[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fyC0RtIdGrz-YVFdQ-MqpaBDndbSSk-vHj_Ju7pUW4ZM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1203,"Harmaja linna","Koskimaa, Juho",1891,1926,"1203-koskimaa-juho-harmaja-linna","1203__Koskimaa_Juho__Harmaja_linna",null,"romaani",[14],"rakkaus",[],"fi",1921,29042,179187,false,50947,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25,26],"Novels","Romance","\"Harmaja linna: Romaani\" by Juho Koskimaa is a fictional novel written in the early 20th century. The narrative unfolds in a rural setting where the lives of the inhabitants of two neighboring estates, Peuraniemi and Hannuksela, intertwine—particularly focusing on the relationship between Erik Wegener, the son of the prosperous Peuraniemi estate, and Esteri, the daughter of the more isolated Hannuksela estate. The unfolding story grapples with themes of class distinctions, romantic tension, and the societal expectations of youth.  At the start of the novel, we are introduced to Erik and Esteri during a quiet evening walk under the moonlight, highlighting their youthful innocence and unspoken feelings for each other. As they navigate their surroundings, Erik grapples with shyness and the weight of expectations, while Esteri maintains a composed demeanor, hinting at her own complexities. Their families are well-off but hold contrasting standings in the community, creating undercurrents of tension regarding their potential union. The opening sets the stage for a deeper exploration of their characters, the nature of their emerging feelings, and the societal pressures they face, indicating that their journey will not only be a coming-of-age experience but one that challenges established social norms. (This is an automatically generated summary.)",[],287,"Säästeliään Harmajan linnan ja hienostelevan kartanon asukkaat kohtaavat toisensa jokivarren kyläyhteisössä. Kartanon pojan ja linnan tyttären välinen romanssi asettaa vastakkain perheiden erilaiset elämäntavat ja isäntien jyrkät periaatteet.","Juho Koskimaan 'Harmaja linna' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1203.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HARMAJA LINNA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nJUHO KOSKIMAA\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1921.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nPoika saattaa olla kahdeksantoista, tyttö vuotta nuorempi. Pojalla on\nvallattomat, ruskeat kiharat ja suu, joka aina näyttää olevan valmis\nhymyilemään, tytön tukka on vaalea ja suora, hänen huulensa pysyvät\nvisusti yhdessä, ja kun hän hymyilee, tekee hän sen kuin puolittain\npakosta. Pojan huulilla pyörähtelee lakkaamatta sanoja, joita hän\nei kuitenkaan uskalla tuoda julki, tyttö jatkaa, ikäänkuin poikaa\nei olisikaan, tasaista, määräperäistä kulkuaan; hänen olennossaan\non jotakin pidättynyttä, jonka syrjäinen yhtä hyvällä syyllä voi\nselittää tylyydeksi kuin arkuudeksi. Pojan silmät loistavat, hän on\nnuori ja hän tuntee asioita, jotka tahtoisi pukea sanoiksi; tytön\nsininen, verhottu katse ei kiellä eikä käske. Ja kun poika tarttuu\nhänen käteensä arasti ja ujosti, niinkuin hänenlaiseltaan vähimmin\nodottaisi, näyttää siltä, kuin tyttö koko asiaa tuskin huomaisikaan.\n\"Jos sinua huvittaa pidellä minua sormenpäistä, niin pitele nyt\nsitten.\"\n\nMutta pojalle se näkyy tuottavan suurta nautintoa ja mielenrauhaa.\nHän kulkee ääneti tytön rinnalla ja mukautuu tämän hiljaiseen,\nsäännölliseen tahtiin.\n\nSillä tavoin kulkevat Erik, Peuraniemen kunnallisneuvoksen,\nWegenerin, vanhin poika, ja Esteri, Hermanni Hannukselan ainoa\ntytär, elokuun viimeisenä lauantai-iltana kuutamoisella maantiellä.\nNuoria he ovat molemmat ja lapsellisia ja aavistelevia, ja heidän\nvanhempansa ovat pitäjän varakkaimpia. Jos heitä huvittaa kulkea\nyksinäisellä maantiellä, niin sen asian kanssa ei syrjäisellä ole\nmitään tekemistä.\n\nNyt on, kuten sanottu, elokuinen lauantai-ilta, ja Palonkylän\nnuoret ovat kokoontuneet tanssimaan Hietaniemen riiheen. Oikeastaan\nriihitanssien aika on jo kauan sitten ohi, mutta joskus saattaa\ntapahtua, että nuoret eivät saata hillitä itseään, vaikka varmasti\ntietävät, että huomenna on nuorisoseuran talolla iltamat.\nLoppuviikosta käy kuiske mies mieheltä: Hietaniemessä tanssitaan\nlauantaina, ja niin he kokoontuvat, kenenkään kutsumatta ja kenenkään\nkäskemättä, aivan kuin yhteisestä päätöksestä kuluttamaan sen\nliikavoiman, mikä viikon varrella on jäänyt käyttämättä. Niin he\nsiis hiessä päin pyörivät Hietaniemen riihessä, ja tanssin jytke ja\nhanurin intohimoinen ulvonta, johon sekoittautuu lyhyitä naurahduksia\nja huudahduksia, kantautuu maantielle asti, kun Peuraniemen patruunan\npoika ja Hannukselan tytär kulkevat siitä ohi. Siinä on sentään\nelämää ja tunnelmaa, ja Peuraniemen patruunan poika tuntee itsensä\nrohkeammaksi ja miehekkäämmäksi. Hän hellittää nyt Hannukselan\ntyttären sormenpäistä ja ottaa käden rehellisesti omaansa. Eikä\ntyttö, tapansa mukaan, ole tästä tietääkseenkään.\n\nElokuinen ilta on hartautta ja tunnelmaa täynnä. Kaksi aavistelevasti\nja kaukaisesti toisiinsa rakastunutta ihmistä kulkee ääneti eteenpäin\nhuomaamatta, kuinka kylä jää taakse ja kuinka matka ja aika kuluvat.\nVanha juttu, joka sadat ja tuhannet kerrat uudistuu joka elokuu.\nMutta Peuraniemen pojalle ja Hannukselan tyttärelle se on aivan\nuutta ja ennen kokematonta. Maailma näytäksen heidän silmillään\ntoisenlaiselta kuin tavallisissa arkioloissa.\n\nTakana tuikkivat tulet mustasta kylästä, ja edessä avautuvat alajoen\nsilmänkantamattomat vainiot. Sadat ja yhä sadat ladot kuvastuvat\nkatsojan silmään, milloin piirtyen terävärajaisina, mustina ja\nuhkaavina kirkasta kuudanta vasten, milloin antaen kattonsa\nvälkkyä kuunvalossa hillittynä tai loistavana, riippuen paikasta\nja valaistussuhteista. Siinä ne seisovat rannattomalla lakeudella\njoskus hyvässä järjestyksessä, peräkkäisin kuin sotamiehet, joskus\nikäänkuin jättiläiskäden sinne tänne viskeleminä, pienenemistään\npieneten rannoille päin, missä lakeus näyttää yhtyvän taivaankanteen.\nIltakaste on laskeutunut, ja maa uhoo kosteutta, ohutta mullanhajua\nja tuoksuja.\n\n-- Eiköhän olisi aika palata jo, -- sanoo Hannukselan tytär.\n\n-- Arveletko sinä niin? -- kysyy poika ja pysähtyy keskelle tietä,\nhellittäen käden, jota kiinteästi on pitänyt omassaan.\n\nJo aikaa sitten on sekä Peuraniemessä että Hannukselassa ollut\nmaatamenon aika, ja luvalla puhuen tyttö hiukan hätkähtää huomenna\nmahdollisesti tapahtuvaa tilintekoa, vaikk'eivät vanhemmat\nsanottavasti hänen tuloaan ja menoaan enää perääkään. Peuraniemen\npatruunan poika on jo sen asteen kokonaan sivuuttanut; ensi keväänä\nhänen on määrä tulla ylioppilaaksi, ja hän saa tulla ja mennä\nkuinka itse parhaaksi näkee. Komento onkin joka suhteessa erilainen\nPeuraniemessä kuin Hannukselassa, niin naapuruksia kuin muuten\nollaankin.\n\nKotimatka tuntuu Peuraniemen pojasta hiukan raskaammalta ja\nvaivalloisemmalta. Hän tuntee tarvetta tarttua siihen äskeiseen\nkäteen, mutta kuinka onkaan, kun hän sen nyt on hellittänyt, tuntuu\nsiihen uudelleen tarttuminen hänestä jollakin tavoin nololta, kenties\njulkean tuttavalliselta. Mielessään koettaa hän sorvata jonkunlaista\nlausetta, jolla pääsisi puheen alkuun, mutta hänen kekseliäisyytensä\non hänet tyyten jättänyt. Hänen täytyy tyytyä kulkemaan vaiti, ja\nsalavihkaa hän tuon tuestakin tarkastelee seuralaistaan, jolla on\nkulmat huomattavasti hiuksia tummemmat, kauniisti piirtynyt nenä,\nhiukan ulkoneva, pyöreä alahuuli ja esiinpistävä leuka.\n\nHänestä tuntuu, kuin hän nyt ensi kerran huomaisi nämä piirteet\nHannukselan tyttäressä, jota hän tällä hetkellä on taipuvainen\npitämään naisellisen kauneuden juurikuvana, vaikka on hänet tuntenut\nlapsesta asti, naapureita kun olivat jo isät ja isoisät. Tämä\nvakaumus on hänessä kuluneen kesän aikana päivä päivältä kehittynyt,\nsaavuttaen nyt huippunsa, jos niin voi sanoa.\n\nNoloa äänettömyyttä jatkuu yhä heidän tullessaan pimeään kylään.\nPeuraniemen patruunan pojasta alkaa vähitellen tuntua siltä, kuin ei\nHannukselan tytär hänen läsnäoloaan huomaisikaan, vaan kulkisi ilman\naikojaan, omia asioitaan ajatellen. Ja tämä huomio tai olettamus\nhäntä yhä enemmän nolostuttaa.\n\n-- Mitähän isäsi sanoisi, jos tietäisi meidän näin myöhään\nkuljeskelevan? -- kysyy hän viimein.\n\n-- Toruisi luonnollisesti, -- vastaa Hannukselan tytär\nyksinkertaisesti.\n\nPeuraniemen kellertävästä monipäätyisestä päärakennuksesta\npuistokujan päässä vilkkuvat vielä tulet ja ääniä kantautuu\nkartanolta maantielle.\n\n-- Teillä valvotaan vielä, -- sanoo Hannukselan tytär.\n\n-- Siellä kai on vieraita. Asemapäällikkö, tuomari ja keitä lienee.\n\n-- Jaa.\n\nPeuraniemen kartano on asettunut keskelle kylää, laaja puistikko\nympäröi sitä, ja valtatieltä sinne johtaa pitkä, varjoisa puistokuja.\nKauempaa katsottuna se vaikuttaa monine ulkorakennuksineen melkein\nkyläryhmältä; lähimpiin taloihin on siitä satoja metrejä joka\nsuunnalle.\n\nHannukselan valtava rakennusryhmä piirtyy hämärästi Peuraniemen takaa\njoen toiselta puolen, ja kansan kesken sitä sanotaan harmajaksi\nlinnaksi. Siihen kuuluu pitkä, kaksikerroksinen, vaaleanharmajaksi\nmaalattu päärakennus ja muhkea graniittinavetta, jota mainitaan\nseutukunnan suurimmaksi. Elokuun kuutamossa vaikuttaa Hannukselan\nrakennusryhmä hiukan yksinäiseltä ja kolkolta. Kenties myöskin\njossakin määrin ylpeältä. Yksinään, muusta kyläkunnasta erilleen\nvetäytyneenä seisoo se tasangollaan, ja lähimpään naapuritaloon\nsamalla puolen jokea on kilometrin matka. Ne kuuluvat, edesmenneet\nHannukselat, olleen jossakin määrin yksinäiseen ja eristettyyn\nelämään taipuvaisia.\n\nVoidakseen saattaa Hannukselan tyttären kotiportille täytyi\nPeuraniemen patruunan pojan tehdä toista kilometrin kierros\nkirkon vierestä vievän riippusillan kautta, vaikka Hannukselan ja\nPeuraniemen erottaa vain kapeahko, syvä joki.\n\n-- Saisit sinä jo tästä mennä kotiisi, -- sanoo Hannukselan tytär\nPeuraniemen puistokujan suulla.\n\n-- Minä tulen kernaasti niin pitkälle kuin saan, -- vastaa\nPeuraniemen poika.\n\n-- Mutta paluumatka on pitkä.\n\n-- Pitkä! -- huudahtaa poika vilkkaasti. -- Sen minä vaikka uin.\n\nNyt Hannukselan tytär naurahtaa lyhyesti ja pidätetysti.\n\n-- Sehän on hauskaa kuultavaa, -- sanoo hän.\n\n-- Uin varmasti! -- vakuuttaa Peuraniemen poika.\n\nJa ikäänkuin sanojensa vahvistukseksi hän tarttuu taas tytön käteen,\njohon ei koko paluumatkalla ole uskaltanut kajota.\n\n-- Pääsetköhän sinä huomenna? -- kysyy hän hetken kuluttua arkaillen\nja ujosti. -- Minun on jo maanantaina lähdettävä pois.\n\n-- Enköpähän mahtane. Jollakin tavoin...\n\nPeuraniemen patruunan poika on ainoastaan kahdeksantoistavuotias, hän\nei ole ennen ollut mukana tällaisilla retkillä eikä hän siis käsitä,\nettä tuohon ajatuksettomaan ja melkein itsetiedottomasti lausuttuun\n\"jollakin tavoin\" sisältyy koko paljon.\n\n-- Koeta nyt joka tapauksessa tulla, -- pyytää hän vielä kerran.\n\nHannukselan puolella jokea on todellakin koko joukon kolkompaa kuin\nPeuraniemen ja kirkon puolella, jossa istutetut puut reunustavat\nlakeuden halki johtavaa valtatietä ja pienet puutarhat ympäröivät\ntaloja. Laajat viljelykset näyttävät autioilta, ja niiden keskellä\ntöröttää Hannukselan valtava rakennusryhmä alttiina tuulille ja\ntuiskuille. Siellä ja täällä vilkahtelee tuli jostakin mökistä, joka\nikäänkuin häveten omaa pienuuttaan on vetäytynyt mahdollisimman kauas\nsuuresta Hannukselasta, mutta kauempana silmänkantaman päässä olevan\nmetsikön reunassa on kokonainen mökkiläiskylä.\n\n-- On teillä täällä koko yksinäistä, -- toteaa Peuraniemen patruunan\npoika, vaikka joka päivä näkee toteamansa yksinäisyyden kamarinsa\nikkunasta.\n\n-- Kyllä täällä sentään hyvin elää ja viihtyy.\n\nSiihen ei Peuraniemen patruunan pojalla ole mitään vastaamista eikä\ntarvitse ollakaan, sillä nyt ollaan jo Hannukselan pihan portilla.\n\nMutta eron hetki tuntuu hänestä nololta ja avuttomalta. Hän vaivaa\naivojaan keksiäkseen jotakin ratkaisevaa sanottavaa, mutta ei keksi\nmitään ja pitelee tarkoituksettomasti tytön kättä omassaan. Tyttö\nei tästä näy suurin välittävän, mutta ei ota poiskaan, ja niin he\nseisovat kotvan vastakkain puhumatta mitään.\n\n-- Kyllä minun nyt ainakin täytyy mennä, virkahtaa tyttö viimein. --\nMene sinä myöskin uimalla tai miten parhaiten pääset.\n\nSilloin Peuraniemen patruunan poika tekee ratkaisevan päätöksen.\nHän kumartuu ja suutelee tuota kylmää, itsepintaista kättä.\nTyttö vetäisee vaistomaisesti kättään, mahdollisesti hän hiukan\npunastuukin, huudahtaa hiljaisesti ja kiiruhtaa melkein juoksujalkaa\nkuistiin.\n\nMutta poika tuntee menetelleensä kuin jokin sankari, hänen rintansa\ntäyttää nuorekas, ylitsevuotava riemu, päättäväisesti hän kulkee\nsuoraan jokirantaan ja ui kuin uikin vaatteet selkään sidottuina\nPeuraniemen puoleiselle rannalle.\n\nHannukselan Esterille sattuu kuitenkin pieni välikohtaus, ennenkuin\nhän pääsee kamariinsa. Sisäporstuassa on isä, lamppu kädessä, häntä\nvastassa ja sanoo, että hän tekisi hyvin ja valitsisi vast'edes\nsopivammat ajat juoksuilleen.\n\nTuvan seinäkello kuuluukin lyövän yhtätoista.\n\n\n\n\nII\n\n\nHannukselan Esteri on seitsemäntoistavuotias, ja kylän pojat sanovat,\nettä hän on ikävä puhutella. Seuraavana aamuna, yhdeksän vaiheilla,\njatkuu hänen ja hänen vanhempiensa välillä se pieni välikohtaus, joka\non saanut alkunsa edellisenä iltana.\n\nVäen puheensorina kuuluu selvästi tuvasta tupakamariin, jossa\nHannukselan isäntä ja emäntä juovat kahvia ennen kirkkoonmenoa.\nHannukselan isännällä on nenän päällä yhteen kasvaneet kulmakarvat,\nharmahtava tukka ja luja leuka. Kun hän nousee seisomaan, täyttää\nhänen jykevä olentonsa koko oviaukon. Puhuminen näyttää olevan\nhänelle jollakin tavoin vastenmielistä, se käy häneltä hiljaisesti\nja tavantakaa pysähdellen. Toisinaan, vaikka harvoin, hän pysähtyy\nkeskellä lausetta eikä enää jatka. Silloin sanotaan hänen aikoneen\npuhua jotakin, joka ei ollutkaan välttämättömän tarpeellista.\nSellainen on ulkonaisesti katsoen Hermanni Juhanpoika Hannuksela,\nHannukselan seitsemäs isäntä suoraan alenevassa polvessa.\n\nMitä Hannukselan Maria-emäntään tulee, kerrotaan, että hän\nnuoruutensa päivinä on ollut kaunis ja että oli ollut jonkinlaisia\nvaikeuksia, ennenkuin hän oli sopeutunut Hannukselan tapoihin.\nNyttemmin hänen mahdollisesta entisestä kauneudestaan on vaikea\npäätellä: hän on suhdattoman lihava ja liikkuu raskaasti ja\njonkunlaista alakuloisuuden tuntua yllään. Joka suhteessa hän\nkuitenkin on isännän ilmeinen täydennys; häneltäkin puhe käy\nhiljaisesti ja harkiten, vienolla, tasaisella äänenpainolla, mutta\njoskus saattaa tapahtua, että hän vilkastuu ja ilostuu ja juttelee\noikein vertaisesti tunnin tai puolitoista.\n\nAhkerat kirkossa-käynnit kuuluvat Hannukselan vakiintuneisiin\ntapoihin, ja nyt on elokuun viimeinen sunnuntai.\n\n-- Kyllä se on paras, että pysyy omillaan, -- sanoo isäntä raskaasti\nja laskee kupin kädestään, -- eikä anna itsestään puheenaihetta.\n\nEsteri-tyttö juo kahviansa pöydän päässä, ja isännän sanat\nkieltämättä rikkovat hänen rauhallista sunnuntaitunnelmaansa, jolla\non juurensa taampana ja joka vielä lähitulevaisuudesta odottaa\njotakin. Hän ei vastaa mitään, mutta hänen korvalehtensä punoittavat.\n\n-- En minä ainakaan ole heidän juoksuistansa tiennyt, -- virkahtaa\nemäntä sillä äänenpainolla, että jospa hän olisikin tiennyt!\n\n--... välitä muuten, mutta yösydännä, jatkaa isäntä, luoden\nsyrjäkatseen tyttäreensä.\n\nTytön pää nytkähtää itsetiedottomasti, mutta huomattavasti, ja\nisännän suupielet värähtävät.\n\n-- Niin että antaa sen loppua vain, -- lopettaa hän. -- Myöhemminkin\nvielä on aikaa.\n\n-- Pianhan siitä pääsette, -- sanoo nyt tytär, ja hänen äänessään,\njoka huomattavasti muistuttaa isännän ääntä, voi huomata kaukaisen\nmetallinsoinnin. -- Alusta viikon jo lähtee.\n\nEi isäntä eikä emäntä vastaa mitään. Aurinko paistaa suoraan\nhuoneeseen, ja kärpäset surisevat.\n\n-- Eikähän tuo mitään, -- jatkaa tytär kotvan kuluttua. -- Kävelee\nkävelläkseen.\n\nEiköpä kirkastakin nyt isännän kasvoja ohut hymy.\n\n-- Enhän minä mitään pahaa meinaakaan, -- selittää hän. -- Kylläs\nitsekin rajan tiedät. Mutta sekin, ettet sinä pojassa mitään turhia\nluuloja ja olettamuksia herätä...\n\nJa jättäen tyttärensä oman ällistyksen ja punastumisen varaan menee\nisäntä ottamaan takin ylleen. Se on Hannukselan haltijaväen kohta\nsellainen, että he ovat arkoja tyttärestään ja -- myöskin siitä,\njoka tulee aikoinaan ottamaan komennon Hannukselassa käsiinsä.\nSillä vierashan nykyisen haltijaväen jälkeen tulisi Hannukselassa\nkomentoa pitämään, hän, jonka tytär aikoinaan valitsisi. On niin\nollen ymmärrettävää, että Hannukselat ovat tyttärestään arkoja, ja\nymmärrettävää sekin, että Hannukselan talon puheenparreksi tullut\nkolkko tunnelma nykyisen isäntäväen aikana on käynyt entistään\nvoittavammaksi.\n\nMutta nyt on jo kirkkoon-lähdön hetki tullut, Hannukselan haltijat\nnousevat kieseihin, ja renki sijoittuu heidän taaksensa. Pitäjäläiset\ntervehtivät heitä tutunomaisesti, mutta eräänlaisella, seudulla\ntuntemattomalla kohteliaisuudella, ja kun muutamia asiallisia sanoja\non vaihdettu, menevät Hannukselan väet aikaisin kuolleitten poikiensa\nhaudoille odottamaan jumalanpalveluksen alkamista. Sekin ikäänkuin\nkuuluu vakiintuneeseen tapaan, ja pitäjäläiset ihmettelisivät, jos\ntuo tavanmukainen käynti jäisi tekemättä. Ja hautoja koristavat\npienet marmori-enkelit, ylellisyys, jollaista pitäjä ei ennen ole\nnähnyt.\n\nHannuksela on talo, mutta Peuraniemi on kartano. Peuraniemen\nensimmäinen omistaja oli kuvernööri Wegener, häneltä se siirtyi\npojalle, eversti Wegenerille, ja everstin jälkeen sen peri nykyinen\nomistaja, Gustaf Wegener, josta eräänä pääsiäisenä, kymmenkunta\nvuotta sitten, tehtiin kunnallisneuvos. On kohtalon oikku, että\nPeuraniemi ja Hannuksela, jotka molemmat kiistelevät arvovallasta\npitäjässä, ovat joutuneet töröttämään toisiansa melkein vastapäätä,\nkumpikin omalle puolelleen jokea.\n\nNyt, kirkkaana, mutta hiukan syksylle tuntuvana elokuisena\nsunnuntaiaamuna, tapahtuu myöskin Peuraniemen ruokasalissa pieni\nvälikohtaus.\n\nPeuraniemen kunnallisneuvos on mukava mies ja kansanomainen mies,\njolla on suunnaton ruumiinpaino ja hyväntahtoiset mulkosilmät. Hän\ntakaa mielellään ja vastaansanomatta kaikkia pitäjän opinteille\npyrkiviä eikä pidä erikoisesti väliä, vaikka korot ja lyhennykset\nhiukan viivästyisivätkin. Siinä hän eroaa jyrkästi Hannukselan\nisännästä, joka ei takaa ketään, vaan antaa omistaan ja pitää huolen\nsiitä, että lyhennykset suoritetaan aikanaan. Mutta kunnallisneuvos\nWegener onkin hieno mies, kun taas Hannuksela on vain jyry talonpoika.\n\nEilis-ilta on Peuraniemessä kulunut hauskasti ja hienosti, ja kun\nkunnallisneuvos aamulla herää, huomaa hän tarvitsevansa muutaman\nnapauksen. Siitä on seurauksena, että hän on keveällä ja joustavalla\nmielellä astuessaan aamiaispöytään, ja vasta nyt hän huomaa vanhimman\npoikansa eilis-iltaisen poissaolon.\n\n-- Ojaa, -- huoahtaa hän istuutuessaan ja luo moittivan katseen\npoikaansa. -- Missäs sinä eilen olit?\n\nTyttäret, Gunilla ja Sigrid, tirskahtavat, ja kunnallisneuvoksetar on\ntyytymättömän näköinen.\n\n-- Ulkona kävelemässä, -- vastaa poika vilpittömästi.\n\n-- Varsin hauskaa kuulla, -- sanoo kunnallisneuvos. -- Taloon kutsutaan\nvieraita, ja vanhin lapsista, ainoa poika, menee ulos kävelemään.\nErittäin mukavaa ja hienoa ja mielenkiintoista.\n\n-- Minä en luullut, että läsnäoloni olisi välttämättömän\ntarpeellinen, -- puolustelee poika.\n\n-- Soo, jassoo, -- sekin aivan uutta ja omintakeista. -- Så är det\noch så går det.\n\nKunnallisneuvos huoahtaa ja kallistaa itselleen asianmukaisen ryypyn.\n\nAterioidaan hetkinen äänettömästi. Kukaan ei tiedä, minkä käänteen\nkeskustelu tulisi saamaan.\n\n-- Ja yksinkö sinä kävelit ja suunnittelit tulevaisuuttasi, jos saan\nkysyä? -- kysyi kunnallisneuvos vihdoin.\n\n-- Neiti Hannukselan kanssa.\n\n-- Ohoh! Jassoo!\n\nKunnallisneuvos huudahtaa ja laskee haarukan kädestään. Ei voi sanoa,\nliittyykö huudahdukseen ihmettelyä vaiko pientä pilkkaa.\n\nMutta kunnallisneuvoksetar on ylhäisen ja happamen näköinen. Hän\nonkin parooni Gyllenmarckin tytär, Soiluan ruukilta, aikoinaan naitu,\nkuten kronikoissa sanotaan, tilanomistaja, eversti Wegenerin pojalle,\nGustaf Wegenerille. Hänellä on oikeus odottaa lapsistaan ja vallankin\npojastaan jotakin.\n\n-- Minusta nähden, -- sanoo hän viileästi, -- voisi Erik jo tällä\niällä valita seuransa iltakävelyilleen.\n\nNyt huomataan, että kunnallisneuvos kaiken lopultakin on hieno mies\nja kansanomainen mies.\n\n-- Minusta nähden, -- katkaisee hän, -- ei tässä pitäjässä saata\nvalikoimallakaan saada sen parempaa seuraa kuin mitä Erik eilen\nillalla on saanut.\n\n-- Så! Tycker du verkligen... -- aloittaa kunnallisneuvoksetar, mutta\nlopettaa keskellä lausetta.\n\n-- Jo, jag tycker, -- vastaa kunnallisneuvos hetken kuluttua\nkuulemattakaan kysymyksen loppuosaa. -- Jos sinä vast'edeskin aiot\nviettää iltakävelysi neiti Hannukselan seurassa, niin sinulla on\nminun kaikenpuolinen siunaukseni mukanasi.\n\nMahdollisesti kunnallisneuvos Wegener oli sanonut hiukan liikaa,\nkenties hiukan tahdittomastikin. Kunnallisneuvoksetar punastui, ja\ntyttäret, toinen kolme-, toinen viisitoistavuotias, tirskahtivat\näänekkäästi, ja poika oli jonkun verran nolon näköinen. Ateria kului\näänettömyyden vallitessa.\n\nJumalanpalvelus-aika, joka Peuraniemessä oli aamiais-aika, kului\nsiis sillä taholla pienen ällistyksen merkeissä. Mutta heti, kun\ntoisten huomaamatta sen saattoi tehdä, meni kunnallisneuvoksetar\nmiehensä työhuoneeseen pyytämään eräitä selityksiä. Mitä hänelle\nsiellä sanottiin, ei tiedetä, mutta kun hän palasi, oli hän vakavan\nja totisen näköinen.\n\nIltapäivällä meni koko kunnallisneuvoksen perhe Hannukselaan\nvieraisille, eikä Hannukselan tyttären ja Peuraniemen pojan aiotusta\nkävelymatkasta siis tullut sillä kerralla mitään.\n\n\n\n\nIII\n\n\nKolmen vuoden kuluttua ovat Peuraniemen poika ja Hannukselan tytär\ntaas kävelyretkellä. Se sattuu pihlajien kukkimisaikaan, ja ilma\non tuoksuja täynnä. Aurinko loistaa, ja Hannukselan ikkunarivit\nvälkähtelevät sen valossa joen toisella puolen.\n\nPeuraniemen pojalla on valkoinen lakki ja totinen ilme kasvoissa.\nNuorempana hänellä oli veitikkamainen silmänluonti ja suu, joka\npuhui ja hymyili taukoamatta. Kyläläiset odottivat hänestä iloista\nmiestä, huitaripoikaa, mutta he pettyivät odotuksissaan. Hän on kaksi\nvuotta totisesti lukenut lakia, ja kylällä tiedetään kertoa, että\nkahden vuoden kuluttua hän suorittaa tutkinnon. Kun vanheni, niin\nvakiintui. Saattoi tulla isoisäänsä, herra everstiin, jolla joskus\npikastuessaan oli tapana omin käsin kurittaa ainoata poikaansa,\nnykyistä kunnallisneuvosta.\n\nJa mitä sanoisimme Hannukselan tyttärestä? Hän on ehkä jollakin\ntavoin pyöristynyt, mutta koukistuneen alahuulen synnyttämä varjo on\nentistä syvempi, ja hän astuu kuten ennenkin keinuvat, määrämittaiset\naskeleensa. Silmien katse on, kuten ennenkin, kaukainen ja\npoissaoleva tai yhteen pisteeseen tähtäävä, lauseet ovat harvat ja\nhiljaisella, hillityllä äänenpainolla lausutut. Sanalla sanoen:\nsyrjäisestä näyttää siltä, kuin hän liiaksikin tietäisi olevansa\nHermanni Hannukselan tytär.\n\nToissa vuonna on Hannukselan harmajassa jokapäiväisyydessä tapahtunut\nmuutaman päivän kestänyt kiusallinen katkein. Esterillä oli käynyt\nkosijoita. Isojoen herastuomari ja ruukinomistaja itse vanhimmalle\npojalleen. Oli siinä keskusteltu seikkaperäisesti ja asiallisen\ntarkasti puoleen ja toiseen, ja lienee Esteriäkin hiukan puhuteltu,\nmikäli pitäjällä kerrottiin. Mutta viimein kerrotaan Hannukselan\nHermannin sanoneen, että antaahan asian nyt tällä kertaa olla. Liian\nlapsikin se on vielä tämmöisiä seikkoja tuumailemaan. Siihen se oli\npäättynyt, ja asiantuntevat kielet kertoivat, etteivät vanhemmat\nolleet olleet erikoisen tyytyväisiä Esteri-tyttäreensä.\n\nMutta tästä on, kuten sanottu, jo kulunut hiukan toista vuotta,\ntapaus ei ole millään tavoin häirinnyt Esteri-tytön tasaisen tyyntä\nmielentilaa, ja hän on nyt kävelemässä Peuraniemen pojan kanssa.\n\n-- Sinun ei olisi tarvinnut kirjoittaa niin usein, -- sanoo hän\nPeuraniemen pojalle. -- Isä katseli niitä kovin pitkään, kun posti\nniitä jätteli tuvan pöydälle, ja lopuksi hän kysyi, että mistä niitä\nnyt niin sataa.\n\n-- Niinkö? -- kysyy Peuraniemen poika. -- Entä mitä sinä vastasit?\n\n-- Totuuden luonnollisesti.\n\n-- Ja mitä isäsi siihen sanoi?\n\n-- Mitäpä hän. Sanoi, että itsepähän parhaiten tiedän. Mutta kerran\nhän sanoi, että olisi parempi, jos sinä lukisit sen ajan, minkä\nkirjoittelet minulle.\n\nPeuraniemen poika punastui hiusmartoaan myöten, ja terävä vastaus\npyörähti hänen huulillaan. Mutta hän hillitsi itsensä ja jatkoi\nkulkuaan miettiväisenä ja ääneti. Hetken kuluttua hän sanoi:\n\n-- Se sinun isäsi on hiukan kopea mies.\n\n-- Minkä lienee, -- vastaa Hannukselan tytär yksikantaan.\n\nNyt jatkuu matka pitkän tovin äänettömyyden vallitessa. Ihmisiä tulee\nheitä vastaan, tekevät lyhyen tervehdyksen ja ajattelevat, että on\nnoilla aikaa, keskellä kirkasta arkipäivää. Mutta heti jälkeenpäin\nhe katuvat ajatuksiaan tai korjaavat niitä. Sehän on Hannukselan\nainoa tytär ja Peuraniemen kartanon poika. On väkeä yllin kyllin\nkummassakin tekemässä.\n\nOllaan jo saavuttu kauas kylän ulkopuolelle, ja rannattomat vainiot\nja loputtomat latorivit alkavat. Auringon paahde käy polttavammaksi,\nalkavan keskikesän lemu voittavammaksi. Kylä, punainen ja valkoinen\nja puistikoilla koristettu, ikäänkuin uinuu siellä jossakin kaukana\nkesän helteessä, mutta Hannukselan sinkkikatto välkkyilee tänne asti\nauringon hohteessa. Kävellään vielä lyhyt matka ja istahdetaan sitten\nkuin yhteisestä sopimuksesta ojan reunalle.\n\n-- Ja totta puhuen, -- jatkaa Hannukselan tytär äskeistä ajatustaan,\n-- totta puhuen: perin vähänhän niissä asiallista olikin, niissä\nsinun kirjeissäsi.\n\n-- Sentähden kai sinä vastasitkin vain yhden ainoan kerran.\n\n-- Mitä minä olisin vastannut? Sitäkö, että tällaista täällä nyt\non ja sitä ja sitä minä puuhaan. Mitä se olisi pyhittänyt! Tiesit\nmuutenkin vallan hyvin, mitä ja millaista täällä on.\n\n-- Olisihan kuitenkin ollut sinun käsialaasi, sanoo Peuraniemen\npoika, ja sydän alkaa lyödä nopeammin.\n\n-- Niin... niin kai.\n\nNyt Hannukselan tytärkin punastuu ja tuijottaa pitkän aikaa suoraan\napilaspeltoon. Peuraniemen pojan äskeisissä sanoissa on jotakin\nodotettua, mutta sittenkin liian äkisti tullutta.\n\n-- Olen ihmetellyt, ettemme kouluaikana tulleet kaupungissa enemmän\nkosketuksiin, -- sanoo viimein Peuraniemen poika kuin ajatuksistaan\nheräten. -- Mutta mehän olimme lapsia silloin vielä ja sinä heitit\nsitäpaitsi kesken niin aikaisin.\n\nEikö se ollut viidenneltä?\n\n-- Oli. Mitäpä minulle olisi ollut hyötyä enemmästä?\n\nPeuraniemen poika on kyllä äskeisellä lauseellaan tahtonut saada\nkeskustelun määrättyyn suuntaan, mutta nyt hän tyytyy vastaamaan vain:\n\n-- Niin. Mitäpä sinulla enemmästä olisikaan ollut...\n\nPeuraniemen Erik Wegener, lainopin ylioppilas, on seurassa iloinen,\npuhelias ja suosittu, mutta Hannukselan tyttären rinnalla hän on\nsaamaton ja ujo, melkeinpä kömpelö. Hän on nyt neljänä joululoman\naikana ja neljänä kesänä säännöllisesti vienyt hänet pitkille\nkävelymatkoille, joita hän jo kauan ennen niiden toteutumista\non haaveillut ja suunnitellut. Ennen joka retken alkua on hän\najatellut ja suunnitellut sanottavansa ja puhuttavansa, vieläpä\nkuvitellut niille vastauksenkin, mutta sanottavat ovat poikkeuksetta\njääneet sanomatta ja vastaukset myöskin saamatta. Ne riemuisat,\nonnentäydet hetket, joita hän oli kuvitellut, eivät ottaneet\ntullakseen, ja hän eli pienessä kuumeessa. Se nyt oli hänen osansa\nniinkuin lukemattomien muiden ennen häntä. Aina kun hän mielessään\noli muovaillut rohkean ja selittävän lauseen ja juuri oli sen\nsanomaisillaan, tuntui niinkuin olisi tullut jokin este tai pelko.\nHannukselan tyttären olento ei kieltänyt eikä käskenyt. Hän lähti\nvastaansanomatta Peuraniemen pojan mukaan pitkille kävelyretkille. Ei\nmitään muuta.\n\nÄänettömyyttä jatkuu. Aurinko paistaa vielä korkealta, ja Peuraniemen\npoika käy pieniä käräjiä itsensä kanssa. Välittömyyden tuntu, jota\nhän alkutaipaleella oli ollut tuntevinaan, on nyt tyyten kadonnut.