliksemme; ja newfoundilainen\nkoira, joka aterian aikana oli virunut nuoren Tomin vieressä, taputtaen\nkantta hännällään ja nuuhkien ruokamme maukasta tuoksua, oli nuollut\nkaikki lautasemme ihan puhtaiksi ja oli nyt pää muhennospannuun\npainettuna, samalla kun Tom uutterasti kantoi lautasiamme kajuuttaan ja\ntoi kannelle valmiiksi pullon ja tinaiset kulhot luvattuja juominkeja\nvarten.\n\n\"Kas niin, mestari, siinä teille nyt grogilasi, jossa malspiikki\nkelluisi. Koettakaahan, eikö se lämmitä vanhan sydämenne kaikkia\nsopukoita!\"\n\n\"Niin\", lisäsi Tom, \"ja laita kaikkia lihaksianne yhtä tiukoiksi kuin\ntuulenpuoliset mastontukiköydet ovat.\"\n\n\"Nuori herra Tom, teidän luvallanne sekoitan itse grogin teille. Ojenna\nse pullo takaisin tänne, sinä veijari!\"\n\n\"Ihan kuten haluat, isä\", myöntyi Tom, ojentaen pullon, \"mutta\nmuistakin, ettet laita minulle vesilatkuasi! Mutta saat auttaa minua,\nkoska rakastat minua.\"\n\nVanha Tom sekoitti kulhon Tomille ja toisen itselleen. Minun tuskin\ntarvinnee mainita, kumpi niistä kahdesta oli nasevampi.\n\n\"Niinpä niin, isä, otaksuttavasti luulet grogin loppuvan kesken.\nTotisesti ei yksi pullo olekaan liikaa meille neljälle.\"\n\n\"Yksi pullo, sinä vintiö! Kaapissahan on toinen.\"\n\n\"Sitten sinun täytyy nyt jo nähdä esineet kahdennettuina, isä.\"\n\nVanha Tom, jota tämä sanoma hätkähdytti ja joka kuvitteli Tomin\nvarmaankin anastaneen toisen pullon, ponnahti pystyyn ja kiiruhti\nkaapille katsomaan, oliko Tomin väite perällinen. Juuri sitä Tom\ntoivoikin; hän vaihtoi heti grogimaljoja isänsä kanssa ja jäi\nrauhallisesti istumaan.\n\n\"Siellä on toinen pullo, Tom\", vakuutti isä, tullen kajuutasta ja\nistuutuen paikalleen. \"Tiesin sen siellä olevan. Sinä nuori vintiö, et\nusko, kuinka kovasti säikytit minua!\" Ja vanha Tom vei kulhon\nhuulilleen. \"Taivahinen!\" äänsi hän. \"Mitä ihmettä olen tehnyt?\"\nhuudahti hän ja lisäsi väkijuomaa sekoitukseensa. \"Sen nojalla, että\nkaapissa on toinenkin pullo, sinä kaiketi laitat grogisi kahta\nväkevämmäksi. Kas niin, isä\" -- ja Tom ojensi kulhoaan -- \"tipautahan\nsitä hieman minunkin maljaani -- tässä grogissa on vettä seitsemän\nosaa, enkä minä ole mustalla listalla!\"\n\n\"Ei, ei, Tom; seuraava grogisi on vahvempi. No niin, mestari, mitä\npidätte juomastanne?\"\n\n\"Se on tosiaankin\", vastasi mestari, \"miellyttävää ja houkuttelevaa\njuomaa. Katsokaahan! Minun tinakuppini alkaa olla pohjillaan.\"\n\n\"Malttakaas, kun täytän sen uudelleen, vanha herra! Huomaan teidän\nolevan oikeata ainesta. Te tiedätte, mitä laulussa sanotaan:\n\n    Turma moukille maaperän homeisille,\n        jotka paastoa, vakavuutta vaatii,\n    aina kurkuille kovin janoisille\n        _vesiryypyn_ vain maljahan laatii.\n\n-- Vettä tosiaankin! Minusta ei vedestä ole muuhun kuin grogin\nsekoittamiseen ja sinne tänne maailmassa liikkuvien alusten\nkannattamiseen. Minkä tähden olisi meri tehty suolaiseksi, jollei sen\ntähden, ettemme voisi juoda liiaksi vettä? Vettä tosiaankin!\n\n    Grogimaljan jos ryyppäisivät he,\n       ilon irti jo saisivat;\n       käskyt häipyisivät\n       koulujen;\n       iloiten\n    toisen maljan he joisi:\n       ei vertoja grogilla oo.\"\n\n\"Olen ihan samaa mieltä kuin sinäkin, isä\", virkkoi Tom, ojentaen\ntyhjää kulhoaan.\n\n\"Olet aina valmis kahteen seikkaan, nuori herra Tom -- grogiin ja\nkujeiluun. Mutta saat kuitenkin vielä yhden annoksen.\"\n\n\"Onko sillä siis lääkkeen hyviä vaikutuksia?\" tiedusti koulumestari.\n\n\"Kyllä, kyllä sillä on mestari -- enemmän kuin maailman kaikilla\npuoskarinlääkkeillä. Se parantaa surua ja alakuloisuutta ja estää\nmieltä masentumasta.\"\n\n\"Sitä minä epäilen, isä\", huudahti Tom, kohottaen pulloa, \"sillä kuta\nenemmän grogia juomme, sitä alakuloisemmiksi käymme, kun neste vähenee\npullosta.\"\n\nPulp, pulp, kuului mestarin kurkusta.\n\n\"Totisesti, ystävä Tom, se tuntuu muiden hyvien puoliensa ohella\nterästävän älyä. Kuvailehan edelleen, ystävä Dux, grogin lääkeopillisia\nhyviä puolia!\"\n\n\"No niin, mestari, se parantaa rakkautta, milloin se ei saa osakseen\nvastarakkautta, ja lisää sitä, milloin se saa. Olen kuullut väitettävän\nsen parantavan mustasukkaisuuttakin, mutta siihen nähden minulla on\nomat epäilykseni. Nyt, kun se johtui mieleeni, kerron teille tarinan\nkahden hupakon välisestä mustasukkaisesta avioliitosta. Jacob, eikö\nmaljasi ole tyhjä, poikaseni?\"\n\n\"Kyllä\", vastasin ja ojensin kulhoni täytettäväksi. Se oli tyhjä, sillä\nkun en itse siitä oikein pitänyt, oli Tom luvallani juonut sen samoin\nkuin omansakin.\n\n\"Kas siinä, Jacob, sinulle aimo annos; sinä et vaadi sitä alituisesti\nkuten Tom tekee.\"\n\n\"Häntä ei vaivaa alakuloisuus kuten minua, isä.\"\n\n\"Kuinka kauan on se sinua kiusannut, Tom?\" kysyin.\n\n\"Aina siitä saakka, kun kuulin miten sitä parannetaan. Kas niin, isä,\nkerrohan meille se tarina!\"\n\n\"No niin, sitten teidän tulee tietää, että muutamalla entisellä\nlaivakumppanillani Ben Leaderillä oli Poll-niminen vaimo --\nsievälaatuinen alus tavallaan -- soma takila, kauniistikaartuvat\nkeulalaidat, viehättävä keulakuvio ja pahuksen kiehtovasti pyöristyneet\nkaarteet; kaiken kaikkiaan hän oli hyvin miellyttävä tyttö, ja kaikki\nmiehet juoksivat hänen perässään. Hänellä oli veitikkamaiset silmät, ja\nhän piti siitä, että häneen tuijotettiin, kuten useimmat sievät naiset\npitävät, koska se imartelee heidän itserakkauttaan. Mutta vaikka\nhänestä oli hauska, että muutkin pojat panivat hänet merkille, hän ei\nkuitenkaan päästänyt itseään hyväilemään ketään muita paitsi Beniä;\nkaikki muut saivat kuulla: 'Pois käpälät, Pompey!'\n\n-- Ben Leader oli komean näköinen, vireä, reima miekkonen, osasi\ntanssia hyvin ja saattoi käydä keppimiekkailuun parhaankin\ntappelupukarin kanssa. Ja Poll oli kuolemakseen rakastunut häneen ja\nkuolemakseen mustasukkainen, jos hän puheli kenenkään muun naisen\nkanssa, sillä naiset pitivät Benistä yhtä paljon kuin miehet pitivät\nPollista.\n\n-- No niin, samoin kuin he rakastivat toisiaan, samoin he olivat\nmyöskin mustasukkaisia toisistaan; ja kun pojat ja tytöt sen\noivalsivat, oli heistä hupaista laittaa niin, että Benin ja Pollin\nkesken syntyi väärinkäsityksiä. Niinpä heidän suhteensa kävivät päivä\npäivältä yhä kiperämmiksi. Minä puolestani olen aina sanonut, että on\ntyperää olla mustasukkainen, sillä jos siihen on aihetta, ei ole\naihetta rakkauteen, ja jollei siihen ole aihetta, niin ei ole aihetta\nolla mustasukkainen.\"\n\n\"Muistutat pesillään olevia variksia, isä, vaakut aina samaa\",\nkeskeytti Tom.\n\n\"No niin, kai niin on; mutta puheeni oli minusta iskevän johdonmukaista\n-- eikö se ollutkin, mestari?\"\n\n\"Se oli syllogismi\", vastasi mestari, siirtäen maljan pois suultansa.\n\n\"En tiedä, mitä se merkitsee, enkä haluakaan sitä tietää\", virkkoi\nvanha Tom, \"ja niinpä vain jatkan kertomustani. No niin, vihdoin heidän\nvälilleen sukeutui suoranainen tappelu. Ben pieksi Pollia, koska tämä\nlörpötteli ja naureskeli muiden miesten kanssa, ja Poll itki ja uikutti\npäivät pääksytysten, koska Ben ei suostunut istumaan hänen polvellaan,\nvaan lähti laivaan hoitamaan tehtäviään.\n\n-- No niin, eräänä iltana Ben lähti töiden päätyttyä maihin ja meni\nsiihen taloon, jossa Poll aina nukkui, ja nähtyään kapakkapuolen\ntarjoilijattaren hän kysyi: 'Missä Poll on?' Tarjoilijatar oli\nvastatullut ja tiedusti: 'Millainen tyttö hän on?' Sitten Ben kuvaili\nPollia, ja tarjoilijatar vastasi: 'Hän kai meni ihan äsken nukkumaan\npuolisonsa kanssa.' Talossa asui nimittäin Pollia muistuttava nainen,\njoka oli mennyt nukkumaan. Sen kuultuaan Ben kohensi housujaan, tilasi\nvankan ryypyn, joi sen huokaillen ja poistui talosta, uskoen kaiken\nolevan totta.\n\n-- Benin lähdettyä saapui Poll ja huomattuaan, ettei Beniä ollut\ntarjoiluhuoneessa, kysyi tarjoilijattarelta: 'Menikö täältä ihan äsken\nmies yläkertaan?' 'Kyllä', vastasi tarjoilijatar, 'vaimonsa kanssa\nkaiketi; he ovat olleet makuulla jo neljännestunnin'. Sen kuultuaan\nPoll tuli melkein hulluksi raivosta, kävi sitten valkeaksi kuin\npalttina, purskahti senjälkeen itkemään ja syöksyi ulos talosta,\nvalittaen: 'Voi minua, onnetonta olento-poloista!' Juostessaan hän\nkaatoi jalkoihinsa kaikki itseään pienemmät ja törmäili kaikkien\nmiesten syliin, jotka vain sattuivat hänen klyysiensä kohdalle.\"\n\n\"Mikäli olen käsittänyt ei naisella ollut mitään erikoista muassaan.\nMinkälaiset vehkeet ne klyysit olivat? Selitähän sinä, Jacob!\"\n\n\"Se oli merielämästä otettu kuvaannollinen sana, sir.\"\n\n\"Aivan niin\", yhtyi vanha Tom. \"Tarkoitin hänen keulakuvioitaan, vanha\nherra. Mutta kertomuksestani ei tule mitään, jos minua yhtenään\nkeskeytellään tällä tavoin. Entäpä, mestari, jos kuuntelisitte ensin\ntarinani ja ymmärtäisitte sen sitten?\"\n\n\"Koetan käsittää kaikki tekstiyhteyden nojalla\", lupasi mestari.\n\n\"Se kaiketi merkitsee sitä, että sallitte minun pysyä tekstissäni. No\nniin, sitten alkaa vyyhdin selvittäminen jälleen. Mustasukkaisuus ja\nvankka ryyppy panivat Benin pään hieman pyörälle, ja hän asteli\nlaiturille, aikoen päästä eroon itsestään, vaimostaan ja kaikista\nvaikeuksistaan luovuttamalla sielunsa takaisin Luojalleen ja ruumiinsa\nkaloille.\"\n\n\"Huonoa filosofiaa\", arvosteli mestari.\n\n\"Olen samaa mieltä kanssanne, mestari\", yhtyi vanha Tom.\n\n\"Kuulkaahan, millaista peliä se filosofia on?\" tiedusti Tom.\n\n\"Filosofia\", vastasi vanha Tom, \"merkitsee sitä, että hirttää, hukuttaa\ntai ampuu itsensä, lyhyesti sanoen, että laittautuu pois tästä\nmaailmasta ilman muiden apua.\"\n\n\"Ei\", oikaisi mestari, \"siitä oppineet käyttäisivät nimitystä _felo de\nse_.\" [Felo de se merkitsee itsemurhaa. Suom.]\n\n\"Niinpä niin, minä lausun sen nopeammin kuin te, mestari, mutta ihan\nsama asia se on. Mutta jatkakaamme. Sillä aikaa, kun Ben seisoi\nlaiturilla, aprikoiden, pitäisikö hänen ottaa vielä yksi tupakkamälli\nennen sukeltamista, riensi Poll rantaan tukka hajallaan hänen\njäljessään hulmuavana, muistuttaen ajurin raippoja, ja hänellä oli\nmielessään sama aie kuin Benilläkin -- tehdä filo-soffia. Ben, joka\nseisoi laiturin reunalla katse tähdättynä paalujen välitse lipuvaan\nveteen ja näytti niin kaamealta kuin olisi niellyt kuuden hevosen\nvetämät ruumisvaunut ja kuin hautajaissulat olisivat vielä pistäneet\nnäkyviin hänen suustansa.