[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fhJppR36tr6faqudNXy-71ROcnMCgrXO3d7BMbqPUM_Y":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1197,"Miekka ja sana II","Wilkuna, Kyösti",1879,1922,"1197-wilkuna-kyosti-miekka-ja-sana-ii","1197__Wilkuna_Kyösti__Miekka_ja_sana_II","Historiallisia kertomuksia","romaani",[],[],"fi",1913,null,72344,493568,false,50918,[23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[26],"Historical Novels","\"Miekka ja sana II: Historiallisia kertomuksia\" by Kyösti Wilkuna is a collection of historical narratives written in the early 20th century. The work delves into significant events from Finland's past, exploring themes of power struggles, societal upheaval, and the lives of those impacted by historical changes. It likely covers various characters such as soldiers, leaders, and common folk, reflecting the complexities of Finnish history during tumultuous times.  At the start of the book, the reader is introduced to a bustling marketplace in Turku in 1596, filled with townspeople and soldiers, setting the scene for discussions of political and social importance. The narrative captures lively interactions among various social classes, highlighting the tension between the nobility and the common people. Through the introduction of characters such as a boisterous soldier who calls to drink to the king and the arrival of a important marsk, the groundwork is laid for forthcoming conflicts and intrigues that will unfold against the backdrop of Finland's historical saga. (This is an automatically generated summary.)",[],299,"Kaksiosainen kokoelma historiallisia kertomuksia kuljettaa lukijan läpi Suomen historian murrosvaiheiden nuijasodasta isonvihan aikaan. Tarinat kuvaavat sotilaiden, pappien ja talonpoikien kohtaloita vallanvaihdon, uskonnon ja sotien melskeissä. Teos syventyy yksilöiden valintoihin ja selviytymiseen keskellä kansallisia koettelemuksia.","Kyösti Wilkunan 'Miekka ja sana II' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1197. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MIEKKA JA SANA II\n\nHistoriallisia kertomuksia\n\n\nKirj.\n\nKYÖSTI WILKUNA\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1919.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Vallanpitäjä\n Poikki hakatut kädet\n Nuijapäällikkö\n Kesken aseiden melskeen\n Kun kansa näytti itsensä\n Veretön sotaretki\n Sukuhaaransa viimeinen\n Tilipäivän iltana\n Jouluyönä\n Viimeinen side\n Hakkapeliitat\n Kaupunkitulijainen\n Pitkä suomalainen\n Kerrankin oikea mies!\n Sotilaan kunnia\n Karoliinin korvapuusti\n Neljäntoistasadan retki\n Jouluyö Ukrainassa\n Isästä poikaan\n Viimeiseen mieheen\n Häviön jälkeen\n Veljekset\n Poloinen papintytär\n Viimeinen varustus\n Revontulten alla\n Kukin kohdaltansa\n Viimeinen koetus\n Kotiin!\n Totinen fennofiili\n Nyrkki\n Syysiltana\n Siteet katkeavat\n\n\n\n\nVallanpitäjä\n\n\nTurun syysmarkkinat, jotka vanhastaan pidettiin Maarian\nsyntymäpäivänä eli syyskuun kahdeksantena, muodostuivat vuonna 1596\ntavallista vilkkaammiksi ja väkirikkaammiksi. Pitempään kestäneet\nkauniit ilmat olivat houkutelleet kaupunkiin väkeä läheltä ja\nkaukaa. Joki oli sulloutunut niin täyteen aluksia, että Katinhännän\npoikaviikarit juosta vilistivät niitä myöten Samppalinnan alta\nAningaisten puolelle. Kauempana linnan alla liehuivat niiden uusien\nsota-alusten viirit, jotka marski muutama päivä sitten oli tuonut\nPikkalasta tänne. Siellä peilailivat Auran veteen vasta tervattuja\nkylkiään amiraalilaivat \"Suomen Jalopeura\" ja \"Suomen Joutsen\",\nkaleerit \"lohikäärme\", \"Merenneito\" ja \"Karhu\". \"Flemingin parkki\",\n\"Innamaan haaksi\", y.m. ja rannalla linnan ulkovarustusten edessä\ntungeskeli niitä ihailemassa parvi joutilaampaa markkinarahvasta.\n\nVilkkain oli liike ja hyörinä kuitenkin ahtaalla kauppatorilla sekä\nrannassa sillan kummallakin puolen. Harmaakuosisen talonpoikameren\nkeskellä vilahteli siellä mustapukuisia pappeja, töyhtöpäähineisiä\nvapaakartanoiden isäntiä sekä nahkahousuisia, ylimielisesti teiskuvia\nsotilaita. Viimemainittuja olikin nykyään kaupungissa tavallista\nenemmän, sillä marski oli koonnut heitä tänne kokonaista kolme\njoukkokuntaa, jotka oli leiritetty kaupungin lähimpään ympäristöön.\n\nTorin kulmassa, lähellä sillankorvaa, oli Sihveri Porsaanjalan lesken\navara krouvitupa, jonka ovensaranat kitisivät yhtä menoa, alemman\nmarkkinarahvaan suoltuessa sisään ja ulos. Siellä tyhjennettiin\npienistä tinakulhoista viime vuosikymmeninä käytäntöön tullutta\npaloviinaa, samalla kun kymmenissä katajahaarikoissa läikähteli\nvanha Turun olut. Huoneen täytti korvia huumaava äänten sorina.\nTuolla juteltiin markkinakaupoista ja täällä kiisteltiin valtakunnan\nasioista: toiset, etupäässä vakaisemmat talonpojat, pitivät ääntä\nKaarlo-herttuan puolesta, samalla kun huovit ja löysäläisväki\nesiintyivät tulipunaisina kuninkaan miehinä.\n\nMutta yhtäkkiä vaimentui rähinä ja kaikki kääntyivät kuulemaan erästä\nhuovinpukuun puettua nuorta miestä, joka oli hypännyt lavitsalle\nseisomaan ja kilistäen kookasta rahakukkaroa huusi:\n\n\"Hei miehet, täss' on poika, joka kykenee tarjoamaan jokaiselle puoli\ntusinaa viinaryyppyä ja pari haarikallista olutta päälle! Ei muuta\nkuin ojentakaa astianne muorille täytettäviksi!\"\n\nToiset tuijottivat häneen epäillen, toisten huutaessa:\n\n\"No tuo joltakin kuuluu!\" -- \"Onpas siinä reilu poika!\" -- \"Se mies\nei olekaan Kitulasta kotoisin!\"\n\nHuovi hyppäsi lavitsalta alas ja maksoi kukkarostaan krouvarimuorille\nsikäli kuin astiat täyttyivät. Silloin lähenivät myymäpöytää\nepäilevimmätkin.\n\nMutta huovi oli jälleen noussut lavitsalle, josta hän täysi\noluthaarikka kädessään puhui:\n\n\"Ja nyt me juomme kuningas Sigismundin ja vanhan katolisuskon maljan.\nEläköön Sigismund ja katolinusko!\"\n\n\"Eläköön! eläköön!\" hoilasi joukko hänen perässään.\n\n\"Ja nyt marskin malja!\" huusi huovi ja rahakukkaroaan helistä en\nriensi hän jälleen maksamaan täyttyviä tuoppeja.\n\nKun kaikki olivat osansa saaneet, juotiin marskin malja huutaen ja\nhoilaten.\n\n\"Eikö teidän, miehet, täydy tunnustaa, että vanha usko, jota Herrassa\nkuollut kuningasvainaja sekä nyt hänen poikansa, jalo Sigismund, ovat\nkoettaneet jälleen voimaansa saattaa, on paljon parempi kuin tämä\nuusi kerettiläissotku? Laulakaapas suunne puhtaaksi, miehet! Mutta\nsitä ennen ryyppy viinaa ja uudet oluthaarikat.\"\n\nKunkin saatua osansa huudettiin jälleen entistä innokkaammin vanhan\nkatolisuskon hyväksi.\n\nKun pahin remakka oli vaiennut, kuului torilta kapakan edustalta\ntorventoitotusta.\n\n\"Kuuluttaja! Avatkaahan, miehet, ovi, että mekin saamme kuulla, mitä\nsiellä julistetaan\", huusi huovi.\n\nKun ovi oli työnnetty auki, kuului karkea miehen ääni, joka puhui\nkuin ulkoa opittua läksyä:\n\n\"Klaus Fleming, Viikin vapaaherra ja Ruotsin valtakunnan neuvos,\nvaltakunnan marski ja yliamiraali sekä kenraali-sotaeversti ynnä\nkäskynhaltija yli kaiken Suomenmaan kutsuu täten kaikkia läsnäolevia,\nniin ylhäisiä kuin alhaisia, niin vapaamiehiä ja hengellisen säädyn\njäseniä kuin porvareita ja talonpoikiakin nyt heti saapumaan\nkapitulihuoneelle, lukeakseen ja selittääkseen siellä kaikille\nhyville miehille erinäisiä kuninkaalta saapuneita kirjeitä.\"\n\nJälleen kuului torventoitaus ja kuuluttaja etääntyi torilta.\n\n\"Vielä kerran haarikat täyteen ja sitten miehissä kapitulihuoneelle\nkuulemaan, mitä kuningas meille kirjottaa\", huusi huovi.\n\nItse asiassa oli hän saapunut kapakkaan vartavasten värväämään väkeä\ntuohon marskin kuuluttamaan kokoukseen sekä valmistamaan viinalla ja\noluella markkinarahvaan mieltä. Hän oli vasta Pohjanmaan voudiksi\nnimitetyn Abraham Melkiorinpojan miehiä ja oli isäntänsä toimesta\ntullut markkinarahvasta yllyttämään. Nyt saattoi hän olla varma\nherransa kiitoksesta, sillä muutamia varakkaamman näköisiä isäntiä\nlukuunottamatta lähtivät kaikki kapakassa olleet meluten hoippumaan\nhänen jälessään kapitulitaloa kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarski oli vasta saapunut kapitulihuoneeseen parin seuralaisen\nkanssa, joista toinen oli Abraham Melkiorinpoika. Hän oli näiden\nkanssa juuri tehnyt ratsastusretken kaupungin ulkopuolelle\nsijotettujen sotaväkiosastojen luoksi ja sen vuoksi hänellä oli\njalassaan raskaat ja pölyiset ratsusaappaat. Ruoskansa hän oli\nviskannut pöydälle sekä sen viereen mustan nahkalippaan, jossa oli\nkuninkaalta saapuneita kirjeitä.\n\n\"Hö! hö!\" -- naurahti hän yhtäkkiä lyhyeen ja karkeaan tapaansa,\nlyöden samalla kämmenensä pöytään, \"saapas nähdä, minkä karvaista\nkansaa sieltä sinun huovisi tänne raahaa!\"\n\n\"Käskin hänen kerätä mahdollisimman oikeita talonpoikia\", vastasi\nAbraham-herra hiukan pelästyneenä, \"ja uskon, että hän siinä\nsuhteessa täyttää toiveemme, sillä ei hän ole ensi kertaa...\"\n\nHän keskeytti lauseensa ja kurottausi ahtaaseen ikkunakomeroon ja\nalkoi tirkistellä ulos.\n\n\"Sieltä tulee, luulen minä, hengellisten herrain pää ynnä joukko\nmuita pienempiä hengellisiä\", jatkoi hän hetken päästä.\n\n\"Hyvä on, kyllä minä heidän käpälänsä kuumennan\", murahti marski ja\nkourasi pari kertaa harmahtavaa leukapartaansa.\n\nTuokion kuluttua astui sisään iäkäs Turun hiipan haltija, Ericus\nErici Sorolainen. Hänen laiha ja kumaraan painunut vartalonsa peittyi\nmustan kauhtanan poimuihin ja hänen parrattomat kasvonsa näyttivät\nvalkoista röyhelökaulusta vastaan kalpeilta ja riutuneilta. Kirkkaat,\nharmaat silmänsä kiinnitti hän hitaalla varovaisuudella ensin\nmarskiin ja sitten hänen seuralaisiinsa, minkä jälkeen hän tervehti:\n\n\"Jumalan rauha, jalot herrat!\"\n\n\"Jumalan rauha!\" kuului marskin parrasta murahdus.\n\nPiispan mukana saapui huoneeseen kolme tuomiokapitulin jäsentä sekä\npuolikymmentä maalaispappia. He sijottuivat istumaan esimiehensä\nympärille päinvastaiselle puolelle pöytää kuin missä marski istui.\n\nSyntyi kiusallinen äänettömyys, jonka kestäessä marski, saappaan\nkärkeensä tuijottaen, naputti oikean käden pikkusormella pöydän\nreunaan ja Abraham Melkiorinpoika hiiviskeli kuin kissa varpaillaan\nakkunan luota toisen luo.\n\nAsentoaan muuttamatta ja päätään kääntämättä katsoa mulautti marski\npiispaa. Heidän katseensa yhtyivät pikimmältään, piispa vilkasi\npöydällä olevaa ruoskaa ja nosti jälleen katseensa marskiin, jolloin\nhänen silmänsä pohjalla vilahti kaukainen hymy. Marski tuhahti\nsieramiinsa ja alkoi jälleen tuijottaa saappaansa kärkeen.\n\nUlko-oven takaa rupesi tällöin kuulumaan sekavia ääniä, askelten\ntöminää ja häijynkurista rykimistä. Hetken päästä nykäistiin ovi\nepävarmasti auki ja näkyviin tulivat markkinarennosti puetun rengin\njuopuneet kasvot. Kun hänen sinne tänne harreilevat silmänsä\npysähtyivät huoneen perällä olevaan seurueeseen, yritti hän\nvetäytymään takaisin. Mutta nähtävästikin häntä työnnettiin takaapäin\nsisälle, sillä vastaanpanostaan huolimatta retvalehti hän kynnyksen\nyli, samalla kun hänen takaansa tulivat näkyviin toiset juopuneet\nkasvot toisensa jälkeen. Koko joukko, jonka keskellä Abraham\nMelkiorinpojan huovi puikkelehti, sijottui rykien, lakkireuhkojaan\nkäännellen ja oluen katkua huokuen yhteen ryhmään lähelle ovea.\n\nIlmettään muuttamatta silmäili heitä marski eikä Abraham-herra\nkyennyt hänen katseestaan lukemaan, mitä hän pohjaltaan ajatteli\nnoista hänen esiinloihtimistaan \"kansan miehistä\".\n\n\"Hyvät ystävät, piispa, papit jäte rahvaan miehet!\" katkaisi marskin\nkarkea basso äkkiä hiljaisuuden, \"kun viime aikoina on esiin\ntullut kaikenlaisia häiriöitä ja kinasteluja uskonasioissa ja kun\nminun luonani juoksee lakkaamatta valittajia niin puolelta kuin\ntoiseltakin, niin olen minä kutsunut teidät koolle, tulkitakseni\nteille kuninkaalta äsken saapuneen kirjeen, joka sisältää ohjeita\njuuri näihin riitakysymyksiin nähden. Ja kun meillä kenelläkään,\nolimme sitten piispoja tai vaikka suorastaan herttuoita (tässä kohti\nheitti marski nopean syrjäkatseen pappeihin päin), ei ole mitään\noikeutta juonitella hänen majesteettinsa kuninkaan selviä käskyjä\nvastaan, niin toivon minä, että kaikki kinat ja valitukset tämän\njälkeen lakkaavat.\"\n\nHän silmäsi ympäri huonetta, otti sitten lippaasta kuninkaan kirjeen\nja levitti sen auki, niin että nauhasta riippuva vahasinetti\nkalahteli pöydän laitaan.\n\n\"Ensinnäkin ilmottaa täällä kuninkaallinen majesteetti\", jatkoi\nhän kirjettä silmäillen, \"että hän ei ole käskenyt vähentää niitä\nkirkonmenotapoja ja käytöksiä, jotka vanhastaan ovat tässä maassa\nolleet käytännössä, ja että mitä siinä suhteessa on päätetty Upsalan\nkokouksessa, se on tapahtunut vastoin hänen tahtoaan.\"\n\n\"Mutta Upsalan kokouksen päätöstä tekemässähän ovat olleet kaikki\nvaltakunnan säädyt ja itse kuninkaallinen majesteetti on vahvistanut\nsaman päätöksen\", keskeytti piispa yhtäkkiä marskin.\n\nMarski kääntyi häntä kohti äkkiä ja vihaisesti, niin että tuoli\nrisahti, mutta samassa aukeni ulko-ovi jälleen ja sisään astui kolme\naatelismiestä. Etummainen heistä, huolella puettu, viittäkymmentä\nalotteleva mies, jonka ryhdissä ja käytöksessä ilmeni sekä oppineen\narvokkuutta että hovimiehen siroutta, oli marskin sukulainen ja\nkaima, Klaus Fleming nuorempi, Kaskisten herra. Häntä seurasivat\nhänen veljensä, Louhisaaren herra Lauri sekä lankonsa, Kankaisten\nherra Kaarlo Horn.\n\nKaimansa nähdessään synkkeni marskin katse huomattavasti. Oli\nyleisesti tiettyä, ettei hän voinut sietää tätä sukulaistaan ja\nsiihen vaikutti osaltaan se, että Kaskisten herra veljineen oli,\nsamoinkuin Kankaisten Hornitkin, lähempänä Kaarlo-herttuan leiriä,\nosaksi taas se, että tuon hänen kaimansa ulkomainen oppineisuus ja\nhieno käytöstapa omituisella tavalla ärsyttivät marskia. Sen vuoksi\nhän aina, milloin he sattuivat samaan seuraan, tahallaan käyttäysi\ntavallistakin töykeämmin ja raaemmin, ikäänkuin osottaakseen, että\nhänen ei tarvitse ketään kursastella.\n\nFleming-veljesten ja Hornin sisään astuessa nielasi marski alas\npiispalle aikomansa sapekkaan vastauksen. Sen sijaan rykäsi hän\ntuolla yli valtakunnan kuululla tavallaan, niin että seinät\nkajahtivat ja arkahermoisemmat läsnäolijoista hätkähtivät, minkä\njälkeen hän sormin niisti nenänsä, viskasi hyppystensä sisällön\nviereensä lattialle ja huitasi samettisen mekkonsa hihalla nenänsä\nalustaa. Vasta tämän jälkeen ärähti hän piispalle:\n\n\"Mutta kun kuninkaallinen majesteetti kerran tässä kirjeessään sanoo\nniin ja niin, niin sen pitää oleman niin, olkoot sitten säädyt ja\nUpsalaa kokoukset päättäneet mitä tahansa. Vai mitä yhteisen kansan\nmiehet tähän sanovat?\"\n\nTässä kääntyi marski silmäilemään ovinurkkaan ryhmittynyttä\nmiesjoukkoa.\n\n\"Niin on!\" -- \"Kyllä me ollaan kuninkaan ja marskin puolella!\"\n-- \"Vanhan Ruotsin uskon me tahdomme pitää!\" -- kuului joukosta\nrähiseviä ääniä.\n\nMarski silmäili jälleen kirjettä ja puhui:\n\n\"Edelleen ilmottaa täällä kuninkaallinen majesteetti, että jos täällä\nSuomessa on muutettu vanhoja uskonnon menoja, niin hän suvaitsee,\nettä sellaiset muutokset peruutetaan.\"\n\n\"Koska kuninkaallisen majesteetin kirje sisältää niin tärkeitä ja\nseurakuntamme elinkysymyksiä koskevia asioita, niin rohkenen minä\npyytää kopiota siitä\", lausui piispa, joka nähtävästi alkoi epäillä,\nettä marski lasketteli omiaan kirjettä vapaasti tulkitessaan.\n\n\"Joka ei usko minun tulkintaani, hän saa milloin hyvänsä itse lukea\nkuninkaan kirjeen\", mörähti marski, mutta ei kuitenkaan tehnyt\npienintäkään liikettä, jättääkseen kirjettä käsistään.\n\n\"Kyllä se uskotaan sillä, mitä marski sanoo!\" -- \"Papit vain ilman\njuonittelevat!\" -- kuului rahvaan joukosta rähinää.\n\nPiispa ja Kaskisten herra katsahtivat toisiinsa ja tästä katseesta\nrohkaistuneena lausui edellinen:\n\n\"Kun nyt kerran on kysymys kirkkoa ja papistoa koskevista seikoista,\nniin katson minä soveliaaksi saattaa maamme ylimmän käskynhaltijan\ntietoon sen raa'an häväistyksen, joka viime sunnuntaina on kohdannut\nRäntämäen kirkkoherraa, jonka joukko kirkkopihassa juopuneina\nreuhaavia huoveja oli viskannut muurin yli, kun hän saapui heidän\njumalatonta menoansa asettamaan. Harras ja oikeutettu toivomukseni\non, että herra marski saattaa syylliset rangaistukseen, jotta\nsellaiset väkivallanteot eivät vasta uusiinnu.\"\n\nPiispan puhuessa kuului rahvasjoukosta naurun rähinää ja\nhuudahduksia: \"Olipa ne poikia!\" -- \"Ei muuta kuin yli muurin vain!\"\n\nKaskisten herra kavahti vihaisesti seisoalleen ja lausui tulisella\nkiivaudella:\n\n\"En voi kauemmin olla minäkin puolestani tähän seikkaan sekaantumatta\nja lausumatta julki, kuinka tuiki sopimatonta on, että huuditonta\nroskaväkeä ja juopuneita tyhmyreitä haalitaan kokoon häväisemään\nsielunpaimeniamme ja oppi-isiämme ja väittelemään muka uskonnon\nasioista. Tällaiselle kokoukselle minä en tunnusta minkäänlaista\narvoa!\"\n\n\"Olen täydellisesti yhtä mieltä veljeni kanssa!\" huudahti Louhisaaren\nherra heti perään.\n\n\"Ja minä!\" lisäsi Kankaisten herra.\n\nSyntyi hetken kestävä äänettömyys. Sitten naurahti marski\nväkinäisesti ja aivankuin ei olisi lainkaan kuullut sukulaisensa\npaheksumislausuntoa, vastasi hän piispan kanteluun:\n\n\"Siihen asiaan minä en totisesti tiedä parempaa keinoa kuin että\nasianomainen pappi viskataan muurin yli takaisin kirkkopihaan ja\nentistä lujemmin.\"\n\nAivan kuin merkin saatuaan rähähti rahvasjoukko nauramaan.\n\n\"No se oli paikalleen sanottu! Niin sitä, pojat, pitää tehdä!\" --\nkuului huutoja.\n\n\"On itsensä alentamista viipyä hetkeäkään enää tällaisessa\nkokouksessa!\" huudahti Kaskisten herra.\n\nHän nousi ja lähti vihaisesti huoneesta. Hänen veljensä ja Kankaisten\nherra seurasivat hänen kintereillään.\n\nKun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, nousi piispakin paikoiltaan\nja lausuen: \"Pidän turhana pitemmät keskustelut tällä kertaa\", --\nlähti marskille kumarrettuaan huoneesta. Kaikki papit seurasivat\nhänen esimerkkiään.\n\nHeidän mentyään tuhahteli marski hetken aikaa sieramiinsa ja tuijotti\nsaappaansa kärkeen. Sitten kääri hän kuninkaan kirjeen kokoon, pisti\nsen takaisin lippaaseen ja sen tehtyään ärähti vihaisesti ovinurkan\njoukolle:\n\n\"Ei teitä, tolvanat, täällä enää tarvita!\"\n\nPelästyneinä alkoivat silloin \"kansan miehet\" sulloutua ovesta ulos.\n\n\"Vietävän risajaakot!\" murahti marski itsekseen, työnsi kirjelippaan\nvyönsä alle ja ruoskaansa tarttuen lähti astua tömistelemään ulos.\n\nKirkkotorilla piteli ratsurenki suitsista marskin kuuluisaa\nmustaa oritta, joka levotonna pärskähteli sieramiinsa ja kuopi\netukavioillaan maata. Ähkäisten nousi marski rengin avulla satulaan\nja lähti Kirkkokatua pitkin ratsastamaan kauppatorille.\n\n\"Tehkää tietä, marski tulee!\" kuului markkinaväen keskeltä häädettyjä\nhuudahduksia.\n\nKansanjoukon keskelle aukeni laaja kuja sikäli kuin Musta notkuvin\nseljin kuletti herraansa eteenpäin. Mutta marski ei katsonut\nsivuilleen eikä ollut tietävinään, kun lakit molemmin puolin kujaa\nlensivät miesten päästä. Tömisten ajoi hän sillan yli Aningaisten\npuolelle, räpsäytti piiskalla oritta ja alkoi hattutöyhdön liehuessa\nhölkkäjuoksua ratsastaa alas linnaa kohti.\n\n\n\n\nPoikki hakatut kädet\n\n\nI.\n\nTuomas Heikinpojan pirtissä Juvan Salajärvellä oli perhe juuri\nasettunut puhdetöihin lieden ympärille. Isännän äiti, vanha upposokea\nmuori, laski värttinän helmaansa ja heristi korviaan.\n\n\"Mistähän kuuluneekaan tuo jousenjänteiden helinä ja rautapaitojen\nräminä?\" virkkoi hän levotonna.\n\n\"Mitähän se nyt taas on kuulevinaan?\" hymähti joku joukosta.\n\n\"Ilman vain höpisee\", lausui emäntä.\n\n\"Eipä tiedä, on se ennenkin kuullut semmoista, joka on pitänyt\npaikkansa\", sanoi isäntä vakavasti.\n\n\"Ja koko pohjoinen taivaanranta punottaa\", jatkoi muori omissa\najatuksissaan.\n\nKukaan ei puhunut mitään ja kaikkien mielialaan hiipi kaamea tunne.\n\nJuuri tällöin kuului reen ratinaa pihalta ja kohta sen jälkeen\nastui pirttiin kolme miestä. Jokaisen valtasi epämieluisa tunne,\nsillä tulijat kantoivat huovin pukua raskaine kannussaappaineen ja\nnahkaköltereineen.\n\nTervehdyksen sijasta lausui yksi tulijoista röyhkeästi:\n\n\"Olutta pöytään vieraille!\"\n\nTuomas Heikinpojan katse synkkeni, sillä hän tunsi puhujan oman\npitäjän mieheksi. Se oli yhtä väärentämätön talonpoika kuin\nhänkin, mutta oli mennyt herrain puolelle ja ruvennut knaapiksi.\nKannukset saatuaan oli se alkanut käyttäytyä yhtä ylimielisesti ja\nväkivaltaisesti kuin muutkin sotilaat.\n\n\"Ei meillä ole tapa kutsumattomille vieraille olutta tarjota!\"\nvastasi Tuomas Heikinpoika lujasti.\n\n\"Sitten me otamme itse ja juomme tervetuliaismaljamme\", sanoivat\nhuovit ja lähenivät kellarinluukkua, nostaakseen permannon alta\njouluoluet esiin.\n\nTuomas Heikinpoika nousi seisomaan ja kohotti kirveensä, jolla hän\njuuri oli veistänyt viikatevartta.\n\n\"Koettakaapas ottaa väkisin!\" huusi hän. \"Minulla on turvakirja\nteidän koiruuksianne vastaan ja jollette pysy siivolla, niin\nautuuteni kautta vannon, että saatte maistaa kirveenterästä.\"\n\nHuovit olivat jo ennestään hiukan juovuksissa, ja ärtyneinä isännän\nvastarinnasta paljastivat he uhaten ja kiroillen aseensa. Kun Tuomas\nHeikinpoika ei peräytynyt kellarinluukulta, syntyi tappelu. Se\npäättyi huovien voitolla. Tuomas Heikinpoika tehtiin aseettomaksi,\nsai muutamia verihaavoja sekä ankaran selkäsaunan. Loppujen lopuksi\nkantoivat huovit kellarista oluttynnyrin rekeensä ja lähtivät\nhoilaten matkaansa.\n\nHaavansa sidottuaan istui Tuomas Heikinpoika synkkänä alallaan ja\ntuijotti tuleen. Muorivanhus ei näyttänyt tietävän mitään siitä, mitä\nhänen ympärillään tapahtui. Omia näkyjään seuraten virkkoi hän äkkiä,\nkatkaisten pirtissä vallinneen synkän äänettömyyden:\n\n\"Tulenloimo pohjosesta lähenee ja lumihanget punottavat verestä.\"\n\n\"Kunpa ne alkaisivat huoviroistojen verestä punottaa!\" murahti Tuomas\nHeikinpoika uhkaavasti.\n\n\nII.\n\nTuomas Heikinpoika oli aina ollut uskollisen ja osaansa tyytyväisen\nalamaisen esikuva. Uuraasti oli hän raatanut isältä perityllä\nkonnullaan sekä suorittanut napisematta ulostekonsa, mitkä totta\ntosiaan eivät olleet vähäiset tähän aikaan, jolloin koko maa makasi\nrautamarskin ikeen alla.\n\nMutta kaikenkarvaiset ulosteot, ruokalisät ja linnaleirin rasitukset\nlisääntyivät yhtämittaa. Tavallisesti tulivat elohinkaloiden pohjat\nnäkösälle jo kevättalvella ja silloin oli täytymys turvautua\npetäjän kylkeen. Kaiken senkin oli hän vielä kestänyt äänettömällä\nalistuvaisuudella, mutta kun lisäksi tuli ohi matkaavien sotamiesten\nvallattomuudet, hänen talonsa kun oli Savonlinnasta Turkuun johtavan\nvaltatien varressa, alkoi hänen kärsivällisyytensä loppua. Varsinkin\noli häntä alkanut ärsyttää se seikka, että muutamia oman paikkakunnan\ntalollisia oli viime aikoina ruvennut knaappeina rehentelemään.\n\nTuskastuneena oli hän alkutalvesta käynyt omaa ja naapuriensa\ntilaa valittamassa maakuntansa ylimmälle käskynhaltijalle, herra\nGötrik Finckelle, jota hän oli kuullut kiitettävän hyvänsuovaksi\nkansanmieheksi. Kyöri-herra oli kohdellut häntä suopeasti sekä\nantanut turvakirjan, jonka piti varjella hänen kotiaan sotaväen\nvallattomuudelta ja laittomalta verotukselta. Nyt oli hän kuitenkin\nsaanut katkerasti kokea, ettei turvakirjastakaan ollut mitään apua.\n\nKului muutamia päiviä ja yhä polttavampina alkoivat Tuomas\nHeikinpojan povessa riehua kostontunteet. Silloin rupesi pohjoisesta\npäin kuulumaan outoja sanomia. Pohjanmaan miehet olivat nousseet\nmarskin sortovaltaa vastaan, surmanneet maakuntaansa linnaleiriin\nlähetetyt huovit sekä marssineet Kyrönkankaan yli Etelä-Suomeen.\nHeidän sanottiin lähteneen marskia vastaan kansan ystävän, Kaarle\nherttuan kehotuksesta ja heidän joukossaan kerrottiin olevan\nEerik-kuninkaan pojan, prinssi Kustaan. Mikäli tuhatkielinen huhu\nkiersi kulovalkeana ympäri maata, sikäli alkoivat syvät rivit\nkaikkialla kuohua ja liikahdella. Tuhansissa matalissa pirteissä\nhelähtelivät jousenjänteet, keihäitä ja miekkoja tahkottiin\nteräviksi ja vanhoihin sotanuijiin lyötiin uusia piikkejä. Elettiin\nkuumeisessa odotuksessa ja ilmassa oli tuntu kuin suuren jäänlähdön\nedellä. Rahvas nosti kaikkialla päätään ja rinnat paisuivat vapauden\ntoivosta. Kuin petolliset virvatulet keskellä sydäntalven pimeyttä\nleimahtivat vapauden valot, yhtä pian taas sammuakseen.\n\nTapahtumat seurasivat nopeasti toisiaan. Pohjois-Hämeen ja Savon\nmiehet noudattivat pohjalaisten esimerkkiä ja nuijiinsa tarttuen\nlähtivät samoamaan etelää kohti. Kuin lumivyöry paisuivat heidän\njoukkonsa matkalla, ja kaikkialla, missä he liikkuivat, punasivat\ntaivaanrantoja aatelisherrain, verovoutien ja knaappien palavat\nkartanot.\n\n\"Muori näki oikein, vaikka onkin sokea\", sanoi Tuomas Heikinpoika ja\notti seinältä alas karhukeihään ja vanhan metsästysjousensa.\n\nTällöin saapui taloon täyttä laukkaa ajaen herra Götrikin\nsanansaattaja.\n\n\"Herra Götrik Fincke käskee kaikkien kunniallisten ja esivallalle\nuskollisten talonpoikain olemaan aseineen ja eväineen valmiina\nlähteäkseen yhdessä sotaväen kanssa kurittamaan jumalattomia\nkapinannostajia\", julisti sanansaattaja ja kiidätti eteenpäin.\n\n\"Valmis olen, mutta kenen kanssa ja ketä vastaan, se on toinen asia\",\nlausui Tuomas Heikinpoika ja ryhtyi keihästään terottamaan.\n\nKun saapui tieto, että nuijamiesten joukko oli saapunut Suursavon\nkirkolle ja toinen Joroisiin, ei hän malttanut enää pysyä alallaan.\n\n\"Minä näin sinut viime yönä kädetönnä ja kasvoiltasi valkeana kuin\nliina. Pysy sen vuoksi kotona ja anna muiden sotia\", neuvoi äiti ja\nhänen sokeat silmänsä vilkkuivat levottomasti.\n\n\"Haavani kirvelevät vielä!\" vastasi Tuomas Heikinpoika, ripusti\neväskontin selkäänsä, heitti sen päälle jousensa ja lähti hiihtämään\nJoroisiin päin.\n\n\nIII.\n\nJoroisten Häyrylään olivat pohjoisesta Tavisalmelta Ja Pieksämäeltä\ntulleet nuijamiehet leiriytyneet. Siellä oli heihin yhtynyt joukko\nJuvan ja Rantasalmen miehiä. He olivat ryöstäneet puti puhtaaksi\nsikäläisen knaapin kartanon, mutta jättäneet sen vielä toistaiseksi\npolttamatta, käyttäen sitä nyt kortteerinaan. Pihalla oli sikinsokin\nahkioita ja rekiä, joiden ääressä hevoset syödä narskuttivat\nryöstösaaliina otettua kauraa, ja kinoksessa seinän vierustalla\ntörrötti pystyssä pitkä rivi suksia. Navetan seinustalla näkyi\nverilaimiskoita ja teurastettujen nautain sisälmyksiä, joiden\nkimpussa ärhenteli joukko koiria.\n\nSisällä nokisessa pirtissä oli kuumaa ja ummehtunutta ja sankka huuru\npurkautui ulos selkosen selälleen työnnetyistä seinäluukuista. Miehiä\nistui penkit ja jakkarat täynnä ja huoneen täytti sekava äänten\nsorina. Toiset söivät eväitään, joita oli lisätty vasta keitetyillä\nraavaanlihoilla, toiset joivat olutta tynnyreistä, rentoilivat ja\nriitelivät. Sitä mukaa kuin olut väheni, lisääntyi heidän rohkeutensa\nja voimansa. He uhkasivat hajottaa Olavinlinnan maantasalle, marssia\nsitten Turkuun ja tehdä siellä saman tempun sekä viedä marskin ja\nmuut herrat Tukholmaan hirtettäviksi.\n\nPöydän takana istuivat pohjalaisten lähettämät johtomiehet, Pekka\nja Paavo Palainen sekä rautalampilainen Esko Utmark, joka oli\nherraslähtöä sekä toimi nyt kirjurina nuijamiesten joukossa. Heidän\nseurassaan pöydän ympärillä istui joukko vakavampia miehiä ja siinä\nsuunniteltiin lähipäivien yrityksiä.\n\n\"Muistakaakin, miehet, että Olavinlinnasta ei jätetä kiveä kiven\npäälle!\" terotti eräs oluenjuojista tovereilleen.\n\n\"Se on tietty\", vakuuttivat toiset, \"se hajotetaan jokaiselle\nneljälle ilmansuunnalle.\"\n\n\"Ja huovit haudataan elävinä raunioiden alle.\"\n\n\"Niin, ja linnan mustan pässin me syömme tulomurkinaksemme.\"\n\n\"Sepä kuuluukin sairastaneen joulusta saakka.\"\n\n\"Ohoo, siinäpä onkin ennustus linnan häviöstä!\"\n\n\"Mutta itse Kyöri meidän sentään sietäisi jättää henkiin.\"\n\n\"Joo, Kyöri me säästetään, se on oikea kansan mies. Kuulkaas, te\nsiellä pöydän takana, me olemme tässä päättäneet, että Kyörille\nOlavinlinnassa ei saa tapahtua mitään pahaa.\"\n\nVanhempi Palaisista oli vastaamaisillaan jotakin kun Tuomas\nHeikinpoika, joka äsken joukkoon saapuneena oli ääneti seisonut uunin\nkupeella, virkkoi samassa:\n\n\"Jos minäkin saan tässä mieleni ilmaista, niin meidän on säästettävä\nherra Kyöriä, sillä hän on aina ollut myötäsukainen tälle yhteiselle\nkansalle. Jopa meidän minun mielestäni sopisi kehottaa häntä tulemaan\nomalle puolellemme, vaikkapa päälliköksi meille.\"\n\nPalainen heitti epäluuloisia silmäyksiä puhujaan, mutta eräs oluen\njuojista huusi:\n\n\"Se meidän pitää tehdä ja laittaa Kyörille semmoinen kirja, että me\notamme hänet päälliköksi, jos hän tulee meidän puolellemme.\"\n\n\"Se pitää tehdä, Kyörille pitää lähettää kirja!\" huusivat köörissä\noluttynnyrin ympärillä istujat.\n\nJohtomiehet pöydän ympärillä neuvottelivat nyt matalalla äänellä ja\nhuomasivat viisaimmaksi toimittaa Olavinlinnan päällikölle, herra\nGötrik Finckelle kehotuksen liittymään heihin. Kun kirjeen sisällöstä\noli suunnilleen sovittu, otti Esko Utmark kirjotusneuvonsa esille,\nterotti hanhenkynän ja taidostaan ylpeänä teki ilmassa kaikenlaisia\nvinkankonkkeja, ennenkuin laski kynän paperille ja alkoi siihen\ntodellisia kirjaimia raapustella. Hänen ympärilleen ahtautui\nmiehiä, jotka toistensa olkapäiden yli kurkotellen koettivat päästä\nläheltä näkemään tuota merkillistä taitoa. Tavan takaa raivasi hän\nolkapäillään itselleen paremman tilan ja kituutti ääneti hanhenkynää\npaperilla.\n\nKun pitkä kirjelmä vihdoinkin oli valmis, nosti hän päätään ja kysyi,\nkenen nimet siihen alle pannaan.\n\n\"Kaikkein nimet, sillä sehän on meidän yhteinen tahtomme\", huusivat\nmiehet.\n\n\"Mutta tässä ei ole tilaa läheskään kaikkien nimille\", epäsi Utmark.\n\n\"No panee sitten vain, että se on yhteisen kansan tahto\", ehdotti\njoku miesjoukosta.\n\nKirjuri silmäsi epäröiden Palaisiin, mutta kun vanhempi näistä\nnyökäytti päätään, kastoi hän kynän musteeseen ja kirjotti vielä\nmuutamia sanoja. Ripoteltuaan hiekkaa paperille alkoi hän lukea\nkirjelmää ääneensä.\n\n\"Terveyttä Jumalan kanssa nyt ja aina\", alkoi se. \"Hurskas Götrik\nFincke! Annamme Teidän hurskaudellenne tiedoksi, että meitä on\nlähettänyt Hänen armonsa, Kunink. Maj:tti, etsimään linnaleirin\nväkeä, ratsumiehiä ja muita, jotka ovat olleet sen hyvän herran\nKlaus Flemingin kanssa yksissä neuvoin ja ynseästi käyttäineet\nrahvasta kohtaan, ryöstäen, raastaen ja väkisin vieden, mitä\novat käsiinsä saaneet.\" Sen jälkeen tiukattiin kirjeessä herra\nGötrikiltä vastausta, tahtoiko hän uskoineen ja väkineen olla heidän\npuolellaan. Edelleen vaadittiin siinä, että Fincke lähettäisi kansan\nrangaistavaksi ne huovit, jotka olivat linnan turviin paenneet. Kirje\nloppui sanoihin: \"Ei muuta tällä ajalla, vaan Teidän hurskauttanne\ntämän kautta jättäen Jumalan haltuun, annettu Joroisista Tammikuun 11\np. 1597!\" Allekirjotuksena oli sanat: \"Se on Yhteisen kansan tahto.\"\n\n\"Mutta eihän siinä seisonutkaan, että me tahdomme Kyörin\npäälliköksemme\", tivasi eräs miehistä ja kirjeen sisällöstä sukeutui\npitkä riita. Lopuksi päätettiin se kuitenkin lähettää semmoisenaan,\nsillä Fincken päällikkyydestähän kerittiin myöhemminkin sopia, jahka\nnyt ensinnä saataisiin kuulla, suostuiko hän tulemaan yhteisen kansan\npuolelle.\n\nKun sen jälkeen tuli kysymys kirjeen viejistä vaikenivat miehet\nkuin puulla päähän lyötyinä, sillä kukaan ei tuntenut halua pistää\nnenäänsä sinne äärimmilleen ärtyneiden huovien keskelle.\n\n\"Eikös se ole selvintä, että kirjan vie se, joka asian on alullekin\npannut?\" virkkoi vanhempi Palainen, heittäen vahingoniloisen katseen\nTuomas Heikinpoikaan. \"Mitäpä siinä, minä otan viedäkseni kirjan enkä\nhellitä sitä ennenkuin herra Kyörin omaan käteen\", lausui Tuomas\nHeikinpoika suoraksi ojentuen.\n\nKaikki hengähtivät helpotuksesta ja Tuomas alkoi varustautua matkaan.\nHuolellisesti kokoon taitettu kirje poveen säilytettynä nousi hän\nsuksilleen ja lähti lykkimään kohti Olavinlinnaa.\n\n\nIV.\n\nOli oikea tammikuun pakkanen ja sen vuoksi se honkavalkea, joka\nräiskyi erään Olavinlinnan tornihuoneen avarassa uunissa, oli hyvin\ntarpeen vaatima.\n\nTuossa pyöreässä kammiossa, jonka huolimattomasti kalkituissa\nseinissä näkyi jälkiä yöllä syntyneestä kuurasta, ei ensi\nsilmäyksellä näkynyt yhtään ihmistä. Erään akkunakomeron suulla\nnäkyi kuitenkin suuret hirvennahkasaappaat, jotka silloin tällöin\nliikahtivat ja syvempää komerosta kuului katkonaista mutinaa,\nlauseita sellaisia kuin:\n\n\"Ei niitä rakkareita vielä näy... No, no, tulkaahan vain tänne, kyllä\nminä käpälänne kuumennan... totisesti minä ne kuumennan, niin että\nvasta osaatte pysyä kuninkaanne uskollisina alamaisina...\"\n\nHetken kuluttua alkoivat saappaat vetäytyä taaksepäin ja syvästä\nikkunakomerosta suoltui vähitellen näkösälle keski-ikäinen, laiha\nmies, jonka vilkasilmeisiä kasvoja rumensi pari isoa arpea.\nKäydessään ontui hän toista jalkaansa ja vasen käsi roikkui\nhervotonna sivulla. Hän oli linnanpäällikkö, herra Götrik Fincke, ja\nnuo arvet samoin kuin käden ja jalan viat olivat hänellä muistoina\nLukkolinnan tappelusta Vironmaalla parikymmentä vuotta sitten.\n\n\"Kurkistetaanpas toisellekin ilmansuunnalle, onko sielläkin kaikki\nyhtä liikkumatonta\", puhui hän itsekseen ja kohennettuaan tulta\npesässä liikkasi hän huoneen vastakkaiselle seinälle ja ryömi\nnelinkontin uuteen ikkunasyvennykseen.\n\nSaatuaan jäätyneen ikkunan vaivalla auki, työnsi hän päänsä ulos ja\ntähysteli ympärilleen. Suvisin niin hymyilevät maisemat esiintyivät\nnyt täydessä sydäntalven kuolleisuudessa ja liikkumattomuudessa.\nLunta, lunta vaan kaikkialla, minne silmänsä käänsi, sitä oli\npaksuina kinoksina luotojen välisissä salmissa ja sen painosta olivat\nmetsät ikäänkuin alemmaksi kyyristyneet. Myrskytuulten ajamana se\noli tehnyt hyökkäyksiä itse linnanmuurejakin vastaan, mutta sen\nvoimat olivat uupuneet alkuunsa ja ylväinä kohosivat harmaan kalseat\nmuurit korkealle yli kinosten. Joka puolella oli niin liikkumatonta\nja erämaisen yksinäistä, että se teki katselijan mielen väkisinkin\napeaksi. Ainoastaan tuolla ja täällä nienten kainaloissa näkyi\ntaloja vähäisten raivausten keskellä. Mutta harmaina ja maata\nvasten litistyneinä sekä kinoksiin hautautuneina eivät ne kyenneet\nluomaan mitään eloa tuohon lohduttomaan tauluun. Niiden lakeisista\nkohoava savu näytti kuin jähmettyvän teräksen harmaalla taivaalla.\nHevosella ajajaa tai suksin liikkujaa ei näkynyt millään suunnalla\nja yksinäinen viittatie, joka luotojen välitse luikertaen hävisi\netäämpänä pakkashuuruun, oli omiaan lisäämään sitä painostavaa\norpouden tunnetta, jonka tämä näköala katsojassa herätti.\n\nHerra Götrik rämähytti ikkunan kiinni ja alkoi työntyä ulos\npiilostaan. Ennenkuin hän pääsi lattialle, kuuli hän oven aukeavan ja\njonkun astuvan tornihuoneeseen.\n\n\"Sinäkö se olet, Simo?\" huusi hän taakseen. \"Kuuluuko sinne alhaalle\nmitään uutta?\"\n\nYmpäri kääntyessään huomasi hän, että tulija ei ollutkaan hänen\nkäskyläisensä Simo Olavinpoika, vaan jalkaväenpäällikkö Pekka\nJuusten, joka aamusella oli saapunut linnaan, tuoden mukanaan\nKäkisalmesta pienen apujoukon. Hän oli entisen Viipurin piispan,\nPaavali Juustenin poika, vielä nuorenpuoleinen, pitkän solakka mies\nja ryhdiltään sotilaallinen.\n\n\"Kas, sinäkö se olitkin, Juustinen!\" korjasi herra Götrik\nerehdyksensä.\n\n\"Juusten, jos suvaitsette, ja täysiverinen aatelismies\", sanoi\npuhuteltu ja kumarsi leikillisesti.\n\n\"Hm, muistelenpa, että isoisäsi, joka oli kauppias Viipurissa, kantoi\nnimeä Juustinen\", huomautti herra Götrik kuivasti.\n\nHän oli ollut koko päivän tyytymätön ja äreä ja herra Juusteninkin\nkanssa oli hänellä äsken alhaalla syntynyt pieni sananvaihto, minkä\njohdosta hänellä vieläkin tuntui olevan jotakin hampaankolossa.\n\n\"Aivan samoin kuin teidän isoisänne nuoruudessaan oli nimeltään\nRenkonen, kuten muistelen kuulleeni\", vastasi Juusten.\n\n\"Niin kyllä, mutta nuo Renkoset olivat jo monessa polvessa olleet\nomalla vaakunalla varustettuja aatelismiehiä. Kun isoisäni otti\näitinsä nimen, teki hän sen estääkseen vanhan Fincke-nimen\nsammumasta, kuten meillä on tapa.\"\n\nTähän ei Juustenilla ollut mitään sanottavaa, sillä mielessään täytyi\nhänen myöntää herra Götrikin olevan paljon vanhempaa aatelia. He\nistuutuivat tulen ääreen sivuttain toisiinsa.\n\n\"Ja mitä minä teen sillä kourallisella miehiä, jonka sinä suvaitsit\ntuoda muka avuksemme\", alkoi Fincke hetken kuluttua marista. \"Minä\nsaan edelleenkin pysyä koreasti linnan muurien sisällä, samalla kuin\nne hullaantuneet nuijapäät rosvoavat ja polttavat ympäri maakuntaa.\nEikö minun kirjeistäni muka käynyt tarpeeksi selville, että täällä on\ntosi kysymyksessä?\"\n\n\"Onhan lisäväkeä tulossa, ja sitä paitsi\" -- Juusten empi hetkisen\nennenkuin jatkoi: \"sitäpaitsi teitä tuskin uhannee niinkään suuri\nvaara, sillä sanotaanhan teidän olevan hyvässä sovussa nuijapäiden\nkanssa.\"\n\nJuusten oli aikonut ensinnä vihjata, että Fincke oli suhteissa\nherttuan kanssa, mutta toisen hetkellistä tuittupäisyyttä peläten\nlievensi hän sanojaan. Lausutussa muodossaankin oli huomautus\nkuitenkin omiaan kiukuttamaan Finckeä.\n\n\"Vai sovussa!\" huusi hän. \"No, entäpä sitten? Käykö heillä kateeksi,\nettä talonpojat eivät minua kiroile siinä määrin kuin monia muita?\nNiin, niin, kyllä se on nähty, että pahimpia talonpoikain sortajia\novat aina olleet ne, joiden isät tai isoisät ovat itse olleet\ntalonpoikia tai kauppasaksoja.\"\n\nNäistä sanoista otti Juusten vuorostaan loukkaantuakseen ja\nkostaakseen kysyi hän hetkisen kuluttua: \"Tiedättekö, miksi marski\nkuuluu viimeksi Viipurissa käydessään teitä nimittäneen?\"\n\n\"No miksi muka?\" ärähti Fincke ja heitti epäluuloisen syrjäsilmäyksen\nJuusteniin.\n\n\"Tuuliviiriksi, joka raakkuu milloin Varsovasta, milloin Tukholmasta\npuhaltavan tuulen mukaan.\"\n\nSe oli viittaus Götrik Fincken epäiltyyn häilyväisyyteen kuningas\nSigismundin ja herttua Kaarlen välillä. Asianomainen tuntuikin\nälyävän sen kohta:\n\n\"Tuuliviiri, mitä!\" huusi hän kasvoiltaan tulipunaisena ja\nseisaalleen kavahtaen. \"Marski ei ole ikinä sellaista lausunut, vaan\non se joko sinun omaasi tai viipurilaisten keksintöä. Kyllä, kyllä,\nkyllä minä...\"\n\nHän ei saanut sanoja suustaan, vaan änkyttäen kävellä liikkasi\nseinästä toiseen ja huitoi oikealla kädellään. Vasen käsi\nheilahteli hervotonna sivulla ja Juusten nauroi itsekseen, sillä\ntällä hetkellä muistutti herra Götrik todellakin tuuliviiriä, joka\nmyrskyn pyörteessä reutoo sinne ja tänne. Hän ei ehtinyt saada\ntavottelemaansa uhkausta sanoiksi, kun ovi työntyi naristen auki ja\nkynnykselle ilmestyi Simo Olavinpoika.\n\n\"No?\" kääntyi herra Götrik yhtäkkiä hänen puoleensa.\n\nJoutuen hämilleen esimiehensä julmistuneesta ulkomuodosta ja tuosta\nräjähtämällä lentäneestä sanasta vastasi alapäällikkö verkalleen:\n\n\"Siellä on eräs nuija-talonpoikain lähettiläs, joka kynsin hampain\ntahtoo päästä teidän puheillenne. Sanoo itsellään olevan muka kirjeen\nteille.\"\n\n\"No tuo tänne se mies kirjeineen, niin saamme nähdä, mitä ne\nhunsvotit meistä tahtovat\", tiuskasi kuohahteleva linnanpäällikkö.\n\nMoniaan hetken mentyä narisi ovi uudelleen ja huoneeseen astui\nSalajärven Tuomas Simo Olavinpojan saattamana.\n\n\"Mistä sinä tulet ja mitä sinulla on asiata?\" kivahti herra Götrik\nuhkaavan näköisenä.\n\nTuomas Heikinpoika otti lakin päästään ja vastasi rauhallisesti:\n\n\"Minä tulen suoraa Joroisista. Siellä on paljon yhteisen kansan\nmiehiä koolla ja he lähettävät teille tämän kirjeen.\"\n\n\"Kyllä minä tiedän ne teidän koollaolonne!\" ärähti herra Götrik ja\ntempasi vihaisesti kirjeen Tuomas Heikinpojan kädestä.\n\nHän alkoi lukea sitä puoliääneen mumisten. Mitä etemmäksi hän ehti,\nsitä uhkaavamman ilmeen saivat hänen kasvonsa. Pari kertaa poikasi\nhän ontuvata jalkaansa lattiaan, samalla kuin rampaantunut käsi\nnytkähteli, pyrkien väkisinkin tekemään torjuvia ja vihastuneita\neleitä.\n\n\"Hoh-hoh! kylläpäs tämä on kuulumatonta hävyttömyyttä!\" korotti hän\nloppuun päästyään äänensä. \"Ovatko ne viimeisenkin järkivähänsä\nmenettäneet, hävystä puhumattakaan? Tulla minulta, kuninkaan\nuskotulta mieheltä, vaatimaan selkoa, mille puolelle minä muka haluan\nkuulua! Kyllä, kyllä, kyllä...\"\n\nSaadakseen linnanpäällikön suopeammaksi asialleen piti Tuomas\nHeikinpoika viisaana työntää väliin, ennenkuin herra Götrik sai sanan\npäästä kiinni:\n\n\"Tuota, meidän tarkotuksemme oli pyytää teitä päälliköksemme, vaikka\nse asia taisi jäädä pois siitä kirjasta.\"\n\nHerra Götrik tyrehtyi nyt aivan äänettömäksi ja hänen vasen\nkätensäkin lakkasi nytkimästä.\n\n\"Vai päälliköksi teille rakkareille!\" karjasi hän saatuaan\npuhekykynsä takaisin. \"Kyllä minä teidät päälliköitsen!\" ja hän\npaiskasi kirjeen Tuomas Heikinpojan silmille.\n\n\"Minkälaisen vastauksen minä sitten saan viedä takaisin?\" kysyi\nTuomas Heikinpoika, joka ei ollut tasapainoaan kadottanut.\n\n\"Vie se lurjus alas ja lyötä häneltä kädet poikki\", huusi herra\nGötrik alapäällikölleen, \"ja lähetä niine hyvineen sinne, mistä hän\non tullutkin. Siitä saavat lukea vastauksen kirjeeseensä.\"\n\nTuomas Heikinpoika kalpeni ja yritti sanomaan vielä jotakin, mutta\nSimo Olavinpoika oli tarttunut hänen kaulukseensa ja kiskoi hänet\nulos ahtaaseen porraskäytävään, missä hänen kykenemättä kääntymään ja\nvastarintaa tekemään täytyi tahdottomasti seurata raastajaansa pitkin\nkiertoportaita alas linnantupaan, jossa kostonhimoiset huovit ottivat\nhänet vastaan vahingoniloisella pilkkanaurulla.\n\nHerra Götrik käveli vielä hyvän aikaa edestakaisin tornihuoneessa,\nhuudahteli katkonaisin lausein ja huitoi tervettä kättään. Juusten\nei uskaltanut puhua mitään, mutta itsekseen hymyili hän ivallisesti,\nsillä herra Götrikin vihastumisen tiesi hän pohjaltaan johtuneen\ntuosta tuuliviirijutusta. Puuskutettuaan itsensä uuvuksiin\nistahti viimemainittu jälleen tulen ääreen, panematta toveriinsa\nmitään huomiota. Siinä tyyntyi hän vähitellen kokonaan. Samalla\npalautui hänen tavallinen hyväntahtoisuutensa ja nyt rupesi\nhänestä menettelynsä kirjeentuojaa kohtaan näyttämään kokonaan\nmalttamattomalta. Ja samalla epäviisaalta, sillä tuollainen tekohan\noli omiaan vain ärsyttämään kapinallisia talonpoikia.\n\n\"Mikä hupsu minä, vanha mies, olenkaan!\" mutisi hän itsekseen. \"Jos\nkoskaan, niin olen minä ainakin nyt käyttäytynyt kuin tuuliviiri.\"\n\nHän nousi kiiruusti ja lähti huoneesta. Tultuaan alas lumiselle\nlinnanpihalle, kohtasi hän Simo Olavinpojan, joka parin sotilaan kera\ntuli portilta.\n\n\"Minä peruutan käskyni, ette kai sitä vielä ole toimeenpanneet?\"\nsanoi hän.\n\n\"Kyllä, juuri laskimme talonpojan portin ulkopuolelle. Mutta jos\nteillä on hänelle vielä jotakin sanomista, niin miehet palauttavat\nhänen kyllä pian.\"\n\nSamassa huomasi herra Götrik lumella kaksi rinnakkaista veriviirua,\njotka linnantuvasta kulkivat portille.\n\n\"No saittepas nyt, senkin hurtat, kerrankin mielityötä, koska siihen\noli sellainen kiiru!\" sanoi hän äreästi ja palasi synkkänä sisälle.\n\n\nV.\n\nKun Simo Olavinpoika kolme päivää myöhemmin sotaväen osaston kanssa\nhyökkäsi pienemmän nuijajoukon kimppuun Juvan Härkölässä, hämmästyi\nhän suuresti nähdessään, että talonpoikain johtajalla oli käsien\nsijasta villariepuihin käärityt lyhyet tyngät. Itse ei tämä omituinen\npäällikkö niin ollen voinut ottaa osaa taisteluun, mutta sitä\ninnokkaammin yllytti hän toisia, riehuen kuin vimmattu miestensä\nkeskellä, huitoen ilmaa kädentyngillään, valjuna ja liekehtivin\nsilmin. Simo Olavinpoika tunsi hänet pian samaksi talonpojaksi,\njoka oli herra Götrikille tuonut nuijamiesten kirjeen ja jolta\nhän esimiehensä käskystä oli hakkauttanut kädet poikki. Hänen\nesiintymisensä synnytti kauhua sotamiehissä ja Simo Olavinpojalla oli\ntäysi työ, saadakseen heidät järjestyksessä pysyen käymään päälle.\nTaistelu muuttui vimmatuksi ja ainoastaan suuremman mieslukunsa ja\nparempien aseidensa avulla pääsivät sotamiehet lopulta voitolle,\nkun talonpojista lähemmäs sata miestä makasi kuolleina hangella.\nLoput pakenivat pohjoiseen päin ja niiden mukana hävisi sotamiesten\nnäkyvistä kädetön johtajakin.\n\nEdellisenä yönä oli niinikään taisteltu Parkunmäen tienoilla,\nmuutamia virstoja Härkölästä itään, missä nuijamiesten jälkeläiset\nparisataa vuotta myöhemmin saivat kunniakkaan voiton venäläisistä.\nTalonpojat joutuivat täälläkin tappiolle ja näiden tapausten\nvaikutuksesta raukeni pohjoissavolaisten kapinainto. He hajaantuivat\nja palasivat niine hyvineen kotitienoilleen.\n\nMutta Lounais-Savossa, jossa risteili suursavolaisten ja hämäläisten\nmuodostamia nuijajoukkoja, leimahteli vielä tuolla ja täällä\nsodanliekki. Muutamia päiviä edellisen jälkeen taisteltiin Juvan\nKoikkalassa. Siellä olivat nuijamiehet sijottuneet erääseen taloon,\njonka piha oli linnan tavoin umpeen rakennettu ja teljetty vahvalla\nportilla. Kun sotamiehet lähestyivät sitä ja vaativat avattavaksi,\nilmestyi portin päälle talonpoikain johtaja Härkölästä. Typistettyjä\nkäsiään huitoen syyti hän sotamiehille kaameita kirouksia, samalla\nkuin kapeiden ikkuna-aukkojen takana helähtelivät jousenjänteet ja\nsulitetut nuolet alkoivat suhahdella ilmassa. Kammoksuen peräytyivät\nsotamiehet eikä heidän päällikkönsä, joka oli itsekin saanut\nnuolenhaavan otsaansa, samalla kuin toinen nuoli oli lävistänyt\nhänen selkähaarniskansa, saanut heitä tekemään uutta yritystä\ntaloa vastaan. Tyhjin toimin peräytyivät he apuväkeä hakemaan ja\nsotamiesten keskuuteen levisi kummallisia ja uskomattomia juttuja\nkädettömästä miehestä, joka paholaisena riehui talonpoikain keskellä\nja yllytti heitä kapinaan.\n\nKun sotamiehet muutaman päivän kuluttua lisääntynein voimin palasivat\nKoikkalaan, olivat kapinalliset talonpojat tipotiessään. Mutta\nRemojärvellä kuulivat he joukon nuijamiehiä asettuneen samanlaiseen\nlinnotettuun taloon ja riensivät sinne. Tällä kertaa eivät he\nyrittäneetkään taloa vallottaa, vaan sytyttivät sen nurkat tuleen.\nEpätoivon hurjuudella tekivät talonpojat uloshyökkäyksiä, mutta kerta\nkerralta ajettiin heidät takaisin palavaan taloon.\n\nUnelias sydäntalven aurinko oli kiivennyt taivaanrannan yläpuolelle\nja katseli välinpitämätönnä kaameata näytelmää, kun palavasta talosta\nsyöksyi harmaalle pakkastaivaalle savua ja liekkejä ja ilman täytti\ntaistelevain karjunta, liekkeihin sortuneiden surkeat huudot ja\nkoirien valittava ulvonta. Nuolten loppuessa ampuivat talonpojat\npuukoillaan, tarttuen sitten keihäisiin ja nuijiin ja tehden vielä\nviimeisen ulosrynnistyksen.\n\nTällöin nähtiin jälleen kädetön mieskin Hän seisoi, kädentynkiään\nojennellen, savun keskellä asuinrakennuksen katolla, yllyttäen\ntovereitaan ja solvaten sotamiehiä, jotka turhaan koettivat\nampuma-aseillaan häneen osata. Hetkistä ennen kuin katto putosi alas,\nheittäysi hän maahan.\n\nKohta sen jälkeen lakkasi taistelu, sillä talonpojat olivat kaatuneet\nviimeiseen mieheen ja laajalti talon ympärillä punersi lumi heidän\nverestään. Mutta kaatuneiden joukosta ei löydetty kädetöntä miestä.\nHäntä ei myöskään nähty enää mukana siinä kaameassa näytöksessä, joka\npari päivää tämän jälkeen Mikkelin pappilassa painoi loppusinetin\nsavolaisten nuijakapinalle -- kun sotaväki katalasti sanansa\nsyöden teurasti varustuksestaan ulos tulleen ja aseensa jättäneen\ntalonpoikaisjoukon.\n\n\nVI.\n\nNuijakapina oli sammunut ja ainoastaan tuhansien hävitettyjen kotien\nrauniot sekä leskien ja orpojen kyyneleet muistuttivat siitä enää.\nKaarle-herttuakin oli ehtinyt jo suorittaa loppuselvityksen Suomen\nasioissa ja ainoastaan valkenevat luut kaupunkien mestauspaikoilla\nmuistuttivat enää hänen kovista tuomioistaan. Harvat olivat ne\nvallasluokkaan kuuluvat miehet, jotka olivat hengissä onnistuneet\nluovimaan näiden vuosien ohi.\n\nHerra Götrik Olavinlinnasta oli yksi niitä harvoja. Tavallisella\nsuopeudellaan oli hän kapinan jälkeen koettanut lievittää rahvaan\ntilaa ja kun asiat kuninkaanpuoluelaisten ja herttuan välillä jälleen\nkiristyivät, koetti hän kartella kumpaakin ja pysytellä hievahtamatta\nlinnassaan erämaitten keskellä. Seuratessaan sieltä levotonna asiain\nkehitystä, muistutti hän todellakin tuuliviiriä, joksi toiset herrat\nolivat hänet nuijakapinan päivinä ristinneet. Mutta henkensä ja\nomaisuutensa pelasti hän ajan myrskyissä, sillä hyvissä ajoin riensi\nhän etsimään voittavan herttuan suosiota ja pääsi täydellisesti tämän\narmoihin, samalla kuin hänen nuoremman veljensä, Hämeenlinnan isännän\nSteeni Fincken täytyi monen muun taipumattomamman kuninkaanmiehen\nkera laskea päänsä mestauspölkylle.\n\nPuolikymmentä vuotta oli jo ehtinyt nuijasodan verisistä päivistä\nkulua, kun eräänä tammikuisena iltapäivänä tapaamme herra Götrikin\nmatkalla länteen käsin. Hän oli juuri jättänyt Olavinlinnan ainiaaksi\nja hänen matkansa määränä oli ensiksi Turku, jonne herttua oli\nkutsunut Suomen aateliston koolle, sekä sen jälkeen Tukholma, missä\nhänen oli määrä istua valtiopäivillä.\n\nIllan tullen puhkesi ankara lumipyry ja kun hevoset kerran\nsäikähtyneinä poikkesivat syrjään, huomasi ajurirenki lumesta\nhäämöttävän miehen ääriviivat. Lähemmin tutkittaessa huomattiin\ntielle vaipuneen kulkijan olevan vielä hengissä, vaikka tunnotonna.\nHerra Götrikin käskystä väänsivät miehet hänet rekeen ja peittivät\nnahkasilla. Sitten jatkettiin matkaa ja työlään taivalluksen jälkeen\npäästiin yön suussa Partalan kuninkaankartanoon.\n\nKun tieltä tavattua vaeltajaa oli hierottu lumella ja hänen suuhunsa\nkaadettu kuumennettua paloviinaa virkosi hän äkkiä tajuihinsa.\nHetkisen pöllöteltyään ympärillään olevia miehiä, alkoi hän nauraa\nomituista, äänetöntä naurua.\n\n\"Sotamiehiä!\" virkahti hän sitten yhtäkkiä. \"Vaan ettepä voi mitään,\nsillä ei minullakaan ole muuta kuin yksi pari käsiä.\"\n\nSen sanottuaan pisti hän pilkallisesti kielensä ulos ja kohotti\nkäsiään, joista oli jälellä vähän kyynärpäiden sivu ylettyvät\ntyngät. Herra Götrik hätkähti vasten tahtoaan ja samassa kuvastui\nelävästi hänen mieleensä luminen linnanpiha, jonka halki kulki kaksi\nrinnakkaista veriviirua. Hän ei kuitenkaan tuntenut enää miestä ja\naikoi juuri kysyä jotakin, kun tämä jatkoi itsestään:\n\n\"Minä menin herra Kyöriä pyytämään talonpoikain päälliköksi, niin\ntämä pöllö hakkautti minulta siitä edestä kädet poikki.\"\n\nHän nauroi nyt ääneensä ja kaikkien huoneessa olijain tuli painostava\nolla.\n\n\"Se on Juvan Salajärveltä eräs poloinen, joka kapinan aikana on\nmenettänyt kätensä, talonsa, omaisensa ja järkensä ja kiertelee nyt\nkerjäten näillä tienoin\", ehätti talon vouti selittämään, toimittaen\nsamalla miehen renkitupaan.\n\nHerra Götrik ei ollut koko aikana suutansa avannut, ja makuulle\nmentyään valvoi hän kyleltä toiselle käännellen pitkälle sivu\npuoliyön. Aamulla matkaan varustautuessaan kutsui hän voudin\npuheilleen ja antoi hänelle melkoisen rahasumman, pyytäen\nhänen kuninkaankartanossa pitämään huolta tuosta kädettömästä\nmielipuolesta. Sitten suoriusi hän kiiruusti tielle, joka vei häntä\nkohti kunniaa ja mahtavuutta. Pian tämän jälkeen sai hän nimittäin\nherttualta valtaneuvoksen arvon sekä suuria läänityksiä.\n\nHän eli vielä tämän jälkeen puolitoista vuosikymmentä, ehtien saattaa\nhautaan herransa Kaarle-kuninkaan sekä samoin vävynsä, mainion\nsotasankarin, Eevertti Hornin. Suuri äveriäisyytensä takasi hänelle\nhuolettomat vanhuuden päivät ja rattoisana ja puheliaana kulutti\nhän niitä omaistensa ja ystäväinsä parissa. Erään omituisen seikan\npanivat nämä hänessä kuitenkin merkille, osaamatta sitä selittää.\nAina kun hän parhaillaan kertoili muistelmiaan vaiherikkaan elämänsä\najoilta ja keskustelu sattui sivuamaan nuijakapinaa, vaikeni\nhän äkkiä ja tuijotti kulmat rypyssä eteensä. Kukaan heistä ei\ntiennyt, että nuijasodan kaameiden muistojen joukosta kohosi aina\ntällöin vanhuksen eteen kaksi kuvaa: ensinnä luminen tanhua, jolla\nnäkyi kaksi veriviirua, ja sitten kädetön mielipuoli, joka nauroi\näänettömästi ja näytti pilkallisesti kieltään.\n\n\n\n\nNuijapäällikkö\n\n\nVuoden 1596 viimeinen päivä alkoi hämärtyä illaksi. Taistelun melske\nViholan ja Tyrkkölän talojen pelloilla oli vaiennut ja Nokian kosken\nkumea pauhina pääsi jälleen kuuluville.\n\nOli kireä pakkanen ja taivaalla syttyi tähti toisensa jälkeen.\n\nTaistelu oli kestänyt koko lyhyen talvisen päivän. Marski oli\njoukkoineen edellisenä iltana saapunut Pirkkalan kirkolle ja yön\nlevättyään hyökännyt heti aamulla kapean Pyhäjärven selän yli Nokian\npuolelle, missä edellä mainittujen talojen tienoilla oli nuijamiesten\nleiri. Koko päivän olivat marskin tuomat tykit jyrähdelleet,\nhuovien hevoset korskuen tallanneet lumisia peltoja, nuijamiesten\nnuolet suhisseet ilmassa ja heidän raskaat, rautapiikkiset nuijansa\nrämähdelleet ratsumiesten haarniskoita vasten. Äsken oli marski\nvetäytynyt järven yli takaisin majapaikkaansa ja taistelukenttä oli\njäänyt nuijamiesten haltuun. Mutta ratkaisevaa voittoa eivät he\nolleet saaneet ja taistelu oli todennäköisesti uusiintuva huomenna.\n\nSatojen kaatuneiden veri punasi vainioiden ja rantaniityn\nlumivaippaa, mutta kylmän kangistamat ruumiit makasivat vielä sikin\nsokin ympäri taistelukenttää. Niiden välissä loimusi kymmenittäin\nnuotiotulia ja toisia tulia näkyi järven takaa, jossa marskin soturit\nolivat leiriin käyneet. Niin seisoivat tässä vastakkain herravalta ja\nrahvaanvalta, vaanien toisiaan tulisin silmin tähtikiiluisena uuden\nvuoden yönä.\n\nEräältä nuijamiesten nuotiolta, johon eväskompeineen oli sijottunut\nkymmenkunta Jalasjärven miestä, kuului laulunrenkutusta ja\näänekästä, rentoilevaa keskustelua. Miehet olivat taistelun\npäätyttyä murtautuneet Nokian kartanon kellariin ja kulettaneet\nsieltä oluttynnyrin nuotiolleen. Kun nuijajoukko tänne saapuessaan\nryösti kartanoa, oli Ilkka antanut miehistölle ainoastaan osan\noluttynnyreistä ja sulkenut loput kellariin, estääkseen siten\nliiallisen juopottelun ja epäjärjestyksen. Mutta tämänpäiväisellä\ntaistelulla katsoivat Jalasjärven miehet ansainneensa tynnyrin\nolutta ja niin he, taistelukuumeen vielä suonissa palaessa, olivat\nilman päällikön lupaa tunkeutuneet kellariin. \"Saapas tästä!\" sanoi\ntynnyriä lähinnä istuva, ojentaen tuopin seuraavalle. \"Se ei olekaan\nmitään renkiolutta, vaan oikeata herrain väkiolutta.\"\n\nKun toinen oli siemassut osansa tuopista ja lähettänyt sen edelleen\nkiertämään, jatkoi ensimäinen:\n\n\"Mutta osuitkos sinä päivällä näkemään, kun minä tuolla pellolla\nhyppäsin korkean kiven päälle ja huusin huoveille kukkokiekaa! ja kun\nyksi ajaa karahutti kiven luo, niin minä linttasin nuijalla päähän,\nniin että olkapäiden väliin ei jäänyt muuta kuin märkä pläsi.\"\n\n\"Märkä pläsikö?\" kertasi toinen tahkealla humalaisen äänellä. \"Jopa\nlaskit oikein emävaleen!\"\n\n\"Väitätkö sinä minun valehtelevan, häh?\" karjui ensimäinen, mutta\ntoinen nauroi kohti kurkkuaan ja vatkutti:\n\n\"Märkä pläsi! Voi sun seitsemän huovinsorkkaa, mikä mestarilyöjä\nsinä olet! Lyödä miehen pää niin littiin, että kypäristäkään ei jää\njälelle muuta kuin märkää, ha, ha haa!\"\n\n\"Kyllä minä, kuule, opetan sinut konstailemaan kanssani!\" tiuskasi\nensimäinen, kavahti ylös ja tarttui toveriaan rinnuksista.\n\n\"Mitä meteliä te täällä pidätte?\" kuului samassa tiukka ja käskevä\nääni.\n\nMiehet jättivät toisensa rauhaan ja kääntyivät puhujaan, joka juuri\noli astunut heidän nuotiotulensa piiriin. Se oli pitkä ja jäntevä\nmies, parraton, teräväilmeinen ja kalpeahko sekä iältään noin\nneljänkymmenen korvilla. Päässään hänellä oli karhunnahkalakki,\njonka suppilomainen pohja oli ommeltu sinisestä verasta. Hänen lyhyt\nturkkinsa oli keskeltä vyötetty punaisella villavyöllä ja jalassa\nhänellä oli pitkävartiset kallokkaat, joilla hän liikkui lumessa niin\npehmeästi, että miehet eivät olleet kuulleet hänen askeleitaan.\n\n\"Ja mistä te olette tuon oluttynnyrin saaneet?\" jatkoi tulija\nkyselyään, äänessään vieläkin tiukempi sävy.\n\nKun kukaan miehistä ei kiirehtinyt vastaamaan astui hän ihan\nensimäisen eteen ja tiuskasi:\n\n\"Häh, mistä tuo oluttynnyri on tänne tullut? Vai onko se taivaasta\ntipahtanut?\"\n\n\"Eihän se nyt ihan taivaastakaan ole tainnut siihen tipahtaa\",\nvastasi mies hitaasti ja kyräten.\n\n\"Nokian kellarista me sen noudimme\" kuului nyt toisten joukosta\nröyhkeä ääni.\n\n\"Ja kenen luvalla?\" tivasi vieras ja hänen harmaat silmänsä alkoivat\nkipinöidä.\n\n\"Ei me olla enää mitään sylivauvoja, että meidän olisi tarvis muilta\nlupia kysyä silloin kun kurkkumme kaipaa kostuketta\" vastasi sama\nröyhkeä ääni.\n\nMitään puhumatta läheni vieras oluttynnyriä ja potkasi toisen pohjan\nsisään, niin että kuohuva neste huljahti ulos ja muodosti lumelle\npian haihtuvan vaahtoisen lätäkön.\n\n\"Mitä p--lettä sinä, Ilkka, luulet olevasi, kun sinä aina pyrit meitä\nmuita kuranssaamaan!\" äsähti röyhkeä-ääninen mies ja käsi nyrkissä\nastui puhutellun eteen. \"Et sinä ole rahtuakaan parempi kuin me\nmuutkaan!\"\n\nVieläkään mitään puhumatta tarttui Ilkka miestä rinnuksista ja\nheitti hänet päistikkaa kinokseen. Hänen leukansa vapisi ja katsoen\nuhkaavasti toisia lausui hän:\n\n\"En ole, enkä tahdokaan olla teitä toisia parempi. Mutta minä\nolen teidän päällikkönne, te itse olette minut siksi valinneet ja\nluvanneet minulle kuuliaisuutta niin kauan kuin tätä retkeä kestää.\nSen tähden teidän on toteltava minua. Minä lukitsin kellarin,\nkoska meillä ei ollut aikaa oluen ääressä reuhata Vai luuletteko,\nettä me olisimme tänä päivänä kestäneet, jos marski kanuunoineen\nja rautapukuisine ratsureineen olisi kohdannut täällä juovuksissa\nräyhäävän joukon?\"\n\nHän osotti toisella rannalla näkyviä tulia ja jatkoi: \"Tuossa aivan\nedessämme on vihollinen ja tämänpäiväinen leikki on uudistuva\nhuomenna, kenties vieläkin ankarampana. Karhu on vain kömpinyt\npesäänsä levähtämään. Sen tähden nyt on entistäkin sopimattomampi\naika remuamiseen. Tämä yö on käytettävä lepäämiseen, sillä huomenna\nratkaistaan, saako suomalainen talonpoika pitää vanhan vapautensa,\nvai onko sen kannettava marskin iestä.\"\n\nKukaan miehistä ei puhunut mitään. Kurituksen saanut kömpi ylös\nkinoksesta ja asettui kyräten nuotion ääreen. Ilkka jatkoi matkaansa\nja poikkesi vielä parille nuotiolle sekä asetti rähinän muutamalla\nkiivaalla sanalla. Sitten kiersi hän suksille nousten ympäri koko\nniemen, tarkastaen olivatko vartiat valppaina asemillaan. Sen\ntehtyään palasi hän omalle nuotiolleen saadakseen hiukan levähtää.\n\nEdellisinä päivinä oli hän pitänyt kortteeria Nokian kartanossa.\nMutta tänään taistelun päätyttyä oli hän renkinsä käskenyt rakentaa\nnuotion Pyhäjärven rannalle Viholan talojen alle sekä siirtää sinne\nhevosensa ja rekensä. Siellä saattoi hän paremmin pitää silmällä\nsekä omaa leiriään että vihollisia. Renki oli löytänyt nuotiolle\nhyvän paikan muutamien yksinäisten kuusien suojasta, kappaleen matkaa\nerillään muusta leiristä. Reen ja nuotion välissä oli valmiina\nhavuvuode, mutta itse renki oli nähtävästi pistäytynyt toisille\ntulille pakinoimaan. Kuusten välissä syödä rouskuttivat molemmat\nhevoset. Niistä oli toinen kookas ja kiiltävän musta ratsu, jonka\nIlkka päivällä oli anastanut eräältä huovipäälliköltä.\n\nIlkka otti reestä karhuntaljan, levitti sen havujen päälle ja\nheittäysi pitkäkseen nuotion lämpimään. Hän kävi mielessään läpi\nviime päivien vaiheet ja tunsi itsensä tyytyväiseksi tähänastisiin\ntuloksiin. Pari päivää aikaisemmin oli suoritettu ensimäinen\ntaistelu. Laukon herra ja Iivari Tavast olivat Tapaninpäivänä\nlähteneet parinsadan huovin kanssa Hämeenlinnasta ja kehuneet sinne\npaenneille herraskartanoiden naisille, että he muutamalla potkulla\najavat ne riivatun nuijapäät takaisin Kyrönkankaan yli. Yhteentörmäys\noli tapahtunut tällä samalla niemellä ja lyhyt ottelu oli päättynyt\nniin, että Laukon herra ja Tavast olivat huoveineen suin päin\npaenneet Karkkuun. Ja tämänpäiväinen taistelu sitten? Nuijajoukko oli\nhorjumatta iskenyt vastaan ja pitänyt taistelutantereen hallussaan.\n\nIlkka tunsi suuren unelmansa toteutumistaan toteutuvan: nostaa koko\nSuomen rahvas aseisiin, marssia Turkuun ja kukistaa Noki-Klaun\ntyrannivalta. Vähitellen tämä mahtava suunnitelma oli hänessä\nkasvanut ja kypsynyt. Sen voimalla oli hän, vuosi sitten marskin\nkynsiin jouduttuaan, paennut Turun linnasta: kiivennyt takista\ntekemäänsä köyttä myöten huimaavasta korkeudesta alas, pudonnut\nköyden katketessa alas muurin juurelle ja loukannut itsensä, mutta\nsiitä huolimatta onnistunut monia seikkailuja kokien pääsemään\ntakaisin Pohjanmaalle. Sen jälkeen oli hän kohonnut ylimmäksi kansan\njohtajaksi ja hänen neuvostaan ja toimellaan olivat nyt pohjalaiset\nlähteneet liikkeelle kolmena joukkona, kukin tahollaan nostaakseen\naseisiin muun Suomen rahvasta.\n\nMutta saatuaan nämä lumivyöryt liikkeelle, oli hänen\nmielikuvituksensa suunnitellut yhä rohkeampia. Kuka oli kohoava\nmarskin tilalle, sillä ilman hallitsijaahan maa ei voinut olla?\nKuningas oli kaukana Puolassa, eikä piitannut Suomesta mitään.\nHerttua? Hänen nimensä varjolla ja kannatuksella tämä suuri yritys\noli pantu alkuun, mutta olihan hänkin vieras Suomen kansalle,\nvaikka kylläkin lähempänä sitä kuin kuningas. Mutta olipa vielä\neräs, jonka saattoi panna marskin tilalle, jopa tehdä suomalaisten\nomaksi, erikoiseksi kuninkaaksi. Hän oli kuullut huhuja, että\nEerik-kuninkaan ja Liuksialan rouvan poika, maanpakolainen prinssi\nKustaa piileskeli täällä Suomessa äitinsä lähettyvillä. Tähän\nolivat hänen kuningasajatuksensa takertuneet Kyrönkankaan yli\nkuljettaessa, eivätkä hellittäneet hänestä ennen kuin Liuksialassa,\njossa Kaarina kuningatar oli särkenyt tämän osan hänen unelmistaan.\nNo, tärkeintähän oli kuitenkin, että marskin sortovaltius tuli\nmurretuksi, ja sen toteutuminen näytti hänestä tällä hetkellä entistä\nmahdollisemmalta.\n\nOli kuitenkin eräs seikka, joka häntä tuon tuostakin pyrki\narveluttamaan. Pystyikö hän hillitsemään niitä voimia, jotka hän\noli manannut esiin? Hän oli saanut jo kylliksi kokea, että tuota\nlukuisaa, järjestykseen tottumatonta rahvaanjoukkoa oli tuiki työläs\npitää kurissa ja hillitä sen liiallista ryöstön ja hävityksen\nhimoa. Hänen tarkotuksensa ei suinkaan ollut, että kaikki herrat\noli surmattava tai karkotettava ja heidän kartanonsa hävitettävä,\nolipa hän päinvastoin koettanut vetää heistä muutamia rahvaan\npuolelle, kuten Anolan herraa Akseli Kurkea, vaikkakin tähän saakka\nonnistumatta. Mutta tässä pyrkimyksessään sai hän lakkaamatta\ntaistella omaa joukkoaan vastaan ja töintuskin oli hän saanut\nLiuksialan sekä Tottien että Hornien kartanot rauhotetuksi. Entistä\nenemmän kysyttäisiin häneltä tarmoa sitten kun marskista oli voitto\nsaatu ja rahvaan joukot yhtä mittaa paisuen lähenisivät Turkua.\n\nRetken alussa oli hän joskus ollut vallattoman remuinen ja juonut\nmuiden mukana itsensä täyteen humalaan, mutta huomatessaan siitä\nolevan vahinkoa johtaja-arvolleen, oli hän lakannut siitä kokonaan.\nHän oli alkanut esiintyä yhä ankarampana sekä samalla pitää omaa\npersoonaansa jossakin määrin eristettynä muusta joukosta. Tosin hän\noli huomannut katsottavan sitä pahalla silmällä, mutta sittenkin piti\nhän sitä ajan oloon viisaimpana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLeirinuotioilta kuului yhä melua ja laulun loilotusta. Ilkka rypisti\nkulmiaan ja mietti, pitikö hänen uudelleen lähteä leirin läpi\nkiertämään ja katsomaan, ettei siellä pidetty luvattomia juominkeja.\nMutta ennen kuin hän ehti nousta mukavalta paikaltaan, kuuli hän\naskelten narinaa lumessa. Hän kohotti päätään ja huomasi nuotiota\nlähestyvän vanhanpuoleisen, hintelän miehen, joka kantoi pientä\npuunassakkaa kainalossaan ja joka kävellessään omituisesti hoippui.\n\n\"Aina vaan humalassa!\" sanoi Ilkka toruvasti tulijalle, mutta hänen\näänessään ei kuitenkaan ollut äkäistä sävyä.\n\nIlkka ei tietänyt miehestä muuta kuin että hänen nimensä oli Vilppu\nja että hän oli kotoisin jostain Rautalammin puolelta. Hän oli miltei\nyhtä menoa pienessä hutikassa, ja nassakassaan oli hänellä aina\npaloviinaa. Kotipuolensa miesten kanssa tullen oli hän liittynyt\nnuijajoukkoon ja hänen sallittiin olla mukana, koska hän omituisella\nkäytöksellään ja puheillaan huvitti muita. Useimmat pitivät häntä\nhassuna, mutta Ilkka oli huomannut hänen käyttelevän viisaita\nsananlaskujaan sangen sattuvasti sekä pystyvän lausumaan älykkäitä\nneuvoja ja kohteli häntä sen vuoksi suopeasti.\n\n\"Elä sano _aina,_ sillä takanani on paljon useampi selvä kuin\nhumalainen päivä\", vastasi Vilppu, asettuen nuotion ääreen istumaan.\n\n\"En tiedä, minkälaiset sinun taaksesi jättämät päivät ovat\", jatkoi\nIlkka, \"mutta tällä retkellä sinä tuskin lienet selvää päivää nähnyt.\"\n\n\"Saa köyhäkin joskus juhlia\", vastasi Vilppu. \"Tähän saakka minä\nolen naukkaillut pelkästä juhlamielestä, mutta tästä eteenpäin minä\nluultavasti tulen naukkailemaan siksi, ettei maailma näyttäisi niin\npimeältä kuin se itse asiassa on.\"\n\n\"Ja mikä sen tästä lähtien saisi niin pimeäksi? Päiväthän alkavat\npidetä ja me lähdemme tästä pian marssimaan Turkua kohti.\"\n\n\"Ellei meitä sitä ennen juoksujalassa lennätetä takaisin Kyrönkankaan\nyli.\"\n\n\"Mistä sinä sellaista olet päähäsi saanut?\" kysyi Ilkka vakavaksi\nmuuttuen. \"Eikö tämänpäiväinen menestyksemme vakuuta sinulle toista?\"\n\n\"Minulla on omat merkkini, joista minä tulevaisia ennustelen\",\nvastasi Vilppu. \"Mutta mitäpäs niistä.\"\n\n\"Tokko sinä tämän päivän taistelusta tiedätkään mitään\", sanoi Ilkka,\nja hänen äänensä muuttui jälleen suopean leikilliseksi. \"Missä\nlienetkin piileskellyt.\"\n\n\"Kyllä minä rehellisesti olin mukana. Aluksi kyllä pysyin\nsyrjästäkatsojana, mutta muistin sitten, että lisänähän on rikka\nrokassa, ja tulin taistelutantereelle.\"\n\n\"Aseenasi tuo nassakka?\"\n\n\"Niin\", vastasi Vilppu viattomasti, \"sillä muuta asetta minä en kotoa\nlähtiessäni tullut mukaani ottaneeksi.\"\n\n\"Ja montako huovia sait kaadetuksi tuolla aimo aseellasi?\"\n\n\"Totta puhuakseni minä en kaatanut yhtään, mutta sen sijaan minä\nnostin aseellani pystyyn omia kaatuneitamme. Missä nimittäin näin\nsellaisen maahan kolhitun, josta lääkitsemällä saattoi vielä miehen\ntehdä, niin häneen vuodatin nassakastani elämännestettä ja laitoin\nhänet uudestaan taisteluun.\"\n\n\"Aivan niin\", hymähti Ilkka suopeasti, \"sitenhän sinä olet saattanut\nmatkaan yhtä paljon hyvää kuin nekin, jotka kaatoivat vihollisia.\nSinun taistelutapasi on vain ollut laadultaan päinvastaista.\"\n\n\"Kuten minä koko mieskin\", jatkoi Vilppu. \"Mutta se on minussa\nsyntymävika.\"\n\nHetken nuotioon tuijotettuaan virkkoi Vilppu:\n\n\"Mutta asianihan minä olin kokonaan unhottaa. Minä tulin nimittäin\ntänne laulaakseni sinulle uuden laulun, jonka juuri opin tuolla\njalasjärveläisten nuotiolla.\"\n\n\"Viis minä heidän renkutuksistaan\", vastasi Ilkka. \"Minua nukuttaa.\"\n\n\"Kuulehan kuitenkin, ei se pitkä ole\", pyyteli Vilppu ja alkoi\nsamassa venytellen laulaa:\n\n    \"Ilkka ilkeä isäntä,\n    pää kero, sininen lakki,\n    ei konna tapella tainnut\n    eikä sammakko sotia,\n    että joi joka talossa,\n    joka knaapin kartanossa.\"\n\nKulmat rypyssä nuotioon tuijottaen kysyi Ilkka: \"Keneltä sinä sanoit\nsen kuulleesi?\"\n\n\"Jalasjärveläisten nuotiolla sitä juuri miehissä laulettiin.\"\n\n\"Se on jalasjärveläisten kosto siitä, että minä äsken keskeytin\nheidän juominkinsa potkasemalla pohjan oluttynnyristä.\"\n\n\"Muutoin tämä on yksi niitä minun merkkejäni, joista minä tämän sodan\nloppuvaiheita ennustelen\", sanoi Vilppu hetken kuluttua.\n\n\"Hm, mitä tuollaiset renkutukset siihen voisivat vaikuttaa?\" hymähti\nIlkka.\n\n\"Kunpa eivät vaikuttaisikaan. Mutta nyt minä lähden jälleen nuotioita\nkiertämään. Kuka ties saan vielä toisiakin lauluja oppia.\"\n\nVilppu nousi ja lähti leiriä kohti. Kun hän oli hieman etääntynyt,\nhavahtui Ilkka mietteistään ja huusi hänen jälkeensä:\n\n\"Kuule, jos huomaat tai kuulet mitään merkillisempää, niin tule oitis\nminulle ilmottamaan. Jos minä nukun, niin herätä kursailematta.\"\n\n\"Kyllä, kyllä, siis aivan kursailematta\", mukasi Vilppu ja jatkoi\nmatkaansa.\n\nIlkka kohensi nuotiota, asettui jälleen pitkäkseen karhuntaljalle ja\nummisti silmänsä. Leirissäkin oli melu tällä välin vaimentunut, niin\nettä kosken pauhu kaikui entistä kumeampana.\n\n       *       *       *       *       *\n\n... Ilkka tunsi jaloillaan jotakin raskasta. Hän koetti kohottaa\npäätään, nähdäkseen mitä se oli. Vihdoin pääsi hän toisen\nkyynärpäänsä varaan ja huudahti hämmästyksestä, nähdessään että hänen\njaloillaan istui marski. Se tuijotti suoraan häneen, mustat kulmansa\nrypyssä, kookas nenä punottaen ja harmaa parta kuurassa, kuten\npäivällä taistelussa. Mutta hänen huudahtaessaan alkoi se omituisesti\nhymyillä ja lausui: \"Enpä tainnut olla mieluisa vieras.\" Kun Ilkka ei\npuhunut mitään, tuijotti yhä vain hämmästyneenä marskiin, jatkoi tämä:\n\n\"Minä tulin vain kysymään, mitä varten sinä olet nämä kansanjoukot\ntuonut minua vastaan?\"\n\n\"Mitäkö varten? Se sinun pitäisi kyllä tietämän, kansansortaja!\"\nkiivastui nyt Ilkka ja teki rynnistyksen, saadakseen jalkansa\nvapaiksi.\n\nMutta marski istui leveänä ja liikkumatonna paikallaan sekä jatkoi\nalakuloisen rauhallisesti:\n\n\"Ja kenen hyväksi sinä joukkoinesi taistelet? Eikö niin, että\nherttua siitä suurimman hyödyn saa? Mutta kun minä olen poissa ja\nherttua saa täällä ohjat käsiinsä, niin luuletko sinä hänen teitä\njäniksenkäpälällä sivelevän? Et luule, he. No onko sinusta sitten\nhänen ikeensä mieluisampi kuin minun? Enkö minä kuitenkin ole oman\nmaan kasvatti, suora Suomen mies niinkuin tekin? Minä voin puhua\nkanssanne suusta suuhun, mutta häntä puhutellaksesi pitää sinulla\nolla tulkki. Vai onko teistä pohjalaisista vieras sorto parempi\nkuin kotimainen? Ja sorranko minä teitä edes? No, jos sorrankin,\nniin siihen minulla on pakko... on pakko pitää suurta sotajoukkoa\naseissa, ettei kuka hyvänsä vieras pääse maassamme valtikoimaan.\nOlisitte vetäneet yhtä köyttä kanssani sen sijaan että kapinaan\nnousitte, niin me olisimme ainaisiksi ajoiksi saaneet omain asiaimme\nhoidon omiin käsiimme. Mutta nyt se yhden köyden veto ei enää käy\npäinsä, sillä verta on vuotanut ja vuotaa vielä enemmän, kunnes te\nolette hajotetut kuin akanat tuuleen.\"\n\nMarski pyhkäsi molempia kämmeniään vastakkain, hymyili pahaenteisesti\nja näytti laajenemistaan laajenevan ja käyvän painavammaksi. Ilkka\nteki epätoivoisen rynnistyksen, sai hänet vieräytetyksi jaloiltaan ja\n-- heräsi samassa.\n\nHän kavahti istualleen ja hieroi silmiään. Ollen vielä unennäkönsä\nlumoissa ojensi hän nyrkkinsä toista rantaa kohti ja sanoi:\n\n\"Elä luulekaan, nokinenä, että sinä niin vain meidät tuuleen hajotat!\"\n\nSamalla huomasi hän järven jäällä kaksi ratsastajaa, jotka etenivät\nvihollisrantaa kohti. Hän hieroi uudelleen silmiään ja tähysti sitten\ntarkkaan, tullakseen vakuutetuksi, etteivät äskeiset unikuvat hänen\nsilmissään kummitelleet. Selvään näki hän siellä kaksi ratsumiestä,\njotka hetken perästä hävisivät vastarannan luomaan pimentoon.\n\nOmaa leiriään kohti kääntyessään näki hän Vilpun tulevan uudestaan\nnuotiolleen. Tällä kertaa ei Vilppu hoipannut, vaan harppasi\neteenpäin puolijuoksua.\n\n\"Sillä on varmaankin jotain tärkeää ilmotettavana\", ajatteli Ilkka.\n\"Ehkä juuri noista ratsastajista.\"\n\n\"Uhhuh! uhhuh!\" puuskutti Vilppu nuotiolle päästyään, laski\nnassakkansa maahan ja kumartui käsiään lämmittämään.\n\n\"Tiedätkö, ketä nuo kaksi ratsastajaa olivat, jotka juurikään täältä\nkäsin menivät järven yli vihollisten puolelle?\" kysyi Ilkka.\n\n\"Ne olivat kauppiaita\", vastasi Vilppu. \"Heidän kaupoistaan tulinkin\njuuri kertomaan sinulle.\"\n\n\"Mitä höpiset?\" tiuskasi Ilkka äreästi.\n\n\"Puhdasta totta\", vakuutti Vilppu mitä vilpittömimmällä äänellä. \"Ne\nolivat Laukon herra ja Melkersonni, jotka marski oli lähettänyt tänne\nhieromaan kauppaa sinun nahastasi.\"\n\n\"Minun nahastani?\" kertasi Ilkka hitaasti ja hänen kulmainsa väliin\nilmestyi syvä poimu. \"Puhutko sinä totta, mies?\"\n\n\"Totta, totta, kuka nyt tällaista leikkiä laskisi\", vakuutti Vilppu.\n\"He olivat Tyrkkölässä ja siellä oli suuri osa meidän miehiämme.\nMarski oli käskenyt ilmottaa, että jos he jättävät sinut hänen\nhaltuunsa, niin saavat he rauhassa palata kotiinsa sekä vielä\npäälliseksi vapauden linnaleiristä.\"\n\n\"Kas mikä salakavala ehdotus!\" puhkesi Ilkka sanomaan. \"Etteivät\nmiehet napanneet niitä kataloita vangiksi.\"\n\n\"Vangiksiko?\" ihmetteli Vilppu. \"Mutta eihän silloin olisi kaupasta\ntullut mitään.\"\n\n\"Kaupasta!\" kertasi Ilkka kalveten. \"Tietysti eivät miehemme\nruvenneet kuuntelemaankaan niin katalaa ehdotusta?\"\n\n\"Kyllä he kuuntelivat loppuun asti ja loppujen lopuksi tehtiin\nkaupat. Sinut luvattiin huomenaamuna jättää nuoriin sidottuna\nmarskille. Niin että sinun on, Ilkka, parasta nousta siekailematta\ntuon anastamasi juoksijan selkään ja hävitä täältä mitä kiiruimmin.\nHe jäivät sinne vielä riitelemään ja valitsemaan miehiä, jotka\ntulevat sinua vangitsemaan. Ainakin pari jalasjärveläistä oli jo\nvalmiina siihen toimeen.\"\n\nEnnenkuin Vilppu oli ehtinyt lopettaa, töytäsi Ilkan renki paikalle\nja puuskutti:\n\n\"Isäntä, isäntä, lähtekää kiiruusti pakoon, teitä tullaan kohta\nvangitsemaan!\"\n\n\"Siinä sen nyt kuulet! Joudu siis!\" sanoi Vilppu. \"Niitä kataloita!\"\näsähti Ilkka hammastensa välitse. \"Kuka olisi tällaista uskonut!\"\n\nHän seisoi hetken eteensä tuijottaen ja kädet sivuilla riippuen.\nMutta sitten leimahtivat hänen silmänsä ja vartalo jännittyi hänen\nlausuessaan:\n\n\"Minä menen päätä suoraa Tyrkkölään ja nähdäänpä, eivätkö ne häpeä\nja peruuta katalaa tuumaansa. Pahimmat pukarit, joilla tietysti on\nentistä vihaa minua kohtaan, minä panetan kiinni.\"\n\nHän otti jo pari askelta mennäkseen, kun Vilppu ja renki tarttuivat\nhäntä kiinni kumpikin puoleltaan. \"Elkää herran nimessä menkö,\nisäntä!\" pyysi renki hätääntyneenä. \"Ne alkavat olla jo juovuksissa,\nsillä lähtiessäni tuotiin sinne kartanosta kokonainen kuorma\noluttynnyreitä.\"\n\n\"Rohkaisevat itseään, kyetäkseen vangitsemaan oman päällikkönsä\",\nlisäsi Vilppu. \"Jos sinä menet sinne, niin eivät ne enää häpyä tunne,\nvaan panevat sinut heti nuoriin.\"\n\nRengin ilmotus pani Ilkan epäröimään. Hän oli toivonut\npersoonallisella väliintulollaan voivansa tehdä tyhjäksi tuon ruman\npuuhan mutta mitä saattoi hän juopuneisiin vaikuttaa.\n\n\"Kaikkiko sitten raukesikin tähän?\" sanoi hän masentuneena ja seisoi\nallapäin molempain uskollistensa välissä. \"Liian hyvin sinä, Vilppu,\nennustitkin tämän retken päätöksen. Mutta kuka olisi uskonut kaiken\nnäin kurjasti loppuvan!\"\n\n\"Joutukaa, isäntä, joutukaa!\" hoputti renki. \"Minä satuloitsen\nhevosen valmiiksi.\"\n\n\"Niinpä satuloitse sitten!\" vastasi Ilkka lujalla äänellä ja hänen\nsilmänsä leimahtivat jälleen. \"Jaakko Ilkan nahkaa he eivät myy!\"\n\nHän otti reestä miekkansa ja kiinnitti sen kupeelleen. Satulaan\nnoustuaan kääntyi hän vielä kumpaankin mieheen ja sanoi:\n\n\"Aisottakaa toinen hevonen ja tulkaa perässäni minkä pääsette. Teille\nhe toki eivät mitään tee, vaikka saavuttaisivatkin. Ja jos miesten\njoukossa tuolla on uskollisia, niin kai he älyävät ajoissa laittautua\ntaipaleelle.\"\n\nHän nykäsi ohjaksista ja levännyt ratsu porhalsi täyteen juoksuun,\nniin että lumi pöllysi. Siten ajoi hän poikki niemen kosken alle.\nEnnen jäälle laskeutumistaan pysähytti hän ratsun ja kääntyi\nkatsomaan nuijamiesten leiriä kohti. Nuotiotulet pilkottivat\npunertavina huurun keskeltä ja melkein kaikki äänet olivat siellä\nvaienneet aivankuin jotakin hyvin tärkeää olisi ollut tekeillä.