[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fnKgc7kLx0egc8Yw8mLXvyWoj-HSbs0g7vXeyX3AZDMs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},120,"Papin tytär","Aho, Juhani",1861,1921,"120-aho-juhani-papin-tytar","120__Aho_Juhani__Papin_tytär",null,"romaani",[],[],"fi",1885,27891,153158,false,13662,[22],"Fiction",[24],"Novels","\"Papin tytär\" by Juhani Aho is a novel written in the early 20th century. The book centers around a young girl named Elli, who is full of curiosity and spirit, exploring her world from childhood experiences to the thresholds of growing up. It delves into themes of childhood innocence, familial relationships, and the societal expectations placed on young girls in a rural setting.  At the start of the novel, we are introduced to Elli, a lively girl who enjoys climbing to the roofs and observing the world below. Her adventures as she explores her surroundings are met with both joy and reprimand from her mother, showcasing the tension between her desire for freedom and the constraints of her upbringing. As the narrative progresses, we see Elli's evolving character and her deep longing for independence, contrasted with her mother's worries about discipline and societal norms. This opening portion sets the stage for a thoughtful exploration of growing pains, the quest for personal identity, and familial love in a transitioning society. (This is an automatically generated summary.)",[],390,"Ahon kehitysromaani seuraa papintytär Ellin kasvua lapsuudesta aikuisuuteen. Teos kuvaa nuoren naisen sisäistä maailmaa ja pyrkimyksiä löytää oma tiensä sääty-yhteiskunnan asettamissa rajoissa 1800-luvun lopun Suomessa.","Juhani Ahon 'Papin tytär' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 120. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PAPIN TYTÄR\n\nKirj.\n\nJuhani Aho\n\n\nWSOY, Porvoo, 1920.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nElli oli hänen nimensä.\n\nJo pienenä teki hänen mielensä tikapuille kiivetä, ensin alimmalle\npiille, sitten piitä ylemmä, yhtä piitä, kahta, ja määrä oli päästä\nneljännelle piille, joka oli paksumpi kuin muut. Ja sieltä sitten\nkatsella alaspäin keittiön rappusille, jossa kerjäläislapsia\nleikitteli, ja eteenpäin pihamaata pitkin, jonka keskellä Musti makasi\nkäppyrässä. Kupeille ei nähnyt, kun oli toisella puolen porstuan seinä\nja toisella kellarin pääty. Ylemmä ei uskaltanut, vaikka olisi vähän\nmatkan päässä ollut toinen pii, yhtä paksu kuin neljäs, ja sieltä olisi\njo kellarin katon yli nähnyt. Eikä saanut tässäkään kauan iloita.\nLapsentyttö huomasi ja sieppasi alas ja retuutti pois, eikä kimakka\nitku auttanut.\n\nMutta kun ikä jatkui, ja pääsi tytöstä erilleen, niin piitä\nkorkeammalle joka päivä. Tuo toinen paksumpi pii oli kahdeksas, ja se\noli kellarin harjan tasalla. Siitä varovasti kellarin katolle,\nsyrjäsittäin, sydänalassa vähäinen vavistus, että jos äiti näkee ja\nhuutaa pois. Mutta ei äiti nähnyt eivätkä lapset rappusilla. Ja kun\nkerran kellarin katolle pääsi, niin sieltä ei kukaan nähnyt, ja siellä\nsaattoi olla kuinka kauan tahansa, luisulla katolla lämpimässä\npaisteessa.\n\nJa jopa näkyi maailmaa sinne! Vo-ooi! Ja vaikka minnepäin! Rakennuksen\npäitse järvelle päin venheranta kokonaan ja venheet teloiltaan ja\nnuottakota. Niityn rannassa mies vielä, joka käesteli Lahnalahdessa,\nvenheen kokassa pikkuinen tyttö. Tuolla edempänä sitten, toisella\npuolen järven, Iinmäen korkeat kukkulat, jonne päivä paistoi ja josta\nnäkyi taloja ja kellertäviä peltoja.\n\nPihamaan ja puutarhan yli oli maantielle päin peltoja aina kirkolle\nsaakka. Maantietä ei näkynyt korkean ruispellon takaa, mutta maantien\nkohdan arvasi aidan seipäistä ja nousevasta pölystä ja ajavain päistä.\nOlisi tehnyt mieli välistä ihan siitä ilosta hyppiä, että täällä oli\neikä kukaan tiennyt ja saattaisi olla vaikka kuinka kauan, jos vain\nsaisi. Mutta ei uskaltanut hyppiä ... näkisivät ja ehkä huutaisivat\npois. Parasta oli olla hiljaa, painautua pitkäkseen luisulle katolle\neikä hiiskua mitään ... \"niinkuin sirkka seinän raossa\"...\n\nTie keittiöstä tupaan kulki kellarin päitse. Ihmisiä siinä alinomaa\nliikkui, mutta ei kukaan huomannut katolla olijaa. Kävi niitä\nkellarissakin, ovessa kolistelivat ja astioita kellarin sisässä\nliikuttelivat, mutta ei niistä kukaan mahtanut aavistaakaan, kuka oli\nkatolla ... vaikka se siellä mahallaan loikoi ja katseli päädyn\nkohdalta alas aivan heidän päälakeensa ja tukan jakaukseen. Äitikin\nkulki monet kerrat kellariin, vaan ei hänkään huomannut ... kantoi\nmilloin niitäkin ja välistä meni tyhjin käsin. Sydäntä kutitti ...\ntuskin sai naurunsa pidätetyksi, kun äitiä katseli... Jos olisi hiljaa\nuukahtaa tai sammalta tai lastua heittää äidin päälle... Ei, ei,\nparasta on olla hiljaa, hiiskumatta ... eivät ehkä milloinkaan löydä,\nsaa olla täällä koko viikon ... aivan likellä ... eivätkä tiedä, missä\non...\n\n-- Elli! huudettiin yht'äkkiä alhaalta. Missä Elli on? Oletteko nähneet,\nlapset, Elliä?\n\nSe oli äiti, joka huusi. Elli painautui lujemmin kattoon ja koetti\npidättää nauruaan, joka pyrki tulemaan. -- Ei tiedä äiti, missä Elli on\n... mutta ei Ellikään sano ... antaa niiden ensin etsiä ... missähän\nluulevat olevan...?\n\n-- Lapset, kuuletteko, oletteko nähneet Elliä?\n\n-- Ei olla nähty!\n\n-- Menkää etsimään jostain ... puutarhasta tai...\n\nLapset juoksivat etsimään. -- Antaa niiden etsiä ... ei Elli huuda.\n\nÄiti odotti kellarin edessä, ja lapset tulivat sanomaan, ettei Elliä\nole puutarhassa. Äiti käski vielä etsiä huoneiden takaa ja pellon\npientarilta tai mistä tahansa. Mutta eivät lapset mistään löytäneet...\n\nSiitä tuli äidin mieli levottomaksi ja hän rupesi toden teolla\nhuutamaan.\n\n-- Elli hoi! huusi hän, ja lapset huusivat mukana. Silloin pääsi Elliltä\nnaurun tirskahdus, ja hän äänteli alas: -- Uu -- uu! -- mutta ei äiti eivätkä\nmuutkaan huomanneet, vaikka hän vähän kurkisti kellarin päädyn ylitse.\n\n-- Missä sen ääni kuului? ... kuulitteko, lapset?\n\n-- Uu piilossa ... uu kellarin katolla ... uu!\n\nNyt hänet jo huomattiin, ja häneltä pääsi itseltään hillitön nauru. Ja\nhän kuvitteli, että muut nauraisivat yhtä paljon...\n\nMutta äiti vihastui niin, ettei ollut saada ääneen ensiksi...\n\n-- Tyttö! -- sinä! ... heti paikalla alas! ... nouse heti istumaan! ...\net saa liikahtaakaan!\n\nJa kun Elli sanoi, että kyllä hän itse osaa tulla tikapuille ja sitten\nalas, niin äiti uhkasi antaa vitsaa, jos ei hän kohta jää yhteen\npaikkaan ... siihen, missä on, ja pitele käsillään kiinni, niin kauan\nkuin joku joutuu ottamaan.\n\nJa Ellin täytyi odottaa siksi, kunnes renki tuli ja otti hänet\nräystäältä syliinsä ja laski maahan.\n\nVitsaa oli vähällä tulla, mutta torumisiin se kuitenkin jäi tällä\nkertaa...\n\nMitä hän siellä ... kellarin katolla ... ja ilman lupaa?\n\nHän vain tahtoi nähdä, kun niin paljon maailmaa näkyi ... ja kun oli\nniin helppo päästä...\n\nVai paljon maailmaa! ... jos olisi pudonnut ja taittanut jalkansa, se\nolisi ollut maailmaa!... Muistakoon sen, että jos vasta sinne kiipee,\nniin...!\n\n-- Enkö minä, äiti, enää milloinkaan saa kellarin katolle? ... en minä\nputoa...\n\n-- Et milloinkaan saa, muista se, -- koetti äiti sanoa vihaisesti ja\nlähti menemään keittiöön.\n\n-- Saanpa minä kuitenkin vielä tikapuille, sanoi Elli itsekseen, mutta\nkerjäläislapset kuulivat sen.\n\n-- Rouva! huusivat he, se aikoo kiivetä vielä tikapuille...\n\nMutta nyt äiti vasta oikein vihastui.\n\n-- Vai vielä tikapuille ... ei alimmalle piillekään ... ei yhdellä\njalalla ... muista se!\n\nNyt pääsi Elliltä itku, ja hän meni huoneen taa itkemään. Sieltä meni\npuutarhaan ja teki sitä samaa vielä sielläkin... Ei saa enää\nmilloinkaan nousta kellarin katolle ... ei katsoa rantaan eikä peltoja\npitkin maantien kohtaan, missä ihmisiä ajaa ... eikä olla yksin niin,\nettei kukaan näe.\n\nMinkätähden on kaikki niin surkeata tässä maailmassa? -- niin oli hän\nkerran kuullut äitinsä huokaavan, ja hänestä sopi hänenkin nyt\nhuokaista niin. Ja huokaistuaan oli hän mielestään, niinkuin olisi\nollut melkein aikaihminen. Siitä tuli kuin jonkunlainen uhka rintaan.\nJa kyyneletkin kuivuivat siinä puutarhan koivua vasten seistessä ja\ntuohen helpeitä irti repiessä.\n\nAikansa revittyään ja repimiänsä suussaan purtuaan heittäytyi Elli\nselälleen nurmikolle ja pani kädet pään alle ristiin. Ja siinä hän\nloikoi kauan aikaa suu yhteen nipistettynä ja ajatteli, että nyt kai\neivät korkealta löytäisi, jos tulisivat etsimään ... ei kai tarvinnut\npelätä, että tästä putoisi ... ei kai, pyh!...\n\nPuut humisivat pään päällä, koivun oksat notkistuivat tuulen mukana,\nmutta haavassa liikkuivat vain lehdet ja lepattivat alinomaa. Se alkoi\nnäyttää Ellistä niin somalta, että hän unohti ikävänsä ja uhkansa ja\njäi katselemaan, kuinka koivun oksat notkistuivat ja haavan lehdet\nlepattivat ja kuinka kaikki puut hiljaa huojuivat ja humisivat...\nMikähän se oli noissa puissa, joka niin humisi, ja minkätähden lehdet\nlepattivat?... Ei tullut vastausta siihen, eikä sitä tarvittukaan...\nMieli livahti muuanne... Onkohan paljon lehtiä puissa ... yksi, kaksi,\nkolme, viisi ... kymmenen ... sata ... kymmenen sataa ... tuhatta... Ei\nhän enää viitsinyt, paljon näkyi olevan...! Voi, jos hän olisi edes\nlintu ... tai olisi hänellä edes yksi siipi, niin lentäisi ylös tästä\npuiden tasalle ... ja jos olisi käki, niin kukkuisi, ja kukkuisi koko\npäivän ja yön!... Se koivu oli niin korkea, paljon korkeampi kuin talo\n... saisi kukkua senkin latvassa, jos olisi siipi, jolla lentäisi...\n-- Kun olisi aivan yksin, ettei ketään muita koko talossa, niin nousisi\njotenkuten niin korkealle kuin puiden oksat ja kiipeäisi, kiipeäisi ...\noksalta oksalle ... latvaan ... ja pistäisi sieltä päänsä ulos oksien\nvälitse tuolta ... tältä puolen puun ja katselisi ... olisi hiljaa\nhiiskumatta ... eikäpä kukaan tietäisikään, kun tulisivat kotiin. Mutta\nei hän huutaisikaan enää ... ei, vaikka kuinka etsisivät. Ja olisi\nyötäkin puussa...\n\nJa kun oli päässyt se ajatus mieleen, niin ei se tahtonut siitä erota.\nPuuhun, korkeaan koivuun, joka ulottui yli katonharjan ... ihan oksien\nsuojaan ... siellä olisi hauskempi olo kuin kellarin katolla ja millään\nkatolla. Voi, jos sinne pääsisi! Ja Elli hyppäsi ylös maasta ja juoksi\nkoivun luo... Paksu se oli ja oksat liian ylhäällä, eivätkä kädet edes\nympärikään ulottuneet... Ei pääse ... ei pääse! Elli kierteli koivua ja\nkatseli joka haaralta, mutta ei missään oksaa niin alhaalla, että olisi\nsille päässyt. Kun olisi kerran alimmalle oksalle päässyt, niin\nkyllähän sitten... Mutta sekin oli liian korkealla, eikä ollut kuka\nnostaisi. -- Ja niin täytyi olla sillä kertaa pääsemättä ja lähteä pois\nkoko koivun luota...\n\nMutta yhä sinne halu kuitenkin toi puutarhaan. Joka päivä ja monesti\npäivässä kesken muiden leikkien yht'äkkiä johtui koivu mieleen, ja\nsuoraa päätä piti juosta puutarhaan sen luo. Jos jotenkuten kuitenkin\npääsisi! Mutta eihän sitä! Jos vain alimmalle oksallekaan ... mutta\nkovin oli korkealla alinkin oksa...\n\nPääsemättä olisi mahtanut ainiaksi jäädä, jos ei olisi muutamana\nlauantaipäivänä seisonut kirkkomiehen poika puutarhan aidan takana ja\nkatsellut sieltä aidan yli, kun Elli koetti kiikkulaudan pukin avulla\nulottua alimmalle oksalle. Mutta ylhäällä oli sittenkin oksa, ei\npäässyt koettelemaankaan...\n\n-- Mitä sinä siinä teet? kysyi poika.\n\n-- En mitään.\n\n-- Etkö pääse puuhun?\n\n-- Pääsisitkös sinne?\n\n-- Tuohonko puuhun? -- Ja samassa oli poika kiivennyt aidan yli ja tullut\nkoivun luo.\n\n-- Kenenkä sinä olet poika? -- Koetapas päästä puuhun, jos pääset!\n\n-- Mitä minä siellä? ... eihän tuo ole edes pihlajakaan ... jos olisi\nedes marjojakaan...\n\n-- Muuten vaan ... koetapas päästä ... etpä pääsekään!\n\n-- Pääsen minä vaikka mihin puuhun, jos tahdon.\n\n-- Tämänkö pukin päältä hyppäät?\n\n-- Enkä hyppää ... mutta jos haet korennon tai muun seipään, niin minä\nnäytän.\n\nElli haki korennon keittiön seinämältä.\n\n-- Tuoss' on korento! -- No?\n\n-- Näin vain! -- Ja poika asetti korennon puuta vasten alimman oksan\nvaraan ja kiipesi sitä myöten ylös.\n\n-- Kyllä minäkin nyt! huusi Elli alhaalta ja hyppeli\nmalttamattomuudesta. -- Tule alas, että minäkin pääsen!\n\nJa kun poika oli tullut alas ja Elli punasta hehkuvin poskin seisoi\nalimmalla oksalla, huusi hän sieltä maassa seisovalle pojalle:\n\n-- Mene nyt pois, poika! Mene heti paikalla, etteivät näe, että minä\nolen täällä!\n\nMutta poika ei mennyt ... jäi avosuin ylös puuhun katsomaan, kun tyttö\noksalta oksalle kiipesi aina ylemmäs latvaan eikä pysähtynyt, ennenkuin\nalkoi runko huojua. Mutta siellä se erosikin lähellä latvaa\nkaksihaaraiseksi, ja siihen istuutui Elli lehvien peittoon. Melkein hän\nhihkaisi sydämessään. Nyt, viimeinkin! ... ja niin hyvässä piilossa!\n... ja kuitenkin hän itse näki lehvien välitse joka haaralle ... mutta\ntänne ei kukaan, ellei ihan alle tulisi... Tuolla alhaalla pellot ...\nja maantiekin näkyi selvästi... Paljoa korkeammalla kuin talon katto\n... voi, voi!... Huojui ja humisi ja lehvät sihisivät korvaan niin\nsomasti!...\n\nSe oli niin hurmaavan hauskaa, ettei osannut oikein sitä vielä\najatellakaan. Ja vähän väliä viilsivät suloiset väreet pitkin\nselkäpiitä ja poskissa särisi...\n\nMutta sill'aikaa seisoi poika alhaalla ja katseli yhä ylös.\n\n-- Etkö sinä, tyttö, jo tule pois ... mitä sinä siellä teet? -- mutta ei\ntyttö kuullut. -- Minä otan korennon pois, niin et pääsekään! -- Mutta ei\nElli sitäkään kuullut. -- Jo osasi hän istua niin, ettei olisi tarvinnut\nkiinnikään pitää. Mutta piti hän kuitenkin kiinni ja antautui taapäin,\nniin pitkälle kuin kädet ulottuivat ja niin, että sinisen taivaan näki\nlehtien välitse päänsä päältä ... ja eteenpäin, molemmilla\nkainaloillaan kahden puolen puusta pidellen.\n\nSilloin sattui äiti kulkemaan pihamaan poikki ja näki vieraan pojan\npuutarhassa.\n\n-- Mitä sinä, poika, siellä puutarhassa teet? Mitä sinä katsot?\n\n-- Kun on tyttö tuolla koivussa --\n\n-- Mikä tyttö...?\n\n-- Eikö lie tämän talon tyttö ... se sinne nousi...\n\nÄiti aavisti, että se oli Elli. Ja Ellihän se olikin. Eikä hän kuullut\näidin ensi huutoa eikä toistakaan. Ei ennen kuin äiti tuli ihan alle ja\nhuusi ylös ja käski hetikohta tulemaan alas. Alas tullessaan repi Elli\nhameensa ja siitä oli äiti vielä vihaisempi. Ei hän kuitenkaan ollut\nniin vihainen kuin Elli ensin oli luullut.\n\nMutta hän käski kuitenkin mennä heti kohta vitsaa noutamaan, sillä nyt\ntäytyy hänen kurittaa ... johan hän viime kerralla siitä varoitti ...\nmiksi ei Elli totellut? Ja mitä se merkitsee, että Elli ei maassa pysy?\n\nEi Elli ensin virkkanut mitään, mutta kun äiti vaati toisen kerran ja\nkysyi itse aluksi, oliko se sitä samaa, jota varten hän kellarin\nkatolle ... että muka maailmaa näkisi ... vai mitä se oli? -- niin sanoi\nhän sen sitä olevan. Ja kun Elli oli sen sanonut, innostui hän sanomaan\nlisää. Siellä oli niin äärettömän hauskaa ... ei hän putoaisi eikä\nrepisi hamettaan ... jos saisi edes välistä ... saahan hän kiivetä ...\nvälistä vain ... ei kuin alimmalle oksalle...\n\nÄiti kielsi, mutta ei vitsaakaan antanut. Olisihan pitänyt, mutta ei\nhän ainakaan tällä kertaa voinut. Jo ajoissa olisi äidin mielestä\npitänyt semmoista estää... Kuinka kummasti silmät hänen päässään\npaloivat, kun hän pyysi. Ensin tikapuille ja katolle ja nyt puuhun.\nÄiti muisti jotain omilta lapsuutensa ajoilta, ja häntä rupesi\ntodenteolla huolettamaan tuo tyttö. Eikä hän tiennyt, kieltäisikö yhä\nvai --.\n\nHän kielsi, mutta kun hän sen teki, ei tyttö moneen päivään puhunut\nsanaakaan eikä syönytkään juuri mitään. Öillä hän sen sijaan haasteli\nunissaan, ja äiti kuuli, että hän oli olevinaan puussa tai katolla ja\nlöi käsiään yhteen ja nauroi... Tai sitten yht'äkkiä purskahti itkuun\nja kuului pyytävän, että pääsisi ... pääsisi! Ja niin kauan itki hän,\nettä äidin täytyi nousta ylös ja herättää...\n\n-- Mitä sinä itket, lapsi?\n\n-- Anna minun olla täällä ... anna minun olla ... en minä putoa ... voi,\nminkä tähden sinä...?\n\nTyttö puhui vieläkin unen horroksissa, mutta herkesi, kun heräsi. Ja\nuseamman kerran yössä sai äiti tehdä samaa.\n\nMutta aamulla ei hänellä ollut sydäntä kieltää ja pyytämättä hän lupasi\ntytön mennä puuhun.\n\nJa tyttö kiiruhti ulos, kiipesi ylös koivuun ja kukkui siellä ja\nkuvitteli olevansa lintu, joka kohta muuttaa muille maille ...\nkesämaahan kauas, jonne pilvet pohjatuulella kulkevat ja jossa on\nvieläkin korkeampia puita kuin täällä ja jossa kaikki ihmiset asuvat\npuissa.\n\nMutta tuollaisina öinä valvoi äiti kauan eikä osannut päästä selville\nsiitä, mitä tytölle oikeastaan olisi tehtävä. Kyllähän hän ymmärsi tuon\nhalun ja eihän se semmoisenaan mitään... Ei hän oikeastaan sitä\nkiipeämistä eikä sitä, että jos putoaa ... mutta joka sillä lailla\nlapsena alkaa, sen luonnossa on jotain, joka ei vanhempana tyydy ... ja\nJumala varjelkoon! -- Niin äiti ajatteli, mutta ei hän koskaan tahtonut\najatella loppuun sitä ajatusta, ja hän lohdutti itseään sillä, että\nehkä hän on kuitenkin väärässä ja ehkä se on turha pelko. Jos vain ei\nolisi niin hyvin tiennyt itse.\n\nMutta sitten ajatteli äiti, että ehkä olisi parasta puhua isälle.\nVaikka suuresti hän epäili, olisiko siitäkään apua. Ei isä semmoisia\ntavallisesti ymmärtänyt. -- Ja isä käsittikin sen aivan väärältä\nkannalta.\n\n-- Niin, olen minäkin sitä jo huomannut ja kummastellut, miksi sinä et\nkiellä ... niin, ei se sovi, ja tietysti repii hameensa ja muut\nvaatteensa ... sinun täytyy kerrassaan kieltää hänet siitä...\n\n-- Parempi ehkä, jos sinä...\n\n-- Missä hän on? minä sanon heti paikalla...\n\nÄiti huusi Ellin sisään. Se oli hänestä melkein kuin väärin tehty,\nmutta ehkä sentään oli parasta, että isä sanoi kerrassaan...\n\nIsä ensin torui hameen repimisestä, ja äiti miltei oli tyytyväinen, kun\nnäki, ettei Elli ollut juuri millänsäkään. Mutta sitten rupesi isä\ntapansa mukaan tekemään pilkkaa hänen kiipeilemisestään ja siitä, kun\noli kuullut hänen käkenä kukkuvan...\n\n-- Iso tyttö jo, ja viitsii olla niin lapsellinen ... kaikkihan sinua\nvieraatkin katsovat sinne koivuun ja nauravat sinulle...\n\nÄiti näki, että Elli punastui silmäteräänsä myöten, ja ymmärsi, että\nisä oli koskenut arkaan paikkaan. Ei hän puhunut mitään eikä puhunut\nkoko sinä päivänä. Ja yönsä hän makasi hiljaa, vaikka äiti oli\npelännyt, että hän taas alkaisi uneksia. Mutta aamusella hän oli\nalakuloinen ja karttoi katsomasta ketään silmiin. Ja niin hän oli\npitkän aikaa, ettei äiti saanut niihin nähdä. Ja kun sitten kerran sai,\nnäytti hänestä, että tytön katse oli melkein kuin aikaihmisen. Eikä hän\nenää kertaakaan pyytänyt päästä puuhun eikä katolle.\n\n\n\n\nII.\n\n\nÄidin olisi usein tehnyt mieli tietää, mitä tytön mielessä liikkui\ntähän aikaan. Hän näytti ikäänkuin kasvavan ja vanhentuvan päivä\npäivältä ja tulevan yhä totisemmaksi. Isää hän kartteli ja äitiä\nmelkein yhtä paljon. Ei se ollut kumma, jos isää, joka kerran alkuun\npäästyään yhä ahdisteli ja pilkkasi samasta asiasta, mutta olihan äiti\nkoettanut olla ystävällisempi ja hellempi kuin ennen. Ruokapöytään\nmuiden kanssa syömään häntä ei varsinkaan tahtonut saada tulemaan. Ja\nusein hän oli suorastaan itsepäinen siinä asiassa. Täytyi äidin olla\nankarakin välistä, ennenkuin sai tottelemaan. Ja joskus hän katosi\npäivällisen ajaksi kokonaan niin, etteivät auttaneet huudot eivätkä\netsimiset. Vasta monissa miehin etsittyä löytyi tyttö jostain\nkummallisesta paikasta metsästä tai pellon pientarelta, jonne oli\nnukkunut. Silloin täytyi äidin torua, mutta siitä heidän välinsä yhä\njäykistyi.\n\nIsä ei sitä huomannut, että iloinen tyttö oli muuttunut sulkeutuneeksi.\nVälistä vain huomasi hän sen, että tyttö ei tullut pöytään, ja kun oli\npahalla tuulella, torui, mutta hyvällä tuulella ollessaan laski\nleikkiä, jonka Elli otti pilkaksi. Varsinkin silloin kiusasi isä, kun\nsattui olemaan joku vieras.\n\n-- Oletko sinä, Elli, nyt jo monta hametta repinyt tänä päivänä? alkoi\nisä taas muutaman kerran.\n\n-- En ole repinyt yhtään.\n\n-- Etkä ole puussakaan käynyt kukkumassa?\n\n-- En.\n\n-- Tämä meidän Elli se on linnun sukua ... jos sillä vain olisi\nsiivet ... mutta ehkä ne vielä kasvavat.\n\nVieraat nauroivat isän mukana, mutta äiti näki, että tytön kasvojen\npiirteet ikäänkuin jähmettyivät.\n\n-- Lintuhan se on ... käki ... kukkuu puiden latvoissa, niin että\npitäjällä kysyvät, että onko teillä elättikäki. -- Kukkuisit nyt, niin\nettä vieraatkin kuulisivat. -- Annapas leipäkori tänne, Elli!\n\nMutta Elli ei liikahtanut.\n\n-- Elli, anna isälle leipäkori, sanoi äiti.\n\nMutta Elli tuijotti jäykästi eteensä tyhjälle lautaselle.\n\n-- Elli...?~ -- mitä tämä merkitsee?\n\n-- Mene ulos, Elli! käski äiti ja työnsi leipäkorin isälle.\n\nElli nousi, mutta kaasi noustessaan tuolinsa, niin että se pahasti\nrämähti selälleen, eikä äiti ollut varma siitä, tapahtuiko se\nvahingossa vai kaasiko hän sen tahallaan. Mutta isä oli niin vihainen,\nettä tuskin osasi hillitä itseänsä lyömästä nyrkkiä pöytään. Ja pitkän\naikaa hän katseli vihaisin silmin äitiin toiselle puolen pöytää,\nikäänkuin koko tapaus olisi ollut tämän syy. Vieraat olivat hämillään\neivätkä tienneet, kuinka olisivat.\n\nVieraiden mentyä meni äiti isän kamariin, jossa tämä kulki edestakaisin\nlattialla ja poltti vihaisesti piippuaan.\n\n-- Ei hän kärsi sitä, että sinä aina häntä pilkkaat ... sinun pitäisi\nlakata siitä...\n\n-- Hänen täytyy! ... vai semmoinen letukka? ... vai onko tuommoinen\nkäytös sopiva sinun mielestäsi ... ja vieraiden läsnäollessa?\n\n-- Enhän minä sitä sanokaan...\n\n-- Niin no! Ja äidin täytyy pitää huolta siitä, ettei hänen lapsensa\nosoita röyhkeyttä isälleen! Semmoinen letukka... Ja on kumma, ettei\näiti osaa lapsiaan sen paremmin... Minun täytyy ottaa hänet\nhuostaani ... hänen kasvatuksensa on laiminlyöty --\n\n-- Mutta ei häntä saa sillä tavalla...\n\n-- Milläs tavalla?\n\nJa odottamatta toisen puolustusta meni isä tavallisesti tällaisissa\nkeskusteluissa jonnekin ulos.\n\nJa äiti meni toimeenpanemaan isän käskyjä, vaikka hän joka kerta tunsi,\nettä olisi pitänyt jotenkin toisin.\n\nJos vain olisi tiennyt, kuinka oli oikeammin, ja ymmärtänyt. Mutta\nmistä sen tiesi? Olihan häntä itseään kasvatettu samalla tavalla kuin\nhän olisi oikeastaan tahtonut kasvattaa Elliä. Mutta sitäpä hän nyt\nepäili, kummin olisi ollut hänen parempi ... niinkö vai aivan toisin.\nJa jos toisin, niin pitäisi hänen mielestään tytön antaa elää ja olla\nniinkuin hän halusi, iloita, juosta, kiipeillä ja haaveksia, niinkuin\nhalutti ja mieli teki. Mutta ehkä olisi kuitenkin parempi tukahduttaa\nsemmoinen jo alussa, niinkuin hänelle itselleenkin oli tehty ... ettei\nse pääsisi mieleen juurtumaan koko elämän ajaksi. -- Hän itse ei ollut\nmilloinkaan saanut luonnolleen valtaa antaa, ei missään suhteessa.\nTuskin oli saanut juostakaan, vielä vähemmin puihin kiipeillä ja olla\nlentelevinään. Se oli sopimatonta ja se oli syntiä hänen lasna\nollessaan. Vaikka ei hän milloinkaan ollut saanut siitä vakuutetuksi\nitseään. Vaan hänen oli _täytynyt_ silloin ja täytynyt jälkeenpäin. Ei\nmilloinkaan, mitä itse oli halunnut, aina sitä, mitä muut tahtoivat. Ja\nolihan hän tottunut siihen ja elänyt tähän asti. Olisikohan hänen\nelämänsä ollut sittenkään parempi, jos olisi saanut omaa mieltään\nnoudattaa, niinkuin muutamat muut tässä maailmassa?... Mutta _tämä_ oli\nainakin väärä ajatus ja synnillinen. Ei saisi moittia sitä, mikä on\nsallittu, eikä kadehtia muita. Kullekin on oma kohtalonsa annettu, ja\nkunkin täytyy ristinsä kärsivällisesti kantaa. Sitähän hänen olisi\npitänyt oppia koko elämänsä kaiken, mutta sitäpä hän ei juuri ollut\noppinut. Ei ollut milloinkaan _kaikki_ hänessä tukahdutettu, vaikka hän\noli välistä niin luullut. Ehkei oltu häntä kyllin ankarasti jo\nlapsuudesta... Ehkä olikin siinä syy eikä missään muussa...\n\nNäin äiti ajatteli, kun jäi isän ulos mentyä istumaan paikoilleen,\nmutta kun hän nousi lähteäkseen Ellin luo, tunsi hän, ettei hän\nkuitenkaan osaisi tehdä läheskään niin kuin _oikeastaan_ olisi pitänyt.\nJa oikeastaan hänen olisi pitänyt tehdä niinkuin isä, repiä säälimättä\nhaaveilemisen ja rajun luonteen ituja, ja jos tyttö sitä luontoaan\nnäyttäisi, olla ankara ja kurittaa. Mutta hyvähän oli isän, joka ei\ntiennyt, kuinka semmoinen koskee. Mutta hän sen tietää ja hän sen\ntuntee nyt vielä monien vuosien päästä... Ei, ei hän osaa ... ei\nainakaan nyt vielä ... vaikka oikeastaan olisi pitänyt jo aivan ensi\nkerralla olla ankara...\n\n-- Sinä teit siinä hyvin pahasti, Elli ... kuinka sinä voit sillä\ntavalla? -- Mene nyt pyytämään isältä anteeksi.\n\nElli seisoi selin huoneeseen ja katseli ulos ikkunasta eikä kääntynyt,\nkun äiti puhui.