[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-4RYkXzIWMvmUhDd3h0n8YY5oeiBA60C0cGO6x9v0JA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},12,"Jutelmia läheltä ja kaukaa II","Hannikainen, Pietari",1813,1899,"12-hannikainen-pietari-jutelmia-lahelta-ja-kaukaa-ii","12__Hannikainen_Pietari__Jutelmia_läheltä_ja_kaukaa_II","Salojärven kukkanen","romaani",[],[],"fi",1845,null,24838,148035,false,15316,[23],"Fiction",[25],"Historical Novels","\"Jutelmia läheltä ja kaukaa II: Salojärwen kukkanen\" by Pietari Hannikainen is a historical novel written in the late 19th century. Set in the summer of 1596, the narrative focuses on the lives of Martti, a weary priest, and his family as they navigate the complex dynamics of their village amidst a backdrop of political unrest and impending rebellion. The tale reveals interactions with a young man named Yrjö Eeronpoika, drawing in themes of loyalty, love, and the weight of social responsibility.  The opening of the novel introduces us to the priest Martti as he returns home after a lengthy church service, encountering his wife Riitta and their daughter Anna. Tension builds as Martti reads a royal proclamation about a fugitive named Yrjö who has stirred conflict among the peasantry, signaling growing unrest. The narrative intricately weaves the characters' personal lives with the larger sociopolitical context, indicating that Anna's feelings for the fugitive will add emotional depth to the unfolding story. This initial chapter sets the stage for themes of love, betrayal, and the struggle for justice against a backdrop of historical turmoil. (This is an automatically generated summary.)",[],288,"Historiallinen romaani sijoittuu vuoden 1596 kesään Salojärven kappeliin, jossa eletään levotonta aikaa kirkonmenojen ja viranomaisten kuulutusten välissä. Tarina seuraa vanhan Martti-papin perhettä ja erityisesti hänen tytärtään Annaa, jonka kauneus ja rohkeus joutuvat koetukselle vaarallisten kohtaamisten myötä. Teos on varhaisimpia suomenkielisiä proosateoksia, joka yhdistää kansallisromanttista kuvausta ja jännitystä.","Pietari Hannikaisen 'Jutelmia läheltä ja kaukaa II' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 12. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","JUTELMIA LÄHELTÄ JA KAUKAA II: Salojärwen kukkanen\n\nKirj.\n\nP. Hannikainen\n\n\nK. Suomalaisen Kirjapaino, Sortawala, 1884.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nOli eräs pyhäpäiwä kesällä wuonna 1596. Kirkonmeno oli äsken päättynyt\nSalojärwen kappelissa ja wanha Martti pappi astui wäsyksissä kirkolta\npappilaa kohti myöhemmin kuin tawallisina pyhinä. Hänen astuessaan\npappilan portaita ylös, hänen waimonsa Riitta, noin keski=ikäinen\nnainen, tuli hänelle kiiruin askelin wastaan ja milt'ei lyönyt teräwää\nnenäänsä miehensä otsaan, huudahtaen: \"no, wiimeinkin sinä tulet.\"\n\n@@ \"Niin, sinun on hywä sanoa wiimeinkin, Riitta, mutta jos tietäisit\nmiten wäsyksissä minä olen! Hänen herruutensa kuulutukset weiwät\nenemmän aikaa kuin koko muu kirkonmeno. Arwaatko mitä hänen herruutensa\nnyt kuuluttaa ympäri Suomenmaan?\"\n\n@@ \"Jos hän olisi kuuluttanut sinulle, että minun päiwälliseni on\nkymmenesti saanut jäähtyä. Nyt se on taas jo ammoin ollut pöydällä.\"\n\n@@ \"Se on hywä, Riitta kulta, minä tulen heti mutta hänen herruutensa\nkirjoittaa minulle -- waikka, Jumala paratkoon, en ole wielä joutanut\nsitä lukemaan loppuun ja ehkä lie synti käydä lounaalle ja pitää hänen\nherruutensa tärkeä kirjoitus lukematta.\"\n\n@@ \"On se sitte yhtä suuri synti jäähdyttää ruokakin pöydällä, ja kas se\nkuin hänen herruutensa!\"\n\n@@ \"Hiljaan, hiljaan, waimo, seinillä saattaa olla korwat.\"\n\n@@ \"Olkoon sata korwaa, minä wähät hänen herruudestaan.\"\n\n@@ \"Jumalan tähden, me olemme hukassa, jos se tulee tietyksi -- ja arwaa\nse, hänen herruutensa, et woi aawistaa miten tarkoin hän tietää\nkaikki.\"\n\n@@ \"Niin, tietäköön myös minun porsaspaistini par'aikaa jäähtywän\npöydällä, ja minusta se on yhtä hywä kuin hänen herruutensa.\"\n\n@@ \"Ainakin minä tällä kertaa olen siihen wiaton\", sanoi Martti pappi,\nhuoaten sywästi ja kääntyi panemaan lakkiansa ja sauwaansa nurkkaan.\nSilloin tuli huoneesen kolmas henki, juosten Martti papille wastaan. Se\noli nuori, noin 20 wuoden ikäinen neiti, pyöreä, kukoistawa muoto, jota\nympäröi pörheät kiiltäwät hiussuortuwat, mitkä kiharoina aaltoiliwat\nhänen täyteläisille, hienoille lumiwalkoisille olkapäillensä, antaen\nhänen werewälle muodollensa erinomaisen ihanuuden. Mutta kaikkein\nenimmän kaunisti hänen muotoansa sininen silmäpari, josta, hänen\nkatsahdellessaan wuoroin isäänsä ja äitiinsä, säihkyi niin ihmeellinen\nlumoawa walo, että se kohta woi poistaa kaiken eripuraisuuden, joka\njoskus sattui ilmestymään näiden muutoin jotenkin hywäsopuisten\nwanhempain wälillä.\n\n@@ \"Terwe tulemastanne, isä,\" sanoi hän; suudellen isäänsä.\n\n@@ \"Ja hywää huomenta äiti\", sanoi hän, palawasti suudellen äitiänsä.\n\n@@ \"Ja missä sinä Anna olet wiipynyt koko aamu päiwän?\" kysyi äiti,\nwähän nuhdellen tytärtänsä.\n\n@@ \"Aamu oli niin ihana, ja se wietteli minut käwelemään; minä harhailin\npitkin metsää tuon Salojärwen ympäri\", kertoi Anna.\n\nKaikki kolme istuisiwat kohta lounaspöytään, ja Martti pappi näytti\npian, miten hänelle maistui päiwällinen niin pitkän toimituksen perästä\nkuin tämän päiwäinen oli,\n\n@@ \"Uskotteko, ystäwäni\", lausui hän tyydytettyään ensimmäisen\nruokahalunsa, \"minä en ole koskaan ennen lukenut sellaista kuulutusta\ntämän Salojärwen kirkossa. Te ette wielä woi aawistaa mitä hänen\nherruutensa nyt julistaa.\"\n\n@@ \"Aina Flemingistä ja yhä Flemingistä, jota joka päiwä saa kuulla\",\nsanoi Riitta, leikaten eteensä paistia.\n\n@@ \"Sst! hiljaan, Riitta! Se on hywin waarallista, tänä aikana puhella\nniin -- sillä hänen herruutensa --\"\n\n@@ \"Siinäpäs se nyt on, ihan kylmää, se ei maistu enää millenkään\",\nhuudahti Riitta rouwa, peittäen paisti=palaisen takaisin lautaselle.\n\"Hänen herruutensa on pilannut kaikki, hän on waan kaikkialla\nhäiritsemässä.\"\n\n@@ \"Riitta, se on synti, se on suuri synti sanoa niin. Sinä et ehkä\nwielä tiedä, että koko maa on täynnä meteliä, ja tämä muutoin\nrauhallinen Salojärwikin, -- se on meidän synteimme tähden -- tännekin\nuhkaa kapinan henki. Saatte sen kuulla, minä luen teille hänen\nherruutensa kirjoituksen.\" Näin sanoen, Martti pappi weti poweltaan\nsuuren kirjeen, awasi sen ja luki puolin saarnaawalla äänellä:\n\n\"Mester Martti! Te tunnette, että Pohjanmaa on täynnä pahanilkisiä\nkonnia, jotka owat rikkoneet walansa ja pettäneet laillisen\nkuninkaansa. Sitä pahempi, moniaat Herran palwelijatkin, owat ryhtyneet\nnäiden roistojen asiaan, ja wietelleet sanankuulijansa. Minun\nuskolliset sotilaani Kyröstä tapasiwat yhden, joka nimittää itseään\nYrjö Eeronpojaksi, ja joka petollisuudessa meni siihen asti, että hän,\nminun luwattani ja tietämättäni kirjoitti talonpojille walituskirjan,\njonka he owat wieneet eräälle kapinalliselle herttualle Ruotsiin. Mutta\ntämä maansa pettäjä pääsi sotilaitteni käsistä pakenemaan ennen kuin\nhän ehdittiin hirtättää. Nyt on teidän lankonne, joka palwelee minun\njoukoissani, ilmoittanut minulle luulonsa, että tämä Yrjö, tunnettu\nkonna, roswo, maailman ja kansan wiettelijä, on woinut paeta Sawoon,\njossa hänellä kuuluu olewan wanhemmat ja sukulaisia. Siis, hywä Martti\nherra, jos karkulas tulee niille seuduille, elkää toiwoko nähdä taiwaan\nautuutta, jos hänet laskette käsistänne muuanne kuin minun sotilaitteni\nkynsiin. Sellainen on minun ja kuninkaan tahto, ja tietäkää nyt sitä\nwilpittömästi noudattaa. Klaus Fleming, wapaaherra ja Suomenmaan\nylimmäinen käskynhaltija.\"\n\n@@ \"Mutta isä, mistä tunnette karkulaan? Hänen herruutensa ei wirka\nmitään hänen iästänsä ja näöstänsä.\"\n\n@@ \"Todella; lapseni, ei sanaakaan hän niistä wirka. Mutta, Anna, hän\nluottaa minun kiiwauteeni, minun uskollisuuteeni ja minun tarkkuuteeni\n@@ sillä, näet sinä, Anna, hänen herruutensa tuntee minut, hän antoi\nminulle kättä silloin kuin olin Turussa ja pääsin hänen puheilleen -- ja\nmitä turhaa -- ken ei woisi tuntea roswoa, maansa pettäjää, kansan\nwiettelijää? Minä tunnen hänet heti, Anna, minä sidotan hänet köysiin,\nminä kuristan hänet ja lähetän hänen suuruutensa -- -- Mutta mitäs\nkummaa tämä on?\"\n\nMartin puheen keskeytti ulkoa portaalta kuuluwa laulu. Samassa tuli\nsalin toiselta puolelta piika ja ilmoitti, että köyhä teini tahtoi\nnähdä waltoja ja odotti siihen asti portaalla.\n\nAnnan posket punastuiwat, mutta läwähtiwät jälleen waaleiksi. Emännän\nhuulille kuwausi taas niiden tawallinen ylenkatseinen iwa. Martti pappi\nitse meni kiirusilla askelilla owea kohti, awasi sen ja seisattui\nkuuntelemaan laulua. Anna otti wihdoin muutamia askelia owea kohti ja\nnäytti aikowan pilkistää ulos, mutta hän seisattui yht'äkkiä isänsä\ntaa, kääntäen silmänsä pois äidistänsä, joka tähtäsi Annaa.\n\n@@ \"Kuulinhan minä järkiään, ettei se ollut hän\", sanoi Anna, huoaten\nsywästi.\n\nLaulu loppui pian ja Martti pappi wiittasi teinille sanoen:\n\n@@ \"Astukaa sisälle, nuori ystäwä. Te tarwitsette wissisti lepoa ja\nwirwoitusta pitkällä matkallanne.\"\n\nPuhuteltu oli rohkeasti nöyrällä kumarruksella tullut saliin ja\nkätellyt Martti pappia. Hän oli nuori noin 28 w. ikäinen mies, pitkä ja\nhywin awokatseinen. Hänen silmissään oli jotakin, joka teki hänet\njokaiselle, ken häntä näki, järkiään tuttawaksi. Jokainen muisteli\nhäntä ennen nähneensä.\n\nWaihdettuaan eräitä sanoja, tulija pyydettiin ruoalle, ja keskeytynyttä\npäiwällistä jatkettiin.\n\nWasta istuttua pöytään, teinin ja Annan silmät oliwat kohdanneet\ntoisensa. Tämä ensimmäinen kohtaus olikin sywä. Se nostatti weren Annan\nposkille ja se näytti ensin kuin peljästyttäwän nuorta neittä. Mutta se\noli waan silmänräpäyksen tunto. Seuraawana hänen silmänsä koko loisto\nlankesi teinin silmään, ja molemmat nuoret näyttiwät jo tuntewan\ntoisensa. Silloin Martti pappi keskeytti alkaneen silmäpuheen, alkaen\njutella nuoruudestansa, jolloin hänkin oli käwellyt teininä, Upsalasta\nTornion kautta ja halki Suomen. Nuori teini, joka nimitti itseään,\nJuosepiksi, näytti tarkasti kuunteleman Martin puhetta. Pian oltiin\ntultu ajan tapauksiin. Nuoren miehen muoto oli yht'äkkiä muuttunut. --\nhänen silmäinsä isku oli tullut tuleksi, ja lauseet hänen suustansa\ntuliwat teräwiksi nuoliksi, mitkä pystyiwät sydämmeen. Martti pappi\nkääntyi katsomaan hänen silmiinsä. Silloin yht'äkkiä Juoseppi taukosi,\nrupesi nauramaan ja sanoi:\n\n@@ \"Te näette, että Upsalan teinit owat wähän entisestään muuttuneet. Me\nolemme hywin raiwoisia ja tahdomme yht'aikaa muuttaa nurin koko\nmaailman. Minä luotan, ett'ette pahastu rohkeudestani.\"\n\n@@ \"En ensinkään\", sanoi Martti ystäwällisesti, \"se oli waan eräs\najatus, joka wierähti päähäni, mutta minä sen jo unhotin, teidän puhe\nminua huwittaa, ja minä toiwon, että lepäisitte moniaan päiwän minun\nluonani.\"\n\n@@ \"Minä suostun siihen mielelläni, waikka suurella halulla tahtoisin\njoutua wanhempieni luo Karjalaan, sillä tämä aika on lewoton, ja minua\nhuolettaa, miten heidän on laita siellä.\"\n\n@@ \"Herra Juoseppi! minä rakastan teitä sen tähden, että näen teissä\nmiehen, joka pitää pyhänä maassa seisowaa järjestystä. Tänä aikana,\nJumala paratkoon, on pahanilkisiä ihmisiä, jotka owat unhottaneet mitä\nheidän rauhaansa sopii. Uskotteko, että näöstä woipi tuntea sen, joka\non asettainut kuningasta ja esiwaltaa wastaan? Minä olen warma siitä,\nettä muodosta tunnen jokaisen, ken on kapinallisen Kaarle herttuan\npuolelta.\"\n\n@@ \"Todellako?\" sanoi Juoseppi, ja hänen silmänsä lankesiwat Annaa\nkohti, joka punastui.\n\nAnnan ja nuoren teinin onneksi emäntä peruutti tuolinsa, joka oli\nmerkkinä päiwällisen olewan lopussa. Martti koetti wielä jatkaa\npuhettansa, mutta se ei tahtonut enää sujua. Teini oli tullut\näänettömäksi, Anna sen oli huomannut ja antoi hänelle wiittauksen\nseurata itseänsä ulos. Molemmat nuoret jättiwät heti salin ja\nwetäysiwät wähäiseen puistoon, joka oli pappilan ikkunain alla.\n\n@@ \"Sallitteko minun puhella teille huoleni?\" sanoi Anna, heidän\nistuttua erään puun juurelle. \"Minä pelkään, ettette ole se, miksi\nolette ilmoittaineet.\"\n\n@@ \"Olisitteko nähneet salaisuuteni?\" sanoi tämä hämmästyen.\n\n@@ \"Ensi wilaukselta jo teidän muodossanne oli jotakin, mikä muistutti\nminulle -- --.\"\n\n@@ \"Siitä, mikä oli kymmenen wuotta sitte. Anna, muistatteko wielä sen\najan? Muistatteko wielä nuorta huliwiliä, jota eräinä hetkinä näitte\nTukholmassa? Te olitte silloin kaswawa tyttö.\"\n\n@@ \"Niin, te olette se, joksi teidät luulin tunteneeni jo ensi\nwilaukselta?\"\n\n@@ \"Yrjö Eeronpoika\", kuiskasi teini Annan korwaan. Annan poket\nwaaleniwat.\n\n@@ \"Ja te ette wielä tunne isääni?\" sanoi hän, katsahtaen säikkyneenä\nteinin silmiin.\n\n@@ \"Minä tunnen, että hänellä on lanko Turussa, sotawäessä, Klaus herran\npalweluksessa.\"\n\n@@ \"Se ei ole mitään,\" wastasi Anna huolellisesti. \"Waan isäni on niitä\nmiehiä, joiden ajatukset eiwät koskaan woi erota piiristä, mihin wirka\nja olewat olot ne owat supistaneet. Hän ei ole pahasydämminen, waan hän\non tuiki armoton jokaista kohtaan, jota Klaus herra wihaa. Hän on\ntunnollisesti ilmoittanut Turkuun jokaisen, ken tässä kappelissa on\nwähänkään tunnettu mielipiteittensä suhteen -- tiedätte warmaan, että\ntalonpojat owat täälläkin raiwossa. Minua peloittaa, että teidän\nhenkenne on täällä waarassa -- paetkaa, paetkaa hywin pikaisesti.\"\n\n@@ \"Anna!\" sanoi Yrjö -- sillä tällä nimellä tahdomme edelleen häntä\nmainita -- \"Anna,\" sanoi hän katsoen neidon silmiin.\n\nAnnan posket läwähtiwät punaisiksi, ja hän painoi silmänsä alas.\n\n@@ \"Anna\", kertoi hän edelleen. \"Tunnenko teidät oikein? Olenko kuullut\noikein, mitä täällä on minulle kerrottu? Olettehan yksi meidän\npuoluetta?\"\n\nAnna säpsähti.\n\n@@ \"Tunnettehan, mitä wiime aikoina on tapahtunut? Talonpojat owat\nkapinassa Torniosta Turkuun asti; Sigismundin walta on katkaistawa;\nKlaus Flemingin aika on lopussa, ja meidän täytyy wäkiwallalla saada se\nloppuun -- --\"\n\n@@ \"Paetkaa, paetkaa\", sanoi Anna wawisten, ja hänen poskensa oliwat\ntaas rusettuneet. \"Jokainen hetki tuo suuremman waaran teidän\nhengellenne. Te ette warmaankaan tiedä, että -- --\"\n\n@@ \"Että?\"\n\n@@ \"Koko kappeli myös on raiwossa, ja Klaun sotawäki woi olla täällä\nhuomenna.\"\n\n@@ \"Ja teidän isänne ei siitä tiedä mitään?\"\n\n@@ \"Ei mitään, ei hiiskausta hän ole siitä kuullut -- ja tuo sotilain\nmajatalo ei siitä tiedä mitään -- puolisataa nuijamiestä rynnistää sen\ntulewana yönä, minä tunnen sen enkä ole wirkkanut siitä isälleni. Minä\ntunnen ne uskalikkaat, joilla on aikomus se tehdä.\"\n\n@@ \"Te tunnette sen, te, Anna?\"\n\n@@ \"Minä en woisi sitä muuten teille ilmoittaa.\"\n\n@@ \"Waan mikä minut on tuonut tänne? Anna, sanokaa, oliko se sattuma wai\nonni, joka minut toi tänne? Minä pakenin Ilmajoelta ja eksyin metsään,\ntulin tietämättäni tähän kappeliin ja löydän täällä sen, jota olen\netsinyt. Anna! enhän erhety -- olethan jo kauan ollut minun!\"\n\nAnnan muoto oli Yrjön puhuessa rusettunut ja jälleen waalennut. Mutta\nennenkuin Yrjö päätti, hän oli wienosti nojautunut Yrjön käsiwarrelle.\nYrjö käänsi päänsä aikomuksessa painaa tulinen suutelo hänen\nhuulillensa, mutta Anna hyppäsi silloin yht'äkkiä seisaalleen ja sanoi\npikaisesti:\n\n@@ \"Teidän pitää tällä hetkellä paeta. Te ette woi täällä tehdä mitään\nmuuta kuin antaa henkenne turhaan waaraan. Totelkaa nyt minun\nneuwoani.\"\n\n@@ \"Minä en woi paeta, minä en woi jättää tätä paikkaa.\"\n\n@@ \"Kuulkaa, minusta tuntuu maa tärisewän jalkojeni alla. Flemingin\nratsujoukko on tulossa, se tuntee teidät heti -- se raatelee kuin tuli,\nse on saanut tietää meidän aikomuksemme -- minun täytyy se ilmoittaa --\njoutukaa, joutukaa!\"\n\nAnna oli tuskin ehtinyt sanoa tämän, kun kaksi ratsulaista kirkon takaa\nlennätti täyttä nelistä pappilaa kohti. Niiden tie meni pienen\npuutarhan ohitse, ja sen harwa puistikko ei woinut kuin puoleksi\nsuojella noita kohta nuorta näkymästä siwuitse ajajoille.\n\n@@ \"Kaikki on myöhäistä, me olemme hukassa\", lausui Anna. \"Waan\nodottakaa, minulla on teille pelastus. Tässä on onsi raita, jonka\nsisään mahtuu ihminen. Tulkaa, minä peitän teidät siihen.\"\n\nNäin lausuttuaan Anna weti nuoren miehen perästänsä puistikkoon ja\nmolemmat katosiwat sinne. Anna oli tuskin ehtinyt työntää Yrjön onteen\npuuhun ja wiskata oksalle kuiwamaan asetetun waatekappaleen puun\nhalkeaman eteen, kun kymmenkunta ratsulaista oli syössyt kahden\nedellätulijan perästä ja piirittänyt pienen pappilan huoneet joka\nhaaralta, niinkuin Anna jo edestäpäin oli peljännyt. Nuori tyttö\nkuiskasi sen jo edeltäpäin Yrjölle, waroittaen häntä liikahtamasta,\nkunnes saisi häneltä siihen luwan, ja juoksi sitten pikaisesti\nhuoneihin.\n\nKaksi ensimmäistä sotilasta oli siellä jo nostanut hirweän metelin.\nMartti oli kokonaan säikäyksissä.\n\n@@ \"Minä\", sanoi hän, \"olisin peitellyt sellaista ihmistä? Mitä\najattelette?\"\n\n@@ \"Meillä on käsky wangita teidät ja wiedä Turun linnaan, missä teille\non warustettu pimein tyrmä, saarnataksenne petosta sen kiwiseinille.\"\n\n@@ \"Minä wannon, että olen ihan wiaton. Minun talossani ei ole ketään\nnuijamiestä.\"\n\n@@ \"Ja pakolainen teini? Haa, teidän kaswonne waalenewat.\"\n\n@@ \"Pakolainen teini?\" kertoi Martti wapisewalla äänellä ja harhaili\nsilmillänsä ympäri salin. Hän oli kohdannut tyttärensä silmät, hän\nkatsoi niihin ja luki niissä, mikä oli tapahtunut. Annan silmissä näkyi\npelko ja epäilys; mutta niissä näkyi yht'aikaa rukous hänen isällensä.\n\nWanha Martti ymmärsi tämän rukouksen ja tuli kauheaan riitaan omassa\ntunnossansa. \"Hän on hänet kätkenyt tai hän on hänet auttanut pakoon\",\narweli hän.\n\nSiinä epäilyksessä, johon Martti herra oli joutunut, näytti wihdoin\nwaloisa ajatus yht'äkkiä kirkastawan hänen otsaansa.\n\n@@ \"Pahuus\", sanoi hän, \"ei woi koskaan peittyä niin, ettei se wiimein\ntule ilmi. Yrjö Eeronpoika on piillyt minun talooni tai muualle, teidän\nkiiwautenne ja hänen omat syntinsä tuowat hänet wiimein esiin. Sitä\nwasten ottakaa kaikki, mitä minulla on, se on teidän wallassanne.\nKäskekää awaamaan kellarini, tyhjentäkää se ja etsikää. Minä en woi\ntehdä sitä parempaa.\"\n\nSotilaat kiiruhtiwat seuraamaan annettua wiittausta. Kellari oli pian\nawattu ja sen sisällys etsitty. Mutta mahdotonta oli katsella siellä\nolewia suuria astioita, maistamatta niiden sisusta.\n\nWanha moniwuotinen olut teki pian waikutuksensa. Sotilaat oliwat\ntulleet hywin iloisiksi, ja etsiminen alkoi mennä päällisin puolin.\nAnnan muoto oli jälleen tullut iloiseksi. Martti herra waan näytti\nsynkistyneen. Hän näytti tunnossansa taas olewan riitainen. \"Minulla\nwoi olla suurin seurakunta tarjona, jos woin sen karkulaan saada heidän\nkäsiinsä; mutta minusta tuntuu kuin säälisin tuota iloista nuorta\nmiestä, jonka muut ehkä owat wietelleet\", ajatteli hän.\n\nAnna katseli isänsä silmiin ja peljästyi. Mutta heti johtui hänelle\nmieleen, ettei hänen isänsäkään woinut arwata Yrjön olopaikkaa; ja\nsilloin hänen kaswoillensa taas lewisi huolettomuuden tywen. Waan tämä\noli hywin lyhyt, sillä hän rupesi taas walkemaan, nähtyään sotilaiden\nmenewän puutarhaan. Hän ei tohtinut kuitenkaan liikahtaa, peljäten\nwoiwansa jollakin tawalla herättää sotilaiden epäluuloa. Mutta\nkauhistus kuwausi hänen kaswoillensa, kun hän huomasi, että sotilaat\noliwat tehneet mustan pilkun raidan oksalla riippuwaan waatteesen.\n\n@@ \"Jokohan he oliwat mitä keksineet?\" arweli hän. Hän ei wielä\nymmärtänyt sotilaiden aikomusta. Mutta pian hän sen ymmärsi, kun\nsotilaat astuiwat muutamia askeleita raidasta ja wetiwät pistolit\nwyöltänsä. Heidän oli aikomus ampua pilkkaan, jonka oliwat tehneet\nwaatteesen. Warma kuolema odotti Yrjöä, jos ei silmänräpäyksessä\nsaataisi apua. Anna tunsi sydämmensä jäätywän. Surkealla parkahduksella\nhän syöksi ulos sotilaita kohti. Silmän räpäyksessä hän oli iskenyt\nkätensä jo ojennettuun pistoliin. Se laukesi, ja Anna lankesi\nsotamiehen jalkoihin.\n\nHämmästyneenä sotilas jäi seisomaan paikalleen, sill'aikaa kun toinen\njo oli ojentanut pistolinsa. Anna hyppäsi jälleen ylös ja kiljasi:\n\n@@ \"Jumalan tähden, te olette hukassa. Kuulkaa! Nuijamiehet, koko\nkappelin talonpojat keräytywät, te olette heti piiritetyt ... katsokaa\nne owat tuolla.\"\n\nNäin sanoen Anna wiittasi kädellänsä joukkoa kohti, joka kirkon luota\ntuli pappilaan päin. Se oli eräs hautajaisjoukko, joka oli kauemmin\nwiipynyt kirkolla ja nyt palasi sieltä.\n\nMutta Annan wiekkaus auttoi kuitenkin. Sotilaat jättiwät heti puiston.\nYrjö oli pelastettu warmasta kuolemasta.\n\nMutta Annan teko toi onnettoman seurauksen. Sotilaat ryntäsiwät\nonnettoman hautajaisjoukon päälle ja alkoiwat hakata sen keskeen.\nMuutamat miehistä otettiin heti kiinni ja wietiin pappilaan\ntutkittawiksi. Nämä waromattomasti saiwat ilmoittaneeksi kappelilaisten\naikomuksen, rynnätä sinne majoitettujen sotilaiden päälle, ja että\nryntäyshetki jo oli määrätty.\n\nTämä sanoma muutti sotamiesten aikomuksen. Yrjö Eeronpojan etsiminen\noli jo seisattunut, ja sotilaat kääntyiwät lähimmäisiin taloihin,\njoissa he raiwosiwat hirmuisesti, kunnes yö heidät saawutti. Mutta\ntalonpojat oliwat sill'aikaa myös keräytyneet ja astuiwat hajallisena\njoukkona kirkon kylää kohti. Seuraawana aamuna oli tappelu Salojärwen\nkirkolla, jossa useat sotamiehet urhollisesti tapellen kaatuiwat ja\ntähteet pakeniwat.\n\nMutta Yrjö Eeronpoika oli myös sillä aikaa päässyt pakenemaan ja katosi\najaksi Sawonmaan perille.\n\nMartti herran aikomuksiin tämä tapaus oli tehnyt suuren loukkauksen.\nHänen toiwonsa Flemingin ystäwyydestä oli kadonnut, ja hän syytti siitä\nnuorta Yrjöä, jonka tulo kappeliin oli tuottanut sellaiset tapaukset.\nHän uhkasi kostaa, hän uhkasi tehdä kaikki, saadakseen Yrjö\nEeronpojalle kostetuksi hänen petoksensa. Mutta kun hän puheli siitä\nperheellensä, silloin Annan silmät wesistyiwät. Hän kiersi hienot\nkätensä isänsä kaulan ympäri ja sopotti: \"isä, eikö se ole synti etsiä\nkostaa? Hän saattaa olla wiaton, waikka Klaus herra häntä niin wainoo.\nOnko se mikä rikos kirjoittaa walituskirjaa kansalle, jota kiusataan?\"\n\nMartti pappi jäi silloin ääneti, waan hänen koston uhkauksensa oliwat\nmyös unhotetut.\n\n\n\n\nII.\n\n\nOli syyspäiwän aamu wuonna 1596. Klaus herra oli wielä makuuhuoneessaan\nTurussa. Kaksi hänen käskyläisiään istui suuressa linnan salissa;\nmolemmat oliwat täydessä sotapuwussa, ja pitkät sotarukkaset riippuiwat\nnauhassa kummallakin wasemmassa kalwosimessa. He istuiwat melkein\nwastakkain penkillä ja oliwat kiiwaassa puheessa.\n\n@@ \"Onpa toki kumma, että hänen herruutensa tänään makaa niin kauan\",\nsanoi wanhempi sotilas, jolla oli harwa keltawa parta.\n\n@@ \"Taas hänen herruutensa\", wastasi toinen, irwistäen niin, että\nwalkeat hampaat wälkkyiwät hänen tuuhean mustan partansa wälistä, ja\nhänen tummat silmänsä näyttiwät iskewän tulta mustien, nenän päällitse\nyhteen juoksewien kulmakarmojen alta. -- \"Meillä sinulle nauraisiwat\nwanhat ämmätkin, kun kuulisiwat sinun noin meidän kesken puhellessamme\nsanowan 'hänen herruutensa', sill'aikaa, kun isäntäsi makaa yhdellä\ntawalla kuin minä ja sinä. Ihmiset owat toki maatessaan yhden\nwertaiset, samoin kuin kuoltuansa.\"\n\n\"Synti on sanoa niin, Kola. Minä kantelin hänen herruuttansa lapsena\nsylissäni; minä olisin silloin woinut häntä sinutella, mutta minä en\nsitä tehnyt, minä sanoin hänelle aina teidän herruutenne.\"\n\n@@ \"Hahaha\", nauroi Kola.\n\n@@ \"Mutta minä en koskaan kumarrellut otsaani hänen jalkoihinsa,\nniinkuin sinä, Kola, teet joka aamu\", wastasi Iiwar.