\"\n\n\"Rohkea vertaus\", jupisi mestari.\n\n\"Ei lainkaan huomannut häntä. Ja Poll oli niin omissa aatoksissaan,\nettei hänkään havainnut Beniä, vaikka he olivatkin ihan likekkäin --\nmeidän pitää aina muistaa, että ilta oli pimeä. Niinpä Poll käänsi\nsilmänsä ylöspäin ihan kuin kuoleva naakka.\"\n\n\"Sanohan minulle, ystävä Dux\", keskeytti mestari, \"kuolevatko naakat\njollakin erikoisella tavalla!\"\n\n\"Kyllä\", ehätti nuori Tom vastaamaan, \"ne kuolevat aina mustina.\"\n\n\"Siis ne kuolevat niinkuin elävätkin. (Pulp, pulp.) Jatka, kelpo Dux!\"\n\n\"Älkää te enää keskeyttäkö tarinani juonta, mestari, jos haluatte\nkuulla sen loppuun saakka! Niinpä Poll alkaa nyyhkyttää Benistä. 'Oi,\nBen, Ben', valittaa hän, 'julma, kovin julma mies; tulee ja menee --\nmenee ja tulee!'\n\n-- 'Kuka siellä?' luikkasi Ben.\n\n-- 'Tulee ja menee', vaikeroi Poll.\n\n-- 'Laiva hoi?' huusi Ben taaskin.\n\n-- 'Menee ja tulee', uikutti Poll eikä saanut sitten enää mitään\nsanotuksi nyyhkytyksiltään.\n\nSilloin Ben, joka oli tuntevinaan hänen äänensä, meni hänen luoksensa\nja lausui: 'Sinäkö siinä, Poll?'\n\n-- 'Sinäkö siinä, Ben?' virkkoi Poll puolestaan, ottaen kädet pois\nkasvoiltaan ja katsoen häneen.\n\n-- 'Luulin sinun olevan vuoteessa sen -- sen voi, Poll!' ähkyi Ben.\n\n-- 'Ja minä luulin sinun olevan vuoteessa sen voi, Ben!' vastasi Poll.\n\n-- 'Mutta minä en ollut, Poll.'\n\n-- 'Enkä minäkään ollut, Ben.'\n\n-- 'Entä minkä tähden tulit tänne, Poll?'\n\n-- 'Tahdoin kuolla, Ben. Entä mikä sinut tänne toi, Ben?'\n\n-- 'En tahtonut elää, Poll, kun luulin sinua petolliseksi.'\n\n-- Silloin Pollin olisi sopinut vastata vanhan laulun sanoilla,\nmestari, mutta hänen sydän-parkansa oli otaksuttavasti liian täysi.\" Ja\nTom viritti laulun:\n\n    \"Ei Pollyssa petosta, vilpillisyyttä.\n    Jos toisin ken väittää, hän soimaa syyttä.\n\n-- Joka tapauksessa he seuraavalla minuutilla molemmat syleilivät ja\nsuutelivat toisiaan, nyyhkyttäen, väristen ja tutisten toistensa\nsyleilyissä. Ja niin pian kuin he olivat hieman tyyntyneet, palasivat\nhe käsi kädessä taloon, nauttivat kunnollisen, tuiman lasin torjuakseen\nreumatismia, kävivät nukkumaan ja olivat iäksi parantuneet\nmustasukkaisuudesta -- mikä mielestäni oli paljoa parempi filosoffia\nkuin se, jota he kumpikin olivat aikoneet. Kas niin, olen vihdoinkin\npäässyt tarinani loppuun, mestari, ja nyt täytämme kulhomme.\"\n\n\"Ennenkuin suostun siihen, ystävä Dux, pyydän sinua ilmoittamaan\nminulle, kuinka paljon tätä miellyttävää juomaa saattaa nauttia\npäihtymättä, _vulgo_, tulematta humalaan.\"\n\n\"Isä voi nauttia sitä niin paljon, että jolla mahtuisi siinä\nkellumaan\", vastasi Tom, \"joten teidän ei tarvitse pelätä. Minä juon\nkanssanne maljan maljasta koko yön.\"\n\n\"Etpä juokaan, Tom-veitikka\", tokaisi isä.\n\n\"Kyllä minä juon, mestari.\"\n\nHuomasin väkijuoman jo jonkun verran tehonneen arvoisaan opettajaani\nenkä halunnut, että hänet olisi suostutettu juomaan ylettömästi.\nSenvuoksi vihjaukseksi nykäisin hänen takkiaan, mutta hän oli taaskin\nvaipunut syviin aatoksiinsa eikä kiinnittänyt minuun huomiota.\nKyllästyneenä istumaan niin kauan nousin pystyyn ja menin keulaan\nkatsomaan, oliko ankkuriköysi kunnossa.\n\n\"Kummallista\", mutisi koulumestari, \"että Jacob sillä tavoin nykäisi\nvaatteitani. Mitähän hän tarkoitti?\"\n\n\"Nykäisikö hän teitä?\" tiedusti Tom.\n\n\"Kyllä, useita kertoja; ja sitten hän lähti pois.\"\n\n\"Nähtävästi teitä on nyitty liiaksi, sir\", huomautti Tom, kätevästi\nollen ottavinaan kannelta koiran repimän takinliepeen ja ojentaen sen\nhänelle.\n\n\"_Eheu! Jacobe -- filii dilectissime -- quid fecisti?_\" [Voi, Jacob,\nrakas poikani, mitä oletkaan tehnyt? Suom.] huudahti mestari, kohottaen\ntakkinsa riekaletta ja näyttäen epätoivoiselta.\n\n\"'Pitkä tempaus, voimakas ja yhteisvoimin'\", hoilotti vanha Tom,\nkatsoen sitten Tomiin ja jatkaen: \"No, etkö ole aikamoinen vintiö,\nnuori herra Tom?\"\n\n\"Se on tehty\", pahoitteli mestari, huoahtaen ja pistäen vaatepalasen\njäljellä olevaan taskuunsa, \"eikä sitä saa tekemättömäksi.\"\n\n\"Minusta se on nyt tehty tekemättömäksi, mutta se voidaan tehdä\nuudelleen, mestari\", virkkoi Tom. \"Neula ja rihma pian liittävät vanhan\ntakkinne kappaleet -- pyhään avioliittoon, sopinee sanoa --\"\n\n\"Aivan oikein. (Pulp, pulp.) Taloudenhoitajattareni laittaa sen\nkuntoon, mutta hän on myöskin äkäinen. '_Feminae curaeque iraeque_.'\nMutta älkäämme enää sitä ajatelko!\" huudahti mestari, ottaen pitkän\nsiemauksen maljastaan ja joka minuutti käyden nopeasti yhä\njuopuneemmaksi. \"'_Nunc est bibendum, nunc pede libero pulsanda\ntellus_.' [Nyt pitää juoda, nyt vapaalla jalalla tömisyttää tannerta.\nSuom.] Minusta tuntuu ikäänkuin joku voima nostaisi minua ja saattaisin\ntanssia, niin, ja korottaa ääneni laulamaan.\"\n\n\"Siispä molemmat tanssikaamme ja laulakaamme:\n\n    Hei, tanssitaan ja lauletaan,\n    kun Barbados-saarella soitetaan.\n    Mars viulua vinguttaa,\n    Venus huilua puhaltaa,\n    hilpeenä Hymen sipsuttaa,\n    hääilo riehahtaa.\n\n-- Nyt kuorossa:\n\n    Hei, tanssitaan ja lauletaan.\"\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nIlonpito käy vinhan vimmaiseksi -- Koulumestarin näkö pettää ja hänen\njalkansa käyvät kovin epävakaisiksi -- Kuvaannollinen kohteliaisuus,\njoka miltei kehittyy kirjaimelliseksi riidaksi -- Vihdoin mahtavat\nnujertuvat, ja mestari vahingoittaa nenäänsä.\n\n\nKuulin Tomin sopraanoäänen ja narinaa, jonka tunsin lähtevän\nkuorolauluun yhtyneen mestarin kurkusta, ja menin peräpuolelle, jos\nmahdollista, estääkseni ylettömän juomingin jatkamista; mutta huomasin\ngrogin nousseen mestarin päähän, ja kaikki viittaukseni syrjäytettiin.\n\nTom lähetettiin sitten piammiten noutamaan toista pulloa, ja mestarin\nmalja täytettiin uudelleen vanhan Tomin hoilottaessa:\n\n    On eessä satama.\n        Ja riemuiten\n        ja ootellen\n    ratoksi armaita,\n        nyt tanssimme\n        ja nautimme,\n    laulamme lauluja.\n\n-- Nyt taaskin kuorossa:\n\n    On eessä satama.\n\n\"Jacob, minkä tähden et yhdy lauluun?\"\n\nLauloimme kaikki kuorossa. Mestarin ääni oli jopa kovempi, vaikka ei\nyhtä sointuva kuin vanhan Tomin.\n\n\"_Evoe!_\" huudahti mestari. \"Evoe! Cantemus! [Hih! Laulakaamme!]\n\n    _Amo, amas_ -- kerran rakastin\n        tyttöä pitkää ja hoikkaa.\n    _Amas, amat_ -- siitä selvisin,\n        kun hän oli aika poikaa.\n\n-- Totisesti olen unohtanut nuoruuteni ja hilpeiden päivieni laulut,\nmutta tehoisa juoma vaikuttaa minuun, kuten Jumala vaikutti\nentisaikojen sibyllaan, ja pian ennustan tulevia tapahtumia.\"\n\n\"Niin minäkin\", kehui Tom, sysäten minua ja nauraen.\n\n\"Tee sinä tehtäväsi Ganymedeksenä ja täytä malja äläkä kaada liikaa\nalkuainetta! Korota vielä kerran äänesi, kunnon Dux!\"\n\n\"Aina valmis, mestari\", kiljaisi Tom, joka taaskin viritti laulun\nlempijuomansa ylistykseksi:\n\n    \"Merimiehelle ryyppy on toiveitten määrä,\n        on ankkuri, kompassi, loki.\n    Kun sen turvassa hän on, ei maailma väärä,\n        ei uhkaava turma,\n        ei väijyvä surma,\n    häntä säikytä, peloita, ei.\n        On ryyppy se vain\n    hänen suuntansa, aikansa mitta. Ja hei!\n        On turvana ryyppy ain.'\"\n\n\"Totisesti, oletpa Apollo -- tai kun sinulla ei ole jalkoja,\npikemminkin puolinainen Apollo -- siis puolijumala. (Pulp, pulp.)\nSuloinen on lyyrasi, ystävä Dux.\"\n\n\"Suoria sanoja, mestari; en minä mikään liero ole\", karjaisi Tom.\n\"Pitäkää kielenne tiukalla; muutoin joudutte ikävyyksiin!\"\n\n\"_Ubi lapsus, quid feci_?\" [Missä lipsahdus, -- mitä olen tehnyt?\nSuom.] kummasteli mestari. \"Puhuin sinun sointuvasta kielestäsi; ja\nsitäpaitsi puhuin kuvaannollisesti.\"\n\n\"Kyllä uskon kieleni kangertavan niinkuin teidänkin kielenne tekee,\nmutta se, että olen liero tai kiero, on jo paksua\", kiukkuili vanha\nTom, joka alkoi maljoistaan käydä äreäksi.\n\nNyt sekaannuin asiaan, koska kahakan syntyminen näytti tuiki\ntodennäköiseltä, ja nuoresta Tomista huolimatta, joka halusi, kuten hän\nitse sanoi, saada aikaan hauskan näytelmän, taivutin heidät tekemään\nsovinnon, ja he ravistelivat toistensa kättä lähes viisi minuuttia. Sen\npäätyttyä taaskin kehoitin hartaasti mestaria herkeämään jo juomasta ja\nlähtemään makuulle.\n\n\"_Amice Jacobe_\", vastasi mestari, \"juoma on noussut päähäsi, ja\nhaluaisit nuhdella mestariasi ja opettajaasi. Mene sinä vuoteeseesi ja\nnuku pois juoman vaikutukset! Tosiaankin, Jacob, sinä olet _plenus\nVeteris Bacchi_ eli tulkittuna: sinä olet humalassa. Osaatko taivuttaa\nteonsanoja, Jacob? Pelkään, ettet osaa. Osaatko taivuttaa nimisanoja,\nJacob? Pelkään, ettet osaa. Osaatko lausua runoja runomitassa, Jacob?\nPelkään, ettet osaa. Niin, Jacob, minusta tuntuu, että käyntisikin on\nepävarma ja ettet näekään ylen selvästi. Onko kuulosi tarkka, Jacob?\nJos niin on, esitän sinulle juopottelua vastaan tähdätyn puheen, joka\nmielessäsi sinun sopii painaa pääsi pielukselle. Tahdotko kuulla sen\nlatinan- vaiko kreikankielellä?\"\n\n\"Oh, paha vieköön kreikkanne ja latinanne!\" kivahti vanha Tom.\n\"Säästäkää ne huomiseksi! Laulakaa meille jotakin, vanha kumppani; vai\nlaulanko minä? Nyt se alkaa:\n\n    Kun malja kiertelee,\n    pois pelko loittonee;\n    sitä kaikki halveksuu.\n        Me laulamme --\"\n\n\"Laulamme\", mylvi mestari.\n\n    \"Me nauramme --\"\n\n\"Nauramme\", säesti nuori Tom.\n\n    \"Työskentelemme --\"\n\n\"Työskentelemme\", karjui mestari.\n\n    \"Me kiroomme --\"\n\n\"Kiroomme\", kertasi Tom ponnekkaasti.\n\n    \"Me soitamme --\"\n\n\"Soitamme\", toisti mestari nikotusten seasta.\n\n    \"Tanssiskelemme --\"\n\n\"Tanssiskelemme\", kertasi Tom.