\n\n-- Ei sinun sovi, Elli, tuolla tavalla olla ja kantaa vihaa mielessäsi\n... sinun olisi pitänyt antaa leipäkori isälle, kun isä pyysi ... Ja on\nsuuri synti olla tottelematon vanhemmilleen... Etkö muista mitä\nneljännessä käskyssä sanotaan?...\n\nÄidistä tuntui aivan kuin olisi hän kuullut oman äitinsä puhuvan\nsilloin, kun hän itse oli Ellin sijassa. Se vain oli eroa, että hänen\näitinsä ääni oli ollut ihan toisenlainen. Mutta hän kuuli kyllä oman\näänensä heikkouden ja ymmärsi sen, ettei ollut kumma, jos ei se\nvaikuttanut. Eikä hän itsekään ollut varma siitä, tarkoittiko hän\ntodella sitä, että Ellin olisi pitänyt mennä anteeksi pyytämään.\n\n-- Ja minkä tähden sinä oikeastaan et antanut isälle leipäkoria ja\nkaasit tuolin kumoon?...\n\n-- Minkä tähden -- isä aina -- pilkkaa minua? sanoi Elli\njyrkkätaitteisella äänellä.\n\n-- Eihän isä pilkkaa ... ja jos pilkkaisikin, niin et sinä kuitenkaan\nsaa ... ja ehkä se vain olikin leikkiä ... ei lapsi saa olla\ntottelematon ... Jumala rankaisee, ja se on suuri synti...\n\nÄiti huomasi, että rupesi tulemaan sitä, mitä jo oli ennen sanonut. Ja\nmitä siinä hyvin puhuminen auttoi ... olihan tytöllä ollut syytä\ntavallaan, ja äiti muisti taas itsestään, kuinka vähän puheet olivat\nsilloin vaikuttaneet. Muu oli häneen pantu vaikuttamaan, vitsa, mutta\nei äiti sitä osannut käyttää. Eikä hän tahtonutkaan, ei, vaikkei olisi\nmitenkään muuten... Ei, ennen kaikkea muuta kuin sitä, että tyttö ehkä\nvielä, kun äiti muistuu mieleen, tuntisi vitsan kivut...\n\n-- Sinä saat nyt, Elli, vielä tämän kerran anteeksi, mutta toisen\nkerran, jos semmoista sattuu...\n\nÄidin täytyi häpeäkseen tunnustaa, että hän sen sanoi enemmän itse\npäästäkseen kunnialla pulasta kuin tyttöä peloittaakseen.\n\nIsä oli tästä lähin vähän aikaa kasvattavinaan, vaati esimerkiksi joka\npäivä leipäkorin, mutta unohti sitten koko tytön. Mutta tyttö muuttui\ntotisemmaksi ja sulkeutuneemmaksi. Ei ollut juuri koskaan iloinen, ei\nhänen nähty leikkivän eikä ollut hänellä halua mihinkään ryhtyä. Jos\njoskus oli luonto kevenemäisillään ja ilo tulemaisillaan, niin hän\nkohta melkein kuin säikähti sitä ja herkesi. Pihasalla ei hän tahtonut\nmillään viihtyä, ja joka kerta, kun hän jonnekin loittoni, näytti\nsiltä, kuin hän olisi tahtonut päästä kenenkään näkemättä. Äiti sen\nhuomasi ja alkoi pitää häntä silmällä. Tyttö meni ensin takapihalle,\npoikkesi sieltä huoneiden taitse pellon pientarelle ja hiipi melkein\nkumarassa aitovartta myöten rantaan. Siellä pujahti hän nuottakodan\ntaa ... ja kerran lähti äiti häntä sinne salaa seuraamaan. Nuottakodan\nsuojasta näki hän, että tyttö oli työntänyt pyöriviltä teloilta venheen\npuoleksi veteen ja istuutunut perään. Mela oli hänellä kädessä, ja hän\noli aivan innostunut sillä vettä melomaan. Välistä hän viskasi vettä\nkorkealle ilmaan ja katseli, kuinka se roiskahti alas järveen. Silloin\nhän hymyilikin itsekseen ja odotettuaan, että veden pinta silisi,\nheitti hän uudelleen vettä melalla ja hymyili uudelleen. Ja silmässä\noli silloin sama lapsellinen katse, joka siinä ennenkin oli ollut ja\njota äiti oli ruvennut siinä yhä enemmän kaipaamaan...\n\nÄiti hiipi pois, ja pihaan noustessa tuli hänelle vesi silmiin. Hän\nolisi voinut suudella lastaan nyt ja puristaa rintaansa vasten\nniinkuin ennen hyvin pienenä... Mutta ehkä se on sitä turhaa heikkoutta\ntaas? ... ja ehkä hän on semmoinen kummallinen ihminen? Ja onkohan\noikein, että hän tuota lastaan niin liiaksi rakastaa?...\n\n\n\n\nIII.\n\n\nVaikka äiti ei sitä ollenkaan hyväksynyt, että hän aina meni isän\nkanssa puhumaan Ellistä, niin ei hän sille kuitenkaan mitään voinut,\nettä meni. Joka kerta kun hän alkoi ja lopetti puhumisensa, oli hän\nsitä mieltä, että olisi parempi olla puhumatta, mutta kuitenkin hän\npuhui. Sillä hän ei ollenkaan tiennyt, kuinka tytön kanssa menetellä.\nEi hän osannut saada häntä mitään viitsimään eikä mihinkään ryhtymään,\nja se se häntä huoletti, ja sitä huoltaan piti hänen vasten tahtoaankin\nisälle kertoa. Eikähän asia siitä parantunut. Isä heti sanoa tokaisi\njotain tytölle, usein niin, ettei se ollut ollenkaan paikallaan; tyttö\nsillä kertaa totteli, jäykästi ja sanaakaan vastaamatta. Mutta äidin\noli aina sen jälkeen hänen kanssaan yhä vaikeampi olla. Tytön\nkäytöksessä oli aina jotain, joka välistä näytti siltä, että hän\nhalveksi jotain, ja toisin ajoin taas, niinkuin hänelle joku olisi\ntehnyt vääryyttä. Silloin tuli muutamana iltana maata pantua, mutta\nvuoteella vielä valvoessa ja miettiessä, äidin mieleen ajatus, että\nehkä olisi tyttö pantava kouluun, ja heti rupesi tuntumaan, että niin\non tehtävä. Selväksi ei syy päässyt mielessä vielä sinä iltana, mutta\nsiltä vain näytti, että kyllä niin olisi paras. Mutta aamulla herättyä\noli asia niin mahdoton, että hän kummasteli, kuinka se oli tullut\nhänelle päähänkään. Päivällä miettiessä sinne tänne oli miten\nmilloinkin. Mutta toisena iltana hän kuitenkin päätti, että hän\nseuraavana aamuna puhuu asiasta isän kanssa...\n\nKyllä se olisi Ellille kaikista parasta, jos hän pääsisi kotoa pois ...\njotain oppimaan ... ja onhan monin paikoin jo hyvin tavallista, että\ntytötkin saavat oppia vähän sitä, mitä pojatkin... Ja kun sitä\najatteli, niin kyllähän se tyttö, jolla on päätä, saattaa yhtä hyvin\nkuin poikakin ... jotka usein ovat huonopäisempiä kuin tytöt... Eikä\näiti luullut Ellillä olevan niinkään huonon pään, vaikka häntä eivät\nhuvittaneet talouden askareet ... eikähän mitään haittaisi, jos\nkoetettaisiin...\n\nÄiti kyllä tiesi jo edeltäpäinkin, mitä isä näihin vastaisi, ja tiesi\nhän senkin, ettei hän osaisi hänen syitään kumota...\n\nEllikö kouluun? Mitä varten ei hän saattaisi kotona olla?... Oppii kai\nhän lukemaan ja kirjoittamaan sen, minkä naiset tarvitsevat, joiden ei\ntarvitse osata oikeinkirjoitustakaan aivan ... kyllä isä sen verran\nosaisi opettaa.\n\n-- Mutta näethän sinä itse, mimmoinen hän on ... ei hänellä ole halua\nmihinkään ryhtyä ... ja minä vain luulen, että jos hän saisi lukea...\n\n-- Niin se ei siitä muuttuisi sen kummemmaksi ... minä olen siitä aivan\nvarma ... minä tunnen naiset paremmin kuin te itse...\n\nJa sen sanottuaan meni isä taas jonnekin ulos, ja asia jäi.\n\nMutta muutamana päivänä tuli pappilaan vieraita.\n\nTietysti se herätti suurta huomiota, kun tuli pappilaan vieraita ... ja\nvielä suurempaa, kun ne ajoivat vaunuilla ja kahdella hevosella.\n\nHerra ja rouva istuivat vaunujen perässä ja vastapäätä heitä pieni\ntyttö, jolla oli hattu päässä ja hatussa ja käsissä kukkia. Elli sen\nnäki keittiön rappusten edestä, jossa seisoi ja katseli heidän tuloaan,\nkun ajoivat isosta portista pihaan ja seisahtuivat salin rappusten\neteen.\n\nIsä juoksi juoksemalla vastaan, eikä Elli ollut vielä milloinkaan ennen\nnähnyt isää niin vikkelänä. Ennätti vaunun porttia jo avaamaan, auttoi\nmaahan vierasta rouvaa ja suuteli hänen kättään. Sitten halasi herraa,\nja ne nauroivat ja melusivat niin, että Ellin piti vetää esiliinansa\nhelma suun eteen. Mutta se Elliä eniten kummastutti, että isä kumartui\npienen tytön puoleen ja kysyi niinkuin aikaihmiseltä, kuinka hän voi ja\nonko hän matkasta väsynyt, johon tyttö taas vastasi niinkuin\naikaihminen, ettei hän erittäin ole. Samassa tuli äitikin ulos vähän\nhämillään olevan näköisenä, ja kun antoi kättä vieraalle rouvalle,\nniiasi äiti, vaikka vieras rouva vain päätään taivutti. Mutta sitten\nrepäisi isä auki porstuan toisenkin oven, levitti kumartaen kumpaakin\nkättään ja pyysi vieraita astumaan sisään. Ne menivät, rouva ensin,\nsitten tyttö ja sen jälestä herra ja isä yhtaikaa, mutta äiti meni\nvasta viimeksi ja tuli kohta takaisin melkein juoksujalassa kiirehtien\nkyökkiin.\n\n-- Ketä ne oli nuo?\n\n-- Se herra on papan vanha tuttu. -- Muuta ei äiti joutanut vastaamaan.\nMutta kyytimies oli kuullut kysymyksen ja selitti, että herra kuului\nolevan rovastina suuremmassa pitäjässä kuin tämä ja että ne kuuluivat\nolevan muutenkin ylhäisiä. Ylhäisiä ne kai ovatkin, koska kannattaa\nkulettaa omaa kuskia, vaikka kyydillä ajavat...\n\nElli katseli hevosten riisumista ja kummallisia valjaita ja vaunuja,\njoissa oli pehmeät istuimet kuin sohvat.\n\nKierteli ne joka puolelta ja kävi seisomassa kummallakin astuimella,\njolloin vaunut vähän hytkähtivät. Elli koetteli enemmänkin hytkytellä,\nmutta silloin kuuli hän jonkun kulkevan salin ovessa ja hyppäsi melkein\nsäikähtäen pois.\n\nIsä taas melkein juoksemalla juoksi ulos ja aivan punaisena hohti, kun\nhuusi kuskille jotain, että kantaisi herrasväen kapineet huoneeseen.\nSitten keksi hän Ellin ja käski tulla sisään...\n\n-- Sukkelaan, Elli, sisään ... mitä sinä täällä seisot ... siellä on\npieni tyttö, sinun täytyy tulla hänen kanssaan olemaan!\n\nja isä odotti, kunnes Elli tuli saliin.\n\nVieraat istuivat jo, herra keinutuolissa, rouva sohvassa ja pikku tyttö\nsen vieressä eri tuolilla. Äiti tuli myöskin sisään ja istuutui\nsyrjemmälle salia.\n\n-- Tässä on meidän tyttäremme ... Elli, kuinka sinä seisotut ovensuuhun?\n\nElli meni antamaan kättä vieraille.\n\n-- Hyvää päivää, pikku Elli, kuinka sinä voit?... No? etkö sinä\ntahdokaan suudella? -- Elli oli vetänyt päänsä pois, kun vieras rouva\ntahtoi suudella.\n\n-- Hän on niin ujo, kun niin harvoin näkee vieraita, selitti äiti\nhämillään ja vilkaisi isään, joka jo katsoi häneen tyytymättömän\nnäköisenä.\n\n-- Kuinka vanha sinä olet? kysyi vieras rouva Elliltä.\n\n-- En minä tiedä.\n\n-- Et sinä niin saa vastata, Elli, neuvoi isä. -- Sinun pitää sanoa:\nkiitoksia kysymästä, hyvä tantti, minä olen yhdentoista vuoden vanha.\n\nMutta kun ei Elli ollut sillä lailla ennenkään sanonut, ei hän nytkään.\n\n-- Kuinka vanha on herrasväen tyttö? kiiruhti äiti kysymään, hämärästi\npeläten jotain.\n\n-- Sano nyt, kuinka vanha sinä olet, kultuseni.\n\n-- Yhdentoista vuoden vanha, äiti.\n\n-- Siis ne ovat yhtä vanhat ... teidän tyttärennehän on myöskin\nyhdentoista...?\n\nÄiti kiiruhti taas sanomaan, että kyllä ne siis ovat yhtä vanhat.\n\n-- Elli sinä, elä mene sinne syrjään, komensi taas isä ... sinä annat\nvieraasi istua aivan yksin etkä mene hänelle näyttämään nukkejasi ja\nleikkujasi, vaikka hän on tullut sinua näin pitkän matkan päähän\nkatsomaan...\n\n-- Ei minulla ole nukkeja eikä leikkuja.\n\n-- Eikö sinulla ole? Onhan sinulla ennen ollut?\n\nÄiti vastasi Ellin sijasta:\n\n-- Eihän Ellillä ole ollut kuin hyvin pienenä ... ei hän ole milloinkaan\npitänyt nukeista.\n\n-- Tyyra pitää niistä niin erinomaisen paljon, sanoi vieras rouva ...\nhän ei voi tulla toimeen ilman että hänellä on aina joku mukana ...\nmenepäs, kultaseni, noutamaan se, joka sinulla on vaunuissa ... missä\nse on siellä jossain?\n\n-- Se on vis à vis-istuimen alla omassa huoneessaan ... se nukkuu nyt,\nkun on matkasta väsynyt.\n\nSekä herra että rouva hymyilivät tyytyväisinä...\n\n-- Hänellä on niin erittäin vilkas mielikuvitus siihen katsoen, että hän\non vielä niin nuori ... hän on koko matkan puhunut nukkensa kanssa...\nMene nyt häntä herättämään, kyllä hän nyt jo voi nousta...\n\nJa rouva hymyili yhä vielä, ja kun tyttö oli mennyt ulos ja isä\nkäskenyt Ellin mennä mukana, niin ei rouva voinut pidättäytyä, vaan\nkertoi vielä uudelleen saman asian, että oli oikein omituista katsoa,\nkuinka Tyyra ei hetkeksikään unohtanut nukkeansa ja kuinka hän hoiti\nsitä ja puki päälle ja riisui ja käski olla hiljaa, ettei hänen\nhoidettavansa heräisi...\n\n-- Sinulla on erittäin miellyttävä pieni tyttö, sanoi isä vanhalle\nkoulutoverilleen.\n\nTyyra olikin heidän ainoa lapsensa, sanoivat herra ja rouva ... he\neivät voineet olla erillään hänestä hetkeäkään ... ottivat aina hänet\nmukaan, jos mihin matkustivat ... mutta heti kohta kotiin tultuaan\ntäytyi heidän erota hänestä, kun Tyyran taas täytyi lähteä kouluun ...\nheillä oli ikävämpi kuin lapsella itsellään.\n\n-- Vai niin ... herrasväki on antanut tyttönsä käydä koulua? kysyi äiti.\n\n-- Niin, kyllä se on tarpeellista ... me olemme päättäneet antaa\nlapsellemme niin täydellisen kasvatuksen kuin vain voimme, eikä hän\nkotona enää voi oppia sitä, mitä sivistyneeltä ihmiseltä vaaditaan...\n\n-- Kyllä se voi niin olla, sanoi äiti.\n\n-- Eikö sinun Ellisi ole vielä koulussa? kysyi vieras herra isältä.\n\n-- Ei, ei hän ... ei hän ainakaan vielä ... se on kyllä totta, että olen\nminä sitä vähän ajatellut...\n\n-- Tyyra on ollut jo kaksi vuotta koulussa, ja kyllä me olemme tulleet\nsiihen huomioon, että sekä hänen tietonsa erittäinkin että koko hänen\nmuu kasvatuksensa, niin hyvin henkinen kuin ruumiillinenkin,\nesimerkiksi mitä ulkokäytökseenkin tulee, ovat suuresti edistyneet.\n\n-- Niin, kyllä kaikesta näkyy, että hän on hyvin kasvatettu, sanoi\nisä ... missä koulussa hän on?\n\n-- On kyllä totta, että koulukin on paras laatuaan meidän maassamme,\nsaksalainen tyttökoulu pääkaupungissa...\n\n-- Tuleeko siellä kuinka kalliiksi pitää...?\n\n-- Kalliiksihan se tulee, sanoi herra, mutta meidän mielestämme on\nvanhemman velvollisuus antaa lapselleen kasvatus semmoinen, joka,\nniinkuin sanottu, vastaa sen ajan vaatimuksia, jossa eletään, ehkäpä\nvielä parempikin. Ja ainakin on se välttämätöntä tytölle, jonka\nvaikutusala ja elämän toimi on avioliitto, johon hän kaikki rakentaa.\nSiksi on se välttämätöntä, että hän, kun hän joutuu naimisiin --\n\n-- No, August, torui hänen rouvansa, nyt sinä taas menet siihen ... on\nliian aikaista vielä puhua siitä...\n\n-- Elä sano, mamma, ei mikään ole liian aikaista, kun on pidettävä\nhuolta lapsensa onnesta.\n\n-- Niin, niin, kyllä se on totta...\n\n-- Niin, mitä aioitte sanoa siitä, kun joutuu naimisiin? kysyi äiti.\n\n-- Sitä juuri, että vaimo, joka on saanut hyvän sivistyksen, paljoa\nparemmin voi tehdä miehensä ja perheensä onnelliseksi kuin muutoin, sen\nolen minä pitkällisenä papintoimeni aikani kyllin usein tullut\nhuomaamaan ja siksi minä...\n\n-- Se on aivan totta, se on aivan totta, sanoi isä melkein hartaasti,\nmutta äiti istui vähän aikaa totisena eteensä katsoen ja nousi sitten\nja meni katsomaan, eikö kahvi jo olisi valmista.\n\nKuppeja toisessa huoneessa tarjottimelle järjestäessään näki hän Ellin\nja vieraan tytön vaunuissa. Vieras tyttö näytteli nukkeaan Ellille,\nmutta Elli ei siitä näyttänyt olevan juuri milläänkään ... katseli\nmelkein kuin oudoksuen vuoroin tyttöön, vuoroin nukkeen.\n\n-- Onko sinun nimesi Tyyra? kysyi hän yhtäkkiä.\n\n-- Minun nimeni on Tyyra Hedvig.\n\n-- Äitisihän kutsui sinua joksikuksi muuksikin ... miksikä se\nkutsuikaan?\n\n-- Kultuseksiko? niinkö? -- Äiti sanoo aina minua niin, kun minä olen\nhyvä tyttö.\n\n-- Miksikäs se sanoo, jos olet paha?\n\n-- En minä ole milloinkaan paha... Tantti sanoo aina koulussa, että minä\nolen paras tyttö koko luokalla ... minä olen primus...\n\n-- Mikä se on se?\n\n-- Etkö sinä tiedä, mikä on primus? ... etkö sinä ole ollut koulussa?\n\n-- Enkä ole ollut...\n\n-- Voi, voi, sepä on ikävä se ... mennään puutarhaan noutamaan kukkia\nAinille ... onko teillä ruusuja, Aini rakastaa ruusuja...\n\n-- Ei meillä ole mitään ruusuja ... saat herneen kukkia, jos tahdot.\n\n-- Ei Aini huoli semmoisista...\n\n-- Tahdotko sinä istua venheen perässä, niin mennään rantaan...?\n\n-- Minä menen kysymään äidiltä ... en minä ennen tule ... pitää aina\nkysyä äidiltä ensin...\n\n-- En minä sitten lähdekään, jos menet kysymään.\n\n-- Miksikä et?\n\n-- Siksi vain! En minä virka kenellekään mitään, kun menen vain...\n\n-- Hyvä tyttö aina kysyy äidiltään ensin, ennen kuin menee minnekään.\n\nElli katsoi vähän aikaa ääneti toveriinsa, sitten hän sanoi:\n\n-- Sinä olet olevinasi!\n\n-- Minäpä menen äidin luo ja otan Ainin mukaan, sanoi toinen\nloukkautuneena ja lähti pois.\n\nSen parempia ystäviä ei tytöistä tullut, vaikka isä niinä päivinä,\njotka vieraat viipyivät talossa, koetti kaikella tavalla saada heitä\nolemaan yhdessä. Isän mielestä oli vieras tyttö esikuva hyvin\nkasvatetusta lapsesta ja hänen oma tyttönsä huonosti kasvatetusta. Se\ntuli joka hetki yhä selvemmin näkyviin. Käytöksessään oli toinen siro\nja miellyttävä, toisesta ei saattanut sanoa, että hän edes\nkäyttäytyikään ... oli vain, jurrotti, ja tuskin vastasi siihen, mitä\nkysyttiin, jota vastoin vierasten lapsi otti osaa puheihin ja oli\nvalmis aina vastaamaan. Ruokapöydässä se varsinkin tuli näkyviin.\nTuskin tarvitsi muuta tarjoilijaa pöydässä. Tyyra huomasi, jos keneltä,\nvarsinkin jos isältä tai äidiltä, loppui leipä, ja lennätti sitä\nheille, samoin kuin kaikkea muutakin niinkuin voita, juustoa tai lohta.\nIsä sitä ihmetteli julkisesti kaikkien kuullen ja käski Ellin ottaa\nesimerkkiä.\n\n-- Heitä kasvatetaan siellä pensionissa kaikkeen tämmöiseen niin\nerittäin hyvin, sanoivat vanhemmat. Ja heidän tyttärensä tuli siitä yhä\nkohteliaammaksi, niin että hänen äitinsä viimein täytyi sanoa hänelle,\nettä hän muistaisi itseäänkin eikä aina vain pitäisi huolta muista.\n\nMuutaman päivän perästä menivät vieraat, ja Ellistä tuntui kappaleen\nhelpommalta, kun he olivat hyvästinsä heittäneet ja istuutuneet\nvaunuihin eikä vieras rouva ollut tahtonutkaan suudella.\n\nIsä hääräsi vaunujen ympärillä, sulki itse vaunujen ovet ja lähti\nkulkemaan vaunujen kupeella portille saakka. Ja Elli kuuli hänen\nsanovan vieraalle tytölle, että hän toivoi, ettei sillä lie kovin ikävä\nollut, vaikka häneltä puuttuikin sopivata toveria.\n\nEivät olleet vieraat vielä maantielle ehtineet, kun Elli luikaisi\nrantaan, istui venheen perään ja heitti melalla vettä niin korkealle,\nettä sitä räiskähti melkein korkeammalle kuin nuottakodan katto. Ja\nsilloin vasta hänestä tuntui oikein siltä, että vieraat olivat menneet.\n\nPortin kiinni pantuaan meni isä kamariinsa, pisti piippuunsa ja käveli\npoltellen edestakaisin lattialla. Sitten istuutui hän keinutuoliinsa ja\nhuusi äidin toisesta huoneesta luokseen.\n\n-- Elli täytyy minun mielestäni jo tänä syksynä lähettää kouluun ...\nminun mielestäni on se nyt ihan välttämätöntä ... jos hän saa täällä\nkotona kaiken ikänsä olla, niin ei hän kuuna päivänä opi ihmisten\ntapoja. Näitkö sinä, kuinka hän käyttäytyi vierasten läsnäollessa ...\ntäytyi miltei hävetä hänen tähtensä, ja saa nähdä, saako häntä enää\nmuuttumaan. Mutta täytyy koettaa parastaan!\n\n-- Mihin kouluun sinä...\n\n-- Jos olisi varoja, lähettäisin minä hänet samaan pensioniin, jossa\nTyyra on, mutta nyt se tulisi liian kalliiksi. Mutta minä olen\najatellut -- ja sitä mieltä oli Augustkin -- että sopisi panna Elli oman\nkaupungin ruotsalaiseen kouluun, jossa opetetaan melkein saman metodin\nmukaan kuin pääkaupungissakin. Ja minä olen sitä mieltä, että se on\nhyvä metodi.\n\n-- Mutta onkohan se niin hyvä?\n\n-- Minkä tähden ei olisi?\n\n-- Niin, en minä tiedä muuta kuin miltä minusta näyttää. Ei minua oikein\nmiellyttänyt, en tiedä, onko se koulun syy vai vanhempain, mutta ei\nminua oikein miellyttänyt sen Tyyran kasvatus...\n\n-- Ei miellyttänyt? -- Sepä kumma! Ja minun mielestäni on hän parhaiten\nkasvatettuja tyttöjä mitä milloinkaan olen nähnyt! Jos voisin antaa\nEllille samanlaisen kasvatuksen, olisin onnellinen... Sepä ... sepä\nminua todellakin kummastuttaa!\n\nElli ei tahtonut ensin oikein uskoa, että hänet pannaan kouluun, että\nsaa ajaa pitkän matkan, kulkea höyrylaivalla ja tulla kaupunkiin. Mutta\nkun äiti sen varmaksi vakuutti, että niin oli isä päättänyt, niin tyttö\nhypähti ilosta lattialla.\n\n-- Onko se sinusta niin hauskaa?\n\n-- On, on!... Enkös minä saa ajaa pitkää matkaa, paljoa edemmä kuin\nsinne, missä maantie menee piiloon ... ja höyrylaivallako kanssa?\n\n-- Niin, ja saat nähdä kaupungin.\n\n-- Ja saan nähdä kaupungin! -- Se kyllä tuntui hauskalta sekin, vaikka\nhän ei vielä oikein osannut kuvitella, minkälainen kaupunki olisi. Mutta\nei hän sitä nyt joutanut ajattelemaan.\n\nHän pyörähti kantapäillään, kiiruhti ulos ja juoksi rantaan venheen\nperään. Ja siellä hän taas heitti vettä melalla ilmaan ... korkeammalle\nkuin milloinkaan ennen. Ei malttanut kauan olla rannassa. Näki niityllä\nmetsän reunassa vasikat ja riensi niitä kohti. Likelle tultuaan\nhihkaisi niille riemuissaan, leimahutti helmojaan ja löi käsiään\nyhteen, niin että elukat säikähtivät pahanpäiväisiksi ja pötkivät\nmölisten kymmenelle haaralle.\n\nYöllä ei tahtonut saada unta silmiin millään lailla. Kaikenlaista tuli\nja meni mielessä yhtä perää. Mutta ei mistään jäänyt vakavata kuvaa.\nKaupunki ei varsinkaan ottanut asettuakseen. Viimein kuitenkin rupesi\ntuntumaan, että se oli korkealla mäellä ... niinkuin Iinmäellä ...\njossa oli paljon taloja, jotka päiväpaisteessa pitkän matkan päähän\nhohtavat ja ikkunat kimmeltävät... Ja se kuva jäi mieleen niin\nvarmaksi, ettei aamusella tullut sitä äidiltä tarkemmin kysellyksi.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nÄiti oli kuullut sinä yönä, kun Ellin seuraavana aamuna piti lähteä\nkouluun, mitä hän näki unia ja miten hän elämäänsä kaupungissa\nkuvitteli. Eikä hän taaskaan tiennyt, olisiko hyvillään vai pahoillaan\nsiitä, mitä oli kuullut. Tyttö oli haastellut unissaan vähän väliä sinä\nyönä ja koko ajan vain kaupungista ja kaupunkiin lähdöstä. Ja\nsamanlaista haaveilemista se oli kuin ennenkin. Korkeat mäet taas,\npaljon maailmaa ja korkeita puita! Ja iloa ja riemua puiden latvoissa\nliikkuessa ja kukkuessa!\n\nNyt hän oli lähtenyt kouluun, oli menossa kaupunkiin ja kohta kai sai\nnähdä, minkälainen se oli ... ja oliko se samanlainen kuin se, miksi\nhän oli sitä kuvitellut. Äidille tuli yht'äkkiä sääli tyttöään, kun\najatteli, kuinka hän ehkä kuvittelemisissaan pettyisi. Ja siellä se nyt\nkukistuminen alkaa, ajatteli hän. Mutta sitten taas hän ei tiennyt,\nkumminko kuitenkin olisi parempi, aikaisinko vai myöhään. Ja sehän se\nolikin se hänen ainainen epäilynsä, joka aina tuli.\n\nMutta lopuksi hän ajatteli, että olkoon, eläköön ja kasvakoon, tottahan\nkäy niinkuin käy! Minkä maailmanranta kuolettaa, sen kai se kuolettaa\n... ja totta kai on kunkin otettava, mikä annetaan.\n\nJa minkäpä hän nyt taisikaan? Vähät kai hänen kasvatuksensa enää\nvaikuttaisi siihen, joka oli muiden käsissä. Ja jospa muut sen\nymmärtävät paremmin, jotka uskaltavat ottaa toisenkin lapset\nhaltuunsa ... tottapa he ovat silloin varmat.\n\nJa äiti tunsi yht'äkkiä omituisen uupumuksen koko olennossaan sekä\nruumiissaan että sielussaan... Oli sitä aina välistä ennenkin tuntunut,\nmutta nyt se tuntui enemmän kuin milloinkaan ennen. Ilta oli, hämärti,\nja hän istui huoneessaan kädet helmassa ja ajatteli kaikkea tätä ja\nkatseli ikkunastaan ulos, josta näkyi rauhallisen kolkko syksyn taivas\nkuumottavan kellastuvien koivunlehtien välitse...\n\nSilmä seisahtui yhteen kohti katsomaan, sill'aikaa kun ajatukset\nvierivät omia teitään.\n\nOmituistahan on se elämäkin, kun sitä ajattelee. Ensin se lapsuus,\njota vain hämärästi muistaa, mutta joka kuitenkin oli välistä niin\nkirkasta ja valoisaa. Vaikka olihan ollut katkeruuksia siinäkin ... ja\nmonessa suhteessapa se oli samanlaista kuin Ellin. Ankaroita olivat sen\najan vanhemmat, täytyi totella, mitä sanottiin, ja jos ei totellut,\nniin kipeästi koski. Harvoin sai mielensä mukaan leikkiäkään,\nsunnuntai-iltoina ei ollenkaan, jolloin aina eniten olisi mieli tehnyt,\nkun kylän lapset tulivat sitä varten pappilaan. Käsipuolesta tupaan\nvietiin, kuumaan tupaan, jossa istui iso joukko ihmisiä veisaamassa ja\nisä luki eikä tahtonut milloinkaan heretä. Ikävä oli istua, unetti,\neivätkä silmät tahtoneet mitenkään auki pysyä ... mutta äidin ankara\nsilmäys pöydän takaa ne pönkitti. -- Ja sehän on synti, suuri synti,\nsanoi äiti, ja Jumala sen kyllä korkeudestaan näkee, joka ei saarnan\nlukua mieleensä paina, vaan antaa aatoksensa maallisissa asioissa\nlennellä. Ja siltä se sitten rupesi itsestäkin näyttämään, ja hartaasti\nhän koetti kuunnella, vaikka toisin ajoin taas ryöstäytyi mieli muuanne\nmenemään: hakaan vasikoiden luo, rantaan ja mättäisille niityille,\njoilla kuperkeikka sydäntä suloisesti vihloi.\n\nMutta sitten tulivat ne ajat, jolloin piti pukea päälleen synkeästä\nsinisestä hame ja panna tumma huivi kaulaan, kun muilla nuorilla oli\nvalkoiset karttuunileningit ja kaulassa valkoinen kiilloitettu\nkaulustin. Se oli vaikeata aikaa, ja mieli oli kuohua yli reunojensa.\nKun juhannusiltoina alkoivat naapureissa kokot hulmuta, kun soittoa\nkuului ja muiden nuorten iloisesti meluavia ääniä ... eikä saanut sinne\nmennä! Ei ajattelemistakaan! Äiti huusi huoneeseen, sulki ikkunat ja\nkäski panna maata. -- \"Vai tahtoisitteko te olla siellä, missä\npakanajumalain kunniaksi poltetaan ensimmäisten kristittyjen luita(\"\n\nVäärin oli tehdä se salaa, ja kuitenkin muisti äiti, kuinka hän monet\nkesäyöt vinnillä vuoteellaan loikoi ja luki kirjoja, joita veljet\nolivat toimittaneet, mutta \"joiden tekijät vielä kuolemansakin jälkeen\nsyntiä tekivät\". -- Romaaneja! Olisi ollut kauheata, jos isä ja äiti\nolisivat saaneet sen tietää! -- Mutta eihän rangaistus luvattomasta\ntyöstä ollut sittenkään tulematta jäänyt. Nehän ne sen kaipauksen\nidättivät mieleen, joka aina jotain ikävöi eikä milloinkaan saanut. Ne\nkai ne olivat herättäneet vaatimuksia ja toiveita, jotka eivät koskaan\ntoteutuneet ja joita ei ikinä tahtonut saada kuulumattomiin\nkarkoitetuksi.