\nHän odottaa joka hetki, että Hannukselan tytär nousee ja sanoo:\n\"Eiköhän jo ole aika palata kotiin\". Hän osaa jo ennakolta kuvitella\ntämän liikkeen ja äänenpainon. Sitten on taas kaikki saavutettu\nsärkynyt pitkäksi aikaa. Mutta kun hän uudelleen ja yhä uudelleen\npalauttaa mieleensä kaiken sen, mitä vuosien varrella on heidän\nvälillään tapahtunut, löytää hän suuren joukon vähäpätöisiä tapauksia\nja pikku piirteitä, jotka nostattavat hänelle veren päähän.\n\n-- Kyllä kai sinä käsität, etten suotta sinulle kirjoitellut, --\nsanoo hän.\n\nHannukselan tytär ikäänkuin säpsähtää ja punastuu uudelleen. Sanat\ntulevat nyt entistä hiljemmin ja vaikeammin hänen huuliltaan.\n\n-- Olenhan minä sinua ajatellut hyvin paljon..., sanoo hän.\n\nPeuraniemen poika on pelkkää odotusta. Veret kuohuvat hänen\nsuonissaan, ja hän tarttuu Hannukselan tytärtä käteen.\n\n-- Mutta mitäpä siitä, -- jatkaa Hannukselan tytär tuokion kuluttua.\n-- Kai sinä olet tiennyt sen muutenkin.\n\nNyt hän katsoo poikaa suoraan silmiin, ja tästä näyttää, kuin\nolisi tytön katseesta tuo ainainen vaivaava, viileä verho hetkeksi\npoistunut. Katse oli sininen ja kirkas. Poika siirtyy vaistomaisesti\ntyttöä lähemmäksi ja kietoo käsivartensa hänen vyötäisilleen, eikä\ntyttö millään tavalla yritä loitota hänestä.\n\n-- Eihän siitä kuitenkaan kannata puhua, -- puhuu tyttö taas pitkän\najan kuluttua. -- Me ehdimme kyllä palata siihen asiaan, kun se aika\ntulee. Jos tulee.\n\nHannukselan väessä on jotakin vaiteliasta ja jäähdyttävää, ja se\non mennyt perinnöksi Esterillekin. Mutta niinkuin tajuamme, ei\nPeuraniemen pojalla tässä tilanteessa ole aikaa sitä huomata. Hänestä\non kaikki onnea ja auringonpaistetta, ja hänestä tuntuu, kuin koko\nkesäinen luonto laulaisi hänen onnensa ylistystä.\n\n\n\n\nIV\n\n\nHannukselan taloa sanotaan pitäjäläisten keskuudessa yleisesti\nharmajaksi linnaksi. Mistä nimi on saanut alkunsa, sitä ei kukaan\nenää muista eikä osaa kertoa. Se on vain kansannimitys eikä mitään\nmuuta. Mahdollisesti se johtuu kookkaasta päärakennuksesta, joka Juha\nHannukselan aikana laudoitettiin ja maalattiin vaaleanharmajaksi,\nmahdollisesti myöskin talon eristetystä asemasta.\n\nMutta yhtä mahdollista on, että sillä on syvemmät syynsä. Sillä\nHannukselasta käsin on pitäjän ja lähiseudun kohtaloita ohjattu\nviimeisten vuosikymmenien kuluessa. Hannuksela on pitäjän varakkain,\nHannukselan maine on seutukunnan suurin, Hannukselassa ajatellaan\nasiat oikein päin. Pitäjän taloja on jaettu ja yhdistetty, ne ovat\nmilloin rikastuneet, milloin köyhtyneet, mutta Hannuksela on aina\npysynyt yhtenä ja kokonaisena, siirtyen vanhimmalle pojalle, milloin\nlapsia on ollut useampia. Muut on kuitattu rahalla ja tavaralla. Ja\nnyt on vain Hermanni Hannuksela ja tämä Esteri, ainokainen.\n\nPeuraniemen kartano ei millään tavalla himmennä harmajan linnan\narvovaltaa. Peuraniemeläiset ovat herroja, heillä on maata, rahaa ja\nrikkautta, mutta pitäjän asioihin he eivät millään tavalla vaikuta.\nMaksavat veronsa, jotka vakiintuneen tavan mukaan ovat muutamia\näyrejä Hannukselan veroja suuremmat, siinä kaikki. Peuraniemeläiset\novat ystävällistä ja kansanomaista väkeä, pitäjäläiset tönäisevät\nlakkiaan, kun tulevat heitä vastaan maantiellä, ja kunnallisneuvos\njuttelee suulaasti ja mukavasti heidän kanssaan hetken tai\npari. Peuraniemen kartanossa ei koskaan ole asunut pirullisia\nherroja, jotka tavalla tai toisella olisivat koettaneet sekaantua\nasioihin, joita oli totuttu hoitamaan Hannukselasta käsin.\nKuinka yhteentörmäyksen sattuessa olisi käynyt, sitä on asioita\ntuntemattoman vaikea sanoa.\n\nPitäjällä tiedetään yleisesti, että Peuraniemen poika rakastaa\nHannukselan tytärtä. Siitä puhutaan yleisesti taloissa ja tönöissä,\nmutta kuinka Hannukselan isäntä asiaan suhtautuu, sitä ei kukaan\nosaa arvata. Kukaan ei uskalla asiaan viitata, ja Hannukselasta\neivät viestit kulje kylille Siellä elävät omaa, eristettyä\nelämäänsä, vaiteliaina ja kulmat hiukan rypyssä, siellä käydään vain\nvälttämättömillä asioilla, ja palvelusväki ei tiedä haltijaväen\nasioista. Kunnallisneuvos on mukava mies, ja hänestä sanotaan, ettei\nhän poikaansa kiellä eikä käske, mutta kunnallisneuvoksettaren, joka\non paronin tytär, kerrotaan olevan pahoillaan poikansa puolesta, ja\ntyttäret tervehtivät Hannukselan Esteriä hiukan kankeasti, mutta\nniiaavat isännälle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Peuraniemen pojan ja Hannukselan tyttären asiat ovat kesän\nkuluessa kehittyneet ja saavuttaneet sen kohdan, jolloin aletaan\nsuunnitella.\n\nNyt, syksyisenä aamuna, on Peuraniemen poika ottanut asian puheeksi\nkotonansa. Hän on jo yhdenkolmattavuotias ja voipa mies puolestansa.\nKoivunlehdet ovat kellastuneet ja irtaantuneet, ja tuuli ajelee niitä\npitkin kujia ja teitä. Pellot ovat leikatut, ja puimakoneiden käynti\nja varstojen jynkytys riihistä kuuluu sieltä ja täältä. Syksyn tuntu\non voittava, ilma on kostea ja raaka.\n\nPojan ilmoitus ei singahda kuin salama kirkkaalta taivaalta, mutta\neräänlaista draamallisuutta ei jälkeenpäin seuranneelta kohtaukselta\npuutu. Kunnallisneuvoksen muhoileva, hyväntahtoinen olento muuttuu\ntotiseksi, mutta kunnallisneuvoksetar vaipuu lähimpään nojatuoliin.\n\n-- Ja minä olen jo tänään päättänyt mennä pyytämään hänen isältään\nlupaa kihlautumiseen, -- lopettaa poika.\n\n-- Hm..., sanoo kunnallisneuvos hypistellen kellonperiään ja\nkatsellen ikkunasta ulos.\n\n-- Hm..., jatkaa hän. -- Sinä vain näin ilmoitat. Tässä on raportti,\nherra kapteeni. Näin minä olen tehnyt ja näin tulen tekemään\neteenpäin. Että tiedätte, -- olkaa hyvä!\n\nPitkä, nolo hiljaisuus.\n\n-- Minä luulen, ettei Hannukselan isännällä tule olemaan mitään minua\nvastaan, -- sanoo poika hetken kuluttua nöyrästi.\n\n-- Ei tietystikään, -- kirkaisee nyt kunnallisneuvoksetar, -- sen\nminä hyvin uskon. Avosylin ottavat sinut vastaan, sillä tätä he juuri\novat odottaneetkin. Enkö minä ole aina sanonut sinulle, pappa: tee\ntalonpojalle oikein, mutta älä koskaan hyvää. Ja nyt...\n\nKunnallisneuvos laskee sikarinsa tuhkakuppiin ja rykäisee.\n\n-- Tietääkseni minä en pysty jakamaan Hannukselan väelle oikeutta\nenemmän kuin tekemään heille hyvääkään, -- keskeyttää hän. -- Mutta\njos minä olisin tämän tiennyt...\n\n-- Tiennyt! -- huudahtaa kunnallisneuvoksetar puoleksi itkien. --\nEnkö _minä_ ole tiennyt, mutta mitä _sinä_ olet tehnyt, -- nauranut!\n\n-- Kai sinä leikin ymmärrät, -- tokaisee kunnallisneuvos. -- Minä\nsanon, että jos minä olisin tiennyt, niin olisin nauranut vähemmän.\n\n-- Mutta tämä on niin Hannukselain tapaista, -- jatkaa\nkunnallisneuvoksetar, ja nyt hän todellakin itkee. -- Ollaan ylpeitä,\nollaan kopeita, vaikutetaan sillä, ja sitten yhtäkkiä: tässä me\nolemme, olkaa hyvä.\n\n-- Ei suinkaan mamma väittäne, että Hannukselat millään tavalla\nolisivat minua rohkaisseet? -- kysyy poika.\n\n-- Tietystikään eivät. Siihen he ovat liian viisaita. Mutta vaikuttaa\nkopeudellaan, sitä he osaavat. Ollaan, mukamas, koottu jonkunlainen\nvarallisuus ja sitten kelvataan mihin tahansa. Olemme tehneet heille\nuseampia vierailuja, mutta kuinka monta he ovat tehneet? Juu, yhden.\nJa kun Hannukselan isäntä käy täällä, niin viitsiikö hän edes\nkunnollisesti kumartaakaan!\n\nKunnallisneuvoksen huulilla karehtii ohut hymynhäive.\n\n-- Se on kuitenkin paras kumarrus, mitä häneltä koskaan olen nähnyt,\n-- sanoo hän. -- Eikä hänen tarvitse sitä harjoitella.\n\n-- Niinkuin ei meidänkään, -- huomauttaa kunnallisneuvoksetar.\n-- Tietysti meille on suuri kunnia, että saamme hänen tyttärensä\nminiäksemme!\n\n-- Mutta mamma ei nyt viitsi hermostua, pyytää poika. -- Ei suinkaan\nse ole häpeäkään.\n\n-- Ei! -- Kunnallisneuvoksetar pillahtaa uudelleen itkuun. -- Mitä\nsanoo veljeni, mitä sanovat sukulaisemme, mitä koko maailma! Voi\nErik, poikani, kun vähääkään viitsisit ajatella.\n\n-- Kyllä minä olen ajatellut, mamma. Mutta en minä voinut edellyttää,\nettä mamma noin...\n\nPojan sanat hukkuivat nyyhkytykseen, joka tuon tuostakin kiihtyi,\nkunnes kunnallisneuvoksetar nousi ja masentuneena lähti huoneesta.\nJäljellejääneet katselivat kysyvästi toisiinsa.\n\n-- Onko se nyt sinun lopullinen päätöksesi? kysyy viimein isä.\n\n-- Kyllähän se on.\n\n-- Hm. Minulla puolestani ei ole mitään neiti Hannukselaa vastaan\nellei myötäkään...\n\n-- Minä olen kiitollinen siitä, isä.\n\n-- Sopimaton sellainen avioliitto meidän kannaltamme katsottuna\nkuitenkin kieltämättä on, ja kun mammakin noin...\n\nKunnallisneuvos keskeytti lauseensa ja vetäisi miettiväisenä muutaman\nsavun sikaristaan. Pojan kasvot kävivät alakuloisiksi.\n\n-- Ja kun mammakin noin otti itseensä, jatkaa hän, laskien taas\nsikarinsa tuhkakupin reunalle, -- niin voisithan sinä lykätä\npäätöstäsi hiukan, ainakin siksi, että mammakin ehtii siihen asiaan\ntottua. Sinähän saatat kyllä ymmärtää hänen mielipiteensä.\n\n-- Minä ymmärrän ne kyllä täydellisesti ja annan niille sen arvon,\nmikä niille tulee. Mutta lykätä päätökseni toimeenpanoa tuonnemmaksi,\nsitä en voi. Eikä se siitä paranisi.\n\nPojan äänessä on kunnioitusta, mutta siinä soi myöskin itsepintaisuus\nja uhma. Kunnallisneuvos suhtautuu siihen odottamattoman tyynesti.\n\n-- Itsehän asiasi parhaiten tiedät, -- sanoo hän lyhyesti. -- Olen\nvain antanut sinulle neuvoni ja sillä hyvä. Tee hyvin tai pahoin --\nedestäsi sen löydät.\n\nSitten kunnallisneuvos Wegener nousi ja poistui huoneesta jättäen\nhänkin poikansa oman harkintakykynsä varaan. Hetkisen Erik\nkäyskenteli huoneessa edestakaisin, miettien asioita puolin ja\ntoisin, mutta muutaman minuutin kuluttua hän teki päätöksensä, haki\npäällysvaatteensa ja käveli Hannukselaa kohden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErik Wegenerin, Peuraniemen kunnallisneuvoksen pojan, tulo\nHannukselaan herättää talossa painostuksen tunnelman. Hän kohtaa\nisännän jo pihalla, ja isännälle näyttää tervehdykseen vastaaminen\ntuottavan pientä vaivaa.\n\n-- Mitäs sinne joen toiselle puolelle...?\n\n-- Kiitos. Ei kummempia minun ymmärtääkseni.\n\nKäyvät kuitenkin yhdessä sisään, isäntä porstuaan asti edellä.\nPorstuassa hän avaa oven sisähuoneisiin, mutta menee itse tuvan\npuolelle.\n\nHannukselan huonerivit vaikuttavat autioilta ja kolkoilta.\nHiiskahdustakaan ei kuulu valtavassa rakennuksessa. Päivällisen aika\non tunnin verran ohi.\n\nTästä talosta on siis Esteri. Peuraniemen poika lämpenee, mutta\nsamassa hän myöskin jäähtyy. Hänestä tuntuu, kuin olisi hänet\nypöyksin jätetty istumaan jonnekin kauas. Jos hän nyt alkaisi\nliikuskella huoneissa, niin tuskin kukaan vaivautuisi katsomaan.\nNiin, tämä on sitten Hannuksela ja hän on tänne tullut elämänsä ehkä\ntärkeimmälle asialle. Mutta ajatus ei tee häntä levottomaksi, ellei\ninnostutakaan. Hänestä tuntuu, kuin olisi hänen kohtalonsa tämän\ntalon suhteen jo aikoja sitten jossakin paikassa ratkaistu.\n\nPihamaalla liikutaan. Se hiukan virkistyttää ajatuksia ja antaa\nniille suuntaviivoja.\n\nEsteriä ei näy. Kenties hän on jossakin lähihuoneessa, mutta yhtä\nmahdollista on, että hän on kotoa poissa. Hän kuitenkin tietää tästä\nkäynnistä, se on eilen sovittu.\n\n-- Ehkä on parasta, että käyt, -- oli hän sanonut, -- niin asia on\nsitten heille selvillä. Minä en kylläkään aavista, mitä he sanovat,\nmutta sanokootpa nyt mitä tahansa, kyllä minun tiedät.\n\nPeuraniemen poika muistelee näitä sanoja, ja muutamaksi minuutiksi\nhänet valtaa iloinen varmuus. Ajatukset leikkivät, karkeloivat ja\nrakentelevat ilmalinnoja. Mutta vain hetkiseksi. Sitten häntä taas\nalkaa hyydyttää ja hän toivoo mahdollisimman pian olevansa täältä\nkaukana.\n\nEtuhuoneessa käydään. Odottaja hätkähtää ja valmistaiksen seisomaan.\nEmäntä ilmestyy ovelle.\n\n-- Vieraitapa täällä... isäntä sanoikin. Kaikki väkikin niin\nulkosalla, että piti odotuttaa. Kuinka vanhemmat jaksavat?\n\n-- Kiitoksia. Hyvinhän ne voivat.\n\nHän ei voinut sanoa terveisiä, mutt'ei havainnut, paniko emäntä tämän\nmerkille.\n\nEmäntä istuutuu. Hänen verkkainen, hillitty puhelunsa ja hiljainen\näänensä sopeutuu mainiosti Hannukselan huonerivin hiljaiseen\nkolkkouteen.\n\nPalvelustyttö tuo kahvia. Jonkun ajan kuluttua tulee isäntä ja emäntä\npoistuu. Hannukselan kolkkous vaikuttaa nyt entistä voittavammalta.\n\nIsäntä ei katsele vierasta silmiin, mutta luo tuon tuostakin häneen\npikaisen, ohimenevän katseen. Kahvinjuonti sujuu äänettömyyden\nvallitessa. On jo todettu, että elonkorjuu-ilmat tänä syksynä ovat\nolleet melko suopeat ja että sato näyttää tyydyttävältä.\n\nNyt.\n\nPeuraniemen poika alkaa selittää asiaansa. Punastuu ja tapailee\nsanoja. Rakastetaan, on jo pitemmän aikaa kävelty joskus ja puhuttu.\nPäätettiin, että hän tänään kävisi. Niin se on eikä siitä minnekään\npääse.\n\nHannukselan isäntä ei vastaa mitään. Hänen katseensa lepää pitkän\naikaa Peuraniemen pojassa, ja tämä huomaa, että se on odottamattoman\nterävä ja kirkas. Väri punakoilla kasvoilla hiukan muuttuu,\nohimosuonet pullistuvat hiukan ja huulet rypistyvät, aivan kuin\njotakin asiaa ankarasti aprikoitaessa. Sitten katse hiljaa ja\nhuomaamatta siirtyy muualle.\n\n-- Esteri ei ole siitä mitään puhunut, -- sanoo hän viimein.\n\nÄänettömyys. Syksyinen päivä alkaa jo hämärtää.\n\n-- Eikä hän tällä haavaa näy olevan kotosallakaan.\n\n-- Kyllä se asia siinä suhteessa on selvä, -- vastaa Peuraniemen\npoika.\n\nIsäntä ei katso tarpeelliseksi vastata. Hetkisen kuluttua tuo\npalvelija toisen kupin kahvia.\n\n-- En minä välitä, -- sanoo isäntä ja antaa viedä kuppinsa takaisin.\n\n-- Esterillä on niin vähän ikääkin, -- jatkaa hän, kun vieras on\njuonut kahvinsa.\n\nPeuraniemen poika selittää asiaansa. Nuorempinakin on menty\nkihloihin. Kahden vuoden kuluttua hän on tuomari.\n\nIsännän katse lepää taas kosiomiehessä, mutta selitys ei näytä\nvaikuttavan sinne eikä tänne.\n\n--... vähän vaikea vastata, -- sanoo isäntä taas. -- Eiköhän olisi\nteillekin parempi, että paremmin vertaisia hakisitte.\n\n-- Mikähän meidät sitten niin erottaa? kysäisee Peuraniemen poika.\n\nTällä kertaa Hannukselan isännän on vaikea vastata, vaikkapa halua\nolisikin. Hän liikahtaa tuolillaan ja käy vilkaisemassa ikkunasta\nulos.\n\n-- Minusta tuntuu, kuin kihlaus antaisi jonkunlaisen varmuuden ja\ntekisi suuntaviivat selvemmiksi, -- virkkoo Peuraniemen poika kauan\nharkittuaan.\n\n-- Siltähän se kyllä voi tuntua, -- myöntää Hannukselan isäntä.\n\n-- Mutta, -- lopettaa hän, -- kyllä se sittenkin on parasta, kun\nannetaan ajan kulua. Suoritatte nyt ensiksi tutkintonnekin.\n\nTähän keskustelu päättyy. Isäntä poistuu ja tulee hetken kuluttua\ntakaisin emännän seuraamana. Kätellään ja emäntä katsoo poikaan\ntämän mielestä niinkuin jollakin tavoin epäluuloisesti ja melkein\nvihamielisesti. \"Ei sitä meiltä vaan niin viedä.\"\n\n-- Sopii viedä terveisiä kotiin, -- sanoo hän hiljaisesti.\n\nPeuraniemen pojasta tuntuu lause pistävältä pilkalta, vaikka se yhtä\nhyvin saattoi merkitä muutakin. Isäntä seuraa portaille saakka.\n\n-- Kyllä siellä nyt tulee kylmä yö, -- sanoo hän luoden katseensa\ntaivaalle.\n\nSanoo aivan jokapäiväisellä, välinpitämättömällä äänellä, niinkuin\nei mitään olisi tapahtunut ja niinkuin aivan tavalliselle menijälle,\njoka on käynyt talossa toimittamassa välttämättömiä asioitaan.\nVai sitä se olikin! Peuraniemen pojan käynti ei siis merkinnyt\nHannukselan väelle yhtään mitään.\n\n\"Kyllä siellä nyt tulee kylmä yö.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllallisen jälkeen hän tapaa vanhempansa. Hän on koko illan\nkierrellyt kylää pää täynnä mietteitä. Ei vienyt, ellei tuonutkaan.\nMutta antaapa ajan kulua.\n\n-- Saatte olla aivan huoletta, -- sanoo hän vanhemmilleen. -- Minä\nsain auttamattomat rukkaset.\n\n-- Saisit hävetä! -- sanovat sisaret. Kunnallisneuvoksetar purskahtaa\nhysteeriseen itkuun: tämä vielä puuttui! Hän, raukka, ei tiennyt,\nmitä ajatella ja mitä olla ajattelematta.\n\nMutta kunnallisneuvos oli sen näköinen kuin jotakin odottamattoman\nvakavaa olisi tapahtunut. Hän melkein kalpeni.\n\nSinä yönä, joka todellakin oli tavattoman kylmä, ei Peuraniemen\nherrasväestä moni nukkunut kunnollisesti.\n\n\n\n\nV\n\n\nMuutamana päivänä lokakuulla, lakimääräisten syyskäräjäin viimeisinä\npäivinä, napsahtaa Peuraniemen kartanoon pari kiinnitystä.\n\nKäräjäväki hiukan hämmentyy. Kiinnitykset tulevat kuin leimahdus\nkirkkaalta taivaalta.\n\n\"Mitä tämä nyt on?\"\n\nHannukselan Hermanni on kunnan säästöpankin esimies ja sen toimensa\ntakia käräjäpaikalla saapuvilla. Väri hänen punakoilla, terveillä\nkasvoillaan vaihtuu hetkeksi, ja hetkeksi pusertautuvat huulet\nyhteen. Näyttää siltä, kuin hän olisi muistavinaan jotakin. Mutta\npian hän on taas tyyni ja rauhallinen.\n\nRavintolahuoneessa, joka samalla on odotushuoneena, alkavat kielet\nkäydä.\n\n-- Jos eversti-vainaja tietäisi, niin haudassaan kääntyisi, --\nsanovat juurevat, punakat isäntämiehet.\n\n-- Saattaa olla asiansa Peuraniemen patruunalla niinkuin kaikilla\nmuillakin, -- vastaavat ne, joilla itsellään on samantapaisia asioita.\n\n-- Eipä noista ole kuulunut. Hannukselan Hermanni tulee oikeuden\nistuntohuoneesta.\n\n-- Mitäs Hannuksela arvelee?\n\n-- Jaa mistä?\n\n-- Meinaamme noita Peuraniemen kiinnityksiä.\n\n-- Mitäs tuon kokoisista kiinnityksistä, -- vastaa Hannuksela\nverkalleen.\n\nIsännät menevät kysyväisen näköisiksi, ja jotkut tulevat Hannukselaa\nlähemmäksi.\n\n-- Se on niin, -- jatkaa Hannuksela silminnähtävällä\nvastenmielisyydellä, -- että Peuraniemen patruuna voi olla suurissa\nasioissa. On pankkiosakkeita, on tehdasosakkeita, saattaa olla\nmuitakin. On voinut panna kaiken irtaimen rahansa likoon.\n\n-- Aivan niin, -- vastaa kiinnityksenottajan asiamies, kaupunkilainen\nvaratuomari, tyytyväisesti.\n\nHannuksela luo häneen syrjäsilmäyksen ja alkaa pukea ylleen.\nRenkipoika vartoo ovensuupenkillä.\n\n-- Tuollainen kiinnitys, -- puhuu Hannuksela edelleen, -- ei\nPeuraniemessä merkitse sinne eikä tänne. Tietysti olisi saanut\nvekselillä tai millä tahansa, mutta ellei tahdo ruveta lyhytaikaisiin\nsitoumuksiin, niin se on hänen asiansa. Meistä kai ei kukaan ole\nPeuraniemestä saamassa.\n\nViimeinen lause vaikuttaa jonkunlaiselta iskulta ja ällistyttää\nhiukan. Hannukselan Hermanni painuu jykevät hartiat hiukan kumarassa\novesta pihalle renkipojan seuratessa perässä eikä hänellä ole aikaa\nhuomata velkojan asiamiehen ihmettelevää, mutta kiitollista katsetta.\nSitäpaitsi ei jonkun varatuomarin kiitollisuus tai kiittämättömyys\nhänelle mitään merkinnyt. Se nyt oli niin, että Hannukselalla aina\noli ollut \"omat mutinansa\", niinkuin sanottiin.\n\nHetkisen vallitsi huoneessa Hannukselan mentyä hiljaisuus.\nHannukselan puheliaisuus oli ihmetyttänyt kaikkia.\n\n-- Puhui melkein kuin omaan pussiinsa, sanoi viimein Ketolan isäntä.\n\n-- Kertovat, että Peuraniemen poika tässä syksyllä oli käynyt\nkyselemässä Hannukselan tytärtä, -- tiesi joku. -- Lieneekö sitten\nperää?\n\n-- Tiesi kaikkia puheita. Mutta jos perää on, niin huonosti olivat\npojan asiat onnistuneet.\n\n-- Huonosti. Entä jos tiesi Hannukselan Hermanni jo silloin tämän.\nKiinnityksen meinaan.\n\n-- Tiesi tai ei tiennyt. Peuraniemi ei nyt ole paljoakaan Hannukselaa\nsuurempi, -- jos lienee niinkään suuri, -- ja perillisiä on kolme.\n\n-- Mutta kun tyttäret naitetaan rikkaasti. Ja poika sitäpaitsi voi\nnousta korkeihin ja tuottaviin virkoihin. On siinä olemista.\n\n-- Tiedä häntä. Sisua, kopeutta ja omaa meininkiä sitä on\nHannukselassa ollut niin kauan kuin muistetaan.\n\n-- Mutta ei herrahtavaisuutta.\n\n-- Ei. Se vielä olisi puuttunutkin.\n\nJuotiin kahvia, kuunneltiin sisäänhuutoja, kielet kävivät.\n\n-- Ei ole Peuraniemestäkään talonpojan silmille hypelty, -- todistaa\nSillankorvan isäntä.\n\n-- Ei. Mutta ei ole passannutkaan täälläpäin. Eversti-vainaja minkä\nalussa koetti sotaisen meininkinsä kanssa.\n\n-- Mutta kesken heitti. Sattui lyömään kirveensä kiveen.\n\nPuhetta jatkuu kuppien helistessä. Sieltä ja täältä tuntuu ohutta\nviinan tuoksua. Nuori varatuomari istuu syrjässä ja kuuntelee\nihmetellen. Häneen menee tunne, että hän on suorittanut tehtävänsä\nhyvin. Aamulla hän oli käynyt Peuraniemessä ilmoittamassa, että\nkiinnitys täytyy ottaa. Kunnallisneuvos oli tullut alakuloiseksi,\nkäskenyt kuitenkin aamiaiselle. Aamiaisen jälkeen hän oli tullut,\nhm, jonkun verran tunteelliseksi. Sanonut, että kyllä hänen\narvovaltansa tässä ylpeässä pitäjässä nyt on mennyt. Pankki voisi\nhyvin ottaa kiinnitykset keväällä, jos varmuus todellakin sen vaatii.\n-- Mutta hänen, varatuomarin, oli ollut pakko sanoa, ettei voi.\nValitettavasti. Nyt hän saa sanoa, ettei arvovalta suinkaan ole\nvähentynyt. Hänestä tuntuu päinvastoin, kuin se olisi jonkun verran\nnoussut. Niin, hänestä tuntui todellakin, kuin hän olisi suorittanut\ntehtävänsä enemmän kuin hyvin.\n\nMutta puheensorina jatkuu. Ollaan jo muissa asioissa. Ja nuori\nvaratuomari, joka huomaa, ettei hänellä ole täällä mitään tekemistä,\nkokoaa paperinsa, pukee ylleen ja lähtee ajamaan Peuraniemeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVastoin tavallisuutta osoittaa Hannukselan isäntä kotiinsa tultuaan\nkärsimättömyyden merkkejä. Emäntä ja tytär katselevat häntä odottaen\nja jonkun verran kummeksuen. Hän juo kahvinsa tupakamarissa, ja\nnäyttää kuin hänellä olisi jotakin sanottavaa, vaikka se ei vielä\npurkaudu esiin.\n\n-- Mitäs sinne käräjille? -- kysyy emäntä.\n\nIsäntä ei kotvaan vastaa.\n\n-- Mitäs sinne, -- vastaa hän sitten.\n\n-- Peuraniemeen otettiin kiinnitys, -- sanoo hän pidettyään taas\npitkän väliajan ja luo syrjäsilmäyksen tyttäreensä, joka lentää\ntulipunaiseksi.\n\nEmäntään vaikuttaa uutinen hiukan vaivaavasti.\n\n-- Mitäs kiinnityksiä ne sitten...? -- kysyy hän.\n\n-- Pankkeja. Kaksikin.\n\nPitkä hiljaisuus. Emäntä menee tuvan puolelle, mutta palaa pian.\nTytär puuhaa jotakin, selin isäänsä, kaapin ääressä. Isäntä\nkatsoo ikkunasta ulos noin vain katsoakseen, mitään erikoisempaa\nmiettimättä. Hänestä tuntuivat asiat tällä kertaa merkillisen\nsuoraviivaisilta ja selkeiltä.\n\n-- Joo, että sitä se taisi merkitä, se Peuraniemen pojan käynti,\n-- sanoo hän vihdoin, ottaen lakkinsa ja tehden lähtöä ulos, mutta\npysähtyy keskelle lattiaa ja miettii jotakin.\n\n-- Ei meistä kuitenkaan ole kenenkään asioiden paikkaajiksi, --\npäättää hän viimein terävästi. -- Eikä siitä muutenkaan...\n\nLopun sai arvata.\n\n-- Ei se sitä ollut, -- sanoo Esteri punehtuen, mutta isäntä on jo\nmenossa ulos eikä kuule taikka ei katso asiakseen vastata.\n\nÄiti luo tyttäreensä vihaisen katseen.\n\n-- Et vastustele, kun isäsi puhuu, -- sanoo hän.\n\nNyt ei tytär vastaa mitään. Hän toimittaa pikku tehtäviään\näänettömänä, hiukan nyrpeänä niinkuin aina, eikä syrjäinen saata\narvata, mitä hän mielessään aprikoi.\n\nTästä hetkestä alkaen tuntuu ilma Hannukselassa entistä\npainostavammalta. Odotetaan joululomaa ja mitä se tullessaan tuopi,\nollaan ynseitä, kartetaan hiukan toisiaan ja varotaan entistä enemmän\nliikoja sanoja.\n\nMutta sataa lumen, tulee pian joulukin, mutta Erik Wegener,\nkunnallisneuvoksen poika, ei tule lomalle. Sanotaan, että hän viettää\njoulunsa enonsa maatilalla, Soiluan ruukilla. Silloin Hannukselan\nemäntä itsekseen akkiloi, että jos hän hyvinkään ei saattanut tulla.\n\n\n\n\nVI\n\n\nPojan, Erikin, poissaolo ei erikoisesti vaikuta Peuraniemessä\nvallitsevaan joulutunnelmaan. Hän on kirjoittanut, kuten aina\nennenkin, säännöllisesti kerran viikossa. Jos hän nyt tahtoo viettää\njoulunsa enonsa ja kahdeksaa vuotta vanhemman serkkunsa luona, niin\nse on täysin ymmärrettävää. Ehkäpä kesään mennessä jo yhtä ja toista\ntasaantuu.\n\n-- Siinä on tervettä materiaa, siinä pojassa, -- sanoo\nkunnallisneuvos. -- Joku toinen olisi tietysti heittäytynyt\nonnettomaksi, mutta Erik, katsoppas, hän on eri maata. Hän on tullut\nisääni.\n\nJa herra kunnallisneuvoksen koko vöyreä olento muhoilee ja hymyilee,\nmutta rouva kunnallisneuvoksetar on vaiti.\n\nSuhtautuminen Hannukselan väkeen on, niinkuin kunnallisneuvos sanoo,\njärjestetty. Ne kerrat, jotka hän on Hannukselan isännän tavannut, on\nhän ollut, niinkuin ei olisi koko asiasta tiennytkään.\n\nPitäköön poika omat tyhmyytensä omalla kontollaan.\n\nSyyskäräjäin jälkeen olivat Hannuksela ja Peuraniemen patruuna\nsattuneet samaan junaan. Kohtaus oli kieltämättä kunnallisneuvoksesta\ntuntunut jonkun verran nololta. Mutta senkin asian hän oli omasta\nmielestään \"järjestänyt\" oivallisesti ja istunut sankarillisesti\nHannukselaa vastapäätä mennen tullen ne kaksi tuntia, mitkä matka\nkesti.\n\n\"Tuon tuostakin pitää kaupungissa juosta asioiden takia\", oli hän\nsanonut. \"Kertyy vähän joka suunnalle.\"\n\n\"Niinhän se, niinpä vain\", oli Hannuksela vastannut.\n\n\"Ostoa ja myyntiä, mutta kun on jotakin hankkinut ei tahtoisi viitsiä\nmyydäkään\", oli kunnallisneuvos selittänyt. \"Joka on pannut rahansa\nliikkeeseen ei saa sitä taas irti, ellei myy tai lainaa.\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Ja aika kiristyy niin perhanasti.\"\n\nSen Hannukselakin oli tullut kokemaan.\n\n\"Tässä tuonottain annoin ottaa pari kiinnitystäkin. Mitäs minä,\najattelin. Velvoittaa vähän niinkuin lapsiakin.\"\n\nNiin se oli tullut sanotuksi, Luojan kiitos.\n\nHannuksela oli arvellut, että kunnallisneuvos olisi saanut niin\npienen asian järjestymään muutenkin.\n\n\"Tietysti, sehän on selvää.\"\n\n\"Ja jos lainarahoille saa paremman koron kuin mitä itse joutuu\nmaksamaan\", oli Hannuksela vielä jatkanut, \"niin kannattaa, minun\nkäsittääkseni, lainata\".\n\n\"Juuri niin.\"\n\nNiin oli sekin kohtaus, piinallisimpia, mitä kunnallisneuvos oli\nkokenut, järjestynyt tyydytykseksi. Hannuksela oli saanut selityksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinpä kuluvat siis juhlat Peuraniemen kartanossa vanhaa, tuttua\nlatuaan.\n\nMutta joulun ja uudenvuoden väliviikolla entää pitäjäläisten korviin\nuutinen. Kunnallisneuvoksen vanhimman tyttären ja ylioppilas Frans\nErikssonin kihlaus julkaistaan. Pitäjäläiset tietävät kertoa,\nettä kaikki on niinkuin pitääkin olla. Frans Eriksson on rikkaan\ntehtailijan ainoa poika, joka on tullut tuntemaan kunnallisneuvoksen\nGunilla-tyttären tämän ollessa opiskelemassa maalaustaidetta.\n\n-- Osaavat ne rikkaat yhdistellä, -- sanotaan. -- On se maailman\nalusta nähty.\n\n-- Taisivat peuraniemeläiset ottaa sen vahingon moninkertaisesti\ntakaisin, minkä Hannukselan tyttäressä menettivät.\n\n-- Taisivat. Jos muuten lie perää koko Hannukselan jutussa.\n\nMutta kunnallisneuvoksen Gunilla-neiti on kasvanut muhkeaksi\nja vaaleaveriseksi ja tullut äitiinsä, mitä luonteenlaatuun\ntulee, ja hänen sulhasensa on pitkä ja kalpea, ja jo kaukaa\nhänestä huomaa, että hän on herra. Hän on päiväkaudet ajelulla\nmorsiamensa kanssa, jolle hän osaa hymyillä herttaisesti ja\nrakastettavasti, mutta osaa merkillisen nopeasti juontaa kasvonsa\ntylyiksi ja luoksepääsemättömiksi, jos joku vastaantuleva heitä\nliiaksi tarkastelee. Frans Eriksson on ehtinyt hankkia itselleen\nmielipiteitä, ja niiden mukaan on Erik, hänen morsiamensa veli,\nauttamattomasti pikkumainen, seikka, jonka sisar jo aikoja sitten\non huomannut ja jolle hän hyvänsuovasti hymyilee. Gunilla-neiti\nkertoisi kernaasti sulhaselleen erään asian veljestään ja Hannukselan\ntyttärestä, mutta pelkää, että sekä veljen että hänen oma arvonsa sen\njohdosta laskeutuisi, ja vaikenee.\n\nJa kunnallisneuvos on hyvä mies ja mukava mies. Hän on liikutettu\ntyttärensä ja koko perheen onnesta ja hän suree vain sitä, ettei\nErik ole sitä näkemässä. Rouva kunnallisneuvoksetar on täydelleen\nsamaa mieltä, ja hänen mielestään on tahditonta, ettei Erikiltä kuulu\nminkäänlaista onnittelua.\n\nLoppupyhät kuluvat siis Peuraniemessä korkean onnen merkeissä.\n\n\n\n\nVII\n\n\nKevätpuolella alkaa Peuraniemestä kuulua jotakin. Koko pitäjän\nhiljainen huomio keskittyy Peuraniemeen. Kuiskutellaan, supatellaan,\nkerrotaan sinne ja tänne eikä kaiken lopuksikaan olla oikein varmoja\nsiitä, mistä on kysymys ja mistä jutut ovat saaneet alkunsa. Kenties\nmääräävimmät isännät ovat kuulleet kaupungissa, kenties on koko juttu\nvain hölynpölyä.\n\nJotkut ovat panneet merkille, että Peuraniemen patruuna on laihtunut\nja käynyt miettiväiseksi, että hän ei enää pysähdy juttelemaan\nihmisten kanssa ja että hän joskus unohtaa vastata tervehdyksiin.\nSelvä merkki siitä, että jotakin on tapahtumassa.\n\n-- Ei edes näkevinään ollut, vaikka aina on niin tervehtinyt ja\nlasten vointia udellut, -- kertoo Mäkis-Kaisa, leski, jolla on\nveroton torppa Peuraniemen takamailla. -- Jotakin siinä on, jotakin,\n-- päättää hän nähtyään, että kuulijakunta on mielissään kuulumisista.