[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fPVMLKm8fvxjo_mlnXI0pL_P3HyyEKJNY9QG9hpPPZGI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1204,"Virvatulten tarinoita","Petersen, Marie",1816,1859,"1204-petersen-marie-virvatulten-tarinoita","1204__Petersen_Marie__Virvatulten_tarinoita",null,"romaani",[],[],"fi",1854,1898,26066,170208,false,50967,[23],"Fairy tales -- Germany -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Virvatulten tarinoita: Kertomus\" by Marie Petersen is a novel written in the late 19th century. The story seems to revolve around two young boys, one of whom is named Valter, who are returning to their home after some time away. The setting features a dramatic landscape of mountains and forests, and hints at themes of nature, nostalgia, and the innocence of childhood.   The opening of this narrative establishes a vivid atmospheric scene filled with a recent storm, setting the mood for the characters' journey. Valter, who has a deep connection to the landscape and a yearning for home, is enthusiastically engaging with his friend, Albert, about their surroundings. They discuss their families and upcoming events, including Valter's excitement about returning home and the longing he feels for the memories tied to his mother, who passed away when he was young. The text suggests a blend of adventure and introspection, indicating that the story will explore both the physical journey home and Valter’s emotional exploration of his past. (This is an automatically generated summary.)",[],284,"Saksalainen satu sijoittuu jylhään vuoristoon ja virvatulten salaperäiseen maailmaan. Kertomus alkaa rajusta luonnonmullistuksesta, jonka siimeksessä seurataan yliluonnollisten olentojen keskusteluja ja ihmisten elämää sivuavia tarinoita.","Marie Petersenin 'Virvatulten tarinoita' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1204. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VIRVATULTEN TARINOITA\n\nKertomus\n\n\nKirj.\n\nMARIE PETERSEN\n\n\nSaksasta [\"Die Irrlichter\"] suomentanut Ilta\n\n\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1898.\n\n\n\n\n\n\nUseampia päiviä oli jo raju-ilmoja kestänyt. Raskaat ukkospilvet\neivät vuoren-onkaloista mihinkään päässeet. Jylisten kulkivat ne\nhuimaavia polkujansa pitkin jyrkkiä vuorenseiniä, teitä, joita ei\nrohkeinkaan metsästäjä voinut kiivetä; taikka painuivat ne syviin\nrotkoihin, jotta jokaisessa kallionkuilussa ja vuorenluolassa niitten\njyrinä kumahteli. Raskasta, painostavaa ilmaa huokuivat ne puihin ja\npensaisiin, jotka seisoivat liikkumatta, tuskallisesti odotellen.\nArat metsän-eläimet olivat paenneet metsien ja luolien suojaan.\nEi edes tunturipääskykään, joka vuoren seinämillä pesii, enään\nuskaltanut yläilmoihin yrittää. Maan tasalla liidellen, siipeinsä\ntummilla kärjillä melkein heinänkorsia hiipaisten, lenteli se\nepävakaisissa kierteissä sinne tänne.\n\nHuumaavien sadekuurojen edelläkävijöiksi oli myrsky lähettänyt\nkiivaita; lyhviä tuulenpuuskia laaksoihin. Vähätpä raju ja\njulma myrsky siitä välitti, että metsän kauneimmat ja uljaimmat\npuut rukoillen ojensivat vihannat oksansa sitä kohden. Joskin\njossakin paikassa jonkun solakan ja notkean koivahaisen onnistui\nvahingoittumatta kiertäytyä sen kovakouraisesta syleilystä, niin\nsai sen sijaan moni tuuhea tammi ja kookas kuusi kovasti kärsiä sen\nriehunnasta.\n\nMyrskyn siskot, rankkasateet, olivat melkein yhtä rajut ja\nilkkuvaiset, kuin veljensäkin. Saman pilven synnyttäminä syöksivät\nne yhtä hillitsemättömällä voimalla ja yhtä vallattomasti vuorien\nja ketojen kimppuun. Puroja äyräittensä yli paisuttaen ja rotkoissa\nkuohuen ja kohisten raastivat ne väkisin mukaansa mitä vain tielle\nsattui, vyörittivät vuorilta pieniä puita ja raskaita kiviäkin ja\nrepivät armotta suuria kaistaleita vanhain kallioitten vihannasta\nsamettivaipasta, jonka kevät säälien oli niiden paljaille hartioille\nripustanut. Mutta ennen kaikkia, voi kasvavia viljavainioita,\njoihin vallaton virta tiensä raivasi! Maahan se vajotti hennot\nkorret, eivätkä ne enää koskaan kostumaan kyenneet. Mudan ja kivien\npeittäminä, vihantain vesikasvien kietomina saivat ne surkean surman,\n-- nuo, joille joka auringonsäde oli tulevista voitoista tarinoinut:\nmiten heitä kerran elonkorjuu-aikana kultaisina tähkäpäinä viedään\nkylään, miten pappi heitä siunaa ja maakansa laululla ja tanssilla\ntervehtii. [Saksalainen tapa.]\n\nEipä vaan tahtonut pimeä pilvipeite raskaita poimujansa hellittää,\nvaikka jo niin viljalti oli vettä taivaasta virrannut. Varjokkaalla\nvaipallaan verhosi se kokonaan sinitaivaan, joka muuten niin\nherttaisesti hymyillen lomitse lehtojen ja vieritse vuortenhuippujen\nnurmen kukkakenttää katseli.\n\nMutta tänään ei enää sitten aikaisen aamun ollut myrskyn mylvintää\nkuulunut. Rajut rankkasateet olivat herenneet hopeahuntujansa\nheiluttelemasta. Hiljalleen pisarteli vain vielä sateen jälkeen\nvuorilla ja laaksoissa. Tuolla suolammin tyynellä pinnalla metsän\nreunassa olivat sadekeijut koko jälkeenpuolisen karkeloineet. Vasta\nnyt he sieltä siirtyivät, kun aurinko jo oli maillensa menemässä\nja iltatuuli, joka taistelusta uupuneena oli nurmikolla nukkunut,\nunestansa heräsi ja avasi aukkoja sinne tänne pilvien väliin. Niiden\nkautta lempeät auringonsäteet lähettivät ihanan iltatervehdyksensä\nlaaksoon. Ilkkuvien tuulosten ajamina pakenivat sadekeijut korkeaan\nrantakaislikkoon, kävivät kaislojen töyhtöihin ja kapeisiin\nlehtiin kiikkumaan, taikka nousivat pitkissä sumusaatoissa vinoja\npäivänsäteitä myöten pilviemonsa luo takaisin, sen helmassa uusista\njuhlista uneksimaan.\n\nPilvien lomitse lankesi leveä valovirta vihantaan aukeamaan metsässä.\nSe oli noin puoli tiessä laaksoon oleva vuorenrinne, jolta silmä\nsaattoi vapaasti liidellä yli seudun. Käsi kädessä seisoi tuolla\nylhäällä kaksi nuorta matkustajaa, säihkyvin silmin katsellen heidän\njalkainsa juuressa lepäävää, pilviin ja illan varjoihin verhottua\nmaisemaa.\n\nEteläpuolelta äkkijyrkkä vuorenselänne työntää pohjoiseen kaksi\nvaltavaa haaraa, jotka sulkevat syliinsä parin peninkulman alan aina\nkaukaiseen virtaan asti ulottuvaa, hedelmällistä tasankoa. Vihanta,\nherttainen maakaistale on tuo mahtavien selänteiden syleilemä,\nvanhojen vuorten välissä piilevä laaksonen, johon ei pohjois- eikä\nitätuulet pääse puhaltamaan. Lähteittensä kostuttamana, yhä\nkukoistavammaksi kehittyen, niittyjen ja vainioiden, metsäisten\nkunnaitten ja hedelmätarhojen kaunistamana, katselee se kiitollisesti\nhymyillen hohtavia vuorenhuippuja, työntää tuoresta vihanuuttansa\nsynkimpiinkin rotkoihin, kiipeää rohkeasti jyrkimpiäkin rinteitä,\nniille tuoksuvia lehtoja kasvattaen, hypähtää uskaliaasti yli\nkauheitten kuilujen ja syvyyksien, pistääkseen yksinäiselle\nkalliolle pari tummaa petäjää, tai vaaleanvihreän, hennosti huojuvan\nkoivahaisen, taikka astuu se ystävällisesti syrjään ja laskeutuu\nrauhallisesti levolle, vallattomien vuorivesien sitä loiskinnallaan\nviihdyttäessä.\n\nMutta eipä ainoastaan illanrusko noihin molempiin vuorenrinteellä\nviivähtäviin nuorukaisiin loistettansa luonut. Heidän kukoistavilla\nkasvoillaan kuvastui vasta-alkavan kesäluvan hurmaava päivänpaiste,\nheijastus siitä koulupojan innokkaasta ilosta, joka pitää paria\nkoulupakosta vapaata viikkoa, jolloin vapaasti saa liidellä metsissä\nja kedoilla, loppumattomana riemun aikana. Ja varsinkin, jos on\nkysymyksessä matka kaukaiseen kotiin, jossa saa tavata vanhemmat ja\nsiskot, nähdä kaikki rakkaat paikat talossa ja puutarhassa, joita\nhämärästi häämöittävät lapsuuden ensimmäiset muistot kultaavat, --\nkuinka sykähtääkään silloin riemusta nuori sydän!\n\nMolemmat pojat, jotka jo olivat nuorukaisiksi varttumaisillaan,\ntulivat vuoren toisella puolella olevasta suuresta kaupungista.\nRaskaat postivaunut, joissa he matkustivat, kulkivat kovin hitaasti\neteenpäin sateen huuhtomilla vuoriteillä. Kun ne jäivät viimeiseen\nmajataloon kyytiä odottamaan, oli toinen pojista poistunut kuumasta\nvierashuoneesta ja kiivennyt tuttua polkua tänne ylös. Jälessä\nrientävä ystävä oli vasta täällä ylhäällä hänet saavuttanut ja seisoi\nnyt huohottaen hänen vieressään, katsellen häntä hehkuviin kasvoihin.\n\n\"Kuinka poskesi palavat!\" virkkoi hän hymyillen. \"Kiipeäthän kuin\nvuorikauris! Oikeinpa oli vaikeata pysyä perässä!\"\n\n\"Oi, täällähän olen kuin kotonani!\" huudahti hilpeästi toinen.\n\"Tunnenhan täällä joka puun, joka kiven. Täällä en yölläkään\neksyisi. Olenhan usein yöperhosia pyytäessäni auringon laskettuakin\nnäillä kallioilla kiiveskellyt. Matkaseuramme on minua koko päivän\nikävystyttänyt. En ole koskaan voinut noita poikia sietää ja\ntuolla ummehtuneessa majatalossa oli heidän hurja rähinänsä minulle\nkerrassaan vastenmielistä!\"\n\n\"Mutta ovathan he kelpo poikia,\" vastasi ystävä, \"tosin hiukan\nvallattomia ja sivistymättömiä, mutta pohjaltaan rehellisiä.\nLuulenpa, että he mielellään olisivat pyytäneet meitä mukaan\nkortinpeliin, mutta sinä katselit heihin niin ylpeästi, etteivät\nuskaltaneet.\"\n\n\"No, olipa hyvä, etteivät uskaltaneet! Mutta vilkaise toki\nympärillesi, mies! Harmittaako sinua todellakin, ett'et jäänyt tuonne\nalas?\"\n\n\"Ei suinkaan!\" sanoi toinen. \"Täällä ylhäällä on ihanata ja laaja\nnäköala palkitsee runsain määrin kiipeämisen vaivan ja kostuneet\nvaatteet. Onpa sadekin jo kokonaan tauonnut. Auringonsäteet\nloistavat suoraan metsäisiin rotkoihin, joiden pohjalla vuoripuroset\nkimaltelevat. Katsoppas vaan taota vanhaa, pientä kirkkoa tuolla\nkunnaalla! Kultainen risti sen tornissa säkenöi, kuin tulessa ikään!\"\n\n\"Se onkin Nordingenin kirkko,\" kuului iloinen vastaus. \"Tuolla\nvasemmalla, syvällä laaksossa, metsänlaidassa, saattaa erottaa\nmeidänkin talomme harjan. Nuo kaksi akkunaa, jotka juuri nyt niin\nkirkkaasti kimaltelevat, ovat meidän vierashuoneemme akkunat.\nSiellä sinä saat asua, kun ensi vuonna meille tulet. Oi, jospa nyt\nkohta voisin viedä sinut kanssani! Mitäpä se sinun sisaresi juuri\nlupa-aikana häitänsä viettääkään!\"\n\n\"Ohoi! Onhan se päinvastoin erittäin ystävällistä, että hän viettää\nhäitänsä juuri lupa-aikana, jotta minäkin saan olla mukana. Mutta\nhyvin mielelläni olisin sinunkin luoksesi tullut. Kyllä meille ensi\nkesänä tulee hauskaa. Kuuluvatko nuo pienet rakennukset tuolla\nkauvempana myöskin Nordingeniin?\"\n\n\"Kuuluvat. Talonpoikien ja kankurien pienet asunnot ovat hajallaan\nsiellä täällä puutarhojen ja peltotilkkujen keskellä. Herraskartanon\npäärakennuksen voisi kyllä myöskin täältäkäsin nähdä, mutta jalavat\nja lehmukset puistossa ovat kasvaneet niin korkeiksi, että aivan\npeittävät aution, synkän kartanon.\"\n\n\"Eikö siellä sitten nyt asu ketään?\"\n\n\"Sivurakennuksessa asuu vouti vaimoineen ja lapsineen, mutta\npäärakennus on kylmillään. Harvoinpa siellä luukkuja ja esirippuja\navataan. Isäni menee usein sinne katsomaan, että kaikki pysyisi\nhyvässä kunnossa, eikä pääsisi rappeutumaan.\"\n\n\"Tuleeko nuori perillinen sitten aina oleskelemaan Englannissa?\"\n\n\"Ei suinkaan. Hänet kasvatetaan vaan siellä isänsä sukulaisten luona\nja hän palajaa tänne, niin pian kuin täysi-ikäiseksi tulee. Tuolla\ntoisella puolella, aivan kirkon vieressä, missä korkeat kuuset yli\nkaton harjan kohoavat, ovat hänen esivanhempainsa haudat. Isäni\nrakasti vanhaa herrasväkeä suuresti. Kotona ollessani antoi hän\nminun aina kesäisin joka sunnuntaina viedä tuoreita kukkia heidän\nhaudoilleen ja hän itse, tai vanha Pirkko, tuli usein kanssani.\nKunnaan toisella puolella ulottuu hautausmaa aivan kartanon puistoon\nsaakka. Olen nähnyt jo monen arkun sinne kätkettävän.\"\n\n\"Äitisi kai myöskin on sinne haudattu?\" kysyi ystävä hiljemmin.\n\n\"Oi ei!\" vastasi surunvoittoisesti toinen. \"Äitini kuoli matkalla,\nkaukana täältä, minun ollessani vielä aivan pieni. Hän ei edes lepää\nSaksanmaan povessa.\"\n\nJos sinä, rakas lukijani, koko päivän olisit istunut postivaunuissa\nnoiden poikien vastapäätä ja kuunnellut heidän iloista keskusteluaan\nja jos nyt myöskin olisit kuullut tämän yksinkertaisen vastauksen\nja saattanut samalla vilkaista puhujan yhtäkkiä synkkeneviin\nkasvoihin, niin ehkä sinulle olisi selvinnyt, miksi juuri nämä\nkasvot sinua niin suuresti miellyttivät, miksi et malttanut olla\nkatsomatta noita säännöllisiä, hienoja piirteitä, vakavata suuta ja\nhaaveksivia, tummia silmiä, joista loisti lapsellinen puhtaus ja\nviattomuus, ikäänkuin heijastuksena puhtauden maailmasta. Niinkuin\nkeväisenvihannalla maisemalla pilvenvarjo, niin asui näillä nuorilla\nkasvoilla kaihomielinen, vakava ilme. Se kertoi jostakin muusta,\nkuin kukoistavan nuoruuden hymyilevistä päivistä ja vasta-alkavan\nkesäluvan hauskuuksista, jostakin muusta, kuin kokemuksista\ntavallisen koulupojan, joka kotiansa tuo hyvän todistuksen, ehkäpä\npalkinnonkin. Kun lapsen kasvoissa näemme tuommoisen henkevän ilmeen,\njoka ei ole oikein sopusoinnussa nuoren ijän kanssa, on meillä tapana\nkysyvästi ja huolekkaasti silmäillä kohti lapsen tulevaisuutta ja\nennustaa tuolle hennolle olennolle ennenaikuista kuolemaa. Mutta\nusein näemmekin silloin vain elämää synkistäviä varjoja surullisesta\nmenneisyydestä, merkkejä lukemattomista, kuumista, ehkä jo lapsen\nkehtoon vuotaneista kyyneleistä, heijastuksen vakavista, surullisista\nkatseista, joita kohdatessaan lapsiraukka on harjoittanut ensimmäistä\nhymyilyänsä, ensimmäisiä sanojansa. Ja yksinäisen, surevan sydämen\nainoaan, kalliiseen aarteeseen, lapseen, jota äitivainajan tähden ja\nhänen rakkautensa puutteessa sitä suuremmalla rakkaudella hoidetaan\nja hellitään, -- siihen painaa taivaan Herra sellaisen leiman, että\njokaisen hyvän ja tunteellisen ihmisen sydän sitä nähdessään heltyy.\nTämä lause otsallaan ja kasvoissaan olisi vieras poika voittanut\nsinunkin suosiosi, rakas lukija, etkä enään olisi kysynyt, miksi\nhänestä pidit, kun kerran sait kuulla, että hän oli äiditön orpo.\n\nNuoren toverinkin näytti tämä salainen, hellä tunne valtaavan,\nsillä hän laski kätensä ystävänsä olalle ja sanoi, rehellisine ja\navomielisine silmineen ystävällisesti katsoen häneen:\n\n\"Kyllä vain isäsi mahtaa ihastua, kun tulet jo tänään, päivää\naikaisempaan, kuin hän sinua odottaa!\"\n\n\"Oi niin! Isäni, rakas, rakas isäni! Herra minua auttakoon aina\nolemaan hänelle iloksi! Et usko, Albert, miten minua välistä\npelottaa! Tiedänhän, että isä minuun kohdistaa kaiken elämänsä ilon\nja toivon. -- Entä jos en tulisikaan sellaiseksi, kuin hän tahtoisi!\n-- Minä -- hänen ainoa lapsensa!\"\n\n\"Ei, tuo on jo liikaa!\" huusi toveri ja riuhtaisihe ystävästään irti.\n\"Ihmelapsi olet ollut ensimmäisestä koulupäivästä saakka, kaikkien\nopettajien ihastus! Ei ankara vararehtorikaan ole löytänyt sinussa\nvähintäkään moitittavaa! -- Ja sinä pelkäät, että oma, lempeä isä\nsinun tähtesi joutuu epätoivoon! Olethan toki luvannut heittää kaikki\nsynkkämieliset haaveilut. Molempina matkapäivinä olit sinä sula ilo\nja riemu. Aina oli pää ulkona akkunasta tähystelemässä, eikö jo\nrakkaita vuoria näkyisi! Mutta niitäpä sadepilvet peittivät, niin\nettä vasta aivan läheltä näkyivät. Yöllä et silmiäsi ummistanut. Ja\nkun tie alkoi nousta vuorelle, rukoilit ja pyytelit niin kauniisti\npaksua, pörröistä kuskia, kunnes hän todella antoi sinun istua\nvieressään kuskinpenkillä. Mutta nyt täällä, kodin kynnyksellä, rakas\nNordingen silmäisi edessä, murrat suuta, väännät päätä ja alat tuhmia\ntuumiskella! -- Ei, tule, tule jo! -- Varjot venyvät pitkiksi! Meidän\ntäytyy kiiruhtaa vaunuja vastaan!\"\n\n\"Oho!\" huudahti toinen ja veti vikkelästi pois käsivartensa, johon\ntoveri juuri oli tarttunut. \"Elä luulekkaan minun uudestaan kiipeevän\nkuumiin vaunuihin, ajaakseni muka niissä metsämajataloon asti, jossa\nei kukaan minua tänään odota, eikä ole vastaanottamassa. Tästä\njuoksen viidakon läpi alas, -- vehnävainiota pitkin, -- ja yli puron,\nniin olen tuossa tuokiossa kotona. Metsämajatalon isäntä ottakoon\nhuostaansa tavarani, kunnes huomenna lähetän niitä noutamaan.\"\n\n\"Ei, ei, Valter! Tuo tuuma ei minua miellytä!\" vastusteli\nymmärtäväisempi ystävä. \"Katsoppas vaan, miten laaksossa jo hämärtää.\nKaikista kuiluista nousee jo sumu ja saattaa sinua vahingoittaa.\"\n\n\"Nuoko harsohaltijat! -- Eivät ne maalaiselle mitään pahaa tee.\nOudolle muukalaiselle vaan saattaisivat ne ehkä kuiluissa käydä\nvaarallisiksi. Elä minun tähteni huolehdi! Kiipee sinä vaan\npostivaunuihin ja sano herttaiset terveiset minulta paksulle\nkuskille. Mutta huomenna, kun saavut kotiin vanhempiesi, siskojesi\nja lystikästen pikkuveikkojesi luo, elä silloin onnessasi kokonaan\nunhota minua. Minä puolestani kerron isälleni paljon sinusta.\"\n\n\"Rakas Valter!\" sanoi toveri, laskien molemmat kätensä ystävänsä\nolkapäille ja katsellen kaihomielin häntä silmiin. \"Kokonaista\nneljä viikkoa täytyy minun siis tulla toimeen ilman sinutta! Mutta\npalausmatkalla, viimeisenä maanantaina Heinäkuussa, silloin tapaamme\ntaas metsämajatalossa, eikö niin?\"\n\n\"Kyllä! Tahi vielä kernaammin täällä ylhäällä! Jo ennen\nmetsämajataloon tuloa, Weissbachin putouksen luona, nouset sinä\npostivaunuista ja astut puron vasempaa rantaa kiertelevää polkua\nylös. Silloin ehdit tänne rinteelle hyvän aikaa ennen vaunuja. Ja\ntäällä tapaat minut, sekä isäni, joka minua saattaa. Ja meheviä\npäärynöitä puutarhastamme ja vanhan Pirkon leipomia mainioita\nmantelirinkeliä pitää myöskin olla matkassa mukana.\"\n\nPostitorven raikas kajahdus säesti viimeisiä sanoja. Jo kuului\nmetsästä nuorukaisten takana hevosten hirnuntaakin ja raskaitten\nvaunujen ratinata. -- Vielä lämmin kädenlyönti -- reipas \"Hyvästi\"\nja \"Herran haltuun\" ja toinen nuorukainen riensi takaisin kuusikkoon\nvaunuja vastaan. Toinen taas juoksi läpi matalan pensaikon rinnettä\nalas, raivaamatonta, mutta tuttua polkua, luonnonrakentamia\njättiläisportaita myöten. Kulkiessaan äkkijyrkkien vuoriseinien\nvälissä, sai hän pian matkatoverikseen kielevän, pienen vuoripuron,\njoka kiiltävänä ja arkana, kuni sisilisko ikään, kiemurteli kivien\nlomissa, mutta, kuta kauvemmaksi tultiin, kasvoi ja voimistui.\nMonet rankkasateet olivat puron ylpeyttä ja rohkeutta niin\npaisuttaneet, ettei poika pian tuntenutkaan sen hurjaa pauhinaa\nvanhan leikkitoverinsa tutuksi ääneksi, eikä enää voinut juosta\nkilpaa huimaa vauhtia kiitävän veden kanssa. Alempana, missä\nNixenfall-putous, Schwarzbach-puroon laskiessaan, liehuttelee\nkuultavia harsojansa yli korkean kallion, oli koko vihanta\nkallion-uoma veden vallassa. Pitkin vuorenseinää kahlatessaan, löysi\nValter vain siellä täällä kostean kiven jalan-astimeksi ja pääsi\nsiten kuitenkin viimein vuorensolasta.\n\nMutta alhaalla oli vesi kokonaan vienyt pelloille johtavan sillan.\nJa puro oli niin raivokas ja valtava, ett'ei Valter, niin kuin\nmonasti ennen, uskaltanut kahlata sen poikki hyppäämällä kiveltä\nkivelle. Hetken aikaa harhaili hän haeskellen pitkin rantaa, mutta\npäätti viimein pysytellä metsässä puron vasemmalla puolella ja vasta\nNordingenin luona kivisillan kautta koittaa päästä Schwarzbachin yli.\n\nTie, jonka Valter nyt valitsi, oli pitempi ja isä oli monasti häntä\nkieltänyt sitä iltasin käymästä, sillä metsässä oli suonsilmiä ja\npohjattomia hetteitä, joissa varomaton ja osaamaton matkamies saattoi\njoutua suureen vaaraan. Mutta nytpä ei ollut valitsemisen varaa.\nValterille oli polku tuttu ja olihan hän sitä paitsi kaksi vuotta\nvanhempi nyt, kuin silloin, kun isä häntä viimeisen kerran kielsi. Ei\nisäkään nyt olisi voinut vastaan panna, jos olisi läsnä ollut.\n\nValter siis kääntyi astumaan kapeata, purosta poispäin metsän\nhelmaan johtavaa polkua. Mielenjännitys, joka edellisinä öinä oli\nkarkoittanut unen hänen silmistään ja tänään saanut häntä ensin\nvuorelle kiipeämään ja sitten kilvan Schwarzbach-puron kanssa\nahdasta vuorensolaa alas juoksemaan, lauhtui nyt iltametsän\nrauhoittavassa, syvässä hiljaisuudessa. Poika ei itsekkään tietänyt,\nmiten väsynyt oli. Hitaasti astui hän puitten suojassa eteenpäin,\nmuistellen miten usein isän seurassa oli täällä kävellyt ja ajatellen\nvanhoja tarinoita, joita oli kuullut tästä metsästä kerrottavan.\nVanha, harmaahapsi metsästäjä, joka kuului vanhan herrasväen\njälkeenjättämiin peruihin ja vieläkin eleli herraskartanossa, oli\nhänelle kummallisimmat jutut kertonut. Pojalle johtui mieleen,\nettä hän itsekin oli \"sunnuntailapsi\". Olihan vanha Pirkko hänelle\nkertonut, että hän oli syntynyt pyhä-aamuna, juuri kirkonkellojen\nsoidessa; oli kuiskannut, että hän sentähden saisi maailmassa nähdä\nja kokea kummempia, kuin tavalliset tervesilmäiset, kristityt\nihmiset. Hän oli silloin isältä kysynyt, miten oikein niitten\n\"sunnuntailasten\" oli laita, jotka, niinkuin hänkin, olivat\nkirkonkellojen soidessa syntyneet. Isä oli vastannut, että hyvin\noli sellaisten lasten laita, joita rakkaat kirkonkellot kohta\nsyntymähetkellä siunausta toivottaen tervehtivät. Kun Herra Jumala\nkellojensoitolla kutsuu kansaansa kokoon, tapahtuu se armon ja\nsiunauksen antamista varten. Siunauksen lupauksena oli hänen armas\näitinsäkin pitänyt kirkonkellojen pyhää kaikua, kun hän, pienoinen\nvastasyntynyt käsivarrellaan, palavin rukouksin kiitti Jumalaa\nlapsukaisestansa ja lupasi uskollisesti ja vakavasti valvoa sen\nkehitystä ja kasvattaa sitä Jumalan tahdon mukaisesti. Armas äiti\nei tosin enään ollut poikaansa hoivaamassa, mutta itse tämä jo\noli kylliksi varttunut Jumalan tahtoa tajutakseen. Kunhan hän\nvain aikaisin opettelee sitä noudattamaan ja Jumalan armolahjoja\nvastaan-ottamaan, niin hän kyllä aikaa myöten saisikin nähdä\nkauniimpia ja kummempia, kuin sellaiset ihmiset, jotka nukkuvat,\neivätkä mistään kellonsoitosta ota herätäksensä.\n\nSitten oli isä ottanut hänet mukaansa huoneeseensa, missä\näitivainajan suuri, kaunis kuva riippui ja oli hänelle kertonut niin\npaljon herttaista tuosta armaasta äidistä; miten hyvä hän oli ollut,\nmiten kaikki, jotka hänet tunsivat, häntä ihailivat ja rakastivat\nja kuinka sydämellisesti hän pientä Valteriansa rakasti. Vaikka hän\nolisi kärsinyt kuinka katkeria tuskia -- ja äitiraukalla oli ollut\npaljon suruja ja murheita kärsittävänä -- niin paikalla hän unhotti\nne kaikki, kun vaan lapsi tuotiin hänen luoksensa. Sen kanssa oli\nhän nauranut ja leikkinyt ja sen parissa itsekin tullut lapseksi.\nViimeiset voimansa oli hän pannut alttiiksi ohjataksensa poikansa\nensimmäisiä horjuvia askeleita, kun tämä opetteli kävelemään. Ja\nkuolinhetkellään, vieraassa maassa, kun kaikki maalliset tuskat ja\nkärsimykset jo olivat häipyneet pois ja hän oli voittanut eronkin\nkatkeruuden, silloin oli hän autuaallisesti hymyillen kuiskannut\nkuulevansa kirkonkellojen soivan, niinkuin ne Valterin syntyessä\nolivat soineet, -- ne olivat uuden, vasta sarastavan päivän\nhuomenkellot.\n\nNuori matkamies oli käynyt hyvin vakavaksi. Ajatukset olivat\nsiirtäneet hänet kauvas menneisyyteen ja nyt, kuten niin usein\nennenkin, heräsi hänen mielessään tuhansia kysymyksiä, arkoja,\nhimmeitä aavistuksia ja arveluita tästä aikaiseen manalle menneestä\näidistä, jonka kohtalo oli hänelle kokonaan hämärään verhottu. Isä\nja vanha Pirkko, jotka yksin olisivat voineet verhoa siirtää, olivat\nsiitä kerrassaan kieltäytyneet. Kun hän kiivaasti kyseli, lohduttivat\nhe häntä sillä, että hän kyllä, kunhan tulisi ymmärtäväisemmäksi,\nsaisi tietää kaikki. He olivat hänelle kertoneet yksityisiä,\npieniä piirteitä äidin elämästä, hänen hyväsydämisyydestään,\nalttiiksiantavaisuudestaan, nöyryydestään ja herttaisesta\nhuolenpidostaan. Siten olivat he vilkkaan pojan sielussa virittäneet\nsynnynnäisen lapsenrakkauden tulen hehkuvaksi, haaveilevaksi\nliekiksi, mutta joko ehdon tahdon, eli satunnaisesti, eivät he olleet\nantaneet tuolle pojan sydämensopukkaan pystyttämälleen pyhimyskuvalle\nmitään varmaa taustaa. Orpopojan etsivä silmä koetti turhaan\ntemmaista äitinsä mielikuvituksen utu-olentojen varjovaltakunnasta ja\nsaada hänen elämästänsä selvän ja tarkan kuvan.\n\nPitkällinen, parantumaton tauti oli vienyt nuoren äidin aikaiseen\nhautaan. Mutta kun isä ajatteli hänen vaikeita kärsimyksiänsä,\nkun niitä muistellessa uskollisen Pirkon ryppyisiä poskia pitkin\nkyyneleet hiljaa vierivät ristissä oleville käsille, silloin tunsi\nValter varmasti tunnossansa, ett'ei tässä voinut olla kysymyksessä\nvain kuolintautia sairastavan ruumiilliset tuskat. Hänen äitinsä ei\nollut eläessään onnellinen! -- Hyvä, -- ja puhdas, -- rakastettu ja\nvielä kuolemansa jälkeenkin omaistensa mielestä pyhimys, -- mutta\ntäällä ollessansa onneton! -- Onnetonko? -- Olihan hänellä ollut isä,\ntuo kaiken mahdollisen täydellisyyden juurikuva ja pieni Valterinsa,\njota niin hellästi oli rakastanut! -- Tässä oli poikaraukan elämän\nsuuri arvoitus, arvoitus, jonka selvittämiseen hän olisi uhrannut\nvuosia nuoresta elämästään. Kerran, kun hän innokkailla kysymyksillä\nja sydämellisillä rukouksilla oli koittanut taivuttaa vanhaa Pirkkoa\nkertomaan, oli tämä itkien pyytänyt, ettei Valter viekottelisi\nhäntä tottelemattomuuteen hyvää isäntäänsä vastaan ja lupauksensa\nrikkomiseen. Tämä pyyntö pani esteen kaikille tutkimuksille ja\ntiedustelemisille, sekä sillä, että muullakin taholla. Isän tahto\noli Valterista pyhä. Syvällä kunnioituksella hän nyt kavahti\nmenneisyyden salaisuutta, joka isällekin oli niin tuskaa täynnä.\nMutta miten mahtanee nyt käydä, kun hän pitkän poissa-olon jälkeen\npaljoa vanhempana ja vakavampana palajaa kotiin? -- Onkohan isä\nnyt avomielisempi häntä kohtaan? Pitäneekö häntä sen luottamuksen\narvoisena, että murtaa menneitä vuosia sulkevan sinetin ja sallii\npojan luoda silmäyksen vanhempainsa entiseen elämään?\n\nMietteisiinsä vaipuneena astui Valter näin metsän siimeksessä\neteenpäin, eikä huomannut yhä sakenevaa hämärää, Nytpä kääntyi polku\näkkiä jotenkin jyrkkää äyrästä alas. Siinä oli vuori työntänyt\nikäänkuin viimeisen kallioportaansa laaksoon. Puita kasvoi täällä\nharvemmassa, ja Valter saattoi vapaammasti katsella ympärilleen.\nRinteen alla, hänen jalkainsa juuressa, aukeni puitten piirittämä\nvehmas, vehreä niitty ja sen kupeella lepäsi kaislalampi, joka\nkauvempana lännessä pisti ulos metsästä ja metsän ja vainioitten\nvaiheilla salli Schwarzbach-puron virrata hiljaisten vettensä läpi.\nVain vähäisen osan lammin tyyntä pintaa pani raju puro väräjämään.\n\nLainoset, jotka se eteenpäin rientäessään työntää liikkeelle,\nmurtuvat molemmin puolin rannan puunjuuriin, tai hyppelevät arasti\nvähän matkaa viileätä vedenkalvoa, kunnes kaikkialla rantamilla\nkasvava kaisla kätkee ne helmaansa ja niitä hiljaa huojuen levolle\ntuudittelee. Täällä metsässä, missä melkein käyttämätön polku\nlammen luoksi polveili, oli vesi tummaa ja hiljaista. Pieniä,\nraju-ilmojen katkaisemia tammen-oksia lepäsi tyynellä pinnalla\nyhtä liikkumattomina, kuin lumpeen leveät lehdet ja valkoiset\nkukkaistähdet. Uupunut iltatuuli oli auringon kera käynyt levolle.