\n\nRajaton viha leimusi Ilkan silmistä, kun hän ojensi nyrkkinsä leiriä\nkohti ja lausui hammastensa välitse:\n\n\"Sopikaa nyt valinne marskin kanssa, senkin katalat, miten parhain\ntaidatte! Minä palaan takaisin Kyrönkankaan taakse ja toivotan teidän\nniskoillenne tuhatta painavamman ikeen kuin koskaan marskin, että\noppisitte miehen tavalla vapautenne puolesta taistelemaan.\"\n\nHän nykäsi jälleen ohjaksista ja ratsu porhalsi alas jäälle. Kavion\nkapse eteni ja hetken kuluttua hävisi ratsastaja koskesta leviävän\nhuurun keskelle. Mutta pakkasyössä ärjyi Nokian koski kuin olisi se\nkumealla äänellään julistanut petolliselle nuijamiesten armeijalle\nveristä uudenvuoden päivää, häviötä ja perikatoa.\n\n\n\n\nKesken aseiden melskeen\n\n\n\"Jumaliste, kun me röykytimme niitä, niin että petäjikkö raikui\",\njatkoi raolleen jääneen arkituvan oven takana kertomustaan karkea ja\nrentoileva ääni. Herra Ljungo, Kalajoen kirkkoherra, oli laskenut\nhanhenkynän kädestään, siirtänyt paperit syrjään ja nojautuen\nselkäkenoon tukevassa nojatuolissaan ummisti hän silmänsä ja\nantausi kuuntelemaan oven takaa kuuluvaa juttelua. Hänen vaimonsa\noli äsken pistäytynyt huoneessa ja ilmottanut, että taloon oli\nyösijaa pyytäen saapunut Sokan Jaakko Kokkolasta. Hän oli nimittäin\nmatkalla Pohjanlahden ympäri Ruotsiin, jonne hän kuljetti äsken\nKruununkylässä vangiksi saamaansa vouti Abraham Melkiorinpoikaa.\nKirkkoherra tunsi vastenmielisyyttä lähteä tupaan, jossa hän tiesi\nvoudin istuvan käsistään ja jaloistaan sidottuna ja jonne naapureista\noli kokoontunut väkeä näkemään vankia sekä kuulemaan uutisia\npohjoispohjalaisten sotaretkestä marskia vastaan.\n\nRitisten työnsi messinkijalkaan pöydännurkalle asetettu talikynttilä\nkarstaa ja tuvassa jatkoi Sokan Jaakko kerskailevaa juttuamistaan.\n\n\"Me makasimme pensasten takana kahden puolen tietä Tarharannan\nniityllä ja odotimme. Ja saimme odottaa aina hämärän tuloon saakka.\nMutta silloinkos alkoi kuulua kulkusten helinä ja siinä 30 tulla\nporhalsivatkin sontaryyttärit toistakymmenen hevosen pituisena\nsaattueena. Krankka kujasi merkin ja silloin me karkasimme kuin\nhurtat niskaan. Palon Perttu löi kirveellään ensimäiseltä hevoselta\nvempeleen poikki, niin että aisat putosivat kahden puolen ja koko\nsaattueen oli pakko pysähtyä. Meitä oli kymmenkunta miestä jokaisen\nreen kimpussa ja huovin rötkäleet eivät ehtineet rekipeitteitä\npäältään potkaista, kun me jo kolkkasimme ne hengiltä...\"\n\nKertoja pysähtyi tässä hetkeksi ja jatkoi sitten nauravalla äänellä:\n\n\"Mutta Krankan Hannun sitä oli hullusti käydä. Se oli hyökännyt tämän\nparhaimman otuksen kimppuun --\".\n\nKirkkoherra oli näkevinään, kuinka kertoja tässä kohti peukalollaan\ntöykkäsi rinnallaan penkillä istuvaa, sidottua voutia:\n\n\"Tällä oli päällään sellainen muhkea susiturkki ja sitäkös alkoi\nKrankan tehdä mieli.\"\n\nYmpäri tupaa kuului naurun hörinää.\n\n\"No, mitäs muuta kuin hän kiskoo turkin tämän Melkersonnin päältä ja\nryömii itse lämpimään sudennahkaan.\"\n\nEntistä iloisemmalla naurulla tervehtivät tässä kuulijat Sokan\nJaakkoa, joka siitä innostuneena korotti jo ennestäänkin kuuluvaa\nääntään.\n\n\"Mutta me kun siinä pimeän päässä luulimme Krankkaa itse voudiksi ja\naloimme häntä joukolla hutkia, niin että luhta mäikyi --\".\n\nKertojan ääni hukkui tässä yleiseen naurun remakkaan. Vasta kun se\nhieman asettui, jatkoi hän:\n\n\"Krankka koetti hosua vastaan, mutta lopulta joutui hän alle kynsin\nja alkoi huutaa: 'elkää hakatko, sen riivatut, minähän se olen!'\nKesti kuitenkin jonkun hetken, ennenkuin me hänet tunsimme ja silloin\noli hän jo ehtinyt saada köniinsä, niin että vielä seuraavanakin\npäivänä valitti sivujaan.\"\n\nKertojan täytyi jälleen pitää pieni väliaika, antaakseen\nkuulijoilleen tilaisuuden tyhjentää nauruvarastonsa. \"Mutta kun me\ntästä ereyksestä selvittyämme aloimme hakea tätä voutia, ei sitä\nnäkynyt missään.\"\n\n\"Vai jo kerkesi piiloon pökäistä\", keskeytti tässä jonkun kuulijan\nääni.\n\n\"Joo, pökäissyt oli. Parin toverinsa kanssa oli ottanut jalat alleen\nja livistänyt tipotiehensä sillä aikaa, kun me Krankkaa röykytimme.\nNo, annahan olla, minä pistin Harmoni puikkojen väliin, otin pari\nreilua miestä rekeeni ja sitten laskettiin Kruununkylää kohti minkä\nikinä kavioista lähti Ja ajatelkaahan, kaksi kokonaista peninkulmaa\nolivat ehtineet livistää ennenkuin me saavutimme heidät Hästöön\ntalossa Kruununkylässä Ihmettelimme me vain kovasti että tämä\nMelkersonnikin jaksoi semmoisen taipaleen juosta, vaikka tämä on\nvielä näin hyvässä lihassa.\"\n\nHerra Ljungo tunsi olonsa ilkeäksi, kun tuolla oven takana\nkohdeltiin herrasmiestä aivankuin markkinoille tuotua elukkaa --\nolkoonpa että tämä herrasmies olikin yksi Flemingin tylyjä apureita.\nOmituinen vastenmielisyys pidätti häntä kuitenkin astumasta tupaan\nja sekaantumasta asiaan Paikoillaan pysyen kuuli hän siis jonkun\nkuulijajoukosta arvelevan:\n\n\"Mutta eipä tuolla ollut turkkia painamassa.\"\n\n\"No ei kyllä ollutkaan\", tarttui taas Sokan Jaakko, \"pelkät housut\nja mekko päällään oli juosta hölköttänyt sen taipaleen. Mutta\nniin lääpästyksissään olivat äijäparat, etteivät yrittäneetkään\nvastakynttä kun me pistimme heidät nuoriin ja lähdimme riemukulussa\ntakaisin Kokkolan kirkolle.\"\n\nSyntyi jälleen keskeytys, jolloin kuulijat tekivät lisäkysymyksiä ja\nlausuivat omia huomautuksiaan. Sitten korotti Sokan Jaakko taasen\näänensä.\n\n\"Me tulimme aamuhämärissä takaisin Kokkolaan ja arvatkaapas, mikä\nkumma meitä siellä odotti. Kun me vilun kourissa työnnyimme lukkarin\ntupaan, niin näimme siellä uunin ympärillä paitasillaan kyyröttämässä\nja kinttujaan nostelemassa yksitoista miestä. Ällistelimme siinä\naluksi hyvän aikaa, luullen niiden olevan kirkkomaalta karanneita\nmenninkäisiä Mutta yhtäkkiä hoksaammekin sitten, että ne ovat\nniitä samoja huoveja, jotka me illalla olimme heidän omissa\nreissään kolhineet kuoliaiksi ja vaatteet riistettyämme viskanneet\ntienvierihankeen.\"\n\nKuulijajoukossa syntyi hämmästyksen ja ihmettelyn sorina ja herra\nLjungokin tunsi uteliaisuutensa heräävän. Sokan Jaakko viivytteli\ntahallaan ennenkuin ryhtyi jatkamaan:\n\n\"No eihän siinä kummempaa kuin että nämä yksitoista peijakasta eivät\nolleet tarpeeksi asti saaneet loikkiinsa, vaan olivat vironneet\nyöllä ja henki kielen kärjessä kontanneet ylös lukkarin tupaan\nlämmittelemään.\"\n\n\"Mitenkäs heidän sitten kävi?\" kysyi ääni kuulijajoukosta.\n\n\"Ohraisestihan niiden oli vähällä käydä Kun meikäläiset olivat\nehtineet kokoontua paikalle, päätimme me työntää ne jään alle\nsamasta avannosta, johon tämän Melkersonnin lähettiläät paria päivää\naikaisemmin oli sullottu, mutta silloin ehätti siihen meidän pappi\nväliin ja...\"\n\nTällöin astui herra Ljungon vaimo huoneeseen, sulkien oven perässään,\nniin että kirkkoherralta jäi kertomuksen loppu kuulematta.\n\n\"Voi, voi, mitä hirveitä juttuja se laskettelee!\" päivitteli\nMarketta-muori ja pysähtyen miehensä viereen laski kätensä hänen\nhartioilleen. \"Kyllä on aikoihin eletty ja luojaansa saa kiittää,\njoka aikanaan on päässyt näkemästä näitä päiviä.\"\n\n\"No, no, muoriseni\", hymähti herra Ljungo ja kietoi kätensä hänen\nvyötäröilleen, \"oletpa taas viime yönä tainnut nähdä pahoja unia.\"\n\n\"Pahoja unia!\" kertasi vaimo, \"eikö siinä ole tarpeeksi, kun kuulee\nsellaisia hirveitä asioita, joita tuo mies tuolla latelee. Onko nyt\nkauheampaa kuultu, kuin että eläviä ihmisiä työnnetään avannosta jään\nalle!\"\n\n\"Kauheaahan se on, mutta kauheaa on ollut sotamiestenkin sorto.\nTalonpojat ovat mitanneet heille samalla mitalla ja marski on tuulta\nkylvettyään saanut niittää myrskyä.\"\n\n\"Milloinka tästä päästään taas rauhallisiin oloihin tai päästäänkö\nenää ollenkaan, siinä minun ajatukseni pyörivät aamusta iltaan.\"\n\n\"Päästäänpä varmastikin, niinkuin on aina ennenkin päästy\", sanoi\nkirkkoherra luottavasti. \"Siinä asiassa saamme turvallisesti luottaa\nJumalaan ja herttua Kaarleen.\"\n\n\"Minä aina pelkään, että sinä luotat liian paljon siihen herttuaasi.\nEntäpä hän joutuukin tappiolle, niin silloin ovat hänen kannattajansa\nhuutavassa hukassa.\"\n\n\"Siitä asti kuin minä Upsalan kokouksessa jossa meidän\nprotestanttinen oppimme vahvistettiin valtakunnan uskonnoksi, tulin\nhänet ensi kerran tuntemaan sekä sain nähdä, minkälaisesta miehestä\nhän käy, en minä ole hetkeäkään epäillyt, että tulevaisuus kuuluu\nhänelle.\"\n\n\"Kunpa nyt niin olisi ja kunpa tästä nyt viimein selvittäisiin\",\nhuokasi Marketta-muori. \"Mutta pitääkö sinun nyt välttämättä jo\nhuomenna lähteä matkalle.\"\n\n\"Kyllä, sillä kolmen viikon kuluttua alkavat herrainpäivät Arbogassa\nja matka sinne ei ole lentämällä suoritettu. Mutta menkööt nuo\n(hän viittasi tupaa kohti) edellä, minä lähden vasta iltapäivällä.\nMatkalla voin sitten, jos tarpeelliseksi näkyy, sivuuttaa heidät\nkaikessa rauhassa, sillä yhdessä matkustamiseen en tunne mitään\nhalua.\"\n\nVaimo antoi hyväksymisensä tälle miehensä toimenpiteelle ja ilmotti\nmenevänsä vielä matkavarustuksia viimeistelemään.\n\n\"Odotas, pistähän tämä samalla minun matkalaukkuuni, ettei se vain\nunohdu kotiin.\"\n\nHerra Ljungo otti pöytälaatikosta täyteen kirjotetun paperivihkon ja\nsulki sen nahkalippaaseen. Siinä oli hänen äskettäin laatimansa ja\nherrainpäivillä esitettäväksi aiottu kertomus marski Klaus Flemingin\nja sotaväen tylystä menettelystä Suomessa.\n\n\"Ja nyt minä aion vielä työskennellä pikku hetken suomennokseni\nkimpussa, ennenkuin käyn levolle\", sanoi kirkkoherra ja kumartui\njälleen pöydän ääreen. \"Nykyään, jolloin maassamme rehottaa\nkaikkinainen mielivalta ja laittomuus, tunnen minä entistä\npainavampana kutsumuksen toimittamaan kansallemme omakielisen\nlakitekstin.\"\n\nHän levitti eteensä Kristofer kuninkaan maanlain, jonka suomentamista\nhän oli kauan mielessään hautonut ja jonka hän äskettäin, keskellä\ntätä levotonta aikaa, oli pannut alulle. Kirja oli auennut kuninkaan\nkaaren toisen luvun kohdalta ja hänen silmäänsä sattuivat sanat:\n\"Ylitse kaiken Ruotsin valtakunnan ei pidä olemaan muuta kuin yksi\nkuninkaallinen kruunu ja yksi kuningas, jonka tulee hallita ja\nvallita linnat ja maakunnat...\"\n\nHerra Ljungo pysähtyi ja vaipui mietteihinsä. Siinä oli kohta, joka\ntätä nykyä sai monen miehen Ruotsissa ja Suomessa horjumaan ja\nepäröimään. Herra Ljungo ei tuntenut itsessään kuitenkaan mitään\nsyyllisyyttä tämän lainkohdan edessä. Aivan yksinkertaisesti sovitti\nhän nuo sanat Kaarle herttuaan, jonka persoonaan hän sitten Upsalan\nkokouksen oli ajatuksissaan tottunut yhdistämään maansa ja kansansa\ntulevaisuuden. Että valta luisui valapattoisen ja saamattoman\nSigismundin käsistä Kaarlelle, oli oikein ja kohtuullista eikä se\nhänen mielestään ollut ristiriidassa paremmin jumalallisen kuin\ninhimillisenkään lain kanssa.\n\nHän etsi paikan, johon hän viimeksi oli pysähtynyt, sovitteli siitä\nkankearakenteisen lauseen suomeksi ja ryhtyi sitä panemaan paperille.\n\nTuvasta olivat vieraat jo hajonneet ja matkamiehet käyneet levolle,\nmutta talvi-illan hiljaisuudessa työskenteli herra Ljungo vielä\nhyvän aikaa pöytänsä ääressä. Ulkona loisti valju täysikuu ja joku\nyksinäinen säde pääsi tunkeutumaan ikkunanluukun raosta herra\nLjungon työpöydälle, missä kynttilänvalo sen kuitenkin heti sokaisi.\nSitä ennen ehti se kuitenkin saada selville, että täällä korkeassa\npohjoisessa, lumen ja jään keskellä, löytyi vielä mies, joka tänä\nväkivallan ja hävityksen aikana teki hengen työtä ja suoritti\nvalistuksen kylvöä tulevia sukupolvia varten. Sellaista löytääkseen\noli tuo yksinäinen kuunsäde saanut vaeltaa yli laajan ja lumisen\nmaan, yli hävityksen raunioiden ja veristen taistelukenttien ja missä\nse oli päässyt kurkistamaan sulettujen ikkunaluukkujen taakse, siellä\nse oli nähnyt joko juomingeissa räyhääviä sotamiehiä tai talonpoikia,\njoiden katseesta hehkui milloin synkkä viha milloin hurja epätoivo.\n\nAinoastaan kaksi muuta miestä oli se tavannut matkallaan, jotka kukin\nosaltaan koettivat kartuttaa sitä vähäistä sivistysperintöä, jonka\nmenneet sukupolvet vuosisatain kuluessa olivat tässä kaukaisessa\nmaassa vaivalla luoneet ja joka nykyään uhkasi sammua vereen ja\nliekkeihin. Turussa oli se tavannut vanhan piispa Ericus Ericin\nkammiossaan kirjottamassa laajaa suomenkielistä postillaa, joka\npitkät ajat tuli olemaan arvokkaana sekä lohdutuksen että tiedon\nlähteenä Suomen kansalla. Ja lyhyen matkan päässä Turusta oli\nse vielä eräässä pappilassa tavannut toisen hengenmiehen, joka\nrunottarien myötävaikutuksella sovitti kansansa kielelle vanhojen\nTurun teinien latinalaisia lauluja. Uuden ajan ja uuden kevään\ntoivossa lauloi täällä Maskun Hemminki kesken yön ja lumen ja sodan\nvaltaa:\n\n    \"Kylmän talven taukoomaan\n    Päivän penseys soimaa,\n    Vilun valjun vaipumaan\n    Auttaap' auringon voima.\n    Orot, kedot, kans kankaret\n    Toivovat suven valtaa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nUmmelleen viisi vuotta edellä kerrotun jälkeen eli helmikuun\n20 päivänä 1602 oli Kalajoen kirkolla vilkas väenliike. Laajan\npitäjän eri kulmilta oli kokoontunut kansaa kirkolle suorittamaan\nulostekojaan sekä pitämään markkinoita. Jyväkuormia tyhjennettiin\nkirkkoherran ja veronkantajan aittoihin ja Oulunsuusta sekä Turun\npuolesta tulleilta kauppiailta vaihetettiin suoloja ja rautaa.\n\nPäällään lyhkäinen turkkitakki hääräsi herra Ljungo aittarivinsä\nluona, katsoen kantomiesten perään ja tiedustellen talonpojilta\nylämaan kuulumisia Kun laitimmainen aitta oli saanut täytensä, väänsi\nhän sen lukkoon ja työntäen suuren avaimen kainaloonsa aikoi lähteä\nsisällä käymään. Juuri tällöin alkoi taloa lähetä aisakellojen helke\nja kohta sen jälkeen ajaa karahutti pihaan nelirekinen matkue.\nHevosvaljaista, rekipeitteistä ja matkustajain ulkoasusta saattoi\nheti nähdä, että ne olivat tavallista arvokkaampaa vallasväkeä.\n\nTuskin oli ensimäinen reki pysähtynyt, kun siitä ponnahti ylös\naivankuin vieterien heittämänä pitkähkö ja solakka mies. Nähdessään\nhänet hämmästyi herra Ljungo niin että hänen polvensa hetkeksi\ntyyten herpaantuivat. Sillä korkeasta otsasta, tuimista viiksistä,\njotka tällä kertaa pakkasen huurtamina ojentuivat kahden puolen\nkuin nuolenkäret, ja harmaan sinisistä, tuikeista silmistä, jotka\nalati näyttivät sinkoilevan salamoita ympärilleen, tunsi hän\npaikalla vieraan herttua Kaarleksi, Ruotsin ja Suomen itsevaltiaaksi\nhallitsijaksi, jolta enää puuttui ainoastaan kuninkaan nimi.\n\nHerttua heitti ympärilleen nopeita ja tutkivia silmäyksiä, nyökäytti\nystävällisesti päätään tervehtiville talonpojille ja tunsi sitten\nherra Ljungon, joka seisoi taampana.\n\n\"Hyvää päivää, kirkkoherra!\" huusi hän kädellään viitaten, \"te olette\nniin usein saanut käydä meillä Tukholmassa, että minä nyt vuorostani\npidin kohtuullisena tulla tervehtimään teitä täällä kotonanne.\"\n\nHerra Ljungo ymmärsi leikinlaskun ja tiesi, ettei herttua suinkaan\nollut lähtenyt vartavasten häntä tervehtimään, vaan oli hän Viron\nsotatanterilta palaten ollut syksystä saakka Suomessa, järjestellen\nmaamme asioita, jotka sisäisen sodan melskeissä olivat joutuneet\npahasti hunningolle. Herttua oli yhtä nopea matkustaessaan kuin\nkaikissa muissakin toimissaan. Vielä viikon päivät sitten oli hän\nollut Porissa, vahvistaen siellä tarkat ohjesäännöt voudeille,\nja sieltä saakka oli hän jo ehtinyt tänne. Sen vuoksi oli hänen\näkillinen ilmestymisensä Kalajoen pappilan pihalle kirkkoherrasta\nyhtä odottamaton tapaus kuin salamanisku kirkkaalta talvitaivaalta.\n\nLähestyessään herttuata minkä jalkansa suinkin kannattivat koetti\nhän hätähätää saada kokoon soveliaat tervehdyssanat. Mutta\nsekaannuksissaan kykeni hän ainoastaan lyhyesti ja änkyttäen\ntoivottamaan hänen ruhtinaallisen armonsa tervetulleeksi.\n\nRaikas ilma ja vinha ajo olivat saaneet Kaarlen hyvälle tuulelle.\nHänen otsaltaan olivat silinneet ne uhkaavat rypyt, jotka hänen\nhallitustoimissa ollessaan tai virkamiesten petoksia tutkiessaan\nsaivat ympärillä olevat pelosta vapisemaan. Ystävällisesti taputti\nhän herra Ljungoa olalle ja virkkoi hymyillen:\n\n\"Kas, kas, kirkkoherra, näyttääpä, ettette ole osannut minua\nvieraaksenne odottaa. Mutta herran nimessä, tervehtikää nyt\nperhettänikin ja opastakaa meidät takkatulen ääreen.\"\n\nHerttuan rinnalla seisoi turkkeihin kääriytyneenä kuusivuotiaaksi\nharvinaisen kookas prinssi Kustaa Aadolf, Ruotsin vallan\ntuleva perillinen, joka parin vuosikymmenen kuluttua oli\nruotsalais-suomalaisella sotajoukollaan hämmästyttävä maailmaa. Hyvää\npäivää toivottaen ojensi hän miehekkäästi kätensä kirkkoherralle.\nHän oli ajanut isänsä kanssa etummaisessa reessä ja talven viima oli\nloihtinut tyttömäisen punerruksen hänen vereville poskilleen ja hänen\nsiniset silmänsä loistivat tyytyväisyydestä.\n\nSeuraavan reen peitteistä oli tällä välin selvittäytynyt herttuatar\nsekä molemmat prinsessat, Katarina ja Maria. Koko perhe oli ollut\nherttuan mukana Virossa ja sen jälkeen täällä Suomessa. Räävelissä\noli muutamia kuukausia sitten nähnyt päivänvalon perheen nuorin\njäsen, prinssi Kaarle Filip, jota nyt muuan hovinainen huolellisesti\npeitteihin käärittynä kantoi sylissään.\n\nHerttuatar Kristiina, jota Kaarlen vihamiehet nimittivät milloin\nhänen sänkykamarineuvoksekseen, milloin Isebeliksi, muistutti\nmiestään monessa suhteessa. Hän oli vartaloltaan kookas ja muhkea,\nkasvoiltaan kylmän kaunis ja käytökseltään miesmäinen. Korkea otsa\nja selkeän siniset silmät ilmaisivat käytännöllistä älykkäisyyttä ja\npiirteet suun ympärillä puhuivat luonteen ankaruudesta.\n\nYstävällisesti tervehti hänkin kirkkoherraa, joka kumarrellen lähti\nsaattamaan sisälle korkeita vieraitaan, kantaen mielessään pelkoa\nMarkettansa puolesta, jonka hän keskellä arkitouhujaan yllätettynä\nluuli joutuvan kokonaan suunniltaan. Mutta tämäpä olikin ehtinyt\njo malttaa mielensä ja työnnettyään kiiruusti syrjään ne voipytyt,\njuustot, lintupaistit ja muut tuomiset, joilla ylämaiden emännät\nolivat häntä muistaneet, sekä sivallettuaan päälleen pyhäisemmän\npuvun oli hän keskilattialla, syvään niijaten, ottamassa vastaan\nvieraita, joiden arvoisia ei ennen ollut Kalajoen papintupaan astunut.\n\nHuolimatta herra Ljungon pyynnöstä käydä vierastupaan heitti herttua\nkursailematta turkin päältään ja asettui avaraan arkitupaan, sanoen\nhaluavansa puhutella täällä seudun talonpoikia. Herttuatar asettui\ntakkatulen ääreen ja oli tuota pikaa vilkkaassa keskustelussa\nMarketta-muorin kanssa. He puhuivat ruotsia, murtaen sitä vahvasti\nja kumpikin omalla laillaan, nimittäin herttuatar saksaksi ja\npapinmuori suomeksi. Edellisen huomiota kiinnittivät ylimaan antimet\nja jälkimmäinen tunsi itsensä tyytyväiseksi, saadessaan tuolle\nvaltaemännälle näytellä juustojaan, keltaisia voikimpaleitaan ja\nlintupaistejaan.\n\nTieto herttuan ilmestymisestä pappilaan oli tällä välin levinnyt\nkulovalkeana ja tuota pikaa oli piha mustanaan uteliasta kansaa.\nHetken seisoskeltuaan ja matkueen ajoneuvoja syynäiltyään työntyivät\nrohkeimmat miesjoukosta sisälle, saadakseen oikein käsistään\nkatsella, kuten he sanoivat, valtakunnan pääisäntää, miestä, jonka\nkehotuksesta he edellisvuosina olivat tarttuneet nuijiinsa marski\nFlemingiä vastaan.\n\nSiinä se nyt siis istui heidän edessään itse iso-isäntä, kuuluisa\nherttua-Kaarle, vanhan Kyösti-kuninkaan pojista nuorin, mies,\njolle yksinään olivat periytyneet isän jalot hallitsijalahjat ja\njoka vasta nyt ikämiehenä vallanohjiin päästyään, ulkonaisten ja\nsisäisten vihollisten saartamana, teki työtä kuumeisella kiiruulla\nja ponnisti voimansa äärimmilleen, luodakseen järjestystä ja\nvoimaa rappeutuneeseen valtakuntaan ja saadakseen isänsä suurtyön\nelimellisesti jatkumaan. Kaikki mitä Kalajoen talonpojat hänestä\nennestään tiesivät, oli pelkkää hyvää. Että hänen luonteensa\nhellittämätön ankaruus oli viime aikoina monesti puhjennut\nsuoranaisiin julmuuksiin, se ei heidän mielestään ollut vika eikä\nmikään, sillä olihan se kohdistunut yksistään herroihin, heidän\nluontaisiin vihamiehiinsä. Ja että verovoutien tiliretket herttuan\nluona useinkin päättyivät hirsipuuhun tai että hän kuuluisalla\nhopeavasarallaan, jota hän aina kantoi vyössään, saattoi omin käsin\nkurittaa vilpisteleviä valtaneuvoksia, se kaikki oli omiaan suuresti\nlisäämään heidän myötätuntoaan herttuaa kohtaan. Heidän korviinsa oli\njo kantautunut viestejä siitä, mitä kaikkea hän oli näinä kuluneina\nkuukausina Suomessa toimittanut, kuinka hallinto ja veronkanto ali\njärjestetty uudelle kannalle, kuinka puutteenalaisille seuduille oli\ntoimitettu viljaa ja köyhille veronhelpotuksia, kuinka autiotilat\nolivat saaneet uudet asukkaat ja kuinka petollisia vouteja ja\nkirjureita oli joukottain lähetetty Tukholmaan, missä heitä odotti\nviranmenetys ja pahimmassa tapauksessa hirsipuu -- tästä kaikesta he\nolivat kuulleet ja siksi lähestyivät he nyt tuota tuimaa valtaisäntää\nturvallisin mielin ja lämpimin ihailun tuntein, tietäen että laki ja\njärjestys pysyivät voimassa niin kauan kuin tuo mies piti ohjaksia\nkäsissään.\n\nHän tervehti ystävällisesti talonpoikia ojentaen vanhemmille heistä\nkätensä ja pannen liikkeelle ne harvat suomenkielen sanat, jotka hän\noli ennättänyt oppia. Ja sitten alkoi hän herra Ljungon välityksellä\nvilkkaasti tiedustella paikkakunnan asioita ja ottaa selkoa\nepäkohdista. Tavantakaa kääntyi hän huomautuksineen ja määräyksineen\nkäsikirjurinsa puoleen, joka oli pöydän kulmalle levittänyt\nkirjotusvehkeensä valmiina tekemään muistiinpanoja.\n\nJa kun tärkeämmistä asioista oli päästy, alotti hän miesten kanssa\nkeskustelun maatalousasioista.\n\n\"Kuinka monta jyvää te saatte täällä rukiinkylvöstä?\" kääntyi hän\nerään harmaapartaisen Rahjankylän isännän puoleen.\n\n\"Kolme ja neljä ja oikein hyvinä vuosina viisi ja kuusikin jyvää.\"\n\n\"Äh, se on liian vähän. Te hoidatte huonosti peltojanne, laittakaa\nojat vetäviksi, kyntäkää pelto kunnollisesti ja pankaa vahvasti\nsontaa, niin saatte nähdä ette sadot kasvavat kaksinkertaisiksi.\"\n\n\"Kyllähän se sonta on pellolle poikaa, mutta mistäpä sitä otti\nmääräänsä enempää\", arveli isäntä leveästi ja avonaisesti.\n\n\"Laajentakaa niittyjänne ja lisätkää karjaa, eihän täällä maan\npuutetta ole. Ja hoitakaa paremmin tunkioitanne, hakatkaa sonnan\nlisäksi havuja ja turpeita niistähän teillä ei ainakaan puutetta ole.\"\n\nNiin innostui herttua yks kaks antamaan mitä yksityiskohtaisimpia\nneuvoja pellon ja tunkion hoidossa, karjan kasvatuksessa ja\nniitynperkkuussa. Ja miehet, joita vähitellen oli ahtautunut koko\nsuupuoli tupaa täpösen täyteen, kuuntelivat ihmetellen, nyhjivät\ntoisiaan kylkeen ja kuiskailivat, että kuulehan vain, sehän puhuu\nniinkuin olisi ikänsä pidellyt kuokkaa ja sontatalikkoa. Ja sitäkin\notollisempaan maaperään lankesivat herttuan opetukset, kun ne olivat\ntäynnä kansanomaisia puheenparsia ja ytimekkäitä voimasanoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun noustiin päivällisaterialta, johon herttuan toivomuksesta oli\nottanut osaa myöskin joukko arvokkaimpia talonpoikia, virkkoi herttua\nkirkkoherraan kääntyen:\n\n\"Ellen väärin muista, sanoitte te viimeksi tavatessamme ryhtyneenne\nmaanlakia suomeksi kääntämään. Oletteko jatkanut työtänne ja kuinka\npitkällä siinä olette?\"\n\n\"Hartain haluni on saada esittää vähäinen aikaansaannokseni teidän\nruhtinaalliselle armollenne\", vastasi herra Ljungo ja poistui omaan\nkammioonsa.\n\nKun hän sieltä hetkisen kuluttua palasi, oli hänellä kainalossaan\npaksu paperipinkka.\n\n\"Jumalan avulla olen nyt saanut työni päätökseen. Tässä on maanlaki\nkokonaisuudessaan käännettynä kansamme kielelle ja mitään en tällä\nhaavaa niin hartaasti toivo kuin että se pääsisi pränttiin.\"\n\nKun herra Ljungo Tuomaanpoika näin lausuessaan ojensi\nlainsuomennoksensa herttualle, sai kohtaus läsnäolijain silmissä\njuhlallisen leiman, samalla kun he hämärästi aavistivat, että\ntässä oli jälleen -- puolen vuosisataa sen jälkeen kuin Tukholman\nlinnassa oli sattunut samanlainen kohtaus Mikael Agricolan ojentaessa\nkuninkaalle Uuden Testamentin suomennoksensa -- astuttu pieni askel\neteenpäin sillä tiellä, jolla suomalaisten oli kamppailtava kohti\nkansallisia päämääriään. Kun tuo Agricolan aikuinen kohtaus sattui\nmaamme rajojen ulkopuolella ja ruotsalaisten ylimysten läsnäollessa,\ntapahtui tämä jälkimäinen sen sijaan kotoisella pohjalla ja ympärillä\nikäänkuin todistajina seisoi suomalaisia kansanmiehiä. Heidän täytyi\nkäsittää hetken merkitys, sillä heitäpä tapaus lähinnä koski. Sen\ntulkitsikin herttua lausuessaan heille:\n\n\"Kas nyt teidän ei enää tarvitse vääryyttä peläten mennä\noikeusistuimen eteen, kun laki luetaan teille tästä lähtien omalla\nkielellänne, onpa lisäksi kullakin tilaisuus tutustua siihen itsekin.\nJa tästä hyvästä saatte te kiittää kirkkoherraanne.\"\n\n\"Kyllä hän on aina meidän parastamme katsonut\", kuului väkijoukosta\nyksimielinen tunnustus.\n\nHerttua nyökäytti hyväksyvästi päätään ja lisäsi herra Ljungoon\nkääntyen:\n\n\"Minä otan tämän työnne mukaani ja toimitan sen pränttiin.\"\n\nHän ojensi kätensä herra Ljungolle, jonka silmät olivat\nkostuneet sekä herttuan osottamasta myötätunnosta ja avusta että\nseurakuntalaistensa antamasta tunnustuksesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAjurit ilmottivat hevosten olevan valjaissa ja herttuallinen seurue\nvarustausi jatkamaan matkaansa, yöpyäkseen vasta Saloisissa.\nPian istuivat kaikki huolellisesti peitettyinä reessä, viimeiset\njäähyväistervehdykset vaihdettiin, piiskat viuhahtivat ilmassa\nja kulkuset helähtivät. Kansanjoukon huiskuttaessa lakkejaan ja\nhuutaessa sydämensä pohjasta eläköötä ajoivat korkeat vieraat\nalas joen äyrästä, matkatakseen niin edelleen Pohjanlahden ympäri\nTukholmaan -- tietä, jota yksikään Ruotsin hallitsija ei ollut ennen\nkulkenut.\n\nKun herra Ljungo oli palannut sisälle, taputti hän vaimoaan poskelle\nja sanoi:\n\n\"Muistatkos, muoriseni, kuinka sinä silloin, kun vangittu Abraham\nMelkiorinpoika vietti meillä yötä, näit kaiken synkässä valossa\nja epäilit tulevaisuutta? Vieläkö tämänkin päivän jälkeen pysyt\nuskossasi vai joko voit sanoa, kumpi meistä silloin oli oikeassa?\"\n\n\"Tietysti sitä sinä olet aina oikeassa, muutoinhan meidän ei olisi\nhyvä olla\", vastasi Marketta samaan leikilliseen sävyyn.\n\n\"Mutta mitäs tästä sanot?\" jatkoi hän ja näytti miehelleen\nkallisarvoista sormusta, jonka hän oli saanut muistolahjaksi\nherttuattarelta.\n\nHänen silmänsä paloivat tyytyväisyydestä, joka johtui yhtä paljon\nhänen saamastaan lahjasta kuin siitäkin, että herttuatar oli\nkiitellyt hänen talouttaan sekä mielihalulla syönyt hänen laittamiaan\nruokia.\n\n\"Sellaisia vieraita ei jokainen papinmuori saakaan kestittäväkseen\",\npurki hän yli vuotavaa tyytyväisyyttään.\n\n\"No, no, muoriseni, elähän sentään ylpeile, sillä minäpä se\narvokkaamman lahjan sain\", huomautti hänen miehensä.\n\nKun Marketta-muori katsoi häneen kysyvästi, lisäsi hän mielihyvästä\nhymyillen:\n\n\"Minun lakisuomennokseni pääsee pränttiin ja leviää sitten satoina\nkappaleina yli kaiken Suomenmaan.\"\n\n\n\n\nKun kansa näytti itsensä\n\n\nPari päivää sen jälkeen kun Turun linna oli antautunut\nKaarlo-herttualle, istui syksyisenä aamupuhteena herttuan\nkansliahenkilöitä siinä itäisen tornin huoneessa, josta ahdas ja\njyrkkäportainen solake johtaa ylös isoon kuningassaliin. Keskellä\nhuonetta oli avara pöytä papereineen ja kun herttua oli äsken\nratsastanut kaupunkiin, olivat kirjurit laskeneet hanhenkynät\nkäsistään ja siirtyneet lämpiävän pesän eteen, missä he kuluttivat\naikaansa jutellen ja toisiaan hammastellen. Varsinkin riitti\nalituista kinaa herttuan kamarijunkkarin, Hieronymus Birkholtzin ja\nkäsikirjuri Eerik Göranssonin välillä. Heidän kesken oli kilpailu\nherttuan suosiosta kaikista kiihkein ja sen vuoksi katsoivat he\ntoisiaan karsaasti. Birkholtz oli juuri-ikään palannut Viipurista,\njossa hän oli käynyt herttuan sanansaattajana, ja oli pyytänyt toisia\nkertomaan, mitä Turussa oli sill'aikaa tapahtunut. Suunvuoron oli\nheti ottanut Eerik Göransson saadakseen siten tilaisuuden sutkautella\nkilpailijaansa.\n\nHän jatkoi äsken alkamaansa kertomusta: \"Porttiholvissa oli\nherttuata vastassa Ebba-rouva ja hänen takaansa kurkistelivat\nneidet Hebla, Katarina ja Anna kuin kanan poikaset emänsä siipein\nsuojasta. Varsinkin Anna Fleming heitteli suloisia silmäyksiä meihin\nnuoriin miehiin ja sitähän ei ole ihmetteleminen, kun muistaa, että\nhänen äitinsä, Agda Pietarintytär, oli aikoinaan Eerik-kuninkaan\nsylilemmityinen.\"\n\nKaikki katsahtivat Birkholtziin, joka oli korviaan myöten punastunut.\nTiedettiin jo yleisesti, että hän herttuan myötävaikutuksella\nkosiskeli Anna Flemingiä, joka orvoksi jääneenä oli elänyt setänsä,\nmarskin, perheessä. Birkholtz hillitsi kuitenkin itsensä ja Göransson\njatkoi kaikessa rauhassa:\n\n\"Sitten noustiin ylös linnaan ja mentiin ensimäiseksi kirkkoon, sillä\nherttua tahtoi nähdä marskivainajan ruumiin sekä päästä selville\nsiitä, oliko dominus admirabilis todellakin kuollut vai elelikö\nhän Puolassa, sillä aikaa kun ruumisarkussa olivat tallella hänen\nkalleutensa, kuten oli kerrottu. Kansi nostettiin siis kirstusta ja\nnäkyviin tulivat Noki-Klaun tuuheat kulmat.\"\n\n\"Panitteko merkille, miten herttua käyttäysi nähdessään pahimman\nvihamiehensä kuolleena edessään?\" kysyi Birkholtz uteliaasti.\n\nHän oli tehnyt kysymyksensä toisiin kirjureihin kääntyneenä, mutta\nGöransson ehätti vastaamaan:\n\n\"Panimme kylläkin. Herttua nykäsi sinun appivaariasi parrasta ja\nsanoi, että jos sinä vielä eläisit, niin pääsi ei nyt istuisi\nlujassa.\"\n\n\"No niin, jatkahan edelleen, herra Hirtehinen\", virkkoi tähän\nBirkholtz. \"Jahka sinä kerran pääset toiveittesi perille ja saat\naateliskirjan, jota sinä niin suuresti himoitset, niin minä\npalkkioksi oivallisesta kertomisestasi ehdotan sinulle ritarisnimeksi\nStegel sekä vaakunaasi teilirattaan kuvan.\"\n\nNyt oli Eerik Göranssonin vuoro punastua. Hän oli Eerik-kuninkaan\npahanhengen, kuuluisan Göran Perssonin poika ja nimet Hirtehinen sekä\nStegel muistuttivat hänen isänsä kuolintavasta. Hän ei voinut hillitä\nnärkästystään yhtä hyvin kuin äsken kilpailijansa, vaan alkoi syytää\nsuustaan karkeita haukkumasanoja, joista maankiertäjä ja pähkinäsaksa\nolivat lievimpiä Kun hänen sanatulvastaan ei näyttänyt loppua\ntulevan, oli Birkholtz lopuksi tulistuvinaan ja paljasti miekkansa.\nSilloin livahti Göransson, joka oli yhtä pelkuri kuin suulaskin,\nnopeasti ovesta ulos. Kun jälelle jääneet olivat kyllikseen nauraa\nhohottaneet tälle loppukohtaukselle, kysyi Birkholtz:\n\n\"Ei kai herttuan tulo ollut kaikille linnan asukkaille yhtä\nvastenmielinen asia?\"\n\n\"Eipä suinkaan\", vastasi Eerik Elofsson, joka nyt otti kertoakseen\nedelleen. \"Olihan linnassa joukko vankejakin, joille herttuan tulo\nmerkitsi vapautta. Pimeästä ja ummehtuneesta tyrmästä kirkon alta\nlöysimme pohjalaisten nuijamiesten päällikön, Hannu Krankan, joka\nmuutamain muiden pohjalaisten talonpoikain kanssa oli virunut\nsiellä viime talvesta saakka. Kelpasi todellakin nähdä tuon uljaan\ntalonpoikaispäällikön iloa, kun hän jälleen sai astua päivänvaloon\nja vapauteen. Herttuan kasvoillekin levisi harvoin nähty hymy, kun\nKrankka kursailematta tarttui hänen käteensä ja kiitokseksi puristi\nsitä oikein aikamiehen tavalla.\"\n\n\"Entäs kyröläisten päällikkö Pentti Pouttu, kai hänet tavattiin\nsamasta tyrmästä?\" kysyi Birkholtz.\n\n\"Hänkö, joka viime syksynä oli toisten talonpoikain johtajana\nherttuan puheilla Tukholmassa?\"\n\n\"Juuri sama mies.\"\n\n\"Ei häntä ollut vankien joukossa -- tai, maltahan, nyt muistankin.\nKrankka kertoi erään heistä menehtyneen vankityrmän kurjuuteen\naikaisemmin keväällä ja ellen erehdy, niin hänen nimekseen mainittiin\njuuri Pouttu.\"\n\n\"Pfi-uu!\" vihelsi Birkholtz pitkään. \"Siitä saa herttua yhden\nsyytöspykälän lisää Suomen herroja vastaan.\"\n\n\"Mutta sitten me löysimme linnan asukasten joukosta oikein\nharvinaisen otuksen\", jatkoi Elofsson, \"oikean tonttu-ukon pitkine\npartoineen ja hiippamyssyineen. Se oli Juhana-kuninkaan vanha\nkamaripalvelija, Filip Kern, joka aikoinaan oli valmistanut\nEerik-kuninkaalle kuolinmyrkyn. Herransa kuoltua oli hän herttuata\npeljäten paennut tänne marskin turviin, toimien jonkunlaisena\nlääkärinä täällä Turun linnassa.\"\n\n\"Mutta eihän herttua tiedä, että Eerik myrkytettiin\", huomautti\nBirkholtz.\n\n\"Ei hän ainakaan varmasti sitä tiedä. Mutta jonkunlaisia arveluita\nhänellä on alusta aikain ollut ja Kerniä hän on epäillyt\nJuhana-kuninkaan kätyriksi sellaisissa vehkeissä. Ja ainakin sen\nhän varmuudella tietää, että Kern laati sen kelvottoman hautaholvin\nVesteråsin kirkkoon, jonne Eerik-kuninkaan ruumis suljettiin.\nSitä paitsi on herttualla kaikenlaista muutakin kaunaa ja\nvastenmielisyyttä Kerniä vartaan. Senpä vuoksi riehahti hänen vihansa\nvalloilleen, kun ukko tuotiin hänen eteensä ja omin käsin kuritti hän\näijä-rähjää, niin että verta purskui suusta ja sieramista. Sotamiehet\nympärillä nauroivat ja tuumivat, että koska herra jäsenlääkäri on\npitkän aikaa saanut olla voidetta vailla, niin häntä nyt rasvaillaan\nniin että luut ryskivät.\"\n\n\"Kuinkas äijä-pahan sitten kävi?\" tiedusteli Birkholtz.\n\n\"Hän sai mennä menojaan ja piilotellee nyt kaupungissa\", vastasi\nEerik-kirjuri.\n\n\"No entäs toiset linnan asukkaat, Ebba-rouvat ja muut?\"\n\n\"Ovat edelleenkin linnan asukkaina. He asuvat entisissä huoneissaan,\nse vain eroa, että ovien takana vartioivat meikäläiset sotilaat.\nMutta tästä vartioimisesta on ainakin amiraali Juusten kiitollinen\nherttualle. Hän oli näet kähveltänyt linnan varustusväen palkoista\nmelkoiset erät omaan pussiinsa ja hänen omat sotamiehensä vihaavat\nhäntä niin, että hän linnan antautuessakaan ei uskaltanut tulla\npääportin kautta, vaan hiipi takateitä herttuan leiriin turvaa\npyytämään.\"\n\nKaikki huoneessa-olijat nauroivat tälle jutulle. Birkholtz oli\nsillä välin noussut ja lähennyt ikkunaa, josta näkyi kaupunkiin\njohtava lokainen tie sekä etäämpää kaupungin raatihuoneen harja\nja tuomiokirkon torni. Vasemmalla Myllyvuoren rinteillä näkyivät\nherttuan luotattamat vallit kanuunoineen, jotka vielä muutama päivä\nsitten olivat singonneet vitjakuulia linnan muurien sisälle.\n\nTietä pitkin, jolla kulki sotamiesjoukkoja sekä herttuan puheille\npyrkiviä talonpoikia läheni kaupungista päin ravia ajaen\nkorkeavartaloinen ratsastaja.\n\n\"Herttua tulee!\" huudahti Birkholtz ja kiiruhti huoneesta ulos.\n\nKun hän oli ehtinyt alas linnanpihalle, karahutti herttua samassa\nporttiholvin läpi ja heittäen ohjakset lähinnä seisovalle miehelle\nlaskeusi rivakasti satulasta. Hänen kulmansa olivat uhkaavasti\nrypyssä ja tuikeat, teräsharmaat silmät leimahtelivat. Se oli\nkuitenkin vain jäännöstä siitä pahastatuulesta, jota hän äsken oli\nraatihuoneessa purkanut kaupungin porvaristolle siitä, että se\noli viime päiväin tapauksiin nähden osottanut ynseätä ja hidasta\nmieltä. Mutta tämä pahantuulen jäännös oli kuitenkin riittävä\nsaamaan jokaisen linnanpihalle sattuneen vavahtelemaan sekä henkeä\npidättäen seuraamaan jokaista hänen liikettään, ehättääkseen tekemään\npalveluksiaan tuolle tuimalle valtaherralle.\n\nKun hän, lyhyesti nyökäytettyään päätään syvään kumartavalle\nBirkholtzille, oli juuri aikeissa astua porraskäytävään, sai\npihan perältä kuuluva melu hänet pysähtymään. Siellä näkyi eräs\npuolijuopunut, kiroileva sotilas, jota kaksi muuta kuletti välissään.\nPerässä seurasi muuan alipäälliköistä.\n\n\"Mitä tämä on?\" kysyi herttua tiuskaten.\n\n\"Hän on varastanut tovereiltaan, pitänyt linnantuvassa pahaa melua\nja herjannut päälliköltään\", vastasi upseeri, \"ja me päätimme sulkea\nhänet tyrmään, kunnes teidän armonne ehtii tutkia asiaa.\"\n\nHerttua silmäsi pikaisesti miestä ja tunsi hänet yhdeksi niistä,\njotka piirityksen aikana olivat karanneet linnasta hänen puolelleen.\n\n\"Hirteen se rakkari!\" lausui hän lyhyesti ja vahvisti tuomionsa\nlyömällä ratsupiiskan varrella saapasvarteensa. \"Ne ovat yhtä\nrakkarijoukkoa, samanlaisia kuin entiset herransakin, ja sietävät\nsaada heti alussa terveellisen varotuksen.\"\n\nTämän sanottuaan viittasi hän Birkholtzia seuraamaan mukana ja\nlähti harppomaan ylös koilliskulman kiertoportaita, joita pitkin\nkolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin olivat liihotelleet Katarina\nJagellonican hovinaiset ja joiden käänteissä oli vielä niiltä ajoin\njälellä tammipuiset levähdyspenkit. Porraskäytävästä kirkkoon johtava\novi oli raollaan ja siitä pilkisti marski-vainajan kirstun ympärillä\npalavain kynttiläin valo.\n\n\"Laittakaa niin, että tuo tuolta toimitetaan mitä pikimmin hautaan!\"\nvirkkoi herttua Birkholtzille, viitaten ohimennessään ruoskanvarrella\nkirkkoa kohti.\n\nYlimpään kerrokseen tultuaan astui herttua avaraan kuningassaliin.\nHän oli mennä pahki tikapuihin, jotka oli pystytetty ihan oven\neteen. Tikapuilla seisoi monsieur Jean Bignon, eräs ranskalainen\nseikkailija, jonka herttua oli ottanut palvelukseensa. Hänellä oli\nkädessään väriastia ja pieni pensseli, millä hän juuri viimeisteli\nlatinankielistä värssyä, jonka pränttäämisen kuningassalin oven\npäälle herttua oli eilen antanut hänen tehtäväkseen. Valkoiseksi\nrapatussa seinässä näkyi nyt suurin, punaisin kirjaimin herttuan\nvarotus Suomen herroille:\n\n    Carolus huc veni, visi fusique rebelles;\n    Hinc abeo prorsus vestigia nulla relinquens.\n    Huc iterum veniam, caveat sibi conscius omnis\n    Non illo parcet tempore dextra reis.\n\n    (Tänne ma Kaarlo jo sain, kapinalliset näin sekä voitin:\n    Jälkiä jättämät' täältä ma kiirein lähden.\n    Mut minä taas palajan, varokoot vaan syylliset kaikki!\n    Heitäpä silloin ei käsi mun oo säästävä lainkaan.)\n\nHerttua pysähtyi muutaman askeleen päähän tikapuista ja katsoi\nmonsieur Bignonin työtä.\n\n\"Hyvä on!\" virkahti hän, kääntyi korollaan ja jatkoi kulkuaan alussa\nmainittuun tornihuoneeseen. Kirjurit kavahtivat seisaalleen ja\nkumarsivat syvään, mutta herttua kääntyi oitis Birkholtzin puoleen.\n\n\"Mitä kuulumisia Viipurista?\"\n\nBirkholtz ojensi hänelle kirjeen. Silmättyään sen nopeasti läpi\nviskasi herttua sen pöydälle ja lausui vihaisesti:\n\n\"Samanlaista soutamista ja huopaamista kuin täällä Turussakin. Mutta\nodottakoot!\"\n\nHän otti muutaman askeleen edestakaisin sillä kapealla alalla,\nmikä oli jäänyt ikkunan ja pöydän väliin, piesten ratsupiiskalla\nsaapasvarttaan. Kirjurit seisoivat suorina kuin kynttilät ja\nodottivat henkeään pidättäen.\n\nHetken kuluttua pysähtyi herttua Eerik Göranssonin eteen, joka\njälleen oli hiipinyt huoneeseen, sekä lausui:\n\n\"Meidän on valmistettava julistus Suomen kansalle. Valmiina\nkirjottamaan!\"\n\nSiekailematta istahti Göransson pöydän ääreen, veti eteensä tyhjän\npaperiarkin ja kastoi hanhenkynän valmiiksi. Herttua ryhtyi\njälleen kävelemään edestakaisin, sanellen sitä tehdessään nopeasti\njulistuksen sisältöä. Pitkissä lauseissa valaisi hän siinä Arvid\nStålarmin ja hänen toveriensa eriseuraisuutta, kehottaen suomalaisia\nkavahtamaan heitä sekä ilman rangaistuksen pelkoa tekemään tyhjäksi\nheidän hankkeensa ynnä luottamaan kaikessa häneen, herttuaan, joka\nvarhain ja myöhään ahkeroitsi, että tässä maassa kaikki, niin rikkaat\nkuin köyhätkin, saisivat oikeutta ja lain turvaa nauttia.\n\nKun hän oli sanellut loppuun, merkitsi Göransson alle: \"Annettu\nSuomen Turusta, 2 p:nä lokakuuta anno domini 1597\", minkä jälkeen hän\nnousi seisomaan ja ojensi kynän herttualle allekirjottamista varten.\nHerttua tarttui siihen, mutta hetken mietittyään laski sen kädestään\nja lausui:\n\n\"Ei, kääntäkää se ensin suomeksi, minä tahdon merkitä nimeni\nsuomenkielisen julistuksen alle. Se on oikeus ja kohtuus, sillä\nSuomen kansa on näinä vuosina näyttänyt, että se on olemassa. Paha\nvain, että minä itse en osaa montakaan sanaa suomea, kuten veljeni\nJuhana.\"\n\nNyt sai Birkholtz vuorostaan tarttua kynään ja ryhtyä kiiruusti\nsuomentamaan julistusta. Sillaikaa saneli herttua Göranssonille\nankarasanaista kirjettä Arvid Stålarmille Viipuriin, kävellen yhä\nedestakaisin ja lyöden tahtia piiskanvarrella.\n\nKun Birkholtz oli saanut julistuksen loppuun käännetyksi, tarttui\nherttua kynään sekä kirjotti sen alle nimensä suurin kirjaimin ja\nkaksiosaisesti, kuten hänen tapansa oli: Carolus. Kun nimikirjotus\noli vielä vahvistettu herttuallisella sinetillä, lausui Kaarlo:\n\n\"Toimittakaa tästä julistuksesta riittävä määrä kopioita ja\nlähettäkää ne maan kaikissa kirkoissa luettaviksi.\"\n\nSen sanottuaan lähti hän huoneesta, mennäkseen tarkastamaan\nlinnanselällä ankkuroivaa laivastoaan.\n\n\"Mistäs tämä nyt johtui, että herttua tahtoi kirjottaa nimensä\nsuomenkielisen julistuksen alle?\" virkkoi Eerik Elofsson herttuan\nmentyä. \"Tuskinpa sillä kielellä on ennen hallituksen julistuksia\nalkuperäisinä ulos annettu.\"\n\n\"Tuskinpa vain\", arveli siihen Birkholtz, \"mutta sen ovat\nsuomalaisten talonpoikain nuijat saaneet aikaan.\"\n\nKaikki kumartuivat työhön ja hetken kuluttua ei tornihuoneessa\nkuulunut muuta kuin hanhenkynän kitinää.\n\n\n\n\nVeretön sotaretki\n\n\nUpsalan yliopiston professori ja puhdasoppisuuden kiivas etuvartia,\ndominus Nicolaus Bothtniensis, oli työntänyt hepreankielen\ntutkimuksensa syrjään ja noussut sotajalalle. Hänet oli näet\nkirjojensa keskellä rauhallisessa yliopistokaupungissa yllättänyt\ntieto, että Ruotsinmaan vapauden ja puhdistetun opin pönkää, herttua\nKaarlea, uhkasi mitä suurin vaara. Etelästä päin oli tulossa kuningas\nSigismund suuren muukalaisen sotajoukon ja jesuiittain kanssa,\nsamalla kuin kapinalliset suomalaiset lähenivät suuren laivaston kera\nidästä päin. Nämätpä ne, nämä niskurit ja noitien jälkeläiset, jotka\nolivat paavilaisten ja jesuiittain kanssa vannoutuneet yhtä köyttä\nvetämään, ennenkaikkia saivat rauhan miehen ja alkuraamatun tutkijan\nmiekkaan ryhtymään.\n\nEtelää kohti rientäessään oli herttua lähettänyt kehotuksen Uplannin\ntalonpojille tehdä vastarintaa lähestyville suomalaisille niin kauan\nkuin hän itse sotaväkensä kanssa viipyy etelässä. Mutta talonpojat\ntarvitsevat johtajaa, harkitsi dominus Nicolaus, ja hän tunsi itsensä\nvelvoitetuksi astumaan esiin isänmaan ja puhtaan opin puolesta. Hänen\nsanoistaan innostuneina liittyi häneen kaksi muuta professoria,\ndomini Jacobus Scinnerus ja Laurentius Paulinus. Ja niin nämä\nhengenmiehet, esikuntanaan parvi riehakoita ylioppilaita, eräänä\nkauniina heinäkuun päivänä 1598 lähtivät nostamaan Uplannin rahvasta\naseisiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLundan kirkonkylään oli kerääntynyt paljon talonpoikia ja dominus\nNicolaus puhui heille papintuvan portailta. Suomalaiset olivat sen\njälkeen kuin he olivat tulleet osallisiksi ristinuskosta, pysyneet\nalallaan siellä meren takana. Mutta nyt heitä oli äkkiä ruvennut\nriivaamaan vanha noituuden henki sekä entisten ryöväriretkien\nmuisto, niin että he olivat suurella laivastolla lähteneet\nliikkeelle hävittääkseen Ruotsin maata ja yhdessä paavilaisten\nkanssa tuhotakseen puhtaan opin. Kyllähän suomalaisten sotamiesten\njulmuudet edellisvuosien nuijamellakoista olivat täällä yhtä tunnetut\nkuin koko sikäläisen kansan suun noituus ja uppiniskaisuus. Niin,\nniin, tässä ei ollut muuta valittavana, kuin temmata aseet tuvan\nseinältä, täyttää eväspussit muonalla ja lähteä mies talosta niitä\njulmettuneita vastaan.\n\nSeuraavana päivänä puhui Nicolaus Bothniensis Skeptunan\nnimismiestalon portailta sikäläisille talonpojille ja saatuaan\nheidät sotajalalle kulki jälleen eteenpäin. Hänen virkatoverinsa\ntekivät samoin toisilla suunnilla ja pian oli sotainen innostus\ntemmannut valtaansa koko Uplannin maakunnan. Kaikkialla otettiin\nesiin nauloissaan ruostuneet aseet, joita ei oltu tarvittu sitten\nKyösti-kuninkaan päivien, evässäkit täytettiin leivillä ja\nkinkuilla ja lähdettiin marssimaan peljättyä vihollista vastaan,\nvihollista, joka useampain mielikuvituksessa oli ehtinyt jo muuttua\nkaviojalkaiseksi ja sarvipäiseksi noita- ja peikko-joukoksi. Ja\nkyllähän nyt olikin tosi edessä, sillä kaikkiallahan kerrottiin,\nkuinka Tukholmassa oli äsken satanut verta ja Itägöötinmaalla oli\nnähty ilmassa taistelevia sotajoukkoja.\n\nTalonpoikaisarmeijan kokoontumispaikaksi oli dominus Nicolaus\nmäärännyt erään niityn lähellä Kullan kirkkoa ja sinne riensi nyt eri\nsuunnilta asestettuja miesjoukkoja. Suomalaisen laivaston tiedettiin\nankkuroineen vanhan Gröneborgin linnan edustalle saman Kullan pitäjän\nalueella ja sinne oli talonpoikain marssittava tuota noita-armeijaa\nvastaan, jahka tarpeellinen lukumäärä miehiä ehtisi koolle.\n\nEnsimäisenä määräpaikalle saapuneessa joukossa oli eräs Skeptunan\nmies, nimeltä Jöns Bulte. Kun tuli tieto että suomalaiset Gröneborgin\nluona ovat ryhtyneet maallenousupuuhiin, ei Bulte, joka oli hieman\nyksinkertainen sekä luonteeltaan kerskuri, malttanut olla sanomatta:\n\n\"Mitäpäs jos minä lähden ja ammun niiltä päällikön.\"\n\n\"Mene, mene, Jumalan luoma, niin pääsemme vähällä koko\nnoitajoukosta\", alkoivat muutamat piloillaan yllyttää, samalla kuin\ntoiset olivat arvelevinaan, että Bulten olisi kovin vaarallista\nryhtyä sellaiseen yritykseen, sillä suomalaisten päällikkö oli\ntietysti noiduttu, joten häneen eivät minkäänlaiset nuolet pystyisi.\n\nSilloin uskoi Bulte miehille, että hän on sivellyt nuoliaan\nsiunatulla ehtoollisleivällä sekä varannut itsensä monilla muillakin\ntaikatempuilla.\n\n\"No sitten ei ole hätääkään\", sanoivat miehet. \"Silloin sinun nuolesi\npystyvät vaikka itse paholaiseen.\"\n\nJöns Bulte heitti selkäänsä nuolikotelon ja jousen, jota hänen\nisoisänsä oli käyttänyt sodassa tanskalaisia vastaan, iski\nmerkitsevästi silmää tovereilleen ja lähti yksin vaeltamaan kohti\nGröneborgia.\n\nKun hänen eteensä aukeni merenselkä, hämmästyi hän nähdessään tuon\nvanhan linnan edustalla suuren laivaston, johon kuului kappale\nkolmattasataa alusta. Tosin niistä useimmat olivat vain pieniä\nyksimastoisia haaksia, mutta siltikin näytti luo laivasto taajoine\nmastometsineen Jöns Bultesta ylen mahtavalta.\n\nLaivoista kuljetettiin parasta aikaa maalle hevosia ja miehiä.\nRannalla liikehti niitä jo taaja joukko ja keihäät ja pertuskat\nvälkehtivät auringonpaisteessa. Miltä nuo miehet oikein näyttivät,\noliko niillä sarvet ja kaviot ja niskassa kauheat harjakset, sitä ei\nJöns matkan pituuden tähden voinut erottaa.\n\nNo, kaipa ne ennen pitkää lähtenevät sieltä liikkeelle, arveli\nhän ja kun hän Tukholmaan vievän tien varressa keksi vähäisen\nmetsikkökummun, kiipesi hän sen laelle ja piiloutui huolellisesti\npensasten suojaan. Sieltäpä oli hyvä nähdä alas tielle ja lähettää\nnuoli suomalaispäällikön rintaan.\n\nVihdoin oli koko suomalaisjoukko, kappale neljättä tuhatta miestä,\nsaatu onnellisesti maihin. Se järjestyi riveihin ja ratsuväki edellä,\njalkamiehet jälessä, lähti se liehuvin lipuin ja torvien soidessa\nmarssimaan eteenpäin.\n\nSilmät pyöreinä tähysti Jöns Bulte lähestyvää sotajoukkoa. Olivatko\nne todellakin suomalaisia, sillä eipä hän nähnyt jälkiäkään\nsarvista, harjaksista tai kavioista. Nehän olivat aivan saman\nnäköisiä kuin omatkin sotamiehet. Ja kuinka uljailta näyttivätkään\nne kaksi töyhtöpää ritaria, jotka ratsastivat joukon edellä. Toisen\npyöreiltä kasvoilta säteili mitä päiväpaisteisin iloisuus, kun hän\nhaasteli toverinsa kanssa, räjähtäen välistä niin raikuvaan nauruun,\nettä Jöns Bultenkin täytyi piilopaikassaan vetää suunsa hymyyn.\nHänen rinnallaan ratsastava herra taasen oli kalpeahko ja hyvin\nvakavan sekä ylhäisen näköinen ja jälempänä ratsastavat kymmenet\nherrat, nehän olivat kaikki tyyni asultaan ja olennoltaan täysiä\naatelismiehiä.\n\nJöns Bulte ei oikein tiennyt, mitä ajatella. Oliko tässä liikkeellä\nnoitatemppuja ja silmänkääntämistä vai oliko hän tykkänään\nerehtynyt? Ehkä olikin laivasto herttuan, sillä senhän olisi ollut\nmäärä etelästä käsin rientää tänne suomalaisia ahdistamaan ja\ntuo sotajoukko oli niin ollen omaa väkeä. Mutta eipä hän nähnyt\nniiden joukossa herttuaa eikä amiraali Scheeliä. Ja kun hän heristi\nkorviaan, kuuli hän sotamiesten pajattavan aivan outoa kieltä. Siis\nne olivat sittenkin suomalaisia!\n\nSilloin raivostui Jöns Bulte ja tempasi jousensa vireeseen. Mutta\notollinen hetki oli mennyt jo ohitse, päällikkö ei ollut enää\nampumamatkan päässä. Ja jos hän lähtisi sitä juosten tavottamaan,\nampuisivat tai keihästäisivät nuo hänen miehensä hänet ennenkuin hän\nolisi montakaan askelta ehtinyt ottaa. Sama kohtalo uhkasi häntä, jos\nhän ampuisi jonkun noista jälempänä ratsastavista alapäälliköistä.\nTaikatemput, joilla hän oli itsensä varaellut, unhotti hän\nhäiriössään kokonaan. Niin pysyi hän piilossaan ja hypisteli\nepävarmana jousenvartta, kunnes koko sotajoukko oli ehtinyt marssia\nohitse. Silloin lähti hän nolona ja häpeissään hiipimään takaisin\nKullan kirkolle.\n\n\"Jöns Bulte on palannut\", huusivat talonpojat leirissä ja\nkokoontuivat hänen ympärilleen. \"Mitä kuuluu, onnistuitko\nyrityksessäsi?\"\n\nJöns vältteli toisten kysymyksiä ja ilakoivia katseita, syleskeli\nja kiroili ja mutisi jotakin noidantempuista, joilla suomalaiset\nolivat muuttaneet hahmonsa sekä lumonneet hänet niin, ettei hän\nheidän sivu kulkiessaan kyennyt kättänsäkään liikauttamaan. Mutta\ntästä saivat toiset ilonaihetta, he kyselivät, että livahtiko joku\nsuomalaisista jäniksen hahmossa Jönsin housuihin ja esti häntä\nsankarillista aiettaan toteuttamasta. Ja pisteliäillä kysymyksillään\nja naurunrähäkällään tekivät he Jönsin elämän sinä iltapäivänä ihan\nsietämättömäksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällä välin kulki suomalainen sotajoukko kaikessa rauhassa eteenpäin.\nSen etupäässä ratsastava, pyöreäkasvoinen ja iloinen herra oli Suomen\nkäskynhaltia, Arvid Stålarm, joka oli saanut osakseen korjata sadon\nrautamarskin kylvöstä, mutta jolle kohtalo ikäänkuin korvaukseksi\ntästä oli syntymässä suonut mitä iloisimman ja päiväpaisteisimman\nluonteen. Hänen rinnallaan ratsastava hienon ja ylhäisen näköinen\nherra oli herra Arvidin lanko, oppinut ja vakainen Klaus Fleming\nnuorempi. Heidän jälessään ratsastivat Akseli Kurki, edellisen veli\nLauri Fleming, sekä joukko muita enemmän tai vähemmän huomattavia\nsuomalaisia herroja. Kun tie oli kiivennyt muutamalle kunnaalle,\nkohosivat etäämpänä laaksossa näkyviin erään herraskartanon katot.\n\n\"Kas, mikä paratiisillinen paikka\", virkkoi herra Arvid langolleen.\n\"Luulenpa että pysähdymme tuohon kartanoon lepäämään ja\nvilvottelemaan.\"\n\n\"Minun mielestäni me voisimme viipyä siellä vähän pitempäänkin sekä\nlähettää sillaikaa tiedustelijoita Tukholmaan, sillä pelkäänpä,\nettei herttua ota meitä vastaan kovinkaan vieraanvaraisesti\", arveli\nherra Klaus. Kun herrat olivat ajaneet kartanon pihamaalle, pyrähti\navaralle kuistille joukko eri-ikäisiä vallasnaisia. Stålarm paljasti\npäänsä ja lausui kumarrellen:\n\n\"Jalosukuiset rouvat ja neidit, me olemme kierteleviä ritareita ja\nrohkenemme turvautua vieraanvaraisuuteenne, sillä...\"\n\nHänet keskeytti joukko iloisia huudahduksia ja hetken päästä koko\nnaisparvi syöksyi portaita alas. Ennenkuin herra Arvid ehti tointua\nhämmästyksestään, kuuli hän takaansa Klaus herran syvän basson\njulistavan:\n\n\"Minä syön ratsuni satuloineen päivineen, ellei tuolla seiso minun\noma Kaarinani.\"\n\nHän loikkasi nopeasti maahan, samalla kuin rouvasväen joukosta muuan\nsolakka nainen syöksyi hänen syliinsä. Mikko Munck ja Hartikka\nHenrikinpoika olivat myöskin jo maassa, saaden toinen toisensa\njälkeen naisen syliinsä.\n\n\"Suuret jumalat, mihin autuaitten saarelle te olettekaan meidät\nsaattaneet!\" huudahti Stålarm, pudottaen hattunsa maahan ja lyöden\nhämmästyksensä merkiksi kätensä sivuilleen, niin että tomu pöllysi\nhänen ratsastustakistaan. \"Tunnenpa, veljet, kadehtivani teitä.\nVahinko, ettei herttua viime syksynä kuljettanut minunkin Elinaani\ntänne Ruotsiin, jotta minäkin olisin päässyt osalliseksi tästä\nonnellisesta löydöstä.\"\n\nHän laskeusi satulasta ja kiersi tervehtimässä ystäväinsä rouvia\nja tyttäriä, suudellen kutakin heistä kädelle ja lausuen iloisia\nsukkeluuksia. Itkien ja nauraen kertoivat naiset, mitä vaiheita\nhe olivat saaneet kokea sen jälkeen kuin herttua viime syksynä\nTurunlinnan vallattuaan oli kulettanut heidät vankeina tänne\nRuotsiin. Aluksi heitä oli säilytetty Tukholmassa, sitten Örebrossa\nja minkä missäkin. Juhannuksen tienoissa heistä oli osa kuletettu\ntähän kartanoon. He olivat äskettäin saaneet vihiä suomalaisten\nsaapumisesta ja kun joku hetki sitten heidän silmälläpitäjänsä olivat\nhävinneet, olivat he arvanneet maanmiestensä lähenevän kartanoa ja\nhyökänneet ulos kuistille.\n\n\"Nyt on taas kaikki hyvin, kun jokainen on löytänyt omansa. Sen\npäälle vain iloinen hurraa!\"\n\nHerra Arvid heilutti hattuaan ja koko sotajoukko kajahutti\nkolmikertaisen iloisen hurraa-huudon.\n\nArmeija leiriytyi kartanoon ja sen lähimpään ympäristöön.\nPihanurmikolle katettiin pitkiä pöytiä, joiden ääressä päälliköitä\nkestitettiin, ja läheiselle ruohokentälle vieritettiin sotamiesten\ntarpeeksi oluttynnyri toisensa jälkeen.\n\nKun kestailu auringon laskiessa päättyi, alkoivat huilut ja\nsäkkipillit soida. Silloin alotti Stålarm iloisen tanssin. Pari\ntoisensa jälkeen noudatti hänen esimerkkiään ja pian levisi tanssin\nhumu myöskin sotilasten kentälle, jonne raikuva musiikki houkutteli\nnuorta naisväkeä kartanon aluskunnasta.\n\nIhmetellen ja suut auki katsoivat tätä menoa ne talonpoikain\ntiedustelijat, jotka olivat hiipineet kartanon läheisyyteen ottamaan\nselvää suomalaisten tuumista.\n\nTätä rattoisaa kemuilemista jatkui vielä seuraavanakin päivänä.\nMutta ennen iltaa sille tuli nopea loppu Stålarmin lähettämät\nmiehet palasivat Tukholmasta tuoden tiedon, että kuningas ei ollut\nvielä tullut Kalmariin eikä ollut tietoakaan, milloin hän saapuisi.\nLisäksi oli herra Jaakob Bagge lähettänyt miesten mukana tiedon, että\nUplannin rahvas herttuan käskystä parhaillaan asestautui ja kerääntyi\nahdistamaan suomalaisia maan puolelta, samalla kuin meren puolelta\nuhkasi amiraali Scheel herttuan laivastolla, joka oli saapunut jo\nWärmdön luo ja odotti siellä sopivaa tuulta, päästäkseen suomalaisen\nlaivaston kimppuun.\n\nStålarm kutsui heti mukanaan olevat herrat neuvotteluun. Hän\nlausui omana mielipiteenään, että koska he olivat tulleet Ruotsiin\nkuningasta vastaan, mutta kun tämä ei ollut vielä saapunut, niin ei\nheidän pitäisi alottaa vihollisuuksia, vaan välttää yhteentörmäystä\nja vetäytyä takaisin Ahvenaan odottamaan kuninkaan saapumista. Kaikki\nyhtyivät häneen ja kun lisäksi saatiin kuulla, että talonpoikain\nleiri oli aivan lähellä, ja että heitä oli jo koolla useita\ntuhansia, niin päätettiin viivyttelemättä palata takaisin laivoihin.\nHerrat ottivat niin odottamatta löytyneet vaimonsa ja tyttärensä\nluonnollisesti mukaansa ja ennen auringon laskua oli koko suomalainen\nsotajoukko matkalla takaisin Gröneborgin satamaan.\n\nKun laivoihin astuminen oli päättymässä, huomattiin että joukosta\npuuttui eräs jalkamiesosasto. Kyselyjä lenteli ristiin rastiin ja\nlopuksi kävi selville, että kysymyksen alainen osasto oli leiriytynyt\nerikseen muutamaan koivulehtoon hiukan ulompana kartanosta. Oli\njotakuinkin varmaa, että he vieläkin oleskelivat siellä kaikessa\nrauhassa, tietämättä mitään muun sotajoukon pikaisesta lähdöstä. Sen\nvuoksi lähetettiin pari ratsumiestä ottamaan selkoa asiasta sekä\nantamaan poutaa noille kuhnailijoille.\n\nRatsumiehet löysivät kuin löysivätkin puuttuvan sotilasosaston\nmainitusta lehdosta. Miehet olivat laittaneet siellä koivujen\nsiimeksessä olonsa mahdollisimman mukavaksi. He olivat kulettaneet\nsinne pari oluttynnyriä ja virittäneet pienen nuotion, jossa he\nkäristivät rasvamakkaroita. Kun sotilaat olivat Ahvenan saaristossa\nteurastaneet anastamiaan raavaita, olivat he valmistaneet suuremman\njoukon makkaroita, joita oli eväinä miltei joka miehen repussa.\nTämän omaan rauhaansa vetäytyneen osaston miehet olivat yhteisestä\nsopimuksesta tyhjentäneet reppunsa samaan kasaan, niin että\noluttynnyrien välissä oli kokonainen pino houkuttelevia makkaroita.\nSe joka noppapelissä joutui tappiolle sai tehtäväkseen pujotella\ntuosta yhteisestä kasasta makkaroita vartaaseen sekä käristää niitä\ntovereilleen. Miehet olivat riisuutuneet ylisilleen, noppanappulat\nkalisivat rummun pohjalla ja ahkerasti kulki oluttuoppi kädestä\nkäteen. Silmät haljakoina uisakoivat he täällä kaikessa rauhassa ja\npiittaamatta mitään muun maailman menosta.\n\nRatsumiesten tulo sai heidät kuitenkin nopeasti jalkeille. Ja\nvieläkin kiireempi tuli heille, kun läheiselle kunnaalle ilmestyi\nUplannin talonpoikain etujoukko jousineen ja kirveineen. Joutamatta\nmuuta kuin vaatteensa ja aseensa sieppaamaan lähtivät he päätä pahkaa\njuoksemaan Gröneborgia kohti, päästen onnellisesti tovereihinsa\nyhtymään.\n\nTalonpoikain etujoukko, joka siihen saakka oli hiipinyt hyvin\nvarovasti, sai tuulta purjeisiinsa, nähdessään joukon suomalaisia\nsyöksyvän suinpäin pakoon. Huutaen ja menoten karkasivat he lehtoon\nanastaakseen vihollisten leirin. Siinä tuokiossa olivat nuotio,\noluttynnyrit ja makkaraläjä saarretut.\n\n\"Kas, makkaroita!\" huusi eräs, haihduttaakseen sitä noloutta, jota\nsaaliin vähyys oli heissä kaikissa synnyttänyt.\n\nHän otti yhden makkaroista keihäänsä kärkeen, mutta silloin huudahti\ntoinen:\n\n\"Elä hitossa kajoa, ne ovat suomalaisia!\"\n\n\"Mitä, makkaroitahan nuo ovat!\" sanoi ensimäinen hölmistyneenä.\n\n\"Niin, mutta ne ovat noitatempuillaan muuttaneet itsensä\nmakkaroiksi\", väitti toinen. \"Minä näin selvästi tullessamme, että\nne liikkuivat tuossa läjässä.\" Ensimäinen mies heitti makkaran\nmaahan ja siirtyi pari askelta taammas. Useat muut seurasivat hänen\nesimerkkiään. Mutta Jöns Bulte, joka myöskin oli joukossa, astui sen\nsijaan pari askelta eteenpäin ja pysähtyi ihan makkaraläjän ääreen.\nHän tunsi hetken tulleen, jolloin hänen sopi tovereilleen näyttää,\nettei hän ollut mikään pelkuri eikä siis sen vuoksi ollut jättänyt\nsuomalaisten päällikköä ampumatta.\n\n\"Mikä on kerran makkaraksi tehty, se on ja pysyy makkarana\", sanoi\nhän päättävästi, ojensi kätensä ja tarttui päällimmäiseen kiekuraan.\n\nHän puristi sitä lujasti ja tultuaan vakuutetuksi, ettei se liikkunut\neikä pyristellyt, ummisti hän silmänsä ja haukkasi siitä aimo palan.\nSaatuaan sen vaivalla niellyksi ja tunnettuaan, ettei siitä seurannut\nmitään vatsanväänteitä, haukkasi hän toisen suupalan avoimin silmin.\n\nToiset seurasivat melkein henkeä pidättäen hänen syöntiään. Kun\nJönsillä oli makkarasta enää tikku jälellä ja kun hän väriään\nmuuttamatta, huutamatta tai maassa kiemurtelematta yhä seisoi omilla\njaloillaan, siirtyivät he lähemmäs ja kävivät yksi toisensa jälkeen\nkäsiksi makkaroihin, jotka siinä tuokiossa hävisivät heidän avaroihin\neväsreppuihinsa.\n\nSe olikin ainoa saalis, jonka Uplannin talonpojat saivat suomalaisten\nleiristä. Sillä välin olivat laivat nostaneet ankkurinsa ja\npoistuneet hiljalleen Ruotsin rannikolta, vieden mukanaan joukon\nonnellisia rouvia ja neitosia, jotka monien seikkailujen jälkeen niin\nodottamatta olivat päässeet omaisiinsa yhtymään.\n\nTämä onkin ainoa retki, jonka suomalaiset sotaisissa tarkotuksissa\novat sitten pakanuuden päivien Ruotsin mantereelle tehneet. Tuon\nuplantilaisten saaman sotasaaliin johdosta on historia antanut sille\nleikillisen nimen _makkararetki._\n\n\n\n\nSukuhaaransa viimeinen\n\n\nKun keskiviikkona, 7 p. marraskuuta 1599 oli Turun raastuvassa luettu\nkuolemantuomio Arvid Stålarmille ja muille Turun linnan toistamiseen\nantautuessa vangiksi joutuneille Suomen herroille, kirjotti Juhana\nFleming perjantaina vankihuoneessaan sisarelleen seuraavan kirjeen:\n\n    Rakkaalle sisarelleni, jalosyntyiselle neitsyelle Katariina\n    Flemingille.\n\n    Rauhaa ja terveyttä Jumalalta kaikkivaltiaalta! Rakas sisko! Kun\n    tiedän sinua rakkaan äitimme ja Hebla-siskomme kanssa pidettävän\n    vartioituina siellä Tukholmassa, niin epäilen suuresti, ettet ole\n    vielä saanut kuulla meidän lailliselle kuninkaalle uskollisten\n    suomalaisten lopullisesta kohtalosta. Mutta luulen kuitenkin,\n    että te kerkeätte siitä jonkunlaisen tiedon saada ennenkuin\n    Olavi-vanhus, joka kaikissa näissä vaiheissani on uskollisesti\n    minua palvellut, ehtii tämän kirjeen perille saattaa. Sen vuoksi\n    rohkenen kertoa asiat peittelemättä, tarvitsematta pelätä niiden\n    äkkiyllätyksenä teitä saavuttavan.\n\n    Tiedä siis, että alun toista kuukautta sitten täytyi meidän\n    jättää Turun linna herttualle sekä itse heittäytyä hänen\n    armoilleen. Siitä saakka olemme olleet suljettuina linnaan,\n    jonka porteilla ja käytävissä herttuan nihdit vartioivat.\n    Ainoastaan kerran olemme olleet muurien ulkopuolella, nimittäin\n    toissapäivänä, jolloin meidät vietiin kaupungin raastupaan, missä\n    meidän kanssamme käytiin oikeutta. Vaikka eihän se ollut mitään\n    laillista oikeudenkäyntiä, jota meitä kohtaan harjotettiin;\n    ainakaan me itse emme sitä siksi tunnustaneet, sillä eihän meidän\n    hyvin perusteltuja puolustuksiamme otettu ollenkaan huomioon\n    ja kaikesta näki, että herttua oli jo ennalta päättänyt meidän\n    kuolemamme ja oikeutta istuttiin vain näön vuoksi. Ainakin\n    näkyy herttua päättäneen maanpinnalta hävittää isämme suvun.\n    Tosin hän kaksi viikkoa sitten, jolloin minut täällä linnassa\n    saatettiin hänen puheilleen, tarjosi minulle armoa, jos luopuisin\n    kuninkaasta ja rupeaisin hänen palvelukseensa. Mutta kun minä en\n    siihen suostunut ja lisäksi notkistin hänen edessään vain toisen\n    polveni, sanoen täyden polvistumisen säästäväni Jumalalle ja\n    kuninkaalle, julmistui hän uudelleen ja sanoi näkevänsä, että\n    minussa elää isäni henki. No niin, siitä hänen todistuksestaan\n    olin ylpeä ja käyn tyynenä kuolemaan, kun tiedän sen tekeväni\n    isäni poikana.\n\n    Kuolemaan -- sillä samana päivänä julistettiin meille\n    kuolemantuomio ja tänä aamuna kävi herttuan tallimestari\n    vankihuoneissamme ilmottamassa, että tuomio pannaan huomenna\n    täytäntöön.\n\n    Kuinka monet muistot täyttävätkään päivittäin mieleni, sillä\n    onhan vankihuoneenani äitimme entinen arkihuone, lounaiskulman\n    holvikammio -- lapsuutemme leikkisija pitkinä talvipuhteina;\n    viereisessä tornikammiossa vartioidaan Arvid Stålarmia ja Akseli\n    Kurkea ja sen takana, Juhana-herttuan entisissä huoneissa, ovat\n    velipuoleni Olavi sekä muut osatoverini.\n\n    Kuinka alastomaksi tämä ennen niin kotoisa huone onkaan linnan\n    monissa viime vaiheissa riisuttu. Verhoton makuutila, pari\n    jakkaraa ilman patjoja ja pieni pöytä, jonka ääressä tätä\n    kirjotan -- siinä kaikki! Mutta uuniseinällä näkyvät vielä ne\n    koukeroiset nimet ja vaakunat, joita me kerran väriliidulla\n    muovailimme. Näkyypä siellä vielä se kruunukin, jonka sinä\n    piirsit minun nimikirjainteni päälle.\n\n    Kruunu, hm! Mutta se tuo niin elävänä mieleeni lapsuutemme\n    ajoilta erään tapauksen, jota aamulla herättyäni niinikään\n    muistelin. Mutta tahdonpa kertoa asiat järjestyksessään ja\n    juurtajaksain, sillä onhan tämä viimeinen kerta, jolloin edes\n    hanhensulan välityksellä saan sinulle jutella.\n\n    Kuten tiedät, vietin viime talven osaksi Kuitiassa, osaksi\n    Suitiassa ynnä muilla tiloillamme sekä väliin vierailuilla\n    Turussa. Kesäkuun alkupuolella alkoivat asiani olla jo siksi\n    kunnossa, että saatoin ajatella matkaa takaisin Puolaan sekä\n    sitten edelleen lännen maihin näkemään ja oppimaan. Niin\n    laskeusin eräänä iltana juhannuksen alla levolle siinä mielessä,\n    että vietän sillä kertaa viimeisen yöni rakkaassa, nyt miltei\n    autioksi jääneessä Kuitian linnassa. Kauan sain kuitenkin vartoa\n    unta, sillä oudot aavistukset ja omituinen surkumieli täyttivät\n    sydämeni, ja kun viimeinkin nukahdin, vaivasivat minua levottomat\n    unet. Ainakin pariin kertaan luulen nähneeni isä-vainajamme, joka\n    kulmat uhkaavasti rypistettyinä kohotti minua kohti varottaen\n    sormeansa.\n\n    Kun aamulla Kirsti-muori laittoi viimeisiä matkakapineitani\n    kuntoon, istuin minä kuninkaan kammion ikkunakomerossa ja\n    katselin ulos salmelle, samalla kun moninaiset lapsuuden muistot\n    tulvivat mielessäni. Silloin näin erään purjealuksen, Turun\n    suunnalta tullen, laskevan Kuitian laituriin. Siitä nousi maalle\n    pari vallasmiestä, joista toisen kohta tunsin Arvid Stålarmiksi.\n    Hän tuli minua tapaamaan ja hänen asianaan oli saada minut\n    jäämään tänne siksi kuin Suomen kohtalo saadaan ratkaistuksi.\n    Aluksi olin kerrassaan taipumaton hänen tuumiinsa, mutta kun hän\n    vetosi siihen, että minun läsnäoloni on ehdottomasti hyödyksi\n    kuninkaan asialle, sillä Fleming-nimellä on Suomen aateliston\n    kesken siksi mahtava ja kokoava vaikutus, myönnyin minä vihdoin.\n    Siten tuli minun kohtaloni ratkaistuksi ja elämäni polku kääntyi\n    tuona aamuna kulkemaan mestauslavaa kohti.\n\n    Lähdin kohta Arvid Eerikin pojan seurassa Turkuun, missä\n    sittemmin olen ollut tähän saakka. Alussa, kuten koko viime\n    talvenkin, tunsin minä täällä itseni orvoksi ja vieraantuneeksi\n    karkeapintaisten ja jäykkien Suomen herrain parissa, sillä\n    olinhan jo ehtinyt perehtyä kokonaan toisenlaisiin tapoihin\n    iloisessa Puolan hovissa. Mutta ennen pitkää minä kuitenkin\n    pääsin heitä lähemmäs ja aloin samalla tuntea suurta mieltymystä\n    heihin sekä lämmintä turvallisuutta heidän seurassaan. Minusta\n    ikäänkuin pala palalta lohkeili pois muukalainen verho, samalla\n    kun alkuperäinen suomalaisuuteni otti oikeutensa takaisin.\n    Kun nyt muistelen puolalaisia ja muita, joiden seurassa elin\n    kuninkaan hovissa, tuntuvat he minusta kovin vierailta, ja\n    jos asiamme täällä olisivat päättyneet toisin, niin tuskinpa\n    olisin sinne enää palannutkaan. Täällä olisin elänyt isäni\n    perillisenä ja ajan pitkään kenties muuttunut yhä enemmän hänen\n    kaltaisekseen. Sillä tässä Suomen luonnossa ja kansan luonteessa\n    on jotakin, joka tekee ihmiset karkeiksi ja koviksi, mutta\n    säilyttää ne sydämeltään lämpiminä ja rehellisinä. Niin että kuka\n    vain jaksaa kaivautua meidän paksun kuoremme läpi, tulee aina\n    viihtymään meidän parissamme.\n\n    Minä jäin siis tänne Suomeen, vaikuttaakseni vointini mukaan\n    kuninkaan asian hyväksi, ja se tuli merkitsemään nuoren\n    elämäni pikaista päättymistä. Kuinka raskaalta tuntuikaan\n    alussa tietoisuus, että minun on yhtäkkiä jätettävä kaikki ne\n    elämän riemut ja ihanuudet, joista yhdessä olimme uneksineet!\n    Pari ensimäistä päivää minä elin mitä synkimmän epätoivon ja\n    ihmisvihan vallassa. Mutta kuinka pian sitä ihminen tottuukaan\n    mihin hyvänsä! Nyt olen jo täydellisesti alistunut Jumalan\n    tahtoon sekä siinä määrin perehtynyt kuoleman ajatukseen,\n    että tieto eloon jäämisestäni tuntuisi oudolta, melkein\n    vastenmieliseltä.\n\n    Eilen minua vielä elämä kangastuksillaan houkutteli ja silloin\n    minä pyysin sukulaistamme, kreivi Maurits Leijonhufvudia,\n    joka on yksi herttuan lähimpiä miehiä, rukoilemaan herttualta\n    minun henkeäni. Hän täyttikin pyyntöni, mutta ilman mitään\n    tuloksia; herttua oli pysynyt järkähtämätönnä. No niin, nyt en\n    siinä suhteessa enää mitään odota, vaan koetan valmistautua\n    autuaalliseen kuolemaan.\n\n    Viime yönä näin unissani teidät kaikki ynnä isävainajamme.\n    Olimme Kuitiassa ja siellä vietettiin ikäänkuin hääjuhlaa. Kun\n    sitten aamulla herättyäni muistelin tätä unta, palautui äkkiä\n    mieleeni eräs hetki, jolloin me kaikki, paitsi Hebla-siskoamme,\n    olimme koolla tässä samassa huoneessa. Isämme oli jo silloin\n    Suomen ylimmäinen käskynhaltija ja hänen sekä herttuan välit\n    olivat niihin aikoihin alkaneet kiristyä. Hän oli juuri palannut\n    Pikkalasta uutta laivastoansa tarkastamasta ja päivällisen\n    jälkeen tuli meidän pariimme hetkeksi juttelemaan, sillä jostakin\n    syystä hän oli tavallista paremmalla tuulella. Elävänä palautui\n    mieleeni hänen ja äitimme välinen keskustelu, vaikka minä en\n    sitä erikoisesti kuunnellutkaan, vaan istuen jakkaralla äitimme\n    jalkojen juuressa autoin sinua nukkesi pukemisessa.\n\n    \"Mitä sinä lopultakin arvelet nuoresta kuninkaastamme?\" kysyi\n    äitimme ja hetken kuluttua vastasi siihen isä aivankuin itsekseen\n    puhellen: \"Hm, totta puhuakseni minä en anna hänelle kovinkaan\n    suurta arvoa; hän on saamaton ja nahjus. Toista on miehekseen\n    hänen setänsä, herttua\". -- \"Ja kuitenkin sinä olet jyrkästi\n    asettunut häntä vastaan\", huomautti äitimme. Kireämmällä\n    äänellä vastasi tähän isä: \"Miksi hän tahtoo sekaantua meidän\n    suomalaisten asioihin! Me tahdomme hoitaa täällä itse omat\n    asiamme ja tehdä niistä tilin ainoastaan kuningas Sigismundille,\n    kunnes --\". Isä vaikeni siinä äkkiä ja äitimme käänsi nopeasti\n    kuin säikähtyneenä katseensa häneen. Tällöin kohotin minäkin\n    pääni ja katsoin ylös heidän puoleensa. Isän silmissä paloi\n    omituinen tuli, joka yhtäkkiä tarttui äidinkin silmiin, samalla\n    kun hän minun tukkaani silitellen lausui: \"Niin, Klaus, miksi se\n    ei voisi istua tässäkin!\"\n\n    Silloin en käsittänyt heidän silmäyksiään enkä äitini sanoja,\n    kunnes nyt aamulla tuota kohtausta muistellessani minulle\n    yhtäkkiä selvisi, että he tarkottivat Suomen kuningaskruunua,\n    itsenäisen Suomen kuningaskruunua. Oli kuin se hehkuva innostus,\n    mikä tuona hetkenä varmaankin oli syttynyt vanhempaimme sielussa,\n    olisi yhtäkkiä tällä myöhäisellä hetkellä tarttunut minuunkin,\n    sillä rintaa avartavina alkoivat omituiset tunteet myllertää\n    mielessäni ja voimakas elämänhalu leimahti vielä kerran liekkiin.\n    Mutta -- juuri silloin astui herttuan tallimestari huoneeseen ja\n    ilmotti, että kuolemantuomio pannaan huomenna täytäntöön!\n\n    Mutta minun täytyy rientää lopettamaan, sillä luokseni\n    saapuu juuri mestari Gregorius ja minun on valmistautuminen\n    ripitykseen. Viimeinen hyvästijättöni äidillemme sisältyy\n    testamenttiini, jonka Olavi-vanhus on Jumalan avulla toimittava\n    perille samoinkuin tämän kirjeen ynnä sormukseni. -- Niin totta\n    kuin tiedän sinun rukoilevan minun sieluni autuuden puolesta,\n    niin totta pyydän sinua nyt olemaan liioin murehtimatta, vaan\n    muistamaan että minä kuolen isämme poikana ja että me saamme\n    kerran vielä tavata. Siinä toivossa ja Vapahtajaansa turvaten\n    lausuu sinulle hyvää yötä\n\n                                     veljesi _Juhana_.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiltä ajalta säilyneiden kertomusten mukaan oli tapausten kulku\ntuomion täytäntöönpanopäivänä seuraava:\n\nLauantaina, marraskuun 10 p:nä v. 1599 oli tyyni ja kirkas ilma.\nYöllä oli ollut joltinenkin pakkanen, niin että Aurajoki ja linnan\nselkä kimalteli ohuessa jäässä. Puihin ja nurmikoille oli asettunut\nkuuraa, mikä auringon yletessä kuitenkin suli pois. Kullattu pallo\ntuomiokirkon tornin huipussa loisti ja välkehti kuin sula metalli,\nKakolanvuoren ja Luostarimäen tuulimyllyt ojentelivat siipiään\nkuin jotakin odottaen ja Korpolaisvuorella, edellisen piirityksen\njäleltä jääneen patterin harjalla, näkyivät seivästen neniin\npistettyinä Kastelholman päällikön Salomon Illen ja hänen kuuden\nonnettomuustoverinsa kelmentyneet päät; ne oli jo toista kuukautta\nsitten asetettu sinne kamotteeksi Arvid Stålarmille ja hänen\nmiehilleen, jotka urheasti puolustivat linnaa. Kaikki arkitoimet\nnäyttivät kaupungissa pysähtyneen ja odottelevia väkijoukkoja\nliikehti linnan ja kaupungin välisellä tiellä.\n\nKun auringon asema ilmotti päivän yhdennentoista hetken alkaneen,\naukeni linnanportti rämisten ja narahdellen ja ulos marssi\nlippukunnallinen sotilaita herttuan tallimestarin, Anders Niilonpojan\njohdolla. Sotilasten keskellä astelivat kuolemaan tuomitut Suomen\nherrat, jotka olivat matkalla surmapaikalleen kaupungin torilla.\nEtummaisena kulki marskivainajan ainoa aviopoika, vapaaherra Juhana\nFleming. Hänen jälessään seurasivat Hämeenlinnan isäntä Steen Fincke,\nJuhana-herran velipuoli Olavi, Vuolteen herra Hartikka Henrikinpoika\ny.m., kaikkiaan lähes parikymmentä miestä. Maan ylimpiä päälliköitä,\nArvid Stålarmia ja Akseli Kurkea ei näkynyt heidän joukossaan; heidät\noli määrätty lisätutkimuksia varten Ruotsiin vietäviksi.\n\nVäkijoukkojen huomio kiintyi ennen kaikkia Juhana Flemingiin. Tuo\nyksikolmatta vuotias, hoikka ja siro nuorukainen oli puettu kiinteään\nsamettijakkuun, jonka päällä oli polviin ulottuva flanderin-verkainen\nkappa, mikä leuan alta oli kiinnitetty hopeasoljella. Päässään\nhänellä oli tumma töyhtöbaretti. Hänen kasvonsa olivat kalpeat,\nmutta muutoin hän oli aivan tyyni ja astui varmasti, tervehtien tuon\ntuostakin hattuaan kohottaen tien varrelle kerääntyneitä turkulaisia.\n\nHänen toisella sivullaan kulki Turun kirkkoherra, mestari Gregorius\nTeitti, ja toisella hänen iäkäs palvelijansa Olavi. Kumpikin\nsaattajista oli syvän liikutuksen vallassa, puhjeten tuon tuostakin\nitkuun, jolloin Juhana-herra puhui heille lohdutuksen sanoja.\nHeidän liikutuksensa tarttui väkijoukkoihinkin, joista alkoi\nkuulua itkunnyyhkytyksiä ja äänekkäitä säälinosotuksia. Niin kulki\nsaattue eteenpäin ja sotilasten pertuskat ja leveäteräiset hilporit\nvälkehtivät auringossa.\n\nKun saattue läheni Aningaisten siltaa, veti Juhana-herra sormestaan\nkultaisen kantasormuksen ja ojensi sen Olaville, lausuen:\n\n\"Olin kokonaan unhottaa tämän. Anna se äidilleni ja sano hänelle\nminun viimeisten terveisteni ohella, että koska minä en voi hänelle\nmitään kalliimpaa muistolahjaa lähettää, niin pyydän minä häntä\nkantamaan tätä sormusta minun muistonani. Ja kertoessasi tästä minun\nviimeisestä matkastani rouva äidilleni ja siskoilleni, sano minun\nviimeisen pyyntöni olleen, etteivät he antautuisi ylenmääräisen\nsurun valtaan. Sillä minä kuolen mielelläni ja iloisena ja astun\ntätä taivalta kuin se, joka työstä väsyneenä kiiruhtaa lepoonsa, ja\nminä uskon vakaasti, ettei tämä ole minulle mikään kuolema, vaan\nainoastaan kaikkien maallisten vaivojen loppu sekä pääsy iäiseen\niloon, jossa minä toivon rakkaan äitinikin sekä siskoni vielä kerran\ntapaavani.\"\n\nAningaisten silta kumisi raskaiden askelten alla, kun saattue kulki\njoen yli. Tori oli täpösen täynnä kaiken kirjavaa kansaa ja lisää\nahtautui saattueen jälestä. Kauppakojujen ja talojen katoille oli\nkiivennyt parvittain teinejä ja muita kaupungin poikasia. Torin\nkummallakin sivulla olevien talojen ikkunoissa näkyi kalpeita ja\nitkettyneitä naiskasvoja; ne olivat etupäässä kuolemaan tuomittujen\nomaisia ja sukulaisia. Raatihuoneen avonaisella ovella, portailla\nja ikkunoissa näkyi raadin jäseniä, jotka herttuan käskystä olivat\nolleet mukana istumassa oikeutta näitä kuoloon kulkevia vastaan.\n\nKulkue eteni tungoksessa hitaasti ja saapui viimein raatihuoneen\nedessä olevan lavan luo, jolla suureen lyömämiekkaan nojaten seisoi\npunamekkoinen, luiseva ja mustapintainen pyöveli. Sotilaat tunkivat\nkansaa ulommas ja ympäröivät tiheänä ketjuna lavan. Juhana-herra\nriisui päältään kapan ja ojensi sen ynnä barettinsa Olaville sekä\npuristi jäähyväisiksi hänen, mestari Gregoriuksen ja toisten\nkohtalotoveriensa kättä, minkä jälkeen hän varmoin askelin kulki\npiirin keskelle ja nousi ylös lavalle. Silmättyään ympärilleen\nväkijoukkoon alkoi hän puhua seuraavasti:\n\n\"Te jalosukuiset herrat aatelismiehet, samoin te urheat sotilaat,\nhengellisen säädyn jäsenet, porvarit ja rahvaan miehet! Tahdon teille\nlausua, että siihen kuolemaan, jonka olen kohta kärsivä, tiedän minä\nhengellisessä suhteessa olevani vikapää ja Jumalan edessä tunnustan\nminä olevani suuri syntinen sekä hyvin ansainneeni tämän kuoleman;\nmutta maallisessa suhteessa tiedän minä itseni niin Jumalan kuin\nihmistenkin edessä syyttömäksi. Eikä tähän minun kuolemaani ole\nmitään muuta syytä kuin herttuan viha ja kostonhalu isääni kohtaan,\nja niinpä hän onkin nyt onnistuva pyrkimyksessään hävittää maanpäältä\nisäni suku.