Marryatin meriseikkailuromaanin toisessa osassa Jacob Faithful työskentelee konttoristina maissa, mutta kaipaa takaisin Thames-joen proomuelämään. Teos kuvaa nuoren miehen itsenäistymistä, työntekoa ja ystävyyssuhteita 1800-luvun alun Englannissa.
Frederick Marryatin 'Elon aallokossa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1201. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
ELON AALLOKOSSA
(Jacob Faithful II)
Kirj.
FREDERICK MARRYAT
Englanninkielestä suomentanut Alpo Kupiainen
Kariston nuorisonkirjoja 115
Arvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1939.
ENSIMMÄINEN LUKU
Tomkinsien ulkoilmajuhla ja juhlatanssiaiset – Ilotulitus karviaismarjapensaikossa – Kaikki suoriutuivat hyvin paitsi valot, jotka sammuivat – Loppunäytös, joka vähällä osoittautui mullistukseksi – Vanha Tom todistaa kertomuksella ja nuori Tom teolla, että vaara tekee ihmiset ystävyksiksi.
Viivyin herra Drummondin luona noin kahdeksan kuukautta, minkä jälkeen uusi konttoristi vihdoinkin ilmestyi. Hän oli pieni, lihava, noin kaksikymmenvuotias miekkonen, jonka kasvot olivat yhtä pyöreät kuin täysikuu ja jolla oli paksut huulet sekä punaiset posket. Tällä ajalla sain usein ilokseni tavata vanhaa ja nuorta Tomia, jotka näyttivät kiihkeästi toivovan minun liittyvän jälleen heidän pariinsa. Ja minun täytyy tunnustaa, että itsekin olisin yhtä mielelläni palannut proomuun. Mutta herra Drummond pani siihen vastalauseensa, ja myöskin rouva Drummond huomautteli yhtenään, kuinka kovin miellyttävä asema minulla saattaisi olla maissa ollessani toimitsijana konttorissa; minä en kuitenkaan jaksanut sitä sietää, kun istuin melkein kaiket päivät korkealla konttorituolilla, käännellen tilikirjan lehtiä, konttoripäällikön vain silloin tällöin keskeyttäessä minua yrittämällä sommitella runosäkeitä.
Uuden konttoristin saavuttua odotin pääseväni vapaaksi, mutta petyin. Herra Drummond huomasi hänen olevan niin äkkinäisen, ja konttoripäällikkö väitti ajan olevan niin kiireellisen, ettei hän voinut tulla toimeen ilman minua. Se olikin totta. Herra Drummond oli juuri äsken tehnyt lopullisen sopimuksen, jota oli jo joku aika hierottu ja jonka mukaan hän osti telakan ja isoja varastorakennuksia eräältä Lower Thames-kadun varrella sijaitsevalta liikkeeltä. Se oli sangen suuri yritys, ja hän oli sijoittanut siihen runsaasti rahaa. Arvioiminen, Brentfordissa hoidetun liikkeen tilien päättäminen ja muu semmoinen antoivat paljon työtä, ja uurastin kirjoituspöydän ääressä, kunnes muutto suoritettiin. Ja perheen muutettua jätettiin minut vieläkin jäljelle, koska siellä ei ollut varastonhoitajaa pitämässä silmällä tavaroiden purkamista ja varastoimista.
Pääkonttoristi Tomkins, joka oli useita vuosia ollut Drummondin uskollinen palvelija, otettiin osakkaaksi, ja hänen huostassaan oli Brentfordissa oleva telakka, mitä korotusta hän vaimoineen päätti juhlia vieraskutsuilla. Pitkällisen väittelyn jälkeen he päättivät järjestää tanssiaiset, ja rouva Tomkins jännitti kaiken makunsa ja kaiken älykkyytensä tätä tilaisuutta varten. Ystäväni Tomkins asui lyhyen matkan päässä telakan alueelta pienessä talossa, jota ympäröivän, noin neljännestynnyrinalan laajuisen puutarhan täyttivät pääasiallisesti karviaismarjapensaat. Kävelemistä varten oli puutarhassa neljä suoraa hiekoitettua tietä.
Herra ja rouva Drummond saivat kutsun ja suostuivat siihen, mitä Tomkinsit pitivät suurena alentumisena. Tomkinsin runollisten lahjojen näytteeksi esitän tässä hänen Drummondeille lähettämänsä kutsun, joka oli kirjoitettu mitä kauneimmalla käsialalla:
"Herra ja rouva T. –
hartaasti pyytelee
herra ja rouva Drum-
mondia kun-
niaviera-
hikseen ja täten sik-
si näin ilmoittavat
toisena lauantaina
kutsut sekä tanssit
hauskat pitävänsä."Tähän jeu d'espritiin [sukkeluuteen] Drummond vastasi kirjoittamalla
lyijykynällä käyntikorttiin: "Herra ja rouva Drum-
mond suostuu kutsuhun.""Kas tässä, Jacob, vie tämä Tomkinsille!" virkkoi hän minulle. "Se miellyttää häntä enemmän kuin konsanaan muodollinen tulo-ilmoitus."
Myöskin herra ja rouva Turnbull oli kutsuttu; edellinen hyväksyi kutsun, mutta jälkimmäinen kieltäytyi harmistuneesti.
Saapuessani pitoihin Drummondien seurassa oli siellä jo useita vieraita. Puutarhaan oli järjestetty, kuten sanotaan, juhlavalaistus, jokaisen marjapensaan keskustaan oli nimittäin ripustettu värillinen lyhty; ja kuten Tomkins minulle myöhemmin selitti, lyhdyt olivat punaisia ja keltaisia pensaiden tuottamien hedelmien mukaisesti. Oli kylmän kolea, kirkas ilta, lyhdyt tuikkivat karviaispensaiden alastomien oksien välitse yhtä kirkkaasti kuin tähdet tuikkivat taivaalla. Seurue oli yleensä hyvin ihastunut tähän uutuuteen.
"Suorastaan Wauxhallin pienoiskuva!" huudahti muuan nainen, joka rehevän lihavuutensa nojalla saattoi tuijotella ympärilleen ulkoilmassa.
Eteiskuistille oli kiinnitetty kaksitoista pikkulyhtyä, joiden taustana oli laakerinoksia, ja se näytti hyvin vaikuttavalta. Rouva Tomkins otti vieraansa vastaan ulkoportailla saadakseen nautinnokseen kuulla, kuinka he ylistelivät hänen ulkoista järjestelyään. Mutta ilma oli purevan kylmä, ja hän hytisi aika lailla. Seurustelusali, neljäntoista jalan pituinen ja kymmenen jalan levyinen, oli laitettu tanssisaliksi, sen sopessa istui kaksi viulunsoittajaa ja yksi pillipiipari, ja meidän saapuessamme soitettiin parhaillaan ristikontraa. Uuninreunustan kohdalla oli laakerinoksista kyhätty neliö, joka oli puitteina seuraaville, talon isännän runollisista aivoista lähteneille, punaisesta paperista leikatuille, punaisen ja keltaisen kirjavilla tinapapereilla koristetuille säkeille:
"Nyt meitä hilpeästi tanssittaa,
ja viuluniekat ne soittaa saa."Muita sopivia säepareja oli samalla tavoin kehystettyinä muissa huoneissa, mutta olen ne jo unohtanut. Mutta kaiken huippuna oli ruokasali. Se oli muodostettu lehtimajaksi ja koristettu murateilla, joihin oli kiinnitetty oikeita omenia ja appelsiineja kaikille puolille, joten jokaisen oli helppo niitä ottaa.
"No niin, tämä on totisesti paratiisi!" huudahti se lihava nainen, joka tuli sisälle yhtä aikaa minun kanssani.
"Kaikissa muissa paitsi yhdessä suhteessa", vastasi Turnbull, joka paitahihasillaan pusersi sitruunia totia varten. "Täällä ei ole kiellettyä hedelmää. Käyttäkää vain hyväksenne."
Tätä sutkausta Tomkins toisteli olemassaolonsa loppuun saakka, ei ainoastaan sen itsensä tähden, vaan myöskin sen vuoksi, että se tarjosi hänelle tilaisuuden kuvailla yksityiskohtaisesti koko juhlaa – ensimmäistä, jonka hän oli eläissään järjestänyt.
"Oi, Jacob, poikaseni, hauska, että tulit – tulehan auttamaan – vieraat ovat pian janoissaan, siitä olen varma", sanoi Turnbull, joka oli loistotuulellaan.
Joskaan seurue ei ollut varsin valikoitu, olivat kaikki perin iloisia; tanssittiin, juotiin totia, naurettiin, ja tanssittiin taaskin; ja vasta pikkutunneilla, kauan sen jälkeen, kun Drummondit olivat lähteneet kotiin, poistuin minä "juhlanäyttämöltä."
Turnbull, joka käveli seurassani, vakuutti tämän tilaisuuden vastanneen kymmeniä heillä järjestettyjä kutsuja, vaikkakaan mukana ei ollut sellaisia suuruuksia kuin monsieur ja madame Tagliabue ja hänen ylhäisyytensä loordi vikomtti Babbleton. Niin minustakin tuntui; kaikki olivat hilpeitä, ja kaikki olivat tyytyväisiä; ja varmasti uskon, että kemuja olisi kestänyt paljon kauemmin, jolleivät soittajat olisi nauttineet niin paljon totia, että toinen viuluniekka särki viulunsa ja toinen päänsä laskeutuessaan portaita myöten puutarhaan, samalla kun pillipiipari vannoi, ettei hän enää jaksanut puhaltaa huiluunsa. Ja koska soitto niin ollen loppui, turvauduttiin vaippoihin, kauhtanoihin ja lyhtyihin, shaalit tuotiin keittiöstä, ja jokainen lähti kotiinsa. Ei mikään olisi voinut sujua paremmin. Rouva Tomkins oli seuraavana päivänä vilustunut, ja häntä kiusasi reumatismi. Mutta eihän se ollutkaan yllättävää, sillä Wauxhallin pienoiskuva ei ollut ajallaan joulukuussa.
Viikon kuluttua näiden kutsujen jälkeen muutimme Thames-kadulle, ja minä suoritin varastomiehen tehtäviä. Proomujemme lukumäärä oli nyt suuresti lisääntynyt, ja ne kuljettivat kangastavaraa ynnä muuta sellaista. Eräänä aamuna vanha Tom tuli nostokurjen alle purkaakseen proomunsa lastin. Hän halusi tavata minut, ja sittenkun kurjen nostotaljat oli laskettu ruumaan, sillä aiottiin hinata ylös tynnyreitä, joita proomuun oli lastattu, hän ei kiinnittänytkään koukkua tynnyriin, vaan tarttui itse siihen käsiksi ja huusi:
"Hinatkaa!"
Hänen tarkoituksensa oli, että hänet nostettaisiin varastorakennuksen lattialle, jossa minä olin päämiehenä. Tämä vanhan Tomin päähänpisto ei ollut missään suhteessa tavaton, mutta sittenkin hänen henkensä oli hyvin täpärällä, sillä myöskin nuori Tom sai päähänpiston; kun hän nimittäin huomasi isänsä riippuvan ilmassa, tarttui hän vanhuksen lyhyihin puujalkoihin, jotta hänetkin hinattaisiin ylös. Ja hänen tartuttuaan puujalkoihin noustuaan varpaisilleen he molemmat kohosivat ilmaan, eikä proomu päässyt viittä jalkaa likemmäksi rakennusta. Tavaroita nostettiin varastorakennuksen kolmanteen kerrokseen, joka oli sangen korkealla.
"Tom, Tom, sinä vintiö, mitä pahusta sinä puuhaat?" kiljui ukko tunnettuaan poikansa painon jaloissaan.
"Lähden ylös sinun muassasi, isä – toivottavasti pääsemme taivaaseen saman tien."
"Todennäköisemmin joudumme yhdessä hornaan, sinä pikku hupsu. En mitenkään jaksa kannattaa sinun painoasi. Hinatkaa nopeasti!"
Kuultuani äänet, katsahdin ulos ovesta, havaitsin, missä asemassa he olivat, ja käskin miesten hinata niin vinhasti kuin suinkin, jotta vanhan Tomin voimat eivät ehtisi raueta. Mutta nostotaljassamme oli monta väkipyörää, emmekä sillä voineet nostaa kovinkaan nopeasti, vaikka pystyimmekin nostamaan sangen raskaita taakkoja. Kun heitä kierrettiin yhä korkeammalle, alkoivat Tom-vanhuksen voimat pian väsyä.
"Voi, Tom, mitä meidän pitää tehdä? En jaksa – en jaksa pysytellä kiinni enää muuta kuin vähän aikaa, ja molemmat murskaudumme pudotessamme. Poikaparkani!"
"No niin, siispä minä hellitän otteeni, isä. Kaikki tämä johtui minun hupsuudestani, ja minä siitä tahdon kärsiäkin."
"Hellität otteesi!" huusi vanha Tom. "Ei, ei, Tom – älä hellitä, poikani! Koetan kestää vielä hiukan aikaa. Älä hellitä, rakas poikani – älä hellitä!"
"No niin, isä, kuinka kauan jaksat vielä kestää?"
"Vielä vähän – hyvin vähän aikaa", vastasi vanhus, jännittäen voimiaan.
"No, pidä nyt lujasti kiinni!" kehoitti nuori Tom, joka sitten nosti päänsä käsiensä yläpuolelle ja ankarasti voimiaan ponnistaen siirsi ensin toisen, sitten toisen kätensä isänsä reiteen, kohotti itseään samalla tavoin kuin äskenkin ja tarttui hampaillaan isänsä housujen takapuoleen. Vanha Tom ähkäisi, sillä hänen poikansa hampaitten väliin oli jäänyt muutakin kuin kangasta. Senjälkeen nuori Tom siirsi kätensä isänsä vartalon ympärille – sai sitten kiinni hänen takkinsa kauluksesta – siitä hän kipusi isänsä olkapäille ja tarttui senjälkeen isän yläpuolella olevaan taljaan, vapauttaen vanhuksen kannattamasta hänen painoaan.
"No, isä, miten nyt on laitasi?" huusi Tom, huohottaen ja pidellen kiinni taljasta.
"En jaksa pitää kiinni enää kymmentä sekuntia, Tom – en jaksa enää – otteeni heltiää nyt."
"Pidä kiinni vaikka silmäluomillasi, isä, jos rakastat minua!" kiljaisi nuori Tom tuskaisesti.
Hetki oli tosiaankin kammottava. He olivat nyt ainakin kuudenkymmenen jalan korkeudella ilmassa; miehet pyörittivät ratasta vinhasti, ja vihdoinkin minulla oli ilo vetää heidät varastohuoneen permannolle. Vanhus oli niin uupunut, ettei hän jaksanut puhua yli minuuttiin. Niin pian kuin he olivat turvassa, purskahti nuori Tom nauramaan hillittömästi. Vanha Tom nousi istumaan.
"Olisi saattanut käydä niin, ettei se olisi naurattanut, herra Tom", sanoi hän, silmäillen poikaansa.
"Tehtyä ei saa tekemättömäksi, isä, kuten Jacob sanoo. Ja joka tapauksessa olet enemmän säikähtynyt kuin vahingoittunut."
"Siitä en ole varma, sinä nuori veijari", vastasi vanhus, vieden kätensä taakseen ja hieroen hiljaa takapuoltaan. "Puraisit pois palasen peräpeilistäni. Olkoon tämä sinulle varoitukseksi, Tom! Jacob, poikaseni, eikö sinun sopisi ilmoittaa, että minulle on sattunut tapaturma, ja pyytää herra Drummondilta minulle tippanen?"
Tämän viimeisen huomautuksen jälkeen arvelin voivani rehellisesti vakuuttaa, että hänelle oli sattunut tapaturma, ja palasin pian kädessäni lasi konjakkia. Mutta vanhan Tomin juodessa sitä nuori Tom keskeytti hänen puuhansa, pyytäen saada osansa.
"Kuulehan, isä, minä olin mukana vaarassa."
"Niin kyllä, Tom, tiedän sen", myönsi isä. "Mutta tämä annettiin minulle tapaturmani vuoksi, ja koska sen kestin yksikseni, juon yksikseni myöskin tämän."
"Mutta, isä, sinun pitäisi antaa minulle tippanen, jollei muun vuoksi, niin sitä varten, että saisin pois pahan maun suustani."
"Omaa lihaasi ja vertasi, Tom", tokaisi isä, tyhjentäen lasinsa.
"No niin, olen aina kuullut sanottavan, että on ihan luonnotonta olla rakastamatta omaa lihaansa ja vertansa", vastasi Tom. "Mutta nyt oivallan, että se sana saattaa olla perällinen."
"Ole tyytyväinen, Tom", virkkoi hänen isänsä. "Nyt olemme parhaiksi tasan. Sinä teit äsken karkean kepposen, ja nyt tein minä vuorostani."
Nyt tuli Drummond kerrokseemme ja tiedusti, mikä oli ollut hätänä.
"Ei mitään, sir, vain pelkkä tapaturma. Tomille ja minulle sattui pieni hissaus."
Koska tämä tuntui hieman hämärältä, arveli Drummond, että ruumasta hinattaessa oli tynnyri pudonnut ja paiskannut heidät kannelle. Hän kehoitti vanhaa Tomia olemaan varovaisempi ja poistui, kun taas me purimme edelleen proomua. Uusi konttoristi oli hyvin jäykkäliikkeinen nuori mies, uuras ja tarkkaavainen, se on myönnettävä, mutta muita ansioita hänellä ei ollutkaan. Hänet oli lähetetty proomuun merkitsemään muistiin tynnyreiden merkkejä ja numeroita sitä mukaa kuin ne nostettiin ruumasta, ja pian nuori Tom alkoi häntä hämmästellä, ilmoittaen hänen kysyessään väärät merkit ja numerot.
"Mitä siinä on, poika?" karjaisi vanukasnaamainen miekkonen kynä toisessa, kirja toisessa kädessään.
"Hernekeittoa kolmetoista", vastasi Tom. "Naisten hattuja neljäkolmatta. Ja nyt, herra, piirustelkaa taaskin: piippusavea kolme, savustettuja sillejä kuusikolmatta."
Kaiken tämän Gubbins merkitsi huolellisesti muistiin, ja sittenkun proomun paperit olivat laitetut kuntoon, hän vei muistiinpanonsa Drummondille.
Onneksi olimme merkinneet kirjoihin tynnyrien lukumäärän silloin, kun ne otettiin vastaan – ne sisälsivät jauhoja. Drummond kutsutti luokseen nuoren Tomin ja tiedusti, miten hän uskalsi tehdä sellaisia kepposia. Rohkeasti Tom vastasi tarkoittaneensa sen hyväksi opiksi nuorelle miehelle, jotta hän vastaisuudessa suorittaisi itse omat tehtävänsä eikä luottaisi toisiin. Siihen nähden oli Drummond samaa mieltä, ja nuori herra Tom pääsi rangaistuksetta.
Koska kaikki miehet olivat menneet päivälliselle, menin proomulle hieman juttelemaan entisten aluskumppanieni kanssa.
"No niin, Jacob", virkkoi vanha Tom. "Tom ei ole hituistakaan viisaampi kuin ennenkään – kahdessa pinteessä samana päivänä."
"Niinpä niin, isä, jos todistankin olevani hupsu laittautumalla pinteisiin, niin osoitan älykkyyttäni selviytymällä niistä."
"Niin kyllä, Tom, se saattaa olla totta. Mutta jos olisimme molemmat pudota romahtaneet, niin mitä olisit sitten arvellut?"
"Epäilenpä, isä, etten olisi sitten pystynyt ajattelemaan mitään."
"Kerran näin sensuuntaisen tempun tapahtuvan", puheli vanha Tom, muistellen aikaisemman elämänsä tapahtumia. "Ja kerron teille sen tarinan, pojat, koska väitetään, että vaarassa tullaan ystävyksiksi."
Tom ja minä istuuduimme vanhan Tomin viereen, joka kertoi seuraavasti:
"Ollessani korpraalina La Minervessä, neljäviidettätykkisessä fregatissa, oli aluksemme komein laiva Välimerellä, ja järjestimme useita ponnisteluja muiden laivojen miehistöille, koska ne eivät pystyneet meitä voittamaan – niin, eivätkä edes pysyttelemään jäljissämmekään. Sekä etumaston että isonmaston märssyssä meillä oli kahdeksankolmatta niin uljasta miekkosta kuin konsanaan on astunut jalallaan väylingille tai lipunut kannelle maston tukiköysiä pitkin. Molemmat keulamärssyn kärkimiehet olivat reippaita nuorukaisia, vireitä kuin apinat ja rohkeita kuin leijonat. Toisen nimi oli Tom Herbert, ja hän oli kotoisin North Shieldsistä, tumma, hauskannäköinen poika, hänen hampaansa olivat valkoiset kuin neekerin, ja iloisena veitikkana hän aina näytteli niitä. Toinen oli syntyperäinen lontoolainen. Nämä lontoolaiset eivät usein ole hyviä merimiehiä, mutta milloin he ovat, ei heitä parempia ole olemassakaan; he eivät milloinkaan päästä ketään edelleen, se on varma, sillä he ovat luonnostaan ripeitä poikia ja hyvin leikkisiä sekä vallattomia. Tämän miehen nimi oli Bill Wiggins, ja hänen ja Herbertin välillä vallitsi aina kilpailu siitä, kumpi oli etevämpi. Joskus kauniilla säällä olen nähnyt heidän kummankin juoksevan raa'an selkää pitkin mistään kiinni pitämättä, tarttuvan kannatusköyteen ja asettuvan omalle paikalleen, kiskovan reivinsä tuota pikaa, nousevan taas kannatusköyden varaan ja luisuvan alas kannelle mastontukea pitkin, ennenkuin puolet miehistä oli ehtinyt märssystä raa'allekaan. Monesti he panivatkin henkensä vaaraan huonolla ilmalla ihan aiheettomasti voidakseen osoittaa olevansa toisiaan paremmat.
– No, tämä kaikkihan oli hyvin ja paikallaan ja hyvänä esimerkkinä miehille; kapteeni ja upseerit näyttivät pitävän näistä etevämmyyskilpailuista, mutta niiden lopputuloksena oli se, että he alkoivat vihata toisiaan eivätkä edes virkkaneet mitään toisilleen, mikä oli pahaksi, koska he molemmat olivat märssykorpraaleja. He olivat riidelleet usein ja tapelleet viisi kertaa kummankaan pääsemättä voitolle; joko he molemmat uupuivat tai tarkastava aliupseeri eroitti heidät ja teki heistä raportin ensimmäiselle luutnantille, joten upseerit eivät vihdoin enää pitäneet heistä niin paljoa ja he menettivät kapteenin suosion; viimemainittu uhkasi alentaa heidät: molemmat, jos he vielä kerran tappelisivat.
– Purjehdimme Lyonin lahdella, jossa joskus tuulee niin ankarasti, että paholaisen sarvet katkeaisivat, vaikka myrskyä ei milloinkaan kestä kovin kauan. Meillä oli levällään etumaston ja päämaston märssypurjeet, myrskyharuspurje ja kahvelipurje pieniksi reivattuina, mutta äkkiä tuuli äityi, ja kapteeni käski vahtivuorolla olevia upseereja vetämään kokoon etumaston märssypurjeen juuri vähäistä ennen päivällistä. Kun ei tahdottu häiritä kannen alla olevia vahtimiehiä, komennettiin isonmaston märssymiehet keulamastoon auttamaan sen vahtimiehiä. Olin luonnollisesti mastossa valmiina käymään pitkäkseni raa'an suojanpuoliselle haaralle – kun Wiggins, joka oli vahdissa kannella, kapusi märssyyn, koska hän ei olisi suonut Herbertin olevan työssä sellaisessa myrskyssä, samalla kun ei myöskään hän ollut mukana.
– 'Tom', virkkoi Wiggins minulle, 'minä lähden raa'alle'.
– 'No hyvä', vastasin, 'suon sen mielelläni. Siispä minä huolehdin purjeenkuvusta.'
– Samassa tuli tuulenpuuska ja sadekuuro, joka melkein sokaisi meidät. Purje vedettiin kokoon hyvin somasti, käärinnuorat, aluspuu, kupuköydet ja liikinuorat kiristettiin hyvin, reivaustaljat tiukattiin, raa'an tukitaljat kiinnitettiin, ja kaikki laitettiin oikeaan kuntoon. Miehet olivat pitkänään raa'alla, kuuro äityi yhä pahemmaksi, mutta miehet kiskoivat purjeen liikiä, kun äkkiä ensin yksi, sitten toinen kupuköysi katkesi, purje alkoi lepattaa, kunnes liikiköydet katkesivat, ja miehet takertuivat raakaan säilyttääkseen henkensä, sillä purje oli heitä voimakkaampi eivätkä he mahtaneet mitään. Vihdoin se repesi, rätisten ukkosen lailla, ja pieksi raa'alla olevia miehiä, kunnes he olivat melkein tajuttomia. Sitten purje lensi tuulen mukaan pitkinä piiskansiimoina, ja kaikki jäljelle jäänyt purjekangas riippui suojanpuolisen raa'anpuoliskon varassa.
– Vihdoin miehet pääsivät takaisin märssykoriin lopen uupuneina ja pysytellen kiinni henkensä edestä kaikki muut paitsi Wigginsiä, jota suojanpuolinen purje esti saamasta kunnollista jalansijaa jalushevolta; ja siellä hän nyt oli, miespoloiuen, ihan vankina purjekankaan pieksäessä häntä niin, että hänen tuskin saattoi sanoa olleen tajuissaan. Kaiken tämän kertominen vaatii pitkän tovin, mutta siihen ei kulunut minuuttiakaan. Vihdoin hän yritti kavuta sieltä pois raa'an kannatusköyttä myöten, mutta purje paiskasi hänet kumoon, ja hän olisi pudonnut mereen, jollei hänen jalkansa olisi osunut jalushevon poikki, joten hän jäi roikkumaan pää alaspäin, allansa raivoava meri, joka oli valmis nielaisemaan hänet heti hänen tipahdettuaan. Koska kaikki odottivat hänen putoavan, ennenkuin häntä päästäisiin auttamaan, saattaa arvata, että se oli kaamea hetki niistä, jotka kannelta tähyilivät häntä, tarkkaillen hänen putoamistaan ja aluksen keinumista nähdäkseen, singahtaisiko hän veteen vai murskautuisiko keulalaidan tukirautoihin.
– En jaksanut katsella kumppanin ja lisäksi hyvän merimiehen olevan sellaisessa asemassa, ja vaikka kapteeni ei rohjennutkaan komentaa ketään häntä auttamaan, kiipesi keulamaston takilassa kuitenkin merikadetti tai pari, epäilemättä aikoen koettaa pelastaa häntä (sillä merikadetit eivät pidä henkeään tupakkamällinkään arvoisena), minkä vuoksi tartuin huippupurjeen nostoköyteen ja kapusin märssytangon takilaan, aikoen laskeutua raa'an kannatinta myöten sujauttaakseni köydensilmukan hänen ympärilleen, ennenkuin hän putoaisi. Mutta ajatelkaa, kenet kohtasin saalingissa; Tom Herbertin, joka sieppasi köyden käsistäni, mylvien minulle myrskyssä:
– 'Tämä on minun asiani, Tom.'
– Hän lipui raa'alle sen nokkaköyttä myöten, purjeen jätteet läpsähtivät hänen päällensä, enkä sitten enää nähnyt häntä, ennenkuin kuulin kaikkien kannella-olijoiden huudahtavan, ja Herbert ja Wiggins singahtivat raa'alta yhdessä, tipahtaen suojan puolelle laivan parhaillaan heilahtaessa takaisin tuulen puolelle. Onneksi he putosivat veteen enintään kahden jalan päähän aluksen laidasta, ja koska heidän odotettiin putoavan, oli alhaalla valmistauduttu sen varalle. Muuan Simmonds-niminen aliperämies ja etukannen korpraali hyppäsivät molemmat mereen köysisilmukka vyötäisillään ja toinen kädessään, ja minuutin tai parin kuluttua he kaikki neljä olivat jälleen kannella. Mutta Herbert ja Wiggins olivat molemmat tajuttomina, ja kului kauan, ennenkuin he jälleen tointuivat.
– No niin, minkälaisen tuloksen arvelette siitä sukeutuneen? Niin, he olivat siitä alkaen maailman parhaita ystävyksiä ja olisivat olleet valmiit kuolemaan toistensa puolesta; ja jos toinen heistä sai upseereilta lasin grogia jostakin pikku palveluksesta, ei hän koskettanutkaan otsaansa ja juonut sitä upseerin terveydeksi, vaan vei sen aina pois upseerien ruokalasta voidakseen antaa siitä puolet toiselle kumppanukselle. Näette siis, pojat, että vaarassa tullaan ystävyksiksi, kuten sanoin, ennenkuin aloitin tarinani.
Niin, sanotaanhan kuoleman
merellä väijyvän
ja ystäväimme surevan,
kun meidän lähtevän
he näkevät. Ei mahdu tää
Jackille kallohon;
merellä surma ennättää,
myös maalla vaara on.""Ja jos me olisimme tipahtaneet, isä, olisimme kuolleet ihan vedenpinnassa, sillä ei olisi ollut vettä niin paljon, että olisimme voineet siinä kellua. Se olisi ollut voulez vous parlez vous, tömähdys mutaan, kuten sinä aina joskus sanot."
"Niinpä niin, Tom. Minusta tuntuu, että minut olisi istutettu liian syvälle voidakseni milloinkaan juurtua", vastasi vanhus, silmäillen lyhyitä puujalkojaan.
"Niin, isä, mutta jalat ovat jalkoja, milloin upotaan kuuden jalan syvyyteen mutaan. Miten olisit voinut joutua istutetuksi, jos upottimesi eivät olisi kestäneet?"
"No niin, muista siis, Tom, ettet enää koskaan tee isällesi ilkeitä kepposia!"
Tom purskahti nauramaan ja alkoi laulaa:
"Leivona korkealla leijailee.
– Ja niin leijailit, isä, mutta et laulanut leivon lailla etkä jättänyt poikastasi pesään."
"Niin, poikaset ne estävät täysikasvuisia kohoamasta tässä maailmassa – se on ihan totta, Tom. Mutta hei, kukas tuossa on? Palvelukseksenne joka tapauksessa."
TOINEN LUKU
Kevytmielistä valehtelemista, joka kuitenkin tekee minun mieleni hyvin raskaaksi – Sinkautan viivoittimeni osoittaakseni asianomaisille henkilöille nousevani kapinaan tyrannimaista komentoa vastaan – Minua syytetään ja minut tuomitaan minua kuulematta – Sen, mitä sanoissa menetän, korvaavat tunteeni, ja kaikki päättyy ylevämielisiin päätöksiin ja vähäiseen nyyhkytykseen.
Tulija oli sen amerikkalaisen kuunarin kapteeni, josta silloin otimme jauhotynnyreitä.
"Meidän maassamme ei tietääkseni käytetä palveluksia, te vanha hoilottojavintiö", lausui hän. "Milloin tulette kuunarini kupeelle noutamaan toista lastia näine lauttoinenne? Ette kaiketi tänä iltana."
"No niin, arvasitte oikein tällä kertaa", myönsi vanha Tom. "Virumme täällä mudassa huomenaamuun saakka teidän luvallanne."
"Niin, ihan kuten louisianalaiset alligaattorit. Minusta tuntuu, että täällä vanhassa maassa otetaan kaikki kovin rauhallisesti. En halua vetelehtiä aluksineni tällä joki-pahasellanne. Minun täytyy ennättää takaisin New Yorkiin ennen kuumeajan alkua."
"Se on sievä alus, tuo pikku laivanne", huomautti vanha Tom. "Kuinka kauan se tarvitsee purjehtiakseen tämän matkan?"
"Kuinka kauanko? Se on purjehtinut sen lyhyessä tuokiossa ja purjehtisi taaskin yhtä nopeasti, mutta emme haluaisi varrota, että tuuli sen saavuttaisi."
"Minkätähden ette käännä alustanne vastatuuleen sitä odottamaan?"
"Menettäisin tietysti liian paljon aikaa. Minua on itätuuli ajanut takaa teidän Land's Endistänne meikäläisiin salmiin saakka, eikä se pystynyt minua saavuttamaan."
"Ja otaksuttavasti delfinit epätoivoissaan eroavat siitä?" tokaisi vanha Tom ivallisesti. "Ja kuitenkin olen nähnyt niiden otusten leikittelevän englantilaisen fregatin keulan ympärillä, pitäen sitä pilanaan."
"Ne eivät koskaan temppuile minulle, vanha veijari. Jos ne yrittävät, pyyhkäisen ne kahtia, ja perään ne jäävät, pääpuolen kelluessa toisella, pyrstöpuolen toisella kupeellamme."
"Mutta eivätkö puolikkaat liity jälleen yhteen kohdatessaan toisensa vanavedessämme?" tiedusti Tom.
"En sitä ihmettelisi", vakuutti amerikkalainen kapteeni.
"Kuulkaahan, kapteeni, mikähän se alus lienee, josta New Yorkissa niin paljon puhutaan?" Vanha Tom tarkoitti ensimmäistä höyrylaivaa, jonka ominaisuuksia oli siihen aikaan koeteltu ja jota koskeva, liioiteltu selostus oli lainattu amerikkalaisista sanomalehdistä. "Se laiva tai mikä se lieneekin, joka purjehtii ilman mastoja, raakoja ja purjeita; se käy tyyten yli ymmärrykseni."
"Vanhan maan ihmisten pää ei sitä käsitä. Sanonpa teille jotakin – se kulkee suorastaan vedessä, keula edellä tai perä edellä, sivuittain tai ylös- tai alaspäin tai millä tavoin hyvänsä. Eikä miesten tarvitse muuta tehdä kuin hämmennellä tulta ja lämmitellä sormiaan, ja kuta enemmän tulta hämmennetään, sitä vinhemmin se menee, sekä tuulta että vuorovettä vastaan."
"No niin, minun täytyy kuitenkin nähdä se, ennenkuin uskon", vastasi vanha Tom.
"Eikä tarvitse pelätä kaatumista, mikäli minä käsitän. Pieni alukseni kellahti kumoon sangen ankarassa myrskyssä eräänä yönä; mutta se on oivallinen laiva ja nousi heti pystyyn toiselta puolen ihan täydessä kunnossa, kuten se aikaisemminkin oli. Emme olisi tienneet mitään koko tapauksesta, jollei peräsimessä oleva mies olisi huomannut nuttunsa kastuneen ja jollei kaikkien kannen alla nukkuvien miesten riippumattojen kannatusnuorissa olisi ollut kierre."
"Sen kierteen jälkeen sopi nuorat rihmata", huudahti nuori Tom, nauraen.
"Niin, mutta eihän lopeteta pakinaa tähän, Tom", virkkoi hänen isänsä. "Minusta kaikki tämä on äärimmäisen huvittavaa. Suvaitkaa minun kysyä, kapteeni, kulkeeko kaikki muukin nopeasti uudessa maassa."
"Kaikki käy meillä vinhaa vauhtia, totta kai."
"Millaisia hevosia teillä on siellä Amerikassa?" tiedustin minä.
"Kentuckylaiset hevosemme luullakseni ällistyttäisivät teitä. Ne ovat valtavia menijöitä; Tavatessaan ne liikkuvat nopeammin kuin luoteismyrsky. Kerran otin erään englantilaisen mukaani ajelemaan rattailla Alabaman valtiossa, ja hän sanoi: 'Mikä on tämä laaja kirkkotarha, jonka lävitse ajamme?' 'Mutta, muukalainen', virkoin minä, 'nehän ovat minun käsittääkseni vain penikulmapatsaita, jotka sivuutamme vilahdukselta'. Mutta kerran minulla oli hevonen, joka oli kai koko joukon sitäkin nopeampi. Kerran näin salaman ajavan sitä takaa puoli tuntia tallirakennuksen ympäri, eikä se sitä saavuttanut. Mutta enää minun ei sovi viipyä. Otaksuttavasti tulette alukseni kupeelle huomenna ennen puoltapäivää."
"Kyllä, kyllä, mestari", vastasi vanha Tom, virittäen laulun:
Kun laivan lähtömerkin näin,
Nancylle jäähyväiset sanoin.
Hän tunnin katsoi laivaan päin,
taivaalta lohdutusta anoin.""Ettepä taidakaan olla hullumpi kirkuja", kehui amerikkalainen työntäessään veneen irti proomun laidasta ja lähtiessään soutamaan omalle alukselleen.
"Ettekä te arvatakseni taida olla hullumpi valehtelija", tokaisi nuori Tom, nauraen.
"No niin, ei hän olekaan, mutta minä pidän hyvästä valheesta, Jacob; siitä tuoksahtaa leikillisyyttä."
Tässä kohdassa keskustelumme keskeytti Hodgson, uusi konttoristi, josta en ole tähän saakka puhunut mitään. Hän tuli liikkeeseen Tomkinsin paikalle muuttaessamme pois Battersean telakalta, ja oli alkanut tuntea minua kohtaan ilmeistä vastenmielisyyttä, joka paheni päivä päivältä herra Drummondin yhä uudelleen osoittaessa olevansa minuun tyytyväinen.
"Kuulkaas, Faithful, tulkaa heti pois sieltä proomusta ja menkää kirjoituspöytänne ääreen! En halua alaisteni olevan silmänpalvelijoita. Tulkaa heti, sir!"
"Kuulkaahan te, kynänpyörittäjä", huusi vanha Tom, "onko tarkoituksenne väittää, että Jacob on silmänpalvelija?"
"Kyllä, se on tarkoitukseni; enkä halua kuulla nenäkkäitä huomautuksianne, muutoin häädän teidät pois aluksestanne, te vanha veijari."
"No niin, mitä tulee juttujenne ensi osaan, olen nöyrin palvelijanne, mutta te valehtelette; ja mitä toiseen osaan tulee, täytyy se todistaa."
Hodgsonin pahaa tuulta ei tämä vanhan Tomin vastaus lievittänyt. Myöskin minun sisuni kiehui, sillä olin saanut jo aikaisemmin sietää paljon; ja nuori Tom oli pakahtumaisillaan maltittomuudesta päästäkseen puolustamaan minua. Hän asteli huolettomasti konttoripäällikön ohitse, virkkaen minulle ohi mennessään:
"No, mutta, Jacob, luulin sinun olevan jokioppilaan; mutta tuntuu siltä kuin sinut olisikin määrätty konttoriin. Kuinka kauan on aikomuksesi palvella?"
"En tiedä", vastasin poistuessani jörönä. "Mutta toivoisin palvelusaikani olevan lopussa."
"Hyvä on, sir, kerron käyttäytymisestänne herra Drummondille. Puhun hänelle tempuistanne."
"Tempuista! Tekö puhutte isännälle hänen tempuistaan! Hänen tehtävänsä on suorittaa temppunsa peräsimessä", vastasi vanha Tom, "eikä joutua tekemään veijarintemppujanne konttoripöydän ääressä."
"Veijarintemppuja, te vanha lurjus, mitä niillä tarkoitatte?" karjaisi Hodgson vimmoissaan.
"Otaksuttavasti isä tarkoittaa balanssintekoa", tokaisi nuori Tom.
Tämä niin aavistamattomalta taholta tullut nasevan pureva vastaus äidytti konttoripäällikön entistä raivokkaammaksi.
"Nähtävästi kolautit häntä sanoillasi ilkeästi, Tom", virkkoi vanha Tom, "mutta minun ei sovi väittää käsittäväni, miten."
"Sinä opetit minut lukemaan ja kirjoittamaan, isä", vastasi nuori Tom, "ja senjälkeen nuori mies voi oppia mitä tahansa. Sieppaan joka päivä jotakin milloin mistäkin; ja jos milloin näen jonkun asian tai sanan, jota en käsitä, otan selkoa sen merkityksestä sopivassa tilaisuudessa. Kuulin tuon ilkeän sanan Bartlemyn markkinoilla."
"Ja hyvin ilkeästi sinä kolautitkin häntä sillä."
"Kukapa ei tahtoisi tehdä palvelusta ystävälleen? Mutta pane mieleesi sanani, isä, tätä ei kestä kauan. On myrsky nousemassa, ja vaikka Jacob näyttääkin rauhalliselta, paljastaa hän hampaansa ennen pitkää."
Tomin olettamus osui oikeaan. En ollut istunut kirjoituspöytäni ääressä minuuttia kauempaa, ennenkuin Hodgson astui sisälle ja aloitti sättimissaarnan, jota ylpeyteni ei enää sallinut minun sietää. Täysin oikean ja hyvin kirjoitetun tavaralaskun, jonka olin saanut melkein valmiiksi, hän sieppasi edestäni, repi sen palasiksi ja käski minun kirjoittaa sen uudelleen. Harmistuneena tällaisesta kohtelusta kieltäydyin sitä tekemästä, viskasin kynäni pöydälle ja katsoin päättävästi häntä silmiin. Tämän uhmailun ärryttämänä hän tempasi osoitekirjan ja heitti sen päätäni kohti. Kykenemättä enää hillitsemään itseäni tartuin viivoittimeen ja vastasin hänen tervehdykseensä. Sen suhistessa ilmassa astui herra Drummond huoneeseen; ja hän ehti parhaiksi näkemään, kuinka se osui Hodgsonin otsaan ja kaasi hänet lattiaan, kun taas minä olin edelleenkin käsi koholla seisomassa korkean tuolini poikkipienalla poskieni hehkuessa kiihkosta.
Silmin nähty oli todellakin minua vastaan. Kutsuttiin apua, ja konttoripäällikkö vietiin huoneeseensa, samalla kun minä istuin koko ajan tuolillani pöytäni ääressä myllertävien tunteiden pannessa rintani kohoamaan ja laskeutumaan. Kuinka kauan siinä olin, sitä en osaa sanoa, saatoin viipyä siinä kaksi tuntia; kauan uinuneet tunteet olivat heränneet ja pyörivät pyörimistään jatkuvassa kehässä kuumeisissa aivoissani. Olisin otaksuttavasti jäänyt paljon pitemmäksi ajaksi tällaiseen hajamielisyyden tilaan, jollei minua olisi kutsuttu herra Drummondin puheille.
Kävi ilmi, että Hodgson oli sillä välin tullut jälleen tajuihinsa ja esittänyt oman toisintonsa kahakastamme, ja sitä oli kohtuuttomasti vahvistanut typerä nuorempi konttoristi, joka ei ollut ystäväni ja joka pyrki esimiehensä suosioon. Menin seurustelusaliin; siellä olivat herra ja rouva Drummond sekä pikku Sarah, jonka silmät olivat punaiset itkusta. Astuin sisälle olematta vähääkään levoton, sillä rintani oli liian täynnä harmia. Rouva Drummond näytti vakavalta ja murheelliselta, herra Drummond ankaralta.