\nSynkkä pilvivaippa oli taas sulkeutunut ja vaipunut alemmaksi,\niltaruskosta viivähti vain vielä pari himmeästi hohtavaa valojuovaa\nsen reunamilla. Ilma oli painostava. Äänetöntä hiljaisuutta häiritsi\nainoastaan sammakkojen surunvoittoinen kurnutus. Valter tunsi seudun\nvarsin hyvin. Se oli hänessä aina herättänyt salaista, kauhunsekaista\nmieltymystä. Vihanta niitty oli rehevimmän kasvullisuuden\npeitossa piilevä suo. Kansa kutsui sitä vainajavainioksi ja\ntuonentarhaksi, sinne kun monta vuotta sitten oli uponnut, ensin\noppinut kasvientutkija ja kohta jälestäpäin köyhä vuoristolaisvaimo\npoikinensa, jotka olivat olleet metsässä risuja kokoomassa. Paikalla\nkuului kauheasti kummittelevan. Siellä surmansa saanut oppinut herra\noli muka ollut paha pakana, joka ei ollut koskaan kirkossa käynyt,\nvaan oli pitänyt yhteyttä pahojen henkien kanssa, jotka vieläkin joka\nyö pitivät kokouksiansa hänen haudallansa. Seudun maakansa karttoi\ntätä paikkaa ja harvoin käytettiin kapeata, suon reunaa kiertelevää\npolkua. Toisin paikoin oli se aivan hävinnytkin nopeakasvuiseen\nnurmeen ja sammaleeseen. Valter ei pelännyt metsän tuntemattomia\nkummia. Päinvastoin miellytti häntä niiden herättämä mielenjännitys.\nMikä vain oli salaperäistä, oli aina ihmeellisesti viehättänyt\nValteria ja tämä yksinäinen paikka kietoi nytkin taikaverkon tavoin\nväsyneen pojan mielen valtoihinsa. Hänen päähänsä pisti odottaa\nmetsässä, kunnes tulisi aivan pimeä ja sitten oikein hämmästyttää\nisää. Hän ei tahtonut kotia lähetessään tulla huomatuksi, vaan\nkuvaili mielessään, miten olisi hauskaa astua sisään aivan äkkiä ja\nodottamatta. Vanhaa Pirkkoa tosin ei käynyt pelottaminen, hän kun oli\nheikko ja säikkyi vähästä. Mutta isän luo, jonka oli tapana myöhään\niltasin istua huoneessansa lukemassa ja kirjoittamassa, voisi hän\nhiipiä puutarhan läpi ja kiivetä avonaisesta akkunasta sisään, kuten\nennen pienenä poikanakin oli tehnyt. Ja täällähän oli niin ihanata!\nTäällä teki hänen mieli odottaa sopivata hetkeä!\n\nValter istahti rinteelle jättiläisvaahteran alle. Sylityksin\nlepäsivät lampi ja suo hänen jalkainsa juuressa. Metsä sulki molemmat\nvihantaan helmaansa. Veen valio, kookas kaisla oli pistänyt sinne\ntänne niityn kukkien joukkoon jonkun korkean korren, ikäänkuin\nvaroitusmerkiksi matkaajalle, ettei ollut petolliseen pohjaan\nluottamista. Pojan lepopaikan edustalla oli kaisla molemmin puolin\nsiirtynyt syrjemmäs, jättäen näköalan vapaaksi. Vesi muodosti\ntässä pienen lahdelman, sillä tuonentarhasta pisti lampeen kaita\nniemenkaistale. Tätä pientä lahdelmaa reunusti yhdeltä puolen niityn\nkukkaset ja hienot heinähelpeet, toisella taas rinteen kivikolta\nveteen ulottuvat vattupensaat ja sammaleet. Tänään, sateen vielä\npisarrellessa, oli tässä syrjäisessä lahdelmassa lumpeenkukka\navannut valkokupunsa. Nuori kukka ei ollut vielä valvoen viettänyt\nainoatakaan yötä metsässä. Vihannan vartensa varassa lepäsi se nyt\nliikkumatta lahden keskellä ja katseli ihmetellen ja haaveksien\nillan hämyyn. Salamoita suihkaili silloin tällöin puiden lehvien\nlomitse. Matalan niemenkaistaleen päässä törrötti salaman iskemä\ntammenrunko, joka ojensi molemmat jälellejääneet, puoleksi hiiltyneet\noksansa yli lammen. Illanhämärässä näytti sen tumma, outo muoto\njättiläisnoidalta, joka, laihat käsivarret levällä, pitkään,\nlaahaavaan viittaan verhottuna, astuu yli vetten ja taikojansa\nyön selkään sopottaa. Sen takana leijaili yli suon juhlallisia\nutukulkueita. Toisinaan seisoivat usvahaamut ikäänkuin jähmettyneinä\npaikoillaan, toisinaan liehuivat ne taas hurjassa leikissä ristiin\nrastiin, kun vaan uinuva yöviima henkeänsä veti ja kaisla humisten\nhuokaili. Yksinäinen sirkka sirkutti iltavirttänsä. Viidakosta\nkajahti huuhkajan huuto. Valter lepäsi pää käden nojassa. Haaveksien\nhänen silmänsä seurasivat suolla leijailevia sumuhaamuja ja ajatukset\npyrkivät väikkyvän usvan lailla lentelemään sinne tänne. Jo painuivat\nsilmät umpeen. Olkihattu vierähti kiharoilta maahan ja väsynyt,\nraskas pää vaipui sammaleiselle puunjuurelle.\n\nKahta kovemmin ja surullisemmin valittivat silloin sammakot lammessa.\nKahta kolkommin huusi metsässä huuhkaja. Yötuuli havahti ja ravisteli\nkiivaasti puitten latvoja. Kylmästi pyyhkäisi se nukkujan kuumaa\notsaa. Mutta poika ei kuullut mitään, ei tuntenut mitään. Hän nukkui\nsikeässä unessa. Ja lepoon laskeusi taas tuulikin. Hiljaa seisoivat\ntaas, kuten ennenkin, metsän puut. -- Kesäyön tummimmat varjot\nverhosivat metsän, tuonentarhan ja sammakkolammin. -- Silloin tällöin\nkajahteli kautta ilmojen kaukaisia ääniä; -- yksin, -- parittain, --\nuseampia peräkkäin. Nordingenin kirkko, ijankaikkisuuden harmahtava\nvartio, luki tornissansa kuluvat tunnit ja neljännekset ja antoi\nyksitoikkoisen saarnansa ajan katoovaisuudesta päivin ja öin kaikua\nlaaksoon. Päivänvalossa, elämän hyörinässä, puhuu kellon ääni\nuseimmille ainoastaan maallisista asioista. Työhön kehottaa ja\nkiiruhtaa se seudun ahkeria maamiehiä ja ketteriä kankureita, kutsuu\nheitä työhön, yksinkertaiselle aterialle ja iltalevolle. -- Mutta\nöisin, heidän vuoteella levätessään, mitähän vanha tornikello heille\nsilloin virkkaa? -- Onnelliset ja terveet, jotka sikeätä, rauhallista\nunta nauttivat, eivät kyllä sen ääntä kuulekkaan. Mutta niille, joita\nruumiin tahi sielun vaivat valveella pitävät, joiden uupuneissa\njäsenissä tauti polttaa, joilta suru ja huoli tahi kalvava omatunto\nriistää rauhan sydämestä ja unen silmistä, -- mitä tuntilyönnit\nniille puhuvat? -- Ovatko ne armottomia matkapylväitä, joista nuo\nonnettomat huokaillen laskevat, miten lyhyt ilo ja riemu on ollut\nja kuinka pitkä jo tuska sekä okaitten ja kuilujen kautta johtava\npolku? Tietävätkö, että noista matkapylväistä eräs, ehkä jo seuraava,\non heille oleva rajapyykki sen tuntemattoman maan, johon heidän on\nastuminen, kun maailman ilo ja maailman suru ijäksi ovat lopussa, --\nja vavistenko he tätä rajapyykkiä kammoovat, -- raukat? -- Onnellinen\nsinä, jolle tuo rajapyykintakainen maa ei ole hämärä, tuntematon\nmaa, vaan lupauksen valoisa valtakunta! -- Onnellinen sinä, --\njos kohta taudin tuskat jäsenissäsi vavahtelee, jos kohta murhe\nja huoli, jos kohta synninkin suru sydäntäsi kalvaa! -- Tunnethan\ntoki toivosi perustuksen! Joka kellonlyönti on sinulle Jumalan\nsormi, joka sinunkin pientä ihmis-elämääsi ohjailee, joka lukee\nsydämesi lyönnit ja tyynnyttää sen arkaa tykintää, joka pyyhkäisee\nkyyneleet silmistäsi, -- Jumalan sormi, joka kompastuessasi nousee\nsinua varoittamaan ja kehottaa: ole valpas, ole uskollinen, oli\nkärsivällinen ja toivo alati! --\n\nTaas Nordingenin tornikello löi. Kaksitoista kumeata lyöntiä kajahti\nverkalleen yöhön. Viimeisen vaiettua kuului metsässä kummallinen\nsihinä ja suhina, kihinä ja kuhina, ikäänkuin lukemattomia\nhyönteisparvia olisi liidellyt edestakaisin, tai niinkuin tuuli\nolisi joutunut riitaan vanhojen jättiläispuitten lehvien kanssa.\nMutta ei tuuli ollutkaan, herännyt. Puut ja pensaat seisoivat\nliikkumattomina ja siitä suuresta siivekkäästä hyönteis-armeijasta,\njoka vuoden juhannusharjoitusta varten oli leirinsä metsään\npystyttänyt, oli näkyvissä vaan pari myöhästynyttä, tänään lomalla\nolevaa kultakuoriaista. Kiiltävässä virkapuvussansa palasivat nämä\nmehiläiskuningattaren toimeenpanemista tanssijaisista, joita tänään\noli pidetty eräässä puutarhassa laaksossa. Ne olivat varmaankin\nkurkistaneet hiukan liian syvään seljakukkien silmiin, sillä\nne harhailivat nyt, tuoksusta huumauksissaan, hämärässä sinne\ntänne, etsiskellen vihantaa telttaansa rinteen pensaitten alla.\nHurmaavain tuoksujen tavalla kumpusi kosteasta maaperästä ihmeen\nhiljainen soitto ja kuiske: lauhassa kesäyössä kautta tienoon\nkuuluvia, hentojen keijuisten metsätarinoita. Pienet nurmenkukat\nja heinänhelpeet tyhjensivät sydämensä toisillensa ja valittelivat\nkulunutta, raskasta työpäiväänsä. Aikaisesta aamusta asti oli niiden\nnäet täytynyt kantaa sadepisaroita, kastella vanhoja puunjuuria ja\njanoisia pieniä sammalmättäitä, jotka aina tuppautuvat tielle, kun\ntammet ja pyökit jotakin tarvitsevat. Vedenkanto on koko lailla\nvaivaloista työtä ketoneilikoille, vienoille sinikelloille, hennoille\nkieloille ja lempeille nummenkukille.\n\n\"Vieläpä näin myöhään yölläkin tässä täytyy seisoa kumarassa,\nkannattamassa suuria vesipisaroita!\" nurkuivat nyrpeinä nummenkukat.\n\"Eikä edes pieninkään tuulenhenki meitä armahda, nostamalla taakkaa\nhartioiltamme ja vierittämällä vettä maahan!\"\n\nKolme hentoa, pitkää heinänkortta seisoi likekkäin. Ne pudistivat\nmoittivasti hienoja helpeitänsä. Yksi puhkesi kiivaasti torumaan:\n\n\"Mitäpä oikeutta tuollaisilla tukevilla nummenkukkasilla on pitää\nnoin suurta puhetta ja nostaa sellaista melua, kuin olisi heille\nsuurikin vääryys tapahtunut, ell'ei vaan kaikki tuulet heidän\navuksensa riennä. Katsokaapas vain meitä, kuinka paljon enemmän\nmeillä on kannettavana!\"\n\nJa heinänkorsi ojensihe oikein suoraksi ja piteli vapisevine,\nheikkoine käsivarsineen raskasta, hopeakirkasta sadepisaraa\nkorkealla. Sen toverit huusivat silloin: \"Katsokaa, katsokaa! Meidän\novat vielä isommat!\" Mutta kun he kaikki koittivat nostaa taakkaansa\noikein korkealle, horjahtivat he ja törmäsivät yhteen. Kolme raskasta\nvesipisaraa suli yhdeksi ja tämä suuri, kylmä pisara vierähti\nnukkuvan pojan otsalle.\n\nSäikähtäen kavahti Valter pystyyn, hieroi unen silmistänsä ja jäi,\nvaahteranrunkoon nojaten, istumaan. Yö ei ollut enää hänelle pimeä.\nHänen aistinsa olivat tulleet ihmeellisen tarkoiksi ja tajusivat nyt\ntäydelleen keskiyön metsän salaperäistä elämää. Suhina ja kuhina\nhänen ympärillänsä puhui nyt hänelle täysin ymmärrettävää kieltä,\nkasvit ja hyönteiset olivat kuin vanhoja ystäviä. Ihastuksissaan\nkuunteli hän heidän salaisia keskustelujansa ja tunsi niistä\nvirkistyvänsä ja reipastuvansa, niinkuin janoinen pyhiinvaeltaja,\njolle vilpoisesta lähteestä virvoittava vesi suihkuaa.\n\nKun Valter herätessään liikahti ja muutti asentoa, häiritsi se\nkunnian-arvoisen sammakon suloista lepoa, joka oli vaipunut\nmietelmiin rannalla kasvavan leveän leskenlehden alle. Hädissään ja\nkauhistuksissaan vetäytyi viaton haaveilija ihmissaappaan kamalasta\nläheisyydestä, -- se kun ei ollut sellaista kapinetta koskaan ennen\nnähnyt, -- ja heittäytyi päistikkaa lahdelman keskelle. Vesi sulki\nsen syliinsä, mutta roiskahti samalla korkealle ja kasteli kokonaan\nvalkoisen, veden kalvolla keinuvan kukkasen. Hajalleen hypähtivät\nkultakuoriaisetkin, jotka jo hiljan olivat huomanneet nuoren\nlummekukan ja ihaillen ladelleet sen ympärillä. Nyt lensivät ne sille\npalvelustansa tarjoomaan ja saivat auttaa sitä pudistamaan kirkkaita\npisaroita pois valkeilta lehdiltään. Siten solmittiin tuttavuus.\n\nKummallinen, hillitty yskä kajahti nyt pensaikosta.\n\n\"Kas, hyvää iltaa, herra professori! Eipä ole ollut mulla kunnia\nteitä pitkään aikaan tavata!\" huusi yölepakko, joka kieppuen lenteli\nsinne tänne hiiltyneen tammenrungon ympärillä. Ja kun lummekukka ja\nkultakuoriaiset uteliaasti vilkaisivat ympärilleen, kiilui heille\nrannan pimennosta vanhan huuhkajan suuret silmälasit vastaan.\n\n\"Sotaharjoituksia varten kai tekin olette metsään saapunut?\" kuului\ntaas yölepakon ääni. \"Paljon on teiltä jo hukkaan mennyt, herra\nprofessori! Turilasten juhlaparaati on jo ohitse; kovin oli komea!\nTurilasrykmenteillähän on, kuten tunnettu, paras musiikki koko\narmeijassa.\"\n\n\"Vähätpä minä paraateista ja kenttäharjoituksista!\" ärähti\nylenkatseellisesti huuhkaja. \"Yksinomaan muinaistieteellisiä\ntutkimuksia varten olen tänne vuoristoon tullut. Täällähän kuuluu\nvuoren onkaloissa olevan roomalais-aikuisia, harvinaisia rahoja\nlöydettävissä. Niitä täytyy etsiskellä. Totta puhuakseni olen\ntieteellisiä tutkimuksia varten lähtemässä pitemmälle matkalle,\nsisarenityttären, nuoren tarhapöllön kanssa, jonka hyväksi matka\noikeastaan tapahtuukin. Tuolla rakkaalla lapsella on nimittäin suuri\nperintö saatavissa, mutta kun emme voi tarpeeksi selvään todistaa\nhänen polveutumistansa suoraan Minervan pöllöstä, niin on asia vielä\nriidan-alainen. Tuo sukuperä ei suinkaan ole paljas sukutarina.\nSentähden lähdemme nyt Italiaan ja Kreikkaan, vanhoista rahoista ja\nkuvapatsaista kokoomaan todistuskappaleita asian ratkaisua varten.\nKatselkaapas vain, kunnian-arvoisa ystäväni, nuorta neitiä, miten\nkomeasti kaareva hänen nokkansa on ja kuinka syvämietteinen pääkallon\nmuoto!\"\n\nNuori tarhapöllö lentää lehahti moitteettoman somasti yli lahdelman,\nlaskeutui hiiltyneelle tammen rungolle ja tervehti armollisella\npäännyökkäyksellä yölepakkoa.\n\n\"Rikas ja jalosukuinen perinnönsaaja!\" kuiskasi kultakuoriainen\ntoverilleen.\n\n\"Niin kyllä! Perinnönsaaja ja hyvin vanhaa aatelissukua, -- mutta\nsuostunpa kunniatta räpytteleimään kuoliaaksi lähimmässä hämähäkin\nverkossa, ellei hän ole olevinaan kauheasti oppinut! Veressä on vika,\nluota siihen, -- huomaahan sen jo nokanpäästä!\"\n\nJa ylenkatseellisesti olkapäitään kohauttaen, niin että\nkirkkaaksi kiillotetut olkaliput kauvas yön pimeyteen välähtivät,\nkääntyi kultakuoriainen pois ja alkoi taas liehakoida hiljaista\nlummekukkaa. Se kertoi tälle mehiläiskuningattaren tämänpäiväisistä\nhovitanssijaisista, luetteli kaikkien siellä enimmin ihailtujen\nkaunottarien nimet, mainitsi purppuraruusun, sammalruusun, iloisen\nburgundiruusun ja pienen, keikailevan Dijon-ruususen. Sitä huvitti\nsuuresti kertoella kaikista näistä tuntemattomista ihanuuksista\nviattomalle, nuorelle vesikukkaselle, joka ei ainakaan ollut liian\noppinut, eikä ollut koskaan luonut silmäystäkään ulos maailmaan.\nOli niin hauskaa nähdä sen lapsellista ihmettelyä ja vastata sen\nteeskentelemättömiin kysymyksiin.\n\nYksinkertaisempaa kasvatusta tuskin lienee, kuin minkä vesikukkanen\nsaa tyynen ruohikkolammin kalvon alla, varsinkin jos lampi sijaitsee\ntiheän metsän ja syrjäisen vuorilaakson yksinäisyydessä. Siellä\nvilpoisesta pohjasta kasvavat vesikukkaset ovat vaatimattomia\nluonnonlapsia. Eivät ne tiedä mitään puutarhakukkien turhasta\nitsetunnosta. Ja kun kultakuoriainen ei voinut ymmärtää, kuinka\nsuloinen vesiruusu oli jäänyt kutsumatta mehiläiskuningattaren\ntanssijaisiin ja kun se sanoi pitävänsä huolen siitä, että erehdys\npian korjattaisiin, pudisti kukkanen kieltävästi päätänsä,\narvellen, ettei hänen laisensa väritön ja tuoksuton vesikukka\nollenkaan sopisikaan kukoistavaan ruusutarhaan. Sanoi kuolemaksensa\npelkäävänsä, jos täytyisi, muitten ruusujen lailla, seisoa huimaavan\npitkän varren varassa, okaitten ja piikkien keskellä. Ja jos\nmehiläiset ja kultakuoriaiset, suloisia sanoja ja sukkelia kysymyksiä\nkuiskien, hyörisivät hänen ympärillänsä, niin ei hän varmaankaan\nkykenisi vastaamaan niin mitään. Kultakuoriainen selitti, ettei\nhovissa väri ja tuoksu merkinneet mitään, sillä kukapa siellä\nedes saattoi tietää, oliko väri luonnollinen, vai keinotekoinen!\nEi, hovissa riippui kaikki suvusta. Kaikki ruusut saivat tulla\nhoviin ja olihan lumpeenkukkakin ruusu, vedenruusu. Kuoriainen\nkertoi vielä, että siellä tänään suuresti oli kunnioitettu kahta\nkalpeata ranskatarta: \"Madame Hardi\" ja \"Madame Plantier\" ruusuja\nja ennen kaikkia ihanata etelätärtä \"Centifolia unicaa\", joka oli\nlumpeenkukkaakin kalpeampi.\n\nTammenrungolla istuva nuori tarhapöllö oli hetken aikaa kuunnellut\nkuoriaisen ja lumpeenkukan keskustelua ja huomannut sen kovin\ntyperäksi ja mitättömäksi. Nuori tarhapöllö näet piti kaikkia\nkeskusteluja typerinä, joihin hän ei itse ottanut osaa. Sentähden\narmahti hän nyt heitä ja puuttui puheeseen. Hän pilkkasi kuoriaista\nsiitä, että tämä liian hätäisesti oli lukenut lummekukkaa kuuluvaksi\nlaajalti haaraantuneihin ruususukuihin, vaikka hänessä huomasi selviä\nmerkkejä sukulaisuudesta suuresti ihaillun, vasta muutamia vuosia\nsitten Eurooppaan tuodun, intialaisen ruhtinattaren \"Viktoria regian\"\nkanssa.\n\n\"Viktoria regia\" oli lumpeenkukalle ventovieras nimi. Se ajatteli\nkaikkia tuttuja ja tuntemattomia sukulaisiansa. Tätejä hänellä oli\nkahdeksan ja serkkuja seitsemänkolmatta, mutta Viktoria regiaa ei\nniiden joukossa ollut. Se kyseli rannan pienoisilta kukkasilta,\nmutta eivät edes siniset lemmikitkään, joilla kuuluu olevan parhain\nmuisti, muistaneet nähneensä niin muhkeammista kukkaa. Jos kohta\nnuoren lumpeenkukan turhamielisyys ei ollutkaan kovin kehittynyt,\noli hänessä sen sijaan sitä enemmän naisten toista sukuvikaa,\nuteliaisuutta. Se koitti sentähden kärsiä nuoren tarhapöllön\nvastenmielistä, rikkiviisasta ääntä ja kyseli ja tiedusteli tarkemmin\nruhtinatar Viktoriasta.\n\nNuori tarhapöllö alkoi nyt kertoa erittäin romanttista tarinaa siitä,\nkuinka Viktoria regia oli tullut Eurooppaan rakkaudesta oppineeseen\nluonnontutkijaan, joka eräällä matkalla oli siihen tutustunut, ettei\nse oikein voinut kärsiä tätä pohjoista ilmanalaa ja ainoastaan\nhellimmän huolenpidon kautta saattoi hengissä pysyä, että se\ntavallisesti kuului asuvan taiteellisesti rakennetuissa lasilinnoissa\nja vahvistavan voimiansa haaleilla kylvyillä.\n\nNuoren tarhapöllön kertomus oli vielä kesken, kun kaikkien silmät\nkääntyivät tuonentarhaan päin. Siellä sukelsi suoperäisestä maasta\nmonessa kohden esiin pieniä loistavia liekkejä, jotka hyppivät ja\nliehuen kiitelivät yli suon, pysähtyivät, huojuivat tuikkelehtien,\nsammuivat, leimahtivat taas kirkkaasti palamaan, lähestyivät tanssien\nja vajosivat sitten yhtäkkiä veteen. Taas syttyivät ne toisessa\npaikassa ja liitelivät heinien huipuilla piirissä pyörien, hyörien,\nsuorastaan lampea ja pientä lahdelmaa kohti.\n\n\"Oi, mitä tuo on? Ketä nuo ovat?\" kysyi säikähtäen lummekukka ja\nkätkeytyi vavisten valkeain lehtiensä suojaan.\n\n\"Kas vaan, tanssijoita!\" huusi hilpeästi kuoriainen. \"Mainioita\ntanssijoita yöllä ja sumussa, mutta eivät kuulu metsäoopperan\ntanssijoihin! Eivät ole heinäsirkkoja!\"\n\n\"Mahtavat olla unkarilaisia tanssijoita\", tuumasi toinen kuoriainen.\n\"Mustalaisten kanssa kuuluvat maahan tulleen ja tanssivat kernaasti\nkuuttomina öinä taivas-alla. Virvatuliksi niitä luullakseni\nkutsutaan.\"\n\nJa kun nyt taas solakka, säihkyvä liekki hitaasti soljui aina\nvedenrajaan asti, vetäisi kuoriainen välkkyvän miekkansa, ojensi sen\nliekkiä kohti, astui aivan sen eteen ja huusi kaikuvalla äänellä:\n\n\"Seis, virvatuli, seis! Puhu ja vastaa! Ken olet?\" Pieni tirskunta\nkuului vastaukseksi ja ivallisesti sähähtäen vajosi liekki veteen.\n\n\"Oi, nuo eivät ole oikeita tanssijoita!\" kuiskasi peloissaan\nlummekukka. \"Aaveita ne ovat!\" Ja kun taas suon laidassa liekki\nvilkahti ja jäi, jalka melkein vedessä, seisomaan veden rajaan, huusi\nlummekukkanen hädissään:\n\n\"Kaikki hyvät henget kiittävät Herraa!\"\n\n\"Ijankaikkisesti, amen!\" vastasi pieni liekki, seisoi siinä vakavana\nja kirkkaana sekä jatkoi vielä: \"Kernaasti vastaan ja ilmoitan kuka\nolen, kunhan vaan siivosti kysytään.\"\n\n\"Ilmoittaako se mikä virvatuli on!\" ajatteli vaahteran alla\nkuunteleva poika ja siirtyi vielä lähemmäksi rantaa. \"Saankohan\ntäällä kuulla, mitä ei kukaan opettajakaan tiedä?\"\n\nMutta kuivettuneella tammenrungolla istuva nuori tarhapöllö,\njoka oli saanut parhaimman uuden-aikuisen kasvatuksen, hypähti,\nylenkatseellisesti nokkaansa korottaen, pari oksaa alemmaksi,\nparemmin kuullaksensa. Hänhän oli vasta muutamia viikkoja sitten\npääkaupungissa suorittanut opettajatartutkintonsa ja silloin pitänyt\npari tuntia kestäneen vapaan esitelmän sähköstä ja vetykaasusta.\n-- Tahtoiko nyt todella tuhma virvatuli tietää enemmän, kuin hän\nkaikessa viisaudessansa? -- Kultakuoriaiset asettuivat lumpeenkukan\nvieressä uiskenteleville, leveille, vihannoille lehdille kuuntelemaan\nja heidän kehoituksestaan rohkaisi kukka mielensä ja kysyi\nhiljaisella, ystävällisellä äänellä virvatulelta: \"No, sano minulle\nsitten keitä te olette -- sinä ja toverisi?\"\n\n\"Vainajain henkiä olemme, -- sammutettujen valojen sieluja.\nVähän aikaa me maan päällä ihmisiä palvelimme, mutta pikainen,\nväkivaltainen kuolema tempasi meidät pois, ennenkuin sydämemme\npaloi loppuun ja me saatoimme tuhkaan sammuen tuikahtaa. Mutta\nken väkivallan kautta henkensä heittää, ei saa haudassa rauhaa,\nIlkivaltaisesti maahanheitettyjen, eli halveksimalla ennen aikojaan\nsammuksiin puhallettujen kynttiläraukkain sielut ovat tuomitut kauvan\nharhailemaan mailla, mantereilla ja petollisella, yliluonnollisella\nhohteella huikaisemaan ja hämmentämään. Sellaisia harhailevia\nvalosieluja olemme minä ja toverini.\"\n\n\"Ihmisiäkö olette palvelleet?\" kysyi lummekukka. \"Oi, kerro minulle\nminkälaista se oli? Minä en ole oppinut palvelemaan, enkä ole koskaan\nihmisiä nähnyt.\"\n\n\"Etkö koskaan ole ihmisiä nähnyt!\" ilkkui nuori tarhapöllö.\n\"Luultavasti et edes tiedä mitä ihmiset ovatkaan!\"\n\n\"Tiedän toki! Tiedän vähän ihmisistä! Tiedänhän, mitä sammakot ovat\nmulle kertoneet erään hukkuneen luista, jotka sata vuotta ovat\nmaanneet lammen pohjalla. Mutta sammakkojen kertomukset ovat vaan\nniin kovin surulliset. Ja kerran -- hyvin, hyvin kauan aikaa sitten,\n-- luulenpa kahdeksan päivää sitten, -- kun minä vielä olin hyvin\npieni silmikko, enkä läheskään ylettynyt vedenpintaan, -- silloin\nsoljahti tiheä, tumma varjo yli lammen. Vesi sen ympärillä kohisi.\nSammakot sanoivat, että varjo oli venhe ja että sen sisällä oli\nihmisiä. Kuinka mielelläni olisin katsahtanut siihen! Minä koitin\nvoimieni takaa ojennella suoraksi, mutta olin sittenkin liian pieni.\nKerran laidan yli kumartui hymyilevät kasvot, joissa oli kirkkaat,\nloistavat silmät, mutta samassa loiskahti airo veteen ja turmeli\nihanan kuvan kohta kun se oli ilmestynytkin. Vellova vesi keinui\nsinne tänne ja ennenkuin se uudelleen oli ehtinyt luoda kuvan\nkokonaiseksi, oli venhe kiitänyt ohitse. Oi, kerro mulle oikein\npaljon ihmisistä! Tahtoisin niin mielelläni oppia jotakin uutta!\"\n\n\"Minulta et opi yhtään mitään\", sanoi virvatuli, \"enkä myöskään voi\nsulle paljon kertoa, sillä elämäni oli hyvin lyhyt, enkä saata kertoa\nmuuta kuin mitä itse olen kokenut itse nähnyt ja kuullut. Mutta se ei\nolekkaan mikään opettavainen, pyöristelty ja silitelty kirjakertomus,\ntäynnä hyödyllistä moraalia, vaan pieni palanen elämää, -- katkelma,\nilman alkua, ilman loppua. Et siitä mitään selvää saa.\"\n\n\"Oi, ala vaan, hyvä virvatuli, ala vaan kertoa,\" rukoili lummekukka,\n-- ja liekki yskähti, leimahti kirkkaammaksi ja alkoi:\n\n\"Olin joulukynttilä! -- Mutta oletteko kuulleet joulukynttilöistä?\"\n\n\"Josko olemme niistä kuulleet!\" virnisteli nuori tarhapöllö. \"Eipä\ntässä tarvitse kauvaksi lentää, -- jo lähimmässä vuorenrotkossa\nseisoo nuoria kuusia kaikilla rinteillä. Ja illanhämärässä juttelevat\nne tulevaisuudestaan ja kaikesta siitä ihanuudesta, mitä tuollainen\nkuusilapsonen haluaisi kokea. Eilen minun täytyi oikein ihmetellä\nkuullessani, kuinka monen tuollaisen nuoren puun hartaimpana toivona\noli tulla joulupuuksi ja antaa koristaa itseänsä kiiltävillä\njoulukynttilöillä ja kirjavilla paperiliuskoilla. Mutta eipä\ntuollainen nuori havupehko ollenkaan ajattele sitä, että lyhyt ilo on\nkalliisti maksettu ja tuottaa sille kuoleman.\"\n\n\"Kauniin kuoleman ne kuitenkin saavat, ne nuoret kuuset, jotka ovat\nsaaneet olla joulukuusina ja kantaa joulukynttilöitä,\" virkkoi\nvirvatuli. \"Me joulukynttilät kuulumme ikivanhaan, hurskaaseen\nveljeskuntaan. Veljeskuntamme sai alkunsa siitä kirkkaasta tähdestä,\njonka Herra Jumala kerran sytytti johdattamaan tietäjiä itämailta\nVapahtajan syntymäpaikalle. Niinpä mekin loistamme pimeään\nyöhön ja tahdomme tuon tähden tavalla viedä ihmisiä Vapahtajan\nluo. -- Mutta mitäpä te, -- yöllä metsässä liikkuva roskaväki:\ntarhapöllöt, yölepakot, puut ja pensaat ja juhlapukuiset, kiiltävät\nkultakuoriaisetkin, -- mitäpä te tietäisitte siitä ammoisesta,\nijankaikkisesta valosta, joka pimeydessä loistaa ja tähdestä, joka\nsiitä ilmoitti!\"\n\n\"Oi, tähdistäkö!\" virkkoivat rannan ruohot. \"Nehän useinkin\nputoilevat alas lampeen! Kirkkaina öinä, kun pilvien esirippu on\npoistunut, lepäävät ne vilkkuen täällä vedenpinnalla. Mutta ne ovat\nhiljaisia ja salaperäisiä. Emme saata niiden kanssa puhua, emmekä\nollenkaan ymmärrä heidän loistokieltään.\"\n\nRinteellä kasvoi suuri, voimakas ja virkeä tammi. Syvälle kivikkoon\noli se juurensa työntänyt ja levitti nyt tuuhean latvansa vielä\nlaajemmalle ja korkeammalle, kuin vanha vaahtera, jonka alla\nnuori matkamies lepäsi. Pitkin tammenrunkoa oli tuuhealehtinen\nmurattiköynnös kiivennyt. Se painautui luottavasti voimakkaan puun\npovelle ja kietoi hennot, vihannat vartensa sen karkean kuoren\nympäri. Lempeästi kosketti muratti nyt jalkainsa juuressa kasvavia\nruohoja ja kysyi suopeasti:\n\n\"Olettekohan tahtoneet ymmärtää tähtiä, te pienoiset ruohot? Oikein\nvakava, hyvä tahto auttaa suuresti. Elkää katsoko ainoastaan eteenne\nmaahan, pienet ruohot! Ojentautukaa kohden korkeutta! Ja kun te\ntäällä alhaalla näette jotakin mielestänne hyvin ihanaa vilkahtavan,\nniinkuin näitte tähdet vedessä, nostakaa silloin silmänne ja\nkatsahtakaa ylöspäin, kohti kirkasta valoa, josta loisto täällä\nalhaalla oli vain heijastus. Kun tahtoo ymmärtää ja katsoo kohti\nkorkeutta, pienet korret, niin siitä silmät kirkastuvat ja totuuden\nportitkin aukeavat.\"\n\n\"Totuuden portit!\" mutisi professori huuhkaja. \"Tuo se parpattaa ja\non opettavinaan, vaikka itse on jotenkin kehno filosoofi.\" Mutta\nvirvatuli huudahti:\n\n\"Terve sulle, rakas murattiköynnös! Eläkä pane pahaksi, että tässä\nvasta roistoväestä lörpöttelin! Enhän ollut sinua vielä huomannut!\"\n\n\"Mutta kertomus, virvatuli! Minne kertomuksesi jäi?\" huokasi\nlummekukka. Ja virvatuli kiidätteli räiskyviä kipunoita ilmaan ja\nryhtyi uudelleen kertomaan:\n\n\"Joulukynttilänä siis olin. Kuusen oksalla, suuren salin keskellä\nalkoi elämäni.\"\n\n\"Kuusiko salissa?\" kuiskasivat kaislakukkaset ja heiluttelivat\nepäillen helpeitänsä.\n\n\"Niin kyllä salissa, raitis, vihanta kuusi! Ulkona oli kylmä talvi,\ntähtikirkas pakkais-yö, laakso jään ja lumen peitossa.\"\n\n\"Hento rouva, joka oli koristanut puun niin kauniiksi kirjavilla\nsokurileivoksilla, rusinoilla, manteleilla ja monivärisillä\nkiiltopaperi-tähdillä, ei varmaankaan olisi mennyt ulos sen luokse\nlumiseen metsään.\"\n\n\"Puu oli kai juurineen päivineen maasta kaivettu?\" kysyi pieni\npalkoruoho rannalla.