\n\n@@ \"Se on sentähden, että olet yhtä tuhma kuin muutkin kansalaisesi.\nIiwar, parempi on silmäin edessä olla nöyrä ja matelewa kuin käärme ja\nsaada selän takana seisoa suorana kuin ihminen, kuten itse 'hänen\nherruutensa'. Waan te Suomalaiset olette kerran sellaiset. Odottakaa,\nodottakaa wielä wähän. Klaus herra antaa minulle suuren omaisuuden,\nminä neuwon sitten teille ihmisen tapoja. Minä koetan, tokko teidän\nselkänne notkistuwat. Minun woimani ulottuu Turusta Tornioon saakka,\nniin pian kuin Sigismund, suuri kuningas, sen tahtoo.\"\n\n@@ \"Tiedätkö Kola mitä Sigismund tekee ensi työksensä, kun hän tulee\ntänne?\"\n\n@@ \"Hän taittaa sinun niskasi, Iiwar, ja opettaa sen notkistumaan\",\nsanoi Kola.\n\n@@ \"Ei, hän hirtättää sinut ensi puuhun, niin pian kuin hän on tullut\ntänne\", sanoi Iiwar nauraen.\n\n@@ \"Sigismund, suuri kuningas, tänne?\" wastasi Kola. \"Hänellä on\nparempia toimia, kuin tulla näiden talonpoikien joukkoon! Koko teidän\nmaassanne ei ole yhtään ihmistä, joka woisi kohdella häntä niinkuin\nalamainen kuningastaan. Sigismund on suuren Puolan kuningas, ja tämä\nmaa on kuin yksi jalan ala erämaata, joka saastuttaa hänen pyhät\njalkansa. Tämän hän lahjoittaa halwimmalle palwelijallensa, saappaansa\npuhdistajalle. Ja missä teillä on ne ruhtinaat, jotka woisiwat kumartua\nhänen pyhiin jalkoihinsa? Wai sinunko herruutesi, joka kiusaa kuninkaan\nsotawäkeä nälällä talonpoikien tuwissa, wai nuo uppiniskaiset\ntalonpojat, lammaslauma, joka juoksee metsissä paimenetta?\"\n\nKolan puhuessa awautui owi, ja eräs sotilas astui sisään. Molemmat\nkäskyläiset hypähtiwät ylös. Tulija weti poweltansa suuren kirjeen, ja\nKola ojensi kätensä sitä ottamaan.\n\n@@ \"Elä\", sanoi sotilas. \"Minä en woi antaa tätä muille kuin hänen\nherruudellensa. Missä hän on? Ilmoittakaa minun tuloni!\"\n\nIiwarin wietyä sana Flemingille, tämä tuli ja awasi kirjeen ja käski\nsaapuwille tulleen sihterinsä lukea sen. Sen sisällys oli seuraawa:\n\n\"Koko Sawonmaa on uudelleen raiwossa; yhdeksän tuhatta miestä kuuluu\nolewan lähdössä nuijilla ja keihäillä warustettuina astumaan Turkua\nkohti, jonka kapinamiehet uhkaawat ampua raunioiksi. Eräs Yrjö\nEeronpoika niminen wiettelijä Pohjanmaalta on yllyttänyt talonpoikia\nhuutamaan Kaarle herttuata kuninkaaksi tai pyytämään Wenäläisiä\nawukseen ja ajamaan kuninkaan sotawäki maasta pois. Koko isänmaa on\nwaarassa.\"\n\nFlemingin muoto synkistyi. Hän silmäili pikaisesti läsnäolewia. Iiwar\noli alakuloisen ja lewottoman näköinen waan Kolan kaswoille kuwausi\nmilt'ei pilkallinen ilo.\n\n@@ \"Sinä jäät tänne, Kola!\" sanoi Fleming wähän mietittyään; \"ja sinä\nIiwar käsket neljännen rakunajoukon olemaan walmiina, sekä warustat\nhewoseni.\"\n\nIiwar meni.\n\n@@ \"Mitä sinä sanot tästä, Kola?\"\n\n@@ \"Minä sanon, että jos tämä olisi tapahtunut Puolassa, kuningas\nolisi hirtättänyt jok'ainoan talonpojan ja antanut heidän tilansa\nuskollisille sotamiehillensä.\"\n\n@@ \"Mutta sanopas minulle, miten se on mahdollista, että tuo Yrjö\nEeronpoika weijari aina pääsee sotamiesteni käsistä\", kysyi Fleming\n\"Minä pelkään, että siinä on jotakin petosta.\"\n\n@@ \"Se on hywin yksinkertainen asia\", wastasi Kola, kumartaen sywästi.\n\"Minä olen jo sen perillä. Teidän herruutenne on liian paljon luottanut\nIiwariin. Hänellä on Salojärwellä lanko, jolla on ihana tytär. Yrjö on\nmuutamia kuukausia sitten hänet nähnyt, ja he owat tulleet hywiksi\nystäwiksi. Iiwar on siitä saanut sukulaiseltansa tiedon ja ilmoittaa\nnyt teidän herruutenne jokaisen ajatuksen tytölle, joka taas ne\nilmoittaa sulhaiselleen: Yrjölle.\"\n\n@@ \"Ja sinä tunnet sen etkä ole ennen ilmoittanut minulle sellaista\npetosta; minä hirtätän sinut linnan portin kamanaan.\"\n\n@@ \"Minä pääsin sen jäljille wasta tänä yönä, teidän herruutenne.\nLukekaa nyt itse, jos ette usko. Minä tapasin Salojärweltä tulleet\nkirjeet Iiwarin huoneesta.\"\n\nJa Kola weti tukun paperia poweltansa ja ojensi ne Flemingille. Tämä\nkatsahti niihin pikaisesti ja pisti ne powellensa.\n\n@@ \"Se on kauhistus\", sanoi hän. \"Minä en woi ymmärtää miten se on\nmahdollista. Iiwar on palwellut minua lapsuudestani asti. Minä olen\npitänyt häntä uskollisimpana miehenäni. Nyt yht'äkkiä tämmöinen petos!\nSe on hirweää! Minä luulen, että maailma menee nurin. Mutta, Kola, sinä\nhaet nyt tuon tytön. Sinun pitää häneltä saada tieto Yrjö weijarin\nolinpaikasta. Mutta kawahhda, ett'et anna hänen arwata sinun olewasi\nminun lähettiläitäni. Aikanansa tuot tytön minulle terweenä tänne\nlinnaan. Minä tahdon nähdä, mitä hänellä woisi tehdä. -- Nyt tulee meidän\npaikalla lähteä matkaan.\"\n\nMuuan tunti sen jälkeen läksi neljäs rakunajoukko Turusta ajamaan ulos\nHämeesen päin. Fleming itse ratsasti wähän jälessä ja hänen wieressään\najoi puolalainen adjutantti Kola Ludowski.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nTalwi oli kowimmillaan. Oli tammikuun keskipaikat wuona 1597. Hirmuinen\ntuisku raiwosi ulkona. Paksu lumi peitti jo kaikki aidat, ja\npienemmistä hnoneista ei näkynyt enää kuin wähäinen osa seinää katon\nrajassa. Tuiskuawa lumi täytti ilman.\n\nYksinään ja huolellisen näköisenä Anna istui silloin kammarissaan\nSalojärwen pappilassa. Hänellä oli polwillaan ompelus, mutta nyt hän ei\nommellut. Wihko paperia oli hänen edessään pöydällä. Ne oliwat\nkirjeitä, tulleet jo aikoja sitten, mutta hän luki niitä toisen\ntoisensa perästä; sitä hän jo oli tehnyt monesti ennenkin. Kun\nwiimeinen waipui hänen kädestänsä pöydälle, kirkas kyynel näkyi\nwärisewän hänen silmässänsä ja putoawan wihdoin hänen kädellensä. Ikään\nkuin säikähtyneenä tästä hän äkkiä nosti silmänsä ja katsahti ulos,\nmutta wielä surullisemman näköisenä kuin ennen hän käänsi silmänsä\njälleen ompelukseensa ja otti sen taas käteensä.\n\nOwi awautui silloin hiljaisesti ja lumesta walkeana pistäytyi siitä\nmies sisään.\n\nAnna säikähti ja hypähti ylös. Hänen poskensa oliwat punastuneet.\nWapisewalla kädellä hän otti mieheltä kirjeen, jonka se tarjosi,\nkatsahti pikaisesti päällekirjoitukseen ja sinettiin ja jäi sitten\nkatsomaan äänetönnä ja ikäänkuin pelolla tulleen silmiin. Hän näytti\nkoettawan jo edeltä päin lukea miehen silmistä, mitä sanomia hän ehkä\ntoi, mutta hän tunsi huulensa wapisewan eikä tohtinut kysyä mitään.\n\nWihdoin hän kiitti muutamalla sanalla ja wiittasi tuskin tuntuwasti,\njota kuitenkin mies näytti ymmärtäwän, sillä seuraawana\nsilmänräpäyksenä hän jo oli yksinänsä.\n\nSinetti oli pian murrettu, ja Anna istui ompeluspöytänsä ääreen.\nPikaisella silmäyksellä hän luki kaiwatut riwit.\n\nTultuaan kirjeen loppuun, hän käänsi sen jälleen ja luki sen uudelleen.\nNyt wasta hän seurasi tarkkuudella jokaista riwiä ja näytti ikäänkuin\npainawan mieleensä jokaista lausetta, jokaista sanaa erikseen. Kauan\nhän luki näin ja wiimeksi hän wielä silmäili uudelleen erinäisiä\npaikkoja. Mutta kun kaikki oli luettu, oliwat hänen silmänsä taas\nkyynelissä, waan niiden wälitse toisti toiwo ja lohdutus.\n\nYrjö oli wiime kesänä Salojärweltä paettuansa, ollut alituisessa\nliikkeessä. Hän oli matkannut paikasta paikkaan ja joka paikassa\nkoettanut ohjata talonpoikien liikuntoja siinä lewottomuudessa, joka\nPohjanmaalta oli lewinnyt ympäri Sawonmaan. Hän oli monessa paikassa\nollut hengen waarassa alinomaa wäijywien wihollisten keskellä, mutta\nonni oli häntä tähän asti seurannut joka paikassa. Tällä wälillä hänen\nrakkautensa Annaan oli yhä kiihtynyt, hän ei woinut ajatella mitään,\ntehdä eikä toimittaa mitään, muistamatta Annaa, jonka warowaisuus\nkerran oli pelastanut hänen henkensä. Anna oli silloin tällöin saanut\ntilaisuuden wastata hänen kirjeihinsä ja he molemmat oliwat, waikka\nerillään toisistaan, wähitellen tulleet toisillensa wälttämättömiksi.\nAnna tiesi Yrjön jokaisen ajatuksen, jokaisen aikeen, ja hänkin tunsi\nelämänsä olewan sidotun Yrjöön.\n\nSe, mitä Yrjö nyt aikoi tehdä, oli waarallisin kaikista, mitä hän wielä\noli tehnyt. Antakaamme hänen itsensä puhua, niinkuin hän siitä\nkirjoitti Annalle:\n\n\"Kansan tila\", kirjoitti hän, \"on nyt täällä Sawonmaassa muuttunut\nhirweäksi. Se on sellainen, ettei kukaan enää tiedä, mikä on oikea ja\nmikä wäärä. Ainoa oikeus, mikä wielä löytyy, on ehkä se, joka elää\nkansan terweessä sydämmessä. Mitä luulet, Anna? Kun ulkonaiset\ntapaukset sotkewat oikeuden ja wääryyden kansan keskessä sekaisin, onko\nsilloin parempi jättäytyä tämän sekasotkun waltaan ja menettää kaikki\nwapautensa ja kunniansa ja waipua tapausten orjaksi? Minä uskon ett'et\nsinä woi ajatella sitä enemmän kuin minäkään. Meidän wapahtajamme meni\nristin puuhun sentähden, että hänellä oli jumalallinen woima kärsiä ja\nkuolla sen asian puolesta, minkä hän tunsi oikeaksi. Me emme olisi nyt\nkristityitä, me olisimme raatelewien himojemme orjia, pakanoita, jos\nhän ei olisi pyhän oppinsa tähden mennyt kuolemaan. Katso, Anna, mikä\nihana oppi se on! Luuletko, ett'emme wielä woisi tulla orjiksi sille\nmaalliselle wiholliselle, joka meidän kansaamme nyt joka haaralta\nuhkaa, jos emme woisi pelkäämättä mennä kuolemaan sen asian tähden,\njota me pidämme oikeana? Sinä et woi niin luulla. Sinä ajattelet\nsamalla tawoin kuin minä. Sinun ajatuksesi owat minun ajatukseni,\nensimäinen wilaus sinun silmääsi näytti minulle koko sinun sielusi.\n\n\"Nokian tappelun perästä ja sen kuultuaan Flemingin sotawäki on tullut\nihan raiwoiseksi. Sotaherrat owat jättäneet raa'an joukkonsa nojaan\nkansan pyhimmät oikeudet. Omaisuus on kadottanut arwonsa, laki on\nunhotettu ja sorrettu, ihmishenki ja yksityisen omaisuus owat tulleet\nsotajoukon leikkikaluksi; pereellinen elämä on sen pilkkana ja\nylenkatseena; rehellisyys ja kunnia owat tulleet nauruksi: miekka, tuli\nja wesi ja häwyttömyys turmelewat ja raatelewat kaikki. Sinä et woisi\nrakastaa minua, Anna, jos minä woisin nähdä tämän kaiken ja olla\njouten. Minä en enää olisi se Yrjö, jolle olet uskonut sydämmesi. En\nsuinkaan, minä en rohkenisi sinulle lähettää tätä kirjettä, jos minun\nolisi mahdollista huoletonna katsella maanmiesteni onnetonta tilaa.\nMutta elä sentään usko, että minä toiwon onnistuwani siinä, mitä\naikomukseni on tehdä. Minua saattaa odottaa warma kuolema, mutta minua\nlohduttaa tieto, että jokainen henki, jokainen oikean asian puolesta\nwuodatettu weripisara ennen tai myöhemmin auttaa kansan oikeutta, ja\nkuolema on suloinen minulle, kun tiedän, että sinä rakastat minua ja\nwuodatat kyyneleen minun haudalleni.\n\n\"Se, mitä nyt aion tehdä, on lyhyesti kerrottu. Sinä tunnet, että\nSawon sotawäen päälliköt owat Suursawon pappilassa. Kukaan yksinäinen\nwähempi joukko ei tohdi lähestyä heitä walituksilla, sillä he\npelkääwät jokaisessa tapaawansa nuijalaisia, ottawat kiinni jokaisen ja\nkuolettawat sen hirweimmällä tawalla. Nyt owat Sawon miehet\nkokoontuneet, ja huomenna heillä on aikomus tuhatmiehisenä joukkona\nlähteä täältä matkaan. Minä olen, niinkuin woit odottaa, pukeutunut\ntalonpojan waatteisin ja seuraan heitä salaisena pääjohtajana, mutta\njulkisena on eräs toinen, hywin tunnettu talonpoika. Näin suuri joukko\nkuin olemme, pian ilman aseitta, ilman nähtäwää sotaisuuden merkkiä,\nmeillä on toiwo rauhassa päästä sotapäällikköjen puheille.\nKokouspaikaksi on määrätty Suursawon pappila. Minä olen siitä jo\nedeltäpäin kirjoittanut kirkkoherralle, ja hän on luwannut koettaa\nparastansa, että puheleminen sotaherrojen kanssa woisi tapahtua\nrauhallisesti. Minä olen suostunut siinä olemaan tulkkina.\n\n\"Mutta kaiken tämän ohessa, me tunnemme jokainen hywin, että meidän\npäämme owat suuressa waarassa. Minä en tiedä, mikä wastustamaton halu\nminussa on syntynyt tawata sinua, Anna, sitä ennen. Wai lieneekö se\nsentähden, että meidän aikomuksemme on mennä Turkuun asti, jos emme saa\nmitään sowintoa toimeen Suursawossa, ja se uusi waara joka meitä woi\nkohdata siellä, on ehkä joku salainen syy minun haluuni tawata sinua.\nSalojärweltä on waan muutamia peninkulmia Suursawon eli Mikkelin\npappilaan. Minä toiwon yöt päiwät nähdä sinua sillä tiellä ja saada\npuristaa sinut rintaani. Mutta se kaikki on Jumalan kädessä.\"\n\n\n\n\nIV.\n\n\nLuettuaan Yrjön kirjeen Anna luuli lewollisesti woiwansa odottaa\npäiwää, jona Yrjö oli tulewa. Mutta, kuta enemmän määräpäiwä läheni,\nsitä suuremman ahdistuksen hän tunsi rinnassaan. Hänen oli wihdoin\nmahdoton eroittaa ajatuksistaan niitä kuwia, mitkä joka päiwä\neläwämmästi liikuttiwat hänen olentoansa. Turhaan hän koetteli\nmieleensä teroittaa sitä tuntoa, ettei mitään siitä, jota hän tässä\nmiehessä rakasti, muuten olisi woinut löytyä, että Yrjön päätös oli\nwälttämätön, ettei hän muuten olisi woinut oppia häntä rakastamaan ja\nettä kaikki siis oli Jumalan sallima kohtaus. Kaikki se ei rauhoittanut\nhäntä enää, sekoittawana kummituksena hän waan näki edessään\nwälttämättömän kuoleman, joka odotti Yrjöä, joka oli waan muutaman\npäiwänmatkan päässä, muutamia peninkulmia Annan rauhallisesta kodosta.\nPeloittawat unet eiwät antaneet hänelle rauhaa ensinkään. Kyyneleet\noliwat hänen ainoana lohdutuksenaan. Ne oliwat hänen ajan wiettonsa\npitkinä talwisina öinä.\n\nAnnan huoli oli sitä katkerampi, kun hän kotonaan oli pakoitettu\npeittämään sitä molemmilta wanhemmiltansa. Hänen isänsä olisi hänet\nmusertanut, jos hän wähänkään olisi woinut arwata sitä keskuutta, missä\nhän oli Yrjön kanssa. Äiti taas olisi heti ilmoittanut hänen\nsalaisuutensa, ei juuri ilkeydestä, waan ajattelemattomuudesta, joka ei\ntunnustanut maailmassa olewan mitään salaista, mitään tärkeää, waan\npiti kaikki yhtä jokapäiwäisenä kuin nekin asiat, joita hän toimitti\njoka päiwä taloudessaan.\n\nPäiwää ennen kuin Yrjön piti olla Mikkelissä, Annan tuska oli tullut\nkauheaksi. Koko hänen olentonsa oli yhdessä ainoassa ajatuksessa. Hän\noli sulkeutunut kammariinsa ja antanut wanhempainsa luulla, että hän\noli wähäwoimainen. Hänen ainoa ikkunansa oli sinnepäin, mistä talwella\npellon yli ajettiin pappilaan. Kyynäswarsin pöydällä ja pää käsiwarren\nnojassa, hän käänsi kyyneliset silmänsä ikkunaan päin. Ilta alkoi\npimetä, ja kaikki wähäinen liike, mikä päiwällä oli näkynyt tiellä, oli\njo tauonnut. Silloin äkkiä ilmestyi musta pilkku nietosten halki\nkulkewalla tiellä. Annan silmät oliwat sen tarkanneet, mutta hän oli\nwielä niin hämmentynyt ajatuksissaan, ettei hänen henkensä huomannut\nsiinä ilmiössä mitään erinäistä. Mutta tuo musta pilkku rupesi\nlähenemään ja selittäytyi hewoseksi ja reeksi, joka suurella\npikaisuudella tuli pappilaa kohti. Uusi tunto tunkeusi Annaan, ja\nsilmänräpäyksessä hän hyppäsi seisalleen ja jätti kammarinsa. Waan\nkohta hän juoksi jälleen sisään ja istuisi yhtä lewotonna kuin\nennenkin.\n\n@@ \"Hän se ei woi olla,\" sanoi hän itsekseen kuuluwalla äänellä; \"hänen\non mahdoton tulla isäni taloon tai edes sen näkywiin. Hän on kuolemaan\ntuomittu, ja joka paikassa häntä wainotaan. Hän ei woi tulla. Se on\nehkä joku, joka noutaa isääni sairaan luo.\"\n\nAnna oli tuskin ehtinyt tulla tähän päätökseen, kun owi awautui -- ja\ntalon piika astui kammariin. Anna wawahti, waan koetti näyttäytyä\nlewolliselta. Piian silmissä näkyi jotakin, josta Anna woi arwata\njotakin erinomaista tapahtuneen.\n\n@@ \"Elli,\" sanoi hän, \"ken ajoi äsken pihaan?\"\n\n@@ \"Sitähän minä juuri tulin kysymään. Hän oli waatteistaan nähden kuin\ntalonpoika, mutta hirmuisen ruma, että kun awasi kyökin owen, olin\nsäikähtää hengettömäksi. Minä luulin hänet roswoksi, ja minua\nwapisutti, kun waan katsoin häntä silmiin. Minä tahdoin mennä sanomaan\nkirkkoherralle, mutta nähtyään minun aikomukseni, se hylky tempasi\nminut kiinni rautakourillaan ja weti pääni suunsa eteen. Minä olin niin\npelästynyt, että tahdoin huutaa, mutta hän painoi kämmenensä minun\nsuuni eteen, ja minä luulin hänen sopottaneen korwaani -- -- tohdinko\nminä sen teille kertoa?\"\n\n@@ \"Hywä Elli, sano pikaisesti, mitä hän sinulle sopotti!\"\n\n@@ \"Hän sanoi tahtowansa puhutella teitä, eikä ketään muita kuin teitä,\nneitsyt.\"\n\n@@ \"Minuako, Elli? Sinä olet erehtynyt, sinä olet kuullut wäärin.\"\n\n@@ \"Mutta minä en erehtynyt, neitsyt. Hän tiesi teidän nimenne, hän\nsanoi sen minulle selwästi, ja että hän tahtoi teitä nähdä.\"\n\n@@ \"Ja sinä sanoit häntä rumaksi.\"\n\n@@ \"Hän on tuskin ihmisen näköinen, musta, hirmuisen musta, hänen\nsilmänsä ja kulmakarwansa, jotka nenän wälitse juoksewat kaarena yhteen\nja pimittäwät hänen näkönsä. niin synkiäksi, että minä wapisen wielä\nnytkin.\"\n\n@@ \"Ja hän tahtoi minua puhutella kahden kesken?\"\n\n@@ \"Mutta teidän on mahdoton jäädä sellaisen kanssa kahden kesken; hän\npeloittaisi teidät kuolijaksi.\"\n\n@@ \"Tiedätkö, Elli, missä äitini on?\"\n\n@@ \"Se se onkin pahin asia, hän meni lukkariin ja wiipyy kaiketi siellä\nkoko illan.\"\n\n@@ \"Entäs isäni?\"\n\n@@ \"Hän istui wielä äsken kammarissaan kirjoittamassa.\"\n\n@@ \"Kuuletko, Elli! Minä arwelen, ettei tuo tuntematon kuitenkaan woi\ntehdä minulle mitään pahaa.\"\n\n@@ \"Hän woipi teidät kuristaa, hän woi musertaa teidät rautakourillaan;\nluullakseni hänellä oli kotkan teräwät kynnet.\"\n\n@@ \"Sinä olet hywin lapsellinen, Elli! Kun hän kerran puhui suomea, niin\nhän ei woi olla muu kuin meidän kansalaisiamme, yhtä hywin kuin\njokainen Salojärwen asukas, jos hän olisikin Pohjanmaalta tai Sawosta\ntai muualta. Sanoithan, että hän tiesi minun nimeni!\"\n\n@@ \"Hän woi olla noita; tietäjä -- huh! minä en tohdi enää palata hänen\nluoksensa.\"\n\n@@ \"Sinä olet pieni hullu, Elli parka, ja synti on niin peljätä\nwiattomia ihmisiä. Saata wieras tänne saliin. Minä tahdon nähdä hänet.\"\n\nTätä Annan puhetta seurasi wakainen katsaus. Elli jäi äänettömäksi ja\nodotti wielä, mutta wihdoin hän kääntyi oween ja meni.\n\nWähän ajan perästä Anna kuuli salin owen hiljaa awautuwan, ja hän\nlaittausi myös jättämään kammarinsa.\n\nAstuessaan saliin, Anna tunsi joka jäsenensä wärisewän. Ensimmäinen,\nmikä häntä siellä kohtasi, oli läpitunkewa silmäys, joka wälähti\nhänelle siellä odottawan wieraan pimeästä muodosta, jonka hämärä oli\ntehnyt wielä pimeämmäksi. Annan pelko häwisi kuitenkin pian, sillä\nseuraawana silmänräpäyksenä oli wieraan muodon yht'äkkiä walaissut\nhymy, joka oli lewinnyt hänen huulillensa ja kaswoillensa juuri kun hän\nastui pari askelta pelästynyttä neittä kohti.\n\n@@ \"Pyydän teiltä anteeksi, neitsyt,\" sanoi hän ystäwällisesti ja\nsulawalla äänellä, jossa ei woinut hawaita mitään teeskentelemistä,\n\"minä pyydän teiltä anteeksi, että näin myöhään tulen häiritsemään\nteidän hiljaista kotoanne. Mutta te tunnette yhtä hywin kuin minä,\nmitkä rauhattomat ajat meillä nyt on, Jumala paratkoon. Asia, joka on\npakoittanut minut tähän rohkeuteen, koskee ehkä yhden werran teitä kuin\nminua.\"\n\n@@ \"Minua?\" sanoi Anna hämmästyen ja katsoen puhujan silmiin.\n\n@@ \"Minä luulen niin -- elkää pahastuko, neitsyt, minä tunnen teitä jo\nenemmän kuin woitte arwata.\"\n\n@@ \"Minä en woi teitä ymmärtää,\" sanoi Anna, salaten huokauksen, joka\ntunki ylös hänen rinnastansa.\n\n@@ \"Yrjö Eeronpoika on -- --\"\n\nAnnan kaswot punastuiwat. Mutta punastus katosi ja hän tuli äkkiä\nwaaleaksi.\n\n@@ \"Minä tahdoin sanoa, että Yrjö Eeronpoika on -- minun ystäwäni\", sanoi\nwieras. \"Me olemme kauan yhdessä johdattaneet sitä -- tunnettehan mitä\nkuninkaan sotawäki on näihin aikoihin tehnyt? Miten se on ryöstänyt\nrauhallisia kotiamme -- --. Me olimme yhtenä Ilmajoella, minä olen se\nkuuluisa -- --\"\n\n@@ \"Jumalan nimessä, ken te olette?\" huusi Anna, lewotonna katsoen\npuhujan silmiin.\n\n@@ \"Te olette warmaankin kuulleet puhuttawan Ilkasta\", jatkoi wieras,\n\"siitä raiwoisasta talonpojasta, joka on tohtinut ruweta taisteluun\nkuninkaan sotawäkeä wastaan, joka ei ole peljännyt henkensä waaraa,\nasettuessaan Flemingiä wastaan, miestä, jonka edessä kuninkaat ja\nruhtinaat wapisewat -- sen petturin -- maansa wihollisen, sen\nihmiswainoojan olen minä, teidän nöyrin palwelijanne, luwannut\nmasentaa, minä, kirottu ja jo kymmenen kertaa hirtetty, toiset kymmenen\nkertaa mestattu ja kolmannet kymmenen kertaa kuolijaksi ammuttu Ilkka.\"\n\n@@ \"Ilkka?\" huusi Anna, waipuen istualleen tuolille ja hengittäen\nraskaasti.\n\n@@ \"Jumalan tähden, elkää puhuko niin kowasti, neitsyt. Minä olen joka\npaikassa kuin tulisilla hiilillä, minun päälläni riippuu jouhen nenässä\nteräwä miekka, jonka yksi ainoa waromattomasti puhuttu sana woi\npudottaa ja saattaa halkaisemaan pääni.\"\n\n@@ \"Ja teidän asianne minulle?\" kysyi Anna hiljemmin.\n\n@@ \"Oli se, etten tiennyt missä Yrjö Eeronpoika nyt oleksii. Minun on\ntarwis tawata häntä, minun tulee yhdessä hänen kanssaan musertaa\nFleming petturin woima Sawossa. Minä tarwitsen nyt ja hän tarwitsee\nminua, muutoin olemme molemmat hukassa. Klaus on kawala kuin kettu,\njulma ja wäkewä kuin karhu; tietäkää, neitsyt, jokainen hetki on\nkallis. Minun täytyy wielä tänä yönä puhutella Yrjöä. Warmaan te,\nneitsyt Anna, te, josta Yrjö on puhunut minulle niin paljo hywää, myös\ntiedätte, missä hän on tänä yönä, missä minä woin hänet tawata\nhuomen=aamuna?\"\n\nAnnan sydän wapisi. Epäilys ja pelko oliwat kuwautuneet hänen\nkaswoillensa. Mies näytti sen hawainneen. Hän katseli pelolla\nympärilleen ja sywä huokaus tuntui nousewan hänen sydämmensä pohjasta.\n\n@@ \"Te ette wastaa mitään, neitsyt? Tämä siis saa olla wiimeinen yö\nminulle ja Yrjölle. -- Te ette tunne, että Fleming on suuren, neljän\ntuhannen miehisen sotajoukon kanssa matkalla Sawoon. Hänen kerallaan on\njulma Puolalainen, Kola Ludowski, joka ei anna armoa kellekään, ei\nmiehille eikä naisille, ei lapsille eikä woimattomille wanhoille.\nArwelkaa, että heidän joukkonsa tapaa Yrjö Eeronpojan ja Sawolaiset\nwarustamattomina, heidän päänsä owat huomenna listityt kuin nauriit, ja\nminulla ei ole turwaa koko Suomessa. Koko maa on silloin wallattoman\nsotawäen wallassa. Tämä teidän rauhallinen kotinne ei enää suojele\nteitä eikä wanhempianne, kun teidän isänne jo on epäluulon=alainen.\"\n\nAnna ei woinut kokonaan tukahduttaa epäluuloansa ja pelkoansa, jotka\nhänessä oli synnyttänyt miehen muukalainen muoto ja hänen murrettu\npuheensa. Äsken tullut sanoma Ilkan surkeasta kuolemasta oli hänellä\nwielä tuoreessa muistissa, ja asia tuntui hänestä mahdottomalta. Mutta\ntoiselta puolen katsoen, hän ei woinut selittää, mistä mies woi tietää\nhänen ja Yrjön keskuudesta ja muutenkaan niinkin paljon Yrjöstä kuin\nhän tiesi. Ja kaikki Flemingin panetteleminen, ja se, että mies näytti\nniin innokkaasti ottawan osaa maan tilaan, ja wiimeksi se peloittawa\nwaara, jonka hän luuli uhkaawan Yrjöä, ja joka ei sallinut mitään\nwiiwytystä, kaikki se wihdoin woitti. Yht'äkkiä näytti hänen muotonsa\nwalistuwan. Hänen silmänsä loistiwat kirkkaasti. Suuri ajatus näytti\ntyöskentelewän hänen aiwoissansa. Hänen rintansa rupesi nousemaan\nwoimallisesti. Koko hänen muotonsa sai uuden eloisuuden.\n\n@@ \"Kuulkaa\", sanoi hän hiljaan, \"jos saatte tietää Yrjö Eeronpojan\nolopaikan, niin mitä aiotte tehdä?\"\n\n@@ \"Minulla ei ole kuin yksi työ, jota woin, joka minun täytyy tehdä, se\non: tawata hänet pian, saada hänen kerallansa kokoon suuri aseilla\nwarustettu joukko ja wiedä se huomen aamuna wiiwyttelemättä Flemingiä\nwastaan ja lyödä hänen matkalla olewa joukkonsa, ennenkuin se ehtii\nkeräytyä tappeluun. Se on nyt ainoa keino pelastaa isänmaa joutumasta\nsotawäen orjuuteen.\"\n\n@@ \"Yrjö on tänä yönä -- --.\"\n\nAnna keskeytti puheensa, näytti kuin hän olisi tuntenut tällä\nilmoituksellaan pettäwänsä sen, joka hänelle oli rakkain maailmassa,\nnäytti kuin koko hänen elämänsä onni olisi pyörinyt hänen kielellänsä.\nHän tahtoi wielä pidättää sanansa, mutta tunsi itsensä siihen\nwoimattomaksi.\n\n@@ \"Yrjö on tänä iltana\", kertoi hän jälleen, \"Salojärwen kylässä lähellä\nMikkeliä, noin wiisi peninkulmaa tästä. Hänellä on kerallaan\ntuhatmiehinen joukko, joka huomenna kohtaa sotawäen Mikkelissä.