\n\nKyllähän hän oli ollut kaunis mies, kohtelias nuorena ja hyvästä\nperheestä, ja siksihän hänestä isä ja äiti pitivät, vaikka hän oli\npapiksi vähän liian maailmallisesti mieltynyt. Se oikea, se kumman\nkaunis ja kumman jalo, joka oli valoisina kesäöinä vinnillä loikoessa\nja lukiessa mieleen painunut, sen oli pitänyt vähäksi aikaa kadota ja\nväistyä pois. Mutta talvellahan kaikki oli tapahtunutkin, ja niin oli\nse uutta ja niin oli hommaa siitä paljon, että kesäiset haaveet jäivät.\nJospa eivät olisi milloinkaan enää tulleetkaan!\n\nEllistä sanoivat kaikki, että hän oli äitinsä ilmeinen kuva. Ei\nkuitenkaan kukaan tiennyt, kuinka perin pohjin hänen luontoisensa tyttö\noli. Ja kuinka samanlaiset tuumat ja tunteet, kuta enemmän hän kasvoi!\nYhä selvemmin ne muistuttivat omia entisiä aikoja, ja senpä johdosta\nniitä lienee näin nyt tullutkin ajatelleeksi ja näin tarkkaan\nmuistaneeksi.\n\nMutta sepä se huoletti ja siitä hän aina oli epätietoinen,\nminkälaiseksi tytön elämä maailmassa tulisi ... ja olisiko hyvä, jos\ntulisi semmoiseksi yhäkin kuin oli omakin ollut. Jos olisi tiennyt,\noliko sitä toisenlaistakin ja olisiko itsellä saattanut toisin olla,\njos olisi oikein ollut... Ja taas, kuka uskaltaa sanoa, ettei ole\noikein, niinkuin on?...\n\nYht'äkkiä rupesi omatunto vaivaamaan. Väärinhän on nurkua ja olla\ntyytymätön, vaikka vain vähänkin olisi. Ja eikö Hän tiedä kullekin\nparhaiten asettaa, joka on kaikki asettanut? Itsessähän saattaa suurin\nvika ollakin!... Mitä sitä onkaan välistä ajatuksissaan syntiä\ntehnyt!... Ja yhtä suuriahan ne ovat ajatellut kuin tehdytkin\nsynnit!... Ei, ei ikinä! Väärin se on, väärin on, jos vaikka\nmielessäänkin rikkoo sen, jonka on valalla vakuuttanut ja myötä- ja\nvastoinkäymisessä pitää luvannut...\n\nJa äiti unohti kaiken muun paitsi oman huonon tilansa. Tyttärensä\nunohti ja huolensa hänestä ja ajatteli vain sitä, mitä hän vastaisi,\njos hänet yht'äkkiä kutsuttaisiin tuomarin eteen ja tilille\nvaadittaisiin. Ja sen hän tunsi, ettei hän olisi valmis vastaamaan, ei\nollenkaan vielä. jos ei armon aikaa annettaisi, niin huonosti kävisi.\n\nÄiti etsi hämärässä kiiruusti hyllyltä äitivainajansa postillan ja\nalkoi tulen tehtyään sitä selailla.\n\n-- *Lue Jumalan sanaa lakkaamatta!\"\n\nNiin oli hänelle kotona sanottu, mutta sen neuvon oli hän, paha kyllä,\nusein unohtanut ja laiminlyönyt.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKoko ajan, kun kaupunkia kohti kulettiin, pysyi Ellin mielessä se sama\nkuva, joka oli sinne unessa painunut. Kuta likemmä laiva kaupunkia\nläheni, sitä enemmän rupesi mäkiä näkymään järvien rannoilla ja toiset\nkauempana siintivät ja talot ja ahojen reunat iltapäivän paisteessa\nhohtivat.\n\nElli oli monta kertaa aikonut kysyä, mikä niistä oli kaupunki, kun oli\nkuullut, että kohta kaupunkiin tullaan, mutta ei hän tullut sitä\ntehneeksi.\n\nIsä oli ollut koko matkan hyvällä tuulella ja syöttänyt Ellille\nmakeisia ja näytellyt kaikkia.\n\n-- Nyt näkyy, Elli, kaupunki, sanopas missä kohti se on?\n\n-- Tuolla, sanoi Elli ja osoitti edessä kohoavaa komeata mäkeä, jonka\nrinteiltä ja harjalta näkyi taloja ja viljapeltoja.\n\n-- Ei, ei, sanoi isä, ei sinnepäinkään! ... katsopas, täällähän se on,\nmäen juuressa ... näetkös nyt, siinähän se on!\n\n-- Hy-yi! -- Minkä tähden ne ovat tehneet kaupungin sinne?\n\n-- Minnekäs niiden olisi pitänyt se sitten tehdä?\n\n-- Tuonne ylös mäelle ... minä olisin tehnyt mäelle...\n\n-- Sinä olisit tehnyt mäelle, matki isä ja veti kädellään pitkin Ellin\nkasvoja.\n\nMutta kaupunkiin tulo ei nyt Ellistä tuntunut millekään. Semmoistako se\nnyt olikin ... yhtä matalaa kuin kotonakin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi isä ollut saanut tyttöään niin hyvin sijoitetuksi kuin olisi\ntahtonut. Johtajattaren luo olisi hänen Ellinsä pitänyt päästä asumaan,\nmutta siellä olivat kaikki paikat jo täytetyt. Mutta johtajatar,\nkohtelias, säännöllinen kaikin puolin ja tavattoman valkohampainen\nnainen, oli vakuuttanut, että on aivan yhtä hyvä, jos Elli tulee\nasumaan sinne, minne hän pyytää saada ehdottaa. Ja johtajatar ehdotti\nerään oppilaitoksen naisopettajista. Se oli sekin yhtä kohtelias, yhtä\nsäännöllinen ja yhtä valkohampainen kuin johtajatarkin.\n\nIsä oli heihin molempiin erinomaisesti mieltynyt, hän kun rakasti\nsulavaa ja kohteliasta puhelua, josta ei maalla saanut koskaan nauttia.\nHän virkisti vanhoja muistoja ylioppilasajoilta ja vakuutti Ellillekin,\nettä harvoin saa tavata niin perinpohjin sivistyneitä ja eteviä\nnaishenkilöitä. Elli ei siihen puhunut mitään. Johtajatar ja tuo toinen\nnainen olivat taputtaneet häntä poskelle, mutta heidän kätensä olivat\ntuntuneet Eilistä niin kylmiltä, että häntä melkein puistatti.\n\nPäivää ennen isän kotiin lähtöä muutti Elli uuden \"tätinsä\" luo, ja isä\noli kutsuttu päivällisille. Puheltiin taitavasti ja kohteliaasti ja\noltiin yhtä mieltä kaikissa asioissa.\n\nSiitä saatte olla varma, herra pastori, vakuutti neiti ja kohotti\nlasinsa, että me koetamme tehdä parastamme ... ja kun hän on\noppijaksonsa päättänyt ja kotiinsa palajaa, toivomme me ... maljanne,\nherra pastori! ... että hän täyttää kaikki ne toiveet...\n\nIsä kumarsi ja kilisti.\n\n-- Minä olen vakuutettu siitä ja jätän täydellä luottamuksella tyttäreni\nteidän huostaanne.\n\nElli istui pöydässä hänkin, mutta ei hänen käynyt syönti eikä\njuonti ... puhua ei onneksi tarvinnut. Kädet kankeina hän istui,\nmelkein tyhjälle lautaselleen tuijottaen ja itkuaan pidätellen. Tämä\nkaikki oli niin ... niin ... tuntui niinkuin ei olisi tahtonut käydä\nhengittäminenkään.\n\nIsän kanssa oli Elli käynyt johtajattaren luona ja sill'aikaa kun isä\noli puhellut johtajattaren kansa kahden kesken, oli Elli seisonut\nkäytävässä yksin. Käytävä oli pitkä ja soikea ja kaikui kuin kellari,\njos vähänkin liikahti tai rykäisi. Ovia siellä täällä kumahtaen aukeili\nja sitten ne vielä kovemmin kumahtivat kiinni. Askeleita kuului\nlähenevän ja etenevän, välistä aivan pään päällä, ja kun ne olivat\ntoisessa päässä käytävää, tuntui Ellistä, että niitä oli koko\nkirkkojoukko, jotka sieltä tulivat. Kolme neljä tyttöä niitä vain\nolikin, hänen kokoisiaan, jotka hänen ohitsensa juoksivat. Kun he hänet\nhuomasivat, seisahtuivat ne katsomaan, supisivat jotain toistensa\nkorviin ja juoksivat sitten nauruaan pidätellen eteenpäin. Elliltä oli\nitku päästä, kun tuntui niin surkean turvattomalta tässä yksin\nseistessä.\n\nSama tuntui nyt taas pöydässä istuessa, vaikka kyllä oli isäkin läsnä.\nTuon vieraan neidon koko olento, säännölliset ja vaaleat kasvot,\nhuolellisesti kammattu tukka ja taitaviin sanoihin sovitettu puhe --\naivan niinkuin olisi kirjaa lukenut -- sitten vielä laihat ja pitkät\nsormet, se kaikki oli niin ikävää ja kylmää ja kolkkoa, että hirvitti\najatellessa, kuinka tänne yksin jäisi. Kiiltävän valkoinen pöytäliina,\nhopeapäiset veitset ja tarkasti leikatut leipäpalaset, niissäkin oli\njotain, joka kokonaan otti pois rohkeuden ja itseluottamuksen.\n\nJa illalla maata pannessa, kun isäkin jo oli mennyt, tuli Ellille,\nkylmien vieraiden lakanain väliin laskeutuessa, niin surkean ikävä\näitiä, että hän pullahti täyteen itkuun ja veti peitteen korvilleen\nsaadakseen oikein rauhassa itkeä, ettei kukaan kuulisi. Ennenkuin hän\nnukkui, tuntui hänestä itsestäänkin, että hän on semmoinen riepu, jonka\nsaattaisi repiä kuka tahansa eikä hän taitaisi mitään.\n\nAamulla noustua oli vähän turvallisempaa, mutta kouluun mentyä uudistui\nentinen turvattomuuden tunne. Ei tahtonut osata mitenkään olla, ei\ntiennyt, mitä tehdä, ja muut sen näkyivät tietävän kaikki. Ja kun hän\nei osannut, niin toiset tytöt katselivat häntä pitkään ja muutamat\nosoittelivat sormillaan. Kaikki oli sitten ihan toisenlaista kuin\nkotona, isoa, kylmää ja kulmikasta ja joka paikka niin sileäksi\nmaalattua. Hajukin pulpeteissa oli omituinen ja vieras.\n\nKotona asunnossa taas ei tahtonut lähteä ainainen arkuus. Oli yhä pelko\nsiitä, että liikkuessaan romahuttaa jotain tuolia tai kompastuu\nmattoon. Tai pääsee puhuessa joku ääni, joka on liian kova täällä\nkuulumaan, ja säännöllinen täti siitä heti häneen katsahtaa.\n\nMaata pannessa ratkesi taas kaikki ikävä, mikä päivän kuluessa oli\nsydänalaan kokoontunut, katkeraan itkuun, vielä katkerampaan kuin eilen\nillalla. Eikä se nyt helpottanut vähääkään, yhä eneni vain. Ja kun näki\nyksinäisen, pienen sängyn, tuli semmoinen työnnähdys sydämestä, että\npiti paiskautua pöytää vasten ja painaa nyrkki suun eteen, ett'ei\npääsisi kirkahdus tulemaan. Ja kun se siinä olisi kuitenkin päässyt\nryöstäytymään, piti rientää sänkyyn ja tukehuttaa se tyynyyn.\n\nSiinä suullaan ollessa rupesi tuntumaan siltä, että tähän paikkaan\nkuolee, jos ei pääse kotiin, eikä voi elää tätä elämää yli huomisen\npäivän. Pitää taas mennä kouluun, kaikki katsovat ... ei osaa olla eikä\ntiedä, mihin istua ... asettelevat ja neuvovat, eikä ymmärrä, ja toiset\ntytöt katsovat ja nauravat keskenään...\n\nJa taas tuli työnnähdys sydämestä ja tuntui, että se halkeaa...\n\nHän lähtee, lähtee nyt heti kohta kotiin takaisin! Hän karkaa täältä ja\nkävelee jalan, ja kysyy, missä päin on koti... Mutta ulkona satoi ja\ntuuli ja se rupesi peloittamaan. Ja kun silloin rupesi näyttämään,\nettei ehkä uskallakaan lähteä, niin taas työnnähti sydämessä, että koko\nruumiiseen koski...\n\nMutta hän kirjoittaa äidille kotiin, että äiti tulee tänne ja ottaa\npois ... eikä hän, ennenkuin äiti joutuu, lähde kouluun eikä liiku\nminnekään tästä huoneesta eikä syö mitään. Hän on tässä näin ... vaate\npäällä ... siihen asti...\n\nElli itki itsensä nukuksiin ja nukkui vaate päällä aamuun saakka. Ja\nyöllä hän näki unta, että oli kotona äidin sängyssä ... sen selän\ntakana seinän puolella ... pienessä kyttyrässä koko tyttö, pää äidin\ntyynyn nurkalla. Ja niin hän näki pitkään sitä unta, että aamulla\nherätessä ensin oli kotona olevinaan. Eikä selvittyä tahtonut pitkään\naikaan muistaa, missä oli. Mutta kun silmä sattui ikkunaan, niin näki\ntädin kävelevän ulkona aamupuvussa kukkiaan katsellen. Ja siitä muisti\ntaas kaiken muunkin. Itku oli pulpahtamaisillaan, mutta samassa tuli\npelko, että jos täti tulee ja näkee, että on vaate päällä maannut ja\nehkä on siitä vihainen. Sillä Ellistä tuntui siltä, että se semmoisesta\non vihainen, eikä hän tiennyt, kuinka olisi ollut, jos olisi hänelle\njoku vieras ihminen ollut vihainen.\n\nKoulussa oli sinä päivänä vähän parempi, osasi jo neuvomatta istua\npaikalleen ja tiesi, milloin pitää nousta ja vastata. Ei tullut\nitkukaan, eivätkä ne niin enää katsoneetkaan. Sitten kävivät vielä\nkaikki ne tytöt, jotka istuivat samassa huoneessa kuin Elli,\nvoimistelutunnilla kävelemässä ja Elli sai nähdä kaupunkia.\n\nNiin että, vaikka illalla vieläkin rupesi itku pullahtelemaan, ei se\nkuitenkaan pitkälle päässyt. Ja kun väsytti, niin nukkuikin ennen.\n\nPäiviä myöten sitä vähitellen alkoi tottua siihen elämään. Ja kun tuli\ntyötä ja läksyjä pantiin kotona luettaviksi, niin ei niin joutanut\nikävätäänkään enää ajattelemaan. Ei itku kuitenkaan kaukana ollut, ei\nkurkkua alempana. Siellä se vielä monet viikot asusti ja pulpahti aina\nvähän väliä esille koulussa ja muualla, välisti yht'äkkiä ja tietämättä\naivan.\n\nMuutamia viikkoja oltuaan rupesi Elli jo kuitenkin vähän ympärilleen\nkatselemaan ja silloin tällöin tulla hypähti naurukin muutamista\nsomista asioista, ja itku oli laskeutunut ihan kuiviin. Koulussa oli\nmuutamia hauskoja tyttöjä, ja niille piti väkisinkin nauraa, kun ne\nilveitään tekivät, silloin kun opettajat eivät olleet näkemänsä.\nNiillehän ne ilvehtivätkin juuri ja niitä matkivat. Piti nousta oikein\npaikoiltaan välitunneille välistä ja mennä niitä katsomaan. Ihan\nosasivat ne sillä äänellä panna kuin opettajat ja olla aivan kuin ne.\nJa kun Elli heitä vähän aikaa katseli, tuntui hänestä, että hänkin\nosaisi tehdä samalla lailla. Ja kotona hän matkikin, itsekseen\nkamarissaan, mutta koululla ei uskaltanut. Peloitti se, että kaikki\nkokoontuisivat ympärille ... ja se se juuri peloitti.\n\nJa kun mieli sitä mukaa keveni, rupesi Elli ajattelemaan olojaan ja\nkatselemaan enemmän ympärilleen. Somaahan oli tämä elämä täällä\nkoulussa ja aivan toisenlaista kuin kotona. Ei sitä olisi semmoiseksi\nosannut luulla, ennenkuin näki. Huoneetkaan eivät olleet semmoisia kuin\nsiellä pappilassa, saleja ja kamareja vain, eikä yhtään pirttiä.\nRuuatkin aivan erilaisia, voita ei saanut joka ateriaksi ja maitoa vain\nyhden lasin kerrallaan. Mistähän ne senkään saivat, kun ei näkynyt\nlehmiä missään?\n\nSiitä kirjoitti Elli äidilleen ja muista asioista myöskin...\n\nSe lukeminen se oli täällä kaikilla työnä, ja kun ne eivät sitä\ntehneet, niin olivat jouten. Kaikki lukivat, aikaihmisetkin, eikä\ntätikään paljon muuta tehnyt...\n\nSe hänen oma lukemisensa oli semmoista, että piti joka päivä kotona\noppia määrätty määränsä ulkoa, ja joka ei osannut, sen piti lukea\nerikseen uudelleen, ettei mitään unohtuisi. Ennenkuin kaikki osasi\nulkoa, niinkuin katkismuksen, ei saanut liikahtaakaan pöytänsä nurkalta\nminnekään. Täti tuli aina vähän päästä luettamaan, ja jos ei osannut,\nniin hän sanoi, että täytyy pitää ajatuksensa koossa eikä antaa niiden\nmuualla kulkea, mutta ei sitä tahtonut kuitenkaan sen paremmin oppia.\nSitten vasta sai mennä ulos pihalle, vaikka se oli hyvin pieni ja\nahdas, ja keskellä oli pyöreä penkki, jossa oli keltaisia ja punaisia\nkukkia. Kadulle ei saanut mennä, joka oli leveämpi kuin maantie, mutta\nei ollut ojia, ei portistakaan katsomaan, vaikka olisi sinne vähän\nnäkynyt huoneiden yli sitä suurta mäkeäkin, jota oli ensin luullut\nkaupungiksi. Mutta kaupunki oli hyvin alhaalla...\n\nJoka keskiviikko ja lauantai oli lupa jälkeen puolenpäivän ja täti\nlähti kävelemään kadulle ja puistoon ja otti mukaansa. Puistossa oli\nnurmikkoa vähäisen, mutta ei saanut kulkea kuin tietä myöten. Täti\nkäveli aina hyvin hiljaa, että tahtoi väsyttää rinnalla kulkiessa. Ei\nsaanut juosta eikä hyppiä, vaikka olisi välistä mieli tehnyt, ja piti\nastua lyhempiä askelia kuin siellä kotona ja pitää tätiä kainalosta\nkiinni... Se oli niin hassua, kun sitä ajatteli.\n\nLauantaina jälkeen puolenpäivän, kun hyvästi jouti, kirjoitti Elli\nnäistä äidilleen ja ajatteli viimeistä kirjoittaessaan, että kun äiti\nsen lukee, niin eiköhän naura vähäisen, ja mitähän ajatellee.\n\nMutta äidiltä rupesi tulemaan niin kummallisia kirjeitä. Ei ollenkaan\nnäkynyt, että se äidistä olisi ollut hassua, minkä Elli oli luullut\nolevan. Ja sitten hän käski Ellin olemaan opettajilleen kuuliainen eikä\nsuinkaan hänen matkia, joskin muut matkivat. Ja jos oli ikävä, niin sen\nsai parhaiten karkoitetuksi sillä lailla, että luki Jumalan sanaa, ja\nhyvä oli siihen tottua jo pienuudesta pitäen. Piti rukoilla Jumalalta\napua myöskin läksyjen oppimiseen, niin kyllä ne sitten osasi... Sitten\näiti kirjoitti muista asioista väliin ja lopussa taas samaa, mitä\nensin.\n\nMutta ei Elli sitä kirjettä ymmärtänyt, eikä hän tullut enää\nkouluasioista äidilleen kirjoittaneeksi.\n\nSitä mukaa kuin oli ja asettui elämään, sitä mukaa siihen yhä enemmän\ntavastui, ja kun rupesi koulussakin paremmin käymään, niin tottui\nniihin suuriin kaikuviin huoneisiinkin ja kulmikkaihin pulpetteihin ja\nomituiseen hajuun, mikä joka aamu sisään astuessa lemahti vastaan.\nIkävin oli aamusella herätessä. Mutta ajoittain oli halukin kouluun, ja\nse oli silloin, kun tiesi, että opettaja tuo maanpallon luokalle ja\nsitä siellä näyttelee. Se oli suuri pyöreä pallo ja siinä koko tämä\nmaailma, kaikki maat ja vuoret, ja opettaja pyöräytti sitä kädellään ja\nsanoi, että niinkuin hän sitä pyörittää, niin pyörii koko maailmakin...\nJa se kävi yhtenä vilinänä ja viilsi niin kummasti rinnassa, kun sitä\nkatsoi. Hirvitti melkein, kun ajatteli, että koko maailma ... hui! ...\nmutta kuitenkin teki mieli katsoa. Ja kun pallo oli luokalla, seisoi\nElli välitunnit sen ääressä, katseli joka taholta ylhäältä ja alhaalta,\npyöritteli sitä lakkaamatta, hiljemmin ja kovemmin, ja unohti kaiken\nmuun. Kerran vilahti mielessä omituinen ajatus, että pyörittääköhän\nJumalakin oikeata maailmaa näin ja mistähän kohti aina antaa kädellään\nvauhtia, kun rupeaa seisahtumaan. Mutta vaikka se oli niin hullu\najatus, että piti sille itsensäkin naurahtaa, niin tuli ajatus aina\nkuitenkin eikä tahtonut lähteä. Mutta kun pallo vietiin muille\nluokille, niin oli Ellillä sitä ikävä monta päivää.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nMikkelin päivänä oli koululla lupa ja oli päätetty tehdä yhteinen\nkävelyretki sille suurelle mäelle, joka oli vähän matkaa kaupungista ja\njonka keskelle oli iso torni rakennettu.\n\nMonta päivää ennen puhuttiin koulussa siitä, mitä kukin päällensä\npanisi...\n\n-- Minä panen mustan hameen ja sinisen merimiehenpuseron...\n\n-- Minä sinisen hameen ja vihreän puseron ja kiiltovyön...\n\n-- Minä myös ja pienen puukon vyölle...\n\n-- Minä otan nahkalaukun vielä, jossa kannan makeisia...\n\n-- Mitä makeisia sinä otat? ... minä otan teeleipiä...\n\nElli ei osannut puuhata mitään, ei erilaisia vaatteita eikä evästä\nmatkalle. Koko ajan pyöri vain hänen mielessään mäki, jonne oli määrä\nmennä ja joka kuului olevan hyvin korkea. Hän ajatteli Iinmäkeä, joka\nnäkyi kotiin kellarin katolle ja joka oli korkea sekin. Itse ei hän\nollut siellä käynyt, mutta oli kuullut kirkkomiehiltä, jotka sieltä\nolivat, että sinne näkyi paljon maailmaa ja monta kirkkoakin kirkkaalla\nsäällä...\n\nYöllä hän näki unta, että rupesi kuin kotona kellarin katolta ylös\nilmaan viemään ja vei Iinmäkeä kohti halki ilman. Ja semmoista vauhtia\nvei, että vihleksi sydämessä ja ojensi tukan taapäin hulmuamaan, niin\nettä juuresta oli tiukalla. Ja sivukin vei Iinmäestä. Ja koko Iinmäki\nei näyttänyt korkeammalta kuin kellarin katto koivun latvasta katsoen.\nSinne vei paljoa ylemmitse, pilvien sisään ja yläpuolelle niitä, niin\nettä tuli pelko mieleen ... ja kun siitä heräsi, oli jo aamu tullut.\n\nAamulla koulun pihalle tullessa olivat muut tytöt jo siellä ja\nlähtemässä. Kaikilla oli niillä kauniit, sievät puvut ja he hyppelivät\ntoistensa kanssa ja näyttelivät itseään toisilleen. Ellillä oli\ntavalliset vaatteensa, kotona tehty harmaa palttoo ja puolisaappaat,\njotka olivat vähän isot. Ei hän ennen ollut sitä niin huomannut, mutta\nnyt se vähän vaivasi ja alkoi tehdä alakuloiseksi. Hänestä tuntui taas\nturvattomalta ja yksinäiseltä ... eikä hänellä ollut ketään, jonka\nkanssa olisi oikein ollut. Ja hänestä näytti, että tytöt silloin\ntällöin häneen katsahtivat, vaikka ei kukaan mitään sanonut.\n\nNiin kauan kuin kaupungin läpi kulettiin, vaivasi tämä yhä, mutta\ntullin ulkopuolelle tultua haihtui vähitellen ikävä. Alkoi näkyä\npeltoja ja niittyjäkin, ja käveltiinkin ihan oikeata maantietä myöten,\njonka oli ojat kahden puolen ja niiden takana aivan tavallista\npisteaitaa niinkuin kotona. Talojenkin ohi kulettiin, ja ne olivat\nmelkein samanlaisia kuin kirkonkylässä. Erääseen vei aivan semmoinen\nkuja kuin lukkariin ja näkyi ihan yhdennäköinen punainen portti. Vähän\nmatkan päässä oli metsääkin ja metsän rinteessä aho.\n\nKulkiessa ja katsellessa kasvoi ilo entiselleen ja eneni yhä. Palttoo\npainoi päällä, ja Elli riisui sen käsivarrelleen. Muut tytöt juoksivat\nedestakaisin sinne tänne, hyppelivät ja tavoittelivat toisiaan kiinni.\nEllin valtasi sama riemu, ja hänestä tuntui, että ne nyt kaikki ovat\nhänelle vanhoja tuttuja, vaikka ei hänellä koulussa vielä ollut\nyhtäkään, jonka kanssa olisi ollut oikein tuttu...\n\nTultiin lähelle metsän rantaa, ja joku ehdotti sitä, että kuka ennen\nennättäisi sinne. Kaikki lähtivät juoksemaan, ja Elli oli kaikista\neillimmäisin. Ja hän tuli siitä niin iloiseksi, että tempasi muutamata\ntyttöä kädestä ja nauroi ja pyöritti häntä ympäri.\n\nMutta tyttö suuttui...\n\n-- Kummako sen on juosta, jolla on niin pitkät sääret kuin vasikalla?\n\n-- Näittekö, kuinka hän harppasi kuin kurki ja palttoo hulmusi\nkäsivarrella kuin siipi...\n\n-- Suoraan hän kyllä osaa, mutta jos ollaan hippasilla ... ota kiinni!\n\nJa samassa tempasi muuan toinen tyttö palttoon hänen käsivarreltaan ja\nalkoi juosta sen kanssa. Elli ei saanut häntä kiinni, eikä hänellä\nollut enää halua juostakaan, kun kaikki seisoivat ja katselivat ja\nolivat tytön puolella. Vähän matkaa hän juoksi tytön jälestä, mutta se\nteki niin sukkelia mutkia, että oli mahdoton häntä saavuttaa. Aikansa\nEllin edessä hypeltyään heitti tyttö palttoon aidanseipään nenään ja\njuoksi itse muiden joukkoon.\n\nMutta Elliltä oli ilo mennyt. Hän herkesi viimeiseksi ja käveli ääneti.\n\nOli kuitenkin joukossa tyttö, joka häntä vähitellen läheni, kun\nalettiin nousta tietä myöten ylös mäelle. Ensin se kulki hiukan edellä\nja katsahti silloin tällöin jälkeensä vähäisen, mutta ei mitään\nvirkkanut. Siitä vähitellen sujui rinnalle ja rupesi puhelemaan. Se oli\nsaman luokan tyttöjä kuin Elli ja kysyi, mitä heillä olikaan huomenna\nläksynä ... hän ei itse oikein muistanut... Saksan sanoja oli ja\nmaantiedettä... Tyttö tarjosi Ellille makeisia laukustaan ja käski\nottaa vielä enemmän ... niin monta kuin vain tahtoi. Tytön nimi oli\nSigrid, ja Elli rupesi pitämään hänestä yhä enemmän, kuta korkeammalle\nmäkeä kohottiin...\n\nVaikka tie kulki korkeata metsää, niin ettei voinut kupeelleen nähdä,\nkuinka paljon mäki kohosi, alkoi Ellin sydänalassa yhä enemmän tuntua\ntuommoinen kummallinen tunne ... välistä ahdisti sydäntä kokoon ja\ntoisin vuoroin avarti sitä, niin että piti uudelleen ja aina uudelleen\nhenkeänsä vetää. Ja silloin olisi tahtonut olla pitkä, niin että olisi\npuiden latvojen yli kurkottamaan ylettänyt.\n\nYht'äkkiä oli siinä torni edessä, keskellä pientä aukkoa, ja se kohosi\npaljoa korkeammalle kuin puiden latvat. Ne, jotka olivat edeltä\nkulkeneet, ne jo juoksivat parhaillaan ylös torniin, niin että pitkissä\nportaissa kumisi. Ja se ylöspäin kiertävä kumina se riipaisi sydämen\npohjasta niin mukaansa, että piti palttoo käsivarrelta maahan nakata ja\nkiiruhtaa ylös muiden jälkeen... Ja niin tuntui, että jos ei juokse, ei\nsaa nähdäkään enää ja että muut sen ennen ottavat ja vievät kaikki...\n\n-- Odota, Elli! Elä jätä! huusi toveri jälkeen.\n\nMutta Ellillä ei ollut aikaa odottaa. Hän jo rappusia harppasi,\nikkunain ohitse riensi, vilkaisi kiireesti niihin ja näki niistä\njotain, joka melkein kuin lennättämällä yhä ylemmä lennätti ja\npaisuttamalla paisutti sitä tunnetta, joka oli mäkeä noustessa siellä\nsyntynyt ja alkanut tuntua.\n\nJa semmoisella vauhdilla tuli hän ylös torniin, että kaikki, jotka\nsiellä olivat, hänet huomasivat ja väistyivät hänen tieltään.\n\nJa heidän välitsensä hän näki semmoista, jota ei ennen ollut vielä\nunissaankaan aavistanut ... ja se löi vastaan semmoisella kirkkaudella\nja suuruudella, että hän ihan säikähti sitä ja jäi siihen paikkaan sitä\nkatsomaan, voimatta hengittääkään. Ja se tuli niin yht'äkkiä ja aukeni\neteen niin suurena ja mahtavana, että sydän vei veret poskilta ja koko\nruumiissa vavahti. Ääretön joukko kimmeltäviä vesiä edessä, ja saaria,\nja salmia, ja kauempana siintäviä vaaroja!\n\nMutta sitten syöksi sydän ilon tulemaan ja riemun huudahdus pääsi\nhuulilta ja pääsi monta kertaa. Ja hän hyppi ja löi käsiään yhteen...\n\n-- Voi, voi, katsokaa, katsokaa!\n\nJa hän kuvitteli, että muut tytöt ovat siitä yhtä riemuissaan...\n\n-- Tytöt, tytöt!... Vo-oi! Näettekö! Katsokaa ... katsokaa!... Tuonne,\ntuonne!...\n\n-- Niin, niin, no mitä sitten! sanoi ensimmäinen tyttö, jonka puoleen\nhän kääntyi ja tarttui käsivarteen kiinni ja pudisti sitä...\n\n-- Eikö se ole, eikö se ole...?\n\n-- Mitä se nyt on niin erinomaista ... olen minä sen nähnyt monta kertaa\nennen. Elähän nyt sentään...\n\nJa tyttö irroitti olkapäitään nykäisten käsivartensa Ellin käden\npuristuksesta...\n\nSamassa tuli johtajatar Ellin luo...\n\n-- Koetahan vähän hillitä itseäsi ... sinä olet liian raju...\n\nJohtajatar hymyili ja näytti Ellistä vähän pilkalliselta. Tytöt myöskin\nhymyilivät ja katsoivat häneen samalla lailla kuin johtajatar.\n\nEllistä tuntui kuin olisi kylmää vettä hänen niskaansa kaadettu ... ja\nhän vetäytyi syrjään.\n\n-- Voit sinä katsella, sanoi johtajatar vielä, mutta ei oikein sovi\nhyppiä noin...