"Jacob Faithful, olen kutsunut teidät puheilleni ilmoittaakseni teille, että kohdeltuanne häpeällisesti vanhempaa konttoristiani ette enää voi jäädä minun kattoni alle. On käynyt selville, että se, mitä näkemään jouduin tänään, oli vain yhtä sopimattoman ja hävyttömän käyttäytymisen jatkoa, että ette suinkaan ole suorittanut tehtäviänne, kuten olen luullut teidän tekevän, vaan olette alituisesti lyönyt ne laimin ja että seurustelunne tuon juopon vanhuksen ja hänen julkean poikansa kanssa on johtanut teidät tällaiseen hupsuuteen. Saatatte väittää, ettette halunnut jäädä maihin, vaan olisitte mieluummin ollut joella. Teidän iässänne on asianlaita liiankin usein sellainen, että nuoret henkilöt pikemminkin pitävät silmällä toivomuksiaan kuin etujaan; ja heille on hyväksi, jos he kohtaavat sellaisia vanhempia ihmisiä, jotka toivovat heille hyvää ja ratkaisevat asioita heidän puolestaan. Olin toivonut voivani sijoittaa teidät kunnioitettavampaan asemaan yhteiskunnassa kuin oli alkuperäinen aikomukseni silloin, kun jouduitte hoiviini avuttomana orpona; mutta nyt oivallan erehtyneeni. Te ette ole osoittautunut ainoastaan petolliseksi, vaan myöskin epäkiitolliseksi."
"En ole", keskeytin rauhallisesti.
"Kyllä te olette. Olen itse ollut näkemässä sopimatonta käytöstänne, jota nähtävästi on kauan pidetty minulta salassa; mutta emme enää puhu siitä. Järjestin teidät harjoittelijaksi joelle, ja teidän tulee nyt suorittaa oppiaikanne loppuun; mutta älkää enää odottako minulta mitään muuta! Teidän täytyy nyt itsenne raivata itsellenne tie eteenpäin maailmassa, ja luotan siihen, että teette parannuksen ja menestytte hyvin. Saatte palata proomuun, kunnes saan hankituksi teille paikan jossakin toisessa aluksessa, sillä katson velvollisuudekseni eristää teidät niiden ihmisten vaikutuksesta, jotka ovat johtaneet teidät harhapoluille, ettekä saa jäädä sen vanhuksen ja hänen poikansa pariin.
– Vielä tahdon lausua yhden seikan. Olette palvellut joitakuita kuukausia konttorissani, ja nyt teidät heitetään maailmalle. Tuossa on kymmenen puntaa palkaksi työstänne." (Drummond laski rahat pöydälle.) "Muistanette myöskin, että minulla on joku määrä teille kuuluvia rahoja, jotka on pantu talteen siihen saakka, kunnes olette palvellut oppiaikanne. Pidän velvollisuutenani edelleenkin säilyttää niitä rahoja teitä varten; niin pian kuin oppiaikanne on kulunut umpeen, sopii teidän vaatia niitä minulta, ja ne luovutetaan teille. Luotan, vilpittömästi luotan siihen, että se ankara opetus, jonka nyt saatte, Jacob, saa teidät tajuamaan, mikä on oikein, ja että unohdatte ne huonot neuvot, joita olette saanut entisiltä kumppaneiltanne. Älkää yrittäkökään puolustautua, se on hyödytöntä!"
Senjälkeen herra Drummond nousi pystyyn ja poistui huoneesta.
Olisin vastannut, jollei hän olisi lausunut tätä viimeistä lausettaan, sillä se taaskin nostatti mieleeni harmin tunteen, joka heidän läheisyydessään oli vähitellen väistynyt lempeämpien tunteiden tieltä. Senvuoksi seisoin hiljaa paikallani ja katsoin lujasti herra Drummondia silmiin hänen mennessään ohitseni. Ilmeistäni kuvastui sydämen kovuutta.
Nähtävästi herra Drummond oli poistunut huoneesta aikaisemman sopimuksen mukaisesti, ettei hänen otaksuttaisi luopuneen aikomuksestaan ja että rouva Drummondin piti sitten puhella kanssani varmistuakseen siitä, kuinka paljon mahdollisuuksia oli siihen nähden, että tunnustaisin olevani syyllinen ja pyytäisin lievennystä rangaistukseeni. Mutta viattomuuden lujaa maltillisuutta erehdyttiin pitämään uhmana; ja sitä, että veri kohosi otsalleni, kun tunsin kärsineeni vääryyttä sellaisten henkilöiden taholta, joita rakastin ja kunnioitin – mikä on kenties voimakkain tunne herkässä ja alttiissa mielessä – tulkittiin väärin kiivauden ja julkeuden aiheuttamaksi. Rouva Drummond silmäili minua murheellisen näköisenä, huoahti eikä virkkanut mitään; pikku Sarah tarkkaili minua suurilla, mustilla silmillään ikäänkuin olisi tahtonut lukea sisimmät ajatukseni.
"Eikö sinulla ole mitään sanottavaa, Jacob", huomautti rouva Drummond vihdoin, "jotta voisin kertoa sen herra Drummondille, sittenkun hänen suuttumuksensa ei enää ole niin kiihkeä?"
"Ei mitään, madam", vastasin, "muuta kuin se, että koetan antaa hänelle anteeksi."
Tämä vastaus tuntui loukkaavalta jopa lempeästä rouva Drummondistakin. Hän nousi tuoliltaan. "Tule, Sarah!" kehoitti hän ja poistui huoneesta, Ohi mennessään toivottaen minulle lempeästi ja hiljaa: "Hyvästi, Jacob!"
Silmäni kylpivät kyynelissä. Yritin vastata hänen jäähyväisiinsä, mutta olin liiaksi tunteitteni tukahduttama. En kyennyt puhumaan, ja äänettömyyteni tulkittiin taaskin hävyttömyydeksi ja epäkiitollisuudeksi.
Pikku Sarah jäi vielä huoneeseen – hän ei ollut noudattanut äitinsä kehoitusta seurata häntä. Hän oli nyt lähes nelitoistavuotias, ja hän oli ollut kumppanini ja ystäväni viisi vuotta. Niiden kuuden kuukauden aikana, jotka olin asunut heidän talossaan, olimme tutustuneet toisiimme likeisemmin. Olin iltaisin mukana hänen kaikissa puuhissaan, ja herra ja rouva Drummond näyttivät olevan mielissään likeisistä suhteistamme. Rakastin häntä, kuten rakasta sisarta rakastetaan; rakkauteni pohjana oli kiitollisuus. En ollut koskaan unohtanut, kuinka ystävällinen hän oli minulle silloin, kun ensi kerran tulin hänen isänsä katon alle, ja pitkän ajan kuluessa tutustuttuani hänen herttaiseen luonteeseensa oli tämä kiintymykseni muuttunut niin vankaksi, että tunsin voivani kuolla hänen puolestaan. Mutta minulla ei ollut aavistustakaan tämän tunteen täydestä voimasta ennenkuin nyt, kun minun piti lähteä pois hänen luotansa, erota hänestä ehkä iäksi.
Sydämeni kutistui, kun herra Drummond poistui huoneesta – sitä vihlaisi haikeasti, kun rouva Drummondin hahmo katosi näkyvistäni; mutta nyt saisin kokea kaikkein karvainta. Tunsin sen ja jäin seisomaan ovenripa kädessäni, haukkoen henkeäni – kasvoilleni nopeasti hersyvien kyynelten sokaisemana. Seisoin minuutin ajan siinä tilassa, minkä jälkeen tunsin Sarahin koskettavan toista elotonta kättäni.
"Jacob!" hän mieli sanoa, mutta ennenkuin nimeni oli puolittainkaan ehtinyt luiskahtaa hänen suustansa, purskahti hän itkemään ja jäi nyyhkyttämään olkapääni varassa. Sydämeni oli liian täysi, jotta olisin voinut vastustaa tartuntaa – suruni purkautui ilmoille, ja nyyhkytykseni sekaantuivat tuon sydämellisen tytön nyyhkytyksiin. Rauhoituttuamme hieman kerroin hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut, ja ainakin yksi henkilö maailmassa tunnusti, että minua oli kohdeltu oikeudettomasti. Ehdittyäni parhaiksi lopettaa kertomukseni keskeytti puhelumme palvelija, joka saapui ilmoittamaan Sarahille, että hänen äitinsä halusi häntä luoksensa. Hän heittäytyi syliini ja lausui minulle jäähyväiset. Hellitettyäni hänet irti hän riensi noudattamaan äitinsä kutsua, mutta huomattuaan vielä pöydällä olevat rahat hän osoitti niitä ja virkkoi:
"Sinun rahojasi, Jacob!"
"Ei, Sarah, en suostu ottamaan niitä vastaan. Olisin valmis ottamaan vastaan mitä tahansa sellaisilta henkilöiltä, jotka kohtelevat minua ystävällisesti, ja olisin yhä suuremmassa määrin kiitollinen heitä kohtaan; mutta noita rahoja en huoli – en voi niitä ottaa; etkä sinä saa jättää niitä tänne. Sano, etten minä voinut ottaa niitä."
Sarahin mieli teki esittää vastaväitteitä, mutta huomattuaan minun olevan lujan ja samalla ehkä koetettuaan sovittautua minun tunteisiini hän lausui minulle uudelleen jäähyväiset ja kiiruhti pois.
Lukijan lienee helppo kuvitella, etten siirtänyt poistumistani tuonnemmaksi. Riensin sullomaan kokoon vaatteeni, ja vajaassa kymmenessä minuutissa sen jälkeen, kun Sarah oli minusta eronnut, olin proomussa vanhan Tomin ja hänen poikansa luona, jotka silloin olivat käymässä syömään illallistaan. He tiesivät osan siitä, mitä oli tapahtunut, ja minä kerroin heille loput.
"No niin", virkkoi vanha Tom kerrottuani heille kaikki, "en tiedä millään tavoin sinua vahingoittaneeni, Jacob, ja minusta on ikävä, että herra Drummond sellaista otaksuu. Pidän tippasesta, se on totta; mutta vetoan sinuun siihen nähden, olenko kertaakaan tyrkyttänyt sitä sinulle – ja enkö hillitse tuota poikaa niin paljon kuin voin; mutta sitten, näes, vaikka saarnaankin, en toteuta saarnojani käytännössä, mikä onkin pahinta; ja tiedän olevani vastuussa siitä, että Tom on niin innostunut nauttimaan grogia; vaikka en milloinkaan hiisku siitä mitään, ajattelen usein itsekseni, että jos Tom sattumalta värvättäisiin laivastoon piakkoin ja häntä rangaistaisiin juopumuksesta, hän ajattelee vanhaa isäänsä ja kiroaa häntä sydämessään silmäillessään pampun heilumista, ennenkuin se osuu häneen."
"Kiroan pamppua, isä, tai alipursimiestä tai sitä upseeria, joka teki valituksen minua vastaan, tai kapteenia, joka pieksättää minua, tai omaa tuhmuuttani, mutta minut saa hirttää, jos milloinkaan kiroan sinua, joka olet ollut niin hyvä minulle", vakuutti Tom, tarttuen isänsä käteen.
"No niin, meidän täytyy toivoa parasta, rakas poikani", vastasi vanha Tom. "Mutta, Jacob, sinua ei ole kohdeltu oikeuden ja kohtuuden mukaisesti, se on varma. Ihan totta on, että isäntä otti sinut hoiviinsa ollessasi orpo poika ja auttoi sinut saamaan kasvatusta; mutta se ei oikeuta häntä riistämään sinulta vapaata tahtoa ja toimitettuaan sinut jokioppilaaksi määräämään sinut istumaan korkealla konttorituolilla ja hankaamaan nenääsi pulpettiin. Jos niin olisi, olisi hän ollut sinua kohtaan niin ystävällinen ainoastaan tehdäkseen sinut orjakseen, eikä silloin mielestäni olisi ollut lainkaan hyväntahtoisuutta eikä ystävällisyyttä.
– Ja mitä siihen tulee, että rangaistus määrätään kuulematta, mitä miehellä on sanomista puolustuksekseen – ei sotalaivastossa ole ainoatakaan sellaista raakalaista, joka ei sallisi syytetyn puhua, ennenkuin määräisi hänet riisuutumaan. Muistan siitä tarinan, mutta nyt en ole kertomistuulella. Näes, Jacob, herra Drummond on tehnyt aika paljon hyväksesi, mutta nyt hän turmeli suuren osan siitä. En väitä pystyväni arvostelemaan, mutta minusta tuntuu, ettet ole hänelle kovinkaan suuressa kiitollisuudenvelassa, sillä mitäpä kannattaisi kiittää kapteenia, joka ottaisi aluksen hinattavakseen ja sitten heittäisi sen irti puolimatkassa, jolloin se kipeimmin kaipaisi hänen apuaan?
– Mutta pahimmin minuun koskee se hänen sanansa, ettet saa jäädä proomuun meidän luoksemme; jos olisit saanut jäädä, et olisi kärsinyt puutetta, niin kauan kuin minulle tulee palkka ja eläke. Mitäpä siitä? Tom, poikaseni, nouda pullo – hirteen huoli: se turmelee elämänilon!"
Grogi ei kuitenkaan palauttanut vanhan Tomin hyvää tuulta; ilta kului raskaasti, ja paneuduimme levolle hyvissä ajoin, koska meidän piti ehtiä kuunarin kupeelle varhain seuraavana aamuna. Sinä yönä en ummistanut silmiäni. Muistelin mielessäni kaikkea tapahtunutta, ja harmi valtasi mieleni täydelleen. Koko elämäni lipui sieluni silmien editse. Ajatukseni vaelsivat takaisin varhaisimpiin elinpäiviini, siihen aikaan, joka oli melkein häipynyt mielestäni, jolloin olin hoidellut proomua isäni kanssa. Taaskin kohosi muistiini hänen ja äitini kuolema; taaskin näin isäni katoavan veteen ja mustan savupatsaan kohoavan taivaalle. Koulumestari, johtajatar, Marables ja Fleming, kohtaus kajuutassa – kaikki lipui nopeana sarjana mielessäni. Tunsin, että olin tehnyt velvollisuuteni ja että minua oli kohdeltu oikeudenvastaisesti; päätäni särkivät myrskyiset ja kauan tukahdutetut tunteet.
Lukijani, totesin, että silloin, kun herra Drummond aluksi otti minut hoiviinsa, olin raakalainen, mutta tottelevainen, sellainen, jota pitäisi nuhdella ystävällisesti ja ainoastaan ystävällisesti. Lienette kummastellut nopeata, muutamissa vuosissa tapahtunutta muutosta; sen muutoksen sai aikaan ystävällisyys. Drummondin, hänen rakastettavan vaimonsa ja tyttärensä käyttäytyminen oli ollut pelkkää hyväntahtoisuutta; koulumestari ja arvoisa, iäkäs johtajatar olivat osoittautuneet yhtä hyväntahtoisiksi. Marables oli ollut ystävällinen; ja vaikkakin olin silloin tällöin, kuten aliopettajan taholta koulussa ja Flemingin puolelta proomussa, kärsinyt loukkauksia, olivat ne kuitenkin vain mitättömiä keskeytyksiä siinä hyväntahtoisuuden sarjassa, jota kaikki olivat minulle osoittaneet. Niinpä oli jatkuva ystävällisyys opetuksen tukemana nopeasti muovannut luonnettani; ja jos sitä olisi edelleenkin noudatettu, olisi uusi luonteeni muutamissa vuosissa varmasti vakiintunut.
Mutta nyt oli isku lyöty; kärsimäni vääryys oli herättänyt luontoni piilevät tunteet; ja seuraavana aamuna jalkeille noustessani olin muuttunut. Tarkoitukseni ei ole väittää, että kaikki se, mitä kehoitukset ja kasvatus olivat saaneet minussa aikaan, oli tuhoutunut; mutta jollei se ollutkaan tuhoutunut, oli se niin pahasti järkkynyt perustuksiaan myöten, niin pahasti halkeillut huipusta juureen saakka, että saadessaan vähäisimmänkin sysäyksen väärään suuntaan se olisi romahtanut, eikä silloin olisi jäänyt jäljelle mitään muuta kuin sekasortoinen röykkiö tuhoutuneita toiveita. Jos mikään, niin juuri Sarahin ystävällisyys ja kiintymys saattoivat pitää sitä koossa, ja pyörivät ajatukseni palasivatkin häneen yhä uudelleen, sillä hän oli ainoa ja kirkas tähti, jonka saatoin eroittaa pilvisellä taivaallani.
Kuinka vaarallista, kuinka typerää, kuinka röyhkeätä onkaan täysikasvuisten uskoa osaavansa lukea nuorten ajatuksia! Kuinka usein onkaan tämä heidän itserakas olettamuksensa syössyt turmioon nuoren mielen, joka asianmukaisesti arvosteltuna ja kunnollisesti hoivattuna olisi kehittynyt kukkeaksi ja kantanut hyvän hedelmän! Vilpittömän harmin puna on yhtä tumma kuin syyllisyydenkin, ja keskittyneen rohkeuden kalpeus yhtä silmäänpistävä kuin pelonkin, tietoisen viattomuuden lujuutta erehdytään liiankin usein pitämään paatuneen paheellisuuden julkeutena, ja loukkaantumisesta johtuvia kyyneliä, haavoitetun sydämen aiheuttamaa äänettömyyttä ja mielenliikutuksen puistattaman, pienen vartalon kiihkeätä vapisemista ovat ennakkoluuloiset ja itsetyytyväiset todistajat uudelleen ja yhä uudelleen arvelleet johtuneiksi ihan päinvastaisista tunteista kuin ne todella ovat aiheutuneet. Nuoria ei pitäisi milloinkaan tuomita tylysti, ja silloinkin kun heitä heidän jouduttuaan huonoille teille tuomitaan oikein, pitäisi heitä aina koettaa ohjata oikeaan – niiden, jotka päättelevät toisin ja jättävät heidät ajelehtimaan sinne tänne maailmassa, pitää vastata hylkiöistä.
KOLMAS LUKU
Välien rikkoutuminen pahenee – Minusta tulee urheilija, salametsästäjä ja henkipatto – Joitakuita erinomaisia mielipiteitä yleisiä oikeuksia koskevista laeista – Puistonvahti tavattoman raivoisena – Torjun hänet loitolle – Hän ennustaa, että Tom ja minä joudumme molemmat teloituspaikalle – Jotkut ihmiset ovat profeettoja omalla maallansa – Mies sittenkin oikeassa.
"Hoi hoi, proomu – hoi, proomupoika!" Ne sanat kuulin astellessani aluksemme kannella syvissä mietteissä. Tom ja hänen isänsä olivat molemmat kajuutassa; epäilemättä ne oli tarkoitettu minulle. Katsahdin rannalle ja näin nuoren konttoristin Gubbinsin virnottavat, typerät, pilkalliset kasvot. "Minkä tähden ette vastaa, kun teille huudetaan, häh?" jatkoi numerotoukka. "Teitä tahdotaan konttoriin; tulkaa heti!"
"Kuka minua tahtoo?" kysyin, punastuen suuttumuksesta.
"Mitäs te siitä? Aiotteko totella minun määräystäni vai ettekö?"
"En, en aio", vastasin. "En ole tuollaisen tomppelin määräysvallassa, Jumalan kiitos! Ja jos tulette ulottuviini, koetan saanko kallonne särjetyksi, vaikka se onkin paksu, kuten käskijännekin."
Lurjusmainen älliö katosi, ja minä astelin edelleen kannella.
Kuten myöhemmin sain tietää, oli kutsun lähettänyt rouva Drummond, joka halusi puhutella minua. Sarah oli kertonut hänelle, millainen asiani todellisesti oli, ja rouva Drummond oli uskonut minun puhuneen totta. Hän oli keskustellut puolisonsa kanssa ja huomauttanut hänelle, että käytökseni Tomkinsin ollessa esimiehenäni oli ollut mallikelpoinen, joten niin äkillisellä muutoksella täytyi olla joku syy. Sarah oli mennyt konttoriin ja saanut sieltä konttoripäällikön repimän laskun. Sen oikeus todisti väitteeni osittain paikkansapitäviksi; sen tuhoaminen saattoi johtua ainoastaan pahanilkisyydestä.
Herra Drummond tunsi enemmän kuin halusi tunnustaa; nyt hän käsitti olleensa liian äkkipikainen; sekin, etten ollut ottanut vastaan rahoja, alkoi nyt näyttää toisenlaiselta; hän oli ymmällä ja nolostunut. Harvat ihmiset tunnustavat mielellään olleensa väärässä. Herra Drummond jätti senvuoksi vaimonsa tehtäväksi asian tarkemman tutkimisen ja antoi hänelle luvan kutsua minut puheilleen.
Sanoma tuotiin minulle, ja sen tulokset on selostettu. Rouva Drummondille vietiin sellainen vastaus, etten tahtonut mennä ja että olin uhannut murskata konttoristin ja myöskin herra Drummondin kallon. Vaikka se lurjus nimittäin varsin hyvin tiesi minun "käskijänne"-sanalla tarkoittaneen konttoripäällikköä, oli hän kuitenkin katsonut sopivaksi käyttää sen sanan sijasta herra Drummondin nimeä. Tämän sanoman vaikutusta saattaa helposti kuvitella. Sarah oli ällistynyt, rouva Drummond oli tyrmistynyt, ja herra Drummond oli miltei mielissään havaitessaan, ettei hän ollutkaan voinut olla väärässä. Niinpä välien rikkoutuminen kävi entistäkin pahemmaksi, ja kaikki yhteys meidän välillämme katkesi. Tässä maailmassa riippuu paljon siitä, että tiedonannot selostetaan täsmällisesti ja oikein.
Puolen tunnin kuluttua olimme irtaantuneet laiturista ja painuneet amerikkalaisen kuunarin kupeelle ottaaksemme siitä jauholastin, joka vanhan Tomin saamansa määräyksen mukaan piti viedä Battersean telakalle. Niinpä jouduin joksikin aikaa pois onnettomuuteni näyttämöltä. En voi väittää olleeni onnellinen, mutta varmasti olin iloinen päästessäni sieltä pois. Olin niin hurjistunut, että sitä oli mahdoton sietää. Mieltäni painoi raskas taakka, josta en päässyt eroon – olin sisuni raadeltavana – minua inhoitti melkein kaikki. Kuinka hyvin muistankaan, kuinka toisenlaiset olivat nyt tunteeni katsellessani niitä muutamia kirjoja, jotka herra Drummond ja koulumestari olivat antaneet minulle joutohetkieni kuluksi. Käännyin poispäin niistä halveksivasti ja arvelin, etten enää milloinkaan avaisi niitä.
Minusta tuntui kuin kaikki minua maihin liittävät siteet olivat nyt katkenneet ja että taaskin oli Thames morsiameni. Ajatukseni ja toiveeni eivät kantaneet sitä kauemmaksi, ja silmäilin jokea ja sen vilkasta elämää samalla tavoin kuin sitä ennen, kun minut otettiin pois joelta, ikäänkuin kaikki tarmoni, kaikki tulevaisuudentoiveeni olisivat olleet sen rantojen rajoittamat. Neljänkolmatta tunnin kuluessa oli tapahtunut sellainen mullistus, joka jälleen saattoi minut raakalaisuuden alueelle.
Proomukumppanini olivat yhtä tylsiä kuin minäkin; he pitivät minusta liian paljon ja olivat liian hyväsydämisiä ollakseen tuntematta asemaani ja suuttumusta sen johdosta, että minua oli kohdeltu niin epäoikeudenmukaisesti. Puuhailu kuitenkin haihdutti joksikin aikaa surumieliset ajatuksemme. Lastimme oli proomussa, ja taaskin kuljetimme sitä vuoroveden mukana siltojen alitse.
Laskimme ankkurimme Putney-sillan yläpuolelle hieman kello kahdentoista jälkeen, ja nuori Tom, joka halusi huvittaa minua, ehdotti, että menisimme maihin kävelemään.
"Oi, tehkää se, pojat, tehkää! Se tekee sinulle hyvää, Jacob; turhaa on jörötellä täällä koko laskuveden aikaa. Minä kyllä huolehdin proomusta. Muistakaa kiinnittää vene hyvin ja viekää airot tuonne ravintolaan! Laitan illallisen valmiiksi siksi, kun tulette takaisin, ja sitten järjestämme hupaisen illan. Sellainen sydän, joka ei milloinkaan riemuitse, on surkea; ja, Tom, vie maihin pullo, hanki se täyteen ja tuo se tänne tullessasi! Tässä on rahaa. Mutta kuulehan, tee se vilpistelemättä!"
"Kunniasanallani, isä", lupasi Tom, ja ollaksemme Tomia kohtaan oikeudenmukaisia täytyy meidän myöntää, että hän aina piti lupauksensa, erittäinkin silloin, kun hän oli luvannut jotakin kunniasanallaan. Vaikka väkijuomia olisi ollut hänen hallussaan kannullisia, ei hän olisi maistanut pisaraakaan sellaisen lupauksen jälkeen.
"Vedä vene proomun kupeelle, Jacob, vikkelästi!" kehoitti Tom hänen isänsä mentyä kajuuttaan noutamaan tyhjää pulloa. Tom kiiruhti etukannen hyttiin ja toi sieltä vanhan pyssyn, jonka hän pisti etuteljon alle, ennenkuin hänen isänsä ehti takaisin kannelle. Sitten saimme häneltä pullon, ja Tom kutsui Tommy-koiraa.
"Ettehän toki aio ottaa koiraa mukaanne. Mitä te sillä tekisitte? Tarvitsen sitä täällä pitämässä vahtia kanssani", sanoi vanha Tom.
"Pyh, isä! Minkä tähden et voisi sallia tuon poloisen pahuksen käydä juoksemassa maissa? Se tahtoisi syödä ruohoa, olen siitä varma, sillä olen tarkkailut sitä pari päivää. Palaamme ennen pimeän tuloa."
"No niin, no niin, ihan kuten haluat, Tom."
Tommy hypähti veneeseen, ja sitten lähdimme liikkeelle.
"No, Tom, mitä on mielessäsi?" tiedustin, niin pian kuin olimme kymmenen kyynärän päässä proomusta.
"Mielessänikö, Jacob? Aion hieman metsästää Wimbledon-puistossa. Mutta isä ei siedä pyssyä minun kädessäni, koska kerran ammuin vanhaa äitiäni. Totta kyllä pippuroin häntä; hänen vanha flanellihameensa oli täynnä haulinreikiä, mutta se oli niin paksu, että se pelasti hänet. Onko sinussa lainkaan ampujan vikaa?"
"En eläissäni ole laukaissut pyssyä."
"No niin, siispä ammumme vuorotellen, ja jos haluat heitämme arpaa ensimmäisestä laukauksesta."
Laskimme maihin, veimme airot ravintolaan sekä jätimme pullon täytettäväksi, ja Tommyn hypellessä edellämme, riemusta heilutellen tuuheata häntäänsä, nousimme Putneyn kunnaalle sekä saavuimme "Vihreän miehen" kapakkaan, joka sijaitsee Wimbledon-puiston laidassa.
"Missähän vihreät miehet majailevat?" huomautti Tom, nauraen. "Otaksuttavasti he asuvat siinä ihmemaassa, josta isä joskus haastelee. No niin, nyt on aika panostaa ase."
Senjälkeen kaasimme pyssyyn piipunkopallisen ruutia ja saman määrän hauleja, ja kun kaikki oli valmiina, olimme pian kanervikossa. Puolipennysellä ratkaisimme, että minä sain ampua ensimmäisen laukauksen, ja sitten kohtalo ratkaisi niin, että maalikseni tuli rantasipi. Tähtäsin mielestäni hyvin ja ainakin käytin riittävästi aikaa, sillä liikutin pyssyn suuta sen jäljessä hyvinkin kolme tai neljä minuuttia sen juoksennellessa edestakaisin; ja vihdoin laukaisin. Tommy haukkui riemusta, ja lintu lensi tiehensä.
"Luultavasti osasin siihen", virkoin. "Näin sen heiluttavan pyrstöään."
"Se on pikemmin todistuksena siitä, ettet osannut, kuin siitä, että osasit", vastasi Tom. "Jos olisit osannut, ei se olisi enää milloinkaan heiluttanut pyrstöään."
"Älä huoli", tuumin. "Parempi onni ensi kerralla."
Senjälkeen Tom ampui mustanrastaan kannukkapensaasta, panosti pyssyn ja ojensi sen minulle. Nyt minua onnisti paremmin kuin ensi kerralla; kolmen askelen päässä hyppivä koirasvarpunen sai tuntea käsivarteni kuntoa, enkä milloinkaan ole ollut onnellisempi eläissäni kuin tämän ensimmäisen onnistuneen murhayritykseni jälkeen.
Hilpeinä samosimme kentällä; joskus sattui kohdallemme veden puolittain täyttämiä sorakuoppia, toisinaan taas rämeitä ja soisia tasankoja, jotka pakottivat meidät tekemään kierroksia. Pyssy laukaistiin yhä uudelleen, mutta riistareppumme ei täyttynyt kovinkaan nopeasti. Mutta jollemme me olleetkaan yhtä mielissämme laukauksemme harhaantuessa kuin osuessa, oli Tommy kuitenkin, sillä jokaisen laukauksen jälkeen se suoritti kymmenkunta hyppyä ja haukkui puolisen minuuttia.
Vihdoin meitä alkoi väsyttää ja päätimme levähtää hetkisen tiheässä kannukkapensaikossa. Istuuduimme, otimme esille saaliimme ja järjestimme ne riviin eteemme. Siinä oli kaksi varpusta, yksi vihreävarpunen, yksi mustarastas ja kolme tiaista. Äkkiä kuulimme pensaikosta kahinaa ja sitten äänekkään vinkaisun. Sen oli päästänyt koira, joka oli tuntenut jotakin hajua ja tunkeutunut pensaikkoon sekä saanut kiinni jäniksen; otusta oli joku muu metsästäjä haavoittanut reiteen, ja se oli raahautunut tänne kuolemaan. Tuotapikaa olimme anastaneet sen, suureksi harmiksi Tommylle, joka tuntui arvelevan, ettei siinä puuhassa tarvittu yhtiökumppaneita, eikä luovuttanut saalistaan ennenkuin useiden kehoituspotkujen jälkeen. Saatuamme koiran kunnolla torjutuksi olimme riemun hurmiossa. Sijoitimme otuksen pitkäkseen väliimme ja ihailimme sitä korvista hännänpäähän saakka, mutta äkkiä meitä tervehti läheltämme kuuluva ääni.
"Ahaa, te kirotut nuoret salametsästäjät, sainpas teidät kiinni, vai mitä?"
Katsahdimme sinne päin ja näimme riistanvartijan.
"Kas niin, tulkaa mukaani! Meillä on Wandsworthissa hauska koppi, johon teidät telkeämme. Olen etsinyt teitä jo jonkun aikaa. Antakaa pyssynne tänne!"
"Enpä taida antaa", vastasin. "Pyssy on meidän eikä teidän."
Tartuin pyssyyn ja suuntasin sen piipun häntä kohti.
"Mitä! Mielittekö tehdä murhan? Kas vain, te nuoret lurjukset!"
"Mielittekö te rosvota?" tokaisin minä rajusti. "Jos nimittäin mielitte, mielin minä murhata. Ammunko hänet, Tom?"
"Älä, Jacob, älä! Ei saa ampua ihmisiä", vastasi Tom, joka huomasi minun olevan sellaisella tuulella, että olisin ollut valmis pitämään sanani metsänvartijalle. "Etkä sitä voikaan tehdä", lisäsi hän minulle kuiskaamalla. "Pyssy ei ole panostettu."
"Ettekö aio suostua luovuttamaan pyssyä minulle?" kertasi riistanvartija.
"Enkä aio", vastasin, vetäen hanan vireeseen. "Pysykää sen vuoksi loitolla!"
"Voi teitä, nuori veijari! Ennen pitkää joudutte hirttopaikalle, se on varma. Kieltäydyttekö sitten lähtemästä mukaani?"
"Luulisinpä, että kieltäydymme", myönsin.
"Te kieltäydytte, niinkö? Muistakaa, että olen tavannut teidät itse teossa, harjoittamassa salametsästystä, ja että hallussanne oli kuollut jänis!"
"No niin, ei sitä kannata itkeä. Tehtyä ei saa tekemättömäksi", tokaisin.
"Ettekö tiedä, että tämän alueen kaikki riista, kaikki nurmikot, kaikki rämeiköt, kaikki hietikot ja kaikki pensaikot ovat hänen ylhäisyytensä kreivi Spencerin omaisuutta?"
"Ja otaksuttavasti kaikki kottaraiset, vihreät ja muut varpuset sekä kaikki tiaiset myöskin", tehostin minä.
"Varmasti – ja minä olen riistanvartija. Ja nyt luovutatte tuon jäniksen minulle vitkastelematta."
"Kuulkaahan", virkkoi Tom, "tuota jänistä emme me tappaneet. Sen sai koira kiinni, ja se on koiran omaisuutta. Me emme sekaannu siihen asiaan. Jos Tommy haluaa luovuttaa sen teille, niin hyvä on. Hei, Tommy, tämä herrasmies väittää" (Tom osoitti metsänvartijaa) "että tämä jänis" (ja Tom osoitti jänistä) "ei ole sinun. No niin, koska et 'vahdi sitä', niin salli hänen ottaa se?"
Kuultuaan sanat "vahdi sitä" Tommy laskeutui maahan, pani etukäpälänsä jäniksen päälle, paljasti hirvittävän, norsunluunvalkoisen hammasrivin, tähyili miestä kiukkuisesti ja ärisi.
"Näettehän, mitä koira arvelee; nyt saatte menetellä oman mielenne mukaan", jatkoi Tom, puhuen miehelle.
"Niin – ihan niin – te joudutte hirttopaikalle, oivallan sen. Mutta nyt lähden noutamaan puolenkymmentä miestä avukseni, ja sitten pistämme teidät molemmat vankilaan."
"Liikkukaa sitten ripeästi!" kivahdin, ponnahtaen pystyyn ja tähdäten pyssylläni. Myöskin Tommy hypähti maasta karatakseen miehen kimppuun, mutta Tom tarttui koiran niskaan ja hillitsi sitä. Metsänvartija lähti juoksemaan ja ehdittyään pois pyssynkantamista pyörähti ympäri, heristi meille nyrkkiään ja kiiruhti sitten tiehensä hankkimaan tarvitsemaansa apuväkeä.
"Toivoisinpa, että pyssy olisi ollut panostettu", virkoin.
"Mutta, Jacob, mikä sinuun on oikein mennyt? Olisitko ampunut häntä? Mieshän tekee vain velvollisuutensa – meillä ei ole tänne mitään asiaa."
"Minä ajattelen toisin", intin. "Pensaikossa juoksenteleva jänis on yhtä hyvin minun kuin loordi Spencerinkin. Pensaikko on kaikkien yhteistä omaisuutta."
"Se on minunkin mielipiteeni. Mutta siitä huolimatta hän panettaa meidät vankilaan, jos saa meidät kynsiinsä. Ja senvuoksi ehdotan, että riennämme niin vinhasti kuin suinkin päinvastaiseen suuntaan kuin hän lähti."
Lähdimme siis liikkeelle, ja koska riistanvartija oli poistunut Wandsworthiin päin, valitsimme me päinvastaisen suunnan. Mutta kävi niin, että kun neljännestunnin marssittuamme vilkaisimme taaksemme, näimme miehen tulevan jäljessämme mukanaan kolme tai neljä muuta miestä.
"Meidän täytyy livistää juoksujalkaa", huudahti Tom, "ja sitten piiloutua."
Juostuamme kovasti kymmenisen minuuttia laskeuduimme rämeiseen syvennykseen, tähyilimme ympärillemme, huomasivatko he meitä, ja kun he eivät olleet näkyvissä, syöksyimme sakeaan kannukkapensaikkoon, joka piiloitti meidät täydellisesti. Tommy seurasi meitä, ja painauduimme siellä pitkäksemme maahan.
"Nyt he eivät ikinä meitä löydä", vakuutti Tom, "jos vain saan koiran pysymään rauhallisena. Käy pitkäksesi, Tommy! Vahdi ja käy pitkäksesi!"
Koira näytti käsittävän, mitä siltä vaadittiin, ja oli välissämme pitkänään ihan hiljaa.
Oltuamme siellä puolisen tuntia kuulimme ääniä. Kehoitin Tomia antamaan minulle ruutia, jotta olisin panostanut pyssyn, mutta hän kieltäytyi. Äänet tulivat likemmäksi; Tommy ärähti hiljaa. Tom piteli kädellään sen suuta. Vihdoin takaa-ajajamme olivat lähellä pensaikkoa, ja kuulimme riistanvartijan sanovan:
"Varmasti he eivät ole menneet kummun ylitse, se on varma, ne nuoret kulkurit; he eivät voi olla kaukana, heidän täytyy olla tässä syvennyksessä. Eteenpäin!"
"Mutta hyväinen aika! Olenhan jo polviani myöten suossa", valitti muuan miehistä. "Minä en lähde enää edemmäksi; minut saa piestä, jos lähden."
"No niin, yritetään sitten pitkin rämeen reunaa", vastasi metsänvartija. "Minä opastan teitä."
Äänet loittonivat, mikä oli meille onneksi, sillä viimeisen minuutin aikana olimme yhtä mittaa kamppailleet koiran kanssa minun pidellessäni sen etukäpäliä ja Tomin puristaessa kiinni sen suuta. Nyt olimme jälleen kaikki rauhallisia, mutta emme rohjenneet poistua piilopaikastamme.
Pysyimme siellä puoli tuntia, minkä jälkeen alkoi hämärtää ja taivas, joka lähtiessämme liikkeelle oli ollut ihan kirkas, meni pilveen. Tom kohotti päätänsä, silmäili ympärilleen näkemättä ketään ja ehdotti, että palaisimme alukselle niin nopeasti kuin suinkin, mihin suostuin. Mutta olimme tuskin ehtineet pois pensaikosta, jossa olimme piileskelleet, kun alkoi sakea lumisade, joka pimeyden lisäksi esti meitä eroittamasta tietä. Lumipyry yltyi joka hetki, tuuli äityi ja pieksi hiutaleita kasvoihimme, sokaisten meitä pahasti. Ponnistelimme kuitenkin ripeästi vastatuuleen ja odotimme millä hetkellä hyvänsä saapuvamme maantielle; minkä jälkeen tehtävämme olisi ollut helppo. Marssimme eteenpäin äänettöminä; minä kannoin pyssyä, Tom jänistä olallaan, ja Tommy seurasi kintereillämme. Lähemmä tunnin tarvoimme edelleen pensaikossa, mutta tielle emme osuneet. Yllämme oli kaikki sysipimeätä, tuuli ulvoi, vaatteemme olivat paksulti lumen peitossa, ja meitä alkoi aika lailla väsyttää. Vihdoin pysähdyimme tuiki uupuneina.
"Tom", virkoin, "emme varmastikaan ole pysyneet suorassa suunnassa. Tuuli oli ylähangan puolellamme, ja lumi tuiskusi vaatteillemme siltä suunnalta, mutta kuten näet, sitä tulee nyt perähangan suunnalta. Mitä pahusta teemme?"
"Meidän täytyy joka tapauksessa pyrkiä edelleen, kunnes joudumme johonkin", vastasi Tom.
"Ja otaksuttavasti se jokin on sorakuoppa", tokaisin. "Mutta vähätpä siitä, 'parempi onni ensi kerralla'. Toivoisin vain, että se lurjusmainen riistanvartija olisi täällä. Mitähän jos kääntyisimme takaisin ja pitäisimme tuulta ylähangan puolella kuten aikaisemmin; johonkin meidän täytyy lopulta osua."
Teimme niin, mutta asemamme kävi joka hetki vaikeammaksi; eksyimme rämeisiin, kompastelimme hakattujen kannukkapensaiden kantoihin, ja Tom olisi suistunut sorakuopan pohjalle, jollen olisi saanut hänestä kiinni hänen lipuessaan alaspäin. Se pakotti meidät kääntymään toiselle taholle, ja etenimme neljännestunnin verran toiselle suunnalle, kunnes vilun ja väsymyksen näännyttäminä aloimme käydä epätoivoisiksi.
"Tämä ei käy päinsä, Tom", tuskailin tuulen äityessä ulvomaan kahta vertaa hurjemmin kuin ennen. "Minusta meidän olisi parasta painua pensaikkoon odottamaan pyryn taukoamista."
Tomin hampaat kalisivat vilusta, mutta ennenkuin hän ennätti vastata, ne kalisivat pelosta. Kuulimme äänekkään kirkaisun yläpuoleltamme.
"Mitä se oli?" kiljaisi hän.
Myönnän olleeni yhtä pahasti pelästynyt kuin Tomkin. Kirkaisu uudistui, ja sillä oli yliluonnollinen sointu. Se ei ollut inhimillinen ääni – se oli kirkaisun ja kitinän välinen ääni. Taaskin se uudistui ja kantautui pois tuulen mukana. Terästin rohkeuttani kylliksi vilkaistakseni ylöspäin, sinne, mistä ääni kuului; mutta oli niin pimeätä, ja lumituisku sokaisi minua niin, etten eroittanut mitään. Yhä uudelleen sama kaamea ääni kajahti korvissamme, ja seisoimme ikäänkuin kivettyneinä kauhun vallassa; jopa koirakin kyyrötteli jalkojemme juuressa ja vapisi. Emme hiiskuneet mitään – ei kumpikaan meistä hievahtanut; pyssy oli tipahtanut kädestäni; jänis virui Tomin jalkojen juuressa; äänettöminä pidimme toisiamme kädestä, ja niin seisoimme yli neljännestunnin, käyden joka hetki yhä surkeammiksi kylmän, väsymyksen ja kauhun vaikutuksesta.
Onneksemme myrsky, johon olisimme hyvin todennäköisesti tuhoutuneet, jos sitä olisi jatkunut vielä paljon kauemmin, oli siihen mennessä asettunut; lumisade lakkasi; pilvet ajautuivat pois taivaalta; ja kirkas, tuhansien tuikkivien valopilkkujen tähdittämä taivas herätti meidät ruumiillisesta ja sielullisesta kärsimyksestämme.
Ensimmäiseksi katseeni osui patsaaseen, joka oli noin kahden askeleen päässä meistä. Katsoin sitä, silmäilin sitä myöten ylöspäin ja huomasin kauhukseni ruumiin, joka riippui ketjuissa ja heilui päämme kohdalla.
Toinnuttuani ensi näkemän aiheuttamasta säikähdyksestä, osoitin sitä Tomille, joka ei vielä ollut liikahtanut. Hän vilkaisi ylöspäin, hätkähti taaksepäin ja kompastui koiraan – ponnahti jälleen pystyyn ja purskahti nauramaan niin äänekkäästi kuin hänen kohmettuneet leukapielensä antoivat myöten.
"Se on Jerry Abershaw-veitikka", lausui hän. "Tunnen hänet hyvin ja nyt tiedän, missä olemme."
Niin olikin asianlaita. Abershaw oli noin kolme vuotta aikaisemmin hirtetty ketjuihin Wimbledon-kentällä; ja kuulemamme kaamea ääni oli ketjujen kitinää, kun tuuli heilutti ruumista sinne tänne.
