[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fMPSVBSTxWwz1A8zFfeOfZiDp7coMXOwGfhR_XdQoJRg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1196,"Miekka ja sana I","Wilkuna, Kyösti",1879,1922,"1196-wilkuna-kyosti-miekka-ja-sana-i","1196__Wilkuna_Kyösti__Miekka_ja_sana_I","Historiallisia kertomuksia","romaani",[],[],"fi",1919,null,64204,430362,false,50900,[23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[26],"Historical Novels","\"Miekka ja sana I: Historiallisia kertomuksia\" by Kyösti Wilkuna is a historical narrative written in the early 20th century. The book likely consists of various intertwined stories that explore the lives of individuals in a past era, likely during times of conflict and cultural transformation in Finnish history. Through its characters, it likely tackles themes of identity, struggle, and the clash between different cultures, perhaps with a focus on violence and peace.  The opening portion introduces a young boy named Korri, who grows up in a world filled with uncertainty and fear driven by the arrival of powerful, unfamiliar people. As he navigates his childhood memories, he witnesses the tension between his family—who belong to a native, likely pagan, tribe—and the encroaching influence of outsiders. The narrative paints a vivid picture of Korri's internal struggle as he becomes captivated by these outsiders, referred to in the text as \"the white men,\" which signifies a broader conflict between his tribal heritage and the impending changes brought by external forces. This section effectively sets up Korri's eventual complexities and challenges as he interacts with both his own culture and the new influences encroaching upon it. (This is an automatically generated summary.)",[],172,"Historiallisten kertomusten kokoelma kuljettaa lukijan läpi Suomen historian eri vaiheiden esihistoriallisesta ajasta aina uuden ajan kynnykselle ja murrosvuosiin. Ensimmäinen osa sisältää tarinoita muun muassa viikingeistä, kristinuskon saapumisesta sekä kirkollisesta elämästä.","Kyösti Wilkunan 'Miekka ja sana I' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1196. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MIEKKA JA SANA I\n\nHistoriallisia kertomuksia\n\n\nKirj.\n\nKYÖSTI WILKUNA\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1919.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Korri\n Viikinkikuninkaan näky\n Päälliköntytär\n Pietari Kaukovalta\n Katso, vanhat ovat kadonneet\n Kuolinvalvojaisissa\n Kristuksen kantaja\n Kohtalon kourissa\n Kantaisän näky\n Isä ja poika\n Itseään etsivä vanhus\n Uuden ajan kynnyksellä\n Murrosajan mies\n Aamun miehiä\n Uusi sielunpaimen\n Kivennavan Leonidas\n Päivätyön päättyessä\n Luopioita\n\n\n\n\nKorri\n\n\nKorrin varhaisin muisto lapsuusajalta oli seuraava:\n\nHän loikoi päivää paistattaen turvekodan oviaukossa ja lipsutti\nsormiaan. Äiti istui kivellä oven pielessä, kuroen luuneulalla ja\njännerihmalla isän nahkamekkoa. Isä itse oli mennyt kalanpyydyksiään\nkokemaan, mutta isoisä, arpinen ja ontuva ukko, kyykötti maassa kodan\nedustalla ja jauhoi kivikirveeseen reikää niin että hänen kaljulta\nkiireeltään vieri hikihelmiä, jotka tipahtelivat hänen likaiselle\nnahkaesiliinalleen.\n\nYhtäkkiä keskeytti äiti työnsä, lausui jotakin syvällä\nkurkkuäänellään ja osotti luisevalla sormellaan salmen taakse. Vaari\nkeskeytti työnsä, varjosti kädellä otsaansa ja tirkisti samalle\nsuunnalle. Korri ei nähnyt siellä kuitenkaan muuta kuin savupatsaan,\njoka rantakukkulain takaa kohosi suorana tyyneen ilmaan.\n\nSitten saapui isä pyydyksiltään, äiti ja vaari kiinnittivät hänen\nhuomionsa savuun ja he alkoivat kiihkeästi keskustella. He puhuivat\njoistakin vieraista ihmisistä, jotka olivat vaaleanvärisiä, suuria ja\nvoimakkaita ja jotka olivat tulleet jostakin kaukaa aaltojen takaa.\nNiillä oli erilaiset aseet ja pyyntineuvot kuin heillä ja Korri\nhuomasi, että heistä puhuttaessa kuvastui vanhempain kasvoilla pelko\nja epävarmuus.\n\nKului muutamia päiviä. Korri makasi vatsallaan rantakallion\nkielekkeellä ja viskeli pieniä kiviä veteen. Silloin kuuli hän\nloisketta kauempaa salmelta ja kun hän kohotti päänsä, näki hän\npurren, joka oli monta vertaa suurempi ja kokonaan toisella tapaa\ntehty kuin ne yhdestä puunrungosta koverretut ruuhet, joilla isä\nja vaari meloivat pyydyksillään. Purressa istui useita vahvoja ja\nparrakkaita miehiä, joilla oli kokonaan toisenlaiset verhot kuin\nheikäläisten nahkapuvut. Outo, vavistava pelko täytti Korrin sydämen\nja hänen mieleensä tulivat ne salaperäiset ja voimalliset haltiat,\njoille isä aina saaliistaan osan uhrasi.\n\nHiljaa hiipi hän majalle ja ilmotti äidille näkemänsä. Sinä iltana\noli vanhemmilla jälleen kiihkeä neuvottelu ja sen seurauksena oli,\nettä he varhain seuraavana aamuna kokosivat tavaransa kantamuksiksi\nja lähtivät vaeltamaan päinvastaiselle ilmansuunnalle kuin mistä\nväkeväin miesten savu oli näkynyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeidän uusi luolamajansa oli suuren järven rannalla monen päivämatkan\ntakana entisestä asuinpaikasta.\n\nKorri oli ehtinyt tulla jo kahta talvea vanhemmaksi, mutta yhä olivat\nhe saaneet rauhassa metsästellä ja kalastella noilla äärettömillä,\nriistaa täysillä erämailla, joissa ainoastaan joskus saattoi tavata\nnahkoihin puetun ja kivinuijaa käyttävän oman heimolaisen.\n\nMutta sitten palasi isä muutamana päivänä sangen kiihtyneenä\neräretkeltään: hän oli jälleen tavannut suuria vaaleita miehiä.\nTietoisuus niiden läheisyydestä synnytti heissä uudelleen pelkoa ja\nepävarmuutta.\n\nKorrilla sekaantui näihin tunteisiin myöskin uteliaisuutta. Hän\ntunsi jonkinlaista pelonalaista vetovoimaa niiden vaaleiden miesten\npuoleen. Ja niinpä hän eräänä päivänä, aseenaan vaarin valmistama\nluukärkinen keihäänsä, lähti yksinään retkeilemään sille suunnalle,\nmissä isä oli kertonut heitä tavanneensa.\n\nKauan harhaili hän lahoavien ja samalla kertaa nuortuvien ikimetsäin\nsyvänteissä, kiipeili louhuisia vaaroja ja kaaloi limapaatisten\nkoskien yli. Kuitenkin säpsähti hän ankarasti, kun hän yhtäkkiä näki\nlaaksosta edessään nousevan savupatsaan. Hän pysähtyi ja sydän löi\nrajusti, mutta vetovoima noiden valkoisten puoleen oli niin suuri,\nettä hän hetken kuluttua alkoi jatkaa matkaansa savua kohti.\n\nKuta lähemmäs hän tuli, sitä pelokkaammaksi ja varovaisemmaksi hän\nmuuttui. Hän hiipi kuin kettu viidakoissa ja ryömi kuin käärme\npaasien ja kaatuneiden puunrunkojen yli.\n\nVavisten ja huohottaen pysähtyi hän tuuhean kuusen alle ja jäi silmät\nrenkaina tuijottamaan eteensä. Siinä oli valkeiden muukalaisten\nasumus ihan jousen kantomatkan päässä.\n\nSiellä oli ensinnäkin laakson päivänpuoleiselta rinteeltä kaadettu\nlaajalti metsää. Puut makasivat sikin sokin kantojensa välissä ja\nilmassa tuntui väkevä pihkan tuoksu. Kun Korri ajatteli, miten\ntyölästä isän oli kivikirveellään jyrsiä poikki yksikään isompi puu,\nhämmästytti häntä noiden muukalaisten voima ja mahti.\n\nHakkion takana, lähellä järven rantaa, oli heidän majansa. Se oli\npuunrungoista tehty, paljon suurempi ja kaikin puolin toisenlainen\nkuin heidän luola-asuntonsa. Majan edessä paloi tuli ja sen vaiheilla\naskarteli kaksi kookasta naisolentoa, toinen vanhempi, mutta toinen\nnähtävästi vasta noin Korrin ikäinen. Sillä oli pitkät vaaleat\nhiukset ja notkuvat liikkeet. Heidän pukunsa olivat Korrista vallan\nihmeelliset. Ne olivat kokonaan toisen laatuiset kuin hänen äitinsä\nkalseat nahkaverhot ja sellaisista heleistä väreistä oli hän nähnyt\nainoastaan kukkasten loistavan.\n\nIhmeellisiä, joka suhteessa toisenlaisia ja pelottavia olivat nuo\nsuuren veden takaa tulleet muukalaiset!\n\nKauan kyyrötti Korri kuusen alla eikä hän koko aikana voinut irrottaa\nkatsettaan siitä vaalean pitkähiuksisesta, norjaliikkeisestä ja\nheleäverhoisesta nuoresta olennosta Häntä ikäänkuin hiukasi ja\nveti sinne majan luo, saadakseen käsin tunnustella ja hivellä sitä\nolentoa. Mutta hän ei uskaltanut liikahtaa piilostaan ja kun auringon\naletessa alkoi majaa eri suunnilta lähestyä suuria parrakkaita\nmiehiä, jotka kantoivat olallaan joko omituisesti välkkyviä kirveitä\ntai tukevia jousia, vetäytyi hän väristen takaisin ja lähti hiipimään\nkohti omia erämaitaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä päivin kulki Korri kuin unissaan. Hän ei saanut mielestään sitä\nnuorta valkoista olentoa, jolle hän niukasta käsitevarastostaan oli\nkeksinyt nimen Sorjakorja.\n\nKorri oli kasvultaan hinterä ja luonteeltaan uneksiva ja saamaton.\nSen vuoksi ei isä ollut hänestä koskaan oikein pitänyt ja entistä\nepäsuopeammaksi muuttui isä tämän suven kuluessa. Niinpä hän kerran\neräretkellä, kun Korri huolimattomuudessaan laski livistämään isän\njo varmaksi katsoman saaliin, heitti vihastuksissaan häntä raskaalla\nkivikirveellään. Ase sattui Korrin jalkaan ja hänestä tuli ontuva\neliniäkseen.\n\nSiitä päivin väitteli hän isäänsä ja vietti päivät, usein yötkin,\nyksinään metsässä. Sorjakorjaa muisteli hän kuin jotakin etäistä,\nsaavuttamatonta ihmettä ja tämä muisteleminen synnytti hänessä hiukaa\ntai janoa muistuttavan tunteen.\n\nTuon tunteen vallassa kulkeusi hän taas kerran niille main, jossa\nSorjakorja asui. Mutta kun hän metsässä suon laiteella kohtasi outoja\neläimiä, jotka olivat väriltään kirjavia, kooltaan suuria kuin\nhirvet, käyräsarvisia ja kumeaäänisiä ja jotka kaikesta päättäen\nkuuluivat valkeille muukalaisille, pelästyi hän ja palasi takaisin.\n\nSorjakorja ei jättänyt häntä kuitenkaan rauhaan ja niinpä hän\njonkun ajan kuluttua tapasi jälleen itsensä hiiviskelemästä noilla\nlumotuilla mailla. Tällä kertaa pääsi hän onnellisesti saman kuusen\nalle, josta hän oli ensi kerran Sorjakorjan nähnyt. Puut mäen\nrinteellä oli poltettu tuhkaksi, kekäleet kuletettu syrjään ja tuhka\nkantojen välissä oli ruvennut vihottamaan.\n\nSorjakorjaa ei näkynyt, mutta sen sijaan tuli hirsimajasta ulos kolme\nvahvaa miestä, kullakin mukanaan jousi, keihäs ja kiiltäväteräinen\nkirves. Ne astelivat tanhuan halki suoraan sitä kuusta kohti, jonka\nalla Korri makasi. Säikähtyneenä ryömi hän kuin kissa takaperin ja\nlähti sitten juoksemaan minkä hänen ontuva jalkansa suinkin salli.\n\nKun hän muutamalla harjulla oli saanut pahimman nääntymyksensä pois\nlevähdetyksi ja kohousi ympärilleen silmäilemään, ilmestyivät nuo\nkolme miestä jälleen hänen näköpiiriinsä. Uusi kauhu valtasi hänet ja\nsuinpäin lähti hän matkaansa jatkamaan.\n\nNiin saapui hän kotinsa lähelle ja vaipui lopen uupuneena maahan.\nToinnuttuaan aikoi hän rientää luolalle ilmottamaan havainnoistaan,\nmutta silloin keksi hän jälleen nuo kolme miestä, jotka järkkymättä\nnäyttivät seuranneen hänen jälkiään. Kauhistuksissaan piiloutui\nhän rytöjen keskelle ja näki miesten suuntaavan askeleensa sitä\nsavupatsasta kohti, joka kohosi heidän kotiluolansa edustalta.\n\nLuolassa olivat hänen vanhempansa sekä ukkovaari kotona ja kun\nvieraat olivat tulleet lähelle, singahti heitä vastaan kaksi\nluukärkistä keihästä. Korri kuuli huutoja ja karjuntaa ja hänen\näitinsä viiltävän kimeä ääni sai hänet sellaisen kauhun valtaan, että\nhän tajuttomana lankesi maahan ja tärisi kuin suonenvedon kourissa.\n\nKun hän metelin jo kauan sitten vaiettua vihdoinkin tuli tuntoihinsa\nja uskalsi hiipiä luolan läheisyyteen, tapasi hän omaisensa siellä\nverisinä ja elottomina. Muukalaisista ei näkynyt enää jälkeäkään.\n\nVavisten ja silmät kauhusta jäykistyneinä tuijotti hän pitkän aikaa\nliikkumattomina makaaviin omaisiinsa. Vasta kun uusi kouristuskohtaus\noli vähällä vaivuttaa hänet maahan, kääntyi hän pois ja lähti ilman\npäämäärää harhailemaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavan päivän aurinko oli kiivennyt jo korkealle, kun hän äkkäsi\nkulkeutuneensa sen tutun kuusen juurelle valkeiden muukalaisten\nasuinmajan luona. Siinä hän pikemmin putosi kuin laskeusi\npitkälleen ja vaipui heti sikeään uneen. Aurinko oli painumassa jo\nkuusenlatvojen tasalle, kun hän tuli rajusti herätetyksi. Jykevä\nkoura oli kahmaissut kiinni hänen pitkään ja ryönäiseen tukkaansa ja\ntemmannut hänet seisoalleen.\n\nKesti hetken, ennenkuin Korri kykeni tajuamaan, että hänen vierellään\nseisoi suuri ja parrakas muukalainen, yksi niistä, joita asui\nSorjakorjan majassa. Hän parkasi kauhistuneena ja yritti pakoon,\nmutta muukalaisen jykevä koura piteli häntä yhä tukasta ja hän\nsätkytteli turhaan kuin kala koukussa. Lausuen joitakin Korrille\nkäsittämättömiä sanoja alkoi muukalainen rauhallisesti astella\nhirsimajalle, raahaten vastaan rynnistelevää, nahkamekkoista ja\nlikaista poikaa mukanaan.\n\nSisälle tultuaan hellitti iso mies otteensa ja Korri kyyrähti\nlattialle, heitellen pörröisen tukkansa varjosta pelästyneitä ja\nkyrääviä katseita. Hänen ympärilleen kerääntyi väkeä, jotka nauraen\nosottelivat häntä toisilleen ja puhuivat omituista, laulavaa\nkieltä, josta Korri ei ymmärtänyt sanaakaan. Niiden joukossa oli\nSorjakorjakin ja hänen näkemisensä jollakin tavoin lievensi Korrin\npeljästystä.\n\nKun he olivat aikansa keskustelleet, otti Korrin vangitsija seinältä\npienen puuvartisen aseen, joka oli samanlaista ainetta kuin heidän\nkirveensä ja keihäänkärkensä, ja pisti sen tulisijaan. Hetken\nkuluttua otti hän sen sieltä takaisin punaisena ja kihisevänä,\nlähestyi Korria ja kahmaisten häntä jälleen tukasta painoi aseen\nhänen otsalleen. Tuskasta kiljaisten vaipui Korri permannolle ja\ntajunsa menettäen alkoi sätkytellä ja vaahdota.\n\nHavahduttuaan tunsi hän polttavaa kirvelyä otsassaan. Mutta hänen\nedessään seisoi nyt kokonaan toinen mies: moniryppyinen ja\nvalkopartainen ukko, jota hän ei ollut äsken nähnyt. Lempeästi puheli\nse hänelle jotakin ja auttoi hänet ylös sekä lähti taluttamaan ulos.\nHe kulkivat kappaleen matkaa metsään ja pysähtyivät lähteen luo,\njota ympäröivissä puissa Korri näki outojen eläinten kalloja. Ukko\npakotti hänet kumartumaan lähteen yli ja silloin näki hän otsassaan\nkolmikulmaisen, syvän ja punottavan loven. Mutta vaari alkoi pestä\nhänen päätään ja kasvojaan, puhuen samalla jotakin yksitoikkoisella\nja juhlallisella äänellä.\n\nKokonaan uusi, entisestä jyrkästi poikkeava elämä alkoi nyt Korrille.\nJoka ikinen päivä sai hän oppia jotakin uutta. Hän tuli huomaamaan,\nettä talossa oli kahdenlaista väkeä: toisia, joilla oli samanlainen\nmerkki otsassa kuin hänelläkin, toiset taas ilman sitä. Edellisiä\nkutsuttiin orjiksi ja niiden tehtävänä oli raskaimmat työt sekä\njälkimmäisten palveleminen. Niiden joukossa oli yksi Korrin omaan\nluolakansaan kuuluva mies, mutta muut olivat muukalaisten omaa heimoa.\n\nKorri kuului siis myöskin orjiin, mutta alunpitäin huomasi hän\nolevansa toisenlaisessa asemassa kuin muut. Valkopartainen ukko, joka\noli perheen itsevaltias hallitsija, oli ottanut hänet erikoiseen\nsuojelukseensa. Siihen oli syynä, kuten hän oppi tietämään,\nse että hän merkkiä hänen otsaansa painettaessa oli saanut\nkouristuskohtauksen. Vaari nimitti sitä loveen lankeamiseksi ja piti\nsen johdosta häntä jonakin erikoisena.\n\nVaaria kutsuivat kaikki tietäjäksi ja hänen luonaan kävi\nmonenkaltaisia avunetsijöitä, joiden kanssa hän loitsuja lukien\naskarteli siinä lehdossa, missä oli pyhä lähde ja eläinten kalloja\npuissa. Korri sai olla siellä hänen mukanaan ja sikäli kuin hän alkoi\nperehtyä valkeiden muukalaisten kieleen, sikäli oppi hän vaarilta\nmonta salaista taitoa. Myöskin soitti vaari kanteletta ja hyräili\nsitä tehdessään lauluja, jotka kertoivat vanhoista suurtietäjistä.\nTämän taidon sai Korri vähitellen myöskin oppia ja se oli hänestä\nmoninverroin mieluisampaa kuin tietäjän askareet lehdossa. Kanteleen\nhelinä sai hänet aina hiukenemaan ihanaan surkumieleen ja kyyneleet\nvierivät hänen poskilleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSorjakorjan näkemisestä ei Korri tuntenut koskaan saavansa\nkyllikseen. Mutta samalla hän pelkäsi millään tavoin lähestyä\nhäntä tai lausua hänelle sanaakaan omasta alotteestaan. Kaihoisina\nja anovina lepäsivät vain hänen silmänsä Sorjakorjassa, kunnes\ntyttö kyllästyneenä alkoi torailla ja ajoi hänet haukkumasanoin\nläheisyydestään. Onnettomana vetäytyi silloin Korri johonkin\nyksinäiseen paikkaan, istui pitkät hetket maahan kyyristyneenä ja\nantoi kyynelten virrata pitkin kuparinvärisiä poskiaan.\n\nUsein sai hän niin Sorjakorjalta kuin muiltakin kuulla orja-nimen,\nmutta se ei koskenut häneen millään tavoin ja vasta aikain\nkuluttua oppi hän käsittämään, että siihen sisältyi jotakin hyvin\nhalpa-arvoista.\n\nNiin tylysti kuin Sorjakorja häntä kohtelikin, tunsi Korri kuitenkin\nnälän kaltaista vetovoimaa hänen puoleensa. Eräänä kesäisenä yönä,\njolloin käki kukkui järven takana ja pyhässä lehdossa lauloi\nrastas, yltyi tämä vetovoima niin väkivaltaiseksi, että hän miltei\nitse tietämättään lähti makuutilaltaan liikkeelle ja hiipi sitä\naittaa kohti, missä Sorjakorja nukkui muutamien toisten naisten\nkanssa. Aitan ovi oli raollaan ja Korri hiipi sisään. Vaalea tukka\nhajallaan, rusoposkisena ja hymyilevänä nukkui Sorjakorja. Kuin\nlumottuna pysähtyi Korri hänen lähelleen. Hänen hengityksensä kävi\nläähättäväksi, hän kumartui Sorjakorjan yli ja alkoi silitellä hänen\nhiuksiaan.\n\nJo ensimmäisestä kosketuksesta säpsähti Sorjakorja, avasi silmänsä\nja hetken pelästyneenä Korriin tuijotettuaan kirkasi ja kavahti\nistualleen. Siitä heräsivät toisetkin naiset ja alkoivat yhteen\nääneen kiljua.\n\nKauhistuksen valtaamana syöksyi Korri ulos.\n\n\"Orjanpentu! Se katala rämppäjalka ja salahiipijä!\" kuului aitasta\nhuutoja ja Korrin jälkeen sinkoili sieltä kaikenlaisia esineitä.\n\nTästä metelistä tuli miesväkikin hereille hälytetyksi. Pelko ja\nkauhistus painoivat Korrin maahan ja hänet valtasi entisiä ankarampi\nkouristuskohtaus. Se oli samalla hänen pelastuksensa. Kun hän\nmurjottuna ja raukeana heräsi tajuihinsa, huomasi hän jälleen\nolevansa itsevaltaisen ukon korkeassa suojeluksessa.\n\nKahta tuskallisemmaksi muuttui Korrin elämä tämän jälkeen. Se\nkäsittämätön voima, jolla vaaleatukkainen Sorjakorja oli ensi\nnäkemästä vetänyt häntä puoleensa, oli tämän tapauksen jälkeen\npikemmin vahvistunut kuin heikentynyt, huolimatta siitä, että\nSorjakorja oli hänelle entistä tylympi ja että hän ei uskaltanut enää\nmuuta kuin varkain häneen silmiään kääntää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMihinkään raskaampaan raadantaan ei Korrin toisten orjain tavalla\ntarvinnut, ottaa osaa. Mutta suvisin sai hän toisinaan jonkun\nvanhemman orjatoverin kanssa samoilla karjan mukana saloilla. Eräällä\nsellaisella retkellä kulkeusi hän entisen luolakotinsa luo. Aluksi\npuistatti häntä ankara säikäys, huomatessaan missä hän oli. Mutta\nsitten veti häntä vastustamattomasti joku salainen voima luolaan.\nKauhistuneena vetäytyi hän sieltä kuitenkin heti takaisin, sillä\ntunkkaisen luolan pimennosta irvisti häntä vastaan kolme luurankoa.\n\nHän vieritteli kiviä luolan suulle, kunnes se kokonaan peittyi.\nUupuneena istui hän sitten kiviröykkiölle, hänen päänsä painui\npolvien väliin ja silmistä vieri suuria, yksinäisiä vesikarpaloita.\n\nKotiin saapui hän vasta yösydännä ja siitä saamansa torat langettivat\nhänet jälleen tajuttomuuden tilaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKivikansaan kuuluvia perhekuntia asusti vielä siellä ja täällä\nsalojärvien rannoilla ja virtain varsilla. Heidän ja valkeiden\nmuukalaistulokkaiden kesken vallitsi yhtämittainen, leppymätön\ntaistelu. Kivikansa harveni ja tuli työnnetyksi yhä kauemmas\nentisiltä asuinsijoiltaan, jota vastoin valkoinen kansa lisääntyi\nja eteni yhtä mittaa sisämaahan päin. Kivikansa koetti puolustautua\nviekkaudella ja salaväijytyksillä. Erään kerran oli heitä yhtynyt\nuseampia miehiä, he hiipivät syksyisenä yösydännä siihen taloon,\njossa Korri oli orjana, sekä sytyttivät sen useammasta kohti\npalamaan. Ne Korrin orjakumppanit, jotka kuuluivat heidän heimoonsa,\npakenivat samana yönä ja liittyivät heimolaisiinsa.\n\nÄrtyneet valkoiset kerääntyivät yhteen ja panivat toimeen\nperusteellisen vainoretken kivikansaa vastaan. Entiset orjat saivat\njulman kuoleman ja monet luolaperheet surmattiin sukupuuttoon.\nHengissä säilyneet vetäytyivät entistä kauemmas erämaihin.\n\nKorri avuttomuudessaan oli pysynyt kokonaan erossa näistä\ntapauksista. Ne jättivät hänen harmaaseen sieluunsa vain uuden\nkaamean muiston monien entisten lisäksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta muukalaiset kävivät myöskin keskenään verisiä sotia. Itäisellä\nilmansuunnalla asuvat, jotka kutsuivat itseään karjalaisiksi,\ntekivät tavan takaa ryöstö- ja hävitysretkiä lännessä asuvain\nsukulaistensa luo, jotka vuorostaan maksoivat samalla mitalla. Kerran\ntaas saapuivat karjalaiset suurin joukoin sellaiselle retkelle.\nMonien muiden ohella yllättivät he senkin talon, jossa Korri\nkulutti harmaita päiviään. Talo ryöstettiin ja poltettiin, moni\nsen asukkaista sai surmansa ja Korrin sekä muutamia muita veivät\nviholliset mukanaan. Näiden vankien joukossa oli myöskin Sorjakorja.\n\nViikkokauden matkasivat karjalaiset vankeineen ja ryöstösaaliineen\nhalki äärettömien salojen ja yli lukemattomien järvenselkien, kunnes\nsaapuivat väkirikkaaseen karjalaiskylään suuren ja vuolaan virran\näyräällä. Vangit tehtiin täällä orjiksi ja Sorjakorjakin sai otsaansa\nsamantapaisen merkin kuin Korrillakin oli. Kumpikin saivat he jäädä\nraatamaan sen miehen taloon, joka oli johdattanut karjalaisia\nsotaretkellä.\n\nOmituista, sydäntä kaivelevaa tyydytystä tunsi Korri sen johdosta,\nettä Sorjakorja oli ylvääseen valko-otsaansa saanut samanlaisen\nmerkin kuin hänelläkin oli. Lisäksi joutuivat he päivittäin raatamaan\nsamoissa töissä. Toiset vangit olivat joutuneet orjiksi muihin\ntaloihin ja kyliin, niin että Korri oli nyt Sorjakorjalla ainoa, mikä\nmuistutti entisestä kodista. Se pakotti hänet synkässä surussaan\nlähentymään Korria, antautumaan jutteluun hänen kanssaan sekä\nolemaan hänelle ystävällinen. Suurempaa onnea ei Korri olisi voinut\nkuvitellakaan ja niin ottikin hän oloissa tapahtuneen muutoksen\nkokonaan päinvastaiselta kannalta kuin Sorjakorja.\n\nViimemainitun oli mahdoton mukautua uusiin oloihin. Hän kärsi ja\nkuihtui, ikävöiden alati omaisiaan.\n\nKun karjalaiset seuraavana suvena lähtivät sotaretkelle kaakkoon\nkäsin, ehdotti Sorjakorja Korrille, että he karkaisivat ja\npalaisivat takaisin omalle maalle. Korrilla ei ollut mitään syytä\ntoivoa palautumista entisiin oloihin, mutta koska Sorjakorjan tahto\noli samalla hänenkin tahtonsa, mukautui hän vastaanväittämättä\nehdotukseen. Niinpä he sitten eräänä päivänä hyvän tilaisuuden\nsattuessa jättäysivät kohtalonsa huomaan ja lähtivät laidattomien\nsalojen halki pyrkimään hämäläisheimon asuinsijoille.\n\nPetoja, takaa-ajon vaaroja ja nälkää vastaan taistellen harhailivat\nhe viikkomäärin erämaissa, raviten itseään marjoilla, juurilla\nja salolammista ongituilla kaloilla. Mutta kaikesta kurjuudesta\nhuolimatta oli tämä Korrille täyttä onnen aikaa ja kaikessa\nhiljaisuudessa toivoi hän, etteivät he koskaan enää osuisi valkeiden\nmuukalaisten keskuuteen. Näille Korrin vaatimattomille onnenpäiville\ntuli kuitenkin jyrkeä loppu.\n\nHe olivat jo kaikesta päättäin lähellä hämäläisten asuinsijoja, kun\nheidän eräänä päivänä oli jälleen päästävä tiellensä sattuneen suuren\nvirran yli. Muutamista puunrungoista kyhätyllä lautalla lähtivät he\nneuvotteleimaan virran poikki. Keskivirralla eivät sauvoimet, joilla\nhe olivat lauttaa työntäneet eteenpäin, enää ottaneet pohjaan ja\nsilloin ei heidän auttanut muu kuin antaa lautan solua myötävirtaa\nalaspäin.\n\nMutta kappaleen matkaa alempana kuohui ankara koski. Turhaan\nponnistelivat he vastaan avuttomilla sauvoimillaan, hetki hetkeltä\nkiihtyi virran vauhti ja koski nieli kitaansa heidän hauraan\nlauttansa. Pari kauhistuksen huutoa ja kumpikin he, lautan hajotessa\nalkuosiinsa, olivat suinpäin vedessä, kuohujen viskeltävinä.\n\nKun rannalle viskautunut Korri havahtui tuntoihinsa, ei Sorjakorjaa\nnäkynyt missään. Hän karkasi pystyyn ja sanomattoman tuskan vallassa\njuoksenteli pitkin kosken äyrästä, mutta hänen huutoihinsa vastasi\nainoastaan kosken iäinen pauhina. Sorjakorja oli ja pysyi poissa.\nSilloin myllertyi hänen metsäläissielunsa sekaisin, hän raastoi\npitkää ja vanukkeista tukkaansa, hän ulvoi ja kiristeli hampaitaan\nja pieksi molemmin nyrkein rintaansa, kunnes lopen uupuneena\ntupertui maahan. Hän tahtoi heittäytyä koskeen, mutta metsäläisen\nitsesäilytysvaisto esti hänet siitä ja niin jatkoi hän järjetöntä\nriehuntaansa kosken äyräällä. Nälinkuoliaana ja sekapäisenä löysi\nhänet sitten eräänä päivänä kosken rannalta pari hämäläistä\nmetsästäjää sekä kuljetti hänet ihmisten ilmoille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKorrin entisistä isännistä ei ollut enää ketään elävien ilmoilla.\nEivätkä hänen pelastajansa paremmin kuin muutkaan tahtoneet\ntehdä häntä orjakseen, sillä häneen oli tullut jonkinlainen\nkoskemattomuuden leima. Vaikkakin häviävän ja halveksitun\nkansan poika sekä lisäksi rampa ja vähäpätöinen ulkomuodoltaan,\nkunnioittivat ihmiset häntä yliluonnollisten asiain taitajana. Sillä\nhän näki outoja näkyjä, puheli näkymättömäin olentojen kanssa,\nlankesi aika-ajoittain loveen, paransi tauteja, ennusti tulevia\nasioita ja kykeni loihtimaan kanteleesta niin surumielisen ihania\nsäveliä, että kaikkien silmät kyyneltyivät.\n\nSellaisena kierteli hän hämäläiskylästä toiseen, häviten aina suvisin\npitkiksi aikoja saloille, kenenkään tietämättä, missä hän harhaili.\nMutta aina palasi hän jälleen ihmisten ilmoille, alakuloisen\ntasaisena ja itsekseen puhelevana.\n\nVuodet vierivät ja uudet sukupolvet astuivat entisten sijalle.\nKorrin tukka ja harva parta olivat käyneet lumivalkoisiksi, hartiat\nkyyryisiksi ja koko mies kuihtunut ja pienentynyt, niin että hän\noli kuin kymmenvuotias poikanen. Ikäänsä ei hän tiennyt enää itse\nparemmin kuin muutkaan. Ihmiset alkoivat jo uskoa, ettei hän\nkuolisikaan, mutta sitten hän odottamatta ja ainaiseksi hävisi\nihmisten ilmoilta.\n\nHämäläiset viettivät silloin suurta ukonjuhlaa korkealla vuorella,\nuhraten hevosia, polttaen kokkoja ja juoden olutta ja simaa. Kun\nKorri ilmestyi vuorelle ja häntä kehotettiin kanteletta soittamaan ja\nennustamaan, istui hän kivelle kansan keskelle, näppäili kanteleen\nkieliä ja silmät utuiseen etäisyyteen tähdättyinä lauloi seuraavan\nlaulun:\n\n    Rautaisin miekoin\n    ja terävin nuolin\n    saapuivat takaa\n    suuren veen\n    valkeat miehet.\n    Ryöstäin ja murhaten\n    häätivät heimoni\n    pinnalta maan.\n    Mut ajan virran vieriessä\n    vuoronsa on kullakin:\n    Nyt herra sinä, tuo taas orja,\n    huomenna jo osat toisin.\n    Takaa saman suuren veen\n    tulee uudet valtiaat,\n    eessä joiden notkistaa\n    niskansa saa suomen heimo.\n    Verta, verta, miekan valtaa\n    helmassansa kantaa\n    tulevaiset vuosisadat.\n    Ruton, miekan, riidan, petun\n    kera kasvaa tämä kansa.\n    Ja kun kerran taivaan Ukko\n    päästä pitkäin, öisten vuotten\n    myötäisen suo tilaisuuden\n    ikeen alta kansan päästä:\n    Silloin vasta huomataan,\n    ett' on sortajista suurin\n    kansan oma riitamieli;\n    suopeimmillaan silloin\n    onnenpäivän paistaessa\n    pohjan kansa itsepäinen\n    syöksymään on valmis\n    turman kuiluun, unhon yöhön,\n    toraten pois häipymään\n    niinkuin vanha kivikansa,\n    jonka luoksi Manan yöhön\n    mua taaton varjo viittoo.\n\nKun Korri oli lopettanut laulunsa, alkoi ympärillä istuva kansa\nyhteen ääneen murista ja soimata häntä siitä, että hän kostomielessä\noli ennustanut tuhoa heidän jälkeläisilleen.\n\n\"Se teikäläisten vanha tietäjä\", vastasi heille Korri, \"joka minulle\nnuoruudessani opetti monta salattua asiaa, sanoi vaarallisimman\nniistä pahoista haltioista, jotka Suomen heimoa vainoavat, olevan\nEripuraisuuden. Teinkö minä väärin, että sen teille paljastin? Jos\nte sen sijaan, että ryhtyisitte tuota pahaa haltiaa keskuudestanne\nkarkottamaan, vainoatte niitä, jotka teille tuon haltian tuhotöistä\nmuistuttavat, niin sitä varmemmin kohtaa teitä kerran tuho, kohtaapa\nvielä suotuisimpana onnenhetkenänne. Sille ei silloin mahda mitään\nitse Ukkokaan, niin mielellään kuin hän soisikin teistä kasvavan\nsuuren ja voimakkaan kansan.\"\n\nTämän sanottuaan otti Korri kanteleen kainaloonsa ja kansanjoukon\njäädessä ristiriitaisten tunteiden valtaan lähti hän vuorelta pois.\nSen jälkeen ei häntä enää nähty. Oliko hän kanteleineen heittäytynyt\nkoskeen, joka oli Sorjakorjan kerran niellyt, vai oliko hän\nkaivautunut muinaiseen kotiluolaansa kuolemaan, sitä ei saanut kukaan\ntietää.\n\nSiihen päättyy vaatimaton tarina Korrista, kiviaseita ja nahkapukuja\nkäyttävän luolakansan viimeisestä jäsenestä, joka monien murheiden\njalostamana eli monta pitkää vuosikymmentä suomalaisheimon parissa ja\noppi heidän tietäjäinsä vanhan viisauden.\n\n\n\n\nViikinkikuninkaan näky\n\n\nKorri oli jo kauan maannut turpeen alla, hänen nahkapukuinen ja\nkiviaseinen heimonsa oli jo miltei sukupuuttoon kuollut ja valkoiset\ntulokkaat, jotka kutsuivat itseään suomalaisiksi, olivat levinneet\nlaajalle sekä käyneet keskenään monta veristä heimosotaa, kun\nseuraava tapahtui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuurin joukoin olivat hämäläiset kerääntyneet kesäkalastukseen\nVironniemelle, missä he päivänseisauksen aikana viettivät iloista\nUkonjuhlaa. Kuuluisa tietäjä ja uhripappi Tapo oli keväällä saanut\ntoimeen rauhan hämäläisten ja karjalaisten kesken, ja näille juhlille\noli nyt saapunut vieraiksi joukko itäisen heimokansan edustajia.\n\nKun uhriateria oli syöty ja kokkotulet piti sytytettämän, saapui\nsanoma, että lännestä päin lähenee pitkin rannikkoa suuri\nviikinkilaivue.\n\nKuin salama iski viesti juhlakansan sekaan. Kyläkuntain päälliköt\nkokoontuivat neuvottelemaan, ja kun koolla oli niin runsaasti\nasekuntoista väkeä, päätettiin heti rannalla ryhtyä taisteluun\nviikinkejä vastaan, jos he Vironniemellä yrittäisivät maallenousua.\nNaiset ja alaikäiset saatettiin metsien suojaan, itäänkäsin\nlähetettiin pikaviestejä, että rantakylissä tietäisivät olla\nvaruillaan, ja lopuksi pantiin toimeen yleinen aseiden tarkastus.\n\nMutta missä oli Tapo, heimokunnan suuri tietäjä? Nyt jos koskaan\nolivat taipeen hänen viisautensa ja suuret kokemuksensa.\n\nRyhdyttiin etsimään Tapoa ja lopuksi hänet löydettiin eräästä\nkallionkourusta merenrannalta, missä hän arpakannus polvellaan oli\nvaipunut syviin mietteisiin.\n\nHän seurasi etsijöitään päälliköiden neuvotteluun. Tapo oli pitkä ja\nluiseva ukko, jonka valkoinen parta edestä peitti uumavyön vaskiset\nsoljet. Hänen sanottiin olevan kainulaista syntyperää eikä hänen\nikäänsä kukaan tiennyt tarkalleen. Vanhimmatkin miehet väittivät\nlapsina ollessaan nähneensä hänet jo yhtä vanhana. Siitä syystä sekä\nhänen suuren viisautensa vuoksi uskoivat toiset hänen olevan itse\nUkon, joka muinaisina aikoina oli heimolaisensa meren takaa johtanut\ntähän maahan, toiset taasen sankariajan suuren tietäjän Väinämöisen,\njonka virsiä juhlissa laulettiin. Varmuudella tiedettiin Taposta\nvain, että hän oli aikoinaan retkeillyt kaukana lappalaisten maassa\nsekä ollut kerran viikinkien sotavankina. Näillä retkillään oli hän\nsaavuttanut suuren viisautensa sekä oppinut monenlaisia taitoja,\njoita hän sittemmin oli levittänyt heimonsa keskuuteen. Mutta ennen\nkaikkea oli hänen pyrintönään ollut koota keskenään vihamieliset\nheimot, ja monta tuimaa veljessotaa oli hänen toimestaan vältetty.\n\n\"Miksi laulut ovat vaienneet ja miksi miehet seisovat aseissa?\" kysyi\nhän luokse ehdittyään.\n\n\"Etkö tiedä, että lännestä lähenee suuri viikinkilaivue?\" kysyttiin\nhäneltä vastaan.\n\n\"Sen minä tiesin jo aamulla unesta havattuani\", vastasi Tapo, \"mutta\nsen vuoksi teidän ei tarvitse varuillanne olla. Heidän matkansa\nmääränä ovat kaukaisemmat maat tuolla idässä.\"\n\nSamassa tuli luotojen välistä näkyviin useita kymmeniä aluksia\nkäsittävä laivue ja kaikkien katseet suuntautuivat merelle.\nKirjoraitaiset sarkapurjeet ja punaisiksi maalatut kilvet pitkin\nalusten reunoja, miesten teräskypärit ja johtaja-aluksen kokasta\nylenevä kullattu lohikäärmeen pää kimmelsivät laskevan auringon\nsäteissä. Tasaisessa tahdissa liikehtivät airot ja hiljalleen eteni\nlaivue, kunnes se kokonaan pysähtyi parin jousenkantaman päähän\nniemen uloimmasta nokasta. Ankkurit heitettiin mereen ja viikingit\nvarustausivat yötä viettämään.\n\nErilleen muista ja lähemmäs maata ankkuroi lohikäärmeen muotoon\nrakennettu johtaja-alus, jonka keulapakalla seisoi kullattuun\nkypäriin ja haarniskaan puettu mies. Se oli Iivari Avarasyli,\nUpsalan kuningas ja voimallinen viikinki, jonka valtakunta käsitti\nkoko Ruotsin, Tanskan, vendien maan, osia saksilaisten maasta\nja Englannista. Suuren laivueensa kanssa oli hän nyt matkalla\nGardariikiin kurittamaan venäläisten ruhtinasta Radbjartia, joka oli\nottanut suojiinsa sekä puolisokseen hänen kapinallisen sisarensa.\n\nTapon sanoihin luottaen rauhottuivat taisteluun valmistautuneet\nhämäläiset. Aseensa jättäen ryhtyivät he juhlaa jatkamaan ja pitkin\nkallioita leimahtivat kokkotulet palamaan.\n\nMutta teltassa laivansa keulakannella lepäsi Iivari Avarasyli ja\najatteli entisiä sekä vasta edessä olevia vallotuksiaan. Vaivuttuaan\nvihdoin uneen näki hän seuraavan näyn:\n\nMeren yli lännestä itään lensi suuri lohikäärme, josta sinkoili\nyltympäri loistavia kultakipunoita kuin sepän ahjosta. Ja suuri\npaljous lintuja kaikista pohjan ääristä seurasi lohikäärmeen perässä.\nMutta kun se oli lennossaan ehtinyt itäisen maan kohdalle, nousi\nsieltä musta ja sakea pilvi, joka jyristen ja meuruten nieli itseensä\nlohikäärmeen seuralaisineen, niin että niitä ei sen koommin näkynyt.\n\nHerättyään tunsi Iivari-kuningas itsensä sangen levottomaksi\nunensa johdosta ja hän ryhtyi kohta tiedustelemaan sille selitystä\nvanhimmilta ja viisaimmilta päälliköiltään. Mutta kukaan heistä ei\nsanonut kykenevänsä sitä selittämään, vaan he neuvoivat häntä rauhan\nmerkkien suojassa lähtemään rannalle suomalaisten luokse, sillä\nheidän keskuudessaan tapaa aina olla suuria tietäjiä. Neuvo näytti\nkuninkaasta otolliselta ja hän soudatti itsensä maalle.\n\nNyt oli niin, että Tapo oli omissa näkemyksissään eläen viettänyt\nyönsä samassa kallionkourussa, missä hän oli eilenkin ollut, kun\nsanoma saapui viikinkien lähenemisestä. Ja siellä hän oli avoimin\nsilmin nähnyt saman näyn kuin kuningas Iivari unissaan.\n\nKun nyt siis Iivari-kuningas saatettiin hänen luokseen, lausui hän:\n\n\"Sinun unesi, kuningas, on niin yksinkertainen, ettei se tarvitse\nmitään selitystä.\"\n\nSuuresti hämmästyneenä vastasi kuningas:\n\n\"Näen, että olet tietäjä. Mutta sano kuitenkin, millainen tuo minun\nunennäköni oli?\"\n\nSilloin maalasi Tapo hänen eteensä unen sellaisena kuin he molemmat\nolivat sen nähneet.\n\n\"Mutta salli minun nyt kuulla sen merkityskin\", pyysi Iivari-kuningas.\n\n\"Onhan se selvää\", lausui Tapo, \"että lohikäärme tarkottaa\nvoimallista ruhtinasta, jonka sankarimaine on levinnyt ympäri\nmaailman, kuten lohikäärmeestä sinkoili joka suunnalle kultaisia\nkipunoita. Mutta kun tämä mainio sankari joukkoineen tulee\nvenäläisten maahan, joutuu hän perikatoon.\"\n\n\"Mitä, tarkoittaisiko tämä minua?\" huudahti Iivari-kuningas ikävästi\nhämmästyneenä.\n\n\"Ei, vaan toista kuningasta, joka on hallitseva sinun valtakunnassasi\nvasta pitkien aikojen jälkeen.\"\n\n\"Se on hyvä\", lausui siihen Iivari-kuningas, \"minä teen siis retkeni\nonnellisesti ja kun minä perinpohjin hävitän ruhtinas Radbjartin\nmaan, niin silloinpa ei minun jälkeläisenikään voi siellä perikatoon\njoutua.\"\n\n\"Sinä selität asian kovin omavaltaisesti\", vastasi tähän Tapo. \"Sinä\nitse et lainkaan tule perille Radbjartin maahan.\"\n\n\"Enkö tulisi perille!\" huudahti kuningas vihastuneena. \"Sen sinä,\nhoukka, olet näkevä ennen tämän suven loppua. Mitä muuta varten\njumalat olisivat tuon näyn minulle lähettäneet kuin että minä osaisin\nparemmin olla varuillani sekä estää jälkeläistäni uhkaavan vaaran.\"\n\n\"Niin kyllä\", lausui Tapo, \"varotukseksi ovat taivaan haltiat\nmeille tämän näyn lähettäneet. Tuonne itään on aikojen vieriessä\nsyntyvä mahtava valtakunta, joka uhkaa tuhoa niin teille Svean\nmaan asukkaille kuin meillekin meren tällä puolen. Sen vuoksi\nminusta näyttäisi viisaimmalta, että meidän väliltämme lakkaisivat\nvihollisuudet ja me esiintyisimme liittolaisina itää vastaan.\"\n\nTähän Tapon puheeseen vastasi kuningas, jonka äskeinen suuttumus ei\nvielä ollut asettunut, ylimielisesti:\n\n\"Miksi ei, kyllä me svealaiset olemme valmiit lakkauttamaan\nsotaretkemme näille rannoille, jos te suomalaiset alistutte maksamaan\nmeille veroa.\"\n\n\"Me olemme vapaa heimo emmekä sellaiseen suostu\", vastasi Tapo. \"Ja\njos meidät siihen joskus ylivoimalla pakotettaisiinkin, niin, tietäös\nse, kuningas Iivari, näille kallioille on kuitenkin kerran kohoava\nmahtava kaupunki, josta käsin yhtyneet suomalaiset hallitsevat itse\nitseään.\"\n\nTätä sanoessaan viittasi hän kädellään ympäri kuin tulevaisuudessa\nylenevän kaupungin piiriä osottaen sekä näytti tuuheiden kulmien\nsuojasta hehkuvine silmineen niin juhlalliselta, että ympärillä\nseisovat kunnioituksesta vaikenivat.\n\nMutta kuningas Iivari tempausi irti vanhuksen sanojen luomasta\nlumouksesta ja päästi vihansa uudestaan valloilleen.\n\n\"Minä tahdon vielä ennen auringon laskemaa näyttää, kuka näillä\nrannoilla hallitsee!\" huudahti hän uhaten ja soudatti itsensä\ntakaisin laivalleen.\n\nKiiruusti varustausivat nyt hämäläiset taisteluun, mutta siitä ei\ntullut mitään, sillä kuningas Iivarin hetket olivat jo luetut.\nNoustuaan lohikäärmelaivansa keulakannelle näki hän kalliosärkällä,\njonka viereen hänen aluksensa oli ankkuroitu, vanhan kasvatusisänsä\nHorderin seisomassa.\n\n\"Tule ja selitä minulle uneni, sillä suomalaisten tietäjä ei sitä\nosannut!\" huusi hän vanhukselle.\n\n\"Sinun unesi on selvä ja sinä itse olet kohta astuva Helin, manalan\njumalattaren, kartanoihin\", vastasi Horder.\n\nKun he vielä olivat vaihettaneet muutamia kiivaita sanoja, julmistui\nkuningas siinä määrin Horderille, että hän syöksyi laivan reunan\nyli veteen päästäkseen mitä pikimmin kasvattajansa kimppuun. Horder\nsyöksyi myöskin alas kalliolta ja molemmat he upposivat siihen\npaikkaan.\n\nSilloin antoivat viikinkien päälliköt puhaltaa torviin ja kuningas\nIivarin kuolema julistettiin koko sotajoukolle. Ja kun nyt enää\nei ollut mitään syytä jatkaa matkaa Radbjartin maahan, varustausi\nlaivasto palaamaan takaisin kotimaahan.\n\nTämän jälkeen kului lähemmäs kaksisataa vuotta, ennenkuin viikingit\nsvealaisten kuninkaan Eerik Emundinpojan johdolla ilmestyivät Suomen\nrannoille. Silloin oli Tapo jo miespolvia maannut nurmen alla, mutta\nlukuisain tarujen sekä hänen opettamainsa taitojen kautta eli hänen\nmaineensa vielä hämäläisten keskuudessa.\n\n\n\n\nPäälliköntytär\n\n\nHämäläisten ja suomalaisten keskuuteen oli levinnyt tieto, että\nkarjalaiset ovat ruvenneet liittoon Uudenlinnan venäläisten\nkanssa, jotka tunnustivat uutta, ristiinnaulittua jumalaa. Tätä\npiti suomalaisten päällikkö, Toivia Lietolainen, riittävänä syynä\nruveta puuhaamaan sotaretkeä karjalaisten maahan. Hän sai käräjillä\ntahtonsa läpi, kun pohjoisten hämäläisten nuori heimopäällikkö,\nHari Teljäläinen, joka oli saapuvilla käräjävuorella, ilmotti\nheimolaisineen lähtevänsä mukaan. Sotaretkelle päätettiin lähteä heti\ntouonteon päätyttyä, että jouduttaisiin takaisin elonkorjuuseen.\n\nMutta Toivialla oli sotaretkeen yllyttäessään ainoastaan tekosyynä\nse, että karjalaiset olivat yhtyneet liittoon venäläisten kanssa.\nYksinomaisena vaikkakin salaisena yllyttimenä hänellä oli toisaalta\nhimo uusilla saaliilla kartuttaa entisiä rikkauksiaan, toisaalta\ntoivo saada itselleen miehinen perillinen. Vanha tietäjä Tero oli\nnäet uskotellut hänelle, ettei hänelle synny poikaa, ennenkuin hänen\nmiekkaansa on kostuttanut kolmentoista vihollisen veri.\n\nTästä luvusta oli enää jälellä puolet, sillä kolme oli hän kaatanut\nsilloin, kun suomalaiset lakkasivat maksamasta veroa svealaisten\nkuninkaalle Olaville ja surmasivat hänen veronkantajansa. Toiset\nkolme vihollista oli hänen miekkaansa langennut edellisellä\nsotaretkellä Uudenlinnan maahan, joten hänen siis vielä piti surmata\nkokonaista seitsemän. Sitten vasta hän oli saapa pojan, sillä hän ei\ntiennyt, että Tero oli hänen salainen ja katkera vihamiehensä, joka\npelkästä pahansuopuudesta oli näin ennustanut, toivoen päällikön itse\nsaavan surmansa ennenkuin oli ehtinyt kolmanteentoista.\n\nHari Teljäläisellä, liittyessään sotaretkeen, oli taasen vaikuttimena\nse, että hän oli saapunut kosimaan Toivia Lietolaisen tytärtä ja\nToivia oli kallisten lunnaiden lisäksi vaatinut hänen koetustyökseen\nlähtemään mukaan karjalaisia vastaan. Ja saadakseen heimolaisensa\nparemmin taivutetuksi sotaretkeen oli Toivia vaatinut tulevan vävynsä\njäämään heidän käräjilleen sekä siellä julkisesti ilmottamaan\nliittyvänsä miehineen suomalaisten yritykseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToivia Lietolaisella oli yksi ainoa, kahdeksantoistavuotias tytär.\nHänen maailmaantulostaan oli isä suuresti harmistunut sekä tulkinnut\nylenkatseensa esikoisensa sukupuolta kohtaan sananlaskulla: \"Tytär\nsyntyi, tyhjä syntyi.\" Siitä syystä ei hän ollut huolinut antaa\nlapselleen nimeäkään. Vasta isompana oli päällikön tytär saanut sen\nnaapureilta, jotka olivat alkaneet kutsua häntä hänen pukunsa mukaan\nSiniveraksi.\n\nSiniverka ei ollut missään suhteessa toisten tyttöjen kaltainen\nja sen vuoksi kylän vanhat vaimot ennustivat hänelle tavallista\neriskummallisempaa kohtaloa. Hän oli luonteeltaan oikullinen, tulinen\nja päättävä sekä vartaloltaan solakka ja notkea. Katkerana siitä,\nettä oli syntynyt tyttönä, jota isä halveksi ja joka ajan tullen\nmyytiin miehelle kuin kauppatavara, oli häneen aikaisin juurtunut\nviha vahvempaa sukupuolta kohtaan. Hän tahtoi olla yhtä etevä kuin\nhekin, ja kaksitoista-vuotiaana ratsasti hän aitojen ja ojien yli\nja ampui jousella niin hyvin, ettei yksikään kylän pojista kyennyt\nhänelle vertoja vetämään.\n\nJo aikaisin oli alkanut ilmestyä kosijoita. Hänen ei ollut kuitenkaan\ntarvinnut piitata niistä mitään, sillä isä oli hänen puolestaan\njakanut niille rukkasia, niistä kun ei yksikään ollut isän mielestä\nkyllin suurisukuinen ja rikas. Mutta nyt oli Teljän kaupungista\ntulitit sikäläisen vanhan heimopäällikön poika samalle asialle ja\nhänet oli isä hyväksynyt edellämainitulla ehdolla. Isä oli ilmottanut\nasian tyttärelleen sekä käskenyt hänen, ryhtyä myötäjäisiään\nvalmistamaan, sillä häät piti vietettämän heti sotaretkeltä palattua.\n\nSiniverka oli heti ensi näkemältä saanut syvän vastenmielisyyden\nHari Teljäläistä kohtaan, sillä hän oli huomannut tämän silmissä\nsalakavalan ja luihun ilmeen. Hän antoi Harin tuomat soljet ja\nrannerenkaat orjattarilleen ja sanoi uhmaten isälle, että hän ei\nikinä lähde Hari Teljäläisen paremmin kuin kenenkään muunkaan\nvaimoksi.\n\n\"Vai niin, kanaseni\", sanoi isä kylmän halveksivasti. \"Sepähän\nnähdään.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiniverka ei pannut rikkaa ristiin myötäjäisten valmistamiseksi. Hän\nvain ratsasteli päiväkaudet jousi selässään ja esiintyi päällikkönä\nkylissä, joihin oli jäänyt ainoastaan naisia ja lapsia sekä vanhoja\npaimenukkoja, joilla oli orjanmerkit otsassaan. Kaiken aikaa\nmietti hän keinoja, miten tehdä tyhjäksi aiottu naimiskauppansa.\nViimeisenä keinona hänellä oli karata kotoa, mennä joko Voionmaalle\nruotsalaisten luo tai Koroisten niemellä vierailevien kauppakestien\nkanssa vieläkin kauemmas. Mutta sitä ennen tahtoi hän yrittää jotakin\nmuuta.\n\nKaksikymmentä päivää sen jälkeen kun isä oli joukkoineen lähtenyt\nKarjalaan, päätti Siniverka mennä Tero-tietäjän puheille, saadakseen\nhäneltä jonkun hyvän neuvon. Tero oli ikivanha, vaahtopartainen\nja äreä äijä, joka asui erillään muista ihmisistä, pimeän korven\nkeskellä Linnavuoren takana. Siniverka ei ollut koskaan käynyt\nhänen töllissään, sillä kukaan ei mennyt hänen luokseen muuta kuin\nsuurimman tarpeen ajamana.\n\nPelotonna astui Siniverka jousi selässään ikihämärän kuusikon halki\nluikertelevaa polkua tietäjän tuvalle. Rohkeasti astui hän noesta\nkiiltävään pirttiin, jossa hänen katseensa kohtasi ensimäiseksi\nlattialla kiemurassa makaavan käärmeen. Se nosti päätään ja\nnähdessään tulijan oudoksi oikasi se kiemuransa ja luikersi nopeasti\nmultapenkkiin.\n\nTietäjää ei näkynyt missään ja uteliaana alkoi Siniverka tarkastella\npirtin omituista kalustoa arpakannuksineen, yökönsiipineen ja\nmoninaisine yrttikimppuineen, joita riippui katonlaessa. Lopuksi\nkiintyi hänen huomionsa kannelliseen tiinuun tuvannurkassa. Kun hän\nkurkisti sen sisälle, huomasi hän siinä olevan omituista, vihreälle\nvivahtavaa nestettä. Hänen teki kovin mielensä päästä tarkemmin\nsenkin perille, ja niinpä otti hän pankolta kauhan ja täytti sen\nnesteellä. Mutta juuri kun hän kohotti kauhan tunnustellakseen\nnesteen hajua, ärähti hänen takanaan vihainen ja hätääntynyt ääni:\n\n\"Kuka onneton sinä olet, joka kajoat myrkkyyn!\" Siniverka pudotti\nkauhan kädestään ja kääntyi ovea kohti. Siinä seisoi Tero, pienet\nsilmät kipinöiden linnunsiipiä muistuttavain kulmakarvain alla.\nMutta tunnettuaan vieraan päälliköntyttäreksi kuvastui hänen\nmoniryppyisillä kasvoillaan pahanilkinen vahingonilo.\n\n\"Ähää, saitkos tarpeesi, Toivian pentu!\" sähisi hän. \"Tiedäpäs, että\nse oli myrkkyä, jossa sotaanlähtijät käyvät nuoliaan kastamassa, ja\nkohta sinun rusoposkesi ovat valkeat kuin palttina, sillä pieninkin\ntippa siitä riittää ottamaan hengen vaikka itse Hiideltä, saati sitte\nsinunlaiseltasi simapiialta. Mutta siihen sanoo vain Tero, että kutti\nparahiksi. Isän isäsi vääryydet alkavat tulla kostetuiksi. Hän riisti\nminulta nuorena naiseni ja myöhemmin hän Lapinretkellä työnsi ainoan\npoikani oman päänsä lunnaaksi. Mutta hänen poikansa, rikas Toivia,\nei ole palaava Karjalasta, jonne minä hänet, houkan, olen usuttanut\nsurmattavaksi. Ja se on hänelle parahiksi senkin vuoksi, että hän\ntarpeeksi rikkautta ja valtaa saatuaan tahtoisi kohota meidän\nkaikkien kuninkaaksi ja valtiaaksi. Mutta nyt on Tero tehnyt tyhjäksi\nhänen salaiset aikeensa. Hän ei palaa Karjalasta! Eikä sieltä palaa\nsinun sulhosikaan sinua hautaamaan. Sinä olisit äitinesi voinut\nminun vuokseni säästyäkin, mutta koska olet itse mennyt myrkkyäni\nmaistelemaan, niin oli menneeksi. Sitä täydellisemmäksi muuttuu Teron\nkosto!\"\n\n\"Tuki jo suusi, vanha korppi!\" huusi hänelle Siniverka nauraen, niin\nettä valkoiset hampaat välkkyivät. \"Minä en ole huulilleni ottanut\nsinun myrkkyjäsi ja mitä ennustukseesi tulee, että Hari Teljäläinen\nei palaa Karjalan retkeltä, niin siitä hyvästä minä vain kiitän\nsinua. Ja nyt pois siitä kynnykseltä tai saat vasaman sappirakkoosi!\"\n\nHän ojensi jousensa Teroa kohti, joka kiiruusti hävisi ovelta.\nNopeasti pujahti Siniverka ulos ja polulle tultuaan uhkasi hän\njousellaan vielä kerran Teroa, joka pirttinsä nurkalta syyti\nkirouksia hänen jälkeensä. Iloisesti nauraen hävisi hän sitten\nkuusten suojaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToista sataa vuotta olivat suomalaiset eläneet rauhassa lännen\nviikinkien kanssa. Silloin oli nimittäin Eerik Emundinpoika, Upsalan\nkuningas, tullut suuren sotajoukon kanssa Suomeen ja jouduttuaan\ntaistelussa hänen kanssaan tappiolle, olivat suomalaiset suostuneet\nmaksamaan veroa. Mutta alun kolmattakymmentä vuotta sitten oli\nNorjan kuningas Olavi, joka oli ottanut ristiinnaulitun jumalan\nja jota kuolemansa jälkeen oli ruvettu kutsumaan pyhäksi, tullut\nviikinkijoukkoineen Suomen rannalle. Lähes koko päivän kestäneessä\ntaistelussa olivat suomalaiset kuitenkin voittaneet ja ajaneet hänet\ntakaisin rannoiltaan. Tästä voitostaan innostuneina olivat he sitten\nsurmanneet tai karkottaneet Upsalan kuninkaan veronkantajat.\n\nKeväällä pidetyillä käräjillä olivat muutamat vanhimmista\nvastustaneet Toivia Lietolaisen tuumia sillä syyllä, että svealaiset\nsaattaisivat milloin hyvänsä tulla kostamaan sekä uudistamaan Eerik\nEmundinpojan vallotuksia, joten oli vaarallista viedä asekuntoiset\nmiehet koko kesäksi Karjalaan saakka. Toivia oli kuitenkin väittänyt,\nettä koska he eivät ole kahteenkymmeneen vuoteen yrittäneet kostoa,\nniin eivät he nyt enää sitä ajattele.\n\nMutta kävi, kuten vanhat miehet olivat ennustaneet. Svean maata\nhallitsi tähän aikaan Emund Vanha ja hänen poikansa Anund lähti\nnyt suurelle viikinki retkelle Suomeen, uudistaakseen meren tällä\npuolen ne vallotukset, jotka hänen isoisänsä, Olavi Sylikuningas,\noli huolettomuudessaan menettänyt. Toista kuukautta sen jälkeen kun\nsuomalaiset olivat lähteneet Karjalaan, saapui hän kesän kuumimpana\naikana laivastoineen Aurajoen suuhun ja ryösti ensimäiseksi Turun\nkauppapaikan Koroisten niemellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiniverka ratsasti huoletonna Lietolan kylien väliä ylempänä Aurajoen\nvarrella, kun alhaalta saapui joukko hätääntyneitä pakolaisia, tuoden\nsanoman viikinkien saapumisesta.\n\n\"Kuinka suuri joukko heitä on?\" tiedusti Siniverka.\n\n\"Paljon, paljon heitä on!\" huusivat pakolaiset, \"ja kohta he ehtivät\ntännekin.\"\n\nSiniverka otti nyt isänsä suuren vaskitorven, jolla kansaa\nkutsuttiin koolle, ja puhalsi siihen. Pian täyttyi Toivian piha\npeljästyneistä naisista ja lapsista, ja kun Siniverka oli ilmottanut\nheille viikinkien tulosta, syntyi siinä suuri hätä, itku ja käsien\nväänteleminen. Mutta Siniverka käski heidän vaieta, ja kun he olivat\njo tottuneet katsomaan häntä valtiattarekseen, tottelivat he ja\nkuuntelivat hiljaa, kun hän sanoi:\n\n\"Nyt ei ole aikaa itkemiseen! Meidän on pelastettava kotimme ja\ntuhottava viikingit!\"\n\nTämän kuultuaan alkoivat kaikki jälleen parkua, pitäen hänen sanojaan\nmielettöminä. Mutta Siniverka komensi heidät uudelleen vaikenemaan.\n\n\"Tietysti me emme voi heitä tuhota avoimessa taistelussa, koska te\nkerran olette naisia\", sanoi hän tavalla, kuin ei hän itse olisi\nheihin lainkaan kuulunut. \"Mutta minulla on toisenlainen keino, joka\niski mieleeni kohta kun olin kuullut heidän tulostaan. Kuulkaa siis!\nNyt on kuuma ja kuiva aika. Kuljettuaan Koroisista tänne saakka ovat\nviikingit luonnollisesti janoon nääntymäisillään. Kyläämme tultuaan\nehättävät he siis ensimäiseksi kaivojen ja lähteiden luo janoansa\nsammuttamaan. Mutta me myrkytämme kaikkien vesipaikkain vedet ja\nheistä ei yksikään ole jäävä henkiin. Itse menemme linnavuorelle ja\nkatsomme sieltä, kuinka kaivojemme ympärystät täyttyvät kuolevilla\nviikingeillä.\"\n\n\"Myrkytämme, myrkytämme! Mutta mistä me tähän hätään saamme niin\npaljon myrkkyä kuin siihen tarvitaan?\" huusivat naiset.\n\n\"Kyllä minä pidän siitä huolen, jos te lupaatte kaikessa totella\nminua\", vakuutti Siniverka.\n\nKun naiset lupasivat noudattaa hänen käskyjään, jatkoi hän:\n\n\"Menkää nyt kiiruusti ja ottakaa kotoanne kaiken varalta arvokkaimmat\nkalleutenne sekä hiukan syötävää ja rientäkää sitten linnavuorelle.\nNe teistä, jotka pystyvät hiukankaan aseita käyttämään, ottakoot\nmukaansa jousia ja keihäitä. Minä pidän orjattarineni kyllä muusta\nhuolen. Ja nyt kiiruusti toimeen, sillä viholliset voivat olla\nmilloin hyvänsä täällä!\"\n\nKun naiset olivat hajaantuneet, lähetti Siniverka yhden orjatytöistä\nhoukuttelemaan Teroa kylälle, lukemaan muka loitsuja eräälle\nsairaalle. Toisen tytön lähetti hän metsiin ilmottamaan paimenille,\nettä heidän oli karjoineen pysyttävä toistaiseksi poissa kylästä.\nSitten rupesi hän äidin ja jälellä olevien tyttöjen kanssa keräämään\ntalon kulta- ja hopeakalleuksia, jotka lippaisiin sullottuina vietiin\nlinnavuorelle.\n\nMutta kun hän arvasi Teron ehtineen jo pois töllistään, lähti hän\nsinne nopeasti, seurassaan kaksi vantteraa tyttöä. He tapasivat\ntietäjän pirtin tyhjänä ja nurkassa seisoi entisellä paikallaan tuo\ntuhoisa tiinu. Siniveran käskystä tarttuivat siihen molemmat tytöt ja\nniin lähdettiin vitkastelematta takaisin kylää kohti.\n\nKaikki olivat jo rientäneet linnavuorelle ja koko kylä oli kuin\nkuollut. Omin käsin jakoi Siniverka tiinun sisällyksen kaikkiin\nkaivoihin ja lähteisiin. Niiden lähelle asetettiin korvoja ja\nvesikapat jätettiin paikoilleen.\n\nKun kaikki oli valmiina, riensivät tytöt muiden luo linnavuorelle,\njoka jyrkkärinteisenä kohosi taampana kylästä. Sen laki oli ympäröity\nkorkeilla kivivalleilla, joiden sisäpuolelle päästiin kapean aukon\nkautta. Tänne olivat nyt sulloutuneet kaikki kylän naiset, lapset\nja vanhukset sekä alempaa jokivarrelta tulleet pakolaiset, pelon ja\njännityksen vallassa odottaen, mitä tuleman piti.\n\nMutta tuskin oli Siniverka seuralaisineen ehtinyt varustuksen sisään,\nkun ensimäiset vihollisjoukot tulivat näkyviin. Kypärit, keihäät ja\nterässilmikkopaidat välkkyen päiväpaisteessa marssivat ne väsyneesti\nlaapustaen kylää kohti. Ja kaikki kävi, kuten Siniverka oli sanonut.\n\nVarmistuttuaan siitä, ettei heitä miltään suunnalta ollut vaara\nuhkaamassa, hajaantuivat viholliset ja riensivät kaivojen luo sekä\nalkoivat vettä ammentaa. Linnavuorella piilevien pakolaisten jännitys\nnousi korkeimmilleen, kun he henkeään pidättäen kurkistelivat\nvallituksen yli alas kylää kohti.\n\nHetken kuluttua seurasi kylän tanhuilla omituinen näytelmä.\nViholliset alkoivat hoippua ja meluta kuin juopuneet. Mutta sitä ei\nkestänyt kauan. Yksi toisensa jälkeen kaatuivat he maahan, kierien\nja väännellen tuskissaan, kunnes kangistuivat liikkumattomiksi.\nHämmästyneinä ja avuttomina seisoivat kuolevien toveriensa keskellä\nne muutaman kymmentä miestä, jotka eivät olleet veteen kajonneet.\n\n\"Nyt ne teistä, jotka uskaltavat jousta jännittää, ottakoot aseensa\nja seuratkoot minua!\" huusi Siniverka.\n\nParikymmentä henkeä puolikasvuisia poikia, ukkoja ja vantteria\ntyttöjä liittyi Siniverkaan, lähtien viidakoiden suojassa hiipimään\nkylää kohti. Talojen huoneet tarjosivat heille edelleen suojaa,\nniin että he pääsivät huomaamatta lähelle eloonjääneitä viikinkejä,\njotka odottamattaan saivat nuolituiskun päällensä. Ne heistä, jotka\nhengissä pelastuivat tästä ryöpystä, lähtivät suinpäin pakoon,\nluullen suomalaisten koko voiman karanneen heidän kimppuunsa.\nKatsomatta enää taakseen tähän kammon ja kuoleman kylään, riensivät\nhe viimeiset voimansa jännittäen Aurajoen suuhun, tuoden turman\nsanoman laivoja vartioimaan jääneille tovereilleen.\n\nViivyttelemättä nostivat he purjeet ja lähtivät näiltä kovan onnen\nraunioilta takaisin kotimaahansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun viholliset olivat lähteneet kylästä, puhalsi Siniverka jälleen\nvaskitorvea. Silloin riensivät kyläläiset alas linnavuorelta ja\ntunkeilivat ylistyksin ja ilohuudoin Siniveran ympärillä. Mutta hän\nlausui heille:\n\n\"Yhden asian minä vielä vaadin teiltä. Kun miehet palaavat\nsotaretkeltä, on teidän kaikkien mentävä heitä vastaan ja\nilmotettava, että minä olen sillä aikaa tuhonnut suuren\nviikinkijoukon sekä pelastanut kotimme. Sitten teidän on esitettävä\nisälleni palkintovaatimus, ja se on, ettei hän pakottaisi minua Hari\nTeljäläisen vaimoksi. Sillä minä en kärsi häntä. Lupaatteko tämän?\"\n\nYhteen ääneen lupasivat kaikki täyttää Siniveran tahdon.\n\n\"Nyt teidän on viipymättä ryhdyttävä työhön\", jatkoi Siniverka, \"ja\nhävitettävä ruumiit ilmaa saastuttamasta. Mutta sitä ennen teidän\non riisuttava kuolleilta heidän aseensa, kypärinsä ja rautapaitansa\nsekä kannettava ne kotiini. Niistä näkee isäni, ettemme me ole häntä\ntyhjillä puheilla pettäneet.\"\n\nHe hajaantuivat riisumaan ja korjaamaan kuolleita. Mutta Siniverka\netsi näiden joukosta Anundin, kuninkaanpojan, ruumiin ja otti\nitselleen hänen kultaisen kypärinsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului vielä toista kuukautta, ennenkuin suomalaiset palasivat\nKarjalan retkeltä. He olivat tulleet lyödyiksi ja palasivat ilman\nsaalista ja päällikköä. Toivia Lietolainen ja Hari Teljäläinen olivat\nkumpikin saaneet taisteluissa surmansa, kuten Tero oli Siniveralle\nennustanut. Kotiin heidät oli johtanut eräs vanhempi soturi.\n\nPäällikkökylän naiset olivat lupauksensa mukaan rientäneet palaavia\nvastaan ja ilmottaneet heille, mitä suuria asioita kotona oli sillä\naikaa tapahtunut.\n\nKun he olivat kerääntyneet Toivian pihaan ja Siniverka ilmestyi\nkuistille, päässään viikinkipäällikön kultainen kypäri, seisoivat\nmiehet hämmästyneinä, sillä Siniverka oli yhtäkkiä kohonnut heidän\nsilmissään ruhtinattareksi. He neuvottelivat hiljaa keskenään ja\nsenjälkeen lausui joukon vanhin Siniverkaan kääntyen: \"Me olemme\nkuulleet, kuinka sinä meidän poissa ollessamme olet viisaudellasi\nja rohkeudellasi tuhonnut suuren vihollisjoukon ja pelastanut\nkotimme häviöstä. Ja koska isäsi kaatui sotaretkellämme ja me siis\ntällä haavaa olemme ilman päällikköä, niin olemme me tässä nyt\npäättäneet, että sinä saat olla meidän suomalaisten päällikkönä\nsiksi kunnes valitset itsellesi miehen, jolloin me valitsemme hänet\npäälliköksemme. Suostutko siis rupeamaan päälliköksemme?\"\n\nRinta aaltoillen ja ilosta punastuen antoi Siniverka suostumuksensa.\n\n\"Te hullut ja ajattelemattomat miehet!\" kuului tällöin väkijoukosta\nTeron käreä ja vihainen ääni. \"Tietäkää, että jos te valitsette tämän\ntytön päälliköksenne, niin tässä maassa tulee aina vastaisuudessakin\nesiintymään voimakkaita naisia, jotka vaativat itselleen sananvaltaa\nyhteisissä asioissa sekä pyrkivät taivuttamaan meitä miehiä ikeensä\nalle.\"\n\n\"Hän on jo yli-ikäinen ja höpisee\", huusi väkijoukko ja riemuiten\ntunnustivat he Siniveran päällikökseen.\n\nMutta itsekseen päätti Siniverka, ettei hän mene koskaan naimisiin,\nsaadakseen olla päällikkönä kaiken ikänsä.\n\n\n\n\nPietari Kaukovalta\n\n\nI.\n\nKuulaassa syysilmassa loistelivat avarat salot värikylläisinä ja\nhiljalleen liipottelivat kuihtuneet lehdet alas polulle, jota pitkin\nsaarnaajamunkki Pietari Kaukovalta vaelsi kohti synnyinseutuaan\neteläisessä Hämeessä. Kuta kauemmaksi hän ehti Aurajoen suulta,\nsitä koskemattomampina laajenivat erämaat hänen ympärillään ja\nsitä useammin kohtasi hän tiellään hirviä ja peuroja. Eilen oli\nhän jättänyt viimeisen ristityn kylän suomalaisheimon alueella ja\nnyt vaelsi hän Salpausselän saloilla, toivoen viimeistään huomenna\nehtivänsä ensimäisiin hämäläiskyliin.\n\nKuta lähemmäs päämaaliaan hän ehti, sitä elävämpinä kohosivat hänen\nmieleensä lapsuusajan muistot. Hän oli syntynyt alisen Linnajoen\nvarrella, jossa hänen isänsä Jurva, liialta nimeltä Kaikkivalta,\noli ollut rikas ja mahtava mies sekä eteläisten hämäläisten\nheimopäällikkö. Mutta kaksikymmentä vuotta sitten olivat ristisoturit\nhyökänneet Etelä-Hämeeseen, hänen isänsä oli joutunut taistelussa\ntappiolle ja hänet, joka silloin oli vasta kymmenvuotias poikanen,\nolivat he muiden vankien mukana vieneet pois. Hänet oli kuletettu\nRuotsin maalle Lundin kaupunkiin saakka, missä munkit olivat sitten\nkasvattaneet häntä ja opettaneet ristinoppia, saadakseen hänestä\nlähetyssaarnaajan omien heimolaistensa pariin.\n\nNiin oli häneen vuosien kuluessa vähitellen juurtunut uusi usko\nuusine tapoineen ja hänestä oli kasvanut hurskas saarnaajamunkki,\nsamalla kuin lapsuusaikaiset mielikuvat olivat häipyneet jonnekin\nkauas. Hän oli täydentänyt opinnoitaan Riian kaupungissa sekä\nsaarnannut sen jälkeen kymmenen vuoden aikana ristinuskoa virolaisten\nmaassa. Kotiaan ja omaisiaan ei hän kuitenkaan ollut unhottanut,\nvaan hänen palavana halunaan oli ollut päästä levittämään valkeutta\nomille, pimeydessä vaeltaville heimolaisilleen.\n\nKuluneena kesänä, kun käännytystyön Virossa oli vihdoinkin katsottu\npäättyneen, oli hän saanut tilaisuuden palata synnyinmaahansa.\nTurkuun tultuaan oli hän saanut kuulla, että hämäläiset olivat\njoukottain luopuneet ristinuskosta, johon heidät väkipakolla oli\nkäännytetty, karkottaneet tai surmanneet papit ja palanneet entiseen\npakanuuteensa. Isänsä oli hän saanut kuulla olevan vielä elossa sekä\npakanain päällikkönä.\n\nPiispa Tuomas oli ottanut hänen käännytystarjouksensa mielihyvin\nvastaan, huomaten hänet syntyperänsä perusteella mitä soveliaimmaksi\nmieheksi suostuttelemaan uppiniskaisia hämäläisiä kirkon\nkuuliaisuuteen. Niin oli saarnaajaveli Pietari, joka oli alkanut\nkäyttää vertauskuvallista nimeä Kaukovalta, koska hän nöyryydessään\noli pitänyt ihmiselle sopimattomana käyttää isänsä nimeä Kaikkivalta,\nlähtenyt yksinään vaeltamaan syntymätienoitaan kohti, hyljäten\npiispan tarjouksen aseellisesta saattueesta ja jättäen itsensä\nherransa Vapahtajan turviin.\n\n\nII.\n\nIlta pimeni ja alangoista nouseva sumu kietoi puut kosteaan verhoon.\nKuinka täällä olikaan yksinäistä ja autiota! Korpien iäistä\nhiljaisuutta häiritsi vain huuhkajan käheä huuto tai metsäpuron\nsolina. Mutta veli Pietari ei ollut majapaikasta huolissaan, sillä\nusein oli hän Vironmaalla vaeltaessaan saanut yöpyä taivasalle.\n\nHän katseli jo soveliasta kuusta, jonka alle rakentaisi nuotionsa,\nkun hän samassa huomasi tulen pilkottavan etäämpänä pienen lammen\nrannalla. Kuinka ihanalta tuntuikaan tuo ystävällisesti vilkuttava\ntuli tässä erämaan autiudessa! Rohkeasti lähti Pietari pyrkimään sitä\nkohti.\n\nTervasnuotion ääressä istui vanha ukko, käännellen vartaassa äsken\nkynittyä lihavaa metsoa, jonka höyhenet näkyivät kasassa vaarin\nkapineiden, keihään, jousen ja nuolikotelon luona. Vaari oli kookas\nja tuuheapartainen sekä puettu hämäläisen metsänkävijän asuun.\nKun hän ääneti ja liikkumatonna istui siinä nuotion punertavassa\nloisteessa, tuuheiden kuusten siimeksessä, ympärillään vahva pihkan\nja veren tuoksu, olisi häntä saattanut luulla joksikin metsän\njumalaksi.\n\nPietarin lähestyessä ei vaari osottanut mitään hämmästyksen merkkiä.\nAsentoaan muuttamatta tähtäsi hän tulijaan terävän katseen tuuheiden\nkulmainsa alta sekä vastasi äänettömällä päännyökkäyksellä Pietarin\ntervehdykseen. Samalla tavoin antoi hän myöskin suostumuksensa\nvieraan pyyntöön saada viettää yönsä hänen nuotiollaan.\n\nLaskien matkarepun selästään istui Pietari tulen ääreen. Ukon olemus\nvaikutti häneen omituisen tenhoovasti eikä hän uskaltanut häiritä\nhäntä puhuttelullaan. Mutta kun ukko oli saanut metson paistetuksi\nja ryhtyi aterioimaan, leikkasi hän siitä mehevän palan ja ojensi\nPietarille lausuen:\n\n\"Syö tuo terveydeksesi. Näytät kulkeneen pitkän matkan. Ehkä olet\nhyvinkin kaukaa kotoisin?\"\n\n\"Minä tulen Turusta\", vastasi Pietari, \"mutta kotoisin minä en ole\nsieltä, vaan siltä suunnalta, jonne nyt matkani pitää.\"\n\n\"Olet siis hämäläisiä?\" kysyi ukko, tarkastaen häntä uudelleen\nkiireestä kantapäähän.\n\n\"Olen syntynyt Linnajoen varrella, vaikka olenkin kauan ollut poissa\nkotiseudultani\", vastasi Pietari, ryhtymättä vielä sen tarkemmin\ntekemään selkoa olosuhteistaan.\n\nUkko hymähteli jotakin itsekseen ja jatkoi ääneti ateriaansa.\nPietarin teki mieli tiedustella häneltä lähemmin kotiseutunsa\noloista sekä ennen kaikkea oliko hän ristitty, mutta hän ei tietänyt\noikein, miten päästä lähemmäs tuota metsänjumalaa. Niin aterioivat\nhe hetkisen ääneti, kunnes ukko siirtyi itsestään tuohon asiaan\nkysymällä: \"Taidat olla ristitty?\"\n\nPietari, joka matkalle lähtiessään oli varovaisuudesta jättänyt\nmunkinpuvun sekä ottanut tavallisen suomalaisasun, vastasi myöntäen\nja odotti jännityksellä, mitä se vaikuttaisi hänen yötoveriinsa.\n\n\"Ristitty ja matkalla Linnajoelle!\" huudahti ukko hämmästyneenä ja\npudisti päätään.\n\n\"Eikö sitten ristitty voi mennä Linnajoelle?\" kysyi Pietari\nkummastusta teeskennellen.\n\n\"Miksikäs sinne ei voisi mennä\", vastasi ukko, \"mutta takaisin paluun\nvoi olla niin ja näin. Saat kiittää onneasi, ellei sinua juoksuteta\nkuoliaaksi pyhien puiden ympärillä. Kaikkivalta ei säästä ketään\nristittyä.\"\n\n\"Kaikkivalta\", huudahti Pietari hämmästyneenä. \"Niin, meidän\nhämäläisten päällikkö\", selitti ukko. \"Jurva hänen nimensä oikeastaan\non, mutta ihmiset ovat alkaneet jo aikoja sitten kutsua häntä\nKaikkivallaksi, kun hän tahtoisi kaikki alistaa valtansa alle. En\ntiedä, mutta ainakin hänen vihamiehensä väittävät hänen pyrkivän\nkuninkaaksi, sellaiseksi kuin ruotsalaisillakin on. Ruhtinaaksi häntä\nomat orjansa jo sanovatkin. Ristityitä hän on kovin vihannut siitä\npitäin kun ne veivät häneltä ainoan pojan. Niin että kolmiyhteisen\njumalan palvelijan ei ole hyvä mennä hänen kätensä ulottuville.\"\n\nOmituiset tunteet täyttivät Pietarin mielen hänen kuunnellessaan\nukon juttelua. Jos hän onnistuisi käännyttämään isänsä ristinuskoon,\nniin samalla suostuisi varmaankin suurin osa hämäläisiä kasteeseen\nja hän olisi tehnyt Jumalalle sangen otollisen työn. Hänestä tuntui\nmerkilliseltä Jumalan johdatukselta, että ristiretkeläiset olivat\nvieneet mukanaan juuri hänet, päällikön pojan, ja että hän siten oli\nsaanut tilaisuuden päästä osalliseksi taivaallisesta valkeudesta.\nVarmaan oli Jumala siten valinnut hänet oman heimonsa apostoliksi.\n\nSitten siirtyivät Pietarin ajatukset hänen äitiinsä, jonka kuva näinä\nkuluneina vuosina oli aina säilynyt hänen mielessään ja jonka hän\nennen muita oli sulkenut esirukouksiinsa. Ukkoon kääntyen kysyi hän:\n\"Entäs äitini... tuota, Kaikkivallan vaimo tarkotin sanoa, elääkö hän\nvielä?\"\n\nUkko katsoi häneen pitkään ja kummastuneena, mutta omia ajatuksiaan\nilmaisematta vastasi hän:\n\n\"Elää kyllä, vaikka hänen tukkansa onkin poikaansa murehtiessa käynyt\naikaisin harmaaksi.\"\n\nPietari ei voinut täydellisesti hillitä liikutustaan, vaikka hän\nhuomasikin ukon jälleen tarkastelevan itseään. Hänen silmänsä\nkostuivat väkisinkin muistellessaan äitiään, jonka heleään\nkehtolauluun hän pienokaisena oli niin usein nukahtanut. Kuin verhon\nalta kohosi hänen sisäisen näkemyksensä eteen joukko kotoisia kuvia.\nHän näki tavattoman avaran pirtin, jonka permannolla äiti liikkui\ntoimeliaana emäntänä, vyöllään helisevä avainkimppu. Karsinassa\nkolkkivat jauhinkivet, joita orjat väänsivät, ja seinillä kiiltelivät\nisän sota-aseet. Pitkän honkapöydän ääressä tarinoivat miehet olutta\njuoden ja vanha, pitkäpartainen vaari, kiertelevä runoseppä, näppäili\nkanteletta.