Hyljätty kylä

HYLJÄTTY KYLÄ

Romaani vanhasta Lapista

Kirj.

ARVI JÄRVENTAUS

WSOY, Porvoo, 1935.

ENSIMMÄINEN LUKU

1

Parvi poikia telmii kirkonkylän laidassa. Siinä on kauppamiehen Oula, paksu, pyöreä pojan tenava, jonka lapintakin povi pohottaa pullollaan, vaikk'ei hänellä siinä olekaan limppua niinkuin hänen isällään, kauppiaalla. Ontuva kauppamies on nimittäin tunnettu siitä, että hän pitää povessaan kokonaista vehnälimppua, josta kauppoja tehdessään tavantakaa nyhtäisee palan suuhunsa.

Hurjimpana riehuu joukossa nimismiehen poika. Hän pelmuuttaa parastaikaa kirkkoväärtin laihaa Luukasta. Hontelo, pitkä poika on hänen kourissaan kevyt kuin kuivettunut rukkanen. Riita oli syntynyt siitä, että Luukas oli maininnut jotakin Marraslompolon Raunasta... kuului muuttavankin kortteeripaikkaa. Ei aikonutkaan kuulemma enää tulla länsmannille, kun ei siellä kuulemma saanut riittävästi lehmänantia. Mutta heillä, kirkkoväärtillä, sai – ylöshypäten.

– Sen sinä olet näköinenkin... senkin p–un kaalihaasio! Vai että lehmänantia!

Luukas itki. Hän oli saanut pahasti selkäänsä. Toiset pojat seisoivat naureskellen ympärillä, kauppamiehen Oula punaisena puuskuttaen. Hänen herasilmänsä, joista toinen katsoi hiukan ulkokieroon, kiilsivät villistä riemusta. Mustapäällyksisen lapinlakin kulmat sojottivat pystyssä kuin pienet sokeritopat.

– Äitisi näköinen! – puuskautti Luukas, katsoen nimismiehen poikaa. Hän oli vasta kaksitoistavuotias, mutta tavallista pitempi lappalaiseksi.

Nyt alkoi uusi ryöppy. Nimismiehen Unkka, jonka ei mistään niin suuttunut kuin siitä, että häntä sanottiin äitinsä näköiseksi, ryntäsi nyt uudelleen Luukkaan kimppuun. Hetkisen näytti pitkä, hontelo poika olevan voitolla puolta lyhemmästä Unkasta. Mutta – äkkitempauksella sai tämä vastustajansa nurin, ja siinä makasi kirkkoväärtin Luukas toistamiseen ketarat taivasta kohti.

Pitkä poika kampuroi pystyyn itkien ja hammasta purren. Lapintakin rinnus oli pahasti repeytynyt, ja hopeasolki, joka piti sitä koossa, roikkui puoleksi irrallaan. Siitä Luukkaan itku yhä yltyi.

– Minä sanon isälle... ja saatpahan nähdä... – uhkaili hän.

Ja surkean näköisenä lähti Luukas juoksemaan kotiansa kohti, joka oli kirkon lähimpänä naapurina.

Mutta – päästyään jonkun matkan päähän hän pysähtyi ja kääntyi ympäri. Nyt hänellä oli nyrkit pystyssä.

– Pärgalak! Minustapa tuleekin lähetyssaarnaaja!

Se hölmistytti hetkeksi toisia. Papin Leonkaan ei keksinyt mitään vastattavaa, vaikka hän tavallisesti oli sanavalmis. Mutta nimismiehen Unkka huusi vastaan:

– Kyllä sinua neekerit pakoon juoksee! Haiset mätökalallekin niinkuin ryökäle – senkin Koninraato!

Mutta ei sekään enää oikein naurattanut, vaikka Unkka oli käyttänyt Luukkaan isästä, Morottajasta, yleisesti tunnettua haukkumanimeä. Luukkaan tiedonanto oli iskenyt niin yllättäen... ikäänkuin toisesta maailmasta. Ja sitä oli vain vahvistanut tuo voimasana, joka vetosi väkevästi todellisuuteen. Osasi se kuitenkin kirvata... senkin lähetyssaarnaaja! Tiesi vain, vaikka tulisikin... olihan Luukas "parhamus" kiertokoulussa. Se täytyi metsäpäällysmiehen Eskonkin myöntää, joka kävi samaa koulua. Mutta – nimismiehen Unkka ei ajatellut Luukkaan lähetysharrastuksia. Hänen mieltänsä vain oli jäänyt kaivelemaan kirkkoväärtin pojan ilmoitus, että Marraslompolon Rauna muuttaisi kortteeripaikkaa.

Ja lehmänannin vuoksi!

Hän oli rakastunut Raunaan, vaikk'ei hän vasta ollut kuin yksitoistavuotias. Rauna asui heillä... kävi kiertokoulua. Iltaisin he yhdessä lukivat läksyjään. Hän, Unkka, sai selittää Raunalle raamatunhistoriaa. Unkasta se oli ikävä aine... mutta Raunan läsnäolo teki sen hauskaksi. Kertomus Jaakopista oli erikoisesti liikuttanut tyttöä. "Summastelivatko ne... Jaakoppi ja Raakeli?" Kyllä! Rauna oli vahvasti punastunut ja Unkka myös. Mutta niin tavattoman herttaisesti ja pehmeästi oli Rauna tuon ensimmäisen sanan lausunut, että se vieläkin hiveli Unkan korvaa. Niin – Rauna oli suloinen tyttö.

– Lähdetään rantaan venheitä röykyttämään! huudahti yht'äkkiä papin Leon.

Lähdettiin. Äskeinen leikki oli muuttunutkin tappeluksi. Nyt piti sen korvaukseksi keksiä uutta. Venheiden röykytys oli vanhastaan tuttua ja paljon käytettyä urheilua. Se oli kyllä ankarasti kielletty, mutta sitä halukkaammin pojat sitä harrastivat.

Olihan heillä toisenlaisiakin leikkejä, mutta niitä leikittiin talvella. Kaikkein hauskinta oli, kun he, kirkonkylän pojat, kokoontuivat jäälle suojakelin aikaan ja rakensivat lumesta Jerusalemin. Siinä oli toisinaan puuhaa päiviksi ja viikoiksi... kokonainen lumikaupunki taloineen ja torneineen. Siellä he iltaisin istuivat pärettä polttaen... siirtyen ylimmäisen papin palatsista Pontius Pilatuksen taloon, joka oli muita suurempi. Moni kirkolle ajeleva lappalainen säikkyi heidän kiljuntaansa, kun he yht'äkkiä ryömien esille ylimmäisen papin palatsista kipusivat muureille ja päästelivät ilmoille oikean sotahuudon. He olivat olevinaan juutalaisia, jotka kiljuivat keisari Tiitukselle ja hänen armeijalleen. Siitä luetti Räpöttäjä kiertokoulussa.

– Mutta – nyt oli kesä, ja eri leikit käytännössä. Venheiden röykytys oli niistä jännittävimpiä. Ja nyt siis mentiin rantaan.

Laituri oli lähellä. Se oli alunperin kauppiaan rakennuttama, mutta sitten oli sitä yksi ja toinen jatkanut – viimeksi pappi, kirkkoherra Bastman, joka harrasti Napoleonia ja käytti tuohilipereitä – hassu! "Se Napoleon oli taitava tekemiään kiertoliikkeitä." Niinpä niin. Nyt oli kysymyksessä kiertoliike laituria kohti, ettei Javerus, se ontuva hantelsmanni nähnyt.

Siinä olivat venheet. Ne keinuivat vieretysten ketjujansa varassa, laiturin kyljessä. Nimismiehen Unkka tunsi ne kaikki. Miksei olisi tuntenut, kun ei hänellä ollut muuta hommaa kuin karveta ympäri pitkin kirkonkylää ja tehdä kepposia milloin missäkin. Siinä ne olivat – kaikkien muiden paitsi heidän, nimismiehen. Unkan isä oli kalassa vanhemman poikansa kanssa. Tiinus kävi jo isoa koulua kaupungissa.

Unkka hyppäsi ensimmäiseen venheeseen. Se oli kirkkoväärtin. Pahus... jos olisi puhkaista koko purtilo... lyödä isolla kivellä reikä pohjaan! Hän katseli jo painolastin joukosta sopivaa, mutta huomasikin samassa, etteivät toverit olleetkaan seuranneet häntä. Tavallisesti he hypätä leiskauttivat yhtä aikaa, kukin venheeseensä ja rupesivat sitten peräkanaa juoksemaan pitkin veneriviä... laidalta toiselle, niin että koko rivi rupesi säännöllisesti keinumaan. Mutta nyt ei leikistä tullutkaan mitään, sillä opettajan venheessä näytti kähnivän joku.

Se oli Räpöttäjän kesämies, Tihki-Tommi, kulkurilappalainen, joka autteli kirkonkyläläisiä erilaisissa töissä... pilkkoi nimismiehelle puita tahi oli pappilassa kattovahtina, kun kirkkoherranrouva leipoi. Silloin torkkui Tomma pirtin katolla, vesisanko jalkainsa välissä, etteivät kipunat päässeet tuhoa tekemään. Nyt hän oli kesämiehenä Räpöttäjällä, kiertokoulunopettajalla. Hän huuhteli parast'aikaa vastavärjättyjä verkkoja.

– Niin – täällä oli melkein kaikilla haukkumanimet. Kiertokoulunopettajaa kutsuttiin Räpöttäjäksi, koska hän alituiseen räpytti silmiään. Lukkarin liikanimenä oli taas Holottaja, sillä hän oli tunnettu tavattomasta puhetulvastaan. Suurella äänellä hän puhua holotti, sotkien sekaisin ummet ja lammet, hengelliset ja maalliset. Siitä huolimatta tai juuri sen vuoksi hän oli erinomainen huutokauppojen pitäjä.

Pojat rupesivat seuraamaan Tomman puuhia. Siinä äijässä se oli täi poikineen! Papin Leon haki onkivavan, joka hänellä oli piilossa nuottatalaan takana. Siinä oli paksu pihlajainen pahlain ja siima tavallista vahvempi. Yht'äkkiä hän pyydysti Tomman lapintakin helmuksen koukkuunsa. Lappalainen keikahti istualleen.

– Merikissa, merikissa! – kiljuivat pojat ja nauroivat täyttä kurkkua. Tomma ähisi ja puhki. Hän ei kehdannut kirota, kun näki, kenen koukkuun oli joutunut.

– Tulepas irrottamaan, – puhisi hän ärrää särkien. – Tahi kantelen papallesi.

– Irrottamaan, irrottamaan... holkeri koukusta, – matki metsäpäällysmiehen Esko, särkien kurillaan ärrää niinkuin Tommakin. – Mutta varo, etteivät sen täit pure!

Papin Leon irroitti koukun ja taputteli Tommaa olkapäälle:

– Älä sure, Tomma. Ei Napoleonikaan syntyessään kävellyt. Hän matki toisinaan isäänsä, sillä kirkkoherra Bastmanin oli tapana tällä tavalla lohdutella huonolukuisia lapinpoikia kinkereillä. – Kuule, annahan savut.

Leon urheili toisinaan polttamalla Tihki-Tomman piippua. Hän tahtoi näyttää olevansa mies. Hän ei ollut rakastunut niinkuin hänen serkkunsa nimismiehen Unkka. Viis hän tytöistä – ja varsinkin lapintytöistä! Nytkin hän letkautteli Unkkaa tämän r ii juu jutulla. Marraslompolan Rauna lähetteli Unkalle kinnasheiniä... pieniä, palmikoituja heinätupsuja. Tämä piti niitä taskuissaan, jotta olisi haissut hyvälle. Mutta oikea mies ei haissut hyvälle – haisipahan vain mille kulloinkin sattui.

– Tomma, annahan piippu!

Mutta Tommalla ei ollut piippua matkassa. Hänellä oli vain mälli poskessa. Hän tarjosi siitä Leonille, mutta tämä sylkäisi.

– Hyi koranus, senkin vietävä! Pidä itse!

Mutta – nyt oli nimismiehen Unkka miettinyt tilannetta. Häntä oli harmittanut, että Leon oli tehnyt viittailuja hänen riijuullaan. Nytpä hän näyttäisi, minkälainen mies hän oli. Hän ei aikonut lähetyssaarnaajaksi niinkuin kirkkoväärtin Luukas. Mutta hänpä näyttäisi tovereilleen, mitä tykkäys sai aikaan.

– Anna tänne, Tomma, minä pistän! – huudahti hän.

Omituisesti irvistäen ojensi lappalainen mällin. Unkka

katseli sitä hetken, ja hänen harmaat, pyöreät silmänsä terästyivät päättäväisyydestä. Mälli oli ruma ja inhoittavan näköinen. Se ihan litisi hyppysissä. Mutta hän oli tehnyt päätöksensä. Toisten uteliaina, suu auki seuratessa hän sujahutti ruskean purun poskeensa ja loi voitonriemuisen katseen ympärilleen.

Mutta – sitä kesti vain tuokion. Väkevä tupakka ilmaisi pian vaikutuksensa. Unkan posket rupesivat epäilyttävästi vaalenemaan, ja silmissä niin kummasti läikähteli. Korvat alkoivat suhista, ja kädet tuntuivat kylmiltä. Se oli samantapaista pahoinvointia kuin joskus Raunan vuoksi, kun ei tämä päiväkausiin huomannut häntä. Mutta paljon voimakkaampaa, paljon voimakkaampaa. Tämä otti sydämeen ja sai sen oudosti vääntelehtimään.

Nyt oli mitta täysi. Unkka sylkäisi mällin järveen ja hivuttautui laiturille. Tällaista oli tykkäys... oikea väkevä ja polttava rakkaus! Yks' kaks' oli hän vatsallaan laiturin reunalla ja antoi ylen suun täydeltä. Pojat katselivat hiukan hätäännyksissään hänen surkeaa nytkähtelyään. Mutta kun Unkka oli päässyt pahimmasta vaivasta, uskalsi papin Leon jo huomauttaa:

– Se se on rakkautta, pojat!

Mutta – sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa. Se oli kuin pyhyyden loukkausta. Unkka kohosi pystyyn ja katsoi Leonia tiukasti silmiin.

– Ei... se on miehuutta, – huudahti hän – mutta sinä olet akka! Äitisikin on enemmän mies, sillä hän noutaa raitoja Ruijasta!

Leon huomasi parhaaksi hävitä, sillä hän tiesi saavansa selkään tuolta yksitoistavuotiaalta serkultaan, jonka nyrkit olivat kovat kuin kivenmukurat. Mutta Tihki-Tomma inisi venheestään:

– Na... mistäs mie nyt mällin saan? Unkka otti mahtavan asennon.

– Käy Javeruksen kautta. Minä ostan sinulle valmiiksi uuden.

Ja kalpeana, hiukan horjahdellen lähti Unkka nousemaan järventörmää ylös ja poikkesi Javeruksen kauppaan.

2

Kylläpä kasasi kerraksi murhetta nuorille hartioille.

Unkka säälitteli itseään seisoessaan kauppamiehen tiskiin ääressä ja miettiessään, mitä kaikkea päivän kuluessa oli tapahtunut. Aamiaisen jälkeen kotoa lähdettyään hän oli pienillä kivillä pyssyttänyt Sokeaa-Maria, joka oli köpitellyt lukkarista kunnantalolle. "Kehtaattakin... ristittyjen ihmisten lapset!" Mari parka oli pahasti erehtynyt... oli luullut Leoniksi, jolla tämä työ oli tavallisesti urakalla. Se oli siis pikku juttu – vaikka paha, kieltämättä paha. Jos hänen isänsä saisi sen tietää, niin antaisi armotta selkään. Mutta – tokkopa saisi. Hän oli ollut piilossa lukkarin navetan takana.

– Niin – tuo ei ollut siis kovin vaarallista. Mutta ne muut jutut! O, Herra! Hänellepä karttui syytteitä kuin Haipalle käräjillä. Kirkkoväärtin Luukas! Isä oli rikas ja vaikutusvaltainen... kunnanesimies ja kirkkoraatin jäsen. Mitä jos haastaisi vielä kirkkoraatiin, kun hän oli sanonut sitä "Koninraadoksi". Mutta – se lähetyssaarnaaja! Oikeastaan oli hänellä siinä jutussa ansiopuoltakin... Kukaties olisi se Luukkaalta jäänyt ikiajoiksi keksimättä, jollei hän olisi antanut sille niin perusteellisesti selkään? Siinä oli kyllä tuo repeytynyt lapintakki ja irtikiskaistu solki. Mutta vaikuttivatko ne enää niinkään paljon asiassa, jos Luukkaasta kerta tulisi lähetyssaarnaaja, pakanoitten käännyttäjä? Oikeastaan se siis oli hyvä työ siltä kannalta katsottuna. Mutta se – Koninraato?

Kauppa oli täynnä väkeä, oli lauantai-ilta. Unkka seuraili kauppamiehen puuhia. Tämä nilkutti edestakaisin tiskin ja tavarahyllyjen väliä, jutteli ja pajatti koko ajan... pistäen tuon tuostakin limpun palan suuhunsa. "Tuota niin... vai oli länsyäijä ollut kalassa ja saanut... kah... täällähän sen oli poikakin." Unkka puristi huulensa yhteen, ja hänen katseensa terästyi. Ainakohan se oli syöntihommissa? Siltä näytti. Lääkäri oli sanonut, että Javeruksella oli satakerta. Siksi se aina märehti. Mutta se lääkäri ymmärsikin enemmän poroja kuin ihmisiä – niin oli isä sanonut.

Leonkin oli täällä. Oli pujahtanut tiskin taa ja autteli Oulan kanssa Javerusta kaupanteossa. Kun ei vain pistäisi tolppaa taskuunsa – se velikulta. Se ei olisi yhtään kumma sen töiksi.

Mutta – eivätpähän vain tulleet hänen luokseen. Miksikähän ne eivät tulleet? Tiesivätköhän ne, ettei hänellä ollut rahaa, ja hänen piti ostaa Räpöttäjän rengille mälli?

Ahdistavat ajatukset ottivat jälleen valtaansa Unkan. Johtui mieleen Rauna... Marraslompolan Rauna. Siitä hänellä olikin kaikkein suurin suru. Mitä, jos Rauna todellakin muuttaisi kirkkoväärtille, ja hän, Unkka, menettäisi suloiset yhdessäolohetket? Raunan herttaiset kasvot valtasivat niin kokonaan Unkan mielen, ettei hän kuullut eikä nähnyt mitään, mitä ympärillä tapahtui. Raunan menettämisen rinnalla oli sellainenkin kuin Luukkaan lähetyssaarnaajaksi rupeaminen sangen mitätön juttu. Mutta – niin! Sehän oli yhteydessä tuon toisen asiain kanssa...

– Mitä männinkäisiä sillä pojalla on?

Unkka säikähti. Hänellä oli taskussaan tyhjä pahvirasia, johon hän oli vanginnut sittiäisiä. Niitä hän oli ollut lukkarin navetan takana pyydystämässä. Nyt oli yksi päässyt ryömimään rasiasta, jonka hän huomaamathan oli ottanut taskustaan ja laskenut tiskille. Se kiipesi parrast'aikaa juustonpuolikasta ylös. Lappalaiset nauroivat.

– Sillä on tällä nimismiehen Unkalla kaiken maailman kujeet! – torui kauppamies. Ja samassa hän näpäytti sittiäisen lattialle ja polkaisi sen kuoliaaksi.

– Mitä sinä tahdot?

Unkka seisoi hämillään. Hän oli juuri miettinyt kuinka saisi mällin arvosta pikanellia irti, kun tämä välikohtaus sattui. Nyt hänelle valkeni.

– Maksakaa ensin minun sittiäiseni! – penäsi hän. Kauppias pihahti. Olikos röyhkeämpää poikaa nähty!

Vai sontiaisesta maksu! Olikos kummenpaa kuultu!

– Minä kerään niitä Tiinukselle, joka vie ne kaupungin kouluun. Siellä ne pannaan purkkiin, ja minä saan maksun.

Lappalaiset nauroivat täyttä kurkkua. Eri poika se länsmannin Unkka! Aikoi vetää huulesta itse Javerusta, joka oli niitä maailman kieroimpia kauppiaita. Vai sittiäisestä maksu!

Mutta nyt astui Kala-Sammeli näyttämölle. Hän oli nuoruudessaan oleskellut Ruijassa ja nähnyt monet kummat. Hän rupesi puolustamaan Unkkaa.

– Kyllä niitä ostetaan, – aloitti hän. – Ruijassakin ennen vanhaan ostivat kokonaisia valaan luurankoja.

No – se nyt oli toinen juttu! Valaan luuranko ja sontiainen!

– Niin mutta... ne tiedemiehet keräävät kaikenmoista... meriomenia, meritähtiä, merikissoja ja vaikka mitä.

– Jaa... tuota, se nyt on semmoinen, joka panee

– No... tuoss' on viisi penniä! – huudahti kauppias nauraen ja löi rahan tiskiin. – Maksetaan tapporaha... vaikka se taitaa olla ensimmäinen kerta näillä main, että sittiäisestä on sellainen maksettu. Mitä sinä tahdot?

– Pikanellia! – paukautti Unkka ja katsahti kiitollisena Sammeliin.

Ohhoh! Jokos tuommoiset räkänokat olivat ruvenneet tupakkaa viljomaan?

– En minä itselleni, – hätääntyi Unkka, jonka mielessä vilahti isän ankara hahmo. Hän supatti asiansa Sammelille.

– Kyllä sillä on oikea asia, Uuno Kristianilla, – toimitti Sammeli. – Se ostaa Tihki-Tommalle – antakaa vain.

– Minkähän kepposen se taasen on tehnyt?

Oula ja Leon nauraa tirskuivat tiskin takana, ja Unkkaakin rupesi jo naurattamaan. Häjy, jos lehmänannin puoli vain järjestyisi, niin ei olisi hätäpäivää!

Hän sai pikanellin ja lähti. Oli paras jättää se suoraan Tommalle itselleen.

– Kuulehan... älä puhu isälle mitään, – tuumi hän ojentaessaan käärön lappalaiselle. – Minä saan taas selkääni, että paukkuu. On tullut taas niitä ansioita... Vaikka kyllä hänellä oli yksi oikeakin: kirkkoväärtin Luukkaasta tulisi lähetyssaarnaaja...

Tomma kyhnytteli kuvettaan eikä tiedustellut tämän merkillisen johtopäätelmän syytä. Hän vain mörähti:

– Vai tulee Luukkaasta lähetyssaarnaaja.

– Niin tullee... ja kyllä ne ovat hyvin tarpeellisia... opettavat pakanoita vaatepäällä käymään... Mutta – tuota – tiedätkös, joko isä on tullut?

Kyllä oli tullut – äsken. Siinähän oli venhe laiturissa.

– Niinpä näkyy olevan. Mutta – tiedätkös, Tomma, mikä minusta tulee?

– Naa... tuota...

– Minusta tulee tiedemies!

Mikä se sellainen oli?

– Jaa... tuota, se nyt on semmoinen, joka panee purkkiin valaan luurankoja ja sittisontiaisia ja täitä – sellainen tiedemies, joka tutkii.

Ei Tomma tullut siitä hullua hurskaammaksi. Hän vain katsahti syrjäsilmällä poikaa, joka oli maininnut hänen kotieläimistään. Mutta ei hän siitä sen enempää välittänyt.

Unkka huomasi Kala-Sammelin mennä köpittävän tietä pitkin.

– Sammeli, hei! Minä tulen teille! – huusi hän.

– Tule, tule.

Ja Unkka lähti pinkaisemaan vanhusta kohti, jättäen Tihki-Tomman kyhnyttelemään itseään ja pureskelemaan uutta mälliään.

3

Unkka ja Sammeli olivat ystäviä. Poika oli kiintynyt tähän vanhaan kalastajaan koko sydämellään.

Vanhus, joka oli kuluttanut Ruijassa nuoruutensa päivät, eleli nyt muistoistaan. Hän oli ihmeellinen kertoja. Kaikki, mihin hän kertomuksissaan kajosi, muuttui saduksi. Kylän poikasten hauskimpia ajanvietteitä oli kuunnella hänen muisteluksiaan. Jos niille takanapäin naurettiinkin, niin sitä halukkaammin niitä taas seuraavalla kerralla kuunneltiin.

Huippukohtana Sammelin tarinoissa oli aina se hetki, jolloin hän rupesi puhumaan ruijaa. Oliko se oikeaa norjaa, sitä ei Unkka kysynyt. Hän kuunteli vain. Sillä se oli hänen mielestään merkillistä kieltä. Oli soma nähdä Sammelia, kun tämä istui tuvassaan avotakan kupeella ja lasketti tulemaan ruijaa, niin että romisi vain. "Footer faater... tuussa meri himmel!" Se oli kuin lankkujen ossausta Vesisaaren satamassa. Silloin rupesivat hänen silmänsä aina niin salaperäisesti kiilumaan. Oli kuin hän olisi lukenut loitsua.

Mistä hän oli oppinut?

No... hän oli istuskellut kirkoissa ja kuunnellut Ruijan pappien saarnoja. Sillä tavalla sitä kieliä oppi. Lopulta hän oli ymmärtänyt joka sanan ja päässyt kirkkotulkiksi Alattioon.

"Katso sie, Unkka, se on sillä lailla, että jokaisella kansalla on kielensä. Ruijalaisen suuhun pani Jumala ruijan, ja suomalaisen suuhun suomenkielen. Eivätkä ne opi toistensa kieliä... ei sitten vaikka mikä olisi. Vain muutamat ovat kaksikielisiä niinkuin miekin. Mutta kolmikielistä ei löydy."

Mutta – osasipa isäkin kolmea kieltä: suomea, ruotsia ja ruijaa, – oli Unkka uskaltanut huomauttaa.

Jaa... että osasi? Mutta puhuiko hän niitä kaikkia?

Ei isä kyllä osannut ruijaa puhua. Ruotsia hän haasteli Ruijan herrainkin kanssa.

Siinäpä se oli! Osata saattoi vaikka kymmentä kieltä, mutta puhumaan ei oppinut kuin kahta. Niin se taisi olla. Niin se oli.

Nytkin Sammeli haasteli kielistä. Naapuripitäjän lappalaiset eivät osanneet tämän pitäjän lappalaisten kieltä ja päinvastoin. Mutta molemmat osasivat suomea. Miksi? Siksi, että koska kerta oltiin Suomessa, piti jokaisen puhua maan kieltä. Kolmea kieltä ei puhunut kukaan.

Kuljettiin hetkinen vaitiollen. Unkka seuraili lokkien leikkiä. Ne lentelivät ja kaartelivat... tuijaten sievästi alas järven pintaa kohti. Ja koko ajan kuului niiden viiltävä huuto. Niilläkin oli kielensä.

– Mutta mitenkä se onkaan taas, Sammeli, se ruijalainen rukous, jolla Alattion rovasti aloitti aamusaarnansa?

– Jaa... isämeitäkö?

– Ei kun se toinen. Se on niin komea... komeampi kuin nämä meidän.

– Katso sie... ne ruijalaiset ovat sellaista jylkkyä kansaa. Jumalaakin puhuttelevat jylkysti niinkuin ihmisiäkin. Siitä se johtuu.

Ja Sammeli innostui, pysähtyi keskelle tietä, otti tuiman muodon päällensä ja rupesi lukemaan:

    – Jeesu namme kofhilde
    po letter riikan nuukun,
    suukun tileera oster
    khammer suk horma nammen
    Jeesu ammen.

Ja hän iski sauvalla tantereeseen kuin havainnollisesti näyttääkseen, kuinka jylkkyä kieltä se oli. Ja sitten jatkettiin matkaa taas.

Siinä olikin jo Sammelin mökki... lahden toisella rannalla. Täältä oli komea näköala kylälle käsin. Kirkko kyyhötti lahden poukamassa harmaana ja ilman syömänä, kuori itää kohti. Tapuli seisoi siitä pienen matkan päässä, hiukan kallellaan. Sen huipussa oli risti, ja ristin yläpuolella kukko. Se kitisi ja vingahteli, kun tuuli sitä käänteli. Siitä saivat muuten kirkonkyläläiset tuulen suunnan, kun lähtivät kalaan.

Pieni hautuumaa ympäröi kirkkoa joka puolelta, ulottuen järven rantaan asti. Vesi oli kuluttanut rantatörmän, niin että toisinaan kokonaisia pääkalloja tuli näkyviin. Oli Bastmanin Leon kerran pannut sellaisen Sammelin venheen kokkaan. Kun Sammelin Kreeta oli aamulla mennyt ulos, oli hän säikähtänyt niin, että oli pudottanut lypsinkiulunsa. Mutta ei se ollut tehnyt mitään – kiulu kun oli puusta. Toista oli ollut, kun Kreeta kerran Ruijassa palvellessaan oli pudottanut kauppias Hartviikin uuden savipilkkumin, niin että se oli poksahtanut keskeltä kahtia. Siitä se oli ollut myrsky nousta.

Mitenkä niin?

No kun se kauppias oli ollut sellainen maan kauhea saita, että oli perinyt maksun yksin särkyneestä kahvikupistakin – ei muuta kuin oli vetänyt palkasta pois.

No, oliko vetänyt Kreetankin palkasta?

Ei ollut, kun Kreeta palkkaa maksettaessa oli pitänyt suunsa auki.

Unkka oli pannut visusti tämänkin taidon mieleensä.

Hän oli vähän levoton, kun oli viipynyt niin kauan. Hiukan hermostuneena hän silmäsi kylälle käsin, näkyisikö ketään, joka niinkuin olisi ollut haeskelemassa. Äidin tunsi tummanpunaisesta liinasta, jota hän tavallisesti käytti kylän väliä juostessaan. Mutta – nyt ei näkynyt ketään. Nimismiehen päärakennuksen punainen pärekatto paistoi vain kirkon paanukaton yläpuolelta, koska talo sijaitsi mäellä. Ja vielä selvemmin näkyi punainen pirttirakennus, jonka ristikkopuitteiseen päätyikkunaan laskeva aurinko nyt juuri paistoi. Se hehkui ja säkenöi... aivan kuin olisi pirtin pääty ollut tulessa. Se oli se pirtti, jossa Marraslompolon Rauna asui koulua käydessään.

Unkan sydäntä ahdisti. Muistui mieleen päivällinen tappelu ja Kirkkoväärtin Luukas. Kirkkoväärtin talo näkyi selvästi kirkon yläpuolelta... samalta kohtaa kuin kirkkokin. Senkin ikkunat hehkuivat nyt tulessa. Unkan ahdistus kasvoi. Kirkkoväärtin talo teki kovin uhkaavan vaikutuksen. Mutta lahden toisella puolen kuhisi väkeä Javeruksen kauppapuodin edustalla... lappalaisia koreissa takeissaan, joukossa lantalaisiakin. Bastmanin setä näkyi mennä kuppasevan törmää pitkin kauppiaaseen käsin. Olikohan siinä perää, että se käytti tuohilipereitä? Unkka oli kerran mennyt kirkkoon vasiten katsomaan, mutta oikeat sillä oli ollut – sellaiset valkoiset. Hän oli kysynyt Leoniltakin, mutta tämä oli vain nauranut: "Se meidän isä on sellainen tonttu. Mutta – äiti lähti noutamaan raitoa Ruijasta. Se on eri mamma!"

Siellä kävellä vaaputteli kirkkoherra... melkein vesirajassa. Unkka oli äsken ollut niin Sammelin juttujen lumoissa, ettei ollut yhtään huomannut, milloin he olivat sivuuttaneet nuo kaikki eri rakennukset... kirkon, pappilan, kirkkoväärtin talon ja postin. Se sijaitsi lähinnä Sammelin mökkiä. Siinä asui metsäpäällysmies Montelius, Eskon isä, joka oli naimisissa hänen toisen tätinsä kanssa.

– Mennäänpä sisään, – kehoitti Sammeli ja astui edellä matalaan eteiseen.

Hohhoi! Täälläpä oltiin taas! Unkka huokaisi helpotuksesta ja kapsahti penkille istumaan. Siinä oli vastapäätä iso muuri, kupeessa avotakka, missä parast'aikaa kellui tulella pata, hahloista riippuen. Karsinaloukossa sojotti sänky, nurkassa vanha, mustunut kaappi. Mutta peräseinällä käydä raksutteli Sammelin ylpeys... luotikello, jonka taulu oli kärpäsen kirjoitusta täynnä. Unkka vilkaisi kelloon. Se oli jo puoli kahdeksan.

Voi kortto! Hänen olisi pitänyt olla jo kotona. Nimismies "Perkhele" tarvitsi muikun puhkojaa... jos oli saanut. Ja olihan isä kuulemma saanut – niinkuin oli kauppiaassa kerrottu.

– Mikä sinua naurattaa?

Unkka tyrski. Niin kun ne väänsivät heidän nimensä nämä täkäläiset. "Perkhele!" Se oli kohta kuin kirous. Vaikkei se ollut kuin Berghäll. Se häntä nauratti.

– Niin ne nämä lappalaiset... jotka eivät osaa ruijaa.

Ei se ollut ruijaa – se oli ruotsia.

– Katso sie, Uuno Kristian, se on yksi ja sama. Ruijalainen sanoo ham, ja ruotsalainen hom. Ei siinä ole kuin yhden pokstavin erotus. Mutta – mitä niihin nimiin tuli, niin Ruijassa oli Rokkohvia, Jantoftia ja Jespessiä. Ne olivat kaikki kauppiaita – mutta Jespessi niistä oli verremys.

Ja Sammeli sytytti piippunsa ja rupesi juttelemaan Ruijasta. Oli siellä... Vesisaaressakin ensikertalaiselle katsomista. Kauppapuoteja maan kauhea määrä... ja jokaisella kauppiaalla omat pakhuusinsa, joihin väkipyörällä viessattiin laivoista tavaraa. Siellä oli Hanssi-vainajan ryky, Lassin ryky, Rasmuksen ryky ja Rokkohvin ryky... mutta Hanssi-vainajan ryky oli komein ja pisin ja sille johti valaan leukapielistä tehty portti. Höijenin vapriikki traanikeittimöineen oli saarella, Vesisaaren suntin eteläpuolella, ja siellä päkättiin valas poikineen! Merilappalaiset tulivat sinne hakemaan keittoneuvoja ja mahtuivat kyykkysilleen valaan sisusonteen, josta leikkelivät sydäntä ja maksaa. Mutta – kyllästyi siihen läkkäyshommaankin, sillä haju oli sietämätön. Ja niinpä oli hänkin, Sammeli, painunut västän puolelle ja ruvennut kirkkotulkiksi Alattioon.

Unkka kuunteli jännittyneenä. Kohta rupeaisi tulemaan ruijaa, kun Sammeli pääsisi saarnastuoliin. "Footer faater... tuussa meri himmel!" Mutta – ei tullutkaan, sillä Kreeta palasi lypsyltä ja kertoi nähneensä länsmannin.

– Mitä? Oliko isä tulossa tänne käsin?

– Siellä tuo näkyi harppovan rantaa pitkin... ja mie luulen, että se on matkalla tänne.

Unkan päässä pyöri koko Vesisaari kauppapuoteineen ja monine rykyineen. Hän olisi nyt tahtonut olla muurahainen, joka mahtuisi sittiäisen sisusonteen. Mutta – se oli mahdotonta. Raskain askelin hän laahusti ikkunaan.

Aivan oikein! Sieltä tuli isä hirmuista vauhtia järven rantaa pitkin. Se oli hakemassa häntä.

Unkka katseli hätääntyneenä ympärilleen. Hän tunsi isänsä. Suuttuessaan saattoi tämä lyödä vallan hirveästi. Unkka muisti vanhat selkäsaunat ja niitä oli "nokko", niinkuin täälläpäin sanottiin. Nyt näytti uhkaavan uusi ja entistä kovempi.

– Sammeli! Enhän mie ole tehnyt mitään?

– Et ole...

Mutta – siinä samassa oli nimismies jo pirtissä. Häthätää tervehtien hän harppasi Unkan luo, tarttui poikaa niskasta ja lähti retuuttamaan ulos. Sammeli huusi jälkeen:

– Kurittakaa taidon jälkeen, länsmanni!

Mutta – nimismies Berghäll ei vastannut. Hän oli aivan mustana muodoltaan. Tästä pojasta ei sitten tullut ihmistä tekemälläkään! Hänestä oli alituinen harmi. Nyt se rakkari oli kivittänyt Sokeaa-Maria, pieksänyt kirkkoväärtin pojan henkihieveriin, röykyttänyt rannassa venheitä, nähty Javeruksen kaupassa tupakkaa ostamassa. Ja niin edespäin. Pian kai se velikulta rupeaisi kulkemaan viinapullo taskussaan!

Nimismies ei puhunut mitään, puhisi vain. Unkan jalat eivät oikein tahtoneet pysyä samassa tahdissa isän askelten kanssa. Hän sai pistää juoksuksi pysyäkseen rinnalla. Kerran, pari hän vilkaisi isänsä kasvoja, ja hänen kurkkuaan rupesi heti niin oudosti kuristamaan. Itkun ja naurun sekaisin ilmein hän yritti huomauttaa:

– Isä, Luukkaasta tulee lähetyssaarnaaja...

Mutta – se vain aiheutti yhä kiinteämmän kulun. Unkkaa jo todella itketti. Hän yritti vielä kerta:

– Isä, minä osaan isämeidänkin ruijaksi.

Mutta ei sekään auttanut. Hirmuista vauhtia noustiin nimismiehen mäkeä ylös, sitten sisään valkoiseksi maalatusta portista, ylös portaita... isän virkahuoneeseen, jonka seinällä riippui pyssyjä ja kalanpyydyksiä. Kaikki pyöri Unkan silmissä ja häntä huimasi. Yks' kaks' hän tunsi, kuinka luja koura tempaisi hänet pitkäkseen, ja kipeä lyönti sattui takalistoon. Hän kiljaisi tuskasta. Samassa silmänräpäyksessä ryntäsi laiha, kalpea nainen huoneeseen, huutaen ja voivottaen. Se oli äiti.

– Ksenofon! Sinä et saa... Jumalan nimessä!

Mutta – nimismies ei kuullut. Iskuja rupesi oikein satamalla satamaan.

– Rakkaus siihen poikaan tehoo eikä kuritus!

Ja äiti ryntäsi huoneesta ulos haikeasti itkien.

Kun Unkka puolen tunnin kuluttua toipui, huomasi hän makaavansa pirtissä pöydän alla. Hän oli ryöminyt sinne kuin koira rajusta selkäsaunasta puolittain tainnoksissa. Hänen pieni yksitoistavuotias sydämensä oli aivan turtunut. Koko maailma näytti mustalta. Hän kopeloi taskujaan. Siellä oli sittiäisrasia... mutta jälellä ei enää ollut kuin yksi, ja senkin siipi oli pahasti loukkaantunut. Unkan valtasi sääli. Hän rupesi silittelemään koppakuoriaista, joka niin mukavasti ritisi ja raksui. Sontiais-parka! Yksi oli saanut surmansa Javeruksen... sen ontuvan kauppiaan vuotakengän alla. Toiset olivat karanneet... ja jällellä oli vain tämä yksi, tämä ainoa ja sekin raajarikkona.

Ääretön haikeus valtasi Unkan. Hänen kyyneleensä rupesivat jälleen vuotamaan. Taskustaan hän veti esiin heinäpalmikon, kehi sen auki, painoi hyvältä tuoksuvat heinät kasvojaan vasten ja makasi siinä hiljaa vaikeroiden. "Rakkaus siihen poikaan tehoo eikä kuritus!" Siinä oli äiti oikeassa. Rakkaus häneen tehosi. Unkka kuvitteli, että se tuoksui häntä vastaan näistä heinistäkin. Ja hänen sydämensä valahti yht'äkkiä pehmeäksi kuin vaha.

Mutta – muistaessaan isäänsä hänen sydämensä jälleen kovettui. Perkhele! Se oli hänen nimensä. Olisi tehnyt mieli lukea ruijalainen isämeitä, mutta ei saattanut. Sellainen hirveä kiukku kidutti häntä. Sitä vastaan ei auttanut minkään valtakunnan isämeitä – ei minkään.

TOINEN LUKU

Seuraavat päivät kuluivat levottomuuden ja painostuksen vallassa nimismiehen puustellissa, Näädässä. Nimismies oli kääntynyt sairaaksi. Hän makasi punaisena ja huohottaen peräkamarissa, sillä aikaa kuin Unkka istui kotiarestissa pirtin puolella. Se oli tavallinen lisärangaistus, jonka hän oli saanut jo useamman kerran läpikäydä.

Toinen päivä oli jo kulumassa. Piika-Inka toi ruokaa ja kertoi, että vallesmanni oli sairaana. Olkoon! Sepähän Jumala häntäkin rankaisi, kun niin armottomasti kuritti poikaansa!

Pirtin ikkunasta oli Unkan hyvä pitää silmällä pihaa ja päärakennusta. Tiinus, vanhempi veli oli suolannut muikkuja aitan portailla. Oli riipottanut kalaa käsissään ja antanut hänelle merkkejä. Senkin "Kaunis Helena"! Alina, vanhin sisar, joka kävi koulua samassa kaupungissa, oli kertonut, että Tiinusta koulussa kutsuttiin "Kauniiksi Helenaksi". Olivat kuulemma lukeneet Troijan sotaa ja leikkineet sitä välitunnilla. Kun piti jonkun esittää Helenan osaa, oli Tiinus pantu siksi. Ja niin oli poikaa riepotettu "kreikkalaisten ja troijalaisten" välillä joka välitunti, niin että hän tunnin alkaessa oli ollut yhtenä riepuna. Unkka saattoi kuvitella, kuinka Tiinus joka kerta mukavasti naukaisi, kun häntä lennätettiin seinästä seinään ja nauraa hihitti lyhyeen, omituiseen tapaan: "Älkää takkia repikö! Älkää takkia repikö! Hi-hi-hi!"

Tiiinus oli Unkkaa kolme vuotta vanhempi, pitkä ja hontelo poika, jolla oli tytön kasvot. Rasvanahkaisissa isän saappaissa hän näytti naurettavalta, kun tavantakaa kumartui ja pyyhkäisi sormenpäitään housujensa takamustaan. Mutta kalat hän oli suolannut... ja juoksi nyt pappilan ja puustelliin väliä.

Lääkärikin oli käynyt kerran... se sama, joka oli puhunut Javeruksen satakerrasta. Mutta ei Unkka siihen sen enempää huomiota kiinnittänyt. Hän muisteli vain, kuinka tämä lääkäri puuhasi porojen kanssa... koettaen saada ne luopumaan sarvia kasvattamasta. Olisi kuulemma se voimamäärä tarvittu paremmin muualle. "Mihin?" – oli isä tiukannut. "No... vaikka sääriin!" Kyllä porolla sääriä riitti – pääasia vain, että olisi herra tohtori hoitanut virkaansa – puoskinut ihmisiä porojen asemesta.

Nyt oli Porotohtori käynyt isää katsomassa.

Toisinaan tulivat siskot ikkunan alle. Hän näytti niille kieltänsä. Mutta ne olivat niin murheellisen näköisiä molemmat... Alina ja Lempi. Isän ankara tahto – vaikka hän makasikin nyt sairaana – esti heitä sisälle tulemasta.

"Oletteko kuulleet, kauanko minun pitää olla arestissa?" oli Unkka huutanut lasin läpi. Mutta – sisaret olivat vain murheellisina pudistaneet päätään. He eivät olleet tienneet. Ei edes äiti saanut käydä häntä katsomassa. Niin jyrkästi oli isä halunnut hänet eristää. Ksenofon Adiel Kristian Berghäll oli ankara herra – ankara lappalaisia ja omaa perhettänsä kohtaan. Oli sillä nimi – isäukolla: Ksenofon. Mutta kylän kesken häntä kutsuttiin "Fonneksi".

Tiinuksenkin kolmas nimi oli Ksenofon... Kiertokoulussa hän oli kerran kirjoittanut: Justinus Adiel Kseno fon Berghäll. Hän oli muka tahtonut käydä aatelisesta. Mutta Räpöttäjä oli selittänyt, että "fon" kirjoitettiin v:llä. Sitä oli Unkan mahdoton käsittää. Mistä se Räpöttäjä tiesi? Joka ei ollut käynyt kuin vuoden siminaaria... ei oppikoulua päivääkään – niinkuin isä oli kertonut. Mutta – siitä huolimatta Tiinus oli saanut selkäänsä koulusta tultuaan, ja siihen oli hänen aateluutensa loppunut.

Nyt oli jo iltapäivä. Aurinko kaarsi jo lännen puoleen ja paistoi kirkkaasti pirtin päätyikkunasta sisään. Unkka asteli pitkin lattiaa, kädet seljän takana. Hän oli mielestään kuin vangittu Napoleon. Eikös Bastmanin setä ollut kertonut, että ne panivat sen kiinni – ulkovallat? Mitähän pahaa se oli tehnyt? Hän oli kerran kysynyt sitä sedältä, mutta tämä oli vain vastannut: "Ei se mitään... se vain valloitti maailman..."

Sellaista! Ja siitä pistettiin kiinni! Unkka olisi tahtonut tehdä saman tempun. Olisipa hän halunnut nähdä, kuka silloin olisi tullut häntä kiinniottamaan. Ei ainakaan nimismies Berghäll! Mutta kummakos se, kun oli pieksänyt kirkkoväärtin Luukkaan, kivittänyt Sokeaa-Maria, röykyttänyt rannassa venheitä... siitä jo saattoi pistääkin kiinni! Ei kai se Napoleon ollut venheitä röykyttänyt?

Unkka seisoi pirtin päätyikkunassa ja katseli järvelle. Nyt oli syyskesä, ja pian tulisi syksy. Järvi jäätyisi, ja sataisi lumen. Sitten hurahdus vain, niin oltaisiin joulussa. Kevätpuoleen, Marianpäivän jälkeen, alkaisi meiskaus jäällä. Koko poikatokka vyöryttelemään jättiläiskokoisia lumipalloja, joista rakennettiin kaupunki: Jerusalem. Muita kaupunkejahan he eivät tunteneetkaan... ja se oli Räpöttäjän ansio. Mutta Jerusalem oli heille jokavuotinen niin koulussa kuin leikeissäkin – paitsi milloin laskettiin mäkeä. Siihen tuli Antonian linna, ylä- ja alakaupunki... kupukattoista kömmänää jos minkälaista. Välistä se valloitettiin ja välistä säästettiin... ja hän, Unkka, oli tavallisesti sen päällikkö. Mutta kerran oli päällikkönä ollut Leon, pappilan Leon... ja arvomerkkinä oli hänellä silloin ollut päässään vanha kahvipannun myssy...

Tästä päällikön paikasta heillä olikin alituinen riita Leonin kanssa.

– Unkka!

Unkka karsi ikkunaan. Siellä seisoi taas Lempi, nuorin sisko, ja itki. Mitä hän nyt itki? Itkikö hän vangittua Napoleonia? No... jos niin oli, niin sopi hänen noin vain ylhäisestä hymyillä ja siten ottaa vastaan "ulkovaltojen" valittelut. Mitä? Kuoleeko? Kuka? Vai että isä. Kuka sen oli sanonut? Tohtori. Pikku Napoleon hymyili. Ei se mies kyennyt sellaista tietämään. Koettakoon ensin saada poron luopumaan sarvia kasvattamasta...

Mutta – pikku Lempi itki katkerasti.

– Ja sinuakaan eivät päästä katsomaan...

Ei häntä tarvinnut katsoa. Napoleon kyllä tuli toimeen vankeudessaan. Mutta – varokoot "ulkovallat" itseään, kun hän täältä vapautuisi! Hän valloittaisi maailman... antaisi uudestaan selkään kirkkoväärtin Luukkaalle. Hänestäpä oiva lähetyssaarnaaja tulisi! Sitten kun hän olisi saanut vielä uudemman kerran selkäänsä, hän vasta pystyisi pakanoita käännyttämään.

– Uskotko sinä, että Luukkaasta tulee lähetyssaarnaaja!

Kyllä. Olihan hänen isänsä rikas.

Rikas – kissa! Ei siihen rikkaus riittänyt. Tarvittiin muuta.

– Panehan korvasi ruutua vasten, niin kerron jotakin.

Hyvä! Unkka seurasi kehoitusta. Noin hiukan alentuvasti hän painoi korvansa ikkunaruutua vasten. Mitä hän tiesi?

Joo, että kirkkoväärti oli käynyt sanomassa lainansa irti... isä oli sille velkaa.

Unkka katseli pitkään siskoaan. Niin pyöreät kasvot hänellä oli... hän muistutti hiukan Raunaa. Vai että oli käynyt sanomassa lainansa irti! No mihin oli isä rahoja tarvinnut? Vai kouluuttamiseen... Alinan ja Tiinuksen. Hm. Ensi kertaa valkeni Unkalle, että koulunkäyntikin maksoi... ja Tiinus oli vielä jäänyt luokalleen. Mutta kumma! Kykenihän Bastmanin setäkin kouluuttamaan... ja tokkopa hänellä oli sen suurempi palkka kuin isälläkään? Mutta – heiltä ei käynytkään kuin yksi – Leon – ja hänkin oli vasta toisella luokalla. Niinpä niin – kaksi oli enemmän kuin yksi. Mutta... mitä sitä Tiinusta tarvitsi kouluttaa – pysyköön kotona ja pyytäköön kalaa. Niinpä niin... mutta Alina. Hän oli viidennellä luokalla ruotsalaisessa tyttökoulussa. Ja nyt olisi hänen, Unkan, pitänyt lähteä ensi luokalle lyseoon. Oulussa oli pari vuotta sitten avattu yksityinen suomalainen oppikoulu, ja sinne oli isä aikonut hänet lähettää. Se oli sama koulu, jossa Leon ja Tiinuskin kävivät.

Lempi juosta piipersi päärakennuksen puolelle, ja Unkka jatkoi kävelyään. Vai niin, että nimismies Berghäll oli kuolemaisillaan. Mahtoikohan hän todellakin kuolla? Unkka ei ollut kosikaan ajatellut kuolemaa... ja hänestä tuntui melkein mahdottomalta, että hänen isänsä kuolisi! Joka oli niin sitkeä ja riuska mies... väänsi villiintyneen hirvaankin pykällyspaikalla sarvista nurin!

Hän istahti penkille ja jäi tuijottamaan lattiaan. Selkä oli vieläkin hellänä viimeisen kurituksen jäljiltä. Hetkeksi valtasi hänet katkeruus. Miksikähän oma isä niin tavattoman ankarasti rankaisi lapsiaan? Isä. Unkka ei ollut koskaan aikaisemmin tähän käsitteeseen syventynyt. Isä oli pysynyt hänelle jossakin määrin vieraana ja kaukaisena. Hän istui ruokapöydän päässä komeana ja hallitsevana ja puhui ruotsia äidille, mutta heille, lapsille, tavallisesti suomea. Äidin hiljainen olemus jäi hänen rinnallaan kuin varjoon. Hiljainen, herttainen äiti! Hänen kanssaan oltiin paljon enemmän tekemisissä kuin isän, joka kovalla äänellä haasteli lappalaisten kanssa virkahuoneessaan. "Jos sinä vielä kerran tuot minulle alamittaisia siikoja, niin pistän hilut kinttuihisi!" Ja lappalainen oli hiipinyt tiehensä punaisen ja valkoisen kirjavana kasvoiltaan...

Ainoa henkilö, johon hän oli suhtautunut jossakin määrin leppeämmin, oli kirkkoväärti. Mutta – Unkka oli pannut merkille, että hänen käyntinsä jälkeen isän pinnan alla aina kiehui. Silloin oli pitänyt olla erikoisen varovainen, ettei vain olisi syntynyt räjähdystä – sen oli vaisto opettanut Unkalle. Mutta vasta nyt hän käsitti, mikä siihen oli ollut syynä: isä oli velkaa kirkkoväärtille, ja siitä oli johtunut hänen ärtyisyytensä...

Unikan mielessä rupesi hiljalleen kypsymään päätös: hän maksaisi Morottajan, Koninraadon, velan. Hän pitäisi huolen siitä, että Lempikin pääsisi kouluun. Kuinka hän tämän kaiken järjestäisi, sitä hän ei yhtään sen pitemmälle ajatellut. Se oli vain hänen pienessä, urhoollisessa sydämessään syntynyt päätös.

Hänen pitäisi vain päästä se sanomaan isälle. Mutta – kuinka hän pääsisi. Nimismies Ksenofon Adiel Kristian Berghäll oli vielä kuolemaisillaankin mies, jonka määräyksiä oli seurattava. Ei edes äiti uskaltanut niitä rikkoa.

Mutta – nyt häntä tultiin hakemaan. Se oli Piika-Inka. Tämä viittasi vain, ja Unkka seurasi häntä.

Siellä peräkamarissa makasi isä kuumeen hehku kasvoillaan. Äiti esitti, että haettaisiin pappi, kirkkoherra Bastman. Mutta isä mumisi:

– Minä olen kuullut sen Napoleon-jutut niin moneen kertaan, että se riittää.

– Mutta – ehtoollinen, rakas Ksenofon.

Isä heilautti kättään. Ei hän sitä kaivannut. Hän uskoi kyllä selviytyvänsä ilman ehtoollistakin. Mutta – Tiinus katsokoon, että venhe pantaisiin hyvin talviteloille. Sillä se oli hyvä venhe... eikä sellaista saanut mies kuin yhden eläissään.

Hän huomasi Unkan.

– Jaa... siinä sinä olet! Tule nyt tänne.

Unkka lähestyi kalpeana ja lievästi vapisten.

– Minä kuolen nyt... ja se on ikävä juttu teidän kannaltanne. Mutta – sille ei mitään mahda. Sinulle minä tahtoisin sanoa, Unkka, että minulla on ollut paljon murhetta sinusta. Olen kurittanut sinua... ja ehkä joskus liikaakin... mutta me Berghällit olemme sellaisia kiivaita miehiä. Älä itke, äiti... ei se yhtään auta. Mutta – sinulle, Unkka... minusta tuntuu, että sinä saat kokea paljon katkeraa... mutta – minä toivon, että lopulta voittaisit itsesi ja löytäisit omantunnon rauhan. Minä menen nyt tuonne toiselle puolen, mutta haluaisin kuitenkin jättää sellaisen raportin, että sinustakin tulee mies... vaikk'et pääsekään kaupungin kouluun.

Tässä kohden hänen äänensä ensi kerran värähti. Unkka oli ruvennut tyrskimään, mutta isä rauhoitti häntä:

– Älä itke... eivät miehet itke. Mutta... muista, mitä olen sanonut. Tule mieheksi!

– Isä... minä maksan sen – velan.

– Minkä velan?

Kuolevan kulmat kurtistuivat.

– Sen Koninraadon velan.

Isä sai yskänkohtauksen, ja äiti riensi kohottamaan hänen päätään.

– Hyvä on! Minä uskon, että sinä sen teet – isän kasvoilla väikkyi hymy. – Ja nyt, hyvästi kaikki!

Hän hyvästeli jokaista yksitellen... aivan yhtä tyynesti kuin olisi ollut lähdössä tavalliselle virkamatkalleen – ehkä hiukan juhlallisemmin. Sitten hän viittasi kädellään, ettei häntä enää saanut häiritä, kääntyi selin seinään päin ja jäi siihen asentoon hiljaa huokumaan. Seuraavana yönä hän kuoli.

KOLMAS LUKU

1

Nimismies Berghäll haudattiin seuraavana sunnuntaina iltapäivällä. Kirkkoherra Bastman siunasi ruumiin ja hän puhui tietysti hiukan Napoleonistakin – hän ei voinut sitä välttää. Lääkäri ja metsäpäällysmies vaihtoivat merkitseviä katseita, ja joku rykäisi pari kertaa. Mutta – muuten meni kaikki tavalliseen tapaan, ja hautauksen jälkeen kokoonnuttiin nimismiehen puustelliin, Näätään, vainajan muistoa viettämään.

Talossa nähtiin nyt tuon pienen lappalaiskirkonkylän koko sivistynyt sääty: kirkkoherra Bastman, metsäpäällysmies Montelius, Joonas-herra, niinkuin häntä kylän kesken kutsuttiin, piirilääkäri af Hermelin, ainoa pitäjän aatelismies, mutta kansan kesken Porotohtoriksi mainittu. Lukkari Leippari, Holottaja, oli sanonut, että hän oli ainoa kirkonkylän valloista, joka käytti tuplia vintin ikkunoissa, koska vinttikerros oli niin korkealla. Siihen vastasivat kaikki tunturituulet.

Kirkkoherra ja tohtori maistelivat konjakkia nimismiehen virkahuoneessa. Metsäherra Montelius ei ottanut siihen osaa, sillä hän oli uskomassa – niinkuin täälläpäin sanottiin. Pienemmät herrat, kuten kiertokoulunopettaja Kostamus, kauppias Javerus, karvari Kiiperi ja lukkari Leippari istuivat suuhuoneessa, sisäeteisestä heti oikealle. Heille oli nimismiehen leski hankkinut tavallista paloviinaa, jota he pienistä pikareista ryypiskelivät lukkarin näytellessä isännän osaa ja silloin tällöin pistäytyessä herrain puolella tiedustelemassa, minkälaisissa asioissa siellä keskustelu liikkui.

– Kirkkoherra puhuu kiertoliikkeistään, – tiedoitti Lukkari ja naurahti merkitsevästi. Jaa, jaa – niinpä niin. Mutta yhteen nähden eivät kiertoliikkeet onnistuneet ja se oli kuolema. Se oli kai tullut aikanaan Napoleonillekin.

Niinpä niin. Mutta – kuka nyt olisi uskonut tästä Fonnestakin, että se niin pian...? Ja sellainen riuska ja rehtevä mies. Kyllä se muistettiin, kun hän vanhan länsmannin sairastaessa tuli tänne apulaiseksi – joo – ja teki jo tulopäivänään ensimmäisen ostoksensa.

Javerus nauraa hihitteli kertoessaan.

– Mitä tuo osti?

– Ruoskan!

Kaikki näyttivät hämmästyneiltä. Vai ruoskan! No... mitä tuo sillä?

Oli aikonut pitää kurissa kovauskoiset, jollaisia oli Norjan puolella sen kerrallisen mellakan jäljiltä, jolloin oli tapettu kauppias ja nimismies yhteen rysyyn. Oli kuullut läänin pääkaupungissa, että täälläkin olisi sellaisia. Mutta – erehtyi se siinä – Fonne. Ei täällä löytynyt sitä lajia yhtään. Ja niin sai ruoska jäädä palvelemaan muita tarkoituksia.

Kostamus räpytti silmiään. Eivätkö ne sellaiset kuuluneet hengelliselle säädylle... harhaantuneiden ojentaminen nimittäin?

Kostamus halusi letkauttaa lukkaria, joka tavallisesti mahtaili hengellisellä säädyllään.

– Joo... niin ne kuuluvat. – Karvari iski silmää opettajalle, joka nyt vasta oikein räpytti.

Mutta Leippari ei ollut huomaavinaan. Hän ryhtyi vain noin ylhäisesti selostamaan nimismies Berghällin suhdetta laestadiolaisuuteen.

Se oli totta, se oli totta. Merkillinen vastenmielisyys oli Fonnelle jäänytkin kaikkia hihhuleita kohtaan. Häntä, lukkariakin, oli toisinaan karsastellut, kun epäili hänen salaa niitä kannattavan. Ja miksei hän olisi kannattanutkin – siivoja ihmisiä ne olivat. (Leippari vilkaisi herrojen huoneeseen, kuin että kuulisiko Joonas-herra.) Mutta tässä talossa oli usko pitänyt panna taskuun jo portailla, jos mieli ruutilippu hellitä. "Oletko sinä hihhuli?" Niin kuului kysymys. Rasmus-Piettar oli hyvässä uskossa myöntänyt... arvellen, että sehän nyt oli vallan paikallaan. Mutta – ulos oli ajanut – arvelematta. Sellainen mies se oli ollut – Fonne-vainaja. Mutta lankomiestään oli sietänyt... Joonas-herraa – merkillistä kyllä.

Ja Leippari vilkaisi taas herrojen kamariin, kuin että eihän vain Joonas-herra ollut kuullut.

Unkka oli ovelta seurannut keskustelua. Hän ei oikein päässyt selville, tarkoittivatko nuo puheet hänen isänsä kiittämistä vai moittimista. Tottahan se oli, että isä oli ollut kova. Mutta – olikopa hän nyt ostanut ruoskaa kovauskoisten kurissa pitämistä varten?

Javerus, se ontuva liioitteli. Eipä nyt ollut hänellä limppua lapintakin povessa – ei. Se ei olisi sopinutkaan täällä. Muuten oli takki uusi, parasta Ruijan siniverkaa, ja sitä piti leuan alta kiinni uusi, välkkyvä hopeasolki, jossa oli pieniä, kiliseviä renkaita.

Muuten lukkari oli väärässä, mitä niihin kovauskoisiin tuli. Kyllä täällä heidänkin pitäjässään oli yksi sellainen... Sierivaaran vanha Mattus. Oli ollut kuulemma mukana siinä joukossa, joka oli Norjan puolella kapinan nostanut. Mutta – oli sitten päässyt karkuun ja, Suomen alamainen kun oli, jäänyt esivallan käden ulottumattomiin. Bastmanin Leon oli kertonut, että se kirosi pappeja ja kirkkoa. Oli kerran ripille ilmoittautuessaan sanonut Bastmanin sedällekin, että hän oli tullut ottamaan "perkheleeltä pois omansa". Mitähän se sillä oli tarkoittanut? Sehän oli isän haukkumanimi...

Tiinus kulki ympäri ja tarjoili sikareja. Pitkänä ja hontelona hän mennä koikkelehti suurissa rasvanahkasaappaissaan. Ei oltu saatu Tiinukselle uusia kenkiäkään isän hautajaisiin. Javeruksella ei ollut ollut.

Tiinus seisoi karvari Kiiperin edessä ja kumarsi kömpelösti. Karvari, lyhyt, paksu mies nauraa hykerteli:

– Kuulehan, Tiinus, minä tarvitsisin oppipoikaa, kek-kek-kek-kek! Etköhän sie rupeakin karvarinoppiin? Minusta sinulle sopisi hyvin nahkaesiliina, kek-kek-kek!

Unkkaa nauratti. Hän näki jo Tiinuksen parkkiammeen laidalla venyttelemässä lehmän- ja häränvuotia. Mutta – Tiinus vastasi kieltävästi, naukaisten lauseen viimeisen sanan ja jatkoi tarjoilua. Ei hän aikonut karvarin oppiin, hi-hi-hi!

Ja nyt Unkkakin yhtyi veljeensä. Hän suuttui hengessään. Pakkoko oli karvarin puhua noin yliolkaisesti heillä! Niinkuin elämä olisi siihen loppunut, vaikka isä kuoli. Tosin se oli ankara isku – sen hän käsitti. Mutta – hän oli tehnyt omasta puolestaan päätöksensä. Hän maksaisi vielä kirkkoväärtin velan. Kulmat kurtussa hän saapasteli isän virkahuoneeseen. Siellä oli jo tunnelma sangen korkealla. Bastmanin sedän naama punoitti melkoisesti. Ja hänkin puhui nahoista. Kumma, kun ne joka huoneessa puhuivat nahoista. Bastmanin tätikin oli ruokasalissa kertonut, että heillä oli myyty vasikannahat. Niistä sai täällä tänä vuonna paremman hinnan kuin Ruijassa.