"Kaikki hyvin, Jacob", jatkoi Tom, katsahtaen kirkkaalle taivaalle ja nostaen sitten jäniksen maasta. "Olemme viiden minuutin kuluttua maantiellä."
Heilautin pyssyn olalleni, ja lähdimme liikkeelle.
"Jumaliste, se lurjusmainen riistanvartija oli oikeassa", puheli Tom edelleen kävellessämme taaskin edelleen. "Hän ennusti meidän ennen pitkää joutuvan teloituspaikalle, ja niin jouduimmekin. No niin, olipa tämä soma seikkailu. Isä on varmasti aikamoisesti ähmissään."
"Parempi onni ensi kerralla, Tom", lohdutin. "Kaikki on sen rämeitä ja nurmikkoja vahtivan riistanvartijan vika. Toivoisinpa, että hän olisi nyt täällä."
"Miksi niin? Mitä haluaisit tehdä hänelle?"
"Ottaisin Abershaw-vintiön pois hirsipuusta ja ripustaisin hänet sijalle, niin totta kuin nimeni on Jacob."
NELJÄS LUKU
Viimeinen seikkailumme vaaraton – Suhtautukaa grogiini suopeasti – Grogi tekee minulle sangen tylyn kepposen – Vanha Tom jälleen kiinni tarinoissaan – Ovela tepponen – Solmupampun odottajat.
Pian saavuimme tielle ja puolen tunnin kuluttua olimme Putney-sillalla viluisina, märkinä ja väsyneinä, mutta emme niin kurjassa kunnossa kuin olimme seisoessamme hirsipuun juurella; ripeä kävely pani veremme jälleen kiertämään. Tom meni sisälle noutamaan väkijuomaa, kun taas minä lähdin viemään airoja veneeseemme, joka oli ylhäällä maalla ja jossa oli lunta melkein teljojen korkeudelta. Tomin tullessa luokseni oli hänen kainalossaan kaksi pulloa.
"Otin toisen pullon velaksi, Jacob", ilmoitti hän, "sillä olen varma siitä, että tarvitsemme sitä, ja niin isäkin sanoo kuultuaan tarinamme."
Työnsimme veneemme vesille ja olimme parin minuutin kuluttua proomun kupeella, jonka kannella vanha Tom seisoi.
"Vene hoi! Tekö siellä, pojat?" luikkasi hän.
"Niin, isä, kaikki kunnossa", vastasi Tom nostaessamme airot veneeseen.
"Jumalan kiitos!" huoahti vanhus. "Pojat, pojat, kuinka pahasti minua säikäytittekään! Missä olette viipyneet? Pelkäsin jonkun onnettomuuden kohdanneen teitä. Kuinka olenkaan tirkistellyt lumituiskuun viimeisten kahden tunnin aikana, tähyillen venettä! Ja olen märkä kuin uitettu koira ja viluinen kuin vaivaishoitolainen. Mikä teitä oikein viivytti? Toitko pullon, Tom?"
"Kyllä, isä; toin kaksi, sillä tarvitsemme niitä tänä iltana, jos joudumme olemaan ilman kokonaisen viikon. Mutta meidän pitää kaikkien laittautua kuiviin tamineisiin mahdollisimman äkäisesti, ja sitten saat kuulla risteilymme tarinan."
Muutamien minuuttien kuluttua olimme muuttaneet kuivat asut yllemme ja istuimme kajuutan pöydässä syömässä illallistamme ja kertomassa seikkailujamme vanhukselle. Tommy, otus-poloinen, oli saanut osansa ja kuorsasi jalkojemme juuressa, kun pullot ja tuopit sijoitettiin pikku pöydälle.
"Kas niin, Jacob, tilkkanen tekee sinulle hyvää", virkkoi vanha Tom, täyttäen yhden tuopeista minua varten. "Onhan sittenkin paljoa kotoisempaa istua täällä pienessä kajuutassamme kuin väristä pelosta ja vilusta Abershaw-vintiön hirsipuun juurella. Ja Tom, sinä riiviö, jos vielä kerran lähdet metsästämään, teen sinut perinnöttömäksi."
"Mitä voisit jättää perinnöksi, isä, paitsi puujalkaasi?" tokaisi Tom. "Se olisi kovin puinen perintö."
"No niin, taidatpa olla oikeassa, Tom. Mutta joka tapauksessa muori aina haalii kultakolikon tai pari, silloinkin, kun minä en tiedä miten osaisimme luovia eteenpäin. Hän ja minä emme koskaan pidä tiliä keskenämme. Jos minua kannetaan jalat edellä ennenkuin häntä, niin toivon sen uskollisen sielun säästäneen jotakin, sillä kun mies lähtee tulevaan valtakuntaan, lähtee hänen eläkkeensä hänen muassaan, kuten tiedät. Mutta jos vain jaksan kestää vielä viitisen vuotta, niin et salli hänen kärsivän puutetta; ethän, Tom?"
"En, isä; myyn itseni kuninkaalle ja olen valmis olemaan ammuttavana shillingistä päivässä ja annan muorille siitä puolet."
"No niin, Tom, on vain luonnollista, että mies haluaa palvella maatansa; kas tässä siis sinulle, poika, ja voi aina hyvin! Jacob, aiotko sinä mennä laivastoon?"
"Mielelläni palvelisin ensin oppiakseni, mutta sitten en välitä siitä, kuinka pian lähtisin."
"Niinpä niin, poikaseni, saat enemmän rehellistä kohtelua osaksesi kuninkaan laivoissa kuin olet saanut maissa."
"Niin toivoisin", vastasin katkerasti.
"Ja minä toivon vielä näkeväni sinut miehenä ennen kuolemaani, Jacob. Joudun varsin pian pois toimestani – varpaitani on viime aikoina aika lailla pakotellut."
"Varpaita!" huudahdimme Tom ja minä yhteen ääneen.
"Niin, pojat; se saattaa kuulostaa oudolta, mutta joskus tunnen ne ihan yhtä hyvin kuin jos ne olisivat paikallaan sen sijaan, että ne ovat jo aikoja sitten joutuneet jonkun hain kitaan. Öisin niitä kouristaa, niin että melkein kiljun tuskasta. On kovaa, että mies ei enää saa käyttää jalkojaan, mutta että niiden koko tunto on jäljellä. Lääkäri väittää sen johtuvan hermoista. Kas niin, Jacob, sysää tänne tuoppisi! Näyt nauttivan sitä mieluummin kuin ennen nautit."
"Niin", myönsin, "alan nyt pitää grogista." "Nyt"-sanalla sopii kuitenkin käsittää: viimeksikuluneiden neljänkolmatta tunnin kuluessa. Kiihoitusaine virkisti masentunutta mieltäni, ja joksikin aikaa pääsin eroon aivojani alituisesti vaivanneesta ajatusjuoksusta.
"Mitähän se vanha herra, mestari, kuten sinä häntä nimität, ajatteli päästyään jälleen maihin", sanoi vanha Tom. "Hän näytti olevan kovasti alla päin. Käyt kaiketi häntä tervehtimässä, Jacob?"
"En", vastasin, "en mene likellekään häntä enkä ketään muutakaan, jos suinkin voin pysyä loitolla. Herra Drummond saattaisi luulla minun toivovan sovintoa. Olen katkaissut välini maissa olevien ihmisten kanssa. Toivoisin vain tietäväni, mitä minusta oikein tulee, sillä tiedättehän, etten saa työskennellä proomussa teidän seurassanne."
"Entäpä jos Tom ja minä etsisimme jonkun toisen aluksen, Jacob? En välitä vähääkään herra Drummondista. Hän nimitti tuonnoittain minua juopoksi, vanhaksi hulttioksi – mikä siihen nähden, miten olen häntä palvellut, on valetta. Juoppo on sellainen mies, joka ei kuolemakseenkaan jaksa pysyä irti väkijuomista, milloin hän vain saa niitä, ja joka humaltuu, ennenkuin itse sitä huomaakaan. Mutta sellainen ei ole minun laitani; pysyn selvänä, milloin on tehtävä työtä; ja milloin tiedän, että kaikki on turvassa luukkujen alla eikä mitään tarvitse pelätä, silloin laittaudun juovuksiin järkevän olennon lailla ja avoimin silmin – sentähden, katsos – sen tähden, että niin haluan."
"Ihan sama mielipide on minullakin", huomautti Tom, tyhjentäen kipposensa ja ojentaen sen isälleen uudelleen täytettäväksi.
"Muista olla samaa mieltä, Tom, päästyäsi kuninkaan palvelukseen, siinä kaikki. Muutoin saat juomuja selkääsi, mikä tietääkseni ei sittenkään ole mikään leikinasia. Mutta muistan kuitenkin, kuinka kerran eräässä laivassa, jossa palvelin, puoli tusinaa miehiä kilpaili siitä, kuka heistä pääsisi ruoskittavaksi."
"Kerrohan meille se tarina, isä; mutta ennenkuin alat, täytä kuitenkin tuoppini! Työnsin sen sinulle yli puoli tuntia sitten – vain antaakseni sinulle vihjauksen."
"No niin, sitten", myöntyi vanha Tom, kaataen väkijuomaa Tomin kipposeen, "tapaus oli seuraava. Laivamme ollessa ankkurissa Bermudan satamassa lähetti muonanhoitaja väkijuomatynnyrin maihin vietäväksi eräälle naiselle, jota hän sangen innokkaasti kosiskeli, ja otaksuttavasti hän huomasi grogilasin edistävän asiaa. Laivastamme oli noin kaksikymmentä miestä saanut luvan mennä maihin ojentelemaan raajojaan – he eivät voineet tehdä paljoakaan muuta, miekkos-rukat, sillä ensimmäinen luutnantti tarkasti tiukasti heidän arkkunsa, jotta he eivät voisi myydä tavaroitaan, ja mitä rahaan tulee, olimme palvelleet viisi vuotta saamatta palkkaa neljännespennyäkään, enkä usko, että merimiehillä oli yhteisesti kolmea pennyä. Mutta loma on loma joka tapauksessa; ja jolleivät he voineetkaan lähteä maihin hummaamaan, eivät he kuitenkaan jääneet laivaan, vaan lähtivät mieluummin maihin ja pysyivät selvinä pakosta.
– Minä puolestani arvelen, että on sangen paha pitää merimiehiä pennittöminä niin kauan – sillä nähkääs, sellainen mies, joka olisi varsin kunniallinen, jos hänen taskussaan olisi muutamia shillingejä, joutuu usein kiusaukseen käyttää oman käden oikeutta vain hankkiakseen lasin tai pari grogia, ja sellaisen kiusaus on hyvin suuri, se on varma, erittäinkin kuumassa ilmastossa auringon paahtaessa polttavasti ja itse maankin ollessa niin kuuman, että sitä tuskin sietää koskettaa paljaalla jalalla.
– Mutta jatkanpa kertomustani. Jolla oli komennettu maihin noutamaan lomalle päässeitä miehiä, ja muonanhoitaja antoi tynnyrinsä, joka oli puolillaan ja jossa varmasti oli ainakin kuusi kannua, minun huostaani, koska olin jollan peränpitäjä, luovutettavaksi kysymyksessä olevalle naiselle. No niin, heti maihin ehdittyämme nostin tynnyrin olalleni ja lähdin kantamaan sitä rinnettä ylöspäin.
– 'Mitä siinä tynnyrissä on, Tom?' tiedusti Bill Short.
– 'Sellaista, mitä toivoisin saavani nauttia yhdessä sinun kanssasi, Bill', vastasin, 'vanhan Nipcheesen ainetta, jonka muonanhoitaja lähetti maihin saadakseen purjeet paremmin pullolleen ollessaan sydänkäpynsä seurassa'.
– 'Olen nähnyt sen naisen', virkkoi Holmes minulle, sillä kaikki lomallaolijat kävelivät, nähkääs, yhdessä sisämaahan päin, 'ja mieluummin armastelisin tuota tynnyriä kuin häntä. Hän on lihava kuin sonni, yhtä leveä kuin pitkäkin, rakenteeltaan hollantilaisen schuytin mallinen ja keltainen kuin nabob.'
– 'Mutta vanha Tummings tietää, mihin pyrkii', puuttui muuan M'Alpine-niminen skotlantilainen miekkonen puheeseen. 'Kerrotaan, että sillä naisella on koko joukko kultahietaa, enemmän ankkoja ja ingoneja ja säiliössään enemmän vettä kuin kenelläkään muulla koko saarella.'
– Nähkääs, pojat, Bermuda on omituinen paikka, ja siellä on vettä hyvin niukalti; kaikki se vesi, jonka he siellä saavat, on Jumalan lahjaa ja tulee taivaasta; ja he pitävät tarkoin silmällä sadetta, jolloin vesi kootaan isoihin säiliöihin, ja jos vettä on tuuman tai parin korkeudelta enemmän säiliössä, pidetään sitä arvokkaana saaliina. Usein kuulin sikäläisten naisten keskustelevan sadekuuron jälkeen:
– 'Hyvää huomenta, rouva. Mitäs kuuluu näin kauniina aamuna?'
– 'Eipä erikoista, kiitos, rouva. Viehättävä sadekuuro viime yönä.'
– 'Niinpä kyllä, niin kaikki sanovat; mutta minua ei oikein onnistanut. Pilvi ei kulkenut minun säiliöni ylitse. Kuinka monta tuumaa vettä saitte viime yönä, rouva?'
– 'Sain hyvinkin seitsemän tuumaa ja luullakseni hieman enemmänkin, minkä vuoksi olen perin iloissani.'
– 'Minua ei onnistanut niin hyvin, rouva. Niin totta kuin Jumala minua auttakoon, sain ainoastaan neljä tuumaa vettä säiliööni; eikä se ole mitään.'
– No niin, mutta olen taaskin poikennut pois tarinani juonesta ja koetanpa nyt pysyä suunnassani. Niin pian kuin saavuin talolle, kolkutin ovelle, ja pieni neekerityttö raotti ikkunaverhoja ja vei sormensa paksuille huulilleen.
– 'Älkää melutko; rouva nukkuu.'
– 'Mihin panen tämän?'
– 'Pankaa se tuonne; tulen kohta sen noutamaan.'
– Ja sitten hän sulki ikkunaverhot, peläten emäntänsä heräävän, ja piiloutui, onneton pahus. Niinpä laskin tynnyrin ovelle ja lähdin astelemaan takaisin veneelle. Mutta nähkääs, kaikki maihin päässeet miehet olivat lähelläni puhellessani tytön kanssa, ja kun he näkivät väkijuoman jääneen ovelle kenenkään sitä vahtimatta, kävi kiusaus heille ylivoimaiseksi. Niinpä he katselivat ympärilleen ja sitten toisiinsa ja arvasivat toistensa ajatukset katseista; mutta he eivät virkkaneet mitään.
– 'Minä en puutu siihen kädelläni', virkkoi vihdoin muuan heistä ja poistui.
Vihdoin olivat kaikki muut lähteneet pois sieltä paitsi kahdeksan miestä, ja silloin Bill Short astui tynnyrin luokse ja lausui:
'En minäkään puutu siihen kädelläni.'
Mutta hän potkaisi tynnyriä niin, että se vieri kahden tai kolmen askeleen päähän ovesta.
– 'En liioin minäkään', virkkoi Holmes, antaen tynnyrille toisen potkun, joka vieräytti sen tielle.
– Siten he kaikki menettelivät edelleen eivätkä totisesti puuttuneet tynnyriin kädellään, kunnes olivat potkineet tynnyrin rinnettä alas rannalle saakka. Sitten he joutuivat ymmälle, koska ei kukaan heistä tahtonut aukaista tynnyriä. Vihdoin kulki ohitse neekeri-kirvesmies, ja he lupasivat hänelle lasin, jos hän poraisi tynnyriin reiän, sillä he tahtoivat jokainen voida hyvällä omallatunnolla vannoa, etteivät he olleet satuttaneet tynnyriin kättänsäkään.
– No niin, niin pian kuin reikä oli porattu, lainasi eräs heistä pari pientä mukia olutta myyvältä neekerivaimolta, ja sitten he alkoivat; musta-ihoinen kirvesmies pisti toisen mukin reiän alle heti toisen täytyttyä, ja he joivat, minkä ennättivät. Ennenkuin he olivat ehtineet juoda väkijuomasta puoltakaan, saapui heidän luokseen lisää lomalle päässeitä merimiehiä; otaksuttavasti he haistoivat hyvän aineen tuoksun jo kaukaa, kuten hai haistaa kaikki, mitä on vedessä, ja pian he sen lopettivat. Ja sen loputtua he kaikki olivat humalassa ja lähtivät liikkeelle, ettei heitä tavattaisi liian läheltä tyhjää tynnyriä.
– No niin, vähäistä ennen auringonlaskua minut lähetettiin maihin noutamaan lomalla olevia miehiä, ja muonanhoitaja käytti tilaisuutta hyväkseen mennäkseen maihin tapaamaan armastaan, ja ensimmäiseksi hän osui tyhjän tynnyrinsä kohdalle.
– 'Mitäs tämä on?' kysyi hän. 'Ettekö vienyt tätä tynnyriä perille määräykseni mukaan?'
– 'Kyllä, sir', vastasin. 'Vein ja luovutin sen siellä olevan pienen neekeritytön huostaan. Mutta rouva nukkui, eikä tyttö sallinut minun viedä sitä sisälle.'
– Sen kuultuaan hän alkoi raivota ja vannoi saavansa selville pahantekijät, kuten hän nimitti niitä lomalla olleita merimiehiä, jotka olivat tyhjentäneet hänen tynnyrinsä; ja hän poistui taloon. Heti hänen poistuttuaan otimme tynnyrin ja ryhdyimme laittamaan itsellemme ryyppyä."
"Miten se kävi päinsä, kun tynnyri oli tyhjä?" tiedustin.
"No, se käy niin, Jacob, että kaadetaan tuoppi tai pari vettä sellaiseen tynnyriin, jossa on ollut väkijuomaa. Ja kun tynnyriin on jäänyt hieman ja puuhunkin on imeytynyt, niin yleensä siitä tulee aika hyvää grogia, kun tynnyriä hyvin pyöritellään ja pudistellaan. Joka tapauksessa se on aina parempaa kuin ei mitään. No niin, jatkaakseni – mutta mitähän jos täyttäisimme taaskin kipposemme ja lähtisimme uudelleen taipaleelle, koska tämä on siedettävän pitkä tarina ja minun täytyy kostuttaa sen säikeitä, jotta ne eivät sattuisi katkeamaan."
Kipposemme, jotka olivat tyhjentyneet, täytettiin kaikki jälleen, ja senjälkeen vanha Tom pitkitti juttuansa.
"Kului pitkä aika, ennenkuin löysimme lomallaolijat, jotka hoippuroivat kaupungin kaikissa sopukoissa, ja vasta pimeän tultua ehdin takaisin alukseen. Ensimmäinen luutnantti oli kannella, eikä hänen tarvinnut tiedustaa, minkä tähden olin viipynyt niin kauan, nähtyään kaikkien miesten viruvan peräteljoilla.
– 'Mistä pahuksesta he ovat voineet saada väkijuomaa?' virkkoi hän, ja sitten hän käski tarkastusaliupseerin pitää heitä puolikannen alla, kunnes he selviäisivät.
– Seuraavana aamuna muonanhoitaja palasi laivaan ja esitti valituksensa peräkannella sen johdosta, että joku oli varastanut hänen väkijuomansa. Ensimmäinen luutnantti ilmoitti asian kapteenille, ja kapteeni komensi kannelle kaikki ne miehet, jotka olivat palanneet maista humalaisina.
– 'Kuka teistä anasti väkijuoman?' kysyi hän.
– He vannoivat joka mies, etteivät he olleet kädellään kajonneet siihen.
– 'No, miten sitten tulitte humalaan? Kas niin, herra Short, vastatkaa! Palasitte laivaan sikahumalassa – kuka teille antoi väkijuomia?'
– 'Eräs neekeri, sir', vastasi Short, mikä olikin ihan totta, koska mustaihoinen kirvesmies oli täyttänyt mukit ja ojentanut ne heille.
– No niin, he kaikki vannoivat samoin, ja silloin kapteeni joutui vimmoihinsa ja käski pidättää heidät kaikki kuulusteltavina. Seuraavana päivänä miehet komennettiin kannelle rangaistusta varten, ja kapteeni lausui:
– 'Pojat, jollette suostu ilmoittamaan, kuka muonanhoitajan väkijuoman varasti, suomitutan teitä kaikkia. Tahtoisin rangaista ainoastaan niitä, jotka varkauden suorittivat, sillä merimieheltä on liikaa vaadittu, että hän kieltäytyisi ottamasta grogilasia, milloin hänelle sitä tarjotaan.'
– Short ja muut olivat neuvotelleet keskenään ja sopineet siitä, miten he menettelisivät. He tiesivät, ettei kapteeni sietänyt ruoskimista ja että hän oli sangen hyväsydäminen mies. Niinpä siis Bill Short astui esille, teki kunniaa kapteenille ja sanoi:
– 'Jos suvaitsette, sir, ja jos kaikkia täytyy ruoskia, jollei kukaan kieli, on minusta parasta heti ilmoittaa totuus. Väkijuoman otin minä.'
– 'No, hyvä, sir', virkkoi kapteeni, 'riisuutukaa siis!
– Niinpä Bill Short veti paidan yltänsä, ja hänet sidottiin kiinni.
– 'Alipursimies', komensi kapteeni, 'antakaa hänelle kaksitoista paria!'
– 'Pyydän anteeksi teidän armoltanne', virkkoi Jack Holmes, astuen esille rangaistaviksi tuotujen miesten rivistä, 'mutta en jaksa nähdä, että viatonta miestä rangaistaan, ja koska jotakuta kerran täytyy ruoskia, niin pitää ruoskia oikeata syyllistä. Väkijuoman ottaja ei ollut Bill Short, vaan minä.'
– 'Mitä? Mitä tämä merkitsee?' kummeksi kapteeni. 'Ettekö tunnustanut anastaneenne väkijuoman, herra Short?'
– 'Niin, kyllä, sanoin niin, koska en halunnut kaikkia ruoskittavan – mutta tosi on totta, enkä minä kajonnut siihen kädelläni.'
– 'Päästäkää hänet irti – Holmes, te riisuutukaa, sir!'
– Holmes riisuutui, ja hänet sidottiin.
– 'Antakaa hänelle kaksitoista iskua!' komensi kapteeni, mutta samassa astui esille M'Alpine, joka vannoi, että syyllinen oli hän eikä Holmes, ja pyysi päästä ruoskittavaksi hänen sijastaan. Sen kuultuaan kapteeni puri huultansa ollakseen purskahtamatta nauruun, ja silloin tiedettiin, että kaikki oli hyvin. Senjälkeen astui taaskin toinen esille ja vakuutti, että syyllinen oli hän eikä M'Alpine, ja taaskin toinen väitti häntä vastaan, ja niin edelleen. Vihdoin kapteeni lausui:
– 'Tekisi mieli luulla selkäsaunaa perin mieluiseksi; te kaikki pyritte niin innokkaasti ruoskittaviksi; mutta en kuitenkaan ruoskituta teitä teidän mieliksenne. Otan selkoa siitä, kuka on oikea syyllinen, ja rankaisen sitten häntä ankarasti. Toistaiseksi pitäkää heitä kaikkia kotiarestissa, herra P.' – sen hän sanoi ensimmäiselle luutnantille. 'Saatte uskoa, etten päästä teitä rangaistuksetta, vaikka en haluakaan ruoskia viattomia miehiä.'
– Niinpä puhallettiin poistumismerkki, eikä ensimmäinen luutnantti, joka tiesi, ettei kapteeni enää aikonut sekaantua koko asiaan, enää kuulustellut mitään, ja asia painui unholaan. Eräänä päivänä, kuukauden tai parin kuluttua, kerroin upseereille, miten kaikki oli käynyt, ja he nauroivat sydämensä pohjasta."
Jatkoimme juominkiamme myöhäiseen saakka, vanhan Tomin yhtenään huvittaessa meitä pitkillä kertomuksillaan; ja sinä yönä paneuduin ensimmäisen kerran nukkumaan juopuneena. Vanha Tom ja hänen poikansa auttoivat minua vuoteeseen, ja vanha Tom huomautti:
"Jacob-parka, se tekee hänelle hyvää; hänen sydämensä oli raskas, ja nyt hän unohtaa koko jutun ainakin vähäksi aikaa."
"Niinpä niin, isä, mutta minä en haluaisi nähdä Jacobia juovuksissa", vastasi nuori Tom. "Se ei ole hänen tapaistaan – se ei ole hänen arvonsa mukaista; mitä tulee sinuun ja minuun, ei se ole kerrassaan mitään; mutta minusta tuntuu, ettei Jacobia ole luotu ryypiskelijäksi. En ole koskaan nähnyt kenenkään siinä määrin muuttuvan niin lyhyessä ajassa, ja otaksuttavasti siitä koituu pahaa hänen erottuaan meistä."
Kuten otaksuttavaa oli, herätessäni ensimmäisen humalani jälkeen särki päätäni kamalasti, mutta minussa oli myöskin kuumetta, jonka mieleni aikaisempi levottomuus oli nostattanut. Nousin makuulta, pukeuduin ja menin kannelle, jossa oli lunta lähes jalan paksuudelta. Nyt oli tiukka pakkanen, ja joen pinnalla kellui pieniä jääpalasia. Hieroin kivistelevää otsaani lumella, ja se tuotti huojennusta. Jonkun aikaa syydin Tomin apuna lunta pois kannelta, mutta kuume äityi, ja vajaan puolen tunnin kuluttua en enää kestänyt ponnistelua. Istuuduin vesitynnyrille ja painoin käteni jyskyttäville ohimoilleni.
"Etkö ole terve, Jacob?" tiedusti Tom, tullen luokseni lapio kädessä ja posket hehkuvina terveydestä ja työskentelystä.
"En tosiaankaan ole, Tom", vastasin. "Tunnustelehan, kuinka kuuma pääni on."
Tom kävi isänsä luona, joka oli kajuutassa käärimässä ylimääräisiä flanellisuojuksia jalantynkiinsä estääkseen vilua pääsemästä niihin, mikä tuotti aina hänelle lisää tuskia, ja talutti sitten minut kajuuttaan. Vain hyvin vaivoin jaksoin kävellä; polveni tutisivat, ja näköni pyrki pettämään. Vanha Tom tarttui käteeni vaipuessani istumaan arkulle.
"Arveletko sen johtuvan siitä, että hän joi liian paljon eilen illalla?" kysyi Tom isältään.
"Tällaista vaikutusta ei kaksi kannua väkijuomia olisi kyennyt saamaan aikaan", vastasi vanha Tom. "Ei, ei – oivallan kaikki. Mene jälleen vuoteeseen, Jacob!"
He veivät minut makuulle, ja pian olin horroksissa, pysyen siinä tilassa siihen saakka, kunnes proomu saapui Brentfordin telakalle, ja vielä monta päivää senjälkeenkin.
VIIDES LUKU
Tautivuoteella – Kuumetta, lujuutta ja mielettömyyttä – Jokimiehen oppipoikana – Saan ensimmäisen opetukseni rakkaudessa ja annan ensimmäisen opetukseni latinankielessä – Rakkauden opetus vaikuttaa kuuloelimeeni – Totisesti ei kukaan ole niin kuuro kuin se, joka ei tahdo kuulla.
Tullessani jälleen tajuihini huomasin olevani vuoteessa, ja kapteeni Turnbull istui vierelläni. Proomun saavuttua telakalle minut oli siirretty hänen taloonsa. Kapteeni Turnbull oli silloin ollut puhelemassa Tomkinsin, entisen konttoripäällikön kanssa. Vanha Tom oli tullut maihin ja kertonut, millaisessa tilassa olin, ja kun Tomkinsilla ei ollut kotonaan ollut yhtään liikavuodetta, oli kapteeni Turnbull heti käskenyt tuoda minut hänen kotiinsa ja kutsuttanut lääkärin.
Minun ollessani tässä tilassa vanha Tom oli kertonut kapteeni Turnbullille, koulumestarille ja Tomkinsille, mitä oli tapahtunut ja kuinka pahasti minua oli paneteltu herra Drummondille, ja hiiskumatta mitään Wimbledon-kentän jutusta tai senjälkeisestä juomisestani hän oli lausunut mielipiteenään, että kuume oli aiheutunut huonosta kohtelusta. Siinä suhteessa hän luullakseni oli melkein oikeassa, vaikka mainitut kaksi mainitsematonta syytä olivatkin tosin saattaneet pahentaa ja jouduttaa sairauttani.
He kaikki asettuivat puolelleni, ja kapteeni Turnbull lähti Lontooseen kertomaan tilastani herra Drummondille ja myöskin panemaan vastalauseensa hänen kohtuuttomuutensa johdosta. Tällävälin sattuneet seikat taivuttivat herra Drummondin mielellään kallistamaan korvansa minun puolustukselleni; mutta lähettämäni tiedonanto oli yhäti esteenä. Sen kuitenkin osittain poisti nuoren konttoristin kaksimielinen puhelu, kun kapteeni Turnbull ja herra Drummond häntä kuulustelivat; ja sen musersi tyyten nuoren ja vanhan Tomin todistus, jotka olivat kuulleet koko keskustelun, vaikka olivatkin kajuutassa. Herra Drummond käski kapteeni Turnbullin heti toinnuttuani ilmoittamaan minulle, että kaikki oli unohdettu ja annettu anteeksi. Niin saattoikin olla hänen puoleltaan, mutta ei minun, ja kun kapteeni Turnbull puhui minulle asiasta rohkaistakseen mieltäni, ravistin päätäni viruessani pieluksella.
Kuten lukija lienee pannut merkille, oli osakseni tulleen huonon kohtelun minussa herättämä tunne kostonhimoinen – ja että sen täytyi olla syvälle juurtunut sydämeeni, vaikka se ei ollut sitä ennen kertaakaan herännyt toimintaan; mutta nyt, kerran virittyään, sitä ei käynyt tukahduttaminen. Että se pohjaantui ylpeyteen, se oli ilmeistä, ja sen mukana ylpeytenikin pöyhistyi samassa suhteessa. Kapteeni Turnbullin viittaukseen annoin senvuoksi jyrkästi torjuvan vastauksen.
"Ei, sir; en voi palata herra Drummondin luokse. Kernaasti myönnän, että hän oli minulle ystävällinen ja että olen paljosta hänelle kiitollisuuden velassa; ja kun hän nyt on tunnustanut erehtyneensä olettaessaan minun voivan olla niin epäkiitollinen, annan hänelle sydämestäni anteeksi; mutta en voi enkä tahdo ottaa häneltä enää vastaan minkäänlaisia suosionosoituksia. En voi laittaa itseäni enää sellaiseen asemaan, että minua voitaisiin uudelleen nöyryyttää samalla tavoin. Tunnen, etten enää yhtä riemumielin suorittaisi tehtäviäni kuin aikaisemmin suoritin, enkä mitenkään voisi asua saman katon alla niiden henkilöiden kanssa, jotka nykyisin ovat hänen palveluksessaan. Kertokaa hänelle kaikki tämä ja pyydän teitä kertomaan pikku Sarahille, kuinka kiitollinen olen hänelle hänen osoittamastaan ystävällisyydestä, ja vakuuttakaa hänelle, että aina häntä ajatellessani pahoittelen sitä, että minun oli pakko poistua hänen luotansa."
Pikku Sarahia muistellessani purskahdin itkemään ja nyyhkytin pieluksellani. Kapteeni Turnbull joko arvosteli luonnettani oikein tai uskoi minun tehneen päätökseni eikä enää toistamiseen kajonnut siihen asiaan.
"No niin, Jacob", lausui hän, "emme enää puhu siitä asiasta. Kerron kaikki ihan omilla sanoillasi. Ja nyt nauti lääkkeesi ja koeta hiukan nukkua!"
Tottelin tätä kehoitusta, ja koska minua ei enää vaivannut muu kuin heikkous, sain nopeasti takaisin voimani, ja niiden elpyessä kasvoi harmini samassa suhteessa. Ei mikään muu kuin heikkouteni silloin, kun kapteeni Turnbull puhui minulle, olisi voinut hellyttää minua lähettämään niin ystävällistä sanomaa kuin lähetin; mutta silloin oli sairaus masentanut kostonhimoisen mieleni, ja paremmat tunteeni olivat vallalla. Sen ainoa vaikutus oli se, että se lisäsi vihaani niitä muita henkilöitä kohtaan, jotka olivat olleet osakseni tulleen huonon kohtelun syynä, ja vannoin mielessäni, että ainakin he saisivat vielä kerran katua käyttäytymistään.
Mestari kävi minua katsomassa seuraavana sunnuntaina. Hänen saapuessaan olin pukeutunut ja katselin ikkunasta ulos. Pakkanen oli nyt ankara ja jokea peittivät laajat jääjärkäleet, ja suurimpana huvinani oli tarkkailla niitä, niiden lipuessa jokea alaspäin vuoroveden mukana.
"Toisen kerran oli henkesi täpärällä, Jacob-poikani", virkkoi hän joidenkuiden alkuhuomautusten jälkeen. "Taaskin kuolema (pallida mors) leijaili vuoteesi kohdalla; mutta sinä nousit vuoteestasi, ja hyvä maineesi on taaskin taattu. Milloin kykenet lähtemään herra Drummondin luokse kiittääksesi häntä hänen hyväntahtoisuudestaan?"
"En milloinkaan, sir", vastasin. "En enää milloinkaan astu herra Drummondin taloon."
"No mutta, Jacob, tämähän kuulostaa vihamielisyydeltä. Emmekö me kaikki todennäköisesti joskus pety – joskus tee vääryyttä? Enkö minä, minäkin, sinun näkyvissäsi hairahtunut juopumukseen ja hupsuuteen? Enkö häpäissyt itseäni oppilaani näkyvissä – ja tuleeko sinun nuorella iälläsi kantaa kaunaa sellaista henkilöä kohtaan, joka helli sinua sinun ollessasi avuton ja joka pettyi sinuun nähden halpojen ja ilkeämielisten puheiden johdosta?"
"Olen kiitollinen herra Drummondille hänen kaikesta hyväntahtoisuudestaan, sir", vastasin, "mutta en halua koskaan astua hänen taloonsa. Minut häädettiin sieltä pois, enkä enää ikinä sinne mene."
"Eheu! Jacobe, olet erehtynyt. Velvollisuutemme on antaa anteeksi, samoin kuin toivomme saavamme anteeksi."
"Annanhan anteeksi, jos minulta sitä vaaditaan; mutta en voi enkä tahdo ottaa vastaan lisäapua."
Turhaan kehoiteltuaan mestari poistui luotani. Myöskin Tomkins tuli puheilleni pohtimaan tätä kysymystä menestyksettömästi. Olin tehnyt päätökseni. Olin päättänyt olla riippumaton; ja pidin jokea isänäni, äitinäni, kotinani ja kaikkenani. Terveyteni tultua ennalleen tuli kapteeni Turnbull eräänä päivänä luokseni.
"Jacob", virkkoi hän, "proomu on jälleen täällä; ja haluaisin tietää, aiotko mennä jälleen siihen ja sittemmin siihen alukseen, johon herra Drummond suunnittelee sinut lähettää."
"Herra Drummondin välityksellä ja hänen huolenpitonsa avulla en mene mihinkään alukseen", vastasin.
"Mitä sitten mielit tehdä?" tiedusti hän.
"Voin aina astua sotalaivaan", vastasin, "jos pahimmin käy. Mutta jos voin palvella loppuun oppiaikani joella, niin mieluummin teen sen."
"Tällaista vastausta odotinkin, Jacob, sen nojalla, mitä olet jo aikaisemmin minulle puhunut. Ja olen koettanut keksiä, enkö voisi auttaa sinua johonkin sellaiseen, mikä sinulle sopii. Ei kai sinusta ole vastenmielistä olla kiitollisuudenvelassa minulle?"
"Oi, ei; mutta luvatkaa, ettette koskaan epäile minua, ettette milloinkaan syytä minua!" Ääneni petti, enkä saanut sen enempää suustani.
"En, poika, sitä en tee; luulen tuntevani sinut aika hyvin; ja sellainen sydän, jota väärä syytös vaivaa niinkuin se sinun sydäntäsi vaivaa, varoo varmasti tekemästä sellaista, mistä viskattu syytös kiukuttaa sinua niin kovasti. Ja nyt, Jacob, kuuntele minua! Tunnethan vanhan, kuuron Stapletonin, jonka veneellä olemme niin usein soudelleet edestakaisin joella? Puhuin hänelle, että hän ottaisi sinut apulaisekseen, ja hän suostui. Haluatko lähteä? Hän on palvellut aikansa, ja hänellä on oikeus ottaa oppilas."
"Kyllä", vastasin, "mielihyvin. Ja olen sitäkin enemmän hyvilläni, koska toivon näkeväni teidät usein."
"Oh, lupaan aina soudattaa itseäni sinulla, Jacob", vakuutti hän, nauraen. "Lähetämme usein Stapleton-vanhuksen pois ja soutelemme kahden kesken. Onko se sovittu?"
"On", lupasin. "Ja paljon kiitoksia teille."
"No niin, pidä siis asiaa päätettynä! Stapletonilla on Fulhamissa oikein hyvä huone ja kaikki, mitä maissa tarvitaan. Olen nähnyt hänen talonsa ja luulen olosi tulevan mukavaksi."
En siihen aikaan aavistanutkaan, kuinka hyvä ystäväni kapteeni Turnbull oli ollut – että hän oli taivuttanut Stapletonin muuttamaan parempaan asuntoon ja korvannut hänelle rahallisen eroituksen sekä sitäpaitsi luvannut maksaa hänelle pienen erän viikottain ja tilapäisen palkkion silloin tällöin, jos olisin tyytyväinen toimeeni. Muutamien päivien kuluttua olin siirtänyt kaikki vaatteeni Stapletonin luokse, sanonut jäähyväiset kapteeni Turnbullille ja olin thamesilaisen kyytisoutajan oppilas. Lähtiessäni oli proomu vielä telakalla, ja jättäessäni jäähyväiset vanhalle Tomille ja hänen pojalleen oli tunnelma yhtä voimakas ja yhtä vilpitön molemmin puolin.
"Jacob", lausui vanha Tom, "pidän sittenkin ylpeydestäsi, koska sinulla mielestäni on jonkun verran syytä olla ylpeä ja koska sellainen mies, joka pyytää ainoastaan rehellistä kohtelua eikä suosiota, aina kohoaa tässä maailmassa. Mutta kuulehan, Jacob, joskus mies joutuu sellaiseen vastavirtaan, ettei kukaan jaksa ponnistella sitä vastaan; ja jos sinulle joskus niin kävisi, niin muista vanhaa taloamme, vanhaa muoria ja vanhaa Tomia, ja siellä saat aina osaksesi sydämellisen vastaanoton, tapaat sydämellisen vanhan parin, joka jakaa kanssasi sen, mitä siellä on, olipa se sitten hyvää, pahaa tai yhdentekevää. Olkoon onni mukanasi, poikaseni; ja muista, että aion ottaa niskoilleni kustannukset ja maalauttaa alukseni kyljet sinisiksi, ja sitten tunnet sen aina, kun se hiipii jokea ylöspäin ja alaspäin."
"Ja, Jacob", virkkoi nuori Tom, "saatan olla hurja poika, mutta olen uskollinen; jos milloinkaan tarvitset minua, olkoonpa sää millainen tahansa – pahaan tai hyvään – kujeisiin tai kepposiin – avuksi tai auttamaan hädässä olevaa ystävää, niin mitä tulleekin, olen valmis mukaasi jopa hirttopaikalle saakka; ja tässä käteni siitä."
"Se on ihan tapaistasi, Tom", huomautti hänen isänsä. "Mutta tiedän, mitä tarkoitat, ja kaikki on hyvin."
Pudistin kättä heidän kummankin kanssansa, ja erosimme.
Siten muutin pois proomusta ja rupesin heti kyytisoutajan ammattiin. Menin Fulhamin puolelle, jossa tapasin Stapletonin seisomassa kapakan ovella kahden tai kolmen muun miehen seurassa, poltellen piippuaan.
"No niin, poika, olet siis kiinnitetty minun veneeseeni kahdeksi tai kolmeksi vuodeksi; ja minun tulee opettaa sinulle yhtiön kaikki säännöt ja ohjeet. Ja nyt sanon sinulle yhden seikan, nimittäin sen, että silloin, kun joki on jäiden peitossa, kuten se nyt on, vedä veneesi korkealle maalle ja polttele piippuasi, kunnes joki on jäistä vapaa, kuten minä nyt teen!"
"Sen olisin saattanut arvata", vastasin, kiljuen hänen korvaansa, "vaikka ette olisi sitä minulle ilmoittanutkaan."
"Aivan oikein, poikaseni. Mutta älä kilju korvaani ihan niin äänekkäästi, en kuule silti sen paremmin; korvani vaativat mairittelua, siinä kaikki."
"Mutta minä luulin teitä umpikuuroksi."
"Niin kyllä, niin olenkin muukalaisten seurassa, koska en tunne heidän äänensä viritystä. Mutta läheisteni seurassa kuulen paremmin, kun he puhuvat rauhallisesti – sellainen on ihmisluonto. Kas niin, mennään kotiin; piippuni on lopussa, ja koska joella ei ole mitään tekemistä, sopii meidän hyvin laittaa siellä kaikki kuntoon."
Stapleton oli menettänyt vaimonsa, mutta hänellä oli tytär, viisitoistavuotias, joka siisti hänen asuntonsa ja piti huolta hänen taloudestaan. Hänen hallussaan oli osa erään veneenrakentajan vuokraamia rakennuksia; hänen ikkunansa olivat joelle päin; ja ensimmäisessä kerroksessa oli ulkoneva kaari-ikkuna, jonka alitse joki nousuveden aikana virtasi. Mitä tulee huoneisiin, joita oli viisi, voin sanoa ainoastaan sen, ettei niihin nähden voinut puhua isoista ja pienistä, vaan pienistä ja pienemmistä. Arkihuone oli kahdeksan jalan pituinen ja levyinen; kumpaankin peräpuolen makuuhuoneeseen, hänen omaansa ja hänen tyttärensä, mahtui parhaiksi kapea vuode, ja keittiö sekä minun huoneeni, jotka olivat alakerrassa, olivat vastaavan kokoiset.
Eivätkä huoneet myöskään olleet ihan parhaassa kunnossa; erittäinkin joen yläpuolella riippuva sali oli kallellaan ja herätti sen kiusallisen mielikuvan, että se saattoi millä hetkellä tahansa romahtaa alapuolella virtaavaan jokeen. Veneenrakentaja kuitenkin vakuutti, että rakennus kestäisi monta vuotta vajoamatta syvemmälle, ja se riitti. Joka tapauksessa asunto oli sangen kunnioitettava kyytisoutajan asunnoksi, ja Stapleton maksoi niistä vuokraa kymmenen puntaa vuodessa.