\"\n\n@@ \"Sitte minä woin pelastaa hänet ja koko Suomenmaan. Te, neitsyt,\nolette suurimpana syynä tähän pelastukseen; isänmaanne on kohta\nkiittäwä teitä siitä. Fleming joukkoineen tulee ansaan, minä otan hänet\nwangiksi ja wien hänet Kaarle herttualle Ruotsiin. Tuuli on kohta\nheiluttawa hänen luitansa Tukholman portilla, ja taiwaan linnut saawat\nnokkia silmät hänen päästänsä ja raadella hänen ruumiinsa, niinkuin hän\non raadellut tätä Suomenmaata.\"\n\n@@ \"Waan luuletteko sen kohtauksen, joka nyt on tapahtuwa teidän ja\nsotajoukon wälillä, tulewan waaralliseksi teille ja Yrjölle?\"\n\n@@ \"Ihan warmaan se niin tulee. Me ehkä jokainen huomenna riipumme\nkaulastamme hongan oksissa Mikkelin kankaalla.\"\n\n@@ \"Mitä kummaa puhutte? He olisiwat muka niin jumalattomia?\"\n\n@@ \"Se on sotajoukolle paljasta leikkiä. Ja muutenkin, toisen tai\ntoisenhan on wuoro kadottaa. Mutta minua he eiwät kumminkaan wielä\nripusta.\"\n\n@@ \"Entä Yrjöä?\"\n\n@@ \"Minä lupaan pelastaa hänet. Mutta minä tahdon samassa antaa hänet\nteidän säilyttää. Te olette sen jo ennenkin tehneet.\"\n\n@@ \"Kuinka sitten arwelette?\"\n\n@@ \"Minä arwelen, että te käytte pimeän tultua minun rekeeni. Me olemme\nwiidessä tunnissa Yrjön luona ja woimme sopia, miten menettelemme\nhuomenna.\"\n\nAnna näytti peljästywän tästä puheesta. Hän peitti silmänsä\nkämmeniinsä, ollen wähän ajan äänettä, wihdoin hän paljasti jälleen\nnäkönsä ja katsoi kyynelistä loistawilla silmillään miehen silmiin;\nsitten lausui hän innokkaasti:\n\n@@ \"Mutta woinko minä luottaa rehellisyyteenne? Ettekö wäärin käyttäisi\nminun kewyt=uskoisuuttani?\"\n\n@@ \"Minä uskon kuulleenne minusta sen werran, että tunnette minulla\nolewan kodin, missä nuori rakastettu waimoni minua odottaa, sill'aikaa\nkuin isänmaani tarwitsee minun woimiani kaukana hänestä.\"\n\n@@ \"Minä tulen. Minä uskallan antaa hywän nimeni teidän haltuunne. Minä\nolen walmis teitä seuraamaan Mikkeliin, waan lupaattehan saattaa minut\nYrjö Eeronpojan luo?\"\n\n@@ \"Minä sen wannon ja olen iloinen saada teille osoittaa palwelustani.\nKoko maailmaa wastaan minä suojelen teitä kuin omaa lastani.\"\n\n\n\n\nV.\n\n\nSunnuntai aamuna 23 päiwänä Tammikuuta oli suuri joukko talonpoikia\nuseasta Sawon pitäjästä kokoontunut Suursawon eli Mikkelin pappilaan.\nPelko ja wapistus oli kuwautunut jokaisen kaswoille, sillä heitä oli\nkowasti säikäyttänyt Remojärwen tapaus, jossa joukko yöksi\nkokoontuneita talonpoikia oli yht'äkkiä tullut piiritetyksi suurella\nsotajoukolla, kenenkään tietämättä mistä se oli ilmestynyt ja miten se\noli saanut tietää talonpoikajoukon yösijan yksinäisessä kylässä. Heidän\njohtajansa ja neuwonantajansa, Yrjö Eeronpoika, oli otettu kiinni, eikä\nkukaan tietänyt, mihin hän sitten oli joutunut. Muut tupaan\nkokoontuneet oliwat palaneet siihen ulkoa päin sytytettyyn tuleen.\n\nPiirittäwän sotawäen joukossa oli nähty eräs mustawerinen ruma mies,\nsotaherran puwussa. Sama herra oli myös tänä aamuna nähty pienen joukon\nkeskellä ratsastawan kirkolta pohjoiseen päin. Talonpojat pelkäsiwät\nRemojärwen tapauksen uudistumista pappilassa, johon he oliwat\nkokoontuneet, ja sentähden ei kukaan tohtinut pysyä huoneissa.\n\nTässä säikäyksessä ei tiedetty muuta neuwoa kuin lähettää eräitä miehiä\nsotapäällikköjen luo Sairilaan, ilmoittamaan, että joukko oli walmis\nheittämään aseensa ja toiwoi puhutella sotawäen esimiehiä. Nyt\nodotettiin paraillaan näiden lähettiläiden palaamista.\n\nNoin puolen päiwän aikaan tuliwat lähettiläät takaisin. He toiwat sen\nsanoman, että sotawäki tahtoo nähdä heidän antautuwan wapaaehtoisesti\nja odotti waan, että heittäisiwät kaikki aseensa pois.\n\nTämä sanoma rauhoitti joukon. Aamulla hankitut keihäät, nuijat ja\npyssyt heitettiin pois ja odotettiin waan sotawäen tuloa, että\nsaataisiin sen esimiehelle wiedä ne walitukset, joita warten he oliwat\nlähteneet liikkeelle.\n\nPian nähtiin suuri sotajoukko lähestywän pappilaa, jonka kiersi\nahtaasen kehään. Muutamia wankia oli sotawäen keralla ja ne syöstiin\nmyös piirin sisäpuolelle talonpoikien joukkoon.\n\n@@ \"Me olemme pelastetut\", sanoi yksi wangituita joukolle. \"Sowinto on\njo päätetty. Sotawäki lähtee majoituksestaan Sawosta. Jokainen\nantautukoon waan sotawäen waltaan. Meidän aikomuksemme on woitettu ja\nme saamme palata rauhassa kotiimme.\"\n\nEräs päällikkö lähestyi silloin joukkoa ja lausui:\n\n@@ \"Sawon miehet, turha on taistella kuningasta wastaan. Teidän kaikki\nanomuksenne owat jo edelläpäin myönnetyt. Antakaa siis pois aseenne ja\npalatkaa sitten kotiinne.\"\n\nMuutamat wielä epäiliwät, katsellen ympärillään aseissa olewaa\nsotawäkeä. Silloin astui eräs mies joukosta esiin ja antoi pyssynsä\nensimmäiselle upserille, joka seisoi pappilan portilla. Koko joukko\nteki kohta samaten.\n\nKun wiimeinen ase oli annettu pois, kajahti ilmassa karkea komentoääni.\nPiirittäwä sotajoukko syöksyi paljastetuin miekoin joukon päälle ja\nalkoi kauhistawalla tawalla hakata sen sekaan. Aseettomat Sawolaiset\nkaatuiwat kuin heinä wiikatteen edessä. Röykköjä werisiä ruumiita\nmakasi pihalla ja yhä wielä kalisiwat miekat. Weri juoksi jo wirtanaan\nja hyytyi suuriin ylänteisin.\n\nEi ollut enää monisatahenkisestä joukosta kuin eräs kymmenkunta miestä\njäljellä, jotka juoksenteliwat kuin suden ajamat lampaat pyöweleinsä\nedessä. Yksi heistä oli yrittänyt murtaimaan piiritysjoukon läpi,\nkomentawan herran ja sotamiehen wälitse. Usea miekka yht'aikaa oli\nsamassa osoitettu karkulaan päätä kohti; mutta ennen kuin yksikään ehti\niskeä, peljäten satuttawansa päällikköä, oli toinenkin este tullut\nonnettoman karkulaisen ja hänen wihollistensa wäliin. Muori naisihminen\nwallaswäen waatteuksessa oli sotajoukon takaa kenenkään huomaamatta\nsyössyt juuri piiristä ulos päässeen pakolaisen wastaan ja pusertanut\nmolemmat käsiwartensa hänen ympärilleen.\n\nEräs sotamies nosti miekkansa ja heristi sillä leikatakseen yhdellä\nwoimallisella iskulla karkulaismiehen ja naisen yhteen puristuneet\npäät, kun wieressä seisowa hämmästynyt sotaherra pikaisesti tarttui\nsotamiehen miekkaan ja seisautti uhkaawan siwalluksen.\n\nNuoren naisen silmät oliwat käännetyt sotaherraa kohti.\n\n@@ \"Ilkka!\" huusi hän niin, että kaikki ympärillä olijat sen kuuliwat.\n\nKamala nauru kuului silloin joukosta.\n\n@@ \"Hän huutaa awuksensa Ilkkaa\", sanoiwat kaikki, jotka oliwat kuulleet\nneidon huudon.\n\nUpseri tarttui neidon käteen, weti sen irti miehestä, jota se piteli ja\nkuiskasi:\n\n@@ \"Anna, te suotte warmaan minulle anteeksi wähäisen petoksen, jota\nwirkani on pakoittanut minua käyttämään. Minä olen kuninkaan kapteni\nKola Ludowski, ja tämä Yrjö Eeronpoika, jonka olette saattaneet minun\nkäsiini, on nyt minun wankini. Kuningas ja hänen korkea maaherransa\nKlaus Fleming palkitsewat teidän intonne.\"\n\nAnna hämmästyi. Hän weti kätensä pois Kolan kädestä ja tahtoi jälleen\npuristua kiinni Yrjöön. Mutta pari sotamiestä oliwat tarttuneet häneen\nja riuhdaisseet hänet pois Annan käsistä. Ja, kun Anna kääntyi\nkatsomaan, sotamiehet oliwat jo sitoneet Yrjön kädet selän taa\nwahwoilla köysillä. Annan silmistä näkyi suurin inho petollista upseria\nkohtaan. Mutta nähtyään Yrjön katoawan sotamiesten joukkoon, oli\nepätoiwo ja murhe kohta tullut tämän ensimmäisen tunteen sijaan. Hän\nnäytti kokonaan murretulta.\n\nTässä epätoiwossa ja tuskassa hän waipui Kolan jalkoihin, ja\nkyynelwirta herahti hänen silmistään. Halweksuminen ja inho oliwat\nkadonneet hänen kaswoiltaan, ja koko naisellinen hempeys oli wallannut\nhänen olentonsa.\n\n@@ \"Minä annan teille anteeksi, minä unhoitan sen petoksen, jolla olette\nkohdellut minun lapsellista mieltäni, mutta luwatkaa minulle säästää\nhänen henkensä. Minä kuolen tähän teidän eteenne, jos ette sitä tee;\ntahi ottakaa minun heikko henkeni ja antakaa hänen elää.\"\n\n@@ \"Anna\", sanoi Kola, nostaen itkewän neidon ylös, \"teidän rukouksenne\nminä jo olen myöntänyt ennen kuin sen olen kuullut. Yrjö seuraa\nwangittuna minua Turkuun. Mutta waan yhdellä ehdolla: että te Anna,\nhywä Anna, myös seuraatte mukana sinne. Muutoin minä en woi ta'ata mitä\ntapahtuu. Minulla on käsky hänet hirttää; teidän läsnä=olonne, teidän\nsuloiset silmänne waan woiwat wietellä minut tekemään wastoin kuninkaan\nkäskyä. Lupaattehan tehdä niin?\"\n\n@@ \"Minä lupaan sen. Minä en woi enää hänestä erota. Mutta woinko\nTurussa tawata Flemingin?\"\n\n@@ \"Minä saatan teidät hänen eteensä. Turwautukaa kokonaan minuun.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSill'aikaa kuin tämä tapahtui sotamiespiirin ulkopuolella, oli\nwiimeinen sisäpuolella olewan nuijamiehen pää katkennut. Eräs upseri\ntuli papin kanssa ulos portaalle, ja ympärillä olewa sotajoukko\npaljasti päänsä. Pappi awasi kirjan ja luki rukoukset. Wiimeksi hän\nluki kiitokset Jumalalle siitä suuresta woitosta, jonka kuninkaan\nsotawäki oli tässä woittanut. Mutta papin silmissä oli silloin\nkyyneleitä, ja hänen äänensä wapisi.\n\nMuutamia minuuttia sen perästä oli sotawäki häwinnyt, paitsi niitä,\njotka saiwat toimekseen haudata pihalla makaawaa joukkoa. Hyytynyt weri\najettiin wiimeksi lapioilla haudattujen päälle ja kaikki peitettiin\nmullalla. Kuoleman hiljaisuus oli tullut äsköisen hälinän sijaan. Lähes\nkolmesataa miestä, jotka äsken wielä oliwat olleet täydessä miehuuden\niän ripeydessä, makasi jäätyneiden turpeiden alla. Heidän leskensä ja\nturwattomat lapsensa, isät ja äidit eiwät wielä tienneet mitään tästä\nonnettomasta kattauksesta, waan puheliwat heistä, ikään kuin eläwistä,\njoiden palaamista waan odotettiin.\n\nFlemingin joukko oli tiellä saanut sanoman Mikkelin werisestä\ntapauksesta ja heti kääntynyt takaisin. Se oli muutamia päiwiä sen\nperästä uudelleen Turussa. Kola Ludowski oli pienemmän joukon kanssa\nlähtenyt matkaan wasta seuraawana päiwänä. Häntä seurasi wanki kowasti\nraudoitettuna. Kola oli tahtonut Annan istumaan wiereensä rekeen, mutta\nhän ei saanut häntä siihen millään houkutuksilla enemmän kuin\npeloituksillakaan.\n\nHän uhkasi hirttää wangin, mutta sekään ei enää auttanut, sillä Anna\noli huomannut Kolalla olewan käskyn wiedä heidät molemmat wangittuina\nTurkuun. Sillä tawoin Anna sai erään sotamiehen ajamaan kerallaan.\n\nHirmuisesti hän sai kuitenkin kärsiä tällä matkalla. Joka\nseisauspaikassa hänen täytyi kuunnella kawalan Puolalaisen\nwiettelyksiä, sotamiesten irstasta puhetta ja niiden raakaa käytöstä.\nKun hän silloin muisti kotoansa tai ajatteli, mikä häntä ja Yrjöä\nodotti Turussa, hän puhkesi katkeraan itkuun. Mutta kyyneleet eiwät\nhuojentaneet sitä painoa, joka nyt kuin raskas kiwi painoi hänen\nrintaansa. Terweyden puna katosi aina enemmän hänen kaswoiltansa, ja\nkuta enemmän matkan pää läheni, sitä kalweammiksi hänen kaswonsa oliwat\nmuuttuneet. Kokonaan wäsyneenä hän wihdoin perille saawuttuaan näki\nedessään Turun linnan harmaat synkeät kiwiseinät.\n\n\n\n\nVI.\n\n\n@@ \"Mutta mitä aiotte nyt tehdä sille nuorelle tytölle, jonka toin\nMikkelistä?\" kysyi Kola Flemingiltä, joka tyytywäisenä käweli edes\ntakaisin linnan salin lattialla, kuunnellen puolalaisen sotilaansa\nkertomusta Sawon tappelusta.\n\n@@ \"Se on minusta hywin wähäpätöistä, sitten kuin kerran Yrjö\nEeronpoika, Suomenmaan pääroisto, on käsissämme. Meillä on ollut kyllä\ntekemistä miestenkin kanssa, sentähden, Kola, minä arwelen, että\npääsemme puolta wähemmillä wihollisilla, kun pysymme ystäwinä naisille,\ntai wähintäin emme tahdo heitä tahallamme wihollisiksi.\"\n\n@@ \"Minä teen kaikki, mitä waan käskette.\"\n\n@@ \"Sinä woit wiedä hänet waimoni luo. Hän saa muutaman wiikon lewätä\ntäällä; minä annan sill'aikaa tiedon hänen isällensä, että woi noutaa\nhänet kotiin. Muuten minä luulen, että hän on tawallinen hönttö, joka\nsuostuu ensimmäiseen miespuoleen, joka sattuu hänelle tarjoutumaan.\"\n\n@@ \"Oikea hönttö, paremmin häntä ei woi nimittää. Mutta wielä yksi sana,\njos suwaitsette, teidän herruutenne! Anna on yhtä wiekas kuin jokainen\nEewan tytär. Niin kauan kuin Anna on täällä, minä en woi taata, ettei\nYrjö Eeronpoika pääse luikahtamaan käsistämme. Tietäkää, teidän\nherruutenne, että Anna, Lapinmaan rajoilla kaswanut tyttö, on loitsija,\nhän loitsii jokaisen silmät sokeiksi, hän lumoo jokaisen korwan\nkuuroksi, hän woi mennä huoneesen awaimen reiästä ja muuttaa\nlemmittynsä kyykäärmeeksi, joka myrkyllisellä kielellänsä pistää teidän\nkättänne ja sitten solahtaa tiehensä. Jospa waan näkisitte hänen\nsilmänsä!\"\n\n@@ \"Minä luulen, että ne jo owat lumonneet sinutkin\", sanoi Fleming\nnauraen.\n\n@@ \"Eiwät juuri niin; mutta kuitenkin ne jo oliwat wähällä wiedä minulta\nsaaliini. Minä luulin Mikkelissä juuri ampuneeni Yrjön ja luulin hänen\nkaatuneen eteeni, kun huomasin tämän kummallisen naisen wieressäni; hän\noli ryöstänyt minulta saaliini ja pusertanut sen syliinsä. Minä käskin\nleikata molempain päät yht'aikaa; wahwin sotamies siwalsi miekallaan ja\nlöi, ja minä näin että miekka meni kummankin kaulan poikki, mutta\nmolempain päät jäiwät kuitenkin paikoilleen; koko sotawäki peljästyi\neikä tahtonut enää heihin koskea. Tytön silmät lumosiwat silloin\njokaisen. Minä käskin uudelleen, mutta kukaan ei enää kuullut minun\nkäskyjäni enkä itsekään kuullut omaa ääntäni.\"\n\n@@ \"Taika=uskoa, Kola parka!\" sanoi Fleming. \"Minä woin ymmärtää, että\nsinä olet sattunut katsomaan liian sywään tuon suomalaisen tytön\nsilmiin, ja sinun puolalainen sydämmesi on siitä wähän lämminnyt. Sinä\nwoit kumminkin tuoda hänet waimoni luo, tahdon kuitenkin nähdä hänen\nlumoawat silmänsä. Sill'aikaa woit sulkea hänen sulhaisensa, tuon maan\nwiettelijän, alimmaiseen linnan kellariin.\"\n\n@@ \"Mutta minä pesen käteni puhtaaksi, jos tytön tuliset silmät taikowat\nteidän herruudeltanne koko Suomenmaan ja tuowat erään herttuan tähän\nkuninkaalliseen linnaan.\"\n\nFlemingin otsa pimeni, mutta hän koetteli kuitenkin nauraa.\n\n@@ \"Minä en usko taikoja, tulkoot ne sinisistä silmistä tahi punaisilta\nhuulilta\", sanoi hän puoleksi leikillä. \"Tiedätkö, Kola, mitä tein, kun\neräs noita-ämmä Hämeenkankaalla katsoi käteeni ja ennusti sinisilmän\nnaisen minut hurmaawan?\"\n\n@@ \"Teidän herruutenne warmaan peljästyi\", sanoi Kola ja risti kolmesti\nsilmiänsä.\n\n@@ \"Sinulla on aina tuo paawilaisuutesi. Tiedätkö, minä käskin\nratsumiesteni antaa hänelle neljäkymmentä paria, ja sen jälkeen sanoi\nhän: 'Te woitatte kaikki wihollisenne paitsi yhden.' 'Ja ken se yksi\non?' kysyin minä, johon se raato wastasi: 'Se on kuolema.' Kaikki\nennustukset Kola, ne owat petoksia. Ne eiwät ole äyrinkään arwoiset.\nMinä nauran niille. Sentähden woit tuoda sen sinisilmäsi tänne. Hän woi\nmuutaman wiikon olla waimoni kamarineitsyeenä. Minä koetan, woiwatko\nhänen silmänsä minut tappaa. Sill'aikaa meidän kumminkin täytyy\nlaittautua matkalle Pohjanmaalle. Nuo kurjat Pohjalaiset eiwät enää woi\nkantaa tyhmyydellä täytetyitä päitänsä ja tahtoiwat meitä päästämään\nheitä siitä raskaasta kuormasta. Minä luulen, että, jos kowasti\nratsastan, koko työ on tehty parissa wiikossa.\"\n\n@@ \"Meidän wiimeiset wihollisemme owat silloin woitetut, niinkuin\nHämeenkankaan noita teille silloin ennusti. Se oli kuitenkin totta --\nainakin jollain tawalla.\"\n\n@@ \"Hahaha! Minä luulen, että sinä wielä hourehdit sinisilmääsi. Mutta,\nKola, luuletko, että Yrjö Eeronpoika kestää säilyssään? Minä säästäisin\nhänet siksi kuin tulen Pohjanmaalta. Tahtoisin nähdä hänet riippuwan\nhirressä wasta silloin kuin koko maa on rauhoitettu.\"\n\n@@ \"Minä luulen sen olewan teille waarallista\", sanoi Kola. \"Hänellä on\npuolustajia ympäri Suomen ja maan hurjat talonpojat woisiwat wielä\nkoettaa häntä pelastaa. Minun luulteni, mikä tulee tänään tehdyksi,\nsitä ei tarwitse enää huomenna.\"\n\n@@ \"Mitä sinä luulet?\"\n\n@@ \"Palainen köyttä ja pari sotamiestä, jotka wetäisiwät hänet ylös\nlinnan portille. Se olisi muutoin huwittawa katsanto niille sinisille\nsilmille, jotka paraillaan owat portin wastapäätä.\"\n\n@@ \"Ei, ei, se ei käy laatuun. Yrjö Eeronpoika on liian suuri\npahantekijä, tullakseen niin salaisesti hirtetyksi.\"\n\n@@ \"Mutta jos hän sitä ennen luikahtaa meidän käsistämme?\"\n\n@@ \"Minä jätän hänet sinulle wartioittawaksi; jos hän pakenee, minä\narwelen wedättää sinut Turun linnan korkeimman tornin huippuun.\"\n\n@@ \"Mutta jos kuitenkin hän\" -- --\n\n@@ \"Waan, Kola, milloin sinä olet puhutellut Iiwaria?\"\n\n@@ \"Minä tapasin hänet pikimmältä wankihuoneiden riwissä.\"\n\n@@ \"Ja mitä hän sinulle sanoi?\"\n\n@@ \"Ei juuri mitään minulle, waan -- --\"\n\n@@ \"Mitä sillä tahdot sanoa?\"\n\n@@ \"Minun tullessani hän herkesi ikään puhuttelemasta wanginwartijoita --\nhän ehkä kehoitti niitä pysymään uskollisina, sillä hän seisoi juuri\nYrjö Eeronpojan owella.\"\n\n@@ \"Mitä luulet hänestä?\"\n\n@@ \"En mitään pahaa, siitä minua Jumala warjelkoon, sillä Iiwar on hywin\nuskollinen ja rakastaa paljon sukulaisiansa.\"\n\n@@ \"Niin, hän on sinisilmä tytön eno; minä tiedän sen.\"\n\n@@ \"Ja sentähden hän waroitti wartijoita, että katsoisiwat, etteiwät\nlaskisi Yrjöä karkaamaan.\"\n\n@@ \"Luuletko hänen tawanneen tyttöäkin?\"\n\n@@ \"Ainoastaan pikimmältään, wähää ennen kuin tapasin hänet wankihuoneen\nowella. Mutta silloin hän ei saanut puhua hänelle kuin muutaman sanan,\njota en ymmärtänyt, ja he jäiwät samassa äänettömiksi, kun huomasiwat\nminut.\"\n\n@@ \"Hm! Waan tiedätkö, Kola, jos minä otan Iiwarin Pohjanmaalle ja jätän\nsinut tänne, niin tuo sinisilmäsi woi lumota sinut uudelleen niin, että\nlaskisit Yrjö Eeronpojan karkaamaan ja sitten -- --\"\n\n@@ \"Ja sitten?\"\n\n@@ \"En saisi hirtättää häntä Kaarle herttaan iloksi, hänen tänne\ntullessaan, ja minulla ei ole hänelle mitään muuta niin hywää\nterwetulijaista.\"\n\n@@ \"Siitä wastaan halwalla päälläni teidän herruudellenne, mutta waan\nyhdellä ehdolla.\"\n\n@@ \"Ja se on?\"\n\n@@ \"Että, jos Yrjö Eeronpojan kuitenkin onnistuisi päästä karkaamaan, ja\nmuu ei auttaisi kuin -- --?\"\n\n@@ \"Kuin?\"\n\n@@ \"Kuin korottaa hän ennen aikaansa ilmaan.\"\n\n@@ \"Se on hywä, mutta waan sillä ehdolla! Minä luotan kokonaan sinuun.\nKun Pohjalaiset owat woitetut, woit saada Lapinmaan lumet ja pakkaset --\nehkä siniset silmät woiwat ne sulattaa, wai miten?\"\n\n@@ \"Minä olen aina ja joka tapauksessa teidän nöyrin palwelijanne.\"\n\n\n\n\nVII.\n\n\n@@ \"Mitä sanot, Anna, tuosta Puolalaisesta?\" kysyi eräänä päiwänä Klaus\nFlemingin puoliso, Ebba, uudelta kamarineitsyeeltään, joka nyt, ehkä\npuoli wankina, istui emäntänsä huoneessa ja ompeli.\n\n@@ \"Miksi niin kysytte?\" wastasi Anna, pyyhkäisten kyyneleen\nsilmästänsä.\n\n@@ \"Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että hän on hywin nöyrä ja reima\nmies, joskin ei ole kaunismuotoinen, mutta sinulle hän on näinä päiwinä\nosoittanut erinäistä ystäwyyttä.\"\n\n@@ \"Jos sallitte minun tunnustaa, niin sanon suoraan, että kuta enemmän\nhän näyttää minulle ystäwyyttä, sitä enemmän minä häntä pelkään.\"\n\n@@ \"Sinä olet hywin lapsellinen, Anna. Klaus pitää häntä suuressa\narwossa, hän on kaiken rumuutensa ohessa hywin säwyisä mies ja totinen\nsekä palweluksessaan uskollinen pian ylellisesti. Luullakseni Klaus on\naikonut kuninkaan luona esittää hänelle jotain suurta palkintoa, joka\non walmiina, niin pian kuin hän luopuu katolisesta uskostaan, ja tämä\nhirmuinen weren wuodatus kerran on päätetty.\"\n\n@@ \"Minä suon sen hänelle mielelläni, mutta kuitenkin -- --\"\n\n@@ \"Kuitenkin?\"\n\n@@ \"Minä en woi muuta kuin häntä inhota\", wastasi Anna.\n\n@@ \"Olethan jo woinut rakastaakin. Minä tunnen, Anna, miten rakastit nyt\nwangittua kawaltajaa, ennen kuin sait tietää hänen petoksensa.\"\n\nAnna katsoi Ebba rouwan silmiin, ja hänen kaswonsa oliwat punaiset.\n\n@@ \"Niin, niin, ihan totta, minä sen tunnen. Mutta olethan niin wiisas,\nett'et anna sydäntäsi semmoiselle, joka on syypää niin monen\nkansalaisen wereen. Jos maallinen laki ja kuninkaan armoitus hänet\npelastaakin häpeällisestä kuolemasta, niin woithan arwata hänen\ntulewaisuutensa. Kaikkien unhotettuna hänen täytyisi wiettää kurjaa\nelämäänsä jossain sopessa, hän ei woisi koskaan tulla rehellisten\nihmisten seuraan, -- häpeä, köyhyys ja kurjuus olisiwat hänen\njokapäiwäiset kiusansa. Anna, tahtoisitko yhdistää elämäsi sellaiseen?\"\n\nAnna nousi seisaalleen, läheni itkusilmin Ebba rouwaa, lankesi hänen\neteensä polwilleen ja syleili hänen polwiansa.\n\n@@ \"Surkutelkaa minua, mutta elkää uudelleen repikö sydämmeni haawoja.\nMinä olen onnettomin ihminen maailmassa. Minulla ei ole mitään toiwoa\nelämästä.\"\n\nEbba rouwa nosti itkewän tytön, syleili häntä ja näytti hänkin heltywän\nniin yksinkertaisesta murheen osoituksesta.\n\n@@ \"Minä teen kaikki, mitä woin, pelastaakseni häntä kuolemasta\", sanoi\nhän, \"mutta enempää en woi luwata. Ainoa keino on, että koet olla wähän\nystäwällisempi Kolalle, että luotat häneen, sillä hän -- sen sanon\nhäpeäkseni -- woi paljoa enemmän waikuttaa mieheeni kuin minä, hänen oma\nwaimonsa. Minäkin olen rakastanut ja rakastan wieläkin miestäni ylitse\nkaiken. Mutta minun rakkauteni on woimaton muuttamaan mieheni tahtoa\nsilloin, kun hänen welwollisuutensa, kun isänmaan etu on kysymyksessä.\"\n\n@@ \"Woisitte kuitenkin tehdä hänen sydämmensä armeliaammaksi ja saattaa\nhäntä antamaan armon tulla siihen, missä oikeus on liian kowa\", wastasi\nAnna itkusilmin.\n\n@@ \"En, Anna, sitä minä en woi enkä tahdo. Jos kerran siinä\nonnistuisinkin, niin tiedätkö mitä silloin pelkäisin: ett'ei hän enää\nolisikaan se Klaus Fleming, jota minä olen rakastanut, ja joka minua on\nrakastanut. Mutta sinulla, Anna, on tarjolla toinen, jonka sydäntä woit\nparemmin liikuttaa. Anna, Kola odottaa nähdä sinun silmiäsi. Katso, hän\non tuossa!\"\n\nPuolalainen seisoi Annan seljän takana, Anna säikähti ja hypähti ylös\naikoen paeta, mutta se oli jo kowin myöhään; Puolalainen oli jo\ntawannut hänen kätensä ja wetänyt sen huulillensa, nöyrästi kumartaen\nnuorelle tytölle. Anna waipui wieressään olewalle penkille.\n\nEbba rouwa oli sill'aikaa jättänyt kamarin, ja Anna näki olewansa\nkahden kesken peljätyn Puolalaisen kanssa.\n\nHe oliwat molemmat wähän aikaa ääneti. Anna ei näkynyt saawan puhetta\nhuuliltansa. Wihdoin istahti Puolalainen hänen wiereensä ja sanoi:\n\n@@ \"Minä en wielä tunne, woitteko minulta wastaan ottaa sanoman, joka\nminun nyt täytyy teille ilmoittaa.\"\n\n@@ \"Onko isäni tullut tai lähettänyt minua noutamaan?\"\n\n@@ \"Se ei ollut minulla ilmoitettawana.\"\n\n@@ \"Sanokaa sitte pian.\"\n\n@@ \"Minä lupasin teille pelastaa Yrjö Eeronpojan.\"\n\n@@ \"Te sen lupasitte, ja minä kiitän teitä ikuisesti, jos sen woitte\ntäyttää.\"\n\n@@ \"Sitäpä nyt juuri epäilenkin. Minä sain wast'ikään kirjeen hänen\nherruudeltaan, jossa hän käskee minun -- antakaa minun olla se teille\nsanomatta!\"\n\n@@ \"Sanokaa, sanokaa, minä tahoon kuulla kaikki.\"\n\n@@ \"Mutta minä olen siihen wiaton\", sanoi Kola, \"minulla ei ole muuta\nwaltaa kuin täyttää hänen herruutensa käskyt, olkoot ne minusta jos\nkuinka katkeria.\"\n\n@@ \"Sanokaa toki; te säikäytätte minut hulluksi.\"\n\n@@ \"Sotatuomio on langetettu -- ja kaikki minun rukoukseni eiwät ole\nwaikuttaneet mitään, hän on tuomittu -- --\"\n\n@@ \"Mestattawaksi! Oi Jumalani!\"\n\n@@ \"Lewottukaa, neitsyt, lewottukaa\", sanoi Puolalainen, -- -- \"he owat\ntuominneet hänet hirtettäwäksi.\"\n\nSurkea parkaiseminen oli Annan wastaus. Hän waipui penkille kädet\nsilmillä. Hänen ruumiinsa wapisi kuin kowissa horkan kynsissä.\n\n@@ \"Lewottukaa, lewottukaa\", sanoi Kola, koetellen nostaa häntä ylös.\n\"Se on wälttämätön tapaus, sitä ei woi auttaa. Se on kuninkaan, se on\nhänen herruutensa tahto. Mutta sillä ei ole niin kiirettä, kuulkaa\nminua neitsyt, huomiseen on wielä paljo aikaa.