– Huutokaupallako sinä ne myit? – kysyi tohtori kirkkoherralta.

– Niin.

– Ja sunnuntaipäivänä! – nauroi tohtori.

Se oli kyllä väärin, kauhean väärin... rikkoa sapattia sillä lailla. No vaikka niinkin – kirkonmenojen jälkeen... mutta kuitenkin, kuitenkin.

Joonas-setä oli kovin moittivalla päällä.

– Jaathan sinäkin postia sunnuntaina, – penäsi kirkkoherra.

Niin – se oli toinen juttu. Esivalta oli määrännyt, että posti oli jaettava sunnuntaisin, koska se kerran saapui lauantaina... sen ainoan kerran viikossa. Mutta – vasikannahkojen huutokauppa –.

– Esivalta minullekin määräsi, – nauroi kirkkoherra ja kohotti lasinsa. – Esivaltojen malja!

Joonas-setä näytti loukkaantuneelta. Hän ei kannattanut ryypiskelemistä – varsinkin kun pappi vielä otti siihen osaa. Hän oli joskus sanonut Unkallekin: "Älä sie, poikani, koskhan pane suuhusti väköviä! Tiedätkö, mitä rovasti Laestadius sanoo? 'Se on pirun k–sta – viina!' Ja niin se on! Miekin ennen viljoin, kun olin uskoton, mutta kun uudestisynnyin, heitin pois. Ja siitä saakka en ole huulelleni nostanut – klasia..."

Joonas-setä mennä touhusi ruokasaliin, ja hänen komea, punainen nenänsä tuhisi. Hän oli vaatimattomasti puettu... harmaat kotikutoiset housut, ja lahkeet tavallisten vuotakenkäin päällä. Eiväthän täällä olleet tällissä muut kuin Bastmanin setä ja lääkäri – ja Leippari – tietysti lukkari Leippari, jolla oli iänikuinen sortuuttinsa. Mutta Joonas-setä kulki kotikutoisissa.

Niinpä niin. Lusina-täti olikin ahkera kutoja... toimekas, niinkuin Bastmanin tätikin. Miksikähän ne olivat sellaisia... ja hänen äitinsä taas sellainen hiljainen ja vähäpuheinen – "Näädän Hiljainen", niinkuin isä-vainaja joskus oli leikillä sanonut?

Siellä hän nytkin istui äänettömänä ja kuunteli sisartensa ja kylän rouvien juttelua kesken kahvinjuonnin. Bastmanin täti kertoi parast'aikaa aikovansa ensi kelillä Ruijaan... raidon nountiin. Nälkä se tuli heidän taloonsa, jollei hän, Anna-Stiina Bastman, heilunut. Sai vedättää puut, panna jäkälän, korjata verkot... ja pari kertaa talvessa käydä Näätämössä, Ruijan puolella – yleensä pitää huolta kaikesta, kaikesta, kaikesta. Sillä Lorents ei muuta kuin ratsasti pilvissä... tutki ja tuhki. "Mutta – hyvän hautaussaarnan se piti – Lorents!"

Unkasta näytti, niinkuin olisivat Joonas-setä ja Lusina-täti olleet toista mieltä – varsinkin setä. Mutta – he eivät puhuneet mitään. Setä vain kuiskasi jotakin Bastmanin tädin korvaan. Tämä löi reiteensä ja kavahti pystyyn.

– Vai kittaa se itsensä täyteen – Lorents! Minunpa täytyykin tehdä "kiertoliike"!

Ja hän nauroi täyttä kurkkua, niin että ruokasali raikui ja jatkoi sitten touhukkaaseen tapaansa:

– Jaa... te olette lähdössä, Joonas ja Lusina. – Hän katsahti ympärilleen kädet puuskassa, ja hänen sieraimensa värisivät kuin hevosen, joka on lähdössä laukkaan. – Mutta sen minä sanon, että meidän on otettava tämä Fonnen suohkana katsantomme alle, kuule Joonas. Ei se tuo Ellen... mikä lienee saamaton. No, no... älähän nyt itke... en minä pahalla! Mutta kun sitä pitää heilua, heilua, heilua! Muuten tulee nälkä Lapin korvessa! Niin – mitä sanot? Etteikö tarvinnut? Niin... ei sinun tarvinnutkaan, kun Fonne eli, ei, eipä ei. Se poika päästeli pistokkaalla poroakin toisinaan, kun sattui – no niin! Ei niistä nyt tänä päivänä puhuta. Mutta – reilu mies se oli – sano sinä Joonas mitä tahansa. Ja kyllä se Lorents oli oikeassa, kun sanoi sen kuolleen Herrassa. Älä tuhise, älä tuhise! Kyllä minä tiedän, mistä se kiikastaa – olenhan minä papin rouva. Mutta – jollet sinä, Ellen, toimita tuota Holottajaa kotiin, niin se vielä tekee skandaalin! Kuulehan nyt!

Suuhuoneesta kuuluikin isoa ääntä. Siellä tuntui syntyneen väittely, johon kaikki kuulostivat ottavan osaa. Lukkari kiljui: "Tietysti mies hakee saatavansa... eikä sillä ole mitään tekemistä tämän asian kanssa!" Siihen kuulosti kiertokoulunopettaja huomauttavan: "Mutta olisi se nyt Morottajakin voinut..." Johon lukkari hinkaisi että: "Ei kai se Morottaja tiennyt tätä kuolemantapausta. Jos olisi tiennyt, olisi sanonut ennemmin ylös..."

– Se pitää kohta huutokaupan! Huutokaupan se pitää! Voi, Herra!

Ja Bastmanin täti oli ryntäämässä virkahuoneeseen, vedotakseen miehensä apuun, mutta hillitsi itsensä, kun suuhuoneesta samassa rupesi kuulumaan kirkkoherran ääni:

"Kuule sinä, Leippari! Olet päissäsi kuin sika! Etkä näy muistavan, missä ollaan. Tämä on su-surutalo... ja sinä ju-julmettu loukkaat..."

– Ei ole parempi toinenkaan, hyvä Isä sentään!

Ja Bastmanin täti ryntäsi suuhuoneeseen.

Sieltä kuului hetkisen isoäänistä torumista ja kämmenten läiskättä. Sitten kaikki yht'äkkiä hiljeni. Bastmanin täti purjehti sisään pää pystyssä, niska kekollaan, punaläikät poskilla palaen. Ja hän katseli ympärilleen kuin huomauttaakseen, että näin sitä pitää tilanteita hallita.

Miehet tulivat heittämään hyvästiä. He olivat kaikki enemmän taikka vähemmän hyvällä tuulella – kaikki muut paitsi Joonas-setä. Hän seisoi ankarana keskellä ruokasalia, ja hänen leukansa alla oleva tumma punatupsu tärisi.

– No niin, hyvästi nyt, rakas Ellen! Me lähdemme nyt Lusinan kanssa. Ja sitten me puhumme enemmän siitä muutosta. Emaus on ilman asukkaita... ja minä luulisin, että sinä voisit sen saada.

Emaus! Sinnekö he muuttaisivat? Unkka oli seurannut keskustelua henkeä pidättäen. Vai Emaukseen – asukkaitta jääneeseen ruunun uudistaloon kirkonkylästä koilliseen. Sinne oli noin parin virstan matka, ja isävainaja oli antanut sille tuon raamatullisen nimen. Entinen asukas ei ollut jaksanut suorittaa määrättyjä töitä ja oli sen vuoksi saanut häädön. Vai Emaukseen he muuttaisivat...

Äiti jätteli vieraille hyvästejä, hiljaisena, kyyneleet silmissä. Tuli lukkarikin... jonkun verran häpeissään... mutta ei äiti puhunut mitään. Hän oli niin turtunut, ettei hänellä ollut mitään sanottavaa. Tuskin hän oli edes jaksanut loukkaantua. Mutta – vanhin sisko, Alina, joka oli perinyt isän rivakan luonnon, suhautti:

– Että kehtaattekin... papan hautajaisissa!

Lukkari pyyteli anteeksi ja mennä kompuroi toisten jäljessä ulos. "Se Fonne, se Fonne. Ei kajota enää tällä törmällä ja karju." Lukkarin isoääninen juttelu kajahteli vielä portailta. Johon tohtori kuului hokevan, että: "Älä huuda! Tarvitseeko sitä nyt huutaa, vaikka onkin lukkari." Talo oli tyhjä.

Mutta Bastmanin täti toimitti vielä ulko-ovelta:

– Ja kun sinä tarvitset, niin pane minun mukaani asioita. Minä toimitan. Minä toimitan monen muunkin talon asiat. Kahvia, sokeria... mitä vaan...

Hän mennä touhusi taluttaen miestään. Äiti seisoi portailla ja hymyili vaisusti kyyneltensä läpi.

2

Oli tullut hiljaista äskeisen menon ja hälinän jälkeen. Lapset kerääntyivät ruokasaliin, missä pöytä ja ruokakaapin päällystä osoittivat, että vieraita oli ollut talossa. Siellä oli kahvikuppeja sikin sokin, toisissa lusikka kupissa, toisissa lautasilla. Olipa joku vieraista vaatimattomasti kääntänyt kuppinsa nurin, ja se oli kuin merkki siitä, että ainakin sen kuppiparin käyttäjä oli ollut osaansa tyytyväinen.

Viereisistä huoneista virtasi ummehtunut tupakan ja konjakin katku. Alina meni avaamaan ikkunoita. Äiti kuljeskeli hiljaa edestakaisin, huoneesta toiseen, pistäytyen välillä keittiössä, mistä kuului hiljaista astioiden kalahtelua. Hän näytti kovin surulliselta ja yksinäiseltä.

Lempi rupesi raivaamaan pöytää, ja Tiinus lähti talliin hevosta illastamaan. Jokainen liikkui hiljaa, puhumatta mitään. Alina kuulosti niistävän jossakin rakennuksen toisessa päässä. Unkka arvasi, että hän itki.

Eipä ollut Näädässä ennen vallinnut tällaista hiljaisuutta – paitsi silloin kun isällä oli ollut erikoisen tärkeää kirjoittamista. Unkasta tuntui, että hän istui nytkin siellä virkahuoneessa ja kirjoitti kuvernöörille. Melkein teki mieli mennä katsomaan, mutta ei hän kuitenkaan mennyt.

Aurinko paistoi ikkunoista sisään. Järven selkä kimalteli. Joku yksinäinen venhe souti hiljaa rantaa kohti. Kirkon kukon pyrstö osoitti länteen: siis tuuli oli idässä. Ei kuulunut mitään... vain joku heikko kolahdus laiturilta käsin, kun vieraskamarin ikkuna salin perällä oli auki. Ilmassa tuntui syksyn kuulakkuutta. Niin – kahden päivän perästä olisi heidän kolmen ollut lähdettävä kouluun...

Merkillistä, ettei Unkan huomio ollut ennemmin kiintynyt tähän kotiin... näihin Näädän huoneisiin, joissa hän oli liikkunut pienestä asti. Ei ainakaan tällä tavalla. Niin – eikö äiti ollut syntynytkin tässä talossa... äiti ja Bastmanin täti – ja Lusina-täti? Siellä salin seinällä riippuivat äidinisän ja äidinäidin vanhanaikaiset valokuvat soikeissa pähkinäpuukehyksissä – äidinisällä avara, valkoinen rintamus, ja äidinäidillä krinoliini. He olivat muuttaneet tänne nuorina... ja täällä oli äiti syntynyt, kasvanut ja mennyt naimisiin. Täällä heidät oli vihitty kaikki – Bastmanin täti ja Lusina-tätikin, ja Peli-Hannu oli soittanut salissa angleesia, ja oli tanssittu. Rovasti Montelius, Joonas-sedän isä oli vihkimiset toimittanut, sillä hän oli ollut täällä pappina nelisenkymmentä vuotta, ja silloin oli pappilan uuneissakin vielä ollut "suora läpiveto" – niinkuin äiti oli kertonut. Ja kerran oli Joonas-setä leikkinyt lumisotaa pappilan salissa, kun pohjoismyrsky oli lyönyt lunta seinänvarauksista sisään – kokonaisen kinoksen kirjahyllyn ja sohvan väliin.

Mutta tämä nimismiehen puustelli oli niihin aikoihin rakennettu, kun äidinisä oli muuttanut tänne. Se oli ollut koko kylän komein talo – ja oli vieläkin. Sellaiset suuret, valkoiset ikkunat ja kaksipuoleiset, korkeat peiliovet. Pappilan ovissa oli vieläkin vanhanaikaiset lukot, ja Unkka muisti, kuinka mahdotonta hänen oli aivan pienenä ollut avata vieraskamarista kansliaan johtavaa ovea. Tädin oli pitänyt tulla auttamaan – muutoin hän olisi jäänyt oven taakse. "No, kuinka sinä saat auki siellä kotona... nehän ovat niin korkeallakin – lukot?" Ei hänen tarvinnut avata. Sisäovet olivat aina auki... paitsi isän työhuoneen ovi, joka pysyi aina suljettuna. Mutta – se olikin eri maailmaa –.

Niin – hän muisti vieläkin vanhan rovastin – lempeän, valkopartaisen, vereväkasvoisen vanhuksen, joka puhui Jumalan majasteetista. "Äiti, mitä se on se majasteetti?" Mitä? "No... kun vanha rovasti aina puhuu..." "Ei se ole kuin majesteetti. Sinä olet kuullut väärin." "Mitä se sitten on?" Äidin oli ollut sitä vaikea selittää, sillä hän ei ollut päivääkään koulua käynyt. Isä oli vain opettanut häntä – samoin kuin tätejäkin. "No se on sellaista... suurta ja mahtavaa – niinkuin tunturit..." Ahaa! Olipa hän käsittänyt. Näätätunturi kohosi aivan puustellin vierestä... melkein pirttirakennuksen seinän takaa. Sen laella kimmelsi lumi vielä juhannuksenakin. Hyvä! Jumala oli tunturi. Siitä asti hän oli pitkän aikaa katsellut sitä pelonsekaisella kunnioituksella. Nyt hän jo tiesi enemmän.

Unkka lähti vaeltamaan. Hän kulki huoneesta toiseen. Joka huone oli umpimatossa, kaikkialla siistiä ja puhdasta. Ensi kertaa huomasi Unkka, että heillä oli todellakin tavattoman siistiä. Hän muisti Bastmanin tädin sanat: "Ei se tuo Ellen... mikä lienee saamaton..." Kuinka saattoi täti niin sanoa? Eikö hän tiennyt, että matot, ikkunaverhot, pöytäliinat – kaikki olivat äidin kutomat? Osan hän oli tehnyt jo tyttönä ollessaan.

Unkka pysähtyi salin pöydän ääreen, jota peitti kaunis venetsialainen liina. Oliko äitikin joskus ollut tyttö? Sitä oli omituista ajatella – samanlainen, pellavapalmikko kuin Alina ja Lempi. Mutta siinä oli liina – hänen äitinsä tyttönä valmistama. Unkka silitteli sitä... ja äidin kuva täytti hänen mielensä kokonaan.

Niin – hänen äitinsä oli ahkera, tavattoman ahkera, vaikk'ei hän huutanutkaan töistään niinkuin Bastmanin täti... tai Lusina-täti. "Minä kudoin taas uuden sohvanedusmaton!" Niin – oli äitikin sellaisen kutonut... mutta hän osoitti sitä vain hiljaisella kädenliikkeellä ja hymyili ujona. Unkan sydämen valtasi lämmin rakkaus äitiä kohtaan ja hän palasi ruokasaliin.

– Missä äiti on?

– Keittiössä. Lempi oli saanut pöydän ja ruokakaapin päällystän raivatuksi ja istui nyt haikein mielin.

Unkka lähti keittiöön, mutta ei äiti ollut sielläkään. Piika-Inka vain kiillotti kahvipannua... suurta kolmen kannun vetoista kahvipannua. Oli heillä kupareita. Unkka oli sen ennenkin havainnut, mutta nyt hän sen vasta oikein huomasi.

– Pitää kiillottaa, sillä rouva ei salli jättää huomiseksi.

Unkka kuunteli korvat pystyssä.

– Äitikö ei salli?

– Niin. Äiti on tarkka puhtaudesta. Ja hauskannäköistähän se onkin.

Unkka tarttui Inkaa kaulasta ja pusersi häntä rajusti. Ihmeellistä! Inkakin tuoksui hajuheinälle. Kyllä hän ymmärsi – tällaisena päivänä. Mutta Inka katsoi kummissaan vahvaa yksitoistavuotiasta poikaa, jonka käsivarret olivat olleet ihan kuristaa hänet.

– Mitä sinä nyt...?

– Missä äiti on?

– Navetassa. Inka huohotti ja katsoi poikaa ihmeissään, puolittain säikähtyneenä. – Niin – navetassa. Ei antanut minun mennä, kun olen näin juhlatöissä. Sanoi mieluummin vaihtavansa pukua itse. Ja sitten nämä astiat...

Inka jutteli ja oli edelleenkin omituisen hämmentynyt.

Mutta Unkka ei katsellut häntä, hän katseli vain keittiötä.

Niin, niin! Tämä keittiö se vasta oikein julistikin hänen äitinsä kunniaa, sillä täällä kiilteli ja kimalteli joka puolella. Lappalaisetkin tulivat tänne kuin kirkkoon, ottivat heti lakin päästä... vaikk'ei heidän täällä ollut tarvinnut yhtään peljätä. Mutta sen vaikuttivat noiden kiiltelevien kupariastioiden rivit.

Ja omituisen, selittämättömän onnentunteen vallassa lähti Unkka navettaan.

Tiinus tuli häntä vastaan pihalla, pudistellen takistaan heinänkorsia.

– Voikkokin tuntuu surevan, – naukaisi hän ja katseli Unkkaa pää kallellaan niinkuin hänen tapansa oli, kun oli mietteissään. – Niin hörähteli surullisesti... aivan kuin olisi tiennyt.

– Niinpä vaan! Kyllähän ne eläimetkin. Mutta, kuule Tiinus... meillä on vielä äiti!

– Niin on, – naukaisi veli ja katseli pää kallellaan eteensä.

– Mutta... etkö sinä isää kaipaakaan? Se tuli lyhyesti, nopeasti, söpöttämällä.

– Kyllä. Tietysti minä kaipaan. Mutta – onhan meillä vielä äiti.

– Niin on, – kertasi Tiinus ja lähti kallella päin nousemaan portaita ylös.

Unkka tuli navettaan. Siellä istui äiti lehmän kupeella ja lypsi. Liina sokolla päässä hän näytti kumartuneessa asennossaan kovin hyljätyltä ja yksinäiseltä. Unkka riensi hänen luokseen ja otti kaulasta.

– Älähän keskeytä lypsyä, – sanoi äiti ja katsahti häneen rakkaasti. Unkka huomasi, että äidin silmät olivat kyynelissä, ja samassa kostuivat hänen omansakin.

– Niin, niin, Unkka rakas... nyt me olemme turvattomia. En minä saattanut suruani näyttää tuolla sisällä... mutta täällä olen itkenyt karjani keskellä.

– Äiti, äiti!

Äiti sai lehmät lypsetyksi, pyyhkäisi huivin kulmalla silmiään ja otti pojan syliinsä. Siinä he sitten tuokion istuivat, äiti keinutellen yläruumistaan ja lehmien hiljaa ynähdellessä.

– Meillä oli hyvä isä, Unkka rakas... hyvä, vaikka ankara. En minä olisi tahtonut häntä menettää... en hinnalla millään. Eivät ne kylällä ymmärtäneet... ei Bastmanin setä eikä Joonas-setäkään. Sanoivat, ettei isä muka ollut uskomassa. Mutta – kyllä hänellä oli oma uskonsa, vaikk'ei hän sitä näyttänyt.

Ja äiti itkeskeli hiljaa.

He juttelivat isästä. Täällä hämärän navetan lämpimässä, äidin alakuloisen äänen hiljaa soidessa isän kuva kirkastui. Sen ankaruus ikään kuin lientyi. Siitä katosi kaikki se kova, joka hänen eläissään oli tuntunut hänen olemukseensa kuuluneen. Nyt sen Unkkakin käsitti. Isä ja äiti olivat vain olleet niin kovin erilaiset – kuin sotakukka ja luuvaloruoho rinnan...

– Ajattelepas... hän ei juuri koskaan käynyt täällä. Katsahti kerrankin ovelta, kun oli tuotu tuo Mansikki. Katsahti vain ja sanoi: "Hyvä on!" Mutta – minusta tuntui, että hän sanoi sen yhtä paljon minulle kuin Mansikille, sillä hänen äänensä oli harvinaisen lempeä, ja hän hymyili.

Niin, niin, kyllä Unkka se hyvin käsitti. Isällä oli ollut vain niin paljon työtä, ettei hän ollut joutanut näihin jokapäiväisiin. Ainoa, mitä hän virkansa ulkopuolella oli harrastanut, oli kalastus ja metsästys. Mutta äärettömän tarkka hän oli ollut siitäkin, ettei luvattomana aikana saanut pyytää. Kerran he olivat Tiinuksen kanssa saaneet kiinni metsonpojan ja tuoneet kotiin. Mutta pois oli pitänyt viedä... vaikka he olisivat sitä Tiinuksen kanssa ruokkineet...

Niin, niin. Ankara oli isä ollut. Sitä ei voinut kieltää. Selkään oli satanut pienimmästäkin hairahduksesta.

Mutta – kaipa se johtui siitä, että hän oli rakastanut lapsiaan...

Kuin olisivat äidin ajatukset kulkeneet samoja latuja, virkahti hän:

– Niin – kyllä isä rakasti lapsiaan. Ja sinusta, Unkka, hän erikoisesti piti.

Unkka nyyhkytti. Kyllä hän sen uskoi. Hän aikoikin maksaa Morottajan velan.

– Voi, Unkka rakas, miten käynee. Mutta parasta on turvata Jumalaan.

Ja äiti ja poika lähtivät.

Aurinko oli jo laskenut, kun he seisahtuivat pihalle. Järven ylle oli kerääntynyt usvaa, ja se mateli puustellin törmääkin ylös kuin harmaa kiemurteleva käärme. Pappilan vinttikamarin ikkunasta tuikki tuli, mutta puustellin päärakennus oli vielä pimeä. Illan kajo loisti läpi korkeiden ikkunoiden. Vallitsi hämärä, Lapin elokuinen hämy.

– Anna-Stiina-tätiä minun tulee surku. Hänellä on niin paljon puuhaa.

Äiti huokasi. Eikö hän yhtään ajatellut itseään?

Mutta – Unkka ei sitä kysynyt – hän ajatteli vain.

– Ja sääli minun on teitäkin, lapsi parat, nyt ette pääsekään kouluun...

Noo... he rupeaisivat kaikki työhön. Ei Unkka koulusta välittänytkään.

Mutta – samassa hän säpsähti. Muistui mieleen Rauna, Marraslompolon Rauna. Nyt tämä varmaankin muuttaisi kirkkoväärtille, kun he joutuisivat tästä Näädästä pois. Marraslompolaiset olivat hiukan herrassukua eikä heillä ollut kuin tämä yksi tytär. Talo oli parin virstan päässä kirkolta, eikä sillä ollut naapureita. Sen vuoksi tuli Rauna kouluviikoiksi tänne ja oli asunut heillä. Mutta – nyt hän varmasti muuttaisi kirkkoväärtille...

Se tuntui hiukan katkeralta, mutta näinä viime päivinä oli tapahtunut niin paljon, että tämä suru ikäänkuin upposi noihin toisiin.

Hiljaa, allapäin asteli Unkka äidin perässä sisälle. Hän oli muutaman vuorokauden kuluessa tullut monta vuotta vanhemmaksi.

NELJÄS LUKU

Nimismiehen perhe muutti Emaukseen seuraavana keväänä nimismiehen kuoleman jälkeen. Mikkel Morottaja, kirkkoväärti oli hakenut velkansa ulos. Pakkohuutokauppa oli pidetty ja kaikki irtain myyty. Vain muutamia harvoja huonekaluja oli lesken onnistunut pelastaa. Osan oli Joonas-herra huutanut ja lahjoittanut kälylleen. Hyvin työläästi hän oli päässyt alkuun.

Mutta – tämän kurjuuden aiheuttaman onnettomuuden korvasi lasten luja liittyminen äitinsä ympärille. He olivat päättäneet tehdä kaikkensa kodin kohentamiseksi – varsinkin Alina ja Unkka. Tuo yhdeksäntoistavuotias vanhin tytär oli perinyt isänsä voimakkaan luonteen ja äidinäitinsä lujan ruumiinrakenteen. Siinä suhteessa hän oli kuin ilmetty tätinsä, kirkkoherra Bastmanin rouva. Ikäisekseen tavallista kookkaampana hän oli heti tarttunut asioihin käsiksi. Oli ensiksi ollut saatava hevonen ja kaksi lehmää lisää. Ennestään oli heillä yksi, ja yksi poro. Ne oli Joonas-herra hankkinut. Kun heinävuosi oli ollut tavallista parempi, oli heillä rehua riittävästi. Koko talonväki oli heilunut Kolmenkymmenenvuomalla, joka alkoi heti melkein talon takaa. Se oli saanut nimensä siitä, että siellä oli kerran vanhoina aikoina tapettu kolmekymmentä poroa. Sen halki virtasi Kolmenkymmenenoja, joka noin virstan päässä talosta laski järveen. Kolmenkymmenenlehto alkoi heti vuoman takaa.

Aliina oli ensi töikseen mennyt Joonas-herran luo. "Sedän on taattava minulle 500 markkaa!" Metsäpäällysmies oli katsellut häntä ihmetellen. "Sinulle?" "Niin juuri minulle – tai äidille... mutta minä siitä vastaan – ja Unkka." "No, no!" Olipas se vauhtia! Mutta – olihan heillä jo lehmä ja poro. Eikö se riittänyt niin pienille viljelyksille? Ei! Hän aikoi laajentaa viljelyksiä.

Joonas-setä oli katsellut häntä niinkuin toisinaan katsoi nenäkästä postinnoutajaa, joka pyrki laittomalla ajalla sisään. "Katso! Tuossa on asetus seinällä!" Mutta mitä lappalainen ymmärsi asetuksista! Niin ei Alinakaan ollut välittänyt sedän katseista. Hän oli vain selittänyt asiaansa.

No niin, no niin! Mutta oliko hänellä toista takuumiestä?

Sitä ei Alina ollut ajatellut, mutta hän oli vastata paukauttanut: "Bastmanin setä saa ruveta toiseksi."

Jaa, jaa... mutta – oliko hän kysynyt? Ei sitä tarvinnut kysyä. Lorents-setä joutaisi kyllä. Ei hänellä ollut muutakaan tehtävää. Ja jos hän vastustelisi, niin kyllä täti hänet taivuttaisi. Hän olisi varmaan taannut itse, mutta kun se oli tässä maailmassa niin hullusti, ettei naisen nimi kelvannut, vaikka hän muuten toimitti kaikki – niinkuin juuri Bastmanin tätikin.

Joonas-herra oli hymyillyt. Hän rakasti sittenkin tätä vaimonsa sisaren tytärtä. Asia sovittiin. Joonas Montelius ja Lorents Bastman kirjoittivat nimensä, ja naapuripitäjän säästöpankista nostettiin rahat Ellen rouvan nimelle. Ja jouluna ammui jo Emauksen navetassa kolme lehmää, ja tallissa syödä rouskutti hevonen.

Rakennukset olivat uudet, vaikka käyttämättöminä oltuaan jonkin verran rappeutuneet. Tuuli puhalsi ikkunanpielistä sisään. Ei ollut entinen asukas huolehtinut sisäikkunoista – eikähän niitä täälläpäin yleisesti käytettykään. Mutta – Näädän entiset asukkaat olivat tottuneet lämpimään, ja Ellen-rouvaa paleli. Olihan joulukuu jo hyvässä rajassa.

– Tule, äiti, tänne takan ääreen. Älä istu siellä... lasin alla.

Alina karttasi villoja tulen loisteessa. Hän oli saanut syksyllä ostetuksi pari lammasta. Ne olivat maksaneet kuusi markkaa kappale. Rahat hän oli hankkinut heiniä myymällä.

Hän karttasi ja katsahti tuontuostakin ympärilleen. Niin – tällainen oli heidän uusi kotinsa – pirtti ja kamari vain. Näätään verrattuna tämä oli ahdas, mutta he, Lapissa syntyneet, olivat tottuneet vaatimattomuuteen. Äitiä kävi sääli, sillä hänen kangaspuunsa eivät olleet mahtuneet tähän pieneen pirttiin. Ne olisivat vieneet liian paljon tilaa.

Ellen-rouva kulutti iltapuhteita nypläämällä. Nytkin hän istui pöydän päässä ja nypläsi. Hän ei voinut istua jouten.

Hän siirtyi takan ääreen, ja siinä he istuivat nyt kaikki kyyrysillään – kaikki muut paitsi Unkka. Tämä kyykötti vuoman puoleisen ikkunan ääressä ja tirkisteli puoleksi jäätyneen ruudun läpi vuomalle, missä tuuli tanssitti lunta yhtenä sakeana ryöppynä.

Kolmenkymmenenvuoma!

Kuuluisa Haippa-rosvo oli kerran... muutamana säkkipimeänä syysyönä tappanut vuomalle kolmekymmentä poroa. Se oli tapahtunut kauan aikaa sitten... ennen Unkan isän aikoja, mutta taikauskoiset ihmiset väittivät vieläkin, että Haipan haamu ajeli vuomalla ja että hänen suopunkinsa singahdukset kuuluivat selvästi tarkkaavaisesti kuuntelevan korvaan. Ja jos oikein tarkkaan kuunteli, saattoi kuulla kuolevien porojen korahtelunkin, kun ne kerran... kauan aikaa sitten olivat koparat ilmassa sätkien korahdelleet Haipan leu'un iskemät syvät haavat rintapäissä...

Unkasta näytti, että lumipilvestä toisinaan sukelsi esiin lyhyen, leveäharteisen miehen haamu, joka matala lapinlakki otsalle painettuna sinkahutteli suopunkiaan eri suuntiin. Ja sitten kuului jytinää... aivankuin olisi suopunkiin tarttunut porohirvas väkevästi teutaroinut vastaan ja iskenyt koparoitaan kovaksi jäätyneeseen tantereeseen. Hihkaisuja ja huutoja kajahteli ilmassa... aivan kuin olisi vuomalla riehunut useampi mies, jotka hihkuivat toisilleen. Mutta – Unkka tiesi, että se oli Haippa, joka liikkui nopeasti kuin salama. Suopunki vingahti... miehen hoijaus kajahti lumipyryn keskeltä... sitten puuskahti ja kuului taas jytinää – ja poro kaatui. Heti senjälkeen kajahti korvaan kuin ahkion kolinaa, ajohihna läiskähti poron kuvetta vasten. Poro tuksutti kuuluvasti... mutta se haipui hetkiseksi myrskyn ulvontaan. Ahkio pyyhälsi vingahtaen jonkun jäätyneen iljankopaikan yli, ja sitä seurasi pari voimakasta hihnan sivallusta ja uusi hoijaus.

Haipan haamu ajoi pitkin Kolmenkymmenenvuomaa!

Unkkaa värisytti. Hän katseli silmät kiiluen takkatulen ääressä istuvia omaisiaan. Kuulikohan kukaan heistä? Äiti nypläsi pitsiään rauhallisesti – pää hiukan etukumarassa. Alina karttasi villoja, istuen pystypäisenä kuin kuningatar... ja pehmoisesti kierähti lampaanvillainen hahtuva hänen karttansa selkäpuolelta vasuun, joka oli hänen jalkojensa juuressa. Lempi luki jotakin kirjaa... ja pitkä, vaaleankeltainen hiussuortuva oli valahtanut hänen otsalleen. Oikea käsi teki vaistomaisen liikkeen pyyhkäistäkseen suortuvan syrjään. Mutta seuraavassa hetkessä se oli siinä jälleen... heilahdellen mukavasti otsan vaiheilla – aivankuin höyhen. Tiinus oli ruvennut pesemään astioita karsinan loukossa, ja hänen työtänsä valaisi heikosti seinänrakoon pistetty päre. Sen liekki tanssi edestakaisin, ja toisinaan ryöpsähytti se pienen savukiehkuran ilmaan. Tiinuksen kasvoilla häivehti haaveksiva, hiukan huolestunut ilme. Hänkin näytti toisinaan kuuntelevan vuomalta kaikuvaa myrskyn tohinaa, koskapa keskeytti työnsä, ja puoleksi pesty kahvivati viivähti hänen kädessään... kunnes se jälleen liukui veteen, ja vasen käsi otti sen vastaan... aivan kuin sukkulan.

– Tuulee kauheasti, – naukaisi hän ja jäi taas hetkeksi kuuntelemaan myrskyn ulvontaa.

– Haippa ajaa! – lausahti Unkka penkiltään silmät kiiluen ja siirtyi lähemmäs tulta. Hänestä oli hauska nähdä, millä tavalla omaiset suhtautuisivat tähän ilmoitukseen. Mutta – Alina taivutti vain hiukan kaunismuotoista päätään, kieräytti hahtuvan koppaan ja sanoi:

– Bastmanin täti tuli.

Tosiaankin – joku oli ajanut pihaan – Unkkakin oli sen kuullut. Hän oli vain ollut niin kuvitelmiensa lumoissa, että oli puolittain leikillään sanonut ajajaa Haipaksi, toisin sanoen hän ei ollut yhtään vaivautunut ajattelemaan, kuka se saattaisi olla. Mutta – tuokion kuluttua aukeni ovi, ja Bastmanin täti astui sisään lumisena, peski päällä ja lapinlakki korvilla. Hän oli kuin joulupukki.

– Iltaa! – sanoi hän reippaasti ja heitti lumisen säkin penkille. – Täälläpä istutaan nokka piisissä.

Äiti nousi iloisena kättelemään ja toivottamaan tervetulleeksi.

– Sinäkö se olit, Anna-Stiina?

– Minä, minä, kuten näet. Ja terveisiä Ruijasta.

Kiitos, kiitos! Niinpä niin. Bastmanin täti oli ollut taas tavanmukaisella Norjan-matkallaan – ensimmäisellä tänä talvena. Ja hän oli käynyt Vesisaaressa asti.

Täti toi eloa ja vilkkautta tuohon pieneen pirttiin. Hän tempaisi peskin päältään kuin mies, puistahutti sitä pari kertaa ja heitti Tiinukselle, joka otti sen vastaan ja ripusti orteen. Jokainen joutui liikkeelle – tädillä oli sellainen ihmeellinen vaikutus heihin. Alina lopetti karttauksensa, siirsi hahtuvakopan syrjään ja lennätti kahvipannun tulelle. Lempi rupesi kattamaan pöytää, ja Tiinus lakaisemaan syrjään lattialle kerääntynyttä lunta. Unkka komennettiin heittämään tädin porolle jäkälää. Hän lähti hiukan vastahakoisesti, sillä hän olisi halunnut jäädä kuuntelemaan, mitä tädillä olisi kertomista. Mutta – hänen täytyi mennä.

Kun hän palasi, istui täti takan ääressä parhaassa kertomisen vauhdissa. Hänen voimakas äänensä täytti huoneen:

– ... "ja sen minä sanon sinulle, Jespersen, että jos minä olisin sinut ottanut, niin et sinä olisikaan sellainen naisten repijä ja juoppo kuin olet! Turinat pois ja kaksikymmentä naulaa kahvia tiskiin!"

Tädin nenä oli komeasti koholla, ja hänen sieraimensa värähtelivät kuin hevosen, joka on saanut piiskansivalluksen.

Unkka arvasi tädin puhuvan kauppamies Jespersenistä eli Jespessistä, niinkuin häntä kansan kesken kutsuttiin. Hän oli nuoruudessaan tätiä kosinut, mutta saanut rukkaset. Jespersen oli rikas, koko Vesisaaren rikkain, ja hänellä oli komea "ryky", jolle johti valaan leukapielistä tehty portti. Kala-Sammelihan siitä oli monesti kertonut, niin että Unkka oli selvillä asioista.

– Mutta ei sinun silloin olisi tarvinnut reuhtoa tuntureissa, jos –.

Äiti vilkaisi ympärilleen. Ei ollut hyvä nuorempien lasten kuulien puhua tällaisista. Mutta kun Anna-Stiina oli kerran aloittanut, ei hänkään ollut malttanut olla huomauttamatta.

– Jaa että reuhtoa! Mielelläni minä reuhdon ja pidän moukkien suut kurissa majapaikoissa ja taipaleilla. Mutta Jespessi on entisensä kaltainen – hänet tunnetaan, ja – välipä tuolla. Mutta – saivat siinä Vesisaaren kveenit kuulla, kuinka Anna-Stiina Bastman löi Ruijan rikkaalle jauhot suuhun – keskellä puotia! Respekteerasivat ne minua, respekteerasivat!

Täti jutteli matkastaan. Kuopsujärvellä oli heidät paluumatkalla yllättänyt lumimyrsky, niin että he olivat puoli päivää ajaneet yhtä ympyrää. Javeruksen Olli oli ruikutellut, että jo eksyttiin. "Mutta minä huusin, että: 'Pistä limppua poskeen, Olli, niin pysyt lämpimänä!'"

Täti nauroi ja löi reiteensä. Halvattu sentään! Se oli ollut matka! Mutta uusi länsmanni ei ollut puhunut sanaakaan. Oli vain kyyköttänyt ahkiossaan ja ajaa nykyttänyt tädin perässä, kunnes oli selvitty myrskystä ja päästy autiotuvalle. Siellä hän oli ensi kerran tädin tehdessä tulta takkaan suunsa avannut ja sanonut: "Hohhoh!"

– "Se on oikein, länsmanni! Te olette mies! Ei Lappi ruikuttamalla parane. Täytyy heilua, heilua, heilua! Ja minä kyllä toimitan teille rouvan!"

Anna-Stiina-täti katseli ympärilleen kuin arvostellen, kummanko sisarensa tyttäristä hän antaisi uudelle nimismiehelle, joka oli niin erinomaisesti kunnostautunut ensimmäisellä Ruijan-matkallaan. Niin – Alinan tietysti! Eihän Lempi tullut kysymykseenkään, sillä hänhän oli vielä lapsi.

– Mikset omia tyttäriäsi toimita?

Alina keikahutti niskojaan. Tässä asiassa hän oli eri mieltä tätinsä kanssa.

– Mihin niistä on! – pauhasi täti. – Ovat tulleet isäänsä! Anna tutkii vanhoja följetongeja, ja Kaisa nyplää pitsejä. Ei sellaisella Lapin korvessa eletä. Mutta tuo sinun työsi – se kelpaa! Sukkia, sukkia ja lapasia Lapissa tarvitaan... turvakoita ja kallokkaita. Nii-in!

Ja Bastmanin täti kumartui tarkastelemaan Alinan hahtuvakoppaa.

Äiti oli laskenut nypläyksensä syrjään, ja Lempi piilotti kirjansa, kuin olisi tädin viimeinen huomautus tarkoittanut häntä. Alina oli avannut tädin tuoman säkin ja lappoi sieltä esiin tavaroita: kahvia, sokeria, ryyniä, kangasta. Yht'äkkiä hän suoristautui.

– Napit sinä olet unohtanut, täti... napit Tiinuksen ripillepäästöjakkuun.

– Katsohan tarkkaan... kyllä ne siellä ovat. Mutta – avaappa se paketti – se siinä! Katsohan, mitä siinä on.

Aliina avasi paketin. Sieltä tuli näkyviin vasara, pari, kolme naskalia, pikilankaa iso kerä ja kengännauloja.

– Suutarinverstaat! – pauhasi täti. – Minä opetan sinut suutaroimaan. Ei täällä kannata kylässä teettää – tulee kalliiksi. Minä opetan! Minä se Lorentsillekin pohjat lyön, kun hän lähtee Kultalaan kesäkirkkoa pitämään – kullanhuuhtojille. Passaako?

Mikäpäs siinä. Alina nauroi ja riipotti kädessään vasaraa. Mutta se kengänneulonta taisi olla vähän monimutkaisempi juttu.

– En minä neulomaan opetakaan... enkä pystykään. Mutta – pohjia, pohjia, pohjia – ja paikkoja. Ka se! Siinä on lesti!

Oli lestikin, kaksikin kappaletta oikeita vuotakengän lestiä. Tiinuskin katseli niitä ihmeissään.

– Ei sinusta ole, Tiinus! Nämä ovat niitä oikeitten miesten töitä, joihin pystyvät vain naiset – sellaiset kuin minä ja Alina.

Ja täti otti lestin Tiinukselta ja käänteli sitä kädessään.

– Niin – sen kun sujahuttaa kengän sisään, niin jo alkoi kaputus.

Ja hän heitti lestin penkille ja nousi, ojentautuen täyteen pituuteensa.

– Ja täälläkö ovat nyt pappa- ja mammavainaja – tämän ahtaan pirtin seinällä! Oi, voi! Mutta mikäpäs siinä!

Ja Anna-Stiina pyörähti seinälle ripustettujen vanhojen valokuvien edestä ja huomasi Unkan.

– No, ja tämä villivarsa! Surettaako, kun et päässyt kouluun?

– Ei sureta! En minä olisi kouluun lähtenytkään.

– No, no! Lähtenyt sinä olisit, jos olisi isä elänyt. Mutta – nyt et lähde. Sinun paikkasi on täällä.

Kahvia juotaessa juteltiin kylän kuulumisia. Ei täällä ollut mitään tapahtunut. Mitäpä Lapin korvessa tapahtuisi, kaikki oli ennallaan.

– Niin on, niin on, – kertasi Bastmanin täti. – Kun minä tulen kotiin, niin Lorents istuu kirjojensa ääressä – on piirtämässä karttaa... Waaterloon taistelusta – vai mikä se paikka lie ollut. Herra siunatkoon! Ulkona paukkuva pakkanen, ja huoneet lämmittämättä! Ja kansliassa istuu pappi, seurakunnan herra kirkkoherra turkki päällä ja kirjoittaa. "Saarnaasiko valmistat?" kysyn minä. "En... kun tätä Waaterloota..." Silloin minä kimpastuin, repäisin saliin johtavan oven seljälleen ja kiljaisin niin paljon kuin jaksoin: "Maria!" Tuli se siihen... piianlunttu ja sai ympäri korvia ensi tuliaisiksi. Juoksivat tytötkin hätään... Anna ja Kaisa. "Mitä te ajattelette, kun annatte huoneiden jäähtyä... ja ulkona tulipalopakkanen?" Ei heidän huoneessaan kuulemma ollut kylmä. "Mutta papan, Herra siunatkoon!" Ei pappa ollut pyytänyt. "Pyytänyt, halvattu sentään – niinkuin pappa osaisi pyytää! Ulos joka sorkka, että saadaan kuormat aittaan! Ja Maria poroja viemään metsään sen tulisen hamppua!" Minä näytin niille Waaterloota!

Täti nauroi, nauroi kyyneleet silmissä. Unkka saattoi niin erinomaisen hyvin kuvitella, minkänäköinen Bastmanin setä oli ollut sinä hetkenä, kun täti ryntäsi kansliaan peski päällä, kintaat kädessä, lumisena kuin joulutonttu. Se oli ollut tuiskaus! Ja setä raitokuormia purkamassa tyttöjen kanssa – setä, joka ajatteli vain kirjoja ja rakasta Napoleoniaan! Pojalleenkin oli antanut nimeksi Napoleon, vaikka se käytännössä oli lyhennettykin Leoniksi.

– Tiedemies siitä Lorents-parasta olisi pitänyt tulla – jatkoi täti, silmissä hiukan haikea ilme. – Mutta joutui papiksi Lappiin. Kyllä minä sen ymmärrän, miltä hänestä tuntuu... saarnata näille kinnipeskeille, opettaa ja pitää rippikoulua... ja ajatukset koko ajan kirjoissa ja historiassa. Naurunalaiseksi siinä joutuu pakostakin – sen minä ymmärrän. Mutta – naurakootpa muut! Jumaliste! Silloin minä läimäytän! Lorents on sellainen kuin on... mutta hän on minun mieheni Jumalan ja ihmisten edessä. Minä hänet otin, kun hän nuorena pappina saapui tänne Pohjolaan... niin kauniina ja niin solakkana ja messusi kuin Herran enkeli. Sinä muistat, Ellen? Me olimme yhdessä kirkossa, kun kirkkoherra Bastman saarnasi Johanneksesta, vangitusta kotkasta. Mitä siitä lappalaiset ymmärsivät! He töllöttivät suu auki saarnatuoliin. Mutta minä ymmärsin. Vangittu kotka! Ja silloin, niitten kirkonmenojen aikana minä päätin hänet vangita – papin! Onko kummempaa kuultu! Mutta ei hän siitä vankeudesta ole kärsinyt – sen uskallan vakuuttaa – ei! Mutta hän on niin kovin soveltumaton tänne... tähän yksinäisyyteen, tähän erämaahan. Hän ei sitä ymmärrä. Ja katsokaapa tyttöjä! He ovat tulleet isäänsä – kumpikin! Minä tässä vain yksin heilun, heilun, heilun! Ja minä teen sen mielelläni – kovin mielelläni. Leonissa on minun luontoani... mutta se ei vielä ainakaan ole kohdistunut mihinkään hyödylliseen. Karpeaa tuntureita ja kujeilee – riivattu! Mutta – isänsä mielikuvitus silläkin on. Hohhoijaa! – Jokohan poro on tarpeekseen syönyt?

Unkka meni katsomaan. Poro kuopi jäkäläkimpun jäännöksiä ja näytti kylläiseltä. Se oli tädin yksi monia ajokkaita... Mustakuono. Unkka yritti taputella sitä, mutta poro laukahti syrjään ja puistahutti karvaansa. Se ei pitänyt hyväilyistä.

Hetken kuluttua täti lähti. Koko perhe oli saattamassa häntä pihalle. Rennosti hän kääri ajohihnan ranteensa ympärille ja seisoi siinä kuun valaisemalla pihalla kookkaana ja tukevana. Lumimyrsky oli lakannut. Täti näytti miettivän jotakin... kuin olisi häneltä jotakin unohtunut. Sitten hän pyörähti ympäri ja paukautti:

– Lähetyskouluun se aikoo Koninraato sen poikansa. Voitteko ajatella lappalaisen päähänpistoja! Herra siunatkoon!

Vaikka Bastmanin täti yleensä eli hyvässä sovussa lappalaisten kanssa ja oli näiden keskuudessa pidetty, kuohahti hänessä toisinaan vanha sääty-ylpeys. He, pitäjän herrasväki, kuuluivat hallitsevaan luokkaan, ja se piti lappalaistenkin tietää. Jumala oli sen niin aikojen alusta asettanut... eikä sitä saanut muuttaa sellainenkaan seikka, kuin että yksi tuon hallitsevan luokan jäsenistä heilui kuin markkinamies, hääräten ja puuhaten perheensä hyväksi. Hänellä, Bastmanin tädillä, oli oikeus astua pari porrasta alaspäin, kun olosuhteet niin vaativat. Mutta siitä ei suinkaan seurannut, että lappalainen olisi saanut astua nuo pari porrasta ylöspäin. Hänellä ei ollut siihen oikeutta.

Ja kuin osoittaakseen, että asia oli juuri niin, hyppäsi täti ahkioon, paukautti poroa pitkin kuvetta ja ajoi pyrynä pihasta.

VIIDES LUKU

1

Vähitellen päästiin kevätpuoleen, ja silloin alkoi tuo pieni Lapin kirkonkylä virota kuin pitkästä, kauan kestäneestä horrostilasta. Pimeä aika oli ohi, ja aurinko paistoi taas pitkin kimmeltäviä hankia, jotka välkkyivät kuin jalokiviä täyteen ripoteltuina.

Kiertokoulu palasi kylään. Se oli kuin merkki kevään tulosta. Kostamus, joka koko talven oli kuuhkinut pitäjän länsipuolella, lapinpirtistä toiseen kiikuttaen a:ta tikun nokassa – niinkuin hänen oli tapana sanoa – palasi kuin kaukomatkailija kirkonkylään kirja-arkkuineen. "Koulumies on tullut", sanottiin kylässä. Ja: "Kostamukselle alkoivat taas makean leivän päivät!" Hän palasikin tavallisesti viikkoa ennen pääsiäistä.

Unkankin oli lähdettävä kouluun. Mieluummin hän olisi jäänyt kotiin, mutta äiti ja Alina pakottivat. "Sen verran tarvitsee koulua käydä, että oppii hyvin kirjoittamaan", sanoi äiti. Kyllä Unkka kirjoittaa osasi. Hän oli koko talven suksisauvalla piirrellyt tienvierustat täyteen kaikenlaisia kirjoituksia. Ja sitä paitsi: isävainaja oli häntä opettanut lyseon pääsytutkintoa varten, niin että hän tiesi enemmän kuin Räpöttäjä itse.

Mutta – tieto Marraslompolon Raunan tulosta kannusti häntä. Oli soma nähdä taas tyttö, joka monena talvena oli asunut heillä. Tietysti – Rauna oli muuttanut Morottajalle – sehän oli selvä. Unkka muisti viimesyksyisen tappelun, ja hänen sisimmässään niin omituisesti läikähti. Se ei johtunut enää niin paljon kiintymyksestä Raunaan kuin vihasta Luukasta kohtaan.

He eivät olleet montakaan sanaa vaihtaneet sen syksyisen tappelunujakan jälkeen. Luukas kulkea vaapotteli vähän lenkosäärisenä... siniset, ahtaat, lapinkaatiot jalassa, nilkat tiukasti pauloitettuina. Hänen lapintakkinsa helma lepsutti arvokkaasti, aivan kuin olisi se jo jaellut siunauksia ympärilleen. Mustasta verasta tehty lapinlakki, "kahpir", sojotti päässä kuin korkea mätäs, yksi etunurkka alentuvasti lerpallaan. Siinä kulki "lähetyssaarnaaja" kansan keskellä, kirjat kainalossa ja kelmeillä kasvoillaan vaivautunut hymy.

"Rikkaus on kaiken pahuuden alku, jota muutamat ovat halainneet ja ovat uskusta öksyneet ja ittellensä paljon murhetta saattaneet", luki hän koulussa kitisevällä äänellään, murtaen vahvasti lapiksi. Unkka tunsi syvää halveksumista. Se oli totta. Pahuuden alku se oli ollut Morottajallekin... sille saiturille. Oli sanonut irti hänen isällensä antaman velan ja kyninyt heidät putipuhtaiksi. "Uskusta" oli eksynyt Koninraatokin, vaikka kuuluikin kirkkoraatiin ja veisasi joka sunnuntai kirkon etupenkissä. Ja poika aikoi lähetyssaarnaajaksi, pakanoiden käännyttäjäksi!

Huulet yhtenä viivana, silmissä saaliinhimoa kuin nuorella ahman pojalla kuunteli Unkka Luukkaan läpsytystä. Peijakas, jos olisi antaa sitä vielä kerran selkään, niin yhä parempi lähetyssaarnaaja tulisi! Unkan kädet puristuivat nyrkkiin, ja hän puri hampaita yhteen niin että karskahti.

Räpöttäjäkin oli muuttanut tahtiaan sen jälkeen kuin Unkan isä oli kuollut. Nyt oli tuo peljätty poissa, eikä siis tarvinnut enää ottaa huomioon siltä taholta uhkaavaa vaaraa. Koulumies kohteli Unkkaa tylysti... melkein pilkallisesti. Hän vaistosi tässä eräänlaisen ylemmyyden tunnon. Kerran kun Unkan piti tehdä selkoa Jaakopin poikien viljanhakumatkasta, ei hän muistanutkaan niin äkkiä, mistä poikien oli pitänyt viljaa noutaa.

Hän häkeltyi, ja Räpöttäjä pääsi uudistamaan kysymyksensä: "No mistä ne Jaakopin pojat menivät viljaa hakemaan?" – "Jerusalemista!" paukautti Unkka siepaten ensimmäisen tarjona olevan paikkakunnan. "No... mikseivät ne Emaukseen menneet?" kysyi Räpöttäjä piloillaan ja naurahti. Siitäkös riemu nousi. Koko luokka hohotti täyttä kurkkua, Luukas kaikkein kovimmin. "Eivät menneet, kun Morottaja on lähempänä", vastasi Unkka, ja nauru lakkasi siinä paikassa. Silloin oli Kostamus suuttunut ja ollut vähällä karsia Unkkaa tukkaan. Mutta tämä oli seissyt kuin nuori ilves valmiina hyppäämään silmille. Eikä ollut Räpöttäjä uskaltanut satuttaa kättänsä häneen.

Sen perästä hänen oli ollut hiukan helpompi olla, eikä koulumies ollut enää sen enempi häntä pilkannut. Hänet oli jätetty rauhaan, mutta tavallaan kuin toisten ulkopuolelle. Ei häneltä enää sen jälkeen kertaakaan kysytty, ja hän jäi pois koulusta. Toisin sanoen: hän lähti kyllä joka aamu kirkolle, eväsreppu seljässään, mutta hänen aikansa kului jäällä, kirkonkylän edustalla, minne hän rakensi lumesta heidän entisen Jerusaleminsa. Siinä oli kupukattoisia taloja ja torneja jos minkä verran. Koululaiset kerääntyivät rantaan sitä katsomaan, mutta yksikään ei tullut jäälle. Kaupungin päämies sai yksin syödä eväitään ja nauraa koko maailmalle. Kas kun ei Räpöttäjä tällä kertaa ollut luettanutkaan Jerusalemin kauheaa hävitystä!

Hänen vastauksensa kierteli kirkonkylää talosta toiseen, ja sille naurettiin. Ainoastaan Joonas-setä nuhteli häntä. Ei pitänyt tehdä pilkkaa Jumalan pyhästä sanasta. "Pyhästä sanasta!" oli Bastmanin täti huudahtanut. "Eihän nyt ole kysymys Jumalan pyhästä sanasta, vaan Kostamuksen pahasta sanasta. Ja sillä on minun mielestäni hiukan eroa – Räpöttäjällä ja Herralla Jumalalla!" "No niin, no niin..." "No niin, no niin! Tuhise, mitä tuhiset, mutta niin asia on!"

Ja siihen oli Joonas-sedän täytynyt juttu jättää.

"Mainio vastaus, vallan mainio vastaus!" oli Bastmanin setä huudahtanut. "Miten sinä sanoitkaan, Unkka?" Setä oli kuullut sen jo pari, kolme kertaa, mutta ei vieläkään oikein muistanut. Ja Unkka sai kertoa uudelleen. "Mainio vastaus, vallan mainio vastaus!" Mutta – silloin oli Anna-Stiina täti rukattanut väliin ja huuaissut: "Älä sinä pilaa sitä poikaa! Sitä on jo tarpeeksi kehuttu!" Ja täti oli taluttanut Unkan ruokasaliin ja antanut kahvia kahdenlaisen leivän kera.

Unkka saapasteli Sammeliin ja halusi sielläkin kertoa seikkailunsa. Mutta – siellä se ei herättänytkään vastakaikua. "Jaa, jaa", oli Sammeli sanonut – "molemmat poikkesitte tekstistä – molemmat. Kattos sie, Uuno Kristian, pitää aina pysyä tekstissä... aina tekstissä." Ja Sammeli oli ruvennut kertomaan muutamasta Ruijan piispasta, joka oli opetellut suomenkielen voidakseen saarnata Ruijan suomalaisille. Mutta – niin suuri pelko oli piispallakin ollut tekstissä pysymisestä, ettei ollut uskaltanut sanoa kuin yhden ainoan sanan: "Mejän." Ja hänen, Sammelin, joka siihen aikaan oli toiminut kirkkotulkkina, oli täytynyt jatkaa: "Herramme Jeesus Kristus sanoo." Ja niin hän oli pitänyt koko saarnan piispan puolesta. Niin sitä piti tekstissä pysyä!

Se ei siis ollut isosti Unkkaa lohduttanut, mutta siitä huolimatta hän oli istuskellut Sammelin tuvassa hyvän tuokion. Nyt ei ollut enää pelkoa, että isä olisi tullut hakemaan. Isä nukkui hautausmaassa, ja hänen hautakumpuansa peitti jo yhden talven lumi.

Kotona ei Unkka enää puhunut koko asiasta mitään – paremmin kuin siitäkään, miten hän oli viimeisen kouluviikon kuluttanut. Kumma, kun ei se ollut kantautunut äidin korviin. Äiti puuhasi vain niin hiljaisena, eikä Unkalla ollut sydäntä murehduttaa hänen mieltään. Alina istui rahin ääressä ikkunan alla ja lyödä paukutteli puolipohjia hänen vuotakenkiinsä. Hän oli kuin olikin oppinut suutaroimaan. Bastmanin täti oli hänet opettanut. Välistä Unkka istahti hänen viereensä ja seurasi työtä. Se Alina, joka oli tyttökoulua käynyt, iski tuossa puolipohjaa hänen kenkäänsä. "Kuule, Alina, etkö enää koskaan kaipaa kaupunkiin?" oli hän kysynyt. Vasara oli pysähtynyt, ja kengännaula jäänyt pystyyn... hiukan kallelleen seisomaan naskalin reikään. Oli, kuin olisi sekin odottanut vastausta... tuo pieni puinen kengännaula. "En!" oli sisar vastannut. "Mitäpä minä sinne kaipaisin!" Ja yhdellä paukahduksella oli naula uponnut kengänpohjaan. Niin rangaistiin sen uteliaisuus.

Mutta – joskus näytti Unkasta, että Alina sittenkin kaipasi. Hän saattoi toisinaan jäädä pitkäksi aikaa tuijottamaan ikkunaan, ja hänen katseensa harhaili kaukana Kolmenkymmenenvuomalla, missä nyt lumi solisten suli. Oli kevät, ja taivas niin siintävän korkea... kuin olisi se noussut puolta ylemmäs sitten joulukuun. Alinan vasen käsi lepäsi helmassa, hienot sormet hiukan taipuneina. Ne eivät nyt pakanneet likistelemään kengännauloja, jotka pahvirasiassa maata kellotellen odottivat, kenen vuoro olisi ensimmäisenä päästä noiden pitkien, hentojen sormien hypisteltäviksi, – sormien, joiden päät jo olivat mustuneet pien käsittelystä. Mutta – ne saivat siinä odottaa vuoroaan ja kuiskia keskenään: "Minun, minun!" Kunnes käsi liikahti taas, ja puunaula seistä törrötti naskalin reiässä. Ja humpsis! Se oli päätänsä myöten uponnut nahkaan... ja sen romantiikka oli lopussa – auttamattomasti.

Kevät otti yhä enemmän valtaansa seudun. Lumi suli, ja Unkan Jerusalemikin meni sen tiensä. Hangen alla soittelivat pienet puroset kuin hopeatiu'ut. Niiden sävel kuului selvästi sisälle keskellä yön hiljaisuuden. Kolmenkymmenenvuoma vapautui lumipeitteestään, ja samanniminen oja oli paisunut joeksi.

Se pauhasi kuin kohtalainen koski ja purki vesiään järveen, missä jään pinta kohoamistaan kohosi. Hanhet saapuivat. Niiden änkätys kaikui vuomalta kevään valkeina öinä, ja niiden siipien havina täytti uudistalon ympäristön. Yksinäinen metsämies kuljeskeli öisin vuomalla, pyssy kainalossa, mutta ei ampunut. Eikö siihen ollut lupaa – vai eikö häntä muuten haluttanut? – Luultavasti olisi vastaus kumpaiseenkin kysymykseen ollut kielteinen. Hän vain kierteli ja kuunteli, ja tavantakaa hänen katseensa kääntyi vuoman laidassa nukkuvaa taloa kohti.

Mutta pirtissä vuoteellaan valvoi Alina ja kuunteli yön ääniä. Hän arvasi myös, että tuo öinen kulkija oli liikkeellä. Hän tiesi sen. Pitkä, solakka, nuori mies, jolla oli teräksen siniset silmät ja vaaleat, pienet viikset. Hän oli tavannut hänet pappilassa, postissa ja lukkarilla. Hän tiesi, kuka se oli. Nimismies, uusi nimismies, joka asui Näädässä, heidän entisessä kodissaan.

Alina makasi valveilla ja mietti. Hän oli taas päivällä tehnyt ahkerasti työtä. Vaikka hän oli nuori ja terve ja tavallista vankempi, tahtoi sittenkin ruumis uupua. Hän tunnusteli sormiensa päitä. Niissä oli vieläkin pien ja nahkan tuoksu. Sellaistako oli elämä... niin arkipäiväistä ja tympeää? Ja tuo nimismies, jonka hän oli tavannut pappilassa, postissa ja lukkarilla, oli hymyillyt hänelle niin viehkeästi. "Minä olen kuullut, että neiti osaa suutaroida?" Kyllä, kyllä hän osasi. "Saisittekohan pysymään puolipohjat minun saappaissani?" Varmasti... jos hänellä vain muuten olisi aikaa ottaa vastaan vierasta työtä. Mutta – sitäpä juuri ei ollut. "Mitäs sanotte, jos jonakin päivänä tuon?" Mitäpäs siinä. Kyllä heillä saattoi käydä... mutta kengänpohjaamisesta puhuttaisiin toiste. Niin he olivat eronneet... mutta Alinan ajatuksia oli jäänyt tämä keskustelu askarruttamaan. Ja sitten oli nimismies muutamana päivänä tullut, tullut useammankin kerran, mutta tietystikään ei ollut puhuttu mitään saappaiden pohjaamisesta.

Olikohan täti sittenkin ollut oikeassa? Hänhän oli suositellut hänelle nimismiestä. Vaikka Alina oli nuori, oli hän jo paljon ajatellut naimisiinmenoa. Täällä erämaassa kypsyi ihminen pian. Saattaisiko hän jättää äidin, joka oli jäänyt leskeksi? Hauskaahan hänenkin olisi perustaa oma koti ja aloittaa omaa itsenäistä elämäänsä. Ja Näädässä, vanhassa syntymäkodissa, johon kaikki hänen lapsuudenmuistonsa liittyivät. Tuo nuori mies, joka kierteli öistä vuomaa, oli katsonut sillä tapaa, että hänen vaistonsa sanoi, mitä hän tarkoitti. Hän oli puhunut kengän pohjauksesta, mutta ajatellut muuta. Kyllä Alina sen käsitti. Ja eikö hän sitäpaitsi ollut kuiskannut, että hänen oli tapana kierrellä täällä öisin.

Alina valvoi ja mietti, ja hänestä tuntui tuskalliselta. Saattoiko hän jättää kodin ja äidin ja nämä nuoremmat sisaruksensa? Tiinuksesta ei vielä ollut mihinkään, ja Unkka oli liian nuori. Niin – muutaman vuoden perästä kyllä, kun Unkka alkaisi pystyä töihin. Rupeaisikohan nimismies odottamaan? Vaikea sanoa... ja eihän hän sitäpaitsi ollut mitään puhunutkaan.

Alina valvoi ja mietti. Päivä kultasi jo isoisän ja -äidin kuvat, kun hän vihdoin nukahti.

2

Muutamana päivänä nimismies sitten taas tuli, ja nyt he puhuivat kengänpohjauksesta. Luulikohan Alina, että hän sittenkin kerkiäisi, jos ottaisi asian oikein vakavasti?

Alina oli parast'aikaa pohjaamassa Tiinuksen kenkiä, sillä tämän piti päästä ripille helluntaiksi. Hän punastui vahvasti, ja vasaraa pitelevä käsi vavahteli. Taisipa pari plikinpoikastakin tipahtaa lattialle.

