[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fisRAAQUPn10kh1_nUX7cKg0iPo8EmYN4O-ymgx7Px0s":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1199,"Myrkkyä","Kielland, Alexander L.",1849,1906,"1199-kielland-alexander-l-myrkkya","1199__Kielland_Alexander_L.__Myrkkyä",null,"romaani",[],[],"fi",1883,1888,38716,250166,false,50942,[23],"Norwegian fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Myrkkyä\" by Alexander Lange Kielland is a novel written in the late 19th century. The story is likely centered around the experiences of young Marius, who shares a school environment filled with social dynamics, rivalries, and the pursuit of knowledge. The narrative hints at the challenges the students face, particularly regarding their education and personal growth, setting the stage for a deeper exploration of their interactions and internal struggles.  The opening of \"Myrkkyä\" introduces us to a classroom scene where young Marius is depicted as shy and nervous, particularly in the company of his peers. Marius's large, expressive eyes reveal his apprehension as he attempts to navigate his schooling amidst an array of distractions and juvenile pranks. This chaotic classroom environment, led by the somewhat frustrated assistant teacher, serves as a backdrop for the boys’ interactions and highlights their varied attitudes toward education. We witness the tension between Marius's earnestness in learning, especially in Latin, and the indifference of his classmates, foreshadowing the broader themes of ambition, rivalry, and the struggle for acceptance in the competitive school setting. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Saivo, Johan Arvid",225,"Sosiaalikriittinen romaani arvostelee 1800-luvun lopun kouluopetusta ja uskonnollista tekopyhyyttä. Tarina seuraa nuoren Abrahamin kasvua ja tämän ystävän Mariuksen kohtaloa, joka havainnollistaa mekaaniseen ulkolukuun perustuvan koulujärjestelmän ankaruutta.","Alexander L. Kiellandin 'Myrkkyä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1199. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MYRKKYÄ\n\nKirj.\n\nAleksander L. Kielland\n\n\nSuomentanut J. A. S. [Johan Arvid Saivo]\n\n\n\n\n\nAdolf Allardt, Pori, 1888. Axel Bergbom'in kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nPikku Marius istui hiljalleen ja kiltisti penkillään. Hänen\nsuuren suuret, tummanruskeat silmänsä antoivat hänen pienille\nkalpeille kasvoilleen pelästystä osoittavan muodon; ja kun häneltä\näkkiarvaamatta kysyttiin, kävi hän kasvoiltaan tulipunaiseksi ja\nalkoi änkyttää.\n\nPikku Marius istui viimeisen edellisellä penkillä selkä vähän\nväärässä, sillä penkissä ei ollut selkälautaa ja takana olevaa pöytää\nvasten oli ankarasti kielletty nojautumasta.\n\nOli maatiedettä kello yhdestätoista kahteentoista lämpimänä elokuun\npäivänä kesäloman jälkeen. Aurinko paistoi rehtorin puutarhan yli\nvalaisten myöskin neljä hänen pienessä omenapuussaan riippuvaa isoa\nomenaa. Siniset ikkunanverhot peittivät ylimmäisen ikkunan; mutta\nseuraavaan oli Abraham tehnyt kekselijään päiväkellon vetämällä\npuitteisin musteviivoja. Hän lähetti juuri sähkösanomia kysyjille\nluokalla, että kello oli yli puolivälin.\n\n\"Useampia kaupunkeja\", sanoi apulais-opettaja ylhäältä\nopettajatuolista ja puhalsi hanhenkynään. Hanhenkynien teroittaminen\noli, näet, hänen erikoistoimenansa; ja joka luokalla, jolla hän\nopetti, oli pieni sievä kokoelma hanhenkyniä, joita ei kukaan muu\nkäyttänyt kuin rehtori.\n\nKuitenkin oli apulais-opettaja Borringin vaikeata pitää niitä\nkunnossa. Tapahtui, näet, hyvin usein, että joku pahankurinen oppilas\nlomahetkellä kokosi kynät, pisti ne muste-astiaan ja kiersi niitä\nsiinä, kunnes kärjet menivät hajalleen joka taholle ja sulkatorvet\ntulivat mustetta täyteen.\n\nKun Borring seuraavalla kertaa tuli luokalle ja huusi: \"Hyvä Jumala!\nKuka on turmellut kynäni?\" -- vastasi koko luokka varsin vakavasti ja\nyksiäänisesti: \"Aalbom!\"\n\nTiedettiin, näette, Borringin ja Aalbomin sydämmestään vihaavan\ntoisiansa.\n\nApulais-opettaja raappi kynätorvia ja puhalsi vienoja valkeita,\nmusteisia kiekuroita opettajapöydän ylitse.\n\n\"Useampia kaupunkeja\" -- sitten siunata mutisi hän Aalbomia --\n\"useampia kaupunkeja, useampia!\"\n\nMuuten vallitsi luokalla haudanhiljaisuus, sillä tänään oli\nviimeisen penkin oppilaat kuulusteltavina eivätkä nämä vastanneet\nkoskaan. Tämän kaikki kyllä tiesivätkin, mutta järjestyksen vuoksi\nkuulusteltiin heitä kerta kuukaudessa, jotta saisivat nelosensa\ntodistekirjaansa.\n\nNuo neljä, viisi poikaa tuolla takapuolla eivät suinkaan\nnäyttäneetkään siltä, että suuria välittäisivät vastattiinko vai\neikö. Siitä syystä ei yhdenkään ylemmillä penkeillä istuvista\ntehnytkään mieli antautua vaaran alaiseksi kuiskaamalla heille.\n\nAinoastaan nyt kuulusteltavana oleva istui levotonna ja näperteli\nkarttakirjaa, joka oli suljettuna hänen edessään pöydällä.\nKuulustelemisen aikana täytyi näet sen, jolta kysyttiin, ja lähimpänä\nistuvien panna karttakirjansa kiinni.\n\nTavallisuutta vastoin oli hän, pitkä Tolleiv, lukenut vähäsen tänään.\nLäksynä oli Belgian kaupungit. Hän oli lukenut kaksi kertaa kotona ja\nkerran koulussa.\n\nTämä hiljaisuus joka kerran välillä kuin apulais-opettaja sanoi:\n\"useampia kaupunkeja\", hyvin epävarmat muistelut näistä Belgian\nkaupungeista, jotka heräsivät hänessä, kun Brysseliä mainittiin,\nja tuo tavallisuudesta poikkeava seikka, että hän taisi vastata --\nkaikki tukki hänen suunsa, vaikka hän ihan varmasti tiesi vielä\nkumminkin yhden kaupunkin sen lisäksi; hän istui mutisten nimeä\nitsekseen, mutta ei tohtinut avata suutansa; ehkä se sentään olikin\nvarsin väärin ja herättäisi vaan yleistä pilkantekoa; parasta oli\nolla ääneti.\n\nToiset viimeisellä penkillä vartosivat levollisella\nvälinpitämättömyydellä kohtaloansa. Ne olivat luokan suurimmat ja\nvahvimmat pojat. Heidän aikomuksensa oli mennä merille, josta syystä\nhe välittivät viisi arvolauseista. Ainoastaan yksi heistä otti\nmaatieteen, laski sen pöydän alle ja luki vähän Belidan kaupungeista\nynnä niiden jälkeen seuraavasta.\n\nPikku Marius istui kiltisti penkillään; hänen suuret silmänsä\nseurasivat tarkasti opettajaa sillä välin kun hänen kätensä\nnäpertelivät jotakin pöydän alla, ikäänkuin olisi hän tehnyt solmuja\njohonkin ja vetänyt niitä piukkaan voimansa takaa.\n\nKoko luokka kuiskutella hissutteli hiljalleen tuona lämpimänä\npuolipäivän hetkenä, jokainen omissa askareissaan. Muutamat eivät\ntehneet mitään, vaan istuivat kädet taskuissa katsella töllöttäen\nilmaan; yksi kirjoitti latinan käännöstä vuoren korkuisen kirjaläjän\ntakana; toinen oli laskenut päänsä käsivarsilleen ja nukkua\nnuhutteli; ikkunan luona istui yksi katsella tuijottaen rehtorin\nneljää omenaa ja mietiskellen, kuinka monta toisella puolella puuta\nolisi, jota hän ei voinut nähdä, sekä olisiko mahdollista kavuta\nmuurin ylitse jonakin iltana, kun tuli vähän pimeämpi.\n\nKaksi oli liittynyt yhteen isolle Euroopan kartalle, jolla\nhe purjehtivat pöydän alla veistelemillä puunpalas-laivoilla.\nKanaalissa puhalsi hemmetin kova lounastuuli, jotta \"Freijan\" ja\n\"Perheen Toivon\" täytyi purjehtia Skotlannin pohjoispuolitse. Mutta\nGibraltarin luona oli toinen väijymässä pitkine, kahtia halaistuille\nlyijykynineen, jonka oli kastanut musteastiaan; se oli olevinaan\nalgerilainen merirosvo-laiva.\n\n\"Useampia kaupunkeja, useampia kaupunkeja!\"\n\n\"Namur\", sanoi Tolleiv äkkiä.\n\nPuoli luokkaa kääntyi hämmästyneenä katsomaan taakseen. Olipa eräs\nviimeisen edellisellä penkillä istuva niinkin epäkohtelias, että\npisti päänsä Tolleivin pöydän alle nähdäkseen, eikö tällä ollut\nkirjaa polvilla.\n\n\"Namür -- eikä Namur\", sanoi apulais-opettaja äkisti ja katsoi\nedessään olevaan kirjaan, \"ei, se ei tule vielä. Välillä, on vielä --\nannas katson -- kolme kaupunkia, ennenkuin se tulee, jonka mainitsit;\nmitkä ne kolme kaupunkia ovat? No, mitkä ne kolme kaupunkia ovat?\"\n\nMutta nyt oli Tolleiv tyhjentänyt kaikki tietovaransa ja vaipui\ntylsään välinpitämättömyyteen, välittämättä opettajasta, kun tämä\npuhalsi sulkatorveen ja sanoi: \"Mitkä ne kolme kaupunkia ovat.\"\n\nPikku Marius oli kai lopettanut salaisen työnsä pöydän alla, sillä\näkkiä heitti hän jotakin sivukumppanillensa ja kätki sitten kasvonsa\nkäsiinsä, jotta vaan silmät kävivät toverista toiseen.\n\nMariuksen sivukumppani lähetti mitä oli saanut naapurilleen, ja\nniin kulki se pitkin luokkaa; muutamat nauroivat, toiset olivat\nlevollisina, kuten olisivat tottuneet sellaiseen, lähettivät sen\neteenpäin ja jatkoivat askaroimistaan, mitä se sitten lie ollutkin.\n\nAbraham sitä vastoin paransi ikkunapuitteessa olevaa päiväkelloansa\nja kun hänen sivukumppaninsa heitti sinisen kalusen hänelle,\nharmistui hän. Abraham tunsi niin hyvin Mariuksen rotat sinisestä\nnenäliinasta, että ainoastaan otti rotan ja heitti sen aliseen päähän\nluokkaa taakseen katsomatta.\n\nMariuksen nenäliina sattui putoamaan Hispaniaan ja lakaisi lattialle\nsekä rosvolaivan että, kauppalaivat, jolloin Gibraltarin luona\nankarassa taistelussa olevat hypähtivät penkillä.\n\nApulais-opettaja tuli tästä häirityksi: \"Mikä se oli?\"\n\n\"Rotta\", vastattiin heti. Mutta kun sitten Mariuksen hyvin\ntunnettu rotta nostettiin hännästä, lattialta ylös, purskahti koko\nluokka nauruun, sillä Marius oli tunnettu mestari rottia luomaan,\nerittäinkin osasi hän saada niille hyvin luonnolliset korvat.\n\nApulais-opettaja suuttui: \"Joko sinä, Marius, taas olet noita\nhullunkurisia rottiasi tekemässä; minusta nähden olisi sinun, noin\nison pojan, jo pian aika jättää tuollaiset lapsellisuudet.\"\n\nMarius sai nenäliinansa takaisin ja alkoi hyvin hämillänsä avata\nsolmuja; kuitenkin täytyi hänen nauraa salamyhkää; hänestä oli niin\nerinomaisen hauskaa, kun Abraham heitti rotan.\n\nOpettaja katsoi kelloa: tunti oli melkein lopussa; hän laski rakkaat\nhanhenkynät sivulle päin, puhalsi pöydän puhtaaksi, pani veitsen\nkiinni ja tarttui kirjaan.\n\n\"No, Tolleiv, ethän taida niin mitään, sinä et koskaan taida mitään.\nNo, sinä sitten, Reinert! Osaatko luetella Belgian kaupungit -- niin\nNamürin olemme myöskin sanoneet -- useampia kaupunkeja, useampia\nkaupunkeja! Et sinäkään? No luonnollisesti et; te olette samaa\nsorttia kaikki siellä takana. No, entäs sinä, Sörensen? useampia\nkaupunkeja Belgiassa Brysselin jälkeen! No?\"\n\n\"Kello on lyönyt\", ilmoitti vahtimestari ovella.\n\n\"Niin, siinä näette nyt! Sellaista se on! Täällä istumme tunnin\ntoisensa perästä ja tuhlaamme aikaamme noiden laiskurein tähden\ntuolla takana, jotka eivät tahdo oppia niitäkään; teihin ei pysty\nmikään muu kuin ruoska, ja sitä saisitte, jos minä saisin vallita.\"\n\nSamassa antoi hän heille yht'äkkiä nelosen ja huusi luokalla nyt\nsyntyneen melun lävitse: \"Seuraavaksi kertaa Ranskan jokiin.\"\n\n\"Ranskan jokiin\", toistettiin pitkin luokkaa. Priimus pani\nkynnellään pienen merkin kirjaansa; Abraham taittoi lehden isolle\nkissankorvalle; kaksi veljestä, joilla oli yhteinen kirja, juoksi\nlevotonna ympäri saadakseen oikein tarkan tiedon kuinka pitkälle\nläksyä annettiin.\n\n\"Ranskan jokiin asti!\" huusi Reinert ja kaasi tahallaan ison\nmustetäplän kirjaansa merkiksi, löi sitten kirjan kiinni, jotta se\nleveisi oikein laveaksi.\n\nPikku Marius katseli häntä kauhistuksella ja ihastuksella.\n\nKahdentoista ja yhden välillä piti luokka jaettaman. Realistit,\njoihin luonnollisesti koko viimeinen penkki kuului, jäi luokalle\nenglannin kieltä lukemaan; latinan lukijat sitä vastoin kokosivat\nkirjansa ja läksivät toiseen koulurakennukseen.\n\nAlemmat luokat, jotka olivat siellä, pääsivät, näet, koulusta kello\nkahdeltatoista, jotta latinalaiset ottivat yhden heidän huoneistaan\nhaltuunsa viimeiseksi tunniksi. Abraham etunenässä raivasivat nuo\nkymmenkunta latinalaista tietä itselleen pienokaisten keskitse, joita\nvirtasi etehiseen ja portaille.\n\n\"Fi donc!\" huusi Abraham, kun he vihdoin tulivat siihen huoneesen\ntoisessa kerroksessa, jossa heidän piti lukea, \"täällä täytyy\nkunnollisesti tuulettaa noiden haisueläinten jälkeen.\"\n\nKaikki ikkunat avattiin selki selällensä ja muutamat myöhästyneet\nhaisueläimet, jotka vielä askaroitsivat jonkin kanssa laatikoissaan,\nviskaistiin armottomasti etehiseen.\n\nJoka kerta kun pikkupoikia nakattiin ulos, päästivät he hurjia\nkostonhuutoja, mutta latinalaiset eivät siitä välittäneet; he\nsulkivat ovensa, ja pitkä Martti, joka kärsivällisesti kantoi\nhaukkumanimensä \"perässäpyrkijä\" -- helppoa ei ole selittää mistä\nsyystä hän sen oli saanut -- asetettiin oven vartijaksi.\n\nNuo pöyhkeät haisueläimet, jotka luottivat paljouteensa ja\nportaisiin, mätkivät toisiansa vasten ovea ja rytkyttivät lukkoa.\n\nPriimus, joka aina piti rohkeita puheita, ehdotteli, että\nlatinalaiset kokoisivat joukkonsa ja hyökkäisivät noiden kimppuun,\nmutta mieliala ei ollut sotaisa. Abraham istui opetus-istuimella ja\nkangotti laatikon lukkoa; hän oli pannut päähänsä nähdä haisueläinten\nmuistutuskirjan.\n\nMutta äkkiä kuului äänekkäitä riemuhuutoja ulkoa. Martti\nPerässäpyrkijä ra'otti ovea ja huusi sitten pelästyneenä ystävilleen:\n\"Auttakaa! He ovat ottaneet rottakuninkaan vangiksi.\"\n\nAbraham syöksyi alas opetus-istuimelta, toiset seurasivat mukana,\npriimus viimeisenä: pikku Marius oli joutunut haisueläinten kynsiin.\n\nPikku Marius oli latinalaisten tuskalapsi; hän ei ollut keskikokoista\nhaisueläintä isompi eikä tahtonut kasvaa; sen tähden oli hän aina\nvartioimisen alainen.\n\nMutta tänään oli hän unohdettu, kun hän käydä haeskeli sangen\ntärkeitä sana- ja muistutuskirjojaan. Kun hän sitten tuli ja tahtoi\nsisälle kumppaniensa luoksi, tarttui kolmekymmentä mustaa kättä\nhänen jalkoihinsa ja käsivarsiinsa ja veti hänet pois ovelta; nyt\nkuppuroi hän vihollistensa seassa, joita hän juuri sen verran oli\npitempi, että hänen suuret suuttumusta osoittavat silmänsä ja heikot\nkäsivartensa, joilla hän huimi sinne tänne, olivat näkyvissä.\n\nHaisueläimet mätkivät häntä vatsaan, nipistivät häntä takaapäin,\nnykkivät tukasta ja kasvoista ja viskoivat hänen omia kirjojansa\nhänen päähänsä, ja nuo kallisarvoiset sana- ja muistutuskirjat\nlentelivät ilmassa irtonaisina lehtinä.\n\nTämä sai äkillisen ja ankaran lopun, kun latinalaiset hyökkäsivät\nulos; pikku pojat nakattiin sivulle ja hävisivät ovien taakse ja\nportaille, vapautettu Marius vietiin latinalaisten huoneeseen. Mutta\ntuskin olivat he sulkeneet oven, ennenkuin etehinen taas oli täpö\ntäynnä riemuitsevia haisueläimiä.\n\n\"Kostetaan!\" huusi Abraham.\n\n\"Niin, kostetaan, kostetaan!\" toisti priimus ja vetäytyi takaperin.\n\n\"Ole sinä vimmastunut Akilles!\"\n\n\"Oikein\", vastasi pikku Marius siimat säihkyvinä.\n\nOllessaan vimmastunut Akilles, istui Marius Abrahamin olkapäillä\nja lyödä sutkautteli sieltä armottomasti verivihollisiansa päähän\npitkällä viivottimella.\n\nLatinalaiset tarttuivat aseisin. Hyllyt puhdistettiin viivottimista;\nlinkojat ja jousimiehet varustivat itsensä liitupalasilla\ntaulunlaatikosta; itse priimus otti pikkaraisen viivottimen, jota hän\nsitten heilutti kiihkeästi kehoittaen tovereitaan -- ollen toisessa\npäässä huonetta opetus-istuimen takana.\n\nAbraham kertoi nopeasti tuumansa. Heti kun suuttunut Akilles\nantoi merkin, piti heidän nostaa sotahuuto, Martti Perässäpyrkijä\navaisi oven, linkojat ja jousimiehet lähettäisivät nuoli- ja\nkivisateen vihollisten joukkoon; hevosväki ja raskaaseen asuun\npuetut _hopliitit_ sillä välin hyökkäisivät vihollisten kimppuun\nestääkseen heitä pääsemästä pääportaille; sitten voitaisiin kaikessa\nlevollisuudessa saada hajalle joutuneet haisueläimet kiinni ja\nmestata ne yksi erällään.\n\nKaikki oli valmisna; tuossa yleisessä kiihkossa ei kukaan huomannut,\nettä etehisessä oli syntynyt syvä hiljaisuus. Vihasta vimmastunut\nAkilles heiskahti hevosen selkään, ja äkkiä päästivät he yht'aikaa\nlatinalaisten hirveän sotahuudon, Martti Perässäpyrkijä tempaisi\noven auki; heitto-aseitten synnyttämä sade pimensi ilman; _hastati_\nja _principes_ hyökkäsivät juoksumarssissa vihollisen joukkoon,\nmutta etumaisena pyöritti vimmastunut Akilles hevostaan, heiluttaen\nraskasta keihästään.\n\nMutta hiljaisuus -- äkkinäinen kuni taivaasta tuleva salama, sikeä,\nturmaa ennustava kuin olisi se Hadeksesta kohonnut -- lopetti\nsota-aseiden hurjan kalskeen ja kiinnitti latinalaisten voittamaan\ntottuneet joukot maahan.\n\nSelki seljällään olevalla ovella seisoi näet pieni, paksu, harmaaseen\nylhäältä alas napitettuun takkiin, vehreään lakkiin puettu mies\nsilmälasit päässä, keskellä vatsaa iso hyvin tähdätyn heiton\njälkeensä jättämä liitupilkku.\n\nÄänetönnä tuijotti hän toisesta toiseen. Priimus istui jo aikoja\nsitten selkä meluavia päin ja nenä kieliopissa; linkojat pudottivat\nliitupalasensa, raskas pukuiset hopliitit pitivät viivottimia\nselkänsä takana; mutta vimmastunut Akilles hajotti ensin säärensä,\nveti ne sitten yhteen, kutistui kokoon ja luikersi imumadon tavoin\nalas pitkin Abrahamin selkää.\n\n\"Kyllä minä teidät opetan\", huusi vihdoin rehtori, puhelahjansa\ntakaisin saatuansa, \"minä opetan teidän rehkimään ja meluamaan ja\ntoimeen panemaan kaikenmoisia hullutuksia! Mitä tämä nyt oli? Kutka\nolivat mukana? Tässä on osotettava varoittava esimerkki! Sinä, Broch,\net kaiketikaan ollut muassa?\"\n\n\"En suinkaan\", vastasi priimus laupiasti hymyillen.\n\n\"Mutta Marius -- Marius, sinä olit mukana\", huusi rehtori katkeralla\näänellä, sillä Marius oli hänen lemmikkinsä, \"kuinka voi sellainen\njuoni päähäsi pistää? Abrahamin selässä -- mitä sinun siellä piti\ntehdä? Vastaa!\"\n\n\"Minun piti olla vimmastunut Akilles\", vastasi pikku Marius värisevin\nhuulin ja katsahti ylös pelästynein silmin.\n\n\"Vai niin -- hm -- vai niin, sinun piti olla vimmastunut Akilles\n-- siltä sinä juuri näytät; juuri sellaiseksi olen minä häntä aina\nkuvitellut\" -- rehtorin oli pakko mennä ikkunan luo voidakseen pysyä\nvakavana, mutta koko luokka ymmärsi varsin hyvin, että raju-ilma oli\ntau'onnut.\n\nKuitenkin seisoivat kaikki surullisen näköisinä kuunnellessaan pientä\nvaroituspuhetta, jonka rehtori piti heille, ennenkuin meni etsimään\nluokan esimiestä. Olihan näet selvää, että sellainen epäjärjestys\nsaattoi syntyä ainoastaan, kun esimies laiminlöi velvollisuutensa.\n\nJa mikä sydämen ilo ja riemu sentään oli apulais-opettaja Borringille\nvoida ilmoittaa rehtorille, että luokan esimies oli Aalbom, joka\nhänen tietääkseen oli mennyt Athenaeumiin sanomalehtiä lukemaan.\n\n\n\n\nII.\n\n\nPikku Marius oli Abrahamin paras ystävä ja Abraham oli pikku\nMariuksen ihanne.\n\nHeidän oli tapana lukea läksyjänsä yhdessä Abrahamin luona, eikä ole\nhelppoa tietää, mitenkä Marius olisi suoriutunut koulussa, ellei\nhänellä olisi ollut tätä turvaa. Pikku Marius oli, näet, niin heikko\nkaikissa -- paitsi latinassa. Mutta latina oli hänen lempiaineensa,\nsitä hän osasi.\n\nEi ollut ainoatakaan muotoa, ei epäsäännöllisyyttä tai sääntöä, ei\npoikkeustakaan kätkettynä Madvigin monisoppisen teoksen kaukaisimpaan\npiilopaikkaan, jota ei pikku Marius tuntenut, jos häneltä siitä\nselkoa tahtoi.\n\nAina ensipäivästä asti, jolloin rehtori antoi heille _mensa_-sanan\nsijoiteltavaksi, oli Marius kunnostanut itsensä.\n\nRehtori oli näet itse ollut hänen äitinsä luona, ja sanonut että jos\npikku Marius tahtoi olla ahkera, saisi hän lukea; rehtori hankkisi\nhänelle vapaapaikan koulussa ja pitäisi häntä sittemminkin silmällä.\n\nTämä oli Mariuksen äidille ilahuttavaa ja suureksi avuksi; sen tähden\nteroittikin tämä pojan mieleen, mikä suosio rehtorin puolesta oli,\nettä hän saisi lukea, jos tulisi taitavaksi latinassa, sillä se oli\ntarkoitus.\n\nTästä syystä menikin joka sana rehtorin suusta suoraan Mariuksen\npäähän ja tarttui siellä kiinni kuni naula seinään.\n\nMutta vaikka hänen päänsä oli avara ja, oikeastaan liiankin iso\nmuuhun ruumiiseen verraten, jäi vähitellen kuitenkin liika vähän\ntilaa kaikille muille opittaville aineille.\n\nRehtorin latina levisi, otti takavarikkoon koko hänen\nvastaan-ottavaisuuskykynsä, käytti hyväkseen koko muistin ja kasvoi\nkuin tahkiaismetsä tarussa, peittäen kaikki piilopaikatkin, jotta\nkoko luku- ja tiedonhalu, joka muuten ehkä olisi versonnut, tykkänään\nkutistui ja hänestä tuli, kuten rehtorin ylvästellen oli tapana\nsanoa, puhdasverinen latinalainen.\n\nEdestakaisin pitkin luokkaa käveli rehtori hieroen käsiään silmät\nihastuksesta loistavina, kun pikku Marius pelotonna riensi eteenpäin\nlopottaen päätteitä ja muotoja, jotka voivat saada ihmiskielen\npois sijaltaan horjahtamaan; ei koskaan ainoatakaan vikaa, ei\npysäystäkään, silmät yhäti rehtoria seuraten ja sormet nenäliinasta\npeloittavia rottia solmien neljästi hän eteenpäin:\n\n    _monebor_,\n    _moneberis_,\n    _monebitur_,\n    _monebimur_,\n    _monebimini_,\n    _monebuntur_.\n\n\"Oikein, poikaseni, aivan oikein\", sanoi rehtori; hän ei voinut\nymmärtää, että pikku Marius muissa aineissa edistyi niin kovin\nhitaasti.\n\nKaikki opettajat valittivat ja rehtorin oli pakko silloin tällöin\nolla ankara lemmikkiänsä kohtaan, varoittaa ja nuhdella häntä; olipa\nhän pari kertaa huomauttanut Mariusta vapaapaikasta, joka tällä oli\nja jota hän ei saisi menettää.\n\nMutta kaikki oli unohdettu, kun Marius taas sai vaikean\nkonjugatsioonin kanssa tepastella, ja rehtori taputti häntä päähän:\n\"No niin, pikku Marius, kyllä matematiikka ja muut aineet alkavat\nselvitä, kun tästä tullaan vähän isommaksi ja saadaan enemmän lihaa\nluiden ympärille. Latinassa olet pikkanen professori.\"\n\nRehtorilla oli todellakin tuo kunnianhimoinen unelma päässä tehdä\npikku Mariuksesta jotakin suurta, jotakin oppinutta, jotakin Madvigin\nvertaista; silloin tyytyisi hän itse siihen, että häntä sanottaisiin\nsiksi, joka oli johtanut lapsen kasvatusta ja nuorukaisen ensimäisiä\naskeleita parnassia kohden.\n\nPikku Marius seurasi mukana, suuriakaan siitä välittämättä, minne\nmentiin. Hän oli kaikkein opettajain ja kumppanien yksimielisen\ntuomion mukaan hirveän lapsellinen, eikä hänen oikeastaan olisi\npitänyt istua niin korkealla luokassa, mutta latina se sen teki.\n\nSiitä syystä olikin hän tulemaisillaan jonkinlaiseksi syntipukiksi\nluokalla, kun Abraham otti hänet turviinsa. Abraham oli sekä\nvoimallinen että sangen perehtynyt aineihinsa, ja sitä paitsi oli\nhänellä jonkinlainen asema, professori Löfdalin poika kun oli.\n\nMarius oli aina jumaloinnut Abrahamia etäältä; mutta kun heistä nyt\ntuli mitä paraimmat ystävät, tuli hän melkein mielipuoleksi ilosta.\nKotio äitinsä luo tultuaan jutteli hän lakkaamatta Abrahamista,\nja kun he istuivat ja lukivat yhdessä, oli hän alituisesti\nsanomattomasti ihastuksissaan.\n\nSyy siihen, että Abraham otti hänet turviinsa, oli se, että rouva\nLöfdal eräänä päivänä oli sanonut pikku Mariuksen äidin olevan kovin\nonnettoman, yksinäisen ja hyljätyn. Nämät sanat painuivat hänen\nmieleensä, ja kun hän seuraavalla kertaa näki kumppanien kiusaavan\nja haisueläinten ajavan Mariusta takaa, esiintyi hän äkkiä tämän\npuolustajana; sen jälkeen ei viipynyt monta päivää, ennenkuin he\ntulivat ystäviksi.\n\nAbrahamilla ei ollut mitään tuota hiljaista jumaloimista vastaan;\nja sitä paitsi oli hänelle, joka jo puolen vuotta aikaa oli ollut\ntoivottomasti rakastunut, suureksi lievitykseksi voida ilmoittaa\nkaipuunsa, valituksensa, toiveensa ja tuskansa pikku Mariuksen\nuskolliselle sydämelle.\n\nPikku Marius istui ja ammotteli. Kyllähän hän oli pitänyt Abrahamia\nsuuressa arvossa: mutta että hän oli niin suuri, niin ylevä:\nrakastunut, todella rakastunut -- siihen ei Mariuksen ymmärrys\nulottunut ja siitäpä syystä hän alkoi osoittaa Abrahamille\nrajattomampaa kunnioitusta.\n\nMarius kasvoi itsekin mielestään kantaessaan puolta tästä\nonnettomasta salaisuudesta; ja kohdatessaan ystävänsä rakkauden\nesineen kadulla -- se oli yksi rovasti Sparren täysikasvuisista\ntyttäristä -- loi hän tähän suuret tummat silmänsä puoleksi nuhdetta,\npuoleksi salaista tietoa osoittavalla katseella.\n\nEräänä iltapuolena tuli Marius Abrahamin luoksi lukemaan. Tämä istui\npää kättensä välissä, katsella tuijotti pöydänkantta eikä näyttänyt\nhuomaavan, että joku tuli huoneesen.\n\nPikku Marius astui varovasti ystävänsä luo laskein kätensä hänen\nolallensa. Abraham syöksähti ylös hurjistuneena ja voimatta koota\najatuksiansa. Mutta silloin katseli pikku Marius häntä niin\nmyötätuntoisesti suurilla, kosteilla silmillään, että tuntui\nonnettomasta rakastajasta oikein hyvältä.\n\n\"Oletko nähnyt häntä tänään?\"\n\n\"Älä puhu hänestä! Älä mainitse hänen nimeänsä! Kuuleppa, Marius,\njos olet ystäväni, niin vanno, ettet koskaan enään mainitse hänen\nnimeänsä -- vanno!\" \"Minä vannon\", kuiskasi pikku Marius liikutettuna.\n\nTämä rauhoitti toista. Hän istui taas, peitti kasvonsa käsillään ja\nhuokasi. Siten istuivat he pari minuuttia.\n\nVihdoin lausui Abraham kumealla, kaihoisella äänellä ja katsahtamatta\nylös: \"Hän on uskottomasti pettänyt minut; kaikki on lopussa -- hän\non kihloissa!\"\n\nMarius päästi hiljaisen parkauksen; mutta hän ei rohjennut kysyä\nmitään valansa tähden.\n\nVielä hetkisen vaiti oltuansa jatkoi Abraham raukealla äänellä:\n\"Telegrafisti Eriksenin kanssa!\"\n\n\"Hänen kanssaan!\" huudahti Marius. \"Hän on koettanut suorittaa\nylioppilastutkinnon, mutta sai molemmilla kerroilla siipeensä aika\ntavalla!\"\n\n\"Onko se totta, Marius?\"\n\n\"Niin totta kuin että istun tässä! Mamma on itse puhunut siitä; hän\ntuntee Eriksenin.\"\n\nAbraham hymyili ilkkuen.\n\n\"Minä en tapa häntä, Marius.\"\n\n\"Mietitkö sitä?\"\n\n\"Ensimäinen ajatukseni oli: verta -- hän tai minä. Mutta nyt kostan\ntoisella tavalla.\"\n\nHän pyyhkäsi hiukset otsaltaan, otti kirjat hyllyltä ja viskasi ne\npöydälle: \"Aletaan matematiikasta; ei sanaakaan enää tuosta asiasta!\"\n\nHe lukivat nyt matematiikkaa yhdessä siten, että Abraham, joka\nymmärsi todistukset, luki ja selitti ne ja joka kerta kun hän kysyi:\n\"ymmärrätkö?\" vastasi Marius myöntävästi -- joka oli valhetta, sillä\nhän ei milloinkaan ollut ymmärtänyt sanaakaan matematiikkaa ja\nkaikkein vähimmin tänään.\n\nLopetettuansa kaikki seuraavan päivän läksyt, löi Abraham viimeisen\nkirjan kiinni sanoen: \"Niin tahdon minä kostaa!\"\n\nMarius tuijotti häneen ja kirjaan.\n\n\"Työtä tekemällä, ymmärrätkö! Ja kun sitte tulen kotio yliopistosta\narvolauseella _cum laude_ tai ehkä _laudatur_ ja kohtaan Eevin kurjan\ntelegrafistinsa keralla, silloin katsahdan häneen niin, kuin tiedät\nminun voivan katsoa; ja se on oleva kostoni!\"\n\nAbraham rypytti kulmakarvojaan ja tuijoitti Mariukseen; ja _hän_\ntunsi, että tämä oli oleva mitä hirvein kosto.\n\n\"Tuossa tulee mamma.\" Hän kuuli vanhempainsa huoneen ovea avattavan,\njonka hänen huoneestaan eroitti kapea, kyökkiin johtava käytävä.\n\nRouva Löfdal astui sisään kädessä lautanen omenia ja pähkinöitä\ntäynnä.\n\n\"Hyvää iltaa, pikku Marius! Kuinka äitisi voi?\"\n\n\"Kiitoksia kysymästä, hyvin\", vastasi hän ja nousi tuoliltaan vähän\nujona.\n\n\"Tehkää hyvin, poikaseni, ja syökää! Minusta tuntui kuin\ntarvitsisitte jotakin virvoittavaa kaiken tuon kuivan opin\njälkiruaksi, jota ajatte päähänne, poika parat.\"\n\nHän puhui ripeätä, sointuvaa Bergenin murretta ja myhäili,\nkokoeissaan silittää Abrahamin tukkaa, joka vielä muistutti\ntoivottomasta rakastajasta.\n\nRouva Löfdal oli hyvin kaunis ja niin nuorekas, että hänestä aina oli\nhauskaa esitellä vieraille pitkää neljän-, viidentoista vuotiasta\npoikaansa. Kun Karsten Löfdal tuli kotio Pariisista muassaan\nmitä loistavimmat todistukset silmälääkäreiltä ja käytökseltään\nranskalaisena, myöntyi hän heti Löfdalin naimaesitykseen, ennen kuin\nvielä oli täyttänyt kahtakymmenettä ikävuottansa; Löfdal oli neljä,\nviisi vuotta häntä vanhempi.\n\nRouva Löfdal istui poikien väliin ja alkoi maistella omenaa.\n\n\"Mitä roskaa teillä on huomiseksi? Kertokaapas.\"\n\nAbraham luetteli: \"kreikan ja latinan kieliä, matematiikkaa --\"\n\n\"Huh!\" ähkäsi rouva Löfdal, \"kreikkaa? Se on varmaankin jotakin\nkauheata!\"\n\n\"Se on Homeron Iliaadia: kreikkalaisista uroista Trojan edustalla\",\nlausui pikku Marius innokkaasti; hän ei ollut tottunut kuulemaan\nklassillisista tutkimuksista sillä tavoin puhuttavan.\n\n\"Etkö luule mamman tietävän, mitä Iliaadi sisältää?\" sanoi Abraham,\nja Marius kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan.\n\nMutta rouva Löfdal iski pojalleen silmää eikä ollut huomaavinaan\npikku Mariuksen pulaa.\n\n\"Mitä hyötyä siitä oikein on?\" jatkoi hän, \"että te lukemistanne\nluette noista kreikkalaisista? Minä en tiedä, millaisia he ennen\naikoin olivat, Trojan ulkopuolella ollessaan. Mutta monta kertaa olen\nlaivurien, kotona isäni luona, kuullut sanovan, että missä ikänä\nmaailmassa purjehtivat, olivat kreikkalaiset petollisinta joukkoa,\nmitä olla voi. Juurikuin ei meillä olisi ollut yhtä hyviä uroita\nmuinaisajassa -- vieläpä parempiakin! Missä Snorre on?\"\n\n\"Takanasi hyllyllä.\"\n\n\"Oletko lukenut sen loppuun?\" Abraham kohotti kätensä ikäänkuin\nsuojellaksensa itseään selkäsaunalta.\n\n\"Kyllä minä sinut opetan, senkin kurja kreikkalainen!\" huusi rouva\nLöfdal heittäytyen hänen kimppuunsa rauhoittaaksensa häntä, mutta\nAbraham puolustihe käsin ja jaloin, ja pikku Marius nauroi, jotta oli\npöydän alle pyörähtämällään.\n\nTaistelu loppui, kun rouva oli saanut tuuheat, vaaleat hiuksensa\nsilmillensä korvillensa, rintaneulansa lattialle ja rannehihansa\nrypistyneiksi; Abraham iloitsi nähtävästi, Marius salaa.\n\n\"Tulkaa nyt\", sanoi rouva, järjestettyään itseänsä, \"niin saatte\nkunnollisen kylvyn ainosnorjalaisessa kertomuksessa.\"\n\n\"Emme halua sellaista -- salli meidän päästä siitä!\"\n\n\"Sinun täytyy! Rangaistukseksi siitä, että laiminlyöt Snorren, on\nsinun nyt pakko itse kuulla, mikä mies hän on.\"\n\nHän alkoi lukea heille ja tekikin sen erinomaisen oivallisesti,\nkertomuskielen kun tunsi hyvin ja oli siihen rakastunut. Hänen\nisänsä, rikkaan Abraham Knorrin perhe Bergenissä oli, näet, rouvan\nnuoruuden aikana ollut kokouspaikkana kaikelle, mikä sittemmin pysyi\nnorjalaisena ja ultranorjalaisena tuona versoavana sinikeltaisena\ntaantumisaikana.\n\nSinne kokoontui karkeita laivureita ja kaikellaisia kansallisneroja\n-- joka laatua vähän sisältävä sekoitus, paitsi että kaikki oli\npelkkää norjalaista; sinne tulivat ensimäiset itsenäisyyden\nharrastajat, kaikki innokkaita ja harvasanaisia, kankeisin\npystykauluksiin, sarvinapeilla -- norjalaisilla sarvinapeilla --\nvarustettuihin sarkahousuihin puettuja, jäykkäniskaisia miehiä.\n\nHarvat olivat sanat, jotka he huuliltaan laskivat, mutta ytimekkäitä\nja selitettäviksi vaikeita kansan syvistä riveistä tulevia orakelin\nlauseita ne olivat, sillä heidän täysinäiset sydämensä hehkuivat\nrakkautta isänmaahan, vapauteen ja kansaan; ne paloivat puoleksi\nkäsitetyn rakkauden koko unettomalla epäilyksellä. He olivat\npaatuneita ja leppymättömiä, kosk'eivät koskaan olleet varmoja siitä,\nettä olivat täydellisesti päässeet oikeuden perille; mutta he olivat\njärkähtämättömiä ja uskollisia, koska jokin ääni sanoi heille, että\nnyt sitä piti pysyttämän koossa.\n\nSellaisten miesten seurassa kasvoi Venni Knorr, ja olihan hän heidän\nvalkyriansa ja enemmänkin. Knorrin perhe oli vanha Bergenissä; se\nperi sukupolvesta toiseen isänmaanrakkauden, kansallisen mielen,\nvahvistuneen ja taisteluun altiin, kuten isänmaanrakkaus aina on,\nmissä vaan vieras veri on voitettu. Venni Knorr hehkui kansallisesta\nihastuksesta; hän oli valmis mihin uhraukseen hyvänsä vapauden ja\nkansan puolesta; hän käytti kotikutoisia vaatteita, taisi \"kielen\" ja\noli vaan pahoillaan siitä, ettei enempää tarvittu.\n\nJa sitten hän eräänä kauniina päivänä meni kihloihin uuden\nprofessorin, Karsten Löfdalin kanssa, joka ensiksikin oli syntyisin\nvanhasta, tukkijäykästä tanskalaisesta virkamiesperheestä, ja josta\nmuuten ainoastaan tiedettiin, että häntä yliopistossa oli nyhjätty\neteenpäin ja että hän oli ollut suosittu kavaljeeri pääkaupungissa.\n\nKuinka paljon surua ja pettymystä tämä sentään sai aikaan.\n\nSe oli tappio itse kansan omalle asialle; innokkaimmat sanoivat sitä\nvaltiosuruksi. Ja vaikka kuinkakin kernaasti jok'ainoa naimattomista\nitsenäisyyden ja vapauden harrastajista olisi tahtonut itse saada\nVennin, olisi hän kuitenkin suonut tämän valkyrian kelle hyvänsä\nkumppaneistaan mieluummin kuin että näin joutui moiselle keikarille\nja ulkokullatulle puoskaroitsijalle kuin Karsten Löfdal muka oli.\n\nTämä mielipide esiintyikin huomattavasti kuudessa niistä\nyhdestäkolmatta Venni Löfdalille sepitetyistä runoista, jotka\ntunnollisesti laulettiin hääpöydässä.\n\nSe seikka, että Venni otti Löfdalin, oli käynyt seuraavasti. Venni\noleskeli vuoden aikaa Kristianian hienoissa piireissä; siellä oli\nsinä talvena hovikin ruotsalaisine ynnä muine seurueineen.\n\nJa kun Karsten Löfdal tuli kotio kesken kaiken tämän -- kaikkia muita\nkauniimpana, hienompana ja miellyttävämpänä ja päälle päätteeksi\nnorjalaisena -- joka norjalaisuus pitkän poissaolon kautta ulkomailla\noli saanut uutta virkistystä, niin Löfdalissa oli mitä kauneimpi\nyhdistys siitä, mitä Venni rakasti kotoaan, ja eurooppalaisesta\nhienoudesta, johon hän oli mieltynyt pääkaupungissa. Ja sitten\ntulivat he kihloihin ja naimisiin.\n\nKauan ei kuitenkaan viipynyt, ennenkuin Venni havaitsi erehdyksensä;\nvanhat ystävät eivät enää panneet vahvaa luottamustansa häneen,\nvaikkei hänen sydämensä ollut entisestään muuttunut -- hän oli yhtä\nnorjalainen, yhtä rohkea vapaus-innossaan; vieläkin huonommin kävi,\nkun hän muutti tuohon pieneen, vanhan-aikaiseen kaupunkiin, jossa hän\njäi ihan yksin miehensä ystäväin seuraan. Mutta erittäinkin kun hän,\nkuten tänä iltana, luki asioita, jotka ihka elävänä asettivat hänet\nnuoruutensa aatepiiriin, valtasi hänet jonkinlainen raskas tunne --\njokin aavistus siitä, ettei tämä hänen elämänsä jakaminen kahtia\nvoisi johtaa hyvään loppuun.\n\nAbraham murti aluksi suuta Mariukselle, mutta vaipui pian miettimään\nkovaa kohtaloansa. Marius sitävastoin kuunteli ja alkoipa häntä,\nhuvittaa nuo ankarat iskut oikealle ja vasemmalle, tuo alituinen\nrauhattomuus ja miekan mittelö -- joka oli ihan hänen oman elämänsä\nkaltaista haisueläinten joukossa.\n\n\"Tuossa tulee pappa\", keskeytti Abraham.\n\nRouva vaikeni miehensä huoneesen astuessa, mutta luki itsekseen luvun\npäähän asti, ennenkuin pani kirjan kiinni.\n\nProfessori oli paitahihoillaan kalvoiset ylös kiverrettyinä; hän\npyyhki käsiään pyyhiinliinaan kävellessään edestakaisin.\n\n\"Hyvää iltaa, pojat! Mitä sinä luet heille, Venni?\"\n\n\"Snorrea!\" vastasi Abraham myhäillen isälleen.\n\n\"Vai niin, no arvasinhan tuon. On sekin jotakin luettavaa\nsivistyneille nuorukaisille.\"\n\n\"Urhoollisten esi-isäimme urotyöt?\" vastasi rouva Venni valmiina\ntaisteluun.\n\n\"Urotyöt -- kai, kai! Salamurhaajia, rosvoja ja murhapolttajia\nhe olivat. Paljoa kernaimmin kuulen luettavan nopsajalkaisesta\nAkilleesta tai keihästä heiluttavasta Hektorista. Eikö totta, pojat?\"\n\n\"Totta\", huusi Abraham ja Marius seurasi esimerkkiä.\n\n\"Minä en viitsi vastata teille\", sanoi rouva Löfdal suuttuneena\nasettaen Snorren paikalleen.\n\nProfessori jatkoi käymistään Abrahamin ja oman huoneensa välillä\npimeän käytävän poikki; hän sanoi välistä sanasen ja laski leikkiä,\nkuten hänen tapansa oli pukeissaan tehdä.\n\nLähteissään lausui Venni: \"Etkö pian tule minun luokseni, Abraham?\nHyvää yötä, pikku Marius! Sano äidillesi terveisiä!\"\n\nMariuksenkin kotiansa lähdettyä, sanoi professori: \"Kiltti poika, tuo\npikku Gottwald. Ihmeellistä, kuinka kuumaksi teidän kahden välinne\nviime aikoina on tullut.\"\n\n\"Hän on paras ystäväni\", lausui Abraham hieman epävarmasti.\n\n\"Paras ystävä!\" toisti isä ja nauroi vähäsen, \"nuo ystävyydenliitot\nkuolemaan asti, joita poikana ollessa ollaan niin valmiita sitomaan\n-- niin, niin, kyllä minä tunnen ne! Onni on, ett'ei niistä\ntavallisesti tule sen enempää. Onni on, sanon, sillä hankalaa olisi,\netenkin niille meistä, joiden pitää päästä pitkälle tässä maailmassa,\njos sellainen poikana solmittu ystävyyden liitto todellakin\nvelvoittaisi meitä johonkin -- kuolemaan asti.\"\n\nAbraham ei näkynyt oikein ymmärtävän ja toinen jatkoi: \"Katsoppas,\nkoulupojat ovat yhdenvertaisia tai melkein saman-arvoisia, mutta\nkoulusta päästyään he hajoovat mikä mihinkin toimeen, ja elämä tekee\nheidät hyvin pian sangen erilaisiksi. Ajatteleppa itse, kuinka\nmahdottomaksi käy jatkaa sellaista poikaystävyyttä, jos esim. toinen\nkohoaa korkealle yhteiskunnassa, sillä välin kun toinen alenee tai\njää alkuperäiseen asemaansa. Juuri siitä syystä on niin viisaasti\njärjestetty, että itse elämä pitää huolta siitä, että moiset\nystävyyden siteet kestävät ainoastaan niin kau'an kuin ovat vahinkoa\nmatkaan saattamatta.\"\n\n\"Totta kyllä, mutta tuleehan Marius opintojansa jatkamaan\", puhkesi\nAbraham sanomaan.\n\n\"Aivan oikein, aivan oikein, enhän minä sitä tarkoitakaan; enkä minä\nmyöskään erittäin Mariusta ajatellut. Eihän hän sille mitään voi --\ntarkoitan, että hänen suhteissaan on jotakin, jota et voi käsittää ja\njosta sinun ei tarvitse välittää; hän kyllä on hyvä ja kiltti poika,\njonka kanssa kernaasti saat seurustella. Tahdoin vaan varoittaa sinua\ntuollaisen herkkätunteisen, elin-ijäksi kestävän ystävyyden suhteen;\ntiedäthän, etten voi kärsiä hemmottelevaisuutta; sellainen ei sovi\nmeille miehille.\"\n\nAbrahamille oli aina mieleen, kun isä siten kohteli häntä kuin\nnuorempaa ystävää; erittäinkin oli hän hyvillään, kun tuli luetuksi\nmiesten joukkoon. Viittaus siihen, että Mariuksen perhesuhteissa\njotakin oli hullusti, herätti hänen utelijaisuutensa, mutta isän\nkatsannosta näki hän, ett'ei saanut kysyä.\n\nProfessori Löfdal oli pukeutunut uudestaan, hän otti puhtaan\nnenäliinan ja läksi hyräillen viettämään tunnin illallisen edellä\nklubissa. Hänen elämänsä oli hyvin säännöllinen, hänen ulkoihmisensä\noli hieno ja hyvin hoidettu, ja kaikki hänen mielipiteensä olivat\nvalmiit ja sievästi hänen hyvässä päässään järjestetyt.\n\nVaikka hän todellisuudessa oli ainoastaan muutamia vuosia vaimoansa\nvanhempi, näytti ikäeroitus paljoa suuremmalta. Hän oli näet\nnuoruudestaan asti koettanut näyttäitä arvokkaalta; _hän_ piti\nvanhasta ja vakaasta ja siitä, millä oli vahvat juuret; Venni sitä\nvastoin haaveksi kaikkea uutta, toivorikasta ja ripeästi kasvavaa.\nSiitä syystä tulivatkin he vähitellen niin erilaisiksi sekä\nsisällisesti että ulkonaisesti.\n\nKun joku kysyi Löfdalilta, miksi hän oli jättänyt pääkaupungin\nja kunniakkaan professorinviran, jota hänelle tarjottiin niin\nnuorella ijällään, haudatakseen itsensä tähän kaikkia muuta paitse\ntieteelliseen kaupunkiin, kertoi professori mielellään erään\nhistorian avioliittonsa ensimäisiltä vuosilta.