\n\n-- No on sitten.\n\nTänä vuonna on jo maaliskuulla pieniä sateita ja huhtikuulla alkaa\nmaa olla paljas. Ilma on sumuinen ja kostea, taivas harmaja ja\nikävännäköinen. On tämä kanssa yhtä kevättä. Maantiet ovat sohjun- ja\nkuransekaiset, ei tiedä oikein päästäkö eteenpäin reellä vaiko\nkärrypelillä.\n\nMuutamana aamuna nähdään kunnallisneuvoksen parivaljakolla\najavan asemalle, parivaljakolla, jota ei ole käytetty sitten\neversti-vainajan aikojen. Kun hän palaa sieltä, istuu hänen\nrinnallaan kumaraharteinen, vanha herra, jolla on harmaja\npujoparta, käyrä nenä ja pistävä katse tuuheitten kulmien alla.\nAsemahenkilökunta tietää kertoa, että se on parooni Gyllenmarck\nSoiluan ruukilta, Etelä-Suomesta, patruunan lanko. Jotakin on\nvarmasti tekeillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nParooni Gyllenmarckin ulkomuoto ei ole rakastettava, mutta hänen\näänessään on pehmeä, miellyttävä sointi ja hänen ohuet, valkeat\nsormensa liikkuvat herkästi ja hermostuneesti.\n\n-- Todellakin, -- sanoo hän, -- minä en saata, minä en jaksa\nymmärtää, miten sinä olet voinut, oikeastaan jaksanut laittaa itsesi\ntällaiseen tilanteeseen.\n\n-- En minä itsekään, -- huokaa kunnallisneuvos väsyneesti.\n\n-- Sinun on täytynyt pyrkimällä pyrkiä perikatoon, -- jatkaa parooni.\n-- Muuten et olisi voinut onnistua näin loistavasti.\n\n-- Ja-ah. Minä en tiedä, minä en jaksa...\n\nKunnallisneuvos ei huomaa toisen sanojen armottomuutta. Hän kävelee\nhetkisen omissa ajatuksissaan ja lysähtää sitten nojatuoliin.\n\n-- Ei mikään pankki, ei mikään laitos, ei mikään yhtymä... sanoo hän\nsitten ajatuksissaan.\n\n-- No senhän nyt lapsikin ymmärtää, kun tietää.\n\nKevätsade rapisi ulkona. Joku käveli puistokäytävän paljastuneella\nhiekalla.\n\n-- Minusta ei mihinkään ole, -- puhuu lanko. -- Pojan takia olen jo\nsaanut harmajat hiukset, ja vielä enemmän vaarantaa Soiluaa kuin mitä\njo olen tehnyt, sitä en uskalla omien vanhojen päivienikään takia.\nMenettäköön sen sitten Constantin, menevä se kuitenkin on, ja hänen\nhäpeäkseen se sitten tulee.\n\n-- Surullinen on sinunkin kohtalosi\n\n-- Surullinen. Mutta onhan sinulla edes kunnon poika.\n\n-- Niin, Erik. Mutta hän tulee jäämään köyhäksi. Ankaralla työllä hän\nsaa raivata itselleen tien maailmassa ja laahata vielä koko perhettä\nperässään. Ja kuitenkaan hän ei ole tuottanut minulle yhtään unetonta\nyötä.\n\nKunnallisneuvos Wegener tuli liikutetuksi, nousi taas ja käveli\nikäänkuin liikutustaan salatakseen edestakaisin lattialla.\n\n-- Entä tulevan vävysi isä? -- kysyi paroni Gyllenmarck tuokion\nkuluttua.\n\n-- Minä voin kyllä mennä, mutta lapsillani en ryhdy keinottelemaan,\n-- vastasi kunnallisneuvos odottamattoman ankarasti. -- Sitäpaitsi\nolen tehnyt hänelle asian selväksi.\n\nUlkona alkoi jo pimetä, ja huoneessa vallitsi pitkät ajat painostava\nhiljaisuus. Parooni Gyllenmarck istui sohvan nurkassa silmät\nmaahan luotuina ja nähtävästi ankarasti miettien. Kunnallisneuvos\nWegener kulki yhä edestakaisin, hänkin miettien ja itsekseen tuon\ntuostakin huoahtaen. Kuinka hän koettikaan itselleen tapauksia\nselvitellä, mihinkään varmaan päätökseen hän ei tullut. Ne olivat\nalkaneet joskus, kauan, kauan aikaa sitten, itsestään kasvaneet ja\nkasautuneet, kunnes olivat ehtineet nykyiseen kohtaansa. Selvää, --\npitemmälle hän ei päässyt.\n\nLanko näkyi arvaavan hänen ajatuksensa.\n\n-- Kun tarkoin ajattelen asiaa, -- ryhtyi hän puhumaan, -- en voi\nkovin paljon panna sinunkaan syyksesi. Sinun luontainen veltto\nhyväntahtoisuutesi ja ajattelemattomuutesi, sinun puheenparreksi\ntullut, henkilöitä katsomaton avuliaisuutesi -- mitä tarvitsemme\nenemmän? Tehdä nyt sadantuhannen velka ensinnäkin Grönforsin ruukin\nosakkeiden takia! Herra Jumala, moista en ole kuullut! Ja nyt niiden\narvo on ehkä kaksitoistatuhatta, ehkei sitäkään...\n\n-- Katso, minä luulin todellakin... Tirehtööri Browall...\n\n-- Anna sinä palttua tirehtööreillesi. No entä sitten nuo siunatut\nMaamiespankin paperit... Ja nyt on pankki suoraan sanoen päin\nhelvettiä. Jos minä olisin tiennyt... mutta sehän on jo liian\nmyöhäistä. Ja kaikki muu tähän lisäksi. Uskallan lyödä vetoa, ettet\nedes tiedä, kuinka suuri oli viime vuoden sato, kuinka paljon maitoa\nteiltä meijeröidään, suvaitsevatko torpparisi suorittaa päivätöitään\nja niin edespäin.\n\n-- Pehtorini tekee minulle tarkan tilin...\n\n-- Yhä vaan! Mutta antakaamme olla. Mitä tässä enää tuskitteleminen\nhyödyttää. Koettakaamme miettiä edes jonkunlainen aukko, josta\npäästäisiin hetkeksi ulos hengittämään raitista ilmaa.\n\n-- Minä pelkään, että ne auttamattomasti ovat tukossa.\n\nPalvelijatar toi kahvia ja sytytti valkean lamppuun. Molemmat toivat\nikäänkuin kodikkuutta ja lämpöä huoneeseen.\n\n-- Tuo tuolla vastapäätä? -- kysyi parooni Gyllenmarck tehden kädellä\nliikkeen joen toiselta puolelta häämöttävää Hannukselaa kohden.\n\n-- Sinähän tiedät, että se on mahdotonta.\n\nParooni Gyllenmarck vaipui pitkiin mietteisiin.\n\n-- Se on totta, että olet jo kärsinyt yhden nöyryytyksen siltä\ntaholta, -- sanoi hän vihdoin. Mutta se ei estä kärsimästä toista.\nAsemasi on nyt sellainen, että saat valmistautua nöyryytyksiin\nja sinun on mukauduttava. Mikäli minä ymmärrän, kutkuttaa hänen\nitserakkauttaan se, että hän voi auttaa sinua.\n\n-- Sinä et tunne häntä. Hän on ruumiillistunut ylpeys.\n\n-- Voi olla. Sitä suuremmalla syyllä saatat kääntyä hänen puoleensa.\n\n-- Ja sinä neuvot sitä! Suo anteeksi, mutta oletko hullu?\n\n-- En. Olen vain epätoivoissani sinun puolestasi ja sisareni,\nvaimosi, puolesta myöskin. Sinä näet hänessä -- Hannukselahan hänen\nnimensä oli -- talonpojan. Olkoon, mutta jos on totta, mitä Erik\nminulle kertoi, niin hän on vallan suurenmoinen talonpoika, vallan\nihmeellinen talonpoika. Antaa rukkaset sinun pojallesi! Eihän\nsinullekaan, hyvä mies, aikoinaan annettu rukkasia Gyllenmarckien\nvanhassa Soiluassa. Ja sinä olit myöskin -- vain Peuraniemen poika.\n\nParooni Gyllenmarck nousi seisomaan, ja punaiset täplät hehkuivat\nhänen hienoilla poskillaan.\n\n-- Mitä me luulemme olevamme? -- jatkoi hän. -- Aristokratiaa,\nvastaat sinä. Mutta sellaista aristokratiaa, joka hetki hetkeltä\nkulkee omaa hautaansa kohden. Minä tunnen sen omassa itsessäni\nja näen, milloin vain haluan nähdä, elävän esimerkin omassa\npojassani. Me olemme eläneet mukavuudessa ja yltäkylläisyydessä ja\nkasvattaneet vain omaa minäämme ja omia vaistojamme ja pyyteitämme,\nhyviä ja huonoja. Meistä on tullut ainakin ylpeitä, ellei muuta\nniin sukuylpeitä. Muuta meillä ei olekaan. Jonakin päivänä tai\njossakin polvessa purkautuvat nuo perityt ja kasvatetut pahat\nvaistot ilmi, tarvitaan vain taloudellinen kriisi ja -- siinä\nme seisomme, puilla paljailla, keskellä kirpeätä elämää, johon\nemme ole tottuneet ottamaan osaa. Meidän lapsiamme työnnetään\nala-arvoisiin pikkuvirkoihin, heistä tulee niin sanottuja köyhtyneitä\naatelismiehiä, surullisia köyhyydessään ja naurettavia kopeudessaan.\nKantaa köyhyys ylpeästi, lanko, -- siinä on seikka, jota monet\npitkät yöt olen miettinyt ajatellessani poikani Constantinin\ntulevaa kohtaloa. Jumal'auta, minä olisin valmis sulkemaan syliini\nensimmäisen vastaantulevan piian, joka varmasti tekisi pojastani\nihmisen, ja ilomielin tunnustaisin hänet tyttärekseni.\n\nParooni Gyllenmarck oli kiihtynyt ja käveli nyt hänkin edestakaisin\nlattialla. Hetken kuluttua hän hillitymmin jatkoi:\n\n-- Mutta sill'aikaa nämä Hannukselat ja muut ahkerasti pysyen\nmaassa kiinni kasvattavat varoja, traditsioneja ja uusia, terveitä\npolvia. He idartuvat, sulkeutuvat itseensä, mutta maa kasvaa,\nvarallisuus kasvaa ja itsetunto kasvaa. Minä tiedän, että on\nolemassa satojen vuosien vanhoja talonpoikaissukuja, joiden nimeä\nei ainoakaan rikos tahraa, mutta tiedän, että on yhtä vanhoja\ntalonpoikaismagnaattisukuja, jotka keinojensa häikäilemättömyydessä\neivät vähimmässäkään määrässä anna perään rakkaille esi-isillemme.\nMikä meidät erottaa näistä? Se, että me olemme nobiliseeratut,\nintroduseeratut ja immatrikuleeratut, he eivät. Ja nämä, lankoni,\nnämä tulevat luomaan sen tulevaisuuden aristokratian, terveemmän\nja pysyväisemmän, kunnes -- heidänkin aikansa tulee. Se, joka on\nriippumattomin, se on mahtavin. Kuka on tällä hetkellä pitäjän ja\nehkä koko kihlakunnan mahtavin mies? Paperilla se mahdollisesti,\ntoistaiseksi, on kunnallisneuvos Wegener, mutta tosiasiallisesti\nse on tuo, jonka kolossi häämöttää joen toisella puolella. Meidän\nretkemme tulee vain olemaan vanhan aristokratiapolven Canossan-matka\nsen uuden ja mahtavan luokse, ja se retki -- mahdollisesti pelastaa\nmitä pelastettavissa on. Näin pitkälle olen minä nöyrtynyt\nmielipiteissäni.\n\nKunnallisneuvos oli aluksi vain kuunnellut toisella korvalla, enemmän\najatellen omia asioitaan kuin lankonsa mielipiteitä. Lopulla hän\nhämmästyi ja melkein kauhistui. Mutta hän oli kuitenkin lyöty mies\neikä hänellä ollut valitsemisen varaa, ei myöskään pitkää aikaa sitä\ntehdäkseen.\n\n-- Sanotko, että lähdet mukaan? -- kysyi hän masentuneesti.\n\n-- Sinun kai on vaikea asiaasi toimittaa, -- vastasi lanko. -- Minun\non helpompi puolestasi, syrjäisenä, selvittää asia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolen yön aikana heidät kyydittiin takaisin Hannukselasta\nPeuraniemen porraspäähän. Kunnallisneuvos oli keveällä mielellä\nja hänen kielensä kävi lakkaamatta, mutta parooni Gyllenmarck\noli vaitelias ja totinen. Asia oli onnistunut hyvin. Hannukselan\nisäntä oli auttanut Peuraniemen patruunaa kahdella kolmanneksella\ntarvittavasta summasta. Lyhyesti, ilman pitkiä puheita ja esitelmiä.\n\n-- Tiedät sitten, että sanot Erikille, mitä Hannuksela käski, --\nsanoi Gyllenmarck, kun he olivat onnellisesti päässeet sisään.\n\n-- Luonnollisesti. Kirjoitan lähitulevaisuudessa. Tai ennätänhän\nsanoa, kun hän tulee kesälomalle.\n\n-- Parempi olisi, että tulisi Soiluaan. Ymmärräthän, tällaisten\nolosuhteitten vallitessa...\n\n-- Tietysti. Ole rauhassa sen puolesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKunnallisneuvos Wegener ei kuitenkaan ehtinyt toteuttaa lupaustaan.\nKaksi päivää ennen vappua, juuri silloin, kun luonto alkoi kääntyä\nkauneimmilleen, kohtasi hänet halvaus, vapauttaen hänet niistä\nmaallisista murheista, joita hän ei ollut luotu järjestelemään.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nHautajaistilaisuudessa huomasivat pitäjäläiset, että Erik Wegener,\nPeuraniemen perillinen, oli melkoisesti kalvennut ja vanhentunut.\nKunnallisneuvoksetar, jota veljensä tuki, pysyi viimeiseen saakka\nsuljetun murheellisena; jokainen näki, että hän suri, vaikka hän ei\nsitä millään tavalla osoittanut. Mutta kun arkku kirkosta kannettiin\nhautaan, puhkesi hän äänekkäisiin nyyhkytyksiin, joita hän ei millään\ntavalla enää yrittänytkään pidättää. Tyttäret suruharsoissaan olivat\nkauniita ja surullisia, kyyneleet kimaltelivat heidän silmissään\npurkautuakseen viimein hillittömään itkuun. He olivat kuin jalustalle\nasetettuja surun symboleja; syrjäinen tunsi heitä katsellessaan\njonkunlaista esteettistä nautintoa. Ja entistä lujemmin painautui\nGunilla-tytär sulhasensa kylkeen.\n\nMutta poika, tämä Erik Wegener, seisoi kyynelettömin, loisteettomin\nsilmin ja katseli toimitusta kuin jostakin etäältä. Kun arkku\nlaskettiin hautaan, kävi hän entistäkin kalpeammaksi; kulmat\nvetäytyivät yhteen, suupielet värähtivät ja rinnasta pusertihe esiin\nkuuluva huokaus; sitten hän taas tuijotti ikäänkuin lähtemättömästi\npainaakseen mieleensä koko toimituksen, painaakseen niin, ettei\nmikään koskaan unohtuisi.\n\nHautausmaa oli väkeä täynnä. Mutta linnut livertelivät ilmassa,\naurinko loisti kirkkaalta taivaalta ja nurmi viheriöi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Nyt, poikani, -- sanoi eno, parooni Gyllenmarck, -- nyt ei sinulla\nole muuta kuin työ, voimia kysyvä, hellittämätön työ.\n\nPöytä oli tulvillaan papereita, surullista, mykkää kieltä puhuvia\npapereita. Tarkastus oli suoritettu ja oli tultu huomaamaan, että\nPeuraniemi on monikertaisesti velassa.\n\nErik Wegenerin raskas pää nyökähti myöntävästi. Tällä hetkellä hänen\nvielä oli liian vaikea puhua.\n\n-- Mutta sinä olet vielä nuori ja sinulla on voimia yllin kyllin,\n-- jatkoi eno ratkaisevasti. Ja hänelle tuotti suuria vaikeuksia,\nennenkuin hän sai lisätyksi: -- Sitäpaitsihan tämä ei ole sinun\nsyytäsi. Sinä voit alkaa iloisin mielin ja hyvällä omallatunnolla.\n\nNuoren miehen kasvot punehtuivat hiukan, ja hän loi pitkän, puoleksi\nmoittivan katseen enoonsa. \"Ei kuolleista pahaa\", näytti se katse\nsanovan.\n\n-- Erik, Erik, -- kuului sisaren ääni oven suusta. -- Etkö ennätä\nedes hyvästille? Fransilla on jo kiire junalle.\n\nNuori Wegener poistui hetkeksi. Äidille ja sisarille näytti tuottavan\nmielipahaa, kun hän ei edes tarjoutunut saattamaan vierasta asemalle.\n\n-- Ne tekevät sitten yhteensä lähemmä seitsemänsataatuhatta,\n-- virkahti eno pitkän ajan kuluttua katsellen omituisesti ohi\npuhuteltavansa. -- Sinun on paras heti ryhtyä neuvotteluihin, että\nvoit välttää pahimman.\n\n-- Eno, -- vastasi Peuraniemen perillinen nousten seisomaan ja\ntarttuen kiinteästi pöydänlaitaan. Hänen kasvoilleen oli noussut\nohut puna, hänen silmänsä saivat loistetta, ja hänen äänensä\nvärähteli oudosti. -- Eno, -- sanoi hän. -- Tästä hetkestä alkaen\nPeuraniemi muuttuu kartanosta taloksi. Tästä hetkestä alkaen ei\nPeuraniemestä makseta yhtään ainoata tarpeetonta menoerää eikä\npidetä mitään vieraspitoja. Tästä hetkestä alkaen täällä noustaan\nkukon laulun aikana ja levätään vasta kun aivot ja jäsenet ovat\ntyöstä uupuneet. Ja tästä hetkestä alkaen vedetään jyrkkä raja sen\nvälille, mitä joskus on ollut ja mikä nyt alkaa. Uskokaa minua, eno!\nKäykööt ennen kätemme karkeiksi, hartiamme kumaroiksi ja katseemme\nmaahan painuneiksi, mutta tämän häpeän minä poistan. Ja jos minut\nkarkoitetaan kotitalostani, niin työtä ei maailmasta puutu.\n\n-- Jumala varjelkoon sinua, poikani, -- vastasi eno liikutetusti.\n-- Niin, suo anteeksi vanhan enosi kyyneleet: tulin ajatelleeksi\npoikaani, Constantin-serkkuasi. Mutta jos sinulle lähtö tulee\nPeuraniemestä, jota en usko, niin onhan Soiluassa ainakin tilaa\nyllinkyllin. Käteisiä minulla ei enää ole sinua auttaakseni, niinkuin\ntoivoisin olevan. Kaikki menee, Jumala paratkoon, ja Constantinia\nväijyy autius ja köyhyys, ellei hän sitä ajoissa huomaa...\n\nErik Wegenerin alahuuli vetäytyi tiukemmasti kiinni ylähuuleen.\nNäytti kuin enon puhe suurelta osalta menisi ohi korvien.\n\n-- Mutta tässä työssä, -- lausui hän, ikäänkuin jatkaen äskeisiä\najatuksiaan, -- minä tarvitsen tukea ja apua, jonkun, johon voin\ntäydellisesti ja joka suhteessa luottaa, jota minä rakastan ja joka\nymmärtää minun ajatukseni täydellisesti...\n\n-- Paras Erik, -- ehätti eno, -- sinulla on äitisi ja sisaresi...\n\nNuori mies hymähti surunvoittoisesti.\n\n-- Pelkään, ettei yhteisymmärtämys välillämme käy pitkälliseksi, --\nsanoi hän.\n\n-- Ja tuleva lankosi, -- lisäsi eno hätäisesti.\n\n-- Roskaa! -- sähäytti Erik Wegener melkein raa'asti.\n\n-- Sitten minä en ymmärrä mitä tarkoitat.\n\n-- Minä tarkoitan yksinkertaisesti neiti Hannukselaa, -- lopetti\nnuori Wegener katkaisevasti ja vilpittömästi.\n\nVanhan paroonin kasvoille tuli tuskastunut ilme.\n\n-- Eikö, suo anteeksi, isävainajasi kertonut sinulle mitään?\n\n-- Ei.\n\n-- No sitten. Jätä se aie toistaiseksi. Vuoden, kolmen, neljän vuoden\npäähän. Siksi kunnes seisot omilla jaloillasi.\n\n-- Eno, minä en tahdo selitellä pitkästi asioita, joita teidän\niällänne on vaikea ymmärtää; yksinkertaisesti vain: en voi. Enkä\ntahdo.\n\n-- Mutta, Erik, on tunnotonta ottaa häntä hyvästä, rikkaasta kodista\ntähän kurjuuteen.\n\n-- Ah, eno hyvä. Hän tietää sen niin hyvin ja tulee kernaasti.\n\n-- Ja Hannukselan isäntä voi selittää asian aivan toisin.\n\n-- Minä selitän sen hänelle niinkuin se on selitettävä. En tahdo\nhänen tavaraansa.\n\nParooni Gyllenmarck vaipui pitkiin, ikäviin mietteisiin.\n\n-- En tahdo salata sinulta totuutta, -- puhui hän viimein raskaasti\nja hiljaisella äänenpainolla, -- varsinkin kun minun velvollisuuteni\non se ilmoittaa. Kun isäsi lainasi Hannukselalta nuo... niin,\nseitsemänkymmentäviisituhattahan siinä oli, lupasi hän muun muassa...\nkuinka sen nyt selittäisinkään..., että neiti Hannukselan ja\nsinun asiasi jäisi toistaiseksi. Ymmärräthän kyllä Hannukselankin...\n\nErik Wegener keskeytti. Hän oli käynyt kalmankalpeaksi, ja koko hänen\nolentonsa vapisi. Mutta hän ei raivostunut eikä myöskään tullut\ntunteelliseksi. Hän vain tuijotti enoansa silmiin kuin ei ymmärtäisi\nsanaakaan.\n\n-- Lopettakaa jo, -- sanoi hän käheästi. Te siis teitte kauppaa\nihmissieluilla!\n\n-- Poika! -- huusi eno kiivastuen. -- Älä vääntele sanojani. Mitä\nme teimme, sen teimme välttämättömyyden pakosta ja niin sinun, kuin\nkoko perheen etua silmälläpitäen. Ymmärtäähän sitäpaitsi kuka tahansa\nHannukselan mielipiteen. Ja minä oletan, että olet ritarillinen ja\nmiehekäs mies.\n\n-- Ei auta, eno, -- vastasi sisarenpoika masentuneesti. -- Minä\nolisin voinut luovuttaa tämän pesän velkojille, mutta otin sen\nkuitenkin vastaan, että he saisivat omansa -- edes joskus. Kumpi\nvaihtoehto olisi minulle helpompi, sen tiedätte. Mutta mitä\nlupaukseen tulee, jonka isä minun tietämättäni on antanut, se ei\nliikuta minua. Aineellisia sitoumuksia hän saattaa tehdä, henkistä\nvapauttani eivät sido mitkään lupaukset. Ja sitten: myöskin minä olen\nantanut erään sanan ja sen sanan pidän, vaikka sortuisi Peuraniemi\nja me kaikin sen mukana, sen sanan minä pidän, vaikka meidän pitäisi\nloppuikämme kulkea ovelta ovelle ja kerjätä leivänpalat nälkäisiin\nsuihimme.\n\nViimeisen lauseen lopettaessaan hän löi nyrkkinsä pöytään. Vanha\nparooni vavahti ja loi hänen jälkeensä katseen, jossa oli sekä\nsuuttumusta että pelkoa. Enimmän kuitenkin ihailua.\n\n\n\n\nIX\n\n\nHannukselan isäntä oli tulipunainen kasvoiltaan, ja hänen silmänsä\niskivät tulta. Hengitys kulki puuskuttaen, ja hänen oli vaikea pysyä\nrauhallisena istuimellaan.\n\nErik Wegener istui kalpeana, mutta päättäväisenä tuolillaan\novensuussa. Hänen huulensa vapisivat, ja hän oli kuin aikeissa sanoa\njotakin, mutta lykkäsi sen syystä tai toisesta tuonnemmaksi.\n\nEmäntä oli saanut itkukohtauksen ja poistunut huoneesta. Taivaan viha\nnäytti nyt lepäävän hyvin lähellä Hannukselan perintötilaa.\n\n-- Isäntä, -- sanoi viimein Erik Wegener, köyhä minä olen, mutta\nkunnia minulla, Jumalan kiitos, on jäljellä.\n\n-- Entä lupaus?\n\n-- Minä en ole mitään luvannut.\n\n-- Olkoon, ettette. Mutta minä autoin isäänne hädänalaisessa\nasemassa. Hän lupasi. Minä auttaisin teitäkin, jos voisin, mutta\nannoin isällenne, jota jostakin syystä kunnioitin, kaikki liikenevät.\nMinulla ei nyt ole muuta kuin tytär. Ja häntä ette saa. Ette ainakaan\nvielä. Olkaa järkevä! Minä pyydän sitä.\n\nHiljaisuus. Esteri, Hannukselan tytär, istuu valkeana ja ääneti\nsohvan kulmassa. Hän tuijottaa isäänsä, ja hänen piirteissään on\nkuluvalla hetkellä erehdyttävästi samankaltaista.\n\nAsia on selitetty Hannukselan isännälle alusta alkaen, rauhallisesti\nja seikkaperäisesti. Nyt odotetaan ratkeamista, mutta hyvät\nhengettäret eivät tällä kertaa liitele Hannukselan kolkossa\nhuonerivissä.\n\n-- Isäntä, -- sanoo Erik Wegener. -- Mekin olemme keskenämme tehneet\nlupauksen ja me sen pidämme. Aikamme tulee kulumaan puutteessa ja\nkieltäymyksissä, mutta me tarvitsemme toinen toistamme. Me yhdessä\nvoimme valmistaa itsellemme vielä sangen paljon, jota meille ei\nkukaan muu ole valmistanut.\n\nHannukselan isännän kasvot eivät muuta ilmettä.\n\n-- Ajateltakoon niinkin, -- myöntää hän. -- Mutta olkaa viisas.\nTehkää työtä, ja kun asiat ovat selvät, tulkaa sitten uudelleen.\nMissä voin, autan teitä. Emme ole enää Esterin äidin kanssa\npitkä-ikäisiä. Ja jos sitä ennen selvitätte asianne, niin ajatelkaa,\nettä Peuraniemi ja Hannuksela voivat vielä olla yhdysviljelyksessä.\nMutta asiain näin ollen on myöntymykseni rikos. Se sotisi kaikkea\nvastaan, mihin meillä on totuttu.\n\n-- Minä en tahdo muuta kuin Esterin, ja velkani saatte takaisin\nkuukauden kuluessa.\n\n-- Mahdotonta. Velallanne ei minun puolestani ole väliä. Maksatte kun\nennätätte.\n\n-- Mutta...\n\n-- Ei tule mitään.\n\nNuori mies loi avuttoman katseen naiseen. Hän ei ollut ajanut\nasiaansa loppuun, mutta hänet oli johdatettu umpikujaan, josta hänen\noli vaikea osata pois.\n\n-- Minä lupaan, -- jatkoi Hannuksela, etten pakota häntä kenellekään,\nellei hän itse tule sille päälle.\n\nEsteri ei suotta ollut Hermanni Hannukselan tytär. Keskustelu oli\nollut proosallista ja arkipäiväistä, piinallista kuin kaupanteko. Nyt\nhän astui esiin.\n\n-- Kyllä se niin on, isä, -- sanoi hän hiljaisesti, -- etteivät tässä\nenää puheet auta. Minä menen hänelle. Se on jo aikoja sitten luvattu.\n\nHannuksela pysyi edelleenkin rauhallisena.\n\n-- Te tiedätte kyllä, nuori herra, -- sanoi hän, -- että jos hän\nvastoin minun tahtoani menee naimisiin alle kahdenkymmenenyhden, on\nminulla oikeus tehdä hänet perinnöttömäksi.\n\n-- Tehkää se, niin se asia on selvä. Jos myöhemmin tulen, niin on\nteillä aihe sanoa, että havittelen teidän rahojanne.\n\nNyt Hannuksela kiivastui.\n\n-- Teillä on merkillinen taito, -- huusi hän, -- kuten kaikilla\nherroilla, salata todellinen tarkoituksenne. Ensin kerjäätte rahat,\nsitten tahdotte vetää tyttäreni samaan onnettomuuteen saadaksenne\nlisää.\n\n-- Riittää jo, isäntä, -- keskeytti Peuraniemen poika tulipunaisena\nvihasta.\n\n-- Mutta, -- Hannuksela löi nyrkkinsä pöytään, -- omalla vastuullaan\nlähtee, jos lähtee kaikenlaisten haaveiden perässä juoksemaan. Eikä\nole asiaa enää takaisin.\n\nTytär kuunteli kalpeana, huulet vavisten. Silmänurkissa välkkyivät\nkyynelhelmet, mutta hän esti ne tunkeutumasta esiin, ja povi nousi ja\nlaski.\n\n-- Voi isä, -- huudahti hän tuskallisesti, jos tietäisitte ja\nymmärtäisitte, niin toisin puhuisitte.\n\n-- Mitä minun sitten pitäisi tietää! -- karjaisi Hannuksela\nsuunniltaan raivosta. -- Vaikka penikoisit joka vuosi, niin meidän\nkunniamme ei ole nuppineulan varassa.\n\n-- Isä! -- yritti tytär, mutta isä ei ollut kuullakseen.\n\n-- Mutta nyt sinä joudut maailman heiteltäväksi, -- jatkoi hän, --\nja sitä varten en luullut sinua kasvattaneeni. Hannukselasta mennään\nvertaisiin ja otetaan vertaisia.\n\n-- Hyvä on, -- sanoi Erik Wegener rauhallisesti. -- Onko mitään muuta\nlisättävää?\n\nHannuksela ikäänkuin tyrmistyi. Hän seisoi kalpeana keskellä lattiata\nsen näköisenä kuin äkkiarvaamatta löytäneenä itsensä jostakin.\n\n-- Jos menet, -- lopetti hän sammuneella äänellä, -- niin tiedät,\nettei ovi sen suljettuasi enää avaudu.\n\n-- Sinä avaat sen kerran vielä kernaasti, isä, -- vastasi tytär\nnöyrästi.\n\nHannuksela ei vastannut. Sensijaan hän meni takahuoneeseen.\n\n-- Tule sanomaan hyvästit tyttärellesi, kuului hän huutavan\nemännälle, mutta emäntää ei kuulunut.\n\nEi palannut enää isäntäkään. Heitti puoleksi vihaisen, puoleksi\ntuskallisen silmäyksen huoneeseen, jossa oli äsken ollut, ja sulki\nvälioven ilman mielenosoituksellisuutta, hiljaa ja varmasti.\n\nSe oli Hannukselan tyttären lähtö komeaan, kukistumaisillaan olevaan\nPeuraniemeen halki viileän kevätillan.\n\n\n\n\nX\n\n\nKevät oli auringonpaisteinen ja kaunis. Mutta sittenkin tuntui\npitäjäläisistä, kuin kylmä ja halla uhkaisivat keskellä vihannuutta\nja kauneutta, kuin kylmät viimat silloin tällöin jäätävästi\nhipaisisivat kasvoja keskellä heleimmän auringonpaisteen. Kaikkien\nsilmät tähtäsivät taukoamattomalla, pelonsekaisella uteliaisuudella\nPeuraniemen monipäätyistä päärakennusta ja Hannukselan harmajaa,\nyksitotista, muista erilleen vetäytynyttä rakennusryhmää, harmajaa\nlinnaa.\n\nMuutamana kevätiltana kuuluu kappalainen vihkineen kunnallisneuvoksen\npojan ja Hannukselan tyttären. Kirkkoherra oli laittautunut\nmatkoille. Todistajina olivat olleet saapuvilla Peuraniemen\nisäntärenki ja ulkopalstan vuokraaja. Ja vihkiminen oli tapahtunut\npienen pappilan vierashuoneessa. Siinä se, ei sen enempää. Viikkoa\nmyöhemmin oli Hannukselan tytär tullut täysi-ikäiseksi.\n\nHannukselasta ei kuulunut mitään. Talossa elettiin niinkuin ei mitään\nolisi tapahtunut. Isäntä kulki asioillaan niinkuin ennenkin ja puheli\npysähdellen ja tuijotellen niinkuin ennenkin. Lieneekö hän nyt sitten\njoskus sattunut tuijottamaan sekuntia kauemmin. Emäntä näyttäytyi\nja puheli väelle entistä vähemmän, ei aina välttämättömintäkään.\nSisäpiika oli joskus nähnyt hänet itkeskelemässä, mutta piti tiedot\nominaan. Hiljaista oli Hannukselassa ollut ennen, vielä hiljaisempaa\ntaisi olla nyt. Ja yksityisten mielipiteet ja arvostelut eivät\nulottuneet harmajaan linnaan.\n\nMutta Peuraniemestä kuului sitä enemmän. Asiat olivat suoraan sanoen\nmullin mallin, ja kun poika oli tuonut morsiamensa, jonka kanssa ei\nollut edes julkikihloissa, kotiin, oli kunnallisneuvoksetar saanut\nhysteerisen kohtauksen. Se herrassisu, nähkääs, vieläkin. Poika oli\npuhunut puhumistaan ja koettanut tyynnytellä, Hannukselan tytär oli\nniellyt itkunsa ja seisonut kuin jääpatsas. Sitten olivat pojan\nsisaret tulleet äitinsä avuksi ja käyneet yksissä voimin Hannukselan\ntyttären kimppuun. Nimityksiä ei oltu säästetty sen huonompaa ihmistä\nkuin Hannukselan tytär ei kunnallisneuvoksettaan ja neitien mielestä\nollut maan päällä. Mutta Hannukselan tytär oli vain seisonut silmät\nkiiltäen ja huulet vavisten ja kuunnellut. Aivan niinkuin sanoakseen,\nettä \"antaa tulla vaan, kestämään meilt' on lähdettykin ja kestetään\nkanssa\". Silloin oli Peuraniemen poika suuttunut. Oli sanonut, että\nhän oli jo kuullut mielipiteet, mutta solvauksia hän ei kärsi, ja\njos kotiorkesteri edelleenkin tahtoo toimia, niin olla hyvä vain,\nmutta hänellä on nyt muutakin puuhaa. Ja äiti ja tyttäret saavat\nasua yläkerroksessa, hän ottaa haltuunsa alakerran. -- Se oli tullut\neversti-vainajaan, se poika, ei ollut isällä sitä kuraasia.\n\nSaa nyt sitten nähdä, kuinka kauan Peuraniemi kestää, kun tuli\ntuo väkinäinen naimiskauppakin siihen lisäksi. Entä jos suuttuu\nHannukselakin, entä jos hänkin käy Peuraniemen herran ja tyttärensä\nkimppuun. Sillä eihän, järkevästi katsoen, Peuraniemen pojan ja\nHannukselan tyttären väkinäisessä naimisiinmenossa ollut vähintäkään\nharkintaa ja järkeä.\n\n-- Olisivat odottaneet, -- sanoi joku, -- niin ehkä siitä ajan\npitkään olisi tullut jotakin.\n\n-- Ellei siitä nyt olisi tullut, ei siitä olisi tullut koskaan,\n-- arvelivat ne, jotka olivat paremmin tuntevinaan Hannukselan\nhaltijaväen.\n\nKolmannet eivät malttaneet salata mielihyväänsä siitä, että\nHannukselat kerrankin olivat \"saaneet nokalleen\", kuten he sanoivat.\n\nJa neljännet koettivat mielessään määritellä tulevia suhteitaan\nkummankin tilan haltijoihin kaikennäköisten oleellisten ja\nolemattomien seikkojen pohjalla.\n\nMutta kaiken lopuksi: kuka saattoi ymmärtää sen paremmin Peuraniemen\npoikaa kuin Hannukselan tytärtäkään. Itsepähän lienevät asiat\nmielestään oikein päin tuumineet. Edestä kaikki löytyy.\n\nSiihen tapaan kulkivat mielipiteet lähimmässä ympäristössä, ensin\nkuiskailemalla, sitten jo julkisemmin.\n\n\n\n\nXI\n\n\nPankinjohtaja Törnroos oli pyytänyt olemaan ystävällinen ja\ntulemaan uudelleen kello viiden tienoissa. Pankki ei kylläkään ole\navoinna siihen aikaan, mutta hän odottaa ulkopuolella ja he voivat\nsitten mennä sisään tarkemmin keskustelemaan asioista. Hänen,\npankinjohtajan, täytyy ensin neuvotella johtokunnan jäsenten kanssa.\n-- Muuten oli pankinjohtaja Törnroos ollut erinomaisen ystävällinen,\nja Erik Wegener oli hiukan valoisammalla mielellä.\n\nKello kävi nyt yhtä eikä hän mitenkään ehtisi kotiin iltajunassa,\nkuten oli aikonut. Ensiksi hän oli aikonut ottaa vaimonsa mukaan\ntälle matkalle, mutta Esteri oli kernaammin jäänyt kotiin. Eihän\nhänestä matkalla ensinnäkään olisi mitään hyötyä, toiseksi matkalla\nkuluisi vähintään kaksikymmentä markkaa, ja kolmanneksi häntä\nvoitaisiin tarvita kotona.\n\nKaksikymmentä markkaa! Erik Wegener hymähti katkerasti ajatellessaan\nkeskustelua. Tässä sitä nyt ollaan.\n\nHeinäkuun aurinko paistoi kuumana kivitetyille kaduille, ja\npölyttyneet esplanaadit tarjosivat vain vähän vilvakkuutta. Kotona\nPeuraniemessä meni kaikki vanhaa kulkua. Sen jälkeen kuin hän\ntoukokuussa oli tuonut Esterin kotiinsa, eivät hänen äitinsä ja\nsisarensa olleet tavanneet Esteriä. He asuivat yläkerrassa, jonne\nheidän ruokansakin vietiin, ja välttivät tapaamasta poikaa ja hänen\nvaimoaan. Kerran oli nuorempi sisar, Sigrid, kohdannut Esterin\npuistossa, näyttänyt jonkun verran hämmentyneeltä ja epätietoiselta,\nmutta tervehtinyt sitten lyhyesti ja mennyt tiehensä. Kuinka\nErik koettikaan vaivata ajatuksiaan, ei hän voinut keksiä mitään\njärjellistä syytä äidin ja sisarten vastenmielisyyteen Esteriä\nkohtaan, vaikka se häntä mitä suurimmassa määrässä piinasikin.