\n\n\"Poikki se oli hakattu, raastettu ravitsevasta juurestansa. Mutta\njos kohta se oli puulle suurta tuskaa tuottanut, niin ei se siellä\nvaan vaivojansa valitellut. Komealla valta-istuimella se seisoi,\nniin suorana, niin viehättävänä, kuin olisi se siinä kasvanut, eikä\nkoskaan olisi raittiissa metsämaassa seisonut, eikä koskaan kosteata\naamu-ilmaa hengittänyt. Ammottavan kuolinhaavan kätki kokonaan\nvaltaistuimen sammalmatto. -- Hänen ylhäisyytensä jalkain juuressa\nloikoilivat hänen vasallinsa: mesikakut sekä punaiset ja kultaiset\nomenat. Me joulukynttilät istuimme kaikki sen oksilla.\"\n\n\"Sepä mahtoi olla loistoa!\" huusivat kuoriaiset, \"Jos kaikki muut\nloistivat yhtä kirkkaasti kuin sinä!\"\n\n\"Kyllä sittemmin, -- mutta alussa -- silloin paloin vaan minä,\nminä yksin! Kauvas ulottuvalta oksalta valaisin nuorta rouvaa,\njoka uutterasti asteli edestakaisin ja asetteli pöydille lahjoja,\njoita rakastavilla ihmisillä on tapana toisillensa joulujuhlana\nantaa. Aivan minun allani matalalla pöydällä oli pojanvaatteita,\nleikkikaluja ja kuvakirjoja. Tässä oli nuorella emännällä enimmin\njärjestämistä. Saatan vieläkin nähdä hänet ja on ikäänkuin kuulisin\nhänen sanovan: 'Varsinkin tässä tulee kaiken näyttää ystävälliseltä\nja iloiselta.' Näin hän lausui palvelijalle, joka ihaillen\nseisoi vieressä. -- Miksi loistavat silmät synkistyivät, kun hän\nleikkikalujen ja sokerileivosten joukkoon kätki pienen mustan\nvillamekon? -- 'Tahdoin niin kernaasti laittaa jotakin uudelle\nlapselleni; -- mutta mustalla surullisennäköisellä silkillä vain\nsaatoin hänen takkinsa kirjailla,' sanoi hän huoaten. Levotonna ja\nliikutettuna astuu hän pöydästä pöytään, katselee usein kelloa ja\nlukee vielä kerran jo usein ennenkin lukemansa kirjeen. 'Tiktak,\ntiktak,' raksuttaa vanha pöytäkello, joka itseensä tyytyväisenä lepää\nleveällä alustimellansa ja itsepintaisesti painaa kullatut jalkansa\ntummaan marmorilevyyn. Ja niin välinpitämättömästi tirkistävät sen\npyöreät täysikuukasvot vanhan-aikuisen otsakoristeen alta, ja niin\nhitaasti liikuttelee se heiluria, joka kunniamerkin tapaan sen\npyöreällä povella paistaa, kuin ei olisi väliä mitään, minkä tunnin\nse kohta sorahtavalla äänellänsä ilmoittaa.\"\n\n\"Ikäviä vanhoja tätejä tuollaiset pöytäkellot,\" keskeytti yölepakko,\njoka iltahämärässä ihmis-asuntojen ympärillä liidellessään, oli\nvilkaissut monesta akkunasta sisään ja siten nähnyt yhtä ja toista.\n\"Turhantarkkoja ja rikkiviisaita! Eipä uskoisi ihmisten niistä niin\npaljon välittävän. Joka kohdassa kysytään tuollaiselta vanhalta\nTiktak-tädiltä neuvoa; aina se saa suunvuoroa. Nepä taloudet\nkuuluvatkin olevan parhaassa järjestyksessä, joissa kaikki käy kellon\nkomennon mukaan.\"\n\n\"Nuori rouva kaiketi myöskin kuului niiden joukkoon, jotka antavat\nkellojen hallita. Ei hän ainakaan voinut itsepäistä, vanhaa kelloa\nkomentaa. Hänen rukoilevat katseensa eivät saaneet sitä seisahtumaan,\neivätkä myöskään kiiruhtaneet sen käyntiä. Enkä ollenkaan tiedä,\nmitä hän oikeastaan kellosta tahtoi. Kyllähän kuulin hänen paljon\npuhuvan palvelijan kanssa, mutta iloista, joulun-omaista ei heidän\nkeskustelunsa ollut. He puhuivat kovasta kuumeesta ja kuolemasta,\näkkiä kuolleista vanhemmista ja kahdesta orpopojasta, talonisännästä,\njoka oli rientänyt nuoruuden ystävän kuolinvuoteelle ja jonka vasta\ntänään piti palata kotiin. Oi, silloin kirkastuivat taas nuoren\nrouvan suloiset kasvot! -- 'Kuinka mahtaakaan isäntä riemuita,\nkun monen viikon poissaolon perästä taas pääsee kotiin, -- kuinka\nonnellinen hän mahtaa olla!' Huulet hymyilivät ja silmät säteilivät,\nkun hän ilosta ja onnesta puhui. Katse kääntyi kohti salin nurkkaa,\njossa hänen onnensa ja ilonsa oli kätkettynä: korivaunussa,\nsuljettujen verhojen takana lepäsi siellä herttainen, nukkuva, pieni\nlapsi.\"\n\n\"Ihmislapsiko?\" kysyi lumpeenkukka.\n\n\"Tietysti! Ihmislapsi.\"\n\n\"Oi, sano, minkä näköinen se oli?\"\n\n\"Oi, armas ja suloinen se oli! Korkealta oksaltani minä sen näin,\nkun nuori äiti kuunnellen hiipi sen luo, siirsi verhot syrjään ja\nkumartui sen puoleen. Valkoisella pään-alusella lepäsi se, pieni\npää aivan minuun päin, suukko puoleksi auki, posket sikeästä unesta\npunaisina, tummat, hienonhienot silmäripset niitä varjostamassa,\nhikihelmiä ohimoilla ja myssyn alta valuneet, vaaleat hiukset\nhiestä kosteat. Toinen kätönen oli peitolla; toinen taas, pieni\nnyrkki lujasti suljettuna, oli ojennettu pään taakse. Ihmeen ihana\njoulunukke se oli. Äiti tavotteli kädellään kukoistavia kasvoja,\nmutta ei koskettanut niitä kuitenkaan, antoihan vaan lapsen lämpöisen\nhengityksen löyhytellä sormiansa. Silitteli sitten peittoa, asetti\nverhon poimut paikoillensa ja huokasi hiljaa: 'Herra sua suojelkoon!'\"\n\n\"Etkö nähnyt silmiä?\" kysyi lummekukka. \"Silmäthän ovat pääasia.\"\n\n\"Kas vaan, kuinka olet viisas!\" virkkoi nuori tarhapöllö. Ja liekki\njatkoi: \"Silmät nukkuivat,-ja jos nuori äiti olisi ainoastaan yhden\nkerran käynyt lastansa katsomassa, niin en tietäisi niistä mitään\nkertoa. Mutta hän meni usein. Ja vihdoin, kun hän tahtoi näyttää\npalvelijalle, kuinka herttaisesti ja sikeästi pienokainen nukkui\nja varovasti, aivan hiljaa, kohotti verhoa, silloinpa loistikin\nhänelle kaksi tummansinistä tähteä vastaan, lapsonen oikoili pieniä\njäseniänsä ja suukkonen vetäytyi hymyyn. Äidin huulilta kaikui raikas\nilonhuudahdus. 'Eikö se ole suloinen! Eikö hän ole herttainen!'\nriemuitsi hän ja ilokyyneleet välähtivät hänen silmissänsä. Oi,\nmikä ilo joulukynttilöille saada kuvastua ja tuikkia onnellisissa\nihmissilmissä! ja varsinkin niin viattomissa, ilosta säihkyvissä\nja kuitenkin syvästi vakavissa lapsensilmissä, kuin nuo vaunussa\nlepäävän pienokaisen vasta auenneet silmät olivat.\"\n\nMurattiköynnös sanoi: \"Ihmissilmissä kun asuu sielu ja niissä kun jo\nitsestään loistaa kirkkaampi ja parempi valo, kuin kynttiläin, niin\nteitä, te joulukynttilät, haluttaa niihin vilkaista. Valo halajaa\nvaloa. Ja lasten silmissä -- niissä on valo puhtain. Mutta erittäin\nherttaista on, kun lapsen silmät vielä vanhuksen kasvoista loistavat\nja kun vanhassa ihmissydämessä lapsen ilo sykkäilee.\"\n\nHuuhkaja päästi pitkän sorahtavan äänen, pudisti halveksien päätänsä\nja kynsi kärsimättömästi suurta kiveä, jonka oli istuimeksensa\nvalinnut.\n\nVirvatuli kertoi edelleen, että kartanolta oli kuulunut kolinata,\nreen ritinätä ja iloista koiran haukuntaa; että rouva oli rientänyt\nakkunaan ja palvelija ovelle, ääneensä huutaen: \"Herra se on! Herra\nse on!\" \"Nuori rouva,\" kertoi liekki, \"nosti nopeasti lapsukaisensa\npienistä vaunuista, kääräsi sen huolellisesti lämpöiseen huiviin ja\nriensi ovelle. Mutta kynnyksellä antoi hän lapsen palvelustytölle\nja sanoi sukkelaan: 'Ei, ei! Kanna sinä hänet vaan! Minulla täytyy\nolla molemmat kädet vapaat syleilläkseni uutta lastani.' Valoisan\netehisen kautta astuivat he portaita alas. Ovet sulkeutuivat ja minä,\nminä olin yksin, -- yksin avarassa salissa! -- Kauhukseni huomasin,\nkuinka syvälle jo olin palanut. Tuskin olin enää puoltakaan niin\npitkä, kuin tummat toverini ympärilläni. Täytyykö katselemisesta ja\nelämisestä niin pian tulla loppu? tuumasin minä, pidätin henkeäni\nja painoin liekkini aivan pieneksi, säästääkseni vahaa. Palaneesta\nsydämestäni pistin päähäni tumman tuhkatötterön. -- Mutta eipä se\nsiinä pysynyt, -- putosi permannolle. Olisipa melkein polttanut\nreijän mattoon, ellei palvelija samassa olisi tullut takaisin ja\npolkemalla sammuttanut sitä. Vanha miespalvelija tuli sisälle ja\nsytytti monta kynttilää kruunussa ja seinillä. Suorina ja jäykkinä\nne seisoivat lumivalkeissa vaatteissaan ja katsoivat kopeasti alas\nmeihin. Mutta jo tuli kaikkien kuusen oksilla istuvien veljienikin\nvuoro. Suuressa kuvastimessa näin puun välkkyvän ja kimaltelevan,\nkuin olisi se pukeutunut kulta- ja päivänpaiste-pukuun. Ja taas\npuhuivat molemmat palvelijat pojasta: poika raukka, sanoivat --\nkuinka hienon ja ylhäisen, mutta hyväsydämisen näköinen hän oli.\nNiin, hyvä hän mahtoi olla. Eiköhän muuten hänen hoitajanansa ollut\nhiljainen vaimo mieluummin olisi lähtenyt nuoremman veljen kanssa,\njoka nyt olisi hänen hoitoansa paremmin tarvinnutkin! Mutta juuri\ntästä pojasta ei hän ollut hennonut erota, sanoivat he. -- Ja samassa\noli kaikki kirkasta ja valmista. Palvelijat poistuivat. Portailta\nja etehisestä kuului askeleita. Viereisessä huoneessa veisattiin\nkaunista jouluvirttä. -- Ja nyt, nyt lensivät ovet auki!\"\n\n\"Oi, kunpa voisi tulla kuuseksi!\" huudahti pieni nummenkukka.\n\n\"Vait! Elä keskeytä!\" kaikui kaikkialta, ja virvatuli jatkoi.\n\n\"Näin herrasväen kynnyksellä. Talonväki ja palvelijat ympärillä. Näin\nisännän vielä matkapuvussa. Hän kantoi pientä tytärtään, joka kirkui\nilosta, sätki käsin ja jaloin ja pyrki joulukuusen luo. Nuori rouva\ntalutti pientä, surupukuista poikaa. Hellästi katseli hän lasta.\nMolemmin käsin oli tämä tarttunut hänen oikeaan käteensä. Painaen\nruskeakiharaisen päänsä rouvan käsivarteen, katsoi poika iloisella\ntoivolla ja luottamuksella häneen.\n\n\"Minä lehahdin korkealle, jotta kuumia vahapisaroita valui\nsydämestäni. Tahdoin nähdä kaikki, -- kaikki yhtäaikaa, -- ja\nolin kuitenkin jo niin pieni! Viistossa minusta riippui pitkä\nkultapaperiverkko, jossa oli punainen omena! Oi riemua! Siinähän oli\nkultaiset portaat pienelle sammuvalle liekille! Kiipesin silmukasta\nsilmukkaan! Portaat hiiltyvät tulisista askeleistani -- omena\npyörähtää maahan, -- mutta juuri kun riemuiten leimahtelen, kun komea\nsavupilvi pääni päällä kiiriskelee, -- silloinpa onkin jo sukkela\nkäsi tempaamassa minut alas. Minut heitetään permannolle, tallataan,\npoljetaan. Muuta ei mulla ole kerrottavaa. -- Elämäni oli lopussa.\"\n\n\"Oi, vahinko, vahinko!\" valitti lummekukka. \"Kunhan et olisi ruvennut\nkiipeemään, niin olisi kertomuksesi voinut tulla hiukan pitemmäksi!\"\n\n\"Jokainen virvatuli saattaa sinulle jotakin kertoa;\" vastasi pieni\nliekki, \"kysyppäs nyt vain muilta.\" Ja näin sanoen hypähteli se\nvilkahtaen milloin oikeaan, milloin vasempaan. Kuoriainen lensi sen\njälessä ja kysyi vilkkaasti:\n\n\"Eivätkö mesikakut sinulle kertoneet mitään mehiläiskuningattaresta,\njoka tänpäiväiset tanssijaiset piti, taikka hänen armollisimmasta\nisoäidistään, mehiläiskuningatar-vainajasta? Mesikakuthan muuten\ntavallisesti ovat hyvinkin läheisissä suhteissa mehiläispesän\nherrasväkien kanssa.\"\n\nMutta liekki oli kadonnut, niinkuin olisi yöilma sen nielaissut ja\nkultakuoriaisen täytyi palata takaisin ilman vastausta.\n\n\"Kysykää toki toisilta virvatulilta\", huusi nuori tarhapöllö. Ja\nkoska lumpeenkukka niin kovin kernaasti tahtoi kuulla lisää, lensivät\nkultakuoriaiset sinne tänne pyytämään liehuvia liekkejä tulemaan\nrantaan elämäntarinoitansa kertomaan.\n\nEnsimmäistä virvatulta paljon täyteläisempi ja suurempi, mutta\ntyynempivaloinen liekki liukui, hitaasti kierrellen, kaarrellen,\nsuon pohjukasta esiin. Usein se pysähtyi, ikäänkuin epäröiden, tokko\nuskaltaisi tulla rantaan saakka. Kultakuoriaiset pitkästyivät ja\nhuusivat käskevästi:\n\n\"Tänne, virvatuli! Ei tässä teeskentely auta! Lähemmäs vaan ja suu\npuhtaaksi! Elämäntarinasi tahdomme kuulla!\"\n\nMutta silloinpa kävi hullusti. Liekki ojensihe ylpeästi suoraksi,\nviskasi suoraan ilmaan pitkän, kellertävänpunaisen säteen, hienon,\nkuin kaislakukan varren, pärskytteli ylenkatseellisesti paksua savua\nilmaan ja kääntyi paikalla poispäin. Ei kuoriaiset, eikä tarhapöllö\nolisi saaneet siunattua sanaakaan siltä kuulla, ellei lummekukka\nvienosti valittavalla äänellä olisi niin liikuttavasti rukoillut ja\nyhtenään sanonut: \"Sinä olet varmaan kaikkein paras virvatuli. Niin\nkaunista kertomusta, kuin sinun, ei varmaankaan kukaan muu taida!\"\nTämä näytti liekkiä miellyttävän. Se tuli taas pienemmissä kaarissa\npyörien lähemmäksi ja seisahtui viimein kolmen askeleen päähän\nrannasta.\n\n\"Tuo ei ole mikään herttainen ja vikkelä joulukynttilä, tuo!\"\nkuiskasi yölepakko, joka siivet levällään oli käynyt riippumaan\nhiiltyneeseen tammenrunkoon, jolla nuori tarhapöllökin istui.\n\"Tuo on mahtanut palaa jossakin vaivaisessa kynttiläjalassa, eikä\nkynttiläsakset ole sitä kyllin kurissa pitäneet.\"\n\n\"Minäkö kynttiläjalassa palanut! Minäkö olisin sallinut\nkynttiläsaksien nokkaani niistää!\" huusi virvatuli, jolla oli\nerittäin hyvä kuulo. \"Oi, pyhä yksinkertaisuus! -- Valkoisen,\nhimmeähohtoisen kupulaen alla minä asuin, läpikuultava torninen\nsuojasi minua periviholliseltani, viimalta. Pitkistä ketjuista\nriippui katosta minua kantava lamppu. Siinä pehmeän sydämeni varassa\nistuin. Mulla oli ylin paikka huoneessa, annoin valoni valaista\nkaikkea, mitä siellä nisällä oli ja hallitsin huonetta.\"\n\n\"Sinäkö hallitsit?\" nauroi nuori tarhapöllö. \"Itsehän olit\nvankeudessa, kapeaan torniin kytkettynä!\"\n\n\"Oi, eipä lasitornini ollut vankila! Vankilahuoneenko seiniä\nsaattaisi parilla kuumalla henkäyksellä pirstota?\" huusi virvatuli ja\nsuitsutti taas kaitaa, kellertävänpunaista, savuavaa tulisoihtuansa\nilmassa. \"Puh, puh!\"\n\n\"Oi, älä toki noin tupruuta!\" pyysi tarhapöllö neiti, kätkien\nnokkansa siiven alle. \"Päätäni alkaa kivistää!\"\n\nLiekki räiskähti ivallisesti ja kun lumpeenkukka kysyi:\n\n\"Rikoitko sitten kirkkaan tornisi?\" jatkoi se kertomustansa:\n\n\"Tekemättä se jäi! Säästinhän toki kirkasta torniani! Oi, olinhan\nviisas! Viimassa olisin kylmettynyt kuoliaaksi. Ulkona pauhasi\nmarraskuun myrsky, -- ulvoi savupiipuissa, -- pani etehisen ovet\nkolkuttelemaan. Uuvuksiin riehuneet sadekeijut kiitivät hurjassa\nvauhdissa ohitse, kosteita huntujansa ohi rientäessään akkunoihin\nhuiskutellen. Kaihomielin painautuivat ne valaistuja akkunoita\nvastaan, mutta eivät jaksaneet siinä pysytellä, luiskahtivat alas ja\nsuistuivat surkeasti loiskahdellen akkunalaudoilta jyrkkiä seiniä\npitkin pihan kivikkoon. Akkunaverhon iso tupsu harjoitteli salaa\npientä tanssia. Viima sille soitteli. Se tunkeusi pienimmistäkin\nraoista sisälle ja kolkutti uhkarohkeasti nyrkillänsä huoneemme\noveakin. Lamppunikin alkoi hienostaan huojua. Mutta turvallisessa\nhuoneessa nauroin kaikille noille hullutuksille. Harmaista kivistä\noli talo rakennettu ja siinä kulmukassa, missä pitkä sivurakennus\nliittyy vanhaan päärakennukseen, oli kätkössä se kodikas kammio,\njota valovirtani valaisi. Ylt'ympärillä hiljainen valtakuntani. Minä\nylinnä hallitsemassa, kirkkailla silmilläni kaikkia vartioimassa.\nLiedellä liehuvat rajut sukulaiseni, kekäleet ja loimuliekit,\novat mulle vanhastaan vihoissaan. Ne vihaavat tyyntä lampunvaloa,\nkerskailevat omasta valostaan ja tahtovat muka myöskin loistaa,\nvirnistellen ja välkähyttäen liekkejänsä. Veripunaista hehkua luovat\nne huoneeseen, ritisten ja ratisten pilkkaavat minua. Lämpöä huokuvat\nne, sitä aaltoilee ylös minunkin luokseni, sitä on kaikkialla, minne\nvalonikin virtaa.\n\n\"'Korkeasti kunnioitettu lampputuli', sihisivät liekit liedellä,\n'lamppulyhty, vieläkö yhä elelet? Joka öljystä elää, pian sammuu, ei\nherää! Kun öljysi loppuu, on hengestä hoppu! Jos syömmesi lyhyt lie,\nkoht elosi päättyy tie! Tuulonen sie, henkensä vie, henkensä vie!'\ntirskuivat ne. Mutta minä katselin korkeudestani ylpeästi alas heihin\nja savusin vain vähän, osottaakseni halveksimistani.\"\n\n\"Koska sinä huoneessa komentoa pidit, niin olisi sinun pitänyt\nrangaista heitä\", huusivat kultakuoriaiset.\n\n\"Puh, en viitsinyt!\" sanoi virvatuli. \"Hallitsija olin kumminkin.\nEihän talon emäntä ulosmennessään toki olisi uskonut lapsiansa\nhurjien liekkien huostaan. Minun hoitooni hän heidät lähtiessään\nheitti. Oi, kuinka huolellisesti noita lapsia, talon onnea ja\niloa, kaitsin, -- lempeästi valaisten valvoin, vartioin! Pienelle\ntyttöselle nukkekätkyen vieressä näytin, ettei Liisunukke vielä\nnukkunutkaan. Hän istahti taas rahillensa ja alkoi uudestaan\nkehtolauluansa mustasta ja valkeasta lampaasta. Keskellä huonetta,\naivan minun allani, pyöreän pöydän ääressä istui poika. Kirjoja\nja kouluvihkoja oli levällään hänen edessään. -- Autoin häntä\nkirjoittamaan: kreikkalaisia eksersitioita.\"\n\n\"Huu, kuinka kummallinen sana!\" huokasi lumpeenkukka. \"Sopiikohan\nvalkoiselle kukalle puhuakkaan tuommoisesta?\"\n\nNuori tarhapöllö kohautti säälivästi siipiänsä mutisten jotakin\nlapsellisesta yksinkertaisuudesta ja typeryydestä. Ja metsän vanhat\npuut pudistivat humisten päätänsä. Heistäkin tuntui tuo lausetapa\nniin oudolta, eivätkä he, enempää kuin hiljainen lumpeenkukkakaan,\ntienneet mitä siitä piti ajatella. Mutta vaahteran alla kuunteleva\npoika -- hän purskahti raikkaaseen nauruun, hieroi hilpeästi käsiänsä\nja katseli iloisemmasti kuin ennen yön pimeyteen.\n\nKultakuoriainen kysyi: \"Mistä sinä tuon kummallisen sanan opitkaan,\nsinä lampputuli?\"\n\n\"Tuli, joka valaisten ympärillensä katselee, ei tarvitsekkaan oppia.\nMe tulet tiedämme ja ymmärrämme sen, mitä valaisemme. -- Ja varsinkin\nminä! -- Poika kirjoitti noita outoja koukku-, häntä-, ja lippuniekka\nkirjaimia ja minä häntä valaisin. -- Tuon sanan hän lausui, kun\ntyttönen tuli pöydän luo, katseli hänen kirjaansa ja kummastellen\nkysyi, mitä ihmettä hän siinä teki, sillä eihän kirjoitus saisi\ntuollaiselta näyttää. Silloin lausui poika tuon sanan ja nauroi\npienokaiselle, joka tahtoi puhua kirjoituksesta, vaikk'ei sitä\nymmärtänyt. 'Osaanpa minäkin jo pikkuruisen kirjoittaa', sanoi lapsi.\n'Osaan tehdä nollia ja ykkösiä!' 'Kas vaan, kuinka taitava olet!'\nhuudahti poika. 'Ehkä osaat jo lukeakkin!' Hän otti paperiliuskan,\nkirjoitti siihen sanan ja ojensi sen pienokaiselle. 'Minä siinä\nseison!' huusi tyttö iloisesti, 'Hanna siinä seisoo, Hanna, aivan\nniinkuin minun kauniiseen kuvakirjaanikin kirjoitit!'\"\n\n\"Olivatko he veli ja sisko?\" kysyivät kaislankukat.\n\n\"Päättäkää itse!\" virkkoi virvatuli. \"Tämän näköisiä he olivat:\npoika kookas ja voimakas, silmät totiset, tummanruskeat, rohkeasti\nsäihkyvät. Hennot lapsekkaat huulet lujasti suljetut. Tuuheat,\ntummat kiharat varjostivat vakavaa otsaa. Herttainen pienokainen\ntaas, puolta pienempi kuin poika, oli suloinen keijukaislapsi, kuin\nkukkaislumesta valettu. Siniset silmät viattomat, veitikkamaiset,\npitkien tummien ripsien varjostamat. Kultaiset kutrit ohimoilta\npalmikoilla, jotka päälaella olivat sidotut yhteen. -- Ovatko\nsisarukset sennäköiset?\"\n\n\"Miksikä ei!\" huudahtivat palkokukat. \"Toinen vaalea, toinen tumma;\nsehän on sievä siskopari.\"\n\nJa yölepakko kysyi: \"Eikö poika kiusannut tyttöä? Veljet tekevät\nmielellään kiusaa pienille siskoilleen!\"\n\n\"Puh\", puhkui virvatuli. \"Pieni tyttö leikki omenoilla, jotka äiti\noli antanut lapsille välipalaksi. Hän vieritteli niitä pitkin pöytää,\nasetteli niitä vieretysten parittain ja sitten piiriin. Poika katseli\nlasta herttaisesti hymyillen, mutta sanaakaan sanomatta. Vihdoin\npani tyttönen kaikki omenat takaisin koriin ja työnsi sen pöydälle,\nniin kauvas kuin pienet käsivarret ulottuivat. 'Me emme saa niitä\nsyödä, ennenkuin työsi on valmis; ei yhtään ennen, sanoi äiti',\nselittää lapsi ja seisoo odotellen, pieni pyöreä leuka molempien\nkäsien varassa ja käsivarret pöytään nojaten. Kuinka viehättävä\ntuo pieni olento oli! Hennot jäsenet, suloisten, pienten kasvojen\nvienot, läpikuultavat piirteet ja kullankeltaiset palmikot, minun\nkirkkaimman valoni täydessä loistossa! Lämmin, rauhaton hehku\nhäilyi myöskin huoneessa, sellainen, jommoisen roihuliekit luovat.\nMutta se tulenloimo ei sattunut pienokaiseen, joka oli minun\nvalokehäni keskellä. -- -- Ei, ei! Toinen hehku, pienessä sydämessä\nsykkivä raikas elämä se huokui rusohohdettaan hänen poskillensa,\n-- malttamattomuus, halu saada omenat, se se pani poskuset yhä\nkirkkaammasti hehkumaan. Pieni mielipahan pilvikin ilmestyi jo\notsalle, -- pitkät silmäripset pidättivät kyyneltä, likistivät sitä,\neivätkä olisi tahtoneet päästää sitä putoamaan. 'Kovasti kauvanhan\nsinä kirjoitatkin, Vilho!' sanoi lapsi. Poika katsahti työstään.\"\n\n\"Kas niin!\" sanoi yölepakko. \"Nytpä käy niinkuin sanoin! Nyt hän\ntodellisen veljen tavalla asettaa omenat korkeimmalle hyllylle, eli\npistää ne taskuunsa ja pilkkaa sitten pientä sisartaan.\"\n\n\"Yölepakot näyttävät kovin tarkalleen tietävän miten maailmassa käy\",\nvirkkoi kuoriainen. \"Mutta kun virvatuli juuri on kertomassa, niin\nmielestäni --!\"\n\n\"Yölepakoilla\", keskeytti nenäkkäästi nuori tarhapöllö, \"on\nylimalkaan vaan himmeitä, hämäriä tietoja maailmasta ja ihmisistä.\"\n\n\"Vai niin, kyllä ymmärrän!\" sanoi kultakuoriainen ja kumarsi syvään\ntarhapöllö-neidille.\n\nMutta liekki lausui: \"Se se vain on surkeata, kun yölläliikkujat\ntahtovat puhetta pitää siinä, missä valo tarinoi! Poika teki\naivan toisin. Myötätuntoisesti surkutteli hän pienokaista, sanoi\nitsellään tänään olevan tavattoman paljon tekemistä, ehdotti,\nettä tyttö vain söisi omenansa ja lupasi puhua hänen puolestansa\näidille. Mutta pienoinen pakotti suukkosensa ystävälliseen hymyyn\nja virkkoi vikkelään: 'Ei, ei! Minäkin odotan mieluummin. Luuletko,\netten minä saata odottaa, Vilho?' Silloin katsoi poika omituisesti\nhymyillen häneen, otti kauniin, pyöreän omenan korista ja näytti\nsitä vaieten tyttöselle. -- Minäkin katselin armasta pienokaista,\nkatselin kirkkaalla valollani häntä suoraan silmiin. -- Silloin\nnäin hänen poskensa punastumistaan punastuvan, kunnes hehkuivat\nkuin omenan kylki, otsallekkin nousi puna ja syvään, aivan syvään\npainoi hän hämillään päänsä. Omenan sileässä, punaisessa pinnassa\noli syvät jäljet kahdesta pienestä hammasrivistä. Lapsi sopersi\nhiljaa, ettei hän ollenkaan ollut tahtonut omenaa purra. Se oli ollut\nkaikkein kaunein omena, -- hän oli vaan tahtonut sitä suudella.\n'Vai niin!' huudahti poika ja purskahti nauruun. 'Sittenhän täytyy\nvaroa suudelmiasi! Pitää minun toki kertoa isälle, että hänen pikku\ntytöllänsä on noin terävät hampaat!' 'Voi, kuinka sinä olet paha,\nVilho!'\" sanoi lapsi ja kävi nyrpeänä istumaan pienelle jakkarallensa\nnurkkaan.\n\nVinkuen ulvoi myrsky savupiipussa. Uuninovet tuolla etehisessä\nkalisivat yhtämittaa. Vallattominta melua pitivät liedellä riehuvat\ntuliliekit, puuttuivat kaikkiin puheisiin. Minua oikein harmitti\nniiden kevytmieliset kujeet ja kokkapuheet. -- Mutta lapsille ei\nniistä vaaraa ollut, -- ne kun eivät ymmärtäneet tuota räiskivää\npakinata. Pieni kipinähaltija, Niks-naks, joka asuu kuusenlastuissa\nja kosteissa tuomen-oksissa ja niiden liedellä tahi takassa palaessa\nkernaasti piukahdellen räiskähtää hiiloksesta ihmisille vasten\nsilmiä, pelotellaksensa heitä, -- se se nytkin suurinta ääntä piti.\nNiksis, naksis, hyppeli se uunissa ylös alas, -- pilkkasi pientä\ntyttöä ja kutsui häntä omenavarpuseksi. Mutta hurja, pitkä ja\npunakielinen lippuliekki-suikelo oli jo pari kertaa pistäytynyt ulos\navonaisesta uunin-ovesta, -- ja minua alkoi kovasti pelottaa lasten\npuolesta, sillä se on todellakin ilkeä, pahojen haltijoitten sikiö,\neikä se tarkoita hyvää ihmisille! Polttorovioilla on se palanut,\nmissä marttyyriraukat kärsivät tuskallisen kuoleman uskonsa tähden.\n-- Oi, sepä vasta saattaisi kauheita tarinoita kertoa!\n\n\"Pienokainen käänsi päänsä poispäin ja katsoi räiskyvään tuleen.\n-- 'Kuinka lystikkäitä nuo ovat!' kuiskasi hän itseksensä. Samassa\nvilahti hänelle mieleen mainio tuuma. Vikkelästi juoksi hän pöydän\nluoksi, otti omenan toisensa jälkeen ja pani ne kaikki esiliinaansa.\n'En minä ollenkaan aijo niitä syödä, Vilho! Mutta elä suinkaan katso\ntaaksesi! Kyllä sinäkin niistä vielä hauskuutta saat!' Sitten näin\nlapsen häärivän nukkekaappinsa luona, missä pienet posliinilautaset\nolivat ja sen jälkeen kiipeevän seisomaan pienelle rahillensa\nuunin eteen. Kaikki omenat oli hän pannut pienille lautasille ja\ntyönsi nyt nämä kuumalle rautalevylle uuniin. Siinä hän nyt seisoi\nomenoitansa vahtimassa ja minä puolestani vartioin häntä. Oi,\nolipa hyvä, että minä olin siellä! Uunin lämpö ja iloinen odotus\npanivat hänen poskensa yhä tulisemmasti hehkumaan. Palmikot olivat\npudonneet alas päälaelta ja riippuivat pitkin pituuttaan niskassa.\nTyttönen ojensi valkoisen kätösensä ja kosketti sormellansa\nvarovasti omenia koetellaksensa olivatko ne jo kuumia. -- 'Hui, hai!\nOmenapaistikkaita!'\" huusi Niks-naks haltija uunissa. \"Niistä ei\ntule mitään, myttyyn menevät, pih, puh! Palavat, halkeavat, niksis,\nnaksis!' Taas tunkeutui uunin-ovesta liekkejä, jotka loivat heleän\nhohteen lapsen jaloille ja hameelle.\"\n\n\"Kuuleppas lampputuli!\" keskeytti kultakuoriainen. \"Nytpä olisi\nsinun ollut aika pitää virastasi vaarin ja varjella lasta. Mitä sinä\nsilloin teit, sinä ylimmäinen huoneenhaltija ja lapsenvartija?\"\n\n\"Oi, kuinka minä varoitin, pärskytin ja savusin! Olin aivan\nhengettömäksi mennä! Mutta mitä, kun lapset eivät tahtoneet kuulla!\n-- Kerran katsahti poika minuun ja kysyi harmistuneena: 'Oletko\ntullut hupsuksi, vanha lamppu? Rupeatko sinäkin ähkimään ja\npuhkimaan, myrskyn soittajaisia pitäessä? Ei se sinuun kuulu! -- Istu\nhiljaa siellä ylhäällä, että saan rauhassa kirjoittaa!'\n\n\"Mutta pienokainen uunin edessä, -- se ei edes kertaakaan vilkaissut\nminuun. 'Pistäyn pitkäksi! Poltan sun pois, poltan sun pois!'\npärskyivät liekit. 'Niin valkea, sorja, Nyt tuli sun korjaa,\nPoltan sun pois, poltan sun pois!' roihuivat ne yhä julkeammin ja\nkovemmin ja töytäsivät kauvas ulos uuninovesta. Ilman veto ajoi\nne takaisin. Mutta samassa tuli kiivas tuulenpuuska toraillen ja\nkohisten savutorvea alas ja raivosi rajusti liedellä, niin että\nliekkien oli pakko paeta nurkkiin ja kyyristyä kolkkiin. Ja pitkä,\npunakielinen lippuliekki, se tunkeusi väkisin rautaovesta ulos. Se\ntarttui lapsen keveään, hartioilta vapaasti riippuvaan esiliinaan,\nse tarttui halukkaasti kultakutrisiin palmikkoihin! Pienokainen\npäästää hätähuudon. -- Poika kavahtaa pystyyn -- kumea hätähuuto\ntunkee hänenkin rinnastaan. -- Hän tarttuu palavaan lapseen, -- repii\nsukkelaan esiliinan sen edestä, -- tukahuttaa liekit. Sormiensa\nvälitse hän vetää palmikoita, joissa jo ritisevät, pienet liekit ja\nsäkenet lentelevät. Käteen jää palanen kaunista palmikkoa, päässä\npuoleksi hiiltynyt nauhanpätkä.\n\n\"Suuressa nojatuolissa lepää pienokainen. Poika on hänet sinne\nkantanut ja on nyt polvillaan hänen edessään, kuivaa hänen\nkyyneleensä, koettelee käsivarsia ja kaulaa ja puhuu ystävällisiä,\nrauhoittavia sanoja, vaikka hänenkin säikähdyksestä vaalenneita\nposkiansa pitkin suuret kyyneleet vierivät.\n\n\"Tuossa tulevat jo vanhemmatkin. Myrskyn pauhinan halki on lapsen\ntuskanhuuto tunkenut heidänkin korviinsa. Pienokainen juoksee heille\nvastaan, -- heittäytyy äidin syliin! 'Rakas, rakas äiti, elä ole\nvihainen! Elä, elä! Poltin vain vähän itseäni. Ei se paljon koske!'