\n\n\"Vaimoni on, kuten tiedätte, bergeniläinen, bergeniläinen\nsielustaan ja mielestään. Hän on luonteeltaan ilokas ja innostuva,\njosta syystä hänen tarvitsee elää virkeiden ja hellätuntoisten\nhenkilöiden seurassa; voittehan siis ymmärtää ett'ei Kristiania\nollut hänelle sovelijas olopaikka. Minä puolestani olen, jos niin\nsaan sanoa, eurooppalainen, voin viihtyä melkein missä hyvänsä\n-- paitsi Bergenissä, en vaan, sen voin vakuuttaa, Bergenissä\nniistäkään hinnasta! No niin, hän tahtoi, maksoi mitä maksoi, pois\nKristianiasta, ja sitten teimme toisillemme mieliksi ja valitsimme\ntämän kaupungin asuinpaikaksemme.\"\n\nTämä kertomus oli melkein totta, ja jos hänellä oli ollut muita syitä\nmuuttamiseen, olivat ne kumminkin hänen salaisuutensa. Pahaa suovat\nihmiset väittivät aina, ettei Karsten Löfdal koskaan olisi jättänyt\nyliopistoa, jos hänen asemansa olisi ollut täysin tyydyttävä. Seikka\nkyllä oli se, että hän taitojensa puolesta oli jokseenkin ontto,\njotta nuoremmat kandidaatit välistä uhkasivat oikein toden teolla\npanna hänet piukalle.\n\nVaikka hänellä olikin vahva tuki selän takana ja vaikka hän\nkatsantokantansa mukaan oli täydellisesti yliopiston hallitsevan\nhengen mukainen, oli hän kuitenkin kyllin viisas ottamaan vaaria ajan\nmerkeistä. Hän vetäysi takaisin, kun tuulta vielä oli purjeissa,\nja meni matkaansa vähentymättömällä maineella kuin maan paras\nsilmälääkäri ainakin.\n\nKaupungissa, jossa hän nyt asui, hoiti hän mielensä mukaista\nkotilääkäri-patriikkiansa, ainoastaan sattumalta työskennellen\nerikois-alallaan ja pitäen tieteellistä mainettansa hengissä\nkirjoittamalla varovaisia pätkiä koti- ja ulkomaan aikakauskirjoihin.\n\nHänen vaimonsa suuri omaisuus pani hänet tilaisuuteen viettää\nsurutonta, ylöllistä elämää, jommoista hän tarvitsi. Täytyihän\nmiehen, jonka nimi oli kuuluisa tieteen alalla, joka kirjoitti\nranskaksikin eikä sen lisäksi ollut köyhä ja repaleinen,\nvaan päin vastoin voi kilpailla rikkainten kauppiain kanssa\nvieraanvaraisuudessa ja loistossa -- täytyihän sellaisen miehen\npäästä korkeaan ja vallitsevaan asemaan tuossa pikkukaupungissa.\n\nNiin olikin professori Löfdalin laita; hänen vaikutusvaltansa oli\nmelkein rajaton; sitä paitsi kunnioittivat ja rakastivat kaikki, sekä\nmiehet että naiset, häntä; ainoa seikka, jolle vähäsen naurettiin,\noli hänen halunsa anastaa itselleen äänenvuoro ja puhua kauan ja\nkorein sanoin opettavassa muodossa.\n\nIllallista syödessänsä kertoi Marius Gottwald taukoamatta\nAbrahamista; mutta hänen äitinsä ei voinut saada päähänsä, kuinka\nrouva Löfdal taisi tapella poikansa kanssa.\n\n\"No, ymmärräthän, että se oli leikkiä!\" huusi Marius loukkaantuneena,\n\"käsitäthän että se tapahtui leikillä.\"\n\n\"Käsitän, käsitän, tietysti!\" vastasi rouva Gottwald rauhoittaakseen\nhäntä, mutta ei hän kuitenkaan voinut saada päähänsä, kuinka hän\nkoskaan voisi tapella pikku Mariuksensa kanssa, vaikkapa se vaan\ntapahtuisikin leikillä.\n\nRouva Gottwald, joksi häntä kaupungissa, kohtelijaasti kyllä,\nsanottiin, vaikka kaikki tiesivät, ettei hän ollut naimisissa, oli\nmonta vuotta sitten tullut idästä päin pieni poika ja vähän rahoja\nmukanaan. Professori Löfdal, jolle hänellä oli suosituskirja eräältä\nvirkaveljeltä, toimeen pani hänelle pienen muotikaupan, jota rouva\nLöfdal kaikin tavoin edisti.\n\nMyymälän takana oli hänellä pieni salinsa, ja vieressä oli Mariuksen\nja hänen makuuhuoneensa; sitä paitsi sisälsi tuo pieni huoneusto\nkeittimön ja etehisen; toisessa kerroksessa asui pari hyyryläistä.\n\nHeti syötyänsä sanoi Marius: \"Pane nyt tuo hattu pois käsistäsi,\nmamma -- meidän pitää ruveta lukemaan.\"\n\n\"Aiotko lukea vielä enemmän tänään, pikku poikaseni? Olethan lukenut\nkoko iltapuolen; levähdetään tältä päivältä, kello on heti yhdeksän.\"\n\n\"Luulenpa, että olet tullut hassuksi, äiti; ymmärräthän toki, että\nminun täytyy lukea.\"\n\n\"Sen kyllä ymmärrän, mutta mitä olet tehnyt Abrahamin luona koko\nillan?\"\n\n\"Me olemme lukeneet kaikkia muita aineita; latina vaan vielä...\"\n\n\"Ettekö lue latinaa yhdessä?\"\n\n\"Luemme kyllä, mutta katsoppas, Abraham ei välitä selvittää lauseita\nniin tarkasti; sitä ei hänen sitä paitsi tarvitse tehdäkkään, sillä\nhän taitaa sen ilmankin. Mutta minun täytyy lukea enemmän, muuten\nsuuttuu Aalbom ja kertoo rehtorille.\"\n\n\"Älä nyt sentään lue enää pikku Mariukseni; se ei ensinkään ole\nhyvä sinulle\" -- rouva tahtoi vetää hänet luoksensa, mutta pojalla\nei ollut aikaa sellaiseen, hän raasti itsensä irti ja otti kirjan\nkäteensä.\n\n\"Tästä alamme, mamma: _tum vero Phaêton_ -- nyt pitää sinun kysyä\njoka sana uudestaan.\"\n\nRouva Gottwald parka oli todella oppinut kyselemään; mutta kun hän\nei ymmärtänyt sanaakaan vastauksista, oli tuo kyseleminen jokseenkin\nväsyttävä loppu työpäivälle; ei edes hänen ihmettelynsä pojan opin\nsuhteen voinut aina pitää hänen silmiään auki.\n\nKuitenkin lausui hän koneellisesti latinalaisen sanan, jonka jälkeen\nMarius yhtä jonoa sanoi kaikki mitä siitä sanasta oli lausuttava ja\nsitten mentiin seuraavaan.\n\n_\"Candescere\"_ -- luki rouva Gottwald unelijaasti.\n\n_\"Candecere -- candi -- candes -- can\"_ -- pikku Mariuksen kasvot\nlensivät tulipunaisiksi, ja sormet, jotka tähän asti rauhallisesti\nolivat näperrelleet nenäliinaa, hyppivät nyt kirjasta kirjaan, kun\nhän tuskallisena haki Madvigia.\n\nRouva Gottwald tuli silmänräpäyksessä varsin valveillensa; hän tunsi\nnämä kohtaukset. Yht'äkkiä voivat Mariuksen taitovarat sanoa stop\ntykkänään, ja silloin tuli hän ikäänkuin järjenvikaan. Silloin ei\nauttanut mikään muu keino kuin saada hän levolle, mitä pikemmin sitä\nparempi.\n\nÄiti tarttui sen vuoksi hänen ranteihinsa sanoen: \"Nyt, Marius\npoikaseni, et millään ehdolla saa lukea enempää; tule nyt nukkumaan\nkoko tuon talkoon perästä; minä olen varma, että taidat sen huomenna.\"\n\n\"Ei, ei, äiti kulta, päästä minut; minun täytyy saada siitä selko\n-- silmänräpäys vaan! minä tiedän missä se on -- ole kiltti ja\nlaske minut!\" Hänen suuret, pelästystä osoittavat silmänsä pyysivät\nniin liikuttavasti; mutta äiti pysyi urhollisena ja puoliksi\nhoukuttelemalla, puoliksi väkisin sai hän pojan makuuhuoneesen.\n\nMutta riisuessaan häntä, kuuli rouva Gottwald hänen koko ajan\njupisevan latinaa; ja kauan aikaa hänen nukuttuansa, värähteli hänen\nkätensä, josta äiti piti kiinni, ja hänen päänsä oli kuuma ja kuiva.\n\nRouva Gottwald istui kauan valveilla. Raskaat häpeän, katumuksen ja\nmasennuksen synnyttämät ajatukset tulivat tavallisuuden mukaan ja\nasettuivat päävieraitten tavoin ylt'ympäri pientä sänkyä, tuijottaen\nhäneen.\n\nMutta hän ei niistä tänä iltana välittänyt; hänen silmänsä eivät\nkääntyneet noista kalpeista kasvoista heikkoutta ja surua osoittavine\npiirteineen suun ympärillä ja sinisine varjoineen silmäin alla.\n\nRouva Gottwald oli kyllä kokenut sanoa siitä rehtorille, tuosta\nlatinasta, mutta eihän hänen asemassaan olevan yksinäisen naisen\nollut niinkään helppoa sitä tehdä, erittäinkin kun rehtori autti\nMariusta eteenpäin ja piti hänestä paljon juuri tuon latinan takia.\n\nPiirilääkäri Bentzen vastusti myöskin periaatteellisesti tuota\nnykyis-aikaista lörpötystä lasten liiallisesta rasituksesta koulussa;\njos edes olisivat oppineet niin paljon latinaa ja saaneet niin paljon\nselkäänsä kuin hänen nuoruutensa aikana, mutta nyt hemmoteltiin ja\nlelliteltiin, jott'ei muuta voinut kuin suuttua sellaisesta!\n\nPikku Mariuksen piti vaan saada voimallista ruokaa ja juosta\nraittiissa ilmassa, eikä hänen myöskään tarvinnut perin paljo lukea.\n\nNiin, -- kaikki oli varsin hyvin; olivathan ihmiset hyvänsuovia häntä\nkohtaan. Mutta katsoppa kuitenkin, kuinka kummallisesti poika makaa\nja hieroo ohimojansa!\n\n\n\n\nIII.\n\n\nTutkinnossa syyslukukauden loputtua sai Abraham muuttaa pari numeroa\n\"ylöspäin\", mutta kaikki Mariuksen latina ei voinut estää pikku\nprofessoria huilaamasta aina Martti Perässäpyrkijän sivutse ja päälle\npäätteeksi tulemasta luokan perämieheksi.\n\nSanoipa matematiikan opettaja sen lisäksi, että, joll'ei hän\nseuraavana lukukautena edistyisi varsin erinomaisesti, saisi hän\njäädä jälelle eikä pääsisi neljänteen latinaluokkaan.\n\nAbraham ei likimaillekaan ollut ahkera, mutta se seikka, että hän oli\npäättänyt vetää Mariuksen mukanaan, autti häntä; ja kun hän helposti\nkäsitti, ei hänen tarvinnut lukea läksyjään muuta kuin yhden kerran.\nMariuksen sitä vastoin täytyi lukea aina koulusta pääsemisestään\nAbrahamin luoksi menoonsa asti, monasti vielä jälkeenkin.\n\nHeidän klassillinen vaurastumisensa oli nyt ehtinyt niin pitkälle,\nettä heillä oli latinaa yhdeksän ja kreikkaa viisi tuntia viikossa.\nHe olivat jättäneet Faedruksen ja Caesarin virvoittaakseen sieluaan\nCiceron puheella vanhuudesta. Ja kun heidän nuoret kielensä olivat\ntaipuneet toisen luokan mi-päätteisiin tehdikköihin Curtiuksen\njälkeen, vaelsivat he Xenofonin seurassa viisi pientä _parasangia_\nviikossa jumalien suosimaa Hellasta kohden.\n\nTahkiaismetsä levisi heidän nuoriin päihinsä. Vähitellen hälveni\neroitus hauskan lukemisen ja rasituksen välillä. Kaikki aineet\ntulivat melkein yhtä joutavaksi heistä, ainoastaan sen arvon mukaan\njärjestetyiksi, minkä koulu niille antoi.\n\nKaikki mitä opetuksessa siellä täällä ehkä voi olla sellaista,\njoka suorastaan johti elämään ja maailmaan sellaisena kuin se\ntodellisuudessa on, hälveni melkein tietämättömiin. Kunniaistuimelle\nasettui pitkiä rivejä hengettömiä sanoja ja esineitä, sääntöjä ja\nlauselmia, joita päntättiin noihin pehmoisin aivoihin ikuisiksi\najoiksi, vieraita ääniä tuntemattomasta elämästä, ikivanhaa tomua,\njota tunnokkaasti seulottiin kaikkialle, missä nesterikkaissa\nnuorukaisissa vaan huomattiin kostea kohta, johon tomu voi tarttua.\n\nSe kohta ihmis-ijästä, jossa Abraham ja Marius nyt olivat, neljän-,\nviidentoista vuoden vaiheilla, on kova aika. Silmät havaitsevat\nkaikki; kysymishalu on ääretön kuni lapsen ruokahalu, syhyvämpi\ntuhkarokon rohtumaa; kyky ja tahto ymmärtämään kaikkia heräävät;\npalava halu valloittamaan maailman ja kaikki mitä sen takana on,\nsyntyy -- ja sitte tomua; ikivanhaa, hienon; hienoa tomua, jota\nseulotaan joka kosteaan hikireikään, vastaukseksi joka versoavaan\nkysymykseen, joka iteesen, mikä ei ole tahkiais-ide.\n\nMutta tuo aika kuluu; jo kuuden-, seitsemäntoista vuoden ijässä on\ntomu kuivunut piukkaan kiinni, utelijaisuus on kuollut; nuorukainen\non oppinut, että hän se onkin kysyttävä eikä kysyjä; sitä paitsi\nalkaa hän ymmärtää tuon tahkiaismetsän tarkoituksen; hänellä on\nhämärä aavistus siitä, että se on olemassa häntä varten, että hänellä\non onni olla yksi yhteiskunnan etuoikeutta nauttivista etanista. --\n\nPikku Marius käydä jolkutti sadetakkiin puettuna eräänä räntäisenä\ntalvi-aamuna, rankan etelätuulen märkää lumiloskaa tuiskuttaessa,\nkoulua kohden -- hänestä ei enää ollut hauskaa pyrkiä ja ponnistaa\nkulman sivutse vinkuvaa myrskyä vasten, saada jalkansa märäksi ja\ntulla kosteaksi polviin asti.\n\nKuitenkin mietti hän enimmän, miten suojelisi kalliin kirjakuormansa\nsateelta; kirjat olivat hänen öljytakkinsa alla, jotta hän näytti\nlehmältä, jolla vatsa on toisella sivulla.\n\nLuokalla oli pimeä ja kylmä. Martti Perässäpyrkijä oli polvillaan\nuunin edessä ja ajoi puita pesään; toiset seisoivat ympärillä\nlämmitellen itseään; märkiä ja viluisia olivat he kaikki.\n\nMutta nyt oli lauantai-aamu; ja vaikka se olisi kuinkakin rankkainen,\non siinä jotakin juhlallista, jota ei sade eikä kylmä varsin voi\nkuolettaa.\n\nMarius kuivasi ensin kirjansa, sitten itsensä niin hyvin kuin voi\nsinisellä rottanenäliinallaan.\n\nAbraham Löfdal osoitteli rehtoria lukein valittuja pykäliä koulun\n\"käytössäännöistä\", jotka rippuivat seinällä vehreäreunuksiselle\npahville liimattuina.\n\n\"Neljäs pykälä\", luki Abraham ollen ajavinansa nenänsä nuuskaa\ntäyteen, \"oppilaat tulkoot aina kouluun puhtaina ja siisteinä.\nPäällysvaatteensa, lakkinsa j.n.e. asettakoot he sitä varten\nmäärätyille telineille, järjestyksestä ja varovaisuudesta huolta\npitämällä, ja ottakoot ne taas mukaansa -- ne -- ne -- mitä\nne-sanalla tarkoitetaan?\" huusi Abraham.\n\n\"Telineitä\", ehdotti Martti.\n\nEräs toinen väitti sen tarkoittavan järjestystä ja varovaisuutta, ja\nsiitä syntyi kieliopillinen ottelu.\n\nPikku Marius ei ollut mukana, sillä hän istui nenä syvällä\nCurtiuksessa, jupisten konjugatsiooneja; oli melkein pimeä hänen\nperämiehen paikallaan nurkassa.\n\nLauantai-päivän työjärjestys oli seuraava:\n\n    K:lo 8-9 kreikkaa.\n     \"   9-10 historiaa.\n     \"  10-11 äidinkielen kirjoitusta.\n     \"  11-12 laskentoa.\n     \"  12-1 latinaa.\n     \"   1-2 latinaa.\n\nLauantaina oltiin koulussa kello 2:teen, muuten pääsivät he kello 1.\n\nVihdoin tulla laahusti lehtori Bessesen-vanhus kalossineen,\nsadetakkineen, sateenvarjoineen, hansikkaineen ja rannikkaineen.\nHänen tulonsa luokkaan ei tehnyt minkäänlaista vaikutusta. Abraham\nsanoi vaan varsin tyyneesti: \"Kah, tuossahan se vanha piikkisika on\",\nja Martti askaroitsi askaroimistaan uunin kanssa.\n\nVasta sitten kun lehtori oli riisunut turkkinsa ja muut\npäällystamineensa ja mennyt opetusistuimelle, alkoivat nuoret herrat\nlähteä paikoilleen ja opetus alkoi.\n\n\"Ala sinä, Abraham Löfdal\", sanoi piikkisika, tarkastettuaan\nmuistikirjaansa, johon kirjoitti arvolauseet.\n\n\"Minun oli pääni niin kipeä eilen, etten voinut lukea kreikkaa\",\nvastasi Abraham surullisna, mutta suoraan ja vilpittömästi. Marius\nkatsella töllötti ällistyneenä.\n\nVanhus myhäili ravistaen vähäsen päätään ja löysi sitten toisen, jota\nvoi tutkia.\n\nLehtori Bessesen oli uskollisesti seulonut tomua monta vuotta ja\nviettänyt 25-vuotista juhlaansa aikoja sitten. Hänen työalansa ei\nollut lavea, mutta siihen oli hän perehtynyt kuni omaan taskuunsa.\n\nHän tiesi aivan täsmälleen, kuinka paljo kreikkaa vaadittiin\nylioppilastutkintoon; hän voi edellä käsin sanoa, mitä tutkittavilta\nkysyttäisiin lainmääräämien kirjailijain joka kappaleesta.\n\nTämän hän pänttäsi pitkäänsä, mutta jokseenkin varmasti parhaiden\noppilaittensa päähän; toisten suhteen oli yhdentekevää, kosk'ei heitä\nlaskettu koulusta.\n\nHän istui niin pienenä ja kyyristyneenä, että hän melkein katosi\nomaan takkiinsa; leuka painui kirjaan asti, ja lyhyeksi leikattu,\npunasenkellertävä tukka oli pystyssä joka taholle; punasyrjäset\nsilmänsä loi hän harvoin yli opetuspöydän.\n\nHän oli näet rauhallinen opettaja. Jos jollakin oli käännös\nvieressään ja luki siitä, tai jos luokalla kuiskattiin ja\nhutiloittiin julkisesti, ei hän ollut näkevinään, ei kuulevinaan.\nPitkän elämän kokemus oli opettanut hänelle, ett'ei maksa vaivaa\nvälittää sellaisesta; sitä paitsi kävi käännös mukavammin, kun kehnot\nsaivat vähän apua.\n\nHän ei kuitenkaan ollut ensinkään tylstynyt; pienimmänkin vian\ntai epävarmuuden huomasi hänen korvansa; hän syöksyi paikaltaan,\nikäänkuin jonkin pistämänä, kun joku sekoitti imperfektin ja\naoristin; mutta muuten sai luokalla olla kuinka paljon melua hyvänsä,\nkun se ei vaan käynyt kovin raivoisaksi.\n\nSitten johti hän \"kymmenentuhannen matkuetta\" pienen parasangin\njoka päivä, ja kaikki nuorukaiset, jotka vuosien vieriessä olivat\nseuranneet häntä, olivat kaikki samalla säännöllisyydellä,\nsamallaisissa pienissä päivämarsseissa ehtineet läpi Xenofonin,\nHomeron, Sofokleen, Herodoton ja Plutarkon; kaikki kävi samalla\ntavalla ilman muutosta tai vaihtelua; sekä suorasanaisessa että,\nrunokielessä oli tuo erittäin tärkeä eroitus imperfektin ja aoristin\nvälillä huomattava; jos kääntäjä sattui nauramaan jollekin Herodoton\nhauskalle kaskulle, katsahti piikkisika ylös ihmetellen: sitä hän ei\nvoinut ymmärtää.\n\nSiitä syystä kului hämärä aamutunti tasaisesti ja rauhallisesti.\nNiiden, jotka eivät tahtoneet saada kysymyksiä, oli tai oli ollut\npää kipeä, ja silloin täytyi piikkisian etsiä joku toinen, joka oli\nvalmis taisteluun ja istui käännös toisella, sana- ja muistutuskirja\ntoisella puolellaan.\n\nKello yhdeksältä kokosi piikkisika taas kaikki tavaransa ja läksi\nseuraavalle luokalle.\n\nHistoriatuntikin, 9:stä 10:neen, meni levollisesti. Historiaa opetti\napulais-opettaja Borring, hanhenkyniään teroittaen, ja kun luokalla\nnyt oli ainoastaan latinalaisia -- Tolleiv ja Reinert olivat merillä,\ntoiset olivat kadonneet -- autettiin sekä itseään että toisia\nkuiskaamalla ja muulla petoksella.\n\nOsatakseen historialäksynsä oli Mariuksen välttämättömästi\navun kautta päästävä alulle, mutta tuo ei aina soveltunut\napulais-opettajan opetustapaan. Tänään hän esimerkiksi kysyi: \"Koska\nonni kääntyi?\" ja sitten kävi hän hanhenkyniensä kimppuun; heti sen\njälkeen sanoi hän: \"No, koska onni kääntyi?\" -- puhalsi sulkatorveen\nja veisteli veistelemistänsä.\n\nMarius osasi koko kertomuksen Kaarle kahdennestatoista, mutta ei\ntietänyt, että onni kääntyi vuonna 1708. Abrahamin täytyi kuiskata\nsen hänelle.\n\nSiten sai Marius kaikeksi onneksi päähän kiinni: \"Mutta vuonna 1708\nkääntyi onni\", ja sitte kävi kertominen kuni vesi.\n\nNyt oli vihdoinkin Martti Perässäpyrkijä saanut kamiinin punaseksi\nja luokalla oli niin lämmin, että täytyi avata kaikki ikkunat\nlomaneljänneksen aikana.\n\n\"Kuka on pannut puita kaminiin?\" kysyikin rehtori heti, kun tuli\nluokkaan teemakirjat kainalossa.\n\nEi vastausta, mutta kun hän uudestaan kysyi ankarammalla äänellä,\nvastasi priimus:\n\n\"Luullakseni se oli Martti Kruse.\"\n\n\"Vai niin, sinäkö sen teit, Martti? Vai ryhdyt sinä sellaisiin\ntoimiin? Tuleppa tänne ja näytä se pykälä järjestyssäännöissä, jossa\non, että oppilaiden itse tulee pitää huolta koulun lämmityksestä!\"\n\nMartti asetti juron vartalonsa järjestyssääntöjen eteen ja katsoa\ntöllötti ylöspäin.\n\n\"No, pikku Martti, etkö pian löydä sitä pykälää? Vai tahdotko, että\nminä autan sinua?\" kysyi rehtori nipistäen häntä korvasta toisella\nkädellään, sillä välin kun näytti toisella. \"Näetkö viidettä pykälää?\nLue se -- korkealla äänellä ja selvästi!\"\n\n\"Viides pykälä\", alkoi Martti karkealla puheenlaadulla,\n\"kouluhuoneissa pitää oppilaan _heti_ mennä paikallensa eikä\nhän saa milloinkaan antaa aihetta minkäänlaiseen meluun tahi\nepäjärjestykseen. Hän ei myös _koskaan_ saa liikkua paikaltaan,\nmuuten kuin nimen-omaisella luvalla.\"\n\n\"No, pikku Martti, näetkö nyt, kuinka oppilaan tulee käyttäytyä\nluokalla -- mitä? Oliko siinä mielestäsi mitään kamiinin\ntäyttämisestä -- mitä? Oliko mielestäsi -- mitä?\"\n\nJoka kysymystä tehdessään veti hän Marttia, kovemmin korvasta\nylöspäin, jotta tämä lopuksi seisoi varpaillaan seurataksensa mukana.\n\nKoko luokka nauroi, ja Martti luhjusteli paikalleen.\n\nSillä välin oli priimus jakanut ainevihot, katsottuansa kaikkiin\narvolausetta nähdäkseen.\n\nMarius oli saanut 4 1/2, joka oli tavallista huonompi; se oli\noikeastaan pieni erehdys häneltä. Hän oli ollut hyvin mielissään\ntämän aineen vuoksi sentähden, että itse päällekirjoitus oli niin\npitkä, että sillä melkein voi täyttää neljänneksen sivua, jos\nkirjoitti sen isolla käsialalla; hänen oli näet aina kovin vaikeata\nsaada aineensa kyllin pitkiksi.\n\nAineena oli: \"Vertailu Norjan ja Tanskan, välillä maiden\nluonnonlaatuun, kansain luonteeseen ja elinkeinoihin nähden.\"\n\nRehtori alkoi alipäästä. \"Sinä kirjoitat huonoja aineita, Marius.\nMitä sekamelskaa olet jättänyt korjattavaksi tänään? Kuuntele nyt\nitse: 'Kun vertaa Norjaa Tanskaan, niin näkee suuren, eroituksen\nnäiden maiden välillä. Norja on vuorimaa, Tanska sitä vastoin\ntasamaa. Norjassa on, koska se on vuorimaa, vuorikaivoksia, joita\nei Tanskassa ole, kosk'ei siellä ole vuoria. Myöskin on vuorimaassa\nmelkein aina laaksoja' -- niin kyllä, pikku Marius poikaseni, totta\nkyllä, totta kyllä, mutta luuletko olevan tarpeellista puhua siitä\nmeille? Se on niin kypsymätöntä -- niin ikävän kehittymätöntä\" --\ntoisti rehtori surullisena ja käveli hetken edestakaisin miettien.\nMarius kyllä ymmärsi, että hän ajatteli luokasta laskemista keväällä.\n\n\"Mutta Jumala meitä varjelkoon, mikä kuumuus -- puh!\" sanoi rehtori\nkolahuttaen Marttia päähän, mennessään hänen sivutsensa.\n\nSitten hän taas ryhtyi Mariuksen aineeseen: \"Norjalla on hyvä\npuollustus tuntureissaan; ja jos sota syntyisi, niin ei ole Kölenin\nylitse niinkään hyvä päästä kanuunain kanssa, erittäinkään talvella.\n-- Olethan hirveän sotaisa, pikku Marius! Kuka tahtoisi marssia\nKölenin ylitse kanuunat muassa? Ruotsalaisethan ovat veljiämme\nja hyviä ystäviämme. Ei, paremmin on siinä suhteessa eräs toinen\nkirjoittanut, että kernaasti soisi ett'ei Köleniä olisi olemassakaan,\njotta veljeskansat oikein voisivat sekaantua toisiinsa -- kuka niin\non kirjoittanut?\"\n\n\"Minä\", vastasi priimus vaatimattomasti.\n\n\"Aivan oikein, sinähän niin kirjoitat, Broch, -- varsin hyvin\nmietitty. Marius sitä vastoin katsoo kaikkia sotaiselta kannalta;\nkuulkaapas enemmän: 'kun vertailee kansoja, havaitsee tanskalaisten\nolevan veltompia kuin norjalaiset?' Mitä roskaa tämä nyt on?\"\nhuusi rehtori suuttuneena ja repi tukkaansa; rehtori tulistui\ntulistumistaan, huoneessa oli varmaan lähes 30 asteen lämmin,\n\"täällä on monta luokalla, jotka mainitsevat tuosta tanskalaisten\nvelttoudesta; mikä tarkoitus sillä on? On kyllä hyvä rakastaa\nisänmaatansa, mutta isänmaallisuus tulee suureksi viaksi, kun se\nmuuttuu kansallis-ylpeydeksi, niin että alennetaan muita kansakuntia\nja ylistetään ainoastaan omaa. Erityisesti on se naurettavaa,\npieneltä, köyhältä kansalta kuin me olemme, jolla todellisuudessa ei\nole suuriakaan kehuttavaa.\"\n\nBrochin mainio aine jäi varsin lukematta, sillä lämpö kävi niin\nhirveäksi, että rehtori tuskissaan käski avata ovet ja ikkunat, ja\nkun siitä syntyi ankara veto huoneesen, lähetti hän kaikki pihalle;\nainoasti Martti Kruse sai istua sisällä rangaistukseksi.\n\nOli tau'onnnt satamasta, mutta tuuli oli kylmä ja pihalla oli\nlikaista, jott'ei heillä ollut suurtakaan iloa tuosta pitkästä\nlomahetkestä. Marius käveli levotonna laskennon tähden, sillä\nkaikkein inhimillisten laskujen mukaan, kysyttäisiin häneltä tänään.\n\nAbraham oli auttanut häntä, ja pikku Marius oli sanonut ymmärtävänsä.\nHän oli todellakin hieman käsittänyt pientä osaa siitä. Mutta lian\noli varma siitä, ett'ei hän seisoessaan mustan taulun edessä tietäisi\nmitä 1/2 kertaa 1/2 on.\n\nLehtori Abel tulla hännysteli luokkaan; ikkunat suljettiin. Hän\nkantoi uutta sadevaippaansa käsivarrellaan ja hyräili, joka oli varma\nmerkki että hän oli hyvällä tuulella. Mariusta ei tuo kumminkaan\nsuuresti lohduttanut sillä kun lehtori oli hyvällä hatulla, oli hän\nkovin vaikea ilvehtimään.\n\nLehtori Abel oli nuorimies ja keikari opettajain joukossa. Hän\nylpeili äkkiarvaamatta esiytymällä kuluneissa, keltakauluksisissa\nvaatteissa käyvien virkaveljiensä seurassa uusiin, omituisiin\nvaatteisin, milloin punaruutuseen kaulaliinaan, milloin vaaleisin\nhousuihin puettuna; nyt oli hänellä valkonen sadetakki guttaperkasta.\n\nSitä oli pidelty ja haisteltu, kaikki olivat kysyneet sen hintaa ja\nsaaneet tietää sen.\n\nOpettajana oli hänellä tämä periaate: \"Ihmiset voidaan jakaa kahteen\nlajiin: sellaisiin, jotka voivat oppia matematiikkaa, ja sellaisiin,\njotka eivät voi. Ja minä otan kuukauden kuluessa päättääkseni, voiko\npoika oppia sitä vai eikö.\"\n\nTämä teoriia lähtökantana saikin hän ne, joilla oli taipumusta, hyvin\npitkälle; loput antoi hän hyvällä omallatunnolla jäädä paikalleen.\n\nLehtori viuhtoi tomua opetus-istuimelta silkkisellä nenäliinallaan,\nennenkuin istui; Marius istui ja vapisi äänettömyyden vallitessa,\nluoden vielä silmäyksen kirjaansa. Mutta Broch huudettiin taululle.\nMarius voi tuskin uskoa onneensa; näytti siltä kuin olisi Abel\ntahtonut alkaa etupäästä; siinä tapauksessa hän ehkä pääsisi\ntänäänkin.\n\nHe olivat hiljan alkaneet laskemaan ensi astelman yhtälöitä yhden\ntuntemattoman kanssa, ja pikku Marius oli kärsivällisesti seurannut\nmukana monta esimerkkiä laskettaissa tuosta selkoa saadakseen.\n\nHän oli kuullut sanottavan, että se nyt oli löydetty, ja nähnyt sen\npyhittävän pois taululta -- vieläpä enemmänkin, hänellä itselläänkin\noli kaikki esimerkit kirjaan kirjoitettuina, ja kuitenkin oli tuo\nhaettava hänelle vielä yhtä etäinen kuin vieras.\n\nHän ei päästänyt tuota x:ää näkyvistänsä, hän kirjoitti tunnollisesti\nvihkoonsa, kuinka sitä ajettiin takaa kuni kettua riviltä riville\nkerrantojen, lyhennysten, murtolukujen ja kaikellaisten hiton\nmetkujen avulla, kunnes tuo väsynyt eläinparka lopuksi yksinään\nkarkoitettiin vasemmalle puolelle, jolloin tultiin siihen päätökseen,\nett'ei tuo peloittava x ollut mikään muu kuin ihan rauhallinen luku\n-- esimerkiksi 28.\n\nMarius voi lopuksi vaivoin käsittää, että x:llä voi olla eri arvonsa\neri esimerkeissä. Mutta mitä tällä x:llä oli virkaa? Mitä kaikilla\nnäillä mutkilla tehtiin, miksikä ajettiin tätä tuntematonta takaa\npitkin taulua kivien ja Kantojen ylitse, kosk'ei se muuta ollut kuin\nesimerkiksi 28 -- ehkäpä vaan 15? Sitä ei pikku Marius todellakaan\nvoinut ymmärtää.\n\nKuitenkin otti hän esimerkki-vihkonsa ja kirjoitti siihen hyvin\ntarkasti esimerkin, jonka Broch sai laskea.\n\nPythagoraalta kysyttiin, montako oppilasta hänellä oli.\n\nTuo viisas mies vastasi: \"Puolet tutkivat filosofiaa, kolmas\nosa matematiikkaa ja niiden luku, jotka harjoittavat itseään\nvaiti-olemaan, on yhteensä niiden kolmen kanssa, jotka äskettäin\nsain, neljäs osa oppilaista, jotka minulla ennen oli.\"\n\nKuinka monta oppilasta Pythagoraalla oli ennenkuin sai nuo kolme\nviimeistä.\n\nSitä ei tosiaankaan ole helppo tietää, mietti pikku Marius, koska\nistui huoletta paikallaan. Ja sillä välin kun Broch taululla heti\nalkoi tehdä temppujansa luvuilla 1/2 x ja 1/3 x, vaipui Marius\najatuksiin monimutkaisen kysymyksen johdosta.\n\nErittäinkin huimasi häntä lukeissaan: ennen: silloinhan kävi\nperin mahdottomaksi kysymykseen vastata. Sitte hänen ajatuksensa\njohtuivat kolmanteen osaan, noihin oppilasparkoihin, jotka tutkivat\nmatematiikkaa, ja hän tuli siihen loppupäätökseen, että hän\nehdottomasti kernaimmin olisi tahtonut kuulua \"niiden joukkoon, jotka\nharjoittivat itseään vaiti-olemaan.\"\n\nHän heräsi sen takia, että häntä huudettiin taululle.\n\nYliopettaja oli joko havainnut hänen istuvan mietteissään, tai\nhuomannut muistikirjastaan, että oli kulunut pitkät ajat siitä, kun\nGottwaldia kuulusteltiin. Hän antoi Brochin mennä paikalleen kesken\nlaskemistansa -- sitä paitsi oli laskettava luku liian helppo tälle\n-- ja kun Marius puoli-tiedotonna saapui taulun eteen, oli sillä pari\nriviä numeroita ja x, josta ei rahtuakaan ymmärtänyt; ainoastaan\nhämärästi häilyi hänen mielessään, nähdessänsä taululla 1/3, että\ntämä varmaankin oli jokin viittaus tuohon onnettomaan kolmanteen\nosaan, joka tutki matematiikkaa.\n\n_\"Nunc, parvulus Madvigius, qvid tibi videtur de matrimonio?\"_ huusi\nAbel heiluttaen nenälasejansa, \"sinulle kai on helppo asia suorittaa\ntämä pikku tehtävä; tunnethan Pythagoraan, eikö totta, Madvigius?\n_Pythagoras, qvi dixit, se meminisse, gallum fuisse_. Tehkää hyvin,\nherra professori, jatkakaa, älkää olko millännekään. No, näet kai,\nettä luku on melkein loppuun laskettu? Sanoihan Broch, kuinka piti\ntehtämän, ennenkuin meni paikalleen. Vai onko professorilla ehkä\nmuuta tehtävää kuin kuunnella? Pikku Gottwaldin pitäisi miettiä\npäästä luokalta kesällä eikä saattaa äidilleen surua.\"\n\nMarius seisoi kasvot isoa luokkataulua päin, joka oli keskellä\nlattiaa, ja tunsi koko luokan ivan ja ilkkumisen pistävän selkäänsä.\nMutta kun äitiä mainittiin, tunsi hän lämpimien kyyneleiden nousevan\nsilmiinsä, liitupiirit sulivat yhteen epäselväksi sekasotkuksi ja hän\nheitti kaikki siksensä.\n\nKoko luokalla -- se on niillä, jotka voivat oppia matematiikkaa --\noli erinomaisen hauskaa; lehtori oli muka vastustamattoman sukkela\nkuulustellessaan \"hitureita\", joksi hän nimitti niitä, jotka eivät\nvoineet oppia matematiikkaa.\n\nAinoasti Abraham istua nökötti harmistuneena sen tähden, että tuo\npilkka koski hänen ystäväänsä mutta myöskin sen vuoksi, että Marius\noli sellainen pölkkypää; välistä täytyi hänenkin nauraa.\n\n\"Meidän on kai hankkiminen hänelle apuprofessori\", sanoi Abel,\nlaskien lasit nenällensä, \"sinä Martti liikanimellä, käy auttamaan\nveljeäsi hengessä!\"\n\nMartti nousi paikaltaan jörösti; hänessä oli hiljainen\nvastahakoisuus, joka ei sentään milloinkaan näyttänyt muullaisena\nkuin mutinana ja muikistelemisena; hän ei ollut Mariusta parempi;\nsekä iso että pieni näyttivät siis yhtä tyhmiltä tuolla taulun\nedessä, katsoa töllöttäessään sille.\n\nMutta kuitenkin selveni asia Martille hieman; hän tarttui\nliitulaatikkoon kirjoittaakseen jotakin ja unohti, että hänellä jo\noli pitkä liitupalanen kädessä.\n\n\"Oikein Marttiseni!\" huusi lehtori, joka huomasi tuon, \"liitua\ntarvitaan, jos siitä jotakin syntyy. Ota liitulaatikko kainaloosi,\njäneksen jalka taskuusi ja viivotin jalkaisi väliin, niin olet\ntäydessä asussa! Ah, Martti, Martti! sinä olet tuhma ja tulet\ntuhmemmaksi päivä päivältä.\"\n\nValonvivahdus Martissa oli sammunut, hän kirota napisi, jotta Marius\nkuuli sen. Luokalla oli hauskaa ja priimus varsin kiemuroitsi\nnaurusta, ihmetellen ylös opetus-istuimelle katsellessaan.\n\n\"Nyt täytyy meidän kai tehdä _'das letzte Aufgebot'_\", tuumi lehtori\nja käski taululle kolme, neljä muuta hituria, jotka eivät voineet\nsaada matematiikkaa päähänsä.\n\nYhdistetyin voimin onnistui heidän vihdoin selvittää kysymys\nPythagoraan oppilaista; Mariuksen, joka oli nyhjätty varsin syrjään,\ntäytyi tulla esille ja lukea koko kappale uudestaan ja selittää, että\ntällä kertaa oli x == 72.\n\n\"Nyt rupeamme toimimaan joukoilla kuni Napoleon\", huudahti Abel\nriemastuneena. \"Tässä ovat ydinjoukot koossa -- todellakin uljas\njoukkio. Onhan se ihan kuin Certeksen huvinäytelmässä, kun\nJörgen-rumpari ja molemmat todistajat ovat olevinaan Ranskan\naateliston parahistoa. Hyvää huomenta, hanhiseni; onhan teitä koko\nkaksi tusinaa.\"\n\n\"Me emme ole mitään hanhia\", mutisi Martti.\n\n\"Hyvää huomenta hanhiseni; onhan teitä koko kaksi tusinaa, sanoi\nkettu. Meitä ei ole kahta tusinaa, mutta jos meitä olisi yhtä monta\nlisään kuin meitä on ynnä puoli kertaa niin paljo, ynnä puolikuudetta\nankkaa ja koirashanhi, olisi meitä kaksi tusinaa. Kuinka monta hanhea\nniitä siis oli, o Martti?\"\n\nMutta ei Martti eikä kukaan muukaan hitureista jäsentänsä järkähtänyt\nryhtyäkseen mihinkään toimiin hanhien suhteen, ja kun tätä huvia\nlehtori Abelin mielestä oli kestänyt tarpeeksi, huudahti hän:\n\n\"Menkää kotia, käykää levolle ja veisatkaa tuo vanha virsi: 'Ota\npois, Jumal'! päältäm' julma vihas'.' Te saatte kaikki veljellisesti,\nhenkilöön katsomatta, kuutosenne; ja jos tahdotte kuulla mielipiteeni\ntulevaisuudestanne täällä maan päällä, niin on se tällainen: minä\nolen sitä mieltä, ett'ette kelpaa tässä elämässä muuhun kuin\nlinnunmunia hautomaan; sinä Martti liikanimeltä -- -- voit ehkä\npäästä niin pitkälle, että sinusta tulee kirkkorengin rengin renki.\nAbraham Löfdal, tule taululle!\"\n\nTultuansa paikallensa, näki Marius, kuinka Abraham vauhdilla\nkirjoitti taululle hanhikysymyksen: 2 x + 1/2 x + 6 1/2 = 24; mutta\nhän oli liian väsynyt voidaksensa ihmetellä, liiaksi nyreissään\nuudesta kuutosesta, jonka hän tiesi tekevän luokasta pääsemisensä\nvieläkin epävarmemmaksi, mutta erittäin nyreissään oli hän\najatellessaan pientä ryppyä äitinsä suupielessä, kun tämä taas näki 6\ntodistuksessa.\n\nKello oli kaksitoista ja vanha akka, joka myi rinkilöitä ja\nmesileipiä latinalaisille, seisoi jo portaiden vieressä.\n\nNeljännen latinaluokan oppilaat kävelivät takki yllä edestakaisin\nmäärätyllä alueellaan; vielä röijyyn puetut kolmannen latinaluokan\npojat seisoivat ryhmissä syöden makeisia, sillä välin kun\nonnelliset pienokaiset, jotka pääsivät kello 12, syöksyivät ulos\nlauantaivauhdilla.\n\nIlma alkoi selitä; tuuli kääntyi länteen päin, se voi helposti yöksi\nkääntyä varsin pohjoiseksi; silloin tulisi ehkä pakkanen, ja siinä\ntapauksessa voisi ehkä jäätä huomenna sentään käyttää.\n\nPikku Marius seisoi itsekseen syöden mesileipäänsä huolimatta siitä,\nettä haisueläimet, jotka juoksivat hänen sivutsensa, nimittelivät\nhäntä sekä rottakuninkaaksi että muuksi; hän tunsi päänsä varsin\ntyhjäksi ja ontoksi, ja kuitenkin oli vielä koko kaksituntia jälellä.\n\nLatinaa noilla tunneilla kyllä oli, jota hän vähemmän pelkäsi, mutta\nviimeinen matematiikkatunti oli häntä kovin rasittanut.\n\nToisin oli paksun Martin ja muitten hiturein laita; he välittivät\nviisi lehtori Abelin ivasta. Mutta pikku Mariuksen korva oli hieno\npilkalle; välistä oli hän kuullut vihollistensa sekoittavan hänen\näitinsä loukkauksiin, joita hän ei ymmärtänyt, mutta jotka kuitenkin\nsaivat hänen verensä kuohuilemaan.\n\n\"Mikä pöllöpää puita on kaniiniin pannut -- häh?\" alkoi\napulais-opettaja Aalbom, heti luokkaan tultuansa; huoneessa ei enää\nensinkään ollut lämmin, mutta hän oli puhunut rehtorin kanssa. \"Sinä\nkai, Kruse, senkin paksu aasi, häh? Puh! Mistä tänään aletaan?\nVärsystä 122 -- _quas deas_ -- lue, Gottwald. Lujaan! Vai niin,\nonko se lujaan lukemista? _quas deas per terras_ -- suu auki!\nNuo länsimaalais-jahnukset eivät edes voi saada hampaitaan irti\ntoisistaan; älä siellä mutise, jahnus!\"\n\nTämä oli Aalbomin tapa alkaa opetus, erittäinkin viimeisillä\ntunneilla, jolloin hän itse oli hermostunut, toruttuansa ja\ntapeltuansa kello kahdeksasta aamulla.\n\nLuokka alistui myrskylle, sillä olivathan he siihen tottuneet; mutta\npikku Marius jatkoi vapisten lukemistansa ja sai nuhteita Porvoon\nmitalla sentähden, ett'ei huutanut kyllin lujasti.\n\nMariuksen paha onni oli, että rehtori oli opettanut latinaa kahdella\nedellisellä luokalla; sillä nyt ei Aalbom koskaan tahtonut myöntää\nrehtorin saattaneen pikku Gottwaldia erittäin pitkälle tuossa\nkielessä; mutta toiselta puolelta oli hän peloissaan, että rehtori\nsanoisi lemmikkinsä käyneen kravun tietä Aalbomin opetettavaksi\ntultuansa.\n\nSiitä syystä vaati hän Mariukselta kaikki, mutta ei koskaan antanut\nhänelle mistään kiitosta.\n\nApulais-opettaja käveli edestakaisin luokalla, petoeläimen tavoin\nvaanien jotakin vikaa syöstäksensä sen kimppuun: hän oli tavattoman\npitkä ja hoikka sekä likinäköinen, josta syystä hänen rakkaat\noppilaansa eivät koskaan sanoneet häntä muuksi kuin Sokoksi.\n\nMarius ponnisti kaikki voimansa ja käänsi kappaleensa, mutta\nlopetettuansa olikin hän niin uupunut, että melkein nukkui.\n\nTunti parjauksineen ja vaivoineen kului loppuun, ja sitten\noli vaan yksi jälellä. Viimeinen tunti käytettiin latinan\nkäännöskirjoitukseen. Aalbom antoi pojille käännettäväksi kappaleen\nHenrichsenin kirjoitusharjoituksista ja istui opettajatuolille antaen\njalkainsa lerkkua ja katsella töllöttäen ilmaan.\n\nKenelläkään oppilaista ei enää ollut paljo ajatusvoimaa jälellä\nlatinan kirjoittamiseen; useimmat kirjoittivat umpimähkään, Marius\nsamaten, jotta siitä varmaankin syntyi kaunis teema.\n\nMutta vihdoinkin loppuivat oppitunnit; ja kalpeat, näppyläiset\nlatinan lukijatkin olivat vähäsen elävämpiä tänäin pihasta\nlähteissään, sillä oli lauantai.\n\nSilli; hedelmärokka ja pannukakut -- koko kaupungin lauantai-ruoka --\nmaistuivat tuon talkoon jälkeen erin-omaiselta.\n\nIlma selkeni todellakin ja tuli kirkas, kuutamoinen pakkas-ilta,\njotta neljännen latinaluokan oppilaat kävelivät puolikasvuisten\npikkutyttöjen keralla, kun nuoremmat kumppanit kulkivat parvissa,\nlaulaen ja sivumennessään nyhjien toisiaan noita rakastavia vasten.\n\nMutta Abraham ja Marius kävivät käsi kädessä halveksien kaikkea,\nsilloin tällöin pysähtyi Abraham puristaen nyrkkiänsä provasti\nSparren rauhallista asumusta kohden, jossa tiesi telepatistin käyvän\nhänen entisen henttunsa luona.\n\nIllalla oli Marius kutsuttu Abrahamin luo; professori rouvineen oli\njossakin illallisella. Pojat isännöivät kaikissa huoneissa ja saivat\nillalliseksi paistettua makkaraa ja olutjuustoa.\n\nJa seuraavaksi päiväksi ei mitään läksyjä, ei mitään luettavaa! --\nNukkua vaan vapaana miehenä kello 10 asti!\n\nKuitenkin makasi moni sunnuntai-aamuna tuskallisena puolinukuksissa:\nnyt täytyisi hänen pian nousta ja patikoita kouluun, makuuhuoneessa\nkylmä, puolipimeä, koko kantamus kirjoja, eikä hän taitanut mitään.\nVihdoin syöksähti hän vuoteeltaan -- ja nytpä olikin sunnuntai! --\nheti takaisin peiton alle! Voiko kukaan unohtaa, kuinka suloista tuo\noli?\n\n\n\n\nIV.\n\n\nOli pitkät ajat puhuttu tehtaasta, joka perustettaisiin kaupungin\nläheisyyteen. Sanottiin sen olevan haaraosasto eräästä isosta\nenglantilaisesta tekolannoitusaine-liikkeestä. Mutta yritykseen\nhaluttiin myöskin kernaasti kaupunkilaisten pääomaa; ja kun ei\nkaupungissa paljoa ymmärretty sellaisista asioista, saapui sinne\nasiantuntija puhumaan hankkeesta ihmisille, selittämään mitä siitä\nvoi odottaa ansaitsevansa, ostamaan sovelijaan tontin, joka jo oli\nvalittu, ja siitä syystä oli Abrahamin vanhempain luona kemut.\n\nVieraalla, jonka nimi oli Mikael Mordtmann, oli samoin kuin\nuseimmilla muukalaisilla suosituskirja professori Löfdalille.\n\nMuuten tunsi professori hänet yliopisto-ajoilta. Mordtmann oli\naluksi tutkinut lääketiedettä. Mutta puoliksi sattumalta tuli hän\nEnglantiin, missä hän isänsä asioita ajaessaan tutustui perheeseen,\njolla oli suurellaisia kemiallisia tehtaita.\n\nIhan äkkiarvaamatta tarjottiin hänelle hyvää paikkaa siellä, häntä\nhalutti koettaa ja jäi useaksi vuodeksi Englantiin.\n\nSittemmin selveni hänelle, ett'ei tämä muutos hänen elämänvaiheissaan\nsuinkaan ollut niin satunnainen kuin hän itse oli luullut.\n\nHänen isänsä, Isak Mordtmann Bergenissä, harjoitti suurta\nkeinottelukauppaa, ja tavarain liike oli hyvä; mutta kukaan ei\ntietänyt kuinka suuri hänen kiintein omaisuutensa oli.\n\nHän oli virkeä, yrittelijäs kauppamies, jota ei suinkaan ilahuttanut\nse seikka, että hänen ainoa poikansa ehdottomasti tahtoi tulla\ntohtoriksi. Mutta Isak Mordtmann oli oppinut pitämään poikaa silmällä\nja ottamaan vaaria sopivasta silmänräpäyksestä. Hän antoi pojan sen\nvuoksi \"pitää päänsä\", kunnes sai tämän Englanti-matkan aikaan;\npaikan tarjoumus tuohon englantilaiseen tehtaaseen tuli myöskin hänen\ntoimestaan; ja nyt oli hän siihen määrään päässyt voitolle, että\npojasta oli tullut käytöllinen kemisti, toimelijas liikemies eikä\nkurjaa piirilääkäriä kauas tuntureille poissa kunniallisten ihmisten\njoukosta.\n\nTarkoitus oli nyt, että Mikael perustaisi tuon uuden tehtaan ja\nhallitsisi sitä. Mutta Isak Mordtmann ja kumpp:lla ei ollut isoa\npääomaa panna siihen; englantilainen kauppahuone, joka näyttökaavassa\nesitettiin yrityksen alkuunpanijaksi, pysyi varovana; siitä syystä\noli hankittava niin suuri pääoma kuin mahdollista itse siinä\nkaupungissa, josta tuo erinomaisen myötäinen ala oli löydetty ja\npuoliksi ostettukin.\n\nTämä oli siis Mikael Mordtmannin tehtävä, johon hän heti näytti\nkykenevänsä. Hänen töykeä, englantilainen käytöksensä teki, että hän\nnäytti vakavalta ja luotettavalta, jotta moni sai halun panna rahansa\ntähän yritykseen, vaikk'eivät siitä rahtuakaan ymmärtäneet.