\nToiselta puolen hänestä tuntui, kuin tuo avoin sotakannalla-olo\nhäntä paaduttaisikin ja antaisi enemmän pontta ja voimaa hänen\nedesottamisilleen.\n\nErik Wegener oli istahtanut esplanaadin penkille, mutta vainuten\njokaisessa ohikulkevassa tuttavaa nousi hän pian ja jatkoi\nmietteissään matkaansa. Esteri oli hyvin kotiutunut Peuraniemeen.\n\n-- Kyllä ajan pitkään kaikki tasaantuu, oli hän sanonut, -- kun vain\nuskollisesti teemme työtä ja olemme nöyriä. Ja kyllä äitisikin antaa\nanteeksi, että olet tällaisen...\n\n-- Esteri, älä viitsi! -- oli mies keskeyttänyt.\n\n-- Antaa varmasti, kun näkee, mihin me pyrimme, -- oli vaimo\njatkanut. -- Ja toisekseen: onhan meillä kummallakin ollut niin\npaljon maallista hyvyyttä, että hyvin joudamme tämän kantaa.\n\nTätä sanoessaan oli hänellä ollut välähdys vanhaa Hannukselaa\nkylmänsinisissä silmissään: siinä oli uhmaa ja päättäväisyyttä,\nmelkein rajuutta, mutta siinä oli myöskin sellaista nöyryyttä, joka\nei ota näkyväisiä ilmenemismuotoja. \"Alistutaan, mutta alistutaan pää\npystyssä.\"\n\nErik Wegeneriä värähdytti, kun hän muisteli tätä. Siihen sisältyi\nonnen hurmaa, mutta kenties yhtä paljon, ellei enemmänkin, pelkoa ja\nlevottomuutta nykyisyydestä ja tulevaisuudesta.\n\nIhmisiä tuli vastaan ja sivuutti. Saattoi olla tuttavia joukossa,\nmutta jos oli, niin eivät, äkkiarvaamatta kohdatessaan, tunteneet\ntai antoivat muuten kulkea rauhassa. Etteivätkö olisi tuntevinaan?\nKun tämä ajatus ensiksi meni häneen, niin se vihlaisi ilkeästi ja\npistävästi, mutta myöhemmin oli tunne toinen, välinpitämätön, melkein\nlohdullinenkin. Parempi onkin, sittenpähän saa elää omaa elämäänsä,\nulkopuolella muita.\n\nVähitellen joutui hän ulkopuolelle kaupunkia, ulkoravintolaan\njohtavalle tielle. Tienvierustat olivat varjoisat ja vilvakkaat.\nHän kuljeskeli hitaasti eteenpäin ja mietti asioitansa. Ravintolaan\nhänellä ei ollut asiaa eikä hän koskaan ollut siellä käynyt. Ennen,\nkoulupoikana, siihen ei ollut lupaa, nyt olisi lupa, muttei ollut\ntilaisuutta. Jokainen ylimääräinen rahameno oli rikos Peuranientä\nkohtaan. Niin, Peuraniemellä oli kieltämättä ollut loistoaikansa,\nsen hän nyt tunsi itsessään. Oikeastaan hän tunsi myöskin ohutta\nmielihyvää tietäessään, että kieltäytyy vanhan kotinsa puolesta.\n\nEpäilemättä hänessä, Erik Wegenerissä, oli tapahtunut joku suuri\nja merkillinen muutos. Tämän muutoksen lähtökohdaksi hän merkitsi\nmuutaman syys-illan vajaa vuosi sitten, syys-illan, jolloin hän\ntoimittamattomin asioin lähti Hannukselasta. Silloin hän oli\nnuorukainen, joka kenties oli raivonnutkin, mutta jo silloin\noli häneen mennyt tämän nykyisen itu, joka ehkä oli itua sekin,\nmutta joka tapauksessa varttumassa puuksi. Hannukselan silloiset,\nepämääräiset sanat olivat kieltämättä panneet hänet alitajunnassaan\nymmärtämään, että häneltä voitiin tulla vaatimaan paljon. Että\njotakin, josta hän ei sen tarkemmin tiennyt, oli vinossa hänen\nkotonaan, siitä hän oli myöskin ollut hämärästi selvillä jo kotoaan\nviime syksynä lähtiessään.\n\nKun hän tässä nyt tarkemmin ajatteli Hannukselan isäntää, ei hän\nvoinut häntä vihatakaan. Asettaessaan oman itsensä Hannukselan\nasemaan olisi kai hän menetellyt osapuilleen samoin. Ja kieltämättä\nhän ei ollut osannut, tai ei ollut kehdannut, Hannukselalle selittää\ntunteitaan sellaisina kuin ne todellisuudessa olivat.\n\nErik Wegener tunsi tällä hetkellä sanomatonta sovinnollisuutta koko\nmaailmaa kohtaan.\n\n-- Enempäähän tästä ei voi tulla kuin pois talosta, -- oli Esteri\nsanonut, -- Ja työtä toiselle tekemästä ei sittenkään kukaan saata\nestää.\n\nNiinhän se oli. Ja Esteri raukka, joka näki joka päivä vanhan\nkotinsa parin, kolmen kivenheiton päässä, mutt'ei saanut sinne mennä\nsiksi, että oli sitonut kohtalonsa häneen. Erik Wegenerille tulivat\nkyyneleet silmiin, kun hän tähän asiaan syventyi, mutta hän pyyhkäisi\nne nopeasti pois ja rupesi ajattelemaan muita asioita.\n\nHannukselakaan ei ollut vielä saanut omaansa. Ensimmäisen lupauksen,\njonka hän oli tehnyt, oli hän rikkonut. Hän oli lähettänyt selittävän\nkirjeen, mutta se oli palautettu avaamattomana takaisin. Sitten hän\noli lähettänyt vanhan isäntärengin suusanallisesti selvittämään asiaa\nja isäntärenki oli palannut ilmoittaen Hannukselan sanoneen vain \"vai\nniin\" sekä pyytäneen, ettei Peuraniemestä häntä enää vaivattaisi.\nSiinä kaikki.\n\nTahdonvoimaansa ponnistaen käänsi Erik Wegener pois ajatuksensa\nHannukselastakin.\n\nViime vuonna näihin aikoihin hän oli ollut rakastunut nuorukainen,\nkaipa hän nyt sitten on mies, jolla on vastuuta jos vastuun\ntunnettakin. Tällä hetkellä, kukaties, hänestä keskustelevat suuret\npankkiherrat. Hän on, omatta syyttään, heidän leikkipallonsa, mutta\nhe muodostavat hänen kohtalonsa. He punnitsevat hänet joka puolelta,\narvioivat hänen kykynsä ja taitonsa, joita hän ei millään tavalla\nollut ehtinyt näyttää, ja jos he havaitsevat hänet liian köykäiseksi,\nsaa hän mennä ja -- on koditon. Hän ja Esteri -- sama se! Mutta miten\nkäy äidin ja sisarusten?\n\nKumma, ettei häneltä riittänyt ainoatakaan ajatusta tulevalle\nlangolleen.\n\nAjatukset keskeytyivät, kun ohikiitävä ajuri juuri ohi päästyään\nseisahdutti. Ajava oli serkku, Constantin Gyllenmarck, vapaaherra.\n\n-- Hei, sinäkö siellä? -- huusi hän nousten seisomaan rattailla.\n\n-- Minä. Ja sinä olet myöskin kaikkialla muualla paitsi puuron\nsilmässä.\n\nSerkku hyppäsi alas rattailta, maksoi ajurin ja käveli kohti.\n\n-- Minä tulen Ruotsista Härnösandin kautta, -- selitti hän\nhienopiirteiset kasvot loistaen iloisuutta ja korkea vartalo uhkuen\nterveyttä. Illalla jatkan matkaa kotiin.\n\n-- Mitä sinä Ruotsissa?\n\n-- Ajoin muuatta ihmistä Tukholmaan. Entä mitä sinä itse täällä?\n\n-- Asioita vain.\n\n-- Niin, isäni kertoi, etteivät ne ole hauskimpia asioita, mutta hän\ntoivoi, että sinä selviät kuitenkin.\n\n-- Hauskaa kuultavaa.\n\n-- Ja sitten onnitteluni avioliittosi johdosta. Isäni sanoi, että\nvalintasi oli suurenmoinen. Tosin nimi tuntui minusta hiukan oudolta,\nmutta sen asian sinä parhaiten taidat harkita.\n\n-- Toivon, että sinä aikoinasi harkitsisit yhtä hyvin.\n\nConstantin Gyllenmarck nauroi keveästi ja vapauttavasti.\n\n-- Toivokaamme niin, -- sanoi hän. -- Vaikka kyllä kai sinulla oli\npienet esteesi, mikäli tulin ymmärtämään... Enkä minä totta puhuen...\n\n-- Pyydän, että lopetamme. Asia on minulle arka. Ja liian tuore.\n\n-- Kuinka tahdot. Minä vain toivon, että minuakin joku rakastaisi...\nniin, se tahtoo sanoa: minun itseni takia -- sillä tavoin.\n\nErik Wegener ei keksinyt vastausta. Hetkisen seisoivat serkukset\nsanattomina tiellä.\n\n-- Käydäänhän tuonne sisään, -- sanoi viimein Gyllenmarck, -- niin\nsaamme hiukan jutella.\n\n-- Kiitän, mutta minulla ei tahdo olla aikaa, enkä muutenkaan...\nSitäpaitsi mieleni on hiukan rempallaan.\n\n-- No, kävelemme sitten kaupunkiin takaisin.\n\nConstantin Gyllenmarck pyörähti tyytymättömänä kantapäillään.\n\n-- Aikomukseni oli kyllä odottaa iltajunaa tuolla, -- hän viittasi\nravintolaa, -- mutta koettakaamme etsiä joku osapuilleen siedettävä\nkahvila. Tai oletko jo syönyt päivällisen?\n\nErik Wegener ei ollut ajatellut edes aamiaistakaan, mutta hän vastasi:\n\n-- Olen. -- Ja kysyi: -- Kuinka on itsesi laita?\n\n-- Jo laivassa, -- vastasi reippaasti parooni Gyllenmarck, joka\njuuri laivassa oli ajatellut, että saa kunnollisen päivällisen\nulkoravintolassa.\n\nKun he olivat valinneet sopivan paikan parhaimmassa kahvilassa, minkä\nErik Wegener tunsi, sanoi serkku:\n\n-- Oikeastaanhan voisin poiketa luoksesi palatessani.\n\n-- Pyydän, ettet tule tällä kertaa, -- vastasi puhuteltu\nalakuloisesti. -- Muussa tapauksessa pyytäisin sinua sydämestäni,\nmutta nyt meillä on sellaista, jota en mielisurmin kenellekään\nnäyttäisi.\n\nHän empi hetken, kertoisiko, millaista kotona on, mutta kertoi\nkumminkin. Serkku napautti sormiaan pöytään.\n\n-- Mutta nehän ovat suorastaan riivattuja, tokaisi hän. -- Tädille\npitäisi sanoa joku järjen sana.\n\n-- Turhaa. On toistaiseksi -- sydämetöntä sanoa -- parempikin\nkenties, että on näin: saan vapaammat kädet.\n\n-- Sinähän puhut kuin valtiomies; sinusta olisi, kuuleppas, tullut\nhyvä juristi. Mutta sanohan, millä summalla selviytyisit kaikesta.\n\n-- Pyörryt, jos kuulet.\n\n-- Ann' tulla vaan. Täällä on totuttu yhteen jos toiseenkin.\n\n-- Hiukan yli seitsemänsataatuhatta.\n\nConstantin Gyllenmarck näytti todellakin kalpenevan ja vihelsi\npitkään.\n\n-- Luovu, veikkonen, -- sanoi hän. -- Luovu, veikkonen, ja pelasta\nnahkasi. Sinulla on enää vajaan vuoden luvut. Rahaa niihin saat\nvaikka minulta.\n\n-- En voi.\n\n-- Miks'et? Ethän millään tavalla ole syypää.\n\n-- En isäni tähden. Enkä ympäristönkään tähden. Meihin on sentään\naina katsottu jonkunlaisella kunnioituksella.\n\n-- Ajatuksesi ovat ritarilliset ja korkeat, mutta luovu. Kymmenen\nvuoden kuluttua ajattelet toisin, ja sinua kunnioitetaan yhtä paljon.\nOle kylmä niinkuin juristin sopii.\n\n-- Sinun on turha pulma. Niin kauan kuin toivon hiventäkään on: ei.\nSuuremmaksi ei kurjuus voi tulla.\n\n-- Ensinnäkään sinä et ymmärrä maanviljelystä Tuskin tiedät, mikä on\naura ja mikä on karhi.\n\n-- Työ neuvoo kyllä tekijänsä.\n\n-- Toiseksi et saa aineellista apua mistään. Vai luotatko lankoosi?\nHyi, saakeli!\n\nErik Wegener pudisti päätään.\n\n-- Kolmanneksi, -- jatkoi serkku hellittämättömästi, -- voit sinä\nvielä tulla hyväksi juristiksi, joka ansaitsee paljon.\n\n-- Turhaa puhua, ei auta.\n\n-- Neljänneksi: ajattele, seitsemänsataatuhatta ja vähän päälle.\nSinusta tehdään lypsylehmä.\n\n-- Kai olen jollakin tavoin sen ansainnut\n\n-- Ei, poikaseni. Sano, että tässä ovat paperit ja terve nyt! Vuoden\nkuluttua jo ajattelet niin. Pankit saavat sentään neljänneksen, ja\nmitä se niihin vaikuttaa.\n\n-- Pankit, -- ne ovat yksityisten ihmisten kaiken lopuksi.\n\n-- Olkoot, mutta millaisten yksityisten! Anna mennä ja pese kätesi.\n\nErik Wegener päätti, ettei hän enää vastaa.\n\n-- Minäpä kerron sinulle erään tapauksen, puhui parooni Gyllenmarck.\n-- Tässä, mennessäni Ruotsiin, istahdin hetkeksi Bavoriniin,\ntiedäthän? No, se sinun lankosi Henriksson tai Salomonsson...\n\n-- Eriksson.\n\n-- Olkoon sitten Eriksson. Niin, hän istuu siellä ja oli, ei\nliikutettu, vaan päissään. Hänen isällään on joku tynnyritehdas ja\nsilakanjalostustehdas ja voi olla jotakin muutakin.\n\n-- En ole koskaan koettanut ottaa selville, vastasi Erik Wegener joka\nhermolla odottaen, mitä tuleman piti.\n\n-- Joka tapauksessa he ovat, elleivät juuri rikkaita, niin ainakin\nkovin varakkaita. Tämä suutarityyppi nousee ja istuutuu meidän\npöytäämme, -- senhän voi antaa anteeksi, tuttujahan olimme kaikin, --\nja rupeaa puhumaan asioistanne niinkuin omistaan.\n\nErik Wegener puraisi hampaansa yhteen.\n\n-- Ja lopuksi hän moittii talouttanne ja selittää silakkatynnyriensä\nkorkeudesta, ettei hänen kannata mennä köyhiin naimisiin. Mutta\ntiedätkö mitä minä tein? Annoin hänelle korvapuustin koko salin\nnähden, ja Carolus Galle auttoi hänet ovesta ulos. Ulos hän kuitenkin\nolisi joutunut ennen pitkää.\n\nErik Wegener oli kalvennut, mutta punastui heti, ja että se tapahtui\nmielihyvästä, sitä hän ei voinut itseltään kieltää.\n\n-- Me oltiin, näetkös, sillä asteella, -- jatkoi Gyllenmarck itsekin\ninnostuen muistellessaan tapahtumaa. -- Pieni skandaali siitä nousi,\nmutta se selvitettiin. Nyt minä neuvon, että ainakin puhut Gunillalle\nasiasta ja koetat järjestää historian.\n\n-- Minulla onkin, -- vastasi Wegener, -- ollut merkillinen\nvastenmielisyys sitä herraa kohtaan, mutta en ole katsonut\noikeudekseni puuttua asiaan. Tuskinpa se auttaa nytkään, ja\nsitäpaitsi minulla on niin monta muuta historiaa järjestettävänä.\n\n-- Gunilla on sentään sisaresi ja nuorempi sinua. Mutta jos sallit,\nniin minä kirjoitan.\n\n-- Tee se, niin olet ystävällinen.\n\n-- Kernaasti. Nyt heti.\n\nJa parooni Gyllenmarck ryhtyi heti toimeen.\n\nErik Wegener katseli hetken hänen ylpeätä, kaunismuotoista päätään,\nkuu hän kumartuneena paperin yli nopeasti antoi sanan liittyä\ntoiseen, mutta sitten hän vaipui omiin mietteisiinsä, jotka nyt\nolivat entistä alakuloisemmat. Joku Frans Eriksson, sehän nyt oli\ntoisarvoinen asia, mutta Gunilla oli hänen oma pikku sisarensa.\n\nPuolen tunnin kuluttua Gyllenmarck oli valmis.\n\n-- Minä panen tämän postiin, niin sinulta säästyy antamisen vaiva,\n-- sanoi hän sulkiessaan kirjettä. -- Ja nyt me lähdemme. Minä ostan\nrouvallesi pienen muiston.\n\n-- Kun ei siitä sinulle vain olisi turhia kuluja, -- vastasi Erik\nWegener, vaikka sydän hytkähti ilosta. Hän oli lukemattomia kertoja\nseisonut tänään myymälöiden ikkunain takana uskaltamatta ajatellakaan\nminkäänlaisia ostoksia. Seisonut vain ja katsellut ja ajatellut että\nsiellä ne nyt ovat.\n\n\n\n\nXII\n\n\nUlkona vallitsi vielä kuumuus, mutta pankkihuoneistossa oli varjoisaa\nja viileätä. Seinät ikäänkuin uhosivat omaa, asiallista kylmyyttään.\n\nErik Wegener istui johtajaa, tuomari Törnroosia vastapäätä, pöydän\ntoisella puolella, hyllyvässä nahkatuolissa. Pankinjohtaja Törnroos\noli nyt heittänyt syrjään päivemmällä osoittamansa ystävällisyyden ja\nselaili papereita ääneti ja tunteettoman näköisenä.\n\n-- Te otatte kylläkin raskaan kuorman, virkahti hän kuin ohimennen.\n\nErik Wegener ei vastannut. Mitään pelkoa hän ei tuntenut, ei edes\nlevottomuutta. Hänestä tuntui, kuin hän olisi vain vapaaehtoisesti\nottanut hoitaakseen jonkun toisen asian. Muutahan tästä ei voisi\nseurata kuin talosta pois. Se tiedettiin.\n\n-- Ja aivan nuorikin te olette vielä, -- sanoi johtaja Törnroos\ntaas vähän ajan kuluttua, vilkaisten häneen pitkään ja tutkivasti\nkultasankaisten silmälasiensa takaa.\n\n-- Mutta, -- jatkoi hän, -- siitä huolimattahan voimme keskustella.\n\nVahtimestari tuli sisään aikeissa ruveta siivoamaan, mutta poistui\nheti. Erik Wegener ennätti huomata, että hänellä oli vettävaluvat,\nsurulliset silmät ja muodoton, punaiseen vivahtava nenä.\n\nHänen huomiokykynsä tuntui tavattomasti herkistyneen.\n\nPankinjohtaja Törnroos selaili taas papereita ja pudisteli päätään\ntuon tuostakin itsekseen hymähdellen. Väliin hän viskasi jonkun sanan\nkuin ohimennen.\n\nNe ovat nyt täällä, kaikki kunnallisneuvos Wegener-vainajan\nsitoumukset. Oli katsottu paremmaksi näin. Pantit aivan arvottomia.\nEsimerkiksi nuo Aktiebolaget Grönfors brukin osakkeet. Ne nuori\nherra hyvin saattaisi viedä mennessään. Ja koko joukon muita\npapereita lisäksi. -- Minkähän arvoinen Peuraniemi lienee\nnykyisessä kunnossaan. Velkojat arvelevat, että kaikkiaan\nkaksisataaviisikymmentä, korkeintaan seitsemänkymmentä viisi. Mitä\nherra Wegener arvelee?\n\n-- Minulla ei ole tarkkaa selkoa.\n\nPankinjohtaja Törnroos ei näy sitä odottavankaan. Hän selailee\nedelleenkin papereita ja puhelee kuin itsekseen. Ehkä kalkyleeraamme\nhiukan... niin, eivät tule saamaan kahtakymmentäviittäprosenttia,\nkun laskemme kulut ja kustannukset. No, ja miten herra Wegener on\naikonut järjestää?\n\n-- Suoritan kaikki kymmenessä vuodessa. Korot ja lyhennykset.\n\nHän oli aikonut sanoa: kahdessakymmenessä vuodessa, mutta jostakin\nselittämättömästä pakosta hän sanoi: kymmenessä. Ehkä hän ajatteli,\nettä viime hetkessä kaikki livahtaisi käsistä.\n\n-- Mitä te ajattelette?\n\nPankinjohtaja Törnroos iski harmajan katseensa puhujaan, ja\nilta-auringon säteet tekivät hänen kaljun päälakensa kiiltäväksi kuin\nbiljaardipallon.\n\n-- Kymmenessä vuodessa! -- huudahtaa hän. -- Se on: vuoden kuluessa,\nkatsokaamme nyt... se on ensi vuonna korkoja ja lyhennyksiä\nnoin sataviisitoistatuhatta markkaa... seuraavana vuonna noin\nsatatuhatta... No, ja miten aiotte saada kokoon summat.\n\n-- Se jää minun asiakseni.\n\n-- Aivan niin, teidän asiaksenne. Mutta minkälaiset takeet te\nesitätte pankille siitä, että todellakin täytätte sitoumukset?\n\n-- Herra pankinjohtaja ymmärtää kyllä, etten voi esittää muita\ntakeita kuin että Peuraniemi ei ainakaan huonone minun käsissäni\nsiltä varalta, että joskus haluaisitte ottaa sen pois.\n\n-- Kuulostaa hyvältä. Mutta entä käyttöpääoma, driftkapitalet,\nymmärrättekö?\n\nErik Wegener mietti.\n\n-- Minulla on kyllä keinoni. Kovin paljonhan ei tarvita.\n\n-- Hyvä on, jos jäi hiukan käteistä.\n\nPankinjohtaja Törnroos mietti taas pitkät ajat.\n\n-- Isänne oli sympaattinen mies, -- lausui hän, -- erinomaisen\nhieno ja sympaattinen. Nämä tällaiset asiat olivat meidän\nvälillämme henkilökohtaisia luottamuksenosoituksia. Jos hän olisi\nelänyt, epäilemättä kaikki olisi järjestynyt. Loistavasti. Mutta\nvalitettavasti... Kuinka, oletteko naimisissa?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Jos sallitte kysyä: kenen kanssa?\n\n-- Tilanomistaja Hannukselan tyttären kanssa.\n\nPankinjohtaja Törnroosin lihavat kasvot alkoivat loistaa.\n\n-- No sitten, -- sanoi hän iloisesti, -- järjestyy kaikki helposti.\nHannuksela, tunnen hänet kyllä: jäykkä mies ja ylpeä mies, mutta\nennen kaikkea varakas mies. Entinen hallintoneuvostomme jäsen.\n\n-- Pidän velvollisuutenani ilmoittaa herra pankinjohtajalle, ettei\nsiihen kovinkaan paljon voi laskea ja luottaa.\n\n-- Tarkoitatte...?\n\nErik Wegener kertoi lyhyesti mitä hän tarkoitti ja luuli, mutta\npankinjohtaja Törnroos kuunteli vain toisella korvalla. Kun hän kuuli\nperinnöttömyydestä, nosti hän katseensa paperista ja hymähti.\n\n-- Luuletteko te, että hän kärsii köyhiä sukulaisia silmäinsä edessä!\nStrunt!\n\n-- Kyllä hän kärsii, -- vastasi Erik Wegener. -- Ellei auta tekemässä\nvielä köyhemmäksi.\n\nPankinjohtaja hymähti itsekseen, että \"se nyt on vain Hannukselaa\",\nja jatkoi kirjoittamistaan antaen toisen miettiä mitä tahtoi.\nHetkisen Erik Wegener aikoi ruveta antamaan uutta selitystä, mutta\nluopui sitten aikeestaan, ja huoneessa kuului vain kynän rapina ja\nsilloin tällöin pankinjohtajan syvä, mahtava yskähdys.\n\nPuolen tunnin kuluttua pankinjohtaja Törnroos on valmis ja lukee\nkirjoittamaansa lävitse.\n\n-- Teillä ota tietysti sinetti? -- kysyy hän kuin ohimennen, mutta ei\nodota vastausta.\n\nSitten hän alkaa puhua katsoen koko ajan muualle.\n\n-- Niin, minulla on valtuudet tehdä sopimus kanssanne, -- puhuu hän\nkiireesti ja hätäisesti, vilkaisten välillä kelloaan. -- Niin, ja\ntässä tämä nyt on. Käy liian rasittavaksi alkaa suurilla summilla.\nSentähden: ensi vuodelta maksatte vain pääsumman korot. Mutta\nseuraavana vuonna alkavat lyhennykset ehdottamaanne tapaan. Sopiiko?\nLuonnollisesti, kun muu ei käy. Lyhennys ja korko on maksettava\ntammikuun kymmenenteen päivään mennessä. Muussa tapauksessa pankilla,\njos se tarpeelliseksi katsoo, on oikeus... niin, lukekaa itse.\n\n-- Katsokaas, -- jatkaa hän, Erik Wegenerin lukiessa paperia, --\nme olemme nyt tavallamme teidän velkojanne ja me myös vastaamme\npäämiehillemme suorituksista. Meillä täytyy siis olla oikeus...\nymmärrättehän? Mutta nuo Grönforsin paperit saatte viedä vaikka,\nniin, vaikka helvettiin, niistä ei kukaan huolisi, ja nämä myös...\nSopiiko? Olkaa hyvä ja kirjoittakaa alle.\n\nErik Wegener kirjoitti ja painoi sormuksellaan sinetin alle.\n\n-- Hyvä, jäljennös lähetetään teille ensi postissa. Ja nyt: onneksi\nolkoon!\n\nPankinjohtaja puristi hänen kättään ja katsoi häntä kiinteästi\nsilmiin. Hän oli taas ystävällinen, melkein lämmin, kuin\naamupäivälläkin.\n\n-- Me luotamme teihin, -- sanoi hän, -- ja me tunnustamme, että tämä\non teidän puoleltanne erinomaisen kaunis yritys.\n\nErik Wegener hoippui ulos. Vaikka hän oli koko ajan kiinteästi ollut\nmukana, käsitti hän vain puoleksi sen, mitä oli tapahtunut. Hän saisi\nsiis toistaiseksi asua Peuraniemessä ja yrittää.\n\nVähän matkaa kuljettuaan hän vilkaisi kelloaan. Se osoitti puolta\nseitsemää. Mutta samalla hän huomasi, että kello oli kultaa. Hän\nvoisi kyllä tyytyä hyvään hopeakelloon, liiankin hyvin. Hinnan erotus\ntulee kyllä Peuraniemessä tarvituksi. Ja sinettisormus saa myöskin\nolla poissa. Tavallinen messinkinen pöytäsinetti korvaa sen kyllä.\n\nOo-jaa. Sitä voi luopua niin paljosta. Hän kävi lähimmässä kultasepän\nliikkeessä, sitten hän söi illallista ja yöksi hän meni lähimpään\nmatkailijakotiin. Hotellithan eivät enää saaneet tulla kysymykseen.\n\n\n\n\nXIII\n\n\n-- Se on kyllä surullista minulle itsellenikin, mutta minun täytyy,\n-- sanoi Erik Wegener eräänä aamupäivänä vaimolleen.\n\nOli juuri syöty aamiaista, kello oli kahdeksan. Esteri oli menossa\nväentupaan, mutta jäi keskustelemaan miehensä kanssa. Aurinko ei\nvielä paahtanut kuumasti. Oli niitä aamuhetkiä, jolloin ihminen on\ntoimeliain ja iloisesti ja toivorikkaasti ajattelee alkavaa päivää,\nniin synkälle kuin se eilisiltana lienee kuvastunutkin.\n\nOli kysymys Peuraniemen kalleuksien ja ylellisyystavarain myymisestä,\nsillä Hannuksela oli maksettava. Piti jätettämän ainoastaan\nvälttämättömät tai vaihdettaman halvempiin. Pois kullat ja hopeat,\npois taulut ja kalliit matot, pois rotuhevoset.\n\n-- Eiköhän sitä mitenkään voitaisi välttää? kysyi Esteri. -- Minä\npelkään, että se koskee äitiisi ja sisariisi liian kipeästi.\n\nHänen miehensä rummutti sormillaan pöydänkantta ja katseli eteensä.\nHän ei ollut puhunut mitään siitä, että hän oli jo luopunut\nhänelle henkilökohtaisesti rakkaista kalleuksista ja voittanut\nkaksisataakahdeksankymmentä markkaa, jolla summalla yksinäinen mies\nmaaseudulla, mikäli hän oli laskenut, eläisi jo enemmän kuin puoli\nvuotta. Tietysti leikkaus koskisi, mutta siitä ei päästy minnekään,\njos haluttiin välttää suurempaa.\n\n-- Lahjaksi saadut voidaan ja täytyykin jättää, -- vastasi hän\nvihdoin.\n\n-- Älä välitä serkkusi lähettämästä kalliista rannerenkaasta,\n-- naurahti Esteri lievästi punastuen. -- Täällä ei ole aikaa\nsellaisilla...\n\n-- En minä sitä tarkoittanutkaan, -- selitti mies yksinkertaisesti.\n-- Ajattelin yksinomaan äitiä. Kukaties tulee vielä lahjojenkin vuoro.\n\n-- Niin, en minä sitten tiedä. Jos se on välttämätöntä, niin tehtävä\nkai se sitten on.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEsteri meni ulos. Ikkunasta näki hänen miehensä, että hän suuntasi\nkulkunsa suoraan navettaan. Alussa, pari, kolme kuukautta sitten, ei\nhän ollut ajatellut, millä tavalla väki tulisi heihin suhtautumaan,\nmutta vähitellen hän oli tullut huomaamaan, ettei se jättänyt mitään\ntoivomisen varaa. Suhtautuminen väen puolelta oli kunnioittavaa,\nEsteriä kohtaan miltei arkaa. Erik Wegener ei voinut itseltään\nkieltää, että se oli Hannukselan varjo, joka vaikutti. Mutta huomioon\nliittyi enemmän nöyryytystä kuin tyytyväisyyttä.\n\nYläkerran asujamille vietiin aamukahvia. Kello oli jo lähellä\nyhdeksää. Erik Wegener odotti jonkun aikaa, sitten hän raskain,\nhitain askelin alkoi kiivetä yläkertaan, ensi kertaa naimisiinmenonsa\njälkeen. Kun hän tarkemmin ajatteli äidin ja sisarten kohtaloa,\nniin häntä suretti, melkein itketti. Olivat siellä ylhäällä\nkuin hänen vankeinaan, joskus kävivät puistossa, kylällä eivät\nmilloinkaan. Jos heidän luonaan joskus joku kävi, asemapäällikön tai\nkihlakunnantuomarin rouva, niin melkein kuin varkain, häntä peläten,\nyläkertaan livahtivat. Ja nyt tuli kaiken lisäksi tämä, mutta -- ehkä\nheillä oli siitä jo aavistus.\n\nJa siitä syntyi kohtaus. Poika, joka oli valmistautunut puhumaan\nsydämellisesti ja maltillisesti, oli vähällä menettää malttinsa.\n\nÄiti raivostui, sisaret rupesivat itkemään.\n\n-- Meillä on kahdeksattasadantuhannen markan velat, -- sanoi poika.\n-- Ja tuskin kolmannesta omaisuutta.\n\nEi auttanut. Ellei Esteriä olisi tullut, olisi kaikki järjestynyt\nhyvin. Mutta tämä on kaikki hänen, sen talonpojan, ansiota. Hän ei\nymmärrä, eikä pysty ymmärtämään kulttuuri-ihmisten vaatimuksia.\n\nErik Wegener kohautti olkapäitään. Hän tunsi, kuinka hän vähitellen\nalkoi kylmetä.\n\n-- Minä en ole niitä velkoja tehnyt, -- sanoi hän katkerasti.\n\n-- Anna edes pappa-raukan levätä rauhassa! -- huudahti Gunilla-sisko\nkyynelten lomassa.\n\nVeli punastui.\n\n-- Me kai olemme kaikin osaltamme niihin osallisia, -- jatkoi hän,\n-- ja meidän kai olisi yhteisesti torjuttava se, ettemme joudu\nmaantielle.\n\nHuoneen täyttivät nyyhkytykset ja itkunpurskahdukset.\n\n-- Jääkö edes flyygeli? -- itki Sigrid.\n\nErik-veli sai kyyneleen silmäänsä.\n\n-- Jää, -- sanoi hän, -- ainakin toistaiseksi. Ja hän melkein\nhymyili, kun lisäsi:\n\n-- Sitä emme henno sinulta ottaa. Voisit kuolla siitä.\n\nSanat vaikuttivat kuin auringonsäde sadekuurojen raossa. Huoneeseen\ntuli rauhallisempi ja keveämpi olo.\n\n-- Vie, lapseni, vie vaatteet päältäni! -- huokasi\nkunnallisneuvoksetar. Hän oli kalpea, hänen rintansa kohosi ja laski,\nja lopulta hän uudelleen purskahti itkuun.\n\n-- Mutta, mamma rakas, enhän minä voi sitä auttaa, -- huudahti poika\ntuskallisesti, -- kun täytyy, kun todellakin täytyy! Parempihan on,\nettä itse vapaaehtoisesti... kuin että viedään. Pitäjänkin tähden.\n\nHän oli koko ajan, yrittämättäkään istuutua, seisonut ovensuussa kuin\njoku talonvouti. Nyt hän teki lähtöä. Piti valita ne esineet, joista\nenimmin piti. Hän tulisi illalla uudelleen.\n\nKaikki, mikä oli ollut kallista ja rakasta, vietäisiin pois,\njoutuisi vieraille, tuntemattomille ihmisille ja tuntemattomaan\nympäristöön. Se raateli ja viilsi sydäntä ja itsetuntoa, mutta\nkun täytyi, niin täytyi. Hän puristi huulensa lujemmin yhteen\nja koetti kääntää ajatuksensa muualle. Eikö, kaiken lopuksikin,\ntässä itsensäkieltämisessä ja uhrautumisessakin ollut jotakin\nmielenkiintoista, melkein suloista.\n\nAlakerran sisä-eteisessä hän muisti jotakin ja kiiruhti uudelleen\nylös.\n\n-- Tapasin Constantin-serkun kaupungissa käydessäni, -- sanoi hän\nGunilla-siskolleen, -- ja hän kertoi kirjoittavansa sinulle tärkeistä\nasioista. Onko tullut mitään?\n\nSisar meni lumivalkeaksi kasvoiltaan.\n\n-- Se ei kuulu sinuun, -- vastasi hän jäykästi.\n\nJa kun veli jo oli ovessa menemässä, lisäsi hän:\n\n-- Ilmoitan sinulle kyllä, kun tarvitsen sinua.\n\nMutta veli Erik ei ollut näkemässä, kuinka Gunilla-sisko hänen\nmentyään meni omaan huoneeseensa ja ratkesi hillittömään itkuun. Eikä\nhän ollut näkemässä, kuinka hän muutaman tunnin kuluttua tyynenä,\nmutta kalpeana kasvoiltaan tuli äitinsä ja nuoremman sisarensa\nluokse ja alkoi erotella ja nimitellä niitä tavaroita, jotka piti\njätettämän, ja koetti saada ne mahdollisimman vähäisiksi. Äiti ja\nsisar ihmettelivät eivätkä ymmärtäneet, mikä häneen oli mennyt.\n\nPeuraniemen avaroihin suojiin astui siis hävitys, silmin nähtävä ja\nkäsin tunnettava hävitys ja riisto. Wegenerien maakunnassa kuuluisat\nhopeat, esi-isiltä ja Gyllenmarckeilta perityt, saivat mennä, matot\nrevittiin lattioista, taulut riistettiin seiniltä, huonekasvit ja\nkirjasto kannettiin odottaviin kärryihin, kymmenestä huoneesta\nvietiin koko kalusto, vain kahdeksan jäi asuttavaan kuntoon, neljä\nylä- ja neljä alakerrassa. Rotuhevoset, neljä luvultaan, vietiin\nkaupunkiin ja jätettiin vaihdettaviksi työhevosiin, edesmenneen\nkuvernööri Wegenerin vaunut myytiin maakunnan museoon, ja museon\njohtokunta arveli, että olisi ne voitu lahjoittaakin. Ja tämä kaikki\noli Erik Wegenerin, Peuraniemen patruunan pojan, työtä.\n\nPitäjä seisoi korvat hörössä ja katseli ja ihmetteli, kun\ntavarakuorma toisensa jälkeen vyöryi asemalle. Tätä se ei voinut\nkäsittää. Pakkohuutokaupan, avisuunin, se olisi voinut käsittää,\nmutta tämä meni, niinkuin kanttori sanoi, \"yli horisontin\". --\nMeinaakohan se myydä salaa velkojiltaan? Eikö Peuraniemeen pitänyt\ntulla konkurssi? Vai aikooko se todellakin tulla siinä elämään! Piru\nsen tiesi. Jo karaisi Mäenpään herastuomari luontonsa ja kysäisi\nHannukselalta. Mutta Hannuksela katseli herastuomaria alta kulmain ja\nvastasi:\n\n-- Perkelettäkös sinua Peuraniemen asiat liikuttavat, kun et ole\nmitään saamassa. Jos olet tietoja vailla, niin kysy heiltä itseltään.\n\nSanoi ja käänsi selkänsä. Olisipa sanoja ollut joku toinen,\nniin olisi Mäenpään Sakari keksinyt vastauksen. Mene tiedä\nsitäkin Hannukselaa... on niinkuin hyvät tuttavat oltu ja vähän\nsukulaisiakin.\n\nKunnallisneuvoksetar kirjoitti pitkän, valittavan kirjeen veljelleen,\nparooni Gyllenmarckille.\n\nJa veli vastasi, että poika oli toiminut aivan niin kuin hänen\ntulikin toimia. Ei pidä tehdä esteitä muutenkin vaikeassa asiassa.