\nÄiti istuutuu nojatuoliin, pienokainen sylissä, tempaa vaatteet\nsen yltä, -- tiheä villakangas on sitä suojellut, -- pikkarainen\npunainen pilkku hartioilla, toinen kyynäspäässä, siinä koko vahinko!\n-- Pienokainen juttelee iloisesti siitä, kuinka hyvä oli, ettei\nhänellä ollut uutta esiliinaansa edessä, kuinka Vilho oli tarttunut\nliekkeihin, temmannut ne pois ja tukahuttanut. -- Isä sulkee pojan\nhellästi syliinsä. Äiti tarttuu kyynelsilmin hänen käteensä.\n\n\"-- Silloin hän huomaa pojan tuskasta vavahtavan, näkee hänen\nkäärineen liinan käteensä. Sitä poistaessaan vaalenee äiti.\n\n\"Ylhäällä loistaessani näin heidän vievän pojan pois. Äiti tuki häntä\nhellästi käsivarrellansa. Isä kantoi pientä tyttöä. -- Minä jäin\nyksin. Olin pahoillani siitä, etten ollut voinut auttaa, etteivät\nlapset olleet varoitustani kuunnelleet. Loistaminenkaan ei enää\nminua miellyttänyt. Näin onnettomuuteen syypäitten roihuliekkienkin\ntoisen toisensa perään laskeutuvan levolle. Kipinähaltijatkin olivat\nitsensä uuvuksiin hypelleet, -- ryömivät nyt vain hitaasti tuhkassa.\n-- Tuuli yksin ulvoi vielä ulkona yhtä rajusti kuin ennenkin.\nSadekeijut olivat huiskineet pois. Hajanaisten pilvien lomasta loisti\nkuu huoneeseen. -- Nuori palvelustyttö tulee sisälle, sulkee uunin\nja nostaa kätensä lamppuani kohden. -- Hän kiertää minua, pyörittää,\nkunnes tunto häviää, kun heitän henkeni!\"\n\n\"Olipa se sentään mainiota, että sinä olit siellä hallintoa\npitämässä, lampputuli!\" ilkkui kovakuoriainen. Mutta virvatuli oli jo\nsammunut.\n\n\"Poika raukka!\" huokasi lummekukka. \"Mitähän nuo ilkeät tuliliekit\nhänelle tekivät!\"\n\nUusi virvatuli, läpikuultavampi edellisiä, hyörähti, pyörähti\nnyt lähemmäksi. Se kun rannan partaalla sinertävänä tuikkelehti,\nhypiskeli ja loimoten piirissä pyöriskeli, kaikui ilmassa hiljainen\nhyminä, yksitoikkoinen ja lempeä, kuni kehtolaulu.\n\n\"Kuka siellä laulaa?\" kysyi tarhapöllö. -- \"Mitä tuo ruikutus\nmerkitsee? Onko täällä joku lapsenhoitaja?\"\n\n\"Oi, ole toki vaiti!\" rukoili lumpeenkukka. Mutta liekki lehahti\nheleään nauruun, hyppelehti ja kiertelehti, yritti puhua, mutta ei\nnaurulta ja hyppimiseltä saanut sanaakaan sanotuksi.\n\n\"Vedenhaltija se on\", tirskui se viimeinkin, \"veden haltija se\nminulle laulaa, tervehtii minua! Joku vienoinen vuorilähde mahtaa\nlaskea lampeen, -- mahtaa tuntea minut. Se se mulle nyt laulaa\nlauluani, sitä laulua, jota kaikki kaivohaltijat minun lähestyessäni\nvisertävät, kun minun polttava henkeni niihin käy ja panee ne\nkiehumaan, kuohumaan.\n\n\"Hei vaan! Kuinka elämä surisevan kattilan alla oli hauskaa!\nAhtaassa asunnossa sai tanssia, aina vaan tanssia saman suloisen\nsävelen mukaan, liekehtiä, hypellä! Sihinätä ja pihinätä yllä\nja sinertävää kosteata höyryä! -- Ja sillä välin sai kurkistaa\nkattilan alta, -- loimoten kuvastua kirkkaissa hopeakapineissa,\nheijastua kuultavista kristalleista, kiiltää kirjavissa kupeissa ja\nvalkealla damastipöytäliinalla. -- Huone oli upea ja miellyttävä,\nseinäpaperit tummat, oviverhot kallisarvoiset, katto koristeltu ja\nkomeasti kullattu. Kiiltävissä tammisissa ovissa on suuret, pyöreät\nnappulakoristeet. Ne loistavat, säihkyvät, -- ovat kai valoa nekin?\nMinä niille nyykäytän, kiemurtelen, tervehtien viittaelen. Ne\ntuijottavat kylmästi minuun, -- hyh, halpaa kiillotettua messinkiä\nvain! Kuinka lattia kuultaa, -- kuinka maton jättiläiskukat\nloistavat! Tämmöisissä huoneissa asuu onnellisia ihmisiä, -- ja\nonnelliset ihmiset rakastavat ja suojelevat iloista herttaista\nkotihaltijaa, teekattilan alla leimuavaa liekkiä, hehkuhenkistä\nhyppelijää, jonka suonet tykkivät tulisesti, taukoamatta, huimasti.\nSille he illalla valmistavat turvallisen paikan pyöreän perhepöytänsä\npäässä. Ja sydämet aukeavat, keskustelu luistaa vapaasti ja\niloisesti, leikkipuhettakin kuuluu, kun kuuma, höyryävä vesisäde\nkattilasta suihkuaa, kun kattila laulaen hyrisee, sihisee ja suhisee,\nkihisee ja kuhisee, kun liekki ritisee, kielehtii!\"\n\n\"Seis, seis!\" pyysi kultakuoriainen. \"Tyynny toki, sinä häilyvä,\nheiluva olento! Hengästyyhän aivan sinun lörpötyksestäsi ja\nkeikkumisestasi!\"\n\n\"Etkös voi hengittää enää?\" nauroi virvatuli. \"Käy pois tanssimaan\nkanssani, sinä kiiltävä keikari! Multapa riittää voimia meille\nmolemmille, eikö niin! Tule, tule! Olethan koko soma kavaljeeri!\"\nTuulen vauhdilla pyörähti se rantaan sen kiven luo, jolla vanha\nhuuhkaja istui. Samassa huusi se ilakoiden: \"Kas, tuossahan\nmessinkinappulat ovatkin!\" ja tavotteli lieskaten ja kiemurrellen\nprofessorin suuria rillisilmiä. \"Halpaa messinkiä vain! Ei valoa, ei\nsielua!\"\n\nSuutuksissaan ja silmät sokaistuina kirkui vanha lintu kovasti,\nräpytteli siipiään ja iski nokallansa virvatuli-veitikkaa. -- Mutta\ntämäpä jo olikin lahdelman toisella rannalla. Murattiköynnös huusi\nsille:\n\n\"Siitä mahtanee olla pitkä aika, kuin sinä ihmisten tienovilla\npaloit, hurja vekkuli! Ihmisten rakastama ja holhoma tulonen ei\nväiky vallattomana kiusantekijänä yöllä, eikä tee vanhoista,\nkunnianarvoisista linnuista pilkkaa!\"\n\n\"Heleijaa, heleijaa, onpa aikaa, onpa aikaa!\" hyräili liekki. \"Onko\nkaksikymmentä vuotta pitkä aika? Ha, ha, ha! Niin, kaksikymmentä\nvuotta ja vielä kaupan päälle! -- Silloin kattila vesivirttänsä\nveisasi, -- silloin minä elin, -- silloin paloin, tuon ainoan\nautuaallisen illan.\"\n\n\"Miksi se ilta sitten oli niin autuaallinen?\" kysyivät pienet ruohot.\n\n\"Siksi, että olin niin onnellinen! Heleijaa! Minä ja ihmiset!\nOlisittehan vain nähneet nuo iloiset kasvot ympärilläni teepöydän\nääressä! Niin. Sohvan kulmassa lepäävän sairaan ja kalpean emännänkin\nkasvot loistivat ilosta. Ja entä isän silmät! Kuinka ne säihkyivät!\nHän istui mukavassa, suuressa nojatuolissa ja veti syviä sauhuja\npiipustansa.\"\n\n\"Oliko siellä isäkin?\"\n\n\"Tietysti. Isä ja äiti.\"\n\n\"Isä ja äiti! Oi, kaksiko vaan?\" huokasivat ruohoset. \"Kuka sitten\ntuo isä oli ja kuka äiti?\" kysyi lumpeenkukka.\n\n\"Malttakaa, malttakaa! Odottakaahan toki! Näinhän minä enemmänkin!\nNäin tytön kasvot, -- tummansiniset lapsensilmät, iloiset ja\nveitikkamaiset. Mutta kun tummat silmäripset vaipuivat alas ja\ntaas kohosivat, katsoivatkin nuo tummat tähtisilmät niin syvästi\nmietiskellen, niin vakavasti kysellen.\"\n\n\"Istuiko hän teepöytäsi ääressä?\"\n\n\"Teepöytäni ääressä istui, hennossa kädessä hopeaveitsi. -- Voiteli\nsillä voileipiä ja nuorukainen leikkasi ne tasaisiksi.\"\n\n\"Nuorukainenko? Voi vallaton virvatuli! Pysy pikkuisen paikoillasi!\nNuorukainenko kanssa? Kuka nuorukainen sitten oli?\"\n\n\"Hoh hei! Sitäkö tahtoisitte tietää! Nuorukainenhan oli päähenkilö\n-- ilon syy! Oli ollut kauvan, kauvan poissa! Palasi tänään pitkiltä\nmatkoilta! Hänelle paloi kodikas tuli laulavan kattilan alla, hänelle\nsykkivät sydämet, säihkyivät silmät!\"\n\n\"Kerro toki, kuinka hän käyttäytyi?\" kysyi nuori tarhapöllö. \"Ei ole\nyhdentekevää, miten päähenkilöt käyttäytyvät.\"\n\n\"Vielä mitä!\" huusi tulonen. \"Päähenkilöille se on aivan\nyhdentekevää. Minun herttainen nuorukaiseni ei ollenkaan ajatellut\nkäytöstään. Hän istui ja katseli nuorta tyttöä, hänen käsiänsä,\nhänen herttaisia kasvojansa. Kun tyttö kevein askelin astuu pöydän\nympäri, silmäilee nuorukainen hänen jälkeensä niin totisesti, niin\nmiettivästi, -- kuin olisi tyttö armas arvoitus, josta hän tahtoisi\nselvän saada.\"\n\n\"Mitä sitten arvoitus on?\" kysyi lumpeenkukka.\n\n\"Silmikot ovat arvoituksia!\" vastasi murattiköynnös. \"Ensin alkaa\ntaimi nousta, -- on pieni, itseensä sulkeutunut, tarkkaan vihantain,\npoimukkaitten lehtien verhossa. Sitten kasvaa varsi pitemmäksi, yhä\nylemmäksi ja vihdoin nuokkuu solakassa varressa täyteläinen soma\nsilmikko. Seisot sen edessä, kysyt: 'Minkähänlainen se huomenna\ntäysin puhjenneena kukkana, värikkäänä loistaessaan, suloista tuoksua\nlevittäessään, lienee?' -- Niin, päivänpaiste ja lämmin kesä-ilma ne\nsemmoisen kukkais-arvoituksen selittävät.\"\n\n\"Hei! Hyvä, hyvä!\" nauroi liekki ja tervehti, iloisesti liehuen,\nmurattia. \"Oikein! Semmoinen hän oli! -- Vieno neito-silmikko kevään\ntäydessä kukoistuksessa, -- kasvamaisillaan, kehittymäisillään!\n'Minkälainen hän puhjenneena kukkana lienee?' Se kysymys loisti\nnuorukaisen vakavissa, tummissa silmissä. Oi, minä ymmärsin häntä\nhyvin! Hän uneksi haaveillen pienestä, lehtien peitossa piilevästä\nsilmikosta.\"\n\n\"Oliko hän haaveksija!\" kysyi nuori tarhapöllö.\n\n\"Varjele! Ei! Ajattelija hän oli,\" huudahti liekki. \"Paljon lukenut,\nkorkeasti oppinut, ehkä hengelliseen säätyyn kuuluva, -- mistäpä minä\ntietäisin! Hänestä ei mikään kirja ollut liian paksu, liian vanha\ntai liian vakava, jos kohta vieras kieli eli syvällinen esitystapa\ntekikin sen vaikeatajuiseksi. Sitä vaan ei tuo kelpo nuorukainen\ntiennyt, että lapsen kengät kuluvat, että lapsi kasvaa.\"\n\n\"Eikö hän sitä tiennyt?\" huusi nummenkukkanen ja pysytteli hyvin\nsuorana.\n\n\"Niin\", nauroi virvatuli. \"Kuinkapa se, joka kernaimmin seurustelee\nkirkko-isien kanssa ja aina ensiksi kysyy vanhoja kirjoja, eikä\nnuoria ihmisiä, saattaisi yht'äkkiä ymmärtää, mitä muutoksia kolme,\nneljä vuotta voi nuoressa leikkikumppanissa aikaansaada! Aina\nkaukaisessa muinaisuudessa liikkuvat ajatukset eivät niin nopeasti\nsuloisessa nykyisyydessä kotiudu. -- Suloinen, armas oli nykyhetki!\nHei vaan!\" Ja liekki vääntelehti ja kääntelehti, leimusi, lauleli\nja hyppeli niin vallattomana niityllä, että kipinät vain lensivät.\nLumpeenkukka pelkäsi jo, ettei se enää mitään kertoisikaan.\n\nSilloin avasi professori huuhkaja nokkansa ja sanoa tokasi: \"Olet\nkai itse ollut ylioppilas, sinä vekkuli, koska tiedät kertoa niin\npaljon kelpo nuorukaisestasi ja puhut hänestä kuin olisi hän ollut\nkumppanisi ja totisuudellansa sinua harmittanut!\"\n\n\"Hui hai! Minäkö ylioppilas! Miks'en yhtä hyvin professori! Enpä\nolisikaan ensimmäinen niin korkealle kiivennyt virvatuli! -- Minäkö\nolisin koulupenkillä istunut! Minäkö paksuja vihkoja kirjoittanut!\nHaha, haha! Teepöytä oli minun luentosalini ja mitä tiedän, sen\nkuulin siellä heidän puheistansa!\"\n\n\"Puhuiko sinun vakava nuorukaisesi?\" kysyi lumpeenkukka. \"Oi, kerro\ntoki, mitä hän sanoi?\"\n\n\"Paljon, paljon, hyvin paljon! Paljon enemmän kuin teitä haluttaa\nkuullakkaan! Matkoista, Englannista, josta juuri palasi, veljestä,\nenosta, tädeistä ja serkuista, jotka siellä oli tavannut.\"\n\n\"Eikö mistään muusta?\" huokasi lumpeenkukka nolona.\n\n\"Kyllä toki!\" sanoi liekki aprikoiden. \"Sanoo kerran tunteneensa\npienen tytön, josta oli pitänyt hyvin, hyvin paljon ja jonka\nuskollisena leikkitoverina oli ollut. Paljon hyödyllistä oli\nhän tyttöselle opettanut: nuoran alitse juoksemista, vanteiden\npyörittämistä, puujaloilla kävelemistä. Kun hän oli tullut tyttöselle\nhyvästiä sanomaan, niin tämä oli hypännyt puutarhapenkille, paremmin\nulottuaksensa ison veikon kaulaan. -- Sellaista hän jutteli.\"\n\n\"Kuka pieni tyttö sitten oli? -- Missä oli puutarha ja missä penkki?\"\nhuusivat kilvan pienet ruohot ja nummenkukat.\n\nHei, kuinka sukkelaan tulonen silloin suikahti heidän keskellensä,\ntarttui ruohojen ja kukkien hentoihin lehtiin ja ravisti niitä aika\nrajusti! Huusi sitten kiivaasti:\n\n\"Oletteko vaiti! Olkaa siivolla! Odottakaa! Kuinka minä kaikki\ntietäisin! -- Olinko minä silloin läsnä?\"\n\nPienet ruohot ja kukkaset kyllä huomasivat, ettei liekki niin pahaa\ntarkoittanut, vaikka niin rajusti riskaili. Ne nauroivat vaan ja\nsanoivat niin mielellään kuulevansa pienestä tytöstä.\n\n\"Vait, vait!\" huusi liekki. \"Kuulkaa toki mistä nuorukainen puhui:\nensin jäähyväisistä puutarhapenkillä -- sitten takaisintulostaan. --\nSanoo kaipaavansa lasta, -- pientä siskoansa. -- Täällä oli solakka\nnainen, pitkissä hameissa, joka vakavasti keskusteli palvelijan\nkanssa, joka huolellisesti emännöitsi, askaroitsi avaimien ja\nteepöydällä olevien lautasien ja kuppien kanssa. -- Se oli niin\nuutta, niin vierasta. Hänestä tuntui vain, kuin pitäisi kuoren\npuhjeta ja sieltä pujahtaa esiin entinen pieni siskonen, joka\nkiipeisi hänen polvellensa.\"\n\n\"Nuorukaisraukka kaihosi pientä siskoansa,\" lausui lumpeenkukka.\n\n\"Usko vaan pois!\" jatkoi virvatuli. \"Usko pois, jos sinua huvittaa!\nMinäpä en häntä uskonut! Kaiho on kalpea! -- Veitikka! Hän oli\nniin onnellisen näköinen! Tummat silmät säihkyivät, loistivat,\nriemuitsivat. Vakava suukin hymyili, niinkuin hymyily olisi varta\nvasten sitä varten luotu. Nuori tyttö kavahti kiireesti pystyyn. Ei\nsanonut tahtovansa olla vieras ja outo.\"\n\n\"Pieni tyttö puutarhapenkiltäkö?\"\n\n\"Impisilmikkoa tarkoitan, joka voileipiä voiteli. Hei, tuolla hän nyt\nistuu jakkaralla äitinsä jalkain juuressa, nojaa palmikkopäätänsä\nsohvaan, vilkaisee nuorukaista veitikkamaisesti silmiin ja kysyy:\n'Olenko nyt entisen, rakkaan, pienen Hannasi kaltainen?'\"\n\n\"Oliko hänellä kiiltävät, kullankeltaiset palmikot?\" kysyi kiireesti\nkaislakukka.\n\n\"Ja palmikkojen päässä silkkinauhat?\" huusi uteliaasti nummenkukka.\n\n\"Hi, hi, hi!\" tirskui tulonen ja pyörähti kiemurrellen ympäri. \"Ei\nollut! Eipähän sattunut! Ruskeat oli palmikot, nauhoja ei näkynyt! --\nMutta malttakaahan, malttakaa!\" -- Ja liekki keinuttelihe oikealle ja\nvasemmalle ja lausui hitaasti, yksitoikkoisesti hyräillen: \"Niin, --\nniin, -- niinpä se olikin! Nuorukainen silittelee kädellänsä tytön\npäätä; -- sanoo miettivästä tytön tukan tulleen niin tummaksi, ettei\nsitä enää tuntisikaan. Palmikon latvassa vain ja otsalla havaitsi\nvielä vähäisen entistä kultaista kiiltoa. -- Mahtoi olla valekultaa,\nkoska niin huonosti värinsä piti!\"\n\n\"Valekultaa! Kuinka epäkohteliasta!\" huusi kultakuoriainen. \"Eikö\npienokainen pahastunut?\"\n\n\"Eipähän mitä!\" huusi pieni tulonen. \"Tuo armas lapsi, herttainen\npienokainen, pyysi häntä toki pitämään kunniassa sileäksi kammattua\ntytön päätä, semmoiset esineet kun vaativat erityistä kunnioitusta.\n-- Näin sanoessaan otti hän nuorukaisen käden omien käsiensä väliin\nja piteli sitä. -- Minäpä pilkistän pienestä piilopaikastani, --\nminäpä tirkistän leimuten yli pienoisen, kerma-astian nimeä muka\nkantavan, esineen, -- ja näen nuorukaisen kädessä, -- oi! -- suuren,\nsuuren arven! Herttainen Hanna näkee sen myöskin! -- Hyväillen\nsivelevät hänen valkoiset sormensa sitä. -- Oi, sääli hänen iloista\nnauruansa! -- Se vaikeni yht'äkkiä! -- Otsansa painaa hän nuorukaisen\nkäteen ja kuiskaa aivan hiljaa: 'Armas Vilho raukka! -- Olethan\ntaaskin tuonut tuon ruman arven kanssasi kotiin! Minun täytyy kantaa\nminun pahantekoni häpeän, vaikka olit minun pelastajani tulenvaarasta\nja olisit ansainnut kuninkaallisen palkinnon!'\"\n\n\"Oi! -- oi! --\" huokasi lummekukka ja kaislakukkaset toistivat:\n\"Pelastaja tulenvaarasta! Pelastaja tulenvaarasta!\" ja olivat\nmielestään erinomaisen sukkelia ja älykkäitä.\n\n\"Minäpä tiedän jotakin loimuliekeistä ja tulikekäleistä!\" huusi\npalkokukka.\n\n\"Pah! Lasten loruja vain!\" virnisteli virvatuli. \"Elkää lörpötelkö\nnoin! -- Ajatukseni eivät pysy koossa! Kaikki leimuaa, liekitsee,\nhyörii sikin sokin mielessäni! Tahdottehan toki tietää, mitä sitten\ntapahtui! -- Isä puhui: voi! niin sekavia sanoja! Aluksi en niitä\noikein ymmärtänyt. -- Olisi muka aika ajatella palkintoa Vilholle.\nHanna tyttösen tuli vaan pitää lujasti kiini tuosta voimakkaasta\nkädestä, joka oli häntä niin hyvin suojellut ja miettiä ajatelkaapas!\n-- hänen tuli miettiä pari vuotta, mitä hän Vilholle antaisi. -- Ehkä\nkauniin koristeen, ehkä kunniamerkin -- taikka mieluummin pienen\nkultaisen sormuksen, arveli isä; sillä olisihan paikallaan, että\njuuri se käsi, joka oli hänen tähtensä niin suurta tuskaa kärsinyt,\nsaisi palkinnonkin kantaa.\"\n\nProfessori huuhkaja kysyi: \"Oliko tytärkin samaa mieltä?\"\n\nVirvatuli vastasi: \"Pienokainenko? Ah! Pienokainen purskahti\nraikkaaseen nauruun ja sanoi: 'Kultaa ja koristuksiako Vilholle?'\nNosti pienen nenänykerönsä pystyyn ja virkkoi viisastelevasti:\n'Sormukset ja kultakäädyt, kun kerran sellaiset saan, pidän kyllä\nitse Paremmin ne minulle sopivat, kuin tulevalle kunnian-arvoiselle\nherra rovastille!'\"\n\n\"No! Entä nuorukainen?\" kysyi nuori tarhapöllö.\n\nLiekki lieskahti kärsimättömästi: \"Vait, vait! Tiedätte jo tarpeeksi.\nNuorukaisesta ei ole enää mitään mainittavaa. Hän oli vaiennut -- jo\naikoja sitten. Kun isä puhui palkinnosta ja kultaisesta sormuksesta,\nkäänsi hän äkkiä päänsä, -- katsahti isään -- suurissa, tummissa\nsilmissä välähti kirkas tuli. -- Taaskin niissä saattoi nähdä\nkysymyksen, -- epäilystä, toivoa, tulevaisuuden unelmia! -- Isä\nhymyilee hellästi hänelle. -- Äiti katselee häntä sydämellisesti,\nkiiltävä kyynelhelmi silmässä. -- Silloin nousee hehkuva puna hänen\notsallensa. Vaieten tuijottaa hän eteensä. Kuulee mitä pienokainen\nhänelle juttelee mukavasta, pehmeästä, silkillä sisustetusta\nrukkasesta, jonka aikoo antaa hänelle, jotta arvella olisi oikein\nhyvät päivät! --\n\n\"Niin, kunpahan olisi ymmärtänyt, mitä kaikkea he siellä ajattelivat,\npuhelivat ja tarkoittivat! -- Kattila istui niin leveänä nokallani,\nsihisi ja sohisi. Vesihöyryt kiitivät sihahdellen ilmoille. Keittiön\ntorvesta kohosi sinertäviä, levottomasti lehahtelevia pilviä.\nHopeakannusta kaasi tyttö tummankellertävää juomaa kuppeihin.\nKiehuvan kuumaa kukkaistuoksua virtaa kaikkialle ja sekaantuu toisiin\nhöyryihin.\"\n\n\"Kiehuvan kuumaa kukkaistuoksuako!\" huusivat pienet nummenkukkaset.\n\"Valehtelet, virvatuli! Kukkien tuoksuhan on viileätä ja raitista!\"\n\n\"Vait, vait!\" kuiskasi muratti. \"Vait, nummenkukkaset, etteivät\nsaunakukat, eikä lehmuksen ja seljapuun kukat teitä kuule ja\ntietämättömyydestänne rankaise.\"\n\nLiekki naurahti ilkkuen ääneensä, kiemurteli, hyppelehti ja jatkoi\nkertomustaan:\n\n\"Polttavan kuumaa kukkaistuoksua lehahtaa kristallirasian ympärillä;\n-- lumivalkeat, kimaltelevat sokeripalaset paistavat sen pohjalla.\nKuumasti suutelee teekukkatuoksu sokeria ja kuiskailee sille hiljaa:\nVieläkö muistat kotimaatasi, kuuman vyöhykkeen polttavaa aurinkoa?\nVieläkö muistat, kuinka se sokeriruoho-vainioita poltti, kuinka\nneekerien mustat kädet leikkasivat korkeat korret, kuinka mustat\nkädet sinua hellästi hoitivat, sinä valkea makeinen? -- Sokeri on\nääneti, ei vastaa mitään! Sokeri tietää varsin hyvin, ettei kuuman\nvyöhykkeen polttavat auringonsäteet koskaan ole sitä suudelleet, --\nse kun on valkojuurikkaasta valmistettu!\"\n\n\"Todistappas tuo! Rikkiviisas virvatuli!\" ärähti professori huuhkaja.\n\"Sokeria valkojuurikkaasta jo 20:tä vuotta sitten! Todistappas!\ntodistappas!\"\n\n\"Hei, hei! Mitä se minuun kuuluu!\" huusi liekki. \"Olen väsynyt.\nEn todista mitään. -- Kattila ylläni visersi niin hassunkurisia\nsäveleitä, -- kurkkuääniä, porisevia liverryksiä. Pysähtyi sitten\nyht'äkkiä, ikäänkuin hengästyneenä. Silloin viittaa äiti. Tyttö\nnousee nopeasti, nostaa kattilan tulelta, kumartuu minun puoleeni.\n-- Lämmin hengähdys liitää ylitseni. -- Vai niin! Henkeänikö se on\nuhkaavinaan! -- Elämäni on minusta hauskaa. En tahdo kuolla, -- en!\nTahdon vielä elää. Viihdyn niin hyvin hauskassa seurassa. Työntäydyn\ntaaksepäin ja taistelen liekehtien henkeni puolesta. -- Puhallatko\nsinä minua, kaunis lapsukainen? -- Enpä pelkää rusohuuliasi! --\nMinäpä puhallan sinua! -- varo itseäsi! -- hei vaan! -- minunpa\nhenkeni on kuumempi kuin sinun! -- Voi minua! -- Nytpä kumartuu\nherttainen nuorukainenkin puhaltamaan! Silloinpa ei liehuminen auta!\nHän puhaltaa voimakkaasti -- puhaltaa minut sammuksiin!\"\n\n\"Voi, voi!\" huokasi lummekukka. \"Jos tulet elävät ainoastaan\nsammuaksensa, niin onpa se surullista elämää!\"\n\nVirvatuli pyörähti vielä pari kertaa lieskaten ympäri, hypähti\nkorkealle ilmaan, -- mutta -- loiskis -- se lipsahti lampeen ja\nsammui.\n\nTaaskin tuikahti tuolla tuonentarhassa. Jotenkin likellä rantaa\nvärähtelee hämärä pieni tulonen. \"Se liukuu vitkaan lähemmäksi,\npysähtyy usein ja kuuntelee arasti joka ääntä, jokaista heikkoa\ntuulenhengähdystä. Vienoinen ääni valittaa: 'Voi, voi! Summean suon\nviima tulee! Minä liekkiparka menehdyn, menehdyn.' Ja pikku tulonen\npujahtaa myyrämättään taakse ja piiloutuu sinne.\"\n\n\"Ei tuo käy laatuun! Ei se sovi!\" huusivat kultakuoriaiset.\n\"Tahdomme nähdä ja kuulla sinua, pieni virvatuli. Sinun täytyy tulla\nlähemmäksi.\"\n\n\"Herra armahtakoon!\" valittaa liekki. \"Tuuli tulee! Se ei sitä salli!\nEn uskalla, -- en uskalla tulla!\"\n\n\"Oi, auttakaa toki sitä!\" pyysi lummekukka, kääntyen kultakuoriaisten\npuoleen. Nämä lensivät pienen virvatulen luokse ja vakuuttivat sille,\nkyllä suojelevansa sitä, kunhan vain tuli mukaan.\n\n\"Ei, ei\", huudahtaa liekki ja vetäytyy vielä kauvemmaksi. \"Teillähän\non siivet! Niillähän te löyhytätte tuulta! Mutta jos te kulkisitte\nedellä ja näyttäisitte mulle turvallisen tien, niin seuraisin teitä.\"\n\nNiin tehtiinkin. Kuoriaiset lensivät rantaa kohti ja vapiseva, pieni\nliekki leijaili hitaasti jälessä. Mutta rannallakin hypähteli se\nlevottomasti vilkkuen sinne tänne ruohojen välissä, säikkyi jokaista\nnuokkuvaa nurmennukkaa, etsi yhtenään vielä parempia piilopaikkoja ja\nkun se viimein alkoi hienolla, heikolla äänellänsä kuiskata, valitti\nlumpeenkukka, ett'ei se ymmärtänyt sanaakaan.\n\n\"Etkö sinä osaa uida?\" kysyi nuori tarhapöllö.\n\n\"Kyllä. Uida osaan hyvinkin!\" virkkoi tulonen. \"Olenhan aina\nuiskennellut. Mutta ennen minulla oli jäykkä karttapaperi-kaulus\nkaulassani ja istuin kiiltävällä pikku tuolilla, jolla oli kolme\nkorkkitulppa-jalkaa.\"\n\n\"Tässä on sinulle laiva. Se on varmaankin venheesi veroinen\", tokasi\ntarhapöllö ja viskasi oksaltansa kuivan tammenterhon alas veteen.\n\n\"Kerranpa tuokin nokkaviisas neitonen sukkelan keinon keksi\",\nkuiskasi kuoriainen kumppanillensa, katkaisi ohuen kukkaisvarren,\nistahti uiskentelevaan tammenterhoon ja sousi sen taitavasti rantaan.\nTäällä jätti hän pienen laivan sinisten lemmikkien huostaan ja lensi\nkappaleen matkaa mäenrinnettä ylös sinne, missä hänen toverinsa ja\nvirvatuli jo odottivat. Molemmat kuoriaiset koittivat nyt rohkaista\npientä virvatulta ja näyttivät sille, miten se pitkin riippuvata\nvadelmaköynnöstä saattoi aivan mukavasti laskeutua venheeseen.\nAlhaalla auttoivat sinisilmäiset kukkaset sitä astumaan venhoon ja\nsiellä nyt istui pikku tuli tammenterhossa ja hätkähti hädissään,\nkun pieni venhe vähän keikahti. Kultakuoriaiset olivat kutsuneet\navuksensa suuren yöperhosen, jolla oli komeat kirjavat samettisiivet.\nTämä lensi pitkin veden pintaa, löyhyttäen siivillään ja kuljetti\nedellänsä virvatulen venhettä. Kultakuoriaiset lensivät edellä,\nolivat iloisia ja ystävällisiä ja koittivat naurattaa pientä\ntulosta ja saada sen pelkoa asettumaan. Mutta pienoinen liekki\nistui kumarassa, pihisi pelokkaasti hiljakseen, ja uskalsi tuskin\nympärillensä vilkaista. Siten se saatettiin lahdelman poikki.\nLumpeenkukan vieressä pysähdyttiin. Kultakuoriaiset sitoivat\ntammenterhon, kuten ainakin pienen venheen, lumpeenkukan leveisiin,\nuiskenteleviin lehtiin.\n\n\"Lapsiraukka!\" lausui lummekukka. \"Nythän se on tehty! Pelkäsitkö\nkovasti?\"\n\n\"En ole tottunut vesimatkoihin\", sanoi liekki hiljaisella\näänellään. \"Minun kiiltävä tuolini oli aina paikallaan. Ahtaaseen,\nkodikkaaseen kammioon suljettuna vietin elämäni. Posliiniset olivat\nseinät, varjostin viheriä. Ei hengähdystä, ei ääntä! Hiljainen\nsairashuone. Vaalea valokehäni vartioi tyynesti huonetta, -- piti\nhämyssä pientä kanssapuhetta kuutamon, hopeaisen kuutamon kanssa.\nKuutamoista hohdetta, kuutamoista rauhaa asui sairaankin kalpeilla\nkasvoilla. Väsynyt, raukea vartalo. -- Sommittelen hänelle unia, --\nkudon varjoharsoja sameitten silmien eteen. -- Hänen pitäisi nyt\nnukkua. -- Nukkuneeko? -- Matalalla jakkaralla vuoteen vieressä\nistuu nuorukainen, -- pitää sairaan hervotonta kättä omassaan.\nHän puhui vasta niin lempeästi, niin kauniisti kuolemasta, ilosta\nkuolemassakin. Rukoili sairaan kanssa, kunnes tämä nukahti.\nNuorukaisen vakavista, tummista silmistä sädehtii rauha ja se usko,\njoka kuolemankin voittaa. Eikö valkosiipisiä enkeleitä kuun säteitä\nmyöten liihoittele huoneeseen? Mistä valo, joka välkähtää nuoren\npapin ja sairaan kasvoilla? -- Nukkuneeko hän vielä? -- Jo liikahtaa!\n-- Huulet kuiskaavat nimen 'Hanna!' Sen nimen hän usein mainitsee, --\nkutsuu lastansa. Nuorukainen kumartuu lähemmäksi. -- Pitääkö kutsua\ntytär tänne? -- 'Ei, ei?' Sairas hymyilee, miettii. Sanoo mielellänsä\nolevansa nuorukaisen kanssa kahden kesken, sanoo olevan vielä niin\npaljon hänelle puhuttavaa, ja aika on lyhyt.\"\n\n\"Täytyykö hänen sitten todellakin kuolla?\" kysyn tuskaa täynnä\nja katselen ympärilleni. Puolikehässä seisovat siinä tarkkaan\nsuljetut rohtopullot pitkine, valkeine partoineen. He nyökkäävät\nääneti vastaukseksi huolekkaaseen kysymykseeni. -- Onhan hänellä\nvielä niin paljon voimia -- kuulkaa vaan hänen puhettansa! -- \"Hän\nkuolee! -- Ei tänään, mutta piakkoin. Muutamia päiviä vain on\nhänellä jälellä!\" kuuluu hiljainen vastaus. -- Tässä on vieressäni\nmieto kuumejuoma; -- vähän vaan on pullossa jäljellä. -- Etkö sinä\nsaata auttaa? -- \"Kolme kertaa hän minut tyhjensi, -- eikä minusta\nollut ollenkaan apua!\" \"Entä sinä, sakea, ruskea rohto! Sinussa\non elämää! Kuohuthan lasissasi!\" -- \"Vait, vait! -- Olen työni\ntehnyt! En enää hänen huuliansa kostuta! Vait, vait, vait!\" --\nMutta sinä olet vasta tullut, -- kirjava lakki on vielä päässäsi ja\nsairashuoneen lämmin ilma huokuu kosteata sumua kylmälle kupeellesi,\n-- sinä tulet tuorein voimin ja tuot myötäsi elämän! -- \"Muuta\nen tuo kuin itseni. Viimeiseen pisaraan asti hän minut tyhjentää\n-- ja kuolee kuitenkin, -- kuolee --- kuolee!\" -- Kuuntelin taas\nsairasvuoteelta kuuluvaa keskustelua. -- Sairas puhui erosta, puhui\npuolisostaan, lapsestaan, nuoresta ja turvattomasta Hannastansa. --\nNuorukainen katsahti nopeasti häneen. -- \"Hannako nuori ja turvaton?\nNiinkö sanoit, rakas äiti? -- Jäähän hänelle hellä isänsä -- ja\n-- ja --. Onko mahdollista -- äiti? -- Saattoiko toivova sydämeni\nminut niin kokonaan harhaan viedä? Ettekö te -- sinä ja isäkin --\noi, uhkarohkeutta kai oli uneksiakaan sellaista, -- ettekö ole\naikoneet minua aarteenne holhoojaksi?