\"\n\nTässä keskeytti hänen puheensa tallimestari Anders Niilonpoika, joka\njuoksi esille ja huusi:\n\n\"Ette te, Juhana Fleming, ole syytön, vaan olette te juonitellut\nminun ruhtinaallista armoani vastaan, minkä Jumala kuitenkin on\nkääntänyt teidän omaksi turmioksenne.\"\n\n\"Milloin minua on kuulusteltu ja onko minusta todistettu sitä,\nmitä te väitätte?\" kysyi Juhana herra. \"Ja onko minut laillisesti\ntuomittu? En minä ainakaan ole kuullut sellaista, vaan raastuvassa\nluettiin ainoastaan julki syytöspykälä, että minä olisin kantanut\nnurjaa kilpeä isänmaatani vastaan, mutta mitään laillista tutkimusta\nja oikeudenkäyntiä ei pantu toimeen.\"\n\nEnempää hän ei saanut puhutuksi, kun sotamiehet alkoivat meluta ja\njotkut heistä huusivat, että hänet olisi vietävä ulos piirin keskeltä\nsekä sitten jälleen sisälle niiden sanojen johdosta, joita hän juuri\noli käyttänyt herttuasta. Tähän vastasi Juhana-herra:\n\n\"Minä olen käynyt tänne omin jaloin, mutta niiden avulla minä en\ntäältä takaisin palaa. Sillä kun minut kerran on aiottu ja määrätty\nkuolemaan, niin tahdon minä kuolla tyynin mielin, jättäen asiani\nJumalan haltuun. Hän tuomitkoon minun ja niiden välillä, jotka minut\novat kuolemaan määränneet.\"\n\nTämän jälkeen teki hän kohteliaita kumarruksia ikkunoissa näkyville\nnaisille ja torilla seisoville tuttavilleen, viitaten toisille\nkädellään sekä toivottaen kaikille hyvää yötä. Sen jälkeen kääntyi\nhän hieman ja riisui päältään samettiröijynsä. Ojentaen pyövelille\npienen kukkaron, jossa oli yksitoista unkarilaista kultarahaa, lausui\nhän:\n\n\"Tee mitä virkaasi kuuluu, mutta älä anasta vaatteitani, vaan jätä ne\npalvelijani huostaan.\"\n\nTämän jälkeen laskeutui hän polvilleen pienelle neliskulmaiselle\nmatolle, joka oli häntä varten lavalle asetettu. Kääntäessään päätään\nhiukan taaksepäin näki hän pyövelin kohottaneen raskaan miekkansa\nlyömäasentoon, jolloin hän nopeasti ojensi päänsä suoraan ja ummisti\nsilmänsä. Seurasi parin silmänräpäyksen kestävä, mutta sitä kaameampi\näänettömyys, minkä jälkeen miekka suhahtaen halkasi ilmaa -- ja\nFleming suvun vanhin haara oli miehiseltä kannaltaan sammunut.\n\nSeuraavana iltana hämärän langetessa lähti Aningaisten sillan\nalapuolelta pieni alus liukumaan jokea alas. Olavi-ukon ohjaamana\nkuletti se mustaa ruumiskirstua, jossa viimeisen Viikin vapaaherran\nmaalliset jäännökset olivat matkalla Paraisiin, haudattavaksi isänsä\nrautamarskin rinnalle. Mutta toisten telotettujen ruumiit oli\nasetettu teilirattaisiin Kerttulinmäelle ja heidän päänsä olivat\nrautaporien nenässä rivissä raatihuoneen harjalla.\n\n\n\n\nTilipäivän iltana\n\n\nOli lauantaipäivä marraskuun keskivaiheilla 1599. Maa oli roudassa ja\naamulla oli Aurajoki ollut ohuessa jäänriitteessä. Harmaana rykelmänä\nlepäsivät matalat talot karjapihoineen kapean ja mutkittelevan\nLuostariyläkadun varrella. Suorina patsaina kohosi savu valkeista\ntorneista ja leveni liikkumattomaksi harsoksi teräksen harmaalle\ntaivaalle. Joka talossa näkyi ulkohuoneiden seinustoille kuivamaan\nlevitettyjä lehmänvuotia ja lampaannahkoja, osottaen että äskettäin\noli pantu toimeen syysteurastukset. Navettain takana Vartiavuoren\nrinteellä rähisi jätteiden kimpussa joukko koiria, harakoita ja\nnärhiä.\n\nSiinä missä Yläkatu kääntyi ylös Lyypekin mäelle, oli oikealla\nkädellä entisen Olavin luostarin alue. Sen jälkeen kun luostari\nkuutisenkymmentä vuotta sitten oli palanut ja Kustaa kuningas sen\nmuureista kulettanut kiviä ja tiiliä Kastelholman vahvistukseksi, oli\nsiitä nyt enää jälellä vain säännöttömiä raunioita ja jokunen tyhjänä\nammottava ikkuna-aukko.\n\nLuostarin portin kohdalta lähti kapea polku nousemaan ylös\nVartiavuoren läntiselle nokalle, jota ammoisista ajoista oli\nnimitetty Helvetiksi. Siellä piti Pitkä Sipi krouvia.\n\nHänen luonaan oli kodikasta ja lämmintä. Tuvan lattialle oli\nsirotettu tuoksuvia katajanhavuja ja leveäsuisessa uunissa räiskyi\ntuli. Akkunan edessä lähellä tiskiä istuivat myllyä pelaten seppä\nMarkus Hollo sekä haavuri ja parranajaja Kasper Piikki. Sipi oli\nrynkämöisillään tiskin nojalla ja seurasi heidän peliään.\n\nKaikki kolme tähystelivät äänettöminä myllylautaan, johon oli\npuukolla leikattu neliöt ja poikkiviivat.\n\n\"Eipä seppä älyä siirtää\", ajatteli Sipi jännittyneenä ja koetti\nsilmäniskulla antaa merkkejä. Mutta samalla teki Hollo siirron, sai\nkolme riviin ja sanoi:\n\n\"Aina sitä seppä saa myllyn lukkoon.\"\n\nHe tyhjensivät oluttuoppinsa ja Piikki, joka oli kolmannen kerran\nperäseltään joutunut tappiolle, tilasi hiukan viivytellen uudet\ntuopit.\n\n\"Annahan vielä sitä viinaa\", kuului nyt ovensuusta, jossa istui\nyksinään synkän näköinen, luiseva ja kumaraharteinen mies.\n\n\"Kolmasko tuopillinen?\" kysyi Sipi vastahakoisesti.\n\n\"Olipa vaikka kuudes, kyllä minä rahan maksan siinä kuin muutkin.\nTuossa on, jollei muuten uskota.\"\n\nHän pani hopearahan pöydälle ja Sipi täytti hänen tuoppinsa.\nKulautettuaan sen puolilleen sanoi mies:\n\n\"Kyllä sitä ryypyn tarvitsee, kun on toistakymmentä kaulaa yhtenä\npäivänä katkaissut. Vai mitä sinä sanot, haavuri, joka liikut vähän\nsamanlaisissa toimissa kuin minäkin?\"\n\n\"Pthyi!\" sylkäsi Piikki ja alkoi järjestää puisia kolmikoltaan uuteen\npeliin.\n\nMies oven suussa rupesi nauramaan.\n\n\"Piruako se siinä nyt itsekseen honottaa?\" sanoi Hollo vihaisesti ja\nmies alkoi ikäänkuin itsekseen tuumailla:\n\n\"He, he, näytti niin hiivatin hassulta, kun Reko [Turun kirkkoherra\nGregorius Teitti] talutti Kuitian nuorta herraa mestauspölkylle. Reko\nitki ja hoiperteli ja Juhana herra lohdutteli häntä, niin että minä\nluulin, että jokohan tässä pitää Rekonkin päätä tasata, he, he.\"\n\nMiehet tähystivät taas kolmisin myllylautaan, tekivät ääneti\nsiirtojaan eivätkä olleet kuulevinaan mitä mies ovensuussa\nlörpötteli. Mutta aivankuin kiusalla jaamaili tämä:\n\n\"Kyllä oli torilla väkeä tänä päivänä, oli peijakas vie. Oli niitä\nkatoillekin asti ja Hakolan ja Prinkkalan akkunat naamoja täynnä.\nMutta kelmeni siinä monen aatelishempukan nenänpää, kun minä\nmarskivainajan pojalta pään litkautin, he, he...\"\n\nHän kulautti viinaa, muikisti suutaan ja jatkoi:\n\n\"Mutta silloinkos hyökkää rivistä se marskivainajan äpärä ja tahtoo\nmuka päästä heti veljensä jälestä taivaaseen, he, he. Minä tyrkkään\nhänet pois lavalta ja sanon, että maltahan nyt, kakara, kyllä se\nvuorosi sinullekin tulee, jahka tässä ensin Peipotin herraa tasailen.\nJa kun se sitten viidentenä pääsee leikkiin ja nousee lavalle,\nniin alapas ensinnä huutaa ja purkaa sisuasi herttuan päälle, he,\nhe. Mutta silloinpa alkoivat nihdit ympärillä huutaa ja aseitaan\nrämistää, niin ettei sitä saarnaa monikaan kuullut, ja minä töykkäsin\nhäntä kylkeen, että joudupas siitä, velimies siellä taivaanportilla\nodottaa.\"\n\n\"Pthyi, paholaista!\" sylkäsi taas Piikki, teki väärän siirron ja\njoutui tappiolle.\n\n\"He, he, hee!\" nauroi kaupungin pyöveli, tyhjensi viinatuopin ja\nlähti hoipertelemaan ulos.\n\n\"Lähtipäs pakana viimeinkin\", sanoi Hollo ja työnsi myllylaudan\nsyrjään. \"On se silläkin miehellä ammatti.\"\n\n\"Eiköhän sillä ruton haaskalla vain ollut kädetkin vielä verissä?\"\nhuomautti Piikki, samalla kuin Sipi nosti tinatuopin ovipöydältä\nnurkkakaapin alimmalle hyllylle.\n\n\"Sillä iletyksellä täytyy olla oma vakituinen tuoppinsa\", sanoi hän\nikäänkuin anteeksi pyytäen sitä, että hän kunniallisessa krouvissaan\nsuvaitsi mokomata vierasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Tuollapa taitaa tulla itse Jaakko herra\", sanoi nyt Hollo, joka oli\nkatsellut ikkunasta alas polulle.\n\n\"Sekterikö? Niinpä tosiaan onkin\", myönsi Piikki silmättyään hänkin\nulos.\n\n\"Häntä ei ole täällä näkynytkään ainakaan viikkoon\", sanoi Sipi pesää\nkohentaessaan. \"Hän on minulle koko lailla velassa, mutta ryypyn hän\ntänäpänä sietää saada vaikka ilmaiseksi, sillä yhtä ja toista sillä\nkoiranleualla on kerrottavana tämän viikon tapauksista.\"\n\nHetkisen mentyä astui sisään vilkasliikkeinen, ukkoiässä oleva\nmies, jonka kookas nenä ulkoni harmaan parran keskeltä punervana\nja rypyläisenä. Verestävissä silmissä oli terävä ja samalla\nveitikkamainen ilme. Kulussa ja koko miehen olemuksessa oli hiukan\naatelismiestä, oppinutta, porvaria ja renttua.\n\n\"Herttuan rauha, ystävät ja naapurit!\" tervehti hän huoneeseen\ntultuaan, aivasti sitten kirkkaasti pari kertaa ja meni pesän eteen\nkäsiään hieromaan.\n\nHän oli kaupunginkirjuri eli sekteri, kuten Pitkä Sipi häntä nimitti,\npaljon nähnyt ja monia kokenut Jaakko Teitti. Nuoruudessaan oli hän\npiispa Skytten kustannuksella opiskellut lainoppia Rostockissa ja\nWittenbergissä, ollut sen jälkeen Kustaa kuninkaan palveluksessa ja\nympäri Suomea matkustellen penkonut aatelisten vanhoja vääryyksiä\nja kiskomisia, mitkä hän oli saattanut kuninkaan tietoon paksussa\nasiakirjapinkassa. Sen jälkeen oli hän Yrjö Pietarinpojan hyvänä\nystävänä ja puoluelaisena istunut Eerik kuninkaan kuuluisassa\nlautakunnassa, mutta kääntänyt Eerikin kukistuessa nopeasti turkkinsa\nnurinpäin ja esiintynyt entisen ystävänsä kiivaimpana syyttäjänä.\nSiten oli hän vähitellen päässyt Juhanan suosioon ja ollut muun\nmuassa kuninkaan asiamiehenä saattamassa Kaarina Maununtytärtä\nLiuksialaan. Moninaisia vaiheita ja onnenkeikauksia koettuaan oli hän\nnyt vanhoilla päivillään elellyt Turussa kaupunginkirjurin toimessa,\nollen laajoine lainopillisine tietoineen ja terävine kielineen\npormestarin ja raatimiesten alituisena loukkauskivenä. Sipin vaimo\ntuli keittiöstä ja toi tiskille laajan puulautasen, jossa oli\nmuutamia vasta uunista otettuja rasvamakkaroita.\n\n\"Mikä suloinen tuoksu!\" huudahti Teitti sieramiaan levittäen\nja pöytää läheten. \"Mutta kulaus viinaa alle ja nautinto on\nkaksinkertainen!\"\n\nSipi kaatoi nauraen viinaa, jokainen otti siemauksen ja kävi ahnaasti\nmakkaroihin käsiksi.\n\n\"Enpä mokomata muista saaneeni sittenkuin poikasena kotona\nPernajassa\", sanoi Teitti, jolla yks-kaks oli hyppysissään vain\ntyhjä makkaratikku. \"Kyllä sinun muijasi, Sipi, osaa makkaroita\npaistaa, osaa totisesti.\" Sipi ymmärsi yskän ja haki sekterille uuden\nherkkupalan.\n\n\"Vietetäänpäs nyt sitten teurastajaisia\", sanoi tämä käännellen\nmielihyvin rasvasta kihoilevaa lämmintä makkaraa. \"On sitä näinä\npäivinä verta laskettukin. Tuolla tuli polulla vastaani itse\npääteurastaja. Taisi käydä täällä ryypyillä?\"\n\n\"Niin kävi. Mutta mitäs sekteri luulee, jokohan tässä nyt viimeinkin\nasettuu rauha maahan?\"\n\n\"Mikäpäs on asettuessa\", vastasi puhuteltu suu täynnä makkaraa.\n\"Talonpojat ovat tyytyväisiä ja viskelivät lakkireuhkojaan ilmaan,\nkun saivat vilahdukselta nähdä herttuan viiksenpäitä. Ja nuo taas,\njoiden päät keikkuvat virpien nenässä Korpolaisvuorella ja raastuvan\nkatolla, tuskin enää kenenkään rauhaa häirinnevät. Marskivainajan\nperut on selvitetty ja herttua on herrana valtakunnassa.\"\n\n\"Kai hänestä nyt tulee kuningas?\" arveli Hollo, kaivellen\nmakkaratikulla hampaitaan.\n\n\"Se on selvää\", vastasi Teitti. \"Ja, uskokaa jos tahdotte, minä\nsanoin jo kolmekymmentä vuotta sitten, kun näin hänet ensi kerran\nvanhempain veljiensä seurassa Tukholmassa, että tuosta se tulee oikea\nisänsä seuraaja.\"\n\n\"Mistä te sen näitte?\" kysyi Piikki yksinkertaisesti.\n\n\"Mistä? Kaikesta minä sen näin! Koko miehen olemus oli kuin huuti,\nrakkarit, järjestys maassa olla pitää! Sen silmiä esimerkiksi!\nLuulenpa, että teillä rupeaisi housut lyömään viittätoista,\njos joutuisitte silmäkkäin sen miehen kanssa, ja varsinkin jos\nomallatunnollanne olisi jotakin liiempaa törkyä. Polvilleen\nvalahtivat Suomen herratkin toissa päivänä linnan edustalla, kun\ntuomiota luettaessa herttua viikset vihasta tärähdellen astui heidän\neteensä vartiajoukon keskelle. Polvilleen putosi Vuolteen herrakin,\nputosi niin että paksu niskansa tärähti, vaikka hän kerran oli\nvannonut sylkevänsä herttuata vasten silmiä, kun joutuu vastakkain\nhänen kanssaan.\"\n\n\"Hm, sääliksi käy melkein herra-polosia, sillä eiväthän he muuta\ntehneet kuin tottelivat Sigismundia, jolle olivat uskollisuutta\nvannoneet\", sanoi Sipi.\n\n\"Mhyy\", äänsi Teitti ja siemasi olutta. \"Se on sen alamaisen\nuskollisuudenkin enimmiten niin ja näin. Olivat Sigismundille\nuskollisia niin kauan kuin se näytti olevan edullisempaa, mutta\nkun hätä tuli ja nahkaa alkoi kärvellä, niin silloin: palttua\nuskollisuudelle ja polvilleen herttuan eteen! Suotta puhua kauniita\nsanoja uskollisuudesta ja ritarin velvollisuuksista, sillä monet\nsamoista miehistä olivat aikanaan vannoneet uskollisuudenvalan\nmyöskin Eerik kuninkaalle, mutta yks-kaks kiepahtivat he kapinan\npuhjetessa herttuain puolelle.\"\n\n\"Mutta Eerikhän oli mielipuoli, näin sen selvästi itsekin, kun häntä\npoikasena ollessani tänne Turkuun toivat\", huomautti Sipi.\n\n\"Se on sen mielipuolisuudenkin laita miten sen ottaa\", vastasi\nTeitti. \"Joka tapauksessa hän oli lahjakkaampi hallitsija kuin tuo\ntyperä ja vetelä Sigismund, jolta tässä pelissä olisikin oikeastaan\npitänyt kaula katkaista. En minä silti sano, etteikö ollut paikallaan\nerottaa Eerik kuningaskin, kun hän kerta hulluttelemaan rupesi, mutta\nmiksei nyt ole mitattu samalla mitalla sille puolalaisnahjukselle,\nkun on kerta yllinkyllin nähty, ettei hänessä ole miestä\nvaltakunnasta huolta pitämään?\"\n\n\"Mutta eikös täällä ole meikäläisten herrojen ollut vapaampi mekastaa\nkuin jos Kaarle herttua olisi herruutta pitänyt?\" huomautti Hollo.\n\n\"Niin, siinäpä se puntti onkin!\" sanoi Teitti sormiaan näpsäyttäen.\n\"Onhan täällä kohta kymmenisen vuotta eletty kuin omassa\nvaltakunnassa. Mutta jos marski ajatteli joskus Suomen kuninkaaksi\nitsensä kiepauttaa, niin kyllä totisesti hänen olisi pitänyt\nviisaammin menetellä. Tilaisuus oli mitä paras, mutta siihen oli\nSuitian nokinenä liian tyhmä.\"\n\n\"Oliko marski sekterin mielestä tyhmä?\" kysyi Sipi.\n\n\"Tyhmä kuin saapas!\" vahvisti Teitti. \"Ei muuta kuin raaka\nsisu ja jäykkä niska koko miehellä. Vaikka sen jäykkyyden ja\nvääjäämättömyydenkin saattoi olla niin ja näin kun oikein kovalle\notti. Nähtiinpä se esimerkiksi Upsalassa Sigismundin kruunauksen\naikana. Kun joutui silmäkkäin herttuan kanssa ja herttua uhkasi\njättää säätyjen tuomittavaksi, niin nöyrtyipäs mies, lasketti\nminä-vaivaista niinkuin kuka muu syntinen hyvänsä. Paijanneensa ja\npanetelleensa tunnusti herttuata kuninkaan tykönä, rukoili anteeksi\nja parannusta lupasi.\"\n\n\"Ähää, no saikos anteeksi?\"\n\n\"Sai sillä kertaa ja kun erilleen pääsi, niin alotti saman\npelin uudelleen. Mutta täytähän, Sipi, tuo tuoppi ja tee niitä\nharakanvarpaitasi sinne minun syntirekisteriini. Rahaa minulla ei ole\ntällä kertaa, mutta katsotaanhan sitten siinä joulun korvilla.\"\n\nSaatuaan täyden tuopin eteensä jatkoi hän:\n\n\"Ja mitä siihen marskin viisauteen tulee, niin... missä se on\nnäkynyt? Sanokaapas.\"\n\nKun miehet eivät löytäneet vastausta, käänsi Hollo toisaalle ja\nvastasi kysymyksellä:\n\n\"Kuinkahan tämä rymäkkä olisi mahtanutkaan päättyä, jos marskivainaja\nolisi ollut vielä elossa.\"\n\n\"Kuinkako? Juuri siten kuin se nyt päättyi ja se vain eroa, että\nmarskin pää keikkuisi nyt ylimpänä tuolla raastuvan katolla.\"\n\n\"Äläst, niinkö uskotte?\"\n\n\"Se on selvää. Ja siinäpä se juuri olisi nähty, että marskilta\npuuttui viisautta. Ajatellaanpa nyt vain, että marski olisi vielä\nelänyt, kun herttua sotajoukkoineen tänne tuli. Talonpojat olisivat\nuudestaan tarttuneet nuijiinsa ja herttuan lähettilästen johdolla\nkerääntyneet ympäri maan Turkuun ja marski olisi yks-kaks ollut\nkahden tulen välissä. Jos hän olisikin linnan puolustusväen kyennyt\npitämään paremmassa kurissa kuin toiset herrat, niin olisipa\nvihollinen sen sijaan ollut vahvempi ja leikki olisi saanut aivan\nsamanlaisen lopun kuin nytkin.\"\n\n\"Olisivatkohan talonpojat enää toista kertaa uskaltaneet nuijiaan\nnostaa? Eivätpähän nytkään herttuan tullessa liikahtaneetkaan\",\narveli Sipi.\n\n\"Olisivat varmasti lähteneet liikkeelle, siksi leppymätön viha\nheissä oli Noki-Klauta kohtaan. Mutta mitäs nyt, Stålarmhan oli mies\nkokonaan toista maata, hänhän lepytteli ja suostutteli talonpoikia\nkuin ainakin viisas mies. Mitäs ne häntä vastaan olisivat lähteneet?\nNiin, Stålarmilla oli kykyä ja viisautta, mutta niitä marskivainajan\nperuja ei olisi seitsemänkään viisasta kunnialla selvittänyt.\"\n\nKun ei kukaan väittänyt vastaan, jatkoi hän:\n\n\"Jos hän viisas olisi ollut, marskivainaja, ja jos hän kerta aikoi\ntäällä omintakeista valtaa pitää, niin kokonaan toisella tavalla\nhänen olisi pitänyt menetellä. Vai onko se viisasta, jos minun\npitäisi hevosella ratsastaa täältä esimerkiksi Viipuriin ja minä\naina levähdyspaikoissa sieppaisin ruuan hevosen edestä sekä muutoin\nsitä hosuisin ja rääkkäisin? Mutta marskivainajahan teki juuri niin,\nnylki, ketti ja rääkkäsi talonpoikaista kansaa kuin pahin vihollinen\nja siten itse hävitti parhaan selkänojansa. Oliko se viisasta, häh?\nViisas mies olisi sovitellut ja tuumitellut, että koetetaan nyt\nmiehissä pahimman ajan yli kantaa nämä rasitukset, jotka meillä on\nhuovien ja nihtien ylläpidosta, ja koetetaan olla yksimielisiä ja\nmuuten hiljakseen, niin me saamme hoitaa täällä itse omat asiamme ja\nannamme palttua ruotsalaiselle. Mutta ei, siihen ei marskilla ollut\nälliä. Onko nyt surkeampaa peliä, että silloin kun herrat puuhaavat\nomaa valtaa, peittoavat he talonpoikia niin että ne karkaavat\nhätäänsä valittamaan juuri sille, jota vastaan herrat varustelevat.\nJos mitä rakentaa, niin kyllä pohja pitää ensinnä pitäväksi ja\nlujaksi laittaa, muuten menee kaikki myttyyn. Näkeepä sen herttuasta.\nHän pitää talonpoikaa hyvänä ja siksi hänen valtansa lepää lujalla\npohjalla ja siksi hänestä tulee kuningas, vaikka seitsemän marskia\nja Sigismundia olisi vastaan hosumassa. Jos marskikin olisi siitä\nlaidasta alkanut, niin sitten en sano, kuinka taistelu olisi\npäättynyt.\"\n\nTuvassa alkoi olla jo pimeä. Sipi nouti keittiöstä tikulla valkean ja\nsytytti tiskillä sorvatussa puujalassa olevan talikynttilän.\n\n\"Mutta kova sotakarhu se marskivainaja sentään oli, ja kyllä siinä\nolisi tainnut herttualle olla kerraksi nujertamista\", väitti Hollo.\n\n\"Kova, kovapa hyvinkin ja karhupa hyvinkin, mutta mitä kovuudesta\nilman viisautta. Vai missä marski on näyttänyt sotapäällikön\nviisautta? Siinäkö, ettei pitänyt sotamiehiään kurissa, vaan antoi\nheidän ryöstää ja peuhata minkä ikinä ilkesivät ja kun heitä nyt\nherttuan tultua tositoimessa tarvittiin, niin niskottelivat ja\nkarkailivat linnasta kuin rotat tyhjästä hinkalosta. Se on sotamiehen\nniinkuin lapsenkin, se tarvitsee kuria jos sen mieli johonkin\nkelvata. Entäs näyttikö marski sotapäällikön viisauttaan seitsemän\nvuotta sitten Venäjän retkellä? Suurella sotajoukolla pääsee hän ihan\nNovgorodin eteen, mutta sen sijaan että olisi vallottanut sen ja\nsiten pitkäksi aikaa nujertanut ryssältä niskat, poltti ja ryösteli\nhän ympäristöllä talonpoikain hökkeleitä ja Iivanan suolakeittämöitä.\nVihollinen luonnollisesti varustautuu kostoretkelle, mutta tämä ei\nsitä ajattele, vaan kotiin palattuaan hajottaa päätä pahkaa sotaväen\nlinnaleiriin. Ota sitten ja kokoa ne käden käänteessä ympäri maata,\nkun vihollinen tulee ja riehuu kuin paholainen Viipurin ympärillä.\nNiin, entä merisodassa Eerikin aikana? Hän ei saanut miehistöään\ntottelemaan ja sai Ölannin luona selkäänsä. Silloin pantiin Joensuun\nherra, Klaus Horn, hänen sijalleen ja hän ajoi samalla laivastolla\ntanskalaiset kolmessa päivässä Juutinraumaan. Sitten kyllä kelpasi\nFlemingin taas ottaa amiraaliohjat käsiinsä. E-hei, elkää luulkokaan,\nettä hän viisauden ja ansioiden perusteella sellaiseen mahtiin\nkohosi, vaan siksi että hän osasi pelata sellaisten vätysten kuin\nJuhanan ja Sigismundin kanssa. Kun hän kirosi, puhui törkeyksiä ja\npyyhki nenäänsä takinhihaan, pitivät he häntä suorana ja rehtinä\nmiehenä, johon muka saattoi paremmin luottaa kuin muihin. Mutta\nsanokaapas, missä ne hänen työnsä tulokset näkyvät?\"\n\n\"Ei missään!\" puhui Teitti edelleen, kun toiset pysyivät ääneti.\n\"Tuskin kolmea vuotta on hänen kuolemastaan kulunut, kun jo kaikki\nhänen yrityksensä ja ponnistuksensa ovat -- fiuu! aivankuin tuuli\nolisi ne tiehensä pyyhkäissyt! Taikka ei, näkyyhän sentään vielä\njotakin hedelmiä hänen kylvöistään. Nimittäin päät siellä raastuvan\nkatolla, samoinkuin Helsingissä ja Viipurissakin sekä hautakummut,\nraiskatut naiset ja poltettujen talojen rauniot ympäri maata.\"\n\n\"Pitääkö sekteri sitä marskivainajan syynä, että herrain päät ovat\njoutuneet raastuvan katolle?\" kysyi Piikki.\n\n\"Kenenkäs sitten? Herttua ne kyllä poikki lyötti, mutta marski\nsiitä syyn kantaa. E-hei, kyllä minä asiat tiedän ja tiedän, että\nmoni niistä älysi, mihin tässä ollaan menossa ja olisi mielellään\nmennyt Hornien tavalla herttuan puolelle, mutta eivät uskaltaneet\nsiltä peikolta. Ja nyt sitä oli myöhäistä tehdä, vaan oli paras\npuhua uskollisuudesta Sigismundia kohtaan. Vaikka omaa soppaansa he\novat kaikki tyyni saaneet syödä, sillä kyllä he eivät olleet paljon\nmarskia huonommat rahvaan sortamisessa. Kyllä minä niiden vehkeet\ntunnen jo Kustaa kuninkaan ajoilta. Ei puhdasta omaatuntoa muilla\nkuin Horneilla. Ja aivan yhtä typeriä vastustustuumissaan kuin\nmarskikin. Jos talonpoikain kapina olikin kukistettava, niin eihän\nsilti olisi tarvinnut sellaisia teurastajaisia toimeenpanna kuin\nNyystölässä ja Suursavon pappilassa. Kun talonpojat kerran nöyrtyivät\nja aseensa pois laskivat, niin olisi sanonut, että no, menkää nyt\nkotiinne ja muistakaa vasta pysyä alallanne, sillä yhtä kansaahan\ntässä ollaan. Mutta ei, kun käydään vain aseettoman joukon kimppuun\nkuin korpit ja murhataan satalukuisesta laumasta joka sorkka. Kun\nraajat sillä tavalla ensin lamaan lyödään, niin ota sitten ja\ntaistele vierasta valtaa vastaan. Mutta siellä on Iivari Tavastinkin,\nNyystölän pyövelin, pää Viipurin raastuvan harjalla. Stålarm vain oli\ntoista maata ja hänpä nähtävästi saakin päänsä pitää.\"\n\n\"Mutta nuori Juhana Fleming, hänellähän tässä kaikessa ei ollut osaa\neikä arpaa ja kuitenkin menetti hänkin päänsä\", huomautti Sipi.\n\n\"Niin menetti ja syytönhän hän oli, vasta Puolasta tänne tullut.\nNuori ja lempeäluontoinen mies, kokonaan toista maata kuin isänsä,\nja sittenkin: pää poikki vain! Niin se on, että isäin pahat teot\nlankeavat lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen. Jos tämä\nviimeinen vesa olikin viaton kuin karitsa, niin kyllä isällä ja\nisänisällä oli sen sijaan rekisteri harakanvarpaita täynnä. Kyllä\nminä Kustaa kuninkaan aikana tulin tietämään sen suvun asiat.\nViis kuus miestä löi Eerikki herra, Juhanan isoisä, aikanaan omin\nkäsin kuoliaaksi ja niitä, joita hän muuten rääkkäsi, pieksi ja\nSuitian vankikellareissa piinasi, on kokonainen legio. Ja kun\ntalonpojat uskalsivat mennä kuninkaalle valittamaan, saivat he\ntuhatta pahempaa kärsiä. Välistä piileskelivät koko kyläkuntain\nväet talvipakkasella metsissä Flemingin väeltä paossa. Entä miten\nhän maita ja taloja allensa löi? Talonpojilta riisti hän niitä joko\nrangaistukseksi olemattomasta rikoksesta tai osti pilkkahinnalla,\nkun ensin oli tehnyt heidän elämänsä mahdottomaksi. Ja kun joku\nalempiarvoinen aatelistyttö joutui orvoksi, niin heti oli Eerikki\nherra tuppautumassa holhoojaksi. Sitten toimitti hän tytön naimisiin\njonkun palvelijansa tai alustalaisensa kanssa ja kun perinnöstä\ntuli kysymys, löi hän lakikirjan auki ja luki kuninkaankaaresta,\nettä jos vapaasukuinen neito menee naimisiin talonpoikaisen miehen\nkanssa, niin menettäköön hän rälssinsä. Tytön perintötilan otti\nhän itse haltuunsa ja maksoi, jos sattui hyvällä tuulella olemaan,\ntaalerin pari korvaukseksi. Entä Knaapevainajan juttu. Muistatte kai\nKnaapen Jönssin, joka oli porvarina täällä Turussa? No niin, hän\nsai periä tädiltään, joka meni nunnaksi Naantaliin, muutaman talon\nHalikossa. Mutta Eerikki herrapa riistikin sen itselleen. Kun Jönssi\nvaati omaansa takaisin, pieksätti Fleming hänet raajarikoksi. Eikä\nsiinä vielä kaikki, vaan kun Jönssi nosti siitä käräjäjutun, niin\ntoi Hebla-rouva, sillä Eerikki itse oli jo sillä välin kuollut,\noikeuden eteen joukon palvelijoitaan väärällä valalla todistamaan,\nettä Jönssin syytös on perätön. Niin, ja pakottipa vielä uhkauksilla\nPaimion papinkin antamaan samanlaisen väärän todistuksen. Pappi itse\ntunnusti sen minulle, kun minä kuninkaan käskystä kiertelin niiden\nvanhoja syntejä penkomassa. Niin että kyllä Kuitian Flemingeillä oli\nvääryyksiä yhden suvun osalle ja siksi minä en ihmettelekään, jos se\nhaara tähän nuorimpaan vesaansa sammuikin.\"\n\nHän alkoi vihellellä ja pyöritti kädessään tyhjää oluttuoppia. Kun\nSipi ei ollut huomaavinaan hänen tarkotustaan, sanoi hän:\n\n\"Täytäpäs tuo tuoppi, niin saat kuulla vielä yhden asian.\"\n\nHiukan vastahakoisesti täytti Sipi hänen toivomuksensa, sillä muori\noli vasta pistänyt päänsä ovenraosta ja kiirehtinyt häntä saunaan.\n\nSaatuaan tuopin eteensä istui Teitti ääneti kynttilään tuijottaen ja\nnaputti sormellaan pöytään.\n\n\"No minkä asian?\" kiirehti Sipi.\n\n\"Niin, sitä vain, että jos katsotaan talonpoikiakin, niin eivät\nhekään mitään karitsoita ole. Hyi olkoon sitä heidän Nokian\nretkeäänkin! Ryöstetään ja reuhataan kuin mitkähän ukulit ja\njuopotellaan joka herraskartanon oluilla. Ja kun marski Nokialla\nsyöttää heille muutamia lupauksia, niin kohta ollaan valmiit\nhieromaan kauppaa omien päälliköiden päistä! Entä mitä minulle\nkeväällä jutteli Pekka Juusten, joka oli mukana Savon kapinaa\nkukistamassa? Olavinlinnan ympäristöllä asuvat talonpojat mielivät\nliittyä muihin Savon kapinallisiin, mutta eivät ehtineet, kun\nsotaväki tuli väliin. Silloin he lähtivät yhdessä sotaväen kanssa\nkapinaa kukistamaan ja ostivat toisia talonpoikia paljon pahemmin\nkuin yksikään huoveista. Ihan nahatkin elävien lehmien selästä\nkertoi Juusten heidän riistäneet ja monesti oli sotamiesten täytynyt\nmennä väliin heitä hillitsemään. Niin että se se on sitä oikeata\nsuomalaista peliä!\"\n\nHän joi tuoppinsa tyhjäksi, nousi ja hoippui ovea kohti.\n\n\"Äh-häh, kylläpä tässä alkaakin olla jo kypsä saunaan menemään\",\npuheli hän nikotellen, \"saunaan ja sitten huomenna kirkkoon kuulemaan\nkun veljenpoika rauhanevankeliumia julistaa, ja sitäpä tässä\nvähitellen jo tarvitaankin.\"\n\n\"Onko Reko maisteri sekterin veljenpoika?\" kysyi Hollo, joka samoin\nkuin Piikkikin teki lähtöä.\n\n\"O-on, veljenpoika on. Ja pappiahan se Skytte-vainaja minustakin\ntarkotti, vaikka minua miellyttivät enemmän nämä maalliset toimet.\nNo, samapa tuo kohta on, oli tässä pappi tai lukkari, sillä ei näillä\nminun raajoillani enää pitkälle potkita. Kiitos vain makkaroista ja\nmuusta kestityksestä ja rauhallista sunnuntaita, Sipi!\"\n\nHän huojui ulos. Hollo ja Piikki taluttivat häntä polkua alas\nYläkadulle, josta edellinen poikkesi Kyrön talon nurkitse omaan\npihaansa.\n\nPiikki ja Teitti jatkoivat matkaansa katua pitkin. Heidän askeleensa\nkumahtelivat jäätyneellä kamaralla ja kuutamossa heilahtelivat heidän\nvarjonsa kadunreunasta toiseen. Siellä ja täällä kuului navetoista\nillastavien lehmäin ynähtelyä, rousketta ja ovien narinaa. Jossakin\npihalla haukahteli koira ja siihen vastasi pitkällä ulvonnalla toinen\nMätäjärven puolelta. Raikkaassa ilmassa tuntui navetan ja saunan\nhajua.\n\nHe tulivat torille. Täysikuu helotti etelästä ja raatihuoneen varjo\nlankesi pitkin tyhjää toria.\n\n\"Siinä se tilinteko tänään päätettiin\", sanoi Teitti viitaten\npimennossa raastuvan edessä olevaa mestauslavaa kohti.\n\nTultuaan keskelle toria pysähtyivät he ja loivat silmänsä\nraatihuoneen katolle. Kirkkaassa kuunvalossa näkyi harjalla\nrautaporien nenässä rivissä viisitoista kelmeätä päätä, joiden\npitkähköt varjot näkyivät selvästi kuuraisella torilla.\n\n\"Kyllä nyt akoilla syntyy taas kummitusjuttuja\" sanoi Teitti. \"Mutta\nsääli äijä-poloisia! Tuo tuossa oikealla on Fincke ja sen rinnalla\non Vuolteen herra ja sitten Nuhjalan herra. Suomen eturivin miehiä\nne ovat olleet, ja usko minua, välskäri, ei se ole hyväksi kansalle,\nettä sen ensimäisten miesten päät heitetään noin taivaan linnuille.\nKyllä täällä tästä puolin alkaa paljon ruotsalaisempi komento, sen\nsaat nähdä. Mutta se on juuri suomalaista, että kieputaan toinen\ntoisensa tukassa, kunnes vieras tulee ja työ niskaan, että istuuko\npää lujassa.\"\n\nTorilla erosivat Piikki ja Teitti. Edellinen meni kotiinsa\nJokikadulle ja jälkimäinen lähti Kirkkokatua pitkin Napaturun\npuolelle, jossa hän piti asuntoa. Hyvän aikaa kuuluivat autiolla\nKirkkokadulla hänen horjahtelevat askeleensa, mörisevä yksinpuhelunsa\nja nikottelunsa.\n\n\n\n\nJouluyönä\n\n\n\"Nyt on juuri se aika, jolloin enkeli lentää yli maan ja julistaa\nihmislapsille rauhaa ja hyvää tahtoa\", puheli itsekseen vanha Jesperi\nYövartia, astua kolkkiessaan rautapäisine sauvoineen pitkin öisiä\nkatuja. Hän oli vasta Seitsentähden asennosta pannut merkille, että\ntoinen yövartio oli alkamassa ja se oli juuri se aika, jolloin enkeli\nliiteli joulurauhaa julistamassa, kuten hän pikku poikasena oli\nkuullut isä Andreakselta harmaaveljesten luostarissa.\n\n\"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha ja ihmisille hyvä\ntahto\", hyräili Jesperi ajatuksissaan, sillä hänen korvissaan soivat\nvielä iltajumalanpalveluksessa lauletut messunsävelet.\n\nKohta kirkosta tultuaan oli Jesperi pukeutunut turkkiinsa ja vetänyt\nkäteensä suuret karvakintaansa sekä muorilleen joulurauhaa toivottaen\nlähtenyt virkaansa toimittamaan: kiertelemään vanhan Torkkelin\nkaupungin autioita katuja ja monisokkeloisia kujanteita. Hän oli\ntehnyt tätä työtä jo neljättäkymmentä ajastaikaa ja oli öiseen\nvaellukseensa niin kiintynyt, ettei hän hennonut edes jouluyönä pysyä\nalallaan.\n\nPorvarit olivat sulkeutuneet koteihinsa ja istuivat parhaillaan\njoulukinkun ja ohrapuuron ääressä, perheen vanhimman jäsenen lukiessa\nbibliasta: \"Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on\nKristus, Herra Davidin kaupungissa.\" Kolmihaaraiset joulukynttilät\npaloivat pöydillä, mutta ainoastaan tuolla ja täällä pääsi niiden\nvalo ikkunaluukkujen raoista pilkottamaan ulos kadulle, jossa vanha\nJesperi vartioitsi kaupungin turvallisuutta.\n\nKuinka lauha ja juhlaharras tuntu nyt olikaan ilmassa! Ja kaikkialla\noli niin äänetöntä, että vanha Jesperi saattoi kuvitella talojen yllä\nkuulevansa enkelin siipien suhinan. Ja kun hän kohotti katseensa\nylös tähtitarhoihin, vilkuttivat sieltä tuhannet taivaankynttilät\nniin eloisasti kuin olisivat nekin omalla äänettömällä tavallaan\njulistaneet rauhansanomaa maanasuville. Kuin paimen laumansa\nympäröimänä helotti niiden keskellä valju kuu, sirotellen hopeitaan\nyli lumisten maisemien, joiden keskellä vanha Torkkelin linna kohosi\nkorkeana ja jylhänä, heittäen lahden jäätikölle jättiläisvarjon.\n\nRauha maassa! toisti Jesperi vanhus ajatuksissaan. Kunpa nyt\nvihdoinkin asettuisi maahan pysyvämpi rauha. Mitä kaikkia vaiheita\nolikaan vanha Viipuri saanut nähdä ja kokea! Monien mullistusten,\nhävityksen ja verenvuodatuksen kautta oli uusi aika raivannut tietä\nitselleen ja sen synnytystuskia oli kestänyt jo lähes kokonaisen\nvuosisadan. Parin viikon mentyä oli sammuva vuosi 1599 ja uusi\nvuosisata oli astuva vanhan paikalle. Hoh-hoi, kylläpä olikin jo aika\nrauhan tulla maan päälle, sillä monen monelta ihmislapselta olivat\npäättyneen vuosisadan mullistukset elämänonnen murskanneet.\n\nMutta Jesperi oli elänyt suojassa ajan myrskyiltä, sillä mitäpä\nne olisivat kajonneet niin vähäpätöiseen olentoon kuin vanha\nyövartia, joka suoritti virkansa toimet muiden nukkuessa ja nukkui\nmuiden valvoessa. Hänen elämänsä ylettyi jo neljännen kuninkaan\nhallituskaudelle ja sen kuluessa oli hän nähnyt kaiken vanhan pala\npalalta hajoavan ja häviävän sekä uutta syntyvän tilalle.\n\nHän oli syntynyt ja varhaisimmat vuotensa viettänyt harmaaveljesten\nluostarissa, jossa hänen isänsä oli palvellut eräänlaisena\nmaallikkorenkinä. Luostarin hiljaiset suojat, hämärät käytävät ja\nkaupunginmuuriin rajottuva puutarha olivat olleet hänen ensimäisinä\nleikkisijoinaan ja siellä oli vanha luostariveli Andreas opettanut\nhänet kirjaa lukemaan sekä luvannut kasvattaa hänestä nuhteettoman\nmunkin Pyhän Fransiskuksen veljeskuntaan. Mutta yhtäkkiä olivat\nuuden ajan tuulet lakaisseet luostarin kylmille ja ikivanhat harmaat\nkaapunsa riisuen olivat munkit hajaantuneet kuka minnekin. Isä\nAndreas oli levännyt jo maan povessa yli viisikymmentä vuotta ja itse\nluostarista ei ollut enää jälellä kiveä kiven päällä.\n\nHaikein mielin oli Jesperi nuoruudessaan nähnyt tuon rakkaaksi\nkäyneen synnyinsijansa seisovan hyljättynä, syyssateiden valellessa\nsen paikkaamattomia kattoja ja taivaan tuulten puhaltaessa sisään\nränstyneistä ovista ja akkunoista. Kuinka surullisesti tuuli\nolikin vaikertanut sen autioissa käytävissä, aivankuin vanhain\nluostariveljien henget olisivat siellä yksinäisyyttään valittaneet!\nMutta sitten oli luostari muutettu viljamakasiiniksi ja lopuksi\nse oli revitty hajalleen ja tiilet ja kivet käytetty kaupungin\nmuurien korjaukseen. Ja samoin oli käynyt myöskin mustainveljesten\nluostarin. Juuriaan myöten tunsi Jesperi kuuluvansa tuohon\nhäviävään menneisyyteen. Luostarissa kasvaneena oli hän sydämeltään\nkatolilainen, vaikka hänen olojen pakosta täytyikin ottaa osaa\nuusiuskoiseen jumalanpalvelukseen. Mutta salassa teki hän usein\nristinmerkin, luki luostarissa oppimiaan latinankielisiä rukouksen\npätkiä ja poltti kotonaan kynttilöitä Pyhän Fransiskuksen kuvalle,\njonka isä Andreas kuollessaan oli hänelle lahjottanut. Yksinäiseksi\nja orvoksi tunsi hän itsensä päivällä ihmisten parissa, mutta näillä\nöisillä vaelluksillaan saattoi hän kuvitella kaiken olevan ennallaan\nja siksi oli hän niin kiintynyt toimeensa, ettei itse jouluyönäkään\nolisi malttanut pysyä pois autioilta, kuutamoisilta kaduilta.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Synti ja häpeä! Voi, voi mikä häpeä, että kaupungin ja koko maan\nensimäisiä miehiä kohdellaan tuolla tavoin!\" puheli Jesperi\nitsekseen, pysähtyessään öisellä kiertomatkallaan Karjaportin eteen\nja sydän täynnä katkerata tuskaa tirkistellessään ylös porttitornin\nharjalle. Siellä törröttivät rautaporien nenässä niiden Suomen\nmiesten päät, jotka syksyllä Viipurin kukistuessa olivat joutuneet\nKaarle-herttuan koston uhreiksi. Syyskuun viime päivänä heidät,\nkaksitoista miestä, oli mestattu Pantsarlahdessa ja siitä saakka\nolivat heidän päänsä olleet Karjaportin päällä tuulten ja sateiden\ntuiverreltavana sekä kaupunkiin tulevien maalaisten kammona.\n\nJoka yö oli Jesperi kaupunkia kiertäessään pysähtynyt portin\neteen ja yksinään mutissut säälinsä ja pahottelunsa. \"Ja mitä he\nolivat tehneet, herra-poloiset? Ei muuta kuin pysyneet uskollisina\nlailliselle kuninkaalleen?\" Niin, niin, vanha Jesperi oli ollut\nsydämestään heidän ja kuningas Sigismundin puolella, sillä\nmerkitsihän se samalla vanhan uskon puolustamista. Mutta ääneensä\nhän ei uskaltanut ajatuksiaan lausua muuta kuin korkeintaan omalle\nmuorilleen, sillä olihan suurin osa kaupungin porvareista herttuan\npuoluelaisia. Hepä sitä olivat salakavalasti avanneet herttuan väelle\nkaupungin portitkin sekä olleet mukana noita poloisia tuomitsemassa.\n\nKuutamossa tekivät kelmeät päät huurtuneine hiuksineen ja partoineen\nniin surkuteltavan ja orvon vaikutuksen. Muutamien puoliavoimiksi\njääneet, lasittuneet silmät kiiluivat aavemaisesti, mutta toisilta\nolivat linnut ne jo raiskanneet. Usein olikin Jesperi aamunkoitteessa\ntavannut lintuja niiden kimpussa sekä hätistänyt ne tiehensä.\n\n\"Ettei heidän nyt pitänyt päästä edes siunattuun maahan! Kova mies,\nkova mies, mutta Jumalapa hänet kerran tuominnee!\" puhui Jesperi\nherttuaa tarkottaen. \"Siinä kyyröttävät rinnan isä ja poika\",\njatkoi hän, tuijottaen Arvid ja Ivar Tavastin päihin, jotka olivat\netumaisina oikealla. \"Kylläpä itkikin herra Iivarin leski, kun oli\ntäällä miehensä ja appensa ruumiita korjaamassa. Mutta ei auttanut,\ntuonne täytyi jättää päät kaiken kansan pilkattaviksi ja taivaan\nlintujen raiskattaviksi. Rouva parkaa sitäkin! Turussa kuuluu vielä\nisänsäkin menettäneen samalla verisellä tavalla. On nämä aikoja,\non, on... Eikä poloisten pitänyt edes pyhäksi jouluyöksi päästä\nsiunattuun maahan!\"\n\nJesperi-vanhus tunsi jonkunlaista levottomuutta omassatunnossaan sen\njohdosta, että telotettujen herrain päät olivat vielä jouluyöksikin\njääneet tuonne luonnottomaan sijaan. Ei silti, että hänen asiansa\nolisi ollut ne sieltä korjata, mutta sittenkin oli hän joulun\nlähetessä alkanut hieman kuin vaatia itseltään, että hänen olisi omin\nlupinsa saatettava ne yön aikana maan poveen. Olihan se tavallaan\nhänen velvollisuutensa, koska hän oli miltei ainoa vanhan ajan ja\nvanhan uskon mies koko kaupungissa. Mutta seurauksia peljäten oli hän\njättänyt sen tekemättä ja sen vuoksi hän, varsinkin nyt jouluyönä,\ntunsi omassatunnossaan soimauksia. Päät tuolla ylhäällä tuntuivat\nkuin syyttävän häntä ja avuttomuudessaan teki vanhus ristinmerkin,\nluki rukouksen heidän puolestaan ja lähti sitten raskain mielin\nastelemaan takaisin keskikaupungille.\n\nLumi narskui jalkojen alla ja sauva kolahteli jäätyneeseen maahan,\nkun hän kumarana liikkui eteenpäin kapeata ja mutkittelevaa katua.\nTurhaan koetti hän saada kiinni siitä ehyestä joulutunnelmasta, jonka\nvallassa hän äsken oli katuja kierrellyt! Se oli auttamattomasti\nsärkynyt siellä Karjaportin edessä.\n\nUseimmissa taloissa oli joulukynttilät jo sammutettu. Yhdestä\npilkotti kuitenkin vielä valoa ja sisältä kuului lasten ääniä sekä\nvirren veisuuta. Jesperi pysähtyi hetkeksi talon seinustalle ja\npäästyään selville virren nuotista alkoi hän itsekin hyräillä sitä.\n\nRaatihuoneen torille tultuaan pysähtyi hän jälleen ja tarkasteli\ntähtiä, hyräillen yhä virttä. Otavan häntä osotti juuri puolta yötä.\nSen lähistöllä lähti tähti lentämään, muodostaen pohjoistaivaalle\npitkän tuliviirun.\n\nJesperi vaikeni äkkiä, sillä hänestä tuntui kuin jossakin\nveisattaisiin. Niin, ihan varmaan kuuli hän veisaamista, ei sisältä\ntaloista, vaan jostakin ulkoa. Se tuntui kuuluvan käin ylhäältä\nilmasta ja sävel yleni ylenemistään. Pian erotti Jesperi sanatkin.\nSelvästi ja kuuluvasti kaikui yli nukkuvan kaupungin:\n\n    \"Rauhan ne meill' pitää suoman,\n    Vaikk' ovat kiukuss' ja hullun';\n    Sill' Kristus on meidän voimamm',\n    Hän on meit' auttamaan tullut.\"\n\nKuunnellessaan kurotetuin kauloin virttä, säpsähti Jesperi ja teki\nhätäisesti ristinmerkin, sillä yhtäkkiä selveni hänelle, että ne ovat\nmestattujen päät Karjaportin päällä, jotka nyt keskiyön hetkenä ovat\nruvenneet veisaamaan. Niin, luulipa hän selvästi erottavansa muiden\näänien joukosta Iivari Tavastin käheän äänen sekä Sarvilahden herran\njykevän basson.\n\nVastustamaton voima alkoi vetää häntä takaisin Karjaportille.\nAstuessaan eteenpäin vapisevin polvin veisasi hän mukana äänellä,\njoka mielenliikutuksesta värisi ja katkeili:\n\n    \"Jos he meilt' pois tempaavat\n    Hengen ja tavarat,\n    Olkoon ne heill',\n    Jää kuitenkin meill'\n    Jumalan valtakunta.\"\n\nEnnenkuin hän ehti perille, lakkasi veisuu. Jesperi jatkoi kuitenkin\nmatkaansa ja portille tultuaan tirkisti hän kyynelten himmentämillä\nsilmillään ylös torninharjalle. Kaikki kaksitoista päätä olivat\nsiellä entisissä asennoissaan, mutta Jesperistä näyttivät ne\nmerkitsevästi tuijottavan eteensä ja hänestä tuntui varmalta, että ne\nolivat juuri hänen saapuessaan asettuneet liikkumattomiksi.\n\n\"Ihme, ihme\", puheli hän itsekseen, \"tässä on tapahtunut suuri\nJumalan ihme, sillä totisesti ne olivat nuo päät, jotka veisasivat.\nOlisinpa paatunut ihminen ja osaton Jumalan armoon, jos jättäisin\nsen vieläkin tekemättömäksi. Totisesti pitää teidän pyhänä jouluyönä\npäästä lepäämään siunatussa mullassa.\"\n\nHän lähti kiiruusti astumaan kotiaan kohti ja kun hän hetken kuluttua\npalasi samaa tietä, oli hänellä kainalossaan säkki ja olallaan pitkät\ntikapuut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kaakkoisella taivaalla vilkutti vielä kointähti ja kukot\nkiekuivat aamuvirsiään, alkoivat jo kellot kutsua kaupunkilaisia\njoulukirkkoon. Jesperi oli mukana muorineen, jolle hän ensimäisenä\noli uskonut sen suuren ihmeen, minkä todistajana hän yöllä oli ollut.\n\nVahakynttilät tuikkivat kruunuissaan ja seurakunta veisasi\nriemuisasti:\n\n    \"Piltin synnytt' Betlehem, Betlehem,\n    Jost' ihastui Jerusalem,\n    Halle Halleluja!\"\n\nNiin hartaasti kuin Jesperi näköjään veisasikin mukana, askartelivat\nhänen ajatuksensa kuitenkin yöllisissä tapauksissa. Hänen mielensä\noli tuosta ihmeestä niin tulvillaan, että hänen oli mahdoton pysyä\naikeessaan olla sitä syrjäisille ilmaisematta. Ja niinpä kohta\njumalanpalveluksen päätyttyä levisi kaupungissa kulovalkeana tieto,\nettä mestattujen herrain päät Karjaportin päällä olivat sydänyön\nhetkenä veisanneet kuningas Davidin neljättäkymmenettäkuudetta\npsalmia. Sen oli Jesperi Yövartia nähnyt ja kuullut. Eikä ainoastaan\nhän, sillä pian ilmestyi ympäri kaupungin niitä, jotka kertoivat\nsydänyön aikana kuulleensa ulkona Karjaportin puolella veisattavan\njuuri tuota samaa virttä. Ja niin muuttui yöllä tapahtunut ihme tuota\npikaa kaupunkilaisten yhteisomaisuudeksi.\n\nKun päivä valkeni, vaelsivat ihmiset suurissa joukoin Karjaportille.\nMutta päät olivat hävinneet tornin harjalta, jossa ainoastaan tyhjät\nrautaporat seisoivat jälellä. Samalla tiesi joku, että kirkkomaalla\noli viime yönä luotu umpeen hauta, joka siellä piti aina olla\nvalmiiksi avattuna. Minne olivat päät joutuneet ja kuka oli tuon\nhaudan umpeen luonut? Vai oliko tässä tapahtunut uusi ihme? Paljon\narveluita lausuttiin ja moni katsoi merkitsevästi vanhaan yövartiaan,\nmutta kukaan ei häntä kysymyksillään ahdistanut. Kaikkien mielestä\noli oikein ja kohtuullista, että päät vihdoinkin olivat saaneet\nrauhan, kuten he yöllisessä veisuussa olivat toivoneetkin.\n\nTämä ihmetapaus ei suinkaan jäänyt Viipurin muurien sisälle, vaan\nlevisi nopeasti ympäri maan. Kaikkialla kerrottiin sitä niiden\nveristen tapausten ja muistojen yhteydessä, joilla viimeksi kuluneet\nvuodet olivat ihmisten mielikuvitusta niin runsaasti höystäneet. Jos\nalempien säätyjen keskuudessa nuijasodan veristen kohlujen johdosta\nolikin kytenyt katkera mieli omia herroja kohtaan, niin levitti tämä\nkertomus sovittavaa hohdetta mestattujen muistolle ja sai sovinnon\nkyyneleen kiilumaan monessakin silmässä, joka ennen oli samoja miehiä\nkohtaan vihasta kipinöinyt Ja missä hyvänsä legenda kiertelikin,\nseurasi sen kintereillä peitetty moite Kaarle-herttuaa kohtaan, että\nhän oli nuijasodan jälkilaskuja selvitellessään menetellyt tylymmin\nkuin mitä oikeus ja kohtuus olisi vaatinut.\n\n\n\n\nViimeinen side\n\n\nOli niin kuulas, tyyni ja leppeä päivä ikäänkuin luonto olisi,\ntuntiessaan synkän lokakuun olevan kynnyksellä, valmistanut pois\nhankkiutuvalle kesälle pienen jäähyväisjuhlallisuuden. Taivas oli\naivan pilvetön ja Kirkkojärven pinta niin selkeän tyyni, että\npienet lehtosaaret näyttivät kuin ilmassa keinuvan. Kun tuolla\nja täällä irtausi koivusta tuskin kellastunut lehti, liipotteli\nse maahan niin hitaasti ja varovasti kuin olisi se pelännyt\nhäiritä juhlahiljaisuutta. Mitään arkielämän ääniä ei kuulunut ja\njärvenpintaa pitkin olisi tarvinnut vain kirkonkellojen hyminän\nvieriä, niin sunnuntaituntu olisi ollut täydellinen.\n\nMutta mikään pyhäpäivä ei nyt kuitenkaan ollut.\n\n-- Vielä äsken oli rannassa kartanon alla kaikunut pesukurikkain\npauke ja pelloilta kuulunut kyntäjäin huuto.\n\nVaan sitten oli pihasta tullut rantaan valkohiuksinen kumara mummo\nja puhunut jotakin pesijöille ja nämä olivat vääntäneet helmansa\nkuiviksi sekä nousseet peräkkäin pihaan. Ja kyntäjät olivat\nhekin päästäneet hevosensa valjaista ja yhdessä elonkokoojain\nja nauriinnostajain kanssa vaeltaneet totisina ylös kartanoon.\nSiellä he nyt istuskelivat, Liuksialan lukuisa työväestö, ryhmissä\npihapihlajain alla sekä renki- ja piikatupien portailla.\n\nOli syyskuun 13 päivä 1612 ja vanha Malina muori oli itkun\nhiukaisemalla äänellä saattanut sanan ulos, että kuningatar\nlähenee loppuaan ja tahtoo sanoa jäähyväiset uskollisille\nalustalaisilleen. Kaikkien katseet olivat suunnattuina niitä\nkahta parin vaaksan korkuista ja pienillä värillisillä ruuduilla\nvarustettua päärakennuksen akkunaa kohti, joiden takana heidän\nkaikkien äidillinen hyväntekijä, Kaarina kuningatar, kävi viimeistä\ntaisteluaan.\n\nToinen ikkuna oli auki ja siihen ilmestyi Malina muorin pää. Hän\nsilmäili väkijoukkoa ja viittasi voudin luokseen. Tälle hän kuiskaten\nilmotti, että kuningatar on taas tiedotonna kuumehoureessa ja että\nhän äsken tajulla ollessaan tiedusteli, eikö isä Johannesta ole vielä\nkuulunut. Olisi nyt joku ratsupalvelijoista lähetettävä vastaan\nkiirehtimään häntä, sillä ei tiedä, kuinka lähellä loppu on.\n\nAsiansa toimitettuaan palasi Malina vanhus hiljaa hiipien emäntänsä\nvuoteen luo. Se oli laaja, katoksella ja kirjailluilla uutimilla\nvarustettu sänky, joka matalan huoneen sivuseinälle muodosti kuin\nerikoisen pienemmän kammion. Etupuolen uutimet oli työnnetty syrjään\nja siellä lepäsi valkeiden lakanain välissä ummistetuin silmin ja\nlyhyeen hengittäen kuudenkymmenenkolmen vuotias Kaarina rouva,\njoka seitsentoistavuotiaana oli kolme kuukautta kruunua kantanut\nja lunnaiksi siitä saanut yli neljäkymmentä vuotta täällä Suomen\nsaloilla särkynyttä perheonneaan itkeä.\n\nSyvälle tyynyyn vaipuneena lepäsi hänen pieni, soreamuotoinen\npäänsä ja harmaan sileiksi olivat tasaantuneet hänen muinoin\nkeltaiset kutrinsa, joita Eerik kuningas oli niin usein hyväellen\nsilitellyt, kun he illan hämyssä kaksin istuivat ikkunakomerossa\nja linnan saleissa hymisivät soitonsävelet ja Mälarin luodoilla\npaloivat kokkovalkeat. Sinisen suoniverkon risteilemät silmäluomet\nvärähtelivät ja peitteellä oleva tavattoman pieni, kuihtunut ja\nmelkein läpikuultava käsi nyppi hermostuneesti lakanan reunaa.\n\nHiljaa päätään nyökytellen istui rahilla vuoteen vieressä Malina,\njoka aikoinaan oli Ruotsista seurannut kymmentä vuotta nuorempaa\nemäntäänsä tänne vesien ja salojen taakse. Kuten emäntänsäkin oli hän\njo melkein unhottanut syntymämaansa ja äidinkielensä sekä juurtunut\ntänne hiljaisten hämäläisten pariin. Kruunustaan, miehestään ja\npojastaan erotetun kuningattaren surut olivat olleet hänenkin\nsurujaan, mutta illan varjot olivat pidentymistään pidentyneet ja\nmelkein huomaamatta oli neljäkymmentä harmaata vuotta liukunut ohi.\nIäisyys avasi jo esirippunsa hänen emännälleen ja pian oli hänkin\nseuraava perässä.\n\nKuume tuntui olevan taas laskemassa ja sairas näytti tyynemmältä,\nmutta makasi edelleenkin silmät ummessa. Aivankuin kuolevan lyhyttä\nhengitystä noudattaen jakoi vastapäisellä seinällä oleva vaakakello\naikaa nopein kilkahduksin. Se oli Henrik Tott vainajan lahja\nanopilleen ja sen ainoa, lyhyin hypähdyksin etenevä viisari osotti\nkolmea. Painona oleva, hiekalla täytetty nahkasydän, jonka pinnalle\nSigrid oli ommellut äitinsä puolikuuta esittävän vaakunan, oli enää\nvaaksan päässä lattiasta. Aurinko oli sivuuttanut jo rakennuksen\neteläpäädyn ja sen säteet ojentuivat vinosti huoneeseen ja\nvärillisten ruutujen läpi kulkien muodostivat kellon alle lattialle\nkauniin mosaikkikuvion, joka siirtyi kuningattaren vuodetta kohti,\nsikäli kuin kellonpaino läheni lattiaa.\n\nMalina pisti taas päänsä akkunasta ja kysyi voudilta, joka nyt oli\nasettunut päärakennuksen portaille, eikö kirkkoherraa vielä näkynyt\ntulevaksi. Vouti lähti solalle tähystelemään, mutta Malina palasi\nentiselle paikalleen. Hän puhutteli hiljaa sairasta tarjotakseen\nhänelle virvottavaa juomaa, mutta ei saanut mitään vastausta.\nHän näki kuumeen taas olevan yltymässä. Kuningattaren kasvot\nvärähtelivät tuskallisesti, mutta sitten ne äkkiä tyyntyivät ja\nsairas alkoi hymyillä. Silmät olivat yhä kiinni ja Malina vanhus\nnäki ikäänkuin kuningattaren omilla silmillä mitä tämä itsekin näki\nja kuin heiastuksena hänenkin ryppyiset kasvonsa milloin tuskasta\nvärähtelivät, milloin vienosti hymyilivät.\n\nKuumeisina kuvasarjoina kulki sairaan sisäisen silmän ohi kohtauksia\nhänen kirjavasta elämästään, joka nyt viime hetkinä oli kuin uudesta\nelettävä. Ohdakkeinen oli taival ollut ja kosteikkoja ani vähän. Yksi\noli ollut erikoisen ihana ja ehyt onnenhetki, jonka hän pitkien ja\nyksinäisten talvi-iltojen hämyssä Liuksialan tuvassa tai kesäisin\nKirkkojärvellä soudellessa oli yhä uudelleen mielessään elänyt ja\njoka nytkin kuumehoureessa sai hymyn hänen kuihtuneille kasvoilleen.\n\nHänen päähänsä ei oltu vielä laskettu onnetonta kruunua ja hän,\nvasta seitsentoistavuotias, eli sala-avioliitossa Eerikin kanssa.\nOli kesäinen ilta ja lähdettiin Mälarille soutelemaan. Eerik oli\nviimeiset päivät ollut tavattoman lempeä, hyvä ja oikeamielinen\nsekä hoitanut miehuudella hallitustoimia. Hän, \"pikku Kaarina\",\noli saanut hänet pidätetyksi eräästä teosta, jolla olisi voinut\nolla sangen turmiolliset seuraukset, ja nyt tahtoi Eerik palkita\nsen lemmitylleen. Kun kuninkaallinen venhe, jossa oli vain Eerik\nja hän, sylissään vuoden vanha Sigrid, sekä kaksi soutajaa,\ntyönnettiin illan hämyssä peilityynelle järvelle, syttyi luodoissa\nja etäisillä rannoilla kokkotulia kuin itsestään ja vedenpintaa\nkiirivät soitonsävelet, joita lehtoihin kätketyt soittajat esiin\nloihtivat. \"Tämä kaikki on sinua varten, Kaarinaiseni\", sanoi Eerik,\notti käteensä luutun ja alkoi sitä näppäillen laulaa. Kuningas oli\nkoko iltapäivän ollut huoneeseensa sulkeutuneena ja siellä oli hän\nkirjottanut ja säveltänyt Kaarinalle runon, jonka hän nyt lauloi.\n\nTuo ilta oli kaikkine pikkupiirteineen painunut lähtemättömästi hänen\nmieleensä ja milloin hän vain oli ummistanut silmänsä elääkseen sen\nuudelleen, oli se harmaiden vuosien takaa kohonnut hänen eteensä\nkuin ihana kangastus. Hän näki niin selvästi Eerikin kosteat silmät\nja kuuli hänen värähtelevän syvän äänensä kun hän luutun kieliä\nnäppäillen lauloi:\n\n    \"Rikasten oven luo kun kuljen,\n    useinkin näen sen lukitun;\n    mun tyttön' oveaan ei sulje:\n    min' olen hänen ja hän on mun.\n    Jokainen mieltään noutakaan,\n    minä paimenuistani lemmin vaan.\n\n    Ei kultaa, aarteit' ole hällä,\n    Mut niitäkö ma pyytäisin!\n    Hän sydämellään lämpimällä\n    on kallihimpi kultaakin.\n    Jokainen mieltään noutakaan,\n    minä paimenuistani lemmin vaan.\"\n\nMutta kangastus särkyi ja sairaan kasvoilta hävisi kuumeenomainen\nhymynhohde. Kuvat vaihtuivat ja syvä epätoivo ja kauhu kasvoillaan\njuoksi hän nyt läpimärkänä ja rikkirevityin helmoin Odensalan\nmetsissä. Kamalat Sture-murhat olivat kuninkaan saaneet mielipuoleksi\nja hän oli jo kolme päivää ollut teillä tietämättömillä. Ja\nkun hän, Kaarina, seuralaisineen hänet vihdoin löysi kurjissa\ntalonpoikaisrepaleissa puun juurelle kyyristyneenä, tahtoi kuningas\nkauhusta tuijottavin silmin paeta heitä kaikkia, huudellen\nepätoivoisella äänellä hyvää enkeliään Kaarinaa, jota hän ei tuntenut.\n\nMutta tuo Eerikin särkynyt ääni toi yhtäkkiä näkyviin toisen kuvan.\n\"Kaarina, Kaarina\", kuuli hän Eerikin epätoivoisen ja särkyneen\näänen, \"Kaarina, kuuletko sinä ääntäni, suutele Kustaata minun\npuolestani!\" Niin oli Eerik huudellut Vesteroosin linnan ahtaassa\nvankikomerossa sen jälkeen kun heidät oli vankeutensa viidentenä\nvuotena toisistaan erotettu. Poloinen Eerik, jolle oli uskoteltu,\nettä Kaarina lasten kanssa asun samassa linnassa, vaikka hän onnensa\nhaaksirikossa oli jo silloin ajautunut Suomen rannoille ja vuodatti\nkyyneleitään samassa Turunlinnan huoneessa, missä Eerik sitä ennen\noli vuoden päivät synkkänä astellut. Vasta paljon myöhemmin oli\nhänelle noista Eerikin huudoista kerrottu, mutta silti oli hän usein\nelävästi kuullut ne milloin levottomassa unessa, milloin myrskyn\nulvonnassa syysiltoina, ja samalla hän aina oli nähnyt Eerikin\nepätoivoisen katseen sellaisena kuin siellä Odensalan metsässä.\n\n\"Kaarina, suutele Kustaata minun puolestani!\"\n\nNiin, se viskasi näkyviin kuvan hetkestä, jolloin elämän okaat\nolivat hänen sydämeensä kaikista syvimmälle tunkeneet. Tuskin oli\nhän lapsineen päässyt asettumaan Turun linnaan, kun sinne saapuivat\nkruununriistäjän Juhana kuninkaan asiamiehet ottamaan häneltä pois\nseitsenvuotiasta poikaansa, kruununprinssiksi syntynyttä Kustaata.\nMielipuolisuutta lähenevällä epätoivolla oli hän puristanut syliinsä\nvapisevan pojan, kun kuninkaan kätyrit aikansa houkuteltuaan\nolivat alkaneet käydä julkeiksi. Kustaa itki ja huusi ja pusertui\nsuonenvetoisesti hänen kaulaansa ja kun hän tainnuksistaan heräsi,\noli Kustaa poissa ja hänen kasvojaan silitteli orvoksi jäänyt Sigrid,\njoka itkien vakuutteli, ettei hän ikinä äidistä luovu.\n\nMalina oli ollut kohtauksessa saapuvilla ja monena pitkänä iltana oli\nhän yhdessä emäntänsä kanssa, kun puhuttiin maailmalla harhailevasta\nja vallanhimoisten setiensä vainoomasta Kustaa prinssistä, kokenut\nuudelleen saman sydäntä kiertävän tuskan. Sairaan vääntyneistä\nkasvoista ja kiihkeästä hengityksestä käsitti hän, että kuningattaren\nmielessä kuvitteli taas tuo hetki. Se pisti niin kummasti vielä\nvuosikymmenen takaa hänenkin sydämeensä ja hiljaa nyyhkyttäen kätki\nhän kasvonsa liinaan.\n\nPihalta kuului kavionkapsetta ja avonaiseen akkunaan ilmestyi\nvoudin pää. Mutta kun Malina ei huomannut häntä eikä kuullut hänen\nkuiskaustaan, poistui hän ja kohta sen jälkeen aukeni arkihuoneesta\nkuningattaren makuukammioon johtava ovi ja sisälle astui Kangasalan\niäkäs kirkkoherra, Johannes Henrici Agricola. Hän oli vasta vuoden\npaikkeille ollut Kangasalla, mutta heti alunpitäin oli hänestä tullut\nKaarina rouvan isällinen lohduttaja ja ahkera vieras Liuksialassa.\nNyt kuningattaren sairauden aikana oli hän yhtä mittaa oleskellut\nLiuksialassa, kunnes pari päivää sitten, kun sairas oli näyttänyt\nrupeavan toipumaan, oli lähtenyt kirkolle virkatoimiinsa. Mutta\naamulla oli kuningatar sanonut Malinalle, ettei hän enää iltaa näe,\nja silloin oli mies ratsain lähetetty hakemaan \"isä Johannesta\",\nkuten Kaarina rouva häntä nimitti vanhan katolisen tavan mukaan.\n\nRatsurenki ei ollut kuitenkaan tavannut kirkkoherraa kotona, sillä\ntämä oli lähtenyt käymään Anna rouvan luona Vääksyssä. Sinne oli\njuuri monien vaiheiden kautta saapunut kirjeitä Novgorodista Anna\nrouvan mieheltä, Hannu Boijelta, ja sisarenpojalta, Jaakko de la\nGardielta, joka suomalaisella sotajoukollaan oli jo vuoden päivät\npitänyt Venäjää valtansa alla. Kirjeissä oli ollut uutisia Liuksialan\nKaarina rouvallekin ja kirkkoherra oli ollut juuri lähdössä\nsaattamaan niitä asianomaiselle, kun hakemaan lähetetty palvelija\nsaapui häntä kiirehtimään.\n\nKirkkoherra läheni hiljaa sairasvuodetta ja laski hellävaroen\nkätensä sairaan otsalle, jolle tuskalliset entisyyden kuvat olivat\npusertaneet hikihelmiä. Vähitellen tyyntyivät kuningattaren kasvot\nja hetken kuluttua avasi hän silmänsä. Hän katsoi kirkkoherraa kuin\nunesta heräävä, joka tarvitsee vähän aikaa tajutakseen ympäristöään.\nMutta kuumeen ilme hänen katseestaan häipyi ja tunnettuaan isällisen\nystävänsä sanoi hän raukealla äänellä:\n\n\"Lintu poloinen räpyttää siipiään ja on valmis lentoon, mutta yksi\nside sitä vielä pidättää. Te tiedätte, rakas isä: Kustaa, minun\npoikani, minun poikani!\"\n\nHarmaapäinen kirkkoherra kumartui liikutettuna hänen puoleensa ja\nsanoi:\n\n\"Herramme on nyt katkaissut senkin siteen ja päästää linnun\nvapauteensa.\"\n\nSairas katsoi häneen kysyvällä ihmettelyllä ja kirkkoherra jatkoi:\n\n\"Vääksyn Anna rouva on saanut Venäjältä kirjeitä ja Jaakko herra\nilmottaa, että prinssi Kustaa on jo viisi vuotta sitten kuollut.\nJaakko herra on nähnyt hänen hautansakin koivistossa Kashinin\nkaupungin luona.\"\n\n\"Jumalan kiitos, nyt minä ilolla erkanen täältä\", kuiskasi kuningatar\nja ummisti silmänsä.\n\nHetken kuluttua avasi hän ne uudelleen ja halusi päästä istuvaan\nasentoon, voidakseen nähdä vielä päivänpaisteiselle pihalle. Malina\nauttoi häntä varovasti istualleen ja työnsi tyynyjä hänen tuekseen.\n\n\"Viisi vuotta sitten, sanoitte te?\" kääntyi hän kirkkoherran puoleen\nja jatkoi, kun tämä oli päätään nyökäyttäen myöntänyt:\n\n\"Sehän ilmotettiin minulle jo silloin... Kustaa itse ilmotti, vaikka\nminä en ole tohtinut siihen luottaa.\"\n\nKun kirkkoherra katsoi häneen kysyvästi, kertoi Kaarina hiljaisella\nja katkonaisella äänellä, kuinka hän talvella viisi vuotta sitten\nistui yksinään arkihuoneessa ja hämärän tullen työnsi rukin syrjään\nja kuunnellen lumen suihketta akkunaruutuihin antoi ajatustensa kuten\ntavallista liitää maailmalle poikaansa etsimään. Silloin vaipui hän\njonkunlaiseen unenhorrokseen ja vavahti siitä, että hänen kasvojaan\nsivusi kylmä ilmanhenki. Hämärästä ilmestyi häneen eteensä Kustaa\nsellaisena kuin hän oli kerran hänet Tallinnassa tavatessaan nähnyt,\nlaihana ja kuluneeseen mekkoon puettuna. Kun hän ojensi kätensä\nsyleilläkseen poikaansa, väistyi tämä kiiruusti ja häneen katsomatta\nsekä häipyi näkymättömiin. Silloin oli hänen mieleensä tullut, että\nKustaa on nyt jättänyt tämän elämän.\n\nKun oli hetkinen oltu ääneti, ilmotti kuningatar haluavansa tulla\nherranehtoollisesta osalliseksi. Ja kun kirkkoherra oli asettanut\nkalkin hänen huulilleen ja tuli ehtoollisasetuksen loppusanoihin:\n\"-- -- kätkeköön sinun sielusi ijankaikkiseen elämään\", värähti\nhänen äänensä ja hänet valtasi ihana liikutus, sillä koskaan ei hän\nollut ennen seisonut kuolevan äärellä, joka olisi ollut kypsyneempi\niankaikkiseen elämään. Liuksialan Kaarina kuningattaren maallinen\nmajakin oli kuin pitkien kärsimysten sielulliseksi hiuentama ja\nkirkastama. Kun pyhä toimitus oli päättynyt, laski Malina emäntänsä\njälleen pitkälleen. Silmät puoliummessa näytti hän katselevan kuin\njohonkin etäisyyteen.\n\nKirkkoherra ja Malina istuivat ääneti. Kellonpaino oli\nkoskettamaisillaan lattiaan ja mosaikkikuvio kiipesi sängynreunaa\nylös. Hetkisen kuluttua siirtyi se kuningattaren kasvoille, jotka nyt\nolivat kuin glorian ympäröiminä, laikutuksensa unhottaen katsoivat\nkirkkoherra ja Malina kaunista näkyä.\n\nMutta kellon paino oli ehtinyt lattiaan ja se pysähtyi yhtäkkiä.\nViisari osotti viittä. Malina muori havahtui, nousi seisomaan ja\nlähestyi vuodelta. Kuningattaren huulilla oli tyyni hymy, silmät\nkatsoivat yhä etäisyyteen ja kun Malina laski kätensä hiljaa hänen\notsalleen, oli se kylmä.\n\n\"Erinnyt!\" kuiskasi hän hiljaiseen itkuun hyrähtäen ja sulki\nemäntänsä silmät.\n\nKirkkoherra kumarsi päänsä alas ja rukoili hiljaa. Ja hetken kuluttua\nlevisi ulkona ääneti odottaviin väkijoukkoihin kuin tuntumattoman\ntuulenhengen levittämä tieto:\n\n\"Kuningatar on kuollut.\"\n\n\n\n\nHakkapeliitat\n\n\nElettiin tulossa olevan suuren taistelun aattopäivää, mutta siitä\nhuolimatta vallitsi Stålhandsken ratsuväki-rykmentissä nurpea,\näkämystynyt mieliala. Itse Hanski pysytteli enimmäkseen teltassaan\nkuin Akilles Troijan edustalla ja miehistö vetelehti halutonna ja\nkyräilevänä pieniin joukkueisiin hajaantuneena. Kukaan ei piitannut\narpapelistä ja iloisimmatkin velikullat antoivat tänään laulujensa\nvaieta. Yksinpä hevosiinkin näytti yleinen mieliala tarttuneen,\neikä ihmekään, sillä ovathan ratsuväessä mies ja hevonen siksi\nläheisiä kohtalotovereita. Syy tähän eversti Stålhandsken ja hänen\nsuomalaistensa myrtyneisyyteen selviää seuraavasta.\n\nKustaa Aadolfin sotajoukot olivat jo pari päivää oleskelleet\nDübenissä, kolmen penikulman päässä Breitenfeldin lakeuksilta, jonne\nTilly oli keisarillisen armeijan kanssa leiriytynyt. Eilen oli Saksin\nvaaliruhtinas, Juhana Yrjö, tuonut sotajoukkonsa Dübeniin, sillä\nmuutama päivä sitten oli Wittenbergissä vihdoinkin tehty liitto\nhänen ja Kustaa Aadolfin välillä. Saksilaisen sotaväen tarkastukseen\noli kutsuttu kuningas, joka sitten vuorostaan kutsui Juhana Yrjön\nynnä muut saapuvilla olevat saksalaiset ruhtinaat ja ulkomaisten\nvaltojen asiamiehet näkemään oman armeijansa tarkastusta. Sen jälkeen\npidettiin sotaneuvottelu, jossa päätettiin marssia Tillyä vastaan,\nja sitten pantiin toimeen loistavat pidot. Iloista seurustelua\nviinimaljain ääressä jatkui myöhään ja kuningas joi veljenmaljan\nJuhana Yrjön kanssa, joka tästä kunniasta joutui aivan haltioihinsa.\n\nStålhandske oli tietysti mukana pidoissa. Everstit, majurit ja\nratsumestarit olivat ryhmittyneet omaan huoneeseensa ja vanhan\nkotoisen tavan mukaan joi Stålhandske itsensä ennen pitkää täyteen\nhumalaan. Ja sitten hän tuli äänekkääksi ja meluisaksi. Vasta\nkäytäntöön tullut piippunysä hampaissaan hän rehenteli miehillään ja\nhevosillaan, joille hänen vakuutustensa mukaan ei mikään maailmassa\nkyennyt vertoja vetämään. Ja jos toisten joukko-osastojen upseerit\nyrittivät miehistöjään korottaa hänen ratsujoukkonsa verroille,\nvaiensi hän heidät heti äänekkäästi muistuttamalla, että kuningas\noli Werbenissä julkisesti luvannut suomalaisille ratsumiehille\nkunniasijan Ruotsin armeijassa.\n\n\"Sanokaapas\", huusi hän, \"sanokaapas, mikä merkitys on sillä\nratsujoukolla, joka taistelussa seisoo oikean siiven äärimmäisellä\nnokalla? Sillä on juuri prikusta prikkuun sama merkitys kuin\nteräksellä kirveen terässä tai miekan käressä. Se se on, joka\nensimäisenä puree vihollisen rintamaa ja avaa tien muille. Ja tämän\nmeidän protestanttisen armeijamme kärkiteräksen muodostavat juuri\n_minun_ suomalaiseni.\"\n\nNämä hänen ylvästelynsä alkoivat harmittaa ylpeätä Hepburnia,\nskottilaisten palkkasoturien päällikköä, ja he vaihtoivat jo muutamia\nkiivaita sanoja, mutta sitten Stålhandske jätti hänet yhtäkkiä\nrauhaan ja alkoi herjata saksilaisia.\n\n\"Olitteko tänään tarkastuksessa näkemässä niitä mamselleja?\" puhui\nhän ivallisella äänellä. \"Sellaisia koreasti puettuja ja rusoposkisia\nteikkareita, aivankuin heitä olisi kuukauden päivät lihotettu ja\nputsattu sotaan vietäviksi, heh heh hee! Ja entä huomasitteko heidän\nkäännöksiään ja marssiaan? Aivan kuin hanhet, näin.\"\n\nHän nousi pöydästä ja teki muutamia liiotellun hullunkurisia\nliikkeitä, niin että tuima Hepburnkin räjähti nauramaan.\n\n\"Kyllä totisesti niistä miehistä on meille sangen pieni apu ja\nsamalla yhtä pieni vastus Tillylle\", jatkoi hän. \"Jo pelkkä kroatien\nkiljunta heidät ajaa käpälämäkeen.\"\n\nJuomaseurassa oli muutamia saksilaisiakin upseereita, joita\nStålhandske ei ollut huomaavinaan, ja luonnollisesti nämä perinpohjin\nsydämistyivät hänen ivastaan. He saivat kannattajia muutamista\nStålhandskea kadehtivista ruotsalaisista ja skotlantilaisista ja\nkiivas sananvaihto syntyi, minkä kestäessä Stålhandske löi pari\nkertaa nyrkkinsä pöytään, niin että juomamaljat sinkoilivat ympäri.\n\nSilloin ehätti viereisestä salista paikalle muuan kuninkaan\nkamariherroista, joka valtiaansa käskystä alkoi hillitä melua.\nKuningas oli upseeriensa ja sotilastensa käytöksestä hyvin arka.\nOlivathan nuo \"pohjan barbaarit\", kuten heitä oli pilkallisesti\nnimitetty, ensi kertaa astuneet suuremmalle näyttämölle koko Europan\ntarkasteltaviksi. Ja paljon oli katsojain joukossa pahansuopia ja\nkademieliä, jotka olivat valmiit iloitsemaan jokaisesta näiden\nvoitollisten tulokasten heikkoudesta tai vastoinkäymisestä. Heidän\nsivistystään mielellään vähäksyttiin ja itse kuningasta nimittivät\nhänen vihamiehensä halveksien ruotsalaiseksi talonpojaksi.\n\nKamariherra sai melun hetkeksi asettumaan, mutta hänen mentyään\nalkoi uudelleen sinkoilla ilmassa myrkyllisiä sanoja. Riita kiihtyi\nkiihtymistään ja kun eräs saksilaisista käytti nimeä Stallhans\n-- Tallijussi --, joksi saksalaiset häijysti olivat vääntäneet\nStålhandsken nimen, sai hän yhtäkkiä vasten kasvojaan Stålhandsken\npuhvelinnahkaisen hansikkaan.\n\nMiekat lensivät tupestaan ja alkoivat samassa tuokiossa kalskua\ntoisiaan vastaan, mutta silloin astui huoneeseen itse kuningas. Hänen\nvihansa oli kuohahtanut yli äyräittensä -- mikä muutoin saattoi usein\nja helposti tapahtua -- ja koko kipenöivän suuttumuksensa vuodatti\nhän Stålhandsken yli, komentaen hänet lähtemään paikalla pidoista\nja menemään leiriin rykmenttiinsä luo. Ja harminsa niellen täytyi\nStålhandsken lähteä, saksilaisten ja skottilaisten vahingoniloisesti\nirvistellessä hänen jälkeensä.\n\nPidoista palaavien ratsumestarien välityksellä tuli tapaus pian koko\nrykmentin tietoon. Se nostatti kaikissa pahaa verta. Ajatella nyt,\nettä heidän omaa Hanskiaan, armeijan mainehikkaimman joukko-osaston\nmainehikasta päällikköä, oli sillä tavoin häväisty! Ja päälle\npäätteeksi muutamain jonninjoutavain saksilaisteikkarien tähden,\njoille Hanski oli sanonut vain muutamia totisia sanoja! Että kuningas\nolikin saattanut menetellä siten sen sijaan, että hänen olisi\ntullut ajaa saksilaiset pellolle! Mokomatkin jänikset, joilla oli\nruhtinaanakin sellainen saamaton oluttratti!\n\nKoko rykmentti otti hartaasti ja näkyvästi osaa päällikköään\nkohdanneeseen loukkaukseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolen päivän jälkeen saivat sotajoukot käskyn lähteä liikkeelle\nLeipzigiä kohti, missä huomenna oli käytävä taisteluun keisarillisten\nkanssa. Iloisesti hälisten marssivat joukot eteenpäin ja missä\nkuningas seuralaisineen ratsasti jonkun joukkokunnan ohi,\nsiellä kajahtivat valtavat eläköön- ja hurraahuudot. Mutta\nsuomalaiset rakuunat ratsastivat äänettöminä ja nurpeina ja heidän\ntervehdyshuutonsa oli tällä kertaa vaisu ja hillitty.\n\nIllan suussa saapuivat joukot Wolken kylän luo, lähelle\nBreitenfeldiä. Armeijan oli sijotuttava yötä ylettämään siinä\njärjestyksessä, jonka kuningas oli laatinut huomista taistelua varten.\n\nKun järjestäytyminen oli tapahtunut, ratsasti kuningas pitkin rivejä,\npuhuen ystävällisiä ja kehottavia sanoja eri joukoille. Niin saapui\nhän lopulta oikean siiven päähän, jossa suomalainen ratsuväki nyt\nensi kertaa oli asettunut sille kunniasijalle, minkä se Demminissä,\nWerbenissä ja Burgstallissa oli itselleen ansainnut.\n\nKuningas muisti vallan hyvin illallisen kohtauksen Stålhandsken\nkanssa ja päivällä oli hän pannut merkille suomalaisten vaisun\neläköönhuudon. Nyt päätti hän hyvittää ennalleen uljaan ratsueverstin\nja hänen yhtä uljaat miehensä sekä saada tuon taistelussa niin ylen\ntärkeän rykmentin mielialan kohoamaan. Hän ratsasti ihan Stålhandsken\nviereen ja ojensi hänelle kätensä. Enempää ei tarvittu ja huudot:\neläköön kuningas! kaikuivat jälleen entisellä ponnella.\n\n\"Suomalaiset!\" puhui kuningas, \"teillä on nyt ensi kertaa\ntaistelurintamassa se tärkeä ja kunniakas sija, jonka te\ntähänastisissa taisteluissa osottamallanne verrattomalla uljuudella\nolette ansainneet. Kun me huomenna käymme taistelemaan vihollisen\nkanssa, joka tähän saakka on tottunut aina voittamaan, niin\nmuistakaa, että te miekkojenne käressä kannatte vihollisemme tähän\nasti saavuttamia voittoja. Meidän voittomme ja koko sen kalliin asian\nmenestys, jota varten me olemme tänne vieraalle maalle saapuneet,\nriippuu suureksi osaksi juuri teistä. Minä luotan täydellisesti\nteidän ja teidän uljaan everstinne miehuuteen ja tiedän teidän ilman\nminun kehotuksiani tekevän huomenna tehtävänne niinkuin ainoastaan\nsuomalaiset ratsumiehet sen pystyvät tekemään. Jumala kanssanne!\"\n\nUudet, äskeistä raikkaammat eläköön-huudot kajahtivat kuninkaan\nratsastaessa takaisin keskustaa kohti.\n\nHämärä oli jo langennut maille ja sen keskeltä kaikuivat pitkin\nrintamaa virren sävelet, kun sotajoukko ryhtyi iltahartautta\npitämään. Sotapapit lukivat, kukin rykmenttinsä keskellä,\nehtoorukouksen ja sen jälkeen tuikahtivat leirinuotiot palamaan.\nTäydessä taistelujärjestyksessä asettuivat sotilaat yötä viettämään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuotsin armeijan kulkiessa Loberpuron yli, oli keisarillinen\nsotajoukko sijottunut jo taisteluasentoon idästä länteen kulkevalle\nmatalalle harjanteelle, noin kolmen kanuunankantaman päähän purosta.\nAamu oli kirkas ja ylikulkupaikalle saattoi selvästi erottaa\nkeisarillisten eri joukot ja tunnetuimmat päälliköt.\n\nKeskustassa näkyi pienen harmaan kimonsa selässä seitsenkymmenvuotias\nTilly, joka kerran oli itsestään lausunut, ettei hän ole koskaan\nmaistanut viiniä, ei hyväillyt naista eikä kärsinyt yhtään tappiota.\nMutta tällä hetkellä täyttivät hänen sielunsa pimeät aavistukset,\nsillä kerrotaan hänen, nähdessään sen ankaran järjestyksen, jolla\nRuotsin armeija suoritti ylimenonsa sekä asettui rintamaan, käyneen\nkalpeaksi ja unhottaneen vastata ympärillään olevien kenraalien\nkysymyksiin.\n\nEtelästä kävi navakka tuuli, joka sai keisarillisten sadat liput\nja standaarit virkeästi hulmuamaan. Nuo Tillyn armeijassa vielä\nkäytännössä olevat lähes parinkymmenen jalan pituiset piikit\nojentuivat sankkana metsänä taivasta kohti ja niiden terät\nkimaltelivat nousevan auringon säteissä. Musketöörit olivat lyöneet\ntukihaarukat eteensä maahan ja harjanteella rintaman takana ojensi\nruotsalaisia kohti neljäkymmentä kanuunaa ammottavat kitansa.\n\nKun Kustaa Aadolf oli keskirintaman edessä, miekan kärki alas\nlaskettuna ja pää paljastettuna, kuuluvalla äänellä lukenut lyhyen\nrukouksen, seurasi muutaman hetken kestävä, paljon merkitsevä\nhiljaisuus. Europan kaksi pelottavinta armeijaa ja etevintä\nsotapäällikköä seisoi vastatusten ja äänettömällä uhkalla tarkasti\ntoisiansa, ikäänkuin tahtoen kauas kantavan, ratkaisun lykätä vielä\nmoniaan hetken tuonnemmaksi. Kuului vain satojen eriväristen viirien\nhulmuaminen sekä liekkien humina palavasta Podelwitzin kylästä,\njonka Tilly oli sytyttänyt ruotsalaisten ylikulkua häiritäkseen.\nTaistelukentän laiteilla olevien tuulimyllyjen ikkunaluukuissa ja\nturvekattoisten vajojen katoilla näkyi pää pään vieressä uteliaita\nseudun talonpoikia, jotka olivat hiipineet näkemään tulossa olevaa\nmahtavata näytelmää.\n\nKun kuninkaan lähettämä airut oli palannut, tuoden Kustaa Aadolfin\ntaisteluhaasteeseen Tillyn vastauksen, antoi kuningas miekallaan\nmerkin ja koko rintama alkoi raskaasti liikehtiä eteenpäin.\nEtummaisena kulki Torstensonin johtama tykistö. Se pysähtyi kanuunan\nkantomatkan päähän keisarillisista ja sen taakse sijottui muu armeija.\n\n\"Tarkatkaahan, pojat, mitä tervehdyslaukaukset kummallakin puolen\nsaavat aikaan\", lausui Stålhandske lähimmille miehilleen. \"Kummalta\npuolen ensinnä mies kaatuu, sen perii häviö.\"\n\nSamalla jyrähti keisarillisten tykistöstä kolme perättäistä laukausta\nja kolme terässinistä viivaa kulki kohti ruotsalaisten keskustaa.\nMutta kuulat mennä pyyhälsivät vahinkoa tekemättä rivien välitse ja\nkappaleen matkaa rintaman takana pelmuuttivat ne ilmaan turpeita ja\nmultaa.\n\nNyt antoi Torstenson merkin ja kolme ruotsalaista kanuunaa lähetti\nsamassa vastatervehdyksen. Vasemmalla siivellä, vastapäätä\nsuomalaisia, ojensi muuan korkea-arvoisempi upseeri suonenvetoisesti\nkätensä ylös ja tuiskahti sitten suinpäin satulasta alas. Se oli\neversti Baumgarten, joka ensimäisestä ruotsalaisten ampumasta\nkanuunanlaukauksesta siten sai surmansa.\n\n\"Hurraa! voitto on meidän!\" huusi Stålhandske.\n\nHänen perässään alkoi koko rykmentti hurrata, toiset joukko-osastot\nnoudattivat esimerkkiä ja yks kaks vieri iloinen hurraaminen aaltoina\npitkin rintamaa aina vasemman siiven nokalle, vaikka läheskään kaikki\neivät olleet nähneet tuon ensimäisen laukauksen vaikutusta eivätkä\nsiis tienneet syytä hurraamiseen.\n\nPian olivat kummallakin puolen kaikki tykit äänessä. Seudun täytti\nyhtämittainen valtava jyrinä ja yhä sankempaan savupilveen peittyivät\nsotajoukot. Kanunoimista kesti yhtä menoa kaksi tuntia, jolla aikaa\nkumpikaan rintama ei liikahtanut alaltaan.\n\nVaikka tykkituli oli suomalaistenkin keskuudesta korjannut\nsaaliikseen mistä miehen, mistä hevosen, seisoi rykmentti alallaan\njärkähtämättä ja täydessä järjestyksessä. Nuo lujahartiaiset\nja kulmikkaat miehet istuivat näköjään rauhallisina ja tyyninä\nkotoisten Ruunikkojensa, Punnojensa ja Pokujensa selässä. Ne\nolivat keisarillisten ratsuihin nähden huomattavan pieniä, mutta\nomistajainsa tavalla sitä kestävämpiä, uskollisia ja viisassilmäisiä\neläimiä.\n\nSatulassaan kurkottaen tähysti Stålhandske, mikäli ruudinsavulta\nkykeni, vihollisen vasemmalle siivelle ja huusi sitten miehilleen:\n\n\"Pojat, valmiina iskemään, sillä kohta saamme pappenheimarit\nniskaamme. Tarkastakaa vielä kerran panokset karpiineissanne ja\npitäkää sitten kieli suorana suussa!\"\n\nStålhandsken joukossa oli totuttu vapaille tavoille ja riveistä\nkuului tuttavallisia huutoja: \"Valmiita ollaan, antaa tulla vain!\"\n-- \"Vastaan minä sylkäsen, niin että tuntuu!\" -- \"Tulkoon nyt vaikka\nitse keisari ja kaikki jesuviitat lisäksi!\"\n\n\"Elkää kerskuko, pojat, kyllä kohta saatte työtä tosissannekin!\"\nvarotteli Stålhandske.\n\n\"Ei kai Hanskia ala jänistää?\" kuului rivistä ja sitten tuttavallista\nnaurun hörötystä.\n\nKuningas, joka koko ajan oli ollut oikealla siivellä, oli myöskin\nhuomannut, että vihollisen vasemmalla siivellä varustettiin\nhyökkäystä. Hän ratsasti suomalaisten luo ja huusi:\n\n\"Pojat, elkää suotta kalsotko miekkojanne vihollisten rautapaitoihin,\nvaan surmatkaa ensin hevonen, niin sitten te kyllä selviätte\nratsastajastakin.\"\n\nJa ratsuväen väliin sijotetuille musketööreille huusi hän:\n\n\"Pysykää tyyninä elkääkä laukaisko, ennenkun vihollinen on niin\nlähellä, että te näette hänen silmävalkuaisensa.\"\n\nStålhandske kuuli takaansa seuraavan sananvaihdon:\n\n\"Olisi se sentään luontevampaa upottaa tuo lyömärautansa mieheen kuin\nhevoseen. Vaikka onhan se toisekseen niinkin kuin kuningas sanoi,\nettä suotta niitä toisen rautapaitaa vastaan kalsoaa.\"\n\n\"Mutta kun tähtää iskunsa rautapaidan liitoksiin, kaulan tai nivusten\nkohdalle, niin kyllä tuupertuu mies. Niin kai minä aina olen tehnyt.\"\n\n\"Ollapa meilläkin rautapaidat! Vaikka kyllähän sitä oikeastaan on\ntappelussa paljon keveämpi liikkua näin sarkatamineissa.\"\n\n\"On. Mutta mitähän varten se tuo Hanski yhä käyttää rautapaitaa,\nvaikka kuningaskin on siitä jo luopunut?\"\n\n\"Muistona Puolan sodasta\", lausui Stålhandske kääntyen juttelijoita\nkohti ja osottaen sormellaan rintahaarniskassa näkyvää musketin\nkuulan jättämää lovea.\n\nTykinjyskeestä syntyneen tärinän keskeltä erottui samalla kokonaan\ntoisenluontoinen maapohjan täriseminen, joka hetki hetkeltä kävi\ntuntuvammaksi, samalla kun ruudinsavun seasta kajahti keisarillisten\ntaisteluhuuto: \"Jeesus-Maaria!\"\n\n\"Valmiit!\" hihkasi Stålhandske niin että se kuului yli rykmentin, ja\nseitsemänsataa säilää lennähti samalla tupesta, välähtäen savupilven\nkeskeltä kuin terävät salamakielekkeet.\n\n\"Jeesus-Maaria!\" kajahti yhä lähempää ja savun keskeltä tuiskahtivat\nesille Pappenheimin valloonilaisten ratsumiesten tiheät rivit.\n\n\"Hakkaa päälle!\" karjahti ensimäisen rivin miehistö ja samassa\ntuokiossa miekkain kalske, päällikköjen kehotushuudot ja rautapukujen\nrämähtely sekaantui muskettien ja karpiinien paukkeeseen, hevosten\nkorskunaan ja kuolevien voihkauksiin.