\n\nMutta hetken kuluttua irtausi Pietari näistä mielikuvista, lausuen\nitsekseen: \"Se on kansa, joka vielä pimeydessä vaeltaa, suokoon\nJumala, että sille pian koittaisi oikea valkeus ja että se virittäisi\nkanteleensa ristiinnaulitun ylistykseksi.\"\n\nHän tarkasteli nyt vuorostaan ukkoa, joka mietteisiinsä vaipuneena\ntuijotti nuotioon. Mahtoiko hän olla ristitty? Ehkä hyvinkin, koskapa\nhän oli varottanut häntä menemästä Linnajoelle.\n\n\"Entä sinä, vanhus, oletko sinä ristitty?\" kysyi hän hetken kuluttua\nvuorostaan.\n\nUkko nosti katseensa nuotiosta, hymähti omituisesti ja lausui sitten:\n\n\"Onhan minut kyllä kerran kastettu, mutta tokkopa ristittyjen jumala\nminua silti omaksensa tunnustaisi.\"\n\n\"Miksi niin, jos sinut kerran on kastettu kolmiyhteisen Jumalan\nnimeen?\" ihmetteli Pietari.\n\n\"Minut kastettiin väkipakolla, mutta pappien ja sotilasten mentyä\npesin minä itseni uhrilähteessä jälleen puhtaaksi\", vastasi ukko\nrauhallisesti.\n\n\"Sinua onnetonta!\" huudahti Pietari, jonka uskoninto heräsi.\n\"Tiedätkö, että sinä sillä teollasi olet tuominnut itsesi helvettiin?\"\n\n\"Jospa lienenkin, niin sielläpä kai ovat vanhempani ja koko sukunikin\nja heidän seurassaan minä kuitenkin viihdyn paremmin kuin outojen\nristittyjen kera taivaassa\", selitti ukko yhtä rauhallisena. \"Minä\nolen lapsuudestani saakka rukoillut Ukkoa sekä uhrannut Tapiolle\nja Mielikille eivätkä ne ole minua koskaan hätään jättäneet. Mitä\nsyytä minulla silloin olisi luopua heistä ja ruveta palvelemaan\nmuukalaisten jumalia?\" Tämän sanottuaan korjasi ukko nuotiota ja\nlaskeusi sitten havujen päälle pitkäkseen, vaipuen kohta uneen.\n\nNiin kuohuksiin kuin Pietari oli hänen sanojensa johdosta\njoutunutkin ja niin paljon sanottavaa kuin hänellä olisikin ollut\ntuolle pakanalliselle heimolaiselleen, täytyi hänen kuitenkin ukon\nvälinpitämättömyyden tyrehdyttämänä hillitä itsensä.\n\nNyt vasta aavisti hän täydelleen ne vaikeudet, jotka häntä\nkohtaisivat, koettaessaan käännyttää omia jäykkäpintaisia\nheimolaisiaan. Kauan makasi hän havuvuoteellaan avoimin silmin,\nmiettien elämäntehtäväänsä ja rukoillen sille Jumalan siunausta.\n\n\nIII.\n\nVietettyään vielä yhden yön metsässä saapui Pietari sitä seuraavana\npäivänä Linnajoelle.\n\nSyvä liikutus valtasi hänet, kun hän eräältä kunnaalta näki edessään\nlaajenevan Linnajoen kylän peltojen ja niittyjen, joiden halki\njoki luikerteli, laajeten etäämpänä suojaisaksi merenlahdeksi.\nJoenpannalla linnamäen suojassa oli kylä ja sen keskellä kohosi\nkorkeimpana ja uhkeimpana hänen syntymäkotinsa. Mutta niiden\nkirkkaiden muistojen yli, joita lapsuuden leikkikenttien näkeminen\npalautti hänen mieleensä, loi synkän varjon kylän laidassa kohoava\nuhrilehto sinne ripustettuine hevosen- ja karhunpäineen. Nopeasti\npalautti sen näkeminen hänet muistojen maailmasta todellisuuteen,\nmuistuttaen häntä edessään olevasta tehtävästä. Hän tunsi jälleen\nraskaan velvollisuuden taakan ja voimattomuutensa tunnossa polvistui\nhän nöyrästi ja rukoili uutta voimaa ja rohkeutta työhönsä.\n\n\"Ristitty!\" kuului hänen takaansa vihainen ääni, kun hän oli vielä\nrukoukseensa syventyneenä, ja lujat kourat tempasivat hänet samalla\nseisoalleen.\n\nEnsi hämmästyksestä toinnuttuaan huomasi Pietari olevansa tekemisissä\nkahden nuoren, asestetun miehen kanssa. Siinä paikassa yhtyi kaksi\npolkua, se, jota myöten hän oli lännestä käsin vaeltanut, sekä toinen\nylempää jokivarrelta tuleva. Tätä viime mainittua pitkin olivat\nnuoret miehet nähtävästi saapuneet ja yllättäneet hänet rukoukseen\nsyventyneenä.\n\n\"Miksi te käytte minun kimppuuni, vaikka minä tulen aseettomana ja\nlisäksi teidän ystävänänne?\" lausui Pietari sävyisästi nuhdellen.\n\n\"Vai ystävänä!\" vastasi toinen hänen vangitsijoistaan ivallisesti.\n\"Kyllä me kuulimme, minkälaista sinun ystävyytesi on, kun rukoilit\nristittyjen jumalaa hävittämään meidän uhrilehtomme.\"\n\n\"Mutta teidän omaa parastanne minä sillä tarkotin\", väitti Pietari.\n\"Minä en tule luoksenne hävittävänä vihollisena, vaan hyvän sanoman\nsaattajana.\"\n\n\"Hyvän tai pahan, niin siitä saa Kaikkivalta päättää. Viemme sinut\nmennessämme hänen luokseen käräjäpaikalle.\"\n\nHe sitoivat hänen kätensä ja lähtivät sitten keskellään kulettamaan\nkylää kohti.\n\nLinnamäki oli joesta kohoava hietikkokumpu, jonka laella oli\njo vanhastaan ollut jonkunlainen suojavarustus sekä yhteinen\nkäräjäpaikka. Lähemmäs tultua huomasi Pietari, että kumpu oli\nympäröity syvällä ja leveällä vallikaivannolla, jota hänen\nlapsuutensa aikana ei vielä ollut. Ympäri kummun lakea oli niinikään\nrakennettu vankka paaluaita ja sen sisäpuolella oli muutamia\nrakennuksen alkuja.\n\nVarustuksen sisällä, jonne kulettiin kaivannon yli johtavaa\nnostosiltaa myöten, oli koolla suuri joukko kansaa, etupäässä miehiä.\nNe olivat Syyskäräjille kokoontuneita etelähämäläisiä.\n\nEnsimäiseksi kiintyi Pietarin katse isäänsä, joka istui kivellä\nkansanjoukon keskellä. Hänen ympärillään istui kehään asetetuilla\nkivillä kymmenen käräjävanhinta, jotka yhdessä päällikön kanssa\nratkasivat riitoja ja muita asioita. Puettuna kalliiseen\nverkaviittaan, uumallaan hopeasolkinen vyö ja kaulassaan raskaat\nhopeaketjut sekä sivulla miekka, jonka ponsi ja huotra olivat\nmoninaisesti kirjaillut, näytti Jurva sangen uhkealta. Hän oli\nuseimpia muita kookkaampi, kuten päällikön tulikin, ryhdiltään\narvokas ja katseeltaan päättävä. Koko hänen olemuksensa todisti\ntodeksi sen, mitä metsästäjäukko oli Pietarille kertonut tämän\nheimoruhtinaan salaisista valtaunelmista.\n\nHän oli niinä kahtenakymmenenä vuotena, jotka Pietari oli viettänyt\nvierailla mailla, suuresti vanhentunut. Tuuhea parta, joka lainehti\nhänen leveällä rinnallaan, muistutti väriltään kuusennaavaa ja\nharmaantunut oli myöskin olkapäillä riippuva, alkuaan sysimusta\ntukka. Mutta hartiat eivät olleet vuosien eikä mielimurteiden\npainosta köyristyneet, vaan hänen ryhtinsä oli yhtä pysty ja käskevä\nkuin ennenkin.\n\nNähdessään isänsä sellaisena käräjäkivellä heimolaisiaan\ntuomitsemassa, unhotti Pietari hetkeksi sen kaksikymmenvuotisen,\nsisältörikkaan ajanjakson, jonka kuluessa hän oli isästään ja\nheimolaisistaan niin kauas etääntynyt. Hän tunsi hetkisen samaa\nkunnianhimon sekaista ihailua voimakasta isäänsä kohtaan kuin\nennen pikku poikana, sekä unhotti kuuluvansa nykyään yksinomaan\ntaivaalliselle herralleen, Kristukselle.\n\nKohta kun Pietari saattajineen oli ilmestynyt paalutuksen sisään,\nkiintyi Jurvan katse häneen. Omituista väristystä tuntien tarkkasi\nPietari ilmettä isän kasvoilla ja odotti, tuntisiko tämä häntä.\nMutta isän katse oli kylmä ja vaaniva, ja kun esillä oleva asia oli\nratkaistu, lausui hän:\n\n\"Hoi, te siellä! Mitä varten tuotte sen sidottuna käräjäpaikalle?\nOnko hänet tavattu pahanteosta?\"\n\n\"Hän on ristitty ja me tapasimme hänet rukoilemassa ristittyjen\nJumalaa hävittämään meidän uhrilehtomme\", vastasi toinen Pietarin\nsaattajista.\n\nPäällikön kulmat rypistyivät uhkaavasti. Hän viittasi saattajia\nastumaan vankineen lähemmäs ja kysyi sitten Pietarilta:\n\n\"Kuka sinä olet ja mistä sinä tulet?\"\n\nPietari oli juuri aikeissa vastata kysymyksellä: \"etkö tunne\nminua?\" kun hänen katseensa samassa kiintyi erääseen kehässä\nistuvista käräjävanhimmista. Se oli nimeltään Rönkä, mahtava mies\nylempää jokivarrelta ja Pietari muisti hänet isänsä kilpailijaksi\nja katkeraksi vihamieheksi. Kuin salamanvälähdyksenä näki hän sen\nvahingoniloisen ilmeen, mikä kuvastuisi Röngän kasvoilla, jos\nhän ilmaisisi syntyperänsä ja tässä kaiken kansan kuullen kävisi\nselväksi, että Jurvan poika on ristitty, joka rukoilee häviötä heidän\npyhälle puistolleen. Sekä myötätunnosta isäänsä kohtaan että eduksi\nkäännytystyölleen päätti hän toistaiseksi salata syntyperänsä ja\nvastasi sen vuoksi:\n\n\"Minun nimeni on Pietari Kaukovalta ja minä tulen Turusta.\"\n\n\"Olet siis ristitty?\" kysyi Jurva edelleen.\n\n\"Olen syntisten puolesta kuolleen Kristuksen opetuslapsi\", vastasi\nPietari avoimesti.\n\n\"Ja mitä varten olet tullut tänne meidän luoksemme? Muukalaisten\nvallottajain edelläkävijänä ja vakoilijanako?\"\n\n\"Minun jälessäni ei seuraa mitään vallottajajoukkoa\", vastasi\nPietari, \"vaan minä olen tullut yksinäni julistamaan teille rauhan\nsanomaa.\"\n\nHän alkoi nyt yksinkertaisesti ja tottuneesti puhua ristiinnaulitusta\nmaailman vapahtajasta, joka ihmisyyden päälleen ottaen oli\nkuolemallaan hankkinut heillekin, ijankaikkisen autuuden. Mutta hän\nei ehtinyt pitkälle, kun Jurva keskeytti hänet vihaisesti:\n\n\"Suus kiinni, sillä nuo sinun lorusi tunnetaan täällä jo ennestään!\nRauhan sanomaa te ristityt sanotte tuovanne, mutta ryöväreinä te itse\nteossa saavutte.\"\n\nPietarin vangitsijoihin kääntyen jatkoi hän: \"Viekää hänet kotiini ja\nsulkekaa vankikellariin, kunnes ehdin hänestä tarkemmin päättää. Nyt\nmeillä on pohdittavana tärkeämpiä asioita.\"\n\nSaattajat lähtivät taluttamaan Pietaria kylää kohti, joka oli\nalempana varustuksen pohjoispuolella. Toinen heistä lausui matkan\nvarrella Pietarille:\n\n\"Nyt saat Kaikkivallan kellarissa levätä tarpeeksi, että jaksat\nKekrin juhlassa juosta uhrilehtomme ympäri.\"\n\n\nIV.\n\nLinnamäkeä ympäröivä kaivanto, jonka saattoi joesta laskea\nvettä täyteen, oli samoinkuin paaluaitauskin joitakuita aikoja\nsitten rakennettu Jurvan toimesta. Hän aikoi itse asettua\nasumaan varustuksen sisään ja sitä varten hän oli ryhtynyt jo\nrakennuspuuhiin. Mutta näihin hänen suunnitelmiinsa oli väestö\nsuhtautunut hyvin vastahakoisesti, sillä se ei ollut tottunut\nuhrautumaan yhteisen hyvän eteen. Hitaasti ja suurella vaivalla\noli päällikkö saanut työt edistymään sille kannalle, millä ne nyt\nolivat. Mutta varustukset olivat vielä keskeneräiset ja nyt oli Jurva\npäättänyt suostutella heimolaisensa lopullisiin valmistustöihin.\n\nKun vanki oli saatettu pois käräjäpaikalta, nousi Jurva istuimeltaan\nja lausui:\n\n\"Nyt, kun kaikki kesän työt ovat suoritetut, on minusta soveliain\naika rakentaa tämä linna täyteen kuntoonsa. Minä ehdotan sen vuoksi,\nmiehet, että kustakin talosta saapuu ylihuomenna yksi mies eväillä\nja työaseilla varustettuna tänne. Omasta puolestani panen minä\nkokonaista kymmenen miestä työhön.\"\n\n\"Vai omin eväin tekemään sinun töitäsi!\" lausui tähän Rönkä\npilkallisesti ja monelta taholta kuului hyväksyvää naurua.\n\n\"Minunko töitäni! Sanotko sinä minun töitäni?\" tulistui Jurva\nja silmäili niin kiinteästi ympärilleen, että naurajat paikalla\nvaikenivat. Mutta Rönkä säilytti pilkallisen ilmeensä, vastatessaan:\n\n\"Kenenkäs sitten, jollei sinun?\"\n\nHän viittasi rakennusten pohjia ja jatkoi:\n\n\"Eikö nämä ole aiotut sinun asunnoksesi, vastaiseksi\nkuninkaanlinnaksesi?\"\n\nRönkäläiset nauroivat jälleen, mutta yli ääriään suuttuneena huusi\nJurva:\n\n\"Kyllä minä tunnen sinun koukkusi, sinä ainainen vastahangan soutaja!\nEnhän minä ole tässä puhunut näistä asuinrakennuksista, sillä ne minä\nolen itse alottanut ja itse myöskin valmiiksi rakennan, pyytämättä\nniitä varten syrjäisten apua. Kysymyshän oli yksinomaan paalutuksesta\nja vallihaudoista. Tämä linnamme ei ole taattu suoja vihollista\nvastaan, ennenkuin me rakennamme vielä toisen vallihaudan. Siihen\ntyöhön minä ehdotin miehen talosta.\"\n\n\"No, sama asiahan se on niinkin päin, sillä sinun taloasi ja\nrikkauksiasihan ne vallihaudat joka tapauksessa tulevat suojaamaan\",\nvirkkoi tähän Rönkä.\n\n\"Niin, ne suojaavat kyllä minua, teidän päällikköänne, ja minun\nomaisuuttani\", huusi Jurva tulipunaisena vihasta, \"mutta samalla ne\nsuojaavat myöskin kaikkia teitä ja teidän omaisuuttanne. Turhaan\nsinä, Rönkä, syytät minua oman edun ajamisesta, sillä tässä on\nyhteinen hyvä kysymyksessä. Vai onko sinun kallosi liian ahdas\nkäsittämään, että milloin vihollinen pyrkii meidän kimppuumme, on\nsillä ensimäisenä vastassaan linna ja että meidän kotimme ovat\nturvassa niin kauan kuin linna kestää. Eikö sinun ja teidän muiden\nvastahakoisten silmiä ole avannut naapuriemme kohtalo? Lännen\nviikingit anastivat heidän asuinsijansa meren äärellä ja rakensivat\nvaltansa tueksi linnan siihen kohti jokisuulla, johon heimolaistemme\nolisi itse tullut jo aikoja ennen rakentaa samanlainen linna.\n\n\"Pidättekö parempana heidän tavallaan odottaa, kunnes linnan\nrakentaminen on myöhäistä ja te olette vapaista miehistä muuttuneet\nvieraan orjiksi? Minä ainakaan en aio sellaiseen leväperäisyyteen\njättäytyä, vaan olen tekevä kaikkeni, jotta me saisimme rauhassa\nelää täällä isiltä perityllä alueellamme. Mutta aikaa meillä ei\nole päivääkään hukattavana, sillä vihollinen voi vielä tämän sulan\naikana uudistaa hyökkäyksensä. Siihen viittaa minun mielestäni tuon\nristityn ilmestyminen tänne. Varustustyöt on siis viisainta panna\nvitkastelematta käyntiin ja minä ehdotan, että kaikki ne, joille\nheimomme yhteinen hyvä on kalliimpi kuin oma mukavuus ja jotka siis\nylihuomenna tahtovat tulla työhön, nostavat merkiksi siitä oikean\nkätensä.\"\n\nEstääkseen Rönkää enempi juonittelemasta antoi Jurva asialle tämän\nnopean päätöksen. Miesten korvissa kaikuivat vielä hänen voimakkaat\nsanansa ja käsiä nousi ylös sikäli kuin Jurvan kiinteä katse siirtyi\nmiehestä mieheen. Ainoastaan Rönkä ja hänen ympärillään olevat miehet\npysyivät hievahtamatta.\n\n\"Muistakaa siis velvollisuutenne kaikki te, jotka nyt olette kätenne\nnostaneet\", lausui Jurva vielä paremmaksi vakuudeksi. \"Ylihuomenna\npannaan täällä työt alkuun.\"\n\nMutta mikäli Jurvan kasvoille levisi tyytyväisyyden ilme saamansa\nvoiton johdosta, sikäli synkkeni Rönkä. Hän nousi sijaltaan ja lausui:\n\n\"Syyttäkööt sitten jälestäpäin itseään ne, jotka ehdoin tahdoin\nhaluavat heittäytyä Jurvan orjiksi. Minä ainakaan en ole niin hullu!\"\n\nTämän sanottuaan lähti hän tiehensä käräjäpaikalta ja häntä\nseurasivat ne miehet, jotka äänestyksessä olivat häneen yhtyneet.\nMutta Jurvan äänessä oli jo hyväntuulinen sävy, kun hän huusi heidän\njälkeensä:\n\n\"Pyristelkää te rönkäläiset vastaan minkä pyristelette, tämä linna\nnousee sittenkin niin teidän kuin meidänkin suojaksemme!\"\n\nKäräjät olivat päättyneet ja hetken kuluttua lähti Jurvakin miehineen\nkulkemaan alas kylää kohti.\n\n\nV.\n\nPietari oli tällä välin vankina saatettu syntymäkotiinsa ja istui\nnyt pimeässä kellarissa, miettien asemaansa. Hänen saattajansa\nolivat tulkinneet peloksi sen syvän liikutuksen, joka hänet oli\nvallannut lähestyessä paikkaa, missä joka askeleella heräsi yhä\nuusia lapsuusajan muistoja. Ja mitä lähemmäksi taloa he tulivat,\nsitä väkevämmäksi kävi hänen liikutuksensa, sillä joka hetki odotti\nhän saavansa nähdä äitinsä. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan ketään\nkohtaamatta suljettiin hänet vankikellariin.\n\nRistiriitaiset tunteet täyttivät hänen sydämensä. Hän tajusi nyt\nselvästi, että hän oli tullut särkemään isänsä työtä ja hän tunsi\nepäröivänsä. Mutta alistuvaisuus mestarin käskyihin ei sallinut\nmitään tinkimistä ja pysyäkseen edelleenkin kuuliaisena opetuslapsena\noli hänen käytävä vaikka omaa isäänsä vastaan. Tähän saakka oli\nhän seurannut mestarinsa askelia ja kuuliaisuutensa takia oli hän\npalannut syntymäkotiinsa saadakseen näissä omituisissa oloissa\nsykkivin sydämin kuulostella päänsä päällä äidin askelia. Mutta\nhänen tarvitsi sanoa vain sana ja vankihuone avautuisi ja hän saisi\nesiintyä rikkaan heimopäällikön poikana ja ainoana perillisenä. Hän\ntunsi, että hänen isänsä valta-asema ja suuret suunnitelmat olivat\nkutkuttaneet hänen inhimillistä luontoaan, lisäten osaltaan sitä\ntunteiden ristiriitaa ja epäröintiä, minkä valtaan hän oli joutunut.\nAina siitä aikain, kun hänestä oli todella tullut ristitty, oli hän\nikäänkuin jakaantunut kahdeksi ihmiseksi, jotka olivat alituisessa\ntaistelussa keskenään, tehden hänen olemuksensa rikkinäiseksi. Tämä\nvaivasi häntä toisinaan niin, että hän saattoi tuntea suoranaista\nkateutta sellaisia ehyitä ja kokonaisia miehiä kohtaan kuin hänen oma\nisänsäkin, miehiä, jotka horjumatta ja heilahtelematta kulkivat omaa\nvarmaa suuntaansa.\n\n\"Mene pois, kiusaaja!\" toisti hän moneen kertaan ja syventyi lopuksi\npalavaan rukoukseen.\n\nSe tyynnytti häntä ja palautti sydämeen entisen tasapainon. Päästyään\nsiten voitolle siitä toisesta itsestään, ryhtyi hän tyynesti\nharkitsemaan, mihin hänen ensiksi oli ryhdyttävä. Pian olikin hän\nselvillä siitä, että hänen oli mitä pikimmin ilmaistava itsensä\näidille sekä saatuaan äidin puolelleen -- seikka, jota hän ei\nollenkaan epäillyt -- ryhdyttävä hänen avullaan vaikuttamaan isään.\n\nEhtoopäivällä toi vangille hiukan syötävää muuan iäkkäämpi mies,\nnähtävästi yksi talon lukuisista orjista. Pietari koetti päästä hänen\nkanssaan keskusteluun, mutta mies vastasi lyhyeen ja jurosti sekä\npoistui heti asiansa toimitettuaan. Seuraavana päivänä pistäytyessään\nvankikomerossa samalla asialla oli mies kuitenkin hiukan suopeampi\nja Pietari pyysi häntä nyt ilmottamaan kahdenkesken talon emännälle,\nettä hänellä olisi tälle jotakin tärkeää sanottavaa.\n\nTämän jälkeen tarkkasi Pietari jännittyneenä sekä oven takaa\nettä päänsä päältä kuuluvia askelia. Mutta se ja seuraava päivä\nkuluivat ilman, että hänen vankihuoneeseensa ilmestyi muita kuin\ntuo harvasanainen ruuantuoja, jolta Pietari ei saanut edes tietää,\noliko hän saattanut perille hänen sanansa. Hän alkoi jo käydä\nlevottomaksi, samalla kuin halu saada syleillä äitiään kävi hänessä\nyhä kiihkeämmäksi.\n\nVankeutensa neljäntenä päivänä näki hän sitten ruuantuojan takana\novella naisen ääriviivat. Miehen poistuttua astui tämä sisään, sulki\noven ja tuohuksella tyrmää valaisten astui Pietaria kohti.\n\n\"Äiti!\" huudahti Pietari tahtomattaan ja hänen sydämensä alkoi jyskiä\nkuuluvasti.\n\nMutta nainen, jolla oli lempeät kasvonpiirteet ja harmaa tukka,\nsilmäili häntä ääneti. Hän laski tuohuksen kädestään ja siirtäen\nvangin pitkän tukan syrjälle tarkasti hänen otsaansa, ohimoita\nja korvia. Sitten huudahti hän äänellä, joka ilmaisi suurta\nmielenliikutusta:\n\n\"Totisesti oletkin sinä oma poikani, minun pieni, poisryöstetty\nToivottuni!\"\n\nHän puhkesi kyyneliin ja Pietarin päätä hyväillen toisteli hän\ntuota hänen alkuperäistä nimeään, jonka kuuleminen yhdessä äidin\nhyväilyjen kanssa palautti Pietarin hetkiseksi kokonaan lapsuusajan\nmielikuvamaailmaan. He itkeä nyyhkyttivät yhdessä kyllikseen, kunnes\näiti hiukan tyynnyttyään puhui:\n\n\"Sydämessäni ailahti niin kummasti, kun kuulin että tänne on suljettu\nristitty nuori mies. Minä aioin tulla sinua puhuttelemaan, toivoen\nsaavani kuulla jotain pojastani, sillä koskaan en ole lakannut\nuskomasta saavani vielä kerran sinut takaisin. Äsken tuli sitten\nluokseni vanha Kuosma metsästäjä, joka oli tavannut sinut saloilla ja\nkertoi aavistelevansa sinua meidän pojaksemme. Silloin riensin minä\nsuoraa päätä tänne ja löysin täältä vankikellaristamme oman poikani.\"\n\nHän puhkesi uudelleen kyyneliin, kysyen hetken kuluttua arasti:\n\n\"Mutta onko se totta, että sinä olet ristitty?\"\n\n\"On, äiti, minä olen ristitty enkä toivo muuta niin hartaasti\nkuin että sinäkin ja isä ja koko heimomme tulisitte Kristuksen\nopetuslapsiksi\", vastasi Pietari lämpimällä avomielisyydellä.\n\n\"Mutta isäsi vihaa niin katkerasti ristittyjä\", sanoi äiti kartellen.\n\n\"Siksi että hän ei tunne Kristusta, joka on ainoa maailman valkeus.\nUskotko _sinä_, äiti, sen?\"\n\n\"Minä niin vähän tunnen ristittyjen jumalaa, mutta miksikä minä en\nvoisi uskoa sitä, jota sinäkin, poikani\", vastasi äiti hellällä\nmyötämielisyydellä.\n\nHe keskustelivat vielä tovin aikaa ja sopivat siitä, että isä\njätetään toistaiseksi tietämättömäksi siitä, kuka hänen vankinsa\noikeastaan on. Niin ollen tuli Pietarin edelleenkin jäädä\nvankikellariin, joka ei kuitenkaan enää tuntunut pimeältä ja\nkolkolta, kun häntä ympäröitsi siellä äidin hellyys ja kun hän\ntäst'edes saisi siellä joka päivä opettaa kristinuskon totuuksia\nomalle kantajalleen. Niinpä hän jälleen polvistui ja kiitti Jumalaa\nsiitä, että hän oli onnistunut ottamaan ensimäisen askeleensa tällä\nvaikealla tiellä.\n\n\nVI.\n\nTyöt linnamäellä oli pantu käyntiin. Jurva oli mitä parhaimmalla\ntuulellaan ja hänet nähtiin kaikkialla käskyjä antamassa, ohjaamassa\nja neuvomassa. Toiset hänen omista miehistään olivat muiden\njoukossa vallihautaa kaivamassa, samalla kun toiset pystyttivät\nasuinrakennuksia paaluaitauksen sisällä. Jurva aikoi näet vielä\nennen talven tuloa asettua sinne asumaan, voidakseen äkillisten\npäällekarkausten sattuessa puolustaa linnaa, kuten hän sanoi. Mutta\nrönkäläiset sanoivat hänen kiirehtivän sinne, ollakseen täysi\n\"kaikkivalta\" ja alistaakseen ikeensä alle muut heimolaisensa.\nEräänä iltana linnamäeltä palatessaan muisti Jurva ristityn\nvankinsa ja päätti ottaa hänet kuulusteltavakseen. Istuen avarassa\nisäntätuvassaan pitkän tammipöydän päässä, suopeana ja päivän monista\npuuhista väsähtäneenä, antoi hän oluthaarikan tyhjennettyään käskyn\ntuoda vangin sisälle.\n\nHänen vaimonsa säpsähti ja aavisti ratkaisun olevan ovella. Useana\niltana oli hän, miehensä kanssa kahden jäätyään, aikonut ottaa\npuheeksi heidän poikansa kohtalon, mutta peläten sillä asialla\nkarkottavansa Jurvan suopean tuulen, oli hän asian esille ottamisen\nlykännyt aina tuonnemmaksi. Jännityksissään ja pelosta vavisten\nasettui hän nyt karsinan puoleen odottamaan, millaiseksi kohtaus oli\nmuodostuva ja oliko Pietari ilmaiseva itsensä isälleen. Tuvassa oli\nkuitenkin jo onneksi siksi hämärä, että Jurva ei saattanut huomata\nhänen mielenliikutustaan.\n\nOdottava äänettömyys vallitsi tuvassa, kun Pietari saattajansa kanssa\nastui kynnyksen yli ja pysähtyi huoneen keskelle. Hänen kasvoillaan\nilmenevä tyyneys rauhotti äitiä tuntuvasti.\n\n\"Tuota, kuinkas sinun nimesi olikaan?\" kysyi Jurva alotteeksi ja äiti\npani mielihyvin merkille, että hänen äänessään oli suopea sävy.\n\n\"Pietari Kaukovalta.\"\n\n\"Pietari, se on niitä ristittyjen nimiä\", sanoi Jurva kuin itsekseen.\n\"Kaukovalta, hm -- ja minua sanovat Kaikkivallaksi. Olemmehan siis\nhieman kuin kaimaksia.\"\n\nHän naurahti hyväntuulisesti, mutta Pietarin kasvoilla värähti\nmielenliikutus. Hetken vaiettuaan kysyi Jurva:\n\n\"Mutta mitä varten sinä tulit tänne meidän luoksemme? Jos tunnustat\nsen suoraan, niin minä lasken sinut kaikessa rauhassa takaisin.\"\n\n\"Vilpittömän totuuden sanoakseni, minulla ei ollut mitään\nmuuta asiaa, kuin saada julistaa teille, pimeydessä eläville\nheimolaisilleni, hyvää sanomaa maailman vapahtajasta Jeesuksesta\nKristuksesta\", vastasi Pietari vakuuttavalla äänellä, jonka liikutus\nsai hieman värähtelemään.\n\nHänen sanansa ja se vilpitön tapa, millä ne lausuttiin, tekivät\nnähtävästi vaikutuksensa Jurvaan, sillä niitä seurasi pitempi\näänettömyys. Pietari katsoi hetken otolliseksi ja jatkoi äitiinsä\nkatsahtaen:\n\n\"Sinä vertasit äsken minun liikanimeäni omaasi, päällikkö. Jos tahdot\nkuulla, niin kerron sinulle oman nimeni alkuperän.\"\n\n\"Hm, annahan sitten kuulua\", hymähti Jurva.\n\nPietari silmäsi ympärilleen ja lausui:\n\n\"Kertoisin sen mieluimmin kahdenkesken sinulle ja vaimollesi.\"\n\nNyt hymähti Jurva vieläkin kummastuneempana, mutta antoi kuitenkin\nhetken emmittyään tuvassa olijoille merkin poistua.\n\nKun he olivat jääneet kolmisin, jatkoi Pietari:\n\n\"Minunkin nimeni on ollut alkuaan Kaikkivalta, mutta tultuani\ntuntemaan Kristuksen, en minä katsonut syntisenä ihmisenä voivani\npitää sellaista nimeä. Sillä kaikkivalta voi olla yksin Jumala. Sen\nsijaan aloin minä kutsua itseäni Kaukovallaksi, koska se Kristuksen\nvaltakunta, jonka tuloa minä julistan, on ulottuva niin kauas\ntulevaisuuteen kuin tämä maailmakin sekä jatkuva vielä senkin jälkeen\ntaivaassa.\"\n\n\"Sinä sanot nimesi olleen alkuaan Kaikkivalta\", puhkesi Jurva\nkummastuneena lausumaan. \"Mistä sinä sitten oikein olet kotoisin?\"\n\nNäitä sanoja seurasi jännittynyt äänettömyys, jota keskeytti vain\nnyyhkytyksen kaltainen ääni karsinasta, missä Pietarin äiti istui\nhämyn suojassa. Vihdoin kuului Pietarin ääni liikutettuna:\n\n\"Minä olen syntynyt tämän saman kurkihirren alla, missä nyt seison,\nja sinä olet minun isäni. Muistat kai vielä poikasi, jota te\nnimititte Toivotuksi ja jonka muukalaiset kaksikymmentä vuotta sitten\nveivät pois?\"\n\nSyntyi hetken kestävä syvä hiljaisuus. Pietari astui muutaman\naskeleen isäänsä kohti, mutta pysähtyi äkkiä, kun Jurva kumealla\näänellä tiuskasi:\n\n\"Vai minun pojakseni sinä ristittyjen lähetti uskallat tekeytyä!\"\n\n\"Mutta _hän on_ meidän poikamme!\" huudahti yhtäkkiä Pietarin äiti,\nnousten karsinasta ja lähestyen poikaansa. Hän työnsi tätä isäänsä\nkohti ja jatkoi: \"Katso, etkö tunne hänessä omaa, kadoksissa ollutta\npoikaamme.\"\n\nVaimonsa odottamaton sekaantuminen asiaan sai Jurvan hämmästyksestä\nsanattomaksi. Näkyi selvään, että hän kävi itsekseen ankaraa\ntaistelua, mikä tuntui hänen särkyneessä äänessäänkin, kun hän\nPietarille lausui:\n\n\"Mutta sinähän olet ristitty?\"\n\n\"Niin olen, isäni, ja nyt olen tullut tekemään teitäkin osallisiksi\nsamasta valkeudesta\", vastasi Pietari hiljaa.\n\n\"Mutta minun poikani ei voi olla ristitty!\" huusi Jurva ja hänen\näänestään kajahti jälleen kylmä horjumattomuus. \"Sinun kanssasi\nminulla ei ole mitään tekemistä, ennenkuin annat uhrimiestemme pestä\nitsesi pyhässä lähteessä ja siten julkisesti palaat isäisi uskoon.\nSiihen saakka on sinun paikkasi vankihuoneessa.\"\n\n\"Isäni\", lausui Pietari murtuneella äänellä, \"koska et kuitenkaan\nkiellä, että minä olen syntynyt sinun pojaksesi, niin minä pyydän\nsinulta yhtä ainoata armonosotusta: että nimittäin sallit minun\nedes yhden kerran saarnata Kristuksen evankeliumia kokoontuneelle\nkylänväelle. Tai ellet siihen suostu, niin salli minun edes tässä\nlaajemmin puhua Jeesuksesta sinulle ja äidilleni. Päätä sitten\nitse, onko se oppi niin paha ja vihattava, että sen saarnaaminen on\nestettävä.\"\n\n\"Salli hänen puhua, Jurva, sillä onhan hän meidän poikamme!\" yhtyi\nhänen pyyntöönsä äitikin nyyhkytysten katkomalla äänellä.\n\nMutta Jurva kutsui sisälle käskyläisensä, jotka hän äsken oli\nviitannut poistumaan, ja sanoi heille: \"Viekää vanki takaisin\nkellariin. Saarnatkoon siellä seinäkiville ristinuskoa niin paljon\nkuin mielii. Ennen saa hän ne kääntymään kuin Jurva Kaikkivallan.\"\n\n\"Jurva, Jurva, kuinka saatat sinä olla niin sydämetön, että oman\npoikasi suljet vankikomeroon!\" huusi hänen vaimonsa itkien, kun\npalvelijat olivat vieneet Pietarin pois.\n\n\"Minun poikani ei ole vielä palannut\", vastasi Jurva ontolla äänellä.\n\nHän istui entiselle paikalleen pöydän päähän ja nojasi päätään\nkäteen. Pimenevässä tuvassa ei kuulunut muuta kuin hänen vaimonsa\ntukahtunut nyyhkytys.\n\n\nVII.\n\nSeuraavana aamuna ei Jurvassa saattanut huomata mitään jälkiä\nillallisesta kohtauksesta. Vangista hän ei puhunut mitään ja\nryhtyi tavallisiin toimiinsa niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.\nTyöpaikalla panivat linnanrakentajat kuitenkin merkille, että hän\njäi toisinaan eteensä tuijottamaan sekä oli muutoin tavallista\närtyisempi. Vaimonsa kanssa ei hän kotona antautunut pitempiin\nkeskusteluihin, vaan oleskeli etupäässä työpaikalla.\n\nKun hän eräänä aamuna saapui linnanrakennukselle, huomasi hän miehiä\nolevan työssä noin kolmatta osaa vähemmän kuin tavallista.\n\n\"Mitä tämä on?\" kysyi hän äreästi läsnäolevilta. \"Missä ne muut\nviipyvät?\"\n\nKun miehet mitään vastaamatta vilkuivat toisiinsa, astui hän erään\noman miehensä eteen ja tiuskasi: \"Sano paikalla, miksi kaikki eivät\nole saapuneet työhön!\"\n\n\"En minä mitään varmaa tiedä\", vastasi mies, ottaen surkean muodon,\n\"mutta minä luulen rönkäläisten yllyttäneen heitä jäämään pois\ntyöstä.\"\n\n\"Sitä minä jo aavistinkin\", sanoi Jurva hammastensa välitse.\n\nHän tuijotti hetkisen mietteisiinsä vaipuneena eteensä, korotti\nsitten äänensä, niin että kaikki saattoivat sen kuulla, sekä lausui:\n\n\"Jos teidän joukossanne on vielä sellaisia, jotka epäilevät, että\nnämä työt eivät tapahdu meidän yhteiseksi hyväksemme, ja jotka\neripuraisuuden luulevat olevan suuremmaksi siunaukseksi heimollemme\nkuin yksimielisyyden, niin jättäkööt työpaikan ja lähtekööt heti\nkotiinsa. Minä en tahdo asettua heidän tielleen, vaan pidän\nparempana, että ne, jotka täällä tekevät työtä, tekevät sitä\nyksimielisyydellä ja luottamuksella.\"\n\nMiehet silmäilivät toisiaan, mutta kukaan ei liikahtanut.\n\n\"Te tahdotte siis kaikki pysyä työssä\", sanoi Jurva. \"No hyvä,\nmeitä on vielä kylliksi paljon saadaksemme työt suoritetuiksi.\nMutta muistakoon nyt jokainen teistä pysyä lujana rönkäläisten\nhoukutuksille.\"\n\nTästä huolimatta tapasi Jurva parin päivän kuluttua miesjoukon\nmuutamia kymmeniä pienempänä. Rönkäläiset olivat jälleen olleet\nliikkeessä sekä onnistuneet hyvin myyräntyössään. Jälellä olivat enää\nainoastaan Jurvan oman kylän miehet, ja hän tiesi, että ainakin he\npysyivät työssä, tehden sen joko pelosta tai uskollisuudesta. Mutta\nheitä oli nyt liian vähän, saadakseen varustukset ennen talven tuloa\nvalmiiksi.\n\nJurva oli koko päivän harvapuheinen, synkkä ja äreä. Illalla\nkotiin tultuaan otti hän tulta tuohukseen ja lähti vankikellariin.\nHuolestuneena hiipi hänen vaimonsa perässä ja asettui oven luo\nkuuntelemaan. Hän kuuli miehensä puhuvan, äänessään masentunut sävy:\n\n\"En epäile, ettetkö sinä synnyltäsi ole minun poikani ja tunnenhan\nsinussa nyt, näin läheltä tarkastellessani, pienen, pois ryöstetyn\nperilliseni piirteet. Et käsitä, kuinka tuo ryöstö koski minuun,\nsillä kaikki minun puuhani näyttivät hukkaan menneiltä. Mutta minä en\nmasentunut, vaan toivoen saavani joko toisen pojan tai sinut takaisin\njatkoin minä työtäni. Toista poikaa en ole saanut, mutta sinä\nolet tullut takaisin. Iloitsin sydämestäni tultuani vakuutetuksi,\nettä sinä olet kadonnut poikani. Sylini on sinulle aina avoinna,\nkun vain riisut päältäsi muukalaisuuden verhon. Tällä hetkellä\ntarvitsen poikaa, auttajaa, enemmän kuin koskaan, sillä vihamiesteni\nsalavehkeet uhkaavat tehdä työni tyhjäksi. Tule pojakseni ja\nauta minua! Yhdessä me saamme aikaan sen, mikä minulta yksin jää\nkeskeneräiseksi. Me kukistamme Röngän ja rakennamme linnan valmiiksi.\nSitten yhdistämme me eri heimokunnat, karkotamme Turusta ristityn\npiispan pappeineen ja valiotamme muukalaisten pystyttämän linnan\nAurajoen suussa. Ja sitten... niin, sitten saat sinä kaiken vallan\nminun jälkeeni, sinä olet koko maan valtias, suomalaisten kuningas.\nJätä siis, poikani, muukalaisuutesi, palaa heimosi uskoon ja rupea\njulkisesti Jurva Kaikkivallan pojaksi.\"\n\nLopussa oli Jurvan ääni käynyt hellän pyytäväksi ja henkeä pidättäen\nkuunteli äiti, mitä Pietari oli vastaava tähän isän intomieliseen\nesitykseen.\n\nHetken kuluttua kuuli hän poikansa äänen kuin maan alta vastaavan:\n\n\"Isäni, minä olen valmis auttamaan sinua kaikessa, mikä ei sodi\nomaatuntoani vastaan. Mutta uskostani minä en voi luopua. Vaan etkö\nvoi minua ristittynäkin omaksua pojaksesi ja auttajaksesi?\"\n\n\"En!\" kuului Jurvan vastaus ja hänen äänensä, joka äsken oli ollut\npyytävä, muuttui yhtäkkiä jyrkäksi. \"Minä käyn taistelua ristittyjä\nvastaan ja sen vuoksi ei auttajani ja vielä vähemmän oma poikani\nsaa olla ristitty. Vielä kerran kysyn siis sinulta, etkö tahdo\nluopua tuosta muukalaisten uskosta ja ryhtyä auttamaan isääsi hänen\nraskaassa taistelussaan?\"\n\n\"Voi isä, isä, miksi asetat minun eteeni tämän ristiriidan!\" huudahti\nPietari syvän tuskan vallassa, lisäten hetken kuluttua kuin itsensä\nkanssa taistellen: \"Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä!\"\n\n\"Et siis suostu?\" kuului nyt isän kysymys pahaa ennustavalla\näänensävyllä.\n\n\"En voi, isäni, en voi, mutta poikasi...\" Tässä keskeytti hänet\nJurvan jyrähtävä ääni: \"Poikani et sinä ole, mokoma ristittyjen\näpärä! Seuratkoon kiroukseni kantapäilläsi elämäsi loppuun!\"\nSeuraavassa hetkessä astui Jurva ulos kellarista ja ovi hänen\njälessään paukahti jymähtäen kiinni. Hädintuskin ehti äiti väistyä\nsyrjään ja kätkeytyä miehensä katseelta.\n\n\nVIII.\n\nPietari oli taistellut sydämessään nopean, mutta sitä ankaramman\ntaistelun ja selviytynyt siitä voittajana. Kiusaaja oli näyttänyt\nhänelle kaiken maailman kunnian ja huikaissut lyhyeksi hetkeksi hänen\nsilmänsä, niin että se toinen, vanha minä, oli vähällä ollut päästä\nylivaltaan. Mutta Herra oli rientänyt hänen avukseen ja kiusaajan oli\ntäytynyt jättää hänet. Ensi hetkinä isänsä mentyä tunsi hän sulaa\nvoittajan riemua ja näki silmissään kimaltelevan marttyyrikruunun, ja\nsen kimmellys oli paljon kirkkaampi kuin sen maallisen kruunun, jonka\ntoiveilla isä oli häntä häikäissyt.\n\nHän oli täynnä palavata uskonintoa ja toivoi hartaasti, että äiti\nolisi mitä pikimmin tullut hänen luokseen, saadakseen täydentää\ntyönsä ja liittää hänet pyhän kasteen kautta Kristuksen seurakuntaan.\nJoka päivä oli hän opettanut äidille ristinopin totuuksia, ja nyt\ntunsi hän hetken otolliseksi kasteen antamiseen.\n\nAika kului kuitenkin seuraavaan aamupäivään, ennenkuin äiti hiipi\npoikansa vankikomeroon.\n\n\"Voi, rakas poikani, hänhän kirosi sinua!\" lausui äiti itkuun\npurskahtaen ja tapansa mukaan hyväillen hänen päätään.\n\n\"Elä ole siitä murheissasi, sillä minun herrani ja vapahtajani on\ntekevä sen tyhjäksi\", lohdutti häntä Pietari.\n\n\"Hän ei ole nukkunut koko yönä ja aamulla linnamäelle lähtiessään oli\nhän niin synkkä ja alakuloinen. Kovasti sen on täytynyt häneen koskea\nja minun käy häntä niin säälikseni.\"\n\n\"Kyllä se koskee minuunkin, äiti\", vastasi Pietari, \"mutta toisin ei\nse voi olla, ja minä vielä toivon kaiken muuttuvan hyväksi. Minä olen\nkoko yön viettänyt rukouksissa isäni puolesta ja olen vakuutettu,\nettä hän käsittää vielä totisen valkeuden.\"\n\n\"Kunpa niin kävisi\", sanoi äiti ilahtuneena. \"Minä en kuitenkaan\njaksa uskoa ennenkuin näen, sillä minä tunnen hänen jäykkyytensä.\"\n\n\"Nyt, äiti\", alotti Pietari hetken kuluttua, \"on tullut hetki,\njolloin sinun on otettava viimeinen askel ja päästävä osalliseksi\npyhästä kasteesta.\"\n\n\"Minä en tahdo mitään niin hartaasti kuin päästä osalliseksi samasta\nuskosta, joka sinutkin on tehnyt niin lujaksi\", vastasi äiti. \"Mutta\nolenko minä siihen mahdollinen?\"\n\n\"Ja miksi et olisi?\" ihmetteli Pietari, \"sillä olethan sinä nyt\nselvillä pyhän uskomme perustotuuksista ja sydämesi on muutoin valmis\nottamaan vastaan kasteen.\"\n\n\"Mutta illalla, kun isäsi houkutteli sinua luopumaan ristinuskosta,\ntoivoin minä alussa, että sinä suostuisit hänen pyyntöönsä\", tunnusti\näiti arasti.\n\n\"Mutta Herramme on auttanut sinua, kuten minuakin, voittamaan\nkiusauksen\", rohkaisi häntä Pietari.\n\nNiin tapahtui hetken kuluttua, kun äiti oli toimittanut paikalle\ntarvittavat välikappaleet, Jurva Kaikkivallan vankikellarissa pyhä\ntoimitus, jonka kautta pakanallisen ja jäykän heimopäällikön puoliso\noman poikansa kastamana liittyi ristittyihin. Oudoksuen ja ihmeissään\nkuulivat talon naisorjat permannon alta kaikuvan ristittyjen virren,\njota heidän oma emäntänsä veisasi yhdessä vangin kanssa.\n\nKun Pietarin äiti palasi kellarista, kohtasi hän ensimäiseksi vanhan\nKuosman, joka kiireisestä kulusta hengästyneenä juuri saapui pihaan\nja hänet nähdessään kysyi päällikköä.\n\n\"Missäpäs muualla kuin linnamäellä\", vastasi hän. \"Siellä hän on\nmiehineen. Mutta mihin sellainen kiire?\" lisäsi hän nähdessään\nKuosman lähtevän saman tien linnamäkeä kohti.\n\n\"Kiire on!\" huusi ukko solalta mennessään, \"sillä ristisoturit ovat\ntulossa tänne. Kastavat parhaillaan kansaa Rönkälässä.\"\n\nKuosma kiiruhti matkaansa, niin että hiekka priiskui hänen virsujensa\nalla. Mutta päällikönvaimo palasi kiiruusti takaisin poikansa luo ja\nilmotti hänelle Kuosman tuoman uutisen.\n\n\"Mitä meidän nyt on tehtävä?\" kysyi hän hätääntyneenä ja neuvotonna.\n\nHetken mietittyään vastasi Pietari:\n\n\"Minä luulen, että piispa Turussa on jotenkuten saanut kuulla minun\nvankeudestani sekä lähettänyt ristiretkeläisiä minua vapauttamaan.\nNiin ollen olisi mielestäni viisainta, että minä menisin heitä\nvastaan Rönkälään ja estäisin heidät ryhtymästä taisteluun isäni\nkanssa. Uskallatko laskea minut vapauteen, äiti?\"\n\n\"Sitähän sinun ei pidä kysyäkään. Lähde siis kiiruusti matkaan,\nennenkuin isäsi palaa linnamäeltä, ja Jumala olkoon kanssasi!\"\n\nKun Pietari muutaman hetken kuluttua oli solalla menossa, palasi hän\nyhtäkkiä äitinsä luo pihan keskelle ja lausui:\n\n\"Mutta voinko minä näin jättää sinut, äiti? Tietysti isä minun\nhäviämisestäni purkaa vihansa sinuun. Ei, kyllä minun on jäätävä\ntänne.\"\n\n\"Ei, ei, vaan sinun on mentävä ristisotureita vastaan ja estettävä\nheidät taistelusta!\" vastasi äiti lujasti.\n\n\"Mutta silloin on sinunkin seurattava minua, sillä en voi sinua\njättää isäni vihan uhriksi\", väitti Pietari.\n\n\"Ei, ei, vaan minun on oltava isäsi luona, ja Herra on minua kyllä\nsuojeleva. Elä ole siis minusta huolissasi, vaan riennä matkaasi\", ja\näiti työnsi häntä hellästi solaa kohti.\n\nHetken kuluttua oli Pietari ulkona pihasta, äidin katsoessa\nkyynelsilmin hänen jälkeensä sekä lukiessa hiljaa vasta oppimiansa\nrukouksia.\n\n\nIX.\n\nKun Kuosma oli kertonut sanomansa Jurvalle, ei tämä osottanut mitään\nhämmästyksen merkkejä. Synkän päättävästi lausui hän ainoastaan:\n\n\"Tulkoot, miekkani kaipaakin jo verta!\"\n\nTarmokkaasti ja nopeasti ryhtyi hän varustautumaan vihollisen\nvaralle. Lähikukkuloilla sytytettiin merkkitulet ja varmemmaksi\nvakuudeksi pantiin lähikyliä kiertämään kapula ilmotuksen kera,\nettä kaikki ne, jotka tahtoivat puolustaa vanhaa vapauttaan sekä\npysyä uskollisina isien uskolle ja tavoille, kätkekööt kiiruusti\nomaisuutensa ja rientäkööt itse aseilla varustettuina linnamäelle.\nPari miestä lähetettiin jokivartta ylös vakoilemaan vihollisen\nliikkeitä, ja osa naisista sekä aseisiin pystymättömät miehet\ntoimitettiin karjan kanssa etäisiin metsiin. Kaikki muonavarat sekä\nkalleudet kuletettiin kylästä linnamäelle varustuksen turviin.\n\nIllan hämärtäessä alkoi kaikki olla jo valmiina vihollisten\nvastaanottamiseksi. Sisempi vallikaivanto, joka oli jo aiemmin\nsaatu valmiiksi, oli laskettu vettä täyteen, ja ulomman, vielä\nkeskeneräisen kaivannon reunoihin oli pystytetty teräväkärkisiä\nseipäitä tiheäksi piikkimetsäksi. Paaluaitauksen sisällä oli\nsuuret pinot myrkytettyjä nuolia sekä heittokeihäitä ja kiviä,\njoita viimemainittuja saattoivat naisetkin viskellä varustukseen\npyrkivän vihollisen päälle. Miehet koettelivat jousiaan ja niiden\njänteitä, toisten terottaessa miekkoja ja sotakirveitä. Jurvan uudet\nrakennukset eivät vielä olleet täysin valmiit, mutta saivat nyt siitä\nhuolimatta tarjota suojaa niin monelle kuin seinien sisälle mahtui.\nLoput saivat viettää yönsä ulkona nuotiotulen ääressä.\n\nKun päällikön vanha talo oli tyhjennetty kaikista arvokkaammista\ntavaroista ja koko kylä päivän laskiessa seisoi autiona ja\nhyljättynä, lähti Jurva, joka vaimonsa ja yhden miesorjan kanssa\nviipyi vielä paikalla, vankikellariin. Pian palasi hän takaisin ja\nastuen pelon vallassa odottavan vaimonsa eteen sanoi:\n\n\"Sinäkö sen olet tehnyt?\"\n\n\"Minä\", vastasi vaimo, koettaen katsoa miestään lujasti silmiin sekä\nlisäten hetken kuluttua: \"Sillä poikamme tahtoi mennä vihollisia\nvastaan, estääkseen heitä hyökkäämästä sinun kimppuusi.\"\n\nJurva mitteli häntä hetken katseillaan, mutta kääntyi sitten\nmitään puhumatta ympäri ja viitaten toisia mukaansa lähti astumaan\nlinnamäkeä kohti.\n\nTällä välin oli Pietari ehtinyt kulkea Röngän kylään. Siellä tapasi\nhän useihin satoihin nousevan ristiretkeläisjoukon sekä muutamia\nmunkkeja, jotka parasta aikaa kastoivat kansaa ristinuskoon. Hän\nsai kuulla, että Rönkä puoluelaisineen ei ollut tehnyt mitään\nvastarintaa, vaan taipunut mielisuosiolla kasteeseen. Pian huomasi\nhän kuitenkin asianomaisia puhutellessaan, että Rönkä oli ottanut\nkasteen ainoastaan siitä syystä, ettei hänen tarvitsisi yhdessä\nJurvan kanssa taistella ristisotureita vastaan. Saipa Pietari myöskin\nselville, että Rönkä aikoi yhdessä ristiretkeläisten kanssa lähteä\nvallottamaan Jurvan linnaa sekä toivoi Jurvan kukistuttua pääsevänsä\nristittyjen avulla suurempaan vaikutusvaltaan.\n\nSaamansa tiedot synnyttivät Pietarin mielessä syvää halveksuntaa,\nja sen sijaan että olisi ryhtynyt avustamaan toisia munkkeja\npakanain kastamisessa, käänsi hän selkänsä koko toimitukselle ja\nryhtyi etsimään ristijoukon päällikköä. Hänelle neuvottiin erästä\nkookasta soturia, ja astuessaan tämän eteen kohtasi Pietarin ikävä\nyllätys, sillä miehen tunsi hän ritari Konradiksi, johon hän oli\ntutustunut jo Vironmaalla, ja joka kuului saksalaisten kalpaveljesten\nritarikuntaan. Hän oli aikoinaan taistellut pyhällä maallakin,\nja kun Vironmaan vallotus näihin aikoihin oli pääasiassa loppuun\nsuoritettu, oli hän nähtävästi äsken tullut Suomeen ja tarjonnut\npalvelustaan piispa Tuomaalle. Herra Konrad oli pitkä ja luiseva\nmies, jolla oli käyrä nenä ja leuassa suippo parta sekä vasemmassa\nposkessa iso miekanarpi. Hänen ulkomuodossaan oli jotakin, mikä\nhyvin paljon muistutti petolintua. Luonteeltaan hän olikin ahnas,\nsaaliinhimoinen ja julma. Pietari oli kerran Virossa joutunut hänen\nkanssaan kiivaaseen riitaan, koettaessaan hillitä hänen julmuuttaan\nja ryöstönhaluaan. Samassa tilaisuudessa oli Pietarin nuorekkaan\nkiivas ja palava uskoninto ensi kerran pahasti järkähtänyt, niin että\njälkiseuraukset siitä puhkesivat tuon tuostakin näkyviin epäilyksinä\nja hetkellisenä tarmottomuutena. Ritari Konradin tovereineen\nriehuessa eräässä virolaiskylässä, oli Pietari kohdannut muutaman\nvanhuksen halaistuin otsin makaamassa kylänraitilla. Ukko oli ollut\nvielä hengissä ja Pietarin kumartuessa hänen puoleensa oli vanhus\nlausunut, synkkä viha sammuvassa katseessaan: \"Te sanotte tuovanne\nmeille rakkauden ja ikuisen autuuden oppia, mutta itse asiassa\nkarkaatte te päällemme kuin villipedot. Minä kiroan teitä ja teidän\noppianne!\" Monenlaisia kauhunnäytöksiä oli Pietari senkin jälkeen\nsaanut Virossa kokea ja monta taistelua oli hän sydämessään käynyt,\ntehdessään itselleen selväksi, että hänen ristinuskonsa oli kokonaan\ntoista kuin se tapa, millä kalpaveljekset sitä pakanain keskuuteen\nlevittivät.\n\nHerra Konradillekaan ei Pietarin kohtaaminen näyttänyt olevan mikään\nmieluinen yllätys. Kun Pietari oli tiedustellut hänen suunnitelmiaan,\nvastasi Konrad:\n\n\"Matkamme päätarkotuksena on kukistaa Jurva-niminen pakanain\npäällikkö, joka ristilliselle kirkolle on tuottanut paljon vahinkoa.\nHuomenna jatkamme matkaa jokisuulle ja valiotamme siellä heidän\nlinnansa sekä viemme Jurvan vankina piispan luo, ellei hän sitä ennen\nole saanut osaansa minun miekastani.\"\n\nHetken vaiettuaan lisäsi hän pilkallisesti:\n\n\"Tämän kylän miehet, jotka vielä äsken olivat pakanoita, ovat\nnyt niin innokkaita ristittyjä, että he huomenna seuraavat meitä\nnujertamaan Jurvaa.\"\n\n\"Mutta minä pidän viisaampana, että te jätätte Jurvan rauhaan\",\nvirkkoi nyt Pietari. \"Minä olen kastanut hänen puolisonsa\nristinuskoon ja toivon Jumalan avulla saavani vielä itse päällikönkin\nkääntymään. Ja kun päällikkö kääntyy, silloin kääntyvät kaikki\nmuutkin. Täten pääsemme me väkivaltaa käyttämästä ja työmme on\nkantava paljon siunatumpia hedelmiä. Minä pyydän siis teitä, jättäkää\nJurva ja hänen väkensä minun huostaani, minä menen heistä vastuuseen.\"\n\n\"Vai niin, te kiivaileva isä, vai tahdotte jälleen meren tälläkin\npuolen asettua minun tielleni\", vastasi Konrad pahansuovasti.\n\"Mutta minullapa on piispan selvä käsky hävittää Jurvan linnotus,\nkaataa hänen uhripuistonsa ja tuoda hänet itsensä joko elävänä tahi\nkuolleena Turkuun. Ja tästä määräyksestä minä en aio rahtuakaan\npoiketa, vaikka vieläkin kiivaampi munkkiveli tielleni ilmestyisi.\"\n\n\"Mutta täällä minä asetun teidän väkivaltanne ja julmuutenne tielle\nvieläkin suuremmalla syyllä kuin meren tuolla puolen, sillä tämä\non minun syntymämaani!\" huudahti Pietari tulistuneena. \"Jos te\ntäällä aiotte menetellä samoin kuin Virossa, niin siitä saatte tehdä\ntiliä piispalle, sillä hänen tahtonsa ei suinkaan ole, että pyhää\nevankeliumia levitetään julmuudella.\"\n\n\"Ho, ho, turhaan te, isäseni, pelottelette minua piispalla\", vastasi\nKonrad. \"Ei hän pakanoita kohtaan ole yhtä arkakätinen kuin te.\nNiinpä lähtiessänikin sain olla todistajana, kun hän omin käsin\nkuritti erästä uppiniskaista hämäläispakanaa, niin että mies pääsi\nhenki pahastaan.\"\n\nHän silmäili Pietaria ivallisesti ja lisäsi:\n\n\"Huomenna siis lähdemme pääpakanan pesää karhomaan. Valmistautukaa\nkastamaan pakanoita, mikäli heitä nimittäin tulee miekaltamme\nsäästymään.\"\n\nPietari kohotti kättään ja huusi kuohuvan vihan vallassa:\n\n\"Kirous seuratkoon askeleitasi, sinä tunnoton muukalainen, joka\nsaastutat pyhän ristinmerkin kantamalla sitä riettaassa kilvessäsi!\"\n\nHän kääntyi selin herra Konradiin, joka hänen vihanpurkaukseensa\nvastasi hohottavalla ivanaurulla.\n\n\nX.\n\nPuolenpäivän aikaan seuraavana päivänä ilmestyivät ristiretkeläiset\nlinnamäen alle.\n\n\"Tuotapa en sentään olisi uskonut!\" virkkoi Jurva, nähdessään Röngän\nja muutamia hänen puoluelaisistaan vihollisten joukossa. \"No, sitä\nparempi, sillä nytpä tarjoutuu tilaisuus mitellä avoimesti miekkaa\nsen katalan kanssa.\"\n\nViholliset pysähtyivät ampumamatkan ulkopuolelle, ja hetken kuluttua\nläheni varustusta airut, kädessään valkoinen lippu ja torvi. Hän\npysähtyi ulommaisen vallihaudan äärelle ja puhallettuaan torveensa\nhuusi Turvalle, joka lähimpien miestensä kanssa seisoi paaluaidan\nampumalavalla, ollen rintaansa myöten vihollisten näkyvissä:\n\n\"Hänen pyhyytensä piispa Tuomaan nimessä käskee ritari Konrad teitä\njättämään varustuksenne hänen haltuunsa. Jos te teette sen ilman\nvastarintaa sekä luovutte pakanallisista menoistanne ja annatte\nitsenne kastaa, ei teille tule tapahtumaan mitään pahaa. Totelkaa\nsiis hänen käskyänsä!\"\n\nJurvan katse säteili vihaa, kun hän jyrähtävällä äänellä huusi\nvastaan:\n\n\"Minä en tunne mitään piispa Tuomasta tai ritari Konradia, jota minun\ntulisi totella. Että sinä julkeat vapaille miehille tuoda sellaisia\nvaatimuksia, siitä olet sinä ansainnut tämän palkaksesi.\"\n\nSamassa ojensi Jurva airutta kohti jousen. Jänne helähti ja\nsuhahtaen halkasi nuoli ilmaa, tarttuen seuraavassa hetkessä, sulka\nvielä väristen, airuen rintaan. Mies kuukertui nurin ja vieri alas\nvallikaivantoon. Ristisoturit kohottivat hurjan kostonhuudon,\nja osa heistä hyökkäsi varustusta kohti kuin aikoen sen yhdellä\niskulla anastaa. He saivat kuitenkin vastaansa tiheän nuolikuuron,\njoka pakotti heidät nopeasti vetäytymään takaisin ampumamatkan\nulkopuolelle.\n\nVarustuksen vallottamista väkirynnäköllä ei ollut ajatteleminenkaan,\nvaan täytyi turvautua muihin keinoihin. Osa vihollisista ryhtyi heti\nvalmistamaan jonkunlaisia heittokoneita, joilla piti singottaman\nkiviä varustukseen sekä koetettaman murtaa paaluaita. Toiset\nryhtyivät heti ampumaan tulinuolia varustukseen. Ne eivät kuitenkaan\nkyenneet mitään aikaan saamaan, sillä sellaista mahdollisuutta\nsilmällä pitäen oli Jurva varustuksen sisällä olevat rakennukset\nkattanut turpeilla. Ja jos seinät tai paaluaita jostakin kohti\nyrittivät syttyä, sammuttivat puolustajat tulen alkuunsa. Niin kului\nse päivä loppuun, vihollisten saamatta sen mainittavampaa aikaan.\n\nSeuraavana aamuna huomasivat piiritetyt, että yön aikana oli ulomman\nvallihaudan kupeista nyhdetty kaikki terotetut seipäät. Siitä ei\nvihollisille toistaiseksi kuitenkaan ollut mitään hyötyä, sillä\nedessä oli toinen, vedellä täytetty vallihauta, ja sen partaalle ei\nollut hyvä tulla paaluaidan takaa alati uhkaavan nuolisateen takia.\nMutta aamupäivällä saivat viholliset valmiiksi pari heittokonetta,\njoilla he alkoivat paaluaitaa vastaan sinkautella lähes miehen\npainoisia kivijärkäleitä. Aita oli kuitenkin sisäpuolisten pönkäin\navulla siksi hyvin tuettu, että se ei mistään kohti murtunut. Sen\nsijaan tuottivat aitauksen sisälle lentäneet kivet enemmän vahinkoa,\nsurmaten päivän kuluessa kolme puolustajaa.\n\nIltapäivällä saivat viholliset apuväkeä. Jokea ylös nousi nimittäin\nkokonainen pieni laivue asestettuja miehiä. Jurva tunsi heidät\nruotsalaisiksi viikingeiksi, jotka olivat vallanneet läntisen\nnaapurijoen suun ja jotka nyt ritari Konradin kehotuksesta olivat\nrientäneet hänen avukseen kukistamaan Linnajoen valtiasta.\n\nSilmäillessään yhtyneitä vihollisjoukkoja lausui Jurva synkästi:\n\n\"Olkoonpa heitä vaikka vieläkin enemmän, ilmaiseksi eivät he tätä\nlinnaani ota!\"\n\nKoko päivän oli hän ollut väsymättä toimessa. Edellisenä yönä oli hän\nyhden luotettavimmista miehistään lähettänyt sisämaahan pyytämään\nsikäläisiä hämäläisiä avukseen. Nähdessään nyt ennestäänkin suuren\nvihollisjoukon saavan apuväkeä, hiipi hänen mieleensä kuitenkin\nepäilys avun joutumisesta oikeaan aikaan. Ajatuksensa salasi hän\nkuitenkin visusti muilta, koettaen miestensä kesken pitää yllä\nrohkeata mielialaa.\n\nIllan pimetessä kiersi hän vielä kerran ympäri varustuksen, ja\nannettuaan vartioille viimeiset ohjeet sekä kehotettuaan heitä\nvalppauteen, meni hän levolle. Mutta jo puolenyön aikana herätettiin\nhänet sikeimmästä unestaan. Ulos hyökättyään huomasi hän paaluaidan\neräästä kohti olevan tulessa, jota osa vartioista koetti sammuttaa,\ntoisten seisoessa ampumalavalla ja heitellessä kiviä alas\nvallikaivantoon. Nopeasti kiipesi hän ylös lavalle ja pääsi siinä\ntuokiossa selville kaikesta.\n\nVihollisjoukkojen päälliköt olivat illalla pitäneet neuvottelun ja\ntulleet siihen tulokseen, että linnaa ei voitu saada muutoin kuin\njollakin äkkiyllätyksellä. Ruotsalaisen apujoukon päällikkö oli\ntehnyt ehdotuksen, jonka toiset olivat heti hyväksyneet, ja jota\nhe nyt olivat ryhtyneet toimeenpanemaan. Eräs laivueen veneistä\noli varustettu tukevalla suojakatolla ja pimeyden suojassa ohjattu\nvallikaivantoon sekä kaikessa hiljaisuudessa kiinnitetty paaluaidan\njuurelle. Veneessä oli runsaasti mukana tervaan kastettuja rohtimia,\njoiden avulla aita saatiin nopeasti syttymään. Kun vartiat tulen\nleimahtaessa kiiruhtivat palopaikan läheiselle ampumalavalle,\ntervehtivät heitä vallihaudan äyräälle pimeän suojaan asettuneet\nviholliset tiheällä nuolituiskulla. Tämän takia kävi sammutustyö\nhitaasti ja lisäksi saattoivat sytyttäjät, ollen ylhäältä heitettyjä\nkiviä ja keihäitä vastaan hyvässä suojassa veneen katoksen alla,\nkaikessa rauhassa kiihottaa tulta.\n\nJurvan itsensä ryhtyessä johtamaan sammutusta saatiin tuli hetken\nkuluttua tukahutetuksi. Mutta ainoastaan tuokioksi, sillä sytyttäjät\ntekivät työtään, ja hetken kuluttua leimahtivat liekit uudelleen\nhulmuamaan. Siten jatkui läpi yön tätä omituista taistelua, toiselta\npuolen tulen sytyttämistä, toiselta sen sammuttamista, samalla kun\nvallikaivannon taakse asettuneiden vihollisten nuolet suhahtelivat\nilmassa, varottaen puolustajia pysymään suojassa paaluaidan takana.\n\nAamun sarastaessa tutki Jurva tarkemmin paaluaitaa ja huomasi\nmuutamien tukipylväiden siksi palaneen, että ne eivät kauemmin\nkestäisi heittokoneiden jyskytystä. Ja samalla huomasi hän, että\nviholliset olivat ensimäisen venheen taakse kulettaneet toisia,\nniin että ne kyljittäin maaten täyttivät vallikaivannon laidasta\nlaitaan. Niiden päälle oli asetettu kylästä kuletettuja huoneiden\novia, jotka muodostivat leveän ja mukavan sillan. Oli siis selvää,\nettä vihollinen aikoi heittokoneillaan murtaa paaluaidan sekä rynnätä\naukosta varustukseen.\n\nTehtyään nämä huomiot antoi Jurva kiiruusti käskyn hajottaa erään\nvarustuksen pienimmistä rakennuksista sekä rakentaa hirsistä sulun\npalaneen aidankohdan eteen. Tämä toimenpide tuli kuitenkin liian\nmyöhään. Ennenkuin rakennusta oli saatu hajalleen, kohosi aurinko\ntaivaanrannalle ja samalla jysähti vihollisten heittokoneesta\nensimäinen kivi aitaa vastaan. Sitä seurasi heti toinen ja sitten\ntaas tuokion kuluttua kaksi perättäistä jymäystä. Viholliset olivat\nsiis asettaneet molemmat heittokoneensa jyskyttämään palanutta\naidan kohtaa. Pian näkyivätkin seuraukset. Hiiltyneet tukipylväät\nlongahtelivat ja kallistuivat, vielä muutama jysäys ja romahtaen\nsortui aita lähes kolmen sylen leveydeltä.\n\nSamalla kohottivat viholliset hurjan ilohuudon, torvet alkoivat\nraikua, ja tihein joukoin, kilvet aamuauringon säteissä välkkyen,\nkarkasivat he venesiltaa pitkin aukolle. Hätähätää ehti Jurva\njärjestää osan miehiään aukolle, ja nämä laukasivat nyt jousensa\ntulijoita vastaan. Joukko etummaisista kaatui ja vieri venesillalta\nalas kaivantoon, mutta pysähtymättä hyökkäsivät jälessä tulevat\neteenpäin. Aukolla syntyi tuima taistelu, miekat ja tapparat\nkalskuivat toisiaan vasten, kilvet ja kypärät rämähtelivät ja\nkatkeilevat keihäänvarret ruskuivat. Näitä ääniä säestivät hurjat\nkehotushuudot, kiroukset ja haavottuneiden parkaisut.\n\nHyökkääjäin paino oli siksi suuri, että puolustajain oli pakko\nväistyä heidän edestään. Taisteltiin mies miestä vastaan ympäri\npaaluaidan sisässä olevaa aluetta. Jurva, päässään kypäri ja\noikeassa kädessään raskas miekkansa, mutta ilman kilpeä kuten\nmuutkin hämäläiset, taisteli miestensä etunenässä, huudellen heille\nyhtämittaa kehotus- ja rohkaisusanoja. Hän etsi katseillaan Rönkää,\nmutta häntä ei näkynyt taistelijain joukossa. Sen sijaan kiintyi\nhänen katseensa ritari Konradiin, joka puolestaan oli jo pannut\nmerkille Jurvan. Tuota pikaa kalskahtivatkin johtajain miekat\nvastakkain ja hurja kaksinkamppaus alkoi.\n\nOli komea näky, kun tuo uljasryhtinen vanha pakanapäällikkö, jonka\nhopeoitunut parta valui rinnoille, taisteli kookkaan ja monissa\nsodissa karaistun ristiritarin kanssa. Herra Konradin liikkeet\nolivat nopeat ja tuimat, samalla kuin hänen petolinnun silmänsä\nvaanivat heikointa kohtaa vastustajassa. Jurva sen sijaan seisoi\nmajesteetillisena alallaan ja hänen iskunsa ja liikkeensä olivat\nraskaat ja kulmikkaat. Kumpikaan ei väistynyt paikaltaan, vaan\nääneti, silmät vihaa hehkuen, jatkoivat he miekanmittelyä, ja\nlähinnä olevat pysähtyivät jännittyneinä katsomaan tuota mahtavata\nkaksintaistelua.\n\nYhtäkkiä ponnisti Jurva voimansa äärimmilleen, hänen miekkansa\nhalkasi viuhahtaen ilmaa ja Konradin päätä kohti suuntautui ankara\nisku. Tämä ehti kuitenkin puolittain torjua iskun, niin että\nJurvan miekka putosi lappeettain hänen kypärilleen ja helähti\nsamassa poikki. Vaistomaisesti peräytyi Jurva askeleen ja katsoi\nhämmästyneenä miekan tynkää kädessään.\n\n\nXI.\n\nKun ritari Konrad lähti Röngän kylästä joukkoineen marssimaan Jurvan\nlinnaa vastaan, oli Pietarin vallannut omituinen tarmottomuus\nja epämääräisyys. Hän ei ollut kyennyt estämään herra Konradia\nlähtemästä isäänsä vastaan, ja nyt hän ei tiennyt mitä tehdä.\nRistiretkeläisten mukaan ei hän näissä oloissa luonnollisestikaan\nvoinut lähteä, ja isänsä luo palaamisen käsitti hän nykyään\nhyödyttömäksi, pianpa mahdottomaksikin. Mutta takaisin Turkuun\nsaattoi hän kaikista vähimmin palata, sillä täällähän oli hänen vasta\nkääntynyt äitinsä, joka tarvitsi hänen tukeaan. Hänen uskonintonsa\noli jälleen lauennut ja rikkinäisin sydämin suuntasi hän askeleensa\nsaloille, tuntien tarvetta yksinäisyydessä koota itseään ja\nlähestyä vapahtajaansa, joka aina ennenkin oli auttanut hänet ylös\nristiriitojen aallokosta.\n\nMutta vapahtaja oli nyt kuin jonnekin piiloutunut, hän ei saanut\nvastausta avunhuutoihinsa, ja onnetonna harhaili hän metsiä, osuen\nmuun muassa Jurvan kylän paimenten luo. Syötyään ja levättyään\ntäällä lähti hän jälleen harhailemaan. Hänen ajatuksensa palasivat\nyhä uudelleen isänsä linnan ympärillä parhaillaan tapahtuvaan\ntaisteluun, ja vaistomaisesti ohjasi hän askeleensa sille suunnalle.\nVietettyään yön yksinäisellä nuotiolla kiipesi hän päivän sarastaessa\nläheiselle kukkulalle. Hän näki allaan aamusumun peittämän Linnajoen\nsekä etäämpänä isänsä linnotuksen, jonka paaluaitaa vihollisten\nheittokoneet parasta aikaa rikkoivat. Tuska sydämessään, mutta yhä\nneuvotonna ja epävarmana jäi hän siinä seuraamaan tapausten kulkua.\n\nYhtäkkiä säpsähti hän kuullessaan takanaan askeleita ja miesääniä.\nKääntyessään näki hän lähes satalukuisen, asestetun miesjoukon\nkiipeämässä ylös kukkulan laelle. Ne olivat sisämaan hämäläisiä\nPäijänteen eteläpään ympäriltä. He olivat saaneet kuulla ristittyjen\nlähteneen sotaretkelle rannikolla asuvia heimolaisiaan vastaan\nja päättäneet rientää näiden avuksi. Puolitaipaleessa olivat he\nkohdanneet Jurvan lähettilään ja kiirehtineet kaksinverroin kulkuaan.\n\nPäästyään selville, mitä miehiä he olivat ja millä asioilla he\nliikkuivat, viittasi Pietari linnaa kohti jonne ristisoturit\nparastaikaa tunkeusivat sisälle, ja, huusi tavattoman kiihkon\nvallassa:\n\n\"Rientäkää, rientäkää, viholliset murtautuvat Jurvan linnaan!\"\n\nNähdessään mitä linnamäellä tapahtui ja kuullessaan taistelun\nmelskeen, laajenivat miesten sieramet ja heidän silmiinsä syttyi\nhurja kiilto. Toista kehotusta odottamatta lähtivät he aseitaan\nkalistellen karkaamaan linnamäkeä kohti.\n\nPietari tuijotti hetken heidän jälkeensä, mutta sitten valtasi hänet\nyhtäkkiä vastustamaton kiihko, joka laskeutui hänen päälleen kuin\nväkevä lumous. Hän lähti juoksemaan miesten jälkeen, saavutti heidät\npuolitaipaleessa ja juoksi venesillalle saavuttaessa jo etummaisena.\nHän ehti varustuksen sisään parahiksi näkemään, kuinka Konrad nosti\nmiekkansa surman iskuun, Jurvan seisoessa hetkellisen lamaannuksensa\nvallassa, miekan tynkä kädessään.\n\n\"Älä kajoa häneen, katala, sillä hän on minun isäni!\" huusi Pietari\nläpitunkevalla äänellä.\n\nHerra Konrad vavahti ja katsahti sivulleen. Mutta nähdessään Pietarin\nsaivat hänen silmänsä ilkeän ilmeen ja pilkallisesti sanoi hän:\n\n\"Vai on tuo pakanain pää sinun isäsi, munkkiveljeni. Olipa sitten\nhyvä, että ajoissa tulit siunaamaan hänet toiseen maailmaan!\"\n\nSamassa survasi hän salamannopeasti miekkansa Jurvan rintaan,\nPietarin ehtimättä tarttua hänen käteensä. Ääntä päästämättä kaatui\nJurva raskaasti kuin honka pitkälleen kenttään.\n\n\"Sinä rietas muukalainen!\" karjasi Pietari ja hurjan raivon vallassa\ntempasi hän jaloissaan makaavalta hämäläiseltä raskaan sotakirveen,\nheilautti sitä ilmassa ja iski herra Konradin päähän. Tällä kertaa\nei kalparitari ehtinyt suistaa iskua, vaan kirves putosi täydellä\nvoimallaan hänen päähänsä. Kalahtaen pirstautui kypäri, herra\nKonradin kasvoille valahti verta ja raskaasti ähkäisten kaatui hän\nmaahan.\n\nTämä teko auttoi silmänräpäyksessä rajattomaan ylivaltaan sen\nPietarin vanhemman minän, jossa uinuivat kätkössä kaikki esi-isien\npakanalliset vaistot. Oltuaan niin kauan alaspainettuna ja sidottuna,\notti se nyt sitä häikäilemättömämmin oikeutensa takaisin. Sieramet\nlaajeten ja koko olennossaan hillitön taistelukiihko huusi Pietari\nympärillään oleville hämäläisille: \"Lyökää alas kaikki muukalaiset,\ntappakaa, tappakaa!\"\n\nSotakirvestä heiluttaen karkasi hän lähimmän ristisoturin kimppuun\nja hakkasi hänet maahan. Taistelu uudistui entistä hurjempana. Se\nsilmitön vimma, jolla Pietari hyökkäsi eteenpäin ja sorti edestään\nkaikki maahan, ajoi kauhua vihollisiin, samalla kun se rohkaisi ja\nyllytti hämäläisiä. Edelliset joutuivat tuota pikaa alakynteen ja\nalkoivat vetäytyä venesiltaa kohti. Lopulta joutuivat he täydellisen\nsekasorron valtaan ja osan suistuessa vallikaivantoon alkoivat hurjan\npakoonjuoksun.\n\nPietari ei seurannut takaa-ajajia. Vanhempi minä oli saanut kyllänsä\nja uusi ihminen nosti jälleen päänsä, kauhistuen sitä, mitä toinen\noli tällä välin tehnyt. Kun viimeinen vihollinen oli hävinnyt\nvenesillalta, pysähtyi hän ja tuijotti hetkisen eteensä. Sitten\nkatsahti hän veriseen tapparaansa, vavahti ja heitti sen kädestään\nsekä lähestyi isänsä ruumista. Alas kumartuessaan huomasi hän isän\nvielä elävän, vaikkakin viimeisillään. Tuijotettuaan häntä hetken\nsammuvilla silmillään lausui isä heikolla ja katkonaisella äänellä:\n\n\"Minä... näin sen ja... peruutan kiroukseni... Sinä olet... Jurva\nKaikkivallan poika! Vie loppuun... minun työni ja... ja nouse...\nkaikkien suomalaisten kunink...\"\n\nSuusta tuleva verivirta katkasi lauseen ja huulillaan kuningas-sana,\njoka oli ollut kaikkien hänen pyrintöjensä ja unelmiensa keskuksena,\nhuokasi tuo taipumaton päällikkö viimeisen henkäyksensä.\nVaistomaisesti sulki silloin Pietari hänen silmänsä ja hänen huulensa\nliikkuivat kuin rukouksessa, vaikka hänen ajatuksensa olivat kuin\nturtuneet. Yhtäkkiä muisti hän sitten äitinsä, nousi ja horjui\nrakennuksia kohti.\n\nErään ovella kohtasi hän äitinsä, joka itkien lankesi hänen kaulaansa.\n\n\"Poikani, poikani, rakas Pietari, minä pelkäsin kadottavani sinut\nuudelleen, mutta Jumala toi sinut takaisin\", nyyhkytti äiti.\n\nMutta Pietari ei kuunnellut häntä, vaan tuijotti taistelupaikalla\noleviin ruumisröykkiöihin. Yhtäkkiä vavahti hän jälleen ja lausui\nhätäisesti:\n\n\"Äiti, äiti, meidän täytyy lähteä pois täältä. Minä olen vuodattanut\nverta ja minun täytyy päästä piispan luo ripittämään itseäni. Ja\nsitten minä lähden pyhälle maalle sovitusta hakemaan. Tule!\" ja hän\ntarttui maltittomasti äitiään kädestä.\n\n\"Mutta emmehän niin äkkiä voi lähteä\", hätääntyi äiti. \"Täällähän\novat kalleutemme ja isäsi makaa tuolla hautaamatonna.\"\n\n\"Antakaat kuolleiden haudata kuolleita!\" vastasi Pietari\nkonemaisesti. \"Tule, minun täytyy päästä pois tältä paikalta!\"\n\nHän tarttui uudelleen kädestä äitiään, joka neuvotonna ja vielä itkeä\nnyyhkyttäen seurasi häntä. Aukon luona seisovat miehet antoivat\nheille tietä, ja kun he olivat ehtineet vallikaivannon toiselle\npuolen, kysyi eräs heistä:\n\n\"Kuka on tuo mies, joka taistelussa riehui kuin itse hurja, mutta nyt\nkulki tuossa kuin sairas tai unissaankävijä?\"\n\n\"Ristittyjen pappi, he he!\" vastasi vanha Kuosma, joka myöskin seisoi\nmiesjoukossa ja katsoi menijäin jälkeen.\n\n\"Ristittyjen pappiko?\"\n\n\"Niin, ja Jurva Kaikkivallan poika.\"\n\n\"Jurvan poikako? Onko se totta?\"\n\n\"Etkö sinä kuullut, kun hän ristittyjen päällikköä kielsi kajoamasta\nJurvaan, jota hän sanoi isäkseen? Ja etkö näe hänen tuolla kulkevan\nyhdessä Jurvan vaimon kanssa kuin ainakin poika äitinsä kanssa?\"\n\n\"Jos hän on Jurvan poika, niin sittenhän me saamme hänestä Jurvan\nsijalle uuden päällikön.\"\n\n\"Emmepä taida saada\", vastasi Kuosma alakuloisesti. \"Häneen on\nristittyjen myrkky syöpynyt jo liian syvälle. Me olemme nyt ilman\npäällikköä, ja minä luulen, että meidän linnajokelaisten on\nviisainta jättää nämä seudut ja vetäytyä sisämaahan. Niin, niin,\noma eripuraisuutemme ja keskinäinen kateutemme tähän kaikkeen on\nsyynä ja kauan on kuluva, ennenkuin meidän kansamme älyää alistua\n_oman_ hallitsijan johtoon. Silloin vasta on jälkeläisillämme aika\npalata näille meheville rantaseuduille ja silloin vasta kykenevät he\nvoitollisina seisomaan muukalaisia vastaan.\"\n\nSilmäten aurinkoa, joka oli jo painunut taivaanrannalle, jatkoi\nKuosma:\n\n\"Mutta ennenkaikkea meidän on kätkettävä päällikkömme ruumis maan\npoveen. Kaivetaanpas hänelle hauta tähän hänen oman linnansa\nkeskelle. Ottakoon linnan sitten kuka hyvänsä, niin hänpä sen\nrakentaja ja oikea omistaja on.\"\n\nJa syksyisen iltapäivän surumielisessä rusotuksessa ryhtyivät miehet\nkaivamaan hautaa etelähämäläisten viimeiselle heimoruhtinaalle.\n\n\n\n\nKatso, vanhat ovat kadonneet.\n\n\n\"Pitääkö miekan välttämättä käydä edellä ja sanan seurata vasta\nperässä?\" kysyi Pietari Kaukovalta tuskastuneena itseltään, ja\nkasvoillaan miettivän surumielinen ilme pysähtyi hän järven rannalle\nja antoi katseensa hitaasti liukua yli peilikirkkaan vedenpinnan.\nOli leuto myöhäsyksyn päivä ja kylläisen keltaisena kuvasteli\nvastarannan koivikko itseään vedessä. Taampana näkyi siellä myöskin\npeltojensa keskellä umpipihaisia taloja, joiden pienet ampumareijät\ntirkistelivät epäluuloisina äänetöntä ympäristöä. Korkeat\nkaivonvintit kuvastuivat selkeätä taivasta vasten, mutta lakeisista\nei tuprunnut savua eikä kuulunut karjankellojen kilinää eikä koirien\nhaukuntaa, vaan kylä oli autio ja kuollut.\n\nMutta Pietari ei tähän kaikkeen kiinnittänyt huomiotaan eikä hän\nmyöskään kuullut sitä hillittyä äänten sorinaa, joka tuli hänen\ntakaansa rantatörmältä. Siellä oli satoihin nouseva väkijoukko,\nmiehiä, vaimoja ja lapsia, jotka useampiin ryhmiin jakaantuneina\nistuivat tai seisoskelivat avonaisella rinteellä. Siellä ja täällä\nliikkui asestettuja sotilaita sekä pappeja ja munkkeja. Kansanjoukko\noli hämäläispukuista ja useimpien pitkä tukka tai parta kiilsi vielä\nkosteudesta, sillä rannalla oli äsken suoritettu joukkokastaminen.\n\nSyrjempänä siitä, missä Pietari seisoi, oli vielä siirrettävä\nalttari sekä sen kummallakin puolen muutamia maahan pystytettyjä\nviirejä, joissa näkyi kömpelötekoisia Neitsyt Maarian ja pyhimysten\nkuvia. Viimemainittujen joukossa näkyi Henrik piispakin tallaamassa\njaloillaan Lallia, joka paljaine paineen kiemurteli omantunnon\nvaivoissa. Munkit olivat vahvasti värittäen selittäneet vasta\nkastetuille kuvan merkitystä ja siten ajaneet heihin terveellistä\npelkoa ja kunnioitusta uuden uskon edustajia kohtaan.\n\nRinne kansanjoukon takana kohosi jyrkäksi vuoreksi, jonka laella\nnäkyi tuolta ja täältä maahan sortuneita varustuksia sekä niiden\ntakaa muutamia rakennuksia. Alempana vuoren kupeella oli pengermä,\njolle pystytetty luja hakuli oli niinikään muutamista kohti murrettu.\nVuoren laelle, keskelle varustuksia, oli pystytetty lippu, jossa\nnäkyi Pyhä Eerik kirvestä kantaen. Kaikkialla hääri siellä sotilaita,\njotka kantoivat kaatuneita ulos varustuksista, haudattaviksi vuoren\njuurelle.