\" Sairas hymyilee lempeästi,\nkyynelsilmin. Laskee raukean kätensä nuorukaisen päälaelle, --\nsilittelee tuuheita, tummia kiharoita. -- Puhuu sitten taas. -- Kyllä\nnuorukainen oli oikein käsittänyt heidän aikomuksensa, -- kyllä sekä\nisän, että hänen hartain toivonsa on kerran saada nähdä hänet heidän\ntyttärensä puolisona ja siten liittää hänet, jos mahdollista, vielä\nkiinteämmin heidän kotiinsa ja sydämiinsä. -- Näin sanoo äiti. --\nMutta tuo on vielä niin himmeätä, niin kaukaista. -- Äiti ei saa\nnähdä tytärtään morsiusseppele päässä! Sentähden hän -- viimeisenä\nmaallisena toivonansa tahtoisi niin kernaasti, -- se kun tekisi eron\nhelpommaksi, saada yhdistää Hannan ja nuorukaisen kädet ja siten\nvielä tänään kihlauksen kautta liittää heidät toisiinsa ja laskea\nperustuksen heidän tulevalle onnellensa.\n\n\"Urrr, urrr,\" kurnuttivat sammakot lammessa.\n\n\"Mitä se oli?\" kysyi liekki.\n\n\"Hiljaa siellä alhaalla!\" kuiskasi lumpeenkukka. \"Täällä kerrotaan\ntarinoita ihmisistä. Ette nyt saa häiritä.\"\n\n\"Nuorukainen kavahti pystyyn\", kertoi tuli. \"Seisoi suorana vuoteen\nvieressä. -- Rinta aaltoili, -- posket paloivat. -- Hän katsahti\nsairaaseen, -- tahtoi puhua, mutta kääntyi kuitenkin vaieten pois.\n-- Astui pitkin askelin edestakaisin. -- Minunko himmeä valoni hänet\nniin kalpeaksi teki? -- Tehneekö tarjottu onni kalpeaksi? -- Riemusta\nhehkuen oli hän kuunnellut äidin sanoja. Nyt kuvastui ankara taistelu\nhänen kasvoissaan. Huulet olivat tuskallisesti puserruksissa, otsa\nkalpea.\n\n\"Tuossa hän taas seisoo vuoteen ääressä ja puhuu. En ymmärrä noita\nväräjäviä äänteitä. -- -- Kuinka? Kieltäytyykö? -- kieltäytyykö?\n-- luopuuko onnestaan? -- Niin. -- Kunpahan olisin tuota kaikkea\nkäsittänyt! Sairaan molempiin käsiin hän tarttuu ja rukoilee, ettei\näiti ennenaikaisella sitoumuksella herättäisi lastansa sen suloisesta\nrauhasta, -- ettei pakoitettaisi Hannan lapsellisia, viattomia huulia\nlausumaan lupausta, johon sydän ei häntä vielä kehoita. Kypsymätöntä\nonnea ei sano nuorukainen tahtovansa elon puusta poimia, ei sellaista\nhedelmää, joka ehkä vielä vaati vuosikausien päivänpaistetta ja\nsadetta, kypsänä hänelle syliin vierähtääksensä.\n\n\"Nuorukainen oli syvästi liikutettu. -- Hänen sanansa olivat hartaat,\nvakuuttavat, todistavat. -- Sairas ei paljoa puhunut, -- jonkun\nsanasen vain heikolla äänellä, -- hiljaa kuiskaten, -- levottomasti\nja tuskaisesti. Nuorukainen nostaa kätensä. Kuulen selvään hänen\nlausuvan: 'Katso, rakas äiti, tähän käteen on Hannan tulimerkki\npoltettu. Tätä näin merkittyä kättä en koskaan tule kellekkään\ntoiselle antamaan!'\"\n\n\"Urrr, urrr, urrr!\" kuului taas lammen pohjalta.\n\n\"Oi, minua pelottaa! Tuo kuuluu niin kolkolta!\" vaikeroitsi liekki ja\nvapisi niin, että pieni tammenterho alkoi, aavalla merellä vellovan\nvenheen lailla, huojua.\n\n\"Voit olla aivan rauhassa\", sanoi lumpeenkukka. \"Sammakot ovat minun\nvanhoja ystäviäni. Niillä on vaan niin synkkä elämänkatsanto.\"\n\nJa liekki rauhoittui ja jatkoi kertomustaan:\n\n\"Vuoteen vieressä polvistuneena, sairaan yli kumartuneena, puhuu\nnuorukainen rakkaudestaan, toivostaan. Sanoo sairaalle kuinka\nherttainen ja viehättävä Hanna hänestä on, -- kuinka kallis hänen\nsydämellensä. -- Oi, katso äitiä! -- Näen poskensa punottavan,\nsilmänsä kirkkaasti kiiltävän! -- Elonhehkua se on! -- Kyllä hän\nkuitenkin saa elää, -- saa vielä nähdä lastensa onnen!\n\n\"Rohtopullot kilisevät. -- Taas kaikuu heiltä vastaus: 'Kuolonhehkua!\nKuumehehkua! Etkö kuule? Etkö näe? Kuume, kuume palajaa!'\n\n\"Oi, kyllä kuulin, kyllä näin! -- Kuulin kuolonmadon seinässä\nkolkuttelevan, -- kuulin suurten siipien suhinan. -- Tuolla takana\nhämärässä nurkassa, kaukana heikosta valokehästäni, -- siellä\nliikkuu, siellä lentää, siellä huiskii haaraisia yölepakko-siipiä,\n-- siellä heiluu harmaita usvaharsoja! -- Niin painostava, niin\nummehtunut on ilma. -- Pää peitossa lähenee kummitus, -- korkealla\nkaton tasalla se liitelee ympäri huonetta, -- etsii varjoa. Käy\nsitten kiini vuoteen uutimiin, -- tarttuu niihin kynsillänsä ja\npysytteleikse siinä riippumassa. Kuuma, tulinen kuin hehkuva rauta,\non sen kova koura. Oi kauhistusta! Minkälaiset kasvot harmaitten\npoimujen takaa irvistävät! -- Kalpeat ja vääristyneet, -- silmät\nammollaan, -- hapset hajallaan! Huu! Kääräse harsosi eteen! -- Taas\npistää se päänsä esiin, -- mutta nyt kuvaten kukoistavaa nuoruutta,\n-- ruusuja, hymyä ja kiiltäviä kutreja. -- Vielä toisia, taas toisia\nja yhä toisia sellaisia kasvoja, -- kaikki kuitenkin alkujansa\nsamoja, -- kokonaisia rivejä häilyväin, harmaitten huntujen alta\npilkistäviä kasvoja liitää, kiitää sairasvuoteen ympärillä.\n\n\"Eikö nuorukainen niitä näe? Haaraiset siivet riippuvat niin likellä\nsairasta, -- tuliset kynnet kopristavat kovasti riutunutta rintaa.\n-- Nuorukainen koettelee kädellänsä sairaan otsaa, -- kuuntelee\nhuolestuneena epätasaista hengitystä.\n\n\"Silloin aukeni ovi hiljaa. Keveitä askeleita kuului. Suloinen\ntyttönen, armas ja ystävällinen, kuin auringon säde, oli hiipinyt\nsisään. Kätönen siirsi uutimia ja lempeä ääni kysyi: 'Lieneekö\narmas äitiseni nukkunut?' Levottomasti katselevat sinisilmät\nsairasta, huolissaan ja kysyvästi äänetöntä nuorukaista. -- Tyttö\nistuutuu pienelle jakkarallensa ja järjestää huolellisesti äidin\npeitettä. -- --\n\n\"Voi, kauhistusta! Tuollahan se lentää!\" huudahti samassa liekki.\n\"Ettekö näe noita monihaaraisia siipiä ja harmaita huntuja?\"\n\n\"Mikä lentää? Kuka? Missä?\" kysyivät yhtäaikaa säikähtyneinä\nlumpeenkukka, kuoriaiset ja kasvit.\n\n\"Kuume lentää! -- Ettekö näe? -- Tuolla toisella puolella, suureen\npuuhun päin!\"\n\nKyllä. He näkivät tiheän harmajan varjon, -- eikö liene ollut pilvi,\n-- leijailevan tuonentarhalta päin puitten latvojen tasalla rantaa\nkohti. Vanhan vaahteran tummiin lehviin se katosi. Puun alla istuva\nnuori matkamies tunsi kuuman hengähdyksen kasvoillansa; harmaita\nhuntuja häilyi hänen silmäinsä edessä, suuret siivet suhisivat\nhänen ympärillänsä. Hän huitoi sauvallansa suurta yölepakkoa.\nSilloin varjokuva suli vesipisaroiksi, jotka kylmänä sateena äkkiä\nvaluivat maahan ja kastelivat pojan aivan läpimäräksi, niin että\nhäntä luita ja ytimiä myöten värisytti. Poika arveli ilkeän yölinnun\nheilutelleen vaahteran kosteita lehtiä ja siten kastelleen hänet\ntuolla jääkylmällä sateella. Mutta metsän syvyydessä huusi huuhkaja\nja kovemmin kuin ennen kurnuttivat sammakot. Silloin kuuli poika\nlumpeenkukan sanovan: \"Minne pieni virvatulemme joutui?\" ja huomasi\nsamassa tammenterhon ruohoköytensä varassa keinuvan aivan tyhjänä.\n\n\"Virvatuli on poissa, -- on sammunut!\" huusi kultakuoriainen. Mutta\npieni palkokukka kysäsi: \"Eikö siitä jäänyt pienoista tuhkakasaa\nvenheeseen?\"\n\n\"Luuletko pienen tulenhengen kitupiikin lailla kuolevan?\" ärähti\nhuuhkaja, \"Eipä se kuole vaikka sammuukin. Ehkäpä onkin taas vironnut\nelämään tuolla etempänä.\"\n\nTuonentarhan pohjukassa oli sillä välin syttynyt häikäisevän\nkirkas valo. Säkenöivä, timanttisäteitten lailla monivärisenä\nvilkahteleva valoseppele liiteli yli suon. Lähemmäksi tultua suli\nse yöilmaan Kirkkaita kipunoita ja liekkejä kimpoili seppeleestä\nyksityisten kukkain lailla, kieppueli suolla sinne tänne ja hajosi\ntaas lukemattomiksi liekeiksi ja säkeneiksi. Nämä liittyivät taas\nseppeleiksi. Hohtokiviketjujen lailla salamoiden ja välkähdellen\nliehuivat ne sikin sokin ja muodostivat kummallisia kierteitä ja\nkaarteita.\n\nLumpeenkukka ja kovakuoriaiset, muratti ja sinivaapukat, kaislat ja\nkaikki muut katselijat ilmaisivat ihastuksensa. Nuori tarhapöllökin,\njoka oikeastaan oli liian sivistynyt mitään ihaillaksensa, huusi:\n\"Mainiota!\" Mutta kohta sen jälkeen se yskähti, vilkaisi salavihkaa\nympärillensä, olisiko joku huomannut kuinka hauskaa sillä oli ja\nhaukotteli sitten hyvin huomattavasti siipensä varjossa.\n\nKimppu kirjavia liekkejä oli solminut piirin ja tanssi nyt\npiiritanssia. Siinä liidellessään tulivat ne pienen lahdelman rantaan\nsaakka. Täällä metsän öiset asukkaat rukoilivat heitä niin hartaasti\nkertomaan elämäkertansa, että he viimein suostuivat. Eroten ja taas\nyhtyen hyppelivät ne metsärinteen pensaikossa, liihoittelivat ilmassa\nja ripustautuivat loistavina hedelminä pähkinäpensaan oksille, kunnes\nvihdoin kimaltelevissa köynnöksissä laskeutuivat suolle lepäämään.\n\nLumpeenkukka katseli heitä ihastellen, eikä malttanut tyynesti\nodottaa kertomuksien alkamista. Huuhkaja pyöritteli viheriäisiä\nrilli-silmiänsä ja kysyi, tulivatko liekit itämailta, -- valon ja\naamunkoin maalta, Sheherasadin taikalinnoista, -- tai persialaisten\nrunoilijain huumaavista hehkulauluista?\n\n\"Ei, ei! Kaukana auringonvalosta synnyimme varjon ja yön lapsina\ntäällä aivan likellä\", virkkoi loistavan vihertävä valo. \"Metsän\nreunassa, missä varjot vielä laajemmalle leviävät, -- lehmusten\nja plataanipuitten alla hämärässä kastanjalehdossa, siellä saimme\nelää, siellä tuikkelehtia. Missä vanha, uhkea talo juhlallisesti\nvalaistuine ikkunoineen terassilta kohosi, missä jalavat iltatuulessa\nkuiskailivat, missä kiviset merenhaltijat panivat rajun puron\nvangitun veden loiskumaan lakeisiin marmorilammikkoihin, siellä\nme, lukemattomat, kirjavat juhlalyhdyt välkkyilimme ja loistelimme\npuiston tummissa puissa.\"\n\nPunaista tulta tuikkiva, huikaisevan kirkas liekki sanoi sukkelaan:\n\"Tuhansittain ruusuja hehkui, ja valkoisia liljakupuja täytti\ntuoksu ja iltakaste. Leveillä käytävillä liikkui loistava,\niloinen ihmisjoukko, -- juhlapukuisia naisia, jaloja miehiä, --\nnuoruuden suloa, nuoruuden vallattomuutta ja kypsynyttä vakavuutta,\narvokasta käytöstä käsikädessä. Tasoitetun nurmikon pehmeällä\nsamettivaipalla pyörähteli kirjavia tanssivia joukkoja. Puiden alla,\nkorkeilla alustimilla, ritisevät, lieskaavat tulisoihdut, roihuvat\ntervasliekit. -- Siellä kajahtaa iloinen soitto, -- kirkkaasti\ntoitottavat torvet, rämähtävät rummut, vilkkaasti vinkuvat viulut,\npäristen pauhaavat bassot, sekä kilkattavat heleästi kymbaalit ja\nkellot.\"\n\nToinen sinipunerva, himmeähohtoinen tuli keskeytti valittaen:\n\"Kuihtuneet ovat ruusut jo aikoja sitten! Puiston tummat kuuset ovat\nsiitä yöstä kasvaneet valtavasti korkeuteen ja hajotelleet monta\nruskeata havuneulaa maahan. Kivikuvat ovat maatuneet ja sammaltaneet.\nPuron vallaton vesi ei enää virtaa tukittujen putkien läpi, vaan\nkulkee omia teitänsä ja on muodostanut puistoon pari saartakin. Oi!\nKaksikymmentä vuotta on pitkä aika! Kyynelpajujen oksat riippuvat\npuron laineihin saakka. Mutta elämän puun vihannat oksat ovat\nkuolleet.\"\n\n\"Kuinka raukealta ja himmeältä sinä näytät, kuin kalpea kuutamo\nikään!\" nuhteli vihreä liekki. \"Onko länsituuli taas tuonut sinulle\nsurullisia uutisia laaksosta? Mielelläni sallin sinun hänen kanssaan\nheiluvilla heinänkorsilla tanssivan, mutta jos se aina saattaa sinut\nsurulliseksi, niin kyllä keskustelunne keskeytän!\"\n\n\"Onko todellakin kaksikymmentä vuotta kulunut siitä, kuin nuo\nkemut pidettiin, joissa me saimme olla mukana?\" huusi punainen\nvalo. \"Minusta tuntuu, kuin ne olisivat olleet eilen. Oi, mikä\njuhla! Ilon ja riemun säveleitä kaikui helkkyellen iltaviileässä,\nraittiissa puistossa. Kuuman päivän kestäessä uinahtaneet reseeda\nja levkojakukkien tuoksut liehuivat nyt kaikkialla hyväillen\nohikulkijoita. Oi, entä ihmiset! Hymyileviä huulia, säihkyviä silmiä,\nkunne katsoinkin!\"\n\n\"Ja vakavia, synkkiä kasvoja, maahan tuijottavia, surullisia silmiä,\"\nkuiskasi hiljaa sinipunerva valo.\n\n\"Mikä juhla se sitten oli?\" kysyi tarhapöllö neiti. \"Vietettiinkö\nhäitä?\"\n\n\"Oi, oi!\" valitti sininen liekki; mutta vihanta virkahti:\n\n\"Häistä en kuullut mitään, enkä nähnyt morsianta seppeleineen,\nhuntuineen, mutta kyllä monta senkaltaisen puvun arvoista, ihmeen\nihanata immyttä!\"\n\n\"Ja monta tulista ja uljasta nuorukaista, joilta ei olisi puuttunut\nrohkeutta neidon sydämen voittamiseen.\"\n\n\"Hei vaan! Niinpä kyllä! Erittäinkin eräs joukosta!\" huusi punainen\nliekki ja välähti kirkkaampaan, tulisempaan, rubiinin lailla\nhohtavaan hehkuun, kertoessansa:\n\n\"Solakka ja kookas hän oli kuin keväimen hymyilevää vihantaa kaikilla\noksillansa kantava nuori kuusi. Tummaveriset kasvot ikäänkuin\nkylpivät auringon loisteessa, mustat silmät säihkyivät elämän intoa\nja riemua, huulilla viivähti viehättävä hymy. Kauniisti kajahti\nhänen äänensä ja ikäänkuin siipien tai tuulten kantamana kiiti hän\ntanssissa vihannalla kentällä.\"\n\n\"Niin hän!\" virkkoi häikäisevän kirkas, kullankiiltävä liekki.\n\"Hänhän oli tullut kaukaa Englannista, meren takaa, veljeänsä\ntervehtimään. Sukulaisia muitakin oli hänellä muassaan, kaksi\nsuloista serkkua ja heidän ylevä äitinsä. Ettekö nähneet noita\nsolakoita saaren impiä? Ettekö huomanneet heidän pitkien\nsilkkisuortuviensa kullankiiltävää verkkoa?\"\n\n\"Kyllä heidät näin!\" virkkoi viheriä valo. \"Varjokuvien tapaisina\nnäin, -- pilvinä, iltatähden rinnalla. Minun iltatähteni, illan\ntähti, oli toinen neito, herttaisin kaikista. -- Tummansiniset\nsilmät, suloiset kasvot ja ruiskukkaseppele ruskeilla palmikoilla.\"\n\n\"Hänen näin tanssivan vieraan nuorukaisen kanssa!\" puheli punainen\nvalo. \"Ainoastaan hänen kanssaan muukalainen tanssikin!\"\n\n\"Minä taas näin impyen istuvan nuorukaisen kanssa kivipenkillä!\"\nhuusi toinen tuli ja kolmas kehäsi:\n\n\"Minäpä näin hänen iloisesti jutellen astuvan nuorukaisen kanssa\npitkin ruusukäytävää tanssipaikalta syrjään.\"\n\n\"Minä puolestani kuulin joka sanan, jonka he siinä lausuivat,\" sanoi\nrubiinihohteinen tuli. \"Minua kannattava jättiläislehmus oli siinä\naivan likellä.\"\n\nJa sinipunerva tuli virkahti: \"Meitä kannattava jättiläislehmus oli\naivan likellä. Kuulin minäkin mitä he puhuivat ja, oi, eräs toinenkin\ntaisi kuulla kaikki!\"\n\n\"Kuka se toinen oli?\" kysyi tarhapöllö.\n\n\"Kookas, vakava nuori mies. Käsivarret ristissä nojasi hän\nallani olevaan vanhan lehmuksen runkoon. Jasmiinipensas, jonka\nvalkeat kukkaistähdet jo olivat karisseet maahan, kätki hänet\nmuitten silmiltä. Mutta hänen tummat silmänsä näkivät koko kentän\nja kiintyivät kuitenkin ainoastaan yksiin kasvoihin, joissa\ntummansiniset, viattomat silmät ruiskukkaseppeleen alta loistivat.\nMutta voi, tuo viehättävä näky ei saanut hänen huuliansa hymyilemään.\"\n\n\"Näin minäkin tuon kalpean haaveksijan,\" kertoi kullankellertävä\nvalo. \"Aivan likelläni oli tulisoihtu ja sen loimottavissa liekeissä\nhyppeli ja keikkui pieni kipinähaltija Niksnaks. Juhlatuulessaan ja\nvallattomuudessaan tuntui tämä tekevän pilkkaa vakavasta miehestä. Se\nlateli loruja kaikellaisia: 'Kas! Polttaako sinua tuli? Syökö suru\nsydäntäsi? Hui, hai! Sammuta pois! Osaathan sammuttaa! Hei, vettä\ntänne! Sammuttakaa lemmenliekit! -- Sammuttakaa! Sammuttakaa! Hui,\nhai!' Niksahtaen, naksahtaen hypähtää se korkealle, milloin miehen\nhartioille, milloin hiuksiin. Tämä ei sitä huomaa, ei sitä tunne.\nSilloin, pau! -- iskee se kiini hänen käteensä. Kuumasti purasee\nilkkuva kiiltopeikko -- ja se naula veti! Mies säpsähtää, synkkä\nkatse kääntyy käteen, syvään vanhaan arpeen.\" --\n\n\"Huomasitko hänen haikeata hymyänsä?\" kysyi sinipunerva valo.\n\n\"Oi! Kerro toki meille mitä nuo molemmat toiset ruusupensaitten luona\npuhelivat!\" pyysi lumpeenkukka.\n\nPunainen liekki lausui vikkelästi: \"Aivan kernaasti, jos vaan vielä\nmuistan. Leikkipuhetta ja naurua, -- hilpeätä, lapsellista pilaa.\nRuusun oksa oli takertunut tytön liehuvaan hameeseen. Nuorukainen\nirroitti poimut okaista, mutta hame samalla vähän repesi. Tyttö torui\nilkeitä okaita. Nuorukainen taas ei pitänyt ruusua moitittavana\nsiitä, että se tahtoi neitosta pauloihinsa. Ihmetteli päin vastoin,\nettä se hänet vapaaksi päästi. Tyttö taas väitti, että okaat\nolisivat voineet menetellä enemmän hellävaroen. Olihan niin sääli\nrevennyttä hametta. 'Onhan ruusupensaastakin oksa katkennut', virkkoi\nnuorukainen. 'Katsokaapas vain! Luuletteko todella, että voisi\nsurutta ja haavoitta irtautua teistä, jos kerran on saanut teitä\npitää ja omistaa?'\"\n\n\"Kuulitteko sydämen syvyydestä nousevaa huokausta lehmuksen alta?\"\nkuiskasi sininen valo.\n\n\"Nuorukainen kumartui ja taittoi katkenneesta ruusun-oksasta kolme\npuoleksi auvennutta kukkaa,\" jatkoi toinen. \"Ojentaa ne neitoselle\nja pyytää tätä katsomaan, miten itse oli ruusunnäköinen ja suomaan\npensaalle anteeksi, että se oli häntä luullut omaksi ruusuksensa. Ne\nolivat vaaleita, vienosti punertavia ruusuja, joiden sisusta hehkui\nhiukan tummempana. Tuossa seisoi tyttö, näitten armasten kukkain\ntodellinen kuva, suloinen immytruusu, nuorukaisen edessä. Hämillään,\nluoden katseensa maahan, otti hän ruusut valkoisiin käsiinsä ja repi\nniistä lehdet, ennenkuin tuli ajatelleeksikaan, mitä teki.\"\n\n\"Niin julmiako ihmiset kukkaraukoille ovat?\" kysyi lumpeenkukka.\n\n\"Julmaksi nuorukainenkin sitä sanoi, että tyttö noin armotta repi\nihanat ruusut. 'Noin ne eivät saa kuolla! Ei niitä saa tallata!'\nsanoi hän, kokosi hennot lehdet maasta ja viskasi ne läheisen\ntulisoihdun liekkeihin.\"\n\n\"Polttiko hän poloiset kukkaraukat?\" kysyi kauhistuneena lumpeenkukka.\n\n\"Pakanallinen kuolin-uhri!\" tuumasi professori huuhkaja,\ntyytyväisesti nauraa hohottaen.\n\nViheriäinen valo kertoi: \"Ihana immyt seisoi vähän taaempana\nvarjossa, mutta leimuavat liekit loivat kirkasta valoa hänen\nvalkealle, viehkeälle varrelleen. Vielä kuumemmin, polttavammin\nsattui häneen kahden, tumman, tultasäihkyvän silmän leimuavat\nkatseet. Tyttö kääntyy pois välttääkseen niin valtavaa loistoa ja\nhehkua, eikä näe, että jasmiinipensaikon varjosta vielä toisetkin\ntummat silmät häntä vakavasti ja kysyvästi katselevat.\" \"Kuinka\nsurullisesti satakieli pensaikossa visersi!\" huokasi sininen valo.\n\n\"Tyttö sanoi pelkäävänsä liekkejä\", kertoo kullankiiltävä virvatuli.\n\"Nuorukainen taas ylisti vilkkaasti ja innokkaasti tulta. Tultahan\noli kaikessa ylevässä ja kauniissa: valaistussa ihmishengessä,\nuljaassa sankarisielussa, viinissä, kalleissa kivissä, suurissa\nintohimoissa! Oi, ihanan ihana oli hänestä liekki-elämä! Niin\nkirkas ja kuuma, -- niin leimuava, -- niin häikäisevä! Mitäpä sen\nlyhyydestä! -- Mitä siitä, että sen sammuttua jäljelle jäi tuhkaa\nvaan!\"\n\n\"Synkkä pilvi kulki yli puiston. Me heiluimme hiljalleen puissa, kun\ntuulenpuuska pani niiden latvat liikkumaan\", virkkoi yksivakaisesti\nsininen tuli.\n\nMutta rubiinihohtoinen valo huusi: \"Silloinhan juuri tuo\nvalkoverinen, hienokutrinen tyttö tuli puistoon ja kysyi\nveitikkamaisesti: 'Täytyykö minun hankkia itselleni toinen tanssija,\nOtto? Tanssimme on jo alkanut!' Hymyillen ja leikkiä laskien vei\nneito nuorukaisen mukanansa pois ja ruiskukkaseppeltä kantava impi\nastui hitaasti pensaikkoon.\"\n\n\"Ja seisoi yht'äkkiä yksinäisen haaveksijan edessä!\" virkkoi toinen\nliekki, \"'Vilho', huudahti hän silloin. 'Tuossahan vihdoinkin olet!'\nKookas vakava mies kysyi epäillen, oliko tyttö häntä sitten etsinyt.\nTämä kielsi hymyillen ja kysyi hajamielisesti, eikö hän sitten ollut\ntanssinut. 'Tiedäthän, Hanna, ett'en koskaan tanssi', vastasi vakava\nmies lempeästi. Tyttö muisti nyt hänen papillista virkaansa, mutta\nhänestä oli niin kovin ikävää, ettei Vilho edes tänäänkään tanssinut,\nvaikk'ei muuten koskaan sitä tekisikään!\"\n\n\"Oi niin! Kyllä tiedän mitä hän siinä sanoi!\" huusi punainen liekki.\n\"Tyttö nojasi nuoren miehen käsivarteen, sanoen: 'Oi, Vilho! Et tiedä\nkuinka ihanata on liidellä täällä vihantain, mahtavien puitten alla,\n-- uiskennella soiton sävelillä! -- Ja lehmuksen tuoksu sitten!\nNautitko lehmuksen tuoksusta, rakas Vilho? Katselitko ennen pimeän\ntuloa iltapilviä, noita korkealla taivaankannella purjehtivia,\npienoisia, vaaleita iltapilviä? Ne ruskottivat ilosta, ikäänkuin\nniistä olisi ollut hauskaa nähdä niin paljon onnellisia ihmisiä!'\"\n\n\"Poloinen, onnellinen lapsiraukka!\" huokasi sinertävä valo.\nViheriäinen tuli virkkoi: \"Impi katsoi viehättävästi hymyillen\nnuorukaista suoraan silmiin. Tämä katseli häntä, otti hänen molemmat\nkätensä ja puristi niitä kiivaasti, mutta ei sanonut mitään. 'Oi,\nrakas, rakas Vilho! Oletko koskaan ollut näin ihanassa juhlassa? Näin\nvihantaa, näin tuoksuvaa kesää ei ole ennen ollut! -- Oi sano toki,\nVilho! Riemuitse sinäkin!'\"\n\nSininen valo kuiskasi hiljaa: \"Kuinka kalpea tämä oli! Raskaan\nhuokauksen hän tukahutti ja kysyi: 'Sinä siis olet sydämesi pohjasta\nonnellinen ja iloinen, armas Hanna?'\"\n\n\"'Niin sydämeni pohjasta onnellinen ja iloinen!' toisti tyttö ja\nhengähti syvään\", puhui punainen liekki. \"Ja ihmeellisesti säihkyivät\nsilloin suloiset silmät.\"\n\n\"Vuodatettiinpa siellä kyyneleitäkin lehmuksen! alla! -- Kuulin\nhiljaista nyyhkytystä,\" kuiskasi himmeä, sinertävä liekki.\n\n\"Niin\", virkkoi viheriä virvatuli. \"Yht'äkkiä vaaleni immyt. 'Vilho,\nVilho!' huudahti hän levotonna. 'Sinä tuijotat niin kolkosti maahan!\nVarmaankaan et pidä sopivana ja oikeana, että olen näin iloinen,\nkun muutama viikko sitten vielä kävin surupuvussa armaan äitini\nkuoleman jälkeen?' 'Ei, Hanna, ei suinkaan! Niin en ollenkaan\najattele!' sanoi nuori mies ja sulki tytön lempeästi syliinsä. Tämä\nnojasi päänsä hänen olallensa ja ratkesi katkeraan itkuun. Sanoi\nhalajavansa yhden ainoan ainokaisen kerran vielä katsahtaa armaan\näitinsä silmiin, valitti nyt kaiken riemun keskellä tuntevansa\nsuurinta kaipuuta, orvon ikävöimistä. Nuorukainen lohdutti lempeästi,\nveljellisesti -- ja tyttö --.\"\n\n\"Niin. Tyttö tyyntyi tietysti\", tokasi tulipunainen liekki. \"Hän\npyyhki kyyneleensä ja hymyili taas. Hän osasi jutella niin paljon,\neikä aina vaatinut vastaustakaan. Kuinka suloisesti hän saattoi\nmielistellä ja rukoilla nuorukaista pyyntöönsä suostumaan. Tyttö\ntahtoi näet niin mielellään oppia ratsastamaan, niinkuin Ellen ja\nMaria. Otto opettaisi häntä, alkaisi jo huomenna, jos vaan hänen\nomatuntonsa, neuvonantajansa, hänen Vilhonsa, -- kaikkein hyväin\nja viattomain huvien ylimmäinen sallija, -- jos vain hän suostuisi\ntuumaan ja ottaisi pulmaksensa asiasta isälle.\"\n\n\"Pyysikö hän niin herttaisesti?\" virkkoi yölepakko. \"Minusta on usein\nnäyttänyt siltä, kuin olisi pyytäminen ihmisille hyvinkin vaikea työ.\"\n\n\"Enpä tiedä lieneekö se käynyt armaalle impyellenikin vaikeaksi,\nvai liekö joku muu seikka häntä huolestuttanut. Mutta riippuessani\nmatalalla oksalla lehmuksessa kuulin hänen sydämensä sykkivän ja näin\nhänen usein pysähtyvän hengähtämään. Kalpea mies kyllä näki hänen\nrukoilevan katseensa, näki hänen punastuvana, vapisevana seisovan\nedessään. -- Kuinka sanomattoman sorea hän oli.\" -- Mutta nuori\nmies ei heltynyt. Oli vain ääneti ja virkkoi viimein vakavasti:\n'Tiedäthän, Hanna, mitä äiti ajatteli naisten ratsastamisesta?'\n-- Kyllähän hän sen tiesi, kyllähän rakas äiti oli pitänyt sitä\nhyvin vaarallisena, -- mutta onhan isällä niin vakavia hevosia,\n-- ruskea Pojuhan on tyyni kuin lammas. Nuori mies sanoi ruskean\nPojun olleen talossa jo kaksi vuotta sitten, kun hän, matkoilta\npalattuansa, niin mielellään olisi tahtonut ottaa neitoa mukaansa\nratsastusmatkoille vuoristoon. 'Niin, se oli silloin, Vilho,' vastasi\ntyttö. 'Mutta ajattele toki Ottoa! Otolta ei äiti varmaankaan olisi\nsitä kieltänyt!' 'Oletko siitä niin varma, Hanna?' kysyi kolkosti\nnuorukainen.\n\n\"Ukkonen jyrähteli kaukana vuoristossa\", sanoi sininen liekki.\n\"Kuulitteko? Kuulitteko? Ja näittekö? Kun tyttö nosti silmänsä,\nolivat ne kokonaan kyynelissä. 'Vilho, Vilho', huudahti hän. 'Kyllä\nnäen, että hauska tuumamme raukeaa! Oi, elä katso minuun noin\nsuruisesti! Ethän toki uskone rikkovani äidin tahtoa vastaan, kun\nsinä kerran siitä minua muistutit.' Taas vierähtivät kyyneleet\nkasvoja pitkin. Rukoillen otti hän nuorukaista kädestä ja sanoi\nhiljaa: 'Sanothan veljellesi, ett'emme saa ratsastaa! Oi, rakas\nVilho, sano sinä! Minä en saata!' Nuorukainen huokasi syvään ja\nnyykähytti myöntävästi päätään. Tyttö kuuli askeleita ja läksi pois\nkyyneleitänsä salaamaan.\"\n\n\"Oi! Se oli iloinen veitikka, tuo kultainen Otto!\" huusi\nrubiinitulonen. \"Tuossa hän taas oli! Kuinka hyvää teki katsella\nhänen säihkyviin silmiinsä! Hän kysyi veljeltänsä, missä Hanna\noli, mutta kuunteli tuskin vastausta, ryhtyessään ystävällisesti\nnuhtelemaan Vilhoa siitä, ett'ei tämä koskaan ollut kertonut, kuinka\nihmeen ihana tenhotar hänen sisarensa oli. 'Hanna ei ole sisareni',\nvastasi toinen. Kyllähän hän sen tiesi, mutta sisaren nimi oli niin\nherttainen. Hän melkein kadehti veljeänsä sen johdosta ja samaten\ntutunomaisen sinuttelemisenkin tähden. 'Jos täällä kauvemmin viivyt,\nniin tuskin tulet pitämään minua erittäin kadehdittavana', kajahti\nkolkko vastaus.\"\n\n\"Mutta veli ei huomannut hänen kalpeuttansa\", sanoi sinertävä liekki,\n-- \"ei nähnyt kamppausta hänen kasvoissaan!\"\n\nPunainen virkahti: \"Niin tiedättekö! Vallaton Otto myönsi nauraen,\nettei olisi tahtonutkaan vaihtaa vakavan veljensä kanssa. Ylevä,\nkorkea, mutta saavuttamaton esikuva oli hänelle kallis Vilho veli.\nSointuvasti sujuivat sanat hänen huuliltansa veljeänsä kiittäessänsä.\nJa kuitenkin arveli hän, että jos hänen täytyisi Vilhon hyvyyden\nja hyvien avujen, suuren opin ja tiedonrunsauden kanssa ottaa\npäällensä myös tämän kylmäverisyys ja hidastunteisuus, niin pysyisi\nhän kernaammin sinä kevytmielisenä, herkkätuntoisena, avosydämisenä\nveitikkana kuin kerran oli. Jos haavat joskus kirvelivätkin, niin\nolihan niitä parantavia voiteitakin olemassa.\"\n\n\"Niin, niin\", keskeytti kultainen liekki. \"Hän soimasi, sanalla\nsanoen, veljeänsä kylmäksi ja tunteettomaksi, kun oli saattanut\nvuosikausia asua semmoisen viehättävän lapsen, kuin Hannan, kanssa\nsaman katon alla, edes kertaakaan ajattelematta tytön nuoren\nsydämen voittamista. Silloin kysäsi toinen: 'Kuka kevytmieliselle\nja kevytkieliselle veljelleni on sanonut, etten sitä ole koskaan\najatellut?' 'Asia on selvä. Mihin Vilho kerran ryhtyy, sen hän\nperille vie. Koska näen, ettet ole Hannan sydäntä voittanut, tiedän\nsamalla, ettet ole koskaan yrittänytkään sitä tehdä.'\"\n\n\"'Mitäpä sinä näet, -- mitä tiedät?' kysyi kalpea mies. 'Hannahan on\nniin lapsellisen avosydäminen', hymyili hilpeä veli. 'Ilmoittaahan\nkoko hänen olentonsa, missä suhteessa hän sinuun on. Rakkaana,\nkunnioitettuna, vanhana setänähän Hanna sinua pitää!'\"\n\n\"Silloin leimahti kirkas salama. -- Sekohan se miehen niin\njähmetytti, niin kuolonkalpeaksi teki?\" sopersi sininen liekki.\n\"Puitten pimennossa astui hän edestakaisin ja silmissä, oi! -- ja\nsynkällä otsalla, kuvastui hänen sielunsa tuska, -- kuinka tuima,\nkiihkeä taistelu rinnassa riehui. Kumeita huokauksia kajahti\nmetsässä.\"\n\n\"Niin. Puut alkoivat humista\", kertoi taas viheriäinen virvatuli.\n\"Me keinuimme keveästi ja tuumasimme tuulen tulleen vain meitä\ntuudittelemaan. Oi! -- Sydäntänsä autuudessa tuudittava, herttainen\nHanna tuli nyt kevein askelin pääkäytävää pitkin. Otto riensi hänelle\nvastaan. Hanna lähetti hänet asialle taloon. Käsissään kantoi tyttö\nkukkaiskoria ja lehmuksen alla astui hän kalpean Vilhon eteen.