[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fIBmquvhGEvv-ywos87Kkje180h_PodWl8sSLctu_F2U":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1208,"Haoma ja Anahita","Hahl, Jalmari",1869,1929,"1208-hahl-jalmari-haoma-ja-anahita","1208__Hahl_Jalmari__Haoma_ja_Anahita","Kertomus","romaani",[14],"kansanperinne",[],"fi",1900,null,59715,396817,false,51044,[24],"Finnish fiction",[26,27],"Mythology, Legends & Folklore","Novels","\"Haoma ja Anahita: Kertomus\" by Jalmari Hahl is a novel written in the late 19th century. The narrative unfolds in a mystical setting, steeped in Zoroastrian themes and traditions, focusing on the life of Haoma, a young Persian priest, as he grapples with his spiritual journey and the contrasts between ancient beliefs and the prevailing Islamic influence of his time. The novel explores concepts of purity, devotion, and the struggle between good and evil through the eyes of Haoma.  The opening of the story introduces Haoma as he returns home through the majestic Elburz mountains, reflecting on the beauty of nature while invoking the blessings of Ormuzd, the Zoroastrian deity. He has been hunting and is weary from his endeavors, yet finds solace in the purity of his thoughts and surroundings. Upon reaching his humble abode, he engages in rituals to maintain the sacred fire, a symbol of purity and divine presence in Zoroastrianism. The atmosphere is rich with sensory details, from the fragrance of the mountains to the quiet companionship of his loyal dog, Kerivan. As Haoma contemplates his fate and the burdens of his people, he dreams of revitalizing Zoroaster's teachings, setting the stage for his upcoming journey and the challenges he will face in reconciling his beliefs with a changing world. (This is an automatically generated summary.)",[],282,"1100-luvun Persiaan sijoittuva historiallinen romaani kertoo farsioppineesta Haomasta, joka rakastuu nuoreen Anahitaan. Tarina seuraa päähenkilön uskonnollista pohdintaa ja vaarallista suhdetta tilanteessa, jossa myös shaahi Melik tavoittelee naista haaremiinsa. Teos hyödyntää zarathustralaista mytologiaa ja kertoo hyvän ja pahan välisestä ikuisesta kamppailusta.","Jalmari Hahlin 'Haoma ja Anahita' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1208.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HAOMA JA ANAHITA\n\nKertomus\n\n\nKirj.\n\nJALMARI HAHL\n\n\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1900.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\n\nKaukana pohjoisessa haamoittivat Elbursvuorten lumipeitteiset\nharjanteet, joille iltarusko levitti leimuavaa purppuraansa. Ylinnä\nkaikista kohoitti Demavend-huippu jättiläiskeilaansa taivasta kohti.\nIllan viileä henki kulki läpi luonnon ja ennusti öisen rauhan\nlähenemistä.\n\nHaoma astui vuoripolkua kotia päin; polun käänteessä hän pysähtyi\nja loi pitkän katseen tuonne kauas tarujen kirkastamaan vuoristoon.\nJa pyhän kunnioituksen ja aavistuksen tunteet valtasivat hänen\nmielensä. Siellä, Elbursvuorten rosoisilla rinteillä oli taisteltu\nvanhan Iranin sankaritaistelut; siellä myös liikkuivat hyvät ja pahat\nhenget. Hartaus täytti Haoman sydämen: hän laski jousensa maahan,\nkohoitti molemmat kätensä ylös vuorten purppuraa kohti ja huudahti:\n\n-- Pyhä, suuri ja ihana olet Ormuzd, Sinä puhtain, ylevin henki!\nVielä silloinkin, kun aurinkosi on väistynyt häijyn Ahrimanin\ntekoja suosivan yön varjojen taakse, lähetät meille lohduttavan\ntervehdyksesi, suloisen iltaruskon, mieliämme viihdyttämään ja\nuuden armaan päivän tuloa ennustamaan. Vastaanottaos ylistykseni\nhyvyydestäsi ja lempeydestäsi, Sinä maailman ylläpitäjä, Sinä valon\npuhdas lähde!\n\nNäin lausuttuaan ylistysrukouksensa, nosti Haoma jousen jälleen\nolalleen ja jatkoi matkaansa. Hän oli väsyksiin asti vuoristossa\netsiskellyt saalista. Soma vuorikauris, sirojäseninen ja\nnopeakulkuinen kuin tunturituuli, oli kyllä sattunut hänen tielleen.\nTottuneena kallionlohkareilla joutuisasti liikkumaan, oli hän sitä\nkauan takaa-ajanut. Kerran jo tämä notkea vuoriston asujan oli\npysähtynyt läheiselle kallionkielekkeelle, katsahtaen kirkkaine\nsilmineen takaa-ajajaansa; ja Haoma oli kohoittanut jousensa\ntähtäämään. Mutta seuraavassa tuokiossa pirteä pakolainen oli\nnuolena syöksynyt alas kallion rinnettä pitkin ja kadonnut tiheän\nvuoripensaikon taakse. Hetkisen vaan se vilahdukselta oli näkynyt\nnotkossa; sitten se oli kokonaan kadonnut Haoman katseilta. Ja illan\njo laskeutuessa maille mantereille, oli hän päättänyt luopua riistan\najosta ja rotkoasuntoonsa saavuttuansa sinä iltana tyytyä riisiin,\nleipään, hedelmiin ja vuorikosken kirkkaaseen veteen.\n\nVuoriston iltahohde vaaleni vaalenemistaan; lumivuorilla levännyt\npurppura oli vähitellen muuttunut vaaleansiniseksi, sitten\nsinervänvihreäksi välkkeeksi, kunnes illan harmaa hämy kokonaan\nverhosi vuoriston. Hieman jouduttaen askeleitaan kulki Haoma\nedelleen; hän tunsi tarkkaan vuoripolut, sillä monasti hän täällä\noli samoellut. Kun Itämaan pikainen pimeä laskihe maille, puhkesivat\nlukemattomat tähdet tummalle taivaanlaelle tuikkimaan. Ken olisi\nnähnyt Haoman korkean, solakan, mutta voimakkaan ja sopusuhtaisesti\nvarttuneen vartalon siinä tähtien himmeässä valossa kulkevan\nkallioseinien ohi, sypressien ja plataanien keskitse, jousi olalla ja\npuhdas valkea päähine päässä, olisi helposti luullut häntä joksikin\nOrmuzdin voimakkaaksi hengeksi, joka varjojen keskeltä karkoitti pois\ndaiveja, Ahrimanin ilkeitä kätyrihenkiä.\n\nViileä tuuli hiveli Haoman kasvoja ja liehutti hänen tummanruskeita\nkiharoitaan, jotka aaltoilivat esiin hohtavan valkoisen päähineen\nalta. Nyt kantoi tuulahdus jo hänen sieramiinsa ruusun ja zhasmiinin\ntuoksuja; tämä ennusti Raghan laakson läheisyyttä. Seuraavassa\ntuokiossa avautuikin Haoman eteen avara lakeus ja kaukana näki hän\nlukuisien tulien loistavan tuolta laakson etelälaidalta, Raghasta,\nMelik shaahin upeasta pääkaupungista. Oikealla, lähempänä vuoristoa,\nkohosi pitkänkalteva kumpu, jonka huipulla tumma linna kuvasti\npiirteitään taivaan rantamille. Sieltäkin tuikki muutama tuli. Siellä\noli kertojatar Anahitan koti.\n\nHaoma ei jatkanut kulkuaan näille ihmisasunnoille. Hän poikkesi\nastumaan vasemmalle kapeata polkua pitkin, joka kiemurteli korkeiden\nkallioseinien välillä ja joka välistä pujahti lyhyeen rotkokäytävään.\nVuorikosken kohina rupesi kuulumaan; ei siis Haoman luola-asunto enää\nollut kaukana. Hetken vaan hän astui edelleen, niin jo tuli näkyviin\nvuorikoski, joka voimakkaan jättiläisen viskaamana hopeaharsona\nkuohahti alas kallion laelta. Kookkaat tummat sypressit kohoilivat\nsen rannoilla. Alempana, kalliolta syöstyään, vesi riensi vuolaana\nvirtana edelleen ja se teki laaksoon saavuttuaan kaarevan mutkan.\nTuuheat plataanit kaunistivat vuorivirran mutkaa, ja kauempana suuret\nvirran varsilla törröttävät kallionlohkareet näyttivät olevan uljaan\nvuorivirran siihen muinoin vyöryttämät.\n\nKosken alalaidalle saavuttuaan luopui Haoma taas jousestaan,\npaljasti päänsä ja valeli käsiään ja ohimoitaan raittiilla vedellä.\nNäin puhdisti oikea parsi itseään, ennenkuin metsältä kotia\npalattuaan astui sisälle asuntoonsa. Pyyhittyään kasvonsa ja kätensä\npuhtaalla, viittansa taskussa säilyttämällään liinavaatteella,\nalkoi hän astua rotkoasunnolleen. Puolitiessä tuli Kerivan, hänen\nsuuri vahtikoiransa, häntä vastaan. Lempeä eläin liehutti tuuheata\nhäntäänsä, osoittaen tyytyväisyyttään siitä, että kaivattu isäntä\nviimeinkin oli saapunut kotia. Ja kun Haoma rotkonsa suulla väsyneenä\nvaipui istumaan kivilohkareelle, nosti sävyisä kotieläin varovasti\nleveän käpälänsä hänen polvelleen ja katsahti häneen ymmärtäväisen\nnäköisenä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: -- Terve tuloa, isäntä,\nvaikkapa myöhään tulet ja riista jäi kotia tuomatta. -- Tuo\nuskollinen rotkovahti oli kiltisti jäänyt kotia, vaikka olikin\nniin kovin tehnyt mieli seurata herraansa vuoristoon. Haoma tuntui\nkäsittävän uskollisen toverinsa mielen, silitti sen pehmeätä mustaa\nturkkia ja virkahti:\n\n-- Toiste pääset mukaan, ja sitten tuodaan yhdessä saalis kotia.\n\nHaoma nousi kiveltä; Kerivan siirtyi loikomaan rotkoon johtavan\nsolan suulle. Sillä ainoastaan herraltaan luvan saatuaan se seurasi\nhäntä sisälle. Haoma astui lyhyen, kallioseinien muodostaman solan\nläpi avaraan rotkoasuntoonsa. Ensiksi hän meni katsomaan, paloiko\ntuli vielä pyhässä kotipesässä. Vasemmalla, rotkon peräseinällä oli\nsyvennys, jonka yläpuolella aukeni kalliohalkeama. Tämän syvennyksen\npohjalla oli pyhän tulen sija, ja siinä hohti hehkuva hiilos, josta\nohut sinervä savu kohosi ylös halkeamaan. Tällaista pyhää kotitulta\njokainen parsi ylläpiti talossaan; se ei saanut parsin asumassa\nkodissa koskaan sammua. Ainakin piti hiilissä piillä tulikipinöitä,\njotka puhallettuina saattoivat synnyttää uuden liekin. Yölläkin\ntäytyi jonkun kodin asujamista hetkeksi hyljätä vuoteensa ja nousta\npyhää liettä hoitamaan, siihen puita lisäämään. Ja jos tämä tuli\njoskus sammui, tiesi se suuren onnettomuuden tuloa.\n\nKiireisesti Haoma otti lieden viereisestä pinosta sandeli- ja\ntamariskioksia, latoi niitä pyhän lieden sijalle ja puhalsi niihin\nhiiloksesta liekin. Kodikkaasti ne risahtelivat, tulikielekkeiden\nkietoutuessa niiden ympärille, ja nuo jalot puut levittivät\npalaessaan hyvää tuoksua rotkoasuntoon. Kotilieden vastaisessa\nkallioseinässä oli toinen leveämpi halkeama, joka kapeni\nylöspäin. Sen eteen oli pingoitettu verkko, joka esti yölintuja\nsisäänlehahtamasta, mutta joka päästi päivin auringonpaisteen\nja öisin kuuvalon ja tähtientuikkeen sisälle sekä tuuletti\nkallioidenvälistä komeroa raittiilla vuoristoilmalla. Tämän halkeaman\nkohdalla, kiviliuskojen muodostamalla permannolla, sijaitsi matalille\npölkyille asetettu sileä kivilohkare, jota Haoma käytti pöytänään,\nja sen vieressä istuinsijana käytetty kumoon kaadettu plataanirunko.\nPöydän päässä oli vanha kuparilamppu, jonka oliiviöljyyn upotetun\nsydämen Haoma tuluksilla sytytti palamaan. Kotilieden ja liinasydämen\nnäin valaistessa saattoi selvästi eroittaa luolan rosoiset mustat\nseinät ja ne varsin harvat esineet, jotka niiden sisällä säilyivät.\nTakaseinällä oli plataanipuista veistetty vuode, jota pitkät\nkaislaoljet ja niiden päälle pantu liinavaate peittivät. Lähellä\nvuodetta riippui seinällä joukko tiikerin- ja hyenantaljoja, jotka\ntalvisaikaan levitettiin seinille, jotta asunto pysyi kuivempana ja\nlämpimämpänä. Pöydän viereisessä sopessa oli muutamia työaseita,\njousi ja nuolia. -- Siinä tämän yksinäisen asunnon koko kalusto.\n\nSytytettyään tulen, meni Haoma vuoteen ääreen, veti pois irtonaisen\nkiven seinästä ja otti sen takaa näkyviin tulleesta aukosta esille\npaksuun silkkikankaaseen käärityn pitkähkön esineen. Punnittuaan\nsitä kädessään, ikäänkuin varmasti huomatakseen, että huivin sisällä\npiilevä esine todella vielä oli tallella, pani hän sen huolellisesti\ntakaisin syvennykseen ja asetti kiven jälleen paikalleen. Tuo esine\noli hänen kallein aarteensa, parsien pyhä kirja, Zend Avesta, jonka\npergamenttikääröjä hän säilytti silkkihuivin sisällä. Tämä Avestan\nkäsikirjoitus oli hyvin vanha, ja Haoma oli saanut sen lahjaksi\nisältään, kunnianarvoiselta Iredshiltä, parsien destur mobedilta.\nSitä lukemaan ja oppimaan oli Haoma parsien siirtokunnasta,\nvanhempaansa kotoa vetäytynyt tänne jylhään vuoristoon. Isänsä\nsuurten ansioiden vuoksi katsottiin Haomaa jo yleensä hänen\njälkeisekseen destur mobediksi, ja tämän parsien ylimmän papin\nja tuomarin tuli osata Avesta ulkoa. Haoma tahtoi häiritsemättä,\nZoroasterin tavoin, kaukana ihmisistä ja heidän hyörinästään antautua\nmietiskelyyn ja tutkia Avestan pyhän opin salaisuuksia. Ja vasta\ntarpeeksi valmistautuneena hän aikoi palata heimonsa luo opettamaan\nja innostamaan.\n\nHaoma havaitsi, että kaikki hänen kodissaan oli paikoillaan;\nuskollinen Kerivan oli taloa tunnollisesti vartioinut.\n\nNuori erakko tunsi nälkää ja suurta väsymystä. Sillä varhaisesta\naamusta oli hän kirveellään ja vasarallaan valmistellut tammiovea,\njolla aikoi öisin tukkia luolansa aukon. Tosin eivät läheisen erämaan\npedot usein öisin eksyneet hänen asunnolleen: ja kun joku hyena\nrohkeni liian lähelle hiipiä, toimitti Kerivan sille niin tuimat\ntervetulijaiset, ettei sen tehnyt mieli toista kertaa vuorikoskella\nkäväistä. Mutta ovi asunnossa, vaikkapa erakkoasunnossakin, on aina\ntarpeen. Se suojaa ainakin tuulilta ja sateelta. Työstään herjettyään\noli Haoma lähtenyt saaliinajoon ja väsyttänyt itseään hyppimällä\nkallionkielekkeeltä toiselle. Ilta-ateriansa hän oli ansainnut ja\nolisi tarvinnut vahvempiakin ruokia. Noudettuaan sangolla vettä\nkoskelta, otti hän esille rotkonsa suulla olevasta ruokasäiliöstä\nmuutamia riisikakkuja, oliiviöljyruukun sekä vesimeloonin, ja asetti\nkaiken tämän pöydälle. Kerivanin hän sitten kutsui pöydän ääreen. Ja\nkohoitettuaan kätensä siunaten pöydän yli, rupesi hän nautitsemaan\nerakkomajansa yksinkertaisia ruokia. Myös toverilleen, Kerivanille,\nhän jakeli riisikakkuja, kastoipa niitä vielä suolansekaisessa\noliiviöljyssä. Mielihyvällä kaappasi koira nämät ruoka-antimet\navaraan suuhunsa, tyytyväisenä häntäänsä liehuttaen. Ja tarpeeksi\nsaatuaan, se palasi loikomaan solakäytävään, siinä isäntänsä yörauhaa\nvartioidakseen. Varmaankin olisi Kerivan ennemmin uhrannut henkensä,\nkuin päästänyt ketään sisälle herransa unta häiritsemään.\n\nPäätettyään illallisen ja korjattuaan pois ruuan tähteet, sammutti\nHaoma kuparilampun liekin, ja koska suuri väsymys valtasi hänet,\npaneutui hän pitkäkseen vuoteelle. Nyt paloivat pyhät puut loimuten,\nja punakellervä hohde valaisi rotkoa. Kuu kuvasi halkeamasta\nkivipermannolle vaaleankeltaisen leveän juovan.\n\nSiinä oli Haoma usein pyhän tulen salaperäisessä valossa pitkinä\nunettomina yöhetkinä loikonut miettien ja ajatellen. Nyt tunsi hän\nomituista raukeutta jäsenissään ja arvasi, ettei uni tällä kertaa\naikonut varsin pitkään antaa itseään odottaa. Hänen täytyi kuitenkin\npysytellä valveilla, kunnes kotilieden puut olivat hiiliksi palaneet.\nSilloin hän aikoi peittää hiilet tuhalla, jotta ne hehkuisivat\npäivännousuun asti. Sillä saattoipa sitkeä uni estää häntä heräämästä\nja pyhää tulta hoitamasta.\n\nSenvuoksi hän kohosi puoleksi istuvaan asentoon, nojaten oikeaa\nkyynäsvarttaan vuodetta vastaan. Vastapäätä vuodetta oli sola-aukko,\njosta näkyi palanen tähtitaivasta. Kosken kohina kuului läheltä,\nja rotkon viereisen sypressin oksilla kaiutti yörastas kirkkaita\nsäveleitään.\n\nRauha oli tänne poikennut ja viihtyi täällä hyvin luonnon vieraana.\nMutta luonnon rauhasta, asunnon hiljaisuudesta huolimatta, myrskyili\nusein Haoman mieli, kun hänen totuutta haluava sielunsa levottomana\npohti ylimpiä kysymyksiä. Jo nuorukaisena oli hän Avestaa lukiessaan\nkiintynyt seuraavaan kohtaan Zoroasterin keskustelusta Ormuzdin\nkanssa:\n\n_Zoroaster_: Sinä näkyvän maailman luoja, puhdas olento, mikä\ntuottaa harvinaisen suuren onnen ihmislapsille?\n\n_Ormuzd_: Se tuottaa ihmislapsille harvinaisen suuren onnen, kun\noikeamielinen mies siirtyy asumaan sinne, missä hän ei kohtaa\nsytytettynä tulta, ei naisia, ei mainioiden miesten seuraa eikä\nkarjaa.\n\nTämän Avestan kohdan oli hän jo aikaisemmassa nuorukais-ijäsään\ntarkasti kätkenyt mieleensä, ja nyt, saavuttuaan nuoruuden ja\nmiehuuden rajalle, oli hän päättänyt seurata sen ohjetta, muuttamalla\nyksinäiseen vuoristoon.\n\nVielä toinenkin Avestan kohta oli hänen mielensä syvyyksiin painunut;\nsitä oli suuri Zoroaster oppilailleen alati teroittanut; se sisältyi\nviidennen Fargardin 65-68 värssyihin ja kuului näin:\n\n\"Näillä sanoilla puhdas Ormuzd ilahutti puhdasta Zoroasteria:\nPuhtaus on olemukseltaan kallein ihmisten saavutettavissa oleva\nhyvä. Puhtaaksi pyrkiminen on Ormuzdin säätämä laki, oi Zoroaster!\nKen säilyttää sielunsa puhtaana hyvien ajatusten, hyvien sanojen ja\nhyvien tekojen kautta, se puhdistaa luontonsa.\"\n\nTätä oppia, jota ei yksistään Zoroaster saarnannut, vaan joka\naamun maissa oli laajalle levinnyt ja joka innosti hekumallisen\nIntiankin erakkomielisiä miehiä, katsoi Haoma ojennusnuorakseen.\nItsekieltämyksen kautta tahtoi hän karaista ja puhdistaa luontonsa,\ntuottaakseen heimolleen sitä suurta ja puhdasta onnea, jota Ormuzd\njaloille ihmislapsille oli luvannut.\n\nMutta vielä korkeammalle tähtäsivät Haoman tuumat. Hän toivoi\nsaavansa Zoroasterin opin laajemmalta tunnustetuksi, hän toivoi, että\nse voisi Persian mailta syrjäyttää ulkokullaisuuteen ja kurjuuteen\nvajottavan islaminuskon ja että Zoroasterin oppi vielä kerran\nsiunausta ja onnea tuottavana, kuten ennen, pääsisi vallitsevaksi\nIranin mailla.\n\nSitä varten oli Avestan oppi puhdistettava, se oli kehitettävä\nsuurempaan täydellisyyteen, ja ihmisten väärinkäsitykset ja lisäykset\noli siitä karsittava pois. Vielä ei Haoma ollut löytänyt sitä suurta\nuutta näkökohtaa, jonka valossa hän aikoi uudistaa Avestan opin.\nMutta hän tunsi itsessään vastustamattoman pyrkimyksen jotakin\nsuurta, joskin kaukaista päämäärää kohti. Voimakkaiksi tunsi hän\njäsenensä, ja tulisena virtasi veri hänen suonissaan. Hän kyllä luuli\njaksavansa taistella ja väsymättä pyrkiä eteenpäin.\n\nHänen siinä loikoessaan, alkoi yhä oudompi raukeus häntä painaa;\nkoski lauloi kohisevaa unilauluaan, rastaan viserrys viihdyttäen\nsiihen yhtyi, ja unenhaaveiluihin vaivuttivat vielä lisäksi ulkoa\nkuuluvat hiljaiset, sametinpehmeät yöeläinten hiipivät askeleet.\nVielä ei Haoma voinut vaipua uneen, vielä hän ei joutanut\nnukahtamaan. Tuon etäisen päämäärän kaiho tuntui nyt entistään\nvahvemmin kohoittavan ääntänsä hänen povessaan, ja puoliääneen lausui\nhän tämän Zoroasterin Avestassa opettaman rukouksen:\n\n\"Oi Ormuzd, suosios minua, antaen virkeyteni ja viisauteni kasvaa;\ntee minut voimakkaaksi. Te kaikki valonruhtinaan korkeat henget,\navatkaa minulle avarat taivaanrannat, jotta selvästi näkisin sen\nylevyyden, joka teissä täysin määrin asustaa!\"\n\nHänen siinä katsellessaan pyhän lieden hohdetta ja vaaleata kuuvalon\njuovaa, vaipui hän huomaamattaan unenhorroksiin.\n\nHänestä tuntui, kuin rotkon oviaukko olisi laajentunut, kuin paksu\nkallioseinä olisi näkymättömiin haihtunut ja kuin kotilieden\npunakellervä hohde olisi valaissut avaralta rotkoa ympäröivän seudun.\nSiinä virtasi laaksossa kapeneva vuorijoki, jonka vesi kimmelteli\noudosti, ja sen mutkan varsilla kohoavien plataanien lehdet rupesivat\nsalaperäisesti liikkumaan yön hiljaisessa henkäyksessä. Kauempana\nhohtivat suuret kivimöhkäleet punertavina, ja etäällä näkörajalla\nhaamoitti Kevirin suolaerämaa, jonka tuhkankuivasta maaperästä vaan\nharvat kellervät korret kesäaikaankin pistivät esiin.\n\nKylmä viima, sellainen, joka talven lähetessä saapuu Elbursvuorilta,\ntuntui kulkevan rotkon läpi, ja Haoma tunsi jäätävän väristyksen\njäsenissään. Kaukana Kevirin erämaan rajoilla rupesi tummaa öistä\ntaivasta vastaan leimuamaan tulikiven- ja sinervänvärinen hohde,\njonka valossa mustat haamut kiitivät esille, tullen saapuville eri\nilmansuunnilta. Tulelle hohtavasta käärmeenpäästä, joka kamalana\nkoristeena kohoili heidän otsallaan, huomasi Haoma, että tässä\nliikkuivat daivit, Ahrimannin synkkä joukko. He näyttivät ihmisten\nnukkuessa olevan valppaassa työssä valmistellen tulevan päivän\nkärsimyksiä ja synkkää syntiä. Suuri ahdistus valtasi Haoman, hänen\npovensa päästi raskaan voihkinan ja vaistomaisesti hän kädellänsä\npyyhkäsi silmiään ja otsaansa, ikäänkuin karkoittaakseen yön ilkeät\nhaamut. Hän ei kuitenkaan voinut olla katsomatta tuonne kauas,\nmissä mustat varjo-olennot vaelsivat halki eteläisen taivaan kannen.\nYhä taajemmaksi kävi heidän joukkonsa. Luontokin yltympäri näytti\nkärsivän daivien läsnäolosta. Vuorijoen vesi lakkasi juoksemasta ja\nnäytti jähmettyneeltä tulikivivirralta. Ruohikko joen varsilla syttyi\npalamaan; irvistellen hyppivät liekit ruohokorresta ruohokorteen ja\nolivat muutamassa hetkessä kärventäneet mustaksi koko kasvullisuuden.\nJoen varsilla törröttävät kivet hohtivat punaisina kuin hehkuva\nrauta. Kosken pauhina oli äkkiä lakannut, ja yörastaan sävel oli\ntauonnut soimasta kuin katkennut soittimen kieli.\n\nDaivit ryhmittyivät taivaan rannalle tiheiksi joukkioiksi: siinä\nheidän parvensa kohosi kuin synkkä ukkospilvi. He näyttivät odottavan\njotakin, ja kaikkien kiiluvat hiilisilmät tähystelivät samanne päin,\ntuonne kauas Raghan yli kaareutuvaa taivaanrantaa kohti. Sieltä\npuhalsi nyt vielä kylmempi viima, sellainen, joka syksyllä riipii\nviimeiset lehdet puista ja vajottaa maan talviseen unenhorrokseen.\nKäärmeenpäät kimmeltelivät oudosti daivien otsilla, ja mustan pilven\ntakaa tuli näkyviin kookas synkkäkasvoinen olento. Sen katse oli\njäätävä, ja sen näky saattoi mielen niin räikeän epäsointuiseksi,\nkuin oman pahan teon tietoisuus. Se oli daivien johtaja, Ahriman,\npimeyden ja pahuuden ruhtinas; hänet tunsi hänen otsaltaan kohoavasta\ntulisesta kaksipäisestä käärmeestä.\n\nHän pysähtyi kätyriparvensa eteen, majesteettisena ja käskevänä,\nsillä hänen valtansa ulottui avaralle, ja hänen käskyjänsä\ntoteltiin ehdottomasti. Ääneti ja salaperäisesti hän taajaan\nviittaili kädellään: näin tuntui hän jakelevan määräyksiään. Mikäli\nhän eteni, hajosivat daivit, kuten pilvenhattarat tuulisäällä.\nEri maailman ääriin näyttivät he kulkevan ruhtinaansa käskyjä\ntäyttämään. Salamoiden tavoin lentelivät Ahrimanin käskyt, eikä\nkukaan kuolevainen olisi ehtinyt hänen viittauksiansa seurata\ntai niiden salaista merkitystä oivaltaa. Ja daiviparven kokonaan\nhajaannuttua, levitti pahuuden ruhtinas suuret nokimustat siipensä\nja lehahti lentämään Kevirin erämaata kohti. Tuulispään nopeudella\nkiiti hän edelleen, sillä kaikissa maan äärissä odottivat häntä hänen\nkäskyläisensä. Tähtien himmetessä ja aamuruskon lähetessä täytyi\nhänen väkineen poistua pimeyden maille, ja sitä ennen oli kaikki\nseuraavan päivän synti maailmalle valmistettava. Lopulta näytti\npoistuva pahuuden ruhtinas taivaanrannalla leijailevalta kotkalta,\nja viimein näkyi vaan musta pilkku, kunnes sekin katosi. Ääneti,\nsalamielisesti oli Ahriman joukkoineen taivaanlaidan yli kulkenut,\ntarkoituksiaan ilmaisematta, käsittämättömänä kuin maailman järjetön\npahuus.\n\nHänen poistuttuaan tuntui luonto virkoavan ahdistuksestaan.\nTaivaanrannalla koitti vaaleanpunainen aamurusko; ohut virkistävä\nsade alkoi vihmoa alas yläilmoista, ja tuskin olivat sen ensi pisarat\nmaahan langenneet, kun siinä kohdassa jo maa vihannoi keväistä\nvihannuutta; kohta kukoisti koko luonto uudessa kasvipuvussaan.\nNuoren ruohon ja puhjenneiden kukkien suloiset tuoksut tunkivat\nHaoman sieramiin. Vuorijoki virtasi taas kuten ennenkin, jopa\nse näytti paisuneelta, niin että vesi loiski korkealle yli\nrantapensaiden. Satakieliparvi, joka asusti laaksossa, näytti\nnyt tästä luonnon ihanuudesta lumoutuneen kohoamaan ylös jylhään\nvuoriseutuun, ja se kaiutti kosken partailla kasvavien sypressien\noksilta keväisiä riemulaulujaan. Haomakin tointui äskeisestä\nahdistuksestaan, hänen mielensä kävi lämpimäksi ja keväiseksi,\nja ihmetellen tähysteli hänen silmänsä tuonne kauas. Valoisa\nkangastus kuvautui nyt näköpiirin taustassa. Siinä oli vallan\nkuin hänen kotiseutunsa ylhäiset vuoret, joiden lumihuippuja\nkeväinen ruusunhohde somisti. Niiden rinteillä kasvoi hopealehtisiä\ntuuheita puita, ja alempana levisi avara ruusupensaikko, täynnä\nsuuria punaisia ja keltaisia persialaisia ruusuja. Ihana,\nneitseellinen naisolento, kirkassilmäinen, sulojäseninen, puku\nhohtavan valkoinen, tukka loistava kuin päivän kulta, istui\nkallionkielekkeellä, kristallimaljallaan ammentaen lähteestä puhdasta\nvettä vuorenrinteelle. Vesi virtasi edelleen pienenä purona, joka\nvaahdoten, hopealle välkkyen, nopeasti kiiruhti alas laaksoon. Siitä\nkohosi ohut sumu, joka hienoina helminä haihtui ilmaan. Ken olisi tuo\nkaunis, lempeä hengetär muu ollut, kuin Ardvicura, veden puhdas ja\npyhä haltijatar, joka, minkä ehti, huuhteli maailmaa puhtaaksi niistä\ntahrajäljistä, jotka saastaiset daivit ja ilkeät ihmiset siihen\nolivat painaneet. Alempana istui toinen hengetär, lapsekkaan viaton,\nlämmittävän hyvän näköinen. Hänellä oli hienopohjainen kultaseula\nkädessä, ja olisi luullut hengettären sitä lelunaan käyttävän, sillä\nhilpeänä, silmät riemusta loistaen hän pienillä valkoisilla käsillään\ntarttui sen laitaan ja upotti sen Ardvicuran puroon. Mutta hänen\ntoimensa oli vakava. Hän seuloi puron pois pienimmänkin rikan. Sillä\ntämän veden tuli olla ehdottomasti puhdasta, koska se virtasi ulos\nmaailmaan puhdistaen ja jaellen väsyneelle ja kuluneelle luonnolle\nuusia tuoreita elinvoimia. Seulojahengetär, Ashi-Vanuhi, oli koko\nparsien heimokunnan suuri lemmikki, hänen nimeänsä mainitsi nuori ja\nvanha ilomielin. Paitsi elonveden seulomista, oli hänellä toinenkin\nkaunis tehtävä: hän toimitti sovinnon suurta työtä vihamielisten\nja ärtyisien ihmisten keskuudessa, pujahti sisään asuntoihinkin ja\nkuiskaili vihan ja kateuden pimittämien ihmislasten korviin helliä\nsovinnollisuuden sanoja.\n\nHaoma ei saattanut kääntää silmiään pois näistä ihmeen ihanoista\nvedenammentajattarista, sillä harras ja lohduttava tunne täytti\nhänen mielensä hänen ajatellessaan, että hyvätkin henget öisin\ntyöskentelivät auttaen luontoa ja ihmisiä. Silloin alkoi tavaton\nkirkkaus loistaa Ardvicuran puron läheiseltä ulkonevalta\nkallionkielekkeeltä. Hopealle hohtavat puiden lehdet rupesivat\nrauhoittavasti ja tasaisesti liehumaan, ja Haoman rotkoasuntoon\nsaakka puhalsi sellainen vieno tuulahdus, joka nuoren keväimen\nvallitessa iltakasteen laskeuduttua tuo kukkien tervehdyksen\nuutta elonvoimaa uhkuvilta kentiltä. Valoisa henkiparvi laskeutui\nkuultavien siipien kantamana kallionkielekkeelle ja pian oli heidän\nkaunis joukkonsa täyttänyt hopealehti-lehdon. Hyvyys ja puhtaus\nkuvastui heidän kaikkien kasvoista ja koko olennosta; he olivat kuin\nihmisiä, mutta heidän kasvonsa olivat monta vertaa ihanammat, heidän\nvartalonsa ja jäsenensä verrattomasti suloisemmat kuin kaikista\nkauneimman kuolevaisen. Ei ollut epäilystäkään siitä, että tässä\nolivat koolla Ormuzdin jalot apuhenget.\n\nYliluonnollisen valon kirkastaman taivaanrannan yli kohosi ohut,\nlumivalkean poutapilven kaltainen hattaramuodostus. Se kohosi\nkohoamistaan ja läheni kallionkielekkeellä odottavaa henkiparvea.\nNyt saattoi jo eroittaa, mikä se oli. Suurten, loistavien valkoisten\nsiipien kantamana lähestyi Ormuzd, valon ruhtinas, ja häntä\nseurasivat Amshaspandit, hänen kuusi ylevintä henkiolentoansa.\nOrmuzd laskeutui suuren puun juurelle, ja hyvät henget odottivat\nhäntä, taivaallinen hartaus kuvastuneena kasvoilla. Amshaspandit\nasettuivat lähimmäksi herraansa. Jo oli Ardvicuran ja Ashi-Vanuhin\nsekä muiden ennen Ormuzdia ilmestyneiden valoisten henkien näky\nHaomassa herättänyt selittämätöntä riemua, mutta Ormuzdin ylevä\nulkomuoto, hänen kasvojensa taivaallinen kauneus ja hyvyys\nkohoittivat Haoman pyhän innostuksen äärille. Valon ruhtinaan otsalta\nloisti moninkertaisena, sellainen välke jonka sielu, tietoisena\nomasta hyvästä teostaan kuvastaa kuolevaisten otsalle ja silmiin.\nHän loi katseensa yli koko väkensä, valaisten heitä kirkkaalla\nsoihdulla, jota hän kantoi oikeassa kädessään; ja hän odotti heidän\ntiedonantojaan.\n\nVerethragna, jalostavien surujen ja vastoinkäymisten jakelija,\nvakavan näköinen henkiolento, lähestyi hyvyyden ruhtinasta ja lausui\nnäin:\n\n-- Puhtain henki, Sinä maailman ylläpitäjä, Sinä valon lähde ja\njakaja, terve, ylinnä muita, terve oi Ormuzd! Päivä taas on vierinyt\nmenneisyyden maille, ja yhä lepää huolten taakka valtapiirisi\nihmislasten hartioilla. Vapautanko heidät jo suruista, ovatko ylimmät\nkäskynhaltijasi, Amshaspandit valmiit, heidän mieliään suloisella\nlohdutuksella ja rauhalla huojentamaan?\n\nSiihen vastasi Ormuzd:\n\n-- Ei näiden ihmislasten kehitys ole vielä niin pitkälle ennättänyt.\nHeidän mieliään painavat surut ovat kuin vaikea unenhoure, joka\nalkuyöstä tuottaa nukkujalle levottomuutta ja panee hänet vuoteellaan\nvaikeroimaan. Mutta aamupuolella hän makeasti nukkuu ja herätessään,\nauringon levittäessä lämmittäviä säteitään, on hän täynnä riemua,\nhuomatessaan, että yön synkät unikuvat ovat haihtuneet, että uusi\npäivä tarjoaa valoaan, täyttäen mielen uudella elämänilolla. Tai on\nheidän surunsa samanlainen kuin sen, joka on menettänyt kalliina\npitämänsä aarteen, johon hänen sielunsa oli vahvasti kiintynyt.\nHuolestuen ja rauhattomina etsivät he menettämäänsä aarretta, mutta\nsitä etsiessään löytävätkin toisen paljoa kalliimman, joka palkitsee\nheidän kuluneen mielihaikeutensa. Tehköön siis suru tehtävänsä,\npuhdistakoon ja nostakoon. Ja kerran, kun auringon säteet kirkkaina,\nlämmittävinä verhoavat maailman, silloin olen ilmaiseva sinulle\nsurunlakkausajan saapuneen, sinä uskollinen Verethragna.\n\nKuultuaan Ormuzdin määräyksen, Verethragna alkoi vetäytyä pois,\npäästääkseen Ormuzdin puheille muut hyvät henget. Mutta silloin\nhyvyyden ruhtinas lisäsi hänelle:\n\n-- Kärsiville jakaos kuitenkin huojennusta; monet ihmismielet ovat\nsangen herkät kärsimyksessä. Pimeässä hapuileva tarvitsee edes\npienen valonsäteen kulkunsa suuntaamiseksi; sairasvuoteella loikova\nedes lyhytaikaista unta tuskien lievennykseksi. Ja epäilijä nähköön\nkaunista paremman todellisuuden unelmaa.\n\nNäin oli puhunut Ormuzd, ja hänen kasvoiltaan säteili ääretön hellyys\nja hyvyys. Heltyneenä poistui Verethragna, ja Mithra, valon ja\nviisauden korkea henki, lukuisan Ized-parven seuraamana, astui valon\nruhtinaan eteen. Kirkas seesteenkuultava vaippa yllä, lähestyi Mithra\nOrmuzdia ja puhkesi näin puhumaan: -- Puhtain henki, Sinä maailman\nylläpitäjä, Sinä valon lähde ja jakaja, terve ennen muita, terve,\noi Ormuzd! Aikakaudet vaihtuvat, päivä nousee ja laskee, vuodenajat\nseuraavat toisiaan, kevät pukeutuu morsiuspukuunsa, seuraa sitten\nhetkisen kesä, synkkä syksy ja viimein kolkko talvi, yksi vain ei\nvaihdu; ihmisten synti ja monien auttamaton kurjuus pysyvät alati.\n\nMithran näin puhuttua, himmeni Ormuzdin kirkas silmä; alakuloisuus\nloi varjonsa hänen selkeään henkeensä. Ja hyvien henkien parvi\nhuokaili syvään, sillä heidän ruhtinaansa alakuloisuus valtasi\nmyöskin heidät.\n\nMithra, valon ja viisauden henki jatkoi:\n\n-- Olemme liikkuneet eri ilmansuunnilla, olemme kulkeneet\nvieraissa maissa, ja kaikkialla ovat mielemme muuttuneet haikean\nraskaiksi, näkemistämme paatuneista synninteoista, havaitsemistamme\nauttamattomista kärsimyksistä.\n\nTähän virkkoi Ormuzd:\n\n-- Ne ovat Ahrimanin tekojen hedelmiä.\n\nKumeasti toistivat lukuisat hyvät henget ruhtinaansa huokauksen, joka\nkaiun tavoin kulki ryhmästä ryhmään. Etäisimpien huokaukset saapuivat\nHaoman korviin hiljaisena tuulahduksena, joka syksypuolella kesää\nkulkee lähestyvää lakastumistaan valittavan luonnon läpi.\n\nMithra jatkoi vielä:\n\n-- Monet poloiset ihmislapset ovat syntymästään saaneet ilkeyden ja\npaheen perinnökseen; heidän suonissaan virtaa rietas isäin veri,\nja maailma lisäksi tempaa heidät saastaiseen pyörteeseensä. Heille\nitselleen ja muille turmiollinen elämä viimein päättyy, ja mikä on\nsellaisen elämän tarkoitus, mikä sen talletus?\n\nOrmuzd vastasi:\n\n-- Sen tarkoitusta yksin Ahriman voisi selvitellä; sen talletus\nei ole suurempi kuin ohdakkeen, joka poikki leikataan ja nisuista\neroitetaan, tai kuin raatelevan pedon tai kyykäärmeen, joka muita\neläviä vahingoittamasta kuoletetaan.\n\nVielä Mithra, valon ja viisauden henki, lisäsi:\n\n-- Sinulle, ylevin henki, täytyy meidän vielä kertoa, mikä jääti\nmieltämme, taas kiertäessämme maan piiriä: Kaikkialla vahvempi sortaa\nheikompaa, ja toisaalla taas riuduttavat, parantamattomat taudit,\nnälkä ja ylenmääräinen köyhyys painoivat poloisia kuolevaisia.\nSaavuimme viimein Raghan kaupunkiin, missä Melik shaahin upea linna\nkohoaa. Kosteissa maanalaisissa luolissa vaikeroivat elinkautiset\nvangit. Monet heistä ovat mahtavat herrat pelkän epäluulon vuoksi\nsinne sulkeneet. Näillä poloisilla on vaimot ja lapset kaihoamassa\nja suremassa. Toisaalla leimusivat roviot, joilla islamin\nsuvaitsemattomat papit poltattivat uskon puustavista poikenneita.\n\nNämät ihmisparat, joilla on hermot ja kivuille altis ruumis, huusivat\nja päästivät epätoivon vaikeroimisia, liekkien ahmiessa heidän\nlihaansa ja vertansa. Tämän pitäisi jo nostaa kapinaan kaikki hyvät\nhenget ja ihmisolennot Ahrimanin ilkivaltaa vastaan.\n\nMe näimme vielä keskellä Raghan komeutta ja näennäistä onnea poloisia\nkuolevaisia, joiden järki oli hulluuden pimittämä, jotka vajonneina\neläintä alemmaksi kulkivat herättäen kauhua selväjärkisissä.\nNäimme niin paljon sellaisia, joilla ei edes ollut yhtään kaunista\nsuvimuistoa mieltä lämmittämässä, ei minkään tulevan viehkeän\nkeväimen toivoa synkkää eloa valaisemassa. Liian kauan saisin kertoa,\njos mainitsisin kaikki ne sanomattomat surut ja kaiken sen kurjuuden,\njoka elinajaksi on iskenyt useisiin kuolevaisiin rautakyntensä.\n\nOrmuzd siihen virkkoi:\n\n-- Ei ole tuntematon minulle se kurjuuden taakka, joka lukemattomia\nkuolevaisia painaa. Sen olen jo aikoja huomannut, ja se on laskenut\nhenkeni pohjalle alituisen painostavan huolen. Se on usein tuntunut\npimittävän seestepiirien välkkeen, jopa luomani auringonkin valon.\nNuo monet paloittuneet, ja hukkaan menneet elämät, hajaantuneet\nvoimat, tylsynyt into, siinä on Ahrimanin tekojen hedelmät, niistä\nhän riemuitsee.\n\nJa henkiparvet toistivat Ormuzdin sanat:\n\n-- Siinä on Ahrimanin tekojen hedelmät, niistä hän riemuitsee!\n\nSama syvä suru, joka kuvastui valon ruhtinaan ylevällä otsalla, näkyi\nmyös hyvien henkien kasvoilla; he riensivät lähemmäksi Ormuzdia;\nheidän kaikkien huulilla tuntui liikkuvan levoton kysymys; viimein\nMithra, viisauden henki, puhkesi näin puhumaan:\n\n-- Olet voimakas, oi Ormuzd; olet valon luoja ja jakelet uutta\nelinvoimaa luomakunnalle; anna siis nerosi väikkeen valaista\nmaailmaa, anna voimasi pontevuuden murtaa Ahrimanin kavalat hankkeet.\n\nJa tähän kehoitukseen yhtyivät kaikki hyvät henget.\n\nOrmuzd vastasi:\n\n-- Voimani eivät ulotu hyvyyden piiriä ulommaksi. Ahrimanin\nvaltapiiri on laajempi, hänen väkevyytensä minun voimiani suuremmat.\nSiksi päättyy jokaisen ihmislapsen elämä synkkään selittämättömään\nkuolemaan, siksi ilkkuvat ihanteet poloisia ja siksi menee elämäntyö\nsirpaleiksi tai jää kesken.\n\nVerethragna huomautti:\n\n-- Ihmisten onnettomuudet meitä lamauttavat, mutta turvaamme\nsinuun, luotamme sinuun, Ormuzd, ja toivomme sinulta paremmuutta\nkuolevaisille. Mutta miten apea liekään mielesi, jos itse huomaat\ntäydellistä avuttomuutta.\n\nOrmuzd silloin selitti:\n\n-- En huomaa täydellistä avuttomuutta; huomaan vaan hitautta,\nsaamattomuutta, ihmismielten kylmyyttä. Mutta yhä toivon valtapiirini\nkerran laajenevan, väkevyyteni kasvavan.\n\n-- Miten on valtapiirisi laajeneva, miten väkevyytesi kasvava? --\nkysyivät henget kuorona.\n\n-- Välistä avaruuksia vaeltaessani, -- vastasi Ormuzd -- näen\nkaukana tulevaisuuden taivaanrantamilla hyvyyden toivekangastuksia.\nSilloin, te kaikki hyvyyden ja sopusoinnun täyttymistä halajavat\nhenget, silloin on valtapiirini laajeneva ja väkevyyteni kasvava, kun\nihmiset liittyvät tehokkaiksi valtani levittäjiksi, jolloin ihmisten\nyhteistoiminnan into lämpenee helläksi ja vastustamattomaksi kuin\nsäteilevä kevätpäivä, kun sydänten kylmyys sulaa, ja tahdot hyviksi\nlujittuvat, niin että ihmiset veljestyvät ja painavat hyvyyden leiman\nkoko luomakuntaan.\n\nVerethragna, viisauden henki ei vielä tähän tyytynyt, vaan virkkoi:\n-- Mutta mihin häipyy menneiden vuosisatojen synti ja kurjuus, mihin\nnykyhetken sekavuus, mihin vielä tulevat vuossataiset kärsimykset?\nKun luonto syksyllä suree ja talvella kangistuu, niin kevät ja\nsuvi sen uuteen eloon herättävät. Mutta miten korvaat tavattomia\nkärsineiden yksityisihmisten syksyn, miten heidän viimeisen talvensa?\nMiten haihdutat mahdollisesta tulevasta puhtaasta ihmisonnesta\nedellisen synkeän kehityksen muiston, miten palkitset elämän\nsolvaukset ja sovittamattomat vääryydenteot, vuosituhansia toistuneet\nkamaluudet?\n\n-- Se kysymys usein mieleni syvyyksissä liikkuu, ja vastaus on\nminulle tuntematon. Ylempänä minua ja Ahrimania vallitsee ääretön,\nkäsittämätön Alkuperus. Me, ja kaikki olevainen johtuu Hänestä! Hän\non kaiken alkulähde, mutta Hän on kaikille tajuamaton, tajuamaton\nkuten elämän alkujuuri, kuten eletty elämä itse. Hänen tehtävänsä\nlienee kerran ijäisyyksien helmassa sovittaa, mikä ei meistä, eikä\nkuolevaisista näytä olevan sovitettavissa, se on hyvä ja paha.\nMutta sen verran luulen Hänenkin tarkoituksistaan oivaltaneeni,\nettä hyvä pyrkii syntymään köyhän, pimeässä hapuilevan ihmiskunnan\nponnistuksista, ja siten tulee tämän ihmiskunnan oman taistelemalla\nsaavutetun kehityskelpoisuuden kautta kohota vapaaksi henkiparveksi,\njoka yhtyy meihin ja lopulta nuorentaa maailman. Jokainen puhtaasti\nhyvä ja jalo teko, jonka kuolevaiset aikaansaavat, on niin arvokas,\nettä se lieventää monet maailman kataluudet; se on kallis timantti,\njoka kiintyy taivaanavaruuteen loistavaksi tähdeksi. Kun näiden\nsäteilevien taivaankappaleiden lukumäärä on tarpeeksi suureksi\nkasvanut, on yökin muuttuva kirkkaaksi ja pimeys katoava synkimmästä\nrotkosta. Ylös siis, kaikki jalot käskyläiseni! Nyt hohtavat tähdet\nkirkkaimmillaan. Ihmislapset lepäävät ja näkevät unta. Pankaa\navaruuksissa soimaan vieno sopusointuisuuden soitto, jotta heidän\nunensa olisivat kauniit, jotta he huomisaamuna virkistyneinä\nheräisivät uuden päivän valoon ja lämpenisivät hyvään elämäntyöhön ja\ntaisteluun!\n\nNäin puhuttuaan levitti Ormuzd suuret kuultavat siipensä ja rupesi\nkohoamaan ylös äärettömiin seestepiireihin, sinne, missä hänen\nvaloisa kotinsa on. Untuvanvalkoiset siipiolennot seurasivat häntä.\nJa avaruuksissa alkoi soida aavistamattoman kaunis soitto, sellainen,\njoka hellyttää runoilijain mielet ja värähtelee vastaheränneessä\nnuoressa lemmessä.\n\nIhastuneena kavahti Haoma ylös unenhorroksestaan. Hän heittäytyi\npermannolle polvilleen ja ojensi molemmat kätensä sinne päin, minne\nkevyet valo-olennot olivat kadonneet, ja rukoili näin:\n\n-- Oi jospa meistä tulisi maailman uudistajat, jospa meistä tulisi\nviisaita esimerkinantajoita, jotka tuottaisivat uuden riemun\nuudistetulle maailmalle!\n\nNyt huomasi Haoma, että äskeinen kirkas näky kokonaan oli kadonnut.\nHänen edessään oli taas rosoinen luolan seinä. Kuun valoisa juova\noli permannolta väistynyt pois, ja puut pyhällä kotiliedellä olivat\nloppuun palaneet. Punerva hiilos vaan levitti himmeätä valoaan\nrotkoasuntoon. Haoma nousi ylös permannolta ja tarttui uurnaan, josta\nripoitti tuhkaa pyhille hiilille.\n\nOliko hän nähnyt ensin pahaa, sitten hyvää unta? Vai oliko se ollut\nVallan elävää, minkä hän edessään oli nähnyt? -- niin luonnolliselta\nse oli tuntunut. Kerrottiinhan taivaan tulien ja näkyjen usein\nkäyneen tervehtimässä suuren Zoroasterin yksinäistä asuntoa, jopa\nOrmuzdin hänen kanssaan puhelleen. -- Miten olikaan, niin Haoman\ntunteet ja ajatukset olivat nyt lämminneet, ja hän toivoi sen ajan\nolevan lähellä, jolloin hän oli saavuttava täyden selvyyden suurista\njohtavista aatoksistaan.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nKotilieden hiilet hehkuivat jo tuhan peitossa, siten säilyen\npäivän valkenemiseen, ja Haoma palasi vuoteelleen, jolla hän nyt\nrauhallisesti saattoi antautua unen valtoihin. Silloin kuuli\nhän Kerivanin rotkosolan suulla levottomasti liikkuvan, väliin\nurahtavan ja viimein lyhyesti haukahtavan. Haoman yksinäisyydessä\nteroittunut korva kuuli lopuksi kavioiden kopinan tapaista ääntä.\nEikä tämä kuulo häntä pettänyt, sillä hetki hetkeltä kuului yhä\nselvemmin, miten hevosen kaviot kalskoivat vasten kalliokiviä. Tämä\nääni lähestyi lähestymistään, ja koska Kerivan nyt oli käynyt kahta\nlevottomammaksi, lähti Haoma ulos rotkosta katsomaan, kuka näin\nmyöhään liikkui vuorikosken tienoilla.\n\nKuutamossa eroitti hän valkoisen ratsun ja sen selässä komeaan\nkultakoristeiseen viittaan puetun mieshenkilön. Ratsusta ja\nvaipasta huomasi Haoma heti, että myöhäinen vieras oli Demur,\nsuurvisiiri Hassan Ibn Alin poika. Demur, Haoman lapsuuden toveri\nja nuoruuden ystävä, oli joskus ennenkin hetkeksi hyljännyt Melik\nshaahin loistavan hovin ja ratsastanut Raghasta tänne vuorikoskelle\nerakko-ystäväänsä tervehtimään. Mutta ennen hän aina oli tullut\npäivällä. Hieman ihmetellen hänen näin myöhäistä tuloaan, riensi\nHaoma häntä vastaanottamaan, rauhoitettuaan ensin kovin levottoman\nKerivanin. Demur oli notkeasti hypännyt kalliista, jalokivillä\nkoristetusta satulastaan maahan ja köytti plataaniin kiinni tulisen\norhinsa, joka höyrysi nopeasta ratsastuksesta.\n\n-- Olkoot erämaan henget tulollesi suopeat! -- virkkoi Haoma\nDemurille tervehdykseksi.\n\n-- Ja osoittakoon myös Allah sinulle armoansa -- sanoi Demur\nvastatervehdykseksi, sillä hän, kuten isänsäkin, oli islaminuskoinen.\n\nHaoma johti vieraansa rotkoasuntoon. Rotkonpuolisen aukon suulle\npysähtyi Demur, sillä välin kuin Haoma sytytti kuparilamppunsa\npalamaan. Ja vasta kun Haoma oli kehoittanut häntä peremmälle\ntulemaan, astui hän pöydän ääreen istumaan.\n\n-- Tulen myöhään luoksesi, Haoma -- alkoi Demur, ystävyksien\nistuuduttua -- mutta luulen tuovani sinulle perin iloisen sanoman,\nenkä siis ole tahtonut lykätä tuloani huomiseen.\n\n-- Tulosi on minulle aina mieluinen, tuletpa sitten auringon\nsäteillessä tai tähtien tuikkiessa, -- sanoi vastaukseksi Haoma, joka\nerakkoelämästään huolimatta oli säilyttänyt parsien ystävällisen\nkäytöstavan.\n\n-- Ilosanomaani ehkä et ole näin pian odottanut -- jatkoi Demur. --\nTänään on mahtava hallitsijamme, Melik shaahi, julistanut säädöksen,\njonka nojalla te parsit koko Persian valtakunnassa olette lain\nsuojaamia huolimatta siitä, että teillä on oma, islamista eroava\nuskonne. Jos pysytte levollisina ja uskollisina alamaisina kuten\ntähänkin asti, nautitte tästälähin samoja oikeuksia kuin valtakunnan\nislaminuskoiset, eikä kukaan, eivät edes islamin papit, saa teitä\nvainota. Tätä sanomaa en voinut huomiseen säilyttää, vaan tahdoin sen\nheti sinulle ilmaista.\n\nHämmästyneenä nousi Haoma ylös, meni ystävänsä luo ja virkkoi:\n\n-- Aavistamattoman iloinen on sanomasi, Demur. Enpä sitä nyt\nolisi voinut odottaakaan. Tosin äsken nukahtaessani näin kauniita\nunia, mutta en tietänyt niiden näin suurta onnea ennustavan.\nIsäsi, suurvisiiri Hassan, niin luulen, on tämän shaahin päätöksen\naikaansaanut?\n\n-- Oikein arvasit, Haoma. Hän on viisas vanhus, niin sanotaan, ja\nsoisi kaikki Persian eri kansakunnat onnellisiksi.\n\n-- Se on jo pyhän Zoroasterin oppi, että kansan onni ja rakkaus on\nvaltakunnan ja hallitsijan paras tuki. Koko parsien heimo on jaloa\nisääsi tästä teosta siunaava.\n\n-- Huomis-aamuna aikoo isäni heimosi asuinsijoille lähettää\nviestin, joka on ilmoittava shaahin armollisen päätöksen. Mutta\nminä ajattelin sinua ja luulin sinun kernaasti rupeavan tämän\nviestin ensimäiseksi viejäksi. Jos siis se on sinullekin mieliksi,\nlähetän Raghaan palattuani sinulle nopeajuoksuisen hevosen ja orjan.\nJo aamun sarastaessa odottavat he sinua vuorikoskella, ja ennen\nshaahin virkakäskyläisiä voit siis ehtiä heimosi ja vanhempiesi luo\niloviestiä perille tuomaan.\n\n-- Tämä viestinvienti on kovin, mieleiseni, sanoi Haoma. -- En\nole vanhempia, en heimolaisia pitkiin aikoihin nähnyt. Jo heitä\nikävöinkin. Ainoastaan vanha palvelijatar, Rudabe, ja palvelijapoika,\nSevare, kävivät täällä joku aika sitten ruokavaroja tuomassa. Heiltä\nolen saanut viimeiset terveiset kotoa.\n\n-- Suostumustasi tähän toimeen en epäillyt. Haoma. Mutta on minulla\nmuutakin kerrottavaa. Melik shaahin armollinen päätös sisältää vielä\nsen myönnytyksen, että parsi saa valtakunnan ja hovin toimiin astua,\njos hänen kykynsä sen sallii. Olen puhunut sinusta isälleni. Sinä\nolit paras leikkikumppanini. Nytkin, vaikka olet muuttunut noin\nvakavaksi ja vältät ihmisten seuraa, on toveruutesi minulle rakkaampi\nkuin monen hovituttavani toveruus. Mielelläni aina ilmaisisin sinulle\nnytkin iloni ja suruni. Hylkää siis tämä luola ja tule Raghaan. Isäni\nkautta saat Melikin linnassa sellaisen toimen, joka sinusta tuntuu\nmiellyttävimmältä.\n\nDemurin näin puhuessa, olivat hänen kasvonsa muuttuneet leikillisen\nhilpeiksi, ja Haoma huomasi hänen silmissään saman iloisen, hiukan\nkevytmielisen ja huolettoman, mutta pohjalta ystävällisen ja hyvän\nilmeen, jonka hän niin hyvin tunsi aikaisemmilta ajoilta, jolloin\nDemurin isä Hassan perheineen köyhänä ja huomaamattomana oli asunut\nparsien alueen rajoilla. Silloin olivat Haoma ja Demur melkein joka\npäivä tavanneet toisensa ja samoelleet vuoristossa ja lehdoissa,\nyhdessä antautuen poika-ijän reippaisiin leikkeihin.\n\nVakavan näköisenä vastasi Haoma:\n\n-- Ehdoituksesi ilmaisee hyväntahtoisuuttasi, ja tuottaa minulle\nsuurta kunniaa. Ja muistellessani yhdessä vietetyn lapsuutemme ja\naikaisemman nuoruutemme iloisia aikoja, heltyy mieleni, ja minusta\ntuntuu, kuin olisin lähtenyt astumaan outoa, minulle epäsoveliasta\nuraa. Mutta tiemme ovat nyt eronneet, Demur. Sinä olet ehkä määrätty\ntäyttämään joku loistava tehtävä Melik shaahin hovissa, hyvän ja\nmahtavan isäsi johdolla. Minun tehtäväni on toisaalla, heimoni\nkeskuudessa.\n\n-- Mikä on siis se tehtävä, jota alati ajattelet, josta usein minulle\npuhut?\n\n-- Se on heimoni uskon uudistus ja puhdistus, se on heimoni ja\nisänmaani kohoittaminen.\n\n-- Mitä sillä tarkoitat, Haoma? Miten aiot uudistaa isiesi uskon?\n\n-- Koetan rakentaa elämän ja uskon sopusuhtaisuutta. Tahdon\ntulistaa heimolaisteni mielet suureen tehtävään: Ormuzdin vallan\nvahvistamiseen.\n\n-- Minun uskoni on islam, -- nimellisesti tosin vaan, sillä totta\npuhuen, minusta Zoroasterin oppi ja islam on yhtä vaan.\n\nNäin sanoessaan sivelsi Demur silkinpehmeätä, sinimustaa lyhyttä\npartaansa, näyttäen leikillisen vakuuttavalta.