\"\n\nAnna, kokonaan masennettuna, oli wihdoin woinut nousta seisaalleen,\nwarowasti nojautuen Puolalaisen käteen.\n\n@@ \"Huomenna, sanoitte te, se tapahtuu siis huomenna -- --.\"\n\n@@ \"Hänen herruutensa on niin käskenyt. -- Mutta hän on nyt Ilmajoella,\ntästä kolmenkymmenen peninkulman päässä.\"\n\n@@ \"Kuulkaa\", sanoi Anna äkkiä, \"minä olen yhtä rikoksellinen kuin hän,\ntuomituttakaa minutkin, minä tahdon kuolla yht'aikaa hänen kanssansa,\nminä en woi elää sen jälkeen kuin hän on puhaltanut ulos henkensä. Sen\nte warmaan woitte tehdä.\"\n\n@@ \"Neitsyt -- aika on hywä parantaja, te olette nuori, te woitte elää ja\nunhottaa -- --\"\n\n@@ \"Wielä yksi rukous: woitteko sallia minun sitä ennen häntä nähdä?\"\n\n@@ \"Se särkisi teidän sydäntänne wielä enemmän, ja muuten hänen\nwankeuteensa ei ole lupa laskea muita kuin pappia. Warmaan, neitsyt,\nette tahdo mennä hänen pimeään wankeuteensa; se myrkyttäisi wielä\nenemmän teidän elämänne.\"\n\n@@ \"Te ette woi minua kieltää jättämästä hänelle hywästi. Laki ei woi\nolla niin kowa, että se minulta sen kieltää.\"\n\n@@ \"Te ette tunne, että hänen wankeutensa on pilkkosen pimeä, että\nwartijat owat huoneessa sen wieressä, että he kuulewat wienoimman\nkuiskutuksen ja, että pienin ääni saattaisi ne silmänräpäyksessä\nsyöksemään wankihuoneesen ja ennen aikaansa lopettamaan hänen elämänsä;\nja sitä ette kuitenkaan tahdo.\"\n\n@@ \"Laskekaa minut hänen luoksensa\", huudahti Anna, langeten polwillensa\nPuolalaisen eteen.\n\n@@ \"Wannokaa täyttäwänne, mitä minä teiltä waadin: äänettömyyttä ja\nhiljaisuutta -- ja ensi sydänyön aikana minä lähetän teidän luoksenne\nihmisen, joka saattaa teidät hänen wankihuoneesensa.\"\n\n@@ \"Minä wannon.\"\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSaman päiwän iltana, kuin wiimeksi kerrottu tapahtui, Yrjö Eeronpoika\nistui pimeässä wankihuoneessaan. Ne pari wiikkoa, jotka hän oli ollut\ntässä kellarissa, oliwat tuntuneet hänestä wuoden pituisilta. Koko\naikana hän ei tiennyt muusta maailmasta mitään. Se heikko walo, mikä\npilkoitti tyrmään katon rajaisesta nyrkin mentäwästä reiästä, oli töin\ntuskin antanut hänelle tilaisuuden lukea päiwät. Wanha kowin\nraakaluontoinen sotamies, joka wanginwartijana käwi kolmesti päiwässä\nhänelle wiskaamassa hänen kuiwan ruokansa, oli ainoa ihminen, jonka\nhahmoa hän tällä wankeutensa ajalla sai nähdä. Sata kertaa hän jo oli\nyksinäisyydessä uudelleen muistutellut kaikki ne eri kohtaukset, mihin\nhän isänmaan rakkautensa kautta oli joutunut, eikä niissä huomannut\nmitään, jota hänen olisi tarwinnut katua. Mutta alituinen miettiminen\nwihdoin wäsytti häntä, ja hänen ajatuksensa rupesiwat hakemaan lepoa\nihan toisaalta: ne oliwat wihdoin kääntyneet Annaan, niin että tämä\nhänen muistiinsa painunut Annan kuwa oli hänen henkensä ainoana\nkumppalina pimeässä wankityrmässä, ja se oli hänen mielessänsä sekä\nhänen päiwällä puolihämärässä walwoessaan että hänen yöllä kylmällä\ntilallaan uneksiessaan. Warma kuolema oli kyllä jo hänen silmäinsä\nedessä, mutta kummallisesti oli Annan suloinen kuwa sen peittänyt hänen\nhenkensä silmistä. Anna oli jo kahdesti hänet pelastanut muuten\nwarmasta kuolemasta; hän tiesi, että sama pelastawa henki oli wielä\nhänen lähellänsä, ja, waikka hän ei rohjennut toiwoa sen häntä enään\nsilloin woiwan pelastaa, niin hän kuitenkin tunsi sydämmessään\nlohduttawan aawistuksen, jolle hän ei woinut ajatuksissaan antaa mitään\nmäärättyä muotoa.\n\nSellaisessa tilassa ollen, hän yht'äkkiä hawahti houreistaan, kuultuaan\nwankihuoneensa owen rupeawan awautumaan. Ihan outo tunto nosti silloin\nweren hänen kaswoihinsa, ja joku suloinen wihlaus lensi hänen\njäsentensä läpi. Samassa awautui raskas, ruostunut owi winkuwin\nsaranoin, ja kynttelin walo pilkistyi jylhän wankihuoneen seinille.\nToiwo ja pelko saattoiwat wangin jäsenet wärisemään, odottaessa sitä\nsilmänräpäystä, joka meni raskasta owea awatessa.\n\nOwi aukeni wihdoin kokonaan, ja lyhdyn punainen walo wiilasi niin Yrjön\nsilmiin, ett'ei hän ensi silmänräpäyksessä nähnyt mitään. Saatuaan\nwihdoin silmänsä auki, hän hämmästyi, ja joku hirmuinen aawistus\nkuwastui hänen kaswoilleen; sillä hän näki edessään saman miehen, joka\njo kahdesti oli ottanut hänet kiinni, joka oli tunnettu suurimmaksi\nilkiöksi Flemingin käskyläisistä. Puolalainen Kola seisoi hänen\nedessään, lyhty kädessä ja katsoi häntä wiekkaasti silmiin, sama mies,\njoka oli polttanut ja teurastuttanut kuin peto joka paikassa, mihin\nhänet oli lähetetty.\n\nMolemmat katseliwat towin toisiaan silmiin. Kolan silmissä ja huulilla\nnäkyi hirwittäwä iwa, jota hän tuskin koetteli peittää. Mutta yht'äkkiä\nkoko hänen muotonsa näytti muuttuwan. Siinä kuwautui jonkunmoinen\nteeskennelty ystäwällisyys, ja hän awasi suunsa sanoen:\n\n@@ \"Elkää pelästykö, Yrjö Eeronpoika. Minä surkuttelen teitä\nsydämmestäni, ja minun on ollut hywin katkera täyttää esimieheni käskyä\nteitä kohtaan. Nyt iloitsen kuitenkin saada teille osoittaa jotakin\nystäwyyttä, jolla woin teitä lohduttaa kurjassa tilassanne -- --\"\n\n@@ \"Teidän apuanne en arwele tarwitsewani\", wastasi Yrjö, luoden\nhalweksiwaisen silmäyksen häntä kohti.\n\n@@ \"Ettekö sittenkään, jos olisin erään Anna neitsyen asialla?\"\n\n@@ \"Se on wale, minä en usko yhtään teidän sanaanne.\"\n\n@@ \"Mutta se on kuitenkin totinen tosi.\"\n\n@@ \"Missä olisitte häntä tawanneet?\"\n\n@@ \"Niin tosiaankin, te ette wielä tunnekaan, että Anna on hänen\nherruutensa palweluksessa?\"\n\n@@ \"Hänen herruutensa palweluksessa?\"\n\n@@ \"Aiwan niin, ja wieläpä kamarineitsyenä hänen armollansa Ebba\nrouwalla.\"\n\n@@ \"Nyt te walehtelette.\"\n\n@@ \"Minulla ei ole aikaa pitempään teidän kanssanne loruella. Tuossa on\nkirje, lukekaa.\" Kola ojensi pienen paperilipun wangille, joka tempasi\nsen ja silmäili pikaisesti sen muutamat riwit. Niiden sisältö oli\nseuraawainen:\n\n\"Ikuisesti rakastettu Yrjö! Woin ilmoittaa sinulle sen sanomattoman\nonnen yhteisessä onnettomuudessamme, että toiwon saawani tänä yönä\nsinut tawata. Sinun tulee kokonaan luottaa siihen, joka tuo sinulle\ntämän lipun. Sinun hellin morsiamesi Anna.\"\n\n@@ \"Sitä minun on aiwan mahdoton ymmärtää, tahi tämä on hirmuista\npetosta\", sanoi Yrjö itsekseen, waipuen istualleen wankityrmän\nkiwilattialle.\n\n@@ \"Te epäilette wielä nytkin\", sanoi Kola, irwistäen hänelle wasten\nsilmiä.\n\n@@ \"Minä epäilen sentähden, että se tulee semmoisen miehen kädestä. Minä\nepäilen wihollisteni, murhamiesten, isänmaani sortajien jokaista\nhywyyttä. Mutta te ette woi tehdä minulle pahempaa kuin surmata minut.\nMinä olen siis walmis tekemään, mitä tahdotte.\"\n\n@@ \"Se on parasta minunkin luullakseni. Siis, jos tahdotte nähdä\nmorsiantanne, niin seuratkaa tänä yönä sitä, joka tulee teitä\nnoutamaan. Linnan portin ulkopuolella odottaa teitä se, jota halaatte\nnähdä.\"\n\n@@ \"Waan sanokaa minulle wielä, onko Klaus Fleming linnassa?\"\n\n@@ \"St! hiljaa! minulla ei ole lupa teille ilmoittaa mitään. Te olette\njo saaneet minulta nauttia sanomatonta hywyyttä, jota ette ole\nansainneet, tyytykää siis siihen. Ja jääkää nyt hywästi -- mutta\nmuistakaa, ett'ette wirka tästä sanaa, ja kawahtakaa, ett'eiwät\nwartijat teitä näe.\"\n\nKola poistui, ja raskas owi painui kamakasti wiuhuen kiinni. Yrjö jäi\ntaas itsekseen. Uudelleen oli toiwoja herännyt hänen sydämmessänsä,\nuudelleen rupesi hän ajattelemaan isänmaan pelastusta ja Annaa, jota\nhän taas toiwoi saawansa puristaa rintaansa. Rakkaus elämään oli\nhänessä jälleen herännyt, ja uudet raiwoiset ajatukset kiirehtiwät\nhänen päässänsä. Wawisten hän odotti sitä hetkeä, jona owen\nruostuneet saranat uudelleen winkuisiwat. Odotus tuntui hänestä\nijankaikkisuudelta, ja hän alkoi jo uskoa, että koko tapaus oli\nwiettelewä uni, joka ehkä hänen kuolemansa edellä oli saattanut hänen\nmieleensä Annan suloisen kuwan.\n\nYrjö hypähti yht'äkkiä ylös houreistansa. Hän luuli owen rupeawan\nawautumaan, sillä kuului kuin lukko olisi pamahtanut ja ruosteiset\nsaranat olisiwat pyrkineet wääntymään. Mutta seuraawana\nsilmänräpäyksenä kaikki oli hiljaan. Nyt alkoi rotta törmän nurkassa\nratisuttaa jotain luupalasta.\n\nYrjö rupesi jälleen kuuntelemaan. Yksitoikkoinen rapina komeron\nnurkassa oli kuitenkin kylläksi hämmentämään wangin ajatuksia, niin\nettä hänen silmänsä painuiwat umpeen ja hän nukahti. Mutta sitä kesti\nwaan muutamia minuuttia. Hän hyppäsi jälleen ylös, luullen taas\nkuulleensa erinäisen paukauksen, joka hänet herätti. Mutta walweilla\nollessaan hän ei kuullut muuta kuin rottien yksitoikkoista ratinaa.\nWielä kerran hän heittäysi pitkälleen kowalle wuoteelleen, ja wielä\nkerran hänen silmänsä painuiwat umpeen. Mutta hän ei löytänyt mitään\nlepoa. Rauhattomat unet waiwasiwat häntä, ja hän heräsi uudestaan,\njuuri kuin joku olisi häntä nostattanut. Kas! siinäpä olikin Anna,\nhänen oma morsiamensa. Wankeus oli muuttunut waloisaksi huoneeksi; Anna\nei koskaan ollut ihanampi; hän oli kuin taiwaan enkeli. Nyt wasta hän\nhänet kihlasi ja painoi suutelon hänen huulillensa. Wähän ajan perästä\nwaloisan huoneen owi awautui ja pappi, kirja kädessä, astui heidän\neteensä. Yrjö sanomattomalla ihastuksella otti Annan käden omaansa, hän\nweti Annan wiereensä papin eteen, joka heti yhdisti heidät ikuiseen\nliittoon. Morsiuswuode oli jo laitettu. Pappi häwisi, ja Yrjö puristi\nnuoren waimonsa syliinsä, mutta morsiuswuode oli yht'äkkiä muuttunut\nmustaksi, ja, kun Yrjö kääntyi sitä katsomaan, hän pikaisesti wetäisi\npois Annan, sillä siinä oli paljas multainen hauta. Hirmuinen tuska\nahdisti häntä, hän luuli hengen salpautuwan rintaansa, hän tahtoi\nhuutaa, mutta ei saanut ääntä suustansa. Silloin kaikki haihtui ja\nhälweni tyhjään, ja Yrjö huomasi makaawansa wankihuoneensa kylmällä\nlattialla. Unihan waan olikin hänelle kaikki kuwaillut.\n\nHerättyänsä hän kuuli taas owessa jotain ramisewan. Sen saranat\nwingahtiwat, ja se alkoi awautua.\n\n@@ \"Ken siellä?\" huusi hän äkkiä, hypähtäen ylös wuoteeltaan.\n\n@@ \"Minä olen, Ebba rouwan sisäpiika ja Anna neitsyen yökumppali; minä\nolen tunnettu Pirjon nimellä. Mutta ensiksi minun pitää waroittaa teitä\nolemaan hywin hiljaan. Te saatte ensin minut nähdä.\"\n\nNiin sanoen Pirjo iski tulta, sytytti lyhtynsä ja näytti kaswonsa sen\nwalossa. Hän oli jotenkin siewä nuori nainen, mutta hänen kaswoissaan\noli jotain, joka ei Yrjöä miellyttänyt. Niissä oli jotain irstasta,\njota hän kuitenkin näytti hiukan peittäwän.\n\n@@ \"Mitä tahdot sanoa, ja ken sinut on tänne lähettänyt?\" kysyi Yrjö.\n\n@@ \"Hiljaan, hiljaan! Meillä ei ole niin kiirettä. Anna neitsyt ei ole\nwielä joutunut, mutta puolen tunnin perästä hän teitä odottaa.\"\n\n@@ \"Missä, ja hänkö se on sinut lähettänyt?\"\n\n@@ \"Hiljemmin, hiljemmin! Ettehän toki enää epäille? Luuletteko\nminun ilman asiaa puolen yön aikana lähteneeni tänne pimeisin\nwankikomeroihin, joissa linnan haltijat kummittelewat niin että ihmisen\nsydämmen täytyy jäätyä. kuinka minä wärisen wilusta; täällä ei ole\nmitään, joka woisi ihmisen sydäntä lämmittää.\"\n\n@@ \"Eikö sinulla ole mitään minulle Annalta?\"\n\n@@ \"Minun kieleni on yhtä kylmettynyt, kuin sydämmeni, muuten olisin jo\nammoin teille sanonut, että Anna neitsyt on käskenyt minun teitä\nterwehtimään ja pyytämään teitä tulemaan sinne, minne arwelen teidät\nsaattaa, hänelle wastaan, jos nimittäin uskallatte henkenne minun\nhaltuuni.\"\n\n@@ \"Minä olen walmis teitä seuraamaan, mutta sitä ennen te näette, että\nminä olen raudoissa --.\"\n\n@@ \"Se ei yhtään estä kuin meno kerran on niin mieluinen kuin luulen\ntämän teille olewan. Mutta nyt kuulen sydän=yön kellon tornissa jo\nlyöwän. Aika on lähteä. Seuratkaa minua, mutta parikymmentä, muistakaa\nse, parikymmentä askelta lähempänä.\"\n\nNäin sanottuaan hän puhalsi kynttelin sammuksiin ja kääntyi oween päin.\n\nYrjö seurasi häntä, wawisten pelosta ja toiwosta.\n\nYö oli jotenkin pimeä, sillä waikka oli kuuwalon aika, niin paksut\npilwet, jotka peittiwät taiwaan ylt'ympäri, estiwät pian kokonaan kuun\nwalon, niin että linnan ahdas piha oli hywin pimeä. Pirjo meni puoleksi\njuosten edellä, ja tultuaan linnan sisäportista ulos, katsasti\npikaisesti ympärilleen, mutta lähti sitten juoksemaan yli toisen pihan,\njoka wei linnan asuttuihin huoneisin.\n\nYrjö oli seurannut tyttöä jäljempänä, mutta, kun hän oli kadonnut\nporttiin, hänkin läksi astumaan kiireemmin. Portti oli longallaan, ja\nhän pistäysi pikaisesti sen läpi, mutta kun hänen tien=oppaani jo oli\nhäwinnyt, hän ei tiennytkään enää mihin päin kääntäidä. Hän seisattui\nsiihen ja katseli ympärilleen. Missään ei näkynyt muuta kuin mustat\nkiwiseinät ja se portti, jonka hän luuli wiewän linnasta ulos. Hän\nlähestyi nyt sitä ja tunsi sen olewan wähän awattuna. Hänen rintansa\nkohoili keweämmin. \"Mitähän\", ajatteli hän, \"jos Anna todellakin olisi\nwoinut minut pelastaa. Mutta miten hän olisi sen toimen uskonut tuolle\nkunnottomalle Puolalaiselle? Mutta jos hänen kuitenkin olisi onnistunut\npettää hänenkin kawaluutensa, ja minä woisin paeta heidän kynsistään.\"\n\nNäin ajatellen Yrjö wähän lonkautti edessään olewaa porttia ja pisti\npäänsä sen läpi. Hän oli pian sen toisella puolella. Flemingin huoneet\noliwat nyt wastapäätä häntä. Kaikki ikkunat oliwat pimeät. Missään ei\nkuulunut hiiskausta. Hän seisattui taas, tietämättä mitä tehdä. Mutta\najatellen, että Anna ehkä odotti häntä jossain sopessa, hän kohta\nkiiruhti etsimään jotain pääsypaikkaa, joka pelastaisi hänet linnan\nahtaasta pihasta. Hän lähestyi erästä paikkaa, mustaa ja pimeätä, joka\nnäytti awonaiselta owelta. Tultua sen luo, hänestä kuului kuin jotain\nolisi liikahtanut. Hän seisattui ja kuiskasi tuskin kuuluwalla äänellä:\n\"Anna, Anna!\" Tulen säwäys walaisi silloin pimeän paikan ja hirmuinen\njyräys tärähti kiwimuurin sisällä. Yrjö tunsi kipeän wihlauksen\nruumiissaan, hän koetteli rintaansa ja tunsi kylmälle kädelleen\npudonneen jotakin polttawaa märkyyttä. Hän syöksi sitä paikkaa kohti\nmistä laukaus oli kuulunut. Silloin läwähti taas walo ja kuului uusi\ntäräys, mutta samassa Yrjö huomasi olewansa linnan portin ulkopuolella\nja wapaudessa. Hetkisen hän jäi siihen miettimään. Mutta yht'äkkiä\nhänelle walkeni tämän yöllisen seikan tarkoitus. \"Minä olen ollut\npetetty\", sanoi hän itselleen, \"minua on tahdottu murhata. Annan\nnimellä olen wietelty surmattawaksi, siis jokainen silmänräpäys woi\ntuottaa uuden waaran, siis pois, pois täältä.\" Tuokio wielä -- ja Yrjö\noli kadonnut yön pimeyteen.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nAnna oli Kolan mentyä koko päiwän hywin lewoton. Illan tultua hänen\nlewottomuutensa kiihtyi tuskaksi. Hän käski aiemmin kuin tawallista\nwarustaa makuutilansa, ja niinpian kuin Ebba rouwa oli antanut hänelle\nluwan mennä maata, hän wiskautui waatteet päällä tilallensa.\nSeinäkellon yksitoikkoinen napsutus kuului salista. Se löi kymmenen.\nAnna luki pian joka napsauksen, odottaessaan sen lyöwän yksitoista.\nMutta aika tuntui hirmuisen pitkältä. Hän oli jo lukenut kaksituhatta\nnapsausta, mutta hänellä oli sentään wielä pitkä aika jäljellä\nennenkuin saisi kuulla sen lyöwän yksitoista ja sitten wielä\nkolmetuhatta kuusisataa, ennenkuin määrähetki oli käsissä. Näin hänen\nlukiessa kellon napsutuksia hänen silmänsä painuiwat umpeen. Mutta hän\noli tuskin ennättänyt nukahtaa kun kowa paukaus tärähti hänen korwiinsa\nja saattoi hänet nousemaan istuilleen wuoteelle. Hän kuunteli wielä,\nwaan kaikki oli hiljaan. -- \"Paljasta untahan se lieneekin ollut;\nluultawasti minun lewoton wereni kummittelee minulle.\" Uudelleen hän\nheittäytyi wuoteelleen, mutta samallainen paukaus nostatti hänet taas\nylös sijaltaan. Anna pelästyi. Hän sytytti kynttelin ja meni etsimään\nsisäpiikaa, jonka tila oli toisessa huoneessa. Mitenpä hän kummastui,\nnähtyään sen wuoteen tyhjänä! Tämä hawainto pelästytti häntä niin, että\nrupesi wapisemaan. Hän tiesi olewansa yksinänsä koko sillä puolella\nasuntohuoneita. Hän luuli itsensä petetyksi ja pelkäsi joka\nsilmänräpäys inhotun Kolan astuwan yksinäisiin huoneihin, joista mikään\nhuuto ei woinut kuulua toiselle puolelle, missä Ebba rouwa makasi muun\nperheensä kanssa.\n\nTässä tuskassaan hän pian juoksussa palasi makuuhuoneesensa ja alkoi\nkiertää awainta, saadaksensa sen lukituksi. Mutta silloin kuului\naskeleet ulkopuolella owen. Anna parkasi säikäyksestä; hänen kätensä\nherwahti irti awaimesta, ja hän waipui woimatonna alas.\n\nSilloin aukesi owi, ja huoneesen pujahti Pirjo lyhty kädessä.\n\n@@ \"Neitsyt Anna, Jumalan tähden, mikä teillä on? Joutukaa nyt, minä\nsaatan teitä sinne, sen luo, joka teitä rakastaa ja nyt odottaa -- elkää\npelätkö.\"\n\nPirjon ääni oli herättänyt Annan, joka nyt häpesi omia houreitaan,\nmitkä oliwat häntä niin säikäyttäneet. -- \"Enhän ole koskaan uskonut\nkummituksia\", sanoi hän itselleen, \"se oli waan paljasta hourausta.\"\n\nPirjo ojensi hänelle kätensä, ja Anna tarttui siihen, nousten\nseisalleen. Hänen polwensa wapisiwat niin, ett'ei wielä tahtonut pysyä\njaloillaan.\n\n@@ \"Hywä Pirjo, anna minun wähän istua\", sanoi hän, wiskautuen penkille\nistuilleen.\n\n@@ \"Kello on heti kaksitoista, hän odottaa teitä, rohkaiskaa itsenne.\nMeitä ei näe kukaan, yö on pimeä ja lumi nuoska, ett'ei astuminenkaan\nkuulu\", sopotti Pirjo.\n\n@@ \"Tietääkö hän minun tulewan, Pirjo; onko se hänelle sanottu?\"\n\n@@ \"Luulen warmaan, että hän sen tietää. Mutta olkaa waruilla, ei yhtään\nääntä, neitsyt, warmaanhan äänettikin ymmärrätte toisenne. Se on waan\nhiljainen kohtaus, sallittu kahdelle rakastawalle sydämmelle, se on\nwaan pikainen hetki, jonka saatte olla yksinänne hänen kanssansa, mutta\nse on tärkeä hetki, sillä eihän ole tietty milloin sen perästä häntä\nkohtaatte. Kas niin, nyt olette wirkistyneet, wiskatkaa päällenne\njotakin lämmintä ja sitte seuratkaa minua, aiwan minussa kiinni, parin\nminutin perästä minä jätän teidät hänen syliinsä.\"\n\nAnnan epäily ja pelko oliwat haihtuneet. Hän tunsi puheliaan tytön\nhoukutukset itsensä rohkaisneen, tempasi keweän turkkinsa, kääräsi sen\nolkapäillensä ja laittausi lähtemään. Mutta wielä kerran hän seisattui,\nlankesi polwilleen, puristi kätensä ristiin ja rukoili. Sitte hän\nhyppäsi ylös ja sopotti: \"No nyt, Pirjo, minä olen walmis.\"\n\nPirjo puhalsi kynttelin lyhdystänsä, ja molemmat pujahtiwat ulos,\nhiiwien pimeitä käytäwiä alas.\n\nWäristen wilusta ja pelosta Anna lähestyi pimeää wankeutta, jossa hän\nluuli nyt olewan suljettuna koko elämänsä onnen. Tämä oli ehkä\nwiimeinen kerta kun hän toiwoi saawansa nähdä sitä miestä, jonka\nkohtalon kanssa hänen elämänsä oli niin kummallisesti yhdistetty. Hän\nei woinut sellaista ajatusta elättää, waikka se painoi kuin raskas kiwi\nhänen ahdistettua sydäntänsä. Nyt hän jo oli siinä pimeässä, kylmässä\nsolassa, mikä wei Yrjön wankeuteen. Hänen polwensa wapisiwat. Hänen\ntäytyi nojautua Pirjoa wasten, sillä hän tunsi selittämättömän pelon\nraukaisewan jäseniänsä. Wihdoin awautui ruostunut owi. Pirjo sysäsi\nsilloin Annaa, ja tämä oli heti sisäpuolella pimeässä wankihuoneessa.\nPari käsiä otti hänet siellä wastaan ja puristiwat häntä niin kowasti,\nettä Anna säikähti ja huudahti milt'ei surkealla äänellä. \"Yrjö, oletko\nse sinä, wastaa minulle\", sanoi hän hätäisesti.\n\nWieno sopotus wastasi: \"minä se olen, sinun Yrjösi.\" Anna parkasi\nsurkeasti, sysäten kädet, jotka oliwat häneen koskeneet, erilleen\nitsestään. \"Minä olen petetty\", huudahti hän itkusuin. Se oli pian\nkuoleman hätä=huuto, jolla hän koetti herättää ihmiset tulemaan hänelle\nawuksi. Hän koetti peräytyä oween, waan se oli turha, raskas owi oli jo\npainettu kiinni, ja se ei totellut mitään hänen repimistään. Säikäys ja\ntuska weiwät hänen kaikki woimansa, ja hän lankesi wihdoin pian\nnäännyksiin nurkkaan wankeuden kiwiselle lattialle. Hän itki tyrskyen\nkuin pieni lapsi, joka wanhemmistaan on eksynyt tuntemattomaan korpeen.\n\nYht'äkkiä wälähti keltawan tumma walo hänen silmiinsä, se tuli\nlyhdystä, joka oli sytytetty keskelle wankihuoneen lattiaa. Anna\nwilkasi ympärilleen, mutta kyyristyi heti wielä enemmän nurkkaan, johon\noli waipunut. Hän luuli nähneensä kummituksen eikä tahtonut uskoa omia\nsilmiänsä. Hänen wieressään seisoi Kola, tuo inhoittawa ja peljätty\nPuolalainen. Annalle selweni heti kohta koko tämän miehen hirmuinen\nkawaluus.\n\n@@ \"Neiti Anna\", sanoi Kola, ottaen askeleen sitä paikkaa kohti, johon\nAnna oli kyyristynyt.\n\nAnna parkasi huutamaan tuskallisella äänellä.\n\n@@ \"Anna\", jatkoi Kola, niin wienolla äänellä kuin hänelle oli\nmahdollista. \"Te woitte peljästyä löytäessänne minut täällä. Te ette\ntoiwoneet nähdä täällä minua, mutta uskokaa, minä en ole aikonut teille\nmitään pahaa. Antakaa waan minulle kätenne nostaa teitä pois tuosta\nsopimattomasta tilasta, ja sitte minä olen walmis selittämään teille\nkaikki. Sallikaa minun.\"\n\nAnna parkui ja itki. Hän wetäysi yhä enemmän sykkyrään.\n\n@@ \"Kuulkaa minua, minä olen ihan wiaton kaikkeen. Hirmuinen erheys\nwanginwartijalta waan -- minä sanon hirmuinen erheys -- jota oli\ntehnyt -- että neitsyt Anna -- teidän ystäwänne, wangittu Yrjö\nEeronpoika\" -- --\n\n@@ \"Te olitte luwannut saattaa minut hänen luoksensa -- te olette minut\npettäneet ottakaa nyt henkeni -- tässä se on\", huusi Anna parkuen.\n\n@@ \"Mutta te ette ollenkaan tahdo minua kuulla\", sanoi Kola, \"minä\ntahdoin teille sanoa että ystäwänne, häntä ei enää ole -- hän makaa\nkuoliana -- hänen herruutensa kuulkaa se -- Klaus herra itse on sen\nkäskenyt ja sentähden häntä te ette löydä enää missään -- turha on sitä\nenempää etsiä ja muuten, te olette nyt kokonaan minun wallassani;\najatelkaa, että tämä kellari on niin sywässä ja niin loittona kaikista\nmuista ihmisistä ja että tämä on puolen yön aika, jolloin kaikki\nihmiset nukkuwat -- teitä siis ei pelasta minun wallastani enemmän\nihmiset kuin Jumala, waikka teillä olisi kymmenen miehen woima ja\npasunain ääni huutaa apua. Kukaan ihminen ei teitä nyt kaipaa\nmakuuhuoneessanne, ja tästä on wielä seitsemän tuntia päiwään.\"\n\nAnna oli istunut liikahtamatta rytyssä wankihuoneen nurkassa. Kola oli\npuhuessaan hirmuista aikomustansa lähestynyt Annaan kiinni. Hän ojensi\njo kätensä tarttumaan Annan wyötäiseen. Silloin yhtäkkiä Anna hyppäsi\nseisalleen, ja silmänräpäyksessä hän oli temmaissut Kolan wyössä\nriippuwan pistolin ennen kuin hämmästynyt Puolalainen ehti sitä estää.\nAnna wetäysi kellarin oween selin ja ojensi pistolin wihollisensa\nrintaa kohti. Hän oli äkkiä saanut aawistamattoman woiman. Jyrkällä\näänellä hän huusi nyt hämmästyneelle miehelle:\n\n@@ \"Ensimmäinen askel minuun päin, -- ja minä laukaisen -- no -- nyt,\nhaa, kurjallinen olento -- tule nyt minua syleilemään--kas, mitä\nwiiwyttelet? Olenhan minä sinun wallassasi, Kola, ja tässä on seitsemän\ntuntia päiwään -- tulkaa waan tännemmäksi -- en näe tarkkaan päätänne,\nen tiedä missä kohden on sydämmenne -- tahtoisin satuttaa sen keskelle,\nno, tulkaa, tulkaa -- miksi wiiwytte!\"\n\n@@ \"Onneton, te rohkenisitte laukaista?\"\n\n@@ \"Tahdon koetella, onko teillä ollenkaan sydäntä, ja jos se on tosi,\nkuten sanotaan, ettei sitä teillä ole, silloin luoti ei teille tee\nmitään wahinkoa, jos se menee ontelon rintanne läpi -- kas tuossa\nkohdassa se on muilla ihmisillä -- tulkaapa wähän lähemmäksi, no, yksi,\nkaksi -- --\"\n\n\"Onneton, odottakaa silmänräpäys, antakaa minun awata teille tuo owi --\nmuuten jos minun ammutte -- te jäätte iankaikkisesti tähän kellariin,\nmissä ei käy ketään, kukaan ei tiedä etsiä teitä täältä -- sillä Pirjoa\nei enää ole -- tuota owea ei saa auki koko linnassa muut kuin minä, teitä\nuhkaa surkea nälän kuolema, rotat ja hiiret syöwät teidän mädänneen\nruumiinne -- --.