\n\nTänään aamusella oli päättynyt se kaksiviikkoinen taistelu,\nmihin Birger Jaarli ruotsalaisine ristijoukkoineen oli joutunut,\nhyökätessään Hakoisten linnan kimppuun, jonka vallikaivosten,\nhakulien ja rintavarustusten turviin sisähämäläiset olivat\nvetäytyneet. Ylivoimaiset ja paremmin aseistetut ruotsalaiset\nolivat nyt vihdoinkin, kärsittyään suuren mieshukan, onnistuneet\nmurtautumaan varustukseen ja saamaan sen verisen taistelun jälkeen\nhaltuunsa. Naiset, lapset ja vanhukset, jotka ruotsalaisten\nlähestyessä olivat ympäristön kylistä paenneet linnan suojaan, sekä\nne asekuntoisista miehistä, jotka taisteluiden kestäessä oli vangiksi\nsaatu, olivat äsken miekan ja vankeuden uhalla pakotetut kasteeseen.\n\nLinnan sortuessa oli Pietari Kaukovalta, joka lähes kuukauden päivät\noli ollut pakanallisten heimolaistensa vankina varustuksessa, päässyt\njälleen vapauteen.\n\nNiinä muutamina vuosina, jotka olivat kuluneet Pietarin isän\nkuolemasta, oli hän suuresti vanhentunut. Tukka oli kauttaaltaan\nharmaantunut ja entinen ryhdikäs vartalo painunut kokoon. Mutta\nsen sijaan oli hänen kasvoilleen pysyvästi asettunut tyyni rauha,\ntuloksena pitkäaikaisista, mutta onnella loppuun suoritetuista sielun\ntaisteluista.\n\nPalattuaan isänsä sortuneen elämäntyön ääreltä takaisin Räntämäelle,\noli Pietari polvistunut piispa Tuomaan eteen, tunnustanut rikoksensa\nja tarjoutunut nöyrästi kärsimään siitä tulevan rangaistuksen. Piispa\noli katsonut häntä kauan ääneti ja raskasilmeisesti.\n\n\"Minä olen yhtä suuri syntinen kuin sinäkin, poikani\", oli hän\nvihdoin vastannut, \"enkä niin ollen katso itseäni soveliaaksi sinua\nrankaisemaan. Kaikki me olemme rikkoneet, koettaessamme käännyttää\ntätä kovapintaista kansaa. Minä olen pyhältä isältä pyytänyt eroa\npiispanvirastani ja lähden oitis sen saatuani toivioretkelle Herramme\nhaudalle.\"\n\nSilloin oli Pietari määrännyt itse itselleen rangaistuksen: ankaria\nkatumustöitä ja paastoja, joiden päätyttyä hän oli jouhipaitaan\npukeutuneena lähtenyt taivaltamaan Jerusalemiin. Hän oli tämän\npitkän ja vaivaloisen taipaleen suorittanut suurimmalta osalta\njalkaisin, kokien kyllälti nälkää ja vilua ja moninaisia vaaroja.\nMutta tällä matkalla oli hänen sisäinen ihmisensä päässyt vihdoinkin\ntasapainoon. Entistä elävämmin oli hän nyt tullut käsittämään, että\nristinusko oli ainoa pelastus sille pienelle kansanheimolle kaukana\nPohjolassa, jonka keskuudesta hänkin oli lähtenyt. Voitokkaana\ntunki ristinusko eteenpäin ja ainoastaan niillä kansoilla oli\ntulevaisuutta, jotka sen olivat ajoissa itselleen omaksuneet, kun sen\nsijaan kaikki se, mikä oli rakennettu vanhan pakanuuden pohjalle,\noli häviöön tuomittu. Niin oli hänen isänsä suuri unelma rauennut\nja niin tulisi kaikkien muidenkin yritysten käymään, elleivät ne\nrakentuneet uudelle pohjalle. Tämän asian entistä syvempi tajuaminen\noli hänessä uudelleen herättänyt henkiin voimakkaan halun päästä\nsaarnaamaan ristinuskon totuutta omalle kansalleen. Yhtä paljon\nkuin uskonintonsa yllytti häntä siihen myöskin halu saada kansansa\nmaallisessakin suhteessa menestymään ja kehittymään eteenpäin sekä\nsiten säilyttämään olemassaolonsa vastaisten aikojen varalle. Täten\noli häneen itsensä tietämättä varastautunut jotakin isänsä aatteista,\nvaikka ne hänessä olivatkin pukeutuneet uusiin, olosuhteiden\nvaatimiin muotoihin.\n\nEntistä ehyempänä ja lujempana sekä samalla tyyntyneenä ja\ntasaantuneena palasi hän pitkältä matkaltaan takaisin kotimaahan.\nMutta ehdittyään Auran rannoille oli häntä vastassa sanoma, että\nBirger, Ruotsinmaan jaarli, hankkiusi parasta aikaa suurelle\nristiretkelle hämäläisiä vastaan ja että hän oli kutsunut kaikkia\nsuomenkieltä taitavia pappeja ja munkkeja vastaansa Kokemäenjoen\nsuulle. Tämä tieto ei ollenkaan ollut Pietarin mieleen, sillä\ntuntien heimolaistensa itsepintaisuuden ei hän odottanut mitään\nhyvää sellaisesta retkestä. Hän olisi tahtonut tuoda heimolaisilleen\nrauhan sanomaa rauhallista tietä, ja vaikka evankeliumin saama siten\nedistyikin ihmissilmälle nähden vitkallisemmin, jätti se sillä tavoin\nkuitenkin syvemmät ja luotettavammat jälet. Sitäpaitsi hänestä oli\njo se itsessään vastenmielistä, että meren takaa tulleet muukalaiset\nsamosivat miekka kourassa hänen omien heimolaistensa luo, varsinkin\nkun hän tiesi, että siitä välttämättä aiheutui taisteluita ja\nverenvuodatusta.\n\nMutta kun sellainen retki nyt kuitenkin kerran oli tekeillä, niin\npäätti hän noudattaa kutsua. Itse mukana ollen saattoi hän parhaiten\nvaikuttaa heimolaistensa hyväksi, koettaen sanankylvöllä lievittää\nmiekan valtaa. Hän saapui siis kutsutulle kohtauspaikalle ja liittyi\nristiretkeläisiin. Mutta kun ristiarmeijan kulku Hämeen sydäntä kohti\nkävi kovin hitaasti, sen kun oli taistellen otettava miltei jokainen\naskel, päätti Pietari lähteä yksin edellä ja taivuttaa heimolaisensa\nottamaan ristinuskon suosiolla vastaan, joten vallottajan miekalta\nolisi tutkain katkennut.\n\nIlokseen huomasi hän sanainsa tapaavan vastakaikua, ja tuolla ja\ntäällä sai hän ihmiset suostumaan kasteeseen. Mutta kuta syvemmälle\nsisämaahan hän kulki, sitä kylmäkiskoisemmiksi ja itsepintaisemmiksi\nmuuttuivat ihmiset. Ja kun hän saapui sisä-hämäläisten pääpaikkaan,\nHakoisten linnaan, tapasi hän sinne kokoontuneina kaikista jäykimmät\nja kovapintaisimmat miehet, joista hänen sanansa kilpistyivät\ntakaisin kuin kallionkyljestä. Niissä oli kaikissa jotakin hänen\nomasta isästään ja vanha pakanuus uhreineen ja loitsuineen eli\nheissä syvään juurtuneena ja elinvoimaisena. Ristinuskon käsittivät\nhe samaksi kuin muukalaisvallan ja he olivat suunnattoman arkoja\nvanhasta vapaudestaan. He keskeyttivät hänen puheensa vihaisin\nhuudoin, sitoivat hänet ja uhkasivat surmata siinä paikassa. Mutta\njoukossa oli useita hänen isänsä entisiä miehiä linnajoelta. He\nilmottivat, kenen poika hän oli ja kuinka hän Linnajoella oli\ntaistellut muukalaisia ristityltä vastaan. Täten saivat he hänet\npelastetuksi surmansuusta, mutta vapautensa hän menetti ja sai astua\npimeään vankikomeroon.\n\nSiellä oli hän sitten virunut tähän päivään saakka, saamatta\nvaihettaa sanaa kenenkään kanssa. Vihdoin oli hän ulkoa kuuluvasta\ntaistelun melskeestä arvannut ristiarmeijan saapuneen perille.\nKyyröttäessään pimeässä komerossaan oli hän kahden viikon ajan saanut\narvailla taistelun vaiheita ja vanha ristiriita hänen sielussaan oli\ntuon tuostakin uhannut riehahtaa ilmituleen. Mutta hän oli onnistunut\nsäilyttämään vaivalla saavuttamansa tasapainon ja varustuksen\nsortuessa oli hän voitokkaana astunut jälleen Jumalan vapaan taivaan\nalle. --\n\nKun voitetut olivat ryhmittyneet rantaäyräälle vuoren juurella, oli\nPietari astunut heidän keskelleen ja saarnannut apostolin sanoilla:\n\"Katso, vanhat ovat kadonneet ja kaikki ovat uusiksi tulleet.\" Hän\noli osottanut heimolaisilleen, kuinka heidän vanha pakanuutensa oli\nhäviöön tuomittu ja kuinka ristinusko yksinään kykeni tarjoamaan\nheille menestyksen sekä ajallisissa että iankaikkisissa asioissa.\nTämä saarna oli selvinnyt hänelle vankikomeron pimeydessä, ja\nvoimallisina sekä uutta elämän rohkeutta herättävinä kumpusivat sanat\nhänen suustaan.\n\nVoitetut hämäläiset olivat alussa katsoneet ihmetellen tuota\nharmaatukkaista miestä vankeuden kalventamine kasvoineen, miestä,\njoka puhui murtamatta heidän omaa kieltään ja jonka katseesta loisti\nniin vakuuttavana tyyni rauha. Heidän mielenkiintonsa oli kasvanut\nväkisinkin ja Pietari oli huomannut sanainsa tekevän vaikutuksen. Ja\nkun hän saarnansa lopussa oli polvistuen pitänyt hartaan rukouksen,\noli liikutuksen humaus käynyt läpi joukon ja suuri osa heistä oli\nvapaaehtoisesti suostunut kasteeseen.\n\nTämä oli ensimäinen suurempi voitto, jonka Pietari oli saavuttanut\nomassa synnyinmaassaan. Mutta voitto ei kumminkaan ollut läheskään\ntäydellinen. Hän oli saarnansa aikana huomannut joukon miehiä, jotka\nsuhtautuivat hänen sanoihinsa kylmäkiskoisesti ja vihamielisesti\nja joista jäätävä vastavaikutus oli uhannut levitä muihinkin. Ne\nolivat kaikki iäkkäitä, rustottuneita miehiä omine pitämyksineen,\noikeita häviävän ajan juurevia tervaskantoja, joita ei mikään mahti\nmaailmassa kyennyt kääntämään uusille urille. He olivat ryhmittyneet\nerään valkopartaisen ja jylhän näköisen ukon ympärille, joka linnassa\noli toiminut heidän tietäjänään ja joka jyrkimmin oli vaatinut\nPietaria surmattavaksi. Pietari oli tuntenut, kuinka hänen saarnansa\nlopulta muuttui taisteluksi tästä ukosta huokuvaa kylmyyttä vastaan\nja kuinka tuo kylmyys hänen sanojensa lämmöstä huolimatta hyyti osan\nkuulijoita. Hänen lopettaessaan oli ukko lausunut jyrkeästi:\n\n\"Sinä puhut paljon kauniita sanoja Jumalan valtakunnasta ja\nrakkaudesta lähimmäistä kohtaan, mutta ryöväreinäpä te kuitenkin\nmiekka kourassa karkaatte meidän päällemme!\"\n\nNämä sanat olivat satuttaneet Pietaria arkaan kohtaan ja hänen oli\ntäytynyt vaieta niiden edessä. Nuo samat sanat oli usein ennenkin,\nsekä Virossa että täällä kotimaassa, katkeralla ivalla sinkautettu\nhäntä vastaan ja aina oli hän tuntenut itsensä sanattomaksi niiden\nedessä. Kun munkit olivat ryhtyneet kastetoimitukseen, oli hän\nyksinään siirtynyt syrjemmäs rannalle, seuloen mielessään tuota\nkiusallista kysymystä, pitääkö miekan käydä edellä ja sanan seurata\nvasta perässä...\n\nSelin seisoessaankin tunsi Pietari tuon taipumattoman miesryhmän\nläsnäolon. Omituinen halu veti häntä heidän puoleensa ja seisottuaan\nvielä muutaman hetken ajatuksiaan järjestellen alallaan, kääntyi hän\nhitaasti ja alkoi nousta rinnettä ylös.\n\nTietäjä istui yhä miesjoukon keskellä, jurona ja katse maahan\nluotuna. Kaikki olivat ääneti ja ikäänkuin odottivat jotakin.\n\nKun Pietari ehti heidän luokseen, kuului ylhäältä pari rämeätä\nkorpinkoikausta. Kaikki nostivat katseensa ja näkivät aukean halki\nraskain siivenlyönnein lentävän suurikokoisen ja iäkkään korpin,\njonka musta höyhenpuku oli pään puolesta jo kokonaan vaalentunut.\nSe teki miesjoukon kohdalla kierroksen ilmassa ja asettui sitten\nkuuseen, joka yksinäisenä kasvoi rinteen keskellä. Terävillä\nsilmillään tähysti se päätään käännellen alas kuin lukien maassa\nkyyröttäviä miehiä.\n\n\"Lintusi tuli, Yrö!\" huudahti tietäjään kääntyen eräs miehistä.\n\n\"Sitäpä olenkin tässä odottanut\", vastasi ukko, jonka jähmettyneet\nkasvot olivat äkkiä elostuneet. \"Se on vanha lintu ja viisas lintu\",\njatkoi hän sitten odottamattomalla puheliaisuudella. \"Se on jo yli\nsadan vuoden vanha, näettehän sen noista kaulahöyhenistäkin. Minun\nukkovaarini sen oli pienenä poikasena tuonut kotiinsa ja kesyttänyt.\nKun sitten ristinkoirat olivat ensi kerran tulleet meren takaa tähän\nmaahan ja esi-isämme olivat taistelleet heitä vastaan Räntämäen\nkukkuloilla, oli se taistelujen aikana koikkunut ilmassa hänen\npäänsä kohdalla ja kerran oli se pelastanut hänen henkensäkin. Kun\nhän oli juuri ollut saamaisillaan surmaniskun viholliselta, oli se\npudottautunut ilmasta suoraan ristityn silmille. Siitä oli tämä\ntyrmistynyt, niin että isku oli jäänyt antamatta. Ja kun ristityt\nlopulta olivat vallottaneet Turun maan ja alkaneet sinne kirkkojaan\nrakentaa, oli se lentänyt sieltä pois ja näyttänyt ukkovaarilleni\ntietä sinne, missä hän saattoi rauhassa palvella vanhoja haltioitaan.\nKuollessaan oli vaari kehottanut isääni pysymään vanhassa esi-isäin\nuskossa, ja jollei hän sillä asuinsijallaan saisi sitä rauhassa\npitää, niin tuo lintu kyllä näyttäisi hänelle tien uuteen paikkaan.\nIsäni sai kuitenkin elää ja kuolla samalla paikalla ja vasta minun\naikanani tunkivat ristityt meidän kyläämme. Silloin lähti korppimme\nsieltä pois ja minä seurasin sitä tänne Hakoisiin. Nyt on meidän\nlähdettävä täältäkin. Vai kuinka, lintuseni, minnepäin nyt on\nkulettava?\"\n\nAivankuin olisi ymmärtänyt hänen kysymyksensä, päästi korppi pitkän:\nk-lonk! ja levittäen siipensä lähti lentoon. Se kulki viistoon järven\npohjoispään yli ja metsän kohdalle päästyään teki kierroksen ilmassa,\njonka jälkeen se lähti suoraan lentämään itäpohjoista kohti, kadoten\npian kokonaan näkyvistä.\n\n\"Sinne se nyt tie vetää\", sanoi ukko, joka kädellä silmiään varjoten\noli seurannut korpin lentoa. \"Joka teistä tahtoo elää vapaana miehenä\nja uhrata Ukolle vanhalla tavalla, se seuratkoon minua. Siellä suuren\nPäijänteen takana on tilaa yllinkyllin metsästää ja kaskia polttaa.\nSinne menemme ja ensimäisessä lähteessä, jonka tiellämme kohtaamme,\npesemme itsemme puhtaiksi ristittyjen kastevesistä.\"\n\n\"Etkö pelkää ristittyjen kastelukujen tehonneen itseesi?\" kysyi eräs\nmiehistä puoliksi leikillään.\n\n\"En, sillä koko ajan rukoilin Ukkoa ja luin loitsuja\", vastasi ukko\nlyhyesti.\n\nHän nousi seisoalleen ja toistakymmentä jäykkää miestä hankkiusi\nseuraamaan häntä, vaeltamaan erämaihin ja pestyään itsestään\nristinuskon tartunnaisen elämään ja kuolemaan vanhalla pohjalla.\nÄsken, Pietarin seistessä vielä rannalla, oli jaarlin kuuluttaja\njulistanut kansanjoukolle, että kaikki, jotka olivat ottaneet vastaan\nkasteen, saisivat rauhassa lähtöä koteihinsa, joten he nyt olivat\nvapaita menemään, minne halusivat.\n\n\"Luuletteko te voivanne paeta Jumalan edestä?\" kysyi nyt Pietari\nmiehiltä. \"Kyllä me ristinuskon sanansaattajat löydämme erämaahankin.\"\n\nUkko ei vastannut mitään, vaan heitti kylmän ja halveksivan katseen\nPietariin. Sen sijaan sanoi eräs hänen seuralaisistaan:\n\n\"Ne me nuijaamme hengiltä ja silloin ei säästetä Jurvankaan poikaa,\njos hän vielä kerran tulee meille tyrkyttämään muukalaisten oppia.\"\n\n\"Kaikista vähimmän säästämme me juuri häntä, luopiota ja petturia\",\nlisäsi toinen.\n\n\"Ja jos he tulevat ylivoimalla meitä kääntämään\", jatkoi ensimäinen,\n\"niin silloin näyttää meille Yrön lintu jälleen tietä.\"\n\n\"Te poloiset pidätte siis korppia jumalananne\", yritti Pietari heitä\nivalla masentaa.\n\n\"Emme jumalana, vaan jumalan lintuna\", vastasi mies järkkymättä.\n\n\"Entä kun korppinne kerran kuolee?\"\n\n\"Kaipa Ukko lähettää meille silloin uuden tiennäyttäjän.\"\n\n\"Mutta ettehän voi loppumattomiin paeta ristinuskon edestä, sillä\ntuolla on teitä vastassa ikuinen lumi ja yö\", sanoi Pietari\npohjoiseen viitaten.\n\n\"Niinpä elämme sitten yön ja lumen keskellä ja ellemme voi elää, niin\nkuolemme ainakin vapaina miehinä.\"\n\nPietari vaikeni, tuntien itsensä voimattomaksi heitä vastaan.\nKummallinen raukeus valtasi hänet, kun hän surumielin katsoi miesten\njälkeen, heidän painuessaan rinnettä alas ja lähtiessä kiertämään\njärven pohjoisen poukaman ympäri. Ne olivat jäykimmät ja uljaimmat\nmiehet koko joukosta ja hän arvioi mielessään, kuinka arvokkaan\nvoiton ristinusko olisikaan saavuttanut, jos ne todenteolla olisivat\nkääntyneet. Hän ei voinut olla mielessään vertailematta meneviä ja\nniitä, jotka jäivät ja siis omaksuivat ristinuskon. Viimemainittujen\njoukko oli paljon sekalaisempi ja sen miehet olivat huomattavasti\nheikompia ja talttuneempia. Ne olivat alistuneet uuden ajan ikeeseen\nja kaikkien niiden kasvoilla kuvastui arka odotus.\n\nPietarin mieleen tuli Mestarin vertaus pidoista, joihin rikkaat\neivät saapuneet ja joihin kuningas sen tähden kutsutti kaikenlaiset\nvaivaiset ja köyhät. Hänen sydäntään herpasi omituinen sääli ja\nhänen halutti puhua rohkaisun sanoja tuolle neuvottomalle jääneiden\njoukolle, mutta hän tunsi tällä hetkellä itsensä voimattomaksi ja\nmykäksi. Ja niin he jokainen, Pietari ja kaikki äsken kastetut,\nseisoivat alallaan äänettöminä ja tuijottivat sekanaisin tuntein\nmenevien jälkeen. Jäykkinä ja taakseen katsomatta painalsivat ne\neteenpäin ja katosivat pian vastarannan puiden alle, joiden latvoilla\nvielä viivähti iltaruskon haikea punerrus.\n\n\n\n\nKuolinvalvojaisissa\n\n\n\"Hänen isoisänsä isä oli vielä pakana ja kaatui siinä suuressa\ntaistelussa, jossa Pyhä Eerik vihdoinkin sai kukistetuksi suomalaiset\nja pakotetuksi heidät kasteeseen.\"\n\nNäin alotti kertomuksensa isä Laurentius, tuomiokapitulin kanunki,\nja hänen ainoa kuulijansa, kuoripoika Stefanus, poimi tarkkaavaisena\njokaisen sanan, joka kumpusi hänen kunnianarvoisan ja iäkkään\nopettajansa huulilta.\n\nSuomen kirkon esipaimen, hänen hurskautensa Maunu ensimäinen,\noli aamupäivällä nukahtanut viimeiseen uneensa piispankartanossa\nKoroisten niemellä. Hänen hyvä ystävänsä varhaisimman nuoruuden\najoilta, isä Laurentius, oli tahtonut valvoa ensimäisen yön\nrakkaan vainajan kuolinhuoneessa. Ruumis lepäsi kapeassa vuoteessa\nperäseinällä ja sen kummallakin puolen paloi vahakynttilöitä.\n\nIsä Laurentius jatkoi kertomustaan Hän puhui hiljaa kuin peläten\nnukkuvaa häiritsevänsä. Kuoripoika Stefanus kumartui lähemmäs,\nvoidakseen kuulla jokaisen sanan.\n\n\"Tältä isoisän isältä jäi leski, joka lapsineen otti vastaan kasteen.\nSiitä lähtien ovat he isästä poikaan pysyneet kirkon kuuliaisina\nlapsina. Varsinkin ovat tämän suvun naiset olleet tunnettuja\nhurskaudestaan ja hyväntekeväisyydestään. Usein muistivat he\nlahjoillaan myöskin kirkkoa, sillä heidän kotinsa Ruskon Märtälässä\non ollut aina varakas ja tuo pakanana kaatunut kantaisä oli ollut\nkihlakuntansa päällikkö.\n\n\"Herrassa kuollut isämme Maunu oli nelivuotiaana sairastunut\nankarasti ja hänen eloon jäämisensä oli näyttänyt jo toivottomalta.\nSilloin oli hänen äitinsä hädissään rukoillut Neitsyt Maariaa sekä\nluvannut hänelle poikansa, jos hän paranisi. Ja silloin tapahtui\ntaudissa äkillinen käänne, sairas lapsi alkoi toipua ja parani\nennalleen ihmeen nopeasti. Kun poikanen oli täyttänyt kymmenen\nvuotta, toi hänet äitinsä saarnaajaveljesten priiorin, isä Petruksen\nluo, kertoen lupauksestaan ja sitä seuranneesta ihmeestä. Nyt tahtoi\nhän jättää pojan luostariin kasvatettavaksi. Täten jätti Maunun hänen\näitinsä ennalta tekemänsä lupauksen mukaan kirkon haltuun aivan\nniinkuin profeetta Samuelin toi hänen äitinsä Herran majaan Silossa.\nJa samoin kuin Samuelista, tuli Maunustakin kansansa ylimmäinen\npappi.\"\n\nOltuaan hetken aikaa vaiti ja niistettyään vahakynttilät kertoi isä\nLaurentius edelleen:\n\n\"Ennenkuin ryhdyn jatkamaan, tahdon hiukan kertoa omasta\nnuoruudestani. Minun isäni ei ollut suomalainen, vaan oli hän\nmuukalaisena tullut tähän maahan. Hän oli saksalaissyntyinen soturi,\njoka vieraita maita kierrellessään oli osunut Ruotsiin. Niihin\naikoihin lähti herra Birger, Ruotsinmaan jaarli, ristiretkelle\npakanallisia hämäläisiä vastaan, joiden kerrotaan kovin vainonneen\nristityitä täällä Turun maassa. Isäni seurasi mukana retkelle\nja otti osaa kaikkiin taisteluihin. Vallotettuaan hämäläisten\npäälinnan Hakoisissa rakennutti Birger sen uudestaan ja miehitti\nristinsotureilla. Sitäpaitsi rakennutti hän toisen pienemmän linnan\nKumojoen suupuoleen, turvaamaan kulkuyhteyttä Hämeenmaan ja Ruotsin\nvälillä. Tämän Kumolan linnan päälliköksi asetti hän isäni ja siellä\nnäin minäkin ensi kerran päivänvalon.\n\n\"Äitini oli tämän maan lapsi, Hämeen tyttäriä, ja hän oli hyvin\nkaunis, lempeä ja hiljainen. Isäni oli tavannut hänet sotaretkellä\nHämeessä ja silloin oli hän vasta tullut ristityksi. Oliko hän\nmielisuosiolla seurannut isääni vai oliko tämä väkisin pakottanut\nhänet siihen, sillä hän oli kova ja hillitön mies -- Herra hänen\nsielunsa kiirastulesta pelastakoon! --, sitä en varmuudella tiedä.\nÄitini ei siitä minulle koskaan puhunut, kai sen tähden, että minä\nhänen kuollessaan olin vielä kovin nuori. Isästään ja veljistään ei\nhän pitkiin aikoihin tiennyt mitään, vaan luuli heidän kaatuneen\ntaistelussa ruotsalaisia vastaan. Isä oli kuitenkin elossa. Pakanana\npysyen oli hän paennut erämaihin, saadakseen siellä elää ja kuolla\nrauhassa. Samoin kuin tyttärensä häntä, oli hänkin pitänyt tytärtään\nkuolleena. Mutta sitten oli hän sattumalta saanut kuulla hänestä ja\nlähtenyt oitis etsimään häntä.\n\n\"Olin silloin kuusivuotias ja muistan hyvin, kun tuo jyrkeä\nhämäläisukko ilmestyi Kumolan linnaan. Hän vaati äitiäni seuraamaan\nhäntä ja lähtemään pois ristittyjen luota. Mutta äidistäni oli\nennättänyt tulla hurskas ristitty ja vaikka hän ei ollutkaan\nonnellinen avioliitossaan, niin kieltäysi hän kuitenkin pakenemasta\nvelvollisuuksiaan. Sen sijaan pyysi hän isäänsä viettämään vanhuuden\npäivänsä hänen luonaan. Kun ukko oli vielä kaksi kertaa uudistanut\nvaatimuksensa ja äitini kyynelsilmin kieltäytynyt, vihastui vanhus\nja lausui hänen ylitsensä synkeän kirouksen. Juuri silloin tuli\nsaapuville isäni ja huolimatta äitini rukouksista panetti hän\nukon vankiholviin. Hänelle luvattiin vapautensa takaisin, jos hän\nkääntyisi ristinuskoon. Mutta hän ei taipunut, vaan kirosi kaikkia\nristittyjä. Silloin antoi isäni kiduttaa häntä, mutta vanhus pysyi\ntaipumatonna. Äitini ei kyennyt häntä auttamaan, niin paljon kuin\nhän rukoilikin ja vuodatti kyyneliä isänsä puolesta. Isäni pysyi\ntaipumatonna ja samoin ukko vankiholvissa. Minä luulen, että hän\nlopuksi kuoli nälkään, pysyen viimeiseen saakka lujana esi-isäinsä\npakanallisessa uskossa. Jospa me ristitytkin voisimme tarpeen\ntullessa osottaa sellaista uskallusta!\n\n\"Äitini murtui nyt kokonaan eikä hän isänsä kuoleman jälkeen elänyt\nenää kauan. Puhuttuaan minulle, ainoalle pojalleen, joka hänen täytyi\norvoksi jättää, viimeiset neuvon ja kehotuksen sanat sekä uskottuaan\nminut pyhän äidin huomaan uinahti hän hiljaa pois.\"\n\nIsä Laurentius vaikeni kostunein silmin ja Stefanus nyyhkytti\nkuuluvasti. Valo huoneessa oli himmentynyt ja isä Laurentius kiersi\njälleen niistämässä kynttilöitä. Asetuttuaan entiselle paikalleen\nikkunan pieleen ristiinnaulitun kuvan alle jatkoi hän kertomustaan:\n\n\"Kun äitini oli poissa, muuttui isäni entistä tylymmäksi. Hän joi\npaljon ja kohteli kansaa kovakouraisesti. Moni luopui sen takia\nristinuskosta ja palasi jälleen pakanuuteen. Kerran sitten palasi\nisäni eräältä ratsastusretkeltä nuolenhaava rinnassaan. Muutaman\npäivän kuluttua kuoli hän haavaansa ja minä seisoin yksin maailmassa\n-- maailmassa, jota olin oppinut jo varhain kammoinaan. Minä päätin\nnyt kokonaan vetäytyä pois sen pahuuden keskeltä. Kun saarnaajaveljet\nolivat jo tänne Turkuun rakentaneet luostarin, luovutin minä sille\nsen omaisuuden, jonka isäni jätti jälkeensä, ja rupesin itse\nnoviisiksi.\n\n\"Vähää ennen kuin hänen äitinsä toi luostariin tämän Herrassa\nnukkuneen vainajamme, päättyi minun noviisiaikani ja minut\nvihittiin veljeskunnan jäseneksi. Olin muutamien muiden veljien\nkanssa saapuvilla silloin, kun priiori otti vastaan tuon Neitsyt\nMaarialle pyhitetyn poikasen. Muistan hyvin, kuinka me kaikki\ntulimme liikutetuiksi äidin kertomuksesta ja kuinka me samalla heti\nmielistyimme kirkassilmäiseen ja vakavaan poikaan.\n\n\"Vaikka hän ei vielä ollutkaan siinä iässä, jonka veljeskunnan\nsäännöt asettavat noviisiksi pyrkijälle, päätettiin hänet kuitenkin\nottaa heti luostariin ja antaa siellä hänelle opetusta. Hän tuli\nsiten ensimäiseksi oppilaaksi luostarikouluun, joka vasta myöhemmin\nja juuri hänen toimestaan pantiin säännölliseen käyntiin.\n\n\"Minun toimekseni tuli antaa hänelle opetusta ja mieluisampaa\ntehtävää ei minulla ole koskaan ollut. Hän oppi lukemaan ja\nkirjottamaan niin keveästi kuin olisi se ollut leikkiä vain. Minä\nkiinnyin häneen päivä päivältä yhä lujemmin, ja niiltä ajoin\njatkui ystävyytemme rikkumatonna läpi elämän. Hän oli aina sävyisä\nja tyyni enkä minä koskaan nähnyt häntä vihastuneena tai kuullut\nhänen käyttävän sopimattomia sanoja. _Ora et labora_ oli se ohje,\njota hän noudatti kaiken elinaikansa. Hän ei lyönyt koskaan laimin\nhartaudenharjotuksiaan ja elämältään oli hän puhdas ja siveä,\ntodellinen Herran nasiri kaikessa vaelluksessaan.\n\n\"Hänen hengenlahjansa olivat runsaat ja moninaiset ja opin\nammentaminen oli hänelle leikintekoa, kuten jo sanoin. Ennen\nnoviisiaikansa päättymistä oli hän jo siinä määrin perehtynyt\nlatinankieleen, että hän veljeskunnan jäseneksi tullessaan oli\nlukenut jo läpi kaikki ne kirjat, mitä veljeskunnan kirjastossa\nsiihen aikaan oli. Pyhän kirjan tunsi hän tarkoin ja osasi siitä\npitkiä kappaleita ulkoa. Me kehotimme häntä matkustamaan ulkomaille,\njossa hänellä olisi parempi tilaisuus laajentaa oppiaan. Hän\nnoudattikin mielellään meidän kehotustamme ja viivyttyään muutamia\nvuosia Ruotsissa ja Saksassa, palasi hän tänne synnyinmaahansa sekä\nryhtyi suuresta opistaan huolimatta nöyrästi saarnaajavirkaansa.\n\n\"Minut oli sillä välin valittu tuomiokapitulin jäseneksi. Kun\nkahden vuoden kuluttua tuli kuoleman kautta jälleen kanungin paikka\navonaiseksi, valittiin siihen veli Maunu, joka nuoruudestaan\nhuolimatta oli oppinsa, suuren saarnaajataitonsa ja hurskaan elämänsä\ntakia suuressa maineessa. Siten olimme me taas lähellä toisiamme ja\nystävyytemme lujittui yhä.\n\n\"Niin kuluivat vuodet, meidän rinnakkain työskennellessämme Herran\nviinamäessä. Tuli sitten tammikuun viideskolmatta päivä Herran\nvuonna 1291. Aamumessun päätyttyä tuomiokirkossa kokoonnuimme me\ntuomiokapitulin kanungit sakaristoon valitsemaan itsellemme ja\nSuomen seurakunnalle esimiestä, sillä isä Johannes oli siirtynyt\nUpsalan arkkipiispan istuimelle. Hetken neuvoteltuamme päätimme me\nnoudattaa sitä vaalitapaa, jota kutsutaan nimellä _via kompromissi_,\nse on: joukostamme oli ensin valittava yksi, joka sitten yksinään\nsaisi valita piispan. Pidettyämme rukouksen löimme arpaa ja niin\ntapahtui, että piispan valitseminen lankesi minun osalleni. Olisin\nkyllä tahtonut päästä tuosta edesvastuullisesta tehtävästä, mutta se\nei käynyt päinsä ja minun oli mukaannuttava. Palasin siis yksinäni\nkirkkoon, rukoillakseni siellä valoa ylhäältä.\n\n\"Saadessani tämän raskaan tehtävän osalleni, välähti heti mielessäni,\nettä minun oli valittava piispanvirkaan ystäväni Maunu. Mutta\nkoska hän oli nuorin meistä kaikista sekä ollut lyhimmän ajan\nkanunkina, heräsi minun mielessäni kaikenlaisia epäilyksiä ja pelkoa\nvirkatoverieni tyytymättömyydestä. Menin siis kirkkoon, joka tällä\nvälin oli tyhjentynyt ihmisistä, ja polvistuin Herramme äidille\npyhitetyn alttarin eteen ja syvennyin rukoukseen. Mutta tuskin olin\nehtinyt kymmentäkään sanaa lausua, kun kuulin vienon äänen, joka tuli\nkorviini kuin kesätuulen kantama kuiskaus, lausuvan sanat: _Elige\nfratrem Magnum!_ -- Valitse veli Maunu!\n\n\"Hämmästyneenä nousin minä paikaltani ja kiersin ympäri kirkon,\nnähdäkseni, oliko siellä sittekin joku toinen. Mutta ei, kirkko oli\ntypösen tyhjä ja sakariston ovi visusti kiinni. Ihmetellen palasin\nminä alttarin ääreen ja polvistuin uudelleen. Mutta ehdittyäni lausua\nainoastaan muutaman sanan, kuulin jälleen läheltäni sekä äskeistä\nselvemmin sanat: _Elige fratrem Magnum! elige fratrem Magnum!_\n\n\"Minä kohotin nopeasti katseeni pyhän neitsyen kuvaan, joka oli\nseinässä alttarin yläpuolella. Ja kuinka hämmästyinkään, kun se\nvaativasti katsoi suoraan minuun ja sen huulet tuntuivat vielä\nliikkuvan. Samalla muistui mieleeni, kuinka veli Maunu oli jo lapsena\nluvattu Neitsyt Maarialle, joka ihmeen kautta oli pelastanut hänet\nkuolemasta. Kiitin hartaasti taivaallista rouvaa ja palasin sen\njälkeen sakaristoon. Täällä kerroin nyt, mitä kirkossa oli tapahtunut\nja että minä seurakuntamme suojelijattaren tahdosta valitsen\nkorkeasti oppineen veli Maunun kirkkomme ylipaimeneksi. Yksikään\nläsnäolevista ei osottanut tyytymättömyyttä valintani johdosta, vaan\nkaikki riensivät tervehtimään esimiehenään veli Maunua.\"\n\nTiimalasissa, joka oli kiinnitetty seinään kuolinvuoteen jalkopäässä,\ntyhjensi ylärivin viimeinen suppilo juuri viimeiset hiekkajyväsensä\nalempaan suppiloon. Se oli merkki siitä, että keskiyön hetki oli\nsaapunut, sillä isä Laurentius tovereineen oli alottanut valvomisen\ntoisen yövartion kuluessa. Ensinmainittu nousi ja käänsi ajanmittarin\nylösalaisin, jolloin hiekka alotti jälleen kiertokulkunsa. Tämän\njälkeen polvistui kumpikin ristiinnaulitun kuvan alle, rukoillen\nvainajan sielulle rauhaa sekä itselleen turvaa kaikkia keskiyön\nvaaroja vastaan. He lopettivat hartautensa vasta, kun ylärivin\nensimäinen suppilo oli tyhjentynyt ja sydänyön hetki siis oli ohi.\n\n\"Hän oli ensimäinen piispa, joka oli lähtenyt suomalaisen kansan\nkeskuudesta\", jatkoi isä Laurentius. \"Seitsemäntoista vuotta on hän\nkantanut hiippaa ja sauvaa, ja se aika on ollut kultainen ajanjakso\nseurakuntamme elämässä. Paria ensimäistä vuotta lukuun ottamatta on\nhänen piispautensa aika ollut rauhan ja siunauksen aikaa. Maa on\nsaanut olla vihollisilta rauhassa ja Herra on siunannut sitä vuodesta\nvuoteen runsailla sadoilla. Seurakunta on laajentunut, vakaantunut\nja järjestynyt ja hänen toimestaan on vihdoinkin lopullisesti\nvalmistunut tuomiokirkkomme, jonka holvien kätköihin hän nyt itse\nensimäisenä pääsee lepäämään. Hänen lempeä saarnansa on levittänyt\nja juurruttanut ristinuskoa paljon paremmin kuin vallottajan miekka.\nKauan tulee kansa tässä maassa häntä kaipaamaan ja köyhät ja\nvaivaiset siunaavat hänen muistoaan.\"\n\nIsä Laurentius istui hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten kohotti\nhän päänsä ja lopetti kertomuksensa sanoilla:\n\n\"Minusta on aina tuntunut, että hänessä olivat yhtyneinä kaikki\nne hyvät avut, mitkä suurten varjojen keskellä piilevät siinä\nkovapintaisessa ja eripuraisessa, mutta lujassa ja uskollisessa\nkansassa, jonka lapsi hän itsekin oli. Ja niinpä varmasti tämä\nomituinen ja karhea erämaiden kansa, joka on synnyttänyt sellaisen\npojan, on ajan ja Herramme muovailemana kykenevä paljoon hyvään.\"\n\nIsä Laurentius vaikeni ja kumpikin käänsi katseensa vainajaan,\njoka lepäsi suorana valkoisen peitteen alla, ristiinnaulitunkuva\nrinnalleen painettuna. Hänen selkeäpiirteiset kasvonsa olivat\nnäkyvissä. Viikatemiehen saapuessa ei vanhuuden lakastuneisuus ollut\nehtinyt niille vielä leimaansa painaa. Ne olivat hymyilevän tyynet,\nikäänkuin hän olisi nukkunut ja nukkuessaan nähnyt kaunista unta.\n\n\n\n\nKristuksen kantaja\n\n\nKun turkulainen porvari Anterus Kaukoi keskikesällä v. 1310 palasi\nLyypekistä, koristi hänen aluksensa kokkaa Pyhän Kristoforoksen\npuinen veistokuva, jonka hän matkallaan oli hankkinut laivansa\nsuojelijaksi. Sellaista ei oltu ennen Turussa nähty, ja suuri joukko\nkansaa seuraili pitkin rantaa sikäli kuin Kaukoin alus hiljalleen\nluovi Aurajokea ylös. Silloin tapahtui ihme ja kansan joukosta kuului\nhämmästyksen huutoja. Puusta veistetty pyhimys alkoi näet hymyillä\nja nyökytellä päätään ikäänkuin tervehtien kummallakin joen rannalla\nliikehtiviä ihmisiä.\n\nTämän ihmeen näki myöskin kolme munkkia, jotka työskentelivät\nluostarin puutarhassa Samppalinnan kupeella.\n\n\"Mitä tämä tietää?\" huudahtivat yhteen ääneen ja huolestuneina kaksi\nnuorempaa munkkia, tehden kolme kertaa ristinmerkin ja kääntyen\nkysyvinä kolmannen puoleen, joka oli viisaan näköinen, valkopartainen\nukko.\n\nIsä Petrus nojasi tyynesti lapioonsa, katse luotuna alas joelle,\nmissä puinen Pyhä Kristoforos yhä hymyili ja nyökäytteli päätään,\nsekä lausui:\n\n\"Tuhannen vuoden kuluttua palaa nyt Pyhä Kristoforos ensi kerran\nsyntymämaahansa ja sen vuoksi hän hymyilee ja tervehtii meitä,\nmyöhäsyntyisiä heimolaisiaan.\"\n\n\"Salve tibi, sanctissime!\" lisäsi hän ja teki pyhimyksen kuvaa kohti\nohennetulla kädellään ristinmerkin.\n\nMutta hänen nuoret munkkitoverinsa joutuivat hänen sanoistaan yhtä\nymmälle kuin hetki sitten laivan kokassa tapahtuneesta ihmeestä.\nVanhus, joka oli kuulu viisaudestaan ja opistaan, antoi kuitenkin\nvasta illalla selityksen sanoilleen.\n\nKun munkit olivat kerääntyneet illallisaterialle luostarin\nruokahuoneeseen ja keskusteluaiheena oli päivällä tapahtunut ihme,\nkysyi isä Petrukselta toinen niistä nuorista luostariveljistä, jotka\nhänen kanssaan olivat päivällä ryytimaassa työskennelleet:\n\n\"Olisiko siis totta, että Pyhä Kristoforos on syntynyt tässä maassa?\"\n\n\"Ja kuinka se ei voisi olla totta?\" lausui isä Petrus.\n\n\"Mutta eikös hän ollut kotoisin Kanaanin maasta?\" huomautti priiori.\n\n\"Hm, myöhemmin syntyneissä legendoissa sanotaan kyllä niin, mutta,\nmikäli minä olen asiaa tutkinut, on se nimien sekottamisesta johtunut\nharhakäsitys\", vastasi isä Petrus. \"Esimerkiksi Pyhän Ansgariuksen\nelämäkerran kirjottaja, piispa Rimbertus, sanoo nimenomaan, että\nPyhä Kristoforos oli kotoisin kaukaisesta saaresta Pohjolassa,\nkynokefalein eli caninaein kansasta. Ja ihan samanlaisen tiedonannon\nmuistelen joskus nuoruudessani lukeneeni varhaisemmistakin Pyhän\nKristoforoksen legendoista.\"\n\n\"Tarkottaisivatko sitte nämä kynokefalit tai caninaeit suomalaisia?\"\nkysyi priiori.\n\n\"Selvästikin!\" vastasi isä Petrus. \"Kutsutaanhan tämän maan\nmuinaisia asukkaita vielä nytkin pohjoisempana nimellä kainulaiset\neli latinaksi caninaei. Mutta tämä latinalainen nimenmuoto toi\nmieleen sanan canis, koira, ja siitä sai etelämaalaisten parissa\nalkunsa usko, että täällä asui koiranpäällä varustettuja ihmisiä\neli kreikkalaisella nimellä kynokefaleja. Näitä nimiä käyttävät\nsuomalaisista Aithikos Istrialainen ynnä muut varhaisemman\najan scriptores. Myöhemmin hämmennettiin nimi caninaei yhteen\nkananealaisnimen kanssa ja alettiin niin muodoin uskoa, että Pyhä\nKristoforos olisi ollut kotoisin Kanaanin maasta eli Palestiinasta,\njossa meidän Herramme eli ja opetti.\"\n\nTämä isä Petruksen sitova todistelu sai munkit täysin vakuutetuiksi\nja ihastuneena huudahti priiori:\n\n\"Mikä suuri kunnia meille, että tämä jalo pyhimys on kotoisin\nmeidän maastamme. Kun me sen nyt tiedämme, niin meidän on kiiruusti\nhankittava luostariimme hänen veistokuvansa.\"\n\nHetken kuluttua jatkoi hän:\n\n\"Isä Petrus, sinä joka olet niin perillä pyhän kirkkomme opissa ja\nkirjotuksissa, kerro meille nyt illan kuluksi ja ylösrakennukseksi\nPyhän Kristoforoksen elämän juoksu, sillä meillä toisilla on hänestä\nsangen vajanaiset tiedot, kuten juuri nähtiin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänen isänsä oli voimallinen metsästäjä, joka ensimäisten\nperhekuntien joukossa oli idästä saapunut tähän maahan, -- alotti\nisä Petrus kertomuksensa. Syntyessään oli hän itse jo yhtä vahva\nkuin tavalliset lapset kolmivuotiaina. Kun äiti kantoi tämän\njättiläislapsen isän nähtäväksi, joka oli kauan ollut nyreissään\nsiitä, että heille siihen saakka oli syntynyt pelkkiä tyttäriä,\nhuudahti tämä äskensyntyneen käteen tarttuen:\n\n\"Vihdoinkin mies!\"\n\nJa siitä hetkestä oli hänellä nimenä Mies, jota hän kantoi aina\nsiihen saakka kunnes Herramme itse antoi hänelle uuden nimen.\n\nKahdentoista vuotiaana oli hän jo täyden miehen mittainen ja\ntaisteli isänsä rinnalla nahkapukimia ja kiviaseita käyttäviä\njotuneita vastaan. Mutta ennenkuin hän ehti saavuttaa viidettätoista\nikävuottaan, tuhoutui hänen ympäriltään koko perhe näissä\ntaisteluissa ja Mies joutui yksin maailmalle.\n\nKäyden seikkailusta seikkailuun ja taistelusta taisteluun kulkeusi\nhän vähitellen eteläisille maille, missä siihen aikaan hallitsivat\nmahtavimmat ruhtinaat. Hänestä, joka oli siinnyt ja kasvanut\ntaistelussa jättiläisiä vastaan ja jolle hänen pakanallinen isänsä\noli lapsena syöttänyt karhun sydämen, oli itsestäänkin paisunut niin\nväkevä jättiläinen, ettei häntä kyennyt voimain mittelyssä kukaan\nvoittamaan. Sen vuoksi ei hän suostunut palvelemaan muita kuin\nmaailman voimallisinta kuningasta.\n\nKun hän siis seikkailevien heimolaistensa ja varjaagien parissa tuli\nkerran Konstantinopoliin, jonka keisaria kaikki sanoivat maailman\nmahtavimmaksi hallitsijaksi, palkkautui Mies hänen henkivartiakseen\nja palveli häntä järkkymättömällä uskollisuudella.\n\nKun keisari oli eräänä päivänä miehineen vuoristossa metsästämässä,\njuoksi hänen editseen ihmeellinen sysimusta hirvi. Viitaten Miehen\nseuraamaan itseään kannusti keisari hevostaan ja lähti ajamaan\nsitä takaa. Koko päivän seurasivat he tuon merkillisen eläimen\nkintereillä. Ja kun he vihdoin auringon laskiessa saavuttivat sen\nvuoriston jylhimmässä osassa, muuttui se yhtäkkiä heidän silmäinsä\nedessä paholaiseksi. Silloin kalpeni keisari, horjahti satulassaan ja\ntehden hätäisen ristinmerkin käänsi hevosensa pakoon.\n\nTämän nähdessään huusi Mies ihmeissään:\n\n\"Mitä, pelkäätkö sinä, valtias, tuota?\"\n\nMutta pelästynyt keisari huusi hänelle ainoastaan:\n\n\"Pois, joutuin pois täältä!\"\n\nSilloin sanoi Mies:\n\n\"Sinä et siis olekaan mahtavin mies maailmassa, koska pelkäät tuota?\nHyvä, saatettuani sinut seuralaistesi luokse luovun minä oitis\npalveluksestasi ja palaan hänen luokseen.\"\n\nJa kauhistunut keisari kuuli takaansa paholaisen pilkallisen\nvoittonaurun.\n\nSaatettuaan keisarin muun metsästysseurueen luokse, luopui Mies\nsanojensa mukaan hänen palveluksestaan ja palasi vuoristoon etsimään\npaholaista. Hän löysi hänet äskeiseltä paikalta ja tarjoutui kohta\nhänen palvelukseensa. Mielihyvin otti paholainen hänen tarjouksensa\nvastaan ja kontrahti tehtiin. Mies sai tehtäväkseen hävittää kirkkoja\nja tuhota luostareita.\n\nSamalla järkkymättömällä uskollisuudella kuin ennen keisaria,\npalveli hän nyt paholaista. Suurilla kallionlohkareilla pommitti\nhän väsymättä kirkkoja ja hätä ja valitus täytti laaksot, sillä\nluhistuneet kirkonmuurit ja raiskatut luostaripuutarhat osottivat,\nmissä jättiläinen Mies oli liikkunut.\n\nVälistä, kun hän yksinään kiipeili vuorilla ja antoi silmänsä\nliukua yli äärettömäin metsien, joiden keskellä pilkotti järviä\ntai luikerteli virtoja hopeisina nauhoina, hiipi hänen sydämeensä\nmurheellinen kaiho ja hän ikävöitsi kaukaisen syntymämaansa metsiä.\nMutta hän oli luonteeltaan uskollinen ja lupauksensa pitäen palveli\nhän edelleen paholaista.\n\nKun he eräänä päivänä, uusia hävityksiä suunnitellen, kulkivat\npaholaisen kanssa pitkin vuoripolkua, kohtasivat he tienoheen\npystytetyn pylvään, johon paimenten suojaksi oli kiinnitetty\nyksinkertainen ristiinnaulitun kuva. Sen nähdessään kalpeni\npaholainen, vetäytyi säikähtyneenä takaisin ja poikkesi syrjään\npolulta.\n\n\"Mitä nyt, valtias, pelkäätkö sinä tuota?\" huudahti hämmästynyt Mies.\n\"Kuka hän sitten on?\"\n\n\"Etkö tiedä, sehän on ristiinnaulittu Kristus, minun pahin\nvihamieheni!\" huusi paholainen hampaitaan kiristellen.\n\n\"Hän on siis sinua mahtavampi, koska sinä pelkäät häntä\", lausui Mies.\n\nMutta vältellen vastasi paholainen:\n\n\"Hän on juuri se, jonka vahingoksi me hävitämme kirkkoja ja\nluostareita.\"\n\n\"Hyvä, minä luovun tästä hetkestä lähtien sinun palveluksestasi ja\nlähden etsimään Kristusta, jota sinä pelkäät\", ilmotti Mies, \"sillä\nminä tahdon palvella ainoastaan kaikista mahtavinta.\"\n\nJa kontrahdin rikkoen jätti hän siihen paholaisen palvelemisen sekä\nlähti etsimään Kristusta.\n\nKauan kierteli hän maita ja kyseli ihmisiltä Kristusta. Kukaan ei\ntiennyt neuvoa, missä Kristus oli, mutta Mies jatkoi yhä etsintäänsä,\nsillä hän oli luonteeltansa myöskin sangen itsepintainen.\n\nKerran hän sitten, laajan metsäisen tienoon halki vaeltaessaan, osui\nuupuneena yksinäisen erakon majalle.\n\n\"Voitko sinä, vanhus, joka näytät niin viisaalta ja paljon\nkokeneelta, neuvoa minulle missä saa tavata Kristuksen?\" kysyi hän\nerakolta.\n\n\"Kyllä, sillä minä olen yksi hänen vähäisimmistä palvelijoistaan\",\nvastasi erakko.\n\nTämän kuultuaan ihastui Mies suuresti ja tiedusteli edelleen, mistä\nhän löytäisi Kristuksen.\n\n\"Häntä löytääksesi ei sinun, poikani, tarvitse ottaa askeltakaan,\nsillä hän on kaikkialla läsnäoleva\", sanoi erakko.\n\nTätä ei Mies kuitenkaan käsittänyt, vaan kysyi epäröiden:\n\n\"Mutta onhan hän mahtavin ruhtinas maan päällä?\"\n\n\"On kyllä, sillä hän on maan ja taivaan herra\", vastasi erakko.\n\n\"Niin, minä uskon sen, sillä minä olen nähnyt paholaisen peljästyvän\nhänen kuvansa edessä\", sanoi Mies. \"Ja nyt minä tahtoisin päästä\nhänen palvelukseensa.\"\n\nNähdessään hänen yksinkertaisen ja lujan uskonsa, opetti erakko\nvieraalleen enemmän Kristuksesta ja vei hänet sitten lähteen luokse\nsekä kastoi.\n\n\"Neuvo nyt minulle, kuinka minun on palveltava uutta herraani\", pyysi\nMies kasteen jälkeen.\n\n\"Aivan kuten minäkin\", vastasi erakko, \"paastoten, rukoillen ja\nvalvoen.\"\n\nSilloin ojensi Mies suoraksi kahdentoista jalan mittaisen vartensa ja\nhuudahti:\n\n\"Mutta katsohan minua ja päätä itse, voinko minä mitenkään paastota\n-- minä, joka tarvitsen nälkääni kokonaisen lampaan. Ja valvominen on\nminulle aivan yhtä työlästä enkä minä myöskään pysty rukoilemaan. Ei,\nneuvo minulle jotakin muuta.\"\n\nTämän kuullessaan tuli erakko murheelliseksi opetuslapsensa tähden\nja vaipui mietteisiinsä. Mutta muistaessaan hänen lujan uskonsa ja\nhartaan halunsa palvella Kristusta, kirkastui hänen katseensa jälleen\nja hän lausui:\n\n\"Niin, eiväthän kaikki perheen palvelijat palvele isäntäänsä samaa\ntyötä tehden. Nyt, poikani, tiedän työn, joka soveltuu sinulle ja on\nsamalla otollinen herrallemme Kristukselle. Tule ja seuraa minua.\"\n\nErakko vaelsi Miehen edellä, kunnes tie päättyi leveän ja vuolaan\nvirran äyräälle.\n\n\"Katsohan\", lausui erakko, \"tätä tietä myöten kulkee paljon hurskaita\npyhiinvaeltajia ja heidän on sangen työlästä päästä tämän vaarallisen\nvirran yli ja monta heistä on saanut surmansa sen vuolteissa. Asetu\nsinä tähän asumaan ja auta heitä virran yli. Siten tulevat sinun\njättiläisvoimasi parhaiten käytetyiksi Kristuksen palvelukseen.\"\n\nMies suostui erakon esitykseen ja jäi lautturiksi virralle.\nUskollisesti palveli hän näkymätöntä herraansa, kantaen vuodesta\nvuoteen jättiläishartioillaan köyhiä pyhiinvaeltajia yli virran.\n\nMutta kun toisinaan ei päiväkausiin ilmestynyt ketään ylitse\nautettavia ja Mies istui yksinään virran äyräällä, tuijottaen\nlaineisiin, jotka kaukaa tullen vierivät toiseen kaukaisuuteen,\nhiipi jälleen hänen sydämeensä raskas kaiho ja ikävä kaukaiseen\nsyntymämaahansa, jossa hänen varhaisin kotinsa oli ollut samanlaisen\nvirran äyräällä. Mutta uskollisena pysyi hän nytkin kutsumiselleen ja\nodotti vielä kerran saavansa nähdä herran, jota hän palveli.\n\nEräänä päivänä ilmestyi sitten rannalle hänen edellinen herransa,\npaholainen, ja alkoi pilkata hänen nykyistä tointansa.\n\n\"Kuinka sinä palvelet olentoa, jota et ole koskaan nähnyt ja joka\nei kertaakaan saavu luoksesi maksamaan sinulle palkkaasi\", puhui\nse. \"Toistahan sinun oli minun palveluksessani, jolloin sinulla oli\ntilaisuus saada kultaa ja mainetta niin paljon kuin halusit.\"\n\n\"Nykyiseltä herraltani saan minä palkan kuoltuani\", vastasi Mies, \"ja\nsitäpaitsi hentoisin minä palvella häntä ilman palkkaakin, koska hän\non maailman voimallisin ruhtinas.\"\n\n\"Voimallisin ruhtinasko sellainen, jota ei koskaan eikä missään näe?\"\njatkoi paholainen. \"Minä uskon, ettei häntä niin ollen ole lainkaan\nolemassa, vaan kaikki tyyni on tuon hupsun erakon aivoissa syntynyttä\nhouretta.\"\n\n\"Kyllä hän on olemassa, sillä minä olen nähnyt sinun itsesi\nkalpenevan jo hänen pelkän kuvansa edessä\", vastasi Mies vakaisesti.\n\nTämän kuultuaan suuttui paholainen hirveästi ja lähti kirouksia\nsyytäen hänen luotaan.\n\nMutta kohta hänen mentyään ilmestyi rannalle vähäinen lapsi, joka\ntahtoi päästä toiselle rannalle. Hellävaroen asetti Mies hänet\nolkapäälleen ja lähti sauvallaan itseään tukien kahlaamaan virran\nyli. Mutta joka askeleella lisääntyi lapsen paino ja keskivirralle\nehdittyään painui Mies kumaraan hänen allaan. Kuta lähemmäs\ntoista rantaa hän pääsi, sitä raskaammaksi kävi lapsukainen hänen\nhartioillaan. Lähelle vedenpintaa painuneena ponnisteli hän\nläähättäen eteenpäin ja kerran luuli hän jo vaipuvansa virran\nvuolteisiin. Viimeiset voimansa ponnistaen pääsi hän vihdoin lopen\nuupuneena rannalle.\n\n\"Mikä ihmeellinen paino sinussa, lapsukainen, on, kun kokonaan\nuuvutit minut, jättiläisen?\" huoahti hän taakkansa rannalle laskien.\n\nSilloin lausui lapsi hämmästyneelle saattajalleen:\n\n\"Miksi ihmettelet minun painoani, sillä maailman syntitaakka lepää\nminun hartioillani. Minä olen se, jota sinä nämä vuodet olet niin\nuskollisesti palvellut.\"\n\nSamassa muuttui lapsi täysikasvuiseksi mieheksi, jonka käsissä ja\njaloissa oli naulanreiät sekä kylessä avoin haava.\n\n\"Ja tästä lähin\", jatkoi Kristus, \"ei sinua enää pidä kutsuttaman\nMieheksi, vaan sinun nimesi olkoon Kristoforos, se on niin paljon\nkuin Kristuksen kantaja.\"\n\nJa siunaten ojensi hän kätensä polvistuneen Kristoforoksen yli sekä\nhäipyi näkyvistä.\n\nMutta suuri onni ja autuus täyttivät Kristoforoksen sydämen ja\nentistä suuremmalla uskollisuudella ja hartaudella palveli hän sen\njälkeen herraansa ja laajalle levisi maine hänen hurskaudestaan.\n\nNiihin aikoihin hallitsi siinä maakunnassa jumalaton maaherra nimeltä\nDagnus. Hän alkoi kadehtia Kristoforosta, jonka nuhteettomuutta\nkaikki ylistivät, ja tekosyytösten nojalla otatti hän hänet kiinni\nsekä sulki tyrmään. Saadakseen hänet suistetuksi siveyden tieltä,\nlähetti hän vankihuoneeseen toinen toistaan kauniimpia neitoja\nviettelemään Kristoforosta. Mutta vanki ei horjunut, vaan käännytti\nsen sijaan hurskaudellaan viettelijänsäkin totiseen Kristuksen\ntuntemiseen.\n\nTästä kiihtyi Dagnuksen viha entistä suurempaan vimmaan. Hän\nruoskitti Kristoforosta hehkuvilla rautaraipoilla ja istutti hänet\ntuliseksi kuumennettuun rautatuoliin, mutta mikään ei saanut hänen\nuskoaan horjumaan. Päinvastoin kääntyivät hänen piinaajansa toinen\ntoisensa jälkeen, päästäkseen osallisiksi samasta uskosta.\n\nSilloin tuotatti Dagnus Kristoforoksen huvilinnansa puistoon, jossa\nhän piti juhlaa jumalattomain vierastensa kanssa, aikoen häntä\nrääkätä kaikkien näiden läsnäollessa. Kristoforos sidottiin puuhun\nja Dagnus käski taitavimman jousimiehensä nuolilla naulita vangin\njäsen jäseneltä puuhun. Mutta Kristoforoksen rinnalla seisoi muille\nnäkymätönnä pyhä äiti ja ensimäinen nuoli, jonka jousimies ampui,\nkilpistyi vankia vahingoittamatta takaisin ja puhkasi Dagnukselta\nsilmän. Tämän nähdessään tarjosi Kristoforos päänsä, että hänen\nverellään parannettaisiin maaherran silmä. Hänet mestattiin ja kohta\nkun hänen verellään siveltiin puhjennutta silmää, parani se ennalleen.\n\nNiin kärsi ensimäinen kristitty suomalainen marttyyrikuoleman. Hänet\notettiin pyhimysten joukkoon ja varsinkin merimiehet ja sepät pitävät\nhäntä suojelijanaan ja esirukoilijanaan.\n\nHetken vaiti oltuaan lopetti isä Petrus kertomuksensa näin:\n\nNyt on Pyhä Kristoforos veistokuvan muodossa palannut takaisin\nsynnyinmaahansa ja nähdessään, että tännekin on jo pystytetty\nKristuksen kirkkoja, kirkasti hymy kuvapatsaan kasvoja.\n\n\n\n\nKohtalon kourissa\n\n\nHeikin messuksi v. 1351 saapui Turkuun muun muassa eräs\nhollantilainen laiva. Kohta kun se oli asettunut Aurajokeen, kuoli\nmuuan laivamiehistä, joka tulomatkalla oli sairastunut. Laivuri\nsalasi hänen kuolemansa ja heitätti ruumiin yöllä virtaan. Mutta\nseuraavana päivänä kohosi se pinnalle ja kellui joella kaikkien\nnähtävänä. Se oli pahasti turvonnut ja se oli täynnä paiseita ja\nmustia pilkkuja.\n\nSamana päivänä sairastui eräs porvarinrenki, joka isäntänsä puolesta\noli ollut hakemassa tavaroita hollantilaisesta laivasta. Hän sai\nankaroita ylenannatuskohtauksia, kainaloihin ja polviin nousi\nkipeitä paisumia ja kaikkialle ihoon ilmestyi samanlaisia mustia\npilkkuja kuin joessa nähdyllä ruumiilla. Parin päivän kuluttua hän\nkuoli, mutta sitä ennen oli naapuritalossa ilmestynyt samanlaisia\ntaudinoireita.\n\nMusta surma oli siis saapunut Suomeen ja ihmiset valtasi hätä ja\nkauhistus.\n\nSiitä oli jo paljon aikaisemmin saapunut viestejä Suomeen.\nSillä vuosia sitten se oli tullut Aasiasta Etelä-Europaan ja\nsanansaattajinaan maanjäristykset ja katovuodet oli se kulkenut\nmaasta maahan, siirtyen hiljalleen mutta varmasti pohjoista kohti.\nViimeisinä vuosina se oli raivonnut Saksassa, Norjassa ja Ruotsissa.\nKolmella neljänneksellä olivat ihmiset vähentyneet kaikissa\nmaissa missä se oli vieraillut, ja kokonaisia pitäjiä kerrottiin\nRuotsissakin tulleen autioiksi, niin että kirkkojen kynnysten edessä\nrehottivat jo pajupensaat.\n\nJa nyt tuo hirveä vieras oli vuorostaan saapunut Suomeen!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän aikaan oli Pyhän Olavin luostarissa Turussa saarnaajaveli\nnimeltä Tuomas, Hän oli ollut aina hiljainen ja itseensäsulkeutunut\nmies. Kun ulkomailta oli saapunut viestejä suurista vitsauksista,\noli hän pukeutunut karvapaitaan, alkanut paastota ja ruoskia itseään\nsekä julistaa viimeisen ajan tulemista. Tätä hän oli tehnyt jo\nvuosikausia, antaen tukkansa ja partansa kasvaa pitkäksi ja muuttuen\nalituisesta paastoamisesta laihaksi kuin luuranko. Toiset pitivät\nhäntä heikkomielisenä, mutta toiset hurskaana Jumalan miehenä.\n\nKun toinen mustan surman uhri oli kuollut ja säikähtynyt\nmarkkinakansa varustausi kiiruusti hajaantumaan tästä kovanonnen\nkaupungista, ilmestyi Tuomas Luostarimäen korkeimmalle kukkulalle ja\nkädet kaupungin yli ojennettuna huusi:\n\n\"Neljäs sinetti on avattu ja katso, hiirenkarvainen orhi on lähtenyt\nmaata kiertämään, ja joka sen päällä istuu, sen nimi on kuolema, ja\nhelvetti noudattaa häntä ja hänelle on annettu voima tappaa neljättä\nosaa maan päältä. Sillä se suuri hänen vihansa päivä on tullut ja\nkuka voi pysyä!\"\n\nKauhistuneina löivät ihmiset rintoihinsa, ja toisten kiiruhtaessa\npois kaupungista, riensivät toiset kirkkoon, jossa Pyhän Henrikin\nluut oli asetettu kansan suudeltavaksi ja jossa itse piispa suoritti\nesirukouksia.\n\nMutta Tuomas jätti tämän jälkeen luostarin ja lähti maakuntaan\njulistamaan viimeisen, ajan saapumista. Mustaan dominikaanikaapuun\nverhottuna kulki tuo pörröinen, luurangoksi laihtunut munkki,\njonka sisään painuneet silmät hehkuivat kuin hiilet, mustan surman\nedelläkävijänä kylästä kylään, saarnaten noiden ilmestyskirjan\nsanojen johdosta ja kehottaen ihmisiä pikaiseen katumukseen ja\nparannukseen. Ja kaikkialla valtasi ihmiset suuri hätä ja joukottain\nriensivät he pappien luokse tunnustamaan syntejään sekä kantoivat\nuhrikynttilöitä Pyhälle Henrikille, Pyhälle Uotille ja Eerikille.\nToiset tekivät suuria uhri- ja pyhiinvaelluslupauksia, toiset\nturvautuivat samalla kertaa sekä pyhimyksiin että vanhoihin esi-isäin\ntaikoihin ja muutamat pakenivat perheineen erämaihin, jättäen talonsa\nautioiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nDominus Henricus, Hauhon seurakunnan kirkkoherra, oli juuri\nlopettanut iltamessun ja astui ulos kirkosta kanttorin seurassa,\nsillä muita kuulijoita ei hänellä arkipäiväin iltamessussa\ntavallisesti ollut. Taivaalle oli kohoamassa synkkä ukkospilvi, josta\nleimahteli monipolvisia salamoita. Kirkkoherra hyvästeli kanttorin\nja riensi nopeasti pappilaan. Suljettuaan ikkunaluukut sytytti hän\nkynttilän ja perhe asettui illallispöytään, samalla kun ulkona\npuhkesi valtavan jyrinän säestämä rankkasade.\n\nMutta kuta ankarammin myrsky pauhasi ulkopuolella, sitä kotoisemmalta\nja viihdykkäämmältä tuntui sisällä papin tuvassa. Kynttilä valaisi\nsiistiä huonetta jykevine uuneineen, avarine uudinsänkyineen,\nastiahyllyineen ja nurkkaan ripustettuine ristiinnaulitunkuvineen.\n\nHerra Henrik oli vasta kolmekymmenviisivuotias mies, joka eli\nonnellisena perheensä keskellä ja sovussa seurakuntansa kanssa.\nHänellä oli kaksi kirkassilmäistä poikaa ja pieni tyttö, joista oli\nvaikea sanoa, olivatko he enemmän isän vai äidin näköisiä, sillä\nmolemmat vanhemmat muistuttivat siinä määrin toisiaan, että heitä\nolisi outo luullut sisaruksiksi -- seikka, jonka ihmiset sanoivat\ntodistavan heidän avioliittonsa onnellisuutta.\n\n\"Hyvä Jumala, minkälainen ilma siellä nousi!\" sanoi vaimo ja teki\nristinmerkin.\n\n\"Onkin ollut koko kesän niin tukala helle\", huomautti siihen\nkirkkoherra. \"Mutta hyvän vuoden me saamme, elleivät rukiit nyt mene\nkovin pahasti lakoon.\"\n\n\"Suokoon Jumala, että tulisi leipää, sillä onhan meillä ollut\nperäkkäin kaksi huonoa vuotta. Viime kesänä turmelivat loppumattomat\nsateet viljan ja sitä edellisenä pani halla. Mutta mitä tuo on,\neihän sinua vain tultane tällaisella ilmalla jonkun kuolevan luokse\nhakemaan?\" keskeytti vaimo puhelunsa, kun oven takaa kuului voimakas\nkolkutus.\n\nKirkkoherra meni avaamaan ovea ja tupaan astui läpimärkä\nsaarnaajamunkki, jonka kaapu oli vyötetty nuoranpätkällä ja jonka\nvettä valuva tukka ulottui harteille.\n\nSe oli veli Tuomas, joka kiertomatkallaan oli nyt saapunut Hauholle.\n\n\"Pax tecum, frater!\" tervehti hän käheällä äänellä, herra Henrikin\ntoivottaessa hänelle Jumalan rauhaa.\n\nTultuaan kynttilän valopiiriin pysähtyi munkki ja tuijotti\nhetken ääneti perheenäitiä ja lapsia, joista nuorin valmistausi\npurskahtamaan itkuun, nähdessään tuon kummitusmaisen vieraan. Sitten\nviittasi munkki luisevalla ja koukkuisella sormellaan äitiä ja kysyi\nkirkkoherralta:\n\n\"Onko tuo sinun vaimosi?\"\n\nHämilleen joutuen nyökkäsi herra Henrik myöntävästi, minkä jälkeen\nmunkki osotti sormellaan lapsia ja kysyi:\n\n\"Ja nuo sinun lapsiasi?\"\n\nHerra Henrik teki jälleen myöntävän eleen, minkä jälkeen munkki\nojensi kätensä ylös ja äänensä korottaen lausui:\n\n\"Voi sinua, sinä Belialin pappi, joka elät saastaisessa liitossa\nEevan tyttären kanssa, vaikka tiedät, että se on kielletty kirkon\npalvelijalta. Sinun uppiniskaisuutesi takia on tätäkin seurakuntaa\nnyt kohtaava Jumalan viha. Sillä tiedä, että minun jälessäni kulkee\nse, joka ratsastaa hiirenkarvaisella orhilla ja jonka nimi on\nkuolema. Musta surma liikkuu Suomessa ja jumalattomain suiden pitää\nparkuman. Aja nopeasti pois ne, joiden kanssa sinulla ei ole lupa\nelää yhdessä, ja tee pikainen parannus, että sielusi pelastettaisiin!\"\n\nTämän sanottuaan kääntyi munkki ja palasi myrskyiseen yöhön.\n\n\"Pyhä Jumalan äiti, siinä me nyt taas olemme!\" huudahti vaimo\nepätoivoisesti ja purskahti itkuun.\n\nLapset katsoivat hätääntyneinä toisesta toiseen ja alkoivat sitten\nomalla itkullaan säestää äitiä.\n\nHerra Henrik oli munkin sanoista tyrmistynyt aivan sanattomaksi.\nMutta nähdessään vaimonsa ja lastensa itkevän, koetti hän ryhdistää\nitseään ja huolettomuutta tavotellen lausui hän:\n\n\"Mitä varten, äitiseni, otat noin vakavasti tuon maankiertäjän sanat!\nNäithän, ettei hän ollut täysijärkinen, vaan ylettömäin paastojen ja\nitsekidutusten hullaannuttama poloinen. Mitä sellaisen puheista!\"\n\n\"Niin, mutta tiedäthän hyvin, ettei tuo höperö ole ainoa, joka\ntuomitsee meidän yhdyselämämme\", nyyhkytti vaimo. \"Olen huomannut\nsamaa monen seurakuntalaisemmekin käytöksessä, vaikk'eivät he olekaan\nmitään puhuneet.\"\n\n\"Hm, sinä liiottelet varmaankin, sillä en minä ainakaan ole mitään\nhuomannut\", koetti kirkkoherra tyynnyttää vaimoaan, vaikka hän\nitsekin oli kyllä ollut seurakuntalaistensa käytöksessä samaa\nhuomaavinaan.\n\n\"Ja eikö hän puhunut jotakin mustasta surmasta, että se liikkuu jo\ntäällä meidänkin maassa?\" jatkoi vaimo.\n\n\"Taisipa puhua, mutta siitä tuskin on meille mitään vaaraa, jos\nse nyt olisikin Suomeen tullut, sillä elämmehän me täällä siksi\nsyrjässä\", vastasi kirkkoherra.\n\nItse asiassa häntä ei musta surma huolettanut siinä määrin kuin\nheidän avioliittoasiansa. Aina viime vuoteen saakka oli hän elänyt\nonnellisena perheensä keskellä, mutta sitten oli yhtäkkiä hänen\nkuten muidenkin pappien kotoinen elämä tullut perustuksiaan myöten\njärkytetyksi. Sen olivat saaneet aikaan piispan julkaisemat, pappien\nnaimattomuutta koskevat statuutit.\n\nJo satakunta vuotta sitten, Skeningen kirkolliskokouksessa, oli\nsäädetty selibaatti eli pappien naimattomuus pohjoismaissa. Kauan oli\nsitä vastustettu Ruotsissa, ja Suomessa olivat papit näihin saakka\neläneet vanhan tavan mukaan avioliitossa. Niin oli herra Henrik'kin\npapinvirkaan päästyään nainut nuoruutensa rakastetun ja viettänyt\nhänen kanssaan onnellista yhteiselämää. Mutta nyt oli piispa Hemming\nryhtynyt tarmokkaasti toteuttamaan näihin saakka laiminlyötyä\nselibaattia. Viime vuonna oli hän antanut ulos statuuttinsa ja ympäri\nmaan oli hänen puolestaan kiertänyt kaksi kaniikkia ilmottamassa\npapeille, että niiden, jotka olivat naimisissa, tuli ennen vuoden\nloppua erota perheistään ja toimittaa ne pitäjän alueelta pois,\njottei kirkon omaisuus tulisi heidän kauttaan haaskatuksi. Poikkeusta\nei sallittu kenenkään suhteen ja kaniikit olivat lisäksi ilmottaneet,\nettä he seuraavan vuoden alussa käyvät tarkastamassa, onko määräys\npantu toimeen.\n\nKuin salama oli tämä toimenpide iskenyt moneen rauhaisaan pappilaan,\naiheuttaen kaikkialla surua ja epätoivoa. Mutta käskyä oli viran\nmenettämisen uhalla noudatettava. Vuoden loppuun oli herra Henrik\npitänyt perheensä kotona ja vienyt sitten vaimonsa ja lapsensa\nViipuriin vanhempainsa luo. Haikea oli ollut ero ja isä oli luvannut\nkäydä heitä tervehtimässä niin usein kuin siihen tilaisuutta\ntarjoutui. Sitten hän oli palannut Hauholle autioksi jääneeseen\npappilaansa, hoitaakseen paimenvirkaansa.\n\nSe oli ollut onnetonta aikaa. Koti, jossa nyt askaroi vieras\nemännöitsijä, oli tuntunut kylmältä ja kolkolta. Poissa oli\nkodin viihdyttäjä, hellä puoliso, ja vaienneet olivat lasten\näänet ja tästä kaikesta olivat hänen voimakkaat perhevaistonsa\nsuunnattomasti kärsineet. Hän oli viettänyt unettomia öitä,\nlaihtunut ja kalvistunut. Lopulta oli hänen ikävöimisensä käynyt\nihan sietämättömäksi, ja silloin hän oli päättänyt noutaa perheensä\ntakaisin, tuli mitä tuli. Hän oli kuullut toistenkin virkaveljiensä\ntavalla tai toisella rikkoneen piispan ankaria määräyksiä ja se oli\nrohkaissut häntä päätöksessään. Eliväthän he sitä paitsi täällä\nHauholla siksi syrjässä, että hänen selibaatinrikkomuksensa saattoi\nhyvinkin jäädä huomaamatta. Ja jos piispa tai tuomiokapitulin jäseniä\nmilloin tulisi tarkastusmatkalle, niin saattoihan hän siksi aikaa\ntoimittaa perheensä syrjään.\n\nKevättalvella hän oli tuonut perheensä takaisin. Sen jälkeen oli\nhän elänyt taas tyytyväisenä ja koti oli tuntunut jälleen kodilta,\nkun sen piirissä liikkui kaikesta huolehtiva perheenäiti ja kun\nhuoneet kaikuivat raikkaista lasten äänistä. Hän oli nukkunut yönsä\nrauhallisesti ja väri oli jälleen palannut hänen kasvoilleen.\n\nKuitenkaan ei hän tuntenut perheonneaan enää täysin eheäksi. Piispan\nstatuutit olivat edelleen olemassa ja niiden noudattamista valvoi\nkirkon esimiehen ankara silmä. Se heitti alati uhkaavan varjon hänen\nkotielämänsä yli. Sen lisäksi oli seurakuntalaisissakin alkanut\nilmetä nyreämielisyyttä. He olivat tietysti saaneet hekin tietoonsa,\nmitä piispa oli säätänyt pappien naimattomuudesta. Piispa oli heille\nJumalan sijainen ja sen rikkominen mitä hän sääti, oli raskas synti.\nHeidän pappinsa oli nyt asettunut piispan säätämisiä vastaan ja siitä\nsaattoi koitua Jumalan rangaistus ei ainoastaan papille, vaan koko\nseurakunnallekin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerra Henrik oli nukkunut yönsä huonosti ja vielä enemmän olivat\nhänen vaimoaan vaivanneet huolettavat ajatukset ja kaiken karvaiset\nlevottomat unet. Ainoastaan lapset olivat iloisia ja virkkuja, kuten\ntavallista, eivätkä näyttäneet enää muistavankaan illallista ikävää\nkohtausta. He kirmailivat pihanurmella, yhtä huolettomina kuin\npääskyset, jotka sirosti kaarrellen tuijailivat pihan yllä. Tänään\nolikin harvinaisen herttainen ja raikas ilma, kuten aina ukkossateen\njälkeen.\n\nHerra Henrik oli aamiaisen syötyään käynyt katsomassa ruispeltoaan\nja istui nyt päiväpaisteessa kuistilla, seuraten alakuloisin ilmein\nlastensa leikkiä. Hänen vaimonsa ruokki kanoja pihatossa ja kaikki\noli siis näköjään niin kesäisen leppeätä ja rauhallista kuin koskaan.\n\nMutta kun hän hetkisen kuluttua irrotti katseensa tästä kotoisesta\ntaulusta ja antoi sen kiertää ympäristöä, näki hän kirkon luona\nmiesjoukon, joka läheni pappilaa. Ikävät aavistukset täyttivät hänen\nmielensä, kun hän näköjään rauhallisena istui paikallaan ja odotti\ntulijoita.\n\nMiehiä oli parisenkymmentä. He olivat uhkaavan ja synkän näköisiä\nja useimmat heistä olivat asestettuja. Pihaan tultuaan pysähtyivät\nhe tiheänä ryhmänä lähelle kuistia ja joukosta astui esiin\npitkäpartainen ja iäkäs talonpoika. Keihääseensä nojautuen puhui hän:\n\n\"Koska sinä, kirkkoherra, vastoin piispan määräystä asut yhdessä\nperheesi kanssa, niin olemme me tulleet tänne vaatimaan, että sinun\non toteltava piispaa ja erottava perheestäsi. Me olemme kuulleet,\nettä musta surma on jo meidänkin maassamme liikkeessä ja me emme\ntahdo, että Jumala tuhoaa pitäjämme sinun uppiniskaisuutesi takia.\nToimita siis heti perhe pois luotasi, jos mielit elää rauhassa\nkanssamme.\"\n\n\"Muutoin poltamme me pappilan perustuksiaan myöten\", lisäsi johtajan\nsanoihin uhkaava ääni miesjoukosta.\n\nHerra Henrik nousi paikaltaan ja ääni kiihtymyksestä väristen vastasi:\n\n\"Miltä teistä itsestänne tuntuisi, jos teitä kotinne polttamisen\nuhalla käskettäisiin eroamaan vaimostanne ja lapsistanne? Minun\navioliittoni on solmittu Jumalan edessä ja mitä Jumala on yhteen\nliittänyt, sitä ei ihmisten pidä erottaman, sanoo pyhä kirja.\nKuinka te siis uskallatte sekaantua Jumalan tuomiovaltaan ja tulla\nsielunpaimenenne luo esittämään niin julmia vaatimuksia?\"\n\nKun kukaan miehistä ei pitänyt kiirettä tähän vastaamaan, jatkoi hän:\n\n\"Enkö minä ole aina elänyt sovinnossa teidän kanssanne ja ollut\nvalmis yöllä ja päivällä täyttämään paimenvirkani vaatimukset? Olenko\nminä kieltänyt keneltäkään sakramenttia, sortanut köyhiä tai kiskonut\nliikoja kymmenyksiä?\"\n\nNäiden kysymysten johdosta nolostuivat miehet huomattavasti, kunnes\njoukon johtaja otti jälleen puheenvuoron ja lausui:\n\n\"Se on kyllä totta, että sinä olet aina menetellyt kohtuullisesti\nmeidän kanssamme, emmekä me sinua muusta syytäkään kuin siitä, että\nsinä et ole totellut piispan käskyä. Emme me yksinkertaiset miehet\ntunne pyhää kirjaa, vaan pidämme kiinni siitä, että mitä piispa\nsanoo tai päättää, se on oikein. Siinä me pysymme ja vaadimme sinua\nkiiruimmiten tekemään, mitä piispa on käskenyt, sillä muutoin meitä\nkaikkia uhkaa perikato.\"\n\nPiispan määräykseen vetoaminen sai kirkkoherran sanattomaksi.\nMasentuneena ja vaieten loi hän katseensa alas, minkä johdosta\nmiesjoukon uhka kohosi ennalleen. Johtaja lausui vielä:\n\n\"Ylihuomenna me tulemme takaisin ja jos silloin tapaamme täällä vielä\nkaikki ennallaan, niin silloin ryhdymme me enempään.\"\n\n\"Poltamme pappilan perustuksiaan myöten!\" lisäsi äskeinen uhkaava\nääni.\n\nTämän jälkeen lähti miesjoukko pihasta. Herra Henrik tirkisteli\nsekavin tuntein heidän jälkeensä ja astui sitten tupaan, jonne hänen\nvaimonsa oli lasten kanssa vetäytynyt. Vaimo oli kuullut kaikki ja\njakkaralle vaipuneena itki hän ääneensä.\n\n\"Tämä on kaikki sen munkki-hullun työtä!\" virkahti Herra Henrik\njotakin sanoakseen ja istui neuvotonna vaimonsa viereen.\n\n\"Tyynnyhän nyt, äitiseni, en minä jätä teitä kenen hyvänsä\nuhkauksista\", koetti hän tätä lohduttaa.\n\n\"Mutta nehän uhkasivat polttaa kotimme\", vaikeroi vaimo.\n\n\"Sitä he toki varovat, tekemästä!\" vastasi mies.\n\nSen hän sanoi ainoastaan vaimoaan tyynnyttääkseen, sillä miesten\nuhkaavasta käytöksestä tiesi hän, että he lähenevän mustan surman\npelottamina olivat valmiit mihin tahansa.\n\nHetken kuluttua kohotti hän painuneen päänsä ja lausui:\n\n\"Meidän on, viisainta väistyä, ainakin toistaiseksi. Lähdemme\njälleen Viipuriin, ja ellemme enää voi yhdessä elää täällä Hauholla,\nniin jätämme sen kokonaan. Minä opettelen isäni ammatin ja rupean\nporvariksi Viipurissa. Silloin meitä ei voi kukaan enää pakottaa\nerilleen.\"\n\nNämä kirkkoherran sanat tyynnyttivät ja rohkaisivat vaimoa. Hän\nkuivasi kyyneleensä ja vastasi:\n\n\"Lähtekäämme jo huomispäivän kuluessa, sillä minä en voi täällä enää\nviettää levollista hetkeä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHyvissä ajoin seuraavana päivänä oli perhe matkavalmiina. Pappilassa\noli kaksi hevosta ja niistä seurasi toinen matkalle lähtijöitä. Sen\nselkään sälytettiin tarpeellisimmat mukaan otettavat tavarat sekä\nkaksi nuorinta lasta. Isä ja äiti sekä vanhin poika saivat suorittaa\nmatkan jalkaisin. Renki ja palvelijatar jäivät pappilaan pitämään\nhuolta karjasta sekä korjaamaan eloja. Talvikelillä aikoi sitten\nkirkkoherra käydä hakemassa muun omaisuutensa Viipuriin.\n\nNiin lähti tämä aikakauden tylyn katsantokannan vainoama, kodistaan\nhäädetty perhe vaivaloiselle matkalleen, isän taluttaessa hevosta ja\näidin sekä vanhimman pojan astellessa hänen rinnallaan.\n\nKaikkialle olivat jo viestit levinneet mustan surman tulosta ja\npeljästyneinä kyselivät ihmiset toisiltaan, mitä heidän tuli tehdä\nhenkensä pelastaakseen. Pari päivää matkalla oltuaan yöpyivät\npakolaisemme myöhään illalla erääseen taloon Hollolassa. Kun aamulla\nnoustiin levolta, jäi yksi talon miehistä vuoteelleen valittaen ja\nvääntelehtien. Hänen ihossaan näkyi tummia pilkkuja: mustan surman\nkaameat merkit. Peljästyneinä kiiruhtivat silloin matkalaisemme\ntaipaleelle.\n\nMutta ennenkuin he ehtivät seuraavaan yöpaikkaan, sai nuorin lapsi\nylenannatuskohtauksen, valittaen kipua sisällään sekä pyörrytystä\npäässään. Heille ei sen takia annettu yösijaa ja vihdoin täytyi\nheidän sairaan lapsensa kanssa tunkeutua omin lupinsa erään talon\nsaunaan. Lapsukainen valitti tuskiaan koko yön ja aamulla oli hänen\nruumiinsa mustien pilkkujen peittämä. Iltapäivällä hän matkalla\noltaessa huokasi viimeisen henkäyksensä. Epätoivoiset vanhemmat\nhautasivat hänet omin käsin Valkealan kalmistoon, jatkaen sen jälkeen\nkiiruusti matkaansa.\n\nOnnellisesti pääsivät he moniaan päivän kuluttua Viipuriin ja\nasettuivat herra Henrikin vanhempain luo. Mutta kun he olivat kolme\npäivää olleet perillä, valtasi ihmiset Viipurissa kauhistus, sillä\nmusta surma oli kaupungista vienyt ensimäisen uhrin.\n\n\"Se seuraa meidän kantapäillämme\", sanoi herra Henrikin vaimo, joka\nnuorimman, lapsensa kuoleman johdosta oli vaipunut lohduttomaan\nsuruun. \"Kunpa taivaan pyhät varjelisivat edes toisia lapsiamme!\"\n\nHän kävi siitä lähtien joka päivä kirkossa rukoilemassa pyhää\nneitsyttä varjelemaan lapsiaan, paastosi ja uhrasi kynttilöitä\npyhimyksille. Mutta kaikista näistä varokeinoista huolimatta\nsairastui toinen heidän pojistaan ruttoon ja kuoli parin päivän\nkuluttua. He tulivat silloin olleeksi kaksi viikkoa Viipurissa.\n\nMusta surma levisi nopeasti kaupungissa. Porvarit sulkivat\nporttinsa ja ikkunaluukkunsa ja koko kaupunki oli kuin kuollut.