\n\nJa hän lisäsi:\n\n-- Zoroasterin oppia tunnen varsin vähän, enimmästi vaan siitä, mitä\nsinä minulle olet selittänyt. Mutta islamiin ainakaan en enää pane\nsuurta arvoa; siksi ovat pappimme, mollat, liian ulkokullatut ja\nhäijyt.\n\n-- Ja ulkokultaisuutta ja häijyyttään he siirtävät Iranin kansaan.\nSiihen on myös suuresti ahdasoppinen islam syynä. Toisin on Avestan\njalon opin laita. Ja luulen sen kehityskelpoisuuden äärettömäksi.\n\n-- Voitpa ehkä olla oikeassa, Haoma, kiittäessäsi Avestan oppia ja\nylistellessäsi sitä islamia paremmaksi. Mutta usko pois: mitkä avut\neri uskoilla liekään, niin ovat ne oikeastaan vaan perin runollisia\nsieluja ja herkkämielisiä naisia varten luodut.\n\n-- Soisin sinun toisin puhuvan, Demur. Soisin sinun vanhetessasi\nvakautuvan.\n\n-- Sinusta aikaa myöten saankin koko joukon vakavuutta, Haoma. Kun\nlähden luotasi, luulen usein vanhentuneeni ja tulleeni kokeneemmaksi.\nMutta luontoani en kuitenkaan voi muuttaa. Usko muuten on tulevan\nelämän runoutta. Nykyinen elämä tarvitsee myös runouttaan.\n\n-- Nykyinen elämä tarvitsee ennen kaikkea oikeaan ja hyvään\nelämäntyöhön lämminnyttä mieltä, nykyinen elämä pyrkii myös pääsemään\nkokonaisuudeksi, suureksi yleväksi kokonaisuudeksi.\n\n-- Tuo on haaveilijan ajatus, runoilijan haihtuva mielijohde. Usko\nminua, Haoma, maailma oli keskinkertainen alusta pitäen, suurin\nosa ihmisiä on aina ollut keskinkertainen ja tulee aina olemaan\nkeskinkertainen. -- Mutta unhoitin vallan nykyisen elämän runouden.\nNiin, se vaatii myös runouttaan, ja tiedätkö mikä se on, Haoma? Se on\nlempi.\n\n-- Puhut tarinoita erakolle. Ne eivät minuun pysty. Minun mieleni on\noleva kaukana niistä. Tarvitsen tarmoni tehtävääni varten, enkä saata\ntuhlata sitä turhuuden tekoihin.\n\n-- Älä puhu turhuudesta, Haoma. Hyvin puheesi ja ajatuksesi kuitenkin\nsaatan ymmärtää. Mitä tietäisit sinä tosielämästä, sinä, joka\nvetäydyt erämaan jylhään yksinäisyyteen. Laiminlyöthän nuoruutesi\noikeat vaatimukset. Sinä kylmennät nuoren veresi lämmön. Usko pois,\nainoastaan siirtymällä täältä Raghaan, keskelle ihmisiä, tulet\nhuomaamaan, mitä elämä saattaa nuoruudelle ja voimalle tarjota.\nKun vaan näet harvinaisen viehkeät, harsosta paljaat naiskasvot,\nkun katsot syvälle kauniisiin nuoriin naissilmiin, silloin\ntunnustat minun puhuneeni totta. Jos näkisit minun ihanan Menisheni\nsamettisilmät, niin Allah avita, pitäisit itseäsi narrina, jos\nkauempaa erämaassa asustaisit.\n\n-- Kun Ahriman tahtoo virittää kavalimmat ansansa, hän pukee\nhäijyn daivin kauniin naisen haahmoon, jonka hän lähettää poloisen\nkuolevaisen tielle. Ellen sinua lapsuudesta asti tuntisi, ja ellet\nolisi koettu toverini, luulisin Ahrimanin vietellen puhuvan sinun\nsuusi kautta.\n\nHuomatessaan Haoman näin vakavaksi ja tyyneeksi, Demurkin kävi\ntotisemmaksi ja virkkoi peräytyen:\n\n-- Tuohon käteen, Haoma. En soisi sinun puheestani pahastuvan.\nTiedäthän minun paljoa puhuvan. Sinä ajattelet ja teet kuitenkin,\nniinkuin itse sopivaksi näet. En mistään hinnasta tahtoisi\ntoveruuttasi kadottaa. Menishe tuottaa minulle kauneudellaan\nhurmaavaa iloa: mutta sinun toveruudestasi en mistään Menishen\noikusta luopuisi.\n\nToveruksien jutellessa, oli yötä taas palanen edelleen kulunut.\nVarhain seuraavana päivänä oli Haoman lähdettävä heimolleen\nriemuviestiä viemään. Oli siis aika hänen mennä levolle. Jäähyväiset\nsanottuaan, poistui Demur Haoman saattamana luolasta. -- Alempana,\nkuun valaisemassa notkossa kaapi plataaniin köytetty valkoinen orhi\ntyytymättömänä maata. Nopeasti irroitti Demur sen suitset puusta ja\nnousi satulaan, jonka jalokivet kirkkaasti kimmeltelivät kuutamossa.\nJohtakoot Ormuzdin henget sinut onnellisesti asunnollesi -- sanoi\nHaoma, nostaen jäähyväiseksi molemmat kätensä taivasta kohti.\n\nSeuraavassa tuokiossa käänsi Demur komean ratsunsa Raghaan päin.\nHevonen astui ensin varovasti polutonta kallionrinnettä. Mutta pian\nkuuli Haoma, kuinka se tasangolle päästyään, nopeasti kalskutti\nkavioitaan, joiden kopina viimein hälveni etäisyydessä.\n\nSilloin palasi Haoma rotkoasuntoonsa ja heittäysi vuoteelleen, jossa\nmakea uni pian kietoi hänen jäsenensä.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nAamuaurinko loi jo hohdettaan luolan halkeemasta sisään, kun Haoma\nheräsi ja kavahti ylös vuoteelta. Ensi toimekseen poisti hän tuhan\nkotilieden vielä hehkuvilta hiililtä, joille hän levitti kuivuneita\ntamariskilehtiä. Niihin puhalsi hän tulen, jolla sytytti palamaan\nkuivan oksakimpun. Ja taas loimusi tuli pyhällä liedellä.\n\nHaoma tunsi lyhyen, mutta sitkeän unen virkistäneen koko hänen\nruumistaan; mielikin oli kevyt ja hilpeä. Hän otti esille valkoisen\nliinapyyhkimen ja lähti ulos, ohjaten kulkunsa vuorikoskelle päin,\njoka kallioiden lomitse alas syöstyään leveni muodostuen pieneksi\nlammeksi, ennenkuin se vuolaana jokena virtasi edelleen laaksoon.\nTämän lammen rannalla riisui Haoma vaatteet yltään ja valeli\nruumistaan ja kasvojaan raittiilla karkaisevalla vuoriston vedellä.\nJa toimitettuaan virkistävän kylpynsä, ja jälleen pukeuduttuaan,\nsuoritti hän aamuhartautensa, nousten ylös kalliolle kosken\nkuohuiselle partaalle ja kääntyen aamuauringon kultaamaan vuoristoon\npäin. Ojentaen kätensä ylös purppuranpunaisia lumivuorenhuippuja\nkohden, luki hän Avestasta oppimansa ylistysluvut Ormuzdin kunniaksi.\nJa hän tunsi elinvoiman aaltoilevan suonissaan ja sopusointuisten\nihannetoiveiden vavahtelevan mielensä syvyyksissä. Palatessaan\nluola-asuntoonsa, huomasi hän lähellä laaksossa ratsumiehen, joka\nistuen ratsunsa selässä suitsista talutti valkoista satuloitua\nhevosta. Siinä lähetti Demur ystävälleen ratsun. Haoma kiiruhti\nsisälle luolaan, jossa hän puki ylleen pitkän sinisen viitan\nja kiinnitti vyötäisilleen hopeahelaisen vyön. Tämä oli hänen\njuhlapukunsa, johon hän merkillisen matkansa kunniaksi pukeutui.\nKun hän uudelleen astui ulkoilmaan, oli Demurin lähettämä palvelija\nratsuineen jo saapunut vallan lyhyen matkan päähän rotkoasunnosta.\nSiihen hän pysähtyi, ja köytettyään hevoset kiinni puuhun, heittäytyi\nhän maahan, täten tervehtien Haomaa. Sillä kuin ruhtinasta ainakin\noli Demur käskenyt lähettämänsä palvelijan Haomaa kunnioittamaan.\nMutta Haoma virkkoi:\n\n-- Nouse, ystäväni, ja ole tervetullut. Tiedän sinun saapuneen tänne\nherrasi Demurin käskystä.\n\nMutta vielä pystyyn nousematta sanoi suurvisiirin pojan palvelija:\n\n-- Herrani Demur käski sanoa sinulle tervehdyksensä ja toivottaa\nAllahin siunausta sinun pääsi päälle!\n\nSitten hän nousi ja lisäsi:\n\n-- Matkaasi varten hän lähettää sinulle tämän ratsun ja on käskenyt\nminun sinua seuraamaan ja palvelemaan, kuin olisit oma herrani.\n\n-- Herrasi Demurin huolenpito on minulle rakas, vastasi Haoma.\n-- Mutta tunnen hyvin vuoripolut ja tien, joka johtaa heimoni\nasunnoille. Tarpeeton on siis saattosi. Mutta jos joudat jäädä\npaluutani odottamaan, sopinee sinun poissaollessani hoitaa\nkotilieteni pyhää tulta.\n\nNeuvottuaan hänelle, miten hänen piti ylläpitää tulta sekä\nosoitettuaan hänelle ruokakätkönsä, nousi Haoma valkoisen,\nkomeasatulaisen orhin selkään.\n\nHän ohjasi ratsunsa alas laaksoon, joen yli johtavalle kivisillalle.\nKastepisarat peittivät, nurmikot ja pensaat, kimmeltäen kuin\nlukemattomat jalokivet pehmeällä vihreällä samettikankaalla.\nRyhmittäin joen varsilla ja alemmilla kallionkielekkeillä kohoilivat\nkorkearunkoiset, täplätuohiset, smaragdin-vihreälehtiset plataanit,\nnuo parsien lempipuut. Ne olivat kuin Haoman omaisia täällä vuoriston\nyksinäisyydessä, ne olivat tulleet hänelle rakkaiksi, kuten koko\nhänen yksinäisen alkukehityksensä olopaikka, tuo hiljainen vuoriston\nkulma. Kivisillalta hän näki mahtavan vuorikosken vierittävän alas\nkalliolta hopeavesiään, ja sillan yli kuljettuaan hän jäähyväiseksi\nloi viimeisen katseen väliaikaisen kotonsa tienoille, ajatellen:\n\n-- Kohta palaan tänne taas, mietelmieni ja aatteideni kehtomaille.\n\nPolku kiipesi luikerrellen ylös kallioiden rinteille. Hilpeät\nplataanit jäivät jälelle ja tummat, vakavat sypressi-ryhmät\ntervehtivät aikaista ratsumiestä. Tie kääntyi yhä enemmän koillista\nkohti, jolla ilmansuunnalla parsien asuinsijat olivat. Mutta vaikka\nHaoman tie nousi nousemistaan vuoriston ylämaille, ei viheriä,\nhymyilevä kasvullisuus vielä lakannut. Himmeänvihreät öljypuulehdot\npilkoittivat tuon tuostakin kallioharjanteiden takaa esiin; mutta\nylemmiltä harjanteilta näkyivät jo kaukana paljaat, tummanruskeat\nvuorimöhkäleet.\n\nPolku kulki usein kaitoja kallionkielekkeitä pitkin huumaavien\nsyvyyksien reunalla. Pienikin hevosen kompastus olisi saattanut\nsyöstä ratsun ja ratsastajan alas kuiluun. Mutta Demurin lähettämä\nhevonen oli tottunut vuorimatkoihin; varovasti se asetti jalkansa,\ntunnustellen, oliko todella vankka kallio, vai pettävä sammalkuori\nkavion alla.\n\nHaoman näin ratsastaessa oli aurinko noussut melkoisen korkealle\ntaivaankannella. Se lämmitti jo tuntuvasti vuoristoilmaa, ja\nhikisenä Haoma pian olisi saanut jatkaa matkaansa, elleivät viileät\ntuulahdukset olisi liikkuneet kallioharjanteiden välillä.\n\nKapealta kallion reunukselta laskeutui tie laakson notkelmaan,\njossa se leveni ja muuttui mukavammaksi. Alhaalla notkossa virtasi\nvaahtoisa vuoripuro, jonka rannalla kasvoi vanhoja paksurunkoisia\nraitoja, sekä tiheitä kaislikkoryhmiä. Puron yli johti taitetun\nkaaren muotoinen kivisilta. Se oli kovin rappeutuneessa tilassa,\nja sentähden Haoma päätti antaa hevosensa kahlata matalan puron\nhalki. Ratsun astuessa puroon ja veden loiskahtaessa, lehahti tiheä\npeltokanaparvi puron rannalta lentoon. Se oli käynyt vuoripurolla\nkylpemässä ja juomassa.\n\n-- Siinä olisi metsämiehellä ollut rikas saalis, ajatteli Haoma\nitsekseen, ratsastaessaan edelleen tasaista tietä pitkin. Hänellä\noli jo muutaman tunnin matka takanaan, kun hän saapui pienelle\nkaravaani-asemalle. Hän ratsasti sisälle neliskulmaiselle,\nrakennusten ympäröimälle pihalle, jolla kasvoi kookkaita poppeleita.\nYhteen niistä hän köytti orhinsa kiinni, ja laskeutui itse läheiselle\navaralle lautarahille istumaan. Siellä täällä loikoi ruohoisella\npihamaalla väsynyt matkamies polvilleen laskeutuneen muulinsa\nvieressä. Toiset matkamiehet olivat suuruksella; ja nyt vasta\nmuisti Haoma, ettei hän ollut ottanut mitään eväitä mukaansa. Ei\nhänellä, erakolla, ollut rahoja eineen ostamiseen; eikä hän myöskään\ntahtonut muilta ruokaa pyytää. Hän ei siis saattanut seurata muiden\naterioivien esimerkkiä. Mutta matka parsien asuinsijoille ei kestänyt\npuolta päivää kauempaa, ja perille päästyään Haoma kyllä oli nälkänsä\npoistava.\n\nHänen katseensa kohdistuivat sattumalta orhiin, ja silloin tuli hän\najatelleeksi, että hevonen kuitenkin kaipasi rehua. Se oli komea\ntuo valkea ratsu, jonka Demur oli lähettänyt. Sen kaula oli korkean\nkaareva, sen ruumis vahva, mutta siro, ja sen selkään oli kiinnitetty\njalokivillä koristettu punainen satula. Satulan takana riippui kaksi\nlaukkua, ja ne vetivät Haoman huomion puoleensa. Hän nousi niitä\ntarkastamaan ja huomasi toisessa rehua, jota heti tarjosi hevoselle,\nja toisessa herkullisia eväitä. Siinä oli paistettuja fasaaneja,\ntuoreita nisuleipiä, riisikakkuja, hedelmiä ja viiniä. Haoma otti\neväät esille, ja hänen nälkänsä tuotti niille hyvän menekin. Näin\nhienoja ruokia ei hän ennen ollut syönyt, sillä parsit rakastivat\ntapainyksinkertaisuutta myöskin ruuissaan.\n\n-- Demur on huolta pitävä, hyväsydäminen ystävä. Hän saattaisi\nystävyyden osoituksiin tuhlailla pois valtakunnan, jos hän olisi\nhallitsija, ajatteli Haoma käyttäessään hyväkseen suurvisiirin pojan\nlähettämiä eväitä.\n\nLyhyen levähdysajan kuluttua, nousi Haoma jälleen ratsunsa selkään\nja jatkoi matkaansa. Nyt johti tie matkan ylimmille korkeuksille.\nLounaaseen kiertävä aurinko paahtoi jo kuumana, ja monivärisinä\nloistivat kalliojonojen paljaat kiviseinät. Äärettömän avara näköala\navautui Haoman katseille; minne silmä kantoi kohosi sahareunainen\nkallioseinä toisensa takaa. Alastomat kiviseinät hohtivat komean\npunaruskeina, ja sinervä auer liehui huippujen yläpuolella ilmassa.\nVoimakas kotka, ilmojen kuningas, purjehti liikkumattomin siivin\nkorkealla yläilmoissa. Ja luonnon suuruus, auringon kultavalo ja\npuhdas vuoriston ilma kohoittivat Haoman mielen yleviin intoihin.\n\n-- Niin olet mieleni -- ajatteli hän itsekseen, -- kuin kotka\ntuolla taivaan sinikuvulla, leijailet ylhäällä, pyrkien kauas ja\nseuraten avarata lentopiiriä. Enkä tiedä, mikä on syvin kaipuusi,\nsinä pyrkivä mieleni. Onko se kotkan lento ylhäisten kuultavien\nkesäpilvien tasalla, missä silmä yhdellä katseella käsittää suuren\nosan maailmaa ja josta palattuaan se toivoo tajuavansa ne lait ja sen\nsäännöllisyyden, joka on oleva maisen todellisuuden ohjaajana?\n\nJa kun ohuiden sinisten autereiden kautta kaukana taivaanrannalla\nrupesi kuultamaan hänen heimonsa seudut, kotoisen ylälaakson\nsypressiryhmät ja plataanilehdot, jatkui hänen mielensä haaveilu\nvälittömästi:\n\n-- Vai liekö jo sieluni syvyydessä herännyt valtava kaiho siirtyä\ntuonne elämään ja etsiä sitä, mikä on viehkeätä, elinvoimaista\nja kaunista. Vaikken minä, erämaanlapsi, tunne tuon ihmemaailman\nsuloisuuksia, vetää minua selittämätön tenho sen puoleen; ja luulen,\nettä se aika on jo mennyt, jolloin sulkeutuneena luolan pimeyteen ja\nerämaan yksinäisyyteen, vietän nuoruuteni katoavia päiviä katsomatta\nelämän kaunista taivasta ja tuntematta sen viehkeiden tuulahduksien\nhyväilyä.\n\nVuoritien tasoittuessa ja vitkallisen loitosti laskeutuessa parsien\nylälaaksoa kohti, kehoitti Haoma ratsuaan juoksuun, sillä nyt hän\ntaas muisti, mikä riemusanoma hänen oli perille vietävä. Levottomana,\nkuten osanottava ja harras iloviestin-tuoja ainakin, tahtoi hän mitä\npikimmin saavuttaa matkansa mieluisen päämäärän.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nJo oli Haoma saapunut kotoisen ylälaakson alueelle. Kaukana\nnäköpiirin rajalla siintivät vaalean siniset, lumen peittämät\nvuoret, jotka loivat hänen eteensä lapsuuden iloiset muistot.\nOikealla, öljypuiden suojassa, levisi notkelmassa riisivainio,\njonka tuuleentunutta viljaa parsit olivat niittämässä. Huomatessaan\nvalkean ratsun ja solakan ratsumiehen, riensivät naiset ja miehet\nvainiolta tien laidalle katsomaan, kuka tämä odottamaton vieras oli.\nJa tunnettuaan ylimmän pappinsa ja heimopäällikkönsä pojan, Haoman,\npuhkesi moni heistä äänekkääseen ihmettelyyn. Sillä olihan parsien\nkielletty ratsastaa hevosella. Eroitukseksi islaminuskolaisista,\njotka valtijaina asustivat maassa, oli parsien, paitsi moninaista\nvainoa täytynyt alistua siihen säädökseen, etteivät saaneet ratsastaa\nhevosilla, eivätkä käyttää samanlaisia pukuja, kuin islaminuskoiset.\n\nHaoma tervehti, laskien parsien tavan mukaan oikean kätensä\nsydämelleen ja virkkoi:\n\n-- Terve, te jalot heimolaiseni. Ormuzdin siunausta teille toivotan.\n\nSilloin eräs niittäjistä, nuori Gurase, joka oli herbedin eli\nparsilaisen ylhäisen papin poika, astui ennen muita Haomaa\ntervehtimään ja kysyi:\n\n-- Mitenkä liikut täällä hevosella ratsastaen, destur mobedin poika?\nJa miten olet rohjennut vuoriston läpi ratsuinesi kulkea? Etkö ole\npelännyt kohtaavasi shaahin käskyläisiä, jotka rohkeutesi herralleen\nvarmaan kertoisivat?\n\n-- Teille olen kaikki selittävä, jalot heimolaiseni. Keskeyttäkää\nhetkeksi työnne ja seuratkaa minua isäni, destur mobedin, luo. Siellä\nolen teille sanomani ilmaiseva.\n\nJa iloista viestiä aavistaen, kohoittivat niittäjät kätensä ylös,\nojentaen ne Haomaa kohti, häntä riemuhuudahduksin tervehtien. He\njättivät niittotyönsä sikseen, ja rupesivat seuraamaan Haomaa, joka\nkäymäjalkaa ratsasti heidän edellään pitkin aloepuiden reunustamaa\ntietä. Eikä aikaakaan, niin tie leveni, näköala laajeni, ja näkyviin\ntuli parsien pääkylän harmaat teltat, ja niiden takaa, vihreiden\nköynnöskasvien, tummien sypressien ja kookkaiden sykomorien peittämän\nvuoren juurella valkoinen telttarakennus. Se oli destur mobedin\nasunto.\n\nOsa niittoväkeä oli oikotietä juoksujalassa rientänyt kylään Haoman\ntuloa kertomaan, jopa oli joku ehtinyt perille destur mobedin\nasunnolle pikaviestiä tuomaan. Kun Haoma ratsasti telttakylän läpi,\nkiiruhtivat kotoa olevat parsit uteliaina ulos asunnoistaan, häntä\nihmetellen tervehtimään. Ja hänen jälessään solui jo pitkä joukko.\nSillä kaikki seurasivat häntä vanhan Iredshin, kunnianarvoisen destur\nmobedinsa asunnolle.\n\nHaoman sydän sykki kiihkeästi täynnä omituisen liikutuksen ja\nilonsekaisia tunteita. Hän ei ollut pitkiin aikoihin kodissaan käynyt\neikä omaisiaan nähnyt, ja nyt näin odottamaton aihe saattoi hänet\nheimonsa keskelle, vieläpä komeasti, valkoisen orhin selässä, kuin\nislaminuskoisen ruhtinaan.\n\nSiinä levisi jo edessä, Iredshin avaran teltta-asunnon vasemmalla\npuolen kohoava, tuuhea plataanilehto, jonka keskeltä nousi sinervä\nsavu tulialttarilta. Siinä oli jo ruusu- ja tamariski-pensaiden\nympäröimä pihamaa. Avarasta valkeasta telttarakennuksesta astui ulos\nvanha valkeapartainen Iredsh, Haoman isä, jolla oli yllä lumivalkea\nliinavaippa sekä kultahelainen vyö. Myös Haoman äiti, Hutoa, ja\nsisar, Armaitis, tulivat esiin, ja heitä seurasi palvelija-joukko.\n\nHaoma keikahti alas orhin selästä ja riensi vanhempiansa ja\nsisartaan tervehtimään, Vanha Iredsh sulki hänet syliinsä ja suuteli\nhänen otsaansa: Näin tekivät myös Hutoa ja Armaitis, ja kyyneleet\nvälkkyivät kummankin silmässä. Vanha Rudabe, Haoman kasvattajatar,\ntunkeutui esiin palvelijajoukosta. Hän vapisi liikutuksesta,\nnähdessään lemmikkinsä näin äkkiä saapuvan kotia. Ja tarttuessaan\nhänen käteensä, jonka hän peitti suudelmillaan, ei hän saattanut\nhillitä liikutustaan, vaan vuodatti runsaita ilokyyneleitä. Mutta\nvielä olivat kaikki ääneti, sillä, ennenkuin Iredsh ja Hutoa\nsaattoivat Haoman sisälle pyhän kotilieden luo, oli hänen pestävä\nkätensä ja ohimonsa. Palvelijanuorukainen, Sevare, kantoi nyt\nesiin kirkkaalla lähdevedellä täytetyn hopeamaljan. Haoma valeli\ntällä vedellä ohimoitaan ja käsiään, ja astui sitten äitinsä ja\nisänsä jälkeen teltta-asuntoon, jonka keskellä olevaa avaraa majaa\nympäröivät lukuisat pienemmät verhojen eroittamat telttakammiot.\nKeskellä tätä avaraa telttamajaa kohosi harmaasta marmorista tehty\npyhä kotiliesi. Sen eteen polvistui Haoma ja virkkoi, ojentaen\nkäsiään tulta kohti:\n\n-- Suo'os tälle asunnolle runsas siunauksesi, Ormuzd!\n\nHän otti lähelläolevalta norsunluilla päällystetyltä kannatinrahilta\nkuivan tamariskikimpun, jonka lisäsi pyhälle liedelle. Risahdellen\nkiihtyi liekki, ja tumman sininen savupylväs nousi suoraan ylös\nkattoaukkoa kohti.\n\nKun hän näin oli kunnioittanut kotiliettä, puhkesivat hänen omaisensa\nvuoroin kyselemään.\n\n-- Tavaton lienee se seikka, joka sinut erakko-asunnoltasi näin\nodottamatta on kotilieden ääreen saattanut -- alkoi vanha Iredsh.\n\nSelittäen virkkoi Haoma:\n\n-- Tavaton todella, mutta iloinen, on se sanoma, jota tulin teille\nperille tuomaan. Kuulkaa siis vanhempani, ja iloitkaa: Melik shaahi\non julistanut parsit vapaiksi ja lain suojelusta sekä oikeuksia\nnauttiviksi.\n\nSuuri oli kaikkien avarassa telttamajassa olevien ihmetys ja ilo,\nkun he tämän sanoman kuulivat. Ja kun samassa ulkoa kuului odottavan\nväen levotonta murinaa, kehoitti Haoma isäänsä Iredshiä kansalle tätä\nriemusanomaa julistamaan. Sillä Haoma arveli, että parsien destur\nmobed oli yksin arvokas tällaista julistusta kuuluttamaan. Mutta\nIredsh huomautti:\n\n-- Ääneni on jo heikko ja värähtelevä. Sinun äänesi, Haoma, on vahva\nja nuorekkaan sointuva. Ilmoita siis sinä kansalle tämä riemusanoma.\n\nIsäänsä totellen astui Haoma vanhempiensa, sisarensa ja palvelijoiden\nseuraamana ulos pihamaalle ja eteni aina ruusupensas- ja\ntamariski-aitaukselle saakka, jonka takana taaja parsien joukko\nlevottomana odotti.\n\nSiinä puhkesi Haoma lavealle kajahtelevalla äänellä puhumaan:\n\n-- Tänään on riemupäivä parsien heimolla, sillä maan hallitsija on\nsuonut meille vapauden sekä lakien turvan ja oikeudet. Anokaamme siis\nOrmuzdin siunausta Melikin pään päälle, ja myöskin hänen jalolle\nsuurvisiirilleen, Hassan Ibn Alille, sillä tämä on rakkaudellaan\nIranin koko kansaan aikaansaanut shaahin armahduspäätöksen.\n\nKääntyen pyhää uhrivuorta kohden, kaikki koolla olevat parsit, naiset\nmiehet, nuorukaiset ja tytöt lausuivat:\n\n-- Ormuzdin runsas siunaus tulkoon heidän päänsä päälle!\n\nRiemuisa innostus valtasi väkijoukon; siinä moni ihastuksissaan\nsyleili vieressään seisovaa ja vanha herbed, nimeltä Gurase huudahti:\n\n-- Jalo ennen muita on Hassan Ibn Ali; hän on todella Nisam-el-mulk\n-- valtakunnan tuki!\n\nGurasen läheisyydessä joku huomautti:\n\n-- Suuri lie ansio myös Haomalla, sillä hän on suurvisiirin\npojan harras ystävä. Hän myöskin lie puolestamme hyvää puhunut.\nHuomatessaan Haoman solakkana ja jaloryhtisenä seisovan vanhempainsa\nja sisarensa vieressä, lisäsi hän:\n\n-- Haoma on isänsä jälkeen, oleva meidän destur mobedimme.\n\n-- Terve, Haoma, siunatkoon Ormuzd paluusi kotilieden ääreen!\nhuusivat monet.\n\nSitten astui Iredsh lähemmäksi pensasaitaa. Hän aikoi puhua. Kansa\nhuomasi sen ja odotti sanaakaan hiiskumatta. Värähtelevällä äänellä\npuhui Iredsh:\n\n-- Tästä onnen sanomasta tulee meidän pyhällä vuorella toimittaa\nkiitos-uhri Ormuzdille, joka meidän puolestamme on taistellut.\nLähettäkää siis sana muihin ylälaakson kyliin, jotta kaikki parsit\nhuomenna ennen auringon nousua tänne juhlapuvuissa kokoontuisivat.\nIlmoittakaa myös heille Melikin armopäätös. -- Ja tänä iltana\nsytyttäkää juhlasoihdut ja valmistakaa juhla-ateria, sillä tällaista\nilonpäivää ei moni meistä vielä ole kokenut.\n\nKansa alkoi destur mobedin puhuttua hajaantua eri tahoille. Paljon\npuhuivat vanhemmat ja nuoremmat keskenään, paljon siinä arveltiin,\npaljon rakennettiin valoisia tulevaisuuden tuumia.\n\nHaoma palasi, uskottuaan orhinsa Sevaren huostaan, vanhempiensa ja\nsisarensa seurassa takaisin teltta-asuntoon.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nHaoma istuutui vanhempiensa ja sisarensa Armaitiksen luo kotilieden\nvieressä olevalle patjaistuimelle.\n\nHutoa, Haoman äiti, virkkoi:\n\n-- Joko vihdoinkin palasit kotia, tänne jäädäksesi? Kovin sinua\nvanhempasi ja sisaresi ovat kaivanneet.\n\nHaoma vastasi:\n\n-- Ei aikani vielä ole täyttynyt, en vielä ole kokonaisuudeksi\nkoonnut uusia uskomme ohjeita, jotka mielessäni liikkuvat. Mutta\nOrmuzdin avulla toivon tämän suuren työn pian aikaansaavani.\n\nTällöin vanha Rudabe, joka Haoman lapsuuden ajoilta säilytti melkein\näidin hellyyttä häntä kohtaan, ja joka ihailevin katsein silmäili\nvakavaa, kaunista nuorta miestä, liitti keskusteluun puoleksi\nkuiskaten tämän huomautuksen:\n\n-- Liian kauan olet jo antanut äitisi ikävöidä sinua. Hän varsin\nvanhenee odotukseensa; öisinkin, noustessaan pyhää tulta hoitamaan,\nlausuu hän sinusta kaihon sanoja.\n\nJa peljäten jo liiaksikin häirinneensä perheen tuttavallista puhelua,\nvetäytyi Rudabe syrjään pienemmän telttakammion uutimien peittämälle\novelle, jonka luo hän istahti, laskien päänsä laihojen ruskeiden\nkäsivarsiensa nojaan.\n\nMutta ei kukaan edes ajatellutkaan, että Rudabe olisi tungetellut.\nHän oli niin vanha palvelijatar talossa, että häntä pidettiin miltei\nperheen jäsenenä.\n\n-- Tokko saat tarpeeksi ruokaakaan siellä kolkossa erämaassa? --\nkysyi Armaitis, joka oli hiljainen, vaatimaton impi. Ja samassa\nhänen tummat silmänsä, jotka paljon muistuttivat Haoman suuria syviä\nsilmiä, hohtivat hellyyden hohdetta.\n\nVakavasti, mutta lempeästi sanoi vanha Iredsh, ennenkuin Haoma ehti\nvastata:\n\n-- Te naiset ajattelette jokapäiväistä toimeentuloa ja elämän pieniä\nkaihoja ja vaatimuksia. Täyttykööt ne aikanansa; en niitä tahdo\nmoittia. Haoman tehtävä on ylevä, se vaatii suurta valmistautumista.\nEi Ormuzd sallinut minun kohoittaa heimoni uskoa korkeaksi eikä\njohdattaa sitä valoisaa tulevaisuutta kohti. Tämä tehtävä lienee\nHaoman toteutettavaksi suotu.\n\nHutoa ja Armaitis, tottuneina itämaalaisen naisen tottelevaisuuteen,\nalistuivat ääneti Iredshin tahdon alle. Mutta surullinen välke\nkuvastui äidin ja sisaren silmissä.\n\nHaoma sen huomasi, eikä hänen herkkä mielensä sallinut heidän näin\njäädä selityksettä oikeutetun kaihon ja surumielisyyden suhteen.\n\nÄidin käsiin tarttuen hän lohduttaen virkkoi:\n\n-- Kotoisen vuoriston ja vanhempieni majaan jo hartaasti pyrkii\nkaihoava mieleni. Enkä enää luule sitä aikaa varsin kaukaiseksi,\njolloin pysyvästi asetun tänne kotilieden ääreen.\n\nNämät Haoman sanat näyttivät rauhoittavan äitiä ja sisarta. Myös\nvanhan Rudaben ryppyisille kasvoille ilmestyi tyytyväinen hymy.\n\n-- Paljon on minulla kanssasi puhuttavaa -- huomautti Iredsh hetken\nvaiettuaan. -- Tahdonpa kuulla aatteitasi ja kokea yksinäisen\nkehityksesi ennätystä. Siirtykäämme senvuoksi plataanilehtoon. Sillä\ntämänkaltaiset keskustelut ovat soveliaat vapaassa luonnossa, missä\nmuut eivät häiritse mietiskelyn ja puhelun vakavaa kulkua.\n\nKuumasti paahtoi iltaan kallistuva aurinko, mutta Iredshin\nteltta-asunnon vieressä leviävä tuuhea plataanilehto tarjosi\nsiimestä ja viileyttä. Keskellä lehtoa kohosi kookkaiden plataanien\nvälillä kuparinen tuli-alttari, jolla alati hehkui hiilos. Tämän\nalttarin ympärillä oli mataloita valkoisia marmori-istuimia.\nNiillä istuivat parsien vanhimmat ja etevimmät neuvotellessaan\ndestur mobedin kanssa heimon tärkeistä asioista. Vähän syrjemmässä\npulppuili kirkas suihkulähde, jonka vedessä parsit ennen kokoustaan\nja pyhän tulen sytyttämistä puhdistivat kätensä. Lähteen suihkusäde\nnousi korkealle ja hajaantui sitten lukemattomina hopeankirkkaina\nvesihelminä eri tahoille, levittäen ilmaan ohutta viileätä utua.\nSuuret heleäväriset perhoset liitelivät hiljalleen plataanien\nrunkojen välillä, laskeutuen silloin tällöin tuoksuvan zhasmiinin\nterälehdille. Hämärä valaistus vallitsi lehdossa, ja juhlallinen oli\nHaoman mieli, kun hän taas pitkistä ajoista isänsä seurassa astui sen\nsiimekseen.\n\nIsä ja poika asettuivat lähellä vilpoista lähdettä olevalle\nmarmori-istuimelle.\n\nIredsh kysyi, hiukan aikaa miettien nojattuaan päätänsä käteen:\n\n-- Mikä on se uusi avara aatepiiri, joka on auennut kaukokatseellesi?\n\n-- Se on etäinen ja uusi seestepiiri, mutta vasta harvoin kantaa\nkatseeni sen ihaniin loistoaloihin ja usein utupilvet sen puoleksi,\nusein kokonaan peittävät, niin etten sen avaruutta saata kokonaisena\nkäsittää.\n\nEi jalokivi, jota kuolevainen etsii, ole hohtava, ennenkuin se\nhiotaan, eikä kallis metalli alussa ole vailla kuonaansa. Ja kun\npilvet kauan ovat peittäneet taivaankannen ja lempeät tuulahdukset\nalkavat sinikohtia niiden lomiin aukoa, saattaa päivänpaistetta\nodottava mieli jo toivoa sinikannen kohta, avarana ja vapaana\nhohtavan. Mitkä siis ovat sinun kaukaisen taivaanrantasi loistavat\nvalopaikat?\n\n-- En tahtoisi sinulle, isä, hajanaisia kertoella, en tahtoisi\nmuruja ojentaa keskeneräisen aaterakennukseni aineksista. Sillä\nvielä puuttuu elämästäni se kokoava taikasauva, joka tenhollaan on\nkokonaisuudeksi sovittava ja luova hajanaiset osat.\n\n-- Mikä Zend Avestan opissa ei enää mieltäsi tyydytä, mikä ei enää\nole aatteidesi kanssa sopusoinnussa?\n\n-- Yhtä mahtavien opettavat Avesta sekä herbedit Ormuzdin ja\nAhrimanin olevan. Ei ihmiselämä sitä todeksi osoita. Suurempi,\nhuomattavasti suurempi on Ahrimanin synkkä valta, laveampi hänen\nvaikutuspiirinsä.\n\n-- Mutta kerran, -- niin opettaa Avesta, niin opettavat herbedit, --\non Ormuzd voittava.\n\n-- Tosin näin sanotaan; mutta ei Ormuzdin valta pääse voitolle,\nelleivät ihmiset liity sitä toteuttamaan maan päällä. Eikä heidän\nmielensä kylmyys ja hitaus näy suuria toiveita tarjoavan.\n\n-- Hyvä toteutuu kyllä, mutta hitaasti.\n\n-- Liian hitaasti, isäni, ja vähäisessä muodossa. Missä ovat\nvuosisatojen ennätykset? Kuinka tiheässä todella jalot, ylevät\nluonteet? Mikä on maailman parantumattoman kurjuuden oikeutus, mitä\nmerkitsevät tehottomat kärsimykset, jotka lamauttavat elämän ilon,\njotka syöksevät synkeään epätoivoon ja perikatoon?\n\n-- Ymmärrän nuoren mielesi herkän säälin. On luonnollista, että sinä,\njoka vasta alat elämänkokemuksia koota, näet liian räikeässä valossa\npahan maailmassa, että arvelet pahaa monta vertaa voimakkaammaksi\nhyvää. Mutta jos niin olisi, ei maailma ollenkaan saattaisi pysyä\nyllä. Jos Ahriman todella olisi monta vertaa voimakkaampi Ormuzdia,\nolisi paha jo aikoja sitten vallannut ja hävittänyt maailman, kuten\nvuoren korkuisiksi kohonneet valtameren aallot, jotka lainehtisivat\nyli rantaäyräiden, tai kuten Elbursvuorilta alangoille puhaltava\nlumimyrsky.\n\n-- Sinun täytyy jo hyljätä erakko-elämäsi ja siirtyä ulos Ormuzdin\nvapaan säteilevän taivaan alle, keskelle ihmisiä ja keskelle\ntosielämää.\n\nSurullisen miettiväksi oli Haoma muuttunut, isänsä, Iredshin, näin\npuhuessa, ja hetken vaiettuaan hän virkkoi:\n\n-- Aavistin, ettet sinä, isäni, minua ymmärtäisi; en aina itsekään\nitseäni täysin ymmärrä. Mieleni syvyydessä kuohuvat aatteet ja\najatukset valtavina. -- Mutta luulen Ormuzdin suuresti tarvitsevan\nmeidän, ihmislapsien, taistelua, saavuttaakseen lopullisen voittonsa.\nYstäväni Demur, ja myös sinä, isäni, molemmat te kehoitatte minua\nhylkäämään rotkoasuntoni ja siirtymään keskelle elämää. Ja kun vaan\nhetkeksi olen tänne siirtynyt, tunnen kaipaavani elämän suurta\nsisällystä, tunnen kaipaavani jotakin selittämätöntä, joka tälle\nelämälle antaisi sen arvon. Ja minusta tuntuu, kuin myöskin te kaikki\nmuut tätä kaipaisitte.\n\nOmituinen välke kuvastui Iredshin viisaissa silmissä. Hän laski\nkätensä Haoman olalle ja sanoi, hellempi väre äänessä:\n\n-- Oikeassa olet siinä, että elämämme on kaihoa täynnä. Ja jos\näsken vastustinkin väitteitäsi, tahdoin vaan aatteidesi vakavuutta\nja vankkuutta koetella. Vaikka arvaatkin Ahrimanin vallan liian\nsuureksi, en siltä tahdo väittää, ettei se olisi suuri. Oikein myös\nsanoit, arvellessasi Ormuzdin ylevän vallan hitaasti edistyvän. Me\nolemme joko saamattomia tai kylmiä. Mutta sinulla, Haoma, on nuortean\nhehkuva sydän. Sinun tulee lietsoa intoa parsien mieliin. Sinun tulee\nlaajentaa Ormuzdin sotajoukko maan päällä.\n\n-- Tätä tehtävää varsin olen kauan mielessäni hautonut ja sen\ntoteuttamista mietiskellyt. Mutta paljon harkintaa se vielä vaatii,\npaljon vastuksia lienee voitettavana.\n\n-- Olet nuori, Haoma, ja voimakas. Mikä minun vanhuudeltani ja\nvoimattomuudeltani on jäänyt täyttämättä, sen olet sinä toteuttava.\n\nHaoman näin puhuessa isänsä kanssa, kiintyi hänen huomionsa vanhaan\nkyyryselkäiseen mieheen, joka kantaen säkkiä selässään ja puupulloa\nkädessä, kulkea tallusti pitkin plataanilehdon reunaa kiemurtelevaa\npolkua.\n\n-- Shiruje! -- huudahti Haoma, kavahtaen pystyyn. -- Minne riennät,\nShiruje? Tulehan tänne.\n\nTäten puhuteltu vanha mies kääntyi kummastuneena ja kiinnitti\nHaomaan tuuheiden kulmakarvojensa alta tirkistelevät viekkaat ja\nilkeännäköiset silmänsä. Sitten hän poikkesi lehtoon ja lähestyi\nhitaasti Haomaa.\n\n-- Lähden syöttämään häpeävankeja, -- vastasi Shiruje, pyyhkäisten\nharvahapsista harmaata partaansa. -- Mitä minusta tahdot?\n\n-- Montako vankia sinulla on syötettävänä? -- kysyi Haoma.\n\n-- Tällä haavaa ainoastaan kolme; neljäs kuoli viime syksynä --\nvastasi Shiruje, ja hankki kiireistä lähtöä.\n\nMutta Haoma, joka kauan oli ollut kotoa pois, tahtoi lähempää tietoa\nvangeista ja kysyi Shirujelta edelleen:\n\n-- Kutka vangeista vielä ovat elossa?\n\n-- Vanha Salfer ja hänen poikansa Arasta sekä Vohumeno, Avestan\npilkkaaja.\n\n-- Avestan pilkkaaja, sanot; et tiedä itse mitä puhut. Mutta\njättäkäämme se, ja näytä minulle ruokavaroja, joita vangeille\nkuljetat.\n\nTämä Haoman vaatimus näytti saattavan Shirujen levottomaksi.\nVältellen hän sanoi:\n\n-- Varsin minua jo viivyttelet, destur mobedin poika; olen jo\nmuutenkin myöhästynyt. Ruuat, joita häpeävangeille vien, ovat\nherbedien määräämät. Myös isäsi nämät annokset tuntee.\n\nIredsh ei tähän asti ollut tarkasti seurannut Haoman ja Shirujen\nkeskustelua, vaipuneena kun oli ollut mietiskelyyn, johon hän\nvanhoilla päivillään usein vakavasti keskusteltuaan joutui. Mutta\npoikansa vaatimuksen ja Shirujen välttelevän vastauksen hän selvästi\nkuuli ja sanoi käskevästi, nousten kumartavasta asennostaan\nmarmori-istuimelta:\n\n-- Outo on estelemisesi, Shiruje. Tiedät kaiketi, että Haoma on\nvieras meillä, ja vaadin siis, että täytät hänen vähäisen pyyntönsä.\n\nTäynnä vihaa oli se kiireinen katse, jonka Shiruje loi Haomaan. Mutta\nseuraavassa tuokiossa hän väänsi kasvonsa väkinäiseen hymyyn ja\nkumarsi nöyrästi kyyristynyttä selkäänsä vielä syvemmälle, virkahtaen:\n\n-- Täytän tahtosi, destur mobed. -- Haoma avasi nyt säkin jonka\nShiruje selästään hänen eteensä maahan oli laskenut. Säkkiä ulkoapäin\ntarkastaessa saattoi luulla sen suuriakin ruokavaroja sisältävän,\nmutta kun Haoma oli sen suun avannut ja sisälle katsonut, huomasi\nhän siinä kolme pientä kuivanutta leipäkannikkaa. Säkin pohja näet\noli heinillä täytetty. Puinen pullo, jonka tulpan Haoma sen jälkeen\navasi, oli tyhjä, ja siitä levisi paha, mätä haju. Sen piti sisältää\nlaihanlaista keitosta. Mutta siitä oli nähtävästi pitkät ajat\nkulunut, kun keitosta siihen oli kaadettu vankeja varten.\n\nTäynnä närkästystä huudahti Haoma, nähtyään nämät perin huonot\nannokset:\n\n-- Näinkö niukasti herbedit ovat määränneet sinun vankeja ruokkimaan!\nTätenhän vallan kuoletat nälkään nuo ihmisparat.\n\n-- Pieniksi ovat herbedit määränneet ne ruoka-annokset, jotka armosta\nsuodaan Avestan opin häpäisijöille.\n\nIredsh oli nyt astunut Haoman ja Shirujen luo ja rupesi hänkin\nruokasäkkiä tarkastamaan. Ja huomattuaan mitättömän pienet\nleipäpalat, lausui hän ankarasti ja paheksuvasti:\n\n-- Jospa liekin vankien ruoka-annokset pieniksi määrätty, ei sinulla,\nShiruje, ole oikeutta heitä nälkään kuolettaa. Kieltämättä sinulle\nmitataan suurempi ruokamäärä vangeille vietäväksi. Minne olet\nriittämästä puuttuvat ruoka-aineet pannut?\n\nHädistyneenä selitti Shiruje:\n\n-- Vaimoni on tänään vainiolla niittämässä; olin ruuatta ja käytin\ntällä kertaa osan vankien ruuasta omaa nälkääni tyydyttääkseni; olen\nköyhä mies, enkä enää aina jaksa tarpeeksi työskennellä ravitakseni\nitseäni ja vaimoani. Älkää minua pahoin moittiko, että tällä kertaa\nolen hiukan vankien ruokia maistellut. Monta vuotta olen jo tätä\nvaivaloista tointani hoitanut. En olisi näin hupa ja kyyryselkäinen,\nellen jo vuosikausia olisi kerta päivässä vuorirotkolle kiivennyt.\n\nHänen harvahapsinen partansa tutisi levottomana, sanojen kiireisesti\npulppuillessa esiin hänen huuliltaan.\n\n-- Tokko tämä on ainoa kerta, kun jätät vankiparat niukoille muille?\n-- jatkoi Haoma kuulusteluaan.\n\n-- Sen voin vakuuttaa, niin kautta Verethragnan, se on totinen tosi.\n\n-- Älä mainitse niin ylhäisiä nimiä väitöksesi vakuudeksi, --\nvaroitti Iredsh. -- Tämä seikka on tarkasti tutkittava, ja\njos äskeinen väitöksesi huomataan valheelliseksi, olet vaan\nsyyllisyyttäsi raskauttanut vetoamalla Ormuzdin jaloihin henkiin.\n\nViekas Shiruje aikoi juuri jatkaa puolustustaan, kun Haoma kysäsi:\n\n-- Mitä merkitsevät heinät säkkisi pohjalla?\n\nTämä odottamaton kysymys saattoi Shirujen hämille. Hän mietti\nhieman, minkä selityksen antaisi. Mutta Iredsh ei jäänyt sitä\nodottamaan, vaan huusi luokseen erään telttarakennuksien takana illan\njuhlavalmistuksissa häärivistä palvelustytöistä ja käski hänen pikaan\nkutsua saapuville Astan, vankien ruoka-annoksien jakajan.\n\nKuullessaan Astan nimen, jonka destur mobed todistajana saapuville\nkutsutti, kalpeni Shiruje. Seuraavassa tuokiossa hän kuitenkin hiukan\nmalttoi mielensä ja katsoi soveliaimmaksi antautua armoille. Kääntyen\nIredshin ja Haoman puoleen, hän nöyrällä äänellä anoi:\n\n-- Antanette minulle tällä kertaa anteeksi, kun lupaan, etten\nvastedes vankien ruokiin kajoa. Olen köyhä mies. Mitä hyötyä on\nteillä siitä, että minulle rangaistusta tuotatte?\n\n-- Asia on tutkittava ja selvitettävä. Sinä viivyt täällä, kunnes\nAsta on ehtinyt tänne saapua, sanoi Iredsh ankarasti.\n\nShiruje huomasi nyt, ettei muu ollut edessä, kuin tapahtumien\nkehityksen odottaminen ja kohtaloonsa alistuminen, jos se oli\nvälttämätöntä. Hän laskeusi jalat ristissä istumaan nurmikolle, ja\nhänen tiheiden kulmakarvojen suojassa piilevät tirkistelevät silmänsä\ntuijottivat eteensä, mitään erityistä tunnetta ilmaisematta.\n\nIredsh ja Haoma vetäytyivät takaisin viileän lähteen luo istumaan.\n\nJo nuorena oli Haoma kuullut puhuttavan niin kutsutuista\nhäpeävangeista, joiden sanottiin olevan kahlehditut vuoristorotkoon.\nMutta kaiken, mikä näitä onnettomia koski, pitivät vanhemmat\nihmiset salassa. Vanhemmaksi vartuttuaan, sai Haoma tietää, että\nnämät vangit olivat henkilöitä, jotka uskonnollisista syistä oli\nelinajaksi kallioseinään kahlehdittu. Vanhoiksi tultuaan he vietiin\nkorkealle vuoren huipulle, josta he syöstiin alas kuiluun. Surkeana\nelinaikanaan annettiin heille huonoa ruokaa, jopa heitä, riippuen\nheidän erehdyksensä laadusta, ruoskittiin usein raipoilla.\n\nMonet olivat ne Avestan säännöistä poikkeavat teot, joista tämä\nparsien pyhä kirja määräsi näin ankaran rangaistuksen. Koiran\nraatoon kajoaminen, johon vanha Salfer ja hänen poikansa Arasta\nolivat tehneet itsensä syypääksi, oli Avestan käsityksen mukaan\nniitä tekoja, jotka eivät maan päällä olleet sovitettavissa.\nMyöhään yöllä olivat Salfer ja Arasta telttansa pihalta korjanneet\npois kuolleen vahtikoiransa pahasti haisevan raadon. He olivat\npäättäneet tämän jälkeen monasti toimittaa puhdistavia kylpyjä\nja toimeenpanna erityisiä sovitusuhreja Ormuzdille tuon vanhan\nkiellon loukkaamisesta. Sillä seuraavana päivänä oli Salferin\ntyttären, Sindochtin, ja nuoren Vohumenon kihlajaisjuhla, ja tätä\ntilaisuutta varten, joka juhlallisesti oli vietettävä Salferin\nkotilieden ääressä, tahtoi hän poistaa koiranraadon, joka levitti\nympäristöön ruttoa tuottavaa hajua. Tänä myöhäisenä yön hetkenä\nsattui Shiruje olemaan liikkeellä ja näki, miten Salfer ja\nhänen poikansa Arasta kuollutta koiraa syrjemmälle kuljettivat.\nJa seuraavana päivänä Shiruje kiiruhti ilmaisemaan tämän teon\nherbedeille. Vohumeno, Salferin tyttären sulhanen, ilmestyi Salferia\nja Arastaa tuomittaessa herbedien eteen heitä puolustamaan. Ja koska\nhän siinä parsien ylhäisten pappien kokouksessa lausui tuollaisen\nrangaistuksen olevan liian ankaran, sekä väitti koko sen Avestan\nkohdan ihmisten myöhäisemmäksi lisäykseksi, eikä suinkaan Zoroasterin\npyhän, ormuzdillisen ilmoituksen tuottamaksi uskon määräykseksi,\nhuudettiin häntä Avestan opin pilkkaajaksi. Ja yhdessä Salferin ja\nArastan kanssa tuomittiin hän häpeävangin elinkautiseen vankeuteen\nvuoristossa. Viisi vuotta olivat nämät kolme onnetonta jo kituneet\nvankilarotkossaan. Ja ellei kuolema heitä aikaisemmin armahtanut,\nodotti heitä harmaan vanhuuden ja heikkouden tultua viimeinen\nhuimaava retki vuoren huipulta pohjattomaan kuiluun ja ijäisyyden\nhelmaan.\n\nTämä muistui Haoman mieleen ja hän kääntyi isänsä puoleen ja virkkoi:\n\n-- Minäkin olen samaa mieltä kuin onneton Vohumeno, että tuo\nvuoristovankien rangaistus on liian ankara, ja että ne Avestan\npaikat, jotka sellaista määräävät, ovat raakamielisten ihmisten\nmyöhäisempää lisäyksiä.\n\n-- Paljon on Avestassa sellaista, -- selitti Iredsh -- jota meidän\naikamme jo vaatisi siitä pois karsittavaksi. Mutta sitkeästi pitävät\nherbedit puustavista kiinni, ja senpä vuoksi saattaa jokainen\nparannus varsin hitaasti päästä voitolle.\n\n-- Mutta nuo luonnottomat kohdat ovat mitä pikimmin pois karsittavat.\nMinä tahdon tarmokkaasti tällaisen uudistuksen puolesta taistella. Ja\nsinä, isäni, varmaan olet minua arvollasi ja neuvoillasi auttava.\n\n-- Avullani ja neuvoillani sinua tässä yrityksessä kernaasti tuen.\nKuitenkin asia on arkaluontoinen, ja siihen on varsin varovasti\nkajottava.\n\n-- Ensimäinen ja kipein epäkohta on vankien kituva elämä ylhäällä\nvuoristorotkossa. Heidän ylenmääräinen kärsimisensä ei voi olla\nOrmuzdille mieluinen, eikä voi hänen valtaansa laajentaa. Se ei voi\nmuuta tehdä, kuin tuottaa Ahrimanille tyydytystä ja lujentaa hänen\nvaltaansa. Tänään on parsien riemupäivä; tänään tulisi tehdä suuri ja\njalo teko, joka samalla olisi oikeuden teko. Vuoristovangit pitäisi\ntänään vapauttaa, sillä liian paljon he jo ovat saaneet kärsiä.\n\n-- Heidän vapautustaan olen minäkin, Haomani, usein säälivin mielin\najatellut. Mutta suuri on useiden herbedien vastustus oleva, ja\npelkään, että heidän tyytymättömyytensä on juhlan tärvelevä.\nMyöhemmin ottakaamme asia ajaaksemme.\n\n-- Pahemmin on se tieto, että nuo onnettomat yhä kärsivät,\njuhlatunteita häiritsevä. Isäni, koettakaamme tänä riemun päivänä\ntoteuttaa suuri työ.\n\n-- Herbedien kokous yksin saattaa sellaiset asiat päättää.\n\n-- Kutsu siis kokoon herbedit. Saata puheellasi heidän sydämensä\nheltymään, selitä, että shaahin armo, että Ormuzdin meille tuottama\nvapaus velvoittaa meitäkin armoa ja vapautta jakelemaan. Rukoilen\nsinua, isä, että tämän hartaan pyyntöni täytät, sillä tunnen koko\nsydämeni voiman minua tähän vapautustyöhön pakoittavan.\n\n-- Aiottu tekosi on vaarallinen, ja saattaa sinun tulevalle\ntoiminnallesi herbedien puolelta tuottaa paljon vaikeuksia ja\nvastustusta. Mutta joskohta kokenut harmaa pääni ensin epäröiden\npudisteleikse yrityksellesi, tajuaa sydämeni nuoren povesi toiminnan\nhehkun. Nopeasti aate mielessäsi vireille välkähtää; häikäilemättä ja\ntäydesti näyt sen palvelukseen antautuvan. Suojelkoon Ormuzd sinua\npahoista selkkauksista elämän tiellä. En tahdo pyyntöäsi kieltää.\nOlen kutsuva herbedit koolle ja asian heille esittävä. Ehkä ainakin\nsaamme aikaan helpoitusta vankiparoille.\n\nLiikutettuna heittäytyi Haoma isänsä eteen ja liitti hänen\nmolemmat kätensä omiin käsiinsä sekä suuteli, suuren kunnioituksen\nosoitteeksi, isänsä viitan helmaa.\n\nAstan, vankien ruoka-annoksien jakajan, luo lähetetty palvelija\noli jo hetki sitten saapunut, mutta oli, kuullessaan destur\nmobedin ja hänen poikansa keskustelun, pysähtynyt matkan päähän,\ntuuhean plataanin juurelle, odottamaan. Haoman noustua seisaalle,\nastui palvelija destur mobedin eteen ja kertoi, että Asta illalla\npidettävää juhlaa varten oli lähtenyt vuoristoon kauriin ajoon, ja\nettei hänen talossaan ollut muita kotona, kuin vanha, toissilmäinen\npalvelijatar, joka ei kotiväen paluusta mitään tietänyt.\n\nToivon välke valaisi nurmikolla kykkivän Shirujen kuivettuneita\nkasvoja, jotka vihan ja pelon sekaisten värähdyksien liikuttamina\nolivat seuranneet Iredshin ja Haoman äskeistä keskustelua.\n\n-- Vai aijotaanko häpeävangit kokonaan vapauttaa -- näin ajatteli\nShiruje itsekseen -- Oliko hän täten menettävä ammattinsa! Entä\nmelkoiset ruokavarat, jotka hän aina vankien annoksista itselleen\neroitti. Nekin hän oli menettävä. -- Sehän oli todellinen\nAhrimanin lähettiläs ihmishaamussa, tuo Haoma. Mutta ei vielä\nollut sanottu, että hän, vaikka olikin destur mobedin poika, oli\npääsevä pyrintöjensä perille. Ja mitkä pyrinnöt sitten! Nehän olivat\nilmeisesti ristiriitaiset Ormuzdin Avestassa ilmoittamalle opille.\nNäin ajatellessaan, sai Shiruje rohkeutta, kepsahti pystyyn, lähestyi\ndestur mobedia ja huudahti:\n\n-- Et saattane suostua poikasi pyyntöön, destur mobed. Et saattane\nvastustaa Avestan säädöksiä, sinä, joka itse olet sen ylin vartija.\nEt myöskään saattane vetää päällesi koko heimon paheksumista!\n\nNärkästyneenä nuhteli häntä Iredsh sanoen:\n\n-- En ennen ole sinun neuvojasi kaivannut. En nytkään niitä ole\npyytänyt. Katso vaan itse, miten selität syyt ruokapussisi niukkaan\nsisällykseen.\n\nShiruje, muistaen nyt sen tukalan tilan, johon hänet äskeinen pussin\npaljastus oli saattanut, katsoi parhaaksi muuttaa menetystapaansa ja\nlausui imartelevalla nöyrällä äänellä:\n\n-- Ormuzd minua estäköön viisaalle destur mobedille neuvoja\njakelemasta. Sydämeni vaan pakoitti minua lausumaan varoituksen\nsanoja.\n\nJa vanha kyyryselkä kumarsi moneen kertaan Iredshin edessä.\n\nHalveksiva katse oli ainoa vastaus, jonka Iredsh hänelle soi.\n\nHaoma ilmaisi aikovansa itse lähteä vuorirotkolle vankien tilasta\nselkoa ottamaan ja Shirujen tunnollisuutta tutkimaan.\n\nTämän kuultuaan, tahtoi Shiruje pussineen päivineen lähteä matkaansa,\nmutta Iredsh pysäytti hänet sanoen:\n\n-- Sinä jäät tänne, Shiruje, Haoman paluuta odottamaan. Tuolla\ntakapihalla on odotuspaikkasi.\n\nShiruje mennä tallusteli takapihalle päin. Iredsh lähetti herbedejä\nkokoukseen kutsumaan, sillävälin kun Haoma poistui telttaan vangeille\nruokaa noutamaan.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nKulkiessaan telttapihan halki, huomasi Haoma ison majan vieressä\nolevan tilavan teltan edessä sisarensa Armaitiksen, jolla oli\nkukkaskori kädessä.\n\n-- Teetkö valmistuksia illan juhlaa varten? kysyi Haoma häneltä.\n\n-- Olen siistinyt ja koristanut sinun makuutelttaasi, Haoma --\nvastasi Armaitis. -- Olen siroittanut permannolle tuoksuvia kukkia,\njotta unesi kotia palattuasi olisivat kauniit.\n\nHaoma muisti sen hiljaisen hellyyden, jota Armaitis aina häntä\nkohtaan oli osoittanut, ja nähdessään siinä edessään sisarensa\nkauniit kasvot, hän tuli ajatelleeksi, miten paljoa hän sai kaivata\nyksinäisessä erakkoasunnossa, ollen vailla kodin hellyyttä ja\nihmisten seuraa. Hän virkkoi:\n\n-- Olet aina hyvä, Armaitis. Saat minun puolestani nähdä paljon\nvaivaa.\n\nArmaitis oli harvapuheinen, eikä hän nytkään ruvennut pitemmältä\ntoimenpiteitään selittämään. Hän loi vaan syvistä silmistään\nveljeensä puhuvan katseen, joka sisälsi seuraavaa:\n\n-- Vapaasta tahdosta ja kernaasti teen sinulle sen vähäisen, minkä\nteen.