\n\n    \"Ja malja helmeilee;\n        me soitamme,\n        tanssiskelemme;\n    ja malja helmeilee --\"\n\nkaijutti vanha Tom, tyhjentäen astiansa.\n\n    \"Ja malja helmeilee --\"\n\nsäesti mestari, kulauttaen omansa tyhjäksi.\n\n    \"Ja malja helmeilee --\"\n\nhuusi nuori Tom, kääntäen ylösalaisin tyhjän kuppinsa.\n\n\"Eläköön! Sellainen on minusta komeata. Toistetaan se vielä kerran, ja\nsitten otamme uudet annokset. Kas niin, nyt, kaikki yhteen ääneen!\"\n\nLaulu uusittiin, ja kun ehdittiin \"tanssiskelemme\" sanaan, ponnahti\nvanha Tom puujaloilleen, tarttui mestariin, joka heti nousi pystyyn, ja\nkolmisin he tanssivat kannella minuutin tai pari, koko ajan\nlaulaen, kunnes vanha Tom, joka oli jo sangen humalassa, kompastui\nluukkuportaiden suojukseen ja puski päänsä mestarin vatsaan, niin että\nviimemainittu kaatui selälleen nuoren Tomin käteen takertuneena. Ja\nniinpä he kaikki yhdessä kellahtivat kannelle -- arvoisa opettajani\nmolempien muiden alle.\n\n\"Tanssi meni vähän liialliseksi tällä kertaa, isä\", virkkoi nuori Tom,\nnousten ensimmäisenä pystyyn ja nauraen. \"Tule, Jacob, nostetaan isä\njälleen tolpilleen. Hän ei selviydy tuosta, jollei häntä vivuta.\"\n\nJonkun verran ponnisteltuamme se meille onnistui. Päästyään taaskin\npystyyn vanha Tom laski kätensä meidän olkapäillemme ja juopuneen\nvirnistys kasvoillaan alkoi hoilottaa:\n\n    \"Mitäpä, jos ei jalkoja\n        ja mies on ryypyn orja?\n    Ei merimiestä parempaa\n        kuin rampa Tom on, norja.\n\n-- Kiitos, pojat, kiitos! Ja nyt nostakaa vanha herra seisomaan.\nTaisimmepa kolauttaa häntä niin, että hänen henkensä salpautui. Hei,\nkumppani, miltä tuntuu?\"\n\n\"Tiilet tuntuvat kovilta, ja järkeni tuntuu totisesti olevan\nhäipymäisillään\", mutisi mestari, nousten omin voimin istumaan ja\ntähyillen ympärilleen.\n\n\"Järki häipymäisillään, niinkö sanoitte, mestari?\" huudahti vanha Tom.\n\"Älkää vielä päästäkö sitä menemään, ennenkuin olemme lopettaneet\nkemumme! Yksi kuppi vielä mieheen, vielä yksi laulu ja sitten\nvuoteeseen! Tom, missä pullo on?\"\n\n\"Älkää juoko enää, sir, pyydän sitä; olette huomenna sairas\",\nkehoittelin mestaria.\n\n\"_Deprome quadrimum_\", sopersi mestari. \"_Carpe diem -- quam minimum --\ncredula postero_ -- Laula, ystävä Dux -- _Quem virum -- sumes celebrare\nmusis amicus_ -- Missä on piirakkapannuni? -- Me emme ole trakialaisia\n-- _Natis in usum -- laetitiae scyphis pugnare_ -- (hik) -- _Tharacum\nest_ -- senvuoksi me -- emme tahdo tapella -- mutta me juomme --\n_recepto dulce mihi jurere est amico_ -- Jacob, sinä olet juovuksissa\n-- laula, ystävä Dux, vai laulanko minä?\n\n    _Propriae quae maribus_ koiran omisti,\n    _Quae genus_ oli sen nimi --\n\n-- Muistini pettää -- millainen sen sävel oli?\"\n\n\"Juuri tuosta sävelestä se vanha lehmä kuoli, siitä olen varma\",\nvastasi Tom. \"Kas niin, vanha nenäkäs, virittäkäähän uudelleen!\"\n\n\"Nenäkäs -- tosiaankin, se on osuva liikanimi. Ja se johti mieleeni,\nettä nenäni -- kärsi äskeisessä kaatumisessa. Mutta en osaa laulaa --\nen osaa sanoja --\"\n\n\"Ettekä myöskään säveltä, mestari\", huomautti vanha Tom. \"Tässä siis\npuolestanne:\n\n    Oli Susanin sulhaset lukuisat.\n        Häntä valinta vaivasi,\n    niin vilpittömästi kun kosijat\n        ikilempeä kuiskasi.\n    Hälle aamuisin William puheli,\n        sydänpäivällä Harry ain'.\n    Illalla Tom häntä kierteli,\n        eikä parasta löytänyt vain.\n            Pää neitosen ei\n        selvyyttä pulmasta saanut, ei.\"\n\n\"Se miellyttää minua -- se kaikuu korvissani niin, perin viehättävästi.\nJatka -- tyttö oli kuin Horatiuksen Pyrrha:\n\n    \"Qui multa gracilis -- te puer in rosa\n    Perfusus liquidis urget odoribus,\n    Grato, Pyrrha -- sub antro?\"\n\n\"Se kaikki on minusta hepreaa, mestari. Mutta minä jatkan, jos osaan.\nMuistikoteloni on hieman sekaisin. Annas, kun koetan -- ahaa!\n\n    Niinpä mieli Williamin mustaksi käy;\n        tuli Harrynkin toiveista tuhkaa.\n    Eikä Tomille vastausta muuta näy\n        kuin ryppyisen otsan uhkaa.\n    Kosijoitansa monia vaihtaessaan\n        ja ikänsä vanhetessa\n    hääjoukkoa kerran kaihtaessaan\n        Susan kuoli pajun katvehessa.\n            Pää neitosen ei\n        selvyyttä pulmasta saanut, ei.\n\n-- Ja nyt, vanha herra, juokaa sitten groginne loppuun! Olette saanut\nannoksenne, kuten lupasin.\"\n\n\"Kas niin, mestari, olette maljan jäljessä\", virkkoi Tom, joka tosin\noli hyvällä tuulella, mutta ei suinkaan juopunut; myöhemmin huomasinkin\nhänen kestävän enemmän kuin isänsä. \"No, laulanko teille laulun?\"\n\n\"Se on oikein, Tom; vapaaehtoinen vastaa kahta pakolla värvättyä\nmiestä. Avaa suusi levälleen ja anna pillisi vinkua tuulen mukana! Joka\ntapauksessa se vinkuu nuottien mukaisesti.\"\n\nSitten Tom viritti laulun, ja mestari nuokkui istuessaan, käyden hyvin\nuniseksi.\n\n    \"Riemut, surut, onnen kovan\n        mieli iloisena kestän.\n    Jos on puute mammonan,\n        ilon häipymästä estän.\n    Kohtalotar vaakahani\n        liian paljon pahaa pani.\n    Nauraa minun sallikaa!\n        En itkeä voi naurultani.\n    Ha, ha! Ha, ha! Ha, ha, haa!\n        En itkeä voi naurultani.\n\n-- Ja nyt yhdessä, isä!\n\n    Ha, ha! Ha, ha! Ha, ha, haa!\n    En itkeä voi naurultani.\n\n-- Enempää en sitä osaa; ja se riittääkin, sillä se ei herätä vanhaa\nherraa.\"\n\nMutta se herätti. \"Ha, ha ha -- ha, ha, ha! En kuollakaan voi\nnaurultani\", mylvi mestari, hapuillen kuppiaan. Mutta se olikin hänen\nviimeinen ponnistuksensa. Hän tuijotteli ympärilleen. \"Totisesti,\ntotisesti olemme pyörteessä -- kuinka vinhasti kaikki pyöriikään!\nKukapa välittää? Enkö ole muinainen merenkulkija -- '_qui videt mare\nturgidum -- et infames scopulos_'? [Joka näkee myrskyävän meren ja\nluihuja aaltoja.] Ystävä Dux, kuuntelehan minua -- _favete linguis_!\"\n[Olkaahan vaiti. Suom.]\n\n\"No niin\", vastasi vanha Tom, nikotellen, \"sen teen -- mutta puhu --\nselvää englantia -- kuten -- minäkin -- puhun.\"\n\n\"Minut saa hirttää, jos hän sen tekee\", supatti Tom minulle. \"Puolen\ntunnin kuluttua ymmärrän vanhan nenäkkään latinaa ihan yhtä hyvin kuin\nhänen selvää englantiansakin, kuten hän sitä nimittää.\"\n\n\"Olen valmis keskustelemaan millä kielellä tahansa, vaadittakoonpa\nsitten kreikkaa tai latinaa -- niin, jopa -- (hik) -- ystävä Dux --\netkö ole nauttinut liian runsaasti -- tuota -- hyväinen aika! _Quo me,\nBacche, rapis tui -- plenum_ -- totisesti tulen humalaan -- ja nyt vain\njuon piiraspannuni tyhjäksi _dulce periculum est_ -- Jacob -- saattaako\ntäällä olla kahta Jacobia -- ja kahta vanhaa Tomia -- niin -- _mirabile\ndictu_ -- tuolla on kaksi nuorta Tomia ja kaksi Tommy-koiraa --\nkummallakin -- kaksi häntää. _Bacche, parce -- precor -- precor_ --\nJacob, missä olet? _Ego sum, tu es_ -- sinä olet -- _sumus_, me olemme\n-- missä olen? _Procumbit humi bos_ -- 'Bos'-sanan sijasta -- lue Dobbs\n-- _amo, amas_ -- rakastin tyttöä. _Tityre, tu patulae sub teg_ -- mine\n-- ei -- lausuin väärin -- siispä minun täytyy olla -- totisesti uskon\nolevani -- juopunut.\"\n\n\"Ja minä olen siitä ihan varma\", huudahti Tom nauraen, kun mestari\nkellahti taaksepäin tajuttomana.\n\n\n\"Ja minä olen ihan varma\", lallatti vanha Tom kieriskellessään kannella\nkajuutan ovea kohti, \"että päässäni on niin paljon kuin suinkin jaksan\nhoippuen kantaa -- joka tapauksessa -- ja niinpä laulan itseni\nnukuksiin -- koska -- olen onnellinen. Jacob suostuisitko pitämään\ntämän yön kaikki vahtivuorot -- ja Tom saa pitää loput.\"\n\nSitten vanha Tom nousi istumaan, nojaten selkänsä kajuutan oviluukkuun\nja alkoi laulaa surullista laulelmaa, jollaisia joskus kuulee\nsotalaivan etukannella. Hän muisti pari sellaista laulua, jotka hän\naina säästi tällaisia tilaisuuksia varten. Sillä aikaa, kun Tom ja minä\nraahasimme koulumestaria vuoteeseen, vanha Tom hitaasti loilotti\nlaulelmaansa:\n\n    \"Ensin Virginiaan me laskettiin,\n    Fyalissa sitten poikettiin.\n    Kun merelle sieltä lähdetään,\n    nähdään vihollista seitsemän.\n\n-- Se on oikein, pojat, hinatkaa ja kiskokaa -- pistäkää vanha\nsanakirja talteen -- sillä hän ei kykene suoriutumaan lauseenosista.\n\n    On aamulla taistelu armoton;\n    urho amiraali Benbow on.\n    Hän haavoittui ja sotilaitaan\n    pyysi pois hänet kantamaan.\n\n-- Nyt, pojat, tulkaa auttamaan minua --- Tom jätä silleen hullutuksesi\n-- sillä iäkäs isä-poloisesi on -- humalassa --\"\n\nAutoimme vanhan Tomin kajuutan toiseen \"vuoteeseen.\"\n\n\"Kiitos, pojat -- vain yksi säkeistö vielä, ja sitten minä olen valmis\n-- kuten huutokaupanpitäjä sanoo -- ensimmäinen -- toinen --\n\n    Tykit ne paukkui, ja kuulat ne soi,\n    kun Benbow huudahti: 'Voi,\n    minut pois täältä viekää, joutukaa!\n    Miesten mieliä rohkaiskaa!'\n\nEnsimmäinen -- vanha jokiproomu -- mikä olenkin -- toinen -- kolmas.\"\n\nTom ja minä jäimme kannelle.\n\n\"Kas niin, Jacob, huvittaako sinua käydä makuulle? Minua ei nukuta --\nsinä saat pitää aamuvahdin.\"\n\n\"Ei, Tom, sinun on parempi nukkua ensiksi. Herätän sinut kello neljä.\nEmme voi lähteä liikkeelle, ennenkuin vuorovesi kääntyy; ja minäkin\nehdin nukkua yllin kyllin sitä ennen.\"\n\nTom paneutui levolle, ja minä kävelin kannella aamuun saakka, ajatellen\nkuluneen päivän tapahtumia ja aprikoiden, mitä mestari ajattelisi\ntultuaan järkiinsä. Kuten oli sovittu, herätin Tomin kello neljä, kävin\nhänen vuoteeseensa ja olin pian yhtä sikeässä unessa kuin vanha Tom ja\nmestarikin olivat, joiden kuorsaukset olivat kaikuneet korvissani koko\najan kannella kävellessäni.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nKylmää vettä ja katumusta -- Molemmat Tomit melkein moraalisia, ja minä\ntäynnä viisaita mietteitä -- Luku, josta huokuu vakavia sanoja, on\nonneksi hyvin lyhyt, ja vaikka se onkin sangen järkevä, en neuvoisi\nketään hyppäämään sen ylitse.\n\n\nSeuraavana aamuna kello puoli yhdeksän vaiheilla Tom herätti minut\navuksi laittamaan proomua liikkeelle. Kannelle saavuttuani oli siellä\nvanha Tom niin pirteänä kuin ei olisi maistanut tippaakaan edellisenä\niltana touhuisesti astella kolkuttelemassa vintturin ympärillä, jolla\nensin nostimme pohjasta ankkurin ja sitten pystyyn mastoon.