\n\nMutta tuota vimmattua sekamelskaa kesti ainoastaan parisen minuuttia,\nminkä jälkeen vihollinen hävisi takaisin savupilveen samalla\nnopeudella kuin oli tullutkin.\n\n\"Rivit järjestykseen ja valmiina ottamaan vastaan uutta rynnäkköä!\"\nhuusi Stålhandske, \"sillä sen verran kuin minä Pappenheimiä tunnen,\nei hän niin vähällä meitä jätä.\"\n\nJa tuskin oli haavottuneet keretty auttaa rintaman taakse ja rivit\nuudelleen ojentuneet, kun sama hurja kamppaus uudistui yhtäläisenä.\nMutta suomalaisten rivit eivät horjuneet ja heidän keskelleen\nasetettujen musketöörien tuli oli siksi tuhoisa, että pappenheimarit\npäällikköjensä vihaisesta karjunnasta huolimatta hajosivat uudelleen\npakoon.\n\nHeidän kaikkia vaaroja halveksiva päällikkönsä, vaikka itsekin jo\nyltäpäältä verissään, järjesti yhä uudelleen joukkonsa ja vei ne\nnoita järkkymättömiä suomalaisia vastaan. Kokonaista seitsemän\nkertaa uudistui sama verinen näytös, mutta seitsemännen rynnäkön\njälkeen eivät ylpeät valloonit enää palanneet. Kintereillään pelko ja\nkauhistus hajaantuivat he ympäri kentän eikä epätoivoinen Pappenheim\nkyennyt heitä rukouksilla paremmin kuin uhkauksillakaan järjestykseen\nsaamaan.\n\nTällä välin olivat kummankin armeijan keskustat sekä idänpuoliset\nsiivet käyneet myöskin taisteluun mies miestä vastaan. Saksilaiset,\njotka uloinna vasemmalla muodostivat erikoisen armeijan, joutuivat\nkohta villien kroatien ensi hyökkäyksistä epäjärjestykseen, lähtien\nsitte suinpäin pakoon. Vasta Eulenburgissa, parin penikulman päässä\ntaistelukentältä, uskalsi heidän ruhtinaansa pysähtyä ja virkistää\nitseänsä kannullisella olutta.\n\nTämän jälkeen sai ruotsalaisten vasen siipi, jota johti suomalainen\nKustaa Horn, ottaa vastaan koko keisarillisen armeijan keskustan ja\noikean siiven yhteisen painon. Se oli joka hetki vaarassa joutua\nsaarroksiin, mutta järkähtämättömällä tyyneydellä johti Horn\njoukkojaan, antaen heidän hiljalleen ja täydessä järjestyksessä\nperäytyä taaksepäin, kunnes kuningas ehti keskustasta ja oikealta\nsiiveltä lähettää apujoukkoja. Miekoin, piikein ja musketinperin\ntaisteltiin siellä mies miestä vastaan elämästä ja kuolemasta.\nRatsu- ja jalkaväkirykmentit sekaantuivat toisiinsa villissä\nsekasorrossa. Tuuli ajoi kaiken ruudinsavun sekä taistelukentästä\nirtautuneen pölyn tänne, joten taistelevia ympäröi miltei\nläpinäkymätön pimeys. Hepburn lyötätti rumpaleillaan Skotlannin\nmarssia, etteivät hänen miehensä pimeydessä eksyisi toisistaan\nja hajaantuisi. Ruotsalaiset ja suomalaiset taasen yhtä mittaa\ntoistivat taisteluhuutoaan \"Jumala kanssamme!\" välttyäkseen siten\nkäymästä toistensa kimppuun.\n\nKoko laaja taistelurintama oli kääntynyt ikäänkuin navan ympäri,\nsillä Ruotsin armeijan oikea siipi oli työntynyt eteenpäin ja vasen\nsitävastoin taaksepäin. Tämän muutoksen kautta oli Stålhandsken\njoukko tullut sen hiekkaharjanteen kupeelle, jossa Tillyn rintama\nalkuaan oli seisonut.\n\nKeisarillisten vasen siipi oli nyt täydellisesti hajallaan ja kunnaan\nlaella oleva Tillyn tykistö oli joutunut verrattain suojattomaksi.\nSen huomatessaan karkuutti Stålhandske vasemmalle siivelle etsimään\nkuningasta ja pyytämään häneltä lupaa tykistön vallottamiseen.\n\"Jumalan nimessä, käykää kimppuun vaan!\" vastasi kuningas\nStålhandsken ehdotukseen.\n\nKuin leimaus oli Stålhandske takaisin joukkonsa etunenässä.\nMiekkaansa heiluttaen huusi hän:\n\n\"Hei, pojat, nyt on meidän vuoromme rynnätä ja vihollisen vartoa.\nNuo kanuunat tuolla kunnaalla saavat kohta vaihtaa omistajia.\nJa nyt kannukset hevosten, nivusiin ja mies se, joka ensimäisen\nkanuunavartian alas hakkaa!\"\n\nRaskaasti maata tömisyttäen lähti rivi riviltä liikkeelle\nStålhandsken kuuluisa ratsurykmentti, samalla kun taistelukentän\nyli alkoi kaikua heidän pelottava hyökkäyshuutonsa: \"Hakkaa päälle!\nhakkaa päälle!\"\n\nTällöin suomalaiset ratsumiehet saivat kuuluisan\nhakkapeliitta-nimensä, joka vielä tänäkin päivänä elää saksalaisten\nmuistossa. Tuo heidän raskaina rytmeinä lainehtiva sotahuutonsa\nhavahutti nimittäin tainnoksista muutaman kuolevan pappenheimarin,\njoka kauhistuneena kohosi ryntäilleen ja huudahti:\n\n\"Was für Menschen sind diese schrecklichen Hackapeliten?\"\n\nStålhandske, joka itse oli asettunut ensi rivin ensimäiseksi mieheksi\noikealta lukien, nelisti juuri haavottuneen ohi ja kuuli hänen\nhuutonsa. Ohjakset löysinä eteenpäin karkuuttaessaan huusi hän\nvastaan poikamaisella intomielellä:\n\n\"Wir sind Finnen! Wir sind Finnen!\" Ja ikäänkuin itsetiedottomasti\nensi kertaa erikoisena kansakuntana esittäytyen Europalle, huusi koko\nrykmentti tuulispään voimalla eteenpäin pyyhkästessään:\n\n\"Me olemme suomalaisia! Hakkaa päälle! hakkaa päälle!\"\n\nTykistön suojaksi jätetty joukkokunta ei kestänyt tuota ruhjovaa\nhyökkäystä, vaan hajosi kuin akanat tuuleen.\n\nHetkistä myöhemmin olivat kanuunat täydessä toimessa huokuen tulta ja\nkuolemaa Tillyn omia joukkoja vastaan.\n\nTämä ratkaisi pian taistelun, sillä kahden tulen väliin joutuneena\neivät keisarillisten rivit voineet kestää. Hurjan sekasorron\nvallassa alkoivat ne paeta joka suunnalle, kuuntelematta enää vanhaa\npäällikköään, joka uhaten ja rukoillen koetti saada heitä pysähtymään\nja lopuksi, nähdessään voiton auttamattomasti vääntyvän käsistään,\npurskahti hermostuneeseen itkuun.\n\nNopeasti asetti kuningas joukot uudelleen rintamaan siltä varalta,\nettä vihollinen kokoaisi voimansa uuteen yritykseen. Kun koko\nRuotsin armeija sitten täydessä järjestyksessä huoahti raskaan,\npäivätyön jäleltä, nähtiin keisarillisten ydinjoukon, Cronbergin\nrakuunain, jotka äärimmäisenä vasemmalla olivat taistelleet\nviimeiseen saakka, täydessä järjestyksessä ja liehuvin lipuin\nratsastavan ruotsalaisen rintaman ohi ikäänkuin osottaakseen, että\nhe eivät suinkaan olleet voittamattomuuden mainettaan menettäneet.\nSkotlantilaisten palkkajoukkojen ohi kulkiessaan tervehtivät he\nnäitä yhteislaukauksella, minkä jälkeen he hätäilemättä ratsastivat\nedelleen. Heillä oli keisarillisten armeijassa sama sija kuin\nsuomalaisilla ratsumiehillä Kustaa Aadolfin sotajoukossa ja kun\nhe olivat ehtineet oikean siiven kärjelle näiden viimemainittujen\nkohdalle, tähystivät kummankin vihollispuolen mainehikkaimmat joukot\ntoisiaan jännittyneellä uteliaisuudella. Ylväinä istuivat kokonaan\nrautaan puetut cronbergarit kookasten ratsujensa selässä, ajaen\nhiljalleen Leipzigiä kohti.\n\n\"Noiden kanssa meidän kannattaa vielä mitellä miekkojamme\", lausui\nStålhandske muutamille lähellään oleville upseereille.\n\nMelkein tasalleen vuotta myöhemmin toteutui tämä Stålhandsken\ntoivomus. Silloin oli Kustaa Aadolfin voitokas armeija siirtynyt\njo Etelä-Saksaan, ja Nürnbergin luona oli hänen ja Wallensteinin\njoukkojen välillä käynnissä vimmattu taistelu. Ylväinä ja\nvoitokkaina, kuten aina, ajoivat Cronbergin rautapukuiset ratsurit\nedellään saksalaisia. Hessenin maakreivi alkoi sitä nähdessään\nnurista kuninkaalle, että hän säästää ruotsalaisiaan ja lähettää\nsaksalaiset etummaisina surman kitaan.\n\n\"Hyvä\", vastasi kuningas, \"minä lähetän suomalaiset tuleen ja\nsaammepas nähdä, eikö miesten muutos tuo mukanaan myöskin onnen\nmuutoksen.\"\n\nStålhandske sai käskyn rynnätä Cronbergin kimppuun ja kohta olivat\nhakkapeliitat täydessä lennossa kohti vihollista. Ja lakealla\nniityllä, kummankin sotajoukon jännittyneenä päältä seuratessa,\niskivät molempain puolten kärkijoukot hurjalla pauhinalla toisiaan\nvastaan Kun se pyörryttävä kaaos, johon kumpikin joukko oli hävinnyt\nalkoi vihdoinkin hiukan selvitä, nähtiin Cronbergin \"voittamattomat\"\npäällikkönsä menettäneinä ensi kertaa hurjassa paossa, suomalaisten\njäädessä voittajina tantereelle.\n\n\n\n\nKaupunkitulijainen\n\n\nOli anivarhainen lauantai-aamu joulun edellä v. 1642. Kukon aamuvirsi\noli vasta kajahtanut tyyneen pakkasilmaan ja itäisellä taivaan\nrannalla vilkutteli vielä kointähti.\n\nTeppolan talon pihamaalta kuului kuitenkin jo liikettä. Renki siellä\nkopisteli rekiä eilen pyrynneestä lumesta ja ryhtyi niihin aitasta\nnostelemaan valmiiksi mitattuja kaurasäkkejä, jotka hänen tuli tänään\nviedä isännän kanssa Turkuun. Äskettäin oli nimittäin kirkossa\nkuulutettu, että Turussa tarvittiin heiniä ja kauroja ratsuväkeä\nvarten jota oli koottu kaupunkiin vietäväksi Saksan sotaan.\n\nIsäntä istui pirtissä pesän edessä ja veti jalkaansa illalla\nvoideltuja ja yön vetäneitä saappaitaan. Hän oli niin varallisuuden\nkuin valistuksensakin puolesta ensimäinen talonpoika Piikkiössä,\nsamalla kertaa sekä lautamies että kirkonisäntä. Hän oli taitava\nkirjamies ja vielä siitä merkillinen, että hän tarvittaessa kykeni\nitse kirjottamaan nimensä asiakirjain alle. Eikä hän tämän maailman\nhyvyyttä kätkenyt vaskiplootuina ja hopeataalereina yksistään\naitan ylisille kuten niin monet rikkaat talolliset tekivät, sillä\nvierastuvan nurkkahyllyllä nähtiin yhdessä ukkovaarilta perityn\nhopeakannun kanssa muutamia kirjoja. Siellä oli lähes satavuotias\nAgricolan Uusi Testamentti ja Rukouskirja sekä Sorolaisen postillan\nensimäinen nide ynnä Sorolaisen pikku katkismus. Nuorena miehenä oli\nisäntä kerran kyydinnyt piispa-vainajaa Piikkiöstä Turkuun ja sillä\nretkellä hän oli innostunut ostamaan nuo kaksi viimemainittua kirjaa.\nToiset hän oli myöhemmin hankkinut.\n\nKun renki palasi kuormia laittamasta, kysyi isäntä, oliko\ntappovasikka jo saanut sijansa reessä. Oli kyllä. Se oli nimittäin\nvietävä Martinus Stodiukselle, joka oli raamatun kielten professorina\näsken perustetussa yliopistossa.\n\nAamiaisen haukattuaan lähti renki hevosia valjastamaan ja sillaikaa\nantoi isäntä, turkkia päälleen vetäen, viimeisiä ohjeita päivän\nvaralle.\n\n\"Muistakaa katsoa tulen perään eikä avainta saa unhottaa aitan\nsuulle. Sauna pankaa tavalliseen aikaan lämmitä, että heti tultua\npääsee kylpyyn. Ja kuulehan...\"\n\nIsäntä mietti hetkisen ennenkuin jatkoi:\n\n\"... lähetä sana naapureille ja kummankin torpparin väelle, että\ntulevat kylvyn jälkeen meille.\"\n\n\"No mitä varten?\" ällistyi emäntä.\n\n\"Kylläpähän kerkeät sinäkin sitten nähdä\", vastasi isäntä ja läheni\novea.\n\nHän ei kuitenkaan mennyt pihalle, vaan poikkesi toisella puolen\nporstuaa olevaan vierastupaan. Kun hän sieltä palasi, sattui hän\nporstuassa yhteen emännän kanssa, joka palava päre kädessään oli\nviemässä sianruokaa navettaan. Isännän kainalossa oli hurstikääreinen\nlitteä mytty, jonka muodosta sekä sisältä kuuluvasta kilahtelusta\nemäntä kohta päätti, että siellä oli plootun rahoja.\n\n\"Mutta mitä sinä niillä teet, kun vasikasta ja kauroista muutenkin\ntulee rahaa?\" ei hän voinut olla kysymättä.\n\nMutta isäntä antoi yhtä vähän selittävän vastauksen kuin äsken\ntavassa:\n\n\"Kylläpähän sitten kerkeät nähdä.\"\n\nSen enempää selittelemättä työntäysi hän pihalle, sijotti myttynsä\nomaan rekeensä, tarttui suitsiin ja kuormalle nousten komensi hevosen\nliikkeelle.\n\nMitähän sillä nyt oikeastaan on mielessä, mietti emäntä kohti\nnavettaa kävellessään. Se onkin ollut niin miettiväinen koko yön\najan, ettei siltä ole kunnollista vastaustakaan saanut. Ja mitähän\nse niistä naapureistakin nyt, eihän meillä tähän aikaan ole mitään\npitoja pantu toimeen... eikähän tässä ole sellaisia varten\nvarustuksiakaan tehty. Mutta jotakin sillä vain on mielessä, mitä\nsitten lieneekin eilen pappilassa käydessään saanut päähänsä.\n\nVainion perältä kuului vielä kaupunkiin menijäin tiuvun helinä ja\nreennarina ja saamatta asiaa mielessään selväksi sammutti emäntä\npäresoihdun lumihankeen ja pistäysi navettaan, jossa piiat juuri\nlopettivat aamulypsyä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivää ei tähän aikaan vuodesta ollut enää jälellä muuta kuin kapea\nkaistale kahden laajan pimeän välissä. Toinen pimeä oli jo hyvän\naikaa sitten levittänyt huntunsa tienoon yli, kun reen narina\nTeppolan pihalla ilmaisi, että kaupunkimiehet ovat palanneet.\n\nEmännän jännitys nousi nousemistaan, mutta isännän tarkotuksista ei\nhän vieläkään saanut selkoa. Jälkimäinen vei kyllä jonkun raskaalta\nnäyttävän kantamuksen vierastupaan, mutta kun emäntä hetkistä\nmyöhemmin pistäysi sinne, ei kantamusta näkynyt siellä missään.\nIsänpä oli siis selvästikin kätkenyt sen suureen, kirstuunsa.\nMikähän se viho viimeinkin oli? Emäntä tiedusteli sitä jo salavihkaa\nrengiltäkin, mutta tällä ei ollut asiasta yhtään parempaa selkoa,\noli vain nähnyt isännän kaupungilta kantavan sitä kortteeritaloon ja\npeittävän rekeensä.\n\nNo, tottapa kai sitten kylvyn jälkeen nähtäneen, lohdutteli emäntä.\n\nSaunasta päästyä kokoontui todellakin naapurien ja lähitorppain\nväkeä Teppolan pirttiin, joka oli siivottu pyhäasuun ja jota valaisi\nliedessä loimuava pystyvalkea. Isäntä istui lavitsalla pöydän edessä\nja suki kylvyn jäleltä vielä kosteita hiuksiaan. Hänen käskystään\njakoi tytär vieraille ryyppyjä ja sitten keskusteltiin harvakseen\nkaupunkikuulumisista. Ne eivät olleet tavallista merkillisempiä:\nkauroista oli maksettu kohtalainen hinta, sodan päättymisestä ei\nollut mitään tietoa, kreivi oli juuri palannut Viipurista j.n.e.\n\nMutta kaupunkikuulumisista juteltiin vain sivumennen kuin jotakin\ntärkeämpää odotellessa. Tuon tuostakin syntyi pitempi äänettömyys\nja kaikki silmäilivät salakähmää isäntää. Kun tämä oli vihdoinkin\nsaanut pitkän tukkansa kammatuksi, jota hän oli tehnyt hitaalla\nperusteellisuudella, lausui hän leveätä sarvikampaa pyyhkien\nemännälleen.\n\n\"Haepas kolmihaarainen kynttilä ja pane se palamaan tuohon pöydän\nnokalle.\"\n\n\"Joulukynttiläkö?\" kysyi emäntä ihmeissään.\n\n\"No, sopiihan tässä jo alotella joulujuhlaakin\", vastasi isäntä\ntyynesti ja kaikki hymähtivät ihmeissään.\n\nEmäntä riensi täyttämään käskyä ja isäntä itse poistui vierastupaan.\n\n\"Jotakin erinomaisempaa sillä on mielessä\", supisivat pirttiin\njääneet.\n\nKun kolmihaarainen joulukynttilä sorvatussa puujalassaan paloi\nhonkapöydän nokalla, palasi isäntä pirttiin, kainalossaan hurstiin\nkääritty esine, joka muistutti suurenpuoleista lipasta. Isäntä laski\nkantamuksensa pöydälle. Itse asettui hän pöydän taakse, ryhtyen\nhitaasti ja ääneti päästelemään kääreistään tuota salaperäistä\nesinettä. Kukaan ei hiiskunut sanaakaan ja kaikkien silmät seurasivat\nisännän käden liikkeitä.\n\nKun viimeinen solmu kääreestä aukesi, tuli näkyviin tavatonta kokoa\noleva kirja. Poikittain pöydällä maaten ulottui se toisesta reunasta\ntoiseen. Sen tukevat vaskihelahaat kimmelsivät kynttilän valossa\nja lähes puolen tuuman vahvuisten puukansien päärmäpeite loisteli\nuutuuttaan.\n\n\"No kirjako tuo nyt on vai...?\" katkasi emäntä ensimäisenä\näänettömyyden.\n\n\"Kirja. Siinä on nyt koko pyhä raamattu suomenkielellä\", lausui\nisäntä arvokkaasti, ryhtyen hakasia avaamaan.\n\nNipp! Napp! äänsivät ne auetessaan raikkaasti ja isäntä käänsi\nnimilehden näkyviin. Kaikki lähenivät henkeään pidättäen pöytää\naivankuin käsillä olisi ollut tilaisuus saada kurkistaa johonkin\nihmeellisiä asioita sisältävään lippaaseen.\n\n\"Vai tuommoinen se nyt on!\" -- \"No onpa se!\" -- \"On totisesti siinä\nkirjaa!\" -- kuului katkonaisia lauseita ja kaikki sulloivat päänsä\nyhteen nähdäkseen paremmin nimilehden koukeroisia kuvioita.\n\nKaikilla heillä oli kyllä tieto, että suomenkielinen raamattu\noli tulossa, sillä olihan heidän oma kirkkoherransa, Gregorius\nFavorinus, yksi sen suomentajista. Mutta kukaan ei ollut osannut\nsitä vielä odottaa. Vasta eilen oli Teppolan isäntäkin pappilassa\nkäydessään kuullut, että se on ihan juuri präntistä päässyt. Itse\nkirkkoherrakaan ei ollut ehtinyt sitä vielä saada ja sitä oli\nTeppolainen koko eilisillan miettinyt, että jokohan hän hankkiikin\nkaikista ensimäisenä raamatun Piikkiöön. Ja sitä varten oli hän\naamulla ottanut mukaansa ne vaskiplootut siltä varalta, ettei\nkaurojen ja juottovasikan hinta sattuisi sen lunnaiksi riittämään.\n\n\"Olisipa sitä soma kuulla luettavankin, kun se nyt kerran on omalle\nkielelle saatu\", virkkoi vanhin naapurin isännistä, kun enin\nuteliaisuus oli tyydytetty ja kaikki vetäytyneet takaisin istumaan.\n\n\"No niin, luetaanpas sitten ja aletaan aivan alusta\", sanoi isäntä.\n\nHän käänsi esille ensimäisen Mooseksen kirjan ensimäisen luvun.\nHetkisen tirkisteli hän tuuheiden kulmainsa alta ääneti kirjaan\nikäänkuin perehtyäkseen tuohon uuteen pränttiin, karasi kurkkuaan ja\nluki sitten harvakseen ensimäiset sanat:\n\n\"Alussa loi Jumala taivaan ja maan.\"\n\nNuo sanat kajahtivat niin ihmeellisesti äänettömässä pirtissä.\nIkäänkuin niiden kaikua kuullakseen keskeytti isäntäkin hetkeksi\nlukemisen ja noista vasta saunassa puhdistetuista kuulijoista tuntui\nväkisinkin, että taivas ja maa ovat juuri vasta luodut, että kaikki\non siis ihan alussaan ja että he ovat juuri-ikään saaneet omituisen\nkielen ymmärtääkseen ihmeellisiä asioita.\n\n\"Ja maa oli autio ja tyhjä ja pimeys oli syvyyden päällä\", jatkoi\nisäntä lukemista, mutta aina muutaman lauseen perästä hän pysähtyi ja\nikäänkuin kuunteli. Eikä kukaan kuulijoista häirinnyt kysymyksillään\ntai huomautuksillaan näitä vaitiolon hetkiä. Sillä tavoin jatkoi hän\nensimäisen luvun loppuun sekä vielä toisen ja kolmannenkin ja kun hän\nvihdoinkin lopetti, viittasi Otavan pyrstö jo etelää kohti.\n\n\"Huomennapa tuota sopii jatkaa\", lausui isäntä, kääntäen kirjan\nkiinni ja napsauttaen hakaset paikoilleen.\n\n\"Ihmeellisiä asioita siellä on\", sanoi äskeinen naapuri ja siihen\narveli toinen:\n\n\"Aina se tuo maailma vain menee eteenpäin, kun me piikkiöläisetkin\nnyt saamme omalla kielellämme raamatuita tutkia. Kyllä kaiketi se ei\nhukkaan mennyt, että sinne Turkuun laitettiin se viisauskoulu. Ei\nminua nyt ollenkaan kaduta, että minäkin annoin roponi sen hyväksi.\"\n\nKiitellen hyvästelivät naapurit ja tyytyväisenä kantoi isäntä\naarteensa vierastuvan hyllylle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä levisi kulovalkeana ympäri Piikkiötä tieto,\nettä Teppolaisella on koko pyhä raamattu suomenkielellä, niin että\nkuka hyvänsä piikkiöläinenkin kykenee sitä ymmärtämään. Ja kirjan\nvaltavasta koosta saivat kaikki havainnollisen käsityksen, kun\nuutisen mukana seurasi erään eilenillalla Teppolassa olleen arvelu,\nettä \"se on niin suuri ja vahvakantinen, että sillä huoleti nuijaisi\nvaikka minkälaisen härän kuoliaaksi.\"\n\nJälkeen puolisten oli Teppolan pirtti sulloutunut väkeä täyteen ja\nhartaasti paljastivat kaikki päänsä, kun isäntä kantoi raamatun\npöydälle ja alkoi lukea kertomusta ensimäisestä veljesmurhasta.\n\n\n\n\nPitkä suomalainen\n\n\n    Kasvatti emo kanoja,\n    suuren joukon joutsenia.\n    Tuli haukka, niin hajotti,\n    siipilintu niin sirotti:\n    Yhen vei Venäehelle,\n    toisen kantoi Karjalahan\n    kolmannen kotihin heitti\n\nUole Hakkarainen heräsi siihen, että lattia hänen allaan oli ruvennut\nkeinahtelemaan ja hän oli kyljeltään kierahtanut vatsalleen. Hän\navasi verestävät silmänsä, vääntäysi istualleen ja tapaili molemmin\nkäsin päätään, jota porotti niin hirveästi kuin olisivat kaiken\nmaailman kuparisepät valinneet sen työpajakseen.\n\nEilispäivän ja viime yön vaiheista oli hänellä ainoastaan hämärä\nja katkonainen muisto. Laivahaminassa oli hän yhyttänyt muutamia\nsuomalaisia merimiehiä, joiden kanssa hän oli eri krouveissa\nryypännyt paloviinaa ja olutta. Sitten oli jossakin syntynyt ankara\ntappelun rytäkkä: akkunoita ja huonekaluja oli rytisten pirstoutunut\nja hämärästi muisteli hän lopuksi olleensa käsirysyssä parin kolmen\nkivalterin kanssa. Mitä sitten oli tapahtunut, missä hän oli yönsä\nviettänyt ja missä hän nyt oli, sitä hänen oli mahdoton millään\naivoponnistuksilla tehdä itselleen selväksi.\n\nLattia hänen allaan keinahteli yhä ja silmiään hierottuaan alkoi\nUole tirkistellä ympärilleen, päästäkseen parempaan selvyyteen\nolinpaikastaan. Se oli avara, soikulainen huone, jonka kaltevilla\nja aukottomilla seinillä oli makuulavereita useammassa kerroksessa.\nValoa huoneeseen pääsi katossa olevasta luukusta, joka nähtävästikin\nsamalla toimitti oven virkaa, koska sinne nousi tukevat tikapuut. Ei\nsiis epäilystäkään että hän istui laivan ruumassa.\n\nMutta kuinka hitossa hän oli sinne joutunut? Olisiko hän sittenkin\nmatkalla Suomeen? Hänhän oli eilen maleksinut satamassa löytääkseen\nsuomalaisen aluksen, joka paluumatkalle lähtiessään ottaisi hänetkin\nmukaansa. Ehkä hän oli puhunut asioistaan merimiehille, joiden kanssa\nhän oli istunut krouveissa, ja nämät sitten yöllä raahanneet hänet\nomaan laivaansa. Tappelukin, josta hänellä oli hämäriä muistoja, oli\nkenties syntynyt juuri sen johdosta.\n\nRuuman perällä huomasi hän joukon miehiä sekä muutamia naisia,\njotka kirstujen ja tavarasäkkien päällä istuen ääneti aterioivat.\nHänen teki mieli lähestyä heitä ja ottaa selkoa näistä omituisista\nolosuhteista, joihin hän tietämättään oli joutunut. Mutta häpeä esti\nhäntä paljastamasta oudoille ihmisille noloa asemaansa ja lisäksi\nesti häntä lähestymästä pelko, että ne olisivat hänen katkerasti\nvihaamiaan ruotsalaisia. Sen sijaan päätti hän kavuta tikapuita\nkannelle ja koettaa sieltä saada jotain valkeutta tähän pimeyteen.\n\nTikapuihin tarttuessaan tunsi hän vasta, että hänen vahvat ranteensa\nolivat ylen hellät ja lähemmin tarkastaessaan huomasi hän niissä\npunottavat nuorien jälet. Pohkeissaan tunsi hän samanlaista\nkivistystä ja älysi nyt, että hän oli ollut sidottuna köysiin. No,\nnyt hänen raajansa kuitenkin olivat vapaat ja hampaansa yhteen purren\nalkoi hän kiivetä kannelle.\n\nHän oli hyvän joukon yli kuusi jalkaa pitkä sekä muutoin jäntevä,\nviisikolmattavuotias uros, puettuna Vermlannin metsäsuomalaisten\ntavalliseen asuun sarkamekkoineen, lapikkaineen ja vaskihelavöineen.\nKasvojen pohjasävy oli avoin ja rehellinen, mutta suun ympärillä\noli aikaisin herännyttä katkeramielisyyttä osottavat piirteet sekä\nsilmissä epäluuloinen ja tuima ilme. Hän oli syntynyt Vermlannin\nvuorisilla sydänmailla, jonne hänen isänsä oli Kaarle-kuninkaan\naikana Suomesta muuttanut.\n\nIsä oli laajoilla kaskiviljelyksillä vaurastunut hyvin ja häntä oli\nkutsuttu rikkaaksi Hakkaraiseksi. Ruotsalaisetkin olivat huonoina\nvuosina tulleet heiltä kaskirukiita ostamaan. Mutta sitten olivat\nolot muuttuneet. Kaarle-kuningas, jonka toimesta suomalaiset\nolivat tulleet karuja ylänkömaita asuttamaan, oli kuollut ja hänen\nseuraajainsa Kustaa Aadolfin ja varsinkin Kristiina-kuningattaren\naikana sai ruotsalaisten talonpoikain kateus ja viha ensinnä\nmaaherrat ja lopulta maan ylimmän hallituksenkin yllytetyksi\nsuomalaisia vastaan. He joutuivat kokonaan lain suojaa vaille ja\nelämä suomalaismetsissä muuttui alituiseksi sissisodaksi. Murhaten\nja polttaen kävivät ruotsalaiset noiden rauhallisten uutisasukasten\nkimppuun ja katkeroituneina maksoivat suomalaiset samalla mitalla.\n\nTällaisissa oloissa kasvoi Uole. Kuinka hän kymmenvuotiaana, johon\nikään saakka hän oli käynyt hurstikolttuun puettuna, sai ensimäiset\nhousut, oli hyvin oloja kuvaavaa. Eräänä syysiltana istui hän pirtin\nikkuna-aukon ääressä ja tirkisteli pimentyvälle pihalle. Silloin\nhuomasi hän miehen, täysinäinen säkki selässään, hiipivän tanhuan\nhalki. Luullen sitä varkaissa kähmiväksi ruotsalaiseksi, sieppasi\nhän Stinalta isänsä luodikon ja ampui miestä, joka kellahti nurin.\nMutta se sattuikin olemaan hänen oma isänsä. Kiukustuneena kämpi tämä\npirttiin, sillä kuula oli sattunut toiseen jalkaan. Mutta kuultuaan,\nettä poika oli luullut häntä ruotsalaiseksi, sanoi hän tyytyväisenä\näidille:\n\n\"Pojasta näkyy vääntyvän mies, pitää laittaa sille jo housut.\"\n\nSuomalaisten tila kävi vainojen kautta yhä tukalammaksi. Heitä\nhäädettiin ilman mitään syytä raivaamiltaan tiloilta, ja jotka eivät\ntotelleet, ne tuomittiin ankariin rangaistuksiin. Kun Uolen isä\nkäräjillä sai häätötuomion, lausui hän:\n\n\"Tuomitkoot mitä tuomitsevat, mutta minä kumminkin jään paikoilleni.\"\n\nJa hän jäi paikalleen. Mutta kun hän nyt oli kaikkea lainsuojelusta\nvailla, käyttivät ruotsalaiset talonpojat tilaisuutta omalla\ntavallaan hyväkseen. Eräänä iltana, perheen ollessa saunassa, saapui\nheitä joukkokunta taloon, ympäröivät saunan ja sytyttivät sen tuleen\nNiin kohtasi Hakkaraisen perhe tuhonsa.\n\nUole ei ollut silloin kotona ja siten pelastui hän tuosta kaameasta\nkuolemasta. Koditonna harhaili hän sitten ympäri suomalaisalueita\nja kosti ruotsalaisille, missä suinkin joutui heidän kanssaan\ntekemisiin. Pitkän Suomalaisen nimellä tuli hän laajalti tunnetuksi\nja peljätyksi. Hänet julistettiin henkipatoksi ja kaikkialla uhkasi\nhäntä tuho. Kun maa siten kävi kovin polttavaksi hänen jalkainsa\nalla, päätti hän muuttaa takaisin isäinsä maahan ja sitä varten hän\npitkiä kiertoteitä myöten oli saapunut Tukholmaan, päästäkseen jonkun\nsuomalaisen laivan mukana isänsä syntymämaahan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKannelle päästyään nojausi Uole laivanparrasta vasten ja antoi\nraikkaan tuulen jäähdytellä porottavia ohimoitaan. Laiva oli kookas\nfregatti, nimeltä \"Aarnihaukka\". Täysin purjein eteni se Tukholmasta,\njoka oli jo hävinnyt saarten suojaan.\n\nLähellä Uolea oli ryhmä tupakoivia miehiä. Yhtäkkiä havahtui Uole\nsiihen, että hän kuuli heidän juttelevan suomeksi.\n\n\"No saakeli! Suomalaisiahan ne ovat!\" pääsi Uolelta ja ilostuneena\nlähestyi hän miehiä.\n\nHän sai kuulla nyt, että \"Aarnihaukka\" oli matkalla Uuteen Ruotsiin\nDelaware-joen suuhun Pohjois-Amerikassa. Laivassa oli kolmisensataa\nsuomalaista, joista suurin osa oli ollut rauhattomiksi julistettuja\nkuten Uolekin ja jotka kahleissa oli tuotu laivaan vietäviksi sinne\nkaukaiseen siirtolaan. Osa oli vapaaehtoisesti lähteneitä, jotka\nsiellä lännen äärillä toivoivat vihdoinkin löytävänsä siedettävät\nolot sekä saavansa rauhassa viljellä maankamaraa.\n\nUolen oli nyt helppo tajuta oma laivalle joutumisensa. Hänen tultuaan\nyöllisillä retkillään tekemisiin kaupungin järjestyksenvalvojain\nkanssa, olivat nämä, huomatessaan hänet salosuomalaiseksi sekä\ntietäessään satamassa olevan lähtövalmiina kruunun laivan, joka vei\nsuomalaisia Amerikaan, kulettaneet hänet muitta mutkitta sidottuna\nlaivaan. Tämän seikan vahvisti todeksi toisten suomalaisten ilmotus.\nLaivan lähdettyä satamasta oli kaikilta väkisin tuoduilta poistettu\nkahleet, niin että he saivat vapaasti liikkua laivalla. Mutta kaikki\nheidän aseensa oli visusti piilotettu lukkojen taakse, jottei\nlaivaväen tarvinnut mitään kapinanyritystä pelätä.\n\nUole ei tuntenut suurtakaan harmia tästä väkisin tapahtuneesta\nmatkan muutoksesta. Eihän hänellä Suomessakaan ollut mitään\nomaisia eikä rakkaita lapsuusmuistoja ja olihan Amerikassa väljät\nliikkumatilat. Uuden Ruotsin asukkaat olivat etupäässä suomalaisia,\njoten hän sielläkin joutuisi omien kansalaistensa pariin. Samalta\nkannalta ottivat asian muutkin laivalla olevat suomalaiset. Muutamat\nvapaaehtoisesti lähteneistä olivat saaneet tietoja aikaisemmin\nmuuttaneilta sukulaisiltaan, jotka kiittivät uuden maailman oloja\nhyviksi. Tämä rauhotti pakkosiirtolaisten mieltä ja sai heidät\ntyytymään kohtaloonsa.\n\nUole tapasi suomalaisten parissa useita tuttuja, joiden kanssa hän\nharharetkillään oli joutunut tekemisiin. Kiinteimmin liittyi hän\nerääseen Taalain suomalaisperheeseen, mihin kuului isä, poika ja\nkahdenkymmenenvuotias tytär, joka kuningattaren kunniaksi oli saanut\nnimen Kristiina. Tämä verevä ja avokatseinen neito herätti piankin\nUolessa tunteita, joille hän siihen saakka oli pysynyt kokonaan\nvieraana. \"Aarnihaukka\" ei ollut ehtinyt vielä Pohjanmeren laineita\nloppuun kyntää, kun he jo suunnittelivat yhteisen pesän perustamista\nvaltameren taakse. Mutta tämän nuorten vaatimattoman päämäärän tielle\noli sallima runsaalla kädellä varannut raskaita vaikeuksia.\n\nAtlantin merelle tultua otti \"Aarnihaukka\" suunnakseen etelälounaan,\nlähinnä päämääränään Kanarian saaret, josta pasaatituulta hyväkseen\nkäyttäen oli mukavin ja vaarattomin purjehtia valtameren yli\nLänsi-Intian saarille sekä sieltä Pohjois-Amerikan rannikkoa pitkin\nDelaware-joen suuhun.\n\nKun Kanarian saaret erottuivat taivaanrannasta, kohosi samalla\nvaltameren helmasta näkyviin kolme laivaa, joiden suunta oli\n\"Aarnihaukkaa\" kohti. Lähemmäs ehdittyään nostivat ne suurmastojensa\nhuippuun lipun, jossa näkyi puolikuu ja sen alla pääkallo. Ne olivat\nsiis turkkilaisia merirosvolaivoja, jotka olivat uhrikseen valinneet\n\"Aarnihaukan\".\n\nPakoa oli mahdoton yrittää, täytyi siis ryhtyä vastarintaan. Mutta\njos sen mieli muodostua menestykselliseksi, täytyi suomalaiset saada\nmukaan ja antaa heille siis aseensa takaisin. Koska heitä kaikkia\nuhkasi turkkilaisten orjuus, suostuivat suomalaiset luonnollisesti\nottamaan osaa taisteluun.\n\nTuskin oli \"Aarnihaukalla\" saatu tärkeimmät taisteluvalmistukset\nsuoritetuksi, kun merirosvolaivoista jyrähti kolme kanuunanlaukausta.\nRuotsalainen fregatti vastasi voimallisesti vihollisen tuleen ja\npian peittyi valtameren pinta kitkerään ruudinsavuun. Yhtäkkiä\nsukelsi sen keskestä näkyviin yhden rosvolaivan taklaasi, ja\nennenkuin \"Aarnihaukka\" oli ehtinyt asentoaan muuttaa, viuhuivat\nenträyshaat ilmassa ja rosvolaiva tarrautui kiinni fregatin\nkylkeen. Rajuin sotahuudoin hyökkäsivät hampaisiin saakka asestetut\nmerirosvot \"Aarnihaukan\" kannelle. Mutta siellä oli heitä vastassa\nsuomalaiskarhujen tiheä joukko -- miehiä, joiden kanssa he eivät\nkoskaan ennen olleet tekemisiin joutuneet ja joiden taistelukunnon he\npiankin tulivat katkerasti tuntemaan. Verissä päin ajettiin heidät\ntakaisin omaan laivaansa, mutta ennenkuin he kerkesivät enträyshakoja\nirrottaa, syöksyivät heidän perässään suomalaiset, joiden etupäässä\nmuita kookkaampi nuorukainen heilutti veristä ja raskasta kirvestään.\n\nTaistelua turkkilaislaivankannella ei kestänyt kauan. Armoa antamatta\nhakkasivat suomalaiset maahan joka ainoan merirosvon. Se ratkaisi\nsamalla koko taistelun. Toiset kaksi laivaa, nähtyään toverinsa\nperikadon ja saatuaan \"Aarnihaukan\" kanuunatulesta tuntuvia\nvaurioita, kääntyivät pakoon ja hävisivät ennen pitkää taivaanrannan\ntaakse. Mutta saaliinaan rikas merirosvolaiva ohjasi \"Aarnihaukka\"\nkulkunsa Kanarian saarille, korjatakseen vaurionsa ja haudatakseen\nkuolleensa.\n\nTämä tapaus vaikutti vapauttavasti ja kohottavasti siihen mielialaan,\nmikä \"Aarnihaukan\" pakkosiirtolaisten keskuudessa oli siihen saakka\nvallinnut. Uolenkin katseesta hälveni kyräilevä epäluuloisuus hänen\nsaadessaan laivaväen puolelta julkista arvonantoa urhoollisuudestaan.\nSopuisin mielin ja hyvin toivein lähdettiin Kanarian saarilta\nkohti suurta länttä, kun laivan vauriot oli korjattu ja vesi- sekä\nmuonavaroja uudistettu.\n\nViikon päivät purjehtivat myötäisten olosuhteiden vallitessa nämä\npohjanperäläiset korvenraatajat samoja vesiä, jotka toista sataa\nvuotta aikaisemmin olivat Columbusta kantaneet kohti tuntemattomia\nmaita, öisin, kun hehkuva aurinko oli kohtisuoraan vajonnut\nvaltameren helmaan, kaareutui heidän yllään tähtikirkas etelän taivas\nja päivisin puuskuivat laivan ympärillä valaskalat vesisuihkuja\nilmaan ja välkähtelevät lentokalat hyppelivät aallon harjalta\ntoiselle.\n\nKun vihdoin kohosi maata näkyviin, puhkesi valtameri, joka siihen\nsaakka oli pysynyt tyynenä ja suopeana, ankaraan raivoon. Lähenevän\nrannikon edessä risteillessään syöksähti \"Aarnihaukka\" vedenalaiselle\nriutalle, niin että mastot risahtivat kuin kortteet poikki ja\nkanuunat vierivät jyskien alustoiltaan. Silloin turvauduttiin\nlaivaveneisiin ja suurin ponnistuksin pelastuivat haaksirikkoiset\nrannalle.\n\nSiirtolaisemme olivat nyt Puertoricon saarella. Mutta niin pian kun\nhe pääsivät ihmisten ilmoille, saarsi heidät saaren espanjalainen\nvarusväki ja käskynhaltija julisti heidät vangituiksi, koska heitä\nepäiltiin seikkaileviksi merirosvoiksi. Viikkokausia saivat he nyt\nolla vapauttaan vailla ja monta heistä ehti kuuma ilmanala surmata,\nennenkuin emämaasta saapui käsky laskea heidät vapaalle jalalle.\nHaaksihylystä pelastetun omaisuuden jätteillä saivat he ostetuksi\nvanhan, puolimädän aluksen, jolla he nyt lähtivät pyrkimään matkansa\npäämäärään.\n\nMutta selviydyttyään tästä Karybdiistä, odotti heitä jo toisaalla\nahnas Skylla. Heidän pyrkiessään St. Croix-saaren sivuitse, alkoi\nheidän haurasta alustaan kohti lähetellä kuumia tervehdyksiään\nmuuan sotalaiva, jonka mastonhuipussa liehui Ranskan lippu. Kun he\nilman kanuunoita olivat vallan kykenemättömät vastarintaan, oli\nheidän pakko antautua vangeiksi ja heidät kuletettiin nyt saaren\npääpaikkaan. Ranskalainen kuvernööri, jonka alkuaankin tyly luonne\noli hänen täällä alkuasukasten parissa mellastaessaan entistä enemmän\nvilliintynyt, kohteli vankejaan kuin julkisia pahantekijöitä.\nKidutuksilla koetti hän pusertaa heiltä tietoja, missä tarkotuksissa\nhe näillä vesillä liikkuivat, ja pelkäksi huvikseen surmasi hän\nheistä useita. Lopuksi möi hän heidät huutokaupalla orjiksi\nranskalaisille maatilanomistajille.\n\nKun orjiksi myytyjen oli hajaannuttava myyntipaikalta ja kunkin\nseurattava omistajaansa, katsahti Uole Kristiinaan, joka uskollisesti\noli tähän saakka kestänyt hänen sivullaan, ja lausui äänellä, mistä\nkajahti raudanluja päättäväisyys:\n\n\"Koeta kestää siihen saakka, kun minä saavun sinua noutamaan,\nsillä minä olen varmasti saapuva!\" Näitä kahta rakastavaista\nlukuunottamatta erkanivat tämän jälkeen suomalaiset ja ruotsalaiset\nkohtalotoverit iäksi toisistaan. Useimmat heistä olivat jo sortuneet\nkuumetauteihin ja orjuuden rasituksiin, kun Kristiina muutamien\nkuukausien kuluttua heräsi yösydännä kopissaan siihen, että joku\npäästeli hänen kahleitaan. Se oli Uole, jonka monien ponnistusten\njälkeen oli onnistunut karata ja joka nyt lupauksensa mukaan oli\nsaapunut häntä vapauttamaan.\n\nVerikoirain vainoamina piileskelivät he sitten saaren aarniometsissä,\nosuen seuraavan yön aikana meren rannalle. Täältä saivat he käsiinsä\nveneen, jonka varassa he jättäysivät valtameren huostaan, päättäen\nmieluummin kuolla aaltoihin kuin uudelleen antautua kiduttajainsa\nvaltaan.\n\nKärsien kaikkia helteen, nälän ja janon hirmuja ajelehtivat he kaksi\nvuorokautta merellä, kunnes eräs hollantilainen kauppalaiva löysi\nheidät lopen nääntyneinä ja vei heidät Delaware-joen suuhun. Tämän\njälkeen oli heille enää vähäinen vaiva päästä kansalaistensa luokse\nUuden Ruotsin Suomi-kylään ylempänä jokivarrella.\n\nNyt alkoi kovia kokeneille nuorille muutamia vuosia kestävä rauhan\nja onnen aika. Kansalaistensa puolelta saivat he kokea lämmintä\nosanottoa ja yhteisvoimin auttoivat Suomi-kylän asukkaat heitä uuden\nelämän alkuun. Ja niin toteutui vihdoin heidän vaatimaton oman kodin\nhaaveensa.\n\nTyytyväisenä eleli täällä valtameren takana, kuulumattomissa vanhan\nmaailman melskeistä, pirstale Kalevan kansaa. Heillä oli mielinmäärin\nkäytettävänään laajat alat viljavata maata sekä äärettömät\nmetsästysalueet, eivätkä heitä rasittaneet verot ja päivätyöt.\nRuotsalaisetkaan eivät vähälukuisuutensa takia kyenneet täällä heitä\nsortamaan ja punanahkaisten alkuasukasten kanssa elivät he mitä\nparhaimmassa sovussa. \"Täällähän me elämme kuin luvatussa maassa,\nverrattuna Ruotsin sydänmaihin\", lausui Kristiina eräänä syyskesän\niltana, kun Uole oli juuri palannut uutisraivauksiltaan ja he yhdessä\nistuivat majansa portailla. \"Tännehän heidän pitäisi kaikkien muuttaa.\"\n\n\"Saaneeko sitten täälläkään ikäänsä rauhassa elää\", arveli siihen\nUole, johon katkerat kokemukset olivat jättäneet siksi syviä jälkiä,\nettei hän uskaltanut tulevaisuuden toiveitaan kovin korkealle asettaa.\n\nEikä näitä onnen päiviä pitkälle kestänytkään. Vaikka Uole ei\nollutkaan syntynyt Kullervon olosuhteissa, oli kohtalo hänelle\nkuitenkin varannut Kullervon osan. Uuden Ruotsin siirtokunta\noli alusta alkain ollut hollantilaisten silmätikkuna, he kun\nolivat aikaisemmin asettuneet Delaware-joen suulle ja katsoivat\nlähimaita omikseen. Toista vuotta sen jälkeen kun Uole oli\npäässyt kansalaistensa pariin Suomi-kylään, joutui Uusi Ruotsi\nhollantilaisten alamaisuuteen ja kaikki yhteys emämaan kanssa\nkatkesi. Nyt alkoi siirtokunnalle ankara orjuuden aika, mikä jonkun\najan kuluttua muuttui vieläkin tukalammaksi, kun toinen kaupuskansa,\nenglantilaiset, vuorostaan anasti siirtokunnan haltuunsa.\n\nSuomalaisen kärsivällisyys kestää ankarintakin koettelemista niin\nkauan kun hänen persoonallinen rauhansa ei ole tullut häirityksi.\nHollantilaisten isännöidessä pysyivät suomalaiset vielä alallaan,\nniin tyytymättömiä kuin uuteen esivaltaansa olivatkin. Mutta\nenglantilaiset menivät sorrossaan äärimmäisenkin siedettävyyden\nrajan yli ja silloin alkoi siirtokunnassa kuohua. Eräänä\nelokuun iltana kokoontui muutamaan Delaware-joen niemekkeeseen\nsiirtolan ulkopuolelle joukko synkeitä miehiä. Heistä oli sinä\npäivänä ollut viisi miestä kylän hirsilinnotuksessa suomittavina\njäykkäniskaisuutensa takia, Uole, pitkä Finn, kaikista itsepintaisin\nkyrääjä, oli ollut heidän joukossaan. Jäytävän vihan tuli silmissään\npuhui hän tovereilleen:\n\n\"Tällaista me emme enää voi sietää! Meidän isämme muuttivat\nsynnyinmaastaan voutien ja muiden kruunun susien ahdistamina\nRuotsiin, koska he siellä kuninkaan läheisyydessä luulivat saavansa\nrauhassa viljellä kaskiaan. Mutta kuinkas kävi? Kaikkihan me olemme\nsaaneet omassa nahassamme tuntea, kuinka ruotsalaiset kävivät joka\npuolelta kimppuumme kuin villipedot. Ja täällä maailman laidalla,\ntäällä ovat taas uudet kiusanhenget niskassamme. Ja kuitenkaan\nme emme ole ketään häirinneet emmekä muuta tahtoneet kuin saada\nrauhassa viljellä peltojamme! Mutta rauhaa me emme näy missään\nsaavan, ellemme sitä itse hanki. Miksi kärsisimme englantilaisia\nkauemmin niskassamme! Onhan meitä yhtä paljon kuin heitäkin. Jos me\nyksimielisesti ja lujin kourin ryhdymme pyssyinemme ja kirveinemme\nasiaan, niin me olemme pian vapaita painajaisestamme. Ja jos he\npalaavat ylivoimaisina ja me emme vapaina voisi pitää tähänastisia\nkontujamme, niin mikä estää meitä siirtymästä lännemmäksi. Siellä on\nyhtä hyvää maata äärettömät alat ja intiaanien kanssa me olemme aina\neläneet rauhassa. Siis, jos te olette miehiä, niin isketään, niin\nkauan kuin rauta on kuumana!\"\n\nHänen voimallinen vihansa ja palava vapauden kaipuunsa tarttui\nhitaimpiin ja malttavaisimpiinkin, ja suostumuksen huudoilla otettiin\nvastaan kapinaan nousun ehdotus. Varovaisimmat tahtoivat ainoastaan,\nettä aseisiin tarttuminen lykättäisiin hiukan tuonnemmaksi, jolloin\ntiedettiin osan englantilaisesta sotilasvartiosta siirtyvän toisiin\nsiirtokunnan osiin. Lyhyen neuvottelun jälkeen tuli tämä yleiseksi\npäätökseksi ja miehet hajaantuivat kukin taholleen odottamaan\nratkaisun hetkeä.\n\nOliko salaliittolaisten joukossa kavaltaja vai muutenko\nenglantilaiset pääsivät kapinahankkeiden perille, siitä ei\njälkimaailmalle ole tietoja säilynyt, seikka vain on se, että\npari päivää edellä kerrotun jälkeen vangittiin yhtäkkiä Uole sekä\nmuutamia muita salaliiton johtavimpia miehiä, samalla kun kaikilta\notettiin ampuma-aseet takavarikkoon. Seurasi nyt joukko tutkintoja\nja kidutuksia sekä sitten nopea tuomio. Toiset pääsivät pakkotyöhön\nsiirtokunnan linnotuksiin, mutta Uole, jota pidettiin pääsyyllisenä,\ntuomittiin kuolemaan.\n\nKun Länsi-Intian saaristoon kuuluva Barbadossaari näihin aikoihin\noli joutunut portugalilaisilta englantilaisten haltuun, ruvettiin\nPohjois-Amerikan siirtokunnista lähettämään kuolemaantuomittuja\norjiksi mainitulle saarelle. Se tuli Uolenkin kohtaloksi.\nPoltinraudalla merkittynä ja kahleisiin lyötynä vietiin hänet\nBarbados-saarelle.\n\nKun hän poisvietäessä näki viimeisen kerran epätoivoon nääntyvän\nvaimonsa ja itkevät lapsensa, huusi hän heille:\n\n\"Odottakaa, vielä minä kerran palaan!\"\n\nMutta hänen sanoistaan ja äänestään kajahti enemmän kolkkoa uhkaa\npyöveleitänsä kohtaan kuin sitä tulevaisuuden luottamusta, joka\nvaimossa olisi voinut pitää vireillä elämän uskallusta, kuten kerran\nennen St. Croix-saarella. Ja niinpä hän muutamien aikojen kuluttua\nnääntyikin suruun ja puutteisiin, näkemättä enää miestään.\n\nSillä aikaa sai Pitkä Suomalainen tropiikin hehkuvan auringon\nalla yhdessä mustain kahleorjain kanssa raataa rikkaan hasiendan\nviljelysmailla. Ainoa, mikä häntä tässä eläimellisessä olotilassa\nenää piti yllä, oli hänen suuri villansa, jolle hän vielä kerran\ntahtoi saada tyydytystä. Se ei ollut enää pelkkää loukatun\noikeudentunnon aiheuttamaa vihaa, vaan kaaoksellista ja synkeätä\nKullervo-raivoa, joka suuntautui koko maailmaa vastaan ja joka\ntahtoi hävittää kaikki ihmisviljelyksen saavutukset sekä palauttaa\nmaailman alkutyhjyyteensä. Poltinraudan merkki hänen otsassaan ei\nlakannut yöllä eikä päivällä kihelmöimästä ja se piti vireillä\nhänen vihansa loimua. Mustat orjat hänen ympärillään raatoivat\ntylsinä ja mistään piittaamattomina ja olivat valmiit vähimpäinkin\narmonosotusten johdosta nuolemaan käskijäinsä käsiä. Uole halveksi\nheitä sydämestään, hän tunsi itsensä kokonaan yksinäiseksi heidän\nkeskellään eikä antautunut mihinkään yhteistuumiin heidän kanssansa.\n\nNiin hän äänetönnä raatoi etelän helteisen taivaan alla, elättäen\npovessaan valtavata vihaa ja hautoen suunnitelmia sen tyydyttämiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolikymmentä vuotta sen jälkeen, kun suomalaisten kapinahanke oli\nsaatu ilmi ja sen pääsyyllinen viety Barbados-saarelle, huomattiin\nDelaware-joen siirtokunnissa outoa levottomuutta lähinnä asuvien\nintiaaniheimojen keskuudessa. Mutta kun punaihoisten kanssa\noli pitemmän aikaa eletty sovussa, ei tälle ilmiölle osattu\nantaa suurempaa merkitystä eikä myöskään ryhdytty millinkään\nhuomattavampiin varokeinoihin. Ja niin joutui siirtokunta odottamatta\nmyrskyn jalkoihin. Intiaanit olivat nousseet sotajalalle ja suurin\njoukoin hyökkäsivät he murhaten ja polttaen siirtolaiskyliin.\n\nEnsimäisinä joutuivat hävityksen jalkoihin hollantilaiset, joiden\nkylät hävitettiin maan tasalle. Sitten tuli englantilaisten vuoro\nja hätääntyneiden pakolaisten kintereillä seurasivat kylästä kylään\nvillit intiaanijoukot.\n\nVarhaisena aamuna hyökkäsi monisatalukuinen mohikaanijoukko\nSuomi-kylän hirsivarustukseen, jonka he väkirynnäköllä vallottivat ja\nsytyttivät palamaan. Englantilaiset peräytyivät kylään ja ihan heidän\nkintereillään seurasivat mohikaanit, joita johti harvinaisen kookas,\nsotamaalauksilla ja kotkansulilla koristettu intiaani. Raivoisasti\nkävi hän miestensä etupäässä englantilaisten kimppuun, heiluttaen\nkädessään tomahawkia, jonka terä punotti kaatuneiden verestä.\n\nKun kylän suomalaiset riensivät liittymään englantilaisten riveihin,\nhämmästytti heitä johtaja-intiaani huutamalla heidän omalla\nkielellään:\n\n\"Suomalaiset, pysykää erillänne englantilaisista, sillä ei teille\nmitään pahaa tapahdu. Me olemme tulleet ainoastaan englantilaisia ja\nhollantilaisia hävittämään.\" Kun suomalaiset tämän johdosta seisoivat\nvielä hämmästyksissään ja empien, sai taistelu äkkiä uuden käänteen.\nIntiaanien johtaja oli juuri saapunut Pitkän Suomalaisen aution majan\nedustalle. Siinä hän pysähtyi, laski tomahawkinsa ja teki liikkeen\nikäänkuin ovea lähestyäkseen. Mutta samassa putosi verinen ase hänen\nkädestään, hän horjahti ja raivoisasti karjahtaen kaatui kynnyksen\neteen. Hän oli saanut erään englantilaisen musketista surmanluodin\nsydämeensä.\n\nPäällikön kaatuminen pysähytti intiaanit hyökkäyksestään. He olivat\nkuitenkin vielä siksi ylivoimaiset, ettei valkoihoisten tappiota\nolisi tarvinnut epäillä, ellei samalla olisi intiaanien takana\nalkanut räiskyä muskettituli. Se oli englantilainen apujoukko, joka\nvirransuulta tullen oli juuri noussut maalle Suomi-kylän alla.\nHeidän odottamaton ilmestymisensä sai intiaanit, jotka olivat\nvielä neuvottomina päällikkönsä menettämisestä, kokonaan häiriöön.\nSinne tänne hajaantuneina hävisivät henkiin jääneet tuota pikaa\ntaistelutantereelta.\n\nPian tämän jälkeen lakkasi taistelu muuallakin siirtokunnassa ja\nintiaanit vetäytyivät takaisin metsiinsä, jättäen jälkeensä savuavia\nkylien raunioita ja skalpeerattuja ruumiita.\n\nKun Suomi-kylässä korjattiin taistelun jälkiä ja haudattiin\nkaatuneita, huudahtivat hämmästyksestä ne miehet, joiden tuli kantaa\nintiaanipäällikön ruumis hautaan. He olivat hänen intiaaniasunsa alta\ntunteneet Pitkän Suomalaisen. Kaikki kylän väet kerääntyivät nyt\nruumiin ympärille ja kaikki tunsivat hänet Uole Hakkaraiseksi, joka\nviisi vuotta sitten oli kuljetettu orjaksi Barbados-saarelle.\n\nVangituilta intiaaneilta saatiin kuulla, että Pitkä Finn oli noin\npuoli vuotta sitten ilmestynyt heidän pariinsa sekä saanut heidät\nkiihotetuksi sotaan englantilaisia ja hollantilaisia vastaan.\nHänen tarkotuksenaan oli ollut perin juurin hävittää europalaiset\nsiirtokunnat, lukuunottamatta suomalaisia, jotka intiaanien veljinä\nolisivat saaneet jäädä asumaan lännen mantereelle.\n\nMyöhemmin saatiin Barbados-saarelta kuulla, että Pitkän Suomalaisen\noli eräänä yönä onnistunut vapautua kahleiltaan, minkä jälkeen hän\noli polttanut hasiendan isäntineen ja orjineen. Sytytettyään samana\nyönä muutamia muitakin maakartanoita palamaan oli hän hävinnyt\njäljettömiin.\n\nSiihen päättyi Pitkän Suomalaisen tarina. Hän sai viimeisen\nleposijansa kentällä Suomi-kylän laidassa. Kylän miehet, joita\nkapinaa suunniteltaessa hänen väkevä vihansa oli kerran tenhonnut,\nloivat hänen haudalleen korkean kummun. Monien miespolvien jälkeen,\nkun suomenkieli oli jo lakannut näillä tienoin kaikumasta ja\nHaltosesta oli tullut Halton sekä Parkkosesta Parchon, kertoilivat\nkylän lapset, tällä kummulla leikkiessään, tarinoita Pitkästä\nFinnistä, joka kauan sitten oli tuonut intiaanit siirtokunnan\nkimppuun.\n\n\n\n\nKerrankin oikea mies!\n\n\nKokemäen Näyhälässä, jonka omisti Suomen suuriruhtinaskunnan\nkamariviskaali, Antero Äimä, istui talon herran avarassa työhuoneessa\neräänä talvi-iltana 1650 kaksi miestä. Toinen oli kaljupäinen, laiha\nja teräväkatseinen sekä vilkaseleinen mies, jota vastoin hänen\ntoverinsa oli näköjään alle parinkymmenen sekä puvustaan päättäen\nteini tai ylioppilas-beaani.\n\nPöydällä oli levällään papereita ja kirjotusvehkeitä ja\nseinähyllyillä virui paksuja asiakirjapinkkoja. Vanhempi mies\nsiirsi syrjään paperivihkon, jota hän juuri oli selaillut, ja\nryhtyen terottamaan hanhenkynää lausui nuoremmalle, joka parhaillaan\nvahataululla suoritti pitkää yhteenlaskua:\n\n\"Aijai, Simo-poikaseni, mikä vääryyden löyhkä näistä papereista\nnouseekaan. Tuskin ainoastakaan voudintilistä löytää ainoatakaan\nsivua, jossa ei tarkoin vainuamalla keksisi kruunun varojen\nkähvellystä. Toden totta oli kuningattaremme isoisä, yhdeksäs\nKaarle, oikeassa lausuessaan, että se, joka on ollut viisi vuotta\nkruununvoutina, on jo tarpeeksi kypsä hirtettäväksi.\"\n\nPuhuja oli entinen lainlukija Hartikka Speitz. Oltuaan pitemmän aikaa\nviratonna oli hän elellyt maatilallaan Sääksmäellä suomennellen\nRuotsin lakia sekä riidellen ja käräjöiden eri virkamiesten ja\nvarsinkin Turun hovioikeuden herrain kanssa, joiden puolelta hän\nvahti kärsineensä jumalatonta vääryyttä. Nyt hänellä ei kuitenkaan\nollut pariin vuoteen ollut vireillä yhtään riitajuttua, joten\naika oli käynyt hänelle pitkäksi ja hän oli taas halunnut päästä\nasioihin käsiksi, kuten hän sanoi. Siinä tarkotuksessa oli hän\ntullut kamariviskaali Äimän luokse, jonka kanssa hän aikoinaan\noli Saksan yliopistoissa opiskellut lakitiedettä, tarjoten\npalvelustaan entiselle toverilleen. Niin huonossa huudossa kuin\nSpeitz virkamaailmassa olikin, oli Äimä hänet kuitenkin ottanut\njonkunlaiseen sihteerintoimeen.\n\n\"Ja hänen aikanaan olikin hyvin tavallista, että kihlakunnan\nhirsipuun vakinaisin asukas oli juuri kihlakunnan oma vouti\", jatkoi\nSpeitz.\n\n\"Uh, enpä olisi silloin tahtonut olla kruununverojen kantajana\",\narveli Simo.\n\n\"Onko sinulla sitten niin vahvat taipumukset kähveltämiseen?\" kysyi\nSpeitz.\n\n\"Ei, mutta... kun niitä niin tukuttain hirtettiin, niin kyllä kai\nsiinä joukossa saattoi mennä välistä syyttömiäkin\", koetti Simo\npäästä pälkähästä.\n\n\"Näkyy, että sinä olet vielä beaani\", huomautti Speitz isällisesti.\n\"Ja muutoin, jos sinulla todellakin on noita edellämainitun kaltaisia\ntaipumuksia, niin kehitä ja vartuta itseäsi yleensä kaikessa\nvääryydessä, silloin on ajallinen menestyksesi taattu.\"\n\n\"Entä iankaikkinen?\" kysyi Simo, joka epäilevästi hymyillen oli\nkuunnellut esimiehensä neuvoja.\n\n\"Siitä en todellakaan mene takuuseen\", vastasi Speitz, \"mutta\najallisesta sitä varmemmin.\"\n\n\"Niin, niin, totta minä tarkotan!\" jatkoi hän miltei tiukasti,\nkun huomasi apulaisensa yhä virnistelevän. \"Minussa näet siihen\noivallisen esimerkin, vaikka tosin päinvastaisessa mielessä. Sen\nsijaan, että minä opintojeni ja ansioitteni pohjalla nyt istuisin\nkihlakunnan tuomarina tai hovioikeuden jäsenenä, vuoleskelen minä\ntässä hanhenkynää toisen palveluksessa. Ja tämänkin tilapäisen toimen\nolen saanut ainoastaan entisen toveruuden nimessä.\"\n\n\"Ja tämäkö kaikki sen takia, että teillä ei ole ollut taipumuksia\nkähveltämään ja että olette lyönyt laimin kasvattaa itseänne\nvääryydessä?\" kysyi Simo viattomasti.\n\n\"Vaiti, keltanokka!\" ärähti Speitz. \"Minä en puhu mitään\ntaipumuksista sinne tai tänne, vaan sanon ainoastaan, että minun\nvirkaurani on katkaistu sen takia, että minä olen tahtonut noudattaa\noikeutta kaikissa edesottamisissani. Eikä ainoastaan katkaistu\nelämänurani, vaan on minua lisäksi vainottu kaikin tavoin -- niin,\nonpa minut kerran kuolemaankin tuomittu.\"\n\n\"Mitä, onko teidät tuomittu kuolemaankin?\" huudahti Simo. \"Ja\nkuitenkin te istutte siinä hanhenkynää terottamassa!\"\n\n\"Miksi en, vai oletko sinä niin beaani, että luulet minut kerran\nmestatunkin? Niin pitkälle ei sentään menty, vaan pääni jätettiin\nkoreasti paikoilleen ja tuomio lievennettiin kuuden vuoden\nvankeusrangaistukseksi.\"\n\n\"Olette siis istunut vankeudessakin?\"\n\n\"Ainoastaan vähän päälle vuoden. Selviin lainkohtiin perustuvilla\nvalituksillani sain tuon väärän tuomion supistetuksi siksikin vähiin.\"\n\n\"Mutta mistä syystä teidät tuomittiin?\" tiedusteli Simo hieman\narastellen.\n\n\"Mistäkö? Tietysti oikeuden noudattamisesta, kuten jo sanoin. Syytin\nhovioikeuden herroja ja erikoisesti presidentti Kurkea -- tai\nKurckia piti sanomani, sillä tähän aikaanhan pitää kaiken esiintyä\nruotsalaiseksi puleerattuna -- muutamista tuomioista, jotka olin\nhuomannut selvästi kohtuuttomiksi. Painatinpa erikoisen kirjasenkin\nasian johdosta. Siitä sydäntyivät herrat tietysti silmittömiksi,\ntoimittivat minun syytteeseen ja istuivat sitten tuomareina omassa\nasiassaan, tuomiten minut hengiltä. Sen pituinen se!\"\n\nHän oli saanut hanhenkynänsä kuntoon ja siirtäen paperivihkon eteensä\njatkoi:\n\n\"Viisainta on ulvoa yhdessä susien kanssa, siten täällä parhaiten\npäämaaliin päästään. Niin sanottu omatunto on julistettava pannaan ja\nväärinkäytöksille on ummistettava silmänsä. Siten menetellen kiipeät\nsinä vielä korkealle, Simo-poikaseni.\"\n\n\"Mitäs arvelette, jos kuitenkin ensinnä alistaisin nuo varmastikin\nhyvää tarkottavat neuvonne yhteisen esimiehemme, kamariviskaalin\nhyväksyttäviksi?\" kysyi Simo veitikkamaisesti silmiään vilkuttaen.\n\n\"Hm, hän on liiaksi yksivakainen mies ymmärtääkseen sellaista\",\nmyhähti Speitz.\n\n\"Myönnätte kai, että hän yksivakaisuudessaan on samalla mies, joka\nnoudattaa toimissaan oikeuden ja rehellisyyden vaatimuksia?\" kysyi\nSimo viekkaasti.\n\n\"Hän on vankkumaton oikeuden mies ja siksipä tuomarit ja\nveronkantajat puivatkin hänelle salassa nyrkkiään, kun hän vetelee\npäivänvaloon heidän väärinkäytöksiään. No, muutenhan en olisi\ntullutkaan palvelustani tarjoamaan.\"\n\n\"Nytpäs olette satimessa, herra Hartikka!\" julisti Simo.\n\"Kamariviskaali noudattaa oikeuden ja rehellisyyden vaatimuksia ja\nkuitenkin on hän ajallisesti menestynyt ja kohonnut korkealle. Teidän\noppinne ihmisen ajallisesta menestymisestä ei siis pidä paikkaansa.\"\n\n\"Kyllä se pitää paikkansa, sinä itseviisas vekara, sillä totta kai\nsinä, niin keltanokka kuin oletkin, tunnet tuon vanhan säännön:\nNulla regula sine exceptione. Kamariviskaali on vain poikkeus minun\nmenestymisen säännöistäni, ainoa poikkeus koko Suomen maassa.\"\n\n\"Mutta jospa minä haluaisin olla toinen poikkeus\", arveli Simo.\n\n\"Hm, voithan sinä koettaa, mutta luultavinta on siinä tapauksessa,\nettä saat vanhoilla päivilläsi vuoleskella hanhenkynää toisen\npalveluksessa.\"\n\n\"Kuten te, joka siis myös olette tuollainen epäonnistunut poikkeus\nsäännöstä.\"\n\n\"Aivan niin, poikaseni. Huomaan ilokseni, että sinä vähitellen alat\noppia tekemään järkeviä päätelmiä.\"\n\nTämän jälkeen syventyi kumpikin työhönsä ja hiljaisuutta häiritsi\nainoastaan parin talikynttilän ritinä ja se äreä mutina, jolla\nSpeitz säesti tilikirjain tarkastusta. Mutta saatuaan hetken perästä\nlaskunsa päätetyksi alotti Simo jälleen keskustelun kysymällä:\n\n\"Eikös teillä ollut hovioikeuden kanssa rettelöitä myöskin niiden\nsota-artikkelien suomentamisen johdosta?\"\n\n\"Tietysti, kuinkas se nyt ilman rettelöitä olisi sujunut, onhan se\nsiksi suuriarvoinen ja hyödyllinen asia. Mutta kerronpa sinulle\ntapaukset juurta jaksain, koska olen tässä kerran ruvennut sinulle\nopetuksiani jakamaan. Näillä tapauksilla on näet muutamia sangen\nopettavaisia puolia. No niin, asian alkuna oli se, että minä kerran\n-- se oli tietysti siihen aikaan, kun minun vielä sallittiin olla\ntuomarintoimissa -- jouduin Turussa istumaan sotaoikeudessa.\nSyytettynä oli muuan sotilas, joka oli hiukan kolhaissut päällikköään\n-- luultavastikin maksuksi paljon useammista kolhuista. Mies oli\nsupi suomalainen, mutta hänen kuolemani tuomionsa luettiin Kustaa\nAadolfin ruotsinkielisistä sota-artikkeleista. Pois vietäessä lausui\nmies pilkallisen katkerasti: 'Tästä kaikesta minä en ymmärtänyt\nmuuta kuin että kuolemaan tässä mennään.' Tapaus vaikutti minuun\nsyvästi enkä saanut sitä enää mielestäni. Minusta oli siinä olemassa\nsuuri vääryys, että ihmisiä tuomitaan lain mukaan, josta he eivät\nsanaakaan ymmärrä. Ja niin minä päätin toimittaa suomeksi ensinnäkin\nnuo sota-artikkelit. Kun kreivi Brahe, joka muuten on kansamme\nhyväksi tehnyt enemmän kuin kaikki Suomen omat johtoherrat yhteensä,\nkannatti puuhaani, ryhdyin minä työhön. Mutta luuletko, että kirja\nsai ilmestyä präntistä ilman rettelöitä? Siinä näet keksittiin jotain\ntuomarinarvoa loukkaavaa, johon hovioikeuden herrat heti iskivät\nkyntensä.\"\n\n\"Sekö oli tuomareita loukkaavaa, että laki ilmestyi suomenkielellä?\"\nkysyi Simo.\n\n\"No ei juuri varsin se. Minä olin näet suomennokseeni kirjottanut\nvähäisen esipuheen, jossa muun muassa sanoin kauhistuksella\nhuomanneeni, kuinka ruotsinkieltä taitamattomain sotamies-parkain\nSuomessa täytyy käydä kuolemaan sota-artikkelien rikkomisesta,\nvaikk'eivät ikinä ole saaneet mitään tietoa niiden sisällyksestä.\nTämä se muka sisälsi loukkauksen tuomareita vastaan ja niinpä täytyi\nkirjan alkuosa painaa uudestaan, jolloin tämä kerettiläinen kohta\njätettiin pois.\"\n\n\"Eikä siinä kaikki\", jatkoi Speitz hetken kuluttua. \"Kirjasta\nlöytyi pari muutakin pahaa kerettiläisyyttä. Tuossa esipuheessani\nolin sanonut myöskin, että minä olen tehnyt tämän työn isänmaan ja\nerittäin oman kansani hyväksi. Nuo sanat 'erittäin oman kansani\nhyväksi' olivat vaarallista kerettiläisyyttä, niin, suorastaan\nkapinallisuutta meidän ruotsalaista esivaltaamme vastaan ja siksi ne\noli pyyhittävä pois. Nimikirjotuksessani olin merkinnyt itseni Hämeen\nsuomalaiseksi sanoilla Tavast-Finlandus. Taaskin kapinallisuutta!\nSillä nythän pitää tietysti kaiken olla ruotsalaista sen jälkeen kuin\nRuotsi Saksan sotatanterilla on noussut niin suureen mahtiin --\"\n\n\"Suomalaisten hakkapeliittain avulla\", pisti Simo väliin.\n\n\"Juuri niin, sillä ilman suomalaisten uhrauksia ei Ruotsi nyt olisi\nsiinä asemassa. Mutta sinähän poikkesit syrjään asiasta.\"\n\n\"Te sanoitte nimikirjotuksessanne käyttäneenne sanoja\nTavast-Finlandus\", auttoi Simo.\n\n\"Niin. Mutta niiden häntään oli kirjan präntistä päästessä ilmestynyt\nsana -- Svecus! Ajatteles, että minusta niin yks kaks tehtiin svecus,\nminusta, joka olen syntynyt ja kasvanut ja suurimman osan ikääni\nelänyt Suomen sydämessä! -- Tässä on sinulle siis uusi ja hyödyllinen\nopetus: muista kaikissa vaiheissasi olla svecus, muuten nousee tie\nedessäsi pystyyn.\"\n\nMutta vastustushalussaan turvautui Simo äskeiseen keinoonsa ja väitti:\n\n\"Entäs kamariviskaali? Pitääpä hänkin itseään suomalaisena ja käyttää\nisältä perittyä suomalaista nimeäkin.\"\n\n\"Mutta mehän sovimme jo siitä, että hän on poikkeus säännöstä\",\närähti Speitz. \"Ja sitä paitsi, luuletko hänenkään enää kauan\nkantavan suomalaista nimeään.\"\n\n\"Mitä varten hän nyt enää ikämiehenä ottaisi uutta nimeä\", epäili\nSimo.\n\n\"Ahaa, sinä et näy tietävänkään\", selitti Speitz, \"että hän vähää\nennen matkalle lähtöään sai Turusta vapaaherra Creutziltä kirjeen,\njossa ilmotettiin, että kuningatar läänittäessään kamariviskaalille\nmuutamia uusia tiloja, on päättänyt samalla korottaa hänet\naatelissäätyyn nimellä Ljusenstjerna. Luultavasti hänellä Turusta\npalatessaan on jo aateliskirja taskussaan.\"\n\n\"Vai aatelismies hänestä tulee ja nimeksi Ljusenstjerna!\" ihastui\nSimo.\n\n\"Ähää, jokos rupesivat silmäsi kiilumaan!\" ivasi Speitz. \"Mutta\nmaltahan, kyllä sinä itsekin innostasi päättäen pääset vielä niin\npitkälle ja saat nimesi töyhdöksi stjernan, hjelmin tai sköldin. Niin\nsitä tähän aikaan tehdään supi suomalaisista jalleista töyhtöpää\nsvecuksia. Sitten ei puutu muuta kuin että pojat johtavat sukunsa\nsuoraan Walhallan jumalista, kun itse asiassa ovat parin kolmen\nnapanuoran päässä suomalaisen talonpojan pirtistä.\"\n\nÄreänä kumartui Speitz työhönsä eikä Simo uskaltanut häntä\nvastauksellaan häiritä, niin mielellään kuin hän olisikin ukkoa\närsyttänyt. Kuului taas tovin ajan ainoastaan kellon naksutus ja\nkynttiläin ritinä, kunnes sen keskeytti pihalta raikuva kulkusten\nääni ja reen ratina.\n\n\"Sieltä tulee nyt Ljusenstjerna!\" virkahti Speitz päätään nostamalta.\n\n\"Tosiaankin, minä tunnen kulkusten äänen\", lisäsi Simo.\n\nEteisestä kuului askelten töminää ja ovien käyntiä ja muutaman hetken\nmentyä astui työhuoneeseen tukevarakenteinen ja korkeaotsainen mies,\njonka kaikki piirteet osottivat raskasta vakavuutta ja luonteen\njärkähtämättömyyttä. Hän oli Suomen maan kamariviskaali, lukuisten\nmaatilain omistaja ja kahdentoista lapsen isä, herra Antero Äimä,\njonka tarkastuksen alaisia olivat kaikki tuomarit, kruununvoudit ja\nveronkantajat.\n\nTervehdittyään kirjureitaan laski hän pöydälle paksun paperivihkon ja\nlausui:\n\n\"Tässä on Mynämäen ja Korpoon kihlakunnan maakirjat. Jahka niitä on\nvertailtu voutien ja nimismiesten tileihin, niin luulenpa saavamme\ntaas melkoisen apajan manttaalista poisjätettyjä henkilöitä.\"\n\n\"No, se merkitsee vain niin ja niin monen taalarin odottamatonta\ntulojen lisäystä kruunulle\", lausui Speitz.\n\n\"Ja minulle, ajattelit kai mielessäsi, vaikket sitä ääneesi sanonut\",\nlisäsi kamariviskaali, jonka osalle lankesi kolmannes saaliista.\n\n\"Olkoon menneeksi, koska niin tahdot\", naurahti Speitz. \"Muuten kai\nminä saan tervehtiä sinua nyt Ljusenstjernana?\"\n\n\"Et vainenkaan, sillä minun nimeni on Äimä kuten ennenkin\", vastasi\nkamariviskaali.\n\n\"Et siis vielä saanut aateliskirjaasi?\"\n\n\"Hm, kyllä se oli jo Turussa minulle tarjona, mutta minä jätin sen\nsinne.\"\n\nSpeitz rävähytti silmänsä selkosen selälleen ja huudahti:\n\n\"Mitä, etkö aio ottaa vastaan aateluutta?\"\n\n\"Mitäpä minä sillä tekisin\", vastasi kamariviskaali tyynesti. \"Eikö\nsinustakin nimi Ljusenstjerna tunnu hieman imelältä. Äimä on paljon\ntuimempi ja sitä ovat kruunun varkaat tottuneet jo pelkäämään.\nSitäpaitsi se nimi on minulle rakas, koska isäni ovat sitä kantaneet.\"\n\n\"No, kerrankin oikea mies!\" huudahti Speitz, kohoten seisomaan.\n\"Annahan kun puristan kättäsi, vanha veikko! Tiedätkö, minkä minä\nehdottaisin sinulle valiolauseeksi?\"\n\n_\"Justum et tenacem propositi virum...\"_ lausui kamariviskaali.\n\n\"Kas ihmettä, minulla kun olivat juuri samat säkeet mielessä!\"\nihmetteli Speitz.\n\n\"Se on aina ollut minun mielirunoni ja silti tulin sen sanoneeksi\",\nnaurahti kamariviskaali.\n\n\"No, sitä parempi.\"\n\n\"Ja nyt lopettakaa päiväntyö ja käykäämme illalliselle. Marketta\nsiellä odottaa lasten kanssa. Pöydässä kerron sitten Turun\nkuulumiset\", ja kamariviskaali lähti edellä toisiin huoneisiin.\n\nSeuratessaan hänen jälessään kääntyi Speitz sanomaan Simolle:\n\n\"Minä peruutan osan äskeisistä puheistani, sillä olen nyttemmin\ntullut huomaamaan, että ihan kaikki suomalaiset eivät sentään ole\nsamanlaisia hännänheiluttajia.\"\n\n\n\n\nSotilaan kunnia\n\n\"Kuolo onni sotilaan.\"\n\n\nKylmä tuuli puhalteli Liettuan alattomilta kentiltä, kun\nrykmentinsaarnaaja Henrik Salvius levotonna ja huolissaan astui ulos\nlinnan suojista ja kiipesi ulkovallitukselle, saadakseen hengittää\npuhdasta ilmaa. Vinhasti kiitävien pilvien lomasta pilkisti väliin\ntäysikuu ja silloin aukeni hänen eteensä lohduton maisema, jonka\nhalki Narew-joki lyijynvärisenä nauhakkeena kiemurteli. Joka puolella\nlinnan ympärillä pilkotti kanuunan kantaman ulkopuolella tulia. Ne\nolivat linnaa piirittävän liettualaisen sotajoukon nuotiotulia.\n\nVuoden ensi päivänä oli puolalainen kenraali Gonsievsky suurella\nsotajoukolla saartanut Tycoczin linnan, jonka varusväkenä syksystä\nsaakka oli ollut viisisataa suomalaista rakuunaa eversti Didrik von\nRosenin johdolla. Kaksi viikkoa oli tuo pieni joukko tähän iltaan\nmennessä kestänyt suuren vihollisarmeijan hyökkäyksiä, odottaen\nturhaan avukseen läntisessä Puolassa taistelevaa kuningasta.\n\nRykmentin upseerit olivat parasta aikaa koolla eräässä linnan\nsuojamassa, josta herra Henrik oli juuri lähtenyt. Eversti oli\ntällöin lausunut:\n\n\"Viikon olemme nyt eläneet puolilla ruoka-annoksilla, jotka meidän on\nvähennettävä neljänneksiksi, jos aiomme edelleen puolustaa linnaa.\nMutta sitä paitsi ovat nämä rappeutuneet varustukset vihollisen\nammunnasta jo siihen määrin sortuneet, että me emme niiden suojassa\nenää kestä ensimäistä väkirynnäkköä. Ja ellen erehdy, varustelee\nvihollinen huomiseksi sellaista. Antautumisehdotusta meille ei ole\ntehty ja sitä paitsi olen luvannut kuninkaalle olla jättämättä tätä\nlinnaa viholliselle. Jälellä ei siis ole muuta mahdollisuutta kuin\ntulla viimeiseen mieheen maahan hakatuksi, sillä tiedättehän hyvin,\nettä vihollinen ei tule meitä armahtamaan, siksi silmitön viha heillä\non meitä kohtaan.\"\n\n\"Mutta voimmehan myöskin koettaa raivautua vihollisen läpi ja päästä\nyhtymään kuninkaan armeijaan\", oli tähän komentajan puheeseen\nhuomauttanut eräs upseereista.\n\n\"Mikä olisi myöskin samaa kuin tulla armotta maahan hakatuksi\",\noli siihen eversti vastannut, \"sillä vihollisten tavattomaan\nylivoimaan nähden meillä ei olisi toivoa läpi päästä. Ja jos jotkut\nharvat pääsisivätkin, niin heillä olisi kuljettavana kymmeniä\npenikulmia sellaisen seudun halki, joka ihan kuhisee puolalaisista\npartiojoukoista ja aseellisista talonpojista. Niin että ystävien\nluokse meistä ei yksikään pääsisi.\"\n\n\"Mutta minusta olisi sittenkin jalompaa kaatua ase kädessä\navonaisella kentällä ja surmata sitä ennen mahdollisimman monta\nvihollista\", oli upseeri edelleen väittänyt.\n\n\"Minulla on kuitenkin mielessäni keino\", oli tähän komentaja sanonut,\n\"jota noudattaen meidän ei tarvitse jättää linnaa viholliselle,\nsamalla kun surmaamme heitä paljon suuremman joukon kuin\nkoettaessamme läpi raivautua. Te kai arvaatte jo ajatukseni. Linnan\nkellarissa on vielä jälellä toistakymmentä tynnyriä ruutia. Jos\nvihollinen huomisessa rynnäkössään onnistuu valtaamaan linnan, kuten\npidän varmana, niin me räjäytämme sen ilmaan --\"\n\n\"Ja tapamme siten kuollessamme enemmän vihollisia kuin eläissämme,\nkuten Simson\", oli näihin everstin sanoihin liittänyt muuan\nnuoremmista upseereista.\n\nKomentajan ehdotukseen olivat yhtyneet useimmat upseerit. Jotkut\nolivat ainoastaan vaatineet, että ehdotus tästä olisi tehtävä myöskin\nmiehistölle ja annettava heidän ratkaista, tahtoivatko he yrittää\nläpi raivautumista vai räjähytettäisiinkö linna ilmaan.\n\nTähän ehdotukseen oli komentajakin lopulta suostunut, ja kun he sen\njälkeen olivat alkaneet keskustella siitä, miten räjähytettäessä\nolisi meneteltävä, jotta mahdollisimman suuri joukko vihollisia\nsamalla saisi surmansa, oli Salvius hiipinyt ulos. Komentajan\nehdotuksen kuullessaan oli kauhistus pusertanut hänen sydäntään ja\npakottanut hänet ulos talvisen taivaan alle, selvittelemään siellä\nyksinäisyydessä sekaantuneita ajatuksiaan.\n\nHän oli vasta viidenkolmatta vuotias mies. Heti papiksi\nvalmistuttuaan oli hän ottanut vastaan tarjotun rykmentinsaarnaajan\nviran Puolaan lähtevissä suomalaisissa joukoissa, saadakseen siten\nansioita parempiin paikkoihin pääsyä varten. Turkuun hän oli jättänyt\nvasta kihlatun morsiamen eikä hän mitään toivonut niin hartaasti\nkuin sodan pikaista päättymistä, päästäkseen jälleen kotimaahan ja\nsaadakseen ikävöidyn morsiamensa kanssa asettua oman katon alle.\n\n\"Hyvä Jumala!\" huokasi hän epätoivossaan. \"Pitääkö kaiken loppua\nnyt tähän ja minun nuorella iälläni kärsiä sellainen kaamea kuolema\ntäällä kaukana vieraalla maalla, saamatta edes viimeisiä jäähyväisiä\nheittää omaisilleni ja morsiamelleni?\"\n\nTuuli vinkui valittavasti vallikaivannoissa ja taivaalla kiitivät\npilvet kuin paetakseen pois tältä kolkolta seudulta. Mutta hän\nei voinut minnekään paeta, sillä rautavanteena ympäröi linnaa\nkostonhimoinen vihollisarmeija. Epätoivossaan mietti hän hetkisen\nlähteäkseen vaikuttamaan sotilaisiin, etteivät he hyväksyisi\nupseerien päätöstä, vaan koettaisivat edelleen odottaa apujoukon\nsaapumista. Mutta kohta hylkäsi hän kuitenkin tämän tuuman\nkunniattomana, jota paitsi hän oivalsi avun odottamisen toivottomaksi.\n\nJoka päivä oli hän tältä samalta paikalta tähystänyt länttä kohti,\nturhaan odottaen apujoukon ilmestyvän metsien suojasta näkyviin.\nNyt saattoi jo pitää varmana, että vihollisjoukot olivat tehneet\navunsaannin mahdottomaksi. He olivat jätetyt tänne vihollismaan\nsydämeen oman onnensa nojaan kuin haaksirikkoinen laivaväki kuohuvan\nmeren keskelle. Ellei suoranaista ihmettä tapahdu, kohtaa heidät\nhuomenna perikato, sillä olihan eversti ilmottanut, että vihollinen\nvarustelee ratkaisevaa rynnäkköä ja että linnan varustukset eivät voi\nheitä enää suojata. Mutta jaksoiko hän uskoa, että Jumala pelastaisi\nheidät vielä tästä onnettomasta asemasta? Hän tunnusteli sisäistä\nitseään, mutta huomasi, että tämä kolkko ympäristö talvimyrskyineen\nja joka suunnalta näkyvine vihollisen vartiotulineen, jotka kiiluivat\npimeydestä kuin jättiläispedon saalista vaanivat silmät, ikäänkuin\nriisui hänet alasti ja masensi voimatonna maahan.\n\nMorsiamestaan erotessaan oli hän sopinut tämän kanssa, että he\njoka ilta määrättynä hetkenä sanoisivat toisilleen hyvää yötä,\nkatse luotuna kuuhun tai, jollei se ollut näkyvissä, pohjantähteen.\nSiten voisivat heidän silmäyksensä tavallaan yhtyä, vaikka he itse\nolivatkin kaukana toisistaan. Ne olivat olleet hänelle tähän saakka\nmieluisia hartaushetkiä, mutta tänä iltana tunsi hän silmäinsä\nhimmenevän, kun hän tuskaisin sydämin loi katseensa kuuhun, joka\nvaljuna ja viluisena juuri kurkisti pilvien raosta.\n\nKun hän huoaten heitti kuun välityksellä jäähyväissuudelman\nmorsiamelleen ja kääntyi palatakseen linnan suojiin, huomasi hän\nvallinkuvetta pitkin lähenevän kaapuun kääriytyneen miehen. Arvaten\nsen tarkastusmatkalla kiertäväksi upseeriksi jäi hän paikoilleen,\ntoivoen että tulija olisi hänen entinen ylioppilastoverinsa, kornetti\nAlanus, joka kepposiensa tähden yliopistosta karkotettuna oli\nruvennut miekkamieheksi ja joutunut hänen kohtalotoverikseen tänne\nTycoczin linnaan.\n\nHän ei erehtynytkään, sillä luokse ehdittyään laski upseeri kätensä\nhänen olalleen ja lausui:\n\n\"Sinäkö se olet, Henrice? Kun huomaamattani hävisit sieltä\njoukostamme, arvasin sinun tulleen tänne morsiamellesi hyvää yötä\ntoivottamaan ja lähdin perässäsi, kiertääkseni samalla vartioita\ntarkastamassa.\"\n\nHän tarkasteli hetkisen ääneti ja kaihomielisen näköisenä kuuta ja\nlausui sitten:\n\n\"Jospa minäkin olisin lähtiessäni huomannut oman rusoposkeni kanssa\ntehdä samanlaisen sopimuksen kuin sinä, niin voisin nyt heittää\nhänelle jäähyväiseni tuon kelmeän Helena-rouvan välityksellä. Mutta\nminullahan ei sitä paitsi ollut hänen kanssaan niin kiinteätä\nlemmensuhdetta kuin sinulla omasi kanssa, ja tällä hetkellä voi hän\nolla jo toisen oma.\"\n\nToverukset olivat jälleen hetkisen vaiti, kunnes Alanus kysyi hiukan\narastellen:\n\n\"Mitäs muutoin arvelet meidän äskeisestä päätöksestämme?\"\n\nKun Salvius ei kiirehtinyt vastaamaan, jatkoi hän:\n\n\"Minua ei jää juuri kukaan suremaan, joten minä olen valmis\nmatkaamaan tulisissa vaunuissa korkeuteen. Se on tällä kertaa sitä\npaitsi minun sotilasvelvollisuuteni. Mutta toista on, veliseni, sinun\nlaitasi. Tulinkin heti neuvottelussa sitä ajatelleeksi.\"\n\n\"Mutta eihän minulla, Herra paratkoon, voi olla muuta valittavana\nkuin teillä toisillakaan\", huomautti tähän Salvius.\n\n\"Onpa sittenkin\", väitti Alanus. \"Minulla on mietittynä sinua varten\npelastuskeino, jos tahdot sitä noudattaa. Ja miksi et tahtoisi, sinä,\njota odottaa kotimaassa morsian ja jota ei soturivelvollisuus pakota\npaikallesi kaatumaan.\"\n\n\"Ja minkälainen on se sinun pelastuskeinosi?\" kysyi arasti Salvius,\njoka tunsi rinnassaan viriävän toivonkipinän.\n\n\"Minä tunnen\", alotti Alanus, \"tämän linnan lähimmän ympäristön\nkuin kymmenen sormeani, sillä syksyllä, jolloin emme vielä olleet\nsaarroksissa, kiertelin siellä joka päivä ja kolusin läpi kaikki\npaikat. Vastakkaisella puolella linnaa on, kuten tiedät, noin parin\nsadan sylen päässä vallihaudasta jokeen laskeutuva kalliotöyräs. Sen\nulkosyrjältä löysin eräänä päivänä pensasten suojasta ahtaan holvatun\nluolan. Se on luultavasti joskus maailmassa tänne linnaan johtaneen\nmaanalaisen käytävän suu, vaikka itse käytävä onkin aikoja sitten\ntukkeutunut. No niin, sinä varustat itsesi eväillä ja minä saatan\nsinut tänä yönä ennen päivän valkenemista tuohon kätköpaikkaan, jossa\nsinä olet linnan ilmaan lentäessä täydessä turvassa. Seuraavan pimeän\ntultua lähdet sitten piilostasi, sillä viholliset, mikäli heitä on\njäänyt jälelle ovat joutuneet siksi suuren hämmingin valtaan, ettei\nheistä ole oleva sinulle minkäänlaista haittaa.\"\n\n\"Mutta entäpä jos luola luhistuu räjähdyksen voimasta kokoon?\" epäili\nSalvius.\n\n\"En usko sitä, sillä se on siksi jykevästi holvattu\", vastasi Alanus.\n\"Ja jos niin kävisikin, niin silloinhan sinä ainoastaan seuraisit\nmeitä viimeisellä matkallamme.\"\n\nSalviusta puistatti ja hän lausui:\n\n\"Mieluummin sitten odotan kohtaloani muiden joukossa täällä linnassa\nkuin lähden sinne yksinäni luhistumaan kuin hiiri satimeen.\"\n\n\"Elä ota sanojani miksikään\", rohkaisi häntä Alanus, \"sillä on aivan\nmahdotonta, että niin ahdas luola sortuisi. Onhan se siksi etäällä\nlinnasta ja välillä on pehmeätä maata, joten räjähdys ei voi siellä\nenää niin valtavasti maapohjaa tärisyttää.\"\n\n\"Mutta jospa minä nyt räjähdyksestä pelastuisinkin, niin kuinka\nluulet minun voivan kunnialla selviytyä niistä tuhansista vaaroista,\njoita vihollismaan läpi kulkiessa kohtaisi joka askelella.\nProtestanttisena pappina minut surmaisi ensimäinen vastaantulija.\"\n\n\"Mutta sinä kuljetkin katolilaisena pappina. Olet kai nähnyt linnan\nkappelissa täydellisen papin asun. Sen puemme sinun yllesi ja siinä\nasussa ei yksikään puolalainen nosta kättään sinua vastaan.\"\n\n\"Mutta riittääkö puku yksistään? Entäpä minua matkalla vaaditaan\npapillisiin toimiin tai joudun tekemisiin oikeiden pappien kanssa?\"\n\n\"No, ristinmerkin sinä aina osaat tehdä sekä tervehtiä pax tecum, pax\nvobiscum. Muutoin et ole heitä ymmärtävinäsi vaan puhut latinaa.\"\n\n\"Mutta ollakseni puolalainen pappi täytyisi minun luonnollisesti\nosata puolaakin.\"\n\n\"Mutta mikä pakko sinun on olla puolalainen pappi. Eiväthän ne ole\nainoita katolilaisia. Ole saksalainen, sillä saksaahan sinä hyvin\nosaat. Sano olleesi matkoilla Preussissa ja siellä joutuneesi\nruotsalaisten, noiden kirottujen kerettiläisten, vangiksi ja nyt\nonnistuneesi karkaamaan heidän käsistään. Ja muutoin, kullakin\nhetkellä on suru itsestään ja mielenmalttisi säilyttäen sinä kyllä\nselviydyt.\"\n\nNyt ei Salvius kyennyt enää tuomaan esiin minkäänlaista\nvastaväitettä, minkä vuoksi Alanus otti häntä käsipuolesta ja lausui:\n\n\"Ja nyt lähdemme kuulemaan, mitä sotilaat sanovat everstin\nehdotuksesta. Mikäli heitä tunnen, niin eivät he tule siitä\nkalpenemaan.\"\n\nHeidän laskeutuessaan alas vallilta ja kulkiessaan päälinnaa kohti\npuhui Alanus edelleen:\n\n\"Everstille en vielä ehtinyt puhua tuumastani, mutta varmasti hän\non suostuva sinun lähtöösi. Sitäkin enemmän, kun hän samoinkuin me\nmuutkin voi ainoastaan sillä tavoin toimittaa viimeiset terveisensä\nomaisillemme. Onhan se meillä pienenä lohdutuksena kuollessamme, että\nedes joku joukostamme pääsee vihollisen läpi ja vie meistä viime\nviestin kotimaahan.\"\n\nPorraskäytävässä he kohtasivat everstin ja toiset upseerit, jotka\nolivat menossa alikerran suureen halliin, minne miehistö oli kutsuttu\nkoolle. Näiden seuraan liittyen astuivat he sisälle.\n\nMataloita holvikaaria tukevain jykeiden pylvästen välissä\nseisoskelivat sotilaat parvissa ja sekava äänten sorina täytti\nhuoneen. Siellä puhuttiin miltei kaikkia Suomen murteita, sillä\ntämä rykmentti ei kuulunut erikoisesti mihinkään lääniin, vaan\nse oli koottu ympäri Suomen värvätystä väestä. Heidän joukossaan\nsaattoi erottaa äänekkäitä ja karskeja pohjalaisia, pöyreämuotoisia\nsavolaisia, solakoita ja vilkkaita karjalaisia sekä hartiakkaita\nja juurevia hämäläisiä, jotka taistelussa istuivat hevosen selässä\nkuin kiinni kasvaneina. Monet heistä olivat olleet mukana jo\nkolmikymmenvuotisessa sodassa ja kaikki he olivat lukuisissa\ntaisteluissa karaistuneita sekä ryöstöretkillä villiintyneitä\nsällejä. Pylvästen renkaisiin pistetyt tulisoihdut valaisivat\npunertavalla hohteellaan ahavan puremia ja arvekkaita kasvoja, joille\npelon ja hentomielisyyden ilmeet olivat kokonaan vieraat.\n\nKun upseerien sisään astuessa äänten sorina oli alentunut, astui\nlinnan komentaja keskelle hallia ja esitti asian suunnilleen samoin\nsanoin kuin äsken upseereille sekä kysyi lopuksi, tahtoivatko\nsotilaat, että linna räjäytettäisiin sisään tunkeutuneiden\nvihollisten kera ilmaan vai yritettäisiinkö raivautua vihollisten\nläpi, jota komentaja omasta puolestaan piti turhana yrityksenä.\n\nHänen sanojaan seurasi syvä hiljaisuus, kunnes eräästä miesryhmästä\nastui esiin iäkäs kersantti, jonka kasvoissa iho oli parkkiintunut\nja rosoinen kuin petäjän kuori ja jonka otsan yli kulki viistoon\nammottava miekanarpi.\n\n\"Kyllä minun mielestäni\", lausui kersantti, \"on komein loppu tälle\nmeidän nälkäkuurillemme se, että me miehissä pölähdämme ilmaan ja\nteemme samalla nuuskaa parittajistamme. Minä olen Lützenin tappelusta\nsaakka ollut mukana vihollista vatkaamassa, niin että minun saappaani\njoutavat kyllä jo kuivamaan.\"\n\n\"Eipä meitä muitakaan taida moni jäädä suremaan, niin että annetaan\npamahtaa vain\", kuului jäyheä ääni sotamiesten joukosta.\n\nIhmetellen silmäili Salvius noita miehiä, jotka niin keveästi ja\nkylmästi päättivät omasta kuolemastaan. Toiset seisoivat kyllä\näänettöminä ja synkkinä, mutta pelkoa ei hän voinut heidänkään\nkasvoistaan lukea.