\n\nÄänetönnä hän jatkoi työtänsä. Käskettyään Sevaren panemaan koriin\nruokavaroja vuoristovangeille vietäväksi sekä otettuaan tämän\nnuoren palvelijan oppaaksi mukaansa, läksi Haoma kulkemaan vankien\nsurullista olopaikkaa kohti. Kapea polku johti öljypuiden ja jyrkästi\ntörröttävien kallioseinien ohitse yhä ylöspäin. Heidän hetken\näänettöminä astuttua edelleen, kysyi Haoma:\n\n-- Oletko ennen käynyt vankien luolalla, Sevare, koska näyt tuntevan\ntien? En itse ole siellä asti koskaan käynyt.\n\n-- Luulenpa löytäväni -- vastasi Sevare. -- Kerran liikuin tuolla\nylempänä vuoristossa ja kuulin haikeata vaikeroimista, ikäänkuin\njoku olisi ollut suuressa hädässä tai kuoleman vaarassa. Kun riensin\nsiihen suuntaan, mistä tämä ääni tuli, saavuin rotkoaukolle, ja kun\nkatsahdin sisälle, näin puolipimeässä kolme vankia ja miehen heitä\nruoskimassa. Arvasin heti, että tämä oli häpeävankien rotko ja\npakenin tuota kirottua paikkaa.\n\n-- Luuletko todella, että tuo paikka on kirottu?\n\n-- Niin sanotaan; öisin kuuluvat pahat daivit liikkuvan luolan\ntienoilla ja käyvän vankeja kiduttamassa. Silloin ei ole hyvä eksyä\nniille seuduille. Saastutetuksi ja onnettomaksi tulisi se, joka\nsilloin luolassa kävisi.\n\n-- Tuo on pelkkää kuvittelua. Tiedätkö, Sevare, että nuo vankiparat\nsaavat turhaan ja viattomasti kärsiä. Ja minä aion lohduttaa heitä ja\nvapauttaa heidät.\n\nTämän kuultuaan näytti Sevare kovin tyrmistyneeltä ja vasta hetken\nkuluttua sai hän soperretuksi:\n\nMutta ovathan he Avestan pilkkaajoita!\n\n-- Eivät ole Avestan pilkkaajoita, selitti Haoma. Mutta sitä on sinun\nnyt vaikea ymmärtää. Myöhemmin olen sinulle ja teille kaikille sen\nselittävä.\n\nSalaperäisenä ja omituisena oli Sevare aina pitänyt Haomaa,\nerakkoa. Mutta se, minkä hän nyt sai kuulla, oli hänestä vallan\nkäsittämätöntä. Itse destur mobedin poika meni häpeävankien luo heitä\nlohduttamaan. Ei hän enää tietänyt, mitä ajatella.\n\nPolku kävi yhä kaidemmaksi, yhä jyrkemmäksi. Äänettöminä he\nkiipesivät sitä ylöspäin, ja tuon tuostakin saivat he käsin tarttua\nkiinni kalliopensaaseen tai kivensärmään pysyäkseen polulla. Viimein\npäättyi polku tasaiseen paikkaan, jolla kasvoi kookas sykomoripuu.\n\n-- Tuossa on merkkipuu, huudahti Sevare. Tässä vallan lähellä on\nvankien luola.\n\nSykomorin luo tultuaan, näkivät he todella läheisessä jyrkässä\nkallioseinässä aukon.\n\n-- Tuossa se on -- virkkoi Sevare, ojentaen ruokakorin Haomalle,\nja vetäytyen taikauskoisen pelon ilme kasvoissa sykomorin juurelle\nodottamaan.\n\nHaoma otti korin ja lähestyi aukkoa. Se oli niin matala, että siitä\ntäytyi puoleksi ryömien mennä sisälle, ja se päästi ainoastaan\nhämäräisen valon rotkoon. Kun Haoma kumartui tähän aukkoon, tunsi hän\nluolasta virtaavan vastaansa pahalle löyhkäävän ummehtuneen ilman,\njoka oli niin vastenmielinen, että hän ehdottomasti veti päänsä\ntakaisin. Sykomorin runkoon nojautuva Sevare, joka jännityksellä\noli seurannut Haoman kaikkia liikkeitä, käsitti tämän hänen\nperäytymisensä pelon aiheuttamaksi ja huusi herralleen:\n\n-- Lue rukous Avestasta, valtijaani poika, niin astut vaaratta tuohon\nkirottuun pesään!\n\nHaoma rauhoitti häntä sanoen:\n\n-- Ole huoleti minun puolestani, Sevare. Ei tässä ole mitään vaaraa.\n\nSitten hän meni kyyrysissään sisälle luolaan. Kamala näky kohtasi\nhänet sen hämärässä. Kolme olentoa oli siinä seiniin kanteilla\nkiinnitettyinä. He olivat kalpeat ja laihtuneet. Varsinkin vanha\nSalfer oli laiha Ja kuihtunut kuin luuranko, ja hän loikoi enemmän\nruumiin kuin elävän olennon kaltaisena mädänneillä oljilla. Hänen\npoikansa Arasta oli myös nääntyvän näköinen, joskohta hänen\nnuoret voimansa näyttivät hieman paremmin kestäneen tämän kurjan\nolopaikan riuduttavaa ilmaa. Laihtunut ja sairaan näköinen oli myös\nkookasvartaloinen Vohumeno, kolmas vangeista, vaikka tämä inhoittava\nluola ei ollut kyennyt kuihduttamaan hänen voimakkaita jäntereitään\nja lihaksiaan. Heidän kahleensa olivat niin lyhyet, että he\nhädintuskin saattoivat paneutua pitkäkseen.\n\nKuultuaan outoja ääniä, olivat vangit kummastellen tähystäneet\naukkoa. Haoman ilmestyttyä luolaan, loi vanha Salfer häneen syvälle\nkuoppiinsa vajonneet himmeät silmänsä ja kysyi heikolla vapisevalla\näänellä:\n\n-- Onko jo loppuni hetki viimeinkin saapunut? Joko tulet minua\nsyöksemään vapautukseni kuiluun?\n\nNäin sanottuaan hän suurella vaivalla kohosi paljasten, laihojen\nkäsivarsiensa nojaan puoleksi istuvaan asentoon, paremmin nähdäkseen\noutoa tulijaa.\n\n-- Olen ystävänne -- virkkoi Haoma; tulen teitä lohduttamaan ja\nvapauttamaan.\n\nUskomattomalta tuntui tämä vangeista, ja vanha Salfer kysyi epäillen:\n\n-- Oletko Ahrimanin lähettämä henki, joka turhilla lupauksilla meitä\nilkut? Vai näenkö unta? Vohumeno, Arasta, näenkö unta?\n\nSyvällä miehekkäällä äänellä vastasi Vohumeno:\n\n-- Olet hereillä, Salfer, kuten myös me molemmat.\n\nHaihduttaakseen heidän pitkällisen kärsimyksensä synnyttämän\ntoivottoman epäilyksen, lisäsi Haoma:\n\nEn ole mikään henki, olen destur mobedin poika, Haoma. Maan\nhallitsija on julistanut vapauden parseille; minä koetan hankkia\nvapauden teillekin.\n\n-- Voitko vannoa Ormuzdin nimeen, ettet meitä petä -- kysyi vielä\nSalfer.\n\n-- Vannon Ormuzdin nimeen, että olen ystävänne, ja etten teitä petä.\n\nNyt vasta rupesi vankien epäluulo haihtumaan. Mutta heidän oli vielä\nvaikea käsittää ja uskoa tätä odottamatonta sanomaa huojennuksesta ja\nvapaudesta.\n\nHaoma muisti nyt, että vangit tarvitsivat ruokaa, ja hän rupesi\njakelemaan heille mukaan ottamiaan lihapaloja, riisikakkuja,\nnisuleipiä ja hedelmiä.\n\n-- Syökää ja virkistäkää itseänne -- sanoi hän. -- Sitten tahdon\nlähemmin jutella kanssanne tilastanne.\n\nPitkät ajat nälkää nähneet ja kituneet vangit kävivät viipymättä\nahneesti käsiksi saamiinsa ruokiin. Nähdessään heidän tavattoman\nruokahalunsa ja muistaen heidän pitkän paastoaikansa, varoitti Haoma\nheitä lempeästi:\n\n-- Suon teille kernaasti ruokaa, niin paljon kuin syödä jaksatte.\nMutta olkaa varovaiset ystäväni, sillä monivuotisen nälkänne jälkeen\nvoi liika syöminen teitä vahingoittaa.\n\nMutta tässä oli vaikea sanoin ehkäistä heidän syömäintoaan, jonka\nvuoksi Haoma kaasi vahvistavaa marjamehua pikariin ja ojensi sen\nvuoroin hoidokkailleen.\n\nKun Sevare vankien syödessä ei enää kuullut puheen huminaa luolasta,\nrupesi hän pelkäämään, että herransa oli joutunut johonkin vaaraan.\nVaivoin voittaen taikauskoisen sisäisen vavistuksensa hän lähestyi\nluolan aukkoa ja huusi:\n\n-- Oletko hädässä, destur mobedin poika? Ormuzd sinua suojelkoon!\n\n-- Rauhoitu, Sevare, -- vastasi Haoma. -- Ei minua mikään vaara uhkaa.\n\nKääntyen vankien puoleen hän jatkoi:\n\n-- Tahtoisinpa nyt kuulla, miten teitä on kohdeltu täällä. Sain äsken\nkiinni Shirujen, joka oli tulemassa tuomaan teille kolmea kuivanutta\nleipäpalaa. Oliko tämä vaan tilapäistä, vai onko ruokanne ennenkin\nollut yhtä niukkaa?\n\n-- Shiruje, tuo kirottu mies! -- huudahti Vohumeno. -- Jo vuosikausia\nhän on meitä nälällä kiduttanut.\n\n-- Älä kiroa, Vohumeno -- varoitti vanha Salier. -- Tänä hetkenä\nainoastaan siunaukset liikkukoot huulillamme.\n\n-- Kuivilla leipäpaloilla ja vedellä hän on meitä hengissä pitänyt\n-- jatkoi Vohumeno. -- Joskus on hän henkipitimiksi tuonut jonkun\nlihapalan. Mutta siitä on jo pitkä aika, kuin viimeksi lihaa näimme.\n\n-- Ja sekin on ollut vanhaa ja puolimätää -- selitti Arasta, joka\nsitä ennen tylsämielisen näköisenä oli kuunnellut muiden puhetta,\nmutta joka nyt ruuasta näytti virkistyneen.\n\n-- Ei kyllin siinä, että meitä on puoleksi nälkään näännytetty;\ntavan takaa tuo sydämetön Shiruje ruoskii meitä, niin että iho tulee\nverille ja täyteen paisumia -- virkkoi Salfer.\n\n-- Tuolla nurkassa on hänen aseensa, -- sanoi Vohumeno, viitaten\nkädellään vastapäistä pimeää soppea kohti.\n\nHaoma meni hapuillen osoitettua nurkkaa kohti ja löysi sieltä sauvan\npäähän kiinnitetyn nahkaisen ruoskan, joka oli täynnä solmuja ja\npieniä rautapiikkejä. Kiivaasti hän viskasi kidutusaseen luolan\naukosta ulos.\n\n-- Kyllä siitä kiduttajasta nyt vapaudutte; olen jo kuullut tarpeeksi\nhänen ilkeyttään -- huudahti hän.\n\nKun ruoska nopeaa vauhtia lensi ulos luolan aukosta, piti Sevare sitä\nselvänä merkkinä siitä, ettei kaikki sisällä ollut, kuin olla piti.\nHän keskeytti rukouksensa, jota hän paraikaa luki sykomorin juurella\nja huusi:\n\n-- Tulenko avuksesi, destur mobedin poika?\n\nJa vähän kärsimättömänä vastasi Haoma aukolta:\n\n-- Rauhoitu toki. Olenhan jo sanonut, etten apuasi tarvitse.\n\nSevare vaikeni, jatkoi rukoustaan ja luuli että hänen herransa pian\noli noiduttu ja että hän oli jäävä luolaan ikipäiviksi.\n\n-- Miten ajattelet meidät pelastaa? -- kysyi Vohumeno. -- Miten\nmuutat herbedien ja kansan mielet?\n\n-- Isäni on puolellani, ja olen taisteleva, kunnes saan kansan\ntaivutetuksi. Eläkää vaan hyvässä toivossa ja odottakaa. Isäni on\nkutsunut koolle herbedit. He neuvoittelevat paraikaa, minäkin aion\nrientää sinne.\n\nVanha Salfer kohoitti äänensä:\n\n-- Kiitetty olkoon Ormuzd, joka viimeinkin on leppynyt, joka lähettää\nmeille lohdutusta ja pelastuksen toivon. Kiittäkää myös te muut\nOrmuzdia!\n\nSynkkänä virkkoi Vohumeno:\n\n-- En enää usko Ormuzdia, en Ahrimania. En saata kiittää muita, kuin\ndestur mobedin jaloa poikaa.\n\nNäin sanoen hän ylpeästi ravisteli kahleitaan, ikäänkuin olisi\ntahtonut ne murtaa ja jo niistä vapautua, sekä oikaisi kookkaan,\njäntereisen vartalonsa suoraksi.\n\n-- Miksi niin puhut? -- kysyi Haoma, alakuloinen väre äänessä.\n-- Pitkä kärsimyksesi on saattanut sinut katkeraksi. Ketä sitten\nuskoisit, kehen luottaisit, ellet Ormuzdiin, kaikkein ylevimpään ja\nparaimpaan?\n\n-- Uskon vaan ihmissydänten hyvyyteen ja pahuuteen. Hyvien ihmisten\nluku on pieni, pahojen suuri -- vastasi Vohumeno. -- Ainoastaan\nsilloin kun hyvät ovat vahvat, saattaa onni tai onnen välkähdys tulla\nkärsivien osaksi. -- Sydämesi hyvyyttä kiitän, destur mobedin poika,\nsitä ylistän, jos sorretun miehen kiitos sinusta voi olla jonkun\narvoinen.\n\n-- Panen kiitokseesi arvoa, mutta en sitä omista itselleni. Sillä\njonkun hyvän hengen lähetti Ormuzd varmaankin tielleni ohjaamaan\naskeleitani luoksenne.\n\nEnnen poistumistaan Haoma vielä virkkoi:\n\n-- Lähden taistelemaan puolestanne, enkä lepää, ennenkuin teidät olen\nvapauttanut. Jääkää Ormuzdin haltuun!\n\n-- Ormuzdin siunaus askeleitasi johtakoon -- huusivat Salfer ja\nArasta.\n\n-- Siunattu olkoon hyvyytesi -- virkkoi jäähyväisiksi Vohumeno.\n\nKun Haoma taas oli palannut raittiiseen ulkoilmaan, päästi hän\nhelpoituksen huokauksen, sillä läkähdyttävän ummehtunutta oli ilma\nollut luolassa. Sevare rukoili yhä polvistuneena sykomorin juurella\nja oli rukoukseensa niin vaipunut, ettei hän ensin huomannut Haoman\ntuloa.\n\n-- Nyt on meidän joutuisasti palaaminen kotia -- sanoi Haoma, ja\nSevare kavahti peljästyneenä pystyyn.\n\n-- Kiitos Mithran, huudahti hän, joka sinua tuossa pahuuden pesässä\non suojellut ja sinut onnellisesti ulos auttanut!\n\nHaoma ei ruvennut sillä haavaa lähemmin selvittelemään vankien tilaa\neikä Sevaren pelon oikeutusta. Kiireisesti alkoivat molemmat palata\ntakaisin parsien pääkylään.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nHerbedit, puettuina pitkiin valkoisiin viittoihin, joita keltaiset\nnahkavyöt pitivät koossa, olivat jo hetken aikaa olleet pyhässä\nneuvoittelulehdossa. Iredsh ei ollut vielä aloittanut neuvoittelua,\nvaan odotti Haoman paluuta. Kun Haoman solakan korkea vartalo tuli\nnäkyviin vuoripolulla, lähestyivät herbedit isoa suihkulähdettä\ntoimittaakseen tavanmukaisen käsien pesun. Kun Iredsh ensin oli\nkäsiään vedellä valellut, noudattivat herbedit ja viimein Haoma\nhänen esimerkkiään. Sitten he asettuivat marmori-raheille, vakavina\nodottaen neuvoittelun alkua. Haoma, jolla tosin jo oli herbedin arvo,\nmutta joka ei vielä ollut toimittanut tuliuhria, asettui istumaan\nplataanin juurella olevalla turpeelle. Iredsh istui ylimmällä\nkunniasijalla herbedien edessä.\n\nHän aloitti juhlallisella äänellä: -- Olen kutsunut teidät tänne\ntekemään päätöstä pyynnön johdosta, jonka poikani Haoma tänään on\nlausunut. Tänä riemupäivänä, jolloin meille on myönnetty vapaus,\ntahtoisi hän, että lahjoittaisimme vapauden myös niille vangeille,\njotka jo monta vuotta ovat kituneet vuoristoluolassa.\n\nTämän kuullessaan säpsähtivät herbedit ja näyttivät kovin\nhämmästyneiltä. Destur mobedin ehdoitus oli heistä vallan odottamaton\nja tavaton. Siksipä kului hetki, ennenkuin kukaan heistä sai\nsanaakaan sanotuksi. Viimein eräs vanhempia herbediä, nousi\nseisaalleen ja virkkoi, nojaten paksuun käyräpäiseen sauvaansa:\n\n-- Perin outo on tämä asia, jonka meille ilmoitit, destur mobed.\nVankien vapautus olisi laiton, olisi vastainen Avestan pyhille\nsäädöksille.\n\n-- Se olisi laiton, laiton... mutisivat muut herbedit.\n\nIredsh näytti hieman levottomalta, sillä hän huomasi nyt liian\näkkipikaa suostuneensa Haoman pyyntöön, ja tätä vaikeaa asiaa ja\nsen käsittelyä tarkemmin pohtimatta kutsuneensa herbedit koolle.\nJa mitä hän nyt oikeastaan saattoi sanoa esittämänsä asian\npuolustukseksi? Olivathan herbedit oikeassa, että vankien vapautus\nsoti Avestan säädöksiä vastaan. Juuri hän mietti jotakin sentapaista,\nettä ehdoitus tosin oli ankarasti katsottuna laiton, mutta että\nparsien osaksi tullut suuri onni saattoi oikeuttaa heitä toisin\nmenettelemään, kun Haoma nousi seisomaan. Hänen silmissään loisti\nvakaumuksen ja innon tuli, ja varmalla sointuvalla äänellä hän puhui:\n\n-- Noiden ihmisparkojen vankinapitäminen ja kiduttaminen ei voi\nolla Ormuzdille mieluinen teko. Sillä Ormuzd on hyvyyden ja elämän\nlähde, eikä suinkaan kernaasti näe elämän riutuvan ja auttamattomasti\nsurkastuvan. Avestakin opettaa, että missä kärsimys on ylenmääräinen,\nsiinä on Ahriman joukkoineen ollut työssä...\n\nHän ei ehtinyt pitemmälle, kun herbedien istuimilta rupesi kuulumaan\npuoliäänekästä murinaa. Mustapartainen Naotara, joka salaa toivoi\nIredshin jälkeen destur mobedin arvoa joko itselleen tai pojalleen,\nkuiskaili ahkeraan ympärillä istuville herbedeille, antaen heille\nneuvoja, miten piti puhua ja menetellä. Itse hän ei tavallisesti\npaljoa puhunut, voidakseen paremmin peittää aikomuksensa; sen sijaan\nhän toimi salaa ja kuiskasi yllytyksen sanoja puoluelaistensa korviin.\n\nGershasp, pelkäämättömän näköinen, laiha herbedi, joka istui ensi\nrivissä, nousi Haomaa vastustamaan:\n\n-- Suuret ovat tietosi pyhistä opeistamme, destur mobedin poika,\nja elämäsi tiedetään myös nuhteettomaksi, mutta liian rohkeat\novat sanasi, ajattelemattomasti rupeat pyhän Avestamme säädöksiä\narvostelemaan, ja kumoamaan. Varo Ormuzdin vihaa!\n\nHänen silmänsä säihkyivät intohimoisesti ja koko hänen ulkomuodostaan\nhuomasi, että hänen sisällään riehui katkeran paheksumisen tunteet,\njoita hän vaan vaivoin hillitsi, asettamalla sanansa niin lievään\nmuotoon kuin suinkin.\n\n-- Pyhää oppiamme en ajattelemattomasti arvostele -- huomautti\ntämän johdosta Haoma; -- olen päinvastoin tarkoin punninnut kaikkia\noppimme kohtia. Mutta yhä enemmän on se vakaumukseni vahvistunut,\nettä aikojen kuluessa Zoroasterin ilmoitettuun oppiin ihmiset ovat\ntehneet lisäyksensä. Ja se säädös, jonka nojalla vankeja kidutetaan,\non varmaankin ihmisten järjetön lisäys.\n\n-- Missä ovat todistuksesi?... Millä todistat vakaumuksesi? --\nkuului monelta taholta herbedien sijoilta.\n\nIredsh, joka levottomana oli seurannut keskustelun saamaa käännettä,\ntahtoi saattaa asiat vähän toiselle tolalle virkkaen:\n\n-- Emme ole tulleet tänne kiistelemään Avestan opinkappaleista, emme\nsiitä, mikä niihin aikojen kuluessa on lisätty. Tässä on kysymys\npoikkeustapauksesta, syvän kiitollisuutemme osoituksesta Ormuzdille.\nOnhan heimomme vuosisatoja kitunut maan valloittajan raskaan ikeen\nalla. Ormuzd on taistellut puolestamme ja viimein voittanut.\nMeille on harvinainen päivä, vapauden päivä, koittanut. Ainoastaan\nharvinaisella armonteolla saatamme Ormuzdin hyvyyttä ylistää.\n\n-- Destur mobed on oikeassa, sanoi vanha Gurase, joka oli Iredshin\nystävä ja taipuvampi vapaampaan ajatuskantaan. -- Tässä ei ole\nkysymyksessä Avestan opin muuttaminen ainaiseksi, vaan ainoastaan\ntilapäinen ja tavaton kunnianosoitus Ormuzdille. Luulenpa siis, että\nOrmuzd on pitävä otollisena vankien vapautuksen.\n\nMustapartainen Naotara rupesi tämän johdosta taas ahkerasti\nkuiskailemaan.\n\n-- Gurase on kaukaa vangitun Salferin sukua -- kuului joku\nherbedeistä puoliääneen mutisevan.\n\nMutta destur mobedin ja Gurasen puolustuksen johdosta nousi herbedien\nensi rivissä istuva Gershasp taas puhumaan:\n\n-- Jos tahdomme Ormuzdille tavatonta ylistystä osoittaa, niin miksi\nemme pikemmin lisää tuliuhrien lukua? Rikommehan Ormuzdin Avestassa\nnimenomaan ilmoittaman pyhän tahdon, jos vapautamme häpeävangit.\n\nHaoma, joka hetken aikaa kärsimättömänä oli odottanut sanan vuoroa,\nnousi taas, posket hehkuen, seisomaan.\n\n-- Meillä on vielä toinenkin syy vapauttaa vangit -- sanoi hän. --\nKävin äsken heidän luolassaan ja näin omin silmin, kuinka ylenmäärin\nheitä kidutetaan, kuinka he ovat saaneet kärsiä monta vertaa enemmän,\nkuin mitä säädökset määräävät.\n\n-- Hän on käynyt häpeävankien luona -- mutisivat herbedit. -- Ja\nNaotara pani taaskin kuiskeensa liikkeelle.\n\n-- Shiruje on ollut luonnottoman kova vartija -- jatkoi Haoma. Hän\nei ole yksistään kiduttanut vankeja niukalla ruualla, vaan on sen\nlisäksi raadellut heitä kamalalla ruoskalla, jonka pelkkä näky jo\nherättää kauhua. Vankien asunto on lisäksi likainen ja huono. He\neivät näe päivän valoa, eivätkä koskaan saa pestä jäseniään. Ja kun\nuni viimein tuottaa heille lievennystä suurista tuskistaan, täytyy\nheidän vaipua alas lepäämään mädänneille oljille.\n\n-- Kovaa vankeutta ja suurta kärsimystä, jopa lopulta kuolemankin\nsäätää pyhä lakimme Avestan pilkkaajille -- tiuskaisi Gershasp.\n\n-- Mutta se, minkä vankiparat ovat saaneet kärsiä, käy yli noiden\nvanhojen määräystenkin, -- vastusteli Haoma. Shiruje, tuo konna, on\nantanut heille vaan kolmannen osan säädetyistä ruoka-annoksista.\nSen saattaa isäni, sen saatan itse, sen saattaa palvelija Sevare ja\nvangit todistaa.\n\n-- Tämä on myös tärkeä seikka, josta tahdoin kanssanne puhua --\nhuomautti Iredsh, joka havaittuaan herbedien ankaran vastustuksen\njo piti vankien vapautusta turhana yrityksenä, ja joka puolestaan\naikoi tyytyä vankien tilan parantamiseen ja heidän kärsimyksiensä\nlieventämiseen.\n\nHän jatkoi:\n\n-- Shiruje on käyttänyt tointansa omaksi hyödykseen. Hän on itselleen\nottanut vangeille vietäviä ruokavaroja. Destur mobedinanne vaadin,\nettä häntä on tarkoin tutkittava, että hän on eroitettava toimestaan\nja ankarasti rangaistava. Vaadin vielä, että hänen jälkeisensä\nvanginvartija on asetettava silmälläpidon alaiseksi.\n\n-- Oikein puhuit, destur mobed -- huudahti Gurase.\n\nMuut herbedit pysyivät ääneti, odottaen asian kehitystä.\n\n-- Kutsukaa Shiruje tänne -- käski Iredsh lehdon laidalla seisovalle\npalvelijalle.\n\nÄänettömänä odotti herbedien kokous vankienvartijan, Shirujen tuloa.\n\nHetken kuluttua palasi palvelija kertoen, että Shiruje oli kadonnut.\nJuhlavalmistuksissa häärivät palvelijat olivat nähneet hänen heti\nHaoman lähdettyä vankien rotkolle, lähtevän pois takapihalta ja\nkiireisesti poistuvan Rhagaan päin vievää tietä pitkin.\n\n-- Hän on paennut -- huudahti Haoma.\n\n-- Lähdettäköön häntä etsimään ja takaa-ajamaan, jos tarvitaan --\nsääsi Iredsh.\n\n-- Mahdotonta on hänen asiataan tässä käsitellä, tai hänen\nmenettelyään vankeja kohtaan ottaa huomioon, ennenkuin hän on saatu\nsaapuville -- huomautti Gershasp. Ja hän lisäsi:\n\n-- Ehkäpä vangit ovat valehdelleet ja selittäneet kaikki omaksi\nedukseen. Asia on lykättävä toistaiseksi.\n\nSilloin kiivastui arvokas Iredsh ja virkkoi nuhtelevalla äänellä:\n\n-- Oletko sinä, Gershasp, täällä ylin lain valvoja ja ylläpitäjä,\nkoska pidät noin rohkeata ja ylpeätä puhetta. Luuletko minun\naiheettomasti Shirujea syyttävän? Omin silmin olen nähnyt, miten hän\noli täyttänyt ruokasäkin heinillä, ottanut tyhjän keitospullon ja\nkolme kuivanutta leipäpalasta vangeille vietäviksi. -- Minun täytyy\nkokouksen edessä nuhdella sinua ajattelemattomasta ja kiivaasta\npuheestasi.\n\nVeri kiehui Gershaspin suonissa, hän pyyhkäisi harmahtavaa partaansa\nja keikahti pystyyn niin rajusti, että saattoi luulla hänen aikovan\nkarata destur mobedin kimppuun. Muutaman askeleen hän astuikin\nIredshin istuinta kohti, siinä hän pysähtyi. Hän tiesi, että suurin\nosa herbedejä oli hänen puolellaan, ja tämä teki hänet rohkeaksi.\nSenpä vuoksi hän kiivaana huusi:\n\n-- Vaikka oletkin sinä, Iredsh, lain ylin valvoja, vaikka sinulle\non suuri valta annettu parissamme, muista, että herbedit ovat yhtä\nmahtava vastavalta, että meidänkin mieltämme on kysyttävä, ennenkuin\npäätös tehdään.\n\n-- On tarpeetonta, että muistutat minulle velvollisuuksiani. Ne\ntunnen ja muistan -- virkkoi Iredsh, jo tyytyneenä ja arvokkaasti.\n\n-- Mutta koska olet ylin lain valvoja -- jatkoi vielä ärtynyt\nGershasp -- miksi siis ryhdyt ehdoittamaan laittomia tekoja? Sillä\nvankien vapautus sotii pyhää lakiamme vastaan.\n\nIredsh ei ehtinyt vastata, ennenkuin Gurase nousi puhumaan:\n\n-- Ei suinkaan ole Ormuzdille otollista se, että tänä suurena armon\nja ilon päivänä annamme sijaa katkeralle kiistalle ja tuimille\nriidoille. Herbedien vanhimpana vastustan myös niitä loukkaavia\nsanoja, joita Gershasp on sinkoillut rakasta ja kunnioitettua destur\nmobediamme kohtaan, jonka viisautta ja Ormuzdin mieleisyyttä ei\nkukaan epäile. Muistakaa -- huusi hän kohoittaen heikkoa ääntään\n-- että suuri Zoroaster pyhään opinrakennukseensa otti monta\nvankkaa peruskiveä Maagien opeista. Muistakaa, että Zoroasterin\njälkeen viisaat miehet ovat hänen oppiinsa tehneet lisäyksiä. Eri\naikojen vaatimukset ovat erilaiset. Meidän ajallamme on myös omat\nvaatimuksensa.\n\n-- Hän on vääräuskoinen -- mutisi Gershasp vetäytyessään takaisin\nistuimelleen.\n\nHaoma huomasi nyt, että hänen asiallaan oli varsin vähän menestyksen\ntoiveita, koska herbedit sitkeästi pitivät kiinni oppinsa\npuustavista. Hän tiesi kyllä, että Gurasen lisäksi vielä muutama\nmuukin herbedeistä oli hänen puolellaan, mutta he olivat häviävänä\nvähemmistönä. Kuitenkaan ei hän masentunut, vaan päätti viimeiseen\nasti taistella ajettavaksi ottamansa asian puolesta. Hän kohosi\npaikaltaan ja astui herbedien istuinten eteen; innostuksen puna\npeitti hänen kasvonsa ja hänen tummat syvät silmänsä kuvastivat\npaheksumista ja katkeruutta.\n\n-- Suuri onni velvoittaa ihmistä tekemään muitakin onnellisiksi,\netupäässä poistamaan ylenmääräistä kärsimystä. Toivoin Ormuzdin\nsuuren hyvyydentyön saattavan heltymään sydämenne, mutta petyin.\nTietäkää siis -- huusi hän kohoittaen molemmat kätensä ikäänkuin\nuhaten herbedejä kohti -- tietäkää te kovasydämiset kaava-ihmiset,\netten ole lepäävä, ennenkuin olen vapauttanut vankiparat. Viimeiseen\nhengenvetooni olen taisteleva heidän puolestaan.\n\nJa nähdessään herbedien uhkaavat synkät katseet, hän jatkoi:\n\n-- Katselkaa vaan minua uhkamielisinä, en teitä pelkää, en teidän\nedestänne väisty. Sillä tiedän että se asia, jota puolustan, on\nOrmuzdin syvimmän opin mukainen.\n\nHerbedeissä syntyi tämän Haoman puheen johdosta suuri levottomuus\nja kiukku. Toiset tahtoivat nousta häntä vastustamaan. Toiset taas\npysyivät ääneti. Sillä Naotara oli kuiskannut:\n\n-- Älkää häntä enempää kiihoittako. Hänellä on voimakkaita\nsuojelijoita takanaan. Parasta on tehdä hänelle tämä myönnytys.\n\n-- Voimakkaita suojelijoita takanaan -- mutisi Gershasp puoliääneen,\nvaistomaisesti puristaen kouransa nyrkille.\n\nSamassa syöksyi Iredshin luo eräs parsi hengästyneenä ja kertoi:\n\n-- Upea shaahin lähettiläs on saattoineen tulossa tänne. Tuossa\ntuokiossa hän on täällä.\n\nKuin salama iski tämä viesti kokoontuneisiin herbedeihin.\n\n-- Meidän on nopeasti päättäminen neuvoittelu, jotta voisimme\narvokkaasti vastaanottaa shaahin lähettilästä, huomautti Iredsh.\n\nSitten hän kiireisesti kysyi: Kuka on valittava Shirujen sijaan\nvankien hoitajaksi?\n\n-- Silloin nousi Gustehem, eräs mustapartaisen Naotaran vieressä\nistuva herbedi istuimeltaan ja virkkoi:\n\n-- Joskohta herbedit ovat lausuneet arvelunsa vankien\nvapauttamisesta, lienee kuitenkin, lähemmin tarkastettaessa, painavia\nsyitä, jotka kehoittavat meitä tällä kertaa päästämään heidät\nvapaiksi. Tänne saapuu nyt shaahin lähettiläs. Saattaisipa hänen\nkauttaan tulla shaahin tietoon, että meillä on vankeja, ja ehkä se ei\nhäntä miellyttäisi. Heimomme yhteishyvän vuoksi ehdoitan siis, että\nvangit nyt heti vapautetaan.\n\nMuutkin herbedit, ja niiden joukossa kiivas Gershasp, näyttivät\npelkäävän Haoman vaikutusvaltaa hoviin, ja pitivät viisaimpana\nmyöntyä. Naotaran viittauksesta he kaikki nousivat seisaalleen ja\nojensivat käsivartensa ylös, huutaen:\n\n-- Vapautettakoot, vapautettakoot!\n\nJa tähän päättyi herbedien kokous.\n\nHaoman mieli oli tuskin ehtinyt tyyntyä äskeisestä kiihoituksesta,\nja vaikka hänen sydämensä pohjalla vielä piili katkeruus siitä, että\nherbedit vaan pelosta olivat suostuneet vankien vapauttamiseen, oli\nhän kuitenkin ylen iloinen, että vapautuksen hetki nyt jo koitti\nvangeille. Hän ei malttanut jäädä odottamaan shaahin lähettilään\ntuloa, vaan otti seuraansa pari palvelijaa -- taikauskoinen Sevare\nsai nyt jäädä pois -- ja lähti nopeasti kulkemaan vankien rotkolle\npäin.\n\nKiireisesti levitettiin kalleita intialaisia silkkimattoja destur\nmobedin teltalta pensasaidalle sekä jonkun matkaa tiellekin, sillä\nylhäinen vieras lähestyi. Ja tuskin olivat valkeavaippaiset herbedit\nehtineet ryhmittyä tien viereen destur mobedin aitauksen eteen ja\ndestur mobed itse asettua aitauksen käytäväaukolle, kun jo tien\nkäänteessä tuli näkyviin shaahin sanomantuoja, joka istui punaisella,\njalokivistä säteilevällä satulavaipalla peitetyn valkean orhin\nselässä. Kolme saattajaa ratsasti hänen jälessään.\n\nIredsh astui ulos piha-aitauksesta ja meni paljastetuin päin shaahin\nlähettilästä vastaan. Tultuaan muutaman askeleen päähän hänen\nhevosestaan, pysähtyi Iredsh ja virkkoi:\n\n-- Terve tuloasi, shaahin viestintuoja! Samassa hän tunsi valkosen\norhin selässä istujan Demuriksi, Hassan Ibn Alin pojaksi. Ja iloinen\nhymy levisi vanhuksen huulille.\n\n-- Terve tuloasi, jalo vieras! huusivat herbedit.\n\nKaksi Iredshin palvelijaa, jotka olivat pukeutuneet puhtaisiin\nvalkoisiin liinavaippoihin ja nivoneet ympärilleen punapurppuraiset\nvyöt, pysäyttivät Demurin hevosen. Demur hypähti alas hevosen selästä\nja astui kolmen saattajansa seuraamana Iredshin jälkeen destur\nmobedin pihalle, jossa hän ojensi Iredshille pergamentti-käärön.\n\n-- Tässä on teille shaahin ja isäni vahvistama vapauskirja, virkkoi\nhän, laskiessaan sen Iredshin käteen. Ja hän lisäsi:\n\n-- Shaahi on käskenyt, että se luettaisiin julki parseille.\n\n-- Siunattu olkoon shaahi, ja siunattu jalo isäsi, Hassan Ibn Ali,\nhuudahti Iredsh.\n\nJa herbedit toistivat hänen huutonsa.\n\nTeltan ovella ojensi Sevare ylhäiselle vieraalle vedellä täytetyn\nkultamaljan käsien huuhtomista varten. Kultamalja otettiin esille\nainoastaan arvokkaimpien vierasten tullessa. Huuhdottuaan ja\npyyhittyään kätensä, astui Demur seuralaistensa kanssa isoon\nteltta-asuntoon, jossa häntä pyydettiin istumaan korkealle\nmusnud-patjalle. Iredsh istui hänen viereensä ja virkkoi:\n\n-- Tulit itse, suurvisiirin poika, shaahin kirjettä perille tuomaan.\nKasvojesi näky tuottaa meille suurta iloa.\n\n-- Mieleinen on minulle tämä tehtävä -- arveli Demur. Jo olen\nusein muutoinkin aikonut käydä täällä lapsuuteni rakkaita seutuja\ntervehtimässä.\n\n-- Elät alati heimomme muistossa hilpeän luontosi ja meille\nystävällisen mielialasi vuoksi. Kovin suureksi ja komeaksi olet\ntullut siitä, kun täällä viimeksi kävit. Silloin oli leukasi vielä\nparraton.\n\nDemurin siinä jutellessa destur mobedin kanssa, kulki Armaitis vanhan\nRudaben seuraamana teltan halki. Demur nousi patjaistuimeltaan ja\ntervehti häntä kohteliaalla syvällä persialaisella kumarruksella.\nArmaitis vastasi tervehdykseen, ja Rudabe kumarsi kyyryisen selkänsä\nvielä syvemmälle, niin että hän vähällä oli langeta pitkälleen\nmaahan. Kuin hallitsijaa ainakin kunnioitti hän shaahin lähettilästä.\nArmaitis loi arkana ja kainona silmänsä alas, kohdatessaan\nsuurvisiirin pojan hehkuvat katseet. Hänellä ei ollut turvanaan\nkasvoharsoa, sillä parsilaiset naiset eivät sitä käyttäneet. Ja\ntäytettyään lyhyen kohteliaisuuden ylhäistä vierasta kohtaan, poistui\ndestur mobedin tytär vanhan palvelijattaren seuraamana.\n\n-- Vaivoin tunsin hänet tyttäreksesi, Armaitikseksi -- virkkoi Demur\nimmen poistuttua. -- Siitä on jo vuosia, kun hänet viimeksi näin.\nKuinka hän on tullut solakaksi ja kauniiksi. Ja kuinka hänen silmänsä\nvivahtavat Haoman silmiin!\n\nIredsh hymähteli tyytyväisenä Demurin kiitoksesta ja sanoi:\n\n-- Niinhän nuoret kohoavat ja varttuvat. Me vanhat kutistumme kokoon\nja kumarrumme vähitellen maata kohti.\n\n-- Missä on Haoma? -- kysyi äkkiä Demur, joka nyt vasta huomasi\nystävänsä poissaolon.\n\n-- Hän lähti äsken vuoristorotkolle vankeja vapauttamaan. Suuren\nilosanoman johdosta herbedien kokous teki armahduspäätöksen.\n\nVilkasluontoista Demuria halutti heti lähteä vuoristoon Haomaa\nvastaan, osaksi uteliaisuudesta osaksi toivosta pikemmin tavata\nystävänsä. Hän rupesikin, jätettyään telttapihalle seuralaisensa,\njoutuisasti astumaan Iredshin osoittamaa vuoripolkua, joka johti\nrotkolle päin.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nVallan lähellä parsien kesäisiä teltta-asuntoja levisi avara tasainen\nkenttä. Sen laidalla kasvoi tiheä oliivilehto, ja sinne tänne itse\nkentälle oli istutettu jaloja etelän puita, kuten kassiapuita ja\ntuuheita ceylonilaisia silkkiplataaneja. Tuoksuvien zhasmiinien\nreunustamista suihkulähteistä pulppuili alinomaa ilmoille kirkkaita\nvesisateita. Iltaruskon hohde lepäsi vielä vuorten lumihuipuilla,\nmutta alempana tasangolla oli jo melkein pimeä. Sen vuoksi oli kentän\nlaitaan sytytetty tulia, ja moneen paikkaan kenttää oli pystytetty\nmaahan pitkävartisia ambrasoihtuja, joiden liekit valoisina\nleimusivat, ja jotka levittivät ilta-ilmaan myskinkaltaista hajuaan.\n\nTämä oli parsien juhlapaikka. Pitkin kenttää oli asetettu matalia\npöytiä, ja niiden viereen istumapatjoja. Parsit, kirjavat juhlapuvut\nyllä, täyttivät kentän. He olivat kaikki seisaallaan, sillä herbedien\nympäröimä Iredsh oli juuri Demurin vierestä kansalle julkilukenut\nshaahin armahduskirjeen, joka myönsi parseille vapaan itsehallinnon\nja uskonnonharjoittamisen. -- Jos he uskollisina ja levollisina\nalamaisina pysyvät -- näin oli kirjeen loppu kuulunut.\n\nRaikkaat ihastuksen huudot raikuivat kansan taajoista joukoista\nilmoille. Ja kukin valmistautui asettumaan pöytänsä ääreen. Mutta\ntorventoitotus, joka kajahti destur mobedin luota, osoitti, että\nhänellä vielä oli jotakin kansalle ilmoitettavaa, ennenkuin juhla\nalkoi.\n\n-- Kuka on valittava huomisen tuliuhrin toimittajaksi? -- kysyi\nIredsh.\n\nLyhyen hiljaisuuden seurattua, kuului Gurasen, Iredshin ystävän, ääni:\n\n-- Poikasi Haoma on sopiva tuliuhrin toimittajaksi. Hän ensiksi toi\nmeille ilosanoman.\n\n-- Onko se herbedien ja kansan tahto? -- kysyi edelleen Iredsh.\n\n-- Haoma valittakoon, kuului kaikkialta.\n\nJa jos joku, etenkin herbedien joukossa, olisi halunnutkin panna\nehdolle jonkun toisen, niin ei hän uskaltanut kohoittaa ääntänsä.\nSillä Demurin ja hänen seuralaistensa läsnäolo näytti herättävän\nvarovaisuutta ja pelkoa. Sangen tyytymätön oli mustapartainen\nNaotara, joka salaisesti toivoi, että hänen poikansa Aurva saisi\ntuon kunniakkaan tehtävän toimekseen. Aurva näet myöskin oli nuori\nherbedi, joka odotti ensikertaista uhritoimitusta. Mutta Naotara\nhuomasi, että hänen silloin, kuten monasti muulloin, oli paras\nvaieta, sillä Haomalla oli nyt kansa ja valta puolellaan. Hän tyytyi\nsiis ohimennen mutisemaan ystävänsä Gershaspin korvaan!\n\n-- Destur mobedin poika tupataan nyt kaikkialle.\n\n-- Kaikella on aikansa -- kuiskasi hänelle vastaukseksi Gershasp,\nsamalla merkitsevästi iskien silmäänsä.\n\nNyt alkoi juhla. Kansilla peitetyt, höyryävät padat, jotka kukin\npöytäkunta oli saapuville tuonut, avattiin ja käytiin käsiksi parsien\njuhlaruokaan, karitsan paistiin ja riisipuuroon. Ken oli niin köyhä,\nettei hänellä ollut karitsaa, oli vuoristossa kaatanut nuoren kauriin.\n\nIredshin pöytä oli kunniasijalla kentän keskellä. Lukuisat tuoksuvat\nambrasoihdut leimusivat neliönmuotoon pystytettyinä tämän pöydän\nympärillä. Sen ympärille oli myös levitetty komeita mattoja suojaksi\nvahvalta kasteelta ja niille oli asetettu silkkisiä istumapatjoja.\nIredsh oli sijoittunut pöydän pitkän puolen keskelle, hänen oikealla\npuolellaan istuivat Demur ja hänen seuralaisensa, vasemmalla Haoma,\nhänen äitinsä Hutoa ja sisarensa Armaitis. Pöydän vastakkaiselle\npuolelle olivat asettuneet vanha Gurase sekä joukko etevämpiä\nherbedejä ja muita huomattavia parseja. Kun juhlaruoka oli syöty,\ntoivat palvelijat esille viiniä ja kaatoivat sitä hopeamaljoihin.\nSuuri Zoroaster ei näet ollut kieltänyt viinin kohtuullista\nnautitsemista. Islaminusko päinvastoin kokonaan kielsi väkevien\nmaistamisen. Demur ei tästä kiellosta välittänyt, vaan maisteli\nvarsin ahkerasti maljaansa. Hänen kumppaninsa olivat aremmat. He\nolivat asettaneet maljansa matolle matalan pöydän viereen, joka juuri\noli niin korkea, että se esti muita niitä näkemästä. Ja salaisesti,\ntoisten puhellessa ja kääntyessä pois, he niistä ottivat aimo\nkulauksen. He menettelivät kuten muut islaminuskoiset noudattaen\nohjetta: sen, mikä Koraanin määräyksissä on epämukavaa täyttää,\ntäytämme vaan näennäisesti, jotta eivät ihmiset pahaa puhuisi.\n\nJuhlan kohottimeksi kutsuttiin nyt soittajattaret ja soittajat\nesille. He asettuivat puoliympyrään lähelle destur mobedin pöytää.\nHeillä oli suuria canun-harppuja sekä pieniä santelipuisia kitaroita,\njoiden kielistä he näpäyttivät esille iloisen-äänilajisia säveleitä.\nToisilla oli kädessä pieniä hopeakulkusia, joita he silloin tällöin\nsävelten tahdissa kilisyttelivät.\n\nIltarusko oli jo vaalennut lumihuipuilta, mutta sen sijaan loi kuu\nniille hopeavälkettään. Ihan hiljainen tuulenhenkäys liikutti jalojen\npuiden lehtiä ja levitti virkistävää viileyttä paahtavan päivän\njälkeen. Ilo, rauha ja tyydytys vallitsi kaikkialla.\n\nSyrjemmässä, kentän laidalla, oli köyhempien yhteinen suuri pöytä.\nSen ääreen olivat vapautetut vangit Salfer, Arasta ja Vohumeno\ntahtoneet istuutua. Haoma oli kyllä ehdoittanut erityistä pöytää,\nmutta Vohumeno halusi kernaammin että he istuutuisivat syrjempään,\nvälttääkseen kansan uteliaita katseita. Tuskin olivat Vohumeno ja\nArasta kantotuolissa tuoneet Salferin tämän pöydän ääreen, -- hänen\nheikot jalkansa eivät enää tehneet palvelustaan ja jo rotkolta oli\nhäntä täytynyt kantaa -- kun siinä istuva köyhä kansa peljästyneenä\nkavahti ylös ja pakeni pois kuin spitalisten luota.\n\n-- Häpeävangit, häpeävangit! -- kuulivat nämät poloiset poistuvien\nkammoten huudahtelevan.\n\nJa köyhät hajaantuivat kuokkavieraina tuttavien pöytiin ympäri\nkenttää.\n\nVapautettujen vankien pöydän ääressä oli myös ruokapata ja pöydällä\nsavilautaset. Tässä pöydässä tarjotut ruuat olivat heimon yhteisesti\nkustantamat. Ruoka ei vapautetuista, pitkän paaston jälkeen suinkaan\ntuntunut liialliselta, ja halukkaasti he kävivät siihen käsiksi.\nVanha Salfer, jonka jäsenet tavattomasta mielenliikutuksesta ja\nillan viileydestä olivat ruvenneet vapisemaan, oli Haoman toimesta\nsaanut ylleen paksun villavaipan. Mutta vanhuksen laihat kädet olivat\nniin heikot ja vapisivat niin rajusti, että Arastan täytyi leikata\nhänelle lihapalat. Vaivoin vanhus sitten sai ne suuhunsa siirretyksi.\nRuokahalua ei puuttunut, ja hänen ahkeraan pureskellessa pehmeitä\nlampaanliha-palasia, vierähteli silloin tällöin suuri kyynelkarpalo\nhänen kuivettuneelle poskelleen. Kun häntä kantotuolissa tuotiin\njuhlakentälle oli hän kohdannut tyttärensä, Sindochtin, joka\ntaluttaen kummastakin kädestä kahta lastansa, tyttöä ja poikaa,\nmiehensä seurassa riensi juhlakentälle. Iloisena oli Salfer ojentanut\nkätensä häntä kohti ja huutanut hänelle:\n\n-- Sindocht, tyttäreni, tule isääsi tervehtimään!\n\nMutta kauhistuen oli Sindocht temmannut molemmat lapsensa syliinsä ja\npaennut toiseen suuntaan. Tämä tuntui murtavan Salferin mielen. Ja\nsitä yhä vielä muistellessaan, hän vuodatti katkeroita kyyneleitä,\nkuitenkaan valittamatta tai mitään virkkamatta.\n\nVohumeno, joka Arastan kanssa kantoi Salferia, oli myös huomannut\nSindochtin, entisen morsiamensa, jonka omistaminen ennen hänen\nvankeutensa aikaa oli ollut häntä niin lähellä. Ja nähdessään\nloimuavien soihtujen valossa hänen vielä kauniit kasvonsa ja solakan\nvartalonsa, muistellessaan kuinka suuresti hän häntä oli rakastanut\nja ajatellessaan, että hän nyt oli toisen oma, tunsi Vohumeno kipeän\npiston viiltävän sydäntään, ja Arasta näki hänen muuten tyyneissä\nkasvoissaan tavattoman kärsimyksen varjon. Mutta se katosi pian,\nSindochtin poistuttua, ja Vohumenon istuessa juhla-aterian ääressä,\nolivat hänen kasvonsa jälleen saaneet järkähtämättömän vakavuuden\nleiman. Ainoastaan suupielissä vavahteli ivan- ja surunsekainen ilme,\njoka osoitti, että hän oli selvittänyt laskunsa maailman kanssa, että\nhän tunsi ihmiset ja kohtalon, ja ettei hän enää elämän pettäviltä\nlupauksilta odottanut mitään.\n\nDestur mobedin pöydän ääressä olivat soittajat lakanneet säveliään\nhelkyttelemästä ja siirtyivät lepäämään sekä itseään viinillä ja\nhedelmillä virkistämään. Eräs Demurin seuralaisista, hekumallisen\nnäköinen hovimies, joka soiton kuluessa perin ahkerasti oli\nviljellyt pöydän viereen kätketyn maljansa sisällystä, keikahti\näkkiä pystyyn, kun muuan sievä soittajatar kulki ohi, ja tahtoi\nhäneltä ryöstää suukkosen. Tyttö päästi kimakan huudon ja pakeni\nmuiden soittajattarien pariin. Hovilaisen olisi vielä tehnyt mieli\nlähteä jälkeen tytön suosiota tavoittelemaan, mutta Haoma oli sanonut\nDemurille:\n\n-- Seuralaisesi ei näy tuntevan parsien tapoja ja vaatimuksia!\n\nJa Demur oli käskenyt seuralaisensa asettua paikoilleen. Kuitenkin\nsuurvisiirin poika hymyillen virkkoi Haomalle:\n\n-- Vielä kerran sinussakin herää lemmentarve; silloin et varmaankaan\nnäin ankarasti pidä kiinni parsien tavoista! -- Ja veitikkamaisesti\nhän sivelsi lyhyttä mustaa partaansa.\n\nVanha Iredsh ei virkkanut mitään; mutta tuo pikku tapaus oli\nkuitenkin luonut vakavuuden verhon hänen kasvoihinsa. Sillä hän\najatteli parsien lemmenseikkoja koskevia määräyksiä, jotka olivat\nmitä ankarimmat ja joita ani harvoin loukattiin.\n\nPikkutapaus saattaa usein, vaikkapa ohimennen, häiritä hilpeätä\ntunnelmaa, ja niin tuntui nytkin olevan. Hetken äänettömyys vallitsi\ndestur mobedin pöydässä. Demur huomasi sen ja mietti juuri miten\nkääntäisi asiat entiselle tolalle, kun samassa kolme miestä lähestyi\ndestur mobedia ja kunnioittavasti tervehti häntä. Yksi heistä sanoi:\n\n-- Olemme kulkeneet siihen suuntaan, minne vankienhoitajan, Shirujen,\nsanottiin paenneen, olemme etsineet häntä kaikkialta, kuitenkaan\nhäntä löytämättä. Pimeän tultua palasimme takaisin.\n\n-- Siinä teitte oikein -- arveli Iredsh. Mielipahalla ajattelen, että\nteiltä näin on mennyt hukkaan puolet juhlasta. Mutta korvatkaa nyt\nvahinkonne.\n\nMiesten poistuttua lykkäytynyttä juhlimistaan aloittamaan, virkkoi\nIredsh:\n\n-- Jo sen arvasin, että tuo konna pötki tiehensä.\n\n-- Kyllä sen nyt selvästi näkee -- huomautti Gurase, -- että tuolla\nvanhalla kyyryselällä oli paha omatunto, kun niin nopsasti lähti\nkäpälämäkeen.\n\nJa koko pöytäkunta naurahti Gurasen huomautukselle. Sillä\nvaivaloisesti ja hitaasti ulkokullattu Shiruje oli liikkunut, etenkin\nviedessään vangeille ruokaa.\n\n-- Nyt muistan -- puuttui Demur puheeseen, että tännepäin\nratsastaessamme näimme tieltä kaukaa puiden aukosta vanhan miehen,\njoka kiiruhti metsän syvyyteen. Tämä oli noin puolitiessä Raghan ja\nvuorikylän välillä.\n\n-- Se oli varmaan vankien hoitaja Shiruje -- sanoi Gurase.\n\n-- Tai oikeammin vankien kiduttaja -- huomautti Haoma.\n\n-- Emme sen enempää huomiota hänen kiinnittäneet, virkkoi Demur.\n\n-- Hän on varmaankin paennut Raghaan -- arveli Iredsh. -- Sieltä on\nhäntä perin vaikea saavuttaa.\n\nSamassa alkoivat soittajat taas helkyttää hiljaisia säveleitä. Destur\nmobedin pöydän ääreen oli hilpeä mieliala palannut. Iredshin huulilla\nlepäsi taas hyvänsävyinen hymy, ja hän kääntyi Demurin puoleen\nvirkahtaen:\n\n-- Kun näen tässä teidät molemmat nuoret, sinut ja Haoman, jotka jalo\nystävyys toisiinsa liittää, muistuu mieleeni, että tänä onnellisena\njuhlahetkenä toteutuu monta vuotta sitten tehty lupaus.\n\nJa hän lisäsi kääntyen muiden puoleen:\n\n-- Tahdotteko kuulla, mitä kerron? Kaikki kallistivat korvansa\nlähemmäksi destur mobedia, paremmin kuullakseen hänen puhettaan.\n\nIredsh alkoi:\n\n-- Monta, monta vuotta sitten eli Chorassanin maakunnan\npääkaupungissa, Nishapurissa, kolme nuorukaista. Yksi heistä oli\ntavattoman hyväsydäminen ja samalla viisas. Ystävykset kutsuivat\nhäntä \"hyväntekijäksi\". Toinen oli mietiskelyyn taipuvainen sekä\nhaaveileva. Häntä kutsuttiin senvuoksi \"haaveilijaksi\". Kolmas\noli tavattoman lujatahtoinen, jäntevä, toimitarmoinen, mutta\nmyös kylmästi punnitseva ja intohimoinen. Hänen liikanimensä oli\nystävysten kesken \"hallitsija\". Kerran heidän ollessa koolla, nuoren\ninnon ja hehkuvien tunteiden värähdellessä, sai se tovereista,\njota \"hallitsijaksi\" kutsuttiin, muut vannomaan, että ken heistä\nkolmesta ensiksi kohoaisi valtaan ja kunniaan, sen täytyisi nostaa\nmuut toverukset omaan korkeuteensa. -- Kutka olivat nuo omituiset\nnuorukaiset? -- kysyi uteliaana Demur.\n\n-- Senpä aijon juuri virkkaa -- jatkoi Iredsh. -- Ystävykset\nhajaantuivat sitten eri tahoille maailmaan. \"Hyväntekijäksi\"\nmainittu on jalo isäsi, nykyinen suurvisiiri Hassan Ibn Ali. Hän\non täydellisesti sen nimen arvoinen, jonka hänelle nuorena hänen\nystävänsä \"haaveilija\" ja \"hallitsija\" antoivat. Hän on koko Persian\nlaajan valtakunnan hyväntekijä, myöskin parsien hyväntekijä. Ja\nhyvyydellään hän hallitsee näitä avaroita maa-alueita, kansaa ja itse\nshaahiakin. -- \"Haaveilija\" ei ole kaukana teistä, hän istuu tässä\njoukossanne; se olen minä.\n\n-- Entä \"hallitsija\"? -- kysäsi vilkas Demur.\n\n-- Hänestä kernaimmiten en puhuisi mitään, niin synkkä on hänen\nmyöhäisempi kehityksensä ollut. Mutta tiedän, ettette tyydy näin\npuolinaisiin tietoihin, ja senpävuoksi lausun hänen nimensä, jonka\nkernaammin jättäisin mainitsematta. Hän on peljätty Ibn es-Ssabbach,\nassassiinien verinen päällikkö, Alamutin rautainen hallitsija.\n\nKuullessaan tämän nimen, säpsähtivät kaikki destur mobedin pöydän\nääressä istuvat. Sillä pelättävä ja kamala kaiku oli tuolla nimellä.\n\n-- Entä miten on käynyt nuoruutenne valan? -- kysyi Gurase.\n\nIredsh jatkoi selittäen:\n\n-- Jo nykyisen maan hallitsijan, Melikin isän, Alp Arslan shaahin\naikana kohosi hyvä ja viisas Hassan Ibn Ali hallitsijan korkeimmaksi\nneuvonantajaksi. Hänen vaikutusvaltansa vaan kasvamistaan kasvoi\nAlp Arslanin jälkeläisen, Melikin, hallitessa ja silloin muisti hän\nlupauksensa, otti selon Ibn es-Ssabbachin ja minun olopaikasta ja\nkutsui meidät hoviin Raghaan tarjotakseen meille siellä ylhäisiä\nvirkoja. Mutta minut oli jo sitä ennen heimoni ikävä vallannut, olin\nmuuttanut tänne ja päättänyt kokonaan antautua heimoni palvelukseen.\nTäällä korkein luottamustoimi tuli osakseni. -- Ibn es-Ssabbach\ntaaskin noudatti kutsuja, tuli hoviin ja pääsi Hassan Ibn Alin\nvälityksestä Melik shaahin huomatuimpien neuvonantajani joukkoon.\nMutta hänen vallanhimoinen luonteensa ei tyytynyt toissijaiseen\nasemaan. Hän rupesi pian juonittelemaan, syrjäyttääkseen ystävänsä ja\nhyväntekijänsä, Hassan Ibn Alin. Monet monituiset kerrat hän koetti\nhallitsijan tykönä saada jalon suurvisiirin epäluulon alaiseksi.\nMutta vaikka hän käyttikin sitä varten mitä pirullisinta viekkautta\nja häikäilemättömimpiä keinoja, ei hänen onnistunut järkyttää Melik\nshaahin lujaa luottamusta suurvisiiriinsä. -- Vielä korkeammallekin\ntähtäsivät hänen kunnianhimoiset tuumansa. Olin kerran kuullut hänen\nnuorena sanovan, ettei hänen kunnianhimonsa ennen olisi tyydytetty,\nkuin hän pääsisi maailman hallitsijaksi. -- Viimein shaahi itse\nkyllästyi tähän juonittelevaan ja kunnianhimoiseen neuvonantajaan, ja\nantoi Hassan Ibn Alille suoranaisen käskyn poistaa hänet hovista. Ibn\nes-Ssabbach lähti, mutta, luullen tai ainakin väittäen suurvisiirin\njuonitelleen hänet pois hovista, vannoi hän hänelle ainaista\nvihaa sekä julmaa kostoa ja vetäytyi sitten assassiinien kanssa\npohjoispuolella Kasvinin vuoristoa olevaan Alamutin linnaan, -- kuten\nuseimmat teistä tietänevät. Hän tahtoo vaikuttaa ja hallita mistä\nhinnasta tahansa, ja kuolemaa halveksivine, kätyreineen, fidaavineen,\nhän levittää tuhoa ja kuolemaa yli Itämaiden.\n\n-- Hän on todellinen Ahrimanin edustaja maan päällä -- huomautti\nHaoma.\n\n-- Hän on hallitsijaan ja kansojen painajainen -- lisäsi Gurase.\n\n-- Mutta älkäämme tänä juhlahetkenä pimittäkö mieliämme muistelemalla\ntuota kiittämätöntä ja julmaa miestä, -- virkkoi Iredsh. --\nAjatelkaamme vaan, että jalo Hassan Ibn Ali tänään toistamiseen on\ntäyttänyt nuoruutensa lupauksen minua kohtaan; ja hän on ulotuttanut\nsen koko parsien heimoon. Sillä epäilemättä on tämä vapautustyö hänen\nansionsa.\n\n-- Isäni tahtoo, selitti Demur, joka aina itsetietoisena ja\nmielellään kuuli isäänsä kiitettävän, -- isäni tahtoo, että kaikki\navaran Persian valtakunnan eri kansat eläisivät sovussa ja vapaina.\nSenpä vuoksi hän on kauan parsienkin vapauden asiaa ajanut.\n\n-- Minä iloitsen suuresti siitä, jatkoi Iredsh, että meidän\nystävyytemme on jatkunut poikiemme kesken. Selvä todistus siitä on\ntulosi tänne, Demur.