\n\n\"No niin, Jacob, poikaseni, saitko nukkua kylliksesi? Varmasti et\nliikoja. Mutta eileniltaisen tapaisia kemuja ei satu liian usein --\nainoastaan kerran joka matkalla; ja luulen sellaisen silloin tällöin\nolevan hyväksi terveydelleni. On perin mukavaa minulle, poikaseni, että\nsinä olet aluksessamme, koska sinä et juo milloinkaan ja minä senvuoksi\nsaan antautua ryyppäämään hieman useammin. Tomiin taas en voi luottaa\n-- hän on liiaksi isänsä kaltainen -- minulla ei ollut ketään, jonka\nolisin voinut luottaa pitävän vahtia paitsi Tommy-koiraa, kunnes sinä\nliityit joukkoomme. Tommyyn saan luottaa siihen nähden, että se pitää\nloitolla jokihait; se ei ikinä salli heidän ottaa köydenpätkääkään\nkannelta, ei yöllä eikä päivällä, mutta koira on sittenkin vain koira.\nNyt olemme jälleen työssä; käy siis käsiksi, poikaseni, ja kierretään\noikein rivakasti!\"\n\n\"Miten vanha herra jaksaa, isä?\" kysyi Tom, kun hetkiseksi keskeytimme\ntyöskentelymme vintturin ääressä.\n\n\"Oh! Hänen pitää nukkua vielä hyvä aika selvitäkseen. Siellä hän nukkuu\nihan selällään, puhkuen kuin tuurakala. Parasta on antaa hänen olla\nrauhassa niin kauan kuin voimme. Herätämme hänet heti Greenwichin\nmutkaan saavuttuamme. Tom, eikö sinusta hänen nenänsä näyttänyt\npahuksen isolta eilen illalla?\"\n\n\"En ole eläissäni nähnyt sellaista vietävänmoista tuulenhalkaisijaa,\nisä.\"\n\n\"No niin, siispä näet vielä isomman, kun hän nousee jalkeille, sillä se\non paisunut kookkaammaksi kuin rommipullo on. Hei, vetäkää! Nyt\nkiinnittäkää ankkuri paikalleen ja nostakaa masto pystyyn, pojat, kun\ntaas minä menen perään hoitamaan peräsintä!\"\n\nVanha Tom meni perään. Yöllä oli tuuli pyörtänyt pohjoiseen, oli tullut\ntiukka pakkanen, proomun kansi oli huurteessa, ja siellä täällä näkyi\nvuoroveden mukana lipuvan jokea alas jääkappaleita. Joen äyräät ja\nniiden läheiset vainiot olivat vaaleanharmaina huurteesta ja olisivat\ntarjonneet ilottoman näyn, jollei aurinko olisi paistanut kirkkaana ja\nsäihkyvänä. Tom meni perälle sytyttämään tulta, kun taas minä kieppusin\nköydet ja laitoin kaikki siistiksi keulassa. Tavallisuuden mukaisesti\nvanha Tom viritti laulun:\n\n    \"Tuulosta lievää, lenseää\n        rukoili neitonen.\n    Me myrskyä taas toivotaan,\n        pärskettä aaltojen,\n    alusta vankkaa, sivakkaa,\n        vinhasti joutuvaa.\n    On ulapalla kotimme;\n        hilpeitä olemme.\n\n-- Kaunis aamu nyt kuuman pään jäähdyttämiseksi, se on varma. Tommy,\nsinä veitikka, sinä muistutat hovinaista, jonka yllä on samettipuku,\nyltyleensä timanteilla peitetty\", jatkoi vanha Tom, katsellen\nnewfoundlandilaista koiraa, jonka kiiltävässä, mustassa turkissa oli\nauringonpaisteessa välkkyviä jäähiukkasia. \"Sinä ja Jacob olitte\nseurueemme ainoat järkevät jäsenet eilen illalla, sillä te olitte\nselvät.\"\n\n\"Niin minäkin olin, isä. Olin selvä kuin tuomari\", huomautti Tom, joka\npuhaltelemalla viritti tulta.\n\n\"Kenties, Tom, kuten tuomari päivällisten jälkeen. Mutta tuomari\noikeudessa on toinen asia ja tuomari pullon ääressä toinen, eikä heistä\nkumpikaan ole huono tuomari. Jollei sinun pääsi ollut täysi, ei se\nmissään nimessä ollut sinun vikasi.\"\n\n\"Ja otaksuttavasti\", vastasi Tom, \"se, että sinun pääsi oli täysi,\njohtui ainoastaan huonosta onnestasi.\"\n\n\"Ei, sitä en väitä. Mutta kuitenkin, kun katselen koiraa, joka\nluonnostaan on vain eläin, ja ajattelen itseäni, joka en ole\ntarkoitettu eläimeksi, niin, no, silloin punastun, siinä kaikki.\"\n\n\"Jacob, katsohan isää! Punastuukohan hän?\" huudahti Tom.\n\n\"En voi väittää sitä huomaavani\", vastasin, hymyillen.\n\n\"No niin, jollen punastu, on syynä se, ettei minulla ole jalkoja.\nSilloin, kun ne katkesivat, menetin varmasti puolet ruumiini verestä,\nja siitä se johtuu luullakseni. Joka tapauksessa oli tarkoitukseni\npunastua, niin että hyväksykäämme tahto teon vastineeksi.\"\n\n\"Mutta aiotko pysytellä raittiina vastaisuudessa, isä?\" tiedusti Tom.\n\n\"Älä sinä siitä huoli -- huolehdi sinä omista asioistasi, herra Tom!\nMissään nimessä en ole päissäni ennenkuin ensi kerralla, enkä mitään\nmuuta voi varmasti vakuuttaa, koska näet tunnen oman heikkouteni.\nJacob, oletko milloinkaan ennen nähnyt tuon vanhan herran purjehtivan\nliian tiukassa tuulessa?\"\n\n\"En kertaakaan -- en luule hänen olleen koskaan humalassa ennenkuin\neilen illalla.\"\n\n\"Silloin säälin häntä -- hänen päänkipuaan ja hänen katumustaan.\nSitäpaitsi hänen nenänsä ja hänen takkinsa lieve ovat lisäksi tekemässä\nhäntä onnettomaksi. Olemme sairaalan kohdalla puolen tunnin kuluttua.\nMitähän, jos menisit ravistamaan häntä, Jacob? Et sinä, Tom; en luota\nsinuun -- sinä tekisit hänelle ilkeyttä; sinulla ei ole myötätuntoa, ei\nedes mykkiä eläimiä kohtaan.\"\n\n\"Olisin sinulle kiitollinen, jollet riistäisi minulta mainetta tuolla\ntavoin, isä\", vastasi Tom. \"Enkö vienyt sinua vuoteeseen eilen illalla\nsinun ollessasi puhekyvyttömänä?\"\n\n\"Jospa sen teitkin -- entäs sitten?\"\n\n\"No, silloinhan minulla oli myötätuntoa mykkää luontokappaletta\nkohtaan. Sanoin sen, isä, vain leikilläni, tiedäthän\", lisäsi Tom,\nmennen isänsä luokse ja taputtaen hänen karkeata poskeaan.\n\n\"Tiedän sen, poika. Et ole milloinkaan ollut töykeä, se on totta; mutta\nsinun täytyy saada laskea leikkiä.\n\n    Riemumieli liittyy hymyyn;\n        miksi hautaisimme sen?\n    Murheen aika eessä lymyy;\n        sitä jouduta ma en.\n    Nykyhetket huoliansa\n        ken vain suree, onneton,\n    sille päivä paistettansa\n        ei suo; vika oma on.\"\n\nTällä välin minä turhaan koettelin herättää mestaria. Useiden\nhyödyttömien yritysten jälkeen panin ison kasan nuuskaa hänen\nylähuulelleen ja puhalsin sen hänen nenäänsä. Mutta laupias taivas!\nMinkälainen nenä siitä olikaan tullut! Se oli isompi kuin isoin\neläissäni näkemäni päärynä. Vanha Tom oli kaatunut sen päälle koko\npainollaan, eikä sitä ollut se isku murskannut, vaan päinvastoin se oli\npaisunut, ikäänkuin harmistuneena sitä kohdanneesta loukkauksesta ja\nherjauksesta. Sen iho oli yhtä tiukalla kuin rummun kalvo ja kiilsi,\nikäänkuin sitä olisi öljytty, ja sen väri oli heleän purppurainen. Se\noli tosiaankin mestarin nenä vimmastuneena.\n\nNuuskalla oli se vaikutus, että se osittain herätti hänet horroksista.\n\n\"Kello kuusi, niinkö sanoitte, rouva Bately? Ovatko pojat peseytyneet\nja menneet luokkahuoneeseen? Nousen vuoteesta piakkoin, mutta minua\npainostaa tavattomasti. _Delapsus somnus ab_ --\" Ja mestari kuorsasi\njälleen. Uudistin yritykseni, ja vähitellen ne onnistuivat. Mestari\navasi silmänsä, tuijotti kanteen ja ympärillään oleviin laitteisiin,\nsitten vierellään seisovaan kaappiin. Vihdoin hän katsahti minuun ja\ntunsi minut.\n\n\"_Eheu, Jacobe!_ Missä olen? Ja mikähän aivojani painaa? Mikähän tekee\ntakaraivoni niin raskaaksi kuin se olisi lyijyä? Muistini -- missä se\non? Annahan, kun kokoan hajanaisia ajatuksiani!\" Senjälkeen mestari oli\näänettömänä jonkun aikaa. \"Voi minua. Niin, totisesti muistankin --\ntuntien päänkipua ja vielä pahemmin sydämentuskaa -- sellaista, minkä\nmielelläni haluaisin unohtaa, nimittäin sen, että unohdin itseni; ja\nolenkin unohtanut kaikki, mitä illan loppupuolella tapahtui. Ystävä Dux\nei osoittautunut ystäväkseni, vaan johdatti minut väärälle polulle; ja\nmitä tulee grogiksi nimitettyyn juomaan -- _eheu, Jacobe_ -- kuinka\nolenkaan alentunut -- alentunut omasta mielestäni -- alentunut sinun\nmielestäsi -- miten voin katsoa sinua silmiin! Voi, Jacob, mitä sinun\ntäytyykään ajatella siitä miehestä, joka on tähän saakka ollut\nopettajasi ja oppaasi!\" Sitten mestari retkahti takaisin pielukselle ja\nkäänsi kasvonsa toisaalle.\n\n\"Se ei ollut teidän syynne, sir\", vastasin lohduttaakseni häntä. \"Te\nette tietänyt, mitä joitte, ette aavistanut juoman olevan niin väkevää.\nVanha Tom petti teidät.\"\n\n\"Ei, Jacob, minun ei sovi valaa sellaista imartelevaa palsamia\nhaavoittuneelle sydämelleni. Minun olisi pitänyt tietää, niin,\nmuistanhan nyt sinun koettaneen varoittaa minua -- jopa niin tiukasti,\nettä revit irti takkini liepeen -- mutta minä en sinusta välittänyt ja\nnyt olen nöyryytetty -- minäkin, yli seitsemänkymmenen pojan opettaja!\"\n\n\"Ei, sir, takkinne lievettä en minä repinyt irti; sen teki koira.\"\n\n\"Jacob, olen kuullut puhuttavan _Canis_-suvun ihmeellisestä\nterävyydestä, mutta en ikinäni olisi uskonut mykän eläimen saattavan\noivaltaa, kuinka hullu olin, ja varoittaa minua karttamaan\nhumaltumista. _Mirabile dictu!_ [Kumma kyllä!] Sanohan minulle, Jacob,\nsinä, joka olet saanut nauttia opettajasi annettavissa olevista\ntiedoista -- vaikka hän ei olekaan kyennyt liittämään neuvoihinsa\nesimerkkiä -- kerrohan minulle, miten kaikki kävi! Kuvaile minulle\nhorjahdukseni sen kaikessa laajuudessa!\"\n\n\"Te nukuitte, sir, ja me veimme teidät vuoteeseen.\"\n\n\"Kuka minulle sen palveluksen teki, Jacob?\"\n\n\"Nuori Tom ja minä, sir; vanha Tom puolestaan ei ollut sellaisessa\ntilassa, että olisi pystynyt auttamaan ketään.\"\n\n\"Olen nöyryytetty, Jacob --\"\n\n\"Hölynpölyä, vanha herra; kukapa touhuilee turhasta?\" virkkoi vanha\nTom, joka oli kuullut keskustelumme ja tuli kajuuttaan. \"Nautitte tipan\nliikaa, siinä kaikki, ja mitäpä moisesta? Sellainen sydän, joka ei\nmilloinkaan riemuitse, on surkea. Terästäytykää hieman, huuhdelkaa\nkasvonne Thamesin viileällä vedellä, ja puolen tunnin kuluttua olette\npirteä kuin pulmunen.\"\n\n\"Päätäni särkee!\" vaikeroi mestari. \"Tuntuu ihan sellaiselta kuin\nsiellä olisi lyijykuula kierähtelemässä ohimosta toiseen. Mutta\nrangaistukseni on oikeudenmukainen.\"\n\n\"Sellaisen rangaistuksen saa siitä, että käsittelee pulloa liian\nvapaasti, se on totta. Mutta jos se on rikkomus, rankaisee se itsensä,\nja siinä on aivan kylliksi. Jokainen tietää, että milloin sydän on\nylettömän kevyt illalla, pää on ylettömän raskas aamulla. Minä olen\ntietänyt ja todennut sen tuhansia kertoja. No niin, entä sitten? Minä\npanen hyvän ja pahan vastakkain ja kärsin rangaistukseni miehen\nlailla.