\n\nAlanus keskusteli hetkisen hiljaa everstin kanssa, joka tämän jälkeen\nkuuluvalla äänellä ilmotti, että pastori Salvius koettaa pelastautua\nystäväin luokse ja että ne, jotka haluavat hänen kauttaan lähettää\nviimeiset terveiset kotimaahan, saavat ne uskoa hänelle Tähän virkkoi\näskeinen kersantti:\n\n\"Harvallapa meistä lienee enää kotimaassa terveisten odottajaa. Mutta\nkoska meillä on täällä pappi keskellämme, niin eiköhän pidettäisi\nviimeinen jumalanpalvelus ja rippitoimitus, sillä meistä taitaa\nitsekunkin omallatunnolla olla yhtä ja toista sellaista törkyä, josta\nnyt olisi hyvä päästä.\"\n\nTätä oli pastori Salvius jo ajatellutkin ja kun hän oli hakenut\ntoimituksessa tarvittavat esineet sekä pukenut päälleen papillisen\nasun, alkoi jumalanpalvelus, jonka kaikki osanottajat, häntä itseään\nlukuunottamatta, olivat kuolemaan meneviä miehiä. Salvius tunsi\nitsensä liikutetuksi, mutta samalla saivat hänen sanansa harvinaisen\nelävyyden, mikä ei ollut vaikuttamatta hänen karkeapintaisiin\nkuulijoihinsakin. Karkein ja särähtelevin äänin, mutta vilpittömällä\nhartaudella veisasivat he virttä ja yhden ja toisen silmä kävi\nkosteaksi, kun tuttu sävel herätti eloon ammoin häipyneitä kotoisia\nmuistoja ja lapsuusaikaisia mielikuvia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAika oli jo pitkällä sivu puolen yön, kun Alanus tuli Salviuksen\nhuoneeseen, jossa tämän oli ollut määrä hieman nukahtaa, sillä aikaa\nkun upseerit kirjottivat hänen mukaansa tulevia kirjeitä. Uni oli\nkuitenkin paennut hänen silmiään ja heti toverinsa tullessa kavahti\nhän seisaalleen.\n\n\"Alkaa olla jo aika sinun lähteä piilopaikkaasi\", sanoi Alanus.\n\"Tässä on minulla valmiina vähäinen kirje, jossa on viimeiset\njäähyväiseni tytölle, jota näillä retkilläni olen aina muistellut.\nJos hän kuitenkin olisi jo toisen omana, niin siinä tapauksessa\nhävität tämän kirjeen. Ja nyt menemme toisten upseerien luo.\"\n\nKatolilaisen papin puku oli haettu jo valmiiksi ja siihen kuuluvan\nkauhtanan vuorin alle ryhtyi Alanus kiinnittämään kirjeitä. Mukaan\ntuli lisäksi kaksi myttyä, joista toinen sisälsi eväitä, toinen\nvillapeitteitä. Nämä viimemainitut oli tarkotettu ainoastaan\npiilopaikkaan asti, että pakolainen niiden turvin tarkenisi odottaa\nratkaisun hetkeä.\n\n\"Kas niin, nyt sinä olet täysi katolilainen, ainakin ulkokuorestasi\npäättäen\", virkkoi Alanus, kun Salvius oli pukeutunut uuteen asuunsa.\n\nTuli lähdön hetki. Alanus ja eräs toinen upseeri varustausivat\nsaattamaan pakolaista kätköpaikalle.\n\n\"Jos te onnellisesti pääsette meikäläisten luo\", lausui eversti von\nRosen, \"ja saatte tilaisuuden puhutella kuningasta, niin ilmottakaa\nhänelle, että me olemme täyttäneet velvollisuutemme viimeiseen saakka\nja pyytäkää häntä armollisesti muistamaan meidän turvattomiksi jääpiä\nperheitämme.\"\n\nSalvius lupasi pyhästi täyttää hänelle jätetyt tehtävät sekä sanoi\nsitten liikutettuna hyvästi komentajalle ja toisille upseereille,\njoita hän ei ollut enää tässä elämässä näkevä.\n\nYö oli pimeä, kun Salvius seuralaisineen astui ulos, sillä kuu oli\njo laskenut eikä maassa sitäpaitsi ollut juuri nimeksikään lunta.\nIlman lyhtyä täytyi heidän hapuilla eteenpäin ja ryömiä vallihaudan\nyli kapeata lankkuporrasta, jonka sotamiehet olivat tilapäisesti\nlaatineet, sillä kitisevää nostosiltaa ei uskallettu vihollisten\ntähden laskea alas.\n\nAlanus tunsi kuitenkin siksi tarkoin linnan lähimmän ympäristön, että\nhe onnellisesti pääsivät piilopaikalle. Taivuttaen pensaita sivulle\nsaattoi Alanus toverinsa luolaan ja laskien mytyt maahan lausui:\n\n\"Täällä sinä siis hievahtamatta odotat, kunnes kaikki on ohi ja\nlähdet heti liikkeelle, ennenkun jälelle jääneet viholliset ehtivät\npökerryksistään tointua. Meidän on palattava linnaan, sillä pian\nalkaa itäinen taivaanranta valjeta. Jää Herran haltuun, tervehdi\nentisiä tovereitamme, jos pääset heitä kotimaassa tapaamaan, ja\nmuista joskus rukouksissa meitä Tycoczin linnan puolustajia.\"\n\nSalvius ei liikutukseltaan kyennyt vastaamaan mitään ja ääneti\nsyleilivät entiset ylioppilastoverukset toisiaan. Vielä\nmolemminpuolinen lyhyt \"Herran haltuun!\" ja Salvius oli yksin\npimeässä piilossaan.\n\nKäsillään hapuillen kulki hän luolan perimpään soppeen, kääri\npeitteet ympärilleen ja istuutui alas sortuneiden kivien väliin.\nTuuli suhisi haikeasti alastomissa pensaissa ja taampaa kentältä\nkuului vihollisen kulkuvahtien huutoja, joihin välistä sekaantui\netäistä suden ulvontaa. Salvius tunsi mielialansa kolkoksi, unta hän\nei voinut ajatellakaan ja suunnattoman hitaasti kuluivat yön hetket.\n\nVihdoin valkeni aamu. Salviusta oli yön pitkinä hetkinä ruvennut\nvaivaamaan ajatus, että koska maanalainen käytävä on voinut\nitsestäänkin tai ehkä joskus sattuneen maanjäristyksen vaikutuksesta\nsortua ja tukkeutua, niin tietysti nyt sortuu sen jälellä olevakin\nosa, sillä siksi valtava tulee varmaankin räjähdys olemaan. Hän\nriensikin heti pimeän haihduttua tutkimaan olinpaikkansa seiniä ja\nkattoa. Tekemänsä havainnot rauhottivat häntä kuitenkin melkoisesti,\nsillä käytävän suupuolen katto oli kiintonaista kalliota, samoin\ntoinen seinä. Sitäpaitsi oli käytävä siksi kapea, että luhistuminen\noli miltei mahdoton.\n\nKohta kun oli ehtinyt täysi päivä, alkoivat piirittäjäin kanuunat\njyristä, mihin linnasta vastattiin samalla mitalla. Pienin väliajoin\nkesti ammuntaa sivu puolen päivän, jolloin torventoitotukset,\nrummunpärinä ja lähenevät huudot ilmaisivat, että vihollinen oli\nryhtynyt rynnäkköön. Valtava taistelun pauhina täytti ilman ja sitä\nkesti iltahämärään saakka.\n\nKuta enemmän melske pimeän lisääntyessä vaikeni, sitä kiivaammin\nalkoi Salviuksen sydän lyödä. Kuumeisesti laski hän mielessään,\nettä nyt ovat viholliset tunkeutuneet jo linnan sisäpihaan, nyt\nkäydään taistelua portaissa, suomalaisten vetäytyessä vähitellen\nylempiin linnankerroksiin, jolloin suunnitelman mukaan ruutikellariin\nsulkeutuneen miehen piti iskeä tuli ruutitynnyriin.\n\nKylmä hiki kihosi hänen otsalleen ja suonet hänen ohimoillaan\njyskyttivät haljetakseen. Hän melkein kadehti linnaan jääneitä\nmaanmiehiään, jotka taistelun huumeessa eivät varmaankaan tunteneet\nsellaista tuskaa kuin hän täällä yksinäisessä piilossaan.\n\nKun ilta yhä pimeni ja meteli linnassa päin vaimeni, välähti äkkiä\nSalviuksen mieleen, että linnan puolustajat ovatkin viime hetkessä\nperäytyneet päätöksestään ja antautuneet vangiksi. Hän hengähti ja\nhelpommin, mutta samalla sai sanoin kuvaamaton, hirveä tärähdys hänet\nhorjahtamaan alas kiveltä, jolla hän oli istunut. Valtava ilma-aalto\nraastoi pensaita käytävän suulla ja suunnaton, punertava tulenleimaus\nhalkaisi hetkeksi pimeyden aivankuin tulivuori olisi syössyt hehkuvan\nsisuksensa ilmaan, samalla kun huumaava jyrinä kiiti pitkin kenttiä,\nhälveten vähitellen yöhön.\n\nPian vallitsi jälleen pimeys, joka ensi aluksi tuntui entistäkin\nsankemmalta. Mutta sen keskeltä kuuli Salvius yltympäri mäikettä\nja molskahtelua, kun ilmaan singonneita kiviä putoili kentälle ja\nläheiseen jokeen. Hänestä tuntui kuin ulkona olisi satanut irti\nkiskaistuja ruumiinosia ja kauhu värisytti hänen ruumistaan. Hänen\nlumpeutuneissa korvissaan suhisi ja paukkui ja silmissä risteili\ntulisia viiruja. Mutta sekaannuksestaan huolimatta muisti hän,\nettä hänen oli viivyttelemättä riennettävä matkaan tältä kauhun\nnäyttämöltä. Vapisevin jäsenin ja tuskin seisaallaan pysyen hapuili\nhän ulos käytävästä, lähtien pyrkimään eteenpäin. Kuu teki juuri\nnousuaan, niin että hän esteisiin kompastelematta pääsi eteenpäin.\nVillissä sekamelskassa harhaili kentällä mustia haamuja ja niiden\nkeskellä laukkasi vauhkoutuneita hevosia. Joka suunnalta kuului\nparkunaa ja voihkauksia ja pitkin kenttää kiiri sakeita pölypilviä ja\nilman täytti kitkerä ruudin katku. Ei yksikään kentällä harhailevista\npysähyttänyt tai puhutellut Salviusta ja onnellisesti pääsi hän.\nWarsovaa kohti johtavalle tielle. Läähättäen ja kädellä rintaansa\npainaen kulki hän hoippuen kuin juopunut ja vasta tultuaan etäämmäs\nvihollisten leirialueelta pysähtyi hän hengähtämään ja taakseen\nkatsomaan.\n\nSillä paikalla, missä vielä äsken olivat kohonneet Tycoczin linnan\nmuurit ja tornit, näkyi nyt ainoastaan mataloita ja muodottomia\nrauniokasoja, joiden välissä hulmahteli tulenliekkejä. Raunioiden\npäällä vaappui ilmassa sankeita pöly- ja savupilviä.\n\nAjatellen niitä viittäsataa kansalaistaan, joiden kanssa hän oli\nmonta kuukautta viettänyt yhdessä ja joita ei nyt enää ollut\nolemassa, ojensi Salvius vaistomaisesti kätensä raunioiden yllä\nvaaruvaa pilveä kohti ja lausui vapisevin huulin:\n\n\"Jumalani, ole armollinen heidän sieluilleen!\" Tämän sanottuaan\nkääräsi hän kauhtanan kiinteämmin ympärilleen, kääntyi ja lähti\npitkin askelin jatkamaan matkaansa, hetken kuluttua häviten viidakon\nsuojaan.\n\n\n\n\nKaroliinin korvapuusti\n\n\nMarraskuun auringon ensimäiset säteet valaisivat jäätyneitä kenttiä,\nkun sotajoukot alkoivat tarkastusta varten kokoontua loivasti\nviettävän laakson rinteelle, vastapäätä Heilsbergin piispanlinnaa.\n\nSimuna Antinpoika, kersantti Turunläänin ratsuväessä, oli ehtinyt\njo järjestää ruotunsa ja istui raudikkonsa selässä jäykkänä ja\nliikkumatonna sininen univormu tiukasti napitettuna ja raskas miekka\nriippuen alas hevosen vasenta kylkeä. Hänen oikean poskensa poikki\nkulki punertava miekanarpi ja vasemman silmäkulman päällä näkyi\nkarteshisirpaleen jälki. Huulet oli tiukasti yhteen näpistely ja\nharmaat silmät tähystivät piispanlinnaa kohti, jonka tiilikatot\npunersivat aamuauringon valossa. Hänen koko olennossaan ilmeni\njotakin salattua voimaa, kulmikasta ja raskaasti ruhjovaa. Pitkin\nrintamaa kuului rummunpärrytystä, komentohuutoja ja kaviontöminää,\nkun myöhästyneemmät osastot asettuivat paikoilleen. Teillä ja\npeltojen välisillä poluilla näkyi preussilaista maalaisväkeä, jota\nympäröivistä kylistä kerääntyi katsomaan sotaväen tarkastusta,\nsaadakseen samalla tilaisuuden nähdä Ruotsin Kaarle-kuninkaan, jonka\nnimi eli kaikkien huulilla ympäri Europan, hänet, joka kolmen vuoden\nkestäessä kuuluisan Narvan tappelun jälkeen oli kulkenut voitosta\nvoittoon, saaden itse keisarinkin pelosta vapisemaan.\n\nNyt oli hän armeijoineen asettunut talvileiriin tänne\npuolalaiseen Preussiin, majaillen itse Heilsbergin piispanlinnassa.\nUudet voittoretket kangastelivat hänen mielessään ja eilen,\ntuomiosunnuntaina, oli hän sotapappien antanut saarnata tekstistä:\n\"Ja niin Herra ajaa teidän edestänne suuren ja väkevän kansan ulos,\nniinkuin yksikään ei ole kestänyt teidän edessänne tähän päivään\nasti. Yksi teistä ajaa tuhatta takaa: sillä Herra teidän Jumalanne\nitse sotii teidän edestänne, niinkuin hän teille sanonut oli.\"\n\nLinnan portti aukeni naristen ja koko sotajoukon katseet kääntyivät\nsiihen hoikkaan nuorukaiseen, joka korkean ratsun selässä jäykkänä\nistuen ajoi porttiholvista ulos. Elostuneesti nytkäytti kersantti\nSimuna Antinpojan raudikko päätänsä ylemmäs ja liikautti kuin\ntervehdykseksi korviaan, samalla kun kersantti itse, vetäen tulossa\nolevan eläköön huudon varalta keuhkonsa ilmaa täyteen jännitti leveät\nhartiansa pystyiksi ja ryhdikkäiksi.\n\nSeurassaan kreivi Piper, Pikku Prinssi ja muutamia kenraaleja, läheni\nkuningas vasenta rintamaa ja hartaalla ihailulla seurasivat tuhannet\nsilmät tuota miestä; joka oli puettu yhtä yksinkertaiseen siniseen\ntakkiin, leveään taljavyöhön ja suuriin saappaisiin kuin kaikki\nmuutkin armeijan jäsenet.\n\n\"Eläköön kuningas!\" kajahti rintaman vasemmasta päästä ja\naaltomaisesti vierivät tervehdyshuudot pitkin riviä sikäli kuin\nkuningas hitaasti ratsastaen ja huomautuksiaan tehden eteni\nvasemmalta oikealle.\n\nKersantti Simuna Antinpoika piti itseään kuninkaan erikoisena\ntuttavana, oli siitä ylpeä ja hänen mukanaan koko hänen ruotunsa.\nHän oli nimittäin Narvan tappelussa parin rakuunatoverinsa kera\nosunut parahiksi paikalle, kun kuningas eteenpäin lennättäessään oli\nkaulaa myöten uponnut suohon, sekä yhdessä kamariherra Aksel Hårdin\nkanssa auttanut hänet jälleen kuivalle maalle. Sen johdosta oli\nhän saanut korpraalin arvon. Ja Klissovin taistelussa oli kuningas\nosunut näkemään, kuinka hän puolenkymmenen rakuunansa kanssa oli\npuhdistanut vihollisista muutaman tykkipatterin. Se oli tuottanut\nhänelle kersantin arvon. Siksipä kajahuttikin Simuna Antinpojan ruotu\neläköön-huutonsa innolla ja täysin keuhkoin, kun kuningas oli ehtinyt\nkohdalle.\n\nMyhähtäen nyökäytti kuningas sotilaille päätään ja kun hänen\nkatseensa sattui kersanttiin, joka varmana ja voimakkaana istui\nsatulassaan, rehelliset harmaat silmänsä pelottomasti häneen\nkiinnitettyinä, muistui hänen mieleensä äkkiä Parisissa olevan\nlähettiläänsä, vapaaherra Sparren viimeinen kirje. Siinä oli ollut\nseuraava jälkikirjotus: \"Täkäläisissä hovipiireissä ovat Teidän\nMajesteettinne loistavat voitot yhtenään puheenaineena. Eräs\nkorkeammista hovinaisista pyysi minulta viimeisten hovitanssiaisten\naikana, että koska heillä ei ollut toivoa koskaan saada nähdä\nTeidän Majesteettianne itseä, minä toimittaisin heidän nähtäväkseen\nyhden niistä urhoista, joiden kanssa Teidän Majesteettinne niittää\nvoitonseppeleitä. Kun useat muutkin hovissa ovat lausuneet saman\ntapaisia toivomuksia, niin rohkenen tässä nöyrimmästi ehdottaa,\nettä Teidän Majesteettinne joskus kuriirina lähettäisi luokseni\nmahdollisimman tyypillisen sotilaan voitokkaasta armeijastanne.\nSellaisen näkeminen tuottaisi varmaan suurta tyydytystä sekä\nHänen Majesteetilleen Ranskan Kuninkaalle että hänen iloiselle\nhoviseuralleen.\"\n\nKirjeen luettuaan oli kuningas hiukan sivutuksissaan lausunut\nPiperille: \"Eivät minun siniset poikani ole mitään näytetavaraa!\"\n\nMutta nyt, kersantti Simuna Antinpoikaa silmäillessään, tuli hän\najatelleeksi: \"Miks'ei, kyllä näitä kehtaa ranskalais-teikareille\nnäyttää.\" Ja kreivi Piperiin kääntyen kysyi hän, olivatko vapaaherra\nSparrelle menevät paperit jo kunnossa. Saatuaan myöntävän vastauksen\nlausui hän kersantille lyhyellä ja tylyllä tavallansa: \"Iltapäivällä\nkello kolme minun luokseni!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kersantti Simuna Antinpoika iltapäivällä poistui Heilsbergin\npiispanlinnasta, oli hänellä povessaan Ruotsin Parisissa olevalle\nlähettiläälle osotettu kirjesalkku ja taskussaan passi sekä\ntarpeelliset matkarahat. Annettuaan miehilleen määräykset vähäisen\nomaisuutensa huolehtimisesta sekä ilmaistuaan heille muutamalla\nsanalla lähtevänsä Ranskan maalle kuninkaan asioissa, nousi hän\nviivyttelemättä raudikkonsa selkään ja ohjasi suuntansa lounaaseen,\nThornin kaupunkiin vievälle tielle.\n\nHänen matkansa määränä oli siis Parisi, jonne Heilsbergistä\nlinnuntietä laskien oli puolitoista sataa penikulmaa. Mitä vastuksia\nkohdaten ja mitä seikkailuja kokien hän tuon vierasten maiden halki\nvievän matkansa suoritti, siitä ei jälkimaailmalle ole tietoja\nsäilynyt. Mutta kun kolmisen viikkoa oli kulunut hänen lähdöstään,\nratsasti hän eräänä kauniina joulukuun päivänä sisälle Parisin\nkaupunkiin ja ryhtyi aitosuomalaisella itsepintaisuudellaan etsimään\nhotellia, jossa Ruotsin lähetystö majaili. Monien ponnistusten\njälkeen löysi hän sen, ajaa tömisti portista sisälle ja laskeusi\nsatulasta.\n\nSaatuaan raudikkonsa hiukan korjuuseen työntäysi hän matkapölyineen\nsuoraan pääkäytävästä sisälle. Kun ranskalainen lakeija ei ottanut\nhäntä ymmärtääkseen, vaan tahtoi tukkia häneltä tien, tarttui hän\ntätä kursailematta kaulukseen ja heitti sivulle. Virastohuoneisiin\ntultuaan ei hän suostunut papereitaan jättämään sihteerille, vaan\ntahtoi antaa ne itse ministerille, jolle ne oli osotettu. Eikä hän\ntyytynyt, ennenkun seisoi itse hänen excellensinsä, vapaaherra\nSparren edessä. Nyt otti hän kolmikolkkahattunsa päästä ja pisti\nsen vasempaan kainaloonsa, kuten oli nähnyt itse kuninkaankin\njuhlallisemmissa tilaisuuksissa tekevän, otti kirjesalkun poveltaan\nja ojensi lähettiläälle.\n\n\"Hänen Majesteetiltaan kuninkaalta.\"\n\nVapaaherra Sparre tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän; alkoi\nsitten tyytyväisesti hymyillä ja taputti kersanttia ystävällisesti\nolkapäälle.\n\n\"Nyt teidän on muutamia päiviä levähdettävä matkan vaivoista, kunnes\nHänen Majesteetilleen menevä raportti ehtii valmiiksi\", lausui hän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari päivää sen jälkeen kun kersantti Simuna Antinpoika oli saapunut\nParisiin, kulki hän illan hämärässä erään Ruotsin lähetystön\nnuoremman virkamiehen opastamana pitkin Seinen rantaa Tuilerioita\nkohti.\n\nRaskaita karoliinisaappaitaan tömistellen ja kilkkavin kannuksin\nasteli hän hätäilemättä opastajansa jälessä vanhan kuningaspalatsin\nmonimutkaisia käytäviä, olematta millänsäkään ihmeissään\ntöllistelevistä vahtisotilaista ja lakeijoista. Eikä hän osottanut\nmitään typertymisen oireita, kun hän koreapukuisen lakeijan avaamasta\novesta astui saliin, jonka loisto sekä sen kiiltävällä permannolla\nliihotteleva seura ihan silmiä häikäisi.\n\nSiellä sirkutteli kokonainen liuta keveäpukuisia, enkelikoreita\nnaisia, jotka leyhyvine viuhkoineen olivat kersantista kuin\nsuuria, loistavasiipisiä perhoja. Ja heidän keskellään liikkui\nsirosti kumartelevia, silkkisääryksisiä ja peruukkipäisiä\nherroja pitsihihaisine ja monikirjavine mekkoineen. Muutaman\nvahvasti puuteroidun peruukin sisältä näkyivät hänen ranskalaisen\nmajesteettinsa pöhöttyneet ja väsähtäneet kasvot pitkine\nburbonilaisnenineen. Hän istui tuttavallisesti hoviherrojensa\nkeskellä, joiden joukossa näkyi Ruotsin lähettiläskin.\n\nSimuna Antinpoika ei kuitenkaan kiinnittänyt heihin mitään huomiota,\nvaan varovaisen tanakasti astuen, ettei kompastuisi liukkaalla\npermannolla, eteni hän jonkun matkaa ovesta ja asettui sitten\nsotilaallisessa asennossa odottamaan, mitä hänellä täällä tehtäisiin.\nNiin suuresti kuin häntä huvittivatkin nuo liukastelevat herrat ja\npaljasrintaiset perhosnaiset, säilyttivät hänen arvekkaat kasvonsa\nkuitenkin tavallisen tuiman ja sulkeutuneen ilmeensä.\n\n\"_Quel ours!_ -- millainen karhu!\" kuului naisten joukosta.\n\"Tuollaisiako ne lienevät kaikki?\"\n\nKaroliinikersantti toimitettiin istumaan taburetille pienen pöydän\nääreen. Köykäinen istuin rasahti arveluttavasti hänen sijottuessaan\nsiihen. Raskaan miekkansa sovitti hän jalkojensa väliin niin että\nhuotra rämähti parkettipermantoon ja nojasi vasemman kätensä sen\nkahvaan, joka ulottui hänen rintansa tasalle. Oikean kyynärpäänsä\nasetti hän pöydälle ja alkoi tarkastella vastapäisellä seinällä\nolevaa, monikoristeista uunia. Edessään olevasta loistavasta\nseurueesta ei hän näyttänyt olevan millänsäkään. Ja mitäpä hänen,\njoka oli ollut mukana Narvan, Väinän ja Klissovin voitoissa ja joka\nliikkui täällä kuninkaansa asioilla, tarvitsi piitata mokomista\nnukkeihmisistä.\n\nHäntä läheni sipsuttavin askelin lakeija, laskien pöydälle\ntarjottimen, jossa oli viinipullo ja lasi sekä kaikenlaisia pieniä\nleivoksia.\n\n_\"S'il vous plait, monsieur!\"_, lausui hän kumartaen.\n\nKun hän oli sipsuttanut tiehensä, rykäsi Simuna ja katsahti\nsyrjäsilmällä pöydälle. Hän antoi hetkisen silmäinsä kulkea\nedestakaisin leivosten ja viinipullon väliä, rykäsi uudelleen ja\nsiirsi oikealla kädellä vasempaan kouraansa kasan leivoksia, jotka\nhän rusenti muruiksi ja tyhjensi sitten suuhunsa.\n\n_\"Magnifique!\"_ kuului hoviseurasta ihastuneita huutoja.\n\n\"Ihan täydellinen karhu!\"\n\n\"Entä näittekö, kuinka mahtava suu hänellä oli?\"\n\n\"Mutta katsokaamme, miten hän menettelee viinin kanssa!\"\n\nNieltyään yhden kourallisen leivosmurusia alkoi Simuna tähystää\nviinipulloa. Hän otti sen käteensä, käänteli sitä hetken aikaa ja\nnenänsä pullon suulle lähentäen tunnusteli sen hajua. Viinin tuoksu\nteki häneen nähtävästi edullisen vaikutuksen, sillä hän kohotti\npullon huulilleen eikä hellittänyt ennenkuin viimeinenkin pisara oli\nnorahtanut alas.\n\nHoviseurasta kaikui iloinen nauru ja hilpeitä sukkeluuksia\nlasketeltiin tuosta kursailemattomasta miekkasankarista. Mutta Simuna\nlaski tyhjän pullon rauhallisesti pöydälle, pyyhki suunsa ja entisen\nasentonsa ottaen kiinnitti katseensa jälleen uunin kuvioihin. Pullon\nsisältö alkoi hänellä nähtävästi kihota kulmiin, sillä hänen ilmeensä\nmuuttui hieman lauhemmaksi.\n\n\"Mutta kuinkahan hän käyttänee tuota julmaa asettaan?\" virkkoi muuan\nnaisista. \"Se mahtaa olla hirveätä!\"\n\n\"Olisi kauhean intresanttia nähdä hänen miekkailevan\", arveli eräs\ntoinen hovin kaunottarista. \"Pyytäkääpäs te, monsieur de Rossignac,\nhäntä miekkailemaan kanssanne\", kääntyi hän erään lähellään seisovan\nkavaljeerin puoleen.\n\n\"Mutta pyytäkää samalla, ettei hän heti ensi otteella halkaise teidän\npäätänne, sillä sitä me emme mielellämme näkisi\", lisäsi kolmas\nnaisista.\n\n\"Jos teistä, kaunottareni, todellakin on huvittavaa nähdä, että\nminä tällä (hän laski kätensä pienen ja siron hovimiekkansa\nkultakoristeiselle kahvalle) lävistän tuon kömpelön Pohjolan karhun,\nniin olen valmis palvelukseenne\", vastasi kavaljeeri kumartaen.\n\n\"Ei, ei!\" huudettiin naisjoukosta, \"vaan floretit kummallekin, sillä\nmuutoin te tuon sukkapuikkonne kanssa käytte heti ensi otteessa\nkykenemättömäksi.\"\n\n\"No niin, kuten käskette\", vastasi kavaljeeri, joka oli tunnettu\nhovin taitavimmaksi miekkailijaksi.\n\nHetken kuluttua toi lakeija kaksi florettia ja ojensi ne monsieur de\nRossignac'ille. Tyytyväisenä siitä, että näin omituisissa oloissa\nsai kaikkien hovin kaunottarien läsnäollessa näyttää miekkataitoaan,\nastui tämä floretit kädessä kersanttimme luo. Hän teki tälle\nivallisen syvän kumarruksen, mikä sai vapaaherra Sparren hiukan\nrypistämään kulmiaan, ja lausui:\n\n\"Monsieur, nämä kaunottaret haluavat nähdä teidän monissa voitoissa\nkoeteltua miekkataitoanne. Suvaitsetteko tehdä heille sen palveluksen\nja hieman miekkailla minun kanssani?\"\n\nUudelleen kumartaen ojensi hän toista florettia Simunalle. Mutta\ntämä ei luonnollisesti ymmärtänyt sanaakaan hänen ranskankielisestä\npuheestaan eikä ottanut florettia vastaan, vaan asentoaan muuttamatta\nkatsoi hänen ohitsensa uunin kylkeen.\n\n\"Hän ilmeisesti halveksii teidän puikkojanne!\" huudettiin\nnaisjoukosta vallattoman naurun kaikuessa. Monsieur de Rossignac\njoutui huomattavasti hämilleen ja alkoi katseellaan etsiä Ruotsin\nlähettilästä ikäänkuin anoen häntä välittäjäkseen. Mutta nauruaan\nhilliten oli vapaaherra Sparre katselevinaan muualle.\n\nMonsieur de Rossignac tunsi arvonsa olevan pelissä ja päätti pelastua\nikävästä asemastaan hinnalla millä hyvänsä. Hän laski kersantille\ntarjoamansa floretin pöydälle, peräytyi muutamia askelia ja alkoi\ntämän edessä tehdä miekkailuliikkeitä, saadakseen hänet siten\nymmärtämään tarkotuksensa. Hän innostui tekemään mitä notkeimpia ja\nvikkelimpiä hyökkäys- ja väistöliikkeitä, kiemurtaen lopulta kuin\nkäärme Simuna Antinpojan edessä. Mutta kerran häneen syrjäsilmällä\nvilkaistuaan antoi tämä katseensa pysyä entisessä suunnassaan.\n\nYhä hilpeämmät naurunpurkaukset kajahtelivat salissa. Näytös oli\nsaanut kerrassaan koomillisen luonteen. Se muistutti elävästi pennun\nja vanhan koiran välistä kohtausta, jossa edellinen hyppien ja\nräyskien koettaa jälkimäistä saada leikkiin yllytetyksi.\n\nMonsieur de Rossignac tunsi joutuvansa peräti naurunalaiseksi. Hänen\nkorvansa kuumenivat ja hän päätti tuolle karhulle tehdä tuntuvammalla\ntavalla tarkotuksensa selväksi. Siirtyen askelta lähemmäs teki hän\nuuden hyökkäysliikkeen ja pukkasi floretin kärellä Simunaa rintaan.\nTämä vilkasi häneen jälleen syrjäsilmällä ja hänen suupielensä\nvärähtivät, samallakun hänen kasvonsa saivat entisen tuiman ilmeen.\nMutta muutoin pysyi hän entisessä liikkumattomassa asennossaan.\n\"Varokaa, monsieur de Rossignac, varokaa, karhu lähtee kohta\npesästään!\" huusi naurava ja soinnukas naisen ääni.\n\nMutta monsieur de Rossignac teki uuden, tavattoman vikkelän liikkeen\nja satutti floretinkärellä kersantti Simuna Antinpoikaa nenän päähän,\njohon syntyi pieni, mutta huomattava naarmu.\n\nTämä oli jo liikaa. Seuraavassa tuokiossa osotti tuo juro ja\nkulmikas soturi sellaista, hänen ulkonaiseen olemukseensa nähden\nodottamatonta, salamanomaista nopeutta ja raivokasta voimaa,\nettä se kerrassaan tyrmistytti hienon katsojajoukon. Tuohon pari\nsilmänräpäystä kestäneeseen loppukohtaukseen sisältyivät seuraavat\nseikat. Simuna Antinpoika kavahti seisoalleen niin että taburetti\nlensi nurin, sylkäsi oikeaan kämmeneensä ja, samallakun hänen\nsuustaan kahahtivat läsnäolijoille käsittämättömät sanat: \"s-saatanan\nliero!\" antoi hän hovin miekkataiturille sellaisen korvapuustin,\nettä tämä kieri kuin väkkärä vastakkaiseen salin seinään, josta\nhän pompahti takaisin ja putosi pitkälleen lattialle, mihin jäi\nliikkumatonna makaamaan.\n\nSalissa syntyi täydellinen sekamelska. Naisten joukosta kuului\nhysteerisiä kiljahuksia ja muutamat saivat pyörtymiskohtauksia.\nRuotsin lähettiläs kalpeni ja yritti jotakin änkyttäen lähestyä\nkuningasta, johon muutkin ympärillä olevista herroista säikähtyneinä\nkiinnittivät katseensa.\n\nMutta omituinen ilme kasvoillaan ja suu puoli avoinna tuijotti\nkuningas karoliinikersanttiin. Hän oli heti miehen saliin ilmestyessä\nkatsellut häntä tarkkaavasti ja kokonaan omiin ajatuksiinsa\nvaipuneena. Hän vertasi tuota karhumaista olentoa omiin alamaisiinsa,\njoista kuorma-ajurit ja maaseutujen talonpojatkin osottivat suurempaa\nvilkkautta ja käytöksen siroutta, mutta joilta kuitenkin tyystin\npuuttui tuossa miehessä ilmenevä raskas voima ja pelottava itseensä\nsulkeutuneisuus. Ja hänen mieleensä kangastuivat yhtäkkiä ne Aithikos\nIstrialaisen kertomukset eräästä salaperäisestä, taikataitoisesta\nja lauluvoimaisesta Pohjan kansasta, josta hän varhaisimmassa\nnuoruudessaan oli opettajansa kanssa lukenut. \"Silloin kun me olemme\nosamme loppuun näytelleet, joudumme me heidän hallittavikseen\", oli\nhänen opettajansa kerran lausunut. Nuo sanat palautuivat nyt nopeana\nvälähyksenä kuninkaan mieleen ja tuo raivostunut Pohjolan sotilas\nyksinkertaisessa univormussaan kasvoi hänen säikähtyneissä silmissään\nyhtäkkiä kammottavaksi symbooliksi siitä salaperäisestä tulevaisuuden\nkansasta. Ja tuon näkemyksensä johdosta alkoi hän yhtäkkiä nauraa\nvanhan elostelijan hysteeristä naurua, mikä teki kaamean vaikutuksen\nhänen ympärilleen ryhmittyneisiin herroihin.\n\n\"Toimittakaa se mies mahdollisimman nopeasti pois Parisista!\" lausui\nhän sitten yhtäkkiä nauramasta lakaten, nousi ja enempää puhumatta\njätti huoneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana iltapäivänä ratsasti kersantti Simuna Antinpoika ulos\nParisin kaupungista. Antaen hevosensa kulkea käyden palautteli hän\nmieleensä harvat Parisi-kokemuksensa. Kauimmin antoi hän ajatustensa\nviipyä illallisessa kohtauksessa. Hänen kasvonsa vetäysivät yhä\ntuimempiin ryppyihin, muistellessaan niitä nukkien tavalla puettuja,\nteikkaroivia miehiä ja paljasrintaisia perhosnaisia. Ne synnyttivät\nhänen mielessään hiukaa muistuttavan ikävän kotimaan, leirin ja\nsotatoverien puoleen.\n\nMuistelonsa lopetti hän sanoihin: \"Hyi hitto!\" minkä jälkeen hän\nkohentausi satulassa, sylkäsi vasemmalle sivulleen ja kannusti\nraudikkonsa juoksuun.\n\n\n\n\nNeljäntoistasadan retki\n\n\nKukaan armeijassa ei tiennyt hänen oikeata nimeään, vaan kaikki\nkutsuivat häntä Ukoksi. Yhtä vähän tiedettiin hänen ikäänsä,\nmutta vanha hän joka tapauksessa oli, sillä kerran oli hän\ntullut maininneeksi olleensa mukana jo Lundin tappelussa. Kaarle\nkahdennentoista retkillä oli hän seurannut Narvasta aikain. Hän\npalveli Porin rykmentissä ja hänellä tiedettiin aikoinaan olleen\nkersantin arvonkin, vaikka hän oli menettänyt sen jonkun virkavirheen\ntakia.\n\nHän oli pitkä ja luiseva, mutta kokoon painunut ja ryhditön. Siitä\nhuolimatta oli hän kuitenkin sitkeä ja uupumaton marsseilla.\nKoskaan ei hän ollut valittanut paremmin nälkää kuin kylmyyttä\ntai väsymystäkään. Eikä hän yleensäkään puhunut juuri mitään.\nLeirissä oltaessa vietti hän lomahetket ryypiskellen, nukkuen tai\ntupakoiden nuotion äärellä, jolloin hänen pienet silmänsä herkeämättä\ntuijottivat liekkeihin. Hänestä tuoksui aina väkevä paloviinan ja\ntupakin katku.\n\nHänen rykmenttinsä kuului nykyään Lewenhauptin armeijaosastoon, jonka\nsuurine kuormastoineen tuli yhtyä kuninkaaseen Mohilevin tienoilla\nja sitten yhdessä pääarmeijan kanssa jatkaa matkaa Moskovaa kohti.\nSanomattomia vaivoja kestäen oli tuo kymmentuhantinen armeija jo\nkuukausia laahustanut eteenpäin halki Liettuan erämaiden, missä\ntiet loputtomien sateiden vuoksi olivat lionneet pohjattomaksi\nsavivelliksi.\n\nKun armeija viimeinkin läheni Dnieperiä, oli kuningas jo ehtinyt\nsiirtyä Mohilevista kauas Sosch-joen taakse. Äärettömät metsät,\nlitkuirämeiköt ja vihollisjoukot ympäröivät Lewenhauptia joka taholla. Ja\nniin tuli syyskuun 29 päivä, jolloin hänen nääntynyt armeijansa sai\nLiesnan lakeuksilla koko päivän kestää kolmikertaisen vihollisvoiman\nhyökkäyksiä, joita itse tsaari johti. Lewenhaupt piti kuitenkin\ntaistelutantereen hallussaan, lähtien vasta yöllä pimeän suojassa\nmarssimaan eteenpäin.\n\nSe yö muuttui hajaannuksen, sekamelskan ja suurien onnettomuuksien\nyöksi. Tykistö ja kuormasto täytyi hävittää ja vetojuhdat\ntehtiin, kulun jouduttamiseksi, ratsuhevosiksi. Pimeässä eksyivät\njoukko-osastot toisistaan ja kuri lakkasi. Erään aution talon luona\ntapasi joukko suomalaisia osan hyljättyä kuormastoa. He vierittivät\npaloviinatynnyrit esiin ja sytytettyään talon palamaan alkoivat juoda\nja mässätä. Tulipalon loimu houkutteli paikalle nuuskimassa liikkuvan\nkasakkajoukon. Kaikessa ystävyydessä tarjoutuivat aronpojat ottamaan\nosaa kemuihin, mutta siihen eivät suomalaiset suostuneet, vaan\nmusketteihinsa tarttuen järjestyivät taisteluasentoon. Ja niin he\ntulipalon sysimustaa kenttää valaistessa, paloviinakipot kupeellaan,\nraivoisasti taistellen kaatuivat viimeiseen mieheen.\n\nUkko ei ollut tässä joukossa. Kumarana ja äänetönnä kuten aina marssi\nhän sysimustassa yössä pysähtymättä eteenpäin ja äänistä ympärillään\ntunsi hän olevansa vielä porilaisten keskellä. Mutta minne kuljettiin\nja mitä huominen päivä oli mukanaan tuova, siitä ei kenelläkään ollut\ntietoa. Läpäisemätön pimeys kätki kaikki verhoonsa, savi litkui\nsatojen askelten alla, aseet kalahtelivat toisiinsa, kuului kirouksia\nja hevosten korskuntaa ja silloin tällöin pamahti etäämpänä laukaus.\n\nVaisu ja sumuinen päivä valkeni tuskallisen hitaasti. Kun tuli\nsiksi valoisa, että saattoi erottaa toistensa kasvot, pysähtyi se\njoukkokunta, jonka keskellä Ukko laahusti eteenpäin. Heitä oli\nsatakunta porilaista, loan tahrimia, tuhkan harmaita, epätoivoisia\nmiehiä. He olivat kulkeneet kapeaa, tuntematonta metsätietä eikä\nheillä ollut aavistustakaan ilmansuunnista eikä missä muu armeija\nliikkui.\n\nHe olivat eksyksissä.\n\nMutta samanlaisia eksyneitä joukkokuntia, rippeitä eri rykmenteistä,\nharhaili useita noiden rannattomien metsien keskellä. Aamun kuluessa\nheitä kerääntyi vähitellen yhteen tuhat neljäsataa suomalaista.\nSiinä oli jalan ja ratsain kulkevia miehiä Porin, Turun ja Uudenmaan\nrykmenteistä, Karjalan kolmannusrakuunoita ja Viipurin hevosväkeä.\n\nKenelläkään ei ollut tietoa matkan suunnasta. Upseerit, joiden\njoukossa eräs majuri edusti korkeinta arvoluokkaa, pitivät\nneuvottelun. Päätettiin marssia eteläistä suuntaa, sillä siellä oli\ntoivo tavata joko kuningas tai Lewenhaupt.\n\nKun oli haukattu leipää rensseleistä, hetki levähdetty ja aseet\ntarkastettu, lähdettiin majurin johdolla marssimaan eteenpäin kohti\ntuntematonta tulevaisuutta. Väsähtämättä, ääneti ja kasvoilla\nepätoivon uhma tarpoivat he eteenpäin koko lyhyen syksyisen päivän.\nMutta kun he yön tullen pysähtyivät leiriytyäkseen, huomasivat he\nolevansa samalla paikalla, josta aamulla oli marssiin lähdetty.\n\nPohjaton epätoivo ja kauhu valtasi silloin kaikkien mielet. Päivän\nkuluessa olivat he useamman kerran nähneet etäämpänä vainuavia\nkasakka- ja kalmukkijoukkoja ja he tunsivat olevansa perikatoon\ntuomittuja. Vartioiksi määrätyt eivät totelleet käskyjä ja\nmistään piittaamatta heittäysivät sotamiehet pitkäkseen kosteaan\nsammalistoon, siihen mihin kukin oli sattunut pysähtymään, vaipuen\nkohta kuolon kaltaiseen uneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun eräs Porin rykmentin mies aamun koitteessa havahtui kylmän\npuistatukseen ja kohotti päänsä mättäältä, kiintyi hänen ihmettelevä\nkatseensa pitkäksi aikaa Ukkoon. Tämä istui jo valveella ja\nsotamiehestä näytti, että hän oli käynyt peseytymässä, sillä\nmonikuukautinen lika- ja törkykerros hänen kasvoillaan oli ohentunut\nja hänen takkuinen partansa oli suittu. Ja mikä ihmeellisintä: ukko\nluki rukouskirjaa! Se oli vanha ja pahoin tahraantunut kirja, jonka\npuukannet olivat monesta kohti halkeilleet ja ties kuinka kauan se\noli saanut koskematonna levätä äijän viittakulun povitaskussa tai\nrisaisen rensselin lokeroissa yhdessä leipäkannikkain ja viinapullon\nkanssa. Ainakaan ei kukaan rykmentissä ollut koskaan nähnyt sitä Ukon\nkädessä.\n\nHiljaa hymisten ja sanoja katkoen luki hän: \"O sinä kaikkivaltias\nja laupias Jumala! Sinun nimees minä alotan tämän matkan! Anna\nsinun pyhän enkelis saattaa minua niinkuin Tobiasta; anna hänen\nmatkalla varjella minua niinkuin Eliasta; suojella oudoilla teillä\nniinkuin Hagaria; yöllä matkassa virvoittaa niinkuin Jakobia; yöllä\nja päivällä johdattaa niinkuin Israelin lapsia heidän vaeltaissansa\nEgyptistä Kaanaan maalle.\"\n\nTässä kohotti Ukko katseensa kirjasta ja asettaen luisevat kätensä\nkömpelösti ristiin jatkoi omin sanoin: \"Sinun huomaas, Isä Jumala,\nannan minä itseni, päällikköni ja toverini, jotka olemme eksyneet\ntähän kuoleman korpeen, missä kavalat ja verenhimoiset viholliset\nmeidän henkeämme väijyvät. Johdata meidät, o laupias Isä, tästä\nonnettomuuden sijasta takaisin kotimaahamme, amen!\"\n\nUkko vaikeni ja omituinen kiilto silmissään tähtäsi jonnekin kauas,\nhuomaamatta ollenkaan, kuinka sotamiehet yksi toisensa jälkeen\nkohosivat kylmiltä vuoteiltaan ja heittivät häneen ihmetteleviä\nsilmäyksiä. Kukaan ei puhunut mitään ja katseessa synkkä tuijotus\nryhtyivät he kaluamaan leipäkannikoita, joita he häviöön tuomitusta\nkuormastosta olivat rensseleihinsä ahtaneet.\n\nKuin apua etsien käänteli majuri päätään joka suunnalle, välttäen\nkuitenkin huolellisesti toisten upseerien katseita. Kun hänen\nsilmänsä sattuivat Ukkoon, tärähti tämän pää, samalla kuin hän\nnäytti palaavan todellisuuteen. Hän kömpi hitaasti seisaalleen ja\nojensi itsensä niin suoraksi, että hän kaikista sotamiehistä näytti\npitemmältä kuin koskaan ennen. Hitaasti läheni hän majuria ja lausui:\n\n\"Minä olen vanhin mies tässä joukossa ja kantanut sinistä univormua\nsiitä saakka, kun autuaasti kuolleen kuningas-vainajan johdolla\nLundin luona tanskalaista kuritettiin. Jos annatte minun johtaa, niin\nminä vien miehistön takaisin kotimaahan, sillä kuninkaan luo on tie\nmeiltä katkaistu.\"\n\n\"Tehkää se Jumalan nimeen!\" sanoi majuri käheällä äänellä.\n\nHän veti syvään henkeään, ikäänkuin hänen hartioiltaan olisi\nvierähtänyt raskas taakka ja hänen silmänsä kostuivat. Mutta tuo\ntaakka näytti uudelleen asettuvan Ukon hartioille, sillä kun hän\nhetkistä myöhemmin asettui miehistön etupäähän ja kädellään viitaten\nlähti astumaan eteenpäin, painui hänen laiha vartensa entiseen\nköyryyn.\n\nÄäneti ja taakseen katsomatta kulki hän tietöntä erämaata ja pysähtyi\nainoastaan kerran päivän kuluessa, haukatakseen hiukan leipää\nja juodakseen vettä lähimmästä turpeenkolosta. Mutta kun pimeän\nlangettua asetuttiin yön viettoon, huomasi jokainen oltavan toisella\nseudulla. Silloin syttyi kaikissa uusi toivon kipinä ja luottavaisina\nlähtivät he seuraavana päivänä marssimaan Ukon jälissä.\n\nHe olivat linnuntietä laskien kahdensadan virstan päässä Riiasta,\nlähimmästä ruotsalaisten vallitsemasta paikasta. Mutta veikö Ukko\nheitä sinne vai jonnekin muualle, siitä he eivät tienneet, sillä\nlausuttuaan majurille nuo harvat sanat, oli hän jälleen vaipunut\nentiseen äänettömyyteensä. Hänen silmänsä olivat saaneet aivan\ntoisenlaisen ilmeen kuin ennen: näytti kuin hänen katseensa olisi\nlakkaamatta ollut kiintyneenä johonkin hyvin kaukaiseen esineeseen,\njota vastoin hän ei koskaan näyttänyt huomaavan mitä hänen lähellään\ntapahtui. Heikommat miehistä olivat nääntyä tähän yhtämittaiseen\nsamoamiseen, mutta kukaan ei uskaltanut napista tai vaatia pitempiä\nlevähdysaikoja. Vasta pimeän tultua pysähtyi Ukko, söi muutaman\nsuupalan ja levottoman linnun unen nukuttuaan kavahti ensimäisessä\naamunkoitteessa ylös, viittasi kädellään ja lähti eteenpäin. Ja\nsilloin ehättivät nääntyneet, viluiset ja unipohmeloiset miehet hänen\njälkeensä.\n\nMelkein joka päivä näkivät he taampana kasakka- ja kalmukkijoukkoja,\njotka seurailivat heidän sivuillaan ja kintereillään. Vaikka he alati\npitivätkin aseensa taisteluvalmiina, eivät he kertaakaan joutuneet\nkosketuksiin vihollisen kanssa. Ja kun he noilla tiettömillä\ntaipalillaan kohtasivat silmänkantamattomia soita ja paisuneita\nvirtoja, sattuivat he aina kohtaan, josta he onnellisesti pääsivät\nyli. Eikä Ukko kertaakaan osottanut neuvottomuutta tai pysähtynyt\nhellittämättömässä kulussaan, miettiäkseen matkan suuntaa.\n\nSinä syksynä tuli talvi aikaisin ja se tuli niin kylmä, että\nJuutinrauma jäätyi ja yksin Parisissakin kuoli ihmisiä viluun. Jo\nlokakuun alussa peitti lumi ne Liettuan erämaat, joiden läpi Ukko\njohti miehiään takaisin kotimaahan.\n\nViikko jälkeen Liesnan tappelun olivat he saapuneet Beresina-joen\nlatvoille.\n\nTänne, erään soisen aavikon reunaan, oli Moskovasta tsaarin\nvainoja paennut raskolnikki Sergei Mihailovitsh munkki tovereineen\nasettunut erakkoelämää viettämään. He olivat rakentaneet itselleen\npienen kappelin ja muutamia majoja, viettivät päivänsä rukouksissa\nja kirosivat tsaaria ja hänen uudistuksiaan, kutsuen häntä\nAntikristukseksi.\n\nHeidän luokseen ilmestyi eräänä päivänä kasakkajoukko ja pelästyneet\nmunkit pakenivat kappeliinsa jumalankuvien turviin. Mutta kasakat\nselittivät tulleensa tänne väijymään Liesnassa eksyneitä suomalaisia,\njotka kaiken todennäköisyyden mukaan tulisivat kulkemaan siitä\nohi. Ja he majottuivat munkkien luo ja alkoivat aikansa kuluksi\nryypiskellä ja pelata korttia.\n\nSeuraavana iltana, kun täysikuu helotti lumisen ja aution tienoon\nyli, nähtiin aavikon halki lähestyvän tuhantisen miesjoukon. Silloin\nvarustausivat kasakat hyökkäykseen, pysytellen hevosineen piilossa\nkappelin ja majojen varjossa.\n\nMutta kun suomalaiset olivat ehtineet lähemmäs ja kasakat jo\nkärsimättöminä odottivat päällikkönsä käskyä, astui Sergei\nMihailovitsh ulos kappelista, missä hän tovereineen oli ollut\nsuorittamassa päivän viimeisiä rukousmenoja. Hän pysähtyi portaalle\nja katsoi kauan suomalaisjoukkoa, noita eteenpäin kumartuneita\nmiehiä, jotka pakkasen huurtamin parroin ääneti huojuivat kuutamoisen\nlakeuden yli, edellään pitkäraajainen, köyryselkäinen vanhus. Ja\njuuri kun kasakkapäällikkö aikoi antaa hyökkäysmerkin, päästi isä\nSergei omituisen äänen, löi rintaansa ja huudahti:\n\n_\"Katsokaa, Liesnassa kaatuneiden suomalaisten henget palaavat\nkotimaahansa!\"_\n\nHetken heitä ääneti tuijotettuaan lisäsi hän, kädellään itää kohti\nhuitaisten:\n\n\"Ja voi sinua, Antikristus, silloin kun he palaavat kostamaan!\"\n\nLiesnassa kaatuneet suomalaiset paluumatkalla kotimaahansa! Nuo sanat\nherättivät taikauskoista kauhua kasakkajoukossa. He eivät olisi enää\ntotelleet päällikkönsä hyökkäyskäskyä, jos tämä olisi sen antanutkin.\nMutta vanhan munkin sanat tyrehyttivät käskyn päällikön huulille ja\npimennostaan liikahtamatta tuijottivat kasakat, kammo sydämessään,\nohitse samoavia suomalaisia, jotka mitään sivuillaan huomaamatta\nkiitivät eteenpäin kuin unissakävijät. Kaikki tuossa tuhantisessa\njoukossa olivat ääneti, ainoastaan lumi heidän jalkojensa alla\nnarahteli, miekkojen olkanauhat kitisivät ja joskus kilahti pari\nmuskettia toisiaan vasten.\n\nVasta pitkän aikaa siitä kun suomalaiset olivat hävinneet näkyvistä,\nlähtivät kasakat heidän jälkiään seuraamaan, sillä heillä oli tsaarin\nankara käsky tuhota heidät. Mutta hyökkäystä he eivät uskaltaneet\ntehdä, vaan seurailivat heidän takanaan tai sivuillaan. Ja heidän\nkauttansa levisi halki Liettuan kaamea uutinen siitä, että Liesnan\nluona kaatuneiden suomalaisten henget ovat paluumatkalla kotimaahansa\nja että eräs hurskas erakko on ennustanut heidän kerran vielä\npalaavan kostoretkelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAikakirjat eivät kerro, mitä teitä ja mistä elatuksensa saaden nuo\nneljätoista sataa suomalaista onnistuivat pääsemään noilta kolkoilta\nseuduilta ja vihollisjoukkojen miehittämästä maasta, suorittaen\nurotyön, jolle ainoastaan Xenofonin ja hänen kymmenentuhannensa retki\nkykenee vertoja vetämään. Se vain on varmaa, että ennen joulua saapui\nRiian kaupungin portille vilun, nälän ja ponnistusten näännyttämä\njoukko suomalaisia, joita johti köyryselkäinen äänetön vanhus.\n\nMutta kohta kun miehet olivat päässeet muurien suojaan ja\nystävällisten ihmisten keskelle, kaatui vanhus maahan ja hänet\noli kannettava hospitaaliin. Yhtä äänetönnä makasi hän seuraavaan\npäivään, jolloin hän, vähää ennen kuolemaansa, ojensi kätensä ylös\nja hymyili, aivankuin hän nyt vasta olisi tavottanut sen kaukaisen\nmaalin, johon hän Liesnasta lähdettyä oli koko ajan katseensa\nkiinnittänyt.\n\nMaine hänen teostaan oli tuossa tuokiossa levinnyt ympäri kaupungin,\nja kun ruumispaareja kannettiin hospitaalista hautausmaalle, seurasi\nniitä neljäntoistasadan suomalaisen lisäksi koko Riian varusväki\nsekä suuri joukko kaupunkilaisia. Ja majuri pystytti haudalle\nyksinkertaisen puuristin, johon oli leikattu sanat:\n\n      _Tässä lepää suomalainen Ukko,_\n    joka kaukaa vihollismaasta ja tiet-\n       tömien taipalien takaa juma-\n         lallisen ihmeen kautta\n           johti neljätoistasa-\n            taa kansalaistaan\n              takaisin ystä-\n                vien luo.\n\n\n\n\nJouluyö Ukrainassa\n\n\nToivottu yhtyminen pääarmeijan kanssa oli vihdoinkin tapahtunut.\nParisen viikkoa olivat ne Liesnan tappelussa miltei puolella\nvähentyneet suomalais-ruotsalaiset joukot, jotka kenraali\nLewenhaupt Liivinmaalta oli tuonut kuninkaan avuksi, nääntyneinä ja\nepätoivoisina harhailleet Sosch- ja Djesna-jokien välisissä metsissä.\nOdottamatta olivat he sitten synkeänä lokakuun iltana törmänneet\nmetsässä yhteen erään kuninkaallisen joukko-osaston kanssa. Luullen\nniitä vihollisiksi olivat he varustautuneet jo taisteluun, kunnes\nviime hetkessä olivat tunteneet ne maanmiehikseen.\n\nHartaasti toivotun kohtaamisen ilo oli molemmin puolin ollut suuri.\n\nKaksi päivää oli nyt yhtynyt karoliiniarmeija taivaltanut etelää\nkohti. Syksy oli ollut sateinen ja tavattoman kylmä. Armeija\nkärsi kaiken puutetta ja sitä ympäröivät joka puolelta vihollisen\npartiojoukot. Tie, jota ylpeä karoliiniarmeija kulki kohti kasakkain\nmaata, oli todellinen \"via dolorosa\", sillä nälkään ja tauteihin\nnääntyneiden miesten ja hevosten ruumiit sekä hajonneet kuormarattaat\npeittivät sitä kauttaaltaan. Niin marssi tuo tähän saakka voittamaton\narmeija kohti Ukrainaa, jossa sitä Mazeppan lupaamien apujoukkojen,\nruokavarojen ja levon asemesta odottivat uudet pettymykset, kurjuus\nja lopuksi perikato.\n\nKolkon lokakuun illan pimetessä leiriytyivät joukot poltetun kylän\nympärille. Karjalan kolmannusrakuunain rykmentti -- tai paremmin\nsanoen rykmentin tähteet -- oli asettunut taivasalle metsänrinteeseen.\n\nSiellä istui kihisevän nuotion ääressä ratsumestari Procopaeus\nja satulalaukkuunsa nojaten luki tapansa mukaan raamattua, jonka\ntyhjään alkulehteen oli merkitty hänen lukuisain lastensa nimet ja\nsyntymäajat. Kuullessaan askeleita viereltään nosti ratsumestari\npäätään. Hänen totiset kasvonsa elostuivat hiukan, kun hän tunsi\nkornetti Kyanderin.\n\n\"Terveeks! Onpa hauska nähdä, että sinäkin olet vielä hengissä ja\neheänä\", lausui ratsumestari kätensä ojentaen.\n\nVaikka saman rykmentin upseereita, eivät he olleet viikkokauteen\ntavanneet toisiaan, eri eskadroonat kun tuolla vaikealla taipaleella\nolivat häipyneet toisistaan. Nyt oli Kyanderin eskadroona yhtynyt\nmuuhun rykmenttiin ja nuori kornetti oli rientänyt ystäväänsä\ntervehtimään.\n\nNäiden kahden eri-ikäisen upseerin ystävyys kummastutti toisia.\nProcopaeus oli miltei synkkyyteen saakka vakava mies, joka ei\nseurustellut juuri muiden kuin raamattunsa kanssa. Toverit sanoivat\nhäneen Liivinmaalla tarttuneen saksalaista pietismiä. Kyander taasen\noli avomielinen ja iloinen veitikka, jonka olisi luullut viihtyvän\nparemmin kaikkialla muualla kuin tuon jörömäisen raamatunlukijan\nseurassa. Mutta he olivat molemmat papin poikia, joten heitä\nvarmaankin liittivät toisiinsa samankaltaiset lapsuusmuistot.\n\n\"Tiedätkö\", alotti Kyander nuotion ääreen istahtaen, \"että Lewenhaupt\ntappionsa tähden on joutunut kuninkaan epäsuosioon? Hänellä ei\neilisestä aikain ole mitään päällikkyyttä ja toiset kenraalit\nnimittävät häntä piloillaan volontääriksi.\"\n\n\"Se on hävytöntä!\" huudahti Procopaeus odottamattomalla kiivaudella.\n\"Häviömme Liesnassa on kokonaan kuninkaan oma syy, kun hän jätti\nmeidät alttiiksi venäläisten ylivoimalle. Ja nyt lykkää hän oman\nsyynsä toisen niskoille. Niin itserakkaaksi ja kopeaksi on hänet\nmyötäkäyminen tehnyt. Mutta nöyryytysten päivät ovat hänellekin\nalkaneet.\"\n\n\"Mitä, ennustatko sinä meille tappioita?\"\n\n\"Ennustan, ja pian saamme nähdä, että ennustukseni sen pahempi\nmyöskin toteutuvat.\"\n\n\"Mutta sinun pitäisi tämä kaikki sanoa itselleen kuninkaalle\",\nhuomautti Kyander puoleksi leikillään.\n\n\"Kyllä minä sen vielä sanonkin\", vakuutti Procopaeus niin totisesti,\nettä kornetti joutui hämilleen.\n\nÄäneti tuijottivat he moniaan hetken kituen palavaan nuotioon. Sitten\nkiintyi Kyanderin katse toverinsa lopen kuluneeseen univormuun.\nLevittäen omaa, turkisreunaista päällystakkiaan virkkoi hän:\n\n\"Miksi et ole varustautunut talvea vastaan? Katsopas, näin mainion\nkauhtanan minä löysin siitä autiosta herraskartanosta, jonne me\nSosch-joen varsilla harhaillessamme eräänä päivänä osuimme.\"\n\n\"Minä kärsin mieluummin vilua kuin lämmitän itseäni ryöstösaaliilla\",\nvastasi Procopaeus kuivasti.\n\n\"Mutta olithan sinäkin siellä kartanossa\", sanoi Kyander\navomielisesti, \"ja minä luulin nähneeni sinun pistävän siellä jotakin\nlaukkuusi.\"\n\nRatsumestari loi katseensa alas ja punastui korviaan myöten, niin\nettä Kyanderia rupesi kaduttamaan koko huomautuksensa.\n\n\"Niin, herra paratkoon, otinhan minäkin sieltä jotakin\", lausui\nProcopaeus matalalla äänellä. \"Kas tässä!\"\n\nHän veti satulalaukustaan esiin kolmihaaraisen, messinkisen\nkynttilänjalan. Kyander purskahti nauramaan.\n\n\"Mitä ihmettä sinä tuolla teet? Tuskinpa sillä saa viinaryyppyä\njuutalaiselta vaihdetuksi.\"\n\n\"Älä naura!\" kielsi Procopaeus vakavasti, \"en minä sitä ottanutkaan\nsen raha-arvon takia. Katsos, minun huomioni kiintyi siihen sen\nvuoksi, että minulla on kotonani ihan samanlainen kynttilänjalka,\naivan kuin ne olisivat lähteneet saman valajan kädestä. Sen\nympärillä olen minä rauhan vuosina vaimoineni ja lapsineni istunut\njoulupöydässä. Ja siinä ovat varmasti näinä sotavuosinakin\njoulukynttilät siellä kotonani palaneet ja niiden loisteessa ovat\nomaiseni rukoilleet minun puolestani. Sen vuoksi tuli minulle\nvastustamaton halu ottaa tämä jalka mukaani. Meillähän ei ole enää\npitkälti jouluun. Silloin, pyhänä jouluyönä, tahdon minä asettaa\nsiihen kynttilät palamaan ja muistella niiden loisteessa entisiä\nonnellisia jouluiltoja kaukaisessa kodissani.\"\n\nKornetti Kyander tunsi itsensä syvästi liikutetuksi. Hän pyysi\nanteeksi ajattelemattomia sanojaan ja sitten alkoivat he hiljakseen\npuhella omaisistaan ja kaukaisesta kotimaastaan. Lopuksi purkautui\nkummankin rinnasta raskas huokaus ja kaihomielin tuijottivat he\nriutuvaan nuotioon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuunnattoman vaivaloisen matkan jälkeen sai karoliiniarmeija\nkutakuinkin tyydyttävän talvikortteerin pienessä Romnyn kaupungissa\nja sitä ympäröivissä kylissä. Joukot saivat levähtää ja syödä, jollei\njuuri kyllikseen, niin ainakin toimeen tultavasti.\n\nProcopaeuksella ja Kyanderilla oli yhteinen kortteeri pienessä\ntupapahasessa, jonka he parhaansa mukaan olivat siistineet ja\nlaittaneet asuttavaan kuntoon.\n\nKun Kyander joulukuun puolivälissä palasi partioretkeltä ja astui\nkortteeritupaan, tapasi hän siellä Procopaeuksen laittamassa\npieniä kääryjä. Yhdessä oli puusta muovailtu nukke, toisessa\nkoukerokuvioilla somistettu rasia, joka helinästä päättäen sisälsi\nmuutamia hopearahoja, kolmannessa taas joku muu pieni esine.\n\nRatsumestari yritti kätkeä ne nopeasti satulalaukkuunsa, mutta\nKyander oli ehtinyt jo nähdä osan tavaroista.\n\n\"Mitä ihmettä sinä noilla teet?\" huudahti hän kummastuneena.\n\n\"Tietysti ne ovat joululahjoiksi omaisilleni\", hymähti Procopaeus\nhämillään, \"jouluunhan ei enää ole kuin vähän toista viikkoa.\"\n\n\"Mutta ethän sinä voi niitä mitenkään kotiisi saada täältä maailman\nlaidasta, jonne ei edes yksinkertainen tervehdys kotimaasta pääse\ntulemaan.\"\n\n\"En aiokaan saada. Panen ne vain jouluiltana esille joulukynttilämme\nympärille ja kuvittelen olevani kotona rakkaiden omaisteni parissa.\nHe siellä kaukana panevat varmaan esille pikku lahjoja myöskin\nminulle ja kuvittelevat minun istuvan heidän seurassaan.\"\n\nKyander tunsi jälleen itsensä liikutetuksi.\n\n\"Olen minäkin ryhtynyt jouluvarustuksiin\", sanoi hän. \"Tulehan\nkatsomaan.\"\n\nHän vei toverinsa ovelle ja osotti hänelle pientä kuusta, joka seisoi\nhangessa tuvan edustalla.\n\n\"Otin sen metsän läpi ratsastaessamme\", kertoi hän. \"Muutkin leirissä\nvalmistautuvat jo joulunviettoon ja varsinkin puuhaa kenraali\nGyllenkrok innokkaasti, että koko armeija voisi viettää niin iloisen\njoulujuhlan kuin suinkin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari päivää tämän jälkeen syöksyi Kyander hämmästyneen näköisenä\ntupaan, jossa Procopaeus parhaillaan parsi univormuaan.\n\n\"Tiedätkö, kuningas on komentanut koko armeijan liikkeelle\", huusi\nhän, \"tuolla ulkona luettiin juuri hänen majesteettinsa päiväkäskyä\".\n\n\"Liikkeelle, minnekä sitten?\" kysyi Procopaeus tylsän rauhallisesti.\n\n\"Mikä lie kaupunkirähjä, Hadjatsch tai jotakin sellaista. Kuningas\non saanut päähänsä, että siellä on muka paremmat talvikortteerit\njoukoille. Gyllenkrok oli kyynelsilmin rukoillut häntä sallimaan\narmeijan edes joulunpyhät viettää täällä, mutta kaikki turhaan.\nEteenpäin vain, läpi lumen ja pakkasen! Mene tiedä, onko tämäkin\nkatsottava sankaruudeksi.\"\n\n\"Kopeata itsepäisyyttä se on\", huomautti Procopaeus. \"Huono omatunto\ntekee hänet levottomaksi ja levoton ihminen ei kauan viihdy yhdessä\nkohti. -- Mutta milloin meidän on lähdettävä?\"\n\n\"Tänään jo.\"\n\n\"No lähtekäämme sitten. Haudassa ainakin saamme kylliksi levähtää.\"\n\nHuoaten sijotti ratsumestari satulalaukkuun kolmihaaraisen\nkynttilänjalkansa, jonka hän oli jo kiillottanut ja asettanut\nvalmiiksi pöydälle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalvi tuli vuonna 1708 aikaisin ja siitä kehittyi niin luminen ja\nkylmä, ettei sellaista oltu vuosisataan Europassa nähty. Suomessa ja\nRuotsissa hautautuivat monin paikoin pienemmät asumukset umpipäähän\nlumeen, niin että asukkaat kykenemättä liikkeelle pääsemään kuolivat\nnälkään. Parisissa saakka kuoli ihmisiä viluun ja Venezian kanavat\nmenivät jäähän. Mitä sitten Ukrainan aroilla, jossa tiheäturkkiset\nmetsäneläimet kuolivat viluun ja kylmän kangistamia petolintuja\nvangittiin käsin.\n\nJoulukuun kahdeksantenatoista päivänä lähti karoliiniarmeija\nRomnystä Hadjatschia kohti. Samana päivänä puhkesi Ukrainan talvi\nrajuimmilleen. Matkalla menetti pakkasen kourissa pari tuhatta miestä\nhenkensä. Toisilta paleltui keltä kädet, keltä jalat. Itse kuninkaan\ntäytyi tuon tuostakin hieroa lumella kasvojaan, joihin ainaiseksi jäi\npahoja pakkasen puremia.\n\nHadjatsch oli pieni kaupunkipahanen, jonka vihollinen oli jättänyt\nautioksi ja lähtiessään polttanut osan taloja. Kaupunkia ympäröi\nmuuri, jossa oli yksi ainoa pieni portti. Kun armeija illan tullen\nsaapui sen edustalle, syntyi sanoin kuvaamaton sekamelska, kun kaikki\ntahtoivat yhtaikaa päästä portista läpi ja katon alle. Kuri lakkasi\nkerrassaan. Vaikka järjestys saatiin juurella vaivalla palautetuksi,\nkesti toista vuorokautta, ennenkuin koko armeija oli päässyt portin\nläpi. Sillaikaa paleltui suuri joukko miehiä ja hevosia kuoliaaksi.\nRakuunoita tavattiin jäätyneinä hevostensa selkään ja jalkamiehiä oli\nkangistunut seisaalleen puiden tai muurin nojalle.\n\nKurjuus ja haikeat valitushuudot täyttivät pienen kaupunkirähjän.\nSen harvat talot olivat muuttuneet sairashuoneiksi. Missä välskärit\nleikkoivat ja sahasivat paleltuneita jäseniä, joita ajelehti pitkin\nkatuja. Niiden keskellä harhaili kuumesairaita sotilaita, jotka\nhouriessaan lauloivat ja sadattelivat sekaisin.\n\nErään sellaisen sairashuoneeksi muuttuneen hökkelin nurkassa olivat\nProcopaeus ja Kyander saaneet suojapaikan. Huoneen täytti ankara\nlöyhkä ja sairasten voihkina.\n\n\"Tällaisessa paikassa me nyt saamme ottaa joulun vastaan\", lausui\nKyander, painellen kasvoihinsa syntyneitä paleltumia. \"Mutta parempi\ntämäkin kuin taivasalla.\"\n\n\"Niin, jos saisimme täälläkään viettää joulun rauhassa\", vastasi\nProcopaeus.\n\n\"Elä, veli rakas, ennusta enää tämän pahempaa\", huokasi Kyander.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaapui jouluaatto.\n\nPäivän sarastaessa alkoivat Hadjatschin kaduilla rummut pärrätä. Kun\nne vaikenivat, luettiin joukoille kuninkaan päiväkäsky, joka määräsi\nkaikki marssiin kykenevät liikkeelle. Päämääränä oli penikulman\netäisyydessä oleva Weprik-niminen kasakkalinnotus, jonka kuningas oli\npäättänyt väkirynnäköllä vallottaa.\n\n\"Jouluvarustukseni ovat valmiina laukussa, missä sitten iltaa\nvietettäneenkin\", sanoi Procopaeus.\n\nSen saivat he pian tietää. Iltapuolella päivää kohosi pakkanen\nkorkeimmilleen. Niin ollen ei rynnäkköä Weprikin jäädytettyjä\nrintavarustuksia vastaan ollut yrittäminenkään, vaan joukot saivat\nmajottua jouluyötä viettämään erään lähistössä olevan pienen kylän\nympärille. Ainoastaan vähäinen osa miehistöstä sai suojaa kylän\ntaloista. Suurin osa sai asettua taivasalle. Raudankylmää itäviimaa\nvastaan, mikä tunki luihin ja ytimiin, pystytettiin miehen korkuisia\naitoja, joissa riukujen välit täytettiin olilla.\n\nKun Kyander oli oman eskadroonansa nuotiolla saanut hiukan\nlämmitelleeksi, lähti hän ystäväänsä etsimään.\n\nProcopaeus kyyrötti vähäisellä nuotiolla olkiaidan suojassa.\nMessinkisen kynttilänjalan oli hän ottanut esiin ja pystyttänyt\nhangelle viereensä. Siinä oli kolme viheliäistä talikynttilää, joita\nhän Kyanderin saapuessa juuri sytytteli.\n\nKuullessaan ystävänsä askeleet nosti hän päänsä ja lausui:\n\n\"Rauhallista joulua!\"\n\nKornetti ei vastannut mitään, vaan tuijotti hämmästyneenä ystäväänsä,\nepäillen oliko tämä enää täydellä järjellään.\n\n\"Ja nyt joululahjat esille\", jatkoi Procopaeus, avaten laukkunsa ja\nasetellen hangelle kynttilän ympärille ne pienet kääröt, jotka hän jo\nRomnyssä oli laittanut.\n\n\"Tässä on Gabriel-pojalle, tässä Annille, tässä taas pikku\näidille...\" luetteli hän yksivakaisesti.\n\nKun kaikki lahjat olivat nimitetyt, kaivoi hän esille raamattunsa\nja vilusta hytisten alkoi lukea: \"Koska siis Jesus syntynyt oli\nBetlehemissä Judan maalla, kuningas Herodeksen aikana, katso tietäjät\ntulivat Jerusalemiin...\"\n\nKärsimykset ja koti-ikävä ovat saaneet hänen järkensä sekaisin,\najatteli Kyander. Hänen mieltään myllersivät vuorotellen syvä surku\nja sääli toveriaan kohtaan sekä jonkunlainen epämääräinen viha.\nÄäneti poistui hän ja lähti lämpimänä pysyäkseen harhailemaan ympäri\nleiriä.\n\nPakkanen yltyi yhä. Tuon tuostakin täytyi Kyanderin kahmaista lunta\nkouraansa ja hieroa sillä milloin kasvojaan, milloin käsiään tai\njalkojaan. Estyäkseen kokonaan kontistumasta täytyi yhtä mittaa\npysyä liikkeessä. Hellittämätön itäviima tuntui tunkeutuvan yksin\naivoihinkin.\n\nNääntyneenä ja pyörryttävin päin harhaili Kyander nuotiolta toiselle.\nSilloin tunsi hän kelmeässä kuunvalossa yhtäkkiä kuninkaan, joka\nsuurissa saappaissaan ja tutussa sinisessä viitassaan asteli hänen\nedellään. Kylmäkö vai ainainen levottomuus hänetkin oli ajanut\nulkona kiertelemään? kysyi Kyander itseltään ja alkoi vaistomaisesti\nnoudattaa hänen askeliaan.\n\nTavan takaa pysähtyi kuningas taammas nuotioiden kohdalle, ikäänkuin\nkuunnellakseen niiden ympärillä värjöttävien miesten puheita. Mutta\nkohta lähti hän jälleen liikkeelle ja nuori suomalainen seurasi kuin\nvarjo hänen kintereillään.\n\nHetken kierrettyään pysähtyivät he ratsumestari Procopaeuksen\nnuotiotulen läheisyyteen. Hämmästyneenä tuijotti kuningas vaivaisesti\npalaviin joulukynttilöihin. Ratsumestari istui entisessä asennossaan\nja hänen polviensa välissä oli avattuna raamattu, josta hän\nsaarnaavalla äänellä luki: \"Minä sanon öykkäreille: älkäät niin\nkerskatko, ja jumalattomille: älkäät vallan päälle haastako. Älkäät\nniin paljon haastako valtanne päälle: älkäät puhuko niin niskuristi.\nNiinkuin ei mitään hätää olisi ei idästä eikä lännestä taikka\nvuorilta korvessa. Sillä Jumala on tuomari, joka tämän alentaa ja\ntoisen ylentää.\"\n\nNostaen äkkiä päänsä tähtäsi ratsumestari suoraa kuninkaaseen\nkatseen, jossa oli omituinen lasittunut ilme, sekä toisti painavasti:\n\"Sillä Jumala on tuomari, joka _tämän_ alentaa ja toisen ylentää.\"\n\nKuningas käännähti äkkiä kuin jonkun satuttamana ja lähti ääneti\njatkamaan matkaansa. Kyander katsoi hänen jälkeensä ja yhtäkkiä\nselveni hänelle siinä, kuinka yksinäinen ja onneton tuo mies pakkasen\npuremine kasvoineen oli.\n\nLaskien kätensä Procopaeuksen olalle kuiskasi hän: \"Etkö sinä\ntuntenut, sehän oli kuningas?\" Mitään puhumatta tuijotti puhuteltu\nhäneen lasittuneilla silmillään. Sitten rupesi hän jatkamaan\nlukemistaan. Hänen kasvonsa olivat vilusta siniset ja sormet olivat\nkoukistuneet kuin petolinnun kynnet.\n\nTavaton tuska ja sääli toveriaan, kuningasta ja koko maailmaa\nkohtaan kaihersi Kyanderin sydäntä. Hän ei voinut viipyä tuon\nonnettomuuteensa jähmettyneen ystävänsä luona, vaan lähti rientämään\nkuninkaan jälkeen, joka kuitenkin oli ehtinyt jo häipyä kylmän\nkourissa liikehtiväin sotilasten joukkoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihdoinkin alkoi tämä onneton yö kallistua loppuun. Ainakin\nkymmenennen kerran hieroi Kyander lumella nenäänsä ja poskipäitään.\nSe selvitti hänen sekaantuneita ajatuksiaan. Yhtäkkiä muisti hän\nraamattua lukevan ystävänsä ja lähti viimeiset voimansa jännittäen\nrientämään hänen nuotiolleen.\n\nSiitä oli enää jälellä muutamia savuavia kekäleitä. Kolme\njoulukynttilää olivat valuneet muodottomiksi tönkeiksi sekä sammuneet\njo aikoja sitten. Mutta ratsumestari istui yhä samassa asennossa,\navonainen raamattu polviensa välissä.\n\nPahaa aavistaen riensi Kyander luokse ja laski kätensä hänen\nolkapäälleen. Jo ensi kosketuksesta tunsi hän, että ratsumestari oli\npaleltunut ja ruumis ehtinyt jo jäätyä.\n\nPitkän aikaa seisoi hän, käsi kuolleen ystävänsä olkapäällä, mitään\najattelematta alallaan. Väkivaltainen tuskan ja nyyhkytyksen puuska,\njoka tunkeusi syvältä hänen rinnastaan, havahutti hänet vihdoin\ntodellisuuteen. Hän kumartui ja otti ylös vainajan raamatun.\n\n\"Tästä lähin saa tämä matkata minun laukussani\", sanoi hän.\n\nSen jälkeen poimi hän lumelta kynttilänjalan sekä joululahjat,\nvirkkaen itsekseen:\n\n\"Jos Jumala suo minun kerran vielä palata kotimaahan, niin nämät minä\nsaatan niille, joille ne olivat aiotutkin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKornetti Kyanderin oli suotu kestää kaikki sen talven kauhut\nsekä päästä seuraavana kesänä ehein nahoin Pultavan onnettomasta\nverileikistä. Mutta karoliini-armeijan tähteiden peräytyessä Turkkia\nkohti joutui hän rykmenttinsä tähteitten kera Perevoloznassa\nvenäläisten vangiksi. Alun toista vuosikymmentä sai hän sitten kestää\nkovaa sotavankeutta kaukana Siperian rajoilla.\n\nKun hän vihdoinkin rauhan tultua palasi synnyinmaahansa, oli hänellä\nmukanaan ratsumestari Procopaeuksen raamattu, kolmihaarainen\nkynttilänjalka sekä pienet joululahjat, joita hän kaikissa\nvaiheissaan oli uskollisesti säilyttänyt.\n\nMonen vaivan jälkeen löysi hän ystävä-vainajansa perheen, joka omalta\nosaltaan oli saanut kestää kaikki isonvihan kauhut. Luovutettuaan\ntuomisensa kertoi hän itkusta hiukenevalle puolisolle ja lapsille\ntuosta kamalasta jouluyöstä kaukana Ukrainan aroilla.\n\n\n\n\nIsästä poikaan\n\n\nMajuri Kaarlo von Burghausen istui havukasalla nuotion ääressä. Hän\ntunsi itsensä hieman rauhattomaksi. Tätä ei kuitenkaan aiheuttanut\ntieto siitä, että venäläiset lähestyivät Pähkinälinnasta käsin\nmonituhantisena joukkona ja että hän kuudensadan ratsumiehensä kanssa\noli todennäköisesti joutuva huomenna tekemisiin heidän kanssaan,\nvaan rauhattomuuden aiheena oli yksinkertaisesti se, että hän ennen\ntaistelua aikoi pitää sotilailleen puheen.\n\nHän oli miekkamies kiireestä kantapäähän sekä saanut jo monesti\nkatsoa vaaraa silmästä silmään, joten vihollisen läheneminen ei\nvoinut häntä huolettaa. Mutta sitä kykenemättömämmäksi tunsi hän\nitsensä sananmiehenä. Huomista taistelua piti hän kuitenkin siksi\nmerkityksellisenä, että hänen päällikkönä tuli välttämättä pitää\nsen edellä puhe sotilailleen. Tämä oli nimittäin ensimäinen kerta\ntämän sodan aikana, jolloin venäläiset hyökkäsivät varsinaisesti\nSuomen rajojen sisälle ja hän seisoi täällä Lipolan kylässä\nkuudensadan karjalaisen rakuunansa kanssa koko Suomen etuvartiana.\nHän tunsi hetken historiallisesti tärkeäksi ja ponnisti ajatuksiaan,\nlöytääkseen hetken vaatimuksiin soveltuvan puheen aiheen.\n\nJos majuri von Burghausen olisi menneen ajan vaiheista ollut hiukan\nparemmin selvillä niin olisi hän saanut oivallisen puheen aiheen\nitse sen paikan asemasta, mihin hänet oli komennettu synnyinmaansa\netuvartiaksi. Hän olisi muistanut, että ensinnäkin Lepolasta noin\nparin penikulman päässä lounaassa oli Kivennapa, missä eräs herra\nJöns Maununpoika puolitoista vuosisataa sitten oli vähäisen joukon\nkanssa Suomen etuvartiana ottanut vastaan suuren venäläisjoukon sekä\najanut sen takaisin rajan yli. Ja toiseksi hän olisi muistanut, että\nsuunnilleen saman matkan päässä Impolasta koilliseen on Rautu, jossa\nviitisenkymmentä vuotta sitten eversti Burmeister talonpoikaisjoukon\nkanssa oli nimikään maansa etuvartiana ja ajoi venäläisarmeijan\ntakaisin.\n\nHän olisi voinut muistuttaa sotilailleen noista entisajan miesten\nurotöistä sekä jatkaa sitten jotenkin siihen tapaan, että koska\nLipola on sen suoran viivan keskikohdalla, joka vedetään Raudusta\nKivennavalle, niin he niin ollen ovat saaneet osalleen keskustan\npuolustamisen tuolla etuvartiolinjalla. Ja kun molemmat sivustat ovat\naikaisempina aikoina kumpikin kohdaltaan lyöneet vihollisen takaisin,\nniin on heidän velvollisuutensa seurata isäin esimerkkiä ja puolustaa\nyhtä sankarillisesti keskustaa.\n\nMutta, kuten sanottu, majuri Burghausen ei ollut selvillä isänmaansa\nhistoriasta paremmin kuin muistakaan sotakomentoon välittömästi\nkuulumattomista seikoista. Ja siksi hän levottomasti haparoitsi\nniiden häälyvien mielikuvien joukossa, joita aiottu puhe herätti\nhänen päässään.\n\nMaaliskuinen päivä oli jo riutumassa illaksi. Läntisellä\ntaivaanrannalla näkyi enää heikko punerrus ja sitä vastaan\nkuvastuivat tummina kuvioina taampana olevan kylän tuulimyllyt ja\nkaivonvintit. Yltympäri kuului matalaa puheensorinaa sotilasten\nnuotioilta ja syrjempänä rauskuttivat illallistaan paaluihin kytketyt\nhevoset. Etäämpänä huhuilivat etuvartiat toisilleen ja kovettuvalta\nhangelta kuului suksensuihketta.\n\nBurghausenin vanha palvelija, Martti, jolla oli yllään korpraalin\nasu, heitti uusia puita isäntänsä nuotioon ja tiedusti samalla, eikö\nmajuri halunnut illastaa.\n\nPuhuteltu kohotti päätään ja silmäili hajamielisenä Marttia.\nMutta äkkiä elostutti hänen silmiään iloinen välähdys ja sormiaan\nnäpsähyttäen huudahti hän:\n\n\"Niin, kaivahan tosiaankin esille jotakin haukattavaa, sillä minulle\ntuli yhtäkkiä huikea nälkä. Ja sitten saat itse istua tähän nuotiolle\nsekä kertoa minulle Lundin tappelusta.\"\n\nMarttia silmäillessään oli majuri äkkiä muistanut, että tuo\nvanha korpraali oli ollut mukana Lundin tappelussa, jossa hänen\nisänsä, eversti Herman von Burghausen, oli viidensadan suomalaisen\nratsumiehensä kanssa pelastanut voiton ruotsalaisille. Isä oli\nsankarijoukkoineen kaatunut paikalleen ja Martti oli ainoa pelastunut\nkoko rykmentistä, sillä eversti oli kaatuessaan velvottanut hänet\nviemään viime tervehdyksensä omaisilleen Suomessa. Nuo paikoilleen\nkaatuneet sankarit olivat olleet Karjalan rakuunoita ja siis hänen\nrakuunainsa isiä ja heitä oli johtanut hänen oma isänsä. Siinähän oli\nmainio puheen aihe ja se tuli kuin taivaasta pudoten!\n\nMonta kertaa oli majuri lapsuudessaan kuullut Martin kertovan Lundin\ntappelusta. Aina kun Burghausenin perhe oli tuon kuuluisan tappelun\nvuosipäivänä kerääntynyt illan hämyssä takkavalkean ympärille heidän\ntalossaan Walkjärvellä, oli Martti-rakuuna kutsuttu sisälle kertomaan\neversti-vainajan viimeisiä terveisiä. Yhtä uskollisesti oli Martti\naina, talon rouvan nyyhkyttäessä, kuvannut yksityisseikkoja myöten\ntaistelun vaiheet, joutuen lopulta itsekin liikutuksen valtaan, kun\nhänen oli toistettava everstin terveiset vaimolleen ja pojilleen.\nMajurille oli kertomus siis kylläkin tuttu, mutta siitä huolimatta\ntahtoi hän nyt kuulla sen jälleen ja siten verestää muistiaan.\n\n\"Kas niin, Martti, alahan jo kertoa!\" hoputti hän syömään ryhtyessään\nvanhaa palvelijaansa, joka oli istahtanut havukasan reunalle ja\nkohenteli nuotiota. \"Kuinka oli meikäläisten sotajoukko asetettu\nrintamaan?\" kysyi hän johteeksi, että Martti pääsisi paremmin alkuun.\n\n\"Meidän rykmenttimme oli etummaisena vasemman siiven äärimmäisellä\nnokalla\", alkoi Martti, joka ei juuri ollut selvillä koko sotajoukon\nsijottelusta. \"Ja oikean siiven nokalla oli myöskin suomalaisia\nratsumiehiä, vaikka ne eivät kuuluneet meidän rykmenttiimme.\"\n\n\"Aivan niin, suomalaiset olivat siis teräksenä kummankin siiven\nkärjessä\", keskeytti majuri, \"sen kunnian he olivat ansainneet Saksan\nsodassa.\"\n\n\"Meidän takanamme oli kiviaita, jonka suojassa ruotsalainen jalkaväki\nseisoi\", jatkoi Martti. \"Kun tanskalaiset lähenivät, lausui\neversti-vainaja: 'Pojat, nyt on kysymyksessä voittaa tai kuolla! Tuon\nkiviaidan suojaan kai teistä ei kukaan halunne paeta, vaikka itse\nhiisi syöksisi joukkojansa meitä vastaan?' Ja yhteen ääneen huusivat\npojat, että he tahtovat pitää paikkansa, tulkoon mitä tulkoonkin.\nSitten alkoi taistelu. Ruotsalaiset meidän oikealla puolellamme\njoutuivat pian epäjärjestykseen ja alkoivat paeta kiviaidan taakse.\nMutta meidän rykmentissämme ei ainoakaan rivi ollut horjahtanut\npaikaltaan ja verissäpäin saivat tanskalaiset palata takaisin.\n\n\"'Hyvin tehty, pojat!' huusi eversti-vainaja, 'Ja nyt valmiit ottamaan\nvastaan toista kuuroa!' Mutta tanskalaisten toinen hyökkäys päättyi\nkuten ensimäinenkin. Silloin toivat he meitä vastaan henkikaartin\njoukot, joita he pitivät voittamattomina ja meitä he nimittivät\nkuoleman rykmentiksi, kai sen takia, että meidän jokaisella\nkahdeksalla komppaniallamme oli mustat liput --\"\n\n\"Ja että te kuolemaa tuottaen seisoitte niin järkähtämättöminä\nalallanne\", lisäsi majuri.\n\n\"Niin\", jatkoi Martti. \"Ensiksi teki henkikaartin ratsuväki kolme\nhyökkäystä meitä vastaan, mutta ajettiin joka kerta nurinniskoin\ntakaisin. Sitten tuli henkikaariin jalkaväki, jonka muskettituli\nteki suuria aukkoja meidän riveihimme. Mutta meidän säilämme\najoivat heidätkin hajalleen. Yhtä järkkymättöminä seisoivat rivimme\nalallaan, vaikka meistä monet olivatkin jo ainaiseksi suistuneet\nsatulasta ja yhtä monet vuotivat verta. Eversti-vainajallakin oli jo\nuseita haavoja ruumiissaan, mutta siitä huolimatta istui hän kuin\nvalettuna satulassa ja kehotti miehiä pysymään lujina, kunnes muu\nsotajoukko kerkeää uudelleen järjestyä taisteluun. Kaikki lippumme\nliehuivat vielä pystyssä eivätkä tanskalaiset uskaltaneet enää\nuudistaa hyökkäyksiään. Mutta sen sijaan alkoivat he viskellä meidän\nkeskellemme kranaatteja, jotka räjähtäessään surmasivat ympäriltään\nhevosia ja miehiä. Nyt alkoivat rivimme nopeasti harventua, mutta\nme jälellä olevat seisoimme lujina paikallamme ja vastasimme\nkarpiineillamme tanskalaisten tuleen.\"\n\nLisättyään puita nuotioon jatkoi Martti:\n\n\"Lopulta meitä ei ollut enää jälellä kuin viitisenkymmentä miestä\nja yhä sinkoili kranaatteja keskellemme. Silloin näin minä\neversti-vainajan horjahtavan satulassaan, samalla kun hänen ratsunsa\nputosi polvilleen, sillä ihan sen jaloissa oli räjähtänyt kranaatti.\nMinä laskeusin satulasta ja riensin paikalle, auttaakseni everstiä.\nHän oli saanut kranaatin kappaleen kylkeensä ja autettuani hänet\nsatulasta sanoi hän vaikeasti puuskuttaen: 'Vetäydy sinä, Martti,\ntuonne kiviaidan taakse, säilyäksesi hengissä ja viedäksesi viimeiset\nterveiseni kotiin.' Hän antoi minulle sormuksensa, kellonsa ja\nrahakukkaronsa ja sanoi: 'Vie nämä viime tervehdyksenä vaimolleni\nja käske hänen kasvattaa pojistamme sotureita, jotka tarvittaessa\nosaavat kuolla kuninkaan ja isänmaan puolesta niinkuin minä nyt\nkuolen'! Tällöin syöksyi verivirta hänen suustaan ja miekkaansa\nviitaten sai hän enää vaivalla lausutuksi: 'Tämä Kaarlo-pojalleni.'\"\n\nKyyneleitä kiilui majurin silmissä ja lyöden kädellä miekkansa\nhuotraa lausui hän:\n\n\"Niin, se on tämä tässä!\"\n\nKoettaen yhä yltyvää liikutustaan hillitä jatkoi Martti:\n\n\"Samalla alkoivat tanskalaisten rummut päristä ihan edessämme,\nsillä he tiskaisivat jälleen hyökätä kimppuumme. Minä nostin\neversti-vainajan syliini ja juuri kun pääsin kiviaidalle, huokasi hän\nviimeiset henkäyksensä. Takanamme kävi vimmattu taistelu ja minun oli\nvaikea hillitä itseäni syöksymästä toverieni avuksi, jotka paikkaansa\njättämättä taistelivat joka puolelta päälle tunkevaa vihollista\nvastaan. Hetken kuluttua ilmottivat tanskalaisten voittohuudot, että\nsuomalainen kuoleman rykmentti oli kaatunut viimeiseen mieheensä.\nMinä olin ainoa, joka pelastuin, sillä minua velvotti siihen\neversti-vainajan käsky.\"\n\nSilmiään pyyhkien vaikeni Martti ja omituista haltioitunutta\nliikutusta tuntien tuijotti majuri ääneti nuotioon.\n\nNyt oli hänellä selvillä, mitä lausua huomenna sotilailleen. Hän ei\nhuolinut sen paremmin ruveta puhetta sommittelemaan ja siihen hän ei\ntuntenut pystyvänsäkään. Yksinkertaisesti ja hartaasti tahtoi hän\nvain kuvata heidän isäinsä taistelun Lundin luona ja muistuttaa,\nmihin se heitä velvotti.\n\nIlma oli kevättalvisen raikas ja kajava. Tähtikirkkaana kaareusi\ntaivas lepäävien sotilasten yllä ja majurista tuntui kuin sieltä\nylhäältä katselisivat hänen isänsä ja muut kuoleman rykmentin urhot\npoikiaan ja odottaisivat, kykenevätkö he yhtä järkkymättöminä\nseisomaan vartiopaikallaan kuin he.\n\n\"Tämän kunnianarvoisan miekkani kautta, heidän ei pidä meistä\npettymän!\" päätti majuri mielessään ja ojentausi viittaansa\nkääriytyneenä havuvuoteelleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihollinen, joka nyt läheni Lipolan kylää, ei tullut enää\nsamanlaisena järjestymättömänä barbaarilaumana kuin Jöns Maununpojan\nja vielä Burmeisterinkin aikana. Rajajoen takaista kaaoksellista\nmaailmaa muovaili parasta aikaa jättiläismies länsieuropalaisten\nkaavain mukaan ja uudistukset tuntuivat selvästi sotajoukossakin.\nVaikka Narvan tappelusta oli vasta kulunut kolmisen vuotta, oli\ntämä muutos kuitenkin selvästi huomattu äskeisessä Pähkinälinnan\nvallotuksessa sekä niissä taisteluissa, joita suomalainen sotajoukko\noli viime kesänä käynyt tsaaria vastaan rakenteilla olevan Pietarin\nkaupungin ympäristöllä.\n\nMutta siitä huolimatta kohtasi monituhantinen venäläisjoukko majuri\nvon Burghausenin pienessä joukossa kovan vastuksen.\n\n\"Lundin luona kaatuneiden isäimme nimessä luvatkaamme, että\nvihollinen ei ole vartiopaikkamme ohi pääsevä muuten kuin meidän\nruumistemme yli!\" oli majuri puheensa lopussa huudahtanut\nsotilailleen, jotka yksimielisesti olivat päättäneet mieluummin\nkuolla kuin peräytyä vihollisen edestä.\n\nKun taistelun melske oli vaiennut ja illan tullen kuu varovasti\nkurkisteli puiden latvain yli, näki se Lipolan kylän tuhkana ja sen\nalla olevan aukian täynnä kaatuneita. Siellä lepäsivät viimeistä\nuntaan Burghausenin rakuunat, jotka lupauksensa mukaan ja isäinsä\nesimerkkiä seuraten olivat miekka kädessä kaatuneet viimeiseen\nmieheen. Mutta taajat ruumiskasat heidän ympärillään osottivat,\nettä voitto oli ylivoimaiselle viholliselle tullut ylen kalliiksi.\nAinoastaan rippeitä heidän joukostaan oli voinut kulkea edelleen\nlähikyliä hävittämään.\n\nKun kuu ikäänkuin näkemiinsä perehtyneenä uskalsi irtautua puiden\nlatvoista ja kohota hiljalleen ylemmäs taivaalle, lankesi sen valju\nhohde esteettömästi kentälle, jossa vallitsi kuoleman hiljaisuus.\nAinoastaan yhdessä kohti taistelukentän keskuksessa, missä viimeinen\nkamppaus oli käyty ja missä kaatuneiden joukko oli tihein, näkyi\nvähäistä liikettä. Nuori sotilas suomalaisen rakuunan asussa kohosi\nhiljalleen istumaan ja tunnusteli päätään. Hän sai sormiinsa\nhyytynyttä verta ja muisti nyt saaneensa miekaniskun, josta hän oli\nmenettänyt tajunsa ja pudonnut satulasta.\n\nHaavottunut, joka oli vasta kahdenkymmenenvuotias nuorukainen,\nnimeltään Juhana Henrik Fieandt, kohosi hiljaa jaloilleen ja\ntunnusteli raajojaan. Hän ei huomannut itsessään muita vammoja ja\nalkoi varovasti, vaikkakin hoippuen, liikkua kuolleiden keskellä.\n\n\"Nähtävästi minä olen ainoa eloon jäänyt koko kentällä, sillä kaikki\nmakaavat liikkumattomina eikä miltään suunnalta kuulu pienintäkään\nvoihkausta\", ajatteli hän eteenpäin pujotellessaan.\n\n\"Toverini ovat pitäneet lupauksensa\", jatkoi hän kuolleita\nsilmäillen, \"ja kaatuneet viimeiseen mieheen. Meitä olikin enää\nvain parikymmentä kuudestasadasta jälellä silloin kun minä sain\nmiekaniskun päähäni. Mutta jokaisen ympärillä makaa puolikymmentä\nryssää, niin että he eivät ole henkeään halvasta myyneet.\"\n\nPoistuttuaan etemmäs paikalta, missä hän itse oli maannut, kumartui\nhän tarkastelemaan muuatta veren ja haavojen peittämää, puoli\nalastomaksi ryöstettyä ruumista.\n\n\"Majuri!\" lausui hän itsekseen. \"Niin, niin, hän oli jo yltyleensä\nverissä silloin kun minä hänet viimeksi taistelun vilinässä näin.\nHänellä näyttää olevan ainakin parikymmentä haavaa ruumiissaan,\nmutta siitä huolimatta on hän isänsä miekan puristanut niin lujasti\nkouraansa, että ryöstäjätkään eivät ole sitä saaneet irrotetuksi. Ja\ntuollahan makaa isäntänsä jaloissa vanha Marttikin ja ukko näyttää\naivankuin hymyilevän. Niin, nyt hän on päässyt Lundissa kaatuneiden\ntoveriensa seuraan ja hymyilee sen vuoksi. Nyt näkyy jääneen minun\ntehtäväkseni saattaa isänmaalle kaatuneiden viime tervehdys. Sen\nminä olenkin tekevä ja totisesti, jos jokainen Suomessa seisoo yhtä\nlujana paikallaan kuin nämä, niin tätä maata ei tuhoo venäläistäkään\nvoimakkaampi vihollinen! Ja nyt pyrkimään elävien ilmoille tältä\nkuoleman kentältä!\"\n\nHorjahdellen ulkoni Fieandt taistelutantereelta ja hävisi hetken\nkuluttua metsän siimekseen.\n\n\n\n\nViimeiseen mieheen\n\n\nI.\n\nValjulla helmikuun taivaalla syttyi tähti toisensa jälkeen ja\ntäysikuu kohosi juuri Ilmajoen metsien takaa taivaanrannalle.