\nPortinpieliin liidulla vedetyt ristit osottivat taloja, joissa\nrutto parhaillaan vieraili. Ruumiita kuljettavat vankkurit olivat\nainoat, jotka kolisivat autioilla kaduilla. Ilma oli seisova ja\nhelteinen, vesi meressä oli ellottavan viheriää ja kaikki tuntui\nolevan mätänemistilassa. Porvarit savustivat talojaan katajanhavuilla\nja kaikista lakeisista pöllysi musta, kitkerä savu, joka laajeni\nliikkumattomaksi pilveksi kaupungin päälle.\n\nHerra Henrik taisteli synkkämielisyyttä vastaan, joka uhkasi riistää\nhäneltä kaiken toimintatarmon. Pelastaakseen vaimonsa ja ainoan\njälellä olevan lapsensa päätti hän kiiruusti paeta tästä turman\npesästä. Hänen vaimonsa oli epätoivoon menehtymäisillään ja hän piti\nturhana pakenemista.\n\n\"Tämä on Jumalan rangaistusta siitä, että me olemme eläneet yhdessä\nsenkin jälkeen, kun piispa sen meiltä kielsi\", vaikeroi hän.\n\n\"Ei Jumala voi olla julma, vaikka piispa onkin\", väitti herra Henrik.\n\nMutta kaikesta huolimatta oli häneen itseensäkin alkanut juurtua\nusko, että Jumala tuon ruttotaudin kautta tavottelee erikoisesti\nhäntä. Mutta hän tahtoi viimeiseen saakka taistella sellaista\nkäsitystä vastaan. Hän sai vaimonsa taivutetuksi pakoon ja niin he\neräänä päivänä kolmisin lähtivät ruton saastuttamasta kaupungista,\nmatkansa määränä aluksi Jääski, jossa herra Henrikin äidillä oli\nsukulaisia.\n\nMutta kohta kun he olivat päässeet perille sukulaistaloon, oli\npoika laskettava sairaana vuoteelle. Musta surma oli tullut heidän\nmatkassaan Jääskeenkin. Ihmiset valtasi täällä kuten muuallakin\nkauhistus. Talonväki jätti kotinsa ja yks kaks huomasi herra Henrik\nolevansa vaimonsa ja sairaan poikansa kanssa yksin autiossa talossa.\n\n\"Jätä meidät yksin, rakas Henrik, ja pelasta itsesi, sillä Jumala on\npäättänyt meidän kuolemamme\", sanoi vaimo nöyrällä alistuvaisuudella.\n\"Minä näin viime yönä unissani pyhän neitsyen, joka näytti minulle\nkuolleita lapsiamme. Siitä minä tiedän, että minä itsekin pian\nseuraan heitä.\"\n\nMutta herra Henrik ei tahtonut kuullakaan sellaista, että hän\njättäisi rakkaimpansa yksin kuolemaan. Vuorotellen valvoi hän\nvaimonsa kanssa pojan vuoteen ääressä ja kun äitiin toisen päivän\niltana ilmestyivät ensimäiset ruton oireet, hoiti hän yksinään heitä\nkumpaakin. Kun pojan valitukset olivat ainaiseksi vaienneet, oli\näidin iho jo täynnä noita pelottavia pilkkuja ja hänen tuskansa\nkorkeimmillaan. Syömättömyydestä ja valvomisesta nääntyneenä istui\nherra Henrik hänen vuoteensa reunalla ja koetti tehdä voitavansa\ntuskien lievittämiseksi. Kaikki oli hänestä kuin pahaa unennäköä ja\nhän toivoi ainoastaan, että rutto mitä pikimmin iskisi häneenkin.\n\nPian vaikenivat vaimonkin valitukset ja herra Henrik oli yksinään\nkahden kuolleensa kera autiossa kylässä. Konemaisesti toimitti hän\nvainajansa maan poveen ja laskeusi sitten tylsän horroksen vallassa\nvuoteeseen odottamaan kuolemaa.\n\nMutta kuolema ei huolinut hänestä ja hän heräsi jälleen, nukuttuaan\nkokonaisen päivän ja yön. Hän käsitti ainoastaan hämärästi, missä hän\noli ja mitä viime päivinä oli tapahtunut. Hänen ymmärryksensä yli oli\nlaskeutunut tumma verho, joka esti häntä tajuamasta onnettomuutensa\nsuuruutta. Jonkunlainen vaisto pakotti hänet kuitenkin lähtemään pois\ntuosta kylästä, jota painosti kuoleman autius.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksy oli jo myöhälle kulunut, kun herra Henrik eräänä päivänä\nilmestyi jälleen Hauholle, istuen laihan ja takkuisen hevosen\nselässä. Itse hän oli vieläkin laihempi, silmät syvälle painuneet,\niho kellertävä ja tukka ja parta ruokkoamattomat. Häntä olisi ollut\nvaikea tuntea entiseksi nuorteaksi ja vereväksi kirkkoherraksi, jos\nkylässä olisi ollutkin joku hänen tuloansa näkemässä. Mutta kaikki\ntalot olivat autioina, sillä toisista oli musta surma korjannut\nasukkaat, toisista olivat väet taas paenneet etäisiin metsäsaunoihin,\nvälttyäkseen siellä korven kätköissä hirmukuoleman kynsistä.\n\nAutio oli pappilakin, jonka pihalla herra Henrik laskeusi hevosen\nselästä. Kiireisin askelin kuin jotakin kauan ikävöityä tavatakseen\nriensi hän, sisälle ja tavatessaan huoneet tyhjinä, kuvastui hänen\nharhailevassa katseessaan ikävä pettymys. Hän otti kirkon avaimet\nkäteensä ja lähti temppeliä kohti, joka kylän keskellä kohotti jyrkän\nharjansa taivasta kohti. Hän polvistui alttarin eteen ja rukoili\nkauan ja hartaasti, että Herra Jumala auttaisi häntä löytämään\njälleen vaimonsa ja lapsensa. Päätettyään vihdoin rukouksensa kiipesi\nhän kellokastariin ja alkoi soittaa kelloja. Sitä teki hän myöhäiseen\niltaan saakka, pistäytyen aina välistä luukun ääressä tähyämässä\nautioon ympäristöön.\n\nSeuraavana päivänä jatkoi hän kellojen soittamista. Puolen päivän\nseuduissa läheni kirkkoa muutamia ihmisiä, jotka taukoamaton\nkellonsoitto oli houkutellut metsän kätköstä kylälle. Kun he\narkaillen pysähtyivät kirkkotarhan portille, ilmestyi kellokastarin\nluukkuun herra Henrik, joka ensin heitä ääneti tähysteltyään huusi:\n\n\"Rakkaat seurakuntalaiset, ettekö tiedä, missä minun vaimoni ja\nlapseni ovat? Ellette tiedä, niin tulkaa minun kanssani kirkkoon\nrukoilemaan, että Jumala auttaisi minua löytämään heidät!\"\n\nMutta tuntiessaan tuon haamun kaltaisen olennon omaksi\nkirkkoherrakseen tekivät seurakuntalaiset kammoksuen ristinmerkkejä\nja vetäytyivät kiiruusti takaisin metsiin.\n\nMutta herra Henrik jatkoi soittamista. Aamusta iltaan kaikui kellojen\nkumina. Ja kun metsissä piileskelevät seurakuntalaiset myöhäisinä\nmyrskyiltoina kuulivat kirkonkellojen kumeasti moikuvan, ristivät he\nkammomielin silmiään ja rukoilivat Pyhää Henrikkiä suojakseen.\n\nTalven tullen lakkasivat kellot vihdoin soimasta ja kun asukkaat\npalasivat kylään, ei herra Henrikkiä näkynyt missään. Eivätkä he\nsen koommin kuulleet kirkkoherrastakaan. Hän oli lähtenyt jälleen\nharhailemaan ja häipynyt niiden onnettomien joukkoon, jotka itseään\nkiduttavina katumuksentekijöinä ja suurten onnettomuuksien ruhjomina\nmielipuolina kiertelivät maata.\n\n\n\n\nKantaisän näky\n\n\nJoensuun Matias Halikon pitäjässä oli mahtava ja äveriäs mies.\nHänen härkänsä kyntivät laajoja ja hedelmällisiä peltoja, joita\nhänen esi-isänsä polvi polvelta olivat raivanneet Halikonjoen\nmehevään suulaaksoon, ja omalla haahdellaan kävi hän kauppaa\nRäävelissä, Turussa ja Tukholmassa. Tuntui kuin kaikki esi-isäin\nponnistukset olisivat puhjenneet kukkaan Matiaksen aikana ja kuin\nkaikki heidän vuodattamansa hiki olisi muuttunut kullaksi hänen\nkäsissään, sillä hänen lukuisat aittansa olivat viljaa täynnä ja\nhänen kirstunsa kalleuksia ja hänen emäntänsä luhdeissa notkuivat\norret kallisarvoisten pukujen ja ryijyjen painosta. Läheisen Rikalan\nkaupungin porvarit ja pitäjän rälssimiehet kadehtivat häntä suuresti,\nettä hän, vaikka olikin talonpoika, kävi kauppaa kuin porvari ja\nettä hänellä oli useampia ja muhkeampia hevosia kuin yhdelläkään\nvapaakirjan omistajalla.\n\nJoensuun Matias ei nimittäin kuulunut rälssisäätyyn ja ettei hän\nollut siihen pyrkinyt, sitä monet ihmettelivät. Mutta Matias ei\nollut siitä välittäni: eikä hänen rikkautensa yleensäkään näyttänyt\ntuottavan hänelle iloa, sillä hänen mieltään painoi raskas suru.\nHänellä ei nimittäin ollut vielä poikaa ja hän alkoi olla jo ikämies.\n\nKerran oli hän vedonnut sielunpaimeneensa ja herra Remboldus,\nHalikon seurakunnan kuraatus, oli käskenyt häntä muistamaan kirkkoa,\nja Matias oli herranhuoneelle lahjottanut messupaidan ja kalliita\nkynttilänjalkoja ja herra Remboldus oli siunannut emäntää ja ripsunut\nhäntä vihkivedellä, mutta apua ei siitä kaikesta ollut lähtenyt. Ja\ntoisen kerran oli hän vaeltanut Pohjois-Hämeen erämaihin, joissa asui\nvielä lappalaisia, ja etsinyt käsiinsä heidän kuuluisimman noitansa,\njoka oli pärryttänyt rumpuaan ja lukenut hänen ylitsensä mahtavia\nloitsuja. Mutta ei siitäkään ollut mitään apua lähtenyt.\n\nOlivatko nyt sitten kaikki esi-isien työnhedelmät kokoontuneet hänen\nkäsiinsä vain sitä varten, että ne hänen jälkeensä hajoaisivat kaiken\nmaailman tuuliin, kysyi Matias sydämessään napisten ja käyden entistä\nsynkemmäksi.\n\nTapahtui sitten eräänä päivänä, että Joensuiden ratsasti Turusta\nsanansaattaja, joka toi Matiakselle käskyn Suomenmaan laamannilta\nsaapua kiiruusti Turkuun, mistä hänen oli piispan, laamannin\nja yhdentoista muun rahvaan miehen kanssa lähdettävä Ruotsiin\nvalitsemaan kuningasta Moran kivillä, kuten kuningas Hakoonin\njulistus sääti Suomenmaan asuvaisille.\n\nTämä matka oli alkuna Matiaksen vapautukselle.\n\nKun Hemming-piispa, jonka silmä oli seurustelussa Pyhän Birgittan\nkanssa terottunut näkemään ihmissydämeen, oli matkan kuluessa\nuseamman kerran salaa tarkastellut mahtavaa Joensuun Matiasta, tuli\nhän lopulta hänen luokseen ja kysyi syytä hänen suruunsa. Matias\nkertoi silloin, mikä hänen sydäntään painoi.\n\n\"Oletko muistanut kirkkoa?\" kysyi piispa. Sitä oli Matias tehnyt\nmielestään enemmänkin kuin tarpeellista.\n\n\"Mutta oletko lepyttänyt pyhimyksiä, sillä ne ovat meidän\nvälittäjiämme taivaallisen isän tykönä?\" ja piispa neuvoi häntä\ntekemään toivioretken johonkin pyhään paikkaan.\n\nSitä ei Matias ollut vielä tehnyt ja hän päätti nyt lopuksi turvautua\nsiihen. Piispa neuvoi häntä käymään joko Pyhän Eerikin haudalla\nUpsalassa tai Pyhän Olavin haudalla Trondhjemissa. Myöskin kotimaassa\nsaattoi hän tehdä retken joko pyhän ristin luo Hattulaan tai Pyhän\nJaakon luo Renkoon. Matias päätti käydä kaikissa näissä paikoissa ja\nheti kuninkaanvaalin päätyttyä alotti hän retkeilynsä.\n\nPalattuaan vihdoin kotiin, otti hän emäntänsä mukaan ja lähti hänen\nkanssaan jalkaisin taivaltamaan Hattulaan. Kun he siellä olivat\nsuudelleet pyhää ristiä ja hartaasti rukoilleen sen juurella,\njatkoivat he matkaa Renkoon. Koska tämä oli viimeinen paikka, viipyi\nMatias kaikista kauvimmin polvillaan Pyhän Jaakopin kuvan edessä ja\nrukoili tätä apostoolista pyhimystä kaikista hartaimmin. Ja kaikista\nsuurimman lahjan antoi hän Rengon kirkolle.\n\nKului sitten muutamia aikoja odotuksessa ja pelossa.\n\nKun Matias eräänä päivänä palasi pellolta työväkeään katsomasta,\ntunsi hän äkkiä kummallisen raukeuden yllättäneen itsensä. Hän\nheittäysi pitkäkseen leveään uudinsänkyynsä ja uinahti. Silloin\nilmestyi sängyn viereen Pyhä Jaakko ja sanoi:\n\n\"Sinun rukouksesi on tullut kuulluksi ja hurskautesi palkitaan. Nouse\nja katso!\"\n\nPyhä Jaakko siirsi vuodeverhon syrjään ja Matias näki pyhimyksen\npäästävän viittansa poimuista pienen pojan, jonka Matias tunsi heti\nnäköisekseen ja joka hymyili hänelle kirkkailla silmillään.\n\n\"Mutta ei tässä vielä kyllin, sinä saat nähdä sellaista, jota ei\nvielä ole sallittu yhdellekään toiselle kuolevaiselle: kaikki\njälkeläisesi niin pitkälle kuin heitä riittää.\"\n\nPyhimys viittasi poikaa menemään ja hänen sijalleen ilmestyi\ntäysikasvuinen mies, jossa Matias niinikään näki piirteitä omasta\nitsestään. Hän kulki edelleen ja sijalle tuli toisia, yhä vain\nuusia sekä miehiä että naisia. Ne kulkivat hänen editseen väliin\nyksitellen, väliin eri ryhmissä ja useampia rinnakkain ja kaikissa\nniissä huomasi Matias jotakin omasta itsestään. Niiden joukossa\noli ylväitä vallasnaisia ja korkeita kirkonmiehiä, oli uljaita\nsotasankareita, jotka kulkivat ohitse helisevin kannuksin ja huojuvin\ntöyhdöin ja kulettaen matkassaan vihollisilta vallotettuja lippuja,\noli viisaita rauhanmiehiä, jotka istuivat kuningasten neuvostoissa\nja hallitsivat maata. Niitä tuntui riittävän ihan loppumattomiin ja\nkummallinen kohina täytti huoneen, kun ne kulkivat ohitse.\n\nMatias oli näkemästään huumautunut, hän hieroi otsaansa ja aikoi\nkysyä jotakin pyhimykseltä, joka yhä seisoi siinä vuoteen vieressä ja\npiti verhoa koholla, mutta silloin muuttui ohitse vaeltava vallasväki\nikäänkuin savuksi, haihtuen ilmaan.\n\nPyhimys nosti kättään ja siunasi Matiasta, minkä jälkeen hänkin\nhajosi savuksi ja verho laskeusi takaisin vuoteen eteen.\n\nSilloin heräsi Matias.\n\nHän hieroi silmiään ja hänen suonissaan kohisi kuin olisi hän juonut\nväkevätä viiniä. Ja ennenkuin hän oli ehtinyt unensa vaikutelmista\nselvitä, lähestyi hänen emäntänsä ja silmät ilosta palaen kuiskasi\nhänelle:\n\n\"Saat toimittaa uuden lahjan Rengon Pyhälle Jaakolle, sillä minun\nsydämeni alla liikahti äsken ja minä tunnen varmasti, että se on\npoika.\"\n\nYli tulviva riemu täytti Matiaksen sydämen ja hän kiitti hartaasti\npyhimystä, jonka ilmotusta hänen ei enää tarvinnut epäillä. Sitten\notti hän seinältä suuresta häränsarvesta tehdyn käyrän torven,\njolla hänen isänsä jo vanhoista ajoista olivat toitottaneet väkensä\nkokoon. Isäntätuvan kuistilta puhalsi hän sitten syyskesän iltaan\nniin raikkaan iloisen toitotuksen, että jokainen käsitti heti\nkokoontumisen aiheena olevan jonkun hyvän asian eikä tulipalon tai\nvihollisen hyökkäyksen.\n\nMutta kun talon väki ja naapurit olivat kokoontuneet, pani Matias\ntoimeen suuret pidot ja hänen kasvonsa hohtivat koko illan sisäisestä\nilosta ja tyydytyksestä. Sitä eivät vieraat osanneet kyllin ihmetellä\neivätkä arvata syytä tähän äkilliseen muutokseen.\n\nAsian käsittivät he vasta puolen vuoden kuluttua, jolloin Matiaksen\nemäntä synnytti hänelle pojan. Kun se oli kastettu ja saanut isänsä\ntahdosta nimen Olavi, virkkoi äiti moittien:\n\n\"Meidän olisi pitänyt antaa pojallemme nimeksi Jaakko, mutta sinä\nannoitkin Olavin!\"\n\n\"Siihen oli omat syynsä\", vastasi Matias. \"Sillä katsos, kun\nminä olin Norjassa Pyhän Olavin haudalla rukoilemassa itselleni\nperillistä, lupasin minä muun muassa, jos saisin pojan, antaa hänelle\nnimeksi Olavin. Olihan minun siis pidettävä lupaukseni.\"\n\n\"Mutta Pyhä Jaakkohan meidän rukouksemme vain on kuullut, koska hän\nyksinään ilmestyi sinulle\", väitti emäntä.\n\n\"Niin kyllä\", sanoi siihen Matias, \"mutta emmehän silti tiedä, vaikka\nsiinä olisi Pyhällä Olavillakin osansa. Eikä Pyhä Jaakko voine\nasiata ottaa pahakseen, sillä eivät kaiketi pyhimykset saata olla\nkateellisia. Ja sitäpaitsi -- voimmehan seuraavalle pojallemme antaa\nnimeksi Jaakon.\"\n\nEmäntä katsoi tutkivasti miestään, epäillen itsekseen, että tällä oli\nmielessään pieni viekkaus pyhimystä kohtaan. Kuinka lienee, mutta\nainakin he parin vuoden kuluttua saivat vielä toisenkin pojan, josta\ntuli kaima Rengon Pyhälle Jaakolle.\n\nNäihin aikoihin otti Matias suorittaakseen ratsupalvelusta ja\nsai rälssikirjan. Hän eli vanhaksi ja ehti nähdä poikansa Olavin\nkotikihlakuntansa tuomarina sekä useiden poikain isänä.\n\nKun kuningas Eerik Pommerilainen oli Suomessa käymässä, antoi hän\naateliskirjan muun muassa Olavi Matinpojalle, Joensuun herralle.\nKysyttäessä, mitä hän tahtoi aateliskilpeensä kuvattavaksi, juolahti\nhänen mieleensä esi-isäin käyttämä torvi, jolla hänen isänsä oli\nkutsunut väkensä ja naapurinsa viettämään ennakkojuhlaa hänen\nmaailmaan tulostaan. Siten tuli hänen vaakunaansa sarvesta tehdyn\ntorven kuva.\n\nHerra Olaville syntyi kaikkiaan viisi poikaa. Niistä kohosi yksi\ntuomiorovastiksi, toinen Turunlinnan isännäksi ja muut elelivät\nasemiehinä maakartanoissaan.\n\nSuku laajeni ja työnsi lakkaamatta uusia vesoja. Tuntui kuin se olisi\nperinyt hedelmällisyytensä Joensuun meheviltä pelloilta, jotka olivat\nluoneet ja edelleenkin pitivät yllä suvun rikkautta.\n\nAste asteelta toteutui Pyhän Jaakon ennustus. Yksi Matiaksen\npojanpojan pojista kohosi jo Etelä-Suomen laamanniksi sekä\nvaltaneuvokseksi. Ja sitten seurasi vuosisatojen vieriessä pitkä rivi\nritareita, valtaneuvoksia, amiraaleja ja kenraaleja, joiden maine\nlevisi laajalle, sekä valtiomiehiä, jotka hoitivat hallitusta kuin\nitsevaltiaat kuninkaat.\n\nMutta aikojen kuluessa Joensuun Matiaksen jälkeläiset, jotka\nloistavilla urillaan olivat kohonneet kuka vapaaherraiseen kuka\ntaas kreivilliseen säätyyn, vieraantuivat vähitellen kotimaastaan\nja omasta kansastaan. Heidän vaakunassaan näkyi kuitenkin vielä\nkantaisän käyttämä sarvi, jonka johdosta suku oli saanut nimen\nHorn. Se antoi näille myöhäsyntyisille jälkeläisille aiheen ruveta\nuskottelemaan, että suku oli kotoisin Alamaista, josta muka\nkantaisä oli Ruotsin kautta tullut Suomeen. He eivät tienneet enää\nmitään Joensuun Matiaksesta, hänen häränsarvisesta torvestaan,\ntoivioretkistään ja Pyhän Jaakon ilmestyksestä. Ja niin ollen eivät\nhe myöskään tienneet sitä, että pyhimys, näyttäessään kantaisälle\nkaikki hänen jälkeläisensä, oli viimeisten antanut hänen silmissään\nhaihtua savuksi, millä pyhimys oli tahtonut osottaa heidän\nkiittämättömän vieraantumisensa oikeasta suomalaisesta sukuhaarastaan.\n\n\n\n\nIsä ja poika\n\n\nKesäpäivän suuri hiljaisuus vallitsi Kuusiston salmen rantamilla.\nNe kaksi huovia, toinen parinkymmenen vuotias nuorukainen, toinen\njo harmaapartainen ukko, jotka vartioina käyskelivät linnan\nvallilla, katsoivat tarpeettomaksi paahtua siinä avonaisen taivaan\nalla, varsinkin kun he tiesivät voudin tähän aikaan kuorsaavan\npäivällisunessaan ja torninvartian mistään piittaamatta torkkuvan\nrintavarustuksen varjossa. Itse linnanherra taas, iäkäs Maunu-piispa,\ntyöskenteli tapansa mukaan kammiossaan, ja jos hän sattumalta\nlähtisikin ulos kävelylle ja huomaisi vartiain etsineen itselleen\nhieman viileämmän olinpaikan, niin ei hän ainakaan hirteen heitä\ntuomitseisi, tuskinpa katsoisi asiaa edes moitteenkaan arvoiseksi,\nsillä olihan tätä nykyä rauha maassa eikä linnan vartioimisella\nkeskellä kirkasta kesäpäivää ollut niin suurta väliä. He jättivät\nsiis hilporit käsistään ja vierittäysivät jyrkkää vallinkuvetta alas.\nPäästyään rantaleppien siimekseen riisuivat he saappaat jaloistaan ja\nupottivat ne polvia myöten veteen.\n\n\"Ihanaapa olisi kokonaankin sinne heittäytyä\", puhkesi nuorempi\nsanomaan. \"Joko ma viskaan vaatteet päältäni ja lähden halkomaan\nsalmen pintaa?\"\n\n\"Elähän huoli\", varotti vanhempi, \"hyväpä tässä on näinkin istua.\"\n\nVastapäinen ranta lehtoineen ja ruohikkoineen sekä joukko lehmiä,\njotka siellä kävivät laitumella, kuvastuivat kahtena, sillä\nlahdenpinta oli rasvatyyni. Oikealla souti linnankalastaja nuottaa ja\ntaampaa samalta suunnalta, lahden ja niittyjen takaa, näkyi Piikkiön\nkirkontorni. Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan kiurun liverrys,\njoka ehtymättömänä hopeavirtana kumpusi ylhäältä sinilaesta, sekä\nvedenloiske vasemmalta, jossa linnan naispalvelijat pesivät poukkuja.\n\n\"Onpa nyt paratiisillinen rauha\", keskeytti nuorempi hiljaisuuden,\njohon vaipuneina he olivat hetkisen istuneet.\n\n\"Tämmöisenä päivänä sitä ei viitsisi muuta kuin olla\", lisäsi\nvanhempi.\n\nTällä välin läheni vene lähenemistään. Vähää ennen kuin se laski\nlaiturin ääreen, virkkoi vanhempi:\n\n\"Kunpa olisikin vielä paratiisi maan päällä, niin silloin saisi aina\nvain loikoa puiden siimeksessä ja syödä kyllältään saksanpähkinöitä\nja omenoita ja... ja hunajaa.\"\n\n\"Ja juoda olutta, johon sinä olet niin mestari.\"\n\n\"Olisikohan siellä saanut olutta?\" kysyi nuorempi yksinkertaiseksi\ntekeytyen.\n\n\"En tiedä, mahtoiko sitä olla siellä kaikkein saatavana, mutta\nkaiketi sinä olisit sitä jostakin nurkasta löytänyt ja juonut itsesi\nsamanlaiseen tukkihumalaan kuin viime Heikinmessun aikana, mistä\ntaasen olisi seurannut, että sinut olisi kiiruunkaupalla toimitettu\nparatiisin porttien ulkopuolelle, ennenkuin olisit ehtinyt niitä\nihania yrttitarhoja ryvettää.\"\n\n\"Kylläpä te osaatte\", arveli nuorempi pahastumatta. \"Teidän olisi\npitänyt ruveta saarnaajamunkiksi, niin olisitte päässyt paljon\nhelpommalla maailman läpi.\"\n\n\"No, eipä tämä nykyinen toimemmekaan juuri luita riko.\"\n\n\"Niin että on parasta tyytyä tähän huovin kutsumukseemme sekä olla\nonnellinen tässä piikkiöläisessä paratiisissa. Mutta munkeista ja\nparatiisista puheen ollen, niin muistuupa elävästi mieleeni erään\nliukaskielisen mustaveljeksen pitämä saarna, jonka pikku poikasena\nkuulin Turussa. Hän puhui paratiisin ihanuudesta niin kauniisti, että\nminulla on siitä pitäin tehnyt sinne aina vähin mieli. Puhuessaan\npyöräytti hän kaapunsa hihasta korean lasipallon, näytti sitä\nkuulijoille ja sanoi, että maailma on alussa ollut yhtä ehyt ja\nihana kuin se pallo, mutta syntiinlankeemuksessa on se särkynyt\npirstaleiksi, aivan samoin kuin kävisi pallon, jos hän pudottaisi\nsen kiveen. Sen tähden kaikki kauneus, mitä maailmassa tavataan,\non vajanaista, se kun on vain sen alkuperäisen paratiisimaailman\npirstaleita. Nyt minä sen munkin vertauksen vasta oikein ymmärrän.\nTämäkin suven ihanuus tässä ympärillämme on sellainen paratiisin\npirstale. Ja meidän velvollisuutemme sanoi munkki olevan koettaa\nniistä pirstaleista panna jälleen paratiisi kokoon.\"\n\n\"Hm, panepas se tosiaankin kokoon, niin minä sanon sinua mestariksi\",\njorisi vanhempi ja haukotteli penseästi.\n\nNuorempi ei katsonut tätä vartiakumppaninsa huomautusta vastauksen\narvoiseksi, hän oli käynyt tunteelliseksi ja silmät puoli ummessa\ntuijotti etäisyyteen. Äkkiä havahtui hän kuitenkin haaveistaan,\nrävähytti silmänsä auki ja huudahti:\n\n\"Saammepas vieraita.\"\n\nVanhempikin käänsi päänsä samalle suunnalle ja näki linnaa kohti\nlähenevän venheen, jota kaksi soutajaa kiskoi eteenpäin. Kolmas istui\nmelaa pidellen perässä.\n\n\"Taitaapa olla parasta korjautua tästä takaisin vallille\", sanoi hän,\n\"sillä pian törähyttää Hookana torvellaan tulomerkin.\"\n\n\"Niin, ellei se torviniekka ole nukahtanut, mikä muutoin olisikin\nhänelle parahiksi.\"\n\nHe vetivät saappaat jalkaansa ja nousivat äskeiselle paikalleen,\nalkaen hilporeihinsa nojaten uteliaasti tähytä lähenevää venettä.\n\n\"Olen valmis syömään pääni, jos vain osaatte sanoa, kuka tuo perässä\nistuva herra on\", lupasi nuorempi, \"sillä herrasmieheksi minä ainakin\nhänet erotan, Vaikken sen enempää pystykään hänestä sanomaan.\"\n\n\"No, olehan valmiina haukkaamaan pääsi, sillä ellei veneen perässä\nistuva herra ole Olavi-mestari, niin saat vuorostasi syödä minun\npääni.\"\n\n\"Mitä, ukon poikako?\"\n\n\"Kenen ukon, sinä viisastelija?\"\n\n\"Ka, tietenkin piispan, ettekö te tarkottanut Olavi Maununpoikaa?\"\n\n\"Täytyy sanoa: hänen armonsa piispan, sillä ukko tuolla sisällä on\nhiukan enemmän kuin minä ja sinä\", ojensi vanhempi. \"Mutta milloin\nsinä olet kuullut, että jollakin piispalla olisi poika? Piispoilla\nei saa olla poikia paremmin kuin tyttäriäkään ja sinun tulee tietää,\nettä mestari Olavi on piispan sisaren poika --\"\n\n\"Hänen armonsa piispan kai tarkotitte sanoa.\"\n\n-- \"ja hänen armoansa piispaa kutsuu hän enokseen. Paina se visusti\nmieleesi, ettet vasta erehdy joutavia leksottelemaan.\"\n\n\"Mutta kaikkihan sen tietävät, että...\"\n\n\"Vaiti nyt siinä, he lähenevät jo ja minä tahdon mennä näkemään,\nvieläkö Olavi-mestari tuntee minut.\"\n\nKun vieras, nuori, muhkeavartaloinen mies, jolla oli tavallista\nkallisarvoisempi pappispuku ja päässä mustasamettinen pyöreä\nmaisteribaretti, saapui kohdalle, laskeusi vanhempi huovi muutaman\naskeleen alas vallin kuvetta ja tervehti häntä kunnioittavasti.\n\n\"Kas, Herran rauha teille, Jooni-vanhus, näyttepä olevan vielä yhtä\nhyvissä voimissa kuin viime käynnilläni.\"\n\n\"Niin, Jumalan kiitos, vielähän tuota jaksaa täällä vallilla\nkäyskennellä ja hilporia kantaa. Mutta... teidän arvoisuutennehan\ntulee kuin taivaasta pudoten, emme ole täällä linnassa, ainakaan me\nyhteinen väki, tienneet mitään tulostanne.\"\n\n\"Ei siitä ole enollanikaan ollut tietoa, sillä lähdin kotimatkalle\nedeltäpäin ilmottamatta. Mutta onko täällä kaikki ennallaan ja kuinka\nvoi hänen arvoisuutensa? Pelkäsin jo linnaa lähestyessämme, että se\non jätetty autioksi, kun ei kuulunut tavallista torventoitotusta eikä\nvalleilla näkynyt ristinsielua.\"\n\n\"Hookana on nukahtanut torvensa ääreen\", sanoi Jooni ja heitti\nmoittivan katseen ylös portti torniin, \"ja sitten me...\"\n\nHän aikoi selittää omaa ja toverinsa poistumista vartiopaikalta,\nmutta kun hän venytteli sanojaan, keskeytti Olavi-mestari hänet:\n\n\"Oli parempi, että minä pääsin huomaamatta linnaan ja voin siten ihan\nodottamatta ilmestyä enoni eteen. Kai hän on kotona ja voi hyvin.\"\n\n\"Hänen armonsa voi erinomaisesti ja istuu kaiketi kammiossaan\noppineiden kirjojensa parissa. Kyllä hän hämmästyy ja ihastuu,\nnähdessään teidän arvoisuutenne yhtäkkiä edessään.\"\n\n\"Sen minä kyllä uskon\", vakuutti mestari Olavi ja lähti astelemaan\nedelleen.\n\nKun Jooni kääntyi vallinharjalle noustakseen, tölmäsi hän nuorempaan\ntoveriinsa, joka oli hiipinyt hänen selkänsä taakse ja sieltä\nuteliaasti tarkastellut mestari Olavia.\n\n\"Vai siihen jo kerkesit töllistelemään!\" ärähti hän. \"Oletteko tullut\najatelleeksi?\" kysyi nuorempi rauhallisesti, \"että jos ukolta tuolla\nsisällä... tarkotan hänen armoltaan piispalta otettaisiin hartioilta\nkolmisenkymmentä vuotta ja asetettaisiin sitten mestari Olavin\nrinnalle, niin he olisivat aivan toistensa näköiset?\"\n\n\"No entä sitten! Vai onko se sinusta suurikin ihme, että sisarenpoika\non enonsa näköinen.\"\n\nJooni lähti kävelemään pitkin vallinharjaa, haluamatta niistä\nasioista antautua pitempään sananvaihtoon kärkkään kumppaninsa kanssa.\n\nTällä välin oli mestari Olavi ketään kohtaamatta tullut linnan\nsisäpihalle, missä hän hetkiseksi pysähtyi tuuhean jalavan\nsiimekseen. Se kasvoi yksinäisenä keskellä pihaa ja sen juurella oli\nsammaltunut kivipenkki. Siinä oli hän poikavuosinaan usein istunut\nkirja polvillaan, unelmien sulautuessa vanhan jalavan suhinaan,\njalavan, jonka tarina tiesi ensimäisen suomalaissyntyisen piispan,\nMaunu I:sen, istuttamaksi ja joka oli nähnyt ympärillään milloin\nhävitystyössä riehuvia novgorodilaisia, milloin uljaita ritareita ja\nkirkkoruhtinaita. Ylhäällä tornin komeroissa vikisivät naakat niin\ntutunomaisesti ja harmaiden muurien kyljestä tirkistelivät pienet,\nlyijypuitteiset ikkunat kuin ystävällisen vanhuksen silmät.\n\nLapsuusmuistojen tulviessa joka haaralta mieleen astui mestari Olavi\njykeitä kiviportaita ylös ja kohtasi heti kynnyksen takana enonsa\nvanhan emännöitsijän, joka hänet nähdessään löi hämmästyksestä\nkätensä yhteen. Hän tervehti ystävällisesti vanhusta ja kieltäen\nhäntä panemasta toimeen mitään hälytystä jatkoi kapeita kiviportaita\nmyöten matkaansa toiseen kerrokseen.\n\nOvi piispansaliin, joka vastasi maallikkolinnojen ritarisalia, oli\nraollaan ja hän pujahti siitä ääneti sisälle. Salissa ei ollut\nketään ja muuan auki vedetty ikkuna narahteli ilmanvedosta. Mestari\nOlavi pysähtyi keskelle lattiaa ja silmäili mieli herkkyneenä\nympärilleen. Mitä herttaisia muistoja kätkeysikään täällä joka\nsoppeen! Noissa syvissä ikkunakomeroissa oli hän talvi-iltain hämyssä\nunelmoiden istuskellut. Leveät penkit nahka- ja samettityynyineen,\nkallisarvoiset seinämatot, jykevät nojatuolit ja pöydät -- kaikki\nolivat ennallaan ja samassa järjestyksessä kuin kolme vuotta sitten,\njolloin hän, päästyään rehtorin toimesta Parisin yliopistossa, oli\ntullut kotimaassa käymään.\n\nSalin perälle astuessaan pysähtyi hänen katseensa hetkeksi leveään\nuuniin, jonka otsikossa näkyi kiveen hakattuna Tavastien vaakuna:\nrautaan puettu koukistunut käsivarsi. Se toi aina mieleen hänen oman\nvaakunansa ja samalla hänen eräänlaiseen salaperäisyyteen verhotun\nsyntyperänsä. Hänen vaakunassaan oli samanlainen haarniskoitu\nkäsivarsi, se vain eroa, että käsi hänen vaakunassaan piteli ruusua.\nKun hän oli tuosta ruususta kerran poikasena kysynyt enoltaan, oli\neno luvannut kertoa sen historian myöhemmin, kun hän on täysi mies\nja maisteri. Nyt hän oli sitä ollut jo monet vuodet ja nytpä hän\nvihdoinkin vaatisi enon kertomaan siitä.\n\nHiljaa työnsi hän oven piispan kirjastohuoneeseen auki ja astui\nkynnyksen yli. Vanhus istui nojatuolissa, pää taapäin painuneena,\npolvillaan avattuna Thomas Lombarduksen _Liber Sententiarum._ Hän oli\nuinahtanut ja liikutettuna katsoi mestari Olavi noita jaloja kasvoja\nkorkeine otsilleen ja älykkäine piirteineen. Tonsuuria peitti musta\nkalotti ja ohimoilta alkoi tukka jo vaalentua. Korkea vartalo ja\ntasaisesti huokuva rinta sekä poskipäille kohonnut nuorekas punerrus\ntodisti kuitenkin vielä täyttä miehuuden voimaa. Lukupulpetilla hänen\nvieressään oli niinikään avattuna Vulgata, jota vanhus oli nähtävästi\nkäyttänyt Lombardusta tutkiessaan.\n\nVanhus havahtui ilmanvedosta. Hän siristi silmiään ja ilonhohde\nlevisi hänen kasvoilleen.\n\n_\"Sic!\"_ huudahti hän kohoten seisomaan. \"_Ubi mater, ibi filius._\nUinahdin hieman ja olin silloin näkevinäni Elinan, sinun äitisi,\nkulkevan editseni, kädessään ruusunkukka. Tiesin silloin saavani\nkuulla sinusta, rakas nepos, mutta sitä en osannut odottaa, että sinä\nitse seisoisit ilmielävänä edessäni.\"\n\nHän syleili hellästi mestari Olavia ja jatkoi sitten:\n\n\"En osannut odottaa sinua ennenkuin syksyllä, sillä viimeksi\nsaapuneessa kirjeessäsihän et puhunut mitään näin pikaisesta\nlähdöstäsi.\"\n\n\"Koti-ikävä, rakas eno, ajoi minut yhtäkkiä liikkeelle, kun toimeni\nyliopiston rehtorina päättyi ja muutkin asiat sallivat hieman lähteä\ntuuluttelemaan.\"\n\n\"Oletko siis toistamiseen ollut rehtorina? Siitäkään minulla ei ole\nollut tietoa.\"\n\n\"Taisin unhottaa mainita siitä viime kirjeessäni. Lisäksi sain\nkunnian kuluneen kevään aikana toimia kolmannen kerran saksalaisen\nkansakunnan prokuraattorina.\"\n\n\"Saksalaisen kansakunnan? Tarkotat kai englantilaisen.\"\n\n\"Hm, siellä ei nyt enää kernaasti käytetä nimeä _natio anglicana,_\nvaan sen sijaan _natio allemannica_. Jälkimäinen nimitys alkoi pyrkiä\nkäytäntöön jo viisi vuotta sitten, jolloin englantilaiset roviolla\npolttivat Orleansin neitsyen, kuten siellä nykyään on Jeanne d'Arcia\nruvettu nimittämään. Ja sen jälkeen kuin kuningas Kaarle sai Parisin\nhaltuunsa, on nimitys _natio anglicana_ hävinnyt melkein kokonaan\nkäytännöstä.\"\n\n\"Siellä on, kuulen ma, tapahtunut suuria mullistuksia, joista meillä\ntäällä Europan pohjoisnurkassa on vielä varsin vaillinaiset tiedot.\nRanskalaiset ovat siis saaneet pääkaupunkinsa takaisin?\"\n\n\"Niin, huhtikuun kolmantenatoista päivänä avasivat Parisin\nporvarit kaupunginportit ranskalaiselle sotajoukolle. Riemu oli\nyleinen kaupungissa ja koko yliopisto vaelsi juhlakulkueessa,\nkaikilla palavat vahakynttilät käsissä, Pyhän Katarinan kirkkoon\nTeinilaaksossa, jossa pidettiin kiitosjumalanpalvelus.\"\n\n\"Yliopisto on siis tehnyt täyskäännöksen, sillä etkös sinä viimeksi\nluonamme käydessäsi kertonut, että se oli mukana tuomitsemassa\nkuolemaan sitä... kuinka häntä nyt kutsuttiinkaan?\"\n\n\"Orleansin neitsyttä, niin kyllä. Mutta yliopisto yhtyi tuohon\ntuomioon vasta ankarain kinastelujen jälkeen, sillä lähes toinen\npuoli yliopistoa piti Jeanne d'Arc'ia Jumalan lähettämänä eikä\nminään noitana. Näihin kuuluin minäkin, kuten tiedät silloisista\nkeskusteluistamme. Sen vuoksi valittiin minut englantilaisen\nkansakunnan puolesta siihen lähetyskuntaan, joka sai tehtäväkseen\nrakentaa sovinnon yliopiston ja kuningas Kaarlen välillä.\"\n\n\"No, ja kuinka onnistui toimenne?\"\n\n\"Vallan mainiosti. Kuningas otti meidät suopeasti vastaan ja vahvisti\nkaikki yliopiston vanhat etuoikeudet.\"\n\n\"Yliopisto saa siis rauhassa jatkaa työtään ja Ranska on päässyt\npitkäaikaisista vihollisistaan. Kun loppu on hyvä, niin kaikki on\nhyvä. Mutta haluaisinpa nyt kuulla jotakin yliopiston elämästä.\nOvatko tiedonlähteet kummunneet yhtä tasaisesti näinä koettelemusten\naikoina?\"\n\n\"Kyllä muutoin, paitsi että opiskelijoita on kalliin ajan tähden\nollut vähemmän. Melkoinen osa Parisia jäi parina viime vuonna\nautioksi ja jonkun kerran raivosi köyhemmän väestön keskuudessa\ntodellinen nälänhätä. Ja Parisin ympärillä liikkui laumoittain susia,\ntunkeusivatpa joskus muurien sisällekin, syöden elävältä muutamia\nihmisiä.\"\n\n\"Parisista on siis kaikonnut se iloinen ja keveä elämä, mikä siellä\nvallitsi vielä parikymmentä vuotta sitten, jolloin minäkin siellä\ntalvikauden viivähdin. Se ei ollut vierasta yliopiston oppineille\nisillekään, sillä heistähän laulettiin... kuinkas se nyt mahtoi\nollakaan...\"\n\n    \"Madame la Haute science\n    à Paris s'en vint, ce me semble,\n    boir les vins de son celier\",\n\n    (Rouva Korkia-oppisuus\n    käy Pariisiss' asioitaan:\n    juomassa viinit kellaristaan,)\n\nauttoi hänen muistiaan mestari Olavi.\n\n\"Niin juuri, ja myöskin minä kuulin siellä sanottavan, että moni,\njoka on lähtenyt hakemaan Parisista seitsemää taidetta, on niiden\nsijasta tavannut siellä seitsemän kuolemansyntiä.\"\n\n\"Seitsemän kuolemansyntiä on saanut kaikota muurien ulkopuolelle,\nsillä tavernien ja muiden ilopaikkojen lukumäärä väheni viime vuosina\npuoleen ja entisten iloisten viisujen sijasta laulettiin Parisissa:\n\n    Morte nihil melius, vita nil peius iniqva,\n\n    (Ei parempaa kuin kuolema, eik' elämää poloisempaa,)\n\nmutta nyt alkaa jo elämä palata ennalleen ja pian ovat nuo seitsemän\nkuolemansyntiäkin jälleen muurien sisäpuolella.\"\n\n\"Hm, hm, sellaistahan se on. Mutta sinä, nepos, teit otollisen työn,\ntullessasi tervehtimään minua vanhusta, jonka elämä pian ohjaksistaan\njättää. Kuinka luonnistui muutoin matkasi ja tulitko Ruotsin kautta?\"\n\n\"En, vaan suoraan Lyypekistä.\"\n\n\"Aijai, kuinka varomatonta! Eivätkö Lyypekissä kertoneet, että\nvesillämme risteilee jälleen vitaliveljeksiä. Varsinkin eräs Iivari\nFleming liikkuu kaikkialla laivoineen, ryöstäen kauppa-aluksia ja\nhätyyttäen rantakaupunkeja. Me emme toistaiseksi ole voineet hänelle\nmitään, sillä Raaseporin herra suojelee häntä julkisesti.\"\n\n\"No miksi häntä ei saateta rangaistukseen sellaisesta teosta?\"\n\n\"Raaseporin herraako? Kukapa hänet saattaisi, sillä hän hallitsee\nlinnaansa täysin itsenäisesti, piittaamatta kenenkään käskyistä.\nSitäpaitsi hän on uuden valtionhoitajamme setä. Meillähän ei\nnimittäin enää hallitsekaan Eerik-kuningas.\"\n\n\"Kuulin siitä jo tulomatkallani sekä samoin Engelbrektin murhasta.\nKamala ja väärä teko!\"\n\n\"Niin, herra paratkoon\" -- ja vanhus ryhtyi seikkaperäisemmin\nselvittämään kotimaassa sattuneita mullistuksia, joista mestari\nOlavilla oli yhtä vaillinaiset tiedot kuin hänellä itsellään Ranskan\nmaan asioista.\n\nKun oli tämän jälkeen kestänyt jonkun aikaa vaitioloa, kummankin\nistuessa nojatuolissaan omiin mietteisiinsä vaipuneena, kohotti\nmestari Olavi päätään ja virkkoi hiukan arkaillen:\n\n\"Sanoit, eno, minun äsken sisään astuessani uneksuneesi äidistäni,\njoka näyttäysi sinulle, kädessään ruusu. Tullessani piispansalin\nhalki sattuivat silmäni sinun vaakunaasi, josta ajatukseni johtuivat\nomaan vaakunaani ja siinä näkyvään ruusuun.\"\n\n\"Ja nyt haluaisit kuulla tuon ruusun historian\", keskeytti hänet\nvanhus, \"sekä samalla saada tarkempia tietoja syntyperästäsi. Halusi\non enemmän kuin kohtuullinen ja minä olen liian pitkään siitä\nvaiennut. Mutta siitä on minua pidättänyt aina jonkunlainen arkuus.\"\n\nHän oli hetken aikaa vaiti, pää käden varaan nojautuneena, kysyen\nsitten hiljaisella äänellä:\n\n\"Eihän sinulle suinkaan ole pitkään aikaan enää ollut mikään\nsalaisuus se, että minä en ole sinun enosi, vaan isäsi, vaikka me\nhyvin ymmärrettävistä syistä olemmekin olleet pakotetut karttamaan\ntätä armasta nimitystä?\"\n\nKun mestari Olavi oli vastannut myöntävästi, jatkoi piispa harvakseen\nja matalalla äänellä:\n\n\"Mutta äidistäsi sinulla on ani vähän, jos ollenkaan, muistoja.\nTahdonpa nyt kertoa hänestä. Niihin muistoihin sisältyvät minun\nelämäni samalla sekä ihanimmat että raskaimmat hetket.\"\n\nHän vaikeni jälleen, kooten muistojaan. Kun hän jatkoi, oli hänen\näänensä käynyt pehmeäksi ja hartaaksi.\n\n\"Kuten tiedät, toimin minä nuoruudessani jonkun aikaa\nmaaseutupappina, ennenkuin lähdin ulkomaille opintojani jatkamaan.\nHeti papiksi vihittyä määrättiin minut paimeneksi siihen\nseurakuntaan, jonka kirkontorni näkyy tuolta lahden takaa. Muutamia\npäiviä seurakuntaan tuloni jälkeen kutsuttiin minut antamaan\nviimeistä voitelua eräälle köyhtyneelle asemiehelle, joka asui Rungon\ntalossa minun lähimmässä naapuristossani. Kun minä olin toimittanut\nhänelle tämän viimeisen palveluksen ja kuolema alkoi tehdä tuloaan,\npyysi hän minua jollakin tavoin huoltamaan hänen ainoaa tytärtään,\njoka nyt jäi kokonaan orvoksi, sillä hänen äitinsä oli kuollut\njo aikaisemmin. Tytär, joka itki isänsä vuoteen vieressä, oli\nseitsentoistavuotias, ja kääntäessäni katseeni häneen, huomasin minä,\nettä hän oli harvinaisen kaunis. Kun isä oli saatettu hautaan, seisoi\ntytär yksinään maailmassa, murheissaan ja avutonna. Pian tulivat\nsitten isän velkamiehet ja tahtoivat riistää orvolta kodin. Minä\naioin ensinnä ottaa hänet pappilaan, sillä tarvitsin emännöitsijää.\nMutta kohta kuitenkin peräysin aikomuksestani, sillä katsoin\nvaaralliseksi elää joka päivä niin kauniin ja kukoistavan olennon\nlähimmässä läheisyydessä, ja minä olin päättänyt pysyä puhtaana\nhengellisellä urallani. Yhtä paljon en hänen itsensäkään tähden\ntahtonut tehdä hänestä tavallista papinmorsiaa. Niin ollen tyydytin\nsaamamiehet omilla varoillani ja kehotin Elinaa asumaan eteenkinpäin\nkotonaan, kunnes talo saisi jälleen isännän.\n\n\"Näin luulin kaikki järjestäneeni parhain päin, mutta pian tulin\nhuomaamaan, että kiusausta vastaan ei ihminen ole koskaan kyllin\nlujasti turvattu, varsinkin ryhtyessään omin voimin sitä vastaan\ntaistelemaan. Pitäessäni huolta Elinan perintötilasta oli minun\npakko tavata häntä usein ja kerta kerralta syöpyi hänen kuvansa yhä\nsyvemmälle minun sieluuni. Kauhistuksella huomasin, että ajatukseni\nkeskellä pyhiä toimituksiakin karkasivat hänen luokseen. Silloin\naloin minä todenteolla taistella kiusausta vastaan, rukoillen,\npaastoten ja syventyen pyhän kirjan tutkimiseen. Mutta kun minä\nluulin jo masentaneeni luvattoman taipumukseni, palasi se kahta\nvoimakkaampana niin kohta kun minä jouduin hänen lähelleen ja kuulin\nhänen heleän äänensä tai näin hänen ihanat silmänsä. Niin, tarvitsipa\nminun vain etäältä nähdä vilahdus hänen notkeasta vartalostaan tai\nkuulla hänen laulavan, kun sydämeni jo oli ilmitulessa ja veri kohisi\nkuumeisena suonissani. Kuukausia kesti minun epätoivoinen taisteluni,\nunettomat yöni ja harhailut. Sitten -- kuinka se oikeastaan tapahtui,\nsitä minun on vaikea selittää, mutta eräänä ihanana kesäehtoona,\njolloin satakieli lauloi tammistossa kirkon luona, löysin minä\nitseni hänen luotaan ja hän lepäsi minun sylissäni. Tämän jälkeen en\nminä enää yrittänytkään taistella vastaan, vaan antausin kokonaan\nrakkaudelleni. Minun pitäisi sanoa _syntiselle_ rakkaudelleni, mutta\nsitä minä en voi tehdä, sillä tuntuu että minä sillä loukkaisin sen\nlempeän ja viattoman olennon muistoa. Me antausimme siis kokonaan\ntoisillemme ja niin livahti vuosi ohitsemme kuin ihana unelma.\"\n\nNuoruusmuistojensa riuduttamana vaikeni vanhus tässä toviksi eikä\nOlavi hennonut häntä kysymyksillään häiritä.\n\n\"Olkoon, että meidän suhteemme oli luvaton ja synnillinen\", jatkoi\nhän jälleen, \"ja sitähän se pyhän kirkkomme kannalta kieltämättä\nonkin, mutta siitä huolimatta kangastaa se muistossani kuin\nlyhytaikainen, ihana unelma. Siitä havahduimme me ensi kerran\ntodellisuuteen, kun Elina synnytti pojan. Vaikeasti ratkaistavaksi\nkysymykseksi tuli nyt, kuinka meidän oli tämän jälkeen järjestettävä\nelämämme. Minä en virkani ja kutsumukseni takia voinut mennä\navioliittoon hänen kanssaan ja toisaalta oli Elinalla vaara tulla\nihmisten silmissä halveksituksi. Taistelut ja unettomat yöt alkoivat\nminulle jälleen. Näihin aikoihin ilmestyi paikkakunnalle eräs\nvapaasukuinen herra Arveste, joka oli siihen saakka ollut ulkomailla\nsotapalveluksessa. Hän näytti mielistyvän Elinaan ja kosi häntä\njonkun ajan kuluttua. Kun herra Arveste tuntui kunnon mieheltä,\nnäytti tämä minusta Jumalan lähettämältä pelastukselta. Käytyäni\nsydämessäni vielä viimeisen ankaran taistelun kehotin minä Elinaa\nantamaan myöntävän vastauksen, sillä tietäessäni hänellä olevan\nsuojelijan saatoin minä keveämmällä mielellä lähteä ulkomaille.\nPoikamme lupasin minä ottaa kasvattaakseni, niin pian kuin hän\nkykenisi äidistä luopumaan. Alistuen välttämättömyyteen antoi Elina\nsuostumuksensa ja sydän raskaana erosimme me toisistamme, luvaten\nelämämme loppuun muistaa toisiamme rukouksissa.\n\n\"Kohta sen jälkeen lähdin minä ulkomaille ja viivyin vuosia Pragin\nyliopiston oppisaleissa. Oleskeltuani siellä neljä vuotta, joiden\nkuluessa sain ani vähän tietoja kotimaasta eikä ollenkaan niistä,\njoiden luo sydämeni oli jäänyt, sekä saatuani maisterivihkimyksen,\nalkoi maa yhtäkkiä polttaa jalkaini alla ja minä päätin\nviivyttelemättä ja suorinta tietä lähteä kotiin. Nukkuessani\nsitten viimeistä yötäni Pragissa näin minä unissani Elinan --\nomituista kyllä ensi kerran koko poissaoloaikanani. Kuin henkäys\nkulki hän minun ohitseni ja kehotti minua rientämään kotimaahan.\nTavaton levottomuus täytti sydämeni ja minusta oli tukalaa, että\nöiksi täytyi pysähtyä majataloihin. Kun minua eräässä sellaisessa\nkehotettiin odottamaan siksi kuin paikalle kertyisi useampia samalle\nsuunnalle matkustavia, että kulku edessä olevan metsäseudun halki\nolisi turvallisempi, en minä mitenkään malttanut pysyä alallani,\nvaan lähdin yksin taipaleelle ja jouduin rosvojen käsiin, jotka\nryöstivät minut puti puhtaaksi. Siitä huolimatta jatkoin minä\nmatkaani luostarien avulla eteenpäin ja pääsin viimein Danzigiin,\njossa onneksi tapasin kotiin lähtevän turkulaisen laivan. Itämerellä\npidätti meitä vastatuuli kokonaista kaksi vuorokautta. Kun minä\nkolmantena yönä, kauan valvottuani ja tuskailtuani ja rukoiltuani\nJumalaa ja Pyhää Kristoforosta armahtamaan meitä myötätuulella,\nheittäysin pitkälleni ahtaassa kojussani, näin kohta horroksiin\nvaivuttuani jälleen Elinan. Kuin tuulen henkäys kulki hän nytkin\nohitseni, mutta tällä kertaa oli hänen kädessään ruusunkukka,\nhänen kasvonsa olivat kuoleman kalpeat ja hätääntyneet ja ohitse\nrientäessään lausui hän minulle yhden ainoan sanan: myöhästynyt!\n\n\"Herramme yksin tietää, kuinka suuressa tuskassa minä sen yön vietin.\nAamulla vihdoin armahti Jumala, tuuli kääntyi suotuisaksi ja me\npääsimme Turkuun. Saatuani lainatuksi ratsun riensin minä suoraa\npäätä Piikkiöön. Mitä lähemmäs Runkoa minä tulin, sitä suuremmaksi\nkasvoi pelkoni ja hätäni. Herra Arveste otti minut yrmysti vastaan\nja viittasi mitään puhumatta vuoteeseen. Siellä lepäsi Elina\nliikkumatonna, kasvoillaan kalpea kuoleman rauha. Hänen kädessään\noli vielä tuoksuva ruusunkukka. Kun minä sinun syntymisesi muistoksi\nolin hänen ikkunansa alle istuttanut ruusupensaan, arvasin minä\nkohta, että hän ennen viimeiseen uneen vaipumistaan oli tahtonut\nkukan tuosta pensaasta ja siten toimittanut minulle viimeisen\ntervehdyksensä. Ja tämä on nyt sen ruusun historia, joka on sinun\nvaakunaasi kuvattu.\n\n\"Haikea suru täytti sydämeni, etten ollut ehtinyt hänen silmiään\nsulkemaan, ja kuumia kyyneleitä vuodattaen polvistuin minä hänen\nvuoteensa viereen, rukoillen siinä kauan. Enkä sen jälkeen ole\nlaannut rukoilemasta hänen sielulleen rauhaa ja hänen muistonsa\nvaatimana minä toistakymmentä vuotta sitten tein retkeni pyhälle\nhaudalle.\"\n\nMielenliikutus sai piispan vaikenemaan. Mestari Olavi tunsi myös\nitsensä syvästi liikutetuksi.\n\n\"Sinua en tavannut Rungolla\", jatkoi piispa, \"vaan sain tietää,\nettä Elina oli vähän aikaa naimisissa oltuaan toimittanut sinut\nsisareni Margaretan hoitoon, sillä herra Arveste ei ollut suvainnut\nlapsipuoltaan. Riensin siis suoraapäätä sisareni luo, saadakseni\nsyleillä sinua.\"\n\n\"Muistan elävästi, kun sinä astuit sisälle, minun parasta aikaa\nistuessani tätini polvella\", keskeytti mestari Olavi vilkkaasti.\n\n\"Hm, entäs muistatko ollenkaan äitiäsi?\"\n\n\"Muistan erään hänen vierailunsa, kaiketi viimeisen, tätini luona.\nPuhellessaan tädin kanssa purskahti hän tuon tuostakin itkemään.\"\n\n\"Niin, mikäli kuulin, on hän ollut onneton avioliitossaan,\nsillä herra Arveste ei näytä olleenkaan niin kelpo mies kuin me\nalussa luulimme. Äitisi, se armas olento, kuihtui vähitellen ja\nsynnytettyään sinun nuoremman sisarpuolesi uinahti hän pois täältä\nmurheen laaksosta. Rauha hänen sielulleen!\"\n\nPiispa teki ristinmerkin, jonka jälkeen syntyi pitempi äänettömyys.\n\n\"Minun tekisi mieleni kysyä sinulta yhtä asiaa, isäni\", katkasi\nvihdoin mestari Olavin ääni hiljaisuuden.\n\n\"Kysy, poikani!\" kehotti piispa.\n\n\"Eikö sinussa kokemiesi perusteella ole koskaan herännyt epäilyksiä\ncaelibati-lain oikeutusta vastaan? Meidän nuorten oppineiden kesken\non siitä Parisissa usein keskusteltu ja monet ovat sitä sangen\njyrkästi tuominneet.\"\n\n\"Paljon olen minäkin, poikani, sillä asialla päätäni vaivannut\nja tutkinut sitä sekä pyhän kirjan että kirkkoisien kirjotusten\nvalossa. Yhteen aikaan oli sydämeni niin suuressa kapinassa, että\nminä aioin julkisesti nousta sitä vastaan. Mutta... häpeäkseni täytyy\nminun tunnustaa, ettei minulla ollut siihen tarpeellista voimaa ja\nrohkeutta. Pyhä katolinen kirkkomme on siksi mahtava valta, että\nse ruhjoo armottomasti sen, joka asettuu sitä vastaan. Siitä on\nviimeisenä pelottavana esimerkkinä Pragin aikuisen ystäväni Juhana\nHussin kohtalo.\"\n\n\"Mutta...\"\n\n\"Arvaan kyllä, mitä sinä aiot sanoa\", ehätti piispa keskeyttämään\nmestari Olavin, \"että nimittäin totuus on uskallettava kaikissa\noloissa tuoda esille ja että totuutta ei maailman mahtavinkaan\nvalta pysty kukistamaan. Niin kyllä, sen olen tuhannesti lausunut\nitselleni, mutta sittenkin... niin, yksinkertaisesti sanoen: Herramme\nei ole kutsunut minua siihen toimeen, sillä minä en ole sellaista\nrakennetta kuin oli esimerkiksi Huss ja jommoisia uudistajain tulee\nolla. Jos tämä caelibati-laitos on ihmisistä lähtenyt ja väärä, niin\nHerra on kyllä löytävä aseen särkeäksensä sen.\"\n\nTässä keskeytti piispan puheen emännöitsijä, joka tuli ilmottamaan,\nettä ateria on valmiina. Kun he nousivat lähteäkseen ruokahuoneeseen,\njätti mestari Olavi tuon vakavan keskusteluaiheen ja virkkoi\niloisesti:\n\n\"Käynpä tosiaankin suurella halulla kotoiseen pöytään, päästäkseni\nkäsiksi oikeaan Suomen ruisleipään ja voimakkaaseen Turun olueen. Kun\nsaa vuosikaudet nauttia vehnäleipää ja viinejä, syntyy ikäänkuin kova\nhiuka kaiken kotoisen puoleen.\"\n\nAterialta noustua lähtivät he kävelemään linnan ympäristöön. Aurinko\nalkoi jo laskea ja ilta oli harvinaisen ihana. Kuin peilissä\nkuvastuivat salmen pinnassa kukkeat rantalehdot ja mannermaan\npuolelta kaikuivat karjankellot ja paimenten huhuilut. Pysähtyessään\nvallinharjalle ihailemaan kesäillan armautta, puhkesi mestari Olavi\nlausumaan:\n\n\"Niin ihanaksi kuin ranskalaiset maataan kehuvatkin, ja\nkieltämättähän se onkin ihana, niin en kuitenkaan vaihettaisi siihen\nSuomeamme. Tämä on sittenkin paras ja ihanin kolkka maailmassa.\"\n\n\"Kai sinä nyt jäätkin ainaiseksi tänne meidän luoksemme\", virkkoi\nsiihen piispa, \"sillä isänmaa kaipaa jo kovin sinun lahjojasi ja\nsuurta oppiasi.\"\n\n\"En ihan vielä, isäni\", vastasi mestari Olavi, \"sillä teologian\nbaccalario-tutkinto on vielä suorittamatta, jota paitsi minun syksyn\nkuluessa on luennoitava Aristoteleen etiikasta. Mutta jo ensi vuoden\nkuluessa palaan minä ainaiseksi synnyinmaan helmaan.\"\n\nHe kävelivät eteenpäin pitkin vallinharjaa, mestari Olavin\nryhtyessä kertomaan uutisia parasta aikaa koolla olevasta Baselin\nkirkolliskokouksesta, jossa hän itsekin oli jonkun aikaa ollut\nsaapuvilla Parisin yliopiston edustajana.\n\nJooni tovereineen loikoi huoletonna vallin kupeella, sillä äsken\nolivat he päässeet vartiatoimesta vapaiksi. \"Huomasitteko, että\nmestari Olavi kutsui piispaa isäkseen?\" kuiskasi nuorempi.\n\n\"No entä sitte\", vastasi Jooni, \"mitä ihmettä siinä on, sillä onhan\nhänen armonsa piispa meidän kaikkien isä.\"\n\n\"Niin, mutta...\", yritti nuorempi, vaan vaikeni kesken lauseen,\ntähystäen kävelevien jälkeen ja puhuen sitten kokonaan toisesta\nasiasta: \"Arvaatteko, mitä minulle nyt tuli mieleen?\"\n\n\"Ainakaan se ei mitään järjellä pilattua ole\", arveli siihen Jooni.\n\n\"Ajattelin, että jos hänen armonsa piispa olisi meidän kuninkaamme ja\nmestari Olavi hänen perintöprinssinsä, niin meidän olisi hyvä olla.\"\n\n\"Onpas sillä tänään päähänpistoja\", murahti Jooni ja päästi sen\npäälle leveän naurun. \"Ensin hän tahtoo panna paratiisin kokoon\njoistakin sirpaleista ja sitten tehdä piispasta kuninkaan. Ja onkos\nsinulla sitten näin ollen paha ollaksesi, sillä hänen armonsahan se\nkuitenkin hallitsee meitä ja koko meidän maatamme ja mestari Olavista\ntulee varmastikin hänen seuraajansa.\"\n\n\"Mutta katsokaapas, kuinka he näyttävät komeilta!\" kehotti nuorempi\nkokonaan omaan ajatusjuoksuunsa vaipuneena.\n\nJooni käänsi hitaasti katseensa vallinpäätä kohti, jossa isä ja poika\nseisoivat rinnatusten, kuvastuen iltataivasta vasten kookkaina ja\nmuhkeina.\n\n\n\n\nItseään etsivä vanhus\n\n\nOli oikea lokakuun iltapäivä vuonna 1450. Harmaana rykelmänä ja\nsateen tummentamin lautakatoin kohosivat Tuulensuunlahden rannalla\nnoin viitisen vuotta sitten valmistuneet Naantalin luostarin\nrakennukset. Munkkien puutarhaa ympäröivä muuri ei ollut vielä täysin\nvalmis ja sen takaa näkyi rakennusten välistä muutamia kellastuneita\nlehtipuita. Muurinrakentajat olivat vetäytyneet sateensuojaan eikä\nluostarin lähistöllä näkynyt yhtään elävätä olentoa.\n\nJo lähes tunnin ajan oli piispa-vanhus kävellyt huoneessaan\nedestakaisin ja joka kerta kun hän pysähtyi luostarin puoleisen\nikkunan eteen, näki hän tuon saman syksyisen ja lohduttoman taulun\nedessään.\n\nKun hän väliin teki poikkeuksen kävelylinjaltaan ja seisahtui\nhetkeksi toisen, Lemunselälle antavan ikkunan ääreen, aukeni hänen\neteensä vieläkin apeampi näköala. Vesihöyryjen täyttämä taivas ja\nsamanvärinen meri olivat kuin sumuharmaaksi kaaokseksi yhtyneet.\nVettyneinä ja turvattomina uiskentelivat sen keskellä pienet luodot.\nÄsken oli lahden suulla näkynyt kalastaja verkkoaan nostamassa, mutta\nnyt oli sekin vetääntynyt matalaan tölliinsä Kailon saarella.\n\nVanhuksen pehmeät kartuaanikengät eivät synnyttäneet kävellessä\nmitään ääntä. Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan sateen ropina ja se\nvähäinen sihinä, jonka seinään pöydän kohdalle kiinnitetty tiimalasi\nsai aikaan.\n\nPalattuaan keväällä Ruotsista, jossa hän yhdeksästäkymmenestä\nkolmesta ikävuodestaan huolimatta oli vielä ottanut osaa\nvaltaneuvoston kokouksiin sekä rauhanneuvotteluihin Tanskan kanssa,\noli Maunu Tavast juhlallisesti eronnut piispanvirastaan. Kolme\nkuukautta oli hän nyt melkein täydessä yksinäisyydessä viettänyt\ntäällä pienessä talossaan, jonka hän oli rakennuttanut niemekkeelle\nvastapäätä luostaria. Hänen ainoana toverinaan oli iäkäs, puolikuuro\nemännöitsijä, joka äänetönnä askaroitsi keittiössä.\n\nHuone hämärtyi yhä enemmän ja vanhus jatkoi kävelyään. Hänen kookas\nja muinoin niin voimakas vartalonsa oli rapistunut ja ikäänkuin\nkokoon painunut. Kasvot olivat syvien ryppyjen uurtamat, parta ja\nmustan kalotin alta näkyvä tukka lumivalkoiset. Mutta viisaat ja\nlempeät silmät olivat vielä kirkkaat ja todistivat, etteivät hänen\nhengenvoimansa olleet kuihtuneet yhtä rintaa ruumiin kanssa.\n\nPöydällä oli raskas, hopeasilainen Vulgata avattuna Salomonin\nSaarnaajan kohdalta. Vanhus oli ennen kävelemään ryhtymistään lukenut\nsiitä pienen palasen ja toisti nyt hiljaa mielessään: \"Minä saarnaaja\nolin Israelin kuningas Jerusalemissa. Ja minun sydämeni pyysi etsiä\nja viisaasti tutkia kaikkea, mitä taivaan alla tapahtuu. Senkaltaisen\nviheliäisen vaivan on Jumala antanut ihmisten lapsille, että he siinä\nitseänsä vaivaisivat. Minä katsoin kaikkia töitä kuin auringon alla\ntehdään, ja katso, se oli kaikki turhuus ja hengen vaiva.\"\n\n\"Turhuus ja hengen vaiva\", toisti hän hetken kuluttua huoaten ja\npysähtyi taas ikkunan eteen. Sieltä häämötti pienen lahden takaa\nhämärän ja sateen keskeltä luostari, yksi hänen monien puuhiensa\nnäkyvä tulos. Mutta niin omituisesti oli hän siitäkin jo ehtinyt\nloitontua. Näinä kolmena kuukautena oli hän ikäänkuin vuorenrinnettä\nyhtämittaa kohonnut ylös. Kuta ylemmäs hän nousi, sitä pienemmiltä ja\nvähäpätöisemmiltä näyttivät hänen monet ja loistavat elämäntyönsä.\nMutta samalla alkoi niiden takaa, hyvin kaukaa, yhä selkeämpänä näkyä\nhänen varhaisin nuoruutensa.\n\nJa sitä hän ikävöitsi jälleen, ei suinkaan saadakseen uudelleen\nelämänsä elää, vaan voittaakseen takaisin puhtaan nuorukaissydämensä,\ntavatakseen jälleen oman itsensä. Sillä sikäli kuin hän maailman\nturulla liikkuessaan oli vieraantunut nuoruutensa herkästä\npuhtaudesta, sikäli oli hän tuntenut eksymistään eksyvänsä omasta\nitsestään. Mitä muuta olivat hänen väsymättömät toimensa kirkon\nja valtion asioissa olleet kuin yhtämittaista kaupanhierontaa,\ntinkimistä, punnitsemista ja tuulensuuntain levotonta vakoilemista.\nPala palalta se oli hajottanut hänen persoonallisuuttaan ja hänen\nympärilleen oli vähitellen kasvanut kuin kuonakerros. Hän oli kyllä\npitkin matkaa tuntenut tämän ja kaivannut yksinäisyyden puhdistavaa\nvoimaa, ja kerran hän kesken kiihkeintä toimintaansa oli lähtenyt\npitkälle ja vaivaloiselle matkalle pyhään maahan, vain saadakseen\nolla yksin oman itsensä kanssa. Mutta sitten oli taas alkanut sama\nlevoton hyörintä ja itsestään vieraantuminen.\n\nMuut eivät olleet koskaan nähneet tätä hivutusta hänen sisällään.\nHe tunsivat hänet vain _\"et re et nomine magnus\"_ -- töiltään ja\nnimeltään suurena. Mutta hänelle itselleen olivat yhä syvemmässä\nmerkityksessä selvinneet pyhän kirjan sanat: \"Mitä se ihmistä auttaa,\njos hän kaiken maailman voittaisi ja saisi sielullensa vahingon.\"\n\nOlivatko hänen tekonsa sitten olleet itsekkäitä? Kaukana siitä!\nSillä olihan hän suuret rikkautensa jakanut köyhille ja apua\ntarvitseville ja olivathan kaikki hänen toimensa tähdänneet isänmaan,\nkansan ja kirkon parasta. Eikä hän sittekään ollut voinut olla\nsovinnossa itsensä kanssa. Sillä hän oli suorittanut nuo työnsä\nvaltiomiehenä eikä profeettana. Ja tätä jälkimmäistä hän kuitenkin\noli nuoruudessaan uneksinut. Mutta valtiomiehen liukkailla poluilla\noli hän eksynyt nuoruudestaan ja sen mukana omasta itsestään.\n\nPing-pang-ping-pang! alkoi äkkiä kuulua lahden takaa sateen ja\nhämärän keskeltä. Se oli ehtoosoitto luostarista.\n\nPiispa meni makuuhuoneeseensa ja polvistui pieneen rukoustuoliin.\n\"Herra, ennenkuin kutsut minut pois, anna minulle nuoruuteni puhdas\nsydän ja luo minuun uusi, vahva henki!\" rukoili hän hiljaa.\n\nHänen palatessaan arkihuoneeseen oli vanha palvelijatar sytyttänyt\nkynttilän ja viritti juuri tulta suureen, avosuiseen uuniin. Kun\nhän sen tehtyään poistui ikkunaluukkuja sulkemaan, istui piispa\npesän edessä olevaan suureen, nahalla vuorattuun nojatuoliin, jonka\njaloissa oli karhuntalja. Hän tunsi jäsenissään suurta raukeutta\npitkän kävelyn jälkeen ja kauan istui hän mitään ajattelematta.\n\nPuut räiskyivät pesässä, kynttilä ritisi pöydällä ja sade ropisi\nikkunaluukkuihin. Ja ajan järkähtämätöntä kulkua osottaen sihisi\nhiekka hiljalleen tiimalasissa.\n\n\"Jumalan rauha, isä!\" kuului ovensuusta.\n\n\"Ah, sinäkö se olet, poikani?\" sanoi piispa havahtuen ja ojensi\nkätensä tulijan suudeltavaksi.\n\nSe oli nuori, kirkassilmäinen mies, puettuna birgittalaismunkin\nharmaaseen mantteliin. Vasemmassa rintapielessä näkyvä punainen risti\nosotti hänen olevan pappisveljen. Luostaritoimiensa ohella palveli\nhän piispalla kirjurina. Tämä hänen viimemainittu virkansa rajottui\nkuitenkin pääasiallisesti siihen, että hän iltasin kävi lukemassa\nvanhukselle. Sillä viime vuosina oli piispaa alkanut haitata\npitkänäköisyys, joten hänen oli vaikea varsinkin tulenvalolla lukea.\n\nKun nuori munkki oli kertonut luostarin niukat kuulumiset siltä\npäivältä, otti hän esiin kirjan, josta hän edellisinä iltoina oli\nlukenut. Se oli \"Sermones Jacobi de Lausanno\". Mutta piispa ei nyt\nkuunnellut Jakob Lausannelaisen oppineita raamatunselityksiä, sillä\nhänen ajatuksensa liikkuivat kokonaan toisaalla.\n\nHän muisteli, kuinka hän viime huhtikuulla eräänä iltana istui\nnäin pesän edessä majatalossaan Halmstadissa, jossa hän toisten\nvaltaneuvosten mukana oli neuvottelemassa Tanskan edustajien\nkanssa Kaarlo Knuutinpojan ja Kristian Oldenburgilaisen välisistä\nriitakysymyksistä. Silloin ilmestyi odottamatta huoneeseen -- aivan\nkuten nuori munkki äsken -- yksi neuvotteluihin osaa ottavista\nRuotsin herroista, kuninkaan sukulainen Maunu Green. Hänellä oli\nilmotettavanaan eräs sangen tärkeä ja arkaluontoinen asia, mutta\nennenkuin hän saattoi tehdä piispan siitä osalliseksi, tuli tämän\npyhästi luvata ehdotonta vaitioloa. Hän lupasi kunniansa kautta\nja herra Maunu Green ilmaisi asian, joka sai piispa-vanhuksen\nhämmästyksestä kalpenemaan. Muutamat kokouksessa olevat Ruotsin\nherrat olivat yhdessä tanskalaisten kanssa tehneet salaliiton, jonka\ntarkotuksena oli kukistaa Kaarlo Knuutinpoika ja toimittaa hänen\nkruununsa Kristianille. Luottaen hänen antamaansa juhlalliseen\nvaitiololupaukseen esitti Maunu Green valtiokeikaussuunnitelman\nyksityiskohdat sekä jätti hänet sitten miettimään, tahtoiko hän\ntulla osalliseksi liittoon. Koko yön vietti piispa sitten ankarassa\nsisällisessä taistelussa ja meni aamun tullen kuninkaansa luo sekä\nilmaisi häntä uhkaavan vaaran.\n\nTämä oli viimeinen niitä ikäviä ristiriitoja, joiden puristukseen\njulkinen elämä oli niin usein hänen omantuntonsa asettanut. Kohta sen\njälkeen oli hän palannut kotimaahan, jättänyt piispanvirkansa sekä\nvetäytynyt tänne yksinäisyyteen. Mutta viimeisenä ja pahimpana jäyti\nhänen mieltään tuo Halmstadin tapaus eikä hän ollut sitä vielä saanut\nitselleen selväksi.\n\nHermostuneesti sormieli hän kauhtanaansa kiinnittävän nauhan päitä,\nkeskeytti äkkiä lukemisen ja lausui:\n\n\"Kuulehan, poikani! Mieleeni johtui eräs arvotus, joka minulle\nkerran annettiin vastattavaksi. Se oli tämmöinen: oli kerran kaksi\nystävystä, nuorempi ja vanhempi. Mutta nuoremmalla oli salaisia\nvihamiehiä ja he tulivat vanhemman luo sekä vaativat tältä vaitiolon\nlupauksen, ilmaistakseen hänelle tärkeän asian. Hän lupasi\nkunniansa kautta olla vaiti ja nyt hän sai kuulla salaliitosta,\njonka tarkotuksena oli vahingoittaa hänen ystäväänsä. -- Sanopas\nnyt, poikani, kuinka sinä olisit menetellyt tuon vanhemman ystävän\nsijassa.\"\n\n\"Minä en, isä, olisi ensinkään antanut vaitiolon lupausta, ennenkuin\nolisin ollut selvillä asian laadusta\", vastasi nuori luostariveli\nhetken mietittyään.\n\nItse asiassa tiesi vanhus, että munkki vastaisi juuri siten, ja\nitsekseen ajatteli hän: \"Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he\nsaavat nähdä Jumalan.\"\n\nKun munkki oli lähtenyt, istui vanhus vielä kauan riutuvan\npesävalkean ääressä.\n\nSyyttikö hän itseään siitä, että oli kuninkaalle ilmaissut sen,\nmitä oli vaitiolon lupauksella kuullut? Ei, sillä olihan se hänen\nvelvollisuutensa laillista hallitsijaansa kohtaan, johon häntä sitoi\naikaisempi vala. Mutta ah! jos hän noilla valtiomiehen liukkailla\npoluilla olisi voinut säilyttää nuoruutensa puhtauden ja kirkkaan\nSalomoni-vaiston, niin hän olisi tämänkin asian ratkaissut niinkuin\ntuo nuori munkki.\n\nKun piispa-vanhus yksinkertaisen illallisen syötyään asettui levolle\nja uni kauan pakeni hänen silmiään, johtui hänen mieleensä äkkiä\nkiirastuli. Kuinka hän olikin aina käsittänyt sen puustavillisesti\nja kaavamaisesti! Mutta tämähän oli juuri kiirastulta, jossa pala\npalalta kulutettiin hänestä se elämän tartuttama kuona, joka peitti\nhäneltä oman puhtaan ja alkuperäisen itsensä -- ja samalla Jumalan.\nJa nyt saattoi hän siunata näitä yksinäisyytensä raskaita hetkiä,\njotka hiljalleen puhdistivat häntä ja askel askeleelta palauttivat\nhäntä alkuperäänsä: Jumalaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä oli laannut satamasta ja kun luostarin\nkellokastarista kuuluivat tertian sävelet, pilkisti aurinko piispan\nhuoneeseen. Tuntien itsensä tavallista virkeämmäksi kietoi hän\nkaapun päälleen ja lähti poukaman ympäri hiertävää polkua astelemaan\nluostarin kirkkoon, missä hän nöyrästi munkkien joukossa suoritti\naamuhartautensa.\n\nMutta sateisia iltoja ja myrskyisiä päiviä seurasi vielä monta,\njolloin piispa-vanhus käyskeli yksinäisessä huoneessaan ja teki\ntiliä elämästään. Vasta puolentoista vuoden päästä sai hän tilinsä\npäätökseen. Eräänä kirkkaana maaliskuun aamuna, juuri kun luostarin\nkellon soivat matutinaan, päätti hän viittä vaille satavuotisen\nvaelluksensa. Ja kun vanha palvelijatar prima-soiton aikana astui\nhänen makuuhuoneeseensa, näki hän hänen kasvonsa onnellisen hymyn\nkirkastamina kuin olisi hän viimeksi kuiskannut: \"Minä olen löytänyt\nitseni ja palaan Jumalaan.\"\n\n\n\n\nUuden ajan kynnyksellä\n\n_Kuvaus Turusia 1500-luvun alussa._\n\n\n\"Vielä ylemmäs tuuleen, hei-hei! sillä lailla! Jumalan ystävät jäävät\njälelle ja jos tätä tuulenpuuskaa kestää, niin kohta meillä ei ole\nhätääkään.\"\n\nTuuli vinkui köysissä, pitkä peräsimenvarsi natisi ja korkealle\nkaartuvan keulan nipukassa seisovan puisen Pyhän Kristoferin\nkasvoille pärskyi vaahtoa vastaan vyöryvien aaltojen harjoilta.\nYlhäällä märskorilla oli tähystämässä itse laivuri, nuori Hannu\nKimalainen, joka enovainajansa lesken, Gertrud Karvataskun, laivalla\npurjehti Danzigista takaisin Turkuun.\n\nKun kaupungin saksalaiset porvarit, joiden käsissä tähän aikaan\nulkomainen kauppa melkein yksinomaan oli, katselivat nurjamielisesti\nniitä suomalaisia, jotka harjottivat vielä omilla aluksillaan\nkauppaa, ei Hannu Kimalainen ollut huolinut liittyä heidän\nlaivueihinsa, vaan lähtenyt heinäkuun alussa yksinään uhkarohkealle\nretkelle Itämeren taa. Hän oli onnellisesti päässyt perille, myynyt\nvoilastinsa sekä ostanut tilalle suolaa, humaloita, saksalaista\nolutta ja Alamaiden kankaita.\n\nPaluumatkakin oli käynyt onnellisesti, kunnes tunti pari sitten\nheidän lähestyessään Rymättylän eteläistä päätä tuli Hyljesaarten\nsuojasta näkyviin kaksi epäilyttävää alusta, jotka heti kaikin\nvoimin alkoivat pyrkiä kohti. Kimalainen miehineen huomasi heti\nniiden olevan joko vitaliveljeksiä, noita \"Jumalan ystäviä ja\nkaikkien vihollisia\", tai yhtähyvin tanskalaisia merisissejä, joita\nkeväästä saakka oli näillä vesillä liikkunut, huolimatta siitä\nettä rauhanneuvottelut Svante Sturen ja Hannu kuninkaan välillä\nolivat parasta aikaa käynnissä. Tuuli kävi länsi-luoteelta ja he\nolivat purjehtineet siihen saakka hyvällä laitasella, mutta kun nuo\nkaikesta päättäen vihollismieliset laivat ilmestyivät tavalliselle\nkulkuväylälle, käänsi Kimalainen vastatuuleen luoviakseen Rymättylän\npohjoispäähän ja sieltä myötätuulta laskeakseen Turkuun.\n\nKarvataskun alus oli aikoinaan vartavasten rakennettu kestämään\nkilpailussa merirosvojen kanssa. Se oli hätyyttäjiään sirotekoisempi\nja heti vastaselle jouduttaessa näyttäysivät sen edut. Kun\nsuunta otettiin niin ylös tuuleen kuin suinkin sieti, alkoivat\nkömpelötekoisemmat vihollisalukset huomattavasti jäädä. Tuuli oli\ntäällä saaristossa kuitenkin puuskittaista ja yhtäkkiä Kimalainen,\njoka korkealta asemaltaan jännittyneenä tarkkasi vihollislaivojen\nliikkeitä, havahtui siitä, että purjeet hänen allaan alkoivat\nlepattaa.\n\n\"Hoi, Eerikki, nukutko sinä, peijakkaan körri?\" huusi hän korkeassa\nperäkeulassa seisovalle vanhalle merikarhulle, joka peräsintä hoiti,\n\"laske alemmas tuuleen eläkä kuhnaile!\"\n\n\"Juurihan minä pääsin ylemmäs kääntämästä ja nyt siinä jo että: laske\nalemmas!\" murisi perämies, joka hänkin oli kiintynyt takaa-ajajia\ntähystämään.\n\n\"Etkö sinä, sen kuhnio, näe, että purje elää ja välimatka lyhenee!\"\nhuusi Kimalainen kärsimättömästi.\n\nPeräsintanko natisi taas ja purjeet täyttyivät uudelleen. Päivä ei\nollut vielä puolessakaan, kun he pääsivät Rymättylän pohjoispäähän.\nKaapparit seurasivat vielä itsepintaisesti perässä, vaikka heidän\ntäytyikin jo huomata takaa-ajonsa turhaksi. Kun nyt Kimalaisen laiva\nkääntyi oikealle ja lähti myötätuuleen viilettämään Naantalia kohti,\nkatosivat ne kokonaan näkyvistä.\n\n\"Niistä ei nyt enää ole vaaraa, kun sinä, Eerikki, vain osaat tämän\nväylän karit välttää\", huusi Kimalainen hyvillämielin perämiehelleen,\njoka ylenkatseellisesti sylkäisten vakuutti vaikka tynnyrin parasta\nLyyypekin olutta juotuaan kulettavansa laivan siitä paikasta eheänä\nTurkuun.\n\nHannu jäi edelleen märskorille saadakseen ensimäisenä nähdä\nkotikaupunkinsa, josta hän oli ollut ainoastaan kolmisen viikkoa\npoissa, mutta jonne hän ikävöitsi aivankuin ei olisi sitä\nvuosikausiin nähnyt. Hän oli pitkänsolakka kaksikymmenvuotias ja oli\nhän melkein lapsuudestaan saakka elänyt enovainajansa perheessä,\nsillä isä, joka oli ollut piispa Maunu Särkilahden palveluksessa, oli\nkaatunut venäläissodan aikana Viipurin puolustuksessa, ja äiti oli\nseurannut häntä hautaan vuosi sen jälkeen. Eno, jolla oli vain yksi\ntytär, Hannua kahta vuotta nuorempi Kirsti, oli tahtonut kasvattaa\nhänestä kauppaliikkeensä jatkajan ja siinä tarkotuksessa oli hän\njo varhain saanut seurata enoaan Saksan ja Tukholman matkoilla.\nKuollessaan kaksi vuotta takaperin oli eno ilmottanut toivonsa\nolevan, että Hannu ja Kirsti liittyisivät yhteen. Heitä olikin jo\npienestä alkaen katsottu kuin luonnostaan yhteen kuuluviksi ja\nsiltä kannalta he olivat itsekin tottuneet asian ottamaan. Mutta\nvarsinaisen rakkaudentunteen oli Hannu, huomannut vasta viime talvena\nitsessään heräävän. Kirstiä oli alkanut lähennellä erään saksalaisen\npoika, suunnilleen Hannun ikäinen Arent van Asken, ja sikäli kuin\nKirsti osotti tälle suopeuttaan, esiintyi hän kylmäkiskoisesti Hannua\nkohtaan. Tämä oli ikäänkuin avannut Hannun silmät näkemään, kuinka\nkaunis Kirsti oikeastaan olikaan ja mitä kaikkia hyviä ominaisuuksia\nhänen suloiseen olemukseensa kuului. Ja mitä enemmän Kirsti tuntui\nhänestä etääntyvän, sitä viehättävämmäksi tyttö kävi Hannun silmissä.