\"\n\n\"Ystävä Dux, sillä niin vieläkin tahdon sinua nimittää, sinä et katsele\ntätä rikkomusta moraaliselta kannalta.\"\n\n\"Mitä on moraali?\" tokaisi vanha Tom.\n\n\"Se osoittaisi, että juopuminen on synnillistä.\"\n\n\"Juopuminen synnillistä! Se kaiketi merkitsee, että on synti olla\nhumalassa. Mutta, mestari, minun mielipiteeni on se, että koska\nkaikkivaltias Jumala on antanut meille hyvää juomaa, on sen tarkoitus\nollut yksinomaan se, että joisimme sitä; ja senvuoksi olisimme\nepäkiitollisia häntä kohtaan ja tekisimme syntiä, jollemme juopuisi --\nnimittäin varovasti.\"\n\n\"Miten voit sovittaa yhteen juopumisen ja varovaisuuden, kelpo Dux?\"\n\n\"Tarkoitan sitä, mestari, että milloin on tehtävää työtä, työ pitää\ntehdä; mutta milloin on runsaasti aikaa, kaikki on järjestyksessä ja\nkaikki on kunnossa seuraavanaamuista lähtöä varten, ei mielestäni voi\nolla mitään huomauttamista ilonpitoa vastaan. Kas niin, mestari,\nreipastautukaa! Proomu on melkein nyt jo sairaalan kohdalla, ja meidän\npitää viedä teidät maihin.\"\n\nMestari, joka oli täysissä pukimissa, nousi vuoteesta ja lähti\nseurassamme kannelle. Niin pian kuin ilmestyimme ulko-ilmaan, toivotti\nperäsimessä oleva nuori Tom hänelle hyvää huomenta sangen\nkunnioittavasti. Paninkin usein merkille, että Tomin kaikesta\njulkeudesta ja koirankurisuudesta huolimatta hänessä oli aika paljon\nhuomaavaisuutta ja sydämellisyyttä. Hän oli kuullut mestarin ja minun\nväliseni keskustelun eikä halunnut enää loukata hänen tunteitaan\nlaskemalla pilaa.\n\nVanha Tom sijoittui jälleen peräsimeen, samalla kun hänen poikansa\nalkoi valmistaa aamiaista ja minä nostin sangollisen vettä, jotta\nmestari saisi pestä kasvonsa ja kätensä. Hänen nenästään ei hiiskuttu\nsanaakaan, eikä mestari virkkanut minulle siitä asiasta mitään, vaikka\nolenkin varma, että se oli hyvin kipeä, päätellen siitä, kuinka\nsuuresti hän näytti nauttivan haudellessaan sitä jääkylmällä vedellä.\nTeekuppi tuotti hänelle suurta lohdutusta, ja hän oli tuskin ehtinyt\njuoda sen, kun proomu oli jo sairaalan portaiden kohdalla. Tom hyppäsi\nveneeseen ja veti sen aluksen kupeelle. Minä tartuin toiseen airoon, ja\npudistaessaan vanhan Tomin kättä mestari lausui:\n\n\"Tarkoitukseni oli hyvä, ja senvuoksi toivotan sinulle jäähyväiset\nystävällisesti, kelpo Dux.\"\n\n\"Olkoon Jumala kanssanne, mestari!\" vastasi vanha Tom. \"Käymmekö\nnoutamassa teidät palatessamme?\"\n\n\"Ei, ei\", epäsi mestari, \"kovalla maalla matkustaminen käy\nkalliimmaksi, mutta on vaarattomampaa. Kiitän sinua lauluistasi ja --\nkaikesta hyväntahtoisuudestasi, kelpo Dux. Ovatko kapistukseni\nveneessä, Jacob?\"\n\nVastasin myöntävästi. Mestari laskeutui veneeseen, ja sousimme hänet\nrannalle. Hän nousi maihin, otti käärönsä ja sateenvarjonsa\nkainaloonsa, pudisti Tomin ja sitten minun kättäni virkkamatta mitään,\nja huomasin kyynelten kihoavan hänen silmiinsä, kun hän kääntyi\npoistumaan.\n\n\"Niinpä niin\", äänsi Tom silmäillessään mestarin jälkeen, \"toivoisin\nitse olleeni humalassa hänen sijastaan. Hän ottaa sen niin kovin\npahasti sydämelleen, iäkäs mies-poloinen!\"\n\n\"Hän menetti itsekunnioituksensa, Tom\", vastasin. \"Sen pitäisi olla\nvaroituksena sinulle. Kas niin, alahan käytellä airoasi!\"\n\n\"No niin, kaikki ihmiset eivät ole samaan kaavaan valetut. Minä olen\nollut humalassa useita kertoja, mutta en ole koskaan kadottanut muuta\nkuin järkeni, ja se on tullut takaisin heti, kun grogi on haihtunut\npäästäni. En jaksa käsittää sitä, että tuskaillaan, jos on nautittu\nlasi liikaa. Minä olen harmissani ainoastaan silloin, kun en saa\nkylliksi. Mitään aikaisemmin näkemiäni neniä ei voi verratakaan hänen\nnenäänsä; mieleni teki niin kovin nauraa sille, mutta arvasin sen\nvihlovan hänen mieltänsä.\"\n\n\"Olit kovin hyväntahtoinen, Tom, kun hillitsit kieltäsi, ja olen siitä\nsinulle oikein kiitollinen.\"\n\n\"Ja kuitenkin tuo isä-ukkoni väittää, ettei minulla ole lainkaan\nihmisrakkautta, mikä minusta on sangen sopimaton väite hänen suustansa\nlähteneeksi. Mistä se johtuu, Jacob, että pojat ovat aina älykkäämmät\nkuin isänsä?\"\n\n\"En ole tiennyt asianlaidan olevan niin, Tom.\"\n\n\"Mutta niin asia on nykyisin, jollei se ehkä ollutkaan sellainen\nentisinä aikoina. Sananlasku sanoo: 'Nuoret ihmiset luulevat vanhoja\nhupakoiksi, mutta vanhat tietävät nuorten olevan hupakkoja.' Meidän\ntäytyy muuttaa se, sillä minä väitän: 'Vanhat luulevat nuoria\nhupakoiksi, mutta nuoret tietävät vanhojen olevan hupakkoja.'\"\n\n\"Pidä sinä oma pääsi, Tom; oma kelpaa kullekin.\"\n\nNykäisimme airot pois vedestä, sidoimme veneen kiinni ja nousimme\nkannelle, jossa vanha Tom edelleenkin oli peräsimessä.\n\n\"No niin\", virkkoi hän, \"Jacob, en olisi mitenkään uskonut olevani\niloinen nähdessäni tuon vanhan herran poistuvan proomustamme -- mutta\nolin siitä -- pahuksen iloinen; tänä aamuna hän ihan kuin painoi\ntaakkana omaatuntoani; herra Drummond uskoi hänet minun huostaani, eikä\nminulla ollut oikeutta suostuttaa häntä tekemään itseään naurettavaksi.\nMutta tehtyä ei saa tekemättömäksi, kuten sinä aina joskus sanot; eikä\nkannata itkeä; mutta vahinko se sittenkin oli, sillä hän on kuin onkin\nihan lapsen tapainen. Tuolla on viehättävä neitonen tuossa purressa,\njoka menee keulamme ohitse; katso hänen prammitankonsa viirejä.\n\n        Ylitse veen\n        tule, neitonen,\n    omani kaikissa vaiheissa oo!\n        Vuodet ne pois\n        meiltä kiiruhtaa;\n    lempeni vankka on, horjumaton.\n        Siis ylitse veen\n        tule, neitonen!\"\n\n\"Ensin haluaisin nähdä sinut hirressä, mokomakin nappuloille asetettu,\nvanha ruho!\" tokaisi veneessä oleva nainen vastaukseksi lipuessaan\nparhaillaan ihan keulamme editse.\n\n\"Kas niin, siinäpä totisesti kohtelias vastaus\", arvosteli vanha Tom,\nnauraen.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nMinut otetaan joksikin aikaa pois laivasta merkitsemään kirjoihin\nlaivauksia ja kirjoittamaan puhtaiksi laskuja -- Saan uuden tuttavan,\nniin sanotun \"lämpimän ihmisen\", vaikka hän olikin viettänyt suurimman\nosan elämäänsä jäävuorten seassa ja kokonaisen yön kuoleman kidassa --\nHänen vaimonsa pyrkii innokkaasti esiintymään hienosti.\n\n\nSaavuimme Sheernessiin seuraavana aamuna, purimme maihin tiilet, jotka\nolivat valtion rakennuksia varten, ja palasimme laiturille\npainolastissa. Ensimmäinen tiedustukseni koski koulumestaria, mutta hän\nei vielä ollut palannut. Lisäksi herra Drummond ilmoitti minulle, että\nhänen oli ollut pakko lähettää pois palveluksestaan nuorempi\nkonttoristinsa ja että hän toivoi minun työskentelevän sillä paikalla,\nkunnes hän ehtisi hankkia uuden miehen tilalle. Senvuoksi proomu otti\nlastinsa ja lähti liikkeelle ilman minua, mikä oli merkityksetön\nseikka, koska oppiaikani sittenkin jatkui.\n\nNyt asuin herra Drummondin luona hänen perheensä jäsenenä enkä\nkaivannut mitään. Hänen yhtämittainen hyväntahtoisuutensa minua kohtaan\nsai minut mahdollisimman uutterasti ja tarkkaavaisesti panemaan\nparastani, ja pian minusta kehittyi aika tottunut kirjanpitäjä, ja\nolin, kuten hän vakuutti, suureksi hyödyksi. Minun tuskin tarvinnee\nmainita, että kaikesta tästä oli minulle tuntuvasti etua, ja sain lisää\ntietoja joka päivä. Mutta vaikka mielihyvin koetinkin hyödyttää herra\nDrummondia kaikin mahdollisin tavoin, oli minusta kuitenkin aika\nrasittavaa olla sidottuna kirjoituspöytään, ja kiihkeästi odotin uutta\nkonttoristia tulemaan paikalleni ja vapauttamaan minut päästäkseni\ntakaisin proomuun. Herra Drummond ei minusta näyttänyt lainkaan\nkiirehtivän asiaa; luulenkin, että hän olisi mielellään pitänyt minut\nmyötämöisin luonansa, jollei hän olisi huomannut minun edelleenkin\nkaipaavan joelle.\n\n\"Joka tapauksessa, Jacob, pidän sinua täällä siihen saakka, kunnes\ntunnet työsi perinpohjaisesti; siitä on sinulle hyötyä tuonnempana\",\nsanoi hän minulle eräänä päivänä; \"etkä sinä paljoa kostu siitä, että\npurjehdit edestakaisin joella.\"\n\nSe oli totta; ja paljon etua sain myöskin rouva Drummondin parissa\nvietetyistä illoista, sillä hän oli järkevä, hyvä nainen ja pani minut\nusein lukemaan ääneen hänelle ja pikku Sarahille heidän istuessaan\nompeluksiensa ääressä.\n\nEnnenkuin jouduin hoitamaan kirjanpitoa, ei minulla ollut\naavistustakaan siitä, että herra Drummondin liike oli niin laaja ja\nettä siihen oli sijoitettu niin paljon pääomaa. Koulumestari palasi\nmuutamia päiviä minun saapumiseni jälkeen. Meidän kohdatessamme\ntoisemme oli hänen nenänsä taaskin entisen näköinen, eikä hän\nkertaakaan ottanut puheeksi proomussa vietetyn illan tapauksia.\nKohtasin hänet usein, enimmäkseen sunnuntaisin käytyäni kirkossa\nperheen mukana, ja ainakin puoli tuntia omistimme sille, että luimme\nyhdessä jonkun klassikon teoksia.\n\nKoska olin maissa useita kuukausia, tutustuin moniin perheisiin, joista\npari kannattaa mainita. Etusijoilla niiden joukossa oli kapteeni\nTurnbull, kuten häntä ainakin nimitettiin aikaisemmin, kunnes hän kaksi\nkuukautta ennen tutustumistamme alkoi käyttää käyntikortteja, joihin\noli merkitty: _George Turnbull, Esq._\n\nKapteeni Turnbullin elämäntarina oli seuraava. Hänet ja hänen\nkaksoisveljensä oli löydetty riippumasta jonkun talon\novenkolkuttimessa, ja senjälkeen heitä oli kasvatettu\nlöytölastenhoitolassa. Heidät oli molemmat pantu merimiehenoppiin, ja\nhe olivat kehittyneet päteviksi, oivallisiksi merenkulkijoiksi\nGrönlannin vesillä purjehtivissa kalastusaluksissa, kohosivat\nperämiehiksi ja sitten kapteeneiksi.