\nVerhottomien ikkunain läpi ojensi se esteettömästi kelmeät säteensä\nIsonkyrön pappilan vierastupaan, jossa tupakoiden ja hiljaa jutellen\nistui puoliväliin toistakymmentä soturipukuista miestä. Ne olivat\nPorin rykmentin upseereita, jotka päällikkönsä, eversti von Essenin,\nkutsumuksesta olivat tänne kokoontuneet.\n\nOli torstai-ilta, helmikuun 18 päivä v. 1714. Tiistaista saakka oli\nviisituhatmiehinen Suomen armeija täydessä taistelujärjestyksessä\nodottanut vihollista Napuen kylän aukeilla. Vähää ennen kuin eversti\nvon Essen kutsui rykmenttinsä upseerit koolle pappilaan, oli Napuelle\nsaapunut ylioppilas Gabriel Peldan joka kymmenkunnan suksimiehen\nkanssa oli ollut tiedusteluretkellä, ja ilmottanut ruhtinas\nGalitzinin 15-tuhatmiehisen armeijansa kanssa olevan täydessä\nmarssissa Ilmajoelta Isoonkyröön. Ratkaiseva taistelu oli siis\ntodennäköisesti tapahtuva huomenna.\n\nTaistelusuunnitelma oli tehty tiistaina, jolloin ylempi päällystö\noli pitänyt sotaneuvottelun tässä samassa vierastuvassa. Kokous\noli silloin muodostunut hieman myrskyisäksi. Eversti von Essen\noli ehdottanut peräydyttäväksi Vöyrille, missä metsäiset tienoot\ntarjoaisivat suomalaisten paljon vähälukuisammalle armeijalle\nedullisemman puolustusaseman kuin aavat Kyrön lakeudet Ratsuväen\npäällikkö, kenraalimajuri de la Barre, oli päinvastoin ehdottanut\nmarssittavaksi vihollista vastaan Ilmajoelle, viittaillen samalla\nsiihen, että Essenin ehdotus oli pelkuruudesta lähtenyt. Voitolle oli\nlopulta päässyt ylikomentajan, kenraalimajuri Armfeltin mielipide,\nettä taisteluun oli ryhdyttävä Napuenkylän aukealla. Sen mukaan oli\nsitten taistelujärjestys laadittu ja kaksi päivää olivat nyt Suomen\njoukkojen tähteet paljaan taivaan alla tulipalopakkasessa odottaneet\nratkaisun hetkeä. --\n\nEversti von Essen istui, synkkä ilme korkealla ja miehekkäällä\notsallaan, pesän edessä ja tuijotti hiilokseen. Kun puheen sorina\nhänen ympärillään vaikeni, niin että pöydällä palavien talikynttiläin\nritinä alkoi huomattavasti kuulua, havahtui hän mietteistään,\nkopisti tuhkan hollantilaisesta piipustaan, nousi seisoalleen ja\nupseereihinsa kääntyen puhui:\n\n\"Te tiedätte, toverit, että tiistaillisessa sotaneuvottelussa\nvihjailtiin pelkureiksi meitä, jotka tahdoimme peräydyttäväksi\nVöyrille ja valittavaksi sieltä taistelupaikan. Kun nyt päätökseksi\nkuitenkin tuli, että taisteluun ryhdytään täällä Kyrössä, niin\nseisokaamme kuin miehet alallamme ja näyttäkäämme, ettemme ainakaan\npelkureita ole. Me olemme kaikki Suomen lapsia, jota vastoin usea\nniistä, jotka meitä pelkureiksi viittailivat, ovat Pohjanlahden\ntuolta puolen. He eivät katsele tätä maata ja kansaa samoilla\nsilmillä kuin me, he pitävät itseään täällä vieraina ja siksi\nminä uskon, että meistä jokainen lopputingassa kestää paikallaan\nkauemmin kuin he, jotka sotaneuvotteluissa loistavat urhoudellaan.\nMutta se sikseen. Huomisesta taistelusta riippuu kaikki. Jos se\nmenetetään, niin mitä on meillä silloin jälellä? Kotimme, perheemme,\nkoko isänmaamme joutuu avutonna raa'an vihollisen tallattavaksi.\nSiksi meidän on säilytettävä paikkamme viimeiseen mieheen.\nYhdyttekö, toverit, siihen, että ainakaan Porin rykmentti ei jätä\ntaistelutannerta?\"\n\n\"Me tahdomme taistella viimeiseen mieheen!\" huudahti kapteeni Hinnel,\nnousi seisomaan ja paljasti juhlallisesti miekkansa.\n\nToiset upseerit seurasivat hänen esimerkkiään ja kuunsäteet leikkivät\ntoistakymmenen kunnia-asentoon kohotetun miekan terällä. Everstin\nääni värähteli, kun hän puhui edelleen:\n\n\"Viimeiseen mieheen, niin juuri! Kun patruunat loppuvat, niin silloin\nme tartumme miekkoihin ja pistimiin ja taistelemme mies miestä\nvastaan niin kauan kuin kätemme jaksaa asetta kohottaa.\"\n\n\"Hurraa!\" huudahti yhtäkkiä nuori vänrikki Gisselkors, joka ei voinut\nenää tunteitaan hallita.\n\nJotkut upseereista yhtyivät huutoon. Se kajahti matalassa salissa\nkumeasti ja soinnahti enemmän kuoloon marssivien kuin voittoon\naikovien huudolta. He kilahuttivat miekkojaan toisiinsa ja pistivät\nne sitten tuppeen.\n\nHuoneessa oli koko ajan ollut saapuvilla talon isäntä, kirkkoherra\nAejmelaeus. Upseerien noustessa oli hänkin noussut ja seisoi,\nliikutuksesta silmiään räpytellen, ääneti pöydän nojalla. Essen astui\nnyt hänen eteensä ja kaivaen taskustaan rahakukkaron, kellon ja\nmuutamia papereita lausui:\n\n\"Minä uskon nämä teidän huostaanne, kirkkoherra, ja pyydän teitä\netsimään taistelutantereelta minun ruumiini sekä toimittamaan sen\nperhehautaani Hollolan kirkkomaahan.\"\n\n\"Mutta, herra eversti...\" yritti kirkkoherra, vaan liikutus sai\nhänet samassa keskeyttämään lauseensa. Eikä Essen antanut hänelle\ntilaisuutta jatkaa, vaan puristi ääneti hänen kättään, painoi lakin\npäähänsä ja lähti huoneesta. Ja yhtä äänettöminä seurasivat kaikki\nupseerit päällikkönsä esimerkkiä.\n\nKun kirkkoherra hetkistä myöhemmin seisoi akkunan ääressä ja katsoi\nkuutamoiselle lumilakeudelle, jonka halki Porin rykmentin upseerit\nratsastivat Napuenkylää kohti, virkkoi hän hiljaa vaimolleen, joka\nsoturien lähdettyä oli hiipinyt huoneeseen ja asettunut hänen\nrinnalleen ikkunan ääreen:\n\n\"Raskaat aavistukset täyttävät mieleni ja huomenillalla me tiedämme\npaljon enemmän kuin nyt. Mutta kuinka käyneekin, ainakin noilla\nmiehillä on sydän paikallaan, ja kansa, jolla on sellaisia poikia, ei\nvoi olla perikatoon tuomittu. Herra heitä tukekoon huomisen päivän\nvaiheissa.\"\n\n\nII.\n\nKun eversti von Essen upseereineen läheni Napuen kylää, tuikki heitä\nvastaan pitkä rivi leirinuotioita, joiden ympärillä kuhisi sotilaita.\nVähäisellä kukkulalla taistelulinjan edustalla olivat Napuenkylän\ntalot. Sieltä kuului pakkasilman tukahuttamia kirveeniskuja ja\nhirsisahojen kitinää, kun sotilaat kuunvalossa viimeistelivät kylän\neteen rakennettuja hirsivallituksia, joiden rakennusaineiksi oli\nrevitty joukko talojen ulkohuoneita.\n\n\"Tunnussana?\"\n\n\"Jumala kanssamme!\" ja upseerit ratsastivat taistelulinjan sisälle\nsekä käyden ajaen kohosivat kylään, jossa heillä oli kortteerinsa\nmuutamassa pirtissä. Syötyään vaatimattoman illallisensa ei Essen\ntuntenut vielä halua käydä levolle, vaan pukeutuen turkisviittaansa\nlähti ulos ja jätti upseeritoverinsa juttelulla kuluttamaan talvista\niltapuhdetta.\n\nHitaasti käyden laskeusi hän alas joen jäälle ja lähti astelemaan\nsille suunnalle, josta vihollista odotettiin. Kuta pitemmälle hän\ntuli kylästä, sitä hiljaisemmaksi kävi hänen ympärillään. Kuuran\nkiteistä kimmeltelevän lumivaipan verhoamat pellot ja niityt\nlevisivät tasaisena lakeutena kahden puolen jokea ja niiden rajana\nolevat metsät kuvastuivat liikkumattomana harjanteena kelmeätä\ntaivasta vasten. Kuin hätähuutoonsa jähmettyneiltä näyttivät matalat\nniittyladot avoimine ovineen ja pitkin jokea luikertava, hämärän\nverhoon häipyvä ajotie lisäsi omalta osaltaan autiuden tuntua.\n\nTuo talvinen tie ja täytenä pyörylänä kumottava valju helmikuu\npalautti Essenin mieleen elävinä kuvasarjoina hänen varhaisimman\npoikuutensa ajat isänsä puustellissa Hollolassa. Juuri tällaisena\nhelmikuun iltana, kuun noin täytenä loistaessa ja lumilakeuden\nkimmeltäessä oli hän kerran isän ja äidin kanssa palannut\nsyntymäpäiviltä jonkun punanenäisen sotakarhun luota. Hän makasi\nisän ja äidin välissä rekipeite nenään saakka vedettynä ja hymyili\nitsekseen, kun äiti huomautti hiljaa isälle, että Reinhold nukkuu\njo. Hän tarkasteli kuuta, joka uskollisesti seurasi reen kohdalla\nja jossa vaari ja muori tervakippoineen näkyivät niin selvästi,\naivankuin nytkin. Ja lopuksi nukahti hän tiukujen helinään, pää\nnojautuneena äidin povelle. Tuon tiukujen helinän kuuli hän nytkin\nniin elävästi ja tunsi, kuinka äidin povi tyynesti huokui.\n\nIhmeellistä, kuinka elävästi mennyt elämä tänä iltana kuvastuikin\nhänen mieleensä. Nopeasti toisiaan seuraavissa kuvasarjoissa eli\nhän sen uudelleen läpi, tuntien sydämessään apeaa kaihomieltä.\nMennyt elämä tuntui niin lyhyeltä ja mitättömältä. Kuin unennäkö\noli se vilahtanut ohi. Ja huomennako sitten oli kaikki ohi? Niin,\nhän tunsi sen varmasti itsessään ja kotiaan, vaimoaan ja lapsiaan\nmuistellessaan valtasi hänet entistä apeampi surkumieli.\n\n\"Tunnussana?\"\n\n\"Jumala kanssamme!\"\n\nHän oli huomaamattaan kävellyt aina etuvartiain luo saakka\nja havahtui tunnussanavaatimukseen. Hänen edessään seisoi\npäällisettömään turkkikuluun kääriytynyt sotilas, joka paksujen\nvillalapasten verhoamilla käsillään piteli muskettia. Yltäpäätä\nhuurtuneena näytti hän pikemmin takajaloilleen nousseelta jääkarhulta\nkuin sotilaalta. Syrjempänä rantaäyrään suojassa paloi nuotio ja sen\näärellä näkyi lämmittelemässä toisia vahtisotilaita.\n\n\"Mitä kuuluu?\" virkkoi Essen jotakin sanoakseen.\n\n\"Kaikki hyvin, herra eversti!\" vastasi vahtisotilas opittuun tapaansa.\n\n\"Ja huomenna sitten viimeinkin saadaan taistella.\"\n\n\"Niin, herra eversti, ja hyvää se tässä pakkasessa tekeekin.\"\n\n\"Oman lämpimäsi vuoksiko sinä vain toivotkin taistelua?\" kysyi Essen\nkulmiaan rypistäen.\n\n\"Omani, vanhempieni, vaimoni ja lasteni vuoksi\", luetteli sotamies\nrauhallisesti.\n\n\"Niin, ja koko onnettoman isänmaan vuoksi\", jatkoi eversti, \"aivan\nniin, ja nyt Jumalan haltuun.\"\n\nHän kääntyi ja lähti astelemaan takaisin kylään. \"Huomenna tällä\naikaa tiedän minä jo paljon enemmän\", ajatteli hän kävellessään.\n\"Punaisia ruusuja kylvää huominen päivä näille kinoksille ja tuhansia\nkylmenneitä ruumiita valaisee huomisillan kuu tällä lakeudella.\"\n\nKylään palattuaan teki hän vielä kierroksen oman rykmenttinsä\nleirinuotioille, joiden ääressä toiset sotilaista yrittelivät nukkua,\ntoisten koettaessa telmimällä ja tanssimalla pysytellä lämpiminä.\nEversti puhutteli tuolla ja täällä miehiään ja kaikkia heitä elähytti\ntieto, että huomenna vihdoinkin saadaan käydä rehelliseen taisteluun\nvihollisen kanssa.\n\nKortteeriin palattuaan tapasi eversti pirtin pimeänä. Toiset upseerit\nolivat asettuneet jo levolle ja vaippoihinsa kääriytyneinä loikoivat\nlattialle levitetyillä olilla. Essen hapuili pimeässä ja löydettyään\ntyhjän tilan asettui siihen pitkäkseen, levittäen viittansa\npeitteeksi.\n\nMutta uni ei ottanut tullakseen, sillä monenkarvaiset ajatukset\nliikkuivat raskaina hänen mielessään. Ne kohdistuivat kaikki\nhuomiseen taisteluun. Hänestä tuntui kuin juuri huomispäivänä\nratkaistaisiin ikiajoiksi isänmaan ja sen asujanten kohtalo. Ja\nkun hän tähän vertasi sitä tunnettaan, että he huomenna varmasti\njoutuvat tappiolle, tuli hänen suunnattoman vaikea olla. Kuin hukkuva\noljenkortta tavotellen hapuili hän pimeässä kädellään ja satutti sen\nlähinnä makaavan upseerin kasvoihin.\n\n\"Nukutko jo, toveri?\" kuiskasi hän toivossa saada puhekumppanin.\n\n\"En, uni ei tahdo tulla\", kuiskasi toinen ja Essen tunsi hänet\näänestä kapteeni Hinneliksi.\n\n\"Miltä sinusta tuntuu?\" jatkoi Essen hetken kuluttua. \"Onko sinulla\nmitään aavistuksia huomispäivään nähden?\"\n\n\"Pimeältä tuntuu\", vastasi Hinnel alakuloisesti, \"enkä minä mitenkään\njaksa kuvitella huomista päivää voiton päiväksi.\"\n\n\"Vaikka joka ainutta miestä armeijassamme elähyttää taistelun\nhalu\", lausui Essen ikäänkuin tahtoen toveriltaan tinkiä pienenkään\nmyönnytyksen voiton mahdollisuuteen.\n\n\"Sen minä kyllä tiedän... mutta siitä huolimatta\", puhui Hinnel\nkatkonaisesti,... \"kun ajattelen esimerkiksi, miten nurinkurisesti\nmeillä kaikki asiat ovat kulkeneet, niin... Ylipäällikkönä\nensin pitkät ajat sellainen mies kuin Lübecker... ja sitten\nvitkastelua, laiminlyöntejä ja pitkäpiimäisyyttä joka asiassa... ja\neripuraisuutta. Siitä minä kyllä olen varma, että meistä jokainen\ntaistelee huomenna kuin leijona pentujensa puolesta, mutta... maa on\nkaivettu meidän jalkojemme alta, sitä on jo vuosikaudet kaivettu...\nja siksi meillä ei ole muuta edessä kuin pudota kuoppaan.\"\n\nHänen jokainen sanansa oli kuin piikki Essenin sydämeen, sitäkin\nenemmän, kun hän itse oli harkinnut asioita juuri samaan suuntaan.\n\nKun Hinnelin viime sanojen jälkeen oli pitkän aikaa kestänyt\ntuskallista äänettömyyttä, kuiskasi Essen vapisevin huulin:\n\n\"Onko tämä kansa sitten kokonaan häviöön tuomittu?\"\n\nPimeästä huolimatta oli hän näkevinään, kuinka Hinnel avasi suunsa\nvastatakseen, mutta sulki sen jälleen äkkiä, käänsi hiljaa ähkäisten\nkylkeään ja veti viitan korviinsa kuin kätkeytyäkseen omilta pimeiltä\naavistuksiltaan. Essen ei enempää häirinnyt häntä kysymyksillään,\nvaan tuijotti valppain silmin nokisella seinällä näkyvään kuun\nkuvajaiseen sekä kuunteli ulkoa kaikuvaa koiran luksutusta ja\nvahtisotilasten yksitoikkoisia merkkihuutoja. Mutta hänen sisäisen\nkatseensa edessä oli vaativana kuin tulikirjaimilla piirrettynä\ntuo samainen kysymys, jonka hän äsken oli upseeritoverilleen\nkuiskannut. Löytämättä sille tyydyttävää vastausta risti hän lopuksi\nkätensä rinnan yli ja alkoi sana sanalta muistella äidin opettamaa\nehtoorukousta.\n\n\nIII.\n\nYhdeksästoista päivä valkeni harmaana ja raskasilmaisena, mikä\nennusti lumipyryä.\n\nKun eversti von Essen astui kortteeritupansa portaalle, talutti\nratsurenki juuri tallista hänen hevostaan, vanhaa uskollista\nSukkajalkaa, joka oli kasvanut hänen kotonaan ja ollut mukana\nsodan alusta saakka, niin että hän täydellä syyllä saattoi verrata\nsitä kuninkaan kuuluisaan Brandklippariin. Isäntänsä nähdessään\nnosti se päänsä ja hörhötti tervehdykseksi. Vanhasta tottumuksesta\nsukelsi silloin Essenin käsi viitantaskuun, josta hän veti esiin\nleivänkannikan ja alkoi syöttää sitä Sukkajalalle, samalla kun hän\nsilitteli ja oikoi tämän otsaharjaa.\n\n\"Tänään me sitten eroamme toisistamme\", puheli hän sitä tehdessään\nhevoselleen, \"tai ehkemme eroakaan, vaan kuljemme yhdessä varjojen\nmaahankin.\"\n\nKuolaimiaan kalistellen vilkui hevonen häneen viisailla silmillään.\nTaputettuaan sitä kaulalle ja tapansa mukaan silmättyään, olivatko\nkaikki vyöt ja soljet kunnossa, pisti Essen jalkansa jalustimeen ja\nnousi satulaan.\n\nAjettuaan portista ulos kuuli hän pitkin taistelulinjaa\nrummunpärrytystä, joka kutsui sotilaita jumalanpalvelukseen. Lumi\nnarskui tuhanten askelten alla ja niityllä joen takana liikkui\nsikinsokin satuloituja hevosia, joita oikean siiven rakuunat,\nsuitsista taluttaen, käyttelyttelivät vahvassa lumessa, ja Sukkajalan\nhirnuntaan vastasi sieltä kymmenkunta samanlaista. Joelta,\ntaistelulinjan takaa kuului suksien suihketta ja reen ratinaa, kun\ntalonpoikaisjoukkoja pyssyineen, karhukeihäineen ja kirveineen saapui\narmeijalle apuaan tarjoamaan.\n\nSuomalaisten taisteluasema ulottui poikki joen lähes virstan\npituisena linjana. Sen edessä oli Napuenkylä hirsivallituksineen,\njonka suojelukseksi oli asetettu kaksi kenttätykkiä ja viisisataa\nsotamiestä. Taistelulinjan keskustan muodosti jalkaväki, jota vastoin\nratsuväki oli jaettu kahtia kummallekin siivelle. Jalkaväen taakse\nja osaksi sen keskelle oli sijotettu talonpoikaisjoukkoja. Koko\nsotajoukko nousi viiteentuhanteen mieheen, lähestyvän vihollisen\nmuodostaessa kolminkertaisen ylivoiman.\n\nNelisatamiehinen Porin rykmentti oli saanut sijansa joen jäällä, ihan\ntaistelulinjan keskustassa.\n\nKun Essen kylästä viettävää rinnettä laskeusi jäälle, huomasi hän\netempänä molempain ylimpien päällikköjen, Armfeltin ja de la Barren,\nkylmästi tervehtien sivuuttavan toisensa. \"Tuo ei ennusta hyvää\",\najatteli hän synkistyvin mielin. \"Mutta sehän on tiedetty jo kauan,\nettä Barre kadehtii Armfeltin päällikkyyttä ja selvimmin hänen\nmielensä nähtiin viime sotaneuvottelussa. Suokoon Jumala, ettei hän\ntämän päivän vaiheissa rupeaisi eripuraisuuden köyttä vetämään.\"\n\nPorilaiset tervehtivät päällikköään reippaasti, mikä sai Essenin\nmielialan hieman valoisammaksi. Joukot järjestyivät parasta aikaa\njumalanpalvelusta varten kolmeen suureen neliöön, joiden keskelle\nylemmät upseerit ja sotapapit asettuivat. Essen istui satulassa\navoimin päin ja miekka paljastettuna, tarkastellen lyhyen saarnan\nkestäessä mies mieheltä uskollisia sotilaitaan, joista useiden\nkasvoilla näkyi arpia entisistä taisteluista. Ja kun he saarnan\njälkeen, tukka pakkasviimassa liehuen, yhtenä miehenä yhtyivät\nvirteen:\n\n\"Meidän linnam' on Jumal' taivaast'\", tunsi hän sydäntä avartavaa,\nhellää myötätuntoa noita repaleihin puettuja, kulmikkaita miehiä\nkohtaan, joiden kodit ja omaiset olivat jääneet kauas lumisten\nkenttien taakse, vihollisen valtaamalle alueelle, ja joiden verestä\nnämä lumilakeudet tänään tulisivat punertamaan. Ennen ei hän ollut\nkoskaan siinä määrin tuntenut, kuinka hänen sydämensä sykki niin\nsamaan tahtiin heidän kanssaan. Että hän ennen iltaa tulisi verisellä\nhangella lepäämään heidän keskellään, tuntui hänestä tällä hetkellä\nniin luonnolliselta.\n\n    \"Meidän viholliseni' on hirmuinen,\n    Neuvoiss' moniss', pahoiss' juoniss'\n    Ei löydy hänen vertaans'\",\n\nkaikuivat edelleen virren sävelet ja kostunein silmin sekä mielessään\nomituinen rauha yhtyi Essen veisuuseen.\n\n\nIV.\n\nOikealta siiveltä tullen ratsasti kenraalimajuri Armfelt\nadjutanttinsa seurassa alas joelle ja porilaisten eteen pysähtyen\nalkoi puhua:\n\n\"Porin rykmentin miehet! Minä käsitän, millä tunteilla te olette\njättäneet kotiseutunne vihollisen valtaan ja uskon, että te tänään,\nkun me vihdoinkin saamme käydä taisteluun tuon vanhastaan kammotun\nvihollisemme kanssa, ilman minun kehotuspuheitani osotatte monesti\nkoeteltua suomalaista sotakuntoanne ja lisäätte esi-isien mainetta\nomilla urotöillänne.\"\n\nTässä Armfelt äkkiä keskeytti puheensa, tuntien kuinka huonosti\nnuo koreat paraatisanat soveltuivat lausuttaviksi juuri tässä\ntilaisuudessa. Repaleisiin univormuihin kääriytyneinä seisoi\nhänen edessään joukko karheita miehiä, jotka sama järkkymätön\nvelvollisuudentunto oli koonnut tänne lumen ja pakkasen keskelle\niskemään iskunsa kodin ja isänmaan puolesta ja iskemään sen ilman\nvoiton tai tappion laskelmia. Tyyni uskollisuus loisti jokaisen\nkatseesta eikä yhdessäkään saattanut huomata pelkoa paremmin kuin\nepätoivon uhmaakaan, vaan kaikkien kasvoille oli kuin kirjotettuna\njärkähtämätön päätös taistella tänään viimeiseen mieheen.\n\nSilmäillessään heitä mies mieheltä valtasi Armfeltin sama hellä\nyhteenkuuluvaisuudentunne kuin Essenin äsken virttä veisattaessa.\nÄänessä lämmin sävy jatkoi hän kuin yhteisiä ajatuksia tulkiten:\n\n\"Nääntyvä isänmaamme katsoo apua anovin silmin meihin eikä meistä\nkenelläkään voi tällä hetkellä olla muuta kuin yksi tunne: voittaa\ntai kuolla!\"\n\n\"Eteenpäin! Hurraa!\" puhkesi porilaisten riveistä aivankuin kenraali\nnoilla vaatimattomilla sanoillaan olisi avannut jonkun näkymättömän\nsulun.\n\n\"Minun on turhaa jatkaa\", puhui Armfelt edelleen. \"Tuntiessani\nteidän urhoollisuutenne ja lujuutenne, minä en tällä hetkellä tunne\nrahtuakaan epäilystä, vaikka meidän onkin tänään otettava vastaan\nmonikertainen vihollinen. Jumala kanssamme!\"\n\nUusi voimakas hurraa-huuto vyöryi rivejä pitkin, Armfeltin\nratsastaessa eteenpäin toisten joukko-osastojen luo.\n\nKun viimeiset hurraa-huudot vasemmalla siivellä olivat lakanneet\nkaikumasta, kohosi kylästä, hirsivarustusten luota, ilmaan raketti.\nSe oli merkki siitä, että vihollinen lähestyi. Rummut alkoivat\njälleen päristä pitkin linjaa, kutsuen joukkoja järjestykseen.\nRatsumiehet kohentausivat satulassaan, jalkasotilaat tarkastivat\nviimeisen kerran muskettiensa sänkkipannuja ja upseerit harppoivat\nlumessa kahlaten pitkin rivejä.\n\nVihdoinkin, vihdoinkin saatiin käydä taisteluun ja tehdä loppu\nalituisesta peräytymisestä ja uuvuttavasta odotuksesta! Vilun, nälän\nja loppumattomien marssien uuvuttaman sotajoukon valtasi yhtäkkiä\nlevoton taistelukuume ja kaikki katseet tähystelivät kaakkoa kohti,\njosta vihollisen piti tulla näkyviin.\n\nJa pian ilmestyikin joen mutkaan, noin puolen pirstan päähän kylästä,\ntiheä kolonna vihollisen jalkaväkeä, joka marssi pitkin virranuomaa\neteenpäin. Melkein samalla hetkellä tuli Valtarilan talon luona\nnäkyviin sankat joukot venäläisiä rakuunoita ja kasakoita, jotka\npaksun lumen takia lähenivät hitaasti ja yhtä rintaa jalkaväen kanssa.\n\nKun vihollisen kolonnat olivat ehtineet Mustanojan kohdalle, jymähti\ntoinen Napuenkylän hirsivallituksella olevista kenttätykeistä ja\nkuin kaikuna seurasi tuokion kuluttua toisen tykin ääni. Etumaisen\nviholliskolonnan keskustassa syntyi häiriötä ja kaikki pysähtyivät.\nSitten alkoivat he joukko joukon perästä marssia ylös pohjoiselle\njoen äyräälle, minne myöskin kasakat heitä seurasivat, muun ratsuväen\nlevittäytyessä rintamaksi poikki joen.\n\nKun vihollinen oli ehtinyt saada muutamia kanuunia ampumakuntoon,\njatkui muutaman hetken yksitoikkoista tykinjymähtelyä, jolla aikaa\nsuomalainen jalka- ja ratsuväki seisoi odotuksen jännittämänä\nalallaan.\n\nPitkin linjaa ajaa lennätti Armfeltin adjutantti. Hän toi\nilmotuksen, että venäläinen jalkaväki ja kasakat koettavat kiertää\nvasenta sivustaa, jonka takia koko taistelurintaman tuli suorittaa\npuolikäännös vasemmalle sekä asettua uuteen linjaan pitkin joen\netelärantaa. Ainoastaan oikean sivustan ratsuväki sai seisoa\nentisessä asemassaan vihollisen ratsuväkeä vastassa. Vasemmalta\nsiiveltä komennettiin neljä eskadroonaa Viipurin rakuunoita oikean\nsiiven vahvistukseksi ja näiden tilalle vasemmalle siivelle sai Porin\nrykmentti käskyn marssia.\n\nPuolessa tunnissa oli rintaman muutos suoritettu.\n\nEssen istui satulassa rykmenttinsä edessä ja ääneti tarkasteli\nvastakkaisella puolen jokea levenevää niittyä, jossa venäläinen\njalkaväki parastaikaa valmistausi hyökkäykseen. Heidän kymmenkunta\npientä kenttätykkiään olivat jo täydessä toimessa, mutta niiden\nlennättämät kuulat putoilivat vahinkoa tuottamatta joelle. Sen\njohdosta kuuli Essen takanaan lasketeltavan sukkeluuksia \"harakoille\nheitetyistä mustikoista.\"\n\nJuuri kun venäläinen jalkaväki alkoi marssia joen äyrästä kohti,\npurkautui raskashuurteinen ilma lumipyryksi, jonka koillinen ajoi\nmelkein kohtisuoraan suomalaisten silmille.\n\n\"Tuo ei ennusta hyvää\", kuuli Essen takanaan jonkun matalalla äänellä\nlausuvan. \"Narvassa pyrysi lumi vasten venäläisten silmiä, mutta\nPultavasta lähtien näkyy tuuri muuttuneen.\"\n\nEversti käännähti satulassaan ja huomasi puhujan aliupseeri Antti\nMatinpojaksi, joka oli ollut mukana Narvasta aikain, joutunut sitten\nPultavassa vangiksi, mutta karannut, ja kotimaahan palattuaan\nliittynyt Porin rykmenttiin.\n\n\"Eihän meidän miehuutemme toki liene tuulensuunnista riippuva\",\nvirkkoi eversti, johon aliupseerin sanat kaikesta huolimatta olivat\ntehneet ikävän vaikutuksen.\n\n\"Niin, herra eversti, kyllä porilaiset iskevät yhtä lujasti, kävi\ntuuli edestä tai takaapäin\", vastasi Antti Matinpoika sovittavasti.\n\nLumentulo ei ollut vielä erikoisen vahvaa, joten joen takaa saattoi\nselvästi erottaa venäläisten lähenevät rivit. Rits! rits! rits!\nalkoi siellä samalla räiskyä, aivankuin valtavaa päretukkua olisi\nhitaasti taitetta kahtia. Ilmassa kuului jokaiselle tuttua surinaa ja\nvihellystä.\n\nÄkkiä kavahti Sukkajalka takajaloilleen ja putosi sitten\nhervottomasti polvilleen. Essen irtausi nopeasti satulasta ja\nastui hevosensa pääpuoleen. Silloin kaatui Sukkajalka kylelleen ja\nojentautui suoraksi. Se oli saanut musketinkuulan rintaansa.\n\n\"Sinä siis ensiksi\", virkkoi Essen ja taputti kaulalle uskollista\nratsuaan, joka sammuvilla silmillään katsoi häneen kuin\nanteeksipyytäen ja koetti turhaan kohottaa päätään.\n\nKun Essen ojentui suoraksi, seisoi ratsuaan suitsista pidellen hänen\nrinnallaan de la Barren adjutantti, joka virkkoi:\n\n\"Minä tuon herra everstille päällikköni käskyn, että vasemman siiven\non turhan verenvuodatuksen välttämiseksi peräydyttävä ja pyrittävä\nVöyrin tielle.\"\n\n\"Onko kenraalimajuri de la Barrelia ylipäällikkyys?\" kivahti Essen\ntuimasti.\n\n\"Ei, mutta herra eversti tiennee, että vasen siipi kokonaisuudessaan\non hänen komennossaan.\"\n\n\"Hyvä, mutta tällaisissa asioissa minä tottelen ainoastaan\nkenraalimajuri Armfeltin käskyjä!\" vastasi Essen ja kääntäen selkänsä\nadjutantille komensi hän:\n\n\"Pojat, valmiit ampumaan!\"\n\n\nV.\n\nVihollisen etummaiset rivit olivat jo ehtineet alas joelle, kun\nsuomalaisten vasemmalta siiveltä alkoi muskettituli räiskyä heitä\nvastaan. Tuota pikaa kääriytyi porilaisten joukko ruudinsavuun ja\ntaistelun melskeeseen. Essen tempasi itsekin eräältä jalkojensa\njuureen kaatuneelta sotilaalta musketin ja alkoi ampua vihollista,\njoka suomalaisten tulesta huolimatta tunkeusi yhä lähemmäs.\n\n\"De la Barre on ratsuväen kanssa jättänyt taistelutantereen\", kuuli\nEssen selkänsä takana kapteeni Hinnelin huohottavalla äänellä\nlausuvan.\n\n\"Se roisto, ranskalais-kerskuri!\" vastasi siihen jonkun toisen\nraivosta käheä ääni.\n\n\"Ainoastaan kaksi eskadroonaa Turun rakuunoita ei ole totellut hänen\nkäskyään\", jatkoi Hinnel. \"He hyökkäävät juuri joelle.\"\n\nVasemmalta kuuluikin ruudinsavun ja lumituiskeen seasta suomalaisten\nratsumiesten sitten kolmikymmenvuotisen sodan tavallinen\nhyökkäyshuuto: \"Hakkaa päälle! Hakkaa päälle\" sekä tuttua maankamaran\ntärinää, joka syntyy aina ratsuväen täyttä karkua hyökätessä.\n\nTällä välin oli myöskin oikean siiven ratsuväki, jonka oli määrä\nsuojella jalkaväkeä venäläisen hevosväen hyökkäyksiltä, lähtenyt\njoko de la Barren käskystä tai muutoin tämän esimerkkiä seuraten\nainuttakaan laukausta ampumatta peräytymisretkelle. Siitä tiedon\nsaatuaan ja voimatta sitä enää estää, komensi Armfelt sytyttämään\ntuleen Napuenkylän talot ja hirsivarustukset, suojatakseen siten\njalkaväen oikeata kylkeä. Samalla lähetti hän käskyn kaikkien\njoukkokuntien päälliköille, että pitkin rintamaa oli käytävä\npajunettihyökkäykseen joen yli pyrkivää vihollista vastaan.\n\n\"Hoi! pojat, pajunetit tanaan ja eteenpäin mars!\" huusi Essen\nArmfeltin käskyn saatuaan, paljasti miekkansa ja syöksyi itse\nensimäisenä joen äyrästä alas. \"Eteenpäin myrskyä ja verivihollista\nvastaan!\"\n\nRajusti hurraten syöksyivät porilaiset vihollisen tulesta huolimatta\neteenpäin. Ne pari eskadroonaa Turun rakuunoita, jotka muuatta hetkeä\naikaisemmin olivat hyökänneet joelle, olivat tällä välin urhoollisen\ntaistelun jälkeen tulleet kokonaan hajotetuiksi ja vihollinen oli yhä\nenemmän lähentynyt suomalaisten vallitsemaa rantaa.\n\nNiin itsepäisesti kuin venäläiset usein saattoivatkin edetä\nkuulatuiskussa, niin suomalaisten pajunettihyökkäystä he eivät\nkoskaan kestäneet, sillä siinä oli aina jotakin silmittömästi\nläpitunkevaa ja raivokkaasti musertavaa, ikäänkuin tuo sukupolvi\nsukupolvelta periytynyt ja veriin syöpynyt viha tämän maan ainaista\nviljelyksen tallaajaa vastaan olisi noissa hyökkäyksissä saavuttanut\nhuippukohtansa. Ja vallankin tällä kertaa oli suomalaisten rynnäkössä\nniin hillittömän murtavaa, että vihollisen rivit heti ensi rysyssä\njoutuivat epäjärjestykseen ja alkoivat peräytyä, ja ruhtinas Galitzin\nkertoi myöhemmin, ettei hän ollut kokenut niin raivokasta tappelua\nsitte Pultavan päivien.\n\nKoko kymmentuhatmiehinen venäläisten jalkaväki joutui tuossa\ntuokiossa epäjärjestykseen ja alkoi villin sekasorron vallassa paeta\ntakaisin joen pohjoispuolisille vainioille ja niityille. Jyrisevin\nvoittohuudoin ajoivat heitä suomalaiset takaa ja valtasivat kymmenen\nvihollisen kanuunaa, jotka tämä paetessaan oli kuitenkin ehtinyt\nhäthätää naulata.\n\nMutta kesken tätä suomalaisten voitokasta takaa-ajoa saapui\nArmfeltille sanoma, että vihollisen ratsuväki oli kiertänyt palavan\nNapuenkylän ja varustausi parasta aikaa hyökkäämään suomalaisten\nselkään. Ja samalla ilmotettiin toisaalta, että kasakat olivat\npohjoispuolisen metsän kautta tehneet suuren kierroksen ja lähenivät\nnyt suomalaisten vasenta kylkeä.\n\nEssen porilaisineen ja Peldan-veljesten johtamat talonpojat,\njotka puutteellisista varustuksistaan huolimatta olivat uljaasti\nottaneet osaa taisteluun, saivat käskyn kiiruusti kääntyä näitä\nviimemainittuja vastaan. Itse Armfelt vei muun jalkaväen takaapäin\nuhkaavaa vihollista vastaan.\n\nRaivokas hyökkäys kasakoita vastaan päättyi siihen, että nämä\nvillisti kirkuen ja ohjakset löysinä pakenivat kirkonkylän\npuoleisille kummuille, jossa he alkoivat ryöstää sinne jätettyjä\ntalonpoikain rekiä sekä keihästeliä yksinäisiä, pakoretkelle\nharhautuneita suomalaisia.\n\nKun Essen komensi joukkonsa pysähtymään, saattaakseen sen uudelleen\ntäyteen järjestykseen, tunsi hän äkkiä jaloissaan omituista\nherpoutumista. Vasta nyt huomasi hän, että molemmat saapasvarret\nolivat repelöityneet ja verissä. Hän oli siis juuri päättyneessä\ntemmellyksessä saanut karpiininkuulan kumpaankin jalkaansa. Hän\nistuutui kaatuneen kasakkahevosen kyljelle, veti saappaat jalastaan\nja reväisten kaulahuivinsa kaistaleiksi antoi lähimmän miehen sitoa\nhaavat.\n\nTuskin oli sitominen suoritettu ja saappaat suurella vaivalla saatu\ntakaisin jalkaan, kun lumituiskun seasta alkoi paukkua kiivas\nmuskettituli ja kuulat vinkua heidän ympärillään. Vihollisen\njalkaväki oli nimittäin tällä välin saanut hyvän tilaisuuden\njärjestyä sekä läheni uudelleen suomalaisia.\n\nArmfelt oli juuri lyönyt ratsuväen hyökkäyksen takaisin, saaden siis\nsamalla palata joen yli jalkaväkeä vastaan Kuin yltyvä tulvavesi\nsaarsi ylivoimainen vihollinen suomalaisten harventuneet joukot.\nVenäläisten kuulat, lumituisku ja kitkerä savu palavista Napuen\nja Laurolan taloista löivät vasten suomalaisia, jotka paikaltaan\nväistymättä epätoivon vimmalla taistelivat lähes joka puolelta\npäälletunkevaa vihollista vastaan. Essen komensi ampumaan, mutta\nainoastaan harvat piilukot antoivat tulta ja hänen lähellään seisovat\nupseerit ilmottivat, että miehiltä puuttuu patruunia.\n\n\"No siispä pajunetit tanaan ja eteenpäin mars!\" huusi hän ja\nyritti kohoamaan seisoalleen. Mutta kun haavottuneet jalat eivät\ntotelleet hänen tahtoaan, komensi hän kaksi miestä taluttamaan\nitseään kainaloista ja niin mentiin eteenpäin verisessä lumessa yli\nkaatuneiden ja haavottuneiden, kuulien joka puolella soittaessa\nkaameata säveltään.\n\n\"Eteenpäin, Jumala kanssamme!\" hoputti Essen käheällä äänellä, ja\nkun toinen hänen taluttajistaan viholliskuulan satuttamana kaatui\nnurinniskoin, käski hän toisen tarttua pajunettiinsa ja hyökätä\neteenpäin, koettaen yksinään miekkaansa nojaten pysytellä pystyssä.\nMutta jalkoja särki armottomasti, niin että hänen oli pakko laskeutua\nlumeen polvilleen. Miekan pisti hän eteensä kinokseen ja ryhtyi\nampumaan pistooleillaan.\n\n\nVI.\n\nYhä lähemmäs tunki vihollinen ja Essenin ympärillä kävi vimmattu\ntaistelu. Iskettiin miekoilla, musketinperillä ja nyrkeillä.\nHaavojensa painosta maahan sortuneet koettivat vielä kangistuvin\nkourin tarttua vihollisensa jalkoihin ja vetää häntä alas. Essen\nsai kuulan vasempaan käsivarteensa sekä pistimenhaavan kaulaansa ja\nolkaansa, mutta oikealla kädellään kykeni hän vielä polvillaan ollen\nheiluttamaan miekkaa.\n\n\"Porilaiset! porilaiset!\" hoki hän voipuvalla äänellä ja\nyhä harventuvat porilaiset taistelivat hänen ympärillään\nyliluonnollisella vimmalla, niin että vihollisten täytyi särkynein\nrivein väistyä heidän edestään. Mutta hetken kuluttua ilmestyi heitä\nlumiryöpyn mukana entistä sankempi joukko.\n\n\"Kuin suuri heinäsirkkain paljous itäiseltä maalta lankeavat he\nmeidän ylitsemme\", lausui Essen itsekseen, muistamatta ollenkaan,\nmissä ja milloin tuo lause oli hänen mieleensä jäänyt.\n\nTuossa tuokiossa oli uusi, äskeistä vimmatumpi käsirysy käynnissä\nhänen ympärillään. Mutta vielä tälläkin kertaa löivät porilaiset\nvihollisen takaisin.\n\nEssen oli jo yltäpäätä veressä eikä hän tiennyt enää haavojensa\nlukumäärää. Työläästi pysyi hän enää polvillaankaan ja hänen päätään\npyörrytti, niin että hän hetkittäin ei tajunnut ollenkaan, missä hän\noli. Sellaisessa unheen tilassa kohosi hänen sisäisen näkönsä eteen\nsama kysymys, johon hän yöllä vastausta saamatta oli tuijottanut:\nOnko tämä kansa kokonaan tuomittu häviöön?\n\nHavahtuessaan kuuli hän vierellään puuskuttavaa hengitystä ja\nverestävät silmänsä sille suunnalle kääntäessään tunsi hän aliupseeri\nAntti Matinpojan. Hän viittilöi tätä lähemmäs ja Antti Matinpoika\nkumartui silloin aivan hänen eteensä, kuullakseen paremmin, mitä\neverstillä oli sanottavana. Mutta jälleen unheeseen vaipuen tuijotti\nEssen häntä pitkän tuokion silmiin ja virkkoi sitten voipuneella\näänellä:\n\n\"Onko tämä kansa kokonaan häviöön tuomittu?\"\n\nHämmästyneenä ja neuvotonna tuijotti aliupseeri vastaan, osaamatta\nlausua sanaakaan tuohon odottamattomaan kysymykseen. Vaistomaisesti\nhaparoi hän sen sijaan lunta kouraansa ja siveli sillä päällikkönsä\notsaa. Eversti havahtui nyt täyteen tietoisuuteen ja kysyi:\n\n\"Missä rykmentin upseerit ovat?\"\n\n\"Kaikki kaatuneet, herra eversti!\" vastasi Antti Matinpoika, \"eikä\nsotamiehiäkään koko rykmentistä ole jälellä muuta kuin nämä tässä\nympärillämme, kolmisenkymmentä miestä. Muut ovat tuolla ja tuolla\nja...\", sanoi hän ruumisröykkiöihin viitaten.\n\n\"Monta hetkeä en enää kestä\", lausui Essen, \"komenna sinä sitten\nrykmenttiä ja muista...\"\n\nMitä hän aikoi lisäksi sanoa, sitä ei Antti Matinpoika saanut koskaan\ntietää, sillä everstin pää valahti rinnalle, miekka herposi hänen\nkädestään ja hän kaatui suulleen lumeen. Hänen ruumiissaan olevien\nkolmenkymmenenyhden haavan lisäksi oli hän uudelleen lähenevän\nvihollisen kuulista saanut yhden suoraan sydämeensä.\n\nAntti Matinpoika käänsi hänet selälleen ja koetti auttaa istualleen,\nmutta huomasi hänet jo kuolleeksi. Samassa saarsi heidät vihollinen\njoka taholta.\n\nAntti Matinpoika tarttui veriseen miekkaansa ja huusi:\n\n\"Vielä kerran, porilaiset, eteenpäin! Raivatkaamme tie itsellemme ja\nkostakaamme päällikkömme kuolema! Armoa emme ano emmekä anna!\"\n\nHirveällä voimalla iski tuo pieni joukko ympärilleen ja avasi\nvihollismetsän läpi itselleen verisen vanan.\n\nKuin yltyvään tulvaveteen peittyvinä taisteli samanlaisia rykmentin\njäännöksiä ympäri taistelukentän. Vähäisen joukko-osaston etunenässä\ntaisteli miekka kädessä itse Armfeltkin ja pelastausi lopuksi Laihian\npuoleisiin metsiin. Aliupseeri Antti Matinpojan komennossa oli\nkokonaista kolmen rykmentin tähteet, hänen päästessään viimeinkin\nulos vihollismerestä. Ja lumipyryssä tiettömiä metsiä harhaillessaan\nkuulivat nuo eri suunnille eksyneet Suomen armeijan tähteet, kuinka\nvihollinen Napuella ampui voittolaukauksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin päättyi onneton Napuen päivä.\n\nViivyttyään joitakin päiviä Isossakyrössä ja ryöstettyään mitä\nryöstettävää löytyi sekä pitäjästä että taistelutantereen\nkaatuneilta, poistui vihollinen Vaasaan.\n\nKolkkona ja autiona levisi Napuen luminen lakeus hiiltyneine\ntalonraunioineen ja kinoksiin kangistuneine, alastomiksi\nryöstettyine ruumiineen. Ja kun poistuvien vihollisten äänet olivat\nvaienneet, lähenivät lakeuden äärillä vaanivat petolinnut raskain\nsiivenlyönnein, kaartelivat himokkaina ilmassa ja laskeusivat ympäri\nkentän, alottaakseen yltäkylläisen aterian.\n\nVasta lähes kuukausi taistelun jälkeen ilmestyi seudulle\npieni suomalainen tiedustelujoukko. Sen päällikkö, kapteeni\nCollin-le-Clair, kirjotti 16 p:nä maaliskuuta Isonkyrön nimismiehen\ntalossa Armfeltille raportin, jossa hän muun muassa kertoo:\n\n\"Niinä kahtena päivänä, jotka me olemme täällä viipyneet, olemme\nolleet taistelutantereella tarkastamassa meikäläisiä kaatuneita.\nNiiden joukosta löysimme vasemmalla siivellä herra eversti von\nEssenin ruumiin, joka alastomana ja pahoin runneltuna makasi\nrykmenttinsä kaatuneiden keskellä. Minä otin ruumiin ja ostin sille\nkirstun sekä aion huomenna, jos Jumala suo, toimittaa sen Uuteen\nKaarlepyyhyn, haudattavaksi sikäläiseen kirkkoon. Olisimme kernaasti\nkorjanneet useampiakin kaatuneiden upseeriemme ruumiita, mutta me\nemme voineet heitä enää tuntea, sillä ruumiit ovat sangen pahoin\nrunnellut, sinettyneet ja alastomiksi ryöstetyt, minkä lisäksi linnut\novat jo ehtineet raiskata niiltä silmät.\"\n\n\n\n\nHäviön jälkeen\n\n\nNaarajoen vanha Markus, kuuluisa tietäjä, oli aamusta alkain istunut\nhievahtamatta uunin edessä nojaten käsiään polviin ja sokeat\nsilmänsä tuuheiden kulmakarvain kätkössä. Muori ja miniä näkivät,\nettä hänen henkensä oli vaelluksella, he liikkuivat sentähden\nhiljaa askareillaan eivätkä häirinneet häntä kysymyksillään.\nPuolenpäivän tienoissa, kun ulkona puhkesi lumimyrsky, kävi vaari\nyhtäkkiä levottomaksi. Hänen kasvojensa rypyt alkoivat elää ja\nsammuneet silmät vilahtelivat tuon tuostakin näkyviin siipimäisten\nkulmakarvojen alta. Muori ja miniä tarkkasivat häntä huolestuneina\nja odottivat, mitä sanomia vaari heille kohta ilmaisisi. Sillä vaari\nsai aina tiedon tulipaloista ja muista onnettomuuksista samana\nhetkenä kuin ne sattuivat etäisissäkin kylissä. Ja samoin tiesi hän\naina edeltäpäin tarkoin määritellä ne avunetsijät, joita saapui\ntänne hänen yksinäiseen uutistaloonsa Isonkyrön ja Laihian välisellä\nsydänmaalla.\n\nMutta hetkien hitaasti kuluessa kävi vaari yhä levottomammaksi. Hän\nnosti oikeata kättään kuin jotakin torjuakseen ja piti sitä naisten\nmielestä tuskallisen kauan kohotettuna, samalla kun hänen kasvonsa\nvääntyivät kuin sisällisestä kivusta. Lopulta ei muori enää voinut\npidättyä kuiskaamasta:\n\n\"Mitä sinä näet, Markus? Onko vihollinen tänne tulossa?\"\n\nMutta vaari ei kuullut hänen kysymystään, sillä koko hänen\nhuomiokykynsä näytti olevan suunnattuna johonkin kauempana\ntapahtuvaan. Rypyt hänen kasvoissaan elivät ja hän hengitti\nvaikeasti. Lopuksi laski hän kohotetun kätensä raskaasti polvelle ja\nvoihkasi ääneensä, samalla kun hänen päänsä painui alas.\n\n\"Mitä se oli? Mitä sinä näit, Markus?\" tinki muori hädissään,\nsaamatta nytkään mitään vastausta.\n\n\"Minä kuulin ammuntaa Napuelta ja näin siellä verisesti\ntaisteltavan\", lausui vaari pitkän ja painostavan äänettömyyden\njälkeen.\n\n\"No?\" kuiskasivat muori ja miniä pelon ja jännityksen vallassa.\n\n\"Ryssä on voittanut\", vastasi vaari kumeasti.\n\n\"Herra Jumala!\" huudahti muori.\n\nSitten taas vallitsi painostava äänettömyys, kunnes vaari sen katkasi\nlausumalla:\n\n\"Me saamme vieraita illaksi, pakolaisia. Laittakaa kaikki kuntoon,\nniin että he saavat ruokaa ja muuta hoitoa.\"\n\nHän vaipui jälleen omiin maailmoihinsa, mutta muori ja miniä alkoivat\nliikkua tavallisissa askareissaan. Edellinen ryhtyi leipomaan ja\nlaittamaan uuniin naurishaudikkaita, jälkimmäisen puuhatessa saunaa\nlämpiämään.\n\n\"Haavansiteitä myöskin tarvitaan\", virkahti vaari illan suussa ja\nnapisematta ryhtyi muori leikkaamaan kaistaleiksi pellavalakanaa.\n\nUlkona pauhasi myrsky ja kasvatti kinoksia seinustoille, mutta\nsisällä Naarajoen tuvassa oli lämmintä ja kodikasta. Siellä oli\nkaikki laitettuna kuin ainakin vierasten vastaanottamiseksi. Uunissa\npaloi pystyvalkea, lattialla oli paksu kerros olkia ja vasta\npaistetut leivät levittivät raikasta tuoksua.\n\nVaari nosti jälleen päätään ja herkistyi kuuntelemaan. Hetken\nkuluttua kuulivat muori ja miniäkin ulkoa lumen narinaa ja\nlaahustavia askelia. Kohta sen jälkeen tempaistiin ovi auki ja\ntoisiaan tyrkkien sulloutui sisään toistakymmentä nääntymyksestä\nhoippuvaa, lumista miestä. He valahtivat oljille uunin ympärille ja\nojentelivat paleltuneita käsiään tulta kohti.\n\nNe olivat aliupseeri Antti Matinpoika ja hänen viimeiset miehensä,\njotka Napuella vihollisen keskeltä pelastuttuaan olivat osuneet tänne.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAntti Matinpoika ei pohjaltaan missään suhteessa eronnut tavallisesta\naliupseerista. Hänen harrastustensa ainoana päämääränä oli ollut\noman ruotunsa mahdollisimman mallikelpoinen harjottaminen. Komentaa:\nmusketti olalle! tai: käännös oikeaan! tai: eteenpäin mars! oli\nhänelle ollut tärkeintä elämässä sekä samoin astua ruotunsa etupäässä\nsuorana ja jäykkänä niin leiriharjotuksissa kuin taistelussakin.\nIsänmaa oli hänelle ollut sama kuin oma ruotunsa tai korkeintaan oma\nrykmenttinsä. Mitä sen ulkopuolella oli, siihen nähden hän saattoi\nsuhtautua jokseenkin yksikaikkisesti.\n\nVasta Pultavan tappelun jälkeen vankeuteen jouduttuaan hänelle oli\nkäsite isänmaa selvinnyt laajemmassa ja syvemmässä mielessä kuten\nkaikille hänen onnettomuustovereilleenkin. Kun hän oli kaukana\nvihollismaan sydämessä saanut elää kituuttaa vierasten ihmisten ja\noutojen olojen keskellä, oli kotimaa omine oloineen ja ihmisineen\nkohonnut ihanana kangastuksena hänen mieleensä. Sen siintävät järvet\nja loivat kunnaat, joiden rinteillä elokuhilaat syyskuun auringossa\npuunsivat, savuavat riihet, kaivonvintit ja jyrkkäkattoiset\nkirkot pihlajain siimeksessä, sen harvasanaiset ja vakavat mutta\nlämminkouraiset ihmiset olivat tällöin näyttäytyneet hänelle uudessa\nvalaistuksessa. Silloin hänessä oli syttynyt väkevä ikävä kotimaahan.\nHän oli karannut vankeudestaan ja sanomattomien vaikeuksien läpi\nvaeltanut takaisin synnyinmaahansa. Mutta sekin oli jo suurelta\nosalta ehtinyt joutua vihollisten valtaan ja miltei kaikkialla\nkohtasi häntä hävityksen autius. Hän oli uudelleen astunut sotariviin\ntaistellakseen, ei nyt enää itse taistelun vuoksi ja viran puolesta,\nvaan kärsivän kotimaan puolesta.\n\nKun sitten Napuella Porin rykmentin tähteet sekä vielä parin muun\nrykmentin jäännökset joutuivat hänen johdettavikseen, tunsi hän\nyhtäkkiä kuin kasvaneensa ja laajentuneensa. Kuin paimenetta jääneet\nlampaat ryhmittyivät nuo vihollismerestä pelastuneet miehet hänen\nympärilleen ja johtaja-aseman velvotuksesta marssi hän heidän\nedellään, vaikka hänellä ei ollutkaan selvillä, minne oli kulettava\nja vaikka hän haavojensa painosta oli joka hetki sortua maahan.\nUmpimähkään samosi hän eteenpäin halki metsien ja soiden, myrskyn\nvinkuessa korvissa ja lumituiskeen soentaessa silmiä. Melkein\nkaikilla heistä oli haavoja ja yksi toisensa jälkeen sortui miehistä\nhankeen. Mutta pysähtymättä ja keltään neuvoa kysymättä samosi Antti\nMatinpoika eteenpäin.\n\nTaistelutantereen jätettyään oli hänen mielessään alkanut elää\npäällikkönsä kysymys: \"Onko tämä kansa kokonaan häviöön tuomittu?\"\nYlenmääräisen nääntymyksensä painamana olisi hän niin mielellään\nheittäytynyt pitkälleen ja hautautunut pehmeään lumeen, mutta tuo\ntulikirjaiminen kysymys pidätti häntä siitä. Hänestä tuntui, että jos\nhän heittäytyy hankeen, silloin on tuo kysymyskin ratkaistu: Suomen\nkansa on häviöön tuomittu! Pimeydestä, myrskystä ja uupumuksesta\nhuolimatta tarpoi hän pysähtymättä eteenpäin, sillä hän tunsi\nhartioitaan painavan koko Suomen kansan kohtalon.\n\nKuinka kauan ja mihin suuntaan he olivat kulkeneet, siitä kenelläkään\nheistä ei ollut aavistusta. Antti Matinpojan katse oli koko ajan\nollut suoraan eteenpäin terotettuna ja vihdoin näki hän pimeyden\nkeskeltä tulen vilkkuvan.\n\n\"Tuli!\" huudahti hän ja \"tuli! tuli!\" toistivat hänen miehensä,\nponnistaen viimeiset voimansa sitä saavuttaakseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAntti Matinpojasta ja hänen miehistään tapahtui kaikki kuin sadussa.\nKun he luulivat olevansa jo tuomitut menehtymään lumikinoksissa,\nlöysivät he lämpimän tuvan, jossa oli juuri heitä varten levitetty\nolkia lattialle ja jossa heitä odotti lämminleipä, naurishaudikkaat\nja kylpy. Ja kun tulen loimossa lumi ja jää oli sulanut heidän\nvaatteistaan ja haavoja alkoi kirvellä, nosti vaari esiin tukun\nvalmiiksi leikeltyjä haavansiteitä ja kopeloitsi nurkkakaapistaan\nkaikenlaisia lievittäviä voiteita ja salvoja.\n\nKun he olivat syöneet, kylpeneet ja haavansa hoitaneet, heittäytyivät\nmiehet oljille toinen toisensa viereen ja vaipuivat kohta raskaaseen\nuneen. Mutta Antti Matinpoika valvoi vielä, istuen uunin vieressä,\nmihin vaari tuon tuostakin lisäsi puita. Ulkona vinkui vielä myrsky\nja miehet valittelivat unissaan, mutta Antti Matinpoika tunsi\nmielessään harvinaista tyytyväisyyttä ja onnea. Hänestä oli kuin\nolisi hän omalla pelastumisellaan samalla pelastanut koko Suomen\nkansan häviöstä.\n\nHän ei ollut montakaan sanaa vaihettanut vaarin kanssa, joka\nyhä edelleen istui rahilla uunin pielessä, kyynärpäät polviin\nnojaten ja kasvoillaan järkkymätön rauha. Antti Matinpoika tunsi\nhänen läheisyydessään olonsa lapsenomaisen turvalliseksi. Vaari\nesiintyi hänelle aivan erikoisessa valossa kuten kaikki muukin tänä\nmerkillisenä päivänä. Hän näki hänessä kansansa menneiden sukupolvien\nedustajan samoinkuin hän äsken lumipyryssä eteenpäin hoippuessaan oli\ntuntenut itsessään kantavansa koko nykyisen sukupolven kohtaloa.\n\n\"Kaikki on siis täksi kertaa menetetty?\" katkaisi vaari vihdoin\näänettömyyden.\n\nHän sanoo: _täksi kertaa_, ajatteli Antti Matinpoika ja vastasi:\n\n\"Kaikki! En tiedä edes, onko koko armeijastamme muita jälellä kuin\nme, lukuunottamatta ratsuväkeä, jonka Barre vei heti taistelun alussa\npois.\"\n\n\"Hm, minä näin sen kaiken päivällä\", lausui vaari eikä Antti\nMatinpoika ollenkaan kummastellut hänen sanojaan. \"Silloin minä\ntunsin sydämessäni suurta tuskaa, mutta ennen teidän tuloanne minä\nkerkesin siitä jo päästä.\"\n\nAntti Matinpoika kertoi nyt taistelun päätöksestä sekä mitä hänen\npäällikkönsä vähä ennen kuolemaansa oli häneltä kysynyt.\n\n\"Mitä te siinä suhteessa uskotte?\" kysyi hän lopuksi vaarilta.\n\"Olemmeko me häviöön tuomittu kansa?\"\n\n\"Emme ole\", vastasi vaari empimättä ja niin tyynellä luottamuksella,\nettä yksin hänen äänensä sävy ja kasvojensa ilme riitti Antti\nMatinpojalle vakuuttamaan hänen sanojensa pätevyyden. \"Emme suinkaan!\nSillä jos meidät olisi häviöön määrätty, niin kyllä meillä sodan ja\nhävityksen sijasta olisi hyvät päivät ja kaikkinainen myötäkäyminen.\nNiitä me emme ole tottuneet kestämään, ne meistä piankin lopun\ntekisivät. Mutta sota ja nälkä ovat meidän vanhoja tuttujamme\neivätkä ne kykene meitä maanpinnalta lakaisemaan. Ne ovat vain\nkasvatuskeinoja Herran kädessä, nämä tällaiset ajat, sillä hän on\naikonut tehdä jotakin kansastamme. Jota Herra rakastaa, sitä hän\nrankaisee.\"\n\n\"Mutta tämä rankaiseminen tuntuu ihmissilmällä nähden ylen\nkovalta\", virkkoi Antti Matinpoika, \"niin ettei ole ihme, jos moni\nepätoivossaan kyselee, kuten eversti-vainaja tänään, kykenemmekö me\nlainkaan näitä koettelemuksia kestämään. Ensin kamalat nälkävuodet ja\nsitten sota, jolle ei loppua tunnu tulevankaan.\"\n\n\"Kovalle se tuntuu ja kovaa sen onkin, mutta kyllä vitsan käyttäjä\ntietää, mitä me kestämme ja milloin hänen on vitsa pantava pois.\nSaammepas nähdä, jos meillä elonpäiviä riittää, että... mutta otahan\nraamattu tuolta nurkkakaapista, siellä on paremmin sanottuna se, mitä\nminun mielessäni juuri pyörii.\"\n\n\"Haehan sieltä Hesekielin kuudesneljättä luku ja lue\nkolmannestaneljättä värssystä. Siellä on ne sanat, jotka minun äsken\npiti sanoa.\"\n\nAntti Matinpoika etsi neuvotun kohdan ja luki: \"Näin sanoo Herra,\nHerra: sinä päivänä, kuin minä olen teitä puhdistava kaikista teidän\nrikoksistanne, niin minä taas tahdon panna asujamet kaupunkeihin, ja\nautiat pitää taas rakettaman. Ja hävitetty maa pitää kynnettämän,\nettä se oli turmeltu, kaikkien ohitsekäyväisten silmäin edessä. Ja\nheidän pitää sanoman: tämä maa oli turmeltu, ja se on nyt niinkuin\nEdenin ilotarha; ja nämät kaupungit olivat kukistetut, jaotetut ja\nautiat, ja ovat nyt vahvat ja niissä asutaan.\"\n\n\"Niin, niin... niin se on oleva\", hymisi vaari. \"Kansamme laita\non niin kuin teidän tänään, jotka vaivan ja kuoleman hädän jälkeen\nlöysitte täällä lämpimän pirtin, ruokaa ja siteitä haavoillenne.\"\n\n\"Niin\", virkahti Antti Matinpoika, joka ajatteli juuri samaa asiaa.\n\"Mutta kesken ei saa uupua.\"\n\n\"Ei, uupua ei saa... ja jos toiset uupuvatkin, niin toiset kyllä\njatkavat taivalta siksi kuin helpotuksen hetki koittaa. Ja nämä ne\ntaas panevat elämän uudestaan alkuun.\"\n\n\"Ja he ovat juuri ne, jotka ovat pahan ajan yli säilyttäneet kansansa\nytimen\", lausui Antti Matinpoika, mielessään riemukas tunto kuin\nolisi hän tehnyt jonkun onnellisen löydön.\n\n\"Niin juuri!\" vahvisti vaari.\n\nHiilos uunissa oli jo tummunut ja kumpikin asettui levolle. Mutta\nsivu puoliyön makasi Antti Matinpoika vielä valveella ja kuunteli,\nkuinka heikkenevä myrsky vihelteli uuninpiipussa. Vaikka hänen\njäseniään pakottikin ja haavoja kirveli, tunsi hän mielialansa sitä\nehyemmäksi ja terveemmäksi.\n\nSeuraavana päivänä oli myrsky kokonaan lakannut ja aurinko punasi\nlumisia metsiä. Niin tarpeeseen kuin päivän tai parin lepo olisi\nollutkin Antti Matinpojalle ja hänen miehilleen, hankkiusi hän\nkuitenkin heti aamiaisen jälkeen taipaleelle.\n\n\"Ei saa uupua eikä paikalleen jäädä\", hymähti hän vaarin\nkiertelyille. \"Armeijamme on pirstaleina, mutta se on jälleen saatava\nkokoon. Meidän täytyy rientää toisia etsimään.\"\n\nKun hän hyvästiksi puristi vaarin kättä, lausui tämä:\n\n\"Teillä on vielä monta kovaa edessänne, sillä eilinen ei ollut vielä\nviimeinen, mutta sittenkin... minä tahdon taas panna asujamet\nkaupunkeihin ja autiat pitää jälleen rakettaman, sanoo Herra.\"\n\nHetken kuluttua kahloi tuo pieni joukko syvässä lumessa matkalla\nLaihian kirkonkylää kohti.\n\nYksin jäätyään virkahti vaari muorille ja miniälle: \"Paljon meiltä\ntänä aikana kysytään, mutta paljoa me olemme luodut kestämäänkin.\"\n\n\n\n\nVELJEKSET\n\n\nMakuulaverinsa eteen polvistuneena lausui vanki puoliääneen ja\npalavalla hartaudella psalmin sanoja:\n\n\"Kiitetty olkoon Herra joka päivä. Jumala panee kuorman meidän\npäällemme, mutta Hän myös auttaa meitä. Sela. Meillä on Jumala,\nJumala, joka auttaa, ja Herra, Herra, joka kuolemasta vapahtaa.\"\n\nTalvinen ehtoo pimeni ja jäätynyt ristikkoakkuna katonrajassa kykeni\nenää ani vähän välittämään valoa kopin hämäryyteen. Kun ei vangille\nollut suotu minkäänlaista kirjaa eikä valoneuvoja pitkien pimeän\nhetkien kuluttamiseksi, päätti hän panna levolle kohta hartauden\nsuoritettuaan.\n\nUnesta ei kuitenkaan ollut toiveita, sillä jalkoja ja sivuja\nsärki taas armottomasti. Se oli seurauksena siitä, että hänen\nmuutamia viikkoja sitten oli täytynyt kasakkahevosen jälessä\ntulipalopakkasessa juosta Ilmajoelta tänne Vaasaan saakka. Ensimäiset\npäivät oli hän täällä vankilassa maannut aivan menehdyksissään ja\nrujona, mutta vähitellen oli hänen vahva ruumiinsa jälleen toipunut,\nvaikka säänmuutosten aikana uudistuikin ankara särky.\n\nVanki oli Ilmajoen kappalainen, Jooseppi Stenbäck. Kun pakoon\nlähtevät olivat pyytäneet häntä mukaansa, oli hän sanonut:\n\n\"Se on kelvoton paimen, joka vaaran tullen jättää laumansa oman\nonnensa nojaan. Menkööt ne, joilla ei ole toisia ihmisiä vastuullaan,\nmutta minun velvollisuuteni on jäädä paikalleni.\"\n\nPerheensä oli hän toimittanut toisten pakolaisten mukana turvaan\nRuotsin puolelle, mutta itse oli hän jäänyt Ilmajoelle, tehdäkseen\nvoitavansa seurakuntalaisten hyväksi.\n\nKun vihollinen oli saapunut paikkakunnalle, oli hän koettanut hillitä\nsen ryöstön- ja murhanhimoa, mutta siitä olivat ryssät vain ärtyneet\nja lopuksi vanginneet hänet. Sitten oli hänet vasta mainitulla\ntavalla tuotti Vaasaan, josta hänet ennen pitkää piti toisten vankien\nkanssa vietämän Turkuun ja sen jälkeen kenties Venäjälle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun hän oli lopettanut rukouksensa ja nousi ylös riisuutuakseen,\naukeni kopin ovi ja sisälle astui mies, josta hän heti huomasi,\nettei se ollut vartia. Vanki astahti lähemmäs, nähdäkseen paremmin\nja huomasi nyt tulijan rotevaksi talonpojaksi, joka hämillisesti\nrykäisten toivotti hyvää iltaa.\n\n\"No herra varjelkoon, Tapanihan se on!\" huudahti vanki hämmästyneenä,\nsillä nyt tunsi hän tulijan omaksi veljekseen.\n\nHe puristivat toistensa kättä ja vanki kysyi huolestuneena:\n\n\"Onko sinutkin kaapattu kiinni ja tuotu tänne vangiksi?\"\n\n\"Ei, vaan minä tulin sinua vapauttamaan\", vastasi vanhempi veli\nujolla ja matalalla äänellä.\n\n\"Hohoi, se on helpommin sanottu kuin tehty\", vastasi vanki\nhämmästyksissään veljensä sanoista.\n\nHän veti hänet istumaan lavitsalle akkunan alle, istahti itse\nrinnalle ja kysyi:\n\n\"Mutta kuinka sinä ensinnäkin pääsit tänne, jos sinä kerran olet omin\nneuvoisi tullut?\"\n\n\"Me keräsimme keskuudestamme rahoja, joilla minä lahjoin\nvanginvartian, niin että hän päästi minut vähäksi aikaa tänne sinun\nkoppiisi. Sanoin olevani sinun seurakuntalaisiasi ja haluavani\npuhutella sinua sielunasioissa\", selitti velimies. \"Mutta nyt sinun\nolisi hankkiuduttava lähtöön, sillä vartia voipi pian tulla käskemään\nminua pois.\"\n\n\"Tottako sinä sillä siis tarkotat?\" kummaksui pappiveli, \"ja miten\nsinä olet ajatellut sen käyvän laatuun?\"\n\n\"Kyllä se käy hyvin laatuun\", vakuutti talonpoikaveli. \"Me vaihetamme\nvaatteita ja kun me olemme jokseenkin samankokoiset ja hyvin\ntoistemme näköisetkin, niin ei vartia pimeässä huomaa mitään.\"\n\nTuumaansa innostuneena alkoi veli päästellä takkia päältään ja puhui\nsitä tehdessään edelleen:\n\n\"Meitä asuu kymmenkunta perhekuntaa metsäpirteissä Latvalan\nsydänmaalla, sillä kylissä liikkuu vihollisia ja he ovat polttaneet\nuseimmat talot. Meillä on siellä ankara suolan puute ja minä\najattelin, että sinä ehkä voisit mennessäsi viedä sinne muutaman\nkapan täältä Vaasasta. Sitä varten otin mukaani kontin, joka on\nlumihangessa vankilan ulkopuolella. Samassa paikassa ovat myöskin\nsukset, ja suolarahat sinä löydät tämän takin povitaskusta. Mutta\netköhän sinä jo riisuisi, ettei vartia ehdi kesken tulla.\"\n\nLiikutuksesta mykkänä oli vanki kuunnellut veljensä sanoja.\n\n\"Mutta entäs sinä itse?\" sai hän vihdoin kysyneeksi.\n\n\"Minä jään tietysti tänne sinun sijaasi, eihän se muuten käyne\",\nvastasi veli viattomasti.\n\n\"Mutta oletko ajatellut, että sinä jokseenkin varmasti joutuisit\nhirsipuuhun, kun petos huomattaisiin?\"\n\n\"Jospa nyt niinkin kävisi, niin olenhan minä perheetön mies\", vastasi\nveli rauhallisesti, \"jota vastoin sinulla on perhe ja lisäksi\nseurakuntalaiset. Ne kaipaavatkin niin hartaasti sielunpaimenta ja\nneuvojaa siellä sydänmailla, sillä sairaita ja epätoivoisia on monta.\"\n\n\"Kuinka hartaasti minä haluaisinkaan päästä seurakuntalaisteni\npariin, mutta näin se, rakas veli, ei käy\", sanoi pappiveli\npäättävästi ja liikutuksensa hilliten. \"Miten minä esiintyisin\nlohduttajana hätää kärsivien keskellä, kun olisin ensinnä vapauteni\nlunnaiksi jättänyt oman veljeni. Ei, pue sinä takkisi jälleen\npäällesi, sillä kyllä minä jään tänne.\"\n\n\"Mutta kun ne niin hartaasti odottavat sinua siellä eikä sinun\nminusta tarvitse huolehtia\", yritti veli vielä toista taivutella.\n\n\"Vie terveiseni seurakuntalaisille, että minä rukouksissa olen\nalati heidän keskellään ja että Jumala voi piankin toimittaa niin,\nettä minä ruumiillisestikin pääsen heidän luokseen. Kohta viedään\nmeidät Turkuun ja sen jälkeen voin minä piankin päästä takaisin\nseurakuntaani, sillä ruhtinas Galitzinia olen kuullut kiitettävän\nihmisystävälliseksi ja oikeutta harrastavaksi mieheksi.\"\n\n\"Sinä et siis suostu lähtemään?\" kysyi veli masentuneena.\n\n\"En!\" vastasi toinen jyrkästi, vaikka hänen olikin vaikea hillitä\nitseään. \"Jumala palkitkoon sinun hyvän tarkotuksesi, mutta minun on\nmahdoton sitä noudattaa.\"\n\nVastenmielisesti veti talonpoikaveli sarkatakin uudelleen päälleen.\nSenjälkeen istui hän käsillä polviinsa nojaten, allapäin ja ääneti\nlavitsalla. Katsellessaan syrjästä noita rehellisiä avoimia piirteitä\nsekä miehekkään jykeitä hartioita, jotka nyt olivat pettymyksestä\npainuneet kokoon, valtasi pappiveljen hellä myötätunto, joka pakotti\nhänet syleilemään veljeään.\n\n\"Lähde sinä Herran nimeen takaisin kotiin, kyllä minäkin Jumalan\navulla aikanani selviän\", sanoi hän koettamatta enää liikutustaan\nsalata. \"Sieltä saapuukin jo vartia sinua kiirehtimään.\"\n\n\"Täytyy kai sitten minun lähteä, koska sinä et siihen suostunut\",\nhuoahti veli ja nousi lavitsalta, kun ovelle ilmestynyt vartia\nviittoi häntä tulemaan.\n\nVeljekset heittivät toisilleen nopeat jäähyväiset, minkä jälkeen ovi\nsulkeutui heidän välillään.\n\nKuunneltuaan poistuvien askelten kaikua tunsi vanki tarvetta\nuudelleen polvistua makuulavansa äärelle ja vuodattaa yli tulvehtivaa\nsydäntään palavaan rukoukseen veljensä, seurakuntalaistensa ja koko\nSuomen kansan puolesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavan illan hämärtäessä hiihti Tapaniveli jo Ilmajoen aukeilla,\nselässään raskas suolakontti. Hän mietiskeli hukkaan mennyttä\nyritystään ja koetti arvailla, miten hänen laitansa tällä hetkellä\nolisi, jos veli olisi suostunut vaihtokauppaan.\n\n\"Jos he todellakin olisivat minut hirttäneet, vaihdoksen huomattuaan,\nniin -- nythän se olisi jo sekin ohitse\", lopetti hän ajatusjuoksunsa.\n\nSuolakontti painoi hartiat kumaraan ja muutenkin häntä väsytti jo\narmottomasti. Mutta hän päätti kuitenkin ponnistautua perille,\nsillä kylille oli vaarallista yöpyä ja talot, mikäli niitä oli enää\njälellä, olivat sitä paitsi autioina.\n\nEnnenkuin hän ehti siihen kohtaan, josta hänen tuli kääntyä metsiin,\nilmestyi tienkäänteessä hänen eteensä yhtäkkiä kasakkajoukko kuin\nmaasta kohoten. Vaistomaisesti porhalsi hän silloin syrjään ja\nponnisti viimeisetkin voimansa, päästäkseen metsän kätköön. Mutta\nvälimatka oli liian lyhyt ja hänen kintereilleen ehätti puolikymmentä\närhentelevää kasakkaa. Hän sai ruumiiseensa useampia keihäänpistoja\nja taakkansa painosta sortui hän maahan.\n\nKontista vapauduttuaan koetti hän nousta ylös ja toisen suksensa\nkohottaen puolustautua. Mutta surmanpisto rintaan vaivutti hänet\nuudelleen hankeen.\n\nHän ei noussut enää. Pakolaisia muistaen ajatteli hän:\n\n\"Nyt ne poloiset jäävät ilman suoloja, sillä minun polkuni päättyi\ntähän.\"\n\nSitten juolahti velimiehen kuva hänen himmenevään tajuntaansa ja hän\najatteli itseään syyttäen:\n\n\"Etten minä sittekin pakottanut häntä pakenemaan, sillä nythän minä\nkuitenkin kuolen vihollisen käden kautta.\"\n\nHän huokasi muutaman kerran raskaasti ja ojentui sitten kuolleena\nhangelle.\n\n\n\n\nPoloinen papintytär\n\n\nKesäkuun 16 päivänä 1714 ei Raahen raatihuoneella ollut mikään\ntavallinen raastuvanoikeuden tai maistraatin istunto, sillä pöydän\ntakana istui tällä kertaa kenraalimajuri Armfelt, joka Napuella\nhajotetun ja jälleen kokoontuneen Suomen armeijan jäännösten kanssa\noli maaliskuusta saakka majaillut kaupungissa. Itse pormestari,\nherra Gabriel Corte, istui sen sijaan salin sivuseinällä, johon,\nmyöskin ikäänkuin lautakunnaksi oli asettunut Raahen kirkkoherra,\nMartinus Peitzius, sekä muutamia upseereita. Pöydän edessä seisoi\nkuulusteltavana eräs sotaväen hevosseppä, keski-ikäinen, iloisen\nnäköinen mies.\n\nHevosseppä jatkoi kertomustaan:\n\n\"Kun minä sitten kolmatta päivää olin ryssän vankina, tuli\nvartiakseni nuori ja parraton rakuuna. Katsopas nyt, Jyrki, eteesi,\ntuon poikanulikan hyppysistä sinä helposti pääset livistämään, sanoin\nminä itselleni, ja aloin siinä mielessä hangata ystävyyttä miehen\nkanssa, sillä hän näytti tavallista hyvänsävyisemmältä. Mutta kyllä\nmaar minä ällistyin, kun hän yhtäkkiä kysyi selvällä suomenkielellä,\nettä mistä minä olen kotoisin. Kun minä olin siinä aikani ihmetellyt\nja jahkaillut, niin kertoi hän olevansa oikea suomalainen ja väkisin\njoutuneensa ryssän soltuksi. No se on selvää, että minä nyt aloin\nhäntä hartaasti houkutella päästämään minut pakoon. Mutta hänpä\nei sanonut mitenkään uskaltavansa sitä tehdä, sillä silloin hänet\nhirtettäisiin tai ainakin armottomasti ruoskittaisiin. Lopulta hän\nkuitenkin suostui avaamaan minun siteeni, kun minä lupasin olla\nsamassa asennossa kuin sidottunakin ja vasta toisen vartian aikana\nyrittää karkaamista. Minä koetin kyllä houkutella häntäkin karkaamaan\nyhdessä minun kanssani, mutta hän ei uskaltanut sitäkään yrittää.\nMuuten tuntui hän minusta olevan noin niinkuin hieman sekaisin täältä\n(seppä koputti etusormellaan otsaansa), ainakin toisin vuoroin.\nNo niin, kun toinen vartia oli tullut hänen tilalleen, ja se oli\nväärentämätön ryssä, nujersin minä hänet hengiltä, otin jalat alleni\nja pääsin kunnialla koko pelistä, vaikka puolen tiiman ajan vinkuikin\nkuulat korvieni ympärillä.\"\n\n\"Ja missä sinä sitten sen jälkeen jouduit hänen kanssaan tekemisiin?\"\nkysyi Armfelt, kun seppä hetkeksi vaikeni.\n\n\"Se tapahtui Pieksämäellä. Minä olin Pohjanmaata kohti harhaillessani\nja vihollisia piileskellessäni yhtynyt puoleenkymmeneen sissiin ja\nnäiden kanssa makailin minä muutaman keväisen päivän Mikkelistä\nPieksämäelle vievän maantien varressa, vaaruskellen jotakin\nnapattavaa. Ja eipäs ollakaan, niin jo iltapäivällä lähenee kolme\nvenäläistä rakuunaa. No, me käymme kimppuun ja yksi heistä oli tuo\nentinen suomalainen vartiani. Oli tosiaan onni hänelle, että minä\nhänet ajoissa tunsin, sillä muuten hänen olisi käynyt niinkuin\ntoveriensakin. Hän seurasi meitä mielellään ja Viitasaarella vein\nminä hänet nimismiehen luo ja kysyin, mitä minun pitäisi hänelle\ntehdä. Nimismies kuulusteli häntä hiukan ja kehotti sitten minua\nkuljettamaan hänet tänne pääkortteeriin.\"\n\n\"Hän on siis täällä nyt?\"\n\n\"On, hän on tallessa tuolla kaupungin korttikaarissa ja...\"\n\nSeppä näytti haluavan sanoa vielä jotakin mutta keskeytti empien,\nminkä johdosta Armfelt kysyi, mitä hänellä vielä olisi kerrottavana.\nÄäntään alentaen virkkoi silloin seppä:\n\n\"Ja minä olen ruvennut epäilemään, että hän onkin naisihminen.\"\n\n\"Kuinka niin?\" hymähti Armfelt. \"No hän on oikeastaan aivan naisen\nnäköinen jo kasvoiltaankin ja sitten... kun me pari kertaa tänne\ntulomatkalla saimme saunata, niin hän ei suostunut yhdessä muiden\nkanssa tulemaan kylpyyn.\"\n\n\"Hm! No minkä hän on nimekseen sanonut?\"\n\n\"Eerik Benjamininpoika, mutta varmastikaan se ei ole hänen oikea\nnimensä.\"\n\nTehtyään sepälle vielä muutamia kysymyksiä niiden seutujen tilasta,\njoiden läpi hän oli harhailko sekä vihollisten liikkeistä siellä,\nviittasi Armfelt häntä poistumaan. Sen jälkeen käski hän ovenpielessä\nseisovan korpraalin hakea vangitun venäläisen rakuunan sisälle.\nUteliaina kiintyivät muutaman hetken perästä kaikkien katseet siihen\nolentoon, joka korpraalin saattamana astui raatitupaan. Hän oli\nhintelävartaloinen nuorukainen, päällään venäläisen rakuunan lopen\nkulunut puku ja tukka, aikoinaan lyhyeksi keritty, oli pörröinen ja\nepätasainen. Kasvot olivat aivan parrattomat, kalpeat ja tyttömäiset\nja suurissa, harmaissa silmissä oli pelästynyt ja harhaileva ilme.\nHuomatessaan niin monta katsetta itseensä kiinnitettävän, punastui\nhän ja painoi päänsä alas. Siinä asennossa teki hän vieläkin\ntyttömäisemmän vaikutuksen.\n\n\"Sinä puhut suomea?\" kysyi Armfelt.\n\n\"Kyllä\", vastasi rakuuna, vilkaisten kysyjään sekä lisäten hetken\npäästä hiljaa: \"Se onkin minun äidinkieleni.\"\n\n\"Siis synnynnäinen suomalainen. Entä mikä on nimesi?\"\n\nKuulusteltava kohotti uudelleen katseensa ja vastasi epävarmalla\näänellä:\n\n\"Eerik Benjamininpoika.\"\n\n\"Kuinka? Eihän se ole mikään naisen nimi!\" ja Armfelt pani ääneensä\nhieman ankaruutta.\n\nKuulusteltava hätääntyi nyt kokonaan ja purskahti sitten äkkiä\nitkuun, peittäen käsillä silmänsä. Nyt ei ollut enää epäilystäkään,\nett'eikö hän ollut nainen.\n\n\"No, no, elähän itke, vaan ilmaise oikea nimesi, ei sinulle siitä\nmitään pahaa seuraa, päinvastoin\", koetti Armfelt puhella hänelle\nlempeästi.\n\n\"Annikka minun oikea nimeni on\", niiskutti tyttö, \"Annikka Swahn.\"\n\n\"Annikka Swahn\", toistivat kaikki hämmästyneinä, vaikka he sepän\nkertomuksesta ja kuulusteltavan ulkomuodosta ja käytöksestä olivatkin\ntulleet kutakuinkin vakuutetuiksi, että hän oli nainen. Muissa\noloissa olisi saanut kerrassaan koomillisen luonteen se seikka, että\nvenäläinen rakuuna ilmotti nimekseen Annikka Swahnin, mutta tässä\ntapauksessa ilmeni kaikki niin traagillisena, että jokaisen kasvoilla\nkuvastui syvä sääli ja osanotto. Kukaan ei epäillyt kuulusteltavan\nilmaisseen oikean nimensä.\n\n\"Mutta mistä sinä, poloinen, olet syntyisin ja kutka ovat sinun\nvanhempasi?\" kysyi Armfelt heltyneellä äänellä.\n\n\"Minä olen syntynyt Joutsenon pitäjässä, jossa isäni, Benjamin Swahn,\noli kappalaisena\", vastasi rakuunatyttö kyyneliään kuivaten.\n\n\"Hyvä Jumala, siis papin tytär!\" pääsi välittömästi kirkkoherra\nPeitziukselta.\n\n\"Mutta kuinka herran nimessä sinä olet joutunut vihollisen\nsotamieheksi?\" kysyi Armfelt. \"Kerrohan nyt meille kaikki\nalustapitäin.\"\n\nHuomatessaan, että tytön oli vaikea siinä seisoa useiden silmäparien\ntähysteltävänä, käski Armfelt korpraalin tuoda hänelle istuimen.\nAnnikka asettui tuolinnurkalle syrjittäin kuulijoihin, niin että hän\nkokonaisuudessaan saattoi nähdä vain Armfeltin.\n\n\"Kasakat ottivat minut metsästä, ollessani neljäntoista vanha ja\nveivät Piiterburgiin. Siellä minut sitten viime vuoden alussa monen\nmuun suomalaisen kanssa pistettiin väkisin sotaväkeen\", kertoi tyttö\njalkoihinsa tuijottaen.\n\n\"Venäläisten riveissä on siis useampiakin kansalaisiamme!\" huudahti\nArmfelt.\n\n\"Niin, mutta kaikki he ovat vasten tahtoaan\", kiiruhti tyttö\nselittämään.\n\n\"Mutta kerropas nyt oikein juurta jaksain, kuinka kaikki on\ntapahtunut ja mitä kaikkea sinä tiedät näistä kaameista asioista.\nSinä jouduit siis metsässä kasakkain käsiin?\" hoputteli Armfelt.\n\n\"Niin. Minä olin juhannusviikolla kymmenen muun tytön kanssa metsässä\nvastaksia hakemassa. Me olimme noin virstan päässä Joutsenon kirkolta\nja juuri kun me olimme taakkoinemme tulleet tielle, alkoi maa tömistä\nja ennenkin kerkesimme mitään päättää, tulla kohahti paikalle\nkasakkalauma.\"\n\n\"Maltas nyt, kuinka kauan tästä tapauksesta on kulunut?\" keskeytti\nhänet Armfelt.\n\nTyttö mietti hetken ja vastasi sitten:\n\n\"Tänä kesänä tulee siitä tasan neljä vuotta.\"\n\n\"Jahah, se tapahtui siis juuri Viipurin vallotuksen aikana. Mutta\nkerropas nyt edelleen.\"\n\n\"Me emme ehtineet säikäyksestämme tointua, kun olimme jo kasakkain\nvankina. Minut kaappasi joukon johtaja kiinni ja nosti eteensä\nsatulaan. Minä itkin ja huusin ja koetin riuhtoa itseäni irti, mutta\nkasakkapäällikkö vain nauroi ja puristi minua sen lujemmin. Lopulta\nminä paljosta itkusta ja pelosta menin tajuttomaksi, josta virkosin\nvasta Viipurissa venäläisten leirissä. Siellä näin paljon muitakin\nsuomalaisia vankina, sekä miehiä että naisia ja lapsiakin. Viipurista\nmeidät kaikki sitten muutaman päivän kuluttua vietiin Piiterburgiin,\njossa minä sain olla kolme vuotta.\"\n\n\"Kuinka siellä vangittuja kohdeltiin ja mitä heidän täytyi tehdä?\"\ntiedusteli Armfelt.\n\n\"Meidät sullottiin likaisiin ja kosteisiin parakkeihin ja syödä\nsaimme puolikypsää limppua ja kaalikeittoa. Mutta hyvin usein\npuuttui sitäkin ja monta meistä kuoli nälkään ja tauteihin. Miehet\nsaivat aamusta iltaan olla raskaassa työssä kaupungin rakennuksilla\nja meidän naisten täytyi samoin aamusta iltaan olla pesemässä\nsotamiesten vaatteita. Usein olin minä sairaana, kerran kolerassakin,\nmutta kuolema ei tullut, vaikka minä olisin kuinkakin hartaasti\nsitä rukoillut. Kymmenittäin ajelehti kurjuuteen ja rääkkäyksiin\nkääntyneiden suomalaisten ja ruotsalaisten vankien ruumiita pitkin\nteitä ja syrjäisempiä katuja, joista niitä aika-ajoin viskeltiin\nNevaan tai peruskivien alle. Ani harva sai osakseen oikean\nhautauksen.\"\n\nKertojan ääni sortui sortumistaan, kunnes kyyneleet uudelleen\ntäyttivät hänen silmänsä. Hiukan tyynnyttyään jatkoi hän\nkatkonaisella äänellä:\n\n\"Minä sentään Jumalan avulla vältyin pahimmasta, mikä kohtasi\nuseimpia onnettomuus-sisariani, heidän joutuessaan sotamiesten\nväkivallan uhriksi. Karkaamista me emme uskaltaneet ajatellakaan,\nsillä monet miehistä, jotka sitä yrittivät, saatiin kiinni ja silloin\nheidät ruoskittiin ja merkittiin poltinraudalla tai silvottiin korvat\nja sieramet.\"\n\n\"Oih, sitä raakalaisuutta!\" voihkasi kirkkoherra, kasvoillaan syvä\ninhon ilme.\n\n\"Sellaista elämää me saimme viettää kolme vuotta\", jatkoi\nrakuunatyttö jälleen tasaisella ja harmaalla äänellä. \"Sitten\nalkoi kierrellä huhu, että tsaari lähtee suuren sotajoukon kanssa\nvallottamaan Suomea. Silloin meidät suomalaiset vangitkin, niin\nmiehet kuin naisetkin, jotka vain olivat voimissaan, pantiin väkisin\nsotaväkeen. Jotka kieltäysivät tottelemasta, ne hirtettiin. Ensin\nmeidät kuitenkin väkipakolla kastettiin ryssänuskoon ja annettiin\nuudet nimet. Se tapahtui loppiaisena puolitoista vuotta sitten ja\nminulle annettiin silloin nimi Ulliana. Minut ja viisikymmentä muuta\nsuomalaista tyttöä raahattiin Vologdan rakuunain kasarmiin, puettiin\nsotamiehen vaatteisiin ja opetettiin ruoskan uhalla ratsastamaan ja\nampumaan. Ja sotamiehet saivat kenenkään estämättä tehdä meille mitä\ntahtoivat.\"\n\nKertojan ääni oli taas alenemistaan alentunut, kunnes hän kokonaan\nvaikeni ja mielipuolen omituisuudella tuijotti eteensä. Kuulijat oli\nvallannut syvä sääli ja kirkkoherra toisteli hiljaa: \"Kauheata!\nkauheata!\"\n\nVihdoin havahutti Armfelt kuulusteltavan virkkamalla:\n\n\"Ja sitten te saitte seurata armeijaa Suomeen. Onko teidän täytynyt\ntaisteluissakin olla mukana?\"\n\nTyttö nosti säikähtyneenä katseensa ja Armfeltin täytyi toistaa\nkysymyksensä, ennenkun hän ryhtyi jatkamaan kertomustaan.\n\n\"On kyllä, kaikissa taisteluissa me olemme olleet mukana, Porvoossa,\nPälkäneellä ja Isossakyrössä. Meidän taaksemme asetettiin venäläisiä,\njoiden oli määrä ampua meidät heti, jos emme kävisi eteenpäin\ntai muuten yrittäisimme jotakin salajuonta. Mutta me olimme\nhiljaisuudessa keskenämme päättäneet ampua aina yli eikä satuttaa\nomia kansalaisiamme, vaikka moni saikin surmansa heidän kuulistaan.\nMinäkin sain Pälkäneellä haavan käsivarteeni.\"\n\n\"Ja Isossakyrössä teitä myöskin oli mukana?\" keskeytti hänet Armfelt.\n\"Kuinkahan paljon suunnilleen ja missä vihollisen taistelulinjan\nosassa te olitte?\"\n\n\"Meitä oli kaikkiaan noin tuhannen paikkeilla ja joukossa oli useita\nsiunatussa tilassa olevia naisiakin. Kun venäläiset alottivat\nhyökkäyksen, asetettiin meidät kaikki eturintaan ja takanamme oli\ntaas paljon suurempi joukko venäläisiä, joiden tuli ampua meitä,\nellemme vikuroimatta kävisi päälle.\"\n\n\"Ja joukossa siunatussa tilassa olevia naisiakin!\" huudahti Armfelt\nja löi rajusti kämmenensä pöytään. \"Se jalosydäminen ja sivistynyt\nGalitzin!\"\n\n\"No, ehkä hän sittenkin muihin venäläisiin nähden on jalosydäminen ja\nsivistynyt\", huomautti yksi upseereista kuivan ivallisesti.\n\n\"Mutta voitko sinä muistaa, työnnettiinkö teidän joukkonne keskustaa\nvai vasenta siipeä vastaan?\" kääntyi Armfelt taas tytön puoleen.\n\nTämä muisteli hetkisen ja vastasi sitten: \"En minä voi sitä niin\ntarkalleen sanoa, sillä silloinhan oli lumipyry ja varsinkin me\nnaiset pois suunniltamme. Sen minä vain muistan, että me lähelle\nsuomalaisia tultuamme huusimme, että he säästäisivät meitä, sillä me\nolemme heidän kansalaisiaan.\"\n\n\"Mitä!\" havahtui yhtäkkiä majuri Schulman, joka Isonkyrön taistelussa\noli vasemmalla siivellä johtanut viisikäs-pataljoonaa ja joka\nlevotonna oli kuunnellut tytön viime kertomusta. \"Juuri kun minä\nkomensin mieheni pajunettihyökkäykseen, kuulin minä vihollisen\nrintamasta huutoja: 'säästäkää, me olemme suomalaisia!' Mutta\nminä huusin miehilleni, jotka hämmästyneinä olivat pysähtyneet,\nettä se on vihollisen petkutusta kaikki. Ja niin me säälimättä\nhyökkäsimme eteenpäin ja hakkasimme maahan kaikki, jotka tiellemme\nsattuivat. Niin, Herra meidän erehdyksemme paratkoon, mutta emmehän\nme mitenkään voineet käsittää, että vihollisten joukossa olisi omia\nkansalaisiamme.\"\n\nKarkean soturin ääni värähteli hänen tätä puhuessaan.\n\n\"Niin, suurin osa meistä kaatui taistelussa\", kertoi tyttö,\nkiinnittäen pelästyneet silmänsä majuriin. \"Minä ja kaksi muuta\ntyttöä pelastuimme piilottumalla. Kiivaimman kahakan aikana\nhyppäsimme me satulasta ja kun siinä lähellä sattui olemaan korkea\nlumikinos, peittäysimme me siihen ja kyyrötimme siellä aina\niltapäivään saakka. Mutta kun me sitten kylmän ja nälän hätyyttäminä\nkohosimme piilostamme, huomasivat meidät heti taistelutantereelle\nkaatuneita ryöstämään hajaantuneet venäläiset, ottivat meidät kiinni\nja veivät everstin luo ja...\"\n\nHän keskeytti lauseensa, punastui ja suupielten värähdellessä painoi\npäänsä syvään alas.\n\n\"No, teitä varmaan rangaistiin?\" virkkoi Armfelt.\n\n\"Niin, saimme viisikymmentä raipaniskua paljaaseen selkäämme\", sanoi\ntyttö mahdollisimman hiljaa, samalla kun kyyneleet alkoivat uudelleen\ntippua hänen silmistään.\n\n\"Tyttö parka!\" huoahti Armfelt. \"Ja sitte sinä sait parin venäläisen\nrakuunan kanssa viedä jotakin julistusta Pieksämäen papille?\"\n\n\"Niin. Minut pantiin mukaan tulkiksi ja sillä retkellä minä\nviimeinkin jouduin suomalaisten vangiksi, jota olin alunpitäin\ntoivonut.\"\n\n\"Jumala paratkoon, kyllä siinä on kohtaloa kahdeksantoistavuotiaan\npapintyttären osaksi. Vanhemmistasi sinulla ei luonnollisesti ole\nnäinä vuosina ollut mitään tietoa?\"\n\n\"Ei\", nyyhkytti tyttö vastaukseksi. \"Isäni on ollut jo toistakymmentä\nvuotta kuolleena, mutta äitini ja siskoni elivät vielä, kun kasakat\nminut ryöstivät. Ja siitä minä niin hartaasti tahtoisin saada selvän,\nelävätkö he vielä ja missä he ovat.\"\n\n\"No nyt sinä itse kuitenkin olet turvassa, ja ehkäpä Jumalan avulla\nsaamme vielä omaisistasikin selvän. Mahdollisesti ovat he monien\nmuiden pakolaisten mukana kulkeutuneet Ruotsiin, jossa he kyllä ovat\nturvassa. Toimitamme ensimäisen hyvän tilaisuuden sattuessa sinutkin\nsinne. Mutta nyt sinun täytyy ensiksi saada kunnollista hoitoa sekä\nsukupuolellesi kuuluva puku.\"\n\nViimeisiä sanoja puhuessaan katsahti Armfelt kirkkoherra\nPeitziukseen, joka kohosi paikaltaan ja tyttöä lähestyen virkkoi:\n\n\"Lapsi parka, lähde nyt aluksi minun kotiini saamaan hoivaa. Sieltä\nkyllä löydämme jonkunlaisen puvunkin sinulle, ettei sinun tarvitse\nnoita kovanonnen vaatteita kauemmin kantaa.\"\n\nOttaen tyttöä lempeästi kädestä lähti kirkkoherra salista.\n\nArmfelt nousi paikaltaan, käveli omiin mietteisiinsä vaipuneena\nmuutaman kerran yli lattian, pysähtyi sitten akkunan eteen ja avasi\nsen ikäänkuin saadakseen huoneesta haihtumaan sen painostavan\nmielialan, jonka tytön kertomus oli synnyttänyt.\n\nUlkona oli mitä herttaisin kesäpäivä. Raatihuoneen nurkalla\nkasvavassa pihlajassa sirkutteli parvi pikkulintuja, kaduilla ja\npihoilla näkyi päivää paistattelevia sotilaita ja torilta kuului\nrummunpärrytys, kun talonpoikaisille sotilasjoukoille opetettiin\nsotaliikkeitä. Mutta Armfelt tätä kaikkea tuskin huomasikaan. Oikea\nkäsi poveen pistettynä, pää syvään alas painuneena ja kasvoillaan\nsynkkä ilme tuijotti hän ulos. Pormestari ja upseerit vaihtoivat\nkuulemansa johdosta matalalla äänellä sanan silloin, toisen tällöin.\n\nKun Armfelt vihdoin palasi pöydän ääreen, virkkoi hän:\n\n\"No, tällaiseenhan meitä itäinen naapurimme on jo vuosisatoja\ntotuttanut. Mutta nyt ryhtykäämme keskustelemaan sotaväen\nmuonituksesta. Herra pormestari, pyydän teitä esittämään\nsuunnitelmanne.\"\n\n\n\n\nViimeinen varustus\n\n\n\"Te syytätte minun nuoruuttani, herra rovasti! Mutta muistakaa, että\nminä olen seitsentoista vuotiaasta asti kantanut miekkaa, ollut\nkymmenessä suuremmassa taistelussa ja lukemattomissa kahakoissa,\nhaavottunut kolme kertaa ja ollut kerran sotavankina kaukana\nVenäjällä, josta sanomattomia vaivoja ja vaaroja kokien karannut\ntakaisin isänmaatani puolustamaan. Jos minä siis vuosiltani olenkin\nnuori, niin olen minä vanha kokemuksiltani ja tiedän niin ollen,\nmihin virkani minua velvottaa.\"\n\nLausuttuaan nämä sanat rovasti Cajanukselle kääntyi Kajaanin\nlinnan komentaja, kapteeni Fieandt, vihaisesti ympäri, veti\nmiekankantohihnan kireämmälle ja astui ulos.\n\nHän kiipesi suoraapäätä linnan ulkomuurille, jossa hän pysähtyi\ntarkastelemaan vihollisleiriä.