\n\nProfessori Löfdal oli hyvin varovainen rahojensa suhteen. Hän osti\nmielellään ulkomaisia osakkeita ja valtiopapereita Köpenhaminassa\nja Hampurissa, mutta hän pani niin vähän kuin mahdollista vaimonsa\nrahoja kaupungin asukkaiden alkuunpanemiin yrityksiin. Kauppiailla\noli liian paljo keskinäisiä velvollisuuksia laina-, apu-,\nallekirjoitus- ja takuu-asioissa, jotta professori olisi halunnut\nsekoittautua liikemaailmaan.\n\nSiitä syystä jätti hän tuon etevän aseman tukkukauppiasten joukossa,\njonka hän epäilemättä olisi saanut, jos hänen vaimonsa suuri omaisuus\nolisi ollut sijoitettuna itse kaupungissa. Hän nosti korkonsa ja\nleikkeli kuponkejansa hiljaisuudessa; tiedettiin arviolta, kuinka\npaljo hän oli perinyt appinsa, Abraham Knorrin, kuoltua ja että hän\noli nostanut rahansa Bergenissä; mutta moni mietti mihin hän oli\nmahtanut ne panna.\n\nSen tähden olikin Mikael Mordtmannilla paljo vaivaa saadakseen\nprofessoria yritykseen yhtymään. Olihan ehdotuksessa jokin\ntieteellisyydelle maistuva sivumaku -- lähinnä oli se yhteydessä\nkemian ja lääketieteen kanssa; kaikissa tapauksissa ei kukaan\nmuu koko kaupungissa ymmärtänyt näitä analyyseja ja kaikkea tätä\nfosforihappoista puhetta kuin professori Löfdal.\n\nMordtmann oli sillä välin alituinen vieras talossa, ja hänen oltuansa\nkaupungissa pari viikkoa, piti professori hänelle isot kemut.\n\nRouva Löfdal oli suuresti erehtynyt Mordtmannin suhteen. Tämä oli\nkolme, neljä vuotta häntä nuorempi; mutta Venni muisti hänen varsin\nhyvin kotona Bergenissä olleen virkeä nuori mies, innostunut vapauden\npuolustaja, naisen, kansan ja kansallisuuden puolesta puhuja.\n\nNyt palasi hän jäykkänä englantilaisena, kulki koko päivät\npuhelemassa ikäväin ihmisten kanssa suudasta ja luujauhoista. Rouva\nVenni oli tuskin vaihtanut kymmentä sanaa hänen kanssaan; ja Vennistä\noli hän ikäänsä verraten varsin tavattoman ikävä.\n\nVasta tänäin oli rouva tullut huomanneeksi, että Mordtmann sentään\nnäytti pulskalta englantilaisessa asussaan noiden jokapäiväisten\nihmisten rinnalla, jotka hän tunsi ulkoa.\n\nPuolipäivällinen oli ollut ikävä; sillä oli ainoastaan herroja ja\nosaksi sellaisia, jotka muuten eivät seurustelleet professorin\nperheessä, mutta joiden tuttavuus voi olla hyödyksi nuorelle\nMordtmannille.\n\nProfessori oli ollut iloinen ja rakastettava, kuten ainakin,\nesittänyt kunniavieraan maljan, toivottanut hänelle kaikellaista\nmenestystä yrityksilleen, onnitellut kaupunkia tuon perustettavan\nsuuren ja epäilemättä tuottavan teollisuuslaitoksen johdosta.\n\nMutta siitä huolimatta tuntui ilmasta, ett'ei professori vielä\nollut ottanut ainoatakaan osaketta tähän epäilemättä kannattavaan\nyritykseen, jota hän ylisti ja jonka menestykseksi hän tyhjensi\nmaljan.\n\nMikael Mordtmann tunsi sen myös. Puheeseen vastatessaan oli hän\nkoettanut leikillisesti huomauttaa länsimaalaisen pitkäveteisyyttä\nja liiallista varovaisuutta, mutta samassa lopettanut puheensa\nlausumalla, että kun he vaan ryhtyivät toimeen, kävi kaikki kuni\nvoideltu. Samaa toivoi hän tässäkin tapauksessa j.n.e.\n\nTuo puhe olisi ollut mainio Bergenissä; rouva Venni nauroikin pari\nkertaa, mutta moni ei nauruun, osaa ottanut; nuo saapuvilla olevat\nentiset laivurit tai sillin suolaajat, osaksi haugiaaneja, eivät\nensinkään käsittäneet tuollaista leikkiä, vaan seisoivat katsellen\ntoinen toistansa.\n\nMikael Mordtmann läksi pöydästä pahalla hatulla; hän tunsi, ettei\nollut päässyt tarkoituksensa perille.\n\nKahden kesken näiden ihmisten kanssa puhellessaan pimeässä,\nvaatekaapin suuruisessa konttoorissa, tuli hän itsekin totiseksi ja\npuhui vakavasti. Mutta nyt juhlallisen pöydän ääressä istuessaan ja\nviiniä juodessaan, oli vilkas bergeniläisveri alkanut kuohuilla; hän\npiti hauskan puheensa valmistamatta; mutta jälkeenpäin ymmärsi hän,\nettä hänen olisi tarvinnut puhua kuivasti ja fosforihappoisesti,\nkuten hän alkuperäisestä oli aikonut.\n\nTalo, jossa professori Löfdal asui, oli hyvin iso ja vanhan-aikainen,\npuutarha sivulla, vaikka se olikin keskellä kaupunkia. Hän oli\nostanut sen kunnalta, joka ennen aikaan oli käyttänyt sitä\njuhlahuoneustoksi, tai majaksi kuninkaalle tahi prinssille, jos\nsellainen sattui matkallaan sinne poikkeamaan.\n\nHuoneet siinä olivat isot ja korkeat, jotta rouva Vennin mukanaan\ntuomat, vähäsen vanhanaikaiset huonekalut sopivat niihin hyvin.\n\nTänä iltana oli koko huoneusto käytännössä -- vieraita oli 50 herran\nvaiheilla -- aina professorin neuvotteluhuonekin. Tätä käytettiin\ntupakoitsemiseen; vähitellen täytti savu muutkin huoneet, mutta\npysähtyi rouvan kamarin luona, jossa tämä itse tarjosi kahvia.\n\nUseita pelipöytiä oli asetettu esille, ja todin ääreen, jota\ntarjottiin heti kahvin jälkeen, kokoontui ryhmiä, jotka keskustelivat\nrahdeista ja suolan hinnoista tai tuumailivat yhdessä tuota uutta\ntehdasta.\n\nMikael Mordtmann kävi ympäri suututellen; kaikkialla oli hän\nmielestään huomaavinaan tehneensä tyhmyyden; ja tämän päähänsä\nsaatuansa, tuli hän tietysti vieläkin huonommalle tuulelle.\n\nSeikka oli todella sangen harmillinen. Pari päivää sitten oli\nhän kirjoittanut isällensä, toivovansa mitä parhainta menestystä\nyrityksen suhteen. Täytyisikö hänen nyt tulla masennetuksi myöntämään\nhairahtuneensa päivällisillä ja pelättäneensä ihmiset koko tuumasta?\n\nEnglannissa oleskellessaan oli Mikael vähitellen oikein sydämmensä\npohjasta mielistynyt kauppaliikkeeseen. Muistellessaan kerran\nolleensa innokas norjalaisuuden puolustaja, jonka ihanteena oli\nkansan seassa, kansan tapaan ja kansan eduksi eläminen, hymyili hän.\n\nEnglantilainen mukavuus alituisine kylpyineen, pesuineen ja\nheijastavan valkeine liinavaatteineen oli muuttanut hänen makunsa\nja eroittanut hänet kansasta. Kaikki mitä hänen veressään oli ollut\neloisaa ja innostunutta oli, samoin kuin isässäkin, muuttunut\nvilkkaaksi yrityshaluksi, haluksi toimia lavealla työ-alalla, himoksi\nkohota varallisuuden kukkuloille ja saada paljo tekemistä.\n\nToiselta puolen oli se seikka, että hän nyt jo halveksi sitä,\nmitä aina viidenteenkolmatta ikävuoteensa asti oli mielihalulla\nhaaveksinut, saattanut hänet epäilemään kiihkeitä intohimoja yleensä\nja samassa tehnyt hänet kylmäksi ja varovaksi naisten seurassa, josta\nhänellä oli ollut paljo hyötyä.\n\nIsän ja pojan väli oli nyt erin-omaisen sydämellinen; he olivat\nyhdessä tehneet tämän tehdassuunnitelman; poika johtajana, isä\nisännöitsijänä ja sen lisäksi englantilaisen kauppahuoneen\nasiamiehenä; oli siis koko joukko menestymisen mahdollisuuksia, ja\njos taas onni kääntyisi, olivathan nuo melkein yksin-omaan muitten\nrahoja, jotka menivät menojaan.\n\nMutta jollei näitä vieraita rahoja nyt karttuisikaan!?\n\nMikael Mordtmann viskasi pois sikarinsa, joi liisin kylmää totia ja\nmeni sitten rouvan huoneeseen.\n\nKahvia oli tarjottu ja juotu, palvelustyttö vei sen juuri kyökkiin.\nRouva Vennin ympärille oli kokoontunut muutamia herroja, jotka eivät\ntupakoinneet tai jotka sattumalta olivat jääneet keskustelemaan hänen\nkanssaan. Ne olivat suurimmaksi osaksi virkamiehiä ja sellaisia\nseuraystäviä, jotka tänäin tunsivat olevansa hieman tarpeettomia\ntuossa kirjavassa seurassa.\n\n\"Kiitoksia puheesta, herra Mordtmann!\" huusi rouva Venni\nystävällisesti; Mordtmann teki jäykän kumarruksen ja katsahti\nepäilevästi rouvaan. Sitten asettui hän avaran salin nurkkaan erään\nhyllypöydän taakse, missä alkoi selailla valokuva-albumia, sillä\nvälin kun keskustelu rouvan ympärillä taas tuli alkuun.\n\n\"Minä en voi antaa myöden siinä kohdassa, herra rehtori\", lausui\nrouva Venni. \"Te sanotte, että minun pitää rauhoittua ja toivoa --\"\n\n\"En suinkaan, suokaa anteeksi, niin eivät sanani kuuluneet. Minä\nsanoin, että kun lapsen opetus ja henkinen kehittäminen jätetään\nmiesten tehtäväksi, joilla on taitoa ja kokemusta sekä vilpitön\ntahto, niin tulee vanhempain toivoa ja uskoa, että lapsi Jumalan\navulla on hyvissä käsissä.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta kuka ottaa vastataksensa, että tahto aina on\nvilpitön?\"\n\n\"Sen tekee valtio, maan opetustoimi, huolenpitävä hallitus. Uskokaa\nminua, rouva, meidän koululaitoksemme voi kilpailla minkä Euroopan\nmaan koululaitoksen kanssa hyvänsä ja on uskonnollisessa ja\nsiveellisessä suhteessa epäilemättä useampia paremmalla kannalla.\"\n\n\"Olkoon niin, mutta kun nyt omin silmin näen, että kaikki käy\nhullusti, varsin päin mäntyä -- mitä minun silloin on tekeminen?\"\n\nKaikki nauroivat suopeasti innokkaalle rouvalle, joka itsekin nauroi,\nvaikka hän puhui täyttä totta.\n\n\"Te olette -- hm -- Te olette kovin ankara nainen\", sanoi rehtori\nhymyillen täyttäessään avaran nenänsä nuuskalla, \"meitähän on täällä\nmonta koulumiestä saapuvilla, joiden täytyy tuntea itsemme hyvin\nrikoksellisiksi.\"\n\n\"Oh, suokaa anteeksi, hyvät herrat, sitä en; ajatellut; tiedättehän\nkaikki sen hyvin -- eikö niin?\" -- hän katsoi ujostelematta nauraen\ntoisesta toiseen; \"sen tekee minun onneton bergeniläisvereni, kuten\nKarsten sanoo. Heti kun jokin aate pistää päähäni, täytyy minun puhua\n-- puhua suoraan; ja nyt on minulla jo pitkät ajat ollut aavistus,\nettä meidän koulutoimemme on varsin väärällä uralla.\"\n\nPaitsi rehtoria oli huoneessa koulumiehiä lehtori Abel, joka piti\npaljo siitä, että ihmiset sanoivat hänen miellyttelevän rouva Venniä,\nsekä kansakoulun johtaja, kandidaatti Klausen; vasta myöhemmin tuli\napulaisopettaja Aalbom sisään.\n\n\"Tehkää hyvin ja sanokaa meille, mikä siinä sitten on väärällä\nuralla?\"\n\n\"Kaikki! Kaikki, alusta loppuun asti.\"\n\n\"Tarkoitatteko, rouva Löfdal, myöskin kansakouluja?\" kysäsi\nkandidaatti Klausen.\n\n\"Niitä en tunne; mutta olen varma siitä, että kun varakkaimpain\nlapsia varten perustettu koulu on niin huono, on koulu köyhäin lapsia\nvarten luonnollisesti vielä paljoa huonompi.\"\n\nVaikeasti salaavia olivat sanat, joita rouva Löfdal tänä iltana\nlausui, jopa vaikeammin salaavia kuin hänen muuten oli tapanansa\nlasketella; ja herrat katsoa vilkasivat toisiinsa. Mutta rehtorin\nsuopea ja hieman veitikkamainen myhäily otti voiton ja tuli yleiseksi\nmieli-alaksi; olihan noiden lausuja nainen vaan.\n\n\"Minä kyllä luulen tietäväni kumminkin yhden asian, joka harmittaa\nTeitä, rouvaseni\", alkoi vanha rehtori.\n\n\"Mikä se olisi?\"\n\n\"Se, ett'ette kauniilla, navakkailla pikku käsillänne saa ryhtyä\nasiaan, ett'ette saa puhdistaa koulua muutamista opettajista ja\nmielenne mukaan johdattaa itse rehtoria.\"\n\n\"Aivan oikein!\" huudahti rouva Löfdal, \"juuri se se onkin! Te nauratte\nkaikki, mutta minä puhun täyttä totta; juuri se se on, ett'en voi\ntehdä mitään, en niin mitään poikain puolesta, vaikka näen, selvästi\nnäen, hänen turmeltuvan ja voimainsa riutuvan.\"\n\n\"No, no, pikku rouvaseni, niin perin hullusti ei asian laita\nkaiketikaan liene. Mutta onko Teillä oikeutta sanoa, ett'ette voi\ntehdä niin mitään poikanne puolesta, jos huomaatte koulun jollakin\ntavoin erehtyvän? Joka vetoominen --\"\n\n\"Voi, rehtori hyvä, kuinka saatatte vastustaa minua tässä asiassa!\nTe tiedätte kyllä hyvin itse, että kolmenkertaiset muurit yleisissä\nkouluissa ympäröivät lasta, ja Herra armahtakoon sitä isää tai, mikä\non vieläkin pahempi, sitä äitiä, joka koettaa pistää kätensä tähän\nampiaispesään!\"\n\n\"Sen seikan suhteen voin sanoa Teille, rouva Löfdal, puhkesi\nkandidaatti Klausen puhumaan, että tuskin päivääkään kuluu ilman\nett'ei luonani käy neljää, viittä ämmää, jotka tulevat puhumaan mikä\nmistäkin, jota on tehty heidän herttaisille tenavillensa.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, herra kandidaatti! Nuo ämmät, kuten suvaitsette\nheitä nimittää, ovat kivulla ja tuskalla synnyttäneet lapsensa, jota\nen koskaan ole kuullut yhdestäkään koulu-maisterista, ja jo siitä\nsyystä on heillä oikeus voimainsa ja kykynsä mukaan pitää silmällä\n'tenaviansa', jotka heille ovat yhtä 'herttaisia' kuin omamme ovat\nmeille, kun nämä vieraat lapset pakosta jätetään verivieraitten\nihmisten haltuun.\n\n\"Kylläpä siitä todellakin syntyisi soma akkasaatto, jos rupeisi\nkuuntelemaan kaikkia heidän lorujansa. Se voisi ottaa kymmenen\nkoulumaisteria hengiltä.\"\n\n\"Se on minusta ihan yhdentekevää!\" vastasi Venni-rouva kuivasti.\n\"Äideillä on oikeus ja velvollisuus pitää huolta lapsistaan niin\npitkälle kuin voivat -- ja Jumala auttakoon heitä sitä tekemään!\nvaikka koulumaisterit sitten kuolisivat kuni kärpäset -- suokaa\nanteeksi, herra kandidaatti!\"\n\n\"Mutta -- mutta -- mutta -- rakas pikku Venni-rouvaseni!\" huudahti\nrehtori ja ojensi kätensä rukoilevasti tätä kohden, \"eihän\nTeidän tarkoituksenne vaan mahtane ollakaan, että isät ja äidit\ntallustelisivat kouluun joka kerta kuin --\"\n\n\"Ei suinkaan, herra rehtori\", keskeytti rouva hymyillen ja tarttui\nystävällisesti hänen käteensä, \"minä vaan tarkoitan, että soisin,\nkaikilla meillä vanhemmilla olevan sellaisen harrastuksen lastemme\nsuhteen, vakuutettu kun olen siitä, että tämä harrastus vahvaa ja\nvilkasta laatua ollessaan, jossakin muodossa ilmautuisi, joten me,\njotka kumminkin kustannamme tuon kaiken, voisimme saada jonkinlaisen\nvaikutusvallan ja silmälläpito-oikeuden koulun äänettömien seinien\nsisäpuolella tapahtuvien seikkain suhteen.\"\n\nProkuraattori Kahrs oli istunut rauhallisesti sulattaen\nBenjamin-osaansa päivällisestä, sillä välin kun häntä huvitti kuulla\ntätä vilkasta, lakitiedettä varsin tuntemattomien henkilöiden kesken\nsyntynyttä keskustelua.\n\nHänestä oli nyt, kun vähitellen paljo vieraita oli kokoontunut rouvan\nhuoneesen, aika saada vähäsen metodia ja logiikkaa keskusteluun.\n\n\"Rouvan viimeisessä vastauksessa oli eräs lause, joka antaa minulle\noikeutta pieneen kysymykseen\", näin alkoi hän leikillinen vakavuus\npunaisilla, kiiltävillä kasvoillaan \"-- olihan se vaan nainen; ettekö,\nkorkeasti kunnioitettava rouva, tarkoittanut, että vanhempain\nharrastuksen lastensa suhteen pitäisi tulla näkyviin todellisessa\nvaikutusvallassa koulun työhön?\"\n\n\"Tarkoitin, varsin niin!\"\n\n\"Tilaisuudessa osoittaa harrastustansa tai jossakin sellaisessa?\"\n\n\"Niin, jotakin sellaista tahtoisin.\"\n\n\"No -- mutta -- suokaa anteeksi, hyvä rouva\", sanoi Kahrs ollen\nolevinaan varsin hämmästyksissään, \"mutta -- mutta onhan meillä\nsellainen.\"\n\n\"Onko? Siitä en minä tiedä mitään\", vastasi Venni-rouva punastuen\ntapahtui joskus että hän keskusteluissa sellaisissa kuin tämä juoksi\npäänsä jotakin vasten, josta ei hänellä ollut aavistustakaan.\n\n\"Minua ihmetyttää tuo seikka, kun Teidän muuten näkyy niin hyvin\ntuntevan nämä asiat tai kumminkin niin lämpymästi harrastavan näitä\nkysymyksiä. Onhan meillä, näette, juuri tuollaisena ilmauksena tästä\nse, että valtion kouluissa vanheimpainkin pitää olla edustettuina,\nonhan meillä se, kuten tunnettu, eforaatissa eli kouluneuvostossa.\"\n\n\"Eforaatissa?\" kysyi rouva Löfdal epävarmasti. Mutta ennenkuin Kahrs\ntai kukaan muu ehti saada voittoa täydelliseksi, kysäsi kuiva, selkeä\nääni:\n\n\"Suokaa anteeksi, mutta onko kukaan herroista koskaan nähnyt elävää\neforia?\" [Kouluneuvoston jäsen.]\n\nKaikkein silmät kääntyivät Mikael Mordtmannia päin, joka seisoi\nsuorana ja miellyttävänä etäällä hyllypöydän luona; mutta kun rouvan\nja hänen silmänsä tapasivat toisensa, purskahti edellinen tavalliseen\nrattoisaan nauruunsa.\n\n\"Kiitoksia, herra Mordtmann, tuhannet kiitokset avusta! Oikein, nyt\nminäkin kysyn: mikä efori oikeastaan on? Kutka ovat koulun eforeita\ntäällä?\"\n\n\"No mutta, rouvaseni\", huudahti rehtori perin hämmästyneenä, \"ettekö\ntodellakaan tiedä, että professori Löfdal on yksi koulun eforeista?\"\n\n\"Karsten! Mieheni! En, onpa se naurettavaa! Ah, herra Abel, ettekö\ntahtoisi huutaa miestäni tänne, minun täytyy saada nähdä hän eforina.\"\n\nLehtori Abel lensi nuolen nopeudella ulos ovesta ja palasi professori\nmukanaan, jolla oli kortteja kädessä.\n\n\"Mitä kujeita sinulla on, Venni?\" kysyi hän hilpeästi.\n\n\"Taivaallisia kujeita! Herrat sanovat sinun olevan efori, Karsten!\"\n\n\"Tietysti olen efori --\"\n\n\"Sanovat sinun olevan ilmauksen vanhempain harrastuksesta lapsiensa\nsuhteen koulussa --\"\n\n\"Tietysti, etkö ole nähnyt minun tutkintoa lopetettaissa istuvan\nensimäisenä korkeaselkäsellä tuolilla pormestarin vieressä?\" lausui\nprofessori varomattomasti; \"mutta nyt pitää sinun antaa minun mennä,\nminulla on koura täynnä valttia.\"\n\nMuut herrat miettivät, että professori kyllä olisi vastannut toisella\ntavalla, jos olisi ottanut osaa keskusteluun. Mutta rouva Löfdal oli\näkkiä, käynyt totiseksi.\n\n\"Siinä nyt näette millainen asian laita on! Jollen minä oikeassa\nsilmänräpäyksessä olisi saanut tuota pöyhkeätä sanaa naurun\nalaiseksi, kuten se ansaitsee, olisin ehkä samoin kuin niin moni\nmuukin luullut kaikki tässäkin kohdin yläällä niin viisaasti ja\nhyvin järjestetyksi, ett'ei meillä alhaisilla ihmisillä ja naisilla\nolisi sen suhteen muuta tehtävää kuin olla vaiti ja antaa asian käydä\ntavallista uraansa. Mutta nytpä ei kukaan enää -- kiitos avusta vielä\nkerran, herra Mordtmann! -- nyt ei kukaan enää minua hämmästytä\nnäillä suurilla sanoilla. Koska Karsten on efori, niin tiedän,\nett'ei eforaatti ole mitään muuta kuin lenkki siinä hallinnollisessa\npetossarjassa, joka tukahuttaa ja elukkamaistuttaa meidät kaikki.\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa, rouva hyvä!\" alkoi rehtori taas. \"Täytyy kai sentään\nhallitus olla! Emme kaikki voi hallita.\"\n\n\"Sitä en pyydäkkään; mutta joka asiassa tulee niiden vallita, jotka\nsiitä ovat todellisen edesvastauksen alaiset, ja lastenkasvatuksesta\non niiden vastaaminen, jotka ovat suvainneet saattaa lapset tähän\nmaailmaan. Mutta edesvastausta todellisesti vastaavan osan-oton\nsijasta koulun työhön on meillä humbuugi-eforaatti, jonka toimena on\nistua korkeaselkäsellä tuolilla pormestarin vieressä. Ja sopiihan se\nvarsin mainiosti koko järjestelmään meillä. Edesvastausta ajetaan\nniin kauan edestakaisin suurten sanain ja koreiden arvonimien\nvälillä, kunnes on mahdotonta saada selkoa siitä neulallakaan. Mutta\nitse vastuuttomuus rakentaa itselleen turvallisen särmäkartion, mikä\nhoikenee huippuun, joka on siinä määrin edesvastauksesta vapaa, että\nse on pyhä!\"\n\n\"Tarvitsisitte kylmää vettä, rouva kulta!\" huusi prokuraattori\nKahrs; herrat hymyilivät vielä -- olihan tuo kaikki vaan naisen\npuhetta. Mutta sellaisia sanoja ei sentään pitäisi lausuttaman niin\nkorkea-arvoisen miehen huoneessa.\n\nVenni-rouva ei ensinkään ajatellut sitä; hän oli tottunut puhumaan\nvapaasti huoneessaan; eikä hänen miehensä ollut koskaan mennyt;\npitemmälle kuin lieventänyt ja tasoittanut hänen lauseitaan miten\nparaiten voi.\n\nMikael Mordtmann oli hetken aikaa kuunnellut rouvan puhetta ja\nvihdoin sai hän vastustamattoman halun ottaa osaa keskusteluun.\nAlakuloinen ja herkkä ärtymään kun oli sen tähden, että hän\nkauppamiehenä oli joutunut tappiolle, valtasi hänet halu päästää\nentinen vapauden puolustaja irralleen ja hetkeksi heittää pois\nenglantilainen töykeytensä; itse tehdaspuuha oli hänestä kumminkin\nvarmaan mennyt myttyyn.\n\nHän astui lähemmäksi ja alkoi kauniilla, sievistetyllä puheellaan\nja tyyneydellä, joka suuresti ärrytti toisia, erittäinkin\napulais-opettaja Aalbomia:\n\n\"Minustakin on aina ollut väärä, jopa varsin mieltä liikuttava tämä\nseikka, että juuri koulu ja kaikki, mitä siihen kuuluu, on kuni\naidattu taistelutanner, jossa ainoastaan mitä valituin oppi ja taito\nsaavat luvan tepastella, sillä välin kun isille ja äideille, jotka\nkuitenkin ovat antaneet kalleimmat panokset tähän peliin, ei ole\nsuotu muuta kuin halpa katsojapaikka ulkopuolella, mistä heidän\nsallitaan katsella tuota kieliopillista tomua, jota taisteltaissa\ntuprahtelee ilmaan.\"\n\n\"Hyvä, hyvä!\" huusi rouva Löfdal innostuneena, kurottaen hänelle\nmolemmat kätensä; \"kuka olisi odottanut sitä Teiltä, herra Mordtmann?\nMinä luulin suoraan sanoen -- no niin, onhan se yhdentekevää, mitä\nminä luulin; meidän kahden täytyy yhtyä liittoon, näettehän että\nvihollisia on lähellä ylt'ympärillämme.\"\n\nKoko joukko herroja oli todellakin tullut sisään, jott'ei rouva\nVennin ympärillä ollut ainoasti pieni ryhmä, vaan koko huone\ntäyttyi vähitellen; useat pikkukauppiaistakin, jotka eivät olleet\ntottuneet isoissa pidoissa olemaan, hiipivät sisälle ja asettuivat\npitkin seiniä. Vilkas keskustelu huvitti heitä paljoa enemmän kuin\nkorttipeli, joka monelle heistä oli oikea kauhistus nähdä.\n\n\"Mutta kun ette nyt ole tyytyväinen tapaan, millä olosuhteet nykyään\novat järjestetyt\" -- prokuraattori Kahrs kääntyi yksin-omaisesti\nrouvan puoleen, ollen olevinaan näkemättä Mordtmannia, mutta\nkuitenkin muodollisemmalla tavalla kuin ennen; olihan asian laita\nnyt varsin toinen, kun korkeasti oppinut mies yhtyi tuollaisiin\npuolettomiin mielipiteisiin; \"kun olette niin tyytymätön, rouvaseni,\nesim. tuohon kurjaan eforaattiin, niin ettekö siis tahtoisi selittää\nmeille sitä käytöllistä tapaa, jolla vanhemmat Teidän aatoksenne\nmukaan saatettaisiin osallisiksi koulutyöhön?\"\n\n\"Kyllä, aivan kernaasti\", vastasi rouva Löfdal reippaasti; \"ensin\ntahtoisin, että kaikki isät ja äidit, joiden lapset käyvät samassa\nkoulussa, pitäisivät ison kokouksen valitaksensa -- --\"\n\n\"Suokaa anteeksi rouva, että keskeytän teidät\", sanoi Mordtmann\nlevotonna, \"mutta kun itse olitte niin kohtelijas, että\nehdotitte liittoa välillämme, täytyy minun liittolaisenanne mitä\njärkähtymättömämmin pyytää Teitä luopumaan käytöllisten sääntöjen\nantamisesta parannuskeinomme toimeen panemisen suhteen.\"\n\n\"Ja miksikä ei rouva saa sitä tehdä, jos suvaitsette kysyäni?\" --\nprokuraattori Kahrs kääntyi ensi kerran suorastaan Mordtmannin\npuoleen.\n\n\"Sen tähden että sen, joka haluaa perinpohjaista parannusta, tulee\nolla varoillansa, ett'ei ala käytöllisillä ehdotuksilla, sillä\nsuuressa joukossa, joka aina on vastustava uudistusta, olkoon se mikä\nhyvänsä, kyllä löytyy joku, joka voi vääntää käytöllisen ehdotuksen\nnaurettavaksi ja irvikuvaksi, ja sitten kuvitellaan koko parannuksen\ntarpeettomuus todistetuksi.\"\n\n\"Te sanotte: kuvitellaan todistetuksi\", huudahti prokuraattori\nmahtavasti, \"mutta minä rohkenen myöskin pitää parannuksen\ntarpeettomuuden täydellisesti todistettuna, kun sen käytöllinen\ntoimeen paneminen on mahdottomaksi tunnustettu.\"\n\n\"Luonnollisesti! Teoriia voi olla kylläkin kaunis -- mitä? mutta\npysykää käytännössä, nuori ystäväni!\" Tämän lausuja oli Sokko,\njoka aina oli hurjasti äkeissään kuullessaan jotakin, joka tuntui\nvastustukselta.\n\nMikael Mordtmann katseli apulais-opettajan kiihottuneita kasvoja\nenglantilaisella tyyneydellään ja kääntyi sitten taas prokuraattoriin:\n\n\"Senlaatuisissa parannuspuuhissa, jommoisista nyt on puhe, tulee\nkäytöllinen toimeenpano kysymykseen vasta toiseksi ja on verraten\nsyrjäseikka; se, joka alkaa sillä, rupee loppupäästä ja turmelee\ntyönsä. Mutta jos sitä vastoin voidaan saattaa parannushankkeessa\noleva aate aikakauden yleiseksi vakuutukseksi, -- jos mahdollisesti\nvoidaan onnistua herättämään vanhemmissa tällaista innokasta\nharrastusta koulun suhteen -- silloin on tämä harrastus ilmautuva\nkäytännössä -- helposti, luonnollisesti ja ilman suuria ponnistuksia.\nMutta niin kauan kun tätä harrastusta ei ole herätetty, ei kannata\nkiistellä käytöllisistä vaikeuksista; ja kun se kerta on herätetty,\nei ole olemassa mitään vaikeuksia käytöllisyyden suhteen, joista\ntarvitsisi riidellä.\"\n\n\"Oh -- kuinka hyvin tuosta puheesta sentään tuntee nuorison --\nmitäh? -- nykyajan nuorison\", huusi Sokko; \"se ainoasti hajoittaa\nkaikenmoiset olevaiset olot, mutta ei tahdo rakentaa mitään sijaan --\nmitäh? ei, sen se jättää tekemättä, sillä sitä se ei voi! Se pitää\nmeidän muiden tai jälkeentulevaisten tehdä! mutta repiä rikki --\nniin, se on helppo asia -- mitäh?\"\n\n\"Niin on\", vastasi Mikael Mordtmann, \"varmaan on hyvin helppoa\nsokean tavoin repiä jotakin -- esim. nuorisoa. Mutta, kumminkin\nminun ymmärtääkseni, on yhtä vaikeata maahan asti hajoittaa\njokin kuin rakentaa se uudestaan. Ihan varmaan on kaiken sen,\nmikä vastustaa rouva Löfdalin parannustuumaa -- toiselta puolen\nvelttouden ja välinpitämättömyyden, toiselta puolen pöyhkeyden ja\noikeassa-olemiskuvittelun -- rikkirepiminen oleva hyvin vaivalloinen\nja vaikea tehtävä, ja luullakseni olette sekä te että minä päässeet\nlepoon, ennenkuin se valmistuu. Mutta minun vakuutukseni ja toivoni\non kuitenkin, että tämä hajoittamistyö tulee tehdyksi!\"\n\n\"Niin, maahan hajoitettava se on!\" huudahti Venni-rouva innostuneena,\n\"aika on välttämättömästi tuleva, jolloin kaikki käsittävät,\nkuinka sydämetöntä on uhrata sukupolven toisensa perästä vanhoille\nennakkoluuloille ja kuluneille opinsäännöille.\"\n\n\"Hm\", vastasi prokuraattori Kahrs, \"olemme nyt kuulleet koko joukon\nkauniita ja ylä-ilmoissa liikkuvia sanoja ja on kai hyödytöntä\nesittää yksinkertaista, käytännöllistä kysymystä, erittäinkin kun ei\nkäytöllisyys juuri näytä olevan -- --\"\n\n\"Oh, ei niin pistelijäs saa olla, herra prokuraattori! Esittäkää vaan\nkäytännölliset kysymyksenne; kun herra Mordtmann on minun puolellani,\nen pelkää mitään!\"\n\n\"Siis lyhyesti: minkä vuoksi panette lapsenne kouluun? Mitä tahdotte\nlastenne oppivan?\"\n\n\"Siihen annan Teille varsin mielelläni vastauksen; ja vastaankin niin\njärkevästi, että liittolaiseni voi olla varsin levollinen, sillä\ntätä asiaa olen itse hyvin usein miettinyt. Kun me, isät ja äidit,\njotka itse olemme tulleet tuntemaan, kuinka paljon tarvitaan, kuinka\npaljon pitäisi tietää edes jollakin tavoin käsittääksensä aikansa,\nasemansa elämässä ja ennen kaikkia tehtävänsä lastenkasvattajana\n-- kun panemme lapsemme kouluun, tapahtuu se luonnollisesti siinä\ntarkoituksessa, että he ajoissa alkaisivat hankkia itselleen niitä\ntietoja, joita me nyt itse omasta, kalliista kokemuksestamme tiedämme\nelämän kaikilta vaativan.\"\n\n\"Ettekä siis katso koulun työskentelevän siihen, suuntaan?\"\n\n\"En, sitä mieltä en suinkaan ole -- paljon, paljon puuttuu! Katsokaa\nesim. Abrahamia, poikaani -- mutta missähän poika tänä iltana on?\"\n\nProfessori, joka samassa tuli sisään, selitti käskeneensä hänet\nlevolle; \"hän pyysi sinun tulemaan luoksensa sanomaan hyvää yötä\nhänelle.\"\n\n\"Tulen, tulen heti; poika parka, olenhan varsin unohtanut hänet!\nMutta mitähän minun piti sanoman -- -- niin, katsokaa Abrahamia;\nhän on nyt kokonaista yhdeksän vuotta käynyt tuota siunattua\nyläalkeiskoulua; alussa kävi hyvin, mutta nyt viime vuosina on hän,\nminun ymmärtääkseni, tullut yhä tyhmemmäksi, yhä haluttomammaksi.\nSuunsa avattuansa, ilmaisee hän heti mitä suurinta tietämättömyyttä\nkaikkein joka-aikaisimpain asiain suhteen. Ja pahin kaikista on, että\nhänen melkein näkyy halveksivan tietää jotakin järjellistä maailmasta\nsellaisena kuin se on -- --\"\n\n\"Niin, rouva\", virkahti Mordtmann, \"Teidän poikanne elää tieteitten\nmaailmassa, hän vaeltaa hengen korkeaa parnassia kohden! Minä tunnen\ntuon, minä olen itse tehnyt kaarron Parnasson ympäri.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitatte -- mitäh?\" kysyi apulais-opettaja Aalbom.\n\n\"Noh, minä kyllä voin sen Teille selittää, kyllä yskän ymmärrän\",\nsanoi prokuraattori, \"herra Mordtmann on varmaan noita nykyaikaisia\nklassillisen sivistyksen vastustajia; minä lyön vetoa siitä, että hän\non latinan vihaaja?\"\n\n\"Oikein, se todella olen?\"\n\nUsea läsnäolijoista tahtoi alkaa samalla kertaa, mutta professori\nLöfdal sai sanan vuoron:\n\n\"Ettehän vaan tahtonekaan kieltää tämän ihanan kielen lukemisen\nerin-omaisessa määrässä kehittävän nuorukaisen kykyä ajattelemaan\nselvästi ja johdonmukaisesti?\"\n\n\"Ainoastaan yhden asian, herra professori, olen huomannut latinan\nvaikuttavan kaikissa ilman poikkeusta, ja se on, että se tekee meidät\nkaikki ylenmäärin mahtaviksi.\"\n\n\"Ehkä muutamat meistä\", huomautti prokuraattori lyhyellä ilkeällä\nsilmäyksellä.\n\nMutta rouva Löfdal hymyili tyytyväisenä: \"Te olette oikeassa. Aina\nlapsuudestani asti harmitti minua, kun pitkät orpanani esiintyivät\nlatinalaisilla sanajonoillaan, joissa, siitä olin vakuutettu, ei\nollut minkäänlaista ajatusta. Ja vielä nytkin tulen suutuksiin, kun\nvanhemmat herrat veitikkamaisesti myhäilevät toisilleen ja lukevat\nkappaleen latinaa.\"\n\n\"Mutta onhan tuo viatonta huvia, rouva hyvä!\" huudahti nyt vanha\nrehtori; hän oli hetkeksi vetäytynyt keskustelusta, joka kävi\nhänelle liian kuumaksi; \"saanemmehan toki luvan iloita yhteisestä\nomaisuudestamme, se on jonkinlaista vapaamuurarisuutta välillämme.\"\n\n\"Aivan\", vastasi Mordtmann, jonka näkyi päättäneen väittää vastaan\nviimeiseen asti, \"vanhan ajan sivistyksen luonnetta kuvailevaa on,\nettä opissa oli jotakin erin-omaisen pirteätä, tuo seikka, että se\noli rajoitettu ahtaaseen piiriin; ett'ei nautintona, onnena että\noli opittu, pidetty _tietämistä_ yleensä, vaan jonkin tietämistä,\njota muut eivät tietäneet. Mutta nykyään ei onneksi ole monta, jotka\npanevat lapsensa kouluun sillä tavoin opetettaviksi.\"\n\nTämän puheen jälkeen syntyneen pysähdyksen aikana nousi Venni-rouva\nmennäkseen sanomaan hyvää yötä pojallensa; sitä paitsi piti syötämän\nillallista; aika oli jo kulunut pitkälle.\n\nOppineet herrat olivat hyvin kiihkoissaan, jota vastoin muutamat\nvanhat kauppiaat salaa nyökäyttivät päätään toisillensa.\n\n\"Kun Te nyt menette, rouva!\" lausui prokuraattori, joka lopuksi\noli innostunut, \"loppuu kai tämä huvittava keskustelu. Vahinko\nvaan, ett'emme voineet saada Teitä puhumaan käytännöstä: mitä pitää\nopetettaman; ettekö tahtoisi nimittää minulle aineita?\"\n\n\"Miks'en\", sanoi rouva pikaisesti, \"pitäisi luettaman\nluonnonhistoriaa, lääketiedettä, oikeusoppia, tähti-tiedettä --\"\n\n\"Mainitsit mielestäni lääketiedettä, Venni?\"\n\n\"Niin mainitsin, tietysti -- opetettaisiin tuntemaan oma ruumiimme,\ntaudit ja lääkkeet.\"\n\n\"No mutta, Venni, kuinka voit mieleesi kuvitella --!\"\n\n\"Mutta etköhän itse, Karsten, senkin seitsemän kertaa vuodessa sano:\njaa, jos tuo ihminen vaan nuoruudessaan olisi hoitanut silmiänsä, et\nhän nyt kävisi luonani kurjana puolisokeana raukkana. Mutta mitenkä\nvoisivat he hoitaa silmiänsä, kun eivät saa oppia muuta niiden\nsuhteen kuin 'jos sinun oikea silmäsi on sinulle pahennukseksi, niin\nrevi se ulos!' tai muuten hoitaa ruumistansa, jonka suhteen heille\nopetetaan, että se on kuolemattoman sielun kurja ja kelvoton verho!\"\n\n\"Mutta oikeus-oppia -- mitäh? _Jurisprudens?_ Pitääkö lasten oppia\nlakitiedettäkin koulussa?\" huusi Sokko; hänen kiukkunsa kasvoi mitä\npitemmälle keskustelu ennätti, mutta hän ei voinut keksiä mitään,\njohon olisi käynyt käsiksi.\n\n\"Tietysti tulee heidän tuntea maansa lakisääde, kuinka ja kuka\noikeutta ja järjestystä valvoo ja ylläpitää. Mutta kysykää esim.\nAbrahamilta, joka muuten on lahjakas poika, kysykää häneltä, mikä\nkihlakunnan tuomari on -- siitä hän ei tiedä rahtuakaan!\"\n\n\"Mutta kysykää häneltä curuleista, aedileistä, tribuneista ja\nmuusta sellaisesta, niin tuntee hän ne kuni viisi sormeansa\", lausui\nMordtmann.\n\n\"Niin, sellaista ikivanhaa roskaa on hänellä pää täynnä,\npoikaparalla, mutta omasta isänmaastaan, sen hallitusmuodosta, sen\nvapaustaisteluista --\"\n\n\"Politiikkaa! Politiikkaa! Pitääkö poikain oppia valtioviisauttakin?\"\nkuului monelta taholta, ja uusi kuumeentapainen innostus valtasi\nkaikki.\n\n\"Luonnollisesti! Tietysti pitää heidän oppia valtioviisautta!\" lausui\nMikael Mordtmann rohkeasti.\n\nNytkös syntyi suuri hälinä ja yleinen pahastumus; itse Venni-rouvakin\nnäytti arvelevaiselta, mutta yli koko seuran kuului Sokon ääni mitä\nkimakammin:\n\n\"Vielä vainen, Herra armahtakoon -- mitäh? Pitääkö meidän nyt saada\nnähdä poikanulikkain keskustelevan politiikkaa, juuri kuin olisivat\ntäysikasvuisia?\"\n\n\"Pidättekö enemmän, herra apulais-opettaja, tuosta hyvin tavallisesta\nnäystä, että täysikasvuiset keskustelevat politiikkaa, juuri kuin\nolisivat poikanulikoita?\"\n\nRouva Löfdal katsahti hymyillen nuoreen mieheen ja riensi poikansa\nluoksi. Mutta riitaisa mieliala hajoitti seuran muihin huoneisiin,\njossa he olivat hengeltä säikähyttää rauhalliset korttipelurit\nsanailemalla ryhmissä keskellä lattiaa, sillä välin kun toiset\nkaksittain nurkissa pitivät toistensa napinlävistä kiinni, ikäänkuin\nkaksi painiskelijata, ja kinastivat kuni kukot nenät vastatusten,\nkasvot tulipunaisina ja tukka takkuisena.\n\nTotta kyllä on, että seurassa tuskin oli ketään, joka\nkokonaisuudessaan yhtyi rouva Löfdalin ja muukalaisen hurjiin\nperiaatteisiin; mutta monen mielestä voi niissä kuitenkin olla\nvähän totta. Kaikki latinaa oppineet taistelivat kuni raiviot,\ntottumattomat siihen ja äkeissään siitä kun olivat, että yksi heidän\nheimolaisistaan oli julkilausunut luopumisensa heidän mielipiteistään\nnäiden sillinkulettajain ja muonakauppiasten kuullen.\n\nKoko illallisaika kiisteltiin kiivaasti; ja kun vieraat olivat\nlähteneet talosta, kuultiin pitkin katuja yön hiljaisuudessa:\n\"Uudistus -- latinaa -- efori -- politiikkaa -- mitäh?\"\n\nMikael Mordtmannin emännälle hyvää yötä sanoessa, ojensi tämä hänelle\ntaas molemmat kätensä, kiittäen häntä lämpymästi ja iloisesti hyvästä\navusta.\n\nMordtmann vastasi muutamin kohtelijain sanoin, mutta katsoi samassa\nrouvaa suoraan silmiin. Tämä, joka ei pitkään aikaan ollut saanut\nsellaista silmäystä, jätti hänet ja kääntyi toisiin.\n\nMutta kun kaikki vieraat olivat poissa ja hänen miehensä oli\nasettunut lukemaan sanomalehtiä, sanoi Venni-rouva:\n\n\"Oh, kuinka nuori Mordtmann hämmästytti minua! Ja minä kun en ole\naavistanutkaan häntä sellaiseksi. Hänet pitää meidän todellakin\nkutsua usein; hänhän vihdoinkin on ihminen, jonka kanssa voin\npuhella.\"\n\n\"Onko? Tietkö mitä, minusta sinä voit puhua sekä yhden että toisen\nkanssa\", vastasi hänen miehensä äreästi; hän oli vihdoin huomannut,\nkuinka sopimattomasti hänen huoneessaan oli puhuttu.\n\n\"Nono, herra efori!\" lausui Venni-rouva alkaessaan irroittaa neuloja\ntuuheista hiuksistaan, mutta eforia mainitessaan purskahti hän taas\nnauruun ja meni hymyillen makuuhuoneesen.\n\nProfessori Löfdal syöksähti ylös, mutta kun Venni jo oli ehtinyt ulos\novesta, mutisi hän vaan vähäsen ja istuutui taas.\n\n\n\n\nV.\n\n\nPöllöt asuivat tuomiokirkon korkeiden suippokaaristen kuori-ikkunain\nympärillä olevissa veistetyissä lehtikoristeissa ja nelikulmaisissa\nmuurin-aukoissa yläällä torneissa.\n\nÄänettömästi olivat ne lennelleet kirkon ja luostarin ikkunain\nväliä, savutorvesta toiseen, porttien ja reikien kautta pitkiin\nahtaisiin välikäytäviin, joissa he kohtasivat huopakengissä käyviä,\nkainalossaan kirjoja ja pergamenttia kantavia, oppineita miehiä.\n\nMyrskyn raivotessa ja pimeinä öinä olivat ne istuneet kivillä\npienen kaari-ikkunan edessä, missä oli valonraita; ja heidän hurja\nkirkunansa oli saattanut sisällä olevan kalpean miehen luomaan\nsilmänsä Tacituksen epäselvästä kirjoituksesta valkealla seinällä\nolevaa ristinkuvaa kohden.\n\nMutta ristinkuva revittiin alas ja pistettiin säkkiin; pitkissä\nkäytävissä ja pitkin kuluneita kieruportaita pakeni pelkureita\nmunkkeja, ja sisälle syöksyi nahkaan puetuita miehiä verisine\nkirveineen, tutkivat arkut ja penkit, kokosivat hopeamaljat ja pyhät\nastiat, vetivät esiin munkit piiloistaan, kiduttivat ja vaateivat\nheitä tuomaan esiin luostarin aarteet, juoksivat pispan perässä\npitkin koko pispankartanoa ja salakäytävää aina peräalttarille asti,\ntelottivat hänet, jotta veri virtaili alas pitkin kuorin paaseja.\n\nJa pieni kalastaja-kaupunki, joka kapeine katuineen ja\npuurakennuksilleen oli luostarimuurien ympärillä, paloi poroksi\nkovalla vauhdilla ja tuli turmeli kirkot ja kappelit.\n\nMutta vähitellen kasvoivat pienet puurakennukset uudelleen; suuria\nsakkosummia ja auliita lahjoja virtasi taas pispankartanoon;\nkymmenykset maasta ja merestä ja harvinaisista hopeakillingeistä\nmatkustivat samaa tietä; seudulla vilisi taas vieraita munkkeja ja\nkaniikkeja, sekä lihavia, väkeviä englantilaisia että hienokasvoisia,\nmustatukkaisia pappeja etelästä.\n\nVäki ja oppi rakensivat, muureja ja torneja, pyhäsavu täytti komean\nkirkon, missä pappismiehet veisasivat kalastajain ja talonpoikain\npuolesta, jotka makasivat nenällänsä, mutisten sanoja, joita eivät\nymmärtäneet.\n\nVieraita laivoja tuli laitureille tuoden mukanaan kullalla ommeltuja\nmessuvaatteita, kirkonkelloja, alttari-astioita ja väkevää viiniä\nluostarin viileisiin kellareihin.\n\nMutta kapeilla kaduilla ja kujilla hedelmätarhan takana väijyivät\nmunkit tyttöjä; ja sillä välin kun toiset messusivat ja veisasivat\ntuomiokirkossa, oli pari lamppua viritettynä holvikellarissa pispan\nkirkon alla; siellä munkit myöskin lauloivat viiniastiain pulputessa\nja tyttöjen nauraissa ja tanssivat, jotta kaaput liehuivat.\n\nMutta tanssi taukosi, loisto loppui, ja tytöt saivat rauhan\nhullumaisilta papeilta. Suurella roviolla poltettiin kirkon edessä\nkaikki tuomiokapitulin asiakirjat, paperit ja pergamentit suurine\nvahasinettineen sekä kulta- ja valkeaan vasikannahkaan sidotut\nkirjat; mutta kaikki, mikä kultaa ja hopeata oli, koottiin,\nhakattiin, revittiin ja raapittiin pois viimeiseen loistavaan\nkirpilään asti, ja sijaan tuli kalkkia, sisälle ja päälle kaikkialle\nkalkkia, kalmankarvaista, kuivaa ja kylmää.\n\nNyt alkoi paras aika pöllöille, kun luostari ja kappelit verkallensa\nhajosivat raunioiksi, ja mitä ajanhammas teki vähin erin, sen\nlopettivat ihmiset isoin erin. Milloin karkoitettiin muureja\nja vanhoja omenatarhoja tilan saamista varten uudelle kadulle;\nseuraavana vuonna revittiin pispan komea _capella domestica_ maahan,\nkoska provastinrouva tahtoi siitä teettää uuden sikoläätin; ja\nvihdoin seisoi tuomiokirkko yksinään jälellä, valmiina hajoamaan\nkalkki-asussaan, ympärillä pieniä tuhmannäköisiä puurakennuksia;\nkaikesta paavillisesta loistosta ei ollut kiveä eikä pergamenttia\njälellä.\n\nAinoastaan yksi jäi jälelle noille vanhoille tonteille -- paitsi\npöllöjä.\n\nKadonnut oli voima, kadonnut oli oppi, kalkki oli haudannut kaiken\nsiellä löytyvän kauneuden; mutta latina oli takeltunut paikkaan,\nlatinakoulu, ruoska ja kielioppi.\n\nKuoropojat muuttuivat vähittäin tavallisiksi koulu-oppilaiksi;\nhe muuttivat yhdestä huoneesta kahteen, jotka tekaistiin\nvanhain luostarimuurien päälle, kunnes he pistettiin uuteen\nnelikulmaiseen, paljasseinäiseen ja himmeillä ikkunoilla varustettuun\nkoululaatikkoon; ruoska ja kielioppi muuttuivat mukana.\n\nJa kun pöllöt, jotka myöskin uskollisesti olivat seuranneet, istuivat\nisoissa pyökkipuissa rehtorin lukukamarin ulkopuolella, säikähtyi\nhänkin niiden hirveästä kirkunasta ja loi silmänsä Tacituksesta --\nhän tutki samaa huvittavaa, mutta epäselvää kohtaa.\n\nVaikka tämä ihana ja kehittynyt kieli monta vuosisataa oli ollut\nkaiken opin ytimenä, ei niiden kuluessa näet, kummallista kyllä,\noltu kirjoitettu mitään sen arvoista latinaksi, että sitä olisi\nansainnut lukea. Samoin kuin kuusi sataa vuotta sitten istuivat\nnytkin oppineimmat miehet hieroen otsaansa vasten näitä Tacituksen\nhuvittavia, mutta epäselviä kohtia.