\n\nKun merisisseistä ei enää ollut vaaraa, palasi Kirstin kuva taas\nHannun mieleen. Suloisen tuskallisesti ailahti hänen rinnassaan\nja hetkittäisin saartoi hänestä tuntua, että se on Kirsti, joka\nnäkymättömin sitein vetää Turkua kohti häntä ja hänen mukanaan koko\nlaivaa. Hän veti voimakkaasti itseensä meren ja suolan tuoksua ja\nantoi katseensa liitää lehtevästä rannikkosaaresta toiseen. Märskori\nhuojui määrämittaisesti, tuuli suhisi purjeissa ja pani hulmuamaan\nhänen pitkän vaalean tukkansa. Pyhä Kristofer keulassa nousi ja\nlaski aivankuin se olisi ääneti kumarrellut joillekin näkymättömille\nolennoille aaltojen harjoilla.\n\nLaiva liukui Ruis- ja Hirvisalon väliseen salmeen ja hetken kuluttua\nkuului märskorilta Hannun iloinen huuto:\n\n\"Hei, miehet, ollaan jo kotikynnyksellä: linna näkyy!\"\n\nKohta näkyivät alas kannellekin linnan harmaat muurit, jotka jykeinä\nja suorasärmäisinä kuvastuivat kuulakkaa taivasta vasten.\n\nTultiin linnanselälle, jossa hiljainen aallokko keinutti muutamia\nankkuroituja sota-aluksia. Lähempänä Korpolaisvuorta oli taas\nankkurissa joukko hansalaisten laivoja, jotka pyöreine kylkineen\nja korkeine keuloineen muistuttivat jättiläissimpukoita. Tornin\nhuipulta kuului torventörähdys ja kun laiva liukui linnan eteläiselle\nsivustalle, ilmestyi ulkovallille linnan alivouti, joka tiedusteli\nmitä merelle kuului ja oliko vihollislaivoja näkynyt. Hannu, joka yhä\nviipyi märskorilla, huusi hänelle vastaan ja ilmotti seikkailustaan\nsaaristossa.\n\nOli sunnuntai, ja tavallinen vilkas hyörinä satamassa ja joen\nmolemmilla rannoilla oli tauonnut. Tuulimyllyt Kakolanvuorella,\nPuolalanmäellä ja Vartiavuorella seisoivat ja niiden harmaat\nsiivet ojentelivat taivasta kohti. Linnan ulkovarustuksella\nlojui päiväpaisteessa muutamia nihtejä ja he huutelivat Hannun\nlaivamiehille joitakin kompasanoja. Etäämpää Kakolanvuoren juurelta,\nmissä linnan olkikattoiset tallirakennukset olivat harmaana\nrykelmänä, kuului hirnuntaa ja pärskettä, kun huovit juottivat\nhevosia kaivolla olevasta suuresta altaasta.\n\nKun laiva oli tullut linnan ja Korpolaisvuoren väliseen väylään,\nherpautuivat purjeet aivankuin tuulen valta ei olisi ulottunut tänne\nlinnotuksen suojaamalle alueelle. Mutta siinä olikin jo tullitupa\nrannalla linnanpuomin edessä ja sen luo laski laiva ankkurinsa. Hannu\nkipusi vikkelästi alas, hyppäsi rannalle ja ristinmerkin tehden\nhuudahti enemmän iloisesti kuin hartaasti:\n\n\"Kiitetty olkoon Pyhä Kristofer ja Henrik!\"\n\nHän oikoi ja venytteli itseään aivankuin makuulta nousten, palasi\nsitten takaisin laivaan ja pujahti korkeassa peräkeulassa olevaan\nkajuttaan. Suuresta arkusta veti hän esiin kolme kääröä. Yksi niistä\noli vietävä arkkiteini Paavali Scheelelle, jolle danzigilainen\nkauppias Hans Chonnert lähetti siinä Hannun mukana kirjeen ynnä\nlahjoja. Toisissa oli tuomisia tädille ja Kirstille. Hän avasi\nKirstille kuuluvan käärön ja mielihyvin tarkasteli vielä kerran\nsen sisältöä. Siinä oli punaisen silkkiliinan sisällä pienessä\nkorukantisessa kotelossa kaulahelmet böhmiläisestä lasista sekä\nhopeasormus, jonka leveään kantaan oli lehtikiehkuran keskelle\nkuvattu pyhä neitsyt lapsi sylissä. Käärittyään ne taas kokoon\nsälytti hän tuomiansa kainaloon ja lähti astelemaan linnasta\nkaupunkiin johtavaa tietä.\n\nHänen sininen verkajakkunsa oli kiristetty vyöllä, josta riippui\nkauppiaille tavallinen kukkaro sekä vaarallisella meriretkellä\ntarpeellinen miekka. Sen huotra kolahteli hänen vasenta saapastaan\nvasten ja ikäänkuin kiihotti hänen verevätä elämänhaluaan. Hän\nvihelteli, otti väliin juoksuaskelia ja napsautteli vapaan kätensä\nsormia. \"Onkohan Kirsti kotona, ja saapa nähdä, kuinka hän ottaa\nminut vastaan?\" mietti hän käydessään ja silmäili kotoista\nympäristöä, joka tyynen sunnuntaitaivaan alla hymyili hänelle\ntervetuloa. Vasemmalla, Puolalan ja Aningaistenmäen välisessä\nnotkossa kohosivat tuleentuneiden ruispeltojen takaa Pyhänhengentalon\nja Pyhän Yrjänän hospitaalin viheriät turvekatot ja \"Pietarin\npelloilla\" olevista haasioista tuulahti eltaantuneen heinän tuoksu.\nOikealla puolen, joen takana, tervehtivät häntä Samppalinnan\nrinteille sijottuneet Katinhännän tutunomaiset hökkelit, joiden\npitkää nurmea kasvavilla katoilla näkyi \"laitumella\" pari vuohta.\nKatinhännän takaa kohosivat Olavinluostarin harmaat muurit ja\nylhäällä Vartiavuorella temmelsi joukko poikasia, joiden äänekästä\niloa häiritsemään kohosi luostarin puolelta mustapukuinen munkki.\n\nTultuaan kapealle ja kaarevalle sillalle, joka Aningaisten puolelta\njohti joen yli suoraan kauppatorille, tunsi hän sieramissaan tutun\nkalanhajun. Mutta venheet ja jaalat lepäsivät rauhassa pitkin rantoja\nja siellä täällä näkyi vain jokunen pyhäpukuinen porvari kädet selän\ntakana käyskelevän rantapuotien välissä. Kapealla torilla, jonka läpi\nsillalta raatihuoneelle saakka ulottui kahtena pitkänä rivinä pieniä\nkivipuoteja, pyrähteli varpusparvia kaikenlaisten jätteiden ja töryn\nkimpussa.\n\nHeti torille tultuaan kääntyi Hannu vasemmalle ja lähti kulkemaan\nkapeata Jokikatua, jonka varrella asui lähekkäin sulloutuneena joukko\nvarakkaampaa porvaristoa. Vastapäätä Pyhän Annan alttarille kuuluvaa\nkivitaloa pisti päätynsä kadulle Gertrud Karvataskun puinen tupa,\njoka oli rakennettu jykevätekoisen harmaakivikellarin päälle. Paitse\nkadunpuoleista asuin- ja vierastupaa kuului siihen myöskin etehisen\nerottama keittiötupa.\n\nAhtaalla pihamaalla tonki kuminanjuuria hankokaulainen sika ja\nlähellä sitä kuukkaili muutamia kanoja. Sisällä asuintuvassa ei Hannu\ntavannut ketään. Molemmat kadulle päin olevat pienet päärmäakkunat\nolivat auki ja toisen kynnyksellä makasi päivän raukaisema kissa.\nSe raotti silmiään vain silloin, kun varpusparvi sattui kadulle\nlaskeutumaan.\n\nKeittiössä oli vanha ja puolikuuro palvelijatar, jolta Hannu kuuli\ntätinsä ja Kirstin menneen päivämessuun.\n\nJätettyään tuomiset kotiin ja riisuttuaan miekan vyöltään lähti\nHannu uudelleen ulos. Oltuaan viikon, päivät tuulessa ja aaltojen\nkeinuteltavana tunsi hän täällä mantereen tyynessä ja lämpimässä\nilmassa itsensä kuin huumautuneeksi. Hiljaista katua edetessään tunsi\nhän korvissaan vielä tuulen suhinaa ja hiekkainen katu ikäänkuin\nhuojui hänen allaan. \"Kun kuljen kirkkoa kohti, voi Kirsti yhtäkkiä\ntulla vastaan\", ajatteli hän ehtiessään Jokikadun päähän. Siitä\nkääntyi hän oikealle ja lähti hiljakseen kulkemaan kadun keskitse\njuoksevan puron vartta, joka johti Mätäjärven ja Kupittaan lähteiden\nvesiä Aurajokeen.\n\nTäällä alkoi kaupungin arvokkain osa, jonka useimmat talot olivat\nkivestä ja kuuluivat tuomiokirkolle. Vasemmalla oli Pyhän Ursulan\nkilta ja sen rinnalla suuri kivinen _Domus clericorum_, jonne piispa\nMaunu Särkilahti oli järjestänyt yhteisen refektoorion eli ruokasalin\nkaupungissa oleville papeille. Mentyään Pikkusiltaa myöten puron\nyli tuli hän Kirkkokadun päähän ja pysähtyi hetkiseksi tuomiokirkon\nviileään porttiholviin.\n\nVäkeä palaili yksitellen kirkosta, josta kuului hiljainen urkujen\nhumina. Tätiä ja Kirstiä ei näkynyt ja hän pistäysi itsekin kirkkoon.\nVarsinainen päivämessu oli jo päättynyt, mutta kirkossa liikkui\nyhtämittaa hartaudenharjottajia ja sivukappeleista kuului yksityisten\nsielumessujen hyminää. Hannu kastoi kätensä vihkivesiastiaan, pisti\nhopearahan uhritukkiin ja läheni kirkon perällä pääkuorin vieressä\nolevaa Pyhän Henrikin kuoria, jonka sisäänkäytävän päällä oli\navonainen kaappi, missä näkyi Henrik piispa murhaajaansa polkien.\nHän kiitti tuota Turun ja koko Suomen suojeluspyhimystä onnellisesta\nmatkastaan ja luki hartaasti kolme Ave Mariaa. Takaisin tullessaan\npysähtyi hän hetkeksi pyhän Laurentiuksen kappelin eteen ja vaipui\nkatselemaan sen seinällä olevaa vanhaa lapsuudenystäväänsä, Neitsyt\nMaariaa. Sinisillä silmillään katsoi se suoraan häneen ja hymyili\nja sen kullattu kruunu sekä hopeinen mantteli kimmelsivät kynttilän\nvalosta. Se samoinkuin pääkuorin sisäänkäytävän päällä riippuva suuri\nkrusifiksi, n.s. triumfiristi, olivat lapsena vaikuttaneet häneen\nerikoisen valtavasti ja painuneet iäksi hänen mieleensä.\n\nSilmiään siristäen astui hän hämärästä kirkosta päivänpaisteiselle\nkirkkopihalle. Hän kiersi koillispuolelle, jossa kirkon ja\nympärysmuurin välillä oli laajin ala ja josta hän kuuli\nyksitoikkoisen saarnaavan äänen. Siellä oli kirkon seinustalla\nyksinkertainen saarnastuoli, josta usein sunnuntaisin joku pappi\ntai munkki saarnasi suomeksi kirkkopihassa olevalle kansanjoukolle.\nSaarnastuolissa oli Hannun hyvä tuttu lapsuuden ajoilta,\ndominikaaniveli Laurentius, jolla oli leveä ja omituisesti vasemmalle\nkääntynyt nenä. \"Katsos telkkää!\" hymähti Hannu ja hänen mieleensä\nmuistuivat sanat:\n\n    \"Isä Telkkä,\n    etkös pelkkä;\n    kiirastuleen\n    sielus tulee?\"\n\nJoku poikaviikari oli kerran ristinyt hänet hänen omituisen nenänsä\ntakia telkäksi ja sepustanut sitten tuon värssyn, jonka Hannukin oli\nmonesti huutanut kadulla liikkuvalle isä Laurentiukselle, saadakseen\nsitten solien ja \"kräntien\" kautta henkensä edestä pakoon juosta.\nMutta kerran oli isä Laurentius saanut hänet kiinni Vartiavuoren\nrinteellä, vienyt hänet väkisin luostariin ja rangaistukseksi\nopettanut hänelle aakkoset. Sen jälkeen heistä oli tullut hyvät\nystävät.\n\nHannu nyökäytti päätään entiselle opettajalleen ja istahti muutamalle\nnurmettuneelle hautakummulle. Miehiä ja naisia istui nurmikolla tai\nkäyskeli hautojen välissä. Toiset juttelivat hiljaa keskenään ja vain\nharvat näyttivät seuraavan munkin yksitoikkoista esitystä. Muurissa\nolevan kapitulirakennuksen avonaisessa ikkunassa näkyi jonkun\nhengellisen isän sileä ja pyöreä pää, joka nyrkkeihin nojautuen\nsilmät puoli ummessa tarkasteli allansa olevaa väkijoukkoa. Jollei\npää kärpästen hätyyttäessä olisi tavan takaa liikahtanut, olisi sitä\nsaattanut pitää muurinkoloon sovitettuna seinäkoristuksena.\n\n\"Jumala on myöskin pelikaanin vertainen\", jutteli isä Laurentius\nunettavalla äänellä, \"pelikaanin, joka ravitsee poikasiaan omalla\nverellään ja tekee heidät sillä eläviksi sen jälkeen kuin he ovat\ntulleet käärmeeltä surmatuiksi. Niin on myöskin Jumala tehnyt meille,\nkun paratiisin käärme oli meidät surmannut, sillä sen jälkeen teki\nhän meidät eläviksi kalliilla verellään.\"\n\nPyyhittyään hikeä kaljulta otsaltaan jatkoi hän:\n\n\"Jumala on myöskin salamanterin vertainen, salamanterin, joka asuu\ntulessa. On vuoria, jotka palavat alituisessa tulessa, jota kenkään\nei voi sammuttaa. Sellaisessa asuu salamanteri ja kukaan ei voi\nsinne tulla. Mutta se, joka tahtoo vangita tämän eläimen, virittää\ntoisen tulen kauas palavasta vuoresta, ja kun eläin näkee sen tulen,\npakenee se ulos vuoresta ja rientää siihen toiseen tuleen, ja tulee\nniin vangituksi. Niin oli myös Kristus tulessa, se tahtoo sanoa\ntaivaan valtakunnassa, taivaallisen isänsä helmassa, eikä kenkään\nvoinut tulla hänen luoksensa. Mutta Neitsyt Maaria sytytti täällä\nmaan päällä toisen tulen, se on palavan rakkautensa, joka hänellä\noli sydämessänsä Jumalaa kohtaan. Kun nyt Herramme huomasi tämän\ntulen, karkasi hän ulos isänsä sylistä Neitsyt Maarian puhtaaseen\nruumiiseen, ja niin tuli hän vangituksi.\"\n\nKun yhä harvemmat näyttivät seuraavan dominikaanin saarnaa, vaikeni\ntämä ja lausui hetken kuluttua ääntään korottaen:\n\n\"Olipa kerran...\"\n\nHän pysähtyi ja tarkasteli väkijoukkoa viekkaasti, jolloin hänen\nnenänsä näytti entistä enemmän vääntyvän vasemmalle.\n\n\"Olipa kerran ritari, jonka piti matkustaa vieraalle maalle, ja hän\njätti nuoren ja ihanan vaimonsa anoppinsa huostaan.\"\n\nHuomatessaan että kuulijakunta höristi korviaan, lausui isä\nLaurentius enemmän hyväntuulisesti kuin katkerasti:\n\n\"Kyllä te nyt minua kuuntelisitte, mutta tällä kertaa se saa loppua\nsiihen\", -- jonka jälkeen hän kapusi saarnastuolista alas ja lähti\nvikkelästi tiehensä.\n\nHannun kirkas mieliala oli saarnan aikana käynyt pilveen, sillä\netäämpänä muurin vierustalla oli hän nuorenväen joukossa huomannut\nKirstin Arent van Askenin seurassa. Viimemainittu, jolla oli kallis\nflanderin-verkainen puku, oli huomannut ensiksi Hannun ja nähtävästi\nlaskenut hänestä jonkun kokkapuheen, koskapa toiset ympärillä olijat\nnauraen katsahtivat häneen. Kirsti oli myöskin nauranut, mutta\nkun hänen katseensa oli sattunut vastakkain Hannun kanssa, oli\nhän punastuen luonut silmänsä alas. Sen jälkeen oli Hannu istunut\nalakuloisena ja heinänkortta pureskellen tuijottanut eteensä. Kun\nhän viimein nousi, olivat niin munkki kuin suurin osa kuulijoitakin\njo poistuneet. Hengellisen isän pää kapitulirakennuksen ikkunasta\noli kadonnut, siellä ja täällä hautojen välissä käyskeli pyhäpäivän\njoutilaisuudessa joku vanhempi porvari ja ylhäällä kirkonkatolla\nräpsähtelivät naakkojen siivet.\n\nHitaasti asteli Hannu ulos kirkkotarhasta. Tultuaan Pikkusillalle\ntunsi hän äkkiä vastenmielisyyttä mennä kotiin ja hän lähti ilman\npäämäärää käyskelemään puron vartta ylöspäin pitkin Piispan- ja\nHämeenkatuja. Hän aikoi sitä tietä kulkea aina Kupittaalle saakka,\nmutta tultuaan tuomiorovastin pellolle näki hän lähteiden luona\nolevan nuorta väkeä karkeloimassa. Silloin kääntyi hän oikealle\nja lähti kiipeämään ylös Kerttulinmäen itäistä jyrkännettä. Hänen\nallaan oikealla puolen oli Mätäjärven lampi pesulauttoineen sekä\npieniä kaali- ja humalamaita. Mutta kun hän pääsi mäen päälle,\naukeni hänen eteensä vastenmielinen näky. Mäen länsipäästä, joka oli\nkukkulan korkein kohta ja jota nimitettiin Hirsipuumäeksi, irvisti\nhäntä vastaan teilirattasseen asetettu pääkallo sekä turvonnut\nruumis mädäntyneine kaulansijoineen. Ne olivat keväällä mestatun\nmurhapolttajan jätteitä ja mereltä tuleva tuulenhenki toi Hannua\nkohti inhottavan hajun. Hän laskeusi saman tien takaisin, kiersi\nmäen eteläistä juurta myöten Uudenmaantielle, joka heti Hirsipuumäen\nalla olevan Pyhän Gertrudin majatalon ohi kulki kaupunkiin ja yhtyi\nKarjakatuun.\n\nKun hän seisoi majatalon edustalla ja hajamielisesti katseli\novenpielessä olevaa Pyhän Gertrudin puista veistokuvaa, joka piti\noikeassa kädessään palmunlehteä ja vasemmassa pienoiskirkkoa,\nhavahtui hän siitä, että hänen takanaan kuului kavionkapsetta.\nKun hän kääntyi, ennätti ratsastaja kohdalle ja lausui Hannuun\nvilkaistuaan miehekkäällä äänellä:\n\n\"Kas, nuori Kimalainen, Jumalan rauha! Milloin olet matkalta palannut\nja onko sinulla mitään tuomisia minulle?\"\n\nHannu tervehti nöyrästi muhkeata pappispukuista ratsastajaa, jonka\nhän tunsi arkkiteini Scheeliksi ja joka arvatenkin palasi piispan\nluota Kuusistosta.\n\n\"Hyvä on, hyvä on\", nyökäytteli tuo komea prelaatti, kun Hannu kertoi\nhänelle matkastaan ja Chonnertin terveisistä.\n\n\"Olen iltamessuun saakka kotona ja sitä ennen voit tuoda minulle\nChonnertin lähetyksen.\"\n\nHän nyökäytti päätään ja pani hevosen liikkeelle. Kohta pysäytti hän\nsen kuitenkin uudelleen ja kääntyi perässä tulevan Hannun puoleen.\n\n\"Uskaltaisitko tehdä tänä kesänä vielä toisen retken Danzigiin?\"\nkysyi hän.\n\n\"Miksi en, jos se olisi tarpeellista\", vastasi Hannu.\n\n\"Aittani täyttyvät jyvistä ja voi alkaa vanheta. Ne olisi saatava\najoissa myydyksi. Mutta siitähän saamme lähemmin keskustella enosi\nlesken kanssa.\"\n\nPölyä tupruttaen lähti hän ratsastamaan kaupunkiin, mutta Hannu\nalkoi miettiä, että hän lähteekin uudelleen merelle. \"En ole\ntietävinänikään Kirstistä ja lähden heti kun lasti on purettu ja uusi\nsaatu tilalle\", ajatteli hän. Katkeruudella muisti hän, ettei Kirsti\nollut kirkkotarhassa tullut häntä tervetulleeksi toivottamaan ja\nhän vakuutti itselleen: \"Menen heti taivuttamaan tätiä arkkiteinin\ntuumaan.\"\n\nKun hän tuli kotiin, kohtasi hän ensimäiseksi juuri Kirstin, joka\nseisoi portaalla ja viskeli suurimoita kanoille.\n\n\"Tervetuloa kotiin, Hannu!\" sanoi Kirsti väkinäisen reippaasti.\n\n\"Hänellä on uusi puku ja se on tietysti Askenin tähden\", ajatteli\nHannu ja tahtoen olla välinpitämätön kysyi hän:\n\n\"Onko täti kotona?\"\n\nKirsti myönsi ja pitempään sananvaihtoon pyrkimättä pyörähti Hannu\ntupaan.\n\n\"No, siinäkö vihdoin olet\", huudahti täti iloisesti, \"terve tulemaasi\nja kiitos Pyhälle Henrikille että tervennä palaat. Käy pöytään nyt,\nme olemme syöneet jo, kun sinua ei kuulunut.\"\n\nHän mennä lennätti jo keittiötupaan, josta kuului hänen äänekäs\npuheensa vähäkuuloiselle Vapulle. Kohta palasi hän takaisin kantaen\nsuurella tinavadilla paistettua hankea ja täysinäistä oluttuoppia.\nHän oli muhkea ja täyteläinen leski, vähän yli neljänkymmenen, ja\nhänen mustissa silmissään välähteli vielä nuorekas eloisuus. Hannun\nsyödessä istui hän vastapäätä, katsoi häntä lempeästi ja jutteli:\n\n\"Niin sinä olet päivettynytkin ja aivankuin vuosikaupalla\nmiehistynyt. Ja kunnialla palasit retkeltä. Minä olenkin joka ilta\nennen Maariansoittoa käynyt kirkossa rukoilemassa Pyhää Henrikkiä\nsinun puolestasi.\"\n\n\"Entäs Kirsti, onko hänkin rukoillut minun puolestani?\" pääsi\nHannulta.\n\n\"Kirsti, niin, hän on sellainen lapsi vielä eikä ymmärrä toisesta\nhuolehtia\", vastasi äiti vältellen ja jatkoi hetken päästä toisesta\nkohti:\n\n\"Aamulla minä jo tiesin, että tänään sinä tulet kotiin, sillä\nyöllä näin sellaista unta. Pietari vainaja oli olevinaan vielä\nelossa ja minä odotin häntä Lyypekistä palaavaksi. Kun laiva laski\nrantaan, hyökkäsin minä kannelle ja Pietaria syliksi, mutta silloin\nhuomaankin, että sehän oletkin sinä, Hannu, ja että Pietarihan ei\nenää ole elossakaan.\"\n\nHannua alkoi vaivata tädin ystävällisyys ja hän tyhjensi oluttuopin\npohjaan. \"Tahdotko lisää olutta?\" ehätti täti sen huomatessaan,\n\"tietysti sinä tahdot, minä menen hakemaan.\"\n\nKun hän palasi ja asetti täyden kannun Hannun eteen, istui hän taas\nentiselle paikalleen ja alkoi jutella kuinka hyvin kauppa oli sillä\naikaa luistanut ja kuinka koko entinen suolavarasto oli jo loppuun\nmyyty. Viimeiset oli vaihdettu näädän nahkoihin eräälle Oulunsuun\nkauppiaalle ja ne taas oli myyty hyvästä hinnasta muutamalle Lyypekin\nkestille.\n\n\"Saksalaiset ovat meille kateissaan, mutta kyllä me niitä vastaan\nkeino keksitään\", lopetti hän merkitsevästi.\n\nSamassa tuli Kirsti sisälle. Hän oli kokonaan äitinsä vastakohta,\nhentovartaloinen, vaaleaverinen tyttö, jolla oli siniset, somasti\nvinot silmät.\n\n\"Oletko sinä jo veljeäsi tervehtinyt?\" kysyi äiti kuin pikkulapselta.\n\n\"Veljeäsi!\" toisti Hannu mielessään ja tunsi että hänen on mahdoton\nantaa tuomisiaan, ainakaan nyt.\n\n\"Kuulehan, Kirsti, saat nyt mennä Runsalan nuorten kanssa joelle\nsoutelemaan, mutta elkää linnalle saakka menkö\", sanoi äiti, ja Hannu\najatteli: \"Vai niin!\"\n\n\"Sinä olet nyt kahdenkymmenen vuotias, Hannu\", alotti täti, kun\nKirsti oli mennyt. Mutta Hannu, joka oli lopettanut jo syönnin,\nkeskeytti hänet sanoen:\n\n\"Minun on nyt oitis mentävä arkkiteinin luo viemään Danzigin\nterveiset, sillä hän vartoo minua.\"\n\nVastausta odottamatta otti hän Scheelille kuuluvan käärön ja lähti\nulos. Tädin avuton katse herätti hänessä sääliä ja ristiriitaisin\ntuntein jätti hän huoneen.\n\nArkkiteinin luota tultuaan viivytteli hän kaupungilla hyvän aikaa\nsenkin jälkeen kun Maariansoitto oli kaikunut tuomiokirkosta. Sitten\nkävi hän suoraan levolle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaanantaiaamuna varhain, kohta kun tuomiokirkosta oli soitettu\naamumessuun ja luostarinkellot Vartiavuoren takaa siihen vastanneet,\nalkoi pienessä pääkaupungissa viikon levoton hyörinä. Kilkkavin\nkelloin astelivat porvarien lehmät ahtaita katuja ja kokoontuivat eri\ntahoilta Karjakadulle, häviten sitä myöten laidunmailleen. Vuohia\nkiipeili jo pienempäin talojen heinävillä katoilla, joilla kaste\nvielä kimalteli, ja siltaa pitkin kulkea tömisti köyhempiä porvareita\nviikatteet ja haravat olalla elomailleen Aningaisten puolelle. Joella\nalkoi liikkua veneitä ja ranta-aittojen edessä vinkuivat laivojen\nväkipyörät. Torilla, kaduilla ja joen rannoilla avattiin pieniä\npuoteja ja niiden alas lasketuille luukuille ilmestyi kangaspakkoja,\nnahkatavaroita, mausteita ja tinaisia talouskaluja. Taverneissa\ntyhjentelivät yötä myöten saapuneet maalaiset oluttuoppeja Pyhän\nHenrikin ja Neitsyt Maarian kunniaksi, ja siellä missä kaloja ja\nmuita vatsantarpeiksi aiottuja tavaroita liikuteltiin, puikkelehti\nväkijoukossa säkki kainalossa keruulle lähtenyt dominikaaniveli,\nsormien hartaasti rukousnauhaansa ja heitellen tuimia katseita\nsamoilla asioilla liikkuvaan risaiseen teiniparkaan. Eri tahoilta\nkuului pajoista ja työhuoneista heleätä vasaran kilkettä ja ilmassa\ntuntui, varsinkin torin ja sillan seutuvilla, tuoreen heinän,\nlehmien, kalan ja nahkatavarain yhtynyt tuoksu. Tuulimyllyt jyräsivät\nja longahtelivat hiljakseen aamunhengessä, Korpolaisvuoren juurella\nnarisi savimylly ja linnansalmen yli laskeusi kitisten nostosilta,\njota pitkin suuret heinävankkurit lähtivät jyrisemään.\n\nAamu-aikaisesta oli Hannukin ollut liikkeessä. Laiva oli hinattu\ntallituvan luota Karvataskun suuren ranta-aitan eteen, jonne lastia\nalettiin tyhjentää. Täti ja Kirsti hoitivat vuorotellen laskupuotia\nja perheen jäsenet tapasivat toisensa kunnollisesti vasta illalla.\nArkkiteini oli päivällä tavannut Gertrud-emännän ja puhunut hänelle\nasiastaan, mutta tämä ei ollut suostunut laivaansa vuokraamaan ja\nkaikista vähimmän laskemaan kasvattipoikaansa uudelle retkelle,\nennenkuin rauha Tanskan kanssa olisi päätetty. Kun Hannu ei tässä\nasiassa kyennyt sen paremmin tätiinsä vaikuttamaan, katkaisi hän\nkeskustelun lyhyeen ja siirtyi yölevolle.\n\nHannu alkoi tädin katseista ja erikoisesta ystävällisyydestä aavistaa\njotakin ja vaistomaisesti vältteli hän kahdenkesken joutumista.\nMutta kun laivan purkaminen torstaina iltapäivällä oli päättynyt ja\nHannu tuli kotiin, joutui hän tädin kanssa kahdenkesken asuintupaan.\nTäti toi hänelle olutkannun ja kehotti lepäämään loppuosan päivästä.\nKirsti oli laskupuodissa ja täti istui Hannua vastapäätä kutoen\nsukkaa. Toinen pienistä peräakkunoista oli työnnetty auki ja ulkoa\nkuului laitumelta palaavien lehmien ammuntaa. Etäällä jyrähteli\nukkonen.\n\n\"Saksalaiset ovat hyvin kiukussaan siitä sinun Danzigin matkastasi\",\nalotti täti.\n\n\"Mitä se heille kuuluu?\" tokasi Hannu ja tuijotti itsepintaisesti\ntinakannun korvaan.\n\n\"Tietääpäs sen, nehän tahtoisivat kaiken suuremman kaupan omaan\nhaltuunsa.\"\n\nTädin sukkapuikot kilahtelivat ja hetken päästä alotti hän vähän\nlähempää.\n\n\"On se sentään ikävää elää näin alituisessa riidassa saksalaisten\nkanssa. Kyllä sopu somempi olisi, kun kerran saman kaupungin\nasukkaita ollaan.\"\n\n\"Mutta minkäpä sille tekee, kun ne joka paikassa, raadissa\njos muuallakin, tuppaavat suuna päänä määräilemään, senkin\npippurisaksat!\" sanoi nyt Hannu.\n\n\"Voisivathan suomalaisetkin olla sävyisäimpiä heitä kohtaan eikä joka\njutussa kiusaa tehdä, ja...\"\n\nTäti mietti ja jatkoi tuokion kuluttua varovasti:\n\n\"... ja ennen kaikkea sopisi ryhtyä lähempiin tekemisiin heidän\nkanssaan silloin kun tilaisuutta vain ilmestyy.\"\n\n\"Minkälaista tilaisuutta?\" auttoi nyt Hannu tätiä luovimisessa.\n\n\"No, vaikkapa naimiskaupan tilaisuus.\"\n\n\"Onko tätiä kosinut joku saksalainen?\" autteli edelleen Hannu, joka\nkoetti nyt ottaa asian leikin kannalta, niin rauhattomaksi kuin hän\nitsensä tunsikin.\n\n\"Hyvänen aika, kuka tässä nyt minusta puhuu, vanhasta ihmisestä\", --\noli täti kiivastuvinaan, mutta huomasi sanoneensa sellaistakin, mikä\nei asiaan sopinut ja alkoi peruutella:\n\n\"Vaikka kertakos sitä nyt neljänkymmenen iässä naimisiin mennään,\nmutta minäkö tässä nyt saksalaisille itseäni kaupittelemaan, pyh!\"\n\n\"No mutta täytyyhän sitä jonkun uhrata itsensä, jos mieli naimisen\nkautta rakentaa sovintoa pippuriporvarien kanssa.\"\n\n\"Eihän sen silti mitään uhraamista tarvitse olla, jos menee\nnaimisiin varakkaan ja kunniallisen saksalaisen kanssa. Varmasti ei\nPietari vainajallakaan olisi mitään sitä vastaan, vaikka näkisikin\nesimerkiksi Kirstin ja nuoren Askenin naimisissa.\"\n\nNyt se oli melkein kuin sanottu ja täti hengähti helpotuksesta.\nSyntyi lyhyt äänettömyys.\n\n\"Isä Äsken on minulta noin kautta rantain tiedustellut Kirstiä\npojalleen\", ilmotti täti.\n\n\"Miksei hän heti suoraan tiedustellut laivaa ja laskupuotia?\" lausui\nHannu katkerasti, joi oluen pohjaan ja löi kannun tavallista lujemmin\npöytään. Täti katsahti häneen levottomasti ja varustausi siirtymään\nasian toiseen puoleen.\n\n\"Kyllähän minä tiedän, että Pietari vainaja toivoi sinusta ja\nKirstistä parin tulevan, ja kyllä se tietysti minullekin aivan yhtä\nmieluista olisi, mutta...\"\n\nHän pysähtyi ja mietti hetkisen, jatkaen sitten:\n\n\"Mutta minä olen tullut huomaamaan, että Kirstistä ei ole\nsinulle vaimoksi. Sinä tarvitset lujemman ja kokeneemman ihmisen\nkumppaniksesi.\"\n\nIkäänkuin välttääkseen sitä myrkyllistä vastausta, joka tuntui Hannun\nkielellä pyörivän, sieppasi täti tyhjän olutkannun ja riensi toiseen\ntupaan. Hetkisen kuluttua huusi hän porstuasta:\n\n\"Hannu, tulisit auttamaan minua, että saamme kellarista olutta.\nEntinen on lopussa ja Vappu on juuri navetassa.\"\n\nYhdessä laskeusivat he etehisen perältä alas suureen kellariin.\nTäti kulki edellä kynttilä kädessä. Oluttynnyrien luo pysähtyessään\nvirkkoi hän kuin jostakin mieleenjohtumasta:\n\n\"Minunpa pitää, kun kerran olemme paikalla, ilmaista sinulle eräs\nasia.\"\n\nHän meni kellarin perälle, antoi kynttilän Hannulle ja irrotti\nseinästä neliskulmaisen kiven. Sen takaa veti hän esiin pyökkipuisen\nlujasti raudotetun lippaan.\n\n\"Täällä säilytti Pietari vainaja liikoja rahoja\", sanoi hän ja avasi\nkannen.\n\nSiellä oli Eerikki pommerilaisen aikuisia pieniä brakteaatteja,\njotka kiiluivat kuin hopeanapit, Turussa ja Tukholmassa lyötyjä,\nKaarlo Knuutinpojan ja Sturein vaakunoilla varustettuja aurtuoita\neli äyrityisiä, muutamia Englannin noobeleita sekä kokonainen kasa\nrahaksi lyömättömiä hopeatankoja.\n\n\"Kun sinä olet ainoa miehenpuoli ja ikäänkuin isäntä talossa, niin\npitäähän sinun toki tietää talon asiat\", -- puhui täti hiukan\nhämillään ja työnsi lippaan takaisin kätköönsä.\n\nHannu tunsi olonsa yhä tukalammaksi ja kun he tulivat ylös ja\ntäti meni keittiötupaan, pujahti hän ulos. Häntä halutti jotenkin\ntyhjentää itseään ja ärtyisesti sormiaan naksutellen lähti hän\nkulkemaan Jokikatua torille päin. Kadun päässä kohtasi hän Kirstin,\njoka yksinään kulki kotiinpäin. Hannu pysähtyi hänen eteensä ja\nkasvinsisarukset silmäilivät ääneti toisiaan. Hannun katseessa oli\njotakin ilkeää ja Kirstin kasvoille levisi heleä puna. \"Kuinka hän\nonkaan kaunis\", ajatteli Hannu, mutta itseään ärsyttäen virkkoi hän:\n\n\"Pidätkö sinä Kirsti minusta yhtään?\"\n\n\"Mitä sinä sellaista kysyt?\" vastasi Kirsti ärtyisesti.\n\n\"Niin vain, että kun Askenit naivat meidän laivan ja kun sinä seuraat\nsiinä kaupassa mukana, niin puhuisit jonkun hyvän sanan minunkin\npuolestani, että minä saisin edelleenkin laivaa kulettaa.\"\n\nKirsti suuttui ja sai vedet silmiinsä.\n\n\"Hävytön!\" sanoi hän ja yritti matkaansa jatkamaan.\n\nMutta Hannu sulki häneltä tien levittäen molemmat kätensä.\n\n\"Etkö mene siitä, senkin ilkimys!\" tiuskui Kirsti ja nosti pienen\nkätensä lyödäkseen.\n\nHannulle muistui mieleen, kuinka hän ennen usein oli samalla tavoin\nKirstiä kiusannut estäen häntä ovesta menemästä ja kuinka Kirsti oli\naina samalla tavoin kohottanut kättään ja uhannut lyödä. Kuta enemmän\nKirsti oli suuttunut, sitä kauniimmalta oli hän näyttänyt ja Hannulle\noli aina lopuksi tullut halu kaapata hänet syliinsä.\n\n\"Entä jos minä rupeankin sinulle isäpuoleksi ja naitankin vain laivan\nAskeneille enkä sinua annakaan?\" jatkoi hän.\n\nKirsti purskahti itkuun ja nojasi kasvonsa seinää vasten. Hannun\nvaltasi äkkiä sääli ja katumus ja neuvotonna sopersi hän, laskien\nkätensä Kirstin olkapäälle:\n\n\"Kirsti, ethän suutu minulle, ethän?\"\n\nMutta Kirsti riuhtasi itsensä irti ja lähti itkien juoksemaan kotiin.\nHannu seisoi hetken puolipimeällä ahtaalla kadulla ja katsoi hänen\njälkeensä. Sekavin tuntein lähti hän sitten kulkemaan torin halki.\n\nRaatihuoneen eteen tultuaan seisoi hän vähän aikaa kahden vaiheella\nja lähti sitten kulkemaan Raastuvankatua alas luostarikortteliin.\n\"Menenkin Saunalaan ja, auta armias, jos joku saksalainen minua\nriitaan härsyttää!\" päätteli hän itsekseen.\n\nSiinä missä Raastuvankatu, tehtyään ensin jyrkän mutkan vasemmalle,\npäättyi luostarille johtavaan Yläkatuun, oli oikeanpuoleisessa\nkulmassa Pyhän Nikolauksen kiitän kivinen talo. Kaupungin suomalaiset\nsanoivat taloa tavallisesti Saunalaksi, sen yhteydessä kun oli suuri\nkivinen sauna kaupunkilaisten niinkuin matkustavaistenkin tarpeeksi.\nKiltan avara, holvikattoinen oluttupa oli porvarien mieluinen\nkokoontumispaikka. Siellä juteltiin kauppa-asioista ja valtiollisista\ntapauksista noina levottomina unionin aikoina. Mutta yhtä usein\nsyntyi myöskin suomalaisten ja saksalaisten porvarien kesken kiihkeä\nsananvaihto, johtaen solvauksiin ja tappeluihin, joista sitten\nraastuvanoikeudessa syntyi loppumattomia selkkauksia ja uusien\nriitojen aiheita.\n\nHannun sisälle astuessa istui parin honkapuisen pöydän ääressä\njoukko iäkkäämpiä porvareita. Toisessa tunsi hän saksalaiset\nGrotten, van Harvenin ja Witten, toisen ympärillä istui suomalaisia:\nkauppias Mikael Lappalainen, tynnyrintekijä Niilo Murainen ja\nPietari Veranleikkaaja, jonka nimi ilmaisi hänen ammattinsa. Kaikki\nkolme olivat he kunnianarvoisia raadin jäseniä ja keskustelivat\nsovinnollisesti saksalaisten kanssa Hannu katsahti kyräten\nviimemainittujen pöytään, mutta kun hän ei tuntenut ilmassa mitään\nkäryä, otti hän siivosti paikan toisien suomalaisten parissa ja pyysi\nkannun olutta.\n\n\"Mikä hänen nimensä nyt taas olikaan?\" kysyi Murainen Witteltä, joka\nvasta oli ollut Tukholmassa käymässä.\n\n\"Otto Rud, ja kuuluu olevan tunnettu kovaksi mieheksi.\"\n\n\"Taitaapa olla koko paholainen miehekseen. Eikö liene sama, joka\nviime kesänä kiskoi pakkoveroja Ahvenassa ja hävitti Porvoon? Silloin\nmeillä turkulaisilla on syy pelätä pahinta, jollei rauhaa hetimiten\nsaada aikaan.\"\n\n\"Siitä tuskin tämän sulan aikana tulee mitään\", lausui Witte.\n\"Kertoivat valtionhoitajan tahallaan pitkittävän sotaa ehtiäkseen\nusuttaa lyypekkiläiset tanskalaisten niskaan. Mutta siitä ei tule\nmitään, sen verran kuin minä lyypekkiläisiä tunnen\", lopetti hän\nitsetietoisesti.\n\nSisään oli tullut pari uutta vierasta ja heistä toinen kertoi\njuuri tavanneensa erään köökarilaisen kalastajan, joka aamulla oli\nKorponvirrassa nähnyt ankkurissa suuren laivaston. Kaikki katsahtivat\ntoisiinsa ja Murainen virkkoi:\n\n\"Kunhan ei öölantilainen, Rudko se nyt hänen nimensä olikaan, olisi\nsiellä vaaniskelemassa. Lieköhän linnalaisilla siitä tietoa?\"\n\n\"On kyllä\", ilmotti uutisen kertoja \"ja kyllä he aina jokisuun\nvartioivat.\"\n\n\"Kovat on ajat\", huoahti Murainen, \"tuskin on venäläisestä\nviimeinkin rauhaan päästy, niin silloin alkaa juutilainen entistä\npahemmin kimppuun käydä. Jos tätä menoa jatkuu, niin ei tässä kohta\nporvareillakaan ole muuta neuvoa kuin mennä takamaille kalastelemaan\nja kaskea polttamaan.\"\n\n\"Minusta olisi parasta, että tanskalaisen annettaisiin vastaan\nhäristelemättä kruunu pitää, kun omat miehet, minkä tämä\nSvante-herrakin, eivät kerta pysty valtakunnalle rauhaa hankkimaan\",\nsanoi Lappalainen ja tyhjensi vihaisesti olutkannunsa.\n\n\"Tiesi häntä, olisiko sekään parempi\", väitti Murainen vastaan.\n\"Muistetaanpas vain, mitä vanhat ihmiset ennen juttelivat\npommerilaisen ja Hannu Kröpelinin ajoista. Suo siellä, vetelä täällä.\nParasta kaikista kun olisi oma kuningas ja sellainen, joka kykenisi\npitämään oikeata isännyyttä valtakunnassa, ettei jokainen piispa ja\nlinnanhaltia tuppautuisi vallasta riitelemään.\n\n\"Huonot on ajat, huonot ja levottomat ja herra ties milloin tässä\nsaa tanskalaiselle viimeisenkin leipäkannikkansa luovuttaa\", lopetti\nMurainen, joi oluensa loppuun ja varustausi lähtemään.\n\nHäntä seurasivat vähitellen toisetkin vanhemmat miehet. Heidän\nsijalleen tuli nuorempaa väkeä, keskustelu kävi äänekkäämmäksi ja\nilmassa alkoi tuntua riidankäryä.\n\nSaksalaisten pöytään oli ilmestynyt myöskin Arent van Asken. Hän oli\nhakenut esille kiitän vanhan hopeamaljan ja sitä kohottaen huusi hän:\n\n\"Vanhan Lyypekin malja, pojat!\"\n\nKannu lähti kiertämään ympäri pöydän.\n\n\"Olutta, tavernari\", huusi Hannu, \"mutta oikeaa turkulaista eikä\nmitään Lyypekin solkkua!\"\n\nKun suomalaiset olivat saaneet tinatuoppinsa täyteen, kohotti Hannu\nomaansa ja huusi:\n\n\"Pyhän Henrikin ja Turun malja!\"\n\n-- Was deiwel, pihä Heinrich, was ist's? -- rähähti muuan humalainen\nhansalaiskesti.\n\n\"Se on olevinaan heiden suojeluspyhimyksensä, jota he rukoilevat\naina kun saavat saksalaisilta selkäänsä\", selitti Arent ja kaikki\nsaksalaiset remahtivat nauramaan.\n\n    \"Pippurista, pippurista,\n    pippurista silmät\n    on hansankestillä,\n    nenä inkivääristä\n    ja sydän kalmusjuurta\",\n\nalkoi heti sen jälkeen humalainen ääni suomalaisten pöydässä\nrenkuttaa ja viimeisiä säkeitä hoilasi koko pöytäseura.\n\n\"Mutta tiedättekö, pojat, miksi hansan pippurivänneillä on sydän\nkalmusjuurta?\" kysyi laulunalkaja.\n\n\"Minä tiedän\", huusi Hannu, \"minun mukanani lähetti Chonnert\nmeidän arkkiteinille kalmusjuurta ja antoi minullekin aikamoisen\npalan, kehuen sitä kohmelonlääkkeeksi. Siitä minä päättelen, että\nsaksalaiset...\"\n\n\"Ovat aina kohmelossa\", keskeytti toinen, \"ja tarvitsevat\nkalmussydämen. Mutta inkiväärinenä, selittäkääpäs se, pojat!\"\n\n\"Mite sine haastat, perkkele?\" huusi muuan saksalainen.\n\n\"Entä mite sine maistat, teiveli, Liipekin pippuriako?\"\n\nLäiskis! Suomalainen sai olutkannun vasten silmiään ja paikalla oli\ntappelu käynnissä. Tuopit sinkoilivat ilmassa ja pöydät ja lavitsat\nkaatuivat kolisten kumoon. Hannu karkasi ensimäisenä saksalaisten\nkeskelle ja tarttui kurkusta tummaveristä ja liukasliikkeistä\nAskenia. Tavernari koetti ärjyen ja jalkaa polkien hillitä tappelua,\nmutta kun hänen äänensä hukkui meteliin, ryhtyi hän, vikkelästi\ntappelijain välissä puikkelehtien, pelastamaan tinakannujaan, jotka\nhän keräsi tynnyrien taakse huoneen perälle. Pari kertaa yritti hän\nlähenemään sivuseinässä palavia kynttilöitä sammuttaakseen ne, mutta\nkun hänet kummallakin kertaa jotenkin rajusti työnnettiin syrjään,\nistahti hän tiskin taa tynnyrin nenään, katseli pää kallellaan\ntappelun menoa ja puheli läähättäen.\n\n\"Tapelkaa nyt sen paholaiset, niin, niin, iskekää vaikka pääkallot\nmäsäksi toisiltanne, niin vähemmän nahkanne syhyy toisella kertaa.\nHe, he, mäikyttäkää vain kuin ryssää ja Juutilaista, kyllä seinät\nkestävät.\"\n\nSuomalaisia oli vähemmän ja he joutuivat alakynteen. Heti kun Hannu\noli käynyt käsiksi Arentiin, oli hän saanut kimppuunsa kaksi muuta\nsaksalaista. Ahtaalle puserrettuna ei hän voinut käyttää nyrkkejään\nja vastustajansa nujersivat hänet pylvään ja kaatuneen pöydän väliin.\nHänen pitkää tukkaansa kiskottiin ja nyrkiniskuja sateli hänelle\nvasten kasvoja.\n\nMutta tällöin saapui suomalaisille apua. Sisään työntyi kolme rotevaa\ntynnyrintekijän sälliä, ukko Muraisen väkeä, ja yhtä monta linnasta\nseikkailuille lähtenyttä, puolijuopunutta nihtiä. Hurjasti iskivät he\nsaksalaisiin takaapäin ja nämä joutuivat nyt kerrassaan ahdinkoon.\nPiestyinä ja reveltyinä pujahtelivat he toinen toisensa jälestä ulos\npimeälle kadulle.\n\n\"Hoi, tavernari, olutta voittajille!\" huusi yksi nihdeistä, pyyhkien\nhihaansa nenästä valuvaa verta.\n\n\"Vai vielä olutta teille, senkin Juutilaiset! Ei tippaakaan muuta\nkuin menkää koreasti matkaanne!\" ärjyi tavernari vastaan.\n\n\"Kuulkaas tätä pippurisaksaa! Lyödäänpäs, pojat, pohja oluttynnyristä\nja työnnetään se pää edellä sinne likoamaan, niin oppii tekemään\npilkkaa aika miehistä.\"\n\nNihti läheni uhkaavana tavernaria ja tämä näki parhaaksi täyttää\ntuopit.\n\n\"Mutta kyllä tämän kaiken korvata saatte, jos maassa vielä\nlakia ja oikeutta on\", murisi hän ja meni akkunan luo muka ulos\ntirkistelläkseen.\n\n\"Siellä ne vartoovat ja kyllä maarin siellä selkänne lämmitetään,\nsenkin könsikät\", puhui hän kuin itsekseen.\n\n\"Hoi pojat, mennään ja puhdistetaan katu!\" ja huutaen ja meluten\nsyöksyivät suomalaiset ulos.\n\nVikkelästi seurasi tavernari viimeisen kintereillä ja paukkuen\nlentelivät takasalvat paikoilleen. Sitten sulki hän ikkunaluukut ja\nryhtyi sisäoven kautta saapuneen vaimonsa kanssa siivoamaan huonetta\nja korjaamaan taistelun jälkiä.\n\nPimeillä kujasilla vastustajiaan etsiväin suomalaisten huudot\netenivät ja vähitellen palasi rauha Saunalan ympäristöön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHannu kuuli ympäriltään huutoa ja ähellystä. Hän oli likistettynä\nahtaaseen loukkoon, hänen ylleen oli kumartuneena kuumasti\nhengittäviä kasvoja turvonneine poskineen ja vihasta kiiluvine\nsilmineen. Toisten pään yli heristi Arent hänelle nyrkkiään eikä\nhän voinut itseään liikauttaa. Ulkoa työntyi sisään loppumaton jono\nnihtejä ja heidän huutonsa kävi yhä vahvemmaksi. Mutta huudon ja\nmelun läpi kuului riuhtovien miesjoukkojen takaa yhtäkkiä Kirstin\nääni. Se kirkui hätäisesti ja vihlovasti. Hannu riuhtasihe irti\npäästäkseen ja -- heräsi samassa.\n\nHän kavahti istualleen ja hieroi silmiään käsittämättä aluksi\nmissä oli. Hänen ympärillään oli pilkkoisen pimeä. Kostea lämmin\nja saunanhaju palauttivat vähitellen hänen mieleensä, että hän oli\nillalla kiitän talolta tultuaan ja turvonneita kasvojaan kaivolla\nvaleltuaan pistäytynyt saunaan ja paneutunut vaate päällä penkille\nmakaamaan.\n\nMutta jatkuiko unennäköä vieläkin, sillä ulkoa kuului meteli ja\npauhina ja sen keskeltä naisäänen vihlovaa kirkumista? Hän syöksyi\npihalle.\n\nTyrmistyneenä pysähtyi hän kaivon luo. Vieressä oleva Runsalan talo\npaloi ja Karvataskun piha oli valoisa kuin päivällä. Mutta mahtavia\ntuliloimoja näkyi joka taholta, punaten raskaan ukonpilven, joka\nlepäsi kaupungin yllä kuin verinen peite. Portti Karvataskun pihalle\noli murrettu säpäleiksi ja sen ohi näki Hannu pitkin Jokikatua\njuoksevan puolialastomia miehiä ja mielipuolisesti kirkuvia naisia\nlapsi sylissä. Ihan portin vieressä näytti liikkumattomana makaavan\npuolialaston mies, jonka paljaita jalkoja tulenloimu valaisi.\nIlman täytti erilaisista äänistä syntynyt kamala pauhina. Kuului\nhurjia huutoja, karkeasti karjuvia miesääniä ja kimeitä, vihlovia\nnaisääniä. Jossakin lähistöllä riehui ja rapisteli kanalauma kuin\nulospääsyä etsien ja sitä säesti viiltävä sianvingunta. Runsalan\npalavassa navetassa ammuivat lehmät epätoivoisesti ja siihen yhtyivät\nhullautuneina myöskin naapuritalojen elukat. Säännöttömästi soiden\nkumahtelivat kellot tuomiokirkon tornissa, linnassa päin jymähtelivät\nbombardit ja kartaunit, ja kaiken tämän sekavan metelin ja pauhinan\nläpi kajahtelivat eri tahoilta pitkät, kumeat torventoitotukset.\n\nKaivon luo pysähtyessään täytti Hannun yksi ainoa tunne: että\nviimeinen päivä kaikessa kaameudessaan oli tullut. Kauhu jäykisti\nhänen jäseniään eikä hän tuntenut kykenevänsä mihinkään ryhtymään.\nMutta Kirstin ääni kuului taas tuvasta, hätääntyneenä ja\nepätoivoisena. Hän vavahti ja syöksyi portaille. Keittiötuvan ovesta\ntunkeusi savua ja etehisen lattialla oli hän kompastua johonkin\npehmeään. Siinä makasi vanha Vappu verisenä ja tukka hajallaan. Ovi\nasuintupaan oli selkosen selällään ja sieltä aukeni hänen eteensä\nseuraava näky: lähellä ovea, selin etehiseen, seisoi rautaryntäinen\nja kypäripäinen mies, oikeassa kädessään loimottava tuohus ja\nvasemmassa kiiltävä pertuska. Peränurkassa olevan leveän perhesängyn\nuutimet oli revitty siekaleiksi, patja kiskaistu lattialle ja\npoikittain sen päällä makasi Gertrud-täti, kaulassaan ammottava\npertuskan haava. Molemmat suuret kirstut oli murrettu auki ja\nsisällys syydetty lattialle. Toisen ääressä oli polvillaan samoin\nkypäräpäinen mies, joka viskeli levitetylle liinalle hopeaesineitä.\nKolmas kypäripää, kookas, punapartainen ja eläimellisen näköinen\nmies tapaili nauraen ja toruen Kirstiä, joka tukka hajallaan, silmät\nkauhusta jäykistyneinä ja yllään ainoastaan ohut palttinapaita,\nlaajan pöydän takana vältteli ahdistajaansa. Tuohusta pitelevä mies\nnauroi ja huuteli toverilleen raakoja kehotussanoja. Arkun luona\npolvillaan askarteleva mies katsahti olkapäänsä yli ja huusi hänkin\njonkun hoputussanan. Puheesta huomasi Hannu heidät tanskalaisiksi.\n\nYritettyään vuoroin kummankin pöydänpään ympäri päästä Kirstiin\nkäsiksi, hyökkäsi punapartainen äkkiä pöydän yli. Kirsti kumartui\nsilloin pöydän alle ja livahti sitä tietä etupuolelle, mutta\nkompastui punaparran pertuskaan, joka virui lattialla. Samassa\noli ahdistajakin pöydän etupuolella, kaappasi Kirstin syliinsä ja\nistui läähättäen lavitsalle. Vanki riuhtoi itseään ja hänen hennon\nruumiinsa pingottuneet piirteet näkyivät selvästi ohuen paidan läpi.\n\n\"Hannu, Hannu\"! kirkaisi Kirsti samassa, nähdessään etehisessä savun\nkeskellä kasvinveljensä.\n\nTuohuksenpitäjä yritti kääntymään oveen päin, mutta samalla iski\nHannu puukkonsa hänen kaulaansa kypärin ja rintahaarniskan väliin ja\ntuohuksineen pertuskoineen kaatui mies raskaasti rymähtäen lattiaan.\nArkun luona oleva mies kavahti seisoalleen ja toinen heitti sylistään\nKirstin, joka vierähti äitinsä viereen patjalle. Mutta Hannulla oli\njo kädessään kaatuneen pertuska, jolla hän rajusti survaisi arkun\nluona olevaa Juutilaista kurkkuun, niin että tämä koristen nujertui\nseinän ja uunin väliseen loukkoon. Toinen sai juuri miekkansa\ntupesta, kun Hannu iski pertuskan kappaleiksi hänen kypäriään\nvasten. Täräyksestä huumautuneena vaipui mies polvilleen ja pudotti\nmiekkansa. Hannu tempasi sen käteensä, löi ja pisti sillä sokean\nvimman vallassa punapartaista, joka ohkuen kaatui taapäin, niin että\nkypäri rämähti lavitsan reunaan. Samassa sammui tuohus.\n\n\"Kirsti, Kirsti, missä sinä olet?\" läähätti Hannu.\n\nLattialta kuului Kirstin valitus ja voihkina. Keittiötuvan puolelta\ntunkeutunut savu täytti jo huoneen yläosan. Se laskeusi yhä alemmas\nja kävi jo sietämättömäksi.\n\n\"Tule, rientäkäämme, muutoin palamme tänne!\" hätäili Hannu ja hapuili\neteensä.\n\nHän nosti Kirstin vasemmalle käsivarrelleen ja tanskalaisen raskas,\nverinen miekka oikeassa hyökkäsi hän savun läpi ulos pihalle.\n\nHän laski Kirstin hetkeksi maahan saadakseen ilmaa keuhkoihinsa. Hän\noli toiminut aivan vaistomaisesti ja koneellisesti eikä hän vieläkään\nkäsittänyt mitä tämä kaikki merkitsi. Mutta harkitsemisiin ei ollut\naikaa, sillä savu ja liekit alkoivat ahtaalla pihamaalla käydä\nsietämättömiksi. Runsalasta oli tuli tarttunut jo Karvataskunkin\nulkohuoneisiin ja navetassa riuhtoivat ja möyrysivät lehmät hermoja\nhuumaavasti.\n\nAinoa pelastuksen tie oli portti. Hannu nosti uudelleen\nkäsivarrelleen Kirstin, joka puolitajutonna nojasi hänen olkapäälleen\nja kietoi hennot, paljaat käsivartensa hänen kaulaansa. Hän vavahteli\nja värisi, ja hänen hiuksensa hivelivät Hannun kasvoja. Ja Hannusta\ntuntui yhtäkkiä pahalta, että hän koskaan oli voinut olla katkera\nKirstille.\n\n\"Kuule, Kirsti, Pyhän Henrikin nimessä niinä pelastan sinut\", sopotti\nhän Kirstin korvaan, tarttui miekkaan ja juoksi kadulle.\n\nTorille päin ei ollut yrittämistäkään. Siellä vilisi tulen ja savun\nkeskellä kypäripäisiä miehiä. Pertuskat, hilporit ja sotakirveet\nvälähtelivät, kuului vihlovia hätähuutoja, raakaa karjuntaa ja\npelottavaa ryskettä aivankuin kokonaisia rakennuksia olisi sortunut\nmaahan. Vastapäätä oleva Pyhän Annan prebendatalo oli pimeä, mutta\nportti oli auki murrettu ja sisältä kuului melua ja ovien ryskettä.\nPihalla vilahteli palavia tuohuksia.\n\nHannu juoksi taakkoineen purolle päin ja yritti sen vierustaa\njokirantaan, mutta vastassa kiiluivat taas pertuskat ja kypärit ja\nhän lähti juoksemaan ylös tuomiokirkolle päin. Pikkusillalle tultuaan\nkatsahti hän pitkin Kirkkokatua torille päin. Eräästä palavasta\ntalosta karkasi paitasillaan oleva mies lapsi sylissä kadulle,\nkiskoen kädestä vaimoaan, jonka paita oli rinnan kahdalta revitty\nja jonka avonaista tukkaa perässä juokseva Juutilainen tavotti\nkouraansa. He juoksivat Hannua kohti Pikkusillalle päin. Mutta\nviereisen talon portista tölmäsi samalle kadulle kypäriniekka ja\nsurvasi pertuskallaan miestä rintaan. Hän lyyhistyi maahan, kierähti\nmuutaman kerran ympäri ja jäi makaamaan sylen päähän lapsesta, jonka\nkimeä parkuna hukkui yleiseen pauhinaan. Perässä tuleva tanskalainen\nsai nyt vaimoa tukasta kiinni ja alkoi raahata häntä porttia kohti.\nKun hän lyyhistyi maahan, löi toinen sotilas häntä pertuskan\nvarrella hartioihin, tarttui sitten käsipuoleen ja riuhtasi hänet\nseisoalleen. Yhdessä kiskoivat he sitten vaimon portista pihalle,\njosta toiset sotilaat meluten vierittelivät oluttynnyreitä kadulle.\nEtäämpänä vauhkotteli ja pyöri kadulla joukko hullautuneita lehmiä\nhännät ilmassa, kytkyen tyngät kaulassa, pärskien ja mylvähdellen.\nPari tanskalaista hääteli niitä torille päin töykkien pertuskoillaan\nkylkiin. Ilmassa, joka keskiyön ajasta huolimatta oli käynyt\npaahtavan kuumaksi, tuntui veren hajua sekä kitkerää savun ja\npalaneen lihan käryä.\n\nKun Hannu yritti sillan yli, näki hän edessään kadun päässä joukon\nvihollisia, jotka kulman takaa tullen juoksivat siltaa kohti. Hän\nheittäysi nopeasti puroon ja piilottausi sillan alle, ja tömisten\nkarkasi miesjoukko samassa hänen ylitsensä. Kyyröttäessään siellä\ntukalassa asennossa ja polvia myöten liejuun vajonneena valtasi\nHannun hetkeksi raukea neuvottomuus ja tylsä välinpitämättömyys.\nMutta sitä ei kestänyt kauan. Kirsti voihkasi hänen sylissään ja hän\nryömi sillan alta esiin. Vihollisia ei näkynyt kirkon puoleisella\nkadun osalla, ainoastaan muutamia pakolaisia hiiviskeli siellä\nkirkkoa kohti. Hannu lähti taakkoineen juoksemaan samalle suunnalle.\nHänellä välähti mieleen pyrkiä kirkkoon, sillä sitä paikkaa väistäisi\nvarmaankin vihollinen. Mutta portin edustalle tultuaan kohtasi häntä\njulma pettymys. Joukko lähiseudun asukkaita oli ajatellut yhtä hyvää\nvihollisesta ja etsinyt turvaa tuomiokirkon muurien sisällä. _Domus\nclericorum'ista_ oli sinne paennut joukko pappeja, avanneet kirkon\novet ja ryhtyneet yhdessä toisten pakolaisten kanssa palavasti\nrukoilemaan pyhimyksiä. Mutta silloin hyökkäsi joukko tanskalaisia\nkirkkoon ja säälimätön verilöyly, hävitys ja temppelin kalleuksien\nryöstö alkoi. Verilöylyä jatkui parasta aikaa kirkkopihassa, kun\nHannu yritti portista sisään. Miesten, naisten ja lasten ruumiita\nmakasi hautakumpujen välissä ja toiset kiertelivät haavottuneina ja\nsurkeasti valittaen. Eräälle hautakivelle oli kiivennyt iäkäs pappi,\njonka paljaat, laihat sääret näkyivät mustan kauhtanan alta. Hänen\nkalju päänsä tutisi, hän ojensi kädessään olevaa ristiä ja huusi\nsärähtelevällä äänellä: _\"Aufer immensam, Deus, aufer iram.\"_ [Ota\npois, Jumal', päältäm' julma vihas.] Eräs kirkkotarhassa riehuvista\ntanskalaisista tyrkkäsi hänet keihäänvarrella alas kiveltä ja toinen\nhalkaisi hänen päänsä hilporinterällä. Kellot tornissa soivat yhtä\nmittaa ja tulipalojen synnyttämä tuulenpyörre riuhtoi torninhuipussa\nolevaa tuuliviiriä, joka levottomasti rämähdellen kieppui\nedestakaisin kuin lentoon pyrkien.\n\nKun Hannu pysähtyi kirkonportille, huomasi hänet porttiholvin\ntoisessa päässä vartiana seisova tanskalainen ja hyökkäsi pertuska\nojona häntä kohti. Hannu kääntyi kiiruusti vasemmalle ja lähti\njuoksemaan pitkin muurin vierustaa. Mutta nähdessään vihollisia\nmyöskin edessään piispantalon ympärillä pysähtyi hän äkkiä, laski\nKirstin maahan ja hyökkäsi raivostuneena perässään juoksevan\ntanskalaisen kimppuun. Tämä hölmistyi vainotun äkillisestä\npäällekarkauksesta ja ennenkuin hän ehti tukevata taisteluasentoa\nottamaan, oli Hannu lyönyt hänen pertuskansa sivuun ja survaissut\nmiekkansa hänen nivusiinsa. Ulvahtaen kyyristyi tanskalainen\nmuurinjuurelle ja Hannu nosti Kirstin uudestaan käsivarrelleen. Mutta\nminne paeta, sillä piispantalon luona olevat viholliset olivat jo\nhuomanneet hänet? Napaturun varrella olevat puutalot paloivat jo\nilmitulessa, joten suojelevia pimentoja ei tälläkään puolen ollut.\nPiispantalon takaa alkoi maaseutu peltoineen ja niittyineen ja siellä\nammotti palavata kaupunkia vasten synkkä, läpäisemätön pimeys.\nMutta sen helmaan oli Hannun mahdoton päästä, sillä piispantalolta\nkarkasi häntä kohti karjuen kolme tanskalaista, jotka sulkivat tien\nsinne. Vasemmalla kädellä oli ahdas \"Pyhänruumiinkränti\", joka\njohti kirkkotorilta alas jokirantaan. Sen varrella oli varmaan joku\nulkohuone tulessa, sillä kapea kuja oli savua täynnä. Kirsti kiljasi\nja pusertui lähemmäs Hannua, nähdessään tanskalaisten lähenevän.\n\n\"Parempi vaikka savuun tukehtua kuin jäädä noiden petojen\nraadeltavaksi\", sanoi Hannu ja hyökkäsi kujaan.\n\nHän puristi silmänsä kiinni ja mahdollisimman alas kumartuneena\nharppaili hän eteenpäin.\n\n\"Jesus Maria, minä tukehdun!\" parkasi Kirsti.\n\nHänen kätensä herpausivat Hannun kaulasta ja: hänen ruumiinsa\nnytkähteli suonenvetoisesti. Miekka: kirposi Hannun kädestä, hänen\nkorvissaan humisi ja räiski ja ohimot jyskivät kuin haletakseen.\nHän tunsi tuossa tuokiossa vaipuvansa maahan, mutta puristi vielä\nvaistomaisesti Kirstiä rintaansa vasten ja ryömi eteenpäin.\n\nViime hetkessä pääsi hän ulos savusta ja näki edessään joen, jonka\ntyyni vesi kiilsi pikimustana tulipalojen valossa. Joukko pakenevia\nkaupunkilaisia juoksi pitkin rantaa parin ylempänä olevan veneen luo,\njoita toiset riuhtoivat irti. Sekavin päin ja kirvelevin silmin lähti\nHannukin taakkoineen tavottelemaan veneitä kohti, mutta ennenkuin hän\npääsi luo, tunsi hän takaraivossaan ankaran täräyksen. Kaikki musteni\nhänen silmissään ja voihkaisten kaatui hän raskaasti maahan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÖlannissa olevan Borgholman linnan haltija, Otto Rud, oli viikon\npäivät väijyskellyt laivastoineen Ahvenan ja Turun saaristossa samaan\naikaan kuin Köpenhaminassa hierottiin rauhaa Hannu kuninkaan ja\nSvante Sturen välillä. Hänen laivastoonsa kuuluvat kaksi alusta ne\nolivat edellisenä sunnuntaina Karvataskun laivaakin ahdistelleet ja\nsen saaristossa oleskelusta olivat kalastajat kulettaneet Turkuun\nerilaisia ja ristiriitaisia tietoja. Arvatenkin oli Rud saanut\ntietoonsa urkituksi, että linnanpuolustusväki oli verrattain vähissä,\nettä kunnollisia ampuma-aseita ja varsinkin ruutia puuttui ja että\nlinnan päällikkö, Josef Pietarinpoika, oli poissa, sillä perjantaita\nvasten yöllä (2 p. elok. 1509) laski hän laivoineen linnan ohi ylös\nAurajokeen ja päästi hurjat joukkonsa tulella ja miekalla riehumaan\nkeskiyön rauhassa lepäävään kaupunkiin.\n\nViisi vuorokautta viipyivät tanskalaiset kaupungissa jatkaen\nhävitystyötään voimattoman linnaväen silmien edessä. Kaikki portit\nja ovet murrettiin, kirstut ja kaapit särettiin ja tyhjennettiin\nkalleuksistaan, elukat teurastettiin ja paistettiin suurilla\nkokkotulilla, joita oli viritetty torille ja kirkkopihaan ensi yön\ntulipaloilta säästyneiden puurakennusten hirsistä. Olut ja viini\nvuoti virtanaan ja murhasta säästyneet, vangiksi otetut naiset\npakotettiin ottamaan osaa näihin villeihin orgioihin, joita mässäävät\nsotilaat toimeenpanivat heidän kotiensa raunioilla ja omaistensa\nhautaamattomien ruumisten äärellä.\n\nTiistaina sulloivat kylläisiksi mässänneet viholliset ryöstösaaliin\naluksiinsa ja siirtyivät Uudenmaan rannikolle tuhotöitään jatkamaan.\nPilkkanauruja päästellen purjehtivat he linnan ohi, josta muutamilla\nvoimattomilla laukauksilla koetettiin heidän matkaansa häiritä.\nSeuraavina päivinä alkoi sitten sieltä ja täältä ilmestyä pakolaisia,\njotka arkoina ja kauhistuneina hiiviskelivät savuavilla raunioilla.\nPerjantaina tuli kaupunkiin myöskin piispa Johannes muutamien hänen\nluoksensa turvaan päässeiden kaniikkien ja arkkiteini Scheelen\nseurassa.\n\nMoneen kauhunnäytelmään, sodan, ruton ja tulipalojen hävityksiin\nolivat tuomiokirkon harmaat muurit olleet todistajina ja sulkeneet\nsisäänsä pienen, lohdutusta etsivän joukon, jonka tuli ryhtyä\ntuhkasta uutta kaupunkia kohottamaan. Jykevänä ja totisena kohotti\ntuomiokirkko nytkin korkeata torniaan suitsevien raunioiden keskeltä,\nmutta surullisen näyn tarjosi sen sisusta kauhistuneelle piispalle\nja hänen seuralleen. Vanha katedraali, Hemmingin ja Maunu Tavastin\nhellän huolenpidon esine, oli tällä kertaa tullut täydellisesti\nosalliseksi kaupungin kohtalosta. Että temppelikään ei ollut\nsäästynyt raa'an ja saaliinhimoisen vihollisen temmellyksiltä, sen\nnäki jo etäämpääkin. Tuomiokirkon komea ja kallis kuparikatto, joka\nvasta pari vuosikymmentä oli auringonsäteitä heiastellut, oli poissa.\nKirkkopihassa oli nuotionjätteitä, likaa ja eläinten sisälmyksiä.\nRuumiit ensi yön verilöylystä oli viskelty kasaan erääseen\nmuurinloukkoon ja peitetty verisillä lehmänvuodilla.\n\nKirkko tuntui piispasta ja hänen seuralaisistaan pimeämmältä\nja alakuloisemmalta kuin ennen, sillä poissa olivat kaikki sen\nkallisarvoiset ja välkkyvät koristukset. Hävityksen jälkiä näkyi\nkaikkialla. Vihkivesiastia oli kumossa ja sijaltaan työnnetty,\nuhritukit palasiksi murrettuina. Kuorien ovet oli väännetty\npaikoiltaan, useista oli lukot poissa ja seinistä oli kiskottu\nrautatankoja. Synkkinä ja kiihtyneinä kulkivat kapitulin jäsenet\nkuorista kuoriin tehden masentavia huomioitaan. Pyhän Johannes\nBaptistan kuorin lähellä oleva suuri vaskinen kastemalja oli kokonaan\nhävinnyt. Poissa olivat alttareilta hopeiset kalkit, kynttilänjalat\nja kultaompeleiset alttariliinat. Pyhän Laurentiuksen kuorista oli\nNeitsyt Maarialta riistetty hänen kullattu kruununsa ja hopeinen\nmanttelinsa ja surullisesti hymyili heitä vastaan alastomaksi\nriisuttu pyhä neitsyt Poissa olivat sen alttarilla parittain\nseisoneet hopeiset ristit ja kalkit sekä kallis Pyhän Laurentiuksen\nhalsteri. Pyhänruumiin kuoriin astuessaan näkivät he kauhistuen,\nettä Maunu Tavastin marmorikoristeinen hauta oli auki murrettu ja\narkunkannesta kiskottu irti kuparilevyjä. Irti oli myöskin koetettu\nkiskoa, vaikka sitten kuitenkin paikalleen jätetty kuorin oikeassa\nseinässä oleva, Flanderissa valmistettu kallis kuparitaulu, jonka\nMaunu Särkilahti kaksikymmentä vuotta sitten oli toimittanut Maunu\nTavastin ja Olavi Maununpojan muistoksi. Saman hävityksen alaisena\noli ollut myöskin Pyhäinmiesten kuori, jossa piispa Johannes oli\nvalmistanut itselleen leposijan kahden edeltäjänsä, Maunu Särkilahden\nja Laurentius Suurpään rinnalle. Ja niin edelleen kuori kuorittain\naina pääkuoriin saakka. Sieltä olivat hävinneet suuret kandelaberit\nja piispa Hemmingin kynttilänjalat, joissa olivat ympäri vuorokauden\npalaneet paksut, kierteiset vahakynttilät. Puuleikkauksilla ja\nintarsioilla varustetut piispan ja kaniikkien tuolit oli siirretty\nsijoiltaan ja ajelehtivat ympäri kirkon, toiset rikkoutuneina.\nSuuret ja kalliit kirkkofoliantit oli riistetty lukupulpetteihin\nkiinnitetyistä vitjoistaan ja useat niistä viety pois. Ja sama\nhävitystyö ylettyi sakaristoon ja sen yhteydessä olevaan kirjastoon.\nPiispan sauva ja hiippa monine jalokivineen olivat poissa ja paljon\nmuuta kallista kirkon omaisuutta, mitä piispat vuosisatojen kuluessa\nolivat hankkineet ja hurskaat uskovaiset sielunsa autuudeksi\nlahjotelleet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVainajille, joiden ruumiit makasivat muurin juurella tai alastomina\nja runneltuina ajelehtivat kaduilla, kaivettiin yhteinen suuri hauta\nkirkkotarhaan. Kun ilta-aurinko punasi kirkontornin tiiliä, nousi\nvanha, ontuva kellonsoittaja, joka kirkonlakassa nälänkuoliaana\npiillen oli välttänyt surman, torniin ja alkoi soittaa kelloja.\nSilloin kerääntyivät kaikki haudalle ja itse piispa ryhtyi siunaamaan\nvainajia.\n\nHaudan partaalla seisovien joukossa oli myöskin Hannu. Saatuaan\niskun takaraivoonsa oli hän maannut joenrannalla tainnuksissa\naamunkoittoon saakka. Toinnuttuaan ja päästyään asemastaan selville\noli hänen onnistunut vihollisen huomaamatta hiipiä pitkin rantaa\npiispanvainioon ja sitten ruispeltojen suojassa edelleen maaseudulle.\nNiin oli hän sitten kulkenut aina Marttilaan saakka, missä hän oli\nviettänyt nämä päivät muutaman tutun talonpojan luona.\n\nHän oli kuin pimeään rotkoon pudonnut, missä hän eli tylsänä ja\nmitään käsittämättä. Kuultuaan vihollisen poistuneen oli hän\nkuitenkin lähtenyt kaupunkiin, sillä perjantaiyölliset kauhunnäyt\nja paikka, missä Kirsti oli häneltä riistetty, ikäänkuin vetivät\nhäntä luokseen. Hän oli kauan istunut tylsänä jokirannassa ja kun\nkellot olivat alkaneet soida, oli hän kuin unissakäyden kulkenut\nkirkkotarhaan.\n\nPiispan koettaessa puhua lohdutuksen sanoja masentuneelle joukolle,\nkiintyi Hannun katse erääseen muurin varjossa seisovaan nuoreen\nmieheen. Hän katsoi ja katsoi ja ikäänkuin sumun keskeltä selveni\nhänelle Arent van Askenin muoto. Mutta tuo kaunis tummaverinen\nnuorukainen oli nyt tuhkanharmaa ja hänen katseensa näytti aralta\nja pälyilevältä. Huomatessaan väkijoukossa Hannun säpsähti hän ja\ntuijotti häneen kuin aaveeseen. Oman tilansa unhottaen valtasi Hannun\nsääli. Ehkä hänkin oli menettänyt kaikkensa tässä yleisessä häviössä?\nVanha viha suli pois Hannun sydämestä, torstai-iltainen tappelu\nSaunalassa kohosi hänen mieleensä kuin paha uni ja hän tunsi tarvetta\nlähestyä entistä vihamiestään sekä tarjota hänelle sovinnon kättä.\n\nKun hautaustoimitus oli loppunut, etsi Hannu silmillään Askenia,\nmutta häntä ei näkynyt. Kierrettyään väkijoukossa tuli hän ulos\nportista ja pysähtyi Kirkkokadun suuhun tähystellen ihmeissään\nympärilleen. Silloin laski joku kätensä hänen olalleen ja kun hän\nkääntyi, seisoi siinä ukko Murainen.\n\n\"Minä näin sinut haudalla enkä ollut silmiäni uskoa\", sanoi\nhän Hannun kättä puristaen, \"sillä minä ja muut, jotka silloin\nperjantaina pelastuimme veneisiin, kun sinä jäit rannalle makaamaan,\nluulimme sinun kuolleen tai joutuneen vihollisen valtaan.\"\n\n\"Mutta Kirsti, tiedättekö hänestä mitään?\" kysyi Hannu kiiruusti kuin\nunesta havahtuen.\n\n\"Kyllä hän on turvassa, vaikka makaakin sairaana ja valittaa äitinsä\nja sinun kohtaloa.\"\n\n\"Missä hän sitten on?\" tiukkasi Hannu kärsimättömästi.\n\n\"Naantalissa, ja kyllä luostarisisaret hänestä huolta pitävät. Siellä\non minunkin muorini ja muutamia muita pelastuneita. Päästyämme\njokea myöten turvaan, kulimme silloin yötä myöten Naantaliin ja\nsaimme kaikki luostarissa katon päämme päälle. Ja kun pelättiin\nvihollisen sinnekin tulevan, lähetti abbedissa pari munkkia viemään\nkaikki käsillä olevat rahat Turkuun vainolaisen lepyttimiksi. Eikä\nvihollista sinnepäin kuulunut, vaikka koko luostari oli yötä päivää\npelon ja kauhun vallassa, kun täältä yhtä menoa kaameat tulipalot\nloimottivat.\"\n\n\"Hänet siis joku pelasti, kun minä kaaduin?\" kysyi Hannu, joka tunsi\ntaivaalleen valonsäteen pilkahtaneen, kuullessaan Kirstin pelastuneen.\n\n\"Nuori van Asken hänet kantoi venheeseen juuri kun olimme rannasta\nlähdössä\", vastasi vanha tynnyrintekijämestari ja katsoi häneen\nomituisesti.\n\n\"Arentko?\" lausui Hannu hitaasti ikäänkuin koettaen palauttaa\nmuistiinsa jotakin hämärää ja haihtuvaa. \"Niin. Mutta kuinka\nsinä oikein kaaduit? Eihän meidän kintereillämme pitänyt olla\ntanskalaisia.\"\n\n\"Minua lyötiin takaapäin päähän. Muuta en muista.\"\n\n\"Millä sinua lyötiin? Ei kaiketi miekalla eikä hilporilla, sillä\nsilloin et arvatenkaan siinä seisoisi.\"\n\n\"Tottakai nyrkillä, koska minulla ei ollut verihaavaakaan päässä.\"\n\n\"Äsken kertoi Juutilaisen kaataneen sinut juuri kun hän juoksi\npaikalle. Silloin oli hän surmannut Juutilaisen ja temmannut Kirstin\nsyliinsä.\"\n\nHannu mietti hetken ja sanoi sitten kuin havahtuen:\n\n\"Mutta silloinhan olisi Juutilaisen ruumis maannut minun vieressäni.\nMutta mitään sellaista en nähnyt, kun aamuyöstä tulin tajuihini.\"\n\n\"Hm, se näyttää siis hyvinkin todenperäiseltä\", sanoi Murainen kuin\nitsekseen.\n\n\"Mikä niin?\" kysyi Hannu silmät suurina ja aavistaen jo puolittain\nasianlaidan.\n\n\"Että se olikin Asken, joka sinua löi\", sanoi Murainen hitaasti.\n\"Yksi meikäläisistä sen oli veneestä käsin huomaavinaan, mutta ei\npuhunut siitä mitään ennenkuin Kirsti itse alkoi Askenia siitä\nkonnantyöstä syyttää.\"\n\n\"Kirsti?\"\n\n\"Niin, merkillistä kyllä, sillä veneeseen tuotaessa hän oli\ntainnuksissa ja luostariin tultuamme houraili vielä pari päivää.\nJa houriossaan hän alkoi Askeniakin syyttää eikä sallinut häntä\nsilmiensä edessäkään. Silloin kertoi tapauksen näkijäkin huomionsa\nja kun me aloimme katsoa karsaasti Askenia, katosi hän pari päivää\nsitten kokonaan joukostamme.\"\n\n\"Minä luulin nähneeni hänet täällä haudalla\", sanoi Hannu ihmeissään.\n\n\"Kyllähän saksalaiset ovat sinua vihanneet\", sanoi Murainen, \"mutta\ntuollaista konnantyötä ei senhän olisi odottanut. Kyllä kai siihen on\ntäytynyt olla syvempääkin syytä kuin kauppakateus.\"\n\nHe kulkivat äänettöminä Kirkkokatua alas. Useimmista puurakennuksista\noli jälellä vain tuhkaa ja kekäleitä korkeiden kivijalkojen välissä.\nAlastomina ojentuivat hävityksen keskellä valkoisiksi kalkitut uunit\ntaivasta kohti. Kadulla ajelehti halpa-arvoisempia talouskaluja,\nvaaterääsyjä, kekäleitä ja tuhkaa. Ilmassa tuntui kydönomainen tuoksu.\n\n\"Olisin minäkin suonut jo levossa kuolevani, mutta alusta täytyy\nvielä alkaa\", sanoi Murainen huoaten. \"Tämä on nyt kolmas kerta,\njolloin talostani ei ole muuta jälellä kuin kivijalka. En ollut\npaljon päälle parinkymmenen vuoden, kun Konrad-piispan aikana tällä\ntavoin lähes koko kaupunki meni tuhkaksi. Kun siitä oli päästy\nelämisen alkuun, tuli rutto ja vei puolet kaupungin asukkaista\nja niiden joukossa oli minun ensimäinen vaimoni. Kahdeksantoista\nvuotta sitten, Maunu-piispan aikana, meni taloni samoinkuin suurin\nosa kaupunkia taas tuhkaksi ja kun uusi talo oli saatu pystyyn,\nsai vanhin poikani surmansa Viipurin pamauksessa. Ja nyt vanhoilla\npäivillään piti nähdä vielä tämä kaikista kauhein hävitys. Kuningas,\nkuningas pitäisi olla, joka rauhan maahan turvaisi.\"\n\nTorilla erosi Murainen Hannusta ja meni raatihuoneelle, jonne\nhaudalla olleet kokoontuivat neuvottelemaan, mistä laidasta ja millä\nkeinoin elämä oli uudelleen alettava. Mutta Hannu päätti heti suoraa\npäätä lähteä Naantaliin.\n\nKirsti oli vielä sairaana, vaikka ei hourannut enää. Hän oli\ntavattoman kalpea ja hänen lapselliset silmänsä olivat kuin\nsuurentuneet. Sellaisena näytti hän Hannusta entistä kauniimmalta.\n\nKasvinveljen nähdessään huudahti Kirsti hämmästyksestä samalla kuin\nheikko puna kohosi hänen kasvoilleen. Kun Hannu kumartui hänen\npuoleensa, kietoi hän kätensä hänen kaulaansa, mutta purskahti sitten\nitkuun ja sanoi:\n\n\"Annatko sinä, Hannu, minulle koskaan anteeksi, kun minä olen ollut\nsinulle niin ilkeä? Sinua minä olen aina rakastanut, mutta kun\nmeitä pidettiin aina toisillemme kuuluvina, tahdoin minä näyttää,\nettei se niin vain itsestään selvää ole. Arent on konna enkä minä\ntosissani ole hänestä koskaan välittänyt, vaikka sinua kiusatakseni\nolenkin ollut hänestä pitävinäni. Olen rukoillut sitä Jumalan äidiltä\nanteeksi ja sinun ja äidin sielujen puolesta olen rukoillut, sillä\nluulin sinunkin saaneen surmasi.\"\n\nHannu pyyhki kyyneleitä hänen silmistään ja tunsi rinnassaan\nsamanlaisen onnen tulvahduksen kuin pari viikkoa sitten märskorilla\nseisoessaan ja kotikaupunkia lähestyessään.\n\n\"Älä itke, Kirsti\", kuiskasi hän, \"alotamme elämän uudestaan ja\nkaikki muuttuu vielä hyväksi.\"\n\n\"Mutta äiti, äiti!\" purskahti taas itkuun Kirsti, jonka mieleen\noli palannut kaamea kuva äidin kuolemasta, \"hän ei päässyt edes\nsiunattuun maahan lepäämään.\"\n\n\"Minä kaivan tuhkan seasta hänen jäännöksensä ja toimitan ne\nhautaan\", sanoi Hannu edes jollakin Kirstiä lohduttaakseen.\n\nSamalla juolahti hänen mieleensä jotakin ja hän huudahti:\n\n\"Kuulehan, Kirsti, tiedätkö missä äitisi sälytti liikoja rahoja?\"\n\n\"En!\" vastasi Kirsti ihmeissään. \"Kellarin peräseinässä. Minulle\nnäytti hän ne silloin torstai-iltana\", sanoi Hannu hieman punastuen.\n\"Vihollinen ei niitä tietenkään ole löytänyt eikä tulikaan ole voinut\nniitä tuhota. Niistä annamme heti osan luostarille, että sisaret\npitävät esirukouksia tätivainajan sielun puolesta. Ja kun saamme\nelämän ennalleen, niin annamme lisää, eikö niin?\"\n\nKirsti tyyntyi jonkun verran, sillä häneen vaikutti yhtä paljon\nHannun luottava ja toivorikas mieli kuin hänen ehdotuksensakin. Itse\nasiassa olikin Hannussa yhtäkkiä uudelleen herännyt pulppuileva\nelämänhalu, joka houkutteli häntä työhön ja toimintaan.\n\nKirstin käsiä pidellen lausui hän:\n\n\"Lähden heti Turkuun ja ryhdyn puuhaamaan meille uutta asumusta.\nSiksi kun se valmistuu, paranet sinäkin. Käyn joka ilta kirkossa\nrukoilemassa Pyhää Henrikkiä sinun puolestasi.\"\n\nKirsti hymyili raukeasti vastaan ja täynnä elämänintoa palasi Hannu\nTurkuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnen kuukauden loppua alkoi pieni pääkaupunki jälleen nousta\ntuhkastaan, kuten niin monta kertaa ennenkin nelisatavuotisen\nolemassaolonsa ajalla. Tuhosta pelastuneet porvarit, niin suomalaiset\nkuin saksalaisetkin, liittyivät toisiinsa ja yhteisvoimin käytiin\ntyöhön käsiksi. Ensinnä korjattiin vilja kaupungin ympärillä olevilta\npelloilta ja sitten ryhdyttiin rakennustöihin. Rohkeutta lisäsi se,\nkun Tukholmasta saapui viesti, että rauha Tanskan kanssa oli saatu\ntoimeen. Ja kun toiset paukuttelivat varstoja riihissä, tupruttelivat\ntoiset tuhkaa ilmaan, peratessaan palaneiden rakennusten perustuksia.\nJokea pitkin laskettiin alas hirsilauttoja, kirveet ja sahat olivat\nkäynnissä aamusta iltaan ja porvarien, munkkien, linnannihtien\nja lähiseudun talonpoikain yhteisponnistuksilla alkoi kohota\ntalvensuojia kodittomiksi joutuneille. Mutta moni perhe oli kokonaan\njoutunut surman omaksi, toisista pelastunut vain kuin ihmeen kautta\njoku perheen nuorimmista jäsenistä, ja siksi moni tuvanuuni jäi vielä\nvuosikausiksi entisen kodin raunioilla alastomana törröttämään. Moni\nkauhun yönä pakoon päässyt porvari jäi myöskin ainaiseksi maalle,\npitäen talonpojan elämää metsien suojassa turvallisempana kuin\noloa kaupungissa, jota viholliset, rutto ja tulipalot alituisesti\netsiskelivät.