\n\nKahden ja puolen viikon kuluttua saapuivat Peuraniemen myydyistä\nkalleuksista saadut rahat. Kirje vapisi Erik Wegenerin käsissä\nja sydän tykytti kiivaasti. Sittenkuin kaikki kulut oli\nvähennetty ja nimetyt ostokset suoritettu, oli varoja jäänyt\nyhdeksänkymmentäkolmetuhatta kahdeksansataa markkaa, \"jotka\npostilähetysvekseleinä myötäseuraavat\".\n\nKahden päivän kuluttua sai isäntärenki lähteä Hannukselaan. Hänellä\noli mukanaan valtava setelipinkka ja näin kuuluva kirje:\n\n    \"Herra Maanv. Hermanni Hannuksela,\n\n    Täällä.\n\n    Isä vainajani lainaamat Smk. 75,000:- ynnä niille 4 kk:lta\n    juosseen koron Smk. 1500: -- saan täten, pyytäen velkakirjan\n    palauttamista, myötäliittää. Kunnioittaen:\n\n                                              Erik Wegener.\"\n\nErik Wegener oli vavissut luopuessaan rahoistaan ja kirjeen hän oli\nkirjoittanut moneen kertaan. Nyt ei enää ollut muuta kuin se, minkä\nankaralla työllä sai irti, jos sai.\n\nIsäntärenki palasi vasta myöhään illalla. Hannuksela ei ollut ollut\nkotosalla, ja hän oli istua könötellyt siinä niinkuin lehmä vieraassa\npellossa.\n\n-- No entä vastaus? -- tiuskaisi Erik Wegener kärsimättömästi.\n\nIsäntärengin sänkisessä, vanhassa naamassa näkyi jonkunlainen ilon\nkajastus, ja hän väänsi saman suuren setelitukun pöydälle.\n\nKovin oli ollut tyly Hannuksela. Kuitenkin tupakamariin käskenyt,\nsinne telefoonin alle istumaan. Kilahtikin se siinä kerran, korvan\njuuressa. Muttei menty vastaamaan.\n\n-- Niin, eiväthän ne tapaa vastata paikkakunnan soittoihin, --\nvirkahti Erik Wegener hätäisesti, -- mutta tulkaa nyt asiaan, Herran\nnimessä.\n\nSiinä se sitten Hannuksela joi kahvin, pasteeraili ja funteeraili.\nJa mulkoili. Räknäsi sitten rahat ja otti kolme viisisatasta. --\nOnko nämä nyt niistä mööpeleistä ja koreuksista? kysyi. Mistäpä hän,\nisäntärenki, tiesi, mistä haltijaväki rahansa ottaa. Saattoivat\nhyvin ollakin. -- Pasteerailee siinä taas ja muljauttaa välillä. --\nSopii viedä loput takaisin ja sanoa, että suorittaa vain tärkeämmät\nensiksi. Kyllä siinä souvia riittää, sanoo.\n\nErik Wegenerin sisu nousi, mutta hän hillitsi itsensä.\n\n-- Ja sitten se käski sanoa, -- lopettaa isäntärenki, --... tiedä\nhäntä, ilkeänkö sanoakaan... niin, että eipähän koske köyhään.\n\nErik Wegenerin hampaat kirskahtivat yhteen ja kopea sana pyörähti\nhänen huulillaan. Isäntärenki saisi mennä takaisin Hannukselaan heti,\ntuossa paikassa. Mutta samalla hän muisti, mikä hän on niin omissa\nkuin Hannukselan ja kaikkien muidenkin silmissä: vaivainen, köyhä\nraukka, joka yritteli muiden hyväksi. Olkoonpa, ettei omasta syystä.\nJa häneen meni ennen tuntematon nöyryyden ja kiitollisuuden tunne.\nHänen piti rypistää kulmansa ja puristaa huulensa yhteen, ettei\ntoinen huomaisi, että häntä itketti.\n\nRahat tarvittiin Peuraniemessäkin kovin kipeästi.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nAlkaa kesä kallistua syksyksi ja koivujen lehdet käyvät entistä\ntummemmiksi ja valmistautuvat kellastumaan. On vain kysymys päivistä.\nPeuraniemeen on tullut agronoomi, joka päiväkaudet isännän kanssa\narvioi ja suunnittelee. Kuuluu olevan isännän, herran, entisiä\nvanhempia koulutovereita, Arvo Helin nimeltään. Heinä on tehty ja\nelonleikkuuta ajatellaan. On Peuraniemessä nyt komentoa, on totisesti.\n\nJa muutamana päivänä tulee metsäherra. Kulkee viikkokaudet metsissä,\nräknää ja rateerailee ja on tärkeän näköinen. Kaikki vain yhteen\nrytäkkään. On se, Peuraniemen nuori herra, liemessä, harvoin\nkotona näkyy ja sanoja on silloinkin vähän, ja käynti kumara ja\nmiettiväinen. Löivät koko suvun surut Peuraniemen nuoren herran\nniskaan, löivät pitkän ilon perästä.\n\nMutta tulee niitä suruja enemmänkin. Katsokaapas, Gunilla-neidillä,\nylpeällä tyttärellä, on myöskin salaisuutensa, hienot salaisuutensa,\njosta eivät äiti ja sisar saa osaa. Nyt hän ei enää lue runokirjoja,\nei kirjoita kirjeitä, sillä niihin ei enää tule vastausta, ei maalaa\ntauluja, sillä värit ovat kalliita eikä hänen ylpeytensä salli\nrasittaa veljeä, eikä istu flyygelin ääressä, sillä sen on sisar\nvallannut. Vaan illanhämyssä hän menee jokirantaan ja katselee sen\nsameaan, syvään veteen, joka hitaasti, ikäänkuin varoen ja suuria\nsalaisuuksia säilytellen virtaa eteenpäin. Ja kun hän aikansa on\nseisonut jokirannassa, kiipeää hän hameitaan kannatellen takaisin\npuistoon ja istuu siellä, sen kaikkein syrjäisimmässä sopessa,\nlehtimajassa, missä palveluksensa suorittanut myllynkivi tekee pöydän\nvirkaa.\n\nNäin hän tekee koko syyskesän, ja muutamana iltana hän kohtaa\nEsterin, Peuraniemen emännän, Hannukselan tyttären. Ensin hän aikoo\nkiiruhtaa syrjään ja antaa tietä, mutta muuttaakin sitten jostakin\nmielijohteesta päätöksensä.\n\n-- Iltaa, -- sanoo hän, niinkuin olisivat tuttavia, jotka jo\npäivemmällä ovat tavanneet kerran.\n\nIlta alkaa jo hämärtää, eikä hän huomaa, kuinka Hannukselan\ntyttären hiukan esiinpistävä alahuuli värähtää ja silmäluomet\nrävähtävät ikäänkuin että \"saapa nähdä, mitä sieltä nyt oikein\ntulee\". Hannukselan tytär on koko sen ajan, minkä on Peuraniemessä\nemännöinyt, odottanut.\n\nMutta Gunilla-neiti puhelee hiljaisella ja lempeällä äänellä ja\nikäänkuin jollakin tavoin masentuneena.\n\n-- Te viihdytte sentään täällä? -- kysyy hän. -- Vaikka täällä on\nniin surullista.\n\nHannukselan tytär katselee kotoaan vilkkuvaa tulta ja vastaa, että\ntietystihän hän viihtyy. Ja kenties suruistakin päästään joskus.\n\n-- Uskotteko te todellakin? -- kysyy Gunilla-neiti.\n\n-- Uskon.\n\n-- Mutta siihen kai menee kovin kauan?\n\n-- Mahdollisesti siihen menee kauan.\n\nJa Hannukselan tytär katselee taas kotoaan vilkkuvia tulia. Nyt on\nkaksi muuta kirkkaampaa ikkunaa alakerrassa. Tupakamarin ikkunat. Isä\non tullut sisälle, istuvat äidin kanssa ja puhelevat. Lempeä kiilto\nnousee Hannukselan tyttären silmiin, ja Gunilla-neiti, joka nyt ensi\nkerran tarkkaa Hannukselan tytärtä läheltä, on sitä mieltä, että nuo\nkasvot ovat kauniit ja rauhalliset. Joskus, ajattelee hän, ne voivat\nolla kuin äsken kuolleen kasvot.\n\n-- Sitten kai te olette hyvin onnelliset, -- jatkaa hän.\n\nHannukselan tytär naurahtaa väkinäisesti, niinkuin näyttää.\n\n-- Minä luulen, että me nyt jo olemme onnellisia, -- vastaa hän.\n\n-- Kaikesta huolimatta?\n\n-- Niin.\n\nSe on nyt Gunilla-neidin osa. Hän saa kuulla, että \"me nyt jo olemme\nonnellisia\". Hän tulee liikutetuksi, ja kyyneleet alkavat virrata\npitkin poskia. Hannukselan tytär katsoo häneen ihmetellen ja vetäytyy\nkuoreensa.\n\n-- Suotta itkette, -- sanoo hän. -- Minulle ainakaan ette ole mitään\ntehnyt, jota en jo olisi antanut anteeksi.\n\nKuta enemmän Gunilla-neiti katselee veljensä vaimoa, sitä rajumpina\ntunkeutuvat etualalle hänen omat, salaiset mietteensä. Ja kuta\nselvempinä ja rajumpina ne esiin purkautuvat, sitä vuolaammiksi\npaisuvat kyynelvirrat. Lopuksi hän purskahtaen heittäytyy veljensä\nvaimon, puoleksi tuntemattoman ihmisen kaulaan.\n\n-- Älkää nyt, -- sanoo Hannukselan tytär. -- Ei se kannata.\n\nMutta Gunilla-neiti nyyhkii ja purskuttaa.\n\n-- Minä olen niin onneton, niin onneton, kuiskaa hän toisen kaulaan.\n\nEi Hannukselan tytär saata irtautuakaan hänestä. Silittää kättä ja\nkoettaa keksiä sanoja.\n\n-- Suotta, -- puhuu hän, -- teette itsenne onnettomaksi. -- Sellaista\nei kannata surra, sanoo hän taas hetken kuluttua asiallisesti, Frans\nErikssonia ajatellen. -- Hyvä, että menee.\n\nSe on nyt Hannukselan tyttären, veljen vaimon, kylmä ja harkittu\nmielipide. Mutta toisella on omat, salaiset syynsä, usein esille\ntulevat ja laadultaan varsin yleiset, mutta jokaisen uuden henkilön\nkohdalla uudet ja häpeälliset. Ja hän nyyhkyttää yhä. Hänen sydämensä\non ruvennut vuotamaan ja se vuotaa yli äyräittensä.\n\n-- Oi, te ette tiedä kaikkea, -- nyyhkyttää Gunilla-neiti.\n\nHannukselan tytär arvaa ja hätkähtää. Kasvojen piirteet kovenevat, ja\nkovenee myöskin jotakin hänen sisässään: vai jo minä nyt kelpaisin\nrippi-isäksi. Mutta hetken kuluttua hänen kasvonsa lientyvät, povi\nvärisee ja kyynel nousee hänenkin silmänurkkaansa. Eihän tuo toinen\nhäneltä mitään tahtonut, itki vain omaa surkeuttaan.\n\n-- Mitäs... -- sanoo hän jäykästi, mutta puristelee kädessään olevaa\nkättä. -- Ettehän te ole ensimmäinen ettekä ainoa... Kun kerran\ntulee, niin kannettava on. Eikä teidän kunnianne, sanoisinko, riipu\nsiitä asiasta...\n\nNäin puhuu Hannukselan tytär miehensä sisarelle ja kiertelee\nhänen kanssaan pitkän illan pimeätä puistoa. Puhelee hiljaa ja\njärkevästi kuten vieraalle ihmiselle ja kuitenkin samassa harvaan ja\nsydämellisesti kuin vanhimmalle ja rakkaimmalle ystävättärelleen.\n\n-- Älkääkä nyt suotta päiviä itseänne kiusatko älkääkä ennen aikojaan\nantako muiden huomata... Kyllä minä koetan järjestää...\n\nKiertelevät pitkin iltaa ja puhelevat, ja kun Gunilla-neiti menee\nylös, on hän tyyni ja rauhallinen ja kiitollinen. Hänhän oli monet\npitkät illat katsellut eteenpäin virtaavaa, mustaa vettä.\n\nMutta kun Erik Wegener saa kuulla asiasta, kirkaisee hän raivosta,\npuristaa päätänsä ja syöksyy ovesta ulos.\n\n-- Herra Jeesus! Tämä vielä kaiken kurjuuden kruunuksi!\n\nVasta puolen yön seutuvilla hän tulee takaisin. Hän on silloin\nrasittunut ja kalpea, ja otsa on hikinen ja hiukset takussa aivan\nkuin hän olisi tehnyt raskaan päivätyön, mutta muuten hän on väsyneen\nrauhallinen. Mikäpä Gunilla-raukkakaan oli muuta kuin ihminen ja oma\nsisar, myötätuntoa tarvitseva vielä lisäksi. Esteri oli ollut aivan\noikeassa.\n\n\n\n\nXV\n\n\nFrans Eriksson on rikkaan miehen ainoa poika, ja hänellä on siis\nniinsanottua tulevaisuutta. Mutta hänen naimiskaupastaan Gunilla\nWegenerin kanssa ei voi tulla mitään. Sehän on selvää.\n\nOikeastaan hänen matkansa Peuraniemeen on aivan tarpeeton, sillä\nsiellä tiedetään jo kaikki se, mikä on välttämätöntä tietääkin,\nvaikk'ei hän itse ole mitään selvää ja lopullista ilmoittanut.\nHän on vain vaiennut. Mutta kun hän nyt on lähtenyt liikkeelle,\non se tapahtunut kahdestakin syystä. Ensinnäkin hän tuntee pientä\nomantunnon kolkutusta povessaan ja toiseksi hän hinnalla millä\ntahansa tahtoo pelastaa maineensa. Hän on neuvotellut vanhempiensa\nkanssa ja hän on opetellut läksynsä ulkoa, mutta siitä huolimatta\nhän tuntee epämääräistä pelkoa ja levottomuutta, kun hän lähestyy\nPeuraniemen pääportaita ja alastonta lasiverantaa. Lopuksi hän\nkuitenkin voi ottaa vakavan ilmeen, melkeinpä hymyilläkin itsekseen.\nTyhmyyksiä ja harha-askeleitahan tapahtuu elämässä kaiken lopultakin\nniin paljon. Sitä paitsi... kun tällainen piinallinen tapaus... hän\ntulee aineellisesti avustamaan Gunillaa niin paljon kuin voi.\n\nErik Wegener ei ollut itsekseen kuvitellut, että hän enää koskaan\nnäkisi Frans Erikssonia. Kun hän nyt näkee hänen rauhallisesti\nkävelevän Peuraniemen puistokujaa päärakennusta kohden, menee häneen\njäätävä kylmyys ja hänen ensi aikomuksensa on kylmästi palauttaa\nhänet ovelta. Mutta kun Frans Eriksson sitten astuu sisään, on\nErikillä ladattu revolveri valmiina taskussa ja hän ajattelee: kettu\nmenee suoraan satimeen.\n\nKohtauksesta ei muodostu myrskyisää eikä erikoisen draamallistakaan.\n\nFrans Eriksson kumartelee syvemmin kuin samanikäiselle tai\nnuoremmalleen olisi tarpeellistakaan, hymyilee hiukan hämmentyneesti\nja pyytää anteeksi vaivaamistaan, melkeinpä olemassaoloaan. Sitten\nhän alkaa lukea ulkoläksyään, mutta kuta pitemmälle hän pääsee,\nsitä selvemmin hän alkaa huomata, että hän nyt on joutunut väärälle\nasialle.\n\n-- Vai niin, -- sanoo Erik Wegener, kun hän on lopettanut. -- Vai\nniin te olette aikonut järjestää asian.\n\n-- Niin, tarkoitan, ellei teillä ole mitään sitä vastaan.\n\n-- Miksi ette pyytänyt tavata sisartani, vaan minua.\n\n-- Tarkoitin... otaksuin helpommaksi näin. Ajattelin, että sitten,\nkun me ensin olemme keskustelleet, sitten kolmisin...\n\n-- Vai niin. Mutta silloin kun te solmitte välinne sisareni kanssa,\nei minua tarvittu. Eikä myöskään silloin kun te hänet viettelitte.\n\nFrans Eriksson kalpeni.\n\n-- Teillä on kyllä oikeus puhua minulle noin, -- myönsi hän.\n\n-- Te myönnätte sen, ja se on hauskaa kuulla. Mutta koska te nyt\ntahdotte kuulla minun mielipiteeni asiassa, niin minulla on vain\nkaksi vaihtoehtoa. Toinen on: vihille! Toinen on tämä.\n\nErik Wegener veti esiin revolverin ja laski sen eteensä pöydälle.\n\n-- Kun näin teidät ikkunasta, -- jatkoi hän, -- ajattelin ensin\nyksinkertaisesti käskeä teidät ovesta ulos, niinkuin lurjuksille on\ntapana tehdä. Mutta se olisi ollut turhaa ylpeyttä ja sitäpaitsi\nvääryys sisartani kohtaan. Teidät kyllä potkitaan nytkin ovesta\npihalle, mutta sitä ennen lausuu pappi muutaman sanan, tahdoittepa te\ntai ette ja tahtoipa sisareni tai ei.\n\nSulhasmiehen kädet vapisivat huomattavasti, mutta hän koetti koota\nrohkeutensa.\n\n-- Suokaa anteeksi, -- sanoi hän vaisulla äänellä, -- mutta minä\nluulen teidän tietävän, mikä seuraus murhasta on.\n\n-- Tiedän. Lainsäädäntömme ei ole niin pitkälle kehittynyt, että se\nkatsoisi tällaista tapausta lieventäväksi asianhaaraksi, niinkuin\nmuistelen Ranskan rikoslain tekevän, mutta minä kärsin seuraukset\nkernaasti. Suokaa anteeksi tekin, mutta minä en luonnostani ole\nvarsin puhelias. Te siis valitsette jälkimmäisen?\n\nErik Wegener veti hanan vireeseen.\n\nNyt ei Frans Eriksson tiennyt, oliko hän tekemisissä viisaan vaiko\nhullun kanssa. Hän oli aikaisemmin tuntenut erään Erik Wegenerin,\nlakitieteen ylioppilaan, hiljaisen ja rauhallisen miehen, jolla kyllä\noli iloiset, odottavat silmät, mutta joka päästi ilonsa valloilleen\nvain kaikkein lähimmässä toveripiirissä. Tämä Erik Wegener, joka\nkylmästi punniten veti revolverin hanan vireeseen, oli kokonaan\ntoinen mies. Frans Erikssonia peloitti ja kammotti.\n\n-- En ota tätä askelta omasta tahdostani, -- sanoi hän.\n\n-- Kenen sitten?\n\n-- Sukuni.\n\n-- Teidän ei kannata puhua suvusta.\n\n-- Niin, -- teidän käsittääksenne. Isäni...\n\n-- Suokaa anteeksi, herra Eriksson, -- nyt on vain kysymys kahdesta\nvaihtoehdosta.\n\nErik Wegener otti revolverin pöydältä, ja Frans Eriksson teki\nvalintansa.\n\n-- Tietysti minä valitsen edellisen, -- sanoi hän ja koetti hymyillä.\n-- Omasta tahdostani minä tietysti en...\n\n-- Älkää jatkako. Olkaa sensijaan hyvä ja kirjoittakaa kirje\nkirkkoherranvirastoon.\n\nAsia oli saatu alkuun, ja loppu sujui itsestään.\n\nFrans Eriksson kirjoitti.\n\n-- Joko minä nyt saan mennä? -- kysyi hän sitten.\n\n-- Ette kai. Te jäätte Peuraniemeen kolmeksi viikoksi.\n\nJa Frans Eriksson jäi. Peuraniemen yläkerrassa oli hylätty ja\npuoleksi unohdettu nurkkakamari, jota neljäkymmentä vuotta sitten\noli käytetty kunnallisneuvos-vainajan mielipuolta luutnantti-veljeä\nvarten, joka sinne oli kuollutkin. Se oli kaikin puolin lämmin ja\nmukava huone, paitsi että ovi oli kaksinkertainen, nurkat pyöristetyt\nja ikkuna tiheällä, mutta kodikkaaksi nikkelöidyllä ristikolla\nvarustettu. Sinne saatettiin Frans Eriksson, ja sen vastalauseen\nvapauden riistämisestä, jonka hän oli aikonut esittää, tukahdutti hän\nalkuunsa. Ajankohta ei nyt ollut sellaiselle otollinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErik Wegener puhui, ja hänen vaimonsa puhui, mutta Gunilla-neiti vain\nitki.\n\n-- Mutta ymmärrä nyt, lapsi rakas, -- sanoi Esteri, -- että tällainen\njärjestely on kaikkein paras.\n\nGunilla-neiti tahtoi kuitenkin toisin. Antaa Fransin mennä. Hän ei\ntahtonut häntä enää nähdä.\n\n-- Rakastatko sinä häntä vielä? -- kysyi veli synkästi, ja vaimon\nkasvot punastuivat.\n\n-- Voi, en, en.\n\nPitkiä, hiljaisia minuutteja. Sisar itki, ja vähältä ettei itkenyt\nEsterikin, Hannukselan tytär.\n\n-- Tässä ei ole kysymys muista eduista kuin siitä, että lapsesi saa\nlaillisen isän.\n\nSanat olivat Erik Wegenerin, mutta ääni tuntui vieraalta. Silloin\nsisar antautui.\n\n-- Tehkää mitä tahdotte, -- sanoi hän.\n\nJa neljännellä viikolla oli kaikki valmista. Kirkkoherra oli utelias\nja tuli itse toimittamaan vihkimisen. Hän oli samalla aikonut puhua\nmuutamia lohduttavia ja rohkaisevia sanoja nuorelle isännälle\nja hänen vaimolleen, mutta ne jäivät sanomatta. Molemmissa oli\njotakin niin ynseää, että vanha kirkkoherra tunsi itsensä noloksi\nja neuvottomaksi. Morsian itki koko ajan ja vastasi epäselvästi\nkysymyksiin, sulhanen oli valkea kuin ruumis ja vapisi. Ja\ntodistajina olivat sisäkkö ja isäntärenki. Moista vihkimistä ei\nkirkkoherra kuunaan ollut toimittanut. Ihme ei ollut, että hän, missä\nvain sopiva tilaisuus oli, siitä kertoi.\n\nTuskin oli kirkkoherra saanut kunnollisesti onnitelluksi ja\nhyvästellyksi, kun jo Erik Wegener osoittaa vastatehdylle\naviomiehelle ovea.\n\n-- Olkaa hyvä! -- sanoo hän.\n\nFrans Eriksson seisoo kivettyneenä paikallaan, huulet vavisten, nuori\nrouva nyyhkii edelleenkin ja menee yläkertaan.\n\n-- Se on valmis nyt, -- jatkaa Erik Wegener ja avaa oven salvasta. --\nOlkaa hyvä.\n\nPeuraniemen vävy ei esittele vastalauseita, tahdottomasti hän antaa\npalvelijattaren auttaa päällystakkia ylleen.\n\n-- Näinkö minun pitää mennä? -- kysyy hän.\n\n-- Niin. Mutta teillä on tilaisuus kirjoittaa. Hyvästi nyt!\n\nOvi avautuu ja sulkeutuu, ja ulkona puhaltelevat syystuulet.\n\n-- Ehkä sinä teit hänelle väärin, -- sanoo Esteri.\n\n-- Tein niinkuin olin luvannut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyystuulet heittäytyvät tänä vuonna tavattoman pitkällisiksi.\nOikeastaan ne ovat alkaneet jo viime viikolla ja niitä jatkuu\nyhtämittaisesti. Nyt on keskiviikko ja huomenna, torstaina, otetaan\nPeuraniemeen se suuri, kahdeksattasadantuhannen markan kiinnitys.\n\nOn nyt puheenaihetta pitäjällä ja lienee Hannukselallakin\nyksinäisyydessään miettimistä.\n\n\n\n\nXVI\n\n\nKerran Erik Wegener pysähtyi ja alkoi tarkastella itseään.\nJoskus, keskellä kiireisiä töitä ja suunnitteluja, hän oli tullut\npysähtyneeksi saman kysymyksen eteen, mutta antanut sen mennä\nmenojaan, vieläpä sitä menoa auttanutkin. Hänellä nyt ei kerta\nkaikkiaan ollut aikaa sellaiseen. Hän oli kuin kello, joka on vedetty\nkäyntiin ja joka käy, kunnes veto loppuu. Hän niinkuin kaikki muutkin\nihmiset.\n\nMinkä tähden, miksi?\n\nEi pidä filosofeerata asioita, joita ei kykene tajuamaan. Moni on\nsiitä tullut hulluksi. Hän, Erik Wegener, on kai astunut valjaisiin\nisänsä kunnian vuoksi ja oman kunniansa vuoksi. Ja vaimonsa ja\nomaistensa vuoksi myöskin. Se on hänen velvollisuutensa, eikä siitä\nsen enempää. Maailmassa tapahtuu kaikki sittenkin auttamattoman\njohdonmukaisesti.\n\nNäin hän oli sivuuttanut kysymykset, joita moni olisi pitänyt varsin\ntärkeinä ja suuriarvoisina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun hänen ajatuksensa nyt, tällä kertaa, alkoivat askarrella\nniissä neljässä vuodessa, jotka olivat kuluneet, vaikuttivat ne\nenemmän tunteisiin kuin järkeen. Hän tunsi jonkunlaista salaista,\nylitsepursuvaa riemua, joka vain odotti tilaisuutta saadakseen\ntulla ilmi. Mielikuvitus toimi ja maalaili, ajatukset hypähtelivät\nasiasta toiseen kuin juopuneen. Että kaikki tulisi menemään\nnäinkin hyvin, sitä hän ei ollut osannut kuvitella, vielä vähemmin\njärjellisesti ajatella. Neljä vuotta yhtämittaista työtä, kaikki\nmennyt kuin edeltäkäsin määrätyn kaavan mukaan, tarvitsematta\nkertaakaan suunnitelmasta poiketa ja tarvitsematta kertaakaan kärsiä\nylimääräisiä nöyryytyksiä.\n\nMikä hän sitten oli? Sitä hän ei osannut täsmällisin sanoin\nmääritellä. Viidettä vuotta sitten oli hän ollut nuorukainen, joka\njuuri oli tullut mieheksi. Hän rakasti rytmiä ja musiikkia, tunnelmia\nja kukkien tuoksua. Hän ei ajatellut, vaan hän haaveili, kuvitteli\nmielessään kaiken sen, minkä toivoi tapahtuneeksi tai paremminkin:\ntapahtuvan. Niin hän oli haaveillut omasta tulevaisuudestaan, niin\nitsestään ja Hannukselan tyttärestä. Sitten oli muuttumisprosessi\nalkanut. Sen lähtökohta oli ensimmäinen kohtaus Hannukselan isännän\nja hänen välillä, se hänelle nyt selveni. Hän oli silloin vaipunut\nhaaveelliseen suruun, mutta joka tapauksessa se oli saanut hänet\najattelemaan elävää elämää. Isän kuolema ja toinen kohtaus oli\nikäänkuin ravistanut hänet hereille ja antanut hänelle määrätyt\ntehtävät käteen. Kuoleman olisi ensi kädessä pitänyt herättää surua,\nja kai hän oli surrutkin, niinkuin hyvän isän kuolemaa surraan,\nmutta joku voima hänen sisässään toimi ja suunnitteli oman mielensä\nmukaan, eliminoiden murheen ja poistaen ulkonaisen tylsyyden, jonka\nsuru tavallisesti joksikin aikaa surijaan tuo. Tämä sisällinen voima,\njolle hän ei keksinyt nimeä, oli pakottanut hänet tekemään toisen\nratkaisevan käyntinsä Hannukselaan, harmajaan linnaan, tämä sama\nvoima oli kannustanut häntä, kun hän viileässä pankkihuoneistossa\ntyynesti ja asiallisesti päätteli Peuraniemen huimaavista veloista,\nja tämä sama voima ajoi häntä nytkin. Missä sen alkujuuri oli, sitä\nhän ei, kuten sanottu, saattanut itselleen eritellä. Ehkäpä se\nkaikki vain oli haaveilua, joka, sen sijaan että olisi askarruttanut\nmielikuvitusta ja istuttanut häntä joutilaana, pani hänet liikkeelle.\nNiin, ehkäpä se todellakin oli ainoastaan sitä.\n\nUlkona oli räiskyvä pakkanen. Ihmiset olivat jo aikoja sitten menneet\nlevolle, mutta hän istui tässä yksin ja mietti ajallisia asioita ja\nsiinä välissä myöskin ajattomia. Tässä oli hänen edessään kirje.\nSe oli Frans Erikssonilta, ties kuinka mones jo järjestyksessä.\nÄänensävy sama kuin ennenkin: puolittain uhitteleva, puolittain\nnöyrä. Hän, Frans Eriksson, oli menetellyt väärin, häntä oli\nyllytettykin. Hän rakasti sentään kaunista vaimoaan, jolle hän\naiheettomasti oli tuottanut kärsimyksiä, ja lastaan, jota ei ollut\nnähnyt. Oli aina rakastanut. Eikö hän saisi tulla katsomaan. Olihan\nhänellä sitäpaitsi laillinen oikeus. Ellei tähän tulisi vastausta,\nrupeaisi hän hakemaan avioeroa.\n\n-- Ruvetkoon, Herran nimessä! -- ajattelee Erik Wegener.\n\nMutta jos sovinto on mahdollinen, auttaa hän Erik Wegeneriä, missä\nvoi. Hänhän ei ollut toiminut omasta aloitteestaan.\n\n-- Näyttäköön teossa, älköönkä kulutelko aikaansa kirjoittelemalla,\n-- miettii Erik Wegener edelleen ja pistää kirjeen laatikkoon, mutta\njatkaa heti: -- Eihän hänellä sentään ole muuta tekemistäkään kuin\nmiettiä sitä yhtä asiaa.\n\nErik Wegener päätti vieläkin olla vastaamatta. Oikeastaanhan ei\nasia häntä enää liikuttanutkaan, sillä vihkimisen jälkeen hän oli\nantanut lopun sisarensa hoidettavaksi. Ja Gunilla-siskosta hän ei\nsaanut selvää. Hän oli Esterin apuna taloudellisissa askareissa ja\nvaali lastaan, jonka nimeksi oli pantu Erik. Asia ei tullut koskaan\npuheenalaiseksi, ja milloin keskustelu sitä kaukaakin sivuutti,\npoistui Gunilla-sisko. Hän ikäänkuin suri ja häpesi, mutta kumpaa\nhän teki enemmän, siitä ei veli ottanut selvää. Toisinaan sisar\nnimellisen miehensä kirjeisiin vastasi, toisinaan ei. Saattoi olla\njotakin uudelleen syntymässä, saattoi myöskin olla lopullisen lopun\nalkua.\n\nToisin Sigrid, nuorempi sisar. Eloisa, iloinen luonne, jonka suurin\nsuru oli flyygelin mahdollinen menettäminen, ei ollut viihtynyt\nyläkerrassa jouluunkaan asti, jonne hän oli seurannutkin vain\njonkunlaisesta yhteistunnosta. Hän oli ruvennut pian kaipaamaan alas,\n\"ihmisten joukkoon\", ja että vanhempi sisar oli ehtinyt aikaisemmin,\nsiihen, kuten jo tiedämme, oli omat omituiset syynsä. Mutta Sigrid\noli kuin itsestään seurannut heti jäljessä ja muuttunut Esterin\nsokeaksi ihailijaksi.\n\n\"Oikeastaan minä jo ihailin sinua ennen kuin Erik\", oli hän\nselittänyt, \"mutta eihän sellaista sovi näyttää\".\n\nJa kuin selitykseksi äkilliselle tunteenpurkaukselleen ja\nällistyttävälle totuudenrakkaudelleen hän liitti:\n\n\"Se johtuu siitä, näetkös, että sinä aina osaat olla juhlallisen ja\ntotisen näköinen niinkuin nunna. Ja pitää suusi kiinni.\"\n\nSe nyt oli selvää ja väärentämätöntä Sigridiä.\n\nVeljeä hymyilytti, kun hänen mieleensä yksinäisyydessä tulivat\nnämä asiat, hymyilytti elämän meno kokonaisuudessaan ja sisaren\ntouhu. Mutta sitten tuli hänen mieleensä seikkoja, jotka tappoivat\nhymynhäiveen.\n\nÄiti. Äiti ei ollut lausunut Esterille yhtään sanaa ensi tapaamisen\njälkeen ja tuli harvoin näkyviin yläkerrastaan. Mutta äiti on\nauttamattomasti väärässä, sanoivat pojan kaikki vaistot. Eikä hän\nmillään tavalla ruvennut rakentamaan yhdyssiltaa eikä syventynyt\näidin katsantotapaan ja -kantaan. Hän tunsi, että se on mahdotonta,\nja toiseksi hän tunsi, ettei neljännellä käskyllä ole tässä\nvähintäkään sanansijaa. Mutta joskus hän oli kauhukseen huomannut,\nettei hän ollut äidin olemassaoloa muistanutkaan eikä ottanut häntä\nlukuun suunnitelmissaan.\n\n-- Aluksi oli äiti aiheettoman ylpeä, -- päätti hän. -- Ja sitten\näiti yksinäisyyteensä tottui tai ei tahtonut, väärästä ylpeydestä,\nluopua siitä. Mutta hän tulee kyllä, hän tulee kyllä, kun näkee,\nmihin koko meidän työmme tähtää.\n\nJa lopuksi hänen ajatuksensa liitelivät harmajaan linnaan ja\nkaikkeen, mikä sen kanssa oli yhteydessä. Oliko olemassa jonkunlainen\nsotatila Hannukselan ja Peuraniemen välillä? Olikohan hän kenties\neräissä suhteissa tehnyt väärin Hannukselan asujamia kohtaan?\nViime kysymykseen hän nyttemmin rauhallisesti saattoi vastata\nkieltävästi. Jo silloin, viidettä vuotta sitten, oli hän ollut\ntietoinen siitä, että ulkonaisesti hänen tekonsa kylläkin näyttäisi\nharkitsemattomalta, mutta että vääryyttä siinä ei saattanut\nlöytää. Ne harvat kerrat, jotka hän oli Hannukselan isännän\njälkeenpäin kohdannut, olivat tuottaneet ilmeistä vastenmielisyyttä\nHannukselalle. Hän oli muistanut, missä suhteissa hän on\nHannukselaan, hänen sydämensä oli ruvennut tykkimään kiivaammin\nja veri oli ajautunut päähän, ja siinä ohessa hän oli huomannut,\nettä Hannuksela, jos oli tilaisuutta, mieluummin oli niinkuin ei\nhuomaisi häntä kuin vastasi hänen kunnioittavaan, miltei nöyrään\ntervehdykseensä. Joskus se oli käynyt hänen sisulleen ja hänen\nylpeytensä oli herännyt, mutta sitten hän oli vaistonnut Hannukselan\najatuskannan: hän oli vienyt hänen ainoan tyttärensä köyhyyteen\nja surkeuteen ja hän sai sen, minkä ansaitsikin. Ei mitään muuta.\nSotatila oli siis Peuraniemen ja Hannukselan välillä olemassa, ja\nennenkuin hän, Erik Wegener, siitä kunniallisesti selviytyisi,\nvaadittiin vielä paljon pitkiä päiviä ja unettomia öitä. Mutta niitä\nhän uhraisi niin kernaasti.\n\nNäin miettii Erik Wegener elämänsä juoksua, ja yhä pitemmälle ehtii\nyö. Öljy kuluu vähitellen lampusta loppuun, mutta sitä hän ei huomaa.\nHän antaa ajatustensa kerrankin vapaasti liidellä, saahan niitä,\nJumala paratkoon, keskittää ja vaivatakin. Jo aamusella se on edessä.\n\nEikä hän huomaa, kuinka sivuovi aukeaa ja hänen vaimonsa astuu\nsisään. Istuu vain ja miettii ja antaa savukkeen hiljakseen palaa\nloppuun.\n\n-- Mutta miks'et sinä jo mene nukkumaan? -- kysyy Esteri. -- Vai onko\ntaas joitakin... ikävyyksiä?\n\nMies säpsähtää ensin, mutta sitten valtaa hänet lämmin, viihdyttävä\ntunne.\n\n-- Ei toki. Istun tässä vain muuten, -- vastaa hän ja asettaa\nvainionsa istumaan sohvaan.\n\nHiljaisuutta. Molemmat tarkastelevat toisiaan, ja vaimon poskipäille\nnousee ohut puna.\n\n-- Tarkastelin sinua lampunvalossa, -- virkkaa hän. -- Sinä olet\nvanhentunut ja tullut melkein kovan näköiseksi.\n\n-- Hm...\n\nMiehen on vaikea keksiä vastausta, vaikka hänen ajatuskoneistonsa\nonkin taukoamattomassa käynnissä. Tuo tuossa, tuo rakas, Esteri, mitä\nhän mahtaneekaan ajatella ja sulkea itseensä? Nyt on yö, ja ajatukset\novat herkimmät ja hempeimmät.\n\nVaimo oivaltaa miehensä ajatukset, ja vastaus soinnahtaa kuin\nitsestään.\n\n-- Missä sinä olet, siellä on minunkin hyvä olla, -- sanoo hän\nkatsoen miestään suoraan silmiin. Vanhempani antavat kyllä joskus\nanteeksi sen, mitä on anteeksiannettavaa. Mutta se yksi asia minua\nvaivaa...\n\nMies arvaa, mistä on kysymys. On kuin sähkövirta kävisi läpi hänen\nruumiinsa, joka hetkeksi tuntuu menettävän tajuntansa, veri nousee\npäähän, poven alla palaa, ja kädet vapisevat. Molempien hengitys\nsalpautuu ja käy sitten hitaasti ja raskaasti, melkein läähättäen.\n\n-- Ei, -- vastaa hän raskaasti ja kuin ponnistaen viimeiset voimansa.\n-- Peuraniemi on vielä velassa, ja ajattele, jos juuri silloin...\n\nErik Wegeneriä ajatus kammottaa ja hurmaa. Pakkanen paukkuu nurkissa,\nja hän menee ulos tähtikirkkaaseen yöhön. Kun hän nyt katselee\nvälkkyilevää taivaankantta, tuntuu kaikki mainen pyrkimyksilleen\nkovin pieneltä ja vähäpätöiseltä, pieneltä Peuraniemi suunnattomine\nvelkoineen, pieneltä joen takana kirkasta taivasta kohden kohoutuva\nharmaja linna, pieniltä ihmiset arkisine touhuineen ja kaikkein\npienimmältä hän itse vähäpätöisyydessään. Taivas kaareutuu\nmustanpuhuvana ja välkkyilevänä ja korkeana, mutta eivätkö sittenkin\ntähdet ole täällä lähempänä kuin muualla, olkoonpa, etteivät meidän\npyrkimyksemme noita tuolla ylhäällä liikuttaisikaan.