\n\nJa yhä edelleen kävi sukupolvi toisensa perästä _mensa rotunaan_\nluoksi, missä nuorukaiset ruoskalle ja kieliopille uhrasivat aikansa\nja ahkeruutensa; palkinnoksi tästä saattoivat ruoska ja kielioppi\ntaitavimmat nuorukaisista niin pitkälle, että voivat saada hieroa\notsaansa vasten Tacitusta. --\n\nPyökkipuut eivät olleet vanhoja raunioihin verraten, joiden joukossa\nolivat kasvaneet, mutta ne olivat kuitenkin toista sataa vuotta\nkohottaneet tuuheita latvojansa yli matalan puukaupungin ja levinneet\nlaajalta avaran koulupihan ulkopuolelle.\n\nNäiden oksien alla oli nuori sukupolvi toisensa perästä iloisesti\nmelunnut; kun hiljainen lukutunti oli loppuunkulunut, syntyi hälinää\nlomahetkellä, jolloin sata pientä jalkaa polki maata ja ilman täytti\npetolintujen kirkunan kaltainen huuto.\n\nMutta työpäivän loputtua, kun opettajat olivat mukanaan vieneet\nhirmuvaltansa ja ikävyytensä itse luoksensa, täytti koulupihan\nkidutetun nuorison mielenmukainen, vapaa työ.\n\nRakennukset, puut, portaat ja portit saivat hengen ja nimen.\nLeikittyänsä kuolleen päivän hengettömien nimien ja kuolleiden\nmuotojen kanssa, leikki elävä nuoriso nyt haaveellista elämää täynnä\nsointuvia nimiä ja rattoisia tapauksia.\n\nSilloin sitä purjehdittiin ympäri maan, rosvolaivoja pistihe esiin\npuiden ja nurkkien takaa, tai oli rosvoja väijyksissä portaiden\nalla. Ja sitä myöden kuin ilta pimeni ja hämärä haihdutti muistista\npäivän ankaran opetuksen, heräsivät ja lisääntyivät tuhlatut ja\nkäyttämättömät voimat; ritarillisuus, järkähtämätön ystävyys ja\nurhoollisuus leimahtivat näkyviin pienissä hurjissa taisteluissa ja\nuhkayrityksissä, joita ei koskaan unohdettu.\n\nMutta hiljaisina syys-iltoina, kun pyökkipuun lehdet paksulta\npeittivät maan puiden alla, ennenkuin myrsky oli kiehtonut ne\npois tai vahtimestari koonnut ne savustuskellariinsa, silloinkos\nintiaaneja ja tarkkampujia hiipi puiden varjossa -- tai pyrki\nhallitus-istuinta tavoitteleva, onneton Stuart myrskystä ja\nraju-ilmasta huolimatta eteenpäin Betty Flagananin majasta\npilkistävää valoa kohden.\n\nJa kun vahtimestarin savustuskellarin ovi aukeni, jotta punainen\nvalo säteissä loisti pimeyteen puiden alle, istui siellä lukuisia\nPyöröpäitä valkean ympärillä raskaat, kauluksilla ja kannustimilla\nvarustetut saappaat jaloissa; heidän vaippansa riippuivat kuivumassa\nlieden ympärillä ja pitkät, ristikahvaset miekat seisoivat\nnojallaan muuria vasten. Vanha Betty nosti ympyriäisen, syrjästä\nmustaksi palaneen puukannen, ja suunnattomasta padasta nousi väkevä\nlampaanlihan, kaalin, perunain ja höysteiden haju, jotka aineet\nkaikki keitettiin yhdessä -- ja muodostivat ylämaalaisten himoruuan.\n\nSavustuskellarin takana ja koko koulurakennuksen alla oli\nsalakäytäviä ja näkymättömiä aukkoja vanhain, ikikestävien\nluostarikellarien välillä, joihin rohkeimmat tunkeusivat ja joista he\npalasivat tomuisina ja kalkkisina.\n\nJa mitä he kertoivat, kävi luokasta luokkaan, teki tuon\nvihatun koulun alle perustuksen vanhoista, hirvittävistä\nluostarikertomuksista, salaisista seuroista, kuolleista munkeista,\njotka kävivät kummittelemassa, matalakaarisista ikkunoista pitkine\nkalmankalpeine kuutamosäteineen.\n\nLeikki taukosi, kun tuli kovin pimeä ja kissapöllöt alkoivat kirkua;\nja korkeatornisesta tuomiokirkosta ja mustista munkkikellareista\ntuli niin paljo hirvittävää ja inhottavaa, että he läksivät kotiansa\nlukemaan läksyjänsä.\n\nPyökkipuut koulupihalla olivat suuria kauniita puita, mutta eräänä\nvuonna alkoi pohjoisimpana oleva surkastua, seuraavana vuonna kuivui\nse varsin; siellä täällä kuihtui rivissä puu ja tuuli taitteli\ntalvella julman suuria, sisältä lahonneita oksia.\n\nKaikille puuntuntijoille tuli kiire, ja monenmoisia arveluja ja\nehdotuksia esitettiin. Muutamain mielestä oli maa juurien ympärillä\nliian kovaksi tallattu, josta syystä he tahtoivat sitä vähäsen\npengastettavaksi; toiset tahtoivat että rungot raapittaisiin ja\nmuutamat olivat sitä mieltä, ett'eivät oksat saaneet tarpeeksi valoa\nja tahtoivat sen vuoksi latvat lyhennettäviksi.\n\nKenenkään ei näkynyt tahtovan ymmärtää, että maa oli myreä, puut\nvanhat ja mädänneet, niin ett'ei mikään keino voinut estää niitä\nsurkastumasta ja häviämästä.\n\nMutta samoin kuin puut eivät ottaneet viihtyäksensä, samoin tuntui\nsiltä kuin olisi jokin taakka alkanut rasittaa itse koulua ja\nnuorisoa, jota ne varjosivat.\n\nRuoska ei enää hupaisesti elakoinnut kieliopin kanssa, se oli\nheitetty pois. Tämän eriämisen jälkeen näytti kieliopinkin\nkuihtumistaan kuihtuvan, juuri kuin leski, joka on kadottanut rakkaan\nmiehensä. Latina ei enää tahtonut oikein ottaa itääkseen, vaikka\nsiitä paljo vaivaa nähtiin; kukaan ei voinut olla näkemättä että\ntämän ihanan kielen taito vuosi vuodelta kävi ravun tietä.\n\nJa vaikk'eivät nuorukaiset oppineet puoleksikaan niin paljo latinaa\nkuin 30 vuotta takaperin, näyttivät he kuitenkin valjuilta ja\nliiaksi rasitetuilta. Oikein surku oli nähdä noita kalpeanenäisiä\nkääpiöitä, jotka tähän aikaan töin tuskin jaksoivat hinata itsensä\nmitä kohtuullisimpain, ylioppilastutkintoa varten vaadittavain\noppimääräin lävitse -- erittäinkin kun muisti miehiä, jotka ennen\naikaan osoittivat \"taitonsa.\"\n\nAaveentapaisina kulkivat nyt opettajat, tuo kuihtunut, äreä joukko,\njosta jokainen vuosien vieriessä kehitti eriskummaisuuttansa\nirvikuvaksi, kun heidän ainoa tehtävänsä tässä elämässä oli istua\nopetustuolilla seuloen tomua nuorisoon, jota he eivät ymmärtäneet.\n\nMutta moni huomasi oppikoulujen kuihtuvan. Koko maasta virtasi\nyhtäpitäviä havaintoja ja valituksia; kaikki koulumiehet läksivät\nliikkeelle, pistivät nenänsä papereihin ja kiehtoivat ilmaan hienon\nhienoa kielitieteellistä tomua sisältäviä pikku pilviä.\n\nMuutamien mielestä asia parantuisi, jos oppilaat saisivat\nerityiset viettopöydät; toiset tahtoivat uutta ja ajanmukaisempaa\ntuuletusjärjestelmää; jokunen väitti rakkaan nuorison opin ja\nterveyden uudestaan kukoistavan, jos painokohta opetuksessa\nmuutettaisiin latinasta kreikkaan.\n\nKenenkään ei näkynyt tahtovan käsittää, että järjestelmä oli niin\nvanhentunut ja itse oppi lahonnutta, ett'ei mikään keino enää voinut\nestää kuollutta myrkyttämästä elossa olevaa.\n\nRehtori huokaili usein iltasin, kun kuu yli koulukartanon valaisi\nkaupunkia, joka kasvoi ja kukoisti tavallaan. Koulu ei kukoistanut,\njoka vuosi keksi hän yhä vähemmän toivorikkaita oppilaita\nlatinaosastolle, sillä välin kun kyllin oli reippaita poikia,\njotka aikaisin lopettivat koulunkäyntinsä ja läksivät merille tai\nulkomaille kaupantekoa oppiakseen.\n\nHän kääntyi pois kaupungista ja meni toisella puolella rakennusta\nolevaan, isoon puutarhaan. Täällä oli hänellä pieni rauhallinen\npaikka ikivanhan päärynäpuun siimeksessä, jossa hän kesä-iltasin\nistui ja nuuskasi miettivänä. Mutta täälläkään, erillään kaupungista\nja koko maailmasta korkean kirkkomaan muurin takana -- täälläkään ei\nhän saanut rauhaa levottomilta ajatuksiltaan.\n\nKuinka vähän tämä uusi kuumeentapainen ajanhenki sentään miellytti\nhäntä, ja kuinka häntä sentäänkin peloitti, ikäänkuin askel\ntakaisin sivistymättömyyttä kohden, tämä klassillisten tutkimusten\nhalveksiminen, joka alkoi näyttäytyä siellä täällä!\n\nHän ei kuitenkaan tahtonut heittäytyä epätoivoon; vielä eivät,\nJumalan kiitos, vanhoja klassillisia kirjailijoita yhdenkään\nmyöhemmän ajan miehet olleet voittaneet, vielä kohottivat he\npäätään yli kaikkein aikain, samoin kuin tämä kaunis kirkko\njaloine ja vakavine piirteineen kohosi yli ahtaan, tuhmannäköisen\nkalastajakaupungin. Kirkostahan oli hänestä ilmanhenki tulevinaan\nraunioiden, koulun ja hänen itsensä ylitse, kun hän nousi penkiltä\nseisoalleen. Kuni rukouksen vahvistamana meni hän voimaa ja toivoa\ntäynnä lukukamariinsa, hieromaan otsaansa vasten Tacitusta. --\n\nTarhapöllöt eivät häntä häirinneet; koulu ja kaupunki olivat käyneet\nheille liian suuriksi ja rauhattomiksi, he katosivat äkkiä ja\npysyivät poissa.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nMikael Mordtmann sai professori Löfdalin kemujen jälkeisinä päivinä\nhämmästyksen aihetta.\n\nSeuraavana aamuna ilmoitti hän isällensä, ett'eivät toiveet yrityksen\nonnistumisesta olleet juuri loistavat. Tämän tehtyänsä oli hän\nlohduttanut itseänsä ajattelemalla, kuinka hän oli peloittanut vanhat\nkissapöllöt ja kuinka sievä Venni-rouva oli ollut.\n\nKaunis hän myöskin oli ja varsin ihmetyttävän nuori.\n\nKun ei Mordtmann mielestään nyt enää ehkä kauan tulisi oleskelemaan\nkaupungissa, päätti hän usein käydä rouva Venniä tervehtimässä; jos\nhänen täytyisi luopua tehdaspuuhasta, tahtoi hän kumminkin hyväkseen\nkäyttää huvituksia, joita tässä ikävässä kaupungissa voi olla hänelle\ntarjona.\n\nMutta kun hän päivemmällä meni klubiin, jossa söi päivällistä, tuli\npaksu Jörgen Kruse hänen luokseen keskellä katua, puristi hänen\nkättänsä ja sanoi: \"Kiitoksia, herra Mordtmann, paljon kiitoksia\neilisestä! Te löylytitte oikein tuntuvasti noita oppineita herroja;\noli kuin itse olisin lausunut sanat, jotka rouva Löfdal sanoi\nalkeiskoulun pojista. Katsokaapa vaan minun Marttiani! Hän oli\ntoden totta yhtä kelpo poika kuin moni muu pienempänä, säästi\nkupariroponsa ja autti höystemyymälässä. Mutta nyt -- hän on, Herra\nminua armahtakoon, lähes 16-vuotias -- nyt kun tuo latinalainen oppi\non häneen mennyt, nyt on hän tullut niin tyhmäksi, ett'en uskaltaisi\njättää, puotia hänen haltuunsa puoleksi tunniksikaan -- niin, sitä\npaitsi hän ei tahtoisi seisoakaan siellä. Tuohon latinaan en paljo\nluota, ja ell'ei hänen äitinsä sitä tahtoisi, ottaisin hänet koulusta\nhuomispäivänä.\"\n\nMikael Mordtmann ei ensinkään tietänyt, mitä olisi vastannut; ja kun\nedempänä kadulla apulais-opettaja Aalbom kulki sivutse hyräillen,\ntahtomatta nähdä häntä, ymmärsi hän _sen_ paljoa paremmin.\n\nMutta ei ainoastaan paksu Jörgen tuosta puhunut, vaan useat\nvarakkaista pikkukauppiaista esittivät enemmän tai vähemmän\njulkisesti, että, hänen esiytymisensä, professorin kemuissa oli ollut\nheidän mielensä mukainen.\n\nJa vihdoin ymmärsi hän, että nuo kemut olivat olleet jonkinlainen\njuhla kaikille näille ihmisille, jotka usein olivat kuulleet,\nett'eivät mitään tietäneet eivätkä mitään muuta ymmärtäneet kuin\nkoota rahoja, juhla siitä syystä, että henkilö latinaa oppineiden\nomasta piiristä kääntyi noita korkeita, pöyhkeitä herroja\nvastustamaan.\n\n_\"Never mind\"_, ajatteli Mordtmann, joll'eivät mitään muuta\ntahdo, niin kernaasti minun puolestani. Pääoma oli pääasia, ja\nsiinä suhteessa ei hän suuria voinut odottaa virkamiehiltä ja\nkoulu-opettajilta; jos hän voi toteuttaa aikeensa ja päästä\nmasentavasta pa'osta, -- ei hän suinkaan säästäisi mitään vaivoja.\n\nHän kävi sen vuoksi kaksinkertaisella innolla ympäri ja\npuhui fosforihappoisesti mustissa konttooreissa, ja hänestä\npidettiin paljon; mutta kun tultiin pääkohtaan, itse osakkeiden\nkirjoittamiseen, kohtasi hän aina ylipääsemättömän esteen, lujan\nloukkauskiven, -- professorin.\n\nNiin kauan kuin professori Löfdal pysyi etäällä yrityksestä, pysähtyi\nkaikki paljaaseen puheeseen. Hän oli kuitenkin ainoa, joka ymmärsi\nasian. Oppinut hän oli, rikas hän oli, ja ell'ei hän tahtonut ottaa\nyritykseen osaa, oli kai asiassa sentäänkin jokin kipeä kohta, vaikka\nse näyttikin loistavalta.\n\n\"Antaa professori Löfdalin ensin kirjoittaa nimensä, kyllä minä sitte\nyhdyn ja monta muuta\", sanoi Jörgen Kruse.\n\nKauan ei Mikael Mordtmannin teräväpäisyys työskennellyt tämän\nesteen karkoittamiseksi. Hän pani pitkän englantilaisen\nvieraissakäynti-takkinsa nappiin ja läksi Venni-rouvaa tervehtimään.\n\n\"Vihdoinkin!\" huudahti tämä hänen tullessaan.\n\n\"Suokaa anteeksi, rouva! Minun kyllä olisi ennen pitänyt käydä\nkiittämässä --\"\n\n\"Ei, ei, korkeimmasti kunnioitettava mister Mordtmann! Tuosta\nkäytöstavasta, tuosta nuotista emme enää välitä keskenämme! Te\nolette kerrassaan kadottanut oikeutenne olla englantilainen minua\nkohtaan. Tehkää hyvin ja istukaa kuin vanha ja rehellinen vapauden\npuolustaja ainakin! Jos voitte lepyttää toiset suuttuneet jumalat\ninhottavalla suudallanne, tehkää se kernaasti minun puolestani.\nMutta täällä Te olette minun miehiäni, maanmieheni, ja kaikki teidän\nvirheettömyytenne on turhaa vaivaa.\"\n\n\"Tulin, rouva\" -- mutta pitemmälle hän ei ehtinyt, sillä sekä\nhän että rouva purskahtivat sellaiseen nauruun muistellessaan\nviimeistä yhtymystänsä ja miettiessään hänen onnistumatonta\nkursastelu-koettansa, että he vihdoin sydämellisesti puristivat\ntoistensa käsiä; ja silmänräpäyksessä syntyi heidän välillään\nsemmoinen tuttavuus, jommoista muuten pitkällinen yhdessä-olo tuskin\nolisi vaikuttanut.\n\n\"Te olitte varsin verraton tiistaina\", lausui rouva Löfdal tarttuen\nneulomukseensa; Mordtmann istui matalalla tuolilla lähellä\nneulomuspöytää; \"Te ette voi mieleenne kuvitella miltä minusta tuntuu\nvihdoinkin tavata samanmielinen henkilö, jolla on rohkeutta lausua\nmielipiteensä. Täällä on kyllä yksi ja toinen, esim. lehtori Abel,\njoka tuumiskelee uusia mielipiteitä, mutta salamyhkää, ikäänkuin\nolisivat ne vaarallisia räjähdysaineita.\"\n\n\"Joita ne muuten ovatkin, rouva hyvä! Näittehän itse, kuinka meidän\ntulipallomme lensivät vasten noiden oppineiden herrain silmiä.\"\n\n\"Aivan oikein, aivan oikein! En milloinkaan unohda apulais-opettaja\nAalbomin katsantoa; minä melkein pelkäsin hänen tukehtuvan. Mutta\nkuulkaapas, herra Mordtmann, oletteko myöskin miettineet mitä\nseurauksia tuona iltana lausumillanne sanoilla voi olla? Sellaista ei\nnäette suvaita tässä kaupungissa, tiedättekö siitä!? Minun suhteeni\non asian laita toinen; minä olen kaupunkilainen, ja kaikki tietävät,\nettä olen auttamaton -- olenhan sitä paitsi vaan nainen! Mutta Teille\n--\"\n\n\"No, enhän minäkään erittäin suurta arvoa pane tämän kaupungin\narvosteisiin.\"\n\n\"Mutta, hyvä herra Mordtmann, onhan mitä tärkeintä Teille, että\nmiellytätte.\"\n\n\"On siinä suhteessa, että sitä ihminen aina kernaasti tahtoo jättää\njälkeensä miellyttävän --\"\n\n\"Sitä en tarkoita, ymmärrättehän, että ajattelen suutaa ja kaikkea\nmuuta pahalta haisevaa, jota aiotte valmistaa.\"\n\n\"Vai niin, Te ajattelette ehdotettua tehdasta, mutta siitä ei\nluultavasti tule mitään.\"\n\n\"Eikö? Sepä oli ikävää Teille. Karsten sanoi eräänä päivänä\nkauppiasten mielialan olevan myötäisen.\"\n\n\"Luuliko professori niin! Minä, paha kyllä, olen tullut vastaiseen\npäätökseen; kaikissa tapauksissa aion pian matkustaa.\"\n\n\"Matkustaa? Täältäkö?\"\n\n\"Niin, takaisin Englantiin.\"\n\n\"Jätättekö tehdas-puuhan?\"\n\n\"Jätän, kumminkin vastaiseksi; minä en voi saada mitään aikaan.\"\n\n\"Mutta tästähän ei minun ole ensinkään hyötyä\", huudahti Venni-rouva,\n\"vihdoinkin olen löytänyt säädyllisen ihmisen, jonka kanssa voin\nkeskustella, ja hän tahtoo matkustaa pois! Se ei ensinkään käy\nlaatuun! Selittäkää kumminkin mikä este nyt on tullut? Minkä tähden\ntäytyy Teidän luopua siitä? Pelkäävätkö he rahojensa menevän hukkaan,\nnuo pikku sillikuninkaat?\"\n\n\"Pienet eivät ole pahimpia.\"\n\n\"Isot kauppahuoneetko sitten eivät tahdo yhtyä: With tai Garman &\nWorse?\"\n\n\"Korkeammalle!\"\n\n\"Korkeammalle? Sitä en käsitä.\"\n\n\"Saanko sanoa Teille, rouva, kenen vuoksi tehdaspuunani jää\nonnistumatta?\"\n\n\"Tietysti, sanotte kai ja heti sittenki.\"\n\n\"Teidän miehenne.\"\n\n\"Karstenin? Eforin? Mutta, herra Mordtmann, miellytättehän Te häntä\nsuuresti.\"\n\n\"Kyllä, herran tähden, professori on ollut erin-omaisen kohtelijas\nminulle, mutta --\"\n\n\"No? Mutta --?\"\n\n\"Mutta osakkeita hän ei tahdo ottaa.\"\n\n\"Ett'eikö? Sepä on kummallista. Muuten kuulen kaikkein ihmisten\nsanovan, että Karsten on kovin toimelijas ja varovainen\nraha-asioissa. Kuulkaapa, sanokaa vilpittömästi, näin meidän\nkeskemme, luotatteko itse yritykseenne?\"\n\n\"Tahdotteko nähdä näyttö-kaavan?\" kysyi Mordtmann tarttuen taskuunsa.\n\n\"En, en suinkaan! Mutta vastatkaa minulle: luuletteko itse --?\"\n\n\"Meillä on tässä\", keskeytti hän mitä vakavimmalla asioimis-äänellä,\n\"kuten saatte nähdä, sarja analyysejä --\"\n\n\"Antakaa minun olla rauhassa iljettäviltä analyyseiltänne\", lausui\nVenni-rouva nauraen.\n\n\"-- ja sen lisäksi erikohdittain lueteltu arviolasku ynnä\", jatkoi\nMordtmann; ja nyt oli mahdotonta enää saada vakavaa sanaa häneltä.\nHän huvitti Venniä vielä hetkisen asioimis-tavallaan ja näyttelemällä\nkohtauksia käynnistään kaupungin porvarien luonna, kunnes nousi\nlähteäkseen ja sanoi hyvästi.\n\nMutta hänen mentyään, mietti rouva asiaa. Kovin kiusallista olisi\ntodellakin, jos hän nyt matkustaisi pois. Venni päätti sentään kysyä\nKarstenilta, miksi hän ei voisi ottaa paria osaketta, kun kaikki\nriippui hänestä.\n\nProfessori vastasi -- keskustelu alkoi päivällispöydässä -- ett'ei\nhän periaatteellisista syistä mielellään pannut rahoja kiinni\nkaupungissa oleviin yrityksiin.\n\nMutta olihan tämä varmaan hyvin hyötyisä?\n\nNo, voinhan siitä ehkä syntyä hyvä toimi.\n\n\"Niin, vastaa minulle, Karsten -- ymmärräthän sinä, kuten sanotaan,\nvähän sitä asiaa -- luotatko sinä tuohon tehtaaseen?\"\n\n\"Suoraan sanoen: en, ja sen tähden, ett'en itse ymmärrä paljoa tai\nmitään käytöllisestä kemiasta, ja toiset, joiden pitäisi antaa rahaa,\nymmärtävät vielä vähemmän; sellaisesta ei tavallisesti tule tuottavaa\nyritystä.\"\n\n\"Mutta, ukkoseni, tuleehan Mordtmann hoitamaan sitä; ja ymmärtää hän\nsitä, eikö niin?\"\n\n\"Olkoon niin, mutta -- hänen isänsä toiminimellä ei ole suurta\narvoa; englantilainen kauppahuone, josta aina puhutaan, ei vielä ole\nkirjoittanut minkäänlaista summaa.\"\n\n\"No niin, mutta sinä et mieti aseman kaikkia etuja; Mordtmann, joka\nitse on hoitanut moista laitosta Englannissa ja joka --\"\n\n\"Oletko hiljan puhunut nuoren Mordtmannin kanssa?\"\n\n\"Olen, hän kävi täällä aamupäivällä? hilloin kertoi hän minulle, että\nhänen oli mahdotonta saada osakkeita kirjoitetuksi, ennenkuin sinä\ntahtoisit näyttää hyvän esimerkin.\"\n\n\"Ah, nyt alan käsittää! Ja sitten herra Mordtmann oli niin\novela -- --\"\n\n\"Hyi sinua, Karsten! Aina sinä luulet ihmisiä yhtä harkitseviksi\nkuin itse olet. Hän kertoi minulle kaikki ihan luonnollisesti,\neikä silloin, se on varmaa, kummankaan päähän pistänyt, että minä\nsekaantuisin noihin asioihin.\"\n\n\"Oh, Mikael Mordtmann on -- --\"\n\n\"Minä näen päältäsi, että ajattelet: hän on bergeniläinen\", sanoi\nVenni-rouva hieman äreästi.\n\n\"Jotakin sellaista, aivan!\" vastasi professori, \"jos muuten haluat\nottaa osaa tähän yritykseen, niin kyllä minä, herran tähden,\nkirjoitan niin monta osaketta kuin tahdot; sinunhan rahat ovat.\"\n\n\"Hyi, Karsten -- tiedäthän, etten tahdo sinun sanovan tuolla tavalla!\nMinä en tahdo olla missään tekemisissä raha-asiain kanssa, minä en\nmillään ehdolla tahdo, että ostat osakkeita minun tähteni.\"\n\nVenni-rouva kiivastui pian keskusteltaissa ja silloin kävi hänen\nmiehensä aina tyyneemmäksi.\n\n\"Kyliäpä sinä kuitenkin osakkeita tahdot ja saat, pikku Venniseni!\nHuomaahan hyvin sinun mielesi niitä tekevän; ja sillä tavoinhan\nsaamme pitää herttaisen herra Mordtmannin jälellä.\"\n\nAbraham istui katsahtaen salaa toisesta toiseen. Hän ei ymmärtänyt,\nmutta näki, mitä usein ennenkin oli nähnyt, että äiti oli kiivastunut\nja isä leppeä ja ystävällinen.\n\nIltapuolella piti hänen tavallisuuden mukaan lukea Mariuksen kanssa;\nmutta hänellä oli siihen hyvin vähä halua. Oli toukokuun ensi\npäivät käsissä, ja he kertasivat kaikkia aineita tuota peloittavaa\nvuositutkintoa varten, joka oli päättävä pikku Mariuksen kohtalon.\n\nSiitä syystä istui _hän_ ahkerasti kirjainsa ääressä; mutta\nAbrahamilla oli niin vähän halua.\n\nAurinko paistoi äsken puhjenneisiin karviaispensaan lehtiin alaalla\npuutarhassa, taivaalla ei ollut pilvenhattaraakaan.\n\nAbraham istui vaan ja teuhasi sekä matematiikan että kreikan kanssa\nMariuksen suureksi kauhistukseksi; vihdoin alkoi hän messuta\nPontoppidanin Selityksestä, jota he seitsemättä tai kahdeksatta\nkertaa koulussa kertoivat.\n\nMarius nauroi ja pyysi vuorotellen häntä taukoamaan, mutta Abraham\noli parantumaton; hän viskasi kaikki kirjat sänkyyn ja huusi: \"Tule,\nlähdetään kalastamaan!\"\n\nPikku Marius oli heikko vastustamaan, ja niin sousivat he lahdelle ja\nonkivat pikkuturskia tyynenä, kauniina iltana.\n\nMutta seuraus oli myöskin, että Mariuksen kävi kovin hullusti\nseuraavana päivänä. Jo tietoisuus siitä, ett'ei ollut lukenut\nniin paljon ja kunnollisesti kuin hänen tapansa oli, teki hänet\nsekapäiseksi ja epävarmaksi yksinkertaisimpain asiain suhteen.\n\nSitä paitsi pani kohtalo rehtorin tulemaan luokalle Aalbomin\nlatinatunnilla kuuntelemaan, minkä hän välistä teki, kun hänellä\naikaa oli.\n\nAalbom tahtoi siis nyt lukuvuoden lopulla näyttää rehtorille,\nkuinka pitkälle hänen rakkaat oppilaansa olivat edistyneet hänen\njohdollansa; sen tähden kysyi hän ensin priimukselta ja sitten\nMariukselta.\n\nAbraham istui kuin tulisilla hiilillä; tunsihan hän Mariuksen\njuurta jaksain ja tiesihänhän, kuinka helposti hänen suuri päänsä\nauttamattomasti voi \"tulla kiinni\" pienimmässäkin pikkuseikassa, kun\nse vaan sattui epäkuntoon. Edellisellä tunnilla oli kreikka häneltä\njo käynyt hullusti, mutta Piikkisika oli suurella vapaamielisyydellä\nsallinut Abrahamin kuiskata hänelle joka sanan pöydän ylitse.\n\nLomahetkellä oli pikku Marius sanonut:\n\n\"Sinun ei olisi pitänyt houkutella minua kalastamaan eilen, Abraham!\nMinä en taida niin mitään ja saan varmaan kysymyksen joka aineessa\ntänäin. Seurauksena on, että saan 6 enkä tietysti pääse luokalta\nkesäksi.\"\n\nAbraham alkoi käsittää mitä tämä oli Mariukselle, hän ei oikeastaan\nkoskaan ollut sitä oikein miettinyt. Mutta pikku Mariuksen nyt\nhyvin virheellisesti erästä Horatiuksen oodia lukeissa, mietiskeli\nhän, kuinka avuttomaksi hänen paras ystävänsä sentään tulisi uutten\ntoverein joukossa, jos jäisi luokkaan, kun hän itse, Abraham,\nluonnollisesti muutettaisiin neljänteen latinaluokkaan.\n\n\"Ei, ei, Gottwald, sinä sanot erehdyksestä väärin\", lausui\napulais-opettaja Aalbom kissanystävyydellä, sillä pikku Marius\nteki vian toisensa perästä, mutta hän ei tohtinut rehtorin tähden\nlaskea haukkumasanojaan valloilleen. \"Mietippä nyt, poikaseni --\nmitäh? _fallo, fefelli,_ sanot, se on aivan oikein; mutta supiini --\nsupiini, kilttiseni -- mitäh?\"\n\n\"-- _fe -- fe -- fe_\", änkkäsi Marius auttamattomana; hänen päässään\nei enää ollut ajatuksen rahtuakaan.\n\n\"No mutta, herranen aika, mitä sillä kaksinnolla supiinissä teet?\"\nhuusi Aalbom; mutta silmäys rehtorin puolelta sai hänet hillitsemään\nitsensä. \"Mietippäs nyt, Gottwald! Sinä tunnet aivan hyvin nuo\nverbit, kun vaan ajattelet; niitä ei ole useampaa kuin kolme, neljä\nsellaista -- muistathan: _pello, pepuli, pulsum_ -- siis _fallo\nfefelli_ -- no?\"\n\n\"-- _pulsum_\", vastasi Marius, kiertäen sinistä nenäliinaansa\nsormiensa ympärille.\n\n\"Mitä loruja, Gottwald, teetkö pilkkaa minusta? -- oikein, herra\nrehtori, se on totta, ollaan nyt vaan levollisia -- mitäh? -- ole nyt\nvaan levollinen, poikaseni, niin selvenee asia; aletaan siis alusta,\nasioista, jotka tunnet sormillesi -- ole vaan levollinen, mitäh?\npoikaseni!\" hänen äänensä vapisi kiukusta: \"siis: _amo, amavi_ -- no,\nsupiini? -- _ama_ --\"\n\n\"-- _ama_ --\", toisti Marius ja hellitti nenäliinastaan.\n\n\"Vai niin, nyt menee liian pitkälle!\" huusi Aalbom ja unohti varsin\nrehtorin; \"oletko uppiniskainen, nulikka? Mikä ympyriäinen pöytä on\nlatinaksi? Ympyriäinen pöytä? No, vastaatko?\"\n\nMutta Marius ei äännähtänytkään, ja apulais-opettaja syöksyi häntä\npäin, juurikuin olisi tahtonut lyödä häntä rehtorista huolimatta.\nMutta joko hän aikoi tai ei, kaatui Marius pöydän ja penkin väliin,\nennenkuin apulais-opettaja ehti hänen luoksensa.\n\n\"Kaatuiko hän?\" kysyi rehtori, tullen Aalbomin luoksi, joka seisoi\nkumartuneena, pöydän ylitse katsoa tuijottaen pikku Mariukseen.\n\nMutta samassa kuului mielenliikutuksesta vapiseva ja niiskutusten\nkeskeyttämä ääni luokalta; kaikki kääntyivät ympäri ja näkivät\nAbraham Löfdalin seisovan suorana, kalman kalpeana, kasvot\nmuuttuneina: \"Hävytöntä -- mitä hävytöintä!\" lausui hän herittäen\nnyrkkiänsä Aalbomille. \"Te olette -- itse _perkele!_\" sai hän vihdoin\nsanotuksi, tarttuen lujasti pöydän syrjään.\n\n\"No -- mutta, Abraham -- Abraham Löfdal! Oletko tullut tuikihulluksi,\npoika?\" huusi rehtori; koko pitkänä opetusaikanansa ei hän koskaan\nollut niin kovin pelästynyt. Itse Aalbomkin seisoi kuin kivettynyt ja\nunohti melkein pikku Mariuksen, joka makasi lattialla liikahtamatta.\n\nMutta Martti Perässäpyrkijä siirsi päättävästi penkin pöydän edestä\nja nosti ylös Mariuksen; hän oli kalpea ja silmät olivat ummistuneina.\n\n\"Tuokaa vähän vettä\", sanoi Martti äreällä tavallaan, pitäessään\nMariusta pystyssä.\n\n\"Niin, vettä -- mitäh?\" alkoi apulais-opettaja; \"Gottwald on kipeä --\nhävytöntä on lähettää poika kouluun kipeänä -- mitäh?\"\n\nTällä välin seisoi rehtori Abrahamin edessä, tuijottaen häneen;\nvihdoin sanoi hän tyyneesti ja ankarasti: \"Mene kotiosi, Löfdal! Minä\npuhun vanhempaisi kanssa.\"\n\nKuolon hiljaisuus vallitsi luokalla, kun Abraham kokosi kirjansa\nja läksi. Suuttumus, joka oli kiehunut hänessä apulais-opettajan\nMariusta kiduttaissa, raukeni niin kummallisesti äkkiä tyhjään;\nmennessään yksin koulupihan poikki -- opetustunti ei vielä ollut\nloppunut -- alkoi hän miettiä mitä oikeastaan oli tehnyt ja mitä\nhänen isänsä sanoisi.\n\nHän ei tohtinut mennä suoraa päätä kotio, vaan jätti kirjansa tutun\nleipurin luoksi, ja läksi pitkälle kävelylle kaupungin itäiseen\nosaan, jossa hänen ei tarvinnut peljätä helposti kohtaavan isäänsä.\n\nSillä välin virkosi pikku Marius tainnoksistaan, kun sai kylmää vettä\nkasvoihinsa; hän makasi puolen tunnin ajan sohvalla rehtorin salissa,\njossa hänelle annettiin Hoffmannin rohtoja, kunnes vahvistui niin\npaljon, että vahtimestari voi saattaa hänet kotio; rouva Gottwald ei\nasunut kaukana kaupungissa.\n\nPikku Marius jätti siis koulun, kalpeana ja puolitunnotonna,\nnojautuen vahtimestariin, joka kantoi kaikkia hänen kirjojansa.\nHaisueläimet virtasivat kokoon ja juoksivat katsomaan häntä\nkasvoihin; muutamat aikoivat ruveta tekemään pilkkaa rottakuninkaasta,\nmutta eräs isommista sanoi: \"Antakaa hänen olla, hän on kipeä.\"\n\nEnsi kerran pääsi hän siis pilkatta vihollistensa lävitse.\n\nRehtori olisi paljon huolellisemmin pitänyt muretta pikku\nprofessoristaan, ell'ei Abrahamin esiytyminen kokonaan olisi\nkiinnittänyt hänen ajatuksiaan.\n\nVoihan helposti tapahtua, että oppilas tunnilla tuli kipeäksi;\npikku Marius ei varmaankaan ollut ollut terve koko päivänä, sen voi\nhuomata heti kuulusteltaissa; olihan hän tehnyt virheitä runomitankin\nsuhteen, jota hän ei muuten koskaan, sattumaltakaan tehnyt. Ja\nrehtorin täytyi melkein myöntää Aalbomin olleen oikeassa yhä edelleen\ntoistaessaan että oli hävytöntä lähettää kipeitä lapsia kouluun.\n\nMutta Abraham -- Abraham Löfdal -- hävytön, uppiniskainen, julkisesti\nuhkaava! Hänen suhteensa ei voinut erehtyä; tässä pojassa itivät mitä\nvaarallisimmat viettymykset hyvin kasvatetun ja vapaan esiytymistavan\npeitossa.\n\nJos hän sentään olisi ollut raakain ja sivistymättömäin vanhempain\npoika, jollaisia oli niin paljo; mutta professori Löfdalin, niin\nhienon, niin säädystyneen ja tuikisivistyneen miehen poika! Ja hänen\nainoassa pojassaan esiintyy äkkiä mitä julkein uhkamielisyys ja\nkapinallisuus!\n\n\"Hänen äitinsä on hyvin vastustushaluinen luonteeltaan,\" puhkesi\nAalbom varovasti puhumaan; hän tiesi rehtorin pitävän Venni-rouvaa\nerittäin suuressa arvossa.\n\nMutta toinen katsoi sivulle eikä vastannut; hän tuli ajatelleeksi\nviimeistä keskustelua professorin päivällis-kemuissa.\n\nSiitä syystä ei hän mennytkään kotio Löfdalin luoksi, kuten\nalkuperäisesti oli aikonut, vaan kirjoitti hyvin vakavan kirjeen\nprofessorille, selitti asian ja lausui sekä opettajana että perheen\nvanhana ystävänä vakuutuksensa olevan, että nuo heidän rakkaan\nAbrahaminsa luonteessa esiintyneet pahat taipumukset ainoastaan mitä\nsuurinta ankaruutta ja vakavuutta osoittamalla vielä voitaisiin\ntukahuttaa.\n\nProfessori Löfdal sai tämän kirjeen neuvottelu-tunnillaan 12 ja 1\nvälillä ja ällistyi niin, että heti lähetti potilaat, jotka voivat\nodottaa seuraavaan päivään, ja kiiruhti toisten suhteen.\n\nHän ei koskaan ollut voinut aavistaakaan, että poikansa voisi\nkäyttäytyä sillä tavoin. Itse oli hän elänyt moitteettomasti kuin\nhyvin kasvatettu mies ainakin. Hän ei oikeastaan milloinkaan ollut\nnöyryyttänyt itseänsä, sitä ei kukaan voinut sanoa; päin vastoin oli\nhän ymmärtänyt pitää ihmiset etäällä itsestään. Mutta koskaan hän ei\nollut joutunut rettelöihin esimiestensä kanssa; ei milloinkaan ollut\nhänen sielussaan syntynyt mitään kapinallisuuden kaltaista.\n\nAluksi hän ei millään muotoa voinut käsittää mikä Abrahamiin oli\nmennyt; olipa tuo sen lisäksi tapahtunut asian suhteen, joka\nei koskenut häneen. Jos opettaja ehkä oli ollut vähän kiivas\nGottwaldille, ei sen vuoksi ollut järjellistä tuolla tavoin närkästyä\nja saattaa itseään suurimpiin ikävyyksiin toisen tähden.\n\nMutta sen vaikutti tuo hullunkurinen poikaystävyys, nuo kiihottuneet\nmielipiteet rohkeudesta ja uskollisuudesta, joiden lähteen professori\naivan hyvin tunsi.\n\nJo pitkät ajat oli professori aavistanut päättävän ottelun syntyvän\nitsensä ja vaimonsa välillä pojan suhteen. Hän oli alituisesti\nkoettanut välttää ja lykätä sitä toistaiseksi, sillä hän inhosi\nriitaa ja toraa perheessä.\n\nMutta monta seikkaa osoitti nyt ratkaisevan hetken lähestyvän.\nHänen luonaan päivälliskemuissa ollutta keskustelua oli kerrottu\nja selitetty, jotta se jo oli tärkeä kohta kaupungin sisällisessä\nhistoriassa; ja paljo oli professorin täytynyt sulattaa sekä\nmies- että nais-ystäväinsä luona sen tähden, että hänen huoneessaan\nvoi tapahtua jotakin sellaista, jolla oli niin suuri yhtäläisyys\nskandaalin kanssa.\n\nSitä paitsi oli hänen ja rouvan välillä edellisenä päivänä ollut\nhiljainen epäystävällisyys, kun puhuivat tehtaan osakkeista.\n\nProfessori oli suoraa päätä mennyt kauppayhdistykseen, jossa tyhjä\nnimilista kauan oli kummituksena levännyt, ja kirjoittanut 10\nosaketta. Sitten oli tuo liian paljo hänen itse mielestäänkin, mutta\noli hänen vaimoansa kohtaan käyttämänsä menettelytavan mukaista.\n\nNyt, Abrahamin jutun jälkeen, oli hän kokonaan voiton puolella;\nja vaikka tuo tapahtuma, Abrahamin käytös, kuinkakin suuresti\nhäntä harmitti, oikeinpa suretti, ei hän kuitenkaan voinut olla\njonkinlaisella tyytyvällisyydellä ajattelematta kaikkia pistelijäitä\nsanoja, joita nyt saisi tilaisuuden purkaa vaimoansa vastaan.\n\nMonta vuotta oli heidän avioliittonsa käynyt hiljaista ja kuivaa\nuraansa; Venni oli ollut pikainen kiivastumaan, Karsten aina tyyni,\nvalmis peittämään vaimonsa säännöttömyksiä myöhemmin halveksi Venni\nmiestänsä vähäsen, sillä välin kun tätä, joka heti havaitsi sen,\nkalvoi halu voittaa ja pakoittaa hänet katselemaan asioita samalta\nkannalta kuin hän itsekin.\n\n\"Nyt ovat seuraukset sinun menettelytavaltasi tulleet näkyviin\",\nalkoi hän sen vuoksi kirja kädessä saliin astuissaan; \"olen aina\nsanonut, että turmelet pojan kiihottuneilla mielipiteilläsi, ja\nnyt on rokka valmisna. Tässä on kirje rehtorilta: Abraham on ollut\nuppiniskainen koulussa.\"\n\n\"Mutta, Karsten, mitä oikein sanot?\"\n\n\"Hän on noussut opettajiansa vastaan, herittänyt nyrkkiänsä\napulais-opettaja Aalbomille ja sanonut häntä perkeleeksi.\"\n\n\"No, Jumalan kiitos, ei sentään pahempaa!\" lausui Venni-rouva\nrauhoittuneena.\n\n\"Ei pahempaa? Ei pahempaa? Jaa, se on sinun kaltaistasi! Pian,\ntapahtuu ett'et enää voi suvaita muuta kuin mikä on uppiniskaista\nja kapinallista kaikkea ja kaikkia vastaan. Mutta nyt sanon minä\nsinulle yhden asian, korkeasti kunnioitettava rouvani! Nyt on minun\nkärsivällisyyteni loppunut. Poika on myöskin minun, enkä minä tahdo\nhänestä perinpohjaista hullupäätä, josta tulee yhteiskunnan hylky\nomaistensa häpeäksi ja suruksi.\"\n\n\"Kylläksi kauan olen nähnyt sinun täyttävän häntä hullumaisilla\nmielipiteilläsi, ja nyt on opetuksesi kantanut hedelmiä, mutta nyt\nsaat myöskin antaa anteeksi, että minä isänä otan vallan käsiini\npelastaakseni, mitä vielä pelastaa voi. Onko hän kotona?\"\n\n\"En ole nähnyt häntä.\"\n\nVenni-rouva ei oikein varmaan tietänyt, mitenkä käyttäyisi tämän\nmiehensä tavattoman kiivauden suhteen; eihän hän myöskään oikein\ntuntenut mitä Abraham oli tehnyt; kysyäkään hän ei tahtonut niin\nkauan, kun miehensä kohteli häntä sillä tavoin.\n\nMutta kun Abraham vihdoin väsyneenä ja, nälkäisenä tuli kotio ja\nhiipi saliin, kalpeana ja alakuloisena, sanoi Venni hänelle: \"Mutta\nAbraham mitä sinusta kuuluu? Mitä olet tehnyt?\"\n\nAbraham tuijotti häneen; hänen ainoa toivonsa oli ollut äiti; mutta\nennen kuin poika ehti vastata, aukasi professori ovensa ja kutsui\nhänet luoksensa.\n\nVenni-rouva kuuli hänen puhuvan ankaralla äänellä ja taukoamatta; hän\nei voinut kestää kauemmin, sisälle hän ei myöskään tahtonut mennä,\nsen tähden hiipi hän ruokahuoneeseen.\n\n\"Kuinka voit saattaa minulle tämän suuren, surun, Abraham?\" alkoi\nprofessori vakaana ja melkein surullisena; \"olin niin varmaan\ntoivonut voivani tehdä sinut hyödylliseksi ja hyväksi kansalaiseksi,\npojaksi, josta minulla olisi iloa ja kunniaa; ja sen sijaan alat\nsinä jo lapsuudessasi ilmaista taipumuksia, jotka varmemmin kuin\nmikään muu johtavat sinut turmioon, sillä laiskuus, poikamainen\nkevytmielisyys ja vallattomuus voivat kadota vuosien kuluessa ja\njärjellisen kohtelun kautta, mutta kapinallinen henki kasvaa melkein\naina, kun se kerran on päässyt juurtumaan. Aletaan ensin uhkaamalla\nja pilkkaamalla opettajia, sitten halveksitaan isää ja äitiä ja\nlopuksi ei tahdota nöyristyä itse Jumalankaan edessä! Mutta tiedätkö\nmitä ihmisiä sellaiset ovat? -- Sellaiset ovat pahantekijöitä,\nyhteiskunnan roistoväkeä, jotka eivät tottele lakia ja jotka\ntäyttävät vankilamme. Sinun käytökseni tänäin on värisyttänyt minua\nenemmän kuin sanoa voin; minä en kykene torumaan, enkä rankaisemaan\nsinua, en edes tiedä, voinko pitää sellaista poikaa huoneessani.\"\n\nNäin sanottuaan meni hän ulos huoneesta.\n\nTämä oli hyvin mietitty puhe professorilta ja teki vaikutuksensa.\n\nYksinään käydessään oli Abraham kuvitellut saavansa mitä ankarimpia\nnuhteita, mitä ankarimman rangaistuksen keksiä voi, mutta tämä oli\njotakin, jota hän ei ollut voinut aavistaakaan.\n\nEnsin tuo murheellinen, apea ääni, sitten kovat sanat ja lopuksi tuo\nhirveä mahdollisuus, että hän ehkä ajettaisiin pois kotoa, pois äidin\nluota -- _siinä_ vasta alkoi hän niin paljon käsittää, että purskahti\nitkuun ja makasi kauan sohvalla itkein. Kuinka käsittämättömältä tuo\ntekonsa hänestä tuntui! Mitä hänestä tulisi?\n\nPitkän ajan perästä aukasi professori oven ja käski häntä ruualle.\n\nVenni-rouva ei vielä ollut saanut oikein selvää asiasta; mutta sen\nmukaan, mitä hän sai tietää, täytyi hänen sentään myöntää Abrahamin\nkäyttäytyneen sangen sopimattomasti. Mutta kuitenkin ihmetteli hän,\nettä tämä vähäpätöinen asia -- sillä ei hän tuo oikeastaan niin\nperin vaarallista ollut -- että tämä voi häntä niin suuressa määrin\nnolostuttaa. Venni tunsi itsensä kovin raskautetuksi ja sanomattoman\nonnettomaksi; hän tunsi mitä suurimman halun heittäytyä Abrahamin\nkaulaan ja itkeä tarpeekseen.\n\nAbraham oli sortuneena nojallaan rokkansa päällä; hän ei tällä\nhetkellä suuresti ollut tuon kalpean sankarin kaltainen, joka seisoi\nuhkamielisenä puristaen nyrkkiänsä Aalbomille ja sanoen häntä\nperkeleeksi.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSuuri tapahtuma kaupungissa oli, että professori Löfdal oli ottanut\n10 osaketta tehtaaseen; ja sitten kävi niin kuin Jörgen Kruse\noli ennustanut. Kauppayhdistyksessä tapeltiin listasta; kävipä\npari päivää yrityskuumeen tapainen leyhkä kaupungin muuten niin\nhengettömässä ja hitaassa liike-elämässä.\n\nNeljäntoista päivän perästä lähetti Mikael Mordtmann isällensä\nsähköteitse tiedon, että 96,000 taalaria oli kirjoitettu.\n\nNuori Mordtmann oli loistavan hyvällä tuulella, sekä iloinen\ntoiveista päästä suuremmoisen liikkeen esimieheksi että ylpeä siitä,\nettä oli niin hyvin pelinsä hoitanut. Latinaherrain karsaista\nsilmäyksistä välitti hän viis'; kauppamaailma -- realistit -- piti\nhänen voittaa, ja sen hän oli tehnyt.\n\nHän saikin Isak Mordtmann ja kumpp:ilta tunnustavan kirjeen ynnä\ntarkempia ohjeita johtokunnan suhteen, joka oli valittava; professori\nLöfdal piti välttämättömästi kuulua siihen.\n\nMikael Mordtmann pani asian toimeen seuraavana sunnuntaina\nprofessorin luona -- hän söi siellä säännöllisesti joka sunnuntai;\noli muuten vähän rasittava ilma perheessä Abrahamin jutun jälkeen;\nisä kohteli tätä yhä edelleen kylmyydellä, joka piti hänet\ntuskallisessa ponnistuksessa.\n\nProfessori kieltäytyi aluksi kunniasta tulla valituksi johtokuntaan.\nEi hänellä muka ollut aikaa lääkäritoimiltaan, eikä hän myöskään\nollut sovelijas sellaisiin toimiin. Olihan hän periaatteellisista\nsyistä pysynyt erillänsä liike-elämästä.\n\nOlihan tuo vaan muodon vuoksi, huomautti Mordtmann; mistään työstä\nei ensinkään ollut kysymys; pankinjohtaja Christensen tulisi\nhallitsevaksi päälliköksi, tarkoitus oli vaan saada professori Löfdal\nnimeksi johtokuntaan.\n\n\"Ettekö voi auttaa minua, rouva, taivuttamaan miestänne?\"\n\n\"En, mieheni tekee oman mielensä mukaan kaikissa sellaisissa\nasioissa\", vastasi Venni-rouva katsomatta ylös.\n\n\"Jos sinä tahdot, eukkoseni, kuulun kernaasti johtokuntaan\", vastasi\nprofessori ystävällisesti.\n\n\"Minäkö tahtoisin? Kuka niin sanoo? Kuinka sellainen ajatus päähäsi\npistää?\" sanoi rouva kärsimättömästi.\n\n\"Oh, miellyttäähän herra Mordtmannin tehdasyritys sinua suuresti; ja\nminä tahdon myös mielelläni tehdä nuorelle ystävällemme palveluksen.\nSiis: minä myönnyn olemaan johtokunnan jäsen, herra Mordtmann!\"\n\n\"Tuhannet kiitokset\", vastasi tämä eikä iloltaan huomannut rouvan\nkatsantoa. Hän kohotti lasinsa: \"Siis on kaikki kunnossa; nyt lupaan,\nett'ei viivy kauan ennenkuin tehdas on valmiina.\"\n\nVenni-rouva oli pahalla päällä. Hänen ja Mordtmannin välillä niin\näkkiä syntynyt ystävällisyys alkoi jo haitata häntä; hän huomasi\nvarsin hyvin, että hänen miehensä otti vaarin joka sanasta ja joka\nsilmäyksestä, jonka vaihtoivat talillaan; ja hän tiesi miehensä\nluulevan hänen tehdaskysymyksessä olleen salaliitossa tuon nuoren\nmiehen kanssa.\n\nSe harmitti häntä, kosk'ei asiassa ollut perää. Mutta hän tunsi\nrehellisyytensä joutuvan tappiolle miehensä epäileväisyyden rinnalla,\njos koettaisi puolustaa itseänsä, ja että selkkaus vaan kävisi\nsuuremmaksi.\n\nMutta juuri tämä seikka, että hän vastoin tapaansa heitti ajatuksen\nselityksen annosta siksensä, kiusotti häntä ja teki epävarmaksi hänen\nsuhteensa mieheensä ja vieraaseen.