– En luule, – vastasi hän. – Minulla on nykyään niin paljon työtä.

Milloin hän luulisi joutavansa?

Alina katsahti nimismiestä silmiin, ja he ymmärsivät kyllä kumpikin, mitä tämä vertauskuvallinen keskustelu tarkoitti.

– Viiden vuoden päästä!

– Oijoi! Niinkö pitkä aika?

Niin – ennemmin hän ei joutanut.

– Mitenkäs minun sitten käy?

Alina iski kengänpohjaa... ja sinä hetkenä upposivat puunaulat kuin tuskassa.

– En tiedä... nimismiehen täytyy kääntyä – muiden puoleen. Onhan pappilassakin – "suutareita".

Nimismies heilautti kättään. Oivoi... ne "suutarit" hän kyllä tunsi. Hän tarvitseisi lujat pohjat.

– Viiden vuoden perästä olen valmis... ja silloin minä lyön sellaiset pohjat, ettei parempia ole nähty!

Niille puhein se jäi – täytyi jäädä. Nimismies ryyppäsi kahvit hiukan vaiteliaana, hyvästeli ja lähti.

– Mitä asiaa sillä oli? – kysyi äiti.

– Hän kosi minua.

Ja Alina oikaisi norjaa selkäänsä, työnsi rintansa ulos, niin että pienet kumpareet erottautuivat selvästi röijyn alta. Silmissä kaukainen katse hän tarkasteli vuomaa, joka nyt lainehti suurena järvenä. Vesilinnut siellä pitivät ilojaan.

– Ja mitä sinä sanoit?

– Minä käskin hänen odottaa viisi vuotta.

Alina kuunteli, mitä äiti vastaisi. Mutta äiti ei puhunut mitään, meni vain hiljaa kamariin.

Hän tarttui vasaraan, ja taas saivat puunaulat kyytinsä. Hohhoi! Ei kannattanut haaveilla... elämä oli otettava sellaisena kuin se oli – harmaana, jokapäiväisenä, täynnä työtä ja touhua. Mutta – oli siinä iloakin... iloa, joka johtui juuri työstä... siitä, että kykeni auttamaan omaisiaan.

Unkka ryntäsi sisään. Oli hyvä, että he äsken olivat saaneet olla kahden – nimismies ja hän. Lempi oli kylällä, Tiinus heinännounnissa ja Unkka ties missä. Nyt poika tuli, tohahti huoneeseen kuin tuulispää.

– Mitä vallesmanni kulkee täällä? Eihän nyt ole hanhien metsästysaika.

– Ei olekaan, Unkka.

Alinaa nauratti tämä vertaus, vaikkei Unkka ollut sitä vertaukseksi tarkoittanut.

– Ja ajattelepas! Minä nostin sille lakkia, mutta se ei edes huomannut.

– Vai niin.

Unkka kolusi jo eteisessä ruokakonttorissa, ja pirtissä kuului vain vasaran hiljainen kopahtelu, jota kamarista kuuluva kellon käynti säesti.

KUUDES LUKU

Oli tullut Unkan rippikouluun menoaika. Hän oli kevättalvella täyttänyt kuusitoista vuotta.

Elämä oli näiden neljän viimeisen vuoden kuluessa mennyt Emauksessa hiljalleen. Talo oli vaurastunut, sillä kaikki lapset olivat vielä kotona. Alina, joka Sylvesterin päivänä oli täyttänyt kaksikymmentäkolme vuotta, johti töitä. Hän oli koko perheen sielu. Kookkaana ja komeana kuten tätinsä nuorena hän hääräsi joka paikassa. Kirkonkylän nuori apulaispappi katseli häntä haaveksien pappilan vinttikamarin ikkunasta, kun Alina asteli kirkonkylän raittia pieksusaappaat jalassa ja lyhyt turkki päällä, vaaleiden, vallattomien kiharoiden pyrkiessä esiin hänen saukonnahkalla päärmätyn lakkinsa reunojen alta. Alina oli kaunis, kasvot soikeat, iho harvinaisen terve ja vaalea, leuka ja nenä kuin Marie Antoinette'in nuorena. Se oli setä Bastmanin arviointi, sillä hän harrasti historiaa. Ja nuoren apulaispapin täytyi myöntää, että huomautuksessa oli perää. Jos Alina olisi pukeutunut paremmin, olisi hän ollut kerrassaan komea ilmestys. Mutta – hän kulki puettuna kuin joku talonemäntä tai -tytär – apulaisen mielestä hiukan huolimattomasti. Se ei kyllä johtunut luonteesta, mutta Alina Berghällillä ei yksinkertaisesti ollut aikaa ajatella pukuasioita. Hänellä oli korvia myöten työtä. Ja sitäpaitsi – hän oli heittänyt mielestään miehet ja naimisiinmenon, sillä hänen kerrallinen ritarinsa, nimismies, ei ollut jaksanutkaan häntä odottaa, vaan edellisenä jouluna viettänyt häitään Bastmanin Kaisan kanssa. Hän sai sittenkin pitsinnyplääjän, vaikka oli aikonut pikilangan punojaa.

Pikilanka! Nuorelle apulaiselle oli tästä sanasta muodostunut eräänlainen tunnus. Oli vaikea yhdistää sitä Alina Berghällin olemukseen – niin naisellinen hän erinäisistä miestentöistään huolimatta oli. Mutta apulainen ymmärsi olosuhteet. Alina Berghäll oli siinä perheessä ainoa, joka johonkin pystyi. Hän vaistosi, että avioliitto sellaisen naisen kanssa olisi muodostunut lujaksi ja kestäväksi, eheäksi ja kokonaiseksi. Niin – lujaksi kuin pikilanka. Sillä Alina Berghällin luonne oli sitkeä ja luja, eheä ja kokonainen.

Niin – hän piti nyt rippikoulua, viidettä kertaa pappina oloaikanaan, ja hänen koulussaan istui tuon ihaillun tytön nuorempi veli, Uuno Kristian Berghäll, vanttera, villi poika, jolla oli hyvin edullinen ulkomuoto. Hän muistutti jossakin määrin sisartansa Alinaa: vaaleaverinen, niinkuin tämäkin, pellavatukkainen ja tarmokasleukainen. Oli siinä perheessä toinenkin tytär, Lempi, mutta hän oli vasta viisitoistavuotias... nykerönenäinen, leveäotsainen, mutta ikäisekseen pitkä. Hänen silmänsä olivat ehkä liian kaukana toisistaan. Sitäpaitsi niissä asusti alituisesti haaveellinen, miettivä ilme, joka teki hiukan sentimentaalisen vaikutuksen. Mutta – vartalo hänellä oli notkea kuin kissalla. Apulainen oli kerran nähnyt hänen tanssivan piirilääkärillä metsäpäällysmiehen Eskon kanssa, lääkärin syntymäpäivillä, ja silloin hän oli pannut tämän merkille. Siis tavallinen neidon alku, ei mitenkään erikoinen. Ja nuori apulaispastori harrasti erikoista – sellaista kuin Alina Berghäll.

Mutta – tämä ei ollut hänen saavutettavissaan, sen hän tunsi, ja se loukkasi hänen papillista itserakkauttaan. Nuori pastori oli pannut merkille pappilan erikoisuudet, mutta ne olivat taas sellaisia erikoisuuksia, joita kohtaan hän ei tuntenut mielenkiintoa. Kirkkoherra leinin syömä, puoleksi henkilaita, joka viidenkymmenen vanhana oli jo murtunut mies, – oli yhden päivän vuoteessa, toisen hiukan jalkeilla, mutta alituisesti tekemisissä käsikirjoitustensa kanssa. Muusta hän ei paljon välittänyt. Kun apulainen joskus tiedusteli häneltä jotakin virka-asiaa, nosti kirkkoherra päätään ja katseli hajamielisenä pitkin lumista kirkonkylää. Näki, ettei hän nähnyt mitään. "Jaa... en minä ole käyttänyt kauhtanaa kinkereillä... tavallisissa nahkahousuissa olen vihkinyt ja kastanut... ruijantikkuri päällä. Eikä minulla enää paljon olekaan jäljellä kauhtanasta..."

Anna, vanhin tytär, pitkä, tumma ja laiha, jolla oli melkein sinertävään vivahtava musta tukka, luki jatkokertomuksia vanhoista kuvalehdistä ja haaveili niiden sankareista. Hän oli siinä suhteessa isänsä kaltainen, että kummallakin oli vilkas mielikuvitus. Mutta kun jälkimmäisen kohdistui historiaan, erityisesti Napoleoniin, leijaili edellisen mielikuvitus olemattomissa. Jokainen mies, joka hänen tiellensä osui, oli hänen lukemiensa monilukuisten kertomusten sankari. Hän oli ollut puolikymmentä kertaa rakastunut, ensiksi lääkäriin, kun tämä kuusi vuotta sitten oli muuttanut tänne neljänkymmenen ikäisenä naimattomana miehenä. Mutta ne haaveet särki puolen vuoden kuluttua talousneidin tulo, sillä tämä osasi pitää naiset loitolla isäntänsä ympäriltä. Anna Bastman oli silloin suunnannut katseensa toisaalle ja keksinyt erään nuoren metsätyönjohtajan, joka yhden talvikauden oli narrannut häntä ja sitten vesien auettua huilannut jokea alas Norjaan tukkilauttoineen ja hävinnyt sen tiensä. Yksi vaivainen kortti Hammerfestistä oli viimeinen muisto siitä idyllistä, ja Anna säilytti sitä piironkinsa laatikossa yhdessä muiden muistoesineiden kanssa. Seuraava oli ollut nuori tuomari, joka oli istunut yhdet kaksiviikkoiset talvikäräjät ja viettänyt iltansa pappilassa. Se seurustelu oli rajoittunut kahvipöydässä käytyyn silmäpeliin ja muutamaan tusinaan ah!- ja voi!-huudahduksia. Sitä seuraava "suhde" oli kestänyt hiukan kauemmin. Anna oli rakastunut Javeruksen kauppa-apulaiseen, jonka leski oli ottanut miehensä kuoleman jälkeen, mutta vuoden kuluttua mennyt naimisiin tämän kanssa. Sitä oli Annan ollut hiukan vaikea antaa anteeksi, sillä siksi monta hellää silmäystä ja kuumaa kädenpuristusta oli vaihdettu heidän välillään. Jaafet Heikurainen oli nainut puodin – muuten ei Anna osannut asiaa selittää. Sillä Javeruksen leski, Oulan äiti, oli ainakin viisitoista vuotta vanhempi miestään. Annan oli vaikea käsittää tällaista vastoinkäymistä, sillä olihan hän sentään kirkkoherran tytär, vaikkei ollutkaan kuin vuoden koulua käynyt kaupungissa. Ja Javeruksen leski oli kodassa syntynyt. Mutta vilkasverinen savolainen oli laskenut talon varallisuuden, ja se oli ratkaissut asian.

Nyt oli sitten tullut tämä apulainen, tämä pastori Pellikka, ja heti oli Anna valmiina liekehtimään. Pastorissa ei ollut muuta vikaa kuin hänen etunimensä. Se oli Israel. Anna ei muistanut lukeneensa yhtään jatkokertomusta, jonka sankarilla olisi ollut sellainen nimi. Ne olivat Isidoreja, Ingemareja ja Ivareita – mutta ei yhtään Israelia. Mutta se täytyi sulattaa – ei auttanut.

Pastori Israel Pellikka ei kuitenkaan kiinnittänyt riittävästi huomiota Annaan. Ruokapöydässä hän kuunteli kirkkoherran rouvaa, kun tämä ylisti sisarensa tytärtä, Berghällin Alinaa. "Siinä se on tyttö! Herra siunatkoon! Valjastaa vaikka minkälaisen oriin ja noutaa heinäkuorman peninkulman päästä! Sillä ei ole peukalo keskellä kämmentä – ei mar olekaan! Se lyö puolipohjat lapikkaihin kuin mies, kutoo kankaat ja vedättää polttopuut. Ja puhdetöinään se paikkaa verkkoja. Näkisittepä vain sen siinä työssä, pastori, niin seuraavan sunnuntain tekstinne unohtuisi!"

"Miksei mamma toimita meitä?" uskalsi Anna leikillään huomauttaa, mutta silloinkos Anna-Stiina Bastman innostui. "Teitä! Ketä teitä enää on? Kaisa naitiin, minä olen tähän 'Napoleoniin' sidottu, ja sinä – niin sinä olet yksin. Itseäsi kai sinä tarkoitat? No niin! Jos nimismies olisi odottanut, niin Alinan hän olisi saanut. Mutta – ei malttanut, ei malttanut... vaan rupesi laukkaamaan meillä entistä hullummin. No niin. En minä tahdo mitään pahaa sanoa Kaisasta, oma on lapseni. Mutta – kyllä minä nimismiehen sijassa olisin ottanut esimerkkiä Jaakopista, joka odotti yhdeksän vuotta Raakelia."

"Seitsemän, rakas mamma, seitsemän vain", huomautti kirkkoherra.

"No oli sitä siinäkin, jos morsian oli sen arvoinen. Mutta – taisi olla – pappapa sen parhaiten tietää – tai herra pastori. Mutta sen minä sanon, että minä olisin odottanut Alinaa kymmenen vuotta, jos olisin ollut mies ja vaimon tarpeessa. Sen minä sanon!"

Tällaisia tunteenpurkauksia sattui tuhkatiheään, ja pastori Pellikkaa ne huvittivat suuresti. Hän ihaili erikoisuuksia naisissa, ja rouva Bastman oli erikoinen. Anna-neiti kuten sanottu – sen sijaan ei herättänyt hänessä mielenkiintoa – tunnetuista syistä.

Pastori lähti siis pirtin puolelle rippikouluun ja siellä hän hetkeksi unohti päärakennuksessa vallinneen sekavan tunnelman. Unkka istui toisessa rivissä, ja hänen edessään Luukas, Luukas Morottaja. Muitakin tuttuja oli: Javeruksen Oula, Monteliuksen Esko ja Bastmanin Leon – puhumattakaan tavallisista lappalaispojista. Leon oli lopettanut lyseon kolmannelta luokalta, sillä isällä ei ollut varoja häntä kouluuttaa. Tyttöjen puolella istui Marraslompolon Rauna, ja häneen Unkka tuontuostakin vilkaisi.

Unkka olisi toivonut, että Bastmanin setä itse olisi tämän rippikoulun pitänyt, sillä kirkkoherra haasteli historiasta, kertoi juttuja ja tapauksia. Olisi ollut hänenkin hupaista kuulla Napoleonin kiertoliikkeistä, joista Bastmanin setä oli niin kuuluisa. Mutta – tämä uusi pastori ei puhunut kiertoliikkeistä, vaikka niitä tosin käytännössä harrastelikin. Hän koetti voittaa Unkan suosion, tietäen, että hänen tekemänsä edullinen vaikutus kantautuisi pojan kotiin ja erään tietyn, rakkaan henkilön kuuluville. Mutta – Unkka pilkkasi hengessään pappia ja ihmetteli, että hänen vastauksensa, jotka tavallisesti menivät päin mäntyyn, otettiin melkein aina täydestä. Pastori Pellikka oikoi niitä, sujutteli ja taivutteli. Hän näki Unkan useimmiten "ajavan oikeaa asiaa takaa", vaikka tämä erehtyikin sanoissa. Niin tietysti. Unkasta se tuntui hassunkuriselta, ja hän ihmetteli, etteivät Luukkaan ja Bastmanin Leonin vastaukset kelvanneet lainkaan. Viimeksimainittu ei siitä tosin välittänyt, mutta Luukas istui nyrpeänä, kun hänen kiertokoulun aikana saavuttamansa maine näin yhtäkkiä laski.

– Mikä sinusta tulee? – kysyi pastori eräänä päivänä Luukkaalta, kun tämä hänen mielestään oli osannut tavallista huonommin.

– Lähetyssaarnaaja, – vastasi Luukas, katsoen pappia alta kulmain.

Israel Pellikka nauroi. Vai lähetyssaarnaaja! Oliko Luukkalla todellakin aikomus lähteä pakanamaihin? Kyllä... kunhan hän ensin kävisi lähetyskoulun. Niin – lähetyskoulu oli kyllä ensin käytävä... mutta – se ei ollut niinkään yksinkertaista... Tuosta Unkka Berghällistä sitävastoin tulisi oikea lähetyssaarnaaja, sillä hänellä oli sellainen luonne, jota lähetyssaarnaaja tarvitsi: rohkea, pelkäämätön, päättäväinen. Hän ei ainoastaan opettaisi pakanoita oikeaa Jumalaa tuntemaan, vaan metsästelisi elefantteja, tiikereitä ja leijonia. Siihen tarvittiin miestä.

Pojat hymyilivät, ja tytöt katselivat Unkkaa ja Luukasta, verraten heitä toisiinsa. Epäilemättä – Unkalla oli suuremmat edellytykset tulla lähetyssaarnaajaksi, mitä voimaan ja petoeläinten tappamiseen tuli. Mutta Luukas Morottaja osasi paremmin Raamattua.

Unkka ei yhtään pitänyt pastorin vertauksesta. Hänkö lähetyssaarnaajaksi? Koranus, jos hän olisi sellaisessa virassa, niin pieksämällä hän pakanat käännyttäisi... antamalla selkään! Mutta – hänellä ei ollut vetoa sinnepäin. Hän piti Pellikan puhetta persoonallisena loukkauksena, ja hän ihan irvisteli tuuppiessaan Leon Bastmanin kylkeen. Serkku sopotti hänen korvaansa:

– Sinä hirttäisit ne... jok'ikisen, jos eivät oppisi katkismusta!

Se Leon, se oli velikulta! Harjoittaen kaikenlaista koiruutta hän piti luokkaa alituisessa jännityksessä. Välistä hän pisteli tyttöjen penkeille käpyjä, ja kun nämä kiireissään eivät huomanneet katsoa, ennenkuin istuivat, istuivat he käpyjen päälle. Siitä syntyi kiusallisia kohtauksia, joille toiset punastelivat, toiset nauroivat. Pellikka joutui ymmälle. Jokin hänen vaistoistaan sanoi, että tässä joku tavallista kehittyneempi poika oli antanut mielikuvitukselleen hiukan arveluttavan vallan – vai olisiko se muuten johtunut ajattelemattomuudesta? Asiaa tutkittaessa joutui Leon kiinni, ja pastori lähetti hänet päärakennuksen puolelle. Ensi välitunnilla siitä tuli tilinteko, ja Leon sai perusteellisen selkäsaunan äidiltään. Isä ei olisi siihen kyennyt, siksi heikoksi hän oli jo käynyt.

Unkan rippikouluaika kului siis ilman sen syvempiä vaikutteita. Pastori Pellikan ote häneen oli kokonaan väärä, mutta se johtui hänen kiintymyksestään Unkan sisareen. Lukkari Leipparin tunnilla oli taas toista. Jos papin opetuksesta ei ollut paljon jäänyt jäljelle, niin Leipparin tunnilla se vähäkin haihtui. Lukkari kertoi juttujaan, laski leikkiä ja nauroi. Ja jos hän joskus yritti olla vakava, muutti se tilanteen vielä hullummaksi. Jooseppi Leipparia ei pukenut vakavuus. Se oli kuin lainavaate hänen yllään. Ilo ja hulluttelu oli hänen oikea elementtinsä, mutta se taas ei oikein sopinut yhteen hänen virkansa kanssa. Näin siis se aika, joka tavallisesti on niin tärkeä – rippikouluaika – meni ainakin Unkan kohdalta melkein tyyten hukkaan.

Jonkin verran vakavammin vaikutti häneen itse ripillelasku. Pastori Pellikka, joka muuten koko sydämellään oli antautunut kutsumukseensa, onnistui paremmin alttarilla ja saarnatuolissa. Hän puhui vakuuttavasti. Unkkakin kuunteli vakavana hänen sanojaan raittiudesta ja siveellisyydestä. Näki, että hänen innostuksensa oli aitoa. Ihmiset itkivät, koko kirkko oli liikutuksen vallassa. Unkan äiti ja Alina-sisko, jotka istuivat etupenkissä, pyyhkivät silmiään. Edelliseen vaikutti sen päivän muisto, jolloin he läksivät vanhasta kodistaan ja Näädän portti sulkeutui heidän takanaan. Kunpa tosiaankin tulisi hänen nuoremmasta pojastaan kunnon mies! Alina herkistyi taas senvuoksi, että pastori oli puhunut nuoruuden pettävistä toiveista ja ylistänyt itsensäkieltämistä. Niin – siellä istui nimismies nuoren rouvansa kanssa, ja nimismiehen katse suuntautui luvallista useammin Emauksen reippaaseen tyttöön. Ehkäpä hänkin tunsi jonkinmoista liikutusta pastorin sanojen johdosta: hänkään ei ollut malttanut kieltäytyä aikaansa. Ja nyt hänen rinnallaan istui tämä Bastmanin Kaisa, pitsinnyplääjä. Mutta – sitä tuskin Alina Berghäll aavisti, että hän itse oli ollut suurimpana syynä pastorin innoitukseen. Se olisi varmasti häntä suuresti kummastuttanut.

Ehtoollisenjako suoritettiin tavallisessa järjestyksessä. Kirkkoherra jakoi leivän ja pastori Pellikka kalkin. Bastmanin setä sattui olemaan sen verran voimissaan. Ehkä kaikkein väkevimmän vaikutuksen, minkä nuori Unkka siitä toimituksesta sai, oli viimeksimainitun peukalon näkeminen, kun setä vapisevalla kädellä pisti öylätin hänen suuhunsa. Se oli harvinaisen siro ja kaunismuotoinen peukalo, jonka kynsi oli hyvin hoidettu. Kynnen juuresta kohoava vaalea puolikuu oli kaunis ja säännöllinen, ja sen yläpuolella rusotti ja hehkui... kuin olisi taivas säteillyt sen yllä. Kupera kynsi kiilsi kuin himmeä lasi. Se oli kuin hyvin valmistettu peite tuon vaalean ja punertavan päällä, ja se päättyi ihka valkoiseen reunaan. Siinä hetkessä sai Unkka aavistuksen Jumalan sormesta, sillä tuon Bastmanin sedän peukalo ikäänkuin säteili pyhyyttä. "Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis..." Nuo sanat eivät enää oikein tarttuneet Unkan tajuntaan, sillä ne lausuttiin jokseenkin arkipäiväisesti. Hän ajatteli peukaloa... sedän peukaloa, ja koetti tarkata, huomaisivatko muutkin sen. Mutta Bastmanin Leon märehti öylättiään, ja hänen suunsa vetäytyi nauruun. Nauru tarttui Unkkaankin, ja kun hänen piti maistaa pastori Pellikan tarjoamasta kalkista, meni viini väärään kurkkuun, ja hän oli tukehtua. Kylmä ja kuuma karsi vain selkäpiitä, ja häntä puistatti kuin horkassa. Kun kohtaus lopulta meni ohi, olivat hänen kalpeat kasvonsa kuin palttina. Ja nyt kaikuivat Bastmanin sedän sanatkin juhlallisilta hänen korvissaan: "Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri kätkeköön teidän ruumiinne ja sielunne iankaikkiseen elämään. Amen."

Hän meni penkkiinsä kuin tuntien jonkinlaista ahdistusta siitä, että oli nauranut pyhässä paikassa. Oliko hän tehnyt syntiä Pyhää Henkeä vastaan? Sitä ei kuulemma annettu anteeksi tässä eikä tulevassa elämässä.

SEITSEMÄS LUKU

1

Tuo nauru vaivasi kauan aikaa Unkkaa. Ihmeellistä, ettei Bastmanin setä ollut siitä mitään huomauttanut – ei Leonillekaan. Hän koetti korjata syntiään käymällä jonkin aikaa säännöllisesti kirkossa. Mutta sitten hänen mielenkiintonsa laimeni. Pastori Pellikan saarnat eivät olleet häntä varten. Hänen ajatuksensa askartelivat tytöissä.

Leonkin istui kirkossa ja melko varmasti samasta syystä. Hän autteli Holottajaa virsinumeroiden taululle panossa, niinkuin hän joskus oli autellut Javerusta tämän tehdessä kauppaa. Ja toisinaan varastautui hänen vallattomuutensa siinäkin ilmoille: hän ripusti tahallaan väärän numeron, ja hänestä oli hauskaa, kun Leippari veti eri virttä, seurakunta toista. Lukkari hermostui. "Pahusko sen nyt veti vinoon?" Mutta hän ei huomannut Leonin temppua, sillä heti virren päätyttyä tämä korjasi numerot pois.

Marraslompolon Raunakin istui kirkossa isänsä kanssa. Isä oli seppä, kuuluisa Lapin leukujen takoja, ja polveutui entisestä papista. He istuivat kirkkoväärtin penkissä ja menivät tavallisesti Morottajalle kirkkokahvia juomaan. Kerran koetti Unkka houkutella Raunaa heille, mutta tämä ei lähtenyt. "No ole sitten... ja kulje isäsi perässä!" suutahti Unkka. Eipä hän enää siitä tytöstä isoja välittänyt.

Mutta oli muita, esimerkiksi Piika-Inka, heidän entinen palvelijansa Näädän ajoilta. Tyttö asui nyt kotonaan, parin peninkulman päässä kirkonkylästä ja tuli silloin tällöin kirkolle poikia tapaamaan. Heidän kirkkotuvassaan Unkka toisinaan istui, kisaten Piika-Ingan kanssa, kun tämän omaiset olivat menneet kylälle käymään. "Osaatko sinä enää pusertaa yhtä lujasti kuin ennen?" Jaa, että pusertaa? Unkka ei muistanut, milloin hän olisi Piika-Inkaa "pusertanut". Hän tuli hiukan noloksi, sillä Piika-Inka oli häntä ainakin seitsemän vuotta vanhempi. Tytön tarkoituksellisuus tympäisi Unkkaa, ja hän sieppasi lakkinsa ja lähti pois.

Mutta – oli muita tyttöjä, jotka olivat nuorempia kuin Piika-Inka, esim. Joonas-sedän palvelija, Rusilta. Hän oli jostakin pitäjän pohjoiskulmalta, köyhän torpparin tytär. Unkka istui Joonas-sedän keittiössä ja virnaili tytön kanssa. Tämä oli yhdenikäinen Unkan kanssa ja hämmästyttäväin selvillä sulhasasioista. Mistä lie oppinutkin – mutta lantalainen on liukkaampi lappalaista – niissäkin asioissa. Ja Rusilta oli selvä lantalainen, niinkuin hänen ristimänimestäänkin jo saattoi päättää. Hän oli aikaisemmin palvellut lääkärissä ja pappilassa, mutta viimeksimainitussa paikassa oli Anna-Stiina Bastmanin komento käynyt hänelle liian raskaaksi. Metsäpäällysmiehen rouva oli siedettävämpi, ja sitten oli talossa Esko, Joonas-herran poika, joka oli Unkkaa vuotta vanhempi. Eskon vuoksi hän oikeastaan oli taloon tullutkin, sillä he olivat tutustuneet toisiinsa Pokka-Ollin tuvassa, missä pidettiin tansseja.

Pokka-Olli, entinen herrojen kippari, eleli pienessä pöksässään kirkonkylän mäellä, Morottajan yläpuolella. Sunnuntai-iltaisin loisti Ollin pirtti kuin lyhty... ja jo kauas kantautui sieltä tanssin jyske. Olli piti isoa tulta takassa tanssiväen iloksi, mutta siitä huolimatta palaa lekotti katossa kolmihaaralnen kynttiläkruumu, jonka Olli oli huutanut jonkun poismuuttaneen entisen virkamiehen huutokaupasta. Naisten korkeakantaiset kengät jalassa ja kaulassa "kraaku" hän tepasteli tuvassa, näytellen hovimestaria – sillä aikaa kuin hänen eukkonsa hoiteli kahvipannua, josta tarjoili juotavaa tanssiväelle viidestä pennistä kupin. Olli luki itsensä herrasväkeen kuuluvaksi, sillä kesäisin ei hänellä ollut muuta virkaa kuin toimia kirkonkylän valtojen kokkina ja oppaana, kun nämä tekivät huvimatkoja ympäristöön. Viime kesänä hän oli kulkenut erään insinöörin ja tämän nuoren rouvan mukana, jotka olivat kiertäneet Lappia, ja sieltä olivat lähtöisin kengät ja kaulus, joka arkisin riippui naulassa pirtin seinällä, mutta sunnuntaisin pantiin kaulaan. Olli oli nähtävyys, ja varmaa on, että hänen erikoinen olemuksensa veti nuorta väkeä hänen pirttiinsä yhtä paljon kuin tanssilupakin, jonka hän mielellään soi. Pitihän nuorten saada iloita.

"Voi Ierusalem ja Mooapin vuoret!" pauhasi Olli. "Iloa ei Raamattukaan kiellä!" Hän kässehti lattialla korkeakorkoisissa naisten kengissään. – "Soita, Sehvi, angleesia, niin minä tätä eukkoanikin vähän pyöritän!" Ja Suutari-Sehvi soitti, soitti niin, että pirtti raikui ja ikkunat helisivät. "Pitää minun vähän sivutienoja hankkia, kun nykyään on akkaväki ryhtynyt kilpailemaan minun kanssani – kengänteossa", jutteli Sehvi. Hän oli hiukan humalassa ja letkautti tällä tavalla pappilan Leonia ja Unkkaa, joka viimeksimainittu nyt ensi kertaa oli täällä tanssimassa. Hän oli tullut sinne Monteliuksen Eskon ja Rusiltan kanssa.

"Älä sinä siitä välitä, Sehvi, jos äiti-muori kaputtelee puolipohjia isäukon kenkiin", huusi Leon vastaan. "Sinulle jää vielä akkojen nutukkaita. Mutta – anna tulla polskaa ja heti!"

Leonkin oli saanut jostakin viinaa – sen Unkka oli huomannut. Olikohan siinä perää, että Olli tarjoili? Tuontuostakin oli yksi ja toinen nuorista miehistä pistäytynyt kamariin Ollin kanssa ja palannut sieltä posket punoittavina...

2

Oli taas tuollainen tanssi-ilta sunnuntaina uudenvuoden jälkeen.

Unkkakin pistäytyi kamariin, nähtyään että siellä kävi muitakin. Se oli pieni, ruusutapeteilla paperoitu. Olli halusi silläkin tavalla näyttää herruuttaan. Kuvalehdistä leikeltyjä kuvia oli liisteröity seinille. Siellä oli kuninkaita ja sotaherroja – oikein kehyksiin pantu taulukin, jossa oli pitkäkauhtanaisia miehiä vähän tavaton joukko. Unkka katseli taulua. Se oli hänelle vanhastaan tuttu, ja hän oli sen allekirjoituksen jo poikasena tavannut.

– Hyysikkään käski pastori viedä tuon kuvan, – sanoi Olli ja osoitti taulua. – En minä ymmärrä, mikä vika siinä on. Minä ostin sen kerran muutamalta kuvankauppiaalta, joka tuli Ruijasta, ja se sanoi, että ne ovat pappeja. Minä olen aina pitänyt papeista.

Unkka katseli taulua ja tavasi jälleen sen alla olevan kirjoituksen: "Die Nach-folger des heili-gen Apostel Pet-rus auf dem a-pos-tolis-chen Thron in Rom." [Pyhän apostoli Pietarin seuraajat apostolisella istuimella Roomassa.] Nyt hän tiesi: se oli saksaa. Hän oli nähnyt pappilassa kartan, jossa oli samanlaista kirjoitusta... ja Bastmanin setä oli sanonut, että se oli saksaa.

– En mie tieä, – sanoi Olli, koettaen tiirata taulua. – Kala-Sammeli sanoi, että se on ruijaa... vaikka väärin kirjoitettu. Tiesi hänet. Mutta siinä se on riippunut seinällä toistakymmentä vuotta... eivätkä sitä muut papit ole tuominneet.

No... minkä vuoksi se Pellikka sitten...?

– Sanoi, että ne ovat paaveja... ja ettei luterilaisen muka sovi sellaisia seinällään pitää.

– No... eivätpä nuo ruokaa tahdo.

– Eivät tosiaan! Ei niille tarvitse tihuntia maksaa. Mutta – haluatko pienen napanterin?

Olli seisoi Unkan edessä toisessa kädessä pullo ja toisessa viinapikari. Unkka ei kuvaa katsellessaan ollut huomannut, mistä hän ne oli ottanut. Hän joutui hämilleen.

– En minä ole ennen maistanut.

– No... olethan sinä jo ripillepäässyt... enkä minä sinulta maksua tahdo. Isäsi vuoksi minä tarjoan, sillä hän oli sentään mies!

Unkan päässä vilahteli muistoja, kirpeitä ja suloisia, mutta ensiksimainituiden pistävä kärki oli jo taittunut. Hän näki vain isänsä sellaisena kuin tämä makasi sairasvuoteella, posket kuumeesta hehkuen ja korkea otsa tuskan hiestä märkänä. Tuossa kuvassa oli vieläkin jotakin sellaista, että se vaikutti vakavasti. Hän kieltäytyi.

– No... ei tyrkytetä, ei tyrkytetä. Sinähän olet vielä alaikäinenkin. Ja Olli kumautti ryypyn suuhunsa. Pirtistä kuului tanssin jyty. Unkka palasi sinne. Koko lattia oli täynnä tanssivia pareja. Kynttiläkruunu nytkytti katossa – sellainen poljenta täytti tuvan. Bastmanin Leon mennä viiletti Rusiltan kanssa, tukka hiestä märkänä.

– Si-näpä taisit ottaa pitkän ryypyn! – hihkaisi Leon tanssin lomasta. Hän oli tavattomasti kasvanut viime vuonna ja päätä pitempi Unkkaa.

Hän rupesi laulamaan:

    – Vesisaaren krouvissa istui Iso-Hannu,
    polvella tyttö ja eessä viinakannu.
    Siitä se Iso-Hannu otti ryypyn, kaksi,
    tyttö tuli joka hetki yhä rakkaammaksi...

– Voi Ierusalem ja Mooapin vuoret! – hihkaisi joku tanssijoista matkien Ollia, mutta samassa soitto taukosi. Ovella seisoi pappilan palvelija, joka hätääntyneenä katseli huoneeseen.

– Tule sisään, Martta. Täällä on muitakin.

Mutta pappilan Martta ei tullut. Hän oli kalpea ja hätääntynyt.

– Leon! Isäsi tekee loppua! – toimitti hän.

Leon seisoi keskellä tuvan lattiaa, kynttiläkruunun alla. Hän oli hiestä ihan märkä ja vahvasti humalassa.

– Vai tekee äijä lähtöä. No – mitäs sitten?

– Ruustinna pani hakemaan.

Leon horjahteli puoleen ja toiseen. Sitten hän yht'äkkiä suoristausi ja hänen sameat silmänsä etsivät Suutari-Sehviä, soittajaa.

– Kuolevat kuolee, ja elävät iloitsee! – huudahti hän ja heilautti leveästi kättään. – Hei, Sehvi! Peli soimaan!

Mutta toiset rupesivat häntä hätistämään. Ei sopinut, ei millään... kun kerran seurakunnan kirkkoherra teki loppua. Osa tanssiväestä oli jo puittinut tiehensä – ensi säikähdyksestä. Rusilta istui penkillä ja itki. Unkka, joka ei koko iltana ollut saanut tanssia kuin pari tanssia, katseli vuoroin Rusiltaa, vuoroin pappilan Marttaa. Monteliuksen Esko, jonkinverran hänkin maistanut, otti komennon.

– Pirtti tyhjäksi, ja kynttilät sammuksiin! – huusi hän. – Hei, Leon, lähdetään!

3

Unkka oli liittynyt Eskon ja Leonin seuraan. Hän oli piika Martalta kuullut, että hänen äitinsä ja vanhin siskonsa olivat myös pappilassa. Kirkkaassa kuutamossa mentiin törmää alas pappilaa kohti.

Morottajan pirtistä loisti himmeä valo. Siellä kirkkoväärti isolla äänellä veisasi. Se tarttui Leoniin, ja hänkin rupesi hoilaamaan:

    – Ah, mik' ompi elomm' tääll...

– Hiljaa, Leon, hiljaa! – komensi Esko. – Nyt mennään siivosti. Ei pienintäkään ääntä!

Kirkas kuutamo valoi hohdettaan hangille. Kaikkialla oli lunta valtavat määrät. Pienet, matalat talot, joiden katoilla oli kyynärän paksuiset kinokset, kyyhöttivät törmän rinnassa omituisen keltaisessa valaistuksessa. Javeruksen kaupasta näkyi tuli. Siellä Heikurainen teki kauppoja myöhästyneiden lappalaisten kanssa. Joku jo kotimatkalle suoriutunut kirkkomies ajeli alempana, kirkon ja Morottajan välistä, itää kohti. Hän joikkasi.

Leon otti kauhean muodon, tempautuen irti taluttajistaan.

– Hiljaa, kinnipeski! Kirkkoherra kuolee!

– Ii-i? – kuului törmän alta, ja poro pysähtyi. Unkka ja Esko tarttuivat kiinni Leoniin ja koettivat rauhoittaa häntä. Martta ja Rusilta kompuroivat perässä.

– Anna lappalaisen mennä! Mitä sinä hänestä?

– Na... mikä siell' on?

– Ei mikään! Ajele menemään vaan! – huusi Unkka. Poro lähti liikkeelle, ja lappalainen aloitti joikunsa uudelleen. Ilmeisesti hän ei ollut kuullut Leonin kieltoa.

Kirkko seisoi synkännäköisenä törmän alla. Sen lyijypuitteisiin ikkunoihin paistoi kuu. Hautuumaan ristit loivat pitkiä varjoja ympärilleen. Unkkaa väsytti. Yht'äikkiä nosti Leon riidan.

– Minä en lähde! Minulla on muuta tekemistä! – riehui hän.

– Sinähän lähdet!

Esko koetti olla kovana, mutta Leon tuuppasi häntä rintaan, niin että Esko meni nurin.

– Minä olen sieltä voiman oikealta puolelta... ja minä en pelkää muuta kuin ukkosta ja äidin nyrkkiä! – reuhasi Leon. – Ei tule mitään, pojat! Menkää te!

Rusilta oli ruvennut uudelleen itkemään, ja Martta hätäili. Mutta Leon harppasi jo pitkin askelin Morottajalle käsin.

– Ehkä onkin parempi, että menee, – tuumi Esko. – Eihän se kuitenkaan tuossa kunnossa voisi tulla.

Esko oli jo aivan selvä.

Jätettiin Leon, ja lähdettiin neljässä paarustamaan pappilaa kohti.

4

Siellä oli kaikki ylösalaisin. Salin ovi eteiseen oli auki; kattokruunussa palavat kynttilät savusivat vedosta; puoleksi juotu kahvikuppi oli pöydällä, ja sohvalla hartiahuivi. Unkka tunsi sen äitinsä liinaksi luotuaan nopean katseen ympärilleen.

Ahdistavin tuntein he kulkivat salin läpi makuuhuoneen ovelle. Rusiltakin oli uskaltanut sisään. Olihan hän ennen talossa palvellut ja tunsi paikat. He pysähtyivät oven taa ja jäivät henkeä pidättäen kuuntelemaan.

Joonas-sedän ääni kuului sisältä. Hän kuulosti puhuvan jotakin yhdennestätoista hetkestä. Joku naisääni valitti hiljaa, mutta Unkka erotti, ettei se ollut Bastmanin täti. Pastori sanoi jonkin sanan joukkoon, jolloin sairas tuntui jotakin kysyvän. "Ei ole tullut vielä... Leon. On menty hakemaan..."

Se oli tädin ääni. Unkka tarttui varovaisesti oven kahvaan ja työnsi oven hiljaa auki. Häntä vastassa olivat ensimmäisinä tädin itkettyneet kasvot. Terävät, harmaat silmät näyttivät kyyneltenkin läpi kysyvän jotakin, mutta Unkka pudisti päätään.

– Emme me löytäneet, – kuiskasi hän.

Jokin vaisto sanoi Unkalle, ettei tässä tilaisuudessa sopinut ilmaista asian oikeaa laitaa.

Huoneessa oli paljon väkeä. Unkka tarkasteli heitä. Nimismies seisoi Alinan vieressä, joka nyyhkytti äänekkäästi. Nimismies tuki häntä. Hänen oma rouvansa istui tuolilla, vasemmalla, sairaan sängyn vieressä, nenäliina silmillä, ja hänen olkapäätänsä vasten nojasi Anna, tuon tuostakin pyyhkäisten kyyneleitään. Joonas-setä seisoi sängyn päässä juhlallisena ja kookkaana, ja hän niiskautti toisinaan kuuluvasti. Oli vaikea sanoa, oliko hänellä nuha, vai johtuiko se hetken juhlallisuudesta. Lusina-täti seisoi hänen vieressään, pää kallellaan ja hypisteli hermostuksissaan hartialiinansa tupsuja, samalla koko ajan kuiskia sopotellen miehelleen. Äiti istui sängyn oikealla puolella, kädet ristissä helmassa, ja hänen kasvoillaan asui tuollainen alistuvaisuutta osoittava ilme kuin että "vuoronsa kullakin". Pastori Pellikka nojasi seinää vasten sairaan pääpuolessa, hänelläkin kädet ristissä. Jukka pani merkille, että hän oli papin puvussa, ja että tuolilla, sängyn vieressä, olivat ehtoollisvälineet ja kultasyrjäinen kirkkokäsikirja. Nähtävästi oli ehtoollinen juuri nautittu.

Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Ei kuulunut muuta kuin Alinan nyyhkintä ja Anna-Stiina-tädin kiihkeä supatus. Hän koetti tingata Martalta, eikö Leonia ollut löytynyt.

– Missä te kävitte?

– Pokka-Ollin tuvassa.

– No... eikö se ollut siellä?

– Oli... mutta ei lähtenyt...

Bastmanin tädin vartalo kohosi äkkiä täyteen pituuteensa, ja hän loi julmistuneen katseen Unkkaan. Kuin aikoen jotakin sanoa hän otti askeleen Unkka kohti, mutta samassa sairas äännähti. Täti riensi sängyn luo ja kumartui miehensä puoleen.

– Mitä sanot, Lorents?

– Napoleon... – kuului sairaan huulilta pitkään ja valittavasti. Hän makasi suljetuin silmin.

Joonas-setä liikahti. Hänen punakka, komea nenänsä rupesi taas kuuluvasti tuhisemaan.

– Kyllä se on surkeaa, – puhui hän nopeaan, hiukan pehmeään tapaansa – kun on kuluttanut elämänsä kaiken maailman turhuuksien tutkimisessa, ja sielu tekee lähtöä iankaikkisuuteen. Kuule, Lorents, – korotti hän yht'äkkiä ääntään – usko Herraan Jeesukseen Kristukseen...

– Napolean! – lausui sairas kovemmin, ja Joonas-setä ihan lysähti kasaan.

– Leoniako sinä tarkoitat, Lorents? – kysyi Anna-Stiina-täti.

Sairas nyökkäsi.

– Arvasinhan minä, että Leonia se tarkoittaa, – lausui täti, luoden vahingoniloisen silmäyksen Joonas-setään. – Leon ei ole kotona.

Mutta sairas heittelehti rauhattomana. Hänen kuumeisissa aivoissaan myllersivät mielikuvat sekavina. Vuoroin hän oli suuressa armeijassa, jonka hän monivuotisten tutkimustensa kautta oli oppinut niin perusteellisesti tuntemaan. Kaikki marsalkat ja kenraalit olivat koolla... mutta suuri keisari istui vain pää rinnalle painuneena, mietteissään, väsyneenä ja vaivautuneena. Hän ei enää voinut tehdä päätöstä... ja vihollinen saarsi. Sairas näki tämän kaiken ilmielävänä edessään... nuo marsalkat ja kenraalit kultakoristeisissa univormuissaan, toisten kasvoilla ylimielinen ilme, toisten vakava ja huolestunut. Näinkö menivät hukkaan suuret saavutukset? Oi, voi! Sairaan kuumeisissa aivoissa nämä kuvat yhtyivät hänen oman elämänsä vaiheisiin, ja se tuotti tuskaa. Hänkin oli aloittanut suurin toivein, hänestä oli pitänyt tulla tiedemies... historioitsija, ennen kaikkea sotahistorioitsija. Suoritettuaan loistavan arvosanan historiassa, hänen oli täytynyt se ala yht'äkkiä heittää varakkaana pidetyn isän kuoleman vuoksi. Ei ollut enää liiennyt rahoja lukuihin... kuolinpesä oli jäänyt ihan tyhjäksi, sillä saamamiehet olivat vieneet kaikki. Ei ollut auttanut muu kuin tuo tavallinen tie, jota moni näihin aikoihin joutui käymään: papiksi, ja mahdollisimman pian. Niin hänkin oli valmistunut ja hakenut Lappiin, päästäkseen omaan leipään käsiksi ja saadakseen siellä hiljaisuudessa jatkaa tutkimuksiaan. Mutta – vuodet olivat vierineet, terveys loppunut... eikä hän ollut saanut mitään aikaan. Siellä kansliakaappien lokeroissa olivat hajallaan hänen tutkimustensa tulokset Napoleonin häviön syistä. Ne lepäsivät siellä kaikenlaisten kaavakkeiden joukossa, joiden kanssa niillä ei ollut muuta yhteistä kuin että nekin olivat paperia. Kuka ne kokoaisi, kuka ne päättäisi, nyt kun hänestä, Lorents Bastmanista, aika jätti?

Kirkkoherra heittelehti vuoteellaan. "Valtakunta" oli perillistä vailla, toisin sanoen perillinen kyllä löytyi, mutta hän ei pystynyt isänsä työtä jatkamaan. Kirkkoherran sekaviin kuumekuviin sukeltautui hänen ainoan poikansa kuva, – hänen, joka oli suuren keisarin kaima. Lahjakas, vilkkaalla mielikuvituksella varustettu poika, mutta oli jäänyt kouluuttamatta, kun ei hänellä ollut varoja. Palkka oli pieni... eikä seurakunta ollut maksanut sitäkään vähää, mitä sen maksettavaksi oli pantu. Leonista olisi tullut jotakin, mutta nyt hän joutuisi hukkaan... tämä Lappi nielisi hänet – tämä kirottu Lappi, niinkuin se oli niellyt hänet, isän.

Syyt Napoleonin häviöön! Hyvä Jumala! Hän, Lorents Bastman, Lapin korvessa sortunut sielunpaimen, oli löytänyt uusia, uusia – aivan ennen tuntemattomia syitä. Niistä hän oli ollut kirjeenvaihdossa ranskalaisten oppineiden kanssa, ja tuo kirjeenvaihto oli ollut hänen ainoa ilonsa tässä erämaassa. Kasvoiltaan tuntemattomat, mutta nimeltään vallan tutut tiedemiehet olivat lähettäneet hänelle teoksiaan, erikoistutkimuksiaan, monesti omistuskirjoituksilla varustettuina. Niitä hän oli tutkinut, vertaillut ja arvostellut. Ja nyt hänen piti kuolla... eikä pojasta ollut mihinkään – hulttiosta!

Kirkkoherran ohimoilla jyskyttivät suonet. Hän oli jälleen suuressa armeijassa. Keisari istui pöydän takana, ja tuolilla hänen vieressään oli lautanen, jolla olivat vastanautitun illallisen jäännökset. Lekeija oli sen äsken tuonut, mutta ei ollut uskaltanut korjata pois, ennen kuin hän, keisari, antaisi käskyn, Miksikähän ne eivät korjanneet? Välistä, heittäytyessään kyljelleen, kirkkoherrasta näytti, että pikari oli hopeaa ja lautanen kultaa... ja hän iloitsi siitä. Mutta... minkä vuoksi oli lautanen niin suhteettoman pieni? Hän ei voinut vastata siihen kysymykseen. Hän heittäytyi seljalleen, ja silloin hänen puoleksi sulkeutuneiden silmiensä verkkokalvoon sattui kuva sängyn päässä seisovasta Joonas-herrasta. Hän oli tuttu... mutta kirkkoherra Bastman ei kuitenkaan voinut sanoa, kuka hän oli... joku, jonka kanssa hän oli monta kertaa väitellyt tiestä ja suunnasta. Mikä tie se oli... Smolenskinko vai se toinen – niin – kuoleva ei jaksanut sitä muistaa. Ja se häntä vaivasi. Yht'äkkiä tajunta palasi, ja hän katseli ihmetellen ympärilleen. Nyt hän tunsi kaikki... Joonas-herran, joka seisoi sängyn päässä, hänen vaimonsa Lusinan, nimismiehen, tyttärensä ja vaimonsa. Hän katsahti sivulleen. Siinä seisoi pastori seinää vasten nojaten. Tuolilla hänen vieressään olivat ebtoollisvälineet. Niin – hän oli jo tainnut nauttia Herran pyhän ehtoollisen?

– Olenko minä jo nauttinut Herran ehtoollisen? – kysyi hän hiljaa, mutta kuuluvasti.

– Kyllä, kyllä, Lorents. Sinä nautit sen äsken. Pastori antoi sen sinulle.

Anna-Stiina-täti oli rientänyt vuoteen viereen.

Kirkkoherra hymyili. Hänestä se oli hyvä, mutta miksi ne eivät korjanneet sitä pois? Ja taas meni hänen tajuntansa sekaisin. Nyt siinä olivat jälleen nuo korjaamattoman illallisen jäännökset ja tuo sama lohduton kuva: keisari istui pöydän takana... matalassa, avarassa pirtissä... ja ympärillä levisi ääretön, luminen erämaa. Mutta nyt hän oli yksin, häipyneet olivat kenraalit ja marsalkat... vain tuo avara, matala pirtti, ja ympärillä luminen erämaa. Miksi kaikki olivat hänet jättäneet? Missä olivat nyt nuo miehet, jotka olivat häntä seuranneet halki tämän lumisen, silmänkantamattoman lakeuden. Tuokaa kartta, kartta! Hänen piti yksin löytää tie... tie tästä tuskasta ja ahdingosta pois. Kartta! Missä on kartta?

Kirkkoherra oli hourioissaan huutanut ääneen viimeiset sanat. Hän huitoi käsiään, ja silmät paloivat kuumeisina.

– Mitä karttaa hän tarkoittaa?

Mutta – Anna-Stiina-täti arvaisi. Hän juoksi kansliaan ja kaivoi pöytälaatikosta miehensä viimeiset käsikirjoitusarkit. Hän juoksutti ne sänkykamariin ja asetti miehensä käteen.

– Tässä on, Lorents! Tässä!

Kuoleva tarttui niihin, ja hänen kasvoilleen levisi autuas hohde. Huulet liikkuivat; hän näytti tahtovan sanoa jotakin, mutta mitään ei erottanut. Hetken kuluttua hengitys lakkasi, ja käsikirjoituksia pitelevä käsi vaipui velttona sängyn laitaa pitkin alas. Käsikirjoitusliuskat putosivat kädestä ja lennähtit hajalleen.

Läsnäolijat puhkesivat nyyhkytyksiin. Ainoa, joka seisoi silmät kuivina, oli Joonas-herra. Hän ei ollut saanut antaa synninpäästöä vainajalle. Ja hän oli tyytymätön.

– Kaunis kuolema, kaunis kuolema! – hoki Anna-Stiina-täti kyyneleet silmissä. – Sano, mitä sanot, Joonas... mutta minä sanon: kaunis kuolema!

5

Kun Joonas Montelius ja nimismies rouvineen parin päivän perästä olivat pappilassa hautajaisista neuvottelemassa, tuli uudelleen puhe kirkkoherran kuolemasta.

– Se oli kaunis kuolema, niin rakkaan Lorentsin kaltainen. Kuolla noin... kädessään käsikirjoitukset, joille hän oli uhrannut koko elämänsä.

Mutta nimismies lisäsi anoppinsa huomautukseen:

– Se oli tiedemiehen kuolema.

Niin – tiedemiehen kuolema se oli ollut, mutta ei suinkaan kristityn. Sitä mieltä oli Joonas-herrakin.

– Hän hourasi jo silloin, – koetti nimismiehen rouva puolustella kuollutta isäänsä. Mutta totta puhuen hän oli itsekin paljon miettinyt, mitä varten isä oli pyytänyt karttaa.

– Jaaha! Joko ruvettiin riitelemään! – pauhasi Anna-Stiina Bastman. – Kyllä se on ihmeellistä, ettei kuollutkaan saa rauhaa. Minä sanon, että joka ei tahdo olla moittimatta Lorents-vainajaa, se saa marssia tästä talosta ulos! Minä tahdon haudata yksin rakkaan mieheni.

Mutta – hän hillitsi kuitenkin itsensä ja pyysi anteeksi kiivauttaan. Hänellä oli ollut niin paljon surua – ennen kaikkea Leonin vuoksi.

Niin – se Leon! Mitä oikeastaan olikaan tapahtunut? Nyt oli Joonas-herrakin täynnä uteliaisuutta.

– Niin – voitteko ajatella! Juuri kun te olitte Lusina-tädin kanssa lähteneet, rupesivat kirkonkellot soimaan! Me luulimme ensin, että kylässä oli tulipalo, mutta – ei mitään näkynyt. Kirkko seisoi paikallaan, ainoastaan tapulin luukut olivat auki. Ne erotti selvästi kirkkaassa kuutamossa, ja niistä kajahteli surunvoittoinen kellojen ääni yli lumisen ympäristön. Ihmisiä juoksi ulos asunnoistaan kysellen ja ihmetellen, mutta mitään ei näkynyt.

– Me nukuimme jo silloin Lusinan kanssa – huomautti Joonas-setä. Aamulla kuulimme sitten, että se oli ollut Leon.

Niin – joku oli lähtenyt ottamaan selvää ja palannut hetken kuluttua ilmoittamaan, että Leon siellä soitti. Oli hakenut avaimet suntiolta, kiivennyt tapuliin ja ruvennut soittamaan.

Voi sitä poikaa, voi sitä onnetonta poikaa!

Istuttiin hetkisen kuin neuvottomina. Ei kukaan sanonut mitään. Tapaus oli niin ainutlaatuinen. Mutta Anna-Stiina Bastman katkaisi hiljaisuuden ja jatkoi:

– Sellaista se oli! Minä suutuin niin, että olisin pieksänyt pojan – siitä huolimatta, että isä makasi kuolleena. Mutta Leon torjui sen jäykästi. Hän oli niin kumman näköinen. "Antakaa minun olla", sanoi hän. "Huomenna voitte kurittaa... mutta antakaa minun nyt mennä isän tykö." Ja niine puheineen hän meni sänkykamariin, väänsi oven lukkoon ja vietti siellä koko yön.

No... mitä hän siellä?

– Itki ja puheli itsekseen.

Nimismiehen rouva pyyhki silmiään.

– Et kai sinä kurittanut, äiti?

– En... en saattanut.

Ja Anna-Stiina Bastmankin kuivasi silmiään.

– Se oli oikein, se oli oikein! – tuhisi Joonas-setä. Kerrankin hän oli yhtä mieltä toisten sukulaisten kanssa.

KAHDEKSAS LUKU

Kirkkoherra Bastmanin kuolema aiheutti pieniä muutoksia kirkonkylän elämässä – oikeammin pappilassa. Pastori Pellikka kosi Annaa ja sai myöntävän vastauksen. Mikäpäs auttoi, kun toiveet Alinaan nähden olivat turhaan rauenneet.

Kylällä kuiskittiin, että hän olisi kosinut nimismiesvainajan tytärtä ja saanut rukkaset, mutta siitä ei kukaan tiennyt aivan varmasti. Bastmanin täti päätti ottaa asiasta selvän.

Hän oli niin omituinen tämä Anna-Stiina Bastman, että harrasti enemmän Alinan asioita kuin omien tyttäriensä. Viimeisillä keleillä hän ajoi Emaukseen. Hänen piti saada varma tieto.

Edellisenä iltana oli Anna tullut hänelle kertomaan olevansa nyt morsian. Pastori Pellikka oli pyytänyt häntä vaimokseen. "Vai morsian! Se sinä olet ollut jo puolikymmentä vuotta – mielikuvituksessasi... mutta tämä kai on nyt sitten todellisuutta?" Kyllä... kyllä se oli... mutta ihanampaa kuin ennen mielikuvituksissa. Hän, Anna-Stiina Bastman, oli polkaissut jalkaa. Semmoista ei pitänyt tulla hänelle puhumaan. Se oli sitä Bastmanien pilvissä ratsastamista. Samaa hän olisi sanonut, jos olisi se nuori metsänhoitaja kosinut, joka joulusta saakka oli autellut Joonas Monteliusta leimaustöissä. "Ala mennä siitä!" Ja Anna oli hypähdellen rientänyt kansliahuoneeseen, missä Israel Pellikka oli täyttänyt taulukoita.

Niin – tämä Pellikka... hän oli sentään saanut jotakin aikaan: hän oli pastoreerannut ja hän oli mennyt kihloihin. Heti Lorents-vainajan kuoleman jälkeen hän oli matkustanut alas ja suorittanut pastoraalitutkinnon. Silloin häntä oli vielä kannustanut toivo Alina Berghällin saamisesta. Tyttö ei tietysti haluaisi jättää omaisiaan. Siis oli hänen, Israel Pellikan, iskeydyttävä kiinni tänne Lapin korpeen. Hän oli hakenut ja saanut viran. Mutta – Alina Berghäll oli jäänyt saamatta. Sen sijaan oli taivas antanut hänelle Anna Bastmanin – niinkuin ennen muinoin Jaakopille Lean Raakelin asemasta.

Mutta – tästä kaikesta ei Anna-Stiina Bastman ollut tietoinen. Hän ei tiennyt sitä, mikä oli saanut pastorin niin äkkiä matkustamaan alas. Hän oli luullut, että se oli virka. Mutta se oli ollutkin Alina Berghäll.

Kohtapa se saataisiin selville. Anna-Stiina Bastman pieksi poroaan minkä kerkesi. Vai että Annan otti... ja olisi kukaties saanut paremman. Eivät osanneet miehet katsoa eteensä – halvattu sentään! Lorents-vainaja kyllä... taikka: hänhän se oli siinäkin asiassa eteensä katsonut. Lorents ei olisi osannut ottaa mustalaistakaan... sellainen hän oli ollut. Mutta – hänpä, Anna-Stiina Bastman otti... ja nyt hän olisi suonut, että Alina olisi osannut ottaa tämän pastori Israel Pellikan. Sillä Anna olisi yhtä mielellään mennyt metsänhoitaja Malmgrenille, joka oli pivarrellut tytön ympärillä kuin soitinmetso koko kevättalven. Hyvä siitä olisi tullut... jos ei Pellikka paiskautunut väliin - pöhkö!

Tiinus laskeusi parast'aikaa heinäkuorman päältä alas, kun Anna-Stiina Bastman ajoi pihaan. Vai niin, että täällä oli oltu heinässä! Sehän viittasi siihen, että täällä kulki elämä normaalisti. Pitkä pojan roiskale pudota kolahti kuin jäätynyt pölkky maahan. Anna-Stiina Bastman sitoi poronsa kiinni jäkäläkantoon ja katsahti taakseen. Pystyyn oli pudonnut – poika. Täällä kulki elämä normaalisti.

– Onko äiti kotona?

Kyllä kai se oli. Tiinus selvitteli parast'aikaa suitsiperiä ja rupesi riisumaan hevosta.

Anna-Stiina-täti työntyi sisään, niin että peskinkahvat pölisivät. Talo oli tavallisissa askareissa: Ellen nypläsi pitsiä, Alina silitti paitoja pöydän ääressä, Unkka pani parhaillaan kirvestä varteen, ja Lempi – niin, Lempiä ei näkynyt.

– Halkometsäänkös sinä aiot? – huuaisi täti ehdittyään häthätää heittää kintaansa penkille.

– No, päivää kanssa!

– Päivää, päivää. – Ellen rouva laski nypläyksensä syrjään. Hänen tuli aina niinkuin vähän paha omatunto, kun hänen sisarensa tapasi hänet tästä puuhasta. – Mikäs sinua lennättää?

Jumalan voima se oli, joka ihmistä lennätti... mutta eipähän lennättänyt kaikkia. Hän puolestaan olisi ollut valmis, vaikka uusiin naimisiin!

– No –?

Ellen katsoi pitkään sisartaan. Mikäs tällä nyt –? Tottako se puhui vai leikkiä? Anna-Stiinasta ei koskaan tiennyt...

Mutta – täti oli jo pöydän luona ja seurasi silmät sirillään Alinan työtä.

– Mikset papin paitoja silitä?

Se tuli kuin pyssyn suusta, ja Alinan silitysrauta pysähtyi. Papin paitoja! Ei ollut pappi pyytänyt häntä paitojaan silittämään.

Mutta Anna-Stiina näki, ettei tyttö puhunut totta. Hänen kätensä vavahteli.

– Puhu pukille, äläkä minulle! Eikö ole pyytänyt?

– No mitä täti nyt oikein...?

– Sitä minä vain, että eikös hän ole käynyt täällä?

– Kuka?

– Pastori Pellikka. Taikka kirkkoherrahan hänestä kohta tulee.

Mitäs siitä, jos oli käynytkin? Kai nyt heilläkin sai vieraita käydä?

Anna-Stiina Bastman nauroi. Saipa sai... saipa sai. Mutta – nyt ei ollut kysymys siitä. Vaan mistä!

– Siitä, että kosiko hän sinua?

Alina oli punastunut hiusmartoa myöten. Hän oli loukkaantunut. Mikä oikeus oli tädillä tutkia hänen asioitaan? Eikö hänellä ollut tarpeeksi omistaan? Hän hillitsi kuitenkin itsensä ja vastasi naurahtaen:

– Kyllä hän kosi.

– Ja sai rukkaset?

– Niin sai!

Se tuli jo hiukan äkäisemmin. Silitysrauta lennätettiin takan loisteeseen tavallista tulisemmin.

– Milloin hän kävi täällä?

Herra siunatkoon! Tämähän muistutti jo oikeaa poliisikuulustelua. Milloin? Eilen – aamupäivällä.

– Vai sitä vartenko pastori kävikin täällä? Unkkakin sekaantui jo keskusteluun.

– Sikiöt hiljaa, kun aikaihmiset puhuvat! Vai että aamupäivällä! Mutta – tiedättekö, mitä meillä tapahtui iltapäivällä?

Kaikki tuijottivat tätiä hämmästyksissään. Mitä... mitä oli sitten tapahtunut?

– Joo! Pastori Israel Pellikka kunnioitti taloa kosimalla meidän Annaa – hahhaa!

Ja Bastmanin täti raivosi, löi reiteensä ja raivosi. Nyt hänelle vasta valkeni koko juttu! Se oli selvä kuin almanakka! Israel Pellikka oli käynyt täällä aamupäivällä... saanut rukkaset... ja iltapäillä kosinut Annaa. Niin sitä piti korvausta ottaa, kun oli oikea mies! Akka piti saada vaikka puusta!

Ja tällaiselle miehelle hän oli toivonut Alinaa!