\n\nHannu oli todellakin löytänyt kellarinseinästä rahalippaan\nkoskematonna ja innolla puuhasi hän uutta asuinrakennusta palaneen\ntilalle. Sunnuntaisin retkeili hän aina Naantaliin ja iloisena\nkuvaili vähitellen toipuvalle Kirstille, kuinka uuden tuvan seinät\nkohosivat valkoisina ja puhtaina. Marraskuun lopulla oli se valmis\nsekä varustettuna välttämättömillä talouskaluilla. Kirsti oli nyt\nsiihen määrään parantunut, että hän muutti Turkuun ja joulunaattona\nheidät sitten vihittiin avioliittoon.\n\nNiin alkoi heidän yhteiselämänsä täynnä valoisaa luottamusta\ntulevaisuuteen. Mutta eheää ja pitkäaikaista onnea ei heille\noltu suotu. Kuten niin moni muukin sortuivat he levottoman ja\nristiriitaisen murrosajan myrskyihin, jotka raivasivat tietä uudelle\naikakaudelle. Se syntyi tulen ja veren keskellä ja vaati paljon\nuhreja. Monet piispoista ja muista valtaherroista saivat epätoivoista\nuhkapeliä pelattuaan ja omantuntonsa kanssa aikansa tingittyään astua\ntoinen toisensa jälkeen mestauslavalle, ja monet niistäkin, jotka\nhuomaamattomissa elivät, sortuivat muuten ajan rattaiden alle.\n\nKirsti ei tuon kauhunyön jälkeen koskaan enää palannut ennalleen.\nKalpeana ja hiljaisena liikkui hän askareissaan, kävi ahkerasti\nkirkossa rukoilemassa ja tyrskähti usein ilman näkyvää aihetta\nitkemään. Hän näki kaameita unia ja ennusti verisiä aikoja ja\ntoisinaan yöllä saattoi hän äkkiä kirkaista ja takertua Hannun\nkaulaan, sillä lattian alta oli hän kuullut äitinsä valitushuudon. Ja\nkun Kirsti parin vuoden kuluttua synnytti tyttären, joka kuitenkin\nmuutaman viikon vanhana kuoli, kääntyi hänen elämänsä entistä enemmän\nsisäänpäin.\n\nHannu koetti toimia tarmonsa takaa ja saada Karvataskun\nkauppaliikettä ennalleen. Mutta metelinen aika tuhosi jälestä sen\nmitä rauhallisella työllä rakennettiin. Hannu kuninkaan ja Svante\nSturen sijalle oli tullut Kristian II ja Sten Sture nuorempi,\njotka uudistivat saman verisen leikin Ruotsin herruudesta kuin\nedeltäjänsäkin. Sodan takia kävi kauppa huonosti ja porvarien asema\nTurussa oli sitäkin tukalampi, kun linna sai niin päällikökseen kuin\nmiehistökseen tylyjä muukalaisia, jotka kaikella tavalla rasittivat\nkaupunkia. Laiva, jonka Hannu suurilla ponnistuksilla oli saanut\nkuntoon, joutui Tukholman retkellä vihollisen saaliiksi ja kohta sen\njälkeen kuoli Kirsti lapsivuoteeseen. Silloin myi Hannu talonsa ja\njakoi rahat tuomiokirkolle sekä Naantalin luostarille, joissa tuli\npitää esirukouksia hänen omaistensa sielujen autuudeksi. Itse otti\nhän vastaan laivurintoimen, jota Kuusiston linnanvouti oli hänelle\ntarjonnut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivä alkoi valjeta -- toukokuun 23 päivä 1522. Nukuttuaan vain\nmuutaman tunnin nousi Hannu laivankannelle, jossa maston juurella\nseisoi ainoastaan yövartia liikkumatonna ja sarkakauhtanaansa\nkääriytyneenä. Luotoja ja salmia peitti vielä usvainen hämy ja laiva\nkeinui hiljalleen mainingissa. Ympärillä lenteli kalalokkeja ja\ntriiek! triiek! huutelivat toisilleen valkorintaiset tiirat. Etäämpää\nkuului hylkeen omituinen, surumielinen juorotus. Lähimmällä luodolla\nnäkyi vaalenevaa taivaanrantaa vasten savupatsas, joka harmaasta\nkalastajamökistä nousi kuin suoraan kalliosta. Se kallistui länttä\nkohti ja siihen hetken tuijotettuaan sanoi yövartia:\n\n\"Rupeaa idästä tuulemaan. Taidamme tästä piankin päästä liikkeelle,\nkun jäätkin ovat yöllä hävinneet näkyvistä.\"\n\nHannu ei vastannut mitään. Hän seisoi laivan parrasta vasten ja\ntuijotti aaltoihin, jotka hiljaa liputtelivat laitoihin. \"Tänään\nminä siis saan tulla luoksenne\", sanoi hän itsekseen, ajatellen\nKirstiä ja lapsiaan sekä äsken näkemäänsä unta. Kirsti oli keinunut\nläpikuultavalla pienellä jäälautalla, pidellen kummallakin\nkäsivarrellaan pientä äskensyntynyttä, ja kaikki kolme he olivat\nviittoneet hänelle. Laiva oli täysin purjein kiitänyt kohti, mutta\njäälautta oli paennut edellä, kunnes laiva oli yhtäkkiä ankarasti\ntärähtänyt ja alkanut vajota, jolloin lauttakin oli kadonnut\naaltoihin. \"Ei minulla täällä enää mitään olekaan, mielelläni minä\njo tulen luoksenne\", lopetti Hannu mietteensä, kun kuuli samassa\nkannelle johtavien portaiden narisevan jonkun askelista.\n\nLuukusta kohosi vähitellen näkyviin pitkään, mustaan kaapuun ja\nmustaan samettipäähineeseen puettu mies, jonka ikää oli vaikea\nulkonäöstä päättää. Hänen hienopiirteisissä parrattomissa kasvoissaan\nja koko olemuksessaan oli jotakin nuorekasta ja hentoa ja samalla\nsentään vanhaa ja väsähtänyttä. Silmät olivat raskaat ja uneksivat ja\nohimoilla näkyvä tukka oli harmaa. Hän oli piispa Arvid Kurki, joka\nvarhaisimmassa nuoruudessaan oli saanut olla todistajana kamalaan\nnäytökseen isänsä kartanossa Laukossa ja joka nyt alun toistakymmentä\nvuotta oli seisonut Suomen kirkon peräsimessä, koettaen sitä\nparhaimpansa mukaan ohjata ajan myrskyissä. Varjellakseen pahemmilta\nonnettomuuksilta kirkkoaan ja kansaansa, jonka etujen ensimäinen\nja lähin valvoja hän edeltäjäinsä tavalla tunsi olevansa, oli hän\nkoettanut osottaa kuuliaisuutta tyrannia kohtaan. Mutta lopulta oli\nse tie käynyt mahdottomaksi kulkea ja pari kuukautta sitten oli hän\njulkisesti liittynyt kuninkaan vihollisiin ja antanut apuaan Kustaa\nVaasan joukoille, jotka piirittivät Turun linnaa. Mutta kun Söyrinki\nNorby lähestyi tanskalaisen laivastonsa kanssa Turkua, silloin oli\npiispa tuntenut Kuusiston turvattomaksi ja lähtenyt maitse Etelä- ja\nPohjanmaalle, mukanaan muutamia kaniikkeja sekä Turun seudun\naateliskartanoista joukko rouvia ja neitoja, jotka eivät tahtoneet\njäädä alttiiksi vihollisen väkivallalle. Hannu, oli läpi saariston\nja tanskalaisten nenän editse tuonut laivan Närpiöön, jossa piispa\nseurueineen oli eilen noussut siihen purjehtiakseen Ruotsiin. Sumun\nja ajojäiden takia oli kulkeuduttu Korsnäsin saaristoon ja ankkuroitu\nyöksi lähelle Bergötä.\n\n\"Kuinka näyttää, voimmeko tänään jatkaa matkaa paremmalla\nmenestyksellä?\" kysyi piispa Hannua tervehdittyään.\n\n\"Näyttää rupeavan idästä tuulemaan ja silloin me saamme myötätuulen\ntai hyvän laitasen, jos pyrimme Upplannin rannikkoa kohti.\"\n\n\"Parempi olisi sinne päästä. Mutta luuletteko ennen iltaa voitavan\nsitä matkaa suorittaa?\"\n\n\"Riippuu siitä minkälaisen tuulen saamme ja kuinka paljon ajojäistä\non vastusta.\"\n\nPiispa käveli muutamaan kertaan ääneti laivan kannen yli ja sanoi\nsitten enemmän itsekseen kuin Hannulle:\n\n\"Niinköhän me kunnialla pääsemme toiselle puolen merta? Pahat\naavistukset täyttävät mieleni ja minusta tuntuu väkisinkin kuin\nnäkisin viimeisen päiväni valkenevan. Jumala ja kaikki pyhät meitä\nsuojelkoot!\"\n\nHän laskeusi takaisin kannen alle ja Hannu ajatteli: \"Hän tuntee sen\nmyöskin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun aurinko alkoi punata kallioilla kasvavia kääkkyräpetäjiä, oli\ntuuli paisunut siksi, että saattoi vetää purjeet ylös. Peräkajuttaan\nsijotetut naisetkin olivat jo nousseet ja kun piispa itse oli\ntoimittanut aamurukouksen ja jakanut ehtoollisen kaikille mukana\nolijoille, nostettiin ankkuri ja laiva lähti liukumaan ulos\nsaaristosta.\n\nUlapalle päästyä tuuli kiihtyi kiihtymistään ja kun jäitäkään ei\npahemmin ollut näkyvissä, näytti matka käyvän mitä suotuisimmin.\nPuolenpäivän aikana kiihtyi tuuli myrskyksi ja laiva tuntui kulkevan\nkuin lentäen aallon harjalta toiselle.\n\nAuringon laskiessa alkoi näkyä Ruotsin rannikko, mutta samalla\nilmestyi myöskin tielle yhä useammin jäälauttoja, jotka itätuuli\noli tälle puolen ajanut. Kuta lähemmäs saaristoa tultiin, sitä\nvaivaloisemmaksi kävi kulku. Hannu itse seisoi peräsimessä ja\njännitti korviaan kuullakseen myrskyn ulvonnalta märskorilla olevan\ntähystäjän huutoja.\n\nKun oli juuri onnellisesti kierretty suuri jäälautta, ryskähti laiva\näkkiä ja pysähtyi täydessä kulussaan, niin että pari takimmaista\nvanttia rusahti poikki. Oli siis ajettu karille.\n\nAallot ja jäälohkareet pieksivät vasenta laitaa ja laiva kallistui\narveluttavasti toiselle kylelleen. Kajutasta kuului huikeita\nparkaisuja ja piispa sekä kaniikit nousivat kalpeina kannelle,\nkaskettiin nopeasti molemmat veneet vesille, vaikka pelastuksesta ei\nsuuria toiveita voinut ollakaan.\n\nToinen vene, johon laskettiin yksitellen kaikki naiset, ja joka\nensinnä lähti neljän laivamiehen soutamana liikkeelle, ajausi\nmuutaman sylen päässä laivasta jääteliä vasten ja kaatui kumoon.\nAinoastaan pari miehistä pelastui jäälohkareelle, josta he kuitenkin\npian kierähtivät alas ja katosivat näkyvistä.\n\nToiseen veneeseen laskeusivat piispa miesseuralaisineen, kaksi\njälellä olevaa laivamiestä ja Hannu. Heidän kulkunsa jäätelien\nvälissä ja kovassa aallokossa onnistui aluksi paremmin.\n\nParin virstan päässä edessä oli Öregrundin ranta ja sitä kohti ohjasi\nHannu venettä. Aivankuin aamulla lähdettäessä nouseva, punasi nyt\nlaskeva aurinko edessä olevan saaren kääkkyräpetäjiä. Mutta Hannu,\njoka tähysti veneen edessä kelluvia jäätelejä, luuli näkevänsä siellä\nKirstin keinuvan ja viittovan häntä luokseen, ja hänellä oli varma\ntunto siitä, etteivät he rannalle pääse. Kun maalle oli enää puolen\nvirstaa, pusersi kaksi raskasta jäälohkaretta veneen väliinsä, Sen\nlaidat rusahtelivat ja kun jäätönkit viskausivat erilleen, alkoi vene\ntäyttyä vedellä. Hannu katsahti piispaan, jonka harmaa tukka liehui\ntuulessa ja joka alistuvan näköisenä näytti rukoilevan itsekseen,\nsillä hänen huulensa liikkuivat hiljaa.\n\nHannu tunsi itsensä ihmeen rauhalliseksi ja kun vene muutaman sylen\npäässä jääteleistä alkoi upota ja hän joutui veden varaan, katsahti\nhän kuin osaveljeensä vielä kerran piispaan, jonka mustan kaavun\nliepeet poimuilivat veden pinnalla. Sitten viskasi aallonärjy heidät\nkauemmas toisistaan, ja niin vaipui Hannu Kimalainen yhdessä Suomen\nviimeisen kirkkoruhtinaan kanssa Pohjanlahden aaltoihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana päivänä tyhjensivät Kuusiston piispanlinnan rikkaista\naarteistaan Söyrinki Norbyn saaliinhimoiset joukot, jotka edellisenä\npäivänä olivat riehuneet turvattomaksi jääneessä Turussa. Hannu\nKimalaisen rakentama tupa samoinkuin suurin osa kaupunkia oli\nkerran taasen palanut poroksi ja oli asukkaista tyhjänä. Linnan\nvalleilla riippui Junker Tuomaan hirtättämiä suomalaisia ja ryöstäen,\nraiskaten, polttaen ja murhaten levisivät tanskalaiset maaseudulle.\n\nVerisenä nousi taivaanrannalle uuden ajan aurinko.\n\n\n\n\nMurrosajan mies\n\n\nMaa oli jo sulana, ilmassa oli lauhkea tuntu ja tuomiokirkon sekä\nkapituli- ja koulurakennuksen katoilla räpsähtelivät naakkojen\nsiivet. Piispantalossa, joka oli koillispuolella parikymmentä askelta\nkirkonmuurista, loimotti ilta-auringon säteissä punaiseksi maalattu\nporttitorninkatto kuin suuri rovio. Portissa oli vilkas liike, yhtä\nmenoa kulki siitä sisään ja ulos pappeja, munkkeja, aatelismiehiä\nja talonpoikia. Arastellen puikkelehti muiden kulkijain lomitse\nrääsyisiä naisia lapsi käsivarrellaan sekä rampaantuneita miehiä\nkainalokepein tai sokeita kalvakan lapsukaisen taluttamina, sillä\noli perjantaipäivä ja silloin jakeli piispa almuja köyhille. He\neivät menneet pääovesta sisälle, kuten muut, vaan kiersivät pihalle\nodottamaan, kunnes piispa vanhus tulisi ulos heidän luoksensa.\n\nPiispa Martti Skytte, dominikaanimunkiston entinen ylivikarius,\nistui työhuoneessaan raskaassa, korkeaselkäisessä nojatuolissa. Hän\noli puettu dominikaaniveljen yksinkertaiseen mustaan kaapuun, jota\nhän arkioloissa vieläkin käytti, ja ainoastaan rinnalla riippuva\nkultainen risti osotti hänen korkeata arvoaan. Hänen sileäksi\najetut kasvonsa kirkkaine sinisine silmineen tekivät lapsenomaisen\nvaikutuksen, mutta mustan kalotin alta olkapäille valuva tukka oli\nläpeensä harmaa. Ikkunan edessä oli kirjotuspulpetti ja sen ääressä\nistui iäkäs sihteeri Johannes Erasmi sekä teinin puvussa oleva nuori\nAgricola, joka toimi piispan kirjurina. Uunin luona penkillä istui\nharmaapartainen taloudenhoitaja.\n\n\"Hyvä on, hyvä on, kirjotan sitten sen alle yhdessä toisten\nkirjeiden kanssa\", sanoi piispa Agricolalle, joka juuri lopetti\nvasta kirjottamansa kirjeen lukemisen. \"Laskekaahan sisään seuraava\nodottaja\", nyökäytti hän taloudenhoitajalle päätään.\n\nHuoneeseen astui keski-ikäinen, köyhästi puettu ja laiha pappismies.\nHän kumartui suutelemaan esimiehensä pientä ja valkoista kättä,\njonka etusormessa kimalteli leveäkantainen, Pyhän Henrikin kuvalla\nvarustettu piispansormus.\n\n\"Valituksiako, poikani?\" kysyi piispa vanhus ja hänen suunsa\nympärille ilmestyi tuskallinen piirre.\n\n\"Niin, teidän isällisyytenne\", myönnytti pappi aralla ja valittavalla\näänellä. \"Kymmenysosuuteni viime vuodelta ovat vielä suurimmaksi\nosaksi saamatta ja ruokaveron tältä vuodelta olen ainoastaan kahdesta\ntalosta saanut.\"\n\n\"Onko seurakunnassa niin suuri köyhyys?\" kysyi piispa jotakin\nsanoakseen, vaikka hän arvasikin syyn.\n\n\"Ei läheskään\", kiiruhti pappi selittämään, \"mitäs vielä, sillä viime\nkesänähän saatiin harvinaisen hyvä sato. Mutta talonpojat eivät tahdo\nmaksaa sen jälkeen kun kuninkaan asiamiehet korjasivat kirkon hopeat\nja toisen kelloista. Sanovat sen olevan kuninkaan tahdon, ettei\npapeille enää veroa makseta. Olen heitä pannallakin uhannut...\"\n\n\"Pannallako?\" keskeytti piispa vakavasti.\n\n\"Niin, teidän isällisyytenne, pelotellut vain olen, mutta sekään ei\nole auttanut.\"\n\n\"Antakaa sellaisten uhkausten olla, pannan aika on ollut ja mennyt\neikä kuningas, kuten kyllä tiedätte, sellaista hyväksy.\"\n\n\"Mutta entäs pyhä isä Roomassa?\" uskalsi pappi hiljaa väittää.\n\n\"Hm, kuningas on meitä paljon lähempänä, poikani\", sanoi piispa\nkartteliaasti. \"Ja siksi toiseksi ei kuningas myöskään hyväksy eikä\nsalli, että talonpojat jättävät pappinsa leivättömiksi. Siitä asiasta\nolemme juuri kirjottaneet kuninkaalle ja hän kyllä laittaa niin, että\nse asia tulee korjatuksi. Ilmottakaa se ynnä minun varotukseni ohella\nseurakunnalle.\"\n\nKun pappi viipyi vielä huoneessa, kysyi piispa:\n\n\"Mutta kenties sinua painostaa kovempikin hätä?\"\n\n\"Kyllä, tai ei niinkään minua itseäni kuin...\"\n\nHän vaikeni punastuen.\n\n\"Hm, sinulla on siis perhettäkin?\"\n\n\"On\", sanoi pappi maahan katsoen, \"enkä minä suinkaan ole ainoa\",\nyritti hän puolustautua.\n\n\"Kyllä tiedän, kyllä tiedän\", keskeytti piispa. \"Onko perhe sinun\nluonasi pappilassa?\"\n\n\"Ei, eihän toki, sillä piispa Hemmingin statutithan kieltävät sen\",\nehätti pappi selittämään.\n\n\"Hm, hm, niin kyllä, mutta mitäs kanoninen laki siinä asiassa säätää?\"\n\nPappi katsoi vaieten jalkoihinsa. \"Se kieltää papilta kokonaan\nyhteyden vaimon kanssa, sekä julkisen että salaisen\", sanoi piispa,\n\"ja Hemmingin statutit ovat vain hätäkeino, joka koettaa korjata tuon\nvanhemman määräyksen rikkomisia. Mutta jos nyt kerran on hankkinut\nlapsia maailmaan, niin eiköhän jumalallinen laki, joka on näitä\nmolempia vanhempi, velvota niistä myöskin huolta pitämään? No niin,\njos hätäsi on kova niin taloudenhoitajani tuossa saa tehdä hyväksesi\nniin paljon kuin katsoo muilta tarvitsijoilta liikenevän.\"\n\nHän ojensi kätensä papille, joka yhdessä taloudenhoitajan kanssa\njätti huoneen. Piispa käveli muutaman kerran lattian yli, istui\nsitten entiselle paikalleen ja sanoi huoaten isä Johannekselle:\n\n\"Milloinka nämä ristiriidat loppunevat? Tarkastusmatkoillani olen\nmelkein jokaisella papilla huomannut olevan lapsia, joita he eivät\nuskalla luonansa pitää. Mutta ehkä pian tulee se aika, jolloin he\njulkisesti saavat mennä avioliittoon ja elää oikeata perhe-elämää.\nMinun aikani on vielä puolinaisuuden aikaa eikä Jumala ole minua\nasettanut uusia uria avaamaan, sen minä kyllä itsestäni tunnen.\"\n\nSisään astui nyt muuan dominikaanimunkki, jolla oli side otsan\nympärillä ja kaapu useammasta kohti repeytynyt. Haikealla\näänellä alkoi hän valittaa, kuinka häntä keruumatkalla ollessaan\nmarkkinarahvas Halikossa oli pahoinpidellyt ja kuinka kuninkaan\nveronkantaja oli hänet sen jälkeen väkisin kulettanut Turkuun.\n\n\"Mutta onhan sinulla, poikani, kai tieto siitä, että kuningas on\nkieltänyt munkkeja keruulla kulkemasta muina kuin kymmenenä viikkona\nvuodessa? Nyt on luvaton aika ja vouti on siis noudattanut vain\nkuninkaan käskyä estäessään sinua toimessasi\", vastasi piispa.\n\n\"Mutta pitääkö meidän totella enemmän kerettiläiskuningasta kuin\npyhää isää Roomassa?\" sanoi munkki kiivaasti.\n\n\"Siinä ollaan taas, poikani\", huokasi piispa. \"Mutta voitko sinä,\njoka olet minua kolmekymmentä vuotta nuorempi, vakuuttaa minulle,\nettä näissä meidän oloissamme on viisaampaa ja Jumalalle otollisempaa\ntotella enemmän pyhää isää Roomassa kuin kuningasta?\"\n\nMunkki pysyi vaiti. Piispa jatkoi:\n\n\"Minä en ymmärrä muuta kuin kehottaa sekä sinua että muita veljiä\npysymään luostarissa ja lähtemään maaseudulle ainoastaan luvallisena\naikana.\"\n\n\"Mutta luostarihan on typö tyhjä ja jos meidän harvojen, jotka olemme\npysyneet munkkilupauksellemme uskollisina, täytyy siellä värjötellä,\nniin kuolemme me nälkään\", väitti munkki.\n\n\"Hm, sekin on totta\", myönsi piispa ja katsahti epäröiden\ntaloudenhoitajaansa, joka sillä välin oli palannut huoneeseen. Tämä\npudisti päätään.\n\n\"Olen itsekin tällä haavaa voimaton teitä aineellisesti auttamaan,\nmutta minä kirjotan vieläkin kerran puolestanne kuninkaalle ja jollei\nhän suostu teille apua osottamaan, niin... aina kun minun hinkaloni\ntäyttyvät, tulen minä teitä muistamaan, sillä Pyhän Dominicuksen\nveljeskunta on minulle rakas. Villiintynyttä markkinarahvasta meidän\non mahdoton rangaista, mutta voutia olen minä nuhteleva hänen\nkäytöksestään. Ja muutoin on teillä jälelläolevilla tällaisina\naikoina kahta suurempi syy viettää nuhteetonta elämää rukouksessa ja\npaastossa.\"\n\nHän ojensi siunaten kättään ja nöyrästi kumartaen jätti munkki\nhuoneen. Piispa nojautui tuolinselustaa vasten, peitti käsillä\nsilmänsä ja sanoi valittaen:\n\n\"Puolinaista, puolinaista kaikki! Minun tulisi auttaa ja minä olen\nkuin paaluun sidottu.\"\n\nHän antoi isä Johannekselle ohjeet kuninkaalle dominikaanimunkkien\nasiassa kirjotettavasta kirjeestä ja huoneeseen astui linnasta\nsaapunut voudinkirjuri, jolla oli kädessään paperikäärö.\n\n\"Herra Maunu Sveninpoika lähettää minut teidän isällisyytenne luo\",\nalkoi hän, kehitellen auki paperikääröä, \"kiirehtimään rästinä olevaa\nkruunun osuutta viimevuotisiin piispankymmenyksiin. Täällä rästien\njoukossa on ensinnäkin sata taaleria rahaa.\"\n\nKuin apua anoen katsahti piispa taloudenhoitajaan, joka virkkoi:\n\n\"Käsillä ei tällä haavaa ole niin paljoa.\"\n\n\"Rukiita puolitoista lastia\", jatkoi kirjuri.\n\n\"Ainakin yksi lasti voidaan maksaa nyt heti, jos se on aivan\nvälttämätöntä, mutta loput vasta syksyllä.\"\n\n\"Kaksi lästiä voita, lasti lohta, kolme kippuntaa haukia\", luetteli\nkirjuri rästilistasta.\n\nKun hän oli merkinnyt paperiinsa mitä taloudenhoitajan ilmotuksen\nmukaan saatiin tulla heti perimään, lähti hän tiehensä ja sisään\nastui samasta oven avauksesta tuomiorovasti Johannes Pietarinpoika.\nHän oli kookas ja hillitysti esiintyvä mies, jonka olemuksessa oli\njotakin synkkää ja painostavaa. Hän oli Flemingien sukulainen sekä\nuskonpuhdistuksen kiivas vastustaja, ja tultuaan piispannimityksessä\nsivuutetuksi osotti hän iäkkäälle esimiehelleen mielellään\nkatkeraa mieltä milloin vain sopi. Tervehdittyään piispaa niukalla\narvokkuudella sanoi hän:\n\n\"Tulin kuulemaan teidän isällisyytenne mielipidettä uuteen\nkaniikinvaaliin nähden. Se kai olisi toimitettava viimeistäänkin\nValpurinmessuna.\"\n\n\"Minä luulen, että meidän on tällä kertaa jätettävä kaniikinvaali,\nsillä kuningas on minulle nimenomaan kirjottanut, että kapitulin\njäsenten lukumäärää on vähennettävä\", vastasi piispa hieman\narastellen.\n\nTuomiorovastin suun ympärillä näkyi ivallinen piirre, kun hän vastasi:\n\n\"Sen jälkeen jätetään tietysti arkkiteinin, tuomiorovastin ja lopuksi\nkai piispankin virka täyttämättä, että kuningas voi korjata heidän\npalkkatulonsa.\"\n\n\"Kuinkas monta kaniikkia oli Hemming-piispan ja vielä Bero II:sen\naikanakin?\" kysyi piispa.\n\n\"Se oli silloin, ja sadassa vuodessa muuttuu maailma paljon.\"\n\n\"Mutta jos silloin tultiin toimeen kuudella, tai tuomiorovasti\nja piispa lukuunotettuna, kahdeksalla kapitulin jäsenellä, niin\neivät olomme sentään ole niin muuttuneet, että ihan välttämättä\ntarvitsisimme nykyään viisitoista jäsentä kapitulissa. Minun\nymmärtääkseni me, katsoen valtakunnan hädänalaiseen tilaan, voimme\njättää ainakin kolme kaniikin virkaa täyttämättä ja luovuttaa niiden\ntulot valtakunnan velkojen maksamiseen.\"\n\n\"Ja tehdä sen pelkästään kuninkaan käskyllä ilman pyhän isän\nsuostumusta?\"\n\n\"Lähimpänä miehenäni kysyn teiltä vilpittömästi, mitä te minun\nsijassani tekisitte, kun olisi valittava kuninkaan ja pyhän isän\nvälillä?\" kysyi piispa vuorostaan.\n\n\"Ainoan autuaaksi tekevän kirkon jäsenenä ja katolilaisena pappina\nminä ehdottomasti noudattaisin pyhän isän määräyksiä\", vastasi\ntuomiorovasti varmasti.\n\n\"Seurauksiinko katsomatta?\"\n\n\"Ne minä jättäisin Jumalan huomaan\".\n\n\"Hm, mutta jospa me, niin monet esimerkit silmäimme edessä, emme enää\nniin ehdottomasti voisikaan luottaa pyhään isään?\"\n\n\"Enemmänkö sitten kerettiläismieliseen kuninkaaseen ja\nkirkonryöstäjään?\"\n\nPiispa kohotti varottaen sormeaan ja sanoi vakavasti:\n\n\"Muistakaamme, että Jumala on valinnut hänet pelastamaan valtakunnan\nmuukalaisten sorrosta, ja jos hän yhdessä tai toisessa asiassa onkin\nerehtynyt ja mennyt liian pitkälle, niin siitä tuomitkoon Jumala.\nEttä hän kipeästi tarvitsee rahoja valtakunnan tarpeisiin, sen me\nkyllä hyvin tiedämme ja jos me vointimme mukaan häntä autamme, niin\ntulevat silloin rahat käytetyiksi paremmin Jumalan mielen mukaan kuin\njos Roomaan lähettäisimme kaikenlaisia lahjuksia.\"\n\nTuomiorovasti koetti hillitä itseään ja päästä toiselta suunnalta\nesimiehensä kimppuun.\n\n\"Muutoin oli myöskin asianani\", sanoi hän, \"saattaa teidän\nisällisyytenne tietoon eräs uusi kirkonomaisuuden ryöstö. Pari päivää\nsitten käydessäni Naantalin luostarissa valitti minulle abbedissa,\nettä tuo kerettiläisoppeja levittävä maisteri Särkilahti on anastanut\nerään luostarille kuuluvan talon Taivassalon Tammistossa.\"\n\n\"Se on oikeastaan hänelle kuuluvaa perintöä ja on hän sen peruuttanut\nitselleen kuninkaan luvalla.\"\n\n\"Aina vain kuningas! Mutta saanko tiedustella, onko teidän\nisällisyytenne tehnyt mitään sitä estääkseen?\"\n\n\"Maisteri Särkilahti on köyhä perheellinen mies ja Naantalin\nluostarilla on tiloja yllinkyllin\", vastasi piispa vältellen.\n\n\"Se ei puolusta ollenkaan kirkon omaisuuteen kajoamista, kaikista\nvähimmän silloin, kun on kysymyksessä luvattoman perheen elättäminen.\"\n\n\"Mitkä ovat luvattomia perheitä?\"\n\n\"Teidän isällisyytenne tietänee sen yhtä. hyvin kuin minäkin,\nettä papiksi vihityt eivät saa perheitä perustaa. Ja muutoin oli\ntarkotukseni valittaa sitä, että tuon Särkilahden toiminta käy\nyhä julkeammaksi. Juuri kouluhuoneen ohi kulkiessani tuli kansaa\nkuulemasta hänen saarnaansa ja kauhistuen kuulin minä niitä sanoja,\njoita he käyttivät katolilaisesta kirkosta ja sen päämiehestä. Kuinka\nkauan häntä on kärsittävä koulun rehtorina?\"\n\n\"Minä olen muutaman kerran ollut kuulemassa Särkilahden saarnaa,\nmutta ainakaan silloin en huomannut hänen puhuvan raamatusta\npoikkeavasti.\" Tuomiorovastin kasvoilla näkyi terävä ja pilkallinen\npiirre. Piispa jatkoi:\n\n\"Katsoen hänen tuliseen luonteeseensa olen häntä kyllä kehottanut\nesiintymään maltillisesti, eikähän hän olekaan mitään häiriötä\nmatkaan saattanut. Hän hylkää kyllä monet kirkon hyväksymät\nkäsitykset, mutta hänen oppinsa ydin on raamatunhengen mukainen, ja\nse se sittenkin on tärkeintä.\"\n\nAntamatta tuomiorovastille tilaisuutta vastata nousi piispa ja ojensi\nhänelle kätensä. Kylmästi tervehtien lähti prelaatti huoneesta.\n\n\"Nyt menemme köyhien luo\", sanoi piispa taloudenhoitajalleen ja\nyhdessä lähtivät he pihalle. Kaikki sinne kokoontuneet saivat\nosansa joko vaatteita, joita viikon varrella oli sitä varten\nvalmistettu, tai ruokatavaroita ja pieniä hopearahoja. Varsinkin\nlapsia kohteli piispa vanhus hellien ja useita orpoja oli hän\ntoimittanut kasvatettaviksi. Lopuksi hän luki siunauksen ja palasi\ntyöhuoneeseensa, jossa hän kirjotti alle sihteerinsä ja kirjurin\nkokoonpanemat kirjeet.\n\nAurinko oli juuri laskemallansa. Pienten pyöreiden ruutujen läpi\ntullen loivat sen viimeiset säteet huoneen panelatulle seinälle\nhaikeamielisen punerruksen. Vanhus näytti väsyneeltä ja raukealta.\n\n\"Päivätyömme on vihdoin lopussa. Huomenna alamme taas Jumalan nimeen\nuusin voimin.\"\n\nKun sihteeri ja kirjuri olivat lähteneet, pukisi piispa\npäällysnuttuun ja lähti ulos. Hänelle oli tullut tavaksi joka ilta\npistäytyä yksinään rukoilemassa rakkaaksi käyneessä tuomiokirkossa,\njossa hän kolmenakymmenenä miehuusvuotenaan oli alttaripalveluksia\ntoimittanut.\n\nAlkoi jo hämärtää kun piispa astui ulos. Mielihyvin hengitti hän\nraikasta kevätillan ilmaa. Kohmettunut hiekka ritisi hänen hitaasti\nastellessaan kirkkoa kohti. Vanha kirkonvartia seisoi sakariston\nrappusilla kuten muinakin iltoina ja avasi hänelle oven. Hiljaa\nkuin omien askeltensa kaikua peläten kulki piispa avaran sakariston\nläpi suoraa kirkkoon. Alttarit, jykevät pilarit, ristiinnaulitun ja\npyhimysten kuvat olivat kätkeytyneet puolipimeään. Päivällä näytti\nkirkko entiseen verraten kuin alastomaksi riisutulta, sillä Otto\nRudin ja Söyrinki Norbyn ryöstöjen sekä Kustaa kuninkaan anastusten\njäleltä olivat poissa hopea- ja kultakalleudet alttareilta ja kuorien\nseiniltä. Mutta näin hämyssä saattoi vanhus kuvitella kaiken olevan\nennallaan ja siksi nämä lyhyet hetket iltaisin tuomiokirkossa olivat\nhänelle kuin käyntejä entisyydessä.\n\nPyhän Pietarin kuorissa paloi vahakynttilä. Se loi himmeän valojuovan\nkeskilaivan lattian yli vastakkaiselle seinälle, jossa näkyi varjo\nmiehen hartioista ja kumartuneesta päästä. Kuorista kuului matalalla\nlaulavalla äänellä:\n\n_\"Pie Jesu, Domine, dona ei requiem...\"_ [Pyhä Herra Jeesus,\nanna hälle rauha] ja kun kuorissa messuavaa pappia ei näkynyt\nkeskilaivaan, tuntui kuin hänen seinällä näkyvä varjonsa olisi nuo\nsanat lausunut.\n\nYksityismessut olivat kielletyt, mutta joku aika sitten oli piispa\nerään hurskaan porvarinlesken rukouksista heltyneenä suostunut\nsiihen, että tämän miesvainajan autuudeksi luettaisiin sielumessuja.\nToimituksen suoritti joka päivä iltamessun jälkeen eräs lähes piispan\nikäinen pappi ja tapahtui se puolittain salassa. Tämän messun aikana\nsaapui piispa tavallisesti kirkkoon ja se oli omiaan tuntuvasti\ntäydentämään hänen entisyystunnelmaansa.\n\nHetken pimennossa seisten kuunneltuaan messua astui piispakin\nkuoriin, jonka lattian alla lepäsi hänen entinen esimiehensä Konrad\nBitz. Ristinmerkin tehden polvistui hän alttarin ääreen. Kauan ja\nhartaasti rukoiltuaan nousi hän ja papin jatkaessa messua lähti\nhitaasti kirkosta. Mutta sakaristoon tultuaan tunsi hän suurta\nväsymystä ja istahti yhteen pitkin seiniä olevista nojatuoleista.\nHuoneessa oli jo hyvin hämärä ja seinällä häntä vastapäätä oleva\nristiinnaulitun kuva häämötti enää mustana, epäselvänä kuviona. Ovi\nkirkkoon oli raollaan ja hiljaisena hyminänä kuului sieltä vanhan\npapin messu.\n\nPiispa painoi päänsä käsiin ja huokasi. Tässä samassa huoneessa\nolivat liikkuneet ja näillä samoilla tuoleilla istuneet hänen\nedeltäjänsä aina Maunu I:n, ensimäisen suomalaissyntyisen piispan\najoista saakka. Ja siitä oli jo kolmatta sataa vuotta. Tuolla kirkon\nlattian alla he kaikki nyt lepäsivät ja sinne oli hänenkin hartain\nhalunsa jo päästä...\n\nMutta miten olikaan? Hämärä tuolien yllä ikäänkuin liikkui ja tiheni\nja sen keskeltä selkeentyi yksi toisensa jälkeen päitä, harteita\nja vähitellen koko vartaloita. Ja niin istui puoliympyrässä pitkin\nseinustaa liikkumattomia vanhuksia ummistetuin silmin Kaikilla\noli yllään piispallinen viitta ja viitanpoimut ympäröivät heidän\nyhteen puristettuja polviaan. Vaikka heidän piirteensä sakenevassa\nhämärässä näkyivät epäselvinä ja vaikka he istuivat pää kumarassa ja\nummistetuin silmin, tunsi piispa heidät järjestään kuin olisi eilen\nviimeksi ollut heidän parissaan, eikä hän tuntenut mitään ihmetystä,\nettä he siinä istuivat.\n\nPerimpänä ja enimmän pimennossa istui Suomen kirkon perustaja,\nPyhä Henrik, ja hänen rinnallaan molemmat venäläisten vankeudessa\nkuolleet käännytystyön jatkajat, Rodulf ja Folkvino. Muista vähän\nerillään istui vaskenkarvaisin kasvoin Tuomas ja häntä seurasivat\nkolme Räntämäen piispaa sekä niiden rinnalla kuusitoista muuta Suomen\npiispanhiipan kantajaa. Lähinnä Skytteä istui viisi hänen lähintä\nedeltäjäänsä, joiden kaikkien aikana hän oli kaniikinvirkaa hoitanut.\nTuimin piirtein ja muita ryhdikkäämpänä istui viimeksimainittujen\njoukossa unioniajan sotainen piispa, Konrad Bitz, ja hänen\npiispallisen pukunsa päällä häämötti rintahaarniska sekä kupeellaan\nmiekanponsi. Mutta Tuomas piispa kohotti hiukan päätään, avasi\nhitaasti silmänsä ja kysyi:\n\n\"Ovatko Häme ja Karjala saatetut jo kirkon kuuliaisuuteen?\"\n\n\"Ne ovat, mutta onko minun huolehtimani tuomiokirkon rakentaminen\npäätetty ja onko kaniikkien lukumäärä pysynyt neljänä, joksi sen\njärjestin?\" vastasi piispa Katillus.\n\n\"Tuomiokirkko on valmistunut ja minä olen vihkinyt sen toimeensa\",\nilmotti Maunu I.\n\n\"Minun piispauteni aikana hävittivät venäläiset Turun ja polttivat\ntuomiokirkon Onko se korjattu?\" kysyi Ragvald II.\n\n\"Minä olen korjauttanut tuomiokirkon ennalleen ja laajentanut\nkapitulia kahdella uudella kaniikinviralla\", vastasi tarmokas\nkirkkovaltias Benediktus. \"Minä järjestin kymmenysverot ja pidin\nensimäisenä piispankäräjiä sekä pappeinkokouksia. Ovatko laitokseni\npysyneet voimassa?\"\n\nSananvuoron otti hänen lähin seuraajansa, Hemming piispa, jonka pään\nympärillä näkyi pyhimyskehä. Hän lausui:\n\n\"Ne ovat sekä pysyneet voimassa että lisääntyneet ja kasvaneet.\nHuolimatta siitä että minun piispauteni aikana riehui Mustasurma\nmaassa, olen minä syventänyt ja vahvistanut kirkollista järjestystä.\nMinä olen kaunistanut tuomiokirkkoa ja lisännyt siihen uusia kuoreja\nja alttareita, minä olen laajentanut kapitulia ja perustanut\ntuomiorovastin viran, toimittanut tuomiokirkolle maatiloja sekä\nkallisarvoisia kirjoja ja lujentanut kirkon valtaa. Papiston\nvelvollisuudet olen minä määritellyt statuteissani sekä saattanut\nkäytäntöön pappien naimattomuuden. Piispanistuimelle minä olen\ntoimittanut jalokivillä kaunistetun hiipan ja sauvan, puolustanut\nmaani etuja kuninkaita vastaan sekä masentanut vastahakoisia\npannakirouksella. Onko nämä kaikki säilytetty ja pidetty voimassaan?\"\n\n\"Olen koettanut vointini mukaan pitää yllä kirkon valtaa ja\nkäyttänyt pannaa niskottelijoita vastaan. Tuomiokirkossa panin\nalulle pääkuorin rakennuksen, mutta minun sallittiin hoitaa korkeata\nvirkaani ainoastaan kaksi vuotta\", ilmotti oppinut Johannes II, joka\nnuoruudessaan oli ollut Parisin yliopiston rehtorina. \"Minä olen sen\ntyön onnellisesti päättänyt. Hiippakuntani rajoista olin riidassa\nUpsalan arkkipiispan kanssa, mutta suoriusin siitä voitolla\",\ntäydensi hänen seuraajansa Johannes III Westfali.\n\nBero II Balk, joka oli tuomiokapitulin kiiruusti kokoon haalimalla\nrahasummalla saanut käydä pyhää isää Avignonissa suostuttelemassa\nsekaantumasta piispanvaaliin, lausui hiljaisella äänellä:\n\n\"Minun oli suotu onnettomana aikana kantaa Suomen hiippaa. Merirosvot\nja venäläiset haaskasivat kilvan seurakuntaani, hävittivät Turun ja\nryöstivät sekä tärvelivät tuomiokirkkoa. Voitavani olen tehnyt, mutta\nkaikkea en ole ehtinyt ennalleen saada.\"\n\nHänen lähin seuraajansa, Maunu II Tavast, jota Suomen aatelisto oli\n\"palvellut kuin kuninkaallista majesteettia\", lausui nyt lempeällä\näänellä:\n\n\"Kaikki on jälleen saatettu siihen kuntoon kuin autuaan Hemming\npiispan aikana sekä runsaasti lisätty. Minun suotiin viipyä\npiispanistuimella lähes neljäkymmentä ajastaikaa. Minä vahvistin\nKuusiston linnaa piispojen suojaksi, taistelin Ruotsin rauhattomia\nylimyksiä vastaan ja tuin Kaarlo kuningasta hänen horjuvalla\nvaltaistuimellaan. Minä kiertelin ahkerasti tarkastusretkillä\nympäri maatani, suojelin talonpoikia aateliston sorrolta ja valvoin\npappieni elämää. Jerusalemin matkaltani toin minä runsaasti\nkalleuksia tuomiokirkolle, jota minun toimestani laajennettiin\nuusilla kappeleilla. Minä järjestin ja täydensin jumalanpalveluksen,\nniin että tuomiokirkossa kaikui messu yli päivän aamuvarhaisesta\niltamyöhään. Kirkon asemaa minä vahvistin ja lisäsin sen tuloja,\nopetuksesta sekä köyhien ja sairaiden hoidosta pidin minä huolta ja\nhurskaiden naisten olinpaikaksi perustin Armonlaaksoon luostarin.\nOvatko kaikki nämä pysyneet voimassaan?\"\n\nKonrad Bitz, joka sotajoukkonsa etunenässä oli taistellut Kaarlo\nkuningasta vastaan, lausui lyhyesti ja karskisti:\n\n\"Minä olen säilyttänyt edeltäjäini perinnön ja unionikuningasten\navulla lisännyt tuntuvasti Suomen kirkon etuja. Vastahakoiset ja\nniskottelijat olen pitänyt terveellisessä kurissa.\"\n\nHänen rinnallaan istui Maunu III Särkilahti, joka tuomiorovastina\nollessaan oli Saksan keisarilta saanut Turun tuomiorovasteilla\nperintönä kulkevan palatsikreivin arvonimen. Hän lausui:\n\n\"Sotia, nälänhätää ja ruttotauteja on Suomi saanut läpi aikojen\nkestää ja mitä edeltäjät ovat rakentaneet, sitä seuraajat ovat\nsaaneet jo nähdä raastettavan. Vointini mukaan puolustin minä\nkuitenkin maani etuja Ruotsin valtionhoitajaa vastaan, menetin\nvarani ja sotajoukkoni taistelussa vanhaa vihollistamme venäläistä\nvastaan, jonka käsistä minä ystäväni Knuutti Possen kanssa pelastin\nViipurin. Järjestystä ja kirkon valtaa olen koettanut ylläpitää ja\nsyventää kristillistä valistusta määräämällä jumalanpalveluksissa\nkäytettäväksi myöskin kansan omaa kieltä.\"\n\n\"Sodan ja sekasorron riehuessa olemme mekin lyhyen piispautemme\naikana vointimme mukaan koettaneet säilyttää edeltäjäimme työtä\",\nilmottivat Lauri Mikaelinpoika Suurpää ja Johannes Olavinpoika.\n\nViimeisenä, lähinnä Skytteä istui Arvid Kurki. Hiljaa ja tasaisesti\nsanoi hän:\n\n\"Minä kannoin Suomen hiippaa kahtenatoista onnettomana vuotena.\nTurku ja tuomiokirkko olivat piispaksi tullessani raa'an vihollisen\nhävittämät ja uudet vielä raskaammat koettelemukset koittivat maalle.\nUutta ei minun suotu rakentaa, mutta entistä koetin minä voimaini\nmukaan säilyttää. Varani ja sotavoimani annoin maan puolustukseen,\nmutta ennenkuin vihollinen oli karkotettu, kutsui Jumala minut\nluokseen. Toivon kuitenkin, että uutta on ruvettu hävitetyn tilalle\nrakentamaan.\"\n\nNyt kääntyivät kaikkien katseet Skytte vanhukseen. Kolmekolmatta\nSuomen kirkon entistä, päämiestä, joista useimmat olivat kirjottaneet\nnimensä \"Jumalan armosta Turun piispa\", katsoi häneen, ja totisina\nja kysyvinä näkyivät hämyn keskeltä heidän silmänsä. Vanhus kohotti\nkättään ja liikutti huuliaan, mutta samalla havahtui hän ja näki\nseinustoilla häämöttävän tyhjien tuolien. Kirkosta kuului vielä\nmessun hyminä ja hän kertasi hiljaa:\n\n_\"Pie Jesu, Domine, dona mihi requiem!\"_\n\nHän nousi vaivaloisesti seisoalleen ja lähti sakaristosta. Portaille\ntullessaan näki hän edessään kirkkopihalla kaksi mustiin kaapuihin\npuettua miestä, joista vasta ylennyt kuu loi pitkät varjot. Toinen\nmiehistä oli pitkä ja hoikka ja piispa tunsi hänet sekä ryhdistä\nettä äänestä, kun hän hiljaa puheli toverinsa kanssa. Hän viivähti\nhetkisen pimennossa portailla ja tunsi kuin vastenmielisyyttä lähetä\nmiehiä, joiden hän arvasi vartovan häntä.\n\n\"Mutta sitten lepään kyllikseni, kun pääsen tuonne kirkon alle\",\najatteli hän ja astui alas portailta.\n\nMiehet tervehtivät häntä kunnioittavasti ja pitempi sanoi:\n\n\"Vaikka onkin jo myöhäinen, halusimme teitä, isä, tavata vielä erään\nasian takia.\"\n\nHän oli maisteri Pietari Särkilahti ja hänen toverinsa oli\ndominikaaniluostarin priiori, nuori Mikael Karpalainen.\n\n\"Käykäämme sisälle luokseni, niin saamme hetkisen puhella\", sanoi\npiispa ystävällisesti ja ääneti lähtivät he piispantaloa kohti.\n\nKun he olivat tulleet huoneeseen ja piispa istahtanut tuoliinsa,\nsanoi hän Karpalaiseen kääntyen:\n\n\"No, poikani, oletko jo tehnyt lopullisen päätöksen?\"\n\n\"Minä olen päättänyt jättää luostarin.\" Piispan kasvoilla kuvastui\npieni pettymys, kun hän virkkoi:\n\n\"Et siis voi luopua Magdalenastasi?\"\n\n\"En\", vastasi Karpalainen alas katsoen.\n\n\"Siitä huolimatta, että kanoninen laki kieltää hengelliseen säätyyn\nkuuluvaa menemästä naimisiin?\"\n\n\"Mutta tiedättehän, isä, että paljon vanhempi ja pätevämpi\nlaki taasen sallii sen, nimittäin pyhässä raamatussa ilmotettu\njumalallinen laki\", sanoi nyt Särkilahti toverinsa puolesta.\n\n\"Niin\", sanoi piispa ja loi katseensa alas, \"niin, niin, olette\noikeassa, mutta minä, ukko polo, elän vielä entisissä.\"\n\n\"Lopullista askelta en kuitenkaan ole tahtonut tehdä, ennenkuin\nte, isä, annatte suostumuksenne\", sanoi Karpalainen. \"Myöskään en\ntahdo ottaa sitä Taivassalon kirkkoherran virkaa yksistään kuninkaan\nsuostumuksella, vaan...\"\n\n\"Ota se, poikani, ota minunkin suostumuksellani\", kiirehti piispa\nsanomaan, \"ja Jumala askeleesi siunatkoon. Minun vain tulee surku\nnähdessäni, että rakkaiden dominikaanieni joukko yhä harvenee, mutta\nJumalan tahdon täytyy tapahtua ja se vaatii uusia teitä kulettavaksi.\nMinä näen sen, mutta itse olen juurillani kiinni entisessä. Te\nvoitte kulkea ehyin sydämin uutta uraa, mutta minun on päivätyöni\nsuoritettava jaetulla sydämellä. Minun on itsessäni koettava ja\ntunnettava vanhan mureneminen ja hajoaminen enkä pääse siitä, että se\nvälistä koskee kipeästi. Tuolla kirkon sakaristossa äsken hetkisen\nviivähtäessäni ja kaikkea mennyttä muistellessani olin näkevinäni\nkaikki edeltäjäni piispanvirassa ja minusta tuntui niin vaikealta\najatellessani, etten ole kyennyt heidän työtään säilyttämään. Mutta\nteitä nuoria nähdessäni kirkastuu minulle tulevaisuus ja silloin\ntuntuu minusta aina, että vaikken olekaan mitään näkyväistä saanut\naikaan, niin sentäänkin on Jumala minua laupiaasti tuomitseva, kun\nsiirryn sinne edeltäjäini joukkoon.\"\n\nNuoret miehet olivat liikutettuja ja entistä kunnioittavammin\ntervehtivät he poislähtiessään vanhaa esimiestään.\n\nYksin jäätyään otti piispa kynttilän käteensä ja siirtyi\nmakuuhuoneeseensa. Se oli pieni kammio valkeaksi kalkituin seinin.\nNurkassa oli matala ja kapea sänky kovine olkipatjoineen ja karkeine\nvillapeitteineen. Lähellä sitä oli rukoustuoli ja sen päällä seinällä\nristiinnaulitunkuva. Rukoiltuaan sen edessä polvillaan laskeutui\npiispa levolle, risti kätensä rinnalleen ja silmänsä ummistaen\nhuokasi:\n\n\"Ah, Herra, päästä jo palvelijasi rauhaan!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksikymmentä vuotta sen jälkeen, kun Mikael Karpalainen erosi\nluostarin esimiehyydestä, sai Skytte vanhus vielä kantaa päivän\nkuormaa ja hellettä ja vasta yhdeksänkymmenvuotiaana pääsi hän\nlepäämään edeltäjäinsä seuraan tuomiokirkon alle. Pietari Särkilahti\noli jo paljon ennen iäkästä esimiestään mennyt lepoon. Mutta hänen\ntyönsä jatkajaksi ja Martti Skytten seuraajaksi oli sillä välin\nkypsynyt Mikael Agricola.\n\n\n\n\nAamun miehiä\n\n\nIlma matalassa luentosalissa, jossa oli tungokseen saakka\ntarkkaavasti kuuntelevia teologiaylioppilaita, kävi yhä raskaammaksi.\nLuennoitsijan muutoin kirkasta ääntä oli yhä vaikeampi erottaa, se\ntuntui kuin sammuvan ummehtuneeseen ilmaan.\n\nSyksyisen iltapäiväauringon säteiden oli onnistunut pujahtaa\neräästä sivuseinän akkunasta sisään, erottaen näkyviin yli salin\nylettyvän sakean pölyjuovan ja muodostaen sivuseinälle himmeän kuvion\nnelikulmaisesta, pyöreäruutuisesta ikkunasta.\n\nSuomalainen ylioppilas Agricola oli hiukan myöhästynyt ja saanut\nsen vuoksi paikan ihan oven suussa. Melanchton oli lokakuun alusta\nselittänyt Roomalaisepistolaa ja Agricolalla oli edessään Erasmuksen\nbaselilainen Uusi Testamentti -- hänen arvokkain kirja-aarteensa,\njonka hän edellisenä vuonna Wittenbergiin tultuaan oli ensi\ntöikseen itselleen hankkinut. Mutta hän oli alakuloinen eikä voinut\ntarkkaavasti seurata oppinutta esitystä. Puolisen tuntia turhaan\nkamppailtuaan antoi hän kirjan painua polvilleen, sallien ajatustensa\nharhailla omia teitään sekä tuijottaen väsyneesti luennoitsijaan,\njoka pölyisen valojuovan läpi näytti korkealla katederillaan niin\navuttoman pieneltä, kalpealta ja rasittuneelta. Lähes kaksikymmentä\nvuotta oli tuo kuuluisa jumaluusoppinut ja filologi työskennellyt\nLutherin rinnalla Wittenbergissä ja nähnyt noiden vuosien kuluessa\nauditorionsa aina yhtä täynnä ympäri Keski- ja Pohjois-Europan\nkokoontuneita innostuneita kuulijoita.\n\nKun Agricola antoi silmäinsä painua puoli umpeen, näytti pitkän\nja kapean luentosalin perällä istuva Melanchton tavallistakin\npienemmältä ja hennommalta. Hänen matala, sointuva äänensä, jolla\nhän ikäänkuin hyväillen lausui rakasta kreikkaansa, tuntui tulevan\nkuin jostakin hyvin kaukaa ja se vaikutti Agricolan väsyneihin\nhermoihin omituisen uinuttavasti. Hän ei seurannut enää ollenkaan\nluennon sisällystä, tuijotti vain pölyjuovan läpi Melanchtoniin ja\nantoi korviensa omia aikojaan suhtautua hänen ääneensä, joka ilman\nsaentuessa tuntui etääntymistään etääntyvän, kunnes se kokonaan\nsammui.\n\nMelanchton oli keskeyttänyt luentonsa, hän ummisti silmänsä ja\nsiveli kämmenellä otsaansa. Silloin alkoi augustiinikirkosta kuulua\nkellonsoitto. Melanchton avasi jälleen silmänsä, painoi kirjan kiinni\nja sanoi hymähtäen:\n\n\"Johan me voimmekin lopettaa. Kovin se onkin tänään rasittavaa.\"\n\nHän nousi seisomaan ja auditoriossa syntyi liikkeen kohinaa. Mutta\nsitten taas kaikki vaikeni ja Melanchton piti lyhyen rukouksen, sillä\ntämä oli viimeinen luento sinä päivänä, Pyhäin miesten aattona 1537.\n\nKun rukous oli vaiennut ja sen jälkeen pieni hetki oltu\nkumarruksissa, laskeusi Melanchton katederilta alas ja pieni mies\nkatosi kokonaan kuulijainsa sekaan. Kaikki alkoivat tunkea ovea kohti.\n\nTyöntäen kirjan kainaloonsa pyörähti Agricola ensimäisenä ulos,\njääden portin pieleen vartomaan suomalaisia tovereitaan. Niitä olivat\nMartti Teitti, joka viime vuonna oli yhdessä hänen kanssaan Saksaan\ntullut, sekä Viipurin Simo eli Simon Viburgensis niinkuin hänen\nnimensä virallisesti kuului.\n\nEnnenkuin hän ohitseen rientävästä ylioppilasvirrasta sai\nnäkyviinsä tovereita, tarttui joku hänen käsipuoleensa. Se oli eräs\nschwabilainen ylioppilas, joka oli viime kevännä jonkun aikaa asunut\nhänen ja Teitin kanssa yhdessä.\n\n_\"Domine reverendissime, frater Michael finlandensis, ambulemus\npaulum?\"_ [Kunnioitettavin herra, suomalainen veli Mikael,\nkävelläänkö vähän?] sanoi reippaalla äänekkyydellä tuo aina iloinen\nsaksalainen.\n\nAgricola hymähti vastaukseksi ja käsikkäin lähtivät he kävelemään\nylös kapeata katua, joka kajahteli eri tahoille hajaantuvan\nylioppilasjoukon askelilta. Pyhätarpeita kantavia palvelustyttöjä ja\nperheenäitejä pujottelihe tuon iloisesti haastelevan nuorisojoukon\nläpi, ylhäällä päätyikkunoissa näkyi kadun yli toistensa kanssa\njuttelevia porvareita, kasvoilla edessä olevan sunnuntailevon hohde,\nja yli kaiken täydensi lauantaitunnelmaa koko pikku kaupungin\ntäyttävä kellojen humina.\n\nKirkon ohi kulettaessa pysähtyi schwabilainen äkkiä ja virkkoi:\n\n\"Ah, ollapa että me olisimme saaneet olla täällä tasan kaksikymmentä\nvuotta sitten!\"\n\nAgricola katsoi häneen kysyvästi.\n\n\"Mitä? Pyhäinmiesten aattona, silloin _anno domini_ 1517?\" jatkoi\nschwabilainen.\n\nKun Agricola ei vieläkään näyttänyt olevan oikeilla jäljillä, alkoi\nschwabilainen, jolla oli vilkas mielikuvitus ja eloisa esitystapa,\nhavainnollistuttaa asiaa seuraavasti:\n\n\"No, ajattelehan: toria pitkin astelee nopein ja päättävin askelin\nlaiha ja kalpea mies puettuna augustiinimunkin kaapuun. Hän\npysähtyy kirkon ovelle, silmää ympärilleen ja vetää kaapunsa alta\npaperikäärön, levittää sen ovelle ja ottaa esille pieniä nauloja...\"\n\n\"Ahaa, teesit!\" keskeytti Agricola innostuneena. Mutta schwabilainen\noli päässyt vauhtiin ja jatkoi.\n\n\"... ja vasaran lyönnit kumahtelevat, kumahtelevat, kumahtelevat, ja\npelottavana kuuluu niiden kaiku Alppien yli Roomaan.\"\n\nSamassa juolahti schwabilaisen mieleen vaaliruhtinaan uni, jonka tämä\noli nähnyt vähää ennen teesien julistamista ja josta aikomaan oli\nkerrottu ympäri Saksan, ja hän jatkoi:\n\n\"Niin, siinä seisoi peloton munkki ja kirjotti kirkon oveen ja kynä\nhänen kädessään kasvoi ja kasvoi, kunnes ulottui Roomaan ja puhkasi\nkorvat siellä istuvalta kruunupäiseltä leijonalta. Ja leijona alkoi\nhuutaa niin että vuoret vapisivat ja kaikki kuninkaat ja ruhtinaat\nriensivät vääntämään kynää munkin kädestä, mutta eivät onnistuneet.\"\n\nSchwabilainen veti henkeä ja puhui edelleen:\n\n\"Silloin sitä olivat elementit liikkeessä ja silloin meidänkin\nolisi pitänyt olla täällä. Olisimme saaneet pertuskamiehinä seurata\nMartti ja Fiilippi tohtoreita Leipzigiin eckiläisiä rökittämään.\nEntä Wormsissa? Siellä jos missään olisi pitänyt saada olla mukana.\nAjatella sitä hetkeä, kun yksinäinen kalpea munkki astuu keisarin,\nkuningasten, ruhtinasten, piispojen ja prelaattien täyttämään\nvaltasaliin...\"\n\nSchwabilaisen isä oli palvellut Yrjö von Freundsbergin\nkuuluisassa keihäsmiesjoukossa ja ollut järjestyksen valvojana\nWormsin valtiopäivillä. Lutherin esiintyminen siellä oli tuohon\nyksinkertaiseen sotamieheen samoinkuin hänen ritarilliseen\npäällikköön säkin tehnyt syvän vaikutuksen. Poika oli usein kuullut\nisänsä siitä kertovan ja kun hän itse puolestaan oli lisäillen ja\nvärittäen kuvaillut lukemattomia kertoja tovereilleen tuota valtavaa\nkohtausta, oli se juurtunut niin hänen mieleensä, että hän toisinaan\nmelkein saattoi uskoa itse olleensa sitä kaikkea näkemässä. Usein oli\nAgricolakin sen kuullut, mutta yhtä tarkkaavasti kuunteli hän nytkin,\nosaksi hienotunteisuudesta reipasta toveriaan kohtaan, osaksi yhä\nuudistuvasta mielenkiinnosta, sillä siksi eloisasti ja värikkäästi\nesitti schwabilainen mieliaihettaan. Ja Agricola mittasi takaisin\nsamalla mitalla, alkaen kuvailla usein ennenkin kuvailemaansa\npäivällisilläoloaan Lutherin luona sekä kertoen kaikki pienimmätkin\nasiat, mitä reformaattori oli pöydässä istuttaessa puhunut ja mitä\nsanoja hänenkin kanssaan vaihettanut. Ja yhtä tarkkaavasti kuunteli\nnyt vuorostaan schwabilainen. Näin innostuttuaan alkoivat he sitten\nvuorotellen muistutella toistensa mieleen kummallekin ja koko\nWittenbergin ylioppilaskunnalle tuttuja legendoja uskonpuhdistajasta,\njoka oppilastensa silmissä oli kohonnut saavuttamattomaksi\nsankari-ihanteeksi.\n\nKun oli oltu hetki ääneti, lopetti schwabilainen:\n\n\"Sen miehen sanaa ei voi vastustaa vaikka hyökkäisi hänen kimppuunsa\nfilosofian, sofistien, scotistien, albertistien, thomistien ja\nkaikilla koko helvetin aseilla!\"\n\nViimeisiä sanoja lausuessaan teki hän kädellään suuren, huitasevan\nliikkeen, puristi sitten hyvästiksi Agricolan kättä ja lausui:\n\n\"Täytyy tästä lähteä ukko Reuchlinin seuraan. Olen pannut päähäni\nvielä tänä iltana kamppailla loppuun Jesajan kolmannentoista luvun.\n_Pax tecum, carissime!_\"\n\nKun Agricola oli jäänyt yksin ja schwabilaisen rehevä ääni oli hänen\nkorvissaan sammunut, valtasi hänet entinen alakuloisuus ja hän\nikäänkuin kutistui pienemmäksi. Mitä tehdä ja minne kääntyä, sillä\ntovereineen oli hän tällä hetkellä ihan leivätönnä ja ilman tiettävää\nleivän saannin mahdollisuuttakaan? Viimeiset viikot he olivat\neläneet melkein yksistään leivällä ja vedellä, mutta tänä aamuna he\nolivat saaneet tyhjin vatsoin lähteä luennoille. Jos toimeentulo\nalunpitäinkin oli tässä vieraassa yliopistokaupungissa ollut heille\nvaivaisen puoleista, niin ei heidän tähän asti ollut tarvinnut\nsentään yhtään paastopäivää pitää. Mutta nyt oli suoranainen\nnälänuhka edessä.\n\nNe varat, joilla Skytte vanhus oli häntä ja Teittiä matkalle\nevästänyt, olivat loppuneet jo viime talvena eikä piispa ollut\ntoistaiseksi voinut lisää lähettää. Sen jälkeen olivat he ansainneet\njonkun verran opetuksella ja viime aikoina olivat he elätelleet\nitseään paremmissa varoissa olevilta tovereilta saaduilla pikku\nlainoilla. Lisäksi oli vuokra siitä vaatimattomasta huoneesta,\nmissä he kolmisin asuivat, parin kuukauden ajalta maksamatta.\nElokuun alussa oli Agricola kirjottanut Kustaa kuninkaalle Ruotsiin,\npyytäen heidän suomalaisten opiskelijain ylläpidoksi jotakin Turun\ntuomiokirkon prebendaa tahi muuta avustusta, mutta mitään vastausta\nei ollut kuulunut. Tänään viimeksi oli hän turhaan tiedustellut\nyliopistolla kirjettä. Ja puutteesta johtuvan turvattomuuden tunnon\nlisäksi painosti hänen mieltään se ettei kuningas nähtävästi ollut\npitänyt hänen kirjettään ja anomustaan huomion arvoisena.\n\nAlkoi jo hiukan hämärtää ja kaikkialta kuului akkunaluukkujen\nsulkemista. Pikkukaupungin porvarit vetäytyivät ystävällisiin\nkoteihinsa aattoiltaa viettämään. Sen yksinäisemmäksi tunsi\nAgricola itsensä lähtiessään hitaasti ja allapäin astelemaan\nElben puoleiseen kaupungin laitaan, missä hän tovereineen asui\nerään köyhän lasimestarin luona. Hän näki mielikuvituksessaan\ntoveriensa istuvan alakuloisina huoneessaan ja salaa odottavan häntä\npelastuksen tuojana, sillä aamulla hajaantuessaan olivat he sopineet,\nettä kukin tahollaan koettaisi tehdä voitavansa edes lähimpien\npäivien turvaamiseksi. Mutta hän oli varma, etteivät toverit\nolleet onnistuneet paremmin kuin hänkään, sillä ani harvat heidän\ntuntemistaan ylioppilaista kykenivät toisia auttamaan ja niillekin\nharvoille olivat he jo velassa.\n\nHänestä tuntui vastenmieliseltä mennä kortteeriin niin tyhjänä ja\nilman avun mahdollisuuttakaan näköpiirissään. Hän jatkoi kävelyään\nilman päämäärää, kulkeusi kaupungin ulkopuolelle joen rannalle ja\nistahti väsyneesti lähellä vesirajaa olevalle hirsikasalle. Oli\njo joltisenkin hämärä, vastapäisellä rannalla olevien kenttien\nylle oli virrasta levinnyt valkoinen usvaverho, ja mustina ja\nraskaina vieritteli Elbe hänen ohitseen syksyisiä vesiään. Sumun\ntakaa jostakin maalaiskylästä kuului yksinäisen koiran haukunta ja\nlännestä, Harz-vuoriston takaa, kohosi täysikuu suurena veripunaisena\npyörylänä.\n\nAgricola unhotti nykyisen tukalan tilansa ja nälkänsä ja hänet\nvaltasi eräänlainen kuulas apeamielisyys. Hän painoi päänsä käsiin,\nummisti silmänsä ja etäinen koti kohosi elävänä mieleen. Sama kuu\noli sielläkin kohonnut saariston takaa ja pilkistää päärmäkaistan\nläpi hänen kotitupaansa, ja kuten ennenkin kuutamoisina iltoina,\nkuuluu Särkilahden kartanosta koiran haukunta. Hän on kuin ainakin\nentinen pikku Miika, joka äidin puuhatessa illallista istuu uinaillen\npenkillä, kuulee etäisen koiran haukunnan, näkee pienen himmeän\nakkunakuvion siirtyvän siltapalkilta toiselle, mutta mieli liitelee\nkaihoten muualla, jossakin epämääräisessä utumaailmassa. Ja kun perhe\nasettuu levolle ja päre pankonpuussa sammun, kumartuu äiti vielä\nhänen ylitseen, korjaa peitettä ja lukee Ave Marian, ainoan jonka\nhän on joskus lapsuudessaan oppinut. Se on kamalasti vääntynyttä\nlatinaa, joka hänelle teinivuosinaan on tuottanut monta hupia, mutta\näiti lukee sen niin hartaasti, että Jumala varmaankin kuulee sen\npaljon auliimmin kuin parhaimmallakin latinalla kuolleesti toistetun\nrukouksen. Se vuosien kumartama rakas äitivanhus, kuinka hän\niloitsikaan, itki ja iloitsi, kun hän monen vuoden kuluttua poikkesi\nkotiin ollessaan piispan mukana tarkastusmatkalla: kuinka hellävaroen\nhypisteli hän ryppysillä käsillään hänen mustaa barettiaan ja\nsilitteli hänen matkalla rypistynyttä kauhtanaansa...\n\nKirja hänen polviltaan luisui maahan ja havahutti hänet\ntodellisuuteen. Hän otti sen ylös ja käänteli sen vahvoja lehtiä.\nSitä tutkiessaan oli hänessä edellisenä talvena herännyt eräs suuri\naate, jota hän siitä lähtien oli hoitanut ja vaalinut mielessään kuin\näiti lempilastaan. Se oli päivin ja öin kytenyt hänen mielessään,\naste asteelta selviten ja kirkastuen sekä samalla kirkastaen hänelle\nhänen oman kutsumuksensa ja suoden voimaa tyynesti kestämään\ntaistelussa alati uhkaavaa puutetta vastaan, vieläpä ylläpitämään ja\nrohkaisemaan tovereitaankin.\n\nÄsken oli kaikki ollut niin pimeää ja toivotonta, mutta nyt hän\ntaas näki elämäntyönsä selvänä edessään ja se kohotti hänet\naineellisten huolten yläpuolelle. Koko hänen entisyytensäkin oli\nkuin johdonmukaista valmistusta siihen, eikä hän voinut olla jo\nvarhaisimmassa elämässään näkemättä korkeamman käden johtoa. Ensi\nkerran ilmestyi se hänen tielleen vanhan ja hurskaan saarnaajamunkin\nmuodossa. Hän, kahdentoistavuotias poika, on kesäisenä ehtoopäivänä\nyksin kotona ja odottaa isää, äitiä ja vanhempia veljiä kalaretkeltä\npalaaviksi. Hän istuu pihakivellä ja puhaltelee ilmaan vesilinnun\nuntuvia, joita pääskyset lennosta kilvan tavottelevat. Silloin laskee\njoku kätensä hänen päälaelleen niin hellästi, ettei hän ollenkaan\nsäikähdä, ja kun hän kääntyy katsomaan, seisoo siinä hymyilevä\nmunkkivanhus. Se istuutuu pihanurmelle, vapauttaa jalkansa tomuisista\nvirsuista ja alkaa ystävällisesti jutella hänen kanssaan. Ja kun\nvanhemmat illan suussa palaavat kotiin, ehdottaa munkki, että poika\nseuraisi häntä Viipurin kouluun ja saisi valmistua hengelliseen\nsäätyyn, sillä hänestä on Jumala aikonut varmaan jotakin tehdä,\nselittää vanhus. Äiti tulee liikutetuksi ja sanoo hartaimman toivonsa\nolevan nähdä poikansa pappina. Isä, jäkäläpartainen, harvasanainen\nOlaviukko, jonka suu on kuin vaikenemista varten muodostunut,\nmurisee vastaan ja sanoo pojan kelpaavan elää kalamiehenä niinkuin\nvanhemmatkin veljet. Mutta munkki sovittaa sanansa viisaasti,\nhän puhuu Pyhästä Pietarista ja jumalansanalla kalastamisesta ja\npaljosta muusta, ja niin tokasee isä lopuksi: \"No jos se on Jumalan\ntahto, niin menköön!\" ja lähtee liikutusta salatakseen muka jollekin\naskareelle. Ja niin tapahtui se ihme, että vanhemmat uskovat hänet\nvieraan munkin huomaan, ja että hän itse on valmis eroamaan rakkaasta\nkodistaan.\n\nMonta kertaa on hän liikutuksella muistellut tuota ensimäistä\nkotoalähtöä ja yhä ihmeellisemmältä on se hänestä alkanut näyttää.\nMunkki-vanhushan tuli kuin suorastaan häntä hakemaan! Ja samanlainen\ntapaushan uudistui sitten Viipurissa. Kun hän oli koulunsa päättänyt\nja hänen isällinen opettajansa, Johannes Erasmi, lähti piispan\nsihteeriksi kutsuttuna Turkuun, kutsui hän luokseen hänet, parhaimman\noppilaansa, ja kehotti häntä seuraamaan mukana pääkaupunkiin,\nsillä siellä kyllä aukenisi hänelle jotakin. Ja hän seurasi ja sai\nkirjurinpaikan piispan luona sekä tilaisuuden jatkaa opintojaan.\nMutta tärkeintä oli se, mitä tapahtui hänelle kohta hänen Turkuun\ntulonsa jälkeen. Hän oli ensi kertaa tuomiokirkossa, jonka mahtavat\nholvit ja pilarit, komeat kuorit, rekonditoriot ja pyhimysten\nkuvat sekä juhlallisessa hämyssä huokuva urkujen humina tekivät\nhäneen valtavan vaikutuksen. Liikutuksesta väristen seisoo hän\nerään pylvään juuressa keskellä kirkkoa. Kun latinankielinen messu\nja kuoripoikien laulu on tauonnut, kajahtaa hänen päänsä päältä\nmiehekäs ääni, joka kirkkaasti ja läpitunkevasti lausuu selkeällä\nsuomenkielellä: \"Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi\nkuin kaksiteräinen miekka, ja tunkee lävitse siihen asti kuin se\nsielun ja hengen erottaa ja jäsenet ja ytimet, ja on ajatusten ja\nsydämen aivoitusten tuomari.\" -- Säpsähtäen luo hän katseensa ylös ja\nnäkee saarnastuolissa papintakkiin puetun pitkäkasvuisen, nuorekkaan\nja kalpean miehen, jonka silmissä palaa omituinen tuli ja joka hetken\nvaiettuaan sekä kuulijakuntaansa tarkasteltuaan kuin tilille vaatien\nalkaa saarnata tuon raamatunlauseen johdolla. Hän ei voi irrottaa\nkatsettaan saarnaajasta, jonka tuliset sanat kaikuvat temppelin\nholveissa. Seuraamatta erikoisesti saarnan sisällystä tuntee hän,\nettä se on jotakin uutta ja raikasta. Uutta ja samalla vanhaa ja\ntutunomaista, joka on ollut kauan unhotuksissa. Samoin on saarnaajan\nkäyttämä kielikin. Ovathan dominikaanit ja fransiskaanitkin kyllä\nkansan kielellä saarnanneet, mutta se on ollut niin konstikasta ja\naivankuin latinaa suomalaisin sanoin, kun tämä sitävastoin puhuu mitä\ntavallisinta ja yksinkertaisinta arkisuomea ja kuitenkin niin joka\nsanassaan elävää ja luonnonraitista.\n\nKuin huumautuneena lähtee hän kirkosta, ja ihmetellessään kuka tuo\nvoimakas saarnaaja oli, kuulee hän ympärillään olevassa ihmisjoukossa\ntoistettavan nimeä Särkilahti sekä mainittavan häntä milloin\nkerettiläiseksi, milloin oikeaksi herran papiksi. Särkilahti!\nKyllä hän oli jo Viipurissa sen nimen kuullut, samoinkuin Saksassa\nvaikuttavan pääkerettiläisen Lutherinkin, ja Turussa hän oli jo\npiispan luona ehtinyt kuulla kaniikkien harmistuneita puheita\nmaisteri Särkilahden kerettiläisistä opeista. Mutta sitä mielikuvaa,\nmikä hänellä oli kerettiläisestä, oli hänen mahdoton sovittaa tuohon\nsaarnaajaan. Ja innosta palaen riensi hän joka kerta kuulemaan\nmilloin Särkilahti saarnasi tuomiokirkossa tai katedralikoulussa ja\nyhä hartaammaksi kävi hänessä halu päästä samaa sanaa julistamaan.\n\nOnnelliseen aikaan oli hän tullut Turkuun, sillä ei täyttä vuotta\nsen jälkeen sairastui Särkilahti äkkiä ja kuoli. Mutta kun hän\nsitten seisoi tuomiokirkon pääkuorissa papiksi vihittävänä ja hänen\nisällinen suosijansa piispa Skytte asetti kalkin hänen käteensä\nvanhoin vihkimyssanoin: _\"Accipe potestatem sacrificandi pro vivis et\nmortuis\"_ [Ota voima uhrata elävien ja kuolleiden puolesta] tunsi hän\nelävänä mielessään kutsumuksen jatkamaan ja täydentämään Särkilahden\nalottamaa työtä. Ja tämä tietoisuus hänessä yhä vahvistui hänen\nollessaan piispan mukana tarkastusmatkoilla ja nähdessään kuinka\nsuuri valon tarve kaikkialla oli. Hän ikävöitsi vain Wittenbergiin,\nuuden opin pääahjoon, ja kun aika oli tullut, aukeni hänelle pääsy\nsinnekin.\n\nOliko nyt sitten kaikki tähdännyt vain siihen, että hän olisi\ntullut tänne Wittenbergiin nälkään nääntyäkseen? Sehän oli\nmahdottomuus, jota vastaan puhui koko maailmanjärjestys. Hän oli\nollut jo epätoivoon joutumaisillaan, mutta täällä yksinäisyydessä\nvirran rannalla vietetty hetkinen oli hänelle taas kirkastanut\nhänen kutsumuksensa ja kohottanut etualalle hänen valoisan elämän\nkäsityksensä.\n\nHän nousi ja lähti nopein askelin kulkemaan takaisin\nkaupunkiin. Hänen tullessaan kortteeriin istuivat molemmat toverit\nloppumaisillaan olevan talikynttilän valossa, Teitti raapustellen\nhanhenkynällään jotakin kuviota hebrean kieliopin kanteen ja Viipurin\nSimo tutkien Tukydidesta. Se oli ainoa kirja mikä hänen joskus oli\nonnistunut itselleen hankkia ja hän tunsi sen jo kannesta kanteen,\nmutta siitä huolimatta seurasi se aina hänen mukanaan. Simo oli\nheistä kolmesta vanhin ja oli jo kolme vuotta heitä aikaisemmin\ntullut Wittenbergiin. Hän oli köyhän porvarin poika Viipurista,\nkäynyt sikäläisen koulun ja ollut novisina fransiskaaniluostarissa,\nmutta jättäen luostarin ennen novisiaikansa päättymistä tullut\nTurkuun, missä sai tilaisuuden matkustaa Saksaan opiskelemaan.\nKapeine hartioineen ja köyristyneine selkineen teki tuo hiljainen\nja itseensä sulkeutunut mies, joka sitäpaitsi oli kivuloinen,\nhyvin avuttoman ja säälittävän vaikutuksen. Kreikka oli hänen\nmieliaineensa, josta hän sellaisenaan lienee saanut ruumiillisen\nravintonsakin, kuten Teitti kerran oli leikillään sanonut, sillä oli\naivan käsittämätöntä millä hän oli itseään elättänyt niinä neljänä\nvuotena, jotka hän oli jo Wittenbergissä oleskellut.\n\nTeitti oli heistä kolmesta nuorin, lyhyen vanttera, ruskeasilmäinen\nja iloinen nuorukainen. Hän oli suomalaista aatelissukua, mutta siitä\nhuolimatta yhtä varaton kuin toverinsakin. Hän oli kuten Agricolakin\ntullut Skytten kustannuksella Wittenbergiin ja valmistui yhtä rintaa\ntämän kanssa maisteritutkintoon.\n\nKumpikin istui synkkänä ja alakuloisena. Ääneti tervehtien\nkatsahtivat he Agricolaan ja luettuaan hänen sulkeutuneesta\nmuodostaan, ettei hänkään tuonut mitään iloista sanomaa, painuivat\nhe uudelleen kirjoihinsa. Agricolan mieli kävi taas apeaksi ja häntä\nhieman hävetti, että hän tuli näin tyhjänä toveriensa luo, jotka\npitivät häntä jonkunlaisena johtajanaan. Teittiä kiusasi tämä kolmen\nmiehen äänettömyys ja raaputustaan jatkaen virkkoi hän:\n\n\"Simo syöpi tuossa monikertaan kaluttua Tukydidestaan ja minä\nravitsen itseäni muistuttelemalla olevani vapaasukuinen mies.\"\n\nHän näytti Agricolalle kirjan kantta, jossa oli kirjotus: \"Martini\nLaurentii Teijthi Liber, duodecim or. Emptus Abo Anno dei Mdxxxii\"\nsekä sen alla kaksi vasta piirustettua kilven kuvaa, kummankin\nkeskellä Andreasristi, jota Teitti-suku käytti vaakunanaan.\n\n\"Kävin ruotsalaisten kortteerissa, mutta kaikki he olivat melkein\nyhtä täpärällä kuin mekin\", jatkoi hän ja rupesi piirustamaan\nkolmatta vaakunaa.\n\n\"Kun uskaltaisi emännältä pyytää illallista\", huomautti Simo arasti.\n\n\"Siten syömällä maksaaksemme vuokravelkamme. Koetappas mennä\nesittämään\", vastasi Teitti ja Simo painoi nolona päänsä kirjaan.\n\nMutta Teitin halutti kiusata tuota avutonta vanhinta toveriaan ja hän\njatkoi:\n\n\"Eikö kaduta, ettet sittekin tehnyt munkkilupausta? Saisit ihan\nvarmaan nytkin täydellä vatsalla lukea pater nosterisi ja oikaista\nitsesi levolle.\"\n\nAgricola katsoi nuhtelevasti nuorinta toveriaan, nousi seisomaan ja\nsanoi:\n\n\"Minä lähden vielä apua etsimään, sillä eihän elämästämme näinkään\nmitään tule.\"\n\nHän lähti päättävästi ulos ja suuntasi kadulle tultuaan askeleensa\nentistä augustiiniluostaria kohti, missä Luther perheineen asui.\nJoen rannalta lähtiessään oli hänen mieleensä välähtänyt, että\nhänen on mentävä itse uskonpuhdistajan luo omaansa ja toveriensa\nhätää valittamaan. Silloin asian ensinnä mieleen iskiessä se oli\ntuntunut niin yksinkertaiselta, mutta nyt kuta lähemmäs määräpaikkaa\nhän tuli, sitä epävarmemmaksi tunsi hän itsensä. Oliko lainkaan\nsoveliasta hänen pienine huolineen tunkeutua häiritsemään miestä,\njonka harteilla koko paavin kahleista vapautunut kirkko lepäsi? Eikä\nhän ollut tullut ajatelleeksi sitäkään, kuinka sopimaton aikakin\nnyt oli sellaiselle käynnille. Kovin myöhäinen nyt ei tosin vielä\nollut, mutta ihmiset olivat sulkeutuneet jo koteihinsa ja kaikkialla\nvalmistauttiin aattoillalliselle.\n\nHänen kätensä vaipui portinkolkuttimelta alas ja masentuneena jäi hän\nseisomaan autiolle kadulle, tuntien ettei uskaltaisi sisälle pyrkiä.\nSilloin kuului portin takaa askelia, salpa lykättiin syrjään ja\nkadulle astui nuori palvelustyttö toisessa kädessä lyhty ja toisessa\nkori. Lyhtyään kohottaen katsoi hän kummastuneena ja kysyvästi\nkuluneeseen pappiskauhtanaan kääriytynyttä nuorta miestä, joka\näänetönnä seisoi portin pielessä.\n\nAgricola tunsi täytyvänsä sanoa jotakin ja hän kysyi tytöltä,\nsaattoiko tähän aikaan enää tavata tohtoria. Tyttö, jossa Agricolan\navonainen katse nähtävästi herätti luottamusta, ilmotti hänen olevan\nhuoneessaan ja kirjottavan. Hän piti porttia auki ja odotti vieraan\nastuvan sisään. Agricolan täytyi käydä eteenpäin ja hän tunsi\nkuinka sydämensä äkkiä alkoi rajusti lyödä. Tyttö jatkoi matkaansa\nja hän hapuili yksinään pimeässä etehisessä. Kun hän oli ennenkin\npari kertaa talossa käynyt, löysi hän pimeästä huolimatta tohtorin\nhuoneeseen johtavan oven.\n\nHänen koputukseensa ei kuulunut mitään vastausta. Ympärillä oli aivan\nhiljaista, jostakin seinän takaa kuului vain kuin aavistuksena lapsen\njokellusta ja oman sydämensä lyönnin kuuli hän selvästi. Hän koputti\ntoisen kerran, mitään ei kuulunut. Pelon alaisessa jännityksessään\nluuli hän koputtaneensa kyllin lujasti, mutta todellisuudessa se\noli tapahtunut siksi hiljaa, ettei se voinut sisälle kuulua. Mitä\nnyt tehdä? Tänne asti jouduttuaan tuntui hänestä mahdottomalta\ntakaisinkin palata. Hetken vielä epäröityään, jolla aikaa hänen\nlevottomuutensa yhä vain kasvoi, hapuili hän käsiinsä kääkän, veti\noven auki ja astui sisään.\n\nHän pysähtyi oven luo pimentoon ja räpytti silmiään nähdäkseen\nhuoneen perälle. Kirjotuspulpetilla paloi kynttilä, joka valaisi\nainoastaan valkeaksi kalkitun perä- ja toisen sivuseinän. Muu osa\nhuoneesta jäi sen leveän selän ja suuren, vahvatukkaisen pään\nvarjoon, joka näkyi kumarruksissa pulpetin edessä. Ovi viereiseen\nhuoneeseen oli hiukan raollaan ja sen takaa kuului nyt selvemmin\näskeinen lapsen jokellus sekä varovaista pöytäkalujen asettelua.\nHiljainen kärinä ilmotti siellä olevan tulella jotakin paistia,\njosta etäinen tuoksu tuntui tänne saakka ja sai Agricolan tuntemaan\nhuikaisevaa nälkää. Mutta huoneen perällä rapisi ja kitisi\nhanhensulka vihaisesti karkealla paperilla. Välistä se pysähtyi\nkokonaan ja lihakas pää nojautui vasempaan käteen. Sitten narahti\ntuoli äkeästi, hanhensulka sukelsi tuimasti mustetolppoon ja\nentinen kitisevä rapina alkoi kuulua. Tuo pelottava pää muodosti\noikealle sivuseinälle jättiläissuuren, pyöreän varjon, joka synnytti\nAgricolassa omituisen ahdistavan tunteen ikäänkuin se olisi uhannut\nluhistaa hänet alleen. Hän tunsi itsensä niin tuiki vähäiseksi ja\navuttomaksi. Pelonalaisessa neuvottomuudessaan ei hän uskaltanut\nryhtyä mihinkään keinoon kääntääkseen huomiota itseensä, ja\nkiihtyneitä hermoja vihlova hanhenkynän kitinä ikäänkuin hoputti\nhäntä poistumaan huoneesta, jossa punnittiin kristikunnan kohtaloita\nvuosisadoiksi. Pulpetin ääressä kirjottava mies kasvoi hänen\nsilmissään yhä valtavammaksi jättiläiseksi samalla kuin hän itse\ntunsi pienenemistään pienenevänsä.\n\nAhdistuksessaan läheni hän ovea pujahtaakseen yhtä hiljaa ulos\nkuin oli tullutkin. Mutta hän kompastui kynnykseen ja aiheutti\npientä kolinaa. Hanhenkynä huoneen perällä pysähtyi, tuoli narahti\nuhkaavasti ja lyhytkaulainen pää kääntyi puolittain ovea kohti.