\n\nSen lisäksi tuli, että hän näinä päivinä ensi kertaa oli tuntenut,\nmitä hän usein oli vapistuksella pelännyt: että hänen poikansa voisi\ntulla hänelle vieraaksi, tai että kaikissa tapauksissa jotakin voisi\ntulla heidän väliinsä ja karkoittaa rajattoman ystävällisyyden, joka\ntähän asti oli heidän välillään vallinnut.\n\nKun Venni vihdoin sai kuulla koko kertomuksen Mariuksesta ja\nAalbomista Abrahamilta itseltä -- tämä kertoi seikan silmät lattiaan\nluotuina ja vielä varsin pelästyneenä teostaan -- otti äiti hänet\nsyliinsä ja huudahti: \"No, mutta Herra Jumala, ovatko he toruneet\nsinua siitä? Olisitko istunut katsellen, kun parasta ystävääsi\nkidutettiin? Siinä teit kelpo pojan lailla, Abraham!\"\n\nMutta poika katsahti pelästyneenä häntä kasvoihin ja ensi kerran\nhuomasi äiti, ett'ei pojalla ollut täydellistä luottamusta häneen.\n\nSamassa silmänräpäyksessä juolahtikin hänen mieleensä, että\noli vaarallista suorastaan vastustaa miestänsä, opettaa poikaa\npäinvastoin isän neuvoa, kiittää häntä siitä, minkä tiesi surettavan\nja pelottavan toista.\n\nRouva Venni oli usein ajatellut, että se hetki oli tuleva, jolloin\npoika havaitsisi suuren juovan, joka oli isän ja äidin välillä mitä\nvakavimmissa asioissa.\n\nMutta hän oli ajatellut suuria, uskonnollisia kysymyksiä ja oli\nvalmistainut. Hän aikoi sitä myöden kuin Abraham tuli niin suureksi,\nettä tarvitsisi saada siitä tiedon, suoraan ja rehellisesti, sanoa\nhänelle, ett'ei hän itse suinkaan uskonut kaikkea, mitä muut ihmiset\nuskoivat.\n\nHän olikin jo alkanut tehdä tätä ja oli monta kertaa puhunut\nAbrahamin kanssa sellaisista asijoista. Vaikeata se oli, mutta hän\ntoivoi aina, suuren rehellisyytensä selvittävän pojalle, että tämä\nkaikessa huoletta voi luottaa häneen, vaikk'ei hän juuri ollutkaan\nuskovainen, kuten muut.\n\nHän ei pitänyt oikeana osoittaa pojalleen kaikkea ulkokultaisuutta,\nmitä näki ja missä eli. Professori otti Abrahamin mukanaan kirkkoon,\nsanoi välistä \"Meidän Herramme\" ja muuta sellaista; mutta tiesihän\nVenni hyvin kyllä, ett'ei miehessään ollut merkkiäkään todellisesta\nkristillisyydestä.\n\nEihän hän sitä voinut selittää pojalleen; suuri oli ja suurena pysyi\nsiis vaikeus uskonnon asian suhteen. Abrahamiakaan ei uskonnon\nnäkynyt muulla tavalla liikuttavan kuin että se kouluaineena piti\ntaidettaman täydellisesti ja että kirkossa käydessä naaman piti olla\nhurskaan näköisen ja äänen erilaisen.\n\nMutta jo siitä, että Venni kuuli poikansa esim. kysyvän: \"Miksi et\nsinä koskaan käy kirkossa mamma?\" -- että tämä kysymys oli jonkin\nulkonaisen vaikuttimen synnyttämä, havaitsi hän, muiden, -- kenenkä,\nsitä hän tietänyt -- huomauttavan poikaa hänen suhteensa.\n\nJa kuitenkin oli hän aina elänyt siinä toivossa, että tuo kyllä\nkävisi laatuun. Olipa hän välistä sitä mieltä, että Abrahamille olisi\nhyödyllistä, kun epäilyksen välttämätön aika valkeni, tietää äitinsä\nkuuluvan uskomattomien joukkoon; sen piti hänestä kiihottaa poikaa\nvakavasti valitsemaan ja pelastaa hänet arkamaisesti katoamasta\ntekohurskasten lukemattomaan joukkoon.\n\nMutta nyt tämä koulukysymys, niin pieni tärkeämpiin asioihin\nverraten, mutta niin painava, koska se selvästi osoitti eroituksen\nniiden välillä, joille tämä läpi oli yhteinen -- kuinka hän sen\nselvittäisi?\n\nHänen sydämensä ajatus oli, että se osoitti Abrahamin rohkeutta,\njonka vuoksi hän piti hänestä; mutta vastoin koulua ja isää ei hän\nvoinut ylistää häntä siitä, että oli sanonut Aalbomin perkeleeksi.\nJoll'ei asiaa alusta olisi katsottu niin toden perästä, olisi hän\nehkä voinut päästä helpommin siitä tukistamalla poikaa vähäsen ja\nvaroittamalla häntä edeltäpäin ajattelemaan mitä tekee.\n\nMutta asian nykyiselle kannalle jouduttua, oli siitä tullut\npääkysymys, jota hän ei voinut saada selville.\n\nAbraham seisoi siis äitinsä edessä ja ymmärsi hänen vaipuneen\najatuksiinsa; ja kun tämä vihdoin, itsekin neuvotonna, heräsi\nmietteistään ja näki pojan seisovan edessään yhtä huolestuneena ja\ntietämätönnä, ei hän keksinyt muuta neuvoa kuin laskea käsivartensa\nhänen ympärilleen, vaaputtaa häntä edestakaisin tapansa mukaan, ja\nkuiskata hänelle: \"Ah, pikku Abbe-parkaseni, mitähän sinusta tulee?\"\n\nTästä vielä enemmän sekaantuneena pysyi Abraham yhä edelleen\njännittävässä mielentilassa. Koulussa kohdeltiin häntä kuin\nvaarallista pahantekijää, jota sentään koetetaan pelastaa lempeällä\nkohtelulla; itse Aalbom oli ystävällinen, jotta Abraham tunsi kylmiä\nvärähdyksiä ruumiissaan.\n\nToverit ylistivät häntä ensin ja ennustivat mitä hirveimpiä\nrangaistuksia. Mutta kun asia päättyi kaikessa hiljaisuudessa\nja opettajat olivat yhtä ystävällisiä hänelle, tultiin siihen\npäätökseen, että saa olla hävytön, kun on professori Löfdalin poika.\n\n\"Jos sentään olisin saanut rangaistuksen\", mietti Abraham; mutta tämä\nkumea juhlallisuus, tämä eriskummallinen ystävällisyys joka taholta\nsaatti hänet lopuksi miettimään, että hän varmaankin oikeastaan oli\n\"paaria\" eli sortolainen ja että aikomus oli lähettää hän johonkin\nlaitokseen. Hän tuli araksi ja ujoksi ja oleskeli yksinään.\n\nHänen paras ystävänsä, pikku Marius, oli sitä paitsi kipeänä; hän oli\nsaanut aivokuumeen. Kiltti rehtori kävi häntä tervehtimässä melkein\njoka päivä ja oli hyvin huolestunut pikku professorinsa tähden.\n\nMutta joka kerta kun hän oppitunnilla loi silmänsä Abraham Löfdaliin,\noli tapahtuma ihka elävänä hänen silmissään: Abrahamin rajaton\nhävyttömyys oli hänen mielestään niin suuressa yhteydessä pikku\nMariuksen onnettoman taudin kanssa, että hänestä vihdoin tuntui kuin\nolisi Abraham Löfdal ollut syypää kaikkeen. Tuskin koskaan lausui hän\nAbrahamille sanaakaan.\n\nProfessori piti salaa poikaansa silmällä ja tuli vakuutetuksi siitä,\nettä kohtelutapa, jonka hän yksissä neuvoin opettajain kanssa oli\nvalinnut, todellakin teki toivotun vaikutuksensa. Usein kun Abraham\nkalpeana ja säikähtyneenä hiipi isän sivutse kotona, kävi tämän\nsydämellisesti sääli häntä; mutta hän hillitsi itsensä pitkän ajan,\nkunnes hänen mielestään voi olla tarpeeksi.\n\nSilloin sanoi hän vihdoin:\n\n\"Me olemme nyt tuumineet asiaa, me, vanhempasi ja koulu, ja olemme\ntulleet siihen loppupäätökseen, että koetamme pitää ja ehkä vielä\ntehdä sinut hyväksi ja hyödylliseksi ihmiseksi.\"\n\nAbraham heittäytyi isänsä kaulaan ja nyyhkytti ääneensä. Lopuksi\nolivat he melkein peloittaneet hänet järjettömäksi, hän oli luullut,\nettä hän lähetettäisiin vieraitten ihmisten luo, hän oli miettinyt --\nniin mitäpä hirveitä asioita hän sentään oli miettinyt tuntikausia\nvuoteellaan valveilla ollessaan! Ja nyt, kun sai jäädä kotio, oli\nisän armo ja leppeys hänestä niin äärettömän suuri ja liikuttava.\n\nProfessori antoi vaikutukselle aikaa juurtua ja lausui sitte vasta:\n\"Toivokaamme nyt Herran avulla, ett'et koskaan enää saata meille\ntällaista suurta surua.\"\n\nSitä ei Abraham suinkaan tekisi; hän tunsi itsensä niin lannistetuksi\nja särjetyksi ja niin kiitolliseksi anteeksi-antamuksesta; hän ei\nsuinkaan milloinkaan enää osottaisi pienintäkään uhkamielisyyden\nrahtua. --\n\nKotona rouva Gottwaldin pienissä huoneissa oli hiljaista ja kolkkoa;\noven helistinkellon ympärille oli kääritty riepua; rouva oli ottanut\ntytön apulaisekseen puotiin.\n\nPikku Marius heikeni näet päivä päivältä. Tohtori Bentzen oli sanonut\nprofessori Löfdalille, toivottavaa olevan, että poika saisi kuolla;\nhän ei milloinkaan saisi järkeänsä takaisin.\n\nTätä ei rouva Gottwald tietänyt; yötä ja päivää kertoi hän itsekseen:\nhän ei saa kuolla, hän ei saa kuolla. Olihan mahdotonta ajatella,\nettä ainoa, mikä hänellä oli, otettaisiin pois häneltä; olihan hän\nkärsinyt niin sanomattoman paljon.\n\nPikku Marius makasi tehden rottasolmuja raitiinsa, pää kuumana,\nsilmät puoliavoinna. Hän mutisi melkein yhtä mittaa deklinatsiooneja\nja konjugatsiooneja, sääntöjä ja poikkeuksia; poika paran aivot\nolivat varsin täynnä Madvigin poimuisia opinkutouksia, ja hän\nhaapuili tuskallisena pimeydessä.\n\nOli kauniit, kirkkaat kevät-päivät ja ilma sellainen, jonka\nsuhteen voi jotakin toivoa; rouva Gottwald läksi ja palasi taas\nheti sairashuoneeseen; alituisesti oli hän näkevinään käännöksen\nparantumiseen päin tapahtuneen.\n\nMutta eräänä iltana selveni hänelle, että loppu lähestyi. Pikku\nMarius kävi levottomaksi ja mutisi yhä nopeammin.\n\n\"Pikku Marius -- kiltti pikku Mariukseni, sinä et saa kuolla\näidiltäsi; sinä et saa, sillä et tiedä mikä olet äidillesi; sano\nett'et jätä minua -- sano!\"\n\n    \"Monebor,\n    moneberis,\n    monebitur,\n    monebimur,\n    monebimini,\n    monebuntur\",\n\nvastasi pikku Marius.\n\n\"Niin, sinä olet kelpo poika, taitavin koko luokalla latinassa, sen\nsanoi rehtori tänäin taas täällä ollessaan. Sinä et tuntenut häntä,\nmutta tunnethan sinä minut, eikö totta, pikku Marius? Tunnethan sinä\näidin? Sano -- eikö totta, sinä tunnet minut?\"\n\n_\"Ad, adversus, ante, apud, circa, circiter\"_, alkoi pikku Marius.\n\n\"Ei, ei, pikku Marius kultaseni, ei latinaa, niin olet kiltti. Kyllä\nminä tiedän, kuinka taitava sinä olet, ja minä olen niin tuhma, sen\ntiedät sinä. Mutta sano minulle vaan, että tunnet minut, että pidät\nminusta, ett'et mene pois luotani, että olen kiltti mammasi, sano\nvaan se -- sano vaan: kiltti mamma -- sano vaan: mamma --!\"\n\n_\"-- fallo, fefelli, falsum\"_, vastasi Marius.\n\n\"Herra Jumala! Herra Jumala! Tuota hirveätä kieltä! Mitä ovat\ntehneet poika-paralleni! Hän kuolee lausumatta äitinsä nimeä,\nkurjan, turhamielisen äitinsä, joka on ottanut hänet hengeltä tuolla\nkirotulla opilla!\"\n\nHän syöksähti etehiseen toivoen lääkärin tulevan, mutta tuleva olikin\nvaan yksi yläkerroksen hyyryläisistä.\n\nHän palasi taas makuuhuoneeseen; mutta ovella löi hän kätensä yhteen\nhuutaen hyvin iloisena:\n\n\"O, kiitetty olkoon Jumala! Nyt jaksat varmaan paljoa paremmin, pikku\nMarius! koska hymyilet niin tyytyväisesti.\"\n\n_\"Mensa rotunda\"_, vastasi pikku Marius ja heitti henkensä.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nMikael Mordtmannin oli tullut tavaksi pistäytyä rouva Vennin luona\nkello kahdentoista jälkeen tehtaalta palatessansa.\n\nSuuri työvoima oli pantu liikkeelle laajain perkaustöiden takia;\npitkin rantoja oli rakennettava vankkoja laitureita; savutorvia ja\nperusmuuria oli tehtävä lukemattomia rakennuksia varten.\n\nOsakeyhtiö oli perustettu 100,000 taalarin pääomalla, ja kaupunki\noli vihdoin tullut niin rohkeaksi, että päätettiin olla kutsumatta\nenglantilaista kauppahuonetta ottamaan osakkeita, kun se kerta niin\nisosesti oli pysynyt takapuolella.\n\nKoko pääoma kirjoitettiin siis kaupungissa, ja \"Fortuna\" tehdas,\njoksi se paljolla sampanjalla ristittiin, tuli kaupungin suosikiksi,\njosta sen asukkaat kopeilivat.\n\nMordtmann oli iloinen ja toivoa täynnä. Milloinkaan ei hän ollut\nollut niin tyytyväinen itseensä ja kaikkiin. Alhaisesta asemasta,\nmissä oli ollut vieraassa maassa, oli hän kohonnut uuden yrityksen\nensimäiseksi mieheksi, jota yritystä hän alusta asti johtaisi.\n\nKun ei päälliköllä eikä osakkeen-omistajilla ollut pienintäkään\nkäsitystä asiasta, tuli hänestä pian oikea oraakeli, eikä hän\nmyöskään ollut mahtivaikutustansa näyttämättä. Kun eivät hänen\ntietonsa ja taitonsa riittäneet, ei hän ujostellut käyttää suuria\nsanoja, jotka täydellisesti saattoivat kaikki ymmälle.\n\nIso joukko työväkeä sai kestävää työtä; hän maksoi palkat\nlauantaisin; vaimot tulivat hänen luokseen pyytämään edeltäkäsin ja\npian tunsivat hänet ja pitivät hänestä sekä alhaiset että ylhäiset.\nAinoastaan virkamies-piireissä ja muutamissa taantumuspuolueen\nperheissä inhottiin häntä sydämen pohjasta; ja _siellä_ surkuteltiin\nprofessori Löfdalia, sentähden että hänen vaimonsa veti sellaisia\nhenkilöitä perheeseen.\n\nMutta Mordtmann ei siitä välittänyt; hän tunsi itsensä raittiiksi\nja iloiseksi, kun varhain aamulla kauniina kesäkuukausina meni\ntehtaallensa, joka sijaitsi kappaleen matkan päästi kaupungin rajan\nulkopuolella. Työmiehet eivät olleet englantilaisten kaltaisia, jotka\nvaan miettivät työtään. Täällä kotona ottivat he kunnollisesti lakin\npäästään, toivottivat hyvää huomenta ja sallivat itselleen aikaa\npuhella vähäsen, jos hän tahtoi.\n\nKomeata olikin nähdä kaiken tämän kasvavan ja järjestyvän hänen\nsuunnitelmansa mukaan; monet eriskummalliset rakennukset, joita koko\nkaupunki piti hänen kekseliäisyytensä tuottamina ihmeinä, koko tämä\nsuurenmoinen laitos rajattomille ylipäällikkyyksineen ja runsaine\nrahoineen oli todella jotain, jonka johtamisesta nuori, toimelijas\nmies voikin olla iloinen.\n\nJa kuitenkin tuli vähitellen jokin muu seikka hänelle kaikkia\nrakkaammaksi -- käynnit Venni-rouvan luona.\n\nHän ei ollut tutustunut moneen naiseen kaupungissa; hänen liikkeensä\noli aluksi saattanut hänet tekemisiin ainoastaan miesten kanssa, ja\nnyt kun hän todella oli saanut niin paljon hoidettavakseen, että\nhänellä koko päivät oli puuhaamista, ei hänellä ollut mitään aihetta\netsiä isompaa seurapiiriä kuin klubi ja professori Löfdalin perhe\nolivat.\n\nMutta sitä useimmin oli hän professorilla. Hänen oli kerrassaan\nsanottu olevan tervetullut, koska vaan tahtoi tulla; ja Mordtmannilla\noli syytä uskoa professorin sanoja vilpittömiksi: tämä oli aina\nhyväntahtoinen ja kohtelijas.\n\nKuitenkin oli selvää, että hän kävi rouvan luona; tämä havaitsikin\nsen itse. Joka päivä kahdentoista ja yhden välillä vartosi hän\nMordtmannia juomaan lasin viiniä sillä välin kun he hauskasti\npuhelivat keskenään puolituntisen.\n\nMutta kun oli sateinen ja ruma ilma, tuli hän ainoastaan ikkunan luo\nja näytti rouvalle likaantuneet saappaansa ja märän kauhtanansa, ja\nsilloin päätettiin tavallisesti, että hän tulisi illalla.\n\nVenni-rouva oli anastanut itselleen sellaisen asennon, että hän\nkohteli Mordtmannia hieman äidillisesti, mikä hänelle asemansa vuoksi\nei ollut vaikeata, vaikk'ei eroitus ijässä oikeastaan ollutkaan\nmainittava.\n\nMordtmannin mieleistä se ei ollut, mutta hän ei vielä rohjennut\npyytää saada sitä muutetuksi, ja Venni elähytti häntä käyttäen\nleikillistä puhetta, joka salli monen sanan, monen silmäyksen käydä\nvähemmästä kuin se todellisuudessa oli.\n\nVenni piti liian paljon Mordtmannista ja pani liian suuren arvon\nhänen seurallensa, tahtoaksensa ymmärtää hänen miellyttelevän häntä\nitseään. Olihan lehtori Abelkin monta vuotta käynyt hänen ympärillään\nkuni huokaileva paimen, eikä toden totta koskaan ollut vähintäkään\nhänelle haitaksi.\n\nMordtmann kyllä oli jotakin perin toista kuin Abel; mutta sittekin!\n-- Venniä ei suinkaan huolestuttanut, mitä itse teki tai mitä muut\nsanoivat.\n\nMiehensäkään suhteen ei hän ollut epätiedossa; Karsten ei koskaan\nollut osoittanut taipumusta mustasukkaisuuteen. Aina heidän\nnaimisestaan asti oli hän ollut miellyttävän kohtelijas nuorille\nmiehille, jotka Vennin kauneuden ja elävyyden houkuttelemina\nvähitellen lähestyivät tätä.\n\nVälistä oli hän rouva Vennin mielestä mennyt hyvinkin pitkälle\nvapaamielisyydessään, mutta jälkeenpäin täytyi hänen myöntää että\nmiehensä järkevä ja maltillinen käytös tasoitti paljon, joka muuten\nolisi voinut tulla kylläkin hankalaksi.\n\nItse ei Venni milloinkaan toden perästä ollut joutunut pois\ntasapainosta, ehkä suureksi osaksi sen tähden, että heidän elämänsä\noli niin hiljaista ja vapaata. Tämä oli sitäkin merkillisempää, kun\nhän oli ollut kauan naimisissa Karsten Löfdalin kanssa, ennenkuin\nhuomasi, kuinka vähän heidän luonteensa pitivät yhtä monessa asiassa.\n\nKarsten oli niin varovainen, niin harmittavan säännöllinen, että\nVenni usein piti häntä pelkurina ja epäluotettavana. Mutta samalla\nkertaa oli hänen luonteessaan jotakin hienoa ja ritarillista, joka\nalituisesti oli estänyt hänen arvonsa alenemasta Vennin silmissä.\nJa vakk'ei tämä pannutkaan erinomaisen suurta arvoa häneen, ei hän\ntoiselta puolen koskaan ollut tuntenut niin suurta tyhjyyttä, että\nvarsin olisi kääntynyt pois Karstenista.\n\nJa nythän oli hän vanha! Olihan hänellä jo puolikasvuinen poika;\nminkä tähden häntä arveluttaisi? Eiköpä pikemmin ollut vähän\nnaurettavaa, että hän vielä kuvitteli olevansa niin vaarallinen?\n\nSiis antoi hän ihmisten puhua -- ja sitä he tekivät -- ja heittäytyi\najattelematta tuon viehättävän tunteen valtaan, että hänellä\njokapäiväisenä ystävänä oli kaunis, sivistynyt ja ennakkoluuloton\nmies, joka ihastuksella kuunteli kaikkea, jota hänen miehellänsä oli\ntapana sanoa kiihottuneiksi mielipiteiksi.\n\nMutta siinä hän varasti tietämättänsä Abrahamilta. Hän ei havainnut\nsitä ensinkään nyt, kun tuo seurustelu Mordtmannin kanssa sattui\nsamaan aikaan kuin muutos oli tapahtunut pojan suhteen. Tällä ei\nenää ollut sadottain kysymyksiä, ei hän myöskään enää pyytänyt äitiä\nleikkimään kanssaan tai pelaamaan napupeliä; sitä paitsi ei Venni\nvielä ollut voinut poistaa itsestään epävarmuuden tunnetta häntä\nkohtaan, niin ettei hänen tapansa Abrahamia kohtaan ollut ehkä varsin\nvapaata ja iloista laatua.\n\nPikku Mariuksen hautajaisissa oli rouva Gottwald lausunut\ntoivomuksenaan, että Abraham kävisi lähinnä arkkua papin vieressä;\nhän oli pikku Mariuksen paras ystävä, eikä Mariuksella ollut\nainoatakaan sukulaista.\n\nMutta rehtori oli vastustanut sitä: Abraham, saisi ainoastaan\nkumppaneinsa kanssa seurata mukana; hänen tulisi olla iloinen, että\nsilläkin ehdolla pääsi.\n\nSeurauksena oli, että koko koulu ja sen kautta iso osa kaupunkia\nsai hämärän tunteen siitä, että jotakin oli hullusti tuon Abraham\nLöfdalin suhteen.\n\nProfessorin oli pakko hillitä itseänsä, jott'ei antaisi pojalleen\nanteeksi liian aikaisin; hän oli iloissaan kuritustapansa hyvästä\nvaikutuksesta ja muuten tuli hänen suuresti surku poikaparkaa, joka\noleskeli niin yksinään ja kaikkein silmällä pitämänä. Vihdoin hän\nei voinut hillitä mieltänsä, vaan alkoi hymyillä ja lausua hänelle\nystävällisiä sanoja.\n\nNämä ensimäiset hymyilyt olivat Abrahamille kuin onnellisuutta\ntuottava, virkistävä sade. Kukaan ei sentään ollut isän vertainen;\nja vähimmin kuin milloinkaan ennen voi hän käsittää, kuinka hän oli\nvoinut saattaa sellaiselle isälle niin suurta surua.\n\nNyt alkoi hän vähäpätöisimmissäkin pikkuasioissa koettaa, voisiko\nhänen onnistua saada vähäsen koitosta; hän tuli tarkkaavaksi ja\navulijaaksi ruokapöydässä, asetti professorin tohvelit paikalleen\nillalla, ja kun vuositutkinto nyt lähestyi, luki hän enemmän kuin\nkoskaan ennen.\n\nJuhlallisessa vuositutkinnossa oli Venni-rouvalla tapana aina olla\nmukana. Aina siitä asti kuin hänen poikansa oli varsin pieni oli\nhäntä huvittanut istua odottaen hänen nimeänsä, nähdä hänen menevän\nopetuspöydän luo, ottavan vastaan suuri todistuksensa ja tekevän\npienen kumarruksensa, johon Venni aina itse otti osaa nyökäyttämällä\npäätään.\n\nMutta kun hän tänä vuonna näki miehensä pukeutuvan valkeaan\nkaulaliinaan ollakseen tutkinto-todistajana -- ennen oli Venni aina\nluullut hänen menevän tutkintoon harrastuksesta poikansa suhteen,\nkuten hän itsekin -- oli hänestä hyvin: katalaa, että vanhemmat tämän\nainoan kerran, lukuvuotta lopetettaissa, saapuivat kouluun, kun\nmuuten antoivat lapsiraukkain olla tuulen ajolla kautta koko vuoden.\n\nHän ei enää tahtonut ottaa osaa tähän ilveilyyn ja nähdä miehensä\nistuvan korkeaselkäisellä tuolilla pormestarin vieressä ilmauksena\nvanhempain harrastuksesta koulun työhön; ei hän myöskään tahtonut\nvuodattaa kyyneleitä noiden monien ajattelemattomani äitien kanssa,\njotka itkivät rehtorin kauniiden sanojen liikuttamina, kun tämä puhui\nkoulusta, kodista ja taivaallisesta kotimaasta.\n\nSen tähden antoi hän mitään syytä sanomatta professorin mennä\nyksinään Abrahamin kanssa; mutta professori ei sitä ymmärtänyt eikä\nsen vuoksi kysynyt.\n\nSillä välin uhkasi aamupuoli tulla hänelle hyvin ikäväksi; hänen\nteki sentään vähän mielensä olla tässä koulujuhlassa, mutta hän oli\njärkähtymätön, hän ei tahtonut mennä. Vihdoin otti hän hattunsa ja\nauringon-varjonsa lähteäkseen pitkälle kävelymatkalle; oli kesäkuun\nkolmastoista päivä ja kirkas raitis kesä-ilma.\n\nHän käveli uutta tehdasta kohden. Mikael Mordtmann oli monasti\nkäskenyt Vennin pistäytyä tuonne, jotta hän saisi näyttää hänelle\nkaikki sikäläiset komeudet.\n\nHän meni arvelematta; eihän siinä mitään pahaa ollut, olivathan\nkaikki ihmiset olleet siellä, ja sitä paitsi -- mitä hän siitä\nvälitti!\n\nKuitenkaan ei hänen sydämensä ollut varsin vapaa tykytyksestä, kun\nseisoi kukkulalla ja läksi astumaan alas mäkien väliseen notkoon,\njossa uudet rakennukset sijaitsivat.\n\nHän äkkäsi Mordtmannin jo kaukaa. Tämä seisoi aina alaalla laiturin\nluona suurella, hakatulla rautakivi-lohkareella; toisessa kädessä\noli hänellä kääry piirustuksia, toisella osoitti hän komentaissaan\ntyömiehiä, jotka par'aikaa uudella nostosakaralla vipusivat\nrautalevyjä lotjasta.\n\nHarmaa, piukka kesäpuku verhosi hänen soleata vartaloaan; päässä oli\nhänellä tavaton englantilainen hattu, joka puki häntä mainiosti;\njalassa polvihousut ja pitkävartisten saappaiden sijasta lämpimän,\nkuivan ilman takia keltasilla vöillä kiinnitetyt purjepalttinaiset\nkengät.\n\nMahdotonta oli kuvitella \"työmiestä\" sievemmässä muodossa; ja\nseisoissaan tuolla vankalla kantakivellä, älykkäänä ja mahtavana\npiirustuskääröineen, näytti hän ihan sellaiselta, jolta nykyajan\ninsinöörin tulee näyttää.\n\nToisen kerran Venniä päin katsoessaan, hyppäsi hän alas kiveltä; ensi\nkerran Vennin havaitessaan korkealla mäellä oli hän, näet, juossut\nkivelle. Hän riensi rouvaa vastaan ja toivotti häntä tervetulleeksi\nhänen kuningaskuntaansa ja tahtoi heti alkaa johdattaa Venniä ympäri\nkaikkialle.\n\n\"Mutta mielestäni oli Teillä kiire; voitteko niin vaan ilman mitään\nmuuta jättää työn? Älkää minun tähteni --\"\n\n\"No eipä tuo niin vaarallista ole; nyt olen pannut työn käymiseen, ja\nsitte he kyllä tulevat toimeen ilman minua.\"\n\nSe on totta miettivät miehet; he eivät olleet ymmärtäneet, minkä\ntähden päällikkö, joksi häntä piti sanottaman, äkkiä juoksi ylös\nkivelle ja alkoi huutaa ja komentaa; mutta kun saivat nähdä naisen,\nymmärsivät he kaikki.\n\nHe kävivät yhdessä ylöspäin rakennusten sivutse ja Mikael alkoi\nselittää. Venniä huvitti nähdä kaikki merkilliset laitokset, ja\ntoista huvitti sanomattomasti kuulla hänen takaperoisia kysymyksiään.\n\nHe nauroivat sen vuoksi aika lailla ja tulivat vihdoin hauskalla,\nteeskentelemättömällä mielellä konttoorirakennuksen luo, johon hän\nvaati Vennin käymään sisälle maistamaan hänen portviiniänsä.\n\nTehtaan kello oli sillä välin soinut kaksitoista ja työmiehet menivät\nryhmissä joko kaupunkiin tai työväen asunnolle päin, jossa oli\nruokapaikka.\n\nKonttooriherrat olivat myöskin lähteneet, kun päällikkö ja\nVenni-rouva tulivat konttoori-rakennukselle; etehinen, joka johti\npäällikön yksityiseen huoneustoon, oli täpö täynnä kaikellaisia\nteräksisiä ja kiiltäviä messinkisiä koneen-osia, jotka vastaiseksi\noli asetettu tänne, jotta olisivat poissa tieltä ja korjuussa;\nMordtmann pyysi anteeksi, että siellä oli niin ahdasta.\n\nPäällikön konttoori oli ainoa, joka näytti olevan täysin valmiina --\nEnglannin tavoin, mukavasti ja somasti varustettuna.\n\nIstuessaan vehreään, nahkapäällyksiseen sohvaan kävi Venni-rouva\nkuitenkin vähän miettiväksi. Tehdas oli tullut niin hiljaiseksi ja\ntyhjäksi ihmisistä, ei rautalevyjen kolinaa tai vasaran-iskujen\npaukkinaa eikä mitään ääniä kuulunut, ainoastaan silloin tällöin\nkiireitä, ruualle juoksevani askeleita.\n\n\"Minä menenkin muuten pian\" sanoi Venni avatessaan hattunsa nauhoja;\nsiellä oli lämmin.\n\n\"No, herranen aika, onhan meillä vielä aikaa; ei suinkaan miehenne\nkumminkaan odota teitä kotio ennen kuin päivälliseksi?\"\n\n\"Ei, Karsten on sitä paitsi efori tänäin\", vastasi hän iloisesti,\nmutta katui samassa silmänräpäyksessä, sillä hän näki, että tämä\ntoisen mielestä oli hänen miehessään jotakin, jolle heillä oli tapana\nyhdessä nauraa, eikä tarkoitus ollut sellainen.\n\n\"Teidän miehellänne on varmaankin ylimalkaan enemmän puuhaa kuin\nhänellä pitäisi olla?\"\n\n\"Enemmän puuhaa --?\"\n\n\"Minä tarkoitan, kun miehellä on sellainen vaimo kuin Te, rouva Venni\nminusta pitäisi sen, joka on niin onnellinen -- --\"\n\n\"Vaiti, mister Mordtmann! Tiedättehän -- virheetön!\"\n\n\"Tehän juuri, rouva hyvä, ette tahdo minun olevan virheetön?\"\n\n\"Niin, mutta nyt tahdon -- tällä paikalla ymmärrättehän?\"\n\n\"En ymmärrä, mutta tottelen. Muuten ei ole mitään, jota ei yksi ainoa\nsana Teidän huuliltanne -- --\"\n\n\"Älkää käyttäkö sanojanne turhaan, vaan juokaa viiniänne.\"\n\n\"Rakkautta vastaan on viini huono lääke, rouva Venni.\"\n\n\"Mitä vielä --\" vastasi tämä ja kartti hänen silmäyksiänsä, pannen\ntaas hattunsa järjestykseen.\n\n\"Aiotteko mennä? Oletteko vihainen minulle?\"\n\n\"En, vihainen en ole, mutta pelkään, että pian tulen.\"\n\n\"Mutta minkä tähden? ette kuitenkaan voi kieltää minua -- pitämästä\nteistä --\"\n\n\"Herra Mordtmann! Tuo on ilkeätä Teiltä, niin tuhmasti tehty, että\nolette hävittäneet ystävyytemme; laskekaa minut täältä!\"\n\n\"Minä en ole sanonut mitään, jota ette ennen tietänyt\", vastasi\nMordtmann kunnioittavasti ja alakuloisena, avatessaan ovea hänelle.\n\"Saanko seurata Teitä kaupunkiin?\"\n\n\"Ette!\" vastasi Venni-rouva mennen hänen sivutsensa; mutta innossaan\nnäyttäytyä ankaralta ja päästä pian pois sieltä nyhjäsi hän\netehisessä olevia koneen-osia; siitä alkoivat ne heilua ja kalista\nikään kuin olisivat uhanneet kaatua; ja äkkiä tarttui Mordtmann\nVenniä vyötäisille ja veti hänet takaisin huoneeseen; samassa kaatui\njokin raskas rauta sisälle kynnyksen ylitse.\n\n\"Suokaa anteeksi!\" sanoi Mordtmann tyynesti ja nosti raskaan esineen\ntakaisin pystyyn seinän nojalle; \"oikeastaan on hullunkurista, että\nnämä kapineet ovat täällä; olkaa varoillanne nyt, rouva, ja pysykää\nlähellä seinää.\"\n\n\"Mutta, Herra Jumala!\" huudahti Venni-rouva, joka vielä oli varsin\npeljästyksissään ja johon toisen levollisuus vaikutti kunnioitusta.\n\"Olisihan se voinut murskata minut paikalla! Tämä on vaarallinen\ntalo.\"\n\n\"Ja sangen onneton käynti\", lisäsi Mordtmann kumartaen, rouvan\nmennessä porstuan ovesta ulos.\n\nVenni seisahti kiviportaille panemaan hansikkaita käteensä.\n\n\"No, mitä mietitte?\" kysyi hän kääntymättä, \"tuletteko mukana\nkaupunkiin vai ettekö?\"\n\n\"Sanoittehan itse --\"\n\n\"Niin sanoin, mutta sen jälkeen olette pelastanut henkeni\", lausui\nrouva hymyillen, \"ja sitä paitsi: luonnollisesti ei sanaakaan enää\n_siitä_!\"\n\nMordtmann lupasi kaikki ja juoksi hattuansa ottamaan.\n\nRouva Vennin ihmeeksi piti hän sanansa; hän puheli iloisesti\nja suoraan koettamatta panna painoa millekään; ei edes hänen\nsilmissänsäkään heidän erotessaan ollut mitään, joka olisi ollut\nVennille tuskallista.\n\nVenni-rouva oli hyvin tyytyväinen itseensä; nyt oli hän kerrassaan\noikaissut _häntä_. Häneen Venni myöskin oli tyytyväinen. Mordtmann\noli käsittänyt, ett'ei siitä ollut mitään hyötyä; siis voisi hän,\nVenni, pitää hänet rauhassa ja levossa miellyttävällä, vapaalla\ntavallaan, tarvitsematta alituisesti pelätä hänen menevän rajojen\nylitse.\n\nHän tuli kotiin mitä paraimmalla tuulella; pitkään aikaan ei hän\nollut tuntenut itseään niin iloiseksi, nuoreksi ja keveäksi; hänen\nomatuntonsa oli myöskin levollinen, koska oli sanonut Mordtmannille\nsuoraan; niin oli se asia selvillä!\n\nSillä välin oli Abraham istunut pinkeessä kumppaneinsa välissä ja\nprofessori pormestarin vieressä. Koulun iso juhlasali oli täpö täynnä\nlapsia ja täysi-ikäisiä, tuskauttavaa lämmintä ja sekalaisia höyryjä.\n\nVäsymätön rehtori seisoi kateederissa ja jakoi todistuksia, huutaen\njoka pojan esille siinä järjestyksessä, johon oli muutettu.\n\nEnsin lausui hän muutamia kehoitussanoja yliopistoon meneville;\nsitten tuli neljännen latinaluokan ylempi osasto ja sen jälkeen\nalempi, ne, jotka oli muutettu kolmannelta latinaluokalta.\n\n\"Hans Egede Broch!\" huusi rehtori; se oli priimus; mutta hänen\njälkeensä tuli Abraham Knorr Löfdal.\n\nAbraham syöksähti ylös. Hän ei ollut uneksinutkaan tulevansa\ntoiseksi, vaikka hänen tutkinnossa oli käynyt hyvin. Viipyi hetkisen,\nennenkuin hän voi päästä esille penkistä. Professori seurasi häntä\nsilmillään, nyökätäksensä hänelle; mutta Abraham ei katsahtanut ylös.\n\nRehtori kurotti hänelle todistuksen lausuen: \"Sinä olet ollut ahkera,\nAbraham, ja siitä syystä on sinun käynyt hyvin tutkinnossa; toimita\nnyt niin, että me, opettajasi, muissakin suhteissa olisimme yhtä\ntyytyväiset -- tyytyväisemmät sinuun tulevana lukuvuonna!\"\n\nKoko Abrahamin ilo oli kadonnut; hän hapuili takaisin paikalleen;\nja hänestä tuntui kuin olisivat kaikki kylmät silmäykset, jotka\nkohtasivat toisensa hänen päänsä kohdalla, tehneet salin kylmäksi ja\nhaudanhiljaiseksi.\n\nProfessori Löfdal ryki hyvin äänekkäästi; nyt voisi jo olla\ntarpeeksi; hän ei juuri ollut hyvillään, että hänen poikaansa noin\njulkisesti häväistiin.\n\nTodistusten lukemista jatkettiin: isät ja äidit kuuntelivat herissä\nkorvin, kunnes se tuli, nimi, jota odottivat. Silloin heidän\nkasvonsa elähtyivät siksi silmänräpäykseksi, jolloin heidän rakas\npoikansa oli kateederin edessä; mutta jälkeenpäin vaipuivat kaikki\nvälinpitämättömyyteen, lämpiminä ja ikävystyneinä; jos tuo jako\nsentään loppuisi, että rehtori saisi pitää puheensa, mietittiin.\n\nMutta pienokaisille oli todistusten lukeminen jotakin varsin toista.\nKunnianhimo ja turhamaisuus, pettymys, toivottomuus ja tuska --\naina tunnottomuuteen asti; kateus ja viha, ylpeys ja ilkku, vieläpä\nkostonhimokin -- kaikki nämä pyörivät toinen toisensa vieressä\nolevissa pikkupäissä; tämä sysimällä eteenpäin tunkeuminen, tämä\ntoisensa ylipuolelle pääsemis-into, vaikka vaan numeronkin, oli\noikeata elämän harjoitusta; yhdenvertaisuus ja kumppanuus piti\nheidän unohtaa tottuakseen ajattelemaan toisten kanssa arvosta ja\nkiitoksesta; he oppivat kadehtimaan ylempänä ja halveksimaan alempana\nolevia.\n\nJa kun ei koko pitkän vuoden kuluessa vähintäkään oltu sanottu\ntai tehty siihen suuntaan, että vaivaloinen tietojen hankinta\ntulisi hauskaksi ja veljelliseksi yhteistyöksi, niin ei nyt\nlukuvuotta lopetettaissakaan puhuttu sanaakaan yhdenvertaisuutta\nja veljellisyyttä vaikuttavasta tiedosta; mutta itse tätä tietoa\nkäytettiin päinvastoin heidän kaikkein huolelliseen järjestämiseensä\nja numeroimiseensa, ylös- ja alaspäin.\n\nVihdoinkin oli kaikki 319 todistusta luettu ja jaettu, rehtori\npyyhki paljasta otsaansa ja palkitsi itsensä luotilla nuuskaa, josta\nkumpikin sierain sai puolensa.\n\nSitten alkoi hän suuren puheensa sanomalla hyvästi\nylioppilaskokelaille, neljälle pitkälle, kalpealle, neljään pitkään\nhännystakkiin puetulle nuorukaiselle, jotka takit näyttivät kankeasta\nmustasta aineesta leikatuilta.\n\nJos puu piti tunnettaman hedelmistään, voi näyttää vähän\nkummalliselta, ett'ei tämä suuri oppilaitos monine täpötäysine\nluokkineen lähettänyt useampaa kuin nämä neljä opinnäytettä\nyliopistoon.\n\nMutta matka Parnassolle on pitkä ja vaivaloinen; monta monituista\nnääntyy matkalla; mutta siitä syystä ovatkin ne, jotka saapuvat\ntarkoituksen perille, oikea väkiliuvos.\n\nRehtori toivotti, että nuo neljä opinnäytettä olisivat koululle\nkunniaksi; mutta kaikkein ennen tahtoi hän pyytää heitä säilyttämään\nlapsellisen mielen ja lapsellisen uskon, jonka koulussa olivat\nsaaneet. Sen jälkeen kehitti hän koulun käsitettä ja valitsi\nlähtöpisteeksi \"koulu\"-sanan alkuperäisen merkityksen: \"Kouluksi\",\nlausui hän, \"sanottiin sitä turvapaikkaa, jossa nuoriso, elämän\nsuruja vielä, tuntemattomana --\"\n\n\"Sepä hitto turvapaikaksi!\" mutisi Martti Kruse nyhjäten Abrahamia\nkylkeen.\n\nMutta tämä ei liikahtanut eikä muuttanut katsantoansa; hän pelkäsi\njonkun luulevan _hänen_ istuvan levottomana. Nyt mietti hän enimmän,\nettä oli tullut 2:ksi, niin korkealla ei hän vielä koskaan ollut\nollut; sillä välin selitti rehtori, kuinka koulu oli valmistus\nelämään, kuinka se etupäässä oli kehitys _siveellisyyteen_.\n\n\"Tämä sana\", jatkoi hän, \"jolla vanhat oppimestarimme, kreikkalaiset\nja roomalaiset tarkoittivat korkeinta ja jalointa sivistystä, on\nainoastaan heikko kuvaus siitä sivistyksen tarkoitusperästä joka\ntulee olla meidän silmämääränämme, sillä meille loistaa ilmestyksen\naurinko; me emme näe ainoastaan maallisen elämän huurujen läpi\nkorkeampaa olemusta tämän elämän toisella puolella vaan meille on\navattu valoisa, vapaa ja loistava näköala taivaalliseen isänmaahan.\nEi siis ainoastaan kansalaisiksi, ei ainoasti ihmisiksi, vaan\nensinnäkin _kristityiksi_ ovat nuorukaisemme kasvatettavat. Uskonnon\nvalolla on tiede valaistava sen pitää olla kaikkein tieteen\ntotuuksien alkuna, merkityksenä ja lopullisena tarkoituksena.\"\n\nPienokaiset uupuivat unesta, lämmöstä ja tuosta pitkästä puheesta,\njoka oli yhtä ikävä kuin saarna. Kesäaurinko loisti ohuiden, sinisten\nikkunaverhojen läpi, jotta se vaaleansinisenä, kummituksen kaltaisena\nvalaisi mustan opettaja-ryhmän, joka oli kokoontunut opetus-istuimen\nvasemmalle puolelle.\n\nPiikkisika seisoi suorana ja nukkui -- koulussa kerrottiin hänen\nvoivan tehdä se -- lehtori Abel tarkisteli laseillaan naisia,\napulais-opettaja Borring oli vetäynyt mitä likemmäksi nurkkaa ja\nhiipi teroittamaan hanhenkynää; mutta Sokko seisoi ajatuksiinsa\nvaipuneena ja murti suuta, väänti päätä rehtorin kristilliselle\npuheelle, mikä suuresti huvitti hänen rakkaita oppilaitaan.\n\nMutta kaikki näyttivät he sydämensä pohjasta kyllästyneiltä ja\ntoivoivat vaan ilveilyn loppuvan.\n\n\"Ja Te, rakkaat virkaveljeni!\" sanoi rehtori liikutetulla äänellä,\n\"Te, jotka olette pyhittäneet itsenne tähän vaivaloiseen, mutta\nihanaan toimeen johtaa nuorisoa tietoon ja siveellisyyteen samassa\nkristillisessä hengessä, suokoon Kaikkivaltias edespäinkin Teille\nvoimaa samalla innolla, samalla vakaamielisyydellä, samalla\nrakkaudella täyttämään tärkeätä elämäntyötänne. Vastaan ottakaa\nmeidän, minun ja koulun, kiitoksemme kuluneesta vuodesta; ja suokoon\nJumala, että me täällä taas kohtaisimme toisemme terveinä ja\nraittiina uudelleen alkamaan työtämme Jesuksen nimessä.\"\n\nSitten kääntyi hän pienokaisiin liikuttavasti pyytäen heitä\nahkeroimaan ja harrastamaan kaikkia kristillisiä hyviä avuja ja\ntyöskentelemään hyvän edistämiseksi, kuten valkeuden lasten tulee\ntehdä.\n\nErittäinkin tässä kohdin äidit itkeä tihuttivat, ja kelpo\nrehtori puhui yhä edelleen, lapsesta, lapsellisesta sydämestä ja\nlapsellisesta uskosta.\n\nLämpymän lopetusrukouksen jälkeen nousivat kaikki seisomaan ja\nveisasivat:\n\n    \"Herra! siunaa meit' ja auta,\n    Ain myös vaaroist' varjele!\"\n\njonka jälkeen rehtori vielä luki Isämeidän; ja vihdoinkin oli juhla\nloppunut.\n\nAhdinko ulos tultaessa oli suuri, sillä mikään voima ei enää jaksanut\npitää lapsia jälellä koulussa. Vaikka oppilasten oli käsketty odottaa\nkunnes naiset ja kuuntelijat olivat jättäneet ja sitten vasta lähteä\nhyvässä järjestyksessä ja luokittain, juoksi kuitenkin toinen\ntoisensa perästä paikaltaan ja tunkeusi naisten joukkoon ja katosi.\n\nHikisinä ja itkeneinä tunkeusivat äidit vihdoin ulos -- isiä\noli hyvin vähän saapuvilla -- oli niin hauskaa nähdä nuorison\nsiten kokoontuneena ja kuinka rehtori sentään puhui kauniisti ja\nvakavasti! Hän kyllä olisi saanut säästää erään viittauksen puheen\nloppupuolella: että vanhemmissa vallitsi jotenkin huomattava\nvälinpitämättömyys koulutyön suhteen. Eihän se kuitenkaan keneenkään\nheistä sopinut; kernaimmin olisi sen tarvinnut sanoa poissaoleville\nvanhemmille -- esim. rouva Löfdalille. Olipa tuo sentään perin\neriskummallista, etenkin kun hänen miehensä sen lisäksi oli\ntutkinto-todistaja! Mutta eihän professorin rouva koskaan käynyt\nsellaisissa paikoissa, jossa sai kuulla Jumalan sanaa!\n\nLapsia ja täysikasvuisia virtasi koulupihalle; kiltit pojat kävivät\nsiivosti vanhempaansa rinnalla todistus taitettuna kädessä,\ntoiset menivät rakennuksen taaksi, repivät rikki ja tallasivat\ntodistuksensa; muutamat syöksyivät pois kirkuen ja intiaanien tavoin\nhyppien; mutta nuo neljä mustaa hännnystakkia kävivät opettajaryhmän\ntakana juomaan lasin viiniä rehtorin salissa.\n\nAbraham meni kotio isänsä kanssa. Professori Löfdal oli liikutettu.\nRinnakkain poikansa kanssa käydessä sanoi hän tälle: \"Sinä olet ollut\nkelpo poika, Abraham, ja siitä näen, että koetat oikaista sitä, mikä\nei ollut oikein sinulta; ja siitä emme tämän jälkeen puhu. Minä annan\nmyöskin rehtorille viittauksen, ett'ei hän enää koske asiaan.\"\n\nAbraham syöksyi huoneisin huutaen: \"Mamma! Mamma! minusta tuli\nsekundus, luokan toinen mies!\"\n\nVenni-rouva tuli juosten häntä vastaan, ilosta yhtä loistavana kuin\nhänkin, otti hänet syliinsä, suuteli häntä ja tanssi hänen kanssaan;\nja kun professori tuli sisälle lausuen tuon tavallisen: \"hiljaa,\nlapset!\" nauroi Venni vaan, tarttui poikansa käsivarteen ja meni\nruokapöytään.\n\nProfessori tahtoi viiniä, ja pieni perhejuhla syntyi. Abraham tunsi\nitsensä keveäksi kuin lintu; ja kun professori kilisti lasia hänen\nkanssaan, oli isä hänen mielestään sentään suurin ja herttaisin\nihminen koko maailmassa.\n\nMutta tänäin tunsi hän myöskin sellaista mieltymystä äitiin,\njommoista ei pitkään aikaan ollut tuntenut. Oikeastaan piti hän\nmolemmista yhtä paljon, ja hän uhkui onnellisuudesta, sillä välin kun\nhänen kärsimyksensä jäi hämäräksi muistoksi, jonka tahtoi unohtaa ja\nmielestään karkoittaa.\n\n\"No, eikö asian laita ole, kuten olen sanonut\", lausui professori,\nkun Venni kertoi, missä oli ollut, \"tuo tehdas miellyttää sinua\nsuuresti.\"\n\nVenni vaan nauroi eikä väittänyt vastaan; tänäin oli hän niin\nmerkillisen iloinen ja onnellinen.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nAbrahamin kasteenliiton vahvistus oli alituisesti lykätty\ntoistaiseksi tai oikeammin sanoen: siitä ei koskaan oltu puhuttu.\nProfessori tiesi, näet, kyllä hyvin, että Venni kaikin mokomin\nvastustaisi sitä, ja aina siitä asti kuin poika vielä oli kapalossa,\noli äiti sanonut: ripille häntä ei lasketa.\n\nHänen miehensä oli ollut vaiti; hän mietti: kun se aika tulee, kai\njokin keino keksitään; eikä hänen tapansa ollut ennen välittää\nvastuksista kuin sitten vasta, kun ei niitä enää millään tavoin\nvoinut välttää. Sen vuoksi oli hän antanut asian olla sillänsä,\nkunnes Abraham nyt oli kuudennellatoista ikävuodellaan, joka oli\nmyöhäinen ripillelaskemis-ikä seudun tavan mukaan.\n\nMutta nyt syksyksi oli hän rippikouluun kirjoitettava, sillä\nkasteensa liiton piti hänen vahvistaa, sen oli professori yhtä\nlujasti päättänyt kuin rouva vastakohdan.\n\nHeidän eräänä aamuna pukeutuessaan -- Abraham oli äsken lähtenyt\nkouluun -- alkoi professori ihan tyynesti, ja ikäänkuin olisi hän\npuhunut jostakin itsestään selvästä asiasta:\n\n\"Nyt kai kirjoitamme Abrahamin rippikouluun provasti Sparren luona\ntulevassa kuussa.\"\n\n\"Kirjoitamme? Sparren luona? Mitä ihmeitä sanot?\" Venni-rouva kääntyi\näkkiä tuolilla ympärinsä; hän istui kuvastimen edessä selvittäen\nsuuria hiuksiaan.