[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f7cGfimyaBW8b-F6xKBNCppvbgq51E7PsAifInc2D6kw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1206,"Hyljätty kylä","Järventaus, Arvi",1883,1939,"1206-jarventaus-arvi-hyljatty-kyla","1206__Järventaus_Arvi__Hyljätty_kylä","Romaani vanhasta Lapista","romaani",[],[],"fi",1935,null,52875,317316,true,[],[],[],"Syrjäiseen Lapin kirkonkylään sijoittuva romaani tarkastelee paikallisyhteisön arkea ja väestöryhmien kohtaamisia. Tarina alkaa lasten leikeistä ja riidoista, laajentuen kertomukseksi pohjoisen elämäntavasta ja ihmiskohtaloista vanhan ajan Lapissa.","Arvi Järventauksen 'Hyljätty kylä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1206. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Helvi Ollikainen ja Projekti Lönnrot.","HYLJÄTTY KYLÄ\n\nRomaani vanhasta Lapista\n\n\nKirj.\n\nARVI JÄRVENTAUS\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1935.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\n\n1\n\nParvi poikia telmii kirkonkylän laidassa. Siinä on kauppamiehen\nOula, paksu, pyöreä pojan tenava, jonka lapintakin povi pohottaa\npullollaan, vaikk'ei hänellä siinä olekaan limppua niinkuin hänen\nisällään, kauppiaalla. Ontuva kauppamies on nimittäin tunnettu siitä,\nettä hän pitää povessaan kokonaista vehnälimppua, josta kauppoja\ntehdessään tavantakaa nyhtäisee palan suuhunsa.\n\nHurjimpana riehuu joukossa nimismiehen poika. Hän pelmuuttaa\nparastaikaa kirkkoväärtin laihaa Luukasta. Hontelo, pitkä poika on\nhänen kourissaan kevyt kuin kuivettunut rukkanen. Riita oli syntynyt\nsiitä, että Luukas oli maininnut jotakin Marraslompolon Raunasta...\nkuului muuttavankin kortteeripaikkaa. Ei aikonutkaan kuulemma enää\ntulla länsmannille, kun ei siellä kuulemma saanut riittävästi\nlehmänantia. Mutta heillä, kirkkoväärtillä, sai -- ylöshypäten.\n\n-- Sen sinä olet näköinenkin... senkin p--un kaalihaasio! Vai että\nlehmänantia!\n\nLuukas itki. Hän oli saanut pahasti selkäänsä. Toiset pojat seisoivat\nnaureskellen ympärillä, kauppamiehen Oula punaisena puuskuttaen.\nHänen herasilmänsä, joista toinen katsoi hiukan ulkokieroon,\nkiilsivät villistä riemusta. Mustapäällyksisen lapinlakin kulmat\nsojottivat pystyssä kuin pienet sokeritopat.\n\n-- Äitisi näköinen! -- puuskautti Luukas, katsoen nimismiehen\npoikaa. Hän oli vasta kaksitoistavuotias, mutta tavallista pitempi\nlappalaiseksi.\n\nNyt alkoi uusi ryöppy. Nimismiehen Unkka, jonka ei mistään niin\nsuuttunut kuin siitä, että häntä sanottiin äitinsä näköiseksi,\nryntäsi nyt uudelleen Luukkaan kimppuun. Hetkisen näytti pitkä,\nhontelo poika olevan voitolla puolta lyhemmästä Unkasta. Mutta --\näkkitempauksella sai tämä vastustajansa nurin, ja siinä makasi\nkirkkoväärtin Luukas toistamiseen ketarat taivasta kohti.\n\nPitkä poika kampuroi pystyyn itkien ja hammasta purren. Lapintakin\nrinnus oli pahasti repeytynyt, ja hopeasolki, joka piti sitä koossa,\nroikkui puoleksi irrallaan. Siitä Luukkaan itku yhä yltyi.\n\n-- Minä sanon isälle... ja saatpahan nähdä... -- uhkaili hän.\n\nJa surkean näköisenä lähti Luukas juoksemaan kotiansa kohti, joka oli\nkirkon lähimpänä naapurina.\n\nMutta -- päästyään jonkun matkan päähän hän pysähtyi ja kääntyi\nympäri. Nyt hänellä oli nyrkit pystyssä.\n\n-- Pärgalak! Minustapa tuleekin lähetyssaarnaaja!\n\nSe hölmistytti hetkeksi toisia. Papin Leonkaan ei keksinyt mitään\nvastattavaa, vaikka hän tavallisesti oli sanavalmis. Mutta\nnimismiehen Unkka huusi vastaan:\n\n-- Kyllä sinua neekerit pakoon juoksee! Haiset mätökalallekin\nniinkuin ryökäle -- senkin Koninraato!\n\nMutta ei sekään enää oikein naurattanut, vaikka Unkka oli käyttänyt\nLuukkaan isästä, Morottajasta, yleisesti tunnettua haukkumanimeä.\nLuukkaan tiedonanto oli iskenyt niin yllättäen... ikäänkuin toisesta\nmaailmasta. Ja sitä oli vain vahvistanut tuo voimasana, joka vetosi\nväkevästi todellisuuteen. Osasi se kuitenkin kirvata... senkin\nlähetyssaarnaaja! Tiesi vain, vaikka tulisikin... olihan Luukas\n\"parhamus\" kiertokoulussa. Se täytyi metsäpäällysmiehen Eskonkin\nmyöntää, joka kävi samaa koulua. Mutta -- nimismiehen Unkka ei\najatellut Luukkaan lähetysharrastuksia. Hänen mieltänsä vain oli\njäänyt kaivelemaan kirkkoväärtin pojan ilmoitus, että Marraslompolon\nRauna muuttaisi kortteeripaikkaa.\n\nJa lehmänannin vuoksi!\n\nHän oli rakastunut Raunaan, vaikk'ei hän vasta ollut kuin\nyksitoistavuotias. Rauna asui heillä... kävi kiertokoulua. Iltaisin\nhe yhdessä lukivat läksyjään. Hän, Unkka, sai selittää Raunalle\nraamatunhistoriaa. Unkasta se oli ikävä aine... mutta Raunan läsnäolo\nteki sen hauskaksi. Kertomus Jaakopista oli erikoisesti liikuttanut\ntyttöä. \"Summastelivatko ne... Jaakoppi ja Raakeli?\" Kyllä! Rauna oli\nvahvasti punastunut ja Unkka myös. Mutta niin tavattoman herttaisesti\nja pehmeästi oli Rauna tuon ensimmäisen sanan lausunut, että se\nvieläkin hiveli Unkan korvaa. Niin -- Rauna oli suloinen tyttö.\n\n-- Lähdetään rantaan venheitä röykyttämään! huudahti yht'äkkiä papin\nLeon.\n\nLähdettiin. Äskeinen leikki oli muuttunutkin tappeluksi. Nyt piti sen\nkorvaukseksi keksiä uutta. Venheiden röykytys oli vanhastaan tuttua\nja paljon käytettyä urheilua. Se oli kyllä ankarasti kielletty, mutta\nsitä halukkaammin pojat sitä harrastivat.\n\nOlihan heillä toisenlaisiakin leikkejä, mutta niitä leikittiin\ntalvella. Kaikkein hauskinta oli, kun he, kirkonkylän pojat,\nkokoontuivat jäälle suojakelin aikaan ja rakensivat lumesta\nJerusalemin. Siinä oli toisinaan puuhaa päiviksi ja viikoiksi...\nkokonainen lumikaupunki taloineen ja torneineen. Siellä he\niltaisin istuivat pärettä polttaen... siirtyen ylimmäisen papin\npalatsista Pontius Pilatuksen taloon, joka oli muita suurempi.\nMoni kirkolle ajeleva lappalainen säikkyi heidän kiljuntaansa, kun\nhe yht'äkkiä ryömien esille ylimmäisen papin palatsista kipusivat\nmuureille ja päästelivät ilmoille oikean sotahuudon. He olivat\nolevinaan juutalaisia, jotka kiljuivat keisari Tiitukselle ja hänen\narmeijalleen. Siitä luetti Räpöttäjä kiertokoulussa.\n\n-- Mutta -- nyt oli kesä, ja eri leikit käytännössä. Venheiden\nröykytys oli niistä jännittävimpiä. Ja nyt siis mentiin rantaan.\n\nLaituri oli lähellä. Se oli alunperin kauppiaan rakennuttama,\nmutta sitten oli sitä yksi ja toinen jatkanut -- viimeksi\npappi, kirkkoherra Bastman, joka harrasti Napoleonia ja käytti\ntuohilipereitä -- hassu! \"Se Napoleon oli taitava tekemiään\nkiertoliikkeitä.\" Niinpä niin. Nyt oli kysymyksessä kiertoliike\nlaituria kohti, ettei Javerus, se ontuva hantelsmanni nähnyt.\n\nSiinä olivat venheet. Ne keinuivat vieretysten ketjujansa varassa,\nlaiturin kyljessä. Nimismiehen Unkka tunsi ne kaikki. Miksei olisi\ntuntenut, kun ei hänellä ollut muuta hommaa kuin karveta ympäri\npitkin kirkonkylää ja tehdä kepposia milloin missäkin. Siinä ne\nolivat -- kaikkien muiden paitsi heidän, nimismiehen. Unkan isä\noli kalassa vanhemman poikansa kanssa. Tiinus kävi jo isoa koulua\nkaupungissa.\n\nUnkka hyppäsi ensimmäiseen venheeseen. Se oli kirkkoväärtin.\nPahus... jos olisi puhkaista koko purtilo... lyödä isolla kivellä\nreikä pohjaan! Hän katseli jo painolastin joukosta sopivaa, mutta\nhuomasikin samassa, etteivät toverit olleetkaan seuranneet häntä.\nTavallisesti he hypätä leiskauttivat yhtä aikaa, kukin venheeseensä\nja rupesivat sitten peräkanaa juoksemaan pitkin veneriviä... laidalta\ntoiselle, niin että koko rivi rupesi säännöllisesti keinumaan. Mutta\nnyt ei leikistä tullutkaan mitään, sillä opettajan venheessä näytti\nkähnivän joku.\n\nSe oli Räpöttäjän kesämies, Tihki-Tommi, kulkurilappalainen, joka\nautteli kirkonkyläläisiä erilaisissa töissä... pilkkoi nimismiehelle\npuita tahi oli pappilassa kattovahtina, kun kirkkoherranrouva leipoi.\nSilloin torkkui Tomma pirtin katolla, vesisanko jalkainsa välissä,\netteivät kipunat päässeet tuhoa tekemään. Nyt hän oli kesämiehenä\nRäpöttäjällä, kiertokoulunopettajalla. Hän huuhteli parast'aikaa\nvastavärjättyjä verkkoja.\n\n-- Niin -- täällä oli melkein kaikilla haukkumanimet.\nKiertokoulunopettajaa kutsuttiin Räpöttäjäksi, koska hän alituiseen\nräpytti silmiään. Lukkarin liikanimenä oli taas Holottaja, sillä\nhän oli tunnettu tavattomasta puhetulvastaan. Suurella äänellä hän\npuhua holotti, sotkien sekaisin ummet ja lammet, hengelliset ja\nmaalliset. Siitä huolimatta tai juuri sen vuoksi hän oli erinomainen\nhuutokauppojen pitäjä.\n\nPojat rupesivat seuraamaan Tomman puuhia. Siinä äijässä se oli täi\npoikineen! Papin Leon haki onkivavan, joka hänellä oli piilossa\nnuottatalaan takana. Siinä oli paksu pihlajainen pahlain ja siima\ntavallista vahvempi. Yht'äkkiä hän pyydysti Tomman lapintakin\nhelmuksen koukkuunsa. Lappalainen keikahti istualleen.\n\n-- Merikissa, merikissa! -- kiljuivat pojat ja nauroivat täyttä\nkurkkua. Tomma ähisi ja puhki. Hän ei kehdannut kirota, kun näki,\nkenen koukkuun oli joutunut.\n\n-- Tulepas irrottamaan, -- puhisi hän ärrää särkien. -- Tahi kantelen\npapallesi.\n\n-- Irrottamaan, irrottamaan... holkeri koukusta, -- matki\nmetsäpäällysmiehen Esko, särkien kurillaan ärrää niinkuin Tommakin.\n-- Mutta varo, etteivät sen täit pure!\n\nPapin Leon irroitti koukun ja taputteli Tommaa olkapäälle:\n\n-- Älä sure, Tomma. Ei Napoleonikaan syntyessään kävellyt. Hän matki\ntoisinaan isäänsä, sillä kirkkoherra Bastmanin oli tapana tällä\ntavalla lohdutella huonolukuisia lapinpoikia kinkereillä. -- Kuule,\nannahan savut.\n\nLeon urheili toisinaan polttamalla Tihki-Tomman piippua. Hän tahtoi\nnäyttää olevansa mies. Hän ei ollut rakastunut niinkuin hänen\nserkkunsa nimismiehen Unkka. Viis hän tytöistä -- ja varsinkin\nlapintytöistä! Nytkin hän letkautteli Unkkaa tämän r ii juu jutulla.\nMarraslompolan Rauna lähetteli Unkalle kinnasheiniä... pieniä,\npalmikoituja heinätupsuja. Tämä piti niitä taskuissaan, jotta olisi\nhaissut hyvälle. Mutta oikea mies ei haissut hyvälle -- haisipahan\nvain mille kulloinkin sattui.\n\n-- Tomma, annahan piippu!\n\nMutta Tommalla ei ollut piippua matkassa. Hänellä oli vain mälli\nposkessa. Hän tarjosi siitä Leonille, mutta tämä sylkäisi.\n\n-- Hyi koranus, senkin vietävä! Pidä itse!\n\nMutta -- nyt oli nimismiehen Unkka miettinyt tilannetta. Häntä oli\nharmittanut, että Leon oli tehnyt viittailuja hänen riijuullaan.\nNytpä hän näyttäisi, minkälainen mies hän oli. Hän ei aikonut\nlähetyssaarnaajaksi niinkuin kirkkoväärtin Luukas. Mutta hänpä\nnäyttäisi tovereilleen, mitä tykkäys sai aikaan.\n\n-- Anna tänne, Tomma, minä pistän! -- huudahti hän.\n\nOmituisesti irvistäen ojensi lappalainen mällin. Unkka\n\nkatseli sitä hetken, ja hänen harmaat, pyöreät silmänsä terästyivät\npäättäväisyydestä. Mälli oli ruma ja inhoittavan näköinen. Se\nihan litisi hyppysissä. Mutta hän oli tehnyt päätöksensä. Toisten\nuteliaina, suu auki seuratessa hän sujahutti ruskean purun poskeensa\nja loi voitonriemuisen katseen ympärilleen.\n\nMutta -- sitä kesti vain tuokion. Väkevä tupakka ilmaisi pian\nvaikutuksensa. Unkan posket rupesivat epäilyttävästi vaalenemaan, ja\nsilmissä niin kummasti läikähteli. Korvat alkoivat suhista, ja kädet\ntuntuivat kylmiltä. Se oli samantapaista pahoinvointia kuin joskus\nRaunan vuoksi, kun ei tämä päiväkausiin huomannut häntä. Mutta paljon\nvoimakkaampaa, paljon voimakkaampaa. Tämä otti sydämeen ja sai sen\noudosti vääntelehtimään.\n\nNyt oli mitta täysi. Unkka sylkäisi mällin järveen ja hivuttautui\nlaiturille. Tällaista oli tykkäys... oikea väkevä ja polttava\nrakkaus! Yks' kaks' oli hän vatsallaan laiturin reunalla ja antoi\nylen suun täydeltä. Pojat katselivat hiukan hätäännyksissään hänen\nsurkeaa nytkähtelyään. Mutta kun Unkka oli päässyt pahimmasta\nvaivasta, uskalsi papin Leon jo huomauttaa:\n\n-- Se se on rakkautta, pojat!\n\nMutta -- sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa. Se oli kuin pyhyyden\nloukkausta. Unkka kohosi pystyyn ja katsoi Leonia tiukasti silmiin.\n\n-- Ei... se on miehuutta, -- huudahti hän -- mutta sinä olet akka!\nÄitisikin on enemmän mies, sillä hän noutaa raitoja Ruijasta!\n\nLeon huomasi parhaaksi hävitä, sillä hän tiesi saavansa selkään\ntuolta yksitoistavuotiaalta serkultaan, jonka nyrkit olivat kovat\nkuin kivenmukurat. Mutta Tihki-Tomma inisi venheestään:\n\n-- Na... mistäs mie nyt mällin saan? Unkka otti mahtavan asennon.\n\n-- Käy Javeruksen kautta. Minä ostan sinulle valmiiksi uuden.\n\nJa kalpeana, hiukan horjahdellen lähti Unkka nousemaan järventörmää\nylös ja poikkesi Javeruksen kauppaan.\n\n\n2\n\nKylläpä kasasi kerraksi murhetta nuorille hartioille.\n\nUnkka säälitteli itseään seisoessaan kauppamiehen tiskiin ääressä ja\nmiettiessään, mitä kaikkea päivän kuluessa oli tapahtunut. Aamiaisen\njälkeen kotoa lähdettyään hän oli pienillä kivillä pyssyttänyt\nSokeaa-Maria, joka oli köpitellyt lukkarista kunnantalolle.\n\"Kehtaattakin... ristittyjen ihmisten lapset!\" Mari parka oli pahasti\nerehtynyt... oli luullut Leoniksi, jolla tämä työ oli tavallisesti\nurakalla. Se oli siis pikku juttu -- vaikka paha, kieltämättä paha.\nJos hänen isänsä saisi sen tietää, niin antaisi armotta selkään.\nMutta -- tokkopa saisi. Hän oli ollut piilossa lukkarin navetan\ntakana.\n\n-- Niin -- tuo ei ollut siis kovin vaarallista. Mutta ne muut jutut!\nO, Herra! Hänellepä karttui syytteitä kuin Haipalle käräjillä.\nKirkkoväärtin Luukas! Isä oli rikas ja vaikutusvaltainen...\nkunnanesimies ja kirkkoraatin jäsen. Mitä jos haastaisi vielä\nkirkkoraatiin, kun hän oli sanonut sitä \"Koninraadoksi\". Mutta\n-- se lähetyssaarnaaja! Oikeastaan oli hänellä siinä jutussa\nansiopuoltakin... Kukaties olisi se Luukkaalta jäänyt ikiajoiksi\nkeksimättä, jollei hän olisi antanut sille niin perusteellisesti\nselkään? Siinä oli kyllä tuo repeytynyt lapintakki ja irtikiskaistu\nsolki. Mutta vaikuttivatko ne enää niinkään paljon asiassa, jos\nLuukkaasta kerta tulisi lähetyssaarnaaja, pakanoitten käännyttäjä?\nOikeastaan se siis oli hyvä työ siltä kannalta katsottuna. Mutta se\n-- Koninraato?\n\nKauppa oli täynnä väkeä, oli lauantai-ilta. Unkka seuraili\nkauppamiehen puuhia. Tämä nilkutti edestakaisin tiskin ja\ntavarahyllyjen väliä, jutteli ja pajatti koko ajan... pistäen tuon\ntuostakin limpun palan suuhunsa. \"Tuota niin... vai oli länsyäijä\nollut kalassa ja saanut... kah... täällähän sen oli poikakin.\" Unkka\npuristi huulensa yhteen, ja hänen katseensa terästyi. Ainakohan\nse oli syöntihommissa? Siltä näytti. Lääkäri oli sanonut, että\nJaveruksella oli satakerta. Siksi se aina märehti. Mutta se lääkäri\nymmärsikin enemmän poroja kuin ihmisiä -- niin oli isä sanonut.\n\nLeonkin oli täällä. Oli pujahtanut tiskin taa ja autteli Oulan kanssa\nJaverusta kaupanteossa. Kun ei vain pistäisi tolppaa taskuunsa -- se\nvelikulta. Se ei olisi yhtään kumma sen töiksi.\n\nMutta -- eivätpähän vain tulleet hänen luokseen. Miksikähän ne eivät\ntulleet? Tiesivätköhän ne, ettei hänellä ollut rahaa, ja hänen piti\nostaa Räpöttäjän rengille mälli?\n\nAhdistavat ajatukset ottivat jälleen valtaansa Unkan. Johtui mieleen\nRauna... Marraslompolan Rauna. Siitä hänellä olikin kaikkein suurin\nsuru. Mitä, jos Rauna todellakin muuttaisi kirkkoväärtille, ja hän,\nUnkka, menettäisi suloiset yhdessäolohetket? Raunan herttaiset kasvot\nvaltasivat niin kokonaan Unkan mielen, ettei hän kuullut eikä nähnyt\nmitään, mitä ympärillä tapahtui. Raunan menettämisen rinnalla oli\nsellainenkin kuin Luukkaan lähetyssaarnaajaksi rupeaminen sangen\nmitätön juttu. Mutta -- niin! Sehän oli yhteydessä tuon toisen asiain\nkanssa...\n\n-- Mitä männinkäisiä sillä pojalla on?\n\nUnkka säikähti. Hänellä oli taskussaan tyhjä pahvirasia, johon hän\noli vanginnut sittiäisiä. Niitä hän oli ollut lukkarin navetan takana\npyydystämässä. Nyt oli yksi päässyt ryömimään rasiasta, jonka hän\nhuomaamathan oli ottanut taskustaan ja laskenut tiskille. Se kiipesi\nparrast'aikaa juustonpuolikasta ylös. Lappalaiset nauroivat.\n\n-- Sillä on tällä nimismiehen Unkalla kaiken maailman kujeet! --\ntorui kauppamies. Ja samassa hän näpäytti sittiäisen lattialle ja\npolkaisi sen kuoliaaksi.\n\n-- Mitä sinä tahdot?\n\nUnkka seisoi hämillään. Hän oli juuri miettinyt kuinka saisi mällin\narvosta pikanellia irti, kun tämä välikohtaus sattui. Nyt hänelle\nvalkeni.\n\n-- Maksakaa ensin minun sittiäiseni! -- penäsi hän. Kauppias pihahti.\nOlikos röyhkeämpää poikaa nähty!\n\nVai sontiaisesta maksu! Olikos kummenpaa kuultu!\n\n-- Minä kerään niitä Tiinukselle, joka vie ne kaupungin kouluun.\nSiellä ne pannaan purkkiin, ja minä saan maksun.\n\nLappalaiset nauroivat täyttä kurkkua. Eri poika se länsmannin\nUnkka! Aikoi vetää huulesta itse Javerusta, joka oli niitä maailman\nkieroimpia kauppiaita. Vai sittiäisestä maksu!\n\nMutta nyt astui Kala-Sammeli näyttämölle. Hän oli nuoruudessaan\noleskellut Ruijassa ja nähnyt monet kummat. Hän rupesi puolustamaan\nUnkkaa.\n\n-- Kyllä niitä ostetaan, -- aloitti hän. -- Ruijassakin ennen vanhaan\nostivat kokonaisia valaan luurankoja.\n\nNo -- se nyt oli toinen juttu! Valaan luuranko ja sontiainen!\n\n-- Niin mutta... ne tiedemiehet keräävät kaikenmoista... meriomenia,\nmeritähtiä, merikissoja ja vaikka mitä.\n\n-- Jaa... tuota, se nyt on semmoinen, joka panee\n\n-- No... tuoss' on viisi penniä! -- huudahti kauppias nauraen ja\nlöi rahan tiskiin. -- Maksetaan tapporaha... vaikka se taitaa olla\nensimmäinen kerta näillä main, että sittiäisestä on sellainen\nmaksettu. Mitä sinä tahdot?\n\n-- Pikanellia! -- paukautti Unkka ja katsahti kiitollisena Sammeliin.\n\nOhhoh! Jokos tuommoiset räkänokat olivat ruvenneet tupakkaa viljomaan?\n\n-- En minä itselleni, -- hätääntyi Unkka, jonka mielessä vilahti isän\nankara hahmo. Hän supatti asiansa Sammelille.\n\n-- Kyllä sillä on oikea asia, Uuno Kristianilla, -- toimitti Sammeli.\n-- Se ostaa Tihki-Tommalle -- antakaa vain.\n\n-- Minkähän kepposen se taasen on tehnyt?\n\nOula ja Leon nauraa tirskuivat tiskin takana, ja Unkkaakin rupesi jo\nnaurattamaan. Häjy, jos lehmänannin puoli vain järjestyisi, niin ei\nolisi hätäpäivää!\n\nHän sai pikanellin ja lähti. Oli paras jättää se suoraan Tommalle\nitselleen.\n\n-- Kuulehan... älä puhu isälle mitään, -- tuumi hän ojentaessaan\nkäärön lappalaiselle. -- Minä saan taas selkääni, että paukkuu. On\ntullut taas niitä ansioita... Vaikka kyllä hänellä oli yksi oikeakin:\nkirkkoväärtin Luukkaasta tulisi lähetyssaarnaaja...\n\nTomma kyhnytteli kuvettaan eikä tiedustellut tämän merkillisen\njohtopäätelmän syytä. Hän vain mörähti:\n\n-- Vai tulee Luukkaasta lähetyssaarnaaja.\n\n-- Niin tullee... ja kyllä ne ovat hyvin tarpeellisia... opettavat\npakanoita vaatepäällä käymään... Mutta -- tuota -- tiedätkös, joko\nisä on tullut?\n\nKyllä oli tullut -- äsken. Siinähän oli venhe laiturissa.\n\n-- Niinpä näkyy olevan. Mutta -- tiedätkös, Tomma, mikä minusta tulee?\n\n-- Naa... tuota...\n\n-- Minusta tulee tiedemies!\n\nMikä se sellainen oli?\n\n-- Jaa... tuota, se nyt on semmoinen, joka panee purkkiin valaan\nluurankoja ja sittisontiaisia ja täitä -- sellainen tiedemies, joka\ntutkii.\n\nEi Tomma tullut siitä hullua hurskaammaksi. Hän vain katsahti\nsyrjäsilmällä poikaa, joka oli maininnut hänen kotieläimistään. Mutta\nei hän siitä sen enempää välittänyt.\n\nUnkka huomasi Kala-Sammelin mennä köpittävän tietä pitkin.\n\n-- Sammeli, hei! Minä tulen teille! -- huusi hän.\n\n-- Tule, tule.\n\nJa Unkka lähti pinkaisemaan vanhusta kohti, jättäen Tihki-Tomman\nkyhnyttelemään itseään ja pureskelemaan uutta mälliään.\n\n\n3\n\nUnkka ja Sammeli olivat ystäviä. Poika oli kiintynyt tähän vanhaan\nkalastajaan koko sydämellään.\n\nVanhus, joka oli kuluttanut Ruijassa nuoruutensa päivät, eleli\nnyt muistoistaan. Hän oli ihmeellinen kertoja. Kaikki, mihin\nhän kertomuksissaan kajosi, muuttui saduksi. Kylän poikasten\nhauskimpia ajanvietteitä oli kuunnella hänen muisteluksiaan. Jos\nniille takanapäin naurettiinkin, niin sitä halukkaammin niitä taas\nseuraavalla kerralla kuunneltiin.\n\nHuippukohtana Sammelin tarinoissa oli aina se hetki, jolloin hän\nrupesi puhumaan ruijaa. Oliko se oikeaa norjaa, sitä ei Unkka\nkysynyt. Hän kuunteli vain. Sillä se oli hänen mielestään merkillistä\nkieltä. Oli soma nähdä Sammelia, kun tämä istui tuvassaan avotakan\nkupeella ja lasketti tulemaan ruijaa, niin että romisi vain. \"Footer\nfaater... tuussa meri himmel!\" Se oli kuin lankkujen ossausta\nVesisaaren satamassa. Silloin rupesivat hänen silmänsä aina niin\nsalaperäisesti kiilumaan. Oli kuin hän olisi lukenut loitsua.\n\nMistä hän oli oppinut?\n\nNo... hän oli istuskellut kirkoissa ja kuunnellut Ruijan pappien\nsaarnoja. Sillä tavalla sitä kieliä oppi. Lopulta hän oli ymmärtänyt\njoka sanan ja päässyt kirkkotulkiksi Alattioon.\n\n\"Katso sie, Unkka, se on sillä lailla, että jokaisella kansalla on\nkielensä. Ruijalaisen suuhun pani Jumala ruijan, ja suomalaisen\nsuuhun suomenkielen. Eivätkä ne opi toistensa kieliä... ei sitten\nvaikka mikä olisi. Vain muutamat ovat kaksikielisiä niinkuin miekin.\nMutta kolmikielistä ei löydy.\"\n\nMutta -- osasipa isäkin kolmea kieltä: suomea, ruotsia ja ruijaa, --\noli Unkka uskaltanut huomauttaa.\n\nJaa... että osasi? Mutta _puhuiko_ hän niitä kaikkia?\n\nEi isä kyllä osannut ruijaa puhua. Ruotsia hän haasteli Ruijan\nherrainkin kanssa.\n\nSiinäpä se oli! Osata saattoi vaikka kymmentä kieltä, mutta puhumaan\nei oppinut kuin kahta. Niin se taisi olla. Niin se oli.\n\nNytkin Sammeli haasteli kielistä. Naapuripitäjän lappalaiset eivät\nosanneet tämän pitäjän lappalaisten kieltä ja päinvastoin. Mutta\nmolemmat osasivat suomea. Miksi? Siksi, että koska kerta oltiin\nSuomessa, piti jokaisen puhua maan kieltä. Kolmea kieltä ei puhunut\nkukaan.\n\nKuljettiin hetkinen vaitiollen. Unkka seuraili lokkien leikkiä. Ne\nlentelivät ja kaartelivat... tuijaten sievästi alas järven pintaa\nkohti. Ja koko ajan kuului niiden viiltävä huuto. Niilläkin oli\nkielensä.\n\n-- Mutta mitenkä se onkaan taas, Sammeli, se ruijalainen rukous,\njolla Alattion rovasti aloitti aamusaarnansa?\n\n-- Jaa... isämeitäkö?\n\n-- Ei kun se toinen. Se on niin komea... komeampi kuin nämä meidän.\n\n-- Katso sie... ne ruijalaiset ovat sellaista jylkkyä kansaa.\nJumalaakin puhuttelevat jylkysti niinkuin ihmisiäkin. Siitä se johtuu.\n\nJa Sammeli innostui, pysähtyi keskelle tietä, otti tuiman muodon\npäällensä ja rupesi lukemaan:\n\n    -- Jeesu namme kofhilde\n    po letter riikan nuukun,\n    suukun tileera oster\n    khammer suk horma nammen\n    Jeesu ammen.\n\nJa hän iski sauvalla tantereeseen kuin havainnollisesti näyttääkseen,\nkuinka jylkkyä kieltä se oli. Ja sitten jatkettiin matkaa taas.\n\nSiinä olikin jo Sammelin mökki... lahden toisella rannalla. Täältä\noli komea näköala kylälle käsin. Kirkko kyyhötti lahden poukamassa\nharmaana ja ilman syömänä, kuori itää kohti. Tapuli seisoi siitä\npienen matkan päässä, hiukan kallellaan. Sen huipussa oli risti, ja\nristin yläpuolella kukko. Se kitisi ja vingahteli, kun tuuli sitä\nkäänteli. Siitä saivat muuten kirkonkyläläiset tuulen suunnan, kun\nlähtivät kalaan.\n\nPieni hautuumaa ympäröi kirkkoa joka puolelta, ulottuen järven\nrantaan asti. Vesi oli kuluttanut rantatörmän, niin että toisinaan\nkokonaisia pääkalloja tuli näkyviin. Oli Bastmanin Leon kerran\npannut sellaisen Sammelin venheen kokkaan. Kun Sammelin Kreeta oli\naamulla mennyt ulos, oli hän säikähtänyt niin, että oli pudottanut\nlypsinkiulunsa. Mutta ei se ollut tehnyt mitään -- kiulu kun oli\npuusta. Toista oli ollut, kun Kreeta kerran Ruijassa palvellessaan\noli pudottanut kauppias Hartviikin uuden savipilkkumin, niin että se\noli poksahtanut keskeltä kahtia. Siitä se oli ollut myrsky nousta.\n\nMitenkä niin?\n\nNo kun se kauppias oli ollut sellainen maan kauhea saita, että oli\nperinyt maksun yksin särkyneestä kahvikupistakin -- ei muuta kuin oli\nvetänyt palkasta pois.\n\nNo, oliko vetänyt Kreetankin palkasta?\n\nEi ollut, kun Kreeta palkkaa maksettaessa oli pitänyt suunsa auki.\n\nUnkka oli pannut visusti tämänkin taidon mieleensä.\n\nHän oli vähän levoton, kun oli viipynyt niin kauan. Hiukan\nhermostuneena hän silmäsi kylälle käsin, näkyisikö ketään, joka\nniinkuin olisi ollut haeskelemassa. Äidin tunsi tummanpunaisesta\nliinasta, jota hän tavallisesti käytti kylän väliä juostessaan.\nMutta -- nyt ei näkynyt ketään. Nimismiehen päärakennuksen punainen\npärekatto paistoi vain kirkon paanukaton yläpuolelta, koska talo\nsijaitsi mäellä. Ja vielä selvemmin näkyi punainen pirttirakennus,\njonka ristikkopuitteiseen päätyikkunaan laskeva aurinko nyt juuri\npaistoi. Se hehkui ja säkenöi... aivan kuin olisi pirtin pääty ollut\ntulessa. Se oli se pirtti, jossa Marraslompolon Rauna asui koulua\nkäydessään.\n\nUnkan sydäntä ahdisti. Muistui mieleen päivällinen tappelu ja\nKirkkoväärtin Luukas. Kirkkoväärtin talo näkyi selvästi kirkon\nyläpuolelta... samalta kohtaa kuin kirkkokin. Senkin ikkunat\nhehkuivat nyt tulessa. Unkan ahdistus kasvoi. Kirkkoväärtin talo teki\nkovin uhkaavan vaikutuksen. Mutta lahden toisella puolen kuhisi väkeä\nJaveruksen kauppapuodin edustalla... lappalaisia koreissa takeissaan,\njoukossa lantalaisiakin. Bastmanin setä näkyi mennä kuppasevan törmää\npitkin kauppiaaseen käsin. Olikohan siinä perää, että se käytti\ntuohilipereitä? Unkka oli kerran mennyt kirkkoon vasiten katsomaan,\nmutta oikeat sillä oli ollut -- sellaiset valkoiset. Hän oli kysynyt\nLeoniltakin, mutta tämä oli vain nauranut: \"Se meidän isä on\nsellainen tonttu. Mutta -- äiti lähti noutamaan raitoa Ruijasta. Se\non eri mamma!\"\n\nSiellä kävellä vaaputteli kirkkoherra... melkein vesirajassa.\nUnkka oli äsken ollut niin Sammelin juttujen lumoissa, ettei ollut\nyhtään huomannut, milloin he olivat sivuuttaneet nuo kaikki eri\nrakennukset... kirkon, pappilan, kirkkoväärtin talon ja postin.\nSe sijaitsi lähinnä Sammelin mökkiä. Siinä asui metsäpäällysmies\nMontelius, Eskon isä, joka oli naimisissa hänen toisen tätinsä kanssa.\n\n-- Mennäänpä sisään, -- kehoitti Sammeli ja astui edellä matalaan\neteiseen.\n\nHohhoi! Täälläpä oltiin taas! Unkka huokaisi helpotuksesta ja\nkapsahti penkille istumaan. Siinä oli vastapäätä iso muuri, kupeessa\navotakka, missä parast'aikaa kellui tulella pata, hahloista riippuen.\nKarsinaloukossa sojotti sänky, nurkassa vanha, mustunut kaappi. Mutta\nperäseinällä käydä raksutteli Sammelin ylpeys... luotikello, jonka\ntaulu oli kärpäsen kirjoitusta täynnä. Unkka vilkaisi kelloon. Se oli\njo puoli kahdeksan.\n\nVoi kortto! Hänen olisi pitänyt olla jo kotona. Nimismies \"Perkhele\"\ntarvitsi muikun puhkojaa... jos oli saanut. Ja olihan isä kuulemma\nsaanut -- niinkuin oli kauppiaassa kerrottu.\n\n-- Mikä sinua naurattaa?\n\nUnkka tyrski. Niin kun ne väänsivät heidän nimensä nämä täkäläiset.\n\"Perkhele!\" Se oli kohta kuin kirous. Vaikkei se ollut kuin Berghäll.\nSe häntä nauratti.\n\n-- Niin ne nämä lappalaiset... jotka eivät osaa ruijaa.\n\nEi se ollut ruijaa -- se oli ruotsia.\n\n-- Katso sie, Uuno Kristian, se on yksi ja sama. Ruijalainen sanoo\n_ham_, ja ruotsalainen _hom_. Ei siinä ole kuin yhden pokstavin\nerotus. Mutta -- mitä niihin nimiin tuli, niin Ruijassa oli\nRokkohvia, Jantoftia ja Jespessiä. Ne olivat kaikki kauppiaita --\nmutta Jespessi niistä oli verremys.\n\nJa Sammeli sytytti piippunsa ja rupesi juttelemaan Ruijasta.\nOli siellä... Vesisaaressakin ensikertalaiselle katsomista.\nKauppapuoteja maan kauhea määrä... ja jokaisella kauppiaalla omat\npakhuusinsa, joihin väkipyörällä viessattiin laivoista tavaraa.\nSiellä oli Hanssi-vainajan ryky, Lassin ryky, Rasmuksen ryky ja\nRokkohvin ryky... mutta Hanssi-vainajan ryky oli komein ja pisin ja\nsille johti valaan leukapielistä tehty portti. Höijenin vapriikki\ntraanikeittimöineen oli saarella, Vesisaaren suntin eteläpuolella,\nja siellä päkättiin valas poikineen! Merilappalaiset tulivat\nsinne hakemaan keittoneuvoja ja mahtuivat kyykkysilleen valaan\nsisusonteen, josta leikkelivät sydäntä ja maksaa. Mutta -- kyllästyi\nsiihen läkkäyshommaankin, sillä haju oli sietämätön. Ja niinpä oli\nhänkin, Sammeli, painunut västän puolelle ja ruvennut kirkkotulkiksi\nAlattioon.\n\nUnkka kuunteli jännittyneenä. Kohta rupeaisi tulemaan ruijaa, kun\nSammeli pääsisi saarnastuoliin. \"Footer faater... tuussa meri\nhimmel!\" Mutta -- ei tullutkaan, sillä Kreeta palasi lypsyltä ja\nkertoi nähneensä länsmannin.\n\n-- Mitä? Oliko isä tulossa tänne käsin?\n\n-- Siellä tuo näkyi harppovan rantaa pitkin... ja mie luulen, että se\non matkalla tänne.\n\nUnkan päässä pyöri koko Vesisaari kauppapuoteineen ja monine\nrykyineen. Hän olisi nyt tahtonut olla muurahainen, joka mahtuisi\nsittiäisen sisusonteen. Mutta -- se oli mahdotonta. Raskain askelin\nhän laahusti ikkunaan.\n\nAivan oikein! Sieltä tuli isä hirmuista vauhtia järven rantaa pitkin.\nSe oli hakemassa häntä.\n\nUnkka katseli hätääntyneenä ympärilleen. Hän tunsi isänsä.\nSuuttuessaan saattoi tämä lyödä vallan hirveästi. Unkka muisti vanhat\nselkäsaunat ja niitä oli \"nokko\", niinkuin täälläpäin sanottiin. Nyt\nnäytti uhkaavan uusi ja entistä kovempi.\n\n-- Sammeli! Enhän mie ole tehnyt mitään?\n\n-- Et ole...\n\nMutta -- siinä samassa oli nimismies jo pirtissä. Häthätää tervehtien\nhän harppasi Unkan luo, tarttui poikaa niskasta ja lähti retuuttamaan\nulos. Sammeli huusi jälkeen:\n\n-- Kurittakaa taidon jälkeen, länsmanni!\n\nMutta -- nimismies Berghäll ei vastannut. Hän oli aivan mustana\nmuodoltaan. Tästä pojasta ei sitten tullut ihmistä tekemälläkään!\nHänestä oli alituinen harmi. Nyt se rakkari oli kivittänyt\nSokeaa-Maria, pieksänyt kirkkoväärtin pojan henkihieveriin,\nröykyttänyt rannassa venheitä, nähty Javeruksen kaupassa tupakkaa\nostamassa. Ja niin edespäin. Pian kai se velikulta rupeaisi kulkemaan\nviinapullo taskussaan!\n\nNimismies ei puhunut mitään, puhisi vain. Unkan jalat eivät oikein\ntahtoneet pysyä samassa tahdissa isän askelten kanssa. Hän sai pistää\njuoksuksi pysyäkseen rinnalla. Kerran, pari hän vilkaisi isänsä\nkasvoja, ja hänen kurkkuaan rupesi heti niin oudosti kuristamaan.\nItkun ja naurun sekaisin ilmein hän yritti huomauttaa:\n\n-- Isä, Luukkaasta tulee lähetyssaarnaaja...\n\nMutta -- se vain aiheutti yhä kiinteämmän kulun. Unkkaa jo todella\nitketti. Hän yritti vielä kerta:\n\n-- Isä, minä osaan isämeidänkin ruijaksi.\n\nMutta ei sekään auttanut. Hirmuista vauhtia noustiin nimismiehen\nmäkeä ylös, sitten sisään valkoiseksi maalatusta portista, ylös\nportaita... isän virkahuoneeseen, jonka seinällä riippui pyssyjä\nja kalanpyydyksiä. Kaikki pyöri Unkan silmissä ja häntä huimasi.\nYks' kaks' hän tunsi, kuinka luja koura tempaisi hänet pitkäkseen,\nja kipeä lyönti sattui takalistoon. Hän kiljaisi tuskasta. Samassa\nsilmänräpäyksessä ryntäsi laiha, kalpea nainen huoneeseen, huutaen ja\nvoivottaen. Se oli äiti.\n\n-- Ksenofon! Sinä et saa... Jumalan nimessä!\n\nMutta -- nimismies ei kuullut. Iskuja rupesi oikein satamalla\nsatamaan.\n\n-- Rakkaus siihen poikaan tehoo eikä kuritus!\n\nJa äiti ryntäsi huoneesta ulos haikeasti itkien.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Unkka puolen tunnin kuluttua toipui, huomasi hän makaavansa\npirtissä pöydän alla. Hän oli ryöminyt sinne kuin koira rajusta\nselkäsaunasta puolittain tainnoksissa. Hänen pieni yksitoistavuotias\nsydämensä oli aivan turtunut. Koko maailma näytti mustalta. Hän\nkopeloi taskujaan. Siellä oli sittiäisrasia... mutta jälellä ei enää\nollut kuin yksi, ja senkin siipi oli pahasti loukkaantunut. Unkan\nvaltasi sääli. Hän rupesi silittelemään koppakuoriaista, joka niin\nmukavasti ritisi ja raksui. Sontiais-parka! Yksi oli saanut surmansa\nJaveruksen... sen ontuvan kauppiaan vuotakengän alla. Toiset olivat\nkaranneet... ja jällellä oli vain tämä yksi, tämä ainoa ja sekin\nraajarikkona.\n\nÄäretön haikeus valtasi Unkan. Hänen kyyneleensä rupesivat jälleen\nvuotamaan. Taskustaan hän veti esiin heinäpalmikon, kehi sen auki,\npainoi hyvältä tuoksuvat heinät kasvojaan vasten ja makasi siinä\nhiljaa vaikeroiden. \"Rakkaus siihen poikaan tehoo eikä kuritus!\"\nSiinä oli äiti oikeassa. Rakkaus häneen tehosi. Unkka kuvitteli,\nettä se tuoksui häntä vastaan näistä heinistäkin. Ja hänen sydämensä\nvalahti yht'äkkiä pehmeäksi kuin vaha.\n\nMutta -- muistaessaan isäänsä hänen sydämensä jälleen kovettui.\nPerkhele! Se oli hänen nimensä. Olisi tehnyt mieli lukea ruijalainen\nisämeitä, mutta ei saattanut. Sellainen hirveä kiukku kidutti häntä.\nSitä vastaan ei auttanut minkään valtakunnan isämeitä -- ei minkään.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\n\nSeuraavat päivät kuluivat levottomuuden ja painostuksen vallassa\nnimismiehen puustellissa, Näädässä. Nimismies oli kääntynyt\nsairaaksi. Hän makasi punaisena ja huohottaen peräkamarissa, sillä\naikaa kuin Unkka istui kotiarestissa pirtin puolella. Se oli\ntavallinen lisärangaistus, jonka hän oli saanut jo useamman kerran\nläpikäydä.\n\nToinen päivä oli jo kulumassa. Piika-Inka toi ruokaa ja kertoi, että\nvallesmanni oli sairaana. Olkoon! Sepähän Jumala häntäkin rankaisi,\nkun niin armottomasti kuritti poikaansa!\n\nPirtin ikkunasta oli Unkan hyvä pitää silmällä pihaa ja\npäärakennusta. Tiinus, vanhempi veli oli suolannut muikkuja aitan\nportailla. Oli riipottanut kalaa käsissään ja antanut hänelle\nmerkkejä. Senkin \"Kaunis Helena\"! Alina, vanhin sisar, joka kävi\nkoulua samassa kaupungissa, oli kertonut, että Tiinusta koulussa\nkutsuttiin \"Kauniiksi Helenaksi\". Olivat kuulemma lukeneet Troijan\nsotaa ja leikkineet sitä välitunnilla. Kun piti jonkun esittää\nHelenan osaa, oli Tiinus pantu siksi. Ja niin oli poikaa riepotettu\n\"kreikkalaisten ja troijalaisten\" välillä joka välitunti, niin\nettä hän tunnin alkaessa oli ollut yhtenä riepuna. Unkka saattoi\nkuvitella, kuinka Tiinus joka kerta mukavasti naukaisi, kun häntä\nlennätettiin seinästä seinään ja nauraa hihitti lyhyeen, omituiseen\ntapaan: \"Älkää takkia repikö! Älkää takkia repikö! Hi-hi-hi!\"\n\nTiiinus oli Unkkaa kolme vuotta vanhempi, pitkä ja hontelo poika,\njolla oli tytön kasvot. Rasvanahkaisissa isän saappaissa hän näytti\nnaurettavalta, kun tavantakaa kumartui ja pyyhkäisi sormenpäitään\nhousujensa takamustaan. Mutta kalat hän oli suolannut... ja juoksi\nnyt pappilan ja puustelliin väliä.\n\nLääkärikin oli käynyt kerran... se sama, joka oli puhunut\nJaveruksen satakerrasta. Mutta ei Unkka siihen sen enempää huomiota\nkiinnittänyt. Hän muisteli vain, kuinka tämä lääkäri puuhasi porojen\nkanssa... koettaen saada ne luopumaan sarvia kasvattamasta. Olisi\nkuulemma se voimamäärä tarvittu paremmin muualle. \"Mihin?\" -- oli\nisä tiukannut. \"No... vaikka sääriin!\" Kyllä porolla sääriä riitti\n-- pääasia vain, että olisi herra tohtori hoitanut virkaansa --\npuoskinut ihmisiä porojen asemesta.\n\nNyt oli Porotohtori käynyt isää katsomassa.\n\nToisinaan tulivat siskot ikkunan alle. Hän näytti niille kieltänsä.\nMutta ne olivat niin murheellisen näköisiä molemmat... Alina ja\nLempi. Isän ankara tahto -- vaikka hän makasikin nyt sairaana -- esti\nheitä sisälle tulemasta.\n\n\"Oletteko kuulleet, kauanko minun pitää olla arestissa?\" oli Unkka\nhuutanut lasin läpi. Mutta -- sisaret olivat vain murheellisina\npudistaneet päätään. He eivät olleet tienneet. Ei edes äiti saanut\nkäydä häntä katsomassa. Niin jyrkästi oli isä halunnut hänet\neristää. Ksenofon Adiel Kristian Berghäll oli ankara herra -- ankara\nlappalaisia ja omaa perhettänsä kohtaan. Oli sillä nimi -- isäukolla:\nKsenofon. Mutta kylän kesken häntä kutsuttiin \"Fonneksi\".\n\nTiinuksenkin kolmas nimi oli Ksenofon... Kiertokoulussa hän oli\nkerran kirjoittanut: Justinus Adiel Kseno fon Berghäll. Hän oli muka\ntahtonut käydä aatelisesta. Mutta Räpöttäjä oli selittänyt, että\n\"fon\" kirjoitettiin v:llä. Sitä oli Unkan mahdoton käsittää. Mistä se\nRäpöttäjä tiesi? Joka ei ollut käynyt kuin vuoden siminaaria... ei\noppikoulua päivääkään -- niinkuin isä oli kertonut. Mutta -- siitä\nhuolimatta Tiinus oli saanut selkäänsä koulusta tultuaan, ja siihen\noli hänen aateluutensa loppunut.\n\nNyt oli jo iltapäivä. Aurinko kaarsi jo lännen puoleen ja paistoi\nkirkkaasti pirtin päätyikkunasta sisään. Unkka asteli pitkin lattiaa,\nkädet seljän takana. Hän oli mielestään kuin vangittu Napoleon.\nEikös Bastmanin setä ollut kertonut, että ne panivat sen kiinni --\nulkovallat? Mitähän pahaa se oli tehnyt? Hän oli kerran kysynyt sitä\nsedältä, mutta tämä oli vain vastannut: \"Ei se mitään... se vain\nvalloitti maailman...\"\n\nSellaista! Ja siitä pistettiin kiinni! Unkka olisi tahtonut tehdä\nsaman tempun. Olisipa hän halunnut nähdä, kuka silloin olisi\ntullut häntä kiinniottamaan. Ei ainakaan nimismies Berghäll! Mutta\nkummakos se, kun oli pieksänyt kirkkoväärtin Luukkaan, kivittänyt\nSokeaa-Maria, röykyttänyt rannassa venheitä... siitä jo saattoi\npistääkin kiinni! Ei kai se Napoleon ollut venheitä röykyttänyt?\n\nUnkka seisoi pirtin päätyikkunassa ja katseli järvelle. Nyt oli\nsyyskesä, ja pian tulisi syksy. Järvi jäätyisi, ja sataisi lumen.\nSitten hurahdus vain, niin oltaisiin joulussa. Kevätpuoleen,\nMarianpäivän jälkeen, alkaisi meiskaus jäällä. Koko poikatokka\nvyöryttelemään jättiläiskokoisia lumipalloja, joista rakennettiin\nkaupunki: Jerusalem. Muita kaupunkejahan he eivät tunteneetkaan... ja\nse oli Räpöttäjän ansio. Mutta Jerusalem oli heille jokavuotinen niin\nkoulussa kuin leikeissäkin -- paitsi milloin laskettiin mäkeä. Siihen\ntuli Antonian linna, ylä- ja alakaupunki... kupukattoista kömmänää\njos minkälaista. Välistä se valloitettiin ja välistä säästettiin...\nja hän, Unkka, oli tavallisesti sen päällikkö. Mutta kerran oli\npäällikkönä ollut Leon, pappilan Leon... ja arvomerkkinä oli hänellä\nsilloin ollut päässään vanha kahvipannun myssy...\n\nTästä päällikön paikasta heillä olikin alituinen riita Leonin kanssa.\n\n-- Unkka!\n\nUnkka karsi ikkunaan. Siellä seisoi taas Lempi, nuorin sisko, ja\nitki. Mitä hän nyt itki? Itkikö hän vangittua Napoleonia? No... jos\nniin oli, niin sopi hänen noin vain ylhäisestä hymyillä ja siten\nottaa vastaan \"ulkovaltojen\" valittelut. Mitä? Kuoleeko? Kuka? Vai\nettä isä. Kuka sen oli sanonut? Tohtori. Pikku Napoleon hymyili. Ei\nse mies kyennyt sellaista tietämään. Koettakoon ensin saada poron\nluopumaan sarvia kasvattamasta...\n\nMutta -- pikku Lempi itki katkerasti.\n\n-- Ja sinuakaan eivät päästä katsomaan...\n\nEi häntä tarvinnut katsoa. Napoleon kyllä tuli toimeen vankeudessaan.\nMutta -- varokoot \"ulkovallat\" itseään, kun hän täältä vapautuisi!\nHän valloittaisi maailman... antaisi uudestaan selkään kirkkoväärtin\nLuukkaalle. Hänestäpä oiva lähetyssaarnaaja tulisi! Sitten kun hän\nolisi saanut vielä uudemman kerran selkäänsä, hän vasta pystyisi\npakanoita käännyttämään.\n\n-- Uskotko sinä, että Luukkaasta tulee lähetyssaarnaaja!\n\nKyllä. Olihan hänen isänsä rikas.\n\nRikas -- kissa! Ei siihen rikkaus riittänyt. Tarvittiin muuta.\n\n-- Panehan korvasi ruutua vasten, niin kerron jotakin.\n\nHyvä! Unkka seurasi kehoitusta. Noin hiukan alentuvasti hän painoi\nkorvansa ikkunaruutua vasten. Mitä hän tiesi?\n\nJoo, että kirkkoväärti oli käynyt sanomassa lainansa irti... isä oli\nsille velkaa.\n\nUnkka katseli pitkään siskoaan. Niin pyöreät kasvot hänellä oli...\nhän muistutti hiukan Raunaa. Vai että oli käynyt sanomassa lainansa\nirti! No mihin oli isä rahoja tarvinnut? Vai kouluuttamiseen...\nAlinan ja Tiinuksen. Hm. Ensi kertaa valkeni Unkalle, että\nkoulunkäyntikin maksoi... ja Tiinus oli vielä jäänyt luokalleen.\nMutta kumma! Kykenihän Bastmanin setäkin kouluuttamaan... ja tokkopa\nhänellä oli sen suurempi palkka kuin isälläkään? Mutta -- heiltä\nei käynytkään kuin yksi -- Leon -- ja hänkin oli vasta toisella\nluokalla. Niinpä niin -- kaksi oli enemmän kuin yksi. Mutta... mitä\nsitä Tiinusta tarvitsi kouluttaa -- pysyköön kotona ja pyytäköön\nkalaa. Niinpä niin... mutta Alina. Hän oli viidennellä luokalla\nruotsalaisessa tyttökoulussa. Ja nyt olisi hänen, Unkan, pitänyt\nlähteä ensi luokalle lyseoon. Oulussa oli pari vuotta sitten avattu\nyksityinen suomalainen oppikoulu, ja sinne oli isä aikonut hänet\nlähettää. Se oli sama koulu, jossa Leon ja Tiinuskin kävivät.\n\nLempi juosta piipersi päärakennuksen puolelle, ja Unkka jatkoi\nkävelyään. Vai niin, että nimismies Berghäll oli kuolemaisillaan.\nMahtoikohan hän todellakin kuolla? Unkka ei ollut kosikaan ajatellut\nkuolemaa... ja hänestä tuntui melkein mahdottomalta, että hänen\nisänsä kuolisi! Joka oli niin sitkeä ja riuska mies... väänsi\nvilliintyneen hirvaankin pykällyspaikalla sarvista nurin!\n\nHän istahti penkille ja jäi tuijottamaan lattiaan. Selkä oli vieläkin\nhellänä viimeisen kurituksen jäljiltä. Hetkeksi valtasi hänet\nkatkeruus. Miksikähän oma isä niin tavattoman ankarasti rankaisi\nlapsiaan? Isä. Unkka ei ollut koskaan aikaisemmin tähän käsitteeseen\nsyventynyt. Isä oli pysynyt hänelle jossakin määrin vieraana ja\nkaukaisena. Hän istui ruokapöydän päässä komeana ja hallitsevana ja\npuhui ruotsia äidille, mutta heille, lapsille, tavallisesti suomea.\nÄidin hiljainen olemus jäi hänen rinnallaan kuin varjoon. Hiljainen,\nherttainen äiti! Hänen kanssaan oltiin paljon enemmän tekemisissä\nkuin isän, joka kovalla äänellä haasteli lappalaisten kanssa\nvirkahuoneessaan. \"Jos sinä vielä kerran tuot minulle alamittaisia\nsiikoja, niin pistän hilut kinttuihisi!\" Ja lappalainen oli hiipinyt\ntiehensä punaisen ja valkoisen kirjavana kasvoiltaan...\n\nAinoa henkilö, johon hän oli suhtautunut jossakin määrin leppeämmin,\noli kirkkoväärti. Mutta -- Unkka oli pannut merkille, että hänen\nkäyntinsä jälkeen isän pinnan alla aina kiehui. Silloin oli pitänyt\nolla erikoisen varovainen, ettei vain olisi syntynyt räjähdystä --\nsen oli vaisto opettanut Unkalle. Mutta vasta nyt hän käsitti, mikä\nsiihen oli ollut syynä: isä oli velkaa kirkkoväärtille, ja siitä oli\njohtunut hänen ärtyisyytensä...\n\nUnikan mielessä rupesi hiljalleen kypsymään päätös: hän maksaisi\nMorottajan, Koninraadon, velan. Hän pitäisi huolen siitä, että\nLempikin pääsisi kouluun. Kuinka hän tämän kaiken järjestäisi, sitä\nhän ei yhtään sen pitemmälle ajatellut. Se oli vain hänen pienessä,\nurhoollisessa sydämessään syntynyt päätös.\n\nHänen pitäisi vain päästä se sanomaan isälle. Mutta -- kuinka hän\npääsisi. Nimismies Ksenofon Adiel Kristian Berghäll oli vielä\nkuolemaisillaankin mies, jonka määräyksiä oli seurattava. Ei edes\näiti uskaltanut niitä rikkoa.\n\nMutta -- nyt häntä tultiin hakemaan. Se oli Piika-Inka. Tämä viittasi\nvain, ja Unkka seurasi häntä.\n\nSiellä peräkamarissa makasi isä kuumeen hehku kasvoillaan. Äiti\nesitti, että haettaisiin pappi, kirkkoherra Bastman. Mutta isä mumisi:\n\n-- Minä olen kuullut sen Napoleon-jutut niin moneen kertaan, että se\nriittää.\n\n-- Mutta -- ehtoollinen, rakas Ksenofon.\n\nIsä heilautti kättään. Ei hän sitä kaivannut. Hän uskoi kyllä\nselviytyvänsä ilman ehtoollistakin. Mutta -- Tiinus katsokoon, että\nvenhe pantaisiin hyvin talviteloille. Sillä se oli hyvä venhe... eikä\nsellaista saanut mies kuin yhden eläissään.\n\nHän huomasi Unkan.\n\n-- Jaa... siinä sinä olet! Tule nyt tänne.\n\nUnkka lähestyi kalpeana ja lievästi vapisten.\n\n-- Minä kuolen nyt... ja se on ikävä juttu teidän kannaltanne. Mutta\n-- sille ei mitään mahda. Sinulle minä tahtoisin sanoa, Unkka, että\nminulla on ollut paljon murhetta sinusta. Olen kurittanut sinua...\nja ehkä joskus liikaakin... mutta me Berghällit olemme sellaisia\nkiivaita miehiä. Älä itke, äiti... ei se yhtään auta. Mutta --\nsinulle, Unkka... minusta tuntuu, että sinä saat kokea paljon\nkatkeraa... mutta -- minä toivon, että lopulta voittaisit itsesi ja\nlöytäisit omantunnon rauhan. Minä menen nyt tuonne toiselle puolen,\nmutta haluaisin kuitenkin jättää sellaisen raportin, että sinustakin\ntulee mies... vaikk'et pääsekään kaupungin kouluun.\n\nTässä kohden hänen äänensä ensi kerran värähti. Unkka oli ruvennut\ntyrskimään, mutta isä rauhoitti häntä:\n\n-- Älä itke... eivät miehet itke. Mutta... muista, mitä olen sanonut.\nTule mieheksi!\n\n-- Isä... minä maksan sen -- velan.\n\n-- Minkä velan?\n\nKuolevan kulmat kurtistuivat.\n\n-- Sen Koninraadon velan.\n\nIsä sai yskänkohtauksen, ja äiti riensi kohottamaan hänen päätään.\n\n-- Hyvä on! Minä uskon, että sinä sen teet -- isän kasvoilla väikkyi\nhymy. -- Ja nyt, hyvästi kaikki!\n\nHän hyvästeli jokaista yksitellen... aivan yhtä tyynesti kuin\nolisi ollut lähdössä tavalliselle virkamatkalleen -- ehkä hiukan\njuhlallisemmin. Sitten hän viittasi kädellään, ettei häntä enää\nsaanut häiritä, kääntyi selin seinään päin ja jäi siihen asentoon\nhiljaa huokumaan. Seuraavana yönä hän kuoli.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\n\n1\n\nNimismies Berghäll haudattiin seuraavana sunnuntaina iltapäivällä.\nKirkkoherra Bastman siunasi ruumiin ja hän puhui tietysti hiukan\nNapoleonistakin -- hän ei voinut sitä välttää. Lääkäri ja\nmetsäpäällysmies vaihtoivat merkitseviä katseita, ja joku rykäisi\npari kertaa. Mutta -- muuten meni kaikki tavalliseen tapaan, ja\nhautauksen jälkeen kokoonnuttiin nimismiehen puustelliin, Näätään,\nvainajan muistoa viettämään.\n\nTalossa nähtiin nyt tuon pienen lappalaiskirkonkylän koko sivistynyt\nsääty: kirkkoherra Bastman, metsäpäällysmies Montelius, Joonas-herra,\nniinkuin häntä kylän kesken kutsuttiin, piirilääkäri af Hermelin,\nainoa pitäjän aatelismies, mutta kansan kesken Porotohtoriksi\nmainittu. Lukkari Leippari, Holottaja, oli sanonut, että hän oli\nainoa kirkonkylän valloista, joka käytti tuplia vintin ikkunoissa,\nkoska vinttikerros oli niin korkealla. Siihen vastasivat kaikki\ntunturituulet.\n\nKirkkoherra ja tohtori maistelivat konjakkia nimismiehen\nvirkahuoneessa. Metsäherra Montelius ei ottanut siihen osaa, sillä\nhän oli uskomassa -- niinkuin täälläpäin sanottiin. Pienemmät herrat,\nkuten kiertokoulunopettaja Kostamus, kauppias Javerus, karvari\nKiiperi ja lukkari Leippari istuivat suuhuoneessa, sisäeteisestä\nheti oikealle. Heille oli nimismiehen leski hankkinut tavallista\npaloviinaa, jota he pienistä pikareista ryypiskelivät lukkarin\nnäytellessä isännän osaa ja silloin tällöin pistäytyessä herrain\npuolella tiedustelemassa, minkälaisissa asioissa siellä keskustelu\nliikkui.\n\n-- Kirkkoherra puhuu kiertoliikkeistään, -- tiedoitti Lukkari ja\nnaurahti merkitsevästi. Jaa, jaa -- niinpä niin. Mutta yhteen nähden\neivät kiertoliikkeet onnistuneet ja se oli kuolema. Se oli kai tullut\naikanaan Napoleonillekin.\n\nNiinpä niin. Mutta -- kuka nyt olisi uskonut tästä Fonnestakin,\nettä se niin pian...? Ja sellainen riuska ja rehtevä mies. Kyllä\nse muistettiin, kun hän vanhan länsmannin sairastaessa tuli tänne\napulaiseksi -- joo -- ja teki jo tulopäivänään ensimmäisen ostoksensa.\n\nJaverus nauraa hihitteli kertoessaan.\n\n-- Mitä tuo osti?\n\n-- Ruoskan!\n\nKaikki näyttivät hämmästyneiltä. Vai ruoskan! No... mitä tuo sillä?\n\nOli aikonut pitää kurissa kovauskoiset, jollaisia oli Norjan puolella\nsen kerrallisen mellakan jäljiltä, jolloin oli tapettu kauppias ja\nnimismies yhteen rysyyn. Oli kuullut läänin pääkaupungissa, että\ntäälläkin olisi sellaisia. Mutta -- erehtyi se siinä -- Fonne.\nEi täällä löytynyt sitä lajia yhtään. Ja niin sai ruoska jäädä\npalvelemaan muita tarkoituksia.\n\nKostamus räpytti silmiään. Eivätkö ne sellaiset kuuluneet\nhengelliselle säädylle... harhaantuneiden ojentaminen nimittäin?\n\nKostamus halusi letkauttaa lukkaria, joka tavallisesti mahtaili\nhengellisellä säädyllään.\n\n-- Joo... niin ne kuuluvat. -- Karvari iski silmää opettajalle, joka\nnyt vasta oikein räpytti.\n\nMutta Leippari ei ollut huomaavinaan. Hän ryhtyi vain noin ylhäisesti\nselostamaan nimismies Berghällin suhdetta laestadiolaisuuteen.\n\nSe oli totta, se oli totta. Merkillinen vastenmielisyys oli Fonnelle\njäänytkin kaikkia hihhuleita kohtaan. Häntä, _lukkariakin_, oli\ntoisinaan karsastellut, kun epäili hänen salaa niitä kannattavan.\nJa miksei hän olisi kannattanutkin -- siivoja ihmisiä ne olivat.\n(Leippari vilkaisi herrojen huoneeseen, kuin että kuulisiko\nJoonas-herra.) Mutta tässä talossa oli usko pitänyt panna taskuun\njo portailla, jos mieli ruutilippu hellitä. \"Oletko sinä hihhuli?\"\nNiin kuului kysymys. Rasmus-Piettar oli hyvässä uskossa myöntänyt...\narvellen, että sehän nyt oli vallan paikallaan. Mutta -- ulos oli\najanut -- arvelematta. Sellainen mies se oli ollut -- Fonne-vainaja.\nMutta lankomiestään oli sietänyt... Joonas-herraa -- merkillistä\nkyllä.\n\nJa Leippari vilkaisi taas herrojen kamariin, kuin että eihän vain\nJoonas-herra ollut kuullut.\n\nUnkka oli ovelta seurannut keskustelua. Hän ei oikein päässyt\nselville, tarkoittivatko nuo puheet hänen isänsä kiittämistä vai\nmoittimista. Tottahan se oli, että isä oli ollut kova. Mutta --\nolikopa hän nyt ostanut ruoskaa kovauskoisten kurissa pitämistä\nvarten?\n\nJaverus, se ontuva liioitteli. Eipä nyt ollut hänellä limppua\nlapintakin povessa -- ei. Se ei olisi sopinutkaan täällä. Muuten oli\ntakki uusi, parasta Ruijan siniverkaa, ja sitä piti leuan alta kiinni\nuusi, välkkyvä hopeasolki, jossa oli pieniä, kiliseviä renkaita.\n\nMuuten lukkari oli väärässä, mitä niihin kovauskoisiin tuli. Kyllä\ntäällä heidänkin pitäjässään oli yksi sellainen... Sierivaaran vanha\nMattus. Oli ollut kuulemma mukana siinä joukossa, joka oli Norjan\npuolella kapinan nostanut. Mutta -- oli sitten päässyt karkuun ja,\nSuomen alamainen kun oli, jäänyt esivallan käden ulottumattomiin.\nBastmanin Leon oli kertonut, että se kirosi pappeja ja kirkkoa. Oli\nkerran ripille ilmoittautuessaan sanonut Bastmanin sedällekin, että\nhän oli tullut ottamaan \"perkheleeltä pois omansa\". Mitähän se sillä\noli tarkoittanut? Sehän oli isän haukkumanimi...\n\nTiinus kulki ympäri ja tarjoili sikareja. Pitkänä ja hontelona hän\nmennä koikkelehti suurissa rasvanahkasaappaissaan. Ei oltu saatu\nTiinukselle uusia kenkiäkään isän hautajaisiin. Javeruksella ei ollut\nollut.\n\nTiinus seisoi karvari Kiiperin edessä ja kumarsi kömpelösti. Karvari,\nlyhyt, paksu mies nauraa hykerteli:\n\n-- Kuulehan, Tiinus, minä tarvitsisin oppipoikaa, kek-kek-kek-kek!\nEtköhän sie rupeakin karvarinoppiin? Minusta sinulle sopisi hyvin\nnahkaesiliina, kek-kek-kek!\n\nUnkkaa nauratti. Hän näki jo Tiinuksen parkkiammeen laidalla\nvenyttelemässä lehmän- ja häränvuotia. Mutta -- Tiinus vastasi\nkieltävästi, naukaisten lauseen viimeisen sanan ja jatkoi tarjoilua.\nEi hän aikonut karvarin oppiin, hi-hi-hi!