\n\nHe olivat menestyneet oikein hyvin, omistaneet ensin osittain, sitten\nkokonaan laivan ja myöhemmin kaksi tai kolme laivaa sekä lopuksi\nkoonneet kauniin omaisuuden kumpikin. Kapteeni Turnbull oli nainut,\nlapseton mies; hänen vaimonsa oli ulkonäöltään komea, puhetavaltaan\nrahvaanomainen, ja pyrki esiintymään hienona ylimysnaisena, jota\npyrkimystä kapteeni Turnbull oli useita vuosia torjunut esittämällä\nsyyksi köyhyyden. Mutta hänen veljensä, joka oli pysynyt\nvanhanapoikana, kuoli ja jätti hänelle perinnöksi neljäkymmentätuhatta\npuntaa -- mitä seikkaa ei voinut pitää salassa. Kapteeni Turnbull ei\nollut ilmaissut vaimolleen, kuinka suuri hänen oma omaisuutensa oli; se\njohtui pikemminkin siitä, että hän halusi elää hiljaisesti ja\nonnellisesti, kuin säästäväisyyden halusta, sillä hän oli ylettömän\nantelias. Mutta nyt hänellä ei ollut enää mitään syytä esitettäväksi\npuolustuksekseen, ja rouva Turnbull vaati jyrkästi hienoa elämää.\n\nSiitä talosta, jossa he olivat asuneet, luovuttiin, ja Thamesin\nrannalla sijaitseva huvila tyydytti jossakin määrin kummankin\naviopuolison toivomuksia; rouva Turnbull odotti päivällisiä ja juhlia,\nja kapteeni tyytyi tarkkailemaan kaikkea, mitä joella tapahtui, ja\nhuvittelehtimaan veneessä. He olivat herra ja rouva Drummondin vanhoja\ntuttuja, ja kapteeni Turnbullin luonne oli omiaan aina saamaan\nsellaisen miehen kuin herra Drummondin kunnioituksen, sillä hän oli\nrehellinen, ystävällinen mies. Rouva Turnbull oli nyt hankkinut\nitselleen vaunut, ja omasta mielestään hän oli hyvin tärkeä henkilö.\nHän olisi katkaissut suhteensa kaikkien aikaisempien tuttaviensa\nkanssa, mutta siinä suhteessa kapteeni oli taipumaton, eritoten\nDrummondeihin nähden. Heihin nähden rouva Turnbull antoikin myöten,\nkoska rouva Drummond teki hienon naisen vaikutuksen ja herra Drummondia\nyleisesti kunnioitettiin lahjakkaana ja runsastietoisena miehenä.\n\nKapteeni tai oikeammin herra Turnbull kävi yhtenään luonamme ja piti\nminusta erittäin paljon. Usein hän moitti herra Drummondia siitä, että\ntämä piti minua liian paljon kirjoituspöydän ääressä, ja suostutti\nhänet usein myöntämään minulle pari tuntia vapaata aikaa. Milloin\nsellainen lupa saatiin, kutsui hän aina jonkun vuokrasoutajan, viskasi\nhänelle kruununkolikon ja käski hänen niin vilkkaasti kuin suinkin\nnousta pois veneestään. Sitten me lähdimme vesille ja soutelimme\nhuviksemme joella, samalla kun rouva Turnbull äärimmäisen muodikkaasti\npuettuna ajeli vaunuissaan ja siroitteli käyntikorttejaan joka taholle.\n\nEräänä päivänä herra Turnbull tuli Drummondien luokse ja pyysi heitä\ntulemaan luoksensa päivälliselle seuraavana lauantaina. He hyväksyivät\nkutsun.\n\n\"Muuten\", virkkoi hän, \"minulla on taskussani, kuten vaimoni sanoo,\nmuistilappunen.\"\n\nJa hän veti takintaskustaan ison kortin, jossa oli \"herra ja rouva\nTurnbullin kunnioittava tervehdys\" ja niin edelleen ja jonka hän oli\ntaittanut kaksin kerroin istuutuessaan sen päälle kohta sisälle\ntultuaan. Herra Turnbull oikoi sitä parhaansa mukaan ja pani sen\npöydälle.\n\n\"Ja Jacob\", jatkoi hän, \"myöskin sinä tulet. Sinä et kaipaa\nmuistilappusta; mutta jos kaipaat, niin vaimoni lähettää sinulle\nsellaisen.\"\n\nVastasin: \"Minä en tarvitse muistilappusta tullakseni hyvälle\npäivälliselle.\"\n\n\"Etpä kyllä, et varmastikaan. Mutta muistakin tulla tuntia tai paria\nennen päivällisaikaa auttamaan minua. Siellä on niin paljon\nkaikenlaista puuhaa, että olen pahassa pulassa; ja ennenkuin luovutan\nviinikellarini avainta sille pitkätakkiselle hovimestari-lurjukselle,\nisken häneen harppuunan. Tule sinä niin ollen avukseni, Jacob!\"\n\nKun se oli luvattu, pyysi hän herra Drummondia luovuttamaan minut\nhänelle tunnin ajaksi, koska hän halusi lähteä soutelemaan joelle.\nSiihenkin suostuttiin, menimme veneeseen ja sousimme Kew-sillalle päin.\nHerra Turnbull oli yhtä hyvä jutustelija kuin vanha Tomkin ja kertoi\nminulle useita elämänsä vaiheiden aikana tapahtuneita seikkailuja\nerittäinkin niiltä ajoilta, jolloin hän oli kalastelemassa Grönlannin\nvesillä. Sinä aamuna hän selosti erästä tapausta, joka tuntui erikoisen\nihmeelliseltä, vaikka en uskokaan hänen tehneen itseään syypääksi\nvaeltajille suodun runoilijavapauden käyttöön.\n\n\"Jacob\", alkoi hän, \"muistan, kuinka kerran ketut olivat vähällä syödä\nminut elävältä ja lisäksi hyvin omituisella tavalla. Olin silloin\nperämiehenä eräässä Grönlannin vesillä purjehtivassa aluksessa. Olimme\nolleet kalastusmatalikoilla kolme kuukautta, ja meillä oli kaksitoista\nvalaskalaa laivassamme. Kun havaitsimme meitä onnistavan hyvin,\nkiinnitimme jääankkurimme hyvin isoon jäävuoreen, ajelehdimme sinne\ntänne sen mukana ja pyydystimme kaloja, milloin osuimme niiden\nkohdalle.\n\n-- Kun eräänä aamuna olimme juuri höllittäneet irti leikkelemämme\nvalaan ruhon, huusi märssykopassa uutta saalista tähystämässä oleva\nmerimies, että iso jääkarhu pentuineen ui jäävuorta kohti, jonka reunaa\nvasten noin puolen meripenikulman päässä meistä heittelehti valaanruho.\nKoska meillä ei ollut mitään tekemistä, lähti meistä seitsemän heti\nsitä tavoittamaan; olimme aikoneet lähteä pyydystämään kettuja, joita\nsinne myöskin oli sadoittain kerääntynyt ahmimaan kuollutta valasta.\n\n-- Silloin oli ihan tyven, ja pian ennätimme karhun luokse, joka aluksi\nmieli lähteä pakoon; mutta kun pentu ei päässyt etenemään rosoisella\njäätiköllä yhtä hyvin kuin emä, kääntyi viimemainittu vihdoin\npuolustautumaan. Ammuimme penikan ollaksemme varmat emästä, ja\nsenjälkeen olikin varma, ettei karhu jättäisi meitä rauhaan, ennenkuin\njoko se tai me olisimme tuhoutuneet kamppailussa. En milloinkaan\nunohda, kuinka se valitti verissään jäätiköllä viruvan pentunsa\nääressä, samalla kun me ammuimme siihen kuulan toisensa jälkeen.\n\n-- Vihdoin se pyörähti ympäri, päästi karjaisun ja kirkuvan ärähdyksen,\njoka olisi kuulunut penikulman päähän, ja karkasi meitä kohti. Me\notimme sen vastaan yhteisvoimin, kaikki yhdessä rykelmässä, keihäät\nsuunnattuina sen rintaan; mutta se oli niin kookas ja voimakas, että se\npaiskasi meidät kaikki taaksepäin, ja kaksi meistä kaatui; onneksi muut\nmeistä kestivät, ja koska peto silloin oli viimeisillään, ammuttiin sen\nrintaan kolme kuulaa, jotka kellistivät sen tantereeseen. En ole\neläissäni nähnyt niin isoa petoa. En halua suurennella sen kokoa; mutta\nolen Smithfieldissä nähnyt useita härkiä, joiden paino ei ole ollut\nkahta kolmatta osaa sen painosta.\n\n-- No niin, senjälkeen karhun nylkeminen tuotti meille jonkun verran\nvaikeuksia, ja siinä puuhassa ollessamme alkoi puhaltaa puuskainen\ntuuli pohjoisesta, ja syntyi sakea lumipyry. Miehet olisivat tahtoneet\npalata heti laivaan, mikä meidän kaikkien olisi varmastikin ollut\nviisainta tehdä, mutta minä arvelin lumipyryn kohta asettuvan, ja kun\nen halunnut menettää niin komeata taljaa, päätin jäädä nylkemään petoa.\nTiesin nimittäin, että jos se jätettäisiin paikalleen muutamiksikin\ntunneiksi, ketut, jotka eivät päässeet käsiksi valaanruhoon, koska se\nei ollut ajautunut jäälle, pian hävittäisivät sekä karhun että sen\npennun ja että niiden taljat silloin olisivat arvottomat.\n\n-- Niinpä niin, muut miehet lähtivät takaisin laivalle, mutta lumisade\noli niin sakea, että he eksyivät eivätkä olisi löytäneet laivalle\nlainkaan, jollei sen kelloa olisi yhtenään soitettu heille\nopastukseksi. Pian minulle selvisi, että olin menetellyt hyvin\ntyperästi; sen sijasta, että myrsky olisi mennyt ohitse, muuttuikin\ntuisku yhä sakeammaksi; ja ennenkuin olin saanut taljan neljänneksen\nnyljetyksi, olin turtana vilusta, ja silloin minun oli mahdotonta\npäästä takaisin laivalle, vaan hyvin todennäköisesti paleltuisin\nkuoliaaksi ennen myrskyn asettumista.\n\n-- Vihdoin oivalsin, mikä oli ainoa mahdollisuuteni. Olin nylkenyt\nkarhun koko vatsan, mutta en ollut leikannut sitä auki. Halkaisin pedon\nvatsan, kiskoin pois sen kaikki sisälmykset, ja sitten minun onnistui\ntunkeutua sen sisälle, mihin jäin virumaan ja missä minun, sittenkun\nolin sulkenut aukon, josta olin kömpinyt sisälle, oli lämmin ja hyvä\nolla, sillä eläimen ruumis ei vielä ollut jäähtynyt. Tämä temppu\nepäilemättä pelasti henkeni, ja olen kuullut ranskalaisten soturien\nmenetelleen samalla tavoin onnettoman Venäjän-retken aikana, tappaneen\nhevosensa ja ryömien niiden vatsaan suojellakseen itseään kauhealta\npakkaselta.\n\n-- No niin, Jacob, en ollut virunut siellä puolta tuntiakaan, ennenkuin\nerinäisistä nykäisyistä ja tempaisuista arvasin kettujen olevan äsken\nkeksimäni myrskysuojuksen kimpussa -- ja niin ne totisesti olivatkin.\nNiitä täytyi olla sadoittain, sillä niitä työskenteli joka taholla, ja\njotkut niistä työnsivät terävän kuononsa siihen aukkoon, josta olin\ntunkeutunut sisälle. Mutta minun onnistui saada veitseni esille, ja\nsivalsin sillä niiden kuonoa joka kerta, kun ne kajosivat minuun, sillä\nmuutoin minut olisi hyvin lyhyessä ajassa syöty.\n\n-- Niitä oli niin paljon, ja ne olivat niin ahnaita, että olivat pian\nahmineet karhun paksun nahan ja repivät nyt lihaa. En niin pahasti\npelännyt sitä, että ne söisivät minut, koska arvelin niiden kaikkien\npakenevan, jos ponnahtaisin pystyyn ja näyttäytyisin niille. Se ei\nkuitenkaan ollut sanottua; kaksi- tai kolmesataa nälkäistä paholaista\novat rohkeita ollessaan yhdessä joukossa. Mutta eniten minua peloitti\nse, että ne söivät minulta säänsuojan, ja sitten tuhoutuisin pakkaseen,\nja myöskin pelkäsin niiden pureksivan minua, minkä vuoksi minun olisi\npakko lähteä pois suojapaikastani. Vihdoin ruhon yläosan lävitse näkyi\npäivänvaloa, ja minua suojasivat ainoastaan pedon kylkiluut, joiden\nväliin ketut tuontuostakin työnsivät kuononsa, nykien hylkeennahkaista\ntakkiani.\n\n-- Aioin juuri luikata säikyttääkseni ne loitolle, kun kuulin\npuolenkymmenen musketin pamahtavan, ja jotkut kuulista osuivat ruhoon,\nmutta eivät onneksi sattuneet minuun. Huusin heti niin äänekkäästi kuin\njaksoin, ja kuultuaan ääneni miehet lakkasivat ampumasta. He olivat\ntähdänneet kettuja aavistamatta minun olevan karhun sisällä. Ryömin\nulkosalle, myrsky oli tauonnut, ja laivasta oli saapunut miehiä\netsimään minua. Veljeni, joka myöskin oli aluksessamme perämiehenä ja\njoka ei ollut liittynyt ensimmäiseen seurueeseen, oli nyt lähtenyt\nmukaan, vaikka hän ei suuresti toivonutkaan löytävänsä minua. Vaikka\nolinkin veren peitossa, sulki hän minut syleilyynsä heti minut\nnähtyään. Nyt hän on kuollut, poikaparka! Sellainen oli se tarina,\nJacob.