Stapletonin tytärtä oli luonto totisesti suosinut. Hänellä oli verrattain leveä suu, mutta hänen hampaansa olivat kauniit ja ihastuttavan valkoiset. Hänen hiuksensa olivat kastanjanruskeat – hänen hipiänsä hyvin vaalea, silmät olivat suuret ja syvän siniset; ja hänen sangen komeasta vartalostaan päätellen olisin otaksunut häntä kahdeksantoistavuotiaaksi, vaikka hän ei vielä ollut täyttänyt viittätoista vuotta, kuten myöhemmin sain tietää. Hänen piirteensä olivat avoimet ja vilpittömät, ja hänen kasvoillaan väikkyi älykäs, oikein miellyttävä hymy.
"No niin, Mary, mitenkäs hurisee?" sanoi Stapleton noustuamme arkihuoneeseen. "Täällä on nuori Faithful; tulehan seurustelemaan kanssamme."
"Hyvä, isä; hänen vuoteensa on kunnossa; ja kasasin hänen huoneestaan niin paljon likaa, että pelkään meitä syytettävän joen täyttämisestä. Kuinkahan siivotonta väkeä tässä talossa lieneekään asunut ennen meitä!"
"Aika hauskat huoneet siitä huolimatta, eivätkö olekin, poika?"
"Oh, niin, aika hauskat laiskoille ihmisille; saa huvikseen katsella joelle tai tarkkailla kaikkea, mitä lipuu ohitse tai onkia nousuveden aikana", tokaisi Mary, katsoen minuun.
"Minä pidän joesta", ilmoitin vakavasti. "Synnyin joella ja toivon ansaitsevani leipäni siellä."
"Ja minä pidän tästä arkihuoneesta", huomautti Stapleton. "Kuinka mainion kuvaavaa onkaan kesäiseen aikaan istua avoimen ikkunan ääressä paitahihasillaan tupakoimassa!"
"Missään nimessä sinulla ei ole syytä liata huonetta, isä; ja mitä poikaan tulee, eivät hänen tupakoimispäivänsä ole otaksuttavasti vielä alkaneet."
"Eivät olekaan", myönsin. "Mutta se aika on taitanut tulla, jolloin saan riisua takin yltäni."
"Niinpä kyllä", yhtyi hän, "siihen nähden olkaa huoleti! Isä sallii teidän tehdä työtä niin paljon kuin suinkin haluatte ja katselee itse syrjästä – eikö totta, isä?"
"Älä liikuttele kieltäsi ihan niin vinhasti, Mary! Etpä ole itsekään ylettömän innostunut työntekoon."
"En olekaan; ainoastaan yksi seikka minusta on vielä inhoittavampaa", vastasi tyttö, "nimittäin kieleni hillitseminen."
"No niin, jätän sinut ja Jacobin selviytymään kahden kesken; itse lähden takaisin Feathersiin." Ja Stapleton-ukko laskeutui portaita palatakseen kapakkaan ilmoitettuaan lähtiessään tulevansa takaisin päivälliselle.
Mary jatkoi puuhiaan, pyyhkien huonekaluja pölyrievulla jonkun aikaa, enkä minä virkkanut mitään, vaan tarkkailin joella kelluvia jääkappaleita.
"Kas vain", virkkoi Mary, "puheletteko aina yhtä paljon kuin nyt? Jos niin on, olette aika hauska seurakumppani. Käydessään isäni luona herra Turnbull väitti, että olette teräväpäinen poika, osaatte lukea, kirjoittaa ja tehdä kaikenlaista ja että minä pitäisin teistä oikein paljon. Mutta jos mielitte pitää kaiken taitonne itseksenne, olisi samantekevää, vaikka teillä ei niitä olisikaan."
"Olen valmis puhumaan, milloin minulla on jotakin puhuttavaa", vastasin.
"Se ei riitä. Minä olen valmis puhumaan tyhjästäkin, ja niin täytyy teidänkin olla."
"No, hyvä", suostuin. "Kuinka vanha olette?"
"Kuinka vanhako olen! Voi, pidätte siis minua ihan mitättömänä. Koetanpa kaikkeni saadakseni teidät muuttamaan mieltänne, kaunis miekkonen. Mutta vastatakseni kuitenkin kysymykseenne, luulen olevani suunnilleen viisitoistavuotias."
"Niin nuori! No niin, onhan vanha sananlasku, jota en tahdo lausua."
"Tunnen sen, joten voitte säästää vaivojanne, te nokkaviisas poika. Entä sitten teidän ikänne?"
"Minunko! Antakaas, kun muistelen; no niin, luultavasti olen lähes seitsentoistavuotias."
"Oletteko tosiaankin niin vanha! No, mutta minä en olisi uskonut teitä vanhemmaksi kuin nelitoistavuotiaaksi."
Tämä vastaus ällistytti minua aluksi, koska olin hyvin vankka ja kookas ikäisekseni; mutta hetkisen mietittyäni oivalsin, että se oli lausuttu minun kiusakseni. Nuorukaista suututtaa se, että häntä pidetään nuorempana kuin hän on, yhtä paljon kuin määrätyn iän saavuttanutta miestä harmittaa, jos häntä luullaan paljoa vanhemmaksi.
"Pyh!" äänsin. "Se osoittaa, kuinka vähän tunnette miehiä."
"En puhu miesten tuntemisesta; mutta kuitenkin tunnen heitä jonkun verran. Minulla on jo ollut kaksi sulhasta."
"Tosiaanko! Entä mitä heille teitte?"
"Mitäkö heille tein! Hylkäsin ensimmäisen toisen tähden, koska toinen oli hauskemman näköinen; ja kun herra Turnbull kehui teitä minulle niin kovasti, hylkäsin toisenkin valmistaakseni tilaa teille; mutta nyt aion yrittää saada hänet takaisin."
"Sepä hauskaa!" vastasin. "Minusta tulisikin kovin surkea sulhanen, sillä en ole eläissäni armastellut."
"Eikö teillä ole milloinkaan ollut ketään, jota olisitte voinut armastella?"
"Ei ole."
"Siinäpä syy, herra Jacob, uskokaa minua. Teidän ei tarvitse muuta kuin vannoa, että minä olen maailman sievin tyttö, että pidätte minusta enemmän kuin kenestäkään muusta koko maailmassa, että olette valmis tekemään, mitä ikinä toivoisin teidän tekevän – tuhlaamaan kaiken maailman rahat ostaaksenne minulle nauhoja ja morsiuslahjoja, ja sitten –"
"No, entä sitten?"
"No, sitten kuuntelen kaikkea, mitä teillä on sanomista, otan kaikki, mitä teillä on antamista, ja nauran teille kaupanpäällisiksi."
"Mutta sitä en sietäisi kauan."
"Oh, kyllä te sietäisitte. Laittaisin teidät pahalle tuulelle ja mairittelisin teidät jälleen hyvälle mielelle. Asia on niin, Jacob Faithful, että jo ennenkuin näin teidät, päätin tehdä teistä sulhaseni, ja milloin tahdon jotakin, niin tahdon, joten teidän sopii yhtä hyvin alistua siihen heti. Jollette alistu, niin koska minulla on ruokakaapin avain, pidän teitä puolittain nälässä; sillä tavoin saadaan kaikki eläimet kesyttymään, kuten väitetään. Ja sanon teille syynkin, Jacob, jonka tähden haluan teidät sulhasekseni; se on se, että herra Turnbull mainitsi teidän osaavan latinaa. Ja sanokaahan nyt, mitä latina on!"
"Latina on sellainen kieli, jota puhuttiin muinaisina aikoina, mutta jota ei nykyisin puhuta."
"No niin, sitten teidän täytyy armastella minua latinankielellä, se on sovittu."
"Entä miten mielitte vastata minulle."
"Oh, meidän omalla kielellämme tietysti."
"Entä miten ymmärrätte minua?" kysyin hyvin huvitettuna keskustelustamme.
"Oi, jos armastelette kunnollisesti, niin pian teitä ymmärrän; luen sen selityksen silmistänne."
"Hyvä on, minulla ei ole mitään sitä vastaan. Milloin minun tulee alkaa?"
"No, heti, te typerä poika, tietysti. Mikä kysymys!"
Menin ihan likelle Marya ja lausuin muutamia latinalaisia sanoja. "Katsokaahan nyt", virkoin, "minua silmiin ja koettakaa tulkita ne!"
"Jotakin hävytöntä, siitä olen varma", vastasi hän, katsoen minua tiukasti silmiin sinisillä silmillään.
"Ei suinkaan", sanoin. "Pyysin vain tätä." Ja sieppasin suudelman, josta vastalahjaksi sain korvapuustin, joka pani korvani soimaan viideksi minuutiksi. "Ei", puolustauduin, "tämä ei ole rehellistä; tein niinkuin te käskitte – armastelin latinaksi."
"Ja minä vastasin teille, kuten lupasin vastata, selvällä englanninkielellä", vastasi Mary, punastuen hiusrajaa myöten, mutta heti senjälkeen purskahtaen raikuvaan nauruun. "Kas nyt, herra Jacob, oivallan selvästi, ettette tiedä mitään armastelusta. Niin, hyväinen aika, kokonaisen vuoden liehittelyllä ja kokonaisen vuoden taskurahoilla ette olisi saanut sitä, minkä julkeudessanne anastitte muutamissa minuuteissa. Mutta se oli oma syyni, oli kuin olikin, ja vain itseäni saan siitä kiittää. Toivottavasti ei teitä pahasti koskenut – olen hyvin pahoillani, jos koski. Mutta enää ei armastella latinaksi; olen saanut siitä ihan kyllikseni."
"No niin, mitähän jos sitten sopisimme ja olisimme ystävyksiä?" ehdotin ja ojensin hänelle käteni.
"Juuri sitä olen oikeastaan halunnut, vaikka olenkin lörpötellyt niin paljon hölynpölyä", sanoi Mary. "Tiedän sen, että opimme pitämään toisistamme ja että meistä tulee oikein hyvät ystävykset. Ei voi olla olematta ystävällinen sellaiselle tytölle, jota on suudellut, ja minä koetan ystävällisyydellä korvata teille korvapuustin. Istuutukaa siis nyt, ja keskustelkaamme pitkään. Herra Turnbull mainitsi meille toivovansa teidän palvelevan oppiaikanne joella loppuun isäni alaisena, joten joudumme olemaan pitkän aikaa yhdessä, jos te siihen suostutte. Luotan herra Turnbulliin ja uskon teidän olevan oikein hyväluontoinen, hauskannäköinen, älykäs ja vaatimaton nuorukainen, vaikka itse en sitä ole vielä havainnutkaan. Ja koska isäni alaisen oppipojan pitää asua luonamme, toivoisin luonnollisestikin hänen mieluummin olevan senlaatuinen kuin ruma, kömpelö otus, joka –"
"Ei ole kelvollinen teitä armastelemaan", tokaisin.
"Joka ei ole sopiva seuralainen minulle", oikaisi Mary. "En halua enää armastelua teiltä toistaiseksi. Asia on niin, että isä kuluttaa kaiken sen ajan, jonka hän voi olla poissa veneestä, olutkapakassa, poltellen piippuaan; ja aikani käy kovin pitkäksi, ja kun minulla ei ole mitään muuta tekemistä, katselen ikkunasta ja virnailen ohikulkeville nuorille miehille vain huvikseni. No, siinä ei ollut mitään kovin pahaa vuosi tai pari sitten; mutta nyt, ymmärrättehän, Jacob –"
"No, nyt, entä sitten?"
"Oi, olen isompi, siinä kaikki. Ja sellaista, mitä voidaan nimittää vallattomuudeksi tytössä, saatetaan pitää jonakin muuna nuoressa naisessa. Niinpä minun on ollut pakko luopua siitä. Mutta kun minun on ollut pakko pysyä kotona eikä minulla ole ollut puhekumppania, en ole milloinkaan ollut niin hyvilläni kuin silloin, kun kuulin teidän tulevan meille. Käsitätte siis, Jacob, että meidän täytyy olla ystävyksiä. En rohkene riidellä kanssanne kauan, vaikka joskus riitelenkin vain saadakseni vaihtelua ja sen huvin, että saan jälleen sopia kanssanne. Kuuletteko minua vai mitä ajattelette?"
"Ajattelen, että te olette perin omituinen tyttö."
"Varmasti olenkin, mutta mitäpä sille mahdan? Äiti kuoli ollessani viisivuotias, eikä isän kannattanut antaa minua muualle kasvatettavaksi, minkä vuoksi hänellä oli tapana pistää minut lukon taakse koko päiväksi siihen saakka, kunnes hän tuli kotiin joelta; ja vasta sitten, kun olin seitsenvuotias ja minusta oli jonkun verran hyötyä, jätettiin ovi auki.
"En ikinä unohda sitä päivää, jona hän sanoi minulle vast'edes luottavansa minuun ja jättävänsä oven auki. Arvelin olevani ihan täysi nainen ja niin olen aina siitä saakka ajatellut. Muistan usein tirkistelleeni ulos ja halunneeni juoksennella sinne tänne maailmassa; mutta mentyäni parin tai kolmen askeleen päähän ovesta minua alkoi peloittaa niin kovasti, että juoksin takaisin niin nopeasti kuin pääsin. Siitä pitäen olen harvoin poistunut kotoa tunniksikaan enkä ole kertaakaan ollut poissa Fulhamista."
"Ettekö siis ole lainkaan ollut koulussa?"
"Oi, en – en koskaan. Usein toivoisin, että olisin ollut. Ennen aina katselin pikku tyttöjä, kun he tulivat koulusta kotiin ja menivät ovemme ohitse niin hilpeinä koululaukkuineen; ja olen varma siitä, että vain saadakseni nautinnon kulkea sen matkan edestakaisin vain huvin vuoksi, olisin ollut valmis työskentelemään ankarasti, jollen minkään muun vuoksi."
"Haluaisitteko oppia lukemaan ja kirjoittamaan?"
"Suostutteko opettamaan minua?" vastasi Mary, tarttuen käsivarteeni ja katsoen totisena minua kasvoihin.
"Kyllä, suostun mielihyvin", vakuutin, nauraen. "Kulutamme iltamme silloin joka tapauksessa paremmin kuin armastelussa, erittäinkin jos te sivaltelette niin navakasti. Miten olette oppinut niin taitavaksi niissä asioissa?"
"En tiedä", vastasi Mary, hymyillen. "Otaksuttavasti se, kuten isä sanoo, johtuu ihmisluonnosta, sillä en ole milloinkaan oppinut mitään; mutta tehän opetatte minua lukemaan ja kirjoittamaan."
"Opetan teille kaikkea, mitä itsekin osaan, Mary, jos haluatte oppia. Kaikkea muuta paitsi latinaa – siitä olemme saaneet kylliksemme."
"Oi! Olen teille niin kovin kiitollinen. Rakastan teitä niin!"
"No, joko taaskin!"
"Ei, ei; sitä en tarkoittanut", peruutti Mary vakavasti. "Tarkoitin, että – mutta en osaakaan sanoa mitään muuta. Tarkoitan, että rakastan teitä teidän ystävällisyytenne tähden, vaikka te ette rakastakaan minua, siinä se."
"Ymmärrän teitä. Mutta kun me, Mary, aiomme nyt olla niin hyviä ystävyksiä, on välttämätöntä, että isänne ja minä myöskin olemme hyviä ystävyksiä, minkä vuoksi minun täytyy kysyä, millainen hän oikein on, sillä tiedän hänestä vain vähän ja haluaisin tietysti olla hänelle mieliksi."
"No niin, todistaakseni siis, että olen vilpitön, kerron teille jotakin. Isäni on ensinnäkin oikein hyväluontoinen mies. Hän tekee työtä aika tavalla, mutta saattaisi ansaita enemmänkin, jollei hän mielellään polttelisi piippuaan kapakassa. Minulta hän ei vaadi muuta kuin sen, että hänen päivällisensä on aikanaan valmis, hänen liinavaatteensa puhtaat ja talo siisti. Hän ei milloinkaan juo liikaa ja puhuu aina sävyisesti. Mutta hän jättää minut liian usein ja liian kauaksi aikaa yksin ja puhelee liian paljon ihmisluonnosta, siinä kaikki."
"Mutta hänhän on niin kuuro, eihän hän voi keskustella kanssanne."
"Antakaa tänne kätenne – nyt luvatkaa – sillä aion tehdä hyvin tuhman teon, nimittäin luottaa mieheen – luvatkaa, ettette virka mitään kenellekään!"
"No hyvä, minä lupaan", myönnyin, otaksuen, että hänen salaisuutensa oli merkityksetön.
"No niin, muistakaa siis, että olette luvannut! Isä ei ole sen kuurompi kuin te tai minäkään."
"Tosiaanko!" kummastelin. "Mutta hänethän tunnetaan kuuron Stapletonin nimellä."
"Tiedän sen, ja se saa kaikki luulemaan häntä kuuroksi. Mutta sen tarkoituksena on rahan ansaitseminen."
"Miten hän saattaa ansaita rahaa sillä?"
"Joella liikkuu usein liikemiehiä, ja he haluavat joella ollessaan keskustella asioistaan kenenkään kuulematta. He vaativat aina kyyditsijäkseen kuuroa Stapletonia. Ja usein herrat ja naiset haluavat puhua paljon toisilleen haluamatta kenenkään kuuntelevan heitä – ymmärrättekö?"
"Oi, kyllä ymmärrän – latinaa!"
"Aivan niin – ja he haluavat kuuron Stapletonin veneeseen. Ja siten hän saa enemmän hyviä kyytejä kuin kukaan muu kyytisoutaja, ja hänen tarvitsee tehdä vähemmän työtä."
"Mutta miten hän järjestää asian nyt, kun minä olen hänen oppilaanaan?"
"Oh, otaksuttavasti kaikki riippuu hänen asiakkaistaan. Jos yksi ainoa henkilö haluaa lähteä joelle, tartutte te airoihin; jos tarvitaan kahta soutajaa, menette molemmat; jos hänen mielestään halutaan ainoastaan kuuroa Stapletonia, jäätte te maalle; tai kenties hän vaatii teitäkin esiintymään kuurona."
"Mutta minä en pidä pettämisestä."
"Niin, se ei olekaan oikein, vaikka minusta tuntuukin, että se on sangen yleistä. Mielelläni kuitenkin haluaisin teidän esiintyvän kuurona ja sitten kertovan minulle kaikki, mitä ihmiset puhuvat keskenään. Se olisi niin kovin hupaista. Isä ei milloinkaan hiisku sanaakaan."
"Senvuoksi isänne menettely on jossakin määrin puolustettavissa."
"No niin, luullakseni hän itse piakkoin kertoo teille kaikki, mitä olen nyt teille kertonut, mutta siihen saakka teidän täytyy pitää lupauksenne. Ja nyt saatte olla niinkuin itse haluatte, koska minun täytyy mennä keittiöön ja panna päivällisruoka tulelle."
"Minulla ei ole mitään tekemistä", vastasin. "Osaanko auttaa teitä?"
"Varmasti osaatte, ja teidän sopii puhella kanssani, mikä on vieläkin parempi. Tulkaa mukaan ja peskää perunat puolestani, ja sitten keksin teille jotakin muuta tehtävää. Niinpä niin, tosiaankin uskon, että yhdessäolomme sukeutuu oikein hauskaksi."
Seurasin Mary Stapletonia keittiöön, ja pian olimme sangen uutterassa puuhassa ja melusimme kovasti, nauroimme, puhelimme, puhaltelimme tulta ja valmistimme päivällistä. Hänen isänsä palatessa kotiin olimme vannoutuneita ystävyksiä.
KUUDES LUKU
On hyvin opettavainen, ja siinä käsitellään oppineesti eri aisteja sekä "ihmisluontoa" samoin kuin sitä, millaisella koulutuksella parhaiten kehitetään moraalifilosofeja – Sisältääkin aineksia kokonaisen järjestelmän ja puolenkymmenen teorian sommittelemiseksi nykyaikaiseen tapaan.
Sen jälkeen, kun Mary Stapleton oli uskonut minulle salaisuutensa, olin perin utelias näkemään, miten hänen isänsä käyttäytyisi. Mutta istuttuamme ja puheltuamme jonkun aikaa, jonka kuluessa hän näytti ihan vaivattomasti vastailevan kaikkiin tavallisella äänellä lausumiini ajatuksiin, huomautin hänelle, ettei hän ollutkaan niin kuuro kuin olin luullut hänen olevan.
"Niin, niin", virkkoi hän. "Sisällä kuulen oikein hyvin, mutta ulko-ilmassa en kuule mitään, jos joku puhuu minulle kahden askeleen päästä. Puhu ulkoilmassa minulle aina korvaani, mutta älä äänekkäästi, ja silloin kuulen sanasi ihan hyvin." Huomasin Maryn sinisissä silmissä kirkkaan välähdyksen enkä vastannut mitään. "Tätä pakkasta kestää, pelkään", pitkitti Stapleton, "eikä meillä muutamiin päiviin ole muuta tekemistä kuin käsiemme puhalteleminen ja ansioittemme kuluttaminen; mutta eihän tähän aikaan vuodesta milloinkaan ole paljoa tehtävää. Talvi kiusaa meitä kyytisoutajia hirveästi. Minä puolestani polttelen piippuani ja ajattelen ihmisluontoa; mutta mitä sinun pitää tehdä, Jacob, sitä en osaa sanoa."
"Oh! Hän opettaa minua lukemaan ja kirjoittamaan", puuttui Mary puheeseen.
"Enpä tiedä, tekeekö hän sen", vastasi Stapleton. "Mitä hyötyä sinulla on lukemisesta ja kirjoittamisesta? Meillä on mielestäni ilmankin jo liian paljon aisteja, ja jos vielä saisimme oppineisuuden kaupanpäällisiksi, olisi se meille yhä pahempi."
"Kuinka monta aistia kaikkiaan on, isä?"
"Kuinka monta! Sitä en totisesti osaa sanoa, mutta niitä on enemmän kuin kylliksi saattamaan meidät ymmälle."
"Niitä on luullakseni ainoastaan viisi", pistin väliin. "Ensinnäkin on kuulo."
"Niinpä niin", tokaisi Stapleton, "kuulo lienee hyödyllinen silloin tällöin, mutta joskus on kuulemattomuus paljoa soveltuvampi. Minä ansaitsen kaksi kertaa enemmän rahaa sen jälkeen, kun menetin kuuloni suurimmaksi osaksi."
"No niin, sitten on näkö", jatkoin.
"Näkö on joskus hyödyllinen, sen myönnän. Mutta tiedän sen, että jos mies voisi kyyditä nuorta paria joella ja olla silloin tällöin näkemättä, olisi hänen taskussaan useita puolikruunusia enemmän."
"No niin, nyt sitten tulemme makuun."
"Se on ihan hyödytön – ainoastaan harminkappale. Jollei meillä olisi makua, emme välittäisi siitä, syömmekö ruskeata leipää vaiko patapaistia, juommeko vettä vaiko olutta; ja näinä kovina aikoina ei se säästö olisi vähäinen."
"No niin, antakaahan aikaa, sitten on haju."
"Hajusta ei ole kerrassaan mitään hyötyä. Joen rantamalla saattaa yhtä hyvää hajua kohti olla kymmenen ilkeätä hajua; ja niin on kaikkialla, minun vakaumukseni mukaan."
"Mikäs sitten tulee, Jacob?" tiedusti Mary, hymyillen veitikkamaisesti.
"Tunto."
"Tunto! Se on pahin kaikista. Aina tuntuu liian kylmältä talvella, liian kuumalta kesällä – saatu iskukin tuntuu; tunto tuottaa ainoastaan tuskaa; se on hyvin huono aisti."
"No niin, siis me otaksuttavasti mielestänne tulisimme toimeen ilman aistejamme."
"Emme; emme ilman niitä kaikkia. Vähäinen kuuleminen ja vähäinen näkeminen ovat hyviä ja paikallaan; mutta on vielä muitakin aisteja, jotka sinä olet unohtanut, Jacob. Ja parhaana koko joukosta minä pidän tupakoimista."
"En ole koskaan kuullut, että sekin on aisti", vastasin nauraen.
"Siinä tapauksessa oppisi on puolinainen, Jacob."
"Ovatko lukeminen ja kirjoittaminen aisteja, isä?" kysyi Mary.
"Tietysti ne ovat, tyttö, sillä nehän vaativat järkeä; ja samoin on soutaminen aisti; ja on vielä paljon muitakin aisteja; mutta minun mielestäni useimmat aistit ovat joutavuutta ja aiheuttavat ainoastaan vahinkoa."
"Jacob", kuiskutti Mary korvaani, "eikö rakastaminen ole aisti."
"Ei, se on joutavuutta", vastasin.
"No niin", päätteli hän, "sitten olen yhtä mieltä isän kanssa, että joutavuus on parempi kuin aisti. Mutta en kuitenkaan käsitä, minkä tähden minun ei pitäisi opetella lukemaan ja kirjoittamaan, isä."
"Olen elänyt koko elämäni ilman niitä enkä ole koskaan tuntenut niiden tarvetta. Minkä vuoksi et sinä siis voisi?"
"Koska minä tunnen niiden tarvetta."
"Niin saattaa olla, mutta niistä ei koidu mitään hyvää. Ajattelehan noita Feathersissä istuvia miekkosia; he kaikki olivat aika onnellisia, ennenkuin Jim Holder, joka on lukutaitoinen, tuli heidän joukkoonsa, mutta nyt, kun hän tulee heille, he eivät tee muuta kuin napisevat ja nurkuvat ja haastelevat, mistä kaikesta haastellevatkin – viljalaeista, veroista ja vapaudesta ja kaikesta muusta joutavasta. Niin, mitä osaisit tehdä muuta kuin mitä nyt teet, jos oppisit lukemaan ja kirjoittamaan?"
"Saattaisin huvittaa itseäni, milloin minulla ei ole muuta tekemistä, isä, Jacobin ja sinun poissaolosi aikana. Usein istun suoritettuani kaikki työni miettimään, mitä sitten tekisin, ja lopulta katselen ulos ikkunasta ja virnailen ihmisille, koska minulla ei ole parempaa tekemistä. Niin, isä, sinun täytyy sallia hänen opettaa minut lukemaan ja kirjoittamaan."
"No niin, Mary, jos tahdot, niin tahdot; mutta muista, ettet saa moittia minua siitä – sen pitää olla yksinomaan sinun niskoillasi eikä minun omallatunnollani. Olen elänyt noin neljäkymmentä tai viisikymmentä vuotta tässä maailmassa, ja kaikki huono onneni on johtunut siitä, että minulla on liian paljon aisteja, ja kaikki hyvä onneni siitä, että olen päässyt niistä eroon."
"Toivoisin teidän kertovan minulle, miten se on käynyt", virkoin. "Haluaisin kovin mielelläni kuulla sen, ja Marylle se olisi opetus."
"No niin, mitäpä sillä väliä, vaikka sen teenkin, Jacob! Mutta ensin minun täytyy virittää piippuni. Ja, Mary, käy sinä noutamassa tuoppi olutta!"
"Salli Jacobin käydä, isä! Aion juoksuttaa häntä kaikilla asioillani tästä alkaen."
"Sinä et saa komennella Jacobia, Mary."
"En, en – ei mieleenikään johtuisi komennella häntä, mutta olen varma, että hän haluaa tehdä sen, etkö haluakin, Jacob?"
"Kyllä, mielihyvin", vakuutin.
"No niin, tee se minun puolestani kaikin mokomin, kunhan se kaikki vain tapahtuu hyvästä sydämestä", suostui Stapleton.
"Tietysti hyvästä sydämestä", vahvisti Mary, katsahtaen minuun, "tai latinasta – kummastako, Jacob?"
"Mitä latina on?" kysäisi hänen isänsä.
"Oi! Se on uusi aisti, jota Jacob näytti minulle jonkun verran ja joka, kuten monet muut, osoittautui pelkäksi joutavuudeksi."
Menin noutamaan olutta, ja palatessani takkatuli roihusi kirkkaasti, ja ilmassa väikkyi Stapletonin piipun voimakas tuntu. Hän tuprutti savua vielä kerran tai pari ja alkoi sitten tarinansa seuraavasti:
"En osaa tarkalleen sanoa, milloin ja missä synnyin", alkoi vanha Stapleton otettuaan piipun pois suustansa, "koska en kertaakaan sitä tiedustanut isältä enkä äidiltä eivätkä he sitä minulle maininneet, koska en sitä kysynyt, ja se kaikki on ihmisluonnon mukaista." Tässä Stapleton keskeytti puheensa ja imaisi kolme sauhua piipustaan. "Muistan, että ollessani pieni ja mitätön, tuskin kahden jalan mittainen poika-paha, äiti pieksi minua päivät pääksytysten ja että minä aina itkin ja huusin sen mukaisesti. Isä aina huusi käskien hänen hävetä, ja silloin äiti aina hyökkäsi hänen kimppuunsa; isä löylytti häntä; hän painautui soppeen, vei esiliinan silmilleen ja itki, samalla kun minä rintalappuineni ulisin toisessa nurkassa; ja kaikki se oli vain ihmisluonnon mukaista. (Pysähdys ja kuusi tai seitsemän tuprahdusta piipusta.)
– Minut lähetettiin kouluun, jonka maksu oli penny viikossa, jotta olisin poissa tieltä ja poissa pahanteosta. En oppinut mitään muuta kuin istumaan hiljaa rahilla ja pitämään suutani kiinni, ja niinpä minulla oli tapana huvikseni pyöritellä peukaloitani ja katsella kärpäsiä niiden suristessa huoneessa kesäaikana; ja koska talvella ei ollut minkäänlaisia kärpäsiä, tarkkailin aina vanhaa opettajatarta, joka kutoi sukkaa, ja ajattelin, kuinka pian joutuisi se aika, että pääsisin kotiin ja saisin illallista, mikä lapsessa oli vain ihmisluonnon mukaista. (Puh, puh, puh.)
– Isä ja äiti asuivat kellarissa; äiti möi hiiliä ja perunoita, ja isällä oli tapana käydä töissä joella liikkuvissa proomuissa. Niin pian kuin olin tullut kyllin vanhaksi, lähetti koulun johtajatar kotiini sanan, että minun piti oppia lukemaan ja kirjoittamaan ja että hänelle piti maksaa kolme pennyä viikossa. Niinpä isä otti minut pois koulusta, koska olin hänen mielestään saanut oppia kylliksi. Ja äiti pani minut istumaan alassuin käännetylle kopalle ja vahtimaan, ettei kukaan varastanut tavaroita hänen ollessaan kellarissa. Ja siten tavallisesti istuin päivät pääksytysten, tuskin milloinkaan virkkaen kenellekään mitään. Ja kun minulla ei ollut mitään parempaa tekemistä, ajattelin aina sitä ja tätä ja kaikenlaista ja sitä, milloin päivällinen olisi valmis ja milloin pääsisin pois kopaltani, sillä nähkääs, ajatteleminen on myöskin aisti, ja jos ei ole mitään tekemistä eikä mitään sanomista, on ajatteleminen ainoastaan ihmisluonnon mukaista. (Puh, puh, ja äänettömyys hänen ottaessaan ryypyn tuopista.)
– Vihdoin kasvoin isoksi, vankaksi pojaksi, ja äiti sanoi, että söin liian paljon ja että minun pitäisi jollakin tavoin ansaita elatukseni, ja kerrankin isä oli yhtä mieltä hänen kanssansa. Mutta syntyi hieman vaikeuksia siihen nähden, miten se kävisi päinsä, joten siihen saakka, kunnes siitä selviydyttiin, vahdin vain entiseen tapaan kivihiiliä ja perunoita. Eräänä päivänä äiti ei mielinyt antaa minulle muonaa kylliksi, minkä vuoksi otin itse. Silloin hän löi minua, ja minä lähdin karkuun ja juoksin runsaan mailin, ennenkuin lainkaan ajattelin sitä, miten tulisin toimeen. Ja siinä sitten seisoin hyvin helläksi piestynä, onnettomana ja nälkäisenä. (Puh, puh, puh, ja sylkäisy.)
– Kävelin yhä edelleen ja kapusin sitten vaunujen taakse, ja sitten kyytimies löi minua piiskallaan, ja minä laskeuduin jälleen maantielle hyvin hätäisesti ja kellahdin tielle, ja ennenkuin ennätin nousta uudelleen pystyyn, ajoi eräs herrasmies rattaillaan ylitseni, niin että jalkani katkesi. Kirkaisin kivusta, josta en luonnollisestikaan olisi välittänyt mitään, jollei minulla olisi ollut tuntoaistia. Hän seisautti hevosensa ja laskeutui tielle sekä sanoi olevansa hyvin pahoillaan. Samoin sanoin minä olevani. Hänen palvelijansa nouti apuväkeä, ja minut vietiin majataloon ja pantiin pöydälle oluttuoppien keskelle; lähetettiin noutamaan lääkäriä, joka nostatti minut vuoteeseen ja asetti jalkani jälleen paikoilleen. Ja sitten oli toimeentuloni taattu ainakin kuudeksi viikoksi, joiden aikana herrasmies kävi luonani tiedustamassa vointiani; ja minä vastasin: 'Aika hyvin, kiitoksia.' (Puh, puh – hän koputti piipun tyhjäksi, täytti uudelleen piippunsa, sytytti sen, joi kulauksen olutta ja jatkoi.)
– Kun sitten olin terve ja taaskin tolpillani, kysyi herrasmies: 'Mitä voin tehdä hyväksenne?' Mutta isäntä sekaantui puheeseen ja sanoi tarvitsevansa oluttuoppien kantajaa, jos pitäisin siitä ammatista. No, jollen pitänytkään tuoppien kantamisesta, pidin portterista, jota en kotosalla saanut, ja niin suostuin. Herrasmies maksoi laskun, antoi minulle puoli guineata ja sanoi, ettei minun pitäisi maata keskellä tietä toista kertaa. Lupasin, etten sitä tekisi, ja niinpä hän hyppäsi rattailleen, enkä senjälkeen ole häntä nähnyt.
– Olin isäntäni palveluksessa kolme vuotta, kannoin olutta hänen vierailleen ja maistoin itse vähän olutta aina joka tuopista, sillä sehän on vain ihmisluonnon mukaista, kun pitää jostakin; mutta en joutunut minkäänlaisiin selkkauksiin, ennenkuin eräänä päivänä näin emäntäni ja erään kauppamatkustajan peräsalissa suutelevan toisiaan. Aluksi en hiiskunut mitään; mutta lopulta näin liian paljon ja silloin kerroin isännälle, joka joutui vimmoihinsa, meni sisälle vaimonsa luokse, viipyi siellä puoli tuntia ja tuli sitten ulos ja potkaisi minut ulos ovesta, sättien minua valehtelijaksi ja kieltäen minua ikinä enää näyttämästä hänelle kasvojani. Paiskasin tuopin hänen päähänsä enkä enää suinkaan näyttänyt hänelle kasvojani, sillä lähdin käpälämäkeen ja juoksin minkä ikinä jaksoin. Se näkemisestä; jollen olisi nähnyt, ei niin olisi käynyt. Niinpä siis olin tuuliajolla, ja hyvästi portteri. (Puh, puh. "Mary, missä piippurassini on?" Hän kaivoi piippuaan, tuprautti pari savua, sylkäisi ja ryhtyi jatkamaan.)
– No niin, lähdin saapastamaan Lontooseen, ajatellen aviomiehiä ja aviovaimoja, portteria ja ihmisluontoa, kunnes olin perillä, ja sitten katselin kaikkia valaistuja ikkunoita ja muistin, ettei minulla ollut yösijaa, ja sitten ihan äkkiä johtuivat mieleeni äiti ja isä, ja aloin aprikoida, miten he jaksoivat. Niinpä tuumin mennä heitä katsomaan ja lähdin sinne, saavuin kellarille ja astuin sinne alas.
– Siellä oli äitini, tuoppi katajaviinaa edessään pöydällä, kävelemässä edestakaisin, uikuttaen itsekseen. Sanoin: 'Äiti, mikä sinua nyt vaivaa?' Sen kuultuaan hän hätkähti, syleili minua ja vakuutti, että olin hänen ainoa lohdutuksensa. Vilkaisin tuoppiin ja ajattelin toisin. Sitten istuuduin hänen viereensä, ja hän kaasi minulle lasin ja purki minulle kaikki murheensa, kertoen isän hylänneen hänet erään toisen naisen tähden, jolla oli kellari erään toisen kadun varrella, olevansa hyvin onneton ja turvautuneensa katajaviinaan – mikä oli vain ihmisluonnon mukaista, nähkääs – ja aikoneensa itse lopettaa itsensä; ja sitten hän noudatti lisää tuoppeja, ja me joimme ne tyhjiksi.
– Jälleennäkemisen riemun, isän menettämisen aiheuttaman surun ja viinatuoppien vaikutuksesta hän paneutui levolle huutohumalassa ja vaipui sikeään uneen. Niin tein minäkin ja mietin, että koti oli koti sittenkin. Seuraavana aamuna ryhdyin hoitamaan liikettä ja huomasin, ettei se ollutkaan niin kovin huono. Niinpä otin isäntävallan käsiini, pidin kaikki rahat hallussani ja äidin kurissa enkä sallinut juomista enkä säännötöntä käyttäytymistä talossa, vaan kävin joka ilta kapakassa polttamassa piipullisen tupakkaa ja ryyppäämässä tuopin.
– No niin, kaikki sujui oikein hyvin kuukauden päivät, mutta sitten isä tuli kuin tulikin kotiin, mitä minä en hyväksynyt, koska minusta oli mieluista olla isäntänä. Koska olin vahva nuorukainen, sanoin silloin: 'Jos olet tullut kohtelemaan huonosti äitiäni, pistän sinut koirankoppiin, isä. Pysy uuden naisesi luona. Etkö häpeä?' sanoin. Silloin isä katsoi minua silmiin ja käski minun väistyä pois tieltä ja uhkasi muutoin pieksää minut mähjäksi. Ja sitten hän meni äitini luokse, ja sittenkun äiti oli neljännestunnin nyyhkyttänyt ja isä häntä hyvitellyt, he suutelivat ja sopivat. Ja sitten he molemmat kääntyivät minun puoleeni ja käskivät minun lähteä tieheni kellarista ja olla ikinä enää näyttäytymättä. Kieltäydyin; isä karkasi kimppuuni, ja äiti auttoi häntä; ja yhteisvoimin he työnsivät minut kadulle etsimään leipääni, miten ja mistä osaisin. Senjälkeen en ole kertaakaan ruvennut puolustamaan naista. (Puh, puh, puh, ja syvä huokaus.)
– Astelin joen rannalle, ja kun taskussani oli shillingi tai pari, menin kapakkaan saadakseni ryypyn ja yösijan. Ja tullessani sisälle näin erään miehen ojentavan emännälle setelin vaihdettavaksi, ja emäntä vaihtoi sen. 'Se ei ole oikein', väitti mies, joka oli puolittain humalassa. 'Annoin teille kymmenen punnan setelin, ja tämä nuorukainen on todistajani.' 'Se oli ainoastaan punnan seteli', intti nainen. 'Olette pahuksenmoinen vanha nylkyri', kivahti mies, 'ja jollette anna minulle oikein rahaa takaisin, sytytän talonne palamaan ja poltan teidät elävältä'. Senjälkeen sukeutui kiukkuinen riita, mies kävi noutamassa poliisin, syytti naista ja ilmoitti minut todistajaksi, ja sitten nainen syytti häntä, ja niinpä menimme kaikki yhdessä poliisikamariin ja nukuimme penkeillä.
Seuraavana aamuna jouduimme kaikki tutkittaviksi, ja mies kertoi asiansa ja haastoi minut todistajakseen. Mutta kun muistin, kuinka paljon olin kärsinyt näkemisestä, en tahtonut nähdä mitään tällä kertaa. Seteli saattoi olla kymmenen punnan seteli, sillä se ei tosiaankaan näyttänyt punnan seteliltä. Mutta todistukseni oli pikemminkin naista puoltava, sillä todistin vain, että mies oli ollut humalassa; ja nainen päästettiin vapaaksi, ja minä menin kotiin hänen seurassaan. Sitten hän sanoi: 'Olette oiva poika, ja minä teen teille palveluksen sen vastapainoksi, mitä te teitte minulle. Mieheni on kyytisoutaja, ja minä toimitan teidät joelle, sillä hänellä ei ole oppipoikaa, ja teidän sopii tulla maihin ja asua talossamme, milloin teitä ei tarvita.'
Tartuin heti kiinni tarjoukseen, ja niinpä minä sain kunnollisen toimeentulon, koska en nähnyt. No niin, Jacob, mitä siitä pidät?"
"Aika paljon", vastasin minä.
"Entä sinä, Mary?"
"Oi! Minä pidän siitä oikein paljon; mutta haluaisin isän jatkavan saadakseni tietää, miten hän rakastui äitiini ja meni hänen kanssansa avioliittoon."
"No niin, saat kuulla sen kaiken piakkoin, mutta nyt minun täytyy levähtää."
SEITSEMÄS LUKU
Hyvin järkevä luku, jossa järkeillään aisteista – Stapleton säilyttää hillintänsä ja pysyy omilla tolpillaan – Hänen on pakko tapella vaimostaan ja saatuaan hänet tapella edelleen pitääkseen hänet itsellään – Palkka ei ollut suuri, mutta teki hänestä kuitenkin palkkanyrkkeilijän.
Vanha Stapleton poltti piippunsa tyhjäksi, imaisi vielä yhden siemauksen portteria, täytti piippunsa kopan, sytytti tupakan palamaan, tuprautti sauhun koetteeksi, selvitti kurkkuaan ja jatkoi sitten kertomustaan.
"Hänen miehensä Bartley oli nähkääs pahin joella liikkuva lurjus, teki kaikenlaisia konnuuksia eikä häikäillyt mitään. Hän nylki ihmisiä vesillä yhtä paljon kuin hänen vaimonsa maalla, sillä usein näin viimemainitun myöhemmin antavan rahoista väärin takaisin humalaisille miehille, mutta otin tavakseni aina silloin poistua.
– Bartley puolestaan työskenteli aina öisin, ja minäkin toin maihin useita köysikiemuroita, jotka hän tosin oli voinut maksaa, mutta joita hän ei koskaan ostanut niiden laillisilta omistajilta; mutta minä en milloinkaan nähnyt enkä kuullut mitään, se oli toimintaohjeeni. Ja tulin hyvin toimeen, kunnes olin palvellut oppiaikani, ja sitten he antoivat minulle vanhan veneensä ja rakensivat itselleen uuden. Niinpä aloin työskennellä omaan laskuuni ja sitten kuulin ja näin, ja minulla oli kaikki aistini tallella ihan samanlaisina kuin ne olivat aikaisemmin – sitäkin pahempi, sillä se ei koitunut hyväksi. (Puh, puh, puh, puh.)