\n\nJa nyt Unkkakin yhtyi veljeensä. Hän suuttui hengessään. Pakkoko oli\nkarvarin puhua noin yliolkaisesti heillä! Niinkuin elämä olisi siihen\nloppunut, vaikka isä kuoli. Tosin se oli ankara isku -- sen hän\nkäsitti. Mutta -- hän oli tehnyt omasta puolestaan päätöksensä. Hän\nmaksaisi vielä kirkkoväärtin velan. Kulmat kurtussa hän saapasteli\nisän virkahuoneeseen. Siellä oli jo tunnelma sangen korkealla.\nBastmanin sedän naama punoitti melkoisesti. Ja hänkin puhui nahoista.\nKumma, kun ne joka huoneessa puhuivat nahoista. Bastmanin tätikin oli\nruokasalissa kertonut, että heillä oli myyty vasikannahat. Niistä sai\ntäällä tänä vuonna paremman hinnan kuin Ruijassa.\n\n-- Huutokaupallako sinä ne myit? -- kysyi tohtori kirkkoherralta.\n\n-- Niin.\n\n-- Ja sunnuntaipäivänä! -- nauroi tohtori.\n\nSe oli kyllä väärin, kauhean väärin... rikkoa sapattia sillä lailla.\nNo vaikka niinkin -- kirkonmenojen jälkeen... mutta kuitenkin,\nkuitenkin.\n\nJoonas-setä oli kovin moittivalla päällä.\n\n-- Jaathan sinäkin postia sunnuntaina, -- penäsi kirkkoherra.\n\nNiin -- se oli toinen juttu. Esivalta oli määrännyt, että posti oli\njaettava sunnuntaisin, koska se kerran saapui lauantaina... sen\nainoan kerran viikossa. Mutta -- vasikannahkojen huutokauppa --.\n\n-- Esivalta minullekin määräsi, -- nauroi kirkkoherra ja kohotti\nlasinsa. -- Esivaltojen malja!\n\nJoonas-setä näytti loukkaantuneelta. Hän ei kannattanut\nryypiskelemistä -- varsinkin kun pappi vielä otti siihen osaa. Hän\noli joskus sanonut Unkallekin: \"Älä sie, poikani, koskhan pane\nsuuhusti väköviä! Tiedätkö, mitä rovasti Laestadius sanoo? 'Se on\npirun k--sta -- viina!' Ja niin se on! Miekin ennen viljoin, kun olin\nuskoton, mutta kun uudestisynnyin, heitin pois. Ja siitä saakka en\nole huulelleni nostanut -- klasia...\"\n\nJoonas-setä mennä touhusi ruokasaliin, ja hänen komea, punainen\nnenänsä tuhisi. Hän oli vaatimattomasti puettu... harmaat\nkotikutoiset housut, ja lahkeet tavallisten vuotakenkäin päällä.\nEiväthän täällä olleet tällissä muut kuin Bastmanin setä ja lääkäri\n-- ja Leippari -- tietysti lukkari Leippari, jolla oli iänikuinen\nsortuuttinsa. Mutta Joonas-setä kulki kotikutoisissa.\n\nNiinpä niin. Lusina-täti olikin ahkera kutoja... toimekas, niinkuin\nBastmanin tätikin. Miksikähän ne olivat sellaisia... ja hänen äitinsä\ntaas sellainen hiljainen ja vähäpuheinen -- \"Näädän Hiljainen\",\nniinkuin isä-vainaja joskus oli leikillä sanonut?\n\nSiellä hän nytkin istui äänettömänä ja kuunteli sisartensa ja\nkylän rouvien juttelua kesken kahvinjuonnin. Bastmanin täti kertoi\nparast'aikaa aikovansa ensi kelillä Ruijaan... raidon nountiin. Nälkä\nse tuli heidän taloonsa, jollei hän, Anna-Stiina Bastman, heilunut.\nSai vedättää puut, panna jäkälän, korjata verkot... ja pari kertaa\ntalvessa käydä Näätämössä, Ruijan puolella -- yleensä pitää huolta\nkaikesta, kaikesta, kaikesta. Sillä Lorents ei muuta kuin ratsasti\npilvissä... tutki ja tuhki. \"Mutta -- hyvän hautaussaarnan se piti --\nLorents!\"\n\nUnkasta näytti, niinkuin olisivat Joonas-setä ja Lusina-täti olleet\ntoista mieltä -- varsinkin setä. Mutta -- he eivät puhuneet mitään.\nSetä vain kuiskasi jotakin Bastmanin tädin korvaan. Tämä löi\nreiteensä ja kavahti pystyyn.\n\n-- Vai kittaa se itsensä täyteen -- Lorents! Minunpa täytyykin tehdä\n\"kiertoliike\"!\n\nJa hän nauroi täyttä kurkkua, niin että ruokasali raikui ja jatkoi\nsitten touhukkaaseen tapaansa:\n\n-- Jaa... te olette lähdössä, Joonas ja Lusina. -- Hän katsahti\nympärilleen kädet puuskassa, ja hänen sieraimensa värisivät kuin\nhevosen, joka on lähdössä laukkaan. -- Mutta sen minä sanon, että\nmeidän on otettava tämä Fonnen suohkana katsantomme alle, kuule\nJoonas. Ei se tuo Ellen... mikä lienee saamaton. No, no... älähän\nnyt itke... en minä pahalla! Mutta kun sitä pitää heilua, heilua,\nheilua! Muuten tulee nälkä Lapin korvessa! Niin -- mitä sanot?\nEtteikö tarvinnut? Niin... ei sinun tarvinnutkaan, kun Fonne eli,\nei, eipä ei. Se poika päästeli pistokkaalla poroakin toisinaan, kun\nsattui -- no niin! Ei niistä nyt tänä päivänä puhuta. Mutta -- reilu\nmies se oli -- sano sinä Joonas mitä tahansa. Ja kyllä se Lorents oli\noikeassa, kun sanoi sen kuolleen Herrassa. Älä tuhise, älä tuhise!\nKyllä minä tiedän, mistä se kiikastaa -- olenhan minä _papin_ rouva.\nMutta -- jollet sinä, Ellen, toimita tuota Holottajaa kotiin, niin se\nvielä tekee skandaalin! Kuulehan nyt!\n\nSuuhuoneesta kuuluikin isoa ääntä. Siellä tuntui syntyneen väittely,\njohon kaikki kuulostivat ottavan osaa. Lukkari kiljui: \"Tietysti\nmies hakee saatavansa... eikä sillä ole mitään tekemistä tämän asian\nkanssa!\" Siihen kuulosti kiertokoulunopettaja huomauttavan: \"Mutta\nolisi se nyt Morottajakin voinut...\" Johon lukkari hinkaisi että: \"Ei\nkai se Morottaja tiennyt tätä kuolemantapausta. Jos olisi tiennyt,\nolisi sanonut ennemmin ylös...\"\n\n-- Se pitää kohta huutokaupan! Huutokaupan se pitää! Voi, Herra!\n\nJa Bastmanin täti oli ryntäämässä virkahuoneeseen, vedotakseen\nmiehensä apuun, mutta hillitsi itsensä, kun suuhuoneesta samassa\nrupesi kuulumaan kirkkoherran ääni:\n\n\"Kuule sinä, Leippari! Olet päissäsi kuin sika! Etkä näy muistavan,\nmissä ollaan. Tämä on su-surutalo... ja sinä ju-julmettu loukkaat...\"\n\n-- Ei ole parempi toinenkaan, hyvä Isä sentään!\n\nJa Bastmanin täti ryntäsi suuhuoneeseen.\n\nSieltä kuului hetkisen isoäänistä torumista ja kämmenten läiskättä.\nSitten kaikki yht'äkkiä hiljeni. Bastmanin täti purjehti sisään pää\npystyssä, niska kekollaan, punaläikät poskilla palaen. Ja hän katseli\nympärilleen kuin huomauttaakseen, että näin sitä pitää tilanteita\nhallita.\n\nMiehet tulivat heittämään hyvästiä. He olivat kaikki enemmän taikka\nvähemmän hyvällä tuulella -- kaikki muut paitsi Joonas-setä. Hän\nseisoi ankarana keskellä ruokasalia, ja hänen leukansa alla oleva\ntumma punatupsu tärisi.\n\n-- No niin, hyvästi nyt, rakas Ellen! Me lähdemme nyt Lusinan\nkanssa. Ja sitten me puhumme enemmän siitä muutosta. Emaus on ilman\nasukkaita... ja minä luulisin, että sinä voisit sen saada.\n\nEmaus! Sinnekö he muuttaisivat? Unkka oli seurannut keskustelua\nhenkeä pidättäen. Vai Emaukseen -- asukkaitta jääneeseen ruunun\nuudistaloon kirkonkylästä koilliseen. Sinne oli noin parin virstan\nmatka, ja isävainaja oli antanut sille tuon raamatullisen nimen.\nEntinen asukas ei ollut jaksanut suorittaa määrättyjä töitä ja oli\nsen vuoksi saanut häädön. Vai Emaukseen he muuttaisivat...\n\nÄiti jätteli vieraille hyvästejä, hiljaisena, kyyneleet silmissä.\nTuli lukkarikin... jonkun verran häpeissään... mutta ei äiti puhunut\nmitään. Hän oli niin turtunut, ettei hänellä ollut mitään sanottavaa.\nTuskin hän oli edes jaksanut loukkaantua. Mutta -- vanhin sisko,\nAlina, joka oli perinyt isän rivakan luonnon, suhautti:\n\n-- Että kehtaattekin... papan hautajaisissa!\n\nLukkari pyyteli anteeksi ja mennä kompuroi toisten jäljessä ulos. \"Se\nFonne, se Fonne. Ei kajota enää tällä törmällä ja karju.\" Lukkarin\nisoääninen juttelu kajahteli vielä portailta. Johon tohtori kuului\nhokevan, että: \"Älä huuda! Tarvitseeko sitä nyt huutaa, vaikka onkin\nlukkari.\" Talo oli tyhjä.\n\nMutta Bastmanin täti toimitti vielä ulko-ovelta:\n\n-- Ja kun sinä tarvitset, niin pane minun mukaani asioita. Minä\ntoimitan. Minä toimitan monen muunkin talon asiat. Kahvia, sokeria...\nmitä vaan...\n\nHän mennä touhusi taluttaen miestään. Äiti seisoi portailla ja\nhymyili vaisusti kyyneltensä läpi.\n\n\n2\n\nOli tullut hiljaista äskeisen menon ja hälinän jälkeen. Lapset\nkerääntyivät ruokasaliin, missä pöytä ja ruokakaapin päällystä\nosoittivat, että vieraita oli ollut talossa. Siellä oli kahvikuppeja\nsikin sokin, toisissa lusikka kupissa, toisissa lautasilla. Olipa\njoku vieraista vaatimattomasti kääntänyt kuppinsa nurin, ja se oli\nkuin merkki siitä, että ainakin sen kuppiparin käyttäjä oli ollut\nosaansa tyytyväinen.\n\nViereisistä huoneista virtasi ummehtunut tupakan ja konjakin katku.\nAlina meni avaamaan ikkunoita. Äiti kuljeskeli hiljaa edestakaisin,\nhuoneesta toiseen, pistäytyen välillä keittiössä, mistä kuului\nhiljaista astioiden kalahtelua. Hän näytti kovin surulliselta ja\nyksinäiseltä.\n\nLempi rupesi raivaamaan pöytää, ja Tiinus lähti talliin hevosta\nillastamaan. Jokainen liikkui hiljaa, puhumatta mitään. Alina\nkuulosti niistävän jossakin rakennuksen toisessa päässä. Unkka\narvasi, että hän itki.\n\nEipä ollut Näädässä ennen vallinnut tällaista hiljaisuutta -- paitsi\nsilloin kun isällä oli ollut erikoisen tärkeää kirjoittamista.\nUnkasta tuntui, että hän istui nytkin siellä virkahuoneessa ja\nkirjoitti kuvernöörille. Melkein teki mieli mennä katsomaan, mutta ei\nhän kuitenkaan mennyt.\n\nAurinko paistoi ikkunoista sisään. Järven selkä kimalteli. Joku\nyksinäinen venhe souti hiljaa rantaa kohti. Kirkon kukon pyrstö\nosoitti länteen: siis tuuli oli idässä. Ei kuulunut mitään... vain\njoku heikko kolahdus laiturilta käsin, kun vieraskamarin ikkuna salin\nperällä oli auki. Ilmassa tuntui syksyn kuulakkuutta. Niin -- kahden\npäivän perästä olisi heidän kolmen ollut lähdettävä kouluun...\n\nMerkillistä, ettei Unkan huomio ollut ennemmin kiintynyt tähän\nkotiin... näihin Näädän huoneisiin, joissa hän oli liikkunut pienestä\nasti. Ei ainakaan tällä tavalla. Niin -- eikö äiti ollut syntynytkin\ntässä talossa... äiti ja Bastmanin täti -- ja Lusina-täti? Siellä\nsalin seinällä riippuivat äidinisän ja äidinäidin vanhanaikaiset\nvalokuvat soikeissa pähkinäpuukehyksissä -- äidinisällä avara,\nvalkoinen rintamus, ja äidinäidillä krinoliini. He olivat muuttaneet\ntänne nuorina... ja täällä oli äiti syntynyt, kasvanut ja mennyt\nnaimisiin. Täällä heidät oli vihitty kaikki -- Bastmanin täti ja\nLusina-tätikin, ja Peli-Hannu oli soittanut salissa angleesia, ja\noli tanssittu. Rovasti Montelius, Joonas-sedän isä oli vihkimiset\ntoimittanut, sillä hän oli ollut täällä pappina nelisenkymmentä\nvuotta, ja silloin oli pappilan uuneissakin vielä ollut \"suora\nläpiveto\" -- niinkuin äiti oli kertonut. Ja kerran oli Joonas-setä\nleikkinyt lumisotaa pappilan salissa, kun pohjoismyrsky oli lyönyt\nlunta seinänvarauksista sisään -- kokonaisen kinoksen kirjahyllyn ja\nsohvan väliin.\n\nMutta tämä nimismiehen puustelli oli niihin aikoihin rakennettu,\nkun äidinisä oli muuttanut tänne. Se oli ollut koko kylän komein\ntalo -- ja oli vieläkin. Sellaiset suuret, valkoiset ikkunat ja\nkaksipuoleiset, korkeat peiliovet. Pappilan ovissa oli vieläkin\nvanhanaikaiset lukot, ja Unkka muisti, kuinka mahdotonta hänen oli\naivan pienenä ollut avata vieraskamarista kansliaan johtavaa ovea.\nTädin oli pitänyt tulla auttamaan -- muutoin hän olisi jäänyt oven\ntaakse. \"No, kuinka sinä saat auki siellä kotona... nehän ovat niin\nkorkeallakin -- lukot?\" Ei hänen tarvinnut avata. Sisäovet olivat\naina auki... paitsi isän työhuoneen ovi, joka pysyi aina suljettuna.\nMutta -- se olikin eri maailmaa --.\n\nNiin -- hän muisti vieläkin vanhan rovastin -- lempeän,\nvalkopartaisen, vereväkasvoisen vanhuksen, joka puhui Jumalan\nmajasteetista. \"Äiti, mitä se on se majasteetti?\" Mitä? \"No... kun\nvanha rovasti aina puhuu...\" \"Ei se ole kuin majesteetti. Sinä olet\nkuullut väärin.\" \"Mitä se sitten on?\" Äidin oli ollut sitä vaikea\nselittää, sillä hän ei ollut päivääkään koulua käynyt. Isä oli vain\nopettanut häntä -- samoin kuin tätejäkin. \"No se on sellaista...\nsuurta ja mahtavaa -- niinkuin tunturit...\" Ahaa! Olipa hän\nkäsittänyt. Näätätunturi kohosi aivan puustellin vierestä... melkein\npirttirakennuksen seinän takaa. Sen laella kimmelsi lumi vielä\njuhannuksenakin. Hyvä! Jumala oli tunturi. Siitä asti hän oli pitkän\naikaa katsellut sitä pelonsekaisella kunnioituksella. Nyt hän jo\ntiesi enemmän.\n\nUnkka lähti vaeltamaan. Hän kulki huoneesta toiseen. Joka huone oli\numpimatossa, kaikkialla siistiä ja puhdasta. Ensi kertaa huomasi\nUnkka, että heillä oli todellakin tavattoman siistiä. Hän muisti\nBastmanin tädin sanat: \"Ei se tuo Ellen... mikä lienee saamaton...\"\nKuinka saattoi täti niin sanoa? Eikö hän tiennyt, että matot,\nikkunaverhot, pöytäliinat -- kaikki olivat äidin kutomat? Osan hän\noli tehnyt jo tyttönä ollessaan.\n\nUnkka pysähtyi salin pöydän ääreen, jota peitti kaunis venetsialainen\nliina. Oliko äitikin joskus ollut tyttö? Sitä oli omituista ajatella\n-- samanlainen, pellavapalmikko kuin Alina ja Lempi. Mutta siinä oli\nliina -- hänen äitinsä tyttönä valmistama. Unkka silitteli sitä... ja\näidin kuva täytti hänen mielensä kokonaan.\n\nNiin -- hänen äitinsä oli ahkera, tavattoman ahkera, vaikk'ei hän\nhuutanutkaan töistään niinkuin Bastmanin täti... tai Lusina-täti.\n\"Minä kudoin taas uuden sohvanedusmaton!\" Niin -- oli äitikin\nsellaisen kutonut... mutta hän osoitti sitä vain hiljaisella\nkädenliikkeellä ja hymyili ujona. Unkan sydämen valtasi lämmin\nrakkaus äitiä kohtaan ja hän palasi ruokasaliin.\n\n-- Missä äiti on?\n\n-- Keittiössä. Lempi oli saanut pöydän ja ruokakaapin päällystän\nraivatuksi ja istui nyt haikein mielin.\n\nUnkka lähti keittiöön, mutta ei äiti ollut sielläkään. Piika-Inka\nvain kiillotti kahvipannua... suurta kolmen kannun vetoista\nkahvipannua. Oli heillä kupareita. Unkka oli sen ennenkin havainnut,\nmutta nyt hän sen vasta oikein huomasi.\n\n-- Pitää kiillottaa, sillä rouva ei salli jättää huomiseksi.\n\nUnkka kuunteli korvat pystyssä.\n\n-- Äitikö ei salli?\n\n-- Niin. Äiti on tarkka puhtaudesta. Ja hauskannäköistähän se onkin.\n\nUnkka tarttui Inkaa kaulasta ja pusersi häntä rajusti. Ihmeellistä!\nInkakin tuoksui hajuheinälle. Kyllä hän ymmärsi -- tällaisena\npäivänä. Mutta Inka katsoi kummissaan vahvaa yksitoistavuotiasta\npoikaa, jonka käsivarret olivat olleet ihan kuristaa hänet.\n\n-- Mitä sinä nyt...?\n\n-- Missä äiti on?\n\n-- Navetassa. Inka huohotti ja katsoi poikaa ihmeissään, puolittain\nsäikähtyneenä. -- Niin -- navetassa. Ei antanut minun mennä, kun olen\nnäin juhlatöissä. Sanoi mieluummin vaihtavansa pukua itse. Ja sitten\nnämä astiat...\n\nInka jutteli ja oli edelleenkin omituisen hämmentynyt.\n\nMutta Unkka ei katsellut häntä, hän katseli vain keittiötä.\n\nNiin, niin! Tämä keittiö se vasta oikein julistikin hänen äitinsä\nkunniaa, sillä täällä kiilteli ja kimalteli joka puolella.\nLappalaisetkin tulivat tänne kuin kirkkoon, ottivat heti lakin\npäästä... vaikk'ei heidän täällä ollut tarvinnut yhtään peljätä.\nMutta sen vaikuttivat noiden kiiltelevien kupariastioiden rivit.\n\nJa omituisen, selittämättömän onnentunteen vallassa lähti Unkka\nnavettaan.\n\nTiinus tuli häntä vastaan pihalla, pudistellen takistaan heinänkorsia.\n\n-- Voikkokin tuntuu surevan, -- naukaisi hän ja katseli Unkkaa pää\nkallellaan niinkuin hänen tapansa oli, kun oli mietteissään. -- Niin\nhörähteli surullisesti... aivan kuin olisi tiennyt.\n\n-- Niinpä vaan! Kyllähän ne eläimetkin. Mutta, kuule Tiinus... meillä\non vielä äiti!\n\n-- Niin on, -- naukaisi veli ja katseli pää kallellaan eteensä.\n\n-- Mutta... etkö sinä isää kaipaakaan? Se tuli lyhyesti, nopeasti,\nsöpöttämällä.\n\n-- Kyllä. Tietysti minä kaipaan. Mutta -- onhan meillä vielä äiti.\n\n-- Niin on, -- kertasi Tiinus ja lähti kallella päin nousemaan\nportaita ylös.\n\nUnkka tuli navettaan. Siellä istui äiti lehmän kupeella ja lypsi.\nLiina sokolla päässä hän näytti kumartuneessa asennossaan kovin\nhyljätyltä ja yksinäiseltä. Unkka riensi hänen luokseen ja otti\nkaulasta.\n\n-- Älähän keskeytä lypsyä, -- sanoi äiti ja katsahti häneen\nrakkaasti. Unkka huomasi, että äidin silmät olivat kyynelissä, ja\nsamassa kostuivat hänen omansakin.\n\n-- Niin, niin, Unkka rakas... nyt me olemme turvattomia. En minä\nsaattanut suruani näyttää tuolla sisällä... mutta täällä olen itkenyt\nkarjani keskellä.\n\n-- Äiti, äiti!\n\nÄiti sai lehmät lypsetyksi, pyyhkäisi huivin kulmalla silmiään\nja otti pojan syliinsä. Siinä he sitten tuokion istuivat, äiti\nkeinutellen yläruumistaan ja lehmien hiljaa ynähdellessä.\n\n-- Meillä oli hyvä isä, Unkka rakas... hyvä, vaikka ankara. En\nminä olisi tahtonut häntä menettää... en hinnalla millään. Eivät\nne kylällä ymmärtäneet... ei Bastmanin setä eikä Joonas-setäkään.\nSanoivat, ettei isä muka ollut uskomassa. Mutta -- kyllä hänellä oli\noma uskonsa, vaikk'ei hän sitä näyttänyt.\n\nJa äiti itkeskeli hiljaa.\n\nHe juttelivat isästä. Täällä hämärän navetan lämpimässä, äidin\nalakuloisen äänen hiljaa soidessa isän kuva kirkastui. Sen ankaruus\nikään kuin lientyi. Siitä katosi kaikki se kova, joka hänen eläissään\noli tuntunut hänen olemukseensa kuuluneen. Nyt sen Unkkakin käsitti.\nIsä ja äiti olivat vain olleet niin kovin erilaiset -- kuin sotakukka\nja luuvaloruoho rinnan...\n\n-- Ajattelepas... hän ei juuri koskaan käynyt täällä. Katsahti\nkerrankin ovelta, kun oli tuotu tuo Mansikki. Katsahti vain ja sanoi:\n\"Hyvä on!\" Mutta -- minusta tuntui, että hän sanoi sen yhtä paljon\nminulle kuin Mansikille, sillä hänen äänensä oli harvinaisen lempeä,\nja hän hymyili.\n\nNiin, niin, kyllä Unkka se hyvin käsitti. Isällä oli ollut vain\nniin paljon työtä, ettei hän ollut joutanut näihin jokapäiväisiin.\nAinoa, mitä hän virkansa ulkopuolella oli harrastanut, oli kalastus\nja metsästys. Mutta äärettömän tarkka hän oli ollut siitäkin, ettei\nluvattomana aikana saanut pyytää. Kerran he olivat Tiinuksen kanssa\nsaaneet kiinni metsonpojan ja tuoneet kotiin. Mutta pois oli pitänyt\nviedä... vaikka he olisivat sitä Tiinuksen kanssa ruokkineet...\n\nNiin, niin. Ankara oli isä ollut. Sitä ei voinut kieltää. Selkään oli\nsatanut pienimmästäkin hairahduksesta.\n\nMutta -- kaipa se johtui siitä, että hän oli rakastanut lapsiaan...\n\nKuin olisivat äidin ajatukset kulkeneet samoja latuja, virkahti hän:\n\n-- Niin -- kyllä isä rakasti lapsiaan. Ja sinusta, Unkka, hän\nerikoisesti piti.\n\nUnkka nyyhkytti. Kyllä hän sen uskoi. Hän aikoikin maksaa Morottajan\nvelan.\n\n-- Voi, Unkka rakas, miten käynee. Mutta parasta on turvata Jumalaan.\n\nJa äiti ja poika lähtivät.\n\nAurinko oli jo laskenut, kun he seisahtuivat pihalle. Järven ylle oli\nkerääntynyt usvaa, ja se mateli puustellin törmääkin ylös kuin harmaa\nkiemurteleva käärme. Pappilan vinttikamarin ikkunasta tuikki tuli,\nmutta puustellin päärakennus oli vielä pimeä. Illan kajo loisti läpi\nkorkeiden ikkunoiden. Vallitsi hämärä, Lapin elokuinen hämy.\n\n-- Anna-Stiina-tätiä minun tulee surku. Hänellä on niin paljon puuhaa.\n\nÄiti huokasi. Eikö hän yhtään ajatellut itseään?\n\nMutta -- Unkka ei sitä kysynyt -- hän ajatteli vain.\n\n-- Ja sääli minun on teitäkin, lapsi parat, nyt ette pääsekään\nkouluun...\n\nNoo... he rupeaisivat kaikki työhön. Ei Unkka koulusta välittänytkään.\n\nMutta -- samassa hän säpsähti. Muistui mieleen Rauna, Marraslompolon\nRauna. Nyt tämä varmaankin muuttaisi kirkkoväärtille, kun he\njoutuisivat tästä Näädästä pois. Marraslompolaiset olivat hiukan\nherrassukua eikä heillä ollut kuin tämä yksi tytär. Talo oli parin\nvirstan päässä kirkolta, eikä sillä ollut naapureita. Sen vuoksi tuli\nRauna kouluviikoiksi tänne ja oli asunut heillä. Mutta -- nyt hän\nvarmasti muuttaisi kirkkoväärtille...\n\nSe tuntui hiukan katkeralta, mutta näinä viime päivinä oli tapahtunut\nniin paljon, että tämä suru ikäänkuin upposi noihin toisiin.\n\nHiljaa, allapäin asteli Unkka äidin perässä sisälle. Hän oli muutaman\nvuorokauden kuluessa tullut monta vuotta vanhemmaksi.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\n\nNimismiehen perhe muutti Emaukseen seuraavana keväänä nimismiehen\nkuoleman jälkeen. Mikkel Morottaja, kirkkoväärti oli hakenut velkansa\nulos. Pakkohuutokauppa oli pidetty ja kaikki irtain myyty. Vain\nmuutamia harvoja huonekaluja oli lesken onnistunut pelastaa. Osan oli\nJoonas-herra huutanut ja lahjoittanut kälylleen. Hyvin työläästi hän\noli päässyt alkuun.\n\nMutta -- tämän kurjuuden aiheuttaman onnettomuuden korvasi lasten\nluja liittyminen äitinsä ympärille. He olivat päättäneet tehdä\nkaikkensa kodin kohentamiseksi -- varsinkin Alina ja Unkka. Tuo\nyhdeksäntoistavuotias vanhin tytär oli perinyt isänsä voimakkaan\nluonteen ja äidinäitinsä lujan ruumiinrakenteen. Siinä suhteessa hän\noli kuin ilmetty tätinsä, kirkkoherra Bastmanin rouva. Ikäisekseen\ntavallista kookkaampana hän oli heti tarttunut asioihin käsiksi.\nOli ensiksi ollut saatava hevonen ja kaksi lehmää lisää. Ennestään\noli heillä yksi, ja yksi poro. Ne oli Joonas-herra hankkinut.\nKun heinävuosi oli ollut tavallista parempi, oli heillä rehua\nriittävästi. Koko talonväki oli heilunut Kolmenkymmenenvuomalla, joka\nalkoi heti melkein talon takaa. Se oli saanut nimensä siitä, että\nsiellä oli kerran vanhoina aikoina tapettu kolmekymmentä poroa. Sen\nhalki virtasi Kolmenkymmenenoja, joka noin virstan päässä talosta\nlaski järveen. Kolmenkymmenenlehto alkoi heti vuoman takaa.\n\nAliina oli ensi töikseen mennyt Joonas-herran luo. \"Sedän on\ntaattava minulle 500 markkaa!\" Metsäpäällysmies oli katsellut häntä\nihmetellen. \"Sinulle?\" \"Niin juuri minulle -- tai äidille... mutta\nminä siitä vastaan -- ja Unkka.\" \"No, no!\" Olipas se vauhtia! Mutta\n-- olihan heillä jo lehmä ja poro. Eikö se riittänyt niin pienille\nviljelyksille? Ei! Hän aikoi laajentaa viljelyksiä.\n\nJoonas-setä oli katsellut häntä niinkuin toisinaan katsoi nenäkästä\npostinnoutajaa, joka pyrki laittomalla ajalla sisään. \"Katso! Tuossa\non asetus seinällä!\" Mutta mitä lappalainen ymmärsi asetuksista!\nNiin ei Alinakaan ollut välittänyt sedän katseista. Hän oli vain\nselittänyt asiaansa.\n\nNo niin, no niin! Mutta oliko hänellä toista takuumiestä?\n\nSitä ei Alina ollut ajatellut, mutta hän oli vastata paukauttanut:\n\"Bastmanin setä saa ruveta toiseksi.\"\n\nJaa, jaa... mutta -- oliko hän kysynyt? Ei sitä tarvinnut kysyä.\nLorents-setä joutaisi kyllä. Ei hänellä ollut muutakaan tehtävää.\nJa jos hän vastustelisi, niin kyllä täti hänet taivuttaisi. Hän\nolisi varmaan taannut itse, mutta kun se oli tässä maailmassa niin\nhullusti, ettei naisen nimi kelvannut, vaikka hän muuten toimitti\nkaikki -- niinkuin juuri Bastmanin tätikin.\n\nJoonas-herra oli hymyillyt. Hän rakasti sittenkin tätä vaimonsa\nsisaren tytärtä. Asia sovittiin. Joonas Montelius ja Lorents Bastman\nkirjoittivat nimensä, ja naapuripitäjän säästöpankista nostettiin\nrahat Ellen rouvan nimelle. Ja jouluna ammui jo Emauksen navetassa\nkolme lehmää, ja tallissa syödä rouskutti hevonen.\n\nRakennukset olivat uudet, vaikka käyttämättöminä oltuaan jonkin\nverran rappeutuneet. Tuuli puhalsi ikkunanpielistä sisään. Ei ollut\nentinen asukas huolehtinut sisäikkunoista -- eikähän niitä täälläpäin\nyleisesti käytettykään. Mutta -- Näädän entiset asukkaat olivat\ntottuneet lämpimään, ja Ellen-rouvaa paleli. Olihan joulukuu jo\nhyvässä rajassa.\n\n-- Tule, äiti, tänne takan ääreen. Älä istu siellä... lasin alla.\n\nAlina karttasi villoja tulen loisteessa. Hän oli saanut syksyllä\nostetuksi pari lammasta. Ne olivat maksaneet kuusi markkaa kappale.\nRahat hän oli hankkinut heiniä myymällä.\n\nHän karttasi ja katsahti tuontuostakin ympärilleen. Niin -- tällainen\noli heidän uusi kotinsa -- pirtti ja kamari vain. Näätään verrattuna\ntämä oli ahdas, mutta he, Lapissa syntyneet, olivat tottuneet\nvaatimattomuuteen. Äitiä kävi sääli, sillä hänen kangaspuunsa eivät\nolleet mahtuneet tähän pieneen pirttiin. Ne olisivat vieneet liian\npaljon tilaa.\n\nEllen-rouva kulutti iltapuhteita nypläämällä. Nytkin hän istui pöydän\npäässä ja nypläsi. Hän ei voinut istua jouten.\n\nHän siirtyi takan ääreen, ja siinä he istuivat nyt kaikki\nkyyrysillään -- kaikki muut paitsi Unkka. Tämä kyykötti vuoman\npuoleisen ikkunan ääressä ja tirkisteli puoleksi jäätyneen ruudun\nläpi vuomalle, missä tuuli tanssitti lunta yhtenä sakeana ryöppynä.\n\nKolmenkymmenenvuoma!\n\nKuuluisa Haippa-rosvo oli kerran... muutamana säkkipimeänä syysyönä\ntappanut vuomalle kolmekymmentä poroa. Se oli tapahtunut kauan aikaa\nsitten... ennen Unkan isän aikoja, mutta taikauskoiset ihmiset\nväittivät vieläkin, että Haipan haamu ajeli vuomalla ja että\nhänen suopunkinsa singahdukset kuuluivat selvästi tarkkaavaisesti\nkuuntelevan korvaan. Ja jos oikein tarkkaan kuunteli, saattoi kuulla\nkuolevien porojen korahtelunkin, kun ne kerran... kauan aikaa sitten\nolivat koparat ilmassa sätkien korahdelleet Haipan leu'un iskemät\nsyvät haavat rintapäissä...\n\nUnkasta näytti, että lumipilvestä toisinaan sukelsi esiin lyhyen,\nleveäharteisen miehen haamu, joka matala lapinlakki otsalle\npainettuna sinkahutteli suopunkiaan eri suuntiin. Ja sitten kuului\njytinää... aivankuin olisi suopunkiin tarttunut porohirvas väkevästi\nteutaroinut vastaan ja iskenyt koparoitaan kovaksi jäätyneeseen\ntantereeseen. Hihkaisuja ja huutoja kajahteli ilmassa... aivan kuin\nolisi vuomalla riehunut useampi mies, jotka hihkuivat toisilleen.\nMutta -- Unkka tiesi, että se oli Haippa, joka liikkui nopeasti\nkuin salama. Suopunki vingahti... miehen hoijaus kajahti lumipyryn\nkeskeltä... sitten puuskahti ja kuului taas jytinää -- ja poro\nkaatui. Heti senjälkeen kajahti korvaan kuin ahkion kolinaa, ajohihna\nläiskähti poron kuvetta vasten. Poro tuksutti kuuluvasti... mutta se\nhaipui hetkiseksi myrskyn ulvontaan. Ahkio pyyhälsi vingahtaen jonkun\njäätyneen iljankopaikan yli, ja sitä seurasi pari voimakasta hihnan\nsivallusta ja uusi hoijaus.\n\nHaipan haamu ajoi pitkin Kolmenkymmenenvuomaa!\n\nUnkkaa värisytti. Hän katseli silmät kiiluen takkatulen ääressä\nistuvia omaisiaan. Kuulikohan kukaan heistä? Äiti nypläsi pitsiään\nrauhallisesti -- pää hiukan etukumarassa. Alina karttasi villoja,\nistuen pystypäisenä kuin kuningatar... ja pehmoisesti kierähti\nlampaanvillainen hahtuva hänen karttansa selkäpuolelta vasuun, joka\noli hänen jalkojensa juuressa. Lempi luki jotakin kirjaa... ja pitkä,\nvaaleankeltainen hiussuortuva oli valahtanut hänen otsalleen. Oikea\nkäsi teki vaistomaisen liikkeen pyyhkäistäkseen suortuvan syrjään.\nMutta seuraavassa hetkessä se oli siinä jälleen... heilahdellen\nmukavasti otsan vaiheilla -- aivankuin höyhen. Tiinus oli ruvennut\npesemään astioita karsinan loukossa, ja hänen työtänsä valaisi\nheikosti seinänrakoon pistetty päre. Sen liekki tanssi edestakaisin,\nja toisinaan ryöpsähytti se pienen savukiehkuran ilmaan. Tiinuksen\nkasvoilla häivehti haaveksiva, hiukan huolestunut ilme. Hänkin\nnäytti toisinaan kuuntelevan vuomalta kaikuvaa myrskyn tohinaa,\nkoskapa keskeytti työnsä, ja puoleksi pesty kahvivati viivähti hänen\nkädessään... kunnes se jälleen liukui veteen, ja vasen käsi otti sen\nvastaan... aivan kuin sukkulan.\n\n-- Tuulee kauheasti, -- naukaisi hän ja jäi taas hetkeksi\nkuuntelemaan myrskyn ulvontaa.\n\n-- Haippa ajaa! -- lausahti Unkka penkiltään silmät kiiluen ja\nsiirtyi lähemmäs tulta. Hänestä oli hauska nähdä, millä tavalla\nomaiset suhtautuisivat tähän ilmoitukseen. Mutta -- Alina taivutti\nvain hiukan kaunismuotoista päätään, kieräytti hahtuvan koppaan ja\nsanoi:\n\n-- Bastmanin täti tuli.\n\nTosiaankin -- joku oli ajanut pihaan -- Unkkakin oli sen kuullut.\nHän oli vain ollut niin kuvitelmiensa lumoissa, että oli puolittain\nleikillään sanonut ajajaa Haipaksi, toisin sanoen hän ei ollut yhtään\nvaivautunut ajattelemaan, kuka se saattaisi olla. Mutta -- tuokion\nkuluttua aukeni ovi, ja Bastmanin täti astui sisään lumisena, peski\npäällä ja lapinlakki korvilla. Hän oli kuin joulupukki.\n\n-- Iltaa! -- sanoi hän reippaasti ja heitti lumisen säkin penkille.\n-- Täälläpä istutaan nokka piisissä.\n\nÄiti nousi iloisena kättelemään ja toivottamaan tervetulleeksi.\n\n-- Sinäkö se olit, Anna-Stiina?\n\n-- Minä, minä, kuten näet. Ja terveisiä Ruijasta.\n\nKiitos, kiitos! Niinpä niin. Bastmanin täti oli ollut taas\ntavanmukaisella Norjan-matkallaan -- ensimmäisellä tänä talvena. Ja\nhän oli käynyt Vesisaaressa asti.\n\nTäti toi eloa ja vilkkautta tuohon pieneen pirttiin. Hän tempaisi\npeskin päältään kuin mies, puistahutti sitä pari kertaa ja heitti\nTiinukselle, joka otti sen vastaan ja ripusti orteen. Jokainen joutui\nliikkeelle -- tädillä oli sellainen ihmeellinen vaikutus heihin.\nAlina lopetti karttauksensa, siirsi hahtuvakopan syrjään ja lennätti\nkahvipannun tulelle. Lempi rupesi kattamaan pöytää, ja Tiinus\nlakaisemaan syrjään lattialle kerääntynyttä lunta. Unkka komennettiin\nheittämään tädin porolle jäkälää. Hän lähti hiukan vastahakoisesti,\nsillä hän olisi halunnut jäädä kuuntelemaan, mitä tädillä olisi\nkertomista. Mutta -- hänen täytyi mennä.\n\nKun hän palasi, istui täti takan ääressä parhaassa kertomisen\nvauhdissa. Hänen voimakas äänensä täytti huoneen:\n\n-- ... \"ja sen minä sanon sinulle, Jespersen, että jos minä olisin\nsinut ottanut, niin et sinä olisikaan sellainen naisten repijä\nja juoppo kuin olet! Turinat pois ja kaksikymmentä naulaa kahvia\ntiskiin!\"\n\nTädin nenä oli komeasti koholla, ja hänen sieraimensa värähtelivät\nkuin hevosen, joka on saanut piiskansivalluksen.\n\nUnkka arvasi tädin puhuvan kauppamies Jespersenistä eli Jespessistä,\nniinkuin häntä kansan kesken kutsuttiin. Hän oli nuoruudessaan\ntätiä kosinut, mutta saanut rukkaset. Jespersen oli rikas, koko\nVesisaaren rikkain, ja hänellä oli komea \"ryky\", jolle johti valaan\nleukapielistä tehty portti. Kala-Sammelihan siitä oli monesti\nkertonut, niin että Unkka oli selvillä asioista.\n\n-- Mutta ei sinun silloin olisi tarvinnut reuhtoa tuntureissa, jos --.\n\nÄiti vilkaisi ympärilleen. Ei ollut hyvä nuorempien lasten kuulien\npuhua tällaisista. Mutta kun Anna-Stiina oli kerran aloittanut, ei\nhänkään ollut malttanut olla huomauttamatta.\n\n-- Jaa että reuhtoa! Mielelläni minä reuhdon ja pidän moukkien suut\nkurissa majapaikoissa ja taipaleilla. Mutta Jespessi on entisensä\nkaltainen -- hänet tunnetaan, ja -- välipä tuolla. Mutta -- saivat\nsiinä Vesisaaren kveenit kuulla, kuinka Anna-Stiina Bastman löi\nRuijan rikkaalle jauhot suuhun -- keskellä puotia! Respekteerasivat\nne minua, respekteerasivat!\n\nTäti jutteli matkastaan. Kuopsujärvellä oli heidät paluumatkalla\nyllättänyt lumimyrsky, niin että he olivat puoli päivää ajaneet\nyhtä ympyrää. Javeruksen Olli oli ruikutellut, että jo eksyttiin.\n\"Mutta minä huusin, että: 'Pistä limppua poskeen, Olli, niin pysyt\nlämpimänä!'\"\n\nTäti nauroi ja löi reiteensä. Halvattu sentään! Se oli ollut matka!\nMutta uusi länsmanni ei ollut puhunut sanaakaan. Oli vain kyyköttänyt\nahkiossaan ja ajaa nykyttänyt tädin perässä, kunnes oli selvitty\nmyrskystä ja päästy autiotuvalle. Siellä hän oli ensi kerran tädin\ntehdessä tulta takkaan suunsa avannut ja sanonut: \"Hohhoh!\"\n\n-- \"Se on oikein, länsmanni! Te olette mies! Ei Lappi ruikuttamalla\nparane. Täytyy heilua, heilua, heilua! Ja minä kyllä toimitan teille\nrouvan!\"\n\nAnna-Stiina-täti katseli ympärilleen kuin arvostellen, kummanko\nsisarensa tyttäristä hän antaisi uudelle nimismiehelle, joka oli niin\nerinomaisesti kunnostautunut ensimmäisellä Ruijan-matkallaan. Niin --\nAlinan tietysti! Eihän Lempi tullut kysymykseenkään, sillä hänhän oli\nvielä lapsi.\n\n-- Mikset omia tyttäriäsi toimita?\n\nAlina keikahutti niskojaan. Tässä asiassa hän oli eri mieltä tätinsä\nkanssa.\n\n-- Mihin niistä on! -- pauhasi täti. -- Ovat tulleet isäänsä! Anna\ntutkii vanhoja följetongeja, ja Kaisa nyplää pitsejä. Ei sellaisella\nLapin korvessa eletä. Mutta tuo sinun työsi -- se kelpaa! Sukkia,\nsukkia ja lapasia Lapissa tarvitaan... turvakoita ja kallokkaita.\nNii-in!\n\nJa Bastmanin täti kumartui tarkastelemaan Alinan hahtuvakoppaa.\n\nÄiti oli laskenut nypläyksensä syrjään, ja Lempi piilotti kirjansa,\nkuin olisi tädin viimeinen huomautus tarkoittanut häntä. Alina oli\navannut tädin tuoman säkin ja lappoi sieltä esiin tavaroita: kahvia,\nsokeria, ryyniä, kangasta. Yht'äkkiä hän suoristautui.\n\n-- Napit sinä olet unohtanut, täti... napit Tiinuksen\nripillepäästöjakkuun.\n\n-- Katsohan tarkkaan... kyllä ne siellä ovat. Mutta -- avaappa se\npaketti -- se siinä! Katsohan, mitä siinä on.\n\nAliina avasi paketin. Sieltä tuli näkyviin vasara, pari, kolme\nnaskalia, pikilankaa iso kerä ja kengännauloja.\n\n-- Suutarinverstaat! -- pauhasi täti. -- Minä opetan sinut\nsuutaroimaan. Ei täällä kannata kylässä teettää -- tulee kalliiksi.\nMinä opetan! Minä se Lorentsillekin pohjat lyön, kun hän lähtee\nKultalaan kesäkirkkoa pitämään -- kullanhuuhtojille. Passaako?\n\nMikäpäs siinä. Alina nauroi ja riipotti kädessään vasaraa. Mutta se\nkengänneulonta taisi olla vähän monimutkaisempi juttu.\n\n-- En minä neulomaan opetakaan... enkä pystykään. Mutta -- pohjia,\npohjia, pohjia -- ja paikkoja. Ka se! Siinä on lesti!\n\nOli lestikin, kaksikin kappaletta oikeita vuotakengän lestiä.\nTiinuskin katseli niitä ihmeissään.\n\n-- Ei sinusta ole, Tiinus! Nämä ovat niitä oikeitten miesten töitä,\njoihin pystyvät vain naiset -- sellaiset kuin minä ja Alina.\n\nJa täti otti lestin Tiinukselta ja käänteli sitä kädessään.\n\n-- Niin -- sen kun sujahuttaa kengän sisään, niin jo alkoi kaputus.\n\nJa hän heitti lestin penkille ja nousi, ojentautuen täyteen\npituuteensa.\n\n-- Ja täälläkö ovat nyt pappa- ja mammavainaja -- tämän ahtaan pirtin\nseinällä! Oi, voi! Mutta mikäpäs siinä!\n\nJa Anna-Stiina pyörähti seinälle ripustettujen vanhojen valokuvien\nedestä ja huomasi Unkan.\n\n-- No, ja tämä villivarsa! Surettaako, kun et päässyt kouluun?\n\n-- Ei sureta! En minä olisi kouluun lähtenytkään.\n\n-- No, no! Lähtenyt sinä olisit, jos olisi isä elänyt. Mutta -- nyt\net lähde. Sinun paikkasi on täällä.\n\nKahvia juotaessa juteltiin kylän kuulumisia. Ei täällä ollut mitään\ntapahtunut. Mitäpä Lapin korvessa tapahtuisi, kaikki oli ennallaan.\n\n-- Niin on, niin on, -- kertasi Bastmanin täti. -- Kun minä tulen\nkotiin, niin Lorents istuu kirjojensa ääressä -- on piirtämässä\nkarttaa... Waaterloon taistelusta -- vai mikä se paikka lie ollut.\nHerra siunatkoon! Ulkona paukkuva pakkanen, ja huoneet lämmittämättä!\nJa kansliassa istuu pappi, seurakunnan herra kirkkoherra turkki\npäällä ja kirjoittaa. \"Saarnaasiko valmistat?\" kysyn minä. \"En...\nkun tätä Waaterloota...\" Silloin minä kimpastuin, repäisin saliin\njohtavan oven seljälleen ja kiljaisin niin paljon kuin jaksoin:\n\"Maria!\" Tuli se siihen... piianlunttu ja sai ympäri korvia\nensi tuliaisiksi. Juoksivat tytötkin hätään... Anna ja Kaisa.\n\"Mitä te ajattelette, kun annatte huoneiden jäähtyä... ja ulkona\ntulipalopakkanen?\" Ei heidän huoneessaan kuulemma ollut kylmä.\n\"Mutta papan, Herra siunatkoon!\" Ei pappa ollut pyytänyt. \"Pyytänyt,\nhalvattu sentään -- niinkuin pappa osaisi pyytää! Ulos joka sorkka,\nettä saadaan kuormat aittaan! Ja Maria poroja viemään metsään sen\ntulisen hamppua!\" Minä näytin niille Waaterloota!\n\nTäti nauroi, nauroi kyyneleet silmissä. Unkka saattoi niin\nerinomaisen hyvin kuvitella, minkänäköinen Bastmanin setä oli ollut\nsinä hetkenä, kun täti ryntäsi kansliaan peski päällä, kintaat\nkädessä, lumisena kuin joulutonttu. Se oli ollut tuiskaus! Ja setä\nraitokuormia purkamassa tyttöjen kanssa -- setä, joka ajatteli vain\nkirjoja ja rakasta Napoleoniaan! Pojalleenkin oli antanut nimeksi\nNapoleon, vaikka se käytännössä oli lyhennettykin Leoniksi.\n\n-- Tiedemies siitä Lorents-parasta olisi pitänyt tulla -- jatkoi\ntäti, silmissä hiukan haikea ilme. -- Mutta joutui papiksi Lappiin.\nKyllä minä sen ymmärrän, miltä hänestä tuntuu... saarnata näille\nkinnipeskeille, opettaa ja pitää rippikoulua... ja ajatukset\nkoko ajan kirjoissa ja historiassa. Naurunalaiseksi siinä joutuu\npakostakin -- sen minä ymmärrän. Mutta -- naurakootpa muut!\nJumaliste! Silloin minä läimäytän! Lorents on sellainen kuin on...\nmutta hän on _minun_ mieheni Jumalan ja ihmisten edessä. Minä\nhänet otin, kun hän nuorena pappina saapui tänne Pohjolaan... niin\nkauniina ja niin solakkana ja messusi kuin Herran enkeli. Sinä\nmuistat, Ellen? Me olimme yhdessä kirkossa, kun kirkkoherra Bastman\nsaarnasi Johanneksesta, vangitusta kotkasta. Mitä siitä lappalaiset\nymmärsivät! He töllöttivät suu auki saarnatuoliin. Mutta minä\nymmärsin. Vangittu kotka! Ja silloin, niitten kirkonmenojen aikana\nminä päätin hänet vangita -- papin! Onko kummempaa kuultu! Mutta ei\nhän siitä vankeudesta ole kärsinyt -- sen uskallan vakuuttaa -- ei!\nMutta hän on niin kovin soveltumaton tänne... tähän yksinäisyyteen,\ntähän erämaahan. Hän ei sitä ymmärrä. Ja katsokaapa tyttöjä! He ovat\ntulleet isäänsä -- kumpikin! Minä tässä vain yksin heilun, heilun,\nheilun! Ja minä teen sen mielelläni -- kovin mielelläni. Leonissa\non minun luontoani... mutta se ei vielä ainakaan ole kohdistunut\nmihinkään hyödylliseen. Karpeaa tuntureita ja kujeilee -- riivattu!\nMutta -- isänsä mielikuvitus silläkin on. Hohhoijaa! -- Jokohan poro\non tarpeekseen syönyt?\n\nUnkka meni katsomaan. Poro kuopi jäkäläkimpun jäännöksiä ja näytti\nkylläiseltä. Se oli tädin yksi monia ajokkaita... Mustakuono. Unkka\nyritti taputella sitä, mutta poro laukahti syrjään ja puistahutti\nkarvaansa. Se ei pitänyt hyväilyistä.\n\nHetken kuluttua täti lähti. Koko perhe oli saattamassa häntä pihalle.\nRennosti hän kääri ajohihnan ranteensa ympärille ja seisoi siinä\nkuun valaisemalla pihalla kookkaana ja tukevana. Lumimyrsky oli\nlakannut. Täti näytti miettivän jotakin... kuin olisi häneltä jotakin\nunohtunut. Sitten hän pyörähti ympäri ja paukautti:\n\n-- Lähetyskouluun se aikoo Koninraato sen poikansa. Voitteko ajatella\nlappalaisen päähänpistoja! Herra siunatkoon!\n\nVaikka Bastmanin täti yleensä eli hyvässä sovussa lappalaisten\nkanssa ja oli näiden keskuudessa pidetty, kuohahti hänessä toisinaan\nvanha sääty-ylpeys. He, pitäjän herrasväki, kuuluivat hallitsevaan\nluokkaan, ja se piti lappalaistenkin tietää. Jumala oli sen niin\naikojen alusta asettanut... eikä sitä saanut muuttaa sellainenkaan\nseikka, kuin että yksi tuon hallitsevan luokan jäsenistä heilui\nkuin markkinamies, hääräten ja puuhaten perheensä hyväksi. Hänellä,\nBastmanin tädillä, oli oikeus astua pari porrasta alaspäin, kun\nolosuhteet niin vaativat. Mutta siitä ei suinkaan seurannut, että\nlappalainen olisi saanut astua nuo pari porrasta ylöspäin. Hänellä ei\nollut siihen oikeutta.\n\nJa kuin osoittaakseen, että asia oli juuri niin, hyppäsi täti\nahkioon, paukautti poroa pitkin kuvetta ja ajoi pyrynä pihasta.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\n\n1\n\nVähitellen päästiin kevätpuoleen, ja silloin alkoi tuo pieni Lapin\nkirkonkylä virota kuin pitkästä, kauan kestäneestä horrostilasta.\nPimeä aika oli ohi, ja aurinko paistoi taas pitkin kimmeltäviä\nhankia, jotka välkkyivät kuin jalokiviä täyteen ripoteltuina.\n\nKiertokoulu palasi kylään. Se oli kuin merkki kevään tulosta.\nKostamus, joka koko talven oli kuuhkinut pitäjän länsipuolella,\nlapinpirtistä toiseen kiikuttaen a:ta tikun nokassa -- niinkuin\nhänen oli tapana sanoa -- palasi kuin kaukomatkailija kirkonkylään\nkirja-arkkuineen. \"Koulumies on tullut\", sanottiin kylässä. Ja:\n\"Kostamukselle alkoivat taas makean leivän päivät!\" Hän palasikin\ntavallisesti viikkoa ennen pääsiäistä.\n\nUnkankin oli lähdettävä kouluun. Mieluummin hän olisi jäänyt kotiin,\nmutta äiti ja Alina pakottivat. \"Sen verran tarvitsee koulua käydä,\nettä oppii hyvin kirjoittamaan\", sanoi äiti. Kyllä Unkka kirjoittaa\nosasi. Hän oli koko talven suksisauvalla piirrellyt tienvierustat\ntäyteen kaikenlaisia kirjoituksia. Ja sitä paitsi: isävainaja oli\nhäntä opettanut lyseon pääsytutkintoa varten, niin että hän tiesi\nenemmän kuin Räpöttäjä itse.\n\nMutta -- tieto Marraslompolon Raunan tulosta kannusti häntä. Oli soma\nnähdä taas tyttö, joka monena talvena oli asunut heillä. Tietysti --\nRauna oli muuttanut Morottajalle -- sehän oli selvä. Unkka muisti\nviimesyksyisen tappelun, ja hänen sisimmässään niin omituisesti\nläikähti. Se ei johtunut enää niin paljon kiintymyksestä Raunaan kuin\nvihasta Luukasta kohtaan.\n\nHe eivät olleet montakaan sanaa vaihtaneet sen syksyisen\ntappelunujakan jälkeen. Luukas kulkea vaapotteli vähän\nlenkosäärisenä... siniset, ahtaat, lapinkaatiot jalassa, nilkat\ntiukasti pauloitettuina. Hänen lapintakkinsa helma lepsutti\narvokkaasti, aivan kuin olisi se jo jaellut siunauksia ympärilleen.\nMustasta verasta tehty lapinlakki, \"kahpir\", sojotti päässä kuin\nkorkea mätäs, yksi etunurkka alentuvasti lerpallaan. Siinä kulki\n\"lähetyssaarnaaja\" kansan keskellä, kirjat kainalossa ja kelmeillä\nkasvoillaan vaivautunut hymy.\n\n\"Rikkaus on kaiken pahuuden alku, jota muutamat ovat halainneet ja\novat uskusta öksyneet ja ittellensä paljon murhetta saattaneet\", luki\nhän koulussa kitisevällä äänellään, murtaen vahvasti lapiksi. Unkka\ntunsi syvää halveksumista. Se oli totta. Pahuuden alku se oli ollut\nMorottajallekin... sille saiturille. Oli sanonut irti hänen isällensä\nantaman velan ja kyninyt heidät putipuhtaiksi. \"Uskusta\" oli eksynyt\nKoninraatokin, vaikka kuuluikin kirkkoraatiin ja veisasi joka\nsunnuntai kirkon etupenkissä. Ja poika aikoi lähetyssaarnaajaksi,\npakanoiden käännyttäjäksi!\n\nHuulet yhtenä viivana, silmissä saaliinhimoa kuin nuorella ahman\npojalla kuunteli Unkka Luukkaan läpsytystä. Peijakas, jos olisi antaa\nsitä vielä kerran selkään, niin yhä parempi lähetyssaarnaaja tulisi!\nUnkan kädet puristuivat nyrkkiin, ja hän puri hampaita yhteen niin\nettä karskahti.\n\nRäpöttäjäkin oli muuttanut tahtiaan sen jälkeen kuin Unkan isä oli\nkuollut. Nyt oli tuo peljätty poissa, eikä siis tarvinnut enää ottaa\nhuomioon siltä taholta uhkaavaa vaaraa. Koulumies kohteli Unkkaa\ntylysti... melkein pilkallisesti. Hän vaistosi tässä eräänlaisen\nylemmyyden tunnon. Kerran kun Unkan piti tehdä selkoa Jaakopin\npoikien viljanhakumatkasta, ei hän muistanutkaan niin äkkiä, mistä\npoikien oli pitänyt viljaa noutaa.\n\nHän häkeltyi, ja Räpöttäjä pääsi uudistamaan kysymyksensä: \"No\nmistä ne Jaakopin pojat menivät viljaa hakemaan?\" -- \"Jerusalemista!\"\npaukautti Unkka siepaten ensimmäisen tarjona olevan paikkakunnan.\n\"No... mikseivät ne Emaukseen menneet?\" kysyi Räpöttäjä piloillaan\nja naurahti. Siitäkös riemu nousi. Koko luokka hohotti täyttä\nkurkkua, Luukas kaikkein kovimmin. \"Eivät menneet, kun Morottaja on\nlähempänä\", vastasi Unkka, ja nauru lakkasi siinä paikassa. Silloin\noli Kostamus suuttunut ja ollut vähällä karsia Unkkaa tukkaan. Mutta\ntämä oli seissyt kuin nuori ilves valmiina hyppäämään silmille. Eikä\nollut Räpöttäjä uskaltanut satuttaa kättänsä häneen.\n\nSen perästä hänen oli ollut hiukan helpompi olla, eikä koulumies\nollut enää sen enempi häntä pilkannut. Hänet oli jätetty rauhaan,\nmutta tavallaan kuin toisten ulkopuolelle. Ei häneltä enää sen\njälkeen kertaakaan kysytty, ja hän jäi pois koulusta. Toisin sanoen:\nhän lähti kyllä joka aamu kirkolle, eväsreppu seljässään, mutta\nhänen aikansa kului jäällä, kirkonkylän edustalla, minne hän rakensi\nlumesta heidän entisen Jerusaleminsa. Siinä oli kupukattoisia taloja\nja torneja jos minkä verran. Koululaiset kerääntyivät rantaan sitä\nkatsomaan, mutta yksikään ei tullut jäälle. Kaupungin päämies sai\nyksin syödä eväitään ja nauraa koko maailmalle. Kas kun ei Räpöttäjä\ntällä kertaa ollut luettanutkaan Jerusalemin kauheaa hävitystä!\n\nHänen vastauksensa kierteli kirkonkylää talosta toiseen, ja sille\nnaurettiin. Ainoastaan Joonas-setä nuhteli häntä. Ei pitänyt tehdä\npilkkaa Jumalan pyhästä sanasta. \"Pyhästä sanasta!\" oli Bastmanin\ntäti huudahtanut. \"Eihän nyt ole kysymys Jumalan pyhästä sanasta,\nvaan Kostamuksen pahasta sanasta. Ja sillä on minun mielestäni hiukan\neroa -- Räpöttäjällä ja Herralla Jumalalla!\" \"No niin, no niin...\"\n\"No niin, no niin! Tuhise, mitä tuhiset, mutta niin asia on!\"\n\nJa siihen oli Joonas-sedän täytynyt juttu jättää.\n\n\"Mainio vastaus, vallan mainio vastaus!\" oli Bastmanin setä\nhuudahtanut. \"Miten sinä sanoitkaan, Unkka?\" Setä oli kuullut sen jo\npari, kolme kertaa, mutta ei vieläkään oikein muistanut. Ja Unkka\nsai kertoa uudelleen. \"Mainio vastaus, vallan mainio vastaus!\" Mutta\n-- silloin oli Anna-Stiina täti rukattanut väliin ja huuaissut: \"Älä\nsinä pilaa sitä poikaa! Sitä on jo tarpeeksi kehuttu!\" Ja täti oli\ntaluttanut Unkan ruokasaliin ja antanut kahvia kahdenlaisen leivän\nkera.\n\nUnkka saapasteli Sammeliin ja halusi sielläkin kertoa seikkailunsa.\nMutta -- siellä se ei herättänytkään vastakaikua. \"Jaa, jaa\", oli\nSammeli sanonut -- \"molemmat poikkesitte tekstistä -- molemmat.\nKattos sie, Uuno Kristian, pitää aina pysyä tekstissä... aina\ntekstissä.\" Ja Sammeli oli ruvennut kertomaan muutamasta Ruijan\npiispasta, joka oli opetellut suomenkielen voidakseen saarnata Ruijan\nsuomalaisille. Mutta -- niin suuri pelko oli piispallakin ollut\ntekstissä pysymisestä, ettei ollut uskaltanut sanoa kuin yhden ainoan\nsanan: \"Mejän.\" Ja hänen, Sammelin, joka siihen aikaan oli toiminut\nkirkkotulkkina, oli täytynyt jatkaa: \"Herramme Jeesus Kristus sanoo.\"\nJa niin hän oli pitänyt koko saarnan piispan puolesta. Niin sitä piti\ntekstissä pysyä!\n\nSe ei siis ollut isosti Unkkaa lohduttanut, mutta siitä huolimatta\nhän oli istuskellut Sammelin tuvassa hyvän tuokion. Nyt ei ollut enää\npelkoa, että isä olisi tullut hakemaan. Isä nukkui hautausmaassa, ja\nhänen hautakumpuansa peitti jo yhden talven lumi.\n\nKotona ei Unkka enää puhunut koko asiasta mitään -- paremmin\nkuin siitäkään, miten hän oli viimeisen kouluviikon kuluttanut.\nKumma, kun ei se ollut kantautunut äidin korviin. Äiti puuhasi\nvain niin hiljaisena, eikä Unkalla ollut sydäntä murehduttaa\nhänen mieltään. Alina istui rahin ääressä ikkunan alla ja lyödä\npaukutteli puolipohjia hänen vuotakenkiinsä. Hän oli kuin olikin\noppinut suutaroimaan. Bastmanin täti oli hänet opettanut. Välistä\nUnkka istahti hänen viereensä ja seurasi työtä. Se Alina, joka oli\ntyttökoulua käynyt, iski tuossa puolipohjaa hänen kenkäänsä. \"Kuule,\nAlina, etkö enää koskaan kaipaa kaupunkiin?\" oli hän kysynyt. Vasara\noli pysähtynyt, ja kengännaula jäänyt pystyyn... hiukan kallelleen\nseisomaan naskalin reikään. Oli, kuin olisi sekin odottanut\nvastausta... tuo pieni puinen kengännaula. \"En!\" oli sisar vastannut.\n\"Mitäpä minä sinne kaipaisin!\" Ja yhdellä paukahduksella oli naula\nuponnut kengänpohjaan. Niin rangaistiin sen uteliaisuus.\n\nMutta -- joskus näytti Unkasta, että Alina sittenkin kaipasi. Hän\nsaattoi toisinaan jäädä pitkäksi aikaa tuijottamaan ikkunaan, ja\nhänen katseensa harhaili kaukana Kolmenkymmenenvuomalla, missä nyt\nlumi solisten suli. Oli kevät, ja taivas niin siintävän korkea...\nkuin olisi se noussut puolta ylemmäs sitten joulukuun. Alinan vasen\nkäsi lepäsi helmassa, hienot sormet hiukan taipuneina. Ne eivät nyt\npakanneet likistelemään kengännauloja, jotka pahvirasiassa maata\nkellotellen odottivat, kenen vuoro olisi ensimmäisenä päästä noiden\npitkien, hentojen sormien hypisteltäviksi, -- sormien, joiden päät jo\nolivat mustuneet pien käsittelystä. Mutta -- ne saivat siinä odottaa\nvuoroaan ja kuiskia keskenään: \"Minun, minun!\" Kunnes käsi liikahti\ntaas, ja puunaula seistä törrötti naskalin reiässä. Ja humpsis! Se\noli päätänsä myöten uponnut nahkaan... ja sen romantiikka oli lopussa\n-- auttamattomasti.\n\nKevät otti yhä enemmän valtaansa seudun. Lumi suli, ja Unkan\nJerusalemikin meni sen tiensä. Hangen alla soittelivat pienet puroset\nkuin hopeatiu'ut. Niiden sävel kuului selvästi sisälle keskellä yön\nhiljaisuuden. Kolmenkymmenenvuoma vapautui lumipeitteestään, ja\nsamanniminen oja oli paisunut joeksi.\n\nSe pauhasi kuin kohtalainen koski ja purki vesiään järveen, missä\njään pinta kohoamistaan kohosi. Hanhet saapuivat. Niiden änkätys\nkaikui vuomalta kevään valkeina öinä, ja niiden siipien havina\ntäytti uudistalon ympäristön. Yksinäinen metsämies kuljeskeli öisin\nvuomalla, pyssy kainalossa, mutta ei ampunut. Eikö siihen ollut lupaa\n-- vai eikö häntä muuten haluttanut? -- Luultavasti olisi vastaus\nkumpaiseenkin kysymykseen ollut kielteinen. Hän vain kierteli ja\nkuunteli, ja tavantakaa hänen katseensa kääntyi vuoman laidassa\nnukkuvaa taloa kohti.\n\nMutta pirtissä vuoteellaan valvoi Alina ja kuunteli yön ääniä. Hän\narvasi myös, että tuo öinen kulkija oli liikkeellä. Hän tiesi sen.\nPitkä, solakka, nuori mies, jolla oli teräksen siniset silmät ja\nvaaleat, pienet viikset. Hän oli tavannut hänet pappilassa, postissa\nja lukkarilla. Hän tiesi, kuka se oli. Nimismies, uusi nimismies,\njoka asui Näädässä, heidän entisessä kodissaan.\n\nAlina makasi valveilla ja mietti. Hän oli taas päivällä tehnyt\nahkerasti työtä. Vaikka hän oli nuori ja terve ja tavallista\nvankempi, tahtoi sittenkin ruumis uupua. Hän tunnusteli sormiensa\npäitä. Niissä oli vieläkin pien ja nahkan tuoksu. Sellaistako\noli elämä... niin arkipäiväistä ja tympeää? Ja tuo nimismies,\njonka hän oli tavannut pappilassa, postissa ja lukkarilla, oli\nhymyillyt hänelle niin viehkeästi. \"Minä olen kuullut, että neiti\nosaa suutaroida?\" Kyllä, kyllä hän osasi. \"Saisittekohan pysymään\npuolipohjat minun saappaissani?\" Varmasti... jos hänellä vain muuten\nolisi aikaa ottaa vastaan vierasta työtä. Mutta -- sitäpä juuri ei\nollut. \"Mitäs sanotte, jos jonakin päivänä tuon?\" Mitäpäs siinä.\nKyllä heillä saattoi käydä... mutta kengänpohjaamisesta puhuttaisiin\ntoiste. Niin he olivat eronneet... mutta Alinan ajatuksia oli jäänyt\ntämä keskustelu askarruttamaan. Ja sitten oli nimismies muutamana\npäivänä tullut, tullut useammankin kerran, mutta tietystikään ei\nollut puhuttu mitään saappaiden pohjaamisesta.\n\nOlikohan täti sittenkin ollut oikeassa? Hänhän oli suositellut\nhänelle nimismiestä. Vaikka Alina oli nuori, oli hän jo paljon\najatellut naimisiinmenoa. Täällä erämaassa kypsyi ihminen pian.\nSaattaisiko hän jättää äidin, joka oli jäänyt leskeksi? Hauskaahan\nhänenkin olisi perustaa oma koti ja aloittaa omaa itsenäistä\nelämäänsä. Ja Näädässä, vanhassa syntymäkodissa, johon kaikki hänen\nlapsuudenmuistonsa liittyivät. Tuo nuori mies, joka kierteli öistä\nvuomaa, oli katsonut sillä tapaa, että hänen vaistonsa sanoi, mitä\nhän tarkoitti. Hän oli puhunut kengän pohjauksesta, mutta ajatellut\nmuuta. Kyllä Alina sen käsitti. Ja eikö hän sitäpaitsi ollut\nkuiskannut, että hänen oli tapana kierrellä täällä öisin.\n\nAlina valvoi ja mietti, ja hänestä tuntui tuskalliselta. Saattoiko\nhän jättää kodin ja äidin ja nämä nuoremmat sisaruksensa? Tiinuksesta\nei vielä ollut mihinkään, ja Unkka oli liian nuori. Niin -- muutaman\nvuoden perästä kyllä, kun Unkka alkaisi pystyä töihin. Rupeaisikohan\nnimismies odottamaan? Vaikea sanoa... ja eihän hän sitäpaitsi ollut\nmitään puhunutkaan.