\"\n\n\"Kiitoksia, sir\", virkoin, mutta huomattuani veljen muiston vaivaavan\nhäntä en hiiskunut mitään muutamiin minuutteihin. Senjälkeen aloimme\njälleen keskustella, soudimme takaisin vuoroveden mukana ja nousimme\ntelakan laiturille.\n\nPäivälliskutsujen päivänä menin Turnbullien asunnolle kello kolme,\nkuten herra Turnbull oli ehdottanut. Talo oli touhun vallassa; isäntä\nja emäntä sekä hovimestari ja palvelija olivat ruokasalissa\nväittelemässä siitä, pitikö se ja se esine sijoittaa tähän vaiko\ntuohon, molempien palvelijoiden lausuessa mielipiteensä ja pohtiessa\nasioita tasa-arvoisesti, eittäen ja inttäen, isännän silloin tällöin\nlausuessa sanan, mistä hänen vaimonsa joka kerta häntä nuhteli, vaikka\npalvelijat eivät rohjenneetkaan käyttäytyä liian vapaasti häntä\nkohtaan.\n\n\"Suvaitse, herra Turnbull, jättää nämä asiat meidän\nhuolehdittaviksemme! Nouda sinä ylös viinisi; se on sinun alasi!\nPoistu tästä huoneesta, herra Turnbull, ole hyvä! Mortimer ja minä\ntiedämme tehtävämme ilman sinun sekaantumistasi.\"\n\n\"Voi, hyväinen aika! Enhän haluakaan sekaantua, mutta en tahtoisi sinun\nja palvelijoittesi kinastelevan, siinä kaikki. Jos he olisivat minulle\npuolittainkaan niin nenäkkäitä --\"\n\n\"Pyydän sinua, herra Turnbull, lähtemään pois täältä ja sallimaan minun\njärjestää oman talouteni.\"\n\n\"Tule, Jacob! Mennään kellariin\", sanoi herra Turnbull, ja niin\nlähdimme.\n\nAutoin häntä tehtävissään parhaani mukaan, mutta hän nurkui kovasti.\n\n\"En jaksa sietää kaikkea tätä turhuutta, kaikkea tätä hienostelua ja\nhulluttelua. Kaikki ruuat tuodaan pöytään jäähtyneinä, ei mikään ole\nulottuvissa. Pöytä on niin pitkä ja lastattu niin täyteen syötäväksi\nkelpaamatonta tavaraa, että vaimoni on tuskin äänenkantamissa, ja\ntulimmainen, palvelijat ovat hänen isäntiään! Minulle he eivät missään\nnimessä pääse isännöimään, sillä jos he puhuisivat minulle samalla\ntavoin kuin vaimolleni, potkaisisin heidät pois talosta. En vaadi muuta\nkuin rauhaa, mutta minun täytyy aina joskus sopeutua tähän kaikkeen,\nsillä muutoin en saisi rauhaa milloinkaan. Kun nainen saa jotakin\npäähänsä, ei hänelle mahda mitään; tunnethan vanhan runon:\n\n    Vain hupsu tuhlaa voimaa, taitoaan,\n    koettain saada naista taipumaan.\n    Ei naisen päähän mennyt ajatus\n    pois sieltä lähde -- siitä takaus.\n\n-- Mennään nyt työhuoneeseeni tarinoimaan, samalla kun pesen käteni.\"\n\nNiin pian kuin herra Turnbull oli pukeutunut, lähdimme\nseurustelusaliin, johon oli kasattu kaikenlaisilla koruesineillä\nkuormitettuja pöytiä.\n\n\"Tätä nyt vaimoni väittää hienoksi. Yhtä hyvin voisi koettaa ohjata\nalusta ahtojäissä kuin yrittää sijoittua tänne törmäämättä mihinkään.\nJoka hetki täytyy tehdä jyrkkiä käänteitä milloin mihinkin suuntaan, ja\njos takinlieve heilahtaa, tipahtaa aina jotakin, ja särkyipä mitä\ntahansa, aina vaimoni vannoo sen olleen kaikkein arvokkaimman esineen\nkoko huoneessa. Olen samanlaisessa asemassa kuin posliinimyymälään\nteljetty härkä. Lohdullista on vain se, etten koskaan käy täällä\nmuulloin kuin vieraiden aikana. Minun ei ole sallittukaan tulla\ntänne, Jumalan kiitos! Istuudu tuolille, Jacob, tuollaiselle\nhämähäkkimäiselle, ranskalaiselle vehkeelle, sillä vaimoni ei salli\nsivistymättömien, kuten hän nimittää, sijoittua hänen taivaansinisille\nsilkkisohvilleen. Kuinka typerää pitää sellaisia huonekaluja, joita ei\nsaa käyttää! Haluaisin mukavuutta, mutta sitä ei nähtävästi voi rahalla\nostaa.\"\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\nYlhäistä elämää yläkerrassa, hieman vajamittaista -- hienoutta,\nranskankieltä, arvokkuutta ja muuta sellaista.\n\n\nKello oli nyt lähes kuusi, ja rouva Turnbull astui huoneeseen täydessä\njuhla-asussa. Hän oli tosiaankin sangen kaunis nainen ja näytti kaikin\npuolin hienolta, mutta hänen kielenkäyttönsä paljasti hänet. Hän\nmuistutti riikinkukkoa. Niin kauan kuin hän oli ääneti, ei voinut muuta\nkuin ihailla hänen höyheniään, mutta hänen äänensä turmeli kaikki.\n\n\"Nyt, herra Turnbull\", alkoi hän, \"tahdon selittää sinulle, että\nkäyttäytymisessäsi on eräitä sopimattomuuksia, joita en jaksa suvaita,\nerikoisesti se, että haastelet niistä ajoista, jolloin toimit\nmerimiehenä.\"\n\n\"No niin, rakas, onko se hävettävä seikka?\"\n\n\"Kyllä, herra Turnbull, se on; tällaiset yksityisseikat painetaan aina\nunohduksiin hienossa seurassa. Muiden kuullen moittiminen ei ole\nmiellyttävää, ja olen keksinyt suunnitelman, joka kenties ehkäisee\nrahvaanomaista esiintymistä. Muista, herra Turnbull, että milloin vain\nsanon päätäni särkevän, on se sinulle merkkinä siitä, että sinun pitää\nhillitä kieltäsi. Ja, herra Turnbull, tee minulle se palvelus, että\nannat käsineitten olla kädessäsi koko illan!\"\n\n\"Mitä, myöskin päivällispöydässä, rakas?\"\n\n\"Kyllä, myöskin päivällispöydässä; käsiisi ei sovi kajota.\"\n\n\"No niin, muistanpa senkin ajan, jolloin ajattelit toisin.\"\n\n\"Milloin, herra T.? Enkö ole usein sanonut sinulle samoin?\"\n\n\"Kyllä viime aikoina; mutta tarkoitinkin sitä aikaa, jolloin eräs\nwappingilainen Poll Bacon tarttui käteeni rakastaakseen minua myötä- ja\nvastoinkäymisissä.\"\n\n\"Tosiaankin, herra T., sinä ihan tyrmistytät minua. Nimeni oli Mary, ja\nBacon on vanha ja hyvä englantilainen sukunimi. Olethan nähnyt sen\nsuvun vaakunan vaunuissamme oikealla puolellani. Se on jotakin, sen\nsanon sinulle.\"\n\n\"Siitä minun joka tapauksessa täytyi maksaa aika sievät pennoset.\"\n\n\"Maksun tarkoitus oli lunastaa vaakuna sinulle, jolla ei ollut koskaan\nollut sellaista.\"\n\n\"Ja joka en ole koskaan sellaista halunnut. Mitäpä välittäisin\nsellaisesta?\"\n\n\"Ja valitessasi sitä, herra Turnbull, sinun olisi sopinut neuvotella\nminun kanssani eikä tehdä itseäsi naurunalaiseksi sir George Naylorin\nja kaikkien asiantuntijain silmissä. Kukapa muu kuin mielipuoli olisi\nvalinnut kolmea harppuunaa _saluimeiksi_, kolmea tynnyriä\n_couchanteiksi_ ja vettä pärskyttävää valasta vaakunakuvaksi?\nSuorastaan osoittamaan kaikille sellaista, mikä pitäisi iäksi painaa\nunohduksiin. Ja sitten kammottava tunnuslauseesi -- jonka minä olisin\ntahtonut muuttaa -- '_Aina purskutiamassa_!' Totisesti purskuttamassa\nkylliksi saadakseen ihmisen kyyneleet aina purskuamaan!\"\n\n\"No niin, mutta asiantuntijat vakuuttivat minulle, että juuri sellainen\nvaakuna minun pitikin valita ja että se oli perin asiallinen ja sopiva,\nkuten he lausuivat.\"\n\n\"He ottivat rahasi ja nauroivat sinulle. Kaksi aarnikotkaparia,\nleijona, puoli tusinaa leopardeja ja tikaria pitelevä käsi eivät olisi\nmaksaneet ropoakaan enempää. Mutta mitäpä voisi odottaa moiselta\nkarjulta?\"\n\n\"Mutta jos se suolattaisiin, tulisi siitä samanlainen kuin sinäkin olit\n-- _Bacon_.\" [Bacon = pekoni.]\n\n\"En tahdo häpäistä itseäni, herra Turnbull.\"\n\n\"Se on oikein, rakas, älä tee sellaista. Sinua on mahdoton parantaa.\nMuista sitä tunnuslausetta, joka sinusta oli parempi kuin minun\nvalitsemani!\"\n\n\"Kyllä, ja se onkin hyvin sopiva -- 'Liiallinen tuttavallisuus\nsynnyttää halveksumista' -- eikö se ole totta, nuori herra Faithful?\"\n\n\"Kyllä, madam, se oli kouluaikaisia aineitamme.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, sir, se oli oma keksintöni.\"\n\nRap, tap, rap, tap, tap, tap, tap.\n\n\"Herra ja rouva Peters Petercumb Hallista\", ilmoitti hovimestari.\n\nSisälle astui etunenässä rouva Peters, oikein pieni ja hintelä nainen,\nja häntä seurasi herra Peters, joka oli kuuden jalan neljän tuuman\nmittainen paljain jaloin ja jonka pituudesta vartalon kumaraisuus ja\nhartioiden köyryys vähensivät seitsemän tuumaa. Herra Peters oli\nvetäytynyt syrjään pörssielämästä hankittuaan hyvän omaisuuden, ostanut\nmaatilan, ristinyt sen Petercumb Halliksi ja hankkinut itselleen\nvaunut. Taaskin kolkutus, ja herra ja rouva Drummond ilmoitettiin.\nTervehdittiin kohteliaasti, ja rouva Turnbull sytytti\nsuitsutuskynttilän.\n\n\"No niin, Drummond\", virkkoi Turnbull, \"missä hinnoissa kivihiilet ovat\nnykyisin?\"\n\n\"Herra Turnbull, päätäni särkee niin kauheasti.\"\n\nTämä luonnollisesti sai kaikki läsnäolijat osaaottavasti valittamaan,\nja kytki Turnbullin kielen.\n\nUusi äänekäs kolkutus, ja sitten hiljaisuus.\n\n\"Monsieur ja madame Tagliabue saapuvat.\"\n\nMonsieur ja madame Tagliabue astuvat sisälle. Edellinen, ketterä, pieni\nranskalainen, jolla on sirot jalat ja vatsa pyöreä kuin herne. Madame\npurjehti sisälle, muistuttaen Itä-Intian vesille kaikki purjeet\nlevällään lähtevää alusta -- niin laajana mittasuhteiltaan, että hänen\npuolisoaan olisi saattanut verrata laivan perässä sujahtelevaan\nluotsiveneeseen.\n\n\"_Charmée de vous voir, madame Tom-bulle. Vous vous portez bien, n'est\npas_?\" [Hauska tavata teidät, madame Tombul. Jaksatte kai oivasti?\nSuom.]\n\n\"Vii\", vastasi rouva Turnbull, siten ammentaen tyhjiin\nranskankielentaitonsa, samalla kun monsieur turhaan yritti ensin\ntoiselta ja sitten toiselta puolelta pujahtaa vaimonsa ohitse\nkumartamaan talon emännälle. Se ei hänelle onnistunut, ennenkuin hänen\nrouvansa oli vallannut sohvan, jonka hän perin mukavasti täytti.\n\nMillaista väkeä nämä ihmiset olivat ja miten he elivät, sitä en saanut\nselville. He olivat tulleet pikavaunuissa Brentfordista.\n\nJälleen ilmoitus: \"Mylord Babbleton ja herra Smith saapuvat.\"\n\n\"Herra T., ole hyvä ja mene alakertaan ottamaan vastaan hänen\nylhäisyyttään\", kehoitti rouva Turnbull. (\"Eteishallin pöydällä on\nkaksi vahakynttilää, jotka sinun tulee sytyttää, ja sinun pitää kävellä\nne kädessäsi hänen ylhäisyytensä edellä yläkertaan\", lisäsi hän\nsivussa.)\n\n\"Minut saa hirttää, jos sen teen\", vastasi Turnbull. \"Näyttäkööt\npalvelijat hänelle tulta!\"\n\n\"Voi, herra T., kuinka kovasti päätäni särkee!\"\n\n\"Särkeköön vain!\" tokaisi Turnbull, istuutuen jurosti.