\n\nEi Ellin tehnyt mieli enää katsella. Häntä hävetti niin, että oli\nitkuun purskahtaa heti kohta. Niin kauan pidätti hän sitä kuitenkin,\nettä ehti laskeutua alas tornin katolta. Katon alla se pääsi tulemaan,\nja alimpaan kerrokseen päästyään heittäytyi hän penkille nurkkaa\nvasten, ja siinä tuntui taas se surkea turvattomuuden tunne enemmän\nkuin milloinkaan ennen. Hän oli innostunut ja hyppinyt ja käsiään\nyhteen lyönyt ... ja muista se oli naurettavaa ... ja luultavasti ne\nvieläkin siellä puhuvat siitä ja ehkä joku häntä parhaillaan matkii. Ja\nse hävetti häntä niin, että hän olisi heti tahtonut vajota sillan alle\npiiloon tai jonnekin pois koko paikasta... Hän hyppäsi ylös ja aikoi\njuosta metsään, mutta silloin hän säikähti sitä, että ne kaikki hänet\ntornista näkevät ja huutavat hänelle. Sen sijaan hän jäi taas istumaan\ntornin sisään entiseen nurkkaansa. Seinään päin hän istui ja siinä oli\nrako seinässä, josta näki metsään ja josta tuuli silmiin. Siinä\nkatsellessa jäähtyi hänen mielensä vähäisen.\n\nItkun välistä vilahti yht'äkkiä mieleen, mitä hän oli tornista nähnyt,\nnyyhkiminen taukosi, ja henkeään pidätellen hän sitä muisteli. Mutta\nsitten taas ne pilkalliset katseet ja tyttöjen pidätetty nauru ... ja\nitku voitti uudelleen vallan. Väliin taas kuohahti mielessä niinkuin\nkotona silloin, kun isä oli pilkannut, ja hän oli ylös hyppäämäisillään\nja torniin rientämäisillään... Ja siellä hän vaatii ne herkeämään,\nkäskee olemaan vaiti ja kieltää heidät häntä katselemasta ja hänestä\npuhumasta...!\n\nMutta hetkellinen kiukku suli uuteen itkuun, ja sen sijaan alkoi\npeloittaa, että jos ne kohta sieltä tulevat ja kuinka hän ... minne hän\nsitten...?\n\nJa yht'äkkiä rupesivatkin ne sieltä tulla romistamaan alas. Säikähtäen\nhyppäsi Elli ylös, aikoi juosta jonnekin, mutta ei tiennyt minne, ja\npainautui lopuksi yhä tiukemmin nurkkaansa vasten, silmät kiinni ja\nnenäliina suun edessä. Kuului, kuinka jalkojen kopina läheni yhä ja\nkierti yhä alemmaksi. Ja kun ne olivat pään päällä toisessa\nkerroksessa, tuntui aivan, että koko lattia putoo päälle ja rutistaa\nalleen. Eikä tahtonut saada huutoa estetyksi tulemasta.\n\nAlasillalle tultuaan juoksivat tytöt ensin ohitse, mutta sitten\nluultavasti hänet huomasivat, koska tuntuivat seisahtuvan selän taa.\n\n-- Tuossa hän on tuo tyttö ... mitä varten hän siinä on? kuuli Elli\ntakanaan kuiskattavan. Hän tunsi, että hänen olisi pitänyt nousta pois\ntästä, mutta kuitenkin hän jäi siihen liikkumatta paikoilleen. Hän\nkuuli, että tytöt alkoivat yhä kovemmin puhella toisilleen hänestä, ja\nmuuan sanoi: \"Katsokaa, katsokaa! -- näin!\" Ja luultavasti matki hän\nhäntä, koska tytöt purskahtivat nauramaan...\n\nMutta silloin kuuli Elli, että joku alkoi heitä torua ja käski heidän\nmennä pois. Se oli Sigrid, ja Elli uskalsi kohottaa päätään. Samassa\nkuului opettajain askeleita ylhäältä, ja tytöt alkoivat mennä ulos...\n\n-- Tule pois, Elli ... elä huoli heistä mitään ... lähde nyt, ennenkuin\nopettajat tulevat ... tässä on palttoosi...\n\nElli nyyhki vielä kauan aikaa alas mennessään, mutta rauhoittui\nkuitenkin vähitellen. Koko matkan kotiin saakka he kulkivat yhdessä ja\npuhelivat keskenään ... kouluoloista ja minkä lukeminen mistäkin tuntui\nvaikeimmalta. Ja söivät Sigridin makeisia... Sigrid osaa soittaa\npianoa, mutta Elli sanoo, ettei hän ole milloinkaan ... eipä paljon\nkuullutkaan soitettavan. -- Hänen pitää tulla Sigridin luona käymään,\nniin saa kuulla... Onko Ellillä veljiä?... Sigridiltä on aivan hänen\nikäisensä veli, ja hän pitää hänestä äärettömän paljon ... eikö Elli\nole häntä nähnyt ... hänellä on ruskea palttoo ja kähärä musta tukka...\nSillä lailla kului matka hauskasti ja nopeasti, ja erotessa käski\nSigrid Ellin käymään hänen luonaan. Ellistä tuntui niin kummallisen\nkeveältä, että hän Sigridistä erottuaan teki hyppyaskeleita ja\nhyrähteli lauluun. Mutta siitä hän säpsähti, että jos joku sen oli\nnähnyt, ja muisti taas, miten hänelle oli käynyt tornissa. Maata\npannessa ja sängyn nurkkaan kyyristyessä tuntui aivan, että hän oli\nsamalla paikalla tornin nurkassa ja että ne sieltä tulla romistivat\nalas ... ja rupesi siitä sydän ja koko ruumis vapisemaan ja vapisi,\nkunnes hän nukkui.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nMutta seuraavana päivänä oli koulussa paljoa hauskempi ja helpompi olla\nkuin milloinkaan ennen.\n\nSigrid tuli heti luo ja vei hänet erikseen, ja he istuivat molemmat\nyhdessä kaupunkeja kartalta etsimään. Välitunnit he olivat myöskin\nyhdessä, eikä Sigrid ollut ollenkaan muiden tyttöjen kanssa. Sitten\nsaattoi hän Elliä kotiin ja Elli häntä. Päivä päivältä rupesi heistä\ntulemaan yhä paremmat ystävät. Ellistä ainakin siltä tuntui, ja hän\nkysyi sitä Sigridiltä, ja Sigrid sen nauraen myönsi. Elli sanoi, että\nnyt hänellä on paljon hauskempi olla koulussa kuin ennen. Mutta jos\nSigrid yht'äkkiä ei olisikaan enää hänen ystävänsä, niin ei hän sitten\nyhtä päivää jaksaisi koulussa olla.\n\n-- No, elä sinä semmoisia ... me ollaan aina hyviä ystäviä! sanoi Sigrid\niloisesti ja pyörähytti Elliä vyötäisistä ympäri.\n\nJa yksissä he olivat paitsi koulussa melkein joka ilta toistensa\nkotona, vuorotellen jommankumman, useimmiten kuitenkin Sigridin. Siellä\nhe lukivat yhdessä läksynsä, kuulustelivat toisiltaan ja toisiaan\nneuvoivat. Elli se oikeastaan oli, joka neuvomista tarvitsi, Sigrid\nosasi ja ymmärsi kaikki melkein kuin itsestään. Sigrid sai neuvoa eikä\nkyllästynyt, vaikkei välistä millään lailla tahtonut saada tajuamaan\nmuutamia asioita. Ellistä tuntuikin välistä, että hän on niin hirmuisen\nyksinkertainen ja melkein typerä esimerkiksi luvunlaskussa, että häntä\noikein hävetti. Ja hän valitti sitä Sigridille ja kysyi, eikö hän\nhänenkin mielestään ole hyvin yksinkertainen ja typerä.\n\n-- Minun pappa sanoo, ettei kaikilla voi olla taipumusta samaan ja että\ntoisilla on toiseen ... ja kyllä sitä tottuu. Niin pappa sanoo... Mutta\nheitetään nyt ne luvut ja haastellaan...\n\nSiitä Elli aina rauhoittui. Ja kun Sigrid pyysi \"haastelemaan\" ja kun\nkirjat oli pantu kiinni ja vedetty tuolit vähän kauemmaksi pöydästä,\nniin silloin oli Ellin vuoro olla etevä, jos Sigrid oli ollut siihen\nasti. Kun haasteltiin, niin Elli, kerran alkuun päästyään, kertoi ja\nSigrid häntä kuunteli.\n\n-- Kerro nyt taas! Kuinka se olikaan, kun sinä siellä kotona kiipesit\npuuhun ja kun sinä katselit alas ... ja kun sitten ajattelit, että jos\nolisit lintu...\n\n-- Niinhän se oli, mutta johan minä olen siitä kertonut.\n\n-- Entäs se, kun tulit kaupunkiin ja kun luulit ... kuinka sinä\nluulitkaan, että kaupunki oli?\n\n-- Minä luulin, että se oli siellä mäellä, ja niin minä luulen aina\nvielä nytkin, kun muistan sitä enkä ensin ajattele...\n\n-- Miksi sinä niin mäkiä rakastat?\n\n-- En minä tiedä...\n\n-- Onko sinun kotisi mäellä?\n\n-- Ei se ole mäellä ... se on järven rannalla, ja meillä on nuottakota\nja kaksi venhettä...\n\n-- Minkälainen on nuottakota?\n\n-- Se on semmoinen ... etkö sinä ole milloinkaan nähnyt?\n\n-- En minä ole, mutta kerro nyt...\n\nElli kertoi mielellään kaikesta, mitä maalla oli ja jota ei Sigrid\nollut nähnyt, ja Sigrid kuunteli yhtä hartaasti kuin Elli kertoi. --\n\n-- Voi, kuinka olisi hauska olla siellä maalla ... minä en ole\nmilloinkaan oikein maalla ollut...\n\n-- Tule meille ensi kesänä!\n\n-- Kyllä minä tulen ... minä tulen koko kesäksi...\n\nJa niin se oli päätetty varmaksi asiaksi ja siitä puhuttiin monena\niltana, ja Elli sen aina mielellään puheeksi otti. Eikä hän ollut\nmilloinkaan niin hyvillään kuin silloin, kun sai Sigridin siitä\ninnostumaan ja kyselemään ja häntä hartaasti kuuntelemaan. Silloin hän\nSigridistä eniten piti ja häneen oikein luotti.\n\nMutta toisin ajoin oli Sigrid vallattomalla päällä, ja silloin ei Elli\nhänestä hetikään niin paljon pitänyt. Kerrankin he taas juttelivat, ja\nSigrid kuunteli hartaasti...\n\n-- Muistatko sinä, kun sinä ensi kerran tulit tänne meille.. ~\n\n-- Niin, ja pelkäsin niin, etten millään lailla tahtonut tulla sisään\nillalliselle...\n\n-- Mikset?\n\n-- Siksi, että minä en millään lailla olisi rohjennut ... siellä olisi\nollut sinun isäsikin, ja se on minun mielestäni niin korkea ... enkä\nminä vieläkään...\n\n-- Etkö vieläkään uskaltaisi tulla sisään?\n\n-- En, en vaikka mikä olisi...\n\nSilloin Sigrid hyppäsi ylös ja juoksi oven luo...\n\n-- Elli, minä menen sanomaan papalle, että hän tulisi tänne sinua\ntervehtimään ... menenkö?\n\n-- Mitä sinä ... kuule! ... minä menen heti paikalla pois, jos sinä...\n\nSigrid kiikkui lukossa ja nauroi...\n\n-- Ja minä sanon hänelle sitten, että hän on sinun mielestäsi niin\nkorkea...\n\n-- Sigrid! ... jos sinä vain...!\n\n-- Minä olen jo sanonut, minä olen jo sanonut hänelle sen...\n\nElli purskahti itkemään, ja Sigridin täytyi tarttua häntä käteen ja\nheittää ympäri huonetta ja pyörittää siksi, kunnes hänen vielä\nitkiessään täytyi ruveta väkisinkin nauramaan.\n\n-- Suotta, suotta, suotta!\n\nMutta silloin ei Sigrid Ellin mielestä ollut ollenkaan se sama Sigrid\nkuin muuten. Ei _hän_ ainakaan olisi saattanut sillä lailla Sigridiä\npeloitella, vaikka olisi osannutkin.\n\nJa kun Sigrid tuli semmoiselle päälle, oli hänellä useampana päivänä\nperäkkäin halu tehdä samanlaista kiusaa.\n\nKun oli luettu ja haasteltu, vei Sigrid tavallisesti Ellin saliin,\nsilloin kun ei ollut kotona ketään muita. Siellä oli piano, ja Sigrid\nsoitti sitä, ja Elli kuunteli. Elli nojasi pianoon ja katseli Sigridiä\nja välistä hymyili. Hän ihmetteli eikä voinut käsittää, kuinka Sigrid\nnoin taisi ... sai kaikenlaisia ääniä ... ei katsellut sormiinsa eikä\nnäyttänyt sitä ajattelevankaan... Itsestään se tuli, kovemmin ja\nhiljemmin, välistä poukahtaen ja sitten heti kohta hiljalleen\nliritellen. Elli oli oppinut tuntemaan muutamia lauluja, joita Sigrid\nuseimmin soitti, ja niitä hän aina pyysi soittamaan...\n\n-- Soita nyt sitä...\n\nSigrid soitti ja aloitti sitten toista...\n\n-- Mikä se on tuo?\n\nMutta useinkaan ei Sigrid silloin vastannut, soitti vain ja katseli\nEllin ohitse jonnekin salia pitkin. Elli kysyi jotain muutakin, mutta\ntoinen ei näyttänyt kuulevankaan. Ja vasta herettyään kysyi hän:\n\n-- Mitä sinä sanoit ... eikö se ollut kaunista?\n\nEi Elli tiennyt, oliko se ollut kaunista, ei hän ollut sitä kuunnellut\n... saattoi kyllä olla ... mutta silloin hänelle aina tahtoi tulla paha\nmieli, ja hän oli Sigridin rinnalla mielestään niin kovin vähäpätöinen.\n\nToisin ajoin tuli iloisia lauluja. Sigrid nyökäytteli päätään pianon\ntakaa, hymyili Ellille ja soitti niin kummasti, että hypähti Ellin\nsydänalassa.\n\n-- Se on polkkaa, se on polkkaa ... tanssi nyt, Elli, minä soitan...\n\n-- Niin, mitä varten sinä niin sanot, kun tiedät, etten minä kuitenkaan\nosaa...\n\n-- No, minä opetan...\n\nJa Sigrid koetti opettaa Elliä asettamaan jalkojansa sen mukaan kuin\nhän itse asetti omiaan ja rallatti. Ja Elli koetti myöskin rallattaa ja\nasettaa jalkojaan. Mutta ei se häneltä onnistunut, ei hän tahtonut\noppia, eikä Sigridkään viitsinyt sitä kauan. Sen sijaan Sigrid\nitsekseen hyppeli ja rallatti ja väikkyi pitkin huonetta.\n\n-- No, Elli, mikset sinä tanssi ... tanssi nyt niinkuin minä ... anna\nminä vien ... ole sinä daami, minä olen kavaljeeri.\n\nElli koetti, mutta hän tunsi itsekin, kuinka kömpelösti hän hyppi.\n\nYht'äkkiä joku soitti eteisessä.\n\n-- Soitettiin, soitettiin ... joku tulee, Sigrid...!\n\nMutta Sigrid ei päästänyt Elliä irti. Pyöritteli ja heitteli ympäri\nsalia...\n\n-- Päästä, Sigrid, päästä irti ... se on sinun isäsi...!\n\n-- Ei se tee mitään. Eikä se ole isä ... se on minun veljeni... Niin,\nElli, sinä et ole nähnytkään vielä Arthuria...\n\nSigrid herkesi pyörittämästä.\n\n-- Ei, ei, en minä nyt ... mennään sinun kamariisi...\n\n-- Oletko sinä hullu?... Arthur, tule tänne tanssimaan!\n\n-- Voi, voi, minkätähden sinä ... en minä... Mutta Arthur tuli sisään,\nja Sigrid veti Elliä kädestä häntä vastaan.\n\n-- Tässä on minun veljeni ... ja minun paras ystäväni. Se on Elli... Ei\nsinun tarvitse, Elli, niiata ... ei näin isot tytöt enää niiaa...\nYhdenikäisille pojille saa kumartaa päätään niinkuin vanhat ihmiset ...\nnäin!\n\nElli oli aivan hämillään. Mutta sittenkin täytyi hänen nauraa väkisin,\nkun Sigrid tarttui hänen vyötäisiinsä ja pyöräytti ympäri. Sigridin\nvelikin hymyili.\n\nSigrid kiersi kätensä Ellin selän taa ja kääntyi Arthurin puoleen.\n\n-- Jahah, Arthur, teepäs tili, mistä sinä tulet?\n\n-- Koulustahan minä tulen ... etkö sinä näe, että minulla on kirjat...\n\n-- Osasitko läksysi?\n\n-- Kas, kas, kuinka sinä olet huolenpitäväinen...\n\n-- Tietysti et osannut...\n\n-- Minä osaan aina, mutta sinä et milloinkaan...\n\n-- Sanopa, Elli, enkö minä osaa ... todista hänelle...\n\n-- Osaako hän?\n\n-- Osaa. -- Ja siitä tuli Elli vähän rohkeammaksi, kun sen sanoi. Mutta ei\nhän vielä olisi uskaltanut katsoa Arthuria silmiin.\n\n-- Niin, no, nyt sen kuulit...\n\n-- Te tietysti olette yhdestä puolin.\n\nArthur meni salin yli toiseen huoneeseen, ja Elli katsahti hänen\njälkeensä. Hänellä oli kähärä tukka ja semmoinen nuttu kuin suurilla\nherroilla. Sen oli Elli jo äsken nähnyt, että hänellä oli kaulustin ja\nrusetti ja kellonvitjat. Ja niin hän käveli kuin aikamiehet herrat.\n\n-- Eikös se ollut nätti poika, Elli ... mitä?\n\n-- En minä tiedä ... minun pitää nyt mennä kotiin...\n\n-- Etkö tiedä? Kuinka sinä et sitä tiedä ... etkö sinä nähnyt?\n\n-- Kyllä kai hän on...\n\nMutta silloin purskahti Sigrid hillittömään nauruun...\n\n-- Kyllä kai hän, kyllä kai hän on! Ja sen sinä sanot niin kauhean\ntotisena, että ihan... Kyllä kai hän on! Ei, en minä osaa, mutta sano\nnyt vielä ... kuinka sinä sanoitkaan?\n\n-- Ei, no, Sigrid, hyvästi nyt, minun pitää nyt mennä.\n\n-- Minnekä sinulla on semmoinen hätä ... jäisit vielä tänne.\n\n-- Ei minnekään ... mutta kyllä minun täytyy mennä kotiin...\n\n-- Miksi sinä olet niin nolo? kysyi Sigrid Elliltä etehisessä.\n\n-- Enhän minä ... hyvästi nyt!\n\nSigridiä jokin hämärästi vaivasi, kun Elli oli mennyt, mutta hän\npudisti sen pois ja meni Arthurille kertomaan, kuinka koomillisesti\nElli oli sanonut: \"Kyllä kai hän on\".\n\nEnnen maatapanoaan Elli sinä iltana vähän itkeä nyyhkytti. Ei hän\ntiennyt itsekään oikein, mistä syystä, mutta hänestä tuntui, että se\noli sentähden, että hänelle tuli yht'äkkiä ikävä kotiin. Mutta sitten\nei hän nyyhkiessään enää vähän ajan päästä sitä asiaa ollenkaan\najatellutkaan.\n\nHän muisti, että Sigrid taas oli ollut tuommoinen kummallinen, eikä\nhänestä oikein välittänyt... Ja sitten oli hän niiannut ... eikä hän\nymmärtänyt, mitä niin naurettavaa siinä oli ollut, jota hän oli sanonut\nSigridin veljestä ... se ehkä oli ollut tyhmää... Mutta ei hän\nkuitenkaan luullut, että hän siitä syystä itki.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nElli oli seuraavana aamuna vähän alakuloinen koulussa ja tuli siksi yhä\nenemmän, kun kaikki muut olivat melkein kuin hurjia ilosta. Yöllä oli\nollut kylmä, rannat olivat jo jäässä, ja muutamain päiväin perästä\naavistettiin luistinlupaa. Kaikki puhuivat luistelusta ja kaikki\nosasivat luistella. Elli oli tuskin nähnytkään luisteltavan. Hän kulki\näänetönnä toisten tyttöjen välissä, kuunteli heidän riemuaan ja\nkoetteli lukea välitunneilla läksyjään. Sigrid oli eniten kaikista\ninnostunut ... hyppeli ja löi käsiään yhteen. Ja koetti saada Elliäkin\ninnostumaan...\n\n-- Etkö sinä osaa luistella, Elli ... etkö todellakaan osaa? Mitä?\n\n-- En.\n\n-- Voi sinua, kaikki muut osaavat!\n\nJa Sigrid ei pysynyt yhdessä kohti, riensi Ellin luota muuanne, muiden\ntyttöjen luo siitä puhumaan.\n\nEi Ellistä ollut se millekään, kun toisen päivän aamuna sitten\njulistettiin koko koululle luistinlupa. Hän vielä kirjojaan\npulpetissaan järjesteli kotiin vietäväksi, kun muut tytöt jo olivat\nkaikki rientäneet tiehensä. Ellin ulos tullessa juoksivat jo toiset\nkadulla, Sigrid eillimmäisenä.\n\nJoukko koulupoikia, käsissä kullakin luistimet, tulla heilasi häntä\nvastaan, ja heidän joukostaan hän tunsi yht'äkkiä Arthurin. Pojat\ntäyttivät koko katukäytävän, ja Elli koetti painautua huoneen seinää\nvasten niin likelle kuin suinkin. Häntä vähän hävetti ja peloitti, eikä\nhän tiennyt oikein, mitä se oli. Mutta kun pojat tulivat kohdalle, niin\nSigridin veli tervehti häntä kohteliaasti ja nosti hattuaan. Elli oli\nensin vähällä vastata niiaamalla, mutta samalla muisti, että täytyy\nyhdenikäisille kumartaa. Ja siitä hän niin hämmentyi, että puoleksi\nniiasi, puoleksi kumarsi. Tästä hän taas säikähti niin, että jalat\nhervahtivat, ja tuntui niinkuin ei olisi paikaltaan päässyt.\n\nHän päätti, ettei hän mene jäälle... Mitä hän siellä, kun ei osaa\nluistellakaan?\n\nMutta sinne hän kuitenkin meni, kun ikkunasta näki, että portin sivu\nkulki jäälle päin niitäkin, joilla ei ollut luistimia.\n\nJäällä jo luisteltiin, mustanaan heilui pikku joukkioita sinne tänne.\nKierä jää kiilsi päivän paisteessa ja ulvahteli salaperäisesti siellä\ntäällä. Se hirvitti ja veti puoleensa samalla. Ja ennenkuin tiesikään,\njuoksi Elli juoksemalla alas rantaan.\n\nToiset luistelivat, toiset panivat luistimia jalkoihinsa, ja kaikilla\noli kiire, ja kaikki olivat innoissaan, eikä kukaan joutanut Elliä\nhuomaamaan.\n\nElli seisahtui rannalle katselemaan. Hän seurasi milloin mitäkin\nsilmillään ja koetti katsella, kunnes katsottava katosi muiden\njoukkoon.\n\nSigrid luisteli siinä melkein hänen ohitsensa eikä huomannut häntä.\nElli ihastui ja aikoi huutaa hänelle, mutta sitten ei kuitenkaan\nhuutanut. Ja kun Sigrid vähän ajan päistä taas tuli ja vielä\nlikemmitse, niin ajatteli Elli, että hän ei huuda ... ei, vaikka mikä\ntulisi, koska ei Sigridkään häntä huomaa.\n\nHän rupesi laskemaan luisua, mutta silmillään hän yhä seurasi Sigridiä.\nSiellä se leijaili, koetti kiertää ympyrään, mutta sitten kääntyi\ntaapäin ja oli kaatua. Silloin luisteli hänen veljensä ohitse, Sigrid\nojensi molemmat kätensä, veli otti kiinni ja auttoi häntä takaperin\nluistelemaan. Sitten alkoivat he luistella rinnakkain ja kiersivät\nmonta ympyrää. Elli tarkasteli heitä koko ajan. Kauniisti ne\nluistelivat, veli varsinkin. Hän vaikka heilui ja äkkiä kääntyi,\nluisteli milloin taapäin, milloin eteen, milloin pitkän matkaa toisella\njalalla vain, niin näytti Eilistä kuitenkin, että hän ei saattaisi\nmilloinkaan kaatua.\n\nTuolla he seisovat nyt ja puhuvat jotain toisilleen.\n\nSitten yht'äkkiä luistelevat aivan suoraan Elliä kohti ja seisahtuvat\nhänen eteensä.\n\n-- No, täälllähän sinäkin olet, sanoi Sigrid ja pyörähti luistimillaan\nEllin ympäri. Koetti olla ystävällinen, mutta hänen käytöksensä oli\nkuitenkin vähän hätäisen kankeata.\n\n-- Voi, voi, kuinka on hauskaa! Minä en sinua ensin huomannutkaan,\nennenkuin Arthur sanoi...\n\nEilistä näytti kuitenkin, että hän oli huomannut, mutta ei ollut\nhuomaavinaan.\n\n-- Ettekö luistelekaan? kysyi Arthur.\n\n-- En minä osaa.\n\n-- Kyllä me opettaisimme...\n\n-- Niin, Arthur osaa niin mainiosti opettaa ... hän on minuakin\nopettanut.\n\nElli sammalsi jotain semmoista kuin ettei hän nyt tällä kertaa...\n\nArthur meni noutamaan työntötuolia.\n\n-- Minä en sinua ensin huomannutkaan ... missä sinä olet seisonut?\n\n-- Tässä minä olen seisonut koko ajan, sanoi Elli vähäinen katkeruuden\nvärähdys äänessään.\n\n-- Arthur sinut huomasi ... hän oli tullut sinua vastaankin äsken.\n\n-- Eikö hän sanonut mitään?\n\n-- Ei, taikka kyllä hän sanoi ... vaan en minä taida sitä sanoa...\n\n-- Kuule, Sigrid, mitä hän sanoi? ... sano nyt, hyvä Sigrid ... sanoiko\nhän, että...\n\n-- Mitä?\n\n-- Ei, ei ... en minä tiedä ... mutta mitä hän sanoi?\n\nArthur tuli jo vähän matkan päässä tuoleineen. Sigrid teki kierroksen\nEllin ympäri ja sanoi ohi mennessään hänen korvaansa:\n\n-- Ei hän muuta mitään sanonut, kuin että sinulla on kauniit silmät...\n\nElli punastui eikä osannut mitään. Samassa tuli Arthur ja pyysi häntä\nistumaan tuoliin.\n\nElli istui ja häntä alettiin takaa päin työntää. Edessä ja kupeella\nluisteli, milloin missäkin, Sigrid ja hymyili hänelle, mutta poistui\nvähitellen. Elli vapisi vähän, kun kädellään puristi tuolin kaidetta.\nMutta samalla oli niin sanomattoman suloista. Peloitti hiukan, mutta\nsamalla oli kuitenkin hauska. Hän kuuli Arthurin takaapäin kysyvän,\npelkääkö hän, johon vastasi, ettei hän pelkää. -- Onkos hauska? -- On. --\nEikö hän ennen ole ollut työntötuolissa? -- Ei ole ennen... -- Nyt sen\nsijaan sitä kovemmin! -- Ja Arthur lykkäsi kovemmin. Mutta Elli ajatteli\nsitä, mitä hän oli kuullut Sigridin sanovan, että hänellä on kauniit\nsilmät ja että Arthur oli sen sanonut. Tuota ajatellessa tuli hän\nvapaammaksi ja sai rohkeutta puhella.\n\nMelkein koko päivän Sigrid ja Arthur häntä työntelivät. Ja kun\nluistelivat, laski Elli lähitienoilla luisua.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nIllalla oltiin Sigridin luona, ja nyt oli Sigrid taas Ellin mielestä\nhyvä ja semmoinen kuin hän olisi toivonut hänen aina olevan. Huomenna\noli sunnuntai, eikä läksyjen luku häirinnyt. Tytöt istuivat Sigridin\nkamarissa ja söivät makeisia, joita Sigrid oli ostanut. Ei ketään ollut\nkotona. Arthurkin oli käsketty pois, että he saisivat rauhassa puhella.\n\n-- Meillä on salaisuuksia! sanoi Sigrid.\n\nJa niistä piti heidän nyt puhua. Sigrid oli jo jäältä tullessa sanonut,\nettä hän aikoo puhua hyvin salaisista asioista ... hyvin salaisista.\n\nMutta ensin asetteli hän Ellin kaulaan omia, kauniita huivejaan ja\nkaulustimiaan, käski Ellin istua peilin eteen, purki hänen tukkansa ja\npalmikoi sen aivan uudella tavalla...\n\n-- Jos sinä, Elli, vain pukisit itsesi oikein, olisit sinä hyvin soma.\n\n-- Ole vaiti! -- ja Elli teki jotenkin kädellään, niinkuin olisi ollut\nsiitä vihoissaan, mutta vähän ajan päästä sanoi hän:\n\n-- Kuinkas minä pukisin, kun äitini ei anna!\n\n-- Niin, mutta olet sinä noinkin, kun tukka on tuolla lailla ... ja saat\nsinä vaikka milloin vain tahdot pitää minun huivejani ja kaulustimiani\n... minulla on niitä jos kuinka paljon...\n\nSigrid penkoi ne kaikki laatikosta, jossa olivat hujan hajan...\n\n-- Saat ottaa, ota vain, mitä vain tahdot.\n\nElli oli niin onnellinen, ettei tiennyt, kuinka olla. Koko tämä päivä,\njäällä ensin ja nyt täällä!\n\nTytöt elivät kaikissa huoneissa niinkuin tahtoivat. Soittivat,\ntanssivat, ja Elli ei mielestään enää tanssinut läheskään yhtä\nkömpelösti kuin ennen. Hän näki kauniin huivin heiluvan rinnoillaan,\ntunsi tukkansa leiskavan takana, ja niin oli kuin se siellä olisi juuri\nsillä lailla leiskanut kuin hänelle parhaiten sopi. Eikä hän nyt ehkä\nolisi pakoonkaan juossut, jos olisi kuullut soitettavan.\n\nMutta salaisuuksista tuli puhe vasta myöhemmällä:\n\n-- Tiedätkö sinä, Elli, mitä rakkaus on?\n\n-- En, mitä se on?\n\n-- Etkö todellakaan tiedä?\n\n-- Niin, no kyllä minä ehkä hiukan...\n\n-- No, sanopas, mitä se on!\n\n-- Eikö se ole sama kuin se, jos alkaa jostakin tykätä...\n\n-- Niin, niin, mutta onko se tytöstä vai pojasta?\n\n-- Eikö se ole kummastakin ... vaan en minä sitä niin tiedä...\n\n-- Etkö ole milloinkaan tykännyt kenestäkään pojasta?\n\n-- En minä ... oletkos sinä?...\n\nNyt tuli se suuri salaisuus...\n\n-- Olen minä, vaan sinä et saa sanoa kellekään, et kellekään, et\nmilloinkaan ... lupaatko?\n\n-- Lupaan, lupaan...\n\n-- Vaan en minä ehkä sano...\n\n-- Tunnenko minä sen?\n\n-- Et taida tuntea ... et sinä sitä ensimmäistä varmaankaan tunne ...\nmutta toisen sinä ehkä tunnet...\n\n-- Toisen? Tykkäätkö sinä toisestakin?\n\n-- Voi, minä olen tykännyt jo monestakin ... ja niin ovat kaikki muutkin\ntytöt ... mutta en minä oikein muista niin kuin siitä yhdestä. -- Vaan\nminäpä tiedän, kuka sinusta tykkää...\n\n-- Minusta ei toki tykkää kukaan eikä tulekaan tykkäämään ... ei\nmilloinkaan...\n\n-- Tykkääpähän ... minä tiedän sen, kun se on sen minulle itselleni\nsanonut...\n\n-- Sinulle sanonut?\n\n-- Taikka ei oikeastaan sanonut ... en minä sano, kuinka olen saanut\ntietää, mutta minä vain kuitenkin tiedän...\n\n-- Sinä vain minua narraat...\n\n-- En narraa ... tuossa on käteni, etten narraa...\n\n-- No, kuka se on?\n\n-- En, sitä en sano, vaikka kuinka kysyisit ... sinä et saa suuttua,\netten sano ... mutta minä en saa sanoa.\n\nHuomaamatta siirtyi siitä puhe kuitenkin Sigridin veljeen. Sigrid\nhänestä ensin mainitsi, kummasteli, missä hän viipyy, kun ei jo tule\nkotiin. Ja sitten hän sanoi, että hän niin erinomaisen paljon pitää\nveljestään.\n\nElli sanoi, että mahtaa olla hauska, kun on yhdenikäinen veli. Hänellä\nei ole...\n\nIkäänkuin vähän leikillään rupesi Sigrid kertomaan, että Arthur oli\nvasta ollut rakastunut erääseen tyttöön, mutta ei hän nyt enää ole\nollenkaan. Se tyttö oli ollut tuhma ja hyvin koketti ... kesällä oli\nArthur hänet kokonaan unohtanut...\n\n-- Kuka se oli se tyttö? kysyi Elli vähän varovaisesti.\n\nEi Sigrid tahtonut sitäkään sanoa ... taikka kyllä sentään, kunhan ei\nElli vain kellekään sano...\n\nEi, ei hän sano...\n\n-- Niin, no se oli Iida ... mutta ei Arthur hänestä enää pidä ... ei\nvähääkään...\n\nVähän aikaa he olivat vaiti. Sitten sanoi Elli:\n\n-- Minkähän tähden minä niin sitä sinun veljeäsi lienen pelännyt, kun\nensi kerran hänet näin ... hän oli minusta niinkuin joku aikamies\nherra...\n\n-- Hän onkin jo melkein aikamies ... hänellä on jo partaakin vähän...