\n\nAlina valvoi ja mietti. Päivä kultasi jo isoisän ja -äidin kuvat, kun\nhän vihdoin nukahti.\n\n\n2\n\nMuutamana päivänä nimismies sitten taas tuli, ja nyt he puhuivat\nkengänpohjauksesta. Luulikohan Alina, että hän sittenkin kerkiäisi,\njos ottaisi asian oikein vakavasti?\n\nAlina oli parast'aikaa pohjaamassa Tiinuksen kenkiä, sillä tämän\npiti päästä ripille helluntaiksi. Hän punastui vahvasti, ja vasaraa\npitelevä käsi vavahteli. Taisipa pari plikinpoikastakin tipahtaa\nlattialle.\n\n-- En luule, -- vastasi hän. -- Minulla on nykyään niin paljon työtä.\n\nMilloin hän luulisi joutavansa?\n\nAlina katsahti nimismiestä silmiin, ja he ymmärsivät kyllä kumpikin,\nmitä tämä vertauskuvallinen keskustelu tarkoitti.\n\n-- Viiden vuoden päästä!\n\n-- Oijoi! Niinkö pitkä aika?\n\nNiin -- ennemmin hän ei joutanut.\n\n-- Mitenkäs minun sitten käy?\n\nAlina iski kengänpohjaa... ja sinä hetkenä upposivat puunaulat kuin\ntuskassa.\n\n-- En tiedä... nimismiehen täytyy kääntyä -- muiden puoleen. Onhan\npappilassakin -- \"suutareita\".\n\nNimismies heilautti kättään. Oivoi... ne \"suutarit\" hän kyllä tunsi.\nHän tarvitseisi lujat pohjat.\n\n-- Viiden vuoden perästä olen valmis... ja silloin minä lyön\nsellaiset pohjat, ettei parempia ole nähty!\n\nNiille puhein se jäi -- täytyi jäädä. Nimismies ryyppäsi kahvit\nhiukan vaiteliaana, hyvästeli ja lähti.\n\n-- Mitä asiaa sillä oli? -- kysyi äiti.\n\n-- Hän kosi minua.\n\nJa Alina oikaisi norjaa selkäänsä, työnsi rintansa ulos, niin että\npienet kumpareet erottautuivat selvästi röijyn alta. Silmissä\nkaukainen katse hän tarkasteli vuomaa, joka nyt lainehti suurena\njärvenä. Vesilinnut siellä pitivät ilojaan.\n\n-- Ja mitä sinä sanoit?\n\n-- Minä käskin hänen odottaa viisi vuotta.\n\nAlina kuunteli, mitä äiti vastaisi. Mutta äiti ei puhunut mitään,\nmeni vain hiljaa kamariin.\n\nHän tarttui vasaraan, ja taas saivat puunaulat kyytinsä. Hohhoi! Ei\nkannattanut haaveilla... elämä oli otettava sellaisena kuin se oli\n-- harmaana, jokapäiväisenä, täynnä työtä ja touhua. Mutta -- oli\nsiinä iloakin... iloa, joka johtui juuri työstä... siitä, että kykeni\nauttamaan omaisiaan.\n\nUnkka ryntäsi sisään. Oli hyvä, että he äsken olivat saaneet olla\nkahden -- nimismies ja hän. Lempi oli kylällä, Tiinus heinännounnissa\nja Unkka ties missä. Nyt poika tuli, tohahti huoneeseen kuin\ntuulispää.\n\n-- Mitä vallesmanni kulkee täällä? Eihän nyt ole hanhien\nmetsästysaika.\n\n-- Ei olekaan, Unkka.\n\nAlinaa nauratti tämä vertaus, vaikkei Unkka ollut sitä vertaukseksi\ntarkoittanut.\n\n-- Ja ajattelepas! Minä nostin sille lakkia, mutta se ei edes\nhuomannut.\n\n-- Vai niin.\n\nUnkka kolusi jo eteisessä ruokakonttorissa, ja pirtissä kuului vain\nvasaran hiljainen kopahtelu, jota kamarista kuuluva kellon käynti\nsäesti.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\n\nOli tullut Unkan rippikouluun menoaika. Hän oli kevättalvella\ntäyttänyt kuusitoista vuotta.\n\nElämä oli näiden neljän viimeisen vuoden kuluessa mennyt Emauksessa\nhiljalleen. Talo oli vaurastunut, sillä kaikki lapset olivat\nvielä kotona. Alina, joka Sylvesterin päivänä oli täyttänyt\nkaksikymmentäkolme vuotta, johti töitä. Hän oli koko perheen\nsielu. Kookkaana ja komeana kuten tätinsä nuorena hän hääräsi joka\npaikassa. Kirkonkylän nuori apulaispappi katseli häntä haaveksien\npappilan vinttikamarin ikkunasta, kun Alina asteli kirkonkylän\nraittia pieksusaappaat jalassa ja lyhyt turkki päällä, vaaleiden,\nvallattomien kiharoiden pyrkiessä esiin hänen saukonnahkalla\npäärmätyn lakkinsa reunojen alta. Alina oli kaunis, kasvot\nsoikeat, iho harvinaisen terve ja vaalea, leuka ja nenä kuin Marie\nAntoinette'in nuorena. Se oli setä Bastmanin arviointi, sillä hän\nharrasti historiaa. Ja nuoren apulaispapin täytyi myöntää, että\nhuomautuksessa oli perää. Jos Alina olisi pukeutunut paremmin,\nolisi hän ollut kerrassaan komea ilmestys. Mutta -- hän kulki\npuettuna kuin joku talonemäntä tai -tytär -- apulaisen mielestä\nhiukan huolimattomasti. Se ei kyllä johtunut luonteesta, mutta Alina\nBerghällillä ei yksinkertaisesti ollut aikaa ajatella pukuasioita.\nHänellä oli korvia myöten työtä. Ja sitäpaitsi -- hän oli heittänyt\nmielestään miehet ja naimisiinmenon, sillä hänen kerrallinen\nritarinsa, nimismies, ei ollut jaksanutkaan häntä odottaa, vaan\nedellisenä jouluna viettänyt häitään Bastmanin Kaisan kanssa. Hän sai\nsittenkin pitsinnyplääjän, vaikka oli aikonut pikilangan punojaa.\n\nPikilanka! Nuorelle apulaiselle oli tästä sanasta muodostunut\neräänlainen tunnus. Oli vaikea yhdistää sitä Alina Berghällin\nolemukseen -- niin naisellinen hän erinäisistä miestentöistään\nhuolimatta oli. Mutta apulainen ymmärsi olosuhteet. Alina Berghäll\noli siinä perheessä ainoa, joka johonkin pystyi. Hän vaistosi, että\navioliitto sellaisen naisen kanssa olisi muodostunut lujaksi ja\nkestäväksi, eheäksi ja kokonaiseksi. Niin -- lujaksi kuin pikilanka.\nSillä Alina Berghällin luonne oli sitkeä ja luja, eheä ja kokonainen.\n\nNiin -- hän piti nyt rippikoulua, viidettä kertaa pappina\noloaikanaan, ja hänen koulussaan istui tuon ihaillun tytön nuorempi\nveli, Uuno Kristian Berghäll, vanttera, villi poika, jolla oli\nhyvin edullinen ulkomuoto. Hän muistutti jossakin määrin sisartansa\nAlinaa: vaaleaverinen, niinkuin tämäkin, pellavatukkainen ja\ntarmokasleukainen. Oli siinä perheessä toinenkin tytär, Lempi, mutta\nhän oli vasta viisitoistavuotias... nykerönenäinen, leveäotsainen,\nmutta ikäisekseen pitkä. Hänen silmänsä olivat ehkä liian kaukana\ntoisistaan. Sitäpaitsi niissä asusti alituisesti haaveellinen,\nmiettivä ilme, joka teki hiukan sentimentaalisen vaikutuksen. Mutta\n-- vartalo hänellä oli notkea kuin kissalla. Apulainen oli kerran\nnähnyt hänen tanssivan piirilääkärillä metsäpäällysmiehen Eskon\nkanssa, lääkärin syntymäpäivillä, ja silloin hän oli pannut tämän\nmerkille. Siis tavallinen neidon alku, ei mitenkään erikoinen. Ja\nnuori apulaispastori harrasti erikoista -- sellaista kuin Alina\nBerghäll.\n\nMutta -- tämä ei ollut hänen saavutettavissaan, sen hän tunsi,\nja se loukkasi hänen papillista itserakkauttaan. Nuori pastori\noli pannut merkille pappilan erikoisuudet, mutta ne olivat taas\nsellaisia erikoisuuksia, joita kohtaan hän ei tuntenut mielenkiintoa.\nKirkkoherra leinin syömä, puoleksi henkilaita, joka viidenkymmenen\nvanhana oli jo murtunut mies, -- oli yhden päivän vuoteessa, toisen\nhiukan jalkeilla, mutta alituisesti tekemisissä käsikirjoitustensa\nkanssa. Muusta hän ei paljon välittänyt. Kun apulainen joskus\ntiedusteli häneltä jotakin virka-asiaa, nosti kirkkoherra päätään ja\nkatseli hajamielisenä pitkin lumista kirkonkylää. Näki, ettei hän\nnähnyt mitään. \"Jaa... en minä ole käyttänyt kauhtanaa kinkereillä...\ntavallisissa nahkahousuissa olen vihkinyt ja kastanut...\nruijantikkuri päällä. Eikä minulla enää paljon olekaan jäljellä\nkauhtanasta...\"\n\nAnna, vanhin tytär, pitkä, tumma ja laiha, jolla oli melkein\nsinertävään vivahtava musta tukka, luki jatkokertomuksia vanhoista\nkuvalehdistä ja haaveili niiden sankareista. Hän oli siinä suhteessa\nisänsä kaltainen, että kummallakin oli vilkas mielikuvitus. Mutta\nkun jälkimmäisen kohdistui historiaan, erityisesti Napoleoniin,\nleijaili edellisen mielikuvitus olemattomissa. Jokainen mies,\njoka hänen tiellensä osui, oli hänen lukemiensa monilukuisten\nkertomusten sankari. Hän oli ollut puolikymmentä kertaa rakastunut,\nensiksi lääkäriin, kun tämä kuusi vuotta sitten oli muuttanut\ntänne neljänkymmenen ikäisenä naimattomana miehenä. Mutta ne\nhaaveet särki puolen vuoden kuluttua talousneidin tulo, sillä tämä\nosasi pitää naiset loitolla isäntänsä ympäriltä. Anna Bastman oli\nsilloin suunnannut katseensa toisaalle ja keksinyt erään nuoren\nmetsätyönjohtajan, joka yhden talvikauden oli narrannut häntä ja\nsitten vesien auettua huilannut jokea alas Norjaan tukkilauttoineen\nja hävinnyt sen tiensä. Yksi vaivainen kortti Hammerfestistä oli\nviimeinen muisto siitä idyllistä, ja Anna säilytti sitä piironkinsa\nlaatikossa yhdessä muiden muistoesineiden kanssa. Seuraava oli ollut\nnuori tuomari, joka oli istunut yhdet kaksiviikkoiset talvikäräjät\nja viettänyt iltansa pappilassa. Se seurustelu oli rajoittunut\nkahvipöydässä käytyyn silmäpeliin ja muutamaan tusinaan ah!- ja\nvoi!-huudahduksia. Sitä seuraava \"suhde\" oli kestänyt hiukan\nkauemmin. Anna oli rakastunut Javeruksen kauppa-apulaiseen, jonka\nleski oli ottanut miehensä kuoleman jälkeen, mutta vuoden kuluttua\nmennyt naimisiin tämän kanssa. Sitä oli Annan ollut hiukan vaikea\nantaa anteeksi, sillä siksi monta hellää silmäystä ja kuumaa\nkädenpuristusta oli vaihdettu heidän välillään. Jaafet Heikurainen\noli nainut puodin -- muuten ei Anna osannut asiaa selittää. Sillä\nJaveruksen leski, Oulan äiti, oli ainakin viisitoista vuotta vanhempi\nmiestään. Annan oli vaikea käsittää tällaista vastoinkäymistä, sillä\nolihan hän sentään kirkkoherran tytär, vaikkei ollutkaan kuin vuoden\nkoulua käynyt kaupungissa. Ja Javeruksen leski oli kodassa syntynyt.\nMutta vilkasverinen savolainen oli laskenut talon varallisuuden, ja\nse oli ratkaissut asian.\n\nNyt oli sitten tullut tämä apulainen, tämä pastori Pellikka, ja heti\noli Anna valmiina liekehtimään. Pastorissa ei ollut muuta vikaa kuin\nhänen etunimensä. Se oli Israel. Anna ei muistanut lukeneensa yhtään\njatkokertomusta, jonka sankarilla olisi ollut sellainen nimi. Ne\nolivat Isidoreja, Ingemareja ja Ivareita -- mutta ei yhtään Israelia.\nMutta se täytyi sulattaa -- ei auttanut.\n\nPastori Israel Pellikka ei kuitenkaan kiinnittänyt riittävästi\nhuomiota Annaan. Ruokapöydässä hän kuunteli kirkkoherran rouvaa,\nkun tämä ylisti sisarensa tytärtä, Berghällin Alinaa. \"Siinä se\non tyttö! Herra siunatkoon! Valjastaa vaikka minkälaisen oriin ja\nnoutaa heinäkuorman peninkulman päästä! Sillä ei ole peukalo keskellä\nkämmentä -- ei mar olekaan! Se lyö puolipohjat lapikkaihin kuin mies,\nkutoo kankaat ja vedättää polttopuut. Ja puhdetöinään se paikkaa\nverkkoja. Näkisittepä vain sen siinä työssä, pastori, niin seuraavan\nsunnuntain tekstinne unohtuisi!\"\n\n\"Miksei mamma toimita meitä?\" uskalsi Anna leikillään huomauttaa,\nmutta silloinkos Anna-Stiina Bastman innostui. \"Teitä! Ketä teitä\nenää on? Kaisa naitiin, minä olen tähän 'Napoleoniin' sidottu, ja\nsinä -- niin sinä olet yksin. Itseäsi kai sinä tarkoitat? No niin!\nJos nimismies olisi odottanut, niin Alinan hän olisi saanut. Mutta --\nei malttanut, ei malttanut... vaan rupesi laukkaamaan meillä entistä\nhullummin. No niin. En minä tahdo mitään pahaa sanoa Kaisasta, oma\non lapseni. Mutta -- kyllä minä nimismiehen sijassa olisin ottanut\nesimerkkiä Jaakopista, joka odotti yhdeksän vuotta Raakelia.\"\n\n\"Seitsemän, rakas mamma, seitsemän vain\", huomautti kirkkoherra.\n\n\"No oli sitä siinäkin, jos morsian oli sen arvoinen. Mutta -- taisi\nolla -- pappapa sen parhaiten tietää -- tai herra pastori. Mutta sen\nminä sanon, että minä olisin odottanut Alinaa kymmenen vuotta, jos\nolisin ollut mies ja vaimon tarpeessa. Sen minä sanon!\"\n\nTällaisia tunteenpurkauksia sattui tuhkatiheään, ja pastori Pellikkaa\nne huvittivat suuresti. Hän ihaili erikoisuuksia naisissa, ja rouva\nBastman oli erikoinen. Anna-neiti kuten sanottu -- sen sijaan ei\nherättänyt hänessä mielenkiintoa -- tunnetuista syistä.\n\nPastori lähti siis pirtin puolelle rippikouluun ja siellä hän\nhetkeksi unohti päärakennuksessa vallinneen sekavan tunnelman. Unkka\nistui toisessa rivissä, ja hänen edessään Luukas, Luukas Morottaja.\nMuitakin tuttuja oli: Javeruksen Oula, Monteliuksen Esko ja Bastmanin\nLeon -- puhumattakaan tavallisista lappalaispojista. Leon oli\nlopettanut lyseon kolmannelta luokalta, sillä isällä ei ollut varoja\nhäntä kouluuttaa. Tyttöjen puolella istui Marraslompolon Rauna, ja\nhäneen Unkka tuontuostakin vilkaisi.\n\nUnkka olisi toivonut, että Bastmanin setä itse olisi tämän\nrippikoulun pitänyt, sillä kirkkoherra haasteli historiasta, kertoi\njuttuja ja tapauksia. Olisi ollut hänenkin hupaista kuulla Napoleonin\nkiertoliikkeistä, joista Bastmanin setä oli niin kuuluisa. Mutta --\ntämä uusi pastori ei puhunut kiertoliikkeistä, vaikka niitä tosin\nkäytännössä harrastelikin. Hän koetti voittaa Unkan suosion, tietäen,\nettä hänen tekemänsä edullinen vaikutus kantautuisi pojan kotiin ja\nerään tietyn, rakkaan henkilön kuuluville. Mutta -- Unkka pilkkasi\nhengessään pappia ja ihmetteli, että hänen vastauksensa, jotka\ntavallisesti menivät päin mäntyyn, otettiin melkein aina täydestä.\nPastori Pellikka oikoi niitä, sujutteli ja taivutteli. Hän näki\nUnkan useimmiten \"ajavan oikeaa asiaa takaa\", vaikka tämä erehtyikin\nsanoissa. Niin tietysti. Unkasta se tuntui hassunkuriselta, ja\nhän ihmetteli, etteivät Luukkaan ja Bastmanin Leonin vastaukset\nkelvanneet lainkaan. Viimeksimainittu ei siitä tosin välittänyt,\nmutta Luukas istui nyrpeänä, kun hänen kiertokoulun aikana\nsaavuttamansa maine näin yhtäkkiä laski.\n\n-- Mikä sinusta tulee? -- kysyi pastori eräänä päivänä Luukkaalta,\nkun tämä hänen mielestään oli osannut tavallista huonommin.\n\n-- Lähetyssaarnaaja, -- vastasi Luukas, katsoen pappia alta kulmain.\n\nIsrael Pellikka nauroi. Vai lähetyssaarnaaja! Oliko Luukkalla\ntodellakin aikomus lähteä pakanamaihin? Kyllä... kunhan hän\nensin kävisi lähetyskoulun. Niin -- lähetyskoulu oli kyllä ensin\nkäytävä... mutta -- se ei ollut niinkään yksinkertaista... Tuosta\nUnkka Berghällistä sitävastoin tulisi oikea lähetyssaarnaaja, sillä\nhänellä oli sellainen luonne, jota lähetyssaarnaaja tarvitsi: rohkea,\npelkäämätön, päättäväinen. Hän ei ainoastaan opettaisi pakanoita\noikeaa Jumalaa tuntemaan, vaan metsästelisi elefantteja, tiikereitä\nja leijonia. Siihen tarvittiin miestä.\n\nPojat hymyilivät, ja tytöt katselivat Unkkaa ja Luukasta, verraten\nheitä toisiinsa. Epäilemättä -- Unkalla oli suuremmat edellytykset\ntulla lähetyssaarnaajaksi, mitä voimaan ja petoeläinten tappamiseen\ntuli. Mutta Luukas Morottaja osasi paremmin Raamattua.\n\nUnkka ei yhtään pitänyt pastorin vertauksesta. Hänkö\nlähetyssaarnaajaksi? Koranus, jos hän olisi sellaisessa virassa,\nniin pieksämällä hän pakanat käännyttäisi... antamalla selkään!\nMutta -- hänellä ei ollut vetoa sinnepäin. Hän piti Pellikan puhetta\npersoonallisena loukkauksena, ja hän ihan irvisteli tuuppiessaan Leon\nBastmanin kylkeen. Serkku sopotti hänen korvaansa:\n\n-- Sinä hirttäisit ne... jok'ikisen, jos eivät oppisi katkismusta!\n\nSe Leon, se oli velikulta! Harjoittaen kaikenlaista koiruutta\nhän piti luokkaa alituisessa jännityksessä. Välistä hän pisteli\ntyttöjen penkeille käpyjä, ja kun nämä kiireissään eivät huomanneet\nkatsoa, ennenkuin istuivat, istuivat he käpyjen päälle. Siitä syntyi\nkiusallisia kohtauksia, joille toiset punastelivat, toiset nauroivat.\nPellikka joutui ymmälle. Jokin hänen vaistoistaan sanoi, että tässä\njoku tavallista kehittyneempi poika oli antanut mielikuvitukselleen\nhiukan arveluttavan vallan -- vai olisiko se muuten johtunut\najattelemattomuudesta? Asiaa tutkittaessa joutui Leon kiinni, ja\npastori lähetti hänet päärakennuksen puolelle. Ensi välitunnilla\nsiitä tuli tilinteko, ja Leon sai perusteellisen selkäsaunan\näidiltään. Isä ei olisi siihen kyennyt, siksi heikoksi hän oli jo\nkäynyt.\n\nUnkan rippikouluaika kului siis ilman sen syvempiä vaikutteita.\nPastori Pellikan ote häneen oli kokonaan väärä, mutta se johtui hänen\nkiintymyksestään Unkan sisareen. Lukkari Leipparin tunnilla oli taas\ntoista. Jos papin opetuksesta ei ollut paljon jäänyt jäljelle, niin\nLeipparin tunnilla se vähäkin haihtui. Lukkari kertoi juttujaan,\nlaski leikkiä ja nauroi. Ja jos hän joskus yritti olla vakava,\nmuutti se tilanteen vielä hullummaksi. Jooseppi Leipparia ei pukenut\nvakavuus. Se oli kuin lainavaate hänen yllään. Ilo ja hulluttelu oli\nhänen oikea elementtinsä, mutta se taas ei oikein sopinut yhteen\nhänen virkansa kanssa. Näin siis se aika, joka tavallisesti on niin\ntärkeä -- rippikouluaika -- meni ainakin Unkan kohdalta melkein\ntyyten hukkaan.\n\nJonkin verran vakavammin vaikutti häneen itse ripillelasku.\nPastori Pellikka, joka muuten koko sydämellään oli antautunut\nkutsumukseensa, onnistui paremmin alttarilla ja saarnatuolissa.\nHän puhui vakuuttavasti. Unkkakin kuunteli vakavana hänen sanojaan\nraittiudesta ja siveellisyydestä. Näki, että hänen innostuksensa\noli aitoa. Ihmiset itkivät, koko kirkko oli liikutuksen vallassa.\nUnkan äiti ja Alina-sisko, jotka istuivat etupenkissä, pyyhkivät\nsilmiään. Edelliseen vaikutti sen päivän muisto, jolloin he läksivät\nvanhasta kodistaan ja Näädän portti sulkeutui heidän takanaan.\nKunpa tosiaankin tulisi hänen nuoremmasta pojastaan kunnon mies!\nAlina herkistyi taas senvuoksi, että pastori oli puhunut nuoruuden\npettävistä toiveista ja ylistänyt itsensäkieltämistä. Niin --\nsiellä istui nimismies nuoren rouvansa kanssa, ja nimismiehen katse\nsuuntautui luvallista useammin Emauksen reippaaseen tyttöön. Ehkäpä\nhänkin tunsi jonkinmoista liikutusta pastorin sanojen johdosta:\nhänkään ei ollut malttanut kieltäytyä aikaansa. Ja nyt hänen\nrinnallaan istui tämä Bastmanin Kaisa, pitsinnyplääjä. Mutta -- sitä\ntuskin Alina Berghäll aavisti, että hän itse oli ollut suurimpana\nsyynä pastorin innoitukseen. Se olisi varmasti häntä suuresti\nkummastuttanut.\n\nEhtoollisenjako suoritettiin tavallisessa järjestyksessä. Kirkkoherra\njakoi leivän ja pastori Pellikka kalkin. Bastmanin setä sattui\nolemaan sen verran voimissaan. Ehkä kaikkein väkevimmän vaikutuksen,\nminkä nuori Unkka siitä toimituksesta sai, oli viimeksimainitun\npeukalon näkeminen, kun setä vapisevalla kädellä pisti öylätin hänen\nsuuhunsa. Se oli harvinaisen siro ja kaunismuotoinen peukalo, jonka\nkynsi oli hyvin hoidettu. Kynnen juuresta kohoava vaalea puolikuu\noli kaunis ja säännöllinen, ja sen yläpuolella rusotti ja hehkui...\nkuin olisi taivas säteillyt sen yllä. Kupera kynsi kiilsi kuin himmeä\nlasi. Se oli kuin hyvin valmistettu peite tuon vaalean ja punertavan\npäällä, ja se päättyi ihka valkoiseen reunaan. Siinä hetkessä sai\nUnkka aavistuksen Jumalan sormesta, sillä tuon Bastmanin sedän\npeukalo ikäänkuin säteili pyhyyttä. \"Herramme Jeesuksen Kristuksen\nruumis...\" Nuo sanat eivät enää oikein tarttuneet Unkan tajuntaan,\nsillä ne lausuttiin jokseenkin arkipäiväisesti. Hän ajatteli\npeukaloa... sedän peukaloa, ja koetti tarkata, huomaisivatko muutkin\nsen. Mutta Bastmanin Leon märehti öylättiään, ja hänen suunsa\nvetäytyi nauruun. Nauru tarttui Unkkaankin, ja kun hänen piti maistaa\npastori Pellikan tarjoamasta kalkista, meni viini väärään kurkkuun,\nja hän oli tukehtua. Kylmä ja kuuma karsi vain selkäpiitä, ja häntä\npuistatti kuin horkassa. Kun kohtaus lopulta meni ohi, olivat hänen\nkalpeat kasvonsa kuin palttina. Ja nyt kaikuivat Bastmanin sedän\nsanatkin juhlallisilta hänen korvissaan: \"Meidän Herramme Jeesuksen\nKristuksen ruumis ja veri kätkeköön teidän ruumiinne ja sielunne\niankaikkiseen elämään. Amen.\"\n\nHän meni penkkiinsä kuin tuntien jonkinlaista ahdistusta siitä, että\noli nauranut pyhässä paikassa. Oliko hän tehnyt syntiä Pyhää Henkeä\nvastaan? Sitä ei kuulemma annettu anteeksi tässä eikä tulevassa\nelämässä.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\n\n1\n\nTuo nauru vaivasi kauan aikaa Unkkaa. Ihmeellistä, ettei Bastmanin\nsetä ollut siitä mitään huomauttanut -- ei Leonillekaan. Hän koetti\nkorjata syntiään käymällä jonkin aikaa säännöllisesti kirkossa. Mutta\nsitten hänen mielenkiintonsa laimeni. Pastori Pellikan saarnat eivät\nolleet häntä varten. Hänen ajatuksensa askartelivat tytöissä.\n\nLeonkin istui kirkossa ja melko varmasti samasta syystä. Hän autteli\nHolottajaa virsinumeroiden taululle panossa, niinkuin hän joskus oli\nautellut Javerusta tämän tehdessä kauppaa. Ja toisinaan varastautui\nhänen vallattomuutensa siinäkin ilmoille: hän ripusti tahallaan\nväärän numeron, ja hänestä oli hauskaa, kun Leippari veti eri virttä,\nseurakunta toista. Lukkari hermostui. \"Pahusko sen nyt veti vinoon?\"\nMutta hän ei huomannut Leonin temppua, sillä heti virren päätyttyä\ntämä korjasi numerot pois.\n\nMarraslompolon Raunakin istui kirkossa isänsä kanssa. Isä oli seppä,\nkuuluisa Lapin leukujen takoja, ja polveutui entisestä papista. He\nistuivat kirkkoväärtin penkissä ja menivät tavallisesti Morottajalle\nkirkkokahvia juomaan. Kerran koetti Unkka houkutella Raunaa heille,\nmutta tämä ei lähtenyt. \"No ole sitten... ja kulje isäsi perässä!\"\nsuutahti Unkka. Eipä hän enää siitä tytöstä isoja välittänyt.\n\nMutta oli muita, esimerkiksi Piika-Inka, heidän entinen palvelijansa\nNäädän ajoilta. Tyttö asui nyt kotonaan, parin peninkulman päässä\nkirkonkylästä ja tuli silloin tällöin kirkolle poikia tapaamaan.\nHeidän kirkkotuvassaan Unkka toisinaan istui, kisaten Piika-Ingan\nkanssa, kun tämän omaiset olivat menneet kylälle käymään. \"Osaatko\nsinä enää pusertaa yhtä lujasti kuin ennen?\" Jaa, että pusertaa?\nUnkka ei muistanut, milloin hän olisi Piika-Inkaa \"pusertanut\". Hän\ntuli hiukan noloksi, sillä Piika-Inka oli häntä ainakin seitsemän\nvuotta vanhempi. Tytön tarkoituksellisuus tympäisi Unkkaa, ja hän\nsieppasi lakkinsa ja lähti pois.\n\nMutta -- oli muita tyttöjä, jotka olivat nuorempia kuin Piika-Inka,\nesim. Joonas-sedän palvelija, Rusilta. Hän oli jostakin pitäjän\npohjoiskulmalta, köyhän torpparin tytär. Unkka istui Joonas-sedän\nkeittiössä ja virnaili tytön kanssa. Tämä oli yhdenikäinen Unkan\nkanssa ja hämmästyttäväin selvillä sulhasasioista. Mistä lie\noppinutkin -- mutta lantalainen on liukkaampi lappalaista --\nniissäkin asioissa. Ja Rusilta oli selvä lantalainen, niinkuin\nhänen ristimänimestäänkin jo saattoi päättää. Hän oli aikaisemmin\npalvellut lääkärissä ja pappilassa, mutta viimeksimainitussa\npaikassa oli Anna-Stiina Bastmanin komento käynyt hänelle liian\nraskaaksi. Metsäpäällysmiehen rouva oli siedettävämpi, ja sitten oli\ntalossa Esko, Joonas-herran poika, joka oli Unkkaa vuotta vanhempi.\nEskon vuoksi hän oikeastaan oli taloon tullutkin, sillä he olivat\ntutustuneet toisiinsa Pokka-Ollin tuvassa, missä pidettiin tansseja.\n\nPokka-Olli, entinen herrojen kippari, eleli pienessä pöksässään\nkirkonkylän mäellä, Morottajan yläpuolella. Sunnuntai-iltaisin loisti\nOllin pirtti kuin lyhty... ja jo kauas kantautui sieltä tanssin\njyske. Olli piti isoa tulta takassa tanssiväen iloksi, mutta siitä\nhuolimatta palaa lekotti katossa kolmihaaralnen kynttiläkruumu,\njonka Olli oli huutanut jonkun poismuuttaneen entisen virkamiehen\nhuutokaupasta. Naisten korkeakantaiset kengät jalassa ja kaulassa\n\"kraaku\" hän tepasteli tuvassa, näytellen hovimestaria -- sillä aikaa\nkuin hänen eukkonsa hoiteli kahvipannua, josta tarjoili juotavaa\ntanssiväelle viidestä pennistä kupin. Olli luki itsensä herrasväkeen\nkuuluvaksi, sillä kesäisin ei hänellä ollut muuta virkaa kuin toimia\nkirkonkylän valtojen kokkina ja oppaana, kun nämä tekivät huvimatkoja\nympäristöön. Viime kesänä hän oli kulkenut erään insinöörin ja tämän\nnuoren rouvan mukana, jotka olivat kiertäneet Lappia, ja sieltä\nolivat lähtöisin kengät ja kaulus, joka arkisin riippui naulassa\npirtin seinällä, mutta sunnuntaisin pantiin kaulaan. Olli oli\nnähtävyys, ja varmaa on, että hänen erikoinen olemuksensa veti nuorta\nväkeä hänen pirttiinsä yhtä paljon kuin tanssilupakin, jonka hän\nmielellään soi. Pitihän nuorten saada iloita.\n\n\"Voi Ierusalem ja Mooapin vuoret!\" pauhasi Olli. \"Iloa ei\nRaamattukaan kiellä!\" Hän kässehti lattialla korkeakorkoisissa\nnaisten kengissään. -- \"Soita, Sehvi, angleesia, niin minä tätä\neukkoanikin vähän pyöritän!\" Ja Suutari-Sehvi soitti, soitti\nniin, että pirtti raikui ja ikkunat helisivät. \"Pitää minun vähän\nsivutienoja hankkia, kun nykyään on akkaväki ryhtynyt kilpailemaan\nminun kanssani -- kengänteossa\", jutteli Sehvi. Hän oli hiukan\nhumalassa ja letkautti tällä tavalla pappilan Leonia ja Unkkaa, joka\nviimeksimainittu nyt ensi kertaa oli täällä tanssimassa. Hän oli\ntullut sinne Monteliuksen Eskon ja Rusiltan kanssa.\n\n\"Älä sinä siitä välitä, Sehvi, jos äiti-muori kaputtelee puolipohjia\nisäukon kenkiin\", huusi Leon vastaan. \"Sinulle jää vielä akkojen\nnutukkaita. Mutta -- anna tulla polskaa ja heti!\"\n\nLeonkin oli saanut jostakin viinaa -- sen Unkka oli huomannut.\nOlikohan siinä perää, että Olli tarjoili? Tuontuostakin oli yksi\nja toinen nuorista miehistä pistäytynyt kamariin Ollin kanssa ja\npalannut sieltä posket punoittavina...\n\n\n2\n\nOli taas tuollainen tanssi-ilta sunnuntaina uudenvuoden jälkeen.\n\nUnkkakin pistäytyi kamariin, nähtyään että siellä kävi muitakin. Se\noli pieni, ruusutapeteilla paperoitu. Olli halusi silläkin tavalla\nnäyttää herruuttaan. Kuvalehdistä leikeltyjä kuvia oli liisteröity\nseinille. Siellä oli kuninkaita ja sotaherroja -- oikein kehyksiin\npantu taulukin, jossa oli pitkäkauhtanaisia miehiä vähän tavaton\njoukko. Unkka katseli taulua. Se oli hänelle vanhastaan tuttu, ja hän\noli sen allekirjoituksen jo poikasena tavannut.\n\n-- Hyysikkään käski pastori viedä tuon kuvan, -- sanoi Olli ja\nosoitti taulua. -- En minä ymmärrä, mikä vika siinä on. Minä ostin\nsen kerran muutamalta kuvankauppiaalta, joka tuli Ruijasta, ja se\nsanoi, että ne ovat pappeja. Minä olen aina pitänyt papeista.\n\nUnkka katseli taulua ja tavasi jälleen sen alla olevan kirjoituksen:\n\"_Die Nach-folger des heili-gen Apostel Pet-rus auf dem\na-pos-tolis-chen Thron in Rom_.\" [Pyhän apostoli Pietarin seuraajat\napostolisella istuimella Roomassa.] Nyt hän tiesi: se oli saksaa. Hän\noli nähnyt pappilassa kartan, jossa oli samanlaista kirjoitusta... ja\nBastmanin setä oli sanonut, että se oli saksaa.\n\n-- En mie tieä, -- sanoi Olli, koettaen tiirata taulua. --\nKala-Sammeli sanoi, että se on ruijaa... vaikka väärin kirjoitettu.\nTiesi hänet. Mutta siinä se on riippunut seinällä toistakymmentä\nvuotta... eivätkä sitä muut papit ole tuominneet.\n\nNo... minkä vuoksi se Pellikka sitten...?\n\n-- Sanoi, että ne ovat paaveja... ja ettei luterilaisen muka sovi\nsellaisia seinällään pitää.\n\n-- No... eivätpä nuo ruokaa tahdo.\n\n-- Eivät tosiaan! Ei niille tarvitse tihuntia maksaa. Mutta --\nhaluatko pienen napanterin?\n\nOlli seisoi Unkan edessä toisessa kädessä pullo ja toisessa\nviinapikari. Unkka ei kuvaa katsellessaan ollut huomannut, mistä hän\nne oli ottanut. Hän joutui hämilleen.\n\n-- En minä ole ennen maistanut.\n\n-- No... olethan sinä jo ripillepäässyt... enkä minä sinulta maksua\ntahdo. Isäsi vuoksi minä tarjoan, sillä hän oli sentään mies!\n\nUnkan päässä vilahteli muistoja, kirpeitä ja suloisia, mutta\nensiksimainituiden pistävä kärki oli jo taittunut. Hän näki vain\nisänsä sellaisena kuin tämä makasi sairasvuoteella, posket kuumeesta\nhehkuen ja korkea otsa tuskan hiestä märkänä. Tuossa kuvassa\noli vieläkin jotakin sellaista, että se vaikutti vakavasti. Hän\nkieltäytyi.\n\n-- No... ei tyrkytetä, ei tyrkytetä. Sinähän olet vielä\nalaikäinenkin. Ja Olli kumautti ryypyn suuhunsa. Pirtistä kuului\ntanssin jyty. Unkka palasi sinne. Koko lattia oli täynnä tanssivia\npareja. Kynttiläkruunu nytkytti katossa -- sellainen poljenta täytti\ntuvan. Bastmanin Leon mennä viiletti Rusiltan kanssa, tukka hiestä\nmärkänä.\n\n-- Si-näpä taisit ottaa pitkän ryypyn! -- hihkaisi Leon tanssin\nlomasta. Hän oli tavattomasti kasvanut viime vuonna ja päätä pitempi\nUnkkaa.\n\nHän rupesi laulamaan:\n\n    -- Vesisaaren krouvissa istui Iso-Hannu,\n    polvella tyttö ja eessä viinakannu.\n    Siitä se Iso-Hannu otti ryypyn, kaksi,\n    tyttö tuli joka hetki yhä rakkaammaksi...\n\n-- Voi Ierusalem ja Mooapin vuoret! -- hihkaisi joku tanssijoista\nmatkien Ollia, mutta samassa soitto taukosi. Ovella seisoi pappilan\npalvelija, joka hätääntyneenä katseli huoneeseen.\n\n-- Tule sisään, Martta. Täällä on muitakin.\n\nMutta pappilan Martta ei tullut. Hän oli kalpea ja hätääntynyt.\n\n-- Leon! Isäsi tekee loppua! -- toimitti hän.\n\nLeon seisoi keskellä tuvan lattiaa, kynttiläkruunun alla. Hän oli\nhiestä ihan märkä ja vahvasti humalassa.\n\n-- Vai tekee äijä lähtöä. No -- mitäs sitten?\n\n-- Ruustinna pani hakemaan.\n\nLeon horjahteli puoleen ja toiseen. Sitten hän yht'äkkiä suoristausi\nja hänen sameat silmänsä etsivät Suutari-Sehviä, soittajaa.\n\n-- Kuolevat kuolee, ja elävät iloitsee! -- huudahti hän ja heilautti\nleveästi kättään. -- Hei, Sehvi! Peli soimaan!\n\nMutta toiset rupesivat häntä hätistämään. Ei sopinut, ei millään...\nkun kerran seurakunnan kirkkoherra teki loppua. Osa tanssiväestä oli\njo puittinut tiehensä -- ensi säikähdyksestä. Rusilta istui penkillä\nja itki. Unkka, joka ei koko iltana ollut saanut tanssia kuin\npari tanssia, katseli vuoroin Rusiltaa, vuoroin pappilan Marttaa.\nMonteliuksen Esko, jonkinverran hänkin maistanut, otti komennon.\n\n-- Pirtti tyhjäksi, ja kynttilät sammuksiin! -- huusi hän. -- Hei,\nLeon, lähdetään!\n\n\n3\n\nUnkka oli liittynyt Eskon ja Leonin seuraan. Hän oli piika Martalta\nkuullut, että hänen äitinsä ja vanhin siskonsa olivat myös\npappilassa. Kirkkaassa kuutamossa mentiin törmää alas pappilaa kohti.\n\nMorottajan pirtistä loisti himmeä valo. Siellä kirkkoväärti isolla\näänellä veisasi. Se tarttui Leoniin, ja hänkin rupesi hoilaamaan:\n\n    -- Ah, mik' ompi elomm' tääll...\n\n-- Hiljaa, Leon, hiljaa! -- komensi Esko. -- Nyt mennään siivosti. Ei\npienintäkään ääntä!\n\nKirkas kuutamo valoi hohdettaan hangille. Kaikkialla oli lunta\nvaltavat määrät. Pienet, matalat talot, joiden katoilla oli\nkyynärän paksuiset kinokset, kyyhöttivät törmän rinnassa omituisen\nkeltaisessa valaistuksessa. Javeruksen kaupasta näkyi tuli. Siellä\nHeikurainen teki kauppoja myöhästyneiden lappalaisten kanssa. Joku\njo kotimatkalle suoriutunut kirkkomies ajeli alempana, kirkon ja\nMorottajan välistä, itää kohti. Hän joikkasi.\n\nLeon otti kauhean muodon, tempautuen irti taluttajistaan.\n\n-- Hiljaa, kinnipeski! Kirkkoherra kuolee!\n\n-- Ii-i? -- kuului törmän alta, ja poro pysähtyi. Unkka ja Esko\ntarttuivat kiinni Leoniin ja koettivat rauhoittaa häntä. Martta ja\nRusilta kompuroivat perässä.\n\n-- Anna lappalaisen mennä! Mitä sinä hänestä?\n\n-- Na... mikä siell' on?\n\n-- Ei mikään! Ajele menemään vaan! -- huusi Unkka. Poro lähti\nliikkeelle, ja lappalainen aloitti joikunsa uudelleen. Ilmeisesti hän\nei ollut kuullut Leonin kieltoa.\n\nKirkko seisoi synkännäköisenä törmän alla. Sen lyijypuitteisiin\nikkunoihin paistoi kuu. Hautuumaan ristit loivat pitkiä varjoja\nympärilleen. Unkkaa väsytti. Yht'äikkiä nosti Leon riidan.\n\n-- Minä en lähde! Minulla on muuta tekemistä! -- riehui hän.\n\n-- Sinähän lähdet!\n\nEsko koetti olla kovana, mutta Leon tuuppasi häntä rintaan, niin että\nEsko meni nurin.\n\n-- Minä olen sieltä voiman oikealta puolelta... ja minä en pelkää\nmuuta kuin ukkosta ja äidin nyrkkiä! -- reuhasi Leon. -- Ei tule\nmitään, pojat! Menkää te!\n\nRusilta oli ruvennut uudelleen itkemään, ja Martta hätäili. Mutta\nLeon harppasi jo pitkin askelin Morottajalle käsin.\n\n-- Ehkä onkin parempi, että menee, -- tuumi Esko. -- Eihän se\nkuitenkaan tuossa kunnossa voisi tulla.\n\nEsko oli jo aivan selvä.\n\nJätettiin Leon, ja lähdettiin neljässä paarustamaan pappilaa kohti.\n\n\n4\n\nSiellä oli kaikki ylösalaisin. Salin ovi eteiseen oli auki;\nkattokruunussa palavat kynttilät savusivat vedosta; puoleksi juotu\nkahvikuppi oli pöydällä, ja sohvalla hartiahuivi. Unkka tunsi sen\näitinsä liinaksi luotuaan nopean katseen ympärilleen.\n\nAhdistavin tuntein he kulkivat salin läpi makuuhuoneen ovelle.\nRusiltakin oli uskaltanut sisään. Olihan hän ennen talossa palvellut\nja tunsi paikat. He pysähtyivät oven taa ja jäivät henkeä pidättäen\nkuuntelemaan.\n\nJoonas-sedän ääni kuului sisältä. Hän kuulosti puhuvan jotakin\nyhdennestätoista hetkestä. Joku naisääni valitti hiljaa, mutta Unkka\nerotti, ettei se ollut Bastmanin täti. Pastori sanoi jonkin sanan\njoukkoon, jolloin sairas tuntui jotakin kysyvän. \"Ei ole tullut\nvielä... Leon. On menty hakemaan...\"\n\nSe oli tädin ääni. Unkka tarttui varovaisesti oven kahvaan ja\ntyönsi oven hiljaa auki. Häntä vastassa olivat ensimmäisinä tädin\nitkettyneet kasvot. Terävät, harmaat silmät näyttivät kyyneltenkin\nläpi kysyvän jotakin, mutta Unkka pudisti päätään.\n\n-- Emme me löytäneet, -- kuiskasi hän.\n\nJokin vaisto sanoi Unkalle, ettei tässä tilaisuudessa sopinut\nilmaista asian oikeaa laitaa.\n\nHuoneessa oli paljon väkeä. Unkka tarkasteli heitä. Nimismies seisoi\nAlinan vieressä, joka nyyhkytti äänekkäästi. Nimismies tuki häntä.\nHänen oma rouvansa istui tuolilla, vasemmalla, sairaan sängyn\nvieressä, nenäliina silmillä, ja hänen olkapäätänsä vasten nojasi\nAnna, tuon tuostakin pyyhkäisten kyyneleitään. Joonas-setä seisoi\nsängyn päässä juhlallisena ja kookkaana, ja hän niiskautti toisinaan\nkuuluvasti. Oli vaikea sanoa, oliko hänellä nuha, vai johtuiko se\nhetken juhlallisuudesta. Lusina-täti seisoi hänen vieressään, pää\nkallellaan ja hypisteli hermostuksissaan hartialiinansa tupsuja,\nsamalla koko ajan kuiskia sopotellen miehelleen. Äiti istui sängyn\noikealla puolella, kädet ristissä helmassa, ja hänen kasvoillaan\nasui tuollainen alistuvaisuutta osoittava ilme kuin että \"vuoronsa\nkullakin\". Pastori Pellikka nojasi seinää vasten sairaan pääpuolessa,\nhänelläkin kädet ristissä. Jukka pani merkille, että hän oli papin\npuvussa, ja että tuolilla, sängyn vieressä, olivat ehtoollisvälineet\nja kultasyrjäinen kirkkokäsikirja. Nähtävästi oli ehtoollinen juuri\nnautittu.\n\nHuoneessa vallitsi hiljaisuus. Ei kuulunut muuta kuin Alinan\nnyyhkintä ja Anna-Stiina-tädin kiihkeä supatus. Hän koetti tingata\nMartalta, eikö Leonia ollut löytynyt.\n\n-- Missä te kävitte?\n\n-- Pokka-Ollin tuvassa.\n\n-- No... eikö se ollut siellä?\n\n-- Oli... mutta ei lähtenyt...\n\nBastmanin tädin vartalo kohosi äkkiä täyteen pituuteensa, ja hän loi\njulmistuneen katseen Unkkaan. Kuin aikoen jotakin sanoa hän otti\naskeleen Unkka kohti, mutta samassa sairas äännähti. Täti riensi\nsängyn luo ja kumartui miehensä puoleen.\n\n-- Mitä sanot, Lorents?\n\n-- Napoleon... -- kuului sairaan huulilta pitkään ja valittavasti.\nHän makasi suljetuin silmin.\n\nJoonas-setä liikahti. Hänen punakka, komea nenänsä rupesi taas\nkuuluvasti tuhisemaan.\n\n-- Kyllä se on surkeaa, -- puhui hän nopeaan, hiukan pehmeään\ntapaansa -- kun on kuluttanut elämänsä kaiken maailman turhuuksien\ntutkimisessa, ja sielu tekee lähtöä iankaikkisuuteen. Kuule,\nLorents, -- korotti hän yht'äkkiä ääntään -- usko Herraan Jeesukseen\nKristukseen...\n\n-- Napolean! -- lausui sairas kovemmin, ja Joonas-setä ihan lysähti\nkasaan.\n\n-- Leoniako sinä tarkoitat, Lorents? -- kysyi Anna-Stiina-täti.\n\nSairas nyökkäsi.\n\n-- Arvasinhan minä, että Leonia se tarkoittaa, -- lausui täti, luoden\nvahingoniloisen silmäyksen Joonas-setään. -- Leon ei ole kotona.\n\nMutta sairas heittelehti rauhattomana. Hänen kuumeisissa aivoissaan\nmyllersivät mielikuvat sekavina. Vuoroin hän oli suuressa armeijassa,\njonka hän monivuotisten tutkimustensa kautta oli oppinut niin\nperusteellisesti tuntemaan. Kaikki marsalkat ja kenraalit olivat\nkoolla... mutta suuri keisari istui vain pää rinnalle painuneena,\nmietteissään, väsyneenä ja vaivautuneena. Hän ei enää voinut\ntehdä päätöstä... ja vihollinen saarsi. Sairas näki tämän kaiken\nilmielävänä edessään... nuo marsalkat ja kenraalit kultakoristeisissa\nunivormuissaan, toisten kasvoilla ylimielinen ilme, toisten vakava\nja huolestunut. Näinkö menivät hukkaan suuret saavutukset? Oi, voi!\nSairaan kuumeisissa aivoissa nämä kuvat yhtyivät hänen oman elämänsä\nvaiheisiin, ja se tuotti tuskaa. Hänkin oli aloittanut suurin\ntoivein, hänestä oli pitänyt tulla tiedemies... historioitsija,\nennen kaikkea sotahistorioitsija. Suoritettuaan loistavan arvosanan\nhistoriassa, hänen oli täytynyt se ala yht'äkkiä heittää varakkaana\npidetyn isän kuoleman vuoksi. Ei ollut enää liiennyt rahoja\nlukuihin... kuolinpesä oli jäänyt ihan tyhjäksi, sillä saamamiehet\nolivat vieneet kaikki. Ei ollut auttanut muu kuin tuo tavallinen tie,\njota moni näihin aikoihin joutui käymään: papiksi, ja mahdollisimman\npian. Niin hänkin oli valmistunut ja hakenut Lappiin, päästäkseen\nomaan leipään käsiksi ja saadakseen siellä hiljaisuudessa jatkaa\ntutkimuksiaan. Mutta -- vuodet olivat vierineet, terveys loppunut...\neikä hän ollut saanut mitään aikaan. Siellä kansliakaappien\nlokeroissa olivat hajallaan hänen tutkimustensa tulokset Napoleonin\nhäviön syistä. Ne lepäsivät siellä kaikenlaisten kaavakkeiden\njoukossa, joiden kanssa niillä ei ollut muuta yhteistä kuin että\nnekin olivat paperia. Kuka ne kokoaisi, kuka ne päättäisi, nyt kun\nhänestä, Lorents Bastmanista, aika jätti?\n\nKirkkoherra heittelehti vuoteellaan. \"Valtakunta\" oli perillistä\nvailla, toisin sanoen perillinen kyllä löytyi, mutta hän ei pystynyt\nisänsä työtä jatkamaan. Kirkkoherran sekaviin kuumekuviin sukeltautui\nhänen ainoan poikansa kuva, -- hänen, joka oli suuren keisarin kaima.\nLahjakas, vilkkaalla mielikuvituksella varustettu poika, mutta oli\njäänyt kouluuttamatta, kun ei hänellä ollut varoja. Palkka oli\npieni... eikä seurakunta ollut maksanut sitäkään vähää, mitä sen\nmaksettavaksi oli pantu. Leonista olisi tullut jotakin, mutta nyt hän\njoutuisi hukkaan... tämä Lappi nielisi hänet -- tämä kirottu Lappi,\nniinkuin se oli niellyt hänet, isän.\n\nSyyt Napoleonin häviöön! Hyvä Jumala! Hän, Lorents Bastman, Lapin\nkorvessa sortunut sielunpaimen, oli löytänyt uusia, uusia -- aivan\nennen tuntemattomia syitä. Niistä hän oli ollut kirjeenvaihdossa\nranskalaisten oppineiden kanssa, ja tuo kirjeenvaihto oli ollut\nhänen ainoa ilonsa tässä erämaassa. Kasvoiltaan tuntemattomat,\nmutta nimeltään vallan tutut tiedemiehet olivat lähettäneet hänelle\nteoksiaan, erikoistutkimuksiaan, monesti omistuskirjoituksilla\nvarustettuina. Niitä hän oli tutkinut, vertaillut ja arvostellut. Ja\nnyt hänen piti kuolla... eikä pojasta ollut mihinkään -- hulttiosta!\n\nKirkkoherran ohimoilla jyskyttivät suonet. Hän oli jälleen suuressa\narmeijassa. Keisari istui pöydän takana, ja tuolilla hänen vieressään\noli lautanen, jolla olivat vastanautitun illallisen jäännökset.\nLekeija oli sen äsken tuonut, mutta ei ollut uskaltanut korjata\npois, ennen kuin hän, keisari, antaisi käskyn, Miksikähän ne eivät\nkorjanneet? Välistä, heittäytyessään kyljelleen, kirkkoherrasta\nnäytti, että pikari oli hopeaa ja lautanen kultaa... ja hän iloitsi\nsiitä. Mutta... minkä vuoksi oli lautanen niin suhteettoman pieni?\nHän ei voinut vastata siihen kysymykseen. Hän heittäytyi seljalleen,\nja silloin hänen puoleksi sulkeutuneiden silmiensä verkkokalvoon\nsattui kuva sängyn päässä seisovasta Joonas-herrasta. Hän oli\ntuttu... mutta kirkkoherra Bastman ei kuitenkaan voinut sanoa, kuka\nhän oli... joku, jonka kanssa hän oli monta kertaa väitellyt tiestä\nja suunnasta. Mikä tie se oli... Smolenskinko vai se toinen -- niin\n-- kuoleva ei jaksanut sitä muistaa. Ja se häntä vaivasi. Yht'äkkiä\ntajunta palasi, ja hän katseli ihmetellen ympärilleen. Nyt hän tunsi\nkaikki... Joonas-herran, joka seisoi sängyn päässä, hänen vaimonsa\nLusinan, nimismiehen, tyttärensä ja vaimonsa. Hän katsahti sivulleen.\nSiinä seisoi pastori seinää vasten nojaten. Tuolilla hänen vieressään\nolivat ebtoollisvälineet. Niin -- hän oli jo tainnut nauttia Herran\npyhän ehtoollisen?\n\n-- Olenko minä jo nauttinut Herran ehtoollisen? -- kysyi hän hiljaa,\nmutta kuuluvasti.\n\n-- Kyllä, kyllä, Lorents. Sinä nautit sen äsken. Pastori antoi sen\nsinulle.\n\nAnna-Stiina-täti oli rientänyt vuoteen viereen.\n\nKirkkoherra hymyili. Hänestä se oli hyvä, mutta miksi ne eivät\nkorjanneet sitä pois? Ja taas meni hänen tajuntansa sekaisin. Nyt\nsiinä olivat jälleen nuo korjaamattoman illallisen jäännökset ja\ntuo sama lohduton kuva: keisari istui pöydän takana... matalassa,\navarassa pirtissä... ja ympärillä levisi ääretön, luminen erämaa.\nMutta nyt hän oli yksin, häipyneet olivat kenraalit ja marsalkat...\nvain tuo avara, matala pirtti, ja ympärillä luminen erämaa. Miksi\nkaikki olivat hänet jättäneet? Missä olivat nyt nuo miehet, jotka\nolivat häntä seuranneet halki tämän lumisen, silmänkantamattoman\nlakeuden. Tuokaa kartta, kartta! Hänen piti yksin löytää tie... tie\ntästä tuskasta ja ahdingosta pois. Kartta! Missä on kartta?\n\nKirkkoherra oli hourioissaan huutanut ääneen viimeiset sanat. Hän\nhuitoi käsiään, ja silmät paloivat kuumeisina.\n\n-- Mitä karttaa hän tarkoittaa?\n\nMutta -- Anna-Stiina-täti arvaisi. Hän juoksi kansliaan ja kaivoi\npöytälaatikosta miehensä viimeiset käsikirjoitusarkit. Hän juoksutti\nne sänkykamariin ja asetti miehensä käteen.\n\n-- Tässä on, Lorents! Tässä!\n\nKuoleva tarttui niihin, ja hänen kasvoilleen levisi autuas hohde.\nHuulet liikkuivat; hän näytti tahtovan sanoa jotakin, mutta mitään\nei erottanut. Hetken kuluttua hengitys lakkasi, ja käsikirjoituksia\npitelevä käsi vaipui velttona sängyn laitaa pitkin alas.\nKäsikirjoitusliuskat putosivat kädestä ja lennähtit hajalleen.\n\nLäsnäolijat puhkesivat nyyhkytyksiin. Ainoa, joka seisoi silmät\nkuivina, oli Joonas-herra. Hän ei ollut saanut antaa synninpäästöä\nvainajalle. Ja hän oli tyytymätön.\n\n-- Kaunis kuolema, kaunis kuolema! -- hoki Anna-Stiina-täti kyyneleet\nsilmissä. -- Sano, mitä sanot, Joonas... mutta minä sanon: kaunis\nkuolema!\n\n\n5\n\nKun Joonas Montelius ja nimismies rouvineen parin päivän perästä\nolivat pappilassa hautajaisista neuvottelemassa, tuli uudelleen puhe\nkirkkoherran kuolemasta.\n\n-- Se oli kaunis kuolema, niin rakkaan Lorentsin kaltainen. Kuolla\nnoin... kädessään käsikirjoitukset, joille hän oli uhrannut koko\nelämänsä.\n\nMutta nimismies lisäsi anoppinsa huomautukseen:\n\n-- Se oli tiedemiehen kuolema.\n\nNiin -- tiedemiehen kuolema se oli ollut, mutta ei suinkaan\nkristityn. Sitä mieltä oli Joonas-herrakin.\n\n-- Hän hourasi jo silloin, -- koetti nimismiehen rouva puolustella\nkuollutta isäänsä. Mutta totta puhuen hän oli itsekin paljon\nmiettinyt, mitä varten isä oli pyytänyt karttaa.\n\n-- Jaaha! Joko ruvettiin riitelemään! -- pauhasi Anna-Stiina Bastman.\n-- Kyllä se on ihmeellistä, ettei kuollutkaan saa rauhaa. Minä sanon,\nettä joka ei tahdo olla moittimatta Lorents-vainajaa, se saa marssia\ntästä talosta ulos! Minä tahdon haudata yksin rakkaan mieheni.\n\nMutta -- hän hillitsi kuitenkin itsensä ja pyysi anteeksi\nkiivauttaan. Hänellä oli ollut niin paljon surua -- ennen kaikkea\nLeonin vuoksi.\n\nNiin -- se Leon! Mitä oikeastaan olikaan tapahtunut? Nyt oli\nJoonas-herrakin täynnä uteliaisuutta.\n\n-- Niin -- voitteko ajatella! Juuri kun te olitte Lusina-tädin kanssa\nlähteneet, rupesivat kirkonkellot soimaan! Me luulimme ensin, että\nkylässä oli tulipalo, mutta -- ei mitään näkynyt. Kirkko seisoi\npaikallaan, ainoastaan tapulin luukut olivat auki. Ne erotti selvästi\nkirkkaassa kuutamossa, ja niistä kajahteli surunvoittoinen kellojen\nääni yli lumisen ympäristön. Ihmisiä juoksi ulos asunnoistaan\nkysellen ja ihmetellen, mutta mitään ei näkynyt.\n\n-- Me nukuimme jo silloin Lusinan kanssa -- huomautti Joonas-setä.\nAamulla kuulimme sitten, että se oli ollut Leon.\n\nNiin -- joku oli lähtenyt ottamaan selvää ja palannut hetken kuluttua\nilmoittamaan, että Leon siellä soitti. Oli hakenut avaimet suntiolta,\nkiivennyt tapuliin ja ruvennut soittamaan.\n\nVoi sitä poikaa, voi sitä onnetonta poikaa!\n\nIstuttiin hetkisen kuin neuvottomina. Ei kukaan sanonut mitään.\nTapaus oli niin ainutlaatuinen. Mutta Anna-Stiina Bastman katkaisi\nhiljaisuuden ja jatkoi:\n\n-- Sellaista se oli! Minä suutuin niin, että olisin pieksänyt pojan\n-- siitä huolimatta, että isä makasi kuolleena. Mutta Leon torjui sen\njäykästi. Hän oli niin kumman näköinen. \"Antakaa minun olla\", sanoi\nhän. \"Huomenna voitte kurittaa... mutta antakaa minun nyt mennä isän\ntykö.\" Ja niine puheineen hän meni sänkykamariin, väänsi oven lukkoon\nja vietti siellä koko yön.\n\nNo... mitä hän siellä?\n\n-- Itki ja puheli itsekseen.\n\nNimismiehen rouva pyyhki silmiään.\n\n-- Et kai sinä kurittanut, äiti?\n\n-- En... en saattanut.\n\nJa Anna-Stiina Bastmankin kuivasi silmiään.\n\n-- Se oli oikein, se oli oikein! -- tuhisi Joonas-setä. Kerrankin hän\noli yhtä mieltä toisten sukulaisten kanssa.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\n\nKirkkoherra Bastmanin kuolema aiheutti pieniä muutoksia kirkonkylän\nelämässä -- oikeammin pappilassa. Pastori Pellikka kosi Annaa ja sai\nmyöntävän vastauksen. Mikäpäs auttoi, kun toiveet Alinaan nähden\nolivat turhaan rauenneet.\n\nKylällä kuiskittiin, että hän olisi kosinut nimismiesvainajan tytärtä\nja saanut rukkaset, mutta siitä ei kukaan tiennyt aivan varmasti.\nBastmanin täti päätti ottaa asiasta selvän.\n\nHän oli niin omituinen tämä Anna-Stiina Bastman, että harrasti\nenemmän Alinan asioita kuin omien tyttäriensä. Viimeisillä keleillä\nhän ajoi Emaukseen. Hänen piti saada varma tieto.\n\nEdellisenä iltana oli Anna tullut hänelle kertomaan olevansa\nnyt morsian. Pastori Pellikka oli pyytänyt häntä vaimokseen.\n\"Vai morsian! Se sinä olet ollut jo puolikymmentä vuotta\n-- mielikuvituksessasi... mutta tämä kai on nyt sitten\ntodellisuutta?\" Kyllä... kyllä se oli... mutta ihanampaa kuin ennen\nmielikuvituksissa. Hän, Anna-Stiina Bastman, oli polkaissut jalkaa.\nSemmoista ei pitänyt tulla hänelle puhumaan. Se oli sitä Bastmanien\npilvissä ratsastamista. Samaa hän olisi sanonut, jos olisi se nuori\nmetsänhoitaja kosinut, joka joulusta saakka oli autellut Joonas\nMonteliusta leimaustöissä. \"Ala mennä siitä!\" Ja Anna oli hypähdellen\nrientänyt kansliahuoneeseen, missä Israel Pellikka oli täyttänyt\ntaulukoita.\n\nNiin -- tämä Pellikka... hän oli sentään saanut jotakin aikaan: hän\noli pastoreerannut ja hän oli mennyt kihloihin. Heti Lorents-vainajan\nkuoleman jälkeen hän oli matkustanut alas ja suorittanut\npastoraalitutkinnon. Silloin häntä oli vielä kannustanut toivo Alina\nBerghällin saamisesta. Tyttö ei tietysti haluaisi jättää omaisiaan.\nSiis oli hänen, Israel Pellikan, iskeydyttävä kiinni tänne Lapin\nkorpeen. Hän oli hakenut ja saanut viran. Mutta -- Alina Berghäll oli\njäänyt saamatta. Sen sijaan oli taivas antanut hänelle Anna Bastmanin\n-- niinkuin ennen muinoin Jaakopille Lean Raakelin asemasta.\n\nMutta -- tästä kaikesta ei Anna-Stiina Bastman ollut tietoinen. Hän\nei tiennyt sitä, mikä oli saanut pastorin niin äkkiä matkustamaan\nalas. Hän oli luullut, että se oli virka. Mutta se oli ollutkin Alina\nBerghäll.\n\nKohtapa se saataisiin selville. Anna-Stiina Bastman pieksi poroaan\nminkä kerkesi. Vai että Annan otti... ja olisi kukaties saanut\nparemman. Eivät osanneet miehet katsoa eteensä -- halvattu sentään!\nLorents-vainaja kyllä... taikka: _hänhän_ se oli siinäkin asiassa\neteensä katsonut. Lorents ei olisi osannut ottaa mustalaistakaan...\nsellainen hän oli ollut. Mutta -- hänpä, Anna-Stiina Bastman otti...\nja nyt hän olisi suonut, että Alina olisi osannut ottaa tämän\npastori Israel Pellikan. Sillä Anna olisi yhtä mielellään mennyt\nmetsänhoitaja Malmgrenille, joka oli pivarrellut tytön ympärillä\nkuin soitinmetso koko kevättalven. Hyvä siitä olisi tullut... jos ei\nPellikka paiskautunut väliin - pöhkö!\n\nTiinus laskeusi parast'aikaa heinäkuorman päältä alas, kun\nAnna-Stiina Bastman ajoi pihaan. Vai niin, että täällä oli oltu\nheinässä! Sehän viittasi siihen, että täällä kulki elämä normaalisti.\nPitkä pojan roiskale pudota kolahti kuin jäätynyt pölkky maahan.\nAnna-Stiina Bastman sitoi poronsa kiinni jäkäläkantoon ja katsahti\ntaakseen. Pystyyn oli pudonnut -- poika. Täällä kulki elämä\nnormaalisti.\n\n-- Onko äiti kotona?\n\nKyllä kai se oli. Tiinus selvitteli parast'aikaa suitsiperiä ja\nrupesi riisumaan hevosta.\n\nAnna-Stiina-täti työntyi sisään, niin että peskinkahvat pölisivät.\nTalo oli tavallisissa askareissa: Ellen nypläsi pitsiä, Alina silitti\npaitoja pöydän ääressä, Unkka pani parhaillaan kirvestä varteen, ja\nLempi -- niin, Lempiä ei näkynyt.\n\n-- Halkometsäänkös sinä aiot? -- huuaisi täti ehdittyään häthätää\nheittää kintaansa penkille.\n\n-- No, päivää kanssa!\n\n-- Päivää, päivää. -- Ellen rouva laski nypläyksensä syrjään. Hänen\ntuli aina niinkuin vähän paha omatunto, kun hänen sisarensa tapasi\nhänet tästä puuhasta. -- Mikäs sinua lennättää?\n\nJumalan voima se oli, joka ihmistä lennätti... mutta eipähän\nlennättänyt kaikkia. Hän puolestaan olisi ollut valmis, vaikka uusiin\nnaimisiin!\n\n-- No --?\n\nEllen katsoi pitkään sisartaan. Mikäs tällä nyt --? Tottako se puhui\nvai leikkiä? Anna-Stiinasta ei koskaan tiennyt...\n\nMutta -- täti oli jo pöydän luona ja seurasi silmät sirillään Alinan\ntyötä.\n\n-- Mikset papin paitoja silitä?\n\nSe tuli kuin pyssyn suusta, ja Alinan silitysrauta pysähtyi. Papin\npaitoja! Ei ollut pappi pyytänyt häntä paitojaan silittämään.\n\nMutta Anna-Stiina näki, ettei tyttö puhunut totta. Hänen kätensä\nvavahteli.\n\n-- Puhu pukille, äläkä minulle! Eikö ole pyytänyt?\n\n-- No mitä täti nyt oikein...?\n\n-- Sitä minä vain, että eikös hän ole käynyt täällä?\n\n-- Kuka?\n\n-- Pastori Pellikka. Taikka kirkkoherrahan hänestä kohta tulee.\n\nMitäs siitä, jos oli käynytkin? Kai nyt heilläkin sai vieraita käydä?\n\nAnna-Stiina Bastman nauroi. Saipa sai... saipa sai. Mutta -- nyt ei\nollut kysymys siitä. Vaan mistä!\n\n-- Siitä, että _kosiko_ hän sinua?\n\nAlina oli punastunut hiusmartoa myöten. Hän oli loukkaantunut.\nMikä oikeus oli tädillä tutkia hänen asioitaan? Eikö hänellä ollut\ntarpeeksi omistaan? Hän hillitsi kuitenkin itsensä ja vastasi\nnaurahtaen:\n\n-- Kyllä hän kosi.\n\n-- Ja sai rukkaset?\n\n-- Niin sai!\n\nSe tuli jo hiukan äkäisemmin. Silitysrauta lennätettiin takan\nloisteeseen tavallista tulisemmin.\n\n-- Milloin hän kävi täällä?\n\nHerra siunatkoon! Tämähän muistutti jo oikeaa poliisikuulustelua.\nMilloin? Eilen -- aamupäivällä.\n\n-- Vai sitä vartenko pastori kävikin täällä? Unkkakin sekaantui jo\nkeskusteluun.\n\n-- Sikiöt hiljaa, kun aikaihmiset puhuvat! Vai että aamupäivällä!\nMutta -- tiedättekö, mitä meillä tapahtui iltapäivällä?\n\nKaikki tuijottivat tätiä hämmästyksissään. Mitä... mitä oli sitten\ntapahtunut?\n\n-- Joo! Pastori Israel Pellikka kunnioitti taloa kosimalla meidän\nAnnaa -- hahhaa!