\"\n\nTämän sanottua Kola teki pikaisen liekkeen syrjään ja aikoi nähtäwästi\näkkiä syöstä Annaan käsin, kun hänen toinen kätensä tawoitti pistolia.\nAnna jo oli kääntänyt pistolin suun hänen rintaansa kohti -- samassa kowa\njyräys -- ja Kola waipui silmänräpäyksessä maahan.\n\nSilmien edessä olewa waara oli antanut Annalle kummallisen rohkeuden ja\nwoiman. Mutta, kun hänen inhottu wihollisensa, jonka kawaluus oli\nwietellyt hänet ansaan ja sitte raaimman ihmisen julmuudella uhannut\nhänen wiatonta olentoansa, makasi nyt weressänsä; silloin Annan woimat\nraukesiwat, ja hirweä tuska walloitti koko hänen olentonsa. Yksinään\nsydänyön aikana, suljettuna tähän kylmään luolaan, kuoleman tuskissa\nkuorsaawan wihollisensa kanssa, jonka kamakkaa näköä hän ei saanut\nsilmistänsä haihtumaan, se oli enemmän kuin hänen heikko ja niin\noudoilla tapauksilla järkytetty sydämmensä jaksoi kantaa. Nähtyään\nwihollisensa wyöllä ruutisarwen ja luotikukkaron, hänen päähänsä\nwiwahti ajatus ladata uudelleen ja sillä lopettaa oma onneton elämänsä\nja pelastautua tuskastansa. Mutta silloin hänen ajatuksensa lensiwät\nSalojärwelle, jossa surewat wanhemmat odottiwat -- ehkä Yrjökin wielä oli\nelossa -- ehkä kaikki tuon edessään makaawan wiettelijän puheet oliwat\npetosta -- toiset pimeät seinät saattoiwat sulkea hänen rakastettunsa,\njoka odotti pelastusta. Ja miten koskea tuohon inhoittawaan haamuun,\njoka kalpeana ja petos sekä kauhistawa aikomuksensa wielä kuwattuna\nwaalenneilla huulilla, makasi jo pian hengetönnä hänen edessään!\n\nTätä hänen ajatellessaan raskas huokaus säikäytti hänen ja weti hänen\nsilmänsä jälleen kuolewaan. Pudistelewa wäristys kulki makaawan\njäsenten läpi, ja sen perästä tuli kuoleman hiljaisuus. Se oli ollut\nwiimeinen hengen weto, wiimeinen hengen puhallus. Kummallinen tunto\nwihlasi Annan sydämmessä. Hän tunsi werensä jäätywän ja waipui\nnäännyksiin. Hänen tuntonsa oli hänet jättänyt, ja raskaat huokaukset\noliwat hänessä ainoat elämän tunnus=merkit.\n\nAnna oli wihdoin nukkunut. Mutta rauhattomat unet säikyttiwät häntä\nwähän wäliä walweille. Kun hän wihdoin heräsi, kiilui päiwän walo\npienestä nyrkin mentäwästä wankihuoneen ikkunasta. Kyntteli lyhdyssä\noli sammunut. Alussa hän ei muistanut missä olikaan. Mutta kowa tila,\nmissä hän lepäsi, ja musta haamu hänen edessään laattialla johduttiwat\nwähitellen hänelle mieleen kaikki, mitä oli tapahtunut. Nyt hän muisti,\nmitä wainaja oli ennen kuolemaansa sanonut. Hiukset nousiwat pystyyn\nAnnan päässä, hänen ajatellessaan, että hän oli tuomittu kuolemaan\ntässä kellarissa, jossa hänen murhatyönsä makasi nyt hänen silmiensä\nedessä. Hän tunsi yhtaikaa hirweän janon kuiwaawan kieltänsä; tulinen\nkuume poltti hänen jäseniänsä; hän koetti nousta seisalleen, mutta\nhänen polwensa eiwät kannattaneet. Kauhea tuska ajoi kylmän hien hänen\nihoonsa ja se wäsytti häntä wielä enemmän. Hän wiskautui jälleen\nkowalle kylmälle wuoteellensa, mutta peloittawat aaweet kuwailiwat\nhänelle silmiin niinpian kun hän niitä ummisti.\n\nYhtäkkiä hän tunsi weren nousewan päähänsä, kaikki meni ympäri hänen\nsilmissään. Ajatus seisattui hänen pyörtyneessä päässänsä. Waan sitte\ntaas muuttui kaikki. Pimeä wankihuone näytti walaistuneen. Oli kuin\nhuikaisewa walo olisi tahtonut walaista hänen silmiänsä. Hän luuli\nolewansa kirkossa; nyt kannettiin sinne jotakin, se oli nuoren miehen\nruumis, joka wenyi seljällään lawalla. Anna hyppäsi sitä katsomaan,\nmikä kauhistus! siinä lepäsi Yrjön, hänen kihlattunsa, hengetön ruumis.\nSuuresta reiästä sen rinnassa juoksi weri torwenaan. Kantajat\nseisattuiwat, ja Anna juoksi lawalle syleilemään ruumista ja itki --\nhän itki ja parkui kauhistawasti. Mutta nyt luuli Anna kuuluwan\nmurheellisen ruumiswirren säweleet, hän rupesi laulamaan keralla.\nKirkon penkissä istui hautauswäkeä, joitten Anna myös luuli laulawan.\nKaikki oliwat sywässä huolessa.\n\nAnna ei luullut koskaan olewan itsellään sellaista ääntä kuin nyt. Hän\ntunsi äänensä kuuluwan yli kaikista muista ja sen hän ei tuntenut\nwäsyttäwän rintaansa.\n\n\n\n\nX.\n\n\nKun Ebba rouwa aamulla oli noussut wuoteeltaan, oli hänen ensimmäinen\nkysymyksensä, kuinka Annan oli laita. Palwelusta tekewä piika sanoi\nhänen wielä makaawan.\n\n@@ \"Minä tahdon tietää onko hänelle mitä tapahtunut\", sanoi Ebba rouwa,\n\"sillä minä näin hänestä niin kummallisen unen. Waan Kerttu, eikö Kola\nwielä ole käynyt salissa?\"\n\n@@ \"Ei ketään ole siellä käynyt. Minä en ole häntä nähnyt kuin eilen\nillalla.\"\n\n@@ \"Se on hywä, mutta mene nyt heti katsomaan Annaa.\"\n\nKerttu meni, ja Ebba rouwa odotti häntä uteliaasti ja lewotonna.\nYhtäkkiä syöksi piika takaisin, säikäyksissä ja tahtoi sanoa jotakin,\nmutta kieli tuskin liikkui hänen suussansa.\n\n@@ \"Mitä se on, jumalan nimessä, sano pikaisesti! -- Ei, odota, anna\nminun ensin wähän hengähtää, sinä säikytät minut hengettömäksi.\"\n\n@@ \"Anna on -- -- hän on poissa--hänen wuoteensa on tyhjä--hänen\nwaatteensa owat pois -- Pirjo on häwinnyt--kaikki on tyhjä.\"\n\nEbba huudahti surkealla äänellä ja lankesi tuolille hermottomaksi.\n\n@@ \"Se on kauhistawaa\", sanoi hän wihdoin, \"minä jo sitä pelkäsin --\nsillä minun uneni oli niin kummallinen. Kerttu! juokse nyt etsimään\njoukkoa, mene Kolan huoneesen ja kutsu hän pikaisesti tänne.\"\n\nPian oli koko linnan wäki liikkeellä. Mutta ensimmäiset sotamiehet,\njotka tuliwat linnan huoneihin päin, seisattuiwat portille katsomaan\nhämmästyneinä. Ihmeellisiä asioita oli tapahtunut. Kuollut mies makasi\nportilla. Ensin kukaan ei sitä tuntenut, waan pian tunnettiin se\nerääksi wanginwartijaksi. Yht'aikaa lewisi sanoma, että kapteni Kola\noli häwinnyt, ja nuorta Anna neitiä ei löytynyt mistään.\n\nYleinen etsiminen alkoi. Kaikki wankihuoneet etsittiin läpi, waan\nniissä oli jokainen wanki paikoillaan. Wiimeiksi muistettiin se\nyksinäinen huone eli kellari, mihin Yrjö Eeronpoika oli suljettuna.\nTultiin senkin owelle, waan owi oli lukossa ja kaikki oli kuin\ntawallisesti paikoillaan. Yhtäkkiä kuultiin surullinen laulu kaikuwan\nsywästä kellarista. Kaikki hämmästyiwät.\n\n@@ \"Se on kummittelemista, se on linnan haltijan tahi haltijatttaren\nlaulu\", sanoi eräs wanginwartija, \"minä olen kuullut sitä usein\nsydänyön aikana, ja silloin on aina jotakin onnettomuutta ollut\ntulossa.\"\n\nMuutamat tahtoiwat särkeä owen, waan toiset sen kielsiwät. Wiimeinkin\npäätettiin owi awata. Mutta miten se tehdä, kun awainta ei ollut\nkellään, sillä awaimet tällaisiin wankihuonehin säilytti Klaus herran\npois=ollessa Kola, ja häntä ei löydetty mistään. Usea mies rupesi nyt\ntyöhön, ja wihdoin onnistui suurten rauta=aseiden awulla saada raskas\nowi murretuksi ja awautumaan.\n\nMiten hämmästyiwät kaikki, kun owi oli saatu auki! Anna, tuo eilen\nwielä kukoistawa neitsyt, juoksi tulijoille owessa wastaan, waaleana ja\nmuuttuneella muodolla, jossa kuwausi hiljainen heikkomielisyys. Hänen\nsilmäinsä walo oli tummennut, ja niiden katsanto oli hajallinen\nniinkuin sillä, joka on kadottanut ymmärryksensä. Hän tuli ulos eikä\nnäyttänyt huomaawansa ketään; hän piti käsiänsä niinkuin niillä olisi\nkantanut awattua kirjaa, josta hän alkoi laulaa surullista lauluansa.\nKukaan ei tohtinut häneen ryhtyä. Päätettiin seurata hänen perästänsä.\nHänen askeleensa meniwät porttia kohti, missä kuollut miehen ruumis oli\näsken löydetty ja joka wielä makasi siinä. Tultua sen luo, hän\nseisattui, lankesi polwilleen sen wiereen, heittäysi sen rintaa wasten\nja syleili sitä sanoen: \"tässähän sinä oletkin, Yrjö, sinä elät wielä,\nminä luulin sinun kuolleeksi.\"\n\nPian löydettiin kellarista Kolan ruumis. Wähitellen luuliwat tulleensa\ntapauksen perille, arweltiin, siitä mitä oli nähty, että Anna olisi\nkoettanut pelastaa sulhaistansa Yrjöä wankeudesta; että Kola oli sen\nhuomannut, tunkeinnut wankihuoneesen, ampunut wankia, waan ei siinä\nonnistunut ja sitte -- sitte kukaan ei ymmärtänyt miten Kola itse oli\nsaanut kuolettawan luodin rintaansa.\n\nParaillaan kun tätä mietittiin, kuului sotasarwen soitto linnan\nportilla ja kaikki kääntyiwät sinne päin.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nNuijasodan wiimeinen tappelu oli taisteltu Ilmajoella. Pohjanmaan\nraiwoisimmat ja urhoollisimmat miehet oliwat kaatuneet Santawuoren\nkentälle. Klaus herra ratsasti sotawäkensä kanssa Turkuun päin. Hänen\nrinnallaan ratsasti Iiwar herra, joka koko nuijasodan ajan oli häntä\nseurannut. Molemmat ratsastiwat hetkisen ääneti; Flemingin muoto oli\nwakainen, pian synkeä. Wälin hänen huuliltaan pääsi kuuluwa hm!, mutta\nmitään sanoja ei häneltä tappelun perästä ollut kuultu. Wihdoin hän\nkääntyi wähän Iiwariin päin.\n\n@@ \"Se oli kuitenkin wälttämätön, wai kuinka sinä, Iiwar, arwelet?\"\nsanoi hän juuri kuin omaatuntoansa rauhottaen.\n\n@@ \"Tietysti se oli wälttämätön\", wastasi Iiwar.\n\n@@ \"Ja minä luulen he wihdoin pysywät tolallaan.\"\n\n@@ \"Ainakin siksi...\" wastasi Iiwar, waan keskeytti puheensa.\n\n@@ \"Kuin? Luuletko, ettemme nyt woi heistä olla aiwan huoletta?\"\n\n@@ \"Warmaan\", wastasi Iiwar. \"Mutta kaksi wihollista yhtaikaa on pian\nkuin kaksi warasta yksillä markkinoilla.\"\n\n@@ \"Niin, sinä tarkoitat herttua Kaarlea?\"\n\n@@ \"Joka wihdoin saattaa työssä ja toimessa yhdistyä talonpoikain\nasiaan.\"\n\n@@ \"Niin, waan sinä unohdat kuninkaan sotawäen, aateliston ja tämän\ntalwen kolme jäännös=kuukautta. Minä arwelen ne woiwan aluksi antaa\nhänelle wähän miettimistä.\"\n\n@@ \"Se on totta, ennen kesää ei woi tapahtua mitään. Waan sitte?\"\n\n@@ \"Laitamme hänen herttuaalliselle korkeudelleen wähän tekemistä\nottaessa wastaan hänen majestetiansa ynnä sen kahta alimmaista\npalwelijaa -- niin, Iiwar, seuraathan minua kun lähdetään wieraiksi hänen\nherttualliselle korkeudelleen.\"\n\n@@ \"Ja Suomi\", wastasi Iiwar, \"tohditko niin pian sen jättää\nsotawoimatta?\"\n\n@@ \"Luonnollisesti en. Waan enkö ole wielä sinulle maininnut aikeistani?\nMitä sanoisit, jos Kola Ludowski? -- --\"\n\n@@ \"Kuin, tohtisitko jättää Suomen sotawäen tälle muukalaiselle?\"\n\n@@ \"Oh, tyhjää pelkoa sinulta. Mustan meren ja Pohjoisen Jäämeren\nwälillä ei ole meille mitään muukalaista. Ja muutoinkin sinä et wielä\ntunne kaikkea. Mitä sanot siihen, jos sama muukalaisesi parastaikaa jo\nolisi oma lähin sukulaisesi?\"\n\n@@ \"Ei, ei koskaan. Anna on liian jalo nainen siksi\", wastasi Iiwar.\n\n@@ \"Joutawia!\" jatkoi Fleming. \"Minä tunnen hänet paremmin ja muutoin,\nsama Ludowski -- tuskin löytäisin koko Sigismundin awarassa waltakunnassa\nmiestä, jota woisi niin monenlaisiin toimiin uskoa.\"\n\n@@ \"Siinä on minulla ihan toinen ajatus\", wastasi Iiwar pian\nhuolettomasti ja paremmin kuin itselleen.\n\n@@ \"Ajatus on aina ajatus, sanot sinä. Juuri kuin mikään ajatus\nhallitsisi maailmaa.\"\n\n@@ \"Ja mikä muu se olisi? Jalo ystäwäni, minulla on se usko, että\njokaisella aikakaudella on oma henkensä, oma ajatuksensa, joka johtaa\nsen tapauksia. Me olemme waan arpapalikoita, joita tuntematon käsi\nwiskelee. Kun tarkoitus kerran näillä on saawutettu, silloin me\nheitetään syrjään. -- Se, joka tänään woitti, woi huomenna jo olla\ntungettu syrjään ja unhotettu. Uusi ajatus on jo saattanut wiwahtaa\nmaailman halki ja sen walloittaa. Pikainen onnen waihe, odottamaton\ntapaus, tahi yhden ihmisen kuolema on silloin kuin kutsuttu\nwalmisna -- --.\"\n\nFlemingin muoto synkistyi. Tunkeusiko hänen mieleensä kuitenkin tuo\nnoita=akan ennustus Hämeenkankaalla. Hän ratsasti sen perästä\näänetönnä, tuskin katsahtaen enää ystäwänsä silmiin.\n\nMatka Ilmajoelta Turkuun kesti monta päiwää, waan Fleming pysyi yhä\näänettä, puhuen ystäwälleen tuskin muuta kuin mihin itse matka waan\naihetta tarjosi. Mutta kuin Turun wanha linna wihdoin pilkistyi metsän\ntakaa näkywiin ja torwensoittajat alkoiwat puhaltaa torwiinsa, silloin\npaisui Klaus herran rinta uudesta tunteesta, uusi waloisampi näköala\nawautui hänen henkensä silmiin, kaikki synkeät warjot haihtuiwat. Hän\ntunsi nyt takanansa awaran ruhtinaskunnan, jonka kapinalliset asiakkaat\nhänen urhoutensa, hänen järkähtämätön woimansa oli jälleen woittanut\nkuninkaalliselle kruunulle. Hän tunsi tämän woimansa riittäwän\ntaisteluun, jolla kokonainen waltakunta ynnä sen kuninkaallisen perheen\nkapinalliset jäsenet oliwat kukistettawat ja saatawat hänen herransa ja\nkuninkaansa alamaisuuteen. Sellaisilla tunteilla hän läheni Turun\nlinnaa ja ajoi ratsujoukkonsa edessä sen portille, samalla\naamuhetkellä, kun edellisen yön tapaukset oliwat juuri saattaneet koko\nlinnan wäestön lewottomaan hälinään.\n\nEbba rouwa istui lewottomana odottaen Kerttua tuomaan sanaa tahi\nwähintäkin Kola Ludowskia kertomaan linnan asioista, mutta kumpaakaan\nei kuulunut. Wihdoin kuuli hän askelia etuhuoneessa ja juoksi owelle\nottamaan wastaan, kuten luuli Puolalaista herraa, jonka tawallisuuden\nmukaan oli joka aamu tultawa kertomaan linnan tilasta. Hän ei malttanut\nenää odottaa, waan awasi itse owen. Hän oli waan ehtinyt saada owen\npuoleksi awatuksi, kun Klaus herra syöksi iloisella huudahduksella\nhänelle wastaan, puristaen hänet rintaansa. Ebba herwahti hänen\nsyliinsä, painoi päänsä hänen rintaansa wasten palawat kyynelet\nsilmissä.\n\n@@ \"Oih! Klaus!\" huudahti hän, \"hywä että juuri nyt tulit. Olin niin\nonneton.\"\n\n@@ \"Mitä täällä on tapahtunut? Pihassa tawaton hälinä ja Kola ei ollut\nwastassani.\"\n\n@@ \"Niin, Kola, minä olen häntä odottanut koko aamun. Se on niin\nkummallista -- ja Anna.\"\n\n@@ \"Mitä, Kola ja Anna, mitä se on? Eihän mitään onnettomuutta?\"\n\n@@ \"Ei suinkaan, olin waan niin lewoton, kun sinä olet poissa, minua\nsäikyttää jokainen pieninkin tapaus. Oli waan hywin wähäpätöinen\nkohtaus. Anna oli mennyt ulos aiemmalla kuin tawallisesti ja Kola ei\ntullut silloin kuin häntä odotin.\"\n\n@@ \"Sinä olet wähäinen höpsy. Aamu=käwellys wähän aikaisemmin, ja se woi\nsinun säikyttää enemmän kuin neljä tuhatta Pohjolaista.\"\n\n@@ \"Ja missä ne owat -- woi woi Klaus kuinka olen peljännyt -- minusta on\nkuin koko maailma kääntyisi nurin ja hautaisi meidät allensa silloin\nkuin olet poissa luotani. Waan tässä, tässä, kun saan puristua rintaasi\nwastaan -- minä tunnen kuin maailman ohjat olisiwat sinun wahwoissa\nkäsissäsi. -- Löithän Pohjalaiset?\"\n\n@@ \"Nuijasodan wiimeinen tappelu on woitettu, jos se sinun woi\nlewoittaa.\"\n\n@@ \"En yhtään sitä epäillyt. Ja nyt woin nauraa äsköiselle\nsäikäykselleni. Kola ja Anna owat warmaan linnan ulkopuolella\nkäwelemässä, ja jos en erhety -- Anna juuri on tulemassa.\"\n\nOwi aukeni, ja Kerttu weti perässänsä huoneesen Annaa.\n\nEnsimmäinen wilaus häneen näytti puolisoille Annan surkean tilan.\nHiukset riipuksissa ja epäjärjestyksessä, silmissä hajallinen, pian\nraiwoisa katse, waatteus rewitty ja tahrattu werellä.\n\n@@ \"Herrainen aika, mikä hänelle on tullut\", huudahti Ebba rouwa\nsäikähtäen. \"Anna, Anna!\" huusi hän juosten hänelle wastaan.\n\n@@ \"Katsokaa kuin se wuotaa tuo weri\", puheli hän hourauksissa. \"Se on\nyhtä mustaa kuin hänen kawala sielunsa -- haha! minä tawoitan hänen\nsydäntänsä, waan sitä ei ole kellään puolalaisella.\"\n\n@@ \"Anna, Anna, minun Annani\", huudahti Ebba rouwa, mennen hänelle\nwastaan.\n\n@@ \"Ha ha haa!\" nauroi Anna hurjasti. \"Salojärwen pieni kukkainen on\nmuuttunut kuninkaalliseksi kruunuksi -- niin minä olen kuningatar --\nkuningatar Anna, haa, petturit -- minä tapan teidät kaikki yhdellä\nwaltikkani iskulla, minä ammun läpi kylmät rintanne ja koetan onko\nteillä niissä sydäntä -- hahaha! Puolalaisilla olisi sydäntä -- ei, ei\n-- niillä on harmaa paasikiwi sydämmen sijassa ja sellaisen minä musersin\n@@ hi hi hi -- minä musersin sen ja jauhoin hienoksi kuin hiekka, ei, ei,\nwelliksi kuin weri Mikkelin kankaalla, kuin ilmassa häilywät aaweet,\njotka huutawat kostoa ja kuolemaa tuolla -- tuolla -- missä se olikaan,\n-- se oli tuolla, Hämeenkankaan rinteellä--hahaha!\"\n\nPuolisot kauhistuiwat. Täydellinen heikkomielisyys loisti Annan\nsilmistä ja kuului hänen puheestaan. Hänen sekainen puheensa Kolasta\nantoi syyn peljätä pahinta. Iiwarin tulo huoneesen selitti kohta mitä\nwielä oli epäiltäwää. Hän oli pikaisesti kuulustellut ja tutkinut\nkaikki seikat, joista linnan wartijat woiwat tietoa antaa. Hän oli\naiwan oikein arwannut Kolan petoksen ja hänen kuolemansa syyn.\n\n@@ \"Olinhan teitä waroittanut sen miehen suhteen\", sanoi hän. \"Hän oli\nwiekkain silmänpalwelija, täynnä petosta ja riettautta. Nyt hän on\nsaanut siitä ansaitun palkintonsa.\"\n\n@@ \"Hywä Iiwar, tämän asian pidämme salassa linnalaisilta. Parasta on\nettä he uskowat Yrjö Eeronpojan murhaajaksi. Hän on paennut, waan minun\non tarwis saada hänet käsiini. Nuo kansan häiritsijät täytyy\nsukupuuttoon lopettaa. Sinä, Iiwar ymmärrät sen yhtä hywin kuin\nminäkin. Tiesithän, että Yrjö Eeronpoika oli jossakin keskuudessa tuon\nonnettoman Annan kanssa, me pidämme sentähden neitsyen täällä, arwelen,\nettä meidän wiisas tohtorimme tietää neuwon hänen parantamiseensa, ja\nsitte meidän ei ole waikea saada tuo wiimeinen petturi ansaan. Waan\nIiwar, tietäwätkö nuo Salojärwen sukulaisesi Annan olewan täällä?\"\n\n@@ \"He sen tietäwät ja luottawat täydellisesti sinun ystäwyyteesi ja\njalouteesi.\"\n\n@@ \"Siinä he eiwät tule pettymään, hywä Iiwar. Minä tiedän miten ihmiset\nsanowat minua julmaksi, sydämettömäksi metsän pedoksi, sillaikaa kun\njokainen wuodatettu kansan weripisara pusertaa kyyneleet silmiini ja\nkatkeroittaa elämäni. Kun welwollisuuden täyttäminen loukkaa sydämmen\nhellimpiä tunteita, Iiwar, silloin se on raskas, se on katkerampi kuin\nkokemattomat ihmiset sitä woiwat aawistaa. Kansa on aina typerä; se on\nkuin raaka luonnon woima, jonka alttiiksi ei saa antautua. Sääliwäisyys\nsitä kohtaan olisi heikkoutta. Se ei käsitä niitä woimia, joita\ntarwitaan ohjatessa waltakuntain kohtaloita. Jos ratsu allasi\nhurjistuu, ja rupeaa potkimaan ja sinä heität silloin ohjat käsistäsi\nja wiskaudut alas, warmaan silloin taitat niskasi ja annat ratsusi\npotkia itsesi kuoliaksi -- ei, hywä Iiwar, pelkurit ja hölmöt waan\ntekewät niin. Me sen sijaan olemme pitäneet ohjat kädessämme, pysyneet\nsatulassa ja saaneet kapinallisen ratsumme asemilleen, niin, nyt se on\njälleen kesytetty -- ja sietää uutta kannustamista.\"\n\n@@ \"Niin se on\", sanoi Iiwar huoaten ja puserrettu kyynel wälkkyi hänen\nsilmissään.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nAnnan tilaisuus oli surkuteltawa. Ehkä mielenwiassa, hän ei ollut\nkuitenkaan raiwoinen. Sywä alakuloisuus oli waan walloittanut hänen\nolentoansa. Hän houraili toisinaan ja silloin hän oli pesewinään\nkäsiänsä, jotka hän sanoi olewan tahratut Puolalaisen mustalla werellä.\nWälin hän oli puhelewinaan Yrjölle ja sanoi: \"woitithan sinä kuitenkin\n@@ tiesinhän minä sen.\"\n\nEbba rouwa tahtoi lähettää hänet Salojärwelle wanhempainsa luo, mutta\nKlaus herra wastusti sitä ja sanoi: \"ei, sitä emme tee, ennenkuin hänen\nparannamme. Meidän wiisas tohtorimme arwelee warmasti sen hänelle\nonnistuwan. Iiwarin ja hänen hywän lankonsa tähden minä en woi häntä\nlähettää pois tuossa tilassa.\"\n\nAnna jäi siten Flemingin perheesen linnaan. Klaus herralla oli\nsotaretkillään aina mukana haawain sitoja, hywin oppinut mies, Upsalan\nakatemiassa tohtoriksi seppelöitty herra Nikoteemus Hourenius, joka\nsotakentällä teki ihmeellisiä ja usein hywin onnistuneita kokeita\nhaawoitettujen parantamisessa. Potilaat, jotka tuotiin hänen hoitoonsa,\nhän päätti ensi silmäyksellä joko paranewiksi tahi kuolewiksi ja niin\nse käwikin, että jos ken ei parannut, niin se sai auttamattomasti\nkuolla. Sisällisissä taudeissa Klaus herra ei ollut häntä koskaan\nkäyttänyt, sillä hän itse ei ollut ikinään wielä ollut sairasna. Ensi\nkertaa hän nyt aikoi turwautua wiisaan tohtorinsa neuwoon sellaisessa\ntaudissa kuin Annan surullinen mielen tilaisuus.\n\n@@ \"No, hywä Nikoteemus\", sanoi hän tohtorin tultua huoneesen ja\nkumarrettua sywästi ympärinsä. \"Onneton kohtaus, kuten näet, on kuin\npetollinen hallayö surkastuttanut meidän Salojärwen kukkaisemme. Ruusut\nowat waalenneet hänen poskiltansa ja hänen ihanain silmäinsä säihky on\nsammunut. Sano, woitko tässä auttaa, woitko jälleen walaista hänen\nsynkeän mielensä?\"\n\n@@ \"Minäkö, teidän herruutenne? Minä olen mitätön heikko ihminen, enkä\nmitään woi. Tiede se on, tieteen woima on ainoa, jolta apu on saatawa,\nja tieteelle, kuten tunnette, ei ole mitään mahdottomuutta.\"\n\n@@ \"Sinulla, hywä tohtori, on kyllä suuri luottamus tieteen woimaan.\nWaan onko se niin warma, ett'ei luonto itse woisi parantaa kaikki\ntaudit ihmisissä samoin kuin se tekee metsän luontokappaleissa?\"\n\n@@ \"Ei niin, teidän herruutenne. Katsokaa waan, tiede ja luonto ne owat\nniin läheisesti yhdistetyt kuin kaswi ja maa. Kaikki tieteen woima on\nluonnossa samoin kuin kaswin koko elinwoima on maassa, josta se\njuurillaan imee tarpeelliset nesteensä. Tiede ei ole muuta kuin se\ntaito jolla me, noudattaen luonnon salatuita suonia, woimme etsiä ja\nlöytää siellä kätketyt aineet, ja siellä ne owat kaikki -- aiwan kaikki.\"\n\n@@ \"Ja sinä luulet tuon neitsyen sairaudelle löytywän sellaista\", sanoi\nFleming.\n\n@@ \"Aiwan samaten kun meidän nälälle kaswaa luonnossa leipä ja walmistuu\nliha ja kala sekä janolle wesi ja olut. Jokaiselle taudille walmistuu\nsamoin wastaawa parannus=aine.\"\n\n@@ \"Ja sillä tawoin sinä woit hammastaudille antaa watsataudin rohtoja\ntaikka pistoksille päänkiwistys=rohtoa, eikö niin? Ja, sanalla sanottu,\nwoit tappaa sen, jonka otat parantaakses.\"\n\n@@ \"En ensinkään, teidän herruutenne. Näettekö miten tiede on tehnyt --\nse liikkuu waan ihan warmalla akselilla, se ei astu eteenpäin koskaan\nennenkuin sillä on warma tieto mihin se askeleensa polkee. Lyhyesti\nsanottuna mielenwialle on niin warma apukeino luonnossa kuin teidän\nherruutenne ruokahalulle.\"\n\n@@ \"Minä tahdon sen kuulla ennenkuin mitään saat käyttää\", sanoi Klaus\nherra jyrkästi.\n\n@@ \"Minulla ei olisi lupa teille ilmaista tieteen salaisuuksia, mutta\nkoska sen käskette, niin minä tottelen. Näettekö, kun luonnon kaikissa\nesineissä on joku yhteinen aine ikään kuin ytimenä, niin tiede ei ole\ntarwinnut muuta kuin etsiä tämän ytimen, joka sisältää supistetussa\nmuodossa parannusaineen jokaiseen tautiin ja waiwaan, mikä ihmistä woi\nkohdata.\"\n\n@@ \"Ja sellainen ydin on?\"\n\n@@ \"Merkurium, teidän herruutenne.\"\n\n@@ \"Kuin, merkurium? Eikö se ole yhtä kuin myrkky?\"\n\n@@ \"Ei ollenkaan, merkurium on kaiken näkywäisen aineen, niin eläwän\nkuin kuolleen, koko maailman ydin. Tahdotteko sen nähdä?\" Näin sanoen\nNikoteemus weti powestansa pikkuisen helmen, koolta kuin herneen jywä,\nja ojensi sitä Flemingin kaswojen eteen.\n\nFleming wetäsi wähän ikäänkuin häpsähtäen päätänsä taaksepäin mutta\nnauroi kuitenkin iwallisesti.\n\n@@ \"Ja tuolla helmellä sinä luulet parantawasi jokaisen taudin?\" sanoi\nhän.\n\n@@ \"Sillä helmellä -- tiedättekö mitä se helmi sisältää, tiedättekö,\nettä saisitte kokonaisen wuoren surwoa hienoksi ja seuloa wuosikausia\nsen jauhoa ennen kuin löytäisitte tällaisen helmen kultaa; mutta\nsaadaksenne tuon helmen merkuriumia, olisi tarwis yhteen sulloa koko\nmaakunnan wuoret, kaswit, eläimet ja sen ilman, joka niitä ympäröi.\nSiitä woitte arwata, mitä se sisältää ja millainen woima sillä on. Minä\ntarwitsen ripustaa sen nauhassa rippumaan waan sille kaulaan, jota\ntahdon parantaa, ja olkoon tauti mikä tahansa, sen täytyy sillä\npoistua, se tekee heti jokaisen potilaan terweemmäksi entistään.\"\n\n@@ \"No, se on hywä, minä luotan sinun taitoosi. Saat siis hoitaa tuota\nneitsyttä kunnes hän on parantunut.\"\n\n@@ \"Niin, koettakaa parastanne, hywä Nikoteemus\", sanoi myös Ebba rouwa,\ntaluttaen Annaa tohtorin eteen. \"Minä olen rakastanut häntä kuin omaa\nlastani, enkä tahtoisi mitenkään jättää häntä tuohon surkeaan tilaan.