\n\nOli niin pakkanen, että viikset ja kulmakarvat kohta ulos tultua\njäätyivät ja hengitys muuttui sakeaksi usvaksi. Tähdet teräksen\nkylmässä taivaanlaessa vilkkuivat levottomasti ikäänkuin olisivat\nkylmän kourissa vikisseet ja viluisena ja orpona riippui kynsistään\nkuun kierukka taivaan rannalla. Jylhinä ja valkean hohtavina\nkohosivat vaarat eri suunnilla ja tuo kesäisin niin ihana ympäristö\noli nyt kuin ruumisliinoihin kääritty. Kumeasti ja uhkaavasti\npauhasi Ämmä talviöisen autiuden keskellä ja sen pyörteistä nouseva\nusva vaanii kuutamossa haaveellisina, alati muotoaan muuttelevina\nhattaroina.\n\nNiemellä vastapäätä, josta ennen olivat pienen erämaa-kaupungin\ntulet vilkkuneet, törröttivät nyt kinosten keskeltä kirkon ja\nraatihuoneen sekä useimpain talojen hiiltyneet rauniot. Ainoastaan\njoitakuita hökkeleitä oli jälellä ja niiden välissä näkyi pitkät\nrivit lumikotuksia, joissa piirittäjät majailivat. Rannempana oli\nhirsivallien suojassa joukko kanuunoita, joiden mustat kidat nyt\nyöksi vaienneina tuijottivat uhkaavina linnaa kohti. Vahtipatrullit\nliikkuivat edestakaisin, valmiina hälyttämään, jos linnasta\nyritettäisiin äkillistä uloshyökkäystä, sekä samalla vaanien linnaan\nmahdollisesti vietäviä muonalähetyksiä. Mutta milloin he sattuivat\nliiaksi lähenemään virran rantaa, silloin avasi kohmettuneessa\nhorroksessaan uinuva linna hetkeksi tulisilmänsä ja kumeat\nmusketinpaukaukset repelivät öistä hiljaisuutta ja monikertainen\nkaiku vastasi etäisistä vaaroista, ikäänkuin ympäröivä erämaakin\nolisi ilmaissut olevansa vielä valveilla sekä seuraavansa tämän\nSuomen viimeisen varustuksen kamppailua.\n\nFieandt pysähtyi vanhan silmäpuolen sotilaan luo, joka muskettiinsa\nnojaten seisoi ampuma-aukon ääressä.\n\n\"Vieläkö jaksat pidellä muskettia, vanha Skarppi?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä Skarpin musketista lentää kuula vielä yhtä kauas kuin\nnuorempanakin, herra komentantti\", vastasi sotavanhus. \"Äsken juuri\nkeikautin tuolla muutaman ryssän, joka pisti nenänsä musketin\nkantomatkan sisäpuolelle. Mutta tarkenemisen laita tässä on hieman\nniin ja näin. Sormet kangistuvat väkisinkin muskettia pidellessä ja\nvarpaani ovat jo ihan turtana. Korvistani sen sijaan ei ole väliä,\nsillä ne minä palellutin jo toissa talvena Napuella.\"\n\n\"Entä oletko muutoin tyytyväinen oloomme linnassa?\" kysyi Fieandt.\n\n\"Hm, tosinhan sitä mielellään söisi kerrankaan viikossa vatsansa\ntäyteen\", vastasi vanhus avomielisesti, \"mutta näkyypä tuota pysyvän\nhengissä näinkin -- eikähän tätäkään ikäänsä kestäne.\"\n\nLinnankomentajan mieli synkistyi, sillä muonakysymys oli hänelle\narka asia. Hän oli äsken ollut tarkastamassa muonavarastoa ja\nhuomannut sen huvenneen hämmästyttävän vähiin. Sen johdosta oli hän\nkäskenyt varusmestarin vieläkin pienentää ruoka-annoksia, varsinkin\naseettomalle väelle. Viimemainitut ne olivatkin syynä ruokavarojen\nennenaikaiseen loppumiseen ja hän soimasi itseään siitä, että\nvaimonsa rukouksista heltyneenä oli avannut linnanportit pakolaisille.\n\nToinen suuri puute oli polttopuista. Linnan kolkkoja suojia ei oltu\nenää pariin viikkoon voitu kunnollisesti lämmittää ja siitä kärsivät\nolletikin linnassa olevat lukuisat lapset. Pakolaisten joukossa\nolikin paljon sairautta ja kuolemantapauksia sattui joka päivä.\n\nMutta ruutia oli vielä yllinkyllin ja Fieandt tahtoi puolustaa\nlinnaa viimeiseen saakka. Siitä asiasta hän oli äsken kiistellyt\nrovasti Cajanuksen kanssa, joka ehdotti antautumista, jos se vain\noli saatavissa kunniallisilla ehdoilla. Kapteeni tiesi vihollisten\njoukossa kärsittävän myöskin puutetta ja taudin riehuivat heidän\nkeskellään paljon pahemmin kuin linnassa. Tähän luottaen oli hän\npäättänyt jatkaa taistelua, mitä uhreja se sitten kysyikin.\n\n\"Niin, suolivöitämme meidän on pakko toistaiseksi kiristää\", lausui\nFieandt, \"jos mieli säilyttää nämä muurit omassa hallussamme. Mutta\ntokkopa noilla viheriätakeillakaan lienee makeanleivän päivät.\"\n\n\"Ei vainen olekaan\", myönsi Skarppi. \"Ja jos siellä ryssänlimppua\nliekin vähän varavammin, niin onpa sitä viljemmin sairautta. Ainakin\nneljäkymmentä ruumista kantoivat he tämänkin päivän kuluessa leirinsä\nulkopuolelle. Se säästää meidän ruutiamme, ja jos sellaista jatkuu\nvielä parin viikon ajan, niin luulenpa, että me jo vapaasti pääsemme\nmuonaa ja polttopuita hankkimaan.\"\n\nTällainen puhe oli hunajaa Fieandtin sydämelle ja tyytyväisenä\nvirkkoi hän:\n\n\"Niin, varmasti pääsemmekin ja siinä toivossa me hyvin voimme hieman\npaastotakin.\"\n\nHän lähti kiertelemään edelleen muureja, nähdäkseen olivatko\nvartiat kaikkialla paikallaan ja oliko vihollinen millään puolen\nvehkeilemässä.\n\nTarkastuksen päätettyään laskeusi hän linnanpihalle, jossa\nkaikenlaisen rojun ohella oli pari pientä halkopinoa -- ainoat\njälellä olevat polttopuut. Eräs pakolaisista laittoi toisen pinon\nääressä itselleen halkosylyystä.\n\n\"Minne niitä?\" kysyi Fieandt äreästi.\n\n\"Komentantin omaan huoneeseen\", vastasi mies. \"Rouva pyysi tuomaan.\"\n\n\"Pienempikin sylyys riittää\", sanoi Fieandt ja jatkoi kulkuaan toisen\nkylkirakennuksen alakertaan, jonne pakolaiset oli sijotettu.\n\nSe oli avara holvikattoinen halli, johon hän nyt tuli. Pitkin\nseinustoja oli olkipahnoja, joilla makaili tai istuskeli sekaisin\nmiehiä, naisia ja lapsia. Kaikkien kasvoilla oli alakuloinen tai\nsynkkä ilme ja ainoastaan jotkut naisista kummittelivat jonkunlaista\nkäsityötä. Paksut kiviseinät olivat monesta kohti kuuran peitossa ja\nhuoneessa oli niin kylmä, että hengitys muuttui usvaksi. Kenellä oli\nturkki tai muu vahvempi päällysvaate, hän oli kietonut sen visusti\nympärilleen. Joka puolelta kuului lasten itkua ja sairasten voihkinaa.\n\nPelokkaana seurasi jokaisen katse linnankomentajaa, jonka\nankaruutta he olivat saaneet alunpitäin tuntea. Sairaat hiljensivät\nvalituksensa ja äidit koettivat tyynnytellä lapsiaan. Ääneti astui\nFieandt muutaman askeleen peremmäs ja pysähtyi sitten ympärilleen\ntarkastelemaan.\n\nTätä isoa huonetta valaisi ainoastaan muurinrakoon pistetty päre sekä\npari ratisevaa talikynttilää. Toinen kynttilä oli asetettu lattialle\nhuoneen perällä ja sen ääressä oli polvillaan rovasti Cajanus, jakaen\nherranehtoollista orjilla makaavalle kuolevalle. Hänen sanansa\nkuuluivat matalana muminana huoneen etupuolelle.\n\nNähdessään rovastin kääntyi Fieandt ympäri ja poistui yhtä ääneti\nkuin oli tullutkin. Hän meni omaan huoneeseensa läntisessä\ntornissa, joka yleni suoraa Ämmän kuohuista. Huonetta valaisi\niloinen takkavalkea, jonka loisteessa hänen nuori vaimonsa\npuuhasi illallista. Viime suvena oli näet Fieandt nainut Elisabet\nTavaststjernan, joka sitä ennen oli vähän aikaa ollut naimisissa\nhänen erään Napuella kaatuneen upseeritoverinsa kanssa. Nuori rouva\noli seurannut miestään armeijan peräytymismatkalla Perä-Pohjaan sekä\nsieltä tänne Kajaaninlinnaan.\n\nSynkkänä ja nyreissään istahti Fieandt pesän eteen, nojasi kyynärpäät\npolviinsa ja mietti. Se vähän toivorikkaampi tuuli, minkä hän äsken\noli saanut jutellessaan muurilla vanhan sotilaan kanssa, oli hänen\npistäytyessään pakolaisten huoneessa haihtunut. Hän ei voinut eikä\ntahtonutkaan salata itseltään aseman toivottomuutta. Ainoastaan\nviikon kykeni linna enää puolustautumaan, sitten olisivat ruokavarat\nja polttopuut tyystin lopussa eikä ulkoapäin ollut minkäänlaisia\navuntoiveita. Jollei siis vihollinen tuon viikon kuluessa lähtisi\nmatkaansa, niin silloin olisi edessä antautuminen.\n\nAntautuminenko? kiihtyivät Fieandtin ajatukset tämän sanan johdosta.\nEi koskaan! päätti hän lujasti, sillä olihan hänellä vielä yksi\nmuukin keino asian ratkaisemiseksi. Linnan kellarissa oli vielä\njälellä kokonaista kaksitoista tynnyriä ruutia. Se oli riittävä määrä\nlennättämään ilmaan linnan sekä puolustajineen että vihollisineen.\n\nTämä ankara aatos ei ensi kertaa iskenyt hänen mieleensä. Jo muutaman\nkerran ennenkin olivat hänen ajatuksensa siihen pysähtyneet. Pelko\nei häntä ainakaan pidättänyt sitä tekemästä, päinvastoin oli hän\ntuntenut salaista iloa siitä, että pahimman varalta oli vielä\nolemassa muukin keino kuin antautuminen. Jos hän jotakin pelkäsi,\nniin se oli juuri antautuminen, ei vihollisen valtaan joutumisen\ntakia, vaan koska se hänen taipumattomalle kaarlolaisluonteelleen oli\nitsessään vastenmielistä.\n\nHänen vaimonsa oli saanut valmiiksi heidän vaatimattoman illallisensa\nja pysähtyi nyt hänen rinnalleen, laskien kätensä hänen olkapäälleen.\nFieandt nosti päänsä ja hämmästytti hyväilyihin tottumatonta vaimoaan\nkietomalla käsivartensa hänen ympärilleen. Tavallista hellemmällä\näänellä kysyi hän sitten:\n\n\"Pelkäisitkö sinä kuolla yhdessä minun kanssani, Lisbet?\"\n\n\"Kuinka sinä sellaista kysyt, Henrik?\" vastasi vaimo. \"Totta kai\nminun on uskallettava seurata sinua kuolemaankin, koska kerran olen\nseurannut tänne linnaankin. Olenhan minä sotilaan vaimo.\"\n\n\"Kiitos niistä sanoista, Lisbet, mutta oletko sinä valmis kanssani\nminkälaiseen kuolemaan hyvänsä?\" kysyi Fieandt.\n\n\"Mitä sinä sillä tarkotat?\"\n\n\"Oletko sinä sattunut koskaan kuulemaan, kuinka suomalaiset rakuunat\npuolisen sataa vuotta sitten tekivät Tycoczin linnassa Puolassa,\nhuomatessaan etteivät voi kauemmin pitää linnaa hallussaan?\" vastasi\nFieandt uudella kysymyksellä ja kun rouva oli vastannut kieltävästi,\njatkoi hän: \"He antoivat vihollisten tulla linnaan ja räjähyttivät\nsen sitten ilmaan.\"\n\n\"Mutta... en ymmärrä vieläkään sinun tarkotustasi\", änkytti rouva,\njoka kuitenkin aavisti, mihin hänen miehensä tahtoi tulla.\n\n\"Meillä on varastossa vielä kaksitoista tynnyriä ruutia ja viikkoa\nkauemmin me emme kykene enää linnaa puolustamaan.\"\n\nTätä sanoessaan katsoi Fieandt tutkivasti vaimoonsa, joka\nhuomattavasti kalpeni. Mitään hän ei kuitenkaan ehtinyt vastata, kun\novelle samalla koputettiin.\n\nSisään astui rovasti Erik Cajanus. Hän oli oppinut ja kielitaitoinen\nmies sekä etevä saarnaaja, olennoltaan kunnioitusta herättävä\nja harvinaisen kookas. Vaikka olikin vasta jonkun verran yli\nviidenkymmenen, oli hän sentään jo harmaatukkainen. Mutta hän oli\nehtinyt kokea jo monta kovaa: suurten nälkävuotten kauhuja, sairautta\nja vihollisen hävityksiä. Jo sarkasodan aikana oli hän menettänyt\nisoimman osan omaisuuttaan, ja viime vuonna, jolloin suurempi\nvihollisjoukko ensi kerran tuli Kajaanin tienoille, oli hänet\nperheensä kanssa ihan alastomaksi ryöstetty sekä pahoin pidelty.\nHädin tuskin oli hän hengissä päässyt vihollisten käsistä sekä\npaennut senjälkeen perheensä ja toisten Paltamon pappien ynnä monien\nmuiden seurakuntalaisten kanssa tänne Kajaanin linnaan.\n\nNähdessään rovasti Cajanuksen rypisti Fieandt kulmiaan. Mutta tulija\nlausui tyynesti:\n\n\"Näen, ettette ole hyvillänne minun tulostani ja minä pyydänkin\nanteeksi, että näin myöhäisellä hetkellä tulen häiritsemään\nyhdessäoloanne. Mutta kun pikainen lähtönne äsken katkaisi\nkeskustelumme ja kun sydämelleni jäi vielä paljon sanottavaa, niin\notin nyt vapauden tulla sitä jatkamaan.\"\n\n\"Minusta nähden oli turhaa jatkaa äskeistä keskusteluamme, sillä\nminun mielipiteeni ei muutu siitä, mitä jo sanoin\", vastasi Fieandt.\n\nVälittämättä näistä kylmistä sanoista jatkoi rovasti:\n\n\"Olin juuri ripittämässä erästä sairasta, joka kohta ehtoollisen\nnautittuaan veti viimeisen henkäyksensä. Kuolevia on tähän saakka\nollut joka päivän osalle ja tästä lähtien niitä tulee vielä useampia.\"\n\n\"Mutta sehän on asia, jolle minä en, paremmin kuin tekään, mahda\nmitään\", virkkoi tähän Fieandt.\n\n\"Mahdatte kyllä te, kapteeni, jos tahdotte sääliä kurjuuttamme.\"\n\n\"Palaatte siis siihen entiseen, että minun on jätettävä linna\nviholliselle!\" huudahti Fieandt kiihtyen. \"Mutta sitä minä en ole\ntekevä! Minä olin ainoa, joka jäin henkiin majuri Burghausenin\njoukosta Lipolassa, kun vihollinen ensi kerran hyökkäsi maamme\nrajojen sisälle. Sen jälkeen olen minä saanut nähdä maan pala palalta\njoutuvan vihollisen valtaan. Hävityksen aalto on jo huuhtonut yli\nSuomen, niin että tämä linna on enää ainoa piste, jota he eivät ole\nvaltaansa saaneet. Eikä heidän pidä sitä saaman niin kauan kuin\npäällikkyys on minun huostassani. Jos kaikki Suomessa eivät olekaan\nseisoneet viimeiseen saakka paikallaan kuten Burghausen joukkoineen,\nniin että vihollinen on päässyt etenemään aina tänne perimpään\npohjaan saakka, niin aion ainakin minä pitää nyt paikkani.\"\n\n\"Sittenkin vielä, kun viimeinen leivänkannikka on syöty ja viimeinen\npuunkapula poltettu?\"\n\n\"Sen päivän varalta meillä on kaksitoista tynnyriä ruutia linnan\nkellarissa\", sanoi Fieandt lyhyesti ja kylmästi.\n\n\"Mitä... aiotteko surmata meidät raunioiden alle?\" kysyi Cajanus\nkauhistuen.\n\n\"Itsemme ja vihollisemme\", vastasi Fieandt järkähtämättömästi.\n\n\"Ettekö ajattele edes niitä monia äitejä ja lapsia, jotka ovat\nhakeneet suojaa täältä linnasta?\"\n\n\"Heillähän on vapaus lähteä täältä milloin hyvänsä. Olenkin katunut,\nettä ollenkaan laskin, linnaan aseetonta väkeä.\"\n\n\"Mutta tiedättehän yhtä hyvin kuin minäkin, että jos me aseettomat\nlähdemme linnasta ilman että linna samalla antautuu, niin me ilman\nminkäänlaisia sopimuksia joudumme vihollisen valtaan, joka ärtyneenä\nlinnan vastustuksesta ei tule meitä säästämään.\"\n\n\"Siinä tapauksessa minä en tiedä muuta keinoa kuin että te jäätte\nlinnaan ja alistutte siihen, mitä tuleman pitää.\"\n\nNäitä sanoja seurasi kiusallinen äänettömyys, kunnes Cajanus katkaisi\nsen sanomalla:\n\n\"Teillä on kova sydän, kapteeni. Kehottaisin kuitenkin vielä kerran\nteitä menettelemään niin, ettei teidän tilintekonne kerran kävisi\nylen raskaaksi.\"\n\n\"Kuninkaan tahto on, että kaikki seisovat paikallaan loppuun saakka.\nPeräytymistä tai vihollisen armoille heittäytymistä hän ei siedä.\"\n\n\"Minä tarkotinkin kuningasten kuninkaalle tehtävää tiliä\", oikasi\nCajanus.\n\n\"Joka uskollisesti täyttää maallisen kuninkaansa antamat tehtävät,\nvoi hyvällä omallatunnolla astua tilille myöskin kuningasten\nkuninkaan eteen\", vastasi Fieandt.\n\n\"Niin, mikäli kysymys on omantunnon mukaisista teoista. Mutta\nvoivathan maallisen ja taivaallisen kuninkaan käskyt toisinaan\nolla ristiriidassa keskenään ja silloin kai meidän on noudatettava\njälkimäisen käskyjä. Itsensä ilmaan räjähyttäminen on selvä itsemurha\nja sen kieltää jumalallinen laki. Ja epäilenpä suuresti, onko\nmaallisen kuninkaammekaan tahto sellainen.\"\n\n\"Mitä hyödyttää sitten jatkaa kituvaa elämää, kun kaikki on kerran\nmenetetty.\"\n\n\"Kuka sanoo, että kaikki on menetetty? Ei koskaan ole kaikki\nmenetetty, vaan uuden elämän itu on aina olemassa. Kaikista\nvähimmän sopii sellainen epätoivon oppi niin nuorelle kansalle kuin\nme suomalaiset. Kansojen kaitsija on antanut meille oman sijan\nauringon alla ja tämän kovan koettelemuksen on hän lähettänyt\nmeille tutkiakseen, kestämmekö me sen miehuullisesti ja olemmeko\nsiis mahdolliset siihen historialliseen osaan, jonka hän on meille\nvarannut. En kiellä, etteikö itsensä ilmaan lennättäminen ole\nmiehuullinen teko ja joissakin tapauksissa ainoa mahdollinenkin,\nmutta vieläkin suurempaa miehuutta vaaditaan elämiseen silloin,\nkun kaikki näyttää menetetyltä. Uskallus elämään ei jää koskaan\npalkinnotta, sillä elämä on Jumalasta, ja niinpä meillekin on vielä\nvaloisampi päivä koittava. Pyydän siis teitä vieläkin valitsemaan\nkunniallisen antautumisen. Tätä en tee pelkuruudesta, vaan niiden\nmonien linnan turviin paenneiden tähden, jotka tahtovat kaiken tämän\nyli vuotavan surkeudenkin uhalla elää.\"\n\nTämän sanottuaan pyysi rovasti Cajanus vielä kerran anteeksi, että\noli näin myöhällä tullut häiritsemään, toivotti hyvää yötä ja lähti\nhuoneesta.\n\nFieandt istui ääneti ja jurona paikallaan, kunnes hänen vaimonsa,\njoka edellisen kohtauksen aikana oli vetäytynyt huoneen perälle,\nläheni häntä jälleen ja muistutti, että ruoka jähtyy.\n\n\"Mitä sinä arvelet noista hänen viime sanoistaan?\" kysyi rouva, kun\nhe olivat asettuneet pöytään.\n\n\"Hm, siinä oli liiaksi papillista viisautta, että minä, suora\nsotilas, voisin sitä omaksua\", vastasi Fieandt.\n\n\"Mutta olihan se niin selvää mitä hän sanoi ja... elä pahastu siitä,\nmutta kyllä minä olen siinä asiassa samaa mieltä kuin hänkin.\"\n\n\"Siis sinäkin!\" lausui Fieandt synkästi. \"Sillä tiedätkö, Henrik,\nminä en puhu yksistään oman elämäni puolesta, jonka minä olen\naina valmis uhraamaan sinun rinnallasi, vaan minä olen vastuussa\ntoisestakin elämästä, joka on minussa vasta syttynyt\", sanoi rouva\npunastuen.\n\nNäiden sanojen johdosta joutui Fieandt hämilleen ja keskustelu\nsammui muutamiin epäselviin sanoihin, joita hän neuvottomuudessaan\nmutisi. Lopettaen nopeasti ateriansa lähti hän ulos, tehdäkseen vielä\nkierroksen muureilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla, kohta kun päivä hiukan valkeni alkoivat tykit tavallisen\nsoittonsa, Se oli jo niin tuttua linnalaisille, että heitä olisi\npaljoa enemmän hämmästyttänyt, jos päivä olisi hiljaisuudella alkanut.\n\nKun Fieandt aamusella lähti ensi kierrokselleen muureilla ja\ntiedusteli vartioilta, oliko yön kuluessa tapahtunut mitään\nerinomaisempaa, vastasi eräs heistä:\n\n\"Minä luulen että vihollisten leiriin aamuyöstä saapui apujoukko. Kun\nkuu oli jo laskenut, en voinut niin tarkoin laskea sen suuruutta,\nmutta summittaisesti ottaen täytyi sen olla ainakin tuhannen miehen\nsuuruinen.\"\n\nToiset vartiat vahvistivat tämän havainnon. Sitä paitsi saattoi\nnyt selvästi huomata, että venäläisten kesken vallitsi tavallista\nvilkkaampi hyörinä ja että tekeillä oli joukko uusia lumimajoja. Ei\nsiis epäilystäkään, että he olivat saaneet lisäväkeä. Nämä eivät\ntietysti olleet saapuneet aivan tyhjin käsin, vaan tuoneet muassaan\njoukon muona- ja ampumavaroja.\n\nTämä oli paha pettymys Fieandtille. Hän oli toivonut venäläisten\nleirissä raivoavan taudin ajavan heidät piankin matkoihinsa. Mutta\nnyt he joka tapauksessa kestäisivät kauemmin kuin linnan puolustajat.\n\nSynkkänä ja äreänä toimi hän koko päivän muureilla kanuunain\nääressä ja yöksi suunnitteli hän taas uloshyökkäystä. Hän ei\ntahtonut itselleenkään tunnustaa, että hänen päätöksensä linnan\nilmaan räjähyttämisestä oli hänen vaimonsa ilmotuksen johdosta\nruvennut horjumaan. Tietoisuus siitä, että hänellä oli perillinen\nodotettavissa, täytti väkisinkin hänen mielensä omituisilla, elämää\nsuosivilla tunteilla.\n\nAmmuntaa jatkui myöhään illalla loimottavien revontulten valossa.\nKolmenkymmenen miehen etunenässä hiipi Fieandt takaportista ulos\nja toisten pitäessä muureilla tulta vireillä teki hän kiertoteitä\nmyöten hyökkäyksen vihollisten leiriin. Taistelu oli ankara ja\naskel askeleelta täytyi Fieandtin pienine joukkoineen peräytyä\nkymmenkertaisen vihollisen edestä, pääsemättä lähellekään\nmuonavarastoja, joista hän oli toivonut voivansa osan kaapata\nmukaansa. Hän menetti useita miehiä ja sai itsekin pari vähäisempää\nhaavaa, mutta pääsi kuitenkin onnellisesti takaisin linnaan. Portit\njymähtivät heidän takanaan kiinni, sitten vaikenivat vähitellen tykit\nmuureilla ja yksinään ärjyi taas Ämmä revontulista loimuavan taivaan\nalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nFieandt istui jälleen pesävalkean ääressä huoneessaan Sidottuaan\nhänen haavansa kietoi rouva kätensä hänen kaulaansa ja lausui\nnyyhkyttävällä äänellä:\n\n\"Mitä hyödyttää tämä enää, sillä muutaman päivän perästä loppuu\nmeiltä syötävä. Kohta minulla ei ole enää sydäntä mennä tuonne\npakolaisten puolelle, sillä niin suuri on siellä kurjuus. Miksi et\nvoi jättää tätä hyödytöntä vastarintaa, jos kenraali Tshekin vain\ntarjoaa kunnolliset antautumisehdot?\"\n\n\"Jos hän tarjoaa, siinäpä se!\" lausui Fieandt.\n\nNämä lyhyet sanat olivat kuitenkin omiaan ilahuttamaan rouvaa,\nsillä hän huomasi niistä, että hänen miehensä ei puhunut linnan\nräjähyttämisestä, vaan saattoi ajatella jo antautumista. Iloissaan\npainautui hän häntä lähemmäs ja silloin tunsi Fieandt ensi kerran\nuuden ihmisalun liikahtelevan äitinsä povessa. Hänen mielensä valtasi\nharvinainen hellyys, elämä veti häntä voimakkaasti puoleensa ja\nkietoen kätensä vaimonsa ympärille lausui hän:\n\n\"Saammehan nähdä, suostuuko vihollinen antamaan meille kunnolliset\nehdot.\"\n\nHänen olisi nyt tullut lähestyä rovasti Cajanusta, mutta se oli\nhänelle kovin työlästä. Seuraavana päivänä tarjoutui siihen\nkuitenkin hyvä tilaisuus. Hän kohtasi linnanpihalla rovastin, joka\npysähdytti hänet ja pyysi lupaa saada valkoisen lipun suojassa mennä\nkenraali Tshekinin luo tiedustelemaan, saisivatko aseettomat lähteä\nturvallisesti linnasta.\n\n\"Mutta siitähän hän kohta huomaisi, että meillä linnassa on asiat\nhuonosti\", vastasi Fieandt. \"Ei se käy päinsä.\"\n\n\"Tahdotteko sitten haudata meidät kaikki linnan raunioihin?\" kysyi\nCajanus.\n\n\"Saammehan nähdä\", vastasi Fieandt, jonka oli mahdoton myöntää\nluopuneensa päätöksestään.\n\nRovasti Cajanus kääntyi juuri lähteäkseen sisälle, kun muuan\nsotilaista tuli ilmottamaan, että eräs vihollisen upseeri on portin\ntakana ja pyytää päästä komendantin puheille. Fieandt käski tuoda\nhänet sidotuin silmin omaan huoneeseensa, jonne hän lähti edeltä,\npyytäen rovastin mukaansa.\n\nVenäläinen upseeri tarjosi päällikkönsä puolesta linnan puolustajille\nvapaata lähtöä, jos linna viivyttelemättä jätettäisiin heille.\nTähän vastasi Fieandt, ettei hänellä ollut mitään syytä kiirehtiä\nlinnan jättämistä, sillä se kestäisi piiritystä vielä kuinka kauan\nhyvänsä. Kuitenkin tahtoi hän miettiä asiaa ja lupasi piammiten\nlähettää vastauksensa kenraali Tshekinille. Tämän jälkeen sidottiin\nlähettilään silmät jälleen ja hänet saatettiin ulos linnasta.\n\nKahden jäätyään hämmästytti Fieandt Cajanusta sanomalla muitta\nmutkitta:\n\n\"Ehkä te, rovasti, haluatte lähteä kenraali Tshekinin luo\nneuvottelemaan linnan jättämisestä?\"\n\nRovasti ei salannut iloaan tämän kapteenissa tapahtuneen\nmielenmuutoksen johdosta. Hän oli valmis lähtemään neuvotteluun,\nmutta mitään kiirettä ei kuitenkaan sopinut pitää, jottei näyttäisi\nsiltä, että he ovat kovin kärkkäitä tarttumaan vihollisen\ntarjouksiin. Rovasti Cajanuksen piti sitä paitsi esittää asiat\nsiten kuin ei linnan puolustajilla olisi mitään hätää paremmin\nmuonavaroihin kuin muuhunkaan nähden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlosta loistaen palasi rovasti Cajanus vihollisten leiristä. Kenraali\nTshekin oli kiittänyt puolustajain urhoollisuutta ja luvannut\nheille vapaan lähdön täysine varustuksineen. Kaikki linnassa olevat\npakolaiset saivat seurata heitä tavaroineen. Ainoastaan kanuunat ja\nampumavarat oli jätettävä linnaan.\n\n\"Mutta onko hänen lupauksiinsa luottamista?\" epäili Fieandt. \"Heidän\ntsaarinsa rikkoi Viipurin linnan antautumisessa lupauksensa ja\nvangitsi puolustajat.\"\n\n\"Minä vaadinkin häneltä kirjallista heittäymissopimusta ja sitä hän\nei juljenne rikkoa\", ilmotti rovasti Cajanus.\n\nTämä rauhotti Fieandtia ja nyt ryhdyttiin toimiin kirjallisen\nsopimuksen aikaansaamiseksi. Illalla se oli valmiina molempien\npäälliköiden allekirjotuksin ja seuraavana aamuna piti linna\nluovutettaman.\n\nMin pian kun päivä oli valjennut, asettuivat venäläiset rintamaan\nkosken rannalle. Kohta sen jälkeen avattiin linnan iso portti\nselkosen selälleen ja kapteeni Fieandt marssi neljänkymmenen jälellä\nolevan miehensä kanssa ulos. Sotilasten univormuista oli ainoastaan\nrääsyjä jälellä, useilla oli käsi tai pää kääreissä ja jotkut\nontuivat eteenpäin musketteihinsa nojaten. Heitä seurasi pakolaisten\nhajanainen ja paljon suurilukuisempi joukko. Siihen kuului kaiken\nikäisiä ja säätyisiä henkilöitä, naiset kantaen itkeviä lapsia ja\nmiehet raahaten kaikenlaisia kotoa pelastettuja arvotavaroita.\nSairaat kulkivat toisiin nojautuneina ja muutamia heistä oli\nsijotettu kelkkoihin.\n\nKun tämä surullinen kulkue oli saapunut venäläisten rintaman\neteen, seurasi tuo hyvin tunnettu näytös. Sen sijaan että olisi\nantanut sotilastensa tehdä kunniaa tuolle sankarilliselle\npuolustajajoukolle, valtasi Tshekinin barbaarinen raivo huomatessaan,\nettä noin mitätön miesjoukko oli tehnyt niin sitkeätä vastarintaa\nhänen nelituhantiselle armeijalleen. Vihasta silmitönnä käski\nhän sotilastensa hakata heidät maahan ja nämä ympäröivät jo joka\npuolelta suomalaiset, jotka säästyivät verilöylyltä ainoastaan\nsaksalaissyntyisen eversti Mansteinin väliintulon kautta. Tämä heitti\nnimittäin miekkansa Tshekinin jalkoihin sekä uhkasi paikalla jättää\nVenäjän palveluksen, jos annettu lupaus niin katalasti rikotaan.\nTshekin hillitsi nyt hiukan itseään, mutta vangituiksi julisti hän\njoka ainoan. Fieandt pani tätä vastaan jyrkän vastalauseensa, mutta\nhänen sanansa kaikuivat kuuroille korville.\n\n\"Marsch k'Abo! Marsch k'Abo!\" hoki Tshekin kiihtyneenä ja noista\nsanoista oivalsivat suomalaiset, että heidät kuletettaisiin aluksi\nTurkuun.\n\nKun vangittuja myöhemmin päivällä sullottiin rekiin, lausui Fieandt\nrovasti Cajanukselle:\n\n\"Kävi siis kuten pelkäsinkin Kenraali Tshekin piti sanansa oikein\naito moskovalaisella tavalla.\"\n\n\"Kuka olisi voinut tätä uskoa!\" päivitteli Cajanus\n\n\"Totisesti minulla on nyt syy katua, etten pysynyt lujana\nalkuperäisessä päätöksessäni\", virkkoi jälleen Fieandt.\n\n\"Ei niin, kapteeni, sillä vielä tästäkin uusi päivä selviää\", vastasi\nCajanus. \"Joka tapauksessa me lähdemme täältä siveellisinä voittajina\nja sellaisina kuuluu tulevaisuus meille.\"\n\n\"Ja muista Henrik, että meidän on ajateltava jälkeläisiämmekin\",\nlisäsi hänen vaimonsa merkitsevästi.\n\nKitisten ja rytisten lähtivät täyteen sullotut reet liikkeelle,\npainuivat alas Oulujärven jäälle ja hävisivät vähitellen pakkashuuruun.\n\n\n\n\nRevontulten alla\n\n\nTasainen lakeus ulottui joka suunnalle silmän kantamattomiin.\nlännessä se yhtyi meren aavaan, joka nyt tammikuisen taivaan alla\npohotti yhtä valkoisena kuin metsätön mannerkin Millään suunnalla ei\nnäkynyt ihmisasuntoja, sillä vihollinen oli hävittänyt kaikki talot\nLimingan lakealta.\n\nIlta alkoi hämärtää ja pohjoisella taivaan ranteella syttyivät\nrevontulet liekehtimään. Nuo pitkät valokielekkeet hulmahtelivat\nidästä länteen ja kurkottuivat yhä korkeammalle keskitaivasta kohti.\nNiiden kaameassa valaistuksessa sai lumiaavikko viheriälle vivahtavan\nhohteen.\n\nKumarana ja huurtuneena ponnisteli lakeuden halki yksinäinen\nsuksimies. Hän piti suuntaansa itäpohjoista kohti, sillä siellä\ntoivoi hän pikimmin pääsevänsä metsien helmaan ja erilleen\nvainoojistaan. Neljännesvirstan päässä hänen takanaan ratsasti\nnimittäin satamiehinen kasakkalauma, joka aamusta aikain oli syvässä\nlumessa seuraillut tuota yksinäistä hiihtäjää. Aina kun välimatka\nhetkeksi lyheni hiihtäjän ja kasakkain välillä, kajahti jälkimmäisten\nparvesta joukko laukauksia. Hyristen ja vinkuen sinkoilivat kuulat\nhiihtäjän ympärillä ja hänen puvullaan näkyvät jäätyneet verijuovat\nosottivat, että hän oli saanut jo useita haavoja.\n\nHän tunsi voimainsa nopeasti heikkenevän, hänen päätään huimasi ja\njäsenet pyrkivät nääntymyksestä notkahtelemaan. Hänellä oli jälellä\nyksi ainoa luja ajatus, jonka nojalla hän pysyi pystyssä ja liikkui\neteenpäin: olla elävänä antautumatta vihollisten valtaan. Hän toisti\nsitä lakkaamatta itselleen, painaltaen turtuneena ja koneellisesti\neteenpäin. Taakseen vilkaisematta hän oli ponnistanut halki tiettömän\nlumiaavikon ja ainoastaan takanaan kaikuvasta raa'asta ärjynnästä ja\nsilloin tällöin pamahtavista laukauksista tiesi hän, että vihollinen\noli vielä kintereillä.\n\nMutta kun revontulten loimut olivat taivaankannella saavuttaneet\nkorkeimman kohtansa, lakkasivat kasakkain äänet ja laukaukset\nkuulumasta. Hän ponnistausi vielä kappaleen matkaa eteenpäin,\npysähtyi sitte ja katsahti taakseen. Kasakkajoukkoa ei ollut enää\nnäkyvissä, ne olivat jättäneet takaa-ajon toivottomana sikseen ja\npalanneet äskeisiä jälkiään myöten takaisin.\n\nMutta hiihtäjä ei kyennyt enää liikkumaan eteenpäin eikä hän sitä\ntahtonutkaan, sillä hän tunsi kuoleman nopeasti lähenevän. Hänen\npolvensa hervahtivat ja raskaasti vaipui hän hangelle pitkälleen.\nKorvissa humisi ja himmenevässä silmäkalvossa pitivät revontulten\nloimut villiä leikkiään. Nopeina ja häälyvinä kuvina siirtyi kulunut\nelämä hänen sisäisen näkönsä ohi.\n\nKuuluisana ja hurjana sissinä, kansalaistensa turvana ja vihollisten\nkauhuna oli hän viime vuodet kierrellyt Keski-Pohjanmaata. Sodan\nalkaessa oli hän nuorena isäntänä asunut kotitaloaan, Revolahden\nNissilää, eläen vasta naidun kauniin nuorikkonsa kanssa onnellisena\nja muusta maailmasta piittaamatta. Sillä välin sodan hävitykset\nlähenivät yhä uhkaavampina heidänkin kotiseutuaan ja pakolaisia\nvirtasi yhtä mittaa pohjoista kohti. Mutta Nissilän haltiaväki pysyi\nkotonaan ja nautti nuoresta onnestaan.\n\nKotikonnuiltaan häätyneistä katkerista miehistä syntyi\npartiojoukkoja, jotka kävivät sotaa omiin nimiinsä ja tuhosivat\nvihollisia missä suinkin voivat. Ne houkuttelivat joukkoonsa\nvoimistaan kuulua Nissiläistäkin, mutta hän ei hennonnut jättää\nkotiaan ja nuorta vaimoaan. Hän ei tuntenut mitään sisäistä tarvetta\nlähteä sotateille, sillä isänmaa -- sehän oli hänen kotinsa ja se oli\nsaanut olla rauhassa. Niinhän oli useimpain muidenkin sissien laita.\nKodin rauhassa asuen he olivat pysyneet kokonaan passiivisina\nsotaan nähden ja vasta sitten, kun vihollinen oli astunut heidän\nkotipiiriinsä, kun heidän persoonallinen rauhansa oli tullut\nhäirityksi, olivat he hurjistuneet ja heittäytyneet sopan pyörteisiin.\n\nJa niin kävi Nissilänkin isännän. Hänen kotoinen itsekkyytensä tuli\nankarasti kostetuksi.\n\nEräänä syyspäivänä löysi pienempi vihollisjoukko tiensä Nissiläänkin.\nHe sitoivat isännän, teurastivat karjan, ryöstivät ja mellastivat\ntalossa. Nuoren emännän kauneus ei jäänyt heiltä huomaamatta ja he\nalkoivat häntä julkeasti hyväillä. Miehissä raahasivat he hänet\nsaunaan pihan perälle ja ryhtyivät väkivaltaan. Isäntä kuuli hänen\nsurkeat avunhuutonsa tupaan, minne hänet oli sidottuna jätetty.\n\nTuskan vimmalla hän silloin riuhtasi kahleensa poikki ja törmäsi ulos\npelottavana kostajana. Pihan laidalta kahmasi hän hirren ja nosti sen\npönkäksi saunan ovelle. Sitten hän sen enempää harkitsematta sytytti\nsaunan palamaan.\n\nSydän turtuneena ja mieli sekavana hän seisoi siinä syysillan\nhämärtyessä ja tuijotti humiseviin liekkeihin, joiden keskeltä kuului\nvihollisten rääkynää sekä hänen oman vaimonsa vihlovat hätähuudot.\nMutta ne sammuivat liekkien huminaan ja hiiltynyt rakennus romahti\nalas.\n\nSilloin vavahti isäntä, kääntyi ja jätti ainaiseksi kotinsa. Hänen\nelämänsä oli siitä päivin pyhitetty yksinomaan sodalle.\n\nHänen vaimonsa viimeiset avunhuudot kaikuivat senjälkeen lakkaamatta\nhänen korvissaan ja ajoivat häntä hänen verisellä polullaan yhä\neteenpäin. Nähdessään vilahdukseltakaan venäläisiä, kuullessaan\nheidän suhahtelevaa kieltään tai tuntiessaan sieramissaan heidän\nomituisen hajunsa, joutui hän aina silmittömän raivon valtaan ja\nkarkasi miesluvusta piittaamatta murhanenkelinä heidän keskelleen.\n\nHän keräsi ympärilleen kaikista hurjimmat ja pelottomimmat sissit,\njoita ajoivat eteenpäin samanlaiset kostonhenget kuin häntä\nitseäänkin. Kuin verenhimoinen ilves väijyi hän heidän kanssaan\nvihollista, ilmestyen aina sinne, missä häntä vähimmin odotettiin.\nRaivoisana ja ruhjovana riehui hän taisteluissa kuin muinaisten\nviikinkien berserkit, raivotappelijat, ja kuten näistäkin, uskottiin\nhänestäkin vihollisten kesken, etteivät häneen pysty tuli eikä rauta.\nKuin myrkyllisiä itikoita surmasi hän vihollisia, antamatta koskaan\narmoa tai vihansa koskaan heltiämättä.\n\nNiin oli hän vuosia liikkunut ympäri vihollisten kauhuna kuin\niäti nälkäinen susi. Hänen päästään oli luvattu suuri palkinto ja\nkaikkialla vainuilivat häntä vahvat kasakkajoukot.\n\nTänään hänet sitten oli kohtalonsa vihdoinkin saavuttanut. Kaikki\ntoverit hänen ympäriltään olivat kaatuneet epätasaisessa taistelussa\nja itse hän haavottuneena oli joutunut hiihtämään loputtoman lakeuden\nhalki, kintereillään kostonhimoa puuskuttava kasakkajoukko.\n\nMutta elävänä hän ei ollut antautunut veriviholliselleen. Kasakat\nolivat kääntyneet takaisin ja silloin saattoi hän turvallisena\nheittäytyä kinokselle kuolemaan.\n\nHetkisen oli hän vielä kuulevinaan korvissaan vaimonsa hätähuudot,\nmutta sitten sekaantui kaikki ja hän ojentui kuolleena hangelle\nsuksiensa ja aseidensa viereen. Revontulten roihut heiastelivat\nhänen lasittuneissa silmissään ja autiona ja viluisena levisi joka\nsuunnalle vihreähohtoinen lumiaavikko.\n\n\n\n\nKukin kohdaltansa\n\n\nMetsien helmassa ei tiennyt mitään siitä hävityksestä ja surkeudesta,\njota oli nähtävänä kaikkialla kylissä ja kaupungeissa. Syyskuisen\npäivän kuulautta ei sumentanut mikään kauhunnäytös eivätkä\nhiljaisuutta rikkoneet raa'at äänet tai surkeat valitushuudot.\nPihlaja ahon reunalla levitti kaikessa rauhassa päivänsäteille\nlehtevät haaransa, joiden välissä tiaset pelmastivat veripunaisten\nmarjaterttujen kimpussa. Ja puolitorkuksissa istui poutahaukka\nläheisen kuusen latvassa, piittaamatta tämän ihanan päivän kunniaksi\nmitään pikku linnuista. Se käänsi laiskasti päätään vasta sitten,\nkun ahon alla, suon reunassa kasvava tiheä viidakko alkoi rytistä ja\nhuojua, aivankuin äkämystynyt härkä olisi työntäytynyt sen läpi.\n\nMikään härkä ei viidakossa kuitenkaan möyrästänyt, vaan\nleveähartiainen ja järeäleukainen mies, joka puvultaan oli\npuoleksi sotilas, puoleksi talonpoika. Päällään hänellä oli\nkaroliinien sininen univormu, joka oli vyötäreiltä kiristetty\nleveällä taljavyöllä, mutta jalassa oli harmaasarkaiset housut\nja talonpoikaiset pikisaumasaappaat. Hattu oli myöskin selvästi\ntalonpoikaista alkuperää, vaikka siitä neulan ja langan avulla\nolikin koetettu muovata kolmikolkkaista. Mutta kupeella riippuva\nraskas miekka ja pari vyössä killuvaa pistoolia osottivat kuitenkin\nepäämättömästi, että mies oli kiireestä kantapäähän sodankävijä.\n\nHän ei ollut sen enempää eikä vähempää kuin itse Taneli Luukkonen,\njoka milloin hyvänsä saattoi povitaskustaan vetää epäilijän\nnähtäväksi kuninkaallisen majurin valtakirjan. Pälkäneen metsiä\ntänä ihanana syyspäivänä oli hän joutunut ypö yksinään samoilemaan\nseuraavista syistä.\n\nJalkarakuunoineen oli hän useampia päiviä vainuskellut erästä\nsuurempaa venäläistä kuormastoa, jota piti kuletettaman\nHämeenlinnasta pohjoiseen päin. Eilen illalla he olivat asettuneet\nväijyksiin Kostianvirran läheisyyteen ja tänään aamunkoitteessa oli\ntehty hyökkäys ohi kulkevan kuormaston kimppuun. Mutta sen saattoväki\nolikin ollut paljon lukuisampi kuin mitä Luukkonen oli otaksunut,\nja raivoisan tappelun perästä oli hänen pieni joukkonsa kokonaan\nhajotettu. Tällaisen tapauksen varalta oli Luukkonen ennen tappelua\nmäärännyt miehilleen kokoontumispaikaksi Taurialan kylän.\n\nSinne oli hän itse parasta aikaa matkalla.\n\nTultuaan suon yli aikoi hän viidakon läpi tunkeutua aholle. Mutta\nvesakko kävi ihan läpipääsemättömäksi. Ylenmäärin ärtyneenä\naamullisesta tappiostaan tempasi hän suuren säilänsä ja alkoi sillä\nhutkia oksia tieltään. Hän kuvitteli raivaavansa tietä vihollisjoukon\nhalki, ja joka kerta kun hän huitasi miekalla pääsi hänen suustaan\nvihainen: htsch!\n\nMuutama päivä sitten oli hän miehineen eräässä hävitetyssä kylässä\nnähnyt muun muassa aidanseipääseen keihästetyn lapsen, joka pienet\nsormet harallaan oli kangistunut siihen luonnottomaan sijaan kuin\nviluun kuollut linnunpoikanen. Tuota kamalaa näkyä muistellen yltyi\nhänen vihansa yhä, ja vimmoissaan toivoi hän, että nuo hänen tietään\nsalpaavat pensaat olisivat olleet kalmukkeja.\n\nYhä pahemmin ryskyi viidakko ja poutahaukka kuusenlatvassa alkoi\nkäydä jo todella levottomaksi. Se pöyhisteli kaulahöyheniään, ja\nsamalla kun ärtynyt miekkamies astui ulos pensasten kätköstä, kohahti\nse lentoon.\n\nLuukkonen kiinnitti katseensa samaan kuuseen, jonka poutahaukka juuri\njätti, sekä päätti kiivetä sen latvaan, ottaakseen selvän matkan\nsuunnasta, sillä viidakossa möyriessään oli hän joutunut hiukan kuin\npyörälle. Heittäen hattunsa ja miekkansa kuusen juurelle alkoi hän\nrivakasti tunkea tiheän oksaston läpi. Tultuaan tarpeeksi korkealle\npääsi hän pian selville seudusta ja huomasi ilokseen noin virstan\npäässä Dunderinmäen, josta ei ollut enää pitkälti kylään?\n\nMutta mitäs tuo oli?\n\nHänen tarkat ilveksensilmänsä keksivät Dunderinmäen rinteeltä\nkohoavan ilmaan hienonhienon savupatsaan.\n\nOliko joku hänen miehistään ehtinyt jo sinne vai oleiliko siellä\npaikkakunnan pakolaisia? Tai olisiko joku pienempi vihollisjoukkue\nasettunut sinne jotakin väijymään? Viimeinen otaksuma sai hänet\npuremaan vihaisesti hampaansa yhteen.\n\nNo, pianpa hän oli saava siitä selon. Hän alkoi nopeasti laskeutua\nalas ja hetken päästä oli hän matkalla Dunderinmäkeä kohti.\n\nKun hän saapui mäen juurella kasvavaan lepikkoon, hiljensi hän\nkulkuaan ja eteni ainoastaan varovasti hiipien. Terävästi tähyilevine\nsilmineen ja jännittyneille liikkeineen muistutti hän saalista\nvaanivaa petoa.\n\nVarovasti työnsi hän päänsä oksien välitse ja kurkisti mäenrinteessä\nolevalle pienelle aukeamalle, josta savu nousi.\n\nNäky, joka sieltä hänen eteensä aukeni, oli kaikkea muuta\nkuin pelottava. Suuren vierinkiven suojaan oli kyhätty pieni,\nturvekattoinen pirtti. Sen edustalla, päiväpaisteessa, istui pitkään\nruskeaan kauhtanaan puettu kaljupäinen mies ja meisselin tapaisella\naseella näperteli sileäksi höylättyä leppälaudan palaa. Välistä\npyyhkäsi hän hikeä otsaltaan ja oli muutoin työhönsä niin syventynyt,\nettei hän näyttänyt huomaavan mitään ympärillään. Hiukan sivulle\noli parin kiven väliin tehty tuli pienen padan alle, jota iäkkään\npuoleinen nainen hämmensi.\n\nKun Luukkonen varovaisuudestaan luopuen astui rennosti aukeamalle,\nhuudahti nainen ja mies pudotti laudan kädestään sekä yritti\nkarkaamaan ylös. Kohta hän kuitenkin rauhottui huomatessaan, että\ntulija oli yksinään ja että hänellä lisäksi oli sininen univormu.\n\n\"Ystäviä ollaan!\" tervehti Luukkonen, mihin toinen vastasi toivottaen\nHerran rauhaa.\n\nLähelle tultuaan silmäili Luukkonen tutkivasti miestä ja virkkoi\nhämillään:\n\n\"Mutta mitä? Eikö se ole Taneli-mestari Viipurista?\"\n\n\"Olen kyllä\", vastasi puhuteltu, \"ja luulenpa siinä seisovan toisen\nTanelin.\"\n\nHe kättelivät ja Luukkonen jatkoi: \"Mutta kuinka ihmeessä te olette\ntänne Pälkäneen sydänmaille joutunut?\"\n\n\"Onpahan niitä tänä aikana tapahtunut kummempiakin siirtoja\", vastasi\ntoinen levollisesti. \"Sota ja vihollisen hävitykset ne tietysti\nkarkottivat minut Viipurista ja niin jouduin minä tänne Pälkäneelle.\nEnsinnä asustin vaimoineni Taurialan kylässä, mutta kun sielläkään ei\najan oloon tuntunut turvalliselta, kyhäsin minä majan tänne metsään.\nTäällä olenkin saanut vielä toistaiseksi rauhassa työskennellä.\"\n\n\"Työskennellä? Ette kai entistä ammattianne täällä voi harjottaa?\"\nkysyi Luukkonen.\n\nVastauksen asemesta ojensi Taneli-mestari hänelle laudankappaleen,\njota hän äsken oli näperrellyt. Sen yläreunaan oli kohoksi veistetty\nkirjainten tapaisia koukeroita. Seuraten niitä sormellaan oikealta\nvasemmalle tavasi Luukkonen vaivaloisesti kokoon sanat: \"Valvo,\nHerra, rakas taivaalli...\" Sen pitemmälle ei laudalla ollut valmista.\n\n\"Mitä... tuleeko tästä aapelus, vai?\" kysyi Luukkonen neuvotonna.\n\n\"Jotakin sinnepäin\", vastasi toinen hymähtäen. \"Kun Viipurista\npaetessani otin mukaani jonkun verran paperia ja väriaineita, niin\npäätin täällä ruveta valmistamaan aapisia, ettei valistus ja Herran\nsanan tieto kansasta kokonaan häviäisi tänä koettelemusten aikana.\nMinä leikkasin tällaisille laudanpaloille aapisen sivut, mutta\nsaatuani muutamia kappaleita painetuksi, tärveltyi yksi laudoista,\njohon oli leikattu tämä ehtoorukous. Sen vuoksi ryhdyin sitä äsken\nuudesta muovaamaan.\"\n\nTämän sanottuaan pistäysi hän majaan ja tuli hetken kuluttua\ntakaisin, kädessään pari puukansiin kömpelösti sidottua, ohkaista\nkirjaa, jotka hän ojensi Luukkoselle. Tämä avasi toisen ja tavasi\nensi lehden omituisesti koukeroisista kirjaimista kokoon sanat:\n\"ABC-kirja, joka sen suuren tarpeen tähden on Pälkäneellä Taurialan\nkylässä prändätty Daniel Medelplanilta.\"\n\n\"Hm -- mym\", hymähteli Luukkonen hämillään ja käänteli kirjan lehtiä.\n\n\"Ottakaa ne mukaanne\", sanoi Taneli-mestari, \"ja kun tapaatte metsiin\npaenneita kansalaisiamme, niin antakaa enimmän tarvitseville. Pian\nminä saan uusia valmiiksi ja silloin saatte lisää jaettavaksi, jos\nsatutte tämän kautta kulkemaan. -- Näinhän me kukin kohdaltamme tuemme\nnääntyvää isänmaatamme, te miekalla ja minä aapiskirjoillani\", jatkoi\nhän hetken kuluttua ja ryhtyi jälleen kaivertamaan kirjaimia lautaan.\n\nKarhea sissisoturi, joka katseli hänen työtään, tunsi mielessään\nomituista ja aniharvoin ilmenevää liikutusta. Ja kun hän\niltapäivällä, jaettuaan Tanelimestarin ja hänen muorinsa kanssa\nheidän vaatimattoman päivällisateriansa, lähti jatkamaan matkaansa\nTaurialan kylään, kääntyi hän aukeaman reunassa vielä taakseen\nkatsomaan, ja nähdessään tuon kaljupäisen vanhuksen jälleen\nkumartuneena työnsä yli, tunsi hän silmissään jotakin kosteata.\nHänen mieleensä muistuivat äkkiä huoneentaulun sanat: \"Jotka sanalla\nneuvotaan, jakakoot kaikkea hyvää niille, jotka heitä neuvovat.\"\nKiiruusti otti hän kukkaronsa esille ja kaivoi sieltä kaikki harvat\nhopearahansa. Varpaillaan hiipien palasi hän takaisin ja asetti\nkummankaan huomaamatta rahat majan kynnykselle, minkä tehtyään hän\nhiipi matkoihinsa.\n\n\n\n\nViimeinen koetus\n\n\nTydalenin pienen tunturikylän asukkaat olivat odottamatta saaneet\njouluvieraita. Kun Trondhjemiä piirittäville suomalaisille joukoille\noli saapunut sanoma kuninkaan kuolemasta, oli eri joukko-osastojen,\ntiedustelu- ja muonanhankintaretkillä liikkuvien komennuskuntien\nkäsketty kokoontua Tydaleniin, josta armeijan oli määrä marssia\nsuorinta tietä tunturien yli Jämtlantiin ja niin edelleen kotimaahan.\n\nSana \"kotiin!\" synnytti liikettä ja elämää niskottelevassa\narmeijassa, josta päällystön oli vähää ennen täytynyt kapinaliikkeen\ntukahuttamiseksi hirtättää pahimpia yllyttäjiä. Hitaasti edistyvät\npiiritystyöt katkesivat siinä tuokiossa aivankuin joku armeijaa\npingottanut, näkymätön valtahermo olisi yhtäkkiä hervahtanut poikki.\nVallinluojat viskasivat käsistään lapiot ja tykkimiehet sytyttimensä.\nLaihat ja takkuiset hevoset valjastettiin kanuuna- ja kuormarekien\neteen ja samalla kun Trondhjemin valleilla sytytettiin ilotulia,\nhävisi rääsyinen Suomen armeija vuorten taa.\n\nJoulunaattona saapuivat ensimäiset joukkokunnat Tydaleniin, joka\noli viimeinen kylä Norjan puolella. Ensimäinen Ruotsin puolella,\nHandöliin kylä, oli yhdeksän penikulman päässä tunturiselänteen\ntakana.\n\nIlma oli kostea ja koko päivän oli satanut räntää, joka maahan\ntultuaan muuttui likaiseksi sohjuksi. Kylän harvojen talojen\nvälissä liikkui miehiä ja yhä uusia saapui pitkin alhaalta johtavia\nvuorisolia. Kun he olivat aseensa laskeneet käsistään, eivät he juuri\nsotilailta näyttäneet, vaan paremmin nälistyneiltä kulkureilta.\nHarvoilla oli enää jälellä jonkunlaisia jätteitä sinisestä\nunivormusta. Useimmilla oli suojanaan erivärisiä talonpoikaisnuttuja,\nkuluneita ja paikattuja herraskauhtanoita tai päällisettömiä\nlammasnahkaturkkeja. Toisten rajottuneet ja lähes pohjattomiksi\nkuluneet saappaat olivat hajoamistilassa, muutamilla oli jaloissaan\nheinillä täytettyjä lapikkaita ja poronnahkaisia kallokkaita ja\nmuutamilla taas toisessa jalassa joku jalkineen tapainen, toinen\nkääritty rääsyillä muodottomaksi tonkiksi.\n\nIllan suussa saapui Hämeenläänin jalkaväenrykmentistä Rautalammin\nkomppanian kolmisenkymmentä jälellä olevaa miestä kapteeni von der\nPahlenin johdolla. Kun he eivät enää sopineet asuinhuoneisiin,\ntyhjensivät he olista erään matalan vajan, jonka lautakatolla oli\npainona raskaita laakakiviä. Vajan maalattialle laitettiin tuli\nja sen ympärille ryhmittyivät miehet jalkarisoja kuivatakseen.\nOven edessä jyrsi komppanian kuormahevonen kalsusti olkivihkoa ja\nkenttävääpeli Tuomas Kokko jakoi miehistölle illallisateriaksi kovia\nleivänkannikoita. Vajan nurkassa olivat miesten musketit pystyssä.\n\nKenttävääpeli oli kookas ja juro mies. Hänellä oli vasemman silmän\nalta leukaan ulottuva punainen miekanarpi, jonka vuoksi komppanian\nmiehet keskenään nimittivät häntä viirunaamaksi. Arpia hänellä oli\nmuuallakin ruumiissaan ja hänen vasen jalkansa, jonka polvi oli\nPuolan retkillä haavottunut, oli viime aikoma alkanut jäykistyä.\nHän oli ollut sotavankina Venäjällä, mutta karannut sieltä parin\ntoverin kanssa ja päässyt monia vaiheita kokien kotimaahan. Mennen\nsen jälkeen Lybeckerin armeijaan oli hän kenttävääpeliksi korotettuna\nliikkunut viimeisen väenoton aikana värvääjänä kotiseudullaan.\nSilloin oli hän muun muassa tuonut armeijaan nuorimman veljensä,\nseitsentoista vuotiaan Laurin, joka oli ollut mukana tällä\nonnettomalla Norjan retkellä.\n\nLauri istui kyyryssä olkitukon päällä lähellä nuotiota ja jyrsi\nleipäkannikkaa. Hän oli parraton ja kalvistunut nuorukainen, jonka\nposket olivat sisään painuneet. Vaaleilla silmillään tuijotti\nhän tuleen ja hänen leukarustonsa liikkuivat tasaisesti, kun\nhän pureskeli leipää. Kun se oli loppunut, alkoi hän kuivata\nkintaitaan. Ne olivat lammasnahkaiset käsineet, joissa oli villapuoli\nsisälläpäin. Syksyllä oli hän kerran ollut muonanhankintaretkellä\nveljensä ja muutamain toisten miesten kanssa. Kun he olivat käyneet\neräässä talossa, oli hän nähnyt lammasnahkakintaat seinällä naulassa.\nUlos tultaessa oli veli antanut hänelle kintaat ja sanonut: \"Pidä\nnuo tallessasi, kyllä niitä talvella vielä tarvitset!\" -- Hänestä\noli tuntunut vaikealta niitä ottaa ja hän oli lohduttanut itseään\nsillä, että nythän ollaan vihollismaassa. Mutta muistaessaan, kuinka\nne riippuivat siellä rauhallisen tuvan naulassa, häntä aina kintaita\npidellessään ikäänkuin hävetti omasta ja vanhemman veljen puolesta.\n\nTuomas tuli vajaan kädessään vihko kuivia heiniä.\n\n\"Suoltakaapa noita kenkiinne, niin tarkenette paremmin\" sanoi hän\nheittäen heinävihkon lattialle.\n\n\"Otahan sinäkin, poika, ei se haitaksi ole\", lisäsi hän veljelleen.\n\nTuomas oli yli kaksikymmentä vuotta Lauria vanhempi ja tämä oli\nkutsunut häntä aina teiksi. Lauri oli koko sotaretken ajan tuntenut\nlähellään Tuomaan suojelevan käden, mutta muutoin oli vanhin veli\nhänelle melkein tyly, ei katsonut juuri koskaan silmiin ja kutsui\nhäntä aina \"pojaksi\". Taistelussa oli hän usein tuupannut Laurin\nselkänsä taakse ja ärähtänyt vihaisesti: \"Pysy siellä, poika!\"\n\nHe olivat varakkaan talollisen poikia ja heidän välillään oli ollut\nkaksi veljeä sekä muutamia siskoja. Toinen näistä veljistä oli ollut\nitäistä rajaa vartioimassa ja kaatunut jossain kahakassa venäläisten\nmaahan tunkiessa. Toinen veli oli kaatunut Isonkyrön taistelussa ja\njälellä olivat vain he, vanhin ja nuorin.\n\nKun Tuomas oli tullut sotaväen ottoon, eivät he enää silloin asuneet\nkotitalossa, jonka vihollinen oli polttanut, vaan metsäpirtillä\npakoon päässeiden naapurien kanssa. Isän ja Tuomaan välillä oli\nsyntynyt ankara riita hänestä. Isä ei olisi tahtonut laskea häntä,\nmutta hänessä itsessään oli syttynyt omituinen halu seurata vanhinta\nveljeään armeijaan, ja niin he olivat lähteneet isän huutaessa kovia\nsanoja heidän jälkeensä.\n\nHän oli ollut nyt viidettä vuotta poissa vanhempain luota. Vieläköhän\nhe ja siskot olivat elossa? Kenties olivat koirankuonolaiset\nlöytäneet tien metsäpirteille? Hän ei uskaltanut ajatella, mitä\nsilloin olisi saattanut tapahtua. Muutamat Viipurin rykmentin miehet\nolivat kerran leirinuotiolla kertoneet, miten venäläiset olivat\nKarjalan puolessa menetelleet, kuinka he olivat hiljaisella tulella\npaistaneet ihmisiä tai toisinaan ripustaneet koko talon väen käsistä\ntuvan kattoon, sitoneet pitkän tangon heidän jalkainsa väliin ja\nasettaneet sen molempiin päihin rakuunoita kiikkumaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöhemmin illalla saapuneiden oli täytynyt virittää nuotioita ulos\nja ruveta niiden ääressä yötään viettämään. -- Lähellä vajaa palavan\ntulen ääressä alkoi kuulua miehen ääni, joka luki evankeliumia.\nSe oli sotapappi Idman, joka raamattuineen oli seurannut armeijaa\nkaikissa sen vaiheissa, pitänyt säännöllisesti jumalanpalveluksia,\nripittänyt kuolevia ja lohduttanut epätoivoisia. Kyyryllään nuotion\nääressä ja suojaten kirjaa lumihiutaleilta luki hän: \"Mutta tämä\non kaikki tapahtunut, että täytettäisiin, kuin Herralta on sanottu\npropheetan kautta, joka sanoo: Katso, neitseen pitää raskaaksi\ntuleman ja synnyttämän pojan, ja hänen nimensä pitää kutsuttaman\nEmmanuEL: se on niin paljo sanottu, Jumala meidän kanssamme.\"\n\nKun pappi herkesi lukemasta, sanoi muuan vajassa olevista miehistä\nkuin itsekseen:\n\n\"Se on nyt joulunaatto.\"\n\nKukaan ei vastannut ja kaikki tuntuivat raskasmielisesti muistelevan\nentisiä jouluiltoja etäisissä kodeissa, joita tuskin enää oli\nolemassa.\n\nKun Lauri ummisti silmänsä, näki hän elävästi olilla peitetyn\ntuvanlattian ja kolmihaaraisen kynttilän pöydän päässä. Saankohan\nenää koskaan sellaisessa olla, ajatteli hän haikeasti ja muisti\nsamalla, että tuvan olivat viholliset polttaneet. Tuomaan kanssa he\nolivat sotaan lähtiessään kulkeneet hävitetyn kodin ohi. Kumpikaan\nheistä ei ollut puhunut mitään eikä edes katsonutkaan sivulleen.\nMutta siitä huolimatta oli hänen mieleensä painunut, että pelloilla\nrehotti tiheä rikkaruoho, että ojat olivat umpeen valumaisillaan että\npalamatta jääneen saunan ovi ammotti mustana ja että kaivonpylväs oli\nkallellaan ja ämpäri heilui ja vingahteli tuulessa. Nyt mahtoi jo\nojien kohdalla ja tuvan raunioilla kasvaa korkeita pajupehkoja.\n\nKun hän ajatteli kovaksi tallattua polkua, joka vei tuvasta aittaan,\nnäki hän äitinsä jauhovakka kainalossa kävelevän sitä pitkin kumarana\nja toimeliaana. Mutta kun hänen mieleensä tuli, että polkukin nyt on\nruohottunut ja hävinnyt näkyvistä, tuntui hänestä, ettei äitiäkään\nvoi enää olla olemassa ja että maailma on juuri sen polun häviämisen\ntakia jotenkin luonnottomasti sijoiltaan kallistunut. Hänen mieltään\nväänsi ja kurkusta tunkeusi väkivaltainen, itkua ja tukehtumista\nmuistuttava tyrskäys.\n\n\"Poika!\" äsähti Tuomas ja katsoi häneen vihaisesti.\n\nSäpsähtäen silmäsi Lauri ympärilleen ja näki joka puolella synkkiä ja\nvihaisia katseita. Hän kyyristyi kokoon ja painoi päänsä alas. Kukaan\nei puhunut mitään, nuotio savusi ja kihisi hiljalleen ja ulkona\nläiskyivät kylään saapuvien sotilasten askeleet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPitkin seuraavata viikkoa kokoontui Tydaleniin armeijan\njäännösjoukkoja. Uudenvuoden aattona saapui de la Barre ratsuväen\npääosaston kanssa.\n\nMuutamina viime päivinä oli ollut pakkasia ja uudenvuoden aamu\nvalkeni kylmänä ja selkeänä. Uhkaavana ja painostavana kohotti\nvaalenevaa itätaivasta vasten kaljua lakeaan tunturiselänne, jonka\nyli armeijan oli kulettava etäistä kotimaata kohti. Kylästä oli\nsaatu kaksi norjalaista oppaiksi tunturiharjanteen yli ja tietä\ntallatakseen lähti ratsuväki heti aamuhämärissä liikkeelle. Heitä\nseurasi kuormasto ja tykistö. Viimeisenä alkoi jalkaväki pitkissä,\nsäännöttömissä kolonneissa kiivetä rinnettä ylös. Etummaisena kulki\nTurunläänin jalkaväenrykmentti ja sen edessä ajoi kenraali Armfelt\nkapeassa, keltaiseksi maalatussa reessään.\n\nPuolenpäivän tienoissa ehti hämäläisrykmentin jälkipäässä kulkeva\nRautalammin komppania ylös tunturinlaelle. Heidän eteensä aukenivat\nsilmän kantamattomat lumiaavikot, joilla ei näkynyt puuta ei\npensasta. Kuin jättiläissuuri musta käärme liikehti armeija\nvalkeanhohtavalla pinnalla hitaasti eteenpäin. Taivaanrannalla\npunottavan auringon valossa kimaltelivat musketinpiiput ja pajunetit\nja hauras lumi narskui tuhanten jalkojen sitä tallatessa. Pakkanen\noli pureva ja idästä kävi raudankylmä viima. Heti suusta tullen\nmuuttui hengitys valkoiseksi höyryksi ja kaikkien kulmakarvat, parrat\nja korvalliset olivat vahvan, valkoisen kuurakerroksen peitossa.\nKumarassa ja päät syvälle hartiain väliin vedettyinä huojui miehistö\nääneti eteenpäin. Joskus kilahtivat olkapäillä roikkuvat musketit\nvastakkain ja sieltä ja täältä kuului väliin äkäinen kirous, kun joku\noli kiväärinsä perällä satuttanut vieressään kulkevaa jäätyneeseen\nkorvaan.\n\nIltapuolella päivää kiihtyi viima tuuleksi ja samalla alkoi\npyryyttää. Lumituprut soentivat silmiä ja vaistonsa ohjaamina\nraahustivat miehet toistensa jälessä. Vihaisen tuulen ajama lumi\ntunkeusi joka paikkaan, sitä tarttui vaatteisiin, kasvoihin,\npäähineisiin. Yltäpäätä valkeina, huohottavina hahmoina kulkivat he\neteenpäin itää kohti.\n\nPimeän tultua tapahtui armeijan etupäässä seisahdus ja toistensa\nkantapäitä poleksien pysähtyi vähitellen rykmentti toisensa jälkeen\nja kaikki jäivät tylsinä ja tutisten paikalleen seisomaan. Sitten\nalkoi kuulua komennushuutoja, jotka siirtyivät eturinnasta pitkin\nrykmenttejä aina jälkipäähän saakka, ja joukot alkoivat vaivaloisesti\nlumessa kahlaten siirtyä toistensa ohi yhteiselle yöpaikalle. Oli\ntultu loivassa tunturinotkelmassa olevalle pienelle Öisandjärvelle,\npuolenkolmatta penikulman päähän Tydalenista. Tuuli ja lumituisku ei\ntäällä järven rannalla ollut niin ankara, mutta sen sijaan tuntui\npakkanen kiihtyvän.\n\nPuita ei ollut missään näkyvissä, ainoastaan vaivaiskoivun latvoja\npistihe siellä ja täällä lumesta esiin. Silloin alkoivat Pohjanmaan\nrykmentin miehet särkeä muskettejaan, kolhien niitä vastakkain. Tukit\nja perät kokosivat he kasoihin ja virittivät nuotioita. Upseereista\npiittaamatta seurasivat toiset heidän esimerkkiään. Joka suunnalta\nkuului pauketta ja irtaantuneiden kiväärinpiippujen kilahtelua.\nLumiryöpyn keskeltä vilahteli palavia kekäleitä, joilla kuletettiin\ntulta nuotiosta toiseen. Lumisina ja värjöttävinä, toisiaan tyrkkien,\närjyen ja kinaten tungeskelivat miehet pienten nuotioiden ympärille,\njoita oli yhtä mittaa viriteltävä ja kohennettava, ettei tuuli\nniitä olisi tyyten sammuttanut. Ne, jotka eivät lähelle päässeet,\ntyönsivät toisten olkapäiden yli punottavia ja turvonneita käsiään\ntulta kohti tai kurkottivat pajunetin kärkeen pistettyjä jäätyneitä\nleipäkannikoita, saadakseen ne hiukan sulamaan.\n\nLauri kyyrötti polvillaan rautalampilaisten nuotiolla ja tunsi\nruumiissaan jonkunlaista lämpöä. Tuomas oli pakottanut hänet\nhieromaan korviaan ja käsiään lumella ja hänen takanaan oli toisia\nmiehiä tiheänä seinänä. Jyrsittyään palan tulessa sulatettua leipää,\njonka Tuomas oli hänelle ojentanut, rupesi häntä raukasemaan.\nYhtämittaa torkahteli hänen päänsä alas ja hän meni toisinaan\njonkunlaiseen unenhorrokseen. Silloin näki hän aina mustan\nsaunanoven, kallellaan olevan kaivon pylvään ja kuuli tuulessa\nheiluvan ämpärin vingahtelevan. Ja joka kerta kun tämä kuva palautui\nhänen silmiinsä, ihmetteli hän sitä, miksei kaivonpylväs kaadu.\n\nMutta kiväärinperiä ei kauan riittänyt polttaa. Aamuyöstä alkoivat\nnuotiot riutua ja sammua. Epätoivossaan työntelivät miehet\npalelevia käsiään mustuvaan hiilokseen ja saivat ihoonsa rakkoja\nja palohaavoja, jotka pakkasessa kirvelivät tulisesti. Enimmät\nkoettivat pitää itseään lämpiminä, tai paremmin sanoen, estää\nitseään jäätymästä, tömistämällä jalkojaan, hakkaamalla käsiään\nrinnan yli ja toisiaan kumoon tyrkkimällä. Pimeydestä kantoi tuuli\nvalitusta ja parkunaa. Ne olivat haavottuneita, jotka olivat\nkulkeneet kuormastossa ja joiden tuskat pakkasessa olivat käyneet\nkaksinkertaisiksi.\n\nVihdoin alkoi päivä hämärtää. Aamuyöstä oli Tuomas vähän päästä\ntyrkännyt Lauria kylkeen ja komentanut pysymään liikkeessä. Ne jotka\nolivat tylsinä väristen asettuneet yhdessä kohti kyyröttämään, olivat\npäivän vaietessa kontistuneet liikkumattomiksi. Koko armeijasta\nhuomattiin siten paleltuneen muutamia satoja kuoliaaksi. Samoin\nmakasi joukko hevosia jäätyneinä hangella. Osalta miehiä olivat\nyön aikana paleltuneet jalat, joten he eivät omin neuvoin kyenneet\nmatkaa jatkamaan. Heidät sijotettiin rekiin, mutta kaikki matkalle\nkykenemättömät eivät niihin sopineet. Hangella vilunpuistatuksissa\nmaaten ja houraillen saivat he jäädä jälelle, kun armeija ikäänkuin\nheidän huutojaan paeten lähti nopeasti liikkeelle ja katosi\nlumipyryyn.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTiheänä ryhmänä kulki Rautalammin komppania rekensä ympärillä, jossa\nkyyrötti kolme marssimaan kykenemätöntä toveria. Kun oli tultu ylös\njärvenlaaksosta, puhalsi lunta ryöpyttävä jäinen itätuuli kahta\nvimmatummin vastaan. Se hakkasi silmät sameiksi ja verestäviksi,\npöhötti kasvot ja kivisti päätä. Miesryhmät hajaantuivat ja\nsekaantuivat toisiinsa ja ennenpitkää huomasi Laurikin laahustavansa\neteenpäin tuntemattomien miesten keskellä. Mutta hän ei siitä\nollut millänsäkään, seurasi vain pyörryttävin päin edessänsä\nhuojuvan miehen askelia. Kun mies tuupertui hankeen ja jäi siihen\nmakaamaan, pysähtyi hänkin hetkeksi, mutta tuntiessaan kuinka jäätävä\nkylmyys alkoi heti hänen jäseniään kangistaa, lähti hän jälleen\nvaistomaisesti hoippumaan eteenpäin. Hän ei ajatellut ollenkaan,\nminnepäin hän kulki ja pysähtyi taas kuullessaan edestään ikäänkuin\nreen ratinaa. Lumiryöpyn keskeltä tuli näkyviin yltäpäätä kuurottunut\nja lumettunut hevonen, joka hitaasti ponnistellen kulki poikki hänen\nkulkusuuntansa. Se veti perässään reellä olevaa kanuunaa, jonka\npäällä kahareisin istui ajaja. Mutta tämän pää oli painunut rinnalle\nja suitsia pitelevät kädet olivat jäykistyneet sivuille.\n\nLauri lähti seuraamaan kanuunahevosta, mutta käsittämättä milloin\nja miten hän oli siitä eronnut, huomasi hän kulkevansa taas yksin.\nTavan takaa kompastui hän lumeen puolittain hautautuneihin hevosiin\nja miehiin, mutta ponnistausi aina ylös ja koetti raahustaa\neteenpäin. Kerran kulki hänen ohitsensa puoli juoksua pitkäkasvuinen\nupseeri, joka häneen katsomatta käheällä äänellä yksinään toisteli:\n\"Suomalaiset! suomalaiset!\" ja katosi taas pyryyn.\n\nSen jälkeen pysähtyi hänen eteensä yhtäkkiä mies, jonka muodottomiksi\npöhöttyneiden kasvojen keskellä näkyi nenä veripunaisena, päärynän\nmuotoisena tonkkina. Pienillä verestävillä silmillään, joiden ripset\nolivat yhteen jäätyneet, tuijotti se häneen ja mitään ajattelematta\ntuijotti hän vastaan. Miehen suu oli puoliavoinna ja sinettyneiden\nhuulten välistä näkyivät hampaat. Hetken tuijotettuaan alkoi mies\nhitaasti kallistua häntä kohti. Kammoksuen tyrkkäsi silloin Lauri\nhäntä rintaan ja ääneti kaatui mies selälleen kinokseen. Yrittäessään\nmatkaa jatkamaan kompastui Lauri hänen jalkoihinsa ja kaatui itsekin.\nHän oli hetkisen liikkumatta siinä asennossa mihin oli kaatunut\nja meni jonkunlaiseen unheeseen. Silloin näki hän taas saunanoven\nja kaivon ja alkoi ihmetellä, miksei pylväs kaadu. Mutta kun vilu\npuistatti hänet horroksistaan selville, karkasi hän äkkiä pystyyn ja\nalkoi juosta eteenpäin.\n\nHän oli taas yksinään, hänen päätään huimasi ja ympärillä myrsky\nvonkui ja ulvoi. Sen keskeltä tuntui joka suunnalta kuuluvan\nihmisäänen vaikerrusta, huokauksia ja hihkasuja. Ja yhtäkkiä sai\nhänkin halun ruveta huutamaan, mutta ääni oli kuin jonnekin syvälle\npainunut eikä hän saanut sitä esille. Sitten oli hän kuulevinaan yhä\nselvempiä ihmisääniä edestään ja kappaleen aikaa kulettuaan näki hän\näkkiä edessään maassa joukon miehiä, aivankuin kokonainen komppania\nolisi yhtaikaa suistunut kinokseen. Toiset makasivat liikkumattomina\nja kangistuneina, toiset heittelehtivät ja hourivat ja yksi veisasi\nsuurella äänellä: \"Jo joutuu armas aika ja suvi suloinen.\" Laurin\ntakaa lumipyrystä tuli juosten mies, jolla oli yli oikean posken ja\nohimon puoleksi umpeen mennyt haava, jonka päältä hän nähtävästi oli\nkadottanut siteen. Haava pöhötti veripunaisena ja ärtyneenä. Kättään\nhuiskuttaen kiroili mies synkeästi Jumalaa, kuningasta, kenraaleja ja\nkoko maailmaa, ja hyppien maassa makaavien yli karkasi hän eteenpäin.\n\nLauri lähti horjumaan hänen jälkeensä, mutta kadotti hänet pian\nnäkyvistään. Sen jälkeen raahusti hän pitkän ajan yksinään tylsässä\nturtumuksessa, kunnes havahtui siitä, että aivan hänen takanaan\nhirnahti hevonen. Se oli hänen oman komppaniansa vetojuhta, joka\nilman ajajaa, pää riipuksissa mennä nyyhersi eteenpäin. Reessä\nmakasivat kangistuneina ne kolme miestä, jotka siihen aamulla\nlähdettäessä oli sovitettu. Heidän sinipunerviksi pöhöttyneet\nkasvonsa lasittuneine silmineen näkyivät rekeen ajautuneen lumen alta.\n\nLauri lähti tallustelemaan hitaasti etenevän reen perässä. Kun\nhevonen tavan takaa pysähtyi, suistui hän aina suulleen rekeen.\nSilloin havahtui hevonen liikkeelle ja Lauri kömpi omille jaloilleen.\nHorjahdellen ja yhä hitaammin kulki hevonen, kunnes sen etujalat\npettivät kokonaan ja se putosi polvilleen. Turpa lumessa ja\ntakaruumis ylhäällä jäi se liikkumattomaksi paikalleen, Laurin\nhuojuessa sen ohi eteenpäin. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän oli mielestään raahustanut lumessa kokonaisen iankaikkisuuden,\nkun hän kuuli edestään myrskyn keskeltä saarnaavan äänen. Sitä kohti\nvaistomaisesti kulkien tapasi hän joukon miehiä, jotka säretyn reen\nkappaleista koettivat virittää nuotiota. Mutta kohta kun tulenliekkiä\nvähän näkyi sammutti sen myrsky. Siitä huolimatta jatkoivat miehet\nitsepintaisesti ja ääneti virityspuuhiaan. Viereen oli pysähtynyt\nmuuan kanuunahevonen, joka oli pudonnut omituiseen istuvaan asentoon.\nSe heitteli päätään herkeämättä ylös ja alas ja sen pitkiksi\npuikoiksi jäätyneet turpakarvat kilahtelivat. Mutta kanuunan päälle\noli asettunut seisomaan muuan Uudenmaan rykmentin mies, jota\narmeijassa oli sanottu \"papiksi\", siksi että hänellä aina seurasi\nrepussaan raamattu, jota hän leiritulilla oli usein tovereilleen\nlukenut. Mielipuolisesti pöllötellen turvonneilla silmillään ja\nkiivaasti käsiään huitoen huusi hän saarnaavalla äänellä: \"Huuto\nidästä, huuto lännestä, huuto kaikesta neljästä ilmansuunnasta...\nVoi, sinä ihmisen lapsi, näin sanoo Herra, Herra, Israelin maasta:\nloppu tulee; koko neljän maan äären loppu tulee. Kaikki sinun\nvihollises ammottelevat suutansa sinua vastaan, viheltelevät sinua ja\nkiristävät hampaitansa ja sanovat: me olemme hänen hukuttaneet. Tämä\non se päivä, jota me halasimme, me olemme sen saaneet ja nähneet.\"\nLauri pysähtyi ja tuijotti tylsästi saarnaajaan. Ja pyryn keskeltä\nilmestyi mies toisensa jälkeen ja väristen sekä loksavin leuoin\npysähtyivät he kaikki, aivankuin tässä olisi ollut jotakin hyvin\ntärkeätä tekeillä.\n\nYhtäkkiä ilmestyi siinä Laurin eteen Tuomas. \"Poika!\" ärjäsi hän ja\ntyrkkäsi hänet vihaisesti liikkeelle.\n\nLauri lähti taas huojumaan eteenpäin ja Tuomas seurasi hänen\nkintereillään. Mutta montakaan askelta ei Lauri ehtinyt kulkea, kun\nhän suistui maahan. Silloin tempasi Tuomas hänet ylös ja ravisteli\nhäntä hurjasti. Mutta nähdessään, kuinka Lauria puistatti läpi\nruumiin, riisui hän äkkiä päältään univormukulunsa ja alkoi sitä\nkiskoa veljensä ylle. Itsellään oli hänellä univormun alla lyhyt,\nnapiton takki. Tuuli riuhtasi sen levälleen sekä samoin hänen\nkuluneen ja likaisen pellavapaitansa rintamuksen. Nähdessään hänen\npaljaan rintansa sekä siinä punottavan pajunetinarven, havahtui Lauri\nselvään todellisuuteen. Ensi kerran vanhinta veljeään sinutellen\nsanoi hän:\n\n\"Sinähän palellut itse, en minä tätä ota!\" ja alkoi kiivaasti riuhtoa\nunivormua yltään.\n\n\"Huuti, nulikka, äläkä sinuttele esimiestäsi!\" karjasi Tuomas ja\nkiskoi viitan takaisin Laurin olkapäille. Sitten vyötti hän sen\nkiinni omalla vyöllään.\n\n\"Mars eteenpäin!\" komensi hän ja työnsi veljensä liikkeelle.\n\nTahdottomasti alkoi silloin Lauri siirrellä jalkojaan pöpperöisessä\nlumessa. Väkivaltaisin heitoin laahaten jäykkää jalkaansa ontui\nTuomas hänen kintereillään. Kouristaen Lauria käsivarresta ja siten\nestäen häntä lumeen kompastumasta puhui hän läähättäen:\n\n\"Etkö sinä ymmärrä, poika, että sinun täytyy päästä kotimaahan ja\npanna siellä kotitalo taas pystyyn?\"\n\nÄänettöminä raahustivat he sitten pitkän aikaa kahden eteenpäin\nja Tuomas piteli yhä Lauria käsivarresta. Viimein illan hämärässä\nlaskeusivat he jotakin rinnettä alaspäin ja tulivat pienen joen\nuomalle. Siellä ei pyryyttänyt niin tuimasti ja etäämpänä näkyi uomaa\npitkin kulkevan alaspäin joukko miehiä ja muutamia hevosia. Tuomas\npysähtyi äyräälle ja sanoi:\n\n\"Laskeu tuonne uoman pohjaan ja marssi kiiruusti noiden toisten\njälkeen ja kun tulet kotiin, niin...\"\n\nHän keskeytti lauseen ja kääntyi palatakseen.\n\n\"Minne sinä... etkö sinä tulekaan?\" huusi Lauri murtunein äänin.\n\n\"Huuti, poika!\" ärjäsi Tuomas. \"Elä sinä neuvo esimiehiäsi! Minä\npalaan miehiäni kokoamaan, sillä kapteeni ja vänrikki ovat hukkuneet\nmyrskyyn ja komppania on minun vastuullani. Ymmärrätkö? Mars!\"\n\nLauri lähti menemään, mutta uoman pohjalle tultuaan pysähtyi hän ja\nkääntyi nähdäkseen vielä kerran vanhinta veljeään. Tuomas seisoi\näyräällä ja huomatessaan Laurin pysähtyvän, lähti hän nyrkki pystyssä\nontumaan kohti.\n\n\"Etkö sinä, sen nulikka, aio totella esimiestäsi!\" karjui hän.\n\nSilloin kääntyi Lauri ja lähti läähättäen juoksemaan edessään\nhäämöttävien miesten perään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesä alkoi olla kukkeimmillaan, kun Lauri kohta rauhanteon jälkeen\npalasi kotinsa raunioille. Paljon siellä ei ollut entisestä jälellä.\nMutta kaivonpylväs, joka siellä Norjan tuntureilla unenhoureissa oli\nniin itsepintaisesti hänen mieleensä palannut, seisoi vielä pystyssä,\nvaikkakin pahasti kallellaan. Ämpäri riippui niinikään entisellä\nsijallaan, mutta läpi lahonneena ja sammaltuneena. Sauna ja aitta\nilman ovia olivat myöskin jälellä, mutta muista huoneista ainoastaan\nkivijalat sekä kasa sammaltunutta tuhkaa. Pihamaalla kasvoi ruoho\nkorkeana ja koskematonna ja pelloilla ylenivät pajupensaat. Aitan\nkynnyksen alla kasvoi tuuheita horsmia ja tupaan vievästä polusta ei\nollut haamuakaan jälellä.\n\nNiin, se polku, jota hän varhaisesta lapsuudestaan oli äidin nähnyt\nkumarana ja toimeliaana astelevan, se oli hävinnyt, kuten kaikki\nmuukin! Ja äiti itse? Hävinnyt teille tietämättömille, kuten\ntoisetkin omaiset! Piilopirtistäkin olivat vain rauniot jälellä,\njoten vihollinen oli sinnekin tiensä löytänyt.\n\nKun olisi edes äiti ollut vielä elossa, niin tämän ylimenon olisi\njaksanut paremmin kestää! Hän oli nuorin lapsiparvesta ja siis\nlähinnä äitiä Miksi hän ei saanut kuolla sinne tuntureille, jonne\nTuomaskin jäi satojen muiden suomalaisten kera?\n\nMieli mustana istui hän kaivon vierellä ja painoi päänsä alas. Hän\nolisi halunnut itkeä, hartaasti ja sydämen pohjasta, kuten poikasena\njotakin vääryyttä kärsiessään, mutta itku ei puhjennut lähteistään ja\nniin hän äänetönpä ja synkkänä tuijotti eteensä.\n\nMutta hänen ympärillään soivat kesäiset äänet, täynnä\nhedelmöittymisen ja kasvamisen riemua. Aurinko paistoi niin rehevästi\nja herttaisesti kuin ei koskaan ennen, metsä oli tulvillaan lintujen\nlaulua ja kukkivat kedot hyönteisten surinaa. Pihakoivu näytti\ntuuheammalta kuin koskaan ennen ja aivankuin tuota murehtivaa miestä\nuuteen elämään kutsuakseen asettui sen latvaan käki ja kukkui niin\nhelisevän riemuisasti kuin ei se kyllikseen olisi voinut rauhan\npäivää ylistää.\n\nLauri oli liian nuori pysyäkseen kuurona näille houkutteleville kesän\näänille. Hän nosti päänsä ja ensimäisenä sattui hänen katseensa\ntyttöön, joka istui maassa häntä vastapäätä ja levotonna kaivoi\nsormellaan hiekkaa, ikäänkuin odotellen häntä vapautuvaksi synkkyyden\nvallasta. Se oli koditon neitonen, vailla kaikkia omaisia kuten\nhänkin. Ruotsista palatessaan oli Lauri tavannut hänet Tornion\ntienoilla suuressa kotimaahan pyrkivien pakolaisten joukossa.\nVaistomaisesti olivat he silloin lyöttäytyneet toistensa seuraan.\nKäytyään ensin tytön kotiseudulla, jossa he eivät tavanneet ketään\ntämän omaisia eikä sukulaisia, olivat he yhdessä vaeltaneet Laurin\nsyntymäsijoille.\n\nKun he nyt pitkään ja ääneti katsoivat toisiinsa, vihkiytyivät he\nsamalla toisilleen, alkaakseen uutta elämää miehenä ja vaimona.\nSe oli sananmukaisesti tyhjästä alkamista, kuten oli laita\ntuhansien muidenkin kotien raunioilla. Kuinka jokapäiväinen\nelämä silloin kaiken puutteessa saatiin uudelleen tavallista\nuraansa kulkemaan, sitä on myöhempien, rauhassa ja hyvinvoinnissa\nkasvaneiden sukupolvien työläs käsittää. Mutta ne harvat, jotka tuon\nkoettelemusten ajan kestäen olivat säilyneet sodan, kylmän, nälän ja\nkulkutautien kourilta, kävivät työhön täynnä uskoa ja tulevaisuuden\nluottamusta Ja koko luonto, joka äsken oli liittoutunut vihollisten\nkanssa, koetellakseen tulevaisuuden varalle, kuinka paljon tämä\nkansa kykeni kestämään ja oliko siitä täyttämään historiallista\nkutsumustaan, palkitsi nyt, ikäänkuin tyytyväisenä kokeilujensa\ntuloksiin, entistä suopeammin ja runsaammin ihmisten työn. Harvoin on\nnähty niin hedelmällistä aikaa kuin nuo isonvihan jälkivuodet. Kilvan\nkantoivat silloin hedelmää vaimot ja pellot, ja niin kohosivat kodit\njälleen raunioistaan, vuosi vuodelta laajenivat viheriöivät vainiot,\nmetsistä kaikuivat jälleen karjojen kellot yhdessä paimentorvien\nkanssa ja tanhuilla leikkivät taajat lapsilaumat.\n\nUudelleen rakennetussa kotitalossaan eli Lauri lukuisilla\nperillisillä ja monilla satoisilla kesillä siunattuna parhaita\nmiehuusvuosiaan, kun jälleen puhkesi sota Venäjää vastaan. Tällöin\nsaattoi Lauri jo lähettää vihollista vastaan vanhimman poikansa, joka\nkaatui Lappeenrannan luona. Mutta sotaa ei kestänyt kauan ja jälleen\njatkuivat rauhanvuodet. Niiden kuluessa vaurastui ja lisääntyi Lauri\nyhä, niin että hänen kotinsa ympärille vähitellen yleni kokonainen\nkylä, jossa asui pelkästään hänen heimolaisiaan ja jälkeläisiään.\nKuin vanhan testamentin patriarkka eli hän heidän keskellään ja\nsaavutti sangen korkean iän. Hän oli jo täyttänyt yhdeksänkymmentä\nvuotta, kun jälleen alkoi idästä päin sodan vaara maata uhata.\n\nSilloin, kesäisenä sunnuntai-iltana, istuskeli lukuisa heimo\nkantatalon pihalla, keskustellen ajan kuulumisista sekä kuunnellen\nvaaria, joka tuvanportaalla istuen kertoili heille kokemuksiaan\npitkän elämänsä varrelta. Kun he päivittelivät tulossa olevia\nvaikeita aikoja, lausui vaari:\n\n\"Mitä te luulette toden tullessa kestävänne, kun jo kuulopuheista\nvaikertelette? Jollei meillä olisi vastamäkiä noustavana, niin\nhukkaanhan me silloin joutuisimme.\"\n\n\"Mutta jos tulee taas sellaiset ajat kuin isonvihan aikana, niin mikä\nmeidät silloin periikään!\" lausui yksi vaarin vanhimmista miniöistä.\n\n\"Jos tulisi, niin kestettävä se olisi niinkuin on ennenkin kestetty\",\nvirkkoi siihen vaari. \"Mutta tuskinpa sellaista aikaa on minkään\nkansan elämässä muuta kuin yhden kerran. Niin minä ainakin uskon.\nKyllä silloin tuli itse Jumalakin näkemään, että tämä kansa kestää.\"\n\nJa ikäänkuin hän, joka oli kovan ajan yli elänyt, olisi itsessään\ntuntenut kaiken sen teräksisen tarmon ja sitkeän juurevuuden, jonka\nnojalla Suomen kansa oli siihen päivään säilynyt, kasvanut ja\nlisääntynyt, lausui hän hetken kuluttua painokkaasti:\n\n_\"Ei tätä kansaa hävitetä!\"_\n\nTuuheiden kulmainsa alta tähysti hän terävästi lukuisaa\njälkeläisjoukkoaan ja vaieten tunnusti jokainen mielessään, että\nhänellä, jos kellään, oli oikeus niin sanoa.\n\n\n\n\nKotiin!\n\n\nEveliina huuhtoi karsinassa astioita ja Katri istui kynnyksellä\npuhdistaen hunajaa, jota hän juuri oli käynyt mehiläiskeoista\nanastamassa. Pölyistä kylänraittia pitkin asteli punapaitainen\nkylänvanhin ja kysyi ohi mennessään Katrilta miesten töitä. Jostain\netäämpää kuului riutuva balalaikan ääni sekä lasten riitelyä. Kun\nkylänvanhin oli hävinnyt näkyvistä, vaikenivat äänet ja silloin kävi\nhyönteisten surina ja lintujen laulu kuuluvammaksi.\n\nKuivattuaan astiat tuli Eveliina istumaan kynnykselle sisarensa\nrinnalle, joka hänkin juuri lopetti työnsä. Kädet helmassa jäivät he\nääneti tuijottamaan läntistä taivaanrannetta kohti, jonne aurinko oli\njo painumassa.\n\nSilloin alkoi yhtäkkiä Eveliina, silmissään uneksiva ilme, hyräillä\nlaulua:\n\n    \"Tuoll' on mun kultani, ain yhä tuolla,\n    kuninkahan kultaisen kartanon puolla;\n    voi minun lintuni, voi minun kultani,\n            kun et tule jo!\"\n\nSiskonsa laulun kuullessaan säpsähti Katri kuin unesta havahtuen\nja jäi hämmästyneenä häneen tuijottamaan, samalla kuin rypyt hänen\nsilmiensä ympärillä alkoivat vilkkaasti elää. Mutta hetken päästä\nyhtyi hänkin lauluun ja kun he olivat päässeet värssyn loppuun,\nvaikenivat he ja kasvonsa vyöliinaan kätkien purskahtivat itkuun.\n\nTuo laulu oli temmannut sijaltaan sen hunnun, jonka taakse he olivat\nmenneisyytensä kätkeneet, ja he tunsivat yhtäkkiä siirtyneensä\nviisikolmatta vuotta ajassa taapäin. Silloin seisoivat he nuorina\nneitosina, sirpit kädessä, kaurahalmeella Paloisjärven rannalla\nkotipitäjässään Iisalmella. Päivä oli silloinkin ollut länteen\npainumassa ja sulhastaan muistellen, joka oli Kaarlokuninkaan mukana\nvierailla mailla, oli Eveliina purkanut sydämensä kaihon lauluun:\n\"Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla.\" Katri oli silloinkin\nyhtynyt siskonsa lauluun, mutta juuri kun he olivat päässeet\nensimäisen värssyn loppuun, oli metsänrannasta tulla pöllähtänyt\nhalmeelle joukko Pohjanmaalta palaavia venäläisiä rakuunoita. Ne\nolivat ympäröineet tyrmistyneet sisarukset, temmanneet heidät ylös\nsatulaan ja rientäneet tuulena matkaansa.\n\nRiehuvien sotilasten mukana he olivat saaneet vaeltaa viikkoja\nja kuukausia, ohi lukemattomien vinorististen pyhäkköjen ja\nsipulikattoisten kirkkojen, kylien ja kaupunkien, kunnes olivat\npäätyneet tähän pieneen maalaiskylään kaukana Moskovan takana. Täällä\nhe olivat sitten eläneet ryöstäjäinsä, kahden veljeksen, vaimoina\nvuosia puolivälin kolmekymmentä. Ja koko tuon ajan he olivat olleet\nkuin syvässä unheessa. Vieras kieli, vieras haju, vieraat väritpä\ntavat olivat heitä ympäröineet joka puolelta ja kuin unissakävijät he\nolivat niihin mukautuneet, vaikka sydän olikin kaukana poissa. Tässä\nympäristössä he olivat ikäänkuin kainoksuneet omaa äidinkieltään ja\nniin se oli heiltä keskenäänkin jäänyt käytännöstä pois. Ainoastaan\najatuksissaan he olivat sitä käyttäneet sekä iltasin lukiessaan\näänettömän ehtoorukouksensa.\n\nMitään sanoja eivät sisarukset nytkään laulun tauottua\näidinkielellään vaihtaneet, mutta se oli havahuttanut heidän\nkoti-ikävänsä täyteen tietoisuuteen ja ikäänkuin ruumiillistuttanut\nsen. Heidän katseeseensa oli syttynyt omituinen loiste, joka ei\nmiehiltäkään jäänyt huomaamatta, kun he illalla palasivat työmaalta.\nMutta mitään eivät sisarukset virkkaneet paremmin miehille kuin\ntoisilleenkaan, vaan liikkuivat äänettöminä ilta-askareissaan.\n\nPuoliyön aikana, kun nukkuvain huounta ja sirkkain siritys täyttivät\nhuoneen, kohosi Eveliina hiljaa vuoteestaan ja alkoi pukeutua.\nKatri, joka oli avoimin silmin maannut omalla tilallaan, seurasi\nsisarensa esimerkkiä. Yhtään sanaa he eivät nytkään vaihtaneet, mutta\nymmärsivät silti täydellisesti toisensa. Niin, heille oli jo illalla\nEveliinan laulaessa selvinnyt kaikki.\n\nKun he parhaillaan säälivät evästä kokoon, havahtui yksi miehistä ja\nsisarten puuhat nähdessään sekä muistaessaan illallisen omituisen\nloisteen heidän silmissään, aavisti hän jotakin. Hän kavahti\nvuoteesta ja hälytti toisetkin hereille. Mutta salamannopeasti, kuin\nennen tehdystä sopimuksesta, tarttuivat sisarukset seinällä oleviin\naseisiin ja surmasivat miehet, joiden vaimoina ja äiteinä he olivat\nyli kaksikymmentä vuotta eläneet. He tekivät sen ääneti ja ilman\ntunnonvaivoja, aivankuin matkalle lähtijä pudistaa vaatteistaan\narkielämän tartuttamat rikat.