\n\nNyt tuli palvelija, Sevare, destur mobedin pöydän luo ja ilmoitti,\nettä juhlan kilpa-ammunta pian oli alkava. Iredsh ja hänen\npöytäkumppaninsa nousivat siis kentän syrjässä olevalle ampumaradalle\nmennäkseen. Haoma poikkesi kuitenkin ensin vapautettuja vankeja\nkatsomaan, sanoakseen heille muutaman ystävällisen sanan. Mutta\nsaavuttuaan heidän pöytänsä luo, huomasi hän sen tyhjäksi. Lähistössä\njuhlivilta sai hän kuulla, että kaksi nuorempaa vangeista jo kohta\naterian loputtua oli kantanut vankivanhuksen pois. Haoma meni\nnyt siihen destur mobedin asuntoryhmään kuuluvaan telttaan, joka\nvastaiseksi oli annettu vapautettujen vankien asuttavaksi. Siellä\nloikoi vuoteella vanha Salfer, ankaran kuumeen pauloissa ja pyysi\ntuon tuostakin Vohumenolta ja Arastalta kylmää vettä jäähdyttääkseen\npolttavia huuliaan.\n\nVohumeno ja Arasta kertoivat nyt, että vanhus jo aterian kuluessa\noli tuntenut suurta pahoinvointia ja että hän heti sen loputtua oli\npyytänyt päästä levolle.\n\nHuolimatta kovasta kuumeestaan ei Salfer vielä hourinut, vaan tunsi\nHaoman, kuultuaan hänen äänensä.\n\n-- Kiitos, tuhannesti kiitos, hyväntekijämme! Ormuzd sinua\nmonenkertaisesti siunatkoon! -- sanoi hän heikolla äänellä.\n\nHaoma tahtoi toimittaa hänelle lääkeapua. Mutta ei yksikään\ntautienparantaja ollut saatavissa, ja ne, jotka tavattiin ja\njoita kehoitettiin tulemaan vanhan Salferin avuksi, kieltäytyivät\nkiven kovaan tahraamasta taitoansa tarjoamalla sitä häpeävangin\navuksi. Koska Haoma ei tahtonut juhlan kuluessa turvautua mihinkään\nankarampiin keinoihin pakoittaakseen näitä henkilöitä täyttämään\nihmisyyden vaatimuksia, tyytyi hän lopulta antamaan Salierille\nerästä juomaa, jonka taitava, lääkekasvia tunteva vanha palvelijatar\nRudabe oli valmistanut. Tätä juomaa maistettuaan, tuntui Salfer\nsaavan huojennusta. Ja teltassa olijat puhuivat keskenään kuiskaten,\nkoska kuulivat sairaan jo tasaisemmin hengittävän ja toivoivat hänen\nvaipuvan uneen. Mutta äkkiä virkkoi Salfer:\n\n-- Viekää minut huomenna mukaanne tuliuhrille. Tunnen, etten enää\nkauan voi elää, ja tahtoisin vielä kerran olla mukana Ormuzdia\nylistämässä, saadakseni ennen kuolemaani sen varmuuden, että hän on\nantanut minulle anteeksi.\n\n-- Jos suinkin jaksat huomenna, sanoi Vohumeno -- viemme sinut\nuhripaikalle. Rauhoitu siis ja nuku.\n\n-- Laskeutukaa myöskin te levolle kehoitti Haoma Vohumenoa ja\nArastaa. -- Lepoa tarvitsette tekin. Rauhaisaa yötä ystäväni!\n\n-- Rauhaisaa yötä! huudahtivat molemmat nuoret miehet. Ja Vohumeno\nlisäsi: -- Kiitos, hyväntekijämme!\n\nArastakin virkkoi poistuvalle:\n\n-- Ormuzdin siunaus sinulle vapahtajamme!\n\nPoistuessaan ajatteli Haoma tyydytetyin mielin, että vankiparat\nnyt ensi kertaa saivat maata puhtailla vuoteilla sekä hengittää\nvapauden ja yön virkistävää ilmaa. -- Hän ohjasi sitten kulkunsa\nampumaradalle. Siellä oli kilpailu jo täydessä vauhdissa. Joukko\nvahvajänterisiä nuorukaisia, jouset olalla, seisoi radan toisessa\npäässä. Toiseen päähän oli pystytetty aloepuisista laudoista\ntehty leveä ampumataulu. Sen keskelle oli asetettu valkoisista\nzhasmiineista ja punaisista ruusuista tehtyjä vähäisiä seppeleitä,\njotka ampujien luota näyttivät jotenkin pieniltä renkailta. Niitä\noli viisi luvultaan, ja ne oli kiinnitetty ampumalautaan siten, että\nyksi oli keskellä ja neljä muuta neliökuvioisesti sen ympärillä.\nAmpujien piti koettaa ampua nuolensa niin, että ne osuivat lautaan\nnäiden kukkaisrengasten sisään. Ensin oli tähdättävä keskimäiseen,\nja sitten järjestään kaikkiin sen ympärillä oleviin kiehkuroihin.\nKilpailevien nuorukaisten vieressä seisoi parvi parsien kauniimpia\nnuoria neitosia, palkintoseppeleet käsissä. Ken osasi kolmeen\nkukkaisrenkaaseen perätysten, sai toisen palkinnon: plataanilehtisen\nseppeleen, jonka hienot immenkädet katsojien suosiota huutaessa\nlaskivat ampujan päähän. Pitkän välimatkan sekä epävakaan loimuavan\nsoihtuvalon vuoksi ei kukaan onnistunut kolmeen renkaaseen osaamaan.\nHetken kuluttua sai katseleva kansa tilaisuuden huutaa suosiotaan\nonnelliselle ampujalle, joka osui kolmasti oikeaan. Se nuori mies,\njoka näin ensiksi saavutti plataaniseppeleen, huomattiin Iredshin\npalvelijaksi, Sevareksi. Hänen paksulihaksiset käsivartensa ja\ntaitonsa osoittivat, ettei hän muuten ollut raukka, joskohta hän\näärimäisellä kauhistuksella oli rotkovankeja pelännyt.\n\nEnsimäisen palkinnon, silkkiplataaniseppeleen, ottaja antoi kauan\nodottaa itseään. Sillä koe oli vaikea: täytyi kiidättää nuoli\nsäädetyssä järjestyksessä jokaiseen noista viidestä seppeleestä.\n\n-- Yhden tiedän, joka palkinnon veisi -- sanoi vanha Gurase,\nkatseltuaan ampujien turhia yrityksiä. -- Se on Vohumeno.\n\nYmpärillä olevien paheksuva murina pakoitti hänet vaikenemaan.\n\nMielenkiinto kiihtyi kiihtymistään. Demurin seuralaisetkin astuivat\nampumakohdalle ja panivat parastaan. Mutta liekö hovilaistoimi\nvai maljanmaisteleminen saattanut heidän kätensä epävakaviksi\n-- järjestään he vaan ampuivat seppeleiden viereen. Jopa yksi\nampui nuolensa kiinni itse seppeleeseen, niin että pari kukkaa\nsiitä irtaantui. Tätä pidettiin erityisenä taitamattomuutena,\neivätkä ympärilläolevat katsojat voineet peittää siitä syntynyttä\nhilpeyttään. Varsinkin vanha Gurase, joka itse nuorempana oli ollut\noiva ampuja, piti tuota hovilaisen koetta niin epäonnistuneena, että\npurskahti äänekkääseen nauruun. Kuitenkin hän seuraavassa tuokiossa\nkatui tätä hilpeydenpurkaustaan, peljäten loukanneensa vieraita, ja\nsiveli, ollen perin hämillään, harmaata partaansa. Hovilaiset taas\neivät olleet millänsäkään tästä tyhjästä touhustaan, vaan väistyivät\nhymysuin ja puoleksi hoiperrellen kansanjoukkoon.\n\nDemuria kuitenkin hieman suututti tuo seuralaistensa epäonnistuminen\nja sen aiheuttama hilpeys, ja hänet valtasi suuri halu korjata\nheidän mainettaan tarttumalla itse jouseen. Hän näet oli shaahin\nmetsästysretkiltä tunnettu tarkaksi tähtääjäksi ja varmaksi\nsaaliinkaatajaksi. Hän astui siis kilpailevien riviin vuoroansa\nodottamaan. Katselijoiden jännitys oli nyt noussut äärilleen, ja\nkun Demur sitten tarttui jouseen, oli yleinen hiljaisuus vallalla.\nIhmettelevä väkijoukko sai nyt nähdä, miten hän järkähtämättä ja\npitkään tähtäsi, ja miten hän erehtymättä osui järjestään jokaiseen\nviidestä kukkakiehkurasta. Loppumattomien ihastushuutojen raikuessa\nlaski sievin impi silkkiplataani-seppeleen korkean vieraan päähän,\nja koska Iredsh nyt oli julistanut juhlan päättyneeksi, saatettiin\nhän ja hänen seppelöity vieraansa riemukulussa destur mobedin\nteltta-asunnolle.\n\nHaomakin oli saapunut parhaaksi ystävänsä voittoriemua näkemään; hän\nyhtyi tiellä Demuriin ja virkkoi:\n\n-- En luullut, että hovielämä olisi sinua näin vähän kyennyt\nveltostuttamaan.\n\nDemur vaan hymyili.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSoihdut juhlakentällä oli sammutettu, juhlailo vaiennut ja parsit\npalanneet asuntoihinsa levolle. Johdettuaan Demurin seuralaisineen\nerityiseen heitä varten koristettuun telttaan sekä vanhemmilleen ja\nsisarelleen yöhyväiset sanottuaan, oli Haoma mennyt makuuteltalleen.\nSen ovella hän pysähtyi hetkeksi, katsellen tummavarjoista pyhää\nplataanilehtoa sekä kuutamon hopeoimia lumihuippuja. Lapsuuden\nmuistot heräsivät hänessä, ja viihdyttävä kodin tunne mielessä\nlaskeusi hän sisarensa Armaitiksen kukilla reunustamalle vuoteelle.\n\nLepo ja uni valtasi parsiheimon. Yö oli hiljainen; ja tuskin\nkukaan enää kuuli ison hietakellon ääressä valvovan yövartijan\ntorventoitotusta, joka ilmoitti seuraavaa, juhlan lopusta kulunutta\nyönhetkeä.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nYövartija oli tavallista kovemmalla toitotuksella ilmoittanut\nnousuhetken tulleen, ja huolimatta lyhyestä unestaan, olivat parsit\nvitkastelematta hyljänneet vuoteensa ja pukeutuneet tuliuhrille\nlähteäkseen. Leveä, hyvin tasoitettu tie johti kaakkoa kohti.\nSitä myöten solui nyt eteenpäin hiljaa ja juhlallisesti parsien\njaloryhtinen, kaunis joukko. Kaikilla oli yllä hienosta valkeasta\nliinasta tehdyt vaatteet, ja herbedeillä pitkää liinavaippaa\nkoossapitämässä leveä keltainen nahkavyö, kosti. Jonon etupäässä\nkulkivat vieretysten Iredsh ja Haoma, heitä seurasivat herbedit\nja sitten muu kansa. Jonon päättivät Vohumeno ja Arasta, jotka\nkantotuolissa kuljettivat vanhaa Salferia. Tämä oli, huolimatta\narveluttavasta heikkoudestaan, välttämättömästä tahtonut tulla\nmukaan. Hänen silmänsä, jotka olivat voineet kestää soihtuvaloa,\neivät sietäneet aamuhämärää, vaan oli hänen täytynyt sidotuttaa huivi\nsilmilleen.\n\nHaoma kantoi vasemmassa kädessään katettua hopeamaljaa, joka sisälsi\nuhritilassa tarvittavaa kukista valmistettua tuoksupölyä. Oikeassa\nkädessään hän kantoi teräväkärkistä keihästä.\n\nAamun valkeneminen edistyi edistymistään. Mutta auringonnousun\nkohdalla peitti taivaanrannan synkkä musta pilvi.\n\n-- Tuo on paha enne -- sanoi Iredshin takana astuva Gurase osoittaen\npilveä. -- Kunhan ei Ahriman peittäisi meiltä aurinkoa ja taivasta!\n\n-- Olkaamme hyvässä toivossa! -- rauhoitti Iredsh. -- Ormuzd on kyllä\npaneva väkensä liikkeelle karkoittaakseen pimeyden joukot.\n\nTuskin oli hän ehtinyt tämän sanoa, kun pensaikosta tien vierestä\nkuului omituista kohinaa. Ja seuraavassa tuokiossa tuli näkyviin\nsuuri käärme, joka kiemurtaen sinimustaa paisuvaa ruumistaan mateli\nesiin tien halki.\n\nHaoma nosti keihäänsä pystyyn merkiksi, että jonon oli hetkeksi\npysähtyminen. Sitten hän ryhtyi käärmettä tappamaan, sillä sen\nhenkiin jättäminen olisi ollut paha enne. Hetken kestäneen kamppailun\njälkeen halkaisi Haoman keihäs käärmeen pään. Keihäänsä kärjen\nterävillä syrjillä hän irroitti pään kokonaan ruumiista. Kaivettiin\nsitten tien viereen kuoppa, johon käärmeen pää laskettiin ja joka\nsitten taas mullalla peitettiin. Käärmeen vielä kiemurteleva ruumis\nnaulattiin kiinni kallioseinän halkeamiin.\n\nNyt parsit päästivät helpoituksen huokauksen. Sillä olivathan\nvuoristossa tiheään luikertavat käärmeet Ahrimanin ilkeitä daiveja,\njotka usein parsien kulkiessa tuliuhrille, pahaa ennustaen tulivat\nheidän tielleen. Ellei silloin näyttäynyttä käärmettä saatu\ntapetuksi, oli varsin arveluttavaa ryhtyä uhritoimitukseen. Syytä oli\nsiis tyytyväisyyteen, kun vihollinen onnellisesti oli saatu tuhotuksi.\n\nJuhlallisen äänettöminä, mutta mielissään iloisina, lähtivät parsit\ntaas liikkeelle. Tie kohosi nyt kohoamistaan, ja pian rupesi näkymään\nse tasainen vuorenhuippu, jolla parsien pyhin tulialttari oli\npystytetty. Jo näkyi tulenvartijan, Hedshirin, pieni maja, joka oli\nrakennettu kallioseinän suojaan. Hedshir, kaljupää, valkeapartainen\nvanhus seisoi majansa edessä; hänen vartalonsa kuvastui selvästi\naamutaivasta vastaan, ja hän ojensi kätensä tervehdykseksi tulevia\nkohtaan. Päivä valkeni valkenemistaan ja tumman pilven takaa näkyi\naamuruskon purppurahohde. Jo saapuivat parsien jonon etumaiset\nuhrikukkulalle. Perille tulleet asettuivat kummun laakeudelle\nodottamaan toisia. Ja kun kaikki olivat perillä, menivät he,\ntuliuhrin toimittaja, Haoma, ensinnä, voimakkaan vuorikosken luo.\nSe syöksyi vaahdoten alas ylemmiltä kallioilta ja kaatoi runsaat\nvesijoukkonsa uhrilaakeudella olevaan avaraan valkeamarmoriseen\naltaaseen. Sen laitojen yli se lukemattomina pieninä ryöppykoskina\nhyppeli edelleen, kunnes vesi alempana taas yhdistyi yhdeksi\nvaltavaksi virraksi, joka huumaavaa vauhtia ja kohisten kiiti alas\nsyvyyksiin.\n\nHaoma pesi kätensä ja ohimonsa, ja muut parsit seurasivat hänen\nesimerkkiään. Viimeksi Arasta ja Vohumeno laskivat Salferin\nkantotuolin kosken partaalle. Arasta irroitti siteen isänsä silmiltä\nja valmistautui itse pesemään kätensä ja ohimonsa, sitten auttaakseen\nvoimatonta vanhusta tässä puhdistustoimituksessa. Mutta samassa\nhuomasi tämän Gershasp. Hän lähestyi Arastaa ja virkkoi hänelle\nvihaisesti puoliääneen:\n\n-- Älä saastuta pyhää vettä kosketuksellasi.\n\nPeljästynyt Arasta veti takaisin vettä kohti ojennetut kätensä ja\noli kahden vaiheilla, mitä tekisi. Gershasp oli kuitenkin lausunut\nkieltonsa niin kovaan, että Iredsh sen kuuli. Destur mobed kääntyi\nnyt Gershaspin puoleen ja virkkoi:\n\n-- Anna hänen puhdistautua, sillä ei pyhän altaan vettä voi\nsaastuttaa, se virtaa heti pois syvyyksiin.\n\nNyt rohkeni Arasta toimittaa huuhtomiansa ja sen loputtua auttaa\nisäänsä vedellä valelemaan kuihtuneita käsiään ja ohimoitaan.\n\n-- Tue minua, että jaksan seisoa pyhän uhritoimituksen aikana\n-- sanoi Salfer pojalleen. Vanhuksen voimat näyttivät olevan\nviimeisillään, ja hervottomana hän valelun jälkeen vaipui takaisin\nistumaan maahan laskettuun kantotuoliinsa.\n\nVohumeno oli kantotuolista luovuttuaan, asettunut syrjemmäksi\nkallionurkkaman luo. Hän oli päätä pitempi useampia muita, ja oli\npannut jäntevät käsivartensa ristiin rintansa yli. Vesipuhdistusta\nhän ei toimittanut, vaan seisoi siinä, välinpitämättömänä tuijottaen\neteensä, ikäänkuin ei olisi huomannutkaan muiden läsnäoloa.\n\nAuringonnousun aika läheni lähenemistään, ja sitä myöten kuin päivän\nloistava tähti lähestyi taivaanrantaa, musta pilvi vaipumistaan\nvaipui.\n\n-- Ahrimanin synkät joukot väistyvät valonruhtinaan edestä -- kuului\njoku joukosta huudahtavan.\n\nNyt oli aika ryhtyä tuliuhri-valmistuksiin. Haoma astui miehen\nvyötäisten korkuisella jalustalla lepäävän suuren kupariuurnan\nluo; herbedit, Iredsh etumaisena järjestyivät puolikehään matkan\npäähän hänen taakseen. Kummallekin puolelle heitä ryhmittyivät\nparsit, miehet ja vaimot. Alttarinvartija, Hedshir, kantoi esiin\nhienolla liinalla peitetyn korkean jakkaran, jonka yläpuolelta\nvinosti kupeille päin pisti esiin uhripuita kannattavat haarakkeet.\nItse kuparialttari oli puhtaaksi kiilloitettu ja sen hiilos hehkui\nsalaperäisesti.\n\nVihdoin näyttäytyi taivaanrannalla auringon yläreuna, ja silloin\nHaoma sitoi ohimoilleen pienen uhrisiteen, _paitidanan_. Sitten\nhän rupesi pinoamaan tamariskipuita uhrialttarille. Tällä välin\nauringon kehä yleni ylenemistään, ja kun sen säteet alkoivat valaista\nvuoriseutua, rupesivat oliivi- ja sypressilehtojen lukemattomat\nlinnut kaiuttamaan riemulaulujaan. Kivet, puut ja vuorikoski\nvälkkyivät kullalta, ilma oli läpikuultavan kirkasta, ja laajalti\nnäkyivät vuorten huiput, nurmipeitteiset ylälaaksot, kuilut vuorten\nvälillä ja kauempana Raghan tasanko. Tuntui siltä kuin koko luonto\nolisi kirkastunut ja riemastunut parsien kanssa ylistämään Ormuzdin\nylevyyttä. Ja juhlallisen äänettömänä seisoi siinä parsien kaunis ja\nroteva joukko, pyhän hartauden ilme kasvoissa.\n\nMusta pilvi oli kokonaan kadonnut taivaanrannan alle, ja sen\nyläpuolelle oli aurinko nyt noussut, niin että koko sen säteilevä\nkehä oli näkyvissä. Silloin paljasti Haoma päänsä, ojensi\nmolemmat kätensä tulialttarin yli ja virkkoi laajalle kaikuvalla,\nsoinnukkaalla äänellä:\n\n-- Siunaan nämät puut pyhien liekkien ravinnoksi.\n\nNäin sanottuaan hän levitti hiilokselle kuivia tamariskilehtiä,\njotka seuraavassa tuokiossa leimahtivat ilmiliekkiin, sytyttäen\ntamariski-pinon palamaan.\n\nSilloin jatkoi Haoma, ojentaen käsiään alttaria kohti:\n\n-- Tarjoan ja täytän tämän puhtaan tuliuhrin, Ormuzdin, hyvyyden ja\nvalon ruhtinaan kunniaksi. Sinä, joka alussa loit taivaan loistavat\nkappaleet, ja auringot, jotta ne levittäisivät maailman avaruuksiin\nvaloansa, elähyttäen luomakuntaa, sinä myös ikijärkesi kautta loit\npuhtauden, joka on hengenmaailman tuki. Tätä puhtauttasi kohti\nme kuolevaiset pyrimme, ja niin me sinun kunniaksesi viritämme\nleimuamaan nämät puhtaat liekit.\n\nTamariskipino oli nyt syttynyt ilmituleen, ja hiljaisen aamutuulen\nhenkäyksestä nousivat tulikielekkeet kiemurrellen ilmoille. Haoma\navasi nyt hopealippaansa ja kaatoi siitä liekkeihin kukkaispölyä.\nHyvä lemu tuoksahti tästä ympäristöön ja kellervä savu tupruili\nesiin tamariskipuiden lomitse. Seuraavassa tuokiossa kohosi taas\nvaaleansinervä savupatsas suoraan ylöspäin.\n\nSuljettuaan huolellisesti hopealippaan ettei mitään likasta siihen\npääsisi, ja asetettuaan sen pois käsistään, jatkoi Haoma:\n\n-- Ylevin ja puhtain henki, oi Ormuzd, sinä, hyvyyden ylläpitäjä\nja valon luoja, herätä meissä pysyvä tahto liittyä valon puolesta\ntaisteleviin joukkoihisi. Herätä meissä pysyvä tahto liittämään\nheikot yksityisvoimamme yhdeksi, yksimieliseksi ja lujaksi voimaksi,\njärkähtämättömäksi taisteluparveksi, joka karkoittaa Ahrimanin synkät\nsortajajoukot...\n\n-- Hän poikkeaa Avestan selvästä, kirjoitetusta sanasta, hän panee\nomiaan... mutisi Gershasp.\n\nJa Naotara nyykäytti päätään osoitteeksi, että hän oli samaa mieltä\nkuin ystävänsä Gershasp.\n\nGurase, joka seisoi heidän vieressään, ja joka oli kuullut Gershaspin\nhuomautuksen, kuiskasi hänelle:\n\n-- Mutta hän puhuu Avestan hengessä.\n\nSen enempää eivät he kiistelleet. Riitaisan Gershaspin teki kyllä\nmieli jatkaa, mutta hän muisti kovan kiellon uhritoimituksen\nhäiritsemisestä, ja vaikeni.\n\nHaoma ei ollut kuullut Gershaspin ja Gurasen sananvaihtoa ja jatkoi,\nyhä enemmän innostuen:\n\n-- Suo meidän ryhtyä tositoimiin, poistaaksemme kaikki pimeyden\nsalvat ja verhot, jotta aurinkosi pääsisi elvyttäen ja puhdistaen\ntunkemaan synkimpiinkin rotkoihin, jotta väistyisi mailta pahuuden\njärjetön valta! Suo meidän katkoa pois meitä painavat laimeuden\nja saamattomuuden kahleet ja niin viimeinkin ryhtyä uudistamaan\nvuosituhansia kitunutta maailmaa!\n\nHaoman näin puhuessa, oli innostuksen liekki luonut hänen kasvoihinsa\nkauniin hohteensa.\n\nNyt olivat tamariskipuut palaneet hiiliksi, ja tuliuhri oli lopussa.\nKuparisella luotimella levitti Haoma tuhkaa hiilokselle. Se oli tämän\nhartaustoimituksen viimeinen tehtävä. Haoma irroitti paitidana-siteen\nohimoiltaan, ja nyt oltiin valmiita palaamaan teltta-kylään. Jono\nrupesi järjestymään, mutta kun Haoman piti astua isänsä Iredshin\nviereen jonon etupäähän, lankesivat hänen katseensa syrjässä olevan\nSalferin kantotuoliin. Salfer oli tuli-uhrin alkaessa ja Arastan\nauttamana, mutta sittenkin ponnistaen viimeisiä voimiaan, noussut\npystyyn pyhiä liekkejä katsomaan. Auringon kirkas valo oli häikäissyt\nhänen rotkovankilan pimeään tottuneet heikot silmänsä. Joku kyynel\noli kirpahtanut esiin silmän kulmasta, mutta hän oli kuitenkin,\nvaikkapa vilahdukselta, nähnyt pyhien liekkien kiemurtelevan\nilmoille. Pystyssä hän kuitenkin oli pysytellyt, Arastan tukemana.\nVohumenokin oli, huomattuaan vanhuksen heikkouden, rientänyt häntä\ntukemaan. Mutta kun uhritoimitus oli lopussa, olivat myös vanhuksen\nvoimat ainaiseksi tyhjentyneet ja hän oli vaipunut hervottomana\nalas kantotuoliinsa. Tuntui siltä kuin hänen henkensä viimeiseen\nasti voimallaan olisi ylläpitänyt tuota kuivettunutta luisevaa\nruumiillista asuntoaan. Nyt veti vanhus juuri viimeisiä henkäyksiään.\nHaoma riensi Salferin istuimen luo ja kysyi, miten vanhuksen laita\noli, oliko hän sairas, ja miten häntä voisi auttaa.\n\n-- Hän ei enää tarvitse apua -- virkkoi Vohumeno. Hän tekee juuri\nlähtöä luotamme.\n\nKuoleva avasi silmänsä ja virkkoi tuskin kuuluvalla äänellä:\n\n-- Ormuzd on antanut minulle anteeksi.\n\nSitten hän ummisti silmänsä, hänen rintansa rusahti kokoon, ja näin\noli hän siirtynyt unhoituksen maille. Hän oli kokenut niin paljon\nuutta, sekä iloa että surua eilisestä; kaikki oli niin äkkiä ja\nvaltavasti tunkenut hänen ylitsensä, etteivät hänen heikot voimansa\nsitä voineet kestää. Myös se raitis ja voimakas ilma, jota hän,\nvuosikausia elettyään vankilarotkon ummehtuneesta ja mädässä ilmassa,\nviimein vapaaksi päästyään oli saanut hengittää, oli liian voimakasta\nhänen heikontuneelle verelleen. Samoin puu, joka pitkän poudan aikana\non kaivannut virkistävää sadetta, äkillisen tulvan tultua, joka\npeittää sen juuret ja rungon tyvipuolen, tästä liiallisesta hyvästä\njää lehdettömäksi ja kuihtuu.\n\nHuomattuaan isänsä kuolleeksi, rupesi Arasta vuodattamaan kyyneleitä,\npeitti kasvonsa viitan liepeellä ja kääntyi poispäin ruumiista.\nSamoin Vohumeno, poiskääntyen, peitti kasvonsa.\n\nHaoma virkkoi:\n\n-- Verethragna, jalo tuskien lieventäjä, on hänelle tehnyt\narmotekonsa.\n\nJa Haoma, hänen isänsä Iredsh sekä useimmat parseista peittivät\nniinikään kasvonsa. Gershasp, Naotara sekä joku muu herbedi ja parsi\noli osoittamatta tätä surunmerkkiä häpeävangin kuoleman johdosta.\n\nSitten Iredsh, Haoma ja muut paljastivat jälleen kasvonsa, ja jono\nlähti hitaasti liikkeelle, kulkien uhrikukkulan rinnettä alespäin.\n\nArasta ja Vohumeno seisoivat vielä hetken aikaa parsien jonon\npoistuttua kasvot peitettyinä. Kun he vihdoin antoivat vaippansa\nliepeen valua alas kasvoiltaan, olivat parsit jo näkymättömissä.\nSitten riisui Vohumeno yltään puhtaan liinavaippansa, joka hänelle\nedellisenä päivänä Haoman toimesta oli annettu, ja levitti sen Salfer\nvainajan yli, niin että se peitti ruumiin sekä istuimen. Ainoastaan\nkantopuut pistivät esiin kummaltakin puolen sen alta. Sanaakaan\nlausumatta kumpikin tarttui kantopuihin ja rupesi kantamaan vainajaa\ntelttakylää kohti.\n\n-- He kieltävät häneltä siunatun maan -- sanoi Arasta, heidän hetken\nastuttua mäen rinnettä alaspäin.\n\n-- Kieltäkööt -- virkkoi Vohumeno. -- On multaa muuallakin. Ja yhtä\nmakeasti hän nukkuu, minne vaan hänet lepäämään laskemme.\n\nÄäneti he sitten kantoivat synkkää taakkaansa edelleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko oli jo korkealla taivaalla, ja parsit olivat jo jonkun\naikaa sitten palanneet telttakylään, kun Demur seuralaisineen\nheräsi. Hän teki kohta lähtöä. Iredsh pyysi häntä viemään shaahille\nja suurvisiirille parsien sydämelliset kiitokset ja alamaisuuden\nvakuutukset. Ennen Demurin lähtöä, meni Haoma hänen teltalleen, ja\nystävykset juttelivat näin:\n\n-- Joko nyt jäät tänne heimosi luo Haoma, vai tuletko hoviin? Et kai\nenää aio hautautua sinne erämaahan?\n\n-- Erämaahan tekee vielä mieleni. Nyt ovat minulle selvinneet uskon\nuudet näkökohdat. Niitä kokoamaan aijon nyt vetäytyä takaisin\nrotkooni.\n\nSamassa tuli Iredsh ulos Demurin teltasta ja virkkoi:\n\n-- Ethän aikone toki heti palata?\n\n-- Heti isäni; sillä ei ole aikaa hukattavissa. Demurin palvelija\nmyös minua odottaa rotkoasunnolla. Hän jäi kotiliettäni hoitamaan.\nHänet täytyy päästää tästä toimesta.\n\n-- Jos lähtösi on niin kiireinen -- jatkoi Iredsh -- niin kuule\nneuvoani, rakas poikani. Jos piankin saat uuden opinrakennuksesi\nvalmiiksi, niin malta silloin hillitä intoasi. Neuvoittele ensin\ntarkoin isäsi ja Gurasen kanssa, ennenkuin rupeat sitä julistamaan.\nSillä olet nyt huomannut herbedien ja kansan mielipiteiden piintyneen\nsitkeyden. En neuvo arkailemaan, mutta jokainen yritys vaatii\ntarkoituksenmukaista, pohdittua menettelyä.\n\n-- Olenpa kiitollinen neuvostasi, isä, ja kätken sen tarkoin mieleeni.\n\nPuhuessaan siinä, eivät he olleet huomanneet, että Vohumeno ja Arasta\nolivat lähestyneet heitä ja odottivat ikäänkuin heillä olisi ollut\njotakin sanottavaa. Haoma huomasi heidät ja kysyi:\n\n-- Mitä haluatte, ystäväni?\n\n-- Teet lähtöä, vastasi Vohumeno. Tulemme sinua sydämestämme\nkiittämään.\n\n-- Kiitoksenne tulkoon Ormuzdille. Minä olen vaan tehnyt sen, minkä\nsydämeni pakoitti minut tekemään.\n\n-- Sydämesi hyvyyttä juuri kiitän, -- jatkoi Vohumeno. -- Minun\nsydämeni on jo puutunut ja lahonnut, mutta hyvä tekosi on sen\ntaas pehmittänyt ja hellyttänyt. Sano miten voin sinulle osoittaa\nkiitollisuuttani. Olen köyhä mies, en omista mitään. Mutta nämät\njänteret jaksavat vielä raataa kahdenkin edestä. Jos sallit niin\nrupean palvelijaksesi, orjaksesi. Kaadan sinulle, milloin vaan\nhaluat, vuorikauriin. Vieritän alas suuria kivimöhkäleitä ja rakennan\nsinulle upean kivilinnan rotkoasuntosi sijaan.\n\nJa kun Haoma vaikeni ja näytti miettiväiseltä, lisäsi hän:\n\n-- En häiritse työskentelyäsi, rakennan itselleni majan niin kauas\nasunnostasi kuin haluat ja käyn sinua palvelemassa, milloin tahdot.\nTänne en voi, enkä tahdo jäädä.\n\nSilloin Haoma virkkoi:\n\n-- Jos mielesi vaatii sinua täältä lähtemään, arvelen, että voit\nasettua rotkoasuntoni läheisyyteen asumaan. Ehkäpä ei ole haitaksi,\nettä joskus saan toisen kanssa puhua; sillä vaikeata on alati kätkeä\najatuksensa omaan mieleen. Entä Arasta? Et voine häntä hyljätä.\n\nEnnenkuin Vohumeno ehti vastata, huudahti Demur:\n\n-- Jos Arasta tahtoo, otan hänet palvelijakseni hoviin. Hauska olisi\nminun saada parsi palvelijoideni pariin.\n\nJa nuori Arasta, ajatellen, että hän täällä saisi kokea pelkkää\nhalveksimista ja niittää katkeruutta, otti kiitollisena vastaan\nsuurvisiirin pojan tarjoumuksen.\n\n-- Osoitettuamme Salfer vainajalle viimeisen palveluksen, olemme\nvapaat -- virkkoi Vohumeno, ja molemmat vapautetut vangit poistuivat.\n\nJuhlallisesti, suosionhuutojen raikuessa, lähti suurvisiirin poika\nkohta senjälkeen seuralaisineen parsien asunnoilta, joutuisasti\npalaten Raghaan. Jäähyväishetkellä oli hän virkkanut Haomalle: -- Kun\ntarvitset minua, niin anna minun tietää tarpeesi!\n\nHänen lähdettyään, Haoma syleili isäänsä, äitiään ja sisartaan, sanoi\nhyvästi vanhalle Rudabelle, Sevarelle ja viime hetkenä saapuvalle\nGuraselle, nousi hevosen selkään ja alkoi ratsastaa takaisin\nerakko-asunnolleen.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\n\nLänteen päin Haoman rotkoasunnosta ja pohjoiseen Melik shaahin\npääkaupungista, Raghasta, kohosi Raghaan päin pitkänkaltevalla\nmäellä kertojattaren, Anahitan, linna-asunto. Vaihtelevan rikas\nkasvullisuus rehoitti tämän mäen rinteillä, sen juurella tuuhea\ngranaatti-lehto, korkeammalla tummia sypressejä ja lähinnä rakennusta\niloisempia, täplärunkoisia ja runsaslehtisiä plataaneja. Haoman\nrotkon ohi syöksähtävä vuorijoki kääntyi laaksoon saavuttuaan länttä\nkohti ja kulki sirona, pitkänkaarevana mutkana Anahitan linnan\npohjoispuolella olevan viljavan ja hymyilevän laakson läpi. Tie,\njolle sinne tänne oli rakennettu harmaamarmorisia porrasastuimia,\nkiemurteli mäen rinnettä pitkin ylös linnan jykevälle rautaportille,\njonka seudun väestö harvoin oli nähnyt aukeavan. Sillä oli olemassa\nvaan yksi mahti, joka vaikeudetta aukaisi tämän oven, ja se oli\nAnahitan jalokivistä säteilevä sormus, jonka näyttäjälle musta\npääeunukki nosti portin paksun rautasalvan. Mutta tätä taikakalua\nsäilytti linnan valtijatar, Anahita itse, ja vaan erityisen tärkeiden\nasianhaarojen vaatiessa hän sen antoi ulkopuolella linnaansa asuville\nkuolevaisille. Itse teossa olikin tämä linna, jota korkea suojamuuri\nympäröi, ikäänkuin eroitettu pois muusta maailmasta. Tuntui siltä,\nkuin sen asujamet vaan katseidensa kautta olisivat olleet yhteydessä\nmuun maailman kanssa.\n\nVarsin avara oli se näköala, joka linnasta aukeni. Sen laakealle\nkatolle istutetusta puutarhasta näki selvään yli upean Raghan\nkaupungin, vaaleansinisine ja kullattuine minareteineen ja\nkupukattoineen, komeine palatseineen, laveine torineen sekä\nvarjokkaine sypressi- ja plataanipuistoineen. Pohjoisessa taas,\ntasangon kaukaisrajalla, haamoittivat Elbursvuorten mahtavat\nharjannepiirteet, joista Demavendin valkoinen jättiläiskeila\nhallitsevana, pilviä piirtäen kohosi ilmoille. Rautaportin sisällä\noli pieni piha, ja sen perältä johti matala, ruskeamarmori-pielinen\novi kulman muodostavaan solakäytävään, johon pienet kattoaukot\nsäästäväisesti päästivät valoa. Tämä käytävä päättyi avaraan kahden\nkerroksen korkuiseen saliin, jonka permantona oli taidokas mosaiikki\nja jonka keskellä pulppuili jaspis-ammeinen, liljojen, zhasmiinien ja\ntulppaanien ympäröimä suihkulähde. Katossa oleva leveä neliskulmainen\naukko päästi runsaan valon sisälle; ainoastaan helteisimpinä päivinä\nse peitettiin renkailla esiin vedettävällä verholla. Molemmin\npuolin tämän salin pitkiä seiniä sijaitsi pienempiä, pehmeillä\npatjaistuimilla ja hienoilla seinäverhoilla mukaviksi ja upeiksi\nsisustettuja huoneita. Alakerran huoneet eroitti salista ainoastaan\npaksut eriväriset laskosverhot, jotka saattoi kokonaan työntää\neteen, niin että pieni huone peittyi, tarjoten hämärää ja viileyttä.\nTavallisesti olivat nämät verhot syrjään vedetyt, ja tällöin aukeni\nsali kupeilleen vielä avarammaksi. Näiden yläpuolella parvekkeena\nolevia huoneita eroitti salin yläosasta keltainen seeteristä\nkauniskuvioisesti veistetty rintanoja. Nämät huoneet olivat\nalkuperäisesti vierashuoneita, laaditut matkustavia vieraita varten.\nEnnen niitä olikin siihen tarkoitukseen käytetty, sillä tämä linna\noli alkuaan ollut erään visiirin asunto ja vasta hänen kuoltuaan\nannettu kertojattarelle, Anahitalle.\n\nAvarasta etusalista johti kahden vaaleankeltaisen marmoripatsaan\nkolmeen osaan jakama leveä ovikäytävä sisempään pienempään saliin,\njonka kattoaukko oli ahtaampi, ja jossa vallitsi himmeämpi\nvalaistus. Keskellä tätä salia oli suuri hietakello. Salista\nkohosivat marmoriportaat pienelle ovelle, joka johti rakennuksen\npohjoispuolella sijaitsevaan puutarhaan. Tämä ulottui aina linnaa\nympäröivään suojusmuuriin saakka, joka huimaavan korkeana ja jyrkkänä\nlaskeusi laaksoon saakka. Puutarhan polkuja peitti punerva hieta ja\nse oli täynnä harvinaisen kauniita ja hyvin hoidettuja ruusupensaita\nsekä Itämaan tuoksuvia kukkia. Hellä käsi nähtävästi hoiti tätä\nkasvipyhäkköä, sillä niin siisti, järjestetty ja rehoittava oli sen\nkukkaismaailma. Pienet, erihaaraisesti säteilevät suihkulähteet\nlevittivät viileyttä, ja suuret, taidokkaasti, puutarhaan asetettujen\npylväiden ja rakennuksen seinän väliin katokseksi pingoitetut\nkankaat estivät, tarpeen vaatiessa, auringon paahtavia säteitä\nkuihduttamasta hentoja kukkaisolentoja. Muuten ne nyöreillä vedettiin\nsyrjään, sillä ei ollut pelkoa siitä, että kenenkään kuolevaisen\nkatseet laakson puolelta olisivat voineet häiritä sitä, joka täällä\npuutarhassa oleskeli. Linnan puutarhanpuolista seinää peittivät\npaksut köynnöskasvit, joiden takaa ei ollenkaan näkynyt jykevistä\nkivistä kyhättyjä mustuneita seiniä. Puutarhan kulmasta kohosivat\nleveillä sivunojakkeilla varustetut valkeamarmoriset portaat\nlinnan kattopuutarhaan. Pienemmästä salista johti solakäytäviä\nsisähuoneisiin. Näiden takana avautui vielä verhostimilla katettuja\nholvikaarikäytäviä, pihoja ja hedelmäpuutarhoja aina länsipuoliseen\nsuojamuuriin saakka.\n\nOli aikainen aamuhetki. Joskohta vuodenaika jo kallistui syksyyn\nja vaikka jo eloja ja hedelmiä ruvettiin korjaamaan, uhkui vielä\nitämainen luonto kesäistä elinvoimaa ja kasvimaailman komeutta.\nElbursvuoria ja Demavend-huippua peitti ohut vaaleansinervä\nauer, joka näytti ikäänkuin käärivän nämät jähmeät ja jykevät\nkivijättiläiset pehmeisiin läpikuultaviin harsoverhoihin.\n\nKertojatar Anahita oli noussut tavallista aikaisemmin. Herättämättä\nmakuukammionsa etuhuoneessa nukkuvia seuralaisnaisiaan oli hän\npukeutunut ohueeseen liinaiseen vaippaan ja pujahtanut hiljaa\nulos. Tultuaan hietakello-saliin, huomasi hän vielä melkoisen ajan\nolevan jälellä siihen hetkeen, jolloin Raghasta huminana kuului\nsatojen muetsinien aamurukoukseen kehoittavat äänet. Anahita lähti\nsiis puutarhaan turvateilleen virkistävää aamusuihkua antamaan.\nMarmorirahilta hän otti polttokuvilla koristetun pitkäkaulaisen\nsaviastian, täytti sen vedellä lähimmästä suihkulähdeammeesta ja\nrupesi kukkasiaan kastelemaan. Notkeasti hänen siro vartalonsa\npujoitteleikse ruusupensaiden ja kukkaislavojen välitse. Jokainen\nhänen viehkeistä suosikeistaan sai sitten hoitajattareltaan\naamuvirkistyksensä, ja tuntui kuin näiden mykkien olentojen\nsilmissä olisi välkähtänyt kiitollisuuden kyyneleitä, sillä\nkohta kimmelteli koko pieni puutarha moniväristen jalokivien\nhohteisena pisaravaippana. Viimeisen ruusupensaan kasteltuaan\nistuutui Anahita puutarhan pohjoisen seinän keskellä olevalle,\nköynnöskasvien ja ruusupensaiden ympäröimälle jaspis-rahille ja\nrupesi lukemaan koraani-kääryä. Ahkerasti hän tutki tätä islamin\npyhää kirjaa, sillä hän ei yhtenäkään päivänä unhoittanut ylevää\nja pyhää kertojattaren-tehtäväänsä. Tänä päivänä tietoisuus siitä\nerityisen elävästi liikkui hänen mielessään. Sillä oli juuri hänen\nedelläkävijänsä kertojattaren kuolinpäivä. Alamutin synkän joukkion\nja hovijuonien yhdistyneisiin ansoihin oli tämä kertojatar langennut,\nhäntä syytettiin siveyden rikoksesta, vääriä todistuksia tuotiin\nesiin ja kertojatar parka oli lain mukaan kuoletettu siten, että hän\nsyöstiin alas kuiluun Elbursvuorten korkealta kallionkielekkeeltä.\nHän ei ollut ikäänsä pysynyt impenä, sanottiin, hän ei ollut\ntäyttänyt korkean tehtävänsä vaatimuksia ja -- oli siis ansainnut\nkuolonrangaistuksen. -- Vasta joku aika tuon onnettoman kuoltua tuli\nhänen viattomuutensa ilmi, ja silloin noudettiin hänen jäännöksensä\nElbursvuoristosta, ne haudattiin juhlallisilla menoilla ja vainajata\nkunnioitettiin miltei pyhimyksenä. Hänen väärät syyttäjänsä\nrangaistiin julmasti; toiset haudattiin elävältä, toiset soaistiin\nja hirtettiin jaloista. Tämän tiesi Anahita, ja muisteli nyt kuten\nusein muutoinkin kauhistuen edeltäjänsä surkeata kohtaloa. Mutta\nomasta puolestaan hän ei pelännyt, sillä olivathan hallitsevien\nsilmät nyt auenneet. Ja lisäksi hän täysin tajusi tehtävänsä ylevän\nmerkityksen. Olihan hän sorrettujen ja vääryyttä kärsivien puoltaja\nshaahin tykönä, ja hänen innostuksensa tähän ylevään tehtävään voitti\nkaiken pelon ja kaikki muut näkökohdat. Siksipä hän alituisilla\nhartaudenharjoituksilla koetti tehdä itsensä soveliaaksi tulevaa\ntehtäväänsä täyttämään.\n\nAnahita oli yli maan kuuluisa ja arvossapidetty. Jo hänen\nsyntymästään oli liikkeellä taruja. Hänen vanhempansa olivat --\nnäin kertoi kansa -- lapsettomia. He tekivät kumpikin lupauksen\nelää kymmenen vuotta siveinä, toivoen Allahin tulevaisuudessa\nlahjoittavan heille lapsen, jonka he tahtoivat kasvattaa niin, että\nAllahin kunnia hänen kauttansa maan päällä oli lisääntyvä. Ja Allah\nkuuli heidän rukouksensa ja lahjoitti heille tyttären. Kun hän oli\nhieman suuremmaksi varttunut, huomattiin Allahin hänelle syntymästä\nantaneen tavattomia ominaisuuksia: nöyryyttä, lempeyttä, hyvyyttä\nja viisautta. Tuntui siltä, kuin vanhemmilla ei olisi ollut mitään\nvaivaa kasvattaessaan häntä hurskaaksi ja Allahille mieleiseksi. --\nNäin kertoi kansa.\n\nEikä syyttä Anahitaa laajalti ylistetty. Sillä Itämaiden rikas luonto\ntuntui häneen koonneen kaikki, mitä sillä oli vienoa ja kaunista.\nNiin oli hohtava taivas antanut hänen silmilleen safiirinsininsä,\nja ne säteilivät kirkkaina kuin onnea tuottava Kanopustähti. Hänen\nkatseensa viattomuus ja lempeys tunki ehdottomasti jokaisen sielun\nsyvyyteen, riemastuttaen ja elvyttäen kuin kevätaurinko; hänen\nhuulensa olivat puhtaan punaiset kuin Jemenin kallein rubiini, ja\nhänen vartalonsa oli sypressinsolakka ja sulojäseninen.\n\nSekä vanhempiensa hurskauden että omien luontaisten ominaisuuksiensa\nvuoksi veti Anahita jo nuorena kansan huomion puoleensa, ja hänen\nsuuremmaksi vartuttua, pääkaupungin kansa yksimielisesti määräsi\nhänet kertojattareksi kasvatettavaksi. Isä oli kuollut Anahitan\nlapsena ollessa, ja äidille oli sitten jäänyt hänen kasvatuksensa\ntoimeksi.\n\nIstuen jaspis-rahilla oli Anahita syventynyt Koraaniinsa, kun hänet\näkkiä herätti hartaudenhaaveilustaan Raghasta päin kuuluva torvien\ntoitotus. Se ilmaisi aikaisimman aamurukoushetken lähestyvän.\nSamassa näyttäytyi asuinhuoneeseen johtavalla kynnyksellä Ferengis,\nAnahitan ystävätär ja seurustelijatar. Häntä seurasi kuusi Anahitan\nmuuta seurustelijatarta, jotka kantoivat mukanaan rukousmattoja.\nSitten ilmestyi Anahitan harmaatukkainen äiti Sabeiha, sekä kaikkein\nviimeiseksi Anahitan imettäjä, vanha Tumadir. Anahita suuteli\näitiänsä aamutervehdykseksi, ja kun naiset olivat vieneet rukousmatot\nylös kattopuutarhaan ja levittäneet ne sen hienohietaisille\npoluille, rupesi Sabeiha, tyttärensä käsivarren tukemana, hitaasti\nastumaan katolle johtavia portaita ylös. Kaikkien saavuttua\nylös, asettui kukin oman rukousmattonsa ääreen seisomaan, kasvot\nkäännettyinä lounaaseen, pyhää kaupunkia kohti. Kun Raghasta rupesi\nkuulumaan muetsinien rukoukseen kehoittavat laulunsekaiset huudot,\nheittäytyivät katolla olevat naiset polvilleen ja toimittivat\nhartaan aamurukouksensa. Kun muut jo olivat lopettaneet rukouksensa\nja nousseet seisomaan sekä kun seurustelijattaret alkoivat kääriä\nrukousmattoja kokoon viedäkseen ne alas, viipyi Anahita vielä\nkumartuneena matollaan ja kuiskaili palavia rukouksia. Sillä\nluettuaan tavalliset rukouksensa hän vielä rukoili edeltäjättärensä,\nkertojatar-vainajan puolesta, nyt hänen kuolinpäivänään. Mutta\nAnahitalle itselleenkin oli tämä päivä suuresti merkillinen.\nSillä sen kestäessä hänen ensi kerta tuli ryhtyä täyttämään\nkertojattaren-tehtäväänsä. Edellisenä päivänä oli eräs kurdilainen\npäällikkö lähettänyt hänelle sanan ja ilmoittanut tulevansa asiaansa\nhänelle ilmaisemaan. Siksipä rukoili Anahita:\n\n-- Allah, sinä joka olet minulle määrännyt ylevän tehtäväni, kaikkien\nvääryttä kärsivien auttamisen, lainaa minulle kaikkivaltias apusi,\nsuo minulle myös viisautta, että tällä ensi kerralla oikein ja\ntunnollisesti täyttäisin vaikean tehtäväni.\n\nJa kun hän viimein nousi, säteilivät hänen sinisilmänsä vakaumuksen\nhohtoa sekä tietoisuutta rukouksen kuulemisesta. Hänen poskilleen\noli kohonnut ohut, soma puna, ja hän oli niin viattoman näköinen\nja säteilevän kaunis, seisoessaan siinä keveinä poimuina\nalasvaluvassa valkoisessa hienoliinaisessa puvussaan, että hänen\nseurustelijattarensa ihastuneina katselivat häntä, hän kun näytti\nheidän eteensä äkkiä ilmestyneeltä sovinnon ja rauhan hengettäreltä.\n\n-- Sinulle on koittanut tärkeä päivä, lapsi, sanoi Sabeiha.\n\n-- Tärkeä ja pyhä päivä, äiti. Olen rukoillut sille Allahin siunausta\nja toivon hänen auttavan minua.\n\nAnahitan ääni kajahti heleän kirkkaana ja täynnä luottamusta.\n\n-- Minusta tuntuu ikävältä, huomautti vanha Tumadir, että tehtäväsi\nalkaa juuri edeltäjättäresi kuolinpäivänä.\n\nSamassa kuului ruusupensaan juurelta hiljainen risahdus, ja kohta\ntuli sieltä esiin pieni stellio-sisilisko, joka peljästyneenä\npysähtyi katsomaan puutarhassa olevia ihmisiä. Tumadir riensi\nsen luo, ja onnistui, muutaman kerran hypähdettyään pakenevan\npikkueläimen jälkeen, sandaalinsa pohjalla polkemaan sen kuoliaaksi.\nNäiden pienten sisiliskojen tappamista piti harras islaminuskolainen\nvelvollisuutenaan, sillä luultiin sen kallella olevalla\npäänasennollaan matkivan islaminuskoisten rukousta.\n\n-- Näittekö sen pahaa katsetta? -- huudahti Tumadir. -- Paha enne,\npaha enne. Mutta onneksi sain tuon ilkiön tapetuksi, ja tahdon tänään\nlisätä rukoukseni moninkertaisiksi, jotta sen vaikutukset jäisivät\ntehottomiksi.\n\n-- Allah on tekevä tyhjäksi jokaisen pahan katseen vaikutuksen\n-- virkkoi Anahita -- sillä tehtäväni on hänen määräämänsä ja\nsuosimansa.\n\nNäin sanottuaan hän tarjosi käsivartensa äitinsä Sabeihan\nnojattavaksi, ja naisten seuraamana hän hitaasti astuen saattoi hänet\nalas kattopuutarhasta linna-asunnon sisähuoneisiin.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nIjäkäs Sabeiha oli seudun taitavin mattojen ja verhojen kutojatar.\nUseat Melik shaahin komeimmista matoista ja ikkunaverhoista olivat\nhänen kutomiaan. Kaikki Anahitan palatsin seinä- ja oviverhot olivat\nhänen tekemiään. Kieltämättä saattoivat nämät kilpailla upeiden\nIntian kudoksien ja komeiden Kashmirin shaalien kanssa.\n\nSisäpihan perällä oli Sabeihan kutomahuone. Siinä oli monenlaisia\nkangaspuita, joihin erivärisiä lankoja oli pingoitettu. Tästä\navarasta huoneesta johti ovi plataanien varjostamalle lavealle\nnurmikolle, jolle lankojen kuivattamista varten oli pystytetty\nkorkeita oksaisia sauvoja. Varhaisesta aamusta alkaen hääri ahkera\nSabeiha täällä avustajanaistensa kanssa, kutoen taidokkaan-kuosisia\nmattoja ja verhoja. Tänne hän nytkin oli rukoilemasta tultuaan,\nvetäytynyt työskentelemään. Anahita palasi puutarhaan, istuutui\njaspisrahille ja rupesi jatkamaan koraaninlukua. Tuntui siltä,\nkuin hän tänä päivänä monin kerroin olisi tahtonut toimittaa\nhartauttaan, kuin hän olisi kuumeentapaisella innolla tahtonut puhua\nAllahin kanssa, valmistuakseen tehtäväänsä ja saadakseen varmuutta\nja voimia. Pitkäksi aikaa hän ei kuitenkaan ehtinyt vaipua pyhän\nkirjansa lukemiseen ja mietiskelyyn, ennenkuin rautaportilta kuului\nkolme koleata vasaraniskua. Kohta senjälkeen astui pääeunukki,\ntummaihoinen, laiha mies puutarhaan ja ilmoitti:\n\n-- Kurdilainen päällikkö, Mervim, lähettää sinulle, valtijatar,\ntervehdyksensä ja kysyy, oletko nyt valmis kuulemaan hänen asiaansa.\n\n-- Olen valmis -- vastasi Anahita säpsähtäen keskeltä lukemistaan.\n\nEunukin poistuttua Anahita meni avaraan etusaliin, jossa hän istuutui\nmatalalla kohonteella sijaitsevalle, punaisella silkkishaalilla\npeitetylle keltamarmori-istuimelle. Hän näpäytti kädellään istuimen\nvieressä riippuvaa hopealevyä; se oli merkki naisille. Ferengis ja\nmuut Anahitan seuralaisnaiset saapuivat kohta paikalle ja asettuivat\nhietakello-saliin johtavan käytävän luo. Vanha Tumadirkin ilmestyi\nheidän pariinsa. Kuullessaan askeleita solakäytävästä, vetivät\nAnahita ja hänen naisensa harsot kasvoilleen. Vähällä olivat he\nunhoittaa tämän tavan, sillä niin harvoin muu mieshenkilö, kuin\neunukki, astui näiden seinien sisälle.\n\nMervim, tummaverinen, mustapartainen ja ruhtinasryhtinen\nkeski-ikäinen mies, astui eunukkien saattamana sisään. Hän oli puettu\nkarkeakuteiseen, jalkoihin asti ylettyvään mustaan kauhtanaan, jota\nvyötäisien kohdalta piti koossa punaisesta ja valkoisesta silkistä\npunottu nuora; siitä riippui kauniskahvainen, hopeatuppinen tikari.\nPäässä oli hänellä avara valkea turbaani, ja oikeassa kädessä pitkä,\nomakorkuisensa käyräpää sauva. Hän irroitti tikarin vyöltään ja laski\nsen, rauhallisten aikeidensa merkiksi jalkojensa juureen. Myöskin\nsauvansa hän asetti syrjään seinän nojaan. Sitten hän ojensi molemmat\nkätensä Anahitaa kohti ja virkkoi:\n\n-- Terve, Anahita, sinä sorrettujen puoltaja!\n\n-- Terve, Mervim, terve tuloasi kattoni alle, virkkoi Anahita\nvieraalle.\n\nJa hän jatkoi:\n\n-- Vanno ensin, että tahdot kunnioittaa taloni rauhaa!\n\nMervim vannoi:\n\n-- Allahin ja profetan kautta vannon kunnioittavani tämän talon\nrauhaa.\n\nNyt poistuivat eunukit, ja naiset kantoivat suihkulähde-ammeen\nviereen maton, levittivät sen, ja laskivat sille korkean\npatjaistuimen vierasta varten.\n\nAnahita viittasi naisille, että he saivat poistua, ja veti syrjään\nkasvoharsonsa. Avokasvoin ja peittelemättömänä kuin totuuden ja\noikeuden piti kertojattaren ryhtyä tehtävänsä toimituksiin.\n\nMervim, joka juuri oli istuutumaisillaan, pysähtyi vaistomaisesti\nAnahitan sinisilmäin suloutta ihailemaan. Mutta seuraavassa tuokiossa\nhän, huomattuaan immen luovan katseensa alas, istui patjalle.\n\nAnahita kehoitti häntä puhumaan:\n\n-- Nyt, Mervim, saatat ilmaista asiasi. Noudattaen kehoitusta Mervim\nalkoi:\n\n-- Elin onnellisena laajan heimon päällikkönä Kurdistanissa. Minulla\noli heimoni ja pitkät ajat myöskin hallitsijani luottamus. Iloiten\najattelin että työni ja vaikutusvaltani tulevaisuudessa oli koituva\nkolmen poikani onneksi. Sillä isänsä tavoin toivoin heidän kerran\nsaavuttavan ylhäisiä luottamustoimia heimoni keskuudessa. Ymmärtänet,\nettä tämä on vanhempien suurin ilo, kun laskevat lastensa tulevan\nonnen perusteita. Lapsissamme jatkuu oma itsemme, se elää vielä\nsilloinkin, kun jo lepäämme maan povessa. -- Mutta onneni ei saanut\nhäiritsemättä jatkua, elämäni alus ei totuttua tasaista suuntaansa\nkulkea. Sen eteen sattui petollisia salakaria, jotka olivat vähällä\nsärkeä sen pirstaleiksi. Ne syöksivät sen pimeiden myrskyjen merille.\n-- Kuulehan, kun jatkan ja kerron sinulle, mitä vääryyttä olen\nsaanut kärsiä. Kurdistaniin tuli uusi maaherra, entisen kuoltua.\nVainaja oli pitänyt minua ystävänään, maakunnan hallinnon tukijana.\nSillä hän tiesi, että rakastin heimoani, että tunsin heidän tapansa\nja että helposti saatoin ohjata heitä kuuliaisuuteen ja tapojen\nsävyisyyteen. Hän tiesi myös, että voitokkaasti olin torjunut\nympäröivien syyrialaisten ja tatarilaisten heimojen hyökkäykset\nja ryöstöretket. Hän tiesi, että olin karkoittanut murhan- ja\nvilpintekoja tavoittelevia, salaa hiipiviä assassiineja heimoni\nalueelta. Mutta uusi maaherra, Jusuf, tahtoi itse yksinomaan hallita.\nEn sekaantunut hänen hallitustoimiinsa, vaan pysyin omilla aloillani,\nsovittaen heimolaisteni riidat, tukien heitä neuvoillani. Mutta\nuusi maaherra rupesi pian kadehtimaan rikkauksiani ja onneani.\nHän kielsi minulta kaiken sen johdon, jonka heimoni keskuudessaan\noli minulle uskonut, ja kun huomautin, ettei hänellä siihen ollut\noikeutta, virkkoi hän ivallisesti, että oikeus maassa on vaan\nshaahilla ja hänen korkeimmilla palvelijoillaan. Hän kanteli nyt\nhoviin, että muka olin juonittelija ja että turhanpäiten sekaannuin\nmaakunnan hallitustoimiin; tämän huomasin siitä, että shaahilta\ntuli julistuskirja, jossa minua kuoleman uhalla kiellettiin\njuonittelemasta ja hallintoon sekaantumasta. Tähän aikaan hyökkäsi\nKurdistanin pohjoisosaan toinen tatarilainen rosvoheimo, ja kurdien\npäällikkönä lähdin heitä vastaan. Nyt oli uusi maaherra saanut\ntilaisuuden minut kokonaan kukistaakseen. Ennenkuin sotaretki oli\nehtinyt loppua -- vaikka ei kukaan epäillyt, että kurdien oli\nonnistuva karkoittaa raakalaisjoukot -- kanteli Jusuf uudestaan\nhoviin, että minä olin liittynyt maahan hyökänneisiin vihollisiin.\nJuuri karkoitettuani viholliset kauas maan rajojen ulkopuolelle,\nja heille hirvittävän tuhon tuotettuani, sain Jusufin kautta\nshaahilta kirjeen, jossa minut tuomittiin kapinoitsijana omaisuuteni\nmenettäneeksi. Ja kuoleman uhalla käski tämä kirje minua kiireimmiten\nlähtemään perheeni kanssa maasta pois. Jusuf, tuo ilkiö, anasti\nomaisuuteni ja lähetti asunnolleni hurjat peitsimiehensä minua ja\nperhettäni karkoittamaan sekä omaisuuttani anastamaan. --\n\nSuurimmalla jännityksellä oli Anahita seurannut kurdilaispäällikön\nkertomusta, ja hänen kauniisiin silmiinsä oli laskeutunut himmeä\nsurullisuuden verho. Hän kysyi äkkiä:\n\n-- Mutta etkö koettanut puolustaa viattomuuttasi ja selvittää asiaasi\nshaahille?