Jopas löi kohtalo kintaalla korvalle! Oikeastaan hänen olisi pitänyt iloita siitä, että sai tyttärensä naitetuksi – niin... niinpä kyllä... ja että sai jäädä pappilaan asumaan edelleenkin... nyt kun vävystä tulisi kirkkoherra. Mutta – se ilo haalistui sen musertavan tosiasian rinnalla, ettei hän, Anna-Stiina Bastman, tuntenutkaan miehiä. Ja hän oli luullut lukevansa heitä kuin kirjaa. Jo kerran aikaisemmin hän oli pettynyt... tai oikeastaan kahdesti. Sillä mitä oikeastaan oli ollut hänen suhteensa Lorents-vainajaan muuta kuin – niin: elättämistä. Se oli oikea sana! Ei hän sitä tahtonut sanoa, etteikö hän olisi Lorentsia rakastanut – tavallaan. Mutta – se oli ollut paremmin kuin äidin rakkautta... tai oikeammin huolenpitoa... housuista, paidoista, papinkauluksista. Eihän sellainen kirjatoukka ollut osannut naista rakastaa. Ja sitten nimismies, vävypoika! Häntäkin hän oli Alinalle toimittanut. Mutta itse sai korjata... omaan suohkanaansa niinkuin tämän Pellikankin.

– Hyvä oli, että annoit rukkaset! Jouti saadakin – semmoinen mies! Sanon minä sen, vaikka tulisi kymmenesti vävykseni... en minä siitä välitä. Mutta – Annalle hän on omiaan... onpa vaan... toinen höhnä toiselle! Mutta siitä on vain se ikävä seuraus, että minä saan edelleenkin sen talon elämästä huolta pitää... noutaa raidot, hakkauttaa halot, paikata verkot ja lyödä lapikkaisiin pohjat. Niin! Mutta hyvähän se on, sillä minähän olen tottunut heilumaan, heilumaan, heilumaan. Hyvä isä sentään!

– Etköpä sinä olisi heilunut, vaikka olisit joutunut poiskin – pappilasta? – uskalsi Ellen-rouva huomauttaa.

– Olisin... tottamaaren! Siinä sinä olet oikeassa, Ellen! Mutta minä olin ajatellut... hm! – no niin! Ettekö onnittele minua?

– Onnea vain! – sanoi Unkka ja tarkasteli kirveen terää ikkunaa vasten.

– Sinä, suden poika! – sähähti täti. – Katso sinä vain, ettet lyö kirveellä jalkaasi – niissä asioissa!

– Naisiltahan se kuulemma menee jalka poikki – kerran kahdessa vuodessa, – naureskeli Unkka.

Sille täytyi jo nauraa. Ne lapset, ne lapset! Ne tiesivät näemmä enemmän kuin saattoi vanhempi aavistaakaan.

– No niin... käykäähän siellä meilläkin, – touhusi Anna-Stiina-täti. – Minä jo mökin paikkaa itselleni katselin, kun luulin, että armovuoden päätyttyä joudun muuttamaan. Mutta – jatkui niitä nyt... armovuosia – tiesi kuinka pitkälti.

– Mutta – minäpä olen katsellut itselleni mökin paikan, – sanoi Alina.

Mitä? Bastmanin täti oli jo tekemässä lähtöä, mutta jäi vielä. Mitä mökin paikkaa se Alina...?

Joo – hän oli puhunut nimismiehen kanssa, että hän haluaisi perustaa torpan... kruununtorpan... tuossa parin kolmen vuoden päästä, kunhan Unkka tulisi täysi-ikäiseksi ja pystyisi ottamaan Emauksen haltuunsa. Siellä... Makeanpetäjänmaassa oli ensiluokkainen paikka – nimismies oli sitä suositellut. Hän, Alina, oli kevättalvella käynyt sitä katsomassa, ja paikka miellytti häntä.

– No... mihinkäs Tiinus joutuu?

– Minä lähden karvarin oppiin.

Tiinus istui penkillä, kädet sylissä kuin tytöllä. Hän oli kyllästynyt maan muokkaukseen.

Vai niin, vai niin. Täälläpä oli kaavailtu paljon uutta, sitten kun hän, Anna-Stiina-täti, oli viimeksi talossa käynyt. Eikä hän ollut käynytkään sitten Lorentsin kuoleman. Oli ollut perunkirjoitukset, perinnön jaot ja sen seitsemätkin puuhat. Vai Makeanpetäjänmaahan...

– Niin. Sinne laitan vanhanpiian mökin ja elelen rauhassa –

– ... miehiltä, – täydensi täti.

– No... vaikkapa niinkin.

No niin, no niin... jokainen teki niinkuin tahtoi. Hänen, Anna-Stiinan, oli lähdettävä katsomaan, mitä se kihlapari siellä pappilassa puuhasi.

Täti hymähti pilkallisesti. Hän oli jonkin verran loukkaantunut siitä, että Alina oli niin omin päinsä asioistaan huolehtinut. Ja hän kun oli tottunut siihen, että hänen kanssaan neuvoteltiin... Joonas, Lusina, Ellen... niin – koko Ellenin suohkana. Hän oli tottunut siihen, että hän oli tässä heidän suvussaan sen liikkeelle paneva voima, lainsäätäjä ja suojelija. Mutta... ei näkynyt enää tarvittavan... ei näkynyt. No! Omistaan hän ainakin huolehtisi, niin kauan kuin peukalo liikkuisi! Sen saisi kokea Anna ja Annan mies!

Tädin mentyä vallitsi tuvassa pitkän aikaa hiljaisuus. Jokainen mietiskeli kuulemiansa. Mutta sitten vähitellen puhkesivat nämä mietteet ilmoille.

– Niillä tytöillä on tuuria, – söpötti Tiinus, seisoen Alinan edessä kumarassa käsivarret sisäänpäin painuneita polvia vasten. – Olisit ottanut, Alina, papin, kun olisit kerran saanut. Ja Tiinus naukaisi oikein sievästi.

– Tai nimismiehen, – lisäsi Unkka.

– Pidähän sinä huolta siitä Rusiltastasi, jonka perässä hyppäät kaikki sunnuntai-illat, – vastasi Alina. – Tuossa on sinulle kihlajaispaita!

Ja Alina heitti vallattomuudessaan vastasilitetyn paidan Unkalle päin naamaa.

– Älähän, älähän... käännä se laskoksille, – hätälli äiti. Hän ei pitänyt tällaisesta leikistä.

– Sitä minä vain olen odottanut, että milloin Joonas-setä ottaa sinua korvasta ja kiikuttaa pihalle, – ivaili Tiinus.

Jaa, että pihalle! Sitä Joonasta ei tulisi koskaan! Unkka seisoi keskellä lattiaa kirves olalla.

– Odotahan vaan, kunnes setä teidät tavoittaa. Eiköhän siellä kulu kahviakin kaksinkertainen määrä, kun se tyttö sinua joka kerta juottaa.

– Se on valhe!

Ja kirves tärähti lattiaan, niin että pirtti jymähti. Äiti kirkaisi säikähdyksestä.

– Ihanhan sinä tapat vanhan ihmisen... ja lattiankin sinä halkaiset! – torui hän.

– Saisipa olla Bastmanin täti nyt täällä. Hän sinulle näyttäisi huutia!

Alina oli siepannut kirveen ja seisoi nyt keskellä lattiaa kuin sodanjumalatar, silmät salamoiden.

– Katso, minkälainen kolo tuli permantoon, senkin suden pentu!

Mutta Unkka oli siepannut lakkinsa ja rynnännyt ulos. Siellä hän kävi heinäkuorman kimppuun, ryhtyen sitä hankomaan navetan yliselle. Häntä kiukutti, että kajottiin hänen asioihinsa. Sen lempsattiako se muille kuului, kenen tytön kanssa hän kulloinkin seurusteli! Hän oli ollut nyt Rusiltan kanssa nämä kevätkuukaudet, ja kesällä heillä olisi varmempi olo, kun Rusilta nukkuisi aitassa. Hän pääsisi silloin sinne. Kerran... viime pääsiäistä vasten hän oli nukkunut tytön kanssa Joonas-sedän keittiössä... koko yön peljäten, että sattuisi Esko tahi Lusina-täti tulemaan. Hän oli tehnyt varmaankin hyvin surkean vaikutuksen, sillä tyttö oli nauraa hihittänyt melkein koko yön. Unkka oli tuntenut kokemattomuutensa... ja ollut pari viikkoa Joonaksella käymättä – sen erän jälkeen. Mutta – seuraavalla kerralla hän näyttäisi olevansa mies!

Hän hankosi heiniä posket punaisina. Merkillistä, kuinka Tiinuksen huomautus oli tehnyt vastenmielisen vaikutuksen... vaikka hän oli puhunut vain kahvinjuonnista. Ja hän oli lyönyt kirveen permantoon ja karjaissut: "Se on valhe!" Mikä oli valhe? Sekö, että hän oli tytön kanssa hörppinyt kahvia... vai sekö, että hän oli sen kanssa yötä nukkunut? Kumpikin oli totta... ja kuitenkin hän oli sanonut, että se oli valhe. Mistä se johtui? Sitä kysymystä Unkka mietiskeli eikä päässyt muuhun tulokseen kuin siihen, etteivät hänen retkensä sietäneet päivänvaloa. Ja se ajatus painoi mieltä.

Lempi tuli kylältä, ja joku lapinpukuinen poika näkyi häntä saattelevan. Kukahan se mahtoi olla?

Unkan mielessä jo jysähti, että se mahdollisesti olisi Luukas... Luukas Morottaja, ja hänen sormensa puristivat hangonvartta rajusti. Mutta – ei se ollut Luukas – se oli Oula, Javeruksen Oula. He eivät huomanneet häntä, vaan seisoivat veräjän suojassa, jutellen hiljaa keskenään. Ja Lempikin niin sirkutti ketterästi! Surma olkoon! Joko se hänkin aloitteli näitä lemmen polkuja – tyttö parka! Ja kavaljeerina lappalainen... herasilmäinen Oula! Unkkaa suututti ja nauratti.

– Hiuuh! – huusi hän kuorman päältä. – Mitäs te siellä suksuttelette?

Lempi säikähti. Hän punastui ja kalpeni yhtä aikaa. Oula kurkisti veräjän yli ja rauhoittui huomatessaan Unkan.

– Terve, terve! Niin että emmekö saisi? Johan se Lempikin on ripille päässyt.

– No, vaikka sitten... mutta kakara tuo vielä on!

– Isokin mies tässä! – ivaili Lempi. – Kuule, terveisiä Rusiltalta. Minä kävin Joonaksessa.

Se auttoi. Unkka pyörähti selin ja rupesi jatkamaan työtänsä hammasta purren.

YHDEKSÄS LUKU

1

Niin kävi, että Pellikka mennä paukautti naimisiin jo pahimman kelirikon aikana. Naapuriseurakunnan pappi sai kävellä satakunta virstaa niiden vihkiäisten vuoksi. Eikä hän ainakaan nuorta paria siunannut.

Metsänhoitaja Malmgren painui tunturiin, hän ei ollut häissä. Anna, joka oli lukenut niin monenmonta jatkokertomusta, oli lähettänyt kutsun hänellekin. Se kävi muuten yhteen noiden kertomusten kanssa, joiden morsianosia hän oli mielikuvituksessaan esittänyt. Miksei kiirehtinyt... herra forstmestari? Hän olisi kyllä tullut. Mutta nyt hänen täytyi tyytyä papinrouvan asemaan. Se oli herra forstmestarin oma syy.

Mutta Joonas-herra oli tyytyväinen. Hänen, vanhan metsäpäällysmiehen niskoille oli heitetty tuollainen metsänlukija, joka oli toistakymmentä vuotta koulua käynyt oppiakseen sen taidon. Häntä, Joonas Monteliusta, ei ollut opetettu kuin talvikappale. Ja heti hän oli ollut asiasta perillä. Mutta että mies uhrasi vuosikausia oppiakseen sellaista kuin metsänhoitoa – se oli hassutusta. Niinkuin toukka olisi senvuoksi puuta heittänyt. Eheei! Kyllä se söi ja jäyti... ja tikka oli parempi forstmestari siinä suhteessa. Se löysi toukan muutamalla nokkansa kopahduksella – kantokukko! Eikä se koskaan iskenyt terveeseen mäntyyn. Metsänhoitaja Malmgren sen sijaan saattoi lyödä kruununleiman vikanaiseenkin petäjään. Ei siinä oppi auttanut.

Kalasteltuaan kevätkappaleen sonnusti metsänhoitaja itsensä ja läksi.

Kun Anna Pellikka tapasi hänet sattumoisin Javeruksen kaupassa ja tiedusteli, mihin herra metsänhoitaja nyt aikoi, oli Malmgren vastannut ylimielisesti hymyillen: "Etelään... missä ruusut kukkivat!" Ja se hävytön oli sanonut sen koko puotiväen kuullen! Niinpä niin.

Hänen virkamääräyksensä oli loppunut.

Mutta kyllä hän olisi sen pitennetyksi saanut, jos Anna Bastman olisi pysynyt naimatonna. Mutta ei pysynyt. Sivu suun oli mennyt se saalis. Ja siksi hän jouti pois.

Malmgren siis lähti, mutta toisia tuli sijaan - Joonas-herran harmiksi. Piti muka harjoitella! Niinpä niin! Hän, Joonas Montelius, oli aikonut opettaa Esko-poikansa ja tehdä hänestä virkansa perijän. Mutta – nyt aiottiin metsäpäällysmiesten toimet lakkauttaa ja asettaa tilalle nämä Evolla gluntteja lauleskelleet metsänhoitajat. Hänellä, Joonas Monteliuksella, oli sentään vielä eläkevuosiin matkaa... ja hän olisi kuolemaansa asti forstuppsyningsman! [Metsäpäällysmies.] Mutta näitä uudenaikaisia apulaisia piti suvaita ja sietää. Se oli kiusa.

Kullakin oli siis omat huolensa. Bastmanin tädillä oli huolta Leon-pojastaan. Nyt, isän kuoleman jälkeen, hän taas oli ruvennut vahvasti ryyppäämään. Siellä istui Javeruksen puotikamarissa ja kallisti klasia Heikuraisen kanssa. Sukkela savolainen tarjosi ja nautti ylemmyydestään – mokomakin kauppaneuvos! Mutta se turina loppui lyhyeen, kun Bastmanin täti muutamana päivänä lennähti Javerukselle ja huiteli Leonia korville. Ja taisi siinä saada herra kauppaneuvoskin samasta sarvesta.

Huolia karttui. Nimismiehelle syntyi poika, mutta se oli seitsenkuinen. Bastmanin täti ei joutanut muuta tekemään kuin hyppäämään pappilan ja puustellin väliä. Oli katsottava, että poika pysyi pumpuleissa ja että sillä yleensä oli riittävä lämmin. Hyvä Jumala! Eivät kyenneet hänen tyttärensä edes täysin kehittyneitä lapsia synnyttämään. Miten kävisi Annan? Hän oli vasta astunut aviosäätyyn ja hänellä oli tuo kaikki edessään. Mutta tulisiko siitä sen kummempaa tolkkua! Hän, Anna-Stiina Bastman, oli heilunut heinäniityllä... ja kotia tultuaan pyöräyttänyt pojan – Leonin. Tuskin oli ehditty saunaa lämmittää, kun hän oli jo ollut asioistaan selvä. Mutta – näille, nykyajan rouville, piti olla kätilöt ja tohtorit. Hän, Anna-Stiina Bastman, ei ollut tarvinnut kätilöä yhtään ainoaa kertaa. Päinvastoin hän oli itse saanut olla kätilönä muille... molemmille sisarilleenkin.

Bastmanin täti tuskitteli. Hän oli kuin suunniltaan monista huolista ja puuhista. Kevätkalastus! Niin – mutta rysät olivat vielä talvikunnossa. Eikä saanut korjaajaa... ei vaikka olisi itkenyt, eikä hän itse olisi joutanut. Mutta – sitten tuli vihdoinkin Tihki-Tomma ja pani rysät kuntoon.

Mutta – sitten olisi ollut paikattava vene, sillä se, pakana, vuoti. Bastmanin täti yllytteli Pellikkaa, vävypoikaansa, mutta Israelilla oli oppilas. Hänen piti antaa tunteja Morottajan Luukkaalle, joka aikoi syksyllä lähetyskouluun. Anna-Stiina Bastman kiukustui. Kumpikohan mahtoi olla tärkeämpi heille: pakanain käännytyskö vai kevätkalan pyynti! Jolloin Israel Pellikankin täytyi myöntää, että hyvältä se maistui kala hänenkin suussaan. Ja niin hän oli lähtenyt. Luukas oli saanut sen aikaa lukea yksin.

Kun siitä oli päästy, oli alkanut leipominen. Pitkäaikaiset paisteet olivat kuivattaneet pärekatot niin, että oli hiukan vaarallista, kun sitä paitsi joka päivä tuuli. Mutta Anna-Stiina Bastman haetutti Tihki-Tomman ja komensi katolle. "Sisso! Ylös äijä ja ämpäri kouraan! Siellä saavat sinun täisikin hiukan raitista ilmaa!" Tomma istui piipun juuressa kolme päivää ja torkkui. Hänen oli vahdittava, ettei kipinä päässyt kattoon. Mutta siitä huolimatta hän polttaa röyhytteli. No niin – olihan hänellä vesiämpäri vieressään.

Emauksessakin oli tämä kevät saanut muutoksia aikaan. Tiinus oli lähtenyt karvarin oppiin. Kiiperi oli luvannut tehdä hänestä mestarin. Anna-Stiina Bastmanin sieraimet olivat ruvenneet värisemään, kun hän oli asiasta kuullut. Menköönpä vaan. "Mutta sen minä sanon, että ennen minä olisin lyönyt heinää Kolmenkymmenenvuomalla kuin vanutellut märkiä lehmänvuotia!" No niin! Itsepähän Tiinus tiesi!

Pieni Lapin kirkonkylä eli siis jonkinlaisen levottomuuden vallassa. Tohtoriakin se vaivasi. Häneltä oli talousneitsyt lähtenyt pois, ja hän odotti uutta. Entinen oli kyllästynyt erämaan yksitoikkoisuuteen ja kylän juoruihin. Oli hoettu heidän muka pitävän yhtä. Niinkuin tohtori olisi naisista välittänyt. Huihai! Hänellä oli poronsa, joita puoskiessa hänen aikansa kului. Ne eivät kuitenkaan olleet vielä lakanneet sarvia kasvattamasta – isäntänsä kiusaksi. Joka syksy ne ilmestyivät lääkärin puustellin pihalle päässä komeat, monihaaraiset kruunut – oikeat naamasarvet. Oli siis huolensa kullakin – tohtorilla niinkuin lukkarillakin.

Viimeksimainittu äkäili sen johdosta, että Pellikka oli ottanut käytäntöön ns. laiskojen koulun. Bastman-vainajan aikana sitä ei ollut pidetty, mutta jopahan keksi tämä uusi pappi! Holottaja sai istua kunnantuvalla ja takoa poikien päähän Jerusalemin kauheaa hävitystä. Ja ulkona kirkas Jumalan päivä, ja taivaan sinessä kurkien kiila, kun ne kaulat ojossa saapuivat Lappiin! Kalaan olisi tehnyt lukkarinkin mieli, mutta nyt piti tankata poikien kanssa, kuinka paljon juutalaisia Tiitus ristiinnaulitutti Jerusalemin ympärille. Oli siinä päälukua... oli siinä. Mutta lukkari ajatteli koko ajan haukia.

2

Unkka seisoi suolla lapio kädessä ja katseli, kuinka vesi hiljaa juosta liritti ojan reunoja alas. Hän oli kaivamassa viemänä.

Kolmenkymmenenvuoman koillisnurkkaan rajoittui pieni suon kappale, joka oli arviolta noin hehtaarin laajuinen. Sekin kuului Emauksen maihin. Siitä oli Bastmanin tädin ja Joonas-sedän kanssa monta kertaa keskusteltu, että se pitäisi kuivata. Siihen ehkä voisi kylvää ohraa. Unkka oli mietiskellyt asiaa kevättalven ja päättänyt ryhtyä ojittamaan.

Hän oli nyt kahdeksantoista vanha – keväällä täyttänyt. Hän jo pystyi täyden miehen töihin. Tiinus oli lähtenyt... ja Alina hautoi myös muuttopuuhia. Hänellä oli se torpan suunnitelmansa. Mutta Lempi leppasi Oulansa kanssa. Jokohan menisi tyttö naimisiin ennen häntä...?

Hän oli pitänyt kiinni Rusiltasta... tai oikeammin tyttö hänestä. Oli menty lemmenleikeissä vähän liian pitkälle... ja Rusilta odotti lasta. Unkka seisoi ojanpohjalla lapioon nojaten ja häntä tympäisi. Niin pian oli häneltäkin nuoruus mennyt... ja nyt hän oli jo kohta "ukkomies". Äiti ei onneksi tiennyt mitään... mutta Alina aavisteli, ja Lempi. Hän katseli toisinaan veljeään kovin pitkään ja tutkivasti. Sellaisiako olivat miehet? Hänen Oulansa ei ainakaan tuntunut sellaiselta. Kävellä vaaputteli vain... ja puhui isännyydestänsä. Hänen pitäisi vielä ottaa Heikurainen lujille: haaskasi hänen perintöosuutensa. Sillä hän oli päättänyt jatkaa kauppaa samassa paikassa, missä isä oli aloittanut. Ja kun he Lempin kanssa pääsisivät tiskin taa, niin silloin se alkaisi käydä!

Unkka pisti pari vihaista lapiollista ja heitti märän mudan ylös. Se läiskähti joka kerta niin ilkeästi, tuoden mieleen jotakin etovaa ja tunkkaantunutta. Mutta ilma oli kaunis ja taivas pilvetön. Kolmenkymmenenlehdossa kävi sellainen sirkutus, että korvaa hiveli. Unkan mieliala keventyi. Mikäpäs auttoi... piti ottaa elämä niinkuin se nyt oli. Ja mikäpäs Rusiltassa... tiitterän vaimon hän siitä saisi... vaikka olivatkin nyt asiat hiukan hullusti. Mutta Alina voisi ryhtyä torppaansa rakentamaan heti – olihan hän jo talvella vedättänyt hirret Tiinuksen kanssa. Unkka vaistoili, etteivät nuo kaksi tulisi sopimaan yhteen... Alina ja Rusilta. Rusilta oli niin teräväkielinenkin... ja Alina liiaksi herrahtava... vaikka puskikin töitä kuin mies. Luultavasti äiti seuraisi Alinaa... ja sitten hän saattaisi ruveta tässä Emauksessa mylläämään oman päänsä jälkeen.

Hän teki työtä hiki hatussa, vain silloin tällöin pysähtyen oikaisemaan selkäänsä. Kesä oli jo hyvällä alulla, eikä hän ehtisi saada viemäriä valmiiksi nyt. Täytyi jättää syksyyn. Sinnepähän soluskelkoot vedet Kolmenkymmenenojaa pitkin järveen... tästä kaivetusta kappaleesta. Ja kyllä se kuivuisi jo jonkin verran tuo ylempikin osa. Sitten kun hän saisi tämän valmiiksi, ja päästäisiin kylvämään, niin jopa kelpaisi katsella! Ohra tässä aaltoilisi syyskesän koreina säinä... ja suo antaisi leipää melkein koko vuodeksi...

Joutsenet joikuivat ilmassa. Unkka kohotti päätään. Niin – siellä saapuivat valkeat linnut Lappiin, pesimäpaikoilleen. Komeita ne olivat. Kuten kurjetkin ne halkaisivat ilmaa auran muotoiseen kiilaan asettautuneina. Unkka tarkkaili niiden lentoa tuokion ja painui jälleen työhönsä.

Joku näkyi astelevan vuomaa pitkin Unkan työmaata kohti. Se oli Räpöttäjä, kiertokoulunopettaja. Nyt kun kaikilla oli kiire, käveli Kostamus vapaaherrana. Hänellä oli työmies... eikä hänen tarvinnut itse raataa.

Unkka ei tuntenut erikoisempaa kiintymystä tähän mieheen. Hän muisti vielä kouluaikansa. Pieni, mustaverinen koulumies oli tehnyt hänen päivänsä riittävän katkeriksi. Mutta Räpöttäjä näytti unohtaneen nuo ajat ja haasteli iloisesti:

– Kas sitä Uuno Kristiania! On ruvennut oikein suurtyöhön! Räpöttäjä mittaili silmät sirrillään suota laidasta toiseen. – Ethän vain ottanut mahdotonta urakkaa?

Unkka murahti jotakin ja jatkoi työtänsä. Olisi tehnyt mieli vastata oikein purevasti... muistuttaa siitä kerrallisesta kenraalikuvernöörin käynnistä, jolloin Räpöttäjä oli esiintynyt kuntalaisten puolesta. Kenraalikuvernööri oli tiedustanut, olisiko paikkakuntalaisilla ollut mitään toivomuksia esitettävänä. "Kyllä, Teidän Ylhäisyytenne! Me haluaisimme tänne linnoituksen." Linnoituksen? Kenraalikuvernööri oli ajatellut, että tulkki oli kääntänyt väärin. Linnoituksen? Tarkoittiko opettaja ehkä linnaa, vankilaa? Ei, kyllä hän tarkoitti linnoitusta... sellaista, joka suojelisi maata. "Mitä vastaan?" "Ruotsia vastaan." Kenraalikuvernööri oli nauranut. Se oli mahdoton ajatus, sillä täältähän oli linnuntietäkin rajalle yli kaksisataa virstaa. Sitä oli aikoinaan paljon naurettu pitäjäläisten kesken. Niin ettei tämä hänen suonkuivaustyönsä ollut lähimainkaan niin mahdoton kuin Räpöttäjän linnoituspuuha.

– Jaa, jaa... jaa, jaa, – jutteli Kostamus aivankuin olisi lukenut Unkan ajatukset. – Taitaa se sittenkin käydä... käydä... tuota.

Kyllä se kävi, kunhan ei kiirettä pidetty.

– Ja taidat sinä pian mennä naimisiinkin... tuota...? Mitä?

Unkka katsoi opettajaa, ja nyt oli hänen kasvoillaan tuo tuttu ilme, jonka Kostamus niin hyvin muisti. Ilveksen pojasta oli kasvanut täysi ilves.

– Niin juttelevat siellä kylällä, että sinulla olisi...

Mitä?

– No, no... älä nyt suutu. Minä vain... tuota.

– Mitä minulla on kylällä? – tiukkasi Unkka ojan pohjalta.

– No... morsian, hehheh...

Ja – entäs sitten, jos olikin. Luuliko opettaja, että hän oli vielä koulun penkillä?

– No... enpä tietysti. Mutta... minä ajattelin, että olisit voinut aloittaa... kristillisesti... sen avioliittosi.

– Minä aloitan, niinkuin minä aloitan... eikä siinä ole muilla mukisemista. Jos minä syön omasta laukustani, niin mitä se kehenkään kuuluu.

– No, niin... no, niin... älähän nyt suutu. Minä vain...

Ja Räpöttäjä lähti vaaputtelemaan kylälle käsin.

Unkka kirosi hengessään. Vai puhuivat ne jo kylällä, että hän... Voi halvattu sentään! – niinkuin Bastmanin täti sanoi. Ei – hänen piti panna toimeksi... mennä pappilaan ja ottaa kuulutus. Sillähän siitä pääsisi.

Hän pisteli tavallista tiukempaan hampaat irvissä ja silmissä teräksen kiilto. Sitkeää, sitkeää oli suo... mutta lohkesi kuitenkin! Hän oli niin työhönsä ja omiin ajatuksiinsa vaipunut, ettei kuullut, että uusi vieras oli ilmestynyt viemärin partaalle, ennenkuin tämä äänsi.

– No hei, poika

Holottaja p–kele!

Unkka katseli kulmat kurtussa viemärin reunalla häärivää lukkaria.

– No... mitäs nyt –?

– Ei mitään, ei mitään. Läksin vain jaloittelemaan, kun olen koko päivän pitänyt koulua.

Jaa... se oli se junttien koulu? Se peijakas... sehän se oli – tämän uuden kirkkoherran keksintöä. Mutta – olikos Uuno Kristian kuullut viimeisiä uutisia?

– En. Minkälaisia ne ovat?

Lukkari vaappui viemärin reunalla, ja näytti, että hän minä hetkenä hyvänsä voi pudota rojahtaa ojaan. Hän nauroi.

Joo... se Malamikreeni, hosmestari, hitto soikoon, oli tehnyt tohtorille korput! Oli lurvaillut muutamia viikkoja Kittilän kiveliöissä ja sitten saapunut Pokkaan. Siellä oli ollut tohtorin uusi talousryökkynä odottelemassa seuraavaa postivuoroa. Ei ollut kuulemma jaksanut ensi kerralla perille asti. Postin olisi pitänyt hänet tuoda niinkuin viikon päästä. No! Malamikreeni oli saapunut taloon ja nähnyt neidin. Korea otus, ylen korea... sellainen nauruinen ja kiilusilmäinen. No... mitäs! Malamikreeni näkee, että on korea lintu... suostuttelee ja maanittelee... ja niin lähtee riuku metsäherran kanssa – palaa takaisin – etelään! Oli kuulemma sanonut, että nyt oltiin kuitit! Hän, Malamikreeni, peri saatavansa luonnossa.

Ja lukkari nauroi niin, että vuoma raikui.

– Mitä saatavia sillä oli ollut? Pelivelkoja.

– Voi totisesti! Nyt pääsivät taas tohtoria kiusaamaan!

Niinpä niin.

– Mutta kuule! Joonas-herra on sinulle vihainen – jatkoi lukkari. – On huomannut, missä tilassa piika on, ja puristanut totuuden. Ensin oli epäillyt omaa poikaansa... kun tyttö oli vain itkenyt eikä ollut ruvennut ilmaisemaan. Mutta sitten Joonaksen yhä kiristäessä oli tyttö lopuksi tunnustanut. Ja arvaapas, kenet hän oli maininnut?

No... ei kai lukkaria ainakaan?

– Ei, ei, Herra siunatkoon. Lukkari sylki ja töpehti.

– No, kyllä minä sitten arvaan. Tuota... eiköhän lukkari lähtisi pappilaan minun kanssani? Mentäisiin teettämään kuulutuskirja.

– Mennään vaan.

– Sopiiko illalla kuuden jälkeen?

– Kyllä sopii. Vaikka minä kyllä olin aikonut kalalle. Mutta – mennään vaan... ehdinhän minä myöhempäänkin.

3

Vaatteita vaihtaessaan pani Unkka merkille, että äiti tavantakaa silmäsi häntä huolestuneena. Mutta hän pukeutui vain kiireesti ja koetti päästä lähtemään niin nopeasti kuin mahdollista.

– Mihin sinä nyt? – kysyi Alina karsinaloukosta. Hän pesi astioita. Äidillä oli tavallinen nypläyksensä.

– Kylälle vain hiukan...

Alina kääntyi. Hänen hihansa olivat ylöskäärityt. Vyöllä hänellä oli valkea jo jonkin verran nuhruinen esiliina.

– Kyllä se on hävytöntä, Unkka, että sinä kehtaat... tuolla tavoin jatkaa, – puhui hän, ja nyt hänen sinisistä silmistään sinkoili jo salamoita. – Minä arvaan, mihin sinä menet!

– Etpä taida arvata.

– Joonakselle sinä menet... sen luntun luo!

– Väärin arvattu!

Unkan kädet vapisivat. Hän pauloitti parast'aikaa kenkäänsä.

Molemmat naiset kävivät neuvottomiksi. Alina astui pari askelta lähemmäs, ja hänen poskensa hehkuivat.

– Et kai sinä vaan...? – aloitti hän, mutta keskeytti samassa ja perääntyi pari askelta.

– Juuri sinne, juuri sinne, – uhmaili Unkka. – Pellikka tienaa tänä iltana kolme markkaa!

Äiti voihkaisi hiljaa, ja nypläys putosi maahan. Hän katsahti tyttäreensä kuin sanoakseen, että saattoiko tämä olla mahdollista. Mutta Alina näki Unkan tummanpunaisiksi valahtaneista kasvoista, että se oli mahdollista.

– Sinä olet alaikäinen vielä, muista se! Jos äiti kieltää, niin sinä et mene.

Unkka seisoi keskellä lattiaa hajasäärin. Nyt hänellä oli jo takkikin päällä. Tänä hetkenä hän muistutti elävästi isäänsä. Alinakin säpsähti.

– Se on niin meillä Berghälleillä, että me teemme tyhmyyksiä... mutta me olemme myöskin miehiä kantamaan seuraukset.

– Et kai sinä sentään isä-vainajaa tarkoita?

– En... taikka – tavallaan.

– Unkka!

Alina seisoi hänen edessään povi aaltoillen ja silmät suuttumusta täynnä. Tänä hetkenä hän oli kaunis.

– Minä tarkotan vain, että minun on vastattava seurauksista, – karjaisi Unkka. – Rusilta on raskaana... ja minä nain hänet!

Tuntui kuin olisi tuvan yhtäkkiä pimentänyt pilvi ja jotakin hyvin kovaa ja raakaa sävähtänyt läpi huoneen. Vai tummeniko Unkan omissa silmissä? Hän tunsi vasemman poskensa kipeästi kihelmöivän ja seisoi Alinan edessä vavisten kiireestä kantapäähän. Sisar oli heläyttänyt häntä korvalle.

Herra Jumala! Herra Jumala! Unkka puri hammasta niin että karskui. Yhtäkkiä oli hänen kädessänsä kirves.

– Lyö! – kuuli hän Alinan karjaisevan ja näki hänen valkoiset käsivartensa ristissä rinnalla. Tytön kasvot olivat aivan kalpeat ja huuletkin verettömät... mutta hänen neitseellinen rintansa kohoili kiivaasti, eikä silmissä näkynyt pelon häivettäkään. Unkka tajusi yhtäkkiä, ettei sisar peljännyt. Hän vilkaisi sivulleen. Äiti makasi pyörtyneenä lattialla.

– Mikset iske? Minä en pelkää kuolemaa!

Mutta – nyt kolahti kirves jo lattialle, ja Unkka lyyhistyi penkille, puhjeten rajuihin nyyhkytyksiin. Alinaakin, joka oli polvillaan äitinsä vieressä, ne kauhistuttivat. Hän ei ollut vielä koskaan nähnyt kenenkään niin itkevän. Nuo hirveät itkun tyrskähdykset tulivat kuin jättiläisen rinnasta... kuin vuoresta. Se oli kauheaa... ja sai melkein huoneen vapisemaan. Aina hauteli äidin otsaa märällä rievulla, katsahtaen vuoroin pyörtyneen kalpeita kasvoja, vuoroin penkillä itkevää veljeään. Vasta nyt hän huomasi, kuinka tavattoman suuret ja karkeat Unkan kädet olivat... sormet paksut ja myhkyräiset. Niillä oli tehty työtä. Tuo näky sai hellän ja lämpöisen tunneaallon läikähtämään hänen povessaan.

Ellen-rouva virkosi vähitellen. Alina auttoi hänet istumaan penkille, peräikkunan alle. Samassa oli Unkka polvillaan äitinsä edessä ja painoi tuskasta tutisevan päänsä äidin helmaan.

– Mamma, mamma! Voitko antaa anteeksi?

Ellen-rouva silitteli hiljaa poikansa päätä. Niin, niin... elämä oli tuskaa ja kärsimystä, suuria ja syviä lankeemuksia täynnä...

– Nouse ylös, – lausui hän hiljaa ja mene sovittamaan, mitä olet rikkonut.

Alina itki toisen ikkunan ääressä. Unkka konttasi hänen luokseen ja otti siskoaan hartioista.

– Mikset lyönyt lujemmin, Alina... mikset lyönyt? Se oli ainoa virhe koko jutussa!

He nojasivat toisiaan vasten, sisar ja veli. Heidän väkevät, nuoret sydämensä olivat niin tavattoman täynnä. Alina tunsi, että tällaista Unkan kaltaista miestä hänkin saattaisi rakastaa... jos sellainen joskus hänen tiellensä osuisi. Mutta – ei osunut... ja parempi oli niin. Hän oli jo kerran luullut yhtä sellaiseksi... mutta tämä oli osoittautunutkin aivan tavalliseksi...

– Nouse, Unkka ja mene sovittamaan, mitä olet rikkonut, – sanoi Alinakin ja koetti nostaa veljeään ylös. Tämä nousi, silmät turvoksissa, ja tunsi, että Alina oli antanut anteeksi. Nyt oli enää jäljellä toinen puoli siitä, mitä sisältyi äidin kehoitukseen.

Hän huuhteli kylmällä vedellä kasvonsa ja läksi. Harvoinpa on tainnut kuulutuksille aikova omituisemmin tuntein lähteä matkaan kuin Unkka Berghäll. Astellessaan polkua pitkin kirkolle käsin hänestä tuntui, kuin olisi Alinan antama korvapuusti jollakin tavoin keventänyt elämää... aiheuttanut välttämättömän purkauksen, jota ilman elämä olisi vain myrtynyt... muuttunut yhä painavammaksi ja alakuloisemmaksi. Siunattu sisko... siunattu korvapuusti! Sen saattoi näin... tässä polkua pitkin käydessä myöntää... vaikka toisaalta pyrkikin vielä pikkuisen porahtelemaan sydämen syövereissä. Se johtui siitä, että isku oli ollut hiukkasen liian heikko... kuin olisi siskon käsi aivan viime hetkessä vavahtanut... menettänyt voimaansa. Jos Alina olisi oikaissut oikein olan takaa, niin – Herra siunatkoon! – hän olisi maannut maassa – sellainen tyttö Alina oli! Mutta... – siinä oli tapahtunut pieni laskuvirhe: viime hetkessä oli Alinan vallannut pelko... ja siksi ei lyönti ollut tehonnut...

Unkka asteli keventynein mielin. Hän tunsi voimansa... mutta se tunto ei nyt tehnyt häntä ylpeäksi – pikemmin päinvastoin. Sen aiheutti äidin hellyys, sisaren rakkaus. Olihan hän ollut tehdä hirmuteon – Herra varjelkoon! Mutta – sisaren pelottomuus oli sen estänyt. Silloin... sinä hetkenä oli Alina taas saavuttanut itsensä herruuden – ja sitä kalliota vasten oli hänen, Unkan, uhka lannistunut. Pelko oli vallannut hänetkin... kauhistuttavan rikoksen pelko...

Unkka asteli polkua pitkin. Kylä oli edessä. Kirkonkellojen ääni helähti tyvenessä ilmassa, järvi väreili. Pienenpieni tuulenviri liikkui sen pintaa pitkin... juuri kuin hänen omassa sydämessään, missä oli tyyntä, melkein tyyntä. Hän astui lukkarin veräjästä sisään. Siellä tulikin jo Holottaja vastaan naurussa suin.

– No niin. Sinä olet siis vakavasti päättänyt ottaa sen ristin päällesi?

– Olen.

– No, mennään sitten, vaikka nyt onkin lauantai. Perjantainahan näitä asioita tavallisesti toimitetaan. Mutta – tämä nyt onkin vähän poikkeuksellista laatua... vähän erikoinen tapaus...

Lukkari ei aavistanut, kuinka sattuvasti hän sanoi. Tämä oli erikoinen tapaus. Kerrankin hän hölötti juuri kohdalleen.

KYMMENES LUKU

Ja nyt on taas syksy... ja linnut tekevät muuttoa etelään. Lapin kesä on lyhyt, sen valo ja kirkkaus pian mennyt. Taivas on kyllä korkea ja kuulas... mutta teräksensininen pohjanpieli ennustaa nopeasti lähestyvää talvea, lunta ja pakkasta.

Unkka ahertaa taas suolla. Maa on vielä sulaa. Heinä on tehty ja ohra leikattu... Alina on Lempin kanssa jäkälävaarassa, ja äiti on kotona Rusiltan kanssa.

Niin – Rusilta. Hän askartelee nyt emäntänä Emauksessa... tai oikeastaan se on Alina. Sillä Alina on senlaatuinen, että hänelle kuuluu ylijohto kuin luonnostaan lankeavana. Hän on käskevä ja hallitseva luonne... oikea Berghäll. Rusiltakin vaistoaa sen ja antaa myöten. Hän on vain piika... eikä hänestä vielä ainakaan ole lähtenyt piianluonto: tiukan paikan tullen hän perääntyy. Hän tuntee käskijänsä.

Unkka ei ole onnellinen. Hän hymähtää tällaisen sanan sukeltaessa mieleen. "Onnellinen" kuuluu kirjoihin... Pellikan Annan jatkokertomuksiin, joita tämä edelleenkin lukee. Mutta – ei hän ole onnetonkaan. Sekin käsite on hänen elämänsä ulkopuolella. Hän on vain naimisissa... akottunut nuorena, alaikäisenä. Mutta – se käy Lapissa laatuun.

Kuulutuskirja oli lähtenyt helposti. Täyttihän Unkka sen ehdon, jonka naimakaari kuulema sisälsi: että Lapissa saa kahdeksantoista vuotta täyttäneen laskea naimaan, jos tällä vain oli taattu toimeentulo. Ja Unkalla oli. Tulomatkalla hän oli käynyt ilmoittamassa asiasta Rusiltalle, jonka naittajalta ei ollut vaadittu lupaa. Pellikka oli luottanut Holottajan ilmoitukseen, ettei Matti Tuppuraisella, Rusiltan isällä, olisi mitään vastaan: pääsihän tyttö herrassukuun. Samalla oli Unkka käynyt Joonas-sedänkin puheilla. Olihan hyvä selvittää nekin välit. "Mitäs sinä olet oikein ruvennut huushollaamaan, poika?" Joonas-sedän suuri, punainen nenä oli tuhissut tavallista kuuluvammin. "Laitat piian raskaaksi, oi, voi!" Ei se ollut enää piika... se oli hänen kihlattu morsiamensa. Morsian – Herra varjelkoon! Joonas-sedän kädet olivat ruvenneet ihan vapisemaan. "Mitä sinä oikein puhut, poika?" No... morsian se oli – Rusilta. "Tänä iltana siitä on sellainen virallisesti tehty!" Jollei setä uskonut, niin sopi mennä kirkkoon kuuntelemaan.

Uskoa se oli pitänyt, ja kahden viikon kuluttua oli viimeinenkin umpisolmu vedetty: Pellikka oli heidät vihkinyt pappilassa Anna-rouvan ja Bastmanin tädin läsnäollessa. Unkka olisi halunnut pitää oikeat häät, mutta Bastmanin täti oli häkinyt vastaan. "Hyss, hyss! Kohta sinä saat ristiäiset... ja silloin voidaan ryypätä kuppi kahvia teillä..."

Ristiäiset oli pidetty tasan kaksi kuukautta vihkimisen jälkeen. Alina oli kantanut pojan kasteelle... ja sille oli annettu komea nimi: Uuno Ksenofon Kristian. Rusilta oli ollut onnellinen. Saipa poika oikeat herrasnimet! Kummakos se, kun oli herrassukua. Ja Rusilta oli luonut voitokkaan katseen vanhempiinsa, jotka olivat kutsutut kummeiksi ja olivat nyt ensi kertaa käymässä vävypoikansa luona.

"Senohvoonihan se oli nimismies-vainajakin ja kirjoitti nimensä oikein äksällä", oli Rusiltan isä haastellut. "Minä kävin usein ruutilappuja hakemassa... ja antoihan se. Ei koskaan pannut tiukalle niinkuin muutamille..." Ja Unkasta oli tuntunut, kuin olisi appiukko näin kuin kautta rantain tahtonut huomauttaa, että se oli jo silloin niinkuin päätetty tämä naimakauppa... noilla muutamilla kerroilla, jolloin hän, metsänvartija Matti Tuppurainen, oli käynyt ruutilappuja hakemassa. Alina oli kyllä vaivaantuneena hymyillyt ja Pellikkakin keinutellut jalkaansa tavallista nopeammin. Mutta ei Matti Tuppurainen ollut siitä välittänyt. Hän oli haastellut vapaasti kirkkoherran ja Bastmanin tädin kanssa... noin niinkuin vertaisena vallan. "Joo... oli se Paskmannikin eri hyvä mies... tupakat tarjosi tulijalle, vaikkei paljon puhellutkaan. Mutta lumen tulosta se aina muisti kysyä... ja sehän onkin nyt yksi tärkeä parakraahvi näissä Lapin oloissa. Sillä siitähän se talventulo riippuu..."

Niin, niin. Unkka muhoili itsekseen tätä kaikkea muistellessaan. Tuskin hän koskaan aikaisemmin oli huomannut, mikä ero oli sentään heikäläisen ja tuollaisten Tuppuraisten välillä. He, vanhan virkamiessuvun jälkeläiset, edustivat sivistystä... jollei nyt niin paljon koulunkäynnin, niin ainakin sen tavan perusteella, millä he elämää katselivat. Sitä oli merkinnyt Alinan vaivaantunut hymy ja äidin hiljaisuus, sitä Bastmanin tädin merkillinen harvasanaisuus. Sillä – ihmeellistä kyllä – Bastmanin tätikään ei ollut ristiäisissä juuri monta sanaa sanonut ja ne vähätkin ruotsiksi milloin äidille milloin Alinalle.

Oli siinä suunniteltu tulevaisuuttakin... erikoisesti Alinan muuttoa. Nyt kun "perhe" oli lisääntynyt kahdella uudella jäsenellä, oli hajaannuttava – ehdottomasti hajaannuttava. Tässä ainoassa keskustelunkohdassa oli Bastmanin tädin roimakkuus jälleen näyttäytynyt. "Sinähän lähdet, Alina... ja lyöt mökin metsään!" Niinpä niin.

Alinalle se oli jo pitempiaikainen tuuma, ja kesän kuluessa oli maat jo mitattu ja torpan paikka tarkalleen katsottu. Nimismies oli osoittanut erityistä innostusta tätä muuttoa kohtaan. Hän oli häärännyt eri käskystä... laittanut hakemukset, antanut lausunnot... ja nyt oli asia sillä rajalla, että oli heti ryhdyttävä rakentamaan. Tuppurainen oli oitis tarjonnut apuaan. Hänhän se oli rakentanut jo monta mökkiä Lapin korpeen: nykyinen, jossa hän asui, oli jo kolmas. Hän, Matti Tuppurainen, se nyt rupeaisikin tämän Alinan pykmestariksi. Ja rakennettaisiinkin oikein sievä mökki, missä vanhanpiian päivät suoltuisivat kerältä kuin siima – hehheh!

Alina oli sanonut tädille jotakin ruotsiksi, jota hän, Unkka, ei ollut oikein kuullut, ja sitten he olivat nauraneet. Äitikin oli hymähdellyt, ja Pellikan oli yhtäkkiä vallannut halu ruveta keskustelemaan Tuppuraisen kanssa karhunkierroksista. Oliko metsänvartija tavannut tänä syksynä jälkiä? Kyllä! Hän oli edellisellä viikolla samoillut Tojottamavaaran liepeillä ja muutamassa näreikössä tavannut jälkiä ja löytänyt kosolti p–skoja. Niin oli tiputellut kuin lammas papanoita, mutta paljon suurempia... tietysti suurempia. Se oli selvä talventulon merkki, kun mesikämmen tyhjenteli suolistoaan...

Alina ja Bastmanin täti olivat yhtäkkiä saaneet asiaa ulos, ja Rusiltakin oli käynyt hiukan levottomaksi. Hänen isänsä haasteli hieman arkipäiväisesti eikä muistanut, että oltiin herroissa. Mutta kirkkoherra oli johtanut keskustelun vaarattomammille aloille, ja hetken kuluttua olivat Alina ja Bastmanin täti palanneet sisään.

Oli siinä siis haasteltu kylän asioista, Luukas Morottajan lähetyskouluun menosta ja apteekin tulosta. Täällä ei ollut ennen ollutkaan apteekkia, vaan lääkkeet oli haettu Ruijasta – niinkuin kaikki muukin. Nyt tuli apteekki... ja se tietysti oli hyvä. Mutta – se lähetyskoulu – se oli sentään vielä mielenkiintoisempi juttu. Ja nyt oli Luukas lähtenyt sinne, aikoen pakanoiden käännyttäjäksi. Luuliko herra rovasti, että Luukkaalla oli niinkuin lahjoja siihen? Tuppurainen oli taas iskenyt keskusteluun kiinni. "Se minun ajatuskuvioissani ja sielullisessa keskipisteessäni tuntuisi, että siihen tarvitaan erikoiset lahjat... ettei pölökää... ja minusta se Luukas on aina ollut vähän aranlainen." Mutta – kielitaitollahan siellä tietysti mies manuveerasi – niitten mustien parissa. Jokohan oikein itte Syän-Ahrikkaan aikoi Luukas?

Ei ollut kirkkoherra osannut tarkkaan selittää. Luukas nyt meni vasta ensiksi kouluun. Siellä nähtäisiin, mihin hän kykenisi. "Ka siellä... siellähän ne tutkivat... ja tuteeraavat, mitenkä kielikin kääntyy." Taisi olla vaikeaa se Ahrikan kieli?

Vaikeaa se oli... ja siinä oli juuri Luukkaankin suurin heikkous. Niinpä niin... mitenkäs se nyt lappalainen, joka ei oppinut suomeakaan kunnollisesti. Niin läpsytti kuin olisi lehmä tiputellut takapuolestaan... joo!

Ja taas oli kirkkoherran pitänyt johdattaa Tuppurainen uusille aloille. Hän käytti liian kansanomaista kieltä. Unkka oli sen tajunnut heti, mutta toisaalta häntä oli huvittanut appiukon aikaansaama jännitys. Tuppurainen astui sukuun ihan väärentämättömänä miehenä ja leveänä. Tietty – kruunun metsänvartija!

Anoppimuori taas oli kulkea tissutellut ja tutkinut taloa sisältä ja ulkoa. Pitihän hänen toki saada selville, minkälaiseen paikkaan hänen tyttärensä joutui, ja hän oli ollut tyytyväinen, enemmänkin kuin tyytyväinen. Nämä olivat isoista sukua, vaikka köyhtyneet – sen tiesi Saara Tuppurainenkin, omaa sukua Kärkkäinen. Mutta oli näillä vielä yhtä ja toista roinaa jäljellä entisestä herraskomennosta... niinkuin vanhan vallesmannin ja rouvan valokuvat ynnä muuta. Saara-emäntä oli seisonut valokuvien edessä ja katsellut niitä pää kallellaan, hymähtänyt sitten hyväksyvästi ja sanonut: "Ka, kun ovat mukavan kiekauksen sisässä! Yhestäköhän puusta nuo ovat?" Jaa – mitkä? Matti Tuppurainen oli päässyt paikalle asiantuntemuksineen. "Nuo raamit." Matti oli tunnustellut. Kyllä niissä oli liitos jossakin... mutta ne olivat niin taitavasti puleeratut, ettei sitä huomannut. Ja hän oli katsellut ympärilleen tuvassa... Rusiltaa, joka oli istunut penkillä vaivaantuneen näköisenä, Unkkaa ja kehdossa makaavaa poikaa, ja vedellyt punaiselta vivahtavaa partaansa. Niinpä niin! Liitos se oli tässäkin tehty... lii-tos... ja kaikesta päättäen hyvin onnistunut – sikäli kuin hän, Matti Tuppurainen, värteeraili.

Alina oli aamulla lähtenyt jäkälään ja komentanut Lempin matkaansa. Tyytyväisinä olivat appivanhemmat yönsä maanneet Emauksen pirtin lattialla ja aamulla sonnustautuneet mökilleen. Ei oltu enää puhuttu Alinan torpanteosta sanaakaan. Se oli vain kuulunut ristiäistunnelmaan – siihen totuttuun tapaan, että herroissa piti haastella höylisti. Eikähän Alina Matti Tuppuraisen avun tarpeessa ollutkaan, sillä nimismies oli jo siitäkin puolesta huolehtinut. Hän oli tilannut taitavan kirvesmiehen, joka ennen pitkää ryhtyisi työhön. Mutta Alina oli pistäytynyt pirtissä vielä pihalta käsin, kun Matti Tuppurainen eukkoineen parhaillaan ryysti kahvia pöydän päässä ja sanonut äidille ruotsiksi: "Ne ovat aivan kuin kotonaan!" Ja äiti oli helähtänyt kirkkaaseen nauruun, mikä oli harvinaista.

Unkka kaivoi viemäriä ja tunsi jonkinlaista levottomuutta. Vaikeaksi taitaisi talvi muodostua heidän kaikkien ähistessä yhdessä. Häntä hiukan säälitti Rusiltan kohtalo. Syytönhän tämä tavallaan oli siihen, että oli joutunut Emaukseen. Hän oli jo pannut merkille, että Rusilta kärsi. Mutta mitenkäpä hän muutenkaan olisi elämänsä järjestänyt? Näytti siltä, kuin olisivat tuon keväällisen yhteentörmäyksen seuraukset vielä tuntuneet... kuin olisi Rusiltan taloon tulo nostattanut uudelleen esiin vanhan erimielisyyden. Ja Unkankin täytyi myöntää, että hän tässä asiassa jäi kuin pakosta jollakin tavoin häviön puolelle.

Hän oikaisi selkäänsä ja katseli kaivamaansa ojaa. Se oli jo pitkä. Suon alapää oli jo melkoisesti kuivunut... mutta edessä oli vielä kova urakka. Oli kaivettava matalammat poikittaisojat, joihin viimeisetkin vedet sitten virtasivat. Sitten vasta olisi aika ajatella varsinaista muokkausta, kyntämistä ja kylvämistä. Siihen menisi vielä aikaa. Mutta – Unkasta oli ruvennut tuntumaan, että hän tämän suon kimpussa hääriessään jollakin tavoin keräsi henkisiäkin voimia vastaisten päivien varalle. Ja niitähän hän todennäköisesti tulisi tarvitsemaan... päättäen siitä mielialasta, mikä kotona vallitsi.

Mutta pianhan Alina muuttaisi pois... ja hänen elämänsä olisi sitä myöten selvä. Lempi joutuisi ennen pitkää naimisiin... ja sitten hän jäisi yksin Emaukseen Rusiltan ja poikansa kanssa. Kaiken todennäköisyyden mukaan tulisi perhe kasvamaan... sillä he olivat kovin nuoria – Rusilta ja hän. Mutta – kumma kun Alina sulatti Lempin riijauksen ja oli niin kärkäs näistä hänen asioistaan huomauttelemaan. Eihän hän nyt sitä suoraan tehnyt... mutta silmäpeli ja ruotsin puhuminen olivat kyllä selviä merkkejä siitä. Vaikuttiko siihen se, että Oula oli rikas... ja Rusilta köyhä? Unkan mielestä olisi riittänyt jo yksi tuppurainen heidän sukuunsa. Ei olisi Lempin tarvinnut jatkaa. Mutta äiti ja Alina vaikenivat visusti tästä asiasta.

"Mesaljanssi!" oli Bastmanin täti sanonut kuultuaan hänen naimisiinmenostaan. Ja samoin olivat sanoneet Joonas-setä ja Lusina-tätikin... Hän, Unkka, ei ollut välittänyt. Sanokootpa mitä tahansa. Mutta ihmeellistä, etteivät hekään olleet puhuneet mitään Lempin ja Oulan seurustelusta...

Aurinko alkoi painua länteen, ja suosta nousi huurua. Maa oli vielä lämmin, vaikka ilmat jäähtyivätkin. Unkka seurasi sumukielekkeiden vääntelehtimistä, ja hänen mielensä valtasi apeus. Tuskalliseksi, tuskalliseksi muodostuisi varmasti elämä ensi talvena. Hän näki silmissään Alinan pingoittuneen, ylhäisen ilmeen, kun tämä istui ikkunan alla ja kuunteli hänen appensa juttuja. Alkaisikohan äijä ahkeraankin käydä vävypoikaansa ja sukulaisiaan katsomassa – ja anoppi? Hän näki Saara Tuppuraisen hyväksyvät päännyökkäykset, kun tämä tutki taloa ja tarkasteli sen tavaroita. Kirottu eukko! Eihän hän ollut mennyt vanhempien kanssa naimisiin, vaan tyttären. "Kyllä sinä nyt saat vetimen", oli Lusina-täti huomauttanut, kun oli kuullut hänen naimisiinmenostaan. "Saat elättää ukon ja akankin, niinkuin mekin olemme saaneet heitä perässämme vetää." Mahtoiko käydä niin? Pahus soikoon! Hän näyttäisi ukolle selvän kurssin.

Unkka lähti astumaan taloa kohti tyytymättömänä, mieli nyreänä. Minkähänlaiseksi tämä ilta muodostuisi? Alina palaisi kotiin ja rupeaisi puhumaan ruotsia. Hän oli puhunut sitä siitä saakka kuin Rusilta oli tullut taloon. Se oli kuin jonkinlainen huomautus, että he Rusiltan kanssa nyt kuuluivat eri säätyyn...

Mutta – kotona oli ilo ylimmillään, sillä Bastmanin Leon istui pöydän päässä ja kertoi iloisia juttuja. Hän oli palannut Kultalasta ja rehenteli kuin mikäkin rikas.

– Terve, terve! – tervehti hän, ja hänen silmäkulmassaan väijyi veitikka. – Sinähän olet alottanut uuden sukupolven... sillä aikaa kuin minä kaivoin kultaa kihlasormusta varten. Joutuisa olet, joutuisa olet, Unkka!

Mikäpäs auttoi – joutua piti, kun oli kerran sille tielle lähtenyt. Mutta – mitäs sinne Kultalaan kuului?

Leon huitaisi kädellään. Mitäpäs sinne... ankara työ ja huonot sapuskat. Ei hän tosin ollut paljon yrittänytkään... olipahan kalastellut ja ollut toisinaan jonkinlaisena pikku pomona. Ei hänestä ollut ruumiillisen työn tekijäksi. Sen verran hän oli huuhtonut keltaista metallia, että sormuksen sai, jos hätä tuli. Mutta – eipä ollut vielä hätää.

Ja Leon kumartui kehdon yli ja tiedusteli pojan nimeä.

– Jopa sai juhlallisen rämssyn! – nauroi hän. – Miksei tehty minun kaimaani?

Olisiko se ollut vähemmän juhlallista?

– No... ei tosin, mutta olisihan ollut lohdullista tietää, että täällä yleni Napoleon III, sillä II:n ei perinyt kruunua, niinkuin isä-vainaja kertoi.

– Tarkoitatko, että pojasta olisi tullut pappi?

– No niin juuri... ja vähän parempi kuin Pellikasta, minun lankomiehestäni, joka Kultalassakaan ei tee muuta kuin makaa. Isä-vainajalla sentään oli käsikirjoitukset muassaan. Hän kaivoi kultaa sillä tavalla.

Heikoiksipa olivat tainneet jäädä hänenkin saavutuksensa.

– Ei sitä tiedä. Siellä on kuulemma Helsingistä tullut kirje, jossa isän papereita pyydetään jonkin tieteellisen seuran haltuun. Israel niitä parastaikaa äidin kanssa kokoilee.

Vai niin. Mutta mihin hän itse aikoi ryhtyä – Leon?

Asianajajaksi! Nimismiehen kanssa oli siitä ollut puhetta ja hän oli kehoittanut. Lapissa oli puute asianajajista... ja hänelle, Leonille, oli Jumala antanut sellaisen suuvärkin, että jo toppasi!

Alinakin puuttui keskusteluun takan luota, missä istui kehräämässä. Hän tiedusti, oliko nimismies saanut tietoa, milloin se kehämies tulisi... se, jonka nimismies oli tilannut.

Leonin silmännurkasta kurkisti iso veitikka.

– Jaa, jaa, Alina! Taitaa vanha suola janottaa! Minä jo ihmettelinkin, että lanko on niin täynnä sitä sinun torppaasi. Kaisa pakkaa jo mustankipeäksi – hehheh! Nimeäkin se jo sille miettii – lankomies.

Alinan rukki pysähtyi.

– Vai miettii. Olisipa soma kuulla...

– Toivolaksi se sitä tuumiskeli.

Kukaan ei huomannut, että Alina punastui. Rukki surrasi vinhaa vauhtia, kunnes lanka yht'äkkiä katkesi.

– Ei se ole hullumpi nimi, – sanoi hän niskojaan nakaten. – Kyllä se minun puolestani kelpaa.

– Vai kelpaa!

Leon nauroi merkitsevästi ja iski Unkalle silmää. Mutta tämä ei oikein käsittänyt.

Nyt äänsi äiti takan toiselta laidalta:

– Paljonkos panitte jäkälää?

Lempi nosti päätään. Hän kutoi sukkaa.

– Tuli kai niitä toista sataa limppua...

– Toista sataa vain?

– Niin! Jäkälä oli hiukan kuivaa... ei ottanut pysyäkseen koossa.

Se oli Alina, joka tämän selityksen antoi.

Nyt tuli Rusilta lypsyltä. Leon iski heti hänen kimppuunsa.

– No, iltaa, Rusilta! Miltäs tuntuu nykiä tämän talon lehmien utareita?

Mikäpä niissä... lehmät olivat kaikkialla samanlaiset.

– Älä, älä! Kyllä niissä on eroa. Toisilla – Mutta Leon ei päässyt jatkamaan, sillä äiti äännähti väliin:

– Luulen, että Unkankin on parasta mennä huomenna jäkälävaaraan. Saadaan se työ pikemmin loppuun.

Mikäpäs hänen – saattoihan hän lähteä.

Mutta Leon oli huomannut näistä keskeytyksistä, että hänen toivottiin lähtevän – tai ainakin hillitsevän kieltään. Ja koska lähtö oli helpompi, hän valitsi sen.

YHDESTOISTA LUKU

Myöhempään syksyllä kuoli Emauksesta lehmä, ja Unkka sai muutamana aamuna lähteä viemään vuotaa karvariin. Samalla matkalla hänen piti käydä apteekissa ostamassa pikku Unkalle jonkinlaisia tippoja, sillä pojan vatsa oli epäkunnossa.

Nyt oli jo täysi keli, maa lumen peitossa. Muutamana yönä edellisellä viikolla oli ropsahuttanut lumen, ja se piti. Ei sulanut enää, koska oli hyvä pohja. Mutta järvi oli vielä paikoitellen sula. Sieltä nousi höyryjä, kuin olisi useampia suuria jättiläispatoja ollut kiehumassa tulella.

Unkka ajeli menemään mieli omituisessa vireessä. Yhtäältä häntä suretti lehmän menetys, mutta toisaalta ilahdutti tämä puhdas, valkoinen talvi. Lumi ja Lappi – ne kuuluivat yhteen. Kesä oli vain kuin lainattu juhlapuku, joka heti käyttämisen jälkeen piti mahdollisimman kiiruusti kiikuttaa pois...

Siinä oli Mansiken vuota ahkion keulassa kovaksi jäätyneenä. Antoipa Tiinuksen sujutella sitä... siitä saataisiin kengäksiä. Niin – Tiinus! Hän ei ollutkaan pitkään aikaan tavannut veljeään... sen jälkeen kuin oli heittänyt Joonaksella laukkaamisen. Siellä hän oli tavannut Tiinuksen tuon tuostakin ja kerran jo epäillyt, että veljellä olisi joitakin aikeita Rusiltaan nähden. Mutta – ei Tiinus ollut sellaista ajatellutkaan, oli vain veisaillut Joonas-sedän ja Lusina-tädin kanssa ja lukenut Laestadiusta.