\n\n\n\n\nXVII\n\n\nJa niin tapahtui, että kunnallisneuvoksetar Wegener eräänä aamuna\ntuli alas. Se tapahtui kevätaamuna, heti aamiaisen jälkeen.\n\nErik Wegener tuli omituisella tavalla liikutetuksi puhutellessaan\näitiään. Hän ei ollut varhemmin pannut merkille niitä muutoksia,\njoita äidissä viiden vuoden kuluessa oli tapahtunut. Nyt, kirkkaassa\nauringonvalossa, pienen pienten tomuhiukkasten leijaillessa valkeassa\nvalojuovassa, nuo muutokset näkyivät entistä selvemmin ja räikeämmin.\nKuukausi sitten, viikko sitten, eilen ei Erik Wegener vielä ollut\nniitä ulkonaisia muutoksia huomannut, nyt ne yht'äkkiä, aivan kuin\nyöllä tulleina, murheellisina ja räikeän alastomina astuivat silmien\neteen. Illalla puhuttelet parhaissa voimissaan olevaa jäykkää,\nylpeätä ihmistä, aamulla näet saman ihmisen, mutta hän on silloin\nvanhus, avuton, nöyrtynyt, vanhanaikaiset vaatteet huonosti sopien\njollakin tavoin lyhistyneelle vartalolle. Ja kuitenkin olivat\nmuutokset tapahtuneet päivä päivältä, vähitellen, asteittain.\n\nKunnallisneuvoksettaren tuloa ei ollut kukaan ilmoittanut, hän\nilmestyi hiljaa ovelle, painoi sen kiinni jäljessään ja astui sisään.\nHän näytti olevan outo ympäristössään ja loi kysyvän -- pojasta\nnäytti: pelästyneen -- katseen ympärilleen. Kädessä oli hänellä\nsurukirje.\n\n-- Häiritsenkö minä sinua? -- kysyi hän hiljaisella äänellä,\nvalmiina, niinkuin näytti, vetäytymään takaisin ja tulemaan\nsopivampaan aikaan.\n\nPojan olo tuli entistä tukalammaksi ja tuskallisemmaksi. Seisoa tässä\nja ottaa vastaan kuin vieras ihminen -- oma äitinsä.\n\n-- Ei suinkaan, -- huudahti hän melkein hätäytyneesti ja talutti\näitinsä istumaan. Kuinka mamma nyt tuollaista...\n\nSeisoa tässä ja ottaa vastaan oma äitinsä keksimättä edes yhtään\nystävällistä sanaa. Asuttu samojen seinien sisäpuolella, ollaan\näiti ja poika, eikä tiedetä toinen toisestaan. Viisi vuotta! Jos\njoku tulisi häneltä kysymään, kuinka äiti on ne viettänyt, niin\nhän ei voisi antaa selvää ja tyhjentävää vastausta. Hän on tehnyt\nmuodolliset velvollisuutensa, mutta onko hän koskaan edes kysynyt,\ntarvitseeko äiti mitään!\n\nKunnallisneuvoksetar istuu ja hypistelee kirjettä käsissään. Hänen\non jostakin syystä vaikea puhua, ja tarkkaavaisempi näkijä voisi\nhuomata, että hän taistelee liikutusta vastaan.\n\n-- Veljeni... enosi, piti minun sanoa, -- aloittaa hän, -- on\nkuollut ja minä menisin kernaasti...\n\nHän ei voinut sanoa sanottavaansa loppuun, vaan purskahti itkuun.\nJa itku valtasi pojankin. Hän ymmärsi niin täydellisesti äidin\nkyyneleet, jotka pitkän aikaa patoutuneina nyt pääsivät valloilleen,\nymmärsi aseman nöyryyttävyyden ja ymmärsi senkin, ettei äiti saanut\npyyntöä huuliltaan: Minä menisin kernaasti hautaamaan veljeni, mutta\nminä tulin kysymään, sallivatko sinun asiasi. Ja poika heittäytyi\npolvilleen äitinsä eteen niinkuin lapsena, jolloin hän hänelle uskoi\npienet ja suuret murheensa, kätki päänsä hänen syliinsä ja hoki:\n\n-- Anna anteeksi...\n\nMutta äiti silitteli hiljaa ja lempeästi hänen hiuksiansa, niinkuin\nennenkin, ja vastasi:\n\n-- Ei niin, Erik, sillä sinä ja vaimosi olette molemmat oikein\ntehneet, vaan minun on saatava anteeksi...\n\nHannukselan tytär ei ratkea rajuun itkuun. Hänen povensa vain nousee\nja laskee, kyyneleet valuvat kirkkaana virtana pitkin poskia alas\nkaulalle ja puserolle, ja hän painaa päänsä anoppinsa rintaa vasten.\n\n-- Älkää minun takiani itkekö, -- sanoo hän, -- minulla ei ole mitään\nanteeksi annettavaa, vaan päinvastoin pyydettävää. Olisihan minun\npitänyt lähestyä, mutta en ole oikein tiennyt, kuinka...\n\nMutta kunnallisneuvoksetar itkee yhä. Hellyys, kauan aikaa pidätetty,\non päässyt valloilleen.\n\nKuinka paljon on Esteri saanut kärsiä hänen takiansa? Ja tämä\nkärsimys vielä muiden lisäksi!\n\n-- Ettehän te ole minulle mitään pahaa tehnyt, -- vastaa Esteri ja\nvetäytyy hiljaa ja huomaamatta omaan kammioonsa.\n\nTämä päivä valaa suurta sopusointua ja rauhaa yli koko\nPeuraniemen. Aurinko paistaa ulkona, ja sisällä on lämmintä ja aran\ntunnelmallista. Sanoja puhutaan, mutta niitä puhutaan enemmän muodon\nvuoksi, harkiten ja soveliaasti valiten. Ja kunnallisneuvoksetar\nhuomaa, että salissa ovat vanhat Wegenerit ja molemmat Gyllenmarckit\npuolisoineen vielä paikoillaan, mutta häneltä pääsee huokaus, kun\nhän näkee, miten paljon kaikki on muuttunut. Siinä huokauksessa on\nkuitenkin yhtä paljon iloa siitä, että hän taas on tässä huoneessa,\nettä hän taas on kotonaan, ja toivoa siitä, että ehkä kaikki tulee\nennalleen, kuin auttamattomasti menneen suremista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Soiluan ruukilla on vanha parooni Gyllenmarck,\nkunnallisneuvoksettaren veli, kallistanut päänsä ikuiseen lepoon. Ja\nniin näkevät pitäjäläiset senkin, että vanha kunnallisneuvoksetar ja\nPeuraniemen nuori emäntä yhdessä lähtevät pitkälle matkalle Soiluaan\ntehdäkseen vainajalle viimeisen palveluksen. Joku näkee vielä senkin,\nettä Hannukselan isäntä tullessaan asemalle menijöitä vastaan\nnopeasti kääntää hevosensa syrjätielle, aivan kuin olisi aikonutkin\nsinne mennä, välttääkseen kohtaamasta tulijoita.\n\nKymmenen vuorokauden kuluttua he palaavat. Kunnallisneuvoksetar on\nmasentunut ja vakavan näköinen. Mitään hauskoja uutisia hänellä ei\nole kerrottavana. Soilua tulee auttamattomasti joutumaan vieraille,\nConstantinissa ei ole miestä sitä pitämään. Jo hautajaispäivän iltana\noli hän antanut valtuudet toiselle ja matkustanut jonnekin, minne,\nsitä hän ei ollut kenellekään kertonut.\n\n-- Se siis oli viiden sukupolven kokoaman omaisuuden loppu? -- pääsi\npojalta tahtomatta katkerasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe, mitä hänelle, kunnallisneuvoksettarelle, laillisesti kuului, se\ntulee huomenna kahdessa suljetussa rautatievaunussa. Soiluan velkojat\nolivat joka tapauksessa tulleet tyydytetyiksi.\n\n-- Minusta näytti niiden kasvoista, että liiaksikin, -- pisti Esteri\nväliin.\n\n-- Ei kai serkkuni muuten olisi hallintoa luovuttanutkaan, -- vastasi\nhänen miehensä. Mutta ne mamman tavarat pitää huomenna muistaa\nhaetuttaa asemalta. Ehkä onkin paras, että menen sinne itse valvomaan.\n\n-- Ne ovat melkein kaikki tarpeettomia, väitti kunnallisneuvoksetar,\n-- niin että epäilen, tokko meille niistä on mitään hyötyä. Vaikka\nhyvin arvokkaitahan ne kyllä ovat.\n\n-- Ah, mamma saa olla huoletta, -- naurahti poika rohkaisevasti. --\nMe saamme nyt Peuraniemestä irti, mitä välttämätöntä on. Meidän ei\nole pakko mistään luopua.\n\nKunnallisneuvoksettaren silmissä kiilsi kyynel.\n\n-- Ja on minulla sitten muutakin, mutta siitä kerron huomenna, --\nlopetti kunnallisneuvoksetar.\n\nIllalla, kun muut jo olivat levolla, kertoi Esteri miehelleen:\n\n-- En eläissäni ole nähnyt niin komeata paikkaa kuin se Soilua.\n\n-- Komeahan se on, -- myönsi mies.\n\n-- Ja ajattele: kaikki pantiin puhtaaksi! Mutta vaikka niin meni\nkaikki, tuli äidillesi, paitsi tavaroita, vielä kymmeniätuhansia,\nellei satatuhatta markkaa rahaa.\n\n-- Kuinka se on mahdollista! -- huudahti Erik Wegener kalveten. -- Ne\nolisi pitänyt luovuttaa serkulleni.\n\n-- Isäsi oli aikoinaan, naimisiin mennessään, jättänyt ne sinne\njotakin kuittia tai velkakirjaa tai sellaista vastaan. Se velkojain\nasiamies ne rahat äidillesi antoikin.\n\n-- Vai niin, -- sanoi mies kuivasti ja hiukan vaivaantuneesti.\n\n-- Ei äitisikään sitä muuten olisi tiennyt, jatkoi Esteri. --\nIsävainajasi kai ei ollut koko asiasta koskaan maininnut, ja\nmuutenkin kai oli unohtunut koko juttu.\n\n-- Hm..., -- hymähti mies syviin mietteisiin vaipuneena.\n\nKoko maailma oli täynnä odottamattomuuksia ja yllätyksiä. Iloisia,\njos surullisiakin. Hän sai ruveta uudelleen penkomaan mahdolliset ja\nmahdottomat säilytyspaikkansa.\n\nKolmantena päivänä hän kyseenalaisen paperin löysi. Se oli\nmuutamassa hylätyssä korissa, joka oli sullottu täyteen kannettomia\nlastenkirjoja, pääty-ullakon perimmäisessä sopessa; vanhuuttaan\nkellertävä paperi varustettuna parooni Gyllenmarck-vainajan isän\nkankealla nimikirjoituksella ja sinetillä.\n\nAh, kuinka pilkusta pilkkuun isä vainajan tapaista, niin herttaisen\nylimielisen välinpitämätöntä!\n\nPeuraniemen velka oli siis taasen vähentynyt.\n\n\n\n\nXVIII\n\n\nPitäjä oli kuin henkeä pidätellen pysähtynyt seuraamaan Peuraniemen\nvaiheita ja sitä näkymätöntä taistelua, jota Peuraniemen nykyinen\nomistaja kävi, eikä mielipiteitä eikä ennustajia puuttunut.\n\n-- Sillä tavoin vaimonkin otti, -- sanottiin. Mutta kyllä Hannuksela\nsen keikauttaa.\n\n-- Mitäs se, Hannuksela, vävyään keikauttaisi.\n\n-- Eipä kylläkään muuten, mutta se Hannukselan sisu. Ei se ikinä anna\nanteeksi.\n\nJämähti sitten Peuraniemeen se huikea, kahdeksattasataatuhatta käyvä\nkiinnitys, ja pitäjä hölmistyi. Kaksi edellistä kuoletettiin kyllä,\nmutta ne olivat kuin pisara meressä.\n\n-- Kyllä nyt tuli Peuraniemen lähtö, ennustettiin.\n\nJa niin varmoja oltiin siitä \"lähdöstä\", että tiedettiin jo\nedeltäkäsin sanoa, kuka huutajakin tulevassa huutokaupassa tulisi\nolemaan. Hyvä on, että Peuranientäkin opetetaan. Onkin oltu niin\nkekkavia ja herroja, ettei päälle ole tahtonut uskaltaa katsoa.\nKuljettu niin, ettei ole nähty muuta kuin tapuli ja taivas.\n\n-- Mutta eiväthän peuraniemeläiset ole kuunaan kenellekään mitään\npahaa tehneet, -- väittää joku vastaan. -- Mukavia ja kansanomaisia\nihmisiä ovat olleet, vaikka ovatkin kuuluneet isoisiin.\n\n-- Isoisia ja kansanomaisia! Joo, saa sitä nyt sanoa. Mutta kyllä\nsen oli heti niiden miinistä ja naaman ilmeestä nähnyt, että me sitä\ntässä jotakin olemme.\n\n-- Kussa haaska on, sinne korpit kokoontuvat, -- sanoi miettiväisesti\nMäenpään herastuomari, jolla oli ollut lyhyt ja tyhjentävä\nkeskustelunsa Hannukselan isännän kanssa.\n\n-- Kyllä Peuraniemessä nyt ollaan huonoja, jatkoi hän ja sytytti\nsilmät muljollaan piippunsa mutta eipä pidä mennä sorkkimaan liian\naikaisin. Ei tiedä kuinka päin ne asiat kaiken lopuksi kääntyvät.\n\nJa ikäänkuin huutomerkiksi tukeville mielipiteilleen herastuomari\nkaiken lopuksi toisti Hannukselan sanat:\n\n-- Perkelettäkös teitä muuten Peuraniemen asiat liikuttavat! Ei kai\nteistä kukaan ole saamassa, ellei antamassakaan. Kyllä ne sen varan\novat pitäneet. Taidetaan paremmin olla annon puolella, ellen väärin\nluule.\n\nSaattoihan Mäenpään herastuomari sen puolesta olla vähin oikeassa.\nMutta siinä nyt menivät vuosisadan vanhat mööpelit ja taulut ja\nkalleudet. Niin että kyllä sitä, niinkuin sanotaan, lopuksikin on\nitku pitkästä ilosta. Ja mitä vielä tulleekaan menemään, sitä ei\nkukaan voinut edeltäkäsin sanoa.\n\nEnnustajat ja profeetat joutuvat häpeään. Peuraniemestä ei enää\nmene mitään. Huutokauppaa eli avisuunia ei tule. Mutta sensijaan\nkuulutetaan muutamana sunnuntaina Peuraniemen vanhin tytär ja\nse tehtailijan poika, josta jo oli kerrottu, ettei hän enää aio\nPeuraniemen tyttärestä huoliakaan. Pappilan keittiön kautta pääsee\nkylälle livahtamaan huhu siitä, kuinka kuulutus oli otettu ja kuinka\nvihkiminen toimitettu ja kuinka sulhanen heti sen jälkeen oli\nsaanut lähteä tiehensä, vaikka juna lähti vasta seuraavana aamuna.\nKievarissa oli maannut yön.\n\n-- Ei tainnut siitäkään sulhasen rikkaudesta Peuraniemelle, hyötyä\nlähteä.\n\n-- Ei, mutta mahtinsa on Peuraniemen pojalla köyhänäkin. Mars vain\nvihille ja sillä hyvä.\n\n-- Joo. Ja kertovat, että se sulhanen perältäkin olisi jäänyt, mutta\nPeuraniemen poika oli sanonut, ettei sinua tässä enää tarvita, ja\nmelkein niinkuin ajanut ovelle. Viia kertoi, itse oli auttanut\npalttoota päälle. Ei edes rouvaansa ollut saanut hyvästellä.\n\n-- Sillä tavalla.\n\nJos Erik Wegenerin ja Peuraniemen osakkeet pitäjäläisten silmissä\njollakin tavoin olivat laskeneet, niin ne vähitellen alkoivat\nnousta. Syytä ei voinut tarkemmin määritellä. Hänet nähtiin harvoin\nja silloinkin vain ohimennen, vielä harvemmin hän kenenkään kanssa\nryhtyi puheisiin. Jotakin synkkää, alakuloista ja ennen aikojaan\nvanhentunutta hänessä vain oli.\n\nHannukselan tyttärestä, Peuraniemen emännästä, ei tiedetä senkään\nvertaa, sillä hänet nähdään vielä harvemmin. Muuttunut hän ei\nainakaan ole. Samanlainen on kuin ennenkin. Jos sisällä jotakin\nliikkuneekin, niin syrjäinen sitä ei ainakaan pysty huomaamaan. Mutta\nsehän onkin aina ollut Hannukselan haltijain luonteen peruspiirteitä.\n\nSortuva Peuraniemi alkaa pitäjäläisten silmissä kuin uudelleen\nsyntyä. Ennen oli Peuranientä asuttu ylhäisen välinpitämättömästi,\noli tehty sen verran kuin oli suvaittu, ja voudit olivat levänneet\nkilpaa väen kanssa. Nyt siellä kävi kaikki kuumeisella kiireellä ja\naivan kuin näkymättömän käden ohjaamana. Peuraniemen tilukset eivät\nsuotta olleet laadultaan pitäjän parhaita, ne oli vain laiminlyöty,\nkun oli hyvin eletty muutenkin. Mutta Peuraniemen poika pani väkeä\nkydöille ja saroille. Mistä hän otti rahat niiden maksamiseen,\nsitä ei kukaan osannut arvata eikä kukaan tiennyt, että hän vietti\nunettomia öitä, kiristi hampaansa yhteen ja ummisti silmänsä omille\nja lähimpiensä kieltäymyksille.\n\n-- Nousee se, Peuraniemi, nousee.\n\nJa nousihan se. Kahden vuoden kuluttua oli meijeriin tuotu maitomäärä\nnoussut kaksinkertaiseksi, ja sitä mitä kaupunkiin vietiin, ei kukaan\nruvennut laskemaankaan. Ihmetellen kerrottiin pitäjällä, että jo\ntaas lisättiin Peuraniemessä karjaa ja taas otettiin pari piikaa ja\nyksi renki lisää. Yleensä väki meni Peuraniemeen kernaasti. Palkka\noli kyllä hiukan vähäisempi kuin muualla, mutta munteeringit olivat\nparemmat, ruoka oli parempi ja kohtelu täsmällinen ja hyvä. Ei\nhuomannut olevansa velkaisessa talossa. Tee omana aikanasi vaikka\nmitä, mutta talon aikana työtä niin että paikat natisee.\n\nKaikenlaista uuttakin ne siihen Peuraniemeen keksivät, niinkuin\nsen sian- ja kananhoidonkin. Olihan tuota nyt ennenkin, mutta ei\nparemmissa taloissa ollut ennen kuin omiksi tarpeiksi. Nämä nyt\nmöivätkin. Rahaa sitä vain kaikella tavalla piti kääriä kokoon. Mutta\ntarvittiinkinhan sitä Peuraniemessä, ei sen puolesta.\n\nEntä kuinka on Peuraniemen kunnallisverojen laita? Maksetaan,\nmutta maksetaan kun ehditään. Peuraniemestä ei koskaan, niinkuin\nHannukselasta, tuoda koko määrää yhdellä kertaa, vaan maksetaan\njoka kannossa määrätty osa eikä sitäkään ennen kuin viime tingassa.\nKai hänellä rahoja, tietenkin, on sen verran aina takanaan, mutta\npiimittää muuten vain ehtiäkseen niitä vuoden varrella käyttää omiin\nhommiinsa. Korkojahan vain kasvavat. Ei se Peuraniemen poika suotta\nole kirjojansa lukenut.\n\nNiin seuraa pitäjä taukoamattomalla harrastuksella Peuraniemen\nedesottamisia, mutta mitään ehdottoman varmaa he eivät saa tietää.\nTäytyy tyytyä vain siihen, mitä syrjästäpäin kuulee. Ja vähitellen,\nmutta varmasti, alkaa Erik Wegener, johon he ovat suhtautuneet kuin\nkysymysmerkkiin, saavuttaa heidän hiljaisen kunnioituksensa.\n\nNiinpä he sitten kolmantena keväänä näkevät, kuinka Haapakosken\nrannalle aletaan vedättää hirsiä ja kuinka kaupungista tullut\nrakennusmestari siinä kulkee, mittailee, viittilöi ja suunnittelee.\nHaapakoski kuuluu Peuraniemen nautintoihin ja on viisi kilometriä\nkirkolta rannikolle päin. Siinä se on kohissut jo iankaikkisesti\nmetsäisten kumpujensa välissä, jotka minuutiksi katkaisevat\nlaakean yksitoikkoisuuden. Siinä se on kohissut muutamine satoine\nhevosvoimilleen, eikä sillä ole ollut muuta merkitystä kuin että\npitäjän nuoret ovat korkean veden aikana tehneet huviretkiä sen\nrannoille ja tanssineet kalliolla.\n\n-- No mitäs siihen nyt sitten?\n\nRakennusmestarin aika on täpärällä ja hän luo pikaisen\nsyrjäsilmäyksen uteliaihin. Sitten hän taas mittailee ja viittailee\nmiehilleen.\n\n-- Mylly ja kotitarvesaha, -- vastaa hän.\n\n-- Jaa.\n\nUteliaat kohentelevat piippujaan ja kokoontuvat yhteen ryhmään.\n\n-- Ja pirun kiirekin sillä kuuluu olevan, virkahtaa rakennusmestari\nohimennen.\n\n-- Vai kiirekin vielä. Peuraniemen isänt... tuota... herrako se...?\n\n-- Sepä juuri.\n\n-- Ja rahat sillä vain riittää?\n\n-- En ole heitä kysellyt. Käski rakentaa ja minä rakennan. Kylläpähän\nmaksun saa.\n\n-- Niinpä vain. Urakallako se?\n\n-- Urakalla.\n\nHiljaisuutta uteliaiden joukossa. Aurinko on jo melkoisen korkealla\nja hanget kimaltelevat. Piipuista ja sikareista tupruaa savu entistä\nsakeammin.\n\n-- Taitaa tulla kalliskin?\n\n-- Kun ei ole lupa puhua.\n\nRakennusmestari hymähtää ja loittonee. Hänellä on paksu, punainen\nniska, ainainen pieni hymynhäive suupielessä ja raskasta riuskuutta\nmeiningeissä. Ensin oli Erik Wegener tullut hänen luokseen ja\nesittänyt asian. Pitkiä miettimisiä ja laskemisia. Kannattaako vai\neikö kannata? Tietysti sen täytyi kannattaa. Pitäjällä oli vain kaksi\nvesimyllyä, ja laudat täytyi kiskoa kahden pitäjän takaa, ellei\njoku katsonut paremmaksi maksaa junarahtia ja tuottaa kaupungista.\nHaapakoski oli sovelias paikka, vaikka olikin hiukan syrjässä\nkirkolta. Kaikilta pitäjän kulmilta melkein yhtä pitkä matka ja\nhelppo pääsy ulkopitäjistäkin. Työtä tulee olemaan enemmän kuin\ntarpeeksi, sillä pitäjät ovat suuret ja viljelykset laajat.\n\n\"Kas vain, että herra on tämän kaiken huomannut\", oli hän,\nrakennusmestari, tullut maininneeksi.\n\n\"Tuli äkkiä mieleeni. Kerran, poikasena, kuulin isä vainajan puhuvan\nasiasta, mutta siihen kai se sitten jäi.\"\n\nNyt teki vain enää rahoittamiskysymys kiusaa. Peuraniemen herra oli\nollut niin asiaan innostunut, ettei ollut koko kysymystä tullut\ntarkemmin ajatelleeksikaan, kysymystä, joka sittenkin oli kaikkein\ntärkein. Rakennusmestari oli huomannut, että Erik Wegener oli tuon\nkysymyksen edessä, säpsähtänyt. No, eihän tuota kalveta tarvitse, on\ntuollaisia asioita ennenkin saatu järjestymään. Ja taas mietitään\nja harkitaan ja tuumaillaan, ja Peuraniemen herran raskas leuka\nlepää nyrkkiä vasten, mutta silmät loistavat. Rakennusmestarikin,\nsyrjäinen, näkee, että ajatus toimii ja mielikuvitus rakentaa.\n\n\"Se on rahan arvoinen, se koskikin\", oli Erik Wegener sanonut.\n\n\"On. Syntihän se on, että se tyhjään ilmaan kohisee.\"\n\nMutta viimein oli Peuraniemen herran katse ikäänkuin kirkastunut\nloisteessaan. Aloittaa työt vain vaikka kolminkertaisella voimalla.\nRahakysymyksen täytyy, on pakko järjestyä. -- No, mikä siinä sitten\non. Ikkunastaan oli rakennusmestari nähnyt, kuinka Erik Wegener\nsuoraan kadun yli oli mennyt pankinjohtaja Törnroosin taloon eikä\npäivänvalon aikana tullut sieltä pois. Vasta seuraavana päivänä tuli\nhän tekemään kirjallista sopimusta ja heti sen allekirjoitettuaan löi\nmäärätyn summan pöytään. Oli sillä sisua, oli kerrakseen, ja tässä\nhän, rakennusmestari nyt kulki ja toteutti sen aivoissa syntynyttä\nsuunnitelmaa.\n\nKatseleva ryhmä ei ollut vielä hajaantunut.\n\n-- Hyötyä se Peuraniemen herra meinaa, sanoo joku.\n\n-- Ei kai se vahingokseen tätä rakennuta, virkahtaa rakennusmestari.\n\n-- Eipä tietenkään. Pian se rupesi kyntensä näyttämään.\n\n-- Sanos... Ja rahat vain saa heltiämään irti. Mistä sitten saanee?\n\n-- Herrat ovat yhtä luuta kuin suden selkä.\n\n-- Ei ole uusi viisaus. Mutta me tämän rustingin saamme lopuksi\nmaksaa.\n\nRakennusmestarin silmät kiiluvat, ja hän sytyttää pitkän, mustan\nsikarin.\n\n-- No ette vahingoksenne ainakaan maksa, minkä maksanette, -- sanoo\nhän hiukan terävästi. -- Ettekä ole tainneet vahinkoon muutenkaan\ntulla ainakaan Peuraniemen takia.\n\nTaas se sama juttu.\n\n-- No ei, ei sen puolesta, -- sanoo äskeinen puhuja, Ala-Mikkolan\nisäntä, kuin anteeksi pyytäen. -- Muuten vain tulin sanoneeksi.\nMeinasin, että kaikkea se keksiikin. Ei ole tullut vahinkoa, elleipä\nsuuresti hyötyäkään.\n\n-- No nyt ainakin hyödytte.\n\n-- Taitaa niin olla.\n\n-- Varmasti.\n\nRakennusmestari menee taas valvomaan alkavia töitä, ja uteliaat\nalkavat hitaasti kävellä maantielle. Mutta puheensorina ja väittely\nyltyvät ja kiivas keskustelu kantautuu maantieltä työmaalle asti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerros kerrokselta kohoaa uusi rakennus, ja jo aletaan paikalle\nvedättää koneita ja muita vehkeitä. Silloin, muutamana kesäiltana,\nkävelee Mäenpään herastuomari Peuraniemeen. Pitkin kevättä on\nisäntien kesken käyty keskusteluja, ja niiden keskustelujen\nperusteella kääntyy nyt Mäenpään herastuomari harkiten ja arvokkaasti\nvaltatieltä Peuraniemen puistokujalle.\n\nHän ei ole koskaan aikaisemmin Peuraniemessä käynyt ja hän tuntee\nkasvavaa uteliaisuutta lähestyessään suurta, monipäätyistä\npäärakennusta.\n\nErik Wegener on kotosalla ja juo kahvia vaimonsa kanssa. Parhaimmalla\ntahdollaankaan ei Mäenpään herastuomari saata keksiä Esterissä mitään\nmasentunutta ja alakuloista, niin häärää kuin emäntä ainakin omassa\ntalossaan, tekee lyhyen tervehdyksen kättä antamatta ja poistuu.\n\nEipä ettei hiukan häkelly Mäenpään herastuomari. Hän on aikonut\nesittää asian vertaisesti, noin ikäänkuin hiukan auttaakseen\nPeuraniemen nuoria haltijoita, antaisi kautta rantain ymmärtää, --\nhiukan sukujakin ollaan Esterin kanssa, ollaan pikkuserkku äidin\nkanssa, -- mutta kun Esteri poistuu, menevät Mäenpään herastuomarin\ntuumat vähän sekaisin. Hän ei tunne oloaan vertaiseksi ja kodikkaaksi\neikä saata heittäytyä sohvan nurkkaan, jonka olemassaolon hän jo\nedeltäkäsin oli aavistanut, haastelemaan harvakseen ja vertaisesti ja\ntuttavallisesti. Liekö tuo sitten Esterin mukana tunkeutunut harmajan\nlinnan henki tännekin, -- mukava mies oli kunnallisneuvos-vainaja\nainakin puhutella, -- vai liekö tämä sitten sitä Peuraniemen henkeä.\n\nErik Wegener on ystävällinen ja tarjoaa tupakkaa. Kahviakin tuo\npalvelustyttö. Mikäs herastuomarin on liikkeelle pannut?\n\nHerastuomari juo kahviansa ja selittää asiaansa. Oli tullut tänne\npuhumaan vähän siitä myllylaitoksesta.\n\n-- Ja mitä siitä sitten?\n\nKatseleepa poika, saakutti, kuin eversti-vainaja ikään. Sitä se\nolikin, nyt herastuomari sen huomaa. Toimita asiasi ja lähde\nkävelemään.\n\nNiin, siitä myllylaitoksesta. On tässä pitkin aikaa ollut puhetta\nkylänmiesten välillä, että jos herra hyvinkin luovuttaisi sen\nosakeyhtiölle. Tulisi halvemmaksi ja paremmin niinkuin yhteiseksi\nhyväksi.\n\nJuuri jotakin tämäntapaista Erik Wegener oli odottanutkin. Hänen\nsydämensä hytkähtää ilosta.\n\n-- Mutta eihän koko laitos edes ole valmiskaan, sanoo hän tyyntyen.\n\n-- Eipä kylläkään, mutta...\n\n-- Ja kun se joskus valmistuu, niin ei sillä ketään aiota nylkeä.\n\nEsteri on tullut huoneeseen ja istuutunut pöydän toiseen päähän.\nSeuraa tarkasti, mistä on kysymys.\n\n-- Tietäähän Mäenpää, -- puuttuu hän keskusteluun, -- ettemme voi\nmyydä mitään kiinteätä, Peuraniemi kun on kiinnitetty.\n\nSe tässä nyt tuli. Mäenpäällä meni jauhot suuhun, mutta Erik Wegener\npelasti tilanteen.\n\n-- Katsoppas, -- sanoo hän vaimoonsa kääntyen, -- sitten se\nolisi mahdollista, jos me vuokraisimme palstan kosken rannalta\nmylly-yhtiölle. Sitä ei mikään kiellä tekemästä.\n\n-- Aivan sitä minä tarkoitin, -- innostuu Mäenpää uudelleen, --\nvaikk'en älynnyt sitä heti sanoa. Ja toisekseen: mahtaneeko teillä\nenää pitkää aikaa olla rasitusta kiinnityksistä.\n\n-- Kyllä niistä on, -- naurahtaa Esteri, mutt'ei lainkaan\nalakuloisesti, mikäli herastuomari pani merkille.\n\nAsia on nyt toimitettu, mutta vastaus on saamatta. Erik Wegener\nmiettii hetken, mutt'ei pääse mihinkään päätökseen.\n\n-- Me nyt mietimme asiaa vaimoni kanssa, lopettaa hän, -- ja annamme\nsiitä kyllä sitten tiedon.\n\nMäenpää poistuu hiukan ristiriitaisin tuntein. \"Mietimme vaimoni\nkanssa!\" Sellaista kuin on komento Hannukselassa, sellaiseksi\nmuuttuu Peuraniemessäkin. Olisi saanut Hannuksela olla kärpäsenä\nkatselemassa, niin vähemmän mulkoilisi korkeudestaan. Se nyt on se,\nellei noiden ainakin joskus käy hyvin.\n\nKun laitos on ollut toiminnassa vuoden, syntyy sopimus. Erik Wegener\non vain tahtonut nähdä ja ottaa selvän siitä, tuottaako se, minkä\nverran ja minkälaiset ovat mahdollisuudet. Hän matkustaa kaupunkiin\nja neuvottelee pankinjohtaja Törnroosin kanssa, ja pankinjohtaja on\npelkkää rakastettavuutta ja taputtaa häntä isällisesti olalle. Pankki\non luottanut Erik Wegeneriin eikä ole tehnyt siinä lainkaan väärin.\nEi tarvitse ollenkaan kantaa huonoa omaatuntoa, vaikka ottaakin\nkolmesataa prosenttia ja siitä huolimatta jää pääosakkaaksi. Yritys\noli kerta kaikkiaan helkkarin hyvästi suunniteltu ja kannattavaisuus\ntarkasti laskettu.\n\n-- Sanoin tässä eräänä päivänä johtaja Gallelle, että olisipa\nkunnallisneuvos-vainaja keksinyt sen esimerkiksi kymmentä vuotta\naikaisemmin, -- lopettaa hän.\n\n\n\n\nXIX\n\n\nLunkreeni, Björklöfin iloinen ja kielevä metsänostaja, oli saapunut\npaikkakunnalle ja majaili kievarissa. Lunkreenilla oli taskut täynnä\nrahaa ja valtuuksia ja kapsäkki täynnä pulloja ja asiapapereita ja\npullot täynnä konjakkia, ja selvää siis on, ettei Lunkreenilta seuraa\npuuttunut. Eikä Lunkreenin seurassa tarvinnut ikävissään olla, istui\nvain ja kuunteli ja otti ryypyn silloin tällöin, kun tarjolla oli,\nkyllä juttua tuli. Eloisa, pullea mies oli Lunkreeni ja hyvässä\nmaineessa siitä, ettei ollut ketään pettänyt eikä juksauttanut. Ei se\nryyppyjään millään vääryyden meiningillä tarjonnut eikä ruvennut edes\nkauppakirjoja päihtyneen kanssa tekemään. Björklöfin firma tahtoi\nolla tekemisissä vain selvien miesten kanssa.\n\nNyt olivat ajat sellaiset, selitti Lunkreeni, että jos tahtoo\nmetsäkauppoja tehdä, niin ne on sitten tehtävä heti. Aleneva kurssi\npitkin linjaa, pitkin linjaa. Ellei nyt tee, niin on paras jättää\ntekemättä muutamaksi vuodeksi.\n\n-- Saattaahan se niin olla, -- vakuuttivat isäntämiehet, joilla ei\nollut metsää myytäväksi asti.\n\nJoo, niin se on. Ja kun hän, Lunkreeni, oikein puhui asiansa puhki,\nniin hän oli tullut Peuraniemen sydänmaan palstan takia. Olivat\nkonttorissa sanoneet, että \"menepäs nyt, Lunkreeni, ja osta se pois.\nJa Suonperän palsta kaupanpäällisiksi, jos saat.\"\n\n-- Onhan sitä Peuraniemessä metsää, vakuuttavat ne, jotka ovat\ntuntevinaan asian. Taitaa olla enemmän kuin Hannukselassa.\n\n-- Saattaa olla saman verran, ellei enemmänkin, -- myöntää Lunkreeni.\nNo, mitäpäs hän, tekee työtä käskettyä, kun sillä viralla kerran\non. Olivat rateerauttaneet silmämitalla metsän, ja olihan hän,\nLunkreeni, sen itsekin nähnyt. Mitäs minä siitä maksan? kysyy.\nJa herrat miettimään, räknäämään ja funteerailemaan. Ann' mennä\nkaksisataatuhatta ja jos lujalle ottaa, niin hiukan päälle. Mutta ei\nyli kahden ja viidenkolmatta.\n\nKuulijat katsahtavat toisiinsa. Vai on Peuraniemessä todellakin\nsellainen metsä?\n\n-- No ettekö tuota tiedä? Onko koskaan otettu muuta kuin mitä halkoja\nomiksi tarpeiksi? Hä!\n\n-- Eipä tottakaan.\n\nHänpä, Lunkreeni, lähtee sitten matkalle. On hyvissä toiveissa,\nsaattaa Peuraniemen herra hyvinkin olla myyntipäällä, ymmärrättehän?\nMetsän hinta on viidessä vuodessa noussut kaksinkertaiseksi; ei olisi\nviisi vuotta sitten kannattanut myydä, mutta nyt tulee apu taloon\nkuin taivaasta. Niin hän ajatteli ja ajeli Peuraniemeen niinkuin\nainakin jeppe, joka tuo hyvän vuoden tullessaan. Tiesi, että rahaa\nkyllä tarvitaan.\n\n-- Kyllä se tiedetään. Mutta lieneekö niillä enää kovinkaan paljon\nvelkaa?\n\nKyllä sitä vielä vaivaksi asti oli. Eipä noilla ole ollut varaa\nlapsiakaan tehdä.\n\n-- Jos lie muualla vika? -- nauraa joku.\n\n-- Haist'! Kolmensadantuhannen vaiheilla sitä oli. No, Lunkreeni ajaa\ntaloon. Ei ole isäntä kotosalla, aamulla lähti kaupunkiin. No entäs\nemäntä tai rouva, miksi häntä nyt sanoisi. Tuleepa siihen sitten\nrouvakin, Esteri, joka Lunkreenista on lapsuudestaan asti ollut kuin\ntammikuinen kuu: rötköttää siellä korkealla taivaalla sinisenä ja\nvalkoisena, että älä tule. -- \"Mitä asiaa?\" kysyy. Tekee vähän kipeää\nvanhalle sydämelle, kun ei edes istumaan käsketä.\n\n-- Se on se Esteri aina ollut vähän sitä sorttia.\n\nKäsketään toki Hannukselassa istumaan ja vähän poristaankin. Se tekee\npahaa sydämelle, kun sitä on aina mukamas kunniallisten ihmisten\nkirjoissa kulkenut eikä kenellekään vääryyttä tehnyt, ettei edes\nistumaan käsketä.\n\nJa ohimennen Lunkreeni pyyhkäisee kyyneleen silmästään.\n\n-- Eihän se Lunkreeni kellekään..., -- myönnetään, -- mutta se on nyt\nse Esteri sellainen, ja kova on ollut hänenkin koulunsa.\n\nSaattaa olla, mutta sittenkin. Hän, Lunkreeni, koettaa kuitenkin\nselittää asiaansa, ja toinen seisoo kuin kilometripatsas. Ei edes\nistu. Kyllähän hänelläkin, Lunkreenilla, on sen verran hunööriä\nja käytöstä, ettei istu, kun ei toinenkaan. -- \"Ei meiltä myydä\",\nvastaa viimein, \"kyllä me sitten kauppaamme, kun tahdomme myydä\".