– Bartleyt olisivat halunneet minun liittyvän heihin, mutta se ei käynyt päinsä, sillä vaikka en koskaan sekaantunutkaan muiden asioihin, en kuitenkaan itse tahtonut joutua väärille jäljille. Olen nähnyt kaiken maailman ihmisten viidenkymmenen vuoden aikana pettävän toisiaan, mutta se ei ole minun asiani; enhän minä pysty tekemään maailmaa paremmaksi; senvuoksi en välitä muusta kuin siitä, että itse pysyn rehellisenä; ja jos jokainen huolehtisi omasta sielustaan eikä vaivautuisi pitämään huolta naapureistaan, niin se olisikin paljoa parempi ihmisluonnolle. Olin uutterasti työssäni Swan-portailla, ansaitsin toimeentuloni ja kulutin ansioni sitä mukaa kuin ne sain, sillä olin silloin liian nuori pitämään silmällä vastoinkäymisten päiviä.
– Eräänä iltana tuli portaille nuori, vaippaan puettu nainen sylissään käärö; hän näytti olevan hyvin levoton ja pyysi minulta venettä. Kiskoin sen rivistä laiturin kupeeseen ja autoin hänet siihen. Veneeseen laskeutuessaan hän astui harhaan, ja tartuin häneen kiinni estääkseni häntä kaatumasta; häntä tukiessani painoin kädelläni hänen sylissään olevaa kääröä ja tunsin pikku lapsen lämpimät kasvot.
– 'Mihin minun pitää soutaa, rouva?' tiedustin.
– 'Oi, soutakaa virran ylitse ja jättäkää minut toiselle rannalle!' sanoi hän, ja silloin kuulin hänen nyyhkyttävän itsekseen, ikäänkuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan.
– Ehdittyämme keskelle jokea hän kohotti päätänsä, katsoi sitten ensin kääröä ja suuteli sitä sekä silmäili senjälkeen ylhäällä taivaalla kimaltelevia tähtiä. Suudeltuaan lasta vielä kerran hän ponnahti pystyyn, ja ennenkuin ennätin aavistaa, mitä hänellä oli mielessä, hän sysäsi minulle kukkaronsa, viskasi lapsensa veteen ja heittäytyi itse sen jälkeen.
– Pyöräytin veneen heti jyrkästi ympäri, näin hänet uudelleen, vetäisin pari ripeätä vetoa, pääsin hänen vierelleen ja sain kiinni hänen vaatteistaan. Ankaran puuhailun jälkeen sain hänet taaskin veneeseen ja nähtyäni hänen jälleen tulleen tajuihinsa soudin takaisin portaille, joilta hän oli tullut veneeseeni.
– Heti maihin saavuttuani kuulin melua ja puhelua, ja useita ihmisiä seisoi rannalla; nähtävästi ne olivat hänen sukulaisiaan, jotka olivat kaivanneet häntä ja kyselivät, oliko hän lähtenyt veneellä liikkeelle; ja heidän kuvaillessaan häntä sekä muiden soutajien kertoessa heille, että minä olin lähtenyt soutamaan sellaista kyydittävää, toin hänet takaisin.
– No niin, he ottivat hänet huostaansa ja veivät hänet kotiin; ja vasta silloin johtui mieleeni veneen pohjalla viruva kukkaro, jonka otin sieltä, ja siinä oli kuin olikin neljä kultaista guineaa sekä joku määrä hopearahaa. No niin, portaille soutaneet miehet tiedustivat minulta tarkoin tapahtumaa, mutta olin varuillani ja kerroin heille vain, että tyttöparka heittäytyi veteen ja minä kiskoin hänet jälleen veneeseen. Ja viikon kuluttua olin unohtanut melkein koko jutun, mutta silloin saapui luokseni poliisi, joka sanoi minulle:
– 'Oletteko kyytisoutaja Stapleton?'
– 'Kyllä olen', vastasin.
– 'Sitten teidän täytyy lähteä mukaani.' Ja hän vei minut poliisikonttoriin, jossa nuori nais-poloinen oli pidätettynä ja syytettynä lapsensa murhasta. Ja niinpä minua alettiin kuulustella, sittenkun minun ensin oli ollut pakko vannoa sormet raamatulla, ja minun täytyi kertoa koko juttu, sillä vaikka sopivassa tilaisuudessa saattaakin menettää kaikki aistinsa, palauttaa sormet raamatulla vannottu vala kuitenkin jollakin tavoin ne kaikki takaisin.
– 'Näittekö lapsen?' kysyi virkamies.
– 'Näin käärön', vastasin.
– 'Kuulitteko lapsen itkevän?' tiedusti hän.
– 'En', vastasin ja silloin arvelin saaneeni nuoren naisen pelastetuksi; mutta virkamies oli vanha kettu, ja tunsi perin hyvin tehtävänsä. Niinpä hän virkkoikin:
– 'Antoiko nuori nainen veneeseen astuessaan käärön teille?'
– 'Ei', vastasin taaskin.
– 'Ettekö siis koskenutkaan siihen?'
– 'Kyllä, koskin silloin, kun kyydittäväni jalka luiskahti.'
– 'Entä minkälaiselta se tuntui?'
– 'Se tuntui ihmislapsentapaiselta esineeltä', vastasin, 'ja hyvin lämpöiseltä'.
– 'Mitä tarkoitatte?' tiukkasi hän.
– 'Niin, minusta se tuntui lapselta.'
– 'Ja se oli ihan lämmin, niinkö?'
– 'Kyllä', myönsin, 'se oli'.
– 'No niin, mitä muuta sitten tapahtui?'
– 'Niin, ollessamme keskellä jokea, hän ja hänen lapsensa joutuivat veteen; kiskoin hänet jälleen veneeseen, mutta lasta en nähnyt.'
– Onneksi naisparalle minulta ei kysytty, kumpi heistä joutui veteen ensiksi, ja se pelasti hänet hirsipuusta. Hänet tuomittiin kuudeksi kuukaudeksi vankeuteen, ja sitten hänet päästettiin jälleen vapaaksi. Mutta nähkääs, jollei minulla olisi kovaksi onneksi ollut tuntoa ja jollen olisi tuntenut sen olevan lämpöisen, mikä todisti sen olleen elossa, olisi onneton nuori nainen kenties päässyt ihan rangaistuksetta. Se tuntoaistista, joka väitteeni mukaisesti ei ole hyödyksi kenellekään, vaan pelkkä harminkappale." (Puh – piippu oli sammunut, ja hän viritti sen – puh, puh.)
"Mutta, isä", virkkoi Mary, "etkö kuullut sen kovaonnisen tytön tarinaa?"
"Kyllä, kuulin, että hänen kohtalonsa oli ollut kova, että hänet oli vietellyt joku mies, joka oli hylännyt hänet ja hänen lapsensa, minkä jälkeen hän oli päättänyt hukuttaa itsensä ja myöskin lapsensa, ihmisrukka! Jos hän olisi yrittänyt hukuttaa ainoastaan lapsensa, olisin sanonut sitä perin luonnottomaksi teoksi; mutta koska hän halusi samalla kertaa hukuttaa itsensäkin, niin olen sitä mieltä, että oli ihan luonnollista ja ihmisluonnon mukaista, jos hän hukutti lapsen viedäkseen sen taivaaseen muassaan. Rakkaus on sellainen aisti, jota nuorten naisten pitäisi hillitä mahdollisimman tarkoin, Mary; siitä aistista ei koidu mitään hyvää."
"Mutta kuitenkin, isä, se tuntuu minusta olevan ihmisluonnon mukainen", vastusti Mary.
"Niin se onkin, mutta siitä koituu ikävyyksiä, tyttö, ja pysyttele sinä sentähden siitä tuiki erossa!"
"Koituiko siitä pahaa, että te ja äiti rakastuitte toisiinne ja menitte naimisiin?"
"Saat kuulla, Mary", lupasi vanha Stapleton, joka alkoi jälleen kertoa.
"Ensi kerran näin äitisi noin kaksi kuukautta sen jälkeen, kun tyttö-parka heittäytyi veteen. Hän oli silloin ehkä kaksi vuotta vanhempi kuin sinä nyt lienet ja ulkonäöltään hyvin samanlaatuinen ihminen. Portaillamme oli kyytisoutajana muuan Ben Jones-niminen nuori mies; hän ja minä olimme hyviä ystävyksiä, ja meidän oli tapana auttaa toisiamme, ja kyydittävän halutessa kahta soutajaa lähdimme aina yhdessä. Eräänä iltana hän virkkoi minulle:
– 'Will, tule kanssani maihin! Näytän sinulle pahuksen komean tytön.'
– Niinpä lähdin hänen mukaansa, ja hän vei minut erääseen myymälään, jossa myytiin laivatarpeita, ja tapasimme äitisi takahuoneessa. Ben tilasi piiput ja olutta, ja istuuduimme ja laitoimme olomme mukavaksi. Mary, äitisi oli keimaileva tyttö, joka oli valmis hylkäämään toisen pojan ottaakseen toisen ihan pelkkien oikkujensa ja päähänpistojensa mukaan." (Katsahdin Maryyn, joka loi katseensa lattiaan.) "Ja sellaiset naiset tekevät paljon pahaa miesten keskuudessa, ja harvoin heidän kepposensa päättyvät hyvin; ja mieluummin näkisin sinut ruumisarkussasi huomenna, Mary, kuin ajattelisin sinusta tulevan sellaisen keimailijan.
– Ben Jones oli kovin ihastunut häneen ja halusi mennä hänen kanssansa naimisiin, ja hän oli hylännyt komean nuoren miehen Benin tähden, ja Benin oli tapana käydä siellä joka ilta, ja heidän liittonsa otaksuttiin solmittavan kuukauden kuluessa; mutta kun minä menin sinne, syrjäytti äitisi hänet miltei tyyten ja liittyi minuun, luoden minuun pitkiä silmäyksiä, juoden olutta minun tuopistani ja kieltäytyen juomasta Benin tuopista, niin että Jones-rukka vimmastui ja meni ihan sekaisin.
– No niin, ihmisluonnolla ei jaksanut vastustaa niitä isoja, sinisiä silmiä (jotka olivat ihan samanlaiset kuin sinun silmäsi, Mary), milloin ne sinkoilivat tulisia katseita miekkosparkaan; ja kun Jones nousi happamena pystyyn ja sanoi, että oli aika lähteä, emme kävelleetkään kotiin käsi kädessä, vaan vierekkäin, muistuttaen kahta isoa koiraa, joiden hännät ovat kankeita kuin rautatanko ja jotka ovat valmiit ryhtymään tappeluun; ei kumpikaan meistä hiiskunut sanaakaan, ja erosimme toisistamme sanomatta hyvää yötä.
– No niin, koko seuraavan yön uneksin äidistäsi ja seuraavana päivänä menin häntä tapaamaan, pihkaannuin joka kerta yhä pahemmin, ja hän kohteli Jonesia töykeästi, käskien hänen vihdoin hoidella omia asioitaan. Se tapahtui noin kuukausi sen jälkeen kun olin ensi kerran hänet nähnyt; ja eräänä päivänä sitten Jones, joka oli etevä nyrkkeilijä, sanoi minulle:
– 'Oletko mies?'
– Samassa hän läimäytti minua korvalle, ja kun silloin arvasin, mihin hän pyrki, kiskaisin pois käppöseni, ja aloitimme leikin. Kamppailtuamme kymmenisen minuuttia sain sivalletuksi hänen korvalleen navakan iskun, ja hän kellahti maahan pyörtyneenä eikä toipunut määräaikana. Eikä ihmekään, sillä hän, miesraukka, oli mennyt iäisyyteen." (Tällöin vanha Stapleton keskeytti tarinansa puoleksi minuutiksi ja pyyhkäisi kädellään otsaansa.)
"Minua syytettiin miehentaposta; mutta kun todistettiin, että hän oli tullut minun luokseni ja lyönyt ensiksi, vapautettiin minut viruttuani kaksi kuukautta vankilassa, sillä en saanut takausta; mutta koska olin ollut kaksi kuukautta vankilassa, vapautettiin minut.
– Vapaaksi päästyäni päätin aluksi, etten ikinä enää kohtaisi äitiäsi; mutta hän tuli luokseni, kierteli ympärilläni, ja minä rakastin häntä niin, etten jaksanut karkoittaa häntä luotani. Huomattuaan minun kunnollisesti takertuneen koukkuun hän alkoi leikitellä muiden kanssa; mutta minä en sitä sallinut, ja jokainen miekkonen, joka tuli likelle häntä, joutui varmasti tappelemaan kanssani, ja niinpä minusta tuli etevä nyrkkeilijä; ja oivallettuaan, että minä olin kukko tunkiolla ja ettei ketään muita tullut hänen luoksensa, hän eräänä kauniina aamuna suostui menemään kanssani avioliittoon.
– No niin, meidät vihittiin, mutta ihan ensimmäisenä yönä olin näkevinäni poloisen Ben Jonesin seisomassa vuoteeni vieressä, eikä oloni viikkokauteen tuntunut mukavalta; mutta se tunne kuitenkin haihtui, toimin kyytisoutajana portaillani ja ansaitsin rahaa. Mutta piippuni on sammunut, ja puhuminen kuivaa kurkkuani. Taidanpa levätä muutamia minuutteja."
Stapleton viritti piippunsa ja poltteli lähes puoli tuntia äänettömänä. Millaiset Maryn ajatukset olivat, sitä en voi varmasti väittää; mutta kuvittelen hänen ajatelleen äitinsä ja omaa käytöstään, kuten minäkin tein. Minä varmasti vertailin niitä keskenään, eikä kumpikaan meistä virkkanut sanaakaan.
"No niin", jatkoi Stapleton vihdoin, "menin naimisiin äitisi kanssa, Mary, ja toivon vain, ettei se mies, joka mielistyy sinuun, kuka hän lieneekin, saa niin paljon vaivaa vaimostaan kuin minä sain. Arvelin hänen vakiinnuttuaan luopuvan kaikista turhuuksistaan ja käyttäytyvän kunnollisesti, mutta otaksuttavasti se oli hänen luonnossaan, eikä hän mahtanut sille mitään. Hän katsoi miehiä silmiin ja rohkaisi heitä, kunnes he pihkaantuivat ja minä tulin mustasukkaiseksi; ja minun täytyi tapella milloin kenenkin kanssa, kunnes minusta tuli mainio nyrkkeilijä. Myönnän kyllä äitisi aina näyttäneen hyvin iloiselta, kun voitin vastustajani, mutta sittenkin hän halusi olla suosittu, ja minulla oli tuskin aikaa ansaita leipääni.
– Vihdoin joku lupasi lyödä puolestani vetoa viisikymmentä puntaa nyrkkeilyottelussa, ja minun piti saada rahoista puolet, jos voittaisin. Minulla oli siihen aikaan vähänlaisesti varoja, ja suostuin siihen, ja niinpä lyhyen harjoittelun jälkeen ottelu suoritettiin, ja voitin helposti. Ja asiantuntijat pitivät iskutavastani niin paljon, että he järjestivät toisen ottelun etevämpää nyrkkeilijää vastaan kahdensadan punnan palkkiosta; ja luokseni tuli eräs loordi ja muita mahtavia henkilöitä, ja minut esiteltiin heille kapakassa, ja asiasta sovittiin. Siten minusta tuli säännöllinen kilpanyrkkeilijä yksinomaan äitisi tähden, Mary.
– Niin, älä itke, lapsi! Tarkoitukseni ei ole väittää äitisi joutuneen huonoille teille, vaikka hän pitikin niin paljon siitä, että häneen tuijoteltiin ja häntä puhuteltiin; mutta se oli kuitenkin melkein yhtä pahaa minun mielestäni. No niin, minua alettiin harjoittaa, ja viiden viikon kuluttua kohtasimme toisemme Mousley Hurstissa, ja siitä sukesi tiukka kamppailu – mutta minulla on täydellinen selostus siitä jossakin; etsihän tuolta lipastosta; sieltä löydät sanomalehden."
Mary otti esille sanomalehden, joka oli kierretty käärölle ja sidottu nuoranpätkällä, ja Stapleton ojensi sen minulle, kehoittaen minua lukemaan selostuksen ääneen. Tein sen, mutta en syvenny yksityiskohtiin.
"Niin, juuri niin se kävi", virkkoi Stapleton, joka oli käyttänyt lukemistani hyväkseen polttaakseen vimmatusti saadakseen takaisin menettämänsä ajan. "Mutta siitä ei tullut mitään hyvää, sillä eräs herrasmiehistä mieltyi äitiisi, Mary, ja koetti houkutella häntä pois luotani. Yllätin hänet yrittämässä suudella vaimoani, joka pani vastaan – mutta naurussa suin, ja, kuten minusta näytti, enemmän kuin puolittain taipuvaisena. Senvuoksi iskin miehen permantoon, enkä senjälkeen enää halunnut puhuakaan loordien ja herrojen kanssa enkä liioin nyrkkeillä.
– Hankin uuden veneen ja pysyin joella ja muutin asuntoa, etten enää joutuisi lainkaan tekemisiin niiden henkilöiden kanssa, jotka tiesivät minun olevan nyrkkeilijän. Sitten äitisi joutui lapsivuoteeseen sinun syntymäsi edellä, ja toivoin siitä paljon onnea, koska arvelin hänen ajattelevan ainoastaan puolisoaan ja lastansa; ja niin hän tekikin siihen saakka, kunnes sinut vieroitettiin, mutta senjälkeen hän oli ihan samanlainen kuin aikaisemminkin.
– Erään joella olevan laivan kapteenilla oli silloin tällöin tapana käydä puhelemassa hänen kanssaan, mutta en siitä suuriakaan välittänyt, koska kaikki puhelivat hänen kanssansa ja hän kaikkien kanssa; ja sitäpaitsi hän tunsi kapteenin vaimon, joka oli erittäin sievä nainen, ja pyysi hyvin usein Marya käymään luonansa, minkä sallin. Mutta ollessani eräänä aamuna lähdössä veneelle – sillä hän oli tullut pyytämään minua viemään hänet alukseensa – ja parhaillani astellessani rantaan airot olallani muistin tupakkapussini unohtuneen, palasin ja kuulin hänen sanovan, ennenkuin tulin ovelle:
– 'Muistakaa, että olen täällä jälleen kello kaksi, ja silloin lupasitte lähteä laivaani katsomaan –'
– En kuullut loppua, mutta äitisi nauroi ja lupasi lähteä. En näyttänyt itseäni, vaan poistuin ja astelin veneelle. Kapteeni seurasi minua, ja minä sousin hänet alukseen ja otin palkkani – ja sitten päätin pitää heitä silmällä, sillä olin erittäin mustasukkainen. Niinpä istuin veneessäni keskellä jokea, lepuuttaen airojani, ja näin kuin näinkin kapteenin ja äitisi nousevan hänen laivansa pieneen ruuheen ja lähtevän rannasta kapteenin hoidellessa toista ja erään hänen merimiehensä toista airoa. Soudin heidän jälkeensä, minkä jaksoin, ja vihdoin he huomasivat minut; ja kun äitisi ei halunnut minun tapaavan häntä liikkeellä, pyysi hän heitä soutamaan niin nopeasti kuin suinkin, sillä hän tiesi, kuinka raju olisin.
– Sittenkin saavutin heitä ja vilkaisin silloin tällöin taakseni, vannoen sydämessäni kostoa, mutta äkkiä kuulin parkaisun ja havaitsin heidän veneensä kaatuneen ja kaikkien siinä olleiden henkilöiden olevan vedessä. He eivät olleet huomanneet erään laituriin pyrkivän aluksen kiinnitysköyttä, vaan soutaneet sen kohdalle, ja sen tiukentuessa oli heidän veneensä kaatunut. Äitisi upposi kuin kivi, Mary, ja hänen ruumiinsa löydettiin vasta kolmen päivän kuluttua; ja nähdessäni hänen uppoavan kaaduin pyörtyneenä veneeni pohjalle."
Tällöin vanha Stapleton vaikeni, laski piipun pois kädestään ja nojasi kasvojaan käsiinsä. Mary purskahti itkemään. Muutamien minuuttien kuluttua Stapleton pitkitti kertomustaan:
"Tullessani jälleen tajuihini olin laivassa kapteenin hytissä, ja kapteeni ja hänen vaimonsa olivat minua hoivailemassa – ja silloin sain tietää, että juuri viimemainittu oli lähettänyt noutamaan äitiäsi, että hän asui laivassa ja että äitisi oli aluksi kieltäytynyt, koska tiesi, etten tahtonut hänen liikkuvan joella, mutta suostunut sitten, haluten nähdä laivan. Asianlaita ei siis sittenkään ollut niin kovin paha, mutta naisen ei pitäisi toimia miehensä tietämättä; oivallat kuitenkin, Mary, ettei kaikkea tätä olisi tapahtunut, jollen olisi kuullut osia siitä, mitä sanottiin; ja sinulla saattaisi nyt olla äiti ja minulla vaimo lohduttamassa meitä, jollei minulla olisi ollut onnetonta kuuloani – joten, kuten mainitsin, näistä aisteista koituu enemmän pahaa kuin hyvää – ainakin on asia osoittautunut sellaiseksi minuun nähden.
– Ja nyt olet kuullut tarinani ja saanut tietää, miten äitisi kuoli, Mary; varo siis lankeamasta samaan virheeseen, jotta et olisi liian mielissäsi siitä, että sinua katsellaan, kuten jostakin syystä minusta näyttää sinua haluttavan – mutta äitiinsä tytär tulee, sanotaan, ja sellainen on ihmisluonto."
Lopetettuaan kertomuksensa Stapleton poltti piippuaan äänettömänä. Mary istui pöydän ääressä kädet painettuina ohimoille nähtävästi syviin ajatuksiin vaipuneena; enkä minä suinkaan ollut puhetuulella. Puolessa tunnissa oli oluttuoppi tyhjentynyt, ja Stapleton nousi seisomaan.
"Kas niin, Mary, älä ajattele liikoja; mennään kaikki nukkumaan. Näytä Jacobille hänen huoneensa ja tule sitten yläkertaan!"
"Jacob löytää itse huoneensa, isä", vastasi Mary, "minun tarvitsematta opastaa häntä. Hän tietää, missä keittiö on, ja alakerrassa on ainoastaan yksi muu huone."
Tartuin kynttilääni, toivotin heille hyvää yötä ja menin vuoteeseeni, joka tosin oli sangen yksinkertainen, mutta joka tapauksessa mukava.
KAHDEKSAS LUKU
Lämmintä kiitollisuuttani osoittava perin kylmä näyte – Tie onneen saattaa joskus viedä jääsillan ylitse – Minun onneeni vei tie sen alitse – Rakkaus voittaa kaikki paitsi minun itsepäisyyttäni, minkä nuori Tom ja vanha koulumestari tuonnempana toteavat omalla kustannuksellaan.
Pakkasia jatkui useita päiviä, kunnes joki vihdoin oli yltyleensä jäässä ja kaikki liikenne sillä oli seisahtunut. Stapletonin rahat alkoivat olla vähissä, työskentelymme oli tuiki mitätöntä, ja Mary selitti, että meidän kaikkien täytyisi mennä kerjäämään torikauppiailta, jos sellaista kestäisi paljoa kauemmin.
"Minun täytyy mennä käymään herra Turnbullin luona ja pyytää häntä auttamaan meitä", virkkoi Stapleton eräänä päivänä, vetäen viimeisen shillinginsä taskustaan ja pannen sen pöydälle. "Varani ovat tyyten lopussa, mutta hän on hyväntahtoinen herrasmies ja lainaa minulle hieman." Iltapäivällä Stapleton palasi, ja hänen ulkomuodostaan näin, että häntä oli onnistanut. "Jacob", lausui hän, "herra Turnbull haluaa sinun syövän hänen luonaan aamiaista huomenna, koska hän toivoo tapaavansa sinut."
Lähdin sen mukaisesti liikkeelle päivän koittaessa seuraavana aamuna ja ennätin hyvissä ajoissa aamiaiselle. Herra Turnbull oli yhtä ystävällinen kuin aina muulloinkin ja alkoi kertoa minulle pitkiä tarinoita pohjoisten seutujen jäistä.
"Muuten kuulin, että kokonainen härkä paistetaan, Jacob, vähän London-sillan yläpuolella; eiköhän lähdetä katsomaan sitä huvia?"
Suostuin siihen, nousimme Brentfordin vuorovaunuun, josta laskeuduimme Queen-kadun kulmauksessa, ja kävelimme sitten joella. Näyttämö oli sangen huvittava ja kiihoittava. Jäälle oli joka taholle pystytetty kojuja, liput liehuivat, ihmisiä käveli, ja joitakuita luisteli, vaikkakin jää oli liian karkea sitä ajanvietettä varten. Koko joki oli täynnä kansaa, ja nyt käveltiin turvallisesti siellä, missä kuukausi aikaisemmin olisi kohdattu kuolema. Siellä täällä kohosi savua useista nuotioista, joissa paistettiin ja keitettiin makkaroita ja muita ruokatarpeita, mutta vetonumero oli kokonaisenaan paistettava härkä lähellä sillan keskimmäistä tukipatsasta.
Vaikka jää näyttikin painuneen siltä kohdalta, johon oli kokoontunut niin monia satoja ihmisiä, ei kuitenkaan ollut minkäänlaista vaaraa, koska se nyt oli neljän tai viiden jalan vahvuista. Siellä täällä oli tosin pettäviä kohtia, joissa jää ei ollut lujaa, mutta niitä osoittivat ilmoitukset, joissa varoitettiin yleisöä menemästä liian likelle; ja niiden luona oli köysiä ja seipäitä avunantoa varten, jos se kävisi tarpeelliseksi.
Jonkun aikaa katselimme huviksemme hilpeätä näkyä, sillä aurinko paistoi kirkkaasti ja taivas oli selkeä. Tuuli puhalsi raikkaasti pohjoisesta ja oli purevan kylmä varjoisissa paikoissa, koska lämpömittari silloin kuuleman mukaan osoitti kahdeksaakolmatta astetta jäätymäpisteen alapuolella. Oltuamme jäällä huvittelemassa noin kolme tuntia herra Turnbull ehdotti, että lähtisimme kotiin, ja kävelimme jokea ylöspäin Blackfriars-siltaa kohti, jonka luona aioimme nousta maalle ajaaksemme vuorovaunussa Charing Crossiin.
"Mihinkähän suuntaan vuorovesi nyt käy?" aprikoi herra Turnbull. "Sen selville saaminen olisi aika visainen tehtävä."
"Ei olisi, jos vain löydän reiän", vastasin, etsien sellaista. "Seis, tässä on."
Viskasin veteen jääpalasen ja havaitsin, että oli voimakas pakovesi. Jatkaessamme matkaamme jäällä, joka nyt oli hyvin rosoista, lennähti herra Turnbullin hattu pois päästä, ja tuuli lähti sitä kiidättämään vinhasti jäällä. Herra Turnbull ja minä lähdimme ajamaan sitä takaa, mutta pysyimme hädintuskin sen perässä emmekä missään nimessä sitä saavuttaneet. Useat joella olevat ihmiset nauroivat meidän sivuuttaessamme heidät ja tarkkailivat takaa-ajoamme. Herra Turnbull oli edellä eikä takaa-ajon kiihkossa huomannut edessään olevaa, laajaa pettävän jään aluetta; enkä minäkään sitä havainnut, ennenkuin yhtäkkiä kuulin sen murtuvan ja näin herra Turnbullin uppoavan ja katoavan näkyvistä. Läheisyydessämme oli useita henkilöitä, ja tämän kohdan ylitse oli vedetty nuora osoittamaan sen vaarallisuutta.
En empinyt – rakastin herra Turnbullia, ja rakkauteni ja suuttumukseni olivat yhtä voimakkaat. Sieppasin nuoran silmukan, kietaisin sen käsivarteni ympärille ja syöksyin avantoon hänen jälkeensä, muistaen, että oli luoteen aika: onnekseen hän oli sattumalta herättänyt sen kysymyksen. Vaivuin jään alle, sukelsin myötävirtaa ja muutamien sekuntien kuluttua tunsin etsimäni miehen takertuvan minuun, ja melkein samanaikaisesti tunsin, että köyttä alettiin kiskoa jäälle.
Niin pian kuin kiskojat tunsivat vastusta, tiesivät he, että ainakin minä olin kiinni köydessä, ja vetivät sitäkin nopeammin, mutta ehdin kuitenkin menettää tajuntani. Siitä huolimatta olin takertuneena köyteen hukkuvan ihmisen hellittämättömään tapaan, ja samoin oli herra Turnbull takertunut minuun, ja pian ilmestyimme aukkoon, johon olimme uponneet. Aukon ylitse työnnettiin tikkaat, ja kaksi Ihmisyysseuran jäsentä tuli avuksemme, kiskoen meidät vedestä tikkaille. Senjälkeen meidät tikkaiden avulla hinattiin turvallisempaan paikkaan.
Olimme molemmat vielä tajuttomina; mutta sitten kun meidät oli viety joen rannalla olevaan majataloon, pantiin meidät vuoteeseen, noudettiin lääkäri meitä hoitamaan, ja pian olimme toipuneet.
Seuraavana aamuna saatoimme palata rattailla Brentfordiin, jossa poissaolomme oli herättänyt mitä suurinta levottomuutta. Herra Turnbull puhui koko aikana ainoastaan hyvin vähän; mutta hän puristi usein kättäni, ja kun pyysin häntä jättämään minut Fulhamiin, jotta voisin ilmoittaa Stapletonille ja hänen tyttärelleen olevani terve ja turvassa, suostui hän siihen, lausuen:
"Jumala sinua siunatkoon, sinä oivallinen poika! Tapaan sinut piakkoin."
Noustuani Stapletonin asunnon yläkertaan tapasin Maryn yksin; minut nähtyään hän hätkähti ja ponnahti pystyyn.
"Missä olet ollut, sinä ilkeä poika?" kysyi hän, puolittain hymyillen.
"Jään alla", vastasin, "ja kohmetukseni suli vasta tänä aamuna."
"Oletko tosissasi, Jacob?" virkkoi hän. "Älä toki kiusaa ja peloittele minua, olen jo muutoinkin ollut liiaksi peloissani. Viime yönä en nukkunut edes silmän täyttäkään."
Kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut.
"Varmasti tiesin jotakin tapahtuneen", sanoi hän. "Vakuutin niin isällekin, mutta hän ei sitä uskonut. Lupasit tulla kotiin opettamaan minua, ja tiedän, ettet milloinkaan syö sanaasi. Mutta isä tuprutteli piippuaan ja sanoi, että milloin se poikia huvittaa, he unohtavat lupauksensa ja että se on vain ihmisluonnon mukaista. Oi, Jacob, olen niin kovin iloissani siitä, että olet jälleen kotona, enkä kaiken tapahtuneen jälkeen pahastu, vaikka suuteletkin minua vielä kerran." Ja Mary kurkotti kasvojaan minuun päin ja vastasi suudelmaani.
"Kas siinä! Sen pitää riittää sinulle pitkäksi aikaa, muista se!" lisäsi hän. "Et saa ajatellakaan uutta suudelmaa, ennenkuin olet ollut jään alla taaskin."
"Sitten uskon sen olleen viimeisen", vastasin nauraen.
"Sinä et ole rakastunut minuun, Jacob, se on selvää; muutoin et olisi vastannut niin", huomautti Mary.
Olin oppinut tuntemaan Marya aika hyvin, ja vaikka hän tosiaankin oli suuri keimailija, oli hänellä useita oivallisia ja rakastettavia ominaisuuksia. Ensimmäisen viikon aikana sen jälkeen, kun hänen isänsä oli kertonut meille elämäntarinansa, näyttivät äidistä lausutut huomautukset tehneen häneen voimakkaan vaikutuksen, ja hänen käytöksensä oli paljon vakavampaa ja empivämpää; mutta sitä mukaa kuin kertomuksen muisto haihtui, muuttui hänen käytöksensäkin entisen tapaiseksi, veikisteleväksi ja keimailevaksi. Sittenkin oli mahdotonta olla pitämättä hänestä, ja hänen kaikista oikuistaan huolimatta hänessä oli niin paljon hyviä tunteita ja herttaisuutta, jotka tarpeen vaatiessa varmasti tulivat näkyviin, että usein mietin, kuinka vaarallinen ja kiehtova tyttö hänestä sukeutuisi, sittenkun hän olisi täysikasvuinen.
Olin taaskin ottanut esille kirjat, jotka olin harmistuneena viskannut syrjään, opettaakseni häntä lukemaan ja kirjoittamaan. Hän edistyi ripeästi ja olisi edistynyt vieläkin ripeämmin, jollei hän olisi ihan yhtä innokkaasti ahkeroinut saadakseen minut pitämään hänestä kuin hän ahkeroi voittaakseen opiskelun tuottamat vaikeudet.
Mutta hän oli kovin nuori; ja vaikka miesten jäljessä juokseminen, kuten hänen isänsä huomautti, olikin hänen luonnossaan; oli täysi syy toivoa, että hän vuoden tai parin kuluttua ei olisi enää yhtä epävakainen ja että hänessä todella piilevät, aidot, hyvät ominaisuudet olisivat voimakkaammin näkyvissä. Sydämeltään ja tunteiltaan hän oli siveä tyttö, vaikkakin hänen joustava mielensä usein houkutteli hänet sopivaisuuden rajojen toiselle puolelle ja monesti nostatti punan hänen omille eloisille kasvoilleen, milloin hänen oma ymmärryksensä tai muiden huomautukset muistuttivat hänelle, että hän oli menetellyt huonosti. Oli mahdotonta tuntea Mary ja olla pitämättä hänestä, vaikkakin ankara henkilö saattoi satunnaisen kohtauksen aikana saada hänestä varsin epäsuotuisen vaikutelman. Omasta kohdastani minun täytyy tunnustaa, että kuta enemmän olin hänen seurassaan, sitä enemmän kiinnyin häneen ja sitä enemmän kunnioitin häntä.
Vanha Stapleton tuli kotiin illalla. Hän oli tavallisuuden mukaisesti ollut polttelemassa piippuaan ja ajattelemassa ihmisluontoa Feathersin kapakassa. Kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut, ja sen johdosta hän lähetti noutamaan ylimääräisen oluttuopin Marylle ja minulle, jonka hän ehdottomasti tahtoi meidän keskenämme tyhjentävän – suurempaa sydämellisyyden osoitusta hänen puoleltaan olisi ollut mahdoton saada.
Vaikka kapteeni Turnbull tuntui toipuneen tapaturman vaikutuksista, ei asianlaita nähtävästi kuitenkaan ollut siten, sillä kotiintulonsa jälkeisenä aamuna hän sairastui, häntä vilutti, ja hänellä oli lonkkatuskia, mikä muuttui väristykseksi ja kuumeeksi, eikä hän poistunut vuoteestaan kolmeen tai neljään viikkoon. Minä puolestani en tuntenut minkäänlaisia pahoja jälkiseurauksia; mutta nuoren ihmisen ruumiinrakenne pystyy paremmin kestämään tällaisia ankaria järkytyksiä kuin sellaisen kuusikymmenvuotiaan miehen rakenne, jonka voimia rajut säät ja väsyttävät ponnistukset ovat jo ehdyttäneet.
Koska pakkasta yhä jatkui, suostuin, kun kapteeni Turnbull pyysi minua tulemaan luokseen ja viipymään siellä, ja olin useita päiviä hänen alituisena hoitajanaan, kunnes hän saattoi nousta vuoteestaan. Hänen tavallisena keskustelunaiheenaan olivat tulevaisuudentoiveeni ja se toivomus, että siirtyisin jollekin sellaiselle alalle tai sellaiseen ammattiin, jossa todennäköisesti pääsisin paremmin kohoamaan maailmassa; mutta minä olin jyrkkä tässä suhteessa ja vielä toisessakin kohdassa, nimittäin siinä, että tulevaisuudessa en tahtoisi joutua kiitollisuudenvelkaan kenellekään.
En jaksanut saada pois mielestäni kärsimäni vääryyden muistoa, ja kostonhimoinen luontoni hautoi sitä yhäti. Olin päättänyt olla riippumaton ja vapaa. Siinä seurassa, jossa olin, tunsin olevani vertaisteni parissa, tai jos oli ylemmyyttä, niin se oli minun puolellani ja johtui sivistyksestä, enkä enää ikinä alistuisi olemaan ylempieni seurassa, johon pääsisin suosiosta ja jossa minua enimmäkseen katseltaisiin yliolkaisesti ja josta minut samalla saatettaisiin, kuten kerran oli käynyt, häpeällisesti häätää pelkän oikun johdosta.
Pidin kuitenkin kapteeni Turnbullista hyvin paljon. Hän oli aina ollut minulle hyvin ystävällinen, puhui kanssani tasa-arvoisena ja oli esiintynyt johdonmukaisesti, ja tapaturman jälkeen olivat tunteeni häntä kohtaan edelleenkin vahvistuneet; mutta ainahan tunteemme ovat ystävällisemmät niitä henkilöitä kohtaan, joille olemme tehneet palveluksen, ja ylpeyttäni lauhdutti se ajatus, että kuinka hyväntahtoinen kapteeni Turnbull minua kohtaan olisikin, hän ei mitenkään voisi, vaikka sen sallisinkin, maksaa minulle takaisin pelastamaani henkeä. Häntä kohtaan tunsin rajatonta ystävyyttä – niitä kohtaan, jotka olivat kohdelleet minua huonosti, rajatonta vihaa, koko maailmaa kohtaan yleensä sellaista tunnesekoitusta, jota tuskin pystyin erittelemään; ja mitä itseeni tulee, oli minussa sellainen vapauden ja riippumattomuuden rakkaus, josta mikään ei olisi voinut taivuttaa minua tinkimään.
Koska en tahtonut loukata kapteeni Turnbullin tunteita suoranaisesti torjumalla hänen kaikkia hyväntahtoisia tarjouksiaan ja huomautuksiaan siitä, kuinka paljon etuja saattaisin saada, vastailin tavallisesti välttelevästi. Mutta kun hän sinä päivänä, jona olin suunnitellut poistua hänen luotansa, äkkiä kävi käsiksi asian ytimeen, tarjosi minulle kaikki ja huomautti, että hän oli lapseton ja että hyväksymällä hänen tarjouksensa en niin ollen vahingoittaisi ketään, kun hän tarttui käteeni, veti minut likelle itseään, kiersi käsivartensa ympärilleni ja puhui minulle isällisen hellästi, miltei rukoillen minua suostumaan – valui kiitollisuuden kyyneliä vuolaasti kasvoilleni, mutta päätökseni ei siitä huolimatta vähääkään horjunut – vaikka ääneni pyrkikin pettämään, kun vastasin:
"Olette ollut hyvin ystävällinen minua kohtaan, sir – hyvin ystävällinen – enkä sitä ikinä unohda; ja toivon sen ansaitsevani – mutta – herra Drummond ja rouva Drummond ja Sarah olivat myöskin minulle ystävällisiä – hyvin ystävällisiä – kaiken muun tiedätte. Jään siksi, mikä olen, jos suvaitsette; ja jos haluatte tehdä minulle hyvän työn, jos haluatte minun rakastavan teitä, kuten todella teenkin, niin sallikaa minun olla, mikä olen – vapaa ja riippumaton. Pyydän sitä teiltä ja pidän sitä suurimpana suosionosoituksena, minkä mitenkään voisitte minulle suoda – ainoana suosionosoituksena, jonka voin ottaa vastaan tai josta voin olla teille todella kiitollinen."
Kului joitakuita minuutteja, ennenkuin kapteeni Turnbull kykeni vastaamaan. Sitten hän lausui:
"Oivallan sen hyödyttömäksi enkä enää sinua kiusaa; mutta, Jacob, älä salli lähimäistesi puolelta osaksesi tulleen vääryyden noin pahasti raadella mieltäsi tai houkutella sinua omaksumaan sitä väärää käsitystä, että maailma on paha. Elämäsi varrella löydät sieltä paljon hyvää; ja muista, että ne henkilöt, jotka ovat tehneet sinulle vääryyttä muiden ihmisten valheellisten esitysten johdosta, ovat valmiit ja ovat tarjoutuneet korvaamaan virheensä. He eivät voi sen enempää, ja toivon sinun voittavan tämän kostonhimoisen tunteesi. Muista, että meidän tulee antaa anteeksi, kuten toivomme saavamme anteeksi."
"Minä annan anteeksi – ainakin joskus", vastasin, "Sarahin tähden – mutta aina en jaksa."
"Mutta sinun pitäisi se tehdä ja muista syistä, Jacob."
"Tiedän, että minun pitäisi – mutta jollen voi, niin en voi."
"Niin, hyvä poika, en ole koskaan kuullut sinun puhuvan noin – olin sanomaisillani turmeltuneesti. Etkö käsitä nyt olevasi väärässä? Et tahdo luopua sellaisesta tunteesta, joka oman ymmärryksesi ja uskonnon vakuutuksen mukaan on väärä – takerrut siihen – etkä kuitenkaan myönnä muiden virheitä millään tavoin puolustettaviksi."
"Tunnen sanojenne olevan totta", myönsin. "Mutta en jaksa vastustaa sitä tunnetta. Senvuoksi myönnän muiden virheiden olevan niin hyvin puolustettavissa kuin haluatte; mutta samalla minua ei totisesti pidä moittia, jos kieltäydyn laittautumasta sellaiseen asemaan, jossa minua taaskin saattaa nöyryytys kohdata. Totisesti minua ei pidä moittia, jos mieluummin haluankin tehdä työtä toimeentulokseni omalla tavallani ja jos pidän jokea parempana kuin kuivaa maata."
"Ei, sen myönnän; mutta se valinta on minusta vastenmielinen sen tähden, että se on kiukun tunteiden sanelema."
"Tehtyä ei saa tekemättömäksi", vastasin kerkeästi, haluten saada keskustelun päättymään.
"Aivan oikein, Jacob; mutta liitän sen jälkeen toisen sanontatapasi, nimittäin: 'Parempi onni ensi kerralla'. Jumala sinua siunatkoon, hyvä poika! Pidä huolta itsestäsi äläkä enää toista kertaa joudu jään alle!"
"Teidän tähtenne olisin valmis tekemään sen huomenna", vakuutin, tarttuen ojennettuun käteen. "Mutta jos vain näkisin sen Hodgsonin avannon läheisyydessä –"
"Et kai sysäisi häntä siihen?"
"Varmasti sysäisin", vastasin katkerasti.
"Jacob, sitä et tekisi, usko minua – nyt sinusta tuntuu siltä, mutta jos näkisit hänet vaarassa, auttaisit häntä, kuten autoit minuakin. Tunnen sinut, hyvä poika, paremmin kuin itse tunnet itseäsi."
Kumpi meistä oli oikeassa, kapteeni Turnbull vaiko minä, sen näemme tuonnempana. Senjälkeen pudistimme toistemme kättä, ja minä riensin pois tapaamaan Marya, jota olin usein muistellut poissaoloni aikana.
"Arvaapa, kuka täällä kävi?" virkkoi Mary tervehdittyämme toisiamme.