\n\nJa Bastmanin täti raivosi, löi reiteensä ja raivosi. Nyt hänelle\nvasta valkeni koko juttu! Se oli selvä kuin almanakka! Israel\nPellikka oli käynyt täällä aamupäivällä... saanut rukkaset... ja\niltapäillä kosinut Annaa. Niin sitä piti korvausta ottaa, kun oli\noikea mies! Akka piti saada vaikka puusta!\n\nJa tällaiselle miehelle hän oli toivonut Alinaa!\n\nJopas löi kohtalo kintaalla korvalle! Oikeastaan hänen olisi pitänyt\niloita siitä, että sai tyttärensä naitetuksi -- niin... niinpä\nkyllä... ja että sai jäädä pappilaan asumaan edelleenkin... nyt kun\nvävystä tulisi kirkkoherra. Mutta -- se ilo haalistui sen musertavan\ntosiasian rinnalla, ettei hän, Anna-Stiina Bastman, tuntenutkaan\nmiehiä. Ja hän oli luullut lukevansa heitä kuin kirjaa. Jo kerran\naikaisemmin hän oli pettynyt... tai oikeastaan kahdesti. Sillä mitä\noikeastaan oli ollut hänen suhteensa Lorents-vainajaan muuta kuin --\nniin: elättämistä. Se oli oikea sana! Ei hän sitä tahtonut sanoa,\netteikö hän olisi Lorentsia rakastanut -- tavallaan. Mutta -- se oli\nollut paremmin kuin äidin rakkautta... tai oikeammin huolenpitoa...\nhousuista, paidoista, papinkauluksista. Eihän sellainen kirjatoukka\nollut osannut naista rakastaa. Ja sitten nimismies, vävypoika!\nHäntäkin hän oli Alinalle toimittanut. Mutta itse sai korjata...\nomaan suohkanaansa niinkuin tämän Pellikankin.\n\n-- Hyvä oli, että annoit rukkaset! Jouti saadakin -- semmoinen\nmies! Sanon minä sen, vaikka tulisi kymmenesti vävykseni... en minä\nsiitä välitä. Mutta -- Annalle hän on omiaan... onpa vaan... toinen\nhöhnä toiselle! Mutta siitä on vain se ikävä seuraus, että minä\nsaan edelleenkin sen talon elämästä huolta pitää... noutaa raidot,\nhakkauttaa halot, paikata verkot ja lyödä lapikkaisiin pohjat.\nNiin! Mutta hyvähän se on, sillä minähän olen tottunut heilumaan,\nheilumaan, heilumaan. Hyvä isä sentään!\n\n-- Etköpä sinä olisi heilunut, vaikka olisit joutunut poiskin --\npappilasta? -- uskalsi Ellen-rouva huomauttaa.\n\n-- Olisin... tottamaaren! Siinä sinä olet oikeassa, Ellen! Mutta minä\nolin ajatellut... hm! -- no niin! Ettekö onnittele minua?\n\n-- Onnea vain! -- sanoi Unkka ja tarkasteli kirveen terää ikkunaa\nvasten.\n\n-- Sinä, suden poika! -- sähähti täti. -- Katso sinä vain, ettet lyö\nkirveellä jalkaasi -- niissä asioissa!\n\n-- Naisiltahan se kuulemma menee jalka poikki -- kerran kahdessa\nvuodessa, -- naureskeli Unkka.\n\nSille täytyi jo nauraa. Ne lapset, ne lapset! Ne tiesivät näemmä\nenemmän kuin saattoi vanhempi aavistaakaan.\n\n-- No niin... käykäähän siellä meilläkin, -- touhusi\nAnna-Stiina-täti. -- Minä jo mökin paikkaa itselleni katselin, kun\nluulin, että armovuoden päätyttyä joudun muuttamaan. Mutta -- jatkui\nniitä nyt... armovuosia -- tiesi kuinka pitkälti.\n\n-- Mutta -- minäpä olen katsellut itselleni mökin paikan, -- sanoi\nAlina.\n\nMitä? Bastmanin täti oli jo tekemässä lähtöä, mutta jäi vielä. Mitä\nmökin paikkaa se Alina...?\n\nJoo -- hän oli puhunut nimismiehen kanssa, että hän haluaisi perustaa\ntorpan... kruununtorpan... tuossa parin kolmen vuoden päästä, kunhan\nUnkka tulisi täysi-ikäiseksi ja pystyisi ottamaan Emauksen haltuunsa.\nSiellä... Makeanpetäjänmaassa oli ensiluokkainen paikka -- nimismies\noli sitä suositellut. Hän, Alina, oli kevättalvella käynyt sitä\nkatsomassa, ja paikka miellytti häntä.\n\n-- No... mihinkäs Tiinus joutuu?\n\n-- Minä lähden karvarin oppiin.\n\nTiinus istui penkillä, kädet sylissä kuin tytöllä. Hän oli\nkyllästynyt maan muokkaukseen.\n\nVai niin, vai niin. Täälläpä oli kaavailtu paljon uutta, sitten kun\nhän, Anna-Stiina-täti, oli viimeksi talossa käynyt. Eikä hän ollut\nkäynytkään sitten Lorentsin kuoleman. Oli ollut perunkirjoitukset,\nperinnön jaot ja sen seitsemätkin puuhat. Vai Makeanpetäjänmaahan...\n\n-- Niin. Sinne laitan vanhanpiian mökin ja elelen rauhassa --\n\n-- ... miehiltä, -- täydensi täti.\n\n-- No... vaikkapa niinkin.\n\nNo niin, no niin... jokainen teki niinkuin tahtoi. Hänen,\nAnna-Stiinan, oli lähdettävä katsomaan, mitä se kihlapari siellä\npappilassa puuhasi.\n\nTäti hymähti pilkallisesti. Hän oli jonkin verran loukkaantunut\nsiitä, että Alina oli niin omin päinsä asioistaan huolehtinut. Ja\nhän kun oli tottunut siihen, että hänen kanssaan neuvoteltiin...\nJoonas, Lusina, Ellen... niin -- koko Ellenin suohkana. Hän oli\ntottunut siihen, että hän oli tässä heidän suvussaan sen liikkeelle\npaneva voima, lainsäätäjä ja suojelija. Mutta... ei näkynyt enää\ntarvittavan... ei näkynyt. No! Omistaan hän ainakin huolehtisi, niin\nkauan kuin peukalo liikkuisi! Sen saisi kokea Anna ja Annan mies!\n\nTädin mentyä vallitsi tuvassa pitkän aikaa hiljaisuus. Jokainen\nmietiskeli kuulemiansa. Mutta sitten vähitellen puhkesivat nämä\nmietteet ilmoille.\n\n-- Niillä tytöillä on tuuria, -- söpötti Tiinus, seisoen Alinan\nedessä kumarassa käsivarret sisäänpäin painuneita polvia vasten. --\nOlisit ottanut, Alina, papin, kun olisit kerran saanut. Ja Tiinus\nnaukaisi oikein sievästi.\n\n-- Tai nimismiehen, -- lisäsi Unkka.\n\n-- Pidähän sinä huolta siitä Rusiltastasi, jonka perässä hyppäät\nkaikki sunnuntai-illat, -- vastasi Alina. -- Tuossa on sinulle\nkihlajaispaita!\n\nJa Alina heitti vallattomuudessaan vastasilitetyn paidan Unkalle päin\nnaamaa.\n\n-- Älähän, älähän... käännä se laskoksille, -- hätälli äiti. Hän ei\npitänyt tällaisesta leikistä.\n\n-- Sitä minä vain olen odottanut, että milloin Joonas-setä ottaa\nsinua korvasta ja kiikuttaa pihalle, -- ivaili Tiinus.\n\nJaa, että pihalle! Sitä Joonasta ei tulisi koskaan! Unkka seisoi\nkeskellä lattiaa kirves olalla.\n\n-- Odotahan vaan, kunnes setä teidät tavoittaa. Eiköhän siellä kulu\nkahviakin kaksinkertainen määrä, kun se tyttö sinua joka kerta\njuottaa.\n\n-- Se on valhe!\n\nJa kirves tärähti lattiaan, niin että pirtti jymähti. Äiti kirkaisi\nsäikähdyksestä.\n\n-- Ihanhan sinä tapat vanhan ihmisen... ja lattiankin sinä halkaiset!\n-- torui hän.\n\n-- Saisipa olla Bastmanin täti nyt täällä. Hän sinulle näyttäisi\nhuutia!\n\nAlina oli siepannut kirveen ja seisoi nyt keskellä lattiaa kuin\nsodanjumalatar, silmät salamoiden.\n\n-- Katso, minkälainen kolo tuli permantoon, senkin suden pentu!\n\nMutta Unkka oli siepannut lakkinsa ja rynnännyt ulos. Siellä hän\nkävi heinäkuorman kimppuun, ryhtyen sitä hankomaan navetan yliselle.\nHäntä kiukutti, että kajottiin hänen asioihinsa. Sen lempsattiako\nse muille kuului, kenen tytön kanssa hän kulloinkin seurusteli! Hän\noli ollut nyt Rusiltan kanssa nämä kevätkuukaudet, ja kesällä heillä\nolisi varmempi olo, kun Rusilta nukkuisi aitassa. Hän pääsisi silloin\nsinne. Kerran... viime pääsiäistä vasten hän oli nukkunut tytön\nkanssa Joonas-sedän keittiössä... koko yön peljäten, että sattuisi\nEsko tahi Lusina-täti tulemaan. Hän oli tehnyt varmaankin hyvin\nsurkean vaikutuksen, sillä tyttö oli nauraa hihittänyt melkein koko\nyön. Unkka oli tuntenut kokemattomuutensa... ja ollut pari viikkoa\nJoonaksella käymättä -- sen erän jälkeen. Mutta -- seuraavalla\nkerralla hän näyttäisi olevansa mies!\n\nHän hankosi heiniä posket punaisina. Merkillistä, kuinka Tiinuksen\nhuomautus oli tehnyt vastenmielisen vaikutuksen... vaikka hän oli\npuhunut vain kahvinjuonnista. Ja hän oli lyönyt kirveen permantoon\nja karjaissut: \"Se on valhe!\" Mikä oli valhe? Sekö, että hän oli\ntytön kanssa hörppinyt kahvia... vai sekö, että hän oli sen kanssa\nyötä nukkunut? Kumpikin oli totta... ja kuitenkin hän oli sanonut,\nettä se oli valhe. Mistä se johtui? Sitä kysymystä Unkka mietiskeli\neikä päässyt muuhun tulokseen kuin siihen, etteivät hänen retkensä\nsietäneet päivänvaloa. Ja se ajatus painoi mieltä.\n\nLempi tuli kylältä, ja joku lapinpukuinen poika näkyi häntä\nsaattelevan. Kukahan se mahtoi olla?\n\nUnkan mielessä jo jysähti, että se mahdollisesti olisi Luukas...\nLuukas Morottaja, ja hänen sormensa puristivat hangonvartta rajusti.\nMutta -- ei se ollut Luukas -- se oli Oula, Javeruksen Oula. He\neivät huomanneet häntä, vaan seisoivat veräjän suojassa, jutellen\nhiljaa keskenään. Ja Lempikin niin sirkutti ketterästi! Surma olkoon!\nJoko se hänkin aloitteli näitä lemmen polkuja -- tyttö parka! Ja\nkavaljeerina lappalainen... herasilmäinen Oula! Unkkaa suututti ja\nnauratti.\n\n-- Hiuuh! -- huusi hän kuorman päältä. -- Mitäs te siellä\nsuksuttelette?\n\nLempi säikähti. Hän punastui ja kalpeni yhtä aikaa. Oula kurkisti\nveräjän yli ja rauhoittui huomatessaan Unkan.\n\n-- Terve, terve! Niin että emmekö saisi? Johan se Lempikin on ripille\npäässyt.\n\n-- No, vaikka sitten... mutta kakara tuo vielä on!\n\n-- Isokin mies tässä! -- ivaili Lempi. -- Kuule, terveisiä\nRusiltalta. Minä kävin Joonaksessa.\n\nSe auttoi. Unkka pyörähti selin ja rupesi jatkamaan työtänsä hammasta\npurren.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\n\n1\n\nNiin kävi, että Pellikka mennä paukautti naimisiin jo pahimman\nkelirikon aikana. Naapuriseurakunnan pappi sai kävellä satakunta\nvirstaa niiden vihkiäisten vuoksi. Eikä hän ainakaan nuorta paria\nsiunannut.\n\nMetsänhoitaja Malmgren painui tunturiin, hän ei ollut häissä. Anna,\njoka oli lukenut niin monenmonta jatkokertomusta, oli lähettänyt\nkutsun hänellekin. Se kävi muuten yhteen noiden kertomusten kanssa,\njoiden morsianosia hän oli mielikuvituksessaan esittänyt. Miksei\nkiirehtinyt... herra forstmestari? Hän olisi kyllä tullut. Mutta nyt\nhänen täytyi tyytyä papinrouvan asemaan. Se oli herra forstmestarin\noma syy.\n\nMutta Joonas-herra oli tyytyväinen. Hänen, vanhan metsäpäällysmiehen\nniskoille oli heitetty tuollainen metsänlukija, joka oli\ntoistakymmentä vuotta koulua käynyt oppiakseen sen taidon. Häntä,\nJoonas Monteliusta, ei ollut opetettu kuin talvikappale. Ja heti\nhän oli ollut asiasta perillä. Mutta että mies uhrasi vuosikausia\noppiakseen sellaista kuin _metsänhoitoa_ -- se oli hassutusta.\nNiinkuin toukka olisi senvuoksi puuta heittänyt. Eheei! Kyllä se söi\nja jäyti... ja tikka oli parempi forstmestari siinä suhteessa. Se\nlöysi toukan muutamalla nokkansa kopahduksella -- kantokukko! Eikä se\nkoskaan iskenyt terveeseen mäntyyn. Metsänhoitaja Malmgren sen sijaan\nsaattoi lyödä kruununleiman vikanaiseenkin petäjään. Ei siinä oppi\nauttanut.\n\nKalasteltuaan kevätkappaleen sonnusti metsänhoitaja itsensä ja läksi.\n\nKun Anna Pellikka tapasi hänet sattumoisin Javeruksen kaupassa\nja tiedusteli, mihin herra metsänhoitaja nyt aikoi, oli Malmgren\nvastannut ylimielisesti hymyillen: \"Etelään... missä ruusut\nkukkivat!\" Ja se hävytön oli sanonut sen koko puotiväen kuullen!\nNiinpä niin.\n\nHänen virkamääräyksensä oli loppunut.\n\nMutta kyllä hän olisi sen pitennetyksi saanut, jos Anna Bastman olisi\npysynyt naimatonna. Mutta ei pysynyt. Sivu suun oli mennyt se saalis.\nJa siksi hän jouti pois.\n\nMalmgren siis lähti, mutta toisia tuli sijaan - Joonas-herran\nharmiksi. Piti muka harjoitella! Niinpä niin! Hän, Joonas Montelius,\noli aikonut opettaa Esko-poikansa ja tehdä hänestä virkansa perijän.\nMutta -- nyt aiottiin metsäpäällysmiesten toimet lakkauttaa ja\nasettaa tilalle nämä Evolla gluntteja lauleskelleet metsänhoitajat.\nHänellä, Joonas Monteliuksella, oli sentään vielä eläkevuosiin\nmatkaa... ja hän olisi kuolemaansa asti _forstuppsyningsman_!\n[Metsäpäällysmies.] Mutta näitä uudenaikaisia apulaisia piti suvaita\nja sietää. Se oli kiusa.\n\nKullakin oli siis omat huolensa. Bastmanin tädillä oli huolta\nLeon-pojastaan. Nyt, isän kuoleman jälkeen, hän taas oli ruvennut\nvahvasti ryyppäämään. Siellä istui Javeruksen puotikamarissa ja\nkallisti klasia Heikuraisen kanssa. Sukkela savolainen tarjosi ja\nnautti ylemmyydestään -- mokomakin kauppaneuvos! Mutta se turina\nloppui lyhyeen, kun Bastmanin täti muutamana päivänä lennähti\nJaverukselle ja huiteli Leonia korville. Ja taisi siinä saada herra\nkauppaneuvoskin samasta sarvesta.\n\nHuolia karttui. Nimismiehelle syntyi poika, mutta se oli\nseitsenkuinen. Bastmanin täti ei joutanut muuta tekemään kuin\nhyppäämään pappilan ja puustellin väliä. Oli katsottava, että poika\npysyi pumpuleissa ja että sillä yleensä oli riittävä lämmin. Hyvä\nJumala! Eivät kyenneet hänen tyttärensä edes täysin kehittyneitä\nlapsia synnyttämään. Miten kävisi Annan? Hän oli vasta astunut\naviosäätyyn ja hänellä oli tuo kaikki edessään. Mutta tulisiko\nsiitä sen kummempaa tolkkua! Hän, Anna-Stiina Bastman, oli heilunut\nheinäniityllä... ja kotia tultuaan pyöräyttänyt pojan -- Leonin.\nTuskin oli ehditty saunaa lämmittää, kun hän oli jo ollut asioistaan\nselvä. Mutta -- näille, nykyajan rouville, piti olla kätilöt ja\ntohtorit. Hän, Anna-Stiina Bastman, ei ollut tarvinnut kätilöä\nyhtään ainoaa kertaa. Päinvastoin hän oli itse saanut olla kätilönä\nmuille... molemmille sisarilleenkin.\n\nBastmanin täti tuskitteli. Hän oli kuin suunniltaan monista huolista\nja puuhista. Kevätkalastus! Niin -- mutta rysät olivat vielä\ntalvikunnossa. Eikä saanut korjaajaa... ei vaikka olisi itkenyt, eikä\nhän itse olisi joutanut. Mutta -- sitten tuli vihdoinkin Tihki-Tomma\nja pani rysät kuntoon.\n\nMutta -- sitten olisi ollut paikattava vene, sillä se, pakana, vuoti.\nBastmanin täti yllytteli Pellikkaa, vävypoikaansa, mutta Israelilla\noli oppilas. Hänen piti antaa tunteja Morottajan Luukkaalle, joka\naikoi syksyllä lähetyskouluun. Anna-Stiina Bastman kiukustui.\nKumpikohan mahtoi olla tärkeämpi heille: pakanain käännytyskö vai\nkevätkalan pyynti! Jolloin Israel Pellikankin täytyi myöntää, että\nhyvältä se maistui kala hänenkin suussaan. Ja niin hän oli lähtenyt.\nLuukas oli saanut sen aikaa lukea yksin.\n\nKun siitä oli päästy, oli alkanut leipominen. Pitkäaikaiset paisteet\nolivat kuivattaneet pärekatot niin, että oli hiukan vaarallista, kun\nsitä paitsi joka päivä tuuli. Mutta Anna-Stiina Bastman haetutti\nTihki-Tomman ja komensi katolle. \"Sisso! Ylös äijä ja ämpäri kouraan!\nSiellä saavat sinun täisikin hiukan raitista ilmaa!\" Tomma istui\npiipun juuressa kolme päivää ja torkkui. Hänen oli vahdittava,\nettei kipinä päässyt kattoon. Mutta siitä huolimatta hän polttaa\nröyhytteli. No niin -- olihan hänellä vesiämpäri vieressään.\n\nEmauksessakin oli tämä kevät saanut muutoksia aikaan. Tiinus oli\nlähtenyt karvarin oppiin. Kiiperi oli luvannut tehdä hänestä\nmestarin. Anna-Stiina Bastmanin sieraimet olivat ruvenneet\nvärisemään, kun hän oli asiasta kuullut. Menköönpä vaan.\n\"Mutta sen minä sanon, että ennen minä olisin lyönyt heinää\nKolmenkymmenenvuomalla kuin vanutellut märkiä lehmänvuotia!\" No niin!\nItsepähän Tiinus tiesi!\n\nPieni Lapin kirkonkylä eli siis jonkinlaisen levottomuuden vallassa.\nTohtoriakin se vaivasi. Häneltä oli talousneitsyt lähtenyt pois, ja\nhän odotti uutta. Entinen oli kyllästynyt erämaan yksitoikkoisuuteen\nja kylän juoruihin. Oli hoettu heidän muka pitävän yhtä. Niinkuin\ntohtori olisi naisista välittänyt. Huihai! Hänellä oli poronsa, joita\npuoskiessa hänen aikansa kului. Ne eivät kuitenkaan olleet vielä\nlakanneet sarvia kasvattamasta -- isäntänsä kiusaksi. Joka syksy ne\nilmestyivät lääkärin puustellin pihalle päässä komeat, monihaaraiset\nkruunut -- oikeat naamasarvet. Oli siis huolensa kullakin --\ntohtorilla niinkuin lukkarillakin.\n\nViimeksimainittu äkäili sen johdosta, että Pellikka oli ottanut\nkäytäntöön ns. laiskojen koulun. Bastman-vainajan aikana sitä ei\nollut pidetty, mutta jopahan keksi tämä uusi pappi! Holottaja sai\nistua kunnantuvalla ja takoa poikien päähän Jerusalemin kauheaa\nhävitystä. Ja ulkona kirkas Jumalan päivä, ja taivaan sinessä kurkien\nkiila, kun ne kaulat ojossa saapuivat Lappiin! Kalaan olisi tehnyt\nlukkarinkin mieli, mutta nyt piti tankata poikien kanssa, kuinka\npaljon juutalaisia Tiitus ristiinnaulitutti Jerusalemin ympärille.\nOli siinä päälukua... oli siinä. Mutta lukkari ajatteli koko ajan\nhaukia.\n\n\n2\n\nUnkka seisoi suolla lapio kädessä ja katseli, kuinka vesi hiljaa\njuosta liritti ojan reunoja alas. Hän oli kaivamassa viemänä.\n\nKolmenkymmenenvuoman koillisnurkkaan rajoittui pieni suon kappale,\njoka oli arviolta noin hehtaarin laajuinen. Sekin kuului Emauksen\nmaihin. Siitä oli Bastmanin tädin ja Joonas-sedän kanssa monta kertaa\nkeskusteltu, että se pitäisi kuivata. Siihen ehkä voisi kylvää\nohraa. Unkka oli mietiskellyt asiaa kevättalven ja päättänyt ryhtyä\nojittamaan.\n\nHän oli nyt kahdeksantoista vanha -- keväällä täyttänyt. Hän jo\npystyi täyden miehen töihin. Tiinus oli lähtenyt... ja Alina hautoi\nmyös muuttopuuhia. Hänellä oli se torpan suunnitelmansa. Mutta Lempi\nleppasi Oulansa kanssa. Jokohan menisi tyttö naimisiin ennen häntä...?\n\nHän oli pitänyt kiinni Rusiltasta... tai oikeammin tyttö hänestä.\nOli menty lemmenleikeissä vähän liian pitkälle... ja Rusilta odotti\nlasta. Unkka seisoi ojanpohjalla lapioon nojaten ja häntä tympäisi.\nNiin pian oli häneltäkin nuoruus mennyt... ja nyt hän oli jo kohta\n\"ukkomies\". Äiti ei onneksi tiennyt mitään... mutta Alina aavisteli,\nja Lempi. Hän katseli toisinaan veljeään kovin pitkään ja tutkivasti.\nSellaisiako olivat miehet? Hänen Oulansa ei ainakaan tuntunut\nsellaiselta. Kävellä vaaputteli vain... ja puhui isännyydestänsä.\nHänen pitäisi vielä ottaa Heikurainen lujille: haaskasi hänen\nperintöosuutensa. Sillä hän oli päättänyt jatkaa kauppaa samassa\npaikassa, missä isä oli aloittanut. Ja kun he Lempin kanssa\npääsisivät tiskin taa, niin silloin se alkaisi käydä!\n\nUnkka pisti pari vihaista lapiollista ja heitti märän mudan ylös. Se\nläiskähti joka kerta niin ilkeästi, tuoden mieleen jotakin etovaa\nja tunkkaantunutta. Mutta ilma oli kaunis ja taivas pilvetön.\nKolmenkymmenenlehdossa kävi sellainen sirkutus, että korvaa hiveli.\nUnkan mieliala keventyi. Mikäpäs auttoi... piti ottaa elämä niinkuin\nse nyt oli. Ja mikäpäs Rusiltassa... tiitterän vaimon hän siitä\nsaisi... vaikka olivatkin nyt asiat hiukan hullusti. Mutta Alina\nvoisi ryhtyä torppaansa rakentamaan heti -- olihan hän jo talvella\nvedättänyt hirret Tiinuksen kanssa. Unkka vaistoili, etteivät nuo\nkaksi tulisi sopimaan yhteen... Alina ja Rusilta. Rusilta oli niin\nteräväkielinenkin... ja Alina liiaksi herrahtava... vaikka puskikin\ntöitä kuin mies. Luultavasti äiti seuraisi Alinaa... ja sitten hän\nsaattaisi ruveta tässä Emauksessa mylläämään oman päänsä jälkeen.\n\nHän teki työtä hiki hatussa, vain silloin tällöin pysähtyen\noikaisemaan selkäänsä. Kesä oli jo hyvällä alulla, eikä hän ehtisi\nsaada viemäriä valmiiksi nyt. Täytyi jättää syksyyn. Sinnepähän\nsoluskelkoot vedet Kolmenkymmenenojaa pitkin järveen... tästä\nkaivetusta kappaleesta. Ja kyllä se kuivuisi jo jonkin verran tuo\nylempikin osa. Sitten kun hän saisi tämän valmiiksi, ja päästäisiin\nkylvämään, niin jopa kelpaisi katsella! Ohra tässä aaltoilisi\nsyyskesän koreina säinä... ja suo antaisi leipää melkein koko\nvuodeksi...\n\nJoutsenet joikuivat ilmassa. Unkka kohotti päätään. Niin -- siellä\nsaapuivat valkeat linnut Lappiin, pesimäpaikoilleen. Komeita ne\nolivat. Kuten kurjetkin ne halkaisivat ilmaa auran muotoiseen kiilaan\nasettautuneina. Unkka tarkkaili niiden lentoa tuokion ja painui\njälleen työhönsä.\n\nJoku näkyi astelevan vuomaa pitkin Unkan työmaata kohti. Se oli\nRäpöttäjä, kiertokoulunopettaja. Nyt kun kaikilla oli kiire, käveli\nKostamus vapaaherrana. Hänellä oli työmies... eikä hänen tarvinnut\nitse raataa.\n\nUnkka ei tuntenut erikoisempaa kiintymystä tähän mieheen. Hän muisti\nvielä kouluaikansa. Pieni, mustaverinen koulumies oli tehnyt hänen\npäivänsä riittävän katkeriksi. Mutta Räpöttäjä näytti unohtaneen nuo\najat ja haasteli iloisesti:\n\n-- Kas sitä Uuno Kristiania! On ruvennut oikein suurtyöhön! Räpöttäjä\nmittaili silmät sirrillään suota laidasta toiseen. -- Ethän vain\nottanut mahdotonta urakkaa?\n\nUnkka murahti jotakin ja jatkoi työtänsä. Olisi tehnyt mieli\nvastata oikein purevasti... muistuttaa siitä kerrallisesta\nkenraalikuvernöörin käynnistä, jolloin Räpöttäjä oli esiintynyt\nkuntalaisten puolesta. Kenraalikuvernööri oli tiedustanut, olisiko\npaikkakuntalaisilla ollut mitään toivomuksia esitettävänä.\n\"Kyllä, Teidän Ylhäisyytenne! Me haluaisimme tänne linnoituksen.\"\nLinnoituksen? Kenraalikuvernööri oli ajatellut, että tulkki oli\nkääntänyt väärin. Linnoituksen? Tarkoittiko opettaja ehkä linnaa,\nvankilaa? Ei, kyllä hän tarkoitti linnoitusta... sellaista,\njoka suojelisi maata. \"Mitä vastaan?\" \"Ruotsia vastaan.\"\nKenraalikuvernööri oli nauranut. Se oli mahdoton ajatus, sillä\ntäältähän oli linnuntietäkin rajalle yli kaksisataa virstaa. Sitä oli\naikoinaan paljon naurettu pitäjäläisten kesken. Niin ettei tämä hänen\nsuonkuivaustyönsä ollut lähimainkaan niin mahdoton kuin Räpöttäjän\nlinnoituspuuha.\n\n-- Jaa, jaa... jaa, jaa, -- jutteli Kostamus aivankuin olisi lukenut\nUnkan ajatukset. -- Taitaa se sittenkin käydä... käydä... tuota.\n\nKyllä se kävi, kunhan ei kiirettä pidetty.\n\n-- Ja taidat sinä pian mennä naimisiinkin... tuota...? Mitä?\n\nUnkka katsoi opettajaa, ja nyt oli hänen kasvoillaan tuo tuttu ilme,\njonka Kostamus niin hyvin muisti. Ilveksen pojasta oli kasvanut täysi\nilves.\n\n-- Niin juttelevat siellä kylällä, että sinulla olisi...\n\nMitä?\n\n-- No, no... älä nyt suutu. Minä vain... tuota.\n\n-- Mitä minulla on kylällä? -- tiukkasi Unkka ojan pohjalta.\n\n-- No... morsian, hehheh...\n\nJa -- entäs sitten, jos olikin. Luuliko opettaja, että hän oli vielä\nkoulun penkillä?\n\n-- No... enpä tietysti. Mutta... minä ajattelin, että olisit voinut\naloittaa... kristillisesti... sen avioliittosi.\n\n-- Minä aloitan, niinkuin minä aloitan... eikä siinä ole muilla\nmukisemista. Jos minä syön omasta laukustani, niin mitä se kehenkään\nkuuluu.\n\n-- No, niin... no, niin... älähän nyt suutu. Minä vain...\n\nJa Räpöttäjä lähti vaaputtelemaan kylälle käsin.\n\nUnkka kirosi hengessään. Vai puhuivat ne jo kylällä, että hän... Voi\nhalvattu sentään! -- niinkuin Bastmanin täti sanoi. Ei -- hänen piti\npanna toimeksi... mennä pappilaan ja ottaa kuulutus. Sillähän siitä\npääsisi.\n\nHän pisteli tavallista tiukempaan hampaat irvissä ja silmissä\nteräksen kiilto. Sitkeää, sitkeää oli suo... mutta lohkesi kuitenkin!\nHän oli niin työhönsä ja omiin ajatuksiinsa vaipunut, ettei kuullut,\nettä uusi vieras oli ilmestynyt viemärin partaalle, ennenkuin tämä\näänsi.\n\n-- No hei, poika\n\nHolottaja p--kele!\n\nUnkka katseli kulmat kurtussa viemärin reunalla häärivää lukkaria.\n\n-- No... mitäs nyt --?\n\n-- Ei mitään, ei mitään. Läksin vain jaloittelemaan, kun olen koko\npäivän pitänyt koulua.\n\nJaa... se oli se junttien koulu? Se peijakas... sehän se oli -- tämän\nuuden kirkkoherran keksintöä. Mutta -- olikos Uuno Kristian kuullut\nviimeisiä uutisia?\n\n-- En. Minkälaisia ne ovat?\n\nLukkari vaappui viemärin reunalla, ja näytti, että hän minä hetkenä\nhyvänsä voi pudota rojahtaa ojaan. Hän nauroi.\n\nJoo... se Malamikreeni, hosmestari, hitto soikoon, oli tehnyt\ntohtorille korput! Oli lurvaillut muutamia viikkoja Kittilän\nkiveliöissä ja sitten saapunut Pokkaan. Siellä oli ollut tohtorin\nuusi talousryökkynä odottelemassa seuraavaa postivuoroa. Ei ollut\nkuulemma jaksanut ensi kerralla perille asti. Postin olisi pitänyt\nhänet tuoda niinkuin viikon päästä. No! Malamikreeni oli saapunut\ntaloon ja nähnyt neidin. Korea otus, ylen korea... sellainen\nnauruinen ja kiilusilmäinen. No... mitäs! Malamikreeni näkee, että\non korea lintu... suostuttelee ja maanittelee... ja niin lähtee\nriuku metsäherran kanssa -- palaa takaisin -- etelään! Oli kuulemma\nsanonut, että nyt oltiin kuitit! Hän, Malamikreeni, peri saatavansa\nluonnossa.\n\nJa lukkari nauroi niin, että vuoma raikui.\n\n-- Mitä saatavia sillä oli ollut? Pelivelkoja.\n\n-- Voi totisesti! Nyt pääsivät taas tohtoria kiusaamaan!\n\nNiinpä niin.\n\n-- Mutta kuule! Joonas-herra on sinulle vihainen -- jatkoi lukkari.\n-- On huomannut, missä tilassa piika on, ja puristanut totuuden.\nEnsin oli epäillyt omaa poikaansa... kun tyttö oli vain itkenyt eikä\nollut ruvennut ilmaisemaan. Mutta sitten Joonaksen yhä kiristäessä\noli tyttö lopuksi tunnustanut. Ja arvaapas, kenet hän oli maininnut?\n\nNo... ei kai lukkaria ainakaan?\n\n-- Ei, ei, Herra siunatkoon. Lukkari sylki ja töpehti.\n\n-- No, kyllä minä sitten arvaan. Tuota... eiköhän lukkari lähtisi\npappilaan minun kanssani? Mentäisiin teettämään kuulutuskirja.\n\n-- Mennään vaan.\n\n-- Sopiiko illalla kuuden jälkeen?\n\n-- Kyllä sopii. Vaikka minä kyllä olin aikonut kalalle. Mutta --\nmennään vaan... ehdinhän minä myöhempäänkin.\n\n\n3\n\nVaatteita vaihtaessaan pani Unkka merkille, että äiti tavantakaa\nsilmäsi häntä huolestuneena. Mutta hän pukeutui vain kiireesti ja\nkoetti päästä lähtemään niin nopeasti kuin mahdollista.\n\n-- Mihin sinä nyt? -- kysyi Alina karsinaloukosta. Hän pesi astioita.\nÄidillä oli tavallinen nypläyksensä.\n\n-- Kylälle vain hiukan...\n\nAlina kääntyi. Hänen hihansa olivat ylöskäärityt. Vyöllä hänellä oli\nvalkea jo jonkin verran nuhruinen esiliina.\n\n-- Kyllä se on hävytöntä, Unkka, että sinä kehtaat... tuolla tavoin\njatkaa, -- puhui hän, ja nyt hänen sinisistä silmistään sinkoili jo\nsalamoita. -- Minä arvaan, mihin sinä menet!\n\n-- Etpä taida arvata.\n\n-- Joonakselle sinä menet... sen luntun luo!\n\n-- Väärin arvattu!\n\nUnkan kädet vapisivat. Hän pauloitti parast'aikaa kenkäänsä.\n\nMolemmat naiset kävivät neuvottomiksi. Alina astui pari askelta\nlähemmäs, ja hänen poskensa hehkuivat.\n\n-- Et kai sinä vaan...? -- aloitti hän, mutta keskeytti samassa ja\nperääntyi pari askelta.\n\n-- Juuri sinne, juuri sinne, -- uhmaili Unkka. -- Pellikka tienaa\ntänä iltana kolme markkaa!\n\nÄiti voihkaisi hiljaa, ja nypläys putosi maahan. Hän katsahti\ntyttäreensä kuin sanoakseen, että saattoiko tämä olla mahdollista.\nMutta Alina näki Unkan tummanpunaisiksi valahtaneista kasvoista, että\nse oli mahdollista.\n\n-- Sinä olet alaikäinen vielä, muista se! Jos äiti kieltää, niin sinä\net mene.\n\nUnkka seisoi keskellä lattiaa hajasäärin. Nyt hänellä oli jo takkikin\npäällä. Tänä hetkenä hän muistutti elävästi isäänsä. Alinakin\nsäpsähti.\n\n-- Se on niin meillä Berghälleillä, että me teemme tyhmyyksiä...\nmutta me olemme myöskin miehiä kantamaan seuraukset.\n\n-- Et kai sinä sentään isä-vainajaa tarkoita?\n\n-- En... taikka -- tavallaan.\n\n-- Unkka!\n\nAlina seisoi hänen edessään povi aaltoillen ja silmät suuttumusta\ntäynnä. Tänä hetkenä hän oli kaunis.\n\n-- Minä tarkotan vain, että minun on vastattava seurauksista, --\nkarjaisi Unkka. -- Rusilta on raskaana... ja minä nain hänet!\n\nTuntui kuin olisi tuvan yhtäkkiä pimentänyt pilvi ja jotakin hyvin\nkovaa ja raakaa sävähtänyt läpi huoneen. Vai tummeniko Unkan omissa\nsilmissä? Hän tunsi vasemman poskensa kipeästi kihelmöivän ja seisoi\nAlinan edessä vavisten kiireestä kantapäähän. Sisar oli heläyttänyt\nhäntä korvalle.\n\nHerra Jumala! Herra Jumala! Unkka puri hammasta niin että karskui.\nYhtäkkiä oli hänen kädessänsä kirves.\n\n-- Lyö! -- kuuli hän Alinan karjaisevan ja näki hänen valkoiset\nkäsivartensa ristissä rinnalla. Tytön kasvot olivat aivan kalpeat ja\nhuuletkin verettömät... mutta hänen neitseellinen rintansa kohoili\nkiivaasti, eikä silmissä näkynyt pelon häivettäkään. Unkka tajusi\nyhtäkkiä, ettei sisar peljännyt. Hän vilkaisi sivulleen. Äiti makasi\npyörtyneenä lattialla.\n\n-- Mikset iske? Minä en pelkää kuolemaa!\n\nMutta -- nyt kolahti kirves jo lattialle, ja Unkka lyyhistyi\npenkille, puhjeten rajuihin nyyhkytyksiin. Alinaakin, joka oli\npolvillaan äitinsä vieressä, ne kauhistuttivat. Hän ei ollut\nvielä koskaan nähnyt kenenkään niin itkevän. Nuo hirveät itkun\ntyrskähdykset tulivat kuin jättiläisen rinnasta... kuin vuoresta.\nSe oli kauheaa... ja sai melkein huoneen vapisemaan. Aina hauteli\näidin otsaa märällä rievulla, katsahtaen vuoroin pyörtyneen kalpeita\nkasvoja, vuoroin penkillä itkevää veljeään. Vasta nyt hän huomasi,\nkuinka tavattoman suuret ja karkeat Unkan kädet olivat... sormet\npaksut ja myhkyräiset. Niillä oli tehty työtä. Tuo näky sai hellän ja\nlämpöisen tunneaallon läikähtämään hänen povessaan.\n\nEllen-rouva virkosi vähitellen. Alina auttoi hänet istumaan penkille,\nperäikkunan alle. Samassa oli Unkka polvillaan äitinsä edessä ja\npainoi tuskasta tutisevan päänsä äidin helmaan.\n\n-- Mamma, mamma! Voitko antaa anteeksi?\n\nEllen-rouva silitteli hiljaa poikansa päätä. Niin, niin... elämä oli\ntuskaa ja kärsimystä, suuria ja syviä lankeemuksia täynnä...\n\n-- Nouse ylös, -- lausui hän hiljaa ja mene sovittamaan, mitä olet\nrikkonut.\n\nAlina itki toisen ikkunan ääressä. Unkka konttasi hänen luokseen ja\notti siskoaan hartioista.\n\n-- Mikset lyönyt lujemmin, Alina... mikset lyönyt? Se oli ainoa virhe\nkoko jutussa!\n\nHe nojasivat toisiaan vasten, sisar ja veli. Heidän väkevät, nuoret\nsydämensä olivat niin tavattoman täynnä. Alina tunsi, että tällaista\nUnkan kaltaista miestä hänkin saattaisi rakastaa... jos sellainen\njoskus hänen tiellensä osuisi. Mutta -- ei osunut... ja parempi oli\nniin. Hän oli jo kerran luullut yhtä sellaiseksi... mutta tämä oli\nosoittautunutkin aivan tavalliseksi...\n\n-- Nouse, Unkka ja mene sovittamaan, mitä olet rikkonut, -- sanoi\nAlinakin ja koetti nostaa veljeään ylös. Tämä nousi, silmät\nturvoksissa, ja tunsi, että Alina oli antanut anteeksi. Nyt oli enää\njäljellä toinen puoli siitä, mitä sisältyi äidin kehoitukseen.\n\nHän huuhteli kylmällä vedellä kasvonsa ja läksi. Harvoinpa on\ntainnut kuulutuksille aikova omituisemmin tuntein lähteä matkaan\nkuin Unkka Berghäll. Astellessaan polkua pitkin kirkolle käsin\nhänestä tuntui, kuin olisi Alinan antama korvapuusti jollakin tavoin\nkeventänyt elämää... aiheuttanut välttämättömän purkauksen, jota\nilman elämä olisi vain myrtynyt... muuttunut yhä painavammaksi ja\nalakuloisemmaksi. Siunattu sisko... siunattu korvapuusti! Sen saattoi\nnäin... tässä polkua pitkin käydessä myöntää... vaikka toisaalta\npyrkikin vielä pikkuisen porahtelemaan sydämen syövereissä. Se\njohtui siitä, että isku oli ollut hiukkasen liian heikko... kuin\nolisi siskon käsi aivan viime hetkessä vavahtanut... menettänyt\nvoimaansa. Jos Alina olisi oikaissut oikein olan takaa, niin -- Herra\nsiunatkoon! -- hän olisi maannut maassa -- sellainen tyttö Alina oli!\nMutta... -- siinä oli tapahtunut pieni laskuvirhe: viime hetkessä oli\nAlinan vallannut pelko... ja siksi ei lyönti ollut tehonnut...\n\nUnkka asteli keventynein mielin. Hän tunsi voimansa... mutta se tunto\nei nyt tehnyt häntä ylpeäksi -- pikemmin päinvastoin. Sen aiheutti\näidin hellyys, sisaren rakkaus. Olihan hän ollut tehdä hirmuteon\n-- Herra varjelkoon! Mutta -- sisaren pelottomuus oli sen estänyt.\nSilloin... sinä hetkenä oli Alina taas saavuttanut itsensä herruuden\n-- ja sitä kalliota vasten oli hänen, Unkan, uhka lannistunut. Pelko\noli vallannut hänetkin... kauhistuttavan rikoksen pelko...\n\nUnkka asteli polkua pitkin. Kylä oli edessä. Kirkonkellojen ääni\nhelähti tyvenessä ilmassa, järvi väreili. Pienenpieni tuulenviri\nliikkui sen pintaa pitkin... juuri kuin hänen omassa sydämessään,\nmissä oli tyyntä, melkein tyyntä. Hän astui lukkarin veräjästä\nsisään. Siellä tulikin jo Holottaja vastaan naurussa suin.\n\n-- No niin. Sinä olet siis vakavasti päättänyt ottaa sen ristin\npäällesi?\n\n-- Olen.\n\n-- No, mennään sitten, vaikka nyt onkin lauantai. Perjantainahan\nnäitä asioita tavallisesti toimitetaan. Mutta -- tämä nyt onkin vähän\npoikkeuksellista laatua... vähän erikoinen tapaus...\n\nLukkari ei aavistanut, kuinka sattuvasti hän sanoi. Tämä oli\nerikoinen tapaus. Kerrankin hän hölötti juuri kohdalleen.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\n\nJa nyt on taas syksy... ja linnut tekevät muuttoa etelään. Lapin kesä\non lyhyt, sen valo ja kirkkaus pian mennyt. Taivas on kyllä korkea\nja kuulas... mutta teräksensininen pohjanpieli ennustaa nopeasti\nlähestyvää talvea, lunta ja pakkasta.\n\nUnkka ahertaa taas suolla. Maa on vielä sulaa. Heinä on tehty ja ohra\nleikattu... Alina on Lempin kanssa jäkälävaarassa, ja äiti on kotona\nRusiltan kanssa.\n\nNiin -- Rusilta. Hän askartelee nyt emäntänä Emauksessa... tai\noikeastaan se on Alina. Sillä Alina on senlaatuinen, että hänelle\nkuuluu ylijohto kuin luonnostaan lankeavana. Hän on käskevä ja\nhallitseva luonne... oikea Berghäll. Rusiltakin vaistoaa sen ja\nantaa myöten. Hän on vain piika... eikä hänestä vielä ainakaan ole\nlähtenyt piianluonto: tiukan paikan tullen hän perääntyy. Hän tuntee\nkäskijänsä.\n\nUnkka ei ole onnellinen. Hän hymähtää tällaisen sanan sukeltaessa\nmieleen. \"Onnellinen\" kuuluu kirjoihin... Pellikan Annan\njatkokertomuksiin, joita tämä edelleenkin lukee. Mutta -- ei hän ole\nonnetonkaan. Sekin käsite on hänen elämänsä ulkopuolella. Hän on vain\nnaimisissa... akottunut nuorena, alaikäisenä. Mutta -- se käy Lapissa\nlaatuun.\n\nKuulutuskirja oli lähtenyt helposti. Täyttihän Unkka sen ehdon, jonka\nnaimakaari kuulema sisälsi: että Lapissa saa kahdeksantoista vuotta\ntäyttäneen laskea naimaan, jos tällä vain oli taattu toimeentulo.\nJa Unkalla oli. Tulomatkalla hän oli käynyt ilmoittamassa asiasta\nRusiltalle, jonka naittajalta ei ollut vaadittu lupaa. Pellikka\noli luottanut Holottajan ilmoitukseen, ettei Matti Tuppuraisella,\nRusiltan isällä, olisi mitään vastaan: pääsihän tyttö herrassukuun.\nSamalla oli Unkka käynyt Joonas-sedänkin puheilla. Olihan\nhyvä selvittää nekin välit. \"Mitäs sinä olet oikein ruvennut\nhuushollaamaan, poika?\" Joonas-sedän suuri, punainen nenä oli\ntuhissut tavallista kuuluvammin. \"Laitat piian raskaaksi, oi, voi!\"\nEi se ollut enää piika... se oli hänen kihlattu morsiamensa. Morsian\n-- Herra varjelkoon! Joonas-sedän kädet olivat ruvenneet ihan\nvapisemaan. \"Mitä sinä oikein puhut, poika?\" No... morsian se oli --\nRusilta. \"Tänä iltana siitä on sellainen virallisesti tehty!\" Jollei\nsetä uskonut, niin sopi mennä kirkkoon kuuntelemaan.\n\nUskoa se oli pitänyt, ja kahden viikon kuluttua oli viimeinenkin\numpisolmu vedetty: Pellikka oli heidät vihkinyt pappilassa\nAnna-rouvan ja Bastmanin tädin läsnäollessa. Unkka olisi halunnut\npitää oikeat häät, mutta Bastmanin täti oli häkinyt vastaan. \"Hyss,\nhyss! Kohta sinä saat ristiäiset... ja silloin voidaan ryypätä kuppi\nkahvia teillä...\"\n\nRistiäiset oli pidetty tasan kaksi kuukautta vihkimisen jälkeen.\nAlina oli kantanut pojan kasteelle... ja sille oli annettu komea\nnimi: Uuno Ksenofon Kristian. Rusilta oli ollut onnellinen. Saipa\npoika oikeat herrasnimet! Kummakos se, kun oli herrassukua. Ja\nRusilta oli luonut voitokkaan katseen vanhempiinsa, jotka olivat\nkutsutut kummeiksi ja olivat nyt ensi kertaa käymässä vävypoikansa\nluona.\n\n\"Senohvoonihan se oli nimismies-vainajakin ja kirjoitti nimensä\noikein äksällä\", oli Rusiltan isä haastellut. \"Minä kävin usein\nruutilappuja hakemassa... ja antoihan se. Ei koskaan pannut tiukalle\nniinkuin muutamille...\" Ja Unkasta oli tuntunut, kuin olisi appiukko\nnäin kuin kautta rantain tahtonut huomauttaa, että se oli jo\nsilloin niinkuin päätetty tämä naimakauppa... noilla muutamilla\nkerroilla, jolloin hän, metsänvartija Matti Tuppurainen, oli käynyt\nruutilappuja hakemassa. Alina oli kyllä vaivaantuneena hymyillyt ja\nPellikkakin keinutellut jalkaansa tavallista nopeammin. Mutta ei\nMatti Tuppurainen ollut siitä välittänyt. Hän oli haastellut vapaasti\nkirkkoherran ja Bastmanin tädin kanssa... noin niinkuin vertaisena\nvallan. \"Joo... oli se Paskmannikin eri hyvä mies... tupakat tarjosi\ntulijalle, vaikkei paljon puhellutkaan. Mutta lumen tulosta se aina\nmuisti kysyä... ja sehän onkin nyt yksi tärkeä parakraahvi näissä\nLapin oloissa. Sillä siitähän se talventulo riippuu...\"\n\nNiin, niin. Unkka muhoili itsekseen tätä kaikkea muistellessaan.\nTuskin hän koskaan aikaisemmin oli huomannut, mikä ero oli sentään\nheikäläisen ja tuollaisten Tuppuraisten välillä. He, vanhan\nvirkamiessuvun jälkeläiset, edustivat sivistystä... jollei nyt niin\npaljon koulunkäynnin, niin ainakin sen tavan perusteella, millä he\nelämää katselivat. Sitä oli merkinnyt Alinan vaivaantunut hymy ja\näidin hiljaisuus, sitä Bastmanin tädin merkillinen harvasanaisuus.\nSillä -- ihmeellistä kyllä -- Bastmanin tätikään ei ollut\nristiäisissä juuri monta sanaa sanonut ja ne vähätkin ruotsiksi\nmilloin äidille milloin Alinalle.\n\nOli siinä suunniteltu tulevaisuuttakin... erikoisesti Alinan\nmuuttoa. Nyt kun \"perhe\" oli lisääntynyt kahdella uudella jäsenellä,\noli hajaannuttava -- ehdottomasti hajaannuttava. Tässä ainoassa\nkeskustelunkohdassa oli Bastmanin tädin roimakkuus jälleen\nnäyttäytynyt. \"Sinähän lähdet, Alina... ja lyöt mökin metsään!\"\nNiinpä niin.\n\nAlinalle se oli jo pitempiaikainen tuuma, ja kesän kuluessa oli\nmaat jo mitattu ja torpan paikka tarkalleen katsottu. Nimismies\noli osoittanut erityistä innostusta tätä muuttoa kohtaan. Hän oli\nhäärännyt eri käskystä... laittanut hakemukset, antanut lausunnot...\nja nyt oli asia sillä rajalla, että oli heti ryhdyttävä rakentamaan.\nTuppurainen oli oitis tarjonnut apuaan. Hänhän se oli rakentanut\njo monta mökkiä Lapin korpeen: nykyinen, jossa hän asui, oli jo\nkolmas. Hän, Matti Tuppurainen, se nyt rupeaisikin tämän Alinan\npykmestariksi. Ja rakennettaisiinkin oikein sievä mökki, missä\nvanhanpiian päivät suoltuisivat kerältä kuin siima -- hehheh!\n\nAlina oli sanonut tädille jotakin ruotsiksi, jota hän, Unkka,\nei ollut oikein kuullut, ja sitten he olivat nauraneet. Äitikin\noli hymähdellyt, ja Pellikan oli yhtäkkiä vallannut halu ruveta\nkeskustelemaan Tuppuraisen kanssa karhunkierroksista. Oliko\nmetsänvartija tavannut tänä syksynä jälkiä? Kyllä! Hän oli\nedellisellä viikolla samoillut Tojottamavaaran liepeillä ja\nmuutamassa näreikössä tavannut jälkiä ja löytänyt kosolti p--skoja.\nNiin oli tiputellut kuin lammas papanoita, mutta paljon suurempia...\ntietysti suurempia. Se oli selvä talventulon merkki, kun mesikämmen\ntyhjenteli suolistoaan...\n\nAlina ja Bastmanin täti olivat yhtäkkiä saaneet asiaa ulos, ja\nRusiltakin oli käynyt hiukan levottomaksi. Hänen isänsä haasteli\nhieman arkipäiväisesti eikä muistanut, että oltiin herroissa. Mutta\nkirkkoherra oli johtanut keskustelun vaarattomammille aloille, ja\nhetken kuluttua olivat Alina ja Bastmanin täti palanneet sisään.\n\nOli siinä siis haasteltu kylän asioista, Luukas Morottajan\nlähetyskouluun menosta ja apteekin tulosta. Täällä ei ollut ennen\nollutkaan apteekkia, vaan lääkkeet oli haettu Ruijasta -- niinkuin\nkaikki muukin. Nyt tuli apteekki... ja se tietysti oli hyvä. Mutta\n-- se lähetyskoulu -- se oli sentään vielä mielenkiintoisempi juttu.\nJa nyt oli Luukas lähtenyt sinne, aikoen pakanoiden käännyttäjäksi.\nLuuliko herra rovasti, että Luukkaalla oli niinkuin lahjoja siihen?\nTuppurainen oli taas iskenyt keskusteluun kiinni. \"Se minun\najatuskuvioissani ja sielullisessa keskipisteessäni tuntuisi, että\nsiihen tarvitaan erikoiset lahjat... ettei pölökää... ja minusta se\nLuukas on aina ollut vähän aranlainen.\" Mutta -- kielitaitollahan\nsiellä tietysti mies manuveerasi -- niitten mustien parissa. Jokohan\noikein itte Syän-Ahrikkaan aikoi Luukas?\n\nEi ollut kirkkoherra osannut tarkkaan selittää. Luukas nyt meni vasta\nensiksi kouluun. Siellä nähtäisiin, mihin hän kykenisi. \"Ka siellä...\nsiellähän ne tutkivat... ja tuteeraavat, mitenkä kielikin kääntyy.\"\nTaisi olla vaikeaa se Ahrikan kieli?\n\nVaikeaa se oli... ja siinä oli juuri Luukkaankin suurin heikkous.\nNiinpä niin... mitenkäs se nyt lappalainen, joka ei oppinut\nsuomeakaan kunnollisesti. Niin läpsytti kuin olisi lehmä tiputellut\ntakapuolestaan... joo!\n\nJa taas oli kirkkoherran pitänyt johdattaa Tuppurainen uusille\naloille. Hän käytti liian kansanomaista kieltä. Unkka oli sen\ntajunnut heti, mutta toisaalta häntä oli huvittanut appiukon\naikaansaama jännitys. Tuppurainen astui sukuun ihan väärentämättömänä\nmiehenä ja leveänä. Tietty -- kruunun metsänvartija!\n\nAnoppimuori taas oli kulkea tissutellut ja tutkinut taloa sisältä\nja ulkoa. Pitihän hänen toki saada selville, minkälaiseen paikkaan\nhänen tyttärensä joutui, ja hän oli ollut tyytyväinen, enemmänkin\nkuin tyytyväinen. Nämä olivat isoista sukua, vaikka köyhtyneet -- sen\ntiesi Saara Tuppurainenkin, omaa sukua Kärkkäinen. Mutta oli näillä\nvielä yhtä ja toista roinaa jäljellä entisestä herraskomennosta...\nniinkuin vanhan vallesmannin ja rouvan valokuvat ynnä muuta.\nSaara-emäntä oli seisonut valokuvien edessä ja katsellut niitä pää\nkallellaan, hymähtänyt sitten hyväksyvästi ja sanonut: \"Ka, kun ovat\nmukavan kiekauksen sisässä! Yhestäköhän puusta nuo ovat?\" Jaa --\nmitkä? Matti Tuppurainen oli päässyt paikalle asiantuntemuksineen.\n\"Nuo raamit.\" Matti oli tunnustellut. Kyllä niissä oli liitos\njossakin... mutta ne olivat niin taitavasti puleeratut, ettei sitä\nhuomannut. Ja hän oli katsellut ympärilleen tuvassa... Rusiltaa, joka\noli istunut penkillä vaivaantuneen näköisenä, Unkkaa ja kehdossa\nmakaavaa poikaa, ja vedellyt punaiselta vivahtavaa partaansa. Niinpä\nniin! Liitos se oli tässäkin tehty... lii-tos... ja kaikesta\npäättäen hyvin onnistunut -- sikäli kuin hän, Matti Tuppurainen,\nvärteeraili.\n\nAlina oli aamulla lähtenyt jäkälään ja komentanut Lempin matkaansa.\nTyytyväisinä olivat appivanhemmat yönsä maanneet Emauksen pirtin\nlattialla ja aamulla sonnustautuneet mökilleen. Ei oltu enää\npuhuttu Alinan torpanteosta sanaakaan. Se oli vain kuulunut\nristiäistunnelmaan -- siihen totuttuun tapaan, että herroissa piti\nhaastella höylisti. Eikähän Alina Matti Tuppuraisen avun tarpeessa\nollutkaan, sillä nimismies oli jo siitäkin puolesta huolehtinut.\nHän oli tilannut taitavan kirvesmiehen, joka ennen pitkää ryhtyisi\ntyöhön. Mutta Alina oli pistäytynyt pirtissä vielä pihalta käsin, kun\nMatti Tuppurainen eukkoineen parhaillaan ryysti kahvia pöydän päässä\nja sanonut äidille ruotsiksi: \"Ne ovat aivan kuin kotonaan!\" Ja äiti\noli helähtänyt kirkkaaseen nauruun, mikä oli harvinaista.\n\nUnkka kaivoi viemäriä ja tunsi jonkinlaista levottomuutta. Vaikeaksi\ntaitaisi talvi muodostua heidän kaikkien ähistessä yhdessä. Häntä\nhiukan säälitti Rusiltan kohtalo. Syytönhän tämä tavallaan oli\nsiihen, että oli joutunut Emaukseen. Hän oli jo pannut merkille,\nettä Rusilta kärsi. Mutta mitenkäpä hän muutenkaan olisi elämänsä\njärjestänyt? Näytti siltä, kuin olisivat tuon keväällisen\nyhteentörmäyksen seuraukset vielä tuntuneet... kuin olisi Rusiltan\ntaloon tulo nostattanut uudelleen esiin vanhan erimielisyyden. Ja\nUnkankin täytyi myöntää, että hän tässä asiassa jäi kuin pakosta\njollakin tavoin häviön puolelle.\n\nHän oikaisi selkäänsä ja katseli kaivamaansa ojaa. Se oli jo pitkä.\nSuon alapää oli jo melkoisesti kuivunut... mutta edessä oli vielä\nkova urakka. Oli kaivettava matalammat poikittaisojat, joihin\nviimeisetkin vedet sitten virtasivat. Sitten vasta olisi aika\najatella varsinaista muokkausta, kyntämistä ja kylvämistä. Siihen\nmenisi vielä aikaa. Mutta -- Unkasta oli ruvennut tuntumaan, että hän\ntämän suon kimpussa hääriessään jollakin tavoin keräsi henkisiäkin\nvoimia vastaisten päivien varalle. Ja niitähän hän todennäköisesti\ntulisi tarvitsemaan... päättäen siitä mielialasta, mikä kotona\nvallitsi.\n\nMutta pianhan Alina muuttaisi pois... ja hänen elämänsä olisi sitä\nmyöten selvä. Lempi joutuisi ennen pitkää naimisiin... ja sitten\nhän jäisi yksin Emaukseen Rusiltan ja poikansa kanssa. Kaiken\ntodennäköisyyden mukaan tulisi perhe kasvamaan... sillä he olivat\nkovin nuoria -- Rusilta ja hän. Mutta -- kumma kun Alina sulatti\nLempin riijauksen ja oli niin kärkäs näistä hänen asioistaan\nhuomauttelemaan. Eihän hän nyt sitä suoraan tehnyt... mutta silmäpeli\nja ruotsin puhuminen olivat kyllä selviä merkkejä siitä. Vaikuttiko\nsiihen se, että Oula oli rikas... ja Rusilta köyhä? Unkan mielestä\nolisi riittänyt jo yksi tuppurainen heidän sukuunsa. Ei olisi Lempin\ntarvinnut jatkaa. Mutta äiti ja Alina vaikenivat visusti tästä\nasiasta.\n\n\"Mesaljanssi!\" oli Bastmanin täti sanonut kuultuaan hänen\nnaimisiinmenostaan. Ja samoin olivat sanoneet Joonas-setä ja\nLusina-tätikin... Hän, Unkka, ei ollut välittänyt. Sanokootpa mitä\ntahansa. Mutta ihmeellistä, etteivät hekään olleet puhuneet mitään\nLempin ja Oulan seurustelusta...\n\nAurinko alkoi painua länteen, ja suosta nousi huurua. Maa oli vielä\nlämmin, vaikka ilmat jäähtyivätkin. Unkka seurasi sumukielekkeiden\nvääntelehtimistä, ja hänen mielensä valtasi apeus. Tuskalliseksi,\ntuskalliseksi muodostuisi varmasti elämä ensi talvena. Hän näki\nsilmissään Alinan pingoittuneen, ylhäisen ilmeen, kun tämä istui\nikkunan alla ja kuunteli hänen appensa juttuja. Alkaisikohan äijä\nahkeraankin käydä vävypoikaansa ja sukulaisiaan katsomassa -- ja\nanoppi? Hän näki Saara Tuppuraisen hyväksyvät päännyökkäykset, kun\ntämä tutki taloa ja tarkasteli sen tavaroita. Kirottu eukko! Eihän\nhän ollut mennyt vanhempien kanssa naimisiin, vaan tyttären. \"Kyllä\nsinä nyt saat vetimen\", oli Lusina-täti huomauttanut, kun oli kuullut\nhänen naimisiinmenostaan. \"Saat elättää ukon ja akankin, niinkuin\nmekin olemme saaneet heitä perässämme vetää.\" Mahtoiko käydä niin?\nPahus soikoon! Hän näyttäisi ukolle selvän kurssin.\n\nUnkka lähti astumaan taloa kohti tyytymättömänä, mieli nyreänä.\nMinkähänlaiseksi tämä ilta muodostuisi? Alina palaisi kotiin ja\nrupeaisi puhumaan ruotsia. Hän oli puhunut sitä siitä saakka kuin\nRusilta oli tullut taloon. Se oli kuin jonkinlainen huomautus, että\nhe Rusiltan kanssa nyt kuuluivat eri säätyyn...\n\nMutta -- kotona oli ilo ylimmillään, sillä Bastmanin Leon istui\npöydän päässä ja kertoi iloisia juttuja. Hän oli palannut Kultalasta\nja rehenteli kuin mikäkin rikas.\n\n-- Terve, terve! -- tervehti hän, ja hänen silmäkulmassaan väijyi\nveitikka. -- Sinähän olet alottanut uuden sukupolven... sillä aikaa\nkuin minä kaivoin kultaa kihlasormusta varten. Joutuisa olet,\njoutuisa olet, Unkka!\n\nMikäpäs auttoi -- joutua piti, kun oli kerran sille tielle lähtenyt.\nMutta -- mitäs sinne Kultalaan kuului?\n\nLeon huitaisi kädellään. Mitäpäs sinne... ankara työ ja huonot\nsapuskat. Ei hän tosin ollut paljon yrittänytkään... olipahan\nkalastellut ja ollut toisinaan jonkinlaisena pikku pomona. Ei hänestä\nollut ruumiillisen työn tekijäksi. Sen verran hän oli huuhtonut\nkeltaista metallia, että sormuksen sai, jos hätä tuli. Mutta -- eipä\nollut vielä hätää.\n\nJa Leon kumartui kehdon yli ja tiedusteli pojan nimeä.\n\n-- Jopa sai juhlallisen rämssyn! -- nauroi hän. -- Miksei tehty minun\nkaimaani?\n\nOlisiko se ollut vähemmän juhlallista?\n\n-- No... ei tosin, mutta olisihan ollut lohdullista tietää, että\ntäällä yleni Napoleon III, sillä II:n ei perinyt kruunua, niinkuin\nisä-vainaja kertoi.\n\n-- Tarkoitatko, että pojasta olisi tullut pappi?\n\n-- No niin juuri... ja vähän parempi kuin Pellikasta, minun\nlankomiehestäni, joka Kultalassakaan ei tee muuta kuin makaa.\nIsä-vainajalla sentään oli käsikirjoitukset muassaan. Hän kaivoi\nkultaa sillä tavalla.\n\nHeikoiksipa olivat tainneet jäädä hänenkin saavutuksensa.\n\n-- Ei sitä tiedä. Siellä on kuulemma Helsingistä tullut kirje, jossa\nisän papereita pyydetään jonkin tieteellisen seuran haltuun. Israel\nniitä parastaikaa äidin kanssa kokoilee.\n\nVai niin. Mutta mihin hän itse aikoi ryhtyä -- Leon?\n\nAsianajajaksi! Nimismiehen kanssa oli siitä ollut puhetta ja hän oli\nkehoittanut. Lapissa oli puute asianajajista... ja hänelle, Leonille,\noli Jumala antanut sellaisen suuvärkin, että jo toppasi!\n\nAlinakin puuttui keskusteluun takan luota, missä istui kehräämässä.\nHän tiedusti, oliko nimismies saanut tietoa, milloin se kehämies\ntulisi... se, jonka nimismies oli tilannut.\n\nLeonin silmännurkasta kurkisti iso veitikka.\n\n-- Jaa, jaa, Alina! Taitaa vanha suola janottaa! Minä jo\nihmettelinkin, että lanko on niin täynnä sitä sinun torppaasi. Kaisa\npakkaa jo mustankipeäksi -- hehheh! Nimeäkin se jo sille miettii --\nlankomies.\n\nAlinan rukki pysähtyi.\n\n-- Vai miettii. Olisipa soma kuulla...\n\n-- Toivolaksi se sitä tuumiskeli.\n\nKukaan ei huomannut, että Alina punastui. Rukki surrasi vinhaa\nvauhtia, kunnes lanka yht'äkkiä katkesi.\n\n-- Ei se ole hullumpi nimi, -- sanoi hän niskojaan nakaten. -- Kyllä\nse minun puolestani kelpaa.\n\n-- Vai kelpaa!\n\nLeon nauroi merkitsevästi ja iski Unkalle silmää. Mutta tämä ei\noikein käsittänyt.\n\nNyt äänsi äiti takan toiselta laidalta:\n\n-- Paljonkos panitte jäkälää?\n\nLempi nosti päätään. Hän kutoi sukkaa.\n\n-- Tuli kai niitä toista sataa limppua...\n\n-- Toista sataa vain?\n\n-- Niin! Jäkälä oli hiukan kuivaa... ei ottanut pysyäkseen koossa.\n\nSe oli Alina, joka tämän selityksen antoi.\n\nNyt tuli Rusilta lypsyltä. Leon iski heti hänen kimppuunsa.\n\n-- No, iltaa, Rusilta! Miltäs tuntuu nykiä tämän talon lehmien\nutareita?\n\nMikäpä niissä... lehmät olivat kaikkialla samanlaiset.\n\n-- Älä, älä! Kyllä niissä on eroa. Toisilla -- Mutta Leon ei päässyt\njatkamaan, sillä äiti äännähti väliin:\n\n-- Luulen, että Unkankin on parasta mennä huomenna jäkälävaaraan.\nSaadaan se työ pikemmin loppuun.\n\nMikäpäs hänen -- saattoihan hän lähteä.\n\nMutta Leon oli huomannut näistä keskeytyksistä, että hänen toivottiin\nlähtevän -- tai ainakin hillitsevän kieltään. Ja koska lähtö oli\nhelpompi, hän valitsi sen.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\n\nMyöhempään syksyllä kuoli Emauksesta lehmä, ja Unkka sai muutamana\naamuna lähteä viemään vuotaa karvariin. Samalla matkalla hänen piti\nkäydä apteekissa ostamassa pikku Unkalle jonkinlaisia tippoja, sillä\npojan vatsa oli epäkunnossa.\n\nNyt oli jo täysi keli, maa lumen peitossa. Muutamana yönä edellisellä\nviikolla oli ropsahuttanut lumen, ja se piti. Ei sulanut enää, koska\noli hyvä pohja. Mutta järvi oli vielä paikoitellen sula. Sieltä nousi\nhöyryjä, kuin olisi useampia suuria jättiläispatoja ollut kiehumassa\ntulella.\n\nUnkka ajeli menemään mieli omituisessa vireessä. Yhtäältä häntä\nsuretti lehmän menetys, mutta toisaalta ilahdutti tämä puhdas,\nvalkoinen talvi. Lumi ja Lappi -- ne kuuluivat yhteen. Kesä oli\nvain kuin lainattu juhlapuku, joka heti käyttämisen jälkeen piti\nmahdollisimman kiiruusti kiikuttaa pois...\n\nSiinä oli Mansiken vuota ahkion keulassa kovaksi jäätyneenä. Antoipa\nTiinuksen sujutella sitä... siitä saataisiin kengäksiä. Niin --\nTiinus! Hän ei ollutkaan pitkään aikaan tavannut veljeään... sen\njälkeen kuin oli heittänyt Joonaksella laukkaamisen. Siellä hän\noli tavannut Tiinuksen tuon tuostakin ja kerran jo epäillyt, että\nveljellä olisi joitakin aikeita Rusiltaan nähden. Mutta -- ei Tiinus\nollut sellaista ajatellutkaan, oli vain veisaillut Joonas-sedän ja\nLusina-tädin kanssa ja lukenut Laestadiusta.