\n-- Puhuukin jäykästi kuin joku fortepianon ylä-ääni. Saa sitä nähdä\nvaikka millaista. Mutta hän on sentään kanssa oppinut asioimaan\nelämän varrella yhtä ja toista ja joutunut tekemisiin ihmisen jos\nihmiskuvankin kanssa. Heittäytyy leikkisäksi ja puhuu järkeä ja\nsanoo, että jospa sentään vielä tulisi herran kanssa puhumaan. Mitäs\npirkuletta? -- \"Ei se siitä muutu\", vastaa, \"kyllä minä tiedän\". --\nLunkreeni tietää kuitenkin olevansa oikealla asialla, ja jopa hän\nviimein heläyttää päävaltinkin: Kyllä isännekin, sanoo, nyt möisi.\nEipä, ettei muutu kuunväri Peuraniemen rouvan kasvoissa, mutta piti,\npitipä vain suoristaa itsensä. -- \"Saattaisi kylläkin\", kilahduttaa\ntakaisin, \"mutt'emme me nyt ainakaan tällä tiedolla\". -- Niin että\nsillä tavalla sen reisun kävi. Eivätpä olleet monasti Lunkreenin\nasiat sillä tavalla käyneet.\n\n-- Se on se Hannukselan tyttären kohta myöskin sellainen, -- selittää\nkuulijoista joku, -- ettei sitä minnekään riitingeistään pääse, olipa\nasia kulloinkin mikä tahansa.\n\n-- Mutta väärin teki, pirun väärin, -- kiivastui Lunkreeni. --\nYhdellä vedolla olisi paikannut kaikki asiansa, mutta melkein ulos\najoi. Mutta tiedättekö, mitä minä teen?\n\n-- Mistäpä me tietäisimme.\n\n-- Menenpä Hannukselan ukon puheille ja sanon, että puhu nyt hiidessä\njärkeä tyttärellesi ja vävyllesi. Menen kuin menenkin.\n\n-- Taitaa olla turhaa. Ei Hannuksela heidän asioihinsa puutu eikä\nsekaannu. Ja muutenkin on heihin vähän sydämistynyt, se naiminen kuin\noli hänelle vähän vastenmielistä. Kyllä on parasta, että Lunkreeni\njättää sen reisun tekemättä, saattaa käydä kuten Peuraniemessäkin.\n\n-- Ei käy, ollaan sitä siksi usein Hannukselan kanssa juttusilla\noltu. Ja vaikkapa ei tykkäisikään, niin eihän tuo purematta nielaise.\n\n-- Mutta kyllä minä luulen, -- lopettaa Lunkreeni, -- että se\nlopultakin on vain mielissään, kun sukukunta hoitaa asiansa.\n\n-- Niin, emme me tiedä, Lunkreeni tekee kuinka tahtoo. Ei osaa\nkieltää, ei käskeä. Pikemmin kieltää.\n\nMutta Lunkreeni on sen sortin miehiä, joka on tottunut toimimaan\nripeästi, ja hän lyö siis kämmenpohjallaan pullon korkin kiinni\nja laittautuu matkaan. Onhan hän kuullut niistä Hannukselan ja\nPeuraniemen välisistä asioista, mutta eihän sitä nyt niiden takia\nkoko ikäänsä kuin sakaalit ja orankutankit ja rokotiilit... Paljaan\nvekselimiehen se hänenkin tyttärensä otti, ja hän, Lunkreeni, pani\nvastaan niin vietävästi, mutta huomasi lopulta, että oikea mies oli\nsekin. Oikealla asialla, perin oikealla asialla tuntee olevansa\nvanha, hyllyvä Lunkreeni, eikä hän siinä vaivalloisesti kämpiessään\nHannukselaa kohti saata käsittää, kuinka taivasta tavoitteleva ero\non hänen maailmankatsomuksensa ja Hannukselan maailmankatsomuksen\nvälillä.\n\nKovin on Hannukselan isäntä vanhentunut Lunkreenin mielestä sitten\nviime näkemän, vanhentunut ja käynyt rasittuneen näköiseksi.\nKumarammiksi ovat käyneet jykevät hartiat ja entistä valkeammaksi\nteräksenharmaa tukka, mutta kulmakarvat ovat säilyttäneet entisen\nmustan värinsä ja leveä alahuuli on entistä enemmän lerpallaan\npeittäen kokonaan allensa ohuen ylähuulen. Ja hiljaa ja asiallisesti\njuttelee Hannuksela niinkuin ennenkin, lausuen sanan silloin,\ntoisen tällöin syvältä tulevalla äänellään, jossa on metallin\nsointu. Juttelee ja luo välissä huomaamattoman, pitkän syrjäkatseen\npuhuteltavaan.\n\n-- Aivan kuin ennenkin, -- ajattelee Lunkreeni, ja hänen intonsa,\nasiallisuutensa ja uskonsa oikeaan asiaansa laimenee jonkun verran.\n\nMuuttunut on emäntäkin. Hiuksiin on tullut runsaasti harmajaa, ja\nhidas käynti on tullut entistäkin vaivalloisemmaksi. Lunkreenin tulee\nmelkein sääli katsellessaan emäntää, jonka piirteissä alakuloisuuden\nilme on käynyt entistä voittavammaksi.\n\nEntinen järjestys ja komento on suuressa Hannukselassa, ja kylmä,\nsinertävä huonerivi herättää Lunkreenissa saman tunnelman kuin aina\nennenkin. Hannukselan haltijat tietävät sen nähtävästi itsekin ja\nkoettavat voimiensa mukaan pitää seuraa vieraalle, mutta eihän se\ntahdo sujua, ei. Ja entistä vähemmän näkyy isännällä ja emännällä\nolla toisilleen sanottavaa.\n\nLunkreeni on mies, joka on tottunut toimittamaan asiansa ripeästi ja\nponnella, mutta kun hän nyt istuu Hannukselan tupakamarin sohvalla\nja katselee viereisen huoneen nurkassa seisovaa vanhanaikaista\nkassakaappia, menee häneen vähitellen, mutta voittavasti nolouden\nja painostuksen tunnelma ja hän tajuaa, että hän innoissaan on\ntunkeutunut väärään paikkaan oikeine asioineen. Olivat kuin olivatkin\nkievarissa olleet miehet oikeassa. Miten lieneekin hän, Lunkreeni,\ntullut vähän ryypyksissään näin väärin harkinneeksi.\n\n-- Metsäkaupoissako se Lunkreeni liikkuu? -- kysyy Hannuksela.\n\n-- Niissäpä minä, kuten ennenkin.\n\n-- On tainnut tulla tehdyksi myöskin.\n\n-- Eipä.\n\nKeskustelu katkeaa hetkeksi. -- Eipä taida olla meilläkään myytäväksi\nasti, -- sanoo sitten Hannuksela vilkaisten emäntäänsä.\n\nLunkreeni osaa sen virren jo vanhastaan ulkoa. Ei ole ollut ennen\neikä ole nytkään. Tuskin taitaa koskaan tullakaan.\n\n-- Antaa metsän kasvaa, -- vastaa hän, -- paremmaksihan vain käy,\nkun ei liian vanhaksi pääse eikä keloittumaan. Vaikka korkeathan ne\nhinnat nykyisin ovat.\n\n-- Voivat olla.\n\n-- Korkeat.\n\nJa Lunkreeni nielaisi sylkensä, ennenkuin jatkoi, mutta päätti\nsitten, että menköön nyt.\n\n-- Kolmattasataatuhatta oli määrä Peuraniemen nuorelle patruunalle\ntarjota.\n\nLunkreeni huomasi, että Hannukselan poskilihakset nytkähtivät ja\nsilmäluomet rävähtivät, ja ajatteli, että jo nyt sittenkin taisi\ntulla...! Emäntä nousee ja menee pirtin puolelle ja tuo tullessaan\nkahvitarjottimen.\n\n-- Jaa -- koko Peuraniemen metsästä? kysyy Hannuksela viimein.\n\n-- Ei, vaan ulkopalstasta.\n\nHannukselan koko olemus kuvastaa tyyneyttä.\n\nHän puhuu peuraniemeläisistä kuin hänelle vieraasta, yhdentekevästä\nväestä.\n\n-- Onpa se metsän hinta noussut, -- päättää hän lyhyesti.\n\n-- Huipussaan on, vaan ei lähtenyt sillä.\n\nLunkreeni pääsee nyt oikealle alalleen, kertomiseen, ja hän innostuu\nja lämpenee huomaamattaan.\n\n-- Ei lähtenyt, -- jatkaa hän ja kertoo seikkaperäisesti käyntinsä\nPeuraniemessä. -- En minä nuorta patruunaa tavannutkaan, vaan rouva\nsanoi, ettei sitten likikään. Kyllä me sitten itse ilmoitamme, sanoi.\nVaan mistiin laski.\n\nEmäntä liikahtelee tuolillaan ja rupeaa solmimaan kengännauhoja.\nIsännän ohimosuonet tykyttävät ja kasvot alkavat punoittaa, mutta hän\nkuuntelee kuitenkin rauhallisesti.\n\n-- Entä jos ei ollut halua myydä, -- sanoo hän Lunkreenin lopetettua.\n-- Itsepähän asiansa parhaiten tietävät.\n\n-- Eivät ne tähän asti ole mistiin laskeneet, -- pääsee emännältä\nmelkein väkinäisesti, ja hän näyttää itsekin hämmästyvän sitä, että\noli tullut puhuneeksi.\n\n-- Eivät ne senkään parempaa hintaa saa mistään, -- vahvistaa\nLunkreeni. -- Eivät Töttermanniltakaan.\n\n-- Niin, en minä ainakaan osaa sanoa, -- vastaa Hannuksela.\n\nLunkreeni huomaa, että on tarkoituksetonta jatkaa keskustelua\nsiitä asiasta. Peuraniemen asiat nyt eivät millään tavalla hipaise\nHannukselan yksinäisiä, tuntemattomia asianhaaroja. Tuossa\nistuu isäntä ja miettii jotakin, jota ei Lunkreeni eikä kukaan\nmuukaan pysty arvaamaan. Ja emäntä istuu myöskin ja miettii ja on\nvälinpitämättömän näköinen, mutta syrjäinenkin saattaa huomata,\nettä hänen on jossakin suhteessa raskas ja vaikea olla. Nyt hän\nliikahtaa tuolillaan ja aikoo sanoa jotakin, mutta peruuttaa sitten\naikomuksensa ja pysyy vaiti. -- Mitähän se oikein olisi sanonut? --\najattelee Lunkreeni. -- Mutta emäntä nousee ja menee hakemaan toisen\nkupin kahvia. Ehkä sieltä nyt tulee, -- ja tuleekin.\n\n-- Hyvinkö ne näyttivät..., aloittaa emäntä asettaessaan tarjottimen\npöydälle. Isäntä heittää emäntään silmäyksen, jossa kuvastuu kieltoa,\nmoitetta ja vihaa, mutta ajatus painaa nähtävästi emäntää niin, että\nse purkautuu esiin kuin pakosta. Hänen on itsensäkin vaikea sanoa\nsanottavaansa loppuun, mutta hän sanoo kuitenkin.\n\n-- Hyvinkö ne näyttivät, -- kysyy hän hiljaisella äänellä ja vähä\nväliä katkaisten sanansa, -- hyvinkö ne näyttivät voivan siellä...\nPeuraniemessä?\n\n-- Mikäpäs niillä, -- vastaa Lunkreeni. Miehinen mies näkyy se nuori\npatruuna olevan.\n\n-- Niinpä se... Oli kai Esteri sen, niin sanoakseni, aikaisemmin\nhuomannut.\n\nÄllistyttävä ja painostava hiljaisuus, jolloin jokainen ikäänkuin\nodottaa jotakin äkillistä ja ennenkuulumatonta tapahtuvan. Isäntä luo\nvaimoonsa ihmettelevän, tuiman silmäyksen; hetkisen näyttää siltä,\nkuin hänkin aikoisi jotakin sanoa, mutta sitten hän nousee ja lähtee\nhuoneesta.\n\nJa pian lähtee Lunkreenikin. Hän älyää, että Hannukselan\njokapäiväisessä elämässä on nyt jotakin auttamattomasti mennyt\nhetkeksi epäkuntoon ja että hänkin, Lunkreeni, on siinä välittömästi\nosallisena. On parasta, että ajoissa lähtee, ennenkuin tuntee itsensä\nliikanaiseksi. Se on nyt sillä tavalla Hannukselassa, harmajassa\nlinnassa, eikä se siitä muutu. Ja hän kättelee emäntää ja käskee\nsanoa terveisiä isännälle, mutta emäntä puristaa huulensa yhteen,\nestääkseen silmäluomia pettävästi värähtämästä. Sitä ei Lunkreeni\nkuitenkaan ehdi huomaamaan.\n\nNiinpä hän, taaskin toimittamattomin asioin, saa tallustella\nkievariin takaisin. Humalakin, toimintaan innostava, on\nauttamattomasti laskenut, ja Lunkreeni ajattelee alakuloisesti tämän\nmaailman asioita, joista piru ottakoon selvän. Niin hän kulkee ja\nmietiskelee ja tuntee itsessään, että jos nyt olisi ukkospilviä, niin\nkyllä ne nyt kiertelisivät harmajaksi linnaksi sanottua.\n\n\n\n\nXX\n\n\nPankinjohtaja Törnroos kuolee, ja muutamana päivänä ajaa Peuraniemeen\nhänen seuraajansa, pankinjohtaja Saarstedt. Hänen vierailuunsa,\nvaikkakin se sattuu helakan kirkkaana heinäkuun päivänä ja vaikka\nsitä tavallaan on odotettukin, ei satu peuraniemeläisille sopivaan\naikaan. Herra Saarstedt on kirjoittanut, ja Peuraniemestä on herra\nSaarstedtille asianmukaisesti vastattu, siitä ei ole ollut mitään\ntulosta ja nyt tulee herra Saarstedt itse.\n\nErik Wegener ja hänen vaimonsa ovat juuri näihin aikoihin alkaneet,\nniin sanoaksemme, jollakin tavoin elää. He laskevat: kahden vuoden\nkuluttua on kaikki selvää, ja he hurmautuvat tästä ajatuksesta niin,\netteivät he uskalla ajatella loppuun. Senjälkeen on painajainen\nPeuraniemestä poissa, senjälkeen voidaan ruveta suunnittelemaan\ntulevaisuutta, senjälkeen alkaa elämä. Ja Erik Wegenerin totiset\nkasvot käyvät kirkkaammiksi, hänen askeleensa käyvät joustavammiksi,\nja joskus hän laskee leikkiä ja on iloinen. Hän ikäänkuin nuortuu,\nrepii ajatuksensa irti ympäröivästä ja antaa mielikuvituksen\ntyöskennellä niinkuin joskus silloin, kun hän Esterin kanssa elokuun\niltoina kuljeskeli autiolla maantiellä. Onhan hän tehnyt työtä\nkätensä verille, kestänyt koettelemukset ja häpeän, ja ensimmäinen\niloinen pysähdyspaalu häämöttää jo matkan päässä. Ja Esterinkin\nposkipäillä väreilevät toisinaan hymykuopat ja hän kätkee päänsä\nmiehensä rinnalle: Herra Jumala, että tämä joskuskin loppuu. Nyt on\nkesän korkein aika, ja koko Peuraniemen seutu säteilee hiljaista\nonnea ja tyytyväisyyttä. Onpahan aikoinaan uhkunut muutakin.\n\nSilloin tulee pankinjohtaja Saarstedtin ensimmäinen kirje: pankki\ntahtoo saatavansa heti.\n\nErik Wegener säpsähtää ja piilottaa kirjeen laatikkoonsa. Mutta pian\nhän rauhoittuu ja vastaa, ettei käy. Sensijaan hän tekee eräitä\nvastaehdotuksia.\n\nVastaus ei viivy kauan. Pankki pysyy vaatimuksessaan, sillä tilanne\nrahamarkkinoilla on levoton. Sitäpaitsi on velkakirjassa selvä\nmääräys siitä, että \"pankki voi, jos se tarpeelliseksi katsoo,\nkuukauden irtisanomisaikaa noudattaen\" j.n.e. Ja pankki katsoo sen\nnyt tarpeelliseksi.\n\nNyt Erik Wegener kiroaa synkästi ja viettää unettomia öitä. Mitä\nhän on tehnyt, että Jumalan häntä näin piti rankaiseman? Eikö hän\nollut ollut nöyrä, eikö hän ollut tehnyt työtä tarpeeksi, oliko hän\nelänyt ylellisesti, vaikka hänellä ja hänen vaimollaan tuskin oli\nkunnollisia vaatteita yllä? Vai johtuiko tämä siitä, että hän oli\nsydämessään liian aikaisin iloinnut?\n\n       *       *       *       *       *\n\nPankinjohtaja Saarstedt on pieni, keskilihava, tummaverinen herra,\njolla on mustareunaiset kakkulat nenällä ja pikkukaupunkilaista\nitsetietoisuutta käytöksessä. Hänen puhetapansa on kimeää,\närhentelevää, koleerista, ja Erik Wegeneristä hän kosteista,\nruskeista silmistään asti muistuttaa rakkikoiraa, joka uljaasti käy\nheikompansa kimppuun ja ärhentelee suuremmallekin matkan päästä. Jos\nelefantti vaivautuisi tätä rakkikoiraa potkaisemaan, niin se tuntisi\nitsensä ylpeäksi, mutta elefantin potkun puutteessa se tyytyisi\nkernaasti tavallisen juoksukoirankin puremaan, voidakseen vetäytyä\nnurkkaan vikisemään kärsimäänsä vääryyttä ja hautomaan kostoa.\n\n-- Merkillinen sekoitus venäläistä kupetsaa ja juutalaista\nkoronkiskojaa, -- ajattelee Erik Wegener. -- Kuinka maailmassa ne\novat voineet tämän löytää jostakin pikkukaupungista ja panna tuomari\nTörnroosin seuraajaksi!\n\n-- Minä olen tunnollisesti suorittanut kuusisataatuhatta jo\nvuotta ennen aikaansa, -- sanoo hän ääneen, -- ja minusta olisi\nkohtuullista, että saisin suorittaa loputkin sovitulla tavalla. Eihän\nse ole kuin hiukan yli sadantuhannen.\n\n-- Niin-niin, -- ehättää johtaja Saarstedt, -- mutta mitä teillä on\nmaailmalla?\n\n-- Maailmalla! -- tokaisee Erik Wegener hiukan kiihtyneesti. --\nOn sekin puhetapaa! No jos minulla maailmalla sattuisi jotakin\nolemaankin, niin se ei ole estänyt teitä saamasta omaanne, vieläpä\nyli odotusten.\n\n-- Sitäpaitsi olette saanut apua muualta. Esimerkiksi siinä\nmyllyjutussa.\n\n-- Millä tavoin?\n\n-- Elleivät pitäjäläiset olisi tulleet avuksenne, olisitte menettänyt\nlopunkin.\n\nEnsin Erik Wegener raivostuu, mutta sitten hän purskahtaa pitkään\nnauruun. Herra Saarstedtin silmävalkuaiset muljahtavat ja suu käy\nniinkuin hän aikoisi sanoa jotakin.\n\n-- Kyllä te nyt nauratte, -- sanookin hän viimein.\n\n-- Suokaa anteeksi, mutta minä en todellakaan muuta voi. Te\njärjestätte huonosti tiedustelunne.\n\n-- Jaa-jaa. Se on minun asiani.\n\n-- Aivan niin, mutta älkäämme puhuko siitä. Te olette siinä asiassa\nväärässä ja sillä hyvä. Pankki tahtoo siis saatavansa tai oikeammin:\nte tahdotte, huolimatta johtaja Törnroos-vainajan ja minun välisestä\nsopimuksesta...\n\n-- Se sopimus ei sido minua.\n\n-- Sallikaa minun puhua loppuun. Rehellisesti puhuen vaatimus tuntuu\nyllätykseltä eikä tahdo soveltua suunnitelmiini.\n\n-- Konjunktuurit vaativat sitä.\n\n-- Eivät suinkaan teidän pankkinne konjunktuurit riipu yhdestä\nsadastatuhannesta.\n\n-- Kuka tahansa saattaa sanoa niin. Yksi sanoo tuhannesta, toinen\nsadasta, kolmas viidestäsadasta, neljäs sadastatuhannesta.\n\n-- Te olette epäilemättä oikeassa, -- myönsi Erik Wegener\nmiettiväisenä. -- Emmekö voisi sopia jostakin muusta, minulle\nedullisemmasta ehdosta?\n\nPankinjohtaja Saarstedt huiskautti kädellään.\n\n-- Edullisemmasta! -- toisti hän kärsimättömästi ja melkein huutaen.\n-- Eivätkö tähänastiset ole olleet kyllin edullisia? Eikö pankki ole\nosoittanut vallan suurenmoista kärsivällisyyttä teidän kanssanne! Ja\nyhä te vain tahdotte armoa armon jälkeen...\n\nErik Wegener hypähti seisoalleen kalpeana vihasta.\n\n-- Herra! -- karjaisi hän ja löi nyrkin jämähtäen pöytään. --\nAjatelkaa, mitä puhutte ja siivotkaa suunne huoneessa, joka\ntoistaiseksi on minun. Ja nyt: mars, ulos!\n\nPankinjohtaja Saarstedt käpertyi palttinanvalkeana sohvan nurkkaan\neikä näyttänyt älyävän, mistä on kysymys.\n\n-- Ulos, herra! -- kajahti toisen kerran.\n\n-- Herra Wegener, -- sanoi pankinjohtaja odottamattoman säyseästi, --\nte ette tiedä mitä puhutte.\n\n-- Se ei auta enää! Mars nyt tai minä autan!\n\nApua ei tarvittu. Kalpeana ja vihansekaisesta pelosta vavisten\nriensi pankinjohtaja Saarstedt melkein juosten portaita alas ja\nsitten maantielle. Erik Wegeneriä harmitti, että pari renkiä sattui\ntapauksen näkemään.\n\n-- Mitä se oli? -- kysyi Esteri.\n\n-- Loppu siitä summasta on maksettava kolmen viikon kuluessa.\n\n-- Ja sinä esiinnyit noin?\n\n-- Enhän minä aiheetta... tietystikään.\n\n-- Et kai. Mutta, -- Esteri meni surulliseksi, -- mistä me nyt rahan\notamme? Ehkä sen metsän sittenkin olisi saanut myydä. Hyvä Jumala\nsentään!\n\n-- Älä sure, ehkäpä selviää.\n\n-- Niin, mutta sittenkin. Miksi juuri nyt...\n\n-- Ihminen päättää, Jumala säätää. Meidän osamme on nyt tällainen.\nViitsitkö sanoa, että valjastavat hevosen. Ehdin juuri ja juuri\npäiväjunalle.\n\n\n\n\nXXI\n\n\nPeuraniemen herra kiiruhtaa portaita alas porraspäässä odottaville\nrattaille, mutta on lennähdyttää kumoon herrasmiehen, joka\nmietteissään ja hitaasti kiipeää portaita ylös. Tulija on Frans\nEriksson.\n\n-- Elävän Jumalan nimessä! -- huudahtaa hän raivokkaasti, tuntiessaan\nmiehen. -- Mitä te täältä etsitte?\n\nTulija vetäytyy pelästyneenä kaidepuuta vasten aivan kuin toinen\ntahtoisi häntä lyödä.\n\n-- Älkää tehkö minulle mitään, -- änkyttää hän pelästyneesti. -- En\nminä huonoissa tarkoituksissa tule. Minä selitän.\n\n-- Selitätte!\n\nTuhannet ajatukset risteilevät Erik Wegenerin päässä. Ensin tuli\nSaarstedt ja neljännestuntia myöhemmin tämä. Miks'eivät tulleet\nyht'aikaa, se olisi ollut kauniimpaa. Mutta sitten hän äkkiä\nmuistaa jotakin ja koettaa voittaa juuttuneen ja kasvattamansa\nvastenmielisyyden.\n\n-- Ehkä kiivastuin suotta, -- sanoo hän rauhallisemmin. -- Mutta\nmenen nyt itse käymään kaupungissa ja sen vuoksi en voi laskea teitä\nsisään. Jos teillä siis on selittämistä, on teidän seurattava, niin\nvoitamme aikaa.\n\n-- Kyllä minä tulen, -- vastaa toinen miltei nöyrästi.\n\nErik Wegener tunsi itsekseen epämääräistä tyydytystä siitä, että\ntoinen vastasi niin luonnollisesti eikä esimerkiksi: \"Suurimmalla\nmielihyvällä!\" Olisikohan sittenkin... Mutta sehän nähdään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nFrans Erikssonin kasvot olivat todellakin merkillisellä tavalla\nmuuttuneet. Niihin oli tullut jotakin nöyrää, poissaolevaa, jotakin,\njoka melkein sivusi rappeutuneisuutta.\n\n-- Te olette kirjoittanut niin merkillisen uutterasti, -- sanoi Erik\nWegener heidän istuessaan toisiansa vastapäätä kiitävässä junassa, --\nettä ellen tuntisi teitä niin tarkoin toiselta puolen, niin melkein\nuskoisin teitä.\n\nFrans Eriksson istui hartiat kyyryssä häntä vastapäätä eikä vastannut\nmitään.\n\n-- Ja missä tarkoituksessa te nyt sitten tulitte? -- kysyi Erik\nWegener.\n\nHänen ajatuksensa ovat kokonaan toisella taholla, mutta langon\nmuuttunut olemus herättää hänessä mielenkiintoa. Kun hän aikansa on\nhäntä katsellut, ei hän lankoaan kohtaan enää tunne vihaa, mutt'ei\nerikoista lämpöäkään. Tuntemaansa mielenkiintoa ei hän kuitenkaan\ntaida eikä tahdokaan kieltää.\n\n-- Minä olen kirjoittanut Gunillalle... vaimolleni..., -- aloittaa\nlanko, -- pitkin aikaa.\n\n-- Sen tiedän kyllä.\n\n-- Ja selittänyt moneen kertaan menettelyni.\n\n-- Se lienee ollut hiukan vaikea tehtävä. Frans Eriksson painoi\npäänsä alas.\n\n-- Niin, vaikeahan se oli.\n\nTullaan ravintola-asemalle ja ihmiset kiiruhtavat ulos. Keskustelu\ntaukoaa hetkeksi.\n\n-- Mutta Gunilla-sisko uskoo teitä kuitenkin? -- kysyy Erik Wegener.\n\n-- Uskoo.\n\n-- Niin. Hän uskoi teitä kerran aikaisemminkin. Erik Wegener puraisi\nhuultaan, ja toisen tuli silminnähtävästi vaikea olla.\n\n-- Minä olen läpikäynyt kovan koulun, sanoo hän.\n\n-- Se on hauskaa kuulla.\n\nOikeastaan ei Gunilla-siskon ja tuon miehen asia liikuta enää Erik\nWegeneriä. He ovat varttuneet ja viisastuneet molemmat. Itse tekevät,\nitse vastaavat. Mutta samalla hän muistaa, millaisia sieluntuskia ja\nmillaisen häpeän tuo mies oli hänelle ja hänen sisarelleen tuottanut,\nja hän jää edelleenkin kylmäksi ja tarkkaavaiseksi.\n\nJuna lähtee uudelleen liikkeelle. Äskeisistä ihmisistä on vain\nvanhanpuoleinen herra palannut vaunuun huohottaen ja hikoillen\nkuumuudesta.\n\n-- Ja tekö mukamas rakastatte nyt? -- kysyy Erik Wegener.\n\n-- Olen aina niin tehnyt.\n\n-- Soo-o. Varsin mielenkiintoista.\n\nTaas pitkä hiljaisuus.\n\n-- Ja aiotte ruveta elämään yhdessä?\n\n-- Niin.\n\n-- Hm.\n\nJälleen hiljaisuus, entistä pitempi. Erik Wegener muistelee, mitä\ntuo toinen on hänelle kirjoittanut. Silloin, silloin onnettomalla\nhetkellä oli häneen vaikutettu. Ensin isä, sitten toverit, sitten\neräs nainen. (Tietysti! ajattelee Erik Wegener.) Hänen ilkeytensä oli\nherännyt vasta sen jälkeen kuin parooni Gyllenmarck ja eräs hänen\ntoverinsa olivat suorastaan potkineet hänet ovesta ulos. Hän oli\nsilloin ollut auttamattomasti humalassa ja ylimielisellä tuulella.\nVasta sen jälkeen hän oli tahtonut kostaa. Mutta rakastamasta\nhän ei ollut oikeastaan koskaan herennyt, se oli ollut sellaista\nvälitilaa, jollaista, mikäli hän oli kuullut, saattaa sattua. Ja\nvihkimistilaisuudessa se uudelleen oli herännyt, pysyväisesti.\nKuinka hän oli saattanutkaan antaa toisen ihmisen niin paljon kärsiä\ntakiansa! Eikö hän saa tulla hakemaan vaimoansa? Missä ikinä hän\nsaattaa Peuranientä auttaa, niin hän sen tekee. Hän on nyt toinen\nosakas isänsä liikkeessä.\n\nErik Wegenerin aivoissa välähtää eräs ajatus, ja hän luo nopean,\nynseän katseen lankoonsa. Mutta se ajatus sammuu heti.\n\nSiinä nyt oli Frans Erikssonin kirjeiden summa seitsemältä vuodelta.\nOlihan mahdollista, että lanko oli tehnyt paljon työtä, paljon\nkärsinyt ja katunut ja tarvitsisi paljon anteeksiantoakin. Miks'ei,\nolihan se mahdollista, mutta sittenkin hän oli kerran iskenyt liian\nsyvään.\n\nErik Wegener säpsähti. Kun hän meni omaan itseensä, niin eikö\nhänkin ollut iskenyt jotakin tai joitakuita liian syvään ja ollut\nanteeksiannon tarpeessa? Esterin vanhempia. Aivan niin, mutta kun\nasiaa tarkemmin ajatteli, niin suhde oli sittenkin koko joukon\nerilainen.\n\nJuna kiitää eteenpäin, muutaman minuutin kuluttua ollaan\npäätepaikassa ja alkaa uusi, uuvuttava jännitys. Mutta ehkä se\noli lopultakin viimeinen. Tämä ajatus alkaa niin taas lumota Erik\nWegeneriä, että hän melkein kokonaan unohtaa Frans Erikssonin,\nlankonsa, läsnäolon. Tai ellei se olekaan viimeinen, ehkäpä saa\nläpikäydä taas jonkun ikävyyksien ja hermojännityksen tutun sarjan.\n\nAli niin, tuo toinen häntä vastapäätä, tuo, joka vähä väliä vilkaisi\nhäneen kuin tuomariin. Niin, ehkäpä... Hän on joskus, arasti, ottanut\nasian puheeksi sisarensa kanssa ja tullut huomaamaan, että asiat\nolivat muuttuneet. Muuttuneet huomaamatta, hänen tietämättään, hänen\nollessa liiaksi jännitettynä ja liiaksi kiinni omissa puuhissaan.\nJa mikä sisarensa paimen hän nyt todellakaan enää kaiken lopuksikin\non. Sisar on kokenut, sisar on viisastunut ja sisar mahdollisesti\nsittenkin rakastaa. Ehkäpä hänen, Erik Wegenerin, toimenpiteet eivät\nolisikaan onnea tuottavia, -- samoin kuin Hannukselan isännän eivät\nolleet olleet.\n\nPysähdys. Ihmiset alkavat lappautua ulos, puheensorina ja huudot\ntäyttävät asemasillan. Tuttu näky: ollaan perillä.\n\nTutun esplanaadin hiekka punoittaa alenevassa auringonvalossa,\naskelet narskahtelevat, ihmiset tuuppivat vahingossa ohikulkijoita.\nErik Wegener kulkee eteenpäin hitaasti ja miettien, lanko seuraa\nhäntä ääneti kuin varjo.\n\nTässä sitä nyt taas kuljetaan ne samat huolet niskassa, kuljetaan\nkuin kuljetaankin, mutta eipä taideta kauan kulkea. On heitetty\npankkitirehtööri ovesta ulos, uhkaa pieni häväistys, ei sentään enää\nperikato. Ja senjälkeen on vielä Hannuksela.\n\nMutta ketä hänen on kiittäminen siitä, että kaikki on mennyt näin\nhyvin -- tähän asti? Lähinnä Jumalaa -- Hannukselan isäntää. Mihin\nhän olisi joutunut ja millä alkanut, ellei Hannukselan isäntä\nylpeästi olisi lähettänyt rahaa takaisin. \"Sanokaa, etteipähän koske\nköyhään.\" Kuka häntä olisi auttanut? Ei kukaan, ei kukaan, kaikki\nolisi mennyt. Varmasti Hannuksela oli tehnyt sen tarkoituksella. Hyvä\nJumala, millaisessa kiitollisuudenvelassa hän Hannukselaan oli!\n\nErik Wegener hämmästyy huomatessaan, että hänen rinnallaan\nkulkee joku, lanko. Mutta nyt hänessä asuu suuri lempeyden ja\nanteeksiantamisen tarve.\n\n-- Kuulehan nyt, -- sanoo hän pysähtyen. -- Emmeköhän sovi niin, että\ntulet uudelleen jouluna. Pitäähän meidän edes saada tottua siihen\najatukseen, että Gunillasta ja sinusta tosiasiallisesti tulee mies ja\nvaimo. Tämä tulisi nyt liian äkkiä, ymmärräthän.\n\nFrans Erikssonin kasvot kirkastuvat eivätkä ne vaikuta Erik\nWegeneriin enää laisinkaan epämiellyttävästi. Vaisu, alakuloinen hymy\nnousee hänen huulilleen.\n\n-- Kuinka tahdotte, -- vastaa hän. -- Me kyllä sovimme Gunillan\nkanssa...\n\n-- Minä kyllä selitän Gunillalle. Mutta asia kaipaa muullakin taholla\npaljon valmistamista.\n\n-- Niin kai se sitten on.\n\n-- Siis jouluna. Näkemiin!\n\nHe kättelevät, ja Frans Eriksson alkaa hitaasti kulkea takaisin Erik\nWegenerin jatkaessa matkaansa.\n\n\n\n\nXXII\n\n\nKonsuli Björklöf on vanhanpuoleinen, kuivahko herrasmies, jolla on\npergamentinvärinen iho ja ilmeettömät, harmajat silmät. Hän puhuu\nvähän ja senkin kuolettavan ikävästi ja aivan kuin muita asioita\najatellen.\n\nErik Wegener on jo neljättä päivää kaupungissa, ja hänen asiansa\non vielä toimittamatta. Hän on levoton ja kiihtynyt, mutta koettaa\nainakin ulkonaisesti näyttää rauhalliselta. Eihän sentään vielä ole\nmitään menetetty. Nyt, kaikkein viimeksi, hän on tullut konsuli\nBjörklöfin puheille.\n\n-- Me emme nykyään juuri ostele, -- sanoo konsuli, -- teidän olisi\npitänyt silloin keskustella herra Lundgrenin kanssa.\n\n-- Minä en silloin myynyt, -- vastaa Erik Wegener, -- eikä herra\nLundgren sitäpaitsi vaivautunut hakemaan minua käsiinsä.\n\n-- Se ei ole mahdollista.\n\n-- En ole eläissäni nähnyt herra Lundgrenia eikä herra Lundgren minua.\n\nKonsuli luo häneen pitkän, kysyvän silmäyksen.\n\n-- Mutta kyllä Lundgren sanoi..., -- aloittaa hän kuin itsekseen ja\npoistuu äkkiä huoneesta.\n\n-- Meni Lundgrenin kimppuun, -- ajattelee Erik Wegener, ja hänessä\nherää toivo.\n\nMuutaman minuutin kuluttua konsuli palasi silminnähtävästikin hiukan\ntyytymättömänä.\n\n-- Mutta te möisitte nyt?\n\n-- Kyllä. Mutta en kahdestasadastaviidestäkolmatta.\n\nKonsulin katse käy pitkäksi ja tuijottavaksi.\n\n-- Ei kukaan maksa nykyisin edes sitä.\n\n-- Neljäkymmentäyksituhatta leimattua puuta, kuuden metrin\nkorkeudelta kaksikymmentäkaksi senttimetriä. Aivan varmasti, herra\nkonsuli!\n\n-- Pohjineen voisimme sen maksaa, -- hymähtää konsuli.\n\nErik Wegener kiihtyy nyt yhtä paljon konsulin ylimielisyydestä kuin\nomista asioistaan ja vilkaisee ovelle. Konsuli Björklöf katselee\nhäntä katseella, joka voisi merkitä: jos herra haluaa mennä, niin\nolkaa hyvä. Mutta Erik Wegener ei mene -- toistaiseksi.\n\nPohjineen! Jumal'auta sentään! Tähän asti oli mennyt hyvin,\nmutta pitikö hänen nyt antautua viime hetkessä? Tai oliko hänen\nuurastukseensa liittynyt kunnianhimoa, joka näin rangaistiin. Miks'ei\nhän voinut nöyrästi ja rehellisesti jo Frans Erikssonille tunnustaa\ntilannetta? Eikö se olisi ollut kaunistakin, kun hän jo muutenkin\ntiesi suuren osan. Pohjineen! Peuraniemestä lohkaistaisiin enemmät\npuolet pinta-alasta, melkein ainoa metsä, kokonaan irti. Ei käy, ei\nkäy.\n\n-- Te myytte kernaasti vielä halvemmastakin, -- sanoo konsuli hetken\nkuluttua sen näköisenä kuin tietäisi jotakin. Ahaa! Siinä se nyt oli.\n\n-- Jos minun olisi pakko myydä, -- vastaa Erik Wegener, omasta\nmielestään karkeasti, niin minä en istuisi tässä tinkimässä teidän\nkanssanne, vaan rukoilisin teitä ottamaan sen puolesta siitä, mitä\nnyt tarjoatte, pohjineen.\n\nHänestä näytti, niinkuin konsuli Björklöf olisi hätkähtänyt hiukan.\n\n-- Teillä on siis tarjouksia muualta? -- kysyy konsuli.\n\n-- Minä en sano mitään. Mutta muualta voin ottaa sen\nkaksisataaviisikolmatta.\n\n-- Meiltä siis enemmän. Miksi, jos saan kysyä?\n\n-- Siksi, että olen arvioittanut metsän, ja siksi, että te ette\nmissään tapauksessa ole antaneet herra Lundgrenillenne määräystä\nmaksaa ylintä mahdollista hintaa. Ja lopuksi siksi, että todellakin\ntarvitsen rahaa ja senvuoksi otan joltakin vaikkapa vain sen\nkaksisataaviisikolmattatuhatta, mutta en teiltä.\n\nKonsuli Björklöf napitti takkinsa ja käveli muutaman kerran\nedestakaisin lattialla. Äkkiä hän hymyssä suin kääntyi Erik Wegenerin\npuoleen.\n\n-- Sanokaapas, herra Wegener, -- kysyi hän ja nauraa hihitti\nhampaittensa raosta, -- onko taktillista ja totta, että olette\nheittänyt pankinjohtaja Saarstedtin ovestanne ulos?