\n\n\"Rippikouluun, eukkoseni. Et varmaankaan muista hänen pian tulevan\nkuudentoista vuoden vanhaksi?\"\n\n\"Sinähän pikemmin olet unohtanut, että meillä aina on ollut se\nvälipuhe, ett'ei Abrahamia lasketa ripille.\"\n\n\"Välipuhe? Ei, Venni, sitä ei koskaan ole ollut.\"\n\n\"Mutta enköhän minä satoja kertoja ole sanonut: häntä ei lasketa\nripille.\"\n\n\"Olet, mutta se ei ole mikään välipuhe.\"\n\n\"Mutta olethan sinä ollut samaa mieltä kuin minäkin; et ole koskaan\nväittänyt sanaakaan vastaan.\"\n\n\"Minä en milloinkaan ole tuhlannut sanaakaan koko asialle, kun ei\naika vielä ollut käsissä. Mutta sinun täytyy puolestasi myöntää, että\nsen mukaan kuin tunnet minut voit olla varsin vakuutettu siitä, että\nminä tahdoin pojan vahvistavan kasteensa liiton tavallisuuden mukaan.\"\n\n\"Kuinka voit puhua tavallisuudesta niin tärkeässä asiassa, Karsten?\"\n\n\"Koetetaan puhua tästä tärkeästä asiasta kiivastumatta, Venniseni,\nsillä kiivaudella ei koskaan tulla hyvään loppupäätökseen. Mieti\nsiis, onko sinulla oikeutta saattaa poikaasi poikkeustilaan, joka\nmonella tavoin on oleva hänelle vaivaksi ja vastukseksi elämässä.\"\n\n\"Juuri se on suuri hyvätyö, jonka tahdon tehdä pojalleni, että\nhänestä tulisi poikkeus kaikkein muiden ulkokullattujen ja\nvalehtelijain joukosta.\"\n\n\"Ei suuret sanat suuta särje, pikku Venniseni. Sinun näkyy luulevan,\nett'ei poikasi koskaan voi olla eikä tulla muuksi kuin kappaleeksi\nsinusta itsestäsi.\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Eikö koskaan mieleesi ole juolahtanut se mahdollisuus, että\nAbrahamista voisi tulla kristitty? Niin, niin, minä tiedän mitä ai'ot\nsanoa: sinä et juuri suurin usko minun kristillisyyteeni; mutta etkö\nvoi mieleesi kuvitella, että Abraham ehkä voisi tulla todelliseksi\nkristityksi?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Venni-rouva ajatuksiin vaipuneena ja tirkisti\neteensä, \"sitä olen monasti ajatellut; äläkä luule, että minä sitä\nvastustaisin tai pitäisin sitä jonakin onnettomuutena hänelle tahi\nmeille. Vilpittömyys se juuri minusta on pääasia, Puolinaisuutta,\nvalhetta, tekopyhyyttä -- niitä tahdon koettaa pitää pojalleni\ntuntemattomina.\"\n\n\"Mutta jos tahdot täydellistä vilpittömyyttä, täytyy sinun myöskin\nmyöntää täydellinen vapaus.\"\n\n\"Sen teenkin, valitkoon kernaasti minun puolestani --\"\n\n\"Etkä niinkään, suo anteeksi, sinä et myönnä hänelle täydellistä\nvalitsemisvapautta, kun kiellät häneltä tai annat hänen hypätä\nkehityskauden ylitse, jonka läpi koko muu nuoriso saa käydä.\"\n\n\"Mutta itse tämä kehityskausi, joksi sitä nimität, on juuri valheen\nportti, se on minun vahva vakuutukseni.\"\n\n\"Minä en epäile, Venni, että voi ollakin yhtä ja toista väitettävää\nkasteenliiton vahvistusta vastaan; mutta tässä nyt ei ole kysymys\nsinun uskostasi, ei myöskään minun, vaan Abrahamin uskosta. Ei\nsentähden, että minä itse olen -- hm -- --\" heidän silmänsä\nkohtasivat toisensa kuvastimessa, \"no niin -- minulla nyt kerrassaan\nei ole taipumusta jumalisuuteen kuten sinulla, enkä siis siitä syystä\ntahdo poikaani kasvatettavaksi kristin-uskossa. Mutta ei sinulla eikä\nminulla ole minun käsitykseni mukaan oikeutta ryöstää häneltä mitään,\njoka voi hänelle valistukseksi valitessaan, taikka pakottaa häntä\nmihinkään, joka voi tehdä mahdottomaksi hänen valintansa. Kuinka\nsiis muulla tavoin voimme tehdä oikein pojallemme kuin sanomalla\nhänelle: tahdotko itse antautua tämän kokeen alaiseksi? vai oletko jo\nennakolta valinnut?\"\n\n\"Nyt väännät nurin koko asian, Karsten.\"\n\n\"Sitä en tee. Abraham on kyllä vanha ymmärtämään mistä kysymys on,\nsitä olen varronnut niin kauan, antaa hänen itse valita, tahtooko\nvahvistaa kasteensa liiton vai eikö. Senhän täytyy sinun, joka niin\nsuuresti harrastat vapautta ja oikeutta, mielestäni myöntää.\"\n\n\"Olkoon menneeksi, antaa hänen valita!\" huusi Venni-rouva; mutta heti\nsen jälkeen lisäsi hän: \"Eipähän, mitä se hyödyttäisi? Sellainen\npoika! Hän valitsee luonnollisesti samoin kuin muutkin, saadakseen\nolla rauhassa; ei niin, ei niin, Karsten, sehän on suuri synti\nmeiltä, jos avoimin silmin lähetämme poikamme suoraa tietä valheeseen\nja petokseen.\"\n\n\"Sano minulle, Venni, kuinka kauan olet aikonut jatkaa valitsemistasi\npoikasi puolesta? Aiotko, kun se aika tulee, valita vaimo hänelle?\"\n\n\"Lorua, Karsten! minähän juuri aina tahdon, että hänellä olisi\nvapautensa.\"\n\n\"Sepä on merkillinen vapaus! Jos nyt Abraham todella haluaa vahvistaa\nkasteensa liiton --\"\n\n\"Niin tekee hän sen siitä syystä, ett'ei hänellä nyt ole parempaa\nymmärrystä!\"\n\n\"Ja kun hänellä sitten muutaman vuoden kuluttua ei ole parempaa\nymmärrystä kuin että tahtoo ottaa itselleen vaimon, jonka suhteen\nsinä olet täysin vakuutettu -- kuten tapasi on olla, että hän on\nsaattava poikasi sanomattoman onnettomaksi -- kuinka sitten käy?\"\n\n\"Tuskastuttavaa on todellakin puhua sinun kanssasi, Karsten, sinä\nsekoitat kaikki yhteen sakkaan.\"\n\n\"Älkäämme nyt kiivastuko tarpeettomasti. Minun mielestäni puhuimme\nhyvin järjellisesti ja tyynesti tästä. Minäkö todellakin sekoitan\nkaikki yhteen? Eikö voisi olla mahdollista, että sinä suuressa\nrakkaudessasi Abrahamiin tietämättäsi sekoitat joukkoon vähän\nsitä tiranniutta -- suo anteeksi, -- joka on kaikesta rakkaudesta\neroittamaton. Etkö innossasi hankkia hänellä parasta mahda\nalituisesti valita hänen puolestaan, sillä välin kun itse niin usein\nolet sanonut, että parasta ihmiselle on itse saada valita.\"\n\n\"Minä tahdon mielelläni olla tyyni, Karsten, enkä sano sitä ollakseni\nilkeä, mutta sinun kanssasi on todella niin harmillista keskustella,\nsillä sinä panet minut pyörälle ja käännät kaikki ylösalasin. En\nkoskaan olisi uskonut, että vapaasta tahdosta olisin nähnyt poikani\nottavan osaa ripille-valmistukseen; mutta nyt tuntuu minusta kuin\nolisi sanoissasi jotakin perää.\"\n\n\"Niin luullakseni olen _minä_ tällä kertaa enimmän sinun\nmielipiteittesi mukainen\", vastasi professori, joka nyt oli täysin\npukeutunut ja aikoi lähteä.\n\n\"Mutta sen sanon sinulle\", huusi Venni äkkiä, kun professori jo oli\novella, \"sinä aamuna, jolloin Abrahamin on mentävä kirkkoon tuota\nonnetonta lupausta tekemään, tahdon minä oikeuden äitinä kysyä\nhäneltä, tietääkö hän mitä tekee; ja ell'ei hän silloin ole täysin\ntodenperäinen ja rehellinen, niin ei sinun eikä koko maailman\npapiston pidä saada poikaani esiintymään valhetta sanoakseen.\"\n\n\"Siinä suhteessa saat tehdä, miten mielesi laatii\", vastasi hänen\nmiehensä mennessään; hätä keinon keksii; vastaiseksi oli hän tullut\nniin pitkälle kuin toivoakin voi.\n\nMutta rouva Venni oli levoton ja nurpeillaan; hänellä oli tuskallinen\ntunne siitä, että miehensä oli houkutellut häneltä tämän suostumuksen\nkasteenliiton vahvistukseen, joka hänestä oli mitä vastenmielisintä\nilveilyä. Hän puhui siitä Mordtmannin kanssa, joka kaikissa suhteissa\npiti Vennin olevan oikeassa ja oli vielä kiivaampi sanoissaan; mutta\neihän tuo kysymys muuten voinut huvittaa häntä suuresti.\n\nSitte puhui hän vakavasti Abrahamin kanssa eräänä iltana, professorin\nklubissa ollessa. Hän selitti pojalle niin selvästi ja suoraan\nkuin voi, mitä hän mietti tästä pappein keksinnöstä: kasteenliiton\nvahvistamisesta.\n\nHän osoitti Abrahamille, ett'ei tämä lupaus, jonka he vaativat ja\nottivat ala-ikäisiltä lapsilta, ollut muuta kuin mitä julmimpaa\nväkäisten asiain pilkkaamista; ett'ei tuo menettely voinut olla\nsen mukaista, mitä todellinen kristillisyys vaatii ihmiseltä, vaan\nnuorison johdattamista elämään suuren valheen kautta, joka oli väärää\nvalaa pahempi. Tahtoiko hän avoimin silmin antautua sen alaiseksi?\nVai oliko hän valinnut?\n\nJos hän ihmisistä välittämättä voisi päättää edelleen tehdä työtä\nilman tätä velvoitusta, joka oli olemassa ainoastaan sen vuoksi, että\nse rikottaisiin, jos hän sen voisi, olisi äiti uskollisesti auttava\nhäntä.\n\nAbraham istui silmät alaspäin luotuina, vastaamatta, keskeyttämättä.\nHänelle oli aina tuskallista, kun joku puhui hänelle uskonnollisista\nasioista. Koulussa opetettiin uskontoa samoin kuin muitakin aineita;\nja ainoastaan rehtori piti välistä puheissaan, tai kun jotakin oli\nhullusti tehty, liikuttavia jumalisia luentoja; professori voi\ntoisinaan lausua: \"siitä tulee sinun rukoilla Jumalaa varjelemaan\nsinua\" -- tai jotakin semmoista.\n\nAbraham tiesi kyllä, kuinka hänen piti seisoa ja miltä näyttää, kun\nsellaista lausuttiin, ja myöskin mutista vastauksen oikealla äänellä:\nmutta ikävää oli niin kauan kuin sitä kesti.\n\nJa nyt äidin seurassa ollessaan oli hänen vieläkin vaikeampaa, sillä\nseisovain puhetapain käyttämisestä ei nyt ollut mitään hyötyä; ja\njuuri tuota oikeata ääntä ei äiti tahtonut kuulla; kuinka voisi hän\nvakaisesti vastata äidin kysymyksiin?\n\nTietysti tahtoi hän mennä ripille niinkuin muutkin; jo kauan oli\nhäntä harmittanut, että oli viimeinen kaikista ikäisistään. Olihan se\nitsestään tuleva asia, ja nyt teki äiti sen niin äärettömän tärkeäksi\nkuin olisi se ollut jokin käännekohta.\n\nÄidin tyyneesti ja vakaisesti totuudesta ja rehellisyydestä puhuessa,\nolkoon siinä tai tässä uskossa tai ei missään, istui Abraham\nmiettien, kuinka kummallista, kuinka takaperoista sentään oli, että\njuuri äiti niin puhui.\n\nSekä rehtori, jonka kaikki tunnustivat tavallista jumalisemmaksi,\nettä hänen oma isänsä, joka myöskin oli uskonnollinen mielialaltaan\nkohtuudella -- juuri siinä määrin kuin Abraham piti sopivana --\nja sitä paitsi kaikki kristityt ihmiset pitivät kasteenliiton\nvahvistamista kunniassa, ja mikä vielä oli enemmän: he katsoivat\nsanankin tätä pyhää toimintaa vastaan herjaukseksi.\n\nMutta että äiti, joka itse niin monta monituista kertaa oli sanonut,\nuskonsa olevan heikonpuolisen ja ulkona oli Abraham viittauksista\nhavainnut pahempaakin -- että hän nyt näitä asioita, joihin hän ei\nuskonut ja joista hänellä siis ei voinut olla todellista käsitystä --\nettä hän piti ripille päästöä vakaisempana, juhlallisempana kuin itse\nuskovaiset, se oli hänen mielestään sangen merkillistä; eikä paljoa\npuuttunut, ett'ei hän tätä miettiessään tullut vähän kärsimättömäksi.\nKuinka voi äiti, joka ei itse uskonut, kohottaa vaatimuksensa\nkorkeammalle kuin parhaatkaan uskovista?\n\nVennikin kävi vihdoin kärsimättömäksi nähdessään pojan istuvan\njäykkänä ja mykkänä kuin kivi.\n\n\"Vastaa, Abraham, minkä valitset? Tahdotko tulla ripille päästetyksi\nvai etkö tahdo?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi tämä.\n\n\"Mutta sen täytyy sinun tietää; sinä olet nyt kyllin vanha\nymmärtämään, että sinun itse tulee valita. Mieti muutama päivä, mutta\nsalli minun sanoa, minkä isällesikin sanoin aamulla: sinä päivänä,\njolloin menet kirkkoon, pitää sinun ensin lausua mielipiteesi\nminulle, ja ellet silloin täydellä todella voi sanoa minulle,\näidillesi: minä tahdon ja voin antaa lupauksen, niin ei sinun\nmyöskään pidä oleman läsnä valheen juhlassa, niin totta kuin nimeni\non Venni.\"\n\nHetkisen kuluttua sen jälkeen tuli professori kotio; syötiin\nillallista ja puheltiin muista asioista. Mutta Abraham kuljeskeli\nmonta päivää tuskallisena miettien tätä valintaa.\n\nTietysti tahtoi hän tulla ripille lasketuksi; kun häneltä koulussa\nkysyttiin, menisikö rippikouluun syksyllä, vastasi hän myöntävästi.\nOli vielä muutamia viikkoja ilmoitus-aikaan jälellä: äiti ei kysynyt\nhäneltä, ei isä myöskään, ja niin kului jokin aika.\n\nKoulussa ei juuri ollut mitään vaihtelevaa; hän sai vaan enemmän\nlatinaa, enemmän kreikkaa luettavakseen uudessa luokassa. Hän alkoi\nvähitellen lähestyä Brochia, jota ei ennen ollut kärsinyt; mutta nyt\nhe istuivat vierettäin ylimpinä luokassa, ja Abraham oli alkanut\ntulla ahkeraksi.\n\nPikku Marius ei ollut jättänyt mitään muistoa jälkeensä. Hän oli\nkadonnut, hänen paikallansa istui toinen. Virta kuohui hänen\nylitsensä, eikä häntä milloinkaan mainittu, sillä kaikki olivat\npian unohtaneet hänet. Jokapäiväinen työ samassa huoneessa samoine\naineineen, samoine vieruskumppanineen, esimiehineen ja opettajineen\nteki, etteivät heidän ajatuksensa johtuneet olleeseen ja menneeseen;\nja Marius Gottwald oli heistä pian kuni joku pieni olento, jonka\nolivat tunteneet monta vuotta sitten, kun itse olivat pieniä ja\nistuivat koulun aliluokilla.\n\nAbraham oli ainoa, joka säilytti hänen muistonsa -- ei ainoastaan\ntuota muistoa, joka tuskastutti häntä ja jota hän niin harvoin kuin\nmahdollista mietti.\n\nMutta rouva Gottwald, jolla ei nyt enää ollut muuta tehtävää\nmaailmassa kuin alituisesti mietiskellä herttaisen pikku Mariuksen\nmuistoja, takistui tämän parhaaseen ystävään. Kun vaan sai Abramin\nnäkyviinsä, juoksi hän ulos ovelle tai naputti ikkunaan.\n\nAbraham vältti sitä kernaimmin; hän ei pitänyt siitä, että nähtiin\nhänen menevän sinne sisälle, eikä häntä myöskään huvittanut kuunnella\nrouva Gottwaldin pakinoita.\n\nHeti Abrahamin sohvaan saatuansa, alkoi rouva puhua pikku\nMariuksesta. Eihän hän saanut koko pitkänä päivänä puhua sanaakaan\ntuosta ainoasta asiasta, jota hän yöt päivät ajatteli.\n\nYksinään, arkana ja ihmisiä välttävänä kun eli, ei hänellä ollut\nnais-ystäviä. Illalla tulivat nuo vanhat päävieraat, raskaat häpeän,\nkatumuksen ja masennuksen synnyttämät ajatukset pieneen kammioon,\nasettuakseen ympäri seiniä ja tuijottaakseen häneen.\n\nJa yksi vieras oli tullut lisään, noita entisiä pahempi. Se oli\nkalvava soimaus, että hän turhamielisyydestä oli tahtonut antaa pojan\noppia enemmän kuin hänen pääparkansa voi kestää; mutta siitä hän ei\nkoskaan tohtinut puhua.\n\nMuuten kertoi hän joka kerta samat historiat, kysyi, eikö ollut\ntotta, että pikku Marius oli ollut kaikkein taitavin latinassa, eikä\nväsynyt puhumasta, kuinka paljo oli pitänyt ystävästään, kuinka hän\nihaili ja kunnioitti tätä; \"menipä niinkin pitkälle\" -- tässä nauroi\nkalpea rouva vähän kuihtunutta nauruansa -- \"että minä, hupakko,\nolin varsin mustankipeä tuon Abraham Löfdalin tähden. Tähän --\nsanakirjansa takakanteen on hän kirjoittanut suurilla kirjaimilla:\n'A. L. on koulun suurin sankari.' Sinä se olet -- Te se olette\" --\nrouva Gottwald tuli hämilleen; hän oli melkein epävarma, voisiko\nyhä edelleen sanoa Abrahamia sinäksi; tämä oli niin jäykkä ja\ntäysikasvuinen.\n\nEi rouva Gottwald myöskään voinut saada häntä olemaan kauan luonaan\ntai käymään useammin, kunnes hänen kerta pisti päähänsä tarita\npojalle viiniä ja torttuja ja se auttoi vähäsen.\n\nAbraham tuli nyt välistä omia aikojansa, mieluimmin pimeässä, ja\nistui ihan kärsivällisenä kuunnellen noita vanhoja pakinoita, kertoi\nitsekin jonkin kohtauksen heidän yhdessä olostansa, joka saattoi\nrouva-paran ihastuksiinsa.\n\nMutta Abraham teki nämä käyntinsä hiipimällä; hänellä oli selvä tunne\nsiitä, ett'ei ollut hänessä isänsä mieleistä, että hän jatkoi tätä\nseurustelua pikku Mariuksen äidin kanssa.\n\nMutta kuudentoista ikäisenä, on vaikeata vastustaa voileivoksia ja\nviiniä. --\n\nSillä välin oli Mikael Mordtmann yhtä innostunut tehtaaseensa, joka\nnyt oli osaksi valmis. Mutta kun syyssateet toden teolla alkoivat, ei\nenää ollut hauskaa mennä sinne joka päivä, jonka tähden hän toimitti\nniin, että sai \"Fortuna\"-tehtaalle kaupunkiin.\n\nVennin ja itsensä väliseen suhteeseen ei hän ollut oikeen\ntyytyväinen; se edistyi liian pitkäänsä, ehk'ei ensinkään. Hän oli\nnyt kovin mieltynyt Venniin; hän panisi sanomattoman suuren arvon\nniin kauniin ja miellyttävän naisen kanssa tekemisissä olemiseen,\njolla lisäksi oli niin vapaamielinen mies. Että Venni todella myöskin\n-- kumminkin oli rakastumaisillaan häneen, sen tiesi hän varmaan;\nlukemattomia kertoja oli hän sen huomannut pikku-asioissa.\n\nVenni-rouva oli muuten viime aikoina ollut jotakuinkin\neriskummallinen, hermostunut, vaihteleva, toisinaan vähäpuheinen ja\nilmaan tuijottava, toisinaan taas melkein tuskastuttavan puhelijas.\nMordtmann oli melkein vakuutettu itse olevansa syy kaikkeen\nhänen mielenlevottomuuteensa; juuri tähän aikaan oli Venni niin\nihana ja lumoava, että tuolta muuten niin varovaiselta mieheltä\nitsensä-hillitsemisvoima alkoi kadota.\n\nPäivällis-aikaisten käyntien sijaan oli pitkäin syys-iltain mukana\ntullut ystävällinen, hauska keskustelu hämärässä takkatulen\npunaisessa valossa. Venni-rouvalla oli tapana käydä pöydän ympäri;\nMordtmann istui sohvalla takkatulen valossa.\n\nProfessori oli melkein aina poissa tähän aikaan; mutta välistä tuli\nhän myöskin kotio ja kohtasi heidät tässä asemassa, eikä kummaltakaan\npuolelta koskaan oltu hämillään.\n\nMutta Mikael Mordtmannin veri oli levottomassa liikkeessä, kun hän\nistuessaan tuossa näki Vennin tyynesti ja säännöllisesti käyvän\nsivutsensa.\n\nTänä iltana oli Venni hyvin vakavalla tuulella, ja he puhuivat\nkuolemasta ja surullisista asioista; Mordtmann puhui vähän, Venni\nvastasi pari sanaa ja he tulivat yksimielisiksi siitä, ett'ei elämä\nollut suuresta arvosta.\n\nMutta tämä ei ollut Mordtmannin oikea mieliala; hän vaan seurasi\nVenniä. Itse oli hän tuskallisia toivoa täynnä; hän ei enää ottanut\nlukuun mitään seurauksia eikä ylipäänsä arvellut mitään; joka kerta\nkun Venni meni hänen sivutsensa, kävi hänelle yhä vaikeammaksi antaa\ntämän kulkea syöksymättä ylös ja tarttumatta häneen syleilläkseen\nhäntä.\n\nHeidän pitkän ajan vaiti oltuansa pysähtyi Venni nuoren miehen eteen\nkatsoen häntä kasvoihin: \"Mutta miksikä siinä nyt istutte ja puhutte\nkaikkea tuota, jota ette sentään ensinkään tarkoita?\"\n\n\"Enhän _minä_ tässä istukaan, en _minä_ puhukaan; en tiedä mitä\nsanon, en tiedä missä olen tai mitä teen, tiedän vaan, ett'en kestä\nkauemmin.\"\n\nTätä sanoissaan oli Mordtmann laskenut kätensä Vennin vyötäisille ja\nvetänyt hänet alas, jotta hän istui keskellä liesi-valoa Mordtmannin\nvasemmalla polvella.\n\nJa Mikael kallisti päänsä alas ja suuteli häntä poskelle. \"Emmehän\nkauemmin voi teeskennellä toisillemme -- se on kuitenkin totta!\"\n\n\"Niin, se on totia\", vastasi Venni raukealla äänellä ja laski\nkäsivartensa hänen olallensa.\n\nMutta heti sen jälkeen irroitti hän itsensä hiljaa ja nousi seisoalle.\n\n\"Ei, ei --\" sanoi hän, vielä ikäänkuin puolihengetönnä.\n\nMutta Mordtmann syöksyi ylös tahtoen syleillä häntä -- kiihkoisin,\nyhteyttä puuttuvin sanoin. \"Ei, ei!\" huusi Venni kiivaammin ja äkkiä,\nikäänkuin olisi herännyt: \"Älkää tarttuko minuun! Oletteko hullu?\nLuuletteko minun tahtovan kaksi miestä?\"\n\n\"Mutta nyt olet minun -- ainoastaan minun --\"\n\n\"Ei, ei, en suinkaan! miettikää toki --\"\n\n\"Ajattele itse, kuinka monasti olemme puhuneet tästä, etkö aina ole\npuolustanut rakkauden etu-oikeutta?\"\n\n\"Ei nyt -- ei niin -- älkää häiritkö sieluni lepoa, antakaa minut\nolla rauhassa -- ettekö näe kuinka paljon revimme maahan? Ei,\nantakaa suhteemme olla entisellään, tai jos se on mahdotonta, niin\nmatkustakaa! Minä pyydän, herra Mordtmann, antakaa minun olla\nrauhassa!\"\n\n\"Mutta minä, -- minä! sitä et ajattele, miten minun käy, minun\nkohtaloani --\"\n\nVenni tarttui häneen olkaansa, käänsi hänet valoa vasten ja katseli\nhänen kasvojaan tarkasti. Molemmat hengittivät lyhyesti ja ajoittain,\nja Mordtmannin kasvot olivat kalpeat ja muuttuneet, hän änkytti\nsanoja, joita oli mahdoton ymmärtää, ja pusersi Vennin käsiä.\n\n\"Mitä olen tehnyt!?\" huudahti Venni-rouva, sillä Mikaelin intohimo\noli niin silminnähtävä ja todellinen tällä hetkellä, että se ihan\nliikutti Venniä ja teki hänet vakuutetuksi; \"minä olen tehnyt pahasti\nmeitä molempia kohtaan.\"\n\n\"Et suinkaan, sinä olet valinnut, sinä olet minun, ellet petä minua.\"\n\n\"Minä en petä Teitä, rakas ystäväni!\"\n\n\"Tule siis! Astu koko askel, tule omakseni!\"\n\n\"Kuulkaa minua, kuulkaa järjellinen sana; olemmehan molemmat puoliksi\njärjettömiä tällä hetkellä; nyt täytyy minun saada vallita, joka olen\nvanhempi.\"\n\n\"Oh --\" keskeytti toinen kärsimättömästi, mutta Venni pani kätensä\nhänen suunsa eteen:\n\n\"Menkää -- menkää, rakas Mordtmann! ja tulkaa takaisin muutaman\npäivän perästä; meidän pitää molempain miettiä ja aprikoida; älkäämme\nhetken huumehduksessa saattako poistamatonta surua sekä itsellemme\nettä muille. Totelkaa minua, tiedättehän minun olevan oikeassa.\"\nMordtmann ei tahtonut kuulla; mutta Venni pakoitti hänet rukouksilla\nja lemmekkäillä sanoilla ovelle; tässä tarttui hän vielä kerran\nVenniin ja suuteli häntä; sitten riensi hän ulos ovesta ja meni\npuolitunnotonna läpi eteisen.\n\nVenni heittäytyi sohvaan peittäen silmänsä käsillään; Mordtmannin\nsuudelmat polttivat häntä, hän rakasti Mordtmannia, tuossa tunteessa\noli mielihaikeus, joka kiehtoi hänet onnelliseen tuskaan, ja hänen\najatuksensa pysähtyivät kokonaan tämän ainoan tunteen takia.\n\nHän ei kyennyt ajattelemaan miestänsä eikä poikaansa; mutta\npuoliselvä levottomuus, jonka kanssa hän jonkin ajan oli taistellut,\nsekaantui tuskallisena tuohon sanomattomaan hurmioon.\n\nHänen miehensä tuli kotio ja meni eteisestä suoraan\nkirjoitushuoneeseensa. Siellä oli seinällä pieni kaappi, jonka\navain oli professorin avainkimpussa, ja jossa hän säilytti muutamia\nharvinaisia lääkkeitä; apteekki ei ollut erittäin luotettava.\n\nProfessori otti esille muutamia vahvistavia rohtoja, sekoitti veteen\nhyvän määrän ja joi sen. Sitten tarkasti hän kasvojaan peilissä; ne\nolivat hyvin kalpeat.\n\nSeisottuaan hetken, sammutti hän kynttilän ja pieni salin poikki\npesemään itseään makuuhuoneessa, kuten aina teki lääkäritoimiltaan\nillalla kotiin tultuansa.\n\n\"Hyvää iltaa Venni; etkö pian sytytä lamppua?\" kysyi hän sivutse\nmennessään.\n\n\"Kyllä\", vastasi Venni-rouva sohvalta, liikahtamatta.\n\nAbraham istui kirjainsa yli nojautuneena. Hän oli Brochin kanssa\nollut Martti Krusen kamarissa, jossa tupakoitsivat, ja hän oli\nkiihottunut ja tunsi pistoksia ihossaan; hän ei voinut juuri hyvin.\n\n\"No, Abraham\", kysyi isä, tavallisuutensa mukaan kävellessään\nedestakaisin huoneiden välillä ja pukeutuessaan, \"oletko tehnyt\npäätöksesi rippikouluun suhteen? Se pitää tapahtua pian, jos tahdot\nottaa osaa tällä kertaa; vai etkö tahdo?\"\n\n\"Tahdon -- tahdon kernaimmin.\"\n\n\"No niin -- tiedäthän, että sinulla on vapaus valita; jos tahdot\nvahvistaa kasteesi liiton, saat sen tehdä. Oletko sanonut sen\näidillesi?\"\n\n\"En, etkö sinä tahdo tehdä sitä?\"\n\n\"En, miksikä niin, poikaseni? Mene sinä vaan sisälle samassa ja sano;\näiti on salissa.\"\n\nAbraham meni hyvin alla päin sisälle saliin.\n\n\"Kuuleppas, mamma\", alkoi hän, hetken aikaa uunin vieressä\nistuttuaan, \"luulen, että menen rippikouluun.\"\n\n\"Voinhan sen arvata!\" vastasi Venni-rouva melkein kovasti; hän oli\näärettömän kaukana ajatuksissaan.\n\nMutta tämä vastaus oli isku Abrahamille.\n\nKuinka voi äiti vastata tällä tavoin, kun kerran niin lemmekkäästi\nja suoraan oli sanonut hänelle, Abrahamille, että tämä itse saisi\nvalita? Hän hiipi yhtä alakuloisena pois kuin tullutkin oli; häntä\nalkoi jo hirvittää aamu, jolloin äiti tulisi hänen luoksensa\nperinpohjaisesti tutkiakseen häntä. -- Kuppuroidessaan ulos portista\noli Mikael Mordtmann juossut suoraan vasten professori Löfdalia, joka\ntuli kotio.\n\nProfessori työnsi sauvansa katukäytävään ja Mordtmann'in mielestä\noli kuin olisi professori alkanut sanoa jotakin, mutta hillinnyt\nitsensä. Myöskin oli hänestä professorin katseessa ollut jotakin\neriskummallista, kun hän sivumennen katsahti ylös ja tervehti.\n\nMutta hänen ajatuksillansa oli liiaksi tekemistä Venni-rouvan kanssa.\nHän kiirehti suoraa päätä kotio, sulkeusi huoneeseensa ollakseen\nyksin ja häiritsemättä onnensa kanssa.\n\nHän heittäysi nojatuoliin, nousi taas äkkiä ylös, kävi tulisesti\nedestakaisin, haki Vennin muotokuvan esiin, puhui sille ja\npuhui itsekseen, onnellisna ilman arveluita ja ylpeänä että oli\ntarkoituksensa perillä. Mutta sitä myöden kuin hänen verensä vähäsen\nrauhoittui, havaitsi hän monta kertaa hämmästyksekseen ajattelevansa\nprofessoria. Olipa tuo hänen katseensa sentään ollut eriskummallinen;\nMordtmann alkoi käydä levottomaksi.\n\nHän tuli ajatelleeksi, kuinka hullumaisen varomattomia olivat\nolleet. Ainoastaan pari minuuttia aikaisemmin -- ja professori olisi\näkkiarvaamatta tavannut heidät mielenliikutuksessa, jota olisi ollut\nmahdotonta salata.\n\nTämä suhde oli ihan toisella tavalla järjestettävä, jos sitä jatkaa\ntahdottiin, ja se ohjasi hänen ajatuksensa toiseen suuntaan.\n\nHän sytytti sikarin ja istuutui miettimään.\n\n\n\n\nX.\n\n\nProvasti Sparre opetti rippilapsia Haugiaanein vanhassa\nkokoushuoneessa; ja vaikka niitä -- oli koko joukko poikia, tuli\nheistä vaan pieni ryhmä tuohon avaraan, matalaan, siniseksi\nmaalattuun ja kolmella puolella ikkunoilla varustettuun saliin.\n\nRippilapset oli asetettu niin, että heidän välillään oli selvä\neroitus.\n\nPitkällä penkillä suoraan opetus-istuimen edessä istuivat\nkansakoululaiset, etäällä nurkissa köyhäin lapset Vest-endistä ja\nmuista syrjä-osista.\n\nMutta oikealle kädelle papista aina opetusistuimeen asti lyhemmillä\npenkeillä, jotka olivat ulkona seinästä, istui sievästi puettuja\npoikia muista kouluista, alkeiskoulun oppilaat ensi penkillä, ja\nAbraham ylimpänä, aina papin vieressä asti.\n\nProvasti Sparrella oli aina koko joukko rippilapsia, sillä hän laski\nihmisten mielestä paljoa helpommalla \"edes\" kuin kaupungin muut papit.\n\nIhan mahdottomat pöllöpäät, jotka turhaan olivat koettaneet monta\nkertaa, laski provasti vaikeudetta ripille. Eikä suinkaan voitu sanoa\nsyyksi, ett'ei hän vaatinut heiltä kristinopin-taitoa. Ei tarvinnut\nmuuta kuin kuulla näiden pöllöpäiden vastaavan kirkon-lattialla\nkuulusteltaissa -- se kävi heiltä kuin öljy, ja monasti vastasivat he\nPontoppidanin oppikirjan kaikkein vaikeimpiin kysymyksiin.\n\nTästä syystä ihailtiin provasti Sparrea suuresti -- enemmän kuin\nansaitsikaan, suoraa sanoen; opetuksessa oli, näet, pieni salaisuus.\n\nProvasti Sparre tiesi, näet, yhtä hyvin kuin kaikki muutkin papit\ntai opettajat, ett'ei rahvaan lasten joukossa ollut ainoataan\npoikaa tai tyttöä, joka ymmärsi Jumalan luomaa rahtuakaan siitä,\nmikä oli Pontoppidanin selityksessä. Sen tähden riippui tykkänään\nsattumuksesta, mitä huonompiin päihin jäi jälelle opittuna ja\nvalmiina ulkoa luettavaksi.\n\nKun sen vuoksi taitavimmat heistä taisivat vastata joka kysymykseen\nkoko kirjassa, jos hän vaan piti vaariin siitä, että kysyi sanasta\nsanaan niin kuin kysymys kirjassa oli, oli koko joukko muita, joissa\noli ainoastaan yksinäisiä tilkkuja viljeltyä maata, sillä välin kun\nloppu-osa oli käärmetarha täynnä kysymysmerkkiä.\n\nProvasti Sparrella oli tapana etsiä viljeltyjä tilkkuja näistä\naivoista; ja kun hän havaitsi muutaman sanan oikein johonkin\ntuollaiseen kehnoon päähän päntätyksi, merkitsi hän ne pieneen\nmuistikirjaan.\n\nMerkillisenä päivänä, jolloin hänen piti kuulustella rippilapsia\nkirkossa seurakunnan läsnä ollessa, oli sangen omituista kuulla,\nkuinka hän voi hypätä aineesta toiseen, tehdä kysymyksiä sinne tänne\nja aina löytää rippilapsen valmistauneena ja _hyvin_ valmistauneena\nsittekin.\n\nTämän salaisuutensa ilmiin tulemista pelkäsi Sparre itse kovin.\nPienessä muistikirjassa oli ainoasti numeroita, jotka sivulliselle\nvoivat näyttää arvolauseilta, joita hän antoi lapsille luettaissaan.\nMutta hän oli levoton ainoastaan sen tähden, että ihan selvästi\nkäsitti, kuinka helposti hänen käytöksensä voitaisiin ymmärtää tai\nselittää väärin.\n\nOmasta puolestaan sitä vastoin oli hänen omatuntonsa varsin\nlevollinen.\n\nKun näet luonnonlahjat ovat niin eri lailla jaetut ja kun eivät\nPontoppidanin selitykset kaikille ehkä ole helpot oppia, olisi\nluonnollisesti hyvin väärin kieltää nuorta ihmistä, joka sitä pyytää,\npääsemästä seurakuntaan ja nauttimasta armon-välikappaleita sen\ntähden, ett'ei hänellä ollut kykyä oppia noita ulkoa.\n\nOlivathan he laskettavat ripille; eihän siitä koskaan syntynyt\nmuuta kuin harmia ja tyytymättömyyttä, jos lapset kiellettiin\nottamasta osaa kasteen liiton vahvistukseen; miksikä siis hankkia\nitselleen vastuksia liiallisella ankaruudella vaatimusten suhteen?\nYksinkertaisethan saavat periä taivaan valtakunnan.\n\nVälistä he kyllä olivat arveluttavan kehnoja, ja provasti Sparre\ntuli usein hämillensä, kun alkeiskoulun oppilaat istuivat\ntukehtumaisillaan naurusta. Siitä syystä olikin hän vähän kylmä ja\nvälittämätön Abrahamia kohtaan ensi päivinä.\n\nAbraham oli tavattoman iso rippilapseksi eikä provasti ollut kuullut\nhyvää hänestä; hänen äitinsä vapaamielisyys oli sitä paitsi kyllin\ntunnettu.\n\nMutta vähitellen teki nuori Löfdal häneen paremman vaikutuksen; hän\noli nöyrä ja vakava, hänen katsantonsa ei koskaan muuttunut, kun\npitkällä penkillä istuvat vastasivat päin seiniä. Sitä vastoin oli\nhän kohtelijas auttamaan takkia provastin ylle, avaamaan kirjan ja\netsimään lyijykynää, kun se sattui lattialle putoamaan.\n\nLopuksi oli provastista, jolle nämä opetustunnit olivat kidutusta,\nvähäsen miellyttävää, että tämä hyvin kasvatettu nuori mies oli niin\nlähellä häntä. Ja päivä päivältä kehittyi provastin ja Abrahamin\nvälille jonkilainen ystävällinen vapaamuurarisuus, jotta he iskivät\nsilmää toisilleen, kun kuulusteltaessa jotakin tapahtui tai provasti\nmutisi jonkin latinaisen sitaatin, johon Abraham vastasi hymyilyllä,\njos sen ymmärsi tai ei.\n\nRippikoulun käyminen tuli sen tähden huviksi Abrahamille. Se oli\njo hauskaa, että pääsi pariksi kolmeksi tunniksi koulusta keskellä\naamupäivää, ja istuessaan provasti Sparren opetus-istuimen luona oli\nhänellä salainen tunne tietää olevansa ensimäinen siellä.\n\nKoulusta taisi hän Pontoppidanin koko selityksen ulkoa, niin ett'ei\nhän tietänyt mitään siitä äärettömästä työstä ennen kuulustelemista\neikä tukehuttavasta tuskasta sen kestäessä, joka teki kansakoulun\nhurjimmat pojat kalpeiksi ja hiljaisiksi.\n\nMikä heille oli tärkein tapahtuma elämässään, neulansilmä,\njonka lävitse heidän oli tunkeuminen mitä ankarimmin voimiansa\nponnistamalla, ei hänelle ollut millään tavoin rasittavaa;\nkorkeintaan voi se käydä ikäväksi.\n\nMutta siksikään ei se siis tullut, kun hänen ja provastin välille\nsyntyi hyvä suhde; ja kun häntä joskus tutkittiin, jättivät he\nPontoppidanin ja kuulusteleminen muuttui melkein keskusteluksi\nuskon-opillisista aineista, jonka aikana toiset istua töllöttivät suu\nseljällään tai lukivat seuraavaa, kirja pöydän alla.\n\nProvasti kuulusti toista pääkappaletta, uskonkappaleita.\n\n\"Ole Martinius Pedersen, voitko sanoa minulle, kuinka monta jumalaa\non?\"\n\n\"Kahdenlaisia, hyviä ja pahoja\", vastasi Ole Martinius Pedersen\nvauhdilla.\n\n\"Ei, poikaseni, se ei ollut oikein. Sinä vastasit erääseen toiseen\nkysymykseen; mihin kysymykseen hän vastasi? Voiko joku sanoa sen\nminulle?\"\n\n\"Enkeleistä\", huusi pieni punatukkainen poika uunin vierestä.\n\n\"Oikein, Jens Hansen! Enkelit ovat kahta laatua, nimittäin hyviä ja\npahoja; mutta ainoastaan yksi Jumala on olemassa, eikö totta, Ole\nMartinius?\"\n\n\"Ainoastaan yksi Jumala\", vastasi Ole Martinius Pedersen, joka oli\npitkän penkin parhaimpia.\n\n\"Kuinka on jumaluuden olemus ilmestynyt raamatussa?\"\n\n\"Yhtenä olemuksena: Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä, jotka kaikki\nkolme kuitenkin ovat yksi ja sanotaan pyhäksi Kolminaisuudeksi.\"\n\n\"Voimmeko järjellämme käsittää sitä, että Jumala on yksi ja kuitenkin\nsamassa kolminainen?\"\n\n\"Emme, se käy meidän järkemme yli, vaikk'ei ole sitä vastaan; siitä\nsyystä on se uskon- eikä järjenkappale; eikä Jumala olisi Jumala, jos\nmeidän järkemme voisi hänen käsittää.\"\n\n\"Ihan oikein vastattu, Ole Martinius, sinä osaat läksysi, kun vaan\nmietit. No sinä, Mons Monsen! Ovatko siis sanat: Isä, Poika ja Pyhä\nHenki kolme eri nimeä tai omaisuutta jumaluuden olemuksessa eikä\nmitään muuta?\"\n\n\"Ne ovat enemmän kuin ainoasti nimi- ja omaisuus-eroituksia; sillä\njokaiselle heistä omistetaan jotakin erityistä, jota ei ole toisilla.\"\n\n\"Ei niin nopeasti, poikaseni! Missä tämä eroitus on?\"\n\n\"Ei olemuksessa, kuten sanottu on --\" vastasi Mons Monsen lentävällä\nvauhdilla ja missään pysähtymättä, \"ei olemuksessa, kuten sanottu on,\nvaa -- vaan sana, joka veden kanssa ja tykönä on --\"\n\n\"Ei, ei, Mons, nyt tulet toiseen asiaan; pidä nyt vaari: ei\nolemuksessa, kuten sanottu on, vaan visseissä --\"\n\n\"-- vaan visseissä persoonallisissa, sisällisissä töissä, niin --\nniin -- niinkuin ruoka, juoma, vaatteet, koto, kartano, pelto, karja,\nraha, tavara, hyvä puoliso, kuulijaiset lapset --\"\n\n\"Ei, ei, ei, Mons, nyt olet taaskin jossakin varsin muussa; jotka\nkuuluvat --\"\n\n\"-- jotka kuuluvat jokaiselle heistä erikseen; nimittäin Isä, joka ei\nole kenestäkään, synnyttää poikansa ijankaikkisuudesta, Poika syntyy\nIsästä, ja Pyhä Henki käy heistä molemmista ulos. Tämä kaikki on\ntotinen tosi --\"\n\n\"Ei, ei, Mons! Tämä kaikki on uskon.--\"\n\n\"-- tämä kaikki on uskon syvä salaisuus, jota ei meidän järkemme\nkäsittää voi.\"\n\n\"Oikein, Mons Monsen! Sinä olet oikein kelpo poika, kun et vaan\nkiirehdi niin kovin; mutta sinä puhut niin hirveän nopeasti, jotta\neksyt pois aineesta. Tässä kohden on pieni eroitus kirjoissa,\njonka alkeiskoulun oppilaat ehkä ovat huomanneet\", sanoi provasti\nAbrahamille, \"useat kansakoulun pojista ja maalaisista ovat lukeneet\nvanhempaa painosta.\"\n\nTämä oli myöskin yksi provasti Sparren ominaisuuksia, jota muut papit\nihailivat tai joka harmitti heitä.\n\nUseampain mielestä piti näet, jos kristin-opin opetuksella olisi\nyhdistävä merkitys seurakuntaelämään, kaikkein välttämättömästi\nkäyttämän samaa kirjaa; ja sen vuoksi opettivat he sen Pontoppidanin\nselitysten painoksen mukaan, joka viimeiseksi kuninkaallisen\npäätöksen johdosta oli painosta ilmestynyt, eivätkä suvainneet muuta.\n\nMutta Sparre tyytyi siihen, mitä hänelle tarjottiin, jos lapset vaan\nosasivat sen kunnollisesti ulkoa. Sen tähden täytyikin hänellä olla\ntämä ihmeteltävä yksilöiden ja uutten ja vanhain painosten tuntemus,\njotta voi sekä tehdä kysymyksen että auttaa heitä vastaamisen alkuun.\n\nEroituksesta painosten ja selitysten välillä puhuessaan muistui\nprovastin mieleen eräs auttamaton rippilapsi, joka hänellä oli\nopetettavana tänä vuonna. Pastori Martens oli sakastissa selittänyt\nhänen parantumattomaksi pöllöpääksi.\n\nTämä oli isokasvuinen, kahdeksantoista vuotijas poika, joka\nmuihin verraten oli jättiläisen kokoinen ja joka jo monta vuotta\nverrattomalla yksinkertaisuudellaan oli antanut aihetta pidätettyyn\niloon ja nauruun tuossa juhlallisessa kokoushuoneessa.\n\nProvasti oli itsekin epätoivoissaan. Mutta kuitenkin piti hän tarkkaa\nvaaria Osmundista ja kuunteli vakavana pätkiä ja sanajonoja, joita\npoikaparka arviolta lasketteli, kun häneltä kysyttiin. Lopuksi luuli\nprovasti keksineensä ohjenuoran, ja tänäin piti hänen koettaa; hän\nteki äkkiä pienen poikkeuksen Kolmeyhteydestä, voidakseen ryhtyä\nkokeeseensa.\n\n\"Osmund Asbjörnsen Sauamyr\", alkoi hän ystävällisesti ja pitkäänsä,\nantaakseen toiselle aikaa koota ajatuksensa. \"Voitko vastata minulle,\npoikaseni -- voitko vastata minulle kysymykseen: mitkä ovat siis\nsellaiset evankeliumin armolahjat?\"\n\nOsmund Asbjörnsen Sauamyr istui silmänräpäyksen ihan hiljaa; sitte\nalkoi hän, yksitoikkoisesti, mutta varmasti ja yhä lujemmasti\nlaulaen, sellaisella vauhdilla, että oli hengehtymäisillään:\n\n\"Ne ovat Kristuksen vanhurskaus, syntein anteeksi saaminen,\nJumalan isällinen huolenpito, perintöoikeus, rauha Jumalan kanssa,\nlapsellinen luottamus, Jumalan rakkaus, tilaisuus lähestyä Jumalaa\nja rohkeus rukoilla häntä; lupaus Jumalan armosta, rukouksen\nkuulemisesta ja avusta kaikissa hädissämme, erittäin voimallisesta\nsuojeluksesta kaikkia näkyväisiä ja näkymättömiä vihollisia vastaan,\nkärsivällisyydestä meidän heikkouttamme kohtaan ja säälivästä\narmahtavaisuudesta koko elämässämme; ijankaikkisen elämän esimaku,\nilo Pyhässä Hengessä; saman Hengen hallitus, valo, voima ja väki;\nvapautus synnin rangaistuksesta ja vallasta, Jumalan vihasta, lain\nkirouksesta ja pakosta, saatanasta, helvetin ja kuoleman vallasta,\nmaailmasta ja pahasta omasta tunnosta; kaikkein, mitä suurimpain\nkärsimysten muuttuminen uskovaisten hyväksi, elävä toivo autuudesta,\njonka jälkeen vihdoin seuraa sanomaton ilo ja kunnia taivaissa ja\nniin edespäin!\"\n\n\"Katsoppas vaan!\" huudahti provasti Sparre riemuiten ja merkitsi\nkirjaansa; \"Kyllähän minä sitä mieltä olinkin ett'et sinä, Osmund,\nsentään olekaan niin perin tyhmä! Sinun ei ehkä ole yhtä helppo\nymmärtää kysymyksiä kuin kaupungin poikain; mutta osaat sinä sentään\njotakin, poikaseni! Ole vaan edelleen ahkera ja tarkkaavainen, niin\nsaat nähdä, että sinun kyllä käy hyvin!\"\n\nAlkeiskoulun pojat tulivat petetyiksi; he olivat odottaneet saada\nnauraa sydämensä pohjasta: mutta koko pitkän penkin pojat kumartuivat\neteenpäin ja katselivat Osmundia mitä suurimmalla ihmettelyllä.\n\nItse istui hän suu auki ja katsoa mulkoili provastiin. Milloinkaan\nei sellaista ollut tapahtunut hänelle, ei koskaan ollut hän kuullut\nsanaakaan kiitosta tai toivoa; mutta milloinkaan ennen ei myöskään\nyksikään pappi ollut havainnut tätä hänen suurta ja ainoata\nloistonumeroansa evankeliumin armolahjoista.\n\nOsmund Asbjörnsen Sauamyr oli koettanut monta pappia ja kuluttanut,\nkuka tiesi, kuinka monta katekismoa.\n\nAina siitä alkaen, kun hän neljän-, viidentoista vuotisena alkoi\nottaa kirjan mukaansa vuorelle, missä oli paimenessa, ja tähän\npäivään asti oli hän turhaan jauhanut kysymyksiä ja vastauksia.\n\nAinoastaan kerran eräänä onnellisena hetkenä olivat hänen aivonsa\ntehneet oikean jättiläisponnistuksen saadakseen selville tämän\nmahtavan kysymyksen evankeliumin armolahjoista. Ja kummallisella\nmielivaltaisuudella, joka seuraa ulkolukua, oli tämä ainoa kappale\nkokonaan virheettömästi ja ilman epävarmuutta pystynyt hänen\npäähänsä; ja niin usein oli hän nyt kertonut sen nulomielisenä\nollessaan, ett'ei se voinut katketa --. Osmund-paran samassa heikkoa\njärkeänsä menettämättä.\n\nMutta kuinka vähän olivat evankeliumin armolahjat sentään auttaneet\nhäntä tähän hetkeen asti!\n\nKaikkein pilkaksi ja vanhempainsa suruksi oli hän vuoden toisensa\nperästä toivotonna käynyt rippikoulua sekä kotona maaseudulla että\nnyt täällä, kun isä oli muuttanut kaupunkiin kivenhakkaajaksi\ntehtaalle.\n\nMissäkään hän ei voinut päästä työntoimeen. Rippikoulun\nkäymätön poika ei kelvannut mihinkään; ei juoksupojaksi, ei\nkonttooriin, kamapuotiin tai makasiiniin huolittu niin tuhmasta\ntai pahantapaisesta pojasta, ett'ei ollut ripille laskettu\nkahdeksantoista vuotiasna. Ruumiistaan ei hänellä ollut suurin\nhyötyä; hän oli vielä liian pehmeä luiltansa isän ammattiin, ja\n-- sitä paitsi, mitä palkkaa rippikoulun käymättömälle pojalle\nmaksettiin? Merellekään eivät laivan omistajat tahtoneet ottaa häntä,\nennenkuin oli kasteensa liiton vahvistanut.\n\nOsmund Asbjörnsen Sauamyr ei aikonut pyrkiä korkealle yhteiskunnassa\nja olisipa luullut monta tietä olevan avoinna hänen hyvin helpoille\nvaatimuksilleen.