\"\n\n\"Tämä pysähtyi\", virkkoi viheriäinen liekki, \"ja katseli\nhyväntahtoisesti tyttöä. Mutta otsan kuolon kalpeutta ei elähyttänyt\nvähinkään elonväre. Vilhon piti auttaa Hannaa sitomaan seppeleitä\nviimeistä tanssia varten ja oikein sukkelaan. Jos ne olisi sidottu\naikaisemmin, olisivat ne ehtineet kuihtua. Mutta nyt piti kiirettä\npitää. Ikäänkuin unessa otti Vilho kukat tytön kädestä ja sanoi --\npuhui --, kukista hän puhui, oi, kauvan! -- En tiedä mitä hän sanoi.\nEn sitä ymmärtänyt, enkä mieleeni painanut.\"\n\n\"Minäpä en sitä kuunnellutkaan!\" pakisi punainen valo. Mutta himmeä,\nsininen liekki lausui: \"Niin. Hän puhui niin hitaasti ja painavasti.\nKuulin jokaisen sanan ja panin jokaisen sanan mieleeni. Näin hän\nlausui: 'Kukkiako? Kukkiako? Hanna? Jos tahtonet itsellesi kukkia\nkasvattaa, niin elä koskaan ryhdy viljelemään maallisen onnen\nkukkaa. Poimi se, jos sen tielläsi tapaat, -- ja -- suokoon Jumala\nsinulle täyteläisen ja ihanasti kukoistavan onnen kukkasen; -- mutta\nelä sitä omin käsin puutarhassasi kasvata, -- elä viisastele, --\nelä edeltäpäin tuumiskele, elä lue nuoren taimen jokaista lehteä,\njokaista uutta taipumusta, eläkä vielä ole kukan omistamisesta\nvarma, nähdessäsi silmikon edessäsi. Näet, kun juuri odotat, että se\nhuomenna puhkeaa ja rehoittavana kukkana edessäsi seisoo, tuleekin\nhyinen öinen halla, -- tai vieras käsi ja tempaa sen juurineen\npäivineen sinulta. -- Ja se se koskee kipeästi! -- Sen kukkasen,\nHanna, sen kasvattaa Herra Jumala kätkössä, -- kuinka ja kenelle hän\nvain tahtoo. -- Puutarhuritaitoinemme tulee meidän pysyä kokonaan\nsyrjässä.' Näin hän puheli. Tyttö katseli suurin silmin häneen. Ei\npuhetta ymmärtänyt. Virkkoi vaan: 'Kuinka kummallinen sinä tänään\nolet! Niin tavattoman juhlallinen! Et ollenkaan entinen, herttainen\nVilhoni!'\n\n\"Heleijaa! Jo kohisi myrsky ympärillämme!\" huusi keltainen valo.\n\"Rajusti se riehui tuuheissa puiden latvoissa ja ravisteli niitä\nvoimakkaasti. Ei se ollut tuudittamista enää. Monen meikäläisen\nhengen puhalsi se sammuksiin ja myrskyn armahtamia tulia tukahutti\nja tappoi sade. Mitäpä tervasliekkejäkään auttoi ritisten ja\nratisten henkensä puolesta taisteleminen! -- Jo vaikeni soittokin.\nHiipi hiljalleen tiehensä! -- Raju-ilma ajoi kaikki tanssijatkin\nsisälle. Hei, kuinka ne riensivät, -- kuinka palvelijat hommasivat!\nNyt tanssivat rajut sadekeijut autiolla penkereellä, hyppelivät\nroiskahdellen puitten lehvillä ja kokoontuivat lammikoiksi leveälle\nkäytävälle.\"\n\nVihertävä liekki kysyi: \"Olivatkohan vaaleat, rusottavat iltapilvet\ntulleet tanssihaluisiksi, katsellessaan iloisia kemuja täällä\nalhaalla? Olivatkohan ne kutsuneet kaikki tummat pilvet kokoon?\nLienevätkö itse hienoihin vesisuihkuihin puettuina olleet tanssijain\njoukossa, -- vaikk'ei niitä nyt kukaan olisi voinut taivaalla\nnäkemikseen pilviksi tuntea!\"\n\n\"Ei pilvien tanssihalu myrskyä nostattanut\", väitti tumma, sininen\nvalo. \"Totinen, tärkeä työ se oli. Ainoastaan Hän, joka ukkos-ilmat\njohdattaa, tietää, miksi juhla-ilon täytyi vaieta ja ilotulien ennen\naikojaan sammua. -- Nyt välähti lehdossa toisia, hallavia tulia ja\ntoisia ääniä kumahteli kauhean kolkosti. Kalliot ja maa tärisivät.\nKaikki nöyrtyi, kumartui, vapisi, -- eipä vain ihmisten rohkea riemu!\n-- Lasi-akkunain takana oli viritetty uusi valomeri. Pian pärisivät\ntaas rohkeat rummut, toitottivat taas torvet iloisia säveleitä, jotka\nkautta myrskyn kajahtivat alas meidän luoksemme asti. Minä sen kaiken\nkuulin. Tukeva lehmuksenrunko suojeli minua myrskyä vastaan ja lehdet\nmuodostivat mulle vihannan sateenvarjon.\"\n\n\"Yli tanssikentän ja ruusupensaiden, läpi sadekeijujen kosteiden,\nheiluvien hopeahuntujen näin osan herraskartanoa, jylhän kulmatornin\nja vanhan terassin, kivisine kaltereineen. Valaistujen akkunain takaa\nkuului soitto hiljemmin. -- Kuulin metsätorven vienosti valittavan.\nSe ei viihtynyt juhlasalissa, -- kaihosi kai raitista yö-ilmaa ja\npuiden huminata. Viimein taukosi myrsky. Yksitoikkoisesti sateli\nvain vielä, -- yksitoikkoisesti kaikui raskaita askeleita kostealla\nkäytävällä. Tunsin tuon kalpean otsan, tiesin tuon kumarassa olevan\npään. Ei välitä mies lehtikatoksen läpi pisartelevasta sateesta.\nPyyhkäisee vain pari kertaa kostean tukkansa kasvoilta. Nyt hän\npysähtyy, käsivarret ristissä rinnalla. Näin hänen kohottavan tummat\nsilmänsä yötaivasta kohti. Mutta mustat pilvet peittivät taivaan. Ei\nainoatakaan tähteä näkynyt. Ja kuitenkin, hänen silmiinsä kauvemmin\nkatsottuani, tuntui minusta, kuin olisi hän sittenkin huomannut\ntähden. -- Taistelu hänen povessansa oli tyyntynyt. Syvä hengähdys\nkohotti vain vielä rintaa, hänen verkalleen astuessansa kartanoa\nkohti. Hämärän syrjäoven kautta näin hänen poistuvan. -- Minä olin\nainoa elossa oleva liekki koko öisessä puistossa. Lehmuksen lehdet\nylläni alkoivat liikkua. -- Näin raskaan pisaran riippuvan pääni\npäällä, -- sitten en enää nähnyt mitään.\"\n\n\"Sepä vasta oli pitkä tarina!\" huokasi nuori tarhapöllö, haukotteli\nkuuluvasti ja käytti siipeänsä viuhkana, sanoen: \"Minun tuli oikein\nkuuma sitä kuullessa.\"\n\n\"Oi, ihana se oli!\" lausui lumpeenkukka. \"Tosin en aivan kaikkea\nymmärtänyt, mutta se oli sittenkin hyvin ihana.\"\n\n\"Tarinain ymmärtämiseen tarvitaankin elämänkokemusta, lapseni,\"\nselitti tarhapöllö.\n\nProfessori huuhkaja oli kauvan istunut vaiti, kynsi miettiväisesti\nkäyristettynä kaarevan nokan ympärille. Nyt se pudisti paksua\npäätänsä ja sanoi \"maallinen onni\" nimisen kukan olevan hänelle aivan\ntuntemattoman. Ei hän ollut sitä koskaan tavannut, ei matkoilla\nvierailla mailla, ei kirjoissa, eikä herbaarioissa. Ei edes Linnékään\ntietänyt mitään \"fortuna terrestris\" nimisestä kukasta!\n\n\"Miksi kohta latinankieleen turvaudutte?\" huusi kovakuoriainen.\n\"Omalla kielellämme tunnemme minä ja kaikki toverini sen varsin\nhyvin. Kukin nimittää sitä omalla nimellä: toinen perinnöksi,\ntoinen rikkaaksi vaimoksi, suureksi voitoksi, virka-ylennykseksi,\nloistavaksi tulevaisuudeksi j.n.e.\"\n\nMutta toinen, jalompi kultakuoriainen sanoi: \"Ei maallinen onni\nolekkaan mikään kukka. Se on raitis, vihanta puu, laakeri ja myrtti\novat sen oikeat nimet.\"\n\nMutta nyt kun vilkaisivat syrjään, vaikenivat kaikki. Missä äsken\nvielä kirjavat, tuikkivat tuloset olivat jutelleet ja hehkuneet,\noli hiljaista ja pimeätä. Ainoastaan alhaalla veden rajassa paloi\nkostealla kivellä korkea, heleä liekki.\n\nEi kukaan tiennyt kuinka se oli sinne tullut, eikä kukaan voinut\nluulla, että se muitten virvatulten lailla olisi lennähtänyt tänne\nyli veden. Se seisoi niin suorana ja juhlallisena, se loisti niin\ntyynesti ja sädehti niin kirkasta, puhdasta valoa. Kun kaikki sitä\nodotellen katselivat, eikä kukaan rohjennut sitä puhutella, alkoi se\nvapaaehtoisesti kaikuvalla ja sointuvalla äänellä kertoa:\n\n\"Olin kirkonvalo.\"\n\n\"Kirkonvaloko?\" keskeytti kovasti rähähtäen professori huuhkaja.\n\"Onpa vielä ratkaistava, josko teitä kuolemanne jälkeen valona\npidetäänkään! Millä vuosisadalla elitte, korkeasti kunnioitettu\n'Ignis fatuus'?\"\n\n\"Yhdeksännellätoista vuosisadalla, herra professori. Mutta te\nymmärsitte minua väärin. Olin eläessäni alttarikynttilä.\"\n\n\"Oi, pyydän anteeksi! Sitä en todellakaan olisi voinut ajatella!\"\npärisi pöllö. \"Kyllähän siitä syntyisikin koko hauska juttu, jos\nkuolleet kirkkoisät öisin virvatulina soilla ja rämeillä\nhyppelisivät.\"\n\nLiekki katsahti vakavasti lintuun ja vaikeni. Hetken kuluttua jatkoi\nse seuraavasti:\n\n\"Laajan, kukoistavan laakson keskellä, pienellä kunnaalla\nkohoaa vanha kirkko. Vuoret metsäisine rinteineen ja vakavine\nkalliohuippuineen seisovat puolikaaressa sen ympärillä ja ovat\njo monta vuosisataa katselleet tuota laakson harmahtavaa lasta,\nentisen hurskaan ajan muistomerkkiä. Taivaan sinikansi kaareutuu\nsen yllä ja vieno kesä-ilma. Heinäkuun auringon helteiset säteet\nleikkivät lehmuslehdossa kirkon luona. Sisällä pyhässä huoneessa on\nviileätä, varjoisaa, salaperäistä. Eivät vuoret, eikä puut pääse\nsinne sisälle vilkaisemaan. Ainoastaan päiväkullan kirkas silmä\nkatsahtaa korkeiden, kirjavien akkunain kautta kirkkoon. Pienet\nruudut hehkuivat tummanpunaisina ja loivat ihmeellisen lämpimiä\nvärivivahduksia vanhuuttaan harmahtaville kiville. Alttarilta\novelle saakka ulottui pylväskäytävä, jonka vahvat, mutta solakat\npylväät keveinä kohosivat korkealle, kannattaen holvikattoa. Eivät\nne sitä raskaana taakkana kantaneet. Kohottivat vain sitä vahvoilla\nkäsivarsillaan korkealle, niin kepeästi, kuin lahjaa, jonka rakastava\nkäsi iloisesti tarjoo ja tahtoisi vielä korkeammalle kohottaa, vielä\nlikemmäksi kaihoomaansa sydäntä! Oi Herran huoneen ylevää pyhyyttä!\nJo hiljaiset muurisikin henkivät rauhaa ja pyhä kunnioitus kynnystäsi\nvartioitsee.\n\n\"Tuoreet ruusut koristivat alttaria. Ruusuvaipalla seisoi ristikin,\njolta Vapahtajan lempeät kasvot katselivat alas. Sen vieressä rehotti\ntavaton juhlakoriste: kaksi korkeata, lumivalkeata ja tuoksuvaa\nliljaa. Keskimmäisen käytävän kuluneille kivillekin oli sirotettu\nkukkasia. Aikaisella aamupuhteella taitetut puutarhakukkaset ja kaksi\nalttarilla palavaa kynttilää olivat ainoat elävät olennot hiljaisten,\nvanhojen muurien sisällä. Missähän olivat ne kädet, jotka kerran\nrakensivat nämä pylväät? Kuinkahan monta kynttilää lienee täällä jo\npalanut ja sammunut? Kuinka monta siunausta olikaan täällä aikojen\nkuluessa lausuttu! -- Mutta missä olivat huulet, jotka ne lausuivat,\nmissä päät, jotka hartaudella olivat kumartuneet kirkollista\nsiunausta vastaan ottamaan? Ja kuinkahan moni niistä sydämistä, jotka\ntäällä olivat rukoilleet, sykki vielä? -- Autiota ja äänetöntä oli\ntyhjissä penkeissä. Ja ulkona, avonaisen kirkon-oven huippukaaren\nkautta näin vihantain puitten alla monta vanhaa, lahonnutta\nhautaristiä, nuokkuvia ruohoja ja monta tuoresta kukkaiskumpua.\nKuinka monta niistä, jotka kerran täällä istuivat, onkaan sinne\nkätketty! -- Entä ne, jotka tänään tulevat tänne rukoilemaan? --\nUlkona kirkkomaalla on vielä monta tyhjää paikkaa. Näin haaveksii\nhiljaa palaessaan alttarikynttilä, kirkonkellojen juhlallisesti\nsoidessa ja laakson yksinkertaisen maakansan juhlapuvuissaan astuessa\nkirkkotietä vainioiden välitse.\" Näin kertoi liekki.\n\nLumpeenkukka virkahti: \"Oi, olipa hyvä, että sinne tuli ihmisiä,\nett'et jäänyt yksin hiljaiseen kirkkoon!\"\n\nJa liekki jatkoi:\n\n\"Näin monta herttaista ihmistä ulkona kirkon ovella. Päivettyneitä,\nparrakkaita kasvoja olkihattujen alla; kirkassilmäisiä, kunnon\nvaimoja lapsi sylissä; pitkäpalmikkoisia, uteliaita tyttösiä. Kaikki\nne näkyivät odottavan ja kaikki katselivat vanhaan kirkkomaan\nvieressä olevaan puistoon päin. Ristikkoportti oli selki selällään\nja puiston varjokasta käytävää myöten läheni verkalleen juhlallinen\nkulkue. Kellojen soitto vaikenee. Urkujen pyhät sävelet kajahtavat\nja täysin äänin kaikuu juhlallinen, vanha virsi Herran huoneessa.\nPauhaten vierivät mahtavat sävelvirrat hiljaisessa huoneessa,\nnousevat kohti kupukattoa ja palajavat sieltä kaikuna takaisin.\nÄäneti aukeaa pieni ovi. Askeleita kuuluu sivukäytävällä. Näen\nnuoren papin astuvan alttarille. Mitähän pahaa lienevät kukat\nhänelle tehneet? Hän niitä katsellessaan kalpenee ja äänetön suru\nkasvoilla kuvastuu. Syvään huoahtaen karkoittaa hän sen, astuu\nportaita ylös, nostaa kätensä ristiin rinnallensa ja rukoilee hiljaa.\nKuulin paljon askeleita kirkossa, vaatteiden kahinata, kuisketta ja\nhälinätä. Näin kirjavata hyörinää, näin ihmisiä liikkuvan, mutta\nikäänkuin unessa, utukuvina vain. Valvova liekkisilmäni katseli\nhiljaista rukoilijaa ja ainoastaan häntä. Näin hänen rintansa\naaltoilevan ja paisuvan. Otsalla kuvastui voitonriemu ja taivaaseen\npäin kohotetuissa silmissä loisti autuaan rauhan vieno heijastus.\nTuntui kuin olisi hänen rukouksensa hiljainen henkäys huokunut eloa\nympäröiviin pylväisiinkin, kuin olisi harmaa kivi kohonnut, kasvanut,\n-- kuin olisi kaarikatto tuolla ylhäällä laajennut, kirkastunut,\ntullut läpikuultavaksi, kuin olisi se urkuin säveleiden ja rukousten\nkannattamana kohonnut korkealle ja auennut! -- Valo välähti kirkkoon.\n-- Silloin vaikenivat urut. Papin ääni kuului täyteläisenä,\nsointuvana kaikuvan kautta temppelin. Hän oli kääntynyt kansaan päin.\nSeisoo suorana ja katselee vakavasti ja lempeästi nuorta pariskuntaa\nalttarin edessä.\"\n\n\"Morsiuspariako?\" huusi nuori tarhapöllö. \"Oliko siellä nyt\ntodellakin häät?\"\n\n\"Urrr, urrr, urrr\", kurnuttivat sammakot taas lammen pohjassa ja\npoikaa vaahteran alla värisytti.\n\n\"Avioliittoa on nuoren papin siunaaminen,\" lausui liekki. \"Kaksi\nnuorta sydäntä sykki autuasna ja riemullisna ja Jumalan siunaus\npapin kautta on nyt vahvistava heidän onnensa ijäksi kaikeksi, on\nnyt tekevä suloisen unelman todellisuudeksi, koko elämän ajan ja\nhaudan toiselle puolenkin kestäväksi. Semmoista autuasta toivoa\nnäin viehättävän morsiamen viattomissa sinisilmissä, hänen arasti,\nmutta sydämellisellä luottamuksella kohottaessaan katseensa nuoreen\npappiin. Tämän kasvoilla asuva juhlallinen vakavuus pani hänet hieman\nvapisemaan. Tässä Jumalan silmäin edessä seisominen, tämän hetken\npyhä tärkeys mahtoi vallata hänen mielensä valtavammin kuin koskaan,\nsillä hän vaaleni ja nojausi vavisten sulhoonsa.\n\n\"Tämä, kookas nuorukainen, oli onnellisen ja iloisen näköinen.\nTurvallisesti otti hän tytön käden, niinkuin ei muuta olisi tämän\nrauhoittamiseksi ja rohkaisemiseksi tarvittukaan.\"\n\n\"Pidä lujasti siitä voimakkaasta kädestä kiini, joka sinua niin\nsuojeli!\" kuiskasi rannan lemmikki itsekseen ja kysyi sitten\nrukoillen: \"Oi sano, oliko hänen kädessänsä arpi?\"\n\n\"Arven kyllä näin\", vastasi liekki. \"Mutta ei se ollut sulhon\nkädessä, -- vaan papin kädessä oli arpi.\"\n\n\"Oi, poloinen käsiraukka!\" surkutteli lumpeenkukka. Mutta\nmurattiköynnös lausui: \"Arpi osottaa, että tuskat ovat tuivertaneet,\nmutta ovat tyyntyneet. Sanoithan papin äänen kajahtaneen voimakkaasti\nja sointuvasti?\"\n\n\"Niin kyllä. Täyteläisenä ja mahtavana kaikuivat hänen huuliltaan\nne sanat, joihin hän puheensa perusti. Profeetan sanoiksi hän niitä\nnimitti:\n\n\"Mutta jotka Herraa odottavat, ne saavat uuden voiman, niin että he\nmenevät siivillä ylös kuin kotkat, että he juoksevat eivätkä näänny,\nettä he vaeltavat eivätkä väsy.\"\n\nNuori tarhapöllö kysäsi: \"Nekö sanat hän lausui nuorelle\npariskunnalle, joka toivorikkaana, nuoruutensa kukoistuksessa ja\nonnensa kyllyydessä seisoi hänen edessään? Ne sanat olisi kalpea mies\nsaanut itsellensä saarnata!\"\n\n\"Hän seisoi vankalla pohjalla\", lausui liekki. \"Ihana voitonriemu\nloisti hänen otsallaan. Mutta onni ja ruusuposket ne ne vahvaa\ntukea tarvitsevat, etteivät horjahtaisi ja kalpeneisi. Sentähden\nkehotti nuori pappi nuorikoita hartaasti etsimään sitä tukea, joka\nijankaikkisesti vahvana pysyy. -- Sitten antoi hän heidän vaihtaa\nsormuksia ja siunasi heitä.\"\n\n\"Mutta kun morsian, heidän sormuksia vaihtaessaan, näki arven papin\nkädessä, miten silloin oli?\" kysyi muratti.\n\n\"Heidän sormuksia vaihtaessaan ei morsian muuta nähnyt kuin\nsormuksen. -- Ja joskin hän jonkun käden näki, oli se sen kalliin\nkäden, joka tästä lähtien oli hänen sormustansa kantava. Mutta se\nkäsi oli hienopintainen ja sileä, eikä siinä arpea ollut.\"\n\n\"Taaskin soivat urut. Riemukkaan kiitosvirren valtavat aallot\nvyöryivät mahtavasti Herran huoneessa. Toimitus oli päättynyt.\nLaulu vaikeni. Urut vain vielä viehkeästi ja hiljaa soivat. Itkien\nlepäsi morsian isänsä sylissä. -- Näin tervehdyksiä, kuulin\nonnentoivotuksia. Kaikki tungeskelivat, kiirehtivät kohti ovea.\nSuntio läheni alttaria, -- kaikki oli lopussa.\"\n\n\"Aina vaan arpi, -- tuo arpi kädessä!\" kuiskasi kuuntelija vaahteran\nalla. \"Minäpä tunnen käden, jossa on sellainen arpi.\"\n\n\"Semmoisetko häät ovatkin?\" kysäsi nummenkukka. \"Hauskemmaksi minä\nniitä kuvailin!\"\n\nSamassa vilkahti kirkas, salamantapainen valo suolla. Kaksi korkeata,\nsolakkaa, häikäisevän kirkasta liekkiä ilmestyi likelle rantaa.\nToinen lehahteli ja liekehti levottomasti leimuten, toinen taas\ntanssi sen ympärillä somissa kierteissä ja kaarteissa ja huusi\nreippaasti: \"Tulkoon tänne, ken tahtoo kertomustamme kuulla! Pitäkää\nvaralta! Ei se kauvan kestä!\" Se liiteli vedenpintaa myöten rantaan,\nnojausi notkeasti puunjuureen ja alkoi tarinansa:\n\n\"Tanssijaisissa minä olen ollut. Siitäpä tahdon kertoa.\"\n\nKovakuoriainen virkkoi: \"Saattaahan sinusta nähdäkin, että olet\ntanssijaisissa ollut. Tanssit niin taitavasti.\"\n\n\"Oi ihanata vapautta\", virkkoi virvatuli, syvään hengähtäen. \"Oi,\nihanata vapautta avaralla, kostealla suolla! Täällä saa liikkua,\nliehua vapaana, kynttiläjalatta ja sydämettä! Saa tanssia ja\nhyppiä niitynnurmella, saa uiskennella ja sukeltaa suolammikoissa!\nLuuletteko minun uskaltaneen tanssijaisissa tanssia! Suorana ja\njäykkänä, sitkeän sydämeni varassa, täytyi istuani koko ajan! Sydäntä\npitkin alaspäin laskeutumista, kuitenkaan maahan asti pääsemättä,\nkaihomielistä leimuamista, -- ikävään menehtymistä, -- siinä\nkynttilän elämä!\"\n\n\"Missä tanssijaiset olivat? Kuka ne piti?\" kysyi kuoriainen.\n\n\"Niin, kuka ne lienee pitänyt!\" kysäsi liekki ja vilkaisi toveriinsa,\njoka sen takana kirkkaasti loimotti. \"Kuka ne lienee pitänyt? Kaiketi\nlähteenhaltija, joka siellä ihanassa vuoriseudussa kaikki anteli.\nKaikki ihmiset, jotka siellä tanssivat, olivat haltijan vieraita,\nolivat kaukaa tulleet sinne ammentamaan ihmeellistä terveysvettä sen\nlähteestä. Tosin en lähteenhaltijaa tanssijaisissa nähnyt, -- sali\noli niin suuri ja loistava seura niin kirjava, ihmisiä tuhkatiheässä.\nEn siis tiedä, hänkö, vai joku muu, tanssijaiset piti. Mutta me\nmolemmat, siskoni ja minä, olimme ainakin läsnä. Minun paikkani oli\ntanssisalissa, vankan akkunapylvään kupeessa. Pronssisella, seinään\nkiinitetyllä jalustalla istui meitä siinä kolme nuorta, sädehtivää,\nelon-innosta leimuavaa, tanssinhalusta menehtyvää liekkiä. Mutta\nseinään olimme kytketyt. Kysykääpäs vaan nuorilta ihmistyttäriltä,\nonko hauskaa istua seinänvierustalla, kun hurmaavat, lumoavat\nsoitonsävelet kutsuvat tanssiin! Vieressäni oli avonainen akkuna.\nOransintuoksua ja raitista yö-ilmaa virtaili siitä saliin. Hurmaavaa,\nkuin soitto, on oransintuoksu. Nuoret liekit kuuntelevat kernaasti\nsen helliä kuiskauksia. Ja sen jutellessa ja heitä hyväillessä\nunhottivatkin molemmat kynttilätoverini pian sekä tanssin että\nihmiset. -- Enpä vain minä! Minä katselin kohti suurta, avonaista\novea, näin vierasten suurissa laumoissa saapuvan.\"\n\n\"Kerro meille vieraista! Kuvaa meille kaikki, kaikki!\" huusivat\nheinänkorret ja kukkaset yht'aikaa.\n\n\"Yhdestä ainoasta pariskunnasta, keinujen kaunistuksesta,\ntahdon teille puhua\", virkkoi virvatuli. \"Välkkyvänä valomerenä\non sali. Silkkipukujen kahinaa, monien ihmis-äänten hiljaista\nhyminää ja suloista soittoa kuuluu, viileätä kukkaistuoksua\nvirtailee kaikkialla, -- ja alhaalla aaltoilee vierasten kirjavat\nparvet. Korkeudestani katselen kaikkea tätä komeutta ja tuhannet\nkynttiläsiskoset ryhmittäin seinillä ja kynttiläkruunuissa katselevat\nsitä myöskin. Tuolla alhaalla käy niin kirkkaaksi, -- suuret ovet\naukeavat, -- he astuvat sisään: ihmeen ihana, sorea ja hento\nrouva kookkaan, tumman miehen rinnalla. Kaikkein silmät kääntyvät\nsuloista rouvaa seuraamaan, kaikki kynttilät loistavat kirkkaammin\nja valaisevat säihkyen häntä. Siitäkö hän lienee niin kirkkaaksi\ntullut? Valonhohde virtaili hänen silkkipukunsa valkoisille\npoimuille, kimalteli kultakipinöinä ruskeissa palmikoissa. Puhdas ja\nkuultava hän oli, kuin kastehelmi, kuin valossa kylpenyt ja valoa\nheijastava timantti. Lempeästi loistivat viattomat sinisilmät hänen\nvaatimattomasti, mutta ujostelematta astuessaan sisään, eikä hän\nhuomannut, että kaikkein silmät ihaellen häntä seurasivat.\"\n\n\"Oliko ruskeilla palmikoilla ruiskukkaseppel?\" kysyi pieni ruoho.\n\n\"Ei. Valkoisia ruusuja oli hänellä rinnassa, mutta ihanata päätä\nkoristivat ainoastaan tuuheat palmikot. Sekin koriste näytti olevan\nliian raskas niin hennolle olennolle. Hän piti päätänsä vähän\nkumarassa, ikäänkuin sitä olisi painanut taakka.\"\n\n\"Nuori pää, jota ainoastaan palmikkotaakka painaa, ei maahan vaivu!\"\ntuumasi muratti.\n\n\"Sanoinko sitten, ettei hänellä ollut muuta taakkaa kannettavana?\"\nkysyi virvatuli. \"Oi! Hänen minua lähestyessään huomasin otsalla ja\nsuloisen suun ympärillä hienoja piirteitä, jotka tiesivät surua.\n\n\"Kookas, solakka mies hänen rinnallansa oli ikäänkuin kirkkaan\njalokiven tumma kehys. Näin kyllä, että hän piti herttaista vaimoansa\narvossa, että hän hänestä ylpeili. Hänen saattaessaan nuorta rouvaa\nihmisjoukon läpi hymyilivät hänen huulensa hienosti voitonriemusta.\nHei! Ylhäisen ja komean näköinen hän oli. Käskevästi säkenöitsivät\nmustat silmät ja kauniit olivat jalot kasvojenpiirteet!\"\n\nMutta toinen liekki huusi kiivaasti keskeyttäen: \"Elä luota häneen!\nElä luota häneen! Hymy tuottaa kuoleman! -- Hänen mustain silmäinsä\ntuliset katseet kirpaisevat, polttavat!\"\n\nToinen taas torui, sanoen: \"Vait! Vaikene jo! En kärsi, että luot\nvarjoja kauniisiin kuviini. Olen valo ja valosta tahdon puhua. Jos\nsinä jälkeenpäin haluat varjoja kuvata, niin olkoon se sinulle\nsallittu. -- Näinhän kuitenkin, kuinka hyvä ja huolellinen hän oli,\nkuinka hän saattoi suloisen vaimonsa nojatuoliin aivan minun allani\nja pyysi häntä karttamaan viimaa, tulien ja ihmisten vihollista. --\nNäin heitä tervehdittävän. Kohta toiset vieraat heitä ympäröivät.\nEräs vanha herra, nuoren rouvan isän nuoruuden-ystävä, tuli hänen\nluokseen. Kuinka armas ja herttainen hän silloin olikaan, tuo\nviehättävä nuori rouva! Tanssijoitakin hänelle esitettiin. Puoliso\nkehottaa häntä tanssimaan ja hän suostuukin suosiollisesti. Silloin\nkajahtaa vilkas soitto. Hän kääntyy tanssitovereineen tanssimaan.\nMutta äkkiä näen hänen vielä kerran palaavan takaisin. Hän astuu\nmiehensä luo. Aivan kalpeana ja silmät tuskaa täynnä katselee hän\ntätä, laskee kätensä tämän käsivarrelle ja kysyy niin sydämellisen\nrukoilevalla äänellä, kuin riippuisi elämän koko onni vastauksesta:\n'Otto, etkö sinäkin tanssi?' 'Kyllä, armas, myöhemmin. Ensin täytyy\nminun puhutella paria ystävää, jotka kuuluvat olevan täällä.'\nHymyillen lausui hän nämä sanat.\"\n\n\"Hymyilikö hän? Huulillansa vaan!\" huudahti toinen liekki. \"Hän\nlupasi, mutta uskoiko nuori vaimo hänen lupaustaan? Miten lienee\nollut? Mitä hän teki?\"\n\n\"Hän huokasi haikeasti ja syvään\", vastasi ensimmäinen virvatuli.\n\"Hän painoi kätensä rintaansa vasten, eikä hän enää salin läpi\nastuessaan ollut loistava, kuin timantti, vaan hohti himmeästi,\nkalpeasti, kuin kaunis kuultava helmi.\n\n\"Sitten liiteli hän tanssissa, ääneti, keveästi, tyynesti, kuin ilman\nkannattamana. Valkoinen silkkipuku aaltoili, poimuili hohtavana\nhänen ympärillään. Uskokaa pois! Häntä katsellessani unhotin oman\ntanssihaluni. -- -- Hän pysähtyy. Silmät harhailevat etsien kautta\nsalin. Äkkiä välähtää ilonsäde sinisilmien syvyydestä. Hän näkee\npuolisonsa nojaavan pylvääseen salin vastakkaisella puolella, näkee\ntämän ystävällisesti nyökkäävän hänelle. -- Jokaisen tanssin jälkeen\netsivät hänen silmänsä taas, -- joka tanssin jälkeen ne etsivät\nturhaan. Tyhjä on paikka pylvään kupeella, eikä häntä avarassa\nhuoneessa enää armaan silmä tervehdi.\n\n\"Uudestaan ja yhä uudestaan hän leijailee tanssissa. Mutta kuinka\nsurullisen näköinen hän on, kuinka kalpea! Valssin vilkkaassa\nhyörinässä karisevat lehdet ruususta hänen rinnallaan. Valkeat\nlehdet liehuvat hänen ympärillään, lentävät hänen jälessään. Eiköhän\nitsekin liene valkea kukka, josta kuihtuvat lehdet varisevat?\nKuinka raukeasti hänen päänsä painuu alas! Näin, mitä ei kukaan\nmuu nähnyt, kaksi kirkasta kyyneltä vierähtävän rinnan ruusuille.\nKummallinen, kuuma kaste! Sitten kuulin hänen sopertavan pari sanaa\ntanssitoverilleen. Salissa on niin kuuma. Hän ei saata sitä kestää.\nHän ojentaa kätensä isänsä vanhalle ystävälle ja pyytää tätä viemään\nhäntä pois. Sanoi tahtovansa katsella muitakin huoneita.\"\n\n\"Oi! Viekää hänet kauvas pois, koska hänen oli niin vaikea olla!\"\nsanoi lumpeenkukka. \"Tuokaa hänet hiljaiseen metsään meidän\nluoksemme! Me pidämme hänestä niin paljon!\"\n\nMutta muratti arveli: \"Monta vuotta on siitä illasta kulunut ja\nvuodet viihdyttävät sydämiä, tuudittavat Tuonelan tuville!\"\n\n\"Tuonelan tuville\", toisti kaukaa väsynyt kaiku, joka oli laaksossa\nherännyt. Ja veden alta kuului: \"Uurr, uurr!\"\n\n\"Hei, hei! Valoa tänne! Liikettä, hyörinää!\" huusi toinen\nleimahteleva virvatuli ja hiepsahti rajusti lähemmäksi. \"Myrsky\ntänne! Pauhaa vesi! Kohiskaa, humiskaa puut! Kuulkaa minua!\nKuulkaa minua! Kuunnelkaa tulenhengen tarinaa! Halveksin hiljaisia\nhaaveksijoita, tyyntä vettä, vakavia puita! Liike on elämää! Vaihtelu\non elämää! Intohimo -- haa, -- leimuava, säihkyvä intohimo on elämää!\"\n\n\"Huu! Kuinka raju sinä olet!\" huusivat nummenkukat. \"Luulimme\nsinunkin tulevan tanssijaisista!\"\n\n\"Tanssijaisista kyllä, -- tanssisalista, en! Ei tanssi yksin pane\nsydämiä sykähtelemään, kasvoja hehkumaan! Suloisemmalta soiton\nsäveleitä kajahtaa kullan kilinä. -- Pieni huone on tyyni ja\nrauhainen, piilossa. Vienosti, kaukaa vain, kaikuu tanssimusiikki\nsinne. Täällä ovat koossa ne, jotka eivät pelkää kuumaa, huumaavaa\njuomaa, -- jotka eivät karta intohimon kuumetta, -- tuota tuimaa,\nturmelevaa taistelua, jota hymyhuulin taistellaan, -- ottelua onnen\nkieppuvasta pyörästä! Tässä on aituus! Kurja voitettu! Mutta voi\nkurjaa voittajaa!\n\n\"Pöydällä paloin minä. Kirjavia kortteja oli siinä myöskin ja\nkultarahoja. Miehiä istui sen ääressä, taistelijoita. -- Tunsin\nheidän kuuman hengityksensä mua hiipaisevan. Kiivaasti tarttui\nminuun milloin toinen, milloin toinen, sysäsi minua milloin sinne,\nmilloin tänne. Oi, kuinka he hehkuivat! Tulisielu käsittää tuon\npolttavan tulen heidän silmissään, huulilla värähtelevän himon: Voi,\nvoi liekkiä, että se heitä ymmärtää! Missä kulta ja kortit ovat\nliikkeellä, siellä väijyy valhe varsin likellä. Jääkylmä itsekkäisyys\njäytää sielua ja pyhkäisee armottomalla kädellä kasvoilta kaikki\ninhimilliset tunteet. Peikkoja piilee kiiltävissä kultarahoissa ja\nkorteissa myöskin. Heillä on hirmuinen valta heikkojen ihmissydänten\nyli. Ne vilkkuvat viekkaasti kortinlyöjille, hurmaavat, vimmaavat\nheidän mielensä. Oi, kuinka intohimo polttaa, kuinka se hehkuu\nkookkaan, solakan miehen tummissa silmissä, kuinka se sykähtelee\nheikossa ihmissydämessä! Täyteläisestä kukkarosta ammentaa hän kultaa\npöydälle. Käsi kääntelee kamalalla mielihalulla kiiltäviä kolikoita.