\n\nErik Wegener naurahti.\n\n-- En minä häneen kajonnut, -- vastasi hän, -- mutta kyllä hänelle\ntuli tavallista kiireempi lähtö.\n\n-- Se oli aivan oikein, -- nauroi konsuli ja näytti vilkastuvan.\n-- Hän hermostuttaa ei ainoastaan kundit ja klientit, vaan myöskin\nhallintoneuvoston ja johtokunnan. Nyt hän kulkee ja kertoo\ntapauksen jokaiselle, joka vain viitsii kuunnella. Te olette tullut\npopulääriksi, herra Wegener.\n\nErik Wegener naurahti, vaikk'ei hän voinut ymmärtää, mitä tekemistä\nhänen ja pankinjohtaja Saarstedtin välisellä kohtauksella oli hänen\nvarsinaisen asiansa kanssa. Epäilemättä hän siinäkin oli menetellyt\najattelemattomasti. Hänen olisi pitänyt muistaa olevansa velallinen\nja mukautua, ainakin koettaa hillitä itsensä. Sen takia hänen käy\nniinkuin käy.\n\n-- Ah, meillä on se asia kesken, -- lausui konsuli Björklöf hetken\nkuluttua ja pysähdytti käyntinsä.\n\nErik Wegener odotti joka hermollaan. Konsuli hypisteli leukaansa ja\nmietti.\n\n-- No, sopikaamme neljännesmiljoona, sanoi hän sitten päättäväisesti.\n-- Mutta vastatkaa minulle rehellisesti johteen kysymykseen:\nTöttermannilleko te olisitte ne puut myynyt halvemmasta?\n\n-- En Töttermannille, -- vastasi Erik Wegener tuntien lievää\nhuimausta. Hän ei edes tiennyt, että Töttermann oli hänen\nkotipitäjänsä naapurikaupungin, pikkukaupungin, puutavaraliike.\n\n-- No sitten se on Kannanlahden sisaryhtiö, ratkaisi konsuli\nBjörklöf, -- vaikk'eihän se minua liikuta. Jotakin sentapaista sanoi\nherra Lundgren rouvanne vastauksesta aavistaneensa. Niin, me maksamme\nluonnollisesti, tapamme mukaan, heti ja hakkuu alkaa talvella.\nSuvaitkaa käydä konttoriin, niin teemme paperit.\n\n-- Apropos, herra Wegener, -- sanoi konsuli äkkiä, kun he jo melkein\nolivat konttorin ovella. Muistelen, että pesässänne oli hirvittävästi\nniitä Grönforsin osakkeita.\n\n-- Olihan niitä. Mutta nehän ovat melkein arvottomia.\n\n-- Pankinjohtaja Törnroos-vainaja kertoi aikoinaan. Ne ovat melkein\nnormaalissa nyt. Saatte vain pitää kiirettä. Balkanin sota, piru\nvieköön.\n\nJa konsuli Björklöf hymähti kuivalla tavallaan.\n\nNyt ei Erik Wegener enää kestänyt, vaan tarttui ovipieleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta saapuessaan pankin hämärään, viileään toimistohuoneeseen Erik\nWegener täydellisesti tajusi, mitä oli tapahtunut. Hän tunsi syvää,\nhiljaista rauhaa ja kiitollisuutta kaikkia kohtaan. Se välimatka,\njoka erotti hänen ensimmäisen käyntinsä ja tämän, tuntui suunnattoman\npitkältä, siihen sisältyi niin paljon ja moninaista, ja kuitenkin se\ntoiselta puolen tuntui olevan melkein kädenulottuman päässä. Silloin\nhän ei syvimmissä ajatuksissaan uskaltanut toivoa asialle tällaista\nratkaisua, hän oli tieten tai tietämättään ryhtynyt uhkapeliin,\nymmärtämättä täysin, mitä se toisi tullessaan. Nyt hän taas astui\ntästä samasta ovesta sisään miehenä, joka oli puhdistanut isänsä\nmuiston ja -- kenties -- kohottanut omaakin arvoansa.\n\nTästä melkein juhlallisesta vireestä ei häntä saanut edes\npankinjohtaja Saarstedtin välkkyväin silmä valkuaisten näkeminen. Hän\nastui tyynenä toimistopöydän ääreen ja esitti asiansa.\n\n-- Teilläkö on rahat mitassanne?\n\n-- Niin.\n\n-- Antakaa ne kassaan.\n\nEnempää hän ei pankinjohtaja Saarstedtia nähnyt. Hän maksoi rahat,\nsai kuitatun sitoumuksensa takaisin, illalla saisi isäntärenki viedä\nHannukselaan, mitä sinne oli vietävä.\n\nKaikki selvää.\n\n\n\n\nXXIII\n\n\nInspehtori Lundgrenin käynnin jälkeen tuli Hannukselan talon\nsisäiseen elämään jonkunlaista sisäistä rikkinäisyyttä. Vaikka se ei\nmillään tavalla ulkonaisesti näyttäytynyt, aavisti kuitenkin jokainen\nsen olemassaolon. Tunnelma oli jokseenkin samanlainen kuin Esterin\nlähdettyä Peuraniemen pojan kanssa.\n\nEmäntä oli muutamassa päivässä taas ikäänkuin vanhentunut\nvuosia. Vastaukset tulivat entistä pitemmän odotuksen jälkeen ja\nolivat entistä hiljaisempia, käynti oli entistä raskaampaa ja\nvaivalloisempaa. Isäntä pysytteli enimmäkseen ulkosalla, hänen\nhuomattiin karttelevan emäntääkin, ja kerran oli pikkurenki nähnyt\nhänen seisovan ja pitkään tuijottelevan Peuraniemen leveneviä\nvainioita.\n\nJotakin oli siis kieltämättömästi tapahtumassa, ja jokainen saattoi\nhuomata, että sen oli vaikuttanut inspehtori Lundgrenin käynti.\n\n-- Mitähän se oikein oli puhunut? -- kyseltiin tuvassa.\n\n-- Jos lie ollut jotakin siitä Esterin kohdasta. Silloin pääkarjakko,\nroteva, punainen ihminen, joka oli tottunut puhumaan suunsa\npuhtaaksi, tiuskaisi:\n\n-- No sitä ne nyt vihoittelevat! Mistähän ne muka paremman miehen\nolisivat Esterille löytäneet?\n\nMutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän kirkaisten juoksi ovesta\nulos. Isäntä oli seisonut tupakamarin ovella ja kuullut koko\nkeskustelun. Jo nyt tuli lähtö Hannukselasta marraskuulta.\n\nSeuraavat päivät puhuttiin Hannukselassa vain kuiskailemalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTulee sitten helteinen, puolihämärä elokuun yö, eikä emäntä saa\nnukutuksi. Kääntelehtii ja vääntelehtii vain vuoteellaan ja viimein\nnousee istumaan vuoteen reunalle.\n\n-- Etkö sinä nuku vielä? -- kysyy isäntä.\n\n-- En, -- vastaa emäntä. -- Tukahduttavaa on.\n\n-- Avaa ikkuna sitten, kun olet lähempänä. Emäntä avaa ikkunan, ja\ntuoksuva yö-ilma virtailee sisään. Hän heittäytyy taas vuoteelle,\nmutta uni ei tule, niinkuin ei ole tullut moneen yöhön. Hetken\nkuluttua hän nousee taas ja juo lasillisen vettä.\n\n-- Et suinkaan sinä voi huonosti? -- tiedustelee isäntä ja nousee\nhänkin istumaan.\n\n-- Enpä sen erikoisemmin. Päätä hiukan kivistää.\n\n-- Kyllä kai se asettuu, kun pääset uneen kiinni.\n\nIsäntä laskeutuu taas pitkäkseen, emäntä istuu paikallaan, ja isäntä\nkuulee, että häneltä pääsee lyhyt, tukahdutettu huokaus.\n\n-- Sitä Esteriä kai tullut viime aikoina liiaksi mietityksi, --\nsanoo vihdoin emäntä ja tuntee kummallista keventymistä, kun se nyt\nviimeinkin on tullut sanotuksi.\n\nIsäntä ei vastaa mitään, mutta emäntä kuulee, kuinka hän liikahtaa\nvuoteessaan.\n\n-- Suotta mietiskelet, -- kuuluu viimein rauhallisesti, -- hyvä kai\nhänen on olla.\n\nJa vähän ajan kuluttua:\n\n-- Tuskin meitä muistaakaan.\n\n-- Muistaa, -- vastaa emäntä hiljaisesti, kyllä minä Esterin tiedän.\n\n-- Sen parempi sitten.\n\n-- Ja on mieskin muistanut joka vuoden viimeisenä päivänä, -- lisää\nemäntä melkein kuin kiivastuen.\n\n-- Taitaa sillä tavoin muistaa koko loppuikänsä.\n\nIsäntä haukottelee. Alkaa jo olla aamupuoli yötä.\n\n-- Älä sano, -- virkahtaa emäntä äskeiseen tapaansa, -- Mäenpään\nemännältä kuulin, että Peuraniemen kiinnitys on jo maksettu ja tulee\nkuoletettavaksi. Kyllä sinäkin pian saat osasi.\n\nHän sanoi: sinä saat pian osasi. Tämä koskee isäntään, ja hän nousee\nkyynärpäälleen ja nojaa päätään käteensä.\n\n-- Vai olet sinä taas kuullut? -- kysyy hän. Ääni on tavallista\nkorkeampi, ja siinä soi melkein kuin uhkaa.\n\n-- Olen, -- vastaa emäntä kiinteästi. Mutta uhka jäi tulematta.\nIsäntä tuntui saavan kiinni jostakin ja vaipui ajatuksiinsa.\n\n-- Vai maksettu ja kuoletetaan, -- toistaa hän itsekseen. -- Pianpa\nse kävi, kovin pian.\n\n-- Pian, -- huokaa emäntä. Sitten hän lisää kovemmin: -- Näkihän sen\nhommista ja näkeehän sen nyt viljelyksistä.\n\nJa hän ratkeaa nyyhkytyksiin.\n\n-- Mitä tuosta nyt, -- tokaisee isäntä kärsimättömästi.\n\nHannukselan isäntä ja emäntä ovat olleet tyynessä avioliitossa lähes\nneljäkymmentä vuotta. Heidän kohdalleen sattui hyvin, he rakastivat,\nolivat rikkaita ja menivät naimisiin. Kaikki niinkuin olla pitikin.\nJos jommallakummalla oli ollut aikaisemmin pieni katkelmansa, niin\nsitä ei toinen toiselta udellut. Kaksi omaisuutta lyötiin yhteen,\nhe kokosivat lisää tavaraa, heistä tuli kihlakunnan rikkaimmat.\nMutta kaksi vanhinta lapsista, poikia molemmat, kuolivat jo lapsina.\nSe oli heidän onnettomuutensa, Hannuksela jäisi ilman perillistä.\nSitten syntyi Esteri. Kumpikin rakasti Esteriä omalla tavallaan ja\npiti häntä loitolla syrjäisistä. Isä kasvatti hänestä rikasta, äiti\nkasvatti hänestä ylpeätä. Ja sitten Esteri meni Peuraniemeen ja tuli\nköyhäksi.\n\nHannukselan aviopuolisoilla ei ollut koskaan ollut sanaharkkaa\nkeskenään. Ei tullut Esterinkään menon jälkeen. Kun Esteri meni, niin\nsai mennä. Kylläpähän katuu. Mutta katumuksesta ei kuulunut mitään.\n\nHannukselan vanhukset surivat, mutta sitä surua ei kukaan syrjäinen\nhuomannut. He olivat molemmat suljettuja, molemmat olivat ylpeitä,\nsyrjäisen katse ei ulottunut Hannukselan harmaiden seinien\nsisäpuolelle.\n\nJa mikä vika oli sitten Peuraniemen pojassa? Jos asiat olivat,\nniinkuin niiden olisi pitänyt olla; niin ei mikään. Mutta nyt oli\nasia niin, ettei Hannukselan omaisuutta oltu koottu kenenkään\nvelkojen maksamista varten eikä Hannukselan tytärtä kasvatettu\nensimmäistä vastaantulijaa varten. Vaan kun nyt meni, niin menköön.\nEi Hannukselan kunnia siitä riipu. Alettiin odottaa Peuraniemen\nlopullista luhistumista, -- hyvä, että saa heidät pois silmiensä\nedestä. Virkoihinhan se poika oikeastaan on valmistunutkin.\n\nSitten Peuraniemen poika aikoo maksaa isänsä velan Hannukselaan.\nHannuksela punnitsee rahoja kädessään, ja samalla ylpeys ja\nkunniantunto hänessä nostavat päänsä. \"Vie takaisin, kyllä\nPeuraniemessä tarvitaan, ja sano, etteipä koske köyhään.\" Se oli\ntarkoitettu piiskaniskuksi, mutta se otettiin vastaan almuna, ja nyt\n-- pian -- kunniantuntoinen köyhä maksaa almun takaisin, niinkuin on\nmaksanut korotkin. Hannuksela ei tahdokaan kieltää itseltään, että\nse tosiasia vielä on kokematta. Ellei tänään, niin huomenna, ellei\nhuomenna, niin viikon, kuukauden, vuoden kuluttua. Ja silloin ovat\nhänen sanomisensa kaikki.\n\nHannukselan haltijaparilla ei, niinkuin sanottiin, ollut koskaan\nollut erimielisyyttä keskenään, ei leikillä eikä todella. Inspehtori\nLundgrenin käynnin jälkeen se kuitenkin oli hiljaisesti ja\nnäkymättömästi alkanut. Erik Wegener oli ollut mies, sitä ei voinut\nkieltää. Hänet oli nähty joskus ja hän oli tullut vanhaksi, kumaraksi\nja tuikeaksi. Ja Esterin vastauksessa Lundgrenille oli Hannuksela\ntuntenut oman itsensä. Se oli heidän Esterinsä, sama, jonka he\nolivat kasvattaneet. Emäntä oli kerran nähnyt Esterin etäältä,\njokirannassa, ja hänen heikontunutta sydäntään oli vihlaissut. Se,\ntuo ihminen haalistuneissa vaatteissaan, joka otti kurikan pyykkärin\nkädestä ja näytti, miten on lyötävä, se oli heidän tyttärensä.\nMutta Peuraniemessä ei kuulosteltu mitä tapahtui Hannukselassa,\nja Hannukselassa käännettiin puhe toisaalle, kun tuli kysymys\nPeuranientä koskevasta. Sellaiset olivat lapsen ja vanhempien välit.\n\nJa nyt emäntä istui makuukamarissa ja nyyhki valkenevana elokuun\nyönä. Linnut olivat jo heränneet visertämään, ja auringon\nensimmäiset säteet heijastuivat vastapäätä olevan Peuraniemen\njyrkkään sinkkikattoon ja silmänkantamattomille ruispelloille, jotka\nkumpareella, maantien tuolla puolla, näyttivät ikäänkuin yhtyvän\naamu-taivaaseen.\n\n-- Ei siinä mitään huonoa ollut, -- itkee hän. -- Yhdeksättä vuotta\njo... eikä lapsia...\n\nIsäntä on myöskin noussut vuoteeltaan ja vetänyt housut jalkaansa. Ei\ntänä yönä enää nukkumisesta mitään tule.\n\n-- Siihen voisi vastata, -- sanoo hän, -- että kyllä herrat konstinsa\ntietävät...\n\n-- Häpeä, Hermanni! -- huudahtaa emäntä lentäen punaiseksi\nkasvoiltaan.\n\n-- Kyllä minä ymmärrän... -- jatkaa hän sitten surullisesti ja\nalakuloisesti... -- eivät ole uskaltaneet... velkautuneeseen taloon...\nettei viaton lapsi mieron tielle... Kun muutenkin on ollut kovaa ja\nme olemme vain katselleet... on ollut olemista muutenkin kurjuudessa...\n\nMahtaneeko isäntä sitten hävetä, ainakaan hän ei hetkeen vastaa\nmitään. Istuu vain pää käsien varassa ja kuuntelee emännän yltyvää\nitkua.\n\n-- Älähän nyt tuossa! -- puhuu hän vihdoin. -- Eivätpä nuo ole\nmillään tavalla osoittaneet masennusta ja nöyryyttä.\n\n-- Ja mistä me sen tiedämme. Sen me tiedämme, kuinka olisi käynyt,\njos olisivat... nenänsä tänne pistäneet. Kuin kerjäläiskakara\npantiin Esteri menemään... Tunnolle käy ja on jo pitkän aikaa\nkäynyt...\n\n-- Itse niin tahtoi mennä, ja saihan se\nseitsemänkymmentäviisituhatta...\n\n-- Kyllä tiedät, miten sai. Ja kyllä me omamme saamme takaisin. Aivan\nkuin vieraat ihmiset. Oma lapsi, sydämen alla kannettu...\n\nAurinko on jo korkealla, ja väki alkaa liikkua pihassa. Peuraniemen\npuolella ajaa kärryjono maantielle, ja savupiipusta alkaa nousta\nohut, sininen savu. Ruohikko kimmeltää ja välkkyilee, mutta\nHannukselan emännän itku yltyy. Ajatukset, kauan aikaa pakkautuneet,\nsaavat ylivallan, hän alkaa jo vavista.\n\n-- Mitäpä me niistä rakkauden asioistakaan ymmärsimme... Omaa\nylpeyttämme vain... Sanassa sanotaan, että vaimon pitää isästänsä ja\näidistänsä eroaman ja mieheensä sidottu oleman...\n\nIsäntä on vetänyt kengät jalkaansa ja kävelee edestakaisin. Lääkäri\non sanonut, että emännällä on heikko sydän, että pitää varoa\nmielenliikutuksia. Nyt alkaa hänenkin mielessään käydä.\n\n-- Tokkopa Peuraniemessä olisi tätä vauhtia edistys kulkenut, --\nsanoo hän, -- jos olisi ollut valmis kassa, mihin nojautua.\n\n-- Voi, eihän se meitä olisi liikuttanut...\n\n-- Ei kylläkään, mutta koski se vain, se Esterin ynseys...\n\n-- Ei se mitään ynseyttä ollut. Nöyränä lähti...\n\n-- Hm... tiedä...\n\nHannukselan isäntä on karttanut näiden asioiden ajattelemista.\nVastoin tahtoaan on joskus ajatellut mitä on ajatellut. Elämä\nHannukselassa on mennyt tavallista menoaan. Nyt hän ei saata\najatuksiaan estää. Lukemattomat pikkuseikat ja yksityiskohdat\nelämästä, kaukaa ja läheltä, tunkeutuvat esiin, piirittävät hänet ja\nuhkaavat tukehduttaa. Esteri, niin, se oli heidän pikku tyttönsä. Nyt\nhän on emäntänä Peuraniemessä, tuolla vastapäätä... Erik Wegener,\nPeuraniemen poika, vei hänet. Se samainen poika on aikaansaanut\nyhtä ja toista muutakin... Peuraniemen manttaali ja Hannukselan\nmanttaali, se oli musertava yhdistelmä ympäröiville... Ja olihan hän,\nHannuksela, tavallaan auttanut alkuun...\n\n-- Kentiespä olimme liian kovia, -- myöntää hän. -- Mutta kun ei\ntuntenut tarkemmin...\n\n-- Tunsimmehan me Esterin...\n\nEikä emännän nyyhkytys ota tauotakseen.\n\nPäivän työt ovat jo joku aika sitten alkaneet. Puhe ja huudot\nkantautuvat avoimesta ikkunasta sisään. Joku vieras ajaa pihaan,\naika taitaakin jo olla melko pitkällä. Vähäistä myöhemmin avaa\npalvelustyttö oven:\n\n-- Tääll' ois Peuraniemen isäntärenki.\n\nEmäntä pyyhkäisee silmiään, isäntä vavahtaa ja seuraa palvelijaa,\nmutta tulee heti takaisin kirjekuori kädessä. Hän on kuolemankalpea,\nja kirjekuori hänen kädessään vapisee huomattavasti.\n\n-- Mitä? -- kysyy emäntä säikähtyneesti.\n\n-- Peuraniemestä vain tuli suoritus, -- vastaa isäntä oudon\nrauhallisesti. -- Kirjoittaa, että se on nyt viimeinen.\n\n-- Esterikö kirj...?\n\n-- Ei, vaan mies.\n\n-- Eikö mitään muuta?\n\n-- Ei.\n\nEmäntä kiljaisee ja kätkee päänsä käsiinsä. Mutta isännän kasvoille\nalkaa vähitellen väri palata ja hän menee vaimonsa luo ja sivelee\nhänen päätään hellästi ja hiljaa niinkuin silloin nuoruuden päivinä.\n\n-- Älä nyt suotta kiusaa itseäsi, -- puhuu hän hiljaa. -- Eihän\nmitään ole mennyt.\n\nHänen järeä leukansa vavahtaa, ja kirkas kyynel välkähtää silmissä,\nmuttei vierähdä poskelle.\n\n-- Älä nyt, -- jatkaa hän. -- Mennään Peuraniemeen yhdessä, mennään.\n\n-- Niin, nyt, -- valittaa emäntä. -- Kyllä nyt kelpaa mennä. Niinkuin\nkiittämään hevosia kilpa-ajon jälkeen, että hyvinpä te juoksittekin.\nLapselleen...\n\nNyt isännän kyynelhelmi jo vierähtää poskelle.\n\n-- Etpä sinäkään sitä aikaisemmin ole sanonut, -- lausuu hän\nvavahdellen. -- Mutta ei se nytkään myöhäistä ole, sen puolesta...\nKyllä ne... Esteri, tarkoitan... käsittävät. Minä menen sanomaan,\nettä valjastavat...\n\nVanhasta Hermanni Hannukselasta tuntuu kovin oudolta. On melkein kuin\nhän lähtisi jollekin nöyryytyksen retkelle, mutta on siinä jotakin\nmuutakin, ikäänkuin aamuista.\n\nPortailla hän, tapansa mukaan, hetkeksi pysähtyy, mutta sitten hän\nhitain, määrämittaisin askelin kävelee tallin ovelle.\n\n\n\n\nXXIV\n\n\nEräänä yönä valvottiin Hannukselassa ja sinä samana yönä valvottiin\nmyöskin Peuraniemessä. Tahdottiin kyllä nukkua, mutta ei saatu\nnukutuksi. Tämä oli niin kovin outoa.\n\nIllalla on ollut iloa ja pientä tilintekoa kaikesta menneestä. On\nitkettykin, on puheltu ja Sigrid-tyttö on vienyt kunkin vuorostaan\nkuvastimen eteen: katsokaa nyt, niin paljon aikaa on kulunut, emmekä\nme ole tuon enempää vanhentuneet.\n\n-- Meillä ei ole ollut siihen aikaa, -- sanoo hänen veljensä.\n\n-- Minulla ei ole ollut aikaa edes ajatella, että minusta\nmahdollisesti tulee vanhapiika, -- huomauttaa sisar hiukan nyrpistäen\nnenäänsä. -- Ajatus kuuluu olevan vallan kauhea, mutta sisäkkö\nväittää, että osa päinvastoin on niitä aurinkoisimpia.\n\nKaikki yltyvät nauramaan, mutta Esteri sanoo vakavasti:\n\n-- Ole huoletta. Et jää.\n\n-- Voi olla, koska niin väität.\n\n-- On.\n\n-- Eläkäämme sitten toivossa, koska tähän asti olemme eläneet\nkurituksessa. -- Mutta, Gunilla-raukkani, älä istu murheellisena.\nSaat varmasti Fransisi jouluksi. Pieni lisäkatumus hänelle ei tee\npahaa. Kyllä Erik sen asian parhaiten tajuaa.\n\n-- Ehkäpä, -- vastaa Gunilla-rouva sylkyttäen isoa poikaansa ja\nniellen kyyneleensä.\n\nEsteri menee hänen luokseen ja alkaa vilkkaasti ja iloisesti\nkuiskutella hänen kanssansa. Se on aivan vastoin Esterin tapoja, ja\nvähitellen Gunilla-rouvan kasvot kirkastuvat.\n\nAjatus, että Peuraniemi on vapaa, lumoaa ja hurmaa. Siihen ei\ntahdota aluksi tottua, siihen suhtaudutaan ikäänkuin epäluulolla,\npeläten, -- on niin kauan hengitetty raskasta, painostavaa ilmaa,\njoka on ollut ikäänkuin myrkytetty. Ajatukset ovat niin tottuneet\nsiihen yhteen ajatukseen, etteivät ne tahdo tottua toiseen. Mutta\ntosiasioista ei päästä minnekään, ne puhuvat selvää kieltä. Ja\nkahleet kirpoavat yhdellä taholla lapselliseen välinpitämättömyyteen,\ntoisella hartaaseen huokaukseen, kolmannella sydämestä lähteneeseen,\näänettömään rukoukseen.\n\nElokuun yö näkee kyyneliä kahdella taholla: toisella kirpeitä ja\nkatkeria, toisella vapauttavia, kirkkaista lähteistä pulppuavia.\nElokuinen yö on tottunut näkemään niin monenlaista.\n\n-- Esteri, sinä olet teräksinen luonne. Ellet sinä olisi tullut,\nolisin antanut kaiken mennä.\n\n-- Minun osani on ollut niin vähäpätöinen.\n\n-- Se on ollut suurin kaikista. Jätit kodin, joka paisui rikkauttaan,\nvanhempasi, joita rakastit...\n\n-- Älä puhu siitä.\n\n-- Enkä minä ole edes kysynyt, kuinka vaikea sinun on. Mutta minä en\nole uskaltanut sitä tehdä.\n\n-- Olisit saanut huoletta kysyä, ja minä olisin vastannut: muistelen\njoka päivä kotiani ja rakastan vanhempiani, vaikka he eivät kerran\nminua ymmärtäneet, mutta minun paikkani on täällä.\n\nMies sulki vaimonsa syliinsä. Se oli sama Esteri, täsmälleen sama,\njonka sormenpäitä hän väristen oli nuoruudessaan hypistellyt, sama\nEsteri kapeasta jalkaterästä voimakkaaseen alahuuleen ja kapeaan,\nvalkoiseen otsaan asti, sama Esteri, joka puhui niin vähän, mutta\ntunsi niin väkevästi ja uhrasi niin paljon. Oliko hän edes rakastanut\nvaimoaan oikein, eikö hän ollut liiaksi ajatellut Peuranientä?\nRiittikö se, että hänen ajatuksiinsa pitkinä, unettomina öinä oli\nliittynyt huoli vaimon onnesta? Eikö hän jollakin tavalla ollut\nlaiminlyönyt vaimoaan? Nyt, nyt hän ottaisi kaiken takaisin, nyt\nhänen ei enää tarvinnut pelätä eikä vavista. Aika oli mennyt kiitävää\nvauhtia ja elämä, joka tähän asti oli kulunut, oli pitänyt häntä kuin\nlumottuna. Joskus hänen melkein oli täytynyt koetella itseään ja\nkysyä, oliko se tosiaankin hän itse, Erik Wegener.\n\nJa miltei samoin sai hän tehdä nytkin: monivaiheinen ajanjakso erotti\nkaksi pistettä, sen, josta hän oli alkanut, ja tämän nykyisen, eikä\nhän pohjimmaltaan jaksanut käsittää, millä hän oli tämän ansainnut.\nJokaisen velvollisuushan oli tehdä työtä, mutta hänen työnsä oli\nollut erikoisen siunausrikasta.\n\nErik Wegenerin valtaa harras, melkein lapsellinen tunnelma, joka\npyrki jonnekin korkeuksiin, tähtien tuolle puolen; siinä oli iloa,\nmutta siinä oli ehkä enemmän nöyryyttä ja alistumista, äänetöntä\njuhlallisuutta, jonka luonnollisin ilmaisukeino oli hiljainen\nnyyhkytys.\n\nNiin valvotaan siis puolihämäränä elokuun yönä Peuraniemessä, ja\nvalvotaan Hannukselassakin.\n\n-- Minä uskon, että isä ja äiti jo käsittävät tämän, -- sanoo Esteri\npitkän ajan kuluttua.\n\n-- Heitä meidän ensi kädessä on tästä kiittäminenkin, -- vastaa hänen\nmiehensä.\n\n-- Mitä sinä sillä tarkoitat?\n\n-- Ajattelen, että kuinkahan meidän sitten olisi käynyt, ellei isäsi\nsilloin olisi lähettänyt takaisin! Varmasti siinä oli joku tarkoitus.\n\n-- Saattoi olla sitäkin. Mutt'ei hän muutenkaan ole köyhiltä koskaan\nvienyt heidän viimeistään.\n\n-- Aamulla varhain vie isäntärenki hänelle velkani. Päivemmällä menen\nsinne itse.\n\n-- Niin, mene mutta mene nöyränä, sillä vikaa on meissäkin...\nminussakin...\n\nHannukselan Esteri on tullut isäänsä. Hän säilyttää viimeiseen asti\nmalttinsa, mutta nyt hän sen menettää. Ajatukset, järjestelmällisesti\ntukahdutetut ja kätketyt rauhallisen ulkokuoren alle, ja tunteet,\njotka väkipakolla on estetty purkautumasta nähtäviksi, vaativat\nosansa. Onhan hän sentään vanhempiensa lapsi, samalla kertaa\nonnellinen ja onneton. Ensi kerran, vuosikausien kuluessa, vaipuu\nHannukselan tytär itkuun, hillittömään ja monivivahteiseen.\n\nKaikkea tätä saattaa tapahtua elokuun yönä. Mutta nyt alkaa jo\nolla kirkas aamu, ja sama lintu, joka sen valkenemisen ilmoitti\nHannukselan haltijaväelle, sama lintu ilmoittaa sen Peuraniemenkin\nasujamille. Niin se on tehnyt vuosikausia, mutta vaikka se olisi\nhuomattukin, ei siitä kukaan ole maininnut. Tarkemmin ajatellen ei\nsiihen ole mitään syytäkään. Mitä siitä, jos joku taivaan lintu\nlentää siipiään yön jälkeen virkistelläkseen ja Hannukselan väen\nherätettyään Hannukselan puutarhasta Peuraniemen puistoon tai\npäinvastoin. On paljon suurempiakin asioita, joista ei mainita,\nyhteisiä: sama aurinko paistaa molempien vainiolle, samat tähdet\ntuikkivat yhtä lempeästi molemmille. Ja sama lintu, joka molemmille\nyhtä suurella alttiudella helähdyttää iloisen, toivoja antavan\naamulaulun, helähdyttää sen muutaman kuukauden kuluttua yhtä suurella\nantaumuksella jollekin murjaanille Afrikan rannikolla.\n\nEi lepää Hannukselan haltijaväki, mutta eivät lepää Peuraniemenkään\nomistajat. He heittäytyvät vuoteelle, mutta kumpikin valvoo,\nhuumautuneena siitä ajatuksesta, että eräs päämääristä on nyt\nsaavutettu, ja odottaen, mitä alkava päivä tuo tullessaan.\n\nEikö aurinko tänä aamuna sittenkin tervehtinyt kirkkaammin kuin\ntavallisesti ja eikö lintujen laulu kuulostanut iloisemmalta? Nyt\nalkaa pian kaikkialla elonleikkuun korkea aika.\n\n\n\n\nXXV\n\n\nHannukselan haltijat ajavat Peuraniemeen!\n\nMusta ori on valjaissa, Hannuksela itse ohjaksissa. Emäntä istuu\nvieressä, ja musta silkkihuivi kiiltelee ja loistaa. Renkipoika istuu\ntakaistuimella siimaruoska pystyssä.\n\nVastaantulijat hypähtävät syrjään ja tekevät hyvän päivän.\nHannukselat menevät Peuraniemeen, manttaali menee manttaaliin.\n\nOri kiiltelee hyvinvointiaan, keveästi lyövät kaviot maantietä,\najoneuvojen messinki-osat kiiluvat auringonpaisteessa.\n\nHannukselan isäntä on kookas ja harteva ja tuikea katsella,\nHannukselan emännästä näkee, että hän on isosta talosta, ja hän\nnyökäyttelee vastaantulijoille. Näin mennään harmajasta linnasta\nPeuraniemeen, mennään, että syrjäinenkin näkee, mutta muuta ei\nsyrjäisellä ole asian kanssa tekemistä. Se on nyt tiedossa, ettei\nsyrjäisen mielipide ole tähän asti saavuttanut Hannukselaa eikä\ntäst'edes saavuta Peuranientäkään.\n\nAamulla on puhelin soinut Hannukselasta Peuraniemeen. Puhelinneiti\nhämmästyy, -- niitä numeroita hän ei koskaan ole yhdistänyt, -- onko\nkuolema tapahtunut? Hän kuuntelee. Kuolema ei ole käynyt. Mutta\nHannuksela tulee päivemmällä Peuraniemeen. Olisi hiukan puhuttavaa.\nSopiiko? -- Peuraniemen puolella pelästynyt ääni, joka vaikuttaa\nitkunsekaiselta. Esteri luonnollisesti. Sopii tietenkin, milloin\nvaan. Ei sitä olisi tarvinnut kysyä, ja oli aikomus itsellämmekin...\nLoppusoitto. Esteriä oli itkettänyt. Arvaa sen, kun ei isäänsä\nvuosikausiin...\n\nPuolen tunnin kuluttua sen tietää koko kirkonkylän seutu. Tuntia\nmyöhemmin tiedetään kappeliseurakunnassa. Tänä päivänä on ihmisillä\nihmeesti asioita kirkonkylän kauppapuoteihin.\n\n-- Nyt ne tulevat!\n\nHannukselalla on alahuuli pingoittunut ja kulmat yhdessä. Kyllä tätä\npassaa katsella, katselkaa vain. Emäntä on tavallista kalpeampi.\nOn tainnut surra sekin, raukka. Niinhän se on. Mitäs panivat niin\nvastaan.\n\n-- Kyllä sinun nyt sopii mennä, -- sanovat kirkonkylän kauppiaat,\njotka ovat jotakin tietävinään.\n\nPientä moitetta kauppiaille. Kyllä tekin, mokomat, takanapäin\nuskallatte.\n\nLaurilan tienmutkassa ovat viimeiset katsojat. Ajavatko tosiaankin\nPeuraniemeen? Vai olisiko sentraalineiti kuullut väärin? Silmät\npullistuvat tapille, piru vie.\n\nAjavat! Totisesti! Hiljentävät hiukan vauhtia käänteessä ja katoavat\nPeuraniemen kuuluisaan puistokujaan, kuvernöörin istuttamaan.\n\nSinä päivänä käyvät pitäjässä kielet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHannukselan isäntä on kylmä ja asiallinen, ja kun hän tervehtii\ntytärtään, tarttuu hän kuin ohimennen hänen käteensä ja vilkaistuaan\nkerran kasvoihin katselee muualle. Jos hänessä jotakin liikkuu, ei\nvieras sitä huomaa. Erik Wegener pitää huulensa tiukasti suljettuina,\nhän vastaa vain sen, mikä on välttämätöntä. Hänellä on ajatuskoneisto\npysähtynyt, mutta sydän lyö ja tykyttää, ajatukset risteilevät kuinka\ntahtovat, mutta jokin tunne elää muita voimakkaampana ja hänen täytyy\npakottaa itseään, ettei se pääsisi näkyviin.\n\nMutta Esterin huulet vapisevat, eikä Hannukselan emäntä saata\npidättää nyyhkytystä.\n\n-- Samanlainenhan sinä olet kuin ennenkin, sanoo hän kuiskaten.\n\n-- Mikäpäs minut...\n\nNyt tytärkin puhkeaa täyteen itkuun. Ei voi muuta. Itkee äiti ja\nitkee tytär.\n\n-- Ovat kai olleet sinulle hyviä... muutkin tarkoitan? -- kysyy äiti.\n\n-- Ovat toki, ovat.\n\nJa tytär kiiruhtaa tiehensä tullakseen pian takaisin. Mutta emäntä\nkuivaa silmiään.\n\nHannukselasta tuntuu oudolta.\n\n-- Mitäs tuosta nyt, -- sanoo hän vaimolleen. -- Ohihan se jo on.\n\nJokin on kieltämättömästi ohi, mutta mikä, sitä Hannuksela ei pysty\nitselleenkään selvittämään. Ajatuksissaan hän hipaisee otsaansa.\n\nKeskustelu ei tahdo sujua. Saapuu kunnallisneuvoksetar ja saapuvat\nhänen tyttärensä. Kunnallisneuvoksetar on käynyt vanhaksi ja\nharmajaksi.\n\n-- Vähemmästäkin, -- sanoo hän hymyillen.\n\n-- Niin, suruahan sitä annetaan meille itsekullekin, -- virkahtaa\nHannukselan emäntä, mutta saa kiittää Jumalaa, kun loppu on hyvä.\n\n-- Niinhän se on.\n\nOllaan onnellisia, mutta jossakin määrin ikäänkuin noloja.\nPeuraniemen sali ei ollut nähnyt tällaista kohtausta. Ovatko nuo\nihmiset joskus vihanneet toisiaan? Nyt he ovat sovinnossa. Miksi he\novat vihanneet? Mutta vanha sali ei saa vastausta.\n\nSilloin Hannukselan, harmajan linnan, isäntä ottaa puheenvuoron.\nHän ei rakasta epämieluisia puheenaiheita eikä hän myöskään rakasta\ntunteellisuutta ja kohtauksia. Asia on otettava niinkuin se on.\n\n-- Ajattelin tässä istuessani, -- sanoo hän aivan kuin tuoden esiin\nkauan hautomansa ajatuksen, -- että kun Peuraniemi ja Hannuksela\nkuitenkin joutuvat yhdysviljelykseen, niin olisi aikoinaan\nrakennettava silta tältä rannalta toiselle. Maksaa kai se kyllä koko\njoukon, mutta aikaa ja vaivoja säästyy sen verran, että se kannattaa.\nTuo kirkkosilta teettää liian suuren mutkan...\n\nErik Wegener ällistyy niin, ettei saa sanaa suustaan, ja hänen\nvaimonsa kiiruhtaa toistamiseen pois.\n\n-- Kyllä se käy liian kalliiksi... toistaiseksi, änkyttää hän\nviimein, tietämättä oikein itsekään mitä sanoo.\n\n-- Samahan se on, kumpi sen aluksi maksaa, keskeyttää Hannuksela\nyksinkertaisesti.\n\nErik Wegener punastuu ja kalpenee ja katsoo maahan. Kun hän nostaa\nkatseensa, huomaa hän, että Hannukselankin itsepintainen leuka\nvapisee, vaikka hän tarmokkaasti koettaa sitä salata.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauanko Hannukselat viipyvät Peuraniemessä? Pitäjäläisten uteliaisuus\nei koskaan tullut tyydytetyksi, sillä illansuussa ajelee renkipoika\ntyhjin kiesein takaisin.\n\n-- Ne kai menevät veneellä suoraan yli, vastaa hän Laurilan kauppiaan\nkysymykseen.\n\nSitä matkaa ei olekaan pitkiin aikoihin soudettu.\n\n\n\n"]