\n\nKuitenkin huomasi hän kaikki tiet huolellisesti suljetuiksi; mikään\nmuu tie ei johtanut häntä elämään kuin se, joka kävi papin sivutse,\nja joka kerta yritti Osmund uuden papin luona, ollakseen ajan\npilkattavana ja tullakseen lopuksi hylätyksi.\n\nNyt hän vihdoinkin näki vaivansa palkituksi; hän istui pitkän hetken\nmiettien, mitä äiti sanoisi, kun hän tuli kotio, jo ennen pitkää\nalkoi hän itkeä.\n\nYleinen ilo syntyi, kun huomattiin Goliathin itkeä tillittävän;\nAbraham nauroi myöskin, kun provasti hymyili.\n\nHän oli ylipäänsä hyvin iloinen siitä, että oli niin hyvissä\nkirjoissa provasti Sparren luona; nyt häntä vaan hirvitti aamu,\njolloin äiti tulisi hänen luoksensa ja pakoittaisi hänet tekemään\ntodenperäisen synnintunnustuksen. Niin monasti kuvitteli hän\nmielessään tuota kohtausta, että oli näkevillään äidin tulevan ovesta\nsisään, ja mitäpä hän vastaisi?\n\nItse lukeminenhan ei millään tavoin voinut saada häntä vakaiseksi\nmielialaltaan, sitä vähemmin koskea häneen syvemmältä; ja hän\ntiesi, että ainoastaan totista totta rohkeni hän sanoa äidilleen;\npienimmänkin petoskokeen huomaisi tämä heti.\n\nAbraham havaitsi vähitellen Brochin hyväksi kumppaniksi; he\nseurustelivat enimmäkseen luokan ylimmän osaston kanssa, niiden\nkanssa, joiden seuraavana vuonna piti suorittaa ylioppilastutkinto;\nhe tupakoitsivat, löivät korttia ja kävelivät illalla pikkutyttöjen\nkanssa.\n\nAbrahamissa oli jotakin, joka pönkitti häntä ja antoi hänelle aseman\nvanhempainkin toverien joukossa. Ehkäisty vastustushimo, joka\nkätkettynä kyti hänessä, sai toisen suunnan hänen kyvyssään tehdä\nasioita naurun ja ivan alaiseksi. Hän taisi pistellä kokkapuheita\nsekä vakaisista että uskonnollisista asioista; ja vaikka hän oli\nrauhallinen ja nöyrä koulussa ja kotona, voi hän olla kaikkein pahin\nilvehtimään ja hulluttelemaan, kun istuivat itsekseen vinttikamarissa\nsakeimmassa tupakan savussa.\n\nBroch kiemuroitsi naurusta ja mieltymys kehoitti Abrahamia, jotta\nhän tuli yhä hurjemmaksi eikä enää välittänyt mistään, ikäänkuin\nolisi palkinnut pakollisen käytöksensä olemalla oikein hurja ja\nhassunkurinen, kun uskalsi elää vapaasti.\n\nIrvikuvia hän myöskin piirusteli; ja kauan kiersi neljännellä\nluokalla piirustus, joka kuvaili helvettiä, missä apulais-opettajat\nAalbom ja Borring pitivät tulta vireillä toinen toisensa alla,\nkun konferensineuvos Madvig ja Erik Pontoppidan tanssivat hurjaa\nkaksintanssia liekeissä.\n\nKoulussa kävi Abrahamin tähän aikaan hyvin. Hän oli tarpeeksi ahkera\nja oli sitä paitsi hankkinut itselleen omituisen tavan opettajien\nsuosioon päästäkseen; itse Aalbomkin unohti lisänimen \"perkele\" hänen\nmielistelevän kohteliaisuutensa takia; ainoastaan rehtori pysyi\nhieman tympeänä häntä kohtaan.\n\nProfessori Löfdal seurusteli tähän aikaan hyvin paljon poikansa\nkanssa, käveli hänen seurassaan pitkiä matkoja sunnuntaisin ja puhui\nhänelle melkein kuin olisi poika ollut täysikasvuinen.\n\nSen teki professori sekä siitä syystä, että tahtoi kaikin mokomin\nvetää pojan puoleensa, mutta myöskin sen tähden, että hänen\noli raskas ollaksensa, jotta hän tarvitsi pojan rattoisuutta\nelähyttääkseen itseään.\n\nYstävällisyys heidän välillänsä tuli niin suureksi, että Abraham\nkertoi sellaisiakin asioita, joita hän muuten olisi ollut\nilmoittamatta.\n\nNiin tuli hän eräänä päivänä keskustelun jatkuessa kertoneeksi,\npuoliksi vastoin tahtoansa, tapahtuman koulusta.\n\nIkkunaruutu oli rikottu korkeimmassa luokassa, ja koko luokka tiesi\nMartti Krusen sen tehneen; mutta kun rehtori kysyi, ei kukaan\ntahtonut vastata; Broch oli sattumalta kipeä, jotta Löfdal istui\nylimmäisenä.\n\nMikään ei niin suuressa määrin harmittanut rehtoria kuin se,\nettä huomasi tai luuli huomaavansa uppiniskaisuutta, ja vanhana\nkoulumestarina ymmärsi hän heti luokan yksimielisesti päättäneen olla\nrikoksellista ilmaisematta.\n\nHän oli silloin syöksynyt Abrahamia päin sanoen: \"Ole varoillasi,\nLöfdal! Muista että kerta ennen olet ollut kysymyksessä\nuppiniskaisuudesta; sillä kertaa pääsit vapaaksi, mutta kavahda\njoutumastasi uudelleen kysymykseen. Tiedätkö vai etkö, kuka sen on\ntehnyt?\"\n\n\"Vastasit kai heti?\" kysyi professori levotonna.\n\n\"Vastasin -- sanoin\" -- -- Abraham katsoi sivulle päin.\n\n\"Sanoit Martti Krusen sen tehneen?\"\n\n\"Niin, sillä hän sen teki.\"\n\n\"Luonnollisesti oli sinun se sanominen; hulluutta olisi ollut,\njos vielä tällä kertaa olisit saanut aikaan pahennuksen koulussa,\nerittäinkin nyt, kun käyt rippikoulua. Tiedän kyllä jokusen\nesiytyvän kiihottuneilla loruilla ett'ei ystävää pidä pettää ja\nmuusta sellaisesta, mutta siitä ei sinun pidä vähintäkään välittää.\nKuulijaisuus esimiehiä kohtaan on, näet, ehdottomasti nuoren miehen\nja rehellisen kansalaisen kaikkein ensimäinen velvollisuus ja korkein\nhyve; pahantekijöitä puolustamalla tulet vihdoin itsekin sellaiseksi,\nkun sitä vastoin hyödytät itseäsi ja oikeutta ilmaisemalla mikä paha\nja rangaistava on.\"\n\nKappaleen matkaa käveltyään sanoi professori ikäänkuin sivumennen:\n\"Tuota ei sinun tarvitse kertoa mammalle; eihän se ansaitse\npuhumista.\"\n\nAbraham ei katsahtanut ylös; he välttivät katsoa toisiansa silmiin.\nTuntui siltä kuin olisi heillä ollut salaisuuksia, joita ei äidille\nilmoitettaisi; ja rauhoittuneena hyväksymisestä ei Abraham enää\najatellut, että äiti kyllä olisi toisin asiaa arvostellut.\n\nMutta tämä oli nykyjään niin eriskummallinen. Hän ei todellakaan\nollut oma itsensä, sillä paitsi Mordtmannia oli jotakin muuta tullut\nlisäksi. Hänen levoton aavistuksensa oli muuttunut varmuudeksi, ja\ntämä varmuus täytti hänen tuskalla, jota hän häpesi ja koki hillitä.\nVenni-rouva ei näet enää voinut epäillä, että taas oli synnyttävä\nlapsen.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nMuutamaan päivään ei Venni-rouva ollut nähnyt Mordtmannia. Eräänä\npuolipäivänä kulki tämä sivutse tehtaalta tullessaan, mutta Venni\nvetäytyi pois ikkunasta ja piiloutui.\n\nSuhde Mordtmanniin oli jäänyt vähän takapajulle; Vennin ajatukset\neivät nyt työskennelleet muun kuin sen kanssa, mitä hänelle tapahtuva\noli: että hän vielä kerran oli tuleva äidiksi.\n\nAbrahamin maailmaan tultua, oli Venni kauan halunnut hänelle sisarta.\nMutta vuosien kuluessa oli hän heittänyt tämän toivon; ja nyt\nolivat hänen ajatuksensa lapsista ja lasten kasvatuksesta tulleet\nsellaisiksi, että hän tunsi itsensä onnelliseksi, että hänen vaan oli\nyhdestä vastattava.\n\nEi miehensäkään tulisi iloiseksi, siitä tiedon saatuansa; sen voi\nrouva edeltä päin tietää.\n\nMutta kaikkein vaikeammaksi kävi tuo hänelle itselle -- varsin\ntuskauttavaksi tuli ajatus hänen itsensä ja Mordtmannin välisestä\nsuhteesta. Hän punastui häpeästä joka kerta kuin mietti iltaa,\njolloin viimeksi olivat olleet yhdessä.\n\nMordtmann oli suudellut häntä ja sanonut, että Venni oli _ainoastaan_\nhänen; ja Venni itse, mitä oli hän tehnyt? ja mitä tekisi?\n\nEihän hän voinut elää yksinään kaikessa tässä --; minkä tai kenen\nvalitsisi? Mikä tapahtuva oli, sen täytyi tapahtua -- ja sitten?\n\nHän istuutui iltahämärässä sohvaan, kiellettyänsä palvelustytön\nlaskemasta ketään sisälle, ei edes Mordtmannia. Hän oli tuntenut\nolevansa epätoivoon joutumaisillaan ja alkoi äkisti pelätä järkeänsä.\nNyt tahtoi hän kokea tehdä tiliä itsensä kanssa nähdäkseen missä\nasemassa oli.\n\nMutta siitä tuli ikävä suoritus, ja Venni-rouvaa hirvitti oma\nasemansa.\n\nOlihan hän, näet, vaipunut syvälle valheeseen ja epäselvyyteen\nkaikilla tahoilla. Hän, joka niin rohkeasti ja mistään huolimatta oli\nesiytynyt tässä elämässä, koskaan itse valehtelematta tai sallimatta\nmuiden valehdella, jos se hänestä riippui; hän, joka oli luullut\nja väittänyt että se, joka rehellisesti tahtoo pysyä totuudessa ja\nkunniallisena, vahingoittumatta voi vaeltaa läpi elämiin, vaikka se\nonkin täpötäynnä valhetta ja pelkuruutta, hän oli nyt itse siihen\nvaipunut. Missä niistä suhteista, jotka lujimmin pitivät häntä\nsidottuna, oli hän tällä hetkellä täysin todellinen? Hän ryhtyi\nniihin yhteen erällään ja alkoi Abrahamista.\n\nMihin oli hänen poikansa joutunut? Tämä oli ollut niin lähellä\nhäntä, että Venni oli voinut havaita joka pienenkin liikutuksen\nhänen sielussaan, seurata ja ymmärtää pienimmänkin ajatuksen tai\nepäilyksen, joka hapuili eteenpäin hänen nuorissa aivoissaan.\n\nMissä tämä nyt oli? Mitä tiesi nyt äiti pojastaan?\n\nSe ei hyödyttänyt mitään, että hän sanoi: he ovat ryöstäneet hänet\nminulta, sillä juuri sen olisi hänen pitänyt estää, hänen olisi\npitänyt vartioida poikaa, pysyttää hän totuuden kirkkaassa, puhtaassa\nilmassa, eikä antaa myöden, väistyä ja väsyä jokapäiväisessä\ntaistelussa.\n\nSenhän lupauksen oli hän tuhansia kertoja itselleen tehnyt\nkantaissaan Abrahamia käsivarsillaan, kun tämä oli pieni; ja nyt, kun\npoika oli kasvanut niin isoksi, että äidin lupauksien täyttäminen oli\nhänelle tarpeen, voiko äiti nyt astua hänen luoksensa ja sanoa: tässä\nolen -- tässä olen, minä, sinun uskollinen äitisi.\n\nVoisiko poika luottaa häneen, kuten ennen?\n\n\"Ei\", sanoi Venni-rouva ääneensä, ja kaikki kajahti väestä tyhjässä\nhuoneessa niin surulliselta, \"ei, sitä hän ei voi.\"\n\nSekä koulujutussa että myöhemmin ripilläkäymiskysymyksessä oli\nVenni antanut myöden, heittänyt periaatteensa, pettänyt itsensä ja\nainaiseksi kadottanut poikansa luottamuksen. Koskaan ennen ei tämä\nollut nähnyt hänen horjuvan kuin juuri näissä kahdessa asiassa,\njotka hänelle, pojalle, tulivat tärkeimmiksi. Ja millaiset syyt\nolivat sitten voittaneet hänet? Herra Jumala, kuinka kurjilta ne\nnyt näyttivät hänestä tuohon suureen päämaaliin verraten: hänen\nvelvollisuuteensa pysyttää poikaa todellisena.\n\nJokin muu kuin nuo syyt olivat varastaneet hänen voimansa, ja se oli\nMordtmann; hänen tähtensä ja seurustellessaan hänen kanssaan oli äiti\nhyljännyt -- hyljännyt? ei, pettänyt poikansa.\n\nNyt rupesi hän tilintekoon Mordtmannista ja tarkasti suhdettansa\ntähän, ja se näytti hänestä tällä hetkellä niin epäpuhtaalta, niin\nvähäarvoiselta.\n\nHän otti rakkautensa ja koetteli sen lujuutta kysymällä itseltään,\noliko valmis uhraamaan talonsa, asemansa, miehensä, poikansa, hyvän\nnimensä -- ja lisätessään kuormaansa katseli hän tuskallisena\nrakkauttansa; ja vihdoin tuli hän siihen loppupäätökseen, että oli\nliian vanha.\n\nHän oli liian vanha mielestään kestämään tällaista mistään\nvälittämätöntä rakkautta, joka on miellyttävä kuni autuus ja\npakoittava kuni velvollisuus. Hän tunsi liian hyvin elämän antaakseen\nminkään harhakuvan hurmata itseään; ja hän oli liian tunnollinen\nja uskollinen velvollisuuksilleen ollakseen muitten vaatimuksista\nhuolimatta.\n\nHän piti paljon Mordtmannista, sen hän tunsi. Ajoittain voi hän\noikein hurmaantua ajatellessaan olevansa tämän, ajatellessaan elämää\nmiehen kanssa, joka oli niin samanmielinen kuin hänkin, niin vapaa\nennakkoluuloista, rohkea ja jalo kaikissa suhteissa.\n\nKun hän sitten ryhtyi miettimään elämää sellaisena, jommoiseksi se\ntäst'edes muodostuisi oikean miehensä seurassa, kauhistui hän kaikkea\ntätä, valhetta; ja silloin kävi se hänelle niin ilettäväksi, että\nainoa keino, joka voi pelastaa mikä hänelle oli suurimmasta arvosta,\noli murtaa koko liitto terveellisine, raastavine suruineen ja sitten\nalkaa uutta elämää -- tulkoon se millaiseksi tahansa -- Mordtmannin\nkanssa.\n\nMutta eihän hän voinut mennä Mordtmannin, luo sellaisessa tilassa\nkuin hän nyt oli.\n\nHetkeksi unohti hän kaiken surunsa, haikeasti surkutellessaan tätä\nlasta, jonka äiti ei odottanut sitä kaipuulla ja rakkaudella, ja jota\nei kukaan sanoisi tervetulleeksi, kun se tuli.\n\nHän ei ollut äiti, josta lapselle voi olla hyötyä, ei vaimo miehelle,\nei luotettava ystävä, ei mitään kellekään; eikö ollut parasta että\njättäisi koko maailman?\n\nKuolema ei ollut hänestä raskas; monasti oli hänen mielessään ollut\najatus vapaaehtoisesti jättää elämä, eikä hän luullut puuttuvansa\nrohkeutta, kun vaan päätös kerran oli tehty.\n\nHän oli hymyillyt mahtavuudelle, jolla tavallisesti puhutaan sen\npelkuruudesta, joka katsoo parhaaksi itse avata oven, mikä johtaa\npois elämästä; niin lähellä häntä oli, näet, tuo ajatus, että hän\ntiesi tarvittavan rohkeutta, erittäinkin rohkeutta päättämiseen.\n\nPyörteen väsyttämänä, johon ajatukset olivat hänet työntäneet,\nvaipui hän hiljaiseen, raskasmieliseen mietiskelyyn: eikö hän tekisi\nparaiten muita ja itseänsä kohtaan tunnustamalla tulleensa tappiolle\nja voitettuna lähtemällä täältä, sen sijaan että eläisi edelleen\nvalheesta ja tähteistä ilman sitä, minkä puolesta oli taistellut ja\nminkä oli pettänyt: ilman täyttä, selvää totuutta sanoissa ja töissä?\n\nMutta hänhän ei ollutkaan yksin. Pienen hienotukkaisen lapsen kuva\nseurasi häntä; oliko oikein ottaa toista olentoa mukanaan? sammuttaa\nkynttilä, ennenkuin se syttyi?\n\nUudet epäilykset, uudet tuskat, uudet kysymykset vaivasivat häntä;\nmiksikä ei ollut mitään, ketään, joka olisi auttanut häntä?\n\nVihdoinkin -- kello kävi yhdeksättä -- tuli hänen miehensä, jota ei\nollut varronnut, mutta jonka tiesi tulevan siihen aikaan.\n\nNyt hän astui eteisen poikki, pani pois sauvansa: puhuisiko rouva\nhänen kanssaan. Olihan se hänen miehensä; puoli tuosta hengestä,\njonka oli aikonut sammuttaa, oli hänen. Professori tarttui avaimeen\nja astui sisään.\n\n\"Onko täällä ketään?\" kysyi hän.\n\n\"Minä täällä olen\", vastasi rouva sohvasta.\n\n\"Oletko yksin?\"\n\nÄänessä oli jotakin, joka pakoitti rouvan nousemaan; hän ei vastannut\nsanaakaan, vaan kiirehti sytyttämään kattolamppua; hänen kätensä\nvapisi, jotta lasi helisi kupukkaa vasten.\n\n\"Mitä sinulla on mielessä, Venni?\"\n\n\"Eikö pikemmin _sinulla_ ole jotakin mielessäsi?\" kysyi tämä\nynseästi, sillä hänen miehensä kävi levotonna ympäri -- ilkeä,\nonnettomuutta ennustava hymyily huulilla?\n\n\"Onhan, minulla on vähä mielessä -- ei paljo, mutta vähä, josta\ntahtoisin puhua kanssasi. Mutta, Herran nimessä, miltähän oikein\nnäytätkään, Venni?\"\n\nTämän pisti päähän olla olevinaan ymmärtämättä, että toinen tarkoitti\nhänen itkusta ja surusta muuttuneita kasvojaan ja käytti tilaisuutta\nsaadakseen sanoa _sen_: \"Miltä näytän? Luulin sinun tietävän sen?\"\n\n\"Tietävän sen? Tietävän? Minkä?\"\n\n\"Etkö siis ole ymmärtänyt?\"\n\nÄkkiä kokosi professori ajatuksensa, tarttui päähänsä ja katseli\nhäntä tarkasti terävillä lääkärinsilmillään, kääntyi pois ja tuli\ntakaisin mutisten jotakin.\n\n\"Mitä sanot, Karsten?\"\n\n\"Minä? Sanon vaan: katso, katso!\" vastasi hän kalpeana.\n\n\"Pelkään, ett'ei kummallakaan meistä ole oikeata sydämenlaatua\npienokaisparkaa kohtaan.\"\n\n\"Mitä pienokaisparkaa kohtaan?\"\n\n\"Lastamme kohtaan, Karsten! Meidän pientä lapsiparkaamme kohtaan.\"\n\n\"Meidän?\" vastasi professori sama ilkeä hymyily kasvoilla ja kääntyi\nsilmänräpäykseksi vaimoonsa päin.\n\nVenni katsoi sekunnin ajan hänen muuttuneihin kasvoihinsa\nymmärtämättä. Professori kääntyi ovea päin mennäkseen taas ulos.\n\n\"Karsten!\" huudahti rouva äkkiä syöksähtäen ylös, \"Karsten, mitä\nsanoit?\"\n\nTämä kääntyi ovella; koko mies oli muuttunut; hänen harmaat hiuksensa\nolivat pystyssä, hampaat uhkasivat ja silmät olivat eläimen silmäin\nkaltaiset, joka äkisti runnoo rikki häkkinsä; käreällä, kumealla\näänellä sanoi hän vaimolleen suoraan vasten silmiä: \"Minä en usko\nsinua.\"\n\nVenni syöksyi hänen perässään kiljahtaen ja kohotetuin käsin; mutta\nhän oli jo ulkona porstuasta, ja rouva heitti seuraamisen; eihän hän\nkumminkaan voinut lyödä miestään lattiaan, ja _sitä_ hän halusi.\n\nSilmänräpäyksen seisoi hän vapisten, sitten hän oikaisi itsensä\npystyyn, meni ulos ja antoi palvelustytöille tiedon ett'ei professori\nvarmaankaan tulisi kotio illalliselle; itse läksi hän ulos ottaen\nportin-avaimen mukanaan; kenenkään ei tarvinnut valvoa ja odottaa\nhäntä.\n\nAbraham oli korttia lyömässä Brochin luona; Venni olisi kyllä\nkernaasti tahtonut tavata hänet, mutta oli ehkä parasta niin, jott'ei\nalkaisi horjua päätöksessään. Hän pukeutui nahkakappaan nosti\npäähineen päähänsä ja läksi kadulle.\n\nVenni-rouva meni suoraa tietä Mordtmannin luo; välit kaupungissa\neivät olleet pitkät, ja mennessään ei hän miettinyt muuta kuin,\nettä nyt oli eroitettu, varsin eroitettu miehestään; hän meni nyt\nMordtmannin luo kertomaan kaikki; siten tulisi vihdoinkin selvyys ja\ntotuus hänen elämäänsä, kuten ennenkin; onnellisuutta hän ei suuresti\nodottanut.\n\nHän ei milloinkaan ollut käynyt Mordtmannin luona, mutta tiesi missä\nhänen kadunpuoliset ikkunansa olivat; huoneet olivat valaistut. Talo\noli kuin useimmat kaupungissa: portti avoinna, eteinen sulkematta:\nhän meni suoraan Mordtmannin ovelle, naputti ja astui sisään.\n\nMikael Mordtmann seisoi keskellä lattiaa, hattu päässä, päällystakki\nyllä ja äsken sytytetty sikari suussa, vääntämäisillään\nlampun-sydäntä alas mennäkseen klubiin.\n\nHuoneessa tuntui heikko lämpimän ruuan haju sekaantuneena hyvän\nsikarin ensimäisistä savuista lähtevään hienoon lemuun.\n\n\"Hyvää iltaa, Mordtmann!\" lausui hän, surullisesti tälle hymyillen;\n\"nyt tulen luoksenne. Odottakaa vaan vähän, kunnes ehdin malttaa\nmieleni\".\n\nMordtmann änkytti eikä voinut saada sanaakaan suustaan, laski pois\nsikarin ja riisui päällystakkinsa.\n\nNämä päivät olivat jähdyttäneet hänen verensä; professorin\nonnettomuutta ennustava katsanto oli saattanut hänet miettimään, että\ntämä historia oli varsin liian vakainen. Rouva Vennikin varmaan oli\nliian vakava, liian raskasmielinen kestämään suhdetta sellaista kuin\nhän ajatteli.\n\nVenni tuli sisälle hänen huoneeseensa, istui sohvaan ja sanoi: \"Tässä\nnyt tulen!\" Mitä, Herran nimessä! oli Mordtmannin tehtävä? Mitä\nkieltä käyttäisi? Millä helkkarin tavalla tämän selvittäisi?\n\nKaunis hän oli, Venni-rouva! Oikein ihana istuessaan tuossa sohvassa\nkalpeana ja vaatteet hieman epäjärjestyksessä; mutta mitä se auttoi\n-- tällä kummallisella, juhlallisella tavalla!\n\nMordtmann kaasi lasin viiniä hänelle.\n\n\"Rakas Venni-rouva, mikä nyt on? Onko jokin onnettomuus tapahtunut?\"\n\n\"Ei\" -- vastasi Venni ja hymyili taas hänelle. \"Se ehkä on Teistä\nvielä jotain onnellistakin, koska se ihan äkkiarvaamatta täyttää\ntoivomuksenne.\"\n\n\"Kertokaa! Kertokaa!\" huusi toinen innokkaasti äänellä, jonka piti\nmerkitsemän ihastusta.\n\nVenni ei huomannut mitään, kerrottavaansa ja tätä hetkeä kun\najatteli, jolloin vapautti itsensä miehestään, solmiakseen uuden\nyhteyden toisen kanssa.\n\nHän alkoi sen tähden tyynesti, kuten olisi tahtonut pyytää toista\nrauhoittumaan -- siitä tulisi pitkä ja vakava kertomus.\n\n\"Niin, rakas Mordtmann, minä olen eronnut miehestäni ja tullut Teidän\nluoksenne; mutta ensin on jotakin muuta --\"\n\n\"Mitä sanotte? Olette eronneet -- minä en ymmärrä --;\" hän näki\näkkiä koko pikku-kaupungin asukasten seisovan päällään: professori\nLöfdalin rouva karannut miehensä luota majoittuakseen yöksi hänen\nnuorenmiehen-asuntoonsa!\n\nVenni-rouva vavahti hieman pikaisesti häneen katsahtaessaan ja sanoi\nikään kuin koetteeksi:\n\n\"Se on: minun ja mieheni välillä oli kiivas kohtaus; ja siitä syystä\ntulin tänne pyytämään Teiltä hyvää neuvoa.\"\n\n\"Ah, rakas rouva, minä tahdon tehdä puolestanne kaikki, mitä\nvoin; alussa oikein pelätitte minut; mutta olihan sentään hyvin\nvaromattomasti Teiltä tulla tähän aikaan päivää.\" Hän istuutui Vennin\nviereen sohvaan.\n\nMutta Venni-rouvan kasvot kävivät ihan jäykiksi ja suun ympärille\nilmestyi ryppyjä, joita ei siinä koskaan ennen ollut näkynyt.\nHänellä, joka itse aina puhui totta, oli tarkka korva kaikelle, mikä\noli tyhjää lorua ja johon ei voinut luottaa; tällä hetkellä käsitti\nhän täydellisesti ja perinpohjaisesti Mordtmannin.\n\nJa syy siihen, ettei hän sitä ennen ollut tehnyt, oli se, että\nhänen versoova lempensä oli tehnyt hiidet luottavaksi ja sokeaksi;\nja sitä paitsi oli Mordtmann, erittäinkin heidän viimeksi toisensa\nkohdatessaan, ollut niin todellisen kiihkeästi rakastunut.\n\nMutta nyt kun Venni ensi epäilyksessään asetti tuon pienen paulan\nhänen eteensä, ilmaisi tämä heti itsensä. Hänen äänensä osoitti\nniin suurta huojennusta, kun kuuli, ettei asia ollut sen tärkeämpää\nlaatua -- ainoastaan kiivas kohtaus miehen kanssa, että Venni-rouvalle\nheti selveni, olevansa heittäymäisillään väärälle henkilölle,\nmenemäisillään pelkuruudesta ja teeskentelystä suoraan mitä\nvalheellisimpaan valheeseen.\n\nHän nousi ylös ja katsoi Mordtmannia silmiin. Tämä nousi myöskin,\nhapuili sanoja, taisteli voimainsa takaa näitä silmäyksiä vastaan,\njotka vastustamattomasti tunkivat hänen lävitsensä.\n\nPari sekuntia kesti hän sitä, mutta sitten täytyi hänen katsahtaa\npoispäin. Kun hän uudelleen loi silmänsä Venniin, kävivät hänen\nkasvonsa kovin kalpeiksi, ja hän piti käsiänsä ylhäällä ikään kuin\nolisi pelännyt jonkin putoavan päällensä ja musertavan hänet.\n\nMutta silloin oli Venni-rouva selvillä hänen suhteensa, kurotti\nkätensä juuri kuin tarttuakseen pöydällä olevaan viinilasiin; tässä\nsilmänräpäyksessä alkoi hän pelätä pyörtyvänsä täällä -- täällä\nMordtmannin luona! -- mutta vastusti sitä kaikin voimin, pysyi\npystyssä ja läksi.\n\nHän oli hiljaisia, ihmisistä tyhjiä katuja myöden tullut niin\npitkälle, ett'ei enää ollut kaasulyhtyjä; sen havaitsi hän vasta\nkun kompastui eikä enää voinut nähdä tietä.\n\nPitkin syrjää oli asetettu suuria kiviä, ja syvällä alaalla kuuli hän\nlaineiden loiskahtelevan vasten rantakiviä ja taas loristen vetäyvän\ntakaisin, imein ja nytkien sitkeitä meriruohoja.\n\nValo kaupungissa lähetti pieniä säteitä häntä kohden lahden ylitse;\nmutta hän kääntyi pois niistä, istui kivelle ja katseli pimeätä.\n\n\"Pikku Abbe-rukka! Pikku Abbe-rukka!\" kertoi Venni puoli-ääneensä.\nAbraham oli viimeinen, jolle sanoi jäähyväiset, hän oli ainoa, johon\noli kiinnitetty, sillä suhde Mordtmanniin oli lopussa, tykkänään\nlopussa.\n\nVenni-rouva häpesi; hän tunsi alentuneensa ja tahraantuneensa sen\nkautta, että oli antanut tämän miehen houkutella itsensä niin\npitkälle. Ei ainoastaan hänen rakkauttansa ollut tämä vetänyt likaan,\nvaan kaikki hänen periaatteensa, hänen rakkaimmat ja rohkeimmat\najatuksensa oli hän tehnyt Vennille vastenmielisiksi; Venni-rouva ei\nenää voinut luottaa mihinkään tai kenenkään tämän jälkeen -- ei edes\nitseensä.\n\nKun hän nyt läksi miehensä luota, teki hän sen omantunnon soimauksia\ntuntematta. Kaikki, mikä heidän yhdessä eläissään oli pysyttänyt\nprofessorin arvossa Vennin silmissä, oli hänen viimeinen solvauksensa\nhävittänyt; häneltä oli päässyt esiin raakuus, juuri sellainen\nhävytön miehellisyys, jota Venni-rouva vihasi, ja jonka hän tähän\nasti keinokkaasti oli ymmärtänyt salata tältä.\n\nEi, hänen luokseen ei Venni tahtonut palata!\n\nPienokais-rukka, jonka veisi mukanaan, ei myöskään tehnyt häntä\nlevottomaksi; sillä nyt oli hänestä varmaa ja selvää, että tekisi\nhyvän työn -- viimeisen, johon oli tilaisuudessa -- sammuttamalla\nkynttilän, ennenkuin se oli sytytetty, estämällä tuon pienokaisen\nmahdollisuudesta saada elon arveluttavan lahjan.\n\nSuuressa yksinäisyydessään, elämän partaalla, jonka tunsi olevansa\npakotettu jättämään, tuli tuo ajatus hänelle äidin-riemun\nhaamotukseksi, ikäänkuin olisi hän kantanut itkevää pienokaistansa\nkäsivarsillaan ja vienyt sen mukanaan siunattuun uneen.\n\nMutta Abraham! hänen lapsensa? Oliko hän siis niin tykkänään\nturmeltunut ett'ei millään tavalla voisi saada tätä takaisin?\n\nMoneen monituiseen kertaan laski hän tämän tehtävän uudelleen,\nja joka kerta kun se hänen mielestään oli selville tulemallaan,\nilmaantui jokin vaikeus ja kumosi häneltä kaikki.\n\nEi, ei, hän ei voinut olla pojalleen hyödyksi elämällä kauemmin\nsellaista elämää, jommoiseksi _se_ tästä lähtein oli tuleva -- ihan\nmahdotonta!\n\nSitä vastoin voi hän ajatella, muistonsa ehkä joskus pojan myöhempänä\nelinaikana voivan tulla tälle tueksi tai avuksi hyvityksen\nsaamisessa, jos Abrahamille joskus -- sitä toivoi hän -- selvenisi,\nettä juuri hänen äitinsä oli kokenut pitää häntä raittiina ja\ntodellisena ja että muut -- olivat myrkyttäneet hänen nuoruutensa ja\ntehneet hänet pelkuriksi ja epäluotettavaksi.\n\nVenni-rouvan pää ei enää kyennyt enempään; ainoastaan yhden asian\nsuhteen oli hän täysin selvillä, nimittäin päätöksen suhteen. Tuosta\ntuskallisesta tilinteosta olivat hänen ajatuksensa väsyneet ja\nalkoivat tylsistyä; hän huomasi sen itse ja meni lähimmän lyhdyn\nluoksi katsoakseen kelloaan. Se näytti jo kaksitoista.\n\nVenni-rouva oli koko ajan ollut selvillä siitä, mitenkä panisi\npäätöksensä täytäntöön, ja miettinyt jälkeensä jääviä.\n\nHän verhoutui kaapuunsa ja katsoi vuonon ylitse valaistua\nkaupunkia päin. Antaen nuoruutensa, ilonsa, onnensa ja kaikki,\nmikä hänen elämässään oli ollut valoisaa, vaeltaa silmäinsä edestä\npuoliselkeissä piirteissä valitsi hän sitten taas pimeyden,\nväsyneenä, mutta lujana ja horjumatta.\n\nSen jälkeen läksi hän nopein askelin takaisin kaupunkiin ja suoraan\nkotionsa.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nProfessori herätti hämmästystä klubissa jäämällä sinne totia juomaan\nvielä kello kymmenen jälkeen.\n\nHän oli, näet, muuten yhtä täsmällinen kuin kellonkoneisto: pelasi\nklubissa joka perjantai-ilta, mutta läksi kaikkina muina päivinä\nkotio täsmälleen kello yhdeksältä. Ihan tavallisuudesta poikkeavaa\noli nähdä hänen, kuten tänäin, tiistaina syövän illallisensa klubissa\nja pelaavan _querriä_ muutamain nuorempain herrain kanssa.\n\nHän nauroi itsekin sille ja oli hyvin ilomielinen.\n\nMutta kotio tultuaan, kello yhdentoista vaiheilla, kävi hän hyvin\nhämilleen, kun ei löytänyt vaimoansa vuoteelta.\n\nHän oli laskenut tämän nukkuvan tai olevan nukkuvinaan, kun tuli\nkotio niin myöhään; eikä hän mistään hinnasta tahtonut keskustella\ntänä iltana, kun asia oli niin uusi ja hän itse niin kiihottunut.\n\nHän ajatteli missä Venni mahdollisesti olisi. Monta ystävää ei\nVenni-rouvalla ollut, mutta olipa sentäänkin kolme, neljä perhettä,\njoiden kanssa he niin ystävällisesti seurustelivat, että hän\nillalla voi pistäytyä tervehtimään olematta kutsuttu ja ennen siitä\nilmoittamattaan. Mutta puoli yksitoista oli myöhäinen aika palata\nsellaiselta käynniltä.\n\nHänen mieleensä ei alusta alkaen juolahtanut, että mitään hätää\nolisi. Hän katsoi, oliko Venni ottanut toisen portin-avaimen\nmukaansa, ja kun se oli poissa, otti hän omansa lukosta, jotta rouva\npääsisi sisälle.\n\nOlkoon missä olikin, kyllä hän kotio saatettaisiin, sen professori\ntiesi, eikä niin hyvin tunnetulle naiselle, kuin professori Löfdalin\nrouva oli, muutenkaan ollut millään tavoin vaarallista olla ulkona\nmyöhäänkin illalla.\n\nHän riisui siis nopeasti vaatteensa ja kävi levolle, jotta voisi\nolla nukkuvinaan rouvan kotiin tullessa. Hänestä oli hyvin tärkeätä,\nettä tuo keskustelu, jonka tiesi välttämättömästi syntyvän, jäisi\nseuraavaan päivään.\n\nIllalla oli se professorin mielestä mahdoton: se vaan synnyttäisi\nenemmän kiivautta ja toraa. Mutta aamulla olisi kaikki supistunutta\nja vähimmän-arvoista; mitä polttavimpia kysymyksiä voisi vakavasti\nkeskustella ihan kuin pikku-asioita viileässä aamu-ilmassa.\n\nProfessori Löfdalilla oli täydellinen tieto siitä, että oli hypännyt\nhulluun kirnuun ja mitä syvimmästi loukannut vaimoansa. Tarkka mies\nkun oli, hävetti häntä, että oli ilmaissut mielialan, jonka salassa\npitämisen oli katsonut kunniaksensa.\n\nVaimoansa häpesi hän melkein vähemmin, koska itse tiesi, ett'ei ollut\nlausunut noita sanoja toden perästä, ja koska hän oli niin ihan varma\nsiitä, että Venni vähänkin miettimällä pian huomaisi niiden vaan\ntarkoituksetta päässeen häneltä ensi harmissa, sillä kieltämättä oli\ntuo perheen lisääntyminen kirottu juttu.\n\nNyt oli hän niin monen vuoden kuluessa tottunut ajattelemaan\nvaan yhtä ainoata poikaa. Sekä itse köyhiä hoitaissaan että\ntilastollisista tutkimuksistaan oli hän nähnyt paljo surullisia\nseurauksia lasten paljoudesta. Hän oli itse puhunut ja kirjoittanut\npaljon ja ankarasti sitä vastaan.\n\nEikö nyt naurettavaisuuden varjo lankeisi hänen päällensä, kun hän\nviiden-, kuudentoista vuoden kuluttua vanhoilla päivillään alkoi\ntehdä vastoin omaa teoriiaansa? Kuinka monta ilkkusanaa, hymyilyä,\nviittausta ja läpikuultavaa ilkeyttä hän sentään saisi niellä!\n\nJa sen lisäksi kaikki mullistukset talossa, kaikki vaivat ja ikävät,\njoita nuorena ja kun ovat uutta helposti sietää, mutta jotka\nvaikuttavat häiriötä ja kääntävät talon ylös-alasin, kun on päästy\noikein kuntoon!\n\nTämä kaikki oli äkkiä johtunut hänen mieleensä, yhtynyt tuohon\nkiihottuneeseen mielialaan, joka hänessä jonkin ajan oli kytenyt, ja\nlopuksi riistänyt jalansijan tuolta maltilliselta, hienolta mieheltä\nsekä saanut hänet lausumaan sanat, jotka tavallaan ilmaisivat hänen\nsalaisuutensa, vaikk'et hän todella ensinkään tarkoittanut mitä\nsanoi, kuten Venni-rouva oli sen ymmärtänyt.\n\nMutta seuraavana päivänä voi kaikki näyttää toiselta. Itse asian\nsuhteen ei ollut mitään tehtävää, ja Karsten Löfdal oli juuri oikea\nmies ottamaan vastaan, mitä ei välttää voinut, kaikella mahdollisella\narvoisuudella. Hän oli myös valmis pyytämään anteeksi ja antamaan\nvaimolleen kaikenmoista hyvitystä, mutta tyyneydellä, puoliksi\nleikillä, mahtavuudella -- seuraavana päivänä.\n\nHän sammutti kynttilän; parasta oli sentään nukkua oikein. Mutta se\nei tahtonut onnistua häneltä, hän ei voinut nukkua.\n\nPäin vastoin tuli hän tavattoman virkuseksi, jännitetyksi, lämpimäksi\nja hermostuneeksi, makasi kuunnellen pienintäkin ääntä, ja hänestä,\ntuntui kuin olisi kovin paljo ääntä ja haihtuvia askeleita kuulunut\ntuona hiljaisena yönä, joka verhosi unen vienossa olevan kaupungin.\n\nJa tuska syntyi pimeässä, kasvoi kasvamistaan ja läheni yhä\nnopeammin, yhä, raskaampana ja musertavampana joka viiden minuutin\nperästä, jolloin hän luuli neljänneksen kuluneen ja veti tulitikulla\nvalkean.\n\nMissä Venni oleskeli? Pian kaksitoista! Nyt täytyi asiain olla\nhullusti!\n\nHeidän viimeisen keskustelunsa, Vennin huudon, kun hän pakeni, koska\npelkäsi jatkaa keskustelua -- kaikki muisti hän nyt selvästi. Ja\nVenni, joka oli niin kiivas ja mistään huolimaton --.\n\nAh noita kiihottuneita luonteita! Hän tunsi ne hyvin; mitä eivät ne\nvoi keksiä? Missä oli hänen vaimonsa tällä hetkellä? Hänen silmistään\nhuimasi; kuljeskeliko Venni yksin yön pimeydessä tai uiskenteliko hän\njo vuonon jyrkkien kallioiden välissä?\n\nHän nousi istumaan vuoteellansa ja sytytti kynttilän. Hän puheli\nrauhoittavasti itselleen, ikäänkuin kuumetautia sairastavalle, mutta\nsiitä ei ollut apua.\n\nVihdoin kuuli hän kaivatun tulevan portista sisään.\n\nHeti sammutti hän kynttilän, laskeutui makaamaan, puhkui pitkäänsä\nja säännöllisesti, kuten olisi kauan nukkunut. Hän tunsi mielensä\näärettömän keveäksi ja hymyili pelolleen.\n\nVenni-rouva tuli sisään, sytytti kynttilän ja riisui leninkinsä,\nsamassa tarkasti pitäen miestään silmällä; tämä nukkui rauhallisena\nja huoletonna.\n\nHiljaa ja varovasti, jotta ei ainoakaan avain kalissut, tarttui\nhän miehensä avainkimppuun, otti kynttilän mukanaan ja meni ulos\nmakuuhuoneesta.\n\nProfessori huomasi hänen menevän taas ulos, mutta ei sitä sen\nenempää ajatellut. Nyt oli Venni tullut kotio, professorin suru\noli lauhtunut, seuraavana päivänä asia kyllä järjestettäisiin. Ja\nkun hän nyt rauhoittuneena ja mielenliikutuksesta väsyneenä makasi\nja oli nukkuvinansa, nukkui hän todella ja lepäsi huolettomana ja\nlevollisena kaksi, kolme tuntia.\n\nMutta kun hän aamuyöstä heräsi ja tunsi vaimonsa vuoteen olevan\ntyhjän ja kylmän, syöksähti hän taas tuskissaan ylös, sytytti\nkynttilän ja katseli ympärillensä. Kaikki oli hiljaista; kello oli\nyli kolmen; hän ei nähnyt muuta jälkeä vaimostaan kuin leningin,\njonka tämä oli riisunut yltään.\n\nKarsten Löfdal tunsi sydämensä taukoavan sykkimästä ja hänelle\nselveni, että nyt oli kuitenkin jotakin hullutusta tekeillä. Hän\nhillitsi itsensä, varustautuen kaikella mielentyyneydellä, joka\noli hänen luonteessaan ja jota elämä ja hänen toimensa olivat\nvahvistaneet ja kehittäneet.\n\nKun professorin oli onnistunut pukeutua, otti hän kynttilän mukaansa\nmennäkseen vaimoaan etsimään.\n\nHuoneiden läpi näki hän valonsäteen tunkeutuvan työhuoneestaan; ovi\noli raollansa. Hänen täytyi seisahtua vähäsen, mutta sitten astui hän\nnuo muutamat askeleet ovea päin; hän tiesi nyt, mitä saisi nähdä.\n\nKuitenkin täytyi hänen pitää ovesta kiinni ja kynttilänjalka oli\nputoamaisillaan hänen kädestään.\n\nKankeana, professorin isoon nojatuoliin vaipuneena lepäsi\nVenni-rouvan ruumis. Kynttilä pöydällä oli melkein loppuun palanut;\nvainajan kädestä, jonka hän viimeisessä silmänräpäyksessä oli\nojentanut pöydälle, oli yksi professorin pienistä pulloista, jonka\ntämä heti tunsi, pudonnut lattialle.\n\nLöfdal laski kynttilän pois kädestään ja aikoi heittäytyä syleilemään\nhäntä. Mutta äkkiä pisti hänen päähänsä eräs ajatus, tehden hänet\nlujaksi ja kylmäksi: oli mietittävä, mitä nyt oli tehtävä, mitä vielä\nvoi salata; nyt kysyttiin miehuutta.\n\nJa taaskin hillitsi hän surunsa tottumuksen vahvistamalla\nmielenmaltillaan, piti hetkisen kuvastinta hänen suunsa edessä,\nvaikka kyllä voi arvata kuolon heti seuranneen, koska pullo oli\ntyhjä. Tämän pani hän takaisin kaappiin ja etsi kynttilällä sen\ntulppaa lattialta.\n\nSitten hän lukitsi lääkekaappinsa ja pisti avaimen taskuunsa.\n\nKasvot poispäin käännettyinä kumartui hän ruumiin ylitse, nosti sen\nylös ja kantoi huoneiden lävitse vuoteelle.\n\nSen jälkeen kynttilät makuuhuoneeseen noudettuansa ja vielä kerran\nympärilleen katseltuansa, meni hän yläkerrokseen ja herätti\npalvelystytöt. Yksi juoksi heti kadun poikki noutamaan piirilääkäri\nBentzeniä: rouva oli kipeä, kovin kipeä, elämä ja kuolema oli\nkysymyksessä. Mutta kukaan ei saanut herättää Abrahamia. Yksinään\njäätyään, toi professori vielä jotakin lääkekaapistaan.\n\n\"Kaikki on myöhäistä, rakas ystävä, tässä ei enää ole mitään tehtävää\n-- sydänhalvaus -- ihan yht'äkkiä\", lausui professori, kohdatessaan\nBentzenin eteisessä.\n\n\"Ystävä-rukka!\" vastasi Bentzen puristaen toisen kättä, \"tulinko\nliian myöhään auttaakseni sinua?\"\n\n\"Et suinkaan! Minä itse myöhästyin hieman. Katsoppas, minä makasin\nnukkuneena; hän pani maata jälkeen minun, ja niin hiljaa ja äkkiä\ntapahtui tuo hänen viisuissaan, että hän jo oli tunnotonna ja\nkuoleman kourissa, kun heräsin:\"\n\nProfessori Löfdal puhui jännityksellä ja juurta jaksain kuni\nmurhamies, joka tahtoo näyttää ujostelemattomalta.\n\n\"Olet antanut hänelle myskiä?\" kysyi tohtori Bentzen vähän hämillään,\nkumartuen ruumiin ylitse.\n\n\"Niin olen, mitä muuta voin tehdä?\" vastasi professori ja teki\nkäsillään toivottomuutta osoittavan liikkeen.\n\n\"Epätoivoissani ja yksin kun olin -- juuri ennen kuin tulit --\nsieppasin mitä saatavissa oli. Mutta hän oli epäilemättä jo kuollut,\nkun kaasin sitä hänen suuhunsa. Olen aina pelännyt Vennin sydäntä,\nmutta että sen piti tapahtua näin -- --\"\n\nBentzen laski kätensä hänen olallensa, lausuen: \"Ole mies, Löfdal! Me\nkaksi olemme nähneet niin paljo tällaista, että meidän tulee osoittaa\nvoimaa, kun se kohtaa itseämme. Näen myöskin sinun voivan hillitä\nitsesi, ja tiedäthän sitäpaitsi, Jumalan kiitos ja kunnia, mistä olet\nlöytävä parhaan ja pysyvimmän lohdutuksen.\"\n\nPiirilääkäri Bentzen keksi aina muutamia jumalisia käännekohtia\nsellaisissa tilaisuuksissa, vaikka hänen suunsa jokapäiväisessä\nelämässä voi olla täynnä kiroussanoja ja arveluttavia kertomuksia.\n\nKun hän oli mennyt matkaansa, portti suljettu, pahin kohta salattu\nja asema pelastettu, vaipui Karsten Löfdal mietteisiin; hän sulkeusi\nhuoneeseen kuolleen kanssa, heittäytyi hänen vuoteensa ääreen ja\nvaikeroitsi.\n\nNiin oli se päättynyt, hänen avioelämänsä. Se oli ollut hänelle pitkä\ntaistelu, jossa hän aina oli joutunut tappiolle -- niin tälläkin\nkertaa.\n\nHän oli taistellut voittaakseen vaimonsa muulla tavoin kuin\nrakastuneena. Vennin piti oppia pitämään häntä arvossa joka\nsuhteessa, silläkin tavoin, että tunnustaisi hänen mielipiteensä\nelämästä oikeiksi ja taipuisi sen mukaan.\n\nKarsten Löfdalin turhamaisuus oli hänen luonteensa; kaikki oli ollut\navulijasna vahvistamaan sitä; ainoastaan hänen vaimonsa ei tahtonut\ntaipua.\n\nJa sitä myöden kuin he yhdessä eläissään oppivat tuntemaan\ntoisiansa, havaitsi professori toiveiden Vennin taipumisesta ja\nihmettelystä vähenemistään vähenevän, ja sitä innokkaammaksi tuli\nhänen voittamishalunsa.\n\nKerran oli Venni, niin mietti Löfdal, vihdoinkin huomaava, ett'ei\npääsisi mihinkään paitsi hänen kauttansa, ja kiihoittuneet\nmielipiteet tulisivat kerran vaan puheenparsiksi ja suuriksi, mitään\nmerkitsemättömiksi sanoiksi, joita oikeastaan olivatkin.\n\nMutta kuitenkin vaikutti Venni mieheensä kunnioitusta. Tuo mistään\nhuolimaton ujostelemattomuus, tuo luja, terävä silmäys, jonka\nprofessori tunsi tarkastavan itseään, jos Venni sattui olemaan\ntoisessa päässä huoneustoa, joka kerta kun professori pidoissa\nsievästi ja sukkelasti antoi totuudelle pienen sutkauksen -- kaikki\ntämä ahdisti ja kiihoitti häntä, kosk'ei milloinkaan voinut saada\nvaimoansa horjumaan.\n\nAinoasti yhdessä asiassa oli hän päässyt voitolle: taistelussa\nAbrahamista. Mutta samaan aikaan tapahtui jotakin muuta, joka oli\nkaikkea pahempi ja oli tuonut hävityksen mukanaan.\n\nSalaisuus, jota hän kaiken elin-aikansa mitä huolellisimmasti oli\nkokenut estää ilmi tulemasta, oli näet se, että häntä vaivasi\nmustasukkaisuus -- salainen, umpimielinen mustasukkaisuus. Mutta\nsamoin kuin ei hänen turhamaisuutensa koskaan näyttäynyt millään\ntavalla, joka vähänkään olisi ollut kerskauksen kaltaista, niin\nei hänen mustasukkaisuutensakaan koskaan esiintynyt kiivautena ja\näkkipikaisuutena.\n\nHän muisti aina nuo nuoruudessaan jostakin lukemansa sanat:\nmustasukkainen mies on aina naurettava, mutta kaikkein enimmän, kun\nsyöksyy esiin tikari kädessä.\n\nNaurettavaksi tuleminen oli Karsten Löfdalista mitä kurjin kohta\nihmis-elämässä; ja siitä syystä oli hän kerrassaan tehnyt lupauksen,\nett'ei koskaan esiintyisi tikari kourassa.\n\nSe ei muuten olisi ollutkaan hänen kaltaistaan; ja vaikka hän voi\ntuntea itsensä kuinkakin loukatuksi ja vaikka hän oli hyvinkin\npikainen käsittämään pienimmänkin loukkauksen tai syrjäyttämisen, ei\nhän milloinkaan antanut kenenkään havaita sitä.\n\nSen tähden oli hän avioliittonsa alusta aikain ollut olevinaan\nmitään näkemättä tai ymmärtämättä, miellyttävä ja kohtelijas nuoria\nmiehiä kohtaan, jotka vähitellen lähenivät hänen vaimoansa, ja\npuhuissaan heistä, niin ylistelevä, että tämä itse melkein tuli sitä\nsuvaitsemattomaksi.\n\nSamassa pysyi hän itse vähän sivulla päin, antoi kaiken\nkavaljeerisuutensa oikein tulla näkyviin, vetäytyi syrjään tai tuli\nsaapuville asian haarojen mukaan, niin kohtelijaana ja uskollisena,\nettä nuori rouva, jonka koko lempeä hän ei kuitenkaan saanut, sentään\nkatsoi parhaaksi palata hänen luokseen, kun jokin suhde alkoi tehdä\nhänet levottomaksi. Lopuksi voi Venni kuitenkin luottaa häneen\nenimmän kaikista.