\nKultainen sormus kimaltelee samassa kädessä, vihkimäsormus!\"\n\n\"Vihkimäsormusko? Voi!\" huokasi muratti köynnös. \"Eikö semmoinen\npyhä merkki suojaa kortinlyönnin peikoilta? Eikö se ankarasti käske\npakenemaan heitä?\"\n\n\"Oi, kuinka hän pelasi, aina vain pelasi!\" kertoi virvatuli.\n\"Kultarahat hänen edessään vähenivät. Tuli mustissa silmissä muuttui\nkolkommaksi, kiihkeämmäksi. Kuta suurempi vaara, sitä suurempi\nnautinto!\n\n\"Silloin näin avonaisen oven kautta miehen takana valkoisen utukuvan,\nvanhan herran käsivarteen nojaten, väikkyvän ohitse. Se kääntyy\ntakaisin, se riistäytyy seuraajastaan, astuu sisään! -- Lattiamaton\nyli liihoittelee se keijuis-askelin. -- Haa! Kuinka lieskasin ja\nviittasin! Takaisin, takaisin, sinä valkea valotar! Mitä täältä\ntahdot? Oi, pysy kaukana! Mutta välittänyt ei kynttiläliekin\nviittauksista tuo kalmankalpea, ihmeen ihana vaimo. Kortinlyöjän\ntaakse seisahtuu. -- Tuijottaa vastapäätä olevaan kuvastimeen ja\nnäkee siinä miehen, sekä itsensä. -- Miehiä seisoo vielä pöytien\nääressä. Hänelle vieritetään nojatuoli. Hän kiittää kumartamalla\npäätänsä, mutta jää seisomaan.\n\n\"Mies pelaa ja pelaa. -- Sekottaa tottunein käsin kortit, hajottaa\nne taas, kuin kirjavia höyheniä. Ja kultaa heittää hän menemään,\nkuin olisi sekin kortteja tai höyheniä! Oi riehuva, kirjava, ilkkuva\npeli! Onkohan se nuoresta vaimostakin hauskaa? Hän katselee vaan\nkuvastimeen miehen vaaleita kasvoja, joissa huulet suonenvedon\ntapaisesti nytkähtelevät, joiden jaloja piirteitä intohimo\nvääristelee ja runtelee.\"\n\nMurattiköynnös kuiskasi: \"Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa.\nJumalan kuvaksi Hän hänet loi!\"\n\n\"Minä katselin vaimon tuijottaviin sinisilmiin\", kertoi virvatuli.\n\"Oi, liekkisielut mielellään lukevat ihmissilmien kieltä. Nämä\nsinitähdet puhuivat kuumista, polttavista tuskista. Hän aukaisee\nhuulensa, tahtoo lausua miehensä nimen, -- mutta ei lähde rinnasta\nääntä! -- Ja mies? -- Hän ei tunne hiuksiansa hiipaisevaa vienoa\nhengitystä, ei tunne olkapäällänsä lepäävää, lempeätä kättä. Eikö\nsormus sormessa kilahda? Pienessä kädessä on samallainen sormus, kuin\nmiehenkin kädessä.\n\n\"Pois, pois vierähtää kulta. Nyt se palajaa takaisin. Takaisin palajaa\nonni, palajaa kulta. Yhä suuremmaksi käy kolikkokasa hänen edessään.\nKuinka kiihkeästi hän ojentaa kätensä rahoja ottamaan, mutta korjaa\njokaisen kiiltävän kultakolikan kanssa myrkyllisen peikon. Joka\nkultaa voittaa, vie synnin mukanansa kotiin. -- Naurussasi ei ole\nsointua! -- Huu! Tuosta rinnasta ei puhdasta ääntä lähde! Ja vaimon\npoloisissa sinisilmissä, mitä niissä luinkaan? Mitä hän kuvastimessa\nnäki? Se se vasta sydäntä vihlasi, tuo raju, kiihkeä riemu miehen\nkatseissa ja huulilla, -- tuo häijy, ilkkuva riemu! Oi, kernaammin\nolisi hän tahtonut nähdä vihaa ja raivoa noissa kasvoissa, kuin\ntätä synnin riemua! -- Entä käsi? -- Onko tuo se rakas käsi, joka\nniin usein on hänen omaansa hellästi pidellyt, -- se käsi, joka\nhänen sormustansa kantaa? -- Sydämesi pamppailee, kolkuttaa kuin\nvasaroilla, sinä vaalea vaimoparka. -- Kärsi vain, kestä vielä! --\nMenehdy murheeseen, kuin minä liekkeihin! Elämä on lyhyt. -- Ilma on\npainostava, painostavampi täällä, kuin tanssisalissa, eikö totta?\n-- Hän on tukehtumaisillaan. Kääntyy pois kuvastimesta. -- Silloin\nsilmät sattuvat miehen vastapelaajaan, nuorukaiseen, joka melkein\nvielä on lapsi, -- mutta niin riutunut, -- niin kalpea, -- posket\nkuopalla, silmät kuopalla. -- Kuumeen tuli palaa silmissä ja kotona\nehkä äidinsydän poikansa puolesta rukoilee, hänen tähtensä suree!\n-- Oi, kuinka sairaalta näyttää käsi, joka nyt ojentaa viimeisen\nkultakolikkonsa pois! -- Hervotonna, käsivarret ristissä rinnalla,\nnojaa hän tuoliinsa. Ja hän, -- nuoren vaimon mies, -- ottaa tämän\nviimeisen kultarahan! -- Näin vaimon värisevän, -- vavistus valtaa\nhänet, tuskanhuuto tunkee ahdistetusta rinnasta, -- tunnotonna vaipuu\nhän alas. Vieraat häntä tukevat.\n\n\"Kortinlyöjäkin kuuli huudon. Hän hypähtää pystyyn. Pöytä horjahtaa,\nkynttilät kaatuvat, -- minä sammun!\"\n\n\"Oi, hirmuista!\" huokasi lumpeenkukka ja nuori tarhapöllö virkahti:\n\"Minäpä tunnen kaarneen, joka olisi pitänyt olla tätä kuulemassa!\"\n\nHaikeasti valittivat sammakot lammikossa. Vavisten huojuivat\nkaislat ja puut. Ja rannalta vaahteran alta tuijotti pari ammollaan\nolevaa ihmissilmää öiseen pimentolaan. Suurissa pisaroissa valui\ntuskanhiki kalpealle nuorelle otsalle ja raskaat huokaukset nousivat\nahdistetusta rinnasta.\n\nMetsän puut rauhoittuivat. Kaislat ja ruohot seisoivat taas\nliikkumatta kuuntelemassa, vaikka peljästynyt ihmissydän vielä\ntuimasti sykkäeli.\n\nUusi virvatuli oli jo kauvan kertonut, ennenkuin kuunteleva poika\nsiihen määrin tyyntyi, että saattoi tarinaa tajuta. Se kertoi\nsairaasta lapsesta, jonka vuoteen vieressä se oli valvonut. Tarina\nkuului näin:\n\n\"Oi! Olin niin väsynyt, niin kovin väsynyt! Niin myöhä oli yö, -- ja\nyhä vielä täytyi valvoa, yhä vielä juoda öljyä pisara pisaralta, --\nniin väsyneenä, niin kovin väsyneenä. -- Koko illan olin jo valvonut\nja kuitenkin täytyi silmieni vielä pysyä kirkkaina! Ei saanut\nnukahtaa, ei torkahtaa!\n\n\"Myöhään illalla oli lääkäri vielä käynyt siellä, oli istunut vuoteen\nvieressä, katsellut, tutkinut lasta. Oli sanonut nuorelle äidille,\nettä taudin voima on murtunut, että vaara on ohitse, että lapsi on\nhänelle säästynyt. -- Ovelle saattoi äiti lääkärin. Tämä käski häntä\nnyt ajattelemaan itseänsä, koettamaan vahvistaa uupuneita voimiansa.\n\n\"Sitten hän meni. Sitten oli kaikki hiljaista. Lapsen vuoteen\nviereen polvistui nuori vaimo. Ristissä olevat kätensä ja kosteat\nsilmänsä, -- oi, noita silmiä! -- nosti hän äänettömään, palavaan\nkiitosrukoukseen! -- Autuaallisesti hymyillen katselee hän lastansa,\nottaa pienokaisen kuihtuneen kätösen käteensä, pyyhkäisee unen\nnostamat hikipisarat kalpeilta, armailta kasvoilta.\n\n\"Oli niin myöhä. -- Ja yö niin äänetön. -- Ja kaikki nukkuivat. --\nSairas lapsikin nukkui. Minä vaan en, eikä nuori äitikään. Kuinka\nkalpea hän oli! Kuinka sairaalta näytti! -- Ihanat silmät olivat\nniin sameat, -- valvomisesta ja kyyneleistä sameat! Tuuhea tukka\nsukimatta, otsalta pyyhkäisty, ikäänkuin taakka, jota hän ei olisi\njaksanut kantaa. -- Niin kaidat olivat kasvot, niin läpikuultavat\nhienot piirteet! Huoli kuulti läpi, sydäntä kalvava murhe. \"'Lapseni!\nPoloinen lapsiparkani!' kuiskaa hän, -- nojaa päänsä vuoteen laitaan\nja ratkeaa hillitsemättömään, kiihkeään itkuun. Koko ruumis vapisee\nnyyhkytyksistä. Haikeita tuskan ääniä tunkeutuu rinnasta.\"\n\n\"Iloksihan hän? Iloinenhan hän oli!\" virkkoi lumpeenkukka.\n\"Semmoiseltako ilo näyttää?\"\n\nLiekkinen jatkoi vaan:\n\n\"Olin niin väsynyt. -- Oli niin pimeätä, -- pimeätä hänen\nsielussansakin! Ehkä sydämeen koski se, että hän oli niin yksin\nsuuren ilonsa kanssa. Uskollisen palvelijattarensa oli hän lähettänyt\nlepäämään. -- Ei kukaan saanut hänen kanssaan valvoa. -- Minä yksin,\nvaikka olinkin väsynyt, -- minä valvoin, -- valvoin, --\n\n\"Uuninreunuksella tiksuttaa kello. -- Yksitoikkoisesti pisartelee sade\npitkin räystäskourua. -- Tuskankyyneleet ovat ehtyneet. -- Nuori\näiti istuu patjalla lattialla, istuu kädet ristissä polvillaan ja\ntuijottaa eteensä. -- Vaunuja vierii kadulla. -- Hän nostaa päätänsä,\nmutta kun vaunut ovat rämisseet ohitse, painuu se taas alas. --\nHiljemmäksi, myöhemmäksi käy yö. -- Vaunuja ei enää vieri kadulla. --\nVahtitorvi vain kajahtaa ja silloin tällöin myöhästyneen jalkamiehen\naskeleet. -- Kuinka kiihkeästi kalpea vaimo kuuntelee! -- Askeleet\nkaikuvat, -- kaikuvat niin kauas kosteilla kivillä, -- kauvas,\nkauvas kautta yön! -- Kuinka hän kuuntelee, -- ah! -- Ja askelten\nlähestyessä huokaa hän haikeasti, -- varjot silmäin alla\ntummenevat. --\n\n\"Hän valvoo. -- Ja minä, niin väsyneenä, niin kovin väsyneenä, --\nvalvon hänen kanssaan.\"\n\n\"Mitä hyötyä väsyneistä vartijoista on!\" sanoi kovakuoriainen. \"Kun\nkerran olit niin uupunut ja uninen, niin miksi et painanut pieniä\nkynttiläsilmiäsi umpeen ja uinahtanut?\"\n\n\"Yksinkö olisin hänet jättänyt, -- yksin pimeään yöhön, kyyneleisine,\nvalvovine silmineen ja kalvava suru rinnassa, suru, joka ei\nhetkeksikään uinahtanut. Ah! Etkö sitä tiedä, että valo loistaa\nsydämeen, että valonkipinä, himmeä yölamppukin, on ystävä synkässä\nsydämentuskassa! -- Enpä tunne sinua, kiiltävä kuoriaispoikanen. --\nMutta, jos lienet valo sinäkin, jos ehkä tunnet jonkun, yksin yössä\nsurevan, kärsivän sydämen, -- ja kosteita silmiä, jotka eivät saa\nunta, -- tee silloin ystävän tavoin, elä lähde pois, elä sammu, --\nPysy luona, lohduta, -- lohduta lempeällä valollasi, kunnes akkunasta\nvälkähtää aamun ensi säde, joka saattaa lohduttaa vielä paremmin,\nkuin sinä ja minä.\"\n\nKuoriainen vilkaisi liekkiin ja vaikeni mietiskellen. Mutta liekki\nkuiskasi hiljaa sihisten edelleen:\n\n\"Äänetön, hiljainen oli yö, -- Ja hiljaa, tasaisesti sateli kadulla.\n-- Mikä kalpean äidin on? Nukkuuhan poikanen?-- Hän kavahtaa\njalkeille, -- puna sävähtää poskille. -- Miehen askeleita kuuluu\nkadulta. -- Hän tuntee ne hyvin. -- Oi! Kello kilahtaa, -- niin\nkimakasti, niin räikeästi! -- Äiti vilkaisee säikähtäin pieneen\nnukkujaan! Tämä käänsi vaan päätänsä ja nukkuu edelleen. -- Näen\näidin kuuntelevan ovella. -- Hän kääräisee esiripun tiheät poimut\nympärillensä, painaa kädellänsä lukkoa ja aukaisee sen. -- Ovea hän\nei avaa. -- Tahtoo vain kuulla, kuulla! -- Hienot, vaaleat kasvot\nkuvastuvat tummaa esirippua vastaan, -- mutta eivätpä ne olekaan\nenää kalpeat! -- Oi mikä loiste ihanissa, kosteissa silmissä! --\nUlko-ovi narisee! Hän kumartuu lähemmäksi kuuntelemaan. -- -- Hän se\non, hänen miehensä! -- Toruuko hän? -- Niin, niin! Vaunujen olisi\npitänyt tulla häntä noutamaan. Tosiaankin, tosiaankin! Ettei hän\ntullut ajatelleeksi sitä ennen! Ah! Missä ovatkaan hänen ajatuksensa\nnykyjään! -- -- Hän kuulee askeleita portailla, -- lähempänä,\nkäytävässä. -- Palvelija astuu kynttilä kädessä edellä. -- Valo\ntunkee oven raosta sisään.\n\n\"-- Nyt avaa hänen miehensä varmaankin tämän oven, -- nyt! -- Ei\n-- eikö? -- Ohi astuvat. -- Eikä edes kysymystäkään kuulunut, --\nei kysymystäkään! -- Voi! -- Vaimo painoi molemmat hennot kätensä\nohimoille ja kuunteli taas. -- Tuleehan hänen miehensä kohta\ntakaisin, -- pukeutuu vain kuiviin vaatteisiin ensin, -- siellä kun\nvarmaankin satoi vielä. -- Taaskin narahtaa ovi. -- Taaskin kuuluu\naskeleita. -- Palvelija vaan, joka lähtee yläkertaan levolle. --\nNuori rouva painaa korvansa lukkoa vastaan ja kuuntelee vielä kauvan.\n-- Yö on niin äänetön. -- Huone niin hiljainen. -- Ei askelta kuulu\ntalossa, ei askelta enää kadullakaan. Hiljaisessa huoneessa vaan\nsairaan poikasen tyyni, tasainen hengitys, ja yksinäisen äidin,\nyksinäisen vaimon tuskalliset huokaukset. -- Hän painaa oven lukkoon,\nastuu pari askelta ja pysähtyy. -- Kuinka jäykästi hän tuijottaa\neteensä! Kuinka kasvot ovat kalpeat! -- Hän vääntelee käsiänsä,\nsanoo: 'Hän ei tiedä, -- ei tiedä, miten täällä on! -- Ei edes kysy,\n-- ei katsahda tänne! -- -- --' Niin kumeita, raskaita hengähdyksiä\nkuuluu. Hän vapisee, painaa kädet rintaansa vastaan. -- Näen hänen\nhoiperrellen ottavan vielä pari askelta. Sitten hän, tuskasta\näännähtäen, vaipuu maahan lapsensa vuoteen viereen. Ah! Armollinen,\nlempeä ja ystävällinen oli pyörtymys, joka hänet valtasi, joka surun\nlievensi! -- Naisia tuli läheisistä huoneista, kantoivat tainnoksiin\nvaipuneen vuoteelle. -- Suusta valui tummia veripisaroita. --\nVaatteilla, lapsen vuoteella, johon hänen päänsä oli vaipunut,\nnäkivät hämmästyneet palvelijat vereksiä veripilkkuja. Oi! Poloinen\nvaimo raukka! Oi, sairas lapsiparka! Ja minä poloinen lamppupahanen,\njonka täytyi palaa, valvoa, sellaista nähdäkseni!\"\n\n\"Oliko hän sitten kuollut?\" kysyi lumpeenkukka. \"Oi! Eihän vaimo toki\nliene ollut kuollut?\"\n\n\"Mitä hyötyä sinulla oli vaivaloisesta yövalvonnastasi!\" huusi\nkovakuoriainen. \"Et edes kiitostakaan saanut!\"\n\n\"Enhän kiitoksen tähden palvellutkaan!\" vastasi liekki. \"Emme me\npienet tulet kiitoksen tai palkan tähden palvele. Sen tehkööt suuret,\njotka loistaa tahtovat, semmoiset, jotka tietävät olevansa suuria\nvaloja.\"\n\nLumpeenkukka kysäsi vielä kerran: \"Oi, sano toki, ett'ei hän ollut\nkuollut!\" Mutta virvatuli oli kiitänyt pois, vajonnut veteen,\nuponnut, eikä voinut enää vastata.\n\nMonta virvatulta oli tuonentarhassa tanssinut, ja sammunut. Moni\noli tullut rantaan ja kertonut tarinansa, oli uponnut tahi vajonnut\nsuohon, eli liidellyt puitten välitse metsään ja sinne hävinnyt. --\nPari hajanaista liekkiä vain enää värähti suolla. Kultakuoriaiset\nlensivät niitä noutamaan ja toivat ne rantaan. Monen verukkeen\njälkeen suostuivat nekin viimein kertomaan tarinansa, mitä kerran\nihmisten joukossa ollessaan olivat kokeneet. Eräs kertoi näin:\n\n\"Kautta rotkojen ja syvänteiden, pitkin virtoja ja syviä järviä, yli\nvihantain nurmikkojen, autioiden soiden, alitse taivasta tavottavien\nkallioiden, -- kaukana olen vaeltanut. -- Yösydännä, pimeän\nvallitessa, -- silloin houkuttelee, silloin viekottelee, silloin ajaa\nkaiho minua lumouksen voimalla vastustamattomasti kautta maiden. --\nKaihoan ihania sinisilmiä, joihin kerran kynttilänä eläessäni sain\nkatsahtaa. Rauhaa en saa konsanaan, ennen kuin kerran vielä nuo\ntummansiniset silmät näen!\"\n\n\"Kukkaissilmiäkö ne olivat, vai ihmissilmiä?\" kysyi lumpeenkukka.\n\n\"Ihmissilmiä! Syvällisiä, kirkkaita, viattomia silmiä kuolonsairaan\nnuoren vaimon kalpeissa kasvoissa. Patjojen varassa ja pehmeisiin\npeitteihin käärittynä lepäsi hän puutarhaan antavan avonaisen\nlasioven luona. Minä paloin matalassa kynttiläjalassa hänen edessään\npienellä pöydällä. Tavattoman harvinainen onni kynttilälle, saada\npalaa kirkkaassa päivänvalossa, hempeän kevät-ilman henkäillessä, --\nsaada katsella ulos Jumalan ihanaan, avaraan maailmaan. Etelän rikas\nväritys, mailleen menevän auringon ihana rusko levisi tuolla ulkona\nyli maitten, merien. Vuoriselänteen kukkulat ja huiput hohtivat,\nhehkuivat tulessa. Etelän lempeä aurinko soi jäykälle kalliollekin\nelonlämpöä. Mutta täällä parannuksella olevalle sairaalle naiselle ei\nse voinut muuta hyvää tehdä, kuin huokua hiukkasen punaa kalpeille,\nkuihtuneille poskille ja hengähtää herttaista, lievittävää ilmaa\nsairaaseen rintaan. -- Kuolon-yö lähenee. -- Sen varjot ovat\nlaskeutuneet suun ja silmien ympärille ja sammuttaneet kaiken värin.\nMutta lämmintä elämää sykkii vielä sydän, hellää rakkautta loistavat\nsilmät.\n\n\"Näin vanhan palvelijan, joka minut sisään toi, hiljaa hommaavan\nhuoneessa, siirtävän akkunaverhoja, jotta illanvalo sisälle pääsisi.\nKypressien ja viiniköynnösten varjostamain akkunain läpi lankesivat\npäivänsäteet vienosti huoneeseen ja leikkivät kirjavilla olkimatoilla\npermannolla. Mutta herttaisimmin ne heijastuivat pienen lapsen\nkultakutreista. Poikanen pyöritteli pieniä marmoripalloja lattialla\nja konttasi ilosta kirkuen niiden perässä.\n\n\"Sairas kirjoitti, kun vanha vaimo minut pöydälle asetti. Nyt hän\npysähtyi. Kuihtunut käsi lepäsi väsyneenä paperilla, riutunut\nruumis nojasi tuolin selkämystään. Suuret, tummansiniset silmät\nseurasivat hellällä ilolla lasta ja kun vanha vaimo tuli viemään\npienokaista pois, esteli sairas. 'Anna hänen vielä viipyä hetkinen\nluonani, Pirkko!' rukoili herttainen ääni. 'Onhan hän niin kultainen\nja kiltti! Minun luona ollessansa onkin hän aina kiltti. Eihän\nlääkärin lupaama puolitunti vielä liene kulunut?' Vanhus arveli\nvielä täytyvänsä viedä lapsen puutarhaan, päivä kun oli ollut kovin\nhelteinen. 'Mutta Valterin pitää ensin antaa kättä hyvästiksi\narmaalle äidillensä', virkkoi hän ja talutti pienokaisen nojatuolin\nluokse.\"\n\n\"Haa! Mitä se oli!\" huudahti liekki samassa. \"Enemmän valoa\ntänne! Minun täytyy saada nähdä!\"\n\n\"Mitä? Näitkö mitä?\" kysyivät kaislankukkaset.\n\n\"Näin hänen syvälliset, tummansiniset silmänsä! -- Tuolta puolen\nlahdelman, tuolta puun alta ne minua katselivat! -- Nyt en enää\nnäe mitään.\"\n\n\"Emme mekään mitään näe\", huusi nuori tarhapöllö. \"Haaveilet! Liekki\nparka!\"\n\n\"Ne olivat kyyneleistä tulvillaan\", virkkoi virvatuli. \"Ne\ntuijottivat niin tuskallisesti, niin surullisesti minuun!\"\n\n\"Haaveilua, unta vaan!\" huusivat kaislat. \"Tule kernaammin kertomaan\nmeille miten sitten sairaan ja lapsen kävi.\"\n\n\"Poika antoi kättä\", kertoi virvatuli, \"ja ojensi pienoisen\npunasuukkonsa suudeltavaksi. Sairas kumartui sen puoleen, otti lapsen\npääkkösen käsiensä väliin, painoi kalpeat kasvonsa sen kultaisiin\nkutreihin ja työnsi hänet sitten sukkelaan luotansa, viitaten\nvanhukselle viemään hänet pois.\n\n\"Kyynelsilmin katseli hän heitä, kunnes he katosivat puutarhan\npensaitten taakse. Sitten tarttui hän taas kiivaasti kynään ja jatkoi\nkirjoitustaan. Minä katselin häntä, -- katselin paperia ja luin\njokaisen sanan. -- Kerronpa teille, mitä hän kirjoitti. -- Kirjeessä\nseisoi:\n\n\"'Elä kuitenkaan murehdi minun puolestani tämän surun tähden. Suru\nrakkaan isän kuoleman johdosta on luonnollinen suru. Luonnollinen,\nterveellinen oli suruni silloinkin, kun Herra otti pienoisen\nesikoiseni luoksensa, jos kohta silloin luulin sydämeni surun\nkatkeruuteen pakahtuvan. Mutta sen jälkeen olen oppinut tuntemaan,\nolen saanut kokea toisellaista surua, haikeampaa tuskaa. Vaikka vaiti\nsiitä!\n\n\"'Sinä, rakas veljeni, saat nyt minulta perinnöksi kalleimman aarteeni,\nValterini. Opetan häntä nyt lausumaan isän nimeä, -- sinua varten,\nVilho, -- tuota katkeraa isän nimeä, jonka olisi täytynyt pysyä\nhänelle ijäti vieraana, ell'ei hän saisi sinua sillä nimittää. Mutta\ntulethan sinä häntä isänä rakastamaan, eikö niin? Olethan hänelle\nsellainen ystävä, kuin olit entiselle, rakkaalle pikku Hannallesi\nja rakastathan häntä minun tähteni! Ja myöskin Oton tähden, -- eikö\nniin, rakas Vilho? Vaikka lienetkin häneen kovin suuttunut ja vaikka\nhänen vikansa onkin suuri, niin onhan hän kuitenkin veljesi, Vilho,\n-- olethan hänet tuntenut ja häntä rakastanut, -- ja se, joka häntä\nkerran on rakastanut -- oi --!\n\n\"'Mutta pieneltä Valteriltani, hänen pojaltansa, -- hänen pojaltansa,\njonka hän hylkäsi, -- etkö sinäkin, rakas Vilho, ole sitä mieltä,\nettä häneltä voimme säästää sen sydämentuskan, jonka semmoisesta\nisästä tietäminen ja semmoisen isän tunteminen tuottaa. Sydämeni\ninnokkain ja hartain rukous on nyt tämä: Anna lapseni olla kokonaan\nsinun lapsesi, sinun, hänen ja kaikkien muitten ihmisten silmissä. --\nKasvata häntä yksinkertaisesti, ei Nordingenin rikkaana perillisenä,\nvaan ahkeraksi, kelpo ihmiseksi ja johdata häntä Herran luokse. Ja\nVilho, rakas, rakas Vilho, kuule vielä tämäkin pyyntö! Anna hänen\nisällensä anteeksi, -- anna kokonaan! Elä salli sen sydämen kantaa\nvihaa Ottoa kohtaan, joka on hänen poikansa tuki ja turva! -- Ja\nkun minä kerran olen hänelle antanut anteeksi, niin keliäpä sitten\nolisi oikeutta vihata häntä! -- Rukoile Jumalaa armahtamaan häntä!\nVilho! Sitä hän tarvitsee. Niin teen minäkin. -- Ainoastaan rukoillen\najattelen häntä enää. Tiedän hänen tähtensä vuodattamaini kyynelten\ntulevan kerran Herran tuomioistuimen edessä painamaan raskaasti hänen\nvaa'assaan ja todistamaan häntä vastaan. Siksi en vuodata ainoatakaan\nkyyneltä enään.'\n\n\"Pieneltä jalustaltani seurasin hänen kätensä jokaista liikettä. Näin\nhänen usein pysähtyvän lepäämään. Nyt näin raskaita kyynelhelmiä\nvierivän hänen silmistään näille viimeisille riville, melkein\npoistavan kirjoituksen ja siten todistavan viimeiset sanat valheeksi.\nMutta hän kuivasi kyyneleensä, hengitti raskaasti ja vaivaloisesti ja\nkirjoitti vapisevin käsin vielä muutaman sanan:\n\n\"'En jaksa jatkaa, Vilho, -- voimani ovat lopussa. Tule pian, tule\nhyvin pian! Kauvan en enää voi sinua odottaa. Rakas, kallis veljeni!\nPalkitkoon sinua Herra Jumala minulle aina osottamastasi uskollisesta\nrakkaudesta ja huolenpidosta! Kunhan poikani kerran voisi sinua siitä\nkiittää! -- Rukoile, Vilho, rukoile minulle rauhallista loppua!'\n\n\"Sitten kirjoitti hän nimensä kirjeen alle ja pani sen kuoreen.\nKuuma tulihenkeni auttoi häntä sen sulkemisessa ja sitten tarttui\nhän suippeaan, kynttiläjalan laidassa riippuvaan metallikanteen.\nAavistin kauhukseni täytyväni kuolla. Mutta silloin huusi raikas\nlapsen ääni: 'Äiti, rakas äiti!' ja avonaisen oven kautta näin pienen\npoikasen kiipeevän kiviportaita ylös. Toisella kädellä piteli hän\nmekkonsa helmaa, jonne oli kerännyt kiviä, toisessa taas oli vihkonen\nmetsäkukkia. Posket hohtivat, kiharat liehuivat iltatuulessa.\nSilloinpa nuori äiti unhottikin sammuttaa minut. Hän ojensi molemmat\nkäsivartensa pienokaista kohti. Vanha palvelija nosti lapsen pöydälle\nsairaan äidin eteen. Mutta samalla hän otti kynttilän käteensä ja\nsammutti minut.\"\n\nKun virvatuli sammumaisillaan pensaikossa lehahteli, läheni jo\nsamalta puolelta uusi, solakka liekki poikki suon. Se paloi\nkirkkaalla ja tyynellä valolla ja kulki hitaasti lahdelman ohitse.\nKultakuoriaiset koittivat sitä pidättää, mutta se viittasi vain\nkieltävästi heille ja virkkoi ohikulkiessaan kuiskaavalla äänellä:\n\n\"Vait, vait! Elkää minulta mitään kysykö! Kertoisin ehkä sellaista,\njota ette tahtoisikaan kuulla. Entinen sali, samat vaaleat\nmarmoriseinät ja samat hienot matot lattialla. Puutarhaan johtava\nlasiovi on tarkkaan suljettu. Ei auringonvalo, -- ei kuuma toukokuun\npäivä saa vilkaista sisään. Tummat akkunaverhot riippuvat lattiaan\nsaakka ja estävät jokaiselta säteeltä sisäänpääsyn. Ainoastaan\nvilpoiseen etehiseen ovat ovet auki. Hiljaa, hiljaa on kaikki. Hiljaa\non hänkin, tuo herttainen, kalpea rouva, uinuu niin rauhallisesti,\nniin sikeästi. Marmorikuvan kaltaisena, valkoisiin, poimukkaisiin\nvaatteisiin verhottuna lepää hän vuoteellaan. Kaksi tummaa,\nsuruharson lailla kiillotonta palmikkoa riippuu rinnalla. Korkeassa,\nmonihaaraisessa kynttiläjalassa valvon minä ja vartioin. On niin\nhiljaista. Syvä äänettömyys vallitsee ylt'ympärillä. Puutoukka vain\nleikkauksella koristetussa kuvastimenkehyksessä nakertaa ja pieni\nlamppu uuninreunustalla ritisee ja tupruuttelee keveitä savupilviä\nsaliin. Kuuluu askeleita etehisestä, -- raskaita, hitaita ja lyhviä,\ntepsuttavia. Verhot vedetään syrjään. -- Suloinen, pieni kiharapää,\nmitä sinä täällä teet? -- Hän nukkuu, nukkuu! -- Tahdotko nähdä\nkalpean äitisi uinuvan unta toisellaista, kuin koskaan ennen? --\nOi mene pois! -- Menkää kaikki pois! Hän nukkuu niin tyyntä, niin\nrauhallista unta! -- Menkää pois! Elkää häntä häiritkö, elkää\nherättäkö! -- Syvää, sikeää unta se on! -- Hiljaa! -- Oi hiljaa,\nhiljaa!\"\n\nJa poissa oli liekki, oli kadonnut metsään.\n\n\"Kuuletteko sammakkojen valitusta lammikossa? -- Kuuletteko huuhkajan\nhuutoa metsikössä! -- Ei ole hyvä kuunnella niin surullisia tarinoita\nöisin metsässä,\" sanoi kovakuoriainen. Mutta lumpeenkukka rukoili:\n\n\"Yhden ainoan kertomuksen tahtoisin vielä kuulla! Tuo pieni liekki\non jo kauvan hypellyt puitten juurien välissä. Se se meille vielä\ntarinan kertoo.\"\n\nJa pieni liekki hypähti esiin hiiltyneen tammenrungon juurien alta,\npudistelihe ja virkkoi:\n\n\"Minua vilustaa, vilustaa kostealla suolla! -- Elämä on niin vapaata\nsynkässä metsässä yösydännä. -- Oi, rajattoman vapaata! -- Ette voi\naavistaa, miltä valosielusta välistä tuntuu tämä elämä! Kerran täytyi\nminun taistella henkeni puolesta. Mutta vahapuikon päässä palaessani\noli mulla edes pieni luotettava paikka, koti, missä heikkoa henkeäni\nsain hoidella. Silloin se tosin tuntui minusta kovin ahtaalta,\nkurjalta ja köyhältä. -- Mutta, -- uskokaa pois, -- nyt tuntuu\nminusta, kuin olisivat vahapuikon pää ja sen sitkeä sydän olleet\noikein herttaiset ja hyvät ja kuin olisi taistelu elämästä ollut\nviehättävää työtä. -- Tämä ääretön vapaus minua pelottaa. -- Pelkään\nkadottavani oman itseni! -- Mikä minua ravitsee? -- Täällä elän,\nmutta mistä? -- Ehkäpä muistelmista!\"\n\n\"Kerro meille muistelmasi! Kerro köyhästä elämästäsi!\" kehottivat\nlumme- ja kaislakukat.\n\n\"Aamukasteen tuoksu jo tuntuu!\" sanoi liekki. \"Öisten aaveitten valta\non kohta lopussa. Kuulkaa siis vielä pieni palanen vahakynttilän\ntarinata:\n\n\"Avain lukossa narahtaa ja lautaseinässä aukeaa pieni ovi. Vanha\nvaimo kantaa minua kädessään. Pieni poika pitää häntä hameesta ja\nhuutaa kerta toisensa perästä: 'Valter tulee mukaan konttoriin,\nValter tulee mukaan!' -- Huone on hämärä. Arkkuja ja kirstuja\nkaikkialla. -- Raskaalla jalustalla lepää vanha laari lattialla.\nHyllyillä pitkin seiniä on pergamentti-niteisiä kirjoja, särkyneitä\nkukkalaseja ja niissä kuivaneiden, aikoja sitten poimittujen\nkukkasten tuhkaa. Vihanta metsä ei tiedä kuinka kummallinen haju\nvanhoista kirjoista ja vanhoista talouskapineista ummehtuneissa\nhuoneissa lähtee. Siellä risahtaa niin salaperäisesti. Siellä\nkehräävät hämähäkit keveitä verkkojansa. Siellä puutoukka\nhäiritsemättä opetteleikse ammattiaan. -- Ja entä vanhat kirjat\nsitten! Olisi niissä ollut kuulemista! Mutta minä en lyöttäytynyt\nheidän pariinsa. Hyödytöntä väkeä! Olivat työnnetyt tänne pois\ntieltä, vaikka joukossa lienee ollut moni aikanaan ihailtu, mutta\npian unhotettu nerontuote.\n\n\"Minä seisoin korkealla lautapöydällä. Vanhus käy polvilleen\npermannolle, kilistelee suurta avainkimppua ja aukaisee vaivalla\nraskaan matka-arkun. Kannessa on monta muukalaista leimaa. --\nArkku lienee matkustanut pitkiä matkoja herratta, haltijatta. --\nMitä tummia esineitä vaimo siitä ottaa esille? -- Miehenvaatteita,\nkappaleen toisensa perään! Hänen niitä purkaessa lennähtää arkusta\nkevein siivin katoovaisuuden varjontapaiset, harmahtavat haltijat.\nKiedottuina kaikkeen rappeutuvaan, raukeavaan, itse hävittäen ja\nsiten itseänsä raviten, olivat ne kauvan olleet tuohon arkkuun\nsuljetut. Nyt vapaaksi päästessään lensivät ne pois Tuonen\nvaltakunnasta etsimään eloista elämää, pakenivat pimeyttä ja etsivät\nvaloa, -- vaikka valo heidät hävittää, -- etsivät tulta, tulen\nkuumaa suuteloa, siihen kuollaksensa. Heidän ympärilläni hyöriessään\nvikisivät he heikolla aaveentapaisella äänellään tuolla pimeässä\noppimiansa valitusvirsiä, virsiä noiden vaatteiden alla sykkineestä,\nhehkuvasta sydämestä, -- intohimoisesta ja rikoksellisesta sydämestä,\n-- katumuksen kalvamasta sydämestä, joka nyt oli laannut sykkimästä.\n-- Oi! Vaietkaa, vaietkaa! Elkää lapsen kuullen laulujanne laulako!