\n\nHetken he olivat taas vaiti, ja Sigrid katseli Elliä silmästä silmään\nja vähän hymyili.\n\n-- Mitä sinä naurat?...\n\n-- Enhän minä naura...\n\n-- Vaan katsot minuun noin...\n\n-- Minä vain ajattelen erästä asiaa...\n\n-- Mitä asiaa?\n\n-- Ohoh, en minä sano...\n\n-- Sano nyt ... ethän sinä olekaan minun ystävä ... kun sinulla on\nsalaisuuksia...\n\n-- Niin, no, ei tämä olekaan mitään ... minä vain sitä ajattelin, että\nme olemme puhuneet sinusta hyvin paljon erään ihmisen kanssa...\n\n-- Milloinka olette puhuneet ... kenenkä kanssa?\n\n-- Erään ihmisen kanssa.\n\n-- Kenen, sano nyt, hyvä Sigrid, kenen...\n\n-- No, Arthurin kanssa.\n\n-- Vai niin, vai minusta te olette puhuneet ... sitten ei teillä\nmahtanut olla paljon puhumista.\n\n-- Oli, hyvin paljon.\n\n-- Ei ollut ... ei ollenkaan ... ei vähääkään.\n\nElli koetti olla välinpitämätön, mutta pelkäsi kuitenkin, että hänen\näänensä vapisisi ja että Sigrid sen huomaisi.\n\n-- Anna, minä vähän laitan sinun tukkaasi ... Arthur sanoi, että sinulla\non kauniit silmät ja kaunis tukka ... kauniimmat kuin kellään koko\nkoulussa.\n\n-- Voi sinua, elä nyt lörpöttele...\n\nMutta Sigrid otti ja pyöräytti Elliä, ja Elli tunsi itsensä niin\nonnelliseksi, että vesi herahti silmään.\n\n\nEi niin kummalta ollut tuntunut vielä milloinkaan ennen kuin sinä\niltana maata pannessa. Unesta ei puhettakaan!... Mutta sitten lisäksi\nne omat ajatukset olivat niin oudot ... ja välistä sihisi poskissa ja\noli paha olla. Mutta toisin vuoroin taas tuli hyvä mieli, niin\näärettömän hyvä...\n\nNiinkö todellakin oli, mitä Sigrid oli sanonut? Kauniit silmät,\nkauniimmat kuin kellään muulla tytöllä koko koulussa ... kuin\nSigridilläkään. Niin oli Arthur sanonut ... Arthur!\n\nMiten lie ollutkin, mutta näitä miettiessä syttyi kynttilä, joka jo oli\nsammuksissa ... ja siirtyi sängystään muuan peilin eteen ... ja tuli\nkaunis huivi kaulaan, pää kääntyili, ja tukka koetti asettua niin kuin\nse oli ollut silloin, kun se parhaiten sopi.\n\n\n\n\nX.\n\n\nLaskettiin mäkeä, ja sitä vauhtia meni, että vihlaisi sydäntä ja piirsi\npitkin koko ruumista, tyttöjen varsinkin. Ne kirkaisivat kimakasti ja\npeittivät silmänsä. Pojat ohjasivat keikkoja, olivat polvillaan takana,\nhuulet yhteen nipistettyinä ja toinen jalka vihaisesti lunta ilmaan\npyryttämässä. Ne olivat panneet toimeen mäkiretken, kutsuneet tyttöjä\nja tulleet kelkkoineen heitä noutamaan k:lo 3 iltapäivällä.\n\nArthur oli pannut mäkiretken toimeen ja kutsunut Ellin. He olivat jo\nhyviä tuttuja, melkein sinuttelivat toisiaan ... se sattui kuitenkin\nvielä vain välistä kuin vahingossa, mutta muuten kutsuivat he toisiaan\nnimeltä. Eikä Elli enää ollenkaan Arthuria ujostellut. Kyllä häntä oli\nhupakko ollut, kun oli silloin ensin aikonut pakoon juosta!...\n\nReippaasti he kulkivat, vuorotellen kelkkaa vetäen; sillä Ellikin\ntahtoi välttämättömästi vetää, vaikkei Arthur olisi antanut.\n\nKirjavana oli mäki jo laskijoita. Pitkänä mustana jonona nousi niitä\nsitä mukaa ylös kuin toiset kiitivät alas. Siitä he molemmat\nhuomauttivat toisiaan, ja siitä myöskin, ettei yksikään tyttö ollut\ntiukimmassa mutkassa kirkaisematta. Poikia siihen oli tiepuoleen\nasettunut ja ne kirkuivat mukana matkien. Elli päätti, ettei hän\nkirkaise ... ei vaikka kuinka vihlaisisi.\n\nEi hän kirkaissutkaan, ja pojat huusivat jälkeen: \"Sepä tyttö ei\nolekaan niinkuin muut tytöt!\"\n\n-- Eikö ollenkaan peloittanut? kysyi Arthur, kun kelkka jo suilui\ntasaisemmalla tiellä.\n\n-- Ei, mitäs minä pelkäisin!\n\nEllin koko olennossa oli semmoinen notkeus ja reippaus, kun hän\nkelkasta hyppäsi, että muut tytöt Arthurin mielestä hänen rinnallaan\nolivat posliinivauvoja.\n\n-- Ei, mitäs minun pitäisi pelätä? -- ja Elli katsoi rohkeasti Arthuria\nsilmiin vastausta odottaen...\n\n-- Jos sattuisi kaatumaan...\n\n-- Mitäs sitten, nousisi ylös! -- Minä vedän nyt vuorostani kelkkaa mäen\npäälle!\n\nElli ja Arthur laskivat mäen toisensa perästä, ja Arthur vakuutti\nSigridille, että kaikki muut tytöt, paitsi Elli, olivat hänestä niin\nneitimäisiä, ettei hän suorastaan voinut heitä sietää.\n\nJa kun he molemmat laskivat, niin kaikki katsoivat ja huusivat: \"Noin\nsitä pitää!\" -- ja matkivat vielä pahemmin niitä, jotka kirkuivat.\n\nKerran he kaatuivat, kelkka meni nurin ja monta kertaa ympäri, mutta\nyhtä pian olivat he jaloillaan taas ja nauroivat koko tapahtumalle...\n\n-- Mitähän, jos olisi joku muu niin sattunut ... eiköhän olisi...\n\n-- Vaan me ei huolita mistään!\n\n-- No me ei huolita ... tässä on kaksi semmoista, jotka eivät mistään\nhuoli!\n\nTuntui niin omituiselta, että he ovat kaksi semmoista, jotka eivät\nmistään huoli.\n\n-- No, sinä olet niin iloinen, Elli, että minä en sinua tunnekaan, sanoi\nSigrid hänelle.\n\n-- Iloinenko? Iloinenko! Mitäs varten suruinenkaan? Missä sinä lasket?\n\n-- Minulla on niin huono kavaljeeri, että aina pelkään kaatumista.\n\n-- Minullapa on hyvä!\n\n-- Niin, Arthur... Voi, Arthur, tule tänne ja ohjaa minua, ennenkuin tuo\nennättää tuolta tulla.\n\n-- Sigrid! anna kun minä ohjaan sinua!\n\n-- Sinä kaadat?\n\n-- En kaada, saat nähdä, etten kaada ... olen minä kummemmistakin\nhyppyreistä... Pois alta!\n\nJa Elli heittihe polvilleen kelkkaan Sigridin taa ja potkaisi kelkan\nmäestä alas liukumaan. Onnellisesti se kävi, ja riemu oli yleinen.\nElliä kaikki ihmettelivät ja kiittelivät. Ja Arthurin mielestä hänen\nsilmänsä suorastaan säkenöivät. Mitäpä sitten, jos ei ole muuten niin\nsievä, jos palttoo istuu vähän liian ylhäällä selässä ja jos on vähän\nvapaampi käytöksessään kuin muut ... ja se vapauspa se juuri onkin\nhänen suurin etunsa.\n\n-- Nyt minä ohjaan sinua, sanoi Elli yhtäkkiä Arthurille. Hän aivan\nhehkui innostuksesta ja kuumuudesta.\n\n-- Minuako?\n\n-- Niin, niin, miksikä ei?... Istu nyt vain ... näytetään noille muille,\nettä me...\n\nJa he laskivat, Elli perää pitäen, Arthur istuen kelkassa.\n\nMutta kun oli tultu takaisin mäen päälle ja Elli ehdotti uudelleen\nsamaa, ei Arthur suostunut.\n\nMäkeä noustessa olivat pojat takaapäin alkaneet hokea:\n\n-- Sinua tytöt tyyrää!\n\n-- Ne ovat kihloissa...\n\n-- Se tyttö on siihen aivan hurjasti rakastunut...\n\n-- Näittekö, kuinka hänen ruma harmaa sukkansa näkyi, kun hän piti perää\njalallaan?\n\nArthuria harmittivat kaikki nämä puheet ja varsinkin viimeinen. Hän\ntiesi, etteivät pojat häntä jättäisi rauhaan moneen päivään. Mutta\nminkä hän sille taisi, kun häntä pyydettiin kelkkaan istumaan!\n\nJa vähitellen rupesi häntä harmittamaan koko tyttö. Kaikki asiat\nrupesivat näyttämään aivan toisilta. Elli oli kömpelö, kehnosti puettu\nja miltei moukkamainen. Tuossa se nyt taas laskee Sigridin kanssa alas\nmäkeä, jalka pitkällä, niin että koko sukka näkyy. Kuinka tuo\ntuommoinen sopii! Ja läähättäen juoksee mäkeä ylös ... niin ei muista\ntytöistä kukaan tehnyt...\n\nJa uhallakaan ei Arthur enää pyytänyt Elliä kelkkaansa, vaan sen sijaan\nmuita tyttöjä. Ensiksi käänsi hän kohteliaasti kelkkansa Iidan eteen ja\npyysi häntä kumartaen ja hattuaan nostaen siihen istumaan. Iidalla oli\nniin ihmeen sievä valkeareunuksinen talvipuku ja samoin valkea hattu ja\nmuhvi.\n\n\nIllalla oli kutsu tulla tanssimaan Sigridin luo kaikkien niiden, jotka\nolivat olleet mäkeä laskemassa. Elli valmisteli pukuaan sinne\nmennäkseen. Eihän hän ennen ollut tanssiaisissa ollut eikähän hänen\npukunsakaan tainnut aivan tanssiaispuku olla. Mutta Sigrid ja Arthur\nolivat niin tuttuja, ja olihan hän heidän kanssaan tanssinut ja mäkeä\nlaskenut, niin ettei siitä siis niin suurta väliä, jos ei aivan hyvin\nosaakaan tanssia ja jos on tavallisessa hameessa. Laulellen laittoi hän\npeilin edessä Sigridin antamaa rusettia ja katseli silmiään ja\nmäenlaskusta vielä hehkuvia poskiaan.\n\nKatua kulkiessaankin vielä lauloi ja hyppäsi silloin tällöin pienen\nhyppyaskeleen.\n\nJo pitkän matkan päistä hän näki kokonaan valaistut ikkunat. Hän\nhiljensi ehdottomasti kulkuaan, sillä tuo kirkas valaistus teki häneen\nniin omituisen vaikutuksen.\n\nSe oli hänen mielestään liian juhlallisen näköistä.\n\nJa rupesi ikäänkuin jokin outo asia peloittamaan.\n\nKuta likemmä tuli, sitä enemmän katosi varmuus ja halu mennä. Samassa\nrupesi tuntumaan, ettei mäkeä laskettaessa ollut kaikki loppupuolella\naivan hyvin. Muistui mieleen, ettei Arthur ollut lopulla tullut\nkelkkaansa pyytämään eikä kotiin saattamaan, vaikka oli tullut\nnoutamaan. Ja kun Elli tuli talon luo ja näki ulkona kadulla ihmisiä,\njotka sinne sisään katselivat -- sieltä näkyi kimmeltävä kruunu ja\nedestakaisin liikkuvien ihmisten päitä -- teki jo mieli kääntyä takaisin.\nMutta kun kuului takana muiden tuttujen tyttöjen ääniä, kiiruhti Elli\nsitä nopeammin sisään.\n\nEteisessä vetivät muut vasta tulleet hansikkaita käsiinsä. Vaan\nniitähän ei Ellillä ollutkaan. Eikä hänellä ollut hetikään yhtä komeata\nleninkiäkään. Hänellä oli tukka palmikolla, mutta muilla se oli\nhajallaan, ja niillä oli tukassa kukkiakin.\n\nSigrid juoksi eteiseen tervehtimään, ja Elli veti hänet syrjään ja\nkysyi, kuinka hän, kun hänellä ei ollut hansikkaita...\n\n-- Eikö sinulla ole?\n\n-- Ei ... ja kuinkas minä nyt?\n\n-- Ei se mitään ... et sinä niitä tarvitse...\n\n-- Eikös kaikilla muillakin ole?\n\n-- Jaa, en tiedä ... taitaa olla ... vaan ei se mitään...\n\nMutta ei Sigrid sitä kuitenkaan sanonut niin vakuuttavasti kuin Ellin\nmielestä olisi pitänyt sanoa, jos hänen mielestään ei hansikkaita\ntarvittu. Ja tiesihän sen siitäkin, mitä Sigrid ajatteli, kun hänellä\nitsellään oli hansikkaat ja aivan uudet vielä.\n\nArthur tuli myöskin tervehtimään, ja Elli huomasi heti kohta, kuinka\ntoisella lailla hän tervehti kuin aina ennen. Ennen hän hymyili niin\ntuttavan tapaisesti, mutta nyt hän kumarti kohteliaasti ja kylmästi\nniinkuin joku aikamies herra ja oli aivan vieraan näköinen.\n\nSigrid vei sekä Ellin että muut tytöt sisään, ja jo ovessa näki Elli,\nettä muutamilla tytöillä oli valkoinen puku. Hänellä itsellään vain oli\nharmaja ja kotona kudottu Sali, jossa ennen oli Sigridin kanssa niin\nmonta kertaa hämärässä tanssittu, oli nyt kokonaan valaistu ja aivan\ntoisen näköinen kuin silloin. Lisäksi istuivat siellä vielä eversti ja\neverstinna, ja niitä piti mennä lattian yli tervehtimään. Tuntui sinne\nmennessä kuin polvinivelet olisivat sulaneet, ja niiaus oli itsestäkin\nkauhean tyhmä ja talonpoikamainen.\n\nNäytti sitten vielä siltä kuin olisi eversti syrjäkatseella vilkaissut\nhänen hameeseensa. Tytöt sen ainakin tekivät; sen Elli hyvin huomasi.\nJa päästyään tuolien luo seinän viereen koetti hän vetäytyä niin\nnäkymättömään paikkaan kuin suinkin muiden taa kukkien alle ...\nnurkkaan. Ja hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, ettei itku pääsisi\nkurkkua ylemmäksi.\n\nSieltä piilopaikastaan hän sitten tarkasteli muita. Sigrid oli hyvin\niloinen, kulki paikasta paikkaan jokaisen luo ja kysyi Elliltäkin,\nmiksi hän niin piilossa istuu ... mutta ei pyytänyt kuitenkaan sieltä\npois tulemaan. Sigrid oli erittäin sievästi puettu, ja Elli huomasi,\nkuinka hyvin rannerengas sopi hänen kalvoseensa ja kuinka viuhka, jota\nei ollut kenelläkään muulla, heilahti kupeella. Ja hän oli Ellistä\naivan vieraan näköinen, ihan kuin joku toinen ihminen.\n\n-- Katsokaa, kuinka hän keikailee, kuuli Elli takanaan muutaman tytön\nsanovan toverilleen. Elliä ensin harmitti se, mitä kuuli, sillä ne\ntytöt olivat semmoisia, jotka kaikkea kadehtivat. Mutta sana jäi\nkuitenkin mieleen ja iti siellä tietämättä. Kunnes illan kuluessa\nvähitellen muodostui omaksi mielipiteeksi.\n\nVarsinkin se näytti Ellin mielestä keikailemiselta, että Sigrid jutteli\niloisesti ja kulki käsi kädessä semmoisten tyttöjen kanssa, joista Elli\noli kuullut hänen sanovan, ettei hän voinut heitä sietää ...\nesimerkiksi Iidan. Elliä tuo ensin kummastutti, ja sitten hän tuli\nsiitä surulliseksi.\n\nEhkä hän tuli vielä surullisemmaksi eräästä toisesta seikasta. Arthur\nei huomannut häntä vähääkään eikä tullut häntä puhuttelemaankaan. Hän\nkäveli edestakaisin lattialla Iidan ja Sigridin ja muiden tyttöjen\nkanssa, jotka olivat kaikki hienosti puetut. Ja kun hän läheni sitä\npuolta salia, missä Elli istui, tunsi Elli hänen häneen katsahtaneen\n... ja ehkä hän katsoikin, mutta sitten liukui silmä kohta toisaalle,\nja Ellistä näytti, ettei Arthur ollut häntä nähnytkään.\n\nHienoimmin puettujen tyttöjen kanssa Arthur koko ajan käveli. Ei Elli\nsitä itse huomannut sitäkään ... nuo kateelliset tytöt ne senkin\nsanoivat, mutta kun Elli oli kuullut sen, pysyi se mielessä ja näyttihe\ntodeksi. Sigridin äiti meni pianon ääreen ja alkoi soittaa valssia.\nEnsimmäiset parit pyörivät jo lattialla, ja ne olivat Arthur ja Iida ja\nSigrid erään lyseolaisen kanssa. Ja heti kohta, kun Elli näki heidän\nottavan ensi askeleensa, ymmärsi hän, ettei hän osaa tanssia.\n\nMutta hän tarkasteli Arthuria ja Iidaa. Pitääköhän Arthur tuosta\nIidasta? ajatteli Elli, ja vähän aikaa sitä ajateltuaan oli hän varma\nsiitä. Mutta miksi oli Sigrid sanonut, ettei Arthur voi kärsiä Iidaa?\nJa miksi ei Arthur ollut pyytänyt Iidaa mäkitoverikseen, vaan hänet?...\nKauniisti ne siinä tanssivat ja hän muisti kuulleensa, että Iida oli\nparas tanssija kaikista tytöistä ja Arthur pojista. Sittenhän ne\nsopivat yhteen, ajatteli hän omituisella katkeruudella ja koetteli\nhymyillä pilkallisesti, kyynärpää tuolin selkää vasten.\n\nJa kun hän sai sen mielialan itseensä, koetti hän kiihoittaa sitä yhä\nsuuremmaksi ja tulla sille tuulelle, ettei hän välitä mistään. Mutta\nkuitenkin piti hänen vähän väliä puristaa silmiään estääkseen vettä\nniihin valahtamasta.\n\nKaikkein vaikeinta oli saada itku silloin estetyksi, kun Arthur kerran\ntuli pyytämään häntä tanssiin. Elli sanoi, ettei hän osaa. Arthur\nkääntyi pois ja pyysi taas Iidan, jonka eräs toinen juuri heitti. Ja\nkyynelten läpi hän hämärästi näki, kuinka ne pyörivät ympäri lattiaa.\nIida hymyili ja piti päätään keikallaan ja Arthur hiukan kumartui\nhänelle jotain sanomaan. Arthur oli niin kokonaan toisennäköinen kuin\nennen, eikä Elli voinut käsittää, kuinka he mäkeä laskiessaan olivat\nvoineet olla niin hyvät tutut. Sitä muistellessaan ei Elli sitten enää\nsaanut itkuaan hillityksi, vaan hänen täytyi mennä Sigridin huoneeseen\nsitä siellä asettamaan. Hän heittihe sängylle poikkipäin, ja siinä\ntulla pullahti ulos kaikki, mikä oli sydämen alle kokoontunut: rumat\nvaatteet, se, ettei osannut tanssia, Sigrid, joka oli niin kummallinen,\nja Arthur, vaikkei oikein tiennyt, miksi hän ... se kaikki ilketti...\n\nSalista kuului yhä tanssin tahti ja keveitä askelia. Elli pidätti\nitkuaan vähän aikaa ja kuunteli sitä, mutta kohta taas syöksähtivät\nkyyneleet yhä ankarammin vuotamaan. Hän koetti niitä pidättää ja puri\nhammasta siitä harmista, että hän kuitenkin itki. Mutta kun hän oli\nkuulevinaan jonkun tulevan, herkesi itku silmänräpäyksessä, ja hän\nhyppäsi ylös pöydän eteen jotain tukeakseen.\n\nSillä kertaa ei kukaan tullut. Mutta tanssi oli lakannut, ja viereinen\nhuone oli tyttöjä täynnä. Elli kuuli, kuinka ne juttelivat\nfranseesista.\n\nKaikki he olivat pyydetyt ensi franseesiin, muutamat toiseenkin.\n\n-- Kenen kanssa Arthur tanssii?\n\n-- Iidan kanssa.\n\n-- Kuinka hän ei tanssi Ellin kanssa ... sehän oli hänen kelkkadaaminsa?\n\n-- Ellikö osaisi tanssia franseesia ... hauskapa olisi nähdä, kuinka hän\nharppailisi.\n\n-- Iida tanssii sitä paremmin.\n\n-- Se vain siltä näyttää, kun hänen leninkinsä istuu niin hyvin ja\nhänellä on uudet tanssikengät...\n\nTuo oli erään kateellisen tytön ääni.\n\n-- Huomasitteko, kuinka usein Arthur Iidan kanssa tanssi? Hän tanssi\nkolme kertaa jo ensi valssissa.\n\n-- Kuulkaa, tytöt, eikö se Elli todellakaan osaa tanssia?\n\n-- Ei osaa muuta kuin ehkä harakkaa...\n\nTuo oli tyttöjen mielestä sukkelaa, ja kaikki purskahtivat he sille\nnauramaan. Mutta samassa soitettiin franseesiin, ja Elli kuuli, kuinka\nkavaljeerit tulivat daamejaan noutamaan ja menivät niiden kanssa\nsaliin.\n\nTyttöjen pilkka vaikutti Ellissä uhkaa.\n\nPäättävästi nousi hän ja meni salin ovelle seisomaan. Hän tahtoi\nuhallakin näyttää, ettei häntä oltu pyydetty tanssiin, ja hän olisi\nsuonut, että joku olisi tullut häneltä kysymään ja hän olisi saanut\nsanoa, ettei osaa tanssia eikä aio opetellakaan.\n\nKuinka se oli hänestä hassulta näyttävinään tuo kaikki tanssiminen\ntuossa lattialla! Hyppivät ja kulettivat toisiaan ja olivat kauheasti\nolevinaan. Sigrid varsinkin siltä näytti. Ellistä näytti, että se\nkoetti olla niin viehättävä kuin suinkin. Ja kun hän hyppeli Ellin\nohitse ja hymyili hänelle ja nyökäytteli päätään, näytti sekin Ellistä\nkeikailemiselta eikä hän ollut sitä näkevinään. Ei sitten Sigridkään\nhäneen enää katsonut.\n\nMutta vähitellen ja huomaamatta rupesi uhka sulamaan. Musiikki soi\nvälistä niin surumielisesti, ja parit tanssivat äänettömässä tahdissa,\nmelkein totisina. Silloin tuntui kuin olisi tehnyt mieli sujuttautua\nsiihen yhteen joukkoon ja liikkua edestakaisin ja ympäri, niinkuin ne.\nMiksi ei hän oikeastaan mennyt valssiin, silloin kun Arthur häntä\npyysi? ... kyllähän hän oli valssiakin tanssinut Sigridin kanssa ja\nSigrid oli sanonut, että kyllähän se menee. Sitä miettiessä ja tanssin\nyhä jatkuessa ja vaihdellessa suli mieli yhä surullisemmaksi ja uhka\nvalui kuiviin. Tuli sydämeen niin omituinen tyhjyyden ahdistus, ja\nennenkuin tiesikään, valutti taas veden silmään, ja yhtenä sekavana\nmeluna kävi liike salin lattialla. Elli oli tähän saakka seisonut\nkeskellä ovea ja pitänyt tuolin selustasta kiinni. Nyt hän vetäytyi\npihtipielen juureen, istuutui tuolille ja katseli sieltä yhä saliin.\nEikä hän tahtonut saada silmiään irti tuolta kiiltävältä lattialta ja\nnoista tanssivista pareista, jotka sitä pitkin liukuivat.\n\nArthuria seuraamasta hän vähän väliä silmänsä tapasi. Hän tanssi Iidan\nkanssa ja johti franseesia. Välistä hän jätti naisensa paikoilleen ja\nlähti muita viemään. Elliin tuli silloin jonkinlainen hämärä toivomus,\nettä ehkä Arthur yht'äkkiä jättää Iidan siihen ja tulee häntä noutamaan\nja sitten he yhdessä tanssivat, mutta Iida saa istua yksin.\n\nTuo oli puoleksi unelmaa, ja niin tuli tietämättä mieleen ja löytyi\nsieltä yht'äkkiä tämmöinenkin kuva... Hän on kauniiksi, valkoiseksi\nolennoksi puettu -- hänellä on suortuvat hajallaan ja punainen rusetti,\non rannerengas ja pienet silkkikengät; -- ei kukaan häntä alussa tästä\npiilosta huomaa, ne luulevat kaikki, että hänellä on entinen ruma\npukunsa. Ja siksi ei kukaan tule häntä pyytämään. Mutta sitten tulee\nArthur kuitenkin, ja he lähtevät tanssimaan lattiaa pitkin. Ei ketään\nmuita ole lattialla, he yksin vain tanssivat. Hän osaa tanssia paremmin\nkuin kukaan muu ... ja kaikki katsovat ... ja kauan aikaa he\ntanssivat...\n\nNoissa unelmissa ollessa oli franseesi jo päättynyt ja tanssittiin\nloppuvalssia. Taas pyörivät Arthur ja Iida yhdessä ja viipyivät\nviimeksi lattialla. Ne tanssivat huolettomasti ja vapaasti, puhellen\nkeskenään. Elli katseli loppuun saakka heidän tanssimistaan, mutta\nsitten kun Arthur heitti Iidan ja meni herrain kamariin, hiipi Elli\ntakaisin Sigridin huoneeseen.\n\nHän olisi tahtonut olla siellä piilossa koko ajan, niin ettei kukaan\nolisi häntä nähnyt eikä hänen tarvinnut ketään nähdä. Tanssikoot muut\nsiellä, hän piilee täällä. Miksi hän oli tullutkaan tänne? Mutta olihan\nhän luullut, että olisi samanlaista kuin aina ennenkin Sigridin luona.\nJa Elli muisteli ja muisti, mitä kaikkea he olivat tuossa pöydän\nääressä puhelleet Arthurista ja muista asioista ja kuinka Sigrid oli\ntuon peilin edessä hänen tukkaansa sitonut ja sanonut sitä kauniiksi.\n\nNyt oli koko huone toisenlainen. Tuo ovi oli silloin kiinni ja sen\nedessä Sigridin sänky, joka nyt oli siirretty kaappiin kiinni. Tämäkin\nhuone oli nyt yhtä vieraan näköinen kuin kaikki muutkin.\n\nJa Ellille tuli vähitellen vastustamaton halu päästä pois koko tästä\nseurasta omaan kamariinsa. Kun vain olisi jotenkuten salaa päässyt,\nkenenkään näkemättä. Eihän häntä kukaan kaipaa täällä! Kullakin on\nomat --\n\n-- Missä on Elli? kuuli hän yht'äkkiä viereisestä huoneesta Sigridin\nkysyvän. Ja samassa tuli hän oman huoneensa ovelle ja huomasi Ellin.\n\n-- Täälläkö sinä olet? Miksi sinä istut yksin? Oletko saanut teetä tai\nmitään muuta?\n\n-- En minä tahdokaan.\n\n-- Kuule, mikä sinun on, Elli? Sinä melkein itket...\n\n-- Ohoh! Ei, kyllä minulla on hyvin hauska.\n\nElli koetti olla ivallinen, mutta ei voinut itkulta, joka työntihe\nulos. Sigridkin heltyi ja puristi Ellin rintaansa vastaan ja suuteli\nhäntä.\n\n-- Kuule, Elli, sano nyt, mikä sinun on?\n\n-- Ei mikään...\n\n-- Onko sinun siksi ikävä, kun et voi tanssia?\n\nElli ei vastannut. Mutta Sigrid juoksi yht'äkkiä pois ja palasi kohta\ntakaisin, vetäen Arthuria kädestä.\n\n-- Ja nyt me tanssimme piiritanssia! Tytöt, piiritanssia!\n\nHe ottivat molemmat Ellin keskeensä ja vetivät hänet saliin, jossa pian\nmuodostui pyörivä ja laulava kehä.\n\nArthur pyysi Ellin ensiksi piiriin ja muut lauloivat:\n\n    \"Ole sinä vain minun armahain,\n    sinua minä rakastan\".\n\nElli oli yhtäkkiä ihan huumaantunut. Kaikki unohtui, entiset ikävyydet,\nkömpelöt kengät ja huonot vaatteet ja se, ettei osannut tanssia. Tätä\nhän osasi, ja Arthur oli häntä pyytänyt tanssiin! Hän pyöri, hyppeli ja\nlauloikin, ja tukka heilui ja hameet hulmusi.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKun Elli seuraavana aamuna meni kouluun, ei Sigrid vielä ollut siellä.\nMuut tytöt seisoivat melkein kaikki ison taulun takana ja tarinoivat,\nselkiään uunia vasten lämmitellen.\n\nElli seisoi sattumalta taulun edessä, johon oli kartta ripustettu, ja\nkatseli sitä.\n\nTytöt puhuivat eilisistä tanssiaisista ja arvostelivat lyseolaisia.\n\n-- Mutta se Elli, kuinka se oli hassu! sanoi yht'äkkiä muuan tytöistä.\n\n-- Niin, sanoi toinen heti, näittekö, mitenkä hän harppaili piirihyppyä\n... muutahan hän ei osaakaan...\n\n-- Se oli, niinkuin minä jo eilen sanoin: harakkaa.\n\nElli aikoi mennä, mutta jäi kuitenkin seisomaan. Puhe taulun takana\njatkui samaan suuntaan:\n\n-- En minä ymmärrä, kuinka se Sigrid, joka on semmoinen aristokraatti,\nvoi pitää tuollaisesta talonpoikaistytöstä kuin Elli.\n\n-- En minäkään ymmärrä.\n\n-- Ei hän enää pidäkään.\n\n-- Mistä sinä sen tiedät?\n\n-- Tiedänhän minä, kun se itse sen sanoi.\n\n-- Mitä hän sanoi?\n\n-- Sitä vain, ettei hän välitä juuri ollenkaan enää Ellistä...\n\n-- Niin hän sanoi ... kuulin minäkin, kun hän sen Iidalle sanoi.\n\n-- Vaan tiedättekö, tytöt, mitä Sigrid vielä sanoi?\n\n-- No?\n\n-- Että se hullu luulee, että Arthur muka on häneen rakastunut.\n\n-- Ei, mutta sehän on aivan...\n\nHuudettiin rukouksiin ja puhe keskeytyi.\n\nKun Elli kuuli puheet, varsinkin viimeisen, oli kuin olisi jotain\nmennyt hänessä lukkoon.\n\nSigrid, johon hän niin oli luottanut --!\n\nMutta ei, ei hän sitä voinut ajatellakaan ... parempi olla\najattelematta.\n\nHän ei mennyt rukouksiin, vaan jäi luokalle ikkunasta ulos kadulle\nkatsomaan. Sigrid oli myöhästynyt ja tuli rukouksien alkaessa hänkin\nluokalle. Hymyili tullessaan ja aikoi lähestyä Elliä.\n\nMutta keskilattiassa muutti hän kulkunsa ja hiipi hämillään rukoussalin\novea kohti.\n\nElli oli kääntynyt, katsonut tylyn, kylmän katseen, joka oli vähän\nvälähtänytkin, ja kääntynyt taas takaisin ulos kadulle katsomaan.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nMuutamien vuosien kuluttua lopetti Elli koulunsa ja tuli lopullisesti\nkotiin, sinne jäädäkseen eikä enää lähteäkseen. Olisi kyllä halunnut\njatkaa lukujaan, kerran oikein alkuun päästyään, mutta isä sanoi,\netteivät varat kannattaneet. Eikähän \"yhden _tytön_\" tarvitse kaikkia\nmaailmoita lukea ... riittäähän sille vähempikin.\n\nMuuten ei isä ollut hänen kouluunsa oikein tyytyväinen...\n\n-- Mitä sinä nyt olet siellä oppinut? kysyi hän. Elli ei käsittänyt,\nmistä syystä isä niin äreästi kysyi, eikä osannut muuta vastata kuin:\n\n-- En minä tiedä.\n\n-- Mutta onhan hänellä hyvä todistus ... hän on melkein ensimmäisiä,\nhuomautti äiti.\n\nIsä ei vastannut siihen mitään. Jos hänellä oli jotain mielessä,\nsekaantui se tällä kertaa savuntakaiseen murinaan. Tytön olennossa oli\njo jotain aikaihmistä, niin ettei käynyt oikein toruminenkaan. Joka\nvuosi kotiin tultua oli sitä ollut siinä yhä enemmän.\n\nIllalla, kun äiti töistään päästyään laskeutui tilalleen isän viereen,\nmurahti isä:\n\n-- Ei minua oikein miellytä tuo tyttö ... taikka kyllä tyttö, mutta ei\nhänen koulunkäyntinsä... Mitä hän on oppinut? Ei mitään! Vaikka kyllä\nlupasivat ja vakuuttivat...\n\n-- Mitä sinä tarkoitat?\n\n-- Sitä, että miksi hän ei tarttunut vanhaa isäänsä kaulaan ja suudellut\nhäntä, niinkuin hellä tyttö tekee ja pöydässä hän ei ole kohteliaampi\nkuin ennenkään. Minä koetin katsoa leipäkoriin, mutta hänkö olisi sitä\nhuomannut?\n\n-- Se voi olla niin näin ensi kerralla ... ei hän nyt huomannut, kun\njuuri vasta tuli kotiin.