Kirkonkylä sukelsi näkyviin. Vasemmalla, järven rannassa kyyhötti kirkko, kukkoviiri hiukan kallellaan. Siitä ensimmäinen talo eteenpäin oli pappila. Loivasti kohoavalla järven törmällä oli taloa ja mökkiä tiheässä ryppäässä – Morottaja, ihan kirkkoa vastapäätä, posti ja lääkärin asunto. Holottajan puustelli pohotti kaikkein ylinnä... ja sen punainen pääty paistoi jo kaukaa tulijan silmään. Lahden toisella rannalla oli Javerus, apteekki ja muutamia mökkejä. Heikurainen oli vuokrannut apteekkarille toisen ylempänä olevan rakennuksen, joka kuului Javeruksen perikunnalle. Mutta kaikkein hallitsevimmalla paikalla sijaitsi Näätä, nimismiehen puustelli. Sen suuret ikkunat välkkyivät auringon valossa.

Kaikilla katoilla oli lunta. Kylä teki kodikkaan vaikutuksen. Unkasta tuntui joka kerta erikoisen hauskalta, kun hän tuli tähän tienkäänteeseen, josta kylä aukeni eteen. Se oli todellakin nähtävyys.

Siinä olikin jo karvarin talo rantatörmällä pienen matkaa Pokka-Ollin pöksästä. Unkka oijusti Ollin tuvan päitse ja huomasi Ollin pihalla mattoja puistamassa.

– Päivää! Jokos panivat piian töihin?

Hän ei kuullut, mitä Olli vastasi, sillä poro oli tempautunut tuliseen laukkaan. Juuri kun tie teki käänteen pienen mäennyppylän kohdalla, tuli Morottaja vastaan karvarista käsin. Hän ei huomannut esiin porhaltavaa poroa, vaan joutui äkkiä hyppäämään syrjään ja meni nurin. Unkka kuuli vain hänen vihaisen murinansa, kun hän karvarin veräjällä nousi ahkiosta ja katsahti taaksensa.

– Pitää ajaa ihmisten lailla! – huusi kirkkoväärti vihaisena.

– No, en minä ole ennen tiennyt, että lappalainen poroa pelkää, – huusi Unkka vastaan, ja häntä nauratti. Hän rupesi taluttamaan poroa, veräjästä sisään ja huomasi Kiiperin pihalla.

– Päivää! Taisi tulla tämmyy käräjille, kun ajoin Koninraadon nurin.

– Kek-kek-kek! – naureskeli karvari! – Minä näin, miinä näin. Jaa, jaa... sinullapa on iso vuota.

Olihan se... pitäisi saada parkkiin. Tuota... oliko Tiinus kotona?

– Kotona on... kek-kek-kek! Ei se poika kyliä laukkaile... asuu majoissa kuin Jaakop... kek-kek-kek! Siellä se veisailee.

Karvarinverstaasta kuuluikin veisuuta. Tiinus siellä lauleskeli:

    – Jeesuksen veri,
    se klasinen meri,
    jossa meidän autuutemme kiinnitetty on...

Tiinus istui penkillä, selin oveen, tuore vuota sylissä. Sitä hän parast'aikaa kaaputteli ja veisaili.

– Päivää!

– Ka, Jumala terve, Jumala terve!

Tiinus pyörähti ympäri ja huomattuaan, että se oli Unkka, jatkoi hiukan hämillään:

– Päivää!

– Sinustahan on tainnut tulla ihan mestari, kun virsiä vedellen työskentelet.

– No, ei vielä, ei vielä... mutta hiljalleen, hiljalleen.

– Kyllä Tiinus tämän taidon oppii, – tuumi Kiiperi. – Hän on syntyperäinen karvari.

Unkka jätti vuodan verstaaseen ja seurasi Tiinusta tämän kamariin. Se oli verstaan perällä, pieni, matala huone, josta oli suora näköala apteekkiin ja nimismiehen puustelliin käsin. Tännekin tunkeutui verstaasta nahan ja parkin haju. Mutta Tiinus oli jo niin tottunut siihen, ettei se häntä enää vaivannut.

Unkka istahti perälle pöydän päähän, ikkunan viereen. Ovesta vasemmalle oli leveä muuri, jonka reunassa oli hella. Muurin ja ikkunaseinän välissä, karsinaloukossa, oli toinen pöytä, joka oli peitetty vahakankaalla. Vastakkaisella seinällä, Unkan oikean käden ulottuvilla, oli piironki, ja sen päällä pieni, pyöreä peili laatikkoineen. Ja piirongin ja oviseinän välissä oli sänky. Huone teki siistin ja kodikkaan vaikutuksen.

Tiinus rupesi keittämään kahvia. Hän oli riisunut nahkaesiliinansa ja sipsutteli nyt lyhyin askelin hellan ääressä. Unkka pani merkille, että hän oli ruvennut kasvattamaan leukapartaa, samanlaista kuin oli Joonas-sedällä. Hänessä oli jotakin hentoa ja naisellista... vielä enemmän kuin ennen... ja hän nauraa hihitteli lyhyeen.

– Mitenkäs kotona jaksetaan? – puhui hän lyhyeen, kiireelliseen tapaansa. – En ole joutanut käymään... kiirettä – hi-hi-hi! En päässyt ristiäisiinkään... kiitos, kiitos vain, että kutsuit.

Unkkaa huvitti tuo tuttu naukaisu, joka aina esiintyi lauseen viimeisessä sanassa.

– Niin... sinulla on nyt poikakin.

Unkka odotti, että Tiinus olisi ruvennut puhumaan hänen avioliitostaan, mutta ei Tiinus muuta kuin kävellä hissutteli, kohennellen tulta ja kyykistyen puhaltamaan pesään. Hän kyseli Alinasta ja tämän puuhista.

Niin – Alina ajoi melkein joka päivä Makeanpetäjänmaahan, missä kehämies salvoi pirttiä. Sinnehän oli vain kahden peninkulman matka heiltä... ja Alina ajoi sen vajaassa kahdessa tunnissa.

– Ja äitikö muuttaa mukana?

Niin kai. Kävi ahtaaksi heillä, kun ei ollut kuin pirtti ja kamari. Kyllähän Tiinus sen tiesi.

– Kuule, minä en oikein pidä, että se Lempi leuhottaa tuon Oulan kanssa. – Tiinus asetti kuppeja pöydälle. – Me olemme herrassukua... ja meidän pitäisi pysyä säädyssämme.

Unkka punastui. Tiinus huomasi sen ja riensi korjaamaan.

– En minä nyt sinua tarkoita, joka kerran olet tehnyt sen virheen, – Tiinus hymyili anteeksipyytävästi ja räpytti silmiään. – Mutta – tarvitsisiko Lempin jatkaa...?

– Minä olen sanonut samaa, – vastasi Unkka, – mutta äiti ja Alina eivät puhu eivätkä pukahda. Ajattelevatko he rahoja?

Tiinus seisoi hellan ääressä, pää hiukan etukumarassa ja tarkkasi kahvin kiehumista.

– Niin... rahoja – hm. Kyllähän Oulalla niitä on.

Oli varmasti. Mutta – oliko se nyt ainoa syy... kuinka sanoisi – ainoa huomioonotettava seikka?

– Hm, hm, – hymähteli Tiinus ja kaatoi höystöjä pannuun. – En osaa sanoa, en osaa sanoa, hm, hm. Mutta Leonista minulla on murhe. Se poika vielä joutuu onnettomuuteen.

Mitä Leon nyt oli tehnyt?

Tiinus vetäisi oven tiukempaan kuin peljäten, että joku voisi kuulla.

– Ajattele sinä! Viime sunnuntaina on Leon taas ollut Ollin mökillä ja humalassa, Herra siunatkoon – niin kauheasti humalassa! – Tiinus vilkaisi ympärilleen. – Ja ajattele vielä! Hän oli ottanut lehmän nännin ja neulonut sen housujensa sepalukseen... noin. (Tiinus näytti nopeasti ja hämillään hymähtäen.) Sitten oli mennyt tanssaamaan jonkun toisen pojan kanssa nänni lerppaisten siinä, voi Herra siunatkoon! (Taas hätäinen vilkaisu ympärille.) Tytöt olivat kirkuen juosseet seinustoille ja sieltä katselleet tuota kamalaa menoa. Mutta – ei siinä kyllin! Leon muka huomaa, että jotakin on hullusti, silmää alas, tempaa puukon tupesta ja leikata repsahuttaa nännin irti ja heittää nurkkaan. Voi, Herra siunatkoon! Voi, Herra siunatkoon!

Ja nyt oli kertomuksen koomillisuus temmannut Tiinuksenkin mukaansa, niin että hän taivutti polvet vastatuksin, nojasi kämmeniään niitä vasten ja nauroi täyttä päätä. Se lähti kuin kerältä, ihan surrasi vaan.

Unkkakin nauroi mukana. Hän saattoi tuon kaiken niin hyvin kuvitella.

– No, mitäs tytöt?

– No tytöt! – Tiinus heilautti kättään naisellisesti ja riensi hellan luo. – Tytöt kiljuen ulos kuin peljästynyt riekkoparvi!

Kaikkia se Leon keksi! Mutta se oli aina ollut sellainen ylönannetu. Mistähän tuo sen nännin hankki?

– No, Morottajasta! Siellä oli teurastettu... ja sieltä oli Leon sen sivumennessään siepannut.

Kyllä oli, kyllä oli. Se oli niin Leonin tapaista.

Tiinus kaatoi kahvia kuppeihin, ja nyt oli hänen kasvoillaan hurskas ilme.

– Hyvä Isä sentään, kuinka ihmisten lapset ovat hulluja. Synnin teillä liehuvat... eivätkä yhtään ajattele kuolematonta sieluaan.

Tiinus hörppi kahvia lautaselta, ja hänen pitkänhuiskea vartalonsa oli etukumarassa. Unkka loi häneen tuontuostakin syrjäsilmäyksen, peljäten, että Tiinus rupeaisi puhumaan uskosta.

Mutta ei Tiinus ruvennut. Hän kaatoi vain toiset kupit ja alkoi yht'äkkiä jutella apteekkarin rouvasta.

– Hyvä Isä siunatkoon, niitä on kaikenlaisia naisiakin! Satuimme yht'aikaa apteekkiin Pellikan kanssa ja rouva rupesi haikailemaan, että hän kuoli ikävään täällä. Ajattelepas! Tuskin on kahta kuukautta ollut paikkakunnalla, niin jo ikävöi.

No, mitä tuo ikävöi?

– Tanssia, Herra siunatkoon! – ja rekiretkiä! Pitäisi kuulemma huvitella alituiseen. Täällä ei kuulemma enää tanssita niinkuin ennen. Kertoi lääkäriltä kuulleensa, että täällä ennen pantiin toimeen herrasväen tanssiaisia, joissa herrat esiintyivät hännystakeissa ja rouvat avokaulaisissa leningeissä. Nyt on kuulemma tuo aika mennyt. Voitko ajatella!

Ja Tiinus rupesi pesemään kahvikuppeja niinkuin ennen Emauksessa ja jatkoi:

– Jumalan kiitos, jos olisi mennyt... mutta minä pelkään pahaa...

– Kukapa täällä enää tanssisi, kun vanhat ovat kuolleet tai poismuuttaneet – haasteli Unkka. – Ennen tosin kokoonnuttiin piirilääkärille ja siellä tanssia jyskytettiin aamupuoleen. Mutta silloin olivat läsnä Bastmanin setä-vainaja ja Anna-Stiina-täti, pappilan nuoret ja joskus meiltäkin jokunen. Nyt on Lorents-setä kuollut, nimismies naimisissa, Bastmanin Anna samoin. Pellikka ei harrasta sellaisia, vaikka Anna kai kyllä mielellään haluaisi. Miksei rouva tanssi miehensä kanssa?

Tiinus nauroi.

– Näkisitpäs sen äijän, niin et kysyisi. Vanha, harmaapäinen mies, nilkku ja leinin syömä... mikä lie ryssä. Kuuluu tämä olevan vasta sen ensimmäinen paikka.

Ja rouva on ainakin kolmekymmentä vuotta nuorempi miestään.

Mikä sen nimi oli?

– Smirnoff, Nikolai Smirnoff.

Oli Unkka kuullut, vaikka ei muistanut oikein tarkkaan. Hän ei ollut pariin kuukauteen käynyt kirkolla.

– No niin – onpa soma mennä siellä käymään. – Unkka nousi lähteäkseen. Hänellä oli sellainen omituinen tunne, että tänä päivänä tapahtuisi jotain.

– Aiotko sinä apteekille?

Oli asiaa vain. Piti saada pikku Unkalle reserveeratuita vatsatippoja.

– No, käyhän talossa vaan. Kuule, onko tuolla sinun vuodallasi kiire?

Eihän sillä niin kovin kiirettä ollut... mutta hyvä olisi, jos joutuisi ajoissa. Kengänvärkkiä tarvittiin.

– No, kyllä minä koetan valmistaa mahdollisimman pian.

Unkka lähti. Hänen poronsa oli syönyt. Kiiperi oli heittänyt sille limpun jäkälää. Unkka suisti veräjästä ulos, ajoi Javeruksen ohi ja tuokion kuluttua apteekin edustalla.

Hän ei ollut koskaan elämässään apteekkia nähnyt. Tämä oli ensi kerta. Siksipä hän uteliaana astuikin portaita ylös.

Holottaja oli kuulemma jo ehtinyt antaa apteekkarille nimenkin: Tippa-Nikolai. Hänellä oli kuulemma tapana tulla tiskin ääreen ja lausua vain yksi sana: "Tippa?" Hän tarkoitti kai tippoja, ja jos asiakas vastasi myöntävästi, niin hän sai tippoja. "Hoffmans droppar" luki pullon kylkeen lyödystä etiketistä. Mutta – jos tarkoitti jotakin erikoista lääkettä, piti sanoa täsmälleen nimi, ja silloin sai sitä. "Minä haluan reserveeratuita vatsatippoja", ajatteli Unkka työntyessään apteekkiin.

Ovitiuku soi kimeästi, ja apteekki oli tyhjä. Pitkät rivit porsliinitölkkejä seisoi hyllyillä, – kaikissa vieraskieliset päällekirjoitukset. Unkka tavaili niitä, mutta ei saanut selvää. Mitä lienevät olleet – latinaa. Hän katseli ympärilleen. Sivuhuoneeseen johtavan oven pielessä riippui pieni käsivaaka ja kimppu sääskiverkkoja. Unkka hymähti. Myöhään oli apteekkari ne tuonut, sillä sääsket olivat jo aikoja kuolleet. Tai ehkä hän oli tarkoittanut ne ensi kesää varten.

– De' kom nägon ti' apteke', Nikolai, [Joku tuli apteekkiin, Nikolai] – kuului sisältä, ja nuori, hauskannäköinen naishenkilö kurkisti ovelta. Unkka kumarsi kömpelösti.

– Hyvää päivää! Mieheni tulee heti. Olkaa hyvä ja istukaa.

Unkka istui. Nuori rouva (sillä se se kaikesta päättäen oli) tepsutteli tiskin takana ja hyräili, heittäen tuontuostakin häneen salaperäisen katseen. Unkkaa ujostutti. Hän ei ollut tottunut tällaisiin tapoihin. Hänen mieleensä johtui kuin itsestään soidinaika. Noin silloinkin naaras kuherteli uroon edessä. Tämä taisi olla eri elävä.

Erämaassa kasvaneena oli Unkka saanut väkevät vaistot. Hän oli myös väkevän, intohimoisen suvun jäsen. Heillä, Berghälleillä, kuohahti veri äkkiä, he olivat herkästi syttyviä ja tulisia. Unkka oli omituisessa vireessä. Kaikki se, mitä Tiinus oli kertonut Leonista ja hänen edesottamuksistaan, tästä rouvasta ja hänen ikävästään, yhtyi nyt omituisen sekavana ajatus- ja mielikuvarykelmänä temmeltämään hänen aivoissaan.

Mutta – samalla nousi jostakin hänen olemuksensa syvyydestä vastavaikutus. Se pohjautui hänen terveeseen itsesäilytysvaistoonsa. "Ihmisen pitää olla aina varuillaan kaikkea pahaa vastaan: Lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän koreus..." Niin oli Joonas-setä hänelle monta monituista kertaa saarnannut. Hyvä Isä! Oliko tämä tilanne nyt sellainen, että piti tuollaisia ajatella? Eihän hän tuntenut tätä rouvaa ensinkään.

Tiinus – niin Tiinus. Mitä oli Tiinus puhunut sellaista, joka aiheutti tällaisia ajatuksia. Eihän hän ollut sanonut muuta kuin että "niitä on kaikenlaisia naisia." Eihän se vielä sisältänyt mitään varsinaisesti epäilyttävää. Ja kuitenkin oli Tiinuksen kasvoilla tuona hetkenä häivähtänyt eräänlainen inhon vivahdus. Entäs hän, hän itse, Unkka? Hänen mielessään oli välähtänyt ajatus, että tänään tapahtuisi jotakin. Mitä tänään voisi tapahtua? Ei muuta kuin että hän saisi pikku Unkan vatsatipat ja lähtisi kotiin. Tämä oli kaikki aivan hassua!

Rouva oli pysähtynyt ikkunan ääreen ja lanteitaan keinutellen katseli ulos. Unkkaa jo suututti. Missä ihmeessä se äijä viipyi, kun ei tullut? Hänellä alkoi jo olla kiire... ja nyt piti katsella, kuinka tuossa muuan keinutteli lanteitaan ja hyräili jotakin tanssin pätkää. Sitä varten hän ei ollut tullut, vaan ostamaan pojalle lääkkeitä...

– Talvikin saattaa olla kaunis.

Unkka höröstyi. Tarkoittiko tuo häntä? Siihen oli kai jotakin sanottava.

– Jaa, kyllähän se...

– Mutta... kyllä täällä sentään on yksitoikkoista.

– Jaa... sitä kun on täällä syntynyt...

Rouva pyörähti äkkiä ikkunan äärestä.

– Oletteko syntynyt täällä?

– Kyllä.

Ja rouvan katseista luki Unkka jotakin sentapaista kuin että: tuonnäköinen mies?

Unkka punastui ja katseli säpikkäitään pitkin. Hänen nutukkaistaan sulanut lumi oli muodostanut ison lammikon lattialle.

– Anteeksi, mistä talosta te olette?

– Emauksesta.

Rouva löi käsiään yhteen.

– No... te olette sitten se nuori Berghäll, joka on vasta mennyt naimisiin?

Unkka ei itsekään ymmärtänyt, miksi hän punastui. Tuo huudahdus ja tuo käsien yhteenlyönti sai hänet häpeämään. Oli kuin olisi Rusilta ja pikku Unkka jollakin tavoin vedetty esiin... häikäilemättömästi, julkeasti... kuin äärettömän suuren kansanjoukon katseltaviksi. Katsokaa, mitä nuoren miehen typeryys saa aikaan! Ja mies vielä niin komea kuin –.

Pitemmälle ei Unkka ajatuksissaan ehtinyt, sillä apteekkari astui nyt sisään. Unkka nousi punaisena ja omituisesti päästään pyörällä. Hän ei uskaltanut vilkaista rouvaan, jonka katseen hän tunsi kasvoillaan. Kumara, ontuva mies, jolla oli suuri, punainen nenä ja harvahko, harmaa tukka, nilkutti tiskin ääreen ja lausui:

– Tippa?

– Hör du, Nikolai. Den här ä' den unge Berghäll från Emaus. Tänk, att de' finns så lustiga namn här på orten. [Kuule, Nikolai. Tämä on nuori Berghäll Emauksesta. Ajattele, että löytyy niin hassuja nimiä paikkakunnalla.]

– Egentligen, egentligen... [Oikeastaan, oikeastaan...] sammalsi ukko, ääntäen g:n g:ksi sanan ensimmäisessäkin tavussa. Unkka asetti rohtopullon pöydälle.

Reserveeratuita vatsatippoja.

Häntä hävetti hirveästi. Tuntui, kuin olisi pitänyt vaipua maan alle. "Reserveeratuita vatsatippoja!" Nuo sanat saivat hänen kiristelemään hampaitaan. Berghällien veri kuohui. Hänen olisi tehnyt mieli karjaista: "Ei! Antakaa viinaa! Vatsatipat saatte heittää helkkariin!"

Kerran hän vilkaisi rouvaan ja huomasi tämän nauravan. Se nauru nujersi hänet lopullisesti... nujersi, mutta samalla raivostutti. Mitä tuo ihminen tahtoi? Oliko hän niitä naisia, joista Leon sanoi, että heillä...? Oh! Leon puhui paljon roskaa. Mutta – Leonhan kuului käyvän täällä usein.

– Te olette herra Bastmanin serkku? Hän on kertonut teistä. Hör du, Nikolai, den här husbonden ä' kusin ti' Leon Bastman. [Kuule, Nikolai. Tämä isäntä on Leon Bastmanin serkku.]

– Egentligen, egentligen... sammalsi ukko, eikä Unkka päässyt selville, mitä hän sillä tarkoitti.

Hän sai rohdot, maksoi ja lähti. Mutta hänen jo ovella mennessään, huusi rouva Smirnoff jälkeen:

– Me olemme puhuneet pororetkestä Sievaaraan teidän serkkunne kanssa. Hän arveli, että te lähtisitte oppaaksemme.

Unkka sulki oven ja jäi seisomaan oven pieleen. Ovitiuku oli helähtänyt aivan hänen korvansa juuressa. Mitä? Varoittiko se häntä? Kyllähän Leon Bastman sen tien tunsi yhtä hyvin kuin hänkin.

– Ei, kyllä teidän pitää lähteä. Te olette kuulemma hyvä tuttava sen vanhan isännän kanssa, joka kuuluu niihin kovauskoisiin. Hör du, Nikolai, du ä' ju ocksä av samma mening? [Kuule, Nikolai, sinähän olet samaa mieltä?]

– Egentligen, egentligen... en minä läkte sinne.

– No sitten me menemme ilman sinua. Me puhumme vielä tästä, herra Berghäll.

Loistava hymy ja viekoitteleva katse oli viimeinen, mikä Unkan mieleen jäi, kun hän sulki oven ja astui portaita alas. Hänen poronsa seisoi pää riipuksissa, tolppaan sidottuna. Oli kuin olisi sekin jollakin tavoin aavistanut isäntänsä sekavat tunteet.

Kotimatkalla kävi Unkka ajatuksissaan läpi koko apteekkikohtauksen. Omituinen se oli ollut. Ukko kuin vanha gorilla... pitkät kädet ja lyhyet jalat – ainakin hyvän joukon yli viidenkymmenen. Mutta silloinhan rouvan pitäisi olla vasta vähän yli kahdenkymmenen. Kuinkahan vanha hän tosiaankin mahtoi olla? Unkkaa suututti ja nauratti. Pahustako häntä liikutti apteekkarin rouvan ikä! Niin. Niin saattoi sanoa... mutta sittenkin – jos hän totta puhui – se liikutti häntä. Oliko hän jo ihastunut? Pahus soikoon! Niinkö pian rakkaus syttyi?

Jonkin verran rauhoittuneena hän tuli kotiin. Rusiltalla oli päivällinen valmiina. Poika sai lääkkeet ja nukahti, ja äänettöminä he istuivat pöytään kaikki kolme, Ellen-rouva ja Unkka vaimoineen. Ellen-rouva oli viime aikoina käynyt kovin vähäpuheiseksi. Häntä mietitytti muutto Alinan uutistorppaan. Siellä oli nytkin tyttö seuraamassa rakennustöitä, ja nimismies kuului olevan mukana. Sekin huoletti Ellen-rouvaa. Mitähän siitäkin loppujen lopuksi tulisi?

– Missä Lempi on? – kysyi Unkka, kun ateria oli jo ehtinyt puoliväliin.

Niin – Lempi. Hän oli lähtenyt Alinan mukana. Olihan hyvä, että oli joku kolmaskin...

Unkka katsoi äitiänsä pitkään. Pelkäsikö äiti, että Alinakin...? Samassa hän säpsähti. Miksi hän noin ajatteli: Alinakin? Sehän merkitsi samaa kuin että hän, Unkka, jo olisi... Hän punastui ja aterioi hetken äänetönnä. Mutta – hän ei päässyt tuosta ajatuksesta irti. Hän kysäisi:

– Tunnetko sinä, äiti, apteekkarin rouvaa?

– En... mutta Bastmanin täti tuntee.

– No... mitä hän arvelee?

Ellen-rouva syödä mutusteli hiljaa ennen kuin vastasi.

– Hän on sitä mieltä, että se ihminen on vaarallinen.

Unkka yhtyi hengessä äitiinsä, mutta huomautti kuitenkin:

– Vaarallinen? Kuinka niin?

Äiti katsahti häntä pitkään.

– Kyllähän sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan. Hän on miesten pyydystäjä. On onnettomissa naimisissa ja haluaisi jollakin tavoin hankkia – korvausta...

Ellen-rouva punastui. Harvoin hän joutui tällaisia sanoja käyttämään... mutta nykyaika oli toinen kuin elämä hänen nuoruutensa päivinä. Silloin ei Lapissa tiedettykään sellaisista ihmisistä kuin rouva Smirnoff... oli vain joskus luettu kirjoista. Mutta – näkyi olevan... näkyi olevan. Leonin kerrottiin sieltä joskus tulleen aamupuolella yötä. Nykyaikana oli niin paljon sellaista, jota Ellen-rouva ei saattanut käsittää... kuten sitäkään, että Alina salli nimismiehen niin innokkaasti ottaa osaa hänen mökinrakennuspuuhiinsa. Ennen, kun välit menivät poikki, ne olivat poikki ja pysyivät poikki. Ei siinä enää kurkisteltu puolelta eikä toiselta...

– Ne kuulemma puuhaavat pororetkeä Sierivaaraan... ja minun kuulemma pitäisi lähteä oppaaksi...

– Ketkä?

– No – apteekkarin rouva ja Leon.

Ellen-rouva katsahti säikähtyneenä ylös. Eihän vain se ihminen ollut jo iskenyt silmiään Unkkaan? Leonhan siellä kuului istuvan päntiönään... Mutta – Leonistapa nyt ei ollut väliä...

Ja ensi kerran Unkan naimisiinmenon jälkeen sanoi Ellen-rouva oikein lämpimästi Rusiltalle:

– Kas niin, lapseni. Nyt me pistämme padan tulelle, että saadaan pikku Unkka kylpyyn!

KAHDESTOISTA LUKU

1

Se oli totta, että tämä apteekkarin rouva pani koko kirkonkylän liikkeelle. Hänen aikaansaamansa levottomuus tunkeutui pappilaankin.

Anna Pellikka olisi mielellään lähtenyt pororetkelle, sillä hän ei oikein viihtynyt Israelinsa kanssa. Israel oli liian vakava, hän harrasti vain kutsumustaan. Pian oli Lorents Bastmanin muisto pappina häipynyt. Häntä muistettiin vain omituisena, tavallisuudesta poikkevana ihmisenä, jolla oli ollut omat erikoisharrastuksensa, – originaalina, niinkuin Joonas-herra sanoi. Mutta Israel Pellikka oli hyvässä maineessa, ja siinä samassa vanavedessä purjehti hänen rouvansakin. Nyt olisi Anna-rouva halunnut lähteä.

Mutta – hänen äitinsä nosti jyrkän vastarinnan.

"Vai sinne... kaiken maailman retkille resuamaan! Niinkuin ei jo riittäisi, että Leon resuaa! Vai vielä pitäisi sinunkin lähteä! Sinä et näy yhtään muistavan, että olet papin rouva!"

Eipä äitikään ollut aina muistanut. Olihan hänkin ollut tanssiaisissa piirilääkärillä.

"Joo, olin minä... ja minähän vasta olinkin! Mutta – aina papan kanssa yhdessä – aina papan kanssa! Emmekä me tanssineet – Herra varjelkoon! Pappa istui ja joi tyyttinkejä tohtorin ja toisten herrojen kanssa, sillä aikaa kuin me rouvat istuimme formaakissa ja juttelimme keittiöstä ja lapsista. Niin juuri! Ja minun olikin hyvä jutella, sillä sinä ja Kaisa mennä vuovasitte vähän väliä avonaisen oven ohitse milloin minkin kainalossa."

Äiti oli mahdoton, hänen kanssaan ei kerta kaikkiaan saattanut keskustella. No niin, olkoon! Ja Anna heitti jatkokertomukset nurkkaan ja lähti suuttuneena entiseen tyttöaikuiseen huoneeseensa.

"Mene minun puolestani, jos saat Israelin mukaan. Mutta yksin et mene! Aviopuolisot kulkevat yhdessä kaikkialla – tai kulkivat ennen. Sillä eipä tuo näy nimismieskään ottavan Kaisaa mukaansa, kun ravaa siellä Makeanpetäjänmaassa..."

Pellikan mielessä vilahti ajatus, että jokohan olisi lähteä? Anopin vihjaus Makeanpetäjänmaasta se tämän ajatuksen toi. Kukaties Alina Berghällkin lähtisi? Mutta – sitä ei uskaltanut kysyä paremmin äidiltä kuin tyttäreltäkään.

Niin se jäi. Israel Pellikka luopui hengessään, ja Annan oli tehtävä samoin. Koko kirkonkylän herrasväki oli liikkeellä. Saida Smirnoff oli inspiroinut heidät kaikki.

Leon korjaili ajovehkeitä pirtissä. Hän asusti nykyisin pirtin porstuankamarissa. Pellikka teki asiaa pirttiin.

Häntä halutti kuulla, keitä kaikkia sinne Sievaaraan aikoi.

– Kaikkia sinne on käsketty – syrjää myöten – herrasväkiä tietysti, joilla on porot ja repäisevä meininki. Ei siinä ole erotettu hengellisiä eikä maallisia. Lähde, jos tahdot. Äidin ajokas on joutilaana.

Äidin ajokas – niin... mutta keitä Emauksesta lähti?

– Vai sinnepäin sinä sihtaat!

Leon nauroi, ja hänen naurunsa hermostutti aina Pellikkaa.

– Ehei, poika! Pysy sinä vain uskollisena Annalle, johon olet sidottu myötä- ja vastoinkäymisissä.

Pellikka suuttui. Tarvitsiko sen nyt vielä merkitä mitään sihtaamista, jos hän niinkuin kysyi. Kovin sopimattomia sanoja lankomies käytti. Hän vain sen vuoksi, että siellä Sierivaarassa olisi kiertokoulu. Voisi tarkastaa samalla kertaa.

– No, lähde, lähde! Kuka sinua estää. Voithan tarkastaa koulun samalla, kun tarkastat muutakin.

Ja taas tuo hermostuttava nauru. Pellikka astui ovelle ja huomautti mennessään:

– En lähde. Te otatte tietysti mukaanne viinoja... ja siitähän skandaali tulee.

Viinoja? No totta puhuen, hän, Leon, ei niistä mitään tietänyt. Mutta – jos rouva Smirnoff ottaisi, niin se oli hänen asiansa.

– Mutta, kuule, Israel, älä puhu mammalle mitään. Pellikkaa jo nauratti. Tämä se oli se valtti, jolla hän lankomiestään hallitsi. Hän ei peljännyt muuta kuin ukkosta ja äidin nyrkkiä, niinkuin hän itse toisinaan sanoi. Mutta – samapa se – saattoi hän olla sanomattakin.

Pellikka lähti, ja Leon jäi korjailemaan poron ajoneuvoja. Peijakas! Hän oli viime kerralla humalapäissään ajanut vuottoraipan poikki Javeruksen veräjän tolppaan. Poro pakkasi sinne... sillä Javerus oli ollut hänen tähänastinen käymäpaikkansa, ja poro yritti pihaan kuin vanhasta tottumuksesta. Siellä Olli-vainajan puotikamarissa oli otettu vähän monet totit Heikuraisen kanssa. Mutta nyt olivat auenneet apteekin ovet... ja siellä oli vähän toisenlaista kuin Javeruksella.

Leon hymyili itsekseen. Oli tämä maailma sentään yksi hoijakka! Ei muuta kuin ilon lirkutusta ja liikutuksen hiprettä – niinkuin Matti Tuppurainen, Unkan appiukko, sanoi. Eikä siinä näkynyt auttavan sääty eikä yhteiskunnallinen asema. Anna pyrki Heikuraisen pariin, Pellikka Alina Berghällin, Saida Smirnoff hänen, tai yhtä hyvin päinvastoin. Nimismies, toinen lanko, ajeli Makeanpetäjänmaassa. Syrjään jäivät vain ruuput... sellaiset kuin Kaisa, Rusilta ja Nikolai Smirnoff, Tippa-Nikolai. Mutta – se oli vähän toisenlaista liikutusta kuin mitä Tuppurainen oli tarkoittanut.

Hohhoi! Äijää kävi toisinaan hiukan sääli. Sillä tämä oli omalaatuisensa elävä... tutki kemiaa, keräsi kasveja, omisti tavattoman suuren herbarion. Toinen isävainajan kaltainen tyyppi, siinä kohden vain toisenlainen, että oma rouva petti. Äiti oli sentään tainnut aina pysyä uskollisena isävainajalle...

Ainoa suru, joka Tippa-Nikolaita vaivasi, oli se, ettei hänellä ollut lasta. Hän olisi toivonut poikaa, sellaista pientä tummatukkaista poikaa, jolla olisi ollut hänen vaimonsa silmät. Sillä sen oli Nikolai parkakin huomannut, että hänen vaimonsa silmät olivat erikoiset. Hän ei vain koskaan ollut lukenut niistä sitä, mitä jokainen muu mies luki: halua rajattomaan antaumukseen. Ja tokkopa ne olivat koskaan Nikolaita katselleetkaan siinä mielessä – muita vain.

Hän oli haastellut Nikolainkin kanssa joskus, kun he olivat sattuneet kahden kesken, ja rouva oli ollut kylällä. "Egentligen, egentligen..." Sillä apteekkari aina puheensa aloitti. Hän oli kuin suuri, metsään eksynyt lapsi, joka koko ikänsä oli etsinyt tietä, mutta ei ollut löytänyt. Egentligen, egentligen... Hänen vanhempansa olivat olleet venäläisiä, jolloinkin Suomeen muuttaneita, isä kimnaasin opettaja. Nikolai oli syntynyt Suomessa, mutta isänmaahankin nähden hän oli ollut etsintäkannalla koko elämänsä ajan. Oikeastaan, oikeastaan... Niin – oikeastaan se oli Suomi, sillä täällähän hän oli syntynyt. Mutta mitä kieleen taas tuli, niin hän oli oppinut ruotsia lapsuudessaan. Viipuri oli hänen lapsuutensa päivinä ollut vielä koko lailla ruotsalainen – venäläisyydestä puhumattakaan. "Sanopas, mikä minun äidinkieleni on?"

"No ryssä tietysti!"

Egentligen, egentligen... mutta ei se vain niin selvä ollut. Kotikieli oli venäjä ja saksa, ja siinä sivussa ruotsi. Mutta – Suomessa syntyneenä hänen tietysti olisi pitänyt osata ennen kaikkea suomea. Se häntä oli hidastuttanut koko hänen elämänsä ajan. Hän oli proviisoriksi valmistuttuaan ruvennut hakemaan paikkoja, mutta aina vain suomalaisseuduilta. "Pahustakos te sinne haette?" oli häneltä lääkintähallituksessa tiedusteltu. "Hakekaa ruotsalaisia apteekkeja, sillä ettehän te osaa edes lääkkeitten nimiä suomeksi." Tippa! Se nyt kyllä itseasiassa olisi riittänyt suomalaisseuduille, mutta se Snellman oli nostanut semmoisen äläkän, että täytyi jonkin verran ottaa huomioon kansan mieli – lääkintähallituksessakin. Ja niin oli Nikolai parka saanut ajelehtia paikasta toiseen proviisorina vanhaksi mieheksi... kunnes hänelle viimein kuin armosta oli annettu tämä vastaperustettu Suomen pohjoisin apteekki. Ja täällä hän nyt istui porsliinitölkkiensä ja herbarioittensa kanssa, ja yhä tuo suuntaa etsivä "egentligen" huulillaan. Hitto vie! Hän ei oppisi suomea koskaan, ja se oli hänen suurin surunsa.

"No... älähän huoli, Nikolai... täällä sitä ei paljon tarvitakaan. Herrasväet puhuvat ruotsia... ja lappalaiset lappia. Pääasia on, että osaat yhden sanan: tippa. Sillä sinä tulet toimeen loppuikäsi..."

Niin niin – tippa. Se sana oli kuin Nikolai Smirnoffin elämän tunnus: Tippa kaikkea... isänmaata, suomenkieltä, avio-onnea. Mutta – kasveja hänellä oli. Ne olivat poikkeus.

Nikolai Smirnoff oli innostunut. "Sine puhu sanning!" [Totta.] "Kasvi, ka see on minu elämä enda hävstång!" [ainoa kannustin] Ja Nikolai oli ruvennut näyttämään kasvikokoelmiaan. Niitä oli paljon... monta hyllyllistä. Euroopan, Aasian, Afrikan ja Etelä-Amerikan kasveja – saatu vaihtamalla ulkomaalaisten oppineiden kanssa. Hän, Leon, ei ollut niistä isosti välittänyt... hän oli odottanut rouvaa. Ja kun tämä oli tullut, oli siirrytty hänen huoneeseensa, ja silloin oli Nikolai saanut jäädä. Tippa! Ei Nikolai paralle tosiaankaan liiennyt kuin tippa. Mutta – hän oli ihmeellinen mies. Ei pelkoakaan, että olisi tullut häiritsemään. Siellä rouvan kamarissa saatiin meiskata, nauraa ja kujeilla. Saida tarjosi ryyppyjä, ja kun pullo oli melkein pohjaan asti juotu, vei Saida-rouva viimeisen tilkan miehelleen. "Nikolainkin pitää saada tippansa." Niinpä niin.

Oikeastaan oli synti pettää sellaista miestä.

Leon tarkasteli vuottoraippaa. Huomenna lähdettäisiin Sierivaaraan, ja Berghällin Unkkakin lähtisi matkaan. Saida Smirnoff oli sitä nimenomaan halunnut. Hän oli iskenyt silmänsä Unkkaan.

"Voiko olla mahdollista, että sellainen mies on kasvanut Lapin korvessa... niin suora, niin ryhdikäs, niin kaikinpuolin aristokraatin näköinen? Minä ihan hämmästyin, kun ensi kerran hänet näin!"

Niinpä niin. Sen Leon hyvin uskoi. Unkka oli komea poika... vasta täyttänyt yhdeksäntoista. Mutta – hän oli tavallista kehittyneempi ikäisekseen. "Ja kuule, Leon... jo naimisissa! Tiedätkös, minä kadehdin hänen vaimoaan. Mahtaisi olla ihanaa omistaa sellainen mies..."

No... eikös hän enää kelvannutkaan? "Sinä, Leon! Sinä olet vain tuollainen seuranpitäjä... ja siihen sinä olet luotu – flirttaaja. Siihen sinulla on ensi luokan taipumukset. Enkä minä siitä välitä – minä olen valmis leikkiin. Mutta, Leon, sinun kanssasi ei voisi koskaan vakavasti puhua lapsesta..."

Leon heitti vuottoraipan nurkkaan ja rupesi tarkastamaan valjaita. Niin – se oli kyllä totta. Hän ei ollut koskaan suhtautunut vakavasti naisiin – paitsi äitiinsä – eikä häneenkään aina. Hän näki hänet määrätyssä valossa... ankarana, toimekkaana... puoleksi miehenä, joka raatoi ja rytkäsi, ja jonka rehevään, miesmäiseen olemukseen hän hyvin usein suhtautui koomillisesti – silloin kuin ei ollut pelkoa selkäsaunasta. Mutta nyt – kun Saidan sanat muistuivat mieleen, hän kävi totiseksi, sillä se – totta puhuen – oli ollut yllätys hänelle.

Oliko sitten jokaisen naisen pohjimmaisena toiveena äitiys – kevytkenkäisimmänkin?

Niin näytti olevan.

No... jos niin oli, niin Saida saisi hakea apua muualta. Hän Leon Bastman, ei sentään siihen ruvennut. Hän oli monta kertaa jutellut Nikolai Smirnoffin kanssa, ettei hän niin pitkälle rupeaisi äijää pettämään...

2

Huviretkiseurue käsitti kaikkiaan yhdeksän henkeä: Saida Smirnoff, Leon, Unkka, tohtori ja tämän neiti, Heikurainen, lukkari, Lempi ja Javeruksen Oula.

Sierivaara oli vanha talo. Siitä kerrottiin, että sen olisi jolloinkin perustanut tänne Lapin korpeen joku muukalainen pakolainen, joka rauhattomina aikoina olisi etsinyt suojaa täältä. Bastmanin setä-vainaja, jonka ajatukset olivat liikkuneet Ranskassa, oli ollut saavinaan selville, että se olisi ollut tuon kaukaisen maan heimoa, mutta kotoisin Belgiasta. Siitä muka sierivaaralaisten tummuus. Mutta – lukkari Leippari, Holottaja, joka tiesi kaikki asiat paremmin kuin muut, nauroi tuollaiselle selitykselle. Mitä niitä houkkia! Sierivaaralaisten tummuus johtui siitä, että joku esi-äideistä oli ollut lappalainen, oikea Tuli-Lapin tytär. Ja senvuoksi oli kaikilla Sierivaaralaisilla mustat silmät ja iho tavattoman hieno. Mutta itse suku oli kotoisin jostakin Etelä-Pohjanmaalta.

Olipa miten tahansa – joka tapauksessa oli nykyinen isäntä Tuomas perinyt kaikki esivanhempiensa hyvät ominaisuudet – mitä ulkomuotoon tuli. Mutta – muuten hän oli varsin epäilyttävä olio: möi viinaa, varasti poroja, mutta ei koskaan ollut joutunut kiinni. Hän oli aina pysynyt mitä parhaimmissa väleissä virkakunnan kanssa. Siihen vaikutti hänen suuri vieraanvaraisuutensa ja tavallisuudesta poikkeava vilkas olemuksensa. Tuomas oli leskimies.

Sierivaarasta oli muodostunut kirkonkylän herrojen vakituinen käyntipaikka. Talon ovet olivat avoinna yöllä ja päivällä, ja sitäpaitsi Tuomas oli mainio viulunsoittaja. Tuli kuka tahansa – aina oli jäkälää navettakodassa – ei muuta kuin jyystää sieltä ja heittää poronsa eteen. Ja pirtissä, joka oli avara kuin kirkko, oli aina penkkiä matkamiehen oikaista. Ei kysytty säätyä eikä uskontoa: kaikille riitti jäkälää ja kaikki saivat tulla. Sierivaaran laajan takan ääressä oli aina kahvinkeittosija sillekin, joka halusi omasta pannustaan.

Mutta – talossa oli yksi eläjä, jonka kanssa ei mielellään antauduttu puheisiin. Se oli talon vanha isäntä Mattus. Jouduttuaan jo vanhana miehenä tekemisiin Norjan puolelaisten kovauskoisten kanssa, hän oli omistanut näiden maailmankatsomuksen ja vetäytynyt ihmisistä erilleen. Hänen uskonheimolaistensa oli tosin käynyt huonosti: yritettyään uskonnollisessa hurmiotilassa kapinaa esivaltaa vastaan, oli heidät voitettu, nujerrettu, pari tuomittu kuolemaan ja mestattu, mutta muu joukko eleli salaa Norjan tunturien kätköissä, minne harvoin virkamiehen matka osui. Vanha Mattuskin oli ottanut osaa naapuriseurakunnan kirkolla tapahtuneeseen mylläkkään. Siinä oli pistetty kuoliaaksi kauppias ja nimismies, pieksetty pappi henkihieveriin jne. Mutta – Mattus oli päässyt livistämään kahakan jälkeen. Saatuaan jostakin poron hän oli yötä päivää ajanut kaakkoa kohti... kunnes poro oli lopulta suistunut kuolleena Sierivaaraa rajoittavan jängän laitaan. Siitä oli Mattus saapastellut kotiinsa eikä ollut sen jälkeen liikkunut talosta muualle kuin kerran vuodessa, jouluaikaan, kirkolle, ripillä käydäkseen. Mutta – silloinkin hän herätti sellaista kammoa, ettei kukaan jutellut hänen kanssaan. Kookkaana kuin sadun jättiläinen hän astui kirkkoherran virkahuoneeseen ja kirjoitutti itsensä ehtoollisvierasten joukkoon. Mutta – joka kerta hän huomautti tulleensa ottamaan perkeleeltä pois omansa. Kaikki papit olivat hänen mielestään pimeyden ruhtinaan palvelijoita.

Bastman-vainaja oli peljännyt häntä, ja samoin oli melkein laita Pellikankin. Hän oli tosin yritellyt vanhuksen kanssa uskonnollista keskustelua, mutta saanut vastaukseksi vain: "Näin sanoi Herra: 'Minä annan tunnustähdet taivaassa ja maassa: veren ja tulen ja savupatsaat!'" Eikä hänestä sen enempi ollut lähtenyt. Vanha Mattus eli alituisissa tuomiokuvitelmissa, ja hänellä oli sellainen käsitys, että Jumala oli määrännyt valittunsa sen toimeenpanemaan – niinkuin oli yritetty Norjan puolella kerran. Hänen mielestään olisi pitänyt kaikki jumalattomat maan päältä hävittää, jotta Jumalan valitut olisivat voineet täällä hallita Kristuksen kanssa.

Sellainen oli talo ja sen asukkaat, johon kirkonkyläläiset nyt olivat lähteneet huviretkelle.

Unkka ajeli edellä. Hänen oli vängällä pitänyt lähteä mukaan, toisin sanoen: hän oli antanut lähdölleen sen leiman. Leon oli ollut hänen kimpussaan aamusta iltaan. "Sinun on lähdettävä! Se on Saidan tahto!" Saidan tahto! No niin. Mutta – mikä oikeus rouva Smirnoffilla oli komennella häntä? Leonille ainakin oli pitänyt sanoa niin.

Hän muisti ensimmäisen apteekilla käyntinsä. Se oli totta – hänet oli vallannut omituinen epävarmuuden tunne. Tuon merkillisen rouvan olemus yhtäältä kiehtoi, toisaalta työnsi luotaan. Kirottu alju! Mutta – seuraavassa hetkessä hänen oli täytynyt itselleen tunnustaa, ettei se tuomio ollut aivan paikallaan. Saida Smirnoff ei ollut "kesy" sanan tavallisessa merkityksessä. Ei – päinvastoin. Hän saattoi olla ylpeäkin, vallan luoksepääsemätönkin toisinaan, kun sille päälle sattui. Sen oli Unkka jo ehtinyt panna merkille niinä harvoina kertoina, jolloin he olivat tavanneet.

Eräänä iltana olivat he Leonin kanssa ajaneet heille, Saida Smirnoff ja Leon. Olivat tulleet kuin kotiinsa. Leon oli riisunut peskinsä ja auttanut Saida-rouvaa... ja yks' kaks' oli tämä pyörähdellyt hänen edessään paljain käsivarsin ja avokauloin – ihan dekoltéssa, niinkuin Joonas-setä tuomiten sanoi. Oli tuo nyt laitaa Lapissa... ja tulipalopakkasella? No niin – oli oltu pirtissä, lämpimässä pirtissä, ja Saida-rouvan silmät olivat hypelleet kuin oravat paikasta toiseen. Yht'äkkiä oli pikku Unkka keikkunut hänen sylissään. Rusilta oli säikähtänyt. Hän oli hypähtänyt pystyyn takan loukosta, epäsiistinä kuten tavallisesti, tukka hajallaan. Mutta – pikku Unkka oli jo iskenyt kiinni hajuvesiltä tuoksuvan rouvan paljaaseen poveen... ahnaana kuin sudenpentu. "Katsokaa! Se hakee ruokaa!" oli Saida Smirnoff huudahtanut ruotsiksi. Ja yks' kaks' hän oli paljastanut toisen rintansa ujostelematta niinkuin tavallinen lapinvaimo... ja poika oli kiskonut sitä kuin venyvää pussia. "Herre jämmer, kuinka sinä olet suloinen!" Mutta – samassa oli pikku Unkka ruvennut parkumaan, kun hänen voimakkaat yrityksensä olivat turhaan rauenneet. Saida-rouva oli suudellut ja silitellyt lasta... kirjaimellisesti peittänyt hänen kas-! vonsa ja käsivartensa suudelmilla. Kunnes pikku Unkka oli yht'äkkiä ruvennut vesittelemään. Mutta Saida Smirnoff ei ollut edes siitä hämmästynyt. "Katsokaa! Noin se mies tekee!" Ja hän oli pidellyt lasta sylissään selällään ja silmät loistaen ja avonainen rinta aaltoillen antanut pojan suorittaa luonnollisen toimituksensa. Kunnes Rusilta oli temmannut lapsen pois ja syvästi häpeissään vetäytynyt karsinan kaikkein pimeimpään nurkkaan. Eikä hän ollut tullut sieltä esille enää koko vierailun aikana.

Unkka oli saanut keittää kahvit ja näytellä myös emännän osaa. Hän oli tuntenut itsensä kiusaantuneeksi. Mutta Leon oli holahduttanut kermaa rouva Smirnoffin kuppiin, niin että kupin sisältö oli vuotanut lautaselle. "Tässä on sitä, jota sinulta ei lähde!" oli hän sanonut julkeaan tapaansa. Mutta – Saida Smirnoff oli vain heilutellut jalkaansa ja katsellut jonnekin etäisyyteen.

"Mokomia ihmisiä!" oli Rusilta sanonut vieraiden lähdettyä. "Tuon pappilan Leonin minä tunnen... mutta että nainen saattaa käyttäytyä noin riettaasti." No... eihän hän nyt ollut varsin riettaasti käyttäytynyt – oli muuten sellainen vapaa ihminen. "Vapaa ihminen! Mutta kun sitä ei saa olla niin vapaa!" Heillä oli siitä riittänyt nahinaa koko pitkän illan, kunnes äidin ja Alinan kotiintulo oli tehnyt siitä lopun.

Äiti oli ollut Anna-Stiina-tädin luona käymässä, ja Alina palannut Makeanpetäjänmaasta. Rusilta oli kertonut vieraiden käynnistä, ja äiti oli lausunut syvän paheksumisensa apteekkarin rouvan käyttäytymisestä. Hän, Unkka, oli odottanut, että Alina olisi ruvennut häntä säestämään, mutta Alina oli ollut merkillisen hiljainen koko illan. "Kenen kanssa sinä tulit?" oli äiti häneltä kysynyt. "Nimismiehen." Äiti oli huokaissut ja mennyt kamariin, ja heitä, pirttiin jääneitä, oli kaikkia ruvennut painostamaan omituinen, uhkaavan onnettomuuden tunne. Kunnes Lempin tulo oli sen karkoittanut. Niin – hän oli ollut Oulansa: kanssa, ja he olivat ajaneet sylityksin samassa ahkiossa...

Siellä ajelivat Oula ja Lempi perätysten. Nyt oli kummallakin oma ajokkaansa. Sieltä porhalsi näreikön suojasta juuri esiin Saida Smirnoffin poro. Saida-rouvalla oli punainen lapinlakki ja ylen korea peski. Kädessä valkoiset poronnahkakintaat hän sulavasti ohjaili kruunupäistä poroaan. Kaunis ilmestys.

Unkka hymähti. Tohtorin porolla oli myös sarvet... oikeat naamasarvet, joista nahan riekaleet roikkuivat. Kohtalon ivaa! Ei ollut tohtori pystynyt lempituumaansa toteuttamaan. Porot kasvattivat sarvensa kaikista lääkärin yrityksistä huolimatta. Nyt oli tohtori heittänyt nämä tuumat. Hän harrasti nyt vain neitiään. Heidän kuiskittiin pitävän yhtä – ja siinä saattoi hyvinkin olla perää.

Nyt pysähdyttiin. "Antaapa porojen vesitellä." Lukkari, Holottaja, iski silmää Heikuraiselle, joka oli kömpinyt ylös ahkiostaan ja seisoi vääräsäärisenä ajokkaansa vieressä.

– Mikäs vuoma tämä onkaan? Leon katseli ympärilleen ja tunnusteli paikkoja.

– No, Kipittämäaapa.

– Soo! No sittenhän tämä on Sierivaaran Tuomaan vanha naukunottopaikka. Sopisi meidänkin nauttia pieni ryyppy.

Holottaja nauroi. Oli hyvä, ettei se Pellikka peijakas nyt ollut matkassa. Ei olisi sopinut tällaista esittää. Bastmanin kanssa oli otettu ryypyt kinkerimatkoilla – aina määrätyissä paikoissa, ja Saukkolaukkoma-ojalla aina iso ryyppy. Mutta – Pellikka oli ahdasmielinen, ei kajonnut lasiin... eikä muutenkaan harrastanut näitä maallisia.

– Hei, Unkka, tule saamaan ryyppy!

Leon seisoi keskellä joukkoa, iso viinapullo kädessä. Siitä hän kaateli ryyppyjä pieneen tinapikariin, sillä aikaa kuin Javeruksen Oula piteli hänen poroaan.

Unkka epäröi, mutta tuli kuitenkin. Lempi loi häneen moittivan katseen. Mutta ei Unkka siitä välittänyt. Olihan hän itsenäinen mies, naimisissa... ja kohta siirtyisi Emauskin hänen nimiinsä. Miksei hän siis voisi ottaa, kun tarjottiin.

– Heikuraiselle pitää antaa kaksi, jotta hänen säärensä oikenisivat, – veisteli Leon.

Savolainen nauraa hihitti. Hän oli pieni, kalpea, terävänenäinen mies, jolla oli ruskeat, pistävät silmät.

– Eivätpä nuo ole oijenneet, vaikka on oikein kaksissa miehin koetettu. Soh! Mutta Oulalle ei saa antaa.

Jaa, jaa. Se oli tämä Jaafet Heikurainen isäpuoli, ja hänellä oli määräämisvalta.

Oula pihautti. Viis hän isäpuolesta... mutta kun ei hänelle muuten maistunut. He olivat Lempin kanssa niin monta kertaa tästäkin kysymyksestä keskustelleet, että se oli selvä. Ei menisi viinan tilkkaa Oula Javeruksen kurkusta alas, ei sinä ilmoisna ikänä.

Saida-rouva ja Leon ottivat useampia, samoin tohtori ja neiti. Leonillehan ne kuuluivat nämä anniskeluoikeudet näin huviretkillä. Mutta – tavara oli apteekista, Tippa-Nikolain varastosta. Sitä ei kuitenkaan otettu huomioon.

Holottajakin sai ryyppynsä. Hän ähkäisi ja pyyhkäisi suutaan. Leon veisteli:

– Sinullehan se kirkonmiehenä kuuluisi sokeripala päälle, mutta en minä nyt viitsi ruveta kaivamaan.

– Ei tarvitse, ei tarvitse. Kyllä niitä Napoleon-vainajan kanssa otettiin ryyppyjä sokerin kanssa ja ilmankin. Saukkolaukkoma-ojallakin kerran...

Holottajan esitelmä keskeytyi, sillä joku näkyi ajavan Sierivaarasta käsin. Katsottiin ja – jopahan tunnettiin.

Se oli Monteliuksen Esko.

– No sinä tulet kuin saaliinjaolle, – huusi Leon. – Me tässä juuri hiukan naukkailemme.

Jaahah! Esko kaarsi poronsa komeasti sivuun ja hypähti ahkiosta. Minnekäs nyt mentiin näin joukolla?

– Sierivaaraan – tansseihin. Mutta – tuoss' on ryyppy.

Esko kumautti ryypyn kurkkuunsa ja rupesi juttelemaan.

Sierivaarassa hänkin oli poikennut, vaikka tulikin tuolta pohjoiskairalta. Siellä oli metsänhakkuu parhaillaan käynnissä. Mutta – sitähän hänen piti sanoa, että vanha Mattus oli kovin levottomalla päällä.

Mikä sitä hullua nyt vaivasi?

Vaikea sanoa. Oli koko viime yönkin kulkenut ympäri taloa palava kekäle kädessä ja manannut perkeleitä. "Minä annan tunnustähdet taivaassa ja maassa: veren, tulen ja savupatsaat!" Sitä oli hokenut ja kiertänyt taloa. Lopuksi oli Tuomaan täytynyt teljetä hänet sisään. Ei tiennyt, vaikka olisi polttanut koko talon.

Mutta – sehän oli vaarallinen mies!

– Ei hätää mitään! – huudahti Leon. – Vanha Mattus on sitä tehnyt parikymmentä vuotta. Nyt on taas hänen vuokkonsa. Kyllä Mattus tunnetaan! Minä käyn taas häntä tervehtimässä ja annan äijän vuodattaa kaikki kiroukset ylitseni. "S–tanan p–keleen papin varsa! Isäsi on h–vetissä, äitisi on h–vetissä! Koko suuri sukusi on h–vetissä syrjää myöten!" Leon puisteli päätään kuin poro, joka on saanut sauvasta sarveensa. – Niin se loihtii... mutta sitten se huokuukin tainnoksissa koko yön, ja sillä aikaa me panemme pirtin palkit jyskämään!

Leon oli jo pienessä hutikassa. Hän nauroi. Kyllä Koutokeinon kovauskoiset tunnettiin! Ei niistä ollut väliä. Hei, miehet! Matkaa jatkettiin!

Heikurainen koetti houkutella Eskoa mukaan, mutta tällä ei ollut aikaa. Hänen piti ajaa kirkolle, sillä huomenna, lauantaina, oli palkanmaksu Pukkausseljässä. Muuten hän kyllä olisi lähtenyt.

– No, sano terveiset mammalle, että hänellä on iloa pojastaan! – huusi Leon ja heittäytyi rentona ahkioon.

Retkikunta läksi taas liikkeelle.

Suo suon perästä ylitettiin... välillä oikeita risukkoja ja mahdottomia morostoja. Leon kiroili. Jäätyneet pajunoksat löivät häntä tuontuostakin silmille. Tohtori pilkkasi ja nauroi:

– No, siinä on jo vähän esimakua... kun kotia tulet.

– P–kele! Minä en pelkää muuta kuin ukkosta ja äidin nyrkkiä. Mutta – talvella ei käy ukkonen!

– Mutta – entäs äidin nyrkki?

– Katselehan sie vain, millaisia riekaleita porosi sarvissa heiluu! – huusi Leon, ja se tukki tohtorin suun.

Ajettiin, ja tunnin kuluttua rupesi kuulumaan koiran haukku. Viimeisen kapean vuoman laidasta rupesi näkymään savukiehkura metsän yläpuolelta. Komea tunturi kohosi taaempana, ihan huikaisevan valkoisena. Siellä oli Sierivaara.

– Eläköön! – hihkaisi Leon ja suisti poronsa kaikkien muiden ohi. Riekkoparvi pölähti lentoon jostakin pensaikosta, ihan hänen vierestään. Kopek, ko-pek, ko-pek! Lumi pöllysi, ja poro tolvasi sääret hajallaan. Rentona, komeassa kaaressa ajoi Leon tureikkoon, ja siinä, ihan vastapäätä pohotti jo Sierivaaran veräjä. Leon suisti sisään, ja yks'kaks pysähtyi poro avaran kuistin eteen.

– Päivää ja tervetuloa!

Iso, kookas, tummaverinen mies, lapintakki yllä seisoi portailla avopäin.

Se oli Sierivaaran Tuomas-isäntä.

– Keitä sieltä kaikkia tulee?

No, siellä oli tohtoria, Tippa-Nikolain rouvaa, Heikuraista ja muuta Huikuraista – yhdeksän henkeä kaikkiaan.

– Tuleeko kirkkoherra?

– Ei, Jumalan kiitos.

Tuomas kynsi päätään. Paha juttu. Isäukko oli heittäytynyt sairaaksi ja oli kaivannut ehtoollista. Olisi se nyt sopinut, että olisi pappi tullut mukana. Olisi sopinut ripittää samalla kertaa ja tarkastaa koulu.

Niin – täällä oli kiertokoulukin.

Oli. Siellä jylläsivät pirtissä, vanhan rakennuksen puolella, jonka toisessa päässä oli Mattuksen kamari.

Leon seisoi allapäin. Hiljaksiin, yksi toisensa jälkeen saapuivat siihen muutkin retkeläiset. Vaihdettiin tervehdyksiä ja vähitellen selvisi tilanne jokaiselle.

– No, ka kun ei se Esko maininnut mitään, – tuskitteli Leon. – Olisihan Israel lähtenyt... hänen teki totta puhuen hiukan mielikin... Mutta – nyt olisi Eskon mukana mennyt sana... ja Pellikka olisi saanut sen tunnin, puolentoista päästä. Me taittiin tulla sopimattomaan aikaan?

No, ei mitään, ei mitään. Vieraat olivat vain hyvät ja astuivat sisään. Neuvotellaan, tuumataan. Tuota, tuota... niin – sinne vain porot navetan taakse. Siellä oli jäkälää navettakodassa.

Tuomas selitti ja viittoili keskellä pihaa, avopäin, kookkaana ja komeana.

Mentiin sisään, kopisteltiin lumet nurkkaan ja ruvettiin kiskomaan peskejä päältä. Suuri, avara pirtti, jossa oli kaikkiaan kuusi ikkunaa, oli vasta pesty. Lattia ihan hohti valkeuttaan. Leveässä avotakassa, johon olisi melkein mahtunut mies suorana seisomaan, roihusi suuri tervaskanto. Tuomas oli lyönyt takkaan oikean valopuun. Hän oli odottanutkin vieraita koko päivän.

Kolme, neljä piikaa puuhasi pirtissä. Unkka pani merkille, että kaksi oli raskaana. Juoru kertoi, että Tuomas eleli piikojensa kanssa. Kolmen, neljän aviolapsen joukossa oli ainakin kaksi entisten palvelijatarten poikaa. Nyt näytti taas olevan väen lisää tulossa.

Omituinen tympeys valtasi Unkan mielen. Matkavalmistukset, Leonin ja Saida Smirnoffin käynti – kaikki sen yhteydessä tapahtuneet pikku seikat... matkalla sattunut pysähdys Kipittämäaavalla, Eskon kohtaus, tieto vanhan isännän sairaudesta... ja nuo vääräsääriset, raskaina olevat piiat – kaikki tuo etoi nyt mieltä ja teki vastenmielisen vaikutuksen. Ja eniten tympäisi häntä tietoisuus siitä, että oli vasiten lähdetty huvittelemaan, riehumaan ja liehumaan...

Tuomas tuli pirttiin ja komensi yhden piioista laittamaan kahvia. Vieraat siirtyivät kamareihin, joita oli talossa kolme perätysten. Siellä, perimmäisessä, suuren peilin edessä, katseli Saida Smirnoff kuvaansa. Hän oli todellakin kaunis.

– Kuten näet, niin täällä eletään luonnon elämää, – kuiski Leon hänen korvaansa. – Kaksi piioista nytkin –.

– Ovatko ne hänelle?

Saidan silmät loistivat oudosti. Hän puserteli pakkasen puremia poskiaan.

– Tuomaalle juuri. Israel Pellikalla olisi ollut täällä työtä: panettaa Tuomas kuulutuksille ja ripittää vanha isäntä.

– Mutta... kyllähän meidän huviretkemme nyt meni myttyyn, – huokasi Saida.

– Ei sitä vielä tiedä... tuumitaan Tuomaan kanssa.

Tuomas tulikin kamariin. Hän oli kaatanut tervetuliaisryypyt suuhuoneen pöydälle. Vieraat tekivät hyvin.

– Kiitos, kiitos! Mutta – miten sinä nyt aiot selviytyä, Tuomas...?

Leon seisoi pöydän päässä, ja Tuomas keskellä lattiaa. Jokaisella oli pikari kädessä. Lempi ja Oula olivat omilla teillään.

– No... tervetuloa nyt sitten vaan.