\n\n-- Sitä koetin monasti, mutta turhaan -- vastasi Mervim. -- Shaahin\nluo on vaikea päästä muun kuin hänen lähimpäinsä. Häntä ympäröi\nylipääsemättömän korkea muuri, jonka portin ainoastaan hänen\noma tai hänen ylinten käskyläistensä mahtisana aukaisee. -- Kun\nhuomasin perikatoni olevan oven edessä, lähetin joukon taattuja\nmiehiä Raghaan jalon Hassan Ibn Alin luo, häneltä saadakseni apua.\nMutta näistä joutuivat -- kuten sittemmin kuulin -- useat varta\nvasten Raghan teillä väijyvien assassiinien käsiin, ja loput\nkatosivat tietämättömiin. Ehkäpä Jusuf puolestaan myös oli ryhtynyt\nvarokeinoihin, jotta eivät edes valitukseni pääsisi hallitsijan\nkuuluviin. Heimoni aikoi jo nousta kapinaan, mutta sain heidät\nluopumaan siitä mielettömästä aikeesta. Päätin sillä hetkellä\nväistyä ylivallan edestä ja miettiä kunniani ja asemani entisen\narvon palauttamista. Vetäydyin perheeni kanssa Thabarma järven\netäiselle saarelle; ainoastaan harvat läheisimpiä ja uskollisimpia\nheimolaisiani seurasivat minua sinne.\n\n-- Miksi et aikaisempaa ole ryhtynyt toimiin? -- kysyi Anahita.\n\n-- Nyt on tarjoutunut sopiva tilaisuus -- virkkoi Mervim. -- Nyt\nolet sinä täyttänyt kuusitoista vuotta; olet siis täysi-ikäinen\nja saatat ryhtyä tehtäviäsi suorittamaan. Ja tiedät että shaahin\nomaa langettamaa tuomiota on vaikea peruuttaa, siinä saattaa\nainoastaan kertojatar onnistua. Vielä toinenkin seikka tekee juuri\ntämän ajan minulle sopivaksi asiani elvyttämiseen. Päälikkyyteni\nentisillä alueilla Kurdistanissa, lähellä Thabarma järveä, asuu\nparsien läntinen heimo. He olivat tyytyväisiä johtooni sillä vaikka\nhe ovat eri uskoa, kohtelin heitä hyvin, heidän rauhallisuutensa,\nahkeruutensa ja hyvien tapojensa vuoksi. Uusi maaherra, Jusuf,\ntaaskin on kohdellut heitä kuin orjia. Heihin hän on etupäässä\nsuunnannut pohjattoman ahneutensa ja rikkauden himonsa. Vaikka koko\nmaakunta raskaasti vaikeroi Jusufin ylenmääräisten veronkiskomisten\nja vääryydentekojen alla, ovat parsit saaneet kovimpia kokea.\nKerrotaan Jusufin veronkiskojien häväisseen parsien naisia, jopa\nJusufin itsensä ryöstättäneen parsityttäriä. Paheksuminen ja\nkatkeruus on parseilla tämän vuoksi ylimmillään, sillä heidän lakinsa\nei salli lähempää yhteyttä muunuskoisten kanssa. Nyt on shaahi\nantanut armahdusjulistuksen ja uskonvapauden parseille, Heistä on\njoka mies valmis todistamaan viattomuuttani, sillä he eivät toivo\nmitään hartaammin, kuin että sortaja Jusuf kukistuisi, ja että\nminä saavuttaisin entisen arvoni ja oikeuteni. -- Tämä, arvoisa\nkertojatar, on asiani. Toivon oikeutta harrastavan sydämesi sitä\npuoltavan, toivon että tahdot hankkia takaisin vääryyttä kärsineelle\nhänen kunniansa, toivon, ettet salli isän jäädä toivottomaksi kolmen\npoikansa tulevaisuudesta. Ujona loi Anahita katseensa miehekkääseen\nja voimakkaaseen kurdilaispäällikköön, joka vetosi häneen, heikkoon\nnaiseen. Hän virkkoi:\n\n-- Et turhaan asiaasi ole minulle kertonut. Sillä vaikka tiedän,\nettä väärän asian kertominen shaahille minulle tuottaa häpeällisen\neron toimestani ja ankaran rangaistuksen, en saata epäillä sanojesi\ntotuutta, sillä oikea tunne ja isän huoli kuvastuu kasvoissasi.\n\nSiihen huomautti Mervim:\n\n-- Niin totta kuin kerran perheeni kanssa toivon pääseväni Allahin\nkasvoja katselemaan, hänen ikipuutarhojensa ihanuutta nauttimaan,\nyhtä vakaasti vannon Allahin nimen kautta, että se, minkä olen\nkertonut, on totinen tosi. Syösköön minut profeetta viimeisenä\npäivänä sillalta kuolon jokeen, jos sanaakaan olen valehdellut.\n\nNoustuaan patjaistuimelta seisomaan hän lisäsi:\n\n-- Teethän lopullisen päätöksesi vasta lähetettyäsi tiedustelijasi\nasiata tutkimaan ja heidän kauttansa asiastani varmuutta\nsaavutettuasi. Mutta saanko viedä kotia sen lohduttavan sanoman, että\nolet ottanut asiani tutkittavaksesi?\n\nNousten marmori-istuimeltaan virkkoi Anahita:\n\n-- Sen sanoman voit viedä mukaasi, Mervim. Minkä voin, teen asiasi\nhyväksi.\n\nTämän sanottuaan, näpäytti Anahita istuimensa vieressä riippuvaa\nhopealevyä sekä peitti kasvonsa osoitteeksi, että keskustelu\nsillä kertaa oli lopussa. Naiset tulivat esille, kasvot niinikään\nverhottuina.\n\nMervim hankki lähtöä. Lähtiessään hän sanoi:\n\n-- Menen nyt Raghaan; siellä on muutamia kurdilaisystäviäni.\nEnnenkuin palaan kotia, poikkean tänne kuulustelemaan, olisiko\nsinulla jotakin määräyksiä minulle jaettavana. -- Allahin siunaus\ntulkoon sinun ja koko huoneesi yli.\n\nMervim kääntyi ovea kohti, nosti mosaikki-permannolta hopeatuppisen\ntikarinsa, jonka köytti vyölleen, tarttui koukkusauvaansa ja poistui\nsolakäytävään.\n\nKurdilaisen poistuttua tunkeutuivat naiset uteliaina Anahitan\nympärille. Jokainen tahtoi tietää mitä vieras oli puhunut ja\nmillainen hänen asiansa oli. Vanha Tumadir ei suinkaan ollut hitain\nkyselemään.\n\n-- Kerron teille kaikki äidin luona -- sanoi Anahita.\n\nNaiset saivat siis hillitä uteliaisuutensa, kunnes he, seurattuaan\nAnahitaa palatsin useiden salien, kammioiden, solakäytävien ja\npihojen kautta saapuivat Sabeihan avaraan kutomahuoneeseen.\n\nSabeiha pujoitteli paraikaa pitkää sukkulaansa hienojen,\nheleäväristen silkkikuteiden läpi, kun Anahita seuralaisnaistensa\nkanssa tuli hänen luokseen. Auringonpaiste pujahti jo pihanpuolisesta\novesta sisään luoden lämmittävää kultahohdettaan Sabeihan\nlumivalkeille hiuksille ja hänen hienolle kankaalleen. Kertojattaren\näiti oli vielä kaunis, huolimatta korkeasta ijästään: lempeys,\nvakavuus ja hyväsydämisyys kuvastuivat hänen kasvoillaan, ja hänen\nposkiaan peitti ahkeran työn nostama puna. Hän laski kädestään\nsukkulansa ja kysyi:\n\n-- Mitä kertoi sinulle Kurdilainen, lapseni? Ja minkä päätöksen teit?\n\nAnahita kertoi nyt heille Mervimin asian, jota kaikki erinomaisella\nmielenkiinnolla kuuntelivat. Vanha Tumadir oli pari kertaa, Anahitan\npuhuessa, tahtonut keskeyttää häntä, mutta oli kuitenkin hillinnyt\nitsensä siihen asti, kunnes Anahita lopetti. Silloin hän huudahti:\n\n-- Paha onni on tuonut juuri kurdilaispäällikön, Mervimin,\nensimäisenä puolustettavaksesi. Shaahi on itse langettanut hänen\ntuomionsa. Häntä vihaa Kurdistanin mahtava maaherra, ja kaikkialla\nväijyvät assassiinit ovat hänen liittolaisiaan ja tekevät Mervimin\npelastuksen joko ylen vaaralliseksi, tai mahdottomaksi. Oi onnetonta\npäivää, jolloin hän tuli tämän katon alle. Vainoa saat kokea Anahita,\nehkäpä surmankin kärsit tuon miehen vuoksi.\n\n-- En saa pelätä vainoja, enkä edes surmaa -- huomautti Anahita; --\nPelkäämättä ihmisiä tulee minun ajaa Allahin asiaa.\n\n-- Allahiin meidän todella tulee turvata. Hän on meitä auttava, --\nlohdutti Sabeiha.\n\nMutta Tumadir ei rauhoittunut. Hänen mielenkiihoituksensa vaan kasvoi\nja hän jatkoi:\n\n-- Pyhä profeetta meitä suojelkoon tästä uhkaavasta vaarasta. Hän\nestäköön toivottoman surun laskeumasta äitisi ja minun harmaiden\nhapsien yli.\n\n-- Ennenaikainen on levottomuutesi, Tumadir, -- koetti Anahita\nedelleen lohduttaa häntä. -- Ensin lähetetään tiedustelijoita asiaa\ntarkoin tutkimaan. Vasta kun kaikki on selvänä, kun todistajat ovat\ntaatut ja varmat, lähden asiata Melik shaahille kertomaan.\n\n-- Mutta todistajatkin saattavat olla pettureita, lahjottuja, kuten\nne, jotka edeltäjättäresi tuhoon syöksivät. Kaikki vielä liittoutuvat\nsinua vastaan.\n\n-- Koko läntinen parsien heimo rakastaa Mervimia ja on\ntodistava hänen viattomuuttaan. Ja parsit ovat tunnetut\ntotuudenharrastuksestaan.\n\nAnahitan viimeiset sanat näyttivät hieman rauhoittavan Tumadiria.\nHetken mietittyään hän kysäsi Anahitalta:\n\n-- Onko Mervim todella vakuuttanut, että parsit ovat hänen puolellaan?\n\n-- Niin hän minulle kertoi.\n\n-- Jos niin on laita, luulen tietäväni neuvoa sinulle sopivan ja\nluotettavan henkilön asian tiedustelijaksi.\n\n-- Kuka on tämä henkilö?\n\n-- Se on parsilainen erakko, Haoma. Hän asuu luolassa, puolitiessä\nRaghan ja itäisten parsien vuoriston välillä. -- Hän kuuluu olevan\nhyvin hurskas mies -- huomautti Sabeiha.\n\n-- Lintujen ja erämaan eläinten kerrotaan pelkäämättä häntä\nlähestyvän - sanoi Ferengis.\n\n-- Mutta hän on vääräuskoinen -- arveli Anahita.\n\n-- Jospa onkin vääräuskoinen, kerrotaan ihmeellisiä seikkoja\nhänen hyväsydämisyydestään. Eikä laki kiellä vääräuskoistakaan\ntiedustelijana käyttämästä -- näin puolteli Tumadir.\n\n-- Mutta miten voin olla varma hänen tiedonantojensa\ntotuudellisuudesta, kun hän ei voi vahvistaa niitä vannomalla Allahin\nnimeen?\n\n-- Ei ole kuultu että parsi rikkoisi valaansa, kun hän vannoo\nOrmuzdin nimeen -- virkkoi Tumadir. -- Luulenpa parsi-erakkoa\nsenvuoksi sopivaksi, että Mervimin asiaan myös on yhdistynyt\nläntisten parsien asia. Eikä ole kuultu, että parsit antaisivat\nassassiinien lahjoa itseään. Haoma on myös mahtavan suurvisiirin\npojan ystävä.\n\n-- Tahdonpa vielä punnita asiaa, rukoilla Allahia valistamaan\nmieltäni ja sitten tehdä päätökseni.\n\nNäin sanottuaan Anahita alkoi hitaasti astua pois äitinsä\ntyöhuoneesta. Hän kulki sisäpihojen halki sekä kirjavilla kankailla\npeitettyjen kaarikäytävien läpi rakennuksen pohjoispuolella\nsijaitsevaan omaan puutarhaansa. Sinne tultuaan hän vaistomaisesti\ntaittoi itselleen suuren vaaleanpunaisen ruusun, jonka hienoa\nbalsamituoksua hän halukkaasti hengitti. Hän istuutui tavalliselle\npaikalleen, takamuurin luo olevalle, ruusupensaikon ympäröimälle\njaspisrahille. Hän unhoitti koraaninsa, jonka hän tässä paikassa\ntavallisesti otti esille, ja vaipui syviin mietteisiin.\n\nNyt oli siis valjennut hänen suuri päivänsä, nyt oli hänen\nylevä tehtävänsä alkanut. Peloittivatko siihen yhtyvät vaarat\nhäntä? -- Sehän olisi halpaa ja heikkoa, se olisi kiittämätöntä\nja arvotonta. Eihän hän silloin ansaitsisi Allahin armoa, joka\nhänet kertojattareksi oli määrännyt, ei kansan luottamusta, joka\njuhlallisilla menoilla päämoskeassa oli hänet vihkinyt. Päinvastoin\nhänen tehtävänsä tuli herättää iloa ja riemuisaa toivoa. Ei kukaan\nmuu koko avarassa valtakunnassa ollut kohonnut tähän kunniakkaaseen\npaikkaan. Mikä olikaan muiden Persian naisten kohtalo: haaremin\norjuus, ja vanhemmaksi tultua unhoitus ja puute. Mutta hänelle,\nAnahitalle, oli Allah suonut valoisan vapauden, tehtävän, joka\nliiteli niin paljon yläpuolella maista todellisuutta kuin hohtavat\nhienot valkeat pilvenhattarat aamutaivaalla. -- Ja sittenkin tuntui\nkuin olisi pieni pelontunne piillyt povessa. Se ei ollut uhkaavien\nvaarojen synnyttämä, vaan johtui oman mielen herkkyydestä. Oliko\nhän todella kyllin arvokas toteuttamaan Allahin yleviä määräyksiä?\nOliko hänessä tarpeeksi voimaa ja pontevuutta noita vaikeita asioita\nperille ajamaan? Näin ajatellessaan huomasi hän yhä tuntuvammin\nvoimattomuutensa suurien yritysten toteuttamiseen, ja hän rukoili:\n\n-- Anna sinä, oi Allah, väkevyytesi vaikuttaa minussa, anna\nylevyytesi toteutua minun, heikon välikappaleesi kautta!\n\nTämä lyhyt rukous näytti taas vahvistavan häntä. Ja hän ajatteli:\n\n-- En yksinäni voi mitään aikaansaada; minun täytyy saada voimakkaita\nja viisaita tiedustelijoita. Allah on minulle ne kyllä osoittava.\n\nHän luuli, että varmuus, levollisuus ja hilpeys nyt oli palaava\nmieleen, mutta kevyt surumielisyys tuntui vaan siellä asuvan. Sillä\nnyt olivat jääneet kuljetulle taipaleelle nuo viehkeimmän nuoruuden\nhuolettomat päivät, jolloin tämä koti oli koko maailmana, jolloin\nhohtavat Elbursvuoret ja Demavendin jättiläiskeila tuolla kaukana\nnäköpiirin rajalla ikäänkuin hiljaa, salaperäisen tuttavallisesti\nkuiskailivat vienoja muinaistarujaan, jolloin puutarhan ruusut,\norvokit ja muut kukat olivat Anahitan ainoat hoidokkaat. Nyt aukeni\neteen avara maailma, tuo maailma, jota hän niin vähän tunsi, mutta\njosta hänelle oli kerrottu, että siinä piili paljon selittämätöntä ja\npahaa. Nyt hänen täytyi astua ulos tästä rauhallisesta tyyssijasta ja\ntutustua tuohon uuteen ja tuntemattomaan!\n\nAnahitan näin antautuessa mietteisiinsä, oli hänen ystävättärensä,\nFerengis hiljaa tullut puutarhaan. Nähdessään nuoren valtijattaren\nsinisilmien haaveellisesti katselevan eteensä, ikäänkuin jotakin\nkaukaista himmeätä päämäärää kohti, ei Ferengis hennonnut häntä\nhäiritä, vaan istahti suihkulähdeammeen marmorilaidalle kirkkaiden\nvesipisaroiden leikkisää pulppuilemista katsomaan. Mutta vaikka hän\nhiljaa oli liikkunut, rasahtivat hänen sandaalinsa hiekkaa vastaan,\nja silloin käänsi Anahita katseensa häneen.\n\n-- Suvaitsetko läsnäoloani, valtijatar, vai tahdotko, että poistun?\n-- kysyi Ferengis.\n\n-- Tule vaan tänne luokseni, Ferengis. Ystävätär riensi Anahitan luo,\nistuutui hänen jalkojensa juureen, tarttui hänen pieneen käteensä ja\npeitti sen suudelmilla.\n\n-- Oletko suruissasi, valtijatar?\n\n-- En ole suruissani. Uudet tapahtumat vaan panevat ajattelemaan.\n\n-- Minä olen suruissani tähtesi, valtijatar. Kun äsken lähdit äitisi\nluota, en voinut hillitä kyyneleitäni.\n\nAnahita silitti hyväillen hänen tummaa tukkaansa ja virkkoi:\n\n-- Sydämesi ottaa hellästi osaa tehtäviini. Olen iloinen\nuskollisuudestasi, Ferengis. Mutta onhan tänään kunniani päivä\nvaljennut; mitä siis suret?\n\n-- Suren sitä, että sinä, joka olet niin hyvä ja kaunis, elinikäsi\nolet suljettu näiden kiviseinien sisälle. Avara maailma ja väljät\nilmat olisivat sinun oikea valtakuntasi.\n\n-- Oikeuden valtakunta on arvokkain ja avarin, rakas Ferengis.\n\n-- Mutta lemmen valtakunta on syvempi ja elähyttävämpi.\n\nTuskin oli Ferengis saanut tämän sanotuksi, kun hän jo katui sitä ja\npunastuen loi katseensa alas.\n\nAnahita huomasi hänen hämmästyksensä ja virkkoi:\n\n-- Maallinen lempi tekisi arvottomaksi sen, jonka Allah on\nvälikappaleekseen valinnut. Mutta sinua, Ferengis, ei sido mikään\npyhä lupaus. Sinä et saa ainaiseksi peittää kasvojasi harsoihin. Kun\nsydämesi vaatii, koetan voittaa ystävyytesi kaihon ja päästän sinut\nvapaaksi täältä.\n\nKyynel vierähti Ferengiksen poskelle, hän syleili kiihkeästi\nvaltiattarensa polvia ja kuiskasi:\n\n-- Anna minulle anteeksi, että tällaisista sinulle puhuin. -- Sinun\nluotasi en koskaan voisi lähteä. Sinun luonasi tahdon kuollakin.\nJa kun Allah minut kutsuu luokseen, olen onnellinen, jos tiedän\npehmeiden käsiesi sulkevan sammuneet silmäni!\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nOli jo kulunut joku aika siitä, kun Haoma palasi parsien vuoristosta\nrotkoasuntoonsa. Yksin, ilman muuta seuraa kuin koiransa Kerivan,\noli Haoma taas täällä jylhän luonnon helmassa. Yksin kuunteli hän\nvuorikosken voimakasta pauhinaa ja vuoriston lintujen lauluja.\nMutta yksinäisyyden tunne ei häntä vaivannut, sillä hänellä\noli kumppaneinaan ajatuksensa ja aatteensa, jotka kotokäynnin\njälkeen olivat entisestään vilkastuneet. Tuntui kuin nyt vallan\nitsestään, ilman vaivaloista punniskelua ja järjestelyä, hänen\nuuden opinrakennuksensa kokonaispiirteet olisivat näyttäyneet\nhänen henkensä katseille. Varhaisesta aamusta alkaen hän istui\npergamenttiliuskojensa ääressä, joille ahkeraan kirjoitteli ylhäisen\ninnostuksensa tuloksia.\n\nHänen oltuaan muutaman päivän rotkoasunnollaan, tuli Vohumeno hänen\nyksinäisyyttään keskeyttämään. Kivenheiton päähän Haoman luolasta hän\nlaati kallioseinämien väliin itselleen luolantapaisen asunnon.\n\n-- Kun tarvitset palvelustani tai tahdot jutella kanssani -- oli\nhän sanonut Haomalle -- voit kutsua minua tai heittää kivellä tuota\nkallion nurkkaa. Kuultuani kiven vierinnän, huomaan, että tarvitset\nminua, ja riennän luoksesi.\n\nHaoma oli sen johdosta virkkanut:\n\n-- Eipä sinun minua palvellaksesi tarvinnut tänne tulla. Sinä olet\nrotkossasi oma isäntäsi, kuten minä omassani.\n\n-- Mutta tullessani sinun asunnollesi olen orjasi tai vaikka koirasi.\n\n-- Kerivan on koirani, mutta samalla hyvä kumppanini. Orjien\npitämistä ei Ormuzd hyväksy. Ole siis vaan kumppanini, ajatusten\nvaihtaja ja metsätoverini.\n\nTästä huolimatta osoitti Vohumeno vapauttajataan kohtaan suurinta\nkunnioitusta ja nöyrää palvelevaisuutta. Hänen kiitollisuutensa olisi\ntilaisuuden sattuessa helposti saattanut hänet henkensäkin uhraamaan.\n\nHaoma oli juuri vuorikoskella toimittanut aamukylpynsä ja istui\nnyt rotkonsa edustalla olevan matalan kivilohkarepöydän luona.\nSille hän oli levittänyt vanhan arvokkaan Avestakäärynsä sekä\npergamenttilehtensä, jolle hän piirtimellään kirjoitti uuden\nsuuntansa aatteita. Tuontuostakin pysähtyi piirrin, ja Haoma loi\nkatseensa tummansiniselle taivaalle sekä alas laaksoon, jossa joki\nkaarevana polvieli. Hän näytti välistä kaihoavan ja etsivän jotakin\nkaukaista, sellaista, mikä tempaisi hänen tulevat oppisuuntalaisensa\nvastustamatta mukaansa, luoden heihin saman ylevän innostuksen\nhehkun, joka lämmitti hänen omaa poveansa. Sitten hän taas tarkoin\ntutki Avestakääryä, hakien Zoroasterille ilmoitetusta sanasta tukea\nväitöksilleen. Sillä ei hän tahtonut julistaa mitään kokonaan uutta\noppia. Hän tahtoi vaan puhdistaa Avestan opin sellaisesta, mitä hänen\najatuksensa ja tunteensa piti epäoleellisena. Hän tahtoi kehoittaa\nihmisiä luopumaan yksipuolisesta puustavi-opista, johon he aikojen\nkuluessa olivat takertuneet ja neuvoa heitä kiintymään Avestan opin\nsyvimpään sisällykseen, sen elinvoimaiseen ydinoppiin: taistelemaan\nAhrimania ja pimeyttä vastaan ja samalla lisäämään Ormuzdin ja Valon\nvaltaa.\n\nKun Haoma taas, miettiessään sopivaa sanapukua ajatuksilleen, loi\nkatseensa laaksoon, huomasi hän Vohumenon alempana joen rannalla\nhuuhtelevan hartijoitaan ja kasvojaan. Koska Haoma ei vielä\nVohumenon siellä ollessa ollut nähnyt hänen noudattavan tätä\nparsilaista tapaa, ajatteli hän tyytyväisenä, että Vohumeno nyt oli\nluopunut täydellisestä uskonnottomuudestaan ja että hän vapauden\nhyväntekevästä vaikutuksesta oli heltynyt Ormuzdia palvelemaan. Ja\nVohumenon lopetettua kylpynsä sekä aikoessa palata asunnolleen, huusi\nHaoma häntä luokseen.\n\nVohumeno, joka juuri aikoi tehdä kierroksen kallioiden taitse -- niin\narasti hän vältti omin päin tulemista Haoman rotkolle -- kuuli Haoman\nhuudon ja kääntyi häntä tervehtimään. Ja hän astui joutuisasti Haoman\nluo.\n\n-- Tahdotko viettää tässä hetken, jutellen kanssani? -- kysyi Haoma\nhäneltä.\n\n-- Keskusteleminen kanssasi, valtijas, on paras huvini.\n\n-- Näin sinun ensi kertaa käyvän aamukylvyssä. Onko vapaus jo\nlauhduttanut mielesi palvelemaan Ormuzdia?\n\n-- En Ormuzdia palvellakseni jokivedellä huuhtonut jäseniäni. Tämä\nvanha tapa on varsin virkistävä.\n\n-- Mutta jotakin meidän ihmisten täytyy palvella ja uskoa.\n\n-- Jo sanoin sinulle siellä häpeävankilassa, että uskon ainoastaan\nsydänten hyvyyteen ja pahuuteen.\n\n-- Mutta sydämen hyvyys on juuri Ormuzdin lahja.\n\n-- Jospa Ormuzd onkin olemassa, on hän liian heikko. Vuosituhansia\novat kärsivät ihmiset toivoneet, että hän pääsisi voitolle; mutta\ntämä toivo on ollut ja on yhä vielä turha.\n\n-- Tämä toivo ei vielä ole toteutunut, sillä vastaiseksi on Ahrimanin\nvalta vahvempi. Ja vastaiseksi Ormuzd odottaa ihmisten tehokasta\nkanssavaikutusta. Sillä yksistään ihmisten hyvä tahto saattaa\ntoteuttaa Ormuzdin valoisia tarkoituksia, ja lujittaa ja laajentaa\nhänen valtakuntaansa maan päällä. Onhan Ormuzdin vallalla jo\njalansijaakin: luonnon luomakyky, auringon valo, hyvien aikaansaama\nmelkoinen järjestys ja järjen ja hyvän kehityskelpoisuus.\n\n-- En kiellä, että muutamilla on hyvä tahto. Sinulla esimerkiksi,\nvaltijas, ja muilla, joille luonto on lahjoittanut hyvän sydämen\nkauniin lahjan. Mutta tällaisten luku on niin pieni, etteivät he\nvoi muuttaa maailman menoa parempaan. Sillä on niin paljon pahoja\nsydämiä, jotka luulevat pahuuden vallan ylläpitämisestä saavuttavansa\nhyötyä.\n\n-- Luulet siis, Vohumeno, että on ainoastaan hyviä ja pahoja sydämiä.\nOn kumpiakin. Mutta on myöskin paljon perin laimeita sydämiä, jotka\ntajuavat sekä hyvän että pahan, selvemmin tai himmeämmin, mutta jotka\neivät huoli niitä ajatella, sen vähemmin toimia hyvän eduksi. Kaikki\non heille vaan kuin tuulen henkäys, joka puhaltaa ohi ja katoaa. Ja\ntuskin yksikään niistä sydämistä, joita hyviksi kutsumme, on kokonaan\nvapaa tällaisesta laimeuden lamauttavasta kivulloisuudesta.\n\n-- Olet oikeassa, valtijas, laimeiden lauma on perin suuri. Ja heistä\non maailman viheliäisyydellä yhtä vähän parannuksen toivoa kuin\npahoista. Ja vielä on niitäkin, joiden sydämen tämä viheliäisyys on\ntylsyttänyt ja tunteettomaksi paaduttanut. Minä olen yksi niitä.\n\n-- Siten kenties arvelet enemmän kuin todella on asianlaita. En luule\ntunteiden tylsyneen sydämessäsi. Ehkäpä ne vaan ovat väsähtäneet\nsuurista vastoinkäymisistäsi. Muuten ei ole oikein, että annamme\ntäydellisen katkeruuden ja tunteiden välinpitämättömyyden vallata\nmielemme. Sillä silloin asetumme laimeiden pariin. Ja Ormuzd\ntarvitsee jokaisen hyvän sydämen palvelukseensa. Päinvastoin meidän\ntulee karkoittaa katkeruus mielestämme, vaikka oma elämämme sitä\nansaitsisikin, jotta voisimme ainakin auttaa muita.\n\n-- Puhut todesti, valtijas. Sinä yksin voit saada jähmeät tunteeni\nvirkoamaan.\n\n-- Älkäämme siis kiistelkö uskon ja opin muodosta. Luulen, että\npohjalta tavoittelemme samaa. Luulen myös, että mielesi vielä on\nlämpenevä valon taistelulle, ja että sinusta on tuleva ensimäinen\nuusien pyrkimyksieni kannattaja ja toteuttaja.\n\n-- Sinua seuraan vapaasti ja häikäilemättä, minne tahdot minua\nohjata, sillä henkesi voima on minut vallannut.\n\n-- Uudet ajatuksesi minua suuresti ilahuttavat, ja näen että\nvapaus on vuodattanut balsamiaan sydämesi kärsimysten haavoihin.\nPäättäkäämme siis yhdessä lietsoa innostuksen tulta ihmismieliin,\npalavasti ja väsymättä.\n\nÄänettömänä Vohumeno ojensi voimakkaan kätensä Haomalle merkiksi,\nettä hän tähän kumppanuuteen suostui.\n\nSamassa hän nousi seisomaan. Lyhyt vapauden aika oli jo ehtinyt\nmelkoisesti virkistää hänen ruumistaan, ja jäntevänä ja suorana hänen\nkookas vartalonsa kohosi siinä Haoman edessä.\n\n-- Ammuin tänä aamuna nuoren kauriin ja lähden sitä meille\naamuateriaksi vartaalla paistamaan, -- sanoi hän, aikoen lähteä\nomalle asunnolleen.\n\nSilloin Kerivan, joka levollisena ja tyytyväisenä, häntäänsä\nliehuttaen, oli loikonut isäntänsä jalkojen juuressa, äkkiä höristi\nkorviaan ja karkasi esiin sekä rupesi, kääntyen laaksoon päin,\nraivokkaasti haukkumaan. Vaivoin sai Haoma sen rauhoitetuksi ja\nluokseen huudetuksi. Eläin ei kuitenkaan lakannut tuon tuostakin\nhaukahtamasta ja välillä murisemasta.\n\nLaakson puolella tarjoutui nyt tähän yksinäiseen seutuun nähden\ntavaton näky. Punaviittainen, vaaleankelta-turbaaninen tumma\nmies, pitkä hopeanuppinen sauva kädessä, kulki pienen seurueen\netumaisena. Häntä seurasi kaksi, kantotuolissa kulkevaa verhottua\nnaista; kantotuolien jälessä astui viisi mustiin viittoihin puettua\naseellista miestä. Koko tämä pieni joukkio ohjasi kulkunsa Haoman\nrotkolle. Saavuttuaan matkan päähän siitä, iski punaviittainen mies\nsauvansa kallioperäiseen rinteeseen; koko seurue pysähtyi, kantajat\nlaskivat alemmaksi kantotuolit, ja niissä istujat astuivat maahan\nseisomaan. Kulkueen johtaja lähestyi sitten Haomaa, tervehti häntä\nja kysyi, luotuaan hieman kummeksuvan ja tyytymättömän katseen\nVohumenoon:\n\n-- Oletko sinä parsilainen Haoma?\n\n-- Haoma on nimeni.\n\n-- Kertojatar Anahita lähettää sinulle tervehdyksensä ja kysyy,\nsuostutko keskustelemaan hänen kanssaan tärkeiden asioiden johdosta.\n\nHaoma näytti hämmästyneeltä, sillä tämä oli niin perin tavatonta ja\nodottamatonta. Kohta hän kuitenkin tointui hämmästyksestään:\n\n-- Kertojatar on tervetullut asunnolleni.\n\nPunaviittainen pääeunukki -- se oli kulkueen johtaja -- loi nyt\nsyrjäkatseen Vohumenoon ja virkkoi:\n\n-- Hänen asiansa vaatii, että hän kahden kesken saa sen sinulle\nilmaista.\n\nEnempää kehoitusta ei Vohumeno tarvinnut; luotuaan puolestaan\nepäilevän katseen punaviittaiseen mieheen sekä alempana odottavaan\njoukkioon, poistui Vohumeno rotkoasunnolleen.\n\nPääeunukki palasi nyt seurueen luo ja lausui siellä pari sanaa\ntoiselle naisista. Tämä alkoi hitaasti astua rinnettä ylös Haoman\nrotkon edustalle. Saattojoukko jäi mäen rinteelle juuri niin\npitkän matkan päähän, että se näki rotkon edustan ja valtijattaren\npienimmätkin viittaukset, jotta se tarpeen vaatiessa saattoi rientää\nhänen luokseen.\n\nVerhottu valkeapukuinen nainen saapui rotkon edustalle; hän pysähtyi\nepäröivänä, ikäänkuin ei olisi tietänyt, mitä tehdä. Hetken\nvaiettuaan, hän virkkoi:\n\n-- Olen kertojatar Anahita, ja etsin apuasi, parsilainen Haoma.\n\n-- Terve tulemaasi yksinkertaiselle asunnolleni -- sanoi Haoma. --\nSuvaitsetko istua kivelle, sillä muita istuimia en täällä saata\ntarjota.\n\n-- Anahita veti nyt syrjään silkkiharson kasvoiltaan ja istuutui\nosoitetulle kivelle. Kun hänen kirkkaiden sinisilmiensä katseet\nkohtasivat Haomaa, tuntui destur mobedin pojasta, kuin jotakin hänen\nsisällään olisi omituisesti vavahtanut. Mutta hän pysyi tyyneenä,\nseisten siinä liikkumattomana ja suorana, pitkä tummansininen viitta\nyllä. Katkaisten äänettömyyden hän virkkoi:\n\n-- Mikä saattoi sinut asunnolleni ja mitä palvelusta haluat minulta?\n\nHaoman kookas ja ryhdikäs vartalo ja hänen tummien silmiensä vakavuus\nnäytti tekevän Anahitan ujoksi, melkein pelokkaaksi. Hänen äänensä\nvärähteli heikosti, kun hän viimein puhkesi puhumaan:\n\n-- Ensi kertaa on minun hallitsijan edessä puolustaminen sorretun\noikeutta. Tehtäväni on vaikea; tarvitsen taitavia ja luotettavia\nauttajoita. Pyydän sinua tiedustelijaksi.\n\nHän puhui pehmeällä helähtelevällä äänellään, hänen olentonsa oli\nlapsellisen yksinkertainen, ja sanomaton viehkeä sulo välkkyi hänen\nkasvoillaan.\n\nHaoma vastasi:\n\n-- Tietänet, etten ole islaminuskoinen, että olen parsi. Sorrettujen\noikeutta, myöskin muunuskoisten, kunnioitan. Mutta lähimmän\nvelvollisuuteni tulee kohdistua omaan heimooni, jolle minun ensiksi\ntäytyy omistaa työni.\n\nOlisi voinut luulla, että kertojattaren korkeassa asemassa oleva\nnainen tästä puolinaisesta kieltäytymisestä olisi loukkautunut, että\nhän paheksumisen tai solvatun ylpeyden sana huulilla olisi poistunut.\nMutta näin ei tehnyt Anahita. Sillä itsehillitsemystä oli häneen\nnuoruudesta pitäen teroitettu. Syvästi surullinen ilme vaan verhosi\nhänen silmiään. Ja kun Haoma sen huomasi, heräsi hänessä, erakossa,\njonkunmoisen ritarillisuuden ja säälin sekaiset tunteet, ja hän katui\näskeisiä jyrkkiä sanojaan. Hänestä tuntui, kuin olisi hänen edessään\nollut kaunis ja viaton lapsi, joka rukoili hänen apuansa; ja tämän\nrukoilevan pyynnön oli hän hyljännyt! Ennenkuin hän ehti ruveta\npuolinaista epäystään selittämään ja perustelemaan, sanoi Anahita:\n\n-- Olen kuullut, että työskentelet oman heimosi hyväksi, ja se on\nhyvä ja kaunis teko. Mutta se toimi, johon sinua pyydän, ei ole\nvieras parsien harrastuksille. Kurdilaispäällikkö Mervim, jonka asiaa\nolen ottanut puolustaakseni, on läntisten, Thabarma-järven rannoilla\nasuvain parsien ystävä. Nykyinen Kurdistanin maaherra, Jusuf, sortaa\nparseja. Jos Mervim saa oikeutta, pääsevät myös parsit sortotilastaan.\n\nIlon välke oli kulkenut Haoman kasvojen yli, kun hän kuuli\nmainittavan läntisiä parseja ja Thabarma-järveä. Hän huudahti vallan\nehdottomasti:\n\n-- Thabarma-järven rannat, Zoroasterin synnyinseutu! --\nVelvollisuuteni on asian hyväksi toimia!\n\nAnahitan surullisen ilmeen sijaan oli nyt tullut selkeä ilon\nkuvastus, joka oli niin lapsellisen vilpitön, että Haoma ihmetellen\nkatseli häntä.\n\n-- Apusi on oleva minulle suuriarvoinen, ja sydämestäni kiitän sinua\nsiitä, -- huudahti Anahita.\n\n-- Miten on minun menetteleminen ja milloin on toimiin ryhdyttävä? --\nkysyi Haoma.\n\n-- Jos huomenna tahdot tulla asuntooni -- vastasi Anahita -- olet\nsaava lähempiä tietoja. -- Saatanko siis avunantoasi pitää varmana?\n\n-- Varmana saatat pitää.\n\nAnahita otti poveltaan esiin kalliskivisen sormuksen, jonka hän\nojensi Haomalle sanoen:\n\n-- Tämän sormuksen näytettyäsi asuntoni ovenvartijalle, pääset\nsisälle.\n\nVaistomaisesti vastaanotti Haoma sormuksen.\n\nJa Anahita hymyili vielä kerran kiitokseksi lapsellisen hyvää\nhymyilyään, kumarsi päätään ja viittasi kädellään hyvästiksi.\nSitten nousi hän kiveltä ja verhosi kasvonsa sekä rupesi astumaan\nmäen rinnettä alas seurueensa luo. Sinne saavuttuaan hän nousi\nkohoitettuun kantotuoliinsa. Pääeunukki asettui etumaiseksi kulkuetta\njohtamaan. Se lähti liikkeelle ja katosi pian kallioiden taakse.\n\nHaoma seisoi liikkumattomana paikallaan. Hän oli seurannut Anahitan\nkulkuetta siihen asti, kun se katosi näkymättömiin. Sitten vasta\nhän heräsi haaveistaan. Näyn tavoin oli kertojatar tullut; hän oli\nviipynyt hetken ja taas kadonnut.\n\nNyt vasta rupesi Haomassa ajatusten ja tunteiden tulva virtaamaan.\nSiihen asti Anahitan odottamaton käynti oli hänessä herättänyt\netupäässä hämmästystä. Hän istuutui kivirahille ja nojasi päänsä\nkäsiin. -- Kun Ahriman tahtoo miehelle asettaa kavalimmat ansansa,\nlähettää hän hänen luokseen kauniin naisen -- tuo vanha parsilainen\nlauselma johtui leimauksen tavoin Haoman mieleen. Sen hän jo oli\nlapsuudessaan kuullut, ja kun hänen henkensä syvät ja vakavat\npyrkimykset nuorukaisijän vartuttua olivat heränneet, mietti hän\nusein näiden sanojen merkitystä ja pakeni, osaksi ujon luontonsa\nvaikutuksesta, osaksi tulevan tehtävänsä tietoisuudesta, muiden kuin\nomaan perheeseensä kuuluvien naisten seuraa. Nyt hänestä siis tuntui\nensi hetkellä vallan luonnolliselta, että pahuutta hautova Ahriman\noli ohjannut häikäisevän kauniin kertojattaren hänen luoksensa. --\nMutta älköön pimeyden ruhtinas vielä riemuitko! Haoma oli pysyvä\nkylmänä kuin jäinen, Elbursvuorilta puhaltava pohjantuuli! -- Oliko\nhän menetellyt varomattomasti siinä, että hän punnitsematta antoi\nlupauksensa kertojattarelle? Oliko vielä mahdollista peruuttaa tuo\nlupaus? -- -- -- Vallan mahdotonta; parsin antama sana oli pyhä. --\nMutta toiselta puolen: saattoiko tässä edes olla mikään Ahrimanin\nansa? Olihan kysymyksessä läntisten parsien, siis hänen läheisten\nheimosukulaistensa vapauttaminen sortajan vallan alta. Ja vielä\nlisäksi: Anahita oli kauniimpi keväistä päivää, mutta oliko hänen\nkauneutensa senlaatuinen, että sen alla saattoi piillä Ahrimanin\nkätyrin valhemuoto? Ei suinkaan. Hänen kirkkaiden silmiensä katse\noli kevätauringon paisteen veroinen. Mutta kevätauringossa ei ole\nvilppiä, Se elähyttää, lämmittää ja riemastaa. Ken sellaisen katseen\nomistaa, hän ei saata olla Ahrimanin välikappale, hän on päinvastoin\nOrmuzdin ase. Ja todella tämä uusi suuri tehtävä, joka näin\nodottamatta tarjoutui Haomalle, mitä se muuta oli, kuin uusi Ormuzdin\nhyvyyden ja suosion osoitus. Äsken oli Haoma saanut viedä omalle\nheimolleen, itäisille parseille, vapauden riemusanoman. Ormuzdin\navulla oli hänen onnistunut vapauttaa onnettomat vangit ja Ormuzdin\nkunniaksi hän tuona harvinaisena, heimonsa vapautuksen juhlana, oli\nsaanut sytyttää kiitosuhrin! Nyt tarjoutui hänelle tilaisuus tehdä\npalvelusta läntisille parseille. Olihan tämä selvä merkki siitä,\nettä Ormuzd hänelle oli määrännyt erityisiä tehtäviä, suuria ja\nkauniita tehtäviä. -- Entä hänen uudistetun oppinsa kokoaminen ja\njärjestäminen? Eikö se ollut hänen elämänsä päätehtävä? Odottihan\nhänen isänsä sen valmistumista, odottihan sitä vanha Gurase ja ehkä\nmoni muu hänen ystävänsä kotivuoristossa. -- Eipä hän sitä aikonut\nlaiminlyödä. Tuli vaan pieni keskeytys ja lykkäys. Ja oliko hänen\nheimolaistensa vapauttaminen ristiriitainen hänen opilleen? Ei\nsuinkaan. Työllä ja toimella hän nyt ryhtyi elämässä toteuttamaan\nniitä aatteita, joita hän aikoi pergamentille kirjoittaa. Olihan\nelävä toiminta kuollutta oppia parempi!\n\nHänen näin ajatellessaan, valtasi hänet monipuolisen elämäntoiminnan\nhurmaus. Siinä hän tahtoi koetella intonsa hehkua, siinä luontonsa\nvielä piileviä uhkuvan runsaita voimia. Hän tahtoi edetä kuin\nvuoriston lumivyöry, vastustamattomana, seuraten uraansa. Hän tahtoi\nsaada innostuksensa leimuamaan salaman tavoin, valaisten taivaan ja\nmaan yhdellä suurella valonvälkähdyksellä.\n\nVaistomaisesti oli Haoma laskenut kädestään kivipöydälle Anahitan\nantaman sormuksen, jonka kallis jalokivi erivärisenä säteili\nauringonpaisteessa.\n\n-- Tuo on siis se tenhomahti -- ajatteli hän -- joka avaa\nkertojattaren oven. Ja tämä taikakalu on nyt minun huostassani.\n\nHän otti Avestakäärynsä ja sormuksen ja kätki molemmat rotkoseinän\nsalaiseen komeroon. Sitten hän joutuisasti meni Vohumenon luo.\n\nVohumeno oli laatinut asuntonsa somaan kallioiden ympäröimään\npaikkaan. Pehmeä nurmikko levisi luolan edustalla, ja siellä\ntäällä, kallioiden laidalla, kasvoi tamariskipensaita. Kauempaa,\nkallioiden lomitse pisti esiin tummia suippokärkisiä sypressilatvoja.\nLeveästä kallioiden aukosta näkyivät vuorikosken vaahtoisat aallot\nja syöksähtävä vesijoukko. Nurmikkonsa laidalle oli Vohumeno\ntehnyt tulen, jonka yli vartaassa riippui iso kappale kauriinlihaa\npaistumassa. Vohumeno istui kivellä tulen ääressä, kohennelleen sitä\nja lisäten siihen puita.\n\nKerrottuaan hänelle äskeisten vieraidensa käynnin tarkoituksen, kysyi\nHaoma:\n\n-- Mitä arvelet tästä uudesta tehtävästä, joka minulle odottamatta\ntarjoutui?\n\n-- Luulenpa sitä sinulle varsin soveliaaksi. Ehkäpä parsien läntinen\nheimo on hedelmällinen maaperä uusille opeillesi. Mitä omaan heimoosi\ntulee, luulen sinun sen puolelta kokevasi sitkeää vastustusta,\nainakin niin kauan kuin Naotarat ja Gershaspit hallintoa pitävät.\n\n-- Tämä yritys miellyttää minua senkin vuoksi, että se antaa minulle\ntilaisuuden nähdä Thabarma-järven rannat, suuren uskomme perustajan,\nZoroasterin, synnyinseudut!\n\nOmituisen vilkkauden ja iloisuuden sävy oli painunut Haoman\nkasvoihin. Vohumenosta tuntui kuin vakava erakkohaahmu olisi\nhänestä kadonnut, ja kuin sen sijaan olisi tullut taisteluhaluisen,\nhäikäilemättömän soturin muoto.\n\nKun kauriinliha oli kypsäksi paistunut, kävivät toverukset käsiksi\naamuateriaansa.\n\nPäivä paistoi lempeästi kallioiden väliselle nurmikolle, ja\nvuorikoski soitti voimakasta, valtavan kohisevaa soittoansa.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nNyt se oli jo tapahtunut tuo Haoman merkillinen käynti kertojattaren,\nAnahitan, luona. Paksu rautaportti oli sulkeutunut hänen jälkeensä,\nja siinä hän nyt astui pitkänkaltevaa ylänteen rinnettä laaksoon.\nAuringon kiertäessä lounaaseen oli hän lähtenyt vuorikoskelta, ja\nnyt, hänen palatessaan, oli aurinko jo mennyt mailleen. Vaikka\niltaruskon värit jo, näin syksypuoleen, olivat tummemmat, tuntui\nhänestä kuin vaaleanpunaiset kevätvärit olisivat koreilleet\nlumihuipuilla, kuin syksyyn kallistuva kasvimaailma olisi uhkunut\nkeväistä elinvoimaa ja henkinyt ilmoille nuoria tuoksujaan. Niin\nkevyt oli hänen mielensä! Nyt aukeni uusi ura hänen toiminnalleen.\nSe innostuksen taikaliekki, jota hän hiljaisessa mielessään oli\nodottanut ja aavistanut, se oli nyt syttynyt leimuamaan. Vielä soivat\nhänen korvissaan Anahitan viimeiset sanat:\n\n-- Olen turvallinen, jätettyäni asian sinun käsiisi, Haoma!\n\nOliko kukaan ennen lausunut hänen nimeänsä niin viehkeästi, niin\ntäynnä vakaumusta? Se ääni oli kajahtanut lapsellisen hellänä ja\nluottavaisena, kuin ennen Haoman sisaren, Armaitiksen ääni. Ja nuo\nviattoman kauniit sinisilmät olivat vielä toisen kerran todistaneet,\nettä tämä uusi tehtävä oli Ormuzdin lähettämä. Entä jos omasta\nuskostaan ja heimolaishengestään tarkasti kiinnipitävät parsit\npaheksuivat sitä, että Haoma ryhtyi ajamaan islaminuskoisen asiaa?\nVaikkapa paheksuivatkin, niin oli Haoma sopivassa tilaisuudessa\nselittävä heille, että se oli liian ahdas katsomuskanta. Että\nislaminuskoisissakin se, mikä oli hyvää, oli Ormuzdin työtä, ja että\nheidän oppinsa erehdykset olivat Ahrimanin vaikutusta. Kerran, kun\nihmiset taajoin rivein olivat liittyvät Ormuzdin taistelujoukoksi,\nvarmaan kaikki harhauskot olivat haihtuvat ja ihmiset yhdistyvät\nyhdeksi suureksi valonpalvelija-joukoksi!\n\nTasaisesti ja voimakkaasti Haoman rinta hengitti viileätä\niltailmaa, ja joutuisasti tie häneltä kului. Tummina ääriviivoina\nkohosivat eteläistä taivasta kohti Raghan minaretit ja palatsit.\nSinne piti hänen siis seuraavana päivänä mennä Demurilta saamaan\napuneuvoja Kurdistanin matkaa varten. Sillä pian aikoi hän lähteä\nkurdilaispäällikön Mervimin asiaa Thabarma-järven seuduille tutkimaan.\n\nIltarusko on jo vaalennut ja Itämaan salaperäinen hämärä on verhonnut\nmaat ja manteret, kun Haoma saapuu vuorikoskelle. Voimakkaasti\npauhaavana, mutta hellämielisenä jättiläisenä tuntuu se tervehtivän\nHaomaa. Eihän tämä seutu ole erämaata. Kaikki täällä ainakin nyt\nelää. Tuntuu siltä, kuin rosoiset kalliotkin tuttavallisesti\nkuiskailisivat tyytyväisyyden kuisketta. Eikä kuu malta olla luomatta\ntänne katsettaan. Se nostaa vaalean loistavat kasvonsa kallioiden\nloveen ja levittää vuorikoskelle hyppielevän hopeaverkon. Suuri\nyölepakko sujahtaa äänettömänä Haoman ohitse hänen puhtaan valkean\npäähineensä houkuttelemana. Kerivan vahtii uskollisesti rotkoasuntoa\nja lähtee sen suulta liikkeelle isäntäänsä tervehtimään, iloisena,\nkuten aina Haoman palatessa kotia, häntäänsä liehuttaen.\n\nMutta Haoman on tarvis ilmaista uhkuvia tunteitaan ja ajatuksiaan\ntoiselle, toverille. Hän kulkee Vohumenon luolalle ja kutsuu häntä,\nmutta ei kuule vastausta. Vohumeno on siis lähtenyt saaliinajoon\nvuoristoon. Sinne päättää Haomakin lähteä toveriaan vastaan. Sillä\nei hän nyt enää saata pitkään viipyä, jo hän on paluumatkalla. Ja\nHaoma käy omassa rotkossaan, riisuu päältään pitkän juhlaviittansa,\npukee ylleen lyhyen, vuoriretkillä mukavan nutun sekä sieppaa jousen\nolalleen. -- Tuonne vuoristoon johtavaa polkua pitkin Vohumeno\nvarmaan on mennyt, ja sitä tietä hän myös palaa.\n\nTutulta tuntuu polku, keveästi nousee jalka. Ja koko tämä\nvuoristoluonto tuntuu hellältä ja herttaiselta, ikäänkuin se sulkisi\nHaoman syliinsä. Tuossa haamoittaa esiin tuttu granaatti-omenapuu.\nSen hedelmät ovat jo tulentuneet. Haoma taittaa itselleen hedelmäin\nrunsaudesta alasriippuvalta oksalta suuren granaatti-omenan,\nhalkaisee sen ja rupeaa syömään kuorien sisällä piileviä mehukkaan\nvirvoittavia marjasia. Niiden tuoksu ja raitis maku herättää mielessä\ntietoisuuden luonnon hyväntekevästä äärettömästä luomavoimasta, sen\ntyhjentymättömistä varoista, sen viileistä lähdesuonista, jotka\nelähyttäen pulppuilevat maan povessa, raviten ja uudistaen luonnon\nelämäkuntaa. Terveyden ja voiman tunne herää selväksi Haomassa, ja\nhän ajattelee siunaten Ormuzdin antimia, joiden runsaus on tullut\nhänen osakseen.\n\nÄkkiä näkyi tiheän ja korkean, tuuheakukkaisen vuorikanervan takaa\nkaksi kiiluvaa tulipistettä. Silmänräpäyksessä oli Haoma temmannut\nolaitaan jousen, pannut siihen nuolen, tähdännyt ja laukaissut. Ja\nseuraavassa tuokiossa makasi kanervikossa kuolleena yön hiipivä\nnelijalkainen varas: verenhimoinen shakaali. Se oli Haoman nuolen\ntapaamana muutaman kerran nytkäytellyt notkeita jäseniään ja\nviskellyt päätänsä. Senjälkeen retkahti sen suippo, repomainen kuono\nmaahan, ja sen kiiluvat varkaanlyhtysilmät taukosivat ainaiseksi\nloistamasta. Haoma nosti kaadetun pedon läheisen kiven huipulle, ja\notti paikasta merkkejä, voidakseen sittemmin korjata vuodan.\n\nYhä kauemmaksi vuoristoon johti häntä polku; pian se vallan\nloppui, ja eteen tuli jylhä tunturiseutu. Haoma pysähtyi ja kutsui\nvoimakkailla huudoilla Vohumenoa. Moninkertaiset kaiut vaan\nvastasivat etäisiltä vuorenseinämiltä, mutta Vohumenoa ei kuulunut.\n-- Hänellä on varmaankin ollut huono metsäonni, ja hän on kaiketi\neksynyt tavallista kauemmaksi saalista ajamaan.\n\nNäin ajatteli Haoma ja palasi takaisin rotkoasunnolleen.\nLähestyessään vuorikoskea näki hän jo kaukaa tulen pilkoittavan\nkallioiden lomitse. Vohumeno oli siis jo kotona; hän oli tällä\nkertaa käynyt toisella taholla. Nopein askelin ohjasi Haoma kulkunsa\nVohumenon tulen ääreen. Tämä väsymätön toveri oli taas aterian\nvalmistuspuuhissa. Tällä kertaa oli hän ampunut pyitä, joita nyt\noliiviöljyssä paistoi kivestä kaiverretussa padassa.\n\n-- Tulet vuoristosta päin, valtijas, sanoi hän Haomalle. Odotin sinua\ntulevaksi kertojattaren puolelta.\n\n-- Palasin sieltä jo aikaisemmin ja lähdin vuoristoon sinua vastaan.\n\n-- Miten asia päättyi?\n\n-- Tiedustelumatkani Kurdistaniin on päätetty. Huomenna menen Raghaan\nsuurvisiirin pojalta, Demurilta, matkaneuvoja pyytämään. -- Tuletko\nsinä matkatoverikseni.\n\n-- Sitä aijoin juuri ehdoittaa, valtijas. Voihan sinulla niin\npitkällä ja vaarallisella matkalla olla minusta vähän hyötyä.\n\n-- Paljonkin hyötyä, ja lisäksi rattoa.\n\nIlta-ateria on syöty, Haoma on toivottanut toverilleen yörauhaa ja\npalannut rotkolleen. Kuutamo on nyt niin kirkas, että selvästi näkee\npitkät alat alhaalla leviävää laaksoa. Ei tunnu uni tulevan nyt, ei\nmuistu mieleenkään vuode. Haoma on siirtynyt haaveilujen maille.\nEhkäpä hänen ei vielä olisi pitänyt erota Vohumenosta. Olihan hänellä\npaljon puhuttavaa: sydän oli vielä täynnä tunteita, jotka sanoin\npyrkivät päästä ilmoille. Mutta toiselta puolen: se mitä hän nyt\ntunsi, oli kuitenkin niin salaperäistä ja epämääräisen viehkeää, että\nkieli varmaankin olisi kieltäytynyt sitä tulkitsemasta. Ja kuitenkin\nolisi hän tahtonut jakaa toiselle sydämensä uhkuvaa sisällystä,\nolentoaan täyttävää uutta innostusta.\n\nÄkkiä johtuu ajatus hänen mieleensä. Pitäähän hänellä tuolla luolassa\nolla vanha syrinda-kitara, jonka Armaitis antoi hänelle mukaan, hänen\nensi kertaa lähtiessään kotoa. Mutta sen kielet ovat varmaankin\ntaittuneet tai ruostuneet, sillä ei hän, tämän rotkon löydettyään ja\nsiihen asetuttuaan, ole tuota soitintaan koskenut. Se onkin nurkassa\npölyn peitossa, josta hän vaivoin saa sen vapautetuksi. Kielet\novat kyllä eheät, mutta kauheassa epävireessä. Tokko hän enää osaa\nsoitintaan virittää! Hän menee ulos kuutamoon ja istuutuu, kitara\nsylissä, kivirahille. Ja pian on syrinda-kitara taas vireissä, ja\nHaoma rupeaa soittamaan vanhoja tuttuja parsilaisia säveleitä, jotka\nhän nuorempana on kuullut ja oppinut. Hän soittaa kilvan kosken\npauhinan kanssa ja luo säveleihin sydämensä täyden tunnerikkauden.\nJa vanha soitin tuntuu nyt hänestä toverilta, jolle hän on uskonut\nkaikki, ja jonka osanottava ääni on häntä lohduttanut ja rohkaissut.\n\nVähitellen solui kitara Haoman huomaamatta hänen syliinsä. Viimeinen\nsoinnos, jonka hän sen kielistä oli kaiuttanut, palautti hänen\nkorvaansa helinän, jonka pieni pehmeä käsi päivällä oli näpäyttänyt\nhopealevystä. Hänen mielestään sukelsi esiin kuluneen päivän hänestä\nniin vaiherikkaat muistot. Ennen kaikkea haamoitti niiden kätköistä\nkaksi kirkasta sinisilmää, joilla oli lapsen viaton loiste, ja\nlämmittävän hyvä katse. Se oli ilmeisen elävä tuo kuva, se tenhosi,\ntehden samalla levottomaksi ja rauhalliseksi!\n\nHaoma tunsi kaiken verensä syöksähtävän sydäntä kohti, hänen\ntunteensa kuohahtivat kummallisina, ja hän kätki päänsä kivipöytään\nnojaaviin käsiinsä.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nHaoma oli jo saapunut vallan lähelle Raghaa. Nyt havaitsi hän jo\nselvästi edessään nuo lukuisat sirot minaretit, vaaleansiniset ja\npunaiset moskeat, joiden kullatut ja hopeoidut kupukatot hän tähän\nasti vaan kaukaa oli nähnyt. Siinä jo kohosi hänen edessään kaupungin\npohjoispuolinen, jykeväpiirteinen kiviportti. Kun Haoma kulki siitä\nsisään, virkkoi eräs portinvartijoista toiselle:\n\n-- Tuossa tulee parsi!\n\nToinen huomautti siihen:\n\n-- Niitä kai nyt rupeaa tulvimaan tänne Raghaan, sittenkuin shaahi on\nheille julistanut armahduksensa.\n\nPortista sisälle mentyään tuli Haoma leveälle suoralle kadulle,\njonka kummallakin puolella oli suuria rikkaita basaareja. Siinä\noli laajalti, itse basaarien ulkopuolellakin levitettyinä, mitä\nvaihtelevimpia korutavaroita: Intian silkkikankaita, Kashmirin\nshaaleja, arapialaisia mattoja, Jemenin jalokiviä y.m. Ostajia\nja myyjiä vilisi viljalti basaareissa ja niiden edustalla. Tosin\nHaoma, tuo yksinäinen rotkoasukas, joka ensi kertaa täällä liikkui,\nhämmästyneenä loi silmänsä tähän kirjavuuteen ja väenvilinään.\nMutta hän ei malttanut pysähtyä tätä kaikkea lähemmin tarkastamaan.\nSillä hänellä oli asiansa ja suuri yrityksensä mielessä, ja se\nvaltasi kokonaan hänen ajatuksensa. Kuljettuaan leveän kadun päähän,\nsaapui hän pienelle torille, jonka äärellä oli etupäässä helmi- ja\njalokivimyymälöitä. Suuret valkea- ja punaliinaiset suojuskatokset\nestivät auringon, vielä näin syyspuoleenkin paahtavien säteiden\nuuvuttamasta jalokivien ostajia. Tällä pikkutorilla kohtasi Haoma\näkkiarvaamatta tuttavan. Arasta, Haoman vankeudesta vapauttaman,\nparsien uhripaikalla kuolleen Salferin poika, joka nyt komeapukuisena\npalveli Demuria, liikkui täällä isäntänsä ostoksilla.\n\nNuorukainen oli niiden hyvien olojen vaikutuksesta, joihin hän\nodottamatta oli siirtynyt, suuresti hyötynyt. Vankilaluolan\nummehtuneen ilman ja nälän tuottama kalpeus oli paennut hänen\nkasvoistaan ja palaavaa terveyttä ennustava puna oli noussut\nposkille. Huomattuaan ja tunnettuaan vapauttajansa, destur mobedin\npojan, meni Arasta häntä kohti ja heittäytyi, häntä lähelle tultuaan,\nmaahan, täten tervehtien häntä kuin itämaalaista ruhtinasta ainakin.\n\nHaoma ei ensin ollut häntä tuntea, sillä vieras puku ja terveemmät\nkasvot saattoivat hänet vallan erilaiseksi siitä, jommoisena Haoma\nhänet parsien vuorikylässä oli oppinut tuntemaan. Mutta kun Arasta\nkyyryisestä asennostaan loi ylös katseensa Haomaan, tunsi tämä hänen\nnöyrät silmänsä ja huudahti:\n\n-- Nouse toki ylös, Arasta! Mitä sinä minun edessäni maassa ryömit!\n\nArasta nousi nyt seisomaan ja virkkoi ujosti!\n\n-- Terve, valtijas!\n\n-- Terve, Arasta! virkkoi Haoma. -- Olenpa varsin tyytyväinen,\nettä sinut tapasin, sillä aioin juuri kysyä tietä herrasi Demurin\nasunnolle.\n\n-- Sinne olen minäkin menossa. Olen käynyt ostamassa herrani\nlempipuolisolle, Menishelle, kaulahelmikoristeen ja palaan sitä\nviemään herralleni.