\n\n-- Silloinpa hänen juuri olisi pitänytkin ... ja niin kömpelön näköinen\nkuin hän vielä on ... saa nähdä, joutuuko hän koskaan edes naimisiin...\n\n-- No mutta, hyvä isä, vielähän sitä nyt ennättää...\n\nIsä ei taaskaan siihen virkkanut mitään. Oli kauan aikaa vaiti. Sitten\nkääntyi seinään päin, ryki vähän ja nukkui.\n\nÄitikin kääntyi kyljelleen huoaten niin omituisen raskaasti kuin hän\nviime aikoina maata pannessaan aina huokasi.\n\n-- Kuinka turhia hän ajattelee! sitä äiti huokasi -- ja kuinka hänen\nmielensä on maallisissa kiinni, vaikka kuolema voi tulla millä hetkellä\nhyvänsä ... vaikka tänä yönäkin.\n\nJa pelko isän kuolemasta tuli aina yhä selvemmin äidin mieleen, kun hän\nvaloisana kesäyönä siinä edessään näki hänen paljastuneen takaraivonsa,\njota päivä päivältä yhä harvemmat hiushäkkyrät verhosivat. Pelko omasta\nkuolemasta myöskin ja samalla koko maailman ja ihmiskunnan häviöstä ja\nkadosta. Jos vain olisi valmis, jos olisi kilvoituksensa loppuun\nkilvoitellut ja olisi otollinen uuteen elämään... --\n\nEllikin sen huomasi, että isä oli viime vuotenaan kovasti vanhentunut.\nIkä näytti ikäänkuin odottaneen jotain jyrkkää rajaa, josta yli\npäästyään se alkoi tavattomalla vauhdilla liukua alamäkeä. Heti kohta\nkun Elli ajoi pihaan ja näki isän rappusilla seisovan, huomasi hän\nmuutoksen harmaissa hiuksissa. Ja huoneeseen kynnyksen yli astuessaan\noli isä ollut kompastua. Sitten tuntuivat puhe ja kaikenlaiset\nkysymykset niin lapsellisilta.\n\nÄidistä ei Elli ymmärtänyt, oliko hän vanhentunut vai ei. Sen huomion\nhän kuitenkin teki, että äiti koetti pitää silmällä isän pienimpiäkin\ntarpeita. Se pisti nyt siksi silmään, koska äidin puolelta oli aina\nennen ollut isää kohtaan jonkunlaista kankeutta.\n\nNuo huomiot tulivat uudelleen Ellin mieleen, kun hän istui\nmakuuhuoneensa ikkunan ääressä ja riisuutui.\n\nNyt sitä siis on lopullisesti kotona, ajatteli hän sitten.\n\nJa nyt on siis koulunkäynti loppunut, ajatteli hän sen lisäksi.\n\nSamassa alkoivat muistot siltä ajalta muutamin hyppäyksin rientää\nohitse. Ensi lukukauden muisto antoi yhä vielä nytkin painavan tunteen\nja pudistutti häntä kauan, ennenkuin lähti. Sillä sitä aikaa ei Elli\nmielellään tahtonut muistella, vaikka se usein pyrki mieleen tulemaan.\nKovasti hän oli siitä ensin kärsinyt, kun oli huomannut, minkälaista\nSigridin ystävyys oikeastaan oli ollut, jota hän oli ikuiseksi\nkuvitellut. Hän oli jäykistynyt ja vaalennut muutamiksi päiviksi niin,\nettä sen toveritkin huomasivat. Vähitellen oli sitten sulanut, mutta\naivan entiselleen ei kuitenkaan ... sydämen pohjalle jäi routa, joka\nusein kylmää huokui. Sigridin kanssa ei ollut mitään puheita eikä\nmitään selvityksiä. He liukuivat toisistaan erilleen kuin salaisesta\nsopimuksesta. Vähän aikaa näytti Sigridiä jokin vaivaavan ja hän koetti\nlähestyä Elliä. Mutta kun se ei onnistunut, hankki hän uusia ystäviä.\nJa muuten hän sitten jo seuraavana kevännä muutti vanhempainsa kanssa\njonnekin Etelä-Suomeen.\n\nSigridin poismuutto oli Ellille helpotus. Sillä joka kerta kun hän tuli\nkouluun ja näki Sigridin, pisti häntä kuitenkin vanha muisto. Varsinkin\nsilloin, kun Ellistä jonkun ajan kuluttua silloin tällöin alkoi\nnäyttää, että Sigrid oli sama hyvä tyttö kuin ennenkin.\n\nSeuraavina vuosina innostui Elli lukemaan. Luki koulukirjoja ja oli\nniissä ensimmäinen. Mutta enemmän vielä hän luki muita. Ahmi yökaudet\nkaikkea, mitä sai käsiinsä, lensi pitkin maailmaa, kulki löytöretkillä\nihmeen ihanissa maissa, ihaili solakoita kullankiiltäviä kuninkaitten\npoikia ja kärsi prinsessojen kanssa, jotka rakkaudesta huokailivat\npeikkojen luoliin vangittuina. Vasta kun kynttilä oli jalkaansa asti\npalanut, täytyi hetkeksi pysähtyä, kunnes pimeä huone taas antoi\nmielikuvituksen siiville tilaa, omin päin jatkaakseen huimia\nmatkustuksia. Huimia ne olivatkin. Kohosi vuori korkea kuin Himalaija,\nja toisessa päässä taivaan rannan yleni toinen samanlainen. Niiden\nvälisen matkan hän aina osasi, sillä tien oli tähdillä valaissut joku,\njoka siellä häntä odotti ja tuli puolitiehen vastaan ja puolitiehen\nsaattoi. Voi ihanuutta!\n\nUnta se ei ollut tuo eikä myöskään aivan valveillaan olevan ajatusta.\nSe oli auki silmin haaveksimista, oli oman mielen runoa, joka\ntietämättä tulee, on aikansa ja katoo, vaikka sitä kuinka pidättelisi.\n\nMutta saivat nuo haaveet muodonkin joskus, asettuivat sanoiksi, joihin\ntuli itsestään sointukin, varsinkin juuri noin iltasilla loikoessa ja\nkuunnellessa kellon nappaisua seinällä. Mutta yöllä nekin purkautuivat,\neikä aamulla enää muistanut sitä, mikä iltasilla oli kerälle\nkokoontunut.\n\nAamulla sen sijaan oli muut asiat mielessä ja etupäässä koulukirjat ja\nkoululuvut. Oli tullut uhka siihen, että hän näyttää kaikille niille,\njotka ovat hänestä halveksien puhuneet, näyttää mihin hänkin kelpaa. Ja\nniin oli hän ponnistautunut lukemaan ja jo toisena lukukautena hän oli\nensimmäinen luokallaan.\n\nSiinä hän sitten todella innostuikin lukemaan, ja olisi halunnut yhä\nenemmän tietää ja oppia. Mutta silloin loppui koulu ja isä vaati\nkotiin.\n\nEnnen lähtöään latoi hän kaikki kirjansa vasuun ja päällimmäiseksi hän\npani muutamia kaunokirjallisia teoksia, joita oli itselleen hankkinut.\n\nTuossa ne nyt olivat hänen huoneessaan. Hän otti päällimmäisen ja\nkatseli sitä. Se oli Runebergin \"Hanna\". Hän selaili sitä, mutta ei nyt\ntehnyt mieli lukea. Väsytti myöskin ja rupesi tuntumaan kovin\nummehtuneelta pienessä huoneessa. Hän tahtoi avata ikkunan, mutta\nhuomasi, etteivät talvilasit vielä olleet pois otetut. Tuli sama tunne\nkuin kotiin tultua isän ja äidin kanssa istuessa tulokahvia juomassa.\nOli jotain painavaa ja ummehtunutta ilmassa. Tai paremmin jotain\nvanhaa. Kaksinkertaisen ikkunan läpi näytti koko maisema matalalta ja\nraskaalta ja ryppyiseltä. Kaikki olikin täällä tuota samaa\nvanhentunutta. Muistui mieleen vanha ruunakin tullessa, sen silat ja\niänikuiset kääsit, joista revenneen nahan reiistä pisti karvoja ulos.\n\nMutta isä oli eniten kaikista vanhentunut ... seköhän se tuolla kuorsaa\n... tuolla seinän takana.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nAamulla nousi Elli varhain ja kävi katsomassa kaikki tutut paikat,\nkellarinkatot, nuottakodat ja monet muut... Ja hymyili itsekseen niille\nmuistoille, joita niihin oli kiinnittynyt.\n\nPäivällisellä oli jälkiruokaa Ellin tulon kunniaksi, ja ennen\nruokalepoaan kyseli isä Elliltä kaikenlaista koulusta. Elli kertoi\nmuutamia leikillisiä kohtia, ja isä niille nauroi. Nauroi vielä\nuudelleenkin ja oli nähtävästi mielissään. Äiti hymähti myös hänkin.\n\nKun isä meni ruokalevolle, taputti hän Elliä tyytyväisenä päähän. Elli\notti kirjansa ja poistui puutarhaan lukemaan. Oli jo ehtinyt valita\nsiellä itselleen istumapaikan pihlajan alla. Vähän päästä tuli sinne\näiti.\n\n-- Mitä kirjaa sinä luet, Elli?\n\n-- Se on Runebergin \"Hanna\".\n\n-- Näytäs ... eikö tämä ole semmoinen romaanikirja! Ei sinun pitäisi\nnäitä kirjoja lukea.\n\n-- Ei tämä ole mikään romaani.\n\n-- Vaan eikö siinä kuitenkin ole rakkaudesta?\n\n-- Enkö minä sitten saa tätä enää lukea?\n\n-- En minä tahtoisi, että sinä lukisit.\n\n-- Mitä pahaa siinä on, jos lukee?\n\n-- Se on synti...\n\nElli katsoi äitiin eikä puhunut mitään.\n\n-- Niin, sinä et sitä nyt ymmärrä, eikä sitä ymmärrä moni ihminen ...\nmutta sinun äitisi tietää, kun on sen itse kokenut... Ei se kiellolla\nparane, ei muuta kuin pahenee, enkä minä tahdo sinua kieltää... Sillä\nnuorena tekee siihen mieli... Vaan se on kaikkein pahinta, kun niissä\nkirjoissa on maallinen elämä niin kauniiksi kuvattu ... eikä sitä\nkuitenkaan ihminen saa, vaikka kaiken ikänsä turhaan halajaa... Mutta\njos sinä Jumalan sanaa tutkisit, niin huomaisit, ettei hän tämän\nmaailman onnea tarjoa, joka pian haihtuu, vaan iankaikkisen elämän\nonnen, joka aina pysyy ... joka sinne kerran pääsisi...\n\nÄiti huokasi syvään, ja kyynel valui pyyhkimättä alas pitkin kalpeata\nposkea. Vähän aikaa istui hän vielä, kädet helmaan laskettuina,\nniinkuin hänen tapansa oli, ja katsoi eteensä ruohopenkkiin. Oli\nääneti, eikä Ellikään puhunut. Elin mielestä olisi hänen pitänyt\näidilleen jotain virkkaa; mutta ei hänellä ollut mitä sanoisi.\n\nSitten äiti lähti. Raskaasti hän käveli, hartiat kumarassa ja vähän\nkierossa. Niskassa riippui riutuva hieno palmikko, joka päässään\nsuippeni melkein yhdeksi hiukseksi... Sen oli Elli kuullut, että äiti\nnuorena ollessaan oli ollut hyvin kaunis ... oikein kuuluisa siitä. Ja\nEllin tuli nyt yht'äkkiä niin äärettömän sääli äitiä, että hän olisi\njuossut hänen jälkeensä ja syleillyt häntä, jos vain olisi kehdannut.\nMutta heidän välinsä oli aina ollut niin kankeaa ja ujoa.\n\nKoko sen päivän oli Elli kuitenkin äidin läheisyydessä ja auttoi häntä\ntalouden toimissa.\n\nÄiti oli tullut heränneeksi, sen oli Elli jo tätä ennen kotona\nkäydessään huomannut. Mutta vasta viime vuonna hän oli heittänyt\nherraspukunsa ja pukeutunut heränneiden vaatteisiin.\n\nHän oli viime talvena matkustanut yksinään rengin kanssa vanhalla\nruunalla kauas Pohjanmaalle vanhan heränneen miehen luo, ja muutaman\najan kuluttua oli se mies itsekin pappilassa käynyt ja viipynyt siellä\nyön ja seuraavan päivän. Sitä ennen oli äiti ollut suuressa\nsisällisessä tuskassa, mutta kun herännyt mies oli mennyt, oli äiti sen\njälkeen ollut paljoa rauhallisempi.\n\nRekeen astuessaan olivat heränneen miehen kuulleet hyvästiksi sanovan:\n\n-- Sinun vaimollasi on tosi tuska ja tarve iankaikkisen elämän perään\n... eläkä häneltä sanan harjoitusta kiellä, vaikka itse oletkin suruton\nmies ... ja vaikka sinulla valta talossasi siihen olisikin.\n\nEi isä sitä kieltänytkään, sillä äiti oli viime aikoina ollut\nihmeellisen nöyrä ja kärsivällinen kaikessa. Hoitanut oli häntä\nniinkuin todellisen aviovaimon tulee. ja isä tuumi, että hän vanhenee\nja tarvitsee yhä enemmän hoitoa.\n\nJa niin tuli sen jälkeen melkein joka sunnuntai-ilta ja välistä\nviikollakin äidin luo keittiöön ja keittiökamariin vanhoja vaimoja, ja\nmuutama hiljainen, alakuloinen mieskin. Ne istuivat allapäin ja lukivat\npostillaa ja veisasivat surullisia virsiä.\n\nIsä kun oli ruokalevon maannut ja piippunsa polttanut, kuuli\naukinaisten ovien läpi veisuuta toisesta päästä rakennusta toiseen, ja\nhänelle tuli ikävä. Hän käveli huoneesta huoneeseen, seisoskeli\nikkunoiden edessä ja katseli milloin puutarhaan, milloin kartanolle,\nmilloin lehtikujalle, joka vei pappilasta kirkolle päin. Mutta ei\nsiellä ollut mitään erinomaista, ei mitään huvittavaa, kaikki oli sitä\nyhtä tyyntä pyhäillan surullista sointua.\n\nIsä haukotteli ja kulki keittiökamarin ovelle, jossa äidin vieraiden\nlämmittämä ilma paksuna tuoksahti häntä vastaan. Sieltä palasi hän\nsaliin ja katsahti joka kierroksella Ellin kamariin, jossa tämä istui\nja luki. Viimein isä tuli sisään.\n\n-- Äiti se istuu siellä ja veisaa, sanoi isä.\n\n-- Niin.\n\n-- Mitä kirjaa sinä luet?\n\n-- Tämä on Runebergiä.\n\n-- Oletko sinä lukenut Tegnériä?... Tegnér on mainio runoniekka. Etkö\nsinä ole lukenut \"Frithiofs sagaa\"?\n\n-- En minä vielä ole, vaan on se minulla täällä mukana.\n\n-- Minä osasin Tegnérin \"Frithiofs sagan\" ulkoa ennen nuorena ollessani,\nja muistan minä siitä vielä nytkin monet paikat:\n\n    \"Kesä tulee, linnut laulaa, maa ja metsä vihannoi,\n    vapahina järvet, virrat merta kohti pauhinoi,\n    hehkuposkin niinkuin Freja ruusupensas punertaa,\n    ihmispoven täyttää toivo, voima rinnan avartaa\".\n\n-- Se Runeberg, kyllä minä olen siitä kuullut, että se hyvästi\nkirjoittaa, vaan en minä luule, että se Tegnérille vertoja vetää. --\nLuepas minulle siitä jotain, jota nyt luet ... mitä se on?\n\n-- Tämä on \"Hanna\".\n\n-- Jahah! Hanna, vai niin...\n\n-- Äiti ei siitä oikein pidä, että minä tätä luen. -- Se tuli melkein\najattelematta, ja Ellistä tuntui, että kun hän sen sanoi, hän oli\ntehnyt jotain epäjaloa.\n\n-- Äiti on vähän omituinen, sanoi isä ja puhui niinkuin aikaihmiselle,\nmikä tuntui Ellistä hyvin hyvältä. -- Olet kai huomannut, että hän on\nherännyt. Kuka olisi sitä äidistä luullut! Heti, kun sinä menit\nkouluun, alkoi hän miettiä ja istua synkkämielisenä.\n\n-- Mikähän siihen on syynä?\n\n-- Ei sitä ymmärrä, kuinka se semmoinen tulee ... se tulee moneen\nihmiseen näinä aikoina... Se on sitä sen Paavo Ruotsalaisen oppia, joka\nasui Nilsiässä. Hän oli jotenkin raaka ja sivistymätön mies... Vaan lue\nnyt ... tai mennään minun kamariini ja luetaan siellä.\n\nMentiin, ja Elli luki, mutta veisuu kuului sinnekin ja häiritsi. Hän\nnäki, että se isää vaivasi, ja hän ajatteli panna oven kiinni, mutta ei\ntohtinut, kun ei isä sitä pyytänyt.\n\nElli luki muutamakseen:\n\n    Yksin valvomahan iän, vaivain painosta vanhus\n    uupunut on ja nyt päätään kallistain nojatuolin\n    pielehen pehmoiseen juur nukkunut. -- Maass? edessänsä\n    piipusta viel' yhä nous savu puoleks sammunehesta.\n    Kaunis on siinä hän nukkuessaan, surutonna ja tyynnä,\n    kaunis niin kuin vanha on, kun lumi peittävi hapset,\n    huulilt' on puna pois sekä kuihtunut kuivunut poski,\n    mut elo pitkän pitkä ja turvaisa, lämmin ja kirkas\n    otsaan uurtehiseen kuin ehtoo luo kajastuksen.\n\nNiin Elli luki, ja isä myönsi, nähtävästi liikutettuna, että se oli\nkaunista...\n\n-- On niinkuin se tapahtuisi tuossa aivan, ihan niinkuin sen näkisi\nedessään.\n\nMutta samaan aikaan vaimot veisasivat, ja aivan selvään kuului\nkeittiökamarista sanat:\n\n  Mielen', miks' suret maailman pääll'; Kuin on kuitenk' katoova\n  tääll'. Jumalaan sinuas turvaa, Hän tietää ja tahtoo sinua auttaa\n  kaikess' hädäss' Poikans' kautta.\n  -- -- --\n  Maailman meno, rikkaus, hekuma Autuuteen ei aut', vaan on katoova;\n  Mutta Kristus yksinäns' Autuuden ijäisen meill' ansaits', Hänelle\n  kiitos olkoon kaikess' kansass'.\n\nSillä kertaa sai ovi olla auki. Mutta kun toisen kerran sattui samalla\ntavalla, oli ovi itsestään kiinni. Vast'edes käski sitten isä aina\nsulkemaan oven, jos se sattui olemaan auki.\n\nÄiti ei puhunut sen enempää Ellille noiden kirjain lukemisesta, mutta\nEilistä tuntui, että hän päivä päivältä joutui äidistä yhä kauemmaksi.\nSe vaivasi myös, että hän sen sijaan läheni isää ja että se tapahtui\nikäänkuin äidin kustannuksella.\n\nUsein hän ei olisi tahtonut isälle lukea, varsinkaan ei silloin, kun\näiti veisasi. Mutta isälle, joka oli aivan kokonaan innostunut tähän\nlukemiseen, sopi aina kaikkein parhaiten juuri sunnuntai-iltoina.\n\nKerran sanoi Elli sen isälle. Isän kiivas luonto kuohahti, silmistä\nlieskahti tuo omituinen paha ja melkein ilkeä katse, joka häneltä\nvälistä tuli näkyviin:\n\n-- Mene sitten, sanoi hän ja koetti pidättää, mutta se tuli kuitenkin: --\nmene sitten sinne akkain kanssa ynisemään!\n\nIsä oli sillä kertaa väsynyt, hänen ruokaleponsa oli tullut häirityksi,\nja kaksi iltaa peräkkäin oli juhannuspyhinä veisuu häntä\nhermostuttanut.\n\nVaikka Elli sen tiesi ja ymmärsi, vaikutti se kuitenkin niin, että hän\nväkisinkin väistyi isän seurasta.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nSiitä pitäen alkoi Ellille tulla ikävät ajat. Yhä ikävämmät kuin ennen.\n\nKaikista ikävimpiä olivat kesällä pyhäillat. Ei oikeastaan tiennyt,\nmitä oli ikävä, mutta ikävä oli kuitenkin. Kirkkoväki oli kaikki\nkotiinsa mennyt, kylän nuoret rientäneet leikkipaikoilleen ja\npalvelustytöt ja rengit menneet yhteen mukaan. Päivä paistoi\nsurullisesti koivikkoon lehtien välitse koko illan. Ei osannut tehdä\nmieli minnekään, kun ei ollut, mihin mennä, mutta ikävä painoi ja\nraukaisi mieltä. Elli istui useimmiten päivällisen jälkeen porstuan\nrappusilla ja katseli kirkolle päin tietä pitkin, jonka kahden puolen\nkasvoi koivuja, joiden väliin länteen laskeva päivä loi varjoja ja\ntoisiin kohtiin valopaikkoja. Välistä lepattivat haavan lehdet\npuutarhassa, mutta koivujen lehdet eivät liikahtaneetkaan. Isä nukkui\nruokalepoaan, ja äiti istui keittiökamarissa ja luki postillaa.\n\nElli oli noussut ylös kävelemään ja kulki puutarhaan. Uusi\nkarttuunihame kahisi kävellessä, ja Elli koetti kävellä niin, ettei se\nkahisisi ... miksi, ei hän tiennyt... Puutarhasta pisti hän verkalleen\nmuutaman marjan suuhunsa ja taittoi kukan, jonka kiinnitti rintaansa.\nSitten hän laskeutui alas rantaan ja jäi katselemaan vasikoita, jotka\nseisoivat polviaan myöten vedessä ja huiskuttelivat vuoroin kukin\nhäntäänsä...\n\nIhan tyyni järvellä! Toisella puolen salmen karehteli vain\nkaislikonrinnassa raukea tuulahdus. Soma olisi soudella tuossa, antaa\nvenheen kellua itsekseen ja sitä välistä melalla auttaa! Elli meni\nnuottakodan luo, jonka kupeella venheet lepäsivät teloillaan ja jonka\nsaumoissa liikkuva vesi silloin tällöin lokkasi. Nuotta riippui kuivana\nnauloillaan, ja västäräkki lennähti jostain nuottakodan sisästä\nkuivalle rantasavelle ... keikutteli siinä ruumistaan ja lähti\nsirpattaen pitkin rantaa lentämään, seisahtuen vasikkain kohdalle...\n\nElli työnsi venheen herkästi pyöriviltä teloilta ja antoi sen työnnin\nvauhdista valtoineen liukua niin pitkälle kuin sitä halutti. Limakon\nreunaan se meni, kääntyi siinä poikkiteloin ja seisahtui. Elli jäi\nkokkakaarelle istumaan, airo sylissä, ja katseli alas veteen...\n\nRannan puolelta venhettä näkyi vielä pohja monen kyynärän päästä, mutta\nselän puolella oli jo musta jyrkkäys. Syvenemistään syveni sinne ranta,\nja kun kurkotti venheen alle, huimenti päätä ja tuntui, ikäänkuin olisi\njokin kouristanut sydämen kohdalta ja tahtonut vetää alas veteen ja\nluisuttaa pohjaa myöten sitten yhä alemma tummaan syvyyteen...\nToisaalla vähän matkan päässä venheestä kuumotti pohjasta entisen\nnuottakodan puitos, jonka jäät olivat särkeneet ja siirtäneet\njyrkkäyksen rintaan. Elli liikautti sinnepäin venhettään. Vettyneet\nhirret ammottivat veden läpi päiväpaisteessa, ja nurkka riippui\nsyväyksen päällä mustaa vettä vasten... Hauki, oli asettunut\njurrottamaan hirttä pitkin, vähän väliä pujakehteli pikkukaloja\npinnemmalla, ja niiden varjot luikahtelivat hirren poikki ja välistä\nhauenkin ihan selän päällitse .. . mutta hauki ei liikahtanutkaan...\nEllin silmä kulki pohjaa pitkin, näki limoja, hakoja ja kiviä ja\nseurasi puitoksen hirsiä, jotka tarkemmin katsellessa vaipuivat yhä\nsyvemmälle ja syvemmälle veden alle jyrkkäyksen sisään. Sitten taas\nnousi silmä takaisin hirttä myöten, jonka päällä hauki liikkumatonna\nyhä viipyi, ja kohosi pinnalle, jossa pikkukalat karkelivat ... mutta\nsiitä jälleen hirttä myöten jyrkkäyksen rajaan ja mustaan veteen. Päätä\ntinki taas huimentamaan ja sydänalaa kouristamaan ... mutta ei se nyt\nenää pahalta tuntunut ... hyvältä tuntui ja herkältä koko ruumiissa ...\nniinkuin olisi tahtonut kaikki sydänalassa toisistaan irtautua. Kun\nolisi vain syvemmälle nähnyt, jyrkkäyksenkin takana pohjaan, ja kuinka\npitkälle sinne oli nuottakodan puitos uppoontunut. Elli liikautti\nvenhettä airollaan syvemmälle ja koetti tarkasti katsoa ... mutta muuta\nei näkynyt kuin mustaa vettä...\n\nYht'äkkiä hän säpsähti, ja piti panna käsi silmien eteen. Ei kuin\nhetkeksi kuitenkaan! Kuinka ei ollut sitä ennen huomannutkaan!\nSieltähän näkyi koko hirveän korkea taivas, yhtä korkea kuin ylhäällä\ntuolla! Se sama tunne huimasi päätä, joka silloin kaupungissa siellä\nsillä korkealla mäellä ... mutta ei se nyt päässyt puhkeamaan! Elli\npuristautui airoon kiinni ja unohtui katselemaan. Noinko syvää siellä\non? ... noinko korkeaa? Ja venhehän kelluu ihan kuin ilmassa ...\nmitenkä se pysyy?... Ja minkähänlaista olisi, jos tuonne putoaisi? Jos\nheittäytyisi, hukkuisikohan?... Siellähän on kuin taivas, kuin toinen\ntaivas! ... jos olisikin siellä oikea taivas?...\n\nHui! mikä se oli?... Jotain rapsahti venheen laitaan ja läiskähti siitä\nveteen. Taivas vavahti koko korkeudessaan ja hämmentyi samassa.\n\nRannalla nauroi joku. Säikähtäen kääntyi Elli sinne katsomaan ja näki\nisän seisovan rannalla ja hänen vieressään kaksi muuta herraa. Ne\nolivat aivan tuntemattomia, ja Elli hämmentyi siinä niin, ettei saanut\nvenhettä maihin. Se kääntyi aina toiselle puolen, kun Elli toiselta\npuolen koetti meloa. Isä rupesi puoleksi huutaen neuvomaan, mille\npuolelle pitäisi mela panna.\n\n-- Ei sille ... no, nyt toiselle ... ei ... pane sitten mela pohjaan ja\ntyönnä ... no!\n\n-- Ehkä minä saan auttaa neitiä, sanoi toinen herroista, otti airon\nisommasta venheestä ja kurkotti sillä venheen kokkaa.\n\n-- Ei, kyllä minä pääsen ... antakaa olla! Sillä oli valkoinen lakki, ja\nse veti vain. Ellin olisi tehnyt mieli häntä airolla kastella.\n\n-- Vetäkää vain! kehoitti vielä isä.\n\nValkolakkinen vetikin, kokasti sitten venheen ja tarjosi Ellille\nkätensä. Vaan Elli hyppäsi omin neuvoin maalle ja lähti tervehtimättä\npihaan menemään. Hän ei muusta tiennyt kuin mitä pikimmin päästä pois\njonnekin.\n\nMutta isä kysyi, tahtoiko hän mennä vieraita tervehtimättä, ja\nseisautti ja esitteli hänet herroille. Toinen oli ylioppilas ... joku,\njonka nimeä Elli ei kuullut, toinen oli se apulainen, jota oli koko\nviikon jo odotettu.\n\nYlioppilas tervehti kohteliaasti ja vapaasti, ja Ellistä tuntui,\nvaikkei hän silmiään maasta nostanut, että hän hymyili ja katsoi häntä\nsilmiin. Sen Elli kuitenkin näki, että ylioppilaalla oli ruskeat\nvaatteet. Apulaisesta, jolla oli mustat vaatteet ja isot jalat, jäi\nEllin huomioon, että hän tervehti hyvin omituisesti kättään ylöspäin\nkivertäen ... ja silmälasit oli sillä myös.\n\nYlioppilas ei virkkanut mitään.\n\n-- Hauska tutustua talon neitiin, sanoi apulainen, ja Elliä ennätti\npuistattaa joku hämärä vastenmielisyys, ennenkuin oli saanut kätensä\nirti. Käsi oli sitä paitsi pehmeä ja lämmin luhnake kuin kinnas.\n\nElli lähti hämillään ja sanaakaan puhumatta nousemaan pihaan. Veräjätä\navatessaan huomasi hän kätensä vapisevan ja sydämen tykyttävän niin,\nettä se korvaan kuului. Ja hän hengitti niin kiivaasti, että pelkäsi\näänen pettävän, jos vastaisi, kun isä huusi hänelle, että hän\nvalmistaisi teetä, sill'aikaa kun he kävelevät peltoja katselemassa.\n\n-- Ja tule sitten meitä kutsumaan ... me menemme kirkolle päin...\n\nPihaan noustessa risteili harmi mielessä siitä, että isä oli tuonut\nvieraat sinne niin yht'äkkiä, ja oma tyhmyys ja saamattomuus harmitti\ntoisin vuoroin. Tuommoinen oli niin isän näköistä!... Olkoot, ajatteli\nhän sitten, minä en välitä heistä enkä mene illalliselle enkä kutsumaan\nheitä... Mitähän se ajatteli se ylioppilas, kun minä juoksin ohitse...?\nVaan ajatelkoon mitä tahansa, minulle se on ihan sama!\n\n-- Ketä ne on nuo vieraat? kysyi kuitenkin Elli äidiltä keittiössä ...\nkoetti kysyä huolettomasti, melkein halveksivalla äänellä.\n\n-- Se on maisteri, joka tulee apulaiseksi.\n\n-- Entäs se toinen?\n\n-- En minä tiedä.\n\nÄiti vastasi pitkien väliaikain perästä ja oli tavallista totisempi.\nNiin hän oli aina, kun tuli vieraita, mutta puuhasi kuitenkin\nlakkaamatta ja teki kaikki tehtävät.\n\nElli pyysi saada auttaa, mutta äiti vastasi päätään kääntämättä ja\nsanoi voivansa itsekin tehdä.\n\nElli meni kamariinsa ja alkoi siistiä pukuaan. Siinä hän unohti peilin\nedessä laittautuessaan sen päätöksensä, ettei mene sisään vieraiden\nluo. Tuli uteliaaksi saada nähdä, millaiset kasvot oli ylioppilaalla,\nsillä niitä hän ei ollut katsonut. Hän hyräili siinä, palmikoi\ntukkaansa ja näki Runebergin \"Hannan\" pöydällään... Paiskasi sen\npuoleksi leikillä kiinni...\n\nKun hän oli valmis, ajatteli hän, menisikö itse kutsumaan isää ja\nvieraita vai lähettäisikö jonkun muun. Ei hän sitä kuitenkaan päättänyt\nsinne eikä tänne, vaan lähti itse kävelemään kirkkokujalle päin.\n\nTulivat jo sieltä kävellen vastaan, ja Elli seisahtui puolitiehen,\nnojaten aitaa vasten ruispellon yli katsomaan. Ruis tuoksui hauskasti\nja heilimöi parhaillaan, ja sen sisässä sinerti aina vähän matkan\npäässä jokin ruiskukka. Kun tuulahdus tuli, huojahti ruis ja sihisi\nhiljaa.\n\nElli sitä katseli ja taittoi aidan yli muutaman tähkän. Sivusilmään\nnäkyi yhä likemmäksi lähenevä valkoinen lakki. Ne olivat jo melkein\nkohdalla, mutta Elli ei ollut huomaavinaan.\n\n-- No, Elli? sanoi isä.\n\n-- Niin, ruoka on jo valmis ... herrat ovat hyvät ja käyvät pihaan.\n\nElli tunsi saavansa itseluottamusta suuret määrät, kun sai sanotuksi\nsen aivan huolettomalla äänellä.\n\nHerrat jatkoivat matkaansa. Isä ei jättänyt ylioppilasta. Selitti\nkesäkylvöistä ja syyskylvöistä. Mutta maisteri kääntyi heti kohta Ellin\npuoleen ja alkoi puhella.\n\n-- Onko neiti huvitettu taloudesta? kysyi hän hyvin suurella painolla.\n\n-- Niin, kyllä minä olen, sanoi Elli ja katsoi maisteriin syrjästä päin.\nHänessä oli jotain, joka epäilytti ... ikäänkuin olisi ollut vähän\ntyhmä.\n\n-- Tämä on erittäin kaunis paikka, sanoi maisteri kohta perään. -- Eikö\ntämä ole kaunis teidänkin mielestänne?\n\n-- Kyllä tämä on...