Hän kohotti pikarinsa, ryyppäsi ja äimisti.

– Sattui nyt semmoinen aika, että olisi ollut papin tarve... mutta ehkäpä se siitä vielä luontuu, luontuu...

– Kuule, Tuomas, minusta näyttää, että...

Leon vilkutti silmää isännälle, joka yksin seisoi keskellä lattiaa tukevana ja kookkaana. Pari hiustupsua oli liimautunut kiinni hänen korkealle, kauniille otsalleen. Hän arvasi Leonin viittauksen ja keskeytti:

– Älähän puhu... minä olen sitä miettinyt talvikappaleen: toinen niistä on otettava, mutta kumpiko? Kahden kanssa ei voi mennä naimisiin.

Ja otsaansa pyyhkäisten lähti hän hermostuneena pirtin puolelle vieraiden jäädessä katselemaan toisiaan. Kunnes Saida Smirnoff helähti nauramaan:

– Vahinko, ettemme ole muhamettilaisia! Vahinko!

3

Asiat järjestyivät niin, että talon renkipoika pantiin kirkolta pappia hakemaan, ja sillä aikaa istuivat vieraat keskimmäisessä kamarissa, nauttien talon vieraanvaraisuutta. Suuri ruokapöytä oli katettu sinne, ja sieltä kävi kukin ottamassa sen mukaan mitä tarvitsi ja kuinka paljon tarvitsi.

Oli jo suunnilleen puolen yön aika, mutta yhä jatkuivat syömingit ja juomingit. Ainakin viisi tuntia oli painettu yhteen menoon. Pappia ei voitu odottaa ennen aamua, ja heillä oli siis edessä vapaa yö. Nyt ei nukuttaisi, vaan istuttaisiin, sisullakin istuttaisiin aamuun saakka. Tanssista tietysti ei nyt voinut olla puhettakaan, kun vanha isäntä teki kuolemaa.

Saida Smirnoff oli tyytymätön. Hän oli odottanut tästä retkestä jotakin erikoista. Ja nyt piti sattua niin ikävästi, että vanha isäntä heittäytyi sairaaksi juuri parhaaseen aikaan.

– Sinun pitää ymmärtää, Saida, että asiat ajallansa... syntyminen, ilo ja kuolema, – tolkutti Leon, joka istui apteekkarinrouvan vieressä peräkamarissa, leveässä, nahkalla päällystetyssä sohvassa. Hän oli vahvasti humalassa, mutta siitä huolimatta vakava.

Tohtori tuli välikamariin. Hän oli käynyt sairasta katsomassa ja pudisteli päätään. Hyvä oli, jos eli aamuun. Hourasi ja puhui papista. Sekoitti siihen tuota vanhaa juttua verestä, tulesta ja savupatsaista. Yksi piioista valvoi hänen luonaan.

– Asiat ajallansa... syntyminen, ilo ja kuolema, – tolkutti Leon pää rinnalle painuneena.

– Mutta – kun meille olisi kuulunut ilo...

– Ei passaa, ei passaa. Täytyy olla oikea ympäristö. Ihminen on semmoinen...

Istuttiin ja turistiin, mikä mistäkin. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän humalassa – kaikki muut paitsi tohtorin neiti, Lempi ja Oula. Tuomas ei myöskään näyttänyt humaltuvan, vaikka kallistikin pikaria vähän väliä. Hän istui vain herrojen kanssa keskimmäisessä kamarissa ja haasteli ilmoista, porovuodesta ja keleistä. Tänä vuonna oli ollutkin huono kaivos.

Se oli Unkan mieleistä puhetta. Hän ei tavallisesti viihtynyt herrojen seurassa, kun nämä puhuivat politiikasta. Mutta – tämä... tämä Tuomas Sierivaaran juttelu oli sopivaa. Joo, huono kaivos oli kirkonkylän puolessakin. Ei tahtonut poro saada iskemälläkään jääkuorta puhki. Siksi olikin hyvä, että oli riittävästi jäkälää nostettuna.

Unkkakin oli humalassa. Vähitellen illan ja yön kuluessa hän oli tullut ottaneeksi ryypyn toisensa jälkeen. Saida Smirnoff pyrki hänen seuraansa, mutta Unkan oli onnistunut tähän saakka torjua hänen lähentely-yrityksensä. Mutta – se oli vain taktiikkaa hänen puoleltaan. Ei pitänyt antaa toisten huomata – Leonin varsinkaan. Mutta – lopulta kun Leon vaipui sohvan nurkkaan, oli Unkan aika antautua. Siitä sai niin täydellisesti sen käsityksen, että Saida Smirnoff oli vallannut hänet.

– Ystäväiseni, ystäväiseni! Miksi te väittelette minua? Mitä pahaa minä olen teille tehnyt? Tiedättekö, kuinka minä kaipaan täällä Lapin korvessa? Sellainen mies... tutkii vain kasveja ja tekee kemiallisia kokeita. Luuletteko, että minulla kolmekymmentä vuotta nuoremmalla, on iloa sellaisesta?

Leon nukkui sohvan nurkassa ja kuorsasi. Hänestä ei enää ollut vaaraa. Heikurainen nauratti piikoja pirtissä, ja Lempi ja Oula olivat jo aikoja menneet levolle. Oula veteli unia pirtin lattialla, johon oli laitettu vuode Unkalle ja Heikuraisellekin. Mutta – Unkka oli nyt joutunut tänne peräkamariin, missä ei ollut muita kuin he kahden Saida-rouvan kanssa, kuorsaavaa Leonia lukuunottamatta.

– Mihinkähän ne aikovat majoittaa minut? – kysäisi yhtäkkiä Saida Smirnoff.

Luultavasti tähän huoneeseen. Tuolla toisella seinällähän oli vuode laitettuna.

– Mutta – missä tohtori ja neiti nukkuvat?

Jaa – sitä ei Unkka oikein tiennyt... mutta eiköpähän neidille ollut laitettu vuode suuhuoneeseen, samaan, missä Lempi jo nukkui. Tohtorin ja lukkarin oli määrä nukkua keskimmäisessä kamarissa. Näistähän pääsi jokaisesta sisäetuseen. Ja tästä perimmäisestä johti sitäpaitsi ovi myös keskimmäiseen kamariin.

Minkävuoksi Unkkaa tämä keskustelu huumasi? Sisälsikö se viitteitä johonkin lähestyvään... salaperäiseen ja kiehtovaan? Unkka Berghäll oli koko lailla humalassa, ja hänen suonissaan kohisi. Saida Smirnoff nojasi raukeana hänen olkapäätään vasten. Unkan valtasi kiihko.

– Saida! – kuiskasi hän. – Miksi on elämä tämmöistä?

– Minkälaista, ystäväiseni?

– Tämmöistä.

Saida avasi kosteat, punaiset huulensa. Säännöllinen, valkea hammasrivi paistoi niiden välistä. Niin loistivat kuin korallit. Hänen ylähuulellaan vapisi hikipisara.

Yhtäkkiä Unkka kumartui hänen puoleensa ja suuteli rajusti. Hän ei enää muistanut, missä oltiin ja kuka hän oli. Hän oli vain mies, mies, jonka suonissa jyskytti ja poltti... ja tuo hänen vieressään puolittain lepäävä nainen oli nuori ja kaunis, tosin häntä melkein kymmenen vuotta vanhempi – mutta sillä ei nyt ollut väliä. Hänestä uhosi suloinen, pyörryttävä tuoksu, joka sai hänen sieraimensa vapisemaan.

– Saida! Miksi elämä on tämmöistä?

– Minkälaista, ystäväiseni?

– Tämmöistä.

Ja uusi tulinen suudelma pani Saida Smirnoffin ruumiin värisemään.

– Minun täytyy panna levolle... minua väsyttää. Mutta Saida Smirnoffia ei väsyttänyt. Se oli vain määrätyssä tarkoituksessa sanottu. Hän oli huomannut, että nuori mies oli hänen vallassaan.

Hän kohottautui pystyyn ja katseli haaveksien ympärilleen. Unkan pää heilahteli puoleen ja toiseen. Mutta hän ahmi jokaisen liikkeen.

– Tuo Leon on raahattava täältä pois.

Se oli selvä. Unkka ryhtyi toimenpiteisiin. Talon isännän avulla he koettivat saada Leonia hereille, mutta se oli mahdotonta. Leon ärisi vain. Ei auttanut muu kuin jättää hänet siihen. Mutta – saattoiko apteekkarinrouva nukkua, jos mies jäisi tuohon?

Saida Smirnoff vilkaisi Unkkaan, ja tämä ymmärsi. Antaa hänen vain jäädä... mitäpä se haittasi. Tuomas nyökkäsi... ja yhdessä Unkan kanssa he lähtivät pirttiin.

Heikurainenkin kuorsasi siellä jo täyttä päätä, ja piiat lasten kanssa olivat jo aikoja vetäytyneet tiloilleen. Takassa kiilui hiillos, valaisten heikosti tuon avaran huoneen.

– Niin, taitaapa se ollakin jo nukkumaanmenoaika.

Tuomas tarkasteli päreen avulla kelloa. Se oli jo puoli kolme.

– Sinulle olisi tila tuossa lattialla... tuossa Oulan vieressä. Oli se nyt ikävä, että kävi näin... mutta minkäs sille voi. – Tuomas haukotteli.

– Tohtorin neitikin meni jo nukkumaan. Kuule, onko siinä perää, että ne ovat polkassa?

– En minä tiedä... ja jos olisivatkin, mitäs sitten. Polkassahan sinä itsekin elät... ja vielä kaksinkertaisessa. Mitä kyselet.

– No, en minä sen vuoksi... muuten vain. Pääasia olisi, että tulisi se Pellikka aamulla. Kai minun on otettava kuulutuskirja...

Pellikka ja kuulutuskirja! Unkan viinanhöyryjen sekoittamiin ajatuksiin vaikuttivat nämä sanat niinkuin kylmä vesisuihku kuumaan ihonpintaan. Hän selkisi jonkin verran ja rupesi toimittamaan:

– Komenna ne tutisijat maata... Holottaja ja tohtori. Pahustakos tässä enää valvotaan!

Se oli olevinaan kuin jonkinlainen ohje hänelle itselleen ja toisille, että nyt ruvettiin nukkumaan säädyllisesti. Mutta – samassa hänen mieleensä muistui Saida Smirnoffin katse, kun he jättivät Leonin sohvalle. Se katse oli merkinnyt... jotakin sellaista kuin että: hyvä on, että jää siihen. Nyt ei kukaan epäile sinua. Se menee kaikki Leonin laskuun. Sen ajatuksen hän oli ollut lukevinaan Saida-rouvan silmistä.

Oliko hän sitten ihan huono nainen? Unkka kiskoi säpikkäitä jaloistaan, ja asetteli niitä kuivamaan takan otsalle. Pahus soikoon! Ne olivat melkein liemenä... hänen nutukkaansa. Unkka tyhjensi ne heinistä. Lämmin, tunkkaantunut kenkäheinän tuoksu lehahti hänen nenäänsä. Mutta – se ei ollut vastenmielinen, ei ollut.

Hän horjui takaisin penkille. Pahus soikoon! Kaikki hajut kiihoittivat häntä. Hän muisti Marraslompolon Raunan. Hohhoi! Siitä oli jo aikoja kulunut...!

Tuomas oli mennyt. Keskimmäisestä kamarista kuului kovaäänistä puhetta ja sitten Holottajan ääni:

"Niin – parasta on, että pannaan maata! Mutta missäs sinun neitisi on?"

Tohtori kuului naurahtavan, ja hetken kuluttua aukeni ovi ja Tuomas palasi pirttiin.

– Hyvää yötä nyt... vaikka aamu kai nyt kohta on.

– Hyvää yötä.

Tuomas nukkui heti, ja Unkka kuuli hänen kuorsauksensa.

"Vai neitiin se Holottaja viittasi", – ajatteli hän, ja taas kuumenivat hänen verensä. "Yhdessä ne elävät... eivätkä näy sitä sen enempää surevan. Ja mitäs suremista siinä sitten on? Ihminen tuntee vetoa toisen ihmisen puoleen... ja he ottavat toisensa. Eikä siinä ole muilla sanomista..."

Hän mietti: "Jaa – avioliitto – no niin... mutta kun sitä jo kerran oli mennyt nurinpäin naimisiin, niin olikopa tuo niin vaarallista, vaikka sitä nurinpäin jatkoikin? Omasta laukustaanhan silloin söi, jos – No niin. Minä taidan olla humalassa... ja varmasti olenkin. Mutta – Saida Smirnoff on suloinen olento, vaikka onkin toisen miehen vaimo. Miehen? Ei Tippa-Nikolai ole mies. Onpahan vain tuollainen jäkäläkanto... Mutta – Rusilta? Niin no – Rusilta. Hän on Matti Tuppuraisen tytär ja minun vaimoni. Mutta minä itse olen Unkka Berghäll, Perkhele... ja minä teen mitä tahdon..."

Rusiltan kuva häivähti tuokion Unkan mielessä, pienen tuokion vain. Mutta – se oli riittävän pitkä näyttämään hänelle hänen vaimonsa juuri sinä hetkenä, jolloin tämä epäsiistinä, tukka taakelossa syöksähti esiin karsinan loukosta, kun Saida Smirnoff piteli pikku Unkkaa sylissään. Ja seuraava silmänräpäys toi hänen mieleensä Saidan, kun tämä povi paljaana rupesi imettämään poikaa. Saakeli! Kuin nuori hukan pentu oli pikku Unkka iskenyt kiinni tuohon valkoiseen rintaan. Tänä hetkenä oli Unkka niin kiihkonsa vallassa, ettei yhtään ajatellut pikku Unkkaa lapsenaan. Hän näki vain hänen liikkeissään eläimellisen halun ja hän vapisi.

Ja sitten oli poika ruvennut vesittelemään. Unkkaa nauratti. Kauniissa kaaressa oli se laskenut... ja Saida oli nauranut: "Noin se mies tekee!" Niin – niin se mies teki! Se toimitti luonnolliset toimituksensa...

Unkka kuunteli henkeä pidättäen. Koko talo oli unessa. Kuului vain nukkuvien tasainen hengitys ja Tuomas Sierivaaran kuorsaus. Tässä kaikessa oli jotakin niin tavattoman kiihoittavaa... pirtin lämpö... nukkuvien hengitys ja ulkoa kuuluva hiljainen tuulen tohahtelu. Viinan höyryt olivat jonkin verran Unkan päästä haihtuneet... mutta silti oli veren polte ennallaan. Hän kaipasi Saida Smirnoffin luo, tuon, joka oli niin intohimoisesti vastannut hänen suudelmiinsa. Mitä hän siitä, vaikka tämä olikin toisen vaimo...

Hän kuuli, kuinka taka-kamarin sisäeteiseen johtava ovi hiljaa narahti. Se oli kuin viimeinen merkki. Tämän jälkeen ei Unkka Berghälliä olisi pidättänyt enää mikään. Hän nousi hiljaa ja astui ovea kohti koettaen välttää kolinaa. Pirtin ovi, joka nahkaliuskan varassa pysyi hyvin kiinni, ei äännähtänytkään. Tuokion kuluttua hän oli jo kylmässä sisäeteisessä ja hetkeksi valtasi hänet ajatus, että jospa hän sittenkään ei menisi, vaan pyörtäisi takaisin. Mutta peräkamarista kuului hiljaista kahinaa ja se kannusti häntä eteenpäin.

Seuraavassa tuokiossa hän seisoi oven takana ja tarttui hiljaa ripaan.

4

Aamulla Leon heräsi hirveään kolkutukseen. Joku takoi kamarin oven takana ja huusi. Hän heräsi ja hypähti pystyyn. Mitä? Mitä se oli?

– Talo on tulessa! – kuului hätääntynyt miehen ääni, joka Leonista tuntui tutulta. Hän herätti Saidan, joka nukkui sikeästi eikä ollut kuullut mitään.

– Saida! Tulipalo! Nouse, Herran nimessä!

Huutoja ja juoksevia askeleita. Jostakin kajahti pienen lapsen itku.

– Leon, mitä, mitä?

– Tuli on irti. Talo palaa. Etkö tunne savun käryä?

Tuossa tuokiossa oli Saida ylhäällä. Hän heitti kiiruusti muutamia vaatekappaleita ylleen. Ovelle taottiin uudelleen.

– Nouskaa, Herran nimessä! Talo palaa!

Leon avasi oven. Häntä vastassa seisoi Israel Pellikka täydessä papin puvussa. Leonin aivoissa läikähti jotakin sentapaista kuin, että nyt tästä syntyisi skandaali. Mutta Pellikka näytti olevan niin kauhua täynnä, ettei hänestä mitään sellaista voinut huomata.

– Missä on apteekkarinrouva?

Niin – Saida – häntä ei todellakaan näkynyt. Leon hyökkäsi takaisin kamariin ja palasi hetken kuluttua kantaen käsivarsillaan rouva Smirnoffia. Se oli nähtävyys. Juosten läpi eteisen hän laskeutui alas portaita, juoksi yli pihan vanhaa pirttiä kohti. Savua ja kipinöitä löi Pellikan silmille joka puolelta. Hän kompuroi savua täynnä olevan eteisen läpi ja osasi ulko-ovelle. Kaikkialla, joka puolella räiskyi ja rätisi. Joku huusi Lempiä. Pellikan aivoissa välähti, että se oli Unkka. Niin – Lempi oli vaarassa, hengen vaarassa! Pellikka tempasi kamarin oven auki. Hän ei yhtään tiennyt, missä huoneessa Lempi oli nukkunut. Mutta huone oli savua täynnä – ei nähnyt mitään. Pellikan oli pakko perääntyä eteiseen. Samassa löi liekki porstuan välikatosta läpi. Humisi ja paukkui vain. Pellikka riensi portaita alas. Savua ja kipinöitä koko piha täynnä. Pellikka ei erottanut, keitä oli pihalla, vaan juoksi vaistomaisesti vanhaa pirttiä kohti. Hän oli savusta puolittain pökertynyt.

Hän tempasi pirtin oven auki. Siellä oli Unkka, Heikurainen, Oula ja Lempi. (Jumalan kiitos, että Lempikin oli pelastunut!) Lukkari seisoi ylisillään keskellä lattiaa ja huusi jotakin Kostamukselle. Talon väkeä... piikoja ja lapsia juoksenteli edestakaisin, itkien ja parkuen. "Missä isä on? Missä on isäntä? Voi Herra Jumala!" Sieltä tulla rynnistikin jo Tuomas pirttiin pari piikaa kintereillään.

– Palaa se... sille ei voi mitään.

Pellikka riensi kamariin. Saida Smirnoff lepäsi siellä... pyörtyneenä penkillä, ja Leon näytti virvoittelevan häntä. Apteekkarinrouva osoittikin jo toipumisen oireita. Hän avasi silmänsä ja katseli ihmetellen ympärilleen.

– Missä on Unkka... Unkka Berghäll? Onko hän pelastunut?

– On, Saida! Ja sinä olet pelastunut myös!

Ja välittämättä lankomiehestään lankesi Leon polvilleen penkin ääreen ja puhkesi nyyhkytyksiin. Tänä hetkenä hänelle kirkastui, että hän rakasti Saidaa.

Mutta sängyssä, kamarin perällä makasi kuollut. Hänen ryppyisillä kasvoillaan oli sellainen ilme kuin että koko maailma oli vain verta, tulta ja savupatsaita, – häviöön, lopulliseen häviöön tuomittu.

Se oli Sierivaaran vanha Mattus, kovauskoinen. Hän oli kuollut ilman ehtoollista, sillä kirkkoherra Israel Pellikka oli tullut liian myöhään.

KOLMASTOISTA LUKU

1

Luukas Morottaja oli käynyt lähetyskoulun ja palannut kotiseudulleen. Häntä ei ollut lähetettykään pakanamaille, koska hänen terveytensä oli heikko. Seura oli katsonut hänen parhaiten hyödyttävän lähetysasiaa kotimaakunnassaan. Hän siis retkeili ympäri Lappia pitäen saarnoja ja hartaushetkiä sekä keräten kolehtia. Nyt hän oli kotonaan lomalla, kesälomalla, sillä hän aikoi mennä naimisiin Rauna Marraslompolon kanssa. Hän teki visiittejä kirkonkylän taloissa ja puhui persoonallisuuksista.

– Täällä ei ole yhtään persoonallisuutta, ja se on surkeaa. Lappi kaipaisi juuri persoonallisuuksia... sellaisia kuin Helsingissä ja ennen kaikkea sellaisia kuin on lähetyskoulussa. Mutta – täällä ei löydy.

Heikurainen katseli häntä naskalinterävillä silmillään ja polttaa röyhytteli sikaaria. He istuivat Javeruksen puotikamarissa.

– Mitä hittoa sinä tarkoitat noilla persoonallisuuksillasi? Olet nyt kiertänyt kirkonkylää kolmisen viikkoa ja joka paikassa kuulemma saarnannut samaa. Tarkoitatko, ettei täällä olisi oppia?

Heikurainen karisti tuhkaa sikaristaan ja kuunteli lappalaisten kaupantekoa. Siellä Oula ja Lempi häärivät tiskin takana. He olivat nyt olleet kaksi vuotta naimisissa, ja heillä oli jo poikakin. Hän, Heikurainen, oli saanut vetäytyä makasiinin puolelle. Siellä hän puuhasi nyt aamusta iltaan, punniten jauhosäkkejä, suolaa ja sokeria. Pienemmät kaupat tehtiin puodissa.

Luukas ei heti vastannut. Häneltä oli tätä samaa kysynyt pappikin, kirkkoherra Pellikka. Kylläpä hänen olisi luullut sen tietävän. Mutta – se kun kysyi vain, kun ei ollut muuta sanomista. Tämä Heikurainen ei sitä nähtävästi ollenkaan käsittänyt. Tälle saattoi siis selittää.

– Persoonallisuus, – puhui hän s-äännettä sihauttaen, – on kokonainen ihminen... sellainen, joka on kokonansa antautunut...

– No sitten minä olen persoonallisuus, – huudahti Heikurainen, – sillä minä olen kokonaan antautunut kaupantekoon. Hän ihmetteli, mistä Luukas oli saanut tuon sihahtavan puhetapansa. Kaipa lähetyskoulusta.

Luukas rypisti kellertäviä kasvojaan ja hymyili ylhäisesti. Hän otti laskoksille käännetyn nenäliinan sortuuttinsa takataskusta ja rupesi kuivaamaan otsaansa. Huhhuh! Olikin lämmin päivä.

Lämmin oli ja sääskiä riivatusti. Heikurainen istui ylisillään ja puhalteli savuja.

– No, et sinä poltakaan?

– En kiitos. Lähetyskoulussa ei meidän sallittu polttaa... eikä minulla ole siihen muutenkaan ollut vetoa.

Hm, hm. Heikurainen hymähteli ja katseli kulmainsa alta Luukasta. Lappalainen, onneton, luuli tässä olevansa heidän, suomalaisten, yläpuolella, kun oli saanut muutaman vuoden hengittää Etelä-Suomen ilmaa. Persoonallisuus!

Hän oli hiukan katkera, kun oli isäpuolena joutunut syrjään työnnetyksi. Oula oli täysi-ikäiseksi tultuaan ottanut kaupan haltuunsa, niinkuin hänen isänsä oli testamentissaan määrännyt. Mutta – Oula oli vain puoleksi lappalainen – paljon suomalaisempi kuin Luukas, joka isän ja äidin puolelta oli oikeaa kotapohjaa. Sen näki jo hänen kasvoistaan, joille lähetyskoulu vain oli antanut itserakkaan ja omahyväisen ilmeen.

Puodin ovitiuku kilisi ja sieltä kuului topakka ääni:

– No, täällä te heilutte, Oula ja Lempi! Se on oikein! Heilua sitä pitää Lapin korvessa, jos mieli leivässä pysyä... heilua, heilua, heilua kuulehan, onkos teillä pohjanahkaa ja onko Leonia näkynyt?

Se oli Bastmanin rouva, joka oli tullut puotiin. Heikurainen meni ovelle ja vastasi:

– Päivää! Ei ole Leon täällä käynytkään. Taisi mennä apteekille.

Samassa tulla töytyytti Bastmanin rouva jo puotikamariin, kädessä pohjanahan kappale, jonka sivumennessään oli siepannut tiskiltä.

– No, ketä sinä nyt täällä juotat? Ai, ai! Herra lähetyssaarnaajako se olikin – anteeksi, anteeksi! Kuulehan, Luukas! Eivätkö ne erehtyneet ilmansuunnasta, kun lähettivät sinut tänne? Vai Marraslompolon Raunako se tuli väliin, niin että pakanain hätä unohtui?

Luukas hymyili vaisusti. Ei häntä ollut sinne laskettu, kun hänellä oli heikko rinta.

– Soo!

Ja seuraavassa tuokiossa oli Anna-Stiina Bastman jo unohtanut Luukkaan ja tämän lähetysharrastukset. Hänellä oli tärkeämpiä asioita.

Leon, se onneton Leon oli taas ollut rutkatuulella monta päivää. Nyt se oli mennyt apteekille ja hän, Anna-Stiina Bastman, pelkäsi, että se aiheuttaisi skandaalin. Niin juuri – skandaalin. Jos hän menisi sinne, niin hän ei malttaisi hillitä itseään. Oli siis parempi, että Heikurainen menisi. Ja sitäpaitsi hänellä oli kiire: piti lyödä puolipohjat Israelin saappaisiin, kun alkoi heinänteko viikon päästä.

Ja Anna-Stiina Bastman läimäytti pohjanahan kappaleella Heikuraista hartioihin ja jatkoi:

– Joudat mennä, Jaafet... sillä siksi monta kertaa sinäkin olet häntä juottanut.

Ja samassa hän jo mennä touhusi takaisin puotiin, missä rupesi tekemään kauppaa.

– Lähde sinäkin apteekille, – kehoitti Heikurainen Luukasta vetäessään helletakkia ylleen. – Saat nähdä persoonallisuuden. Holottaja on elementissään, kun pääsee myymään toisten tavaroita. Se alkaa yhdeltätoista.

Mutta – ei Luukkaalla ollut halua. Hänen piti mennä kotiin valmistamaan ensi sunnuntain saarnaa. Tiesikö kauppias, että hän saarnasi ensi sunnuntaina?

– No en, helkkari soikoon! Silloin on tultava kirkkoon. Mutta – yhden neuvon minä sinulle annan: älä puhu persoonallisuuksista. Sinä et ymmärrä sitä itse eivätkä sinun kuulijasi. – Heikurainen nauroi. – Muuten – hän vilkaisi puotiin – tuossa olisi sinulle persoonallisuus, ruustinna Bastman... mutta et taida välittää sellaisista, heh-heh! Topakka muori, topakka. Kuulitko, että se aikoi pohjata kirkkoherran kengät? Heh-heh!

Ja Heikurainen lähti, jättäen Luukkaan kyhnimään omia aikojaan. Ei hän joutanut seuraa pitämään... ja sitäpaitsi: välipä lappalaisesta!

Huhhuh! Oli kuuma. Jaafet Heikurainen oli viime vuosina lihonut huomattavasti. Ikää karttui... ikää karttui. Mutta – eipä tässä vielä hätää... vielä nousi jalka ketterästi – nousi. Terve, terve! Terve, terve! Hän tervehteli ohitserientäviä tuttavia, jotka kiirehtivät apteekille. Juoskoot, tolvanat! Ei se alkanut ennen yhtätoista. Hän oli pitänyt silmällä puotikamarin kelloa sillä aikaa kuin jutteli sen Morottajan pojan kanssa. Persoonallisuus! Hitto soi! Kyllä niitä täälläkin löytyi persoonallisuuksia, vaikkeivät kaikki olleetkaan lähetyskoulua käyneet...

Hohhoi! Näin se siis kävi. Tippa-Nikolai muutti pois saatuaan paikan etelässä. Tässä, mäkeä ylös noustessaan helletakki yllään jouti Heikurainen muistelemaan viime vuosien tapahtumia. Hohhoi! Kuka olisi uskonut, että se heidän kerrallinen huviretkensä Sierivaaraan saisi sellaisen lopun. Talo tulessa... ja ulkona melkein neljänkymmenen asteen pakkanen. Alushoususillaan hänkin oli juossut palavasta pirtistä ihan viime tingassa ja pelastunut...

Ei sitä osattu selittää. Holottaja, joka oli paloasiamies, oli arvellut tulen päässeen irti välikatosta... huonot piiput, huonot piiput. Mutta – eipä ollut vain Sieri-Tuomas vakuuttanut taloaan. Saattoivat olla... ja varmasti olivatkin... mutta että Leon – lempo soi! Hän oli ihan täydellinen don Juan... Ja Saida Smirnoff – no niin. Saidalle se nyt ei ollut ihme eikä mikään... olihan tämä tunnettu... Mutta – että Leon... No niin! Yhdeksän kuukautta sen jälkeen oli Tippa-Nikolaille syntynyt tyttö – Herra varjele! Ja äijä oli ottanut sen täydestä... ihan täydestä.

Nyt oli tyttö jo neljän vuoden vanha... Inger-Berit. Komean nimen oli Nikolai sille antanut... Lapin muistoksi, Lapin muistoksi. Niin – siinä oli Lapin muistoa nokko Nikolaille jos Saida-rouvallekin... varsinkin viimeksimainitulle – heh!

Heikurainen pysähtyi hengähtämään. Viime aikoina oli ruvennut henkeä ahdistamaan – sydän... niin – se sydän... vaikka... mistäpä se Porotohtori tiesi. Sinne oli painunut etelään tohtori af Hermelinkin talousneiteineen... ja nyt menisi vanha apteekkari perässä – Tippa-Nikolai...

Väkeä olikin jo kerääntynyt apteekin edustalle. Lukkari näytti heiluvan joukossa isolla äänellä puhua hölöttäen. Se oli totta. Leippari oli elementissään, kun sai myydä toisten tavaraa! "Paljonko tarjotaan?" Oli tämä elämä yksi hoijakka!

Heikurainen jatkoi matkaa, kiersi pihan puolitse sisään. Häntä tervehdittiin, ja hän vastasi auliisti. Huonekaluja kannettiin vastaan. Siinä oli Pokka-Olli, Kala-Sammeli ja monta muuta kirkonkylän köyhää eläjää.

– Päivää, Olli! Sinä taidat taas ansaita uuden herraskauluksen?

Mutta – Olli katsahti vain Heikuraiseen ja puristi hyppysensä lujemmin piirongin syrjän alle.

Oliko pappilan Leonia näkynyt?

Siellä ryyppäsivät suuhuoneessa apteekkarin kanssa – ja rouva kolmantena.

Vai niin, vai niin! Heikurainen kiiruhti sisään. Jo sisäeteisen ovella tuoksahti häntä vastaan väkevä konjakin lemu. Kas, kas! Oikein ne tosissaan. Heikurainen avas oven. Smirnoff ja Leon istuivat pöydän ääressä, joka oli täynnä pulloja. Rouva lojui sohvan nurkassa, pehmeänä hänkin. Huone oli tupakansavua täynnä.

– Ystäväiseni, ystäväiseni!

Saida Smirnoff ojensi käsivarsiaan Heikuraista kohti, mutta tämä kumarsi vain sulavasti eikä ollut tietävinäänkään.

– Peive, peive! Key istumaan... ja prykä itselles. Egentligen, egentligen... me pide leksiäisi...

– No, terve! Paniko äiti hakemaan?

Saida Smirnoff sohvan nurkassa nauroi. Oli siinäkin mies... tuo Leon Bastman! Pelkäsi äitiään... kuusissakymmenissä olevaa eukkoa, joka antoi vielä selkään pojalleen!

Leon mörähti jotakin ja tuijotteli lasiinsa. Hän oli kauheasti humalassa.

Heikuraisen sieraimet vapisivat. Täällä taisi olla hyviä tavaroita... hyviä tavaroita... ja hän kun oli lähtenyt vain huutamaan itselleen vanhaa pesukaappia. Olisi omiaan sinne makasiinin päässä olevaan kamariin, jonne hän oli muuttanut.

– Pesukaappi sine saa... se ei panna auksjooni... Istuma, istuma vaa...

Apteekkari oli rennolla päällä.

Heikurainen istui ja kaasi itsellensä täyden lasin. Siinä samassa, kun tulinen konjakki virtasi hänen kurkustaan alas, hän oli toinen mies. Hän unohti ruustinnan antaman asian.

Nuori, kalpea mies tuli sisään apteekkihuoneesta. Smirnoff esitti:

– Kauppaneuvos Häikurain ja uusi apoteekar, herr Holmerus.

Heikurainen nauroi. Vai kauppaneuvos! Makasiinimies hän nykyään oli... sen jälkeen kuin Oula ja Lempi... no niin!

– Onko Lempi onnellinen?

Heikurainen ryyppäsi. No... sääkeristi sikäli kuin syrjäinen saattoi päätellä, heh! Mitäpäs se Lapissa syntynyt onnella... pääasia vain, että oli leipää... ja sitähän Oulalla oli.

– Niinkö tekin ajattelette, Heikurainen?

– Niin.

Hän muisti, että oli kerran haaveillut hänkin – onnesta... silloin kuin hän seurusteli Anna Bastmanin kanssa. Mutta – sitten oli Javeruksen leski purjehtinut väliin... ja hänen tukeva olemuksensa oli luvannut Jaafet Heikuraiselle kaupanpäällisiksi leivänkin. Se oli ratkaissut asian. Nyt oli leski kuollut... ja hän, Jaafet Heikurainen omisti loppuelämänsä poikapuolelleen ja tämän vaimolle. Niin se oli.

– Kyllä sinä olet suuri teeskentelijä. Itsellesi sinä olisit omistanut elämäsi loppupuolen, jollei ollut Olli-vainajan testamenttia.

Heikurainen yritti vastata Leonille, mutta lukkari ilmestyi kynnykselle vasara kädessä. Hänkin oli pienessä humalassa.

– Joko aloitetaan? – kysyi hän. – Väkeä on kuin tuhkaa! Terve, terve! Hän huomasi Heikuraisen.

– Terve, terve! Aloita minun puolestani. Minä olen saanut pesukaappini.

Niin – kyllä kai sai aloittaa. Jollei uusi apteekkari vain halunnut... hän saisi nyt eroittaa syrjään, mitä tarvitseisi. Mutta – apteekkari Holmerus oli jo edellisenä päivänä katsonut itselleen välttämättömimmän. Hän ei tarvinnut. Hänen huonekalunsa tulisivat talvella, hevosilla.

– No, mitäs siinä muuta kuin anna vasaran paukkua!

Leon ryyppäsi lasinsa pohjaan ja lyödä täräytti sen pöytään.

– Ja nyt, Jaafetti... lähdetään saamaan selkäsaunaa!

Hän hoippui ulos Heikuraisen käsipuolessa.

Mutta – ovella häntä vastaan juoksi nelivuotias tyttö... ruskeasilmäinen, mutta vaaleatukkainen. Leon nosti hänet syliinsä ja suuteli hellästi.

– Sinä olet juonut, Leon-setä!

Ja lapsi painoi pienen kätensä Leonin turvonneita huulia vasten ja rimpuili pois.

– Inger Berit!

Hän laski lapsen sylistään. Tämä juoksi äitinsä luo. Leon kääntyi vaivalloisesti.

– Minä tulen vielä sanomaan hyvästiä, Saida...

Sitten hän lähti horjuen ja silmät turvoksissa. Kaikki antoivat heille tietä. Oli kuin olisi jonkinlainen sääli vallannut huutokauppayleisön. Se oli julkinen salaisuus, että Leon Bastman rakasti apteekkarin rouvaa... ja että heillä oli lapsikin, vaikka Tippa-Nikolai luuli sitä omakseen.

2

Leon Bastman ei voinut käsittää, mistä sellainen puhe oli saanut alkunsa, että lapsi olisi hänen. Totta puhuen... siihen oli kyllä syytä... luonnollisesti, sillä olihan hänet näiden vuosien kuluessa nähty alinomaa Saida Smirnoffin seurassa. Mutta – niin totta kuin hän istui tässä rantakivellä ja pappila oli tuossa hänen selkänsä takana, hän ei ollut Saida Smirnoffiin kajonnut siinä mielessä eikä sillä tavalla. Ensi alussa hän ei ollut rouvasta välittänyt niin paljoa, että edes sellainen olisi pälkähtänyt päähänkään... ja myöhemmin hän taas oli välittänyt niin paljon, että se esti. Naista, jota rakasti niin suuresti kuin hän Saida Smirnoffia, ei ollut halu häväistä – varsinkaan, jos tämä vielä oli naimisissa. Ja siitäkin huolimatta, vaikka nainen itse olisi tarjoutunut. Mutta – Saida Smirnoff ei ollut koskaan edes viitannut sinnepäinkään... vaikka he olivat valvoneet öitä ja maistelleet yhdessä. Hän oli ottanut hänet, Leonin, liian keveästi.

Nyt he olivat menneet. Toissapäivänä oli Leon käynyt sanomassa viimeiset hyvästit. Onneksi hän oli ollut selvä... ja he olivat jutelleet jotakin aivan ylimalkaista. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa jotakin... jotakin, joka hänen sydäntänsä painoi, mutta hän oli lukenut Saidan kasvoista, ettei tämä ollut halunnut kuulla. Alakuloisena hän oli vastaillut hänen, Leonin, kysymyksiin ja tiedustellut yhtäkkiä Unkkaa.

Mustasukkaisuus poltteli Leonin povea. Unkka! Minkävuoksi oli Saida häntä kysellyt? Eihän Unkka ollut edes huutokaupassa käynyt... oli yleensä näiden viime vuosien kuluessa harvoin näyttäytynyt kirkolla ja apteekilla tuskin kertaakaan. Mutta – usein oli Saida tiedustellut Unkkaa. Se oli ihmeellistä!

Oliko niin, että Saida sittenkin oli ollut rakastunut Unkkaan? Olihan hän ensimmäisenä vuonna osoittanut tavallista suurempaa mielenkiintoa Emauksen isäntää kohtaan. Mutta – Unkka oli vetäytynyt syrjään... ei ilmeisestikään ollut tuntenut vetoa sinnepäin. Jurona ja luoksepääsemättömänä oli Leon aina hänet tavannut. Ja jos apteekkarin rouvasta oli tullut puhe, niin hän oli heittäytynyt aivan äänettömäksi ja tavallisesti lähtenyt pirtistä.

Leon istui kivellä ja katseli järvelle. Päivä oli kaunis. Tiirat tuijailivat vedenpinnan yläpuolella, iskien tuon tuostakin alas. Toisinaan kimalteli kala jonkun nokassa... mutta useimmiten ne iskivät turhaan. Oli liian kirkas, ja kala säikähti veden kalvoon kuvastuvan linnun varjoa.

Hän oli saanut perusteellisesti selkäänsä huutokaupasta palattuaan. Äiti oli raivonnut kamalasti. No niin! Hyvä oli humalaista pieksää... ja olihan äiti antanut korville hänen selvänäkin ollessaan.

Äitikin oli puhunut siitä... lapsesta. "Että kehtaat... entisen kirkkoherran poika! On minun hauska kulkea kylällä ja kuulla, että minun naimattomalla pojallani on lapsi naimisissa olevan naisen kanssa! Mitä olisi pappa sanonut!" Hän oli koettanut puolustaa itseään. Siinä ei ollut perää. "Perää? Vai vielä aito kieltää – kaunis!" Olihan Israel nähnyt. Israel – kyllä! Lankomies oli nähnyt hänen tulevan Saidan huoneesta tuona surullisen kuuluisana aamuna, jolloin Sieri-Tuomaan talo roihusi ilmitulessa. Mutta hän oli nukkunut kamarin sohvalla koko yön ja vaatteet päällä. Herra Jumala! Eivätkö he uskoneet – vaatteet päällä!

Häneen suhtauduttiin kuin hylkiöön hänen omassa kodissaan... ja hylkiöhän hän tavallaan olikin. Kulki, vetelehti ja joi. Mutta – että hän olisi niin syvälle vajonnut – Herra paratkoon! – se ei ollut totta. Oli hänelläkin sentään vielä omaatuntoa. "Älä puolustele!" oli äiti karjaissut. "Saahan murhaajakin puolustautua!" Ja kesken syönnin hän oli lähtenyt pöydästä ja mennyt omalle puolelleen.

Sieltä näkyi soutavan vene Emauksesta käsin. Kunhan ei ollut Unkka? Leon tarkkasi venheen kulkua. Aivan oikein! Pappilan rantaan laski.

Se oli Unkka. Hän oli lähtenyt viikatteita sepässä käyttämään. Alkoi heinänteko. Heinänteko? Niin – niitylle kai olisi hänenkin parasta painua... ja oli pakkokin painua.

Serkukset tervehtivät.

– Sinuapa ei ole näkynyt näillä main. Et tullut huutokauppaankaan?

Mihin huutokauppaan?

– No apteekkarin. Etkö sinä todella tiedä, että Tippa-Nikolai on muuttanut pois?

Unkka huokasi syvään ja näytti kuin vapautuvan jostakin. Kyllä hän sen oli kuullut, mutta tuntui hyvältä kuulla se uudelleen.

– Kyllähän minä siitä kuulin... mutta eipä ollut sinne asiaa.

Hän näytti synkältä. Leon oli pannut merkille, että hän jo pitemmän ajan oli ollut synkkä ja ihmisarka.

– Mikä sinua oikein vaivaa?

– Ei mikään. Onko Anna-Stiina-täti kotona?

Kotona oli – äitimuori.

– Rusilta lähetti vähän ternimaitoa. Meillä poiki lehmä.

He läksivät yhdessä nousemaan pappilaa kohti, Unkalla pari, kolme viikatetta olalla ja kädessä maitohinkki. Keskustelu kävi kankeasti.

– No, mitäs sinä olet puuhannut? Leon äimisti.

– Kyllä kai sinä minun puuhani tiedät – ei niistä kannata puhua. Viimeksi sain taas hyvästi selkääni... mutta se kai kuuluu paremmin äidin puuhiin.

Hän nauroi, koettaen olla leikkisä. Mutta muuten tuntui elämä hänestä jokseenkin samantekevältä.

– Minne se Tippa-Nikolai muutti? – kysyi Unkka äkkiä.

– Turkuun.

Kyllä Unkka senkin oli kuullut, mutta hän kysyi muuten vain... kuin haluten varmistautua. Olipa matkaa hänen ja Saida Smirnoffin välillä. Ja se oli hyvä.

Yhtäkkiä hän rupesi iloisesti juttelemaan.

Kuului Luukas Morottajakin olevan kotonaan käymässä. Kas, kun ei siitä tullutkaan lähetyssaarnaajaa! Unkka muisti poikavuosien aikuisen tappelunsa. Hyvin hän oli miestä pehmittänyt... mutta sittenkin luultavasti liian vähän. Eikö niitä pappeja tehtykin pieksämällä? Niin ainakin oli Kala-Sammeli aikoinaan kertonut.

Leon naurahti.

– Enpä tiedä. Siinä tapauksessa minusta olisi pitänyt tulla erinomainen pappi... sillä sitä opetusta olen minä saanut – ylöshypäten.

He tulivat pihaan. Siellä seisoi Israel Pellikka paitahihasillaan ja hyvästeli parast'aikaa Luukasta. Tämä kulki arkenakin sortuutti päällä, ja housunlahkeet olivat kapeat kuin ennen hänen lapinkaatioissaan. Pillikinttu!

Luukas tuli tervehtimään.

– Teillä en ole joutanut vielä käymäänkään. Mutta ajattelin illalla tulla, jos sopii. On niin hyvä oleskella ulkona ja sulatella sunnuntaista saarnaa. Minä saarnaan ensi sunnuntaina.

Jaa, jaa. Unkka katseli vanhaa vastustajaansa terävästi. Mutta – nuo lapsuudenaikuiset riidat tuntuivat nyt niin kovin pieniltä ja kaukaisilta. Rauna – niin. Hän oli kuullut, että Luukas aikoi naimisiin. Mutta – hän hymähti vain itsekseen, sillä sen jälkeen oli tapahtunut niin paljon muuta.

– Tule vain... kyllähän se sopii. Mutta polku on vähän märkä.

Hän katsahti Luukkaan patiineihin. Itsellään hänellä oli tavalliset vuotakengät, nilkoista pauloitetut.

– Minä tulenkin veneellä. On taas hauska pitkästä aikaa soudella näitä tuttuja rantoja.

Mikäs siinä. Luukas kohotti koppahattuaan ja läksi. Sortuutin helmat vain leppasivat, kun hän oikaisi pirtin päitse tielle.

– Sääret sillä on väärät kuten ennenkin. Niitä eivät saaneet lähetyskoulussa oikenemaan.

Pellikka sohahti jotakin, joka oli kuin naurun ja paheksumisen välimailta. Niinpä niin – mihinkäs sitä luonnoltaan pääsi!

Ja hän katsahti lankoonsa kuin huomauttaakseen, että sinunpa se pitäisi tietää.

Anna istui kuistikolla jatkokertomus kädessä. Hän nyökkäsi Unkalle. Tuota... pirtin puolellako se oli täti?

Siellä oli... suutaroi parastaikaa. Löi puolipohjia Israelin lapikkaihin.

He läksivät kaikki kolme pirttiin. Siellä istui Anna-Stiina-täti ikkunan edessä, silmälasit päässä ja kaputteli kenkää.

– No siunatkoon! Näkee niitä vielä teikäläisiäkin.

– Näkee, näkee. – Unkka tervehti tätiä. – Tässä olisi hiukan ternimaitoa – Rusilta lähetti.

Anna-Stiina-täti heitti saappaan lattialle ja kääntyi oikein noin suoraan edestäpäin tarkastelemaan tätä sisarensa poikaa. Hänellä oli naskali kourassa.

– No, ja te jaksatte hyvin?

Hyvin oikein... nousuviikolla pitäisi lähteä heinään. Kolmenkymmenenvuoma olikin puskenut pillikästä oikein paksulti.

– Niin sitä pitää, niin sitä pitää! – Anna-Stiina-tädin naskalia pitelevä koura säesti sanoja vanhaan tuttuun tapaan. – Heinään tässä pitäisi meidänkin mennä... mutta tämän talon elämä on kallellaan kuten aina.

– No, älähän nyt, äiti! – koetti Pellikka rauhoittaa, mutta Anna-Stiina-täti vain yltyi.

– Joo... kaunista heinäväkeä minulla on! Anna tuolla lukee följetongejaan, ja Leon juoksee kirkonkylän rouvien hännässä. – Hän sieppasi saappaan lattialta. – Meni toki se yksi riikinkukko – tai kana kai se paremminkin oli!

Leon oli siirtynyt takan ääreen. Siellä kiehui kahvipannut paras'aikaa tulella. Hän lisäsi tikkuja sen alle ja yritti myös puolestaan sovitella:

– Kai sinä meille kahvit annat, äiti... tai ainakin Unkalle?

– Jaa – Unkalle kyllä, mutta Israel saa mennä omalle puolelleen. Komentakoon piian keittämään! Ja sinä... – Anna-Stiina löi viimeisen naulan anturan pohjaan ja heitti kengän lattialle. – Siinä on Israelille toinen saapas. Joudat tervaamaan itse. En minä tässä kaikkea kerkeä.

Pellikka otti kengän lattialta ja tarkasteli sitä. Hyvät pohjat se oli äitimuori lyönytkin. Ei olisi Suutari-Sehvi pannut parempia.

– Älähän kehu! Mene käskemään Annakin kahville.

Pellikka lähti naureskellen. Kyllä äitimuori tunnettiin.

Sanat olivat kovia, mutta sydän lämmin.

Kahvia juotaessa haasteltiin Emauksen asioista. Mitenkäs viihtyi Alina uudessa paikassaan? Vai hyvin – no niin! Semmoinen tyttö viihtyi vaikka missä, kun seurasi terveen järjen ääntä ja antoi miehille piupaut. Mikäs sen paikan nimeksi nyt loppujen lopuksi oli pantu?

Toivolaksi se oli ristitty. Nimismies –

Mutta – nyt huomasi Unkka puhuneensa liikoja. Anna-Stiina-täti sieppasi kupin hänen kädestään ja kaatoi lisää kahvia.

– Kyllä se tiedetään, kyllä se tiedetään! Ei sinun tarvitse sen vuoksi nolostua. Mutta – Alina onkin sellainen tyttö, ettei sinne ole nimismiehellä norkoilemista paremmin kuin...

– Mitäs äiti nyt tuolla tavalla?

– Millä tavalla?

Anna-Stiina Bastman seisoi keskellä pirtin lattiaa musta kahvipannu kädessään ja lävisti poikansa terävällä katseellaan. – Ota sinä oppia Unkasta ja elä ihmisiksi, niin säästyy vanha äitisi kylän puheilta!

Unkka hörppi kahvia punaisena kuin krapu. Leon katseli pirtin päätyikkunasta ulos. Siitä näkyi apteekki ja Javeruksen puoti... koko senpuoleinen kylä ja nimismiehen puustelli mäellä, jonka takaa kohosi tunturi.

Hyvä Jumala, jos Anna-Stiina-täti tietäisi... ja nämä muut! Syyttä sai Leon kärsiä sen asian vuoksi. Hän oli isä... Saida Smirnoffin lapsen isä, vaikk'ei sitä kukaan aavistanut... ei ainoakaan ihminen. He kahden vain sen tiesivät... ja yhden ainoan kerran he olivat siitä puhuneet kolme vuotta sitten, kun Saida oli kerran tullut Emauksessa käymään, ja hän oli saatellut häntä jonkun matkaa.

"Se on sinun, Unkka... sinun, ajattelepas, sinun! Eikö rintasi paisu? Sinä olit sellainen mies! Minä olin aina toivonut kohtaavani sellaisen... viis minä siitä, vaikka olenkin naimisissa. Leon Bastmania ajattelin ensin... mutta huomasin heti, ettei hän vastannut kuvitelmiani. Mutta, sinä, Unkka, sinä! Kun ensi kertaa tulit apteekille, ajattelin: hän se on! Ja sinä se olit, vaikka sinä et rakastakaan minua."

Mitäpä hän siihen oli osannut sanoa. Se oli totta. Hän ei enää silloin ollut rakastanut Saidaa. Huumauksen ohimentyä oli hän yhtäkkiä selvinnyt. Hänen, Unkan, puolelta se oli ollut vain aistillisuutta.

Hän oli kulkenut allapäin Saida Smirnoffin rinnalla, ja tuhannet tuskalliset ajatukset olivat temmeltäneet hänen mielessään. Se, mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut... sitä ai saanut tekemättömäksi.

"No, entäs Nikolai?" oli hän arastellen kysynyt.

"Nikolai! Nikolai viheltelee aamusta iltaan. 'Egentligen, egentligen...' Niin – oikeastaan hän oli sitä toivonut monta pitkää Herran vuotta. Katsopas, Unkka! Avioliitostakin on jotakin hyötyä."

Jonkun matkan päässä he olivat eronneet, ja Saida oli katsonut häneen rukoilevasti. "Suutele minua tämä ainoa kerta vielä, Unkka. Katso, minä en pyydä enää paljoa. Mutta – suutele minua pienen Inger-Beritin vuoksi!"

Hän oli täyttänyt Saidan pyynnön, ja sen jälkeen he eivät olleet tavanneet. Kerran hän oli nähnyt lapsen Javeruksen puodissa. Tämä oli tullut sinne palvelustytön kanssa. Hän oli nojannut myymäläpöytää vasten ja valinnut itsellensä soutukintaita. Silloin hän oli kuullut heleän äänen vierestään: "Minä en ylety näkemään!" Hän oli silmännyt sivulleen. Pieni Inger-Berit oli seisonut siinä ja koettanut kurkistella myymäläpöydän yli. "Mitä sinä haluaisit nähdä?" "Tavaroita!" Hän oli nostanut lapsen tiskille seisomaan ja tukenut häntä lievästi. "Mitä tuossa on... mitä tuossa on?" Lapsi oli osoitellut pikku kädellään, ja hänen, Unkan, kurkussa oli niin kummasti nykinyt. Rakastiko hän tuota lasta? Ei. Se oli hänelle vieras, vaikka olikin hänen lihaansa ja vertansa. Hän oli nostanut tytön alas, ja tämä oli niiata nyksäyttäen lähtenyt palvelustytön perässä. "Kiitos!" Heikurainen oli antanut sille karamellin.

"Se oli Leonin tyttö! Tiedätkö, että sinä yönä, jolloin Sieri-Tuomaan talo syttyi palamaan, tapahtui jotakin! Tuossa on tulos." Ja Heikurainen oli nauranut ja iskenyt silmää. He olivat sattuneet olemaan kahdenkesken kaupassa.

Niin – siinä oli tulos... mutta se ei ollut Leonin, se oli hänen, Unkka Berghällin.

Kotimatkalla hänestä oli tuntunut, että jokainen puu ja kanto, jokainen kivi ja aidanseiväs sen tiesi: Sinun, sinun! Mutta – ne eivät ilmaisseet salaisuutta – ei.

Unkka lähti. Hänen piti vielä käydä sepässä ja ehtiä kotiin. Sehän oli aikonut se Morottajan poika heille vielä illaksi.

– Vai tulee se... lähetyssaarnaaja! No sitten sinä saat kuulla esityksen persoonallisuuksista.

Anna-Stiina-täti nauroi. He olivat nyt kahden pirtissä. Pellikka rouvineen oli hiljaa hiipinyt tiehensä hänen huomaamattaan ja Leon samoin.

– Vai haastelee se semmoisista?

– Joo, – Anna-Stiina-täti heitti sakat kupista takkaan, – haastelee oikein. Nosta sika kahdelle jalalle, niin sehän on herra.

3

Luukas Morottaja tuli siinä seitsemän korvissa. Rusilta oli juuri palannut lypsyltä ja siivilöi parast'aikaa maitoa. Unkka piitti haravaa takan ääressä. Koko takan edusta oli täynnä pientä lastua.

– On hauska nähdä, että työ kuhisee, – tervehti Luukas. – Eräällä minun opettajallani oli tapana sanoa niin, kun hän joskus pistäysi meidän lukukammiossamme, missä istuimme nokka oshindongan kieliopissa. Kas, se on hyvän omantunnon merkki, jos työ luistaa.

Unkka nousi tervehtimään. Tässä matalassa pirtissä tuntui Luukas koko lailla arvokkaalta.

– Jaa, se on Rusilta! Kyllä muistan. Rusiltahan palveli Joonaksella... ja sieltähän se kuulemma tämä Unkka...

– Sieltä, sieltä... sieltähän se suksutteli minut niinkuin varsan laitumelta.

Rusilta oli perinyt äitinsä kerkeän kielen.

Lapset tulivat tervehtimään vierasta. Niitä oli kolme, Unkka, Ellen ja Alina. Nuorin, Adiel, potki vielä kehdossa.

– Lapset ovat Herran lahja, – haasteli Luukas kuivaten nenäliinalla otsaansa, johon koppahattu oli painanut punaisen juovan.

– Niin se kai oli siinä vanhassa valkeudessa, mutta liekö enää tämän uuden valkeuden aikana?

Kyllä oli Uuden Testamentinkin aikana. Jumalan sana piti paikkansa kaikkina aikoina.

Tuli siihen Matti Tuppurainenkin, Unkan appi, samaan leikkiin. Matti oli kuljeskellut virkamatkoillaan, käynyt Alina-ryökkynää katsomassa Makeanpetäjänmaassa ja nyt kolmessa ja puolessa tunnissa oikaissut tänne. Piti sitä joskus käydä tätä omaa suohkanaakin tervehtimässä.

Matti otti varsiluudan varvulla tulta nysäänsä ja imeä lupsutti kiihkeästi. Vai oli se Luukaskin sieltä pakanoiden maalta palannut?

– Niin kuinka? – kysyi puhuteltu pää kallellaan ja huulilla vaivautunut hymy.

Matti heitti varvun takkaan, niisti nenänsä saman tien ja pyörähti päin.

– No, eikös se ollut niinkuin meininki sinne Ahrikkaan? Mitä ne höpsivät? Niinhän se kirkkoherrakin kertoi, kun oltiin pikku Unkan ristiäisissä.

Ei hänestä sinne ollut... oli vähän heikonlainen rinta. Siellä vaadittiin hyvää terveyttä.

– Ka sepä tietty – terveyttäpä tietysti ja muutenkin sutjakkata meiningin puolta.

Matti istahti penkille ja veteli haikuja. Hänestä oli rattoisaa päästä turinoille ihmisten kanssa, hän, Matti Tuppurainen, kun oli saanut sellaisen seurustelevaisen luonnonomaisuuden.

Haasteltiin siinä yhtä ja toista, pakanamaista ja vuodentulotoiveista, vanhan apteekkarin muutosta ja uuden tulosta. Matti oli äänessä ylinnä muita.

– Sutjakka, sutjakka äijä... se Tippa-Nikalai. Minä sen kanssa ruohtiakin rustailin puhua. Tuli opituksi hiukan sen hosmestari Hentelin kanssa, heh! Mutta – rouva sill' oli eto elävä! Voi rääpäle, kun se väänsi naamaansa ja lirkutteli! Outa sie... olisinpa vuotta nuorempi niin pyörittäisin! – Matti nauroi. – Vaikka taisi se joku sitä pyöritellä niin, että tytön tekaisi.

Unkkaa hermostutti. Näinkö hän olisi elämänsä loppuun saakka tuomittu kuulemaan tuota yhtä ja samaa? Ei olisi appi-ukkokaan tuossa jaaritellut, jos olisi aavistanut, että oma vävy oli syyllinen. Mutta – hänen täytyi mukautua – ei auttanut.

– Mitenkähän ne muutamat sen aviosäätynkin niin heppäsesti ottavat. Joka on pyhä ja laittamaton. Me tuota Saaran kanssa ollaan vaellettu kolmisenkymmentä vuotta... eikä olla valaa rikottu. Ja niinhän ne oikeat ihmiset. Mutta kun ne muutamat ottivat tämän elämän niin kovin keveästi.

– Lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän koreus, – lausahti Luukas hartaasti.

– Ka, se juuri! Matti oli jälleen takan ääressä sytyttämässä piippuaan, joka oli sammunut. – Silmäin pyyntö! Siinäpä se oli! Vaikka... tuota... minun äitivainajani ennen sanoi, ettei silmä osaa ota. Mutta parhaassa tapauksessa johti pitemmällekin.

Matti palasi paikalleen ja jatkoi:

– Joka oli niin kunnon mies – isä... Leonin isä – tarkoitan.

Nyt puuttui Unkka puheeseen:

– Turhaan te Leonia soimaatte. Miksei se yhtä hyvin saata olla apteekkarin oma...

Matti huitaisi kädellään.

– Puhu pukille! – sanoi hän. – Mie jo hyvin värteerasin sen äijän, ettei siitä ollut... Ei tarvitse mainoakaan. Vaikka – mitäpä tuo meitä liikuttanee. Sinne ovat menneet – alas... ja uusi tullut sijaan? Olikohan tällä uudella rouvaa?

Ei Unkka tiennyt eikä Rusiltakaan. Mutta Luukas sanoi:

– Kihloissa kuuluu olevan. Kuuluu aikovan ensi kelillä alas ja tuonee rouvan tullessaan.

– Ja Luukasko on myöskin menossa naimisiin?

Se oli Rusilta, joka tämän kysymyksen teki.

Luukas vilkaisi Unkkaa. Hän muisti heidän kerrallisen tappelunsa. Näin oli nyt käynyt, että hän se sittenkin oli korjannut Raunan. Nythän siitä saattoi puhua, kun Unkkakin oli jo naimisissa. Ja sitä paitsi: sehän oli ollut poikavuosien kiistaa.

– Niinhän minä olen ajatellut, – vastasi hän. – Ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla. Sinäpä sen, Unkka, tiedät.

Unkka hymähti. Miksei. Eipä tämä uutinen ollut häntä vähimmässäkään määrässä järkyttänyt. Rauna oli aikoja unohtunut.

– Missä te aiotte asua?

– Kotona, Morottajassa.

No niin. Matti kumartui kehtoon ja nosti nuoren Adielin syliinsä.

– Atieli, Atieli poika! – leperteli hän. – On sillä Unkalla ja Rusiltalla ollut siunausta. Mitä? Neljäskö tämä jo on? Ettehän te ole olleet naimisissa kuin neljä vuotta?

Kyllä siitä jo oli yli. Syksyllähän heidät vihittiin. Unkka katseli pihalle, missä harakat navetan päässä riitelivät.

– Mitenkäs sinun suosi kasvaa?

Niin – Unkka kohentautui – hyvinhän se kasvoi. Toinen kesä jo, kun hän oli siihen kylvänyt. Mutta kyllä siinä oli työtä ollutkin.

– Varmasti.

Unkka muisteli menneitä keväitä ja syksyjä. Oli kuin Luojan lykky, että hänellä oli ollut se suon kuivaus. Jollei sitä olisi ollut, niin elämä olisi tuntunut paljon vaikeammalta. – Jos sen ojat ja viemärit olisivat osanneet puhua, niin ne olisivat voineet kertoa, että jokainen lapion pisto oli ollut kuin syyllisyyden taakan keventämistä. Hän oli katsellut lapion terän viiltämän ruskean mudan kiiltävää pintaa, rupeaisiko hikoilemaan. Ja rupesihan se. Ei kulunut montakaan sekuntia, ennenkuin alkoi kihelmöidä ja helmeillä, ja hetken kuluttua juoksi ruskea vesi noroina viemärin pohjalle. Rusilta oli tuonut hänelle ruokaa... ja haastellut iloisesti. Hän oli onnellinen ja tyytyväinen. Häneltä ei puuttunut mitään. Ellen-tyttö oli pari kuukautta aikaisemmin syntynyt, ja Rusiltan rinnat olivat olleet ravintoa tulvillaan. "Norosina juoksee ihan!" oli hän hämillään ja punastellen puhellut. "Täytyy rientää kotiin." Silloin hänen mielensä oli tehnyt kirota, mutta – ei ollut saattanut. Vaipuen istumaan ojan reunalle hän oli katsellut työtänsä, ja synkkä alakuloisuus oli vallannut hänet. Eikö ikinä tämä suo kuivunut? Eikö ikinä tuon tapauksen muisto häipynyt? "Norosina juoksee ihan..." Niin juoksi... mutta täällä viemärin pohjalla hänen syyllisyyttään julistaen... Rusiltan rinnoilla taas kuin viattomuutta kuuluttaen. Avionrikkoja, avionrikkoja! Mitä olisi Rusilta sanonut, jos olisi tiennyt? Mutta – ei ollut tiennyt. Oli vain onnellisena myhäillen polvistunut kehdon ääreen ja imettänyt hänen lastaan, sillä aikaa kuin toinen kirkolla imetti myös. Kirottu kohtalon oikku! Nyt olivat vähitellen omantunnon soimaukset lakanneet. Ei muistunut yleensä mieleen muulloin kuin silloin, kun siitä puhuttiin, ja silloinkin vain kuin epämieluisasti vihjaisten... niinkuin olisi satuttanut johonkin paikkaan, joka vielä oli hellä aikaisemman loukkautumisen jäljiltä. Nyt oli suo myös kuiva ja kasvoi ohraa. Ja nyt hän myös uskoi pääsevänsä elämästä täysin kourin kiinni, kun oli tuo toinen muuttanut pois ja vienyt salaisuuden mennessään...