\"\n\nTohtori otti Annan käden, katsoi häntä silmiin ja sanoi: \"ne owat\nsiniset, siis sinisessä nauhassa.\" Sitte hän kääri tuon ihmettä\ntekewäisen helmensä siniseen nauhaan, ripusti sen Annan kaulaan ja\npainoi sen hywin kätkettynä neiden powelle.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nIhmiset, joille kaikki on menestynyt, joiden aikeita odottamaton\nkohtaus ei ole koskaan seisattanut, tulewat päiwä päiwältä\nrohkeammiksi. Ensimmäinen onnettomuus saattaa heitä säikäyttää ja\nhetkeksi panna epäilemään, mutta waan hetkeksi. Sellaisessa tilassa oli\nKlaus herra ensimmäiset päiwät tultuansa Nuijasodan wiimeisestä\ntappelusta linnaan, jossa odottamattomat tapaukset häntä kohtasiwat.\nNe suuret aikeet, jotka Santawuoren tappelun perästä ja hänen\nmatkallansa jo oliwat kehittyneet hänen päässänsä, ne oliwat yhtäkkiä\nhetkeksi hajonneet. -- Kola, Yrjö Eeronpoika ja neitsyt Anna, nämä\nwähäpätöiset, tuskin huomattawat jäsenet woimallisen miehen suuressa\nwaltionäytelmässä, nämä sekoittiwat hetkeksi tuon rohkeudella ja\nylewällä nerolla pian jo walmiiksi kehitetyn uuden suunnelman. Kolan\npetos ja äkillinen kuolema, Yrjö Eeronpojan luikahtaminen hänen\nkäsistänsä ja tuo neitsyt Annan surkuteltawa mielen wika, oliwat\nmonellaisilla tunteilla yhtaikaa järkyttäneet Klaus herran sisällisintä\nolentoa. Sywä alakuloisuus, jota Ebba rouwa turhaan koetti haihduttaa,\nwalloitti hänen eräiksi päiwiksi. Mutta yhtäkkiä oli entinen woima\npalannut, uusi entistä muhkeampi rakennus näytti walmistuneen suuren\nmiehen päässä. Koko pohjois-Europan piti wawista hänen edessään. Yksi\nihmishenki wähemmän, yksi heikko mielinen naisolento, mitä ne painoiwat\nmaailman menossa, jossa tuhannet saawat sortua wallan pitäjäin tieltä!\n\nPian sellaiset oliwat ne tunteet, joiden alaisina Klaus herra oli\neräsnä aamuna herätessään. Jokainen wapisi kuullessa taas hänen\nwoimallisen äänensä kaikuwan linnan wanhoissa kiwiseinissä.\nSotapäälliköt oliwat saaneet käskyjä ja määräyksiä. Kirjoittaja oli\nsaanut walmistaa tärkeitä, salaisia kirjeitä. Wiimeksi sai wiisas\ntohtori, herra Nikoteemus astua esiin.\n\n@@ \"Sinä saat seurata minua maalle\", sanoi hän tohtorille jyrkästi.\n\n@@ \"Waan Anna neitsyt? Jätänkö minä hänen?\" kysyi tohtori kumartaen.\n\n@@ \"No, kuin hänen laitansa on?\"\n\n@@ \"Keino on waikuttanut ihmeellisesti, ja tiede ei ole tullut suinkaan\nhäpiään. Mutta tämä ahdas linna, missä kaikki muistuttaa hänelle niitä\nikäwiä seikkoja, joista tauti on tullut, waikuttaa päin wastoin tieteen\nwoimaa. Enemmän waihtelewaisuutta, enemmän wapaampaa liikuntoa -- sitä\nhän tarwitsee.\"\n\n\"No, sitä hän saakoon. Sinä otat hänet kerallasi. Kuitian howissa\nhänellä on tilawa liikkua.\"\n\nTohtori kumarsi ja meni. Erään hetken perästä oli matkue walmis. Iiwar\nherra oli saanut linnan päällikön wiran. Kaksi Klaus herran uskottua,\nPentti ja Hannu herrat, saiwat seurata häntä matkalle ynnä tohtori\nNikoteemus nuoren potilaan kanssa. Kukaan seurasta ei tiennyt lähemmin\nmatkan tarkoitusta. Seuraawana päiwänä tultiin Kuitian howiin. Täällä\nKlaus herra kohta hautausi taloudellisiin asioihinsa. Tilan hoitaja,\npalwelijat ja aluswäki saiwat tulla esiin, tehdä tiliä ja tuoda\nwalituksiansa. Tässä toimessa Klaus herra näytti parhaimman puolensa.\nHän kuunteli lempeydellä jokaista, ohjasi jokaista ken kysyi neuwoa,\nmyönsi apua köyhille, pyyhitti rästikirjoista pois köyhäin\nmaksamattomia weroja, antoi tohtorinsa hoitaa sairaita, joille\nkysyttiin neuwoa. Hän kohteli jokaista kuin hellä isä lapsiansa.\n\nNäin oli koko päiwä kulunut, wiimeinen henki oli mennyt ulos. Kynttelit\nwalasiwat heikosti suurta huonetta, jonka keskellä ison pöydän wieressä\nistui Klaus herra ja hänen kaksi seuralaistansa.\n\n@@ \"No, nyt woimme ehkä päättää tämän päiwän työn,\" sanoi Klaus herra\nhuoahtain. \"Minä arwelen että tuoppi minun wanhaa oluttani nyt on\nmaistuwa, wain kuinka arwelette?\"\n\n@@ \"Meillä ei ole muuta kuin totella teidän herruutenne käskyjä,\" sanoi\nPentti Söyringin poika.\n\n@@ \"Niin, huomenna se on, jolloin meidän suuri toimemme alkaa, jolloin\nRuotsin suuri waltakunta on lankeewa niskoillemme.\"\n\n@@ \"Ja se ei paina teidän herruutenne niskaa enemmän kuin pohjolaiset\nnuijat,\" sanoi Hannu Eerikin poika.\n\n@@ \"Elkää sanoko niin, hywä Hannu, se woisi minun kuolettaa, jos näkisin\nwoiwani peräytyä. Mutta ken woi kohtaloansa kiertää. Minun täytyy\nsiihen alistua.\"\n\n@@ \"Ja woittaa\", sanoi Pentti Söyringin poika.\n\n@@ \"Wähintäin toiwon niin,\" sanoi Klaus herra waipuen ajatuksiinsa.\n\"Kaarle herttuan walta täällä on kumminkin woitettu,\" jatkoi hän,\nojentaen itsensä suoraksi ja katsahtaen ympärinsä.\n\nSilloin awautui owi ja hiljaisilla askelilla astui esiin naisolento,\nmustassa hameessa ja musta höytywäinen werho silmillä, waalean tuuheat\nhiukset epäjärjestyksessä riippuen harteilla. Jokaisen silmät\nkääntyiwät hämmästyksellä tätä hiljaan lähestywää olentoa kohti.\n\n@@ \"Ken sinä olet ja mitä sinä tahdot?\" kysyi wihdoin Klaus herra\njyrkällä, mutta miltei wapisewalla äänellä.\n\n@@ \"Minä olen kuoleman enkeli Mikkelin kankaalta -- olen nuijasodan\nwerinen haltiatar -- katsokaa kuin käteni werta tippuu.\"\n\n@@ \"Ja mitä sinä etsit täällä?\" kysyi Klaus herra pian wapisten.\n\n@@ \"Hahaha! Mitä minä etsin? -- olen etsinyt sydäntä -- ja löytänyt\nonsia rintoja -- maailmassa on waan yksi sydän--antakaa se minulle -- se\nsydän, jonka olette minulta ryöstäneet ja kätkeneet.\"\n\n@@ \"Mitä tämä on?\" huusi Fleming nyt wihastuneena. \"Minusta on kuin\ntuntisin hänen äänensä -- hän on joku hullu, joka on karannut\nhoitajaltaan.\" Näin sanoen hän nousi pöydästä, meni naisen eteen ja\nnosti mustaa werhoa sen silmiltä.\n\n@@ \"Ha! mitä kaikkea! Tohtori on laskenut irti tuon onnettoman\npotilaansa. Anna, hywä Anna,\" sanoi hän houkutellen.\n\n@@ \"Olenko minä Anna? -- enpä olekaan -- hahaha! -- taittunut kukkainen\nSalojärwen aalloissa -- se oli Anna -- minä olen sen haihtunut tuoksu,\njota tuulen henki ilmassa tuudittelee. Ai, warokaa -- warokaa -- tuoksu\non myrkkyinen -- pettäjän hyytynyt weri on sen myrkyttänyt. --\"\n\nFleming wetäysi kuin pelästyneenä wähän takaisin, juuri kuin tohtori\ntuli owesta ja syöksi neittä kohti säikähtyneenä, otti häntä kädestä ja\nyritti saattaa häntä pois salista.\n\n@@ \"Anteeksi,\" sanoi hän kääntyen Flemingiin, \"olin waan tuokioksi\njättänyt hänen yksin, jolloin hänen houreensa saiwat wallan -- matkalla\nhän jo oli pian tointunut.\" -- Näin sanoen tohtori talutti hänen pois.\n\n@@ \"Kummallinen mielen wika\", sanoi Klaus herra, istuen jälleen pöytään.\n\"Hän on aika ajoin parempi ja puhelee pian toimessaan, waan jäätyään\nhetkeksi yksin, hän lankee heti entisiin houreihinsa. Minä annoin\ntohtorin ottaa warta wasten hänet matkalle, senkin tähden, ettei saisi\nnähdä ja kuulla kuinka hänen roisto sulhasensa Yrjö Eeronpoika tulee\nhirtetyksi -- hywä että jo olen hänen jälillään -- ja juuri näinä\npäiwinä se on tehty -- wiimeinen nuijamies -- jonka waan Kolan hölmöys\npäästi käsistäni. -- Niin meillä on nyt waan yksi wihollinen, ja sen\nperiin puutumme huomenna -- toinen näytös pohjoismaiden historiassa --\nwerinen näytös, uskokaa se. Kädet owat poikki, jotka kantoiwat weristä\nnuijaa; -- nyt täytyy langeta pään.\"\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nOli huhtikuun 12 päiwä. Fleming oli seuroineen palannut Pikkalasta.\nSuuria aikeita oli siellä pantu alkuun. Jonkunmoinen laiwasto oli\nsaatawa wesille ensi awowedeksi. Puolenpäiwän aikana seisattui matkue\ntaloon erään pitkän lahden kainalossa. Lounas pöytä oli pikaisesti\nsaatu warustetuksi. Klaus herra oli mitä parhaimmalla tuulella. Anna\noli myös matkalla selwinnyt houreistaan. Hän puheli eräissä asioissa\naiwan toimessa. Tohtori johdatteli hänen huomioansa luonnon esineihin,\njoiden ohitse ajettiin, ja se oli haihduttanut houreet, jotka muuten\nhäntä waiwasiwat. Lounaspöydässä hän jo kuunteli yleistä puhelemista ja\notti wälin osaakin siihen. Kun wihdoin oluttuoppi oli pantu kulkemaan\nkädestä käteen, ja kun tohtori oli wuorostaan siitä juonut, hän ojensi\nsen wieressään istuwalle Annalle sanoen: \"minua ilahuttaa nähdä pikku\nneitsyeni noin kilttinä ja sentähden annan teille nyt luwan maistaa\ntuota kuohuwaa olutta.\"\n\nAnna kääntyi tohtoriin päin, huulet wetäytyen tuntuwaan hymyyn. \"Niin\",\nsanoi hän hiljaan.\n\n@@ \"Niin, todellakin, tiede käyttää tällaisia juomia wirwoitus= ja\nwahwistus=aineina heikoimmille potilaille\", sanoi tohtori, puhuen\npöytäseuralle.\n\nAnna otti tuopin, nosti sen huulilleen, jotka tuskin kastuiwat, kun\nhänen kätensä astioineen herwahti alas hänen eteensä.\n\n@@ \"Kas se oli iloista\", sanoi Klaus herra, jonka wieressä toisella\npuolella Anna istui. \"Minä olen muuten hywin wähän luottanut tieteihin\nja pitänyt niitä yhtäläisinä kuin noitien ja käden katsojain\ntaikatemput. Mutta kun näen mitä Nikoteemuksen tiede on waikuttanut\ntälle hywälle neitsyelle, olen saanut toisen ajatuksen. Soisin, neitsyt\nAnna, että tarkoin seuraisit hywän tohtorimme neuwoja ja joisit\npohjaan, että saisimme jälleen täyttää maljan.\"\n\nAnna tarttui astiaan, tarjotakseen sitä Klaus herralle, mutta hänen\nkätensä wapisi, ja astia jäi hänen eteensä. Nostaessa kättänsä, hänen\nkaulawaatteensa liewe häilähti tuopin reunalle, josta kuului joku\nhelähtäwä ääni, juuri kuin tohtori kiiruhti potilaansa awuksi\nojentamaan tuoppia Klaus herralle.\n\n@@ \"Mitä se oli?\" kysyi Klaus herra, joka myös oli heläyksen kuullut.\n\n@@ \"Nuppineulan kilaus tinatuopin reunaan\", sanoi tohtori.\n\n@@ \"Kummallista\", sanoi Pentti Söyringin poika, \"minusta se kuului kuin\ntuomiokirkon kellon sointi hautajaisissa.\"\n\n@@ \"Ja minusta\", sanoi Hannu Eerikinpoika, \"kuului kuin joku muuri olisi\nwierinyt alas.\"\n\n@@ \"Mitä epäuskoja?\" sanoi Klaus herra. \"Te säikytte nuppineulan\nnapsausta kuin suurimman kanonan laukausta. Waan niin se todellakin on\ntässä maailmassa, että kaikilla ihmisillä on joku epäusko, enkä\nminäkään ole siitä wapaa. Se on totta, minä en usko enteitä enkä\ntaikoja, niille minä nauran. Kun ilma eilen oli selkiä ja lämmin, te\nsanoitte nyt tulee kesä -- sitä minä en uskonut, waan kiiruhdin matkalle,\nsillä minä en usko huhtikuun ilmoja, ja näettekö, nyt meillä on myrsky\nja tuisku. Me istumme tässä Itämeren rannalla, tiedämme olewamme\nkeskellä suurta waltakuntaa, joka nyt yhtenä juowana kulkee Lapin\ntuntureilta Mustanmeren rantaan, jossa tänään kaikki on rauhallista;\nmutta minä en luota tähän rauhaan enemmän kuin huhtikuun säähän. Minä\nen ole wielä warma, josko tämä waltakunta woi kehitä siksi kuin se on\naiottu, lujaksi muuriksi yhä hirweästi woimistuwan idän ja wankan\nsiwistyneen lännen wälillä. Joka hetki saattaa itsessään muurissa\nilmestyä awonaisia loukkoja. Minua soimataan siitä, että pidän yhä\narmeijamme sotajalalla. Minua panetellaan siitä, että wastustan Ruotsin\neriämis=aikeita. Sanokaa olenko minä wäärässä, kun uskon jalon\nkuninkaamme Sigismundin wallan tarwitsewan nyt yhtaikaa tulla\nmusertamattomaksi suluksi raa'an itäisen woiman ja länsimaisen\nsiwistyksen wälille, Jäämerestä aina Mustanmeren aaltoihin saakka -- ja\njos tämän suuren tarkoituksen myönnätte oikeaksi, niin ymmärrätte sen\nankaruuden, jolla minun oli kukistettawa tuo älytön kapina\nisänmaassamme, yhtä hywin kuin käsitätte mitä on wielä tehtäwä\nkapinoiwalle Ruotsille; ja koska tässä taistelussa on koko Europan\ntulewa kohtalo, koko siwistyneen maailman tulewaisuus kysymyksessä,\nniin minä uskon, että te jokainen toiwotte nyt jatkettawalle suurelle\ntyöllemme onnea ja menestystä ja sille minä myös tyhjennän tämän maljan\nja huudan eläköön Sigismund ja hänen tulewa suuri maailman waltansa!\"\n\n@@ \"Eläköön? Eläköön!\" huusiwat Klaus herran ratsukumppanit, waan\ntohtori pysyi äänetönnä ja synkeän muotoisena.\n\nKlaus herra tunsi rintansa kohoawana uudella ennen tuntemattomalla\nwoimalla ja hänen molemmat sotakumppaninsa katsoiwat häneen kuin\njohonkin yliluontoiseen olentoon. Anna oli taas waipunut entiseen\nalakuloisuuteensa, eikä näyttänyt enää tietäwän mistään. Niin päättyi\ntämä lounat=atria.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nKlaus herra oli tahtonut joutua yöksi Kuitian howiinsa, mutta matka\nkulki hitaasti, sillä aamupäiwän tuisku oli ajanut tien umpeen. Tultua\nerään talon kohtaan hän seisotti hewosensa ja kutsui luoksensa\ntohtorin, joka Annan kanssa ajoi jälkimäisenä.\n\n@@ \"Minulla on wähäinen watsan kipu\", sanoi hän, \"meidän täytyy hetkeksi\nseisattaa tähän. Onko sinulla warustettu mitä sellaiseen?\"\n\n@@ \"Tiede ei ole koskaan warutonna\", sanoi tohtori ylpeydellä.\n\n@@ \"No, sitte menemme taloon, se on ehkä pian autettu.\"\n\n@@ \"Aiwan niin, minä tarwitsen ensin waan tutkia mitä kipuun on tarwis.\"\n\nWaiwa kiihtyi yhä kowemmaksi. Kun Klaus herra oli tullut huoneesen, oli\nhän jo pian woimaton. \"Minulla on hirweä kipu watsassani\", lausui hän\npäästyä wuoteelle selälleen. \"Mitä sinä arwelet siitä Nikoteemus?\"\n\n@@ \"Minä arwelen kolmea ainetta, se on merkurium, terra adamica, ja\nmateria prima.\"\n\n@@ \"Waan minä en ole koskaan ennen tuntenut tällaista kipua, se on\nminulle aiwan outoa.\"\n\n@@ \"Antakaa olla, tauti on kuten sanotte warsin uutta, siis parannusaine\npitää myös olla uutta, sellaiselle kiwulle juuri äsken walmistunutta.\"\n\n@@ \"Ja tunnetteko mitä sellaista?\"\n\n@@ \"Odottakaa, minä tunnen kolme keinoa, on ensin tehtäwä sinerationi,\nsitte korruptioni ja wiimeksi albisikationi.\"\n\n@@ \"Ja ennen kuin se kaikki on tehty minä saatan kuolla -- siis\npikaisesti -- hywin pikaan.\"\n\n@@ \"No, se on tehty silmänräpäyksessä. Tarwitsen waan kirjoittaa sen\nensin paperille. No nyt se on jo tehty -- minä panen tämän nyt paljaalle\nwatsallenne.\"\n\n@@ \"Ja mitä se on? minä tahdon sen tietää.\"\n\n@@ \"Se on aiwan uusi aine, mikä tieteelle on wasta ilmestynyt, ja koska\nteidän waiwanne myös on uusi, niin tämä uusi aine ei siis woi olla\nmuuksi kuin teidän herruutenne watsan kiwuksi.\"\n\n@@ \"Ja mikä sen nimi on? minä tahdon sen kuulla.\"\n\n@@ \"Se on Nuijasota, piirretty wiattomalla werellä ja wiattoman\nkyynelillä kasteltu, teidän herruutenne.\"\n\n@@ \"Mene helwettiin\", huusi Fleming. \"Oletko minut myrkyttänyt?\"\n\n@@ \"En\", wastasi tohtori tyynesti: \"Waan merkurium helmi Annan\nkaulasta on tullut teidän herruutenne watsaan, ja siitä seuraa\nwälttämättömästi -- --.\"\n\n@@ \"Että minun täytyy kuolla? Ha! sinäkin petturi ja murhaaja! Nyt näen\nsinun läwitsesi. Kaarle herttuan orja! Pentti, sinä wangitset tuon ja\nannat sotaoikeuden käsiin, ja sinä, Hannu, haet pikaisesti minulle\npapin.\" Näin sanottuaan Klaus herra tuli aiwan lewolliseksi. Ei yhtään\nwalitusta kuultu enää hänen suustansa. Hän huokaili waan wälistä\nraskaasti. Anna istuusi hänen wuoteensa laidalle, katsoi häneen\näänettä, ja kyyneleet waluiwat hänen waaleille poskillensa. Hän näytti\nheikosti aawistawan, mitä oli tulossa. Sairas katsahti häntä silmin ja\nnäytti kuin siitä säpsähtäwän. Oli kuin ajatus olisi wiwahtanut hänen\npäässänsä siitä waarasta, mitä Hämeenkankaalla noita oli ennustanut\nhänelle sinisilmästä neitsyestä, waan se näytti olleen waan tuokion\nwiwaus, ja seuraawana hän puristi neitsyen kättä ja katsoi lempeydellä\nhänen surullisiin silmiinsä. Silläaikaa kutsuttu pappi oli tullut ja\njuhlallinen toimitus alkoi. Kaikki silmät oliwat kyynelissä, nähdessään\nkuinka tuo äsken woimakas, kuninkaan wallalla käskewä, enemmän peljätty\nkuin rakastettu urho lankesi nöyryydellä polwilleen ja otti wiimeisen\nsakramentin. Eräitä hetkiä sen perästä oli hänen rauhaton henkensä\nlähtenyt.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nSanoma Klaus herran kuolemasta lewisi, ajan waillinaisten kulkuneuwojen\nsuhteen, erinomaisen pikaisesti ympäri Suomen. Se herätti myös mitä\nerillaisimpia tunteita eri kansaluokkain piirissä. Aatelisto, jonka\nhallussa oli kaikki tärkeimmät siwiliwirat sekä wallattoman sotawäen\npäällikkyys, oli woimallisen Klaus herran turwissa tottunut mitä\nitsewaltaisimpaan menettelemiseen kansan asioissa, luottaen, ettei\nkukaan alhaisempi, maassa olewan hallituslaitoksen siwuitse, rohkenisi\nmennä päähallitsijaa etsimään niin kaukaa kuin Warsowan teitse. Klaus\nherran äkillinen kuolema, hetkellä, jolloin yleinen mieli ei ollut\nwielä ehtinyt walita ketään otollista hänen sijaansa täyttämään,\njolloin kansallinen puolue Ruotsissa wallanhoitajan Kaarle herttuan\npersonassa oli juuri hajalleen repäisemässä heikon Sigismund kuninkaan\nliian suurta waltakuntaa, se kaikki waikutti, että Suomen aatelisto\nhämmästyi ja tunsi entisen lujan asemansa rupeewan horjumaan. Sen\nröyhkeä käytös kansaa kohtaan maseni pian samalla hetkellä kuin tuo\ntärkeä kuolonsanoma oli ehtinyt maassa wakautua. Kansa taas, jolla oli\nmonen sadan wuotinen kokemus ja tottumus kaikissa hädissään kääntyä\nhallitsijaansa Ruotsissa, ei ollenkaan ollut ymmärtänyt sellaista\nkansallisen puoli=itsenäisyyden asemaa, jossa päähallitsijan kaukuus ja\nehkä heikkouskin antoi tilaisuuden muutamille ylimysperheille\nharjoittaa mitä hirmuisinta wäkiwaltaa. Flemingin kuolema tuntui\nsentähden kansalle kuin pelastus hirmuisen painon alta. Sillä oli ikään\nkuin joku waistomainen aawistus siitä, ettei maan ylimysten seassa\nollut yhtään kylläksi woimallista miestä jatkamaan Klaus herran\nalkamaa, Puolan heikon kuningas Sigismundin nimessä maahan tuomaa\nylimysten hirmuwaltaa. Waikka siis ne syyt, jotka oliwat Nuijasodan\nsynnyttäneet, wielä oliwat olemassa ja eräitä sen entisiä johdattajia\nliikkui maassa, pysyi kansa kuitenkin lewollisena, odottaen niitä uusia\ntapauksia, jotka tuntuiwat kuin ilmassa jo olisiwat tulemaisillaan\nolleet. Kansan aawistus ei sitä pettänytkään. Klaus herran houre\nsuuresta Europan wallasta, jonka piti, huolimatta kansallisista\nrajoista, luoda wahwa sulku idän ja länsimaiden siwistysten wäliin,\nJäämerestä Mustanmeren rantaan, oli mennyt hänen itsensä kanssa\nhautaan. Jos kuningas Sigismund sen tunsi, hän oli liian heikko\npanemaan sitä toimeen, niin pian kuin pää, johon wiwahti sellainen\naate, oli kaatunut. Arwid Eerikinpoika, joka wihdoin oli tullut Suomen\nasioiden ylimmäiseksi johtajaksi Klaus herran sijaan, kaipasi sitä\njohtawaa suurta waltiollista aatetta, jonka toteuttamiseen hänen\nedeltäjänsä oli wuodattanut tuhansien kansalaistensa werta. Tämä uusi\nkäskyn haltija, joka Kalmarin yhdistyksen onnettomasta historiasta\ntunsi, mitä selkkauksia synnyttää hallitus, luodessaan waltakunnallista\nyhteyttä riitaisista kansallisista aineista, harhaili kahden waiheilla:\ntoisella puolella kuningas, johon häntä sitoi uskollisuuden wala, ja\ntoisella kansa, jonka puolta edusti säätyjen päätös ja wallanhoitaja\nKaarle herttua. Tämä ylimmäisen käskynhaltijan harhailus waikutti pian\nyhtäläisen harhailemisen kaikkiin yhteiskunnallisiin oloihin, mutta\nenimmän järkytti se maan aatelistoa ja wirkakuntain entistä asemaa. Se\nkowuus, millä kansan oikeutettuja waatimuksia oli kohdeltu, lauhtui\nyhtäkkiä, tunnetut Nuijasodan johtajat saiwat ruweta liikkumaan\nwapaasti, wangitut nuijamiehet laskettiin linnoista palaamaan\nkoteihinsa, linnaleiri, tuo rasittawa sotawäen sijoitus talonpoikain\ntaloihin, joka oli ollut lähimpänä Nuijasodan syynä, lakkautettiin\nwihdoin kokonaan. Nuijasodan werisestä kasteesta näytti uusi\nonnellisempi päiwä rupeawan kansallisen elämän taiwaalle walkenemaan.\n\nYrjö Eeronpoika oli, päästyään wankeudestaan Turun linnasta ja\nkuultuaan Nuijasodan onnettoman lopun, paennut Suomen pohjoisimpiin\nseutuihin ja ottanut siellä asuntonsa wähäisessä talossa Oulujärwen\nrannalla. Tämä innokas, haaweksiwa nuorukainen ei kuitenkaan jäänyt\njouten odottamaan parempia aikoja, joista hänellä wielä yhä oli warma\ntoiwo, mutta hän ryhtyi uuteen työhön itse puolestaankin näitä aikoja\njouduttamaan, ehkä toisella tiellä kuin sitä ennen. Uskonpuhdistus\nmaassa oli wasta eräitä wuosikymmeniä wanha, eikä ollut wielä ehtinyt\npaljon waikuttaa kansan henkiseen edistykseen. Tässä löysi Yrjö\nitselleen uuden lawean waikutusalan. Hän oli hankkinut Agrikolan\ntoimittamat ensimmäiset ja silloin ainoat suomeksi painetut kirjat,\nkeräsi joukon lapsia ympärilleen, opetti niitä lukemaan ja pyhäpäiwinä\npiti kansantajuisia esityksiä, joissa aika ihmisille selitteli\nmaantieteellisiä aineita ja erinäisiä luonnon ilmauksia sen aikuisen\ntieteen kannalta. Toisen kerran taas hän puheli heille wieraista maista\nja kansoista taikka jutteli wanhojen aikojen tapauksista, Israelin\nkansasta ja Jerusalemista, Egyptistä, Faraon tyttärestä ja Moseksesta,\nristiretkistä ja Suomenmaan walloituksesta, joita kansa halukkaasti\nkuunteli. Ja ihmetteli häntä kuin Jumalan enkeliä, joka noin tuli\nantamaan heille tietoja ennen aawistamattomista asioista. Lapset\nrakastiwat häntä parhaimpana opettajanansa, wanhemmat ihmiset tuliwat\nkaukaisista kylistä katsomaan häntä ja kuulemaan hänen opettawaisia\nesityksiänsä, he pitiwät häntä Jumalan apostolina, joka oli lähetetty\nwalaisemaan heidän kaukaisessa sydänmaassa syntynyttä mieltänsä.\n\nTässä hänen apostolitoimessaan saawutti häntä yht'äkkiä tieto Flemingin\nkuolemasta. Oli eräs sunnuntai ilta Toukokuussa. Hän oli parhaallaan\njutellut kokoontuneelle kansalle, miten Mooses wei Israelin kansan\nEgyptin orjuudesta Punaisen meren poikki ja miten Farao, joka\nsotawäkineen ajoi heitä perästä, hukkui meren aaltoihin. Silloin eräs\nOulusta palannut kyläläinen tuli seuraan ja huusi:\n\n@@ \"Kuulkaa, mitä ihmettä on tapahtunut! Klaus herra on kuollut!\"\n\n@@ \"Klaus herrako kuollut? Herrainen aika!\" kuului monesta suusta\nyhtaikaa.\n\n@@ \"Niin\", sanoi tulija, \"hän on luullut syöneensä werimakkaroita ja\nnielleensä watsaansa kyykäärmeitä, ja siitä on hän kuollut.\"\n\n@@ \"Ja ken on tullut hänen sijaansa?\" kysyi Yrjö?\n\n@@ \"Sitä ei kukaan tiedä, waan se warma on, että Klaus herran perhe on\nwangittu, hänen puolalaisen herransa on wienyt paholainen tulisissa\nwaunuissa, wangitut nuijamiehet owat lasketut irti, kuningas on pantu\nwiralta ja Kaarle herttua on käskenyt hirttää Klaus herran käskyläiset\nja ajaa hänen sotawäkensä repimään hampaillaan maahan Turun linnan\nmuurit ja tehdä sen kanonista riehtilöitä ja rokkakattiloita. Niin owat\nkertoneet Oulussa woudin kirjoittajat.\"\n\nWaikka Yrjö ei puolestaan uskonut miehen kertomusta, hänen esityksensä\nkuitenkin seisattui. Ajatukset hänen nuoressa päässänsä oliwat saaneet\ntoisen suunnan. Ne lensiwät Salojärwelle, jossa hän warmaan luuli Annan\nhäntä odottawan. Hänen haaweksiwaan päähänsä kuwausi jo ne uudet olot,\njoille Flemingin kuolema ja siitä seuraawa ylimyswallan kumoaminen oli\nwalmistawa awonaisen sijan. Käkisalmi lääninensä, Newajoelta Jäämereen\nsaakka on meidän, siis toinen mokoma entisen awaruuden lisäksi ja, tämä\nmaa on laweampi kuin Ruotsin waltakunta, pian yhtä suuri kuin Sigismund\nkuninkaan waltakunta, Kaarle herttua on suljettu pois Ruotsin\nperintöoikeudesta, hänelle on tässä tarjona kuningaskunta, -- waan\naaweksiiko hän sitä? -- Hän on uhannut hyljätä wallanhoitajan witan --\nolisiko tuo uusi aate jo sen waikuttanut? Wain odottaako hän wiittausta\nsiihen täältä? Onko täällä ketään niin uskaliasta, joka ryhtyy sitä\ntekemään? Tai woisiko siinä olla waaraa nyt, kun äsköinen Nuijasota on\nmielet ja olot sekoittanut? Wai eikö tämä sota liene jo ollut juuri se\nwerinen kaste, jolla tämä maa ja sen kansa on uuteen asemaansa\npyhitetty? Wai tarwitaanko wielä uutta kokemusta, uusia werisaunoja\nennenkuin aika on täytetty? Lähin tulewaisuus sen on näyttäwä. En\nrohkenisi kuitenkaan nostaa werhoa, joka sen wielä peittää, waan mitä\nja milloin wiwahti päähäni tämä salainen aate -- niin sinä se olit,\nsydämmeni rakkaus, Anna, sinun ihanain silmäisi säihky walaisi eteeni\nuuden tien sillä hetkellä, jolloin wiskasit hennon olentosi minun ja\nmurhaawaan pistoon ojennetun teräwän raudan wäliin -- silloin, Anna,\nwiwahti sieluni läpi tämä salainen aate, jolle elämäni pyhitän.