\n\nKirkonkylä sukelsi näkyviin. Vasemmalla, järven rannassa kyyhötti\nkirkko, kukkoviiri hiukan kallellaan. Siitä ensimmäinen talo\neteenpäin oli pappila. Loivasti kohoavalla järven törmällä oli taloa\nja mökkiä tiheässä ryppäässä -- Morottaja, ihan kirkkoa vastapäätä,\nposti ja lääkärin asunto. Holottajan puustelli pohotti kaikkein\nylinnä... ja sen punainen pääty paistoi jo kaukaa tulijan silmään.\nLahden toisella rannalla oli Javerus, apteekki ja muutamia mökkejä.\nHeikurainen oli vuokrannut apteekkarille toisen ylempänä olevan\nrakennuksen, joka kuului Javeruksen perikunnalle. Mutta kaikkein\nhallitsevimmalla paikalla sijaitsi Näätä, nimismiehen puustelli. Sen\nsuuret ikkunat välkkyivät auringon valossa.\n\nKaikilla katoilla oli lunta. Kylä teki kodikkaan vaikutuksen.\nUnkasta tuntui joka kerta erikoisen hauskalta, kun hän tuli tähän\ntienkäänteeseen, josta kylä aukeni eteen. Se oli todellakin nähtävyys.\n\nSiinä olikin jo karvarin talo rantatörmällä pienen matkaa Pokka-Ollin\npöksästä. Unkka oijusti Ollin tuvan päitse ja huomasi Ollin pihalla\nmattoja puistamassa.\n\n-- Päivää! Jokos panivat piian töihin?\n\nHän ei kuullut, mitä Olli vastasi, sillä poro oli tempautunut\ntuliseen laukkaan. Juuri kun tie teki käänteen pienen mäennyppylän\nkohdalla, tuli Morottaja vastaan karvarista käsin. Hän ei huomannut\nesiin porhaltavaa poroa, vaan joutui äkkiä hyppäämään syrjään ja meni\nnurin. Unkka kuuli vain hänen vihaisen murinansa, kun hän karvarin\nveräjällä nousi ahkiosta ja katsahti taaksensa.\n\n-- Pitää ajaa ihmisten lailla! -- huusi kirkkoväärti vihaisena.\n\n-- No, en minä ole ennen tiennyt, että lappalainen poroa pelkää, --\nhuusi Unkka vastaan, ja häntä nauratti. Hän rupesi taluttamaan poroa,\nveräjästä sisään ja huomasi Kiiperin pihalla.\n\n-- Päivää! Taisi tulla tämmyy käräjille, kun ajoin Koninraadon nurin.\n\n-- Kek-kek-kek! -- naureskeli karvari! -- Minä näin, miinä näin. Jaa,\njaa... sinullapa on iso vuota.\n\nOlihan se... pitäisi saada parkkiin. Tuota... oliko Tiinus kotona?\n\n-- Kotona on... kek-kek-kek! Ei se poika kyliä laukkaile... asuu\nmajoissa kuin Jaakop... kek-kek-kek! Siellä se veisailee.\n\nKarvarinverstaasta kuuluikin veisuuta. Tiinus siellä lauleskeli:\n\n    -- Jeesuksen veri,\n    se klasinen meri,\n    jossa meidän autuutemme kiinnitetty on...\n\nTiinus istui penkillä, selin oveen, tuore vuota sylissä. Sitä hän\nparast'aikaa kaaputteli ja veisaili.\n\n-- Päivää!\n\n-- Ka, Jumala terve, Jumala terve!\n\nTiinus pyörähti ympäri ja huomattuaan, että se oli Unkka, jatkoi\nhiukan hämillään:\n\n-- Päivää!\n\n-- Sinustahan on tainnut tulla ihan mestari, kun virsiä vedellen\ntyöskentelet.\n\n-- No, ei vielä, ei vielä... mutta hiljalleen, hiljalleen.\n\n-- Kyllä Tiinus tämän taidon oppii, -- tuumi Kiiperi. -- Hän on\nsyntyperäinen karvari.\n\nUnkka jätti vuodan verstaaseen ja seurasi Tiinusta tämän kamariin. Se\noli verstaan perällä, pieni, matala huone, josta oli suora näköala\napteekkiin ja nimismiehen puustelliin käsin. Tännekin tunkeutui\nverstaasta nahan ja parkin haju. Mutta Tiinus oli jo niin tottunut\nsiihen, ettei se häntä enää vaivannut.\n\nUnkka istahti perälle pöydän päähän, ikkunan viereen. Ovesta\nvasemmalle oli leveä muuri, jonka reunassa oli hella. Muurin ja\nikkunaseinän välissä, karsinaloukossa, oli toinen pöytä, joka oli\npeitetty vahakankaalla. Vastakkaisella seinällä, Unkan oikean\nkäden ulottuvilla, oli piironki, ja sen päällä pieni, pyöreä peili\nlaatikkoineen. Ja piirongin ja oviseinän välissä oli sänky. Huone\nteki siistin ja kodikkaan vaikutuksen.\n\nTiinus rupesi keittämään kahvia. Hän oli riisunut nahkaesiliinansa ja\nsipsutteli nyt lyhyin askelin hellan ääressä. Unkka pani merkille,\nettä hän oli ruvennut kasvattamaan leukapartaa, samanlaista kuin oli\nJoonas-sedällä. Hänessä oli jotakin hentoa ja naisellista... vielä\nenemmän kuin ennen... ja hän nauraa hihitteli lyhyeen.\n\n-- Mitenkäs kotona jaksetaan? -- puhui hän lyhyeen, kiireelliseen\ntapaansa. -- En ole joutanut käymään... kiirettä -- hi-hi-hi! En\npäässyt ristiäisiinkään... kiitos, kiitos vain, että kutsuit.\n\nUnkkaa huvitti tuo tuttu naukaisu, joka aina esiintyi lauseen\nviimeisessä sanassa.\n\n-- Niin... sinulla on nyt poikakin.\n\nUnkka odotti, että Tiinus olisi ruvennut puhumaan hänen\navioliitostaan, mutta ei Tiinus muuta kuin kävellä hissutteli,\nkohennellen tulta ja kyykistyen puhaltamaan pesään. Hän kyseli\nAlinasta ja tämän puuhista.\n\nNiin -- Alina ajoi melkein joka päivä Makeanpetäjänmaahan, missä\nkehämies salvoi pirttiä. Sinnehän oli vain kahden peninkulman matka\nheiltä... ja Alina ajoi sen vajaassa kahdessa tunnissa.\n\n-- Ja äitikö muuttaa mukana?\n\nNiin kai. Kävi ahtaaksi heillä, kun ei ollut kuin pirtti ja kamari.\nKyllähän Tiinus sen tiesi.\n\n-- Kuule, minä en oikein pidä, että se Lempi leuhottaa tuon\nOulan kanssa. -- Tiinus asetti kuppeja pöydälle. -- Me olemme\nherrassukua... ja meidän pitäisi pysyä säädyssämme.\n\nUnkka punastui. Tiinus huomasi sen ja riensi korjaamaan.\n\n-- En minä nyt sinua tarkoita, joka kerran olet tehnyt sen virheen,\n-- Tiinus hymyili anteeksipyytävästi ja räpytti silmiään. -- Mutta --\ntarvitsisiko Lempin jatkaa...?\n\n-- Minä olen sanonut samaa, -- vastasi Unkka, -- mutta äiti ja Alina\neivät puhu eivätkä pukahda. Ajattelevatko he rahoja?\n\nTiinus seisoi hellan ääressä, pää hiukan etukumarassa ja tarkkasi\nkahvin kiehumista.\n\n-- Niin... rahoja -- hm. Kyllähän Oulalla niitä on.\n\nOli varmasti. Mutta -- oliko se nyt ainoa syy... kuinka sanoisi --\nainoa huomioonotettava seikka?\n\n-- Hm, hm, -- hymähteli Tiinus ja kaatoi höystöjä pannuun. -- En osaa\nsanoa, en osaa sanoa, hm, hm. Mutta Leonista minulla on murhe. Se\npoika vielä joutuu onnettomuuteen.\n\nMitä Leon nyt oli tehnyt?\n\nTiinus vetäisi oven tiukempaan kuin peljäten, että joku voisi kuulla.\n\n-- Ajattele sinä! Viime sunnuntaina on Leon taas ollut Ollin mökillä\nja humalassa, Herra siunatkoon -- niin kauheasti humalassa! -- Tiinus\nvilkaisi ympärilleen. -- Ja ajattele vielä! Hän oli ottanut lehmän\nnännin ja neulonut sen housujensa sepalukseen... noin. (Tiinus näytti\nnopeasti ja hämillään hymähtäen.) Sitten oli mennyt tanssaamaan\njonkun toisen pojan kanssa nänni lerppaisten siinä, voi Herra\nsiunatkoon! (Taas hätäinen vilkaisu ympärille.) Tytöt olivat kirkuen\njuosseet seinustoille ja sieltä katselleet tuota kamalaa menoa. Mutta\n-- ei siinä kyllin! Leon muka huomaa, että jotakin on hullusti,\nsilmää alas, tempaa puukon tupesta ja leikata repsahuttaa nännin irti\nja heittää nurkkaan. Voi, Herra siunatkoon! Voi, Herra siunatkoon!\n\nJa nyt oli kertomuksen koomillisuus temmannut Tiinuksenkin mukaansa,\nniin että hän taivutti polvet vastatuksin, nojasi kämmeniään niitä\nvasten ja nauroi täyttä päätä. Se lähti kuin kerältä, ihan surrasi\nvaan.\n\nUnkkakin nauroi mukana. Hän saattoi tuon kaiken niin hyvin kuvitella.\n\n-- No, mitäs tytöt?\n\n-- No tytöt! -- Tiinus heilautti kättään naisellisesti ja riensi\nhellan luo. -- Tytöt kiljuen ulos kuin peljästynyt riekkoparvi!\n\nKaikkia se Leon keksi! Mutta se oli aina ollut sellainen ylönannetu.\nMistähän tuo sen nännin hankki?\n\n-- No, Morottajasta! Siellä oli teurastettu... ja sieltä oli Leon sen\nsivumennessään siepannut.\n\nKyllä oli, kyllä oli. Se oli niin Leonin tapaista.\n\nTiinus kaatoi kahvia kuppeihin, ja nyt oli hänen kasvoillaan hurskas\nilme.\n\n-- Hyvä Isä sentään, kuinka ihmisten lapset ovat hulluja. Synnin\nteillä liehuvat... eivätkä yhtään ajattele kuolematonta sieluaan.\n\nTiinus hörppi kahvia lautaselta, ja hänen pitkänhuiskea vartalonsa\noli etukumarassa. Unkka loi häneen tuontuostakin syrjäsilmäyksen,\npeljäten, että Tiinus rupeaisi puhumaan uskosta.\n\nMutta ei Tiinus ruvennut. Hän kaatoi vain toiset kupit ja alkoi\nyht'äkkiä jutella apteekkarin rouvasta.\n\n-- Hyvä Isä siunatkoon, niitä on kaikenlaisia naisiakin! Satuimme\nyht'aikaa apteekkiin Pellikan kanssa ja rouva rupesi haikailemaan,\nettä hän kuoli ikävään täällä. Ajattelepas! Tuskin on kahta kuukautta\nollut paikkakunnalla, niin jo ikävöi.\n\nNo, mitä tuo ikävöi?\n\n-- Tanssia, Herra siunatkoon! -- ja rekiretkiä! Pitäisi kuulemma\nhuvitella alituiseen. Täällä ei kuulemma enää tanssita niinkuin\nennen. Kertoi lääkäriltä kuulleensa, että täällä ennen pantiin\ntoimeen herrasväen tanssiaisia, joissa herrat esiintyivät\nhännystakeissa ja rouvat avokaulaisissa leningeissä. Nyt on kuulemma\ntuo aika mennyt. Voitko ajatella!\n\nJa Tiinus rupesi pesemään kahvikuppeja niinkuin ennen Emauksessa ja\njatkoi:\n\n-- Jumalan kiitos, jos olisi mennyt... mutta minä pelkään pahaa...\n\n-- Kukapa täällä enää tanssisi, kun vanhat ovat kuolleet tai\npoismuuttaneet -- haasteli Unkka. -- Ennen tosin kokoonnuttiin\npiirilääkärille ja siellä tanssia jyskytettiin aamupuoleen. Mutta\nsilloin olivat läsnä Bastmanin setä-vainaja ja Anna-Stiina-täti,\npappilan nuoret ja joskus meiltäkin jokunen. Nyt on Lorents-setä\nkuollut, nimismies naimisissa, Bastmanin Anna samoin. Pellikka ei\nharrasta sellaisia, vaikka Anna kai kyllä mielellään haluaisi. Miksei\nrouva tanssi miehensä kanssa?\n\nTiinus nauroi.\n\n-- Näkisitpäs sen äijän, niin et kysyisi. Vanha, harmaapäinen mies,\nnilkku ja leinin syömä... mikä lie ryssä. Kuuluu tämä olevan vasta\nsen ensimmäinen paikka.\n\nJa rouva on ainakin kolmekymmentä vuotta nuorempi miestään.\n\nMikä sen nimi oli?\n\n-- Smirnoff, Nikolai Smirnoff.\n\nOli Unkka kuullut, vaikka ei muistanut oikein tarkkaan. Hän ei ollut\npariin kuukauteen käynyt kirkolla.\n\n-- No niin -- onpa soma mennä siellä käymään. -- Unkka nousi\nlähteäkseen. Hänellä oli sellainen omituinen tunne, että tänä päivänä\ntapahtuisi jotain.\n\n-- Aiotko sinä apteekille?\n\nOli asiaa vain. Piti saada pikku Unkalle reserveeratuita vatsatippoja.\n\n-- No, käyhän talossa vaan. Kuule, onko tuolla sinun vuodallasi kiire?\n\nEihän sillä niin kovin kiirettä ollut... mutta hyvä olisi, jos\njoutuisi ajoissa. Kengänvärkkiä tarvittiin.\n\n-- No, kyllä minä koetan valmistaa mahdollisimman pian.\n\nUnkka lähti. Hänen poronsa oli syönyt. Kiiperi oli heittänyt sille\nlimpun jäkälää. Unkka suisti veräjästä ulos, ajoi Javeruksen ohi ja\ntuokion kuluttua apteekin edustalla.\n\nHän ei ollut koskaan elämässään apteekkia nähnyt. Tämä oli ensi\nkerta. Siksipä hän uteliaana astuikin portaita ylös.\n\nHolottaja oli kuulemma jo ehtinyt antaa apteekkarille nimenkin:\nTippa-Nikolai. Hänellä oli kuulemma tapana tulla tiskin ääreen ja\nlausua vain yksi sana: \"Tippa?\" Hän tarkoitti kai tippoja, ja jos\nasiakas vastasi myöntävästi, niin hän sai tippoja. \"Hoffmans droppar\"\nluki pullon kylkeen lyödystä etiketistä. Mutta -- jos tarkoitti\njotakin erikoista lääkettä, piti sanoa täsmälleen nimi, ja silloin\nsai sitä. \"Minä haluan reserveeratuita vatsatippoja\", ajatteli Unkka\ntyöntyessään apteekkiin.\n\nOvitiuku soi kimeästi, ja apteekki oli tyhjä. Pitkät rivit\nporsliinitölkkejä seisoi hyllyillä, -- kaikissa vieraskieliset\npäällekirjoitukset. Unkka tavaili niitä, mutta ei saanut selvää.\nMitä lienevät olleet -- latinaa. Hän katseli ympärilleen.\nSivuhuoneeseen johtavan oven pielessä riippui pieni käsivaaka ja\nkimppu sääskiverkkoja. Unkka hymähti. Myöhään oli apteekkari ne\ntuonut, sillä sääsket olivat jo aikoja kuolleet. Tai ehkä hän oli\ntarkoittanut ne ensi kesää varten.\n\n-- _De' kom nägon ti' apteke', Nikolai_, [Joku tuli apteekkiin,\nNikolai] -- kuului sisältä, ja nuori, hauskannäköinen naishenkilö\nkurkisti ovelta. Unkka kumarsi kömpelösti.\n\n-- Hyvää päivää! Mieheni tulee heti. Olkaa hyvä ja istukaa.\n\nUnkka istui. Nuori rouva (sillä se se kaikesta päättäen oli)\ntepsutteli tiskin takana ja hyräili, heittäen tuontuostakin häneen\nsalaperäisen katseen. Unkkaa ujostutti. Hän ei ollut tottunut\ntällaisiin tapoihin. Hänen mieleensä johtui kuin itsestään\nsoidinaika. Noin silloinkin naaras kuherteli uroon edessä. Tämä taisi\nolla eri elävä.\n\nErämaassa kasvaneena oli Unkka saanut väkevät vaistot. Hän oli myös\nväkevän, intohimoisen suvun jäsen. Heillä, Berghälleillä, kuohahti\nveri äkkiä, he olivat herkästi syttyviä ja tulisia. Unkka oli\nomituisessa vireessä. Kaikki se, mitä Tiinus oli kertonut Leonista ja\nhänen edesottamuksistaan, tästä rouvasta ja hänen ikävästään, yhtyi\nnyt omituisen sekavana ajatus- ja mielikuvarykelmänä temmeltämään\nhänen aivoissaan.\n\nMutta -- samalla nousi jostakin hänen olemuksensa syvyydestä\nvastavaikutus. Se pohjautui hänen terveeseen itsesäilytysvaistoonsa.\n\"Ihmisen pitää olla aina varuillaan kaikkea pahaa vastaan: Lihan\nhimo, silmäin pyyntö ja elämän koreus...\" Niin oli Joonas-setä\nhänelle monta monituista kertaa saarnannut. Hyvä Isä! Oliko tämä\ntilanne nyt sellainen, että piti tuollaisia ajatella? Eihän hän\ntuntenut tätä rouvaa ensinkään.\n\nTiinus -- niin Tiinus. Mitä oli Tiinus puhunut sellaista, joka\naiheutti tällaisia ajatuksia. Eihän hän ollut sanonut muuta kuin että\n\"niitä on kaikenlaisia naisia.\" Eihän se vielä sisältänyt mitään\nvarsinaisesti epäilyttävää. Ja kuitenkin oli Tiinuksen kasvoilla\ntuona hetkenä häivähtänyt eräänlainen inhon vivahdus. Entäs hän, hän\nitse, Unkka? Hänen mielessään oli välähtänyt ajatus, että tänään\ntapahtuisi jotakin. Mitä tänään voisi tapahtua? Ei muuta kuin että\nhän saisi pikku Unkan vatsatipat ja lähtisi kotiin. Tämä oli kaikki\naivan hassua!\n\nRouva oli pysähtynyt ikkunan ääreen ja lanteitaan keinutellen katseli\nulos. Unkkaa jo suututti. Missä ihmeessä se äijä viipyi, kun ei\ntullut? Hänellä alkoi jo olla kiire... ja nyt piti katsella, kuinka\ntuossa muuan keinutteli lanteitaan ja hyräili jotakin tanssin pätkää.\nSitä varten hän ei ollut tullut, vaan ostamaan pojalle lääkkeitä...\n\n-- Talvikin saattaa olla kaunis.\n\nUnkka höröstyi. Tarkoittiko tuo häntä? Siihen oli kai jotakin\nsanottava.\n\n-- Jaa, kyllähän se...\n\n-- Mutta... kyllä täällä sentään on yksitoikkoista.\n\n-- Jaa... sitä kun on täällä syntynyt...\n\nRouva pyörähti äkkiä ikkunan äärestä.\n\n-- Oletteko syntynyt täällä?\n\n-- Kyllä.\n\nJa rouvan katseista luki Unkka jotakin sentapaista kuin että:\ntuonnäköinen mies?\n\nUnkka punastui ja katseli säpikkäitään pitkin. Hänen nutukkaistaan\nsulanut lumi oli muodostanut ison lammikon lattialle.\n\n-- Anteeksi, mistä talosta te olette?\n\n-- Emauksesta.\n\nRouva löi käsiään yhteen.\n\n-- No... te olette sitten se nuori Berghäll, joka on vasta mennyt\nnaimisiin?\n\nUnkka ei itsekään ymmärtänyt, miksi hän punastui. Tuo huudahdus ja\ntuo käsien yhteenlyönti sai hänet häpeämään. Oli kuin olisi Rusilta\nja pikku Unkka jollakin tavoin vedetty esiin... häikäilemättömästi,\njulkeasti... kuin äärettömän suuren kansanjoukon katseltaviksi.\nKatsokaa, mitä nuoren miehen typeryys saa aikaan! Ja mies vielä niin\nkomea kuin --.\n\nPitemmälle ei Unkka ajatuksissaan ehtinyt, sillä apteekkari astui nyt\nsisään. Unkka nousi punaisena ja omituisesti päästään pyörällä. Hän\nei uskaltanut vilkaista rouvaan, jonka katseen hän tunsi kasvoillaan.\nKumara, ontuva mies, jolla oli suuri, punainen nenä ja harvahko,\nharmaa tukka, nilkutti tiskin ääreen ja lausui:\n\n-- Tippa?\n\n-- _Hör du, Nikolai. Den här ä' den unge Berghäll från Emaus. Tänk,\natt de' finns så lustiga namn här på orten_. [Kuule, Nikolai. Tämä on\nnuori Berghäll Emauksesta. Ajattele, että löytyy niin hassuja nimiä\npaikkakunnalla.]\n\n-- _Egentligen, egentligen_... [Oikeastaan, oikeastaan...] sammalsi\nukko, ääntäen g:n g:ksi sanan ensimmäisessäkin tavussa. Unkka asetti\nrohtopullon pöydälle.\n\nReserveeratuita vatsatippoja.\n\nHäntä hävetti hirveästi. Tuntui, kuin olisi pitänyt vaipua maan alle.\n\"Reserveeratuita vatsatippoja!\" Nuo sanat saivat hänen kiristelemään\nhampaitaan. Berghällien veri kuohui. Hänen olisi tehnyt mieli\nkarjaista: \"Ei! Antakaa viinaa! Vatsatipat saatte heittää helkkariin!\"\n\nKerran hän vilkaisi rouvaan ja huomasi tämän nauravan. Se nauru\nnujersi hänet lopullisesti... nujersi, mutta samalla raivostutti.\nMitä tuo ihminen tahtoi? Oliko hän niitä naisia, joista Leon sanoi,\nettä heillä...? Oh! Leon puhui paljon roskaa. Mutta -- Leonhan kuului\nkäyvän täällä usein.\n\n-- Te olette herra Bastmanin serkku? Hän on kertonut teistä. _Hör\ndu, Nikolai, den här husbonden ä' kusin ti' Leon Bastman_. [Kuule,\nNikolai. Tämä isäntä on Leon Bastmanin serkku.]\n\n-- _Egentligen, egentligen_... sammalsi ukko, eikä Unkka päässyt\nselville, mitä hän sillä tarkoitti.\n\nHän sai rohdot, maksoi ja lähti. Mutta hänen jo ovella mennessään,\nhuusi rouva Smirnoff jälkeen:\n\n-- Me olemme puhuneet pororetkestä Sievaaraan teidän serkkunne\nkanssa. Hän arveli, että te lähtisitte oppaaksemme.\n\nUnkka sulki oven ja jäi seisomaan oven pieleen. Ovitiuku oli\nhelähtänyt aivan hänen korvansa juuressa. Mitä? Varoittiko se häntä?\nKyllähän Leon Bastman sen tien tunsi yhtä hyvin kuin hänkin.\n\n-- Ei, kyllä teidän pitää lähteä. Te olette kuulemma hyvä tuttava sen\nvanhan isännän kanssa, joka kuuluu niihin kovauskoisiin. _Hör du,\nNikolai, du ä' ju ocksä av samma mening?_ [Kuule, Nikolai, sinähän\nolet samaa mieltä?]\n\n-- _Egentligen, egentligen_... en minä läkte sinne.\n\n-- No sitten me menemme ilman sinua. Me puhumme vielä tästä, herra\nBerghäll.\n\nLoistava hymy ja viekoitteleva katse oli viimeinen, mikä Unkan\nmieleen jäi, kun hän sulki oven ja astui portaita alas. Hänen poronsa\nseisoi pää riipuksissa, tolppaan sidottuna. Oli kuin olisi sekin\njollakin tavoin aavistanut isäntänsä sekavat tunteet.\n\nKotimatkalla kävi Unkka ajatuksissaan läpi koko apteekkikohtauksen.\nOmituinen se oli ollut. Ukko kuin vanha gorilla... pitkät kädet\nja lyhyet jalat -- ainakin hyvän joukon yli viidenkymmenen. Mutta\nsilloinhan rouvan pitäisi olla vasta vähän yli kahdenkymmenen.\nKuinkahan vanha hän tosiaankin mahtoi olla? Unkkaa suututti ja\nnauratti. Pahustako häntä liikutti apteekkarin rouvan ikä! Niin.\nNiin saattoi sanoa... mutta sittenkin -- jos hän totta puhui -- se\nliikutti häntä. Oliko hän jo ihastunut? Pahus soikoon! Niinkö pian\nrakkaus syttyi?\n\nJonkin verran rauhoittuneena hän tuli kotiin. Rusiltalla oli\npäivällinen valmiina. Poika sai lääkkeet ja nukahti, ja äänettöminä\nhe istuivat pöytään kaikki kolme, Ellen-rouva ja Unkka vaimoineen.\nEllen-rouva oli viime aikoina käynyt kovin vähäpuheiseksi. Häntä\nmietitytti muutto Alinan uutistorppaan. Siellä oli nytkin tyttö\nseuraamassa rakennustöitä, ja nimismies kuului olevan mukana. Sekin\nhuoletti Ellen-rouvaa. Mitähän siitäkin loppujen lopuksi tulisi?\n\n-- Missä Lempi on? -- kysyi Unkka, kun ateria oli jo ehtinyt\npuoliväliin.\n\nNiin -- Lempi. Hän oli lähtenyt Alinan mukana. Olihan hyvä, että oli\njoku kolmaskin...\n\nUnkka katsoi äitiänsä pitkään. Pelkäsikö äiti, että Alinakin...?\nSamassa hän säpsähti. Miksi hän noin ajatteli: Alinakin? Sehän\nmerkitsi samaa kuin että hän, Unkka, jo olisi... Hän punastui ja\naterioi hetken äänetönnä. Mutta -- hän ei päässyt tuosta ajatuksesta\nirti. Hän kysäisi:\n\n-- Tunnetko sinä, äiti, apteekkarin rouvaa?\n\n-- En... mutta Bastmanin täti tuntee.\n\n-- No... mitä hän arvelee?\n\nEllen-rouva syödä mutusteli hiljaa ennen kuin vastasi.\n\n-- Hän on sitä mieltä, että se ihminen on vaarallinen.\n\nUnkka yhtyi hengessä äitiinsä, mutta huomautti kuitenkin:\n\n-- Vaarallinen? Kuinka niin?\n\nÄiti katsahti häntä pitkään.\n\n-- Kyllähän sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan. Hän on miesten\npyydystäjä. On onnettomissa naimisissa ja haluaisi jollakin tavoin\nhankkia -- korvausta...\n\nEllen-rouva punastui. Harvoin hän joutui tällaisia sanoja\nkäyttämään... mutta nykyaika oli toinen kuin elämä hänen nuoruutensa\npäivinä. Silloin ei Lapissa tiedettykään sellaisista ihmisistä kuin\nrouva Smirnoff... oli vain joskus luettu kirjoista. Mutta -- näkyi\nolevan... näkyi olevan. Leonin kerrottiin sieltä joskus tulleen\naamupuolella yötä. Nykyaikana oli niin paljon sellaista, jota\nEllen-rouva ei saattanut käsittää... kuten sitäkään, että Alina salli\nnimismiehen niin innokkaasti ottaa osaa hänen mökinrakennuspuuhiinsa.\nEnnen, kun välit menivät poikki, ne olivat poikki ja pysyivät poikki.\nEi siinä enää kurkisteltu puolelta eikä toiselta...\n\n-- Ne kuulemma puuhaavat pororetkeä Sierivaaraan... ja minun kuulemma\npitäisi lähteä oppaaksi...\n\n-- Ketkä?\n\n-- No -- apteekkarin rouva ja Leon.\n\nEllen-rouva katsahti säikähtyneenä ylös. Eihän vain se ihminen\nollut jo iskenyt silmiään Unkkaan? Leonhan siellä kuului istuvan\npäntiönään... Mutta -- Leonistapa nyt ei ollut väliä...\n\nJa ensi kerran Unkan naimisiinmenon jälkeen sanoi Ellen-rouva oikein\nlämpimästi Rusiltalle:\n\n-- Kas niin, lapseni. Nyt me pistämme padan tulelle, että saadaan\npikku Unkka kylpyyn!\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\n\n1\n\nSe oli totta, että tämä apteekkarin rouva pani koko kirkonkylän\nliikkeelle. Hänen aikaansaamansa levottomuus tunkeutui pappilaankin.\n\nAnna Pellikka olisi mielellään lähtenyt pororetkelle, sillä hän\nei oikein viihtynyt Israelinsa kanssa. Israel oli liian vakava,\nhän harrasti vain kutsumustaan. Pian oli Lorents Bastmanin muisto\npappina häipynyt. Häntä muistettiin vain omituisena, tavallisuudesta\npoikkevana ihmisenä, jolla oli ollut omat erikoisharrastuksensa, --\noriginaalina, niinkuin Joonas-herra sanoi. Mutta Israel Pellikka\noli hyvässä maineessa, ja siinä samassa vanavedessä purjehti hänen\nrouvansakin. Nyt olisi Anna-rouva halunnut lähteä.\n\nMutta -- hänen äitinsä nosti jyrkän vastarinnan.\n\n\"Vai sinne... kaiken maailman retkille resuamaan! Niinkuin ei jo\nriittäisi, että Leon resuaa! Vai vielä pitäisi sinunkin lähteä! Sinä\net näy yhtään muistavan, että olet papin rouva!\"\n\nEipä äitikään ollut aina muistanut. Olihan hänkin ollut tanssiaisissa\npiirilääkärillä.\n\n\"Joo, olin minä... ja minähän vasta olinkin! Mutta -- aina papan\nkanssa yhdessä -- aina papan kanssa! Emmekä me tanssineet -- Herra\nvarjelkoon! Pappa istui ja joi tyyttinkejä tohtorin ja toisten\nherrojen kanssa, sillä aikaa kuin me rouvat istuimme formaakissa ja\njuttelimme keittiöstä ja lapsista. Niin juuri! Ja minun olikin hyvä\njutella, sillä sinä ja Kaisa mennä vuovasitte vähän väliä avonaisen\noven ohitse milloin minkin kainalossa.\"\n\nÄiti oli mahdoton, hänen kanssaan ei kerta kaikkiaan saattanut\nkeskustella. No niin, olkoon! Ja Anna heitti jatkokertomukset\nnurkkaan ja lähti suuttuneena entiseen tyttöaikuiseen huoneeseensa.\n\n\"Mene minun puolestani, jos saat Israelin mukaan. Mutta yksin et\nmene! Aviopuolisot kulkevat yhdessä kaikkialla -- tai _kulkivat_\nennen. Sillä eipä tuo näy nimismieskään ottavan Kaisaa mukaansa, kun\nravaa siellä Makeanpetäjänmaassa...\"\n\nPellikan mielessä vilahti ajatus, että jokohan olisi lähteä? Anopin\nvihjaus Makeanpetäjänmaasta se tämän ajatuksen toi. Kukaties Alina\nBerghällkin lähtisi? Mutta -- sitä ei uskaltanut kysyä paremmin\näidiltä kuin tyttäreltäkään.\n\nNiin se jäi. Israel Pellikka luopui hengessään, ja Annan oli tehtävä\nsamoin. Koko kirkonkylän herrasväki oli liikkeellä. Saida Smirnoff\noli inspiroinut heidät kaikki.\n\nLeon korjaili ajovehkeitä pirtissä. Hän asusti nykyisin pirtin\nporstuankamarissa. Pellikka teki asiaa pirttiin.\n\nHäntä halutti kuulla, keitä kaikkia sinne Sievaaraan aikoi.\n\n-- Kaikkia sinne on käsketty -- syrjää myöten -- herrasväkiä\ntietysti, joilla on porot ja repäisevä meininki. Ei siinä ole\nerotettu hengellisiä eikä maallisia. Lähde, jos tahdot. Äidin ajokas\non joutilaana.\n\nÄidin ajokas -- niin... mutta keitä Emauksesta lähti?\n\n-- Vai sinnepäin sinä sihtaat!\n\nLeon nauroi, ja hänen naurunsa hermostutti aina Pellikkaa.\n\n-- Ehei, poika! Pysy sinä vain uskollisena Annalle, johon olet\nsidottu myötä- ja vastoinkäymisissä.\n\nPellikka suuttui. Tarvitsiko sen nyt vielä merkitä mitään\nsihtaamista, jos hän niinkuin kysyi. Kovin sopimattomia sanoja\nlankomies käytti. Hän vain sen vuoksi, että siellä Sierivaarassa\nolisi kiertokoulu. Voisi tarkastaa samalla kertaa.\n\n-- No, lähde, lähde! Kuka sinua estää. Voithan tarkastaa koulun\nsamalla, kun tarkastat muutakin.\n\nJa taas tuo hermostuttava nauru. Pellikka astui ovelle ja huomautti\nmennessään:\n\n-- En lähde. Te otatte tietysti mukaanne viinoja... ja siitähän\nskandaali tulee.\n\nViinoja? No totta puhuen, hän, Leon, ei niistä mitään tietänyt. Mutta\n-- jos rouva Smirnoff ottaisi, niin se oli hänen asiansa.\n\n-- Mutta, kuule, Israel, älä puhu mammalle mitään. Pellikkaa jo\nnauratti. Tämä se oli se valtti, jolla hän lankomiestään hallitsi.\nHän ei peljännyt muuta kuin ukkosta ja äidin nyrkkiä, niinkuin\nhän itse toisinaan sanoi. Mutta -- samapa se -- saattoi hän olla\nsanomattakin.\n\nPellikka lähti, ja Leon jäi korjailemaan poron ajoneuvoja. Peijakas!\nHän oli viime kerralla humalapäissään ajanut vuottoraipan poikki\nJaveruksen veräjän tolppaan. Poro pakkasi sinne... sillä Javerus\noli ollut hänen tähänastinen käymäpaikkansa, ja poro yritti pihaan\nkuin vanhasta tottumuksesta. Siellä Olli-vainajan puotikamarissa\noli otettu vähän monet totit Heikuraisen kanssa. Mutta nyt olivat\nauenneet apteekin ovet... ja siellä oli vähän toisenlaista kuin\nJaveruksella.\n\nLeon hymyili itsekseen. Oli tämä maailma sentään yksi hoijakka! Ei\nmuuta kuin ilon lirkutusta ja liikutuksen hiprettä -- niinkuin Matti\nTuppurainen, Unkan appiukko, sanoi. Eikä siinä näkynyt auttavan sääty\neikä yhteiskunnallinen asema. Anna pyrki Heikuraisen pariin, Pellikka\nAlina Berghällin, Saida Smirnoff hänen, tai yhtä hyvin päinvastoin.\nNimismies, toinen lanko, ajeli Makeanpetäjänmaassa. Syrjään jäivät\nvain ruuput... sellaiset kuin Kaisa, Rusilta ja Nikolai Smirnoff,\nTippa-Nikolai. Mutta -- se oli vähän toisenlaista liikutusta kuin\nmitä Tuppurainen oli tarkoittanut.\n\nHohhoi! Äijää kävi toisinaan hiukan sääli. Sillä tämä oli\nomalaatuisensa elävä... tutki kemiaa, keräsi kasveja, omisti\ntavattoman suuren herbarion. Toinen isävainajan kaltainen tyyppi,\nsiinä kohden vain toisenlainen, että oma rouva petti. Äiti oli\nsentään tainnut aina pysyä uskollisena isävainajalle...\n\nAinoa suru, joka Tippa-Nikolaita vaivasi, oli se, ettei hänellä ollut\nlasta. Hän olisi toivonut poikaa, sellaista pientä tummatukkaista\npoikaa, jolla olisi ollut hänen vaimonsa silmät. Sillä sen oli\nNikolai parkakin huomannut, että hänen vaimonsa silmät olivat\nerikoiset. Hän ei vain koskaan ollut lukenut niistä sitä, mitä\njokainen muu mies luki: halua rajattomaan antaumukseen. Ja tokkopa ne\nolivat koskaan Nikolaita katselleetkaan siinä mielessä -- muita vain.\n\nHän oli haastellut Nikolainkin kanssa joskus, kun he olivat\nsattuneet kahden kesken, ja rouva oli ollut kylällä. \"_Egentligen,\negentligen_...\" Sillä apteekkari aina puheensa aloitti. Hän oli\nkuin suuri, metsään eksynyt lapsi, joka koko ikänsä oli etsinyt\ntietä, mutta ei ollut löytänyt. _Egentligen, egentligen_... Hänen\nvanhempansa olivat olleet venäläisiä, jolloinkin Suomeen muuttaneita,\nisä kimnaasin opettaja. Nikolai oli syntynyt Suomessa, mutta\nisänmaahankin nähden hän oli ollut etsintäkannalla koko elämänsä\najan. Oikeastaan, oikeastaan... Niin -- oikeastaan se oli Suomi,\nsillä täällähän hän oli syntynyt. Mutta mitä kieleen taas tuli, niin\nhän oli oppinut ruotsia lapsuudessaan. Viipuri oli hänen lapsuutensa\npäivinä ollut vielä koko lailla ruotsalainen -- venäläisyydestä\npuhumattakaan. \"Sanopas, mikä minun äidinkieleni on?\"\n\n\"No ryssä tietysti!\"\n\n_Egentligen, egentligen_... mutta ei se vain niin selvä ollut.\nKotikieli oli venäjä ja saksa, ja siinä sivussa ruotsi. Mutta --\nSuomessa syntyneenä hänen tietysti olisi pitänyt osata ennen kaikkea\nsuomea. Se häntä oli hidastuttanut koko hänen elämänsä ajan. Hän oli\nproviisoriksi valmistuttuaan ruvennut hakemaan paikkoja, mutta aina\nvain suomalaisseuduilta. \"Pahustakos te sinne haette?\" oli häneltä\nlääkintähallituksessa tiedusteltu. \"Hakekaa ruotsalaisia apteekkeja,\nsillä ettehän te osaa edes lääkkeitten nimiä suomeksi.\" Tippa! Se\nnyt kyllä itseasiassa olisi riittänyt suomalaisseuduille, mutta se\nSnellman oli nostanut semmoisen äläkän, että täytyi jonkin verran\nottaa huomioon kansan mieli -- lääkintähallituksessakin. Ja niin oli\nNikolai parka saanut ajelehtia paikasta toiseen proviisorina vanhaksi\nmieheksi... kunnes hänelle viimein kuin armosta oli annettu tämä\nvastaperustettu Suomen pohjoisin apteekki. Ja täällä hän nyt istui\nporsliinitölkkiensä ja herbarioittensa kanssa, ja yhä tuo suuntaa\netsivä \"_egentligen_\" huulillaan. Hitto vie! Hän ei oppisi suomea\nkoskaan, ja se oli hänen suurin surunsa.\n\n\"No... älähän huoli, Nikolai... täällä sitä ei paljon tarvitakaan.\nHerrasväet puhuvat ruotsia... ja lappalaiset lappia. Pääasia on, että\nosaat yhden sanan: tippa. Sillä sinä tulet toimeen loppuikäsi...\"\n\nNiin niin -- tippa. Se sana oli kuin Nikolai Smirnoffin elämän\ntunnus: Tippa kaikkea... isänmaata, suomenkieltä, avio-onnea. Mutta\n-- kasveja hänellä oli. Ne olivat poikkeus.\n\nNikolai Smirnoff oli innostunut. \"Sine puhu _sanning_!\" [Totta.]\n\"Kasvi, ka see on minu elämä _enda hävstång_!\" [ainoa kannustin] Ja\nNikolai oli ruvennut näyttämään kasvikokoelmiaan. Niitä oli paljon...\nmonta hyllyllistä. Euroopan, Aasian, Afrikan ja Etelä-Amerikan\nkasveja -- saatu vaihtamalla ulkomaalaisten oppineiden kanssa. Hän,\nLeon, ei ollut niistä isosti välittänyt... hän oli odottanut rouvaa.\nJa kun tämä oli tullut, oli siirrytty hänen huoneeseensa, ja silloin\noli Nikolai saanut jäädä. Tippa! Ei Nikolai paralle tosiaankaan\nliiennyt kuin tippa. Mutta -- hän oli ihmeellinen mies. Ei\npelkoakaan, että olisi tullut häiritsemään. Siellä rouvan kamarissa\nsaatiin meiskata, nauraa ja kujeilla. Saida tarjosi ryyppyjä, ja\nkun pullo oli melkein pohjaan asti juotu, vei Saida-rouva viimeisen\ntilkan miehelleen. \"Nikolainkin pitää saada tippansa.\" Niinpä niin.\n\nOikeastaan oli synti pettää sellaista miestä.\n\nLeon tarkasteli vuottoraippaa. Huomenna lähdettäisiin Sierivaaraan,\nja Berghällin Unkkakin lähtisi matkaan. Saida Smirnoff oli sitä\nnimenomaan halunnut. Hän oli iskenyt silmänsä Unkkaan.\n\n\"Voiko olla mahdollista, että sellainen mies on kasvanut Lapin\nkorvessa... niin suora, niin ryhdikäs, niin kaikinpuolin\naristokraatin näköinen? Minä ihan hämmästyin, kun ensi kerran hänet\nnäin!\"\n\nNiinpä niin. Sen Leon hyvin uskoi. Unkka oli komea poika... vasta\ntäyttänyt yhdeksäntoista. Mutta -- hän oli tavallista kehittyneempi\nikäisekseen. \"Ja kuule, Leon... jo naimisissa! Tiedätkös, minä\nkadehdin hänen vaimoaan. Mahtaisi olla ihanaa omistaa sellainen\nmies...\"\n\nNo... eikös hän enää kelvannutkaan? \"Sinä, Leon! Sinä olet vain\ntuollainen seuranpitäjä... ja siihen sinä olet luotu -- flirttaaja.\nSiihen sinulla on ensi luokan taipumukset. Enkä minä siitä välitä\n-- minä olen valmis leikkiin. Mutta, Leon, sinun kanssasi ei voisi\nkoskaan vakavasti puhua lapsesta...\"\n\nLeon heitti vuottoraipan nurkkaan ja rupesi tarkastamaan valjaita.\nNiin -- se oli kyllä totta. Hän ei ollut koskaan suhtautunut\nvakavasti naisiin -- paitsi äitiinsä -- eikä häneenkään aina. Hän\nnäki hänet määrätyssä valossa... ankarana, toimekkaana... puoleksi\nmiehenä, joka raatoi ja rytkäsi, ja jonka rehevään, miesmäiseen\nolemukseen hän hyvin usein suhtautui koomillisesti -- silloin kuin ei\nollut pelkoa selkäsaunasta. Mutta nyt -- kun Saidan sanat muistuivat\nmieleen, hän kävi totiseksi, sillä se -- totta puhuen -- oli ollut\nyllätys hänelle.\n\nOliko sitten jokaisen naisen pohjimmaisena toiveena äitiys --\nkevytkenkäisimmänkin?\n\nNiin näytti olevan.\n\nNo... jos niin oli, niin Saida saisi hakea apua muualta. Hän Leon\nBastman, ei sentään siihen ruvennut. Hän oli monta kertaa jutellut\nNikolai Smirnoffin kanssa, ettei hän niin pitkälle rupeaisi äijää\npettämään...\n\n\n2\n\nHuviretkiseurue käsitti kaikkiaan yhdeksän henkeä: Saida Smirnoff,\nLeon, Unkka, tohtori ja tämän neiti, Heikurainen, lukkari, Lempi ja\nJaveruksen Oula.\n\nSierivaara oli vanha talo. Siitä kerrottiin, että sen olisi\njolloinkin perustanut tänne Lapin korpeen joku muukalainen\npakolainen, joka rauhattomina aikoina olisi etsinyt suojaa täältä.\nBastmanin setä-vainaja, jonka ajatukset olivat liikkuneet Ranskassa,\noli ollut saavinaan selville, että se olisi ollut tuon kaukaisen\nmaan heimoa, mutta kotoisin Belgiasta. Siitä muka sierivaaralaisten\ntummuus. Mutta -- lukkari Leippari, Holottaja, joka tiesi kaikki\nasiat paremmin kuin muut, nauroi tuollaiselle selitykselle. Mitä\nniitä houkkia! Sierivaaralaisten tummuus johtui siitä, että joku\nesi-äideistä oli ollut lappalainen, oikea Tuli-Lapin tytär.\nJa senvuoksi oli kaikilla Sierivaaralaisilla mustat silmät ja\niho tavattoman hieno. Mutta itse suku oli kotoisin jostakin\nEtelä-Pohjanmaalta.\n\nOlipa miten tahansa -- joka tapauksessa oli nykyinen isäntä Tuomas\nperinyt kaikki esivanhempiensa hyvät ominaisuudet -- mitä ulkomuotoon\ntuli. Mutta -- muuten hän oli varsin epäilyttävä olio: möi viinaa,\nvarasti poroja, mutta ei koskaan ollut joutunut kiinni. Hän oli\naina pysynyt mitä parhaimmissa väleissä virkakunnan kanssa. Siihen\nvaikutti hänen suuri vieraanvaraisuutensa ja tavallisuudesta\npoikkeava vilkas olemuksensa. Tuomas oli leskimies.\n\nSierivaarasta oli muodostunut kirkonkylän herrojen vakituinen\nkäyntipaikka. Talon ovet olivat avoinna yöllä ja päivällä, ja\nsitäpaitsi Tuomas oli mainio viulunsoittaja. Tuli kuka tahansa --\naina oli jäkälää navettakodassa -- ei muuta kuin jyystää sieltä ja\nheittää poronsa eteen. Ja pirtissä, joka oli avara kuin kirkko, oli\naina penkkiä matkamiehen oikaista. Ei kysytty säätyä eikä uskontoa:\nkaikille riitti jäkälää ja kaikki saivat tulla. Sierivaaran laajan\ntakan ääressä oli aina kahvinkeittosija sillekin, joka halusi omasta\npannustaan.\n\nMutta -- talossa oli yksi eläjä, jonka kanssa ei mielellään\nantauduttu puheisiin. Se oli talon vanha isäntä Mattus. Jouduttuaan\njo vanhana miehenä tekemisiin Norjan puolelaisten kovauskoisten\nkanssa, hän oli omistanut näiden maailmankatsomuksen ja vetäytynyt\nihmisistä erilleen. Hänen uskonheimolaistensa oli tosin käynyt\nhuonosti: yritettyään uskonnollisessa hurmiotilassa kapinaa esivaltaa\nvastaan, oli heidät voitettu, nujerrettu, pari tuomittu kuolemaan ja\nmestattu, mutta muu joukko eleli salaa Norjan tunturien kätköissä,\nminne harvoin virkamiehen matka osui. Vanha Mattuskin oli ottanut\nosaa naapuriseurakunnan kirkolla tapahtuneeseen mylläkkään. Siinä\noli pistetty kuoliaaksi kauppias ja nimismies, pieksetty pappi\nhenkihieveriin jne. Mutta -- Mattus oli päässyt livistämään kahakan\njälkeen. Saatuaan jostakin poron hän oli yötä päivää ajanut kaakkoa\nkohti... kunnes poro oli lopulta suistunut kuolleena Sierivaaraa\nrajoittavan jängän laitaan. Siitä oli Mattus saapastellut kotiinsa\neikä ollut sen jälkeen liikkunut talosta muualle kuin kerran\nvuodessa, jouluaikaan, kirkolle, ripillä käydäkseen. Mutta --\nsilloinkin hän herätti sellaista kammoa, ettei kukaan jutellut hänen\nkanssaan. Kookkaana kuin sadun jättiläinen hän astui kirkkoherran\nvirkahuoneeseen ja kirjoitutti itsensä ehtoollisvierasten joukkoon.\nMutta -- joka kerta hän huomautti tulleensa ottamaan perkeleeltä\npois omansa. Kaikki papit olivat hänen mielestään pimeyden ruhtinaan\npalvelijoita.\n\nBastman-vainaja oli peljännyt häntä, ja samoin oli melkein laita\nPellikankin. Hän oli tosin yritellyt vanhuksen kanssa uskonnollista\nkeskustelua, mutta saanut vastaukseksi vain: \"Näin sanoi Herra:\n'Minä annan tunnustähdet taivaassa ja maassa: veren ja tulen ja\nsavupatsaat!'\" Eikä hänestä sen enempi ollut lähtenyt. Vanha Mattus\neli alituisissa tuomiokuvitelmissa, ja hänellä oli sellainen käsitys,\nettä Jumala oli määrännyt valittunsa sen toimeenpanemaan -- niinkuin\noli yritetty Norjan puolella kerran. Hänen mielestään olisi pitänyt\nkaikki jumalattomat maan päältä hävittää, jotta Jumalan valitut\nolisivat voineet täällä hallita Kristuksen kanssa.\n\nSellainen oli talo ja sen asukkaat, johon kirkonkyläläiset nyt olivat\nlähteneet huviretkelle.\n\nUnkka ajeli edellä. Hänen oli vängällä pitänyt lähteä mukaan, toisin\nsanoen: hän oli antanut lähdölleen sen leiman. Leon oli ollut hänen\nkimpussaan aamusta iltaan. \"Sinun on lähdettävä! Se on Saidan tahto!\"\nSaidan tahto! No niin. Mutta -- mikä oikeus rouva Smirnoffilla oli\nkomennella häntä? Leonille ainakin oli pitänyt sanoa niin.\n\nHän muisti ensimmäisen apteekilla käyntinsä. Se oli totta -- hänet\noli vallannut omituinen epävarmuuden tunne. Tuon merkillisen rouvan\nolemus yhtäältä kiehtoi, toisaalta työnsi luotaan. Kirottu alju!\nMutta -- seuraavassa hetkessä hänen oli täytynyt itselleen tunnustaa,\nettei se tuomio ollut aivan paikallaan. Saida Smirnoff ei ollut\n\"kesy\" sanan tavallisessa merkityksessä. Ei -- päinvastoin. Hän\nsaattoi olla ylpeäkin, vallan luoksepääsemätönkin toisinaan, kun\nsille päälle sattui. Sen oli Unkka jo ehtinyt panna merkille niinä\nharvoina kertoina, jolloin he olivat tavanneet.\n\nEräänä iltana olivat he Leonin kanssa ajaneet heille, Saida Smirnoff\nja Leon. Olivat tulleet kuin kotiinsa. Leon oli riisunut peskinsä\nja auttanut Saida-rouvaa... ja yks' kaks' oli tämä pyörähdellyt\nhänen edessään paljain käsivarsin ja avokauloin -- ihan dekoltéssa,\nniinkuin Joonas-setä tuomiten sanoi. Oli tuo nyt laitaa Lapissa...\nja tulipalopakkasella? No niin -- oli oltu pirtissä, lämpimässä\npirtissä, ja Saida-rouvan silmät olivat hypelleet kuin oravat\npaikasta toiseen. Yht'äkkiä oli pikku Unkka keikkunut hänen\nsylissään. Rusilta oli säikähtänyt. Hän oli hypähtänyt pystyyn\ntakan loukosta, epäsiistinä kuten tavallisesti, tukka hajallaan.\nMutta -- pikku Unkka oli jo iskenyt kiinni hajuvesiltä tuoksuvan\nrouvan paljaaseen poveen... ahnaana kuin sudenpentu. \"Katsokaa! Se\nhakee ruokaa!\" oli Saida Smirnoff huudahtanut ruotsiksi. Ja yks'\nkaks' hän oli paljastanut toisen rintansa ujostelematta niinkuin\ntavallinen lapinvaimo... ja poika oli kiskonut sitä kuin venyvää\npussia. \"Herre jämmer, kuinka sinä olet suloinen!\" Mutta -- samassa\noli pikku Unkka ruvennut parkumaan, kun hänen voimakkaat yrityksensä\nolivat turhaan rauenneet. Saida-rouva oli suudellut ja silitellyt\nlasta... kirjaimellisesti peittänyt hänen kas-! vonsa ja käsivartensa\nsuudelmilla. Kunnes pikku Unkka oli yht'äkkiä ruvennut vesittelemään.\nMutta Saida Smirnoff ei ollut edes siitä hämmästynyt. \"Katsokaa! Noin\nse mies tekee!\" Ja hän oli pidellyt lasta sylissään selällään ja\nsilmät loistaen ja avonainen rinta aaltoillen antanut pojan suorittaa\nluonnollisen toimituksensa. Kunnes Rusilta oli temmannut lapsen\npois ja syvästi häpeissään vetäytynyt karsinan kaikkein pimeimpään\nnurkkaan. Eikä hän ollut tullut sieltä esille enää koko vierailun\naikana.\n\nUnkka oli saanut keittää kahvit ja näytellä myös emännän osaa. Hän\noli tuntenut itsensä kiusaantuneeksi. Mutta Leon oli holahduttanut\nkermaa rouva Smirnoffin kuppiin, niin että kupin sisältö oli vuotanut\nlautaselle. \"Tässä on sitä, jota sinulta ei lähde!\" oli hän sanonut\njulkeaan tapaansa. Mutta -- Saida Smirnoff oli vain heilutellut\njalkaansa ja katsellut jonnekin etäisyyteen.\n\n\"Mokomia ihmisiä!\" oli Rusilta sanonut vieraiden lähdettyä. \"Tuon\npappilan Leonin minä tunnen... mutta että nainen saattaa käyttäytyä\nnoin riettaasti.\" No... eihän hän nyt ollut varsin riettaasti\nkäyttäytynyt -- oli muuten sellainen vapaa ihminen. \"Vapaa ihminen!\nMutta kun sitä ei saa olla niin vapaa!\" Heillä oli siitä riittänyt\nnahinaa koko pitkän illan, kunnes äidin ja Alinan kotiintulo oli\ntehnyt siitä lopun.\n\nÄiti oli ollut Anna-Stiina-tädin luona käymässä, ja Alina palannut\nMakeanpetäjänmaasta. Rusilta oli kertonut vieraiden käynnistä,\nja äiti oli lausunut syvän paheksumisensa apteekkarin rouvan\nkäyttäytymisestä. Hän, Unkka, oli odottanut, että Alina olisi\nruvennut häntä säestämään, mutta Alina oli ollut merkillisen\nhiljainen koko illan. \"Kenen kanssa sinä tulit?\" oli äiti häneltä\nkysynyt. \"Nimismiehen.\" Äiti oli huokaissut ja mennyt kamariin,\nja heitä, pirttiin jääneitä, oli kaikkia ruvennut painostamaan\nomituinen, uhkaavan onnettomuuden tunne. Kunnes Lempin tulo oli sen\nkarkoittanut. Niin -- hän oli ollut Oulansa: kanssa, ja he olivat\najaneet sylityksin samassa ahkiossa...\n\nSiellä ajelivat Oula ja Lempi perätysten. Nyt oli kummallakin oma\najokkaansa. Sieltä porhalsi näreikön suojasta juuri esiin Saida\nSmirnoffin poro. Saida-rouvalla oli punainen lapinlakki ja ylen korea\npeski. Kädessä valkoiset poronnahkakintaat hän sulavasti ohjaili\nkruunupäistä poroaan. Kaunis ilmestys.\n\nUnkka hymähti. Tohtorin porolla oli myös sarvet... oikeat\nnaamasarvet, joista nahan riekaleet roikkuivat. Kohtalon ivaa! Ei\nollut tohtori pystynyt lempituumaansa toteuttamaan. Porot kasvattivat\nsarvensa kaikista lääkärin yrityksistä huolimatta. Nyt oli tohtori\nheittänyt nämä tuumat. Hän harrasti nyt vain neitiään. Heidän\nkuiskittiin pitävän yhtä -- ja siinä saattoi hyvinkin olla perää.\n\nNyt pysähdyttiin. \"Antaapa porojen vesitellä.\" Lukkari, Holottaja,\niski silmää Heikuraiselle, joka oli kömpinyt ylös ahkiostaan ja\nseisoi vääräsäärisenä ajokkaansa vieressä.\n\n-- Mikäs vuoma tämä onkaan? Leon katseli ympärilleen ja tunnusteli\npaikkoja.\n\n-- No, Kipittämäaapa.\n\n-- Soo! No sittenhän tämä on Sierivaaran Tuomaan vanha\nnaukunottopaikka. Sopisi meidänkin nauttia pieni ryyppy.\n\nHolottaja nauroi. Oli hyvä, ettei se Pellikka peijakas nyt ollut\nmatkassa. Ei olisi sopinut tällaista esittää. Bastmanin kanssa\noli otettu ryypyt kinkerimatkoilla -- aina määrätyissä paikoissa,\nja Saukkolaukkoma-ojalla aina iso ryyppy. Mutta -- Pellikka oli\nahdasmielinen, ei kajonnut lasiin... eikä muutenkaan harrastanut\nnäitä maallisia.\n\n-- Hei, Unkka, tule saamaan ryyppy!\n\nLeon seisoi keskellä joukkoa, iso viinapullo kädessä. Siitä hän\nkaateli ryyppyjä pieneen tinapikariin, sillä aikaa kuin Javeruksen\nOula piteli hänen poroaan.\n\nUnkka epäröi, mutta tuli kuitenkin. Lempi loi häneen moittivan\nkatseen. Mutta ei Unkka siitä välittänyt. Olihan hän itsenäinen mies,\nnaimisissa... ja kohta siirtyisi Emauskin hänen nimiinsä. Miksei hän\nsiis voisi ottaa, kun tarjottiin.\n\n-- Heikuraiselle pitää antaa kaksi, jotta hänen säärensä oikenisivat,\n-- veisteli Leon.\n\nSavolainen nauraa hihitti. Hän oli pieni, kalpea, terävänenäinen\nmies, jolla oli ruskeat, pistävät silmät.\n\n-- Eivätpä nuo ole oijenneet, vaikka on oikein kaksissa miehin\nkoetettu. Soh! Mutta Oulalle ei saa antaa.\n\nJaa, jaa. Se oli tämä Jaafet Heikurainen isäpuoli, ja hänellä oli\nmääräämisvalta.\n\nOula pihautti. Viis hän isäpuolesta... mutta kun ei hänelle muuten\nmaistunut. He olivat Lempin kanssa niin monta kertaa tästäkin\nkysymyksestä keskustelleet, että se oli selvä. Ei menisi viinan\ntilkkaa Oula Javeruksen kurkusta alas, ei sinä ilmoisna ikänä.\n\nSaida-rouva ja Leon ottivat useampia, samoin tohtori ja neiti.\nLeonillehan ne kuuluivat nämä anniskeluoikeudet näin huviretkillä.\nMutta -- tavara oli apteekista, Tippa-Nikolain varastosta. Sitä ei\nkuitenkaan otettu huomioon.\n\nHolottajakin sai ryyppynsä. Hän ähkäisi ja pyyhkäisi suutaan. Leon\nveisteli:\n\n-- Sinullehan se kirkonmiehenä kuuluisi sokeripala päälle, mutta en\nminä nyt viitsi ruveta kaivamaan.\n\n-- Ei tarvitse, ei tarvitse. Kyllä niitä Napoleon-vainajan\nkanssa otettiin ryyppyjä sokerin kanssa ja ilmankin.\nSaukkolaukkoma-ojallakin kerran...\n\nHolottajan esitelmä keskeytyi, sillä joku näkyi ajavan Sierivaarasta\nkäsin. Katsottiin ja -- jopahan tunnettiin.\n\nSe oli Monteliuksen Esko.\n\n-- No sinä tulet kuin saaliinjaolle, -- huusi Leon. -- Me tässä juuri\nhiukan naukkailemme.\n\nJaahah! Esko kaarsi poronsa komeasti sivuun ja hypähti ahkiosta.\nMinnekäs nyt mentiin näin joukolla?\n\n-- Sierivaaraan -- tansseihin. Mutta -- tuoss' on ryyppy.\n\nEsko kumautti ryypyn kurkkuunsa ja rupesi juttelemaan.\n\nSierivaarassa hänkin oli poikennut, vaikka tulikin tuolta\npohjoiskairalta. Siellä oli metsänhakkuu parhaillaan käynnissä. Mutta\n-- sitähän hänen piti sanoa, että vanha Mattus oli kovin levottomalla\npäällä.\n\nMikä sitä hullua nyt vaivasi?\n\nVaikea sanoa. Oli koko viime yönkin kulkenut ympäri taloa palava\nkekäle kädessä ja manannut perkeleitä. \"Minä annan tunnustähdet\ntaivaassa ja maassa: veren, tulen ja savupatsaat!\" Sitä oli hokenut\nja kiertänyt taloa. Lopuksi oli Tuomaan täytynyt teljetä hänet\nsisään. Ei tiennyt, vaikka olisi polttanut koko talon.\n\nMutta -- sehän oli vaarallinen mies!\n\n-- Ei hätää mitään! -- huudahti Leon. -- Vanha Mattus on sitä\ntehnyt parikymmentä vuotta. Nyt on taas hänen vuokkonsa. Kyllä\nMattus tunnetaan! Minä käyn taas häntä tervehtimässä ja annan\näijän vuodattaa kaikki kiroukset ylitseni. \"S--tanan p--keleen papin\nvarsa! Isäsi on h--vetissä, äitisi on h--vetissä! Koko suuri sukusi\non h--vetissä syrjää myöten!\" Leon puisteli päätään kuin poro, joka\non saanut sauvasta sarveensa. -- Niin se loihtii... mutta sitten se\nhuokuukin tainnoksissa koko yön, ja sillä aikaa me panemme pirtin\npalkit jyskämään!\n\nLeon oli jo pienessä hutikassa. Hän nauroi. Kyllä Koutokeinon\nkovauskoiset tunnettiin! Ei niistä ollut väliä. Hei, miehet! Matkaa\njatkettiin!\n\nHeikurainen koetti houkutella Eskoa mukaan, mutta tällä ei ollut\naikaa. Hänen piti ajaa kirkolle, sillä huomenna, lauantaina, oli\npalkanmaksu Pukkausseljässä. Muuten hän kyllä olisi lähtenyt.\n\n-- No, sano terveiset mammalle, että hänellä on iloa pojastaan! --\nhuusi Leon ja heittäytyi rentona ahkioon.\n\nRetkikunta läksi taas liikkeelle.\n\nSuo suon perästä ylitettiin... välillä oikeita risukkoja ja\nmahdottomia morostoja. Leon kiroili. Jäätyneet pajunoksat löivät\nhäntä tuontuostakin silmille. Tohtori pilkkasi ja nauroi:\n\n-- No, siinä on jo vähän esimakua... kun kotia tulet.\n\n-- P--kele! Minä en pelkää muuta kuin ukkosta ja äidin nyrkkiä. Mutta\n-- talvella ei käy ukkonen!\n\n-- Mutta -- entäs äidin nyrkki?\n\n-- Katselehan sie vain, millaisia riekaleita porosi sarvissa heiluu!\n-- huusi Leon, ja se tukki tohtorin suun.\n\nAjettiin, ja tunnin kuluttua rupesi kuulumaan koiran haukku.\nViimeisen kapean vuoman laidasta rupesi näkymään savukiehkura metsän\nyläpuolelta. Komea tunturi kohosi taaempana, ihan huikaisevan\nvalkoisena. Siellä oli Sierivaara.\n\n-- Eläköön! -- hihkaisi Leon ja suisti poronsa kaikkien muiden\nohi. Riekkoparvi pölähti lentoon jostakin pensaikosta, ihan hänen\nvierestään. Kopek, ko-pek, ko-pek! Lumi pöllysi, ja poro tolvasi\nsääret hajallaan. Rentona, komeassa kaaressa ajoi Leon tureikkoon,\nja siinä, ihan vastapäätä pohotti jo Sierivaaran veräjä. Leon suisti\nsisään, ja yks'kaks pysähtyi poro avaran kuistin eteen.\n\n-- Päivää ja tervetuloa!\n\nIso, kookas, tummaverinen mies, lapintakki yllä seisoi portailla\navopäin.\n\nSe oli Sierivaaran Tuomas-isäntä.\n\n-- Keitä sieltä kaikkia tulee?\n\nNo, siellä oli tohtoria, Tippa-Nikolain rouvaa, Heikuraista ja muuta\nHuikuraista -- yhdeksän henkeä kaikkiaan.\n\n-- Tuleeko kirkkoherra?\n\n-- Ei, Jumalan kiitos.\n\nTuomas kynsi päätään. Paha juttu. Isäukko oli heittäytynyt sairaaksi\nja oli kaivannut ehtoollista. Olisi se nyt sopinut, että olisi pappi\ntullut mukana. Olisi sopinut ripittää samalla kertaa ja tarkastaa\nkoulu.\n\nNiin -- täällä oli kiertokoulukin.\n\nOli. Siellä jylläsivät pirtissä, vanhan rakennuksen puolella, jonka\ntoisessa päässä oli Mattuksen kamari.\n\nLeon seisoi allapäin. Hiljaksiin, yksi toisensa jälkeen saapuivat\nsiihen muutkin retkeläiset. Vaihdettiin tervehdyksiä ja vähitellen\nselvisi tilanne jokaiselle.\n\n-- No, ka kun ei se Esko maininnut mitään, -- tuskitteli Leon.\n-- Olisihan Israel lähtenyt... hänen teki totta puhuen hiukan\nmielikin... Mutta -- nyt olisi Eskon mukana mennyt sana... ja\nPellikka olisi saanut sen tunnin, puolentoista päästä. Me taittiin\ntulla sopimattomaan aikaan?\n\nNo, ei mitään, ei mitään. Vieraat olivat vain hyvät ja astuivat\nsisään. Neuvotellaan, tuumataan. Tuota, tuota... niin -- sinne vain\nporot navetan taakse. Siellä oli jäkälää navettakodassa.\n\nTuomas selitti ja viittoili keskellä pihaa, avopäin, kookkaana ja\nkomeana.\n\nMentiin sisään, kopisteltiin lumet nurkkaan ja ruvettiin kiskomaan\npeskejä päältä. Suuri, avara pirtti, jossa oli kaikkiaan kuusi\nikkunaa, oli vasta pesty. Lattia ihan hohti valkeuttaan. Leveässä\navotakassa, johon olisi melkein mahtunut mies suorana seisomaan,\nroihusi suuri tervaskanto. Tuomas oli lyönyt takkaan oikean valopuun.\nHän oli odottanutkin vieraita koko päivän.\n\nKolme, neljä piikaa puuhasi pirtissä. Unkka pani merkille, että\nkaksi oli raskaana. Juoru kertoi, että Tuomas eleli piikojensa\nkanssa. Kolmen, neljän aviolapsen joukossa oli ainakin kaksi entisten\npalvelijatarten poikaa. Nyt näytti taas olevan väen lisää tulossa.\n\nOmituinen tympeys valtasi Unkan mielen. Matkavalmistukset, Leonin ja\nSaida Smirnoffin käynti -- kaikki sen yhteydessä tapahtuneet pikku\nseikat... matkalla sattunut pysähdys Kipittämäaavalla, Eskon kohtaus,\ntieto vanhan isännän sairaudesta... ja nuo vääräsääriset, raskaina\nolevat piiat -- kaikki tuo etoi nyt mieltä ja teki vastenmielisen\nvaikutuksen. Ja eniten tympäisi häntä tietoisuus siitä, että oli\nvasiten lähdetty huvittelemaan, riehumaan ja liehumaan...\n\nTuomas tuli pirttiin ja komensi yhden piioista laittamaan kahvia.\nVieraat siirtyivät kamareihin, joita oli talossa kolme perätysten.\nSiellä, perimmäisessä, suuren peilin edessä, katseli Saida Smirnoff\nkuvaansa. Hän oli todellakin kaunis.\n\n-- Kuten näet, niin täällä eletään luonnon elämää, -- kuiski Leon\nhänen korvaansa. -- Kaksi piioista nytkin --.\n\n-- Ovatko ne hänelle?\n\nSaidan silmät loistivat oudosti. Hän puserteli pakkasen puremia\nposkiaan.\n\n-- Tuomaalle juuri. Israel Pellikalla olisi ollut täällä työtä:\npanettaa Tuomas kuulutuksille ja ripittää vanha isäntä.\n\n-- Mutta... kyllähän meidän huviretkemme nyt meni myttyyn, -- huokasi\nSaida.\n\n-- Ei sitä vielä tiedä... tuumitaan Tuomaan kanssa.\n\nTuomas tulikin kamariin. Hän oli kaatanut tervetuliaisryypyt\nsuuhuoneen pöydälle. Vieraat tekivät hyvin.\n\n-- Kiitos, kiitos! Mutta -- miten sinä nyt aiot selviytyä, Tuomas...?\n\nLeon seisoi pöydän päässä, ja Tuomas keskellä lattiaa. Jokaisella oli\npikari kädessä. Lempi ja Oula olivat omilla teillään.\n\n-- No... tervetuloa nyt sitten vaan.