\nLapsi on syytön.\"\n\n\"Urrr, urrr, urrr!\" kaikui vielä kerran kolkosti ja kamalasti\nlammikosta. Mutta virvatuli ei siitä välittänyt, jatkoi vaan:\n\n\"Mutta minne oli lapsi joutunut? -- Tuolla vanhan kirstun takana\nkykkii poikanen. Lasikaapista on se ottanut pieniä nukenlautasia\nja astioita ja kiikuttelee niitä tyhjässä nukenkätkyessä, kunnes\nne kilisten sinkoavat sikin sokin. Kohta se kuitenkin väsyy siihen\nleikkiin. Seisoskelee sitten vanhuksen vieressä katsomassa, kuinka\ntämä arkkua tyhjentää. -- Silloin putoaa pieni käärö vaatteiden\nvälistä. Pakkanen pelikortteja lentää hajalleen lattialle. 'Kas,\nkuvia, kuvia!' huutaa lapsi riemuiten, kokoo kirjavat kortit\nesiliinaansa ja kantaa ne kaikki syrjäisen, tasakantisen arkun\nkannelle. Lapsi levittää kortit, laskeutuu polvilleen niiden eteen,\nleikkii niiden kanssa, puhelee, nauraa, posket tulipunaisina,\nautuaallinen loiste tummansinisissä silmissä.\"\n\n\"Peikkoja väijyy kirjavissa korteissa!\" sopertaa lemmikki.\n\n\"Silloin kuuluu askeleita,\" kertoo liekki. \"Kookas, vakava mies\nastuu sisään. Moni poimu on aikaisin uurtautunut jaloon otsaan ja\nsuun tienoville, moni ennen-aikainen hopeahius hiipinyt tummaan\ntukkaan. -- Surumielin katselee hän tavaroita. Huomaa samassa lapsen\nja kysyy kiivaasti: 'Mistä lapsi kortit sai, Pirkko?' -- Vanha\nvaimo kertoo sen. Mies huoahtaa syvään, astuu pojan luo ja sanoo:\n'Et ole vielä sanonut minulle hyvää päivää, Valter.' 'Hyvää päivää,\nrakas isä!' huutaa lapsi silmiänsä nostamatta. 'Katsoppas kauniita\nkuviani!' 'Kuvat eivät ole sinun, Valter,' sanoo vakava mies. 'Anna\nne nyt kaikki isälle.' Hämmästyneenä vilkaisi pienokainen häneen\nja peitti käsillänsä kortit, ikäänkuin suojellaksensa niitä. 'Oi,\nkatso, Pirkko!' kuulin miehen sanovan: 'Eikö hänellä ole aivan\näitinsä silmät!' Ja hän kumartui lapsen puoleen, ojensi kätensä ja\nsanoi vakavasti mutta ystävällisesti: 'Anna nyt minulle korttikuvat,\nValter!' Hädissään ja mairitellen kysyy pienokainen: 'Etkö kernaammin\nottaisi noita lautasia, isä?' Mutta kun mies vastasi: 'En. Minä\ntahdon kuvat, lapseni, ja nyt paikalla!' silloin sävähtivät pojan\nkasvot tummanpunaisiksi, silmät säkenöitsivät vihasta, joka piirre\npienissä kasvoissa vääristyi ja suonenvedontapaisesti nyyhkien ja\nrajusti sätkien heittäytyi hän korttien päälle, huutaen: 'Ei, ei!\nMinä en anna kuviani, en anna!'\n\n\"Uppiniskaisuuden häijy peikko mahtoi olla harvinainen vieras pienen\nlapsen mielessä. Vanha palvelija seisoi hämmästyneenä, kädet\nristissä, -- vakava mieskin oli käynyt aivan kalpeaksi. -- Mutta pian\nnosti hän huutavan pojan permannolta, antoi hänet vanhukselle ja\nkäski tätä viemään lapsen pois, kunnes se taas tulisi kiltiksi.\n\n\"Synkät olivat miehen kasvot, kun hän sitten kokosi kortit ja pani\nne lukon taakse. Minut hän otti laudalta ja vaikka kuuma vahapisara\nsilloin vierähti hänen kädelleen, ei hän edes vavahtanutkaan. Kädessä\noli suuri arpi. Se oli kaiketi aikanaan kuumempaakin kipua kärsinyt.\nSyvään huoaten sulki hän konttorin oven ja kauvan, kauvan käveli hän\nedestakaisin siellä sisällä, kunnes hänen synkät katseensa viimein\nsattuivat minuun, joka yhä vielä pienellä syrjäpöydällä paloin. --\nSilloin hän minut sammutti.\"\n\nNiin pian kuin pieni virvatuli oli tarinansa lopettanut haihtui se\nyöilmaan. Kaukana, kaukana tuonentarhan äärimmäisessä sopukassa\nnäkivät kultakuoriaiset vielä muutamia liekkejä hyppelehtivän,\nmutta eivät ne niitä enää rantaan noutaneet. Lentää lehahtivat jo\nmieluummin salaa suolta pois vihantaan telttaansa pähkinäpensasten\nalle rannalla. Huuhkaja huuteli luoksensa nuorta tarhapöllöä. \"Emme\nsaa viipyä enää, jos vielä tänä yönä mielimme päästä mukavaan\nvuorenrotkoon. Aamu jo väijyy vuorten takana ja tekee tiet\nvaarallisiksi.\" -- -- He lensivät pois. Yölepakko käytti viittausta\nhyväksensä, lähtemällä sekin kotimatkalle. Pienet ruohot ja kukkaset\nolivat jo viimeisten virvatulien kertoessa nukahtaneet. Mutta\nlumpeenkukka raukka oli tullut surulliseksi virvatulten kaikista\nsynkistä tarinoista. Sen kukkaissydäntä painoi niin raskaasti\nsydämellinen sääli, että sen oli mahdoton nukkua. Lempeä, pienoinen\nlaine otti sen hervottoman pään povellensa ja siinä lepäsi se nyt\npehmeästi keinuen ja katseli kaihomielin ylös kohti tähdetöntä\nyötaivasta. Ja totiset; siniset lapsensilmät, jotka koko ajan olivat\nniin kiihkeästi ja kuumeisesti tuijottaneet vanhan vaahteran alta\nyönselkään, nekin olivat viimeisen virvatulen vaiettua vaipuneet\numpeen. Väsymys ne sulki, tietoisuus katosi.\n\nJa näin oli nyt metsässä viimeinkin aivan hiljaista. Äänettömyyttä\nkesti kunnes metson kuherrus alkoi kuulua kuusen latvasta ja\nkunnes aamu lähetti iloiset tuuloset sanansaattajiksensa ja\nedelläkävijöiksensä laaksoon, raivaamaan tietä itsellensä pilvien ja\nsumujen kautta. Moni viileä tuulahdus oli jo pyyhkäissyt vaahteran\nalla nukkuvan pojan kosteata otsaa, saamatta häntä hereille. Aurinko\noli jo kohonnut yli vuorten ja lähetti viistot säteensä pilvien\nvälitse ja puidenlatvojen lomitse suolammikkoa tervehtimään, niin\nettä tämän vesi kimallellen värähteli, välkähteli. Vasta silloin\nhavahti poikanen unestansa. Hän nousi, kävi nurmikolle istumaan ja\nkatseli epäröiden ja kummastellen ympärillensä. Tuossa lepäsi tyyni\nlammikko, -- tuonentarha, -- vihanta metsä sen takana, -- kaikki\nentisellään, hiljaisena ja rauhallisena, kuin niin usein menneinäkin\naikoina. -- Mikä oli hänessä itsessään niin muuttunut, ettei hän\nkauhutta saattanut katsella tätä tyyntä, vihantaa maisemaa? -- Ei,\n-- ei! -- Pois täältä! -- Ihmisten joukkoon! -- Isän luokse! --\nIsänkö? -- Oi, mikä sana? -- Poika piteli kalpeata otsaansa, työnsi\nkosteat kiharat kasvoiltaan ja lähti ottamaan olkihattunsa, joka oli\nvierinyt mäkeä alas aivan pienen lahdelman rantaan. Siellä keinui\nlumpeenkukka hänen edessään. Niin! Kunhan se olisi osannut puhua! Hän\nkumartui yli veden, nosti sauvallansa valkoisen kukan aalloista ja\nkietoi sen pitkän, notkean varren hattunsa ympärille. Raskas kukka\njäi toiselle laidalle nuokkumaan. Näytti siltä, kuin keijut olisivat\nhentoa, kalpeata poikaa koristelleet. Tummat silmät katselivat niin\nhaaveksivasti sekavien kutrien alta. Hän otti sauvansa, kiinnitti\nväristen nuttunsa kiinteämmälle ja lähti raukeasti, pää kumarassa,\nastumaan likeistä kotiansa kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaaskin oli metsässä yö, -- pimeä, kuuton yö, viimeisiä Heinäkuussa.\nMutta tähdet tuikkivat tänään tummalla taivaankannella ja kuvastuivat\nhiljaa värähdellen suolammin tyynessä kalvossa. Suolla leijaili\nhienoja usvaharsoja. Ilma oli painostava. Virkistävää sadetta ei\nollut pitkään aikaan langennut. Ruohot ja kukkaset seisoivat pää\nkallellaan janosta menehtymäisillään. Olisivatpa nyt kernaasti\nkantaneet vettä, eivätkä olisi sitä liian raskaaksi työksi\nmoittineet. Ne ojentelivat ja tungeskelivat, kilvan koittaen saada\nhaukata hiukkasen kosteata yökastetta, voidaksensa sen avulla\nhengissä pysyä. Hyönteisten juhannusharjoitukset olivat aikoja sitten\npäättyneet. Useat hyönteisrykmentit olivat jo lähteneet metsästä\nkasarmeihinsa univormujansa vaihtamaan. Kultakuoriaiset eivät siis\nenää rantapensastossa liidelleet, eikä pienen, tyynen lahdelman\npinnalla enää valkoinen lumpeenkukka uiskennellut. Tyhjä oli\nrinnekin. Ei vaahteran juurella istunut ketään. Rannan kaislat vaan\nolivat kasvaneet koko joukon pitemmiksi ja tuuheammiksi. Mutta vanha,\nlahonnut tammenrunko seisoi entisellään kapealla niemekkeellä ja\nojensi uupumatta kuivettuneet oksansa uhkaavasti yli lammen. Eräälle\nsen oksista oli vast'ikään taas nuori tarhapöllö istahtanut. Se oli\nsetänsä, vanhan huuhkajan kanssa paluumatkalla pitkältä retkeltänsä\nItaliasta. Kreikkaan eivät he olleetkaan lähteneet, siellä raivoovien\nlevottomuuksien tähden. Mutta jo Italiassakin olivat he saaneet\nkootuiksi niin runsaasti tietoja Minervan tarhapöllön jälkeläisistä,\nettä siitä riitti kymmenelle lainoppineelle vuosikausiksi\nprotokollain kirjoittamistyötä. Nuori tarhapöllö oli ollut\nlaajassa kirjeenvaihdossa tällä matkalla ja paitsi sitä käyttänyt\njoutoaikansa erittäin huvittavan päiväkirjan kirjoittamiseen. Tässä\nhän hyvin tunteellisesti kuvaili erästä kokemaansa lemmenseikkailua\nnuoren kotkan kanssa. Tämä seikkailu oli muuten, kuten monet sekä\nkirjoitetut että painetut lemmenjutut, tapahtunut suurimmaksi osaksi\nkirjoittajan mielikuvituksessa.\n\nTämän yön, jonka huuhkajasetä aikoi viettää käymällä tervehtimässä\nerästä Nordingenin vanhan herraskartanon kulmatornissa asuvaa\nnuoruuden-ystäväänsä, jota ei ollut pitkään aikaan tavannut, käytti\nhänen korkeasukuinen sisarentyttärensä huvimatkaksi suolammen\nrannalle. Hän aikoi siellä antaa nuoren lumpeenkukan ja muiden\nsyrjäisen, hiljaisen metsän yksinkertaisten lasten hyötyä matkoilla\nlaajenneesta, korkeammasta maailmankatsannostansa. Mutta pöllöneiti\nhuomasikin, että neljä viikkoa on pitkä aika ja että se saattaa\nsuuresti muuttaa kukkien, kuoriaisten ja sinivaapukkapensasten\nulkonaisia oloja. Se istui nyt tammen oksalla katsellen ympärillensä,\nmutta näkemättä entisiä tuttaviansa.\n\n\"Tulleekohan täällä nyt vielä ikävämpi kuin silloin?\" huokasi se\nitseksensä ja kysäsi sitten ääneen: \"Eiköhän täällä ole ketään, joka\nvoisi minulle sanoa, minne se nuori lumpeenkukka lienee joutunut,\njoka kuukausi sitten kukoisti täällä pienessä lahdessa?\"\n\nEnsin ei tähän kysymykseen kukaan vastannut. Mutta jo liikahti\nlahdelman vesi, pienoinen aalto uiskenteli niemekkeen luo, tunki\nvanhaa tammen vedessä riippuvien mutkikasten juurten välitse rantaan\nja kuiskasi hiljaa:\n\n\"Tiedän minä, -- tiedän minä! -- Hän lähti pois, -- lähti pois, --\nnuoren matkamiehen kanssa, nuoren matkamiehen kanssa!\"\n\n\"Mitä?\" ärjäsi pöllö kovasti harmissaan. \"Lähtikö se pois nuoren\nmatkamiehen kanssa? Onko sellainen käytös sovelias hiljaiselle,\nvalkoiselle vesikukkaselle, joka oli olevinaan niin viaton, nöyrä ja\nhienotunteinen?\"\n\nLainonen kertoi edelleen, miten kaikki oli tapahtunut, miten se oli\nkeinuttanut kukkaa käsivarrellansa ja kostuttanut sitä kyynelillä,\nkunnes poika oli temmaissut sen irti, nostanut sen vedestä ja\nvienyt sen pois hattuunsa kiinnitettynä. Mutta nuori tarhapöllö ei\ntahtonut siitä enää mitään kuulla. Se oli liian vihastunut ja kääntyi\ntuonentarhaan päin, missä par'aikaa yksinäinen virvatuli alkoi\nkummallista tanssiaan. \"Tuollahan tulee hauskempaa seuraa\", sanoi\nse ja alkoi löyhytellä siipiänsä, tervehtiä ja vilkuttaa kiiluvia\nsilmiänsä, kunnes virvatuli sen huomasi ja tuli lähemmäksi.\n\n\"Olen jo ennenkin kohdannut virvatulia täällä\", sanoi nuori\ntarhapöllö. \"Ne olivat kokeneet kaikellaista elämässään ja taisivat\nkertoa tarinoita. -- Oletko sinäkin sammuneen valon sielu ja taidatko\nsinäkin tarinan?\"\n\n\"Valon sielu minäkin olen\", vastasi virvatuli. \"Tarinoita en taida,\nainoastaan mitä eläessäni näin saatan sulle kertoa. Pelkäänpä vaan,\nettei se ole sinulle mieliksi. -- Mutta olkoon menneeksi. -- Näen\nkaislakukkienkin kumartelevan ja haluavan kertomustani kuulla.\n\n\"Varsin vähän olen ihmisiä ja maailmaa nähnyt, liian aikaiseen tulin\nmaailmaan, enkä ole valaissut niin, kuin olisi pitänyt. Poloiset,\nvanhat, ryppyiset kädet minut sytyttivät, kädet, jotka pitkän\nelämänsä aikana olivat uskollisesti työtä tehneet ja usein rukoukseen\nristiinliittyneet. Sen saattoi huomata ryppyisistä kasvoista ja\nsuopeista, uskollisista silmistä, jotka minuun katsoivat. Pitkät\nvuodet ja useat vuosia kestäneet surut olivat näihin kasvoihin\njälkensä uurtaneet. Nuo ennen kirkkaat silmät olivat paljon itkeneet,\n-- ihmekkö siis, että ne olivat niin samenneet, että vanha vaimo\nsytytti minut palamaan, vaikka aurinko vielä vuorten yli loisti!\nIltataivaan hohde heijastui vielä huoneeseen, kun hän asetti minut\npöydälle. Sentähden oli hän kiinnittänyt minut suojukseeni niin\nkovaan, etten voinut leimuta, enkä suorassakaan seisoa.\n\n\"Kumarassa seisoin lukulampun viheriäisen varjostimen alla ja\nkuuntelin. Vanhus oli mennyt pois. Pöydällä olevien kirjojen ja\npaperien tarkastamiseen ei ollut vielä sopiva aika. Sitä tuli tehdä\nhuoneen haltijan kanssa. Katselin siis ympärilleni.\n\n\"Kodikas, tilava huone, monta kirjakaappia seinämillä, -- monta\nkuvaa myöskin, monta suku- tahi perhekuvaa. Kuvien katselemiseen\nmenee aikaa, sentähden en niitä sinulle heti näytä, jos kohta nuo\nviehättävän, nuoren naisen ihanat sinisilmät ja suloiset kasvot jo\nolisivat sinulle entisestään tutut, sinä viisas matkustajalintu.\nSuuri kaariakkuna on selkiselällään. Näen puut puutarhassa, niityn,\nmetsän, vuoret ja tuolla ylhäällä hohtavat, rusoreunaiset iltapilvet.\nVanha murattiköynnös on jo ammoin kiivennyt akkunan tasalle ja\nkietonut tuoreet, tummat köynnöksensä kehykseksi akkunalautain\nympärille. Iltatuuli tuuditteli vehreitä lehviä. Akkunalaudalla\nistui, vihantaan lehtiholviin nojautuen, ruskeakutrinen, solakka\nnuorukainen. Poika vain ei vilkaissutkaan ulos, vaikka vuoret niin\nihanasti illanruskossa hehkuivat. Hänen päänsä lepäsi kookkaan miehen\npovella. Tämä seisoi pojan edessä ja painoi häntä rintaansa vastaan.\nHe puhelivat puoliääneen keskenään. Minä kuuntelin. -- Kuulin\nvalitusääniä, haikeita huokauksia, ahdistetusta rinnasta lähteneitä\nvapisevia, katkonaisia sanoja. Kukahan oli enemmän liikutettu, --\nnuorukainenko, vaiko tuo vakava mies? -- Kuka heistä oli kalpeampi?\n-- Siellä tunnustetaan rikosta. -- Mitähän sinä poikaraukka lienet\nrikkonut? -- Suuri, hirveä rikos se mahtaa olla, joka noin panee\ntuon vakavan miehen vapisemaan. -- Mitä sinä teit ainoastaan yhden\nkerran? -- Korttiako pelasit? -- Niinkö? -- Olit isälle juhlallisesti\nluvannut, ett'et koskaan kortteihin koskisi, -- senkö lupauksen\nrikoit?\n\n\"Näin pojan kohottavan tummat, kyyneleiset silmänsä miehen puoleen,\nsanoen: 'Isä, isä! -- Uskothan minua? Uskothan, että se tapahtui\nvaan sen yhden ainoan kerran?' 'Uskon, poikani', vastasi tämä,\n'uskon. Olisihan se hirmuista, ellen voisi sinua täällä uskoa!'\nPoika kuiskasi: 'Oi! Elä katso minuun noin, isä! Silmissäsi en näe,\nettä minua uskot, että minulle anteeksi annat.' Vastaus kuului\nvakavalta, juhlalliselta: 'Minä uskon sinua ja minä annan sinulle\nensimmäisen, suuren tottelemattomuutesi anteeksi, -- mutta se\nkoski minuun kovasti, Valter!' 'Oi, isä! Minun taas on niin hyvä\nolla, kun sen sinulle tunnustin.' Ja nyt kertoo poika, kuinka hän\nedellisenä päivänä rankkasateessa oli juossut vuorelle, siitä syystä\nvaan, että toiset pojat löivät kortteja ja että hän pelkäsi vielä\nkerran joutuvansa kiusaukseen ja rikkovansa lupauksensa, 'Minä\nkiitän Jumalaa, joka antoi sinulle voimaa paeta', sanoi isä. Poika\notti isän käden ja suuteli sitä. 'Oi, rakas, rakas isä', sanoo hän\nhiljaa ja tuijottaa oudoin katsein kättä ja vanhaa, tuttua arpea\ntässä kädessä. -- Kuinka sairaloisen kalpealta sinä näytät, poika\nparka! -- Kuulin kysyttävän: 'Valter, etköhän liene sairas?' 'En\ntiedä', vastasi poika 'Tosin päätäni kovasti kivistää, mutta onhan\nminulla niin paljon ajateltavaakin! Oi, jospa voisin sinulle kertoa,\nmitä virvatulet metsässä tarinoivat!' Mies koetteli pojan otsaa.\n'Sinähän olet kuumeessa, lapseni! Kostea yö metsässä ei ole ollut\nsinulle terveellinen.' Vanha palvelija tuli sisään. Hän huokasi\nhämmästyneenä: 'Oi, minkä näköinen poika on! Hän on varmaankin kipeä!\nOn saanut kuumeen metsässä! Sen heti arvasinkin!'\n\n\"'Minua vaan niin vilustaa', kuiskasi poika ja nojasi taas päänsä\nisänsä olkapäähän. 'Oi, sitä metsää, sitä metsää! -- Jos voisin sulle\nkertoa, mitä siellä kuulin ja näin, -- jos voisin kysyä sinulta,\nisä!' 'Mitä sitten, lapseni? Mitä tahtoisit minulta kysyä?' virkkoi\nviehkeästi vakava mies. 'Tahtoisin kysyä, -- kysyä, isä, -- enkä\nkuitenkaan jaksaisi vastausta kestää!' Ja äkkiä nousee poika pystyyn,\ntuijottaa silmät ammollaan isää suoraan kasvoihin ja sanoo: 'Jos\nminä nyt kysyisin, oletko sinä todella, -- _todella_ -- minun isäni!\n-- Ei, ei! Elä vastaa!' Hän painoi molemmat kätensä rukoilevasti\nkalpenevan miehen huulille. -- 'Minähän olen sairas, -- en minä voi\nmitään kuulla! -- Tule, Pirkko', sanoi hän sitten lapsellisesti ja\nojensi kätensä tälle, 'tule viemään pieni Valterisi nukkumaan!' -- --\n\n\"Sitten he menivät. -- Talon isäntä otti lampun ja seurasi heitä,\nmutta ovessa puhalsi tuuli minut sammuksiin.\"\n\nVirvatuli oli kadonnut, kaislat kahisivat, sammakot kurnuttivat\nlammikossa ja tarhapöllö mietti juuri, pitikö hänen lentää\nherraskartanoon huuhkaja-setäänsä noutamaan. Silloin näki hän\nkaukana metsässä vielä yhden virvatulen kirkkaana, täyteläisenä\nleimahtelevan. Se lehahteli likemmäksi, yhä likemmäksi yli suon. Kun\nse oli tullut lammen rantaan, huusi pöllö: \"Seis, virvatuli, seis!\"\nsillä se pelkäsi tämän heittäytyvän veteen ja sammuvan.\n\n\"Niin kyllä! Virvatuli, -- virvatuli!\" vastasi ja nyt liekki.\n\"Vastikään vielä komea soihtu halpa virvatuli noidutulla suolla!\"\n\n\"Vast'ikään soihtu! -- Miten ja missä?\" kysyi pöllö.\n\n\"Tahdotko kuulla, miten se tapahtui? -- Saatatkohan kuulla, --\nkestätkö sitä?\"\n\n\"Oi, minä voin kuunnella vaikka mitä\", vastasi pöllö.\n\n\"Mutta maksaneeko vaivaa sulle mitään kertoa\", kysäsi uudelleen\nliekki. \"Onko sulla sydäntä ja onko sydämessäsi tunteita?\"\n\nPöllö otti hiukan loukkautuaksensa, mutta murattiköynnös huusi lahden\npoikki: \"Kerro, rakas tuli, mitä hyvänsä eläessäsi lienet kokenut.\nVahva tosin en ole, mutta nojaan vahvempiin ja siten me heikot voimme\nkauvan pystyssä pysyä ja kestää hyvin paljon. Anna minun pitää huolta\nsiitä, että tunteellinen sydän kertomustasi kuuntelee. Kovin heikolta\nuseinkin tuntuu yksinkertainen, helposti haihtuva sananen, mutta\nkenpä sen salaiset vaikutukset tuntee? Minä säilytän mielessäni, mitä\nkuulen. Sentähden ovatkin ihmiset minut muistolle pyhittäneet. Missä\nikänä vanha, lahonnut muuri menneistä ajoista todistaa, siellä olen\nminäkin mukana. -- Uskollisesti tahdon sinunkin tarinasi säilyttää ja\nparhaimman osan siitä ihmisille kertoa. 'Ole uskollinen, kestävä ja\nluja toivossasi!' se on sanani.\"\n\n\"Hyvä. Kuulkaa siis, kuulkaa!\" alkoi virvatuli. \"Monen linnun\nkorkealle kantavat siivet ovat jäykistyneet, -- kaatunut on moni\nuljas puu, joka ylpeästi ja hilpeästi latvansa taivasta kohti\nkohotti. -- Puistossa seisovat vielä vanhat vaahterat pystyssä. Ne\nkuiskailevat leutoon yöhön: 'Miksi meitä häiritään? Miksi herätetään\nsyvästä unesta keski-yön aikana, miksi kynttilän valolla häikäistään\nkeskellä yötä? -- Miksi liikutaan, miksi kuiskataan, miksi melutaan\nvanhassa herraskartanossa? -- Kelle loistavat kynttilät? Kelle\ntuoksuvat kukkaset? -- Salithan ovat autiot, -- herrasväki kuollut,\n-- perillinen kaukana! -- Niin. Autiota, kuollutta, poissa on\nkaikki.' Näin kuiskailevat pimeässä puistossa vaahterat. Mutta\nakkunoista loistaa valo kauvas yöhön. Vieraanvaraisesti ammollaan on\nterassille johtava salin ovi, ovenpieliä koristavat kukkaköynnökset\nja kukkia on sirotettu Nordingenin vanhan herraskartanon\nkiviportaillekin.\"\n\n\"Olitko sinä siellä? Olitko Nordingenin herraskartanossa?\" kysäsi\npöllö.\n\n\"En vielä, en vielä!\" vastaa virvatuli. \"Laaksossa, kukkatarhain\nkeskellä, vanhassa, pienessä talossa olin, mutta ei siellä ollut\nkirkkaita, valaistuja akkunoita. Pähkinäpuitten oksat sitä\nvarjostavat, muratti sitä lempeästi ylt'ympäriinsä syleilee. Muratti\non tupasen uskollinen tumma ystävä. -- Kaksitoista soihtua odottaa\novella. Kaksitoista nuorukaista laaksosta on soihdunkantajina.\nKirkkain soihtu olin minä. -- Miksi olin niin kirkas, niin loistava,\nkun yö oli niin pimeä, talo niin kolkko? Tuolla kaariakkunan takana\ntosin hämärsi heikko valo. Tummat murattiköynnökset kolkuttavat\nhiljaa akkunaa. Sanokaa toki, mitä siellä sisällä näette? Mitä siellä\nolette viikkokausien kuluessa nähneet? -- -- Köynnökset huojuvat\nsinne tänne, viittaavat: 'Elkää kysykö, elkää kysykö!' -- Sitten\naukenee ovi. Siitä kannetaan ruumis-arkku ulos. Totiset harmaapäiset\nmiehet sitä kantavat. Nordingenin talon-isännät ovat pyytäneet saada\ntätä arkkua kantaa. -- Ja ruumis-arkun takana astuu portaita alas\nkookas, kalpea, pappispukuinen mies, astuu myöskin vanha vaimo,\nkovin kumarassa. -- Kuulen miehen lausuvan: 'Tule tänne, Pirkko!\nNojaa minuun! Yksin et jaksa tätä kestää.' Ja vanhus raukka laskee\nvapisevan kätensä miehen käsivarrelle ja katselee häntä ihaillen,\nkyynelsilmin.\n\n\"Hiljainen ja pimeä on yö. -- Säikähtyneet naakat lentää lehahtelevat\ntumman räystään ympärillä. -- Vanhan suihkulähteen vesi lorisee\nyksitoikkoisesti, surumielisesti laajaan ammeeseensa.\n\n\"Sitten lähtee surusaatto liikkeelle. -- Edellä ja molemmin puolin\nsoihdunkantajat, sitten ruumisarkku, ja aivan sen jälessä synkät\nsurevaiset. Yön varjot pakenevat säikähtäin liehuvaa, leimuavaa\nsoihdunvaloa. Surunvarjot kalpeilta kasvoilta eivät pakene. --\nPajuja kasvavaa niittyä pitkin, yli puron kivisillan, metsän reunaa\npitkin kannetaan meitä, kirkkaita soihtuja ja tummaa ruumis-arkkua.\nHäikäisevää valoa loimme öiseen metsään. Oravat hiipivät uteliaina\nlähelle. Pari nuorta metsäkauristakin tirkisteli pensaikosta. --\nVielä kerran astumme lahonnutta koivusiltaa myöten puron poikki ja\nsaavumme puiston peräportin luo. Lehmuksia ja plataaneja huojuttelee\nhiljainen tuulenhenki. Saaton kulkiessa varjoisia käytäviä\ntervehtivät ne meitä juhlallisesti humisten. Kaukaa jo tervehtii\nkirkkaalla valollansa kartano, tervehtivät myös kuiskaillen,\nhuokaillen vanhat vaahterat.\n\n\"Terassilla on talonväki koossa ja joukko laaksolaisiakin. -- He\nkumartavat ääneti, kun arkku kannetaan kiviportaita ylös ja avonaisen\noven kautta sisään. Soihdunkantajat pysähtyvät portaille ja me heidän\nkanssaan.\n\n\"Sisällä näin vielä arkun nostettavan kohotelineelle, jota\nvihannat lehdet, kukkaset ja uskollinen muratti peittivät. Näin\npappispukuisen, kookkaan miehen astuvan arkun luo ja nojaavan\nsiihen. Hän huokasi syvään ja raskaasti, kuin olisi hänellä ollut\nkannettavana taakka, joka oli hänet musertaa. Kyyneleitä ja surua\nnäkyi kaikilla kasvoilla hänen ympärillään, paitsi valkopukuisen,\nihmeen ihanan tyttösen. Tämä katseli seinältä leveän taulukehyksen\nsisältä alas. Ruiskukkaseppel koristi ruskeita palmikoita ja\nviehättävä lapsen-ilo loisti tummansinisissä silmissä. Näinpä vielä\npitkän, liehuvan suruharson tätä kuvaa varjostavan ja valkoisen,\ntuoreen kukkaseppeleen sitä koristavan. --\n\n\"Ovet sulkeutuivat. Nordingenin vanha herraskartano oli nyt vastaan\nottanut viimeisen perillisensä kattonsa alle. -- Ruumis-arkussa hän\nsinne sisään kannettiin, tullaksensa aamusella aikaiseen näiden\nvanhojen muurien sisältä saatetuksi viimeiseen leposijaansa, pieneen\nhautausmaahan, missä hänen esivanhempansakin lepäsivät. Me soihdut\nolimme surullisen tehtävämme toimittaneet. Meidät sammutettiin.\"\n\n\"Minne sisaresi ovat joutuneet?\" kysäsi nuori tarhapöllö.\n\nMutta virvatuli ei vastannut, liiteli vaan verkalleen takaisin yli\ntuonentarhan. Tarhapöllöstä tosin näytti siltä, kuin olisi aivan\ntuolla perällä, missä suuret tammet suota varjostivat, harhaillut\nvielä muutamia liekkejä. Mutta ne olivat liian kaukana, hän ei voinut\nniitä selvään erottaa, eivätkä ne myöskään tulleet lähemmäksi.\nSe teki sentähden äkkipäätöksen, levitti siipensä ja, sanomatta\nsanaakaan jäähyväisiksi kärsivälliselle, vanhalle tammenrungolle ja\nystävälliselle pikku lainoselle sen juurella, lensi se vuoristoa\nkohti. Mutta muratin lehvissä lahden toisella puolen kävi hiljainen\nhumina.\n\nKun aamu lähetti ensimmäiset loistavat säteensä laaksoon, seisoi\nmetsä vihantana ja kasteen virkistämänä sitä tervehtimässä. Puitten\nlatvat liikahtivat ja salaperäinen suhina kulki kautta oksien. Sorsa,\njoka oli rakentanut viileän kesä-asuntonsa rannan kaislikkoon,\nvei pienokaisparvensa lammikolle uintitaitoa opettelemaan.\nKaislankukkaset nyökkäsivät aamutervehdyksiä toisillensa ja\nihmettelivät sitä, että vihannalle rinteelle vaahteran alle yöllä oli\nilmestynyt hentovartinen, herttainen, tummansininen kellokukkanen.\nEilen ei siitä vielä ollut lehteäkään näkynyt, saatikka sitten\nsilmikkoa. Sammakot kurnuttivat taas kovasti lammikossa. Mutta\nNordingenin pieni kirkko oli tänään pannut heleimmät kellonäänensä\nsoimaan ja kaikumaan laaksoon. Yksivakaisesti ja surullisesti,\nniinkuin meren-aallot rajumyrskyn jälkeen laivanpirstaleita ja\nruumiita rantaan luodessaan valittavat, ja kuitenkin pyhästi ja\nhurskaasti, kuin merenkin aallot, kajahtivat kellot. -- Hautauskellot\nne vanhasta kirkosta aamu-ilmaan kaikuivat.\n\nKellojen viimeisen kaiun vaiettua risahti pensaikko metsän\naukeamalla, vuoren rinteellä ja nopein, reippain askelin riensi\nnuori matkustaja esiin kallionkielekkeelle. Pojan vaalea tukka\nliehui aamutuulessa, posket hehkuivat iloisesta odotuksesta. Hän\nvilkaisi ympärilleen, -- eikä välkkyneetkään silmät yhtä iloisesti\nkuin vasta, -- katseessa oli jo hiukan pettymystä. Mutta hän otti\nkeveän hattunsa päästään, pyyhkäisi hikistä otsaansa, laski sauvansa\nja matkalaukkunsa maahan ja istahti odottamaan. Mutta kauvan ei\nhän malttanut pysyä alallaan. Aurinko paahtoi liian kuumasti\nkalliolohkareita ja laaksosta odottamansa ilo oli liian suuri. Hän\nkavahti taas jalkeille, katseli alas laaksoon, -- juoksi vähän matkaa\njyrkännettä alas, -- palasi taas takaisin, kiipesi joka kivelle\ntähystämään ja sydän sykkäili yhä levottomammin, katse kävi yhä\nsynkemmäksi, kuta useammin hän kelloonsa katsahti.\n\nMutta tuolla näkyi vihdoinkin kaksi tummaa pilkkua viljavainioiden\nvälitse kiertelevällä polulla.\n\nSiinä tuli varmaankin Valter ja hänen isänsä! He tulivat\nlähemmäksi, kääntyivät vasemmalle, -- mitä se merkitsi? -- -- Oi\nei! Myöhästyneitä elonleikkaajia ne olivat, jotka olivat matkalla\npelloillensa viljankorjuuseen. Niin, elonkorjuu oli nyt käsissä.\nMutta poikaraukka ei tullut ajatelleeksi, että Herran Jumalan\nelon-aika aina on käsissä ja että hän toisinaan korjaa vihannatkin\nkorret. -- -- Postitorvi pärähti. -- Joko nyt! Joko nyt! Nuorukainen\notti hatun, laukun ja keveän keppinsä -- ja astui alla päin hitaasti\ntakaisin metsään. --\n\nAurinko kohosi yhä korkeammalle. -- Autiolla vuorenselänteellä\nvapisivat kellastuneet ruohonkorret kesähelteessä. Metsässä\nputosi silloin tällöin tammenterho maahan. Orava hypätä harppasi\nlehdikossa. Hiljaisena lepäsi laakso vihantain puiden ja kultaisten\nviljavainioiden keskellä. Ei ainoatakaan ääntä sieltä kuulunut tänne\nylös vuorelle. -- Mutta korkealla sinitaivaalla, siellä liiteli pieni\nleivo ja viserteli riemuiten, -- riemuiten.\n\n\n\n"]