\nWankeuden pimeys on sen wahwistanut, ja pakolaisuudessa on se\nkehkeytynyt minun elämäni ohjeeksi. Sinulle, armaani, kuuluu tämä aate,\nkallis hedelmä, joka on kaswanut maanmiestemme werestä ja kasteltu\nsinun wiattomilla kyyneleilläsi; sinulle, ystäwäni, tuon minä tämän nyt\ntäydellisesti walmistuneen hedelmän, se olkoon ensimmäinen morsiolahja,\njoka on iäti sielumme yhdistäwä toinen toiseensa.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nEbba rouwan murhe Klaus herran kuolemasta oli sywä ja hänen\narwoisensa. Hän oli täydelleen arwannut miehensä suuruuden ja osannut\nkunnioittaa hänen töitänsä, silloinkin kuin hänen naisellinen\nsydämmensä olisi tahtonut niissä nähdä enemmän sääliwäisyyttä ja\nlempeyttä wihamiehiäkin kohtaan. Monessa asiassa, missä rangaistus eli\nkosto hänessä näytti woiwan waaratta saada liewemmän muodon, hän koetti\nwaimollisen hempeyden aseilla masentaa miehensä liikaa rajuutta. Wielä\nhänen kuoltuakin hän tahtoi pyhittää suuren miehensä muistoa eikä tehdä\nmitään, jota hän ei olisi saattanut tehdä hänen elinaikanaan. Kun\nsaattajat Pentti Söyringinpoika ja Hannu Eerikinpoika toiwat wainajan\nruumista Turkuun, hän kyllä hämmästyi ja surkutteli tuota perheen\nwanhaa tuttawaa Nikoteemus Houreniusta, nähtyään hänen olewan\nwangittuna; mutta hänelle ei tullut hetkeksikään mieleen wapauttaa\nhäntä ennen kuin epäluulo, jonka alaiseksi hän oli joutunut, oli\nkokonaan poistettu. Kun hänen ensimmäinen raskas murheensa oli wähän\nliewennyt, hän kutsutti tohtori paran eteensä ja antoi hänen puhella ja\nselittää puoltansa. Nikoteemus ei toiwonut mitään parempaa. Hän tahtoi\nsekä oli ainoa, joka tiesi selittää Klaus herran kuoleman, mutta hän\nteki kohta sen wälttämättömän ehdon, että hänen selityksensä jäisi\nikuiseksi salaisuudeksi, waikka sen kautta hänen oma kaulansa tulisi\nleikatuksi. \"Se on totta\", sanoi hän, \"minä se kyllä ripustin Anna\nneitsyen kaulalle merkurium helmen, mutta en minä ollenkaan ollut\nsyynä, että se oli pudonnut oluthaarikkaan, josta hänen herruutensa sen\njoi. Se oli, jos niin tahdotte, Jumalan sallimus. Ja kun se oli kerran\nniin, minun kaikki tieteeni woima ei siinä woinut enää auttaa, sillä\nmerkurium on woimallisin aine, kaiken näkywäisen aineen, koko maailman\nydintä, joka weressä hajosi näkymättömäksi uduksi, niin hienoksi, että\nyksi ainoa weren rahtuinen sisältää sitä kymmenen miljonaa näkymätöntä\nrahtuista, joita me nimitämme elementa priman nimellä. Sentähden me\nsäilytämme tämän niin waarallisen ja woimakkaan aineen hywin kätkettynä\nhelmenä kowassa kuoressa, joka on tehty aineesta, mikä ilman waaratta\nsaattaa koskea meidän ihoomme, mutta joka nesteessä sulaa ja hajoo\njälleen maailman awaruuteen. -- Niin, armollinen rouwa, sellainen on\nminun rikokseni -- ei suurempi eikä pienempi; hirttäkää minut tuonne\nlinnan portin kamanaan, jos sen olen ansainnut.\"\n\n@@ \"Ja mitä sanotte nyt tuon neitsyt Annan terweydestä?\"\n\n@@ \"Hänessä on kaikki hywin. Merkurium on tehnyt ihmeellisen\nwaikutuksen. Näettekö miten liikunto wapaassa ilmassa on nostanut weren\nhänen poskillensa, jotka hohtawat kuin kypset mansikat aholla. Häntä\nwaiwaa nyt ainoasti wähäinen corruptio wirginalis --\"\n\n@@ \"Ja mitä luulette siitä?\"\n\n@@ \"Se on ihan yksinkertainen asia; tuhannes osa luotia merkuriumia\nsekoitettuna tuhannes osaan terra adamicaa ja se sinisellä nauhalla\nsidottuna hänen hiuspalmikkonsa latwaan --\"\n\n@@ \"Ja kauanko on tarwis sitä käyttää?\"\n\n@@ \"Täällä ahtaassa piirissä wähintäin wuoden, waan jos hän saisi\nwapaasti liikkua ulkoilmassa, woisi kolme kuukautta riittää.\"\n\n@@ \"No, kuulkaa, hywä Nikoteemus. Minä uskon teidät wiattomaksi\nsyytökseen, josta olette wangittu, mutta kuitenkin minun täytyy se\njättää oikeuden tutkintoon. Waan woisitteko kunnianne kautta wannoa,\nettä palajatte jälleen tänne, jos antaisin teille wapauden erääksi\nwiikoksi?\"\n\n@@ \"Kunniani, tieteeni, taitoni kautta minä sen wannon.\"\n\n@@ \"Sen luulinkin teistä. Näettekö kuinka ajattelen. Minä en woi\nkauemmin pitää tuota onnetonta neitsyttä täällä. Te Nikoteemus saatte\nminulta hewoset ja satulat ja seuraatte Annaa Salojärwelle hänen\nwanhempainsa luo. Kun siellä olette ehtineet hänen parantamisensa\njärjestää, palajatte heti wastaamaan täällä mitä oikeus teiltä waatii.\nEikö niin, hywä Nikoteemus?\"\n\n@@ \"Sitä arwelin juuri teidän armollenne esittää, sillä omat etuni eiwät\nkoskaan häiritse minua tieteeni palweluksesta. Näettekö, matkallani\nolin tutkinut tähtiä ja huomannut, että jonkun wiikkauden perästä Wenus\nja Merkurius sattuwat auringon selän takana yhteen, samalla hetkellä\nkuin Mars aiwan heidän wastapäätänsä tuijottaa heihin werisellä\nkatseellansa ja yht'aikaa kuin Jupiterin walo on auringon säteihin\nsammumaisillaan. Se hetki on Anna neitsyen elämälle niin tärkeä, että\nsilloin, jos koskaan, on tarwis hänen olla rakkaiden wanhempainsa\nhuostassa.\"\n\n@@ \"Ja uskotteko todella, että kaukaisten tähtien asema waikuttaa mitään\nihmisten onneen täällä alhaalla maassa?\"\n\n@@ \"Warmasti. Näettekö, Wenus on Anna neitsyen tähti, joka kohta\nauringon takana wiskaikse tuon päiwätähden ympärillä aina lymyilewän\nMerkurion syleilyyn; Mars kaukana ja Jupiterin silmät soaistut --\"\n\n@@ \"No, no, se on kylläksi, hywä Nikoteemus. Saatamme neitosen waan\nkotiinsa ja jätämme tähdet oman onnensa nojaan. Iiwar herra warustaa\nteille hewoset, ja sitte joudutte matkaan. Anna on heti walmiina. Minä\narwelen, että ehditte Salojärwelle ennen kuin tuo waarallinen Merkurius\non ehtinyt Wenustanne wahingoittaa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli Toukokuun keskipaikoilla. Lumi jo oli tarkoin sulanut, waan tiet\noliwat wielä wesiset ja pehmeät. Puut oliwat jo alkaneet nypliä ja\ntuhannet linnut wisersiwät synkissä metsissä. Annan, ja tohtorin matka\nkului hitaasti, se oli jo kestänyt monta päiwää, ja tohtori tuli yhä\nenemmän lewottomaksi, kun, hänen lukunsa mukaan, Wenus ja Merkurius jo\nlähestyiwät toinen toistansa. \"Miksi heidän pitää sattua yhteen juuri\nauringon takana, jossa wallitsee Egyptin pimeys\", sitä hän aina mietti,\neikä woinut saada selwille. Aurinko oli nousemaisillaan, ja Wenus\ntuijotti himmeästi taiwaalla ja katosi heti nousewan auringon säteihin.\nKäki kukkui tien reunassa ja syöksi yht'äkkiä äänettömän towerinsa luo.\nPeipponen wisersi oksalla iloista lauluansa ja sen toweri wastasi\nsiihen pii, pii. \"Ihmeellinen salaisuus, joka on tuossa luonnossa, niin\ntaiwaalla kuin maassa\", huokasi tohtori. \"Meidän elämämme juoksu on\nwiitottu taiwaan tähdillä, ja sisällisimmät tunteemme seuraawat\nälyttömän luonnon wiittauksia. Miksi tällä hetkellä juuri tuo\nkummallinen ajatus wiwahti päähäni? Olen pitänyt tuota härän\ntähtisikeröä eläinradassa aina omanani, waikka se on häilywäisen\nhuhtikuun merkki. Eikö tuo auringon walossa kiertelewä Merkurius ole\nparemmin minun elämälleni sopiwa? Niin se on, minä olen ollut pöllö,\nkun en ole sitä ennen huomannut. Tästä hetkestä minä hylkään tuon\ntuiskujen ja mietojen ilmojen härkätähden ja annan elämäni johdon\nMerkuriolle, joka saa liikkua wuoroin auringon tulisissa säteissä ja\nwuoroin sen takana ihastella Wenuksen hehkuwaa silmää.\"\n\nTultuaan tähän päätökseen, ja kun tie eräässä kohdassa sattui olemaan\nleweämpi, tohtori kannusti hewostansa ja ratsasti Annan wiereen. Anna\nei näyttänyt sitä huomaawan, ja tohtori jäi hetkeksi ääneti. Sitte hän\nrykäsi ja kääntyi Annaan päin ja alkoi:\n\n@@ \"Näettekö, neitsyt, mikä ihana aamu, kuinka lehdet nypliwät ja\ntäyttäwät ilman suloisella tuoksullansa?\"\n\n@@ \"Niin\", wastasi Anna kääntämättä päätänsä.\n\n@@ \"Ja miten metsän lukemattomat siiwekkäät asukkaat elähyttäwät\nympärillämme koko luonnon iloisella laulullansa.\"\n\n@@ \"Niin\", wastasi taas Anna.\n\n@@ \"Ne laulawat kaikki waan rakkautta, niillä on jokaisella wierellään\nystäwä, jolle ne kukin ominaisella äänellänsä puhelewat sydämmensä\nhempeimpiä tunteita ja sitte kuuntelewat wienoa kuwausta, joka lehwäin\nwälistä soi heidän korwiinsa.\"\n\n@@ \"Niin, niin\", wastasi Anna hiljaan, tuskin kuuluwasti.\n\nTohtori huokasi sywästi ja jäi hetkisen ääneti. \"Minä olen aawistanut\noikein\", sanoi hän wihdoin itselleen. \"Täydellinen corruptio wirginalis\nsomnabularis, jossa hänen kanssansa saattaa menetellä aiwan mielensä\nmukaan. Mutta warowaisuutta, ainakin äkkinäinen kowa mielenliikutus,\nsäikäys tahi joku odottamaton kohtaus woisi silmänräpäyksessä hänen\nherättää, ja silloin hän pujahtaisi minulta tiehensä. Ei, se ei saa\ntapahtua, minä leikkaan sitä ennen hänen siipensä -- siis rohkeutta\nwaan! Nikoteemus, sinä et saa olla turhaan walwonut öitäsi, tutkiessasi\nluonnon salaisuuksia, kerran sinun wuorosi on tulewa saada palkinto,\njota maailman suurimmat tiedemiehet saawat kadehtia -- nyt wiimeinen\nkoete:\"\n\n@@ \"Niin, Anna, teilläkin on nyt wieressänne ystäwä, joka teitä\nrakastaa.\"\n\n@@ \"Niin\", wastasi Anna.\n\n@@ \"Ja jota te rakastatte?\"\n\n@@ \"Niin, jota minä rakastan.\"\n\n@@ \"Ja joka tahtoo langeta jalkoihinne ja pusertaa teitä syliinsä,\nsuojella teitä ja tehdä onnelliseksi teidän elämänne.\"\n\n@@ \"Niin, niin, tehdä onnelliseksi minun elämäni.\"\n\n@@ \"Ja jos ajamme wähän kowemmin, woimme ehtiä yöksi Salojärwelle\nwanhempienne luo.\"\n\n@@ \"Niin, ajamme wanhempieni luo.\"\n\n@@ \"Ja sitte huomispäiwänä wihitämme itsemme yhteen.\"\n\n@@ \"Niin, wihitämme itsemme yhteen.\"\n\nTohtori pian wapisi ilosta. \"Hän on minun\", sanoi hän itselleen. \"Hänen\nisänsä Martti pappi, minä tunnen hänet jo Upsalan ajoilta, häntä woi\nwetää nenästä mihin hywänsä, ja äiti sitte, jos muistan oikein, joku\nkanapää hönttö, joka ei ymmärrä mitään. Minun oma ajatukseni ja tähtien\nkummallinen asema, Merkurius ja Wenus, ne eiwät woi olla muut kuin\nNikoteemus ja Anna, ja huomispäiwänä, kun aurinko on korkeimmillaan,\nnuo taiwaankappaleet yhtywät, yksikään ihmissilmä ei niitä silloin näe,\nmutta kun ne jälleen tulewat näkywiin toiselta puolelta auringon,\nsilloin hohtawat niiden kaswot uudessa kirkkaudessa, jota mikään pilwi\nei pimitä. Mikä ihana kuwa minun omasta kohtalostani! Hän on nyt jo\nminun wallassani, woisin asettaa matkamme johonkin sydänmaan kylään,\nseisattua sinne ja kätkettynä maailman silmiltä omistaa sen onnen\nkohtalon, minkä sallimus on taiwaan tähtien iankaikkisilla\njärkähtämättömillä radoilla minulle osoittanut -- waan ei, minä en tee\nniin, minä en tahdo ennen aikaa ryöstää sitä, joka on minulle\nsallimuksen kädestä tulewa, minä tahdon täydellä oikeudella sekä ottaa\nettä pitää sen kalliin helmen, jonka olen löytänyt. Minä tahdon\nomistusoikeuteni nojassa tieteen woimalla eteeni loitsia hänen\nneitseellisen henkensä loistawan suloutensa, joka wielä on kätkettynä\ntuohon synkkään kuoreensa. Minä tahdon hänet ottaa wanhempainsa\nkädestä, niin että joka tilassa saatan omistustani puollustaa, waikka\nkoko maailmaa wastaan, -- ja tuo mielen wika -- minä sen tunnen, se on\nehtinyt juuri siihen paikkaan, missä kukaan tieteen salaisuuksia\ntuntematon ei woi sanoa muuta kuin että hän on täydessä järjessään, ja\nse se on, joka on minut auttawa häntä omistamaan.\"\n\nTällaisissa ajatuksissa tohtori kumppaninensa lähestyi Salojärweä.\nMolemmat ajoiwat wiimeisen matkan hiljaista juoksua, kunnes pieni\npuinen kirkko ja sen wieressä punaiseksi siwelty wähäinen asuinrakennus\ntuliwat näkywiin. Silloin kääntyi tohtori matkakumppaliinsa päin ja\nlausui:\n\n@@ \"Katsokaa, Anna, tunnettehan tuon paikan?\"\n\n@@ \"Niin, minä tunnen\", wastasi Anna.\n\n@@ \"Siellä owat isänne ja äitinne; muistattekohan heitä?\"\n\n@@ \"Muistan\", wastasi Anna, osoittamatta mitään liikutusta.\n\n@@ \"Hywä\", sanoi tohtori itselleen, \"minä woin olla hänestä huoletta.\nKohtaus menestyy oiwallisesti. Siinä ei uhkaa minua mikään waara.\"\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nOli lauantai ilta Salojärwen pappilassa. Martti pappi istui\nkamarissaan, awonainen kirkonkirja wielä edessään pöydällä. Hän oli\njuuri herennyt kirjoittamasta wiimeistä pariskuntaa kuulutuksiin\nhuomiseksi ja laski kädestään kynän, morsiusparin astuessa owesta ulos.\nHän huokasi silloin sywästi ja jäi mietteisiinsä. Silloin pistäysi\nkamariin hänen waimonsa ja astui hiljaisin askelin pöydän luo ja\nistahti miehensä wastapäätä, sukan neulominen kädessä.\n\n@@ \"Muistatko, Riitta, mikä päiwä on huomenna?\"\n\n@@ \"Minulle on jokainen päiwä pian yhtäläinen. Annan häwittyä ei mikään\nwoi minua ilahuttaa, ennen kuin saan hänet jälleen.\"\n\n@@ \"Niin, siitä on huomenna puoli wuotta kuin hänet kadotimme. Se\njumalaton sota, kuinka paljon syntiä ja werenwuodatusta ja ainoa\nlapsemme, jonka wietteli tuo maailman synti.\"\n\n@@ \"Eihän se ole totta, hywä Martti. Mikään synti ei woinut wietellä\nAnnaamme. Hän oli puhdas kuin Jumalan enkeli; raiwoinen sota on hänet\nmeiltä ryöstänyt. Hän istuu wankeudessa -- onhan Iiwar weljeni sen\nkertonut -- ja nyt kuin Klaus herra on kuollut ja Kaarle herttua awannut\nwankeudet, -- waan Iiwar weljeni kirjoitti myös Annan taudista -- en\nwieläkään ymmärrä mitä hän sillä tarkoitti, Anna olisi seurannut maalle\nKlaus herraa -- Jumala suokoon anteeksi hänen suuret syntinsä! -- wiedä\nniin meidän ainoan lapsemme!\" Riitta purskahti itkuun.\n\n@@ \"Ymmärtämätön waimo!\" sanoi Martti pappi. \"Juuri kuin sinun kanapääsi\nolisi kelwollinen tuomitsemaan heikointakaan kuninkaan käskyläistä,\nsitä wähemmin Klaus herraa -- Jumala auttakoon hänen sieluansa, jonka\nedessä kuninkaat ja ruhtinaat wapisewat.\"\n\n@@ \"Ja joka teurasti meiltä parhaimmat talonpoikamme, joiden lesket ja\norpolapset nyt itkewät kurjuuttansa ja wei meidän ainoan lapsemme.\"\n\n@@ \"St! hiljaan, waimo. Jumalakin kurittaa joskus wiatonta; soimaisitko\nhäntä siitä? Se on syntiä, waan kuninkaan korkea käskyläinen on\nsyntinen ihminen -- sen töitä soimata on rikos -- ja tiedätkö, ett'ei\nkaikki wihdoin liene meille onneksi. Jos eräsnä päiwänä saisimme nähdä\ntyttäremme jalon ritarin puolisona!\"\n\n@@ \"Minä soisin nähdä hänet waikka kunnon talonpojan waimona.\"\n\n@@ \"Raamattu sanoo: elkäät wiskatko helmiä sioille, ja meidän Annamme on\nsellainen kallis helmi, jota Jumala antaa täällä wiheliäisessä\nmaailmassa löytää ainoasti sen, jolle Hän on määrännyt suurimman\nmaallisen onnen. Usko minua, se, jonka osaksi hän on suotu, löytää\nhänet, waikka pimeimmän wankeuden luolasta. Johtuu mieleeni wanha\ntarina, jonka saat kuulla. Siitä on nyt kaksikolmatta wuotta. Minä\nkuljin teininä ympäri, tulin eräsnä kesäiltana pieneen kappeliin, näin\njoukon kansaa erään talon pihassa, menin sinne ja lauloin Dawidin\nSalmia 'Maa suur' ja awara', kaikki seisattuiwat kuuntelemaan lauluani,\nja kun sen lopetin, käwi parwi nuoria neitosia pihassa leskisille, minä\nkatselin heidän wiatonta kisaansa, kun eräs sininen sllmä=pari wilahti\nneitten joukosta minuun, minä kiinnitin katsettani sitä kohti, waan\nsilloin nuo sinisilmät painuiwat alas, koetin sitte niitä lähestyä,\nmutta tyttö näytti kainoimmalta koko parwessa, hän wäistyi aina toisten\ntaa, wihdoin pääsin kuitenkin hänen luoksensa ja tahdoin häntä\npuhutella, waan kieleni oli kuin lumottu, en tiennyt mitä nyt sanoa, me\nseisoimme wastakkain, minä katsoin hänen silmiinsä ja hän katsoi minun\nsilmiini, wiimein sain sanoneeksi: 'ihana ilta.' 'Niin', wastasi hän.\n'Olettehan tästä kylästä?' kysyin minä. 'Niin', wastasi hän taas.\nWiimeksi kysyin häneltä, osoittaen sormellani: 'Tuossahan lienee\npappila?' ja hän wastasi 'niin'. 'Ehkä menette sinnepäin ja seuraatte\nminua sinne?' sanoin hänelle wiimeksi, ja taas hän wastasi 'niin'. Minä\npidin häntä talonpojan tyttönä, sillä hän oli aiwan samallaisessa\npuwussa kuin kaikki muut nuoret tytöt, waan kuinka ihastuin, kun sama\nsinisilmä neitsyeni oli papin ja hänen waimonsa ainoa tytär! Minä jäin\neräiksi päiwiksi tähän hywään taloon -- ja kuta useammin minä katsoin\nujon neitsyeni sinisilmiin, sitä waikeammaksi minun tuli niistä erota.\nKun minun wihdoinkin täytyi lähteä ja menin hänen pieneen kammariinsa\nsanomaan hänelle hywästi, kohtasiwat minua taas hänen siniset silmänsä,\nja minusta näytti kuin niissä wärisisi kyyyneliä. Minä istuin hänen\nwierelleen ja sopotin hänelle hiljaan: 'te olette itkenyt, onko minun\nlähtöni syy siihen?' Silloin katsoi hän hempeämmin minuun kuin koskaan\nennen, ja kyyneleet tipahtiwat hänen punottawille; poskillensa. Minä\npuristin hänet silloin syliini, painoin tulisen suutelon hänen\nhuulillensa ja sanoin: 'Riitta, minun oma Riittani', ja hän kiersi\nkäsiwartensa minun kaulani ympäri ja sopotti 'niin.' -- Muistatko wielä\ntämän tarinan?\"\n\nRiitta nousi istuimeltaan, pudotti neulomisensa, meni toiselle puolelle\npöydän, kiersi kätensä miehensä kaulan ympäri ja painoi päänsä hänen\nrintaansa wastaan, ja kuiskasi hiljaan: \"niin.\" Martti pappi painoi\nsilloin suutelon hänen kuiwille huulillensa.\n\nSilloin kuului joku liikkuwan eteisessä. Puolisot kawahtiwat ylös.\nSamassa awautui salin owi, nuori nainen ja hänen perästänsä\nwanhanpuoleinen miehen mieshenkilö astuiwat sisään. Riitta katsahti\ntulijoihin kummastuksella, mutta yhtäkkiä hän huudahti: \"Anna, meidän\nAnnamme\", ja syöksi tyttärellensä wastaan, puristaen häntä syliinsä.\n\n@@ \"Oletko se todellakin sinä, Anna?\" sanoi Martti pappi ja likisti\nwuorostaan häntä rintaansa wasten.\n\nSurullinen hymy wiwahti Annan huulille ja katosi heti, hänen\nsopottaessaan: \"niin, minä se olen.\" Puolisot syleiliwät häntä\nwuorotellen, tuskin huomaten miestä, joka häntä seurasi.\n\n@@ \"Hiljaan, hiljaan, hywät ihmiset\", sanoi tämä. \"Anna neitsyt on\nsairas eikä siedä niin paljon mielen=liikutusta.\"\n\nNyt wasta katsahti Martti pappi tarkemmin mieheen. \"Jos en erehdy\",\nsanoi hän ojentaen kätensä terwehdykseen, \"meidän kaikkitietäwä\ntohtorimme, Upsalasta, Nikoteemus Hourenius! Terwe tulemastanne ja\nkiitoksia, että olette walmistaneet meille ilon saada kotiin rakkaan\ntyttäremme. Waimoni, saan tässä sinulle esittää.\"\n\n@@ \"Olisin suonut tuoda Anna neitsyen teille warsin terweenä, waan tauti\non ollut sitkeä. Kuten näette häntä waiwaa surullinen alakuloisuus,\njota olen jo monta kuukautta tieteen kaikilla waroilla koettanut\npoistaa. Onnettomat tapaukset owat pakoittanut hänen äitillisen\nhoitajansa, jalon Ebba rouwan, lähettämään hänet tänne hywäin\nwanhempainsa luo; te huomaatte kohta hänen surullisen tilansa.\"\n\n@@ \"No, mikä ihme sinua waiwaa?\" kysyi äiti puristaen tytärtänsä\nsyliinsä ja katsoen hänen harhailewiin silmiinsä. \"Tunnetko ensinkään\nminua, äitiäsi?\"\n\n@@ \"Niin, tunnen\", wastasi Anna.\n\n@@ \"No, ja minua isääsi? Sinä näytät wielä niin wieraalta.\"\n\n@@ \"Niin, isä.\"\n\n@@ \"Etkä ole sen iloisempi päästyäsi kotiin, wanhempiesi luo. Mikä sinua\nwaiwaa?\"\n\n@@ \"Niin, mikä minua waiwaa?\"\n\n@@ \"Se on kummallinen waiwa, hywin harwinainen, se kohtaa tuskin yhtä\ntuhannesta, me tohtorit sen kyllä tunnemme.\"\n\n@@ \"Ja mikä se on? Eihän toki warsinainen mielen wika?\" kysyi Martti\npappi säikähtyen.\n\n@@ \"Ei ollenkaan, Anna neitsyt on täydessä järjessään. Tauti, joka häntä\nwaiwaa on yksi laji corruptio wirginalis pacificis juwenalis\nsomnambularis --\"\n\n@@ \"Anna, lapsi parka, sinullako tuollainen hirweä tauti?\"\n\n@@ \"Niin, äiti, minulla se on.\"\n\n@@ \"Ja eikö siihen ole mitään parannuskeinoa?\" kysyi Martti pappi,\nkääntyen tohtoriin. \"Sinä meidän kaikkitietäwä tohtorimme, mitä siitä\nsanot?\"\n\n@@ \"Martti ystäwä, sinä, joka olet pappi, tiedät, että kun Jumala on\nluonut taudit, niin hän yhtaikaa on tuonut keinot, millä ne\nparannetaan, Tämän taudin parantamiseen on tarwis kahta hywin kallista\nainetta: ensimmäiseksi aikaa, joka on hywin kallista minulle, joka olen\nHänen Majestetinsa Puolan ja Ruotsin kuninkaan Sigismundin yhteisen\nsotawäen ylimmäinen haawalääkäri, ja toiseksi, joita tarjoo meille\nJumalan luonto, mutta niin ihmeen wähän, että tuhannes osa luotia\nmaksaa leiwiskän puhtainta kultaa, niinkuin Mercurium, sulphur, terra\nadamica, terra crusta, terra primaria, joita olen kohta neljä kuukautta\nkäyttänyt neitsyt Annan parantamiseen. Jumalan kiitos, ne owat tehneet\nwaikutuksensa, Annan kieli on päässyt kahleistaan, hän on puhunut\nminulle sydämmensä sisimmät tunteet, wai eikö se ole totta, Anna?\"\n\n@@ \"Niin, niin se on.\"\n\n@@ \"Mikä onni, että rakas tyttäremme on saanut sellaisen hoidon! Hywä\nNikoteemus, minä olen köyhä kappelin pappi, sotaisina aikoina en ole\nsaanut täysiä saatawiani, en tiedä miten palkitsen waiwasi ja suuret\nkulunkisi.\"\n\n@@ \"Oh, se ei tule kysymykseen. Me tiedemiehet emme koskaan ajattele\npalkintoa; meille on kylläksi, kun työllämme woitamme sitä, mikä on\njalompi kuin kulta, kun onni wiskaa joskus hoitoomme hempeän suloisen\nolennon, joka tarjoo harwinaisimman tilaisuuden näyttämään maailmalle\ntieteen ihmeellistä waiwaa ja yhtaikaa lahjoittaa tutkijan\nyksinäisyydessä enimmän kaiwatun wirwokkeen, hempeän naisen sydämmen.\"\n\n@@ \"Kuinka, ystäwä Nikoteemus? Oletko ollut niin onnellinen?\" kysyi\nMartti pappi iloisesti.\n\n@@ \"Neitsyt Anna on sen tunnustanut matkallamme. Eikö niin, hywä Anna?\"\n\n@@ \"Niin, niin, olen tunnustanut.\"\n\n@@ \"Te hämmästytätte meitä.\"\n\n@@ \"Annaseni, oletko sen tehnyt?\" kysyi äiti, wetäen tytärtään rintaansa\nwasten.\n\n@@ \"Niin, minä olen sen tehnyt, äiti.\"\n\n@@ \"Mutta tauti on ainakin ensin saatawa ihan pois,\" sanoi Martti pappi.\n\n@@ \"Ei ystäwät, kuulkaa minua ensin. Minulla ei ole aikaa wiipyä täällä\nkuin huomispäiwän. Kuningas warustaa sotaa Kaarle herttuaa wastaan,\nminun täytyy olla siellä, Ebba rouwa on saanut walani minun palata heti\nTurkuun. Katsokaa; minä olin ajatellut, että kun huomenna on pyhä ja\nsota=aika on käsissä, te kuulutatte liittomme kolme kertaa yhtaikaa ja\nhuomen iltana toimitetaan wihkiäiset. Eikö se woi käydä niin, Anna?\"\n\n@@ \"Niin, niin se woi käydä.\"\n\n@@ \"Oi hywä Nikoteemus!\" huudahti Martti pappi. \"Kunnioittawa\ntarjouksesi ilahuttaa meitä, waan se tekee meitä yhtaikaa\nmurheellisiksi. Olisimme niin mieluisesti pitäneet rakkaan lapsemme\nkauemmin luonamme, ja nyt tahdot wiedä hänet meiltä niin pian jälleen.\"\n\n@@ \"Waan muutoin, ken hänet parantaisi? Ja tuohon surkeaan tilaan ette\nhäntä tahtone jättää.\"\n\n@@ \"No koska se on Jumalan tahto, lapsi parka; aiotko niin pian jättää\nmeidät, rakkaat wanhempasi?\"\n\n@@ \"Niin, minä aion, hywä isä!\"\n\n@@ \"Ei, ei, minä en woi tänä iltana tehdä päätöstä, se on tullut liian\npikaisesti, lewätkää wielä yö ja jos wielä aamulla pysytte lujana\npäätöksessänne, sitte Jumalan nimeen. Nyt otamme wähän rawintoa ja\nsitte lewolle.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllallispöydässä, jonka Riitta oli parhaimman mukaan warustanut,\npuheltiin ajan tärkeistä tapauksista. Martti pappi, joka waan oli\nhuhuja niistä saanut, tahtoi oppineelta tohtorilta kuulla warmempia\nsanomia. Tohtori jutteli niitä laweasti, hän kertoi Klaus herran\nwiimeiset toimet, hänen suuret warustuksensa laiwasatamissa ja sitte\nhänen äkillisestä kuolemastansa, Ebba rouwan sywästä murheesta ja\nkuningas Sigismundin odotetusta tulosta maahan, ja wielä mitä hankkeita\nluultiin olewan Kaarle herttualla Suomen asiain suhteen.\n\n@@ \"Ja ketä me tällaikaa tottelemme?