\n\nHän kohotti pikarinsa, ryyppäsi ja äimisti.\n\n-- Sattui nyt semmoinen aika, että olisi ollut papin tarve... mutta\nehkäpä se siitä vielä luontuu, luontuu...\n\n-- Kuule, Tuomas, minusta näyttää, että...\n\nLeon vilkutti silmää isännälle, joka yksin seisoi keskellä lattiaa\ntukevana ja kookkaana. Pari hiustupsua oli liimautunut kiinni hänen\nkorkealle, kauniille otsalleen. Hän arvasi Leonin viittauksen ja\nkeskeytti:\n\n-- Älähän puhu... minä olen sitä miettinyt talvikappaleen: toinen\nniistä on otettava, mutta kumpiko? Kahden kanssa ei voi mennä\nnaimisiin.\n\nJa otsaansa pyyhkäisten lähti hän hermostuneena pirtin puolelle\nvieraiden jäädessä katselemaan toisiaan. Kunnes Saida Smirnoff\nhelähti nauramaan:\n\n-- Vahinko, ettemme ole muhamettilaisia! Vahinko!\n\n\n3\n\nAsiat järjestyivät niin, että talon renkipoika pantiin kirkolta\npappia hakemaan, ja sillä aikaa istuivat vieraat keskimmäisessä\nkamarissa, nauttien talon vieraanvaraisuutta. Suuri ruokapöytä\noli katettu sinne, ja sieltä kävi kukin ottamassa sen mukaan mitä\ntarvitsi ja kuinka paljon tarvitsi.\n\nOli jo suunnilleen puolen yön aika, mutta yhä jatkuivat syömingit ja\njuomingit. Ainakin viisi tuntia oli painettu yhteen menoon. Pappia ei\nvoitu odottaa ennen aamua, ja heillä oli siis edessä vapaa yö. Nyt ei\nnukuttaisi, vaan istuttaisiin, sisullakin istuttaisiin aamuun saakka.\nTanssista tietysti ei nyt voinut olla puhettakaan, kun vanha isäntä\nteki kuolemaa.\n\nSaida Smirnoff oli tyytymätön. Hän oli odottanut tästä retkestä\njotakin erikoista. Ja nyt piti sattua niin ikävästi, että vanha\nisäntä heittäytyi sairaaksi juuri parhaaseen aikaan.\n\n-- Sinun pitää ymmärtää, Saida, että asiat ajallansa... syntyminen,\nilo ja kuolema, -- tolkutti Leon, joka istui apteekkarinrouvan\nvieressä peräkamarissa, leveässä, nahkalla päällystetyssä sohvassa.\nHän oli vahvasti humalassa, mutta siitä huolimatta vakava.\n\nTohtori tuli välikamariin. Hän oli käynyt sairasta katsomassa ja\npudisteli päätään. Hyvä oli, jos eli aamuun. Hourasi ja puhui\npapista. Sekoitti siihen tuota vanhaa juttua verestä, tulesta ja\nsavupatsaista. Yksi piioista valvoi hänen luonaan.\n\n-- Asiat ajallansa... syntyminen, ilo ja kuolema, -- tolkutti Leon\npää rinnalle painuneena.\n\n-- Mutta -- kun meille olisi kuulunut ilo...\n\n-- Ei passaa, ei passaa. Täytyy olla oikea ympäristö. Ihminen on\nsemmoinen...\n\nIstuttiin ja turistiin, mikä mistäkin. Kaikki olivat enemmän tai\nvähemmän humalassa -- kaikki muut paitsi tohtorin neiti, Lempi ja\nOula. Tuomas ei myöskään näyttänyt humaltuvan, vaikka kallistikin\npikaria vähän väliä. Hän istui vain herrojen kanssa keskimmäisessä\nkamarissa ja haasteli ilmoista, porovuodesta ja keleistä. Tänä vuonna\noli ollutkin huono kaivos.\n\nSe oli Unkan mieleistä puhetta. Hän ei tavallisesti viihtynyt\nherrojen seurassa, kun nämä puhuivat politiikasta. Mutta -- tämä...\ntämä Tuomas Sierivaaran juttelu oli sopivaa. Joo, huono kaivos\noli kirkonkylän puolessakin. Ei tahtonut poro saada iskemälläkään\njääkuorta puhki. Siksi olikin hyvä, että oli riittävästi jäkälää\nnostettuna.\n\nUnkkakin oli humalassa. Vähitellen illan ja yön kuluessa hän oli\ntullut ottaneeksi ryypyn toisensa jälkeen. Saida Smirnoff pyrki\nhänen seuraansa, mutta Unkan oli onnistunut tähän saakka torjua\nhänen lähentely-yrityksensä. Mutta -- se oli vain taktiikkaa hänen\npuoleltaan. Ei pitänyt antaa toisten huomata -- Leonin varsinkaan.\nMutta -- lopulta kun Leon vaipui sohvan nurkkaan, oli Unkan aika\nantautua. Siitä sai niin täydellisesti sen käsityksen, että Saida\nSmirnoff oli vallannut hänet.\n\n-- Ystäväiseni, ystäväiseni! Miksi te väittelette minua? Mitä pahaa\nminä olen teille tehnyt? Tiedättekö, kuinka minä kaipaan täällä Lapin\nkorvessa? Sellainen mies... tutkii vain kasveja ja tekee kemiallisia\nkokeita. Luuletteko, että minulla kolmekymmentä vuotta nuoremmalla,\non iloa sellaisesta?\n\nLeon nukkui sohvan nurkassa ja kuorsasi. Hänestä ei enää ollut\nvaaraa. Heikurainen nauratti piikoja pirtissä, ja Lempi ja Oula\nolivat jo aikoja menneet levolle. Oula veteli unia pirtin lattialla,\njohon oli laitettu vuode Unkalle ja Heikuraisellekin. Mutta -- Unkka\noli nyt joutunut tänne peräkamariin, missä ei ollut muita kuin he\nkahden Saida-rouvan kanssa, kuorsaavaa Leonia lukuunottamatta.\n\n-- Mihinkähän ne aikovat majoittaa minut? -- kysäisi yhtäkkiä Saida\nSmirnoff.\n\nLuultavasti tähän huoneeseen. Tuolla toisella seinällähän oli vuode\nlaitettuna.\n\n-- Mutta -- missä tohtori ja neiti nukkuvat?\n\nJaa -- sitä ei Unkka oikein tiennyt... mutta eiköpähän neidille ollut\nlaitettu vuode suuhuoneeseen, samaan, missä Lempi jo nukkui. Tohtorin\nja lukkarin oli määrä nukkua keskimmäisessä kamarissa. Näistähän\npääsi jokaisesta sisäetuseen. Ja tästä perimmäisestä johti sitäpaitsi\novi myös keskimmäiseen kamariin.\n\nMinkävuoksi Unkkaa tämä keskustelu huumasi? Sisälsikö se viitteitä\njohonkin lähestyvään... salaperäiseen ja kiehtovaan? Unkka Berghäll\noli koko lailla humalassa, ja hänen suonissaan kohisi. Saida Smirnoff\nnojasi raukeana hänen olkapäätään vasten. Unkan valtasi kiihko.\n\n-- Saida! -- kuiskasi hän. -- Miksi on elämä tämmöistä?\n\n-- Minkälaista, ystäväiseni?\n\n-- Tämmöistä.\n\nSaida avasi kosteat, punaiset huulensa. Säännöllinen, valkea\nhammasrivi paistoi niiden välistä. Niin loistivat kuin korallit.\nHänen ylähuulellaan vapisi hikipisara.\n\nYhtäkkiä Unkka kumartui hänen puoleensa ja suuteli rajusti. Hän ei\nenää muistanut, missä oltiin ja kuka hän oli. Hän oli vain mies,\nmies, jonka suonissa jyskytti ja poltti... ja tuo hänen vieressään\npuolittain lepäävä nainen oli nuori ja kaunis, tosin häntä melkein\nkymmenen vuotta vanhempi -- mutta sillä ei nyt ollut väliä. Hänestä\nuhosi suloinen, pyörryttävä tuoksu, joka sai hänen sieraimensa\nvapisemaan.\n\n-- Saida! Miksi elämä on tämmöistä?\n\n-- Minkälaista, ystäväiseni?\n\n-- Tämmöistä.\n\nJa uusi tulinen suudelma pani Saida Smirnoffin ruumiin värisemään.\n\n-- Minun täytyy panna levolle... minua väsyttää. Mutta Saida\nSmirnoffia ei väsyttänyt. Se oli vain määrätyssä tarkoituksessa\nsanottu. Hän oli huomannut, että nuori mies oli hänen vallassaan.\n\nHän kohottautui pystyyn ja katseli haaveksien ympärilleen. Unkan pää\nheilahteli puoleen ja toiseen. Mutta hän ahmi jokaisen liikkeen.\n\n-- Tuo Leon on raahattava täältä pois.\n\nSe oli selvä. Unkka ryhtyi toimenpiteisiin. Talon isännän avulla he\nkoettivat saada Leonia hereille, mutta se oli mahdotonta. Leon ärisi\nvain. Ei auttanut muu kuin jättää hänet siihen. Mutta -- saattoiko\napteekkarinrouva nukkua, jos mies jäisi tuohon?\n\nSaida Smirnoff vilkaisi Unkkaan, ja tämä ymmärsi. Antaa hänen vain\njäädä... mitäpä se haittasi. Tuomas nyökkäsi... ja yhdessä Unkan\nkanssa he lähtivät pirttiin.\n\nHeikurainenkin kuorsasi siellä jo täyttä päätä, ja piiat lasten\nkanssa olivat jo aikoja vetäytyneet tiloilleen. Takassa kiilui\nhiillos, valaisten heikosti tuon avaran huoneen.\n\n-- Niin, taitaapa se ollakin jo nukkumaanmenoaika.\n\nTuomas tarkasteli päreen avulla kelloa. Se oli jo puoli kolme.\n\n-- Sinulle olisi tila tuossa lattialla... tuossa Oulan vieressä. Oli\nse nyt ikävä, että kävi näin... mutta minkäs sille voi. -- Tuomas\nhaukotteli.\n\n-- Tohtorin neitikin meni jo nukkumaan. Kuule, onko siinä perää, että\nne ovat polkassa?\n\n-- En minä tiedä... ja jos olisivatkin, mitäs sitten. Polkassahan\nsinä itsekin elät... ja vielä kaksinkertaisessa. Mitä kyselet.\n\n-- No, en minä sen vuoksi... muuten vain. Pääasia olisi, että tulisi\nse Pellikka aamulla. Kai minun on otettava kuulutuskirja...\n\nPellikka ja kuulutuskirja! Unkan viinanhöyryjen sekoittamiin\najatuksiin vaikuttivat nämä sanat niinkuin kylmä vesisuihku kuumaan\nihonpintaan. Hän selkisi jonkin verran ja rupesi toimittamaan:\n\n-- Komenna ne tutisijat maata... Holottaja ja tohtori. Pahustakos\ntässä enää valvotaan!\n\nSe oli olevinaan kuin jonkinlainen ohje hänelle itselleen ja\ntoisille, että nyt ruvettiin nukkumaan säädyllisesti. Mutta --\nsamassa hänen mieleensä muistui Saida Smirnoffin katse, kun he\njättivät Leonin sohvalle. Se katse oli merkinnyt... jotakin sellaista\nkuin että: hyvä on, että jää siihen. Nyt ei kukaan epäile sinua. Se\nmenee kaikki Leonin laskuun. Sen ajatuksen hän oli ollut lukevinaan\nSaida-rouvan silmistä.\n\nOliko hän sitten ihan huono nainen? Unkka kiskoi säpikkäitä\njaloistaan, ja asetteli niitä kuivamaan takan otsalle. Pahus soikoon!\nNe olivat melkein liemenä... hänen nutukkaansa. Unkka tyhjensi ne\nheinistä. Lämmin, tunkkaantunut kenkäheinän tuoksu lehahti hänen\nnenäänsä. Mutta -- se ei ollut vastenmielinen, ei ollut.\n\nHän horjui takaisin penkille. Pahus soikoon! Kaikki hajut\nkiihoittivat häntä. Hän muisti Marraslompolon Raunan. Hohhoi! Siitä\noli jo aikoja kulunut...!\n\nTuomas oli mennyt. Keskimmäisestä kamarista kuului kovaäänistä\npuhetta ja sitten Holottajan ääni:\n\n\"Niin -- parasta on, että pannaan maata! Mutta missäs sinun neitisi\non?\"\n\nTohtori kuului naurahtavan, ja hetken kuluttua aukeni ovi ja Tuomas\npalasi pirttiin.\n\n-- Hyvää yötä nyt... vaikka aamu kai nyt kohta on.\n\n-- Hyvää yötä.\n\nTuomas nukkui heti, ja Unkka kuuli hänen kuorsauksensa.\n\n\"Vai neitiin se Holottaja viittasi\", -- ajatteli hän, ja taas\nkuumenivat hänen verensä. \"Yhdessä ne elävät... eivätkä näy sitä sen\nenempää surevan. Ja mitäs suremista siinä sitten on? Ihminen tuntee\nvetoa toisen ihmisen puoleen... ja he ottavat toisensa. Eikä siinä\nole muilla sanomista...\"\n\nHän mietti: \"Jaa -- avioliitto -- no niin... mutta kun sitä jo kerran\noli mennyt nurinpäin naimisiin, niin olikopa tuo niin vaarallista,\nvaikka sitä nurinpäin jatkoikin? Omasta laukustaanhan silloin söi,\njos -- No niin. Minä taidan olla humalassa... ja varmasti olenkin.\nMutta -- Saida Smirnoff on suloinen olento, vaikka onkin toisen\nmiehen vaimo. Miehen? Ei Tippa-Nikolai ole mies. Onpahan vain\ntuollainen jäkäläkanto... Mutta -- Rusilta? Niin no -- Rusilta. Hän\non Matti Tuppuraisen tytär ja minun vaimoni. Mutta minä itse olen\nUnkka Berghäll, Perkhele... ja minä teen mitä tahdon...\"\n\nRusiltan kuva häivähti tuokion Unkan mielessä, pienen tuokion vain.\nMutta -- se oli riittävän pitkä näyttämään hänelle hänen vaimonsa\njuuri sinä hetkenä, jolloin tämä epäsiistinä, tukka taakelossa\nsyöksähti esiin karsinan loukosta, kun Saida Smirnoff piteli pikku\nUnkkaa sylissään. Ja seuraava silmänräpäys toi hänen mieleensä\nSaidan, kun tämä povi paljaana rupesi imettämään poikaa. Saakeli!\nKuin nuori hukan pentu oli pikku Unkka iskenyt kiinni tuohon\nvalkoiseen rintaan. Tänä hetkenä oli Unkka niin kiihkonsa vallassa,\nettei yhtään ajatellut pikku Unkkaa lapsenaan. Hän näki vain hänen\nliikkeissään eläimellisen halun ja hän vapisi.\n\nJa sitten oli poika ruvennut vesittelemään. Unkkaa nauratti.\nKauniissa kaaressa oli se laskenut... ja Saida oli nauranut: \"Noin\nse mies tekee!\" Niin -- niin se mies teki! Se toimitti luonnolliset\ntoimituksensa...\n\nUnkka kuunteli henkeä pidättäen. Koko talo oli unessa. Kuului vain\nnukkuvien tasainen hengitys ja Tuomas Sierivaaran kuorsaus. Tässä\nkaikessa oli jotakin niin tavattoman kiihoittavaa... pirtin lämpö...\nnukkuvien hengitys ja ulkoa kuuluva hiljainen tuulen tohahtelu.\nViinan höyryt olivat jonkin verran Unkan päästä haihtuneet... mutta\nsilti oli veren polte ennallaan. Hän kaipasi Saida Smirnoffin luo,\ntuon, joka oli niin intohimoisesti vastannut hänen suudelmiinsa. Mitä\nhän siitä, vaikka tämä olikin toisen vaimo...\n\nHän kuuli, kuinka taka-kamarin sisäeteiseen johtava ovi hiljaa\nnarahti. Se oli kuin viimeinen merkki. Tämän jälkeen ei Unkka\nBerghälliä olisi pidättänyt enää mikään. Hän nousi hiljaa ja astui\novea kohti koettaen välttää kolinaa. Pirtin ovi, joka nahkaliuskan\nvarassa pysyi hyvin kiinni, ei äännähtänytkään. Tuokion kuluttua\nhän oli jo kylmässä sisäeteisessä ja hetkeksi valtasi hänet ajatus,\nettä jospa hän sittenkään ei menisi, vaan pyörtäisi takaisin. Mutta\nperäkamarista kuului hiljaista kahinaa ja se kannusti häntä eteenpäin.\n\nSeuraavassa tuokiossa hän seisoi oven takana ja tarttui hiljaa ripaan.\n\n\n4\n\nAamulla Leon heräsi hirveään kolkutukseen. Joku takoi kamarin oven\ntakana ja huusi. Hän heräsi ja hypähti pystyyn. Mitä? Mitä se oli?\n\n-- Talo on tulessa! -- kuului hätääntynyt miehen ääni, joka Leonista\ntuntui tutulta. Hän herätti Saidan, joka nukkui sikeästi eikä ollut\nkuullut mitään.\n\n-- Saida! Tulipalo! Nouse, Herran nimessä!\n\nHuutoja ja juoksevia askeleita. Jostakin kajahti pienen lapsen itku.\n\n-- Leon, mitä, mitä?\n\n-- Tuli on irti. Talo palaa. Etkö tunne savun käryä?\n\nTuossa tuokiossa oli Saida ylhäällä. Hän heitti kiiruusti muutamia\nvaatekappaleita ylleen. Ovelle taottiin uudelleen.\n\n-- Nouskaa, Herran nimessä! Talo palaa!\n\nLeon avasi oven. Häntä vastassa seisoi Israel Pellikka täydessä papin\npuvussa. Leonin aivoissa läikähti jotakin sentapaista kuin, että nyt\ntästä syntyisi skandaali. Mutta Pellikka näytti olevan niin kauhua\ntäynnä, ettei hänestä mitään sellaista voinut huomata.\n\n-- Missä on apteekkarinrouva?\n\nNiin -- Saida -- häntä ei todellakaan näkynyt. Leon hyökkäsi takaisin\nkamariin ja palasi hetken kuluttua kantaen käsivarsillaan rouva\nSmirnoffia. Se oli nähtävyys. Juosten läpi eteisen hän laskeutui alas\nportaita, juoksi yli pihan vanhaa pirttiä kohti. Savua ja kipinöitä\nlöi Pellikan silmille joka puolelta. Hän kompuroi savua täynnä olevan\neteisen läpi ja osasi ulko-ovelle. Kaikkialla, joka puolella räiskyi\nja rätisi. Joku huusi Lempiä. Pellikan aivoissa välähti, että se oli\nUnkka. Niin -- Lempi oli vaarassa, hengen vaarassa! Pellikka tempasi\nkamarin oven auki. Hän ei yhtään tiennyt, missä huoneessa Lempi oli\nnukkunut. Mutta huone oli savua täynnä -- ei nähnyt mitään. Pellikan\noli pakko perääntyä eteiseen. Samassa löi liekki porstuan välikatosta\nläpi. Humisi ja paukkui vain. Pellikka riensi portaita alas. Savua ja\nkipinöitä koko piha täynnä. Pellikka ei erottanut, keitä oli pihalla,\nvaan juoksi vaistomaisesti vanhaa pirttiä kohti. Hän oli savusta\npuolittain pökertynyt.\n\nHän tempasi pirtin oven auki. Siellä oli Unkka, Heikurainen, Oula\nja Lempi. (Jumalan kiitos, että Lempikin oli pelastunut!) Lukkari\nseisoi ylisillään keskellä lattiaa ja huusi jotakin Kostamukselle.\nTalon väkeä... piikoja ja lapsia juoksenteli edestakaisin, itkien ja\nparkuen. \"Missä isä on? Missä on isäntä? Voi Herra Jumala!\" Sieltä\ntulla rynnistikin jo Tuomas pirttiin pari piikaa kintereillään.\n\n-- Palaa se... sille ei voi mitään.\n\nPellikka riensi kamariin. Saida Smirnoff lepäsi siellä... pyörtyneenä\npenkillä, ja Leon näytti virvoittelevan häntä. Apteekkarinrouva\nosoittikin jo toipumisen oireita. Hän avasi silmänsä ja katseli\nihmetellen ympärilleen.\n\n-- Missä on Unkka... Unkka Berghäll? Onko hän pelastunut?\n\n-- On, Saida! Ja sinä olet pelastunut myös!\n\nJa välittämättä lankomiehestään lankesi Leon polvilleen penkin ääreen\nja puhkesi nyyhkytyksiin. Tänä hetkenä hänelle kirkastui, että hän\nrakasti Saidaa.\n\nMutta sängyssä, kamarin perällä makasi kuollut. Hänen ryppyisillä\nkasvoillaan oli sellainen ilme kuin että koko maailma oli vain verta,\ntulta ja savupatsaita, -- häviöön, lopulliseen häviöön tuomittu.\n\nSe oli Sierivaaran vanha Mattus, kovauskoinen. Hän oli kuollut ilman\nehtoollista, sillä kirkkoherra Israel Pellikka oli tullut liian\nmyöhään.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\n\n1\n\nLuukas Morottaja oli käynyt lähetyskoulun ja palannut kotiseudulleen.\nHäntä ei ollut lähetettykään pakanamaille, koska hänen terveytensä\noli heikko. Seura oli katsonut hänen parhaiten hyödyttävän\nlähetysasiaa kotimaakunnassaan. Hän siis retkeili ympäri Lappia\npitäen saarnoja ja hartaushetkiä sekä keräten kolehtia. Nyt hän oli\nkotonaan lomalla, kesälomalla, sillä hän aikoi mennä naimisiin Rauna\nMarraslompolon kanssa. Hän teki visiittejä kirkonkylän taloissa ja\npuhui persoonallisuuksista.\n\n-- Täällä ei ole yhtään persoonallisuutta, ja se on surkeaa. Lappi\nkaipaisi juuri persoonallisuuksia... sellaisia kuin Helsingissä ja\nennen kaikkea sellaisia kuin on lähetyskoulussa. Mutta -- täällä ei\nlöydy.\n\nHeikurainen katseli häntä naskalinterävillä silmillään ja polttaa\nröyhytteli sikaaria. He istuivat Javeruksen puotikamarissa.\n\n-- Mitä hittoa sinä tarkoitat noilla persoonallisuuksillasi? Olet\nnyt kiertänyt kirkonkylää kolmisen viikkoa ja joka paikassa kuulemma\nsaarnannut samaa. Tarkoitatko, ettei täällä olisi oppia?\n\nHeikurainen karisti tuhkaa sikaristaan ja kuunteli lappalaisten\nkaupantekoa. Siellä Oula ja Lempi häärivät tiskin takana. He olivat\nnyt olleet kaksi vuotta naimisissa, ja heillä oli jo poikakin. Hän,\nHeikurainen, oli saanut vetäytyä makasiinin puolelle. Siellä hän\npuuhasi nyt aamusta iltaan, punniten jauhosäkkejä, suolaa ja sokeria.\nPienemmät kaupat tehtiin puodissa.\n\nLuukas ei heti vastannut. Häneltä oli tätä samaa kysynyt pappikin,\nkirkkoherra Pellikka. Kylläpä hänen olisi luullut sen tietävän. Mutta\n-- se kun kysyi vain, kun ei ollut muuta sanomista. Tämä Heikurainen\nei sitä nähtävästi ollenkaan käsittänyt. Tälle saattoi siis selittää.\n\n-- Persoonallisuus, -- puhui hän s-äännettä sihauttaen, -- on\nkokonainen ihminen... sellainen, joka on kokonansa antautunut...\n\n-- No sitten minä olen persoonallisuus, -- huudahti Heikurainen, --\nsillä minä olen kokonaan antautunut kaupantekoon. Hän ihmetteli,\nmistä Luukas oli saanut tuon sihahtavan puhetapansa. Kaipa\nlähetyskoulusta.\n\nLuukas rypisti kellertäviä kasvojaan ja hymyili ylhäisesti. Hän otti\nlaskoksille käännetyn nenäliinan sortuuttinsa takataskusta ja rupesi\nkuivaamaan otsaansa. Huhhuh! Olikin lämmin päivä.\n\nLämmin oli ja sääskiä riivatusti. Heikurainen istui ylisillään ja\npuhalteli savuja.\n\n-- No, et sinä poltakaan?\n\n-- En kiitos. Lähetyskoulussa ei meidän sallittu polttaa... eikä\nminulla ole siihen muutenkaan ollut vetoa.\n\nHm, hm. Heikurainen hymähteli ja katseli kulmainsa alta Luukasta.\nLappalainen, onneton, luuli tässä olevansa heidän, suomalaisten,\nyläpuolella, kun oli saanut muutaman vuoden hengittää Etelä-Suomen\nilmaa. Persoonallisuus!\n\nHän oli hiukan katkera, kun oli isäpuolena joutunut syrjään\ntyönnetyksi. Oula oli täysi-ikäiseksi tultuaan ottanut kaupan\nhaltuunsa, niinkuin hänen isänsä oli testamentissaan määrännyt.\nMutta -- Oula oli vain puoleksi lappalainen -- paljon suomalaisempi\nkuin Luukas, joka isän ja äidin puolelta oli oikeaa kotapohjaa. Sen\nnäki jo hänen kasvoistaan, joille lähetyskoulu vain oli antanut\nitserakkaan ja omahyväisen ilmeen.\n\nPuodin ovitiuku kilisi ja sieltä kuului topakka ääni:\n\n-- No, täällä te heilutte, Oula ja Lempi! Se on oikein! Heilua sitä\npitää Lapin korvessa, jos mieli leivässä pysyä... heilua, heilua,\nheilua kuulehan, onkos teillä pohjanahkaa ja onko Leonia näkynyt?\n\nSe oli Bastmanin rouva, joka oli tullut puotiin. Heikurainen meni\novelle ja vastasi:\n\n-- Päivää! Ei ole Leon täällä käynytkään. Taisi mennä apteekille.\n\nSamassa tulla töytyytti Bastmanin rouva jo puotikamariin, kädessä\npohjanahan kappale, jonka sivumennessään oli siepannut tiskiltä.\n\n-- No, ketä sinä nyt täällä juotat? Ai, ai! Herra lähetyssaarnaajako\nse olikin -- anteeksi, anteeksi! Kuulehan, Luukas! Eivätkö ne\nerehtyneet ilmansuunnasta, kun lähettivät sinut tänne? Vai\nMarraslompolon Raunako se tuli väliin, niin että pakanain hätä\nunohtui?\n\nLuukas hymyili vaisusti. Ei häntä ollut sinne laskettu, kun hänellä\noli heikko rinta.\n\n-- Soo!\n\nJa seuraavassa tuokiossa oli Anna-Stiina Bastman jo unohtanut\nLuukkaan ja tämän lähetysharrastukset. Hänellä oli tärkeämpiä asioita.\n\nLeon, se onneton Leon oli taas ollut rutkatuulella monta päivää. Nyt\nse oli mennyt apteekille ja hän, Anna-Stiina Bastman, pelkäsi, että\nse aiheuttaisi skandaalin. Niin juuri -- skandaalin. Jos hän menisi\nsinne, niin hän ei malttaisi hillitä itseään. Oli siis parempi, että\nHeikurainen menisi. Ja sitäpaitsi hänellä oli kiire: piti lyödä\npuolipohjat Israelin saappaisiin, kun alkoi heinänteko viikon päästä.\n\nJa Anna-Stiina Bastman läimäytti pohjanahan kappaleella Heikuraista\nhartioihin ja jatkoi:\n\n-- Joudat mennä, Jaafet... sillä siksi monta kertaa sinäkin olet\nhäntä juottanut.\n\nJa samassa hän jo mennä touhusi takaisin puotiin, missä rupesi\ntekemään kauppaa.\n\n-- Lähde sinäkin apteekille, -- kehoitti Heikurainen Luukasta\nvetäessään helletakkia ylleen. -- Saat nähdä persoonallisuuden.\nHolottaja on elementissään, kun pääsee myymään toisten tavaroita. Se\nalkaa yhdeltätoista.\n\nMutta -- ei Luukkaalla ollut halua. Hänen piti mennä kotiin\nvalmistamaan ensi sunnuntain saarnaa. Tiesikö kauppias, että hän\nsaarnasi ensi sunnuntaina?\n\n-- No en, helkkari soikoon! Silloin on tultava kirkkoon. Mutta --\nyhden neuvon minä sinulle annan: älä puhu persoonallisuuksista.\nSinä et ymmärrä sitä itse eivätkä sinun kuulijasi. -- Heikurainen\nnauroi. -- Muuten -- hän vilkaisi puotiin -- tuossa olisi sinulle\npersoonallisuus, ruustinna Bastman... mutta et taida välittää\nsellaisista, heh-heh! Topakka muori, topakka. Kuulitko, että se aikoi\npohjata kirkkoherran kengät? Heh-heh!\n\nJa Heikurainen lähti, jättäen Luukkaan kyhnimään omia aikojaan. Ei\nhän joutanut seuraa pitämään... ja sitäpaitsi: välipä lappalaisesta!\n\nHuhhuh! Oli kuuma. Jaafet Heikurainen oli viime vuosina lihonut\nhuomattavasti. Ikää karttui... ikää karttui. Mutta -- eipä tässä\nvielä hätää... vielä nousi jalka ketterästi -- nousi. Terve, terve!\nTerve, terve! Hän tervehteli ohitserientäviä tuttavia, jotka\nkiirehtivät apteekille. Juoskoot, tolvanat! Ei se alkanut ennen\nyhtätoista. Hän oli pitänyt silmällä puotikamarin kelloa sillä aikaa\nkuin jutteli sen Morottajan pojan kanssa. Persoonallisuus! Hitto soi!\nKyllä niitä täälläkin löytyi persoonallisuuksia, vaikkeivät kaikki\nolleetkaan lähetyskoulua käyneet...\n\nHohhoi! Näin se siis kävi. Tippa-Nikolai muutti pois saatuaan paikan\netelässä. Tässä, mäkeä ylös noustessaan helletakki yllään jouti\nHeikurainen muistelemaan viime vuosien tapahtumia. Hohhoi! Kuka olisi\nuskonut, että se heidän kerrallinen huviretkensä Sierivaaraan saisi\nsellaisen lopun. Talo tulessa... ja ulkona melkein neljänkymmenen\nasteen pakkanen. Alushoususillaan hänkin oli juossut palavasta\npirtistä ihan viime tingassa ja pelastunut...\n\nEi sitä osattu selittää. Holottaja, joka oli paloasiamies, oli\narvellut tulen päässeen irti välikatosta... huonot piiput, huonot\npiiput. Mutta -- eipä ollut vain Sieri-Tuomas vakuuttanut taloaan.\nSaattoivat olla... ja varmasti olivatkin... mutta että Leon -- lempo\nsoi! Hän oli ihan täydellinen don Juan... Ja Saida Smirnoff -- no\nniin. Saidalle se nyt ei ollut ihme eikä mikään... olihan tämä\ntunnettu... Mutta -- että Leon... No niin! Yhdeksän kuukautta sen\njälkeen oli Tippa-Nikolaille syntynyt tyttö -- Herra varjele! Ja äijä\noli ottanut sen täydestä... ihan täydestä.\n\nNyt oli tyttö jo neljän vuoden vanha... Inger-Berit. Komean nimen\noli Nikolai sille antanut... Lapin muistoksi, Lapin muistoksi. Niin\n-- siinä oli Lapin muistoa nokko Nikolaille jos Saida-rouvallekin...\nvarsinkin viimeksimainitulle -- heh!\n\nHeikurainen pysähtyi hengähtämään. Viime aikoina oli ruvennut henkeä\nahdistamaan -- sydän... niin -- se sydän... vaikka... mistäpä se\nPorotohtori tiesi. Sinne oli painunut etelään tohtori af Hermelinkin\ntalousneiteineen... ja nyt menisi vanha apteekkari perässä --\nTippa-Nikolai...\n\nVäkeä olikin jo kerääntynyt apteekin edustalle. Lukkari näytti\nheiluvan joukossa isolla äänellä puhua hölöttäen. Se oli totta.\nLeippari oli elementissään, kun sai myydä toisten tavaraa! \"Paljonko\ntarjotaan?\" Oli tämä elämä yksi hoijakka!\n\nHeikurainen jatkoi matkaa, kiersi pihan puolitse sisään. Häntä\ntervehdittiin, ja hän vastasi auliisti. Huonekaluja kannettiin\nvastaan. Siinä oli Pokka-Olli, Kala-Sammeli ja monta muuta\nkirkonkylän köyhää eläjää.\n\n-- Päivää, Olli! Sinä taidat taas ansaita uuden herraskauluksen?\n\nMutta -- Olli katsahti vain Heikuraiseen ja puristi hyppysensä\nlujemmin piirongin syrjän alle.\n\nOliko pappilan Leonia näkynyt?\n\nSiellä ryyppäsivät suuhuoneessa apteekkarin kanssa -- ja rouva\nkolmantena.\n\nVai niin, vai niin! Heikurainen kiiruhti sisään. Jo sisäeteisen\novella tuoksahti häntä vastaan väkevä konjakin lemu. Kas, kas! Oikein\nne tosissaan. Heikurainen avas oven. Smirnoff ja Leon istuivat pöydän\nääressä, joka oli täynnä pulloja. Rouva lojui sohvan nurkassa,\npehmeänä hänkin. Huone oli tupakansavua täynnä.\n\n-- Ystäväiseni, ystäväiseni!\n\nSaida Smirnoff ojensi käsivarsiaan Heikuraista kohti, mutta tämä\nkumarsi vain sulavasti eikä ollut tietävinäänkään.\n\n-- Peive, peive! Key istumaan... ja prykä itselles. _Egentligen,\negentligen_... me pide leksiäisi...\n\n-- No, terve! Paniko äiti hakemaan?\n\nSaida Smirnoff sohvan nurkassa nauroi. Oli siinäkin mies... tuo Leon\nBastman! Pelkäsi äitiään... kuusissakymmenissä olevaa eukkoa, joka\nantoi vielä selkään pojalleen!\n\nLeon mörähti jotakin ja tuijotteli lasiinsa. Hän oli kauheasti\nhumalassa.\n\nHeikuraisen sieraimet vapisivat. Täällä taisi olla hyviä tavaroita...\nhyviä tavaroita... ja hän kun oli lähtenyt vain huutamaan itselleen\nvanhaa pesukaappia. Olisi omiaan sinne makasiinin päässä olevaan\nkamariin, jonne hän oli muuttanut.\n\n-- Pesukaappi sine saa... se ei panna auksjooni... Istuma, istuma\nvaa...\n\nApteekkari oli rennolla päällä.\n\nHeikurainen istui ja kaasi itsellensä täyden lasin. Siinä samassa,\nkun tulinen konjakki virtasi hänen kurkustaan alas, hän oli toinen\nmies. Hän unohti ruustinnan antaman asian.\n\nNuori, kalpea mies tuli sisään apteekkihuoneesta. Smirnoff esitti:\n\n-- Kauppaneuvos Häikurain ja uusi apoteekar, herr Holmerus.\n\nHeikurainen nauroi. Vai kauppaneuvos! Makasiinimies hän nykyään\noli... sen jälkeen kuin Oula ja Lempi... no niin!\n\n-- Onko Lempi onnellinen?\n\nHeikurainen ryyppäsi. No... sääkeristi sikäli kuin syrjäinen saattoi\npäätellä, heh! Mitäpäs se Lapissa syntynyt onnella... pääasia vain,\nettä oli leipää... ja sitähän Oulalla oli.\n\n-- Niinkö tekin ajattelette, Heikurainen?\n\n-- Niin.\n\nHän muisti, että oli kerran haaveillut hänkin -- onnesta... silloin\nkuin hän seurusteli Anna Bastmanin kanssa. Mutta -- sitten oli\nJaveruksen leski purjehtinut väliin... ja hänen tukeva olemuksensa\noli luvannut Jaafet Heikuraiselle kaupanpäällisiksi leivänkin. Se oli\nratkaissut asian. Nyt oli leski kuollut... ja hän, Jaafet Heikurainen\nomisti loppuelämänsä poikapuolelleen ja tämän vaimolle. Niin se oli.\n\n-- Kyllä sinä olet suuri teeskentelijä. Itsellesi sinä olisit\nomistanut elämäsi loppupuolen, jollei ollut Olli-vainajan\ntestamenttia.\n\nHeikurainen yritti vastata Leonille, mutta lukkari ilmestyi\nkynnykselle vasara kädessä. Hänkin oli pienessä humalassa.\n\n-- Joko aloitetaan? -- kysyi hän. -- Väkeä on kuin tuhkaa! Terve,\nterve! Hän huomasi Heikuraisen.\n\n-- Terve, terve! Aloita minun puolestani. Minä olen saanut\npesukaappini.\n\nNiin -- kyllä kai sai aloittaa. Jollei uusi apteekkari vain\nhalunnut... hän saisi nyt eroittaa syrjään, mitä tarvitseisi. Mutta\n-- apteekkari Holmerus oli jo edellisenä päivänä katsonut itselleen\nvälttämättömimmän. Hän ei tarvinnut. Hänen huonekalunsa tulisivat\ntalvella, hevosilla.\n\n-- No, mitäs siinä muuta kuin anna vasaran paukkua!\n\nLeon ryyppäsi lasinsa pohjaan ja lyödä täräytti sen pöytään.\n\n-- Ja nyt, Jaafetti... lähdetään saamaan selkäsaunaa!\n\nHän hoippui ulos Heikuraisen käsipuolessa.\n\nMutta -- ovella häntä vastaan juoksi nelivuotias tyttö...\nruskeasilmäinen, mutta vaaleatukkainen. Leon nosti hänet syliinsä ja\nsuuteli hellästi.\n\n-- Sinä olet juonut, Leon-setä!\n\nJa lapsi painoi pienen kätensä Leonin turvonneita huulia vasten ja\nrimpuili pois.\n\n-- Inger Berit!\n\nHän laski lapsen sylistään. Tämä juoksi äitinsä luo. Leon kääntyi\nvaivalloisesti.\n\n-- Minä tulen vielä sanomaan hyvästiä, Saida...\n\nSitten hän lähti horjuen ja silmät turvoksissa. Kaikki antoivat\nheille tietä. Oli kuin olisi jonkinlainen sääli vallannut\nhuutokauppayleisön. Se oli julkinen salaisuus, että Leon Bastman\nrakasti apteekkarin rouvaa... ja että heillä oli lapsikin, vaikka\nTippa-Nikolai luuli sitä omakseen.\n\n\n2\n\nLeon Bastman ei voinut käsittää, mistä sellainen puhe oli saanut\nalkunsa, että lapsi olisi hänen. Totta puhuen... siihen oli kyllä\nsyytä... luonnollisesti, sillä olihan hänet näiden vuosien kuluessa\nnähty alinomaa Saida Smirnoffin seurassa. Mutta -- niin totta kuin\nhän istui tässä rantakivellä ja pappila oli tuossa hänen selkänsä\ntakana, hän ei ollut Saida Smirnoffiin kajonnut siinä mielessä eikä\nsillä tavalla. Ensi alussa hän ei ollut rouvasta välittänyt niin\npaljoa, että edes sellainen olisi pälkähtänyt päähänkään... ja\nmyöhemmin hän taas oli välittänyt niin paljon, että se esti. Naista,\njota rakasti niin suuresti kuin hän Saida Smirnoffia, ei ollut halu\nhäväistä -- varsinkaan, jos tämä vielä oli naimisissa. Ja siitäkin\nhuolimatta, vaikka nainen itse olisi tarjoutunut. Mutta -- Saida\nSmirnoff ei ollut koskaan edes viitannut sinnepäinkään... vaikka he\nolivat valvoneet öitä ja maistelleet yhdessä. Hän oli ottanut hänet,\nLeonin, liian keveästi.\n\nNyt he olivat menneet. Toissapäivänä oli Leon käynyt sanomassa\nviimeiset hyvästit. Onneksi hän oli ollut selvä... ja he olivat\njutelleet jotakin aivan ylimalkaista. Hänen olisi tehnyt mieli\nsanoa jotakin... jotakin, joka hänen sydäntänsä painoi, mutta hän\noli lukenut Saidan kasvoista, ettei tämä ollut halunnut kuulla.\nAlakuloisena hän oli vastaillut hänen, Leonin, kysymyksiin ja\ntiedustellut yhtäkkiä Unkkaa.\n\nMustasukkaisuus poltteli Leonin povea. Unkka! Minkävuoksi oli Saida\nhäntä kysellyt? Eihän Unkka ollut edes huutokaupassa käynyt...\noli yleensä näiden viime vuosien kuluessa harvoin näyttäytynyt\nkirkolla ja apteekilla tuskin kertaakaan. Mutta -- usein oli Saida\ntiedustellut Unkkaa. Se oli ihmeellistä!\n\nOliko niin, että Saida sittenkin oli ollut rakastunut Unkkaan?\nOlihan hän ensimmäisenä vuonna osoittanut tavallista suurempaa\nmielenkiintoa Emauksen isäntää kohtaan. Mutta -- Unkka oli vetäytynyt\nsyrjään... ei ilmeisestikään ollut tuntenut vetoa sinnepäin. Jurona\nja luoksepääsemättömänä oli Leon aina hänet tavannut. Ja jos\napteekkarin rouvasta oli tullut puhe, niin hän oli heittäytynyt aivan\näänettömäksi ja tavallisesti lähtenyt pirtistä.\n\nLeon istui kivellä ja katseli järvelle. Päivä oli kaunis. Tiirat\ntuijailivat vedenpinnan yläpuolella, iskien tuon tuostakin alas.\nToisinaan kimalteli kala jonkun nokassa... mutta useimmiten ne\niskivät turhaan. Oli liian kirkas, ja kala säikähti veden kalvoon\nkuvastuvan linnun varjoa.\n\nHän oli saanut perusteellisesti selkäänsä huutokaupasta palattuaan.\nÄiti oli raivonnut kamalasti. No niin! Hyvä oli humalaista pieksää...\nja olihan äiti antanut korville hänen selvänäkin ollessaan.\n\nÄitikin oli puhunut siitä... lapsesta. \"Että kehtaat... entisen\nkirkkoherran poika! On minun hauska kulkea kylällä ja kuulla, että\nminun naimattomalla pojallani on lapsi naimisissa olevan naisen\nkanssa! Mitä olisi pappa sanonut!\" Hän oli koettanut puolustaa\nitseään. Siinä ei ollut perää. \"Perää? Vai vielä aito kieltää --\nkaunis!\" Olihan Israel nähnyt. Israel -- kyllä! Lankomies oli nähnyt\nhänen tulevan Saidan huoneesta tuona surullisen kuuluisana aamuna,\njolloin Sieri-Tuomaan talo roihusi ilmitulessa. Mutta hän oli\nnukkunut kamarin sohvalla koko yön ja vaatteet päällä. Herra Jumala!\nEivätkö he uskoneet -- vaatteet päällä!\n\nHäneen suhtauduttiin kuin hylkiöön hänen omassa kodissaan... ja\nhylkiöhän hän tavallaan olikin. Kulki, vetelehti ja joi. Mutta\n-- että hän olisi niin syvälle vajonnut -- Herra paratkoon! --\nse ei ollut totta. Oli hänelläkin sentään vielä omaatuntoa. \"Älä\npuolustele!\" oli äiti karjaissut. \"Saahan murhaajakin puolustautua!\"\nJa kesken syönnin hän oli lähtenyt pöydästä ja mennyt omalle\npuolelleen.\n\nSieltä näkyi soutavan vene Emauksesta käsin. Kunhan ei ollut Unkka?\nLeon tarkkasi venheen kulkua. Aivan oikein! Pappilan rantaan laski.\n\nSe oli Unkka. Hän oli lähtenyt viikatteita sepässä käyttämään. Alkoi\nheinänteko. Heinänteko? Niin -- niitylle kai olisi hänenkin parasta\npainua... ja oli pakkokin painua.\n\nSerkukset tervehtivät.\n\n-- Sinuapa ei ole näkynyt näillä main. Et tullut huutokauppaankaan?\n\nMihin huutokauppaan?\n\n-- No apteekkarin. Etkö sinä todella tiedä, että Tippa-Nikolai on\nmuuttanut pois?\n\nUnkka huokasi syvään ja näytti kuin vapautuvan jostakin. Kyllä hän\nsen oli kuullut, mutta tuntui hyvältä kuulla se uudelleen.\n\n-- Kyllähän minä siitä kuulin... mutta eipä ollut sinne asiaa.\n\nHän näytti synkältä. Leon oli pannut merkille, että hän jo pitemmän\najan oli ollut synkkä ja ihmisarka.\n\n-- Mikä sinua oikein vaivaa?\n\n-- Ei mikään. Onko Anna-Stiina-täti kotona?\n\nKotona oli -- äitimuori.\n\n-- Rusilta lähetti vähän ternimaitoa. Meillä poiki lehmä.\n\nHe läksivät yhdessä nousemaan pappilaa kohti, Unkalla pari, kolme\nviikatetta olalla ja kädessä maitohinkki. Keskustelu kävi kankeasti.\n\n-- No, mitäs sinä olet puuhannut? Leon äimisti.\n\n-- Kyllä kai sinä minun puuhani tiedät -- ei niistä kannata puhua.\nViimeksi sain taas hyvästi selkääni... mutta se kai kuuluu paremmin\näidin puuhiin.\n\nHän nauroi, koettaen olla leikkisä. Mutta muuten tuntui elämä hänestä\njokseenkin samantekevältä.\n\n-- Minne se Tippa-Nikolai muutti? -- kysyi Unkka äkkiä.\n\n-- Turkuun.\n\nKyllä Unkka senkin oli kuullut, mutta hän kysyi muuten vain... kuin\nhaluten varmistautua. Olipa matkaa hänen ja Saida Smirnoffin välillä.\nJa se oli hyvä.\n\nYhtäkkiä hän rupesi iloisesti juttelemaan.\n\nKuului Luukas Morottajakin olevan kotonaan käymässä. Kas, kun ei\nsiitä tullutkaan lähetyssaarnaajaa! Unkka muisti poikavuosien\naikuisen tappelunsa. Hyvin hän oli miestä pehmittänyt... mutta\nsittenkin luultavasti liian vähän. Eikö niitä pappeja tehtykin\npieksämällä? Niin ainakin oli Kala-Sammeli aikoinaan kertonut.\n\nLeon naurahti.\n\n-- Enpä tiedä. Siinä tapauksessa minusta olisi pitänyt tulla\nerinomainen pappi... sillä sitä opetusta olen minä saanut --\nylöshypäten.\n\nHe tulivat pihaan. Siellä seisoi Israel Pellikka paitahihasillaan\nja hyvästeli parast'aikaa Luukasta. Tämä kulki arkenakin\nsortuutti päällä, ja housunlahkeet olivat kapeat kuin ennen hänen\nlapinkaatioissaan. Pillikinttu!\n\nLuukas tuli tervehtimään.\n\n-- Teillä en ole joutanut vielä käymäänkään. Mutta ajattelin illalla\ntulla, jos sopii. On niin hyvä oleskella ulkona ja sulatella\nsunnuntaista saarnaa. Minä saarnaan ensi sunnuntaina.\n\nJaa, jaa. Unkka katseli vanhaa vastustajaansa terävästi. Mutta --\nnuo lapsuudenaikuiset riidat tuntuivat nyt niin kovin pieniltä ja\nkaukaisilta. Rauna -- niin. Hän oli kuullut, että Luukas aikoi\nnaimisiin. Mutta -- hän hymähti vain itsekseen, sillä sen jälkeen oli\ntapahtunut niin paljon muuta.\n\n-- Tule vain... kyllähän se sopii. Mutta polku on vähän märkä.\n\nHän katsahti Luukkaan patiineihin. Itsellään hänellä oli tavalliset\nvuotakengät, nilkoista pauloitetut.\n\n-- Minä tulenkin veneellä. On taas hauska pitkästä aikaa soudella\nnäitä tuttuja rantoja.\n\nMikäs siinä. Luukas kohotti koppahattuaan ja läksi. Sortuutin helmat\nvain leppasivat, kun hän oikaisi pirtin päitse tielle.\n\n-- Sääret sillä on väärät kuten ennenkin. Niitä eivät saaneet\nlähetyskoulussa oikenemaan.\n\nPellikka sohahti jotakin, joka oli kuin naurun ja paheksumisen\nvälimailta. Niinpä niin -- mihinkäs sitä luonnoltaan pääsi!\n\nJa hän katsahti lankoonsa kuin huomauttaakseen, että sinunpa se\npitäisi tietää.\n\nAnna istui kuistikolla jatkokertomus kädessä. Hän nyökkäsi Unkalle.\nTuota... pirtin puolellako se oli täti?\n\nSiellä oli... suutaroi parastaikaa. Löi puolipohjia Israelin\nlapikkaihin.\n\nHe läksivät kaikki kolme pirttiin. Siellä istui Anna-Stiina-täti\nikkunan edessä, silmälasit päässä ja kaputteli kenkää.\n\n-- No siunatkoon! Näkee niitä vielä teikäläisiäkin.\n\n-- Näkee, näkee. -- Unkka tervehti tätiä. -- Tässä olisi hiukan\nternimaitoa -- Rusilta lähetti.\n\nAnna-Stiina-täti heitti saappaan lattialle ja kääntyi oikein noin\nsuoraan edestäpäin tarkastelemaan tätä sisarensa poikaa. Hänellä oli\nnaskali kourassa.\n\n-- No, ja te jaksatte hyvin?\n\nHyvin oikein... nousuviikolla pitäisi lähteä heinään.\nKolmenkymmenenvuoma olikin puskenut pillikästä oikein paksulti.\n\n-- Niin sitä pitää, niin sitä pitää! -- Anna-Stiina-tädin naskalia\npitelevä koura säesti sanoja vanhaan tuttuun tapaan. -- Heinään tässä\npitäisi meidänkin mennä... mutta tämän talon elämä on kallellaan\nkuten aina.\n\n-- No, älähän nyt, äiti! -- koetti Pellikka rauhoittaa, mutta\nAnna-Stiina-täti vain yltyi.\n\n-- Joo... kaunista heinäväkeä minulla on! Anna tuolla lukee\nföljetongejaan, ja Leon juoksee kirkonkylän rouvien hännässä. -- Hän\nsieppasi saappaan lattialta. -- Meni toki se yksi riikinkukko -- tai\nkana kai se paremminkin oli!\n\nLeon oli siirtynyt takan ääreen. Siellä kiehui kahvipannut\nparas'aikaa tulella. Hän lisäsi tikkuja sen alle ja yritti myös\npuolestaan sovitella:\n\n-- Kai sinä meille kahvit annat, äiti... tai ainakin Unkalle?\n\n-- Jaa -- Unkalle kyllä, mutta Israel saa mennä omalle puolelleen.\nKomentakoon piian keittämään! Ja sinä... -- Anna-Stiina löi viimeisen\nnaulan anturan pohjaan ja heitti kengän lattialle. -- Siinä on\nIsraelille toinen saapas. Joudat tervaamaan itse. En minä tässä\nkaikkea kerkeä.\n\nPellikka otti kengän lattialta ja tarkasteli sitä. Hyvät pohjat se\noli äitimuori lyönytkin. Ei olisi Suutari-Sehvi pannut parempia.\n\n-- Älähän kehu! Mene käskemään Annakin kahville.\n\nPellikka lähti naureskellen. Kyllä äitimuori tunnettiin.\n\nSanat olivat kovia, mutta sydän lämmin.\n\nKahvia juotaessa haasteltiin Emauksen asioista. Mitenkäs viihtyi\nAlina uudessa paikassaan? Vai hyvin -- no niin! Semmoinen tyttö\nviihtyi vaikka missä, kun seurasi terveen järjen ääntä ja antoi\nmiehille piupaut. Mikäs sen paikan nimeksi nyt loppujen lopuksi oli\npantu?\n\nToivolaksi se oli ristitty. Nimismies --\n\nMutta -- nyt huomasi Unkka puhuneensa liikoja. Anna-Stiina-täti\nsieppasi kupin hänen kädestään ja kaatoi lisää kahvia.\n\n-- Kyllä se tiedetään, kyllä se tiedetään! Ei sinun tarvitse sen\nvuoksi nolostua. Mutta -- Alina onkin sellainen tyttö, ettei sinne\nole nimismiehellä norkoilemista paremmin kuin...\n\n-- Mitäs äiti nyt tuolla tavalla?\n\n-- Millä tavalla?\n\nAnna-Stiina Bastman seisoi keskellä pirtin lattiaa musta kahvipannu\nkädessään ja lävisti poikansa terävällä katseellaan. -- Ota sinä\noppia Unkasta ja elä ihmisiksi, niin säästyy vanha äitisi kylän\npuheilta!\n\nUnkka hörppi kahvia punaisena kuin krapu. Leon katseli pirtin\npäätyikkunasta ulos. Siitä näkyi apteekki ja Javeruksen puoti... koko\nsenpuoleinen kylä ja nimismiehen puustelli mäellä, jonka takaa kohosi\ntunturi.\n\nHyvä Jumala, jos Anna-Stiina-täti tietäisi... ja nämä muut! Syyttä\nsai Leon kärsiä sen asian vuoksi. Hän oli isä... Saida Smirnoffin\nlapsen isä, vaikk'ei sitä kukaan aavistanut... ei ainoakaan ihminen.\nHe kahden vain sen tiesivät... ja yhden ainoan kerran he olivat siitä\npuhuneet kolme vuotta sitten, kun Saida oli kerran tullut Emauksessa\nkäymään, ja hän oli saatellut häntä jonkun matkaa.\n\n\"Se on sinun, Unkka... sinun, ajattelepas, sinun! Eikö rintasi\npaisu? Sinä olit sellainen mies! Minä olin aina toivonut kohtaavani\nsellaisen... viis minä siitä, vaikka olenkin naimisissa. Leon\nBastmania ajattelin ensin... mutta huomasin heti, ettei hän vastannut\nkuvitelmiani. Mutta, sinä, Unkka, sinä! Kun ensi kertaa tulit\napteekille, ajattelin: hän se on! Ja sinä se olit, vaikka sinä et\nrakastakaan minua.\"\n\nMitäpä hän siihen oli osannut sanoa. Se oli totta. Hän ei enää\nsilloin ollut rakastanut Saidaa. Huumauksen ohimentyä oli hän\nyhtäkkiä selvinnyt. Hänen, Unkan, puolelta se oli ollut vain\naistillisuutta.\n\nHän oli kulkenut allapäin Saida Smirnoffin rinnalla, ja tuhannet\ntuskalliset ajatukset olivat temmeltäneet hänen mielessään. Se, mikä\noli tapahtunut, oli tapahtunut... sitä ai saanut tekemättömäksi.\n\n\"No, entäs Nikolai?\" oli hän arastellen kysynyt.\n\n\"Nikolai! Nikolai viheltelee aamusta iltaan. '_Egentligen,\negentligen_...' Niin -- oikeastaan hän oli sitä toivonut monta pitkää\nHerran vuotta. Katsopas, Unkka! Avioliitostakin on jotakin hyötyä.\"\n\nJonkun matkan päässä he olivat eronneet, ja Saida oli katsonut\nhäneen rukoilevasti. \"Suutele minua tämä ainoa kerta vielä, Unkka.\nKatso, minä en pyydä enää paljoa. Mutta -- suutele minua pienen\nInger-Beritin vuoksi!\"\n\nHän oli täyttänyt Saidan pyynnön, ja sen jälkeen he eivät olleet\ntavanneet. Kerran hän oli nähnyt lapsen Javeruksen puodissa.\nTämä oli tullut sinne palvelustytön kanssa. Hän oli nojannut\nmyymäläpöytää vasten ja valinnut itsellensä soutukintaita. Silloin\nhän oli kuullut heleän äänen vierestään: \"Minä en ylety näkemään!\"\nHän oli silmännyt sivulleen. Pieni Inger-Berit oli seisonut siinä\nja koettanut kurkistella myymäläpöydän yli. \"Mitä sinä haluaisit\nnähdä?\" \"Tavaroita!\" Hän oli nostanut lapsen tiskille seisomaan ja\ntukenut häntä lievästi. \"Mitä tuossa on... mitä tuossa on?\" Lapsi\noli osoitellut pikku kädellään, ja hänen, Unkan, kurkussa oli niin\nkummasti nykinyt. Rakastiko hän tuota lasta? Ei. Se oli hänelle\nvieras, vaikka olikin hänen lihaansa ja vertansa. Hän oli nostanut\ntytön alas, ja tämä oli niiata nyksäyttäen lähtenyt palvelustytön\nperässä. \"Kiitos!\" Heikurainen oli antanut sille karamellin.\n\n\"Se oli Leonin tyttö! Tiedätkö, että sinä yönä, jolloin Sieri-Tuomaan\ntalo syttyi palamaan, tapahtui jotakin! Tuossa on tulos.\" Ja\nHeikurainen oli nauranut ja iskenyt silmää. He olivat sattuneet\nolemaan kahdenkesken kaupassa.\n\nNiin -- siinä oli tulos... mutta se ei ollut Leonin, se oli hänen,\nUnkka Berghällin.\n\nKotimatkalla hänestä oli tuntunut, että jokainen puu ja kanto,\njokainen kivi ja aidanseiväs sen tiesi: Sinun, sinun! Mutta -- ne\neivät ilmaisseet salaisuutta -- ei.\n\nUnkka lähti. Hänen piti vielä käydä sepässä ja ehtiä kotiin. Sehän\noli aikonut se Morottajan poika heille vielä illaksi.\n\n-- Vai tulee se... lähetyssaarnaaja! No sitten sinä saat kuulla\nesityksen persoonallisuuksista.\n\nAnna-Stiina-täti nauroi. He olivat nyt kahden pirtissä. Pellikka\nrouvineen oli hiljaa hiipinyt tiehensä hänen huomaamattaan ja Leon\nsamoin.\n\n-- Vai haastelee se semmoisista?\n\n-- Joo, -- Anna-Stiina-täti heitti sakat kupista takkaan, --\nhaastelee oikein. Nosta sika kahdelle jalalle, niin sehän on herra.\n\n\n3\n\nLuukas Morottaja tuli siinä seitsemän korvissa. Rusilta oli juuri\npalannut lypsyltä ja siivilöi parast'aikaa maitoa. Unkka piitti\nharavaa takan ääressä. Koko takan edusta oli täynnä pientä lastua.\n\n-- On hauska nähdä, että työ kuhisee, -- tervehti Luukas. --\nEräällä minun opettajallani oli tapana sanoa niin, kun hän joskus\npistäysi meidän lukukammiossamme, missä istuimme nokka oshindongan\nkieliopissa. Kas, se on hyvän omantunnon merkki, jos työ luistaa.\n\nUnkka nousi tervehtimään. Tässä matalassa pirtissä tuntui Luukas koko\nlailla arvokkaalta.\n\n-- Jaa, se on Rusilta! Kyllä muistan. Rusiltahan palveli\nJoonaksella... ja sieltähän se kuulemma tämä Unkka...\n\n-- Sieltä, sieltä... sieltähän se suksutteli minut niinkuin varsan\nlaitumelta.\n\nRusilta oli perinyt äitinsä kerkeän kielen.\n\nLapset tulivat tervehtimään vierasta. Niitä oli kolme, Unkka, Ellen\nja Alina. Nuorin, Adiel, potki vielä kehdossa.\n\n-- Lapset ovat Herran lahja, -- haasteli Luukas kuivaten nenäliinalla\notsaansa, johon koppahattu oli painanut punaisen juovan.\n\n-- Niin se kai oli siinä vanhassa valkeudessa, mutta liekö enää tämän\nuuden valkeuden aikana?\n\nKyllä oli Uuden Testamentinkin aikana. Jumalan sana piti paikkansa\nkaikkina aikoina.\n\nTuli siihen Matti Tuppurainenkin, Unkan appi, samaan leikkiin. Matti\noli kuljeskellut virkamatkoillaan, käynyt Alina-ryökkynää katsomassa\nMakeanpetäjänmaassa ja nyt kolmessa ja puolessa tunnissa oikaissut\ntänne. Piti sitä joskus käydä tätä omaa suohkanaakin tervehtimässä.\n\nMatti otti varsiluudan varvulla tulta nysäänsä ja imeä lupsutti\nkiihkeästi. Vai oli se Luukaskin sieltä pakanoiden maalta palannut?\n\n-- Niin kuinka? -- kysyi puhuteltu pää kallellaan ja huulilla\nvaivautunut hymy.\n\nMatti heitti varvun takkaan, niisti nenänsä saman tien ja pyörähti\npäin.\n\n-- No, eikös se ollut niinkuin meininki sinne Ahrikkaan? Mitä ne\nhöpsivät? Niinhän se kirkkoherrakin kertoi, kun oltiin pikku Unkan\nristiäisissä.\n\nEi hänestä sinne ollut... oli vähän heikonlainen rinta. Siellä\nvaadittiin hyvää terveyttä.\n\n-- Ka sepä tietty -- terveyttäpä tietysti ja muutenkin sutjakkata\nmeiningin puolta.\n\nMatti istahti penkille ja veteli haikuja. Hänestä oli rattoisaa\npäästä turinoille ihmisten kanssa, hän, Matti Tuppurainen, kun oli\nsaanut sellaisen seurustelevaisen luonnonomaisuuden.\n\nHaasteltiin siinä yhtä ja toista, pakanamaista ja\nvuodentulotoiveista, vanhan apteekkarin muutosta ja uuden tulosta.\nMatti oli äänessä ylinnä muita.\n\n-- Sutjakka, sutjakka äijä... se Tippa-Nikalai. Minä sen kanssa\nruohtiakin rustailin puhua. Tuli opituksi hiukan sen hosmestari\nHentelin kanssa, heh! Mutta -- rouva sill' oli eto elävä! Voi\nrääpäle, kun se väänsi naamaansa ja lirkutteli! Outa sie... olisinpa\nvuotta nuorempi niin pyörittäisin! -- Matti nauroi. -- Vaikka taisi\nse joku sitä pyöritellä niin, että tytön tekaisi.\n\nUnkkaa hermostutti. Näinkö hän olisi elämänsä loppuun saakka tuomittu\nkuulemaan tuota yhtä ja samaa? Ei olisi appi-ukkokaan tuossa\njaaritellut, jos olisi aavistanut, että oma vävy oli syyllinen. Mutta\n-- hänen täytyi mukautua -- ei auttanut.\n\n-- Mitenkähän ne muutamat sen aviosäätynkin niin heppäsesti ottavat.\nJoka on pyhä ja laittamaton. Me tuota Saaran kanssa ollaan vaellettu\nkolmisenkymmentä vuotta... eikä olla valaa rikottu. Ja niinhän ne\noikeat ihmiset. Mutta kun ne muutamat ottivat tämän elämän niin kovin\nkeveästi.\n\n-- Lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän koreus, -- lausahti Luukas\nhartaasti.\n\n-- Ka, se juuri! Matti oli jälleen takan ääressä sytyttämässä\npiippuaan, joka oli sammunut. -- Silmäin pyyntö! Siinäpä se oli!\nVaikka... tuota... minun äitivainajani ennen sanoi, ettei silmä osaa\nota. Mutta parhaassa tapauksessa johti pitemmällekin.\n\nMatti palasi paikalleen ja jatkoi:\n\n-- Joka oli niin kunnon mies -- isä... Leonin isä -- tarkoitan.\n\nNyt puuttui Unkka puheeseen:\n\n-- Turhaan te Leonia soimaatte. Miksei se yhtä hyvin saata olla\napteekkarin oma...\n\nMatti huitaisi kädellään.\n\n-- Puhu pukille! -- sanoi hän. -- Mie jo hyvin värteerasin sen äijän,\nettei siitä ollut... Ei tarvitse mainoakaan. Vaikka -- mitäpä tuo\nmeitä liikuttanee. Sinne ovat menneet -- alas... ja uusi tullut\nsijaan? Olikohan tällä uudella rouvaa?\n\nEi Unkka tiennyt eikä Rusiltakaan. Mutta Luukas sanoi:\n\n-- Kihloissa kuuluu olevan. Kuuluu aikovan ensi kelillä alas ja\ntuonee rouvan tullessaan.\n\n-- Ja Luukasko on myöskin menossa naimisiin?\n\nSe oli Rusilta, joka tämän kysymyksen teki.\n\nLuukas vilkaisi Unkkaa. Hän muisti heidän kerrallisen tappelunsa.\nNäin oli nyt käynyt, että hän se sittenkin oli korjannut Raunan.\nNythän siitä saattoi puhua, kun Unkkakin oli jo naimisissa. Ja sitä\npaitsi: sehän oli ollut poikavuosien kiistaa.\n\n-- Niinhän minä olen ajatellut, -- vastasi hän. -- Ei ole ihmisen\nhyvä yksinänsä olla. Sinäpä sen, Unkka, tiedät.\n\nUnkka hymähti. Miksei. Eipä tämä uutinen ollut häntä vähimmässäkään\nmäärässä järkyttänyt. Rauna oli aikoja unohtunut.\n\n-- Missä te aiotte asua?\n\n-- Kotona, Morottajassa.\n\nNo niin. Matti kumartui kehtoon ja nosti nuoren Adielin syliinsä.\n\n-- Atieli, Atieli poika! -- leperteli hän. -- On sillä Unkalla ja\nRusiltalla ollut siunausta. Mitä? Neljäskö tämä jo on? Ettehän te ole\nolleet naimisissa kuin neljä vuotta?\n\nKyllä siitä jo oli yli. Syksyllähän heidät vihittiin. Unkka katseli\npihalle, missä harakat navetan päässä riitelivät.\n\n-- Mitenkäs sinun suosi kasvaa?\n\nNiin -- Unkka kohentautui -- hyvinhän se kasvoi. Toinen kesä jo, kun\nhän oli siihen kylvänyt. Mutta kyllä siinä oli työtä ollutkin.\n\n-- Varmasti.\n\nUnkka muisteli menneitä keväitä ja syksyjä. Oli kuin Luojan lykky,\nettä hänellä oli ollut se suon kuivaus. Jollei sitä olisi ollut,\nniin elämä olisi tuntunut paljon vaikeammalta. -- Jos sen ojat ja\nviemärit olisivat osanneet puhua, niin ne olisivat voineet kertoa,\nettä jokainen lapion pisto oli ollut kuin syyllisyyden taakan\nkeventämistä. Hän oli katsellut lapion terän viiltämän ruskean\nmudan kiiltävää pintaa, rupeaisiko hikoilemaan. Ja rupesihan se. Ei\nkulunut montakaan sekuntia, ennenkuin alkoi kihelmöidä ja helmeillä,\nja hetken kuluttua juoksi ruskea vesi noroina viemärin pohjalle.\nRusilta oli tuonut hänelle ruokaa... ja haastellut iloisesti. Hän oli\nonnellinen ja tyytyväinen. Häneltä ei puuttunut mitään. Ellen-tyttö\noli pari kuukautta aikaisemmin syntynyt, ja Rusiltan rinnat olivat\nolleet ravintoa tulvillaan. \"Norosina juoksee ihan!\" oli hän\nhämillään ja punastellen puhellut. \"Täytyy rientää kotiin.\" Silloin\nhänen mielensä oli tehnyt kirota, mutta -- ei ollut saattanut.\nVaipuen istumaan ojan reunalle hän oli katsellut työtänsä, ja synkkä\nalakuloisuus oli vallannut hänet. Eikö ikinä tämä suo kuivunut? Eikö\nikinä tuon tapauksen muisto häipynyt? \"Norosina juoksee ihan...\"\nNiin juoksi... mutta täällä viemärin pohjalla hänen syyllisyyttään\njulistaen... Rusiltan rinnoilla taas kuin viattomuutta kuuluttaen.\nAvionrikkoja, avionrikkoja! Mitä olisi Rusilta sanonut, jos olisi\ntiennyt? Mutta -- ei ollut tiennyt. Oli vain onnellisena myhäillen\npolvistunut kehdon ääreen ja imettänyt hänen lastaan, sillä aikaa\nkuin toinen kirkolla imetti myös. Kirottu kohtalon oikku! Nyt olivat\nvähitellen omantunnon soimaukset lakanneet. Ei muistunut yleensä\nmieleen muulloin kuin silloin, kun siitä puhuttiin, ja silloinkin\nvain kuin epämieluisasti vihjaisten... niinkuin olisi satuttanut\njohonkin paikkaan, joka vielä oli hellä aikaisemman loukkautumisen\njäljiltä. Nyt oli suo myös kuiva ja kasvoi ohraa. Ja nyt hän myös\nuskoi pääsevänsä elämästä täysin kourin kiinni, kun oli tuo toinen\nmuuttanut pois ja vienyt salaisuuden mennessään...