Ja kuin vapautuneena rupesi Unkka yht'äkkiä seuraamaan keskustelua. Matti kyseli Luukkaalta etelänkuulumisia. Minkälaista oli elämä siellä, minkälainen oli Helsinki? Oliko Luukas ajanut junalla? Kuului olevan jo rautatie valmiina Ouluun asti. Minkälainen vehje se oli? Hän ei ollut koskaan käynyt Kittilää etelämpänä.

Ja Luukashan kertoi, kertoi mielellään, ja nyt olivat kaikki yhtenä korvana. Olihan siellä... elo ja olo toisenlaista kuin täällä. Peloittanut oli häntäkin ensi kerran, kun oli kaupunkiin tullut. Oulussa oli kulkenut katuvieriä pitkin ja koetellut kädellään talojen seiniä.

– Vai sellaista! No olivatko nuo minkälaisia oikein – ne rakennukset?

Matti Tuppurainen oli täynnä jännitystä.

– Olivathan ne... korkeita, korkeampia kuin tämän pitäjän kirkko...

– Oho! – sanoi Rusilta. – Nyt taisit panna omiasi.

– En pannut. Ensimmäisenä iltana minä eksyin... en osannut kortteeripaikkaani. Mitäs muuta kuin ruveta huutamaan. Ääneen se ihmisen lapsi turvautui, kun hätä tuli. Kuljin keskellä kaupungin katua ja huusin. Tuli sellainen vormuniekka luokse ja kysyi, mitä minä huusin. "No, kun en osaa kortteeriini!" Hän naurahti ja läksi minua kuljettamaan... ja löytyihän se.

Vai sellaista! Se oli varmaankin poliisi? Niin – vormuissa ne kulkivat siellä – kaupunkipaikoissa. Eivät reuhkaisseet peski päällä niinkuin täällä Lapin korvessa.

Olivathan Tiinus ja Alina kertoneet Unkalle Oulusta... mutta se Helsinki. Siellä ei ollut moni täältäpäin tainnut käydä?

No, kirkkoherra oli... ja nimismies, mutta alinkokansasta ei kukaan.

– Ei se Helsinkikään sen kummenpi ole – kaupunki kuin kaupunki... mutta tietysti suurempi. Mutta – se oli kumma, ettei siellä juuri suomen sanaa kuullut. Ruotsia puhuivat kaikki syrjää myöten.

– Mutta – mitenkäs sinä tulit toimeen? – Unkkakin sytytti piippunsa. – Lähetyskoulussa opetettiin tietysti suomeksi?

– Niin tietysti.

Rusiltan kahvikin joutui, ja siirryttiin pöydän ääreen. Luukas jutteli junasta.

– Se on sellainen... suunnilleen niinkuin tämä pirtti... ikkunat vain pienemmät... eikä tietysti ole muuria nurkassa...

– No, ei tietysti, – keskeytti Unkka. – Minä olen kuullut, että sitä lämmitetään kamiineilla – samanlaisilla kun on Ruijan taloissa.

– Ja sitten niissä on rattaat alla – vaunuissa nimittäin... hiukan pienemmät vain kuin tavalliset kärrinpyörät...

– No, niin tietysti, mutta – vauhti. Minkälainen oli vauhti?

Luukas istui pöydän päässä kahvilautanen kourassa ja katsahti muualle. Hänen silmänsä kiiluivat salaperäisesti.

– No... onhan se... onhan se vähän parempi kuin hyvän ajoporon.

– Hyvä oli, Luukas, että tulit pois sieltä, – touhusi Matti. – Eivät ne ole sellaiset meikäläisiä varten – metsäihmisiä.

Luukas hörppäsi kahvia. Niin, miten otettiin... maailmaa oli siellä jos täälläkin. Eipä hänellä puolestaan ollut valittamista. Totta puhuen hänen oli ollut kovin vaikea oppia kieliä. Se oshindonga varsinkin oli visaa.

– Muistuttaako tuo yhtään tätä meidän kieltä?

– No, ei sitten yhtään.

Luukas kiitti, kaasi kupin kumolleen lautaselle merkiksi, ettei halunnut enempää. Se oli tämän puolen tapa.

– Ja ensi sunnuntainako sinä saarnaat?

Niin, niin oli sovittu kirkkoherran kanssa.

– Me tullaan kirkkoon! – julisti Unkka, joka nyt taas tunsi olonsa kepeäksi. Turhaan hän oli tainnut tätä Luukasta soimata. Ei hän niin hullummalta tuntunutkaan.

– Niinpä vain. Tervetuloa vaan. Minä julistan yksinkertaista evankeliumia autuudeksi.

– Ka se! – sanoi Matti. – Mitäpä meidän tarvitsee tietää Napoleonin kiertoliikkeistä ja Waaterloosta, josta Paskmanni-vainaja saarnasi. Evankeliumin yksinkertainen ruoka se kelpaa tällaiselle korven töriläälle. Ja sitähän me Pellikalta saamme.

Niinpä niin. Luukas olisi kyllä voinut huomauttaa, ettei Pellikankaan armonjärjestys ollut aivan moitteeton... pani liian suuren painon ihmisen omille tahtomisille ja päätöksille. Mutta – hän ei ruvennut arvostelemaan näin pappilan sukulaistalossa... Hetkisen vielä istuttuaan hän sanoi hyvästit ja läksi.

Unkka saatteli häntä kappaleen matkaa. Hän ei oikein hyväksynyt sitä, mitä Anna-Stiina-täti oli sanonut Luukkaasta. Mutta se johtui varmaankin siitä, että hän oli viime aikoina ollut niin henkisesti painuksissa. Teki hyvää saada jutella jonkun tutun kanssa. Eikähän Luukas ollut tehnytkään niin mahdotonta vaikutusta kuin Bastmanin täti oli kuvannut. Hän ei ollut puhunut persoonallisuuksista sanaakaan.

Keventynein mielin hän heitti hyvästit järven rannassa. Aurinko vaelsi korkealla taivaanrannan yläpuolella. Nyt oli se vuodenaika, jolloin ei Lapissa yötä ollutkaan. Luonto valvoi – ihminen valvoi – nukahti vain tuokion.

Luukkaan käynti oli tuonut vaihtelua elämän yksitoikkoisuuteen.

NELJÄSTOISTA LUKU

1

Makeanpetäjänmaassa isännöi Alina Berghäll. Isännöi – se oli oikea sana. Alinan taipumukset talon hallintaan olivat vain näiden viime vuosien kuluessa kasvaneet.

Ahtaaksi oli jo alkanutkin käydä Emauksessa. Unkka oli ottanut isännyyden... ja oikeinhan se tavallaan oli. Mutta hän, Alina, oli tottunut määräämään... eikä se enää ollut käynyt päinsä niinkuin ennen. Sitä paitsi – hän ei ollut oppinut pitämään Rusiltasta. Hänen säätyläisvaistojaan vaivasi tämän maatiaisuus. Piika! Niin – mitä Rusilta muuta oli kuin piika, nyt tosin emännän arvoon korotettu. Mutta – piikana hän siitä huolimatta pysyi. Alinaa oli myös hermostuttanut se, että Unkka oli ruvennut kohtelemaan vaimoaan hellemmin. Ja oikeinhan se tavallaan oli. Mutta – sittenkin... totuutena kuitenkin pysyi, ettei erisäätyisten koskaan pitäisi mennä keskenään naimisiin. Veri oli erilainen – samoin maailmankatsomus.

Alina oli muuttanut. Saatuaan tupansa valmiiksi hän oli ottanut omansa ja lähtenyt. Ja äidin hän oli vienyt muassaan.

Makeanpetäjänmaa. Se nimi sopi. Paikka oli mehukas... varjoisia kuusikoita ja leipäpetäjiä täynnä. Nimenantaja ei ollut kiinnittänyt huomiota kuusiin. Hän oli tarkannut männikköä. Se oli oksatonta, sileäkuorista... hyvää "leipäpuuta". Salvosmies oli toisinaan sanonutkin: "Sääli näistä on seinää veistää. Näistä tulisi leipää..."

Kolmisen vuotta hän oli jo täällä asunut. Kaikki oli valmista. Asuinrakennus käsitti pirtin ja kaksi kamaria. Toisessa asui äiti, toista käytti Alina makuuhuoneenaan. Kapea, neitseellinen vuode yhdellä seinällä, sen päässä ikkunoiden välissä sohva ja pöytä. Etelänpuoleisen ikkunan edessä toinen pöytä, hänen "työpöytänsä", niinkuin hän leikillään sanoi. Vaikk'ei hänellä isoja kirjoittamisia ollut.

Hän eli säännöllisesti. Jo aamuviideltä hän nousi. Nopea pukeutuminen, ja sitten navettaan. Siellä oli lehmä, jonka hän itse lypsi. Oli mukavaa istahtaa väkevästi tuoksuvan lehmän kupeelle ja antaa maidon virrata. Saattoi toisinaan nojata otsaansa lehmän kuvetta vasten ja tuntea, kuinka sen lihakset värähtelivät. Maito vaahtosi lypsinkiulussa. Suuret, vaaleat kuplat kuin lehmän silmät kohosivat yhä ylemmäs, kunnes ne särkyivät yksi toisensa jälkeen... pienempisilmäisten vaahtokerien vain verkkaan kiertäessä sitä kohtaa, mihin maitosuihku sattui. Yhä kiinteämpää kiskontaa... oikein harkitusti venytettyjä liikkeitä. Selvä! Lehmä oli lypsetty. Se sai muutaman taputuksen lautasille, muutaman hellän hyväilevän sanan. "Mielikki!" Sitten heinävihkonen eteen, navettapadan alle tuli. Siihen oli jo illalla kannettu vesi. Navetan nurkasta limppu jäkälää pataan, ja lehmän alta luisteita. Alkoi moskan keitto illaksi. Sitä ei kai olisi tarvinnut suorittaa... mutta nämä täkäläiset lehmät olivat tottuneet tällaiseen ravintoon. Ja sitä paitsi: sehän säästi heinää.

Sitten – tuiskuna sisään lypsinkiulu kädessä. Kamarissa äiti vasta nouseskeli. Tuli takkaan ja kahvipannu tulelle. Tervakset röyhähtivät palamaan. Niiden valossa erottautui selvästi tuon kodikkaan pirtin sisusta. Peräseinällä, peräikkunan vasemmalla puolen riippui iso luotikello. Se oli nimismiehen puustellista, Näädästä... ja tätä ennen se oli käydä raksuttanut Emauksen kamarin seinällä. Mutta Alinan mielestä sen paikka oli täällä... pirtissä... täällä Toivolassa. Verkkaan liikkuivat sen mustat, monenlaisilla koukeroilla koristetut viisarit pitkin vaaleankellahtavaa taulua. Puoli kuusi! Kello kilautti lyhyen, terävän lyönnin. Alina rupesi siivilöimään maitoa. Siihen kerkesi jo äitikin kamarista. "Anna minulle se siivilä... niin pääset käymään tallissa..." Alina antoi. Hän otti vakkaseen jauhoja porstuan nurkasta ja kiiruhti talliin. Ape piti saada hevoselle, sillä hänen oli lähdettävä heinännountiin.

Näin kului talvinen päivä. Sillä aikaa kun hän oli heinässä, valmisti äiti kotona aamiaisen. Alina loikoili heinähäkin päällä ja muisteli näitä kolmea vuotta, jotka hän oli asunut täällä. Nämä heinännountimatkat olivat hänen ainoita varsinaisia huvituksiansa.

Puolimatkassa Kalkuaavan ja Toivolan välillä kulki tie Teukkolaan. Se oli toinen kruununtorppa, joka pari vuotta sen jälkeen kun hän oli tänne muuttanut, oli syntynyt korpeen. Siellä asui Teukko-Jussa, köyhä eläjä. Alina pysäytti tien kohdalle ja tarkasteli jälkiä. Jos tie oli tukossa, oli se merkki siitä, ettei ketään ollut kulkenut. Jussa samosi joskus kirkolle... ja hänen poronsa jäljet erotti helposti. Jussa-paralla ei ollut muuta kuin joku pahanen kisura. Mutta jos kirkolta päin oli tullut tolvaten poro... ja tiehen jäänyt tavallista leveämpi ahkion jälki, niin Alina arvasi, että se oli nimismies. Hän teki silloin tällöin metsästysmatkoja tännepäin, ja Alina tiesi, että hän sitten poikkeaisi Toivolaan...

Nytkin näkyivät jäljet. Nimismies oli ajanut edellisenä iltana. Alina Berghäll oli sellainen korven tytär, että osasi sanoa sen täsmälleen. Hiukan levottomana hän suisti hevosensa juoksuun. Hän oli viime aikoina ruvennut tulemaan yhä levottomammaksi näiden tiheiden metsästysmatkojen vuoksi.

Metsästysmatka! Mitä nimismies oikein metsästi? Riekkoja. Alina naurahti. No niin – mitäpä se hänelle kuului. Mutta – nämä Kaisa Bastmanin miehen retket olivat niin läpinäkyviä, että ne huomaisi hupsukin. Ja kuitenkin hänestä oli hauskaa, kun nimismies tuli...

Olihan hän suuresti avustanut häntä torpanrakennuspuuhissa. Hän oli katsonut paikan (tai he yhdessä), hän oli hankkinut salvumiehen. Päivittäin hän oli kuluttanut aikaansa täällä rakennusta salvettaessa, ollut innostunut ja antanut neuvoja. Alina tunsi häntä kohtaan kiitollisuutta. Niin – kiitollisuuttako vain? Siihen oli vaikea vastata. Hän repi heiniä suovasta ja pani häkkiin. Hevonen seisoi suovan vieressä korviaan liikutellen. No niin... kai nyt sai jotakin elämältä ottaa hänkin... jollei paljon, niin ainakin vähän. Eikähän hän paljoa pyytänytkään... sen verran vain, että sai muutaman tuntikappaleen jutella ja kyseillä kirkonkylän kuulumisia. Hänellä ei ollut aikaa käydä kirkolla, oli aivan riittävästi puuhaa kotona. Ja äitiä oli ikävä yksin jättää...

Alina täytti häkkiä. Hän upotti käsivartensa suovaan ja nyhtäisi sylin täyden heiniä. Niin oli, kuin olisi syleillyt jotakuta. Korsien latvat pyyhkivät häntä kasvoihin, ja hänen nenänsä erotti heinien väljähtyneen tuoksun. Niin – ne olivat seisseet tässä Kalkuaavan laidassa kesästä saakka, suoviin pantuina...

Kannattiko haaveilla hänen, neljättäkymmentä käyvän ihmisen? Tuskin. Itsehän hän oli tämän olotilansa valinnut. Tai – nimismies. Jos tämä olisi odottanut ne muutamat vuodet, jotka hän oli määräksi pannut, niin hän olisi nyt rouvana Näädässä, syntymäkodissaan. Mutta – nimismies ei ollut malttanut odottaa. Kannattiko nyt enää jälkeenpäin tapailla kiinni menneestä? Hän oli siitä joskus huomauttanut. "Niin... tiedättekö, Alina... ihminen löytää itsensä usein vasta sitten, kun on liian myöhäistä." Hm. Hänen mielestään se ei ollut myöhäistä koskaan... ptruu Polle! – tuota, tuota... niin ymmärrettynä, että ihminen saattoi aina voittaa halunsa ja intohimonsa, jos vain tahtoi. Mutta – nimismies ei kaikesta päättäen halunnut kulkea sitä tietä... hyvän omantunnon ja uskollisuuden tietä...

Hän sai häkkinsä täyteen. Uskollisuuden? Kannattiko nyt ottaa tätä elämää niin kirjaimellisesti? Hyvän omantunnon? Merkitsikö nyt niinkään paljon, jos joskus poikkesi... tuota noin – soh, Polle! – poikkesi moraalin polulta...?

Alina lojui heinäkuorman päällä vatsallaan ja ohjasi hevosta. Hänellä oli päällä peski, päässä tavallinen miesten karvalakki, naapukka, ja jalassa pitkävartiset kallokkaat. Ei hän juuri ollut naisellisen näköinen, mutta sitä naisellisempia ajatuksia ailahteli hänen neitseellisessä povessaan.

Lumivalkoista ympärillä, kaikkialla. Puiden oksat riipuksissa. Tumma, vihreä juova, joka juoksi pitkin vuoman reunaa, hiveli silmää. Heinäsuovat lumihattu päässä... paitsi tuo äskeinen, joka näytti kovin raastetulta, raiskatulta. Se pohotti mustana vuoman reunassa ja teki silmälle pahaa...

Hevonen asteli pää riipuksissa. Se osasi tämän tien... tiesi, missä oli kaarrettava, ettei olisi pudonnut kaltioon. Välistä se pysähtyi hörähdellen... kuin tunnustellen, että tästäkö todella äsken tultiin? Mutta – sitten se nykäisi kuorman liikkeelle ja jatkoi matkaansa.

Alina loikoi kuorman päällä vatsallaan. Se oli tosin hiukan epänaisellinen asento... mutta täällähän ei ollut ketään näkemässä. Hän hyräili tyytyväisenä. Ei hän katunut sitä, että oli muuttanut tänne. Täällä oli hyvä ja turvallinen asua. Turvallinen? Hän painoi kasvonsa heiniä vasten. Joku hajuheinän korsikin oli eksynyt joukkoon, koskapa sen tuoksu niin mukavasti kutkutti nenää. Neitsyt Maarian sänkyheinä. Niin kansa sitä täällä kutsui. Alina vaipui syviin mietteisiin.

Iltapäivällä tuli nimismies, niinkuin Alina oli odottanutkin. Hän oli juuri menossa navettaan, kun tuttu poro porhalsi pihaan.

– Hyvää päivää!

– Päivää. Teukko-Jussan mökiltäkö nimismies ajelee? "Älä sinä teeskentele", ajatteli nimismies. "Sinä olet nähnyt minun jälkeni ja tiedät kyllä, mistä minä ajelen ja mitä varten...?" Mutta hän vastasi kuitenkin:

– Niin – siellä kävin.

– Olkaa hyvä ja menkää sisään. Minä vähän tätä lehmääni katson.

– Onko se poikimassa? Alina punastui.

– Ei... mutta täytyyhän karjasta muutenkin huolta pitää. – Häntä harmitti. Miksi hän oli punastunut? Sehän oli ihmeellistä. Aivan tavallinen kysymys karjatalossa... vaikk'ei hänellä ollutkaan kuin tämä yksi lehmä. Oliko nimismiehen äänessä ollut jotakin, joka oli tämän punastumisen aiheuttanut? Ei, mikäli hän saattoi ymmärtää. Mistä se sitten johtui? Jossakin määrin levottomana palasi Alina sisään.

Siellä istui nimismies pöydän takana. Hän oli heittänyt peskinsä orteen kuivumaan. Sinipäällyksinen neljän tuulen lakki ja poronnahkakintaat olivat penkillä. Alina vilkaisi nopeasti ympärilleen.

Äiti oli kahvinkeittopuuhissa takan ääressä. Hän näytti jollakin tavoin neuvottomalta. Nimismiehen käynnit olivat ruvenneet häntä hermostuttamaan. Niiden tarkoitus oli niin selvä, ettei sitä voinut olla huomaamatta.

Hän rupesi kyselemään kirkonkylän kuulumisia. Mitenkä Näädässä jaksettiin? Olisi hauskaa, jos hän joskus tulisi rouvansa kanssa.

Nimismies katsahti Alinaan. Hänen kasvoillaan häivähti jonkinlainen uhma. Rouvansa? Totta puhuen ei ollut koskaan juolahtanut hänen mieleensä tuoda Kaisaa tänne. Mitä hän täällä tekisi?

Ellen-rouva loi loukkaantuneen katseen pöydän takana istuvaan vieraaseen. Totta kai Kaisa voisi käydä yhtä hyvin kuin nimismieskin. Olihan hän, Ellen-rouva, hänen tätinsä. – Niin... onhan Kaisa minun serkkuni. Nimismies silmäsi Alinaa. Oliko tuo käsitettävä huomautukseksi, että hän oli käyttäytynyt taitamattomasti? Nämä Berghällit olivat omituista väkeä... saattoivat yht'äkkiä sulkeutua ja jäykistyä vallan käsittämättömällä tavalla. Hän sytytti piippunsa ja vaikeni.

Mutta – vähitellen alkoi Alina sovittaa. Hän rupesi kyselemään Unkasta ja Emauksesta. Oliko nimismies siellä käynyt? He eivät olleet äidin kanssa nähneet Emauslaisia sitten kuin syyskesällä. Kuinka he jaksoivat?

Hyvin kai he jaksoivat. Unkka oli viime viikolla valittu kunnan esimieheksi. Pappilan Leon oli ollut vastaehdokkaana, mutta joutunut tappiolle.

Nepä olivat uutisia! Vai Unkka kunnan esimieheksi! No mutta – Leon? Oliko hän siinä määrin heitättänyt viinoja, että oli yleensä saattanut tulla kysymykseen?

Kyllä. Leon oli sen jälkeen kuin apteekkari Smirnoff oli lähtenyt elänyt koko lailla säännöllisesti... ei viljellyt väkeviä hetikään siinä määrässä kuin ennen. Unkka oli saanut päähänsä, että paikkakunnalle olisi ruvettava puuhaamaan maantietä.

Sellaista! Ellen-rouva istui penkillä kädet helmassa ja katseli nimismiestä kuin pelastuksen tuojaa. Hän oli surrut Unkan puolesta, surrut hänen naimisiinmenoaan, hänen taannoista umpimielisyyttään. Ei juuri sanaa ollut saanut vastaukseksi vanha äitikään, kun hän oli viimeksi Emauksessa käynyt. Hän ei ollut yhtään käsittänyt poikaansa. Ja nyt tällainen toiminnan halu! Kuinka kuntalaiset suhtautuivat hänen tuumiinsa?

Mikäpäs siinä. Osa oli tietysti hänen puolellaan, ja osa vastaan. Leon oli kaikkein innokkaimpia maantien vastustajia. Kun oli tähän asti tultu toimeen ilman, tultaisiin edelleenkin. Siitä paitsi – maantien mukana tulisi kaikki paha etelästä, ja sitä oli jo muutenkin tarpeeksi tarjona.

Vai niin se Leon. Hänelläpä nyt oli kokemusta. Mutta että hän sittenkin... olihan hänkin saanut tarpoa kouluaikanaan näitä Lapin puuttomia jänkiä. Unkalla taas ei ollut siitä kokemusta.

Ja Alina innostui kertomaan kouluaikuisista matkoistaan. Laivalla Kemiin ja sieltä kymmenisen peninkulmaa maanteitse... kunnes alkoi apostolin kyyti. Vaivalloista matkantekoa se oli ollut... sääskien ja hyttysten parissa. Mutta – sittenkin kun hän sitä näin jälkeenpäin muisteli, niin juuri noihin jalkamatkoihin liittyivät kouluvuosien hauskimmat muistot...

– Niin... Maanselän tältä puolen alkaa uusi maailma, missä on kaikki toisin kuin siellä – alhaalla.

Nimismies poltteli haaveksien piippuaan. Kaikki olivat vaiti. Kuului vain vanhan seinäkellon tasainen, yksitoikkoinen käynti.

Ellen-rouva sytytti kynttilän ja kaasi kahvia kuppeihin. Hän oli levoton. Kaikki tuntui niin kummalta. Eikö nimismies aikonutkaan lähteä? Hän vilkaisi kelloon: kohta kuusi... ja ulkona pilkkosen pimeä. Nyt ei loistanut kuuankaan, vaikea oli ajaa. Mutta – kaipa hän lähtisi kahvinjuonnin jälkeen...

Hän pistäytyi ulos, ja nimismies Alinan kanssa jäi kahden pirttiin. Molemmat olivat vaiti. Tuntui, kuin olisivat jossakin tämän hiljaisen pirtin sopessa kohtalottaret hiljaa kehränneet. Nimismies kuunteli ja kysäisi: – Kissako se on?

Alina punastui. Hän oli ajatellut aivan samaa. Niin – kissa se oli... Mirri, joka kehräsi penkillä oven suussa.

Kissa naukaisi ja oli parilla äänettömällä hyppäyksellä Aliinan sylissä. Se hieroi päätään hänen kaulaansa vasten. Nimismies katseli tuota kahvia juodessaan ja pani merkille, että Alina Berghällillä oli kaunis kaula. Hän oli sen muuten pannut merkille lukemattomat kerrat.

Yht'äkkiä hän oikaisi selkäänsä kuin saadakseen jonkin hyvin vaikean ja raskaan nousemaan – jonkin, joka oli hänen mieltänsä painanut näiden viime kuukausien kuluessa.

– Tiedättekö, Alina... minä olen onnettomassa avioliitossa...

Alina säikähti. Hän irroitti kissan käpälät kaulaltaan ja katsahti nimismiestä silmät suurina.

– Miksi te siitä minulle puhutte?

Nimismies oikaisi jälleen selkäänsä, mutta vaipui sitten taas lynkäpäisilleen pöytää vasten.

– Teidänhän pitäisi muistaa, Alina... että minä kerran pyysin –.

Alina laski kissan maahan. Se kulki selkä koukussa ja häntä pystyssä takan luo, jonka viereen laskeusi maata.

– Niin, te tarkoitatte sitä kenkähistoriaa. Minähän sanoin teille –.

– Alina! Onko se jo liian myöhäistä? Alina Berghäll korjasi hamettaan.

– Kummiapa kysytte! Pitäisihän teidän ymmärtää, että nyt –.

Mutta – nimismies ei antanut hänen jatkaa. Hän tarttui Alinaa kädestä. Kuinka hänellä oli hento ranne, vaikka tekikin niin ahkerasti työtä! Ja millaista työtä! Hän tunsi Alinan valtimon kiihkeän lyönnin.

– Alina! En minä sitä tarkoita. Tehty on tehty. Mutta – eikö teillä ole yhtään säälin ajatusta minua kohtaan?

Alina oli alussa yrittänyt vetää kätensä pois. Mutta nyt se jäi siihen – nimismiehen käteen. Säälin? Voi, jos tuo toinen tietäisi, kuinka monta yötä hän oli valvonut kamarissaan, neitseellisessä vuoteessaan. Hän oli tuntenut sen kapeuden ja hän oli muistellut tätä solakkaa, sinisilmäistä vallesmannia. Hän olisi voinut olla tämän vaimo, jos hän olisi hellittänyt määrääjästään, tai yleensä asettanut sen lyhyemmäksi. Mutta eihän nimismieskään ollut uudistanut kysymystään. Syy oli yhtä hyvin hänen. Hän puristi hiljaa nimismiehen kättä.

– Kiitos, Alina! Minä tulkitsen sen niin, että te ajattelette samoin kuin minäkin, mutta – olosuhteet...

– Niin – olosuhteita ei saa muuttumaan. Te olette siellä, ja minä täällä...

– Mutta – saan kai minä käydä?

– Totta kai. Eihän vieraita sovi tulemasta kieltää. Samassa palasi Ellen-rouva. Hän oli käynyt navetassa lehmää katsomassa ja heittänyt nimismiehen porolle hiukan jäkälää. Eläin oli seisonut siinä navetan kupeella kuin jotakin odottaen. Se oli ollut kuin unohdettu.

– Siellä tulee pyry. En ymmärrä, kuinka nimismies nyt pääsee...

Alina katsahti nimismieheen, ja tämä oli lukevinaan hänen katseestaan jotakin... jotakin sentapaista kuin voitonriemua ja iloa.

– Voihan nimismies jäädä yöksi.

Tämä ihan jäykistyi. Hän oli itse ajatellut samaa, mutta ei ollut kehdannut esittää.

– Jollen vaan tuota vaivaa...

– No niin. Mitäpäs vaivaa siitä nyt... Ellen-rouva ei edes katsahtanutkaan pöytään päin, vaan meni jälleen ulos. Alina ja nimismies katsoivat toisiaan pitkään, ja molemmat kuuntelivat sydämensä kiihkeitä lyöntejä. He eivät saaneet sanaa suustaan, vaan painoivat päänsä alas. Kunnes Alina vihdoin virkahti:

– Minä menen katsomaan, onko äiti antanut porolle jäkälää.

VIIDESTOISTA LUKU

Kun Alina Berghäll jälkeenpäin muisteli sitä helmikuista iltaa ja yötä, niin kuumat ja kylmät väreet pudistuttivat vieläkin hänen ruumistaan. Sinä yönä hän oli ollut vähällä syöksyä kadotukseen.

Maatamenon aikaan hän oli toivottanut hyvää yötä ja vetäytynyt pirttiin, minne oli itselleen vuoteen laittanut. Nimismies oli pantu nukkumaan hänen kamariinsa. Äitikin oli vetäytynyt levolle, ja hän Alina, oli takkatulen hiljaa riutuessa kuunnellut, kuinka äiti harvakseen ryiskellen oli laittautunut maata.

Häntä ei ollut nukuttanut. Heittelehtien vuoteessaan hän oli mielessään mennyt läpi kaikki sen päivän tapahtumat – heinien nountimatkasta siihen saakka, jolloin nimismies oli ajanut pihaan. Hän oli muistellut tämän tervehdystä, mutta ei ollut löytänyt siitä mitään omituista. Se oli vain johtunut hänen omasta kiihtyneestä mielentilastaan. Hän oli taas viime päivinä paljon ajatellut häntä.

Mutta sitten – keskustelu kahvipöydässä. Silloin oli selvinnyt, että nimismies todella rakasti häntä... ja hänkin, Alina, oli tehnyt hiljaisen tunnustuksensa. Nimismiehen rakkaudesta hän muuten oli ollut kauan selvillä, ja mitä hänen omaan tunteeseensa tuli, niin sekin oli oikeastaan ollut selvä asia, vaikkei hän ollut uskaltanut sitä edes itsellensä tunnustaa. Nyt oli sekin tullut ilmi: yksi äänetön kädenpuristus vain, mutta se oli ollut riittävä. Hän oli mennyt levolle siinä onnellisessa tunnelmassa, että hänelläkin oli joku, josta pitää... vaikka tämä joku olikin toisen oma, toisen naisen mies. Mutta – juuri tuo seikka oli tehnyt tämän omistamisen sitä kalliimmaksi.

Maaten valveilla hän oli kuunnellut yön ääniä. Ulkona oli raivonnut myrsky... oikea ensiluokkainen Lapin myrsky. Nurkat olivat vinkuneet... ja jossakin oli tuuli loukuttanut luukkua. Hän oli muistanut navetan ylisluukun jääneen auki... ja ollut jo aikeissa lähteä sitä sulkemaan. Mutta sitten hän oli yhtäkkiä ajatellut, ettei se sopinut. Se olisi näyttänyt siltä, kuin olisi hän ollut joitakin etsimässä... hakemassa... jotakin, jota hänen sydämensä kaipasi... etsimässä tyydytystä tälle täyttymättömälle kaipuulleen. Silloin hän oli jäänyt makaamaan silmät auki, tuijottaen oveen, joka sitä mukaa kuin hiillos takassa oli tummunut, oli yhä enemmän peittynyt pimeään. Hän oli toivonut nimismiehen astuvan siitä sisään nyt, kun yön myrsky ravisutti taloa.

Hän oli koettanut tyynnyttää itseään, mutta se ei ollut onnistunut. Mahtoiko hän sille mitään, että Jumala oli hänet sellaiseksi luonut... naiseksi, joka kaipasi rakkautta? Ei yhtään. Nimismies oli käynyt heillä monet monituiset kerrat... ja joka kerran perästä hän oli tuntenut yhä enemmän kaipaavansa häntä. Oliko se nyt niin ihmeellistä? Olihan hänkin vain ihminen.

Siinä avoimin silmin maatessaan ja kuunnellessaan sydämensä lyöntejä hän oli ajatellut: "Mitähän minä sanoisin, jos hän todella tulisi? (Hän ei ollut yhtään uskonut sellaiseen mahdollisuuteen.) Sanoisinko: 'menkää pois!' Tuskin. Minä ottaisin hänet vastaan ja – niin: Jumala tiesi, mitä sitten tapahtuisi."

Seuraavassa hetkessä hän oli kauhistunut. Sellaisiako hänkin mietiskeli? Niinkö aistillinen hänkin oli... hän, Alina Berghäll, ankarasta ulkonaisesta elämästään huolimatta? Olivatko kaikki ihmiset samankaltaisia? Luultavasti. Poikkeusta ei tainnut löytyä... vaikka toisten onnistui peittää nämä tunteet niin, ettei niitä edes sellainen kuin äiti huomannut...

Yhtäkkiä hän oli ollut kuulevinaan, että kamarin ovi hiljaa kävi. Äiti nukkui omassa huoneessaan, sieltä ei ollut enää pitkään aikaan kuulunut mitään. Pirtin ovi oli auennut äänettömästi, ja nimismies seisonut kynnyksellä. Hän oli jäykistynyt pelosta eikä ollut saattanut sanoa yhtään ainoaa sanaa.

Tällaisiako olivat ne kohtaukset, joita hän oli niin monta kertaa ajatellut? Läpi hiljaisen huoneen hiipivä mies... ja vuoteessaan jäykkänä lepäävä nainen. Missä oli tässä nyt lemmen hurma ja odotus? Vain kovasti hakkaavan sydämen lyönnit, jotka ilmaisivat pikemmin kauhua kuin riemua...

"Mitä? Mitä te –?" Lopultakin hän oli saanut äänensä kuuluviin. "Menkää pois!" (Siis hän oli sittenkin sanonut niin... vaikka oli kuvitellut päinvastaista.)

Mutta – nimismies oli käsittänyt väärin. Hän oli huomannut Alinan valvovan, ja tulkinnut äänettömyyden myönnytykseksi.

Mitä sitten oli tapahtunut, sitä oli vaikea yksityiskohdittain muistaa. Alina hengästyi vieläkin sitä muistellessaan. Nimismies oli yrittänyt valloittaa hänet väkisin, kun ei suostuttelu ollut auttanut. Sillä sellaiseksi oli Alina käsittänyt hänen kiihkeän, matalaäänisen, surunvoittoisen puheensa...

Kukaties hän olisi taipunut, jos tuo toinen olisi edelleenkin jatkanut hellään, vetoavaan tapaansa. Hän ei ollut sanallakaan viitannut siihen, mikä oli saanut kummankin veret kiihkeästi virtaamaan. Hän oli vain istunut sängyn laidalla ja haastellut pettyneistä toiveistaan. Mutta – sitten hänet oli vallannut kiihko. Temmaten Alinan syleilyynsä hän oli halunnut kerta kaikkiaan tyydyttää kaipuunsa. Mutta silloin oli hänkin, Alina, herännyt, ja vimmattu painiskelu oli alkanut pimeässä pirtissä. Hän, Alina, oli päässyt ylös ja seisonut paitasillaan pirtin lattialla. Huumaantunut nimismies oli iskenyt häneen kiinni kuin haukka saaliiseensa. Hänen päässään oli vilahtanut ajatus, että olisi ehkä parasta huutaa apua. Mutta – seuraava tuokio oli tämän ajatuksen työntänyt syrjään. "Ei, äitiä, ei äitiä!" Yksin hänen oli tämä kamppailu kestettävä... kamppailu, jossa kaikki hänen naiselliset vaistonsa nyt olivat liittyneet puolustamaan ja suojelemaan sitä, johon nähden äsken, hetki sitten, vielä olivat olleet kahden vaiheella. Siinä temmellyksessä oli hänen paitansa rintapieli revennyt ja hänen neitseellinen povensa paljastunut. Nimismies ihan hulluna kiihkosta oli käynyt häneen uudelleen käsiksi. Silloin hän oli tehnyt sen, mikä ei ollut koskaan juolahtanut hänen mieleensäkään: hän oli purrut.

Kiroten oli nimismies hellittänyt otteensa ja hoiperrellut pirtistä ulos. Nyt oli ovikin paukahtanut. Hän, Alina, oli seissyt keskellä lattiaa, joka hermo vapisten, ja kuunnellut, heräisikö äiti. Mutta – Jumalan kiitos – äiti ei ollut herännyt. "Ei äitiä... ei äitiä sekoiteta tähän juttuun", oli hän itsekseen hokenut ja suojellut kädellään paljaita rintojaan. Hän oli ollut ihan suunniltaan. Se lurjus! Oli luullut täältä löytävänsä helponkin saaliin... ja kukaties olisi löytänytkin... mutta oli yrittänyt väkisin... raakalainen!

Ja itkien oli hän vetäytynyt vuoteelleen.

Se oli ollut tuskallinen yö. Nyt kun kaikki oli ollut ohi, hän oli ollut heikko kuin lapsi... toinen toistaan sekavamman ajatuksen ahdistamana. Se, mikä vielä äsken oli tuntunut moraaliselta tappiolta – se, että hän hiljaa kuunnellen nimismiehen kaihomielistä puhetta oli yhä enemmän taipunut hengessään – oli tuntunut silloin voitolta, ehdottomalta voitolta, kun taas tuo hurja kamppailu, joka itse asiassa oli merkinnyt voittoa, oli tuntunut mitä musertavimmalta tappiolta. Nimismies oli päässyt käsiksi häneen... päässyt tarrautumaan hänen neitseelliseen, puhtaaseen ruumiiseensa. Sitä hän oli itkenyt – yhtään ajattelematta, että juuri tuo loppunäytös oli pelastanut hänet.

Hän oli itkenyt kauan, mutta tyyntynyt sitten vähitellen. Rakkaus? Mitä oli rakkaus? Hän oli kuvitellut sitä toisenlaiseksi. Kukaties olisi hän lopultakin taipunut, jos toinen vain olisi jatkanut alkamaansa tapaan. Kaikki tuollainen oli kai jonkinlaisen äänettömän sopimuksen varassa, jossa ei sanottu mitään, vaan otettiin ja annettiin, koska kerran niin palavasti rakastettiin. Eikä siinä... hurmion hetkenä ajateltu, mitä otettiin ja mitä annettiin. Se riippui vain hetken tunnelmasta. Ihan niin kuin hänen äänetön kädenpuristuksensa... vaikkei hän ollut tarkoittanut sitä. Alina punastui vieläkin tuota ajatellessaan. Mutta – senkin oli kai saattanut tuo toinen tulkita äänettömäksi myöntymykseksi... sillä sekin oli jo ollut poikkeamista luvattoman rakkauden tielle. Luvattoman? Nyt vasta... kaiken tapahtuneen jälkeen hänelle oli selvinnyt, millä tiellä hän oli ollut. Ja hän oli itkenyt uudelleen... itkenyt kaikkia näitä viimeksi kuluneita vuosia mökinrakennuspuuhineen ja heinännountimatkoineen. Vain kerran hän oli ollut luja, silloin kuin hän oli vastannut nimismiehen kosintaan. Mutta – sen vastauksen jälkeen hänen ei olisi pitänyt enää sallia nimismiehen lähentelyjä... kun ei tämä kuitenkaan ollut ruvennut odottamaan määräaikaa...

Mutta seuraavassa tuokiossa hän oli ajatellut toisin. Oliko sanottu, että hän sittenkään olisi taipunut sellaiseen, vaikka toinen olisi osannutkin hänet ottaa? Hän oli vain halunnut hetkisen elää sellaisissa kuvitelmissa, sillä hänkin oli vain nainen. Hän oli ajatellut, mitä sanoisi, jos nimismies tulisi hänen luokseen. Mutta – kun tämä sitten oli tullut, hän oli sanonutkin ihan päinvastoin. "Menkää pois!" Tuo väliaika siitä hetkestä, jolloin nimismies oli istahtanut hänen vuoteensa reunalle, aina siihen hetkeen asti, jolloin tuo kamala kamppailu oli alkanut, oli ollut vain eräänlaista vaitioloa kahden vastauksen välillä, – vaitioloa, johon tosin oli sisältynyt hurjaa, sisäistä kamppailua hänen, Alinan, puolelta. Käskeäkö pois... vai salliako hänen jäädä? Mutta sitten kun tuo kamppailu oli alkanut, oli se ollut niin selvä vastaus ensiksimainittuun suuntaan, ettei siitä ollut saattanut erehtyä. "Menkää pois!" Ja tämän vastauksen sinettinä oli nimismiehellä ranteessaan hänen hampaittensa jäljet...

Jumalan kiitos, että kaikki oli päättynyt niin! Olkoonpa miten tahansa, hän, Alina Berghäll, oli pelastanut kunniansa. Olkoon, että hänkin oli hetkeksi viehättynyt syntisiin ajatuksiin, loppujen lopuksi hän oli taistellut kuin henkensä edestä ja voittanut. Nyt hän ei enää ollut ajatellut itse asiaakaan. Tuo kaikki oli vain ollut sen kauniiksi kuvitellun jälkikaikua, joka niin rumasti oli mennyt rikki. Sen valossa oli itse asiakin – naisen antaumus – katselipa sitä miltä puolelta hyvänsä – näyttänyt inhoittavalta. Ja rauhoittuneena hän oli noussut vuoteestaan, sytyttänyt kynttilän ja ruvennut neulomaan paitansa repeytynyttä rintapieltä.

Oli tuntunut hyvältä kynttilän valossa katsella neitseellistä poveaan. Jumalan kiitos – se oli vielä hänen! Katse kulki kuin kainosti kaihtaen, mutta sittenkin vaivihkaa rinnoilta alas aina hyvinmuodostuneisiin pohkeisiin ja jalkateriin. Hyvä Jumala! Tämän puhtaan ruumiin hän oli ollut vähällä heittää roiston käsiin – ahnaan suden saaliiksi. Hänen rintansa oli noussut ja laskenut. "Vai mansikkamättäille – mokomakin ryöväri – ehei!" Neula oli lentänyt sukkelaan... vaikka käsi vieläkin oli vavahdellut äskeisen taistelun vuoksi. Tuossa tuokiossa oli revennyt kohta korjattu, ja hän oli pujottanut paidan päälleen.

Mutta – juuri kun hän oli ollut kaatamassa vettä pesumaljaan, oli eteisestä kuulunut askeleita. Hän oli jäykistynyt siihen paikkaan. Mutta – askeleet olivat menneet ulos... ja tuokion kuluttua oli poro porhaltanut pihasta. Herra nimismies oli lähtenyt... ja luultavasti viimeisen kerran. Hän, Alina, oli pessyt kasvonsa, käsivartensa ja rintansa... joka paikan, mihin tuon saastaisen käsi oli sattunut. Hän ei ollut voinut mennä levolle, ennenkuin tuo puhdistus oli suoritettu. Sitten hän oli vetänyt yönutun päälleen, samuttanut kynttilän ja pannut maata.

Aamulla oli äiti ihmetellen tiedustanut, mihin nimismies oli hävinnyt. Mistäpä hän sen tiesi. Oliko sitten kamari tyhjä? Kamarista ei äiti ollut osannut mitään sanoa... Mutta poro oli ollut poissa. Kyllä Alina sen oli käsittänyt. Mutta nimismiehen peski oli riippunut orressa edelliseltä päivältä. Nyt oli Alinakin hämästynyt. Oliko lensmanni ehkä ajanut Teukkolaan? No niin – jälkeenpäin oli käynyt selville, että nimismies todellakin oli ajanut Teukkolaan ja lainannut Teukko-Jussalta pöykkyrin. Niine hyvineen hän oli karkuuttanut kirkolle, ja peski oli lähetetty Jussan mukana seuraavalla kerralla.

Hän muisti Teukko-Jussan käynnin. Likainen ja rääsyinen ukon töriläs oli tullut noutamaan herra lensmannin peskiä. Ei ollut kuulemma itse saattanut tulla sitä ottamaan, kun neiti vielä oli ollut nukkumassa. Sellainen lurjus, sellainen fariseus! Vai ottamaan! No, mikähän oli pakottanut herra lensmannin yön selkään lähtemään? Teukko-Jussa oli ryystänyt kahvia mustat sormet harallaan. Oli muistanut lensmanni, että hänellä oli tärkeitä asioita postiin. Sehän lähti pyhäaamuna. Niin oli ajanut rutosti, että oli raapaissut kalvosensakin männyn oksaan.

Hän, Alina, oli pitänyt silmällä äitiä Jussan juttelun kestäessä. Olipa se kiirettä ollut. Oli. Niillä, virkaherroilla, oli omat touhunsa. Ei niitä tällainen korven kyöpeli käsittänyt. Eipä niin. Mutta Alina oli huomannut, että äiti käsitti. Sillä Jussan mentyä peskeineen hän oli kysäissyt: "Tapahtuiko teidän välillänne mitään?" "Tapahtui." Äiti oli katsonut häntä silmät renkaina. No, mitä, hyvä Jumala...? "Ei sen kummempaa, kuin että minä illalla käskin hänen lopettaa nämä kyläilynsä. Siitä kai hän loukkaantui." "No... hyvä oli", oli äiti huokaissut. Ei ollut enää pelkäämistä... ei tullut mitään. Ja hän, Alina, oli lähtenyt talliin. Nyt jos koskaan hän oli päässyt sille elämänsä kohdalle, että oli oikeutettu isännöimään täällä... yksin, ihmisistä välittämättä – nyt kun hänkin oli taistelunsa taistellut ja voittanut.

KUUDESTOISTA LUKU

1

Unkka oli nyt kunnan esimies. Hänet oli vallannut ihmeellinen toiminnan halu. Ellen-rouva oli saanut oikeita tietoja: Unkka suunnitteli maantietä, koko kirkonkylän siirtoa sen nykyisestä paikasta kahdeksaa virstaa lännemmäksi sinne, missä Uuttujoki laski järveen.

Kolme vuotta sitten oli seurakunnassa käynyt piispa. Hän oli pitänyt tarkastuksen. Sen yhteydessä oli käsitelty monenlaisia asioita, mm. vanhan kirkon kohtaloa. Piispan mielestä se oli rappiolla, ja seurakunnan olisi saatava uusi. Eikä pappilakaan enää ollut kehuttava. Unkka oli esittänyt uuden kirkon ja pappilan rakentamista äskenmainittuun paikkaan. Se olisi kaikin puolin edullisempi nykyistä. Piispa oli kannattanut ehdotusta. Jos seurakunta suostuisi siihen, niin muutto tietysti suoritettaisiin valtion varoilla. Ja seurakunta oli suostunut.

Se oli ratkaissut Israel Pellikan kannan. Tähän saakka hän oli ollut Unkan vastustaja, nyt hänestä tuli hänen innokkain kannattajansa. Se oli totta. Uusi kirkko ja pappila olivat ajan vaatimat – varsinkin pappila. Anna-rouva oli yhtynyt mieheensä. Sehän oli selvä! Vanha pappila oli kuin harakan pesä. Kovilla pakkasilla kohmettuivat kynnet, kun Israel kansliassa kirjoitti kantoluettelojansa.

Mutta silloin oli Anna-Stiina Bastman noussut raivoon. Vai kohmettuivat kynnet! Hänen Lorents-vainajansa oli istunut kansliassa turkit päällä eikä ollut valittanut.

Mutta hänellä oli ollutkin aate, joka oli häntä lämmittänyt: Napoleon! Israel Pellikalla ei ollut mitään aatetta. Hänet oli Lappi painanut parrelleen... ja kun ei muu auttanut, niin rupeapas hävittämään kokonaista kirkonkylää! Lorents-vainaja oli tyytynyt hävittämään vain englantilaisia ja ryssiä ja kaiken maailman muita kansallisuuksia... mutta omien ihmisten hän oli sallinut rauhassa ahertaa siinä, mihin olivat kömmänänsä kyhänneet!

"Mutta – enhän minä halua hävittää kirkonkylää. Uutta kirkkoa ja pappilaa ruvetaan pian rakentamaan. Minkä minä sille voin, jos kirkonkylä siirtyy perässä."

"Niin, sinä haluat vetää kaikki sen kirkkosi perässä! Mutta – sen minä sanon, ettei tämä muori liiku! Täällä minä olen syntynyt, kasvanut ja elämäni elänyt... ja tänne minä jään! Minulle kelpaa vielä tämä vanha kirkko. Jollei Holottaja siellä enää huuda, niin minulle riittää kukkoviirin vingunta. Se puhuu minulle enemmän kuin Leipparin luritus! Ja jollet sinä siellä enää saarnaa, niin ei haittaa, ei yhtään haittaa. Minä menen sinne kesäiltaisin istumaan ja kuuntelen rakkaan Lorents-vainajani ääntä!"

Ja Anna-Stiina Bastman oli puhjennut itkuun. Se tapahtui harvoin, mutta kun se joskus sattui, niin se oli sitä voimakkaampaa. Hän itki kiukusta ja kaipauksesta. Että kehdattiinkin sellaista esittää! Hänen, Anna-Stiina Bastmanin, pitäisi lähteä täältä, missä kaikki hänen omaisensa lepäsivät hautausmaassa! Sinne Uuttujoen suuhun laitettaisiin tietysti uusi. Mutta sen saisi Israel-vätys vielä nähdä, että tänne ne karpeaisivat Uuttujoen suusta... kuolleet – sillä täällä olivat ihmiset ikimuistoisista ajoista alkaen tottuneet lepäämään ja odottamaan ylösnousemuksen aamua.

Ja Anna-Stiina Bastman oli vihoissaan Unkalle. Vihoissaan? Hän olisi tahtonut syödä tämän, jos olisi saanut käsiinsä. Mutta Unkka ei tietysti enää poikennut pappilassa – sen jälkeen kuin he olivat jakaantuneet eri puolueisiin – silloin kuin maantien rakentamisesta oli ensi kertaa kiistelty.

Anna-Stiina Bastman karttasi villoja pirtissä. Takassa paloi tuli, ja kahvipannu kellotti lieden syrjällä. Leon oli jäänuotalla Heikuraisen ja Pokka-Ollin kanssa. Niin – Leonista oli tullut mies. Hän ei enää maistanut kuin harvoin – aniharvoin. Ja silloinkin määrän perästä.

Vanha ruustinna karttasi ja mietiskeli. Niin – kuka olisi uskonut, että tästä pojasta... tästä tuhlaajapojasta ja kaiken maailman retkusta sittenkin loppujen lopuksi tulisi hänen tukensa ja vanhuutensa turva? Kartta raapaisi pahasti toista karttaa vasten. Kyllä hän yksinkin tulisi toimeen... mutta olihan hyvä, että Leon oli heittänyt juonnin ja naisten perässä hyppäämisen. Ei hän silti ihan nihki raitis ollut – ei. Ja kukapa sellaista vaatikaan – varsinkin Lapissa. Viinakulta oli hyvä olemassa... mutta sitä piti viljellä järkevästi. "Viina on viisaan juotava eikä tuhmalle tuotava." Niin se oli. Mutta – että Israel ei ollut koskaan pannut pisaraakaan suuhunsa – sitä ei Anna-Stiina Bastman ymmärtänyt. Hän halveksi vävypoikaansa senkin vuoksi.

Nyt se oli taas lähtemässä joen suuhun sitä uutta kirkkoansa katsomaan. Anna-Stiina ei ollut käynyt siellä eikä kävisi. Sen päätöksen hän oli itsekseen tehnyt. Joku järjestys täytyi tässä elämässä olla. Anna-Stiina katseli, kuinka Pellikka valjasti poroaan. Mokomakin vätys! Olisi ollut kalalla Leonin kanssa – niin se olisi ollut paljon hyödyllisempää. Mutta – ei. Siellä piti ajastaa joen suussa harva se päivä. Kuului olevan jo puolirajassa se kirkon teos.

Yhtäkkiä oli Anna-Stiina portailla.

– Haepas minunkin poroni! – komensi hän.

Pellikka kurkisti poron seljän yli. Hän oli polvillaan maassa.

– Lähteekö mamma mukaan?

– Minä sinun reissuillesi... ja sinulle selittämään! Mutta – hae poro ja pian!

Pellikka mutisi jotakin itsekseen, mutta sitoi sitten poronsa tikapuihin, otti sukset ja lähti hiihtämään metsään.

Anna-Stiina rupesi vaihtamaan pukua. Halvattu sentään! Hänenpä piti ottaa selko, mitä Ellen ja Alina asiasta ajattelivat – kummalleko puolen kallistuivat. Nyt oli koko kirkonkylä kuin kahtia jaettu: Unkan ja Leonin puolue. Apteekkari, lääkäri ja lukkari kannattivat Unkkaa – Israelista ja Annasta puhumattakaan – ja nimismies – tietysti nimismies. Mikäs auttoi, kun kaikki muutkin virkakunnat siirtyivät sinne... uuteen kirkkopaikkaan. Vaikka nimismies aikaisemmin oli ollut vastaan, kun maantiestä oli väitelty – sitä ennen tietysti oltuaan asian puolella, kaikkein ensimäiseksi. Senkin tuulihattu! Mutta yhdessä suhteessa hän oli ratkaisevasti muuttunut. Ei laukannut enää niin paljon kuin ennen. Pysyi jo vaimonsa ja lastensa luona.

Joonas-setä oli kuollut vuosi sitten, ja hänestä ei Anna-Stiina ollut saanut selvää. Oli vain tuhissut nokkaansa ja puhunut yhdestä tarpeellisesta. "Yksi on tarpeellinen, rakas Anna-Stiina!" Saattoi olla... ja kyllähän hän vanhana papinrouvana tiesi, että niin olikin – mutta oli niitä nyt muitakin – niinkuin esimerkiksi se, mihinkä hän, Anna-Stina Bastman, nyt muuttaisi, kun pappilan rakennukset revittäisiin ja siirrettäisiin joen suuhun. Niistä kuulemma tehtäisiin uuteen pappilaan ulkohuonerakennuksia. Oliko kummempaa kuultu!

"Kyllä taivaallinen Isä pitää meistä huolen", oli Joonas sanonut.

Tietysti! Pitipä tietysti... mutta kyllä sitä piti myös ihmisen itsensä huolehtia. Vai luuliko Joonas, että hän, Anna-Stiina, saattaisi niin vain kädet ristissä odottaa, että taivaallinen Isä tulisi valjastamaan hänen poronsa ja lähtisi Ruijaan raitoa noutamaan? Kylläpä silloin vaaleneisi Jespessin, sen vanhan irstailijan ja kitupiikin nenänpää! "Missä ovat rouvat, jotka minä sinulle annoin? Kolme kaunista, suloista vaimoa lahjoitin sinulle peräkanaa, kun toinen kuoli toisen tieltä. Mutta sinä revit ne ja raatelit... kaikki tyyni! Ja halvattu sentään! Minä olisin joutunut ensimmäisenä sen holkerin hampaisiin, jos olisin sen ottanut. Mutta minä – minäpä, muori, osoitin sen ovelle, minä!"

Niinpä niin, Joonas ei ollut mitään vastannut hänen vuodatukseensa. Olipahan vain pari kertaa niiskahuttanut ja ollut kovin heikko. Parin viikon kuluttua hän sitten oli kuollut... ja nyt aikoi Esko tietysti siirtyä joen suuhun äitinsä kanssa.

Lusina-täti oli menettänyt kaiken pohjan jalkainsa alta miehensä kuoltua. Hän olikin vain koko ikänsä säestänyt miestään – sekundeerannut, niinkuin Anna-Stiina sanoi. Ja nyt kun Joonasta ei enää ollut, hän sekundeerasi Eskoa. Tämä oli metsätyönjohtajana yhtiön hommissa... ja tietysti hän myös muuttaisi joen suuhun.

Kaikki ne siirtyivät sinne – kaikki. Tähän vanhaan kirkonkylään ei jäisi muita kuin hän ja Leon... he kahden.

Nyt olivat sitäpaitsi valtiopäivämiesvaalit ovella. Lapista valittaisiin vain yksi edustaja herrainpäiville. Unkka Berghäll oli tietysti asettunut ehdokkaaksi – tietysti. Anna-Stiina Bastman harppasi edestakaisin pirtissä pyhäpuku yllään. Hän oli pakottanut Leonin rupeamaan vastaehdokkaaksi. Siitä oli Unkka raivostunut. Hän oli julkisessa kuntakokouksessa soimannut Leonia... sanonut, että valtiopäivämiehen tuli olla puhdasmaineinen. Mutta – sitä ei Leon ollut. Häntä syytettiin yleisesti eräästä asiasta, joka oli tullut koko Lapinmaan tietoon. Hänen ei tarvinnut sanoa, mikä se oli... se oli yleisesti tunnettu. Siitä oli syntynyt hirvittävä kohtaus. Leon oli siinä paikassa haastattanut Unkan kunnianloukkauksesta. Olihan herjaus tapahtunut julkisessa kokouksessa. Mutta hän, Anna-Stiina, oli saanut pojan luopumaan siitä. Leon oli raivonnut: "Se ei ole totta!" "Onhan se totta!" oli hän huudahtanut. "Ja siksi sinä et mene käräjiin. Vaikkapa voittaisitkin siellä, olisi se joka tapauksessa omiaan pilaamaan asiaasi! Ja sitäpaitsi – sehän on totta." Leon oli lysähtänyt penkille kuin iskun saanut ja hetken kuluttua puhjennut itkuun.

Niin se Unkka – sellaisia keinoja hän käytti. Mutta Leon – Leon oli taipunut äitinsä tahtoon ja peruuttanut haasteen. "Se on huono kunnia, jota käräjistä etsitään!" oli hän sanonut, ja se oli sanottu otolliseen aikaan. Nyt asettuivat monet vastustajistakin Leonin puolelle. Mitäpä siitä, vaikka olikin miehellä harha-askel elämässään. Lain edessä hän silti vielä oli "puhdasmaineinen". Sillä eihän häntä ollut kukaan siitä syyttänyt, ja se, jolla aloiteoikeus oli, ei tulisi sitä koskaan tekemään.

Niin – Leon! Hän oli siis myös nyt ehdokkaana, ja Lorents-vainajakin saisi nähdä, mihin hänen poikansa pystyisi. Hänessä olisi sittenkin Napoleonia, vaikkei ihan sillä tavalla kuin hän, pappa-rukka, oli kuvitellut. Leonista ei ollut tullut tiedemiestä, mutta hänestä tulisi valtiopäivämies, Lapin edustaja. Ja hän näyttäisi Helsingin herroille, mitä tämä pitäjä parhaiten tarvitsi. Ei maantietä etelään, vaan pohjoiseen: Jaurinpäästä rajalle, Jantulaan, mistä ei ollut kuin pieni huippaus jokea pitkin Näätämöön. Sieltä oli eläminen saatu tähänkin asti ja saataisiin edelleenkin. Kun kerran toisella oli maantie taskussaan, piti se olla Leonillakin. Se oli hänen, Anna-Stiina Bastmanin, keksintöä.

Hän oli puhunut tästä pitäjäläisille. Pahustako he lähtisivät yli Maanselän haparoitsemaan, kun oli meri edessä koillispuolella – oikea Lapin pelto! Ja sellainen kauppapaikka kuin juuri Näätämö – Vesisaaresta puhumattakaan. Pohjoista kohtihan täällä vedetkin virtailivat, Jäämereen ja Varankivuonoon... eivät ne etelään päin luritelleet. Sehän oli kuin itse Jumalan viittaus, mistä päin sokeri, suola ja kahvi oli haettava... jauhoista puhumattakaan. Hän oli saanut Heikuraisen innostumaan tähän tuumaan, ja Jaafet nyt levitti aatetta hänen puolestaan laajemalle. Muuttakoot Israel, Anna ja koko konkkaronkka! Täällä elettäisiin kuten ennenkin ja lasketeltaisiin myötätuulessa Jaurinpäähän. Sitä reittiä oli uuden kirkonkylänkin asukkaiden käytettävä, jos mielisivät leivässä pysyä. Maantie Jaurinpäästä Jantulaan! Se oli selvä!

Nyt oli Israel tuonut poron. Anna-Stiina hörppäsi kahvinsa, pujotti peskin päälleen, sitoi paksun villahuivin karvalakkinsa ympärille, otti kintaansa ja lähti. Mutta – hämmästyksekseen hän huomasi, ettei vävypoika ollutkaan valjastanut.

– Valjasta! – komensi hän portailta.

Eikä Pellikan auttanut muu kuin totella. Hänellä oli kiire, mutta hän ei uskaltanut anoppiaan vastustaa. Tämä oli viime aikoina käynyt niin kiukkuiseksi, ettei juuri kunnolla puhutellut... äyski ja paukkasi vain.

Annakin tuli portaille.

– Mihin äiti nyt aikoo?

– Se ei kuulu sinulle. Mutta – muista, että kun Leon tulee järveltä, niin rupeatkin piian kanssa perkaamaan kaloja, jotta saadaan suolaan.

Ja hän astui portailta alas suorana ja pystypäisenä kuin kuningatar, kääri hihnan kalvosensa ympärille, hyppäsi ahkioon ja suisti pihasta ulos.

– Mihinkähän se nyt mahtoi mennä?

– Jospa meni vaalimatkoilleen, – naurahti Pellikka. Häntä olivat alkaneet huvittaa nämä hänen anoppinsa puuhat.

Vai että Leon valtiopäiville! No niin – oli siellä huonompiakin miehiä ollut. Mutta – jos nyt oikein ajateltiin Lapin kaikinpuolista etua, niin sinne ei oikeastaan kyennyt kuin yksi mies. Kuka se oli, sen Israel Pellikka jätti sanomatta. Hän vain ajatteli sitä itsekseen.

2

Toivolan pirtissä istui Anna-Stiina-täti pöydän takana pyhäpuvussaan – samassa, joka hänellä oli ollut yllään Fonne-vainajan hautajaisissa.

Tuliaiskahvit oli juotu, ja nyt oli aika käydä asiaan.

Se oli sellaista juttua, että tässä pitäjässä tapahtui nyt kummia. Uutta kirkkoa rakennettiin ja uutta pappilaa – hm – ja koko kirkonkylä aiottiin siirtää Uuttujoen suuhun. Mutta – se nyt oli pikku juttu... joka siirtyi, se siirtyi, ja joka jäi, se jäi. No niin. Sillä pakkoa sinne ei ollut kellään, jollei itse tahtonut – niin, paitsi virkakunnalla. Mutta – se maantiejuttu... se oli tärkeämpi. Unkka suunnitteli maantietä etelään, hän, Anna-Stiina Bastman, taas pohjoiseen.

Ellen-rouva oli hyvin arkana ottanut vastaan sisarensa. Hän oli kuullut, kuinka kirkolla riideltiin, ja että Anna-Stiina johti toista puoluetta, vaikka Leon olikin nimenä. Israel Pellikka oli pitäjämatkoillaan poikennut Toivolassa, ja he olivat siis asioista selvillä. Nyt oli Ellen-rouva rauhoittunut sen verran, että oli ottanut esiin nypläyksensä ja istahtanut pöydän päähän kuuntelemaan sisarensa juttua... Alina kutoi kangasta karsinan puolella. Hänen oli sieltä hyvä pitää silmällä tätinsä vaihtuvia ilmeitä tämän jutellessa.

Vai että maantie pohjoiseen? Alinan kaide oli pysähtynyt. Mihinkäs paikkaan se sitten tulisi kulkemaan?

– Jaurinpäästä rajalle – Jantulaan. Olisi sinunkin, Alina, hyvä käydä kesällä Ruijassa, kun olisi tie. Mutta – mitä sinä etelän tiestä hyödyt?

Olihan se niinkin... mutta olikopa kesällä Ruijaan asiaa?

– Asiaa! – huudahti Anna-Stiina-täti, ja hänen komea nenänsä kohosi pystyyn. – Aina on asiaa elävällä! Mikäs oli lasketellessa omalla venheellä Jaurinpäähän ja noutaa Näätämöstä kahvit pois! Ei tarvinnut niin paljon ostaa talvella... ja kukaties voitaisiin talvimatkat vaihtaa kesämatkoihin. – Minäpä sen tiedän, minä, joka olen siellä pikku ikäni heilunut.