"En arvaa", vastasin. "Ei kai vanha Tom poikineen?"
"Ei; vanha Tom se ei taitanut olla, mutta aikamoinen vanha kuvatus hän oli – ja sellainen nenä voi, hyvä taivas! Luulin kuolevani nauruun, niin pian kuin hän oli ehtinyt portaiden alapäähän. Ajattelehan, Jacob, että olin rakastuvinani häneen vain nähdäkseni, miltä se hänestä tuntuisi! Arvaatko nyt, kuka se oli?"
"Oh, kyllä! Tarkoitat koulumestaria, opettajaani."
"Kyllä; niin hän minulle mainitsi. Ja lavertelin hänelle niin paljon sinusta ja siitä, että opetat minua lukemaan ja kirjoittamaan, ja siitä, kuinka innostunut olen oppimaan ja kuinka mielelläni haluaisin päästä naimisiin vanhahkon miehen kanssa, joka olisi hyvin oppinut ja opettaisi minulle kreikkaa ja latinaa, että vanha herra kävi sangen puheliaaksi ja istui kaksi tuntia, haastellen minulle. Hän käski minun ilmoittaa tulevansa käymään täällä huomenna iltapäivällä, ja pyysin häntä olemaan iltaan saakka, koska saat tänne vielä kaksi muuta ystävääsi."
"Minulla ei ole ketään muita paitsi vanha Tom Beazeley ja hänen poikansa."
"No niin, sinun vanha Tomisi se sittenkin on, ja hauska ukkeli hän onkin, vaikka en haluaisikaan häntä aviomiehekseni; mutta hänen poikansa on ihan minun mieleiseni nuorukainen – olen ihan rakastunut häneen."
"Rakkautesi ei sinua millään tavoin vahingoita, Mary; mutta muista, että se, mikä sinusta lienee pilaa, ei ehkä olekaan pilaa muista ihmisistä. Mitä siihen tulee, että koulumestari kohtaisi vanhan Beazeleyn ja hänen poikansa, en tiedä, käykö se päinsä, sillä minua epäilyttää, onko heidän kohtaamisensa hänestä mieluinen."
"Minkä tähden ei?" tokaisi Mary.
Hänen luvattuaan, ettei hän milloinkaan vihjaisi tähän asiaan, kerroin hänelle tämän arvoisen herran proomussamme suorittaman matkan yhteydessä olleet seikat. Mary oli hetkisen vaiti ja virkkoi sitten:
"Jacob, emmekö viime kerralla lukeneet, että miehiä uhkaavat vaarallisimmat kalliot ovat viini ja naiset?"
"Kyllä, niin luimme, jos oikein muistan."
"Hm", äänsi hän, "se vanha herra on jakanut paljon opetusta aikanaan, ja nähtävästi hän on saanut yhden opetuksen."
"Me saatamme oppia elämämme viimeiseen päivään saakka, Mary."
"No niin, ihan epäilemättä hän on sangen älykäs ja oppinut mies ja halveksii meitä kaikkia muita (ei sinua, Jacob), pitäen meitä tuhmina ihmisinä. Minä koetan antaa hänelle opetuksen."
"Sinäkö, Mary? Mitä sinä osaisit opettaa hänelle?"
"Älä huoli, saamme nähdä." Ja Mary käänsi keskustelun isäänsä. "Otaksuttavasti tiedät isän menneen herra Turnbullin puheille."
"Ei; en sitä tiennyt."
"Niin, hän meni; hänen käskettiin tulla sinne tänä aamuna, eikä hän ole vielä palannut. Jacob, toivottavasti et enää toista kertaa ole niin ajattelematon, sillä en haluaisi menettää opettajaani."
"Oh, ole huoleti, ennen kuolemaani opetan sinulle kaikki, mitä haluat tietää", lupasin.
"Älähän ole siitä niin kovin varma", vastasi Mary, katsoen minua pitkään isoilla, sinisillä silmillään. "Mistä tiedät, kuinka paljon minä haluan olla seurassasi?"
"No niin, jos lähden tieheni äkkiä, luovutan sinut nuorelle Tom Beazeleylle. Olethan jo puolittain rakastunut häneen", tokaisin nauraen.
"No niin, hän on hauska poika", vakuutti Mary. "Hän nauraa enemmän kuin sinä, Jacob."
"Hän on kärsinyt vähemmän", vastasin synkästi, muistellen kaikkea tapahtunutta. "Mutta, Mary, hän on komea nuori mies ja lisäksi hyväsydäminen ja älykäs; ja opittuasi tuntemaan hänet pidät hänestä hyvin paljon." Sen sanottuani kuulin hänen isänsä tulevan portaissa; hän astui sisälle erittäin hyvällä tuulella hänen ja kapteeni Turnbullin välisen keskustelun johdosta, pyysi piippunsa ja tuoppinsa ja laverteli ylettömästi "ihmisluonnosta."
YHDEKSÄS LUKU
"Järkeä ja sielukkuutta" – Stapleton ihmisluontoineen edustaa edellistä, kaihoisella tuulella oleva koulumestari jälkimmäistä – Sallin kenkä erikoisesti huomion esineenä – Vanha Tom opetusmestarina.
Seuraavan päivän iltapuolella kuulin tutun äänen kaiuttavan laulua, samalla kun Mary paiskasi kirjansa kasaan ja siirsi ne syrjään. Olin nimittäin silloin tavallisuuden mukaan häntä opettamassa.
"Olen kummia lukuisilla
harharetkillä kohdannut.
Olen monenlaatuisilla
seuduilla matkannut.
Tuolla päiväntasaajalla
on nenäni kesinyt,
ja kolkolla napamaalla
on varpaani jäätynyt.
Heipä hei, heipä hei, heipä hei.– Laittaudu keulapuoleen, Tom, ja jätä minut tulla tömistämään sikäli kuin ehdin! Minun liikkumiseni on samanlaista kuin aluksen hinaaminen tuulta ja vuorovettä vastaan – ja etenemiseni käy suunnilleen yhtä nopeasti kuin lakimiesten taivaaseenpääsy."
Tomin saapuessa ensimmäisenä perille minusta tuntui, että hän oli nähnyt harvinaisen paljon vaivaa somistaakseen olemustaan; hauskemmannäköisiä, vilpittömiä, avoimia, hilpeitä kasvoja saattoikin totisesti vain harvoin nähdä. Hän oli tuuman verran minua pitempi, voimakasrakenteinen ja hyvin muodostunut. Hän astui Marya kohti, joka havaitsi hänen maltittomuutensa, ja koska tyttö joko tahtoi hillitä häntä minun näkyvissäni tai noudatti tavallista keimailuhaluaan, otti hän Tomin sangen kylmäkiskoisesti vastaan ja meni vanhan Tomin luokse, jonka kättä hän pudisti lämpimästi.
"Huu! Mitenkäs tuulen laita nyt on, Jacob? Mehän erosimme maailman parhaina ystävyksinä", virkkoi Tom, silmäillen Marya.
"Siirry syrjään, Tom!" kehoitin minä, nauraen. "Saat nähdä, että hän sitten tulee taaskin ennalleen."
"Ohoo! Vai siltä taholta tuuli puhaltaakin?" vastasi Tom. "Kernaasti minun puolestani – minä osaan näyttää väärää lippua yhtä hyvin kuin hänkin. Mutta kuulehan, Jacob, ennenkuin aloitan liikkeeni, sano minulle, toivotko minun hinaavan mastooni puolueettoman lipun – sillä en halua häiritä sinua."
"Tässä käteni, Tom, sen takeeksi, että ranta on minuun nähden selvä. Mutta pidä varasi – hän on aikamoinen kiitäjä ja sujahtaa varsin helposti sormiesi lomitse, vaikka olisikin tuulen alapuolella ja äänenkantamissa."
"Ole huoleti siihen nähden, Jacob!"
"Ja lisäksi, Tom, sittenkun olet sen aluksen vallannut, tarvitsee se pystyvän miehen peräsimeen."
"No ihan minun mieleiseni alus siis. Inhoan noita vakavia, hidaskulkuisia aluksia, jotka miltei itse ohjaavat itseään. Kaipaan sellaista, jota hoitamaan tarvitaan miestä ja merimiestä."
"Jos miehistö on hyvä, kelpaa se alus mihin tahansa, siitä saat olla varma, Tom, sillä sen pohja on mahdollisimman vankka; ja vaikkakin se hetkellisessä tuulessa saattaa kallistua miltei partaansa tasalle, ei se kuitenkaan kaadu."
"No niin, Jacob, kaikki hyvin siis; ja kun sinä nyt olet ilmoittanut minulle, mihin suuntaan se purjehtii, niin katsotaanhan, enkö osaa valita sellaista suuntaa, että saan sen vallatuksi."
"Kas vain, Jacob, kelpo poika, olet siis taaskin ollut veden vallassa; arvelin sinun saaneen kylliksesi sellaisesta silloin, kun Fleming antoi sinulle kiepsahduksen; mutta tällä kertaahan menit auttaaksesi ystävää, ja se oli ihan oikein. Hyvää päivää, herra Stapleton", jatkoi vanha Tom Stapletonin näyttäytyessä. "Olin parhaillani haastelemassa Jacobille hänen viimeisestä sukelluksestaan."
"Ainoastaan ihmisluonnon mukaista", vastasi Stapleton.
"Nono", torjui vanha Tom, "minusta syöksyminen suinpäin jokeen, kun se on jään peitossa, on ihan vastaista ihmisluonnolle."
"Mutta eihän, jos tarkoituksena on ystävän pelastaminen, isä?"
"Ei – koska Jacobin luonto on sellainen; käsität siis, että toinen luonto voitti toisen, ja siinä koko juttu."
"No niin, emmeköhän nyt istuudu ja laita oloamme mukavaksi?" huomautti Stapleton. "Mutta portaissa tulee joku – kukahan se lienee?"
"Kuulkaahan, vanha tervaskanto", virkkoi vanha Tom, "katsoen siihen, että olette kuuro kuin patsas, kuulette aika hyvin."
"Niin, kuulen oikein hyvin sisällä, jollei puhuta liian äänekkäästi."
"No niin, se on omituisen laatuista kuuroutta; minusta tuntuu siltä kuin meitä kaikkia vaivaisi sama vika", huudahti Tom, purskahtaen nauramaan.
Tämän huomautuksen aikana ilmestyi koulumestari näkyviin.
"Salve, Domine", tervehdin hänen astuessaan sisälle, ja tartuin arvoisan opettajani käteen.
"Et tu quoque, fili mi, Jacobe! Mutta ketäs täällä on? Kuuro isäntä, neito ja – hoo! – vanhus, jonka nimi on Tom, ja myöskin nuori Tom." Ja koulumestari näytti hyvin vakavalta.
"Niin, sir", virkkoi nuori Tom, mennen mestarin luokse, "tiedän teidän olevan meille äkeissänne, koska me molemmat joimme liian paljon ollessamme viimeksi seurassanne. Mutta me lupaamme – emmekö lupaakin, isä? – ettemme tee sitä toistamiseen."
Nämä nuoren Tomin harkitut sanat saattoivat mestarin paremmalle tuulelle; eniten hän pelkäsi naljailua ja paljastusta heidän puoleltaan.
"Aivan oikein, vanha herra; Tom ja minä kiskoimme halkaisijamme hieman liian kireälle viimeksi kohdatessamme – mutta mitäpä siitä? Meillä oli grogia, eikä meillä ollut mitään tekemistä."
"Ihan ihmisluonnon mukaista", huomautti Stapleton.
"Kuulkaahan, sir, ette ole virkkanut sanaakaan minulle", sanoi Mary, astuen mestarin luokse. "Nyt teidän täytyy istuutua viereeni, ottaa minut hoivaanne ja huolehtia siitä, että nuo kaikki muut käyttäytyvät kunnollisesti ja pysyvät selvinä."
Mestari loi Maryyn katseen, joka oli tarkoitettu ainoastaan hänelle, mutta joka ei suinkaan välttänyt nuoren Tomin eikä minun huomiotani.
"Me saamme hauskaa, Jacob", sanoi hän syrjässä minulle, kun kaikki istuuduimme pöytään, johon parhaiksi mahtui kuusi, jos sijoituttiin likekkäin. Mestari istui Maryn toisella puolella, Tom toisella, Stapleton Tomin vieressä, sitten minä ja vanha Tom, joka joutui olemaan koulumestarin toisena vierustoverina ja laski toisen puujalkansa vanhan herran liikavarpaille, mikä sai viimemainitun hätäisesti nostamaan jalkaansa ja siirtämään tuoliaan vieläkin likemmäksi Marya välttääkseen vahingon toistumista, samalla kun vanha Tom pyyteli anteeksi ja Stapleton todisteli, että jos vanha Tom ei tuntenut puujalalla ja koulumestari tunsi liikavarpaallaan, siinä ei ilmennyt mikään muu kuin "ihmisluonto." Vihdoin olimme kaikki istuutuneet, ja Mary, joka oli huolehtinut illasta, toi esille kaksi tai kolme tuoppia olutta, pullon väkijuomaa, piippuja ja tupakkaa.
"Vapaus kaikille – minä tupakoin", virkkoi Stapleton, viritti piippunsa ja nojautui taaksepäin tuolissaan.
"Myöskin minä pistän kappaleen savea suuhuni", yhtyi vanha Tom. "Se tekee ihmisen janoiseksi, joten hän nauttii juomastaan."
"No niin, minä nautin mallasjuomasta", sanoi Tom, tarttuen tuoppiin, ja joi pitkän siemauksen, niin että hengästyi. "Mitäs sinä teet, Jacob?"
"Vartoan hieman."
"Entä mitä te teette, sir?" tiedusti Mary koulumestarilta. Mestari pudisti päätänsä. "Niin, mutta teidän täytyy – muutoin luulen, ettette pidä seurastani. Kas niin, sallikaa minun täyttää piippu teille."
Mary täytti piipun ja ojensi sen mestarille, joka epäröi, katsahti tyttöön ja taipui. Hän sytytti piipun ja poltti vimmaisesti.
"Jää on murtumaisillaan – tulee säänmuutos kuu on neljänneksillään huomenna", puheli vanha Tom, tuprutellen savua huomautustensa välissä, "ja sitten kunnialliset ihmiset saattavat jälleen ansaita leipäänsä. Huonoja aikoja teille, vanha tervaskanto, heh!" jatkoi hän Stapletonin puoleen kääntyneenä. Savupilven takaa Stapleton nyökkäsi myöntävästi, minkä vanha Tom ensimmäiseksi havaitsi. "No niin, hän ei ole sittenkään kuuro; arvelinkin, että hän vain hiukan teeskenteli. Kuulehan, Jacob, tällaiset ilmat panevat ihmisen puhaltamaan sormiaan ja tekevät silmät kirkkaiksi."
"Pikemminkin tupruttelemaan savupilviä ja silmät vetisiksi", vastasi Tom, tarttuen tuoppiin. "Olen savun nieleksimisestä ihan yhtä janoinen kuin jos minulla olisi piippu suussa itselläni – joka tapauksessa silmiäni kirvelee. Jacob", pitkitti Tom vaivihkaa minulle, "katsohan, kuinka vanha herra savustaa Marya ja luo häneen savun lävitse kainoja, lemmenkaihoisia silmäyksiä!"
"Näyttää siltä kuin hän mielisi vallata Maryn savun turvissa", vastasin.
"Niin, ja Mary näyttää siltä kuin hän ei aikoisi lainkaan asettua vastarintaan, vaan antautua heti", lisäsi Tom.
"Älä sitä usko, Tom! Minä tunnen hänet paremmin; hän tahtoo nauraa mestarille; siinä kaikki; hän iski juuri äsken minulle silmää, mutta en halunnut nauraa, koska minusta ei ole mieluista, että tälle vanhalle herralle virnistellään. Nuhtelen Marya ankarasti huomenna."
Koko tänä aikana vanha Tom ja Stapleton tupakoivat äänettöminä; mestari puheli mykkää silmäkieltä Marylle, joka vastaili hänelle omilla kirkkailla silmillään; ja Tomista ja minusta alkoi aika tuntua sangen ikävältä; mutta vihdoin vanhan Tomin piippu oli tyhjentynyt, ja hän laski sen pois kädestään.
"Kas niin, enää en tupakoi – piipun pahin puoli on se, ettei voi puhella ja polttaa samalla kertaa. Mary, tyttöseni, siirrä katseesi pois koulumestarin nenästä ja ojenna minulle tuo juomapullo! Mitä? Lasi sekoittamista varten – se on hienompaa kuin meillä on aluksellamme. Tom." Tom laittoi grogipikarin, joi puolet sen sisällyksestä suunnattomalla siemauksella ja laski lasin pöydälle. "Haluatteko menetellä samoin kuin me, sir?" kysyi hän mestarilta.
"En, ystävä Dux, en – älä houkuttele minua, pyydän – pois se minusta!" Ja kauhistuneen näköisenä mestari kääntyi poispäin pullosta, jota vanha Tom hänelle ojensi.
"Ettekö juo mitään?" kummeksi Mary, katsoen mestariin ällistyneesti. "Mutta totisesti teidän täytyy juoda, sillä muutoin uskon teidän halveksivan meitä ja arvelevan, ettemme ole kelvollisia olemaan seurassanne."
"Ei, neito, älä vaadi minua siihen! Pyydä minulta mitä muuta tahansa!" torjui mestari.
"Pyydä mitä tahansa muuta – juuri sillä tavoin yleensä kieltäydytään", tokaisi Mary. "Jos pyytäisin jotakin muuta, saisin saman vastauksen: 'Pyydä mitä muuta hyvänsä!' No, jollette suostu juomaan mielikseni, niin riitelen kanssanne. Teidän pitää juoda lasi, ja minä sekoitan sen teille." Mestari ravisti päätänsä. Mary sekoitti grogilasin ja vei sen sitten huulilleen. "Jos nyt kieltäydytte juomasta sitä, sittenkun minä olen sitä maistanut, en enää ikinä puhu kanssanne." Niin sanottuaan hän tarjosi lasia mestarille.
"Tosiaankin, neito, minun täytyy kieltäytyä, sillä olen mielessäni vannonut valan."
"Millainen vala se oli? Vannottiinko se käsi raamatulla?"
"Ei, en vannonut sitä käsi pyhällä kirjalla, vaan ajatuksissani mitä juhlallisimmin."
"Oi! Minä vannon sellaisia valoja joka päivä enkä milloinkaan niitä pidä; se siis ei kelpaa. Huomatkaa nyt, että annan teille vielä yhden tilaisuuden. Juon vielä vähän, ja jollette heti pane huulianne pikarin samaan kohtaan, en enää koskaan juo terveydeksenne."
Mary vei pikarin jälleen huulilleen ja joi vähän silmät suunnattuina mestariin, joka tarkkaili häntä sieraimet laajentuneina kasvolihaksiensa nytkähdellessä. Hymyillen suloisinta hymyään Mary tarjosi hänelle pikaria; mestari puolittain ojensi kätensä, laski sen jälleen pöydälle ja asteittain otti vastaan lasin. Mary voitti, ja minä katselin hänen pahankurista ilmettään väkijuoman valuessa alas mestarin kurkusta.
Tom ja minä katsahdimme toisiimme. Mestari pani pikarin pöydälle, vilkaisi senjälkeen ympärilleen syyllisen tavoin ja punastui silmiään myöten. Mutta Mary, joka oivalsi, että hänen voittonsa oli vasta puolinainen, laski kätensä hänen olalleen ja pyysi lupaa maistaa uudelleen grogia. Ja mestaria rauhoittaakseni minäkin laitoin itselleni grogin. Tom teki samaten, ja osoittaen enemmän huomaavaisuutta mestarin tunteita kohtaan kuin hänen yksinkertaisen luonteensa nojalla olisin osannut odottaa, vanha Tom lausui rauhallisesti:
"Vanha herra pelkää grogia, koska hän kerran näki minun juovan tilkkasen liikaa, mutta se ei suinkaan todista, että grogi ei ole hyvä ja terveellinen kohtuullisesti nautittuna. Lasi tai pari on oikein hyväksi, vieläkin suuremmalla syyllä, kun ne ovat sievän tytön huulien sulostuttamat; ja vaikka mestari ei siitä pidäkään, on hän liiaksi hieno herrasmies ollakseen syrjäyttämättä vastenmielisyyttään naisen mieliksi. Se on luettava hänelle sitäkin suuremmaksi ansioksi, sillä jos hän pitäisi grogista, ei se olisi mikään uhraus, se on varma. Eikö teidänkin mielestänne ole niin, te vanha maljankallistelija?" lisäsi hän, puhutellen Stapletonia, joka poltteli piippuaan äänettömänä.
"Ihmisluonnon mukaista", vastasi Stapleton, ottaen piipun suustansa ja ruiskauttaen syljen pöydän alle.
"Juuri niin, hyvä herra; nyt siis ryyppy terveydeksenne, herra koulumestari, älköönkä teiltä milloinkaan puuttuko sievää tyttöä puhetoveriksenne eikä grogilasia juodaksenne hänen terveydekseen!"
"Niin, mutta mestari ei välitä sievistä tytöistä, isä", sekaantui puheeseen Tom. "Hän on liian oppinut ja älykäs; hän ei ajattele mitään muuta kuin kuuta, latinaa, kreikkaa ja filosofiaa ja kaikkea muuta sellaista."
"Kukapa voi aavistaa mitä pinnan alla piilee, Tom? Mahdotonta on arvata, mitä siellä on ja mitä siellä ei ole – kautta Sallin kengän."
"En ole kuullut mitään Sallin kengästä, isä; se on outo asia minulle."
"Enkö ole milloinkaan kertonut siitä sinulle, Tom? – No niin, saat siis kuulla sen tarinan nyt – nimittäin jos koko seurue siihen suostuu."
"Oi, kyllä", huudahti Mary. "Tehkää hyvin ja kertokaa se meille!"
"Haluaisitteko te kuulla sen, sir?"
"En ole koskaan kuullut mitään sennimisestä naisesta ja haluaisin mielelläni kuulla hänen tarinansa", vastasi mestari. "Antakaa tulla, ystävä Dux!"
"No niin, sitten teidän täytyy saada tietää, että kun palvelin Terpsichoressa, oli laivassamme etumaston märssymies nimeltään Bill Harness, hyvänlaatuinen miekkonen muuten, mutta hänen yläkertansa oli koko lailla pehmeä. Olimme olleet Jamaikan laivastoasemalla joitakuita vuosia, palanneet kotiin ja nyt olimme aika onnellisia ja hilpeitä (ne meistä, jotka vielä olivat elossa) ja kulutimme rahojamme pahuksenmoisesti. Bill Harnessilla oli vaimo, joka oli hyvin rakastunut häneen ja johon hän oli hyvin rakastunut, mutta vaimo oli hutilus; hänen takilansa ei ollut milloinkaan siisti, kaikki oli aina irrallaan, ja mikä vielä pahempi, hän ei milloinkaan pitänyt kenkää kunnollisesti jalassaan. Niinpä hänet tunnettiinkin Hutilus-Sallin nimellä, ja ensimmäinen luutnantti, joka oli täsmällinen mies, ei koskaan halunnut nähdä häntä kannella, sillä nähkääs, hän kääri uuden vuoden päivänä hiuksensa papiljotteihin eikä vaihtanut niitä eikä ottanut niitä pois, ennenkuin vuosi jälleen päättyi.
– Olkoon sen asianlaita kuitenkin miten tahansa, hän rakasti Billiä, ja Bill rakasti häntä, ja he olivat hyvin onnelliset keskenään. Eihän miehen onnellisuus sittenkään riipu siitä, onko nainen ulkonaisesti siisti, vaan siitä, onko hän sisäisesti kunnossa, onko hän nimittäin hyvänsävyinen ja nöyrä, kohtelias ja miehen mieltä noudattava ja niin edelleen. Muutaman päivän kuluttua ei ulkomuoto merkitse mitään – silmät saavat verhon kuten vintturi silloin, kun ankkuri on saatu ylös; mutta ennen kaikkea mies tahtoo, ettei häntä häiritä oikuilla eikä puuskilla eikä mielialoilla.
– No niin, Bill oli onnellinen, mutta eräänä päivänä hän oli pahuksen onneton, koska Sall oli kadottanut toisen kenkänsä, mikä ei ollut ihmekään, katsoen siihen, että hänen kenkänsä olivat aina huolimattomasti jalassa.
– 'Kuka on nähnyt vaimoni kenkää?' tiedusteli hän.
– 'Minä näin sen', vastasi joku.
– 'Missä?' kysyi Bill.
– 'Näin sen alhaalla maston tyven luona', sanoi mies.
– Mutta Bill huuteli edelleenkin, etsien vaimonsa kenkää, jonka tämä nähtävästi oli tipauttanut jalastaan kiivetessään etukannen tikkaita kannelle hengittämään hiukan raitista ilmaa vähäistä ennen pimeän tuloa. Bill piti kengästä niin suurta melua, että laivan miehistö vihdoin alkoi sille nauraa, ja kaikki luikkailivat toisilleen: 'Kuka on nähnyt Sallin kenkää?' – 'Onko Sallin kenkä sinulla?' Ja nämä sanat kajahtelivat yli koko laivan koko illan, kunnes miehet vetäytyivät riippumattoihinsa. Koska Sallin kenkää ei löytynyt, meni Bill kaikesta huolimatta seuraavana aamuna peräkannelle valittamaan ensimmäiselle luutnantille, että hän oli kadottanut Sallin kengän.
– 'Hitto vieköön Sallin kengän!' kivahti ensimmäinen luutnantti. 'Eikö minulla ole kylliksi huolehtimista ilman vaimonne kirottuja kenkiä, jotka saattavat olla kahden pennyn arvoiset?'
– No niin, Bill selitti, että hänen vaimollaan oli ainoastaan toinen kenkä jäljellä ja ettei se riittänyt pitämään kahta jalkaa kuivana, ja pyysi ensimmäistä luutnanttia käskemään, että sitä etsittäisiin; mutta ensimmäinen luutnantti kääntyi toisaalle ja käski hänen mennä hornantuuttiin, ja kaikki miehet virnistelivät, kun Bill nosti sellaisen touhun tyhjästä. Niinpä Bill vihdoin meni uudelleen ensimmäisen luutnantin luokse ja kuiskasi hänelle jotakin, ja ensimmäinen luutnantti sysäsi hänet loitommalle puhetorvellaan, ikäänkuin hän olisi esiintynyt liian vapaasti komentavalle upseerilleen, ja kutsui sitten luoksensa harjoitusmestarin:
– 'Collier', lausui hän, 'tämä mies on kadottanut vaimonsa kengän, järjestäkää sen etsintä heti – ottakaa kaikki laivapojat ja etsikää sitä kaikkialta; jos löydätte sen, tuokaa se minulle!'
– Niinpä harjoitusmestari lähti rottinkeineen ja kokosi kaikki laivapojat etsimään Sallin kenkää – ja he tirkistelivät kaikkialle pääkannella, tykkien ja kanakoppien alle, lammaskarsinaan ja joka paikkaan, saaden silloin tällöin läimäyksen rottingista housujensa piukkaan kohtaan, jotta he tähyilisivät tarkemmin, kunnes he kaikki toivoivat Sallin kenkää ja Sallia sekä Billiä kaupanpäällisiksi hiiteen.
– Vihdoin eräs pojista löysi sen kaukalosta, jossa se oli virunut koko yön sikojen sysiessä sitä kärsällään sinne tänne, sillä elukat eivät olleet katsoneet sitä syötäväksi, vaikka siinä lieneekin ollut ihmismäinen haju; löytäjä olikin sama poika, joka oli Sallin pudotettua kengän siepannut sen ja viskannut sen kauemmaksi. Se ei totisesti näyttänyt moisen vaivan arvoiselta, mutta yhtä kaikki harjoitusmestari vei sen peräkannelle ja pani sen vintturin akselin päähän. Sitten Bill astui esille, vei kengän ensimmäisen luutnantin nähtäväksi ja leikkasi sen halki sekä veti vuorin välistä esiin neljä kymmenen punnan seteliä, jotka Sall oli ommellut sinne säilöön. Ja ensimmäinen luutnantti huomautti Billille, että hän oli kovin hupsu uskoessaan rahansa sellaisen naisen kenkään, jonka kenkä oli aina huonosti jalassa, ja käski hänen mennä tehtäviinsä sekä tallettaa rahansa ensi kerralla varmempaan paikkaan. Jos senjälkeen mikä tahansa oli parempi kuin näytti olevan, sanoivat laivan merimiehet aina, että se oli samanlainen kuin Sallin kenkä. Siinä koko juttu."
"No niin", virkkoi Stapleton, ottaen piipun pois suustansa, "muistan erään tapauksen, joka on hyvin samanlainen ja joka sattui minulle ollessani hoitelemassa erästä laivaa Sheernessissä – sillä yhteen aikaan, nähkääs, hääräilin siellä. Se oli vanha viisikymmentykkinen laiva, nimeltään Adamant, jos oikein muistan. Kun ensimmäinen luutnanttimme, joka oli peräti tarkka mies samoin kuin sinunkin laivasi luutnantti, eräänä päivänä käveli pääkannella, näki hän vanhat purjekankaiset housut, jotka oli tungettu tykin ponnen alle. Niinpä hän kysyi:
– 'Kenen nämä ovat?'
– No, ei kukaan tahtonut missään nimessä vastata, sillä jokainen tiesi varsin hyvin, että se merkitsisi ihan samaa kuin joutumista kahdeksi viikoksi mustaan listaan. Silloin ensimmäinen luutnantti sysäsi ne jokeen tykkiaukosta, ja ne kelluivat taaksemme vuoroveden mukana. Kun puoli tuntia senjälkeen tulin tuomaan maitoa upseerien ruokalaan, sanoi muuan Will Heaviside niminen mies minulle:
– 'Stapleton', sanoi hän, 'ensimmäinen luutnantti viskasi purjekankaiset housuni veteen, ja paha hänet periköön! Nyt minun täytyy saada ne takaisin.'
– 'Mutta missä ne ovat?' huomautin minä. 'Otaksuttavasti pohjassa tätä nykyä, ja kampelat näykkivät niitä.'
– 'Ei, ei', väitti hän. 'Ne eivät ikinä uppoa, vaan kelluvat pinnalla ikuisesti. Ne ovat ajelehtineet pakoveden mukana jokea alaspäin ja tulevat jälleen takaisin. Kun sinä vain tähyilet niitä tarkkaan, niin saat viisi shillingiä, jos tuot ne minulle.'
– No niin, minusta ei tuntunut kovinkaan todennäköiseltä, että näkisin niitä enää milloinkaan tai että näkisin luvatuita viittä shillingiä, mutta seuraavan nousuveden aikana sattui kuin sattuikin niin, että juuri ne housut lipuivat virtaa ylöspäin ihan nenäni editse. Vedin ne laivaan ja vein ne Will Heavisidelle, joka näytti olevan valtavan mielissään ja antoi minulle rahat.
– 'En olisi tahtonut menettää niitä kymmenestä, niin, en kahdestakymmenestäkään punnasta', vakuutti hän.
– 'Joka tapauksessa maksoit minulle enemmän kuin niiden arvon', virkoin.
– 'Niinkö?' tokaisi hän. 'Maltahan vähän!' Hän otti esille veitsensä, ratkoi auki housujen kauluksen, veti siitä näkyviin liinavaatekappaleen ja kääri siitä esille vastasyntyneen lapsen pääkalvon. 'Kas niin', sanoi hän, 'nyt tiedät, minkä tähden housut eivät uponneet, ja saat itse arvostella, eivätkö ne ole viiden shillingin arvoiset'.
– Siinä tarinani."
"No niin, mutta minä en jaksa käsittää, miten sellainen voisi estää ihmistä hukkumasta", huomautti vanha Tom.
"Minäpä sanon sen teille", lupasi Stapleton, joka oli alkanut jälleen polttaa piippuaan. "Se johtuu ihmisluonnosta."
"Mikä on teidän mielipiteenne, sir?" tiedusti Mary koulumestarilta.
"Neitsyt", vastasi mestari, ottaen piipun suustansa, "olen sitä mieltä, että se on rahvaanomainen harhaluulo. Sir Thomas Brownilla oli muistaakseni samanlainen luulo. Hyvin paljon kummallisia taikauskoja on jäänyt perinnöksi vähemmän valistuneilta esivanhemmiltamme – mutta totuuden voimakkaat säteet ovat haihduttaneet kaikki sellaiset usvat."
"No niin, mutta, mestari, jos rahvaanomainen harhaluulo pelastaa miehen joutumasta meren uumeniin, niin eikö olisi hyvä ommella sellainen vehje teidänkin housunkaulukseenne?"
"Myönnän sen, kelpo Dux, jos se pelastaisi ihmisen. Mutta miten se olisi mahdollista? Se on ristiriidassa tieteen ensimmäisten alkeiden kanssa."
"Mitäpä väliä siitä, jos se vain pitää miehen pinnalla?"
"Ystävä Dux, sinä olet idioottimainen."
"No, kenties olen, koska en tiedä, mitä se on."
"Mutta, isä, etkö muista", keskeytti Tom, "mitä pappi sanoi viime sunnuntaina, nimittäin, että usko pelastaa ihmisen? Niin, mestari, eikö kenties se, että ihminen uskoo lapsen päätä ympäröineen kalvon estävän häntä hukkumasta, pelasta häntä?"
"Nuori Tom, sinä olet intelligentti."
"No niin, ehkäpä olen, kuten isä sanoi, koska en tiedä, mitä se on. Te muserratte meidät kaikki viisailla sanoillanne."
"Niin, minusta on tosiaankin hauska kuulla ihmisten käyttävän niin vaikeita sanoja", kehui Mary, silmäillen koulumestaria. "Kuinka tavattoman älykäs teidän täytyykään olla, sir! Opinkohan minä ikinä niitä ymmärtämään?"
"Niin, jos haluat, olen valmis antamaan sinulle alkeita – suloinen neitsyt, haluatko siepata hetken silloin toisen tällöin kylvääksesi mieleesi opin siemeniä, joiden noin kauniissa maaperässä välttämättä täytyy kantaa hyviä hedelmiä?"
"No, mutta eipä minulla ollut aavistustakaan, että tuo vanha herra oli noin taipuvainen mielistelemään tyttöjä", virkkoi vanha Tom Stapletonille.
"Ihmisluontoa", vastasi toinen.
"Ei minullakaan", huudahti nuori Tom. "Katsokaahan vain häntä!"
"No sitten en hiisku enää mitään", lausui mestari harmistuneena, laskien piipun pöydälle, nojautuen taaksepäin tuolissaan ja vetäen esille laajan, punaisen nenäliinansa, jolla hän niisti nenäänsä, töräyttäen sellaisen äänen, että pienen vierashuoneen ikkunat muutamia sekunteja tärisivät.
"Kuulehan, nuori herra Tom, etkö esiinny liian vapaasti parempiasi kohtaan?" nuhteli vanha Tom huomattuaan koulumestarin loukkaantuneen.
"Niin", virkkoi mestari, "on vanha sananlasku: 'Isot hoilaten edellä, pienet kiljuen perässä.' Minkä tähden näytit hänelle esimerkkiä?"
"Aivan oikein, vanha herra, ja pyydän sitä teiltä anteeksi, ja tässä käteni sen vahvistukseksi."
"Ja niin teen minäkin, sir, ja tässä käteni siitä", yhtyi nuori Tom, ojentaen kättänsä mestarin toiselta puolelta.
"Ystävä Dux ja sinä, nuori Tom, mielelläni suostun tarjoamaanne sovintoon, sillä tiedän kuin tiedänkin, että luonteessasi saattaa piillä paljon koirankurisuutta, mutta ei lainkaan pahanilkisyyttä." Mestari ojensi kätensä ja pudisti lämpimästi molempia hänelle ojennettuja käsiä.
"Kas niin", lausui vanha Tom, "nyt on mieleni rauhallinen, kuten vanha Pigtown sanoi."
"En tunne sitä kirjailijaa, jonka sanat lainasit, kelpo Dux."
"Kirjailijaa! Enhän väittänytkään häntä kirjailijaksi; hän oli ainoastaan erään kuunarin kapteeni, ja hänen aluksensa, jossa purjehdin muutamia viikkoja Länsi-Intiassa, kävi kauppaa saarien välillä."
"Kenties sitten suvaitset selostaa läsnäolevalle seurueelle ne seikat, joiden tapahtuminen sai vanhan Pegtopin (nimi ei ehkä ole oikein lausuttu) vai kuka hän lie ollut –"
"Pigtown, mestari."
"No niin, siis – sai vanhan Pigtownin mielen rauhalliseksi – sillä minua huvittavat ihmeellisesti kertomuksesi, joita kuunnellessa aika kuluu peräti miellyttävästi, kelpo Dux."
"Kaikesta sydämestäni, vanha herra. Mutta täyttäkäämme sitä ennen maljamme. En tiedä, mistä se johtuu, mutta minusta tuntuu, että grogia on hupaisempi juoda lasisesta kuin metallisesta pikarista, ja jollei Tom olisi niin huolimaton – eikä se vintiö kunnioita sen paremmin astioita kuin henkilöitäkään, pitäisin lasin tai pari aluksellamme erikoisia tarpeita varten; mutta mietinpä sitä asiaa ja kysyn, mitä muori arvelee siitä kysymyksestä. Nyt tarinaani. Nähkääs, vanha Pigtown komensi erästä saarien välillä liikkuvaa, pientä kuunaria, ja hän oli ollut sillä laivalla neljäkymmentä vuotta ja oli yhtä tunnettu kuin Port Royalin Tom."
"Kukahan Port Royalin Tom oli?" tiedusti koulumestari. "Joku sukulaisesiko?"
"Toivottavasti ei, mestari, sillä en suinkaan halunnut siihen tutustua. Se oli noin kahdenkymmenen jalan mittainen hai, joka uiskenteli vahtina satamassa estääkseen sotalaivojen miehiä karkaamasta ja sai valtion eläkettä."
"Valtion eläkettä! Mutta sepä kuulostaa kummalliselta. Olen kuullut, että eläkkeitä on myönnetty tuiki tuhlaavaisesti, mutta en ole uskonut, että siinä on menty niin pitkälle. Totisesti sen on täytynyt olla sinekyyri."
"En tiedä, mitä tuo viimeinen sana merkinnee", vastasi vanha Tom, "mutta palvellessani Minervessa kuulin pursimiehemme, joka hieman haasteli politiikasta, puhelevan siitä, kuinka 'kirottu hailauma pidätti puolet eläkkeistä'. Mutta tähän haihin nähden ei kysymys ollut rahasta, mestari, vaan se sai säännölliset annokset häränmaksaa, jotta se olisi pysynyt satamassa, eikä kukaan uskaltanut uida maihin sen risteillessä laivojen ympärillä.
– No niin, vanha Pigtown valkeine housuineen, olkihattuineen, punaisine nenineen ja isoine vatsoineen oli niin hyvin tunnettu kuin mies saattoi olla, ja hän oli mainio ukkeli muistamaan ja suorittamaan tehtäviä, kunhan hänelle vain annettiin maksu etukäteen; jollei niin tehty, niin hän aina visusti ne unohti. Pigtown-vanhuksella oli poika, hieman mustahko, mikä osoitti, ettei hänen äitinsä ollut ihan yhtä puhdas kuin lilja, ja tämä poika työskenteli pienessä kuorma-aluksessa, joka kävi saaren lahdelmissa noutamassa sokeria Länsi-Intian kauppaa välittäville laivoille.
– Eräänä kauniina päivänä tämä kuorma-alus ajautui merelle, eikä siitä sittemmin enää kuultu mitään. No, vanha Pigtown oli hyvin huolissaan siihen nähden, miten hänen poikansa oli käynyt, ja odotti joka päivä pojan palaamista. Mutta poikaa ei kuulunut, mihin oli oikein hyvä syy, kuten tuonnempana saatte kuulla. Ja kun jokainen tunsi Pigtown-vanhuksen ja hän tunsi jokaisen, lausuttiin hänelle vähintään viisikymmentä kertaa päivässä kysymys:
– 'No niin, Pigtown, oletteko kuullut mitään pojastanne?'
– Ja viisikymmentä kertaa päivässä hän vastasi: 'En; ja mieleni ei ole lainkaan rauhallinen.'
– No niin, pari kuukautta myöhemmin ollessani hänen kanssansa samassa kuunarissa ja viruessamme tyvenessä saarien välissä auringon kähertäessä hiuksiamme ja paahtaessa kansilankut niin kuumiksi, ettei niillä voinut kävellä ilman kenkiä, saimme koukkuun ison hain, joka ui aluksemme laidan viereen. Saimme sen kannelle ja paloittelimme sen. Kun avasimme sen sisälmykset, näin kun näinkin jotakin kiiltävää. Otin sen esille, ja totisesti se oli hopeinen taskukello. Niinpä ojensin sen vanhalle Pigtownille. Hän silmäili sitä hyvin tarkasti, aukaisi ulkokuoren, luki valmistajan nimen ja sulki sen uudelleen.
– 'Tämä kello', sanoi hän, 'oli poikani Jackin. Ostin sen eräältä Etelämeren valaanpyytäjältä kolmesta dollarista ja purutupakkakääröstä, ja oikein hyvä kello se olikin, vaikkakin näen sen nyt seisahtuneen. Kuten nyt käsitätte, on kaikki selvää – kuorma-aluksen on täytynyt upota äkillisessä myrskyssä – hain on täytynyt siepata Jack-poikani ja sulattaa vatsassaan hänen ruumiinsa, mutta se ei ole kyennyt sulattamaan hänen kelloaan. Nyt tiedän, miten hänen on käynyt, ja niinpä – mieleni on rauhallinen."
"Niinpä niin", huomautti vanha Stapleton, "olen samaa mieltä vanhan Poptownin kanssa, vai mikä hänen nimensä olikaan, siihen nähden, että on parempi saada heti tietää pahin kuin huolehtia mielessään yhtenään päivästä päivään. Mielestäni se on vain ihmisluonnon mukaista. Niin, jos hammasta pakottaa, niin kumpi on parempi tapa: kiskaista se pois yhdellä kelpo nykäisyllä kerta kaikkiaan, vaiko kärsiä tuskia yöt päivät koko vuoden ympärinsä?"
"Puhut viisaasti, ystävä Stapleton, ja päättäväisen miehen tavoin – odottaminen on usein, jollei aina, tuskallisempaa kuin todellisuus. Sinä tiedät, Jacob, kuinka usein olen antanut pojan seisoa napit auki keskellä luokkaa kokonaisen tunnin, ennenkuin olen käyttänyt raippaa – ja silloin on tarkoitukseni ollut se, että rangaistus tehoaisi vieläkin voimakkaammin hänen mieleensä kuin hänen alaosiinsa. Kaikista ihmisrintaa kuohuttavista tunteista on jännityksen tunne –"
"Pahempi kuin hirteen joutuminen", pisti nuori Tom väliin.