\n\nHe kääntyivät nyt astumaan kaidalle kadulle, joka pieneltä torilta\npoikkesi vasemmalle. Ohikulkevat katsoivat hieman uteliaasti\nsuoraryhtistä Haomaa, hänen pitkää tummansini-viittaansa ja puhdasta\nvalkoista päähinettään. Nähtyään että hovin palvelija oli hänen\nseurassaan, monikin, ensin rypistettyään huulensa parsilaista\nivaavaan hymyyn, kunnioittavasti väistyi hänen edestään kapealla\nkadulla syrjään. Sillä Melik shaahi ja Hassan Ibn Ali olivat\nselvästi osoittaneet suosivansa parseja. Ja koska tämä kulki\nkultarannerenkaisen hovipalvelijan seurassa, hän varmaankin liikkui\nparsien asioilla hovissa.\n\nKaita katu päättyi sileillä, leveillä kiviliuskoilla kivitettyyn\nrantatoriin. Astujien eteen aukeni nyt avara näky. He olivat näet\ntulleet keinotekoisen leveän joen rannalle. Tämän joen oli Melik\nshaahi panemalla liikkeelle tuhansia työmiehiä ja uhraamalla\näärettömiä rahasummia eräästä vuorijärvestä johdattanut kaupungin\nhalki. Lukuisat valkeamarmoriset sillat johtivat sen yli, ja\nkauempana, sen vastakkaisella rannalla, haamoitti siniautereisen\nilman verhoamana Melik shaahin suunnattoman lavea-alainen,\nerivärisistä marmorilajeista rakennettu palatsi. Tuuheat puutarhat,\njoihin oli istutettu Intian harvinaisimmat puulajit, ja Ceylonin\nuhkuvasta kasvimaailmasta noudettuja palmuja sekä leveälehtisiä\npensaita, pistivät esiin vaaleankeltaisesta marmorista tehtyjen\nmuurien takaa. Palatsirakennusten katoilla liehui purppuranpunaisia\nja vaaleansinisiä silkkilippuja, joihin oli kuvattuna kultakuteiset\nseldshukilaiset puolikuut.\n\nArasta opasti Haomaa pitkän matkaa järven pohjoispuolista rantaa\npitkin, kunnes he tulivat shaahin linnaryhmien kohdalle. Niiden\njärvenpuolisen laidan keskipalkoille johti leveä valkoinen\nvalkeamarmorinen silta, jonka kummassakin päässä oli jykevä kullattu\nportti.\n\n-- Tämä silta vie shaahin lempipuolison asunnon portin edustalle\n-- huomautti Arasta. Sitä myöten ei kukaan muu saa kulkea, kuin\nshaahi ja hänen lempipuolisonsa. Kun he tahtovat lähteä ajelemaan,\navataan kullatut portit, ja kahdeksanvaljakko, joka vetää jalokivistä\nsäteileviä vaunuja, karauttaa ulos linnasta ja ohjaa kulkunsa tälle\nsillalle.\n\n-- Kuka on shaahin lempipuoliso? -- kysyi Haoma hajamielisenä.\n\n-- Tällä haavaa hänellä ei kuulu olevankaan lempipuolisoa, siitäperin\nkuin Turkan Chatun on menettänyt nuoruutensa kauneuden ja joutunut\nepäsuosioon.\n\n-- Oletpa jo ehtinyt kokea yhtä toista, lyhyen olosi aikana hovissa.\n\n-- Kuuleehan sitä kaikennäköistä. Kun palvelijat ovat joutilaina,\nkertovat he toisilleen lakkaamatta hovin uutisia.\n\n-- Onko herrasi Demur nyt kotona? -- kysyi Haoma, joka oli kokonaan\nomien ajatustensa maailmassa ja joka ei näyttänyt olevan halukas\nkuuntelemaan enempiä hovijuttuja.\n\n-- Herrani Demur lähti juuri mennessäni aamukylpyyn, mutta on jo\nvarmaankin siitä palannut. Hän käski minun heti basaarista tultuani\ntuomaan tämän helminauhan hänen käteensä. Sillä tänään on hänen\nlemmikkinsä, Menishen, syntymäpäivä, ja vartijaani tahtoo antaa\nhänelle tämän kalliin lahjan.\n\nHaoma huomasi nyt, että Arasta varovasti kantoi kädessään\nsilkkikoteloa, jossa hän oletti tuon syntymäpäivälahjan piilevän.\n\nSamassa he kääntyivät yhdelle marmorisilloista, ja Arasta huomautti:\n\n-- Tämä silta johtaa siihen osaan shaahin linnaa, missä suurvisiirin,\nHassan Ibn Alin ja herrani Demurin asunnot ja puutarhat ovat.\n\n-- He kulkivat tätä siltaa pitkin leveän joen yli, jonka ohuesti\nväreilevään pintaan sillan valkeat marmoripatsaat kiemurtelevina\nkuvastuivat. Heidän saavuttuaan palatsin ulkomuurin portille,\nlöi Arasta portin vieressä riippuvalla rautakurikalla kolmasti\nseeteriporttiin. Se aukeni, ja vartija pisti ulos päänsä, nähdäkseen,\nkuka oli tulossa. Huomattuaan Arastan, oli vartija halukas ilman\nmuuta päästämään hänet sisälle. Mutta havaittuaan hänen seurassaan\noudon miehen, katsahti hän tähän kummeksien ja kysyi:\n\n-- Ken on tämä vieras?\n\n-- Se on parsilainen Haoma, herrani Demurin hyvä ystävä -- vastasi\nArasta. -- Hänellä on asiaa herralleni.\n\n-- Saattaa olla -- huomautti vartija. -- Mutta minun on kielletty\npäästämästä sisälle hoviin outoja vieraita ilman herrani lupaa.\nRiennä sinä suurvisiirin pojan luo vieraan tuloa ilmoittamaan. Vieras\nitse istukoon portin viereiselle rahille odottamaan.\n\nEi ollut muu neuvona, kuin mukaantua tähän hovimääräykseen. Arasta\npujahti siis sisälle portista, ja Haoma istuutui kivirahille\nodottamaan. Portti suljettiin Arastan jälkeen. Hetken kuluttua\nse jälleen raoitettiin, ja vartija ojensi raosta Haomalle ison\npäivänvarjostimen ja riikinkukon sulista tehdyn viuhkan. Näiden\nviileyttä tuottavien esineiden ojentaminen oli käynyt niin pian, ja\nportti oli taas niin viipymättä sen jälkeen sulkeutunut, ettei Haoma\nehtinyt huomauttaa näiden hänelle outojen kapineiden turhuutta. Hän,\njoka oli tottunut vuoriston polttavaan auringonhehkuun, ei suinkaan\npelännyt jokituulen lauhduttamaa lämpöä tuossa muurin laidalla.\nSenpä vuoksi hän varovasti asetti koreavärisen varjostimen ja upean\nviuhkan viereensä rahille. Kun hän siinä oli istunut hetken aikaa,\nrupesi oikealta pitkin rantaäyrästä tulemaan miehiä, joilla oli\nyllään jalkoihin ylettyvät valkeat kaaput ja niiden päällä lyhyemmät,\nvihreät vaipat. Päässä oli heillä isot punaiset turbaanit. Tämän\nparven etumaisena kulki vanha valkeapartainen mies. Mikäli Haoma\noli kuullut kuvailtavan mollia, muhamettilaisten pappeja, oli\nnäiden miesten puku noiden selityksien mukainen. Ja todella kantoi\nkukin koraanikääryä kädessään. He palasivat nähtävästi rukoilemasta\nmoskeasta. Jonon johtaja, valkeapartainen mies, iski, tultuaan Haoman\nrahin kohdalle, teräväkatseiset silmänsä häneen ja virkkoi, kääntäen\npäätään takanaan kulkevalle mollalle puoliääneen:\n\n-- Näitkö parsia? -- Noita vääräuskoisia koiria rupeaa nyt tulvimaan\ntänne.\n\n-- Pian heistä tulee vaaraa profetan pyhälle uskolle -- virkkoi tämä\nvastaukseksi.\n\nSen enempää ei Haoma kuullut. Mutta hän huomasi, että johtaja siirtyi\nastumaan puhuttelemansa mollan viereen, jonka jälkeen he vilkkaasti\nkäsiään huitoen jatkoivat keskusteluaan, arvatenkin äskeisestä\naineestaan.\n\n-- He eivät uskoamme tunne, ja jos vähän tuntevatkin, eivät sitä\nymmärrä, ja siksi he sitä tuomitsevat -- ajatteli Haoma itsekseen.\n\nSamassa kiintyi hänen huomionsa suippokokkaiseen veneeseen, joka\nkahden seisovillaan olevan miehen melomana lähestyi linnanpuolista\njoen rantaa. Veneen kokka sujahti seuraavassa tuokiossa maihin\nvähän matkan päässä, vasemmalla siitä paikasta, missä Haoma\nistui. Miehistä, jotka hypähtivät rannalle, oli toinen vanha,\nharvapartainen, toinen nuorempi. He alkoivat astua rantaa pitkin\nHaomaa kohti. Heidän tultua lähemmäksi, tunsi Haoma vanhemman\nmiehistä Shirujeksi, paenneeksi vankienvartijaksi. Hän näytti\nrasittavasta toimestaan erottuaan saaneen selkänsä vallan suoraksi,\nja hänen jalkansa liikkuivat entistään ketterämmin.\n\nShirujekin tunsi nyt Haoman ja säpsähti, mutta ei muuten ollut\nmillänsäkään, katsoi vaan eteensä ja joudutti hieman askeleitaan.\nJuuri kun hän kumppaninsa kanssa oli mennyt Haoman ohi, avattiin\nportti, ja herransa luota palaava Arasta astui siitä ulos. Saranoiden\nnarinan kuullessaan, käänsi Shiruje päätään.\n\n-- Herrani, Demur, käskee sanoa sinut tervetulleeksi, valtijas! Hän\nodottaa sinua tuolla sisällä -- sanoi Arasta.\n\nNyt avattiin portti kunnioittavasti selälleen ja Haoma astui,\nannettuaan kumartavalle vartijalle takaisin tarpeettomat\nviileysvehkeet, Arastan seuraamana hovin muurien sisälle. He tulivat\npitkään pylväskäytävään, jonka katolta kummaltakin puolen riippui\nköynnöskasveja.\n\n-- Näitkö Shirujen tuolla äsken? -- kysyi Haoma.\n\n-- Näinpä kyllä, ja olen jo tätä ennenkin muutaman kerran häntä\ntavannut. Ensi kerralla, kun hänet äkkiä kohtasin tuolla joen\nrannalla, hän kovin hämmästyi ja näytti kohta senjälkeen hyvin\nkiukkuiselta.\n\n-- Mitä hän täällä toimii?\n\n-- Kerrotaan hänen olevan visiiri Abu'l-ganaïmin palveluksessa.\nTuo toinen, joka äsken oli hänen seurassaan, oli myöskin visiirin\npalvelijoita, ja kerrotaan, että hän on valepukuinen assassiini, joka\nylläpitää yhteyttä Abu'l-ganaïmin ja Alamutin linnan assassiinien\nvälillä.\n\n-- Mikä mies on sitten tuo Abu'l-ganaïm.\n\n-- Se on shaahin entisen lempipuolison, Turkan Chatunin, suosikki\nja kätyri sekä jalon suurvisiirin, Hassan Ibn Alin pahin vihamies\nja vastustaja. Hän on monta kertaa koettanut syöstä syrjään\nsuurvisiirin, mutta kaikki hänen yrityksensä ovat olleet turhat.\n\n-- Hassan Ibn Alilla taitaa olla hallitsijansa järkähtämätön\nluottamus?\n\n-- Niin sanotaan.\n\nNäin puhuessaan olivat he pylväskäytävästä saapuneet, riippuvien\npuutarhojen ympäröimälle avaralle pihalle, joka oli kivitetty\nleveillä harmailla marmorilevyillä. Sen halki astuttuaan menivät\nhe sisälle Demurin palatsin suureen eteiseen, ja siitä vähän\npienempään saliin, jossa vallitsi miellyttävä viileys ja jonka\nkeskustassa korkea suihkulähteen säde pulppuili ylös rehevien\nkasvien keskeltä. Suihkulähteen vieressä loikoi Demur, ohut vihreä\nsilkkivaippa yllä, matalalla ja pitkällä vuoteentapaisella istuimella\npolttaen pitkävartista, hienohajuista narghile-piippua. Kaksi\npalvelijaa seisoi hänen pääpuolellaan isot viuhkat kädessä, valmiina\nkarkoittamaan liian lämmön herrastaan.\n\nHaoman astuttua sisälle Arastan seuraamana, hypähti Demur ylös\nmukavasta asennostaan, jossa hän oli nauttinut äskeisen kylvyn\ntuottamaa hyvinvoinnintunnetta, syleili herttaiseen tapaansa\nystäväänsä Haomaa ja virkkoi:\n\n-- Tuollaisena sinusta vielä enemmän pidän! Johan nyt rohkenet tulla\nihmisasunnoille.\n\nHän viittasi Arastalle. Tämä joutuisasti lykkäsi Haoman eteen korkean\nmusnud-patjan. Sitten Demur käski toisen viuhkojista asettumaan\nHaoman luo sekä toisen tuomaan hänelle pitkävartisen narghile-piipun.\nMutta kumpikin kohteliaisuudenosoitus oli Haomasta turha. Toiselle\npalvelijoista, joka alttiisti rupesi heiluttamaan komeata viuhkaansa,\nvirkkoi Haoma:\n\n-- Ystäväni, tuo vaivasi on tarpeeton, sillä eipä liika lämmin minua\nrasita.\n\nToisen palvelijan tuotua hänen eteensä pitkävartisen piipun, sanoi\nhän, tehden väistävän liikkeen kädellään:\n\n-- Kiitän tarjoumuksesta, mutta en saata siitä nauttia, sillä parsi\nei polta.\n\n-- Se minun olisi pitänyt muistaa ennalta, huudahti Demur. -- Rupean\nkuitenkin jo unhoittamaan tapojanne. Mutta sanohan, ystävä hyvä, mitä\nsinulle saan tarjota. Tahdotko mango-hedelmää, Ceylonin hehkuvia\nviiniä, vai haluatko mieluummin vahvaa ateriaa jalkamatkasi jälkeen?\nSano vaan, mitä ikinä halajat; paraalla, mitä huoneeni omistaa,\ntahtoisin sinua kestitä.\n\n-- Vieraanvaraisuuttasi kiitän ja olen valmis siitä myöhemmin\nnauttimaan. Mutta kaikkein ensiksi pyytäisin saada kanssasi\nkeskustella tärkeästä asiastani.\n\nTämän sanottuaan katsahti Haoma huoneessa oleviin palvelijoihin.\nEnnenkuin hän oli ehtinyt huomauttaa, että asiansa vaati keskustelua\nkahden kesken, oli Demur tajunnut hänen ajatuksensa ja viittasi\npalvelijoita poistumaan.\n\nHeidän mentyänsä, kysyi Haoma:\n\n-- Eivätkö nyt muut, kuin sinun korvasi ole puhettani kuulemassa?\n\nSilloin nousi Demur istuimeltaan ja kulki varpaillaan leveätä\ntaustaovea peittävän paksun punasilkkisen intialaisen laskosverhon\nluo, jonka hän äkkiä nosti. Pitkä, tyhjä solakäytävä vaan näkyi sen\ntakaa. Demur palasi vieraansa luo sanoen:\n\n-- Voit olla huoleti. Ainoastaan minun korvani ovat sinua\nkuuntelemassa, ja jos puhut puoliääneen, voit olla varma siitä, ettei\nkukaan muu kuule sanojasi.\n\n-- Haoma kertoi nyt, minkä suuren tehtävän Anahita oli hänelle\nuskonut ja kysyi senjälkeen:\n\n-- Voinko toivoa sinun, Demur, antavan minulle apukeinoja\ntiedustelumatkalleni? -- Sen teen varsin mielelläni, vastasi\nsuurvisiirin poika. -- Kotimatkalla käyttämääsi oritta olen käskenyt\nsäästää ja syöttää sinun varallesi. Siitä saat nytkin ratsun\nitsellesi.\n\n-- Mutta kumppanini Vohumeno tarvitsisi myös hevosta.\n\n-- Sen hän on saapa, ja aseita, rahaa, -- mitä vaan tarvitsette,\nkaikki on teille annettava matkaanne varten. -- Mutta kas vaan,\noletpa sinä nähnyt kertojattaren. Sinun osaksesi on tullut kunnia,\njosta ani harva voi kerskata. Sillä hän on vahvasti verhottu,\nkäydessään juhlina Raghan isossa sinisessä moskeassa, niin että vaan\nhänen sypressinsolakka vartalonsa on katseiden saavutettavissa. Mutta\nhänen silmänsä taitavat olla verrattoman ihanat, ja hänen kasvojensa\nsulo harvinainen?\n\n-- Hän on kaunis, ja näyttää hyvältä -- sanoi Haoma ujona ja punastui.\n\n-- Luulenpa että meidän erakkomme on ihastunut -- huudahti Demur,\niskien Haomalle veitikkamaisesti silmää. -- Vahinko vaan, että\nAnahita on sitoutunut ainaisesti pysymään impenä. Shaahikaan, tuo\nmahtava mies, ei saa nauttia hänen sulostaan, vaan on moskeassa\nkansan edessä vannonut suojelevansa kertojattaren viattomuutta.\n\n-- Lasket leikkiä vakavista asioista, sanoi Haoma -- soimaava ilme\ntummissa silmissään.\n\n-- No jospa laskenkin leikkiä Anahitasta, niin todenteolla kehoitan\nsinua toisaalta hankkimaan itsellesi hempeän toverin. Ensimäisen\naskeleen olet jo ottanut tulemalla sieltä, erämaastasi tänne linnaan.\nOlen jo sinuun tyytyväinen. Ja jos vaan tahdot, niin lahjoitan\nsinulle sievän intialaisen orjattaren. Tyttö on tuskin täyttänyt\nkuusitoista vuotta. Näin hänet äskeisillä markkinoilla ja ostin hänet\nkolmestasadasta kultarahasta. -- Melkoinen hinta! -- Voin vakuuttaa\nsinulle, että hän on viaton ja soma kuin puhkeamaisillaan oleva\nruusunnuppu. Hän on nyt lemmikkini Menishen seuralaisnainen. Mutta\nkernaasti saat hänet, jos tahdot.\n\nHaoma näytti olevan hämillään ja huomautti:\n\n-- Ei tehtäväni salli minun sellaisia ajatella.\n\n-- Emme puhu siitä enää tällä kertaa -- virkkoi Demur, joka huomasi\nvieraanvaraisissa pyrkimyksissään menneensä liian pitkälle. -- Toivon\nkuitenkin, että tahdot läsnäolollasi kunnioittaa sitä pientä juhlaa,\njoka kohta alkaa lemmikkini Menishen kunniaksi.\n\n-- Siihen suostun kernaasti, ellei perheesi ilo minun kauttani\nhäiriydy.\n\n-- Vieläpä mitä! Naiseni päinvastoin ovat hyvin uteliaat näkemään\nsinut, josta jo täällä hovissa puhutaan. Haaremista palattuamme vien\nsinut isäni suurvisiirin puheille. Olen puhunut hänelle sinusta, ja\nmielellään hän tahtoo sinuun tutustua.\n\n-- Outoa on minun niin ylhäisten eteen astua, ja luulen liian kauan\ntäällä viipyväni.\n\n-- Isäni ylhäisyyttä sinun ei tarvitse haikailla. Hän on\nyksinkertainen kuin kansan mies. Ja muuten on tuo Mervimin asia\nluullakseni hyvin arveluttava ja vaikea, sillä shaahi itse on hänen\ntuomionsa langettanut. Isäni voi siis antaa hyviä neuvoja, miten\nsinun on soveliaimmin menetteleminen.\n\n-- Mielipiteesi on oikea. Velvollisuuteni on siis sitä noudattaa.\n\n-- Tahdotko hetken odottaa tässä, Haoma? Pistäydyn sisähuoneessa\npukua muuttamaan.\n\nSamassa Demur näpäytti kädellään läheiseen pylvääseen ripustettua\nhopealevyä, jonka helähdyksestä Arasta hetken kuluttua riensi esille.\n\n-- Oletko ostanut helmikoristeen? kysyi Demur.\n\n-- Se on tässä, valtijas.\n\nHän ojensi herralleen basaarista noutamansa kotelon. Demur aukaisi\nsen ja otti siitä esille hienon helminauhan. Katseltuaan sitä hieman,\nsanoi hän:\n\n-- Hyvin toimitit tehtäväsi. Helmet ovat oikeita ja puhtaat kuin\nlähdeveden pisarat.\n\nJätettyään Arastan Haomalle seuraa pitämään, poistui Demur\nsisähuoneisiin luvaten pian palata.\n\nArasta asettui seisomaan suihkulähteen ääreen, vaieten, kuten\nhovipalvelijoiden oli määrä.\n\n-- Tuon sinulle terveiset Vohumenolta -- sanoi Haoma katkaisten\näänettömyyden. Hän on varmaankin oleva iloinen, kun kerron, miten\nhyvä sinun on olla -- sillä luulen, että sinulla todella on täällä\nmukavaa, koska noin läheisesti saat palvella suurvisiirin poikaa.\n\n-- Oloni täällä on niin hyvä, etten koskaan ole voinut sellaista\naavistaa. Herrani on minulle niin armollinen, että ilolla häntä\npalvelen. Ja kaikesta saan kiittää sinun hyvyyttäsi, valtijas.\nJospahan Ormuzd soisi, että joskus saisin sen sinulle palkita!\n\n-- Turhaan puhut palkitsemisesta. Osoita kiitollisuuttasi Ormuzdille\nhänen hyvistä lahjoistaan. Sillä kaikki hyvä, mikä tässä huonossa\nmaailmassa tulee osaksemme, johtuu Ormuzdin siunauksesta, hänen\nvalppaasta taistelustaan pimeyden ruhtinasta vastaan. Yhdy sinäkin\nOrmuzdin taistelujoukkoon!\n\n-- Ormuzdia koetan joka päivä palvella lukien Avestaa ja hoitaen\nhiilustan hehkua.\n\n-- Se minua miellyttää, että herrasi sallii sinun uskoasi hoitaa.\nSiinäkin suhteessa hän on suuren isänsä arvoinen.\n\nHe eivät ehtineet jatkaa keskusteluaan sen kauempaa, kun sisään astui\nkiireisesti komeapukuinen shaahin palvelija. Hän kääntyi Arastan\npuoleen kysyen:\n\n-- Missä on suurvisiirin poika?\n\n-- Hän on sisähuoneissaan pukeutumassa pientä kotoista juhlaa varten.\n\n-- Sen hän tehköön joutuisasti, sillä suurherramme shaahi on paraikaa\nhänen isänsä luona ja tahtoo viipymättä puhua hänen kanssaan aiotusta\nmetsästysretkestä.\n\nSamassa Demur, joka oli muuttanut ylleen paksusta valkoisesta\nsilkkikankaasta tehdyn viitan, ja sitonut ympärilleen leveän\npunapurppuravyön, palasi saliin.\n\n-- Vie armolliselle hallitsijallemme se viesti, että hänen nöyrin\npalvelijansa Demur heti rientää hänen käskyjänsä kuulemaan -- sanoi\nDemur, kuultuaan mistä oli kysymys, shaahin palvelijalle. Tämä\npoistui kiireisesti.\n\n-- Ikävä, että Menisheni nyt saa odottaa -- huoahti Demur,\npalvelijan mentyä, lyöden Haomaa olalle. -- Seuraa nyt minua isäni\nodotushuoneeseen. Shaahin lähdettyä pois isäni luota, vien sinut\nsisälle.\n\nDemurin seurassa alkoi Haoma astua avaroiden marmoripihojen,\nihmepuutarhojen ja riippukasvien koristamien pylväskäytävien läpi\nsuurvisiirin asuntoihin, jotka sijaitsivat lähinnä Melik shaahin\npalatsiryhmää.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nSuurvisiiri Hassan Ibn Alin avara odotussali oli hovisuojaksi\ntavattoman yksinkertainen. Paksujen huonetta ympäröivien harmaiden\nmarmoripylväiden välissä ei edes riippunut mitään silkkisiä\nlaskosverhoja, kuten muuten tämän aikuisissa upeammissa huoneissa oli\ntavallista. Ainoana koristuksena olivat seinä- ja kattomaalaukset\nsekä permantomosaiikki, jotka kaikki kuvasivat tapauksia ja\nsankareita Persian muinaistarustosta. Sillä vaikka islam jo aikoja\nsitten oli voitokkaasti kohoittanut lippunsa Persian hallitustalojen\nkatolle, muistettiin ja harrastettiin rikasmuotoisia ja jännittäviä\nmuinaisiranilaisia kansantaruja.\n\nMataloita patjaistuimia oli asetettu pilareiden ääreen luoksepääsyä\nodottavia varten. Nyt oli odotussali melkein tyhjä, sillä siihen\npäivän aikaan ei suurvisiirillä ollut yleistä vastaanottoa. Melik\nshaahilla näet oli silloin tapana oman yksityisen käytävänsä kautta\nmennä suurvisiirinsä luo puhelemaan tämän omassa työhuoneessa. Tämä\ntuttavallisuus johtui siitä, että Hassan Ibn Ali shaahi Alp Arslanin\neläessä, ja ennenkuin hän kohosi korkeaan asemaansa, oli ollut\nMelikin opettaja. Tästä syystä Melik yhä vielä, lavean ja mahtavan\nPersian hallitsijaksi tultuaan, suuresti kunnioitti Hassan Ibn Alia,\nnykyistä taitavinta neuvonantajaansa, kutsuen häntä tuttavallisessa\nkeskustelussa \"mestari Hassaniksi.\" Huolimatta siitä, että Hassan\nIbn Alin nuoruuden ystävä, sittemmin juonittelevaksi ja viekkaaksi\nkehittynyt Ibn es-Ssabbach jo hovissa ollessaan oli monasti koettanut\njärkyttää Hassanin rajatonta suosiota shaahin tykönä, ei se ollut\nonnistunut. Alamutin linnan herraksi päästyään, oli Ibn es-Ssabbach\nlakkaamatta salaisten fidaaviensa avulla jatkanut pyrintöjään.\nMutta kaikki hänen ja muiden asettamat ansat, vaikka olivatkin\nensin näyttäneet vaarallisilta, olivat kuitenkin kohta lauenneet.\nSillä aina Melik huomasi, että Hassan syystä kansalta oli saanut\nkunnianimen \"Nisam-el-mulk\" -- valtakunnan tuki. Eikä Melik mistään\nhinnasta tahtonut menettää tätä valtakunnan suunnatonta suojakatosta\nkannattavaa vankkaa tukipylvästä.\n\nPaitsi Haomaa, jota Demur mennessään sisälle isänsä työhuoneeseen\nshaahin puheille oli pyytänyt odottamaan etusalissa, oli siellä kuusi\nsysimustaa, purppurapaitoihin puettua nuubialaista orjaa, joilla oli\nkookkaat riikinkukonsulista tehdyt viuhkat käsissä. Sitäpaitsi oli\nvielä kolme henkivartijaa, joilla oli käyrät lyhyet miekat vyöllä\nja pitkät, pystyssä olevat keihäät kädessä. Erillä näistä seisoi\nrikasaseinen tummaverinen mies, jonka turbaanissa välkkyi häikäisevän\nkomeita jalokiviä. Tämä mies oli Melik shaahin henkivartiaston\njohtaja, haaremin kauneustuomari, visiiri Abu'l-ganaïm.\n\nHaomasta, joka istui syrjemmässä, pitkän seinän keskipalkoilla, alkoi\nodotus tuntua hieman vaivaavalta. Sillä suurvisiirin ovella seisovat\nmustat nuubialaiset loivat tuon tuostakin suuret muljottavat silmänsä\nuteliaasti häneen. Ja varsinkin Abu'l-ganaïm ahmi Haomaa katseillaan.\nTämän viekkaan näköisen hovimiehen huulilla lepäsi ivallinen ilme ja\nhän katseli Haomaa säädyttömän tarkasti, ikäänkuin piirre piirteeltä\nolisi tahtonut painaa hänen ulkomuotonsa muistiinsa. Tyyneenä Haoma\nensin kesti tuota katseiden tähtäilyä. Ja kun sitä jatkui, päätti hän\nolla tästä tungettelevaisuudesta välittämättä ja rupesi tarkastamaan\nkatto- ja seinämaalauksia. Kokonainen sankarimaailma levisi siinä\nhänen eteensä, ja Haoma, joka tunsi muinaistaruston, arvaili\nitsekseen, mitä sankana kukin kuva esitti, oliko se Rustemia vai\nSalia, vai muita. Ja syrjäkuvista hän koetti päättää, mitä seikkailua\nkukin kuvaryhmä esitti. Mutta pian tämä katselu kävi hajamieliseksi,\nja Haoma ikäänkuin vieraantuen heräsi pois siitä haaveilevasta uuden\nympäristön tarkastamisesta, johon hän äkkiä oli siirtynyt. Hänestä\ntuntui vastenmieliseltä viipyä näin kauan näiden seinien välillä,\nja hänessä heräsi taas elävinä ja valtavina kaikki ne ajatukset ja\ntunteet, jotka kahden kuluneen päivän tapahtumat olivat aiheuttaneet.\nVoimakkaasti hän myös tunsi pyrkimystä, niin kiireisesti kuin suinkin\npäästä uutta suurta yritystään toteuttamaan. Ja lopuksi hänen\nmielikuvituksensa kätköistä kohosi esiin kertojattaren pitkän kalteva\nmäki, tuuheine puineen ja tummine muurineen ja linnaseinineen.\nRuusunhohteinen kevättaivas näytti kaareutuvan mäen ja linnan ylitse\nja kaukainen hiljaisen tuulen humina ja laulurastaan iltasävelet\ntuntuivat tunkevan korvaan.\n\nHaoman haaveilu keskeytyi siitä, että suurvisiirin työhuoneen\npaksu, hopeakangilla koristettu seeteriovi aukeni ja asestettu\nkuuluttaja, joka tavallisesti kulki shaahin edellä tiedustellen\npaikan turvallisuutta, joutuisasti astui odotussalin läpi oviaukolle\npäin, joka johti shaahin asuntoihin vievään yksityiseen käytävään.\nTämän edelläkulkijan tulo oli merkki siitä, että Persian hallitsija\nseuraavassa tuokiossa oli tuleva samaa tietä.\n\nNuubialaiset orjat, henkivartijat ja Abu'l-ganaïm heittäytyivät\nvalmiiksi maahan käsien nojaan, ja Haoma, joka arvasi, että jotakin\nerinomaista oli tulossa, nousi seisomaan. Seeteriovi aukeni nyt,\nja suurvisiirin huoneesta astui etusaliin Melik shaahi, ei vielä\nneljääkymmentä täyttänyt mies, keltasilkkinen, säteilevillä\njalokivillä koristettu viitta yllä. Hänen vyöllään riippui lyhyt\nkäyrä miekka, jonka kultatuppeen oli kiinnitetty pieniä hehkuvia\nrubiineja ja smaragdeja. Päässä oli hänellä korkea valkea\nsilkkiturbaani, jonka höyhentöyhdön juurta kaunistivat tavattoman\nsuuret hohtokivet. Saattoi lisääntyvästä lihavuudesta huolimatta\nvielä huomata hänessä entisen sotasankarin ja maidenvalloittajan\nryhtiä. Mutta levollinen elämä, jota jo pitkät ajat hänelle oli\ntarjonnut Nisam-el-mulkin koko valtakunnan asioista huoltapitävä\nohjaus, oli painanut selvän leimansa Melik shaahin koko personaan.\nHänen sileäksi ajetulla leuallaan ja paksunpuolisilla punaisilla\nhuulillaan lepäsi hekumallisuutta ilmaiseva piirre. Mutta päättävästi\nsuljetuissa suupielissä kuvastui syvemmällä piilevää tarmokkaisuutta\nja tahdonlujuutta, joka tarvittaessa saattoi toimintana puhjeta\nilmoille. Kädessä kantoi Melik ohutta, kultanuppista sauvaa, jonka\nhän harvoin hylkäsi liikkuessaan kotoisissa asunnoissaan. Hänen\nsilmänsä olivat vilkkaat ja hänen tuliset ja läpitunkevat katseensa\ntuntuivat tarkastellessaan ympäristöä tahtovan koota niin paljon\nvaikutelmia kuin suinkin.\n\nKun Melik ohikulkiessaan loi silmänsä Haomaan ja näytti olevan hieman\nihmeissään, ettei hän muiden tavoin langennut maahan, kumarsi Haoma\nsyvään ja ojensi häntä kohti molemmat kätensä, kuten parsien oli\ntapana tervehtiä.\n\nMelik kuroitti ohutta sauvaansa häntä vastaan ja kysyi:\n\n-- Kuka olet?\n\n-- Olen parsi, Haoma nimeltäni, vastasi destur mobedin poika.\n\n-- Vai olet parsi. Heimosi asuinsijoilla tahdon ensi matkallani\nkäydä, sillä sitä valtakuntani kolkkaa en vielä tunne, vaikka se on\nvallan läheinen.\n\nTämän sanottuaan hymyili shaahi armollisesti, kulki edelleen ja\nkatosi asuntoonsa johtavan käytävän aukkoon. Nuubialaiset orjat, sekä\nhenkivartijat, jotka jo olivat ehtineet nousta pystyyn, seurasivat\nshaahia. Ainoastaan Abu'l-ganaïm viivähti hetken ja tiuskasi\nkiukkuisesti Haomalle:\n\n-- Etkö käsitä, tolvana, että sinun pitää tervehtiä shaahia niin kuin\nmuut?\n\n-- Sinä tervehdit shaahia omalla tavallasi, minä taas parsien\ntavalla. Enkä luule hallitsijaa siltä vähemmän kunnioittavani kuin\nsinäkään -- sanoi Haoma, koettaen pysyä tyyneenä, vaikka visiirin\njulkean kiukkuinen ääni häntä suuresti suututti.\n\n-- Hyvä! virkkoi Abu'l-ganaïm, jonka kiukku kiihtymistään kiihtyi.\n-- Luulet kai nyt, kun shaahi on armahtanut teitä, olevasi niin\nsuuri herra, että sinulla on oikeus tuoda hoviin uusia tapoja!\nVoin ilmoittaa sinulle, parsilaiskoira, että jos vielä joskus saat\nkunnian päästä hovin seinien sisälle, lähetän orjani jäykkää selkääsi\nnotkistamaan.\n\nTämän sanottuaan aikoi hän rajusti lyödä Haomaa selkään, antaakseen\nhänelle esimakua tulevasta kohtelusta. Mutta samassa Demur, joka\ntällä välin oli tullut ulos isänsä huoneesta ja seurannut visiirin\nkiukunpurkausta, astui ehkäisemään visiirin lyöntiä, huudahtaen\ntäynnä suuttumusta:\n\n-- Parsi on ystäväni ja kiellän sinua, Abu'l-ganaïm, häntä\nloukkaamasta.\n\nSäpsähtäen veti visiiri jo ojennetun kätensä takaisin ja virkkoi\nhieman kohteliaammin, kuitenkaan voimatta salata sappensa kuohumista:\n\n-- Luulin, että hovitapojen valvominen oli minulle uskottu tehtävä,\nja metsästysretkien menot sinulle, suurvisiirin poika!\n\nSe äänenpaino, jolla hän lausui sanat \"suurvisiirin poika,\" osoitti\nselvästi, kuinka syvästi hän vihasi ja kadehti sekä suurvisiiriä että\nhänen poikaansa.\n\nMutta hyvin tietäen, että valta nyt oli heidän käsissään, katsoi hän\nviisaammaksi jättää jatkamatta selkkauksia ja poistui pikaisesti\nsamasta oviaukosta, josta shaahikin.\n\n-- Kyllä hänelle vielä kostan tämän solvauksen, -- sanoi Demur\nvisiirin mentyä.\n\n-- Hänelle on saamansa valta noussut päähän -- virkkoi Haoma. --\nHarva kuolevainen näyttää voivan oikein ja hillitysti käyttää sitä\nvaltaa, joka hänelle on uskottu.\n\n-- Minua pahoittaa, että tällainen kohtelu on tullut osaksesi\nhovissa. Ja vielä lisäksi minua pahoittaa, etten tänään jouda\nhaihduttamaan sitä ikävää vaikutusta, jonka juuri olet saanut, sillä\nshaahi lähtee varhain huomisaamuna metsästysretkelle, ja tänään\ntäytyy minun koko loppuosa päivää valvoa sen valmistuksia. Mutta\nlupaathan, että pian taas tulet minua tervehtimään tänne. Silloin\npanen toimeen upean perhejuhlan yksinomaan sinun kunniaksesi.\n\n-- Kiitän kutsumastasi. Mutta enpä varmasti saata sanoa, milloin\nvoin tänne taas tulla käymään, sillä viipymättä aion lähteä\ntiedustelumatkalleni Kurdistaniin. Ja se luultavasti vie suuren osan\ntalvea.\n\n-- Mutta sieltä palattuasi käyt luonani. Voit muuten olla huoleti\nsiitä, että toimitan sinulle kaikki mitä matkallesi tarvitset.\n\nDemur kiiruhti pois metsästysvalmistuksia valvomaan.\n\nOmituiselta tuntui Haomasta nyt vallan yksin astua kuuluisan ja\nvoimakkaan suurvisiirin eteen. Mutta olihan Demur sanonut häntä\nystävälliseksi ja tavoiltaan yksinkertaiseksi. Ei siis erakonkaan\ntarvinnut häntä peljätä. Lisäksi hän juuri parseille oli osoittanut\nsuurta suosiota. Levollisena ja varmana Haoma siis meni suurvisiirin\novelle, jolle hän varovasti kolkutti. Syvä ääni kuului huoneesta\nkehoittavan astumaan sisälle, ja seuraavassa tuokiossa seisoi Haoma\nsuurvisiirin edessä.\n\nTämä oli pitkä mies, vanhuuttaan jo vähän kumaraselkäinen,\nharmaahiuksinen ja hyväkatseinen. Hänen työhuoneensa oli odotussalia\nvielä yksinkertaisempi. Siinä ei edes ollut maalauksia seinillä.\nHuone oli pienenläntä ja kaksi suurta, matalaa pöytää täytti\nsiitä melkoisen osan. Näille pöydille oli kasattu koko joukko\npergamentti- ja papyruskääryjä, sillä lukuisat olivat Hassan Ibn Alin\nvaltakunnan eri hallinnonosia koskevat muistiinpanot, suunnitelmat\nja ohjesäännöt. Kaikki valtiolliset asiat kulkivat tämän pienen\ntyöhuoneen kiirastuli-tarkastuksen läpi. Ja kuitenkin Hassan valitti,\nettei hän ehtinyt eikä voinut kaikkiin yksityiskohtiin perehtyä,\nvaikka hänellä olikin avustaja-tarkastajansa. Sillä joskin ijäkäs\nsuurvisiiri uhrasi suurimman osan päiväänsä ja melkoisen osan\nyötään valtion toimille, eivät yhden ihmisen voimat ja ajatuskyky\nsentään riittäneet niin avaran, eriaineksisen valtakunnan asioiden\ntäydelliseen pohtimiseen.\n\nLeveä ja korkea ikkuna aukeni puutarhaan päin, jonka puissa lenti,\nliverrellen, piipittäen, kaakattaen, jos jonkinnäköisiä lintuja.\nNämät olivat suurvisiirin hoidokkaita. Tuon tuostakin hän nousi\nnahkapalaltaan pergamenttikääryjensä luota ja viskasi siivekkäille\nsuosikeilleen jyviä ja ryynejä. Tämä suuri ihmisystävä oli myös\nsuuri eläinystävä. Nytkin istui leveällä ikkunalaudalla parvi\nkyyhkysiä, jotka kuherrellen ilmaisivat läsnäoloaan ja ruuanhaluaan.\nHieno avattava rautalankaristikko esti pieniä ruokavieraita sisään\nlehahtamasta. Sillä ne olivat niin kesyjä, että ne alituisesti\nolisivat häärineet ijäkkään ystävänsä ympärillä, häiriten valtion\nasiain korkeinta johtoa ja pannen pergamentti- ja papyryskääryt\nepäjärjestykseen.\n\nHaoman astuttua sisään, kohoitti Hassan Ibn Ali silmänsä edessään\nolevalta pergamentilta ja loi vieraaseen hyvän katseensa. Hän lykkäsi\nesiin samanlaisen nahkapatjan kuin se, jolla hän itse istui, ja\nvirkkoi kädenviittauksella kehoittaen Haomaa istumaan:\n\n-- Terve, parsilainen Haoma!\n\nMutta ennenkuin Haoma noudatti ylhäisen isäntänsä kehoitusta, hän\nhuudahti:\n\n-- Siunatkoon Ormuzd moninkerroin sinua, parsien jalo vapauttaja!\n\n-- Vapauttajanne on Melik shaahi. Minä olen vaan hänen palvelijansa\nja käskyjensä toimeenpanija. -- Mutta käyhän patjalle lepäämään, sillä\nolet kaiketi väsynyt pitkän jalkamatkasi jälkeen.\n\nHaoma noudatti nyt Hassanin kehoitusta.\n\n-- Miten jaksaa ystäväni, isäsi Iredsh? kysyi suurvisiiri. -- Siitä\non aikoja, kun hänet viimeksi näin.\n\n-- Hän on jo ijäkäs, mutta oli terve, kun muutama päivä sitten kävin\nkotiheimoni mailla. Hänen sydämensä on täynnä kiitollisuutta jalon\ntekosi vuoksi. Nyt saavat parsit taas vapaasti noudattaa tapojaan ja\nhoitaa uskoaan. Se on arvaamattoman suuri lahja.\n\n-- Eri kansan osien tyytyväisyys ja onni on valtakunnan paras tuki.\n-- Olenpa muuten kuullut, että aiot muuttaa parsien uskoa. Mihin\nsuuntaan nämät muutospyrintösi käyvät?\n\n-- En tahdo suorastaan muuttaa parsien uskoa, tahtoisin vaan\npuhdistaa sitä ja saattaa sen runsaampia hedelmiä tuottavaksi. Sillä\nylen suuri on Ahrimanin voima, koska ihmiset veltosti edistävät\nOrmuzdin valtaa. Virkeäksi Ormuzdin taistelujoukoksi tahtoisin nostaa\nheimoni.\n\n-- Mutta oletko myöskin punninnut, kuinka vaaralliset kaikki\ntaisteluliikkeet ovat näin avarassa ja eriaineksisessa valtakunnassa?\nMinun hiukseni ovat vaalenneet ponnistellessani levollisuuden ja\nrauhan aikaansaamiseksi. Ja sittenkin huomaan kuohuvan tyytymättömiä,\njoita tuntuu olevan mahdoton saattaa tyytyväisiksi.\n\n-- Tarkoitukseni ei ole levottomuuksien nostaminen ja rauhan\nsiunausten hävittäminen. Tahdonpa kehoittaa heimoani taistelemaan\nvakaumuksen, virkeän innostuksen ja väsymättömän rakkauden aseilla.\nTahdon vaan opettaa ihmisiä itsessään ja ympärillään vihaamaan\nja vastustamaan pahaa, joka voimakkaana ja elinjuuria kalvavana\nnäivetyttää luomakuntaa.\n\n-- Näitä aseitasi en moiti. Ne voivat, viisaasti käytettyinä,\ntuottaa hyviä voittoja. -- Poikani kertoi minulle äsken, että\nolit ruvennut kertojattaren, Anahitan, tiedustelijaksi, ajaaksesi\nkurdilaispäällikön, Mervimin asiaa.\n\n-- Se luottamustoimi on osakseni tullut.\n\n-- Tiedätkö myös, että tuo Mervimin asia on hyvin arkaluontoinen,\njopa sangen vaarallinenkin?\n\n-- Luulen sen tarjoavan paljon vaikeuksia.\n\n-- Se tarjoaa ylen paljon vaikeuksia. Sillä shaahi on itse\nlangettanut Mervimin tuomion ja karkoittanut hänet maanpakoon. En ole\nunhoittanut tuon onnettoman kurdilaispäällikön asiaa, mutta minun on\ntähän asti ollut mahdotonta uudelleen kajota siihen tai ottaa sitä\nesille, sillä ylen vahva ja suuri on Jusufin puolue ja tavattoman\nsuuria mullistuksia asian vireillesaattaminen matkaansaisi.\n\n-- Luuletko Mervimia viattomaksi ja syyttömästi tuomituksi?\n\n-- Hyvin paljon on syitä tähän luuloon, vaikka viimeinen varmuus\npuuttuu.\n\n-- Silloin on velvollisuuteni viipymättä lähteä hänen asiaansa\ntiedustelemaan.\n\n-- Asia on tutkittava; siitä ei ole epäilystä. Toinen kysymys on,\ntokko juuri nykyhetki on siihen sovelias.\n\n-- Mutta Mervim on jo ilmaissut asiansa kertojattarelle. Sitä ei nyt\nenää voi jättää ajamatta, mikäli olen kuullut. Eikä vaaraa liene\nkertojattarella, koska asiata ensin tiedustellaan.\n\n-- Jo pelkkä tiedustelu on nostava mielet kuohuksiin ja fidaavien\nlukuisat salaiset laumat toimimaan. Pelkään, että nykyinen nuori\nkertojatar on joutuva ainakin yhtä ankaroiden hyökkäysten alaiseksi,\nkuin hänen onneton edeltäjättärensä.\n\n-- Olen huomauttava hänelle yritykseen yhdistyneitä vaikeuksia ja\nvaaroja. Mutta luulen, ettei hän niitä säikähdä, sillä hän pitää\ntehtäväänsä pyhänä.\n\n-- Siitä hänen ei suinkaan tarvitsisi luopua. Viisaus ja varovaisuus\nvaatisi vaan yritystä hieman lykkäämään.\n\n-- Mutta vitkasteleva viisaus ja varovaisuus saattavat kuolettaa\noikeuden. Mervim on jo niin kauan kärsinyt.\n\n-- Kas niin, minäkin olen samaa mieltä, että Kurdilaista on\nautettava. Tunnen vaan tarpeeksi Alamutin juonet, jonka vuoksi\ntahdoin miettimisaikaa, asiaa punnitakseni. Aionpa puolestani vielä\nkerran tarkoin tutkia Mervimin asiaa ja toimia omalla tahollani. --\nSinulla näyttää olevan isäsi hehkuva toiminnaninto. Tunnen sen jo\npalavasta silmästäsi. -- No niin, en tahdo nuorta intoasi jäähdyttää\nenkä ehkäistä. Voithan matkustaa läntisten parsien luo asiaa\ntiedustelemaan. Mutta älä anna esiintymisellesi siellä julkisuuden\nleimaa, vaan toimi enemmän hiljaisuudessa ja yksityisesti. Minä\nryhdyn puolestani varokeinoihini. Ja voit hädän tullen luottaa apuuni.\n\n-- Suosiostasi ja avunlupauksestasi sinua sydämestäni kiitän, heimoni\nhyväntekijä!\n\nHaoma älysi nyt, että hän jo sangen paljon oli vienyt aikaa ahkeralta\nsuurvisiiriltä, ja teki lähtöä.\n\n-- Aiotko jalan palata rotkoasunnollesi? -- kysyi vanhus Haoman\nnoustua.\n\n-- Se on aikomukseni.\n\n-- Onpa siis tärkeätä, että annan sinulle pari tai kolme asestettua\nmiestä sinua ulos kaupungista ja puoliväliin kotimatkaasi saattamaan.\nSillä muuten väijyvät fidaaviparvet sinut korjaavat huostaansa. He\nnäet pitävät tarkasti huolta kaikista, jotka minun luotani menevät\npois. Heillä on vakoilijansa kaikkialla.\n\n-- Ormuzd on minua suojeleva, koska liikun hänen asioillaan. Luulenpa\nsiis tarjoamaasi turvajoukkoa tarpeettomaksi.\n\n-- Päinvastoin se on välttämätön. Tänne tullessasi olit tuntematon\nja pelkkä parsi. Täältä lähdettyäsi olet epäilemättä tunnettu niille\nväijyville joukoille, jotka vaanivat jokaista hyvien tekojen polulla\nvaeltavaa. Suostu siis tarjoumukseeni.\n\nNäin sanottuaan Hassan Ibn Ali näpäytti hopealevyään. Hetken kuluttua\ntuli palvelija sisään, ja suurvisiiri virkkoi hänelle:\n\n-- Käske tänne viipymättä kolme vahvasti asestettua miestä. Aseensa\nhe peittäkööt avaroihin vaippoihin, sillä heidän tulee lähteä\nturvasaattona kaupungista.\n\nPalvelija katosi määräyksen saatuaan, eikä Haoman tarvinnut pitkään\nodottaa, ennenkuin nuo kolme saattajaa ilmestyivät. Kiitoksensa\nja jäähyväisensä lausuttuaan suurvisiirille, poistui Haoma hänen\ntyöhuoneestaan, kulki turvajoukkonsa kanssa avaran odotussalin\nläpi ja alkoi astua saattajiensa osoittamaa kaitaa ja pitkää\nsalakäytävää. Hyvän aikaa kuljettuaan kaikennäköisten käytävien,\nsokkeloiden, pienten pihojen ja puutarhojen kautta, saapui Haoma\nseuralaisineen pienelle lukitulle, muurissa sijaitsevalle portille.\nTämän lukon aukaisi yksi vartijoista, ja seuraavassa tuokiossa olivat\nkaikki neljä Raghan läpi virtaavan leveän joen rannalla. Saattajat\nviittasivat Haomaa astumaan rannalla olevaan veneeseen, johon hänen\njälkeensä nuo kolme turvasoturia myös astuivat. Vene lykättiin\nvesille, ja kaksi sotureista alkoi meloa sitä kaupungin pohjoiselle\nportille päin.\n\nVenematkansa suoritettuaan, kuljettuaan basaarien ohi ja lopuksi\njätettyään taakseen Raghan pohjoisen portin, suuntasivat nämät neljä\nmiestä kulkunsa vuorikoskea kohti. Hämärä rupesi jo laskeumaan\nmaille, kun Haoman asuinpaikan kalliot ja sirolatvaiset sypressit jo\nläheltä näkyivät. Silloin pysähtyi Haoma ja sanoi kääntyen pienen\nturvajoukkonsa puoleen:\n\n-- Nyt, ystäväni, en enää tarvitse saattoanne. Sillä muutaman\nkivenheiton päässä on asuntoni.\n\nHän erosi heistä rientäen rotkoasuntoonsa.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nTurkan Chatun, joka pitkät ajat oli haaremissa nauttinut shaahin\nlempipuolison kunnia-arvoa, oli jo joku aika sitten menettänyt\nsen ja ollut pakoitettu muuttamaan pois erityisestä shaahin omien\nasuinhuoneiden läheisyydessä sijaitsevasta haaremirakennuksesta.\nKerrottiin Melikin tällä haavaa olevan vallan ilman erityistä\nlemmikki-kaunotarta, sillä eräs arapialainen tyttö, jonka hän kerran\nmatkoillaan oli itselleen katsonut ja hoviinsa tuonut, oli lyhyen\naikaa hovissa oleskeltuaan kuollut -- Turkan Chatunin myrkyttämänä,\n-- kuten kuiskailtiin.\n\nTurkan Chatunin arvo ja vaikutusvalta ei siltä ollut vallan\nvähäiseksi supistunut, sillä hän oli lahjoittanut Melik shaahille\npojan, Machmudin; ja koska Machmud myös saattoi tulla kysymykseen,\nMelikin vallanperijää määrättäessä, oli luonnollista, että Turkan\nChatunilla syrjäisempäänkin asemaan jouduttuaan oli muhkeammat olot\nkuin muilla haaremin naisilla.\n\nSaman päivän illalla, jolloin Haoma oli hovissa käynyt, istui Turkan\nChatun pienessä sisähuoneessaan leveällä silkkipatjaistuimella.\nKorkeajalkainen hopealamppu levitti himmeätä levottomasti\nliehuvaa valoansa huoneen räikeänpunasille silkkiverhoille. Tässä\nvalaistuksessa olivat Turkanin kasvot vielä erinomaisen kauniit; ja\njos ei olisi ottanut huomioon hänen vartalonsa lisääntyvää, haaremin\nkauneuslakien mukaan jo hieman liiallista lihavuutta, olisi pitänyt\nMelikiä tavattoman vaativaisena kauneusmaun valtakunnassa, koska hän\njo oli hänet hyljännyt. Mutta tuli vielä lisää toinen seikka, joka\nselitti, miten shaahi näin verrattain pian oli syrjäyttänyt Turkanin.\nTämän ääni oli näet matala ja hieman karkea, enemmän miehen, kuin\nnaisen ääneen vivahtava. Melikillä taas oli tässä suhteessa hyvin\nvaativainen korva. Hän ei ollut tarpeeksi voinut ihailla ja kehua\narapialaisen tyttövainajan sulavaa ääntä. Ja Turkanin viehkeimmän\nkauneuden kadottua, tämä äänen karkeus näytti työntävän luotaan\nMelikkiä.\n\nVanha, paksuhuulinen numiidialainen orjatar, jonka vanukkeinen\nkiherätukka jo harmahti, seisoi shaahin entisen lemmikin edessä, ja\nmolemmat naiset juttelivat puoliääneen.\n\n-- Oletko siis aivan varma siitä, että Barkijárokin imettäjä yhä\nedelleen on puolellamme? -- kysyi Turkan Chatun.\n\n-- Siitä panen vanhan pääni pantiksi, valtijatar. Hän saa sinun\nkauttasi niin paljon etuja ja lahjoja, ettei hän ikipäivinä luovu\nmeitä auttamasta.\n\n-- Hän antaa siis Barkijárokille yhä edelleen paljon makeisia?\n\n-- No sen voin vakuuttaa. Jo sen pojan vatsa kuuluu olevan niin\nhuono, ettei hänestä ikinä tule hallitsijaa.\n\n-- Näet asiat liiaksi ruusunvalossa. -- Ei huono vatsa vielä ihmistä\ntapa tai tee kykenemättömäksi. -- Eikä sinun muuten tarvitse antaa\ntuon imettäjän tulla siihen luuloon, että hän tekee meille suuren\npalveluksen tuolla namujen syöttämisellä.\n\n-- Kyllähän se imettäjäeukko tuon tuostakin valittaa virkansa\nvaikeutta. Hovilääkäri on näet antanut ankarat hoitomääräykset pojan\nkivulloisuuden vuoksi, ja imettäjä vetää jo sitä virttä, että tuo\nmakeisien antaminen voi käydä hänelle sangen vaaralliseksi, jos se\ntulee ilmi.\n\n-- Tuon hän tietysti sanoo, saadakseen paremman palkan. Voithan\njoskus pistää hänelle jonkun helminauhan ja pari kultarahaa enemmän,\nkunhan hän vaan lopettaa mankumisensa. -- Miten pikku Machmudini\njaksaa?\n\n-- Siinä on vasta riski poika. Syö jo kuin mies, on vahva ja iloinen.\nEi sen parempaa hallitsijanalkua voi ajatella. Äsken hän pantiin\nnukkumaan.\n\n-- Se on hyvä. Saat siis mennä levolle sinäkin, sillä en enää\ntarvitse sinua tänään.\n\nTämän kuultuaan heittäysi orjatar alas pehmeälle matolle emäntänsä\neteen ja kuiskasi:\n\n-- Allahin haltuun, valtijatar!\n\nSitten hän hiljaa poistui huoneesta.\n\nTurkan Chatun jäi orjattaren mentyä, istumaan, pysyen liikkumatta\nsilkkipatjallaan, sillä hän näytti odottavan ja tarkasti kuuntelevan\njotakin. Odottaessaan hän aukaisi kultaketjussa kaulassaan riippuvan\npienen hajuvesipullon, kaasi sen sisällyksestä vähän käsilleen ja\npirskoitti sitä patjoille. Pieni huone täyttyi huumaavan vahvalla\ntuoksulla. Tuskin oli hän ehtinyt sulkea hajuvesipullonsa tulpan, kun\nhän kuuli vastaisen seinän laskosverhon takaa hiljaista naputusta.\nEikä hän antanut sen toistua, vaan hypähti ylös istuimeltaan, otti\nesiin avaimen ja aukaisi verhon takana piilevän matalan oven.\nKyyristyen tuli siitä sisälle eunukiksi puettu mies.\n\n-- Iltaa, rakas Abu'l-ganaïm, -- sanoi Turkan Chatun!\n\n-- Iltaa, armas Turkan. Joko olet kauan minua odottanut?\n\n-- Tulit hyvään aikaan, sillä sain juuri parhaiksi orjattareni, tuon\nvanhan mustan apinan, täältä pois. Istuhan, rakkaani.\n\nHeidän istuttua vieretysten patjoille, virkkoi visiiri Abu'l-ganaïm.\n\n-- Olisin jo tullut aikaisemmin, mutta muuan tehtävä minua pidätti.\n\n-- Onko sinulla ollut ikävyyksiä, rakkaani?\n\n-- Eipä juuri ikävyyksiä. Oiva saalis vaan pääsi käsistäni.\n\n-- Kerro, kerro!\n\n-- Täällä näet tänään kävi suurvisiirin pojan tykönä eräs ylhäinen\nparsi, joku profeetta tai senkaltainen -- muuten parsien destur\nmobedin, Iredshin poika.\n\n-- Ystävämme Ibn es-Ssabbachin vihamiehen poika.\n\n-- Niin juuri. Haoma on hänen nimensä. Shiruje ja palveluksessani\noleva valepukuinen fidaavi näkivät hänen menevän sisälle\nsuurvisiirin pojan portista. Myöhemmin tapasin tuon saman parsin\nsuurvisiirin odotussalissa. Ei hänen käyntinsä siis ollut pelkkää\nyksityistä laatua, vaan oli sillä epäilemättä tärkeä \"valtiollinen\"\nmerkityksensä. Sen saattoi jo huomata hänen ylpeästä kumarruksestaan\nshaahin edessä.\n\n-- Varmuus ja ylhäinen suosio tavallisesti synnyttävät alhaisossa\nylpeyttä.\n\n-- Minunkin edessäni hän esiintyi tavattoman jäykästi, tuo koira! --\nNo niin. Tuo parsi oli mielestäni oikea makupala, jonka vuoksi annoin\nShirujelle ja fidaaville toimeksi ottaa hänet kiinni, kun hänen piti\npoistua linnasta. Tämä työ oli Shirujelle varsin mieluinen, sillä\nhän sanoi tahtovansa omasta puolestaan kostaa parsille, joka oli\nriistänyt häneltä ammatin ja karkoittanut hänet pois parsien luota.\n-- Mutta parsi oli meitä viekkaampi, hän ei palannutkaan samaa tietä\nkuin tuli. Vaan kaukaa näkivät Shiruje ja fidaavi hänen astuvan\nveneeseen kolmen vartijan seurassa. Takaa-ajo olisi ollut turha.\n\n-- Sepä oli vahinko.\n\n-- Todella suuri vahinko. Sillä olisimme epäilemättä kiduttamalla\npuristaneet parsista esille tiesi mitä tärkeitä tietoja. Ja sitten\nolisin elävänä tai puolikuolleena lähettänyt hänet Alamutiin lahjaksi\nIbn es-Ssabbachille. Luulen että tämä ystävämme olisi lahjasta\nsydämellisesti iloinnut. Sillä vaikka se ei olisi ollutkaan hänen\nvihollisensa Iredsh, niin olisi se ollut tämän poika, siis sinnepäin.\nJa varmaankin Nisam-el-mulk olisi ollut kiukkuinen kuullessaan,\nmiten hänen turvattinsa oli käynyt. Harva seikka tuottaa minulle\nniin vilpitöntä iloa, kuin kiusanteko tuolle kaikkivaltiaalle\nukkonahjukselle.\n\n-- Onkohan hän oikein luotettava tuo Shiruje? Etköhän liian\nanteliaasti suo hänelle luottamustasi? Sinun pitäisi muistaa, että\nhän on parsi.\n\n-- Sitä en unhoita. Mutta hän on nykyään parsien vihollinen, joutui\npakomatkallaan fidaavien käsiin ja vannoi silloin rupeavansa Alamutin\nasioita ajamaan. Tähän asti ei ole ollut pienintäkään syytä hänen\nuskollisuuttaan epäillä. Hän tuntee sen kamalan rangaistuksen, joka\nodottaa luopiofidaavia. Luulen, että Alamutilla ja meillä voi olla\npaljon hyötyä hänestä, sillä hän tuntee parsit.\n\n-- Assassiinien suurmestari siis yhä edelleen hautoo kostoaan\nmolemmille nuoruudenystävilleen?\n\n-- Hän ei lepää, ennenkuin hän on saanut heistä verisen koston.\n\n-- Se on lohdullista meidän asiallemme. Mutta luuletko, että tuohon\nrautaiseen suurvisiiri-vanhukseen mikään pystyy ja että hän edes\nkoskaan lähtee niin kauas pesästään, että fidaavit pääsevät hänen\nkimppuunsa?\n\n-- Totta kai ainakin ensi keväällä, kun hänen täytyy lähteä\nveronkantoa järjestämään Kasviniin.\n\n-- Mutta jos hän ei lähdekkään sinne itse.\n\n-- Asiat ovat kehittyneet sille kannalle, että hänen läsnäolonsa\nsiellä on miltei välttämätön.\n\n-- Mutta häntä ympäröi vahva vartijajoukko.\n\n-- Vartijoidenkin täytyy nukkua. -- Ja fidaaveilla on tarkka käsi\ntikaria tähtäämään.