\n\n-- Niin kaunista kirkon paikkaa en ole usein nähnyt ... kun kirkko on\nkauniilla paikalla, jylhien kuusien ympäröimänä ja järven rannalla,\nkohoaa sanankuulijankin mieli, ja saarnamies tuntee itsensä ylennetyksi\n... eikö totta, neiti?\n\nMaisteri oli jostain syystä Ellin mielestä niin koomillisen näköinen,\nettä hänen oli vaikea pidättää nauruaan.\n\n-- Eikö totta, neiti?...\n\nMaisteri teki pyöreät silmänsä vieläkin pyöreämmiksi. Ja se oli liiaksi\nEllille. Hän tunsi, ettei voisi kauemmin olla nauruun purskahtamatta ja\nkiiruhti edeltä pihaan. Maisteri jäi kummastellen odottamaan toisia.\nMutta omaan kamariinsa päästyään ratkesi Elli niin hillittömään\nnauruun, että oli siihen menehtyä.\n\nRuokapöydässä sai Elli vasta oikein tilaisuuden tarkastella vieraiden\nulkomuotoa. Ylioppilasta hän eniten katseli. Maisteria olisi myöskin\nkatsellut ja vertaillut, mutta maisteri seurasi häntä aina silmillään.\nEi hänessä Ellin mielestä ollutkaan paljon katselemista. Pyöreät\nkasvot, punakat ja pulleat posket, tukka pystyssä.\n\nYlioppilasta sai rauhassa tarkastella. Hän söi ja puheli isän kanssa\neikä katsellut Elliin kuin joskus. Mutta silloin hän loi häneen pitkän\nja tarkan silmäyksen... Mitähän varten lienee niin tehnyt... Sillä oli\nvähän kähärä tukka, ruskeat, päivettyneet posket ja valkea hieno otsa.\nSilmät olivat siniset. Ja kaulahuivi oli hänellä hyvin luontevasti\nsolmittu.\n\nElli tarjosi hänelle mielellään. Kerran hän selitti isälle jotain niin\ninnokkaasti, että unohti ottaa, vaikka Elli seisoi ja piti vatia.\n\nJa kun hän sen sitten huomasi, hämmästyi hän ja pyysi anteeksi. Silloin\nhän katsoi Elliä silmiin niin avonaisesti ja hymyili niin herttaisesti,\nettä Ellin tuli yht'äkkiä hyvä olla. Kun Elli sitten taas toisen kerran\ntarjosi, sanoi hän kyllä nyt muistavansa. Ja otti vadin laidasta kiinni\nja kannatti itse sitä, niin kauan kuin pani eteensä ruokaa. Elli ei\nolisi sitä sallinut, ja heille tuli pieni riita vadista. Mutta Ellistä\ntuntui, että he sen kautta tulivat ikäänkuin tutummiksi.\n\nSyötyä menivät herrat isän kamariin, ja kun Elli oli korjannut pöydän,\nmeni hän saliin istumaan. Jotain tehdäkseen otti hän Runebergin\n\"Hannan\" polvelleen ja oli sitä lukevinaan.\n\nVähän ajan perästä tuli sinne ylioppilas. Elli oli ajatellut jo\nvalmiiksi, millä hän puheensa aloittaa, sillä hänen mielestään oli\nhänen velvollisuutensa alkaa puhelu.\n\n-- Kuinka teitä miellyttää tämä paikka? kysyi hän.\n\nYlioppilas istuutui ystävällisesti tuolille Ellin viereen.\n\n-- Kuinkako miellyttää? Hyvin paljon. Tämä on kauneimpia paikkakuntia\nmitä matkoillani olen tavannut. Tekisi mieleni melkein asettua tänne\njoksikin aikaa.\n\n-- Miksette voisi jäädä tänne? -- olikohan se tyhmästi sanottu... Elli\npelkäsi koko ajan, että hän sanoisi jotain typerää. Sopiko todellakaan\npyytää häntä tänne jäämään?\n\nMutta ylioppilas ainoastaan vähän hymyili.\n\n-- Kiitoksia paljon, sanoi hän, mutta sitten en ehtisi matkustaa ympäri\nSuomen, niinkuin on matkasuunnitelmani.\n\n-- Taitaa olla hyvin hauskaa matkustaa?\n\n-- Kyllä se on hauskaa. -- Ylioppilas taas hiukan hymyili. Elli tuli siitä\naivan hämilleen... Hän oli arvellut nuo kysymykset hyvin sopiviksi, ja\nnyt ne näyttivät hänestä niin kovin tavallisilta, ja hänestä tuntui,\nettä ne tulivat ikäänkuin pusertamalla ulos. Ja samassa välähti hänelle\npäähän, että kuka ties kuinka monennen kerran ylioppilas jo sai vastata\nsemmoisiin kysymyksiin.\n\nSiitä syntyi vähän aikaa kestävä äänettömyys.\n\n-- Mitä kirjaa te luette? Vai \"Hannaa\"! -- Mitä pidätte tästä\nrunoelmasta?\n\n-- Minä pidän siitä hyvin paljon.\n\n-- Runeberg on minun mielestäni pohjoismaiden etevin runoilija.\n\n-- Isä ihailee enemmän Tegnériä.\n\n-- Kaikki vanhat tekevät samoin. He eivät ymmärrä sitä tuoresta ja\nluonnonraitista, jota Runebergin runoilu uhkuu ... eivät ymmärrä hänen\nyksinkertaisia vertauksiaan, hänen isänmaallisia aiheitaan ... sanalla\nsanoen...\n\n-- Saanko luvan kysyä, mistä herrasväki niin innokkaasti keskustelee?\nkysyi maisteri, joka juuri silloin tuli saliin ja istuutui seuraan.\n\nHänen toverinsa ei häneen katsonutkaan, eikä Ellikään hänelle mitään\nvirkkanut.\n\n-- Sanalla sanoen ... niin, ja vielä eräs kohta, joka todistaa, ettei\nhäntä ymmärretä. Tuossa on Hanna, jonka Runeberg antaa rakastua yhtenä\nainoana iltana. Sitä sanotaan epäluonnolliseksi, mutta minun mielestäni\nse on yksi Runebergin hienoimpia kohtia.\n\n-- En minäkään usko, että voi rakastua ja mennä kihloihin samana iltana\nkuin tapaa jonkun nuoren miehen.\n\n-- Ehkette te...\n\n-- Niin, en minä...\n\n-- Ehkette te ja ehkei moni muukaan ... mutta siinä on runoilija\nkuitenkin osannut oikeaan paikkaan, kun hän on rakkauden antanut\nleimahtaa ensi katseen yhteen sattuessa ... hitaammin tai nopeammin ...\nyksi päivä tai yksi kuukausi, se on vähäinen asia, kun kerran ensi\nsilmäyksestä on tuli syttynyt ja alkanut kyteä ... ja että se syttyy\nniin, sen on Runeberg ymmärtänyt, ja sille on hänen runottarensa\nantanut muodon.\n\n-- Luuletko sinä, että Runeberg itse on ollut sillä lailla kihloissa?\nkysyi maisteri.\n\n-- Millä lailla kihloissa?\n\n-- No, että noin samana iltana...\n\n-- Mistä minä sen tiedän ... eikä se suinkaan ole tässä pääasia. -- Vaan\ntämä ei ole ainoa hieno kohta Runebergin teoksissa. Niitä vilisee joka\nrivillä.\n\nHän innostui puhumaan, ylioppilas, Runebergista ja runoudesta\nylipäänsä. Hän nousi seisaalleen ja istuutui jälleen ja puheli Ellille\nkoko ajan. Maisteri istui ääneti vähän aikaa, teki muutamia kysymyksiä,\njotka Elli piti aivan sopimattomana, ja lähti sitten pois. Ylioppilas\noli Ellin mielestä paljon, paljon etevämpi.\n\nAivan uutta oli Ellille se, mitä ylioppilas puhui hänelle. Monta\npaikkaa oli Ellin mielestä epäselvää. Mutta hän luuli, että hänessä oli\nsyy, ettei ymmärtänyt. Hän enemmän katseli häntä kuin kuunteli. Hän oli\nkaunis. Ei Elli ollut ennen niin kaunista miestä nähnyt. Ja hän antoi\nhänen puhua eikä kysynyt, mitä ei ymmärtänyt, ettei häiritsisi. Mutta\ntuli hänelle siinä ajatus, että minkähän tähden hän minulle yht'äkkiä\nnoin puhuu.\n\nKun ylioppilas oli heittänyt hyvästinsä ja mennyt yliskamariin maata,\nkuuli Elli maisterin sanovan isälle:\n\n-- Minun ystäväni deklamoi niin mielellään ... ja tyttärenne on harras\nkuulija.\n\nSe oli ilkeästi sanottu Ellin mielestä, pahasti, alhaisesti,\npanettelevaisesti.\n\n-- Minne hän matkustaa? kysyi isä.\n\n-- Ei hänen matkallaan taida olla sen enemmän määrää kuin hänen\nluvuillaankaan.\n\n-- Eikö hän ole vielä mitään tutkintoa suorittanut?\n\n-- Ei mitään...\n\n-- Ohhoh! Mitä hän aikoo?\n\n-- En tiedä ... jotain harrastuksia kai hänellä lienee. Ainakin hän\nrakastaa hyvin puhua runouden tiedoistaan varsinkin neitosille. Minä\nluulen, että ne ovatkin hänen ainoansa.\n\nElli nauroi pilkallisesti yksikseen. Hän oli puolestaan ihan varma,\nettä ylioppilas oli monta vertaa viisaampi kuin kaiken maailman\napulaispapit ja isät. Voi, kuinka hän halveksii tuota maisteria! Noin\npuhua toveristaan takanapäin.\n\nYlioppilas oli hänen mielestään sorrettu olento, ja hän kuvitteli, että\nkaikki häntä tuomitsevat ja että hänellä ei ole ketään ystävää. Siksi\nhän ehkä puhuikin niin innokkaasti Ellille. Ja Elli ei häntä jätä ...\nhän pysyy aina hänen ystävänään.\n\nTätä Elli ajatteli, kun muiden maata mentyä oli hiipinyt ulos\nkoivukäytävälle päin kävelemään.\n\nKesäinen yö nukkui puolihorroksissa hänen ympärillään. Ruis lepäsi\nliikkumattomana, tähkät nuokallaan. Naapurin pellolla tuikahti muutamia\nkertoja lehmisavun valkea ja sammui. Kirkon kohdalla tuli muuan\nyksinäinen matkamies vastaan ja tervehti häntä.\n\nElli oli ensin ollut vihoissaan niistä puheista, joita oli kuullut. Nyt\nse vähitellen suli pois, unohtui, ja surumieli tuli sijaan. Ei hän\njuuri mitään ajatellut, katseli sitä kaikkea tuttua edessään, jota niin\nmonesti ennen oli katsellut ... kirkkoa, kirkonkylän taloja, peltoja ja\nmaantietä. Oli siinä nyt jotain toisenlaista kuin ennen oli ollut,\nmutta ei hän siitä päässyt selville, mikä tuon muutoksen teki.\n\nKun Elli taas läheni kotia, kuului vielä yliskamarista kävelyä ja\nhiljaista hyräilyä. Ikkuna oli auki, ja Elli ikäänkuin vähän vavahti.\nPortin narahtaessa taukosi hyräily ja askeleet. Elli ei uskaltanut\nkatsoa ylös ikkunaan, mutta hänestä tuntui siltä, että sieltä joku\nkatseli.\n\nVielä riisuutuessakin läpätti sydän. Hän koetti sitä asettaa ja\nvakuuttaa itselleen, ettei hän ollenkaan tiedä syytä siihen.\n\nKäytyään levolle muistui hänelle \"Hanna\" mieleen. Hän oli sanonut,\nettei ensi iltana voi rakastua... Ei hän sitä vieläkään usko. Mutta\nsitä asiaa hän kuitenkin ajatteli siksi, kunnes nukkui.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nSeuraavan aamun ensi ajatus herätessä oli vieraat siellä ylhäällä.\n\n-- Ovatko ne jo nousseet? kysyi hän palvelustytöltä.\n\n-- Ei ne vielä aivan.\n\n-- Joko veit kahvia?\n\n-- Jo minä vein yhden kupin ... tässä menee toinen.\n\nElli toimitti jotain ruokasalissa. Palvelija tuli vähän ajan päästä\ntakaisin ylhäältä tuoden toisen kupin koskematonna.\n\n-- Kuka ei juonut?\n\n-- Se, jolla on valkea lakki, se ei ottanut ... vaan maisteri joi\nmolemmat kupit leivän kanssa.\n\nEllistä oli ylioppilas hieno jo siitäkin syystä, ettei juonut kahta\nkuppia. Maisteri sitä vastoin -- kaksi kuppia leivän kanssa!\n\n-- Ai, ai, mamseli! tuli tyttö ovelle sanomaan.\n\n-- No, mitä nyt?\n\n-- Niin, niin ... nyt on sulhasia.\n\n-- Ole sinä...!\n\n-- Vai ei ... nuori maisteri on tullut, ja mamselille siitä tulee\nsulhanen ... sulhanen...\n\n-- Maisteristako?... Elähän ole liian varma.\n\n-- No, minä olen varma.\n\nOhoh! ajatteli Elli itsekseen. Niin ne kaikki luulee, mutta siinä ne\nsuuresti erehtyvät.\n\nJa laulellen kävi hän järjestelemään huoneita.\n\nMutta aamu alkoi tuntua pitkältä. Ei ollut enää juuri mitään tekemistä\n... ilma oli kaunis, ja herrat yhä viipyivät ylhäällä.\n\nJotain tehdäkseen lähti Elli puutarhasta kukkia noutamaan, kulki\nyliskamarin ikkunan ohitse ja puheli juuri sen kohdalla muutaman\npalvelijan kanssa, joka sattumalta tuli ylös rannasta. Katsahti myöskin\nsattumalta ylös ikkunaan, mutta kääntyi pian pois, kun huomasi, että\nsiellä liikuttiin. Meni puutarhaan. Oli jo paremmalla tuulella.\nHarmitteli kuitenkin sitä, että herrat aina niin kauan nukkuvat ...\nherrat ylipäänsä, ja erittäin nämä.\n\nElli laitteli jo verannalla vihkoa kukista ja ruohoista, joita oli\npöydälle levittänyt, kun ylhäältä alettiin tulla. Ne olivat ylioppilaan\naskelia ... kohta kuului maisterikin tulevan ... ja nyt ne laskeutuivat\nrappusia alas. Mutta ylioppilas tuli yksin verantaan. Hän oli maattuaan\nniin hauskan ja miellyttävän näköinen, kun juuri oli unen kasvoiltaan\npudistanut.\n\n-- Hyvää huomenta! -- kuinka olette maannut?\n\n-- Kiitos, hyvin! -- Kylläpä nyt on kirkas paiste. -- Ylioppilas meni\nverannan ovelle ja tarkasteli siitä ulkoilmaa. Aurinko häikäisi hänen\nsilmiään, niin että piti varjostaa kädellä. Siinä oli jotain\nmiellyttävää siinäkin.\n\n-- Eilinen ilta oli niin erinomaisen suloinen, sanoi Elli.\n\n-- Niin, minä näin, että olitte vielä ulkona kävelemässä, kun me muut jo\nolimme panneet maata.\n\nYlioppilas tuli ja istuutui melkein Ellin viereen ja lisäsi\nleikillisesti:\n\n-- Te olitte kai haaveksimassa ... kaikki nuoret tytöt haaveksivat\nillalla muiden maata mentyä...\n\n-- Se ei ole totta...\n\n-- Kyllä se on totta ... tunnustakaa, että tekin olitte ajattelemassa\njotain, jota tahdoitte oikein häiritsemättä ajatella.\n\n-- Te aivan erehdytte ... aivan erehdytte...\n\n-- En erehdy ... minä en erehdy ollenkaan ... haaveksiminen on teidän\nikäisillenne elinehto.\n\n-- Hyi, kuinka te olette paha!\n\n-- Se on, että oikeastaan olen erittäin hyvä.\n\n-- Ette ole hyvä, vaan te olette itserakas, kun luulette itseänne\nhyväksi...\n\nJa keskustelu kääntyi näin keveäksi, ja ennenkuin kutsuttiin\naamiaiselle, olivat he Ellin mielestä jo vanhat tutut.\n\nYhtä hauskaa mielialaa kesti vielä aamiaisen jälkeen. Ylimmilleen se\nnousi silloin, kun tuotiin lapsi kastettavaksi ja maisteri toimitti\nkasteen. Elli ja ylioppilas katselivat oven raosta ja palasivat aina\ntoiseen huoneeseen nauramaan. Elli oli iloonsa menehtyä, kun ylioppilas\nnosti silmiään niinkuin maisteri ylös kattoon, pani kätensä ristiin ja\nasetti suutaan samalla lailla. Tuo yhteinen ivailu teki heidät niin\ntutuiksi, että Ellistä tuntui oudolta teititellä ylioppilasta.\n\nToimituksensa tehtyään tuli maisterikin verannalle. Hän oli vähän vielä\ntaannoista tointaan juhlallisen näköinen.\n\n-- Sinä olet vielä arvokas äskeistä kyytiä, sanoi ylioppilas.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Niin, niin, minusta vain näyttää, että sinä tunnet yhä vielä\nruumiissasi kastaneesi lapsen.\n\n-- Kenellekä te, neiti, valmistatte tuota kukkasvihkoa? kysyi maisteri\nElliltä eikä ollut kuulevinaankaan toveriaan.\n\n-- En juuri kenellekään.\n\n-- Vai niin, sanoi ylioppilas ja iski silmää, ettekö muista, että\nlupasitte antaa sen minulle?\n\n-- Niin, se on totta se ... suokaa anteeksi ... ottakaa vain, tuoss' on!\n\n-- Saisinko luvan pyytää teitä valmistamaan minullekin sellaisen?\n\n-- Ei näistä enää taida tulla.\n\n-- Ja sitä paitsi, eihän sovi papille kantaa kukkasvihkoa.\n\n-- Neiti saa itse ratkaista... Sopiiko teidän mielestänne?\n\n-- En minä tiedä ... vaan jos luulette sopivan, niin tehkää itse, tässä\non kukkia. -- Mutta eikö mennä katselemaan puutarhaa ja rantoja?\n\nYlioppilas ja Elli menivät. Maisteri jäi seisomaan verannalle.\n\n-- Te pujahditte läpi oikein naisen vaistolla, sanoi ylioppilas\npuutarhan portilla.\n\n-- Niin, vaan emme saa olla hänelle niin pahoja.\n\n-- Ei se haittaa mitään ... tuskin tuollaiset teologit edes ymmärtävät,\nettä heistä tehdään pilaa.\n\n-- Vaan hänhän on teidän toverinne.\n\n-- Ei hän oikeastaan ole minun toverini... Helsingissä olimme kyllä\nusein yhdessä, ja nyt minä tapasin hänet viime majatalossa ... hän\npyysi minua tulemaan tänne, ja minä tulin. Mutta emme me ole koskaan\nolleet mitään hengenheimolaisia.\n\n-- Ettekö olisi muuten tullut?\n\n-- En tiedä ... vaan kyllä kai kuitenkin olisin. -- Se on hyvä, että\ntulitte... Mennään nyt soutelemaan!\n\nJa hehkuvin silmin hyppeli Elli taapäin ylioppilaan edellä. Sitten hän\njuoksi ottamaan aitovarrelta heinikosta airoja.\n\n-- Tulkaa te ottamaan mela!\n\n-- Tekö siis soudatte ja minä pidän perää!\n\n-- Niin, minä soudan, ja pitäkää te perää!\n\nVaikka puhuttiin näin aivan tavallisia asioita, oli niissä kuitenkin\njotain salaperäistä ja kummallista. Ikäänkuin olisi jotain tarkoitettu,\nvaikka ei sanottu. He alkoivat soutaa.\n\n-- Tuolla kävelee maisteri puutarhassa ja katselee tänne.\n\n-- Mitähän hän ajattelee, kun emme ottaneet häntä mukaan?\n\nSiinäkin oli jotain salaperäistä. Varsinkin siinä: \"kun emme ottaneet\nhäntä mukaan\".\n\nTekivät pienen kierroksen ja palasivat takaisin rantaan.\n\n-- Muistatteko, kun eilen kurkotitte minua melalla maalle ... minun\nolisi tehnyt mieleni heittää airolla vettä päällenne.\n\n-- Miksette heittänyt?\n\n-- Nyt minä kyllä heittäisin.\n\n-- Miksi te nyt?\n\n-- Sillä te ette enää ole niin juhlallinen...\n\n-- Enkö ole enää juhlallinen?\n\n-- Ette ole ... ette ollenkaan.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nIltapäivällä tahtoi isä välttämättömästi näyttää kirkkoa vieraille, ja\nniin mentiin sitä katsomaan.\n\nTapulista on avara näköala, tuli Elli sanoneeksi, kun kirkko oli nähty.\n\n-- Sinne minun täytyy mennä! huudahti ylioppilas... Minä en rakasta\nmitään niin kuin avaria näköaloja ... tulkaa te minun kanssani!\n\nElli ei puhunut mitään siitä, rakastiko hän vai ei näköaloja, mutta oli\nitsekseen siitä niin innostunut, että vapisi levottomuudesta.\n\nYlioppilas oli jo ennen häntä ehtinyt sinne ja avannut yhden luukun. Ja\nsiinä hän seisoi, pitäen luukusta kädellään, ettei tuuli saisi paiskata\nsitä kiinni. Ellin täytyi kumartua hänen kainalonsa alitse, ja\nseisoessaan siinä hän melkein oli ylioppilaassa kiinni.\n\nValoa tuntui pimeitä portaita ylös tultua tulvivan nyt sitä enemmän.\nHäikäisi silmiä niin, että oli horjahuttaa ylioppilaan syliin. Ja tuli\nkummallinen voimattomuus, semmoinen, ettei olisi tehnyt mieli sitä\nestää.\n\nMutta tuuli puhalsi virkeästi, ylioppilas puhui ja innostui puhuessaan:\n\n-- Minä rakastan niin äärettömästi suuria, avaroita näköaloja! -- Elli\nkuuli kaikki, mitä hän sanoi, näki siintävät kukkulat toisen toisensa\ntakana, tuulessa väräjävät vedet lähellä ja kaukana ... tuossa aivan\nalhaalla viheriän kirkkomaan ja sen suuret kuuset. Mutta enemmän hän\ntunsi koko ajan, että ylioppilaan toinen käsi oli yhä hänen takanaan,\nja näki hänen toisen kätensä osoittelevan ja sen etusormessa kultaisen\nkantasormuksen kimaltelevan ... ja hänen itsensä yhä puhuvan...\n\n-- Nuo suuret, laajat näköalat ne laventavat rinnan, ne povea\nponnistaa... Ja mieli kaipaa kauas, isompiin ilmamaailmoihin ...\nrohkeisiin otteluihin ... pois pikkuelämän jokapäiväisistä puuhista...\nJa tuo tunne saa muodon siitä halusta, joka pyrkii yli horisontin\nkukkuloiden ja yhä kukkuloiden taa... Eikö niin? Eikö teidänkin\nmielestänne ole niin?\n\nNiin, niin jotain semmoistahan hänkin tunsi. Vaan ei hän voinut siihen\nvastata ... pelkäsi äänensä vapisevan. Mutta hän tunsi, että ylioppilas\nlausui hänen sisimmät tunteensa. Vaan vaikka hän sen tunsi ja vaikka\nsitä ajatteli ja sen ymmärsi, kulki vieressä ja sekaantui yhteen\ntoinenkin tunne, se, että hän oli ikäänkuin hänen syliinsä suljettu,\njoka hänen takanaan seisoi. Ja kun ylioppilas päätään käänti ja antoi\nkätensä liukua pitkin sinistä kaukaisuutta, seurasi silmä sitä, mutta\nnäki samalla valkoisen lakinkin, hulmuavan sametin ja mustan tukan,\njoka oli korvan juuressa kähertynyt ja jota tuuli värisytti.\n\n-- Eikö niin ... eikö teilläkin ole samaa tunnetta?\n\n-- On ... kyllä minulla on.\n\n-- Siis ymmärrätte tuon, kuinka mieli suurissa lennähdyksissä haluaa\nkukkulain yli ... aina pitemmälle ... kauas kohti kapenevaa\nkaukaisuutta?\n\n-- Niin, tai kohota kuin lintu ylös pilviä kohti ja niiden läpikin ja\nsieltä alas...\n\n-- Se on sama tunne ... te siis ymmärrätte sen ... harva nainen sen\nymmärtää.\n\nElli uskalsi katsoa häneen ja hakea silmillään kiinni hänen\nsilmäyksensä. Mutta ne yhä vain ahmivat suurta avaruutta, häneen\nkääntymättä. Ja Elli antoi hänen katsella maisemaa edessään. Itse\ntarkasteli hän salaa häntä.\n\nJa kun hän tarkasteli, kasvoi ylioppilas tuossa hänen silmissään,\nkasvoi, jalostui ja muuttui miltei ylevämmäksi olennoksi. Oli kuin\nolisi tuo raitis pohjatuuli häntä hienonnellut, sorvaillut ja\nsomistellut.\n\nMolemmat vaipuivat he katselemiseen ja olivat kauan aikaa vaiti. Tuuli\nvain yhtämittaa humahteli tapulin rakennuksissa.\n\n-- Oletteko huomannut, sanoi sitten Elli, kuinka yht'äkkiä, kun avaroita\nnäköaloja katselee, ei tee mieli puhua, vaan ikäänkuin väsyy ja vaipuu\näänettömyyteen? Eikä henno lähteä pois ... on vain ja katsoo.\n\nYlioppilas ei näyttänyt kuuntelevan, mitä Elli sanoi. Mutta Elli tunsi,\nettä hän olisi voinut sanoa paljon ja selvästi siitä samasta tunteesta\n... ja sanoilla, jotka sattuivat ja tarkalleen kuvasivat sitä, mitä hän\ntunsi.\n\nYlioppilas veti pitkän henkäyksen, ojensihe ja vei kätensä ulospäin\navaruutta kohti.\n\n-- On se sentään hauskaa ... äärettömän hauskaa!\n\n-- Mikä?\n\n-- Olla vapaa ylioppilas, vapaa kuin taivahan lintu ... tulla milloin\ntahtoo ja taas lähteä, kun haluttaa, eikä mikään sido. Rientää ulos\navaraan maailmaan ... ulos avaraan maailmaan! Eikö niin? Ettekö\nymmärrä, kuinka hauskaa se on?\n\nElli ei siihen vastannut. Mutta hänestä tuntui, että hän ikäänkuin\nheräsi hyvästä unesta. Ja hänen ilonsa ja innostuksensa oli samassa\nmennyt. Tapuli luhistui maan tasalle. Kaikki ympärillä pieneni ja\nlitistyi. Hänestä itsestään tuntui kuin olisi ollut kahle jalassa.\n\n-- Eikö jo mennä, sanoi hän raukeasti.\n\n-- Niin, mennään vain ... johan olemme tämän nähneetkin... Ja laulellen\nalkoi ylioppilas panna luukkuja kiinni.\n\n-- Milloin te jo lähdette? kysyi Elli pois kulkiessa. Ei voinut\npidättäytyä sitä kysymästä.\n\n-- En tiedä, ehkä jo huomenna ... täytyy käyttää kesää hyväkseen ... se\non lyhyt, kovin lyhyt ... täytyy siis siitä oikein nauttia.\n\nElli ei puhunut siihen sanaakaan, mutta ylioppilas yhä jatkoi samaan\nsuuntaan.\n\n-- Te ette voi käsittää, kuinka hurmaavaa on matkustaa ja nähdä maailmaa\nyhä uusissa muodoissa edessään... Ettekö ole koskaan matkustanut?\n\n-- En muuta kuin täältä kaupunkiin.\n\n-- Ei se ole mitään sen rinnalla kuin minä ... minä en muuta haluaisi\nmaailmassa kuin yhä olla rientämässä ... minusta ei voisi olla\nonnettomampaa kuin täytyä kaiken ikänsä yksissä paikoin asua.\n\n-- Vaan kun täytyy...\n\n-- Jokaisen ihmisen pitäisi kuitenkin koettaa edes jonkun kerran\nelämässään päästä irtautumaan. Muutoin kaikki mielikuvitus, kaikki\ntunteet kuihtuvat ja kutistuvat ja kuolevat.\n\nKun Elli oli ääneti, vaikeni ylioppilaskin. Ja niin he tulivat mitään\npuhumatta pihaan.\n\nHerrat istuivat verannalle totia juomaan.\n\nElli nouti ompeluksensa, ja hänkin tuli siihen vähän loitommalle\nistumaan. Hän kuuli isän ja herrain puhelua, mutta ei itse ottanut\nsiihen osaa. Ylioppilas ei lähdöstään puhunut, vaan kertoi siihen\nsijaan entisistä matkoistaan. Nauroi vähän väliä ja innostui. Elliä ei\nmikään naurattanut. Yht'äkkiä hän oli tullut välinpitämättömäksi ja\nmelkein veltoksi kaikesta. Kaikki oli nyt jotenkuten ikäänkuin värinsä\nmuuttanut. Tai oikeammin oli entinen harmaa väri tullut takaisin joka\nesineeseen. Niissä oli ollutkin semmoinen omituinen loisto näinä\npäivinä. Ei hän jaksanut kuulla herrojen puheita. Jätti työnsä\nistuimelleen ja meni hitain, raskain askelin kamariinsa ja katseli,\nohimo käden varassa, kauan ulos puutarhaan ja rantaan. Istui siinä\nliikkumatta, kuinka kauan lienee istunut.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nKun Elli seuraavana aamuna nousi ylös, kohtasi hän ylioppilaan\neteisessä. Hänellä oli jalassaan pitkävartiset saappaat, ja hän\nlaitteli matkalaukkuaan. Elliä hän tervehti hauskasti ja\ntuttavantapaisesti, niinkuin eilenkin aamupäivällä.\n\nSamassa tuli isäkin siihen.\n\n-- No, mitäs hommia teillä on ... matkalle lähtevän näköinen?\n\n-- Niin, johan on aika lähteä.\n\n-- Minne on semmoinen kiire?\n\n-- Suureen avaraan maailmaan ... ei ole mitään varmaa määrää ... sinne\nmenen, minne tie parhaiten vie.\n\n-- No, mutta eihän aamiaista syömättä.\n\n-- Kiitoksia vain!\n\nElli ei saanut ruokapöydässä mitään kulutetuksi.\n\nYlioppilas puheli kaikkien kanssa iloisesti ja huolettomasti. Ja koko\najan etupäässä siitä, kuinka hauskaa on olla vapaa ja kulkea sinne,\nminne halu vetää.\n\nEllin täytyi kesken syöntinsä nousta ja mennä kamariinsa.\n\nSiellä hän oli niin kauan, kun kuuli isän häntä kyselevän.\n\n-- Herra Kalm lähtee ... tule heittämään jäähyväisiä...\n\nEllin kasvot olivat itkettyneet, ja hän näki, että muut sen huomasivat.\nLieneekö ylioppilaskin sen nähnyt, sillä hän ei uskaltanut katsoa häntä\nsilmiin.\n\nLähtevä heitti hyvästinsä, ja Ellistä tuntui, että hän puristi hänen\nkättään. Mutta ehkä hän vain niin kuvitteli.\n\nSitten menivät kaikki ulos. Elli taisteli kauan siitä, menisikö hänkin,\nmutta ei kuitenkaan voinut olla menemättä verannalle. Ylioppilas istui\njo rattailla.\n\n-- Eikö matka sovi täältä kautta vielä tänä kesänä? kysyi isä.\n\n-- Ehkä sopii ... en tiedä varmaan ... vaan on se hyvin mahdollista.\n\n-- Jos sopii, niin terve tulemaan meille!\n\n-- Kiitos vain!\n\nHän kohotti lakkiaan, ja hevonen lähti liikkeelle. Jo oli pannut\nlakkinsa melkein päähän, kun huomasi Ellin verannan ikkunassa. Kohotti\nsitten vielä hänellekin. Hevonen kiskaisi juoksuun. Ylioppilas vähän\nhorjahti taapäin ja tarttui ohjaksiin. Ja kohta ei erottanut pölystä\nmuuta kuin valkoisen lakin ja hevosen vilkkuvat kaviot pyörien välitse.\nSitten katosivat nekin tien käänteeseen.\n\nJa yhteen hämärään lauttaan suli Ellin silmissä ikkuna, vihreä pihamaa,\nkäytävän koivut ja punainen portti.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nNiinä päivinä, kun ylioppilas Kalm oli pappilassa, oli ikäänkuin uusi\ntuores nuoruuden puuska olisi puhaltanut koko tuon vanhan talon läpi.\nJa niin oli, kuin olisi taivaskin siltä kohdalta kohonnut tavallistaan\nkorkeammaksi, ilma raitistunut ja maailman rajat laajenneet.\n\nMutta kun ylioppilas oli pihasta ajanut ja viimeinen pöly maantiellä\nasettunut entisille aloilleen, laskeutui kaikki taas vanhoilleen,\npainautui kokoon entistään alemmaksi ja ummehtui tavalliseen ahtaaseen\npiiriinsä...\n\nIllalla samana päivänä pakeni Elli koivikkolehtoon, joka kasvoi vähän\nmatkaa pihasta järven rannalla niemessä.\n\nPohjatuuli puhalteli hiljalleen tummansinistä selkää pitkin ja huokaili\nviileästi ja puhtaasti ruohoissa ja lehvissä. Oli kuin olisi yhä\nvalkeammaksi huuhdellut koivujen valkeita runkoja, joihin päivä\nlevollisesti laskevalta taivaalta paistoi. Kaikki oli kiihkotonta ja\nvälinpitämätöntä, eniten kaikista tuo verkalleen tulevien laineiden\nontonkolea loiskina rantakivillä.