"Jopa niinkin, poika, (pulp, pulp), sopiva vertaus, koska jännityksissään ollen ihminen ikäänkuin roikkuu pahimman epäilyksen vaiheissa kykenemättä saamaan jalansijaa edes arvioille. Niin, saatamme liittää siihen vielä toisen vertauksen, joka ei tosin ole yhtä naseva, nimittäin sen, että jännityksen tuska pysähdyttää ihmisen hengityksen joksikin aikaa, kuten hirttäminen seisauttaa sen iäksi, joten voidaan paikkansapitävästi sanoa, että jännitys loppuu, kun joudutaan jännittyneen nuoran päähän." (Pulp, pulp.)
"Ja kun nyt olette päässyt eroon kaikesta siitä, täyttäkäähän piippunne!" kehoitti vanha Tom.
"Ja minä täytän maljanne, sir", lupasi Mary, "sillä kurkkunne täytyy olla kuiva, kun olette puhunut niin vaikeita sanoja."
Tällä kertaa mestari ei lausunut vastaväitteitä ja verhosi jälleen Maryn ja itsensä savupilveen, jonka keskeltä hänen nenänsä törrötti näkyviin, muistuttaen Intian kauppaa välittävää laivaa Kanaalin sumussa.
KYMMENES LUKU
Mestarin rinta lämpenee liiaksi, joten seurue hajaantuu ja pakkanen laukeaa – Minä kuljen virran mukana ja sitä vastaan; ansaitsen rahaa kummallakin tavoin – Viileyttä Maryn ja minun välillä – Abelardin ja Heloisen tarinan toistuminen Thamesin rannalla mahdoton – Rakkaus, oppiminen ja latinankieli, kaikki häipyvät jöröttelyn puuskaan.
"Kuulkaahan, mestari Stapleton, mitähän, jos paiskaisimme auki puoli aukkoa?" ehdotti vanha Tom kaksi minuuttia kestäneen äänettömyyden jälkeen. "Vanha herra näet tuprauttelee pahuksenmoisia pilviä. Jollei kenelläkään nimittäin ole mitään sitä vastaan." Stapleton nyökkäsi myöntävästi, ja minä nousin avaamaan ylä-ikkunan muutamia tuumia raolleen. "Niin, se on oikein, Jacob; nyt näemme, mitä neiti Mary ja hän puuhailevat. Te olette nauttinut naisemme seurasta ihan yksiksenne, mestari", jatkoi Tom, puhuen koulumestarille.
"Totta totisesti", vastasi mestari, "ihan kuin toinen Jupiter."
"En ole koskaan kuullut mitään hänestä."
"Otaksuttavasti et; mutta Jacob kertoo sinulle, että se tarina löytyy Ovidiuksen Metamorphoseista."
"En ole koskaan kuullut mitään niistä seuduista, mestari."
"Etpä kyllä, ystävä Dux; kysymyksessä on kirja eikä paikkakunta, ja siitä saa lukea, kuinka Jupiter ensiksi laskeutui Semelen luokse pilvessä."
"Entä mistä hän tuli, jos suvaitsette, mestari?"
"Hän tuli taivaasta."
"Eipä, pahus vieköön, tullutkaan. No niin, jos minä milloinkaan pääsen sinne, mielin sinne jäädäkin."
"Hänet houkutteli rakkaus, kaikkivoipa rakkaus, neitsyt", vastasi mestari, kääntäen hymyilevät silmänsä Maryyn päin.
"Se käy tyyten yli ymmärrykseni", huomautti vanha Tom.
"Ihmisluontoa", mutisi Stapleton piippu edelleenkin hampaittensa välissä.
"He eivät ole ensimmäiset alukset, jotka ovat törmänneet yhteen sumussa", virkkoi nuori Tom.
"Eivät, poika; mutta tavallisesti niiden välillä ei ole paljoakaan rakkautta sellaisissa tapauksissa. Mutta kuulkaahan, kun nyt voimme jälleen hengittää, mitä arvelette, jos laulaisin teille? Millaista haluatte, nuori nainen, merimieslaulua vaiko lemmenliverrystä?"
"Oi, jotakin rakkaudesta, jollei teillä ole mitään sitä vastaan, sir", vastasi Mary, vedoten koulumestariin.
"Päinvastoin, sellainen miellyttää minua, neitsyt, ja olen samaa mieltä kanssasi. Ystävä Dux, kajauta joku Anakreonin tapainen!"
"Mitä pahusta se on?" huudahti vanha Tom, katsahtaen mestariin ja ottaen piipun pois suustansa.
"Ei sinun laulujasi, isä, se on selvää, vaan jotakin lainattua ja mutkallista", tokaisi Tom.
"Ei, poika, minä olisin käsittänyt, että laulun pitäisi koskea naisia ja viiniä."
"Jotka molemmat ovat hänestä mieluisia", suhahti nuori Tom minulle syrjään.
"Ihmisluontoa", huomautti Stapleton sukkelasti.
"No hyvä siis, saatte sitä, mitä haluatte. Esitän teille sellaisen laulun, joka voitaisiin laulaa naisenkammiossa huojuttamatta silkkiuutimia:
Aikoinansa rakkaus kietoi
sydämeni kahleihin.
Silloin lempi yksin lietsoi
koko sielun liekkihin.
Aika toinen saattaa koittaa,
uusi toivo innoittaa,
ei elämässä sentään
ole lemmen vertaista;
ei elämässä sentään
ole lemmen vertaista."Laulun sävel ynnä nautittu väkijuoma ja Maryn säteilevät, häneen suunnatut silmät vaikuttivat voimakkaasti koulumestariin. Vanhan Tomin laulaessa mestari vähitellen siirtyi lähemmäksi Maryn tuolia, samalla asteittain kietoen käsivartensa tytön vyötäisille ja katsellen häntä kirkkaasti tuikkivilla silmillään. Vanha Tom, joka oli huomannut sen, oli iskenyt Tomille ja minulle silmää toistaessaan kaksi viimeistä säettään; ja kun me näimme, mitä oli tekeillä, purskahdimme me hillittömästi nauramaan.
"Pojat, pojat!" kivahti mestari, hätkähtäen. "Te herätitte minut meluisella hilpeydellänne ystävä Duxin sopusointuisen äänen aiheuttamasta suloisesta haaveilusta. Enkä jaksa käsittää hohotuksenne syytä, koska laulu on rakkauslaulu eikä koomillinen. Mutta nuoreen ikääsi katsoen ei voi otaksua, että sinuun pystyy vaikuttamaan sellainen, mitä tuntemaan olet liian nuori. Pyydän sinua jatkamaan, ystävä Dux – ja teitä, pojat, hillitsemään hilpeyttänne."
"Nuoruuden jälkeen hurjan
saataneen kunniaa,
ja hymy ilmeen nurjan
hilpeeksi ehkä saa.
Ei viisaan, runoilijan
riemu niin hurmaista
kuin lemmen nostaessa
sanoja huulille
ja punan kohotessa
armahan poskille."Tämän säkeistön alussa mestari näytti olevan varuillaan; mutta laulun mahdin vähitellen hellyttämänä hän laski kyynärpäänsä pöydälle ja piipun sen alle; hänen otsansa vaipui hänen leveälle kämmenelleen, ja hän istui hievahtamattomana. Säkeistön päätyttyä mestari, joka oli tyyten unohtanut ympäristönsä, huudahti hiljaa katsettaan nostamatta:
"Eheu! Mary."
"Puhuitteko minulle, sir?" tiedusti Mary, joka havaitsi meidän tirskuvan, kääntyen mestarin puoleen puolittain vakavan, puolittain pilkallisen näköisenä.
"Puhuinko, neitsyt? En, en puhunut. Mutta sinun sopisi antaa minulle piippuni, joka nähtävästi on minulta eksproprioitu kuunnellessani laulua."
"Eksproprioitu! Se on uusi sana; mutta se kaiketi merkitsee kahdeksikymmeneksi kappaleeksi murskattua", huomautti nuori Tom. "Joka tapauksessa on teidän piipullenne niin käynyt, sillä pudotitte sen jalkojenne väliin."
"Älkää siitä huoliko!" virkkoi Mary, nousten tuoliltaan ja mennen astiakaapille. "Tässä on toinen, sir."
"No niin, mestari, laulanko laulun loppuun, vai oletteko saanut siitä kylliksenne?"
"Laula, ystävä Dux, laula; ja usko minun kuuntelevan pelkkänä korvana!"
"Ei muisto nuoruuden armaan
voi kuolla konsanaan.
Sen muiston kaiho varmaan
ei häivy milloinkaan.
Kuin tulen hiillos saattaa
se vielä lämmittää;
ei elon hidasta virtaa
valaise ikävää;
ei elon hidasta virtaa
valaise ikävää.""Ei", äänsi mestari jälleen vaipuneena omiin aatoksiinsa, "se kuvaannollinen sana ei ole osuva. 'Elon hidas virta.' 'Lethe tacitus amnis' ['vaitelias Manalan joki'], kuten Lucanus sanoo; mutta elämän virta juoksee – niin, juoksee vinhasti – minunkin suonissani. Eikö sydän jyskytä ja tao – niin, voimakkaasti – kenties liian rajusti vastoin järkevää harkintaani? 'Confiteor misere molle cor esse mihi' [Tunnustan, että sydämeni on surkean pehmeä], kuten Ovidius lausuu. Mutta eikö sen täydy päästä voitolle? Pitääkö yhden tytön voittaa seitsemänkymmentä poikaa? Pitääkö minun, mestari Dobbsin, hylätä paikkani? – Taaskin sortua – Tahdon jopa lähteäkin voidakseni olla pöytäni takana aamutunneilla."
"Ettehän aio poistua luotamme, sir?" esteli Mary, tarttuen mestarin käsivarteen.
"Aion kuin aionkin, kaunis neitsyt, sillä alkaa käydä myöhäiseksi, ja minun tulee suorittaa tehtäväni", vastasi mestari, nousten tuoliltaan.
"Lupaattehan sitten tulla uudelleen?"
"Kenties tulen."
"Jollette lupaa tulla, en päästä teitä nyt lähtemään."
"Tosiaankin, neitsyt –"
"Luvatkaa!" keskeytti Mary.
"Totisesti, neitsyt –"
"Luvatkaa!" huusi Mary.
"Toden totta, neitsyt –"
"Luvatkaa!" toisti Mary, vetäen mestaria tuoliaan kohti.
"Olkoon menneeksi sitten, minä lupaan, koska sinä niin tahdot", lupasi mestari.
"Entä milloin tulette?"
"En viivy kauan", vastasi mestari. "Ja nyt jääkää hyvästi, kaikki!"
Mestari kätteli meitä kaikkia, ja Mary näytti hänelle valoa hänen laskeutuessaan portaita. Olin oikein hyvilläni hänen päätöksestään ja siitä vaaran tajunnasta, jota arvoisa opettajani oli siten osoittanut, ja olisin toivonut hänen vastaisuudessa karttavan Marya, joka silminnähtävästi aikoi valloittaa hänet omaksi huvikseen ja ihailunhalunsa tyydytykseksi. Mutta kuitenkin tunsin, että hän pitäisi häneltä kiristetyn lupauksen, ja pelkäsin, että toinen kohtaus, jota näkemässä ei ehkä olisi ketään, koituisi vahingolliseksi. Päätin puhua asiasta Marylle, niin pian kuin saisin tilaisuuden, ja vaatia, ettei hän pitäisi arvoisaa vanhusta narrinaan.
Mary viipyi alhaalla paljoa kauemmin kuin olisi ollut tarpeellista, ja kun hän palattuaan katsahti minuun ikäänkuin olisi odottanut hyväksymisen hymyä, käännyin toisaalle halveksivan näköisenä. Hän istuutui ja näytti olevan hämillään. Myöskin Tom pysyi vaiti eikä kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota. Neljännestunnin kuluttua hän ehdotti isälleen, että he poistuisivat, ja seurue hajaantui. Mary jäi äänettömäksi ja miettiväksi Stapleton-vanhuksen lopetellessa piippuaan, kun minä otin kynttiläni ja menin vuoteeseeni.
Seuraavana päivänä vaihtui kuu, sää muuttui, ja tuli nopeasti suoja.
"Se on kovin ilkeä tuuli, joka ei tuo kenellekään hyvää", huomautti vanha Stapleton. "Me vuokrasoutajat saamme taaskin joen haltuumme, ja kaupustelijoiden täytyy raahata kuivat piparkakkunsa muille markkinoille."
Kului kuitenkin kolme tai neljä päivää, ennenkuin joki oli siksi vapaa jäistä, että laivaliike saattoi jälleen alkaa, ja minun sopinee hyvin mainita, että sillä aikaa oli erimielisyyttä Maryn ja minun välilläni. Osoitin hänelle paheksuvani hänen käyttäytymistään, ja aluksi hän koetti lepytellä minua; mutta huomattuaan minun pysyvän närkästyksissäni kauemmin kuin hän oli otaksunut, pyörähti hän ympäri ja oli vuorostaan loukkaantunut. Lyhyet sanat ja opiskelun laiminlyöminen olivat päiväjärjestyksessä; ja kun kumpikin puoli näytti päättäneen pitää päänsä, oli sovinnosta kovin vähän toiveita. Siitä kärsi hän enemmän, koska minä poistuin talosta aamiaisen jälkeen enkä palannut ennenkuin päivälliselle.
Aluksi vanha Stapleton työskenteli hyvin säännöllisesti ja souti kaikki kyydit; mutta toimittuamme yhdessä noin kaksi viikkoa hän tavallisesti jätti minut odottamaan työtä ja pysytteli itse kapakassa. Sää oli nyt kaunis, ja ankaran pakkasen jälkeen se muuttui niin nopeasti, että useimmat puut olivat lehdessä ja hevoskastanjat täydessä kukassa. Vene oli yhtenään käytännössä, ja joka ilta luovutin Stapletonille neljästä kuuteen shillingiin.
Olin riemuisen tyytyväinen elämääni ja olisin ollut täysin onnellinen, jollei riitani Maryn kanssa olisi vielä jatkunut, koska hän oli yhtä päättäväisesti ottamatta ensimmäisiä lähentymisaskelia kuin minäkin. Kuinka paljon elämää saattaakaan katkeroittaa erimielisyys niiden kanssa, joiden parissa ihminen elää, vaikka ei olisikaan heihin kovin lämpimästi kiintynyt; alituinen vastakkain hankaantuminen huolestuttaa ja tuskastuttaa, ja vaikka pikku hiukkasia halveksittaneenkin, käy niiden yhteistulos sietämättömäksi. Minulla ei ollut lainkaan hauskaa talossa; ja illat, jotka aikaisemmin olivat kuluneet niin miellyttävästi, olivat nyt harmin lähde, koska minun oli pakko istua sellaisen henkilön seurassa, jonka kanssa en ollut hyvissä väleissä. Vanha Stapleton oli harvoin kotosalla ennenkuin iltamyöhällä, ja se teki vieläkin pahemmaksi.
Kun eräänä iltana istuin silmät suunnattuina kirjaani ja mietin, eikö minun tulisi astua ensimmäistä lähentymisaskelta, rikkoi Mary, joka oli ollut äänettömänä omissa puuhissaan, hiljaisuuden tiedustamalla, mitä luin. Vastasin rauhallisen vakavasti.
"Jacob", jatkoi hän, "olet kohdellut minua sangen väärin nöyryyttäessäsi minua tällä tavoin. Sinun asiasi olisi ollut hieroa sovintoa."
"Käsittääkseni en minä ole ollut väärässä", vastasin minä.
"En väitäkään sinun olleen; mutta mitäpä väliä sillä on? Sinun pitäisi antaa perään naiselle."
"Minkä tähden niin?"
"Minkäkö tähden? Eikö koko maailma niin tee? Eikö kaikkea tarjota ensin naiselle? Eikö se ole hänen oikeutensa?"
"Ei silloin, kun hän on väärässä, Mary."
"Kyllä, milloin hän on väärässä, Jacob; ei ole mikään ansio tehdä se silloin, kun hän on oikeassa."
"Minä olen toista mieltä; joka tapauksessa riippuu asia siitä, kuinka väärässä hän on ollut, ja minusta sinä olet osoittanut pahaa sydäntä, Mary."
"Pahaa sydäntä! Millä tavoin, Jacob?"
"Leikkien poikia ja sammakkoja iäkkään mestariparan kanssa, unohtaen sen, että mikä saattaa olla sinusta leikkiä, se saattaa olla hänelle kuolemaksi."
"Eihän tarkoituksesi ole väittää, että hän kuolee rakkaudesta", tokaisi Mary nauraen.
"Toivottavasti ei; mutta sinun ehkä onnistuu ja ainakin olet pannut parastasi saadaksesi hänet hyvin onnettomaksi."
"Mutta suvaitsetko sanoa, mistä tiedät, etten pidä siitä vanhasta herrasmiehestä, Jacob? Nähtävästi arvelet, ettei tyttö saisi rakastua kehenkään muuhun kuin sinuun. Minkä tähden en rakastaisi vanhaa miestä, joka on niin oppinut? Minulle on kerrottu, että iäkkäät puolisot ovat paljon ylpeämpiä vaimostaan kuin nuoret, osoittavat heille enemmän huomiota eivätkä juokse muiden naisten jäljessä. Mistä tiedät, etten ole vakavissani?"
"Siitä, että tunnen luonteesi, Mary, enkä ole petettävissä. Jos mielit puolustaa itseäsi sillä tavoin, on meidän parasta olla puhumatta sen enempää."
"Hyvä Luoja, kuinka raju olet! No niin, otaksukaamme siis, että olin jossakin määrin huomaavainen sille vanhalle herralle. Osoittivatko nuoret minulle lainkaan huomiotaan? Puhuitko sinä tai puhuiko kallis ystäväsi Tom edes mitään minulle?"
"Emme puhuneet; me näimme, millaisessa puuhassa olit, ja me molemmat inhoamme mielistelyä."
"Oi, niinkö? Oikein hyvä, sir; ihan kuten haluat. Saan ehkä teidän kummankin sydämen vielä kerran sitä kaipaamaan."
"Varoitettu varautuu, Mary; ja minä huolehdin siitä, että he molemmat saavat varoituksen, kuten minäkin olen saanut. Koska huomaan sinun päättäneen menetellä siten, en hiisku enää mitään mutta oman itsesi tähden ja onnesi tähden varoitan sinua. Muista äitiäsi, Mary, ja muista äitisi kuolemaa!"
Mary peitti kasvonsa käsillään ja purskahti itkemään. Nyyhkytettyään muutamia minuutteja hän tuli luokseni. "Sinä olet oikeassa, Jacob, ja minä olen hupakkomainen – kenties turmeltunut – tyttö; mutta suo minulle anteeksi, ja totisesti koetan käyttäytyä paremmin. Mutta kuten isä sanoo, se on ihmisluontoa minussa, ja vaikeata on voittaa omaa luontoaan, Jacob."
"Lupaatko minulle, ettet enää lähentele mestaria, Mary?"
"En sitä tee, jos vain mahdan sille mitään, Jacob. Hetkiseksi ehkä unohdan, mutta teen voitavani. Ei ole oikein helppoa näyttää vakavalta ollessaan iloinen eikä happamelta ollessaan mielissään."
"Mutta mikä sinua houkuttelee, Mary, virittämään ansoja hänen kaltaiselleen vanhukselle? Jos kohdistaisit ne nuoreen Tomiin, niin ymmärtäisin sen. Siinä saattaisi olla jotakin järkeä, ja voitto ehkä imartelisi ylpeyttäsi; mutta vanha mies –"
"Mutta, Jacob, on jotensakin samantekevää, onko mies nuori vaiko vanha. Haluaisin saada kaikki miehet jalkojeni juureen, ja se on totta. En mahda sille mitään. Ja minusta oli suurenmoinen voitto saada jalkojeni juureen viisas, iäkäs mies, joka oli niin täynnänsä latinaa ja oppia ja jonka olisi pitänyt olla ymmärtäväisempi. Jos kerran vanhat miehet antautuvat pyydystettäviksi samalla tavoin kuin nuoretkin, niin sanohan minulle, Jacob, mikä rikos on kietoa heidät ansaan? Eikö vanhus ole yhtä turhamainen otaksuessaan minun voivan todella rakastaa häntä kuin minä, pelkkä nuori, hupakkomainen tyttö, koettaessani saada hänet pitämään minusta?"
"Se lienee totta; mutta muista kuitenkin, että hän on tosissaan, kun sinä taas vain leikit, mikä muuttaa asiaa suuresti; ja muista myöskin, että tavoittaessamme kaikkea sangen usein menetämme kaikki!"
"Siihen vaaraan antautuisin mielelläni, Jacob", vastasi Mary, ylpeästi pyyhkäisten kädellään kiharaiset suortuvansa pois valkealta otsaltaan. "Mutta nyt haluan ennen kaikkea sopia kanssasi. Kas niin, Jacob, olen luvannut sinulle panna parastani."
"Niin, Mary, ja minä uskon sinua; siis tässä käteni."
"Et aavistakaan, kuinka surkealta minusta on tuntunut siitä saakka, kun riitaannuimme", valitti Mary, pyyhkien pois kyyneleet, joita alkoi taaskin valua, "enkä sittenkään tiedä sen syytä, sillä varmasti melkein vihasin sinua viime viikon – niin tein; mutta asia on niin, että pidän oikein paljon riitelemisestä sopimisen aiheuttaman mielihyvän vuoksi, mutta en haluaisi riidan kestävän niin kauan kuin tätä kesti."
"Se on tuskastuttanut minuakin, Mary, sillä pidän sinusta yleensä oikein paljon."
"No niin, nyt se siis on tyyten ohitse; mutta, Jacob, olemmeko varmasti ystävyksiä?"
"Kyllä, Mary."
Mary silmäili minua veitikkamaisesti. "Tunnet vanhan sananparren, ja minä tunnen, että se pitää paikkansa."
"Minkä? Senkö, että 'suudelkaa ja olkaa ystävyksiä!'?" vastasin. "Sydämeni pohjasta." Ja suutelin häntä kohtaamatta vähääkään vastustusta hänen puoleltaan.
"Ei, sitä en tarkoittanut, Jacob."
"Mitäs sitten?"
"Oi, kokonaan toista."
"No, mitä toista sitten?"
"Älä siitä huoli! En muista sitä enää", virkkoi hän, nauraen ja nousten tuoliltaan. "Nyt minun pitää mennä jälleen työhöni, ja sinun pitää kertoa minulle mitä olet puuhaillut näiden kahden viimeisen viikon aikana."
Mary ja minä aloitimme pitkän ja ystävällisen keskustelun, jota kesti siihen saakka, kunnes hänen isänsä tuli kotiin, jolloin kävimme levolle.
"Mielestäni", lausui vanha Stapleton seuraavana aamuna, "olen tehnyt työtä kylliksi; ja olen kuulunut kahteen apukassaan niin kauan, että minulla on oikeus saada eläke. Arvelen, Jacob, luovuttaa veneen sinulle, ja sinä annat vastaisuudessa minulle kolmanneksen ansioistasi sekä pidät loput itse. En käsitä, minkä tähden sinun pitäisi tehdä kaiket päivät raskasta työtä hyötymättä mitään."
Vastustin tätä yletöntä anteliaisuutta; mutta vanha Stapleton oli jyrkkä, ja sopimus tehtiin. Myöhemmin sain tietää, että, kuten lukijan mieleen lienee johtunut, kapteeni Turnbull oli kaiken tämän pohjalla. Hän oli luvannut vanhalle Stapletonille eläkkeen, jotta minä voisin olla riippumaton omien ponnistusteni nojalla, ennenkuin olin palvellut oppilasaikani loppuun. Aamiaisen jälkeen vanha Stapleton asteli kanssani rannalle, ja työnsimme veneen vesille.
"Muista, Jacob", virkkoi hän, "kolmannes, ja rehellistä peliä!"
Niin sanottuaan hän lähti vanhaan majapaikkaansa, kapakkaan, polttamaan piippuaan ja aprikoimaan ihmisluontoa. En muista milloinkaan eläissäni olleeni onnellisempi kuin sinä päivänä: työskentelin itsekseni ja olin riippumaton. Hyppäsin veneeseeni, kyydittävää vartoamatta työnsin sen irti rannasta ja virtaan päästyäni haloin vettä riemu palkkionani. Mutta neljännestunnin kuluttua maltoin taaskin mieleni muistaessani, että vaikkakin saatoin soudella sinne tänne ilmaiseksi omaksi huvikseni, ei minulla ollut oikeutta syrjäyttää vanhan Stapletonin etua, koska hänellä oli oikeus saada kolmannes tuloistani. Niinpä soudin veneeni rantaan ja jäin seisomaan käsi ja etusormi koholla, tarkkaillen jokaisen laituria kohti tulevan ihmisen silmiä. Sinä päivänä minua onnisti, mutta kun palattuani aioin antaa Stapletonille hänen osuutensa, ehkäisi hän aikeeni.
"Jacob, ei kannata jakaa nyt; parempi on suorittaa jako kerran viikossa. Minusta on mieluisempaa saada paljon yhtä aikaa, koska, oivallathan – se on – se on – ihmisluonnon mukaista."
YHDESTOISTA LUKU
Hyvä kyydittävä – Vaiteliaisuuden edut – Mestaria petetään rakkaudessa – Pettäjäkin petettynä – Huomaan, että "koko maailma on näyttämö", veneeni peräteljo mukaanluettuina – Kleopatran pursi Thames-joella.
Mielestäni nyt oli se ajanjakso, josta alkaen minun sopii katsoa joutuneeni mukaan ihmiselämään. Olin nyt kahdeksantoistavuotias, voimakas, toimelias ja hyvin muodostunut, täynnä intoa ja ylettömästi riemuissani riippumattomuudestani, jota olin niin suuresti ikävöinyt. Sen jälkeen, kun minut oli eroitettu Drummondin liikkeestä, oli luontoni suuressa määrin muuttunut. Olin käynyt vakavaksi ja harvapuheiseksi, haudoin kärsimääni vääryyttä, hellin mielikarvauden tunteita asianomaisia kohtaan ja silmäilin maailmaa yleensä sangen epäsuopeasti. Tästä epäterveellisestä mielentilastani olin jonkun verran parantunut tehtyäni tärkeän palveluksen kapteeni Turnbullille, sillä rakastamme maailmaa sitä enemmän, kuta hyödyllisempiä tunnemme siinä olevamme; mutta nyt saavuttamani riippumattomuus oli ikävöimiseni ja toiveitteni huippu. Olin niin onnellinen, ja mieleni oli niin kevyt, että jaksoin ajatella molempia Drummondin konttoristejakin tuntematta kostonhimoa. Muistettakoon kuitenkin, että maailma oli vasta odotettuna edessäni.
"Haluatteko venettä, sir?"
"En, kiitoksia, poikaseni. Haluan vanhaa Stapletonia – onko hän täällä?"
"Ei, sir, mutta tämä on hänen veneensä."
"Hm, eikö hänen sovi viedä minua joelle?"
"Ei, sir, mutta minun sopii, jos suvaitsette."
"No niin, liikkukaa sitten vilkkaasti!"
Vakavan näköinen herrasmies, noin viisiviidettävuotias, astui veneeseen, ja muutamien sekuntien kuluttua olin virran uomassa ja sujautin veneen sillan alitse pakoveden viemänä.
"Mikä kuuroa Stapletonia vaivaa?"
"Ei mikään, sir; mutta hän alkaa käydä vanhaksi ja luovutti veneensä minulle."
"Oletteko hänen poikansa?"
"En, sir; olen hänen oppipoikansa."
"Hm! On ikävää, että kuuro Stapleton on poissa."
"Minä osaan olla yhtä kuuro kuin hänkin, sir, jos haluatte."
"Hm!"
Herrasmies ei virkkanut enää mitään sillä kertaa, ja soudin jokea alaspäin äänettömänä. Mutta muutamien minuuttien kuluttua hän alkoi heilutella käsiään ylös ja alas ja liikutella huuliaan ikäänkuin olisi keskustellut. Asteittain hänen liikkeensä kiihtyivät, ja hän puhkesi puhumaan:
"Juuri tässä vakaumuksessa, saattanen sanoa tärkeässä vakaumuksessa, herra puhemies, esitän ajatukseni parlamentin alahuoneelle, luottaen siihen, ettei ainoakaan rehellinen edustaja tee päätöstään sitä ennen tarkoin punnitsematta niiden perustelujen kantavuutta, jotka olen alistanut hänen harkittavakseen."
Samassa hän vaikeni ikäänkuin olisi havainnut minun läsnäoloni ja katsahti minuun, mutta koska olin valmistautunut, ei ainoakaan piirre kasvoistani kuvastanut vähäisintäkään hilpeyttä eikä edes osoittanut minun kiinnittäneen huomiota hänen sanoihinsa, sillä silmäilin huolettomasti joen rantoihin oikealle ja vasemmalle. Taaskin hän aloitti keskustelun.
"Oletteko ollut kauan joella?"
"Olen syntynyt sillä, sir."
"Mitä pidätte kyytisoutajan ammatista?"
"Oikein paljon, sir; tärkeintä on se, että on säännöllisiä kyydittäviä."
"Entä miten niitä saatte?"
"Pitämällä suuni kiinni; säilyttämällä sekä heidän että omat salaisuuteni."
"Oikein hyvin vastattu, poikaseni. Sellaisten henkilöiden, joilla on paljon tekemistä, ei kannata tuhlata aikaansa edes vesilläkään. Äskenkin valmistelin ja mietin alahuoneessa pidettävää puhettani."
"Niin otaksuin, sir, ja mielestäni joki on sangen hyvä paikka sitä varten, koska täällä ei ole ketään kuulemassa paitsi sitä miestä, jonka olette palkannut palvelukseenne – eikä teidän tarvitse hänestä välittää."
"Aivan oikein, poikaseni; mutta juuri senvuoksi pidinkin kuurosta Stapletonista; hän ei kuullut sanaakaan."
"Mutta, sir, jollei teillä ole mitään sitä vastaan, minä haluaisin kuulla sananne perin mielelläni; ja saatte olla varma, etten milloinkaan hiisku niistä mitään, jos luotatte minuun."
"Niinkö poikaseni? Sitten koetan puhettani vielä kerran. Te olette puhemies – muistakaa hillitä kieltänne älkääkä keskeyttäkö minua!"
Senjälkeen herrasmies alkoi: "Herra puhemies, en olisi uskaltanut käydä puhumaan näin myöhäisellä hetkellä, jollen olisi pitänyt nyt käsiteltävää kysymystä – niin tärkeänä – ei, se ei vetele – jollen olisi pitänyt nyt käsiteltävää kysymystä, saattanen sanoa, niin ratkaisevan tärkeänä, että se vaatii mitä tarmokkainta esiintymistä jokaisen maamme hyvää silmällä pitävän miehen puolelta. Tässä vakaumuksessa, herra puhemies, katson vaatimattomana yksilönä velvollisuudekseni, saattanen sanoa, sitovaksi velvollisuudekseni esittää mielipiteeni tästä asiasta. Ne paperit, jotka nyt ovat kädessäni, herra puhemies, ja joihin pian kiinnitän edustajien huomiota, osoittavat, siitä olen varma, selvästi –"
"Kuulkaahan, kyytisoutaja, viettekö sitä miekkosta Bedlamin hulluinhuoneeseen?" kiljaisi kimakka naisääni läheisyydessämme. Puhe keskeytyi; me katsahdimme ääntä kohti ja näimme veneen, jossa oli kaksi naista, lipuvan likeltä ohitsemme. Naurun purskahdus seurasi huomautusta, ja kyydittäväni näytti perin hämmentyneeltä ja harmistuneelta.
Olin usein lukenut sanomalehtiä kapakassa, ja kun muistin, miten alahuoneessa häiriön sattuessa meneteltiin, huusin: "Järjestykseen, järjestykseen!" Se sai herrasmiehen nauramaan, ja kun toinen vene oli nyt jo ennättänyt loitota kauaksi, alkoi hän uudelleen esiintyä, mutta en vaivaa lukijaa hänen puheellaan. Se oli epäilemättä sangen kaunis puhe, mutta en muista, mitä se koski.
Vein hänet Westminster-sillalle ja sain kolminkertaisen kyytimaksun. "Muistakaa", kehoitti hän suorittaessaan minulle maksun, "että etsin teitä tullessani uudelleen, mikä tapahtuu joka maanantai ja joskus useamminkin. Mikä on nimenne?"
"Jacob, sir."
"Hyvä, hyvästi, poikaseni."
Tästä herrasmiehestä tuli oikein säännöllinen ja erinomainen kyydittäväni, ja usein keskustelimme sangen paljon veneessä hänen parlamenttipuheittensa lisäksi; ja minun täytyy tunnustaa, etten saanut häneltä ainoastaan runsaasti rahaa, vaan myöskin koko joukon arvokkaita tietoja.
Muutamia päiviä senjälkeen minulla oli tilaisuus varmistua siitä, missä määrin Mary piti lupauksensa. Ollessani tavallisuuden mukaan toimessani joen rannalla tuli vanha Stapleton piippu hampaissa luokseni ja sanoi:
"Se vanha herra on kotona Maryn seurassa. Näin kyllä aika paljon, mutta en hiiskunut mitään. Marysta tulee ihan samanlainen kuin hänen äitinsä oli, se on varma. Mitähän, jos menisit tapaamaan vanhaa opettajaasi ja jättäisit minut odottamaan kyydittäviä. Minusta alkaa tuntua, että vähäinen airojen käsitteleminen olisi minulle hyväksi. Kaikki me uskomme, että joutilaisuus on tuiki mieluista, milloin meidän on pakko tehdä työtä, mutta ollessamme joutilaina meistä tuntuu, että vähäinen työnteko olisi ihan yhtä mieluista – sellainen on ihmisluonto."
Arvelin Maryn hyvin todennäköisesti unohtavan kaikki hyvät päätöksensä kiihkeän ihailunhalunsa viehättämänä ja olin valmis lähtemään keskeyttääkseni heidän kohtauksensa. Jätin senvuoksi veneen Stapletonin huostaan ja kiiruhdin talolle. En olisi tahtonut esiintyä salakuuntelijana ja olin kahden vaiheilla siihen nähden, miten menetellä, pitäisikö minun mennä heti sisälle vai eikö, kun kävellessäni avoimen ikkunan ohitse kuulin varsin selvästi käynnissä olevan keskustelun. Seisahduin kadulle kuuntelemaan, kun mestari jatkoi:
"Mutta, ihana neitsyt, omnia vincit amor [rakkaus voittaa kaikki] – tässä olen minä, mestari Dobbs, joka olen jo ammoin sivuuttanut tärkeät käännevuodet ja jolla on jo ikää kuusi vuosikymmentä – jonka käskyvallassa on yli seitsemänkymmentä poikaa – koska olen Brentfordin alkeiskoulun Magister Princeps et Dux [Rehtori ja johtaja], joka olen ollut kiintynyt ainoastaan tieteisiin ja keskustellut ainoastaan klassikkojen kanssa – joka olen aina kääntänyt kuuron korvan sinun sukupolvesi houkutuksille, jopa kovettanut sydämeni sinunkin lumousvoimaasi vastaan – tässä olen minä, juuri minäkin, mestari Dobbs, kosimassa sellaisen neitsyen jalkojen juuressa, joka parhaiksi on kypsynyt naiseksi, joka ei osaa lukea eikä kirjoittaa ja jonka isä ansaitsee leipänsä ruumiillisella työllä.
– Tunnen sen kaiken – tunnen, että olen liian vanha – että sinä olet
liian nuori – että täten poikkean pois viisauden tieltä enkä välitä
maallisista suunnitelmistani. Mutta omnia vintit amor, ja minäkin
kumarran tälle kaikkivoivalle jumalalle, osoittaen hänelle
kunnioitustani sinussa, Mary. Turhaan olen vastustanut, turhaan olen
vuoteessa viruessani koettanut karkoittaa sinua ajatuksistani ja repiä
sinun kuvaasi sydämestäni. Enkö ole tuntenut sinun läsnäoloasi
kaikkialla? Enkö ole ällistyttänyt arvoisaa apulaistani, rouva Batelyä,
koulumme johtajatarta, nimittämällä häntä Maryn nimellä, vaikka aina
muulloin olen häntä puhutellessani käyttänyt hänen ristimänimeään
Deborahia? Niin, eivätkö pojat ole huomanneet heikkouttani ja eivätkö
he luikkaile Maryn nimeä leikkitunneillaan? Mare periculosum et
turbidum [Vaarallinen ja meuruava meri] olet sinä minulle ollut. En
saa unta – minun ei käy syönti – ja havaitsen itsessäni kaikki
Ovidius Nason, jota olen ahkerasti vertailun vuoksi tutkinut, esittämät
rakkauden oireet. Puhu siis, neitsyt! Olen purkanut julki tunteeni, tee
sinä samoin, jotta voisin palata jättämättä laumaani paimenettomaksi!
Puhu, neitsyt!""Teen sen, sir, jos suvaitsette nousta pystyyn", vastasi Mary, joka vaikeni hetkiseksi ja jatkoi sitten: "Mielestäni, sir, olen nuori ja hupakkomainen, ja te olette vanha ja – ja –"
"Hupakkomainen, mielit sanoa."
"Minusta oli parempi, että te itse sen sanoitte, sir; minun asiani ei ole käyttää sellaisia sanontatapoja niin oppineesta miehestä kuin te olette. Mielestäni, sir, olen liian nuori menemään avioliittoon, ja te olette kenties – liian vanha. Mielestäni, sir, te olette liian viisas – ja minä olen kovin tietämätön; teidän ei sovi siinä asemassa, jossa olette, mennä naimisiin; eikä minun sovi mennä avioliittoon kanssanne – mutta siitä huolimatta olen teille hyvin kiitollinen."
"Ehkäpä olet vastauksessasi osoittautunut viisaammaksi meistä kahdesta", lausui mestari. "Mutta minkä tähden, neitsyt, herätit sellaisia tunteita, sellaisia toiveita rinnassani vain aiheuttaaksesi minulle tuskaa ja saadaksesi minut juomaan syvän siemauksen pettymyksen maljasta? Minkä tähden näytit kovasti pitävän minusta, jollet tuntenut hellyyttä minua kohtaan?"
"Mutta eikö ole olemassa muunlaista rakkautta kuin sitä, jota te vaaditte, sir? Enkö saata rakastaa teitä, koska olette niin viisas ja taidatte niin hyvin latinaa? Enkö saata rakastaa teitä, kuten rakastan isääni?"
"Oikein, oikein, lapsi; kaikki on minun omaa tuhmuuttani, ja minun täytyy peräytyä murheissani. Olen pettynyt – mutta pettäjä olen ainoastaan minä itse. Haluni ovat sumentaneet ymmärrykseni ja pimittäneet järkeni, ovat saaneet minut unohtamaan pitkälle edistyneen ikäni ja sen, kuinka vähän suosiota todennäköisesti saavuttaisin nuoren neitsyen silmissä. Olen pudonnut kuiluun sokeuteni tähden, ja minun täytyy itseni selviytyä irti, niin kipeältä kuin se tehtävä minusta tuntuneekin. Ole siunattu, neitsyt, ole siunattu! Olkoon joku muu onnellinen rakkaudestasi, älköönkä hän milloinkaan tunteko pettymyksen otaa! Rukoilen puolestasi, Mary – rukoilen taivasta sinua siunaamaan." Ja mestari kääntyi toisaalle ja alkoi itkeä.
Marya tuntui kelpo vanhuksen murhe liikuttavan, ja hänen sydämensä otaksuttavasti nuhteli häntä hänen keimailevan käytöksensä tähden. Hän yritti lohduttaa mestaria ja tuntui itsekin olevan enemmän kuin puolittain itkussa.
"Älkää, sir! Älkää ottako sitä niin raskaasti! Teette minut kovin lohduttomaksi. Olen ollut väärässä – tunnen olleeni – vaikka te ette olekaan moittinut minua. Olen perin hupakkomainen tyttö."
"Jumala sinua siunatkoon, lapsi – Jumala sinua siunatkoon!" hoki mestari hillityllä äänellä.
"En tosiaankaan ansaitse sitä, sir – tunnen, etten ansaitse. Mutta älkää toki murehtiko, sir! Rakkaudessa sattuu pettymyksiä. Ja todistaakseni sen teille, sir, kerron teille salaisuuden. Rakastan Jacobia – rakastan häntä hyvin paljon, eikä hän välitä minusta – olen varma siitä, ettei hän välitä. Oivallatte siis, sir, ettette ole ainoa – hyvin onneton." Ja Mary alkoi nyyhkyttää, säestäen mestaria.
"Olento-rukka!" äänsi mestari. "Vai rakastat Jacobia? Totisesti hän on rakkautesi arvoinen. Ja nuorella iälläsi tiedät, mitä merkitsee, ettet saa vastarakkautta osaksesi. Tosiaankin tämä on kyynelten laakso – mutta olkaamme kiitollisia. Varjele huolellisesti sydäntäsi, lapsi, sillä Jacob ei ehkä ole sinua varten; niin, tunnen, ettei hän ole."
"Entä minkä tähden ei, sir?" kysyi Mary epätoivoisesti.
"Sen tähden, että, neitsyt – mutta ei, en saa ilmaista sitä sinulle. Mutta ota varteen varoitukseni, joka oli hyvyydessä ja rakkaudessa tarkoitettu. Voi hyvin, Mary – voi hyvin! En tule enää täällä käymään."
"Hyvästi, sir, ja antakaa minulle anteeksi! Tämä on varoitus minulle."
"Todentotta, neitsyt, se on varoitus meille molemmille. Jumala sinua siunatkoon!"
Äänestä kuulin, että Mary soi mestarille suudelman, ja pian sen jälkeen eroitin viimemainitun askeleet hänen laskeutuessaan alas portaita. Kun en halunnut kohdata häntä, käännyin kadunkulmasta ja palasin joelle, ajatellen tapahtunutta. Olin tyytyväinen Maryyn, mutta en rakastanut häntä.
Kevät oli nyt pitkälle kulunut, ja sää oli ihastuttava. Joki oli kaunis, ja huviseurueita näkyi yhtenään lipumassa sen pinnalla vuoroveden mukana. Westminster-pojat, Hulluttelu-kerho ja muut huvittelijat vilkastuttivat maisemaa haaveellisine pukuineen; ja soutukilpailut, joita silloin tällöin pantiin toimeen, muuttivat vedenpinnan liikkuvaksi elämäksi. Kuinka ikävöinkään sitä aikaa, jolloin oppivuoteni olisivat menneet ja saisin olla mukana kilpailuissa! Parhaita kyydittäviäni oli eräs nuori mies, joka samoin kuin parlamentinjäsen harjoitteli osiaan, koko ajan veneessä ollessaan; mutta hän oli vilkas, meluisa olento, täynnä huumoria ja ihan välinpitämätön esiintymiseensä nähden. Hänellä oli varastossa kompasana tai sutkaus jokaiselle, joka sivuutti meidät jossakin toisessa veneessä, ja hän saattoi nousta pystyyn ja puhua muille suurisanaisesti, niin että häntä luultiin mielipuoleksi. Olimme oikein hyvissä väleissä, enkä ollut milloinkaan enemmän mielissäni kuin hänen näyttäytyessään, koska se pettämättömästi oli hauskuuden alkamisen merkki. Ensimmäisellä kerralla luulin häntä tosiaankin hulluksi, sillä en tuntenut ensinkään näyttämöjen sanontatapoja.