Olihan se niinkin... mutta – olikopa nyt siitä etelän tiestäkään haittaa? Hyvä, jos saataisiin molemmat.

Ellen-rouva se tämän huomautuksen teki. Mutta nyt Bastmanin täti pääsi elementtiinsä.

– Sinä et ymmärrä yhtään mitään, Ellen! – huudahti hän. "Saataisiin molemmat!" Tuo osoittaa, ettet sinä ollenkaan välitä syntymäpitäjäsi kehityksestä! Molempia ei hallitus anna – se antaa vain toisen. Ja nyt on kysymys siitä, kumpi on parempi.

Anna-Stiina-täti tiesi jo tarpeeksi. Ei tästä tullut mitään. Nämä täällä Toivolassa tiesivät asioista enemmän kuin olivat tietävinään – tiettyhän se: pitivät Unkan puolta. Mutta – olisivat ne joskus voineet pitää hänenkin puoltaan. Olihan hänkin joskus pitänyt heidän puoltaan. Mutta – turha oli tätä enää jatkaa, asia oli selvä.

– Sinä sitä Leoniasi sinne valtiopäiville..., lausahti Ellen-rouva.

Herra varjele! Minä? Itse Leon sinne halusi eikä hän, Anna-Stiina, suinkaan asettunut vastaan. Vai vastustiko Ellen sitä, että Unkka aikoi?

Eihän hän nyt sitäkään... vaikka ei hän, Ellen, käsittänyt, mitä se Unkka siellä saisi aikaan.

– Samaa mieltä olen minäkin: ei mitään! – paukahutti Bastmanin täti.

Mutta – nyt alkoi Alina tulistua. Millä oikeudella täti aina pyrki holhoamaan heitä? Miksei Unkka kykenisi yhtä hyvin kuin Leonkin? Missä suhteessa oli Leon parempi? Se, että hän oli pari, kolme luokkaa lyseota käynyt, ei nyt paljoa merkinnyt. Kyllä Unkka tunsi Lapin varallakin yhtä hyvin kuin Leon. Ja sitäpaitsi Leon...

– Mitä? – tuhahti Anna-Stiina-täti.

– ... niin – oli tunnettu...

– Mistä?

Alinan sukkula lensi pari kertaa vinhasti edestakaisin.

Sitten hän vastasi:

– Tunnettu siitä, että hän on aikaisemmin – ryypiskellyt.

Mutta nyt löi Bastmanin täti nyrkkiä pöytään, niin että kahvikupit helähtivät. Hän oli odottanut, että Alina sanoisi muuta. Mutta riitti tämäkin.

– Vai että ryypiskellyt! – huusi hän. – Kuule Alina, minä tahdon kerta kaikkiaan sanoa, että: stopp! Ryypiskellyt! Minä sanon sinulle, Alina, että Leon on juonut, juonut pahemmin kuin sika... mutta minä en kärsi, että siitä tulevat edes sukulaiset minulle huomauttamaan! Itse minä sen kannan, eikä siinä ole syrjäisillä nokan koputtamista! Vai olenko minä koskaan sekaantunut siihen, että sinun isäsi aikoinaan joi? En! Minä olen pysynyt omassa tarhassani ja antanut toisten pelehtiä omassaan! Ja mitä siihen Leonin ryypiskelyyn tulee, niin nyt on poika jo kolmisen vuotta käyttäytynyt kuin mies. Ja se muuttaa asian!

Sopu oli auttamattomasti rikki. Ellen-rouva koetti sovittaa, mutta se oli samaa kuin olisi kaatanut öljyä valkeaan. Anna-Stiina Bastman oli kerta kaikkiaan päässyt elementtiinsä ja antoi tulla kuin torvesta:

– Ei luulisi sinullekaan, Ellen, olevan samantekevää, saako joku noin vain ruveta mullistamaan pitäjää, missä on vallinnut kuri ja kristillinen järjestys! Siellä lepää kirkon juurella Fonne-vainaja niinkuin minunkin Lorentsini. Siellä on Joonas, siellä pappa ja mamma... kaikki meidän omaisemme. Ja nyt aikoo Unkka, sen tulisen korvennettava, jättää haudat hukkain ja karhujen raadeltaviksi. Minä kysyn: sekö on pieteettiä?

Alinan sukkula lensi kuin vimmattu, ja kaiteen loukutus säesti Anna-Stiina-tädin sanoja. Hän oli tulipunainen kasvoiltaan, ja hänen kätensä vapisivat. Yhtäkkiä hän keskeytti kutomisen ja sanoa paukautti:

– Mitä tässä on riitelemistä! Sinä koetat saada Leonin valtiopäiville, ja me äidin kanssa äänestämme Unkkaa. Asia on selvä! Ei kannata pauhata!

– Ei kannatakaan! – huudahti Anna-Stiina-täti. – Kyllä minä jo tullessani arvasin, minkälaisen vastaanoton täällä saa. Läksinpähän kuitenkin kuin vanhasta sukulaisrakkaudesta. Mutta – saatan olla käymättäkin. Ensi kertaapa muuten taidan täällä ollakin... ja luultavasti viimeistä myös!

Tällaista ei ollut ennen tapahtunut heidän kesken. Tämä oli vallan kauheaa! Ellen-rouva itki pöydän päässä, ja Alina kutoi pää tutisten. Kuului vain kaiteen loukutus, kun hän löi lankaa loimien väliin.

Anna-Stiina nousi, sieppasi orrelta peskinsä ja rupesi pujottamaan sitä ylleen. Hän ähisi ja puhki, niin hän oli kiukuissaan. Että Alina, hänen kerrallinen lemmikkinsä, oli saattanut tuolla tavoin vastata hänelle, vanhalle tädilleen! Sitä hän ei jaksanut anteeksiantaa. Oli parasta lähteä ja heti.

– Kyllä se nyt oli ikävää, että näin kävi, – valitti Ellen-rouva itkunsa lomasta. – Minä ajattelin, että olisit jäänyt yöksi.

Anna-Stiina ei vastannut, sitoi vain villahuivia karvalakkinsa ympärille. Hänen kätensä vapisivat. Hän odotti, mitä Alina sanoisi. Jos Alina kehoittaisi jäämään, niin hän jäisi. Mutta – kangaspuiden luota ei kuulunut muuta kuin kaiteen vihainen loukutus.

– Hyvästi! – sanoi hän, ja ääni uhkasi ihan tarttua kurkkuun. Seuraavassa tuokiossa hän oli jo ulkona, irroitti poronsa ja lasketti pyrynä pihasta.

Hän ehti vain huomata Alinan kalpeat, hätääntyneet kasvot ikkunassa, mutta nyt oli jo liian myöhäistä. Sielläpä seuhtokoot! Tämä muori osasi tulla ja myös lähteä! Ei ollut tie kirkolle sen pitempi palatessa kuin tullessakaan!

Kyllä oli maailma muuttunut! Ennen nuokin... Näätäläiset... aina kysyivät neuvoa häneltä. Ja hänhän neuvoi. Kuinka monta kertaa hän oli Ellenillekin sanonut, että tee niin ja niin. Ja Alinalle! Mutta – sen siitä sai, kun ikänsä palveli... toi kahvit, sokerit, suolat ja jauhot Ruijasta, niinkuin hän oli Fonne-vainajan kuoleman jälkeen säännöllisesti tuonut. Ei ollut Alina kuin kerran käynyt Ruijassa Emauksessa asuessaan. Hän, Anna-Stiina Bastman, oli kaikki toimittanut. Ja nyt kun olisivat voineet tehdä vastapalveluksen, olivat työntäneet hänet ovesta ulos... oma sisar, oman sisaren tytär. Herra Jumala! Oliko tämä enää yhtään sitä entistä maailmaa, jolloin he elivät sovinnossa kuin yksi suuri perhe?

Ja Anna-Stiina Bastman oli niin loukkaantunut, että itki. Siitä huolimatta tai juuri senvuoksi sai poro sivalluksen toisensa jälkeen, ja se pakeni kuin henkensä edestä. Ajohihna paukkui sen kylkiä pitkin, ja se porhalsi menemään kuin hullu. Lumi pöllysi vain ympärillä, ja kovia lumipaakkuja lenteli sen koparoista Anna-Stiina Bastmanin silmille. Hän sylki ja töpehti – taisipa joskus kirotakin. Halvattu sentään! Nyt olivat linjat selvät, ja vauhti sen mukainen. Leon herrainpäiville, ja maantie Jaurinpäästä Jantulaan! Se oli nyt se ainoa asia, joka työnsi tieltään kaikki muut.

Ei sentään ihan kaikkia. Kun Anna-Stiina tuli kotiin, oli Leon palannut kalasta. Hän sitoi poronsa jäkäläkantoon ja riensi pirttiin.

Siellä oli siian perkkuu täydessä käynnissä. Leon, Heikurainen, Pokka-Olli ja Pellikan piika puhkoivat kaloja. Anna-Stiina vaihtoi nopeasti pukua ja työntyi joukkoon leveänä, hallitsevana.

– Missä Anna on? – puuskautti hän.

– Rouva ei joutanut, – vastasi tyttö.

Joutanut! Kylläpä syömään jouti, kun toinen sille valmiiksi kantoi nenän alle! Mutta – olkoon! Kyllä he ilman kirkkoherran rouvaakin tulivat toimeen.

Olipa kaloja – halvattu sentään! Anna-Stiina unohti Toivolassa käynnin ja ryhtyi riemulla puhkomaan. Joukossa oli alamittaisiakin, mutta siitä ei väliä. Kukapa se nyt tuumastukilla joka sinttiä mittaamaan, joka järvestä nousi. Sopi tulla nimismiehen katsomaan. Hän antaisi sille tuliaisiksi juuri nuo alamittaiset...

– Missä sinä ajastit? – kysäisi Leon.

Anna-Stiina äimisti. Kannattikopa tuota enää muistella, kun oli niin jumalattoman paljon kalaa? Mutta – samapa tuo.

– Toivolassa... maaperää koettelemassa.

– No... mitä nuo sanoivat?

– Arvaathan sen kysymättäkin... Unkkaa äänestävät.

– Mutta – kun me äänestämme tätä Leonia, niin sittenhän on pirskatti, ettei pääse! – innostui Pokka-Ollikin. – Voi Ierusalem ja Mooapin vuoret! Mitäs me Suomesta saamme! Virkakunnat... sakot ja kunnankuitit, ukaasit ja muut prikaasit. Kyllä se tiedetään!

Olli oli ähmissään nimismiehelle, kun tämä oli sakottanut häntä luvattomasta tanssinpidosta. Mutta – viinanmyynnistä ei ollut pystynyt sakottamaan, kun oli itsekin joskus ottanut.

– Ennen minä aina sakkoni maksan kuin nimismies puotivelkansa Javerukseen!

– Turpa kiinni, Olli! – komensi Anna-Stiina ja löi kalan sisälmykset sitä varten esilleotettuun pärekoppaan. – Pidä sinä vain huolta sakoistasi ja anna nimismiehen huolehtia omistaan.

Olli vaikeni ja puhkoi kaloja. Hän oli tottunut saamaan läimäisyjä "valloilta". Hänhän oli vain sellainen pieneläjä näiden isoisten rinnalla. Mutta ei hän kauan murjotellut. Tuokion kuluttua hän oikaisi selkäänsä ja hihkaisi:

– Onpa siikaa!

Niin oli, ja nyt pantiin pata tulelle ja keitettiin tauro.

Anna-Stiina hääräsi täyttä päätä. Hän oli uudessa elementissään, työssä ja touhussa. Nyt hän sai taas heilua, heilua, heilua.

– Älä lähde, Jaafetti, syömättä! – huusi hän, kun huomasi, että Heikurainen teki lähtöä. Saalis oli jaettu.

Leonille oli tullut puolet, sillä nuotta oli hänen. Heikurainen ja Olli saivat tyytyä neljännekseen.

– Nyt minä lähden kalan kaupalle, – ylpeili Pokka-Olli, punniten saalistaan käsivartensa varassa. – Mahtaisikohan kirkkoherra ostaa?

– Ei osta, – nauroi Leon, – sillä tässä on hänenkin osansa, vaikk'ei hän ole näiden vuoksi tikkua ristiin pannut.

No niin. Keitto joutui. Asetuttiin istumaan pirtin pitkän pöydän ääreen ja pisteltiin tauroa. Anna-Stiinasta tämä oli hiukan alentavaa... syödä näin alinkokansan kanssa. Mutta – nyt oli kysymys Leonin herrainpäiville pääsystä... ja sen vuoksi oli uhrattava etiketti.

– Mitä jos kutsuttaisiin Israel ja Annakin, – ehdotti Leon, mutta äiti pani vastaan.

– Ei kutsuta! Kun kerta jouduttiin omaan ruokakuntaan tuon kirkkojupakan vuoksi, niin pysytään. Hei, Olli, lisää!

– Tämä se on sitä vaalikeittoa, – nauroi Olli. – Häjy, jos olisi syöttää koko tämänpäiväinen saalis kirkonkylän kurmupeskeille, niin ääniä tuli!

Olisipa saattanut tulla... mutta tuli niitä muutenkin. Postimies oli kertonut, että naapuripitäjässä olivat aikoneet äänestää Leonia.

– Mitä mieltä Tiinus on, karvari? – kysyi yhtäkkiä Heikurainen.

– Tiinus venyttelee vuotia ja veisailee. Siitä ei saa selvää. Mutta – Uuttujoen suuhun aikoi hänkin siirtyä, sillä täällä hänellä ei enää ole työtä.

Heikurainen oli myös siirron puolella, mikäpä auttoi. Se oli liikemiehen laita semmoinen, että piti mennä sinne, minne ostajakin. Mutta – siitä huolimatta hän oli Leonin puolella maantieasiassa.

– Siirry vaan, Jaafet... sen minä ymmärrän, – puhui Anna-Stiina. – Mutta me Leonin kanssa jäämme.

Mutta – missä he aikoivat asua, kun pappila purettaisiin? Pellikka oli kertonut, että parin viikon päästä alettaisiin pirttirakennusta repiä. Koko pitäjän hevoset oli käsketty siksi ajaksi tänne.

Nyt otti Olli taasen puheenvuoron. Näädän pirttirakennus jäisi paikoilleen... ja sitä paitsi: Unkka Berghäll kaupitteli taloaan. Jäisi kuulemma liiaksi syrjään, kun hänen kunnan asioiden vuoksi oli asuttava kirkolla.

– Mitähän sanoisit, äiti, jos ostaisin Emauksen? – esitti Leon.

Mutta – nyt pani Anna-Stiina topakasti vastaan,

– Sinne minä en lähde! Ennen asun vaikka vanhassa tapulissa, mutta Emauksessa – en.

Ja hän viskasi siian ruodon takkaan kuin osottaakseen, ettei siitä asiasta kannattanut enempää puhua.

– Ostakaa minun mörskäni, – esitti Olli. – En tahdo paljoa.

– Aiotko sinäkin muuttaa?

Anna-Stiina Bastman katseli suurin silmin Ollia, joka keitetty siika hyppysissään veteli siitä pitkiä, makeita suikaleita.

– Aiotko sinäkin muuttaa?

– Tietysti, tietysti. Missäpä me muorin kanssa muualla kuin siellä missä herratkin. Kuka täällä enää kahvia ostaa, kun ei jää muita kuin ruustinna ja Leon?

Niinpä niin, niinpä niin.

– Ja tanssaa! – nauroi Heikurainen suu täynnä kalaa.

– Älähän puhu, Jaafetti! Mitä, jos minä Leonin kanssa rupeaisin tanssaamaan! Sitä en olekaan ennen tehnyt... mutta nythän se sopisi!

Naurettiin. Sepä olisikin nähtävyys, kun ruustinna laskettaisi angleesia, ja Suutari-Sehvi soittaisi. Mutta – tämä leikinlasku rupesi yht'äkkiä tuntumaan kammottavalta. Se oli kuin ensimmäisten ihmisten iloittelu ennen suurta vedenpaisumusta. Kaikki vaikenivat.

Niinpä niin, niinpä niin. Anna-Stiina Bastman huomasi, että elämä hänen ympärillään hajosi. Kaikki aikoivat Uuttujoen suuhun – kaikki syrjää myöten. Hän oli kyllä hokenut sitä kiukuissaan, mutta ei ollut uskonut sitä mahdolliseksi. He jäisivät todella Leonin kanssa kahden... kahden tähän vanhaan kirkonkylään, aution kirkon ja muutamien mökkien keskelle.

Äänettömänä hän korjasi illallisen jätteet pois ja pyyhki pöydän. Olli ja Heikurainen olivat menneet. Tuntui siltä, kuin olisivat heidän muassaan menneet myös viimeisetkin toiveet. Elämä näytti loppuneen – Hyvä Jumala!

Mutta – sitten hän ryhdistäytyi. Seisoen keskellä pirtin lattiaa, joka oli täynnä suomuja kalanperkuun jäljiltä, hän julisti:

– Muuttakoot, mutta me pysymme täällä! Hei, Leon!

Hae lunta! Me siistimme tämän lattian. Ja sitten kaloja suolaamaan, vaikka menisi aamuun!

Latoessaan siikoja nelikoihin hän yht'äkkiä kysyi:

– Et kai sinä, Leon, vaan lähde?

– Ole huoletta, äiti. Minä en jätä sinua. Niin kauan kuin on järvi tuossa, me elämme. Ja sitä paitsi... minä olen vakavasti aikonut ruveta asianajajaksi. Täällä ei ole ketään, joka paikkakuntalaisten asioita ajaisi – paitsi Holottaja. Mutta – hänestä ei ole vaaraa. Me jäämme tänne. Ja vaikk'ei minusta tulisikaan valtiopäivämiestä, niin vähät siitä. Täällä on työtä ja leipää – siitä huolimatta.

– Et siis itsekään usko?

– En – totta puhuen. Unkalla on niin tavattoman suuri ylivoima.

Ihmeellistä, ettei Anna-Stiina Bastman sanonut mitään. Hänen silmänurkassaan vain kimalteli, kun päreen valo sattui kasvoihin... kimalteli sellainen suolankirppu. Se oli kyynel. Mutta – se oli yhtä kirkas kuin nuo Ruijasta tuodut rakeet, joita hänen vapiseva kätensä taitavasti sirotteli kalakerrosten väliin. Jumalan kiitos! Oli ainakin särvintä kesään saakka.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

1

Kävi niin, kuin Leon oli ennustanut: hän joutui tappiolle, ja Unkka valittiin valtiopäiville.

Mutta – omassa pitäjässä hän oli saanut loistavan voiton. Kirkonkyläläiset, vaikka olivatkin innostuneet muuttoon, eivät silti halunneet olla tekemisissä Suomen kanssa. Täällähän oli ikimuistoisista ajoista totuttu erottamaan Suomi ja Lappi toisistaan. Ne olivat kuin kaksi eri valtakuntaa, joilla ei ollut mitään yhteistä. Ja Leon oli Ruijan kannattaja, ja se oli ratkaissut asiain.

Niin – Ruija. Sehän sijaitsi lähempänäkin. Sieltä oli totuttu kaikki ostamaan, sinne kaikki viemään, porontaljat, voit ja riekot. Ja sieltä toi paikkakuntalainen sen mitä tarvitsi, kahvit, sokerit, jauhot ja suolat – ne, joilla oli varaa panna raito liikkeelle. Pieneläjät sen sijaan saivat tyytyä Javerukseen.

Nyt oli taasen kevät, vuosi viimeksikerrotusta kulunut. Kirkko alkoi olla valmis, samoin pappila. Pellikka rouvineen asui jo uudessa pappilassa Uuttujoen suussa. Vanhan pappilan päärakennus oli purettu, samoin pirtinpuoli. Jokainen hirsi, joka suinkin vain oli kelvannut, oli visusti käytetty. Anna-Stiina Bastman Leon-poikineen oli jo syksyllä saanut muuttaa Näätään. Nimismiehen virkatalon vanha pirttirakennus oli huomattu liian lahoksi. Se oli saanut jäädä paikoilleen.

Unkka Berghäll oli nyt jo puoli vuotta ollut herrainpäivillä. Hän oli myynyt Emauksen. Siinä asui nyt Luukas Morottaja Raunansa kanssa. Luukas oli ruvennut viljelemään maata ja heittänyt Lähetysseuran palveluksen. Se sopi paremmin hänen terveydelleenkin kuin alituinen kiertäminen ja saarnaileminen.

Unkka oli rakentanut kirkolle oman talon. Se oli samalla majatalona – nimismies oli sen sellaiseksi hakenut. Asumuksia tarvittiinkin, kun kirkon ja pappilan rakennustöihin oli täytynyt tuottaa kirvesmiehiä etelästä. Eivät riittäneet paikkakunnan voimat sellaiseen suurtyöhön.

Rusilta puuhasi uudessa talossa. Hänellä oli touhua. Sai laittaa ruokaa monelle kymmenelle miehelle, jotka olivat rakennustöissä. Itse mestari asui kamarissa, ja häntä oli erikseen palveltava.

Mutta – rahapenni siinä pyörähti Rusiltan arkkuun. Hän oli tarkka ja kätevä. Sumppia keittäen hän hääräsi aamusta iltaan. Se sai käydä kahvista. Sitä paitsi Unkka lähetteli silloin tällöin rahaa Helsingistä. Häneltä ei siellä paljon kulunut, ja valtiopäivämiehen palkka oli hyvä.

Kyläläiset kerääntyivät iltaisin Unkan pirttiin kuulemaan uutisia. Talosta oli tullut oikea käymäpaikka. Siellä istui Holottaja, apteekkari ja nimismies – tavallisista ihmisistä puhumattakaan. Mitä kuului Helsingistä? Tuliko maantie?

Rusilta nouti arkkunsa pohjalta viimeksitulleen kirjeen. Hän oli sitä tavannut ilta- ja yökappaleen, mutta ei ollut saanut kunnolla selvää. Unkka puhui valiokunnista ja uutskoteista. Se oli sellaista kieltä, ettei sitä metsäperäläinen ymmärtänyt.

Leippari luki. Hänhän oli selvillä asioista. Niin – uutskotti – sehän oli sama kuin valiokunta. Maantieasiakin oli joutunut uutskottiin.

"Mutta kyllä täällä on vaikia saaha mithään asioja esille. On niin paljon monenlaista ja monheen suunthaan ajattelevia. Maantieasia on nyt uutskotissa ja kyllä siinä oli vaiva, ennenkö se sinne saathiin työnnetyksi. Mie pahoin pölkhään, ettei saaha sinne asti. Mutta jonkun matkaa ehkä..."

Se tuotti pettymystä. Yksi ja toinen rupesi hokemaan, että Leonin suunnitelma olisi ollut edullisempi. Se olisi sitä paitsi helpommin mennyt läpi... ei olisi vaatinut niin suuria kustannuksia. Erehdys taisi tulla, kun oli Unkka Berghäll sinne lähetetty. Leon Bastman olisi varmaan saanut enemmän aikaan.

Anna-Stiina Bastman riemuitsi. Sanoihan hän sen! Olisivat valinneet Leonin, niin olisivat saaneet! Leon olisi laittanut maantien, uusinut porosopimuksen, joka nyt oli mahdollisimman epäedullinen Suomen puolelaisille – samoin kuin lintujen rauhoitusaikakin. Riekko luki kopeekkojaan rajalla, Suomen puolella, eikä sitä saanut pyytää. Mutta lensipäs Norjaan, niin henki pois! Sellaiset olivat täällä asetukset. Ei – Leon olisi tuonut kulta-ajan Lappiin, mutta Leoniapa ei valittu.

Asianomainen itse muhoili vain. Hän kengitti pirttiä ja eleli omissa aatoksissaan. Hän oli jo luopunut näistä suuruuden ajatuksista. Sai Unkka hänen puolestaan hoitaa Lapin Helsingistä käsin, jos pystyi. Hän, Leon, mietti vain, olikohan tämä tavannut Saida Smirnoffia.

Se se oli Leonia kannustanutkin tässä vaalikilpailussa: päästä etelään ja saada tavata Saida. Se oli alunperin hänen ja Unkan välit rikkonut. Leon oli edelleenkin mustasukkainen serkulleen. Se ei ollut sammunut näiden vuosien kuluessa.

Hän oli jo vähitellen alkanut uskoa olevansa lapsen isäkin... vaikk'ei hän sitä suinkaan ollut. Näiden viime vuosien aikana olivat Saida ja Inger-Berit alituisesti pyörineet hänen mielessään. Hän oli kuullut, että Tippa-Nikolai oli kuollut ja Saida muuttanut Helsinkiin. Joku kirkon rakennuksella työskentelevä kirvesmies, joka oli sieltä päin kotoisin, oli sitä kertonut.

Mahtoikohan Unkka tavata Saidan, ja mitä he puhuisivat? Leon oli näkevinään Saidan kasvot, kun he keskustelivat Unkasta. Niin – Saida Smirnoff oli rakastanut Unkkaa – siitä ei ollut epäilystäkään. Mutta – kenen oli lapsi? Hänen. Leon hymähti itsekseen.

Siitähän muuten koko pitäjäkin puhui... ja hän oli itse viimeksi antanut sille puheelle yllykettä peruuttamalla haasteen.

Mutta Saida ei ollut koskaan puhunut muuta, kuin että lapsi oli Nikolain. Ja tietysti olikin. Mutta kun se kerta – niinkuin sanottu – oli hänen tililleen työnnetty, niin se kai oli sitten hänen. Vaikk'ei Unkan olisi tarvinnut sillä häntä julkisesti herjata.

Parina, kolmena viime vuonna hän oli lähettänyt tytölle jotakin... poronnahkakintaita ja kirjovanttuita. Niistä oli pitänyt kuiskien puhua Esko Monteliuksen kanssa, joka nyt hoiti postia. Postisalaisuus. Mutta – ihme ja kumma! Siitäkin oli tieto levinnyt kylälle... vaikk'ei onneksi vielä äidin korviin. Ei täällä mikään salassa pysynyt...

Leon kengitti pirttiään. Hän oli lyönyt ison pienan päätyikkunan vasemmalle puolen. Se piti oikein rautapulteilla kiristää. Nyt hän väänsi parastaikaa muttereita kiinni... ja siinä sivumennen oli hyvä vilkaista ikkunasta sisään. Äitimuori siellä kehräsi takan loukossa, syrjittäin häneen. Kahvipannu kellotti piisin reunalla. Kovin oli äiti painunut kumaraan tämän yhden talven aikana.

Äiti vilkaisi häneen ja nyökkäsi päätään. Lämmin tunne läikähti Leonin povessa. Nyt kun he olivat jääneet kahden kesken kylään, oli heidän suhteensa muuttunut sydämelliseksi. Siitä huolimatta, että hän siinä yhdessä asiassa oli väärässä. Mutta hän ei enää koskaan siitä puhunut – oli kuin olisi unohtanut.

Hänen asianajotoimensa oli alkanut hyvin. Lakiasioihin käytännöllisesti perehtyneenä hän oli ottanut hoitaakseen kaikenlaisia juttuja. Sanoivat, että hänellä oli hyvä suuvärkki... ja se kai hänellä olikin. Mutta – eipä kelvannut valtiopäiville. Siellä olisi tosiaan sopinut suutansa soittaa...

Leon seisoi tikapuilla ja oikaisi olkaansa. Hohhoi! Täältä oli hyvä näköala yli kylän. Kirkko seisoi entisellä paikallaan, tapuli hiukan kallellaan. Viime viikolla sieltä oli viety kellot. Pappilan kohdalla ei ollut kuin kasa törkyä ja kivijalat, joiden keskeltä tulisijat kohosivat pitkine savupiippuineen. Niin oli, kuin olisi tulipalo riehunut kylässä... kaikkialla raunioita ja alastomia savupiippuja.

Vain tämän talon päärakennuksen tulisijat oli purettu. Äiti oli niin vaatinut. Oli siinä kivi poikineen. Leon mietti, mitähän niistä voisi tehdä. Kellarin? Tässä talossa ei ollutkaan kellaria.

Äiti naputti ruutuun. Hänellä oli kahvi valmiina.

Hyvä oli. Hän tulisi heti.

Kahvia juotaessa hän rupesi juttelemaan kellarin teosta. Sehän oli ihan välttämätön. Täällä oli nyt rakennustarpeita yllin kyllin. Ja pirttikamariin hän muuraisi uuden uuninkin. Entinen olikin kovin hatara. – Mistäs sinä siihen taidon saat? No, hän oli pitkin kevättä kuljeskellut ympäri ja tarkastellut, miten johdot juoksivat. Ja sitä paitsi – olihan kirkolla muurari, jollei muuten...

Niinpä niin. Mutta saunaan oli saatava uusi kiuas ja navettaan lattia. Onneksi olivat nämäkin rakennukset huomatut niin huonoiksi, ettei niitä oltu lähdetty kirkolle kuljettamaan. Sitten alkaisikin tämä talo olla kunnossa... ja he voisivat tässä vastaanottaa vaikka minkälaiset myllerrykset.

Äiti oli joskus katkera, mutta ylipäätään sentään tyytyväinen. Vaalitappiota hänen oli ollut vaikea sulattaa, mutta nyt siitäkin oli jo kulunut aikaa, niin ettei hän siitä enää puhunut.

– Minkälaista siellä kirkolla on?

Olihan siellä. Leon laski kahvikupin pöydälle ja sytytti piippunsa. Kirkko melkein valmis ja pappila samoin. Mutta ei se... uusi kirkko vetänyt vertoja tälle vanhalle. Ikkunat suuret... sellaiset korkeat kuin Näädän salin ovet. Entisten lyijypuitteisten ikkunoiden rinnalla ne olivat koleat.

Entä tapuli?

No... sellainen tavallinen niinkuin Kittilässäkin... heti kirkon päässä. Mutta peltikatto ja peltiset vesirännit. Kyllä vanha kirkko paanukattoineen ja puisine ränneineen oli paljon kodikkaampi.

– Kävitkö pappilassa?

Oli hän sielläkin pistäytynyt. Suuret, tilavat huoneet – ja korkeat... paljon korkeammat kuin vanhassa pappilassa. Tyytyväinen oli Israel ollut, ja Anna myös.

– No... eivät nuo aio tänne tulia käymään?

– Ei ollut puhetta. Anna vain odotteli äitiä sinne.

– Ja minähän en mene! Sen saat uskoa! Jalat suorana minä sille kirkolle menen, jos on pakko, ja jollei vanhaa hautuumaata enää saa käyttää. Mutta en muuten!

Ei kuulemma saanut enää. Rovasti oli käynyt vihkimässä uuden hautuumaan kuukausi sitten.

Anna-Stiina oli kuullut. No niin – jos oli pakko sinne, niin mentiin. Eipähän ollut silloin enää omassa vallassa.

– Mutta täällä minä kummittelen kuolemankin jälkeen, saatpahan vain nähdä.

– Olen ajatellut, äiti, että me voisimme hakea luvan tulla haudatuiksi tänne... me kaksi viimeistä alkuasukasta. – Leon naurahti. – Oli puhe siitä Israelin kanssa. Hän ei pitänyt sitä mahdottomana.

Anna-Stiina oli ollut navettaan lähdössä, mutta nyt hän pysähtyi.

– Niinkö? Mutta – kuulehan, tuota... mistä sellainen lupa haetaan?

– Senaatista. Pitää kuulemma olla piirilääkärin lausunto ja kirkkoherranviraston lupa.

– No, sitten sinä ryhdyt toimeen, Leon! – Anna-Stiinan silmät loistivat ja niissä kiilsi jotakin kosteaa, vai näkikö Leon väärin. – Sinun on ensi tilassa ruvettava laittamaan papereita kuntoon.

Mikäpäs siinä. Ensi kerralla kun hän kävisi kirkolla, hän saattaisi ottaa jo todistuksen Israelilta. Ja piirilääkärillehän saattaisi kirjoittaa.

Anna-Stiina lähti navettaan tavallista reippaammin.

2

Viikon päästä lähti Leon kirkolle.

Hän oli saanut tietää, että Unkka oli palannut.

Olipa soma kuulla, mitä vihamies ja vastustaja oli siellä pääpaikoissa saanut aikaan.

Hän ajeli jäätä pitkin. Poro oli laihtunut. Se oli käynyt talvella Ruijassa ja kiskonut sen jälkeen monta heinä- ja jäkäläkuormaa. Heillä ei ollut hevosta... eikä sen pito olisi kannattanutkaan. Poroilla vedätettiin puut ja heinät ja muu, mitä tarvittiin.

Keli oli mainio. Pulkka luisti kepeästi. Leonin mieli oli valoa tulvillaan. Tulisi kevät taas ja pääsisi kalanpyyntiin. Ei hän enää sen isompia asioita havitellut...

Vajaan tunnin ajon jälkeen rupesi uusi kirkonkylä näkymään. Kirkko pisti ensimmäisenä silmään. Se oli totta... se ei vetänyt vertoja vanhalle... oli kolkon ja alastoman näköinen. Leonilla oli taiteellista silmää. Hän ei ollut turhan vuoksi Lorents Bastmanin poika.

Rannalla, melkein vesirajassa pohotti pappila. Sekin teki ikävämmän vaikutuksen kuin entinen. Hauskannäköiset räystäskoristeet puuttuivat... samoin entisen päädyissä olleet ristikkopuitteiset, pyöreät ullakon ikkunat. Leon katseli ja arvosteli poron hiljaa nulkatessa rantaa kohti. Vanhan pappilan taitekatto oli ollut hauskempi! Nyt kun tuo rakennus oli hävinnyt, ymmärsi Leon sen arvon. Olihan se ollut hänen lapsuuden kotinsa. Nyt siitä olivat jäljellä ainoastaan rauniot.

Leon ajoi pappilaan. Hänen piti puhua langoilleen siitä seurakunnan lupatodistuksesta. Israel olikin taipuvainen. Mikäpäs siinä... mutta oliko äiti nyt todella niin vastahakoinen, ettei hän saattanut tulla edes haudatuksi tänne?

– Kyllähän sinä äidin tunnet, – virkahti Leon. – Me olemme hänen kanssaan siitä asiasta samaa mieltä.

No niin – mikäpäs siinä. Kyllä hän kirjoittaisi. Se riippui yksinomaan hänestä, Israel Pellikasta, joka oli seurakunnan kirkkoherra.

– Oletko kuullut, että Unkkakin on palannut? Tuli pari päivää sitten. Maantiejutusta ei tulekaan mitään.

Pellikka käveli edestakaisin ja jutteli innokkaasti:

– Olisittepa valinneet minut, niin minä olisin hommannut maantien ja paljon muuta hyvää!

– Tai minut, – nauroi Leon. Pellikka pysähtyi lankonsa eteen.

– Kuule, Leon. Minua on totta puhuen harmittanut, että sinä antauduit tuohon leikkiin. Eivät sellaiset toimet luonnista oppimattomalta. Ja sitä paitsi... no niin. Mutta koulusivistystä tarvitaan valtiopäivilläkin ja juuri siellä. Unkka muuten kävi täällä ja pyysi sinun käymään heillä. Voitko mennä?

Mikseipäs hän... mutta mitähän asiaa sillä valtiopäivämiehellä hänelle oli?

– En tiedä... käski vain sanoa. Muuten se oli käynyt piispankin luona ja toi minulle sellaiset terveiset, etten olisi kuulemma saanut heittää vanhaa kirkkoa ennen kuin uusi olisi vihitty. Mutta – mistä minä sen arvasin. Kunnantuvalla olen jumalanpalveluksia pitänyt. Hm! En minä sille mitään voinut, että koko kirkonkylä juti perässä. Ja valtiohan niitä on siinä muutossa avustanut.

Niinpä niin. Mutta – mitähän asiaa herra valtiopäivämiehellä mahtoi olla?

– En tiedä. Sittenpähän kuulet, kun käyt. Leon lähti. Pellikka oli luvannut kirjoittaa lupatodistuksen sillä aikaa kun hän kävisi kylällä.

Hänellä olikin asioita useampaan paikkaan, Javerukselle, nimismiehelle ja postiin. Ja nyt oli Unkka käskenyt häntä käymään... Mitähän asiaa sillä mahtaisi olla? Hän poikkesi Javerukseen.

Siellä Holottaja pauhasi täyttä päätä. Mitä niitä houkkia! Kyllähän sen jo oli arvannut, kun Unkka lähti, ettei siitä mitään tulisi! Jossa piti osata ruotsit ja ryssät – Helsingissä – hiivatissa! Toista olisi ollut, jos olisi lähetetty tämä Leon! Silloin olisi myös jotakin saatu. Leon seisoi tiskin ääressä ja valikoi pohjanahkaa.

Eiköhän olisi paremmin vedellyt, jos lukkari itse olisi mennyt?

– Minä olen liian vanha, – huusi Leippari. – Mutta – sen minä sanon, että olisin minäkin varmasti jotakin aikaansaanut – jollen muuta, niin riekon- ja yleensä lintujen pyyntiajan pitennetyksi niinkuin Ruijassa.

– Eikös sekin ollut Unkan eväinä? – kysyi joku lappalainen.

– Oli kuin olikin! – pauhasi lukkari. – Mutta – ei se, koranus, edes sitä saanut muutetuksi.

– Kielimies sinne pitää panna – semmoinen kuin Leon! – huudettiin useammalta taholta.

– Älkäähän nyt, – vastusteli asianomainen, joka toiselta puolen nautti tästä äkkiä osakseen tulleesta kansansuosiosta. – Pitää ensin saada kenkiin puolipohjat.

Naurettiin! Se oli pappilan Leonia – tietty hyvä! Mutta kyllä asia niin oli, että Leon sinne olisi pitänyt lähettää, – Leon, jonka isäkin oli ollut niin taitamattoman oppinut mies, että oli Kultalassakin käydessään lukenut vain franskaa ja piirustellut karttojaan – väliviikolla, kahden pyhän välissä – sillä aikaa kun miehet vaskasivat kultaa. Kultakaivos se oli ollut kirkkoherravainajallakin... vaikka hiukan toisenlainen kuin muilla.

Nyt sai Lorents Bastmankin tunnustusta, monta vuotta kuolemansa jälkeen, ja Leonista se oli hauskaa. Hän valitsi pohjanahkakappaleen, maksoi ja lähti.

Postissa puuhaili Esko Montelius. Hän hoiti virkaa sivutoimenaan, ja sillä aikaa kun hän oli matkoilla huolehti postista Lusina-täti. Hän oli Leonin äitiä paria vuotta nuorempi.

Täälläkin puhuttiin Unkasta. Esko nauroi, että nyt piteni Ruijan reissu peninkulmalla. Se tästä kirkonkylän siirrosta nyt oli hyötyä. Mutta – Kittilään käsin lyheni hiukan matka. Vaikka yhtä se sille teki.

Leon halusi tilata lehden... vaikk'ei hän käsittänyt, kuinka hän saisi sen tulemaan. Mutta – kaipa se jotenkuten kulkeutuisi. Ajastihan Luukas Morottaja tavantakaa kirkolla, ja hän ehkä saattaisi tuoda.

– Ihanko te vakavissanne aiotte sinne jäädä? – kysyi Esko.

Aivan. Parast'aikaa oli tekeillä anomus, että heidät äidin kanssa saataisiin haudatakin sinne.

Nyt vilkastui Lusina-tätikin. Niinkö? Tuota... eiköhän siinä samassa anomuksessa menisi hänenkin asiansa? Hänkin oli joskus ajatellut sitä.

– Mitäs mamma nyt houraa, – puuttui puheeseen Esko. – Ei kai mammaa nyt sinne lähdetä viemään... korpeen, kun kerran asutaan... ihmisten ilmoilla.

Ja Lusina-täti taipui. Hän oli aina tottunut antamaan perään niinkuin Ellen-tätikin.

Leon sai lehden tilauksen järjestykseen ja lähti. Hän mietti, poikkeaisiko ensin nimismiehessä. Olisi ollut tiedusteltava, saiko ja missä määrin Näädän päärakennuksen jätteitä käyttää. Hänellä oli kellarin teko ja navetan korjuu. Ja sitten sauna. Niin saunaan oli saatava uusi kiuas... mutta siihen nyt saisi kiviä muualtakin.

Hän lähti majataloon.

Se oli kauniilla paikalla ihan järven rannalla. Törmä oli korkea, ja Uuttujoki laski lahden toisella puolen järveen. Rakennus oli matala. Siinä näytti olevan pirtti ja kaksi kamaria.

Sydän tavallista kiivaammin lyöden avasi Leon oven. Hän ei ollut Unkkaa puhutellut sitten sen kerrallisen kuntakokouksessa sattuneen kohtauksen jälkeen.

Pirtti oli täynnä työmiehiä, jotka parast'aikaa aterioivat. Rusilta kiikutti pöytään poronlihakeittoa. Hän oli lihonut ja pyöristynyt – tietty majatalon emäntä. Tuppurainenkin näkyi istuskelevan täällä.

– ... Se on sillä lailla, ettei sitä maantietä oteta niinkuin kurmua poron seljästä... kaksi päretikkua vain hyppysissä ja – nips! Siinä tarvitaan supliikit ja monenmoiset kommerventit. Kyllä minä tiedän, joka olen kruununmetsänvartija ja herrojen kanssa seurustellut.

Matti tuntui puolustavan vävypoikaansa ja vilkaisi Leonia, joka hyvän päivän sanottuaan oli istahtanut ovensuuhun ja kopisteli lunta nutukkaistaan.

– No, tulee niitä muitakin vanhan kirkonkylän miehiä tähän parlamenttiin, – nauroi Matti. – Tämä se oli toinen ehtokas... tämän Leon Paskman. Olisipa ollut soma nähdä, mitä se Leon olisi aikaansaanut.

– Vaikeapa sitä on sanoa, kun ei päässyt näyttämään, – vastasi asianomainen.

Työmiehet nauroivat. Taisipa saada Tuppurainen sellaisen kaverin, ettei pärjännyt suun soitossa.

– Tämä pappilan maisteri olisi kantanut kirkon kainalossaan entiseen paikkaan ja sanonut, että olkoon siinä, kun ei kerran tietä tule, – nauroi eräs työmiehistä.

– Aivan niin... ja pappilan toisessa kainalossa ja lukkarin puustellin takataskussaan.

Leonia kiukutti. Hänen kanssaan eivät pitkälle pääsisi – oli hän semmoinen poika. Luulivat voivansa virnailla, kun hän kulki peskissä niinkuin lappalainen. Mutta – siitä hän viisi välitti.

Tuli siihen Unkkakin. Hän oli lihonut ja käynyt yhä hartiakkaammaksi. Ruijan tikkuri yllään ja jalassa nutukkaat hän näytti aivan tavalliselta mieheltä. Ei hänestä hohtanut herrainpäiväin loisto. Hän tervehti Leonia jäykästi.

– Me täällä pidämme valtiopäiviä ja aiomme lähettää uuden edustajan, – veisteli yksi kirvesmiehistä röyhtäisten ja nousi pöydästä.

Unkka ei vastannut heti, loihan vain halveksuvan katseen työmiehiin. Sitten hän sanoi kuivasti:

– Teillä ei ole täällä äänioikeutta.

– Se on totta – vastasi joku joukosta. – Me rakennamme vain teille kirkon, jotta saatte siellä äänioikeuttanne käyttää.

Ja nauraen lähtivät miehet työpaikalleen.

– Tuommoistako on väki siellä etelässä? – kysyi Matti Tuppurainen piippuaan rassaten.

– Semmoista se on. Meitä, lappalaisia, ei pidetä ihmisinäkään.

Unkka oli katkera. Hän oli joutunut koko pitäjän hampaisiin. Se oli totta, ettei hän ollut juuri mitään saanut aikaan. Yksi pitäjä oli saatu lapinverolle, ja sen pitäjän asukkaat olivat kyllä tyytyväisiä. Mutta muuten oli kaikki anomukset hyljätty.

– Ensi kerralla saat lähteä sinä, – sanoi hän Leonille, koettaen hymyillä.

– Kiitos vaan. Mutta sinnehän pitää olla puhdasmaineinen, – vastasi tämä.

Unkka katsahti serkkuunsa ja hänen suupielessään nykähti tuskaisesti.

– Kuulehan... mennään tänne kamariin.

He siirtyivät kamariin, ja Rusilta toi heille sinne kahvia. Sitä juotaessa siirtyi keskustelu kuin itsestään Saida Smirnoffiin. Toisin sanoen: hänen nimeänsä ei edes mainittu, mutta kumpikin ymmärsi, että hänestä oli puhe. Se oli Unkka, joka aloitti.

– Vanhoja tuttujakin siellä tapasi.

Niin – Leon arvasi. Mutta – mitä varten Unkka oikein siitä puhui? Leonin veret alkoivat kiehua.

– Muuten vain – halusin tuoda terveisiä.

Hän vaikeni. Kuntakokouksessa sattunut kohtaus muistui mieleen. Oikeastaan hän oli juuri sen asian vuoksi Leonin kutsuttanutkin – saadakseen pyytää anteeksi. Mutta – nyt sanoi omatunto: "Se on vain puolet hyvitystä. Sinun on tunnustettava kaikki."

Tässä he siis istuivat, kyräten toisiinsa, Leon valmiina tuohahtamaan, ja Unkka taistellen itsensä kanssa. Mutta sitten ensiksimainittu yht'äkkiä muutti menettelytapaa. Hän päätti kertakaikkiaan nujertaa Unkan ja virkahti:

– Minä olen nyt omistanut hänet itselleni, ettäs tiedät – tytön, tarkoitan.

– Sinä?

Unkka tuijotti Leoniin kauhuissaan. Oliko mies päästään vialla? Omistanut itselleen? Oliko sittenkin Leon lapsen isä, vaikka hän, Unkka... Eihän? Saida ollut koskaan edes viitannutkaan sinnepäin.

– Sinäkö oletkin hänen isänsä?

Huoneessa oli niin hiljaista, ettei kuulunut hiiskahdustakaan. Vanhimmat lapset vain lukivat läksyjään pirtissä. Jokainen seinähirsi, oksan sija ja naulankanta tuntui Unkan mielestä odottavan vastausta.

Hyvä Jumala, jos olisikin niin! Silloin hän olisi viaton lapseen nähden... vaikk'ei siihen nähden, että oli ollut uskoton vaimolleen. Mutta se seikka ei taas kuulunut tähän. Tämä asia oli häntä Helsingissäkin vaivannut, kun hän oli keskustellut Saidan kanssa. Mutta – miksei tämä ollut sanaakaan sanonut! Miksi hän oli antanut hänen, Unkan, elää väärässä käsityksessä vuosikausia?

– Sinäkö oletkin hänen isänsä? – Unkka uudisti kysymyksensä.

– En... mutta minä olen päättänyt omistaa hänet itselleni. Sen jälkeen mitä meidän välillämme viimeksi on tapahtunut, on siihen pakko. Jos olisin haastanut sinut oikeuteen, olisi asia toisin, mutta nyt – ymmärrät – oma on syyni.

Niinkö se olikin? Unkan pää painahti rinnalle. Asia oli selvä: hän, Unkka Berghäll, oli lapsen isä. Mutta – tuo mies tuossa oli oikeutettu saamaan hyvitystä.

– Kuule, Leon, minä tulen teillä käymään. Minulla on sinulle puhuttavaa, – sanoi hän ja nousi.

Miksei sitä saattanut tässä puhua?

Unkan otsalla kihoili tuskan hiki.

– Vähän vaikea, Leon... sillä pitäisi olla rauhallinen hetki...

– Minä en ymmärrä, mitä sinulla voisi olla muuta kuin se kerrallinen kunnianloukkaus.

– Se, Leon... ja muutakin. Saanko tulla käymään? Unkan ääni oli pyytävä, mutta hän ei katsonut serkkuansa silmiin.

– Kyllä minun puolestani... mutta en tiedä, miten äiti ottaa sinut vastaan.

– Jätetään se sen kerran huomaan. Minä tulen huomenna... iltapäivällä.

Leon nousi ja lähti. Hän oli synkkä. Kättä antamatta hän lähti ja meni nimismieheen loppuasioita toimittamaan. Hän ei voinut ymmärtää Unkan käytöstä. Ensin kutsuu ja sitten: "Minä tulen käymään teillä." Tulkoon vaan... mutta hänen ainakin piti valmistaa äitiään, ettei tämä vain saisi halvausta.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

1

Seuraavana päivänä Unkka tuli. Hän oli vakava. Katsellen ympärilleen vanhan lapsuudenkotinsa paikalla hän totesi kirkonkylän autiuden. Niin – paikkaa ei olisi tuntenut entiseksi. Pystyssä olevat savupiiput törröttivät mustina, ja tuo näky vaikutti nyt häneen masentavasti.

Hän jo miltei katui, että oli lähtenyt. Paraniko asia sillä, että hän tunnustaisi? Onneksi hän ei ollut maininnut siitä Leonille mitään. Mutta se hänellä kuitenkin oli ollut päämääränä tälle matkalle lähtiessään. Tarvitsiko Leon muuta hyvitystä kuin sen, jonka hän kuntakokouksessa sattuneen kohtauksen vuoksi oli hänelle velkaa? Siitä sopisi puhua... ja siitä tehdä sovinto, mutta muuten saisi kaikki muu jäädä ennalleen.

Häntä ei kukaan tullut vastaan. Alakuloisena hän sitoi poronsa jäkäläkantoon ja astui raskain askelin vanhoja, tuttuja pirtin portaita ylös.

Bastmanin täti seisoi takan kupeella selin oveen, kun hän avasi sen. Hän oli yhtä ylhäinen ja kookas kuin ennenkin. Ei – täällä ei saattaisi mitään puhua siitä – pääasiasta. Täällä huokui jo vastaan sellainen kylmyys, että Unkka kovettui jo ovella.

– Päivää.

Leon vastasi jurosti, mutta täti ei käännähtänytkään, vaan asteli karsinaloukkoon ja rupesi kuivaamaan astioita tunturin puoleisen ikkunan ääressä.

Unkka istahti oven suuhun. Nyt hänelle vasta valkeni, kuinka mahdottomalle asialle hän oli lähtenyt. Nämä saisivat halvauksen pelkästä mielikarvaudesta. Hän hylkäsi aikaisemman päätöksensä ja päätti tunnustella maaperää. Niin – jos hyvin kävi, hän saattaisi korkeintaan puhua siitä kuntakokouksessa sattuneesta kohtauksesta.

– Jaaha... sieltä herrainpäiviltä on tultu.

Se oli Bastmanin täti, joka nyt seisoi hänen edessään kädessä kivivati ja pyyhinliina, ja katseli häntä terävillä, harmailla silmillään ylpeästi ja halveksivasti.

Niin.

– No, milloinkas maantietä ruvetaan rakentamaan?

Ei siitä tullut mitään – hänen anomuksensa oli hyljätty. Unkka sydäntyi. Hän katui yhä enemmän, että oli lähtenyt ollenkaan... näiden pilkattavaksi. Bastmanin täti oli viime vuosina suhtautunut häneen vain pilkallisesti.

Kuiva naurahdus seurasi Unkan vastausta. Bastmanin täti meni karsinaloukkoon ja jatkoi astiain pyyhkimistä.

– Ja lintujen pyyntiajan pitentämisen kävi samoin?

– Niin.

Se tuli jo hiukan varmemmin, ja sitä seurasi samanlainen kuiva naurun kähähdys.

– No, kyllä sinä olet, Unkka, oikea Lumi-Jerusalemien rakentaja – se minun täytyy sanoa!

Niin – tädistä saattoi siltä näyttää. Mutta – hän oli koettanut parastaan. Sopi sinne lähteä toisenkin pojan, jos mieli saada enemmän aikaan.

– Joo! – huusi Bastmanin täti ja pyörähti äkkiä päin. – Jos Leon olisi mennyt, niin hän olisi tuonut maantien! Sinä et ole koskaan kyennyt muuhun kuin vanhaa hävittämään!

Ja Anna-Stiina-täti ryntäsi ikkunan ääreen ja jatkoi, viitaten kylälle käsin:

– Katso tuota näkyä, katso ja häpeä! Että sinä vielä kehtaat tulla täällä käymään! Kyllä olet paatunut mies! Isäsi ja omaisesi haudat ovat tuolla... ja ne sinä hylkäät maallisen kunnianhimosi vuoksi! Eikö tuntoasi yhtään soimaa?

Eipä tuo soimannut. Uusi kirkonkylä oli siellä ja vanha täällä... ja uudessa oli hyvä asua.

Ei puhettakaan, että olisi saattanut ottaa esille alkuperäisen asian... eikä Unkalla enää ollut siihen haluakaan, ei vähintäkään. Tädin raivo vapautti hänet viimeisistäkin velvollisuuksista. Hän nauroi itseään. Lapsellinen hän oli ollut, kun oli tänne lähtenyt! Leon tuossa istui murjottaen – näkyi vuolevan poronlänkiä. Eikä hän ollut koko aikana puhunut yhtään ainoata sanaa. Täti vain antoi tulla, raivosi ja paasasi, harmaat hapset hajalla ja kasvot väännyksissä. Unkka istui kuin huumaantuneena. Hän ei kuullut puoliakaan siitä, mitä täti sanoi. Hän nauroi vain itseään eikä voinut yhtään käsittää, kuinka oli saattanut horjahtaa sellaiseen hellämielisyyteen kuin eilen.

– Mitä sinulla oli asiaa?

Bastmanin täti seisoi hänen edessään kalpeana ja huohottaen. Hän ihan vapisi.

– Eipä juuri mitään. Läksin vain tätiä katsomaan.

– Vai tätiä katsomaan! No, katso nyt! – Hän viittasi ympärilleen. – Täällä me asumme kuin hyypiöt hävitetyssä kaupungissa!

Unkka nousi ja lähti. Hän ei edes muistanut, sanoiko hän hyvästiä. Hän painoi vain oven lujasti kiinni ja seisahtui portaille.

Hänestä näytti nyt kaikki aivan toiselta kuin äsken tullessaan. Hullu hän oli ollut... sillä tämä oli elämän todellisuutta: huutoa ja räiskettä vain... ja taistelua kahta leppymätöntä vastaan. Ei kannattanut kaivaa menneitä, vaan pikemminkin katsoa, kuinka niistä lyhintä tietä päästäisiin. Pystyssä olevat savupiiput! Niin – ne saatettaisiin kaataa... tällaisena näytti kylä kovin rumalta. Sitä varten kannatti tänne tulla... ei muuten. Ensi kuntakokouksessa hän ottaisi asian esille.

Mikä hänelle oikein oli tullut? Lähteä tällaiselle asialle! Pahustako se Leoniin kuului, jos hänellä oli lapsi Saida Smirnoffin kanssa! Niin – tavallaan... mutta mitä se olisi tunnustamisesta parantunut? Pystyssä olevat savupiiput! Niin – hän, houkka, oli ajanut tänne... ikäänkuin tukemaan niitä, etteivät ne vaan kaatuisi. Sillä sillä tavalla olisi Bastmanin täti asiaan suhtautunut. Ei – hänen piti ensi tilassa huolehtia siitä, että ne kaadettaisiin. Mitä pikemmin – sitä parempi. Pian sitten nurmi peittäisi rauniot – ja täällä olisi sitten taas koko hauskan näköistä.

Nyt hän nauroi. Leon oli ottanut tytön tililleen. Sekin oli kuin nurmettumisen alkua. Mutta – se herjaus? Niin – sen olisi tietysti saattanut peruuttaa... Mutta – kannattikopa sekään enää, kun mies oli kerran tuollainen nahjus! Ensin haastattaa, sitten peruuttaa! Ei – hän oli ollut lapsekas, kun oli ruvennut tällaista hautomaan. Siihen oli vaikuttanut Leonin huomautus "puhdasmaineisesta"... ja hänen oma masentunut mielialansa epäonnistumisensa vuoksi valtiopäivillä. Ei – siitä urasta hän ei luopuisi – hänen pitäisi vain jatkaa. Hän toimittaisi vielä tänne maantien – toimittaisi tätinsä kiusallakin. Ja Leon! Hän saisi pitää tytön tilillään, kun kerran halusi.

Ja mieli omituisesti keventyneenä hän asteli portaita alas ja päästi poronsa. Oli kuin olisi hän vapautunut kotiarestista... monta vuotta kestäneestä – samanlaisesta kuin kerran poikasena, kauan aikaa sitten. Hän oli tehnyt tepposia kylällä ja saanut selkäänsä – ylettömästi selkäänsä. Nyt oli Bastmanin täti häntä perusteellisesti löylyyttänyt. Ja hänestä tuntui, että he olivat nyt kuitit...

Hän asteli ohi entisen kotinsa raunioitten, kiskoen poroa perässään. Niin – tässä oli kerran sijainnut nimismiehen puustelli... ja sen eräässä huoneessa oli kerran maannut mies, kuumeen puna poskillaan. Se oli ollut hänen isänsä, nimismies Berghäll. Hän muisti selvästi sen hetken, jolloin hän oli seissyt isänsä sängyn vieressä ja ottanut vastaan tämän viimeiset varoitukset: "Minä toivon, että lopulta voitat itsesi ja löydät omantunnon rauhan." Niin – oliko hän sen löytänyt? Ei – totta puhuen ei... Mutta – olosuhteet olivat aina nousseet häntä vastaan, niin että hän oli horjahtanut oikealta tieltä. Olosuhteet? Niin. Totta puhuen hän oli itse ne luonut... mutta ne olivat nyt siinä eikä niistä päässyt. Niin oli hänen avioliittonsa... ja niin se kerrallinen vaalitaistelu. Jollei hän olisi joutunut pakosta naimaan Rusiltaa, niin hän tuskin olisi haksahtanut Saida Smirnoffiin. Ja jollei Leon olisi häntä niin intohimoisesti vastustanut, niin hän tuskin olisi tarttunut sellaiseen aseeseen kuin mihin tarttui...

Intohimo sytytti hänessä aina intohimon. Se oli kuin tuli ja taula. Vuoroin hän oli tulena... ja vuoroin taulana – miten kulloinkin sattui. Eikä siinä silloin katsottu seurauksia. Työntekohalukin oli hänessä vain intohimoa – niin, hyvä ja paha. Siitä kai johtui, ettei hän koskaan päässyt sellaiseen sielulliseen tasapainoon kuin esim. Tiinus ja Alina. Hän ei kyennyt voittamaan itseään...

Ja kuitenkin kuiskaili tässä hämärtyvällä pihalla tuttu, ammoin vaiennut ääni: "Minä toivon, että voitat itsesi..."

– Aiotkos revittää tämänkin pirtin niinkuin revitit kirkonkylän?

Täti seisoi portailla hapset hajallaan ja huusi hänelle. Kuinka hän vihasi tuota ääntä!

– Perkele! – karjaisi hän ja tempaisi poroa hihnasta, niin että eläin kaula pitkänä heittäytyi tulisimpaan laukkaan. Unkka hyppäsi ahkioon ja lasketti vihurina törmää alas.

2

Seuraavassa kuntakokouksessa otettiin käsiteltäväksi vanhan kirkkopaikan siistiminen. Pystyssä olevat savupiiput päätettiin kaataa, vanhat rakennuksen jätteet korjata pois. Unkka Berghällistä tuntui, että hän täten korjasi entisyyttään... auttaisi sitä sopivasti nurmettumaan. Mutta – sanallakaan hän ei kosketellut tuota kerrallista kunnianloukkausta. Mikä oli jo ruvennut nurmettumaan, sen oli paras antaa olla sillään.

Leon palasi kotiin ja kertoi äidilleen. Sellaisia siellä oli päätetty. Hän oli miettinyt, mitä asiaa serkulla oli mahtanut olla. Olisiko se koskenut vain tätä? Mutta – eihän Unkan olisi tarvinnut senvuoksi heille tulla? Vai oliko hän muuten tahtonut sopia – äidinkin kanssa? Vaikea sanoa. Nyt olivat välit vielä auttamattomammin poikki kuin koskaan aikaisemmin.

Hänen äitinsä sanoi:

– Pahan omantunnon peitteeksi hän siihen puuhaan ryhtyi.

Ja epäilemättä hän oli siinä isosti oikeassa.

Sillä ei Unkka saanut koskaan oikein täyttä rauhaa. Hän puuhasi kyllä, piti majataloa ja edusti Lappia valtiopäivillä. Mutta huolimatta kaikista aikaansaannoksistaan hän muuttui omituiseksi ja sulkeutuneeksi. Hän toi Lappiin maantien, järjesti postinkulut, puuhasi kansakoulun... mutta usein nähtiin hänet kesäisin soutelemassa järvellä ja laskevan vanhan pappilan rantaan. Siellä hän kuljeskeli ja katseli ympärilleen... ja joskus hänellä oli muassaan joku matkailija, joka halusi nähdä, minkänäköinen oli se paikka, missä vanha kirkonkylä oli sijainnut. Unkka kulki ympäri ja osoitteli: "Tässä oli pappila... ja tuolla ylempänä lukkarin talo..." Niin – tämän hyljätyn kylän rauniot kasvoivat nyt nurmea. Horsma heloitti siellä, missä ennen oli sijainnut pappilan pirtti, ja murharuoho rehoitti Morottajan navetan paikalla.

Matkailija osoitti mäelle Näätää kohti ja kysyi:

– Mutta – kukas tuolla asuu?

– Siellä asuu minun tätini poikansa kanssa... entisen kirkkoherran leski.

Ja kysyjästä näytti, kuin olisi oppaan ollut sitä hiukan vaikea sanoa.

Niin – siellä asui Bastmanin täti, ja hän kyllä huomasi nuo vieraat. Mutta hän ei ollut tietävinään. Tuimana hän istahti päätyikkunan alle, missä hänellä oli penkillä suutarinverstaansa, ja rupesi vihaisena iskemään puolipohjaa Leonin vuotakenkään. Leon oli kalassa. Hän nosti parast'aikaa verkkoja lahdesta, Kala-Sammelin entisen asunnon edustalta. Sammeli oli kuollut, samoin hänen vaimonsa, ja heidän tupansa seisoi siinä lahden poukamassa, eteisen ovi longollaan. Se oli – ihme kyllä – jäänyt siihen... paikalleen – ehkä sen vuoksi, että se oli niin syrjässä. Monen talven tuiskut olivat sataneet sen ikkunoista sisään... ja pääskyset pesineet autioon pirttiin – puhumattakaan siitä, että niiden pesiä oli yltympäri jokaisen räystään alla.

Mutta Näädän tuvassa, ylhäällä mäellä istui Anna-Stiina Bastman päätyikkunan alla ja suutaroi. Ja tarkkaavainen kuuntelija olisi kuullut hänen mutisevan:

– On se nyt hauska näytellä... kun on itse ensin hävittänyt – halvattu sentään! Virkansa on kullakin! Mutta – minun ei auta muu kuin heilua, heilua, heilua – niinkauan kuin sallitaan elää näitten maitten päällä.

Ja hän huokasi ja silmäsi ulos. Unkka ja vieras olivat menneet.

Vanha kirkko kyyhötti siellä järven rannassa, ja tuuli kituutti sen ruostunutta, kallellaan olevaa kukkoviiriä. Tämä oli hyljätty kylä, jossa ei asunut muita kuin hän ja Leon. Mutta siellä... kirkon juurella odotteli jo Lorents... hänen rakas puolisonsa. Sinnepä hänkin jo halusi. Ja siellä hänellä olisi aikaa nukkua, nukkua, nukkua...