\n\n\"Kuka siellä?\" kuului äreä ääni.\n\nAgricola pysähtyi ja palasi hämmentyneenä äskeiselle paikalleen.\n\n\"Mitä, kuka se siellä hiiviskelee?\" kuului pulpetin luota vielä\näreämmin ja samalla nousi kirjottaja ylös sekä läheni raskaskulmaisia\nsilmiään siristäen ovea, kädessään vasta musteeseen kastettu kynä.\n\nAgricola kumarsi syvään ja sopersi vapisevin äänin jotakin\nanteeksipyynnön tapaista. Luther tarkasti häntä hetkisen ääneti kuin\najatuksiaan kooten ja lausui sitten:\n\n\"Ah, tekö se olette, Agricola? Luulin täällä jo joitakin luvattomia\nvieraita hiiviskelevän.\"\n\nYstävällinen ääni, millä nuo sanat lausuttiin, melkein oudostutti\nAgricolaa, jonka korvissa vielä eli äskeisten sanojen äkäinen sävy.\nMutta samalla tunsi hän ihmeellisesti vapautuvansa pahimmasta\nahdistuksestaan.\n\n\"Käykää lähemmäs valoa, tänne\", ja ystävällisesti työnsi hän\nAgricolan istumaan pulpetin päässä olevalle tuolille, asettuen itse\nomalle kirjotusjakkaralleen.\n\nNähdessään nyt kynttilän valossa selvemmin nuoren oppilaansa\nkasvot, huomasi hän heti niissä olevan masentuneen ja tuskallisen\nilmeen. Ettei kysyvällä äänettömyydellä pakottaisi häntä heti\nasiaansa käymään ja antaakseen hänelle tilaisuutta rauhottumiseen,\nalkoi Luther leikillisesti kertoa, kuinka hänet melkein kammo\nvaltasi, huomatessaan tuntemattoman miehen siellä ovipimennossa\nkähmivän. Jonkun aikaa sitten oli nimittäin hänen illalla istuessaan\nkirjotuspöytänsä ääressä aivan samalla tavoin outo mies ilmestynyt\nhänen huoneeseensa kuin maan alta kohoten. Mutta se oli ollut paljon\npelottavampi vieras, tuo jo viisi vuotta Sachsenin kauhuna ollut\nhevoskauppias ja kapinannostaja Hans Kohlhaas, joka oli tullut\nhäntä välittäjäkseen pyytämään ja uhannut pistoolilla ampua itsensä\nsiihen paikkaan, jollei uskonpuhdistaja suostuisi häntä kuulemaan --\nlopetettuaan kertomuksensa kumartui Luther lähemmäs vierastaan ja\nsanoi:\n\n\"Te olette avun tarpeessa, rakas ystävä, eikö totta? Näen sen\npäältänne ja ymmärrän että teidän on ollut vaikea tulla tänne. Mutta\npaljastakaahan nyt sydämenne ja olkaa turvallisella mielellä, kyllä\nminä opiskelevaisen ohdakkeisen tien tunnen.\"\n\nAgricolan valtasi äkkiä lämmin turvallisuuden tunto aivankuin lapsen,\njoka yksinään kylmässä väristyään löytää ymmärtävän ja suojaavan\nisänsä. Kostunein silmin alkoi hän kertoa omasta ja toveriensa\nhädästä, kuinka heidän suosijansa Martti piispan oli ollut mahdoton\nlähettää heille apua, kuinka hän oli kirjeellä kääntynyt kuninkaankin\npuoleen, mutta ainakin toistaiseksi ilman tulosta, ja kuinka hän\nviimein ei ollut tiennyt muuta keinoa kuin tulla tänne.\n\nLuther istui edelleen samassa eteenpäin kumartuneessa asennossa,\nkädet polviin tuettuna, ja hänen jykevä leijonanpäänsä tärisi harvaan\nja tasaisesti kuin voimakasten suonenlyöntien liikkeelle saattamana.\nHänen mustan ruskeat, raskaiden luonten puolittain peittämät silmänsä\nolivat tarkkaavasti Agricolaan kiintyneet.\n\n\"Niin, niin, sellaista se on\", sanoi hän Agricolan lopetettua ja\nlisäsi sitten puolittain leikillään: \"Ansaitsette vain nuhteet siitä,\nettä vasta viime hädässä ja pelolla käännytte minun puoleeni. Olenhan\nminä täällä tavallaan isän sijassa teille muukalaisille, Vaikka,\nJumala paratkoon, monesti lienenkin teille ynseä ja velvollisuuteni\nunohtava isä. Niinhän se on meidän ihmisten laita, että kun oma\nitsemme on pahimmasta hädästä päässyt, niin olemme kohta valmiit\nummistamaan silmämme toisten hädälle. Mutta katsokaamme nyt, mitä\nvoimme tehdä teidän pahimman puutteenne torjumiseksi.\"\n\nHän nousi ja meni toiseen huoneeseen. Ovi jäi hiukan raolleen kuten\nse oli ollutkin ja Agricola kuuli sieltä matalaa puhetta, sitten\navattavan jonkun kaapin oven ja jotakin metalliastiain kilahtelua.\nSen jälkeen kuului taas keskustelua, josta saattoi erottaa\ntuikeasti mutta hillitysti puhuvan naisäänen. Agricolan valtasi\ntaas tuskallinen mieliala ja häntä ikäänkuin hävetti siellä-olonsa.\nHän ei olisi tahtonut kuulla mitään mitä viereisessä huoneessa\ntapahtui, mutta hänen hermonsa olivat taas äkkiä jännittyneet eikä\nhän voinut olla kuulematta, kuinka Luther hymyilevällä äänellä\nsanoi: \"Kuulkaahan, herra Käthe, näinhän me pääsemme yhdestä\nylellisyyskapineesta samalla kun teemme Jumalalle otollisen työn.\"\n\nMutta naisen ääni, puhuen vieläkin kiivaammin vaikka yhä hillitysti,\nkeskeytti hänet. Sen jälkeen kuuli hän Lutherin pari kertaa toistavan\nnimen Katharina sekä sitten puhuvan jotakin vakavalla äänellä.\nNaisen ääntä ei enää kuulunut, joku metalliesine vain kilahti hiljaa\nikäänkuin kynnellä tai kantasormuksella olisi siihen lyöty ja kohta\nsen jälkeen palasi Luther omaan huoneeseensa.\n\nHänellä oli kädessä leveäjalkainen hopeapikari. Lyöden sitä\nvalkeista, turpeaa kämmentänsä vasten sanoi hän iloisesti:\n\n\"Kas tässä! On vain muutettava tämä kova ja ynseä metalli leiväksi,\nsillä puhdasta rahaa minulla ei tällä haavaa ole teille antaa.\nOttakaa se. Te voitte vielä tänään mennä Fritz-mestarin luo ja\nvaihettaa sen rahaksi. Tervehtikää häntä Martti-tohtorilta, hän on\nrehellinen ja oikea kristitty, johon voitte luottaa.\"\n\nHän ojensi maljan Agricolalle ja nähdessään kuinka vaikea tämän\noli ottaa ja ylimalkaan koko asiaan suhtautua, jatkoi hän lyöden\noppilastaan olkapäälle:\n\n\"Älkää tätä asiaa niin suurena pitäkö ja säästäkää kiitos kaiken\nhyvän antajalle. Olkaa rohkea ja tehkää työtä iloisin mielin. Puute\nja vastukset, nehän kuuluvat asiaan, eikä meidän kilvotuksemme\nkuitenkaan ole sen miehen, jonka elämä kului työssä ja tuskassa,\npaljossa valvomisessa, nälässä ja janossa, paljossa paastossa,\nvilussa ja alastomuudessa.\"\n\nKäsi vielä Agricolan olkapäällä katsoi hän tätä hetkisen ääneti ja\njatkoi sitten:\n\n\"Te olette niin tyynen ja vakavan näköinen mies, joka ei ryöpsähtele\nja sammu, vaan jossa palaa hiipinen mutta kestävä tuli. Minusta\ntuntuu, että Jumala on juuri teidät kutsunut kansanne valistajaksi.\nMaisteri Särkilahdesta, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli vähän\naikaa oppilaanani, odotin minä paljon. Hän oli tulinen ja rohkea\nkilvottelija, mutta Herramme ei nähnyt hyväksi häntä kauemmin\ntyömaallaan käyttää. Kansanne ja olonne kaipaavat ehkä toisenlaista\nmenettelyä kuin mihin hän olisi kyennyt. Työaseet tulee olla työn\nluonnon mukaan. Jos täällä meillä on Rooman juonia vastaan täytynyt\nusein rautaisin kavioin potkia, on taas siellä, missä paavillinen\nhapatus ei niin haisevaksi ole käynyt, käytävä perkaustyöhön\nhellävaraisemmin käsiksi.\n\n\"Olkaa rohkea, sanon vielä, ja Jumala kanssanne!\" lopetti hän\npuristaen Agricolan kättä ja saattaen hänet ovelle.\n\nTuskin koskaan oli Agricola tuntenut itseään niin huumautuneen\niloiseksi ja omituisen keventyneeksi kuin nyt autiolle ja\nkuutamoiselle kadulle tultuaan. Hän oli kuin kohoutunut johonkin\nkuulaampiin ilmapiireihin, missä hengittäminen laajensi koko olemusta.\n\nKiirein, melkein juoksevin askelin harhaili hän ahtaita ja\nsokkeloisia katuja ilman päämäärää. Hän hymyili ja huitoi kädellään.\nMutta sitten muisti hän toverinsa, jotka synkkinä ja nälkäisinä\nodottivat häntä.\n\nHän pysähtyi ja huomasi kulkeneensa päinvastaiseen suuntaan.\nYrittäessään kotiinpäin rientää muisti hän Fritz-kultasepän ja\npysähtyi taas. Mutta tuliko hänen myydä lahja, jonka arvoista hän\nei tulisi koskaan saamaan? Eihän toki, vaan kalliina muistona\ntahtoi hän sen säilyttää läpi elämänsä. Mutta leipä, leipä! Sitä\ntarvittiin ennen kaikkea ja kiiruusti tarvittiin. Itse hän tunsi\nvoivansa elää syömättä vielä vaikka kokonaisen viikon, mutta ne\nmasentuneet toveripoloiset, ne eivät voineet tulla osallisiksi hänen\nmielialastaan ja sillä elää.\n\nHän seisoi siinä naputellen kynnellään pikarin reunaa ja silloin\njuolahti hänen mieleensä onnellinen tuuma. Hän ehdottaa kultasepälle,\nettä hän saisi tilaisuuden sattuessa lunastaa pikarin takaisin.\nAsia näytti hänestä niitä luonnollisimmalta ja kiiruusti lähti hän\nrientämään määräpaikkaan. Nyt tunsi hän rohkeutta tunkeutua vaikka\nitse Saksin vaaliruhtinaan luo, jos niin tarvittaisiin.\n\nMartti-tohtorin terveiset tekivät Fritz-mestarin suopeaksi\nulkomaalaista ylioppilasta kohtaan. Hän otti pikarin pantiksi sen\ntäydestä raha-arvosta ja kiliseviä florineita taskussaan lähti\nAgricola juoksujalkaa kortteeriin, missä hän ensimäiseksi meni\nemännän puheille, suoritti hänelle vuokravelan ja pyysi häneltä\nillallista itselleen ja tovereilleen, sillä ulkoa ei enää voinut\nruokaa saada.\n\nKun hän astui toveriensa luo, oli siellä pilkko pimeä. Nenään pisti\nkitkerä, loppuun palaneen talikynttilän käry.\n\n\"Mihinkähän vankiluolaan minä olenkaan joutunut?\" sanoi Agricola,\nsillä hänelle tuli vastustamaton halu hieman leikitellä toveriensa\nkustannuksella.\n\n\"Ei, täällä on kaksi vapaata miestä, joita eivät mammonan kahleet\nsido\", kuului pimeydestä Teitin ääni.\n\n\"Ahaa, te istutte siellä yhä kirjojenne ääressä ja luette.\"\n\n\"Niin, minä luulen että Simo tuossa -- hoi, Simo oletko vielä\nelossa? -- niin, että Simo tuossa juuri lukee Tukydideen viimeistä\nsivua. Paasto on näet terottanut hänen katseensa. Minussa se taas\non sytyttänyt mystiläisten sisäisen valon, niin että varmaankin sen\navulla voisin lukea Taulerin kirjotuksia, jos niitä olisi tässä\nesillä.\"\n\n\"Mutta luulenpa ettei hiukan enemmän maallista valoakin olisi\nhaitaksi eikä häiritsisi teitä opinnoissanne. Etköhän menisi sinä,\nSimo, joka olet jo viime lehdelle ehtinyt, pyytämään emännältä yhden\nkynttilän?\" sanoi Agricola, joka oli hapuillut itsensä uunin kupeelle\nlavitsalle istumaan.\n\nSiltä kohtaa, missä Simo oli hänen lähtiessään istunut, kuului\nkähmimistä ja hiljaista mutinaa, mutta sitten vaikeni taas kaikki.\n\n\"Simo, onko sinun vaikea kuulla näin niukassa valossa? Hakisit\nemännältä kynttilän, sillä omat jalkani ovat paljosta juoksemisesta\nniin puutuneet, etten kykene liikkeelle, ja Martti tuossa on\nvapaasukuinen mies, niin etten minä, talonpojanpoika, katso voivani\nhäntä komentaa.\"\n\n\"Mutta kuinka häneltä uskaltaa mennä pyytämään?\" kuului nyt Simon\npaikalta avuton ääni.\n\n\"Sano että dominus Agricola käski antaa.\"\n\nSimo kähmi taas, mutta jäi paikalleen ja Teitti pisti väliin:\n\n\"Hän ei ole lukenut vielä loppuun eikä henno kesken jättää.\"\n\n\"Kuulehan, Simo, minä sanon sinulle vielä yhden rohkaisevan sanan.\"\n\nAgricola pisti kätensä taskuun ja pudisti sitä. Kuului rahojen\nkilinää ja samalla häädettyä naurun tapaista kahdelta suunnalta. Simo\nalkoi kompuroida ovea kohti.\n\n\"Muistelen tässä jonkun kerskanneen, ettei täällä ole mammonan\norjia\", sanoi Agricola tyhjentäen hyvän mielensä iloiseen nauruun.\n\nKohta palasi Simo, suu leveässä hymyssä ja kädessään palava kynttilä,\njoka sijotettiin loppuneen tilalle rautajalustaan. Heti jälessä\ntuli lasimestarin muori kantaen höyryävää soppamaljaa, josta levisi\nsuloinen tuoksu, saaden kaikkien kolmen sieramet laajenemaan. Hän\nasetti pöydälle maljan ja suuren tinalautasen, jossa oli lusikat ja\nkolme isoa leivänkimpaletta.\n\n\"Saatte kiittää onneanne, että meillä soppa valmistui tavallista\nmyöhemmin, sillä olimme koko perhe iltamessussa\", sanoi muori ja\nasettui kädet puuskassa seisomaan keskelle huonetta.\n\n\"Messussa?\" tarttui hänen sanoihinsa Teitti, jonka äänestä nyt\noli kokonaan kadonnut äskeinen kuiva jurous. \"Teissä, muoriseni,\ntaitaa olla jälellä koko joukko paavillista hapatusta, niin\nwittenbergiläinen kuin olettekin.\"\n\n\"Iltamessussa tai iltajumalanpalveluksessa, se on minusta aivan\nsamantekevää\", sanoi muori ja nähdessään millä voimalla soppa veti\nnuorukaisia puoleensa, lisäsi hän:\n\n\"Näyttääpä että olette hiukan paastonneet ja se on myös paavia,\ntiedän mä.\"\n\n\"Muori, muori\", ehätti Teitti saatuaan itseensä muutamia lusikallisia\nsoppaa, \"tehän ette ole edes lukenut tai kuullut Martti-tohtorin\nkirjottamaa katekismusta, missä sanotaan, että paastota ja\nruumiillisesti itseään valmistaa on hyvä tapa, mutta messua siellä ei\nmissään mainita.\"\n\nMuori nyrpisti nenäänsä ja sanoi:\n\n\"Messuksi tuota ennen minun tyttönä ollessani sanottiin ja kyllä se\nnimi minulle vieläkin välttää.\"\n\nPuhelias muori valkoisine esiliinoineen lisäsi nuorten miesten\nkodikkuuden tuntoa ja Teitti haluten häntä vielä hetkisen huoneessa\npidättää lausui:\n\n\"Tunnustakaahan, ettekö silloin tyttönä ollessanne uhrannut jotakin\nropoa annekauppiaallekin ja siten kuitannut pieniä ylitsekäymisiänne?\"\n\n\"En sinä ilmoisna ikänä!\" kiivastui muori, \"vaikka kyllähän ne täältä\nWittenbergistäkin hyökkäsivät syntikuitteja ostamaan jo ennenkuin se\nrietas oli arkkuineen kaupunkiinkaan ehtinyt.\"\n\n\"Silloin täällä varmaankin oli koko markkinat?\"\n\n\"Oli, oli toki. Mutta vielä pahempi mylläkkä täällä silloin kävi,\nkun se Zwickaun haikara [tarkottaa Nicolaus Storch'ia, joka oli\nZvickausta kotoisin oleva kankuri ja uskonnollinen kiihkoilija.\nStorch suomeksi haikara] pesueineen tuli tänne mellastamaan ja\nMartti-tohtori oli Wartburgissa paholaista kurittamassa. Ja tänne kai\nse paholainen silloin ryykäsikin kostamaan ja kyllä se monen pään\npyörälle saikin. Ei silloin vähää kun mennäänpäs kirkkoon peliään\npitämään ja säretään siellä kaikki kuvat ja kaunistukset ja itse\nCarlstadt koluaa työpajoissa kuin mikähän nokikuono. Piti mukamas\njokaisen elättää itsensä kättensä töillä. Ja jokainen kehui olevansa\ntäynnä pyhää henkeä. Pyh kaikkia! Sanovatkin Martti tohtorin\ntultuaan sanoneen, että hän antaa vasten kuonoa semmoisille hengille\nja se minusta oli miehen lailla sanottu. Eikä tarvinnutkaan Martti\ntohtorin monta saarnaa pitää, kun ne Zwickaun nokikuonot täältä\ntiensä löysivät.\"\n\nMuori oli puheen alkuun päästyään istunut ja jutteli vielä senkin\njälkeen kuin nuoret miehet olivat lopettaneet ateriansa, kertoillen\nsekaisin Lutherin ja Melanchtonin naimisiinmenosta, Kohlhaasin\nmurhapoltoista ja monesta muusta, sekä kysellen, olivatko kuulleet\nsodan olevan tulossa, sillä hänelle oli tänään kerrottu että keisari\nvielä ennen joulua tulee suurella sotajoukolla kurittamaan vanhasta\nuskosta luopuneita ruhtinaita. Vihdoin hän sentään huomasi korjata\nastiat pöydältä, toivotti hyvää yötä ja poistui huoneesta.\n\nTeitti, joka selkäänsä seinään nojaten ja jalat nostettuna toiselle\nlavitsalle oli hymysuin kuunnellut muorin juttuja, virkkoi nyt:\n\n\"Ei tämä maailma sentään ole kaikista pahin asuinsija, vai mitä veli\nSimon arvelee?\"\n\nVastauksen sijasta ilmaisi Simo tyytyväisyytensä maailmaan hymyllä,\njoka oli hänen kellertävillä kasvoillaan loistanut aina siitä saakka\nkun hän palasi kynttilää hakemasta.\n\n\"Mutta olemmepa, veli Mikael, tainneet unhottaa kiittää sinua tästä\",\nkääntyi Teitti Agricolaan.\n\n\"Ei minua vaan aivan toista miestä tästä on kiitettävä ja sekin\ntoinen käski kaikki kiitokset siirtää Jumalalle\", vastasi Agricola.\n\nTäynnä yli pursuavaa onnellisuutta käveli hän edestakaisin ahdasta\nlattiaa ja mietti, eikö hänen olisi nyt kerrottava tovereilleen\nkäynnistään Lutherin luona. Hän muisteli sana sanalta, mitä\nuskonpuhdistaja oli hänelle sanonut ja tultuaan siihen kohtaan missä\nLuther puhui Särkilahdesta ja hänestä, juolahti hänen mieleensä\ntoinen asia. Hän pysähtyi nurkassa olevan pienen kirstunsa eteen\nja mietti, eikö nyt olisi soveliain hetki ilmaista suuri aatteensa\ntovereille ja valmistaa heille pieni yllätys. Kaipasihan tämä\nmerkillinen ilta päättäjäisikseen jotakin erikoisempaa.\n\nTovereihinsa kääntyen sanoi hän:\n\n\"Nykyään emme ole moneen iltaan lukeneet yhteisesti raamattua.\nHaluatteko kuulla, niin minä luen vähäisen?\"\n\nHänen huulillaan oli salaperäinen hymy ja hiukan ihmeissään\nmyöntyivät toverit hänen ehdotukseensa. Mutta hän oli avannut jo\nkirstun, josta hän muutamien vaatekappaleiden alta veti esiin joukon\nkokoon käärittyjä paperiarkkeja. Hän toi ne pöydälle, selaili ja\nkehitteli niitä auki ja silmäsi välistä salaperäisesti tovereihinsa,\njotka ääneti ja pyörein silmin seurasivat hänen toimiaan. Saatuaan\npaperinsa järjestykseen, sanoi hän:\n\n\"Jospa minä alan Mattheuksen yhdennestäkolmatta luvusta.\"\n\nHän silmäsi vielä tovereitaan ja alkoi sitten jännityksestä hieman\nvärähtelevällä äänellä lukea paperista:\n\n\"Ja quin he lehestuit Jerosolimat ja tulit Betphagen oliomäen tyge\n| silloin Jeesus lehetti caxi Opetuslasta sanoden heille | Menget\nkyleen ioca on teiden edhesen | ia cocta te leudhet asintamman\nsidhottuna | ia varsan henen cansans | pästeket ne ia tokat minulle.\nJa ios iocu teille iotakin sanopi | niin sanocat | Herra niite\ntaruitze | ia cocta hen laske heiden.\"\n\nHän pysähtyi ja veti syvään henkeä. Heti hänen lukiessaan ensimäisiä\nsanoja oli Teitti pudottanut jalkansa lavitsalta lattiaan ja\nyrittänyt kavahtamaan seisoalleen, mutta jäänyt sitten siihen\nasentoon ja henkeä pidättäen kuunnellut Agricolan lukemista. Nyt\nläheni hän pöytää ja yritti sanomaan jotakin, mutta sai esille vain\npari \"muttaa\" ja kumartui sen sijaan Agricolan olan yli katsomaan\npaperiin. Simo noudatti hänen esimerkkiään ja alkoi toisen olan\nyli tähystää tuota merkillistä paperia. Agricola otti hanhenkynän\nkäteensä ja aivankuin olisi opastanut tovereitaan kirjalle osotti hän\nsillä sanoja, lukiessaan edelleen:\n\n\"Mutta näme caiki tapacduit | että se teutetäisin | quin sanottu oli\nProphetan cautta ioca sanoi | Sanocat Syonin tytterelle | Catzo sinun\nKuningas tule sinulle sivije istudhen asintamman päle | ia ikeen\nalaisen asin varsan päle.\"\n\n\"Sinäkö sitä olet siihen kirjottanut?\" keskeytti nyt Teitti ja\nhaki rahinsa pöydän luo. Hän katseli Agricolaa kuin jotakin outoa\nilmestystä.\n\n\"Minä\", myönsi Agricola ujosti, \"ja minä olen päättänyt koko raamatun\nkirjottaa suomenkielellä.\"\n\nHän punastui ja siirsi katseensa papereihin.\n\n\"Mutta miten... mistä se on sinun mieleesi tullut, taikka... miten\nsinä olet alkuun päässyt?\" sammalsi Teitti, joka ei tahtonut tietää\nmiten oikeastaan suhtautua tähän uuteen ja käsittämättömään asiaan.\n\n\"Se tapahtui kevätkesällä, kun minä opettajana ollessani asuin\nyksinäni. Eräänä iltana luin tohtori Lutherin saksalaista raamattua\nja silloin, juuri kun luin tätä Mattheuksen yhdettäkolmatta lukua,\nvälähti mieleeni kysymys, että emmekö me suomalaisetkin voisi saada\njumalansanaa omalle kielellemme niinkuin saksalaisetkin. Ensinnä\nse tuntui aivan mahdottomalta, mutta se ei kuitenkaan jättänyt\nminua rauhaan ja minä päätin edes koettaa. Koetin ensin lukiessani\nmiettiä mitenkä se oikein tulisi suomenkielellä. Minä etsin ja\nhapuilin suomalaisia sanoja ja kun sain ensimäisen lauseen koossa\npysymään, tuli minulle kova kiiru saada se kirjotetuksi. Ja kun se\noli paperilla, en tahtonut aluksi uskoa silmiäni ja minulle tuli niin\neriskummallinen olo, aivankuin olisi samalla kertaa pitänyt itkeä ja\nnauraa.\"\n\nHän oli hiljaisella äänellä ja kostunein silmin kertonut tämän, kun\nTeitti sanoi:\n\n\"Kyllä kai minäkin lukiessani ajattelen jollakin lailla\nomankielisesti sisällystä, mutta ei minulle silti ole koskaan mieleen\ntullut, että se voisi olla suomeksi kirjotettukin.\"\n\nAsia näytti lähemmin miettiessä niin yksinkertaiselta ja kuitenkin\ntuntui se samalla heistä kaikista ihmeeltä. Agricola kertoi, kuinka\nhän saatuaan muutamia lauseita paperille innostui siihen niin, että\nahersi yökaudet suomentamispuuhassa ja käänsi sitten yhtä menoa\nMattheuksen evankeliumin loppuun ja kappaleen Markusta lisäksi. Hän\noli ilmottanut siitä kuninkaallekin lähettäessään hänelle elokuussa\nkirjeen, mutta tovereilleen oli hän päättänyt paljastaa aatteensa\nvasta sitten kun kuninkaalta olisi tullut vastaus.\n\n\"Etköhän lukisi vieläkin?\" huomautti nyt Simo arasti, ja liikutettuna\nsiitä hartaudesta, millä toverit ottivat vastaan hänen uuden\naatteensa, jatkoi Agricola lukemistaan. Vaikka he syönnin jälkeen\nolivatkin tunteneet itsensä raukeiksi, oli nyt uneliaisuus kaikonnut\nkauas ja hievahtamatta kuunteli kumpikin. Simo vain silloin tällöin\nojentausi henkeään pidättäen niistämään ratisevaa kynttilää, että\nvalo lukijalle pysyisi tasaisena. Luvun toisensa jälkeen luki\nAgricola käsikirjotuksestaan, lausuen sanat harvaan ja eräänlaisella\nhellävaraisuudella aivankuin olisi pelännyt niiden kosketuksesta\nsärkyvän. Kun hän jälleen pysähtyi, olivat kaikki pitkän aikaa ääneti\nja antoivat viimeisten sanojen kaikua korvissaan. Sitten otti Teitti\npöydältä suuren saksankielisen raamatun, pyöritti sitä käsissään ja\nsanoi:\n\n\"Aiotko sinä saada sen painetuksikin?\"\n\n\"Kuinkas muuten\", vastasi Agricola luottavasti, \"vähänhän siitä ilman\nolisi Suomen kansalle hyötyä.\"\n\n\"Ajatelkaahan, meilläkin on sitten omalla kielellämme tällainen\nkirja\", sanoi Teitti saksalaista raamattua yhä käännellen.\n\nOltiin taas hetkinen ääneti, kunnes Simo virkkoi enemmän itsekseen\nkuin toisille tarkotettuna:\n\n\"Se on sitten Biblia fennica.\"\n\nParemman ilmaisukeinon puutteessa tahtoi hän näillä sanoilla tulkita\nmielikuvansa siitä, että suomalainen kansallisuus sen kautta tulee\nikäänkuin rajoiltaan selvemmin määrätyksi ja kohotetuksi esiin\njostakin epäselvästi hämystä, ja samalla hekin, finlandenses, käyvät\nkaikille selväpiirteisemmiksi eivätkä ole enää mikään epämääräinen\nheimokunta ruotsalaisten selän takana.\n\n\"Sittenkun meillä on raamattu suomenkielellä, niin... hm!\"\n\nToiset katsoivat kysyvästi Teittiin ja tämä täydensi hämillään\nlauseensa:\n\n\"... niin kukaties syntyy muitakin kirjoja suomeksi.\"\n\nKukaan ei vastannut, mutta kaikkien silmät kiilsivät ja näkyi, että\nheille noiden sanojen johdosta aukeni uusia ja outoja näköaloja.\nHeissä liikkuivat voimakkaina samat tunteet, joita he eivät\nkuitenkaan osanneet lähemmin määritellä tai nimittää. Että he\nolivat suomalaisia, sehän heille oli tiettyä jo lapsuudesta saakka,\nmutta tuo tieto oli nyt jollakin tavoin joutunut käymistilaan ja\nsynnyttänyt heissä uusia sielunliikkeitä.\n\n\"Luehan, Miika, vielä, on niin omituista sitä kuunnella\", pyysi\nTeitti ja Agricola ryhtyi taas lukemaan ja jatkoi yhtä menoa siksi\nkunnes käsikirjotus loppui.\n\nVaikka oli jo myöhäinen, eivät he kiirehtineet nukkumaan, vaan\njatkoivat keskustelua tuosta suuresta tapauksesta ja kukin koetti\nparhaimpansa mukaan saada ulos sen mitä mielessä liikkui. Vasta kun\nkynttilä alkoi lopulleen riutua, laittausivat he vaatimattomille ja\nkoville makuutiloilleen ja huoneessa vallitsi taasen pimeä.\n\nKun kukaan ei tuntunut vielä nukkuvan, keskeytti hiljaisuuden Simon\nääni, joka ujona kuului sanovan:\n\n\"Miika, etkö ole pater nosteriakin ajatellut suomeksi? Minä rupesin\nsitä juuri itsekseni lukemaan, mutta tuntuu kovin oudolta sitä tänä\niltana latinaksi toistaa.\"\n\nSilloin alkoi Agricola hiljaa ja hartaasti lausua isämeitää suomeksi,\nja kun hän oli sanonut amen, ei hiljaisuutta häirinnyt enää mikään.\nMutta kukin heistä tunsi toisensa vielä pitkän ajan makaavan valppain\nsilmin ja ikäänkuin toistamiseen kuuntelevan sitä kirjotettua\nsuomalaista sanaa, joka heidän huoneessaan tänä iltana oli ensi\nkerran kaikunut. Ja heistä tuntui kuin tuossa pimeässä hiljaisuudessa\nolisi ollut jotakin neitseellistä ja pyhää.\n\n\n\n\nUusi sielunpaimen\n\n\nHerran vuonna 1530 tekivät Kalajoen pitäjän miehet sangen\npakanallisen teon: he surmasivat oman sielunpaimenensa. Vaikka\nelettiinkin uskonnollisessa murroskaudessa, eivät tähän papinmurhaan\nolleet kumminkaan syynä mitkään uskonnolliset seikat, vaan aiheutti\nsen varsin tavallinen ja arkipäiväinen riita. Kalajokelaisilla oli\nmuutamia vuosia ollut pappina herra Mikael, joka kuului Tavastien\nylimyssukuun. Aatelisvaistojaan noudattaen sorti hän kansaa ja pyrki\nkiskomaan liikoja veroja. Mutta tällöin jo piti paikkansa sananlasku,\nettä aateliset ja kravut eivät menesty Pohjanmaalla. Ja niinpä\ntapahtui eräänä päivänä, että pappilan rannassa Hylkikiven luona,\njossa mereltä palaavain pyyntimiesten oli tapana maihin laskea,\nsyntyi kiivas riita hylkeenpyytäjäin ja herra Mikaelin kesken, joka\nmiehineen oli laskeutunut rantaan periäkseen kymmenykset saaliista.\nRiita kehittyi lopulta käsirysyksi ja siinä tappelun tiimellyksessä\nsai herra Mikael surmansa.\n\nNyt saivat kalajokelaiset olla joitakin aikoja ilman pappia. Mutta\nkun tieto tapahtumasta ennätti kuninkaan korviin, suuttui hän kovin\nja käski Martti-piispan lähettää Tavastin sijalle sellaisen papin,\njoka pystyisi pitämään villit kalajokelaiset terveellisessä kurissa.\nKuninkaan oli kuitenkin helpompi antaa käskynsä kuin piispan panna se\ntoimeen, sillä yksikään pappismies ei ollut juuri halukas lähtemään\nsielunpaimeneksi mokomaan seurakuntaan. Mutta joku täytyi lopultakin\nsaada edustamaan kirkon arvovaltaa Kalajoella, sillä muutoin sen\nasukkaat uhkasivat painua takaisin pakanuuden pimeyteen.\n\nVihdoin ilmestyi eräs tarjokas-. Se oli Turussa yleisesti tunnettu\nteini, Gregorius Henrici Keiraskius. Hän ei suinkaan ollut enää\nmikään poikanulikka, sillä iäkkäänä kouluun tultuaan oli hän siellä\nvenynyt kohta kymmenisen vuotta. Hänen täysipartainen, hartiakas\nja täyteläinen muotonsa osotti, että hän viihtyi paljon mieluummin\nolutkrouveissa kuin kirjan ääressä ja että hänestä oli hauskempaa\nmellastaa öisissä katutappeluissa tai tehdä kaikenlaisia kepposia\nkunnon porvareille kuin istua koulutuvassa raamatun alkukieliä\ntutkimassa. Rauhaa rakastavat porvarit olivat senkin seitsemän kertaa\nmananneet tämän oluenkarvaisen Apollon pojan sinne missä pippuri\nkasvaa, mutta siitä huolimatta oli hän vuodenajan säännöllisyydellä\npalannut joka syksy Turkuun.\n\nNyt tarjoutui hän siis villien kalajokelaisten sielunpaimeneksi.\nPiispaa ja kapitulin jäseniä tosin hieman arvelutti ottaa vastaan\ntämän kunnianarvoisan papinehdokkaan tarjous, mutta kun valinnan\nvaraa ei ollut ja kun koulunjohtaja, päästäkseen viimeinkin tästä\niäisestä oppilaastaan ja niistä valituksista, joita porvarit\nyhtämittaa juoksivat hänestä tekemässä, selitti hänet kutakuinkin\nkypsäksi pääsemään koulusta, päättivät he hyväksyä hänet\nkysymyksenalaiseen virkaan. Olihan sitäpaitsi syytä toivoa, että hän\ntuohon vastuunalaiseen virkaan astuttuaan jättäisi ilkivaltaiset\ntapansa ja muuttuisi elämänvaelluksessaan vakaammaksi. Sellaistahan\noli usein ennenkin tapahtunut.\n\nPapinkokelas Gregorius Henrikinpoika Keiraskius laskettiin siis\nkoulusta, vihittiin papiksi ja valtuutettiin hoitamaan Kalajoen\nkirkkoherran virkaa. Porvarit mielissään siitä, että kaupunki\nvihdoinkin pääsi hänestä ainaiseksi, keräsivät keskuudestaan hänelle\njoltisenkin rahasumman matkavaroiksi. Niillä hankki dominus Gregorius\ntuliluikun, puolikymmentä suurta ja äkäistä susikoiraa, palkkasi\nhartevan rengin ja lähti niin matkalle etäiseen seurakuntaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTietämättömänä näistä seurakunnassa sattuneista muutoksista ja\nyleensä aikakauden suurista mullistuksista viljeli Junno Junnonpoika\nisältä perittyä uutistaloaan pienen Ypyänjärven rannalla, noin\nseitsemisen penikulmaa Kalajoen suusta ylöspäin. Täällä saakka oli\nasutus vielä ani harvaa. Hänen isänsä oli ollut ensimäinen asukas\npenikulmain laajuisella alueella. Eräretkillään oli hän kulkenut\njokivartta ylöspäin, poikennut sitten seurailemaan pienen sivujoen\nvarsia, kunnes oli saapunut sen alkulähteelle. Paikka oli tuntunut\nhänestä miellyttävältä, hän oli kaatanut kasken järveen viettävälle\nrinteelle ja asettunut sinne myöhemmin vakinaisesti asumaan, jättäen\nkuollessaan talon pojalleen.\n\nJunno Junnonpoika eleli siis täällä mitä täydellisimmässä erämaan\nrauhassa. Ainoastaan harvoin, milloin tarvitsi myydä kertyneet\nturkikset sekä uudistaa suolavarastoa, tuli hänellä käydyksi\njokisuulla tai Salon markkinoilla. Silloin kävi hän aina myöskin\nkirkossa. Sillä pakana hän ei suinkaan ollut, vaan oli hänet\npoikasena -- hän muisti sen itsekin -- kastettu kolmiyhteisen\nJumalan nimeen. Mutta muutoin hänellä oli tästä kolmiyhteisestä\nJumalasta sangen hämärä käsitys. Se olikin yhdessä pyhimysten kanssa\nsekaantunut hänen mielikuvituksessaan esi-isäin vanhoihin haltioihin,\nniin että esimerkiksi Neitsyt Maaria ja Mielikki Metsänemäntä hyvin\nsaattoivat vaihtaa paikkaa keskenään. Hän palvelikin sekaisin näitä\nkaikkia, mikäli hän pyyntitoimissaan tunsi tarvetta turvautua\njumalallisiin voimiin.\n\nHänen vaimoonsa oli ristinusko juurtunut nähtävästi syvempään, sillä\nhän oli jo jonkun aikaa ollut levoton heidän nuorimmasta pojastaan,\njota ei oltu vielä ristillä käytetty, vaikka se alottikin jo neljättä\nikävuottaan. Vaimo oli viime aikoina huomannut, että poika nukkui\nhyvin levottomasti ja arveli sitä paholaisen ahdistelevan, kun se oli\nvielä kastamaton.\n\n\"Mitäpä se paholainen sitä kummemmin hätyyttäisi kuin minuakaan,\nsillä olinhan minäkin jo kuusvuotias, ennenkun ristille vietiin\",\nlohdutti häntä Junno. \"Viedään sitte ristille kun ilmestyy muutakin\nasiaa jokisuulle. Kyllä kai se niin kauan nahoissaan pysyy.\"\n\n\"Mutta suolatkinhan alkavat olla jo lopussa\", väitti vaimo.\n\nTämä oli Junno Junnonpojasta paljon painavampi seikka kuin pojan\nristille vieminen. Kun hän vielä lisäksi otti huomioon sen, että nyt\ntouonteon jälkeen oli varsin joutilas aika, niin suostui hän lopulta\nvaimonsa ehdotukseen.\n\nIloisena ryhtyi tämä lähtövalmistuksiin, säälien konttiin viikon\neväät. Junno Junnonpoika puolestaan täytti toisen kontin, jossa sai\nsijansa pari ketunnahkaa sekä hyvänpäiväinen kimppu oranvannahkoja.\nNiillä oli vaihdettava suoloja turkulaisesta laivasta, joita pitkin\nkesää tapasi jokisuussa kauppaa tekemässä. Niin asettuivat he,\nristilapsi kolmantena, pieneen ruuheen ja lähtivät korpien halki\nluikertelevaa jokea lipumaan alas merenrannikolle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolen päivän aikaan he seuraavana päivänä saapuivat jokisuulle ja\nnousivat maalle pappilan rannassa. Taloa lähestyessään kohtasivat\nhe ensimäiseksi pitkäselkäisen rengin, joka seisoi päiväpaisteessa\npiha-aidan nojalla ja leuka nojattuna nyrkkeihin unisin silmin katsoa\nmaurotti tulijoita.\n\nJunno Junnonpoika tervehti ja kysyi, oliko pappi kotosalla.\n\n\"Mitäs teillä hänelle on asiaa?\" kysyi vuorostaan renki, jonka\nlausumatapa ilmaisi hänet etelänpuolen mieheksi.\n\n\"Lapsi olisi kastettava\", vastasi Junno Junnonpoika.\n\n\"Tuoko tuossa?\" kysyi renki laiskasti ja kipristi toista silmäänsä\npoikaa kohti, joka seisoi isän ja äidin välissä.\n\n\"Se juuri.\"\n\n\"No mikä kiire tuolla nyt on ristille? Olisitte antaneet olla siksi\nkun hän itse olisi tullut kastettavaksi, niin hän olisi voinut\nsamalla päästä ripillekin\", vällötti renki pilkallisesti.\n\nTämä suututti jo Junno Junnonpoikaa ja hän uudisti nyt kysymyksensä\npaljon vaativammassa äänilajissa.\n\nRenki oli hetken aikaa vaiti, sylkäistä tirskautti sitten hammastensa\nvälitse ja sanoi:\n\n\"Kirkkoherra on päivällislevolla ja jos sinua haluttaa, niin mene\nherättämään.\"\n\nTätä sanoessaan virnisteli hän häijynkurisesti aivankuin tahtoen\nsanoa, että menehän, kyllä siellä korvasi kuumennetaan.\n\nMutta Junno Junnonpoika otti asian vakavasti ja läheni porttia\nastuakseen pihaan. Renki pidätti hänet kuitenkin puolitiessä ja sanoi:\n\n\"Ei kirkkoherra täällä ole, hän nukkuu tuolla\", ja samalla osotti\nrenki avonaiselle kentälle, jossa muutaman kymmenen sylen päässä\ntalosta oli noin viiden tai kuuden kyynärän korkuisten tolppien\nnenään rakennettu aittaa muistuttava pienoinen huone.\n\nJunno Junnonpoika oli kyllä joelta noustessaan pannut sen merkille ja\nihmetellyt itsekseen että mikähän harakanpesä siihen on rakennettu.\nEpäillen kysyi hän:\n\n\"Ettäkö kirkkoherra olisi tuolla nukkumassa?\"\n\n\"Sielläpä niin\", vakuutti renki. \"Missäpäs täällä Kalajoella\nmuuallakaan uskaltaisi pappi nukkumaan heittäytyä!\"\n\nJunno Junnonpoika uskoi rengin laskevan häiynilkistä pilaa, mutta\nsaadakseen lähempää katsella tuota omituista rakennusta alkoi hän\nhiljalleen astella sitä kohti. Vaimo seurasi ristilapsen kanssa\nperässä.\n\nVasta lähemmäs tultuaan huomasi Junno Junnonpoika, että huoneen alla\ntolppien välissä lojui päivää paistattaen puolikymmentä suurta koiraa\nTulijain askeleet kuullessaan kohosivat ne jalkeille paljastaen\nkymmenen uhkaavaa hammasriviä. Toiset haukahtelivat äksysti, toisten\nkumeasti muristessa.\n\nJunno Junnonpoika pysähtyi ehdottomasti ja oli juuri aikeissa palata\ntakaisin portille, jossa renki nauraa virnotti hänen pelästykselleen,\nkun ilmaan rakennetun huoneen ovi samalla rämähti auki Siitä pisti\nesille avarareikäinen tuliluikku, minkä jälkeen sieltä tuli näkyviin\ndominus Keiraskiuksen pyöreä ja karvainen pää. Tähysteltyään\nvarovasti ympäristöä ja tultuaan vakuutetuksi, ettei mitään vaaraa\nollut uhkaamassa, laski hän pyssyn kädestään ja komensi rämeällä\näänellä koirat vaikenemaan. Tämän jälkeen tarttui hän nuoraan, jolla\ntikapuut oli nostettu ylös, avasi solmun ja laskea hurautti ne alas,\nalkaen sitten perä edellä ähkien kömpiä maahan.\n\nSaatuaan jalkansa tukevasti maanpinnalle venytteli hän\nperusteellisesti jäseniään ja haukotteli unenjäännökset ruumiistaan.\nVasta sen tehtyään läheni hän vieraita ja ärähti:\n\n\"Mitä tekemistä teillä on täällä?\" Junno Junnonpojan oli vieläkin\nvaikea uskoa olevansa papin kanssa tekemisissä. Kuitenkin vastasi hän\ntuoneensa lapsen kastettavaksi.\n\n\"Noin iso poika!\" ärähti kirkkoherra. \"Miksei sitä aikanaan ole tuotu\nkastettavaksi?\"\n\nJunno Junnonpoika selitti sen johtuvan siitä, että hän asuu niin\nkaukana kirkolta. Siihen ei kirkkoherra väittänyt enää mitään, kysyen\nsen sijaan:\n\n\"Mutta onko sinulla maksaa lapsesi ristiminen?\"\n\n\"Tuota, pitääkös se maksaakin?\" ihmetteli Junno Junnonpoika.\n\n\"Vieläkö sitä kysytkin?\" tiuskasi kirkkoherra. \"Vai pitäisi teille\npapinmurhaajille ilmaiseksi toimittaa niin tärkeät ja kallisarvoiset\nasiat kuin ihmissielun ottaminen kristillisen seurakunnan\njäsenyyteen! Ettes häpeä!\"\n\n\"En minä tosiaankaan arvannut sitä varten varata mitään maksua\",\npäivitteli Junno Junnonpoika neuvotonna. \"Eikö kirkkoherran sopisi\nvartoa siksi kun minä uudelleen tulen täällä jokisuulla käymään?\"\n\n\"Vai vartoa? Ei niistä mitään!\" ärjäsi herra Gregorius.\n\nJunno Junnonpoika vaihtoi kuiskaten jonkun sanan vaimonsa kanssa ja\nlausui sen jälkeen:\n\n\"Täytynee sitten koko kastaminen jättää sikseen\", ja hän varustausi\nlähtemään.\n\nMutta herra Gregorius oli tällä välin kiinnittänyt katseensa hänen\nkonttiinsa, jonka kielen alta pisti näkyviin ketunhäntä. Hän pysäytti\nnyt Junno Junnonpojan kysymällä:\n\n\"Mutta mitäs sinulla on tuolla kontissasi?\"\n\n\"Pari ketunnahkaa vain sekä lisäksi nippu oravannahkoja.\"\n\n\"Olkoon menneeksi, kyllä minä suostun niidenkin hinnasta toimittamaan\nkasteen\", ehätti herra Gregorius sanomaan.\n\n\"Mutta eivät ne nyt joutaisi siihen tarkotukseen\", selitti Junno\nJunnonpoika hämillään. \"Niillä piti meidän vaihettaa suoloja, kun\nentiset ovat aivan lopussa.\"\n\nHän neuvotteli jälleen hiljaa vaimonsa kanssa ja jatkoi sitten:\n\n\"Niin että kyllä se pojan kastaminen saa nyt jäädä sikseen.\"\n\nSen sanottuaan kääntyi hän lähteäkseen. Mutta tuskin oli hän ehtinyt\nottaa kahta askelta, kun hänet tällä kertaa pysäytti koiralauma, joka\nisäntänsä viittauksesta vihaisesti muristen ja hampaitaan näytellen\nympäröitsi hänet vaimoineen ja poikineen.\n\n\"Vai niin, että sinä aiot jättää lapsesi pakanaksi?\" ärjyi herra\nGregorius. \"Mutta sitä minä en aio sallia! Minut ovat kuninkaallinen\nmajesteetti ja piispa asettaneet teitä kaitsemaan ja minun on\nvastattava heille siitä, ettei seurakunnassa löydy pakanoita. Suorita\nsiis siekailematta ulostekosi ja anna lapsesi kastettavaksi!\"\n\nKun Junno Junnonpoika näytti vieläkin empivän, antoi herra Gregorius\nvihjauksen koirilleen, jotka yhä äkäisemmin muristen siirtyivät pari\naskelta lähemmäs. Tällä välin oli renkikin jättänyt portinpielen ja\nasettui nyt isäntänsä rinnalle, kädessään heinähanko.\n\nAseman muuttuessa näin uhkaavaksi, harkitsi Junno Junnonpoika\nviisaimmaksi laskea kontin selästään sekä tyhjentää sen sisällön\nherra Gregoriukselle. Tämä osotti huomattavia lauhtumisen merkkejä ja\nkomentaen koirat poistumaan ojensi hän turkikset rengille sekä lausui:\n\n\"Vie nuo aittaan ja hae karjakko käsiisi. Saatte molemmat tulla\nkirkkoon kummeiksi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Vei kun veikin, mokoma, ne nahat!\" päivitteli Junno Junnonpoika\näkeissään, asettuessaan vaimoineen ja poikineen jälleen ruuheen ja\nlähtiessään sauvomaan virtaa ylös. \"Ilman suolan murenetta saamme nyt\npalata kotiin, sillä eipä uskonut laivuri tavaraansa velaksi. Hukkaan\nmeni koko matka!\"\n\n\"Mutta tulihan tuo nyt edes poika kastetuksi\", koetti vaimo lohduttaa.\n\n\"Siitä minä viis!\" vastasi mies. \"Ja paljonko sinä sitte luulet\ntuollaisen papin toimittaman kasteen merkitsevän? Ihan yhtä, vaikka\nminä itse olisin sen tehnyt siellä Ypyänjärvellä\" ja äkeissään\ntyönteli hän ruuhta pitkin lykkäyksin ylös virtaa.\n\nIllan tullen yöpyivät he Jutilan uutistaloon, joka oli virran\näyräällä parin penikulman päässä jokisuulta. Talon oli joku aika\nsitten perustanut yksi edellisen kirkkoherran surmaajista, sillä\nrintakylillä joensuussa ei hän ollut sen jälkeen uskaltanut asua.\n\nKun matkamiehet olivat kotiutuneet avarassa pirtissä, jonka valkeita\nseinähirsiä ei savu ollut vielä ehtinyt perinpohjaisemmin kiillottaa,\ntuli isäntä kyselemään jokisuun kuulumisia, sillä itse ei hän ollut\nsiellä sen koommin käynyt.\n\n\"Eipä meillä ole mitään hupaista kerrottavaa\", vastasi Junno\nJunnonpoika alakuloisesti. \"Suoloja meidän piti sieltä vaihettaa,\nmutta pappi kerkesi koirineen tulla väliin ja riistää suolain hinnan.\"\n\nIsännän mielenkiinto virisi ja hän tiedusti asiaa tarkemmin.\nIlahtuneena toisen myötätunnosta kertoi nyt Junno Junnonpoika\nyksityiskohtaisesti, kuinka kaikki oli tapahtunut.\n\nIsäntä tiesi jo yhtä ja toista uuden papin tavoista. Hän kertoi\npuolestaan kuulemansa ja lausui lopuksi:\n\n\"Melkoinen oli jo se entinenkin, mutta tuhatta paremman me näymme\nsaaneen tästä uudesta!\"\n\nErikoisesti näytti häntä harmittavan se, että pappi oli Junno\nJunnonpojalta niin julkeasti riistänyt suolan ostoon aiotut\nturkikset. Hän oli tovin aikaa ääneti, nojautuneena kyynärpäihinsä,\nkunnes hän kohotti päänsä ja lausui:\n\n\"Mutta otetaan takaisin ne sinun nahkasi!\"\n\n\"Kävisiköhän tuo laatuun?\" epäili Junno Junnonpoika.\n\n\"Kyllä se käy!\" vakuutti isäntä. \"Minulla on tässä myös muutaman\nkuukauden vanha perillinen, joka pitäisi viedä ristille. Minä käyn\nkylillä keräämässä miehiä ja sitten lähdetään joukolla papin puheille\nja katsotaan, eikö lapsi saa ilmaiseksi kastetta. Samalla kovistetaan\ntakaisin ne sinun nahkasi, ettei sinun ilman suoloja tarvitse kotiisi\npalata sekä opetetaan häntä muutenkin ihmisiksi elämään.\"\n\nJunno Junnonpojalla ei ollut mitään tätä järkevätä ehdotusta vastaan,\nvarsinkin kun se antoi hänelle toiveita suolain saannista. Hän siis\njäi Jutilaan odottamaan, kunnes isäntä ehti saada kokoon toiset\nkummit, kuten hän sanoi.\n\nSeuraavan päivän illaksi kerääntyikin Jutilaan kokonaista\nkahdeksan miestä, joilla kaikilla oli jotakin hampaan kolossa\nuutta sielunpaimenta kohtaan. Kenenkä kinttusuonia olivat herra\nGregoriuksen koirat tunnustelleet, keneltä taas ne olivat lampaan\nahmanneet ja toiset valittivat kymmenysten suorituksessa joutuneensa\nvääryyttä kärsimään. Varsinkin harmittivat kaikkia papin koirat, ja\nniistä päätettiin yksimielisesti tehdä loppu. Papin etelästä tuodun\nrengin piti niinikään saada tuntuva läksytys.\n\nYötä vasten lähtivät miehet soutamaan virtaa alas, sillä heidän\nsuunnitelmaansa kuului tulla perille aamuaikaisella, jolloin pappi\nkoirainsa vartioimana nukkui vielä paaluaitassaan. Mukana seurasi\nJutilan vaimo ristilapsen kanssa ja miehet olivat asestautuneet\njousilla ja kirveillä.\n\nJoki ja läheiset niityt olivat vielä usvan peitossa, kun ristisaattue\nsaapui pappilan rantaan. Jutila antoi viimeiset ohjeet ja jouset\nvalmiiksi viritettyinä alkoi tuo kymmenmiehinen joukko hiipien\nlähestyä herra Gregoriuksen korkeata makuusuojaa.\n\nKun he olivat päässeet siitä kymmenisen sylen päähän, niin että\nkoirat alkoivat usvan keskeltä häämöttää, nostivat nämä päätään, ja\ntoiset jo uhkaavasti murahtelivat. Mutta samassa halkasivat nuolet\nviuhuen ilmaa ja siinä tuokiossa kierivät koirat ulvahdellen maassa.\n\n\"Nyt jouset pois ja kirveet käteen!\" komensi Jutila.\n\nSamassa asettui mies kunkin paalun juurelle ja kumeat kirveeniskut\nalkoivat paukkua. Kauan eivät he kuitenkaan saaneet rauhassa jatkaa,\nkun karhea ääni heidän päittensä yläpuolella huusi:\n\n\"Ketä riivatun roistoja siellä on elämöimässä? Korjatkaa luunne tai\npaukkuu!\"\n\nSamalla ojentui ovenraosta pyssynpiippu. Jutila oli kuitenkin\nvarustautunut tätä varten ja tarttuen tuliluikkuun riuhtasi hän sen\nalas, ennenkun se ehti mitään tuhoa matkaan saattaa. Sen tehtyään\nsanoi Jutila:\n\n\"Pysykää koreasti siellä sisällä ja pidelkää seinistä kiinni, sillä\nharakanpesänne romahtaa kohta alas.\"\n\nIskut kaikuivat edelleen ja herra Gregorius ärjyi:\n\n\"Tästä te, konnat, saatte vastata kuninkaalliselle majesteetille, ja\nennen ensi lumen tuloa roikkuu teistä jokainen hirsipuussa. Yhden\npapin te olette jo surmanneet, mutta pitemmälle ei esivalta salli\nteidän häijyydessänne mennä!\"\n\nRauhallisesti vastasi Jutila:\n\n\"Emme me ole tulleet ketään surmaamaan, vaan toimme lapsen\nkastettavaksi. Ensinnä päätimme kuitenkin kaataa tämän tapulin,\nkoska se mielestämme on sopimaton asuinmaja näin ison pitäjän\nkirkkoherralle ja koska me aikoinamme olemme sitä varten rakentaneet\nuhkean pappilankin. Myöskin vapautimme teidät noista susista, koska\nne ovat omiaan synnyttämään pahennusta seurakunnassa. Ja nyt olkaa\nvaruillanne ja asettakaa jalkanne peräseinää vasten, sillä me\nkaadamme tapulin juuri sille suunnalle.\"\n\nMiehet työnsivät poikki hakattuja tolppia ja romahtaen sortui herra\nGregoriuksen makuusuoja kenttään. Vinoon vääntyneestä ovesta, joka\nnyt aukeni taivasta kohti, kohosi hetken kuluttua näkyviin herra\nGregoriuksen pörröinen pää raivon vääristämme kasvoineen.\n\n\"Ja mitä te tahdotte minusta, senkin hirtehiset?\" huusi hän kiukusta\nkäheällä äänellä ja vilkuili noita ympärillään seisovia, asestettuja\nmiehiä.\n\n\"Sanoinhan minä jo, että me toimme tänne lapsen kastettavaksi\",\nvastasi Jutila. \"Ja sitten me vaadimme takaisin ne ketun- ja\noravannahat, jotka te tältä Junno Junnonpojalta toissa päivänä\nomavaltaisesti riistitte muka ristimispalkaksi.\"\n\n\"Ja minä aioin vaatia sen lampaan hinnan, jonka teidän koiranne tässä\ntuonnoin repivät kuoliaaksi\", lisäsi eräs miehistä, \"mutta minä jätän\nsen nyt sikseen, kun kerran olemme noista koirapedoista päässeet.\"\n\n\"Mutta tämähän on ilmeistä kapinaa esivaltaa vastaan!\" huusi herra\nGregorius. \"Luuletteko minua niin vain suostuvan luovuttamaan teille\ntakaisin laillista palkkaani? Siinä asiassa saa kuningas tuomita ja\nsiihen saakka minä kieltäydyn kaikista papillisista toimista!\"\n\n\"Sitä näkyy pitävän vähän pehmittää\", sanoi Jutila miehille.\n\"Tarttukaapas kiinni ja nostakaa se tuohon mökin seinälle ja toiset\nmenkää sillä aikaa hakemaan se renkikin samaan löylyyn.\"\n\nTukevat kourat tarttuivat nyt herra Gregoriukseen ja asettivat\nhänet pitkälleen entisen makuukammionsa päällimmäiselle seinälle,\nsamalla kun Jutila veti nuttunsa alta esiin tervatun köydenpätkän,\njonka hän oli tätä mahdollisuutta ajatellen mukaansa varannut. Herra\nGregorius ärjyi ja uhkaili, mutta kun pamppu oli Jutilan vakavan\nkäden hoitelemana hetken aikaa leiskunut hänen selkäpuolellaan,\nhiljensi hän uhkauksensa ja heittäysi nopeasti armoille, luvaten\ntäyttää miesten vaatimukset. Kun Jutila oli vielä ottanut häneltä\nvakuutuksen, että hän vastaisuudessa eläisi ihmisiksi heidän kanssaan\neikä ryhtyisi mihinkään kostotuumiin, hellittivät miehet otteensa ja\nhän pääsi jälleen omille jaloilleen.\n\nTällä välin olivat toiset miehet löytäneet rengin tallinparvelta\nja taluttivat hänet nyt esiin. Hänkin sai hyvänpäiväisen voitelun\npampusta, minkä jälkeen Jutila lausui:\n\n\"Tämä olkoon sinulle opiksi! Ja jollet vielä siitä saanut tarpeeksi\nymmärrystä elääksesi ihmisittäin, niin ensi kerralla saat\nkaksinkertaisen mitan mukaan.\"\n\nNyt pääsi renki pintehistä ja sai isäntänsä käskyn mukaan mennä\nhakemaan Junno Junnonpojan turkikset aitasta, jonne hän pari päivää\nsitten oli ne vienyt. Tämän jälkeen lähdettiin miehissä kirkkoon,\njossa lapsen kastaminen toimitettiin asianmukaisine menoineen.\n\nKun kirkosta tultua piti erottaman, lausui Jutila herra\nGregoriukselle:\n\n\"Ei meidän kanssamme ole mikään hätä eläessä, kun vaan elää oikeuden\nja kohtuuden jälkeen. Jos te mielitte uudistaa entiset tapanne\nja koirain avulla hoitaa paimenvirkaanne, niin me myöskin aiomme\nuudistaa äskeisen tempun ja vieläkin tuntuvammin. Mutta jos taas\nesiinnytte rauhan ja oikeuden miehenä, niin meiltä saatte myös\nrauhan sekä lailliset saatavanne. Jääkää Herran haltuun ja kiitoksia\nkastetoimituksesta.\"\n\nMiehet lähtivät omille tahoilleen, herra Gregoriuksen kulkiessa\nmuristen ja takapuoltaan tunnustellen pappilaa kohti. Nolona asteli\nhänen perässään renki, joka tarkoin jäljitteli isäntänsä eleitä.\n\nJunno Junnonpoika vaihtoi turkiksensa suoloihin ja lähti tyytyväisenä\npyrkimään takaisin omien salojensa rauhaan.\n\n\n\n\nKivennavan Leonidas\n\n\n\"Heh, heh, hee!\" kaikui leveä naurun remakka Viipurin linnan vanhassa\nritarisalissa, jossa eräänä maaliskuisena iltana v. 1555 oli joukko\nherroja ryhmittynyt juomapöydän ympärille pesävalkean ääreen.\n\nKaikista leveimmin hohotti muuan täyteläinen, parrakas ja iloisen\nnäköinen mies, joka äänekkyytensä ja sukkeluuksiensa takia oli heti\nalussa päässyt seuran keskukseksi, vaikka joukossa olikin useita\nhäntä arvossa ylempiä Hän oli vallan nuorta rälssiä, nimeltään Jöns\nMaununpoika, Kelkkalan tilan haltija Viipurin pitäjästä. Tämän\nlisäksi oli hän äsken saanut kuninkaalta valtuuden Kivennavan ja\nÄyräpään voudinvirkaan.\n\n\"Syököön minut seitsemän ryssää, ellei se äijä vielä vanhoillaankin\nole ovelampi kuin me kaikki yhteensä -- niin, itse herra Klauskin\nmukaan laskettuna\", huudahti hän naurunpuuskan tauottua.\n\nHymyillen katsahtivat kaikki Klaus Kristerinpoikaan, jonka\ntarmokkaat, mutta samalla kettumaiset kasvonpiirteet selvästi\nilmaisivat älyä ja viekkautta. Mutta asianomainen ei ollut\ntietävinään tästä likimenevästä leikinlaskusta, vaan kääntääkseen\nkeskustelun takaisin kuninkaan kirjeeseen kysyi rauhallisesti:\n\n\"Ihanko tosissaan hän kirjottaa sellaista ja lupaa oikein\nreininviiniä meille lähettää?\"\n\n\"No, saatte itse nähdä ja kuulla\", lausui Ahtisten herra, Maunu\nNiilonpoika, joka nykyään hoiti linnan päällikkyyttä, ja pöydästä\nnousten poistui huoneesta.\n\nKun hän hetken kuluttua palasi, oli hänellä kädessään\nKustaa-kuninkaalta saapunut kirje. Näytettyään kaikille\ntuttua allekirjotusta \"Göstavus\", joka vankoin ja täsmällisin\ngoottilaiskirjaimin oli piirretty hiukan vinoon tekstin alle, levitti\nhän paperin eteensä pöydille ja alkoi hymyään hilliten lukea:\n\n\"Ja muutoin meistä tuntuu viisaimmalta, että meidän väkemme saapi\njoitakin väkeviä juotavia, joko paloviinaa, reininviiniä, simaa tahi\npryssinkiä niin paljon että kukin saa hyvän humalan, jotta he sitten,\nkun joudutaan taisteluun vihollisen kanssa, olisivat sitä kärkkäämmät\nja rohkeammat käymään kimppuun.\"\n\n\"He he he... hah hah haa!\" vyöryi naurun jyrinä ympäri pöydän.\n\n\"Ukko näkyy tietävän, mikä voima viinassa asuu\", lausui Kivennavan\nvouti. \"Mutta hänen olisi myöskin pitänyt toimittaa sitä ainetta\nriittämiin asti -- aivan yhtä riittävästi kuin tuolla itäkulmilla\npiisaa koirankuonolaislaumoja, joita vastaan meidät on tänne\nvartioiksi asetettu.\"\n\n\"Elähän nurise, veli Kivennapa\", vastasi linnanpäällikkö, \"sillä\nnäiden sarkkojen sisällys on juuri Kyösti-ukon toimittamaa tavaraa.\nToissa päivänä saapui näet Turusta kuninkaan laskuun kokonaista\nneljätoista aamia reininviiniä.\"\n\n\"No ei sitten muuta kuin: eläköön vanha Kyösti-kuningas!\" huudahti\nherra Jöns. \"Mutta entäs paloviina ja pryssinki?\"\n\n\"Niitä meillä on ennestään jonkun verran tallella -- ainakin parin\nkolmen tappelun varalle.\"\n\n\"Entäs onko ruutia, kuulia ja pyssyjä yhtä riittävästi varastossa?\"\nkysyi Niilo Boije.\n\n\"Luulenpa niitäkin olevan meillä tarpeellisen määrän\", ilmotti\nMaunu Niilonpoika, \"vallankin mitä ruutiin tulee, sillä viime\ntammikuussahan me pääsimme vihollisista parin ruutitynnyrin hinnalla.\"\n\n\"Niiden kävi kuin faaraon sotajoukon ennen, upposivat mereen koko\nkymmentuhantinen joukko\", arveli Kelkkalan herra. \"Kyllä maar ensi\nkesänä saadaan silakat ja turskat lihavina.\"\n\n\"Oliko siinä jotakin sotajuonta teidän puoleltanne vai itsestäänkö\nmeri heidät nieli?\" uteli Niilo Boije, joka vasta äsken oli\nLänsi-Suomesta tänne saapunut.\n\n\"Omasta itsestään meille Viipurinlahti sen palveluksen teki\", virkkoi\nlinnanpäällikkö, \"jää yksinkertaisesti murtui heidän allaan, kun\nhe yhteen läjään ahtautuneina kokoontuivat Revonhännän selälle. Ja\nolipa todentotta sitä molskahusta nautinto katsella täältä linnan\nmuureilta, kun tiesi niiden pakanain taas tulella ja miekalla\nmaakunnassa riehuneen, ryöstäen, kiduttaen, naisia raiskaten ja\nlapsia surmaten, kuten heidän tapansa on aina ollut.\"\n\n\"Kymmenentuhatta paitaa yhdellä iskulla -- kiitos sinulle,\nViipurinlahti!\" lausui herra Jöns ja tyhjensi sarkkansa. \"Mutta\nolikos siellä kuninkaan kirjeessä muita yhtä otollisia ja maistuvia\nkeinoja vihollisen vastustamiseksi?\"\n\n\"Kyllä, vaikk'ei niin makua hiveleviä\", vastasi herra Maunu, jonka\nedessä kuninkaan kirje oli vielä levällään.\n\nHetken sitä selailtuaan luki hän:\n\n\"Levittäkää myöskin väestön keskuuteen sellaisia tietoja, että ne\nsuomalaiset ratsumiehet, jotka ovat olleet vankeudessa Venäjällä,\novat tulleet niin julmasti ja armottomasti kohdelluiksi, että\nkunniallinen mies haluaa mieluummin kuolla kuin joutua sellaisen\npiinan uhriksi. Tämänkaltaisten tietojen kautta käyvät sotilaamme\ntarpeen tullen sen kiukkuisemmin ryssien kimppuun ja kaatuvat\nmieluummin kuin haluavat vangeiksi antautua.\"\n\n\"Kas, kas, äijää, kun osaa olla ovela\", naurahti Klaus\nKristerinpoika. \"Mutta aivan liian varovaiseksi, etten sanoisi\naraksi, hän on vanhoillaan käynyt.\"\n\n\"Ja itaraksi, joll'emme nyt tahdo noita neljäätoista\nreininviini-aamia ottaa lukuun\", lisäsi Jöns Maununpoika.\n\n\"Hän vastustaa kynsin hampain meidän suomalaisten pyrkimyksiä päästä\nantamaan ratkaiseva isku\", jatkoi Klaus-herra vakavasti. \"Hän\nkuvittelee vaaran suuremmaksi kuin se onkaan ja antaa soveliaan\nhetken luisua käsistä. Ja kun yli koko maamme nykyään oltaisiin\nalttiita suureen sotaretkeen moskovalaisia vastaan! Emmekä me ilman\nsellaista saa taas pitkiin aikoihin täällä rauhassa elää.\"\n\n\"Niin, oikein perinpohjin ruhjova ja maan tasalle masentava\nsotaretki!\" lisäsi Niilo Boije intohimoisesti. \"En epäile ollenkaan,\nettemmekö siinä onnistuisi.\"\n\n\"Varmasti, sillä meillä on tätä nykyä siksi hyvät varustukset ja\nkansan mieli viimeisistä vihollisen hävityksistä siksi kiihdyksissä\",\nvakuutti Klaus-herra. \"Ja me, jotka ryssän kanssa olemme saaneet olla\npaljon lähemmissä tekemisissä kuin kuningas, tiedämme, ettei hänen\nmieslukunsa niinkään suuria merkitse.\"\n\n\"Omituista, että ne siellä Ruotsissa yleensä pelkäävät moskovalaisia\npaljon enemmän kuin me, jotka täällä heitä lähinnä elämme ja olemme\naina vaaralle alttiina\", arveli Maunu Niilonpoika.\n\n\"Niinhän se aina on\", vastasi Klaus-herra, \"että vaara kaukaa katsoen\nnäyttää pelottavammalta, mutta pienenee sikäli, kuta lähemmäksi\ntullaan. Ja me olemme jo kyllä ehtineet havaita, että tuolla\nNeva-joen takaisella jättiläisellä on jalat savesta kuten muinoin\nsiinä Nebukadnesarin unennäössä.\"\n\n\"Niin ettei muuta kuin voimakas potku koiville ja koko kuvatus\nlysähtää läjään kuin lumiukko keväällä\", tarttui Jöns Maununpoika ja\nteki jalallaan vahvistavan eleen.\n\n\"Niin, pudottaa se läjään, ihan vakavasti puhuen, silloin vasta me\nsaamme rauhassa elää. Jos me olisimme tavallisten ihmisten kanssa\ntekemisissä, kuten lännen puolella, niin silloinhan kyllä tavalliset\nrauhansopimuksetkin jotakin merkitsisivät. Mutta moskovalaisen\nkanssa -- ei niist' mitään! He voivat tänään ristin suutelemisella\nvakuuttaa ikuista rauhaa ja jo huomenna murhaten ja polttaen karata\nrauhaan luottavan naapurinsa rajojen sisälle. Sanottu sana ja tehdyt\nlupaukset ovat heille kuin tyhjää ilmaa. Merkillisen niljakasta\nja epäluotettavaa kansaa! Niin, koko Moskovan valtakunta on kuin\npohjaton suo, josta myrkylliset usvat ja alituiset hallat uhkaavat\nmeidän viljelyksiämme.\"\n\n\"Ja ilmaa pimittävät heinäsirkkaparvet\", lisäsi Jöns Maununpoika,\n\"pajarien ja knääsien johdolla liikkuvat heinäsirkkaparvet. Milloin\nhyvänsä voimme sieltä taas saada kuuron niskaamme. Mutta vanhan\nKnuutti Possen ja hänen kruutitynnyriensä nimessä minä laitan asiat\nniin, että moskovalainen lyö nenänsä littiin sitä kivistä napaa\nvasten, mikä minun voutikuntani on.\"\n\nToisten nauraessa vahvisti Jöns-herra sanojaan kuvaavalla eleellä,\nkohotti sitten kannunsa ja vaati pöytäseuruetta juomaan Suomen\nkaakkoisimman voutikunnan maljan.\n\nLeikillisten ja vakavien keskustelujen vuorotellessa jatkui sitten\njuominkia pitkälle yön selkään.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Ylös, herra Jöns! Herätkää ja nouskaa ylös, herra Jöns!\"\n\nSe oli nuorenpuoleinen mies kevätahavan tummentamin kasvoin, joka\nseuraavana aamuna ani varhain koetti kiskoa Jöns Maununpoikaa\nunettaren helmoilta, jonne tämä viinin raskauttamana oli ehtinyt\njuuri parahiksi ja mukavimmilleen vaipua. Hyvän aikaa sai hän\nriuhtoa punottavaa voutia, ennenkuin sai hänen raskaan kuorsauksensa\nkatkeamaan ja muuttumaan jonkunlaiseksi puheenärinäksi, josta saattoi\nerottaa sanat: Kivennapa, moskovalaiset, reininviini ja pryssinki.\n\nNuori mies korotti ääntään ja huusi hänen korvansa juuressa:\n\n\"Nouskaa, herra Jöns, sillä vihollinen on tullut rajan yli!\"\n\n\"Häh, vihollinenko?\" ärähti vouti, kavahti istualleen ja avasi\nverestävät silmänsä selko selälleen. Nyt vasta tunsi hän oman\nkirjurinsa.\n\n\"Kautta kaikkien reininviinitynnyrien, kuinka sinä täällä olet ja\nmitä varten olet jättänyt virka-asemasi Kivennavalla?\" huudahti hän.\n\n\"Ettekö kuullut, että vihollinen on ilmestynyt taas rajalle\nkolmenkymmenen tuhannen miehen voimalla\", kertoi kirjuri. \"Lennossa\nkiidätin minä kahden kivennapalaisen talonpojan kanssa läpi yön\ntänne, tuomaan sanaa teille, kuten lähtiessänne määräsitte.\nTontteriin ja Mustapohjaan oli eilen iltapäivällä saapunut pakolaisia\nja lähtiessämme loimotti eteläisellä taivaanrannalla useita\ntulipaloja.\"\n\n\"Kyllä minä ne sen tulen vietävät korvennan!\" huusi Jöns Maununpoika.\n\"Mutta toimita minulle kaikista ensimäiseksi ja ilman siekailuja\nkannullinen pryssinkiä, sillä täällä pääkopassani takoo ja surisee\nkuin kimalaispesässä. Vai kolmenkymmenen tuhannen miehen voimalla,\nsenkin vietävät! Mutta vartokoot, kyllä minä niille Kivennavalla\nnostan tien pystyyn.\"\n\nTyhjennettyään sarkallisen vaahtoavaa ja raikasta pryssinkiä,\nkohentausi hän jalkeilleen ja oli tuota pikaa täydessä toimessa.\nTällä välin oli myöskin linnanpäällikkö sekä toiset herrat saatu\nhereille ja Jöns Maununpojan kirjurin tuoma uutinen oli nopeasti\nsaattanut heidät jalkeille.\n\n\"No nyt me taas saimme parven niskaamme ja kokonaista kolmekymmentä\ntuhatta pitkäkauhtanaista Iivanaa\", huusi herra Jöns, kun kaikki\nolivat kokoontuneet neuvottelemaan. \"Kuinka paljon teillä on\nvaraa luovuttaa minulle sotilaita, sillä lähden oitis lennossa\nKivennavalle?\"\n\n\"Linnan varusväestä me tuskin uskallamme luovuttaa enempää kuin\nkorkeintaan kolmisen ruotua ratsuväkeä ja viisi jalkaväkeä\", vastasi\nMaunu Niilonpoika. \"Hm, siis sataviisikymmentä miestä. Tosin se ei\nole järin paljo kolmeakymmentä tuhatta vastaan, mutta yrittänyttä\nei laiteta. Kuulehan sinä, Joensuun herra, joka olet parempaa oppia\nsaanut ja kirjoja viljellyt, etkös sinä illalla puhunut jostakin\nkreekiläisten kuninkaasta...\"\n\n\"Niin, Leonidaasta\", hymähti Klaus Kristerinpoika.\n\n\"Aivan niin, ja hän seisoi...\"\n\n\"Seitsemän sadan kreikkalaisen kanssa toista miljoonaa persialaista\nvastaan.\"\n\n\"Niin juuri, ja voitti.\"\n\n\"Olisi kenties voittanut, ellei olisi ilmestynyt kavaltajaa.\"\n\n\"No, jos siis tämä kreekiläiskuningas -- mikä sen nimi nyt taas\nolikaan -- voitti seitsemällä sadalla miehellä toista miljoonaa\npersialaista, niin totta totisesti Jöns Maununpojan silloin\ntäytyy sadalla viidelläkymmenellä suomalaisella hajottaa tuuleen\nkolmekymmentä tuhatta moskovalaista.\"\n\n\"Mutta Leonidaspa seisoi miehineen ahtaassa vuorensolassa.\"\n\n\"Yks kaikki, sillä seisonhan minä sen sijaan kiven navalla. Mutta\npuoli tusinaa nikhakoja teidän on minulle lainattava sekä yhtä monta\ntaitavinta tykkimestarianne. Ja jalkamiehistä pitää ainakin puolet\nolla pyssyniekkoja. Viidelläkymmenellä tuliluikulla minä jo poltankin\nheiltä parrat hyvänpäiväisiksi. Ja ryssä ilman partaa -- eihän se ole\nenää mistään kotoisin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuota pikaa hankkiusi Jöns Maununpoika taipaleelle. Linnanpihalla\nsijotettiin rekiin kiiltäviä nikhakoja ja kaupungista hankittiin\nlisää hevosia, sillä matkan jouduttamiseksi sovitettiin kaikki\njalkamiehet rekiin.\n\nHevosen selkään noustuaan ja viiskymmenmiehisen ratsujoukkonsa\netupäähän asettuessaan lausui Jöns Maununpoika linnanpihalle\nkerääntyneille herroille:\n\n\"Muutaman päivän kuluttua minä palaan tänne pitoja jatkamaan ja\nsilloin te näette minun vyössäni voitonmerkkinä puolikymmentä pajarin\npartaa.\"\n\nHän kannusti hevostaan ja onnentoivotushuutojen kaikuessa lähti pieni\njoukkue pyrynä liikkeelle.\n\n\"Saapas nähdä, kuinka se huimapää selviää\", virkkoi Maunu Niilonpoika\nhuolestuneena partaansa sivellen.\n\n\"Tuollainen mies selviää mistä hyvänsä\", arveli siihen Niilo Boije,\ntähystellen menevien jälkeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLevottomuudella ja jännityksellä odoteltiin Viipurissa tietoja\nvihollisesta, samalla kun kuumeisesti varustauduttiin häntä\nvastaanottamaan. Porvarit kaupungissa ja sotilaat linnassa olivat\nyötä päivää toimessa. Ampuma-aseita laitettiin kuntoon ja muonavaroja\nkerättiin muurien sisälle ja edellistä pelastusta muistaen sahautti\nlinnanpäällikkö laajalti kaupungin ja linnan ulottuvissa olevia\njäätiköitä. Jöns Maununpojan odotettiin vihollisen edellä peräytyvän\ntakaisin linnan suojaan ja toivottiin ainoastaan, ettei hän\nmenettäisi kaikkia miehiään ja kallisarvoisia ampuma-aseita.\n\nParin päivän kuluttua hän iltahämärissä palasi. Linnanpäällikkö sekä\ntoiset herrat olivat päivätyönsä päätettyään kokoontuneet jälleen\npesävalkean ääreen. Silloin kajahti muureilta vahtisotilasten\ntorventoitotukset ja kohta sen jälkeen tömisyttivät linnansiltaa\nlukuisat hevoskaviot.\n\n\"Jöns Maununpoika varmaan?\" virkkoi linnanpäällikkö ja aikoi lähteä\nulos. \"Hänellä on varmaankin vihollinen kintereillään.\"\n\nToiset kavahtivat myöskin seisaalleen aikeissa seurata häntä.\nPortaita pitemmälle eivät he kuitenkaan ehtineet, sillä siellä\ntunkihe Jöns Maununpoika jo heitä vastaan huutaen:\n\n\"Takaisin, takaisin, hyvät veljet! Ei mitään hätää, sillä häntä\nsuorana pakenee vihollinen takaisin Moskovaa kohti!\"\n\nKun oli palattu takaisin sisälle, heitti Jöns Maununpoika\nmatkaturkkinsa nurkkaan lavitsalle ja pyylevän asennon ottaen osotti\nvyötään, jossa roikkui puolikymmentä eriväristä karvatukkoa.\n\n\"Viiden pajarin parrat, kuten lähtiessäni lupasin\", virkkoi hän ja\nalkoi viskellä partoja vyöstään pöydälle. \"Tämä ruskea ja kaikista\ntuuhein koristi vielä toissapäivänä heidän ylimmän päällikkönsä,\npajari tai ruhtinas Iivana Bibikoffin leukapieliä. Ja noiden\ntoisten entiset omistajat -- mene ja tiedä heidän nimensä, jotakin\n-koffeja, -jeffejä ja -noffeja ne olivat, mutta täysiä pajareita joka\ntapauksessa, sen voivat vankimme todistaa.\"\n\n\"Mutta... oletko sinä todellakin ollut taistelussa moskovalaisten\nkanssa...?\" sai Maunu-herra vihdoin lausutuksi.\n\n\"Ja ajanut ne hiiteen, tietysti!\" täydensi Jöns Maununpoika.\n\n\"Mutta kuinka se on tapahtunut? Kerrohan lähemmin.\"\n\n\"Kuivin suinko?\" vastasi Jöns-herra, silmäillen kysyvästi ympäri\npöydän. \"Luulenpa että nyt olisi parempi syy pitää kemuja kuin pari\npäivää sitten. Vai oletteko sen kuninkaan lähettämän reiniläisen\nlipittäneet loppuun sill'aikaa kun minä olin noita partoja\npyydystämässä?\"\n\n\"Missä ja kuinka suurivoimaisena sinä kohtasit vihollisen?\" kysyi\nherra Maunu Niilonpoika, kun viiniä oli tuotu ja Jöns Maununpoika\nsaanut alotteeksi hyvän kulauksen.\n\n\"Kivennavan Joutselässä. Niitä oli kolmetoista tuhatta partaa\ntai ainakin niille paikoin. Alkuaan se oli ollut kolmenkymmenen\ntuhannen joukko, kuten sanantuojat kertoivat, mutta rajalla se oli\njakaantunut kolmeen osaan. Tämä, jonka minä Joutselässä hajotin\ntuuleen, oli niistä suurin ja sitä johti juuri tuon halliparran\nentinen omistaja. Toinen joukkokunta oli liikkeessä Uudellekirkolle\nja kolmas Muolaaseen päin. Niiden oli tietysti tarkotuksena ryöstäen\nja polttaen samota tänne Viipuriin, mutta pääjoukon häviöstä\nsäikähtyneinä pötkivät nuo toisetkin kiiruunkaupalla takaisin ja nyt\nne ovat tipotiessään. Niin että Kivennavan malja, hyvät herrat!\"\n\n\"Jöns Maununpojan malja!\" huudahti Klaus-herra sarkkaansa kohottaen.\n\"Mutta kerrohan nyt lähemmin taistelusta. Kai sinä ensinnäkin sait\nKivennavalla vahvistusta pienelle joukollesi?\"\n\n\"Sain kyllä. Nelisensataa talonpoikaa oli Kivennavalle saapuessani\nkokoontunut kirkolle ja minä jaoin heille voudinkartanosta aseita.\nLähes kuudensadan miehen voimalla lähdimme sitten lentomarssissa\netelää kohti. Joutselässä tapasin tiedusteluretkelle lähettämäni\nsuksimiehet, jotka ilmottivat vihollisen olevan jo aivan lähellä.\nAsetin kiiruusti väkeni rintamaan pienelle harjanteelle, jonka\nkahden puolen on ennen kaadetut laajat murroshakkiot. Ratsumiehet\nsijotin oikealle, suksimiehet vasemmalle ja keskelle pyssyniekat sekä\nnikha'at. Näiden viimemainittujen eteen levitin pari riviä keihäillä\nja jousilla varustettuja talonpoikia, niin että tuliaseemme olivat\naluksi kokonaan piilossa.\n\n\"Tuskin oli kaikki saatu järjestykseen, kun vihollinen tuli\nnäkyviin. Meidän pienen joukkomme nähdessään päästivät he sellaisen\nnaurunrähäkän, että kymmenentuhatta harakkaa ei olisi heille vertoja\nvetänyt. Antaapa heidän nyt nauraa, sanoin minä miehilleni, tuolla\nlailla se Goljatkin varmaan röhötteli kun Daavidia läheni, mutta\nDaavid-poikapa se sittenkin oli joka viimeksi nauroi.\n\n\"No niin, sitä peliään pitäen he tulla tollakoitsivat ihan nenämme\neteen ja minä olin jo antamaisillani käskyn talonpojille avata\nrivinsä, että nikhakamme saisivat sylkäistä tervetuliaisensa, mutta\nsamassa heidän päällikkönsä antoi pysähtymismerkin. He olivat jo niin\nlähellä, että huoleti saattoi kuulla tavallisen puheen. Bibikoff,\nheidän ylipäällikkönsä, joka oli puettu kalliisiin turkiksiin ja\nratsasti hopeahelyihin hankitulla hevosella, ajoi joukkonsa etupäähän\nja alkoi puhua posmittaa. Kirjurini, joka taitaa jonkun verran heidän\nkieltään ja joka oli siellä mukanani, tulkitsi minulle hänen sanansa.\nHän teki kaikenlaisia ivallisia kysymyksiä, että onko tässä koko\nSuomen sotajoukko ja mitä varten me olemme siihen tien tukkeeksi\nasettuneet. Hän oli ehdottavinaan välirauhaa, ettei verenvuodatus\nmuka kovin ylenpalttiseksi kävisi ja pyysi sen jälkeen saada juoda\nminun maljani. Hänelle tuotiin viinaa pienellä tinakannulla, jonka\nhän tyhjensi minun terveydekseni ja heitti sitten astian maahan koko\njoukkokunnan nauraa rähistessä.\n\n\"'Vastamaljasi Iivana Bibikoff!' huusin minä ja hyppäsin samalla\nhevosen selästä alas, komensin talonpojat sivulle ja siepaten palavan\nluntun laukasin yhden nikha'an häntä kohti. No, siinä ei käynyt sen\nhullummin kuin että äijä meni keskeltä miltei poikki ja mötkähti\nalas satulasta. Samalla hetkellä antoivat tulta toisetkin nikha'at\nsekä pyssymme, niin että kaikki muutkin päälliköt sekä kolme-,\nneljäkymmentä alempiarvoista kieri hangessa. Vilauksessa olin minä\njälleen hevosen selässä ja huikean sotahuudon päästäen karahutimme\nme viisikymmentä ratsumiestä kuin hurtat päälle. Odottamattomasta\nkuulatuiskusta ja päällikköjensä kaatumisesta menetti vihollisjoukko\nkaiken ällinsä ja tuossa tuokiossa olivat he sekaisin kuin\npyöräpäiset lampaat. Puolelle päivin ajoimme heitä takaa ja ainakin\npuolitoistatuhatta hakkasimme heistä maahan sekä otimme kolmesataa\nvankia. Mutta ainakin yhtä paljon he itse surmasivat toisiaan, sillä\ntakimmaiset meidän ahdistaminamme kävivät kuin hullut etummaisten\nkimppuun, jotka eivät kyllin nopeasti antaneet heille tietä. Pari\nkertaa he tosin yrittivät vastarintaa, mutta ratsumiesteni käydessä\nsen tiukemmin päälle ja suksimiesteni ahdistellessa heitä kupeilta,\nhajaantuivat he lopulta pieninä joukkokuntina joka ilmansuunnalle\nEnnen iltaa heistä oli joka sorkka hävinnyt rajan taakse. Muutamia\nvangeistani lähetin sen jälkeen niiden toisten joukkokuntien luo\nkertomaan, miten pääjoukon oli käynyt Ja siitä oli seurauksena se,\nettä huomenissa nekin olivat kääntäneet nenänsä takaisin itää kohti.\nSiinä koko lorun loppu!\"\n\n\"Loistavin voitto, mitä tässä maassa lienee koskaan voitettu!\"\nhuudahti Niilo Boije, joka silmät kiiluen oli seurannut Jöns\nMaununpojan kertomusta. \"Ajatelkaas, kuusisataaa miestä lyö pakoon\nkolmetoista tuhatta! Maljasi, veli Jöns! Tästä pitää kuninkaan saada\nnopeasti tieto.\"\n\n\"Mutta kuinka suuret olivat omat tappiosi?\" kysyi Maunu Niilonpoika.\n\n\"He, neljä kaatunutta, minkä lisäksi kymmenkunnalla ratsu miehellä\nlienee nahka sieltä täältä rikki. Mutta niiden korvaukseksi -- niin,\nlähdetäänkö tässä ryypyn välissä katsomaan sotasaalistani, jotta\nnäkisitte, etten minä tässä istu päättömiä leksottelemassa.