"Vene, sir", huusin hänelle hänen saapuessaan laiturille.
"Asiani vaativatkin minua kotiin päin. Anna mennä! Minä seuraan sinua", vastasi hän, hypähtäen veneeseen. "Onnemme on tämän hypyn varassa."
Työnsin veneen irti rannasta. "Alaspäinkö, sir?"
"Alaspäin", vastasi hän, osoittaen alaspäin sormellaan, ikäänkuin sysäten jotakin.
"Alas, alas hornaan saakka minä sinut lähetän."
"Kiitoksia, sir, mieluummin soisin, ettette sitä tekisi, jos se teistä on samantekevää."
"Kielemme on karkea, serkku – eikä tilani ole suloinen." Sujahdettuamme sillan alitse ja lipuessamme nopeasti alaspäin pakoveden mukana alkoi hän uudelleen:
"Kuvitelluin siivin tää maisema näin lentää,
liikkuen vinhasti kuin ajatus."Sitten hänen huomionsa kiintyi hiilipurteen, jota souti kaksi miestä, yhtä mustaa kuin nuohoojan luuta, ja jonka peräteljolla istui kolme naista. He pyrkivät joen keskustaan päästäkseen nopeimpaan pakoveteen ja olivat pian veneemme kohdalla ja sen läheisyydessä sekä soutivat meidän rinnallamme jokea alaspäin.
"Tuolla on keikarimainen nuori mies", huomautti naisista muuan, jolla oli päässänsä hyvin likaisilla nauhoilla koristettu, vanha olkihattu, ja nauroi, osoittaen kyydittävääni.
"Mulleko puhuitte, oi kaunotar? En teitä tunne.
Vain kaksi tuntia oon Efesossa ollut;
on outo paikka kuin myös sananne.""Hän on oikea saarnapappi, tuntuu minusta", lisäsi eräs toinen naisista nähtyään näyttelijän teatterimaiset eleet viimemainitun heti alkaessa:
"Pursi hällä oli kuni valtaistuin,
komea, loistava – sen perä takokultaa,
purppuraa purjeet. Tuulenkin sen tuoksu
lemmenkaihoiseksi teki. Airot hopeiset
tahdissa huiluin liikkuivat ja saivat
hipaisemansa veden rientämähän jälkeen,
niiden hyväilyä ikävöiden. Itseään häntä
ei kuvata voi sanoin.""Kas niin, paha minut periköön, jollemme ole saaneet sitä kylliksemme, joten pitäkää vain leipälaukkunne kiinni!" ärähti eräs naisista kiukkuisesti.
"Ja hovineidot niinkuin najadit,
kuin merenneidot häntä palvelevat.""Pitäkää varanne! Muuten saa suunne vastata ilkeyksistänne, nuori miekkonen."
"Purresta huokuu
outo, näkymätön tuoksu
läheisen telakan.""Jim, ohjaa heidän kupeelleen ja murskaa hänen kallonsa airollasi!"
"Taidanpa sen tehdä, jollei hän paranna tapojaan."
"Kadulla julkisella hänet kerran
juoksujalkaa rientämässä näin.""Valehtelet, senkin maksanaamainen lurjus. En ole ikinäni kävellyt kaduilla; olen laillisesti vihitty aviovaimo. Jim, pidätkö itseäsi miehenä, kun siedät tällaista?"
"No niin, mutta, Sal, hänhän on mukava nuori mies. Eikö hän olekin?" huomautti eräs toinen naisista.
"Tiehesi,
Tiehesi, narri! Armas! Sua en tunne.
Pois luotain, Kate! Ei ole tässä aikaa
nyt leikitellä eikä soittaa suuta,
vaan kallot rikki nyt, ja nenät verille!""Minusta tuntuu, että niin tekin saatte, ystäväiseni", keskeytti toinen hiilipurren soutajista. "Tuo teidän pitkä kielenne saattaa teidät ikävyyksiin. Bill, nykäisehän alustamme venettä kohti! Annetaan hänelle löylytys."
"Hyvä ystävä", virkkoi näyttelijä, puhutellen minua.
"Ruhon tuon turmioisen älä salli
tuulen puolelle vain meistä päästä!Poistukaamme näyttämöltä!"
Vaikka en ymmärtänytkään hänen lauselmiaan, käsitin varsin hyvin hänen tarkoituksensa, soudin ripeästi ja ohjasin veneemme vinosti eteenpäin maata kohti. Sen havaittuaan hiilialuksen miehet, joita kiihoittivat seisomaan nousseet, hattujaan heiluttavat naiset, alkoivat ajaa meitä takaa, ja kumppanini näytti olevan aika lailla huolissaan. Mutta ankarien ponnistusteni avulla jätimme heidät hyvän matkaa jälkeemme, ja he luopuivat takaa-ajosta.
"Kautta kaksipäisen Januksen", virkkoi kumppanini, silmäillen taaksensa hiilenkuljettajia.
"Tapahan omituiseen ihmiset on luotu.
Toisilla silmät sirrallaan on aina,
ja nauru raikuu niinkuin papukaijan.
Toisilla ilme hapan, etikkata juoneen.
Ei hampaitaan he hymyilyssä näytä.
Vaikkapa Nestorista vitsi oisi hieno.""Ja nyt", jatkoi hän, puhuen minulle, "mikä on nimenne, sir? Mikä on säätynne – ja mikä asuinpaikkanne, suvaitkaa?"
Huvitettuna tapahtuneesta vastasin, että nimeni oli Jacob – että olin kyytisoutaja ja että olin syntynyt joella.
"Huomaan sinut pystyväksi; mutta sanohan, oletko varma siitä, että laivamme on saapunut Bohemian aavikoille?"
"Nousetteko maihin Westminsterin kohdalla, sir?"
"En; Blackfriars-sillalla – tuloain odota.
Katala on sellainen orja, joka maksaa; mutta siitä huolimatta, mikä on kyytimaksu, poika?
Pussissa rahaa onko? Kolmisen shillingiä.
En, jumaliste, kultaa himoitse;
kaikille valmis tarjoamaan olen.Mutta,
Hivutustautia kukkaroni en parantamaan pysty.
Kas tässä, poika, riittääkö se?"
"Kyllä, sir, kiitoksia."
"Muistakaa Jack-poloista, sir!" pyysi laiturin tavallinen auttaja, tarttuen hänen käsivarteensa, kun hän kallisti venettä noustessaan maihin.
"Jos putoat, niin hyvästi – jos uit, et huku.
Jack, tässä penny teille. Jacob, hyvästi – tapaamme toisemme uudelleen." Ja hän poistui, harpaten kolme kiviastuinta yhdellä ponnahduksella. Tämän herrasmiehen nimi oli, kuten sittemmin sain tietää, Tinfoil, toisluokkainen näyttelijä Lontoon näyttämöillä. Hän esiintyi etupäässä Haymarket-teatterissa, ja tutustuttuamme toisiimme paremmin hän tarjoutui hankkimaan vapaalippuja, jotta pääsisin katsomaan näytelmiä, milloin halusin mennä.
KAHDESTOISTA LUKU
Ulkoilmakekkerit – Kärsimyksiä öljystä, jäästä, tulesta ja vedestä – Yleensä "huvittavat kulkurit", kuten Tespiksen sankareita ja sankarittaria klassillisesti nimitetään, ovat hyvin hilpeitä paitsi herra Winterbottom, jonka tunteet jäähtyvät nollapisteeseen saakka.
Eräänä aamuna hän tuli laiturille, ja tavallisuuden mukaisesti otaksuin hänen lähtevän jokea alaspäin. Juoksin veneelleni ja hinasin sen laiturin viereen.
"Ei, Jacob, ei; tänä päivänä et kuljeta Caesaria ja hänen onneaan, vaan aion tehdä tilauksen."
"Kiitoksia, sir; mitä näytelmä koskee?"
"Näytelmä – pyh! Ei se ole mikään näytelmä, mutta toivottavasti siitä kuitenkin sukeutuu ilveily, ennenkuin kaikki on lopussa. Aiomme järjestää ulkoilmakekkerit jollekin Kewin kohdalla joessa olevista pikku saarista. Kaikki koturnin käyttäjiä, kaikki teatteriväkeä; jos veneet kaatuvat, saa Haymarket-teatteri sulkea ovensa, sillä silloin poistuvat näyttämöitä sen kaikki parhaat esiintyjät. Nähkääs, Jacob, tarvitsemme kolme venettä, ja jätän teidän tehtäväksenne muiden kahden valitsemisen – airot jokaisessa tietenkin. Teidän pitää olla Whitehallin portailla täsmälleen kello yhdeksän, ja uskallan vakuuttaa, että naiset eivät pidä teitä vartoamassa kauempaa kuin tunnin tai pari, mikä heiltä on siedettävän täsmällisesti."
Senjälkeen herra Tinfoil siirtyi järjestämään palkkiokysymystä ja poistui. Harkitessani mielessäni, ketkä työkumppaneistani valitsisin ja pyytäisinkö vanhaa Stapletonia käyttelemään toista airoa veneessäni, kuulin äänen, josta en ikinä voi erehtyä:
"Elo on kuin kesäpäivä
sätehessä suvisessa.""Laske vielä alemmaksi, Tom! Kas niin, kelpo poika!
Toisinansa pilvi synkkä,
kylmä tuuli, myrsky rankka.""Tähyilehän Jacobia, Tom!" huusi vanhus, kun proomu masto laskettuna pitkälleen tuli näkyviin Putney-sillan kaaren alitse kirkkaan sinisten juovien heloittaessa sen laidoissa.
"Täällä hän on, isä", vastasi Tom, joka seisoi keulassa vintturin ääressä köysi kädessään.
Olin työntänyt veneeni irti laiturista heti vanhan Tomin äänen kuultuani, ennätin proomun kupeelle melkein heti sen ehdittyä sillan alitse ja näin vanhan Tomin peräsimessä. Hyppäsin proomun kannelle veneen kokkaketjut kädessäni, kiinnitin sen ja menin perään vanhan Tomin luokse, joka tarttui käteeni.
"Tämä on niinkuin olla pitääkin, poikaseni: molemmat tähyilemässä toisiaan. Sydän lämpenee, milloin tiedämme tunteiden olevan molemminpuolisia. Olet harvoin poissa ajatuksistamme, poika, ja aina olet sydämessämme. Ja nyt laputa keulaan, sillä Tom on kuolemaisillaan halusta tervehtiä sinua, kuten näen, ja sinun sopii varsin hyvin auttaa häntä vipuamaan masto pystyyn, kun kerran olet siellä."
Menin keulaan, kättelin Tomia ja kävin sitten käsiksi taljaan sekä avustin häntä hinaamaan mastoa pystyyn. Senjälkeen menimme perään hänen isänsä luokse ja kerroimme toisillemme kaikki kiintoisat kokemuksemme, jotka meille olivat sattuneet sen jälkeen kun viimeksi olimme kohdanneet toisemme vanhan Stapletonin luona.
"Entä miten Mary jaksaa?" tiedusti Tom. "Hän on aika komea tyttö, ja olen ajatellut häntä useammin kuin kerran, mutta oivalsin, että kaikki, mitä hänestä puhuit, oli totta. Kuinka hän pettikään sitä vanhaa mestari-raukkaa!"
"Olen hieman keskustellut hänen kanssansa siitä, ja hän lupasi olla viisaampi", vastasin, "mutta kuten hänen isänsä sanoo, 'hänessä se on ihmisluonnon mukaista'."
"Hän on kaunis alus", huomautti vanha Tom, "ja ne lienevät aina hieman epävakaisia. Mutta, Jacob, sinua on tiedusteltu, ja tiedustelijat ovatkin olleet naisia."
"Tosiaanko!" äänsin.
"Niin, ja minä sain sen kunnian, että minut kutsuttiin seurustelusaliin. Arvaatko nyt?"
"Kyllä", vastasin kasvojeni käydessä synkiksi. "Otaksuttavasti tarkoitatte rouva Drummondia ja Sarahia."
"Aivan niin."
Sitten Tom kertoi rouva Drummondin kutsuttaneen hänet puheilleen, kyselleen häneltä kaikenlaista minusta, käskeneen hänen vakuuttaa, että he olivat hyvin iloisia kuultuaan minun voivan hyvin ja elävän mukavasti sekä toivoivat minun käyvän katsomassa heitä liikkuessani siellä päin. Sitten oli rouva Drummond poistunut huoneesta, ja Tom oli jäänyt kahden kesken Sarahin kanssa, joka oli käskenyt hänen ilmoittaa minulle isänsä saaneen selville, etten minä ollut väärässä, eroittaneen molemmat konttoristit ja olevan hyvin pahoillaan siitä, että hän oli niin pahasti pettynyt – ja sitten, puhui Tom, oli Sarah käskenyt hänen kertoa, että hän oli ollut hyvin onneton siitä alkaen, kun minä olin lähtenyt, mutta että hän toivoi minun vielä kerran antavan anteeksi ja unohtavan sekä palaavan heidän luoksensa; vielä piti Tomin tuoda minulle häneltä rakkaat terveiset ja käydä tytön luona heidän seuraavalla kerralla mennessään virtaa ylöspäin noutamassa jotakin, jonka Sarah halusi lähettää minulle. "Oivallat siis, Jacob, ettei sinua ole unohdettu ja että sinulle on tehty oikeutta", lopetti Tom.
"Niin", vastasin, "mutta se on tapahtunut liian myöhään, minkä vuoksi älkäämme siitä enää puhuko. Olen oikein onnellinen nykyisissä oloissani."
Senjälkeen kerroin heille seuraavana päivänä pidettävistä ulkoilmakekkereistä, ja Tom tarjoutui soutamaan toisella airolla veneessäni, koska häntä ei tarvittaisi proomun ollessa telakalla. Vanha Tom suostui siihen, ja sovimme niin, että Tom ja minä kohtaisimme toisemme seuraavana aamuna päivän koittaessa.
"Minusta tuntuu, että siellä sukeutuu jotakin hupaista, Jacob", virkkoi hän, "sen nojalla, mitä olet puhunut."
"Niin minäkin arvelen. Mutta nyt te olette hinanneet minua mukananne kaksi virstaa, ja minun täytyy lähteä, sillä muutoin jään päivällisettä, minkä vuoksi hyvästi." Valittuani iltapäivällä kaksi muuta venettä palasin kotiin.
Oli viehättävä aamu, kun Tom ja minä huuhdoimme veneen, ja pukeuduttuamme siisteimpään asuumme työnnyimme vesille molempien muiden veneiden seurassa sekä livuimme verkkaisesti jokea alaspäin pakoveden rippeiden mukana. Soudettuamme Whitehallin portaille oli siellä meitä odottamassa kaksi miestä muassaan kolme tai neljä laatikkoa, joitakuita koppia ja rautainen pata, paistinpannu ja iso, kannella varustettu läkkipeltinen sanko, joka oli täynnä jäämöhkäleitä viinien jäähdyttämistä varten. Meidän käskettiin panna kaikki nämä tavarat yhteen veneeseen; muut kaksi venettä piti varata seurueelle.
"Jacob", virkkoi Tom, "emme me käy keittiöksi; olen varustautunut seurustelusalia varten."
Juuri kun tämä kysymys oli järjestetty ja tavarat nostettu veneeseen, ilmestyi seurue näkyviin; herra Tinfoil toimi juhlamenojen ohjaajana.
"Ihana Titania", lausui hän sille naiselle, joka nähtävästi vaati ja senvuoksi sai eniten huomiota osakseen, "sallikaa minun taluttaa teidät valtaistuimellenne!"
"Kiitoksia paljon, kelpo Haltija!" vastasi nainen. "Meillä on hyvä paikka; mutta hyväinen aika, emme ole ottaneet mukaamme hajupullostamme tai olemme kadottaneet sen; emme mitenkään voi tulla toimeen ilman sitä. Mitähän hovinaisemme ovat saattaneet puuhailla?"
"Herneenkukka ja Sinapinsiemen ovat rikkoneet pahasti", vastasi Tinfoil. "Mutta juoksenko noutamassa sen?"
"Kyllä", sanoi nainen. "Ja ole täällä jälleen, ennenkuin leviatan ennättää uida kolmea virstaa!"
"Kierrän maapallon ympäri neljässäkymmenessä minuutissa", lupasi herrasmies, astuen pois veneestä.
"Etteköhän hieman hengästy, ennenkuin ennätätte takaisin, sir?" huomautti Tom, yhtyen keskusteluun.
Tämä huomautus ei suinkaan aiheuttanut loukkaantumista, vaan sitä seurasi yleinen nauru. Ennenkuin Tinfoil oli ehtinyt pois näkyvistä, putosi kadonnut hajupullonen esille naisen nenäliinasta, minkä vuoksi hänet huudettiin takaisin. Ja kun koko seurue oli sovitettu molempiin veneisiin, työnsimme veneet irti laiturista. Kolmas vene, johon muonavarat oli sijoitettu, seurasi meitä, ja siinä olivat molemmat palvelijat, teatterin kellonkilistäjä ja kulissienmuuttaja, joita Tinfoil nimitti Calibaniksi ja Stephanoksi.
"Onko koko seurueemme saapuvilla?" kysyi pirteän näköinen, pieni, nykerönenäinen mies, joka oli ottanut esittääkseen kirvesmies Quincen osaa 'Kesäyön unelmassa'. "Teidät, Nick Bottom", jatkoi hän, puhutellen erästä toista miestä, "on määrätty Pyramukseksi."
Puhuteltu ei kuitenkaan näyttänyt yhtyvän leikinlaskuun. Hän oli raskastekoinen, jokseenkin tukeva, kalpeakasvoinen mies, joka oli puettu valkeihin parkkumihousuihin, valkeihin liiveihin, ruskeaan takkiin ja valkeaan hattuun. Oliko hän joutunut jostakin syystä pahalle tuulelle, sitä en tiedä, mutta silminnähtävästi hän oli naisten ja seurueen useimpien muiden jäsenten pilkan esine.
"Olisin teille kiitollinen", vastasi tämä henkilö, jonka oikea nimi oli Winterbottom, "jos olisitte hiljaa, herra Western, sillä en siedä ensinkään turhia lörpötyksiänne."
"Oi, herra Winterbottom, ette varmaankaan aio kylvää eripuraisuuden siemeniä näin aikaisin. Katsokaa edessänne olevaa maisemaa – kuulkaa, kuinka linnut laulavat, katsokaa, kuinka hilpeästi aurinko paistaa ja kuinka kauniisti vesi kimaltelee! Kukapa voisi olla äreä tällaisena aamuna!"
"Ei, neiti", vastasi Winterbottom, "en suinkaan – en suinkaan – mutta nimeni on Winterbottom eikä Bottom. En tahdo esiintyä tomppelina kenenkään mieliksi – siinä kaikki."
"Olosuhteistahan kaikki riippuu."
"Minkätähden te sohitte airollanne, herra kyytisoutaja?"
"Minut on palkattu sitä varten", vastasi Tom, upottaen aironsa veteen ja vetäisten reippaasti.
"Pysykää sitten omassa elementissänne – sohikaa airollanne vettä älkääkä sekaantuko meidän keskusteluumme!"
"No hyvä, sir, en hiisku enää sanaakaan, jollette siitä pidä."
"Mutta minulle saatte puhua", virkkoi Titania, nauraen, "milloin vain haluatte."
"Ja myöskin minulle", säesti Tinfoil, jota Tomin vastaukset huvittivat.
Winterbottom kiukustui pahasti ja vaati, että hänet heti laskettaisiin maihin, mutta keijukaiskuningatar käski meidän totella häntä, jos mielimme välttää vaaraa, ja Winterbottom vietiin jokea ylöspäin hyvin vastahakoisena.
"Ystävämme ei ole oma itsensä", sanoi Tinfoil, ottaen esille läppätorven. "Mutta
Soitto sulollansa mielen tyynnyttää,
pehmittää kallion ja tammen halkaisee,ja senvuoksi koetamme, mitä se vaikuttaa hänen aisteihinsa." Senjälkeen Tinfoil soitti aarian "Midasista"
"Oi, Luoja, tasaa, hillitse" ja niin edelleen,
minkä aikana Winterbottom näytti entistäkin yrmeämmältä. Heti aarian loputtua alkoi eräs toinen seurueen jäsen toisessa veneessä soittaa huiluaan – samalla kun Quince soitti, kuten hän sanoi, bassoa, napsauttelemalla sormiaan. Soittovehkeiden ääni kantautui tasaisena virtaavaa vettä pitkin useiden kuuntelijain korviin, jotka sillä hetkellä lepäsivät puuhistaan tai nojautuivat liikkumattomina alusten parraskaiteisiin, katsellen veneitä ja kuunnellen säveliä. Kaikki huokui hilpeyttä ja iloa – veneet pysyttelivät likekkäin, ja soittokappaleiden väliajoilla seurue keskusteli eloisasti ja älykkäästi, silloin tällöin tuoden julki ihailunsa tämän maineikkaan joen rantoja niin kauniisti koristavien, viettävien nurmikoiden ja tuuheiden puiden vihreyden johdosta. Jopa Winterbottomkin oli osittain saanut takaisin iloisuutensa, mutta hän ärtyi taaskin Quincen puhuttelusta.
"Teidän ei sovi esittää mitään muuta kuin Pyramuksen osaa, sillä Pyramus on leppeäkasvoinen mies – juuri sellainen mies, joka pitää nähdä kesäisenä päivänä, tuiki miellyttävä, herrasmiesmäinen mies; senvuoksi teidän välttämättä pitää näytellä Pyramusta."
"Pitäkää varanne, etten leiki pahusta kasvoillenne, herra Western!" ärähti Winterbottom.
Tällöin alkoi Caliban kolmannessa veneessä soittaa viulua ja laulaa sen säestyksellä:
"Gaffer Gray, Gaffer Gray pikku aasineen
maantiellä se tallusti",jonka laulunpätkän loppukertaus oli aasin kiljuntaa muistuttava: "Iik-oo, iik-oo!"
"Hyväinen aika, Bottom, hyväinen aika! Sinua on tulkittu", huudahti Quince, katsoen Winterbottomiin.
"Hyvä, oikein hyvä, herra Western. En halua kaataa venettä, ja senvuoksi olette turvassa toistaiseksi, mutta tilinteon aika tulee – ja niinpä varoitan teitä."
"Valoni orjat, totelkaa käskyjäni! En suvaitse riitelemistä täällä. Te, Quince, sulkekaa suunne; te, Winterbottom, vetäkää huulianne sisään päin! Ja minä, kuningattarenne, lumoan teitä laululla", lupasi Titania, heilauttaen pientä kättänsä. Viulunsoittaja lakkasi soittamasta, ja kauniin näyttelijättären ääni kiinnitti kaiken huomion itseensä.
"Kukat tuoksuu, helkkyy sulokellot.
Toukokuun jo nouse morsian!
Laulun sanoin kilpailusta kerron
Ajan sekä oppaan elomme.
Lotus-lehdeltänsä Amor näkee
Ajan verkkaisesti soutavan
kuormapursinensa elon vuossa.
'Kilpaamaan ken lähtee?' huudahtaa.
Maltti ensin tarjoutuupi – kohta
Alkaa auttaa purtta ohjaamaan.
Huoli, Murhe kykene ei leikkiin.
'Odottelen', virkkaa Järkevyys.
Toivo kukkasilla kaarnavenhon täytti,
kiiltomadon laitti perähän.
Hänet nähdessänsä Amor huusi:
'Toivo voittaa Ajan hitahan.'
Äly Ajan luokse ennättääpi
lasivenhein, airoin säihkyvin,
nuolen viinestänsä tempaa, huutaa:
'Ajan tappaa Leikki, Sukkeluus.'
Mutta Aika nuolen torjui. Toivon
venhe eksyi. Käyden kilpahan
Amor perhosoppainensa huusi:
'Ajan voittaja on Rakkaus.'"Minun tarvinnee tuskin mainita, että laulu sai osakseen hurmioiset suosionosoitukset, jotka se perin hyvin ansaitsikin. Seurueen naisilta ja herroilta vaadittiin useita muitakin lauluja, jotka esitettiin empimättä; mutta en jaksa nyt palauttaa niitä muistiini. Väliajoilla soivat torvi ja huilu, ja nauru ja hilpeys olivat vallalla.
"Tuolla on viehättävä paikka", ihasteli Tinfoil, osoittaen Thamesin rannalla olevaa huvilaa. "Kauniin Titanian seurassa saattaisi siellä asua onnellisena, jos olisi kymmenentuhannen punnan vuositulot."
"Minua peloittaa, että kauniin Titanian täytyy mennä avioliittomarkkinoille ilman viimeksimainittua rasitusta", vastasi kaunotar. "Aviomiehen täytyy hankkia kymmenentuhannen vuositulot, ja minun täytyy tuoda pesään myötäjäisinä –"
"Kymmenentuhatta tenhokeinoa", keskeytti Tinfoil. "Se on tuiki totta, ja ikävä vain, että se on totta. Onko teidän ihanuutenne milloinkaan kuullut siitä sepittämääni runonpätkää?
"Olkoon poikain ihanteena neito kassapää;
he saavat olla muistamatta kullan kilinää!
Meillä toinen kannustin on tässä maailmassa:
kosiessamme neitoa määrän on pää kassa.""Erinomainen, kelpo Peikko! Onko teillä niitä enemmänkin?"
"Ei omiani, mutta oletteko kuullut sen, jonka Winterbottom kirjoitti Shakespearen rintakuvan juurella viime riemujuhlassa?"
"En ole tiennyt Apollon milloinkaan vierailleen hänen luonansa."
"Saatte kuulla:
Shakespearen luille tää paikka levon suo;
mutta ikinä ei kuole hänestä kuva tuo.
Jos äkkiä ja pian tää maailma romahtaa,
niin haudan tuolla puolen nimensä kukoistaa.""Pyytäisin, herra Tinfoil, ettette esiintyisi niin kovin älykkäänä minun kustannuksellani", ärähti Winterbottom. "En ole eläissäni kirjoittanut ainoatakaan runosäettä."
"Eihän sitä ole kukaan väittänytkään; mutta ette kai intä, ettette kirjoittanut niitä säkeitä."
Winterbottom ei suvainnut vastata. Hilpeästi livuimme joen vaihtelevien rantojen ohitse, kiidimme ylöspäin voimakkaan nousuveden mukana ja saavuimme vihdoin pienelle saarelle, joka oli sovittu kekkeripaikaksi. Seurue nousi maihin, ja puuhaisesti alettiin etsiä sopivaa huvittelukohtaa, Quincen vikkelästi pujahtaessa karkuun Winterbottomin kynsistä viimemainitun jäädessä rannalle. "Jenkins", virkkoi hän Calibaniksi ristitylle miehelle, "ettehän vain unohtanut salaattia?"
"En, sir, toin sen itse mukaan. Se on päällimmäisenä tuossa pienessä laatikossa."
Winterbottom, joka nähtävästi oli erittäin mieltynyt salaattiin, oli tyytyväinen vastaukseen ja asteli hitaasti toisaalle.
"No niin", sanoi Tom minulle, pyyhkien nenäliinallaan hikeä otsaltaan, "en olisi mistään hinnasta tahtonut olla tätä näkemättä. Toivoisin vain isänkin olevan täällä. Toivottavasti tuo nuori nainen laulaa vielä, ennenkuin eroamme."
"Minusta se on hyvin todennäköistä, ja luultavasti on hauskuus vasta alkanut", vastasin. "Mutta mennään avuksi ottamaan ruokatarpeita pois veneestä."
"Kas näin! Kas näin! Tässäpä ihmeellisen sovelias paikka harjoituksiamme varten. Tämä vihreä läikkä olkoon näyttämömme!" huudahti Quince seurueen muille jäsenille.
Paikka hyväksyttiin, ja nyt kaikki olivat uutterasti valmistelupuuhissa. Laatikot purettiin, ja näkyviin tuli runsaasti leikkeleitä, lintuja, erilaisia piirakoita, leivoksia ynnä muuta.
"Tämä ei olekaan johtajan juhla", kehui Tinfoil, "Linnut eivät ole puusta valmistetut, eikä viinin sijasta ole otettu mietoa olutta. Don Juanin juhla commendadorille oli pilajuttu tähän verrattuna."
"Kaikki johtajan näyttämöjuhlat ovat ilveilyä, ja kovin murheellisia piloja ne ovatkin", huomautti eräs toinen.
"Toivoisin, että vanhan Morrisin täytyisi syödä omat illallisensa."
"Hänen täytyy hankkia uudet hampaat, sillä muutoin ne ruuat saattaisivat osoittautua liian sitkeiksi."
"St! Ajakaa hänet tiehensä! Hän veisti sutkauksen."
Nyt olivat laatikot tyhjät; jotkut levittivät liinan ruohikolle sekä järjestivät lautaset, veitset ja haarukat. Naiset puuhasivat yhtä uutterasti kuin miehetkin – toiset pyyhkivät laseja toisten kaataessa suolaa suola-astioihin. Titania valmisti salaattia. Winterbottom, joka ei tehnyt mitään, puhutteli häntä: "Saanko pyytää teiltä sellaista suosionosoitusta, ettette leikkele salaattia liian pieniksi sirpaleiksi? Se menettää siten suurimman osan raikkauttaan."
"Kas vain, millainen Nebukadnezar olette! Mutta siitä huolimatta, sir, teitä totellaan."
"Kuka osaa paistaa kaloja?" huusi Tinfoil. "Tässä on neljä kampelaa ja joitakuita ankeriaita. Missä Caliban on?"
"Täällä, sir", vastasi mies, joka oli polvillaan puhaltamassa vireille sytyttämäänsä tulta. "Minun täytyy huolehtia keitosta."
"Missäs Stephano on?"
"Jäähdyttämässä viiniä, sir."
"Kuka sitten osaa paistaa kaloja, kysyn."
"Minä osaan, sir", vastasi Tom, "mutta en ilman voita."
"Voita saat, sinä elementin hämmentäjä. Ryhdytkö kokiksi?"
"Ei minua ole tosin palkattu kokiksi", vastasi Tom, "mutta jonkun verran pystyn siihenkin ammattiin."
"Sitten saat sen toimen", lausui näyttelijä.
"Käyn käsiksi työhön koko sydämestäni ja sielustani", huudahti Tom, ottaen esille veitsensä ja aloittaen kalan nylkemisen välttämättömän toimituksen.
Puolessa tunnissa oli kaikki valmiina. Kaunis Titania osoitti minulle sen kunnioituksen, että istuutui nutulleni, jotta ei mitenkään saisi maasta kosteutta. Myöskin muut naiset olivat sijoittuneet istumaan paikoilleen, jotka kemujen emäntä oli heille määrännyt; pöydässä oli paljon tämän elämän hyvää; keitto oli valmiina maljassa sen toisessa päässä, ja Tom oli juuri pannut kalan pöydälle, kun taas Quince ja Winterbottom olivat Titanian komennuksesta lähteneet noutamaan viinejä ynnä muita juomia.
Heidän palatessaan, kyräillen toisilleen, Winterbottomin pälyillessä vastustajaansa myrkyllisesti ja Quincen ollessa hieman levoton Titanian suojeluksessakin, Tom oli juuri ottanut paistinpannun pois tulelta, siinä jäljellä olevan rasvan vielä poristessa. Laskettuaan taakkansa maahan Quince oli istuutumaisillaan, kun Tomin päähän välähti kepponen, jota hän ei kuitenkaan itse uskaltanut suorittaa, mutta riittäähän viisaalle vihjauskin, sanotaan. Winterbottom seisoi Tomin edessä, ja Quince oli heihin selin. Tom vilkaisi Winterbottomiin, osoittaen ovelasti ensin paistinpannua ja sitten Quincen takaosia. Winterbottom käsitti vihjauksen ja sieppasi paistinpannun samalla hetkellä. Quince istuutui raskaasti, samalla lausuen: "Mary, näytelmämme on perin surkuteltava pila." Samassa hän kuitenkin ojensi kätensä taaksensa, lieventääkseen lysähdystään, ja ne osuivat paistinpannuun, jonka Winterbottom oli sujauttanut hänen taaksensa.
"Voi, hyvä Luoja! Voi, voi!" parkaisi Quince, ponnahtaen salamannopeasti pystyyn ja kimmahtaen kivusta ilmaan, ja hänen selän takana olevat kätensä olivat edelleenkin kiinni pannussa.
Quincen ensimmäisen kirkaisun kajahtaessa oli koko seurue säikähtynyt; kaikki luulivat käärmeen häntä purreen, ja mitä pahin levottomuus oli vallalla; mutta toisten huomattua, mistä onnettomuus oli johtunut, eivät edes hänen tuskaiset ilmeensä jaksaneet pidättää heidän hilpeyttään. Se oli liian naurettavaa. Sekä miehet että naiset pahoittelivat kuitenkin hänen kipujaan, mutta Quince ei tahtonut kuunnella järkipuhetta. Hän asteli joen rannalle Winterbottomin ilkeän kavalasti nauttiessa kostostaan, sillä ainoastaan Tomilla oli aavistustakaan siitä, ettei tapaus ollut pelkkä tapaturma. Quincen huvi oli piloilla, mutta muiden mielestä ei heidän huvinsa turmeltuminen ollut välttämätöntä. Kuului sellaisia lauseita kuin "olen todella pahoillani Western-poloisen puolesta" ja "mies-rukka" hihitysten säestäminä, eikä hänen onnettomuudellaan hänen poistumisensa jälkeen ollut sen enempää vaikutusta; ja sitten he kävivät käsiksi ruokiin kuten ranskalaiset haukkametsästäjät.
Keitto nieltiin, kala katosi, paistia leikattiin, piiraiset paljastivat salatut aarteensa, linnut paloiteltiin, korkkeja kiskottiin auki, toisia niistä sinkosi ilmaan kenenkään tarvitsematta vaivautua, ja kemuilijat söivät ja tulivat kylläisiksi. Winterbottom piti silmällä salaattia, lempiherkkuaan, sekoitti sen itse, tarjosi sitä kaikille ja oli hyvillään huomatessaan, ettei kukaan malttanut tuhlata aikaa sen syömiseen; mutta Winterbottom jaksoi syödä kaikkien puolesta, ja hän söikin. Tähteet korjattiin pöydästä ja luovutettiin meille. Olimme uutterasti työssä, osaten antaa ruuille yhtä suuren arvon kuin seurue oli meitä ennen antanut, kun Winterbottomin havaittiin käyvän hyvin kalpeaksi ja kovin rauhattoman näköiseksi.
"Mikä on hätänä?" tiedusti Tinfoil.
"En voi – en voi oikein hyvin – pelkään nauttineeni jotakin sopimatonta. Olen – olen oikein sairas", valitti Winterbottom, muuttuen kalpeaksi kuin palttina ja vääntäen suutansa kieroon.
"Sen täytyy johtua salaatista", virkkoi eräs naisista. "Sitä ei syönyt kukaan muu kuin te, ja me kaikki voimme hyvin."
"Niin – minäkin arvelen – siten sen täytyy olla voi – nyt muistankin, että olin tuntevinani öljyssä omituista makua."
"Meillähän ei ollut lainkaan öljyä", sanoi Tinfoil. "Käskin Jenkinsin sitä hankkia."
"Niin minäkin ihan nimenomaisesti", vastasi Winterbottom. "Voi – voi, hyväinen aika – voi, hyväinen aika!"
"Jenkins", huusi Tinfoil, "mistä saitte öljyä salaattia varten? Millaista öljyä hankitte? Oletteko varma siitä, että se oli kunnollista?"
"Kyllä, sir, aivan varma", vakuutti Jenkins. "Toin sen tänne pullossa ja pistin sen koppaan ennen ateriaa."
"Mistä sen ostitte?"
"Rohdoskaupasta, sir. Tässä on pullo." Ja Jenkins ojensi pullon, jonka kupeeseen oli suurin kirjaimin merkitty: "Risiiniöljyä."
Salaisuus oli selvinnyt. Winterbottom ähkyi ja nousi pystyyn istuimeltaan, sillä hän oli tosiaankin sangen pahoinvoipa. Yksilöiden kommellukset yleensä lisäävät yleistä hilpeyttä, ja Winterbottomin kovalla onnella oli sama vaikutus kuin Quincen onnettomuudella oli ollut. Mutta missä Quince-parka oli ollut kaiken tämän ajan? Hän oli noudattanut sen rautaisen kattilan, jossa keittoa oli lämmitetty, täyttänyt sen Thamesin vedellä ja upottanut vahingoittuneet jäsenensä vilvoittavaan alkuaineeseen. Niinpä hän istui kädet vedessä Winterbottomin ilmestyessä samalle paikalle, ja Quince sai lohdutusta nähdessään vihamiehensä tilan. Jopa Winterbottomin surkeuden näkeminen lievitti Quincen tuskia enemmän kuin kaiken maailman Thamesin vesi saattoi sitä tehdä. Hän nousi pystyyn, jätti Winterbottomin nojaamaan puuhun, puristaen molemmin käsin päätänsä, liittyi muiden seuraan ja joi naisten maljoja toisen toisensa jälkeen, kunnes oli enemmän kuin puolittain humalassa.
Puolen tunnin kuluttua Winterbottom palasi, vapisten ja tutisten ikäänkuin olisi potenut kuumetta. Pikarillinen tai pari konjakkia elvytti hänet ennalleen, ja ennen päivän päättymistä sekä Winterbottom että Quince, joista toinen kaateli kiihoitusaineita vatsaansa ja toinen hukutti kivuntunnettaan yhä uusilla ryypyillä, olivat (puhuaksemme mahdollisimman lievästi) alkavan juopumuksen tilassa. Mutta kaikella on aikansa, ja nyt oli aika lähteä takaisin. Ilta oli kulunut vapaasti; laulu oli seurannut toistansa. Tinfoil oli koetellut torveaan ja soittanut aika tavalla väärin; myöskin huilu sivuutti alennus- ja koroitusmerkit mitättöminä; naisten mielestä miehet alkoivat olla ihan liian äänekkäitä, ja lyhyesti sanoen, oli aika lopettaa kekkerit.
Kopat sullottiin uudelleen ja vietiin puolittain tyhjinä veneeseen. Viiniä oli vain vähän jäljellä; ja Titanian määräyksestä piti viedä takaisin ainoastaan lautaset, vadit ynnä muut pöytäkalut, kun taas tähteet tuli jakaa venemiehille.
Seurue nousi jälleen veneisiin, ja meillä oli pakovesi palatessamme. Ollessamme työntämäisillämme veneemme irti rannasta muistettiin, että jääsanko ynnä erinäisiä tarvikkeita sisältävä koppa olivat jääneet erään puun juurelle. Muut veneet olivat lähteneet liikkeelle, ja sen mukaisesti unohtuneet tavarat tuotiin meidän alukseemme, jossa meillä oli sama seurue kuin tullessammekin paitsi Westerniä, toisella nimellä Quincea, joka oli mieluummin mennyt laatikoita kuljettavaan veneeseen voidakseen nojailla laidan ylitse ja pitää käsiään vedessä.
Winterbottomissa alkoi pian näkyä hänen risiiniöljyn vaikutuksen vastustamiseksi nauttimansa lääkkeen vaikutus. Hän oli meluinen, ja vain vaivoin hänet saatiin pysymään hiljaa veneessä, mikä suuresti huolestutti Titaniaa ja muita naisia. Hän vakuutteli kiihkeästi rakastavansa tätä keijukaiskuningatarta; ja kun hän yhtenään muutti asentoaan puhutellakseen häntä ja heittäytyäkseen hänen jalkojensa juureen, uhkasi meitä jossakin määrin veneen kaatumisen vaara. Vihdoin Tom ehdotti, että hän istuisi Titanian eteen sijoitetulla sangolla, koska hän sitten saattaisi turvallisesti puhutella kaunotarta; ja Winterbottom kompuroi pystyyn istuutuakseen sangolle. Hänen istuutuessaan Tom sieppasi pois kannen, joten hän lysähti puolittain sulaneeseen jäähän; mutta Winterbottom oli liian juovuksissa sitä huomatakseen. Edelleenkin hän elämöi ja reuhasi, vakuutteli ja vannoi, jopa aika ajoin rehentelikin, kunnes hänestä poistettu lämpömäärä vihdoin näytti vaikutuksensa.
"Minä – minä – uskon tosiaankin, että yö on kostea – kaste lankeaa maahan – istuin on kostea, ihana Titania."
"Se on ainoastaan kuvittelua, herra Winterbottom", vastasi Titania, joka oli riemuissaan hänen asemastaan. "Parkkumihousut ovat viileät iltaisin; puhutte niin vain saadaksenne tekosyyn poistuaksenne luotani, enkä puhu enää ikinä kanssanne, jos nyt poistutte paikaltanne."
"Ihanan Titanian, sieluni valtiattaren – kuten myöskin ruumiini, jos hän haluaa – tarvitsee vain komentaa – ja hänen orjansa tottelee."
"Kyllä minustakin tuntuu, että on hieman kosteata", lausui Tinfoil. "Sallikaa minun viskata vähän hiekkaa istuimellenne!" Ja Tinfoil veti esille ison, suolalla täytetyn paperipussin ja ripotti sen sisällön jään pinnalle.
Winterbottom oli tyytyväinen ja jäi paikalleen; mutta meidän saapuessamme Vauxhall-sillalle oli jäätyminen edistynyt niin pitkälle, että hän oli tarttunut kiinni jäähän, jonka suola oli tehnyt kiinteäksi. Hän valitti vilua, värisi, yritti nousta seisomaan, mutta ei päässyt irti; lopulta hänen hampaansa kalisivat, ja hänestä tuli miltei selvä; mutta hän oli avuton risiiniöljyn vaikutuksesta, senjälkeisestä juopumuksestaan ja nykyisestä turtuudestaan. Hän alkoi puhella yhä vähemmän ja oli vihdoin ihan hiljaa, ja ehdittyämme Whitehall-portaille hän oli tiukasti juuttunut kiinni jäähän. Kun hänet irroitettiin, ei hän pystynyt kävelemään, ja hänet lähetettiin kotiin vuokrarattailla.
"Oli julmaa rangaista häntä sillä tavoin, herra Tinfoil", huomautti Titania.
"Julma rangaistus. Niinpä niin, eräänlainen sankoon sulkeminen", vastasi Tinfoil, tarjoten käsivarttaan.
Seurueen muut jäsenet nousivat maihin ja kävelivät kotiinsa jäljessään molemmat apulaiset, jotka ottivat astiat huostaansa. Ja niin päättyivät nämä ulkoilmakekkerit, jotka, kuten Tom sanoi, olivat olleet hupaisin päivä, mitä hän oli eläissään viettänyt.