\" kysyi Martti pappi. \"Yhtenä pyhänä\ntulee kuninkaan neuwot ja käskyt, joita on seuraaminen, toisena Kaarle\nherttuan julistus, joka kieltää niitä tottelemasta. Minun täytyy ne\nsaarnastuolista julistaa, -- hywä Nikoteemus, sanokaa ketä meidän on\nwihdoin kuultawa?\"\n\n@@ \"Se on hywin onnellista teille papeille ja meille tiedemiehille,\nettemme tarwitse kuulua mihinkään puolueesen. Waikeampi asema on maan\naatelistolla: jos he tottelewat toista tai toista, woiwat molemmissa\ntapauksissa saada nuoran kaulaansa tahi joutua mestauspölkylle.\"\n\n@@ \"Todella, ystäwäni, hankalin kaikesta on palwella kahta herraa, mutta\nkun olot niin hämmentywät, kuten, Jumala paratkoon, tällä hetkellä, on\nyhtä waikea oikean kristityn määrätä mihin puolueesen liittyä.\nHelpointa olisi warmaan ei kuulua mihinkään. Waan jos elämän oloissa\njoka päiwä olet sysätty milloin yhdänne, milloin toisanne päin,\nluuletko silloin olewan helpon pysyä puolueista erillään? Kun kansa\nwalittaa oikeuttensa sorrosta, kun wiattoman werta wuodatetaan, kun\nwäki=waltaa tehdään wastoin pyhiä wannotettuja lakia, ja kun sitä\npuolustetaan oikeuden ja lain nojalla, ystäwäni, silloin puolueettomuus\nei tahto pitää ryhtiänsä, en tiedä, eiköhän se ole synti, joka silloin\npanee heikon ihmisen horjumaan.\"\n\n@@ \"Ei ystäwä, asia on tieteen kannalta nähden aiwan toisin\", sanoi\ntohtori. \"Näetkö, jos laiwa on ajanut luodolle ja sen perä on saanut\nwamman, joka painaa sen mereen, silloin olisit hullu, jos et muuttaisi\npaikkaasi kokkaan, joka on nousnut sitä ylemmäksi.\"\n\n@@ \"Todella, ystäwä Nikoteemus. Kun Klaus herran tähti kirkkaimmin\nloisti, en nähnyt mitään muuta, waan nyt, kun se on kadonnut, silmäni\non awautunut näkemään asioita, jotka silloin oliwat minulle\naawistamattomat.\"\n\n@@ \"Toisilla sanoilla, sinä olet kääntynyt Kaarle herttuan puolelle\",\nsanoi tohtori.\n\n@@ \"St! hiljaan, seinillä woi olla korwat. Mutta meidän kesken, Puolanko\nwai Ruotsin yhteys on meille edullisempi? Sigismund tai Kaarle? Mitä\narwelet?\"\n\n@@ \"Sanoisin jos woisin. En ole waltiomies. Mutta tähdet, ne olen\ntutkinut. Esimerkiksi härän tähtisikerö, aina kun almanakka näyttää\nauringon tulewan siihen, tuiskut ja myrskyt owat walmiit -- ei ole\nsilloin mitään pysywäistä, waan nyt on Merkurius minun tähteni. Se\npyörii alati auringon walossa, milloin sen edessä, milloin sen selän\ntakana. Kadotkoon se auringon waloon, kun sen loisto selän takana on\nsitä suurempi.\"\n\n@@ \"Häpeäkseni minä en ollenkaan ymmärrä mitä yhteyttä on taiwaan\ntähdillä ja ihmisten jokapäiwäisillä asioilla. Mutta jos kunninkaan ja\nlain nimessä muutamat ylhäiset saawat tilaisuuden mielensä mukaan\nsortaa kansaa, jos kawaluus ja petos jää rankaisematta sentähden, että\npettureilla on tilaisuus lymyitä mahtawan suojelijansa selän taa, niin,\nystäwä, silloin harhailen minä ja odotan, ettei taiwas sitä pitkään woi\nsallia. Lyhyesti, mitä luulet, kuningastako wai Kaarle herttuaa on\nmeidän totteleminen?\"\n\n@@ \"Tällä hetkellä, ystäwäni, Jupiter on mennyt mailleen, ja Merkurius\nja Wenus yhtywät huomenna, juuri samaan aikaan kuin Mars heidän\nwastapäätä kirkkaimmassa loistossaan nousee näkywiin.\"\n\n@@ \"Ja mitä luulet siitä? Kuka on määrätty Klaus herran sijaan?\"\n\n@@ \"Siinä se onkin tämän hetken salaisuus. Hänen majestetinsa kuningas\nharhailee, etsien miestä suuren Flemingin sijaan; Kaarle herttuan\nmieltä näpyttää loistawa kuningaskruunu, ja säädyt owat kahden\nwaiheella, liittyäkö yhdyswallaksi Puolan kanssa wai säilyttää\nkansallinen itsenäisyytensä ja sitte uudelleen walloittaa Suomi, ja\nsiten, weli Martti, meidän päämme owat waarassa, jos minne käännymme.\nParasta on elää hetken elämää eikä ajatella eteensä mitään. Waan mitä\nsanoo hywä Anna neitsyemme, eikö se ole teistäkin parasta?\"\n\n@@ \"Niin, niin se on parasta\", wastasi Anna, joka näytti tuskin kuulleen\nkoko tohtorin puhetta.\n\nPöydästä noustua wanhemmat koettiwat wielä puhutella Annaa, mutta eiwät\nsaaneet millään häneltä muuta wastausta kuin tuon yksitoikkoisen:\n\"Niin, niin\".\n\n@@ \"Sinä taidat olla matkasta wäsynyt\", sanoi wihdoin Martti pappi,\npuristi häntä syliinsä, suuteli ja sanoi \"hywää yötä lapseni!\"\n\nÄiti suuteli myös tytärtänsä, otti häntä kädestä ja lähti saattamaan\nmakuuhuoneesen. Tohtori lähestyi myös silloin ja näytti kuin olisi myös\ntahtonut suudella Annaa, mutta peräytyi yht'äkkiä, ojensi hänelle\nkätensä ja sanoi \"hywästi Anna, hywästi huomiseen!\"\n\n@@ \"Niin huomiseen\", wastasi Anna, ojentaen kätensä tohtorille ja\nseurasi äitiänsä makuuhuoneesen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKewät yön kuultawa werho oli wienosti peittänyt hetkeksi nukkuwan\nluonnon. Pappilassa oli kaikki hiljaan. Martti pappi ja Riitta\nnukkuiwat wähän lewottomina, ajatellen tyttärensä onnetonta mielen\ntilaa, mutta Anna itse makasi sillaikaa lewollisena kuin lapsi, joka\näitinsä sylissä nukkuu. -- Tohtori oli ainoa, joka ei tänä yönä nukkunut.\nTultua makuuhuoneesensa, joka oli pappilan rakennuksen ylisillä, hän\notti esiin kiwitaulun ja kynän, tuijotti yren eteensä, sanoen\nitsekseen: \"Niin, kaikki on mennyt tähän asti oiwallisesti. Mikään ei\nole tähän asti woinut häntä herättää. Eräitä hetkiä wielä -- toiwon että\nkaikki menee ohitse yhtä hiljaisesti -- minä saan hänen, tuon ihanimman\nkukkaisen, hän ei woi minulta luiskahtaa pois. Sitte ei muuta kuin\nminulle waan onnistuu hänet herättää tuosta unessa käwelijän\nhorrostilasta -- ja sen täytyy onnistua -- mutta warmuudeksi koettaisin\nwielä kerran laskea, ett'en missään olisi hairahtunut.\" Niin\nsanoen, hän otti kiwikynän, piirsi taululle pyöröjä, kolmioita ja\nwiisikulmia, yhdisti ne suorilla wiiwoilla, ja asetti wihdoin eteensä\nlaskento=kaawan, joka ulottui taulun yhdestä reunasta toiseen. Tätä\nkaawaa hän sitte laski wielä, kun puolen yön aika jo oli ohitse ja\nensimmäiset linnut äänsiwät ulkona. Yht'äkkiä hän pudotti kynän\ntaululle ja huudahti ihastuksella: \"ha! nyt se minulla on! kolmannesti\nja aina sama päätös! Minä saan hänet heräämään milloin tahdon. Waan se\nei saa tapahtua ennen wihkimistä, ei, ensin wihkimys ohitse,\njäähywäiset wanhemmille ja sitte matkalla kaukana täältä, jossa\nturwaaminen wanhempain apuun on myöhäistä; mikä iloinen juowuttawa\nhetki, kun tuo ihana kukkainen wiattomassa loistossaan rewähtää\nwalweille ja hänen henkensä ja teräwän älynsä hurmaawa sulous säteilee\nhänen taiwaallisista sinisilmistään. Tiede ei ole koskaan saawuttanut\nihanampaa woittoa kuin tuossa helmessä, joka nyt makaa kätkettynä\nsynkeään kuoreensa, jonka minä, Nikoteemus Hourenius, minä, jota\nylenkatseella on kohdelleet ylhäiset ja pilkallisella naurulla\nalhaiset, saan omistaa ja omakseni nimittää -- minulla hallussani tuo\nkallein omaisuus, ihanin nainen, jonka wertaista pohjoinen maailma\nwielä ei ole toista synnyttänyt -- mikään ihmiswoima ei woi häntä\nminulta enää ryöstää -- nousewan päiwän walo on hänet laskewa minun\nawattuun syliini ja ennenkuin aurinko on jälleen waipunut\nutuiselle wuoteellensa, on hän, tuo ihana neitsyt kaukana täältä\neroittamattomasti minun olentooni yhdistetty -- minun waimonani.\"\n\nAurinko jo oli nousnut ja peittynyt rusoittawaan pilween, kun tohtori\nlewottomuudesta wäristen wihdoin heittäysi wuoteellensa, mutta hänen\nsilmänsä eiwät ummistuneet, hän walwoi ja työskenteli samoissa\najatuksissa; siksi kuin pyhä aamun hiljainen hälinä oli alkanut\npappilassa, ja aamukellon ensimmäinen sointi kirkolta saawutti hänen\nkorwansa ja ajoi hänen ylös wuoteeltansa.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nOli tyyni kewät=aamu, yöllä oli wähän satanut ja musta pilwi oli\nwerhona auringon kaswoilla. Metsän siiwekkäät asukkaat kilpailiwat\nsadoilla äänillään puissa pappilan ympärillä, aamukellon juhlalliset\nsäwelet kaikuiwat loitos kirkolta ja erinäisiä parwia, miehiä harmaissa\nwiitoissa ja naisia walkoisissa kesäpuwuissa riensi joka haaralta\nkappelin pienelle kirkolle. Joka paikassa wallitsi pyhäaamun hiljainen\njuhlallisuus. Martti pappi istui kirjoituspöytänsä ääressä, pari\nohkaista kirjaa edessä. Hän oli hywin wakaisen näköinen, juuri kuin\nainakin wirkansa toiwossa. Hän katsahti wäliin ikkunasta ulkona\nkirkolle rientäwää kansaa, wälin oween juuri kuin jotakin odottaen.\nHänen silmänsä oliwat taas kääntyneet ikkunaan päin, kun Nikoteemus,\nmusta tohtorin pitkä wiitta yllään, astui hiljaisin askelin huoneesen.\nMartti pappi kääntyi silloin kuin häpsähtäen tulijaa kohti.\n\n@@ \"No, ystäwäni, luuletko tänään siitä tulewan mitä?\" kysyi hän miltei\nwapisewalla äänellä.\n\n@@ \"En yhtään sitä epäile\", wastasi tohtori. \"Eilinen matka ja yön lepo\nynnä ilo päästyä rakkaiden wanhempainsa luo owat jännittäneet hänen\ntaudista wähän herwahtaneet woimansa. Minulla on täysi syy toiwoa hänen\npysywän entisissä sanoissaan.\"\n\n@@ \"Waan oletko warma, ettei joku mielen welttous, joku, niin\nsanoakseni, sekawuus tahi ajatuswoiman häiriö ole ikään kuin lumonnut\nhänen sieluansa.\" -- --\n\n@@ \"Oi, hywä ystäwä, ei mitään sellaista, siitä olen aiwan warma, minä\nnäin sen eilen matkallamme, kun puhelin hänelle ja selittelin luonnon\nsalaisuuksia. Hän kuunteli minua hartaasti ja oli huwitettu kaikesta --\nmutta oikein sanoen, puheen woima se on waan, ne jänteet, joilla suu ja\nkieli synnyttää erinäisiä ääniä, ne jänteet, sanon minä, owat taudin\nwaikutuksesta wenyneet liian löyhiksi -- corruptio wirginalis on näet\nyhtäläinen sielun tilaisuus kuin kanteleen, jonka kielet owat\nlöyhtyneet ja kadottaneet oikean wirityksensä. Se tarwitsee waan\ntottuneen käden, oikean taiteilijan, joka sen jälleen wirittää -- ja\nmuuten, Anna ei ole ensimmäinen, jolla on tämä waikea tauti, tunnettu\nnimellä corruptio wirginalis, ilmestynyt sellaisessa muodossa. Minun\ntoimessani niihin saa kyllin tutustua.\"\n\n@@ \"Ja oletko häntä tänään jo puhutellut?\"\n\n@@ \"Juuri äsken, ja tässä hän itsekin jo tulee.\"\n\nÄiti talutti Annaa ja seisatti hänet tohtori Nikoteemuksen wiereen\nMartti papin kirjoituspöydän luo. Kaikki oliwat juhlallisen näköisiä ja\njäiwät hetkisen ääneti. Martti pappi ojensi wihdoin kätensä Annalle,\njoka pian waistomaisesti otti sen ja antoi wetää itsensä lähemmäksi\nisäänsä.\n\n@@ \"No, Anna, pysytkö wielä eilisessä lupauksessasi, ja oletko tarkoin\nmiettinyt otettawan askeleen tärkeyttä?\"\n\n@@ \"Niin olen.\"\n\n@@ \"Ja muistanut, että se mitä nyt teet ja päätät, on kaikeksi\nelinajaksesi.\"\n\n@@ \"Niin, elinajakseni.\"\n\n@@ \"Ja ettei kukaan ole sinua siihen wietellyt?\"\n\n@@ \"Niin.\"\n\n@@ \"Ja sinä, Nikoteemus Hourenius, mitä wastaat siihen?\"\n\n@@ \"Lupaan iäti häntä rakastaa, ja parantaa hänen raskaan waiwansa.\"\n\nMartti papin silmistä wierähti kyyneliä hänen kaswoillensa. Hän oli\nhetkisen äänetti ja tuijotti eteensä. Sitte kääntyi hän Annaan, ja\nkatsottuaan häntä surullisesti silmiin, kääntyi wiimeksi waimoonsa päin\nja sanoi: \"No, ja äiti sitte, mitä on sinulla Riitta, annammeko pois\ntämän ainoan rakkaan lapsemme?\"\n\n@@ \"Minullako?\" sanoi Riitta huoaten ja pyyhkien wesisiä silmiään.\n\"Woinko minä sitä estää? Anna, Anna, jätätkö meidät nyt, lapsi kulta?\"\n\n@@ \"Niin, jätän.\"\n\n@@ \"No, sitte Jumalan nimeen\", huokasi Martti pappi, ja otettua tohtorin\nkäden, hän laski Annan käden siihen, otti sitte kynän ja kirjoitti\nheidät kuulutuksiin.\n\n@@ \"Waan onko se niin wälttämätöntä, ettei wihkiäiset saisi tapahtua\nedes huomenna?\" kysyi Martti pappi, kääntyen tohtoriin.\n\n@@ \"Aiwan wälttämätön, ja onhan Anna jo siihen suostunut, wain miten?\"\n\n@@ \"Niin, olen suostunut.\"\n\n@@ \"No, tapahtukoon niin, minä kutsun kirkolta eräitä naapuria waan\niltapuoleksi olemaan todistajina; ja Riitta walmistaa meille\npäiwällisen siksi kuin toimitus on ohitse; ja nyt Jumalan haltuun siksi\nkun palajan kirkosta.\"\n\nSillaikaa kun Martti pappi oli kirkossa, Riitta hääri päiwällisruokaa\nja wälistä puuhasi koristuksia saliin. Lattia tuli nuorilla lehdillä\npeitetyksi, kukkaisseppeleitä hankittiin seinille ja jakut, mihin\nmorsiusparin oli wihittäissä langettawa polwilleen, koristettiin\nnuorilla kukkasilla. Siniwuokkoja oli tuotu morsiamen pään koristusta\nwarten, ja puolen päiwän ajaksi oli kaikki wihdoin walmistettu, paitsi\nmorsiamen pukeminen, jonka äiti oli jättänyt wiimeiseksi työksensä.\nAnna oli koko aamupuolen käwellyt kuin unessa, hän oli ääneti katsellut\nwuoroin ruo'an laitosta, wuoroin koristustyötä huoneissa, ja kun äiti\ntoisinaan kysyi: \"onko tuo sinusta kaunista?\" hän aina wastasi \"niin,\nniin, se on kaunista.\" Tohtori taas, hän oli pistäinnyt kirkkoon,\neräässä nurkassa kuulemaan saarnastuolista läheisen onnensa\njulistamista ja wiipyi siellä koko aamupuolen. Wihdoin alkoi hetki\nlähestyä, jolloin wihkiäiswarustukset piti olla walmisna. Ei ollut enää\njäljellä kuin morsiamen pukeminen. Äiti otti nyt wihdoin senkin\ntyöksensä. Wietyä Annan kamariinsa, hän weti hänet polwillensa kuin\npienen lapsen, harjasi ja laittoi somille kiehkuroille hänen kullan\nwälkkywät hiuksensa, joiden päälle morsiuskruunuksi oli warustettu\nseppele tuoreita siniwuokkoja, ainoita kukkaisia mitä tällä wuoden\najalla jo oli saatawina.\n\n@@ \"Waan tuon mustan hameenko tahdot?\" kysyi äiti, \"minusta olisit\nsomempi sinisessä.\"\n\n@@ \"Niin, sinisessä\", wastasi Anna.\n\n@@ \"Ja tuon saman höytywän, joka oli minun morsiushuntunani, olen\nsäilyttänyt sen sinullekin morsiushunnuksi.\"\n\n@@ \"Niin\"; wastasi Anna, samoin kuin lapsi, jolle äiti laittaa\nensimmäistä nukkea.\n\nKun Anna wihdoin oli walmiiksi puettu, asetti äiti hänet seisomaan\neteensä ja katseli häntä joka puolelta, korjaillen wielä mikä ei ollut\nhänen mielestään oikein. Wiimeksi hän asetti siniwuokko=seppeleen hänen\npäähänsä. ja äitin sydän hypähti silloin ihastuksesta. Anna oli\ntodellakin hurmaawan ihana, waikka wielä puuttui hänessä kauneuden\nihanin koristus, tuo jalon wiattoman nuoruuden säihkywä tuli noissa\nAnnan ihmeellisen suloisissa silmissä. Hän oli kuin ihanin maalauskuwa,\njolta ei puuttunut muuta kuin eläwän sielun silmistä loistawa\nläpitunkewa hehku. Äitin ilo katsellessa tyttärensä ihanuutta ei ollut\nsentähden puhdas ja täydellinen, hänen kyyneleensä oliwat yhden werran\nsurun kuin ilon kyyneliä, ja hänelle wiwahti pian yhtäläinen tunto kuin\njos olisi rakkaan lapsensa ruumis=arkkua ummistanut, sitä koristaessaan\nmorsiuspukuun tuon synkeän wielä pian tuntemattoman miehen wiereen.\nKirkonkellon surullinen ääni samalla hetkellä kaikui hänelle kuin\nhautauskellon soitto. Mutta kauan ei saanut tämä tunto häntä wallita,\nennenkun wälttämätön todellisuus weti hänet puoleensa. Tuolla astui jo\nMartti pappi tohtorin ja eräiden talonpoikain ja niiden emäntäin ja\ntyttärien kanssa pappilaa kohti. Martti näytti wakaisemmalta kuin\nkoskaan Riitta oli häntä ennen nähnyt, waan tuon synkeän tohtorin muoto\noli kirkastunut, hän astui suorana ja ylpeänä ja katsahti rohkeudella\nympärinsä. Nyt he tuliwat jo portaalle, salin owi aukesi ja\nwihkiäis=joukko astui sisään. Martti pappi meni kuitenkin suoraan\nkamariinsa, awasi käsikirjansa, waan jäi hetkisen istumaan äänetti.\nHänen silmissään wärisi kyyneliä, joita hän näytti pidättäwän, mutta ne\nryöstäysiwät kuitenkin irti, ja wieriwät hänen ryppyisille poskillensa.\nSulhanen, joka hääwieraiden kanssa oli mennyt suorastaan saliin, seisoi\njo koristettuin morsius=jakkujen edessä. Juhlallinen hiljaisuus\nwallitsi kaikkialla, kuin hautaispidoissa. Martti pappi weti\nwiitastansa ristikirjaisen pyyhkeen, niistäysi, pyyhkäsi silmiänsä ja\notti wihdoin awatun käsikirjansa ja astui wakaisilla askelilla saliin,\nseisattuen sulhaisen wastapäätä. Silloin awautui naristen pieni owi, ja\näiti weti siitä perästänsä Annan ja antoi sen wastaan tulewan sulhasen\nkäteen. Morsius=neidot, pari talonpojan tyttöjä, asettui morsiusparin\ntaa. Wielä sitte hetkisen äänettömyys.\n\nTurhaan näytti Martti pappi etsiwän jotakin mielen liikutusta Annan\npian jähmettyneissä kaswon piirteissä. Häntä kauhistutti tuo lumouksen\ntapainen tywen, johon mikään tunteen wiwaus ei näyttänyt luowan\nwienointakaan wärähdystä. Hän katsahti wielä kerran waimoonsa, jonka\nsilmissä hän näki sywimmän liikutuksen. Wihdoin täytyi hänen alkaa\ntoimituksensa.\n\n\"Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän hengen\", lausui hän wapisewalla äänellä.\n\n\"Rakkaat ystäwät, Nikoteemus Hourenius ja myös Anna Martintytär\" -- --\njatkoi hän ja luki kirjasta wihkimys=menon esipuheen loppuun. Sitte hän\nlaski kirjan painumaan wähän alas, katsoi jyrkästi tohtoria silmiin ja\nlausui woimallisella nyt juhlallisessa toimessaan wakaantuneella\näänellä: \"Minä kysyn sinulta Nikoteemus Hourenius, pyhän kolminaisuuden\nnimeen ja Jumalan seurakunnan läsnäollessa, tahdotko ottaa tämän\nihmisen Anna Martintyttären awiowaimokses ja rakastaa häntä myötä= ja\nwastoinkäymisessä?\"\n\n@@ \"Tahdon\", wastasi tohtori jyrkästi, ja hänen silmänsä säihkyiwät\nsilloin niin kummallisesti.\n\n@@ \"Ja sinulta Anna Martintytär\", jatkoi Martti, mutta hänen äänensä\ntaas wapisi ja hänen täytyi wetää sywästi henkeänsä, jatkaakseen\naljettua lausettansa. Silloin kajahti eteisestä kummallisen laulun\nsäweleet. Martin alettu kysymys keskeytyi. Kaikki hämmästyiwät ja\nkääntyiwät oween päin. Tohtori oli waalennut ja tullut lewottomaksi.\nAnnan kaswoissa wiwahti ensimmäisen tunteen wärähdys. Hän nosti\npäätänsä, katsahti peljästyksellä ympärilleen. \"Aih!\", parkasi hän\nsitte kimakalla äänellä ja oli waipua maahan, waan äiti Riitta oli jo\nehtinyt häntä tukemaan, juuri kuin hän jo herwahti woimatonna äitinsä\nsyliin. Mutta tämä kesti waan eräitä silmän räpäyksiä, kun hän jo\njälleen tointui, kawahti ylös ja ennenkuin kukaan oli ehtinyt sitä\nestää, hän syöksi owesta eteiseen ja kiljasten sanomattomalla ilolla\nlankesi Yrjö Eeronpojan kaulaan ja puristettuna hänen wahwaan syliinsä.\nÄäneti ja ilokyyneleet silmissä, makasi hän siinä, kun Martti ja Riitta\noliwat ehtineet perästä ja tulleet eteiseen. Nähtyä heidät, Anna\nryöstäytyi taas irti Yrjö Eeronpojan syleilystä, syöksi uudella innolla\nwanhempiansa wastaan, syleili heitä palawasti ja huudahtaen wuoroon\n\"äiti, isä, kulta äiti, hywä isä! Minä olen maannut niin kauan, oi\nniitä hirmuisia unia -- ja sinä Yrjö, jonka luulin kuolleeksi -- oi,\nanna minun wielä tuntea, että todellakin elät ja, ettei se ole paljas\nhaamusi, jonka näen.\" Ja taas puristui hän Yrjön kaulaan, ja Yrjö\nsuuteli häntä nyt hohtawille poskille, otsaan ja wihdoin hänen\npalawille huulillensa. Mutta Martin silmistä tippui ilokyyneleet. Woi\nkuinka ihanana hän silloin oli, tuo äsken unessa käwellyt Anna! Jos\ntohtori olisi hänet tällä hetkellä nähnyt, olisi hänen täytynyt wasten\ntahtoansa sanoa, että Anna oli werrattomasti ihanampi ja suloisempi\nkuin se wiehättäwä kuwa, jonka hänen haaweksiwa aatteensa oli hänestä\nluonut -- mutta tohtori parka, hän oli yleisen hälinän aikana pujahtanut\nulos ja häwinnyt tietämättömiin. Joku oli nähnyt hänen täyttä nelistä\nratsastaneen kirkon ohitse Turkuun päin menewää tietä.\n\nHän, waikka muuten täynnä sen ajan taikauskoa ja houreita, oli\nkokemuksesta niin paljon oppinut tuntemaan erinäisiä tauteja, että oli\naiwan oikein käsittänyt Annan mielen wian wiimeisinä aikoina. Hänen\ntilansa oli nimittäin muuttunut pian sellaiseksi kuin unessa käwelijän,\njoka saattaa wakawilla askelilla käwellä korkeimman katon harjalla tahi\npohjattoman sywyyden reunalla, mutta siinä herätettynä säikähtää ja\nputoo alas. Tohtori aawisti myös oikein, että suurempi mielen liikutus,\näkillinen wawahdus woi silmän räpäyksessä herättää tointumaan Annan,\nwaan tämän herättämisen hän arweli tehdä wasta silloin kuin Anna olisi\nollut laillisesti wihitty hänen waimoksensa ja kaukana suojelewista\nwanhemmista. Yrjö Eeronpojan laulu herätti yhtäkkiä Annan nukkuneet\ntunteet ja pelasti hänet petollisen tohtorinsa kawalista pauloista.\nOnnelliset wanhemmat eiwät woineet kyllin kiittää Yrjöä tästä heidän\nlapsensa pelastuksesta, joka, eräs hetki myöhemmin, olisi jo ollut\nauttamatta sysätty onnettomuuteen kawalimman petoksen uhriksi.\n\n@@ \"Hywät ystäwät,\" sanoi Martti pappi wihdoin kääntyen wieraihinsa,\njotka ihmetellen oliwat seisattuneet katsomaan morsiamen äkillistä\nmuuttumista. \"Kuten näette, tänä aikana tapahtuu ihmeitä joka haaralla.\nJumala on jälleen lahjoittanut meille rakkaan tyttäremme, hetkellä,\njolla olimme jo hänen kadottaa. Warustettu hääpöytä on muuttunut kahden\nrakastawan kihlajais=pöydäksi, tulkaa nyt kaikki ottamaan osaa meidän\niloomme. Sitte minä puhelen teille miten tämä ihme on tapahtunut.\"\n\nEräitä wiikkoja sen perästä Martti pappi seisoi onnellisen morsiusparin\nedessä lukien wihkimys=sanoja, ja kun hän nyt ilosta wapisewalla\näänellä kysyi tyttäreltänsä, tahdotko ottaa tämän Yrjö Eeronpojan\nj.n.e., silloin Anna wastasi taas niin, mutta se ei ollut enää tuo\nunessa käwelijän tunteeton niin, sillä hänen kaswoissaan loisti nyt se\nautuus, jonka tuntee se, joka myrskyn keskeltä on yht'äkkiä päässyt\ntoiwotun sataman tyweneen.\n\nWuoden ihanimpana aikana sai nuori pariskunta wiettää lempiwiikkoja.\nSyys toi uuden sodan kuningas Sigismundin ja Kaarle herttuan wälille.\nSuomen lopullinen kohtalo oli määrättäwänä. Nuijasodan wiimeinen näytös\noli alkanut. Yrjö Eeronpojan lewoton henki ei woinut silloin jäädä\njoutilaaksi. Hän syleili Annaa ja sanoi:\n\n@@ \"Tahdotko minun istua täällä wai mennä?\"\n\n@@ \"Ei, ei, Yrjö, minä rakastan sinua liian paljon woidakseni isänmaalta\nryöstää sinun woimallista neroasi. Mene, mene.\"\n\nJa Yrjö meni. Hän katosi pian moni=waiheisen sodan melskeesen. Suomen\nwoimakas aatelisto koetti wiimeiseen asti puolustaa Sigismundin wallan\nnimellä omaa asemaansa Suomessa. Mutta kansa ja kansan ystäwät oliwat\njo kyllästyneet tähän aateliston puoli=itsenäiseen asemaan ja he\nyhdistyiwät kaikki Ruotsin wallan=hoitajan Kaarle herttuan lipun alle.\nNuijasodan historia kertoo minkä surullisen lopun sai tämä maassamme\nensimmäinen koe muukalais=malliin tehdyn ylimys=wallan istuttamiseen.\n\nLähes kaksi wuotta oli Yrjö ollut poissa eikä Anna ollut hänestä saanut\nmitään tietoa, kun siihen aikaan ei ollut enemmän postia kuin\nsanomalehtiä. Martti pappi oli sill'aikaa tullut kiwuloiseksi ja\npyytänyt apulaista. Sitä hän odotti joka päiwä. Talwi oli taas tulossa\nja sitä waikeammaksi käwi Martin toimittaa wirkaansa. Oli eräs lauantai\nilta, ulkona tuuli ja satoi lumiräntää. Jo oli tullut wallan pimeä, ja\nMartti pappi istui nojatuolissaan, miettien huomista kirkonmenoa, joka\nnyt häntä peloitti. Riitta istui salissa kehruupuunsa ääressä\npyörittäen wärttinäänsä, Anna oli istunut keskelle lattiaa, leikitellen\npienen Martin kanssa, joka käweli ensimmäisiä askeliaan ja juoksi\nhajasäärin ja horjuen äitinsä syliin. Silloin kuului askelia eteisessä,\nkaikki hypähtiwät ylös, samassa myös salin owi awautui ja sisään astui\nnuori pappi.\n\n@@ \"Yrjö,\" kiljasi Anna ja juoksi, taluttaen pientä Marttia kädestä\ntulijalle wastaan, sillä Yrjö se todellakin oli, joka sodan tauottua\noli wihittänyt itsensä papiksi ja tuli nyt apellensa wiran\ntoimittajaksi.\n\nParin wuoden perästä Martti papin kuoltua, Yrjö Eeronpoika sai hänen\nwirkansa. Ei koskaan ollut uutterampaa pappia kappelissa ollut. Hän\nopetti kansaa sekä kirkossa että kodissa. Eräissä wuosissa hän sai\nlukutaidon lewitetyksi kaukaisimpiin kyliin ja kappelin asukkaat\nwaurastuiwat suurella wauhdilla. Elinaikanaan sai Yrjö nähdä tämän\nennen wähäisen kappelin emäpitäjänä, joka nykyaikana on Keski=Suomen\nisoimpia seurakuntia, Yrjö ja Anna saiwat elää yhdessä korkeaan ikään.\nHe oliwat hywin onnellisia. Heidän monista perillisistään oli wielä\nmonta miespolwea kirkkoherroina Salojärwellä, ja heidän kaukaisimmat\njälkeläisensä tiesiwät wielä puhella esiäitistä Annasta, jota aikanaan\noli nimitetty Salojärwen kukkaiseksi.\n\n\n\n"]