\n\nJa kuin vapautuneena rupesi Unkka yht'äkkiä seuraamaan keskustelua.\nMatti kyseli Luukkaalta etelänkuulumisia. Minkälaista oli elämä\nsiellä, minkälainen oli Helsinki? Oliko Luukas ajanut junalla? Kuului\nolevan jo rautatie valmiina Ouluun asti. Minkälainen vehje se oli?\nHän ei ollut koskaan käynyt Kittilää etelämpänä.\n\nJa Luukashan kertoi, kertoi mielellään, ja nyt olivat kaikki yhtenä\nkorvana. Olihan siellä... elo ja olo toisenlaista kuin täällä.\nPeloittanut oli häntäkin ensi kerran, kun oli kaupunkiin tullut.\nOulussa oli kulkenut katuvieriä pitkin ja koetellut kädellään talojen\nseiniä.\n\n-- Vai sellaista! No olivatko nuo minkälaisia oikein -- ne\nrakennukset?\n\nMatti Tuppurainen oli täynnä jännitystä.\n\n-- Olivathan ne... korkeita, korkeampia kuin tämän pitäjän kirkko...\n\n-- Oho! -- sanoi Rusilta. -- Nyt taisit panna omiasi.\n\n-- En pannut. Ensimmäisenä iltana minä eksyin... en osannut\nkortteeripaikkaani. Mitäs muuta kuin ruveta huutamaan. Ääneen se\nihmisen lapsi turvautui, kun hätä tuli. Kuljin keskellä kaupungin\nkatua ja huusin. Tuli sellainen vormuniekka luokse ja kysyi, mitä\nminä huusin. \"No, kun en osaa kortteeriini!\" Hän naurahti ja läksi\nminua kuljettamaan... ja löytyihän se.\n\nVai sellaista! Se oli varmaankin poliisi? Niin -- vormuissa ne\nkulkivat siellä -- kaupunkipaikoissa. Eivät reuhkaisseet peski päällä\nniinkuin täällä Lapin korvessa.\n\nOlivathan Tiinus ja Alina kertoneet Unkalle Oulusta... mutta se\nHelsinki. Siellä ei ollut moni täältäpäin tainnut käydä?\n\nNo, kirkkoherra oli... ja nimismies, mutta alinkokansasta ei kukaan.\n\n-- Ei se Helsinkikään sen kummenpi ole -- kaupunki kuin kaupunki...\nmutta tietysti suurempi. Mutta -- se oli kumma, ettei siellä juuri\nsuomen sanaa kuullut. Ruotsia puhuivat kaikki syrjää myöten.\n\n-- Mutta -- mitenkäs sinä tulit toimeen? -- Unkkakin sytytti\npiippunsa. -- Lähetyskoulussa opetettiin tietysti suomeksi?\n\n-- Niin tietysti.\n\nRusiltan kahvikin joutui, ja siirryttiin pöydän ääreen. Luukas\njutteli junasta.\n\n-- Se on sellainen... suunnilleen niinkuin tämä pirtti... ikkunat\nvain pienemmät... eikä tietysti ole muuria nurkassa...\n\n-- No, ei tietysti, -- keskeytti Unkka. -- Minä olen kuullut, että\nsitä lämmitetään kamiineilla -- samanlaisilla kun on Ruijan taloissa.\n\n-- Ja sitten niissä on rattaat alla -- vaunuissa nimittäin... hiukan\npienemmät vain kuin tavalliset kärrinpyörät...\n\n-- No, niin tietysti, mutta -- vauhti. Minkälainen oli vauhti?\n\nLuukas istui pöydän päässä kahvilautanen kourassa ja katsahti\nmuualle. Hänen silmänsä kiiluivat salaperäisesti.\n\n-- No... onhan se... onhan se vähän parempi kuin hyvän ajoporon.\n\n-- Hyvä oli, Luukas, että tulit pois sieltä, -- touhusi Matti. --\nEivät ne ole sellaiset meikäläisiä varten -- metsäihmisiä.\n\nLuukas hörppäsi kahvia. Niin, miten otettiin... maailmaa oli siellä\njos täälläkin. Eipä hänellä puolestaan ollut valittamista. Totta\npuhuen hänen oli ollut kovin vaikea oppia kieliä. Se oshindonga\nvarsinkin oli visaa.\n\n-- Muistuttaako tuo yhtään tätä meidän kieltä?\n\n-- No, ei sitten yhtään.\n\nLuukas kiitti, kaasi kupin kumolleen lautaselle merkiksi, ettei\nhalunnut enempää. Se oli tämän puolen tapa.\n\n-- Ja ensi sunnuntainako sinä saarnaat?\n\nNiin, niin oli sovittu kirkkoherran kanssa.\n\n-- Me tullaan kirkkoon! -- julisti Unkka, joka nyt taas tunsi olonsa\nkepeäksi. Turhaan hän oli tainnut tätä Luukasta soimata. Ei hän niin\nhullummalta tuntunutkaan.\n\n-- Niinpä vain. Tervetuloa vaan. Minä julistan yksinkertaista\nevankeliumia autuudeksi.\n\n-- Ka se! -- sanoi Matti. -- Mitäpä meidän tarvitsee tietää\nNapoleonin kiertoliikkeistä ja Waaterloosta, josta Paskmanni-vainaja\nsaarnasi. Evankeliumin yksinkertainen ruoka se kelpaa tällaiselle\nkorven töriläälle. Ja sitähän me Pellikalta saamme.\n\nNiinpä niin. Luukas olisi kyllä voinut huomauttaa, ettei Pellikankaan\narmonjärjestys ollut aivan moitteeton... pani liian suuren painon\nihmisen omille tahtomisille ja päätöksille. Mutta -- hän ei ruvennut\narvostelemaan näin pappilan sukulaistalossa... Hetkisen vielä\nistuttuaan hän sanoi hyvästit ja läksi.\n\nUnkka saatteli häntä kappaleen matkaa. Hän ei oikein hyväksynyt\nsitä, mitä Anna-Stiina-täti oli sanonut Luukkaasta. Mutta se johtui\nvarmaankin siitä, että hän oli viime aikoina ollut niin henkisesti\npainuksissa. Teki hyvää saada jutella jonkun tutun kanssa. Eikähän\nLuukas ollut tehnytkään niin mahdotonta vaikutusta kuin Bastmanin\ntäti oli kuvannut. Hän ei ollut puhunut persoonallisuuksista\nsanaakaan.\n\nKeventynein mielin hän heitti hyvästit järven rannassa. Aurinko\nvaelsi korkealla taivaanrannan yläpuolella. Nyt oli se vuodenaika,\njolloin ei Lapissa yötä ollutkaan. Luonto valvoi -- ihminen valvoi --\nnukahti vain tuokion.\n\nLuukkaan käynti oli tuonut vaihtelua elämän yksitoikkoisuuteen.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\n\n1\n\nMakeanpetäjänmaassa isännöi Alina Berghäll. Isännöi -- se oli oikea\nsana. Alinan taipumukset talon hallintaan olivat vain näiden viime\nvuosien kuluessa kasvaneet.\n\nAhtaaksi oli jo alkanutkin käydä Emauksessa. Unkka oli ottanut\nisännyyden... ja oikeinhan se tavallaan oli. Mutta hän, Alina, oli\ntottunut määräämään... eikä se enää ollut käynyt päinsä niinkuin\nennen. Sitä paitsi -- hän ei ollut oppinut pitämään Rusiltasta.\nHänen säätyläisvaistojaan vaivasi tämän maatiaisuus. Piika! Niin\n-- mitä Rusilta muuta oli kuin piika, nyt tosin emännän arvoon\nkorotettu. Mutta -- piikana hän siitä huolimatta pysyi. Alinaa oli\nmyös hermostuttanut se, että Unkka oli ruvennut kohtelemaan vaimoaan\nhellemmin. Ja oikeinhan se tavallaan oli. Mutta -- sittenkin...\ntotuutena kuitenkin pysyi, ettei erisäätyisten koskaan pitäisi mennä\nkeskenään naimisiin. Veri oli erilainen -- samoin maailmankatsomus.\n\nAlina oli muuttanut. Saatuaan tupansa valmiiksi hän oli ottanut\nomansa ja lähtenyt. Ja äidin hän oli vienyt muassaan.\n\nMakeanpetäjänmaa. Se nimi sopi. Paikka oli mehukas... varjoisia\nkuusikoita ja leipäpetäjiä täynnä. Nimenantaja ei ollut kiinnittänyt\nhuomiota kuusiin. Hän oli tarkannut männikköä. Se oli oksatonta,\nsileäkuorista... hyvää \"leipäpuuta\". Salvosmies oli toisinaan\nsanonutkin: \"Sääli näistä on seinää veistää. Näistä tulisi leipää...\"\n\nKolmisen vuotta hän oli jo täällä asunut. Kaikki oli valmista.\nAsuinrakennus käsitti pirtin ja kaksi kamaria. Toisessa asui äiti,\ntoista käytti Alina makuuhuoneenaan. Kapea, neitseellinen vuode\nyhdellä seinällä, sen päässä ikkunoiden välissä sohva ja pöytä.\nEtelänpuoleisen ikkunan edessä toinen pöytä, hänen \"työpöytänsä\",\nniinkuin hän leikillään sanoi. Vaikk'ei hänellä isoja kirjoittamisia\nollut.\n\nHän eli säännöllisesti. Jo aamuviideltä hän nousi. Nopea\npukeutuminen, ja sitten navettaan. Siellä oli lehmä, jonka hän itse\nlypsi. Oli mukavaa istahtaa väkevästi tuoksuvan lehmän kupeelle\nja antaa maidon virrata. Saattoi toisinaan nojata otsaansa lehmän\nkuvetta vasten ja tuntea, kuinka sen lihakset värähtelivät. Maito\nvaahtosi lypsinkiulussa. Suuret, vaaleat kuplat kuin lehmän silmät\nkohosivat yhä ylemmäs, kunnes ne särkyivät yksi toisensa jälkeen...\npienempisilmäisten vaahtokerien vain verkkaan kiertäessä sitä kohtaa,\nmihin maitosuihku sattui. Yhä kiinteämpää kiskontaa... oikein\nharkitusti venytettyjä liikkeitä. Selvä! Lehmä oli lypsetty. Se sai\nmuutaman taputuksen lautasille, muutaman hellän hyväilevän sanan.\n\"Mielikki!\" Sitten heinävihkonen eteen, navettapadan alle tuli.\nSiihen oli jo illalla kannettu vesi. Navetan nurkasta limppu jäkälää\npataan, ja lehmän alta luisteita. Alkoi moskan keitto illaksi. Sitä\nei kai olisi tarvinnut suorittaa... mutta nämä täkäläiset lehmät\nolivat tottuneet tällaiseen ravintoon. Ja sitä paitsi: sehän säästi\nheinää.\n\nSitten -- tuiskuna sisään lypsinkiulu kädessä. Kamarissa äiti vasta\nnouseskeli. Tuli takkaan ja kahvipannu tulelle. Tervakset röyhähtivät\npalamaan. Niiden valossa erottautui selvästi tuon kodikkaan pirtin\nsisusta. Peräseinällä, peräikkunan vasemmalla puolen riippui\niso luotikello. Se oli nimismiehen puustellista, Näädästä... ja\ntätä ennen se oli käydä raksuttanut Emauksen kamarin seinällä.\nMutta Alinan mielestä sen paikka oli täällä... pirtissä... täällä\nToivolassa. Verkkaan liikkuivat sen mustat, monenlaisilla koukeroilla\nkoristetut viisarit pitkin vaaleankellahtavaa taulua. Puoli kuusi!\nKello kilautti lyhyen, terävän lyönnin. Alina rupesi siivilöimään\nmaitoa. Siihen kerkesi jo äitikin kamarista. \"Anna minulle se\nsiivilä... niin pääset käymään tallissa...\" Alina antoi. Hän otti\nvakkaseen jauhoja porstuan nurkasta ja kiiruhti talliin. Ape piti\nsaada hevoselle, sillä hänen oli lähdettävä heinännountiin.\n\nNäin kului talvinen päivä. Sillä aikaa kun hän oli heinässä,\nvalmisti äiti kotona aamiaisen. Alina loikoili heinähäkin päällä\nja muisteli näitä kolmea vuotta, jotka hän oli asunut täällä. Nämä\nheinännountimatkat olivat hänen ainoita varsinaisia huvituksiansa.\n\nPuolimatkassa Kalkuaavan ja Toivolan välillä kulki tie Teukkolaan.\nSe oli toinen kruununtorppa, joka pari vuotta sen jälkeen kun hän\noli tänne muuttanut, oli syntynyt korpeen. Siellä asui Teukko-Jussa,\nköyhä eläjä. Alina pysäytti tien kohdalle ja tarkasteli jälkiä. Jos\ntie oli tukossa, oli se merkki siitä, ettei ketään ollut kulkenut.\nJussa samosi joskus kirkolle... ja hänen poronsa jäljet erotti\nhelposti. Jussa-paralla ei ollut muuta kuin joku pahanen kisura.\nMutta jos kirkolta päin oli tullut tolvaten poro... ja tiehen jäänyt\ntavallista leveämpi ahkion jälki, niin Alina arvasi, että se oli\nnimismies. Hän teki silloin tällöin metsästysmatkoja tännepäin, ja\nAlina tiesi, että hän sitten poikkeaisi Toivolaan...\n\nNytkin näkyivät jäljet. Nimismies oli ajanut edellisenä iltana.\nAlina Berghäll oli sellainen korven tytär, että osasi sanoa sen\ntäsmälleen. Hiukan levottomana hän suisti hevosensa juoksuun. Hän oli\nviime aikoina ruvennut tulemaan yhä levottomammaksi näiden tiheiden\nmetsästysmatkojen vuoksi.\n\nMetsästysmatka! Mitä nimismies oikein metsästi? Riekkoja. Alina\nnaurahti. No niin -- mitäpä se hänelle kuului. Mutta -- nämä Kaisa\nBastmanin miehen retket olivat niin läpinäkyviä, että ne huomaisi\nhupsukin. Ja kuitenkin hänestä oli hauskaa, kun nimismies tuli...\n\nOlihan hän suuresti avustanut häntä torpanrakennuspuuhissa. Hän oli\nkatsonut paikan (tai he yhdessä), hän oli hankkinut salvumiehen.\nPäivittäin hän oli kuluttanut aikaansa täällä rakennusta\nsalvettaessa, ollut innostunut ja antanut neuvoja. Alina tunsi häntä\nkohtaan kiitollisuutta. Niin -- kiitollisuuttako vain? Siihen oli\nvaikea vastata. Hän repi heiniä suovasta ja pani häkkiin. Hevonen\nseisoi suovan vieressä korviaan liikutellen. No niin... kai nyt sai\njotakin elämältä ottaa hänkin... jollei paljon, niin ainakin vähän.\nEikähän hän paljoa pyytänytkään... sen verran vain, että sai muutaman\ntuntikappaleen jutella ja kyseillä kirkonkylän kuulumisia. Hänellä ei\nollut aikaa käydä kirkolla, oli aivan riittävästi puuhaa kotona. Ja\näitiä oli ikävä yksin jättää...\n\nAlina täytti häkkiä. Hän upotti käsivartensa suovaan ja nyhtäisi\nsylin täyden heiniä. Niin oli, kuin olisi syleillyt jotakuta. Korsien\nlatvat pyyhkivät häntä kasvoihin, ja hänen nenänsä erotti heinien\nväljähtyneen tuoksun. Niin -- ne olivat seisseet tässä Kalkuaavan\nlaidassa kesästä saakka, suoviin pantuina...\n\nKannattiko haaveilla hänen, neljättäkymmentä käyvän ihmisen? Tuskin.\nItsehän hän oli tämän olotilansa valinnut. Tai -- nimismies. Jos\ntämä olisi odottanut ne muutamat vuodet, jotka hän oli määräksi\npannut, niin hän olisi nyt rouvana Näädässä, syntymäkodissaan.\nMutta -- nimismies ei ollut malttanut odottaa. Kannattiko nyt\nenää jälkeenpäin tapailla kiinni menneestä? Hän oli siitä joskus\nhuomauttanut. \"Niin... tiedättekö, Alina... ihminen löytää itsensä\nusein vasta sitten, kun on liian myöhäistä.\" Hm. Hänen mielestään\nse ei ollut myöhäistä koskaan... ptruu Polle! -- tuota, tuota...\nniin ymmärrettynä, että ihminen saattoi aina voittaa halunsa ja\nintohimonsa, jos vain tahtoi. Mutta -- nimismies ei kaikesta päättäen\nhalunnut kulkea sitä tietä... hyvän omantunnon ja uskollisuuden\ntietä...\n\nHän sai häkkinsä täyteen. Uskollisuuden? Kannattiko nyt ottaa tätä\nelämää niin kirjaimellisesti? Hyvän omantunnon? Merkitsikö nyt\nniinkään paljon, jos joskus poikkesi... tuota noin -- soh, Polle! --\npoikkesi moraalin polulta...?\n\nAlina lojui heinäkuorman päällä vatsallaan ja ohjasi hevosta. Hänellä\noli päällä peski, päässä tavallinen miesten karvalakki, naapukka,\nja jalassa pitkävartiset kallokkaat. Ei hän juuri ollut naisellisen\nnäköinen, mutta sitä naisellisempia ajatuksia ailahteli hänen\nneitseellisessä povessaan.\n\nLumivalkoista ympärillä, kaikkialla. Puiden oksat riipuksissa. Tumma,\nvihreä juova, joka juoksi pitkin vuoman reunaa, hiveli silmää.\nHeinäsuovat lumihattu päässä... paitsi tuo äskeinen, joka näytti\nkovin raastetulta, raiskatulta. Se pohotti mustana vuoman reunassa ja\nteki silmälle pahaa...\n\nHevonen asteli pää riipuksissa. Se osasi tämän tien... tiesi, missä\noli kaarrettava, ettei olisi pudonnut kaltioon. Välistä se pysähtyi\nhörähdellen... kuin tunnustellen, että tästäkö todella äsken tultiin?\nMutta -- sitten se nykäisi kuorman liikkeelle ja jatkoi matkaansa.\n\nAlina loikoi kuorman päällä vatsallaan. Se oli tosin hiukan\nepänaisellinen asento... mutta täällähän ei ollut ketään näkemässä.\nHän hyräili tyytyväisenä. Ei hän katunut sitä, että oli muuttanut\ntänne. Täällä oli hyvä ja turvallinen asua. Turvallinen? Hän painoi\nkasvonsa heiniä vasten. Joku hajuheinän korsikin oli eksynyt\njoukkoon, koskapa sen tuoksu niin mukavasti kutkutti nenää. Neitsyt\nMaarian sänkyheinä. Niin kansa sitä täällä kutsui. Alina vaipui\nsyviin mietteisiin.\n\nIltapäivällä tuli nimismies, niinkuin Alina oli odottanutkin. Hän oli\njuuri menossa navettaan, kun tuttu poro porhalsi pihaan.\n\n-- Hyvää päivää!\n\n-- Päivää. Teukko-Jussan mökiltäkö nimismies ajelee? \"Älä sinä\nteeskentele\", ajatteli nimismies. \"Sinä olet nähnyt minun jälkeni ja\ntiedät kyllä, mistä minä ajelen ja mitä varten...?\" Mutta hän vastasi\nkuitenkin:\n\n-- Niin -- siellä kävin.\n\n-- Olkaa hyvä ja menkää sisään. Minä vähän tätä lehmääni katson.\n\n-- Onko se poikimassa? Alina punastui.\n\n-- Ei... mutta täytyyhän karjasta muutenkin huolta pitää. -- Häntä\nharmitti. Miksi hän oli punastunut? Sehän oli ihmeellistä. Aivan\ntavallinen kysymys karjatalossa... vaikk'ei hänellä ollutkaan kuin\ntämä yksi lehmä. Oliko nimismiehen äänessä ollut jotakin, joka oli\ntämän punastumisen aiheuttanut? Ei, mikäli hän saattoi ymmärtää.\nMistä se sitten johtui? Jossakin määrin levottomana palasi Alina\nsisään.\n\nSiellä istui nimismies pöydän takana. Hän oli heittänyt peskinsä\norteen kuivumaan. Sinipäällyksinen neljän tuulen lakki ja\nporonnahkakintaat olivat penkillä. Alina vilkaisi nopeasti\nympärilleen.\n\nÄiti oli kahvinkeittopuuhissa takan ääressä. Hän näytti jollakin\ntavoin neuvottomalta. Nimismiehen käynnit olivat ruvenneet häntä\nhermostuttamaan. Niiden tarkoitus oli niin selvä, ettei sitä voinut\nolla huomaamatta.\n\nHän rupesi kyselemään kirkonkylän kuulumisia. Mitenkä Näädässä\njaksettiin? Olisi hauskaa, jos hän joskus tulisi rouvansa kanssa.\n\nNimismies katsahti Alinaan. Hänen kasvoillaan häivähti jonkinlainen\nuhma. Rouvansa? Totta puhuen ei ollut koskaan juolahtanut hänen\nmieleensä tuoda Kaisaa tänne. Mitä hän täällä tekisi?\n\nEllen-rouva loi loukkaantuneen katseen pöydän takana istuvaan\nvieraaseen. Totta kai Kaisa voisi käydä yhtä hyvin kuin nimismieskin.\nOlihan hän, Ellen-rouva, hänen tätinsä. -- Niin... onhan Kaisa\nminun serkkuni. Nimismies silmäsi Alinaa. Oliko tuo käsitettävä\nhuomautukseksi, että hän oli käyttäytynyt taitamattomasti? Nämä\nBerghällit olivat omituista väkeä... saattoivat yht'äkkiä sulkeutua\nja jäykistyä vallan käsittämättömällä tavalla. Hän sytytti piippunsa\nja vaikeni.\n\nMutta -- vähitellen alkoi Alina sovittaa. Hän rupesi kyselemään\nUnkasta ja Emauksesta. Oliko nimismies siellä käynyt? He eivät olleet\näidin kanssa nähneet Emauslaisia sitten kuin syyskesällä. Kuinka he\njaksoivat?\n\nHyvin kai he jaksoivat. Unkka oli viime viikolla valittu kunnan\nesimieheksi. Pappilan Leon oli ollut vastaehdokkaana, mutta joutunut\ntappiolle.\n\nNepä olivat uutisia! Vai Unkka kunnan esimieheksi! No mutta --\nLeon? Oliko hän siinä määrin heitättänyt viinoja, että oli yleensä\nsaattanut tulla kysymykseen?\n\nKyllä. Leon oli sen jälkeen kuin apteekkari Smirnoff oli lähtenyt\nelänyt koko lailla säännöllisesti... ei viljellyt väkeviä hetikään\nsiinä määrässä kuin ennen. Unkka oli saanut päähänsä, että\npaikkakunnalle olisi ruvettava puuhaamaan maantietä.\n\nSellaista! Ellen-rouva istui penkillä kädet helmassa ja katseli\nnimismiestä kuin pelastuksen tuojaa. Hän oli surrut Unkan puolesta,\nsurrut hänen naimisiinmenoaan, hänen taannoista umpimielisyyttään.\nEi juuri sanaa ollut saanut vastaukseksi vanha äitikään, kun hän oli\nviimeksi Emauksessa käynyt. Hän ei ollut yhtään käsittänyt poikaansa.\nJa nyt tällainen toiminnan halu! Kuinka kuntalaiset suhtautuivat\nhänen tuumiinsa?\n\nMikäpäs siinä. Osa oli tietysti hänen puolellaan, ja osa vastaan.\nLeon oli kaikkein innokkaimpia maantien vastustajia. Kun oli tähän\nasti tultu toimeen ilman, tultaisiin edelleenkin. Siitä paitsi --\nmaantien mukana tulisi kaikki paha etelästä, ja sitä oli jo muutenkin\ntarpeeksi tarjona.\n\nVai niin se Leon. Hänelläpä nyt oli kokemusta. Mutta että hän\nsittenkin... olihan hänkin saanut tarpoa kouluaikanaan näitä Lapin\npuuttomia jänkiä. Unkalla taas ei ollut siitä kokemusta.\n\nJa Alina innostui kertomaan kouluaikuisista matkoistaan. Laivalla\nKemiin ja sieltä kymmenisen peninkulmaa maanteitse... kunnes alkoi\napostolin kyyti. Vaivalloista matkantekoa se oli ollut... sääskien ja\nhyttysten parissa. Mutta -- sittenkin kun hän sitä näin jälkeenpäin\nmuisteli, niin juuri noihin jalkamatkoihin liittyivät kouluvuosien\nhauskimmat muistot...\n\n-- Niin... Maanselän tältä puolen alkaa uusi maailma, missä on kaikki\ntoisin kuin siellä -- alhaalla.\n\nNimismies poltteli haaveksien piippuaan. Kaikki olivat vaiti. Kuului\nvain vanhan seinäkellon tasainen, yksitoikkoinen käynti.\n\nEllen-rouva sytytti kynttilän ja kaasi kahvia kuppeihin. Hän oli\nlevoton. Kaikki tuntui niin kummalta. Eikö nimismies aikonutkaan\nlähteä? Hän vilkaisi kelloon: kohta kuusi... ja ulkona pilkkosen\npimeä. Nyt ei loistanut kuuankaan, vaikea oli ajaa. Mutta -- kaipa\nhän lähtisi kahvinjuonnin jälkeen...\n\nHän pistäytyi ulos, ja nimismies Alinan kanssa jäi kahden pirttiin.\nMolemmat olivat vaiti. Tuntui, kuin olisivat jossakin tämän hiljaisen\npirtin sopessa kohtalottaret hiljaa kehränneet. Nimismies kuunteli ja\nkysäisi: -- Kissako se on?\n\nAlina punastui. Hän oli ajatellut aivan samaa. Niin -- kissa se\noli... Mirri, joka kehräsi penkillä oven suussa.\n\nKissa naukaisi ja oli parilla äänettömällä hyppäyksellä Aliinan\nsylissä. Se hieroi päätään hänen kaulaansa vasten. Nimismies katseli\ntuota kahvia juodessaan ja pani merkille, että Alina Berghällillä oli\nkaunis kaula. Hän oli sen muuten pannut merkille lukemattomat kerrat.\n\nYht'äkkiä hän oikaisi selkäänsä kuin saadakseen jonkin hyvin vaikean\nja raskaan nousemaan -- jonkin, joka oli hänen mieltänsä painanut\nnäiden viime kuukausien kuluessa.\n\n-- Tiedättekö, Alina... minä olen onnettomassa avioliitossa...\n\nAlina säikähti. Hän irroitti kissan käpälät kaulaltaan ja katsahti\nnimismiestä silmät suurina.\n\n-- Miksi te siitä minulle puhutte?\n\nNimismies oikaisi jälleen selkäänsä, mutta vaipui sitten taas\nlynkäpäisilleen pöytää vasten.\n\n-- Teidänhän pitäisi muistaa, Alina... että minä kerran pyysin --.\n\nAlina laski kissan maahan. Se kulki selkä koukussa ja häntä pystyssä\ntakan luo, jonka viereen laskeusi maata.\n\n-- Niin, te tarkoitatte sitä kenkähistoriaa. Minähän sanoin teille --.\n\n-- Alina! Onko se jo liian myöhäistä? Alina Berghäll korjasi\nhamettaan.\n\n-- Kummiapa kysytte! Pitäisihän teidän ymmärtää, että nyt --.\n\nMutta -- nimismies ei antanut hänen jatkaa. Hän tarttui Alinaa\nkädestä. Kuinka hänellä oli hento ranne, vaikka tekikin niin\nahkerasti työtä! Ja millaista työtä! Hän tunsi Alinan valtimon\nkiihkeän lyönnin.\n\n-- Alina! En minä sitä tarkoita. Tehty on tehty. Mutta -- eikö teillä\nole yhtään säälin ajatusta minua kohtaan?\n\nAlina oli alussa yrittänyt vetää kätensä pois. Mutta nyt se jäi\nsiihen -- nimismiehen käteen. Säälin? Voi, jos tuo toinen tietäisi,\nkuinka monta yötä hän oli valvonut kamarissaan, neitseellisessä\nvuoteessaan. Hän oli tuntenut sen kapeuden ja hän oli muistellut\ntätä solakkaa, sinisilmäistä vallesmannia. Hän olisi voinut olla\ntämän vaimo, jos hän olisi hellittänyt määrääjästään, tai yleensä\nasettanut sen lyhyemmäksi. Mutta eihän nimismieskään ollut uudistanut\nkysymystään. Syy oli yhtä hyvin hänen. Hän puristi hiljaa nimismiehen\nkättä.\n\n-- Kiitos, Alina! Minä tulkitsen sen niin, että te ajattelette samoin\nkuin minäkin, mutta -- olosuhteet...\n\n-- Niin -- olosuhteita ei saa muuttumaan. Te olette siellä, ja minä\ntäällä...\n\n-- Mutta -- saan kai minä käydä?\n\n-- Totta kai. Eihän vieraita sovi tulemasta kieltää. Samassa palasi\nEllen-rouva. Hän oli käynyt navetassa lehmää katsomassa ja heittänyt\nnimismiehen porolle hiukan jäkälää. Eläin oli seisonut siinä navetan\nkupeella kuin jotakin odottaen. Se oli ollut kuin unohdettu.\n\n-- Siellä tulee pyry. En ymmärrä, kuinka nimismies nyt pääsee...\n\nAlina katsahti nimismieheen, ja tämä oli lukevinaan hänen katseestaan\njotakin... jotakin sentapaista kuin voitonriemua ja iloa.\n\n-- Voihan nimismies jäädä yöksi.\n\nTämä ihan jäykistyi. Hän oli itse ajatellut samaa, mutta ei ollut\nkehdannut esittää.\n\n-- Jollen vaan tuota vaivaa...\n\n-- No niin. Mitäpäs vaivaa siitä nyt... Ellen-rouva ei edes\nkatsahtanutkaan pöytään päin, vaan meni jälleen ulos. Alina ja\nnimismies katsoivat toisiaan pitkään, ja molemmat kuuntelivat\nsydämensä kiihkeitä lyöntejä. He eivät saaneet sanaa suustaan, vaan\npainoivat päänsä alas. Kunnes Alina vihdoin virkahti:\n\n-- Minä menen katsomaan, onko äiti antanut porolle jäkälää.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\n\nKun Alina Berghäll jälkeenpäin muisteli sitä helmikuista iltaa ja\nyötä, niin kuumat ja kylmät väreet pudistuttivat vieläkin hänen\nruumistaan. Sinä yönä hän oli ollut vähällä syöksyä kadotukseen.\n\nMaatamenon aikaan hän oli toivottanut hyvää yötä ja vetäytynyt\npirttiin, minne oli itselleen vuoteen laittanut. Nimismies oli pantu\nnukkumaan hänen kamariinsa. Äitikin oli vetäytynyt levolle, ja hän\nAlina, oli takkatulen hiljaa riutuessa kuunnellut, kuinka äiti\nharvakseen ryiskellen oli laittautunut maata.\n\nHäntä ei ollut nukuttanut. Heittelehtien vuoteessaan hän oli\nmielessään mennyt läpi kaikki sen päivän tapahtumat -- heinien\nnountimatkasta siihen saakka, jolloin nimismies oli ajanut pihaan.\nHän oli muistellut tämän tervehdystä, mutta ei ollut löytänyt siitä\nmitään omituista. Se oli vain johtunut hänen omasta kiihtyneestä\nmielentilastaan. Hän oli taas viime päivinä paljon ajatellut häntä.\n\nMutta sitten -- keskustelu kahvipöydässä. Silloin oli selvinnyt,\nettä nimismies todella rakasti häntä... ja hänkin, Alina, oli tehnyt\nhiljaisen tunnustuksensa. Nimismiehen rakkaudesta hän muuten oli\nollut kauan selvillä, ja mitä hänen omaan tunteeseensa tuli, niin\nsekin oli oikeastaan ollut selvä asia, vaikkei hän ollut uskaltanut\nsitä edes itsellensä tunnustaa. Nyt oli sekin tullut ilmi: yksi\näänetön kädenpuristus vain, mutta se oli ollut riittävä. Hän oli\nmennyt levolle siinä onnellisessa tunnelmassa, että hänelläkin oli\njoku, josta pitää... vaikka tämä joku olikin toisen oma, toisen\nnaisen mies. Mutta -- juuri tuo seikka oli tehnyt tämän omistamisen\nsitä kalliimmaksi.\n\nMaaten valveilla hän oli kuunnellut yön ääniä. Ulkona oli raivonnut\nmyrsky... oikea ensiluokkainen Lapin myrsky. Nurkat olivat\nvinkuneet... ja jossakin oli tuuli loukuttanut luukkua. Hän oli\nmuistanut navetan ylisluukun jääneen auki... ja ollut jo aikeissa\nlähteä sitä sulkemaan. Mutta sitten hän oli yhtäkkiä ajatellut, ettei\nse sopinut. Se olisi näyttänyt siltä, kuin olisi hän ollut joitakin\netsimässä... hakemassa... jotakin, jota hänen sydämensä kaipasi...\netsimässä tyydytystä tälle täyttymättömälle kaipuulleen. Silloin hän\noli jäänyt makaamaan silmät auki, tuijottaen oveen, joka sitä mukaa\nkuin hiillos takassa oli tummunut, oli yhä enemmän peittynyt pimeään.\nHän oli toivonut nimismiehen astuvan siitä sisään nyt, kun yön myrsky\nravisutti taloa.\n\nHän oli koettanut tyynnyttää itseään, mutta se ei ollut onnistunut.\nMahtoiko hän sille mitään, että Jumala oli hänet sellaiseksi\nluonut... naiseksi, joka kaipasi rakkautta? Ei yhtään. Nimismies\noli käynyt heillä monet monituiset kerrat... ja joka kerran perästä\nhän oli tuntenut yhä enemmän kaipaavansa häntä. Oliko se nyt niin\nihmeellistä? Olihan hänkin vain ihminen.\n\nSiinä avoimin silmin maatessaan ja kuunnellessaan sydämensä lyöntejä\nhän oli ajatellut: \"Mitähän minä sanoisin, jos hän todella tulisi?\n(Hän ei ollut yhtään uskonut sellaiseen mahdollisuuteen.) Sanoisinko:\n'menkää pois!' Tuskin. Minä ottaisin hänet vastaan ja -- niin: Jumala\ntiesi, mitä sitten tapahtuisi.\"\n\nSeuraavassa hetkessä hän oli kauhistunut. Sellaisiako hänkin\nmietiskeli? Niinkö aistillinen hänkin oli... hän, Alina Berghäll,\nankarasta ulkonaisesta elämästään huolimatta? Olivatko kaikki\nihmiset samankaltaisia? Luultavasti. Poikkeusta ei tainnut löytyä...\nvaikka toisten onnistui peittää nämä tunteet niin, ettei niitä edes\nsellainen kuin äiti huomannut...\n\nYhtäkkiä hän oli ollut kuulevinaan, että kamarin ovi hiljaa kävi.\nÄiti nukkui omassa huoneessaan, sieltä ei ollut enää pitkään aikaan\nkuulunut mitään. Pirtin ovi oli auennut äänettömästi, ja nimismies\nseisonut kynnyksellä. Hän oli jäykistynyt pelosta eikä ollut\nsaattanut sanoa yhtään ainoaa sanaa.\n\nTällaisiako olivat ne kohtaukset, joita hän oli niin monta kertaa\najatellut? Läpi hiljaisen huoneen hiipivä mies... ja vuoteessaan\njäykkänä lepäävä nainen. Missä oli tässä nyt lemmen hurma ja odotus?\nVain kovasti hakkaavan sydämen lyönnit, jotka ilmaisivat pikemmin\nkauhua kuin riemua...\n\n\"Mitä? Mitä te --?\" Lopultakin hän oli saanut äänensä kuuluviin.\n\"Menkää pois!\" (Siis hän oli sittenkin sanonut niin... vaikka oli\nkuvitellut päinvastaista.)\n\nMutta -- nimismies oli käsittänyt väärin. Hän oli huomannut Alinan\nvalvovan, ja tulkinnut äänettömyyden myönnytykseksi.\n\nMitä sitten oli tapahtunut, sitä oli vaikea yksityiskohdittain\nmuistaa. Alina hengästyi vieläkin sitä muistellessaan. Nimismies\noli yrittänyt valloittaa hänet väkisin, kun ei suostuttelu ollut\nauttanut. Sillä sellaiseksi oli Alina käsittänyt hänen kiihkeän,\nmatalaäänisen, surunvoittoisen puheensa...\n\nKukaties hän olisi taipunut, jos tuo toinen olisi edelleenkin\njatkanut hellään, vetoavaan tapaansa. Hän ei ollut sanallakaan\nviitannut siihen, mikä oli saanut kummankin veret kiihkeästi\nvirtaamaan. Hän oli vain istunut sängyn laidalla ja haastellut\npettyneistä toiveistaan. Mutta -- sitten hänet oli vallannut kiihko.\nTemmaten Alinan syleilyynsä hän oli halunnut kerta kaikkiaan\ntyydyttää kaipuunsa. Mutta silloin oli hänkin, Alina, herännyt, ja\nvimmattu painiskelu oli alkanut pimeässä pirtissä. Hän, Alina, oli\npäässyt ylös ja seisonut paitasillaan pirtin lattialla. Huumaantunut\nnimismies oli iskenyt häneen kiinni kuin haukka saaliiseensa.\nHänen päässään oli vilahtanut ajatus, että olisi ehkä parasta\nhuutaa apua. Mutta -- seuraava tuokio oli tämän ajatuksen työntänyt\nsyrjään. \"Ei, äitiä, ei äitiä!\" Yksin hänen oli tämä kamppailu\nkestettävä... kamppailu, jossa kaikki hänen naiselliset vaistonsa\nnyt olivat liittyneet puolustamaan ja suojelemaan sitä, johon nähden\näsken, hetki sitten, vielä olivat olleet kahden vaiheella. Siinä\ntemmellyksessä oli hänen paitansa rintapieli revennyt ja hänen\nneitseellinen povensa paljastunut. Nimismies ihan hulluna kiihkosta\noli käynyt häneen uudelleen käsiksi. Silloin hän oli tehnyt sen, mikä\nei ollut koskaan juolahtanut hänen mieleensäkään: hän oli purrut.\n\nKiroten oli nimismies hellittänyt otteensa ja hoiperrellut pirtistä\nulos. Nyt oli ovikin paukahtanut. Hän, Alina, oli seissyt keskellä\nlattiaa, joka hermo vapisten, ja kuunnellut, heräisikö äiti. Mutta\n-- Jumalan kiitos -- äiti ei ollut herännyt. \"Ei äitiä... ei äitiä\nsekoiteta tähän juttuun\", oli hän itsekseen hokenut ja suojellut\nkädellään paljaita rintojaan. Hän oli ollut ihan suunniltaan.\nSe lurjus! Oli luullut täältä löytävänsä helponkin saaliin...\nja kukaties olisi löytänytkin... mutta oli yrittänyt väkisin...\nraakalainen!\n\nJa itkien oli hän vetäytynyt vuoteelleen.\n\nSe oli ollut tuskallinen yö. Nyt kun kaikki oli ollut ohi, hän oli\nollut heikko kuin lapsi... toinen toistaan sekavamman ajatuksen\nahdistamana. Se, mikä vielä äsken oli tuntunut moraaliselta tappiolta\n-- se, että hän hiljaa kuunnellen nimismiehen kaihomielistä puhetta\noli yhä enemmän taipunut hengessään -- oli tuntunut silloin voitolta,\nehdottomalta voitolta, kun taas tuo hurja kamppailu, joka itse\nasiassa oli merkinnyt voittoa, oli tuntunut mitä musertavimmalta\ntappiolta. Nimismies oli päässyt käsiksi häneen... päässyt\ntarrautumaan hänen neitseelliseen, puhtaaseen ruumiiseensa. Sitä hän\noli itkenyt -- yhtään ajattelematta, että juuri tuo loppunäytös oli\npelastanut hänet.\n\nHän oli itkenyt kauan, mutta tyyntynyt sitten vähitellen. Rakkaus?\nMitä oli rakkaus? Hän oli kuvitellut sitä toisenlaiseksi. Kukaties\nolisi hän lopultakin taipunut, jos toinen vain olisi jatkanut\nalkamaansa tapaan. Kaikki tuollainen oli kai jonkinlaisen äänettömän\nsopimuksen varassa, jossa ei sanottu mitään, vaan otettiin ja\nannettiin, koska kerran niin palavasti rakastettiin. Eikä siinä...\nhurmion hetkenä ajateltu, mitä otettiin ja mitä annettiin. Se\nriippui vain hetken tunnelmasta. Ihan niin kuin hänen äänetön\nkädenpuristuksensa... vaikkei hän ollut tarkoittanut sitä. Alina\npunastui vieläkin tuota ajatellessaan. Mutta -- senkin oli kai\nsaattanut tuo toinen tulkita äänettömäksi myöntymykseksi... sillä\nsekin oli jo ollut poikkeamista luvattoman rakkauden tielle.\nLuvattoman? Nyt vasta... kaiken tapahtuneen jälkeen hänelle\noli selvinnyt, millä tiellä hän oli ollut. Ja hän oli itkenyt\nuudelleen... itkenyt kaikkia näitä viimeksi kuluneita vuosia\nmökinrakennuspuuhineen ja heinännountimatkoineen. Vain kerran hän oli\nollut luja, silloin kuin hän oli vastannut nimismiehen kosintaan.\nMutta -- sen vastauksen jälkeen hänen ei olisi pitänyt enää sallia\nnimismiehen lähentelyjä... kun ei tämä kuitenkaan ollut ruvennut\nodottamaan määräaikaa...\n\nMutta seuraavassa tuokiossa hän oli ajatellut toisin. Oliko\nsanottu, että hän sittenkään olisi taipunut sellaiseen, vaikka\ntoinen olisi osannutkin hänet ottaa? Hän oli vain halunnut hetkisen\nelää sellaisissa kuvitelmissa, sillä hänkin oli vain nainen. Hän\noli ajatellut, mitä sanoisi, jos nimismies tulisi hänen luokseen.\nMutta -- kun tämä sitten oli tullut, hän oli sanonutkin ihan\npäinvastoin. \"Menkää pois!\" Tuo väliaika siitä hetkestä, jolloin\nnimismies oli istahtanut hänen vuoteensa reunalle, aina siihen\nhetkeen asti, jolloin tuo kamala kamppailu oli alkanut, oli ollut\nvain eräänlaista vaitioloa kahden vastauksen välillä, -- vaitioloa,\njohon tosin oli sisältynyt hurjaa, sisäistä kamppailua hänen, Alinan,\npuolelta. Käskeäkö pois... vai salliako hänen jäädä? Mutta sitten\nkun tuo kamppailu oli alkanut, oli se ollut niin selvä vastaus\nensiksimainittuun suuntaan, ettei siitä ollut saattanut erehtyä.\n\"Menkää pois!\" Ja tämän vastauksen sinettinä oli nimismiehellä\nranteessaan hänen hampaittensa jäljet...\n\nJumalan kiitos, että kaikki oli päättynyt niin! Olkoonpa miten\ntahansa, hän, Alina Berghäll, oli pelastanut kunniansa. Olkoon,\nettä hänkin oli hetkeksi viehättynyt syntisiin ajatuksiin, loppujen\nlopuksi hän oli taistellut kuin henkensä edestä ja voittanut. Nyt hän\nei enää ollut ajatellut itse asiaakaan. Tuo kaikki oli vain ollut sen\nkauniiksi kuvitellun jälkikaikua, joka niin rumasti oli mennyt rikki.\nSen valossa oli itse asiakin -- naisen antaumus -- katselipa sitä\nmiltä puolelta hyvänsä -- näyttänyt inhoittavalta. Ja rauhoittuneena\nhän oli noussut vuoteestaan, sytyttänyt kynttilän ja ruvennut\nneulomaan paitansa repeytynyttä rintapieltä.\n\nOli tuntunut hyvältä kynttilän valossa katsella neitseellistä\npoveaan. Jumalan kiitos -- se oli vielä hänen! Katse kulki kuin\nkainosti kaihtaen, mutta sittenkin vaivihkaa rinnoilta alas aina\nhyvinmuodostuneisiin pohkeisiin ja jalkateriin. Hyvä Jumala! Tämän\npuhtaan ruumiin hän oli ollut vähällä heittää roiston käsiin --\nahnaan suden saaliiksi. Hänen rintansa oli noussut ja laskenut. \"Vai\nmansikkamättäille -- mokomakin ryöväri -- ehei!\" Neula oli lentänyt\nsukkelaan... vaikka käsi vieläkin oli vavahdellut äskeisen taistelun\nvuoksi. Tuossa tuokiossa oli revennyt kohta korjattu, ja hän oli\npujottanut paidan päälleen.\n\nMutta -- juuri kun hän oli ollut kaatamassa vettä pesumaljaan, oli\neteisestä kuulunut askeleita. Hän oli jäykistynyt siihen paikkaan.\nMutta -- askeleet olivat menneet ulos... ja tuokion kuluttua oli poro\nporhaltanut pihasta. Herra nimismies oli lähtenyt... ja luultavasti\nviimeisen kerran. Hän, Alina, oli pessyt kasvonsa, käsivartensa ja\nrintansa... joka paikan, mihin tuon saastaisen käsi oli sattunut.\nHän ei ollut voinut mennä levolle, ennenkuin tuo puhdistus oli\nsuoritettu. Sitten hän oli vetänyt yönutun päälleen, samuttanut\nkynttilän ja pannut maata.\n\nAamulla oli äiti ihmetellen tiedustanut, mihin nimismies oli\nhävinnyt. Mistäpä hän sen tiesi. Oliko sitten kamari tyhjä?\nKamarista ei äiti ollut osannut mitään sanoa... Mutta poro oli\nollut poissa. Kyllä Alina sen oli käsittänyt. Mutta nimismiehen\npeski oli riippunut orressa edelliseltä päivältä. Nyt oli Alinakin\nhämästynyt. Oliko lensmanni ehkä ajanut Teukkolaan? No niin --\njälkeenpäin oli käynyt selville, että nimismies todellakin oli ajanut\nTeukkolaan ja lainannut Teukko-Jussalta pöykkyrin. Niine hyvineen\nhän oli karkuuttanut kirkolle, ja peski oli lähetetty Jussan mukana\nseuraavalla kerralla.\n\nHän muisti Teukko-Jussan käynnin. Likainen ja rääsyinen ukon töriläs\noli tullut noutamaan herra lensmannin peskiä. Ei ollut kuulemma itse\nsaattanut tulla sitä ottamaan, kun neiti vielä oli ollut nukkumassa.\nSellainen lurjus, sellainen fariseus! Vai ottamaan! No, mikähän oli\npakottanut herra lensmannin yön selkään lähtemään? Teukko-Jussa oli\nryystänyt kahvia mustat sormet harallaan. Oli muistanut lensmanni,\nettä hänellä oli tärkeitä asioita postiin. Sehän lähti pyhäaamuna.\nNiin oli ajanut rutosti, että oli raapaissut kalvosensakin männyn\noksaan.\n\nHän, Alina, oli pitänyt silmällä äitiä Jussan juttelun kestäessä.\nOlipa se kiirettä ollut. Oli. Niillä, virkaherroilla, oli omat\ntouhunsa. Ei niitä tällainen korven kyöpeli käsittänyt. Eipä niin.\nMutta Alina oli huomannut, että äiti käsitti. Sillä Jussan mentyä\npeskeineen hän oli kysäissyt: \"Tapahtuiko teidän välillänne mitään?\"\n\"Tapahtui.\" Äiti oli katsonut häntä silmät renkaina. No, mitä, hyvä\nJumala...? \"Ei sen kummempaa, kuin että minä illalla käskin hänen\nlopettaa nämä kyläilynsä. Siitä kai hän loukkaantui.\" \"No... hyvä\noli\", oli äiti huokaissut. Ei ollut enää pelkäämistä... ei tullut\nmitään. Ja hän, Alina, oli lähtenyt talliin. Nyt jos koskaan hän oli\npäässyt sille elämänsä kohdalle, että oli oikeutettu isännöimään\ntäällä... yksin, ihmisistä välittämättä -- nyt kun hänkin oli\ntaistelunsa taistellut ja voittanut.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\n\n1\n\nUnkka oli nyt kunnan esimies. Hänet oli vallannut ihmeellinen\ntoiminnan halu. Ellen-rouva oli saanut oikeita tietoja: Unkka\nsuunnitteli maantietä, koko kirkonkylän siirtoa sen nykyisestä\npaikasta kahdeksaa virstaa lännemmäksi sinne, missä Uuttujoki laski\njärveen.\n\nKolme vuotta sitten oli seurakunnassa käynyt piispa. Hän oli pitänyt\ntarkastuksen. Sen yhteydessä oli käsitelty monenlaisia asioita,\nmm. vanhan kirkon kohtaloa. Piispan mielestä se oli rappiolla,\nja seurakunnan olisi saatava uusi. Eikä pappilakaan enää ollut\nkehuttava. Unkka oli esittänyt uuden kirkon ja pappilan rakentamista\näskenmainittuun paikkaan. Se olisi kaikin puolin edullisempi\nnykyistä. Piispa oli kannattanut ehdotusta. Jos seurakunta suostuisi\nsiihen, niin muutto tietysti suoritettaisiin valtion varoilla. Ja\nseurakunta oli suostunut.\n\nSe oli ratkaissut Israel Pellikan kannan. Tähän saakka hän oli ollut\nUnkan vastustaja, nyt hänestä tuli hänen innokkain kannattajansa. Se\noli totta. Uusi kirkko ja pappila olivat ajan vaatimat -- varsinkin\npappila. Anna-rouva oli yhtynyt mieheensä. Sehän oli selvä! Vanha\npappila oli kuin harakan pesä. Kovilla pakkasilla kohmettuivat\nkynnet, kun Israel kansliassa kirjoitti kantoluettelojansa.\n\nMutta silloin oli Anna-Stiina Bastman noussut raivoon. Vai\nkohmettuivat kynnet! Hänen Lorents-vainajansa oli istunut kansliassa\nturkit päällä eikä ollut valittanut.\n\nMutta hänellä oli ollutkin aate, joka oli häntä lämmittänyt:\nNapoleon! Israel Pellikalla ei ollut mitään aatetta. Hänet oli\nLappi painanut parrelleen... ja kun ei muu auttanut, niin rupeapas\nhävittämään kokonaista kirkonkylää! Lorents-vainaja oli tyytynyt\nhävittämään vain englantilaisia ja ryssiä ja kaiken maailman muita\nkansallisuuksia... mutta omien ihmisten hän oli sallinut rauhassa\nahertaa siinä, mihin olivat kömmänänsä kyhänneet!\n\n\"Mutta -- enhän minä halua hävittää kirkonkylää. Uutta kirkkoa ja\npappilaa ruvetaan pian rakentamaan. Minkä minä sille voin, jos\nkirkonkylä siirtyy perässä.\"\n\n\"Niin, sinä haluat vetää kaikki sen kirkkosi perässä! Mutta -- sen\nminä sanon, ettei tämä muori liiku! Täällä minä olen syntynyt,\nkasvanut ja elämäni elänyt... ja tänne minä jään! Minulle kelpaa\nvielä tämä vanha kirkko. Jollei Holottaja siellä enää huuda, niin\nminulle riittää kukkoviirin vingunta. Se puhuu minulle enemmän kuin\nLeipparin luritus! Ja jollet sinä siellä enää saarnaa, niin ei\nhaittaa, ei yhtään haittaa. Minä menen sinne kesäiltaisin istumaan ja\nkuuntelen rakkaan Lorents-vainajani ääntä!\"\n\nJa Anna-Stiina Bastman oli puhjennut itkuun. Se tapahtui harvoin,\nmutta kun se joskus sattui, niin se oli sitä voimakkaampaa. Hän itki\nkiukusta ja kaipauksesta. Että kehdattiinkin sellaista esittää!\nHänen, Anna-Stiina Bastmanin, pitäisi lähteä täältä, missä kaikki\nhänen omaisensa lepäsivät hautausmaassa! Sinne Uuttujoen suuhun\nlaitettaisiin tietysti uusi. Mutta sen saisi Israel-vätys vielä\nnähdä, että tänne ne karpeaisivat Uuttujoen suusta... kuolleet --\nsillä täällä olivat ihmiset ikimuistoisista ajoista alkaen tottuneet\nlepäämään ja odottamaan ylösnousemuksen aamua.\n\nJa Anna-Stiina Bastman oli vihoissaan Unkalle. Vihoissaan? Hän olisi\ntahtonut syödä tämän, jos olisi saanut käsiinsä. Mutta Unkka ei\ntietysti enää poikennut pappilassa -- sen jälkeen kuin he olivat\njakaantuneet eri puolueisiin -- silloin kuin maantien rakentamisesta\noli ensi kertaa kiistelty.\n\nAnna-Stiina Bastman karttasi villoja pirtissä. Takassa paloi tuli, ja\nkahvipannu kellotti lieden syrjällä. Leon oli jäänuotalla Heikuraisen\nja Pokka-Ollin kanssa. Niin -- Leonista oli tullut mies. Hän ei enää\nmaistanut kuin harvoin -- aniharvoin. Ja silloinkin määrän perästä.\n\nVanha ruustinna karttasi ja mietiskeli. Niin -- kuka olisi uskonut,\nettä tästä pojasta... tästä tuhlaajapojasta ja kaiken maailman\nretkusta sittenkin loppujen lopuksi tulisi hänen tukensa ja\nvanhuutensa turva? Kartta raapaisi pahasti toista karttaa vasten.\nKyllä hän yksinkin tulisi toimeen... mutta olihan hyvä, että Leon oli\nheittänyt juonnin ja naisten perässä hyppäämisen. Ei hän silti ihan\nnihki raitis ollut -- ei. Ja kukapa sellaista vaatikaan -- varsinkin\nLapissa. Viinakulta oli hyvä olemassa... mutta sitä piti viljellä\njärkevästi. \"Viina on viisaan juotava eikä tuhmalle tuotava.\" Niin\nse oli. Mutta -- että Israel ei ollut koskaan pannut pisaraakaan\nsuuhunsa -- sitä ei Anna-Stiina Bastman ymmärtänyt. Hän halveksi\nvävypoikaansa senkin vuoksi.\n\nNyt se oli taas lähtemässä joen suuhun sitä uutta kirkkoansa\nkatsomaan. Anna-Stiina ei ollut käynyt siellä eikä kävisi. Sen\npäätöksen hän oli itsekseen tehnyt. Joku järjestys täytyi tässä\nelämässä olla. Anna-Stiina katseli, kuinka Pellikka valjasti poroaan.\nMokomakin vätys! Olisi ollut kalalla Leonin kanssa -- niin se olisi\nollut paljon hyödyllisempää. Mutta -- ei. Siellä piti ajastaa joen\nsuussa harva se päivä. Kuului olevan jo puolirajassa se kirkon teos.\n\nYhtäkkiä oli Anna-Stiina portailla.\n\n-- Haepas minunkin poroni! -- komensi hän.\n\nPellikka kurkisti poron seljän yli. Hän oli polvillaan maassa.\n\n-- Lähteekö mamma mukaan?\n\n-- Minä sinun reissuillesi... ja sinulle selittämään! Mutta -- hae\nporo ja pian!\n\nPellikka mutisi jotakin itsekseen, mutta sitoi sitten poronsa\ntikapuihin, otti sukset ja lähti hiihtämään metsään.\n\nAnna-Stiina rupesi vaihtamaan pukua. Halvattu sentään! Hänenpä piti\nottaa selko, mitä Ellen ja Alina asiasta ajattelivat -- kummalleko\npuolen kallistuivat. Nyt oli koko kirkonkylä kuin kahtia jaettu:\nUnkan ja Leonin puolue. Apteekkari, lääkäri ja lukkari kannattivat\nUnkkaa -- Israelista ja Annasta puhumattakaan -- ja nimismies --\ntietysti nimismies. Mikäs auttoi, kun kaikki muutkin virkakunnat\nsiirtyivät sinne... uuteen kirkkopaikkaan. Vaikka nimismies\naikaisemmin oli ollut vastaan, kun maantiestä oli väitelty -- sitä\nennen tietysti oltuaan asian puolella, kaikkein ensimäiseksi. Senkin\ntuulihattu! Mutta yhdessä suhteessa hän oli ratkaisevasti muuttunut.\nEi laukannut enää niin paljon kuin ennen. Pysyi jo vaimonsa ja\nlastensa luona.\n\nJoonas-setä oli kuollut vuosi sitten, ja hänestä ei Anna-Stiina\nollut saanut selvää. Oli vain tuhissut nokkaansa ja puhunut yhdestä\ntarpeellisesta. \"Yksi on tarpeellinen, rakas Anna-Stiina!\" Saattoi\nolla... ja kyllähän hän vanhana papinrouvana tiesi, että niin\n_olikin_ -- mutta oli niitä nyt muitakin -- niinkuin esimerkiksi\nse, mihinkä hän, Anna-Stina Bastman, nyt muuttaisi, kun pappilan\nrakennukset revittäisiin ja siirrettäisiin joen suuhun. Niistä\nkuulemma tehtäisiin uuteen pappilaan ulkohuonerakennuksia. Oliko\nkummempaa kuultu!\n\n\"Kyllä taivaallinen Isä pitää meistä huolen\", oli Joonas sanonut.\n\nTietysti! Pitipä tietysti... mutta kyllä sitä piti myös ihmisen\nitsensä huolehtia. Vai luuliko Joonas, että hän, Anna-Stiina,\nsaattaisi niin vain kädet ristissä odottaa, että taivaallinen\nIsä tulisi valjastamaan hänen poronsa ja lähtisi Ruijaan raitoa\nnoutamaan? Kylläpä silloin vaaleneisi Jespessin, sen vanhan\nirstailijan ja kitupiikin nenänpää! \"Missä ovat rouvat, jotka minä\nsinulle annoin? Kolme kaunista, suloista vaimoa lahjoitin sinulle\nperäkanaa, kun toinen kuoli toisen tieltä. Mutta sinä revit ne ja\nraatelit... kaikki tyyni! Ja halvattu sentään! Minä olisin joutunut\nensimmäisenä sen holkerin hampaisiin, jos olisin sen ottanut. Mutta\nminä -- minäpä, muori, osoitin sen ovelle, _minä_!\"\n\nNiinpä niin, Joonas ei ollut mitään vastannut hänen vuodatukseensa.\nOlipahan vain pari kertaa niiskahuttanut ja ollut kovin heikko. Parin\nviikon kuluttua hän sitten oli kuollut... ja nyt aikoi Esko tietysti\nsiirtyä joen suuhun äitinsä kanssa.\n\nLusina-täti oli menettänyt kaiken pohjan jalkainsa alta miehensä\nkuoltua. Hän olikin vain koko ikänsä säestänyt miestään --\nsekundeerannut, niinkuin Anna-Stiina sanoi. Ja nyt kun Joonasta ei\nenää ollut, hän sekundeerasi Eskoa. Tämä oli metsätyönjohtajana\nyhtiön hommissa... ja tietysti hän myös muuttaisi joen suuhun.\n\nKaikki ne siirtyivät sinne -- kaikki. Tähän vanhaan kirkonkylään ei\njäisi muita kuin hän ja Leon... he kahden.\n\nNyt olivat sitäpaitsi valtiopäivämiesvaalit ovella. Lapista\nvalittaisiin vain yksi edustaja herrainpäiville. Unkka Berghäll oli\ntietysti asettunut ehdokkaaksi -- tietysti. Anna-Stiina Bastman\nharppasi edestakaisin pirtissä pyhäpuku yllään. Hän oli pakottanut\nLeonin rupeamaan vastaehdokkaaksi. Siitä oli Unkka raivostunut. Hän\noli julkisessa kuntakokouksessa soimannut Leonia... sanonut, että\nvaltiopäivämiehen tuli olla puhdasmaineinen. Mutta -- sitä ei Leon\nollut. Häntä syytettiin yleisesti eräästä asiasta, joka oli tullut\nkoko Lapinmaan tietoon. Hänen ei tarvinnut sanoa, mikä se oli... se\noli yleisesti tunnettu. Siitä oli syntynyt hirvittävä kohtaus. Leon\noli siinä paikassa haastattanut Unkan kunnianloukkauksesta. Olihan\nherjaus tapahtunut julkisessa kokouksessa. Mutta hän, Anna-Stiina,\noli saanut pojan luopumaan siitä. Leon oli raivonnut: \"Se ei ole\ntotta!\" \"Onhan se totta!\" oli hän huudahtanut. \"Ja siksi sinä et mene\nkäräjiin. Vaikkapa voittaisitkin siellä, olisi se joka tapauksessa\nomiaan pilaamaan asiaasi! Ja sitäpaitsi -- sehän on totta.\" Leon oli\nlysähtänyt penkille kuin iskun saanut ja hetken kuluttua puhjennut\nitkuun.\n\nNiin se Unkka -- sellaisia keinoja hän käytti. Mutta Leon -- Leon\noli taipunut äitinsä tahtoon ja peruuttanut haasteen. \"Se on huono\nkunnia, jota käräjistä etsitään!\" oli hän sanonut, ja se oli\nsanottu otolliseen aikaan. Nyt asettuivat monet vastustajistakin\nLeonin puolelle. Mitäpä siitä, vaikka olikin miehellä harha-askel\nelämässään. Lain edessä hän silti vielä oli \"puhdasmaineinen\". Sillä\neihän häntä ollut kukaan siitä syyttänyt, ja se, jolla aloiteoikeus\noli, ei tulisi sitä koskaan tekemään.\n\nNiin -- Leon! Hän oli siis myös nyt ehdokkaana, ja Lorents-vainajakin\nsaisi nähdä, mihin hänen poikansa pystyisi. Hänessä olisi sittenkin\nNapoleonia, vaikkei ihan sillä tavalla kuin hän, pappa-rukka, oli\nkuvitellut. Leonista ei ollut tullut tiedemiestä, mutta hänestä\ntulisi valtiopäivämies, Lapin edustaja. Ja hän näyttäisi Helsingin\nherroille, mitä tämä pitäjä parhaiten tarvitsi. Ei maantietä etelään,\nvaan pohjoiseen: Jaurinpäästä rajalle, Jantulaan, mistä ei ollut\nkuin pieni huippaus jokea pitkin Näätämöön. Sieltä oli eläminen\nsaatu tähänkin asti ja saataisiin edelleenkin. Kun kerran toisella\noli maantie taskussaan, piti se olla Leonillakin. Se oli hänen,\nAnna-Stiina Bastmanin, keksintöä.\n\nHän oli puhunut tästä pitäjäläisille. Pahustako he lähtisivät yli\nMaanselän haparoitsemaan, kun oli meri edessä koillispuolella\n-- oikea Lapin pelto! Ja sellainen kauppapaikka kuin juuri Näätämö\n-- Vesisaaresta puhumattakaan. Pohjoista kohtihan täällä vedetkin\nvirtailivat, Jäämereen ja Varankivuonoon... eivät ne etelään päin\nluritelleet. Sehän oli kuin itse Jumalan viittaus, mistä päin sokeri,\nsuola ja kahvi oli haettava... jauhoista puhumattakaan. Hän oli\nsaanut Heikuraisen innostumaan tähän tuumaan, ja Jaafet nyt levitti\naatetta hänen puolestaan laajemalle. Muuttakoot Israel, Anna ja koko\nkonkkaronkka! Täällä elettäisiin kuten ennenkin ja lasketeltaisiin\nmyötätuulessa Jaurinpäähän. Sitä reittiä oli uuden kirkonkylänkin\nasukkaiden käytettävä, jos mielisivät leivässä pysyä. Maantie\nJaurinpäästä Jantulaan! Se oli selvä!\n\nNyt oli Israel tuonut poron. Anna-Stiina hörppäsi kahvinsa, pujotti\npeskin päälleen, sitoi paksun villahuivin karvalakkinsa ympärille,\notti kintaansa ja lähti. Mutta -- hämmästyksekseen hän huomasi, ettei\nvävypoika ollutkaan valjastanut.\n\n-- Valjasta! -- komensi hän portailta.\n\nEikä Pellikan auttanut muu kuin totella. Hänellä oli kiire, mutta hän\nei uskaltanut anoppiaan vastustaa. Tämä oli viime aikoina käynyt niin\nkiukkuiseksi, ettei juuri kunnolla puhutellut... äyski ja paukkasi\nvain.\n\nAnnakin tuli portaille.\n\n-- Mihin äiti nyt aikoo?\n\n-- Se ei kuulu sinulle. Mutta -- muista, että kun Leon tulee\njärveltä, niin rupeatkin piian kanssa perkaamaan kaloja, jotta\nsaadaan suolaan.\n\nJa hän astui portailta alas suorana ja pystypäisenä kuin kuningatar,\nkääri hihnan kalvosensa ympärille, hyppäsi ahkioon ja suisti pihasta\nulos.\n\n-- Mihinkähän se nyt mahtoi mennä?\n\n-- Jospa meni vaalimatkoilleen, -- naurahti Pellikka. Häntä olivat\nalkaneet huvittaa nämä hänen anoppinsa puuhat.\n\nVai että Leon valtiopäiville! No niin -- oli siellä huonompiakin\nmiehiä ollut. Mutta -- jos nyt oikein ajateltiin Lapin kaikinpuolista\netua, niin sinne ei oikeastaan kyennyt kuin yksi mies. Kuka se oli,\nsen Israel Pellikka jätti sanomatta. Hän vain ajatteli sitä itsekseen.\n\n\n2\n\nToivolan pirtissä istui Anna-Stiina-täti pöydän takana pyhäpuvussaan\n-- samassa, joka hänellä oli ollut yllään Fonne-vainajan\nhautajaisissa.\n\nTuliaiskahvit oli juotu, ja nyt oli aika käydä asiaan.\n\nSe oli sellaista juttua, että tässä pitäjässä tapahtui nyt kummia.\nUutta kirkkoa rakennettiin ja uutta pappilaa -- hm -- ja koko\nkirkonkylä aiottiin siirtää Uuttujoen suuhun. Mutta -- se nyt oli\npikku juttu... joka siirtyi, se siirtyi, ja joka jäi, se jäi. No\nniin. Sillä pakkoa sinne ei ollut kellään, jollei itse tahtonut\n-- niin, paitsi virkakunnalla. Mutta -- se maantiejuttu... se oli\ntärkeämpi. Unkka suunnitteli maantietä etelään, hän, Anna-Stiina\nBastman, taas pohjoiseen.\n\nEllen-rouva oli hyvin arkana ottanut vastaan sisarensa. Hän oli\nkuullut, kuinka kirkolla riideltiin, ja että Anna-Stiina johti\ntoista puoluetta, vaikka Leon olikin nimenä. Israel Pellikka oli\npitäjämatkoillaan poikennut Toivolassa, ja he olivat siis asioista\nselvillä. Nyt oli Ellen-rouva rauhoittunut sen verran, että oli\nottanut esiin nypläyksensä ja istahtanut pöydän päähän kuuntelemaan\nsisarensa juttua... Alina kutoi kangasta karsinan puolella. Hänen oli\nsieltä hyvä pitää silmällä tätinsä vaihtuvia ilmeitä tämän jutellessa.\n\nVai että maantie pohjoiseen? Alinan kaide oli pysähtynyt. Mihinkäs\npaikkaan se sitten tulisi kulkemaan?\n\n-- Jaurinpäästä rajalle -- Jantulaan. Olisi sinunkin, Alina, hyvä\nkäydä kesällä Ruijassa, kun olisi tie. Mutta -- mitä sinä etelän\ntiestä hyödyt?\n\nOlihan se niinkin... mutta olikopa kesällä Ruijaan asiaa?\n\n-- Asiaa! -- huudahti Anna-Stiina-täti, ja hänen komea nenänsä kohosi\npystyyn. -- Aina on asiaa elävällä! Mikäs oli lasketellessa omalla\nvenheellä Jaurinpäähän ja noutaa Näätämöstä kahvit pois! Ei tarvinnut\nniin paljon ostaa talvella... ja kukaties voitaisiin talvimatkat\nvaihtaa kesämatkoihin. -- Minäpä sen tiedän, minä, joka olen siellä\npikku ikäni heilunut.