\n\nJa sitten he lähtivät tiettömille taipalille.\n\nMitä suuntaa heidän oli kulettava, osuakseen kerran\nsyntymäsijoilleen? Ruotsissa päivä laskee ja Venäjältä nousee,\nmuistivat he vanhain ennen sanoneen ja niin suuntasivat he alati\nkulkunsa päivänlaskua kohti. Halki rannattomien metsien ja yli\näärettömien soiden he samosivat varmoina siitä, että he kerran vielä\nosuisivat synnyinseudulleen. Kun eväät loppuivat, ravitsivat he\nitseään marjoilla ja sienillä tai osui heidän tielleen metsälintuja.\n\nKuukausia olivat he siten hellittämättä eteenpäin samonneet, kun he\neräänä päivänä lopen uupuneina ja nälkäisinä uskalsivat lähestyä\nihmisasuntoja. Sieltä kuulivat he kaikuvan vastaansa suomenkielen.\nSilloin he itkivät ilosta, huomatessaan vihdoinkin päässeensä\nisänmaansa rajojen sisälle.\n\nVahvistunein mielin jatkoivat he matkaa syntymäseutuaan kohti ja\nniinpä he muutamana kuulaana syyspäivänä huomasivat seisovansa\nPaloisjärven rannalla. Silloin he jälleen puhkesivat itkuun ja\nsyleilivät toisiaan.\n\nMutta kaurahalmeen sijalle, josta heidät viisikolmatta vuotta sitten\noli raahattu vieraalle maalle, oli tällä välin kasvanut suuri metsä.\nKun he kyyneleisin silmin käyskelivät siinä nuoruutensa työmaalla,\nkilahti jotakin sammalessa. Eveliina kumartui alas ja veti turpeen\nkätköstä esiin kaksi läpiruostunutta sirppiä.\n\nHeidän omat sirppinsä! Kyllähän he ne tunsivat, sillä kummankin\nvarressa häämöttivät vielä tutut merkit.\n\n\"Nyt viimeiselle taipalelle kotiin!\" virkkoi vihdoin Eveliina, asetti\nsirpin olalleen kuten ennenkin leikkuupellolta palattaessa ja lähti\nastelemaan Vieremän kylää kohti. Ja äänetönnä, sirppi olalla, seurasi\nKatri hänen kintereillään.\n\nKun he lähenivät kotitaloansa, Vieremän Jaakkolaa, alkoi Eveliina\nkirkkain äänin laulaa ehtoovirttä: \"Jo joutui päivä armas\", kuten\nhe nuoruudessaan olivat niin usein tehneet iltasin työmaalta tai\nkarjanhausta palatessaan. Ja kun talon rakennukset alkoivat petäjien\nvälitse pilkottaa, yhtyi Katrikin virteen.\n\nSilloin Jaakkolan vanha, upposokea muori, joka asusti saunassa ja\njota pidettiin hupelona, astua lyykkäsi sauvaansa nojaten pihalle ja\nsisäisen ilon kirkastaessa hänen ryppyisiä kasvojaan lausui:\n\n\"Nyt tyttäret palaavat! Enkös minä ole aina sanonut, että vielä ne\nkerran palaavat!\"\n\nJa kun hetken kuluttua astui metsästä pihalle kaksi outoa ja\nelähtänyttä vaimoa, ruostuneet sirpit olallaan, ja kävivät\nsuoraapäätä äitinään tervehtimään sokeata mummoa, ei kukaan pihalle\nkerääntyneistä epäillyt, että nyt vihdoinkin olivat palanneet\nJaakkolan sisarukset, jotka viisikolmatta vuotta sitten olivat\nkaurahalmeelta tiettömiin kadonneet.\n\n\n\n\nTotinen fennofiili\n\n\n    \"Minä en huoli muusta kuin että olen suomalainen ja vaikka itse\n    tuntematonna, toki saan kuulua mainioon kansaan.\"\n\nNavakalla länsituulella lasketti kolmimastoinen jaala, jonka\nperäpeilissä oli nimi \"Lokki\" sekä sen alle kotipaikaksi merkittynä\nUusikaupunki, parasta aikaa Kihdistä ulos Itämerelle, sivuuttaen\njuuri Kökarin saariston viimeiset luodot.\n\nJaalan omisti Uudenkaupungin pormestari Henrik Juslenius ja se oli\ntäydessä hamppu- ja tervalastissa matkalla Riikaan.\n\nRuoria hoiti vanha pien ja merisuolan parkitsema raumalainen\nmerikarhu, joka omien sanojensa mukaan oli aikoinaan seilannut\nsuuremmissakin astioissa ja yli parempainkin lätäkköjen kuin Itämeri.\nVeitikka kätkettynä tuuheiden kulmakarvojensa suojasta tuikkiviin\nsilmiin kertoili hän merimiesjuttuja parikymmenvuotiaalle hinterälle\nnuorukaiselle, joka joutilaana nojaili kajuutan seinään ja joka\nhennoista käsistään sekä valkoisesta ihostaan päättäen soveltui\nhuonosti yhteen merimiespukunsa kanssa. Hän oli jaalan omistajan\nveli, _civis academicus_ Daniel Juslenius, joka oli opintorahoja\nansaitakseen sekä saadakseen hieman kurkistaa kotimaan rajojen\nulkopuolelle, ruvennut merimieheksi veljensä alukseen. Jaala oli ensi\nkertaa sinä suvena matkalla Riikaan, joten Taneli-herra hengitti\nmeri-ilmaa vasta ensimäisiä päiviä.\n\n\"Tuossa meni kymmenkunta vuotta sitten muuan raumalainen laiva\nsankkiin\", virkkoi merikarhu juttunsa keskeyttäen ja viittasi\npäällään Korppikaria kohti, jonka louhuiset rannat kohosivat\naalloista tuulen puolella.\n\nMutta Taneli-herra ei kiinnittänyt huomiotaan siihen, vaan virkkoi\njuuri kuulemansa jutun johdosta:\n\n\"Ne ovat siis kaikista väkevimpiä miehiä suomalaiset?\"\n\n\"No sääkeristi\", vahvisti Kyöri.\n\n\"Väkevämpiä kuin englantilaisetkin?\" jatkoi Taneli, äänessään hiukan\nepäilystä.\n\n\"No englantilaisethan ne nyt ovat jonkunlaisia miehiä, mutta\nhottisiksi sentään jäävät nekin oikean suomalaisen rinnalla.\"\n\n\"Oletteko koskaan saanut koitella englantilaisten kanssa?\"\n\n\"Johan toki ja vieläpä senkin seitsemän kertaa\", hymähti Kyöri kuin\nolisi ollut kysymys tupakkimällin poskeen pistämisestä.\n\n\"Kertokaahan!\" hoputti Taneli kiiluvin silmin.\n\n\"Kerrankin Lyypekin haminassa sain kapteenilta viisi riksiä rahaa ja\nkannullisen rommia, kun panin muuatta englantilaista oikein Porvoon\nmitalla selkään\" virkkoi Kyöri rauhallisesti.\n\n\"Mitenkä se kävi, kertokaahan tarkemmin\", yllytti Taneli.\n\n\"No mitäpähän kummaa tuossa nyt on\", arveli Kyöri laiskasti,\nsiten tahallaan kiihottaen nuoren kuulijansa uteliaisuutta. \"Ihan\nmeidän laivamme rinnalle oli ankkuroinut englantilainen fregatti\nja muutamana iltapäivänä kutsui sen kapteeni meidän kapteenin\nvieraakseen. Miten lienevät siinä sitten rommia maistellessaan\nalkaneet kehuskella miestensä voimilla ja vikkelyydellä, summa vain\nse; että he lopuksi löivät viidenkymmenen riksin veikan ja päättivät\nhuomenaamuna panna kumpikin vankimman miehensä koittelemaan voimiaan.\nKun meidän kapteeni palasi illalla omaan laivaan, kutsutti hän minut\nkajuuttaan, antoi hyvän rommiryypyn ja sanoi: niin ja niin ovat nyt\nasiat ja jos sinä, Kyöri, haluat ruveta koittelemaan englantilaisen\nkanssa ja voitat hänet, niin saat heti painin päätyttyä viisi riksiä\nkouraasi. Oli menneeksi, minä vastasin, mutta sitä ennen minun\npitäisi saada puolikas kannua viinaa. Ei tippaakaan tämän enempää,\nkivahti kapteeni, sillä humalassa sinun ei ole yrittämistäkään,\njoudut heti tappiolle. Mutta miten sitä selvilläänkään tappelee,\nkun ei kerta ennestään ole mitään vihoja, tivasin minä vastaan,\nainakin minun tarvitsee hallin verran saada, sillä ei mulla luonto\nmuuten nouse. No, kun minä olin siinä aikani jahnaillut, niin\nlupasi kapteeni antaa aamulla korttelin rommia. Sen siemasin heti\naamutuimaan ja kun minä sitten tulin ruhvista kannelle ja kapteeni\nnäki minun päälläni sarkatakin, käski hän minun kiiruusti riisua\nsen pois, se kun muka tekee minut kankeaksi ottelussa. Mistäs sitä\nmuuten toisiaan kiinni pitelee, minä sanoin enkä riisunut takkia\npäältäni. Pidä sitten pääsi, mutta katso vain eteesi, sanoi kapteeni\npuolisuutuksissaan ja niin sitä sitten lähdettiin englantilaisen\nlaivan kannelle. Kummankin laivan miehet asettuivat peräkannelle\nkehään, jonka keskellä ottelun piti tapahtua. Kun englantilainen\ntuli ruhvista ulos, sain minä isot silmät, sillä se oli riisunut\nkoko yläruumiinsa paljaaksi ja sivellyt suopaa käsivarsiinsa ja\nhartioihinsa, niin että se oli liukas kuin ankerias. Mutta minä kun\nolin parhaassa nousuhumalassa, otin juurevan asennon ja arvelin,\nettä tulehan tänne vain senkin suoparyttäri. Silloin se alkoi keriä\nnyrkeillään näin (Kyöri jätti hetkeksi ruorirattaan ja näytti miten\nenglantilainen teki) sekä lähti samalla tulla tuijaamaan minua kohti.\nMinä olin ensi reissua merellä enkä tiennyt mitään englantilaisten\ntappelutavoista. Siksi minä en osannutkaan olla varuillani, vaan\nsain yhtäkkiä vasten tauluani sellaisen nyrkinpuskun, että silmät\ntulta iskivät ja minä koko mies olin lentää selälleni. No, tolppieni\nvarassa minä kuitenkin pysyin, vaikka pahasti heilahdinkin, ja kun\nenglantilaiset alkoivat hurraata huutaa, kirosin minä ja sanoin,\nettä tulepas toisen kerran. Ja samalla tavalla se nyrkkejään kerien\nlähti uudelleen tulemaan minua kohti. Mutta nytpä minä tiesinkin\npitää varani ja juuri kun se oli parahiksi ehtinyt minun nenäni alle,\nsylkäsin minä kouraani ja läimäytin niin, että siltä meni käsivarsi\npoikki ja koko mies lensi kerinkantturia peräkannen toiseen laitaan.\nJa siihen se ottelu loppui. Englantilaisten kapteeni ei meinannut\ntunnustaa minua voittajaksi, kun minä en ollut muka säännöllisellä\ntavalla nyrkkiäni käyttänyt. Mutta meidän kapteeni sanoi, ettei\ntaistelutavasta oltu ennakolta sovittukaan, vaan kumpikin sai\nkäyttää sitä tapaa, mihin luuli parhaiten pystyvänsä. Ja niin ei\nenglantilaisen lopuksi auttanut muu kuin puskea pois viisikymmentä\nriksiä ja tunnustaa suomalainen voittajaksi.\"\n\n\"Mutta notkeampia ja vikkelämpiä mahtavat englantilaiset sen sijaan\nolla\", arveli Taneli sillä sävyllä kuin olisi hän tahtonut Kyöriltä\npusertaa uuden kertomuksen, joka siinäkin suhteessa olisi osottanut\nsuomalaisten eittämättömän etevyyden.\n\n\"Mitäs vielä!\" vastasi Kyöri hänen toivomustensa mukaisesti ja\nsylkäsi ylenkatseellisesti sivulleen. \"Eipäs pärjännyt engesmanni\nkiipeämisessä Knaapin Jullillekaan, vaikka Julli olikin ilmanaikainen\nkötys oikean suomalaisen masto-oravan rinnalla.\"\n\n\"Minkäslainen kilpailu se oli?\" innostui Taneli jälleen.\n\"Kertokaahan!\"\n\nSijotettuaan poskeensa uuden mällin jutteli Kyöri:\n\n\"Meitä oli kerran miehiä monesta kansasta muutamassa saksalaisessa\nfregatissa. Kun oltiin Hampurin satamassa lastia ottamassa, rupesi\nmuuanna iltana eräs vasta pestattu englantilainen leventelemään\ntaidollaan ja rohkeudellaan. Hän kiipesi ison maston huippuun ja\nseisoi hetken aikaa päällään mastonnupissa. Tehkääpäs toisetkin\nsama temppu, jos pystytte, ylvästeli hän alas tultuaan. Silloin\nKnaapin Julli sanaa puhumatta sylkäsee kämmeniinsä ja lähtee kiivetä\nkyörnittämään ison maston toppiin. Pilkallisesti naureskellen katsoi\nengesmanni hänen jälkeensä, mutta perille päästyään alkaa Julli\ntällätä itseään päälaelleen mastonnupille. Useamman kerran sai hän\nyrittää, ennenkun takapotkurit kohosivat pilviä kohti. Mutta annas\nolla, juuri kun hän sai jiikatuksi koipensa, tuli tuulenpuuska\nja heilautti hänet alas. No, mitäs ollakaan, Julli kahmuilee\nalastulomatkallaan kiinni touveihin ja purjeenpoimuihin ja putoaa\nloppujen lopuksi seisoville jaloin kannelle. Siinä hän sylkästä\nruiskauttaa ja englantilaisen eteen kävellen sanoo: Teepäs sinä se\ntemppu, jos pystyt! Mutta englantilainen tuijotti häneen suu auki ja\nkaikki alkoivat huutaa, että jo vei suomalainen voiton. Kun se Julli\npahus aina osasi pysyä yhtä lunkina, luulin minäkin ensinnä, että hän\noli tahallaan pudottautunut alas, kunnes hän kahdenkesken ilmotti\nminulle, että kyllä se alastulo tapahtui vahingossa. Mutta sen\nkoommin ei englantilainen enemmän kuin muutkaan uskaltaneet meidän\nsuomalaisten kuullen rohkeudellaan kerskua.\"\n\n\"Summa summarum on siis se, että me suomalaiset olemme maailman\netevintä kansaa!\" huudahti Taneli ja antaakseen kansallisinnolleen\nnäkyvämmän muodon veti hän keuhkonsa ilmaa täyteen ja viheltää\nhuikahutti kouransilmäänsä, minkä jälkeen hän tulista vauhtia kapusi\nylös perämastoon ja asettui kahvelin juureen kahareisin kiikkumaan.\n\nHänen eteensä aukeni rannaton Itämeren ulappa, jolla loputon sarja\nvaahtopää harjanteita ajoi toisiaan takaa. Rajaton vapauden tunne ja\nkuohuva nuoruuden riehakkuus pullisti hänen rintaansa ja yhtäkkiä\nällistytti hän Kyöriä ja toisia kannella liikkuvia merimiehiä\nhuiskuttamalla lakkiaan ja huutamalla täyttä kurkkua:\n\n\"Hurraa! hurraa! Pois tieltä! Täällä mennä viilettävät Suomen pojat!\nHurraa!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nStudiosus Abraham Frosterus oli pukeutunut juhla-asuunsa ja\nripustanut ylioppilasmiekan kupeelleen, vaikka olikin arkipäivä.\nTuimasti liikkuen, niin että miekanhuotra rämähteli saapasvartta\nvasten, asteli hän yli Auran sillan.\n\n\"Katsohan Aappoa!\" virkahti muuan pohjalainen ylioppilas, joka\ntoverinsa kanssa seisoi torin kulmalla ja neuvotteli siitä, mennäkö\nMertasen krouviin olutta juomaan vaiko lähteä Multavierun puolelle\nsotaväen äksiisiä katsomaan.\n\n\"Se on sotaretkellä!\" vastasi toveri, kääntäen katseensa\nFrosterukseen, joka oli pysähtynyt sillalle ja kaiteeseen nojaten\nkatseli alas joelle, jossa joukko pikku poikia kävi merisotaa,\npärskytellen melalla vettä toistensa päälle.\n\nFrosteruksen sotaretkellä-olo merkitsi toverien kielellä sitä, että\nhän liikkui rahantekohommissa.\n\n\"Tässä täytyy taas suuttua ja ottaa päällensä tuima hahmo\", oli\nhänellä tapa sanoa jouduttuaan äärimmäiseen pulaan ja koetettuaan\nsitä ennen selviytyä tavallisella vaatimattomuudellaan. Silloin\npukeutui hän aina parhaimpaan asuunsa, otti sotaista ryhtiä\nlisätäkseen miekan kupeelleen ja lähti \"rynnäkölle\".\n\n\"Taneli, tuletko paikalla kotiin!\" huusi sillan päästä muuan\npuolikasvuinen tyttö jollekin joella temmeltävistä pojista.\n\nTaneli! Hänethän minä olen vallan unhottanut! välähti samalla\nFrosteruksen mieleen.\n\nHänen ikä- ja opintotoverinsa Taneli Juslenius oli nimittäin\näskettäin saapunut kaupunkiin ja Frosterus muisti kuulleensa, että\nhän oli tullut Uudestakaupungista istuen rattaille ladottujen\nkupariplootujen päällä, jotka hän oli kesän kuluessa ansainnut.\n\n\"Lähdenpä oitis hänen luokseen ja siksi aikaa voin sotahaarniskanikin\npanna pois\", päätti hän ja suuntasi kulkunsa torin halki\nVartiavuorelle päin, jonka kupeella Juslenius asui muutaman\nporvarinlesken hoidossa.\n\nKun hän astui matalaan huoneeseen, jonka lattia kallistui peränurkkaa\nkohti, istui Juslenius pöydän ääressä ja kiidätti hanhenkynää\npaperiarkilla. Pöydän kulmalla oli muutamien kirjojen vieressä\nkymmenkunta valmiiksi kirjotettua arkkia.\n\n_\"Salve, amice!\"_ huudahti Juslenius Frosteruksen nähdessään, kohosi\npöydän äärestä ja riensi pudistamaan hänen kättään.\n\n\"Terve, sinä Pohjolan poika!\" lisäsi hän, työntäen Frosteruksen\nistumaan pöydän viereen ja kaivaen arkustaan tupakkakartuusin sekä\npari savipiippua.\n\n\"Sinä kirjotat väitöskirjaa?\" virkahti Frosterus, kun piiput oli\nsaatu savuamaan.\n\n\"Niin. Se oli minulla jo kesällä merillä ollessani pääpiirteissään\nvalmiina täällä\", vastasi hän etusormella otsaansa naputtaen. \"Ja nyt\nolen sitten kaupunkiin tuloni kirjottanut sitä yötä päivää.\"\n\nSilmät innosta loistaen näytti hän Frosterukselle ensimäistä arkkia,\njosta tämä luki nimen: _Aboa vetus et nova._\n\n\"Kuinka vanhan luulet Turkumme olevan?\" kysyi Juslenius, kasvoillaan\nsellainen ilme kuin hän yksinään olisi toistaiseksi sen suuren\nsalaisuuden omistaja.\n\n\"Hm, kaiketi se on ollut olemassa aina Eerikki Pyhän ristiretkestä\nasti\", vastasi Frosterus, joka mieluummin olisi suonut keskustelun\nkääntyvän hänen sydäntään lähempänä oleviin asioihin.\n\n\"Phi-uu, veikkoseni!\" vihelsi Juslenius pitkään. \"Katsohan tuosta!\"\nja hän osotti ystävälleen erästä kohtaa käsikirjotuksessa, jossa\ntodisteltiin, että Turku juonti alkunsa niiltä ajoin, jolloin\nsuomalaiset Noan pojanpojan Magogin johdolla siirtyivät tähän maahan.\n\n\"Suomalaisten on siis täytynyt heti Babelin sekotuksen jälkeen\nmatkustaa tänne\", innostui nyt Frosteruskin asiasta.\n\n\"Niin tietysti\", vastasi Juslenius empimättä. \"Tornin rakentajain\nydinjoukko sai osakseen suomenkielen ja lähti heti etsimään itselleen\nisänmaata. Heidän ensimäkien kuninkaansa oli Magog.\"\n\n\"Mutta mistä sinä tiedät, että suomalaiset olivat ydinjoukkona\nBabelin tornia rakennettaessa?\" kysyi Frosterus, osottaakseen\nkriitillisyyttään.\n\n\"Mistäkö?\" otti Juslenius suuret silmät kuin tahtoen kasvonilmeellään\nhuudahtaa: o, sinä pyhä yksinkertaisuus!\n\n\"Mitä kieltä ihmiset puhuivat Babelin sekotukseen, saakka?\" kysyi hän\nsitten, johtaakseen toverinsa oikeille jälille.\n\n\"Kaiketi hebreaa\", vastasi Frosterus.\n\n\"Hyvä. Ja mikä nykyisistä kielistä on hebrean lähin sukulainen?\"\n\nFrosterus mietti hetkisen ja muistaessaan muutama vuosi sitten\nilmestyneen Eerik Cajanuksen väitöskirjan suomen ja hebrean kielten\nsukulaisuudesta, vastasi hän epäröimättä:\n\n\"Suomenkieli.\"\n\nNyt tarvitsi Jusleniuksen vetää vain johtopäätös:\n\n\"Hebrea on alkukieli, suomi jäi uusien kielten joukossa lähimmäs\nsitä, siis täytyi suomalaisten olla ydinjoukko Babelin tornin\nrakentajissa.\"\n\nVoitettuna painoi Frosterus katseensa alas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKättään huitoen käveli Juslenius puoli juoksua edestakaisin\nhuoneessa. Hetken kuluttua pysähtyi hän kuitenkin toverinsa eteen ja\nkysyi:\n\n\"Mikäs on vanhin sivistyskansa Europassa? Mitä luulet?\"\n\nFrosterus katsoa mulautti epäröiden Jusleniukseen, sillä ihan\numpimähkään ei hän tahtonut suomalaisia mainita, vaikka hän\naavistikin toverinsa siihen tähtäävän. Hetkisen mietittyään vastasi\nhän:\n\n\"Ainakin Rudbeckius sanoo Atlanticassaan, että roomalaiset ovat\nsaaneet sivistyksensä ruotsalaisilta, joten siis ruotsalaiset\nolisivat nykyään vanhin Europan sivistyskansa.\"\n\n\"Elähän tee niin hätäisiä päätelmiä!\" tarttui Juslenius. \"Etkö\nmuista, keneltä Rudbeckius sanoo ruotsalaisten vuorostaan saaneen\nsivistyksensä?\"\n\n\"Heitä pohjoisempana asuvilta kimmeriläisiltä.\"\n\n\"Hyvä, ja mitä ovat nämä kimmeriläiset?\" Vastausta odottamatta penkoi\nJuslenius papereitaan ja levitti Frosteruksen eteen Olaus Magnuksen\nSuomen kartan sekä osotti sormellaan erääseen kohtaan Pohjanlahden\nperukassa.\n\nFrosterus luki siitä nimen: Chim.\n\n\"Siinä on siis Chim ja Chimin seudun asukkaat olivat tietysti\nChimmeriläisiä. Mutta mikä on tuo Chim?\"\n\n\"Kaiketi Kemi\", vastasi Frosterus.\n\n\"Aivan niin, ja chimmeriläiset ovat siis kemiläisiä ja kemiläiset,\nmitä muuta ne voisivat olla kuin --\"\n\n\"Suomalaisia\", ehätti Frosterus.\n\n\"Juuri niin, ja ruotsalaiset ovat siis saaneet sivistyksensä\nsuomalaisilta\", veti Juslenius loistavin silmin johtopäätöksen.\n\nFrosteruksen katseessa näkyi vielä hiukan epäilyksen merkkejä ja hän\nkysyi:\n\n\"Mutta onko tämä tapahtunut ennen vai jälkeen kristinuskon maahan\ntuontia?\"\n\n\"Tietysti ennen, paljon ennen, sillä kuinka se muuten olisi ehtinyt\nruotsalaisten välityksellä roomalaisille kulkeutua. Vallottaessaan\nmaamme hävittivät ruotsalaiset kaikki kirjalliset muistomerkkimme,\nmasentaakseen siten meidän kansallistuntomme. Siksipä meillä onkin\njälellä niin ani vähäsen muinaisesta sivistyksestämme.\"\n\n\"Tuleeko tämä sinun väitöskirjaasi?\" kysyi Frosterus, joka nyt oli\ntullut täysin vakuutetuksi.\n\n\"Tietysti se tulee, vaikka en vielä ole ehtinyt niin pitkälle\",\nvastasi Juslenius.\n\nHän käyskeli jälleen kiihkeästi edestakaisin, huitoi käsiään ja\nesitti katkonaisin lausein väitöskirjansa tulossa olevaa sisällystä.\nVasta kun hän oli selvitellyt toverilleen kaikki sen tärkeimmät\nkohdat, sai tämä tilaisuuden esittää asiansa.\n\n\"Hyvä, että ajoissa käännyit puoleeni\", lausui Juslenius ja paljasti\nnurkasta liinan alta kokonaisen pikku pinon kupariplootuja. \"Kuinka\npaljon tarvitset?\"\n\n\"Jos saisin kolme taaleria, niin olisin autettu.\"\n\nHetken päästä lähti Frosterus ystävänsä luota, kainalossaan\nmainitun summan arvosta eri suuruisia plootuja. Mutta Juslenius\nistahti jälleen työpöydän ääreen ja alkoi lennättää hanhensulkaa\npaperiarkkien yli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYliopiston sihteeri Taneli Juslenius havahtui ja hieroi silmiään.\nAjatukset alkoivat toimia ja hänen päässään vilahti kreikkalaisia\nsanoja, joita hän viime aikoina oli verrannut suomalaisiin,\ntodistellessaan näiden kielten läheistä sukulaisuutta.\n\n\"Aivan niin, _eremos_, sehän on suomen erämaa\" sai hän kiinni\nsanasta, joka viimeksi oli hänen tajuntaansa pysähtynyt. \"Ja se kai\non selvästikin suomalainen laina kreikankielessä, koska sitä ei voi\njohtaa mistään toisesta kreikkalaisesta sanasta.\"\n\nHän innostui ja kohosi istualleen. Mutta kylmät väreet kulkivat\nsilloin hänen ruumiinsa yli, sillä nyt vasta huomasi hän maanneensa\n-- ruumiskirstussa. Hän hieroi silmiään ja koetti ponnistaa\najatuksiaan.\n\nNiin, selvästi se oli kapea ja musta ruumiskirstu, jossa hän oli\nmaannut. Se oli asetettu kahden tuolin varaan ja seinän nojalla\npystyssä oli sen kansi. Talossa vallitsi kuolon hiljaisuus ja\nikkunoihin oli asetettu lakanat.\n\n\"Mitä herran nimessä tämä merkitsee!\" huudahti hän kauhuissaan ja\nkiipesi lattialle.\n\n\"Rakas Daniel, sinä elät jälleen!\" kuului samassa viereisen huoneen\novelta hellä ääni.\n\nSiinä seisoi hänen nuori vaimonsa Hedvig. Hän riensi miehensä luo ja\ntarttui hänen käsiinsä.\n\n\"Nyt sinä menet jälleen oikealle vuoteellesi, sillä tauti on\nsinut jättänyt. Minä menen kiiruusti valmistamaan sinulle jotakin\nvirkistystä. Ja tuon kamalan kirstun toimitan minä täältä heti pois.\"\n\nJuslenius tunsi voimansa hyvin heikoiksi ja tahdottomasti seurasi hän\nvaimoaan vuoteeseen, johon tämä hänet huolellisesti peitti.\n\nKadulta kuului vankkurien kolinaa ja kun vaimo oli poistanut\nakkunasta lakanan, näki Juslenius naamioidun miehen kuljettavan siitä\nohitse ruumiskirstua. Samassa selveni hänelle, että kaupungissa\nraivosi ankara rutto, johon hänkin oli muutamia päiviä sitten\nsairastunut. Estääkseen tartuntaa leviämästä oli hän haetuttanut\nruumiskirstun ja asettunut siihen valmiiksi makaamaan ja kuolemaa\nodottamaan. Kokonaisen vuorokauden oli hän siinä tajutonna maannut,\nhourien hebrealaisista ja kreikkalaisista sukulaissanoista, kuten\nhänen vaimonsa kertoi. Palvelusväki oli rutonpelosta kaikonnut\ntalosta ja rouva oli yksin, itkusta ja epätoivosta menehtymäisillään,\npitänyt silmällä taudin kehitystä.\n\n\"Nyt, rakkaani, on kuitenkin pahin ohitse\", lausui hän vaimolleen,\nkun tämä tarjosi hänelle virvotusjuomaa. \"Näemme, että Jumala\ntarvitsee fennofiilejäkin työmailleen\", lisäsi hän raukeasti\nhymyillen ja silitti vaimonsa kättä. \"Tunnen ruumiissani, että tauti\non minut jättänyt.\"\n\nHetken päästä ummisti hän silmänsä ja vaipui virkistävään uneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEdellä kerrottu tapahtui syksyllä 1710. Rutto tempasi silloin kaksi\ntuhatta henkeä Turun kaupungista. Puolen vuoden perästä kohtasi\nvanhaa pääkaupunkia uusi vitsaus. Silloin, 16 p. toukokuuta, pääsi\nvahingonvalkea irti ja hävitti siinä tuokiossa neljännen osan\nkaupunkia. Aurajoen rannalla lähellä tuomiokirkkoa oli sanottuna\npäivänä itkua ja voivotusta. Siellä oli hajanaisissa kasoissa\nhuone- ja talouskaluja, joita palavasta kaupunginosasta oli sinne\nsuojaan kiidätetty. Niiden välissä kierteli naisia ja lapsia, jotka\navuttomina yhteen ääneen itkivät hävityksen surkeutta.\n\nVaatteet ja niskaan valahtanut peruukki kärventyneinä, hikisenä\nja noessa läheni paikkaa yliopiston sihteeri Taneli Juslenius,\nkainalossaan muutamia kirjoja, joiden kannet olivat kuumuudesta\nkäpristyneet.\n\n\"Isä, isä!\" kuuli hän valitushuutojen keskeltä vanhimman poikansa\näänen. Sitä lähestyessään löysi hän itkevän vaimonsa, joka istui\nmaassa hätääntyneiden lasten, neuvottomien palvelustyttöjen ja\nomaisuuden rippeiden keskellä sekä koetti tyynnyttää nuorinta\npienokaistaan. Nähdessään miehensä lähestyvän kuivasi hän kyyneleensä\nja nosti katseensa kysyvänä hänen puoleensa.\n\n\"Tässä on kaikki, mitä lisäksi saatoin enää pelastaa\", lausui\nJuslenius synkästi ja osotti kainalossaan olevia kirjoja. \"Katto\nromahti jo alas ja kohta on kodistamme ainoastaan kasa tuhkaa\njälellä.\"\n\nRouva purskahti uudestaan itkuun ja lapset seurasivat hänen\nesimerkkiään. Juslenius istahti heidän keskelleen, mutta lohduttamaan\nei hän tällä hetkellä tuntenut pystyvänsä, sillä siksi masennuksissa\noli hänen omakin mielensä.\n\nEniten koski häneen rakkaan kirjastonsa menetys. Nämä kolme teosta\nolivat ainoat, jotka hänen oli onnistunut liekeistä pelastaa.\nApeamielisesti käänteli hän niitä käsissään ja koetti hellävaroin\noikoa käpristyneitä kansia.\n\nYksi kirjoista oli hänen oma teoksensa, _Vindicia Fennorum_ --\nSuomalaisten puolustus. Ilmanhenki leyhäytti takakannen auki ja\nhänen silmänsä sattuivat loppusanoihin, jotka hän kahdeksan vuotta\nsitten oli kirjottanut: \"Nämä olen kirjottanut isänmaanrakkauden\nvaatimuksesta, joka on kaikkea rakkautta ylin. Minä en huoli muusta\nkuin että olen suomalainen ja, vaikka itse tuntematonna, toki saan\nkuulua mainioon kansaan.\"\n\n\"Jumala itse avasi kirjan kannen ja osotti nuo sanat eteeni,\nmuistuttaakseen minulle elämäntehtävääni\", ajatteli hän liikutettuna\nja tunsi noiden omien, palavalla nuoruuden innolla kirjotettujen\nsanojensa kohottavan hänet hetken surujen ja hävityksen yläpuolelle.\n\n\"Rakkaani, paljon me olemme tänään menettäneet mutta vielä\npaljon enemmän me voimme tulevaisuudelta vallottaa\", lausui hän\nkeventyneesti ja ryhtyi kuivaamaan vaimonsa kyyneliä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeppiinsä nojaten asteli Oulun kappalainen Abraham Frosterus\nTukholman Nygrändenillä ja veti mielihyvin sieramiinsa raikasta\nulkoilmaa, jota vailla hän oli saanut olla jo useita viikkoja. Häntä\noli nimittäin pidättänyt vuoteessa ankara leini, joka jalasta toiseen\nsiirtyen oli tuottanut hänelle sietämättömiä tuskia ja riistänyt\nöiden levon.\n\nPohjanlahden ympäri soljuvan pakolaisvirran mukana oli hänkin\nkulkeutunut Tukholmaan, missä hän perheineen melkein tyhjästä eläen\noli asunut pienehkössä huonepahaisessa Nygrändenin varrella.\n\nViime kulunut yö oli ollut hänelle tavallista tuskallisempi.\nMutta miltei vielä enemmän kuin ruumiillisesta taudistaan oli hän\nkärsinyt tietoisuudesta, että perheen ruokavarat sekä yleensä kaikki\napulähteet olivat tyyten lopussa.\n\nAamun sarastaessa olivat tuskat kuitenkin äkkiä hellittäneet. Hän oli\nuinahtanut ja hänen hellä vaimonsa, joka pitkällisestä valvonnasta\nuupuneena oli koko yön uskollisesti hoitanut häntä, oli paneutunut\nlattialle lepäämään.\n\nJonkun tunnin kuluttua olivat he havahtuneet hiljaiseen oven\nkäyntiin. Huoneessa ei kuitenkaan näkynyt ketään vierasta henkilöä,\nmutta sen sijaan oli perheen isä keksinyt vuoteensa jalkapäässä\nkasan suuria kuparitaalereita. Tuntematon hyväntekijä oli heidän\nnukkuessaan käynyt ne siihen asettamassa ja liikutettuina kiittivät\navunsaajat Jumalaa.\n\nNuo kupariplootut johtivat Frosteruksen mieleen erään tapauksen\npuolentoistakymmentä vuotta sitten, jolloin hän kovassa hädässä ollen\noli mennyt ystävänsä Taneli Jusleniuksen luo ja tullut samanlaisten\nplootujen avulla pulastaan pelastetuksi. Sitä muistellessaan sai hän\näkkiä halun päästä tervehtimään entistä ystäväänsä, jonka hän myöskin\noli kuullut pakolaisena perheineen saapuneen Pohjanlahden ympäri\nTukholmaan. Ihmeekseen tunsi hän voivansa kepin avulla liikkua ja\nniin hän lähti ottamaan selkoa Jusleniuksen asunnosta, saadakseen\nkäydä häntä tervehtimässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nProfessori Juslenius istui kirjotuspöydän ääressä, edessään puoleksi\nkirjotettu paperiarkki. Hän nojasi päätään käteen ja kasvoillaan oli\nalakuloinen ilme.\n\nTaudin kalvamaa entistä ylioppilastoveriaan ei hän tuntenut, ennen\nkun tämä oli maininnut nimensä. Liikutettuna nousi hän silloin häntä\ntervehtimään, minkä jälkeen hän huudahti:\n\n\"Sinussa näen jälleen kuin peilistä, mihin tilaan tämä kova aika on\nkoko Suomen kansan saattanut!\"\n\nKun he olivat kertoneet viimeaikaiset vaiheensa, huomasivat he ne\nihmeellisen samankaltaisiksi. Jusleniuksen puoliso oli pakomatkalla\nsynnyttänyt pienokaisen, joka oli kuollut matkan vaivoista.\nFrosterukselta vuorostaan oli vaimo sairastunut ankarasti matkalla,\nniin että heidän oli suurinta kurjuutta kärsien täytynyt useiksi\nkuukausiksi pysähtyä Tornioon. Tukholmassa oli Juslenius samoin kuin\nFrosteruskin saanut kärsiä suurinta puutetta, sillä kiireessä ei oltu\nehditty paljoakaan mukaan ottaa.\n\n\"Nyt minulle vihdoinkin on hiukan valjennut\", kertoi\nJuslenius lopuksi, \"sillä äskettäin olen saanut valtuuden\nlehtorinvirkaan Vesteråsin kimnaasissa. Olen tässä juuri\nvalmistellut virkaanastujaisesitelmääni.\"\n\nHän näytti Frosterukselle ensimäistä käsikirjotusarkkia, jonka\notsikosta tämä luki tittelin _\"De miseriis Fennorum.\"_\n\n\"Niin, toisenlaisen mielialan vallassa ja toisenlaisista asioista\nminä silloin kirjotin, kun sinä Turussa toistakymmentä vuotta\nsitten tulit luokseni rahaa lainaamaan\", lausui Juslenius huoaten\nja luki ystävälleen muutamia kohtia esitelmästään. Se oli synkkää\nkuvausta niistä suunnattomista kärsimyksistä, joiden alaiseksi idän\nraakalaiset olivat Suomen kansan saattaneet.\n\nHänen äsken valmiiksi saamansa kohta kuului:\n\n\"Kuinka suuri onni onkaan, kuulijani, kuinka suuri kunnia, kuinka\nonnellinen asiaintila saada kotimaisen ruhtinaan hallitessa,\nisänmaan rajojen rikkomattomina ollessa leikata oman pellon viljaa\nja sammuttaa janonsa omasta lähteestä! Ja tämä oli suomalaisten\nkohtalo kautta lukemattomien vuosisatojen, joista meillä ei ole\nvarmoja tietoja olemassa. Silloin ei niiden rajojen sisäpuolelle,\njotka luonto näkyy Suomelle antaneen, vastoin asukasten tahtoa tullut\nkukaan muu kuin ehkä onneton turvanetsijä.\"\n\nNämä ajatukset, jotka hän oli vähää ennen paperille pannut, olivat\nJusleniuksen saattaneet sen alakuloisen kaihomielen valtaan, missä\nFrosterus tullessaan hänet tapasi.\n\n\"Valkeneeko meille koskaan enää päivä?\" virkahti viimemainittu\napeasti.\n\n\"Sen Jumala yksin tietää\", vastasi Juslenius synkällä äänellä, jossa\nei enää soinnahtanut nuorekkaan fennofiilin täyteläinen luottamus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihdoinkin oli rauhan päivä koittanut ja raakalaislaumat olivat\nvetäytyneet takaisin itäisen rajan taakse. Monia kokenut\nvanha Turku oli siivoutunut siitä liasta ja törystä, jota\nmoskovalaisten jäliltä kaikkialla kohtasi, ja juhlamielin\nvirtasivat kaupunkilaiset tuomiokirkkoon, missä tänään vietettiin\nyliopiston avajaisjumalanpalvelusta.\n\nKun alkutoimitukset oli suoritettu, kohosi saarnastuoliin raamatun\nalkukielten professori Daniel Juslenius. Syvä liikutus valtasi hänen\nmielensä, kun hän silmäili yli avaran kirkon, jota sitäkin olivat\nhävityksen laineet huuhtoneet. Mutta hänen äänessään kajahti jälleen\nriemukas fennofiilisointu, kun hän lausui saarnatekstin sanat:\n\n\"Ylistä, Jerusalem, Herraa; kiitä Zion, sinun Jumalatas! Sillä hän\nvahvistaa sinun porttis salvat ja siunaa sinussa sinun lapses. Hän\nsaattaa rauhan sinun ääriis ja ravitsee sinua parahilla nisuilla. Hän\nlähettää puheensa maan päälle: hänen sanansa nopiasti juoksee.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn kulunut lähemmäs parikymmentä vuotta edellisestä.\n\nPorvoon hiippakunnan piispana on Juslenius laajalla\ntarkastusmatkalla. Hän on juuri lopettanut kokouksen Liperin\nseurakuntalaisten kanssa ja astelee kirkosta pappilaan. Ärtynyt ilme\nhänen kasvoillaan painostaa hänen seuralaisiaan ja yhtäkkiä puhkeaa\nhän puhumaan:\n\n\"Tämä Karjalan perukka on pimein kolkka minun hiippakunnassani.\nPimeyttä, petosta ja taikuutta tapaa täällä joka askeleella.\nToisinaan tuntuu ihan toivottomalta taistelu sitä vastaan.\"\n\nVarsinkin oli hänen silmätikkunaan kreikanusko, jota hän toisinaan\noli nimittänyt manalaisten uskonnoksi. Siinä määrin olivat\nisonvihan kärsimykset syövyttäneet hänen veriinsä sammumattoman\nvastenmielisyyden kaikkea venäläistä kohtaan. Väsymättä hän olikin\npiispautensa ajan työskennellyt valistuksen kohottamiseksi varsinkin\nhiippakunnan itäosassa, mutta uuden kylvön oras näytti tuskallisen\nhitaasti nousevan pinnalle.\n\nPappilaan oli kokouksen aikana saapunut posti, joka Turusta ja\nPorvoosta toi virallisia kuulutuksia sekä samalla muutamia kirjeitä\npiispalle. Juslenius sulkeutui niiden kera huoneeseensa ja kun hän\nmuutaman tovin kuluttua palasi muiden seuraan, loistivat hänen\nkasvonsa tyytyväisyydestä.\n\n\"Niin toivottomalta kuin tämä raataminen usein näyttääkin\", lausui\nhän, \"niin silloin tällöin Jumala suo meidän kuitenkin nauttia\ntöittemme hedelmistä. Sain nyt juuri kauan odottamani tiedon, että\nsäädyt Tukholmassa ovat vihdoinkin päättäneet jotakin sen minun\nvalitukseni johdosta, että virkamiehet täällä Suomessa niin perin\nhuonosti taitavat kansankieltä. Nyt ovat säädyt päättäneet, että\nRuotsin laki sekä ne kuninkaalliset asetukset ja säännöt, jotka\nkatsotaan Suomen talonpojille tarpeellisiksi, ovat käännettävät\nsuomeksi. Niinikään sisältää tuo säätyjen päätös lupauksen siitä,\nettä tuomarin ynnä muita virkoja Suomessa on etusijassa annettava\nsuomenkieltä taitaville.\n\n\"Tämä oli minulle, vanhalle fennofiilille, taas mieluisa kosteikko\nkarulla taipaleellani\", lopetti piispa tyytyväisesti myhäillen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn kulunut puolikymmentä vuotta ja Juslenius on nelitoistahenkisine\nperheineen jälleen saanut idän raakalaisten edestä paeta\nPohjanlahden taakse. Väsyneenä ja apeana on hän juuri palannut\nvaltiopäiväistunnosta asuntoonsa. Valtakunnan rikkinäisyys, vimmattu\npuoluetaistelu ja vallanpitäjäin saamattomuus ovat jo kauan\nrasittaneet hänen rehellistä sydäntään ja järjestykseen tottunutta\nmieltään. Mutta tänään on hänen ristiriitaansa lisännyt vielä sanoma,\nettä hän on saanut enimmät äänet Skaaran hiippakunnan piispanvirkaan.\n\nMitä tehdä siihen nähden? Kymmenisen vuotta sitten hän oli saanut\nenimmät äänet samalla kertaa sekä Turun että Porvoon hiippakunnan\npiispanvirkaan. Hän oli valinnut pienemmän ja joka suhteessa\nepäedullisemman hiippakunnan. Se oli hänen fennofiilinen intonsa,\njoka hänet silloin oli ajanut isänmaansa viljelemättömimpään\nkolkkaan. Mutta oliko tuo into nyt sitten väsähtänyt, sillä hän tunsi\nsydämensä pohjalla halun valita tällä kertaa turvallisempi ja joka\nsuhteessa edullisempi Skaaran hiippa?\n\nHän tiesi ja tunsi kyllä, että se oli väsynyt vanhus, joka häntä\ntähän valintaan yllytti. Mutta vielä oli jälellä jotakin entisestä\nnuoresta fennofiilistäkin ja se soimasi häntä isänmaan ja oman\nkansansa hylkäämisestä.\n\nKun hän työhuoneessaan istui vaipuneena näihin mietteisiin, saapui\nhänen luokseen kirjanpainaja Lars Salvius. Hän toi piispan nähtäväksi\nensimäisen arkin hänen suuresta sanakirjateoksestaan, jonka hän joku\naika sitten oli jättänyt painettavaksi.\n\nSiinä tuokiossa kaikkosivat piispan ikävät mietteet ja hellävaroen\nkäänteli hän käsissään tuota nelitaitteista korrehtuuriarkkia.\nMielihyvin seurasi hän nimilehden suuria ja koukeroisia kirjaimia:\n\"Suomalaisen Sana-Lugun Coetus. Jumalan avulla, Suurella työllä,\npitkällä ajalla, monen neuvolla, Suomen Kielen Cunniaxi Coottu Daniel\nJusleniuxelda.\"\n\nSe oli hänen elämänsä suurtyö, suoritettu monien vaivaloisten\ntointen ohella. Hän oli kerännyt siihen puolentoistakymmentä tuhatta\nsuomalaista sanaa, selitettyinä sekä latinan että ruotsin kielillä.\n\n\"Jos itä hävittäisikin kaiken muun minun kylvöistäni, niin ainakin\ntämä jää\", ajatteli hän.\n\nMutta kirjanpainajalle virkkoi hän puoli leikillään:\n\n\"Jos minä tahtoisin olla turhamainen, niin lausuisin minä tämän\nteokseni johdosta Horatiuksen sanoilla: _exegi monumentum aere\nperennius!\"_\n\n       *       *       *       *       *\n\nHiipan valinnassa oli Jusleniuksessa lopultakin päässyt vanhus\nvoitolle. Mutta fennofiili hänen sydämestään on kuitenkin kaiken\naikaa häntä soimannut ja pitänyt vireillä kaihoa omien kansalaisten\npuoleen. Se on saattanut hänet korkeasta iästään ja hiippakunnan\nhoidon vaivoista huolimatta ryhtymään jälleen kirjalliseen työhön\nrakkaalla suomenkielellään.\n\nParisen vuotta edellä kerrotun jälkeen tapaamme hänet myöhäisenä\nsyysiltana piispantalossaan Skaarassa, kumartuneena työpöydän yli.\nHanhenkynä kitisee tutunomaisesti paperiarkilla ja siihen syntyy\nsuomalaisia lauseita:\n\n\"Minun rakkaimpani maanmiesteni tarpeeksi ja ylösrakennukseksi,\nheidän kalliimmassa uskossansa, ja pyhässä vaelluksessansa, annetaan\ntämä Ruotsin kielestä käännetty vähäinen, mutta kaikki autuuteen\ntarpeelliset kappaleet sisällänsä pitävä kirja ulos. -- -- -- Sillä\nehkä minä asun taampana teistä erotettuna, on Jumala kuitenkin minun\ntodistajani, että minä sydämen pohjasta kaikkia teitä Jesuksessa\nKristuksessa halajan -- -- --\"\n\nSe oli alkulause Svebiliuksen katekismussuomennokseen, jonka hän\näsken oli saanut valmiiksi. Suurella tyydytyksen tunteella kirjotti\nhän loppuun:\n\n    Kirjotin Skaarassa läntisellä Göthein maalla, marraskuussa\n    vuonna 1745.\n\n                                       Daniel Juslenius.\n                                  Skaaran hiippakunnan piispa.\n\nLaskettuaan kynän syrjään lausui hän hiljaa psalmin sanat:\n\n\"Jos minä unohdan sinun, Jerusalem, niin olkoon minun oikia käteni\nunohdettu. Tarttukoon minun kieleni suuni lakeen, ellen minä sinua\nmuista, ellen minä tee Jerusalemia minun ylimmäksi ilokseni.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn kulunut jälleen seitsemän vuotta. Lähemmäs kahdeksankymmenen\nvuotias piispa Juslenius makaa kuolemaan valmistuneena Brunsbon\npappilassa, mihin viikatemies oli hänet pysähyttänyt, hänen\nmatkatessaan valtiopäiviltä takaisin kotiinsa.\n\n\"Lapsuudestani asti on minua vaivannut niin suuri isänmaanrakkaus,\netten ole kieltäytynyt sen puolesta kärsimästä vaikka mitä\", kuulivat\nympärillä seisovat papit piispan kuiskaavan.\n\nHeistä ei yksikään käsittänyt, miksi hän nuo sanat, jotka hän\noli aikoja sitten kirjottanut yhteen nuoruuden fennofiilisistä\nteoksistaan, lausui juuri tällaisena hetkenä. Mutta se oli vanhan\npiispan itsetiedoton puolustus sitä ääntä vastaan, joka soimasi häntä\nsiitä, että hän oli tullut vieraalle maalle kuolemaan.\n\nVähää ennen kuin hän puhalsi ulos viimeisen henkäyksensä, lausui hän\nselvästi ja kirkastunein silmin:\n\n\"Isonvihan myrskyissä sai minun luottamukseni Suomen tulevaisuuteen\npahan kolauksen. Mutta nyt on Jumala antanut minulle tuon\nluottamuksen takaisin. Siksi ummistan minä silmäni onnellisena,\nvaikkakin minun epäuskoni rangaistukseksi täytyy se tehdä isänmaani\nrajojen ulkopuolella.\"\n\n\n\n\nNyrkki\n\n\nNiityllä kylän laidassa loi joukko sotilaita auki tavattoman avaraa\nhautaa. Kuin muurahaiset liikkuivat miehet tuon lähes puolentuhannen\nkyynärän pituisen haudan pohjalla, josta lapiollinen multaa toisensa\njälkeen tuiskahti reunalle. Hauta oli jo miehen mitan syvyinen, mutta\nyhä vain sitä koverrettiin, sillä ruumiita riitti siihen useampia\nkerroksia.\n\n\"Kyllä kai tässä jo minun kohdaltani on syvyyttä\", virkkoi Hohti,\nKymin komppanian vanhin sotamies, joka oli työskennellyt kylän\npuoleisessa haudan päässä ja jonka lapio jo karskui pohjasoraan.\n\n\"Riittää hyvinkin, veikko, kapua vain ylös vanhoja raajojasi\nlepuuttamaan\", sanoi luutnantti Löfving, joka haudan partaalla\nseisten oli valvonut sotilasten työtä.\n\n\"Olisipa tässä ollut tilaa minunkin varalleni ja hyvinpä tuota olisi\njo joutanut tänne makaamaan, pois näkemästä näitä kurjuuden ja häpeän\npäiviä\", tuumi Hohti kömpiessään ylös haudasta, Löfvingin häntä\nkädestä auttaessa.\n\nYlös päästyään työnsi hän lapion maalian pystyyn, pudisti enintä\nmultaa vaatteistaan ja silmäili sitten pitkin hautaa. Ikäänkuin hänen\najatusjuoksuaan seuraten virkkoi Löfving.\n\n\"Tuskinpa ennen olet ollut noin avaraa hautaa luomassa, niin monessa\ntulessa kuin oletkin ollut.\"\n\n\"Sitä juuri mietin, luutnantti, ja ihmettelen tämän nykyisen sodan\nmenoa. Tuskin me olemme vihollista saaneet nähdäkään, jollei nyt\noteta lukuun sitä surkeata Lappeenrannan päivää, ja kuitenkin\ntuollainen hauta!\"\n\n\"Niin, tämä on nyt sitä ruotsalaisten uljasta sodankäyntiä\", sanoi\nLöfving, äänessään katkeran ivallinen sävy. \"Mutta menkäämme tuonne\nkuusen alle polttamaan piipullinen tupakkaa sillaikaa kun miehet\nlopettavat haudan kaivamisen.\"\n\nTuuhea kuusi tarjosikin heille mukavan suojan märkää lumiräntää\nvastaan, jota tuhruinen taivas oli aamusta aikain vuodattanut\nlokaiselle maankamaralle. Talvi oli ollut vähäluminen ja vaikka vasta\noltiin maaliskuun alussa, oli maanpinnan peitteenä enää ainoastaan\nlikaista sohjoa.\n\nMurheellisen näyn tarjosi tämän maiseman keskellä avara hauta\nsekä siinä liikkuvat laihat, rääsyiset ja lokaiset sotilaat. Eikä\nsen ilahuttavampaa näkyä tarjoutunut silmälle muuallakaan. Niityn\nlaidassa olivat peltotilkkujensa keskellä Myllykylän talot, jotka\nmatalina ja harmaina olivat kuin maan ja taivaan väliin litistyneet.\nLakeistorvista tupruava savu ei jaksanut nousta ylös, vaan hajaantui\nja painui maata kohti.\n\nTänne Myllykylään ja ympäristölle oli hyödyttömän ja naurettavan\nSäkkijärven retken jälkeen sijotettu talvikortteeriin suurin\nosa suomalaista pääarmeijaa. Ylimmät päälliköt, Lewenhaupt ja\nBuddenbrock, majailivat esikuntineen Haminan kaupungissa, kuluttaen\naikaansa politikoimalla ja tekemällä suuria suunnitelmia, joita ei\nyritettykään käytännössä toteuttaa. Alempi upseerikunta sitä vastoin\nasui täällä Myllykylässä. Kun melkein kaikki talot olivat heidän\nhallussaan, oli sotilasten asunnoiksi kyhätty puoleksi maan sisään\nkaivettuja turvekotuksia. Vieri vierekkäin näkyi niitä pitkät rivit\nkylän alla ja niiden välissä palaa kituutti nuotioita, joiden ääressä\nseisoskeli lämmitteleviä sotilaita.\n\nNe vähäiset muonavarat, jotka isonvihan jäleltä vielä köyhyyttään\npotevasta maasta oli sodan alkaessa saatu kokoon raastetuksi, olivat\njo suurimmalta osaltaan tulleet käytetyiksi ja sotamiehet elivät nyt\npääasiallisesti homehtuneella leivällä ja vanhentuneilla nauriilla.\nTämän puutteellisen ravinnon ja terveydellisesti mahdottomien\nasuntojen takia oli sotajoukossa, jonka mieliala muutenkin\njo alunpitäin oli ollut kokonaan lamassa, raivonnut tuhoisia\nkulkutauteja. Ne olivat tähän saakka ottaneet uhrikseen lähemmäs\nparituhatta miestä, joiden ruumiit oli kasattu tyhjiin rehusuojiin\nniityllä. Tänään piti ne nyt sullottaman yhteiseen hautaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuusen alle istuttuaan täytti Löfving piippunsa, tarjosi\ntupakkamassin entiselle sissitoverilleen ja piikivestä tulta\nkalkuttaessaan virkkoi:\n\n\"Tämä lehtitupakka onkin tietääkseni ainoa sotasaalis, mitä\nSäkkijärven retkellä viholliselta saatiin -- lukuunottamatta niitä\ntyhjiä rahakirstuja, joita Lewenhaupt paluumatkallaan mukanaan\nraahasi.\"\n\nHän naurahti lyhyeen tapaansa, mutta Hohti huudahti hämmästyneenä:\n\n\"Tyhjiä! Mutta niidenhän piti olla täynnä venäläisiä kolikoita! Mitä\nvarten ne muuten olisi lukittu monilla munalukoilla ja kuljetettu\ntarkasti vartioituina?\"\n\n\"Silmän lumeiksi sotilaille ja rahvaalle, jotta joku toivonkipinä\npysyisi vireillä\", vastasi Löfving, puhaltaen lyhyen ja äkäisen\nsavun. \"Mutta tämä on tietysti sanottu vain meidän kesken.\"\n\nÄllistynyt Hohti ei kuulemansa johdosta osannut muuta kuin huudahtaa:\n\n\"No on tämä komentoa, on totisesti!\"\n\n\"Ja kaiken hyvän päälliseksi tällainen römppätalvi\", ärähti Löfving.\n\"Tuskin päivääkään ovat vanhat koipeni saaneet olla leiniltä\nrauhassa.\"\n\n\"Te saittekin, luutnantti, viime sodan aikana olla siksi monessa\nkylmässä jos kuumassakin kylvyssä\", huomautti tähän Hohti. \"Tehän\nsitä isonvihan loppuvuosina melkein yksinänne pidittekin täällä yllä\nsodan nujakkaa.\"\n\n\"Siksipä minä nyt olenkin saanut armon toimia luutnanttina armeijassa\n-- tosin melkein ilman mitään palkkaa ja kärsittyäni ensin nälkää\nnämä parikymmentä rauhan vuotta\", virkahti Löfving katkerasti.\n\nKun Hohti ei tämän johdosta uskaltanut lausua mitään, jatkoi Löfving:\n\n\"Mutta vähätpä siitä, sillä velvollisuus isänmaata kohtaan ennen\nkaikkea. Enkä minä sitäpaitsi ole tällä puolen Pohjanlahtea suinkaan\nainoa, joka vaivainsa palkaksi on esivallan puolelta saanut pelkän\nunhotuksen.\"\n\nHetken kuluttua huusi hän sotilaille, jotka juuri kapusivat ylös\nvalmistuneen haudan pohjalta:\n\n\"Karsikaapas nyt, miehet, tuolta metsiköstä havuja haudan pohjalle,\nettä toveriemme olisi siellä hiukan mukavampi levätä.\"\n\n\"Eikö se ole liikaa ylellisyyttä!\" kuului miesjoukosta ivallinen\nhuomautus.\n\nOttamatta sitä miksikään vastasi Löfving sävyisästi:\n\n\"Tämä ylellisyys ei ainakaan maksa mitään, joten pöyhkeimmätkään\nruotsalaiset eivät voi sitä vainajiltamme kadehtia.\"\n\nTämä viimeinen vihjaus otettiin sotilasten joukossa suopeasti vastaan\nja he hajaantuivat täyttämään päällikkönsä käskyä.\n\n\"Ei ole henki suomalaisissa sotilaissa enää sama kuin entisinä\naikoina\", lausui Hohti, tuijottaen miettiväisenä haudan reunalle\nkasaantuneeseen multavalliin.\n\n\"Pidätkö suomalaista sotilasta syyllisenä tähän muutokseen?\" kysyi\nLöfving.\n\nVastaamatta suoraan tähän kysymykseen virkkoi Hohti huoaten:\n\n\"Nykyään hiipii epäilys ja salaiset kuiskeet kaikkialla, ettei\nlopulta tiedä mitä uskoa. Toista oli Kaarle-kuninkaan aikana. Silloin\noli armeijalla yksi sydän.\"\n\n\"Mutta mitäs sanot suomalaistemme käyttäytymisestä Lappeenrannan\ntaistelussa?\" tiukkasi Löfving. \"Häpeällä tahrasivat siellä\nsotilaamme nimensä, sitä ei voi kieltää\", vastasi Hohti.\n\n\"Jos keneenkään, niin on se minuun, vanhaan karoliiniin, koskenut\nkatkerasti\", puhui Löfving, \"enkä ole suinkaan salannut sotilailtamme\nmielialaani siinä asiassa. Mutta toisaalta minä sen myöskin niin\nhyvin ymmärrän enkä mielihyvin kuule soimauksia vierasten suusta.\nTässä muutama päivä sitten kuumensin Haminassa käydessäni korvat\nparilta ruotsalaiselta vänrikiltä, jotka pöyhkeillen parjasivat\nsuomalaisia suuriksi pelkureiksi, kun he Lappeenrannassa olivat\njättäneet ruotsalaiset yksinään taistelutantereelle. Sanoin heille\npäin silmiä, kuinka heikäläiset ovat tämän sodan alottaneet\nsuorastaan järjettömästi, kun kaikki varustukset olivat tuiki\npuutteelliset ja Suomi vielä edellisen hävityksen jäleltä kuin\npaareilla makaava haavottunut. Oliko ihme, kysyin minä, jos\nsuomalaisissa onkin epäilys saanut vallan, kun kaiken tämän lisäksi\nnäkivät, ettei kenraali Buddenbrock rientänyt pääarmeijan kanssa\nLappeenrannan avuksi, jota uhkasi häviö, ja kun oli saatu kuulla,\nkuinka Lewenhaupt oli ylimielisesti sanonut, kun häntä sotaan\nyllyttäessään oli peloteltu koko Suomen menettämisellä, että välipä\nnoilla erämailla, vaikka ne menetettäisiinkin. Niin, sanoin niille\nteikkareille vielä, että Suomi on kuusi vuosisataa omin voimin\npuolustanut valtakunnan itäistä rajaa sekä sen lisäksi ottanut\nenemmällä kuin puolella osaa kaikkiin Ruotsin sotiin, saamatta siitä\nkoskaan muuta kuin kiittämättömyyttä palkakseen.\"\n\n\"Lukuun ottamatta Kustaa Aadolfia\", keskeytti hänet Hohti. \"Muistan\naina, kuinka isäni silmät vielä vanhanakin kirkastuivat hänen\nkertoessaan sankarikuninkaasta ja miten hän aina asetti suomalaiset\narmeijansa ensimäisiksi. Mutta keskeytinhän teidät, luutnantti.\"\n\n\"Niin, sanoin heille vielä\", jatkoi Löfving, \"että he saisivat olla\nsangen kiitollisia, että suomalaiset näin ollen pysyvät uskollisesti\nalallaan eivätkä tartu keisarinnan houkutuksiin ja riistäydy irti\nRuotsista.\"\n\n\"Se oli arvatenkin katkera pala herroille\", arveli Hohti.\n\n\"Niinpä luulisin\", myönsi Löfving, \"sillä heillä ei ollut sen jälkeen\nmitään sanomista.\"\n\nKumpikin tarkkasi nyt hetken aikaa ääneti sotilaita, joista toiset\nlaskivat jäykistyneitä ja sinertyneitä ruumiita hautaan, sillä aikaa\nkun toiset useammilla paareilla kantoivat niitä haudan partaalle.\n\n\"Hm, kuin silakoita tynnyriin ladotaan sinne maan raavainta\nmiehistöä\", puhkesi Löfving synkästi lausumaan. \"Ja tuollainen\npaljous, ilman että vihollisen kanssa on laukaustakaan vaihdettu!\nRaskas on Ruotsin herroilla kerran tilinteko tästä kaikesta.\"\n\nKun viimeisiä ruumiita aseteltiin toisten päälle, saapui haudalle\nruumiita siunaamaan määrätty pappi. Samalla ratsasti paikalle myöskin\neskadroona Karjalan rakuunoita majuri Sprengtportin johdolla. Alas\nlasketuin miekoin asettuivat rakuunat kahteen riviin pitkin toista\nhaudan sivua, osottamaan viimeistä kunnioitusta noille nimettömille\nvainajille, jotka köyhistä kodeistaan kevytmielisesti temmattuina nyt\nsuurena joukkona peittyivät köyhän isänmaansa poveen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman...\"\nkajahtivat rykmentinsaarnaajan hautaussanat, samalla kun jäätyneet\nmultakokkareet kumahtelivat päällimmäisten ruumisten kontistuneille\njaloille. Paljastetuin päin ja kädet ristissä miekankahvan ympärillä\nseisoi Löfving haudan partaalla liikkumatonna kuin kuvapatsas,\ntuijottaen kulmat rypyssä alas hautaan. Hänen katseensa oli\npysähtynyt erääseen päällimmäisistä ruumiista. Se oli nuorenpuoleinen\nsotilas ja nähtävästi oli sillä ollut tuskallinen kuolinkamppaus,\nsillä hampaat, jotka näkyivät sinertyneiden huulten välistä, oli\nlujasti yhteen purtu. Lasittuneet silmät olivat puoliavoinna ja\nkasvoilla kuvastui kuin jähmettynyt kirous. Ruumiinkantajat eivät\nolleet saaneet hänen kuolinasentoon kangistunutta ruumistaan\noikenemaan, sillä polvet olivat koukussa ja nyrkkiin puristettu oikea\nkäsi ojentui suoraan ylöspäin ikäänkuin uhaten haudan partaalla\nseisovia.\n\nMatalana ja tuhruisena kaareutui taivas haudan yllä, räntää satoi\nyhä ja allapäin seisoivat pörröiset ja likaiset sotilaat ikäänkuin\njokainen olisi synkkänä arvaillut hetkeä, milloin hänen tuli seurata\nnoita multaan peittyviä tovereitaan. Alakuloisesti ja soinnuttomasti\nkaikuivat hautausvirren sävelet:\n\n    Mustaan multaan tuhvaks',\n    Tomuks' tulemaan\n    Minun ruumiin' pantu on;\n    Lihan' on lahonn',\n    Muoton' kauneus pois kadonn',\n    Maan mullast' kyll' luotu lienen.\n    -- -- -- -- --\n\nKun toimitus oli päättynyt, ampuivat Sprengtportin rakuunat kolme\nyhteislaukausta. Laihat ja takkuiset hevoset nostivat laukausten\npamahtaessa nuupollaan riippuvia päitään ja haudan yli levisi kitkerä\nruudinsavu.\n\n\"Ruudinsavussa saavat he edes hautaan peittyä, vaikka eivät\nsaaneetkaan sen keskellä kuolla\", virkahti Löfving Hohdille.\n\nSotilaat tarttuivat lapioihinsa ja alkoivat peittää vainajia. Majuri\nSprengtport käski luutnanttinsa viedä rakuunat takaisin leiriin,\nlaskeutui itse satulasta ja lähestyi Löfvingiä. Katkerasti hymähtäen\nlausui hän tälle:\n\n\"Jahka vielä saamme muutamia tällaisia hautoja luoda, niin --\"\n\n\"Maa on piankin venäläisten hallussa Viipurista Tornioon saakka\",\nkeskeytti hänet Löfving.\n\n\"Niin, ja sota päättynyt, sillä sotajoukkomme on vajonnut maan alle\",\ntäydensi Sprengtport.\n\n\"Sen sijaan, että sen olisi tullut vallottaa Pietari\", lisäsi Löfving.\n\n\"No, ovathan kenraalimme sen monta kertaa jo vallottaneet\", naurahti\nSprengtport.\n\n\"Mielikuvituksessaan ja korskeissa puheissaan\", jatkoi Löfving.\n\n\"Niin, ja nämä ovat niiden voittojen jälkirääpiäisiä.\"\n\n\"Mutta, totta puhuen, majuri\", alkoi Löfving hetken kuluttua,\n\"luuletteko tämän onnettomasti aletun sodan saavan enää parempaa\nkäännettä, kun sotaliikkeet taas kuun tai parin perästä alkavat?\"\n\n\"Sitä en ollenkaan usko\", vastasi Sprengtport totisena.\n\"Sotajoukkomme kykenisi vielä johonkin... ja oikeastaan paljoonkin,\njos johto olisi toinen. Mutta herrat Tukholmassa ovat nyt yhtä\nepäröiviä ja neuvottomia kuin he olivat sodan alussa korskeita ja\nvoitonvarmoja.\"\n\nHetken kuluttua lisäsi hän ääntään alentaen: \"Uskokaa minua, Löfving,\nettä ennen kuin ensi kesän kukat ovat ehtineet kuoleutua, on tämä\nsota saanut mitä häpeällisimmän lopun. Mutta tämä vain meidän kesken,\nymmärrättehän.\"\n\n\"Josko ymmärrän. Sotamiehissämme on jo liiaksikin tällaista uskoa,\netten minä suinkaan mene sitä lisäilemään. Niin, väittävätpä he\nsuorastaan, että ylipäällystö aikoo myydä koko maan venäläisille.\"\n\n\"Niin, sitä he ovat väittäneet aina Lappeenrannan tapauksista saakka.\nSe on tietysti, kuten hyvin tiedätte, kokonaan tuulesta temmattu\nluulo ja meidän upseerien velvollisuus on saada sotamiehet siitä\nvakuutetuiksi.\"\n\n\"Olen tehnyt voitavani sotilasten parissa\", vastasi Löfving, \"mutta\njos heistä yhden nurjan luulon saa nyhdetyksi, ilmestyy sijalle\ntoinen kahta hullumpi. Luottamus esivaltaan on pahasti järkähtänyt ja\nse kai lieneekin tämän sodan huomattavin tulos, ainakin tähän saakka.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi Sprengtport. \"Ja lisäksi tämä sota on saanut\naikaan sen, että se on entistä selvemmin osottanut meille niiden\nkuussatavuotisten siteiden, jotka meitä liittävät Ruotsiin, pahasti\nlahonneen.\"\n\nLöfving säpsähti ja tuijotti ääneti majuria silmiin. Sitten lausui\nhän:\n\n\"Tekin, majuri, olette siis ajatellut sitä.\"\n\n\"Hm, luulenpa, että se ajatus on pesiytynyt jo sangen monen\nsuomalaisen sydämeen\", vastasi majuri.\n\n\"Se on isonvihan ansiota\", lausui siihen Löfving.\n\n\"Niin on, ja tämä sota heikontaa yhä enemmän niitä siteitä. Mutta\nkatsokaahan, Löfving!\"\n\nSprengtport oli jonkun aikaa tuijottanut hautakumpuun, jonka ääreltä\nsotilaat olivat jo lapioineen poistuneet. Eräästä kohti pisti mullan\nalta näkyviin likainen ja luiseva nyrkki, jota Sprengtport osotti\nLöfvingille.\n\n\"Se on nähtävästi sen sotilaan käsi, josta minä hautaustoimituksen\naikana en saanut katsettani irrotetuksi ja jonka näkeminen toi\nmieleeni niin karmeita ajatuksia\", lausui Löfving.\n\n\"Hm, minuun tekee sen vaikutuksen, kuin tuo nyrkki olisi koko Suomen\nkansan puolesta työntynyt mullan alta esiin\", virkkoi Sprengtport.\n\"Sietäisi olla esikunnan, herrain sitä näkemässä.\"\n\n\"Ja koko hallituksen\", lisäsi Löfving.\n\n\"Niin, se olisi varmaankin esivallalle Tukholmassa terveellinen\n_memento_!\" lopetti Sprengtport.\n\nHän kiipesi jälleen satulaan ja lausui liikkeelle lähtiessään:\n\n\"Uutta aikaa kohti me joka tapauksessa kuljemme. Ennen pitkää kääntyy\nhistorian lehti Suomen kansalle, mitä sitten tulevaisuus mukanaan\ntuoneekaan.\"\n\n\"Voiko rehellisyyden ja uskollisuuden palkka olla muuta kuin hyvä?\"\nkysyi Löfving, joka asteli majurin ratsun rinnalla.\n\n\"Niin luulisi\", vastasi Sprengtport, \"ja parastahan meidän on\ntoivominen tulevaisuudelta, niin pimeältä kuin nyt kaikki näyttääkin.\"\n\nHe etääntyivät kylää kohti ja häipyivät räntäsateeseen.\n\nHautakumpu kohosi autiona kentän keskellä ja sen kupeesta piipotti\nrannetta myöten lujaan puristunut, luiseva nyrkki. Räntähiutaleita\ntippui nyrkille ja valui hiljalleen alas, muodostaen likaisia juomuja\npitkin kämmenselkää.\n\n\n\n\nSyysiltana\n\n\nPari vuotta Turun rauhan jälkeen asteli eräänä syyspäivänä Porvoon\npitäjän Gammelbackan isäntä, Porvoon komppanian majuri, Maunu Vilhelm\nSprengtport talonsa pihalla ja haukotteli itsestään päivällisunen\ntähteitä. Hohoi, kuinka pitkiksi ne kävivät nämä alakuloiset\nsyyspäivät miehelle, joka suurimman osan elämätänsä oli istunut\nsatulassa ja rientänyt taistelusta taisteluun. Pelikumppania ei ollut\nläheisyydessä ja yksitoikkoiseksi kävi katsastaa töiden kulkua,\nvarsinkin kun huolellinen isäntärenki teki sen tarpeettomaksi.\nMetsästelemäänkään ei hän kyennyt, sillä leini oli tehnyt jalat\nkankeiksi ja muita ruumiinosia haittasivat monet vanhat haavat.\nKiltisti sai hän pysyä alallaan piha-aitauksen sisäpuolella ja vartoa\nviimeistä marssiin-komentoa. Kohta täytti hän kuusikymmentä vuotta\nja tukka oli jo ohimoilta aivan valkea. Eikä ihmekään, sillä olipa\nhän osaltaan kokenut niitä vaivoja, joita karoliinien osaksi oli\nniin runsaasti suotu. Kahteen erään oli hän isonvihan vuosina ollut\nvankeudessa Siperian äärillä, saaden toisella kertaa istua rautoihin\nlyötynä pimeässä tornissa ja elää lähes pari vuotta pelkällä vedellä\nja leivällä. Rauhanteon jälkeen oli hän perheineen saanut nähdä\nnälkää sekä myöhemmin elää kituutella luutnantin palkalla, vaikka\nolikin majuri arvoltaan. Vasta viime sodan aikana hän oli saanut\narvoaan vastaavan virankin, kun sitä vastoin monet hänen entisistä\ntovereistaan, joilla oli suhteita yläilmoissa, olivat jo aikoja\nkohonneet eversteiksi ja kenraaleiksi. Mutta mitäpä siitä. Tasan\nei käy onnen lahjat ja pääasiahan oli, että hänellä nyt vanhoilla\npäivillään oli katto päänsä päällä ja huoleton, joskin vaatimaton\nleipä syötävänä. Ja kaupanpäällisiksi loppumaton varasto kirjavia\nmuistoja eletyn elämän varrelta, joilla sopi lyhentää pitkiä\ntalvi-iltoja vanhan toverin tavatessaan.\n\nHän haukotteli jälleen pitkään ja hartaasti, sytytti sitten suuren\npiippunsa ja lähti känsäkeppiinsä nojaten astelemaan riihelle, jonne\nrengit ajoivat pellolta kauroja. Sieltä lehahti vastaan kotoinen ja\nunettava riihituoksu. Keltaiset kauralyhteet kahahtelivat sisään\nsyydettäessä ja varpuset räyskyttelivät katonräystäällä, odottaen\npääsevänsä maahan varisseiden jyvien kimppuun.\n\n\"Taitaa tulla hyvä kaurasato\", sanoi majuri lyhdettä kourien.\n\n\"Hyvä tulee\", vastasi renki. \"Ainakin kaksikymmentä tynnyriä lähtee\nalavainiosta.\"\n\n\"Onpa siinä hevosille rouskuttamista.\"\n\n\"On, ja vielä myytäväksikin.\"\n\nTähän katkesi tuo arkipäiväinen sananvaihto, rengin lähtiessä uutta\nkuormaa hakemaan. Varpuset pyrähtivät räystäältä maahan ja majuri\nlähti nousemaan takaisin pihaan.\n\nIlma oli tuollainen tyynen lakea syysilma, jolloin ei paista päivä,\nmutta ei ole varsinaisesti pilvessäkään. Metsät alkoivat jo kellastua\nja tuolla ja täällä liipotteli irtautunut koivunlehti hiljalleen\nmaahan. Sänkivainioilla vaakkuivat varikset ja ylhäältä vastasi\nsiihen omalla sävelellään etelää kohti purjehtiva kurkilauma.\n\nPihaan päästyään silmäili majuri joka ilmansuunnalle, tarkasteli\nalallaan pysyvää tuuliviiriä tallinpäädyssä ja seurasi sitten\nkatseellaan kurkiparvea, kunnes se häipyi näkyvistä. Alakuloinen\nikävä yritti taas purkautua pitkään haukotukseen, mutta se keskeytyi\nkuitenkin alkuunsa, kun hän merenrantaan vievää tietä pitkin\nnäki lähenevän vieraan. Se astui keveästi ja terävään ja näytti\nherrasmieheltä.\n\nHyvillään asettui majuri kuistille istumaan ja odottamaan tulijaa.\n\"Astuu aivan kuin Hommanäsiläinen\", ajatteli majuri, \"mutta ei\nsuinkaan hän ole vielä ehtinyt Tukholmasta palata.\" Mutta kun\nvieras oli päässyt pihaan, huomasi hän, että tulija oli kuin olikin\nHommanäsin isäntä, kapteeni Tapani Löfving.\n\n\"Katsopas vain!\" huudahti majuri ihastuneena ja nousi tulijaa\ntervehtimään. \"Olen tässä ikävääni haukotellut ja katsellut joka\nilmansuunnalle, eikö mistään näkyisi tulevaksi puhekumppania ja nyt\ntulit sinä, veikko, kuin taivaasta pudoten. Mutta kuinka sinä olet\nehtinyt jo Tukholmasta palata?\"\n\n\"Hm, minä olen jo siksi monesti ja monenlaisella kyydillä kulkenut\nTurun ja Tukholman välin, ettei se matka minulta pitkiä aikoja vie\",\nvastasi Löfving. \"Jo toissa päivänä palasin kotiin ja koska arvelin\nveljen täällä kovin kaipaavan shakkitoveria, niin päätin pistäytyä\ntuomaan Tukholman terveisiä.\"\n\n\"Siinä teit sinä sangen veljellisesti, sillä kovin pitkiksi venyvät\nnämä syysillat. Terve tulemastas vielä kerran ja käykäämme nyt\nsisälle ottamaan tilkkanen vasta käynyttä oluttamme.\"\n\nHe astuivat majurin omaan huoneeseen, jonka kalustoon kuului\nmelkein koko seinän pituinen, kulunut nahkasohva, pari keinutuolia,\nshakkipöytä ja piippuhylly. Seinällä riippui majurin miekka, pari\npistoolia ja musketti sekä kaksi kuparipiirrosta, joista toinen\nesitti Kaarle kahdettatoista rusoposkisena nuorukaisena, päässä\ntuuhea peruukki.\n\nSaatuaan piiput palamaan istuutuivat he vastapäätä toisiaan ja majuri\nkysyi:\n\n\"Tokko hyödyit mitään Tukholman matkastasi?\"\n\n\"En kerrassaan mitään\", vastasi Löfving. \"Palasin sieltä päinvastoin\nmatkakulujani köyhempänä.\"\n\nLöfving oli myöskin niitä unhotettuja suomalaisia karoliineja,\njotka isonvihan jälkeen saivat nälkää nähdä. Hänet oli kyllä\nkorotettu kapteeniksi, mutta mitään paikkaa vastaavine tuloineen\nhänelle ei ollut löytynyt. Yli puolikymmentä vuotta oli hän elellyt\nulkomaillakin, missä hänen ansionsa paremmin tunnustettiin.\nHolsteinin herttua oli näet maksanut hänelle kuutena vuotena\neläkettä. Kun Ruotsin hallitus ei hänen uudistettuihin pyyntöihinsä\nollut mitään vastannut, oli hän lopulta pyytänyt eroa Ruotsin\nalamaisuudesta, mennäkseen syntymäkaupunkiinsa Narvaan ja ruvetakseen\nVenäjän palvelukseen. Tämä oli vihdoinkin auttanut sen verran, että\nhänelle oli annettu elinajakseen Hommanäsin tila Porvoon pitäjässä.\nMiekkamiehenä kiireestä kantapäähän oli hän tietysti ottanut\nosaa viime sotaan, vaikkakin ilman minkäänlaista palkkaa. Olipa\nhänet kerran suorapuheisuutensa takia sekä epäiltynä sotilasten\nkiihottamisesta vangittukin ja oli hän saanut viisi kuukautta virua\nkahleissa Hämeenlinnassa. Sieltä jotenkuten vapaaksi päästyään sekä\nTukholmassa itsensä puhdistettuaan oli hän ehtinyt vielä mukaan tuon\nonnettoman sodan loppunäytöksiin, puhdistaen muun muassa Hailuodon\nvihollisista. Rauhan tultua oli hän taas elellyt maatilallaan. Mutta\nkun tuo pieni ja huonossa kunnossa oleva tila ei antanut riittävätä\nleipää hänen perheelleen, oli hän päättänyt vielä kerran kääntyä\nvallanpitäjien puoleen, anoen arvoaan vastaavaa upseerinvirkaa\ntuloineen tai eläkettä. Paremmin onnistuakseen oli hän ystävänsä\nSprengtportin neuvosta lähtenyt itse persoonallisesti Tukholmaan.\n\n\"Hallitusherroilla on siellä tärkeämpääkin tehtävää kuin muistaa\nmeitä maan matosia täällä Suomen puolella\", jatkoi Löfving. \"Siellä\nkäy muuten kaikki entiseen tapaan. Hatut taistelevat myssyjä ja\nmyssyt hattuja vastaan ja vastapuoluelaisen kunnia ei siellä paljon\npaina. Samanlaisia juonimaakareita ne ovat kummatkin, niin että tästä\npuolin minä en aio pitää suden paremmin kuin lampaankaan puolta.\"\n\n\"Hm, hm, saattaapa niin olla\", hymähteli Sprengtport, siivilöiden\nsavuja tupakasta kellastuneiden viiksiensä läpi. \"Mutta etkö\nkääntynyt itse hänen majesteettinsa puoleen?\"\n\n\"Mitäpä se olisi hyödyttänyt, sillä hänen majesteettinsa on kuningas\nilman valtaa. Säätyjen riidellessä ja valtaneuvosten hallitessa\nei hän tee muuta kuin syö ja lihoo. Tukholmalaiset kertoivat\nhänen kuluttavan päiviään siten, että hän aamupuolen päivää istuu\nikkunan ääressä ja katsoo torille. Siihen kyllästyttyään siirtyy\nhän peremmäksi huonetta ja kun yksi tuoli liiaksi lämpenee, muuttaa\nhän toiselle tuolille. Siihen menee häneltä muu osa päivää. Sitten\nhänellä on ne omat naisvehkeensä. Viimeksi kuuluu hän pitäneen\nyhteyttä muutaman huonomaineisen kamarineitsyen kanssa ja sanoivat\nkreivitär Tauben sen johdosta surreen itsensä kuoliaaksi.\"\n\nLöfving ruiskautti pitkän syljen uunin alle ja irvisti halveksivasti.\n\n\"Onpas sitä, onpas sitä\", sanaili Sprengtport harvakseen. \"Suuresti\novat ajat muuttuneet siitä kun me olimme nuoria.\"\n\nHe maistoivat olutta, jota vanha palvelijatar oli tuonut, sytyttivät\njälleen pitkävartiset piippunsa ja savurenkaita puhallellen\nkeinahtelivat hetken ääneti.\n\n\"Suuresti ovat muuttuneet ajat ja olot, niin ettei kaikiste tahtoisi\nsilmiään uskoa\", tarttui Löfving ystävänsä sanoihin. \"Kuinka\nmahtava olikaan Ruotsi meidän lapsuutemme aikana ja mitä siitä on\nnyt enää jälellä! Ainoastaan varjo entisestä. Kuinka siellä nyt\nesimerkiksi peljätään Venäjää, jota ennen kohdeltiin ylimielisellä\nhalveksunnalla. Sain muun muassa kuulla, että hallitus, ja varsinkin\nkruununprinssin puolue, sillä sellainenkin siellä nykyään on entisten\nlisäksi, on liittoaikeissa lähennellyt Preussin kuningasta, mutta kun\nkeisarinna Elisabet siitä tiedon saatuaan oli lausunut paheksumisensa\nja vihannut uudella sodalla, oli hallitus heti pelästyneenä\nperäytynyt aikomuksestaan.\"\n\n\"Niin, niin, kovin on ränsistynyt Ruotsin leijona\", myönsi\nSprengtport, \"eikä se kykene enää kauan Suomea käpälissään\npitelemään. Kaksi kaistaletta on kotka jo riistänyt isänmaastamme ja\nkolmannella kertaa menee se kokonaan.\"\n\n\"Usein olen muistanut niitä sanoja, jotka lausuit siellä Myllykylän\nhaudalla\", virkkoi Löfving tovin kuluttua. \"Ja yhä enemmän on minulle\nalkanut sen jälkeen selvitä, että Suomi kulkee uutta tulevaisuutta\nkohti. Mikä se sitten tulleekin olemaan, mutta yhteyttä Ruotsin\nkanssa ei voi enää kovin pitkälle jatkua.\"\n\n\"Miksi eivät suomalaiset ota itselleen omaa kuningasta?\" kuului\nsamassa kirkkaalla äänellä lausuttu kysymys sohvan nurkasta.\n\nHämmästyneinä kääntyivät molemmat sotavanhukset puhujaa kohti.\nHeitä kohtasivat Sprengtportin nuorimman pojan, pienen Yrjö Maunun\nkirkkaat ja totiset silmät. Hän oli edellisen keskustelun aikana\nhiipinyt huoneeseen ja sijottunut isän nahkasohvalle, kummankaan\nkiinnittämättä häneen mitään huomiota.\n\n\"Aijai, sinä pieni politikoitsija, mitä vaarallisia oppeja sinä\njulistat!\" torui isä hellästi. \"Tule tänne nyt tervehtimään setä\nLöfvingiä ja sitten saat mennä heti nukkumaan rangaistukseksi siitä,\nettä sekaannut vanhempain keskusteluun.\"\n\nKun Yrjö Maunu oli lähtenyt huoneesta, virkkoi Löfving:\n\n\"Siinä me sen nyt kuulimme. Onhan kirjotettu, että lasten ja\nimeväisten suusta olet sinä totuuden valmistanut.\"\n\n\"Sinä, veikko, olet aina sangen kärkäs kaikellaisille ennustuksille\nja unennäöille\", naurahti Sprengtport. \"Mutta joka tapauksessa saa\nYrjö Maunu, jos hänellä elämän päiviä riittää, nähdä ja kokea paljon\nsellaista, josta meillä on ainoastaan omat aavistuksemme. Niin, niin,\ntulevan sukupolven tehtäväksi jää uuden Suomen luominen. Me olemme jo\ntehtävämme tehneet ja saamme rauhassa odottaa viimeistä hälytystä. Ja\nnyt shakkilaudan ääreen.\"\n\nHe siirsivät tuolinsa lähemmäs pöytää ja alkoivat syysillan\nhämärtyessä asetella nappuloita paikoilleen.\n\n\n\n\nSiteet katkeavat\n\n\n\"Hyvät herrat, jos minä olisin alusta alkain saanut olla ylimpänä\nmäärääjänä, niin me olisimme tällä hetkellä vielä koreasti Suomen\nmantereella, niin, sen eteläosassa, ja Ruotsi olisi vielä pitkiksi\najoiksi pysyttänyt Suomen yhteydessään.\"\n\nNämä sanat lausui maaliskuun 16 päivän iltana v. 1809 kenraalimajuri\nv. Döbeln kävellen tuimasti edestakaisin Eckeröön pappilan salissa.\nHän viskasi hansikkaansa vihaisesti pöydälle, kohensi sidettä\notsallaan ja alahuuli yrmysti esiin työntyneenä jatkoi kävelyään.\nHänen kuulijansa, esikuntapäällikkö eversti Schultzenheim sekä\narmeijaosaston intendentti, eversti Fock, hätkähtivät tästä\nodottamattomasta purkauksesta ja kumpikin etsi turhaan soveliaita\nsanoja vastaukseksi tähän päällikkönsä omituiseen ja arkaluontoiseen\nväitteeseen.\n\nViime päivinä olivat tapaukset seuranneet nopeasti toisiaan. Döbeln\noli pienine armeijoineen varustautunut lujaan puolustusasemaan\nAhvenan mantereelle, jota venäläisten uusi ylipäällikkö, kenraali\nKnorring, mukanaan itse sotaministeri Araktshejeff, läheni suurine\nvaltausarmeijoineen, Heidän tarkotuksenaan oli marssia suoraa päätä\nTukholmaan ja pakottaa siellä Ruotsi rauhantekoon.\n\nNeljä päivää sitten oli v. Döbeln, kuultuaan venäläisten lähenevän\nkolmelta suunnalta, pitänyt pääkortteerissaan Jomalassa tulisen\npuheen joukoilleen, kehottaen heitä puolustautumaan viimeiseen\nsaakka. Mutta pari päivää sen jälkeen, kun kaikki oli jo valmiina\ntaistelua varten, oli hän saanut Tukholmasta herttua Kaarlen\nja Adlercreutzin allekirjottaman kirjeen, jossa ilmotettiin,\nettä kuningas oli erotettu valtaistuimelta sekä käskettiin\nhänen viipymättä peräyttää joukkonsa Ruotsin mantereelle. Tästä\ntiedonannosta oli hän silmittömästi suuttunut, sillä niin\nkykenemättömäksi hallitusta hoitamaan kuin hän tiesikin kuninkaan,\noli hän kuitenkin saattanut toivoa sodan pitkittymistä sekä jotakin\nonnellista käännettä tapausten kulussa niin kauan kuin itsepäinen\nKustaa Aadolf oli hallituksen ohjaksissa. Mutta nyt seuraisi varmasti\npikainen ja tölppö rauha sekä samalla Suomen luovuttaminen Venäjälle.\n\nTulistuksissaan tästä odottamattomasta asiain käänteestä oli hän\nlähettänyt Tukholmaan eronpyynnin päällikkyydestä. Mutta sitä\nodottaessaan täytyi hänen kumminkin totella saamiaan määräyksiä. Niin\nkatkeraa kuin hänestä olikin miekan lyönnittä jättää tämä viimeinen\nkolkka Suomen suuriruhtinaskunnasta ryhtyi hän kuitenkin järjestämään\nperäytymisretkeä. Joukot saivat käskyn kokoontua Eckerööhön,\njosta sitten lähdettäisiin tuolle nelipenikulmaiselle taipaleelle\nAhvenanmeren yli.\n\nMutta venäläiset olivat tällä välin ehtineet uhkaavan lähelle.\nSuurena puoliympyränä olivat he jo astuneet Ahvenan mantereelle\nja Döbelnin pieni armeija oli vaarassa milloin hyvänsä joutua\nsaarroksiin. Näytti miltei mahdottomalta ehtiä kuormasto, tykistö ja\nsairaat kuljettaa Ruotsin puolelle.\n\nTässä tukalassa asemassa päätti Döbeln käyttää kieltään, kun hänen\nei kerta oltu sallittu miekalla asioitaan hoitaa. Niinpä oli hän\ntänään aamusella noussut satulaan ja yhdessä everstiluutnantti\nLagerbringin kanssa ratsastanut Klemetsbyyhyn, missä oli venäläisten\npääkortteeri, saadakseen aikaan muutaman päivän aselevon. Hän\nolikin onnistunut taivuttamaan kenraali Knorringin kolmen päivän\naselepoon, jonka kuluessa venäläiset pysyisivät alallaan, mutta\nDöbelnin joukkoineen tuli jättää Ahvenanmaa. Mutta juuri kun sopimus\npiti allekirjotettaman, saapui paikalle sotaministeri Araktshejeff,\njoka keskustelujen aikana oli ollut ulkona joukkoja tarkastamassa.\nRöyhkeästi hän purki tehdyn sopimuksen ja vaati Döbelniä joukkoineen\nantautumaan vangiksi. Vimmastuneena tällaisesta häikäilemättömyydestä\njoutui Döbeln kiivaaseen sananvaihtoon venäläisten kenraalien kanssa\nja lopuksi, äärimmilleen kiihtyneenä, löi kätensä miekanhuotralle ja\npainaen hatun päähänsä lähti muitta mutkitta pois. Pihalla satulaan\nnoustessaan oli hänellä kuitenkin malttia pyytää Lagerbringia, jolla\noli sujuva ja kohtelias käytös, jäämään venäläisten pääkortteriin\nsekä koettamaan kaikenlaisilla keskusteluilla viivyttää venäläisten\netenemistä.\n\nHevonen vaahdossa oli hän itse äsken saapunut Eckerööhön sekä jakanut\nkäskyjä liikkeelle lähdöstä. Kun hän sen jälkeen astui pappilan\nsaliin, näkyi hänen kasvoillaan ja kaikissa eleissään vielä ankara\nkiihtymys, minkä syyksi kumpikin saapuvilla oleva upseeri mielessään\nluki nuo hänen alussa mainitut kiivaat sanansa.\n\nLyhyin ja tuimin askelin edestakaisin kävellen sekä kiivaasti\nheiluttaen vasenta kättään, jatkoi hän hetken kuluttua:\n\n\"Mutta kaikkihan on alusta aikain käynyt päin mäntyyn! Silloin\ntällöin joku loistava yritys, joka kuitenkin kohta epäröimisellä ja\nsaamattomuudella pilattiin. Ja niin paljon miehuutta ja kuntoa kuin\nSuomen sotajoukossa olikin! Mutta nyt se on kaikki tuhlattu hukkaan.\nKaikki mainiot tilaisuudet ja kaikki toimintahalusta palavat voimat\njätetty käyttämättä! Saamattomuutta, epäröimistä, hitautta ja --\nniin, suoranaista anteeksiantamatonta tuhmuutta ylimmässä johdossa!\nKas, siinä siemenet niihin hedelmiin, joita me nyt päivä päivältä\nsaamme poimia. Mutta niinhän se on aina ollut, että milloin kohtalo\non nähnyt hyväksi ahdistaa jonkun valtakunnan vararikkoon, silloin se\non asettanut aasit valtapaikoille.\"\n\nHän pysähtyi, irrotti siteen otsaltaan ja painoi sormin ohimoaan,\njossa puoliavoimena punotti Porrassalmella saatu arpi. Hänen\nterävissä silmissään hehkui kuumeenomainen tuli, kun hän matalammalla\näänellä, ikäänkuin itsekseen puhuen, jatkoi:\n\n\"Ja meillä ovat asioita johtaneet juuri sellaiset aasit, joiden\nkorvien läpi eivät edes toisten antamat järjelliset neuvot\nole voineet tietä löytää. Mitä! Emmekö vielä yhdennellätoista\nhetkellä olisi yhdellä iskulla voineet muuttaa sodankulkua, jos\nolisi noudatettu minun ehdotustani siirtää sotanäyttämö rohkealla\nvedolla Etelä-Suomeen? Minun voittoni jälkeen Juuttaalla se olisi\nkäynyt mainiosti päinsä. Silloin olisi kaksikin tietä Päijänteen\nseutuville ollut vielä avoinna. Mutta ei! Tuuma oli tietysti aivan\nliian uskalias. Varovaisuutta! Niin, aasien varovaisuus on oikealla\nnimellään hitautta ja saamattomuutta. Ja muutoin he ovat minun\nehdotuksistani epäilleet aina, että täällä ei kaikki ole muka oikein\nreilassa.\"\n\nDöbeln viittasi otsaansa sekä naurahti lyhyesti ja katkerasti.\n\n\"Mutta miksi kaiken on pitänyt käydä näin?\" huudahti hän hetken\nkuluttua kiihkeästi ja pysähtyi upseerien eteen. \"Miksi yksikään\nkykenevämpi käsi ei ole tarttunut tapausten kulkuun? Miksi ei\nViaporissa paremmin kuin maa-armeijassakaan noussut ketään, joka\nolisi sanonut: ei niin, mutta näin!\"\n\n\"Niin, miksi ei esimerkiksi herra kenraali sitä tehnyt?\" uskalsi\nSchultzenheim hymyillen huomauttaa.\n\n\"Tepä sen sanoitte!\" huudahti Döbeln ja jäi tuijottamaan\nintendenttiään silmiin. -- \"Miksi en minä sitä tehnyt, vaikka\nse lakkaamatta eli mielessäni ja vaikka minä tunsin niin hyvin\nomat voimani kuin ulkonaiset olosuhteet monta kertaa myötäisiksi\nvallankeikaukselle? Olihan sille hyvä maaperä siinä katkeruudessa,\njoka jäyti useimpain mieltä armeijassa, kun asiain nähtiin menevän\npäinvastoin kuin niiden olisi pitänyt. Ja kuitenkaan ei kukaan tehnyt\npienintäkään yritystä. Oliko se saamattomuutta? En tiedä, mutta\nainakin minut valtasi ratkaisevina hetkinä omituinen raukeemus, aivan\nkuin jotakin näkymätöntä olisi tullut siihen väliin.\"\n\nSyntyi pitempi äänettömyys, minkä kestäessä Döbelnin katse levotonna\nharhaili tyhjyydessä, kuin etsien selitystä sille salaperäiselle,\njoka oli estänyt häntä ratkaisevina hetkinä toimimasta.\n\n\"Se oli kohtalo\", keskeytti vihdoin Schultzenheim hiljaisuuden.\n\n\"Niin juuri, kohtalo se oli, itse _Fatum_!\" huudahti Döbeln, pyörähti\nsitten kantapäällään ja jatkoi, äänessään tyyntynyt ja alistuvainen\nsävy: \"Kohtalon vallat olivat päättäneet erottaa Suomen Ruotsista\nja siihen me, maan matoset, olemme saaneet tyytyä. Kohtaloa vastaan\non itse Bonapartekin voimaton, niin loistava sotapäällikkö kuin hän\nonkin.\"\n\nHetken kuluttua oli Döbelnin äänessä sen tavallinen, kylmänkö sävy,\nkun hän lausui:\n\n\"Niin, huomenna meidän, viimeisten ruotsalaisten, on jätettävä tämä\nviimeinen lieve Suomen maata. Sitä ennen meille on kuitenkin suotu\nyhden yön lepo.\"\n\nHän toivotti hyvää yötä ja enempää puhumatta poistui\nmakuuhuoneeseensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKovan lumipyryn ja pakkasen vallitessa lähtivät seuraavana aamuna\nviimeiset v. Döbelnin joukot hyvässä järjestyksessä marssimaan\nlänttä kohti. Kuormasto ja tykistö olivat jo aikaisemmin lähteneet\nliikkeelle. Itse Döbeln kulki esikuntineen jälkijoukossa. Kun he\nolivat saapuneet Eckeröön länsirannalle ja jälkijoukon sotilaat\nparhaillaan marssivat alas jäätikölle, pysäytti Döbeln ratsunsa ja\nkääntyi tähystämään itää kohti.\n\n\"Sinne jää nyt Suomi oman onnensa nojaan\", virkkoi hän hetken\nkuluttua. \"Mikä lieneekin sen sitten oleva?\"\n\n\"Tietysti siitä tekaistaan venäläinen kuvernementti\", arveli eversti\nFock välinpitämättömästi.\n\n\"Ei!\" huudahti Döbeln niin kiivaasti, että ympärillä olevat\nhätkähtivät. \"Minä, joka niin monena ratkaisun hetkenä olen nähnyt,\nmihin suomalaiset kelpaavat, uskallan vakuuttaa, ettei heitä ole\nhäviöön määrätty. Heille on kohtalo asettanut oman osan historiassa,\nmutta mitä laatua se on, sitä ei ole meidän suotu tietää.\"\n\nKun kaikki sotilaat olivat ehtineet alas jäälle, jatkoi Döbeln:\n\n\"Näin ne siis katkeavat seitsensatavuotiset siteet. Mutta: _Sic\nvolvere Parcas!_\"\n\nHän kannusti hevostaan ja ajoi alas jäätikölle.\n\nVirstan pituisena kapeana nauhakkeena liikehti pienoinen sotajoukko,\nlähes ainoa, joka emämaasta oli Suomen avuksi lähetetty,\nvaivaloisesti rosoisen jäälakeuden yli takaisin isänmaahansa. Tuuli\nlennätti lumiryöppyjä pitkin aavaa jäätikköä ja hetken kuluttua\nkohosi Sandgrundenin luona näkyviin sankka metsä kasakan piikkejä\nkuin esikuvana siitä vallasta, jonka varjossa kohtalo oli vielä\nvuosisadan ajan päättänyt kypsyttää Suomen kansaa sen omaa itsenäistä\ntulevaisuutta varten.\n\n\n\n"]