\"\n\nHe tulivat alas linnanpihalle, jossa rekien ympärillä kuhisi\niloisesti meluavia sotamiehiä. Jöns Maununpoika ryhtyi näyttelemään\nvoittosaalistaan ja selville kävi, että hän oli viholliselta\nanastanut yhdeksänkolmatta lippua, viisisataa hevosta, parintuhannen\nmiehen asestuksen sekä parisataa kuormallista muonaa ja kaikenlaista\nmuuta tavaraa.\n\n\"Sinä olet totinen sankari, Jöns Maununpoika!\" puhkesi Niilo Boije\nsanomaan, kun he palasivat takaisin sisälle.\n\n\"Istuhan tuohon kuningastuoliin, niin kannamme sinua aluksi\njuhlakulussa ympäri huoneen\", jatkoi hän huoneeseen tultua.\n\nIloisesti remuten kantoivat he Jöns Maununpoikaa useita kertoja\nympäri huonetta. Ja sitten jatkettiin kemuja aamuun saakka. Koko\nlinnan väestö ja kaupungin porvarit viettivät sen yönseudun iloisessa\nhumussa ja kaikkien huulilla oli Jöns Maununpojan nimi.\n\nMutta ylen varovaiseksi ja epäluuloiseksi käynyt Kustaa-kuningas,\njolle voitosta toimitettiin pikainen viesti, ei ottanut sitä\nuskoakseen, vaan kirjotti Maunu Niilonpojalle narisevan kirjeen,\njossa hän väitti Jöns Maununpojan voittoa kokonaan liiotelluksi\nsekä varotti vasta päästämästä häntä omin päinsä vihollisten kanssa\nmekastamaan. Suomessa sen sijaan osattiin Jöns Maununpojalle ja\nhänen urotyölleen antaa täysi arvo ja tunnustus. Ja häntä usein\nkutsuttiinkin sen jälkeen Kivennavan Leonidaaksi, joksi Klaus\nKristerinpoika oli hänet ristinyt noissa voiton kunniaksi vietetyissä\nkemuissa.\n\n\n\n\nPäivätyön päättyessä\n\n\nKun Kustaa Vaasan lähettämät rauhanhierojat, paluumatkallaan\nMoskovasta, olivat lähteneet liikkeelle Gorankylästä, nukahti piispa\nAgricola reessään ja näki seuraavanlaisen unen:\n\nHän oli olevinaan hento poikanen ja souti yksinään isänsä suurta\nvenettä, joka oli puolillaan kaloja. Joka suunnalta nousi synkkiä\npilviä, myrsky tohisi ja meri kävi korkeana. Veneeseen alkoi\nvirrata vettä ja soutaminen kävi yhä työläämmäksi Kalat rupesivat\nsätkyttelemään ja puikkelehtivat vedessä hänen jalkojensa ympärillä.\nVene vajosi yhä syvempään, kuoleman tuska ahdisti hänen rintaansa\nja voimiensa takaa kiskoi hän airoista. Ilma synkkeni hänen\nympärillään ja sitten tuli pitkin kuohuvia aaltoja ulvoen ja meuruten\ntuulenpyörre, joka tempasi uppoavan veneen ja heitti sen pauhinalla\nrantakalliolle.\n\nHuudahtaen heräsi piispa unestaan ja silmiään räpytellen katseli\nkummeksien ympärilleen. Pitkä matkareki keinahteli kevättalven\nnietoksissa ja hänen rinnallaan istui turkkeihinsa kääriytyneenä\narkkipiispa Laurentius. Heidän edellään ajoi valtaneuvos Steen\nLejonhufvud ja perässä seurasi kolmas reki, jonka parihevoset\nhuokuivat heidän päittensä yli väkevätä kaura-appeen tuoksua.\n\nAgricola tunsi ruumiinsa hikiseksi ja raukeaksi sekä päätään\nomituisesti pyörryttävän.\n\n\"Jumala yksin tietää, pääsenkö minä tältä taipaleelta enää elävänä\nkotiin\", virkkoi hän arkkipiispalle, joka hänen huudahduksensa\njohdosta oli kääntynyt puolittain häntä kohti.\n\n\"Mutta mistä juuri tällä hetkellä sellaiset aavistukset?\" kysyi\njälkimmäinen huolestuneena.\n\n\"Tunnen itseni sairaaksi ja tiedän, ettei minun ole suotu siitä\nparantua\", vastasi Agricola. \"Mutta tapahtukoon Jumalan tahto.\"\n\nSitten kertoi hän arkkipiispalle unensa ja kuinka hän elämänsä\nvarrella oli kahdesti ennen nähnyt saman unen ja kummallakin\nkertaa vaarallisesti sairastunut. Ensi kerran se oli tapahtunut\nWittenbergissä ja sen jälkeen Turussa, hänen ollessaan koulurehtorina\nja lopettaessaan raamatunsuomennosta.\n\nAgricola vetäytyi jälleen turkinkauluksensa suojaan ja vaipui omiin\najatuksiinsa.\n\nTämä oli ainoa kerta, jolloin hänen oli täytynyt ottaa osaa\nvaltiollisiin toimiin, ja se oli avannut hänelle tärkeitä näköaloja.\nItäinen naapurimaa oli hänen mielessään tähän saakka kuvastunut\nhämäränä raakalaisalueena, josta ei kannattanut suuria välittää.\nSieltä oli kyllä tuon tuostakin vuosisatojen kuluessa tehty\nhävitysretkiä hänen isänmaahansa, mutta ne oli aina verrattain\nhelposti lyöty takaisin ja saatu sitten elää rauhassa. Ne olivat\nloiskahtaneet kuin hyökyaallot kalliota vasten ja sitten särkyneenä\nhajonneet takaisin äärettömille ulapoilleen eikä niistä oltu sen\nenempää piitattu Mutta tällä matkallaan hän oli tullut huomaamaan,\nettä täällä oli syntymässä ja lujittumassa mahtava valtakunta. Se\noli vasta päässyt tatarien ikeestä ja kokoontui nyt oman ruhtinaansa\nvaltikan alle.\n\nKuinka suuresti tämä lukuisa kansa erosikaan hänen omastaan ja\nyleensä kaikista lännen kansoista. Eikä ainoastaan kielen puolesta.\nSillä olihan ruotsalaisilla kokonaan eri kieli, mutta silti he olivat\nsuomalaisille täysiä hengenheimolaisia ja veljiä. Mutta täällä oli\nvieraan kielen lisäksi toinen uskonto, toiset tavat -- niin, kansan\nsielu kokonaisuudessaan oli toinen.\n\nNäiden vastakohtien valossa hän niin selvästi tajusi, mikä vaara\ntäältä idästä päin tuli alati hänen isänmaataan uhkaamaan. Ja tästä\npuolin paljon pelottavampana kuin ennen. Tulisiko halla kokonaan\nturmelemaan sen työn, jota hän Wittenbergistä palattuaan oli\nkansansa valistamiseksi ja kohottamiseksi uupumatta tehnyt? kysyi\nhän itseltään. Tuntien tarvetta antautua jälleen sananvaihtoon\nesimiehensä kanssa virkkoi hän tähän kääntyen:\n\n\"Minä pelkään, että meitä, ja ennen kaikkea Suomea, tulee täältäpäin\nuhkaamaan entistä suurempi vaara.\"\n\nArkkipiispa käänsi häntä kohti avuttomat ja pelästyneet vanhan miehen\nkasvonsa ja lausui:\n\n\"Niin, niin, Jumala varjelkoon meitä näistä moskovalaisista! Me\nruotsalaiset kuitenkin kaikeksi onneksi asumme heistä tarpeeksi\netäällä ja lisäksi on meri välillämme.\"\n\nHän vetäytyi takaisin matkaturkkinsa sisään kuin piiloutuakseen\nkaikilta idän vaaroilta.\n\nAgricola tunsi tällä hetkellä entistä selvemmin, kuinka yksinään hän\nja koko hänen kansansa lopultakin seisoi kohtalonsa edessä. Vasta\npäätetyssä sodassa oli kuningas jättänyt suomalaiset omin neuvoinsa\nselviämään vihollisesta, ja sen he olivat tehneetkin. Ja ilman hänen,\nAgricolan, ponnistuksia olisi rauhansopimuskin saanut Suomelle paljon\nepäedullisemman muodon.\n\nIlta pimeni hiljalleen ja he yöpyivät muutamaan pieneen kyläpahaseen.\nKun he olivat astuneet sisälle kylänvanhimman taloon, tunsi Agricola\nsairauden herkistämine aistimineen tänään entistä voimakkaammin\nsen tökötistä, öljystä, likaisuudesta ja monesta muusta seikasta\naiheutuneen hajun, joka on niin ominaista kaikelle venäläiselle.\nTällä kertaa vaikutti se häneen erikoisen ärsyttävästi ja koti-ikävää\nkiihdyttävästi.\n\nJa nuo ristinmerkkejä tekevät ja pyhäinkuvia kumartelevat ihmiset\nsitten? Kuinka hän ikävöikään jo niiden keskeltä omien kansalaistensa\npariin! Ne olivat kyllä vierasvaraisia ja nuolevan kohteliaita,\nmutta luottaa heihin ei voinut ollenkaan. Matkansa alussa he olivat\ntulleet sen kalliisti kokemaan. Heitä oli petetty monella tavoin ja\nvarastettu missä ikinä siihen tilaisuutta tarjoutui. Varasteleminen,\npettäminen ja valehteleminen näytti täällä olevan niin yleistä, ettei\nniitä tunnuttu pitävän edes minään paheinakaan. Ne miltei kuuluivat\nheidän uskontoonsa.\n\nEntä heidän hallitsijansa? _Talis rex, qualis grex!_ oli\nAgricola heidän Moskovassa ollessaan erään kerran tuskastuneena\nlausunut Lejonhufvudille, kun he palasivat suuriruhtinaan luota\nrauhanneuvotteluista. Kuinka tavattoman tukalaa hänen kanssaan\nolikaan ollut neuvotella! Milloin oli hän ollut mitä mukautuvin\nja suopein, pelkkää hunajaa ja päiväpaistetta koko mies, milloin\ntaas oikullinen ja juonitteleva kuin hemmoteltu naikkonen. Toisin\nvuoroin hän oli taas yhtäkkiä ja odottamatta joutunut silmittömän\nraivon valtaan. Heidän oli täytynyt oppia kokonaan uusi menettely\nasiansa ajamiseksi, sillä rauhanneuvotteluissa ei täsmällisillä\nkeskusteluilla päästy mihinkään. Se oli ollut yhtä piilosilla-oloa,\ntosiasiain sotkemista ja mahdotonta tinkimistä. He olivat tulleet\ntarpeeksi asti huomaamaan, että totuus ja sanassaan pysyminen\nolivat täällä ylhäisimmillekin yhtä köykäisiä asioita kuin liassa\nja pimeydessä eläville maakylien mushikoille. Täällä oli kaikki\nomituisen venyvää ja niljakasta.\n\nAlussa tuo venäläisen elämän leveys, pehmeä mukautuvaisuus ja\nhuoleton antaa-mennä-vain-ominaisuus oli heitä uutuudellaan\nviehättänyt. Mutta pian heidän silmänsä olivat auenneet ja he olivat\nalkaneet katsella sitä kokonaan toiselta kannalta. Ja silloin kotimaa\nja kotimaan olot olivat ikäänkuin kirkastuneet heidän silmissään.\n\n\"Eikö rehellisyys sekä lujuus sanoissa ja lupauksissa ole\nvaltiotaidon ensimäisiä ehtoja?\" kysyi Agricola heidän illastaessaan.\n\n\"On, epäilemättä\", vastasi Lejonhufvud.\n\n\"Kuinka tärkeinä pitivät esimerkiksi roomalaiset näitä hyveitä ja\nsiksipä heidän valtiorakennuksestaan syntyikin niin luja\", jatkoi\nAgricola.\n\nTähän virkkoi arkkipiispa:\n\n\"Hm, näissä moskovalaisissa ei juuri voi ajatella olevan sellaisia\nmiehiä kuin esimerkiksi konsuli Regulus, jonka karthagolaiset\nlähettivät Roomaan taivuttamaan kansalaisiaan rauhaan, kun hän ensin\nkunniasanallaan oli luvannut palata takaisin vankeuteensa. Hän tuli\nRoomaan ja yllytti siellä päinvastoin jatkamaan sotaa ja vaikka\nhän tämän johdosta tiesikin Karthagossa saavansa kärsiä kamalan\nkidutuskuoleman, palasi hän sinne kuitenkin uskollisena sanalleen.\"\n\n\"Niin, sellaista esiintymistä moskovalaisten puolelta meidän on\ntodella vaikea kuvitella, mikäli heitä tällä matkalla olemme oppineet\ntuntemaan\", virkkoi Lejonhufvud. \"Kun meillä ja muissa läntisissä\nmaissa kaikki on rakennettu roomalaiselle pohjalle, ovat he kokonaan\nsen ulkopuolella. Siitä kai, lukuunottamatta heidän omituista\nluonnettaan, johtuu se suuri juopa, mikä on meidän ja heidän välillä.\"\n\n\"Jos siis rehellisyys on se pohja, jolle valtio voidaan pysyväisesti\nrakentaa\", jatkoi Agricola äskeistä ajatustaan \"niin eikö silloin\nvaltakunta, joka rakennetaan valheille ja petoksille, ole tuomittu\nennen pitkää luhistumaan kokoon?\"\n\nKaikki käsittivät, mitä hän sanoillaan tarkotti ja hetken kuluttua\nlausui Lejonhufvud varoen:\n\n\"Mutta joka tapauksessa meillä on syy olla varuillamme moskovalaisia\nvastaan. Tämä on kovin laaja ja hedelmällinen maa... ja väkirikas. He\nlisääntyvät kuin sienet.\"\n\n\"Sienet tosiaankin!\" virkahti lähetyskunnan sihteeri, Olavi\nLaurinpoika. \"Minä puolestani vertaisin heitä myöskin sammaleeseen,\njoka tiheänä ja matalana hiipii viljelyksen äärillä, tahtoen\nvallottaa koko maailman ja muuttaa viljelykset jälleen metsäksi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOltiin jälleen matkalla ja matkapeitteihinsä huolellisesti\nkääriytyneenä istui Agricola arkkipiispan rinnalla reen perässä. Hän\noli tuskin ollenkaan saanut yöllä unta ja tunsi itsensä sairaammaksi\nkuin eilen. Tuntematta mitään halua keskusteluun vastaili hän\nyksikantaan kieltäen tai myöntäen arkkipiispan jutteluihin, kunnes\ntämä jätti hänet kokonaan rauhaan. Saiko hänen isänmaansa sekä\nsen alulle pantu viljelys rauhassa tältä idän raakalaisuudelta\nkehittyä edelleen, se oli se kysymys, jonka ympärillä hänen\nkuumeiset ajatuksensa yhä pyörivät. Hän oli täysin vakuutettu\nsiitä, mitä hän illalla oli sanonut, että tämä suuri valtakunta\ntulisi kerran romahtamaan omaan siveelliseen mahdottomuuteensa.\nMutta vuosisadat eivät ole pitkiä historiallisessa kehityksessä\nja useinhan sai pahakin Jumalan erityisiä tarkotuksia varten\nviivähtää maailmassa pitempään kuin mitä ihmissilmälle nähden\noli suotavaa. Joka tapauksessa saattoi täältä päin uhkaava vaara\nhäälyä vielä, vuosisatoja Suomen yllä. Kun hän ajatteli, että ne\ntokeet, jotka hänen ja toisten lähettilästen ponnistuksilla oli\nvasta saatu pystytetyksi Venäjää vastaan, jälleen murtuisivat --\nminkä venäläisten ominaisuuksia muistaen saattoi odottaa milloin\nhyvänsä tapahtuvan -- ja kaikki se raakuus, juoppous, vääryys, lika\nja pimeys, jota täällä kaikkialla kohtasi, alkaisi sakeana virtana\npainua Suomeen, niin häntä puistatti kuin horkassa. Miten kävisi\nsilloin Suomen kansan ja hänen oman elämäntyönsä, joka vasta oli\nehtinyt hennolle oraalle? Ne tallattaisiin maahan ja häviäisivät\nsiihen pimeyteen, joka leviäisi yli maan!\n\n\"Herra, auta minua epäuskon suosta!\" vaikeroi hän hiljaa, tuntiessaan\ntaas joutuneensa sellaiseen mielentilaan, jolloin elämä kaikkine\npuuhineen ja ponnistuksineen näytti turhalta ja järjettömältä, vain\nsokeiden sattumain sekamelskalta. Itsensä ja oman kansansa tunsi hän\nniin vähäiseksi ja yksinäiseksi tämän kaaoksen keskellä. Yhtä vähän\nkuin tuo arkkipiispa, joka puolinukuksissa istui hänen rinnallaan,\nkykeni häntä auttamaan sairaudessa ja sielunhädässä, yhtä vähän\nsaattoi tai tahtoi arkkipiispan kansa hädässä auttaa hänen kansaansa.\n\"Auttakoot suomalaiset itseään!\" oli kuningas viimeisen sodan aikana\nlausunut -- sama kuningas, joka vähää ennen oli Ruotsin tarpeihin\nanastanut kirkkojen kalleudet Suomesta. Yksin oli suomalaisten\nseisottava tai kaaduttava -- yksin, Jumala vain turvanaan. Mutta\nmihin oli Jumala kätkenyt kasvonsa, kun hän ei saanut vastausta\navunhuutoonsa? Oliko hän ainiaaksi kääntänyt kasvonsa hänestä ja\nhänen kansastaan?\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlta alkoi jälleen hämärtää ja sen mukana rupesi satamaan märkää\nlumiräntää. Agricolaa puistattivat vuoroin kylmän, vuoroin kuuman\nväreet ja aika-ajoin vaipui hän houretilaan, jolloin kaikenlaiset\nkirjavat kuvat eletystä elämästä häilyivät silmien edessä. Milloin\nhän nuorena teininä kamppaili Donatuksen latinan kieliopin kanssa,\nmilloin väitteli vanhojen, katolilaisuuteen juurtuneiden pappien\nkanssa. Nyt hän on taas Wittenbergissä ja istuu itse Lutherin\npöydässä päivällistä syömässä. Hänen rinnallaan istuu Melanchton\nja vastapäätä on muuan pitkäkaulainen böhmiläinen ylioppilas. Itse\nsuuri reformaattori istuu pöydän päässä ja Katharina-rouva ankarine\npiirteineen ja hiukan vinoine silmineen tarjoilee perheenäidin\nhuolekkuudella ruokiaan. Luther puhuu tällä kertaa yksilöiden ja\nkansojen kasvatuksesta, pöytävierasten tarkkaavasti kuunnellessa.\n\"Aivan samoin kansoja, joilla on suuri tulevaisuus edessään,\nvalmistetaan siihen tuskallisen kasvatuksen ja kurin kautta\", puhuu\nhän. \"Sellaisen on aina aikanansa elettävä suuressa ahdingossa ja\ntaisteltava onnettomuuksia ja vaaroja vastaan.\"\n\nKuinka nuo sanat löytävätkään vastakaikua hänessä, Agricolassa. Ne\novat juuri kuin hänelle ja hänen kansalleen puhutut. Hän lämpenee ja\ninnostuu ja havahtuu samassa todellisuuteen.\n\nRäntää tippui vasten hänen kasvojaan, hän hieroi kuumaa otsaansa\nja koetti ponnistaa ajatuksiaan, tajutakseen missä hän oli ja\nmitä hän vasta oli kuullut. Niin, niin, sehän oli Wittenbergissä\nLutherin pöydässä eräänä sunnuntaina... ja nyt sai hän kiinni niistä\nsanoistakin, joita reformaattori oli puhunut. Ja omituista, kuinka ne\nnytkin kykenivät vaikuttamaan häneen virkistävästi ja lohduttavasti,\naivankuin ne olisi juuri ikään todellisuudessa hänelle lausuttu.\nVaikka pahoinvointi olikin yltymässä, tunsi hän kuitenkin mielialansa\nkeveämmäksi.\n\n\"Kansaa, jolla on suuri tulevaisuus edessään, valmistetaan siihen\nankaran kasvatuksen ja kurin kautta\", toisti hän itsekseen suuren\nopettajansa sanoja, \"se on sanottu juuri minun kansalleni.\"\n\n\"Mitä lausuit, veljeni?\" kysyi arkkipiispa, joka puheen hyminää\nkuullessaan havahtui omista ajatuksistaan ja kääntyi matkatoverinsa\npuoleen.\n\nAgricola toisti hänelle Lutherin sanat ilman mitään selityksiä.\n\n\"Niin, niin, epäilemättä se niin on\", hymähteli arkkipiispa,\nihmetellen itsekseen, mitä varten Agricola juuri tällä hetkellä noita\nsanoja muisteli.\n\nPimeässä saapuivat he majapaikkaan. Agricolaa täytyi kahden hengen\ntaluttaa sisälle, sillä hän tunsi itsensä jo siksi heikoksi.\nRiisuttuaan ja makuutilalle päästyään pyysi hän arkkipiispaa antamaan\nherranehtoollista, sanoen tuntevansa lopun olevan lähellä.\n\nSuurimman osan yötä pysyi hän täydellä tajullaan, mutta unta hän\nei saanut. Toisten matkatoverien nukkuessa lepäsi hän himmeässä\nkynttilänvalossa avoimin silmin ja ajatteli haikein mielin, että\nhänen nyt jo täytyi poistua työmaaltaan ja jättää kaikki niin\nkeskeneräiseksi. Mutta omaksi ja kansani parhaaksi se on, vaikka minä\nen sitä tällä haavaa kykenekään käsittämään, myönsi hän itselleen\nnöyrästi.\n\nSitten alkoi hän muistella, kuinka hän kerran Wittenbergissä\ntovereineen oli elatuksen puutteesta ollut syvän epätoivon\nvallassa, mutta kuinka hän oli siitä vapautunut niin pian kun\nhänen sisäiselle katseelleen oli selvinnyt oma kutsumuksensa sekä\njumalallinen johto hänen siihenastisessa elämässään. Niin saa toi\nhän taas tällä hetkellä nähdä jumalallisen johdon viisautta ja\ntarkotuksenmukaisuutta myöskin kansansa vaiheissa. Aivankuin Israelin\nkansan muinoin oli Jumala johdattanut suomalaiset kaukaa Aasian\npimennoista ja osottanut heille oman erikoisen maan, jossa he olivat\npäässeet lännestä tulevan kristinopin ja valistuksen yhteyteen. Ja\nkuinka viisaasti asiat siinäkin suhteessa olivat järjestyneet, että\nnoista kahdesta veljesheimosta karjalaiset olivat asettuneet juuri\nidän puolelle ja hämäläiset taas lännen puolelle. Jos järjestys olisi\nollut päinvastainen, niin heitä erikoisena kansana tuskin olisi enää\nolemassakaan. Herkät ja mukautuvat karjalaiset olisivat lännessä\nhelposti ruotsalaistuneet ja jäykkien hämäläisten ollessa rajakkain\nvenäläisten kanssa olisi kitka näiden välillä käynyt niin suureksi,\nettä verinen sota ei olisi lakannut, ennenkuin hämäläiset paljon\nvähälukuisempina olisivat hävinneet maan pinnalta. Mutta nyt olikin\nruotsalaista lujuutta vastaan asettunut hämäläinen jäykkyys, samalla\nkuin karjalainen luonne idän puolella esti rotukitkaa kovin tulen\naraksi käymästä.\n\nOmituista, ettei hän tuota seikkaa ollut ennen tullut juuri tässä\nvalossa huomanneeksi tai ajatelleeksi. Siinäkin näkyi niin selvästi\nJumalan viisas ja suomalaisten parasta tähtäävä johdatus. Kaikessa\nnäki hän taas niin selvän tarkotuksen, että suomalaiset, asetettuina\nasumaan kahden itseään lukuisamman ja tuiki erilaisen kansan\nväliin sekä maahan, joka oli juuri kuin heitä varten muodostettu,\noli määrätty säilymään, kasvamaan ja kehittymään omaa erikoista\ntarkotusperäänsä varten. Sitä edistämään hänetkin oli työhön kutsuttu\nja tyytyväisenä saattoi hän nyt poistua työmaaltaan, kun hänellä\nkerran oli vakaumus, ettei hän ollut hukkaan työtä tehnyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamun lähetessä yltyi sairaus ja hetkittäisin vaipui Agricola jälleen\nhourioon. Hän ei itse tiennyt mitään siitä, kun hänet puetettiin ja\nautettiin rekeen. Vasta matkan alussa heräsi hän hetkeksi täyteen\ntajuntaan sekä tiedusteli, joko pian ehditään Suomen rajojen sisälle\nKun arkkipiispa ilmotti heidän kerkiävän jo puolenpäivän tienoissa\nrajalle, lausui hän tyytyväisyytensä siitä, ettei hänen vieraalla\nmaalla tarvinnut elämästä erota. Kohta sen jälkeen vaipui hän\nhorrosmaiseen uneen, josta hän vasta illan suussa havahtui.\n\nMenomatkalla oli hän kerran Suomen ja Venäjän naapuruutta\najatellessaan verrannut itseään puutarhuriin, jonka tuli\nkasvipenkkejään hoitaa äärettömän, hallaisen metsän reunassa. Nyt\npalautui se unikuvana jälleen hänen mieleensä. Rikkaruohoja kitkien,\nharvennellen, kastellen ja vakoja puhdistellen hääri hän pienessä\nkasvitarhassa, joka oli ihan suuren ja pimeän erämaan reunassa.\nSieltä kuului lakkaamatta hiipimistä ja tassuttelemista sekä väliin\nmurinata ja kiljuntaa. Pensasten välistä kiilui verenhimoisia silmiä\nja välähteli teräviä hammasrivejä. Yhä pahemmin ahdisti pelko ja\nepätoivo hänen mieltään ja lopuksi istuutui hän kivelle kasvitarhan\nlaitaan sekä alkoi ääneensä napista taivaan herraa vastaan, joka ei\nollut edes pientä virtaa asettanut hänen kasvitarhansa ja erämaan\nvälille. Silloin risahtelivat oksat ja joukko petoja karkasi hänen\nsaralleen. Tuskan vallassa painoi hän kasvonsa käsiin ja kuuli,\nkuinka hauraat kaalinpäät rusentuivat petojen jaloissa. Mutta silloin\nkuului pelottava jyräys taivaalta ja kun hän säikähtyneenä nosti\nsilmänsä, oli keskelle taivasta auennut kuin akkuna, jossa näkyi\nsuuret ja kirkkaudesta paistavat kasvot vihasta salamoivin silmin,\nsamalla kun metallin kirkas, luita ja ytimiä vavisuttava ääni huusi:\n\"Älkää tallatko minun kasvimaatani!\" Nurinniskoin loikkasivat\nsilloin pedot takaisin metsään, joka kävi äänettömäksi kuin hauta.\nMutta uudestaan jyrähtäen sulkeusi akkuna taivaalla ja vavisten\najatellessaan, että se oli totisesti isä, jota eivät ole nähneet muut\nkuin poika, havahtui Agricola unestaan.\n\nIlta oli alkanut jälleen hämärtää ja sää oli kuivan sees.\nSilmiään räpytellen veti Agricola keuhkonsa ilmaa täyteen ja unen\nvaikutelmista täysin toinnuttuaan virkkoi arkkipiispalle:\n\n\"Tunnen ilmasta, että olemme jo Suomessa.\"\n\n\"Niin olemme\", vastasi arkkipiispa ilostuneena, kuullessaan sairaan\nmatkatoverinsa äänen. \"Mutta onpas sinulla, veljeni, tarkka vainu,\nkun tunnet isänmaasi ilmankin.\"\n\n\"Kuinkas minä en tuntisi sitä, jota olen syntymästäni saakka\nhengittänyt. Jumalan kiitos, että olemme kotona! Ja tuolla on\nmerikin, rakas Suomenlahteni!\"\n\nVasemmalla laajeni luminen ulappa silmän kantamattomiin, yhtyen\netäisyydessä teräksen värisen iltataivaan kanssa. Rajajoen suulta\naikain he olivat ajaneet pitkin merenrannikkoa kulkevaa talvitietä,\njonka Viipurissa liikkuvat novgorodilaiset kauppiaat olivat\nmuodostaneet.\n\n\"Jumalan kiitos!\" lausui Agricola vielä kerran ja vaipui jälleen\npitkälleen reen perään, sillä raikas ilma ja tuo lyhyt keskustelu\nuuvuttivat häntä kovin. Hän ummisti silmänsä ja muisteli omituista\nuntaan.\n\nNiin, se oli ainoastaan unta, mutta sittekin terveellinen muistutus\nhänelle, joka oli hetkisen uskaltanut epäillä Jumalan johdatusta. Nyt\nhän ei sitä enää tehnyt, vaan oli vakuutettu kansansa tulevaisuudesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMeren ulapalla näkyi vielä pakenevan päivän kajastus, kun matkue\nsaapui Kyrönniemelle ja pysähtyi ensimäisen talon pihalle. Kun muut\nolivat nousseet reestä, lausui Agricola Olavi Laurinpojalle, joka oli\ntullut hänen vointiaan tiedustamaan:\n\n\"Auttakaahan minua sisälle, että saan nähdä vielä kansalaisiani ja\nkuulla suomenkieltä.\"\n\nHän teki liikkeen kohotakseen reestä, mutta silloin hänen sisällään\njotakin ikäänkuin ratkesi ja hervotonna vaipui hän entiseen\nasentoonsa. Nähdessään hänen liikuttavan huuliaan kumartui Olavi\nLaurinpoika aivan lähelle ja kuuli hänen kuiskaavan:\n\n\"Jumala siunatkoon ja varjelkoon kansaani!\"\n\n\"Herra piispa, minä autan teidät ylös reestä\", virkkoi Olavi\nLaurinpoika hätääntyneenä ja työntäen toisen kätensä hartiain\ntaakse koetti nostaa hänet ylös. Mutta piispa jäi aivan hervotonna\nhänen käsivarrelleen ja pää painui varattomasti taaksepäin. Olavi\nLaurinpojan piirteet häipyivät hänen silmistään, mutta sijalle\nilmestyi samalla toinen henkilö. Se oli puoleksi niinkuin Kristus\nja puoleksi se vanha lempeäkatseinen munkki, joka sauva kädessä\nja virsut jalassa eräänä kesäpäivänä kauan sitten oli ilmestynyt\nhänen syntymäkotinsa pihalle ja saanut hänen isänsä taivutetuksi\nlähettämään hänet kouluun. Se tarttui häntä hellästi kädestä ja\nlausuen: \"katso!\" viittasi sauvallaan etäisyyteen. Ja leimauksena\naukenivat silloin vuosisadat ja hän sai silmätä kauas siihen aikaan,\njolloin hänen kansansa suuresti lisääntyneenä, yksimielisenä, vapaana\nja valistuneena asui isiensä maata sillä henkisellä perustalla,\nminkä hän oli sille luonut. Näky hävisi samassa, mutta hän tunsi\nKristus-munkin ohjaavan itseään kädestä ja sydämessään suloinen\ntyytymys sekä omituisten sävelten soidessa korvissaan keinui hän pois\näärettömyyksien ulapalle...\n\nToiset matkueen jäsenet olivat tällä välin kerääntyneet reen\nympärille ja tallin luota läheni lyhty kädessä talon isäntä.\n\n\"Hän on varmaankin jo jättänyt tämän elämän\", lausui Olavi\nLaurinpoika.\n\nKun isäntä valaisi lyhdyllään rekeä, kumartuivat kaikki piispan\npuoleen, joka silmät ummistettuina lepäsi sijallaan, pää\nkallistuneena toisen olkapään varaan. Hänen kasvoilleen oli jäänyt se\nonnellinen hymy, jonka hänen viimeinen näkynsä elämästä erotessa oli\nniille loihtinut.\n\n\n\n\nLuopioita\n\n\nKollegion pienen sairashuoneen ikkuna oli hiukan raollaan ja\nsiitä tuulahti sisälle raikas kevätilma. Nähtävästi vaikutti\nse virkistävästi huoneen ainoaan potilaaseen, joka oli noin\nviidenkolmatta vuotias kaunismuotoinen nuorukainen. Hän lakkasi\nhourimasta ja rynnistelemästä, maaten levollisesti ja tirkistellen\nkuumeesta kiiltävin silmin vastapäisellä seinällä riippuvaa\nristiinnaulitun kuvaa.\n\nHänen hoitajansa, vielä nuorempi jesuittaveli, otti kirjan käteensä,\nsilmäsi sairasta ja ettei etäisenä kohuna kuuluva \"ikuisen kaupungin\"\nmelu häiritsisi hänen lukemistaan, siirsi hän pyöreäruutuisen\nikkunan kiinnemmäs. Sen tehtyään istui hän lavitsalle seinänviereen\nja syventyi tutkimaan \"Pyhimysten kukkasia\", jotka sata vuotta\naikaisemmin olivat veljeskunnan perustajan, Ignatius Loyolan,\nelämässä saaneet aikaan niin ihmeellisen käänteen. Mutta tuskin oli\nhän pari lausetta ehtinyt lukea, kun sairas keskeytti hänet lausuen\nkovalla äänellä:\n\n_\"Magna est distantia inter Romam et Finlandiam... Illa me habet,\nhanc desidero.\"_ [Pitkälti on Roomasta Suomeen... Edellisessä olen,\njälkimäistä ikävöin.]\n\nHoitajaveli katsahti ällistyneenä sairaaseen, luullen nuo\nsanat hänelle tarkotetuiksi. Mutta sairaan kasvot olivat taas\narveluttavasti tulehtuneet ja sekavasti tirkisteli hän eteensä.\nOjentaen molemmat kätensä jatkoi hän läähättäen:\n\n_\"O Clara, Clara, mea pulcherrima et carissima Clara! Plenus est\nanimus meus te videndi, O Clara, virgo benedicta!\"_ [Oi, Klaara,\nKlaara, kaunein ja rakkahin Klaarani, sydämeni halajaa nähdä sinua,\nsinä siunattu neito!]\n\nHoitajaveli, joka oli yrittänyt lukemistaan jatkamaan, höristi\nkorviaan. Mutta sairas jatkoi hetken kuluttua suomeksi ja melkein\nhuutamalla:\n\n\"Tahdon nauttia sinun lempesi suloutta, vaikka koko pyhimysten joukko\nminua siitä kieltäisi. Tahdon salaa sinua syleillä, jollei minun\nsallita julkisesti sinua vaimokseni sanoa.\"\n\nHoitajaveljen kasvot ilmaisivat pettymystä ja viekkaasti kysyi hän:\n\n_\"Quid dicis? Cur non latine loqueris?\"_ [Mitä sanot? Mikset puhu\nlatinaa?]\n\nJa aivankuin uteliasta kaitsijaansa totellen jatkoi sairas puoleksi\nlaulavalla äänellä:\n\n    \"Jam, dulcis amica, venito,\n    quam sicut cor meum diligo.\n    Intra cubiculum meum\n    ornamentis cunctis onustum.\n    -- -- -- -- --\n    Sine te non potero vivere;\n    jam decet amorem perficere.\"\n\n    [Jo tulen, armas ystäväni,\n    sa jota lemmin kuin omaa sydäntäni.\n    Käy sisään makuukammiooni,\n    jonka monet koristukset täyttävät.\n    -- -- -- -- --\n    Ilman sinua en voi elää:\n    on jo aika tehdä tosi lemmestämme.]\n\nSairas kavahti nyt istumaan, nauroi hurjasti ja alkoi juopuneen\näänellä hoilottaa:\n\n    \"Magis quam ecclesiam\n    diligo tabernam,\n    ipsam nullo tempore\n    sprevi neque spernam.\"\n\n    [Enemmän kuin kirkkoa\n    rakastan kapakkaa;\n    sitä en ole koskaan\n    halveksinut enkä halveksi.]\n\nHoitajaveli pudotti kirjan lattiaan ja nousi kauhistuneena ylös.\n\n_\"Sile, impie!\"_ [Vaikene, jumalaton!] -- huudahti hän ja teki\nristinmerkin.\n\nMutta kun sairas nauroi, huitoi käsillään ja jatkoi renkutustaan,\npakeni nuori jesuitta huoneesta. Hetken kuluttua hän kumminkin palasi\nmukanaan vanhempi veli. Yhdessä laskivat he hänet pitkälleen ja\nvanhempi ryhtyi suonta lyömään, nuoremman hillitessä sairasta.\n\nVerenlasku tyynnytti potilasta ja kun hän vielä oli saanut\nvirvotusjuomaa sekä kääreen päähänsä, ummisti hän raukeana silmänsä\nja alkoi tasaisemmin hengittää.\n\nSilmät pyöreinä kertoi nyt nuorempi kuiskaten, mitä sairas oli\npuhunut, ja hetkisen tätä ääneti ja huulet supussa silmäiltyään sanoi\nvanhempi:\n\n_\"Aliquid heretici in eo, neque mirabile, quod filius episcopi\nlutherani. Ora pro eo.\"_ [Hänessä on vielä jonkun verran\nkerettiläistä eikä kummakaan kun hän on lutherilaisen piispan poika.\nRukoile hänen puolestaan.]\n\nSen sanottuaan jätti hän huoneen. Yksin sairaan kanssa jäätyään teki\nnuorempi ristinmerkin ja alkoi rukouskirjasta valittavalla äänellä\nlukea:\n\n_\"Domine, ne in furore tuo arguas me...\"_ [Herra, elä soimaa minua\nvihassas...]\n\nLuettuaan psalmin loppuun sekä kolmasti pater nosterin, teki hän\nristinmerkin sairaan yli ja lähti huoneesta.\n\nKun hän illalla palasi kynttilä kädessä, nukkui sairas vielä, mutta\nheräsi kun valo sattui silmiin. Kuume näytti jättäneen hänet, sillä\nhänen katseensa oli selkeä. Hoitajaveli ojensi hänelle kirjeen, jonka\nhän oli tuonut mukanaan. Sen kuoressa oli osote:\n\n_\"Reverendissio D:no Erico Ericio juniori de Sorola, Unico et\ncarissimo filio etc. Roma, in Collegio germanico.\"_\n\n       *       *       *       *       *\n\nEerik Eerikinpoika Sorolainen nuorempi oli nykyään noin\nviidenkolmatta vuotias. Käytyään Turun koulun oli hän oleskellut\njonkun aikaa Vesteroosissa tätinsä luona, joutuen lemmensuhteisiin\norpanansa Klaaran kanssa, sekä matkustanut sitten isänsä toivomusten\nmukaan ja rahoilla runsaasti varustettuna Saksaan, missä hänen\ntuli Rostockin ja Wittenbergin yliopistoissa jatkaa opintojaan.\nMutta elämä näissä lutherilaisuuden päämajoissa oli jo kangistunut\northodoxian kaavoihin ja professorien ärtyneet kiistat siitä,\nolivatko hyvättyöt ihmisen autuudelle vahingollisia vai edullisia\nja tuliko ehtoollisessa uskovaisen osaksi Kristuksen totinen\nruumis ja veri vaiko ainoastaan hänestä virtaava hengellinen\nvoima, kuten salakalvinistit väittivät, eivät voineet kauan nuorta\nSorolaista kiinnittää. Hän jätti Rostockin ja Wittenbergin kuivat\npergamenttiukot toistensa tukkaa vanuttamaan ja lähti miekka vyöllä\nsekä aatelisjunkkarin samettijakkuun puettuna ratsastamaan kohti\niloista Puolaa, jossa nuoren Sigismund kuninkaan ympärillä oli paljon\nmuitakin suomalaisia ja ruotsalaisia ja joka kauniille, nautintoja\nrakastavalle, kunnianhimoiselle ja lahjakkaalle nuorukaiselle oli\npaljon otollisempi oleskelupaikka. Vaikka hänen isänsä, Eerik piispa,\nei ollutkaan mikään tunnustettu aatelismies, esiintyi nuori Eerik,\njoka oli kiihkeä aristokraatti, ulkomailla aatelisena, sillä hän\nväitti esi-isäinsä olleen unkarilaisia ritareita ja linnanpäälliköitä\nsekä iso-isänsä sedän, erään Petrus Brandinuksen, Kaarle viidennen\naikana kaatuneen taistelussa turkkilaisia vastaan.\n\nKrakovan iloinen ja kirjava elämä aukaisi hänen eteensä\nmahdollisuudet kaikkeen siihen, mitä hän poikavuosinaan oli uneksinut\nja haaveillut. Täällä viivähti vielä kuin häipyvänä kangastuksena\nkeskiaikainen ritarielämä aseleikkeineen ja naisenpalveluksineen,\nja täällä oli myöskin toinen keskiajan laitos, uskonpuhdistuksen\niskusta uudelleen elpynyt katolinen kirkko paavillisine\nlegaatteineen, munkkeineen ja prelaatteineen loistavasti edustettuna.\nKiihkokatoliseksi kasvatetun Sigismundin ympärillä kehrättiin\nlaajakantoisia suunnitelmia pohjoismaiden saattamiseksi takaisin\nkatolisen kirkon äidilliseen helmaan, ja siinä oli työalaa sekä\nmiekan että sanan käyttäjille, ja nuorelle Sorolaiselle aukeni siis\nkunnianhimoa kiihottavia näköaloja kahdellekin suunnalle.\n\nJonkun aikaa häilyi hän kahden vaiheilla, kuluttaen aikaansa\niloisissa nautinnoissa. Vallotusretken hengelliseksi etujoukoksi\nvalmistuneita, Braunsbergin, Thornin ja Rooman jesuittakouluissa\nkasvatuksensa saaneita suomalaisia, kuten Johannes Jussoila, Petrus\nPetrosa ja Valentius Thomae paistattelihe täällä kuninkaallisen\nsuosion loisteessa, ja tutustuminen näiden kanssa suuntasi Sorolaisen\nkunnianhimoiset unelmat kirkon alalle. Sillä taholla hänellä aina\noli varma menestysmahdollisuus, kun sitä vastoin maallisella alalla\nsaattoi tuottaa vaikeuksia se seikka, että hänen aatelisessa\nsukujohdossaan oli olemassa parin kolmen sukupolven mittainen\nkatkein ja kadehtijat siis helposti voivat saattaa koko hänen\naateluutensa epäilyksen alaiseksi. Mutta kirkko avasi aateliskirjaa\ntiedustelematta ovet lahjakkaalle miehelle vaikka kardinaalin ja\npaavin istuimille saakka. Sitäpaitsi veti katolilaisuus häntä jo\nsinänsäkin puoleensa, sillä sen ulkonainen loisto ja madonnanpalvelus\ntarjosivat hänen huikentelevalle ja aistilliselle mielelleen paljon\nsuurempaa tyydytystä kuin jäykkä ja alaston protestanttisuus.\nJa mikä vetovoima ja houkutus olikaan sellaisten pyhien miesten\nkuin Benedictuksen, Fransiskuksen ja Ignatius Loyolan elämällä.\nKun kiinteästi kuvitteli yhtämittaista aistielämän kieltämistä,\nhuikaisevia paastoja, yövalvontoja ja itsekidutuksia, joiden\nvaikutuksesta saattoi ihanissa näyissä nähdä lempeän Kristuksen\nkylkihaavoineen ja suloisesti hymyilevän Neitsyt Maarian, niin\nsilloin häipyivät kalpeina mitättömyyksinä varjoon maallisen\nritarielämän tarjoamat ilot ja mainetyöt. Sellaisena huumauksen\nhetkenä hän kerran sitten lankesi polvilleen Neitsyt Maarian eteen ja\nihanaa liikutusta tuntien pyysi päästä hänen ritarikseen.\n\nKrakovassa olevista suomalaisista kiintyi hän lähinnä Valentinus\nTuomaanpoikaan, joka oli Sigismundin hovirunoilija sekä lähes\nparikymmentä vuotta Sorolaista vanhempi. Hän oli syntynyt\nKarjalohjalla, käynyt koulua Turussa sekä sitten aitosuomalaista\nseikkailuhaluaan noudattaen kulkeutunut Saksaan ja Braunsbergin\njesuittakollegiossa kääntynyt katolisuuteen. Wilnon yliopistossa\nollessaan oli hän alkanut harrastaa runoutta ja kun vasta Puolan\nkuninkaaksi valittu Sigismund, johon eri tahoilla kiinnitettiin\nniin suuria toiveita, saapui 1589 mainittuun kaupunkiin, oli\nValentinus Thomae tervehtinyt häntä \"suomalaisilla rytmeillä\" ja\nlatinankielisillä distikoneilla. Tällä oli hän saavuttanut kuninkaan\nsuosion sekä päässyt hoviin kaunopuhujaksi ja runoilijaksi. Hän oli\ntäydellinen tunneihminen sekä sukulaishenki Sorolaiselle. Heistä tuli\npian läheiset ystävät ja Valentinuksen kehotuksesta päätti Sorolainen\nlähteä Roomaan opintojaan jatkamaan sekä valmistumaan hengelliseen\nsäätyyn.\n\nAnnettuaan isälleen karttelevia tietoja tarkotusperistään lähti hän\nmatkaan Ranskan kautta, nähdäkseen samalla maailmaa mahdollisimman\nlaajalti. Vaikkei hän vielä ollutkaan julkisesti katolisuuteen\nkääntynyt, harrasti hän jo sentään katolilaisia menoja paastoten ja\nrukoillen taivaallista neitsyttä, jonka hän oli valinnut erikoiseksi\nsuojelijakseen. Innostuttuaan itsekieltäymyksiin saattoi hän siinä\nmennä sangen pitkälle, ollen toisinaan päiväkausia mitään nauttimatta\nja rukoillen yhtenä päivänä läpi satakuusikymmentäviisi helmeä\nsisältävän rukousnauhansa. Sellaisten ponnistusten jälkeen tunsi hän\nharvinaista kasvamista ja sisäistä voimistumista sekä saattoi silloin\nnähdä loistavan päämääränsä aivan käden ulottuvissa.\n\nMutta liian kireälle pingotettu jousi laukesi ja hymyilevään\nProvenceen tultuaan lankesi hän suinpäin aistillisuuteen.\nHänen yöpyessään erääseen luostariin viettivät munkit kuten\nkoko seurakuntakin iloisia viininkorjuukemuja. Kun iltamessun\njälkeen oltiin refektooriossa illallisaterialla, päästivät munkit\netelä-ranskalaisen luonteensa valloilleen. Yleinen ilo ja keveä\nmieliala tarttui Sorolaiseen kuin tuli tappuroihin ja hän tyhjensi\nmaljan toisensa jälkeen kuohuvaa rypälenestettä. Laskettiin keveitä\nsukkeluuksia ja yhtäkkiä alkoi joku laulaa vanhaa renkutusta: _\"Magis\nquam ecclesiam diligo tabernam\"_, jota Sorolainen nyt houreissaan\noli toistanut. Laulu seurasi toistaan ja kun kunnianarvoisa apotti\noli kannettu omalle vuoteelleen, pälkähti nuorempien päähän ruveta\nvanhaa \"narrinjuhlaa\" viettämään. Sorolainen telmäsi täydestä\nsielustaan mukana ja joku ehdotti tuota iloista pohjoismaalaista\npiispaksi. Se hyväksyttiin ilohuudoilla, hänen päähänsä pistettiin\npaperista kierretty hiippa, käteen työnnettiin koukkupääsauva,\ntoiseen viinimalja, munkit järjestyivät kulkueeksi hänen jälkeensä\nja iloisesti hoilaten mennä huojuttiin luostarin kirkkoon. Vallaton\njoukko sijottui kuoriin, Sorolainen työnnettiin saarnastuoliin\nja häntä huudettiin saarnaamaan. Ja hän saarnasi, tekstinään\nsanat: \"Minä janoon.\" Ihmisten oli määrä juoda viiniä eikä vettä\nniinkuin hevoset ja aasit, sillä sanoohan profeetta: älkäät olko\nniinkuin hevoset ja aasit. Ja riemuhuutojen kaikuessa tyhjensi hän\nviinimaljansa.\n\nKun hän viimeinkin selvisi Provencen seikkailuista, jatkoi\nhän kurjana syntisenä matkaansa Roomaan alkaen katumus- ja\nkieltäymisharjotukset aivan alusta. Collegium germanicumiin otettiin\nhänet, protestanttisen piispan poika, avosylin vastaan ja innolla\nantausi hän nyt opinnoihin. Sikäli kuin viimeinen kuperkeikka jäi\najassa taaksepäin ja hänen kaikista aistinautinnoista eristynyt\nelämänsä kollegiossa kohotti hänen siveellistä tuntoaan, alkoi\nloistava päämäärä taas kangastaa hänen edessään ja eräänä sisällisen\nnousun hetkenä kirjotti hän isälleen pitkän kirjeen, tunnustaen\nkääntyneensä katoliseen uskoon, puhuen kunnianhimoisista unelmistaan\nja vieläpä haltioissaan kehottaen vanhaa, paljon kokenutta isäänsäkin\npalajamaan katolisen kirkon helmaan. Lisäksi oli hän isäänsä\nkehottanut muistamaan olevansa vanhaa aatelia, pitämään arvostaan\nkiinni ja asettumaan tavallisten aatelismiesten yläpuolelle, sillä\npiispoja on Suomessa vain yksi, mutta aatelismiehiä tusinoittain ja\nmitä on hänen, piispan, rinnalla \"joku Hevonpää tai Svinhufvud\".\n\nMutta oltuaan pari vuotta kollegiossa alkoi häntä vaivata koti-ikävä\nja toisinaan saattoi hän jo katua koko katolisuuteen kääntymistään.\nKotonahan hän olisi voinut hankkia vahvistuksen sukunsa vanhalle\naateluudelle ja mennä Kaarlo kuninkaan palvelukseen sekä naida\nKlaaran, joka sekin oli hänelle nyt mahdotonta. Mutta sitten hän\ntaas antausi mitä ankarimpiin katumustöihin, ripitti itsensä,\npaastosi ja valvoi ja luuli toisinaan näkevänsä edessään lempeästi\nhymyilevän Neitsyt Maarian. Mutta usein tuo taivaallinen madonna\nsaikin hänen mielikuvituksessaan yhtäkkiä Klaaran piirteet ja hänen\nhurmionsa kohosi silloin huippuunsa, kunnes hän huomasi sen perkeleen\nkiusaukseksi ja alkoi entistä ankarammin katumusta harjottaa.\n\nJo Krakovasta lähtiessään oli hän päättänyt karkottaa sydämestään\nKlaaran ja katkaista kaiken yhteyden hänen kanssaan, mutta sen\ntoimeenpano kävi yli hänen voimiensa ja kerran hän sitten, tulisen\nkaipuun rintaa polttaessa, kirjotti Klaaralle pitkän ja kiihkeän\nkirjeen ilmottaen tahtovansa häntä vielä kerran syleillä, vaikkapa\nsen sitten täytyisi luvattomastikin tapahtua.\n\nKun hän oli päättänyt sekä filosofiset että teologiset opintonsa\nkollegiossa, kirjotti hän toisen kerran isälle pyytäen kahtasataa\nflorinia matkarahoiksi, sillä hän tahtoi tulla nyt kotona käymään.\nJa kaikkia kokemiaan muistaen sekä samalla isän, äidin ja siskojen\nmuodostamaa piiriä kotoisen takkavalkean ääressä, huudahti hän\nkirjeessään intomielin: _\"Satis diu vidi, audivi, tacui: visa jam\nmonstrare, audita referre et loqui tandem utinam in patria liceat!\"_\n[Tarpeeksi kauan olen nähnyt, kuullut ja vaiennut: oi jospa saisin jo\nkotona kertoa näkemiäni ja kuulemiani!]\n\nRahoja odotellessaan tahtoi hän vielä yhtä ja toista opiskella.\nRiittipä hän kirjeen loppuun uhkauksenkin, että jollei hän rahoja\nsaa, ei hän luultavasti koskaan enää palaa kotiin ja silloin\nmenevät isän siihenastisetkin uhraukset hukkaan. Kun vastausta ei\nkuulunut, kirjotti hän vielä isänsä ystävälle, piispa Olaus Stephani\nBellinukselle Vesteroosiin pyytäen tämän välitystä saadakseen isältä\nmainitun summan, jonka hän välttämättä tarvitsi. Kaikki kieltäymykset\nunhottaen huudahti hän kirjeessään ylpeästi: _\"Nec pedes proficisci\nullo pacto sustineo, nec volo, nec decet, nec debeo.\"_ [Ja jalan minä\nen kykene millään mokomin matkustamaan, enkä minä tahdokaan, se ei\nsovi enkä ole siihen velvollinen.]\n\nIsän vastausta ja rahalähetystä odotellessaan heittäysi hän taas\nintohimonsa koko kiihkolla hartaudenharjotuksiin ikäänkuin päättäen\nkerta kaikkiaan väkirynnäköllä voittaa pyhyyden maineen. Useita\npäiviä paastottuaan vietti hän kokonaisen yön kirkossa taivaallista\nsuojelijatartaan rukoillen ja oli aamulla lähes tajuttomassa tilassa.\nAnkarassa kuumeessa oli hän jo viikonpäivät maannut, kun nyt hänen\nhoureesta selvitessään saapui viimeinkin isän vastaus lähes vuosi sen\njälkeen kun hän edellisenä Pyhän Johannes Baptistan päivänä 1607 oli\nlähettänyt rahanpyyntikirjeensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Kadonnut, mutta silti rakas, ainokainen poikani\", luki hän kirjeen\notsikosta. Sanat olivat suomeksi ja samoin näytti olevan koko\nkirjekin. Hänen sydämensä rupesi rajusti lyömään ja hän tunsi päätään\nhuimaavan äkillisestä veren pakkautumisesta. Laskien kirjeen rintansa\npäälle ummisti hän hetkiseksi silmänsä ja koetti koota ajatuksiaan\nsiitä sekavasta mielikuvien pyörteestä, jonka nuo sanat ja varsinkin\nniiden kieli hänessä panivat liikkeeseen. Isä oli aina ennen\nkäyttänyt kirjeissään latinaa kuten hänkin. Suomenkieli kirjeestä löi\nniin omituisesti häntä vastaan ja ikäänkuin väänsi hänen mieltään.\nSe tuli kuin vastatuulahduksena hänen katolilaisille unelmilleen ja\nsellaiseksi oli isä sen varmaan tarkottanutkin. Sitäpaitsi herätti\ntuo kotoinen kieli, jota hän ei ollut vuosikausiin kuullut, joukon\nunhossa maanneita mielikuvia.\n\nHän avasi taas silmänsä ja ryhtyi hitaasti kuin muistelemalla\nlukemaan kirjettä. \"Turhaan olen sinun kirjeistäsi odottanut\nkatuvaista mieltä\", kirjotti isä, \"Sillä olin vasta sitten päättänyt\nkääntyä sinun puoleesi. Sinä et näytä edes käsittävänkään mitä\nsinun uskosta luopumisesi merkitsee yksin jo meille, maallisille\nvanhemmillesi. Meille, sanoin minä, vaikka täällä on enää yksi,\nnimittäin harmaapäinen isä, suremassa kadonnutta poikaansa. Tokko\nlienet kuullut jo, että äitisi on muuttanut iäisyyden maille?\nSuru sinun takiasi joudutti hänen lähtöään -- ja hänen viimeinen\nhuokauksensa Jumalan tykö oli, että hän armossaan johdattaisi sinut\neksyksistäsi kotiin.\"\n\nSanat himmenivät ja särkyivät nuoren Sorolaisen silmissä ja\nväkivaltaiseen itkuun purskahtaen pudotti hän kirjeen kädestään.\nHoitajaveli, joka oli jäänyt huoneeseen, kavahti taas seisoalleen ja\nkatseli häntä neuvotonna.\n\nÄiti kuollut! Hän ei ollut sitä kuullut, ja nuo sanat kajahtivat\nhänelle kuin tuomiokello. Mitä hän olisikaan nyt antanut, jos kaikki\nolisi saanut ennalleen ja hän olisi entisenä \"pikku Eerikinä\"\nsaanut olla kotona äidin luona. Ottaessaan kaikki asiat kevyesti ja\nryhtyessään ratkaiseviin tekoihin tunnekuohun vallassa, ei hän ollut\nkoskaan tullut lähemmin ajatelleeksi, miten hänen kääntymisensä ennen\nkaikkea äitiin vaikuttaisi.\n\nNiinköhän äiti todellakin on eronnut tästä elämästä siinä\nvakaumuksessa, että hänen ainoa poikansa on eksyksissä? Hänen\nmieleensä kohosi elävänä eräs pikku muisto lapsuuden ajoilta. Hän oli\näidin kanssa kesällä vierailemassa sedän luona Laitilan pappilassa.\nMuutamana päivänä juoksenteli hän ruispeltojen välissä kukkia\npoimimassa. Silloin kuului rukiin takaa äidin ääni, joka kutsui\nhäntä. Hän kyyristyi pientarelle ja oli hiljaa. Yhä hätääntyneemmällä\näänellä huuteli äiti: -- Eerik, Eerik, missä sinä olet? ja hän vain\nkyyristyi alemmas ja nauraa hihitti. Viimein löysi äiti hänet, sulki\nvapisten syliinsä, suuteli ja torui sekaisin ja oli niin iloinen kuin\nolisi hän kuoleman kidasta poikansa pelastanut.\n\nHän ei saanut ajatuksiaan irti äidistä ja yhä uusi nyyhkytys\npuistatti häntä. Kun hoitajaveli viimein puhutteli häntä arasti\nja osaaottavasti, havahtui hän ja pääsi sen verran mielialastaan\nirtautumaan, että kykeni kirjeen lukemista jatkamaan.\n\n\"Olen siis nyt yksin Birgitta siskosi kanssa\", kirjotti isä, \"ja\nentistä raskaammin painaa edesvastuullinen piispanvirka hartioitani.\nUsein olen huoaten valittanut Jumalalle, miksi hän juuri minut,\nvähäisimmän ja heikoimman palvelijoistaan, on valinnut tähän\nraskaaseen virkaan tänä aikana, jolloin Suomen seurakunnan on ollut\npurjehdittava niin monien salakarien läpi. Vaikka Jumala tietää,\nettä vointini olen tehnyt varjellakseni laumaa susilta, niin pelkkää\nnurjuutta, epäluuloa ja vihaa olen osakseni saanut niin ylempäin kuin\nalempainkin puolelta. Kuinka hartaasti olenkaan kaivannut uskollista\napumiestä raskaassa työssäni ja siihen olin juuri sinua, rakas\npoikani, ajatellut ja se oli äitivainajasikin hartain toivo. Mutta\nJumala on nähnyt hyväksi vielä tämänkin painon päälleni panna, sillä\nhuikentelemisellasi sinä et ole ainoastaan vanhalta isältä apuasi\nriistänyt, vaan saattanut hänet epäluulonalaiseksi vallanpitäjäin\nsilmissä.\"\n\nHän kuuli selvästi korvissaan isän äänen. Se oli särähtelevä\nja katkera. Sillä äänellä puhui hän aina, kun hän äärimmilleen\nkiusattuna ja huomatessaan, ettei rauhaa enää kunniallisilla ehdoilla\nvoinut säilyttää, nousi vastarintaan. Hän muisti nyt elävästi, kuinka\nisä kerran sillä tavoin esiintyen oli hämmästyttänyt itse marski\nKlaus Flemingin, joka tuli isän luo Ja törkeästi käyttäytyen esitti\njoitakin papistoa koskevia mahdottomia vaatimuksia. Ja muistaessaan\nmuutamia ylimielisiä kohtia omista, isälle lähettämistään kirjeistä,\nrupesi häntä hävettämään. Kuin omaa tuomiotaan tarkastellen luki hän\nedelleen:\n\n\"Rakas poikani, sinä puhut paljon aatelisesta syntyperästäsi ja\nneuvot minua asettamaan itseni lähimmäisteni yläpuolelle. En tiedä,\novatko silmäni jo niin heikontuneet, mutta mitään kerskaamisen\nsyytä minä en näe siinä, että jotkut esi-isämme ovat ehkä Unkarissa\nolleet ritareita ja linnanpäälliköitä, sillä sellaiset käyttävät\nniin harvoin valtaansa Jumalan kunniaksi ja lähimäistensä hyväksi,\nkuten sen tiedät hyvin Klaus herrasta ja monesta muusta. Ovatko\nesi-isäni olleet unkarilaisia ritareita vai kunniallisia Suomen\ntalonpoikia, sen asian minä jätän sillensä. Yksi minulle vain on\ntärkeätä: seisoa uskollisesti sillä sijalla, johon Jumala on minut\nmäärännyt, ja kantaa vähäinen korteni siihen kekoon, jonka nuo jalot\nmiehet Agricola ja Juusten ovat alulle panneet. Siinä tarkotuksessa\nolen nämä kuluneet vuodet kirjottanut suomenkielistä postillaa, jonka\ntoivon kansalleni olevan vähäiseksi lohdutukseksi ja valistukseksi.\"\n\nEdelleen kertoi isä hänen orpanansa ja entisen leikkitoverinsa\nLaitilan pappilasta, Ericus Gregori'n, valmistuneen papiksi ja\nauttelevan häntä vaikeissa virkatehtävissä. Rahaa ei isä sanonut\nvoivansa lähettää, sillä nykyään oli hän melkein puilla paljailla\nsaatuaan katolilaisuudesta ja sigismundolaisuudesta aiheettomasti\nepäiltynä maksaa vankeuden lisäksi raskaita sakkoja sekä\nautettuaan niitä monia suomalaisia perheitä, jotka Kaarlo herttuan\nverituomioiden kautta olivat vielä suurempaan hätään joutuneet kuin\nhän. Sitäpaitsi oli hänen laajassa hiippakunnassaan monessa paikkaa\nsekä sisällisten että ulkonaisten sotien jäleltä suuri köyhyys, ja\nminkä piispankymmenyksiä kertyi, oli niitäkin vaikea rauhattoman ajan\ntakia saada Danzigiin tai Lyypekkiin myytäväksi. Mutta isä toivoi\nhänen omin apuinsakin suoriutuvan, muistuttaen kuinka hän itsekin\nulkomailla opiskelemassa ollessaan oli pitkiä matkoja jalkaisin\nkulkenut.\n\nIsän kirjeessä oli jotakin niin masentavaa ja alas repivää. Hän tunsi\nkuin kokoon kutistuvansa ja jähmettyvänsä. Vaistomaisesti ojensi hän\nkätensä rukousnauhaa kohti, joka riippui sängyntolpassa, mutta laski\nsen kiiruusti entiselle sijalleen, kääntyi siihen selin ja vetäen\npeitteen korvilleen koetti kuin joltakin piiloutua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli iltapäivä elokuun lopulla. Ilma oli painostava ja lenseä,\ntaivaanrannalla raskaina roukkioina lepäävissä pilvissä välähteli\npitkiä salamoita ja kuului etäistä ukkosen jyminää. Jesuittaveljen\npukuun puettu Ericus Erici junior taivalsi pölyisin jaloin, kumarana\nja väsyneenä likaista maantietä. Ennen rajuilman tuloa piti hänen\nehtiä Krakovaan, jonka tornit näkyivät jo etäältä.\n\nViikko sen jälkeen kuin isän kirje saapui oli hän noussut\nsairasvuoteelta. Palaava terveys ja Italian kevät olivat taas\nnostaneet hänet entiseen mielialaansa. Isä pitää minua eksyneenä,\nmutta voikin olla niin, että isä on eksyksissä ja minä olen\nlöytänyt totuuden, sillä katolinen kirkkohan on paljon vanhempi ja\nprotestantit ovat luopioita, oli hän päätellyt. Äiti oli surrut\nitsensä kuoliaaksi siinä uskossa, että hänen poikansa on joutunut\nharhaan, mutta nyt oli äiti Vapahtajan ja Neitsyt Maarian luona,\ntiesi totuuden ja iloitsi pojastaan. Ja kun hän oli taas Pietarin\nkirkossa hartaasti rukoillut pyhää neitsyttä, oli hänelle äkkiä\ntullut sellainen tunto, että hänen on matkustettava isän luo ja\ntaivutettava hänet ainoan autuaaksi tekevän kirkon kuuliaisuuteen.\nSamalla saa hän äidin haudalla rukoilla hänen puolestaan ja sitten\npalaa hän Puolaan tai Roomaan odottamaan, kunnes tulee tilaisuus\nkoko Suomen käännyttämiseen. Pyhä Neitsyt oli kuin hyväksyen\nhymyillyt hänelle ja niin hänestä oli yhtäkkiä alkanut näyttää varsin\nmahdolliselta kulkea kotimaahan ilman kahtasataa florinia. Hän oli\nvihityttänyt itsensä papiksi ja lähtenyt jesuittaveljen puvussa\ntaivaltamaan Wienin, Krakovan ja Danzigin kautta kotimaata kohti.\n\nJuhannuksen tienoissa oli hän lähtenyt matkaan ja nyt läheni hän\nKrakovata. Vaivaloisesti oli matka kesähelteellä käynyt, mutta\nponnistuksissa ja kieltäymyksissä oli hän taas tuntenut sisällistä\nkasvamista ja lujittumista. Hän oli vaeltanut tietään _fronte serena,\nlingua parca, mente clausa, omnibus fidus, nemini fidens_ [selkein\notsin, niukoin kielin ja suletuin mielin, kaikille ollen luotettava,\nmutta itse ei kehenkään luottaen], kuten hän oli ohjeekseen asettanut.\n\nUsein hän ollessaan taipaleella nälästä ja väsymyksestä\nuupumaisillaan oli hoputtanut itseään sanoilla: _pati quam plurima,\npati, id tantum magnos efficit viros._ [Kärsi, kärsi, se ainoastaan\ntekee suuria miehiä.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta monien kyselyjen ja etsintöjen jälkeen löysi hän kaupunkiin\ntultuaan vihdoinkin Valentinus Tuomaanpojan vaatimattoman asunnon.\nHän ei ollut enää hovissa runoilijana, vaan toimi apulaisopettajana\nmuutamassa koulussa. Sigismund oli saanut liukaskielisempiä\nylistyspuhujia ja vanhoilla päivillään oli Valentinus saanut\nkadehtijain tieltä syrjään vetäytyä.\n\nSorolaisen sisään astuessa istui hän pöydän ääressä jonkun kirjan yli\nkumartuneena. Nähdessään nuoren ystävänsä kuvastui hänen kasvoillaan\nliikutus ja hämmästys, ja hämmästyneeksi tunsi Sorolainenkin itsensä\nnähdessään kuinka Valentinus oli sitten viime näkemän vanhentunut ja\nkäynyt kyyryiseksi.\n\nLiikutettuina syleilivät he toisiaan.\n\n\"Entisen iloisen hovirunoilijan sijasta löydät sinä täällä hylyksi\njoutuneen ukon\", sanoi Valentinus ystäväänsä tarkastellen.\n\nHän kertoi hovista pois joutumisensa ja jatkoi:\n\n\"Mutta paljon näytät sinäkin kokeneen. En ollut ensin sinua\ntunteakaan tuossa puvussa, kun lisäksi olet vanhentunut ja laihtunut.\nMutta kerrohan matkoistasi ja olostasi Roomassa.\"\n\nKun Sorolainen oli tehnyt selkoa omista vaiheistaan, olivat\nhe pitkään ääneti ja kuuntelivat kuinka raskaat sadepisarat\nrummuttelivat ikkunaa. Vihdoin virkkoi Valentinus ikäänkuin\narastellen:\n\n\"Etkö sinä koskaan ole mielessäsi soimannut minua?\"\n\n\"Mistä niin?\" kysyi Sorolainen ihmeissään.\n\n\"Siitä, että minä silloin yllytin sinua katolilaisuuteen kääntymään\nja Roomaan matkustamaan, vaikka minun olisi vanhempana miehenä tullut\nneuvoa sinua kotimaahan palaamaan. Usein olen sinua muistaessani\nsyyttänyt siitä itseäni.\"\n\n\"Kuinka, luuletko sinä ettei Jumala olisi minua sinuttakin johtanut\nkatolisen kirkon kuuliaisuuteen?\" kiivastui Sorolainen ja ponnahti\nseisomaan.\n\nMutta Valentinus huomasi kuinka väkinäistä hänen kiivautensa oli ja\njatkoi tyynesti:\n\n\"Ennen kaikkea tuntuu se minusta pahalta kovia kokeneen isäsi takia.\nOletko sitä koskaan ajatellut?\"\n\nSe sattui arkaan paikkaan, mutta Sorolainen tahtoi kaikin mokomin\nsäilyttää sen eheydentunnon, jonka voimalla hän oli Roomasta saakka\ntänne vaeltanut ja aikoi eteenpäinkin vaeltaa. Hän sanoi:\n\n\"Isäni on minut kyllä vielä käsittävä. Minä olen juuri matkalla häntä\nkäännyttämään, ja sitten alkaa koko Suomen käännytys. Vai oletko\nunhottanut mitä me täällä Krakovassa puolikymmentä vuotta sitten\nsuunnittelimme?\"\n\n\"Kyllä ne muistan... hm! Kyllä me iäkkäät miehet olemme sentään\nolleet lapsellisia... ja vakavan työn sijasta pieksäneet tuulta.\nKyllä ne muistan, ne silloiset, kuinka täällä suunnitelmia tehtiin,\ninnostuttiin, huudettiin ja huidottiin aivankuin maailman vallotus\nolisi ollut kysymyksessä. Ja mitä on saatu aikaan? Ei mitään! Sillä\naikaa kuin me suunnittelimme ja haaveilimme, ovat tapaukset kulkeneet\nomia teitään ja kulkeneet päinvastaiseen suuntaan kuin mitä me\nuneksimme. Suomea käännyttämään! Etkö sinä sitten tunne viime vuosien\ntapauksia, että Sigismundilla ja katolisella kirkolla ei enää ole\nmitään tekemistä Suomessa paremmin kuin Ruotsissakaan?\"\n\n\"Tiedän kyllä, että verikoira Kaarle on anastanut Ruotsin kruunun,\nmutta mikä estää sitä takaisin vallottamasta?\"\n\n\"Takaisin vallottamasta, niinpä kyllä, mutta kuka sen vallottaa\ntakaisin, minäkö vai sinä?\"\n\n\"Sigismund, sen oikea omistaja!\"\n\n\"Sigismund!\" ja Valentinus naurahti ylenkatseellisesti. Hänen\näänessään oli alunpitäin ollut alakuloisuuden alla katkera sävy, joka\nnyt pääsi yhä enemmän voitolle, kun hän jatkoi:\n\n\"Se tahdoton vetelyskö, naisten ja munkkien hempu? _Rex crastinus!_\nKolmattakymmentä vuotta on hän nyt jo kantanut Puolan kruunua eikä\nsillä ajalla saanut mitään aikaan, ei pienimmässäkään asiassa\ntoteuttanut sitä mitä häneltä odotettiin. Sillä aikaa kuin hänen\nsetänsä on yötä päivää toiminut, on hän vain lojunut patjoilla\nnaisten seurassa ja kuunnellut imarteluja. Silloin kuin Suomi vielä\nkannatti häntä, ei hän sormeaankaan liikauttanut suomalaisten\nauttamiseksi. Ja samoin on hän kaikki puoluelaisensa jättänyt\navuttomina vihollisen haltuun. Oletko esimerkiksi kuullut Johannes\nJussoilan kohtalosta?\"\n\nSorolainen pudisti päätään ja Valentinus kertoi:\n\n\"No niin, hän joutui Pernussa Kaarlen vangiksi ja vietiin\nTukholmaan. Hän olisi päässyt vapaaksi tuhannen taalerin hinnasta,\nmutta niin paljon ei kuningas Sigismund saanut aikuiseksi entisen\nhovisaarnaajansa hyväksi. Nyt äskettäin olen kuullut, että pater\nJussoila on kuollut vankeudessa.\"\n\nKun Sorolainen ei puhunut mitään, jatkoi Valentinus melkein ilkeästi:\n\n\"Entä Petrus Petrosa, oletko hänestä kuullut? No niin, hänet\nvangittiin myös ja mestattiin Örebrossa julmalla tavalla. Kerrotaan,\nettä häneltä kiskottiin sydän rinnasta ja viskattiin suuhun.\"\n\nKasvot tuskallisesti väännyksissä tarkasteli hän minkä vaikutuksen\nhänen sanansa tekisivät Sorolaiseen. Tämä seisoi ääneti, allapäin ja\nkalpeana Valentinus puhui edelleen:\n\n\"Ja samanlainen kohtalo uhkaa jokaista katolilaista ja\nsigismundilaista, joka joutuu Kaarlen käden ulottuviin. Mene sitten\nja vallota Suomi takaisin katoliselle kirkolle! Ja mitä varten\nvallottaa? Ettäkö laiskat munkit tulisivat vielä aatelisten lisäksi\nkansan niskoille ja kirkoissa alettaisiin suomenkielen sijasta\nlatinaa höpistä?\"\n\n\"Mitä, onko se Valentinus Thomae, jonka kanssa minä puhun vai\nkerettiläinenkö minun edessäni on?\" keskeytti hänet Sorolainen\nkiivaasti.\n\n\"Elähän kiivastu\", sanoi Valentinus nyt paljon tyynemmin, \"kyllä minä\nkatolilainen olen ja sellaisena kai kuolenkin, mutta yhtä ja toista\nolen viime aikoina yksinäisyydessäni ajatellut ja monessa asiassa\nolen silmäni auki saanut. Ja tunnustan sen suoraan, että olen monesti\nkatunut lutherilaisuudesta luopumistani, jolla katkaisin paluun\nisänmaahani. Sinne minä yhä hartaammin ikävöin, mutta täällä minun\ntäytyy viimeiset vuoteni elää ja täällä kuolla. Ja miksi hyväksi?\nElämäni on kulunut hukkaan tyhjissä haaveissa ja suuruusunelmissa.\nNäkyväistä ei ole muuta kuin joukko runoja ja niistäkin useimmat\nvetelän patjakuninkaan ja narrin ylistykseksi. Jos olisin pappina\nkotipitäjässäni Karjalohjalla, kuten ensimäinen lapsuusunelmani oli,\nja siellä sinun isäsi tavalla tehnyt hiljaista työtä oman kansani\nhyväksi, niin tyytyväisenä voisin nyt katsahtaa menneeseen elämääni.\"\n\nHän puhui harmaalla äänellä, enemmän itsekseen kuin Sorolaiselle,\njoka omituista raukeutta tuntien oli uudelleen vaipunut istumaan.\n\n\"Jos minä aikanani jouduinkin valheellisten unelmain uhriksi\", jatkoi\nValentinus, \"niin se ei ole niinkään ihmeellistä, sillä näyttihän\nsilloin nuoren Sigismundin mukana alkavan uusi aika, mutta se\nminusta on ihme, että yhä vielä joutuu nuoria suomalaisia samoille\nharharetkille, vaikka turha olisi pitänyt jo nähdä turhaksi. Ja mitä\nisät saavat aikaan, sitä koettavat pojat alas repiä. Sinä et ole\nainoa suomalaisen piispan poika, joka kulet näillä tein. Tiennetkö,\nettä myöskin entisen Viipurin piispan Paavali Juustenin poika,\nKaspar, on kääntynyt katolilaiseksi? Hän on täällä kuningattaren\nhovikappalaisena. Hm! Puuttuisi vain että Agricolankin poika olisi\ntäällä Sigismundin hovia koristamassa ja Suomen käännyttämistä\nuneksimassa. Mutta onneksi hän sentään on kulkenut isänsä teitä ja\nse minulle antaa hitusen toivoa siitä, etteivät suomalaiset ole\naivan häviöön tuomittu heimokunta, joka kokonaisuudessaan saisi\nmeidän muutamain tavalla kanteleensa vieraalla rannalla pajunoksiin\nripustaa. Mutta sellaista rautapiiskaa kuin Ruotsin Kaarle he kyllä\nmonestikin vielä tarvitsevat, ennenkuin oppivat omin jaloin käymään\nja käymään oikeita luonnon luomia teitä.\"\n\n\"Ja sinä julkeat puolustaa sitä kerettiläistä verikoiraa!\" huudahti\nyhtäkkiä Sorolainen, joka nyt väkirynnäköllä tahtoi päästä ystävänsä\nsanain vaikuttamasta masentuneisuudesta sekä kohota yli särkyneen\nmielialan.\n\n\"En häntä puolusta\", vastasi Valentinus, \"sillä tyly ja julma mies\nhän on, mutta sittenkin, en voi olla tuntematta häntä kohtaan miehenä\nenemmän kunnioitusta kuin hänen saamatonta veljenpoikaansa kohtaan.\nJulma hän on ja Suomelta hän verituomioillaan on lyönyt pään pois.\nKasvaneeko sitten enää uutta tilalle? Mutta jos kasvaakin, ei sitä\nSigismund kasvata...\"\n\n\"En olisi uskonut sinusta tuollaista kerettiläistä tulevan\" -- koetti\nSorolainen itseään kiihdyttää.\n\nValentinus hymähti surullisesti ja sanoi:\n\n\"Tuskin sinä itsekään uskot noita kerettiläistuomioitasi, tuskin\nsittenkään, vaikka minä sanoisin, että semmoiset miehet kuin Luther\nja Agricola ovat paljon enemmän kuin kymmenen laiskaa paavia ja yhtä\nmonta luostarillista irstaita munkkeja.\"\n\nSitä sanoessaan kävi hänen äänensä taas hieman ilkeäksi ja\närsyttäväksi.\n\n\"Jumala sinun sieluasi valistakoon, onneton!\" lausui Sorolainen\nväkinäisen juhlallisesti, nousi ja poistui huoneesta.\n\nValentinus Tuomaanpoika painoi päänsä käsiin ja jäi istumaan\npimenevään huoneeseensa, jonka lyijypuitteisia akkunaruutuja sadevesi\nvaleli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSorolainen tunsi itsessään jotakin katkenneen eikä hän saanut sitä\nenää vireeseen. Entiseen intoon ja varmuuteen ei hän enää tuntenut\nvoivansa kohota. Heti seuraavana aamuna oli hän Krakovasta lähtenyt\nmatkaansa jatkamaan ja oli nyt puolitaipaleella mainitun kaupungin ja\nThornin välillä. Matka sujui yhä hitaammin. Rahaa hänellä ei ollut\nenää ollenkaan ja suurimman osan taivalta oli hän tullutkin toimeen\nluostarien ja pappilain vierasvaraisuudella. Nyt hän ei ollut kahteen\npäivään syönyt mitään, sillä Krakovasta lähtien oli omituinen arkuus\npidättänyt häntä mihinkään poikkeamasta. Aivan nääntymäisillään\nlaahusti hän jonkunlaisella tylsällä välinpitämättömyydellä eteenpäin.\n\nIltapäivällä alkoi rankasti sataa. Hän oli tuotapikaa läpimärkä,\nvilu alkoi puistattaa ja päätä pyörrytti. Jalat tahtoivat väkisinkin\nkieltäytyä tottelemasta.\n\nEräälle kummulle päästyään näki hän virstan päässä edessään pienen\nkaupungin tai kylän, jonka laidassa näytti olevan jonkunlainen\nluostari. Mutta hän tunsi, ettei hän jaksa sinne saakka kävellä.\nVälinpitämättömästi istui hän kivelle tien viereen, antoi sateen\nvapaasti valella itseään ja tunsi kuinka hänessä taas syttyi kuume.\nHän ei ajatellut mitään, tirkisteli vain ruohonkortta jaloissaan.\n\nAlkoi jo ilta pimetä ja pilvet valuivat yhä vettä. Sorolainen\nhavahtui siitä, että kaksi ratsastajaa pysähtyi hänen eteensä.\nHetkisen heitä tirkistellään tajusi hän hämärästi, että toinen\nratsastajista oli pappispukuinen, nuorenpuoleinen mies. Se tervehti\nhäntä latinaksi ja kysyi osaaottavasti, oliko hän sairas. Sitten\nkäski hän seuralaisensa, joka puvustaan päättäen oli palvelija,\nastua alas satulasta, kehottaen Sorolaista nousemaan hänen\ntilalleen, ajaakseen sitten yhdessä luostariin. Vaikka palvelija\nauttoi, oli hänen kuitenkin mahdoton päästä satulaan. Silloin\nlaskeutui pappi maahan ja yhdessä palvelijan kanssa ohjasivat he\nkäsipuolesta sairasta, taluttaen hevosiaan perässä. Tahdottomana\nseurasi Sorolainen mukana ja tunsi rinnassaan jonkunlaista hämärää\nturvallisuudentunnetta.\n\nPilkkoisen pimeässä saapuivat he luostariin, jossa dominikaaniveljet\nalkoivat sairasta jesuittaa hoivata ja johon myöskin pappi\nseuralaisineen yöpyi. Tilan puutteessa valmistettiin papille ja\nSorolaiselle, joka raukealla äänellä oli avuliasten munkkien\nkysymyksiin vain lyhyesti vastannut olevansa matkalla Roomasta\nDanzigiin, makuusijat luostarin refektoorioon.\n\nKun priiori viipyi vielä huoneessa jutellen papin kanssa, hämmästytti\nSorolainen häntä äkkiä pyytämällä päästä kirkkoon rukoilemaan. Kun\nhän sillä hetkellä näytti virkeämmältä, ei priiori hetken epäröityään\ntahtonut kieltää jesuittaveljeä hartauttaan harjottamasta. Hän\nopasti hänet luostarin kirkkoon ja sytytti kynttilän Neitsyt Maarian\nkuvan eteen. Kehotettuaan vierasta, ettei hän liian pitkällä\nhartaudenharjotuksella jäähdyttäisi itseään koleassa kirkossa,\npoistui priiori jättäen hänet yksin.\n\nSorolainen vaipui polvilleen suojelijattarensa eteen. Hän oli siinä\nasennossa kauan, tuijotti vuoroin mitään puhumatta ja ajattelematta\nsuoraan eteensä, vuoroin taas rukoili kiihkeästi ja sormieli\nhermostuneesti rukousnauhan helmiä.\n\nHän ei päässyt siihen haltioituneeseen mielialaan kuin ennen, pyhä\nneitsyt ei esiintynyt selkeänä hänen sisälliselle katseelleen ja\nhänen näkemystään sumensivat kaikenlaiset kuumeiset kuvat.\n\nHänen päätään pyörrytti ja tyydytystä saamatta nousi hän seisoalleen.\nNyt katsahti hän vasta arasti Neitsyt Maarian kasvoihin. Se oli Lucas\nCranachin maalaus, joka Saksasta oli aikomaan kulkeutunut tänne\npuolalaiseen luostariin. Sillä eli hieman vinot, kylmästi siirottavat\nsilmät ja Sorolaisesta näytti se katselevan häntä ivallisesti.\n\n\"Portto!\" kiljaisi hän yhtäkkiä vimmastuneena ja ojensi molemmat\nnyrkkinsä kuvaa kohti. Mutta samalla musteni kaikki hänen silmissään\nja hän kaatui lattialle.\n\nTajuihinsa tuli hän vasta siitä, että hänen huonetoverinsa, pappi,\nauttoi häntä seisoalleen. Auttajaansa nojaten kulki hän sitten\ntakaisin refektoorioon.\n\nRaskaasti vaipui hän vuoteeseen ja kuin tahtomattaan huokaisi hän\npuoliääneen:\n\n\"Äiti, äiti!\"\n\nKuullessaan nuo suomeksi lausutut sanat säpsähti pappi ja kysyi\nhätäisesti, myöskin suomeksi:\n\n\"Mitä, oletko sinä suomalainen? Kuka sitten ja mistä?\"\n\nSorolainen havahti horroksistaan ja karkasi vimmastuneena ylös\nvuoteesta.\n\n\"Mitä, oletko sinäkin suomalainen?\" huusi hän astuen papin eteen,\njoka kauhistuneena peräytyi hänen edellään huoneen nurkkaan.\n\n\"Mitä, oletko sinäkin suomalaisen piispan poika?\" huusi Sorolainen\nnyrkkiin puserretut kädet kohotettuina.\n\n\"Miksi raivoat, veli?\" änkytti pappi kalpeana, \"minähän olen hänen\nmajesteettinsa kuningas Sigismundin hovisaarnaaja, Josephus Jussoila,\nJohannes Jussoilan nuorin veli.\"\n\n\"Hovisaarnaaja!\" yltyi Sorolainen, \"hovisaarnaajina ja\ntuulenpieksäjinä teitä, kirottuja suomalaisia, on joka paikassa,\nmutta ei koskaan siellä, missä teitä tarvittaisiin. Siellä kotona\nlyö pyöveli kansalta pään poikki, mutta te olette patjakuninkaan ja\nnarrin hovisaarnaajina. Miksette pysy kotona ja tee kuningaskuntia?\nMutta siihenpä te hovisaarnaajat ette pysty, siksi teille on Jumala\nantanut Ruotsin Kaarlen rautapiiskaksi...\"\n\nHänen äänensä tukehtui, hän horjahti ja oli kaatumaisillaan. Pater\nJussoila otti häntä käsipuolessa ja talutti uudelleen vuoteeseen. Hän\nriisui hänet hellävaroen ja laittoi peittoon.\n\nYhtäkkiä alkoi Sorolainen rajusti nyyhkyttää, tarttui Jussoilan\nkäteen ja kysyi, eikö tämä tahtoisi ripittää häntä. Jussoila myöntyi\nsiihen, mutta hetken kuluttua ja hiukan tyynnyttyään sanoi Sorolainen:\n\n\"Ei, lukekaa minulle vain isämeitä.\"\n\nJussoila alkoi lukea, mutta sairas keskeytti hänet kiivaasti:\n\n\"Ei latinaksi, lukekaa se suomeksi!\"\n\nHiukan empien ryhtyi Jussoila noudattamaan sairaan tahtoa.\n\nSorolainen ummisti silmänsä ja silloin hänestä alkoi yhtäkkiä tuntua,\nettä hän on pikku poikanen ja vuoteen yli kumartuneena lukee äiti\nhänelle ehtoorukousta. Hän näki äidin elävänä edessään ja äiti\nhymyili hänelle. Silloin alkoi hänkin hymyillä, ja kun Jussoila\nkuului sanovan amen, kuiskasi hän: vielä kerran! ja näki yhä edelleen\näidin vuoteensa yli kumartuneena.\n\nKun pater Jussoila pääsi toistamiseen ameneen, näytti sairas\nnukahtaneen. Hän korjasi tämän peitettä ja laittausi itsekin levolle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla Jussoilan noustessa makasi suomalainen jesuittaveli\nsamassa asennossa ja sama lapsenomainen hymy huulilla. Mutta hänen\npiirteissään oli jotakin jähmettynyttä ja kun Jussoila tarttui hänen\nkäteensä, oli se kylmä ja kankea.\n\nSaman päivän iltana kätkettiin tuntematon jesuittaveli luostarin\nhautausmaahan ja kohta sen jälkeen nousi pater Jussoila hevosen\nselkään ja lähti allapäin ratsastamaan Thornia kohti, jonne hän oli\nmatkalla.\n\n\n\n"]