\n\nOlihan se niinkin... mutta -- olikopa nyt siitä etelän tiestäkään\nhaittaa? Hyvä, jos saataisiin molemmat.\n\nEllen-rouva se tämän huomautuksen teki. Mutta nyt Bastmanin täti\npääsi elementtiinsä.\n\n-- Sinä et ymmärrä yhtään mitään, Ellen! -- huudahti hän. \"Saataisiin\nmolemmat!\" Tuo osoittaa, ettet sinä ollenkaan välitä syntymäpitäjäsi\nkehityksestä! Molempia ei hallitus anna -- se antaa vain toisen. Ja\nnyt on kysymys siitä, kumpi on parempi.\n\nAnna-Stiina-täti tiesi jo tarpeeksi. Ei tästä tullut mitään. Nämä\ntäällä Toivolassa tiesivät asioista enemmän kuin olivat tietävinään\n-- tiettyhän se: pitivät Unkan puolta. Mutta -- olisivat ne joskus\nvoineet pitää _hänenkin_ puoltaan. Olihan _hänkin_ joskus pitänyt\n_heidän_ puoltaan. Mutta -- turha oli tätä enää jatkaa, asia oli\nselvä.\n\n-- Sinä sitä Leoniasi sinne valtiopäiville..., lausahti Ellen-rouva.\n\nHerra varjele! Minä? Itse Leon sinne halusi eikä hän, Anna-Stiina,\nsuinkaan asettunut vastaan. Vai vastustiko Ellen sitä, että Unkka\naikoi?\n\nEihän hän nyt sitäkään... vaikka ei hän, Ellen, käsittänyt, mitä se\nUnkka siellä saisi aikaan.\n\n-- Samaa mieltä olen minäkin: ei mitään! -- paukahutti Bastmanin täti.\n\nMutta -- nyt alkoi Alina tulistua. Millä oikeudella täti aina pyrki\nholhoamaan heitä? Miksei Unkka kykenisi yhtä hyvin kuin Leonkin?\nMissä suhteessa oli Leon parempi? Se, että hän oli pari, kolme\nluokkaa lyseota käynyt, ei nyt paljoa merkinnyt. Kyllä Unkka tunsi\nLapin varallakin yhtä hyvin kuin Leon. Ja sitäpaitsi Leon...\n\n-- Mitä? -- tuhahti Anna-Stiina-täti.\n\n-- ... niin -- oli tunnettu...\n\n-- Mistä?\n\nAlinan sukkula lensi pari kertaa vinhasti edestakaisin.\n\nSitten hän vastasi:\n\n-- Tunnettu siitä, että hän on aikaisemmin -- ryypiskellyt.\n\nMutta nyt löi Bastmanin täti nyrkkiä pöytään, niin että kahvikupit\nhelähtivät. Hän oli odottanut, että Alina sanoisi muuta. Mutta riitti\ntämäkin.\n\n-- Vai että ryypiskellyt! -- huusi hän. -- Kuule Alina, minä tahdon\nkerta kaikkiaan sanoa, että: stopp! Ryypiskellyt! Minä sanon sinulle,\nAlina, että Leon on _juonut_, juonut pahemmin kuin sika... mutta minä\nen kärsi, että siitä tulevat edes sukulaiset minulle huomauttamaan!\nItse minä sen kannan, eikä siinä ole syrjäisillä nokan koputtamista!\nVai olenko minä koskaan sekaantunut siihen, että sinun isäsi\naikoinaan joi? En! Minä olen pysynyt omassa tarhassani ja antanut\ntoisten pelehtiä omassaan! Ja mitä siihen Leonin ryypiskelyyn tulee,\nniin nyt on poika jo kolmisen vuotta käyttäytynyt kuin mies. Ja se\nmuuttaa asian!\n\nSopu oli auttamattomasti rikki. Ellen-rouva koetti sovittaa, mutta se\noli samaa kuin olisi kaatanut öljyä valkeaan. Anna-Stiina Bastman oli\nkerta kaikkiaan päässyt elementtiinsä ja antoi tulla kuin torvesta:\n\n-- Ei luulisi sinullekaan, Ellen, olevan samantekevää, saako joku\nnoin vain ruveta mullistamaan pitäjää, missä on vallinnut kuri ja\nkristillinen järjestys! Siellä lepää kirkon juurella Fonne-vainaja\nniinkuin minunkin Lorentsini. Siellä on Joonas, siellä pappa ja\nmamma... kaikki meidän omaisemme. Ja nyt aikoo Unkka, sen tulisen\nkorvennettava, jättää haudat hukkain ja karhujen raadeltaviksi. Minä\nkysyn: sekö on pieteettiä?\n\nAlinan sukkula lensi kuin vimmattu, ja kaiteen loukutus säesti\nAnna-Stiina-tädin sanoja. Hän oli tulipunainen kasvoiltaan, ja\nhänen kätensä vapisivat. Yhtäkkiä hän keskeytti kutomisen ja sanoa\npaukautti:\n\n-- Mitä tässä on riitelemistä! Sinä koetat saada Leonin\nvaltiopäiville, ja me äidin kanssa äänestämme Unkkaa. Asia on selvä!\nEi kannata pauhata!\n\n-- Ei kannatakaan! -- huudahti Anna-Stiina-täti. -- Kyllä minä jo\ntullessani arvasin, minkälaisen vastaanoton täällä saa. Läksinpähän\nkuitenkin kuin vanhasta sukulaisrakkaudesta. Mutta -- saatan olla\nkäymättäkin. Ensi kertaapa muuten taidan täällä ollakin... ja\nluultavasti viimeistä myös!\n\nTällaista ei ollut ennen tapahtunut heidän kesken. Tämä oli vallan\nkauheaa! Ellen-rouva itki pöydän päässä, ja Alina kutoi pää tutisten.\nKuului vain kaiteen loukutus, kun hän löi lankaa loimien väliin.\n\nAnna-Stiina nousi, sieppasi orrelta peskinsä ja rupesi pujottamaan\nsitä ylleen. Hän ähisi ja puhki, niin hän oli kiukuissaan. Että\nAlina, hänen kerrallinen lemmikkinsä, oli saattanut tuolla\ntavoin vastata hänelle, vanhalle tädilleen! Sitä hän ei jaksanut\nanteeksiantaa. Oli parasta lähteä ja heti.\n\n-- Kyllä se nyt oli ikävää, että näin kävi, -- valitti Ellen-rouva\nitkunsa lomasta. -- Minä ajattelin, että olisit jäänyt yöksi.\n\nAnna-Stiina ei vastannut, sitoi vain villahuivia karvalakkinsa\nympärille. Hänen kätensä vapisivat. Hän odotti, mitä Alina sanoisi.\nJos Alina kehoittaisi jäämään, niin hän jäisi. Mutta -- kangaspuiden\nluota ei kuulunut muuta kuin kaiteen vihainen loukutus.\n\n-- Hyvästi! -- sanoi hän, ja ääni uhkasi ihan tarttua kurkkuun.\nSeuraavassa tuokiossa hän oli jo ulkona, irroitti poronsa ja lasketti\npyrynä pihasta.\n\nHän ehti vain huomata Alinan kalpeat, hätääntyneet kasvot ikkunassa,\nmutta nyt oli jo liian myöhäistä. Sielläpä seuhtokoot! Tämä muori\nosasi tulla ja myös lähteä! Ei ollut tie kirkolle sen pitempi\npalatessa kuin tullessakaan!\n\nKyllä oli maailma muuttunut! Ennen nuokin... Näätäläiset... aina\nkysyivät neuvoa häneltä. Ja hänhän neuvoi. Kuinka monta kertaa\nhän oli Ellenillekin sanonut, että tee niin ja niin. Ja Alinalle!\nMutta -- sen siitä sai, kun ikänsä palveli... toi kahvit, sokerit,\nsuolat ja jauhot Ruijasta, niinkuin hän oli Fonne-vainajan kuoleman\njälkeen säännöllisesti tuonut. Ei ollut Alina kuin kerran käynyt\nRuijassa Emauksessa asuessaan. Hän, Anna-Stiina Bastman, oli kaikki\ntoimittanut. Ja nyt kun olisivat voineet tehdä vastapalveluksen,\nolivat työntäneet hänet ovesta ulos... oma sisar, oman sisaren tytär.\nHerra Jumala! Oliko tämä enää yhtään sitä entistä maailmaa, jolloin\nhe elivät sovinnossa kuin yksi suuri perhe?\n\nJa Anna-Stiina Bastman oli niin loukkaantunut, että itki. Siitä\nhuolimatta tai juuri senvuoksi sai poro sivalluksen toisensa\njälkeen, ja se pakeni kuin henkensä edestä. Ajohihna paukkui sen\nkylkiä pitkin, ja se porhalsi menemään kuin hullu. Lumi pöllysi vain\nympärillä, ja kovia lumipaakkuja lenteli sen koparoista Anna-Stiina\nBastmanin silmille. Hän sylki ja töpehti -- taisipa joskus kirotakin.\nHalvattu sentään! Nyt olivat linjat selvät, ja vauhti sen mukainen.\nLeon herrainpäiville, ja maantie Jaurinpäästä Jantulaan! Se oli nyt\nse ainoa asia, joka työnsi tieltään kaikki muut.\n\nEi sentään ihan kaikkia. Kun Anna-Stiina tuli kotiin, oli Leon\npalannut kalasta. Hän sitoi poronsa jäkäläkantoon ja riensi pirttiin.\n\nSiellä oli siian perkkuu täydessä käynnissä. Leon, Heikurainen,\nPokka-Olli ja Pellikan piika puhkoivat kaloja. Anna-Stiina vaihtoi\nnopeasti pukua ja työntyi joukkoon leveänä, hallitsevana.\n\n-- Missä Anna on? -- puuskautti hän.\n\n-- Rouva ei joutanut, -- vastasi tyttö.\n\nJoutanut! Kylläpä syömään jouti, kun toinen sille valmiiksi kantoi\nnenän alle! Mutta -- olkoon! Kyllä he ilman kirkkoherran rouvaakin\ntulivat toimeen.\n\nOlipa kaloja -- halvattu sentään! Anna-Stiina unohti Toivolassa\nkäynnin ja ryhtyi riemulla puhkomaan. Joukossa oli alamittaisiakin,\nmutta siitä ei väliä. Kukapa se nyt tuumastukilla joka sinttiä\nmittaamaan, joka järvestä nousi. Sopi tulla nimismiehen katsomaan.\nHän antaisi sille tuliaisiksi juuri nuo alamittaiset...\n\n-- Missä sinä ajastit? -- kysäisi Leon.\n\nAnna-Stiina äimisti. Kannattikopa tuota enää muistella, kun oli niin\njumalattoman paljon kalaa? Mutta -- samapa tuo.\n\n-- Toivolassa... maaperää koettelemassa.\n\n-- No... mitä nuo sanoivat?\n\n-- Arvaathan sen kysymättäkin... Unkkaa äänestävät.\n\n-- Mutta -- kun me äänestämme tätä Leonia, niin sittenhän on\npirskatti, ettei pääse! -- innostui Pokka-Ollikin. -- Voi Ierusalem\nja Mooapin vuoret! Mitäs me Suomesta saamme! Virkakunnat... sakot ja\nkunnankuitit, ukaasit ja muut prikaasit. Kyllä se tiedetään!\n\nOlli oli ähmissään nimismiehelle, kun tämä oli sakottanut häntä\nluvattomasta tanssinpidosta. Mutta -- viinanmyynnistä ei ollut\npystynyt sakottamaan, kun oli itsekin joskus ottanut.\n\n-- Ennen minä aina sakkoni maksan kuin nimismies puotivelkansa\nJaverukseen!\n\n-- Turpa kiinni, Olli! -- komensi Anna-Stiina ja löi kalan\nsisälmykset sitä varten esilleotettuun pärekoppaan. -- Pidä sinä vain\nhuolta sakoistasi ja anna nimismiehen huolehtia omistaan.\n\nOlli vaikeni ja puhkoi kaloja. Hän oli tottunut saamaan läimäisyjä\n\"valloilta\". Hänhän oli vain sellainen pieneläjä näiden isoisten\nrinnalla. Mutta ei hän kauan murjotellut. Tuokion kuluttua hän\noikaisi selkäänsä ja hihkaisi:\n\n-- Onpa siikaa!\n\nNiin oli, ja nyt pantiin pata tulelle ja keitettiin tauro.\n\nAnna-Stiina hääräsi täyttä päätä. Hän oli uudessa elementissään,\ntyössä ja touhussa. Nyt hän sai taas heilua, heilua, heilua.\n\n-- Älä lähde, Jaafetti, syömättä! -- huusi hän, kun huomasi, että\nHeikurainen teki lähtöä. Saalis oli jaettu.\n\nLeonille oli tullut puolet, sillä nuotta oli hänen. Heikurainen ja\nOlli saivat tyytyä neljännekseen.\n\n-- Nyt minä lähden kalan kaupalle, -- ylpeili Pokka-Olli, punniten\nsaalistaan käsivartensa varassa. -- Mahtaisikohan kirkkoherra ostaa?\n\n-- Ei osta, -- nauroi Leon, -- sillä tässä on hänenkin osansa,\nvaikk'ei hän ole näiden vuoksi tikkua ristiin pannut.\n\nNo niin. Keitto joutui. Asetuttiin istumaan pirtin pitkän pöydän\nääreen ja pisteltiin tauroa. Anna-Stiinasta tämä oli hiukan\nalentavaa... syödä näin alinkokansan kanssa. Mutta -- nyt oli kysymys\nLeonin herrainpäiville pääsystä... ja sen vuoksi oli uhrattava\netiketti.\n\n-- Mitä jos kutsuttaisiin Israel ja Annakin, -- ehdotti Leon, mutta\näiti pani vastaan.\n\n-- Ei kutsuta! Kun kerta jouduttiin omaan ruokakuntaan tuon\nkirkkojupakan vuoksi, niin pysytään. Hei, Olli, lisää!\n\n-- Tämä se on sitä vaalikeittoa, -- nauroi Olli. -- Häjy, jos olisi\nsyöttää koko tämänpäiväinen saalis kirkonkylän kurmupeskeille, niin\nääniä tuli!\n\nOlisipa saattanut tulla... mutta tuli niitä muutenkin. Postimies oli\nkertonut, että naapuripitäjässä olivat aikoneet äänestää Leonia.\n\n-- Mitä mieltä Tiinus on, karvari? -- kysyi yhtäkkiä Heikurainen.\n\n-- Tiinus venyttelee vuotia ja veisailee. Siitä ei saa selvää. Mutta\n-- Uuttujoen suuhun aikoi hänkin siirtyä, sillä täällä hänellä ei\nenää ole työtä.\n\nHeikurainen oli myös siirron puolella, mikäpä auttoi. Se oli\nliikemiehen laita semmoinen, että piti mennä sinne, minne ostajakin.\nMutta -- siitä huolimatta hän oli Leonin puolella maantieasiassa.\n\n-- Siirry vaan, Jaafet... sen minä ymmärrän, -- puhui Anna-Stiina. --\nMutta me Leonin kanssa jäämme.\n\nMutta -- missä he aikoivat asua, kun pappila purettaisiin? Pellikka\noli kertonut, että parin viikon päästä alettaisiin pirttirakennusta\nrepiä. Koko pitäjän hevoset oli käsketty siksi ajaksi tänne.\n\nNyt otti Olli taasen puheenvuoron. Näädän pirttirakennus jäisi\npaikoilleen... ja sitä paitsi: Unkka Berghäll kaupitteli taloaan.\nJäisi kuulemma liiaksi syrjään, kun hänen kunnan asioiden vuoksi oli\nasuttava kirkolla.\n\n-- Mitähän sanoisit, äiti, jos ostaisin Emauksen? -- esitti Leon.\n\nMutta -- nyt pani Anna-Stiina topakasti vastaan,\n\n-- Sinne minä en lähde! Ennen asun vaikka vanhassa tapulissa, mutta\nEmauksessa -- en.\n\nJa hän viskasi siian ruodon takkaan kuin osottaakseen, ettei siitä\nasiasta kannattanut enempää puhua.\n\n-- Ostakaa minun mörskäni, -- esitti Olli. -- En tahdo paljoa.\n\n-- Aiotko sinäkin muuttaa?\n\nAnna-Stiina Bastman katseli suurin silmin Ollia, joka keitetty siika\nhyppysissään veteli siitä pitkiä, makeita suikaleita.\n\n-- Aiotko sinäkin muuttaa?\n\n-- Tietysti, tietysti. Missäpä me muorin kanssa muualla kuin siellä\nmissä herratkin. Kuka täällä enää kahvia ostaa, kun ei jää muita kuin\nruustinna ja Leon?\n\nNiinpä niin, niinpä niin.\n\n-- Ja tanssaa! -- nauroi Heikurainen suu täynnä kalaa.\n\n-- Älähän puhu, Jaafetti! Mitä, jos minä Leonin kanssa rupeaisin\ntanssaamaan! Sitä en olekaan ennen tehnyt... mutta nythän se sopisi!\n\nNaurettiin. Sepä olisikin nähtävyys, kun ruustinna laskettaisi\nangleesia, ja Suutari-Sehvi soittaisi. Mutta -- tämä leikinlasku\nrupesi yht'äkkiä tuntumaan kammottavalta. Se oli kuin ensimmäisten\nihmisten iloittelu ennen suurta vedenpaisumusta. Kaikki vaikenivat.\n\nNiinpä niin, niinpä niin. Anna-Stiina Bastman huomasi, että elämä\nhänen ympärillään hajosi. Kaikki aikoivat Uuttujoen suuhun -- kaikki\nsyrjää myöten. Hän oli kyllä hokenut sitä kiukuissaan, mutta ei\nollut uskonut sitä mahdolliseksi. He jäisivät todella Leonin kanssa\nkahden... kahden tähän vanhaan kirkonkylään, aution kirkon ja\nmuutamien mökkien keskelle.\n\nÄänettömänä hän korjasi illallisen jätteet pois ja pyyhki pöydän.\nOlli ja Heikurainen olivat menneet. Tuntui siltä, kuin olisivat\nheidän muassaan menneet myös viimeisetkin toiveet. Elämä näytti\nloppuneen -- Hyvä Jumala!\n\nMutta -- sitten hän ryhdistäytyi. Seisoen keskellä pirtin lattiaa,\njoka oli täynnä suomuja kalanperkuun jäljiltä, hän julisti:\n\n-- Muuttakoot, mutta me pysymme täällä! Hei, Leon!\n\nHae lunta! Me siistimme tämän lattian. Ja sitten kaloja suolaamaan,\nvaikka menisi aamuun!\n\nLatoessaan siikoja nelikoihin hän yht'äkkiä kysyi:\n\n-- Et kai sinä, Leon, vaan lähde?\n\n-- Ole huoletta, äiti. Minä en jätä sinua. Niin kauan kuin on järvi\ntuossa, me elämme. Ja sitä paitsi... minä olen vakavasti aikonut\nruveta asianajajaksi. Täällä ei ole ketään, joka paikkakuntalaisten\nasioita ajaisi -- paitsi Holottaja. Mutta -- hänestä ei ole vaaraa.\nMe jäämme tänne. Ja vaikk'ei minusta tulisikaan valtiopäivämiestä,\nniin vähät siitä. Täällä on työtä ja leipää -- siitä huolimatta.\n\n-- Et siis itsekään usko?\n\n-- En -- totta puhuen. Unkalla on niin tavattoman suuri ylivoima.\n\nIhmeellistä, ettei Anna-Stiina Bastman sanonut mitään. Hänen\nsilmänurkassaan vain kimalteli, kun päreen valo sattui kasvoihin...\nkimalteli sellainen suolankirppu. Se oli kyynel. Mutta -- se oli\nyhtä kirkas kuin nuo Ruijasta tuodut rakeet, joita hänen vapiseva\nkätensä taitavasti sirotteli kalakerrosten väliin. Jumalan kiitos!\nOli ainakin särvintä kesään saakka.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\n\n1\n\nKävi niin, kuin Leon oli ennustanut: hän joutui tappiolle, ja Unkka\nvalittiin valtiopäiville.\n\nMutta -- omassa pitäjässä hän oli saanut loistavan voiton.\nKirkonkyläläiset, vaikka olivatkin innostuneet muuttoon, eivät\nsilti halunneet olla tekemisissä Suomen kanssa. Täällähän oli\nikimuistoisista ajoista totuttu erottamaan Suomi ja Lappi toisistaan.\nNe olivat kuin kaksi eri valtakuntaa, joilla ei ollut mitään\nyhteistä. Ja Leon oli Ruijan kannattaja, ja se oli ratkaissut asiain.\n\nNiin -- Ruija. Sehän sijaitsi lähempänäkin. Sieltä oli totuttu\nkaikki ostamaan, sinne kaikki viemään, porontaljat, voit ja riekot.\nJa sieltä toi paikkakuntalainen sen mitä tarvitsi, kahvit, sokerit,\njauhot ja suolat -- ne, joilla oli varaa panna raito liikkeelle.\nPieneläjät sen sijaan saivat tyytyä Javerukseen.\n\nNyt oli taasen kevät, vuosi viimeksikerrotusta kulunut. Kirkko\nalkoi olla valmis, samoin pappila. Pellikka rouvineen asui jo\nuudessa pappilassa Uuttujoen suussa. Vanhan pappilan päärakennus oli\npurettu, samoin pirtinpuoli. Jokainen hirsi, joka suinkin vain oli\nkelvannut, oli visusti käytetty. Anna-Stiina Bastman Leon-poikineen\noli jo syksyllä saanut muuttaa Näätään. Nimismiehen virkatalon vanha\npirttirakennus oli huomattu liian lahoksi. Se oli saanut jäädä\npaikoilleen.\n\nUnkka Berghäll oli nyt jo puoli vuotta ollut herrainpäivillä. Hän oli\nmyynyt Emauksen. Siinä asui nyt Luukas Morottaja Raunansa kanssa.\nLuukas oli ruvennut viljelemään maata ja heittänyt Lähetysseuran\npalveluksen. Se sopi paremmin hänen terveydelleenkin kuin alituinen\nkiertäminen ja saarnaileminen.\n\nUnkka oli rakentanut kirkolle oman talon. Se oli samalla majatalona\n-- nimismies oli sen sellaiseksi hakenut. Asumuksia tarvittiinkin,\nkun kirkon ja pappilan rakennustöihin oli täytynyt tuottaa\nkirvesmiehiä etelästä. Eivät riittäneet paikkakunnan voimat\nsellaiseen suurtyöhön.\n\nRusilta puuhasi uudessa talossa. Hänellä oli touhua. Sai laittaa\nruokaa monelle kymmenelle miehelle, jotka olivat rakennustöissä. Itse\nmestari asui kamarissa, ja häntä oli erikseen palveltava.\n\nMutta -- rahapenni siinä pyörähti Rusiltan arkkuun. Hän oli tarkka\nja kätevä. Sumppia keittäen hän hääräsi aamusta iltaan. Se sai\nkäydä kahvista. Sitä paitsi Unkka lähetteli silloin tällöin rahaa\nHelsingistä. Häneltä ei siellä paljon kulunut, ja valtiopäivämiehen\npalkka oli hyvä.\n\nKyläläiset kerääntyivät iltaisin Unkan pirttiin kuulemaan uutisia.\nTalosta oli tullut oikea käymäpaikka. Siellä istui Holottaja,\napteekkari ja nimismies -- tavallisista ihmisistä puhumattakaan. Mitä\nkuului Helsingistä? Tuliko maantie?\n\nRusilta nouti arkkunsa pohjalta viimeksitulleen kirjeen. Hän oli sitä\ntavannut ilta- ja yökappaleen, mutta ei ollut saanut kunnolla selvää.\nUnkka puhui valiokunnista ja uutskoteista. Se oli sellaista kieltä,\nettei sitä metsäperäläinen ymmärtänyt.\n\nLeippari luki. Hänhän oli selvillä asioista. Niin -- uutskotti\n-- sehän oli sama kuin valiokunta. Maantieasiakin oli joutunut\nuutskottiin.\n\n\"Mutta kyllä täällä on vaikia saaha mithään asioja esille. On niin\npaljon monenlaista ja monheen suunthaan ajattelevia. Maantieasia on\nnyt uutskotissa ja kyllä siinä oli vaiva, ennenkö se sinne saathiin\ntyönnetyksi. Mie pahoin pölkhään, ettei saaha sinne asti. Mutta\njonkun matkaa ehkä...\"\n\nSe tuotti pettymystä. Yksi ja toinen rupesi hokemaan, että Leonin\nsuunnitelma olisi ollut edullisempi. Se olisi sitä paitsi helpommin\nmennyt läpi... ei olisi vaatinut niin suuria kustannuksia. Erehdys\ntaisi tulla, kun oli Unkka Berghäll sinne lähetetty. Leon Bastman\nolisi varmaan saanut enemmän aikaan.\n\nAnna-Stiina Bastman riemuitsi. Sanoihan hän sen! Olisivat valinneet\nLeonin, niin olisivat saaneet! Leon olisi laittanut maantien, uusinut\nporosopimuksen, joka nyt oli mahdollisimman epäedullinen Suomen\npuolelaisille -- samoin kuin lintujen rauhoitusaikakin. Riekko luki\nkopeekkojaan rajalla, Suomen puolella, eikä sitä saanut pyytää. Mutta\nlensipäs Norjaan, niin henki pois! Sellaiset olivat täällä asetukset.\nEi -- Leon olisi tuonut kulta-ajan Lappiin, mutta Leoniapa ei valittu.\n\nAsianomainen itse muhoili vain. Hän kengitti pirttiä ja eleli omissa\naatoksissaan. Hän oli jo luopunut näistä suuruuden ajatuksista. Sai\nUnkka hänen puolestaan hoitaa Lapin Helsingistä käsin, jos pystyi.\nHän, Leon, mietti vain, olikohan tämä tavannut Saida Smirnoffia.\n\nSe se oli Leonia kannustanutkin tässä vaalikilpailussa: päästä\netelään ja saada tavata Saida. Se oli alunperin hänen ja Unkan välit\nrikkonut. Leon oli edelleenkin mustasukkainen serkulleen. Se ei ollut\nsammunut näiden vuosien kuluessa.\n\nHän oli jo vähitellen alkanut uskoa olevansa lapsen isäkin...\nvaikk'ei hän sitä suinkaan ollut. Näiden viime vuosien aikana olivat\nSaida ja Inger-Berit alituisesti pyörineet hänen mielessään. Hän\noli kuullut, että Tippa-Nikolai oli kuollut ja Saida muuttanut\nHelsinkiin. Joku kirkon rakennuksella työskentelevä kirvesmies, joka\noli sieltä päin kotoisin, oli sitä kertonut.\n\nMahtoikohan Unkka tavata Saidan, ja mitä he puhuisivat? Leon oli\nnäkevinään Saidan kasvot, kun he keskustelivat Unkasta. Niin -- Saida\nSmirnoff oli rakastanut Unkkaa -- siitä ei ollut epäilystäkään. Mutta\n-- kenen oli lapsi? Hänen. Leon hymähti itsekseen.\n\nSiitähän muuten koko pitäjäkin puhui... ja hän oli itse viimeksi\nantanut sille puheelle yllykettä peruuttamalla haasteen.\n\nMutta Saida ei ollut koskaan puhunut muuta, kuin että lapsi oli\nNikolain. Ja tietysti olikin. Mutta kun se kerta -- niinkuin sanottu\n-- oli hänen tililleen työnnetty, niin se kai oli sitten hänen.\nVaikk'ei Unkan olisi tarvinnut sillä häntä julkisesti herjata.\n\nParina, kolmena viime vuonna hän oli lähettänyt tytölle jotakin...\nporonnahkakintaita ja kirjovanttuita. Niistä oli pitänyt\nkuiskien puhua Esko Monteliuksen kanssa, joka nyt hoiti postia.\nPostisalaisuus. Mutta -- ihme ja kumma! Siitäkin oli tieto levinnyt\nkylälle... vaikk'ei onneksi vielä äidin korviin. Ei täällä mikään\nsalassa pysynyt...\n\nLeon kengitti pirttiään. Hän oli lyönyt ison pienan päätyikkunan\nvasemmalle puolen. Se piti oikein rautapulteilla kiristää. Nyt hän\nväänsi parastaikaa muttereita kiinni... ja siinä sivumennen oli hyvä\nvilkaista ikkunasta sisään. Äitimuori siellä kehräsi takan loukossa,\nsyrjittäin häneen. Kahvipannu kellotti piisin reunalla. Kovin oli\näiti painunut kumaraan tämän yhden talven aikana.\n\nÄiti vilkaisi häneen ja nyökkäsi päätään. Lämmin tunne läikähti\nLeonin povessa. Nyt kun he olivat jääneet kahden kesken kylään, oli\nheidän suhteensa muuttunut sydämelliseksi. Siitä huolimatta, että hän\nsiinä yhdessä asiassa oli väärässä. Mutta hän ei enää koskaan siitä\npuhunut -- oli kuin olisi unohtanut.\n\nHänen asianajotoimensa oli alkanut hyvin. Lakiasioihin\nkäytännöllisesti perehtyneenä hän oli ottanut hoitaakseen\nkaikenlaisia juttuja. Sanoivat, että hänellä oli hyvä suuvärkki... ja\nse kai hänellä olikin. Mutta -- eipä kelvannut valtiopäiville. Siellä\nolisi tosiaan sopinut suutansa soittaa...\n\nLeon seisoi tikapuilla ja oikaisi olkaansa. Hohhoi! Täältä oli hyvä\nnäköala yli kylän. Kirkko seisoi entisellä paikallaan, tapuli hiukan\nkallellaan. Viime viikolla sieltä oli viety kellot. Pappilan kohdalla\nei ollut kuin kasa törkyä ja kivijalat, joiden keskeltä tulisijat\nkohosivat pitkine savupiippuineen. Niin oli, kuin olisi tulipalo\nriehunut kylässä... kaikkialla raunioita ja alastomia savupiippuja.\n\nVain tämän talon päärakennuksen tulisijat oli purettu. Äiti oli niin\nvaatinut. Oli siinä kivi poikineen. Leon mietti, mitähän niistä voisi\ntehdä. Kellarin? Tässä talossa ei ollutkaan kellaria.\n\nÄiti naputti ruutuun. Hänellä oli kahvi valmiina.\n\nHyvä oli. Hän tulisi heti.\n\nKahvia juotaessa hän rupesi juttelemaan kellarin teosta. Sehän oli\nihan välttämätön. Täällä oli nyt rakennustarpeita yllin kyllin. Ja\npirttikamariin hän muuraisi uuden uuninkin. Entinen olikin kovin\nhatara. -- Mistäs sinä siihen taidon saat? No, hän oli pitkin kevättä\nkuljeskellut ympäri ja tarkastellut, miten johdot juoksivat. Ja sitä\npaitsi -- olihan kirkolla muurari, jollei muuten...\n\nNiinpä niin. Mutta saunaan oli saatava uusi kiuas ja navettaan\nlattia. Onneksi olivat nämäkin rakennukset huomatut niin huonoiksi,\nettei niitä oltu lähdetty kirkolle kuljettamaan. Sitten alkaisikin\ntämä talo olla kunnossa... ja he voisivat tässä vastaanottaa vaikka\nminkälaiset myllerrykset.\n\nÄiti oli joskus katkera, mutta ylipäätään sentään tyytyväinen.\nVaalitappiota hänen oli ollut vaikea sulattaa, mutta nyt siitäkin oli\njo kulunut aikaa, niin ettei hän siitä enää puhunut.\n\n-- Minkälaista siellä kirkolla on?\n\nOlihan siellä. Leon laski kahvikupin pöydälle ja sytytti piippunsa.\nKirkko melkein valmis ja pappila samoin. Mutta ei se... uusi kirkko\nvetänyt vertoja tälle vanhalle. Ikkunat suuret... sellaiset korkeat\nkuin Näädän salin ovet. Entisten lyijypuitteisten ikkunoiden rinnalla\nne olivat koleat.\n\nEntä tapuli?\n\nNo... sellainen tavallinen niinkuin Kittilässäkin... heti kirkon\npäässä. Mutta peltikatto ja peltiset vesirännit. Kyllä vanha kirkko\npaanukattoineen ja puisine ränneineen oli paljon kodikkaampi.\n\n-- Kävitkö pappilassa?\n\nOli hän sielläkin pistäytynyt. Suuret, tilavat huoneet -- ja\nkorkeat... paljon korkeammat kuin vanhassa pappilassa. Tyytyväinen\noli Israel ollut, ja Anna myös.\n\n-- No... eivät nuo aio tänne tulia käymään?\n\n-- Ei ollut puhetta. Anna vain odotteli äitiä sinne.\n\n-- Ja minähän en mene! Sen saat uskoa! Jalat suorana minä sille\nkirkolle menen, jos on pakko, ja jollei vanhaa hautuumaata enää saa\nkäyttää. Mutta en muuten!\n\nEi kuulemma saanut enää. Rovasti oli käynyt vihkimässä uuden\nhautuumaan kuukausi sitten.\n\nAnna-Stiina oli kuullut. No niin -- jos oli pakko sinne, niin\nmentiin. Eipähän ollut silloin enää omassa vallassa.\n\n-- Mutta täällä minä kummittelen kuolemankin jälkeen, saatpahan vain\nnähdä.\n\n-- Olen ajatellut, äiti, että me voisimme hakea luvan tulla\nhaudatuiksi tänne... me kaksi viimeistä alkuasukasta. -- Leon\nnaurahti. -- Oli puhe siitä Israelin kanssa. Hän ei pitänyt sitä\nmahdottomana.\n\nAnna-Stiina oli ollut navettaan lähdössä, mutta nyt hän pysähtyi.\n\n-- Niinkö? Mutta -- kuulehan, tuota... mistä sellainen lupa haetaan?\n\n-- Senaatista. Pitää kuulemma olla piirilääkärin lausunto ja\nkirkkoherranviraston lupa.\n\n-- No, sitten sinä ryhdyt toimeen, Leon! -- Anna-Stiinan silmät\nloistivat ja niissä kiilsi jotakin kosteaa, vai näkikö Leon väärin.\n-- Sinun on ensi tilassa ruvettava laittamaan papereita kuntoon.\n\nMikäpäs siinä. Ensi kerralla kun hän kävisi kirkolla, hän saattaisi\nottaa jo todistuksen Israelilta. Ja piirilääkärillehän saattaisi\nkirjoittaa.\n\nAnna-Stiina lähti navettaan tavallista reippaammin.\n\n2\n\nViikon päästä lähti Leon kirkolle.\n\nHän oli saanut tietää, että Unkka oli palannut.\n\nOlipa soma kuulla, mitä vihamies ja vastustaja oli siellä\npääpaikoissa saanut aikaan.\n\nHän ajeli jäätä pitkin. Poro oli laihtunut. Se oli käynyt talvella\nRuijassa ja kiskonut sen jälkeen monta heinä- ja jäkäläkuormaa.\nHeillä ei ollut hevosta... eikä sen pito olisi kannattanutkaan.\nPoroilla vedätettiin puut ja heinät ja muu, mitä tarvittiin.\n\nKeli oli mainio. Pulkka luisti kepeästi. Leonin mieli oli valoa\ntulvillaan. Tulisi kevät taas ja pääsisi kalanpyyntiin. Ei hän enää\nsen isompia asioita havitellut...\n\nVajaan tunnin ajon jälkeen rupesi uusi kirkonkylä näkymään.\nKirkko pisti ensimmäisenä silmään. Se oli totta... se ei vetänyt\nvertoja vanhalle... oli kolkon ja alastoman näköinen. Leonilla oli\ntaiteellista silmää. Hän ei ollut turhan vuoksi Lorents Bastmanin\npoika.\n\nRannalla, melkein vesirajassa pohotti pappila. Sekin teki ikävämmän\nvaikutuksen kuin entinen. Hauskannäköiset räystäskoristeet\npuuttuivat... samoin entisen päädyissä olleet ristikkopuitteiset,\npyöreät ullakon ikkunat. Leon katseli ja arvosteli poron hiljaa\nnulkatessa rantaa kohti. Vanhan pappilan taitekatto oli ollut\nhauskempi! Nyt kun tuo rakennus oli hävinnyt, ymmärsi Leon sen arvon.\nOlihan se ollut hänen lapsuuden kotinsa. Nyt siitä olivat jäljellä\nainoastaan rauniot.\n\nLeon ajoi pappilaan. Hänen piti puhua langoilleen siitä seurakunnan\nlupatodistuksesta. Israel olikin taipuvainen. Mikäpäs siinä... mutta\noliko äiti nyt todella niin vastahakoinen, ettei hän saattanut tulla\nedes haudatuksi tänne?\n\n-- Kyllähän sinä äidin tunnet, -- virkahti Leon. -- Me olemme hänen\nkanssaan siitä asiasta samaa mieltä.\n\nNo niin -- mikäpäs siinä. Kyllä hän kirjoittaisi. Se riippui\nyksinomaan hänestä, Israel Pellikasta, joka oli seurakunnan\nkirkkoherra.\n\n-- Oletko kuullut, että Unkkakin on palannut? Tuli pari päivää\nsitten. Maantiejutusta ei tulekaan mitään.\n\nPellikka käveli edestakaisin ja jutteli innokkaasti:\n\n-- Olisittepa valinneet minut, niin minä olisin hommannut maantien ja\npaljon muuta hyvää!\n\n-- Tai minut, -- nauroi Leon. Pellikka pysähtyi lankonsa eteen.\n\n-- Kuule, Leon. Minua on totta puhuen harmittanut, että sinä\nantauduit tuohon leikkiin. Eivät sellaiset toimet luonnista\noppimattomalta. Ja sitä paitsi... no niin. Mutta koulusivistystä\ntarvitaan valtiopäivilläkin ja juuri siellä. Unkka muuten kävi täällä\nja pyysi sinun käymään heillä. Voitko mennä?\n\nMikseipäs hän... mutta mitähän asiaa sillä valtiopäivämiehellä\nhänelle oli?\n\n-- En tiedä... käski vain sanoa. Muuten se oli käynyt piispankin\nluona ja toi minulle sellaiset terveiset, etten olisi kuulemma saanut\nheittää vanhaa kirkkoa ennen kuin uusi olisi vihitty. Mutta -- mistä\nminä sen arvasin. Kunnantuvalla olen jumalanpalveluksia pitänyt. Hm!\nEn minä sille mitään voinut, että koko kirkonkylä juti perässä. Ja\nvaltiohan niitä on siinä muutossa avustanut.\n\nNiinpä niin. Mutta -- mitähän asiaa herra valtiopäivämiehellä mahtoi\nolla?\n\n-- En tiedä. Sittenpähän kuulet, kun käyt. Leon lähti. Pellikka\noli luvannut kirjoittaa lupatodistuksen sillä aikaa kun hän kävisi\nkylällä.\n\nHänellä olikin asioita useampaan paikkaan, Javerukselle,\nnimismiehelle ja postiin. Ja nyt oli Unkka käskenyt häntä käymään...\nMitähän asiaa sillä mahtaisi olla? Hän poikkesi Javerukseen.\n\nSiellä Holottaja pauhasi täyttä päätä. Mitä niitä houkkia! Kyllähän\nsen jo oli arvannut, kun Unkka lähti, ettei siitä mitään tulisi!\nJossa piti osata ruotsit ja ryssät -- Helsingissä -- hiivatissa!\nToista olisi ollut, jos olisi lähetetty tämä Leon! Silloin olisi myös\njotakin saatu. Leon seisoi tiskin ääressä ja valikoi pohjanahkaa.\n\nEiköhän olisi paremmin vedellyt, jos lukkari itse olisi mennyt?\n\n-- Minä olen liian vanha, -- huusi Leippari. -- Mutta -- sen minä\nsanon, että olisin minäkin varmasti jotakin aikaansaanut -- jollen\nmuuta, niin riekon- ja yleensä lintujen pyyntiajan pitennetyksi\nniinkuin Ruijassa.\n\n-- Eikös sekin ollut Unkan eväinä? -- kysyi joku lappalainen.\n\n-- Oli kuin olikin! -- pauhasi lukkari. -- Mutta -- ei se, koranus,\nedes sitä saanut muutetuksi.\n\n-- Kielimies sinne pitää panna -- semmoinen kuin Leon! -- huudettiin\nuseammalta taholta.\n\n-- Älkäähän nyt, -- vastusteli asianomainen, joka toiselta puolen\nnautti tästä äkkiä osakseen tulleesta kansansuosiosta. -- Pitää ensin\nsaada kenkiin puolipohjat.\n\nNaurettiin! Se oli pappilan Leonia -- tietty hyvä! Mutta kyllä\nasia niin oli, että Leon sinne olisi pitänyt lähettää, -- Leon,\njonka isäkin oli ollut niin taitamattoman oppinut mies, että oli\nKultalassakin käydessään lukenut vain franskaa ja piirustellut\nkarttojaan -- väliviikolla, kahden pyhän välissä -- sillä\naikaa kun miehet vaskasivat kultaa. Kultakaivos se oli ollut\nkirkkoherravainajallakin... vaikka hiukan toisenlainen kuin muilla.\n\nNyt sai Lorents Bastmankin tunnustusta, monta vuotta kuolemansa\njälkeen, ja Leonista se oli hauskaa. Hän valitsi pohjanahkakappaleen,\nmaksoi ja lähti.\n\nPostissa puuhaili Esko Montelius. Hän hoiti virkaa sivutoimenaan, ja\nsillä aikaa kun hän oli matkoilla huolehti postista Lusina-täti. Hän\noli Leonin äitiä paria vuotta nuorempi.\n\nTäälläkin puhuttiin Unkasta. Esko nauroi, että nyt piteni Ruijan\nreissu peninkulmalla. Se tästä kirkonkylän siirrosta nyt oli hyötyä.\nMutta -- Kittilään käsin lyheni hiukan matka. Vaikka yhtä se sille\nteki.\n\nLeon halusi tilata lehden... vaikk'ei hän käsittänyt, kuinka hän\nsaisi sen tulemaan. Mutta -- kaipa se jotenkuten kulkeutuisi.\nAjastihan Luukas Morottaja tavantakaa kirkolla, ja hän ehkä saattaisi\ntuoda.\n\n-- Ihanko te vakavissanne aiotte sinne jäädä? -- kysyi Esko.\n\nAivan. Parast'aikaa oli tekeillä anomus, että heidät äidin kanssa\nsaataisiin haudatakin sinne.\n\nNyt vilkastui Lusina-tätikin. Niinkö? Tuota... eiköhän siinä samassa\nanomuksessa menisi hänenkin asiansa? Hänkin oli joskus ajatellut sitä.\n\n-- Mitäs mamma nyt houraa, -- puuttui puheeseen Esko. -- Ei kai\nmammaa nyt sinne lähdetä viemään... korpeen, kun kerran asutaan...\nihmisten ilmoilla.\n\nJa Lusina-täti taipui. Hän oli aina tottunut antamaan perään niinkuin\nEllen-tätikin.\n\nLeon sai lehden tilauksen järjestykseen ja lähti. Hän mietti,\npoikkeaisiko ensin nimismiehessä. Olisi ollut tiedusteltava, saiko\nja missä määrin Näädän päärakennuksen jätteitä käyttää. Hänellä oli\nkellarin teko ja navetan korjuu. Ja sitten sauna. Niin saunaan oli\nsaatava uusi kiuas... mutta siihen nyt saisi kiviä muualtakin.\n\nHän lähti majataloon.\n\nSe oli kauniilla paikalla ihan järven rannalla. Törmä oli korkea, ja\nUuttujoki laski lahden toisella puolen järveen. Rakennus oli matala.\nSiinä näytti olevan pirtti ja kaksi kamaria.\n\nSydän tavallista kiivaammin lyöden avasi Leon oven. Hän ei ollut\nUnkkaa puhutellut sitten sen kerrallisen kuntakokouksessa sattuneen\nkohtauksen jälkeen.\n\nPirtti oli täynnä työmiehiä, jotka parast'aikaa aterioivat. Rusilta\nkiikutti pöytään poronlihakeittoa. Hän oli lihonut ja pyöristynyt --\ntietty majatalon emäntä. Tuppurainenkin näkyi istuskelevan täällä.\n\n-- ... Se on sillä lailla, ettei sitä maantietä oteta niinkuin kurmua\nporon seljästä... kaksi päretikkua vain hyppysissä ja -- nips! Siinä\ntarvitaan supliikit ja monenmoiset kommerventit. Kyllä minä tiedän,\njoka olen kruununmetsänvartija ja herrojen kanssa seurustellut.\n\nMatti tuntui puolustavan vävypoikaansa ja vilkaisi Leonia, joka\nhyvän päivän sanottuaan oli istahtanut ovensuuhun ja kopisteli lunta\nnutukkaistaan.\n\n-- No, tulee niitä muitakin vanhan kirkonkylän miehiä tähän\nparlamenttiin, -- nauroi Matti. -- Tämä se oli toinen ehtokas...\ntämän Leon Paskman. Olisipa ollut soma nähdä, mitä se Leon olisi\naikaansaanut.\n\n-- Vaikeapa sitä on sanoa, kun ei päässyt näyttämään, -- vastasi\nasianomainen.\n\nTyömiehet nauroivat. Taisipa saada Tuppurainen sellaisen kaverin,\nettei pärjännyt suun soitossa.\n\n-- Tämä pappilan maisteri olisi kantanut kirkon kainalossaan entiseen\npaikkaan ja sanonut, että olkoon siinä, kun ei kerran tietä tule, --\nnauroi eräs työmiehistä.\n\n-- Aivan niin... ja pappilan toisessa kainalossa ja lukkarin\npuustellin takataskussaan.\n\nLeonia kiukutti. Hänen kanssaan eivät pitkälle pääsisi -- oli hän\nsemmoinen poika. Luulivat voivansa virnailla, kun hän kulki peskissä\nniinkuin lappalainen. Mutta -- siitä hän viisi välitti.\n\nTuli siihen Unkkakin. Hän oli lihonut ja käynyt yhä hartiakkaammaksi.\nRuijan tikkuri yllään ja jalassa nutukkaat hän näytti aivan\ntavalliselta mieheltä. Ei hänestä hohtanut herrainpäiväin loisto. Hän\ntervehti Leonia jäykästi.\n\n-- Me täällä pidämme valtiopäiviä ja aiomme lähettää uuden edustajan,\n-- veisteli yksi kirvesmiehistä röyhtäisten ja nousi pöydästä.\n\nUnkka ei vastannut heti, loihan vain halveksuvan katseen työmiehiin.\nSitten hän sanoi kuivasti:\n\n-- Teillä ei ole täällä äänioikeutta.\n\n-- Se on totta -- vastasi joku joukosta. -- Me rakennamme vain teille\nkirkon, jotta saatte siellä äänioikeuttanne käyttää.\n\nJa nauraen lähtivät miehet työpaikalleen.\n\n-- Tuommoistako on väki siellä etelässä? -- kysyi Matti Tuppurainen\npiippuaan rassaten.\n\n-- Semmoista se on. Meitä, lappalaisia, ei pidetä ihmisinäkään.\n\nUnkka oli katkera. Hän oli joutunut koko pitäjän hampaisiin. Se oli\ntotta, ettei hän ollut juuri mitään saanut aikaan. Yksi pitäjä oli\nsaatu lapinverolle, ja sen pitäjän asukkaat olivat kyllä tyytyväisiä.\nMutta muuten oli kaikki anomukset hyljätty.\n\n-- Ensi kerralla saat lähteä sinä, -- sanoi hän Leonille, koettaen\nhymyillä.\n\n-- Kiitos vaan. Mutta sinnehän pitää olla puhdasmaineinen, -- vastasi\ntämä.\n\nUnkka katsahti serkkuunsa ja hänen suupielessään nykähti tuskaisesti.\n\n-- Kuulehan... mennään tänne kamariin.\n\nHe siirtyivät kamariin, ja Rusilta toi heille sinne kahvia. Sitä\njuotaessa siirtyi keskustelu kuin itsestään Saida Smirnoffiin. Toisin\nsanoen: hänen nimeänsä ei edes mainittu, mutta kumpikin ymmärsi, että\nhänestä oli puhe. Se oli Unkka, joka aloitti.\n\n-- Vanhoja tuttujakin siellä tapasi.\n\nNiin -- Leon arvasi. Mutta -- mitä varten Unkka oikein siitä puhui?\nLeonin veret alkoivat kiehua.\n\n-- Muuten vain -- halusin tuoda terveisiä.\n\nHän vaikeni. Kuntakokouksessa sattunut kohtaus muistui mieleen.\nOikeastaan hän oli juuri sen asian vuoksi Leonin kutsuttanutkin --\nsaadakseen pyytää anteeksi. Mutta -- nyt sanoi omatunto: \"Se on vain\npuolet hyvitystä. Sinun on tunnustettava kaikki.\"\n\nTässä he siis istuivat, kyräten toisiinsa, Leon valmiina\ntuohahtamaan, ja Unkka taistellen itsensä kanssa. Mutta sitten\nensiksimainittu yht'äkkiä muutti menettelytapaa. Hän päätti\nkertakaikkiaan nujertaa Unkan ja virkahti:\n\n-- Minä olen nyt omistanut hänet itselleni, ettäs tiedät -- tytön,\ntarkoitan.\n\n-- Sinä?\n\nUnkka tuijotti Leoniin kauhuissaan. Oliko mies päästään vialla?\nOmistanut itselleen? Oliko sittenkin Leon lapsen isä, vaikka hän,\nUnkka... Eihän? Saida ollut koskaan edes viitannutkaan sinnepäin.\n\n-- Sinäkö oletkin hänen isänsä?\n\nHuoneessa oli niin hiljaista, ettei kuulunut hiiskahdustakaan.\nVanhimmat lapset vain lukivat läksyjään pirtissä. Jokainen\nseinähirsi, oksan sija ja naulankanta tuntui Unkan mielestä odottavan\nvastausta.\n\nHyvä Jumala, jos olisikin niin! Silloin hän olisi viaton lapseen\nnähden... vaikk'ei siihen nähden, että oli ollut uskoton vaimolleen.\nMutta se seikka ei taas kuulunut tähän. Tämä asia oli häntä\nHelsingissäkin vaivannut, kun hän oli keskustellut Saidan kanssa.\nMutta -- miksei tämä ollut sanaakaan sanonut! Miksi hän oli antanut\nhänen, Unkan, elää väärässä käsityksessä vuosikausia?\n\n-- Sinäkö oletkin hänen isänsä? -- Unkka uudisti kysymyksensä.\n\n-- En... mutta minä olen päättänyt omistaa hänet itselleni. Sen\njälkeen mitä meidän välillämme viimeksi on tapahtunut, on siihen\npakko. Jos olisin haastanut sinut oikeuteen, olisi asia toisin, mutta\nnyt -- ymmärrät -- oma on syyni.\n\nNiinkö se olikin? Unkan pää painahti rinnalle. Asia oli selvä:\nhän, Unkka Berghäll, oli lapsen isä. Mutta -- tuo mies tuossa oli\noikeutettu saamaan hyvitystä.\n\n-- Kuule, Leon, minä tulen teillä käymään. Minulla on sinulle\npuhuttavaa, -- sanoi hän ja nousi.\n\nMiksei sitä saattanut tässä puhua?\n\nUnkan otsalla kihoili tuskan hiki.\n\n-- Vähän vaikea, Leon... sillä pitäisi olla rauhallinen hetki...\n\n-- Minä en ymmärrä, mitä sinulla voisi olla muuta kuin se kerrallinen\nkunnianloukkaus.\n\n-- Se, Leon... ja muutakin. Saanko tulla käymään? Unkan ääni oli\npyytävä, mutta hän ei katsonut serkkuansa silmiin.\n\n-- Kyllä minun puolestani... mutta en tiedä, miten äiti ottaa sinut\nvastaan.\n\n-- Jätetään se sen kerran huomaan. Minä tulen huomenna...\niltapäivällä.\n\nLeon nousi ja lähti. Hän oli synkkä. Kättä antamatta hän lähti ja\nmeni nimismieheen loppuasioita toimittamaan. Hän ei voinut ymmärtää\nUnkan käytöstä. Ensin kutsuu ja sitten: \"Minä tulen käymään teillä.\"\nTulkoon vaan... mutta hänen ainakin piti valmistaa äitiään, ettei\ntämä vain saisi halvausta.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\n\n1\n\nSeuraavana päivänä Unkka tuli. Hän oli vakava. Katsellen ympärilleen\nvanhan lapsuudenkotinsa paikalla hän totesi kirkonkylän autiuden.\nNiin -- paikkaa ei olisi tuntenut entiseksi. Pystyssä olevat\nsavupiiput törröttivät mustina, ja tuo näky vaikutti nyt häneen\nmasentavasti.\n\nHän jo miltei katui, että oli lähtenyt. Paraniko asia sillä, että hän\ntunnustaisi? Onneksi hän ei ollut maininnut siitä Leonille mitään.\nMutta se hänellä kuitenkin oli ollut päämääränä tälle matkalle\nlähtiessään. Tarvitsiko Leon muuta hyvitystä kuin sen, jonka hän\nkuntakokouksessa sattuneen kohtauksen vuoksi oli hänelle velkaa?\nSiitä sopisi puhua... ja siitä tehdä sovinto, mutta muuten saisi\nkaikki muu jäädä ennalleen.\n\nHäntä ei kukaan tullut vastaan. Alakuloisena hän sitoi poronsa\njäkäläkantoon ja astui raskain askelin vanhoja, tuttuja pirtin\nportaita ylös.\n\nBastmanin täti seisoi takan kupeella selin oveen, kun hän avasi\nsen. Hän oli yhtä ylhäinen ja kookas kuin ennenkin. Ei -- täällä ei\nsaattaisi mitään puhua siitä -- pääasiasta. Täällä huokui jo vastaan\nsellainen kylmyys, että Unkka kovettui jo ovella.\n\n-- Päivää.\n\nLeon vastasi jurosti, mutta täti ei käännähtänytkään, vaan asteli\nkarsinaloukkoon ja rupesi kuivaamaan astioita tunturin puoleisen\nikkunan ääressä.\n\nUnkka istahti oven suuhun. Nyt hänelle vasta valkeni, kuinka\nmahdottomalle asialle hän oli lähtenyt. Nämä saisivat halvauksen\npelkästä mielikarvaudesta. Hän hylkäsi aikaisemman päätöksensä ja\npäätti tunnustella maaperää. Niin -- jos hyvin kävi, hän saattaisi\nkorkeintaan puhua siitä kuntakokouksessa sattuneesta kohtauksesta.\n\n-- Jaaha... sieltä herrainpäiviltä on tultu.\n\nSe oli Bastmanin täti, joka nyt seisoi hänen edessään kädessä\nkivivati ja pyyhinliina, ja katseli häntä terävillä, harmailla\nsilmillään ylpeästi ja halveksivasti.\n\nNiin.\n\n-- No, milloinkas maantietä ruvetaan rakentamaan?\n\nEi siitä tullut mitään -- hänen anomuksensa oli hyljätty. Unkka\nsydäntyi. Hän katui yhä enemmän, että oli lähtenyt ollenkaan...\nnäiden pilkattavaksi. Bastmanin täti oli viime vuosina suhtautunut\nhäneen vain pilkallisesti.\n\nKuiva naurahdus seurasi Unkan vastausta. Bastmanin täti meni\nkarsinaloukkoon ja jatkoi astiain pyyhkimistä.\n\n-- Ja lintujen pyyntiajan pitentämisen kävi samoin?\n\n-- Niin.\n\nSe tuli jo hiukan varmemmin, ja sitä seurasi samanlainen kuiva naurun\nkähähdys.\n\n-- No, kyllä sinä olet, Unkka, oikea Lumi-Jerusalemien rakentaja --\nse minun täytyy sanoa!\n\nNiin -- tädistä saattoi siltä näyttää. Mutta -- hän oli koettanut\nparastaan. Sopi sinne lähteä toisenkin pojan, jos mieli saada enemmän\naikaan.\n\n-- Joo! -- huusi Bastmanin täti ja pyörähti äkkiä päin. -- Jos Leon\nolisi mennyt, niin hän olisi tuonut maantien! Sinä et ole koskaan\nkyennyt muuhun kuin vanhaa hävittämään!\n\nJa Anna-Stiina-täti ryntäsi ikkunan ääreen ja jatkoi, viitaten\nkylälle käsin:\n\n-- Katso tuota näkyä, katso ja häpeä! Että sinä vielä kehtaat tulla\ntäällä käymään! Kyllä olet paatunut mies! Isäsi ja omaisesi haudat\novat tuolla... ja ne sinä hylkäät maallisen kunnianhimosi vuoksi!\nEikö tuntoasi yhtään soimaa?\n\nEipä tuo soimannut. Uusi kirkonkylä oli siellä ja vanha täällä... ja\nuudessa oli hyvä asua.\n\nEi puhettakaan, että olisi saattanut ottaa esille alkuperäisen\nasian... eikä Unkalla enää ollut siihen haluakaan, ei vähintäkään.\nTädin raivo vapautti hänet viimeisistäkin velvollisuuksista. Hän\nnauroi itseään. Lapsellinen hän oli ollut, kun oli tänne lähtenyt!\nLeon tuossa istui murjottaen -- näkyi vuolevan poronlänkiä. Eikä\nhän ollut koko aikana puhunut yhtään ainoata sanaa. Täti vain\nantoi tulla, raivosi ja paasasi, harmaat hapset hajalla ja kasvot\nväännyksissä. Unkka istui kuin huumaantuneena. Hän ei kuullut\npuoliakaan siitä, mitä täti sanoi. Hän nauroi vain itseään eikä\nvoinut yhtään käsittää, kuinka oli saattanut horjahtaa sellaiseen\nhellämielisyyteen kuin eilen.\n\n-- Mitä sinulla oli asiaa?\n\nBastmanin täti seisoi hänen edessään kalpeana ja huohottaen. Hän ihan\nvapisi.\n\n-- Eipä juuri mitään. Läksin vain tätiä katsomaan.\n\n-- Vai tätiä katsomaan! No, katso nyt! -- Hän viittasi ympärilleen.\n-- Täällä me asumme kuin hyypiöt hävitetyssä kaupungissa!\n\nUnkka nousi ja lähti. Hän ei edes muistanut, sanoiko hän hyvästiä.\nHän painoi vain oven lujasti kiinni ja seisahtui portaille.\n\nHänestä näytti nyt kaikki aivan toiselta kuin äsken tullessaan.\nHullu hän oli ollut... sillä _tämä_ oli elämän todellisuutta: huutoa\nja räiskettä vain... ja taistelua kahta leppymätöntä vastaan. Ei\nkannattanut kaivaa menneitä, vaan pikemminkin katsoa, kuinka niistä\nlyhintä tietä päästäisiin. Pystyssä olevat savupiiput! Niin -- ne\nsaatettaisiin kaataa... tällaisena näytti kylä kovin rumalta. Sitä\nvarten kannatti tänne tulla... ei muuten. Ensi kuntakokouksessa hän\nottaisi asian esille.\n\nMikä hänelle oikein oli tullut? Lähteä tällaiselle asialle! Pahustako\nse Leoniin kuului, jos hänellä oli lapsi Saida Smirnoffin kanssa!\nNiin -- tavallaan... mutta mitä se olisi tunnustamisesta parantunut?\nPystyssä olevat savupiiput! Niin -- hän, houkka, oli ajanut tänne...\nikäänkuin tukemaan niitä, etteivät ne vaan kaatuisi. _Sillä_ sillä\ntavalla olisi Bastmanin täti asiaan suhtautunut. Ei -- hänen piti\nensi tilassa huolehtia siitä, että ne kaadettaisiin. Mitä pikemmin --\nsitä parempi. Pian sitten nurmi peittäisi rauniot -- ja täällä olisi\nsitten taas koko hauskan näköistä.\n\nNyt hän nauroi. Leon oli ottanut tytön tililleen. Sekin oli kuin\nnurmettumisen alkua. Mutta -- se herjaus? Niin -- sen olisi tietysti\nsaattanut peruuttaa... Mutta -- kannattikopa sekään enää, kun mies\noli kerran tuollainen nahjus! Ensin haastattaa, sitten peruuttaa!\nEi -- hän oli ollut lapsekas, kun oli ruvennut tällaista hautomaan.\nSiihen oli vaikuttanut Leonin huomautus \"puhdasmaineisesta\"...\nja hänen oma masentunut mielialansa epäonnistumisensa vuoksi\nvaltiopäivillä. Ei -- siitä urasta hän ei luopuisi -- hänen pitäisi\nvain jatkaa. Hän toimittaisi vielä tänne maantien -- toimittaisi\ntätinsä kiusallakin. Ja Leon! Hän saisi pitää tytön tilillään, kun\nkerran halusi.\n\nJa mieli omituisesti keventyneenä hän asteli portaita alas ja päästi\nporonsa. Oli kuin olisi hän vapautunut kotiarestista... monta vuotta\nkestäneestä -- samanlaisesta kuin kerran poikasena, kauan aikaa\nsitten. Hän oli tehnyt tepposia kylällä ja saanut selkäänsä --\nylettömästi selkäänsä. Nyt oli Bastmanin täti häntä perusteellisesti\nlöylyyttänyt. Ja hänestä tuntui, että he olivat nyt kuitit...\n\nHän asteli ohi entisen kotinsa raunioitten, kiskoen poroa perässään.\nNiin -- tässä oli kerran sijainnut nimismiehen puustelli... ja sen\neräässä huoneessa oli kerran maannut mies, kuumeen puna poskillaan.\nSe oli ollut hänen isänsä, nimismies Berghäll. Hän muisti selvästi\nsen hetken, jolloin hän oli seissyt isänsä sängyn vieressä ja\nottanut vastaan tämän viimeiset varoitukset: \"Minä toivon, että\nlopulta voitat itsesi ja löydät omantunnon rauhan.\" Niin -- oliko\nhän sen löytänyt? Ei -- totta puhuen ei... Mutta -- olosuhteet\nolivat aina nousseet häntä vastaan, niin että hän oli horjahtanut\noikealta tieltä. Olosuhteet? Niin. Totta puhuen hän oli itse ne\nluonut... mutta ne olivat nyt siinä eikä niistä päässyt. Niin\noli hänen avioliittonsa... ja niin se kerrallinen vaalitaistelu.\nJollei hän olisi joutunut pakosta naimaan Rusiltaa, niin hän tuskin\nolisi haksahtanut Saida Smirnoffiin. Ja jollei Leon olisi häntä\nniin intohimoisesti vastustanut, niin hän tuskin olisi tarttunut\nsellaiseen aseeseen kuin mihin tarttui...\n\nIntohimo sytytti hänessä aina intohimon. Se oli kuin tuli ja taula.\nVuoroin hän oli tulena... ja vuoroin taulana -- miten kulloinkin\nsattui. Eikä siinä silloin katsottu seurauksia. Työntekohalukin oli\nhänessä vain intohimoa -- niin, hyvä ja paha. Siitä kai johtui, ettei\nhän koskaan päässyt sellaiseen sielulliseen tasapainoon kuin esim.\nTiinus ja Alina. Hän ei kyennyt voittamaan itseään...\n\nJa kuitenkin kuiskaili tässä hämärtyvällä pihalla tuttu, ammoin\nvaiennut ääni: \"Minä toivon, että voitat itsesi...\"\n\n-- Aiotkos revittää tämänkin pirtin niinkuin revitit kirkonkylän?\n\nTäti seisoi portailla hapset hajallaan ja huusi hänelle. Kuinka hän\nvihasi tuota ääntä!\n\n-- Perkele! -- karjaisi hän ja tempaisi poroa hihnasta, niin että\neläin kaula pitkänä heittäytyi tulisimpaan laukkaan. Unkka hyppäsi\nahkioon ja lasketti vihurina törmää alas.\n\n\n2\n\nSeuraavassa kuntakokouksessa otettiin käsiteltäväksi vanhan\nkirkkopaikan siistiminen. Pystyssä olevat savupiiput päätettiin\nkaataa, vanhat rakennuksen jätteet korjata pois. Unkka Berghällistä\ntuntui, että hän täten korjasi entisyyttään... auttaisi sitä\nsopivasti nurmettumaan. Mutta -- sanallakaan hän ei kosketellut tuota\nkerrallista kunnianloukkausta. Mikä oli jo ruvennut nurmettumaan, sen\noli paras antaa olla sillään.\n\nLeon palasi kotiin ja kertoi äidilleen. Sellaisia siellä oli\npäätetty. Hän oli miettinyt, mitä asiaa serkulla oli mahtanut\nolla. Olisiko se koskenut vain tätä? Mutta -- eihän Unkan olisi\ntarvinnut senvuoksi heille tulla? Vai oliko hän muuten tahtonut\nsopia -- äidinkin kanssa? Vaikea sanoa. Nyt olivat välit vielä\nauttamattomammin poikki kuin koskaan aikaisemmin.\n\nHänen äitinsä sanoi:\n\n-- Pahan omantunnon peitteeksi hän siihen puuhaan ryhtyi.\n\nJa epäilemättä hän oli siinä isosti oikeassa.\n\nSillä ei Unkka saanut koskaan oikein täyttä rauhaa. Hän puuhasi\nkyllä, piti majataloa ja edusti Lappia valtiopäivillä. Mutta\nhuolimatta kaikista aikaansaannoksistaan hän muuttui omituiseksi\nja sulkeutuneeksi. Hän toi Lappiin maantien, järjesti postinkulut,\npuuhasi kansakoulun... mutta usein nähtiin hänet kesäisin\nsoutelemassa järvellä ja laskevan vanhan pappilan rantaan. Siellä\nhän kuljeskeli ja katseli ympärilleen... ja joskus hänellä oli\nmuassaan joku matkailija, joka halusi nähdä, minkänäköinen oli se\npaikka, missä vanha kirkonkylä oli sijainnut. Unkka kulki ympäri\nja osoitteli: \"Tässä oli pappila... ja tuolla ylempänä lukkarin\ntalo...\" Niin -- tämän hyljätyn kylän rauniot kasvoivat nyt nurmea.\nHorsma heloitti siellä, missä ennen oli sijainnut pappilan pirtti, ja\nmurharuoho rehoitti Morottajan navetan paikalla.\n\nMatkailija osoitti mäelle Näätää kohti ja kysyi:\n\n-- Mutta -- kukas tuolla asuu?\n\n-- Siellä asuu minun tätini poikansa kanssa... entisen kirkkoherran\nleski.\n\nJa kysyjästä näytti, kuin olisi oppaan ollut sitä hiukan vaikea sanoa.\n\nNiin -- siellä asui Bastmanin täti, ja hän kyllä huomasi nuo vieraat.\nMutta hän ei ollut tietävinään. Tuimana hän istahti päätyikkunan\nalle, missä hänellä oli penkillä suutarinverstaansa, ja rupesi\nvihaisena iskemään puolipohjaa Leonin vuotakenkään. Leon oli kalassa.\nHän nosti parast'aikaa verkkoja lahdesta, Kala-Sammelin entisen\nasunnon edustalta. Sammeli oli kuollut, samoin hänen vaimonsa,\nja heidän tupansa seisoi siinä lahden poukamassa, eteisen ovi\nlongollaan. Se oli -- ihme kyllä -- jäänyt siihen... paikalleen --\nehkä sen vuoksi, että se oli niin syrjässä. Monen talven tuiskut\nolivat sataneet sen ikkunoista sisään... ja pääskyset pesineet\nautioon pirttiin -- puhumattakaan siitä, että niiden pesiä oli\nyltympäri jokaisen räystään alla.\n\nMutta Näädän tuvassa, ylhäällä mäellä istui Anna-Stiina Bastman\npäätyikkunan alla ja suutaroi. Ja tarkkaavainen kuuntelija olisi\nkuullut hänen mutisevan:\n\n-- On se nyt hauska näytellä... kun on itse ensin hävittänyt --\nhalvattu sentään! Virkansa on kullakin! Mutta -- minun ei auta muu\nkuin heilua, heilua, heilua -- niinkauan kuin sallitaan elää näitten\nmaitten päällä.\n\nJa hän huokasi ja silmäsi ulos. Unkka ja vieras olivat menneet.\n\nVanha kirkko kyyhötti siellä järven rannassa, ja tuuli kituutti\nsen ruostunutta, kallellaan olevaa kukkoviiriä. Tämä oli hyljätty\nkylä, jossa ei asunut muita kuin hän ja Leon. Mutta siellä... kirkon\njuurella odotteli jo Lorents... hänen rakas puolisonsa. Sinnepä\nhänkin jo halusi. Ja siellä hänellä olisi aikaa nukkua, nukkua,\nnukkua...\n\n\n\n"]