\n\nTällä välin Smith astui sisälle, taluttaen loordi Babbletonia,\nkaksi- tai kolmetoistavuotiasta, ujoa, kömpelöä, punatukkaista ja rumaa\npoikaa, jonka opettaja herra Smith oli. Rouva Turnbull oli saanut\nkäsiinsä Smithin, joka majaili holhokkeineen Brentfordin lähistöllä, ja\nlaittautunut hänen tuttavakseen saadakseen loordin vierasluetteloonsa,\neikä hänen riemukseen taluttaja ollut unohtanut tuoda karhuaan\nmukaansa. Rouva Turnbull syöksyi ovelle ottamaan heitä vastaan ja\nniiasi ylimysvesalle valmistautuneen huolitellusti, pudisti sitten\npojan kättä ja puheli:\n\n\"Eikö teidän ylhäisyytenne suvaitse astua tulen ääreen? Eikö teidän\nylhäisyydellänne ole vilu? Toivon teidän ylhäisyytenne voivan hyvin.\nSallikaa minun esitellä teidän ylhäisyytenne huomioon herra ja rouva\nPeters -- madame ja mounsheer Taglibue -- herra ja rouva Drummond,\nhänen ylhäisyytensä loordi vikomtti Babbleton.\" Turnbullin ja minut hän\njätti mainitsematta, koska muka olimme arvottomia esiteltäviksi.\n\"Olemme valmiit käymään päivällispöytään, herra Turnbull.\"\n\n\"Snobbs, laittakaa pöytä kuntoon!\" käski Turnbull hovimestaria.\n\n\"Voi, herra Turnbull, päätäni pakottaa niin hirveästi.\"\n\nTämä viimeinen päänsäryn puuska johtui siitä, että Turnbull unohti\nosansa ja nimitti hovimestaria tämän omalla nimellä, joka oli Snobbs,\nvaikka rouva Turnbull oli päättänyt, että se piti muuttaa Mortimeriksi\n-- tai pikemminkin herra Mortimeriksi, kuten palvelusväen oli\neroittamisen uhalla käsketty häntä nimittää.\n\nIlmoitettiin, että päivällinen oli valmis. En tiedä, millä varjolla\nmadame Tagliabueta pidettiin seuran ensimmäisenä naisena, ja rouva\nTurnbull pyysi loordi Babbletonia saattamaan hänet pöytään. Madame\nnousi seisomaan, tarttui hänen ylhäisyytensä käteen ja talutti hänet\npois. Ennenkuin he olivat poistuneet huoneesta, oli hänen ylhäisyytensä\nkadonnut madamen leningin laajoihin laskoksiin, eikä häntä senjälkeen\nnäkynyt, ennenkuin viimemainittu heidän saavuttuaan ruokasaliin veti\nhänet uudelleen esille.\n\nVihdoin olimme kaikki järjestetyt rouva Turnbullin toivomusten mukaan,\nvaikka tehtiinkin useita siirtoja ja muutoksia, ennenkuin arvonmukainen\njärjestys oli saatu tarkoin täsmälliseksi. Rouva Turnbull oli tilannut\nranskalaisen kokin, ja kun hän ei taitanut ranskankieltä, oli hänellä\nmuistinsa virkistämiseksi luettelo ruokalajien nimistä, sillä herra\nMortimer oli hänelle maininnut, että sellaista tapaa noudatettiin aina\nylhäisten keskuudessa, koska he eivät itse tilanneet aterioitaan\neivätkä niin ollen tietäneet, mitä heille tarjottaisiin.\n\n\"Rouva Turnbull, mitä keittoa teillä on?\"\n\n\"_Consummy_-keittoa, mylord. Tahtooko teidän ylhäisyytenne käyttää sitä\nvaiko tätä, joka on _o'juss_?\"\n\nHänen ylhäisyytensä jäi vääristä ääntämisistä hölmistelemään\nvastaamatta mitään, näytti typerältä, ja herra Mortimer pani keittoa\nhänen eteensä.\n\n\"Loordi Babbleton, ottakaa keittoa\", lausui Smith mahtipontisesti; ja\nhänen pieni ylhäisyytensä söi keittoa rouva Turnbullin suureksi\ntyydytykseksi.\n\n\"Madame, haluatteko keittoa vai haluatteko kalaa?\"\n\n\"_Merci_, ei keittoa -- _poissonx_.\" [Äännetään \"poason\" = kalaa.]\n\n\"Olkaa huoleti, madame! Meillä on ranskalainen kokki; saatte olla varma\nsiitä, että _pahus on_\", vakuutti rouva Turnbull kovasti harmistuneena.\n\n\"_Comment, chère madame_, tarkoitukseni on ilmaista haluavani\nmieluummin kalaa.\"\n\n\"Herra Turnbull, kalaa madamelle. John, puhas lautanen loordi\nBabbletonille. Mitä teidän ylhäisyytenne suvaitsee alentua nyt\nkäyttämään?\" (Sana _käyttää_ oli rouva Turnbullista äärimmäisen hiottu\nja valikoidun hieno.)\n\n\"_Ah! Madame, votre cuisine est superbe!_\" [Voi, rouva, keittiöpuolenne\non erinomainen. Suom.] huudahti monsieur Tagliabue, pistäen\nruokaliinansa nurkan napinläpeensä ja valmistautuen hyvin täyttämään\nvähäisen pyörylänsä.\n\n\"Vii\", vahvisti rouva Turnbull. \"Rouva Peters, suvaitsetteko koettaa\nlähinnä herra Turnbullia olevaa ruokalajia? Mitäs se onkaan?\" (Hän\ntarkasti luetteloaan.) \"_Agno roty_. Suvaitsetteko, mylord? Jollei\nteidän ylhäisyytenne ole vielä perehtynyt ranskankieleen -- se\nmerkitsee paahdettua lampaankäpälää.\"\n\n\"Hänen ylhäisyytensä pitää oikein erikoisesti lampaanlihasta\", lausui\nSmith ponnekkaasti.\n\n\"Herra Turnbull, lammasta loordi Babbletonille ja rouva Petersille.\"\n\n\"Heti, rakas. -- No niin, Jacob, silloin näet, kun olin ensimmäisenä\nperämiehenä --\"\n\n\"Hyväinen aika! Herra Turnbull -- päätäni särkee niin pahasti. Ole hyvä\nja leikkaa lammasta.\" (Syrjään.) \"Herra Mortimer, menkää kuiskaamaan\nherra Turnbullille, että pyydän häntä vetämään käsineet käsiinsä!\"\n\n\"Rouva Peters, tehän ette syö mitään. Herra Mortimer, ojentakaa\nlisäruuat kiertämään ja käskekää Johnin tarjota samppanjaa!\"\n\n\"Rouva Peters, tässä on _volovento hylters_. Tahdotteko käyttää sitä?\nRouva Drummond, suvaitsetteko koettaa kohdallenne tulevaa ruokalajia?\nSe on -- antakaas, kun katson -- se on _shufarssia_. Mylord Babbleton,\ntoivottavasti lammas on mieleistänne. Monshiir Tagliabue -- William,\nantakaa monshiirille puhdas lautanen! Mitä nyt suvaitsette ottaa?\"\n\n\"_Vraiment, madame, tout est excellent, superbe! Je voudrais embrasser\nvotre cuisinier -- c'est un artiste comme il n'y a pas_.\" [Tosiaan,\nhyvä rouva, kaikki on oivallista, mainiota! Tahtoisin syleillä\nkokkianne -- ei ole verrempää taituria. Suom.]\n\n\"Vii\", vahvisti rouva Turnbull. Ensimmäinen ruokalaji vietiin pois\npöydästä, ja jonkun aikaa kestäneen viivytyksen jälkeen tuotiin toinen\nesille. Sillä välin Mortimer kaateli laseihin paria viinilajia.\n\n\"Drummond, haluatko juoda kanssani lasin viiniä?\" kysyi Turnbull.\n\"Inhoan noita happamia ranskalaisia viinejä. Haluatteko madeiraa? Olin\nmaissa Madeirassa muutamia tunteja palvellessani merimiehenä --\"\n\n\"Herra Turnbull, päätäni särkee ankarasti\", huudahti hänen vaimonsa\näkäisesti. \"Mylord, suvaitsetteko ottaa tätä? Se on _tintongo tryffles_\n-- kalkkunaa, mylord.\"\n\n\"Hänen ylhäisyytensä pitää kalkkunasta\", virkkoi Smith käskevästi.\n\nMonsieur Tagliabue, joka istui rouva Turnbullin toisella puolella,\nhuomasi, että kysymyksessä oli kalkkuna. Kului vähän aikaa, ennenkuin\nhän sai sitä lautaselleen.\n\n\"_C'est superbe!_\" kehui monsieur, pistäen tryffelin suuhunsa.\n\"_Apparemment, Madame n'aime pas la cuisine Anglaise?_\" [Nähtävästi\nrouva ei pidä englantilaisesta keittotaidosta?]\n\n\"Vii\", vastasi rouva Turnbull. \"Madame, mitä saan tarjota teille?\"\njatkoi hän.\n\n\"_Tout de bon, Madame_.\" [Toden totta, rouva.]\n\n\"Vii, mitä teidän luonanne onkaan, rouva Peters?\" pitkitti emäntä.\n\n\"En osaa oikein tarkalleen sanoa, mutta jonkunlaisia pasteijoita ne\novat.\"\n\n\"Antakaas, kun katson. Ahaa! _Pitet te pommes_. Madame, suvaitsetteko\nsyödä _pitet te pommes_?\"\n\n\"_Comment, Madame, je ne vous comprends pas --\" [Kuinka, hyvä rouva? En\nymmärrä teitä (koska arvoisa rouva ääntää ranskaa kovin omalaatuisesti).]\n\n\"Vii.\"\n\n\"Monsieur Tagliabue, expliquez donc!\" [Herra Tagliabue, selittäkää te!\nSuom.] pyysi vierasmaalainen nainen punaisena kuin keitetty krapu.\n\n\"_Permettez_\" [Sallikaa minun], lausui monsieur, vilkaisten\nruokalistaan. \"_Ah, c'est impossible, ma chère_\" [Ah, se on mahdotonta,\nrakas], jatkoi hän nauraen. \"_Madame Turnbull se trompait; elle\nvoudrait dire beignets de pommes_.\" [Rouva Turnbull erehtyi; hän tahtoi\nsanoa beignets de pommes (omenaohukkaita).]\n\n\"_Vous trouvez notre langue fort difficile, n'est-ce pas?_\" [Kielemme\non teistä vaikeata, eikö totta? Suom.] pitkitti madame, joka sai\ntakaisin hyvän tuulensa ja katsoi rouva Turnbulliin suopeasti.\n\n\"Vii\", vastasi rouva Turnbull, joka oivalsi tehneensä erehdyksen ja\nlevottomasti odotti kaksinpuhelun tulosta. Tällä tapauksella oli\nkuitenkin se vaikutus, että se hillitsi rouva Turnbullia, joka ei\npuhunut enää paljoa päivällisen ja jälkiruuan aikana.\n\nVihdoin naiset nousivat pöydästä, jättäen herrat istumaan. Mutta emme\nsaaneet olla yksinämme kauan, ennenkuin ilmoitettiin, että kahvi oli\nvalmiina, ja lähdimme yläkertaan. Tarjoiltiin monenlaisia liköörejä, ja\nseurueen useimmat jäsenet kehuivat niitä. Turnbull kuitenkin tilasi\nitselleen lasin konjakkia kaiken lopuksi.\n\n\"Voi, herra Turnbull, päätäni kivistää niin kauheasti!\"\n\nSenjälkeen seurue muuttui perin ikäväksi. Loordi Babbleton nukkui\nsohvalle. Herra Peters käveli sinne tänne huoneessa, ihaili tauluja ja\ntiedusteli niiden maalaajien nimiä.\n\n\"Olen tosiaankin tyyten unohtanut ne. Mutta, herra Drummond, olen\nkuullut teidän olevan maalauksien tuntijan. Kenen arvelette maalanneen\ntämän?\" kysyi emäntä, osoittaen perin kehnoa tekelettä. \"En ole siitä\nihan varma, mutta luullakseni se on Van -- Van _Daubin_.\" [Sanaleikki,\njolla viitataan patusteluun. Suom.]\n\n\"Niin minäkin luulisin\", vastasi Drummond kuivasti. \"Meillä on\nEnglannissa hyvin paljon samasta kädestä lähteneitä tauluja.\"\n\nRanskalainen herrasmies ehdotti écarteta, mutta sitä ei osannut kukaan\nmuu pelata kuin hänen vaimonsa, joka istuutui kuluttamaan aikaa hänen\nkanssansa. Naiset astelivat huoneessa, katsellen pöydillä olevia\nesineitä, ja rouva Peters puhui silloin tällöin Petercumb Hallista;\nSmith pani pasianssia sopessa; Turnbull ja Drummond istuivat toisessa\nnurkassa, keskustellen tuttavallisesti; ja talon emäntä jakeli\nhuomaavaisuuttaan, juosten toisen luota toisen luokse ja pyydellen,\netteivät he puhelisi kyllin kovasti herättääkseen hänen ylhäisyyttään\nloordi vikomtti Babbletonia. Vihdoin ilmoitettiin ajoneuvojen olevan\nportilla, ja hieno seurue hajaantui kaikkien eikä kenenkään enemmän\nkuin minun tyydytyksekseni.\n\nMinun tulee huomauttaa, etteivät kaikki nämä omituiset mielettömyydet,\njoista olen kertonut, sillä hetkellä herättäneet huomiotani siinä\nmäärin kuin ne nyt tekevät. Mutta vieraisillakäynti oli minusta\nmerkkitapaus, ja kohtaus syöpyi hyvin muistiini. Kun myöhemmin\neläissäni pystyin paremmin arvostelemaan hienon maailman oloja, johtui\ntämä kaikki uudelleen elävästi mieleeni.\n\n        Teoksen jatkona ilmestyy\n            Elon aallokossa.\n\n\n\n"]