\n\nElli istui kaatuneen puun rungolla lähellä rantaa. Ei jaksanut pitkään\naikaan ajatella mitään eikä jännittää mieltään mihinkään. Oli itkenyt\nsilmänsä tulehduksiin ja poskensa polttaviksi. Täällä sai tuuli niitä\nvaltoineen viihdytellä. Tietämättä tahtomatta näki hän vain sinisen\npinnan ja mustanvihreät saaret.\n\nMutta pohjoistuuli teki tehtävätään ja huuhteli vähitellen hänen\nmielialansa ympäristön sointuun. Ja hän heräsi ajattelemaan ja\nhuomaamaan sitä mukaa kuin tuuli jäähdytteli silmät ja posket. Silmä\nalkoi seurata venhettä, joka saaren takaa ilmestyi ja pyrki toista\nsaarta kohti. Se katosi sen taa, eikä muita venheitä näkynyt. Mutta\nmuurahaisia kiipeili ylös ja alas sen koivun valkoista pintaa pitkin,\njonka juurella Elli istui. Hän kulki silmällään muutamien mukana, jotka\nkuljettivat itseään monta vertaa suurempaa kuormaa. Katseli sitä ja\najatteli muurahaisten kohtaloa. Tuntui niin omituiselta, että\nmaailmassa on ihmisiä ja että siellä sitten on tuollaisia olennoita,\njoilla on omat hommansa ja omat muista riippumattomat rientonsa. Mitä\nvartenhan ne rientävät ja mitä varten puuhaavat? Ja mikähän on\nniidenkin tarkoitus? Mitä varten ne ovat olemassa?\n\nMitä varten hän itse on olemassa? -- se kysymys tuli sitten. Mutta se ei\ntullut kiihkoisena kysymyksenä, eikä siihen vastausta tarvittu. Ei\ntullut pilkalla eikä ivallakaan. Surullisena huokauksena se tällä\nkertaa tuli, laimeana arveluna pääsi mielestä.\n\nMutta yht'äkkiä ja melkein säikähdyttävän pian tunki tunkemalla päälle\nkoko hänen olentonsa, tuon, joka vasta oli mennyt. Tulvimalla tulvi\nvastaan ulkomuoto, puhetapa, pienimmätkin piirteet, hattu, tukka ja\nsilmät... Missä hän nytkin lienee? Mahtaa ajaa kaukana jossain tien\nkäänteessä, iloisesti laulellen ja huolettomasti kärryihin nojaten...\n\nJa matkustaa suurta maailmaa kohti ... suurta maailmaa kohti, jättäen\ntaaksensa pienen.\n\nHuomaamatta alkoivat siinä kyyneleet vuotaa. Mutta ne eivät päässeet\nkuin puoliposkeen...\n\n-- Ei tämä kelpaa ... täytyyhän minunkin jotain... Toinen menee ja\ntoinen jää ... eikähän siinä ole sen enempää!\n\nEllillä oli ollut risunkappale kädessään. Hän katkaisi sen kahtia,\nheitti palaset maahan ja nousi räväkästi ylös.\n\nNousu tuntui ikäänkuin puolelta päätökseltä. Niinkuin olisi sen tehtyä\nollut jotenkin pakko siihen, että täytyy tyytyä elämään, semmoisena\nkuin se nyt kerran on ... itse jäädä ja antaa niiden nurkumatta mennä,\njotka menevät.\n\nMutta pihaan käydessä oli kuin olisi ollut mielessä jonkinlainen\nkatumus. Tuntui siltä, kuin olisi heittäytynyt alaspäin liukumaan,\nennenkuin viimeinen pitelevä sormi oli hervonnut.\n\nHän tuli pihaan. Kyytipoika oli palannut ja riisui hevosta. Isä häneltä\nkyseli.\n\n-- Veitkö monta väliä?\n\n-- Kaksi minä häntä vein.\n\n-- Mitäs se tuumaili?\n\n-- Ei tuo niin mitään ... lauleli pitkin matkaa.\n\n-- Vai niin ... kävelikö törmissä?\n\n-- Milloin käveli, milloin retkotti selkä kenossa.\n\n-- Vai niin ... antoiko juomarahaa?\n\n-- Antoi markan.\n\n-- Ähäh! --\n\nLauleli pitkin matkaa! ajatteli Elli.\n\nSamassa tuli siihen äiti.\n\n-- Eikö minulle olisi jotain tekemistä? kysyi Elli.\n\n-- Olisi karviaismarjapensaiden siivoilemista puutarhassa, mutta ne\ntaitaa pistellä kovin...\n\n-- Ei se tee mitään!\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nJa Elli meni puutarhaan ja kuukistui karviaispensaiden kupeelle niitä\npuhdistelemaan. Taitteli kuivia varsia ja antoi okaiden revellä\nkäsiään. Tahallaan ei varonut ja melkein nautti siitä, että pisti. Oli\nosaksi suloistakin ajatella tuota, että hän näin painautuu maata\nvasten, ei katsokaan taivaalle eikä huoli sen korkeudesta ... rupee\nmuurahaiseksi. Ja mitä ne silloin liikuttavat häntä taivaan korkeudet\nja avarat maailmat ja ne, jotka siellä rientävät? Rientäkööt! Hän on\nluotu sinne, missä on, ja siellähän hänen täytyy olla...\n\n\"Ihminen on maan myyrä ja nainen on työjuhta.\" -- Se oli sanottu jossain\nkirjassa, jonka hän joskus oli lukenut. Totta kai se oikein oli, koska\nkirjassa niin sanoi?\n\nJa siis hän penkoo, tahtoo tahallaankin maata vasten painua! Sehän on\nhänen -- kutsumuksensa!\n\nSiinä oli jo ivaa tuossa, ja se kasvoi, ja sitä keräytyi yhä tiukempaan\nsydämen alle. Sitä enemmän raastoi ja repi Elli marjapensaita.\n\nPortti narahti, ja maisteri tuli hiljaa kävellen sinnepäin, missä Elli\nkitki. Hän oli tarkastelevinaan lavoja ja kukkasia. Taittoi\nherneenpalon ja kuului sitä pureskelevan. Elli kuuli hänen lähenevän.\nNäytti siltä, kuin hän olisi tahtonut tulla puhelemaan. Mutta Elliä ei\nmikään tällä kertaa niin vähän haluttanut. Mitä heillä olisi toisilleen\npuhumista? Ei mitään, ainakaan ei hänellä.\n\nElli kääntyi niin poispäin kuin mahdollista eikä ollut huomaavinaan\nmaisterin rykimisiä.\n\n-- Neiti on ruvennut maantyöhön ... enkö minä voisi olla missään\nsuhteessa avullisena?\n\n-- Tekö? Mitäs te voisitte?\n\n-- Ehkä olisi jotain ... minä rakastan kovasti puutarhatyötä ...\nneuvokaa nyt minulle jotain.\n\n-- En minä tiedä mitään ... kysykää äidiltä.\n\n-- Eikö tuo käy kipeästi käsiin, kun noin revitte varomattomasti?\n\n-- Mitäs se kävisi...\n\n-- Pidättekö karviaismarjoista?\n\n-- En.\n\n-- Viinimarjat ovat minustakin parempia.\n\nSiihen ei Ellin mielestä tarvinnut välttämättömästi vastata. Koko\naikana ei hän päätään kääntänyt ja koetti yhä asettua niin, että tuli\nselin maisteriin.\n\n-- Enkö saa noutaa päivänvarjoa ... aurinko paahtaa teitä niin kovasti.\n\n-- Eihän se paahda, kun on kohta laskemaisillaan.\n\n-- Laskemaisillaanko? ... eihän se vielä ole hetikään ... katsokaa,\nkuinka paljon se on ylhäällä vielä!\n\nMonta kertaa oli ollut pitkänlaisia äänettömyyksiä. Nyt tuli muita\npitempi, ja Elli toivoi maisterin jo lähtevän.\n\n-- Näistäkö kukkasista te aina laitatte kukkavihkoja?\n\n-- En minä laita mistään.\n\n-- Vaan laitoittehan te...\n\nElli nousi lähteäkseen, kun huomasi, ettei kysymyksistä loppua tullut.\nMaisteri tuli vähän aikaa harhailtuaan hänkin pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamanlaista tuttavuuden tekoa kesti tästä lähtien melkein joka päivä.\nMaisteri tunkeutui Ellin seuraan kohteliaisuuksillaan ja kysymyksillään\nja neuvoillaan. Neuvot koskivat etupäässä niitä kirjoja, joita hän näki\nEllin lukevan.\n\n-- Saanko luvan kysyä, mitä kirjaa neiti lukee?\n\nElli ei vastannut heti, ja maisteri kumartui lukemaan kirjan selkää.\n\n-- Walter ... Scott ... \"Talis ... maani\", _tavaili hän. Walter Scott on\nhyvä kirjailija, etenkin nuorisolle ... minä olen lukenut useita hänen\nromaanejaan ... tätä en ole lukenut ... onko tämä hyvä?\n\n-- En tiedä.\n\n-- Mutta mikähän siihen on syynä, että kaikissa romaaneissa ja\nkertomuksissa puhutaan niin paljon rakkaudesta ... ja ne päättyvät aina\nnaimisilla ... saa olla varma siitä, että kun kaksi nuorta esiintyy,\ntyttö ja poika, niin ne kohta rakastuvat ja lopulta niistä tulee pari.\nOnkohan todellisessakin elämässä sillä tavalla?\n\nMaisteri katsoi syrjästä Elliin ja hymyili toisella silmällään. Elli\nnousi taaskin ja muutti johonkin toiseen huoneeseen. Ja kun maisteri\nvähän ajan kuluttua käveli jälessä, täytyi Ellin mennä jonnekin ulos\nlukemaan. Mutta maisteri ei mitään epäkohteliaisuuksia huomannut, eikä\nEllikään lopulta välittänyt mennä. Istui paikoillaan, luki ja antoi\nhänen puhua aikansa. Vastasi, jos viitsi, useimmittain oli vaiti.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nTuli syksypuoli ja sateiset säät, eikä voinut ulkona elää. Taivas\nruuhotti melkein maata myöten, raukaisi mielen ja masensi kaiken halun\nolla ketään vastaan ja sitä kenellekään näyttää.\n\nIsä ja äiti olivat lisäksi vielä erittäin ystävällisiä maisterille, isä\nvarsinkin. Kiitteli häntä Ellille melkein joka kerta, kun olivat\nyhdessä istuneet ja maisteri oli jonnekin poistunut.\n\n-- Hän on suorittanut papintutkintonsa erittäin loistavilla\narvosanoilla, sanoi isä. Olisi hänellä ollut päätä lukea filosofian\nmaisteriksikin ... ja lapsena oli hänen ihanteensa tulla lääkäriksi,\nmutta hän valitsi maineettomamman papin uran, kun se oli hänen äitinsä\ntahto. Omilla varoillaan hän koulutti itsensä, ja nyt hän lähettää\npuolet palkastaan vanhalle äidilleen.\n\n-- Kuka sitä on kertonut? kysyi Elli.\n\n-- Kukako? Hän itse ... sinä kysyt, niinkuin olisi siinä jotain\nepäiltävää, että hän itse on sitä kertonut. Ei mitään! Hän on kunnon\nmies, ja minä voin rauhassa antaa kaikki toimet hänen huostaansa.\n\n-- Niin, kyllä hän on suurena apuna isälle, sanoi äitikin.\n\nElli ei tahtonut väitellä. Mutta hän ei saanut itseään siitä\ninnostumaan, että apulainen oli ruvennut papiksi, vaikka olisi voinut\nlukea maisteriksikin. Hän vain ompeli mitään vastaamatta ja kun otti\nrihmaa kerältä, katsahti hän ulos ikkunasta jonnekin tyhjään ilmaan ja\najatteli muita asioita.\n\nMutta kun isä kerran oli maininnut, että apulainen ylioppilasajallaan\nusein oli nälkääkin nähnyt, silloin kohosi Ellinkin pää, ja illallista\nsyödessä yhdytti hän itsensä yht'äkkiä apulaista tarkastelemasta. Ehkä\non hänessä sentään jotakin omituista ja erinomaisempaa tuon tavallisen\nulkomuodon takana? Mutta jos on, miksei sitä milloinkaan sieltä tule\nnäkyviin? Miksei hän koskaan puhu mitään erinomaista ... miksi aina\nvain sitä samaa, jota kaikki muutkin!\n\nKerran huomautti hän siitä äidille, ja äitikin sen myönsi, mutta sanoi,\nettä hänellä saattaa olla paljon yleviäkin mielipiteitä, vaikka hän ei\nniistä puhu.\n\nElli jäi siihen, että saattaa olla, ja oppi vähitellen häntä sietämään,\nniin että joskus aloitti lyhyen puhelunkin hänen kanssaan.\n\nMutta ikävä hänen oli kovasti niinä aikoina. Ja usein hän istui pitkät\nillat katsellen ulos puutarhaan, jossa kellastuneita lehtiä karisi, ja\nulos salmelle, jossa rumat säännöttömät laineet sitä pengoskelivat...\n\nEikä hänkään luultavasti enää tule! Johan kesä on loppuun kulunut eikä\nsiis hänen matkansa sopinut enää tänne.\n\nKerran kun Elli taas istui ajatuksissaan, kasvot melkein\nikkunanruudussa kiinni, kuuluivat isän askelet salista. Hän raotti\novea, ja takana seisoi apulainen valkoisessa huivissa.\n\n-- Täällä hän on... Maisteri tahtoisi puhella sinun kanssasi, Elli,\neräästä asiasta... Ole hyvä ja käy vain sisään.\n\nIsä meni ja painoi suojelevalla hymyllä oven puoleksi kiinni.\n\nElli nousi ylös eikä tiennyt, mitä tehdä. Heti aavisti hän jotain\nerinomaista ja aikoi mennä, mutta kumosi samassa sen sillä, että se ei\nvoi olla mahdollista. Ja niin hän jäi järjestämään kirjoja pöydällään.\n\nApulainen rykäisi pari kertaa.\n\n-- Teidän isänne suostumuksella, alkoi hän vihdoinkin, pyytäisin saada\npuhua kanssanne eräästä asiasta, jonka asian ehkä aavistatte ... vai\nettekö?\n\n-- En minä tiedä, mitä te tarkoitatte!\n\n-- Isällänne ei ole mitään sitä asiaa vastaan ... eikä äidillänne\nmyöskään ... Minä olen miettinyt ja tullut siihen vakaumukseen, että\nte ... eikä kukaan muu... se, jonka Jumala on minulle suonut ... ja jos\nte itse...\n\nElli oli mennyt ikkunan eteen ja seisoi siinä selin maisteriin. Nyt hän\nteki liikkeen lähteäkseen pois.\n\n-- Elkää menkö, ennenkuin olette vastannut, ettekö voi tulla\nkumppanikseni elämän tiellä.\n\n-- Elkää kysykö ... en minä ... antakaa minun olla!\n\n-- Te ette ehkä vielä ole oppinut minua rakastamaan ... vaan ehkä\nkuitenkin saan elää siinä toivossa, että joskus ... kun opimme\ntuntemaan...\n\nElli oli seisonut siinä niin kauhistuksissaan, että oli vähällä ollut\nkirkahdus päästä tulemaan. Mutta kurkkua kuristi samalla niinkuin\nkouralla.\n\nPuhuessaan hän tunsi apulaisen häntä takaapäin lähenevän, ja hänestä\noli, niinkuin olisi tuo tahtonut tehdä hänelle jotain sanomattoman\npahaa.\n\n-- Sallikaa minun kuitenkin toivoa, että edes vuoden päästä ... tai\nvaikka kahdenkin...\n\nÄäni oli aivan korvan juuressa, ja samassa tarttui lämmin, hikinen käsi\nEllin oikeaan kalvoseen, jolla kädellä hän puristi tuolin selustinta.\n\nHän riipaisi sen kiivaasti irti ja kiiruhti ulos saliin ja sieltä\nkeittiökamariin. Aivan voivuksissa vaipui hän täällä tuolille, ja koko\nhänen ruumiinsa vapisi. Mutta kun hän kuuli isän ja apulaisen äänet\nisän kamarista ja kun hän oli kuulevinaan, että ne sieltä tulivat,\npakeni hän toista tietä takaisin omaan huoneeseensa.\n\nEnsin ei hän oikein käsittänyt, mitä oli tapahtunut. Mutta kun hän\nkaiken muisti, kuinka oli käynyt ja kuinka hän oli ollut, rupesi häntä\nharmittamaan hänen oma käytöksensä. Miksi hän oli ollut niin hullu ja\nniin tyhmä, ja miksei hän rauhallisesti ja kylmästi sanonut, että se on\nmahdotonta ... ettei siitä voi tulla mitään ja että hän suorastaan\nkieltää...\n\nMutta nyt hänen pitää mennä ja sanoa se ... heti kohta! Ja hän nousi\nmennäkseen.\n\nMutta silloin tuli äiti huoneeseen. Elli näki, että hän tuli tästä\nasiasta puhumaan.\n\n-- Onko maisteri sinulle jotakin puhunut?\n\n-- On.\n\n-- Mitä sinä vastasit?\n\n-- En minä juuri mitään ... minä olin hullu, hassu, mieletön ... vaan\nnyt minä menen ja sanon hänelle heti paikalla!\n\n-- Kuule, Elli, miksi sinä olet niin kiihkoissasi ... mitä sinä aiot\nhänelle sanoa?\n\n-- Mitäkö! Minä tietysti sanon, etten voi häntä koskaan rakastaa ... en\nkoskaan ... ja nyt minä menen!\n\n-- Odotahan nyt ... elä mene ... rauhoituhan ensin ja istu tähän\ntuolille.\n\nElli istuutui väkinäisesti ja punoi lakkaamatta nenäliinaa käsissään.\n\n-- Mutta miksi sinä et voi häntä rakastaa? sanoi äiti vähän ajan\nperästä.\n\n-- Siksi, etten voi!\n\n-- Mutta ehkä aikaa myöten voit ... eikähän sillä niin kiirettä olekaan.\nJos rukoilisit Jumalaa, että hän sinua opettaisi hänestä pitämään.\nOnhan hän hyvä ja kunnollinen mies. Ja mitä sinä sitä paitsi muutakaan?\nJonkun kanssahan sinun täytyy sinunkin kerran mennä naimisiin ja saada\nturvaa maailmassa.\n\n-- Jos menen naimisiin, niin menen jonkun kanssa, jota oikein rakastan.\n\n-- Sinä, tyttö parka, et tiedä, että maailmassa hyvin harvoin tyttö saa\nsen, jota oikein rakastaa ... usein hänen täytyy tyytyä siihen, jota\nvoi sietää.\n\nElli herkesi punomasta nenäliinaansa, ja kädet vaipuivat\nliikkumattomina helmaan. Hänellä ei ollut niin paljon kokemusta kuin\näidillä, mutta hänestä tuntui kuitenkin, kuin äiti olisi ollut oikeassa\n... siinä, näet, että tyttö harvoin saa sen, jota oikein rakastaa.\n\n-- Ehket sinä vielä päätä sinne etkä tänne ... ehkä mietit vielä...\n\n-- Mutta kuinka voi elää naimisissa, jos ei rakasta?\n\nÄiti hymyili surullisesti...\n\n-- Saa luvan voida ... ja näkyy sitä vain voivan.\n\nÄiti lähti, ja Elli jäi siihen aivan sekaisin kaikesta.\n\nVähän päästä raotti isä salin ovea ja tuli sisään. Hän hymyili ja\ntaputti Elliä päälaelle:\n\n-- Elä ole noin onnettoman näköinen ... se ehkä tuli liian odottamatta,\nmutta elä ole milläsikään, kyllä se menee ohi ... maisteri sanoi, ettet\nhänelle mitään varmaa vastausta antanut, mutta eihän sillä kiirettä\nolekaan. Nuorihan sinä oletkin vielä, ja kyllä hän mielellään suostuu\nodottamaankin ... niin todellisesti hän sinua rakastaa, lapsukaiseni.\n\nIsä käveli pari kertaa tyytyväisenä lattian yli ja meni sitten saliin\ntakaisin ja sieltä omaan kamariinsa. Elli tunsi, että nyt hänen olisi\npitänyt sanoa se ja pyytää isää puhumaan maisterille. Mutta hän ei\nsaanut sanoja suustaan, ennenkuin isä jo oli salissa. Ja niin se jäi\nsanomatta sinä päivänä.\n\nEikä ollut rohkeutta tehdä sitä seuraavinakaan päivinä. Asian ratkaisu\nsiirtyi yhä kauemmaksi, ja sitä mukaa kävi sanominen yhä vaikeammaksi.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nMaisterin kanssa täytyi Ellin olla yhdessä niinkuin aina ennenkin, ja\nkun maisteri ei enää koskaan pyrkinyt häntä aluksi puhuttelemaan ja kun\nhän, jos sattuivat kahden kesken joutumaan, aina lähti pois jonnekin,\nniin Elli vähitellen tähän tilaansa tottui. Illalla oli hän kyllä usein\naivan varma siitä, että hän huomenna aamulla sen sanoo, mutta aamun\ntultua oli niin valoisaa, että pelkäsi punastuvan ja hämmentyvän, ja\nkaikki kävisi silloin niin kankeasti ja ehkä loukkaavastikin. Ja niin\nei hän olisi tahtonut sitä sanoa ... vaan hienosti, varovaisesti ja\nlempeästi, mutta samalla varmasti ja päättäväisesti pitäisi sen\ntapahtua. Sillä maisteri oli tullut surullisemmaksi ja muuttunut\nikäänkuin hienommaksi. Niin että Ellin tuli häntä välistä melkein kuin\nsäälikin, kun tapasi hänet istumassa pää käsiin painettuna; ja katse\noli silloin arka ja pelkäävä, miltei nöyräkin, kun hän päänsä nosti.\nEikä Elli olisi mitään niin sydämestään suonut, kuin että hän olisi\ntullut onnelliseksi ja tyytyväiseksi -- jonkun toisen kanssa.\n\nEräänä pyhänä oli Elli ehtoollisella, ja maisteri piti rippipuheen.\nElli häntä tarkasteli koko ajan. Oli siinä hänen mielestään jotain\nvakavaa ja juhlallistakin, kun hän seisoi musta kauhtana päällä vasten\nvalkeaa alttariliinaa.\n\nJa kun hän ehtoollista jakoi, kulki arvokkaasti ja sivulleen katsomatta\nmiehestä mieheen ja sanoi jakamissanat kullekin rippivieraalle syvällä\nrintaäänellä, niin vaimot Ellin kahden puolen ääneensä itkivät, ja\nhänelle itselleenkin tietämättään ilmaantui kyynel silmään. Ja sillä\nkertaa näytti maisterista kadonneen tuo tavallinen jokapäiväisyys, joka\nhänessä Elliä eniten kaikesta vaivasi.\n\nPäivällistä syödessä samana pyhänä tarjosi Elli hänelle yht'äkkiä\nleipäkorin. Maisteri katsahti häneen ikäänkuin kummastuen, ja Elli\nhämmästyi ja punastui siitä.\n\nTähän asti hän oli aina koettanut osoittaa niin vähän ystävällisyyttä\nja kohteliaisuutta kuin suinkin.\n\nIsä sen sijaan kantoi melkein käsillään maisteria. Ja nimitteli heitä\ntoisilleen ja kohteli niinkuin puoleksi kihlatuita. Juotti heillä\nsinun-maljankin. Maisteri kutsui sen jälkeen Elliä nimeltä ja Elli\nkoetti välttää kutsumasta maisteria miksikään.\n\nTalvi tuli, tuli lunta, pakkasta ja helisevä keli. Isä oli ostanut\nkauniin hevosen ja mukavan reen ja toimitti maisterin ja Ellin kahden\nkesken ajamaan. Elli meni ajamaan, mutta kummasteli joka kerta, kuinka\nhän todellakin oli voinut mennä. Mutta niin se aina tapahtui, ettei hän\nisän mieltä pahoittamatta ja ikävyyksiä aikaan saamatta olisi voinut\nkieltää. He ajoivat hauskaa maantietä, jonka molemmin puolin levisi\nsileät hanget ja kohosivat huurteiset koivut. He ajelivat pitkät\nmatkat, ja silloin oli pakko jotain puhella. Matkan varrella olevien\nesineiden ympärillä se kuitenkin vain liikkui, koski taloja, hevosta ja\nvastaan tulevia ihmisiä.\n\nMutta pinnistys ja jäykkyys Ellin puolelta sen johdosta kuitenkin\nvähitellen poistui. Ja reen liukuessa eteenpäin ja aisakellon hauskasti\nhelistessä tuli hetkellinen reippaus mieleen, niin että melkein halusi\njotain ratkaisevaa saadakseen heittäytyä tuohon elämään, joka\nluultavasti kuitenkin kerran tulisi elettäväksi ja jota välistä\nikäänkuin odotti saadakseen nähdä, mimmoista se olisi. Tulla yht'äkkiä\nrouvaksi, papin rouvaksi, ehkä ruustinnaksikin, sitä hän silloin\ntällöin hassuuden vuoksi kuvitteli, ja suukin meni sitä ajatellessa\nhymyyn.\n\nMutta ei maisteri suoraan tästä asiasta koskaan puhunut, välistä vain\nkaukaisesti viittaamalla. Eikä kukaan muukaan puhunut. Mutta kaikista\nkuitenkin näkyi, että he hänen suhteensa pitivät jotain ikäänkuin\npäätettynä asiana. Vastaantulijatkin tervehtiessään hymyilivät\nmerkitsevästi.\n\nJa kun tultiin kotiin sellaisilta retkiltä, hymyili isä salaperäisesti\nja kyseli, missä _he_ olivat olleet ja oliko _heillä_ ollut hauska.\n\nKun Elli tuon otti mitään virkkamatta vastaan, tuntui siltä, että\nhäneltä päivä päivältä katosi oikeus kieltää, jos häneltä jotain vielä\nvaadittaisiin.\n\nTuollaisina kirkkaina talvi-aamupäivinä, kun sitten noin oli ajelemasta\ntultu ja astuttu ruokasaliin, jossa kahvipöytä odotti hauskoine\nvalkoisine kattimineen ja jossa isä tyytyväisenä keinutuolissaan istuen\npiippuaan poltti ja äitikin miltei iloisen näköisenä sukkaa kuteli,\nsemmoisina hetkinä herahti mieli yht'äkkiä helläksi ja rakastavaiseksi.\nHän tarjosi iloisesti kahvia kaikille ja istuutui huolettomasti pienen\nsohvan toiseen nurkkaan, jonka toisessa nurkassa istui maisteri.\n\nMutta päivällisen jälkeen ja illan alkaessa riutua surulliseksi ja\nikäväksi täytti kalvava suru rinnan. Oli kuin olisi ollut ikäänkuin\nkala kierrettynä suureen apajaan, joka hyvin hiljalleen supistui yhä\nahtaammaksi. Olisi pitänyt hypätä yli jostain, mutta kun alkoi etsiä\nsitä kohtaa, mistä mennä, ei rajaa näkynyt, eikä tiennyt, mistä\nhypätä...\n\n\nSemmoisina iltapäivinä istui Elli pitkät hetket kamarinsa ikkunassa ja\nkatseli ulos kylmään ilmaan, jokin kirja lukemattomana polvellaan.\nPaljon oli lunta puutarhassa, ja sieltä täältä harrotti vain muutamia\nkarviaismarjapensaiden ja vatun varsia hangen alta. Venheet oli pantu\nkumolleen nuottakodan kupeelle, vahva nietos päällään. Salmella ajaa\nkituutteli joku viluinen matkamies. Päivä pilkotteli laskemaisillaan,\nja kylmän keltainen puna jäi siitä vähäksi aikaa etelään, yhä heiketen.\nSitä vastaan kuusien latvat toisella puolen salmen näyttivät mustilta\nja jäätyneiltä. Ylempänä taivaalla harhaili yksinään joku kylmän\nhaalakka pilvi, jota laskeva päivä vielä valaisi. Semmoisia pilviä\nEllin silmä aina etsi, ja niitä hän katseli, kunnes pimeni.\n\nEikä hän juuri mitään ajatellut eikä mitään tuntenut. Koko olennon\nvaltasi herpoontuminen ja välinpitämättömyys kaikesta siitä, mikä oli\nollut ja aikoi tulla. Olisi voinut ottaa vastaan mitä hyvänsä ... kun\nei kuitenkaan elämässä tainnut toinen olla toistaan. parempaa.\n\nHipumalla hipui mieleen kuitenkin tunne siitä, että jos _hän_ olisi\ntäällä, tuo, jonka matkat eivät tänne toista kertaa osuneet ja joka\njossain riensi, missä lienee rientänyt, jos hän sattumalta tulisi ja\nilmaantuisi! -- niin vaikkei hän välittäisikään sen enempää ... niinkuin\ntietysti ei välittänytkään ... mutta kunhan vain saisi nähdä hänet,\nniin pelastuisi...\n\nEräänä sellaisena iltana tuli isä ruokalevoltaan ja kertoi haukotellen\ntietävänsä uutisen.\n\n-- Minkä uutisen? kysyi Elli edelleen ulos katsellen.\n\n-- Sanomissa seisoo, että se ylioppilas Kalm ... joka täällä kävi mennä\nkesänä ... että se on matkustanut useammiksi vuosiksi ulkomaille.\n\nElli ei kysynyt, minne eikä mitä varten? Vapiseva, pidätetty huokaus\npusersi vain rintaa, ja pari kertaa kierrähti kyynel silmässä ja kuivi\nsiihen. Tuntui, kuin olisi pitänyt äärettömästi itkeä, mutta että\nkyyneliä puuttui.\n\nEikö sitten häntä kukaan ajattele eikä hänestä välitä? Eikö kukaan koko\navarassa maailmassa?\n\nIsä oli kävellä köpästellyt takaisin muihin huoneisiin. Jonkun ajan\nkuluttua kuuluivat maisterin askeleet isän huoneessa liikkuvan ja\nsieltä lähenevän salin yli Ellin kamarin ovea kohti... Elli ne kuuli ja\ntunsi ne eikä noussut ylös. Oli, kuin olisi hän melkein niitä\nodottanut...\n\nMuita kun maisteri avasi oven, liikahti mielessä lyhyeksi hetkeksi\najatus kalasta, jonka ympärille nuotta on niin kireälle kiertynyt,\nettei juuri muuta ole jälellä kuin heittäytyä pohjukkaan ja antautua.\n\nSe ajatus katosi kuitenkin samassa kuin tulikin.\n\nMutta kun tuo asia oli tapahtunut, ilmaantui sama ajatus uudelleen\nsiinä muodossa, että nyt oli antautuminen tapahtunut. Eikä se ajatus\ntahtonut niinkään pian kulua tuntumattomaksi.\n\nVähän päästä tuli siihen äiti. Maisteri oli mennyt, ja Elli istui yhä\nentisellä sijallaan.\n\n-- Täällä oli maisteri ... oliko puhetta siitä?\n\n-- Oli.\n\n-- Uudistiko hän siis kysymyksensä?\n\n-- Uudisti...\n\n-- Ja mitäs sinä?\n\n-- Minä suostuin.\n\n-- Vaan rakastatko sinä häntä siis todellakin oikein? kysyi äiti arasti.\n\n-- Tehän sanoitte, äiti, kerran, että tytön täytyy tyytyä siihen, jota\nvoi sietää...\n\nÄiti loi tyttäreensä pitkän tutkivan katseen. Olikohan noissa hänen\nsanoissaan jotain ivaa? Äidistä tuntui, että niissä ainakin oli joku\nsalainen syytös häntä kohtaan. Hän aikoi kysyä, oliko tyttö ottanut nuo\nhänen sanansa silloin todeksi, vai suottako hän ne vain nyt kertoi. Ei\nhän kuitenkaan saanut mitään kysytyksi.\n\nMutta ovessa mennessä häntä omatunto löi jostain hämärästä synnistä.\nVaan samassa sanoi toinen ääni, että ehkä niin kuitenkin on parasta,\nkuin on. Jos vain olisi tiennyt, mikä oli oikein. Mutta siitähän hän ei\nkoskaan pääse selville.\n\nEhkä Elli itse sen sentään parhaiten tietää, mikä hänelle on\nonnellisinta. Hän onkin viime aikoina niin muuttunut ... tullut aivan\naikaihmiseksi. Tuo oli äidin viimeinen lohdutus. Vaikka se tuntui hyvin\nhorjuvalta.\n\nÄidin mentyä jäi Elli yhä edelleen istumaan entiselle sijalleen.\n\nIstui kauan ja katseli eteensä lattiaan...\n\nMitä hän miettii? -- Kuka sen tietää, mitä ihminen silloin miettii, kun\nhän kädet helmaan hervonneina ilman mitään määrää eteensä yhteen kohti\ntuijottaa. Vaikea on sitä toisen tietää. Ei hän sitä aina itsekään\ntiedä.\n\n\n\n"]