\n\nJoka kerta kuin Karsten Löfdal oli päässyt sellaisesta pälkähästä,\nymmärsi hän seuraavan pulman tulevan vaikeammaksi. Tämä oli myöskin\nyksi syy, minkä tähden oli pääkaupungin jättänyt. Täällä pienemmässä\nkaupungissa onnistui hän paremmin.\n\nLehtori Abel kyllä hiljaisuudessa viritteli ansojansa, joka harmitti\nprofessoria, mutta itse asiassa oli tuo sentään hyvin viatonta\nlaatua. Näytti siltä kuin saisi hän vihdoinkin levon madolta, joka\nkalvoi häntä; mutta silloin tuli Mordtmann!\n\nAina noista onnettomista päivällisistä saakka, jotka professori oli\npitänyt, koska oli katsonut sen velvollisuudekseen ja kun Venni-rouva\nsiihen asti oli osoittanut tuiki selvää välinpitämättömyyttä\nMordtmannin suhteen -- aina siitä silmäyksestä asti, jolla Venni\nkiitti nuorta miestä hänen antamastaan avusta suuressa sanailussa\nkoulukysymyksestä -- tästä silmänräpäyksestä saakka tiesi Karsten\nLöfdal, kuinka käyvä oli -- toisin sanoin: hänellä ei ollut\naavistustakaan siitä, että asiain piti niin päättymän.\n\nMutta hän aavisti uuden koetuksen olevan tulossa ja ryhtyi vanhaan\nmenettelytapaansa: hän osti osakkeita \"Fortuna\"-tehtaaseen, myöntyi\nrupeamaan johtokunnan jäseneksi ja kutsui Mordtmannia perheeseensä\nmitä kohtelijain hymyily huulilla.\n\nMutta hän havaitsi pian itse, ett'ei tuo käynyt yhtä helposti kuin\nennen. Päivä päivältä kävi hänelle vaikeammaksi hillitä itseänsä;\nei mitään jäänyt häneltä huomaamatta, hän tiesi kaikki, ymmärsi\nkaikki, näki tuon suhteen solmittavan ja kasvamistaan kasvavan, --\npaljoa ennen ja paljoa selvemmin kuin Venni-rouva itse näkikään.\nHänen verensä kiehui; mahdotonta oli kauemmin jatkaa ilveilyä,\nkun hänen huoneensa uhkasi toden teolla kukistua maahan; vanhasta\nmenettelytavasta ei ollut apua, hänen täytyi ryhtyä keinoihin jompaa\nkumpaa vastaan.\n\nHän työnsi sauvansa portaita vasten illalla, jolloin Mordtmann tuli\nulos kiihkeä kohtaus kasvoihin kuvattuna, jotta professori heti\npaikalla havaitsi sen -- hän työnsi sauvansa portaita vasten, mutta\ntunsi samassa silmänräpäyksessä, että hän nyt viimeisen kerran jaksoi\nsitä kärsiä.\n\nPari päivää jatkoi hän entistä tapaansa, mutta tänäin tuli hän kotio\nsanoaksensa kaikki vaimollensa: millaista kaikki ensi päivästä\ntähän päivään saakka oli ollut Hän ei enää miettinyt nöyryytystä,\nhän _tahtoi_ valittaa, siihen oli hänellä oikeus, hän tahtoi käskeä\nvaimonsa palaamaan velvollisuuksissa, joiden täyttämisestä hän\nrehellisenä naisena ei voinut kieltäytyä tai vetäytyä pois. Mutta\nsitten tuli tuo onneton uutinen, jolla vaimonsa otti hänet vastaan\n-- niin vastenmielinen, niin aavistamaton. Silloin menetti hän\nmielenmalttinsa, jonka niin suurella vaivalla ja taistelulla oli\nitselleen hankkinut; hän ei ollut sama mies, viskatessaan viimeisen\nsolvauksen vasten vaimonsa silmiä.\n\nHän tahtoi saada sanotuksi, ett'ei enää uskonut vaimoansa, että oli\nalkanut epäillä häntä; hän tahtoi varoittaa vaimoansa, pyytää tai\nlausua kovia sanoja, aina sen mukaan, mihin suuntaan keskustelu\nkehittyisi.\n\nMutta hänen aikomuksensa ei suinkaan ollut sillä tavoin loukata\nVenniä. Että tämän sydän voi kääntyä hänestä, tiesi professori kyllä,\nja sehän hirvitti häntä; mutta sen hän myöskin tiesi, että, jos tuo\noli tapahtunut ja vaimonsa tietensä sen valinnut, tämä heti itsestään\ntulisi kertomaan sen hänelle. Muulla tavoin uskottomaksi ei hän\nmilloinkaan toden perästä vaimoansa luullut.\n\nJa kaikkein vähimmän uskoi hän sitä tällä hetkellä, kun hän\nraskaisiin ajatuksiinsa vaipuneena katsoa tuijotti ruumiseen.\n\nSiinä lepäsi Venni nyt niin puhtaana ja levollisena, niin\ntyytyväisenä päätöksensä täytettyään.\n\nProfessori tunsi, että Venni kerran vielä oli saanut voiton,\nratkaisevan voiton.\n\nSe, mikä oli antanut Löfdalille arvoa Vennin silmissä, oli näet\njuuri se seikka, että professorin käytöksessä -- kaikesta siitä\nhuolimatta mitä Venni sanoi valheeksi ja pelkuruudeksi -- oli jotakin\nritarillista, joka miellytti Venniä ja jota hän voi kunnioittaa.\n\nMutta juuri nyt viime kertaa toisensa tavatessaan oli professori\nkääntänyt pahimman puolensa esiin, näyttänyt rumimman kuvansa, ja\ntämä kuva mukanaan oli Venni jättänyt hänet. Hän nousi ylös mitä\nkatkerimmassa mielikarvaudessa; hänen rakkautensa Venniin oli\nlähinnä ollut palava halu pakoittaa tämä kunnioittavalla ihailulla\nkatselemaan miestään -- vasta sitten olisi hänkin valmis ihailemaan\nvaimoaan.\n\nNyt oli hän välttämättömästä muserrettu; Venni oli täydellisesti\nhalveksinut häntä, kääntänyt hänelle selkänsä ja mennyt matkaansa.\n\nKaikki hänen surunsa ja erehdyksensä, kaikki lemmen jäännös, jota\nhänen turhamaisuutensa ei vielä ollut niellyt, muuttui tällä hetkellä\nvihaksi Mordtmanniin; tästä lähtein olisi professorin elämän\npäämaalina oleva pakoittaa Mordtmann polvilleen, kostaa tämän aikaan\nsaama tappionsa; muuta tehtävää ei hänellä ollut.\n\nMutta hän oli unohtanut Abrahamin. Olihan Abraham, Vennin poika\njälellä; tämä ajatus vähensi hieman hänen mielenkarvauttansa.\nPojan hän sentään pakoittaisi ihailemaan isäänsä; poika oli\nvastaan ottava rakkauden, jota tarjosi hänelle, kiitollisuudella\nja vasta-rakkaudella, jolla tavoin Karsten Löfdal tahtoi tulla\nrakastetuksi.\n\nHän tahtoi auttaa Abrahamia kantamaan surua -- tälle myöntäisi hän\nluvan surra; mutta sitten oli hän muodostava ja kehittävä pojan\nkuvaksensa, saattava hänet yhtä pitkälle, yhtä korkealle kuin rakasti\nhäntä; silloin oli kumminkin poika antava hänelle, mitä ei hänen\nkoskaan onnistunut saada äidiltä.\n\nProfessori otti lampun mennäkseen herättämään Abrahamia ja\nmahdollisimman varovasti kertoakseen hänelle, että hän nyt oli\näidittä.\n\nPalvelustytöt eivät olleet käyneet levolle uudestaan, vaan odottivat\nlevottomuudella päivän valkenemista, päästäkseen uutista levittämään;\nvarrotessaan lämmittivät he huoneita ja keittivät kahvia.\n\nAbraham oli nukkuissaan tuntenut huonettansa lämmitettävän ja sen\ntähden luuli hän olevan kouluajan.\n\nKun isä nyt herätti hänet, hypähti hän ylös luullen nukkuneensa liian\nkauan.\n\n\"Onko kello kahdeksan?\"\n\n\"Ei, poikaseni, kello ei ole enempää kuin kahdeksan, mutta herätän\nsinun sen vuoksi, että minulla on jotakin surullista ilmoitettavaa\nsinulle. Sinun tulee pysyä lujana, Abraham, ja rukoilla Jumalaa\nvahvistamaan itseäsi, sillä me olemme molemmat tänä yönä saaneet\nsuuren tappion. Äitisi sairastui äkkiä -- --\"\n\n\"Onko mamma kuollut?\" huudahti Abraham epätoivoisena ja tarttui\nisäänsä.\n\n\"Rauhoitu, poikaseni! Näethän, että minä olen tyyni; sinun pitää\nmyöskin kestää kuin mies, vaikka oletkin nuori. Niin, niin, Herra on\nmäärännyt meille molemmille raskaan koetuksen; äitisi sairastui äkkiä\nyöllä -- halvauksen kohtaukseen, jota ei mikään ihmisvoima voinut\nauttaa -- nyt on hän levossa, ja me olemme yksin.\"\n\nAbrahamin pää ei vielä ollut oikein selvä; hän tarttui innokkaasti\nvaatteisiinsa, epäselvästä halusta kun paloi päästä äidin luokse.\n\n\"Ei, ei, Abraham, makaa vaan rauhassa; on vielä niin aikaista ja sinä\nkyllä saat aikaa suremiseen, lapsiparka!\"\n\n\"Mutta, isä -- isä -- oikeinko totta!\" Abraham purskahti katkerasti\nitkemään ja heittäytyi takaisin vuoteelleen.\n\nKauan istui isä vuoteen ääressä ja silitti hänen päätään. Mutta kun\nitku vähitellen heikeni, nousi hän lausuen:\n\n\"Makaa nyt vaan, kunnes päivä valkenee, Abraham, tai niin kauan kuin\ntahdot; sinun ei tarvitse mennä kouluun näinä päivinä; tulen pian\ntaas luoksesi.\"\n\nKummallista, varsinpa mahdotonta oli Abrahamin saada päähänsä,\nettä äiti oli kuollut, ikuisesti poissa -- \"kuollut\", toisti hän\npuoli-ääneensä itsekseen.\n\nHän istui vuoteella ja katsella tuijotti uunipeltien punaisia reikiä,\nkunnes itku taas valtasi hänet ja hän kallistui alas nyyhkien. Se\nsentään tuntui ihanalta, ett'ei hänen tarvinnut mennä kouluun; hän\nitki, kunnes nukkui, ja lepäsi kauan:\n\nJoka kerta kuin oli heräämäisillään, rasitti häntä mielestään jokin\näärettömän raskas taakka; mutta hänen ei tarvinnut mennä kouluun ja\nsen vuoksi heitti hän kaikki mietteet siksensä.\n\nSiten tapahtui, ett'ei hän noussut ennen kuin kello yhdeltätoista.\nAamiainen oli tuotu sisään hänen maatessaan, mutta hän ei jaksanut\nsyödä; hän oli kuin puoli-tainnoksissa.\n\nVihdoin läksi Abraham kammiostaan ja aikoi mennä kapean käytävän\npoikki vanhempainsa huoneeseen, mutta ovi oli lukossa, jotta hänen\ntäytyi mennä keittiön kautta.\n\nSiellä näki hän hämmästyksekseen keittäjättären, jota he tavallisesti\nkäyttivät kemutilaisuuksissa, lihan jauhamistouhussa ja liedellä\nsuuren liemipadan.\n\nAbraham meni salin kautta makuuhuoneeseen. Huoneissa äkkäsi hän rouva\nBentzenin ja useita muita tuttuja naisia; kaikki olivat mustissa ja\npöydillä ja tuoleilla oli valkeata kangasta; kaikkialla haisi myski.\n\nHän ei nähnyt mitään selvään, ennenkuin oli äitinsä vuoteen ääressä.\n\nSiinä hän lepäsi, nyt näki Abraham sen. \"Mamma!\" sanoi hän ihan\nhiljaa; \"mamma!\" toisti hän vähän kovemmalla äänellä.\n\nSilloin valtasi hänet tukehduksen tapainen tunne; äkkiä käsitti hän\nkuolon järkähtämättömyyden; hän ei voinut itkeä.\n\nIsä astui hiljaa huoneeseen, puhui ystävällisesti hänen kanssaan:\n\"Meidän kahden on nyt pitäminen yhtä; hän on taistellut loppuun;\nkatso kuinka levollisena hän lepää!\"\n\nSitten vei hän pojan hiljaa makuuhuoneesta. Talossa vallitsi\nystävällinen mieliala ja hiljainen tukahutettu kiire; ikkunoihin oli\nripustettava valkeat verhot mitä pikemmin sitä parempi, ja talo oli\niso ja kahden kadun puolelta varustettu ikkunoilla.\n\nAinoastaan professorin työhuoneeseen ei kukaan saanut mennä. Sieltä\netsi Abraham turvapaikkaa.\n\nIsä kirjoitti sähkösanomia, pysähtyi silloin tällöin ja huokasi.\nAbraham seisoi katsellen pihalle, missä syyssade tasaisena ja\npitkäveteisenä kuni siivilästä tippui alas.\n\nKalpea, leppeän näköinen mies, jonka Abraham tunsi\nhautajaisiin-kutsujaksi astui professorin luo; heidän jutellessaan\nhiipi Abraham taas makuuhuoneeseen.\n\nSiellä hän istui, katsoa tuijottaen äitiin, oli melkein itkemättä,\ntuijotti vaan ikäänkuin hervotonna noihin tuttuihin piirteisiin,\njoita hän ei voinut saada liikahtamaan. Eivätköhän toiset sentään\nerehtyneet? Entäs jos äiti nyt kääntyisi häneen sanoen: \"Abbe, minä\nen ole kuollut.\"\n\nIsä tuli taas ja löysi pojan täältä, puheli vähän hänen kanssaan,\nmutta vei hänet sen jälkeen hiljaa ulos huoneesta.\n\nSivumennessään kuiskasi professori pari sanaa kaupunginviskaalin\nkauniille rouvalle, ja heti sen jälkeen pyysi tämä -- pyynnön piti\nkäydä vaan noin tilapäisesti, mutta Abraham ymmärsi asian laidan\nhyvin:\n\n\"Tahdotko tulla tänne pitämään kiinni tikapuista ja kurottamaan\nminulle nuppineuloja tarpeen mukaan?\"\n\nRouva seisoi tikapuilla kiinnittäen verhoja paikoilleen.\n\nAbraham meni häntä auttamaan; naiset kokivat kilvan pitää häntä\ntyöntoimessa ja kehuivat hänen ripeyttänsä ja kelvollisuuttansa.\nSiten kului aika päivälliseen asti.\n\nSilloin ymmärsi Abraham, mistä syystä keittäjältä tarvittiin. Pitkä\npöytä oli näet katettu saliin; kaikkein avulijaiden naisten piti\nsyödä siellä.\n\nAbraham asettui tavalliselle paikalleen, mutta nähdessään rouva\nBentzenin istuvan vieressään keitosvadin edessä, purskahti hän äkisti\näänekkääseen itkuun ja läksi pöydästä.\n\nNyt vasta pääsi suru hänessä valloilleen ja kuohui kuni aaltoileva\nmeri -- mitä suurin ja syvin suru, jolle niin nuori sydän ei voi\nlöytää lohdutusta, katkera lapsensuru, jonka täysi-ikäiset luulevat\nniin helposti haihtuvan, koska se niin nopeasti hyökkää rajojensa\nylitse.\n\nMutta vilkkaalla katkeruudella asettuu tämä suru sydämen syvimpään\nsopukkaan, ja kaikki, mikä sen jälkeen voi kasvaa tuossa sydämessä,\nversoaa tästä pyhästä surusta.\n\nElämä ja aika voivat vähitellen taivuttaa ja muuttaa ihmistä, mutta\nyhteinen tuntomerkki, yhteinen surun sija on aina jäävä niihin,\njotka juuri ovat saaneet kyvyn ymmärtää ja tuntea heti alkaakseen\nkatkerimmalla hukalla -- ainoalla, jota ei koskaan voida korvata.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nTalvi kului hiljaa Abrahamilta. Hän suri ja kaipasi aluksi äitiään\nkatkerasti, istuen ja itkein monta iltaa tyhjän makuuhuoneen\nuuninnurkassa.\n\nMutta isä koki kaikin tavoin elähyttää häntä, puheli ja käveli hänen\nkanssaan ja antoi hänen kutsua Brochin ja muita ystäviä luokseen niin\nusein kuin häntä vaan halutti.\n\nKaikki ihmiset osoittivat muuten hellyyttä häntä kohtaan; koko\nkaupunki surkuttelemalla surkutteli äiditöntä poika-rukkaa,\nvaikka useimmat kylläkin itsekseen ja ystävällisesti keskenään\npakinoidessaan olivat sitä mieltä, että parasta ehkä oli olla ilman\nsellaista äitiä kuin Venni oli ollut.\n\nHänen äkillinen kuolemansa tuli kauhistavaksi esimerkiksi koko\nseurakunnalle; ja moni, joka ei pitkään aikaan ollut käynyt kirkossa,\nsaapui nyt sinne kuulemaan pappien saarnaavan katumattomista, jotka\njoutuvat kuolon-enkelin uhriksi par'aikaa synnin suruttomuudessa\nriehuessaan.\n\nProfessori Löfdal istui penkissään kuunnellen tätä, kaunis,\nsurullinen katsanto kasvoillaan ja kädet ristissä. Abraham istui\nsiellä myöskin kumartuen alaspäin kaikkein häneen luotujen silmäin\nnäkyvistä. Hän ei tietänyt, mitä äidistään ajattelisi.\n\nMutta hyvin usein esiintyvä tunne oli ajatus, ett'ei äiti nyt siis\ntulisi häntä ripittämään ennen kasteensa liiton vahvistamista.\n\nHän voi vielä selvästi mieleensä kuvitella, kuinka äiti olisi tullut\novesta sisään, silmät läpitunkevina ja mahdottomina välttää; mitä\nolisi vastannut?\n\nNyt oli se suru haihtunut; Abrahamia hävetti, että hänestä tuntui\nkeveältä ajatella sitä, mutta niin asian laita kuitenkin oli.\n\nProfessoria, josta jo ennenkin pidettiin, alettiin nyt oikein\njumaloida. Suusta suuhun kulki monenmoisia seikkaperäisiä kertomuksia\ntuosta kauheasta yöstä, jolloin hän heräsi ja löysi vaimonsa kuoleman\nkanssa kamppailemasta, ja kaikki huomasivat sielunsa ylennyksi hänen\nmiehekkään surunsa ja kauniin tavan, jolla hän etsi lohdutusta\nuskonnosta.\n\nMutta Venni-rouvan viimeinen ilta tutkittiin tarkasti; missä oli hän\nollut?\n\nViskaalin rouva tiesi ilmoittaa, että hän oli ollut Mordtmannin\nluona -- tosin vaan lyhyen hetkisen, mutta kymmenestä minuutista voi\npian tulla kaksikymmentä, kun niitä vähän venytti. Ja sitä paitsi:\nlyhyessä ajassa voi kumminkin päättää paljokin. Mordtmann oli samana\niltana matkustanut Bergeniin.\n\nKysymys, pääkysymys oli nyt, missä Venni-rouva oli ollut kello\nyhdeksästä yhteentoista asti? Se se pahin oli; Bergeniin menevä\nhöyrylaiva läksi vasta puoliyön aikaan.\n\nMutta lopulta täytyi sekä rouva Within että rouva Bentzenin tunnustaa\ntietävänsä, ihan varmaan tietävänsä -- sillä he olivat tiedustelleet\nasiaa -- että Venni-rouva oli viettänyt illan niin sanotun\nrouva Gottwalldin luona, jota hän välistä kävi tervehtimässä --\nVenni-rouvahan aina kernaimmin seurusteli henkilöiden kanssa, joiden\nlaita jollakin tavoin oli hullusti. Tämä kumosi viskaalin rouvan\nyhteen-asetuksen ja keskeytti tutkimukset. Rouva Gottwald oli sen\nlisäksi sanonut, professorskan koko illan voineen pahoin.\n\nMyöhään samana iltana oli rouva Gottwald ollut hautausmaalla pikku\nMariuksen haudalla; ja palatessaan kaupunkiin päin oli hän nähnyt\nVenni-rouvan viimeisen kaasulyhdyn luona kasvot sellaisina, ett'ei\nsitä näkyä koskaan voinut unohtaa.\n\nKun huhut sitten seuraavana päivänä alkoivat levitä, ymmärsi tai\narvasi rouva Gottwald kaikki ja pani pikku valheensa liikkeeseen\npuotistaan.\n\nOlihan Venni-rouva ainoa, jonka ystävyys oli rehellistä laatua eikä\nrasittanut häntä ja olihan Venni sitä paitsi Abrahamin äiti.\n\nSyy siihen, ett'ei mitään huhua asiain todellisesta yhteydestä\nlevitetty, oli ainoastaan se, ett'ei tuo juolahtanut kenenkään\nmieleen; se olisi ollut ihan mahdotonta. Ja kun professori, tohtori\nBentzen, palvelijattaret ja rouva Gottwald olivat antaneet varsin\nvarmat tiedot, ei saatu syytä epäilykseen.\n\nMuutenhan olisi kaikille näille liukaskielisille, hurskaille\nsydämille ollut oikea riemu syyttää mistä hyvänsä tuota uskomatonta,\njoka piti yhteyttä vapaauskoisten kanssa eikä koskaan käynyt kirkossa.\n\nMutta olipa, Jumalan kiitos, hänestä sentään kylläkin sanottavaa; ja\nVenni-rouva sai pitkän hautakirjoituksen, josta ei mitään unohdettu.\n\nIlma oli kaikkea tätä niin täynnä, ett'ei Abraham voinut olla sitä\nhuomaamatta. Hän alkoi pelätä mainita äitiänsä, mikä seikka häiritsi\nhäntä surussaan, etenkin tähän aikaan, kun kävi rippikoulua ja kuuli\nJumalan sanaa kaksi kertaa viikossa, sunnuntaita lukuun ottamatta.\n\nNyt oli hän tykkänään muuttunut, ja itse rehtorinkin täytyi myöntää,\nettä Abraham Löfdal oli oppilas, josta koulu kaikin tavoin voi\nylpeillä. Hänen vastenmielisyytensä Abrahamia kohtaan katosi nyt\nkokonaan; ja kaikki opettajat olivat aikoja sitten unohtaneet\nMariuksen-jutun. Ahkerana ja tottelevaisena hiipi hän läpi koulun\nHans Egede Brochin rinnalla ja moni alkoi pitää häntä yhtä\nmallikelpoisena kuin tätäkin.\n\nAinoastaan parhaimpain ystäväinsä seurassa oli hän yhtäläinen kuin\nennenkin, vieläpä pahempikin; eikä monta viikkoa kulunut äidin\nkuoleman jälkeen, ennenkuin hän taas oli heidän piirinsä sydän.\n\nKaikki olivat tyytyväisiä häneen, erittäinkin provasti Sparre. Jos\ntämä aluksi olikin osoittanut hieman vastenmielisyyttä nuorukaiseen,\nniin muuttui se lopuksi mitä huomattavimmaksi mieltymykseksi.\n\nAbraham oli juuri hänen mielensä mukainen nuorukainen, hiljainen,\nvaatimaton ja sievä käytökseltään, useita taitavampi kristin-opin\nkappaleissa ja sen lisäksi varustettu harvinaisella kyvyllä seurata\najatusten juoksua ja kehitystä.\n\n\"Hänen pitää välttämättömästi tutkia jumaluus-oppia; hänellä on\ntavattoman selkeä pää\", sanoi provasti usein professorille.\n\n\"Tapahtukoon Herran tahto\", vastasi professori. Hän ei, suoraan\nsanoen, pitänyt jumaluusoppia pojalleen sopivana aineena.\n\nProvasti oli siinä määrin ihastunut Abrahamiin, että lainasi hänelle\nkirjoja, kutsuipa hänet iltasin luoksensakin.\n\nHyvin kummalliset tunteet sydämessä astui Abraham tähän taloon, joka\nvähemmän kuin kaksi vuotta sitten oli sisältänyt hänen lämpymimpäin\ntoiveidensa esineen, ja jonka ikkunoihin hän oli lähettänyt niin\nmonta rakkaudesta palavaa silmäystä.\n\nSiellä oli vielä koko joukko naimattomia tyttäriä; hänen \"entisensä\"\noli vanhimman jälkimäinen ja oli vuosi sitten tullut naimisiin\ntelegratistinsa kanssa.\n\nKun Abraham nyt näki hänet, oli hän muuttunut ruskeajuomuiseksi\nkasvoiltaan ja surullisen kurjaksi ryhdiltään.\n\nAbrahamin tuulentupa musertui. Ritariaika uskollisine pikku\nMariuksineen tuli nyt naurun ja häpeän esineeksi; ja seuraavana\npäivänä kieritteli Hans Egede Broch taas naurusta, kun Abraham\nkuvaili provastin luona viettämäänsä iltaa, näyttäen eläviä kuvia\nentisestä lemmitystään.\n\nSillä välin lähestyi pääsiäinen ja ripillelaskenta-päivä; Abraham\nmurehti tuota päivää kuin jotakin ikävää, joka oli pakko ottaa\nvastaan, mutta josta jälkeenpäin oli hyötyä.\n\nProfessori katseli poikansa ripillelaskentaa hyvin totiselta\nkannalta. Eläen tuossa yksinäisessä asunnossaan monien ajatusten\nja muistojen kiusaamana tuli hänelle tarve tehdä poikansa\ntäysi-ikäiseksi niin pian kuin mahdollista. Yläkerrassa pantiin\nsänkykomerolla varustettu huone kuntoon Abrahamille, ja ripille\ntahtoi isä välttämättömästi poikansa käymään hännystakkiin puettuna.\n\nTämä ei enää ollut tavallista. Rippilapset olivat tähän aikaan niin\nnuoria ja pieniä, että aina kävivät lyhykäiseen takkiin puettuna.\nAbraham soti sen tähden vastaan viimeiseen asti, kosk'ei tuntenut\nitseään oikein perehtyneeksi tuossa asussa.\n\nMutta professori selitti hänen olevan tavallisia rippilapsia\nvanhemman ja sen lisäksi paljoa enemmän kehittyneen ja täysikasvuisen.\n\nAbraham myöntyi siis; tekihän hänen mielensä oikeastaan hännystakkia;\nsitä paitsi saisi hän kultakellon vitjoineen; olipa professori\ntuuminut pian antaa hänelle luvan polttaa sikaria kotona.\n\nMutta itse ripillelaskentapäivän aamulla, vähän ennen heräämistänsä,\nnäki Abraham unta, että ovi aukeni ja sisälle astui hänen äitinsä,\nihan sellaisena, jommoiseksi Abraham niin monasti oli häntä\nkuvitellut.\n\nHän nousi vuoteitaan alakuloisena ja tuskallisena. Soitettiin ensi\nkerta kirkkoon; nyt hänen siis piti mennä sinne, seisoa ylimmäisenä\nkoko rivissä, jotta koko seurakunta voi nähdä hänet, ja tehdä tuo\nlupaus. Äidin silmät, nuo silmät, jotka näkivät hänen lävitsensä,\nolivat luotuina häneen, hän tunsi ne; äiti oli tullut kuulemaan hänen\ntotista synnintunnustaan.\n\nVoiko hän astua esille ja tehdä tuon lupauksen?\n\nHännystakki, josta oli iloinnut ja joka niin hienona ja uutena\nsilkkivuorineen riippui seinällä, harmitti häntä nyt; hän laski\nsen sivulle päin. Hän tuli miettineeksi kaikkea vakaisuutta,\njoka oikeastaan verhosi tämän päivän. Oliko hän kunnollisesti\nvalmistaunut, vai eikö hänen otsallaan ollut kirjoitettuna, että hän\noli kelvoton vieras? Ulkokullattu ja valehtelija, olisi äiti sanonut.\n\nProvasti olikin varoittanut heitä kaikkia niin sydämellisesti eilen\naamupäivällä, kun jättivät hänelle rahat, vakavasti tutkimaan itsensä\nja valmistaumaan Jumalan kasvojen eteen astumaan.\n\nAbraham otti testamentin ja istui lukemaan: hän oli niin\ntuskallisella mielellä, että hampaat suussa tärisivät.\n\nSamassa kuuli hän isän tulevan huoneestaan, syöksähti ylös ja pukeusi\nhännystakkiin.\n\nProfessori tuli sisään täydessä asussa: leveä, valkealiina kaulassa\nja kolme isoa ritaritähteä rinnassa; hänellä yksin oli niin monta\nritarimerkkiä kuni koko kaupungissa.\n\n\"Hyvää huomenta, poikaseni! Jumala siunatkoon tämän päivän sinulle!\"\n\nSitten antoi hän Abrahamille ison kotelon, jota et tämä rohjennut\navata.\n\n\"Avaa ja pane taskuusi, se on rippikoulumuistosi.\"\n\nAbraham aukasi kotelon, siinä oli kultakello vitjoineen\nmetaljonkineen. Hän aukasi tämänkin mutta teki samassa vaistomaisen\nliikkeen.\n\nTaas näki hän nuo välttämättömät silmät, jotka aamusesta unesta asti\nseurasivat häntä.\n\n\"Se on lahja äitivainajaltasi\", lausui professori liikutettuna ja\nlikisti häntä rintaansa vasten. Abraham änkkäsi kiitoksensa ja pani\nkellon taskuunsa. Nyt näytti hännystakkikin paremmalta; hän oli\ntullut pitkäksi ja solakaksi, mutta kasvot olivat muuttumistilassa,\nnenä liian iso ja iho likasenvärinen.\n\nProfessori katseli häntä kuitenkin ylpeydellä, ja havaitessaan\ntestamentin avoimena pöydällä, taputti hän poikaansa olalle lausuen:\n\n\"Oikein, poikaseni! Näen että katselet asiaa vakavalta kannalta!\"\n\nPääsiäinen sattui olemaan huhtikuun alkupuolella; ja tänäin\noli ensimäinen selkeä päivä, joka oli jotakuinkin lämmin. Koko\nkaupunki oli liikkeellä, kirkko oli täynnä ja paljo kansaa seisoi\nulkopuolella, nähdäkseen rippilasten tulevan.\n\nJokunen reipas puotipalvelija kävi jo vaaleanharmaassa kesäpuvussa,\nhihat kaareviksi leikattuina ja muuten tavattoman avarat housut\nnilkasta kapeina, mutta tuo oli liian aikaista; varjossa oli vielä\njääkylmä.\n\nKirkon eteiselle, aukealle paikalle kokoontuivat rippilapset kaikilta\nkaduilta; ensin kulkivat asianomaiset itse, heidän perässään\nvanhemmat ja pari siskoa.\n\nTytöt olivat sileäksi su'itut, pienet keltaiset letit neuloilla\nniskaan kiinnitettyinä, hartijoilla pitkät harmaat tai mustat\nsaalit, joiden kulma riippui aina hameen palteeseen saakka,\nsoukkahartijaisia ja veteliä vartaloltaan, jotta hameissaan näyttivät\nvedestä nostetuilta. Pari hienommista tuli ajaen vaunuilla, selässä\nturkkilainen saali.\n\nJos tytöt olivat pienikasvuisia ja hoikkia olivat pojat sentään\nvieläkin pienempiä, yllä nutut tahi takit, jotka asettuivat mitä\nluonnottomimpiin ryppyihin sekä edestä että takaa, päässä suuret\nlakit, jotka riippuivat korville, valmiina kynttilän sammuttajain\ntavoin painumaan alas.\n\nKädet ristissä virsikirjan ympärillä ja silmät jäykästi uusiin\nsaappaisiin luotuina kulkivat he niin hiljaisesti ja laupijaina\nkirkkoon päin, kuin olisi heille ollut mitä helpoin tehtävä luopua\nperkeleestä ja kaikista hänen töistänsä ja juonistansa.\n\nMutta todellakin hyvä oli, että heidän vaatteisiinsa oli jätetty\nkasvamisen varaa, sillä jo seuraavana päivänä olivat he ihan\ntoisia miehiä. Ja ellei olisi ollut kirkossa ja kuullut provastin\nselittävän, minkä syvällisen ja totisen muutoksen luo pyhä toimitus\nheissä vaikutti, olisi ollut vaikeata tuntea näitä hiljaisia ja\nlaupijaita nuorukaisia puolihumalaisessa poikalaumassa, joka\nseuraavana päivänä täytti kadut, ylpeänä ja riemuitsevana siitä, että\noli käynyt neulansilmiin lävitse ja vahvistanut kasteensa liiton.\n\nKun professori Löfdal tuli poikansa kanssa, syntyi läsnäolevain\njoukossa kuiske ja kuhina sekä kirkon ulko- että sisäpuolella.\nAbraham näyttikin toisellaiselta kuin nuo hiljaiset takkiin puetut.\nHän oli melkein yhtä pitkä kuin isäkin, jonka kaunis harmahtava\npää ja nuo kolme suurta ritaritähteä oikein loistivat yli koko\nseurakunnan.\n\nPyhä toimitus alkoi. Abraham istui ylimpänä lähinnä kuoria; harvoin\nkatsahti hän ylös, mutta havaitsi niin monen silmät itseensä\nluoduiksi, että heti taas painoi päänsä alas, kuten toisetkin.\n\nYlinnä tyttöjen puolla istuvat olivat kalman kalpeita ja valmiita\nkaatumaan lattialle pelosta, ett'eivät osaisi vastata provastin\nkysymyksiin. Mikä mutisi pitkää vesikysymystä, mikä taisteli\nankarasti kolmannen uskonkappaleen kanssa, jonka oli unohtanut.\n\nMolemmin puolin käytävää taaempana oli jännitys suuri, mutta miettipä\njokunen noista hiljaisista pojista myöskin: Joutavaa, olenhan nyt\npäässyt \"edes\"!\n\nAbraham ei juuri erittäin pelännyt itse kuulustelemista, mutta\nsentäänkin oli hän sangen alakuloinen.\n\nUnissaan näkemänsä silmät eivät luopuneet hänestä, eikä hän saanut\nmitään lohdutusta siitä, että katseli toisia alapuolellaan rivissä\nistuvia.\n\nMitä jos jokin ääni, esimerkiksi hänen äitinsä kaltainen, äkkiä\nkuuluisi kaiken tämän ulkokultaisuuden yli, lausuisi sanan, ilmaisisi\nilveilyn, johon he kaikki ottivat osaa; tai mainitsisi hänen nimensä,\njoka istui ylimpänä, valmisna valehtelemaan?\n\nOliko hän sitten ainoa valehtelija, ainoa ulkokullattu ihan\njärkähtymättömien joukossa?\n\nHän mietti yhtä ja toista poikarivistä ja monta muuta; pahin hän ei\nvoinut olla; mutta kuitenkin oli hänellä kova sisällinen tuska eikä\nymmärtänyt mitään virsistä, joiden veisaamiseen otti osaa.\n\nMutta nyt lähestyi provasti Sparre verkallensa kuorista alkaakseen\nkuulustelemistaan. Hänen kasvonsa olivat vakaiset ja miettivät, kun\nhän käydessään vielä kerran vilkasi käsikirjaansa, jonka lehtien\nväliin oli kiinnitetty muutama arkki paperia täynnä nimiä ja\nnumeroita.\n\nMikään helppo tehtävä ei ollutkaan johtaa kuulustelua niin,\nettä jokainen sai kysymyksen ilman kenenkään seurakuntalaisista\ntai saarnatuolissa olevan komministerin liian suuria hyppäyksiä\nhuomaamatta.\n\nMutta Abrahamin edessä seisoessaan, valostuivat hänen kasvonsa; tässä\nei hänen kumminkaan tarvinnut pelätä kysyä mitä hyvänsä ja sen vuoksi\nvalitsi hän mikä ensin mieleensä johtui.\n\n\"Mihinkä persoonaan jumaluudessa uskot toisen uskonkappaleen mukaan,\nAbraham Löfdal?\"\n\n\"Poikaan, Herraamme Jesukseen Kristukseen\", vastasi Abraham lujasti.\n\nProvastin lähetessä, vapisi Abrahamin koko ruumis, mutta heti\nensimäisen kysymyksen kuultuaan rohkaisi hän itsensä. Jokapäiväinen\ntottumus tutkittavana olemiseen teki, että tilaisuudelta katosi\njuhlallisuus, joka silmänräpäyksen ajan oli ollut valtaamaisillaan\nhänet. Sitten vastasi hän selkeästi ja varmasti, silmät provastiin\nluotuina.\n\n\"Onko Kristuksen tunteminen meille suuresta arvosta?\"\n\n\"On, ei kenessäkään muussa ole autuutta, sillä ei mitään muuta nimeä\nole taivaan alla ihmisille annettu, jossa meidän pitää autuaiksi\ntuleman.\"\n\n\"Eikö Kristus ole lunastanut kaikkia ihmisiä?\"\n\n\"On, hän antoi itsensä lunastukseksi kaikkein edestä.\"\n\n\"Mutta eikö sentään paljo ihmisiä tule kadotetuksi?\"\n\n\"Tulee kyllä\" -- vastasi Abraham hiljaa ja hänen silmänsä tarkastivat\nprovastin pitkää kauhtanaa ylhäältä alaspäin.\n\n\"Mikähän siis on syy heidän kadotukseensa?\"\n\n\"Heidän oma katumattomuutensa ja uskottomuutensa.\"\n\n\"Aivan oikein, ystäväni, se on heidän oma katumattomuutensa ja\nuskottomuutensa\", lausui provasti tyytyväisenä; hän tahtoi nyt\njättää oppikirjan ja lähteä jumaluus-opilliselle retkelmälle oikein\nloistaakseen parhaan oppilaansa taidoilla: \"Esiintyykö ihmisen\nepäusko aina pahoissa ja jumalattomissa töissä?\"\n\n\"Ei aina\", vastasi Abraham katsahtamatta provastiin.\n\n\"Ei aina, se on totta\", toisti provasti luoden silmänsä seurakuntaan\niloitakseen ihastuksesta, jonka hänen lemmikkinsä muka täytyi\nsynnyttää.\n\nMutta provasti säpsähti, kirkossa ei kuulunut hengähdystäkään,\nkaikki kurottivat kurkkujansa ja katsoivat Abrahamiin, mutta se\nei tapahtunut ihailusta, vaan pikemmin ilkeästä, kiheltävästä\nuteliaisuudesta.\n\nÄkkiä huomasi provasti koko seurakunnan luulevan hänen tutkivan\nAbrahamilta äidin elämää. Provasti katsahti ensi pelästyksessään\nprofessoriin, sitten Abrahamiin; nämä molemmat olivat samaa mieltä.\nProfessori piti silmänsä jäykästi provastiin luotuina ja Abraham oli\nikään kuin kutistunut kokoon, peitti kasvonsa nenäliinalla ja näytti\nsiltä kuin olisi tahtonut piiloutua maan alle.\n\nProvasti Sparre tuli niin hämilleen ja onnettomaksi erehdyksestään,\nettä ihan kadotti aivonsa. Ei mitään enemmän hänen tavastaan\npoikkeavaa, ei mitään enemmän hänen sydämensä aivotuksesta\netäämpänä olevaa voitu ajatella kuin että hän olisi tahtonut olla\nvastenmielinen ja julkea lemmikillensä, päälle päätteeksi professori\nLöfdalin pojalle.\n\nHämmennyksissään ei hän tietänyt parempaa neuvoa kuin laskea kätensä\nAbrahamin olalle ja alkaa kiitospuheen hänestä:\n\n\"Huvikseni, oikeimpa sydämeni iloksi\", lausui hän innokkaasti, \"olen\nvalmistanut sinua, rakas ystäväni, Abraham Löfdal, tämän päivän\npyhään toimitukseen. Harvoin olen kohdannut nuorukaista, joka pään\npuolesta olisi ollut niin erinomaisen lahjakas, jonka Luoja olisi\nvarustanut niin kauniilla sielun ja sydämen ominaisuuksilla. Kun sinä\nnyt täysikasvuisena jäsenenä astut seurakuntaan, toivon ja odotan\nvarmuudella, että olet oleva meille vanhemmille iloksi ja mielen\nylennykseksi sekä nuorille hyväksi ja seurattavaksi esimerkiksi.\"\n\nTämä oli varsin tavatonta; komministeri, pastori Martens, väänteli\nitseään levottomuudesta vehreän verhon takana papinpenkissä, ja\nkoko seurakunta tuli utelijaaksi. Mutta kaikki Abrahamiin luodut\nsilmät näyttivät tämän jälkeen lempeiltä. Kaikista tuntui hyvältä\nprovastin suusta kuulla, että oli toivoa tämän, kadotetun äidin pojan\npelastuksesta.\n\nItse ei hän tietänyt mitä miettisi; oliko tarkotus ylistää häntä\nmuita paremmaksi? Se ei ikinä loppuisi hyvin.\n\nProvasti Sparre pyyhki otsaansa ja jatkoi kuulustelemistansa alempana\nistuvain kanssa. Hänen ensimäinen erehdyksensä teki hänet kahta\nvertaa tarkemmaksi: katekismon kuulusteleminen kävi loistavammin kuin\nkoskaan muulloin.\n\nKomministeri kohotti ruumistaan eteenpäin ja kuunteli kasvavalla\nhämmästyksellä oikeita vastauksia, joita antoivat mitä mahdottomimmat\npöllöpäät, jotka hän itse auttamattomina oli heittänyt siksensä,\nmutta melkein seljällensä lensi hän penkissään, kun Osmund Asbjörnsen\nSauamyr laulavalla maalaismurteellaan esitti suuren loistonumeronsa\nevankeliumin armolahjoista.\n\nKesti äärettömän kauan ennenkuin molemmat osastot oli kuulusteltu;\neräs nuorista, turkkilaiseen saaliin puetuista naisista rupesi\nvoimaan pahoin, josta syystä hänen täytyi mennä sakastiin vettä\njuomaan.\n\nVäsymys valtasi vähitellen Abrahaminkin levottoman ja tuskallisen\nmielen; hän alkoi tuntea itsensä levollisemmaksi, ei enää nähnyt\nnoita silmiä, joita hänen oli ollut mahdoton väittää; päin vastoin\nnäyttivät kaikkein kasvot varsin hyväntahtoisilta, ja kun hän\nvihdoinkin teki tuon juhlallisen lupauksen, ei hän enää ollut\nmillänsäkään koko asiasta.\n\n\"Anna siis Jumalalle sydämesi ja minulle kätesi\", sanoi provasti\nvakavasti ja leppeästi hänelle, ja Abraham kurotti kätensä; provastin\nkäsi oli pehmeä ja sileä ja puristi hänen kättänsä lämpymästi ja\nystävällisesti.\n\nVihdoinkin oli pyhä toimitus lopussa; se oli kestänyt kello\nyhdeksästä lähes kolmeen asti, niin paljon oli rippilapsia ja niin\nperinpohjaisesti teki provasti tehtävänsä.\n\nHermostuneet, turkkilaisiin saaleihin puetut nuoret naiset oli\npakko puoliksi kantamalla saattaa vaunuihin; keltalettiset,\nhopeahartijaiset tytöt näyttivät yhä edelleen ihan äsken vedestä\nnostetuilta; ja hiljaiset, laupijaat nuorukaiset katsella tuijottivat\nentistään laupijaammin uusia saappaitaan.\n\nKeittäjätär professori Löfdalin luona oli tuskissaan; tämä oli\nviimeinen kerta, kuin hän meni rippikemuihin ruokaa valmistamaan, sen\nvakuutti hän kalliilla valalla. Kolme kertaa oli hän jo keittänyt\nperunoita väärään aikaan, kun hänen asettamansa vartijat olivat\nantaneet väärän tiedon.\n\nVieraat, joita ei oltu käsketty tulemaan millään määrätyllä\nkellonlyönnillä, vaan \"jumalanpalveluksen loputtua\", kuljeskelivat\npuutarhassa ja torilla tai istuivat pahalla tuulella huoneissa,\ntoivottaen mikä mitäkin provasti Sparrelle, joka ei koskaan voinut\nlakata.\n\nKello oli yli puoli neljän, kun vihdoinkin istuttiin pöytään: Abraham\npöydän päähäin, isä oikealla ja provasti vasemmalla puolellaan;\nmuuten oli läsnä ainoastaan vanhempia herroja ja Hans Egede Broch,\njoka oli kutsuttu sen johdosta, että oli Abrahamin paras ystävä.\n\nSiellä oli rehtori ja useimmat Abrahamin opettajista, maaherra\nja pormestari, muut virkamiehet, kaupungin-lääkäri, parikymmentä\nvalittua; ystävää ja professorin virkaveljeä.\n\nAbraham ei alussa voinut perehtyä tämän arvoisan seuran keskuksena\nolemiseen; mutta sitä myöden kuin viini lämmitti vieraita, tulivat he\nkaikki puhelijaammiksi.\n\nNämä olivat ensimäiset isommat pidot, jotka professori piti vaimonsa\nkuoltua, ja kaikki olivat iloisia, että taas kohtasivat toisensa\ntässä vieraanvaraisessa perheessä. Professori Löfdal seurusteli itse\nmielellään ja elähtyi pian.\n\nRattoisuutta lisäsi vielä sekin seikka, että seura oli hyvin valittu;\nkaikki olivat yksimielisiä, voitiinpa keskustella politiikastakin,\nja kun sekä provasti että rehtori olivat pitäneet kumpikin puheensa\nAbrahamille, esitettiin ja juotiin yleisen riemun vallitessa\nkuninkaan, kuningattaren, perintöprinssin, perintöprinsessan,\nkuninkaallisen suvun, unionin ja Ruotsin maljat.\n\nMieliala tuli yhä rattoisammaksi, kaikki joivat lasin Abrahamin\nkanssa; tämä ja Broch iskivät silloin tällöin silmää toisilleen\nvanhojen herrojen riemastuksen takia. Sokko ja piikkisika nauraa\nkikittivät toisilleen vanhaa medeira-viiniä sisältävän karahviinin\nylitse, jonka olivat saaneet väliinsä, ja päivällisen jälkeen\nlikööriä juotaessa vei lehtori Abel nuoren ystävänsä sivulle päin ja\npuhui tämän ihanasta äidistä, kunnes kyynelet liikutuksesta silmiinsä\ntipahtivat.\n\nSeura erkani jokseenkin aikaisin illalla, sillä niin vakava syy kun\npitoihin oli, ei käyty korttisille.\n\nKun he nyt, isä ja poika, jäivät yksinään, sanoi professori Löfdal:\n\n\"Hyvää yötä, Abraham poikueni! Olet kai jo väsynyt? Nyt olet siis\nastunut elämään 'aika'-miehenä, ja minä voin todella sanoa olevani\ntyytyväinen sinun. Mitenkä sinun täst'edes maailmassa käy, on kyllä,\nkuten provasti sanoi, Herramme hallussa, mutta riippuu myöskin\nisoksi osaksi itsestäsi. Luonto on kaikissa suhteissa varustanut\nsinut hyvin; olet syntynyt edullisessa asemassa yhteiskunnassa,\nolet aikanasi saava meidän olosuhteisiimme nähden sangen ison\nomaisuuden, ja minulla, isälläsi, on vaikutusvalta, josta sinulla\nvoi olla hyötyä, mille uralle ikinä antaudut. Olet siis yksi niitä,\njotka voivat ja joiden pitääkin päästä pitkälle, hyvin pitkälle,\nyhteiskunnassamme.\n\n\"Mutta -- ainoastaan yksi seikka, josta nyt toivoakseni kaikkein\nviimeisen kerran mainitsen, -- ainoastaan yksi seikka saattaa minut\nvähän levottomaksi. Se on se taipumus, joka pari vuotta sitten tuli\nnäkyviin sinussa -- tiedäthän itse missä tilaisuudessa. No niin, tuo\npäättyi, Jumalan kiitos, paremmin kuin alussa näytti; sillä kertaa\nhuomasit erehdyksesi ja olet sittemmin, minun tietääkseni, oikaissut\nsen. Mutta salli minun kuitenkin tänä, sinulle niin tärkeänä päivänä\nvaroittaa sinua tästä, joka mahdollisesti vielä voi kätkettynä kyteä\nveressäsi.\n\n\"Joka yhteiskunnassa, parhaimminkin järjestetyssä on, näet,\nolemassa tyytymättömiä, pieni joukko -- puoliksi haaveksijoita,\npuoleksi pahantekijöitä, ihmisiä, joilla ei ole omaa tuntoa, ei\nisänmaanrakkautta, ei Jumalaa! Mihin hyvänsä maailmassa satut\njoutumaan, olet aina kohtaava näitä ihmisiä. He esiintyvät -- ja\njuuri siitä syystä varoitan sinua! -- he esiintyvät mielellään\nsorrettujen puolustajina, kauniilla sanoilla alhaisista ylhäisiä\nvastaan ja muulla sellaisella.\n\n\"Katsoppas, Abraham, näiden ihmisten suhteen pitää sinun, juuri\nsinun, olla varoillasi, sillä he ovat yhteiskunnan pillomuksia,\njotka turmelevat kansan ja alituisesti kokevat uurtaa yhteiskunnan\nperustuksia. Minä, sinun isäsi, vakuutan täten, että kaiken sen\ntakana, mitä nämä ihmiset sanovat ja tekevät, piilee suora valhe,\nilkeys, ylpeys ja vallanhimo! Jos näitä tahdot kuunnella, niin\nsyöksyt varmaan perikatoon. Nyt voit valita isäsi ja äitisi -- ja\nmuiden välillä.\"\n\nProfessori oli niin kiivastunut, että oli sanoissaan erehtymällään,\nmutta Abraham kurotti hänelle molemmat kätensä ja sanoi: \"Minä\nvalitsen sinut, isä!\"\n\nTämän lausui hän vakavasti ja vakuutuksella. Levottomuus, joka\naamulla oli häntä vaivannut, oli nyt tykkänään kadonnut. Julkinen\nkiitos kirkossa, päivälliskemut, täysi-ikäisten miesten joukkoon\npääsy ja nyt lopuksi isän puhe tekivät hänet levolliseksi ja\nvarmaksi; hän näki itsensä parhaiden ja ensimäisten joukossa ja\nelämänsä kunniassa ja loistossa.\n\nHänen mentyään, katseli Karsten Löfdal tyytyväisenä ympärilleen\nhuoneessa. Abrahamin silmissä oli hän nähnyt tavoittamansa rakkauden\nja ihailun, ja tunsi itsensä iloiseksi.\n\nVihdoinkin oli hän siinä määrin voittanut, että poika oli antava\nhänelle, mitä äiti oli kieltänyt, ja tämä seikka lievensi vähäsen\nVennin muiston katkeruutta. --\n\nAbraham kiiruhti ylös portaita pitkin. Voi kuinka kauniisti\nkellonvitjat kahisivat hänen liikahtaessaan! Hän iloitsi siitä, että\nsaisi nähdä, niiltä sievä huoneensa näyttäisi illalla valaistuna, ja\nettä saisi vetää kellonsa.\n\nKynttilät sytytettyänsä, havaitsi hän pöydällään ison, mitä\nkauniimmista ja harvinaisimmista kasveista sidotun kukkavihon.\n\nAbraham tarttui tyytyväisenä käyntikorttiin, joka oli pistetty\nkukkien väliin, mutta päästi sen heti sormistaan, ikäänkuin olisi\nse polttanut niitä. Hänen kasvonsa kävivät hehkuvan punaisiksi; hän\nkääntyi pois juuri kuin häpeissään.\n\nKortille oli rouva Gottwald kirjoittanut hienolla, epävarmalla\nnaisenkäsialalla: \"Pikku Mariukselta.\"\n\n\n\n"]