\n\n-- Mutta heitä ei päästetä tarpeeksi lähelle tikariaan iskemään.\n\n-- Nuoli iskee kauempaakin.\n\n-- No niin, koska nyt vielä puhumme näistä ikävistä valtiollisista\nasioista, rakas Abu'l-ganaïm, niin en tahdo jättää koskettelematta\nBarkijárokin tulevaisuutta. Tiedätkö varmasti, että Melik yhä\nedelleen aikoo häntä vallanperijäkseen?\n\n-- Sen tiedän varmasti. Sillä mitä suurvisiiri tahtoo, sitä tahtoo\nmyös Melik.\n\n-- Mitä olet siis ajatellut Barkijárokin suhteen?\n\n-- No, jahka hän tulee mieskuntoiseksi, niin kyllä hänen heikko\nterveytensä saa kuoliniskunsa haaremin viettelyksistä.\n\n-- Mutta kuka avaa hänelle näiden viettelysten oven?\n\n-- Häntä ympäröivä muuri ei ole niin korkea ja vankka, kuin se, jonka\nNisam-el-mulk on rakentanut itsensä ja shaahin ympärille.\n\nAbu'l-ganaïm oli tämän keskustelun kuluessa ja varsinkin sen\nloppupuolella vajonnut jonkunmoiseen välinpitämättömyyteen. Se ei\njäänyt Turkan Chatunilta huomaamatta, ja senvuoksi hän laski kätensä\nliittolaisensa olalle ja virkkoi:\n\n-- Lopettakaamme jo keskustelu näistä ikävistä asioista. Toivon että\ntulit muutenkin tänne kuin niistä puhumaan, tarkoitan, että tulit --\nminunkin vuokseni. Nyt kai jäät kauaksi tänne luokseni sillä ikävät\novat päiväni, ja unettomuus on öideni kumppani.\n\n-- Minua pahoittaa, etten tällä kertaa voi jäädä pitemmäksi ajaksi.\nSillä shaahi lähtee huomenna varhain metsästysretkelle, ja onneton\nse, joka ei ajoissa ole jalkeilla ja valmis. Melik on sentään vielä\nhekumoivasta elämästään huolimatta säilyttänyt jonkun verran entistä\nsoturikomentoaan.\n\n-- Noin ei Abu'l-ganaïm ennen puhunut. -- Tuo on veruketta, pelkkää\nveruketta.\n\nNäin huudahdettuaan karkasi Turkan Chatun patjaistuimelta seisomaan,\nja harmin puna hohti hänen poskillaan.\n\n-- Hiljaa, armaani, kehoitti visiiri. -- Unhoitat, että meidän tulee\nkuiskata, korkeintaan puhua puoliääneen. Sillä jos noin kiivastut,\nvoi käyntini täällä käydä minulle sangen kalliiksi. Jos vaan jotkut\nurkkivat korvat eroittavat äänemme, niin ei ole sanottu, että tämä\neunukkipukuni tai kauneustuomariammattini tähän myöhäiseen yön\nhetkeen puolustaisi täälläoloani.\n\nSen sijaan, että tämä huomautus, joka lausuttiin hieman ivallisella\näänellä, olisi rauhoittanut Turkania, saattoi se hänen verensä vielä\nkovempaan kuohuntaan. Hän hiljensi äänensä, mutta tiuskasi kähisten:\n\n-- Parasta on, että tuot mallivyösi mukaasi, kun ensi kerralla tulet.\nEhkäpä käytkin täällä nyt enää vaan virkatehtävilläsi.\n\n-- Rauhoitu, armaani, sanoi Abu'l-ganaïm, joka nyt huomasi, että\nTurkan oli pahalla päällä. -- Miksi äkkiä muutut noin katkeraksi?\n\n-- Eikö minulla kenties ole syytä katkeruuteen? Olethan kokonaan\nmuuttunut viime aikoina: sinulla on aina kiire.\n\n-- Tiedät, etten täällä hovissa istu kädet ristissä -- huomautti\nvisiiri, jonka sappi myös helposti kuohahti.\n\n-- No niin. Omista vaan tästälähin kaikki aikasi hovin asioille.\nSsmarkandin ruhtinaan tytär on liiaksi ylpeä kerjätäkseen\ntäälläkäyntejäsi ja seuraasi.\n\n-- Hyvä! -- sanoi Abu'l-ganaïm, nousten patjaistuimelta ja ottaen\nmuutaman askeleen pientä salaovea kohti. -- Myöskin visiiri\nAbu'l-ganaïm on liian ylpeä kauempaa pysyäkseen seinien sisällä,\nmistä hänet puoleksi ajetaan ulos. -- Luulin, että apuni täällä oli\ntarpeellinen; olen luullut, että _minulla_ täälläkäynneistäni ja\nyhteisistä tuumistamme on ollut _vähemmän_ hyötyä odotettavissa.\nMutta näytän olevan tarpeeton. Hyvästi Turkan Chatun!\n\nHän aikoi juuri nostaa salaovea peittävää laskosverhoa, mutta\nkatsahti sitä ennen taakseen, nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen\nmenettelytapansa oli tehnyt Turkaniin.\n\nTämä seisoi siinä loimuavan hopealampun valossa, käsivarret uhkaavina\nrinnan yli ristissä ja suuret ruskeat silmät säihkyvinä. Hän oli\npeloittavan kaunis, ylevän ärtynyt kuin vihoitettu naarasjalopeura,\njoka asettuu hyökkäysasentoonsa. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen\npovensa kohoili rajusti, ja hänen leimuavat katseensa osoittivat\nsyvintä katkeruutta ja loukkautunutta ylpeyttä.\n\nSelittämätön taikavoima tuntui pidättävän visiiriä. Turkan näytti\nhänestä nyt kauniimmalta kuin koskaan ennen; hän huomasi, ettei hän\nnyt voinutkaan poistua, vaan että hänen täytyi lepyttää hurjistunut\nkaunotar ja jäädä hänen luokseen. Hän astui muutaman askeleen\nTurkania kohti ja kuiskasi, luoden häneen intohimosta välkähtävät\nkatseensa:\n\n-- Anteeksi, armaani, äskeinen tylyyteni. Olen ollut niin vaivattu ja\närtyinen koko illan...\n\nTurkan, joka hyvin huomasi, minne tuuli nyt oli kääntynyt, päätti\nhieman kiusata rakastajaansa. Hän pysyi yhä äskeisessä asennossaan ja\nvirkkoi:\n\n-- Melikillekään en koskaan anna anteeksi. Ja vaikka olen hyljätty\nhallitsijan puoliso, en kuitenkaan unhoita, että suonissani virtaa\nruhtinaallista verta.\n\nVisiiri tiesi, ettei hän kauan saattanut olla vihainen, lähestyi\nhäntä ja sanoi imartelevan lempeällä äänellä:\n\n-- Rakas Turkan, unhoittakaamme pois, äskeinen pieni kiista.\nTiedäthän, että sinua kaikesta huolimatta rakastan.\n\nKun Turkan edelleen pysyi jäykkänä ja välinpitämättömän näköisenä,\nkietoi Abu'l-ganaïm käsivartensa hänen ympärilleen ja kuiskasi hänen\nkorvaansa:\n\n-- Rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta maailmassa, sillä sinussa\non voimaa ja intohimoa! Enkä voi elää ilman sinun rakkauttasi, sen\ntiedät varsin hyvin.\n\nHeikkoa vastustusta tehden antoi Turkan vetää itsensä silkkipatjoille\nistumaan. Ja hetken kuluttua oli heidän äskeinen kiivastumisensa\nunhoittunut.\n\n-- Sinulla on häikäilemättömän luja tahto -- sanoi Turkan, silittäen\nvisiirin tuuheata tukkaa -- ja siksi pidän sinusta. Tahtosi ei alistu\nkenenkään alle.\n\n-- Paitsi sinun.\n\n-- Siksi rakastan sinua palavasti ja voin uhrata sinun edestäsi\nkaikki -- kuuletko kaikki!\n\n-- Lahjoittaessasi minulle lempesi, jo annat minulle kaikki!\n\n-- Kuulehan! Olet välistä, pahalla päällä ollessasi, huomauttanut,\nettei lempeni muka ole vilpitön, että tahdon vaan saada pikku\nMachmudin oikeutta ajetuksi ja hänet vallanperijäksi. -- Luuletko\ntodella, että niin paljon pitäisin Melikin lapsesta?\n\n-- No emme siitä puhu nyt, -- onhan hän myös sinun lapsesi.\n\n-- Olkoon! Mutta jos hänen vallanperimyksensä tuleekin varmaksi, olen\nsitä vaan käyttävä keinona.\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\n-- Olen käyttävä sitä kostoni keinona. Yhtä palavasti kuin sinua\nrakastan, yhtä leppymättömästi vihaan Melikiä, en senvuoksi, että\nhäntä koskaan olisin rakastanut, vaan siksi, että hän on solvaissut\nminua, Ssamarkandin ruhtinaan tytärtä!\n\n-- Mutta älkäämme taas eksykö valtion asioihin, armaani. Säästäkäämme\nnämät lyhyet hetket lempemme viehkeille vaatimuksille, sillä kohta\nrupeaa aamu valkenemaan.\n\n-- Niin, tehkäämme se, rakas Abu'l-ganaïm. Mutta sitä ennen täytyy\nminun vielä sanoa, että kostotuumillanikin on vielä toinen tarkoitus.\n\n-- Olet täynnä arvoituksia tänä yönä.\n\n-- Kostoni Melikille tarkoittaa vaan palavan kiintymykseni ja lempeni\nosoitusta sinulle. Tiedät, että Melik ensi kesänä lähtee kuuluisalle\nBagdadin-retkelleen.\n\n-- Sen tietävät jo muutamat. Mutta hänellä on koko armeija mukanaan\nsilloin. Häntä lähelle on vielä monta vertaa vaikeampi päästä.\n\n-- Olkoonpa vaan. Mutta minne eivät fidaavitkaan pääse, sinne pääsen\nminä. Yksityiselämässä saattaa Melik minua solvaista ja unhoittaa\nkuka olen. Mutta tältä loistavalta matkalta hän ei voi jättää minua\npois. Se olisi julkinen solvaus Smarkandia vastaan, ja Melik on\nliian viisas, tehdäkseen itsensä syypääksi siihen. Tuolla matkalla\nolen itse toimiva.\n\n-- Tuumasi ovat huumaavan rohkeita...\n\n-- Ne ovat rohkeita, mutta niiden täytyy toteutua.\n\nTämän sanottuaan polki Turkanin pieni silkkikenkäinen jalka\nvaistomaisesti paksua intialaista mattoa, ja hän jatkoi:\n\n-- Kaikki tämä on vaan sinua varten, sillä sinut tahdon nähdä\nkoroitetuksi ylimmälle sijalle -- kuuletko -- voin rakastaa\nainoastaan sellaista, joka on kaikkia muita etevämpi, jonka jalkojen\njuuressa kaikki matelevat.\n\nHänen poskensa hehkuivat, silmänsä säihkyivät ja hänen kätensä\npuristivat suonenvedontapaisesti visiirin kättä.\n\n-- Ja sitten on nimesi oleva Tadsh-el-mulk -- valtakunnan kruunu --\nymmärrätkö -- tämän nimen olen itse keksinyt, sitä olen tuuminut\nunettomina öinä, ja välistä haaveiluihin vaivuttuani olen luullut\nkaukana näkeväni sen kirkkaan kullan kumoittavan, sen hohtokivien\nsäteilevän. -- Sillä hehkuvan lempeni esineen tulee olla loistoisa ja\nhäikäisevä, kuin Itämaan aurinko...\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nDemur oli lupauksensa mukaan lähettänyt vuorikoskelle kaksi ratsua,\nrahoja ja aseita. Ja nyt oli lähdön hetki tullut, hetki, jolloin\nHaoma Vohumenon seurassa pitkiksi ajoiksi hylkäsi rotkoasuntonsa,\nmatkustaakseen Kurdistaniin Mervimin asiaa tutkimaan. Ei ollut\nmuuta neuvoa, kuin sammuttaa kotiliesi ja tehdä Ormuzdille se\nlupaus, että se kotia palatessa taas oli viritettävä leimuamaan.\nRukoiltuaan lähtörukouksensa ja anottuaan Ormuzdin siunausta\naiotulle yritykselle, nousi Haoma valkoisen orhin selkään -- saman\norhin, joka vähää ennen oli kuljettanut hänet itäisen parsiheimon\nmaille. Vohumeno oli saanut ruskean ratsun, joka sekin oli muhkea.\nVaatimattomasti hän jäi Haomasta jälelle, ratsastaen perässä kuin\npalvelija ainakin. Mutta Haoma huomautti hänelle kohta:\n\n-- Miksi jäät jälelle Vohumeno? Lupauduithan toverikseni. Voitpa siis\nohjata hevosesi tänne minun ratsuni kupeelle.\n\nVohumeno noudatti herransa kehoitusta.\n\nHaoman uskollinen koira, Kerivan, oli otettu mukaan, ja se hyppeli,\nväliin lyhyesti haukkuen, hevosten ympärillä, ollen suunniltaan\nihastuksesta.\n\nKun ratsastajat olivat saapuneet alas laaksoon siihen kohtaan,\nmissä vuoristosta syöksähtävä joki jo alkoi tasaisemmin virrata ja\nmissä se pitkän kaarevana mutkana kääntyi juoksemaan kertojattaren\nlinnaylänköä kohti, pysähtyi Haoma kaidan, joen yli johtavan\nholvinmuotoon rakennetun kivisillan luo ja sanoi Vohumenolle:\n\n-- Jää sinä tähän hetkeksi odottamaan; sido hevosesi plataaniin\nja asetu Kerivanin kanssa sen siimekseen. Minä poikkean hetkeksi\nkertojattaren luo ilmoittamaan, että nyt olen matkalla hänen asiataan\najamaan.\n\nVohumeno virkkoi:\n\n-- Odotan sinua tässä, valtijas!\n\nSydän omituisen levottomasti sykkien ratsasti Haoma hitaasti\nkertojattaren linnaa kohti. Eipä hän joku aika sitten olisi voinut\naavistaakaan niitä vaiheita, jotka nyt olivat häntä kohdanneet.\nEi hän ollut voinut edes uneksia, että Ormuzd näin pian taas oli\nantava hänelle uuden kunniatoimen. -- Ja kuitenkin omituinen\nalakuloisuuden tunne joskus keskellä hänen innostustaan sukelsi\nesiin mielen syvyyksistä ja se pani hänet ajattelemaan, tokko\nhän sentään teki oikein, kun keskeytti suuren työnsä, uuden\noppisuuntansa järjestämisen ja kirjoittamisen. Olihan hän nyt astunut\nislaminuskoisten palvelukseen, jotka vihasivat ja halveksivat kaikkia\nmuunuskoisia. Mitähän parsit sanoivat, saadessaan kuulla tämän?\nOlivatko he tyytyvät siihen, että Haoma selitti toisenuskoisenkin\npyrintöjen olevan kannatettavia, kun hän ajoi oikeuden ja ihmisyyden\nasiaa? Tulisivatko parsit, tulisivatko edes Iredsh ja Gurase,\njotka kaikki pitivät kiinni parsilaisuudesta, hyväksymään sitä,\nettä hän näin oli keskeyttänyt omat pyrintönsä ja ruvennut ajamaan\nislaminuskoisen kertojattaren asiaa?\n\nSuuri epäilyksen ja epävarmuuden puuska valtasi äkkiä Haoman. Oli\nkuin joku salainen ääni hänen sisällään olisi kuiskannut, että\nhänen vielä piti luopua yrityksestä, luopua koko maailmasta, palata\nyksinäiseen rotkoonsa ja siellä yksinomaan, täydesti antautua suureen\ntehtäväänsä, jonka Ormuzd epäilemättä oli hänelle määrännyt. --\nPitikö hänen nyt siis vaan käydä kertojattaren ovella ja ilmoittaa,\nettä tuo tehtävä olikin Ahrimanin keksimä, ettei hän nyt tarkemmin\najatellessaan saattanutkaan siihen ryhtyä?\n\nNäiden ajatusten ja epäilysten liikkuessa hänen mielessään, oli hän\njo saapunut kaltevaa rinnettä nousevalle tielle, joka johti ylös\nAnahitan linnan portille. Nähdessään edessään nuo tummat jykevät\nmuurit, tunsi hän omituisen tenhon virtaavan esille niistä. --\nSaattoiko hän peruuttaa kertojattarelle antamansa lupauksen? --\nSe oli mahdotonta. Miehen sana velvoittaa. Ja mitä sanoisi Demur,\njoka alttiisti oli tarjonnut matkaneuvot, mitä itse suurvisiiri,\njos kuulisi Haoman peruuttaneen lupauksensa? -- Ja mitä muuten\ntuollainen peruutus toimittaisi, mitä toimitti yleensä tämä hänen\nepäilyksensä? Eihän se voinut olla muuta kuin ohimenevää heikkoutta,\nehkä Ahrimanin viimeisiä yrityksiä ja ponnisteluja hänen tuumiensa\nraukeamiseksi. -- Hänen ei pitänyt unhoittaa, että tässä oli\nkysymyksessä läntisten parsien vapauttaminen ja siis samalla suuren\nZoroasterin synnyinseutujen ylentäminen ja kirkastaminen. Mitenkä hän\noli saattanutkaan epäillä tällaisen yrityksen oikeutusta!\n\nSiinä jo oli hänen edessään vankka rautaportti. Haoma astui orhin\nselästä, köytti suitset kiinni paksuun sykomori-oksaan ja löi\nrautanuijalla kolme tanakkaa lyöntiä ovelle. Pääeunukki aukaisi\npienen, portin kupeella olevan luukun ja pisti siitä esiin päänsä\ntiedustellen, ken näin varhain saattoi kertojattaren linnaan pyrkiä.\n\nHaoma näytti hänelle Anahitalta saamaansa sormusta, jota hän vahvaan\nsilkkinauhaan sidottuna säilytti kaulassaan. Vitkastelematta tämä\npieni hohtava taikaesine avasi hänelle portin.\n\n-- Kertojatar ei juuri tällä hetkellä ole kotona, -- sanoi eunukki --\nhän meni varhain tänä aamuna isoon moskeaan rukoilemaan. Mutta kohta\nhän on taas täällä, sillä näen jo hänen vaununsa ajavan tännepäin\nRaghasta. Sinä, vieras, voit kuitenkin käydä sisälle odottamaan.\n\nTämän sanottuaan eunukki katosi sisään. Hetken kuluttua hän palasi ja\nvirkkoi:\n\n-- Kertojattaren imettäjä, vanha Tumadir, pyytää sinua sisälle.\n\nHaoma meni nyt solakäytävän läpi isoon etusaliin, joka hänelle jo oli\ntuttu edelliseltä käynniltä. Koko sen sisustus oli selvästi painunut\nhänen muistiinsa ja oli usein yksityiskohtiaan myöten palannut\nesiin hänen mielessään. Siinä pulppuili vilposena keskellä huonetta\nsuihkulähteen säde. -- Tuossa oli yhä samalla paikalla kertojattaren\nistuin vallan kuin kuningattaren valtaistuin. Ja mitäpä hän muuta oli\nkuin kuningatar valtakunnassaan -- kuningatar oikeuden... kauneuden\nja viattomuuden valtakunnassa. -- Tuossa riippui yhä vielä hopealevy,\njosta Anahitan pieni soma käsi oli näpäyttänyt kirkkaan, usein\nvielä jälestäpäinkin Haoman korvissa soivan helähdyksen. Hartaana,\nikäänkuin pyhäkössä, kulki Haoma etusalin halki hietakello-saliin.\nSiellä odotti häntä vanha Tumadir. Hän pyysi Haomaa, pieneen\npohjoispuoliseen puutarhaan. Haoman istuttua suihkulähteen reunalle,\nsanoi Tumadir:\n\n-- Tiedätkö, parsi, kuinka levottomaksi tämä ensimäinen Anahitalle\nuskottu oikeusasia on saattanut koko hänen talonsa? Hänen äitinsä,\nSabeiha, ja minä olemme huonosti nukkuneet yömme, siitäperin kuin tuo\nhuolestuttava sanoma tuli näiden seinien sisälle.\n\n-- Yritys voi tuottaa vaikeuksia ja vaaroja. Mutta toivokaamme, että\noikea asia lopulta on saavuttava voiton.\n\n-- Niin teki Anahitan edeltäjätär, ja mikä oli hänen toivonsa palkka?\n-- Häpeä ja kuolema. -- Itkisin nämät vanhat silmät päästäni, jos\nonnettomuus kohtaisi suloista lastamme, sillä ei Persian mailla ole\nhänen vertaistaan, tokko lienee koko maailmassa. -- Tiennetkö siis,\nparsi, miten tärkeä tehtäväsi on? Jos suoritat sen huonosti tai\njos petät meitä, niin muista, että manaan Allahin moninkertaiset\nkiroukset pääsi päälle. Ja tiedä, että Allahin viha on hirvittävä ja\nmusertava.\n\n-- Tämä asia on kuin omani; se on vielä enemmän, se on oikeuden\nasia, ja siis myös Ormuzdin asia. Pyhällä uskollisuudella se on\nsuoritettava.\n\nSisältä kuului kevyitä askeleita, jotka lähestyivät puutarhaa, ja\nHaoman kääntyessä ovea kohti, hän näki kertojattaren solakan vartalon\nedessään. Sydän sykkien Haoma nousi seisomaan.\n\nAnahita veti syrjään kasvoharsonsa ja loi Haomaan hyvän ja kauniin\nkatseensa. Noiden safiirinsinisten silmien hohdetta Haoma oli\nodottanut ja ikävöinyt, ja kun hän sen nyt näki, tunsi hän riemun\nja samalla masennuksen tunnetta. Ja seuraavassa tuokiossa oli hänen\näskeinen epäröimisensä kokonaan haihtunut. Hän tiesi nyt varmasti,\nettä yksin Ormuzd oli saattanut lähettää kertojattaren hänen\ntiellensä, että yksin Ormuzd oli voinut määrätä hänelle sen tehtävän,\njota toteuttamaan hän juuri ryhtyi.\n\nAnahita oli Tumadirin mentyä asettunut korkean ruusupensaan ääreen\nja taittanut vaistomaisesti pienen nupun, josta hän nyt poimiskeli\nirti terälehtiä, ikäänkuin lapsi, joka on hämillään. Haomakin\nnäytti hieman ujostuneen, ja vasta hetken vaiettuaan hän katkaisi\nhiljaisuuden:\n\n-- Olen käynyt Raghassa ja saanut kaikki valmiiksi matkaa varten.\nTulin sinulle ilmoittamaan, että jo olen matkalla Kurdistaniin.\n\n-- Joutuisasti olet toiminut; Allah sinulle palkitkoon alttiutesi.\n\nTaas Anahita katsoi Haomaan viattomasti ja kiitollisesti, mutta tämä\nkatse tunki Haoman sisimpään olemukseen, hän tunsi itsessään oudon\nväristyksen ja verensä syöksähtävän sydäntä kohti, vallan kuin sinä\niltana, kun hän oli noutanut esiin rotkostaan pölyisen kitaransa ja\nhelkytellyt sen kieliä vuorikosken säestykseen. Mutta hän koetti\nhillitä verensä kuohahdusta ja tukahuttaa sisällään heränneitä outoja\ntunteita. Kuitenkin hänen soinnukas, syvä äänensä värähteli kevyesti,\nkun hän virkkoi:\n\n-- Kävin suurvisiirinkin puheilla.\n\n-- Mitä hän asiasta sanoi?\n\n-- Hän oli asian puolella, mutta sanoi sen ajamiseen liittyvän paljon\nvaikeuksia ja vaarojakin.\n\n-- Arveluttaako yritys siis sinua?\n\n-- Ei suinkaan omasta puolestani, vaan sinun puolestasi.\n\n-- Miksi minun puolestani? Ilmoitanhan asian shaahille vasta silloin,\nkun olen saanut siitä täyden varmuuden.\n\n-- Mutta jo asian pelkkä tutkiminen voi tuottaa sinulle paljon\nvastustajia ja vihamiehiä, kuten edeltäjättärellesikin.\n\n-- Niitä en pelkää, sillä Allah on puolellani. Jos ihmisiä pelkäisin,\nen koskaan voisi toteuttaa sitä tehtävää, jonka Allah on minulle\nuskonut. -- Mutta suostutko sinä panemaan turvallisuuttasi alttiiksi\nmuunuskoisen asian hyväksi?\n\nHaoma oli odottanut Anahitan katsetta, sillä sen viehkeys oli hänet\nlumonnut, ja kun kertojatar nyt taas loi sen häneen, tunsi hän\nvoimakasta vavistusta koko ruumiissaan. Ja hänen olisi tehnyt mieli\nheittäytyä alas Anahitan eteen ja vannoa Ormuzdin kautta hänen\ntähtensä menevänsä vaikka kuolemaan. Mutta hän sai vielä kuohahtavan\nverensä hillityksi ja huudahti ainoastaan:\n\n-- Ilolla uhraan minä vaikka kaikki jalon asiasi hyväksi.\n\nTyynnyttyään ja saavutettuaan jälleen malttiaan, huomasi Haoma, että\nhänen nyt täytyi poistua, jottei se lumous, joka hänet oli vallannut,\nkokonaan häntä kietoisi. Hän virkkoi siis:\n\n-- Jää hyvästi, kertojatar! Lähden asiaasi tutkimaan ja ainakin\nkevääksi toivon palaavani ja tuovani sinulle tietoja.\n\n-- Allahin siunaus ja apu matkalle! -- sanoi Anahita helähtävän\nkirkkaalla äänellä.\n\nEnnenkuin Haoma lähti, etsi hän vielä kerran Anahitan katsetta.\nHän tahtoi painaa sen syvälle mieleensä innostavaksi ja johtavaksi\nvalonvälkkeeksi matkallensa. Ja kun kertojatar vihdoin nosti\nluomensa, katsoi Haoma häneen niin täynnä ihailua, mutta myös niin\ntäynnä hehkua, ettei Anahita voinut sitä silmäilyä kestää, vaan loi\nkummastusta ja miltei pelkoa ilmaisevat katseensa alas.\n\nHietakello-salissa odottivat Anahitan seuralaisnaiset. Myöskin hänen\näitinsä, Sabeiha, vanha Tumadir sekä ystävätär Ferengis olivat siellä.\n\nSilmät palaen säihkyvää tulta, astui Haoma heidän ohitsensa ja\npysähtyi heitä tervehtimään. Hitain askelin saapui Anahitakin\npuutarhasta.\n\nHaoma tervehti avaran etusalin ovelle tultuaan parsien\njäähyväistervehdyksen. Silloin näki hän, kuinka Anahita katseli\nhäntä, ja kertojattaren safiirinsinisissä silmissä oli taas entinen\nkaino, lapsellinen ja hyvä välke, joka lämmittävänä ja ylentävänä\ntunki Haoman sydämeen. Hän katui syvästi äskeistä intohimoista\nsilmäilyään, ja hän loi kertojattareen viimeisen jäähyväiskatseen,\njoka oli täynnä nöyrää katumusta, ylintä kunnioittavaa ihailua.\n\nPaksu rautaportti jymähti kiinni Haoman takana ja hän alkoi nopein\naskelin astua sykomoriin köytetyn ratsunsa luo. Syyspuolen taivaan\nraskaiden pilvien lomitse paistoi aurinko äkkiä esille ja kultasi\nkoko Raghan tasangon tenhoavalla kullallaan. Haoman korvissa soi\nvaltava soitto, voimakkaampi kuin vuorikosken kohina ja vastustamaton\ntunturimyrsky. Ja hänen sielussaan liikkuivat tavattoman\nonnellisuuden väreet, sillä nyt tunsi hän saavuttaneensa sen elävän\nja toteutuneen ihanteen, joka hänelle tarjosi virkeän toiminnan ja\ntunteen syvinten kaihojen sopusuhtaisuuden.\n\nUnissakävijän tavoin hän nousi ratsunsa selkään ja saapui toverinsa\nVohumenon luo, joka kummeksien katseli hänen silmiensä salaperäistä\nvälkettä ja poskiensa tavatonta punaa.\n\nSeuraavassa tuokiossa ratsastivat molemmat kivisillan yli ja\nkäänsivät kulkunsa luoteeseen, Kasvinin vuoristoa kohti.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nPilveili taajaan, ja kylmä pohjantuuli puhalsi Elbursvuorilta\npäin. Syksyn tulo tuntui etenkin vuoristossa jo vallan selvästi.\nVuorokauden olivat Haoma ja Vohumeno ratsastaneet luodetta kohti;\nvaan pari kertaa olivat he malttaneet pysähtyä levähtämään,\nvirkistääkseen itseään ruualla sekä juottaakseen ja syöttääkseen\nratsujaan. Nyt olivat he jo saapuneet Kasvinin ylhäiseen vuoristoon.\nDemurin lähettämä palvelija, joka oli tuonut vuorikoskelle\nmatkaratsut, oli neuvonut tietä Kurdistaniin. Aluksi olikin\nHaomalla ja hänen toverillaan ollut hyötyä näistä matkaohjeista,\nniin kauan kuin selvät tiet heitä johtivat. Mutta kauempana erosi\nehtimiseen teitä eri haaroille, ja silloin täytyi pitää korkeampia\nvuorenhuippuja tienviittoina. Välistä olivat he kohdanneet pienemmän\nkaravaanin, joka neuvoi heitä oikeaan suuntaan. Haoman ei sopinut\nsuorastaan ilmaista, että hän kumppaninsa kanssa oli matkalla\nKurdistaniin, vaan täytyi hänen varovaisuuden vuoksi ainoastaan sanoa:\n\n-- Olemme parseja, ja matkustamme Thabarma-järven rannoille.\n\nPäivä kallistui jo iltaan. Ratsastajat olivat saapuneet jylhään\nvuoriseutuun, jossa olivat kokonaan epätietoiset matkansa oikeasta\nsuunnasta. Ei mikään karavaanikaan sattunut heidän tielleen,\njoten eivät nyt voineet turvautua uusiin matkaohjeisiin. Haoma\nrupesi senvuoksi luulemaan, että he olivat kokonaan eksyneet pois\noikeasta suunnasta. Ei ollut enää pitkä aika illan pimenemiseen, ja\ntummapilvinen taivas jo levitti hämärää. Vinha pohjantuuli rupesi\nlennättämään suuria lumihiuteita ratsastajia vastaan. Ensi kertaa\nhe, lauhkeiden seutujen asukkaat, näkivät lunta. Haoman mieleen\nmuistuivat ne vanhat Iranin sankaritarut, joissa kerrotaan Ahrimanin\nylhäältä vuoristosta lähettäneen murhaavan lumimyrskyn hautaamaan\nniitä sotajoukkoja, joita hän vainosi. Hän tuli ajatelleeksi, ettei\nAhriman häntäkään eikä hänen kumppaniaan ollut jättävä ahdistamatta,\nja että pimeyden ruhtinas kenties juuri lumimyrskyn muodossa valmisti\nheille ensimäisen vastuksen. -- Mutta Ormuzd oli kyllä lieventävä\ntämän vastuksen vaikutukset!\n\nVohumeno pyyhkäisi kädellään hihaansa ja otti siitä kouraansa lunta.\nUteliaana ja ihmetellen hän katseli lumipalloa ja virkahti:\n\n-- Kuinka se on valkeata ja kylmää!\n\n-- Ei ole kumma, että se voi jäätää jäsenet ja hyytää veren, kun se\ntuulen kiidättämänä laskeutuu alas tuntureilta, sanoi Haoma.\n\nLumisade tihenemistään tiheni, ja lumi rupesi tupruilemaan tuulessa.\nKauempana näyttivät vuoret olevan tiheän valkean sumun peitossa.\nEtäältä kuului valtavaa kohinaa ja huminaa.\n\n-- Pilvet estävät meiltä tänä iltana tähtien opastuksen -- huomautti\nVohumeno.\n\n-- Parasta on, että haemme itsellemme suojapaikan kallion laidassa --\nsanoi Haoma.\n\n-- Tiekin käy epävarmaksi ja vaaralliseksi, sillä tuo valkea jauho\ntekee koko seudun samankaltaiseksi. Helposti saattaa ratsu erehtyä ja\nastua syvyyteen.\n\nKumpikin katsoi vaistomaisesti sivulle ja huomasi, että he\nratsastivat kaitaa kallionreunaa pitkin, jonka vieressä ammoitti\nhuimaavan syvä kuilu.\n\n-- Tähän kohtaan ei ole hyvä jäädä -- virkkoi Haoma.\n\n-- Ei; mutta tuntuu melkein kuin tässä taas kulkisi käytetty tie,\njoka ehkä kohta vie meidät ihmisasunnoille tai ainakin väljemmille\nvuorialueille.\n\nLumimyrsky kiihtyi hetki hetkeltä yhä raivokkaammaksi, niin että enää\ntuskin saattoi selvästi eroittaa kalliot sylen ympäristössä. Ja vinha\npohjantuuli rupesi jäätämään ratsastajien jäseniä. Tosin irroittivat\nhe satulan nappulaan kiinnitetyt turkiksilla vuoratut vaippansa ja\npukivat ne ylleen. Mutta ollen lauhkeiden seutujen asukkaita ja\ntottumattomia pakkaseen, tunsivat he siitä huolimatta jäisenkylmiä\nväreitä ruumiissaan. Heidän kätensä kohmettuivat jäykiksi, niin että\nvaivoin saattoivat pitää kiinni ratustimista. Kinokset kasvoivat\nkasvamistaan, ja polviin asti upposivat ratsut niihin.\n\n-- Ahriman uhkaa meitä tuholla -- sanoi Haoma katkaisten tuskallisen\näänettömyyden. -- Mutta Ormuzd ei ole meitä unhoittava!\n\nSamassa näytti kaita kalliotie hiukan laajenevan vasemmalle.\nKallionseinä näet siinä kohdin muodosti vähäisen syvennyksen.\nVohumeno huomasi tämän:\n\n-- Tässä kohden on tie avarampi, valtijas. Astukaamme hevosen selästä\nja hakekaamme suojaa kallioseinämän luota. Toivotonta on meidän\nkoettaa ponnistella eteenpäin tässä loppumattomassa lumimeressä.\n\nHaoma huomasi Vohumenon neuvon oikeaksi, pysäytti ratsunsa ja\nkiipesi alas sen selästä. Kömpelösti se hänelle onnistui, sillä\njäsenet olivat kylmästä vallan jäykistyneet. Vohumenon kanssa\nasettui Haoma kalliosyvennykseen. Mutta se oli niin matala, että\nheidän täytyi seisoa selkä kyyryssä, nojaten hevostensa satuloihin.\nMyös nämät uskolliset eläimet näyttivät kärsivän pakkasesta. Tuon\ntuostakin niiden voimakkaat ruumiit vavahtelivat kylmän väreistä.\nKalliosyvennys tuotti Haomalle ja Vohumenolle vaan vähäistä suojaa,\nsillä se oli avoinna pohjoiseen päin, josta vuoriston kaikki pahat\nhenget kuormittain heittelivät lunta poloisia kohti. Ei siinä\nauttanut potkia lunta syrjään. Kinokset kasaantuivat kasaantumistaan;\njo seisoivat ratsastajat ja ratsut yli polvien uponneina niihin.\nKerivan rimpuili onnettomana kinoksissa.\n\nVohumeno näytti olevan, karaistumpi tätä kaikkea kärsimään; Haoma\ntaas tunsi jo kuolettavan jäätävää lamausta koko ruumiissaan\nja hän vajosi vallan kuin horrostilaan, siinä nojatessaan\nvavahtelevan ratsunsa selkään. Hän katseli kuitenkin vielä\nedessään tupruilevaa lunta, joka pimeän rajalla olevassa hämärässä\nmuodostui kaikennäköisiksi hurjasti tanssiviksi henkiolennoiksi.\nTuntui siltä kuin nämät pitkät, notkealiikkeiset olennot olisivat\nhänen edessään ilkkuen tanssineet kamalaa kuolontanssiaan. Mutta\nkohta katosivat liehuvat lumiolennot. Haoma vaipui yhä syvempään\nhorrokseen. Korkea lumikinos tuntui viileänä ja pehmeänä vuoteena\nsulkevan hänet syliinsä. Hänestä näytti lähiseutu kirkastuvan, ja\nnyt levisi hänen eteensä äärettömän avara, pehmeän lumen peittämä\ntasanko. Kuu pani tämän lumipeitteen kimmeltelemään hopealle, ja\nsuuret silkkiplataanilehdet pistivät siellä täällä esiin hangista.\nKaukana näkörajalla rupesi näkymään kirkas liekinkaltainen hohde,\njoka läheni ja suureni. Haoma eroitti jo tuon hohteen keskeltä\nvalkoisiin puetun solakan nuoren immen, joka kantoi kädessään isoa\nsilkkiplataani-oksaa. Hän lähestyi lähestymistään ja ojensi sitä\nHaomaa kohti. Nyt tunsi Haoma tytön siniset safiirisilmät. Ne\nkatsoivat häneen niin lapsellisen viattomasti, niin täynnä hyvyyttä\nja suloa, että Haoma tunsi sydämensä lämpenevän ja kyynelten\nkirpoavan poskille sekä niiltä alas viileään ja korkeaan hankeen.\n\nÄkäinen tuulenpuuska lennätti lunta ratsun ja Haoman kasvojen yli.\nValoisa unikuva katosi ja Haoma heräsi horroksestaan. Silloin hänen\nhevosensa kumeasti hirnui, ja sen jykevät jäsenet vavahtelivat\nvoimakkaasti. Vohumeno laski vahvan, kylmästä kohmettuneen kätensä\nHaoman olalle ja virkkoi:\n\n-- Liikkukaamme tai painikaamme, jotta ei veremme hyytyisi.\n\nVasta hetken päästä Haoma tajusi kumppaninsa sanat. Hän koetti\nliikkua, mutta kangistuneet jäsenet melkein kielsivät kaiken\npalveluksen. Kulkkuun takertuneella äänellä hän sai sanotuksi:\n\n-- Jos Ahriman minut tuhoaa ja jos sinä jäät eloon, niin sano\nkertojattarelle, että pysyin uskollisena hänen asialleen.\n\n-- Emme kumpikaan joudu tuhon kitaan -- lohdutti Vohumeno. --\nLumitulva on jo harvennut ja myrskykin lauhtunut. Painikaamme nyt ja\nlaittakaamme veri taas kiertämään. Sitten nousemme jälleen ratsujen\nselkään ja lähdemme liikkeelle. Sillä parempi on sentään olla\nliikkeellä, kuin tähän jähmettyä.\n\nTämän sanottuaan hän rupesi ravistelemaan Haoman vartaloa ja jäseniä,\nja hetken kuluttua kumpikin tunsi jähmeän jäykkyyden hieman heltyvän\nja ruumiinlämmön kohoavan. He jatkoivat yhä vielä liikkeitään, kun\nomituinen ääni tunki molempien korviin. Haoman hevosen jalkojen\nväliin kyykistynyt Kerivan höristi korviaan ja karkasi esiin\nkinoksesta.\n\nÄskeinen ääni toistui lähempänä, ja nyt saattoi jo eroittaa, että\nse oli ihmisääni. Kerivan ei enää voinut hillitä itseään, vaan\npäästi kajahtavan haukunnan. Hetken senjälkeen näkivät Haoma ja\nVohumeno edessään jotakin mustaa, joka liikkui, ja tämän tultua\nvielä lähemmäksi he eroittivat lyhyen, kinoksien kanssa taistelevan\nihmisvartalon. Sama ääni, joka äsken oli kuulunut kauempaa, kysyi nyt:\n\n-- Oletteko joutuneet lumihenkien kynsiin, ystäväni?\n\n-- Niin olemme. -- Kuka olet sinä? kysyi Vohumeno.\n\nHaoma sai puolestaan rauhoittaa levotonta Kerivania, jota pieni,\nomituiseen kaapuun puettu äijä ei oikein näyttänyt miellyttävän.\n\n-- Minua sanotaan lääkärierakoksi. Vuorimajani on tässä vallan\nlähellä. Kuulin hevosenne hirnunnan, riensin sen ilmaisemaan suuntaan\nja olen valmis teitä auttamaan.\n\nSamassa äijä avasi viittansa, jonka sisäpuolella hänellä oli pieni\nöljylamppulyhty. Avaran kaapunsa taskusta hän kaivoi esiin pienen\npolttosavipullon ja ojensi sen Vohumenolle sanoen:\n\n-- Juokaa tästä muutama äimäys. Tämä neste panee jähmettyneen veren\njälleen virtaamaan.\n\nVohumeno antoi pullon Haomalle:\n\n-- Juo ensin sinä, valtijas!\n\nKumpikin vahvisti itseään vanhuksen tarjoamalla juomalla, eikä sen\nvirkistävä ja lämmittävä vaikutus ollut vitkallinen.\n\n-- Nyt, ystäväni, -- huomautti pikku vanhus, -- rientäkäämme sisälle\nmajaani, sillä luulen, että olette lämmön ja ruuan tarpeessa. --\nMutta varovasti, ystäväni, sillä tie on kaita!\n\nTaluttaen ratsujaan, seurasivat matkamiehet pelastajaansa, joka\nhuolimatta ijästään ja lyhyestä varrestaan, sangen nopeasti\nponnisteli eteenpäin kinoksien läpi. Tätä kulkua ei kestänyt\nkauan, sillä muutaman kivenheiton päässä laajeni tie, ja edessä\nkohosi kookas, käyrärunkoinen seeteri. Sen juurella, kahden kulman\nmuodostavan kallioseinän välissä, oli kivistä rakennettu maja. Ratsut\nköytettiin kiinni majan leveän räystään suojaan, ja ratsastajat\nriisuivat turkkinsa, joilla peittivät uskolliset kumppaninsa.\n\nVanhus aukaisi majan oven ja pyysi vieraita käymään sisälle. He\nnoudattivat kehoitusta ja astuivat jotenkin avaraan, mutta matalaan\nmajaan, jonka peräseinän keskikohdalla oli isoista paasista tehty\ntulisija. Räiskyvä tuli paloi liedellä ja lähetti ylös pieneen\nkattoaukkoon savutupruja. Liekin yläpuolella, vartaassa, paistui\nlihamöhkäle, levittäen ruokahalua kiihoittavaa hajua majaan. Iso\nkuparilamppu lisäsi majan valaistusta. Rosoisille seinille oli\nripustettu paksuja vuotia suojaksi pohjantuulen lähettämää vilua\nvastaan. Myöskin permannolle oli levitetty pehmeitä ja laveita\ntaljoja. Katossa oleva ikkuna-aukko oli nyt talveksi tukittu ulkoa\npuilla ja sisältä taljoilla. Oven oikeapuoliseen seinään oli\nkiinnitetty laudakko, jonka monista osastoista pisti esiin pienten\nsavipullojen ohuet kaulat.\n\nVasemmalla seinustalla oli matala, patjoilla peitetty kohonne. Sitä\nosoitti vanhus vierailleen ja virkkoi:\n\n-- Laskeutukaa patjoille lepäämään. Jäykät jäsenenne sitä kyllä\ntarvitsevat.\n\nSamassa vanhus sieppasi laudakolta pullon, kaasi siitä nestettä\npikarin puolilleen ja ojensi tämän Haomalle:\n\n-- Tässä vielä lisää lämmittävää juomaa.\n\nHaoma ja hänen kumppaninsa paneutuivat, pikarin sisällystä\nmaisteltuaan, pitkäkseen kohonteen patjoille. He tunsivat jalkansa\npuutuneiksi ja raukeiksi, ja Haoma koetti lyömällä jalkojaan yhteen\npoistaa niistä pistelevän kivun.\n\n-- Voin arvata, sanoi vanhus, että jalkanne ovat kylmettyneet.\nMalttakaa hiukka!\n\nNäin sanottuaan hän riensi ulos ja palasi hetken kuluttua sisään,\nlumella täytetty savimalja kädessä. Varovaisesti hän irroitti\npatjoilla lepäävien jalkineiden hihnat, riisui jalkineet pois, ja\nrupesi vieraidensa jalkoja hieromaan.\n\nIhmetellen katsoi sekä Haoma että Vohumeno häneen, ja Vohumeno\nhuudahti:\n\n-- Miksi tuot meille tuota tuhoavan kylmää ainetta?\n\nVanhuksen lyhyt harmaa tynkäparta rupesi liikkumaan, ja hän nauroi\nomituisen äänisesti, ikäänkuin sisällisesti ja katkonaisesti. Mutta\nsiinä naurussa oli jotakin hyvänsävyistä ja rohkaisevaa.\n\n-- Onhan tämä vaan kylmää lunta -- sanoi hän. -- Ja saattaapa se\ntuolla ulkona runsaasti kasaantuneena ja pohjantuulen lennättämänä\nsurmata ja haudata alleen. Mutta näin käytettynä, ystäväni, palauttaa\nse lämmön kangistuneisiin jalkoihinne. Siten moni seikka, joka\non paha ja vahingollinen, oikealla tavalla ja sopivassa määrin\nkäytettynä, muuttuu hyväksi.\n\nJa todistaakseen puheensa totuuden, rupesi vanhus tarmon takaa\nlumella hieromaan matkamiesten jalkoja. Pian tämän tempun hyvä\nvaikutus tuli näkyviin, sillä punainen ihoväri rupesi palaamaan\npaleltuneisiin jalkoihin, ja pistelevä tunne katoamaan. Haoma ja\nVohumeno rupesivat, huomattuaan lumen hyväntekevän vaikutuksen, itse\ntällä viileällä valkoisella aineella hieromaan jalkojaan. Hieronta\ntuotti heille vielä toisenkin edun: se palautti ruumiinlämmön ja teki\njäsenet notkeiksi.\n\nKun vanhus katsoi hieromisen jo riittäväksi, peitti hän vieraansa\njalat isolla tiikerintaljalla ja pyysi heitä lepäämään, kunnes hän\noli tarjoava heille ruokaa. Siihen ei pitkiä aikoja kulunut, sillä\ntuli oli, vanhuksen ollessa etsimässä eksyneitä, tehnyt tehtävänsä,\nja paisti tuoksui jo valmiina. Vanhus irroitti sen, pani sen\nsavivadille, nouti ulkoa ruokasäilöstään leipää, sieppasi laudakolta\nison, pitkäkaulaisen viinillä täytetyn savipullon ja muutamia veitsiä\nja asetti sitten kaikki matalalle, makuukohonteen korkuiselle\npöydälle vieraidensa luo. Itselleen otti ukko nahalla päällystetyn\npatjan, jonka siirsi pöydän ääreen. Ja kaadettuaan viiniä pikareihin\nsekä otettuaan veitsen käteensä, paistia leikatakseen, sanoi hän,\ntyytyväisesti hymähdellen:\n\n-- Ateria on valmis! ystäväni. Toivon, ettette sitä halveksi.\n\nHalukkaasti noudattivat nälistyneet matkamiehet isäntänsä kehoitusta,\nja pysyen kyynäspäätä vastaan nojaavassa asennossa makuukohonteella,\nhe alkoivat veitsellään leikellä mehevästä paistista aimo viipaleita.\nHeidän elinvoimansa alkoivat herätä ja luottamus matkan onnistumiseen\npalasi.\n\n-- Ormuzd ei siis meitä hyljännyt -- sanoi Haoma hetken kuluttua.\n\n-- Vai olette te parseja -- virkkoi vanhus tämän johdosta. -- Onni\nteidät siis ohjasi minun majani läheisyyteen.\n\n-- Mitenkä niin? -- kysyi Vohumeno.\n\n-- Ette näy tietävän -- jatkoi vanhus -- missä seuduin liikutte.\nTässä on vallan lähellä Alamut, assassiinien vahva linna. Onpa ihme,\nettette joutuneet sen väijyvien fidaavien käsiin. Parsit ovat heille\nmakupaloja.\n\nHämmästys valtasi Kurdistaniin matkaavat, ja Vohumeno loi Haomaan\nkatseen, jossa välkähti äkillinen epäluulo heidän isäntäänsä ja hänen\nvieraanvaraisuuttaan kohtaan. Haoma huudahti:\n\n-- Vai olemme sittenkin joutuneet lähelle hirvittävää kotkanpesää,\nvaikka neuvoja seuraten olemme koettaneet sen suuntaa välttää.\n\n-- Lumimyrsky on vienyt teidät harhaan -- huomautti vanhus.\n\n-- Entä miten itse asut näin lähellä Alamutia ja kuinka saat olla\nrauhassa fidaaveilta? -- kysyi Vohumeno, jonka epäluulo yhä kasvoi\nja joka luuli vanhuksen auttavaisuuden ja vieraanvaraisuuden takana\npiilevän viekkaan ansan.\n\n-- Minäkö? -- vastasi vanhus. -- Kuka lääkäri-erakkoa hätyyttäisi?\nOlen laajalti tunnettu näillä seuduin. Kurdistanissa ja Syyriassakin\nminut tunnetaan. Minut tunnetaan ja minua tarvitaan. Alamutkin minua\ntarvitsee, sillä harvalla on se lääkitsevien yrttien salaisuus, kuin\nminulla. Itse Alamutin suurmestari, pelätty Ibn es-Ssabbach, on\njulistanut majani ja henkeni rauhoitetuksi. Olen kerran pelastanut\nhänen lempipuolisonsa vaarallisesta taudista.\n\n-- Oletko sinä siis Alamutin palveluksessa? -- kysyi Haoma, paheksuva\nväre äänessä.\n\n-- En ole enempää Alamutin palveluksessa kuin teidän palveluksessanne\ntai kenenkä muun tahansa, joka taitoani ja apuani tarvitsee.\n\n-- Mutta Alamutin miehet ovat rosvoja, ovat pahempia kuin rosvot.\nHe ovat Ahrimanin kätyreitä maan päällä. Auttamalla pahoja, edistät\nsamalla pahuutta -- jatkoi Haoma.\n\n-- Alamutin väestä kerrotaan paljon -- virkkoi vanhus -- ja luulen,\nettä he tekevät paljon tekoja, jotka sotivat Allahin tahtoa vastaan.\nMutta minun tehtäväni ei ole heitä rangaista tai heille kostaa.\nSe on Allahin tehtävä ja yksinomainen oikeus. Allah on avannut\nminulle yrttien lääkitsevän salaisuuden ja tautien parannustaidon.\nMinun velvollisuuteni on viljellä tätä taitoa ja tarjota sitä\ntarvitseville. Jos tapaan haavoittuneen rosvon, sidon hänen haavansa\nyhtä hyvin kuin sidon rehellisen miehen haavan. Allah on antanut\nminulle eloa ylläpitävän voiman. Hän yksin saattaa elon kuihduttaa ja\nkatkaista.\n\n-- Sinun sijassasi muuttaisin pois täältä toiselle seudulle, missä\nei niin räikeitä rikoksia tehdä kuin täällä Alamutissa -- huomautti\nVohumeno.\n\n-- Minäkö muuttaisin pois täältä! Täällä olen syntynyt, täällä\nisävainajalta perinyt taitoni salaisuuden, täällä varttunut,\nturpeeseeni kiinnikasvettunut ja täällä vanhettunut. Ei vanhaa puuta\nenää muualle istuteta. Asuin jo täällä, ennenkuin Alamutin nykyinen\nväki sinne muutti. Se on osoittanut minulle suosiotaan ja sallinut\nminun rauhassa asua entisillä sijoillani. Olen kiitollinen siitä.\n-- Kysyinkö teidän nimeänne ja ammattianne äsken? -- En. Tiedänkö\nnytkään, keitä olette, minne kuljette ja mitä asioita ajatte?\nSilmänne tosin sanovat minulle, että sielunne ovat vilpittömät, mutta\näsken pimeässä, jolloin teille apuani tarjosin, en nähnyt silmienne\nrehellisyyttä.\n\n-- Olet omituinen vanhus -- sanoi Haoma. Harvassa lienee sinun\nvertaistasi.\n\nTämän kuultuaan hymyili vanhus hyvänsävyisää hymyään, ja hänen\nsisältään kuului taas tuo lystikäs kihisevä naurun ääni.\n\nVohumenon epäluulo hieman haihtui. Mutta siitä huolimatta hän\npäätti olla tarkasti varoillaan ja pitää silmällä kaikkia vanhuksen\nliikkeitä.\n\n-- Et ole erehtynyt meidän aikeidemme suhteen, sillä liikumme\nOrmuzdin teillä.\n\nApusi tuli nyt ainakin sopivaan paikkaan -- huomautti Haoma.\n\n-- Se minua ilahuttaa -- virkkoi lääkärierakko. Sillä kahta\ntyytyväisempi olen, kun tiedän antaneeni apua hyville. Ja koska\nolette näin odottamatta joutuneet vieraikseni, voin tarjota teille\ntavatonta huvia, jos haluatte. Tänä yönä on hashish-juhla Alamutissa.\nJos tahdotte, vien teidät sitä katsomaan.\n\n-- Kuinka se käy päinsä? kysyivät Haoma ja Vohumeno melkein yhdestä\nsuusta. -- Alamutiin?\n\n-- No se käy varsin hyvin päinsä -- vastasi vanhus. -- Hashish-juhlaa\nei vietetä itse Alamutin linnassa, vaan eräässä salaisessa avarassa\nluolasalissa, joka on tässä vallan lähellä. Tunnen salaisen käytävän,\njoka johtaa tähän luolasaliin, ja josta pienen ristikkoaukon kautta\nsaattaa nähdä kaikki, mitä sisällä tapahtuu, ilman että kukaan voi\nvalaistusta salista nähdä pimeässä solassa olevia. Tahdotteko tulla\nsinne, niin johdan teitä.\n\nVohumenon epäluulo oli taas herännyt entistään virkeämmäksi, ja hän\nvastasi, ennenkuin Haoma ennätti mitään sanoa:\n\n-- Tarjoumuksesi on houkutteleva; mutta meillä on kiireinen matka\nmielessä, ja kohta täytyy meidän taas nousta hevosen selkään.\nMyrskykin kuuluu jo melkoisesti asettuneen.\n\n-- Saisimmeko nähdä myös Alamutin peljätyn suurmestarin, Ibn\nes-Ssabbacfrin? -- kysyi Haoma, jota ajatus näin odottamatta päästä\nkuuluisaa hashish-juhlaa katsomaan, viehätti.\n\n-- Hän on juhlan johtaja, vastasi erakko.\n\nVohumeno, joka pitkällisten vankilassa kestettyjen kärsimystensä\nvuoksi oli tullut ihmisvihaajaksi ja perin epäluuloiseksi, katsoi\npitkään ja vakuuttavasti Haomaan, saadakseen hänet huomaamaan, että\ntässä saattoi piillä suuri vaara heille. Nyt hän selvästi luuli\nkäsittävänsä vanhuksen menettelyn: Vanhus osoittautui ystävälliseksi\nja vieraanvaraiseksi, viedäkseen heidät harhaan. Lopuksi hän, luullen\ntäydelleen saavuttaneensa heidän luottamuksensa, suoraa päätä\nhoukutteli heitä ansaan. Epäilemättä äijä oli Alamutin viekkaimpia\nkätyreitä. -- Mutta Vohumeno kyllä aikoi olla varoillaan ja panna\nukon tuumat myttyyn.\n\nLääkäri-erakko huomasi vieraidensa vaitiolosta ja varsinkin Vohumenon\nomituisista kasvojenilmeistä, että he epäilivät hänen tarjoumuksensa\nvilpittömyyttä, ja hän selitti:\n\n-- On luonnollista että epäilette minua, että luulette minua\nkenties petturiksi ja Alamutin kätyriksi. Enkä voi rehellisiä\naikeitani suhteenne mitenkään muuten todistaa, kuin vetoamalla\nAllahin säätämään islaminuskoisen kestiystävän-velvollisuuksiin,\njoita pidämme pyhinä. Mutta te olette parseja, ettekä saata luottaa\nislaminuskoisen vakuutuksiin.\n\n-- En suinkaan tahdo sinua loukata -- huomautti Vohumeno. Tahdon\npuolestani kernaammin uskoa, että olet rehellinen ja että tahdot\nkunnioittaa koko Itämailla pyhänä pidettyä kestiystävyyttä. Mutta\ntiedät myös, ettei Alamut kunnioita mitään, ettei se pidä mitään\npyhänä. Kuka takaa meille, ettet sittenkin ole Alamutin kätyri,\nja ettet johda meitä salakäytävääsi pitkin keskelle Alamutin\nkotkankitaa. Henkemme ja matkamme ovat tärkeämmät kuin tuollainen\nkevytmielinen ja umpimähkäinen uteliaisuuden tyydyttäminen.\n\n-- Olet oikeassa, ystäväni -- sanoi erakko. Näytänpä teille siis\ntien, jota kulkemalla vältätte Alamutin vakoilijat. Niitä muuten\nmyöhemmin tänä yönä ei liene liikkeellä, sillä nyt juhlii ja mässää\nkoko Alamut.\n\nHaoma oli vaipunut syviin mietteisiin. Hänen haaveelliset tummat\nsilmänsä näyttivät katsovan jonnekin kauas, ja hän tuskin kuuli, mitä\nerakko ja Vohumeno puhuivat.\n\n-- Mutta miksi et sinä ole pitoihin pyydetty... vai aiotko sinne\nmennä myöhemmin? -- kysyi Vohumeno.\n\n-- Minäkö? Mitäpä vielä. Olin kerran nuori minäkin, kuin te,\nsilmäni paloi kuin teidän, ja veri kiehui suonissani. Nyt ovat jo\ntunturituulet sammuttaneet silmäni hehkun, talviset lumet ovat\njäähdyttäneet kiehuvan veren. Nyt olen melkein katsoja vaan elämän\npolulla, enkä enää suuresti osanottaja.\n\nHe olivat lopettaneet aterian. Kerivan, joka huolimatta paksusta\nturkistaan oli kärsinyt osansa lumimyrskyn pakkasesta, oli heti\nsisään tultuaan paneutunut loikomaan tulisijan ääreen. Erakko antoi\nsille nyt aterian jäännökset, joista se tyytyväisenä teki lopun.\n\nTuli liedellä alkoi hiiltyä, ja loi yhdessä kuparilampun hieman\nlevottoman liekin kanssa kodikasta ja aaveenomaista valoa avaraan,\nmatalaan majaan.\n\n-- Luuletko, että kohta näemme jatkaa matkaamme? -- kysyi Vohumeno.\n\n-- Sitä en luule -- vastasi vanhus. -- Sillä taivas on pilvissä ja\ntähdet ovat piilossa Teidän täytynee odottaa aamun ensi säteitä.\nLuulen muuten, että huoletta minun näyttämääni tietä voitte kulkea\npois Alamutin alueilta, sillä tänä yönä eivät totisesti vakoilijat\nkykene virkaansa toimittamaan: he yhtyvät kaikki myöhemmin rotkosalin\njuhlaan. Tänä yönä he kaikki pitävätkin itseään oikeutettuina\nhylkäämään kaiken valppauden.\n\n-- Mieleni tekee hashish-juhlaan -- virkkoi nyt Haoma, pitkän\näänettömyytensä jälkeen. -- Tuleva tehtäväni vaatii, että tutustun\nelämään, etten yksistään opi tuntemaan Ormuzdin valtakuntaa ja hänen\nvoimiaan ja välikappaleitaan maan päällä, vaan että myös tutustun\nAhrimanin keinoihin ja voimiin. On aina tärkeää, että tarkoin\ntunnemme vihollisemme väkevyyden, ennenkuin ryhdymme taisteluun hänen\nkanssaan.\n\n-- Saatamme poissaollessamme menettää hevosemme -- huomautti\nvielä Vohumeno, joka yhä vaan piti hashish-juhlaan menoa hyvin\narveluttavana.\n\n-- Jää sinä tänne hevosia valvomaan, sillä välin kuin minä isäntämme\nkanssa käyn juhlaa katsomassa -- ehdoitti Haoma. Ja hän lisäsi:\n\n-- Luulen voivani luottaa isäntämme rehellisyyteen, sillä hänen\näänensä kaiku on teeskentelemätön ja hänen sanansa tuntuvat lähtevän\nsydämestä.\n\n-- Niin, oikein sanottu, ystäväni, -- virkahti erakko. -- Sanani\nlähtevät sydämestä, olkaa siitä varmat.\n\n-- Hän on pelastanut meidät lumimyrskyyn kuolemasta, hän on\nparantanut paleltuneet jäsenemme, tarjonnut meille suojaa kattonsa\nalla, ruokkinut meitä, luvannut aamun koittaessa näyttää meille\nturvallisen tien. Näin sydämellisesti hän meitä on kohdellut. Teemme\nväärin, jos häntä vielä epäilemme.\n\nVohumeno tuli nyt ajatelleeksi, että he joka tapauksessa, täällä\nAlamutin alueella, olivat erakon käsissä, että tällä saattoi olla\nkymmenen eri keinoa Alamutin väelle ilmaista vieraiden läsnäolon, jos\nhän todella oli liitossa \"kotkanpesän\" kanssa. Ja ajatellen, että\nHaoma itsekseen saattoi pitää häntä pelkurina, virkkoi hän:\n\n-- Jos päätät lähteä hashish-juhlaan, valtijas, seuraan minä\nmukanasi. En äsken peljännyt omin henkeni puolesta, sillä se on\nvähäarvoinen, vaan sinun turvallisuutesi ja henkesi puolesta. Minne\npäätätkään mennä, valtijas, seuraan sinua, puolustaakseni sinua\nviimeiseen saakka.\n\n-- Kiitos uskollisesta toveruudestasi -- huudahti Haoma, tarttuen\nVohumenon käteen.\n\n-- Siinäpä hyvät ystävykset! huomautti vanhus, katsellen vieraitaan\nkunnioittavasti. -- Tuo minua suuresti miellyttää, ja Allah minua\nrankaisisi, jos teille mitään pahaa tekisin.\n\nUlkoa kuului samassa hevosen kavion kopinaa, ja matkamiehet\nsäpsähtivät tämän oudon äänen katkaistessa hiljenneen tuulen huminaa.\n\n-- Ken tänne tullee ratsain? -- kysyi Vohumeno.\n\n-- Luullakseni ei kukaan, vastasi erakko. Omat hevosenne arvatenkin\nkärsimättöminä kavioitaan kopisuttavat.\n\nEikä vanhus ollut erehtynyt, sillä kopina toistui vallan seinän\ntakana.\n\nVohumeno muisti nyt, että he itse, saadessaan suojaa ja ruokaa,\nvallan olivat unhoittaneet hevosensa.\n\n-- Ratsumme kaipaavat rehua -- sanoi Vohumeno. -- Lähdenpä niitä\nruokkimaan!\n\n-- Jätä se minun toimekseni -- pyysi erakko. -- Levätkää te, minä\nmenen antamaan ratsuillenne vuoheni rehua.\n\n-- Olemme itse ottaneet mukaamme rehua karujen vuoristopolkujen\nvaralle -- huomautti Vohumeno. -- Rehusäkit riippuvat satuloiden\ntakana.\n\n-- Kyllä ne löydän. Levätkää vaan! Ja siepaten pienen lyhtynsä lähti\nvanhus ulos majasta.\n\n-- Hän on paha henki, jos hän kaikesta huolimatta meitä pettää --\najatteli Vohumeno itsekseen. -- Mutta hän ei virkkanut mitään.\n\nHaoma oli aterian loputtua jäänyt istumaan makuukohonteelle puoleksi\nnojaavaan asentoon. Katsellessaan lavean lieden hiilosta, muistui\nhänen mieleensä hänen yksinäinen rotkonsa ja vuorikosken kodikas\npauhina. Ja kodinkaipaus valtasi hänet. Yksinäisestä kodista\nsiirtyivät hänen mielimietteensä pitkän kaltevalle mäenylängölle\nja ruusupuutarhaan, jota pieni kaunis käsi hellän huolellisesti\nhoiti. Ja hänen edessään välkkyivät safiirinsiniset silmät, tuo\nlapsellisen hyvä ilme, tuo viaton ja kaunis välke. Melkein Haoma\ntunsi sääliä näiden silmäin hentoa -- ja kuten hän ajatteli --\nturvatonta omistajatarta kohtaan. Sillä huolimatta vartijoistaan oli\nAnahita hänen mielestään hyljätty autioon ja syrjäiseen linnaan,\nElbursvuorilta puhaltaville jäisille pohjantuulille alttiiksi\njätetty. Kuinka kernaasti Haoma olisi sijoittanut asuntonsa lähelle\ntuota linnaa, valvonut sitä ja häätänyt kaikki viholliset sen\ntienoilta. -- Mutta kolkon talven kuluttua oli taas saapuva armas\nkevät; silloin olivat pohjantuulet ja kaikki huolet katoavat -- ja\nHaoma oli rientävä kertojattaren linnaa vartioimaan!\n\nVanhus palasi ulkoa ja virkahti:\n\n-- Teillä on oivat ratsut: kauniit ja tuliset, kuin ruhtinaan\ntallista lähteneet!\n\nHän jatkoi:\n\n-- Sitokaa jalkineet jalkoihinne ja valmistautukaa lähtemään\nhashish-juhlaan. Ei enää viivy pitkää aikaa, kunnes se alkaa.\n\nMatkamiehet kavahtivat ylös lepokohonteelta ja rupesivat\nvarustautumaan salaperäistä käyntiä varten.\n\nVohumeno tarkasti aseitaan: tikari, miekka, puukko, suopunki --\nkaikki oli kunnossa. Hän aikoi kaikesta huolimatta olla varoillaan.\nPienimmänkin varmuuden saatuaan vanhuksen vilpillisistä aikeista,\noli hän armotta tekevä hänestä lopun. -- Täytyipä siis pitää ukkoa\nsilmällä.\n\nKerivan jätettiin hevosten vahdiksi, majan ovi suljettiin, ja\nHaoma ja Vohumeno alkoivat vanhuksen perässä astua kaitaa, lumen\ntukkomaa vuoritietä tuntematonta, salaperäistä päämäärää kohti.\nLumentulo oli lakannut, myrskykin melkoisesti tauonnut, ja yksistään\nkallionaukeemista pohjantuuli pisti esiin jäisen kätensä, silittäen\nastuvien kasvoja kylmällä hyväilyllänsä.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nSalaisen kalliosolan suu oli tiheiden pensaiden peitossa. Nyt vielä\nlisäksi myrsky oli sen eteen koonnut korkeita kinoksia, niin että\nainoastaan seutuun hyvin perehtynyt ja kalliosolan salaisuuden\ntunteva henkilö saattoi sen löytää. Erakko oli kuitenkin varmasti\nsuunnannut askeleensa sitä kohti. Ja kun hän lopulta pysähtyi ja\nkääntyi ohjattaviaan vieraita kohti, arvasivat nämät, että nyt oli\nsaavuttu perille.\n\nVanhus kuiskasi heille:\n\n-- Tämä on minun yksinomainen salaisuuteni.\n\nSitten hän lisäsi yhä kuiskaten:\n\n-- Minä kuljen edellä ja valaisen ainakin puolitiehen ahdasta\nkäytävää. Astukaa te varovasti ja hiljaa perässäni.\n\nSamassa vanhus katosi salakäytävän suuhun ja näytti vajoavan joko\nkinoksiin tai maan alle.\n\nVohumeno, joka oli päättänyt olla lähinnä vanhusta, hänen liikkeitään\nvalvoakseen, laskeutui umpimähkään alas siihen aukkoon, johon vanhus\noli kadonnut. Pian hänen jalkansa kohtasivat vankan maaperän. Kun\nHaoma oli laskeutunut heidän jälkeensä, näki hän heidän seisovan\nmuutaman askeleen päässä aukosta kaidassa kallioseinien välisessä\nkäytävässä. Erakon mukaan ottama pieni lyhty, jota hän piti ikäänkuin\nsalassa viittansa liepeen suojassa, levitti heikkoa valoa muutaman\naskeleen ympäristöön astujista. Tässä täytyi kulkea varovasti, sillä\nkivet, lahonneet puuntyngät ja sora peittivät käytävän pohjan, ja\nhelposti saattoi niihin kompastua. Haoma ja Vohumeno noudattivat\noppaansa esimerkkiä, koettaen astua niin hiljaa kuin suinkin, ettei\nheidän askeltensa kolina ilmaisisi heidän läsnäoloaan.\n\nHeidän täten kuljettua hetken, pysähtyi erakko äkkiä ja kääntyi\njäljessäkulkevia kohti.\n\nVohumeno säpsähti hieman, ja hänen epäluulonsa heräsi uudelleen.\nVaistomaisesti hän tarttui tikarinsa kahvaan.\n\nMutta vanhus käänsi heitä kohti lyhtynsä ja virkkoi salaperäisesti,\nviitaten kädellään kallioseinämässä oikealle aukenevaa aukkoa:\n\n-- Tuolla on kamala paikka.\n\nEhdottomasti katsoivat Haoma ja Vohumeno aukkoon, johon vanhus antoi\nlangeta lyhtynsä himmeän valon. Nyt näkivät he tämän aukon johtavan\npieneen linnanpihan tapaiseen paikkaan, jonka keskellä oli laakeista\nkivistä muodostettu röykkiö.\n\n-- Tuossa Alamutin suurmestari Ibn es-Ssabbach mestautti molemmat\npoikansa, jotka eivät täsmällisesti noudattaneet hänen määräyksiään\n-- kuiskasi vanhus edelleen.\n\nKauhun väristys valtasi Kurdistaniin matkustavat heidän tätä\nkuullessaan. Ja Haomasta tuntui, kuin olisivat he joutuneet Ahrimanin\nmaanalaisiin kuilu-asuntoihin.\n\nVanhus jatkoi, vielä hiljentäen kuiskauksensa:\n\n-- Tämä käytävä oli se, jota myöten ennen kuljettiin rotkosaliin\nhashish-juhlana. Mutta tuon mestauksen jälkeen tämä paikka kammottaa\nIbn es-Ssabbachia, ja senvuoksi on kallioon murrettu eteläpuolelta\nuusi leveämpi solakäytävä. Nyt täällä vaan joskus kidutetaan niitä\nfidaaveja, joille suurmestari on määrännyt tavattoman rangaistuksen\ntai kuoleman. -- Nyt, ystäväni, tulee meidän rientää eteenpäin, vielä\nvarovammin, vielä hiljemmin kuin tähän asti!\n\nJuhlallinen kammo mielessä alkoivat Haoma ja Vohumeno taas seurata\nijäkästä opastaan. Hetken kuluttua sola laajeni, ja kaukaa näytti\nhimmeä valaistus heijastuvan tähän synkkään rotkoon.\n\n-- Tuossa tuokiossa saavumme rautaristikko-aukolle -- kuiskasi erakko.\n\nKotvan kuluttua näkyikin edessä entinen oviaukko, jonka pielien\nväliin oli kiinnitetty paksu rautaristikko. Heikko valo tunki tästä\naukosta rotkokäytävässä olevia vastaan.\n\nVanhus veti Haoman ja Vohumenon luokseen kallioseinän syvennykseen,\nmissä he saattoivat pysyä melkein istuvassa asennossa ja mistä he\nvoivat nähdä, mitä avarassa rotkosalissa tapahtui, tarvitsematta\npeljätä, että kenenkään katse sieltä sisältä tunki heidän pimeään\nsoppeensa.\n\nRotkosalissa vallitsi yhä vielä puolihämärä, niin että oli vaikeata\neroittaa, mitä siellä sisällä oli ja tapahtui. Kuitenkin Haoma ja\nVohumeno luulivat, tarkasti tähysteltyään ja totuttuaan hämärään,\nhuomaavansa, että siellä sisällä loikoi henkilöitä, miehiä vai naisia\n-- sitä eivät voineet eroittaa. Ja loikovien välillä näyttivät pitkät\nhaamut kulkevan ja hetkeksi pysähtyvän kunkin leposijan kohdalle.\nNäitä salaperäisiä hämäräliikkeitä kesti kotvan.\n\nNuo tuossa, jotka makaavat lepoistuimilla, ovat nuoria fidaaveja,\njotka tänä yönä vihitään toimeensa -- kuiskasi erakko niin hiljaa\nkuin suinkin saattoi. -- Ja nuo mustat olennot, jotka liikkuvat\ntuolla heidän leposijojensa välillä, ja jotka pysähtyvät nukkuvien\npään kohdalle, painelevat heidän ohimoitaan kosteilla liinoilla ja\nvalavat heidän sieramiinsa herättäviä nesteitä. Tuo pisin tuolla,\njonka vallan kalju pää kiiltää oudosti, on Kirka, Ibn es-Ssabbachin\noikea käsi ja huumavan hashish-juoman valmistaja.\n\nHämärässä saattoikin leposijojen välillä liikkuvien joukosta eroittaa\npitkän, laihan vartalon, joka näytti häälyvän sinne tänne kuin ohut\npuunrunko syysyön tuulessa.\n\n-- Hän valvoo herätystyötä, että kaikki käy säännönmukaisesti --\nkuiskasi erakko jälleen turvateilleen.\n\nNyt ilmestyi rotkosaliin leveästä sivuovesta joukko uusia\ntummia olentoja, jotka kantoivat käsissään soihtuja. Selvempi\nvalaistus levisi yltympäri, ja nyt saattoi varsin hyvin huomata\nlepopatjoilla loikovat nuoret fidaavit. Monella heistä oli voimakkaat\nsankarivartalot, ja kaikkien kasvot olivat kovin kalpeat. Joku\nliikutti raivokkaasti käsivarsiaan ja lausui sekavia sanoja,\nikäänkuin olisi nähnyt pahaa unta.\n\nPitkä, luisevan laiha Kirka, jonka kalju pää loisti kuin kiilloitettu\nnorsunluu-pallo, häälyi edestakaisin nukkuvien fidaavien välillä,\nantaen ohjeitaan herättäjille sekä valvoen niiden täyttämistä.\n\n-- Kohta saattaa hashish-juhla alkaa -- kuiskasi erakko. -- Näen\nkaikesta, että nuoret fidaavit pian heräävät unestaan, ja jo\nvarmaankin Ibn es-Ssabbach levottomana odottaa tuolla sisällä.\n\nNäin kuiskattuaan osoitti vanhus keltaisen verhon peittämää leveää\noviaukkoa, joka sijaitsi oikealla salaisista katselijoista, tummassa\nkallioseinässä.\n\nSoihtuja kantavat palvelijat olivat sillävälin ruvenneet sytyttämään\nkorkeajalkaisia, seinäin viereen asetettuja kuparilamppuja, ja pian\nlevisi rotkosaliin vahva valaistus. Lamput sytytettyään, poistuivat\npalvelijat sivuovesta.\n\nPitkä Kirka hieroi tyytyväisenä käsiään. Näytti siltä kuin hänen\nponnistuksensa vallan pian veisivät hänet toivomustensa perille.\nVoitonvarmana hän vielä kuiskasi pari sanaa lähimmille herättäjille\nja poistui harppaillen ja horjuen keltaisen oviverhon taaksi.\n\nSyrjäovesta palasivat äskeiset palvelijat kantaen käsissään kookkaita\nhopeaisia juomamaljoja. He pysähtyivät kaikki oven eteen ja näyttivät\nodottavan jotakin.\n\nSilloin palasi Kirka sisään keltaisen oviverhon takaa, jonka hän\nveti syrjään. Joukko harsottomia naisia, joiden posket hohtivat,\nja joilla oli jalokivillä koristetut komeaväriset hameet yllä,\ntuli sisälle ja asettui leveän oviaukon eteen levitetylle paksulle\nintialaiselle matolle. Kukin näistä naisista kantoi jotakin soitinta\nkädessään; millä oli canunharppu, millä intialainen huilu, millä\nhopeakello, millä rumpu ja millä mikin. Kirkan annettua merkin näille\nsoittajattarille, rupesi heistä jokainen kaiuttamaan soitintaan. Ja\nkaikki soittimet yhtyivät hurjantahtiseksi kovaääniseksi soitoksi,\njoka kiihtyi ja koveni hetki hetkeltä. Salaisten katsojienkin soppeen\nkajahti se kovin vahvasti, ja huilujen kirkuvat juoksutusäänet\nviilsivät repäisten heidän korviaan.\n\nHetken aikaa oli tätä soittoa kestänyt, kun muutamat nukkuvista\nfidaaveista rupesivat heräämään. Nopeasti riensivät maljoja kantavat\npalvelijat silloin esille, kaatoivat hopeamaljoistaan korkeisiin\npikareihin vaahtoavaa juomaa ja ojensivat pikarin heräävälle\nfidaaville. Kun nämät, vielä uni silmissä, eivät itse tarpeeksi\ntanakasti ottaneet kiinni pikarista, tukivat palvelijat heidän\nkättänsä, kohoittaen pikarin heidän huulilleen.\n\n-- Se on huumaavaa hashish-juomaa -- kuiskasi erakko.\n\nYhä useampi fidaavi heräsi ja maisteli tulista hashish-pikaria.\nSoitto jatkui kiihtyvässä tahdissa, ja räikeät huilujuoksutukset\nviileskelivät korvakalvoja. Kun melkein kaikki fidaavit olivat\nhereillä ja maistelleet hashishia, joka näytti polttavan heidän\nsuonissaan ja panevan heidän silmänsä omituisesti hehkumaan, ilmestyi\nleveästä oviaukosta saliin kymmenkunta kultakuteisiin vaatteisiin\npuettua miespalvelijaa, jotka kantoivat leimuavia, myskille\ntuoksahtavia ambrasoihtuja. He muodostivat soihtukujan oven eteen.\nSeuraavassa tuokiossa astui oviaukosta sisälle purppuranpunaiseen\nsilkkikaapuun puettu mies, jolla oli läpitunkevat katseet ja\nkotkannenä, ja jonka pitkä harmahtava parta valui alas rinnalle.\nHänellä oli hidas astunta ja kuninkaallisen käskevä ryhti. Okeassa\nkädessään hän piti kultasauvaa, ja hänen päässään loisti valkoinen,\njalokivistä hohtava silkkiturbaani. Leveän oviaukon vieressä,\nsalakäytävään päin, oli kohoama, jota eivät Haoma ja Vohumeno vielä\nolleet huomanneet, tarkkaavaisesti katsellessaan fidaaveja ja\nheidän herättäjiään ja juomalaskijoitaan. Tälle kohoamalle johti\nmuutama porras; punavaippainen ylpeäryhtinen mies nousi ylös nämät\nporrasaskeleet ja asettui seisomaan kohoamalle.\n\n-- Ibn es-Ssabbach -- kuiskasi erakko pimeässä komerossa oleville.\n\nHaoma ja Vohumeno olisivat sen arvanneet erakon sanomattakin, sillä\nniin huomattavasti punaviittainen mies erosi muista, niin käskevä ja\nhallitseva oli hänen katseensa.\n\nIbn es-Ssabbach ojensi kultasauvaansa, ja heti taukosi hurjatahtinen\nsoitto. Juomalaskijat tarjosivat fidaaveille uudelleen hashish-juomaa,\nja Ibn es-Ssabbach puhkesi puhumaan teräkselle kajahtavalla\nvoimakkaalla äänellä:\n\n-- Polvistukaa, polvistukaa, sillä Allah lähettää alas henkäyksensä\nja on nostava luonnon salaisuuksia kätkevän verhon, tarjoten teille\nparatiisin esimakua! Polvistukaa!\n\nJa kuin myrskyn kaatama nuori metsä, vaipui fidaavi-parvi alas.\n\nIbn es-Ssabbach ojensi uudelleen kultasauvaansa eteenpäin ja huudahti:\n\n-- Halkene kallioseinä ja näytä ihmeitäsi.\n\nSamassa näytti todella salakäytävän aukon vastainen seinä repeävän\nkahtia, ja kumpikin puoli haljennutta kallioseinää väistyvän sivulle.\nJa syrjään väistyneen seinän takaa tuli näkyviin ihmepuutarha, jonka\npuiden oksiin oli kiinnitetty kultakelloja. Nämät liikkuivat hiljaa\nja kajahuttivat esille vienoja, omituisen sointuisia ääniä. Kirkkaat\nsuihkulähteet pulppuilivat puiden välissä ja vaaleanpunainen hohde\nvalaisi koko puutarhaa.\n\nSoittajat salissa alkoivat, merkin saatuaan, uudelleen kaiuttaa\nkiivastahtista soittoaan, johon nyt kuului yhtyvän voimakas,\nnäkymätön, puutarhaan kätketty soittajajoukko. Ihmepuutarhan\nkeskellä oli avara, puista vapaa paikka. Lukuisa joukko hienoihin\nharsohameisiin puettuja kauniita naisia, joiden silmät säihkyivät\nkilvan heidän tukkaansa siroitettujen jalokivien kanssa, ja jotka\nkantoivat käsissään kukkavihkoja, ilmestyi tälle aukeamalle ja\nalkoi soiton tahdin mukaan tanssia notkealiikkeistä hurjaa tanssia.\nTanssiessaan he siroittivat ympärilleen kukkia, joista muutamat\nlensivät lähinten fidaavien jalkojen juureen.\n\nNuorten fidaavien silmät hehkuivat; huumaava soitto ja tulinen\nhashish-juoma tekivät tehtävänsä, saattaen heidät kohta\nhurjanintohimoisiksi. Vaistomaisesti rupesivat heidän jalkansa\nliikkumaan soiton tahdissa, ja pian aaltoili niin rotkosali kuin\nihmepuutarha rajuna, tanssivain aaltomerenä, joka hetki hetkeltä\nvyöryi yhä kiihkeämmin. Joku fidaaveista tahtoi intohimon valtaamana\nsyöstä ihmepuutarhaan, mutta silloin muutamat palvelijat Kirkan\nviittauksesta hyökkäsivät esiin ja pistivät pitkän keihään fidaavin\nja puutarhan väliin, täten estäen häntä etemmäksi kulkemasta. Fidaavi\nsilloin peräytyi ja yhtyi tanssiin, joka vastustamattoman pyörteen\ntavoin tempasi mukaansa kaikki fidaavit. Haoman ja Vohumenonkin päätä\ntämä hurja tanssi, jalkojen ja käsien huiskina rupesi huumaamaan, ja\nHaoma kuiskasi erakolle:\n\n-- Poistukaamme jo tästä Ahrimanin pesästä! Tarpeeksi olemme jo tätä\nraivokasta riehunaa nähneet.\n\n-- Tehkäämme niin, sanoi erakko.\n\nSisällä rotkosalissa sai joku ylen kiivaasti tanssiva fidaavi\nvaahtoa suupieliin ja kaatui maahan. Paikalla oli palvelija häntä\nylös nostamassa, pannen hänet loikomaan lepovuoteelleen ja tarjoten\nhänelle uuden kulauksen hashish-juomaa. Hetken kuluttua sama fidaavi\ntaas nousi seisomaan ja yhtyi tanssinpyörteeseen.\n\nMiltei mahdottomaksi kävi jo estää juoman kiihoittamia fidaaveja\nhyökkäämästä ihmepuutarhassa tanssivien sulotarten luo. He etenivät\netenemistään, voimakkaasti tarttuen palvelijoiden ojentamiin\nkeihäisiin. Eräs roteva, kookas fidaavi tempasi palvelijalta keihään,\nja tahtoi väkisin syöksyä puutarhaan. Kolme vahvaa palvelijaa\nsai hädin tuskin häneltä temmatuksi keihään takaisin sekä hänet\nperäytymään.\n\nHaoma ja Vohumeno olivat juuri lähtemäisillään komerostaan,\npoistaakseen erakon seurassa; rotkosalin intohimoinen räyhinä oli jo\nväsyttänyt heidät ja täyttänyt heidän mielensä inholla. Mutta heidän\nkääntäessään selkänsä ristikkoaukolle hiipiäkseen pois, lakkasi\nsoitto rotkosalissa äkkiä, tanssijattaret taukosivat tanssistaan\nihmepuutarhassa, ja Ibn es-Ssabbachin malmi-ääni kajahti uudelleen:\n\n-- Vannokaa, kautta Allahin, kautta verenne, kautta ajallisen onnenne\nja ijäisen autuutenne, järkähtämätöntä uskollisuutta Alamutin\nkäskyille ja tikareille.\n\nFidaaviparvi vannoi tämän valan. Silloin julisti Ibn es-Ssabbach:\n\n-- Allah siis suo teille paratiisinsa esimakua!\n\nSoitto alkoi uudelleen, tanssijattaret rupesivat taas tanssimaan, ja\nestämättä riensivät fidaavit nyt ihmepuutarhaan.\n\nHaoma ja Vohumeno, jotka vielä olivat pysähtyneet fidaavien valaa\nkuulemaan, rupesivat nyt hiipivin askelin seuraamaan ijäkästä\nopastaan, takaisin salakäytävää pitkin.\n\nMikäli he poistuivat, hiljeni rotkosalin hurja melu, ja saavuttuaan\nsalakäytävän suulle, kuulivat he sitä enää kaukaisena huminana, tai\netäisenä meren myrskypauheena.\n\nVapaammin hengittivät kaikki kolme jälleen kiivettyään käytävän\naukosta taivasalle. Lumimyrsky oli kokonaan asettunut, taivas\nvapautunut pilvistä, ja tähdet levittivät valkealle lumiverholle\nhimmeätä tuikettaan.\n\n-- Kun nuoret fidaavit tämän yön ovat riehuneet, annetaan heille\ntaas unijuomaa, he vaipuvat sitkeään uneen ja kannetaan nukkuvina\ntakaisin Alamutin linnaan. Herätessään luulevat he todella kokeneensa\nparatiisin esimakua. He vannovat nyt selvällä päällä ollen uuden\nhirvittävän uskollisuuden valan Ibn es-Ssabbachille ja ovat\nsenjälkeen hänen järkähtämättömän uskollisia, sokeita aseitaan.\n\nNäin kertoi erakko turvateilleen.\n\n-- Mikä vahinko -- sanoi Haoma -- että noiden voimakasten nuorten\nmiesten into näin viedään harhaan, kuinka toivotonta, että heistä\nnäin värvätään Ahrimanin taistojoukko! -- Olen kuitenkin tyytyväinen,\nettä omin silmin olen nähnyt kansojen ja Ormuzdin vihollisen ja hänen\nviekkaat temppunsa.\n\n-- Olet oikeassa -- huomautti erakko -- nuorta intoa ja nuoria voimia\nsiinä sysätään väärälle uralle. Mutta kuka voi estää vuoritulvan\nsyöksymistä?\n\nÄänettöminä, kukin vaipuen omiin ajatuksiinsa, kulkivat he erakon\nmajalle. Odotettuaan hieman aikaa, kunnes aamunkoiton ensi välke\nnäyttäytyi itäisellä taivaalla, nousivat Kurdistaniin matkustavat\nratsujensa selkään.\n\nErakko neuvoi heille tien, jota kulkemalla pian olivat pääsevät pois\nAlamutin vaarallisilta alueilta.\n\n-- Pysykää aina niin lähellä vasenta kallioseinää kuin suinkin\n-- lisäsi vanhus -- niin olette varmat siitä, etteivät hevosenne\nlumivaipan vuoksi erehdy ja astu harhaan.\n\n-- Suo anteeksi epäilykseni, vanhus, -- pyysi Vohumeno jo istuessaan\nhevosen selässä. -- Näen nyt, että sinulla on rehellinen ja hyvä\nsydän, ja siitä sinua kiitän.\n\nHaomakin yhtyi hänen kiitokseensa:\n\n-- Suuresti olet meitä auttanut, vanhus! Palkitkoon Ormuzd päiväsi\nrauhalla ja terveydellä.\n\nLääkärierakon silmissä välkkyi liikutuksen kuvastus. Seuraavassa\ntuokiossa hänen suunsa meni hymyyn, ja hän nauroi tuota\nhyvänsävyisää, sisällistä, omituisesti kihisevää nauruaan.\n\n-- Allahin haltuun! -- toivotti ukko, taas muuttuen vakavaksi.\n\nKerivan seurassaan, alkoivat Haoma ja Vohumeno ratsastaa vanhuksen\nosoittamaa polkua pitkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeitsemännen päivän illalla näkivät ratsastajat edessään laaksossa\nsuuren Thabarma-järven.\n\n-- Onko senkin rannalla lunta? -- kysyi Vohumeno.\n\n-- Ei se ole lunta -- vastasi Haoma. -- Täällä on ilma lauhkeaa.\nSe on suolakerros, jonka järven vesi luo rannoille. Ja tästä myös\nvarmasti tiedämme saapuneemme Thabarma-järvelle ja läntisten\nparsien asunnoille, sillä pyhä kertomus sanoo: \"Suolarantaisen\nThabarma-järven tienoilla syntyi suuri Zoroaster\".\n\nValtava mielenliikutus heräsi Haomassa, kun tämä parseille niin\nmerkillinen seutu aukeni hänen eteensä, ja vastustamattoman vaiston\nvaltaamana hän astui alas ratsunsa selästä ja toimitti lyhyen\nhartautensa.\n\nKun he laskeutuivat alas tasangolle, tuli lukuisa lammasparvi heitä\nvastaan. Pitkiä, käyräpäisiä sauvoja kantavilta paimenilta, jotka\nolivat parseja, saivat he tietää, missä se Thabarma-järven rantasilta\nsijaitsi, jotta tavallisesti kuljettiin etäiselle, maanpakoon ajetun\nkurdilaispäällikön, Mervimin asumalle saarelle.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\n\nItämaan riemuisa kevät kukoisti voitokkaana. Auringon elvyttävä\nhymy lepäsi yli Raghan laakson ja oli jo houkutellut esiin vihannat\nnurmikot maille ja lehdet puihin. Anahitan linnakukkulan ohi virtaava\nvuorijoki oli kevättulvista paisunut, ja sen pyörteet panivat\nnuoret kaislankorret vilkkaasti ja leikillisesti pyörähtelemään.\nJoen varsilla kumarsivat korkeat liljakasvit suuria nuppujaan vettä\nkohti, ikäänkuin olisivat tahtoneet peilailla joen pinnassa tai juoda\nviileätä, vuorilta syöksyvää vettä. Monet muutkin kukat, suuret\norvokit ja vuokot, olivat nupulla; ne somistivat joen rantoja ja\nkertojattaren linnakukkulan ja joen välistä rehevänurmista niittyä.\n\nAamun viileä ilma ja kevätketojen tuoksahdus virtasivat Anahitan\npieneen puutarhaan. Kertojatar istui jaspisrahilla, matala pöytä\nedessään. Hän ompeli kirkkaita läpikuultavia helmiä kultakuteiseen\nvyöhön.\n\nPöydän toisella puolen, jakkaralla, istui Anahitan ystävätär,\nFerengis, joka kertojattarelle pienistä rasioista valikoitsi\nerikokoisia helmiä.\n\nHe olivat hetken ääneti, sillä työ veti kummankin mielenkiinnon\npuoleensa.\n\nLuotuaan katseen Anahitan vyöhön, virkahti Ferengis:\n\n-- Saat ihmeen kauniin juhlavyön, valtijatar. -- Luuletko jo tänä\nkeväänä tarvitsevasi sitä käyttää?\n\n-- Sitä toivon, sillä Kurdistanin viestit ovat viime aikoina kaikki\nolleet hyviä ja rohkaisevia.\n\n-- Saanko minä seurata sinua shaahin linnaan juhlapäivänäsi?\n\n-- Saat, Ferengis. Mutta et shaahin valtaistuimen eteen, sillä siinä\nminun täytyy yksin esittää Mervimin asia.\n\n-- Etkö pelkää mahtavaa suurherraa, eikö sinusta ole outoa puhua\nhänen kanssaan kahden kesken?\n\n-- Olen sitä usein ajatellut; välistä se todella tuntuu oudolta,\nja pelkään, että ääneni on vapiseva. Mutta jos Parsi tuo minulle\nvarmuuden Mervimin oikeudesta, toivon saavuttavani rohkeutta ja\ntyyneyttä.\n\n-- Onkohan suurherra kiivas, ja ovatko hänen katseensa terävät?\n\n-- Hän taitaa olla ankara, mutta ankara oikeuden puolesta. Ja kun\nhän huomaa minun puolustavan sorretun asiaa, on hän varmaankin oleva\nminulle lempeä.\n\n-- Mutta tiedätkö, valtijatar, että yhä pelkään vääriä todistuksia.\nPelkään, että kavala maaherra Jusuf lähettää hoviin voimakkaita\nvastatodistajia. -- Kuinka surullista, jos joutuisit vaaroihin!\n\n-- En niitä voi väistyä. Päivä päivältä tehtäväni mielestäni suurenee\nja muuttuu pyhäksi; sen rinnalla kaikki minusta tuntuu vähäiseltä.\nLevottomana odottelen suurta juhlapäivääni. Ensin maailma minua\npeljästytti. Vanha Tumadir minulle kertoi ihmisten olevan häijyjä.\nNyt en enää tunne levottomuutta, vaan tuo suuri maailma vetää\nminua puoleensa; ikävöin suuresti sitä hetkeä, jolloin saan ruveta\ntäyttämään Allahin yleviä määräyksiä. Ja kun ajattelen, että minä\nolen valittu noiden määräyksien toteuttajaksi, nöyrtyy sydämeni\nkiitollisuudesta ja heikkouteni tunnosta. -- Ymmärrätkö sydämeni\ntunteita, Ferengis?\n\n-- Luulen ymmärtäväni, valtijatar. Mutta minä en voi yhtä suuresti\nrakastaa tehtävääsi kuin sinä. Sillä pelkään sitä, koska se saattaa\nturvallisuutesi vaaraan.\n\nAnahita näytti vaipuneen ajatuksiinsa. Vaistomaisesti hän päästi vyön\nkädestä ja nousi seisomaan, nojaten puutarhamuuriin ja katsellen\nalas joen varsilla leviävää hymyilevää niittylakeutta. Vielä\nkauemmaksikin siirtyivät hänen katseensa aina näkörajalle saakka,\nmissä Elbursharjanteet ja mahtava Demavend kohosivat ilmoille.\n\nTasaisesti kohoili Anahitan povi, kun hän hengitti kevään\nelinvoimaista ilmaa; ja avaran ja vapaan luonnon ja auringonpaisteen\nhurmaus valtasi hänen mielensä. Sinä hetkenä hänessä taas, kuten\nviime aikoina monasti, heräsi kaukopyrkimys elämän tuntemattomille\npäivänpaistemaille. Mutta tämä pyrkimys ei ollut raju, ei\nintohimoinen eikä kärsimätön; se oli hiljainen, kärsivällisen\nodottava, kuin heränneen kevätkukan odotus, että aurinko sillekin\nsoisi riemastavan hohteensa.\n\nFerengis oli muulloinkin joskus huomannut Anahitan sinisilmissä\ntuon hiljaisen haaveiluverhon; ja senpä vuoksi hän nyt, kuten\nennenkin, vaikeni, koska ei tahtonut karkoittaa valtijatartaan hänen\naatoksistaan.\n\nOdottamaton seikka kuitenkin katkaisi Anahitan haaveilun.\n\nUlkomuurin rautaportilta kuului kolme jymeätä kolkutusta, jotka\npanivat Anahitan ja hänen ystävättärensä säpsähtämään. Ihmettelevinä\nodottivat molemmat lähempiä kuulumisia tästä ulkomaailman viestistä.\nEivätkä ne pitkään viipyneet. Tummaverinen portinvartija toi hetken\nkuluttua Anahitalle papyryskäärön, jonka ympäri oli köytetty\nsilkkirihma. Vartija virkkoi, ojentaessaan kääröä kertojattarelle:\n\n-- Kurdistanista tullut pikaratsastaja toi tämän sanoman sinulle,\nvaltijatar.\n\nVartijan poistuttua, katkaisi Anahita silkkirihman, kääri auki\npapyrys-liuskan ja luki siitä ääneen ystävättärensä kuullen:\n\n    'Tämän sanoman lähettää Thabarma-järven rannoilta\n    kertojattarelle, Anahitalle, parsi Haoma.\n\n    Asian tiedustelu on nyt lopullisesti päättynyt, kaikki on\n    hyvin käynyt, kaikki on selville saatu. Mervimin viattomuus\n    on löytänyt lukuisia todistajia: koko läntisen parsien heimon\n    sekä suuren lukumäärän islaminuskoisia, jotka vihaavat Jusufin\n    ilkivaltaisuutta. Uskonsa ja miehenkunniansa kautta ovat kaikki\n    valmiit todistamaan Mervimin viattomuutta ja todistuksensa\n    tueksi tahtovat he vannoa sielunsa autuuden toivon kautta\n    totta puhuvansa. Vakaumuksesi Mervimin syyttömyydestä,\n    kertojatar, siis olkoon yhtä varma kuin minunkin. Palavasti\n    halajan päästä armaille asuinseuduille ja sinun silmiesi eteen\n    kaikkea kertomaan. Tämän sanoman tuojan lähetin päivää ennen\n    omaa lähtöäni, ja itse olen levottomana jouduttava ratsuani\n    vuoriharjanteiden yli hiljaisen tyyssijasi suojamuurien luo.\n\n    Parsi Haoma sinulle lähettää kaukaisilta mailta sydämensä\n    tervehdyksen.'\n\nLiikutuksen ilme nousi Anahitan kasvoihin, kun hän oli lukenut tämän\nkirjallisen viestin, ja Ferengis näki hänen silmissään ilon omituisen\nverhotun välkkeen, ilon, joka oli lähellä puhdistavan surun yleviä\ntunteita.\n\nVielä kerran Anahita ääneti silmäili papyrysliuskaa; käärittyään sen\nkokoon hän sanoi Ferengikselle:\n\n-- Tahdotko noutaa minulle rukousmattoni? Lähden kattopuutarhaan,\nsillä sydämeni vaatii minua astumaan Allahin kasvojen eteen.\n\nMieli täynnä uhkuvia tunteita kulki Anahita katolle johtaville\nmarmoriportaille ja niitä myöten kattopuutarhaan. Siellä olivat\njo ruusupensaat nupulla, ja sielläkin rehoitti vaaleanvihreä\nnurmi. Ragha haamoitti alempana laakson etelälaidalla aamuauringon\nkultahohteessa.\n\nAnahitan riemuntunteet kuohahtivat niin yltäkylläisinä ja hän tunsi\nniin voimakasta tarvetta purkaa tunteenrunsautta palavaan rukoukseen,\nettä hänen teki mieli heittäytyä polvilleen pehmeälle nurmikolle.\nMutta hän malttoi itsensä ja nojautui kattopuutarhaa ympäröivään\nmuurireunustaan, Ferengiksen tuloa odottamaan. Joukko lumivalkeita\nkyyhkysiä lähestyi kuultavan pilven tavoin kattopuutarhaa ja\nlaskeutui istumaan muurireunustalle, lähelle Anahitaa. Kertojatar\npiti näiden siivekästen vierasten tuloa hyvänä enteenä -- ne\nsaapuivat vallan kuin häntä onnittelemaan.\n\nFerengis oli jo ehtinyt noutaa rukousmaton, oli tuonut sen\nkattopuutarhaan ja levitti sitä äänettömänä hietakäytävälle. Kun\nhän poistui, kuuli Anahita hänen askeleidensa rapinaa ja kääntyi.\nPestyään kätensä suihkulähteen raittiissa vedessä, hän vaipui\npolvilleen matolle ja rukoili:\n\n\"Tyttäresi, oi Allah, on niin täynnä riemua suuren armosi vuoksi,\nettei hänen sydämensä löydä sanoja sinua kiittääkseen, nyt kun kaikki\nodotukset toteutuvat, kun toimintani päivä alkaa. Mieleni ilo ja\nnöyrä kiitollisuus on niin suuri, että toivoisin kaikkien ihmisten\nkerran sellaista kokevan, jotta hyvät vielä enemmän heltyisivät ja\npahat nöyrtyisivät sinua palvelemaan. Rukoukseeni suljen myös hänet,\njoka asiaasi on ajanut, oi Allah. Palkitse hänen uskollisuutensa\nsuomalla hänelle armosi, vaikka hän onkin vääräuskoinen, tai vuodata\nhänen sieluunsa oikean uskon valoa.\"\n\nMieli tyyntyneenä lopetti Anahita lyhyen rukouksensa. Elämä\ntuntui hänestä uudistuneelta ja laajenneelta, ja auringonvalon\nkirkastama laakso, joka keväisen viehkeänä levisi hänen edessään,\nherätti hänessä toivon, että Allahin suoma kevätonni ja valonriemu\nleviäisi yli maanpiirin, herättäen kaikissa sydämissä oikeuden ja\nihmisrakkauden ylevät sisartunteet.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nSaman päivän illalla, jolloin viesti Kurdistanista oli tullut\nkertojattarelle, saapuivat Haoma ja Vohumeno auringonlaskun\najoissa Anahitan linnan ohi virtaavan joen kivisillalle. He olivat\nratsastaneet nopeasti; hevoset korskuivat ja niillä oli vaahtoa\nsuussa. Heidän ratsastettua kivisillan yli, pysäytti Haoma orhinsa\nja katseli ihastuneena kotilaaksoa ja punahohteisia vuortenhuippuja.\nSitten hän virkkoi toverilleen:\n\n-- Kulje sinä edellä vuorikoskelle ja kokoa tamariskioksia\nkotiliettä varten. Minä poikkean kertojattaren luo matkamme tuloksia\nilmoittamaan ja palaan kohta jälessäsi.\n\n-- Teen, kuten haluat, valtijas -- sanoi Vohumeno ja käänsi ratsunsa\nvuorikoskelle päin.\n\nHaoma laskeusi alas orhinsa selästä ja köytti uskollisen eläimen\nkiinni joen rannalla kasvavaan plataaniin. Kerivanin jätti hän\nhevosen luo ja rupesi itse astumaan kertojattaren linnaylännettä\nkohti. Hän oli koettanut äskeisiin sanoihinsa: minä poikkean\nkertojattaren luo -- panna niin tyyneen äänenväreen kuin suinkin.\nMutta itse teossa hän raivokkaan levottomasti halusi jälleen nähdä\nAnahitan. Ja kuta lähemmäksi hän tuli kertojattaren linnaa, sitä\nkiivaammin sykki hänen sydämensä, sitä rajummin syöksähti veri\nhänen suonissaan. Nyt piti pitkän talven kestäneen kaihomielisen\nodotuksen päättyä, nyt hän taas oli näkevä nuo sanomattoman vienot\nsafiirinsiniset silmät.\n\nHaoman ovenvartijalle näyttämä pieni sormus oli päästänyt hänet\nsisäpihalle, ja siellä hetken odotettuaan sai hän vartijalta kuulla,\nettä kertojatar häntä odotti suuressa etusalissa.\n\nKun Haoma astui tähän tuttuun huoneeseen, tunsi hän itsensä niin\nhengästyneeksi ja tunteidensa valtaamaksi, ettei hän aluksi saanut\nsanaakaan sanotuksi. Anahitan sulous myös tuntui häikäisevän hänen\nkatseensa. Hänen mielestään Anahitan kauneus kuluneen pitkän eron\naikana vielä oli lisääntynyt: hänen vartalonsa oli lapsekkaan\nhennosta tullut neitseellisen siroksi ja solakaksi, hänen kasvonsa\nmuuttuneet sopusuhtaisen täydellisiksi. Ainoastaan silmät olivat\nentiset, kirkkaat, hyvät ja sanomattoman vienot lapsensilmät.\n\nAnahita seisoi suihkulähteen ammelaidan ääressä ja loi Haomaan\ntervehdykseksi avoimen katseen täynnä kiitollisuutta ja\nsydämellisyyttä. Tämä katse, jota Haoma niin kauan oli kaihonnut,\nsaattoi hänet masentuneeseen hämmästystilaan; hän loi alas luomensa\nja seisoi siinä kuin rikollinen Anahitan edessä.\n\nAnahita huomasi hänen hämmästyksensä, jota luuli ujoudeksi, ja\nkatkaisi hiljaisuuden, virkkaen:\n\n-- Terve tuloasi, Haoma, pitkältä ja vaivaloiselta matkaltasi! Me\nolemme jo kaikki täällä suuresti kaihonneet paluutasi ja -- tietojasi.\n\nHuomattuaan, että Haoma yhä seisoi, lisäsi hän:\n\n-- Suvaitse istua, sillä lienet väsynyt matkasi jälkeen.\n\nHän osoitti lähdeammeen vieressä olevaa korkeata patjaistuinta, jolle\nHaoma laskeutui istumaan, sittenkuin kertojatar itse oli istuutunut\nammeen tasaiselle marmorijalustalle. Anahitan kirkkaasti helähtänyt\nääni oli rohkaissut Haomaa; hän loi nyt ylös katseensa ja sanoi:\n\n-- Kaikki on hyvin päättynyt. Mervimin syyttömyydestä ei enää voi\nolla vähintäkään epäilystä. Niin moni parseista, jopa Kurdistanin\nmuistakin asukkaista on valmis todistamaan Jusufia vastaan,\nkertomaan hänen ilkitekonsa, ja myös valalla puolustamaan Mervimin\nviattomuutta. Huomiota herättämättä sain kaikki kuulustelluiksi,\nja kun kaikki, kuin yksi mies, puhuivat samaa, puolustaen\nMervimiä, moittien ja kiroten Jusufia, tuli vakaumukseni lopulta\njärkähtämättömäksi.\n\n-- Paljon olet vaivaa nähnyt, paljon olet uhrannut vieraan asian\nvuoksi. En minä sinua voi koskaan palkita, vaan olen alati sulkeva\nsinut rukouksiini, anoen Allahilta sinulle runsasta palkintoa.\n\nHaoma, joka, peläten silmiensä liiaksi tulkitsevan tunteitaan, oli\nluonut katseensa ohi kertojattaresta, ei nyt voinut olla häneen\nkatsomatta, vaan kiinnitti häneen silmäyksen, joka oli niin täynnä\npalavinta hehkua, että kertojatar ehdottomasti loi katseensa alas.\n\nHaoma virkkoi samassa:\n\n-- Suurin palkintoni on se, että saan ajaa sinun asiaasi, sillä se on\nminulle pyhä.\n\nJa hänen sydämensä tunteet pyrkivät kaikki kuohahtamaan esille ja\nsanoin pääsemään ilmoille. Mutta hän sai ne taas hillityiksi ja\njatkoi retkensä selontekoa:\n\n-- En tyytynyt vaan yhden seudun todistuksiin, vaan kuljin\nkyläkunnasta kyläkuntaan, seurustellen eri ihmisten kanssa, heidän\nolojaan ja mielipiteitään tutkistellen. Kaikki vaan tunnustivat:\nMervimille on suuri vääryys tapahtunut, ja Jusuf on sydämetön kansan\npainajainen.\n\n-- Tätä varmuutta vaan olen kaivannut, ja koska sinä sen olet\nsaavuttanut, en sitä minäkään epäile.\n\n-- Sitä on enää mahdoton epäillä. -- Joukko tärkeimpiä todistajia\nMervimin ja hänen perheensä seurassa on jo lähtenyt Raghassa asuvien,\nMervimille ystävämielisten kurdien luo. Saatat vielä kuulustella\nheitä kaikkia, jotta sinun ei tarvitse luottaa ainoastaan minun\nsanaani.\n\nHaoma puhui hiljaisella äänellä, sillä hän pelkäsi ilmaisevänsä syvää\nmielenliikutustaan.\n\n-- Minulle riittää jo sinun järkähtämätön vakaumuksesi.\n\n-- Liiaksi luotat ihmisiin. On hyviä ihmisiä, mutta on paljon\npahojakin. Tosin olen koettanut toimittaa tiedustelun niin salaisesti\nkuin suinkin. Kaikkia, joiden kanssa olen Mervimin asiasta puhunut,\nolen pyytänyt siitä vaikenemaan, ja ovat he sen minulle luvanneet.\nTästä pelkästä tiedustelusta ei siis sinulle vielä vaaraa syntyne.\nMutta niin pian kuin olet asian shaahille ilmoittanut ja hän ottaa\nsen tutkittavakseen, on mahdotonta välttää sen julkisuutta. Silloin\npelkään suurten vaarojen sinua uhkaavan.\n\nHaoma puhui kiireisesti ja sen tavoin, joka koettaa erityisellä\näänen painolla saada toisen varmaksi puolustamansa seikan\nvälttämättömyydestä.\n\nMutta Anahita virkkoi:\n\n-- En voi asiata tuonnemmaksi lykätä. Niin pian kuin olen saanut\ntiedon siitä, että puolustan oikeata asiaa, on velvollisuuteni\nviipymättä ilmoittaa se shaahille. Muuten olisin arvoton ja halpa ase\nAllahin kädessä.\n\n-- On luonnollista, että tulet puolustamaan Mervimin asiaa. Mutta\nsen vaikeudet ja vaarat neuvovat olemaan varovainen ja lykkäämään\nsen ilmoituksen tuonnemmaksi, kunnes olemme neuvoitelleet viisasten\nja kokeneiden miesten kanssa. Alati olen muistellut suurvisiirin\nvaroittavia sanoja, kun hän ilmaisi yritykseen yhdistyvät suuret\nvaarat. Muista, että tämä on ensimäinen tehtäväsi, ja että se on\nperin vaarallinen. Säästä itseäsi.\n\n-- En voi itseäni säästää. Allahille ja kansalle tekemäni lupaukset\nvaativat minua unhoittamaan itseni ja viipymättä rientämään poljettua\noikeutta puoltamaan.\n\n-- Juuri senvuoksi sinun tulee olla varovainen ja säästää itseäsi,\njollei itseäsi varten, niin muita varten. Sillä moni toinen vielä\nodottaa oikeutta sinulta. Olet vielä kokematon; älä punnitsematta\nsyöksy vaaroihin ja turmioon. Suurvisiirin kanssa vielä tulee\nneuvoitella. Hänkin on puolestaan asiaa tutkinut. Kuunnelkaamme ensin\nhänen mielipidettään.\n\nKertojatar oli noussut seisomaan, ja Haoma noudatti hänen\nesimerkkiään, huomaten nyt, että hän jo oli viivähtänyt.\n\nEnnen lähtöään hän vielä lisäsi:\n\n-- Mervim tulee itse vielä kanssasi puhumaan. Hän tuo myös todistajat\nmukaansa, jos heitä tahdot kuulustella. -- Mutta kiitollinen olen\nsinulle, jos vielä ennen lähtöäsi shaahin luo, lähetät minulle\nsanan, että sinua vielä kerran tapaan, ennenkuin liityn todistajien\njoukkoon, joita shaahi on kuulusteleva.\n\n-- Sen lupaan sinulle, Haoma.\n\nNähdessään Anahitan siinä seisovan miettiväisenä ja surullinen ilme\nkasvoissa, virkkoi Haoma:\n\n-- Paheksutko käytöstäni ja neuvojani, Anahita?\n\nAnahita loi Haomaan avoimen hyvän katseensa, ja sanoi:\n\n-- Kiittämätön olisin, jos sinua paheksuisin. Päinvastoin olen\nelinaikani sinulle sydämestäni kiitollinen.\n\nHaoma vastaanotti hänen katseensa katuvaisella ja surullisella\nsilmäyksellä.\n\n-- Olen milloin tahansa valmis sinua palvelemaan. -- Jää hyvästi!\n\nNäin sanottuaan poistui Haoma kertojattaren luota.\n\nVakavana ja mietteisiin vaipuneena kulki Anahita sisähuoneisiin.\nPienessä huoneessa, jonka permantoa peitti pehmeä matto ja jota\nvalaisi hopealamppu, istui Ferengis odottamassa. Ystävätär huomasi\nheti Anahitan miettiväisen ilmeen ja kysyi:\n\n-- Oletko surullinen, valtijatar?\n\n-- Mieleni on vakava ja täynnä ajatuksia -- vastasi Anahita.\n\n-- Eivätkö Parsin uutiset olleet hyvät?\n\n-- Ne olivat kyllä hyvät. Mutta hän itse näytti levottomalta, hänen\nkatseissaan oli jotakin outoa, jota melkein pelkäsin, ja lähtiessään\nhän näytti niin surulliselta.\n\nVilkas Ferengis huudahti silloin:\n\n-- Ehkä hän sinua...!\n\nSen pitemmälle hän ei jatkanut, vaan hillitsi itsensä, punastui ja\nvirkkoi korjaten:\n\n-- Ehkä hän pelkää yrityksen vaaroja... tai kenties hän oli väsynyt\nmatkasta...\n\n-- Hän on tehnyt minulle suuren palveluksen... sanoi Anahita.\n\nJa ystävättäret vaipuivat kumpikin ajatuksiinsa.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nKun Haoma Anahitan linnasta poistuttuaan nousi orhinsa selkään, oli\njo pimeä laskeutunut maille. Hän käänsi ratsun vuorikosken suuntaan\nja jätti suitset hölliksi, antaen eläimen vapaasti kulkea edelleen.\n\nNyt, kun hän oli yksinään, puhkesi tunteiden myrsky valloilleen. Ja\ntuosta ensin epäselvästä kuohunnasta rupesi yhä enemmän selviämään\nvoittamaton tietoisuus: hän rakasti kertojatarta, rakasti häntä\nkoko sielunsa hehkulla, rajusti ja kuolettavasti. Mikä riemu tuossa\ntietoisuudessa!\n\nRatsu juoksi nopeata ravia edelleen, ikäänkuin se halukkaasti olisi\npyrkinyt seimen ääreen tai lepäämään.\n\nMikä riemu tuossa Haomalle selvinneessä tietoisuudessa! Mutta\nmyöskin: mikä epätoivo!\n\nHän, erakko, joka oli vetäytynyt pois ihmisasunnoilta, joka oli\nluopunut muiden elintavoista, toiveista ja himoista, lupautuen\nyksinomaisesti Ormuzdin palvelukseen, hän tunsi nyt näin oudon\nviehkeitä ja rajun hehkuvia tunteita!\n\nJa ken oli näiden tunteiden esine? -- Epätoivoisena Haoma näin kysyi\nitseltään. Ja hän tiesi jo ajattelemattakin vastauksen: kertojatar,\nviaton impi, joka oli tehnyt ainaisen siveyslupauksen, joka oli\nkansan edessä vannonut luopuvansa maallisista tunteista, omistaen\nkaiken intonsa jumalalliselle asialleen. Mikä mielettömyys oli siis\ntuollainen rakkaus, kuinka oikeudeton jopa rikollinenkin! Nämät\ntunteet liikkuivat Haoman sielussa, temmeltäen kuin tuulen pyörteet\nmyrskysäällä. Hänen päänsä oli vaipunut alas rinnalle, ja hevonen\njuoksi nopeasti, ohjaamatta edelleen. Kun sen kaviot äkkiä kalskoivat\ntasangon kiveä vastaan, nosti Haoma päänsä, ja huomasi edessään\nlukuisia tulia. Tarkemmin katsottuaan, havaitsi hän olevansa vallan\nlähellä Raghaa. Ratsu, joka vapaasti oli saanut valita suuntansa,\noli heti kääntynyt pois vuorikosken polulta ja ruvennut juoksemaan\nkotiansa Raghaa kohti.\n\nHaoma heräsi, tämän huomattuaan, todellisuuteen, käänsi ratsun\nrotkoasuntonsa suuntaan, ja päätti nyt tarkemmin pitää polustaan\nhuolta.\n\nVaan silmänräpäykseksi tämä huomio keskeytti hänen äskeisten\najatustensa juoksun. Sillä ne olivat pakollisia, valtavia, ne olivat\nhänelle välttämättömiä, kuin se ilma, jota hän hengitti.\n\nKuinka toisenlaiset olivat nuo hänen tunteensa olleet ennen hänen\nlähtöään tiedustelumatkalle! Keväiseen hohteeseen olivat ne\nverhonneet koko maailman. Elämänilo oli tuntunut puhtaalta, ihmiset\nhyviltä ja kaikki pyrinnöt helpoilta toteuttaa. Ja nuo sanomattoman\nvienot ja hyvät katseet olivat tunkeneet hänen sieluunsa, lämmittäen\nja nuorentaen sitä. Hän oli ihaillut niitä, kuten kevättä kauan\nkaihonnut ihailee taivaan säteilevää siniä, tuoksuvaa kedon kukkaa\ntai lyhytaikaista iltaruskoa, joka herättää mielessä sopusointuisen\nkaukopyrkimyksen. Hän olisi päiväkaudet voinut istua noita viattomia\nsilmiä katselemassa, sydän vavahdellen puhdasta riemua luonnon\nharvinaisen mestariteoksen vuoksi. Ja hän oli rukoillut palavan\nkiitosrukouksen Ormuzdille siitä, että valoisa elämän ruhtinas\noli antanut hänen innostua tästä taivaallisesta kauneudesta ja\nnäin saada maailman kärsimyksiä ja synkeyttä hautovalle mielelleen\nsopusointuisan sovituksen esimakua. Hänelle oli selvinnyt maailman\nkaikkisuuden suuremmoinen ja julma arvoitus, ja hän piti maallisia\nkärsimyksiä vähäisinä, etenkin omien epäilyksiensä tuottamia tuskia\nhäviävän mitättöminä sen saavuttamansa aatoksen rinnalla, että\nOrmuzdilla ja häntä ylempänä olevalla salaisella Perusvoimalla\noli tarjona maan tomussa kärsineille olennoille niin riemastavia\nja kirkastavia valonvälkkeitä, niin aavistamattoman kauneuden\nihmeilmestyksiä, että heikko ihmishenki vasta läpikäytyään pitkän\nkärsimys- ja karaistus-kehityksen, saattoi niitä tajuta ja niistä\nkokea autuaallista riemua. Tällaisen valonvälkkeen oli Ormuzd luonut\nhänen sieluunsa, ja se oli koko talven valaissut ja lämmittänyt hänen\nmieltään ja tulistanut hänen toimitarmoaan. Mutta talvi ei vielä\nollut lopussa, kun jo voimakas kaiho oli alkanut hänen sydäntänsä\nahdistaa. Se kaiho oli ollut niin raju, että hän levottomana päivä\npäivältä oli toivonut tiedustelutoimensa loppuvan ja pääsevänsä\npalaamaan kertojattaren luo, jonka sulo tenhovoiman tavoin veti häntä\npuoleensa. Nyt hän oli palannut ja nähnyt nuo ihmeelliset sinisilmät,\nnähnyt niiden viattoman kirkkaan välkkeen, ja nyt hän rajusti halusi,\nettä niidenkin katseet muuttuisivat hehkuviksi, että tämä hehku\nheijastuisi häneen, yksinomaan häneen. Ja kun hän vaan sitä ajatteli,\ntunsi hän verensä kiivaammin pulppuilevan suonissaan, niin kiivaasti,\nettä hän luuli sydänkalvojensa ja ohimosuoniensa siitä revähtävän.\nTähän hänen intohimonsa kuohahdukseen pujahti äkkiä kipeästi koskeva\ntunne, ikäänkuin himmeä katumus tai tunnontuska. -- Eivätkö nuo\nviattomat sinisilmät tärveltyisi ja kadottaisi hohdettansa, jos\nhän vielä loisi niihin silmiensä hehkua, niistä samanlaista esiin\nhoukutellakseen? Ja eivätkö hänen intohimoiset silmäilynsä jo olleet\nhimmentäneet tuota kirkasta safiirinsiniä, eivätkö ne jo olleet\nluoneet levottomuutta ja häiriötä tuohon selkeään lapsensieluun?\n\nSiinä Haoman näin ajatellessa, oli tie kulunut ja päättynyt\nvuorikosken partaille. Koski kohisi vielä mahtavampana, kuin Haoman\nlähdönaikana syksyllä, sillä keväiset vuoristotulvat olivat sen\nvesijoukkoja paisuttaneet.\n\nNiin itsepintaisesti Haoman tunteet kuohuivat, ettei hän, kuten\naina ennen pitemmän aikaa yksinäisiltä asuinsijoiltaan poissa\noltuaan, iloinnut aatekehtonsa jälleennäkemisestä. Vaistomaisesti\nhän astui ratsun selästä ja köytti sen pitkästä hihnasta kiinni\nplataanin runkoon, jotta se aamun sarastaessa saattoi ruveta,\nsyömään vuoriylänteen rinteillä kasvavaa ruohoa. Sitten hän riensi\nluola-asuntoonsa. Vohumeno oli sinne koonnut pinon tamariski-oksia,\njoita Haoma latoi kotiliedelle, ja jotka hän, lukien lyhyen rukouksen\nAvestasta, sytytti palamaan. Loimuavassa liesivalaistuksessa katseli\nhän ympärilleen luolassa ja huomasi, että kaikki oli entisellään.\nEi kukaan hänen poissaollessaan ollut käynyt tätä syrjäistä asuntoa\nhäiritsemässä.\n\nHaoma istuutui vuoteelle ja aikoi heittäytyä siihen pitkäkseen\nodottamaan tamariskioksien hiiltymistä. Vohumeno varmaankin -- niin\nhän arveli -- oli jo väsyneenä matkasta, paneutunut levolle, koska\nhäntä ei Haoman rotkon tienoilla näkynyt ja koska ei hänen luolaltaan\nenää kuulunut mitään kolinaa tai ääntä. Osoittivathan tähtien\nasennot, että jo oli myöhäinen hetki saapunut.\n\nJa Haoman tunnekuohahdus alkoi uudelleen.\n\nKotilieden levittäessä hohdettansa hämäräiseen luolaani, -- näin\nsoluivat hänen ajatuksensa edelleen -- tähtien kirkkaimmillaan\ntuikkiessa, hiljaisuuden vallatessa maan ja unen luodessa virvoitusta\nmuiden kuolevaisten jäseniin ja mieliin, ääretön kaipaus kouristaa\nsydäntäni ja sanomaton hellyys vavahtelee sielussani!\n\nNämät ajatukset saattoivat hänet kovin levottomaksi; hän ei voinut\npysyä istumassa vuoteensa laidalla, vaan hän nousi kuin salaisen\nvoiman pakoittamana ylös ja rupesi kuumeisen vilkkaasti astumaan\nedestakaisin luolan kivipermantoa.\n\nKun hän ajatteli, että hänen toivonsa oli turha ja ettei hänen\nhehkuva rakkautensa koskaan voinut saavuttaa tyydytystä, tunsi hän\nepätoivon puuskauksen kulkevan sielunsa läpi. Luolan ilma oli hänestä\nummehtunutta ja kuumaa, ja hänestä tuntui, kuin olisi se tukehuttanut\nhänet, jos hän kauemmin olisi viipynyt sisällä. Hän syöksyi senvuoksi\nulos ja riensi kosken ylimmälle partaalle. Siellä hän ojensi kätensä\nkosken vaahtoja kohti ja valeli sen vedellä polttavia ohimoitaan.\n\nKuinka mahtavasti koski pauhasi, kuinka voimakas oli sen hyökyvä\npovi, kuinka viileä sen roiskuva aalto. Joutuisana kuin myrsky se\nkiiti esille kaukaa, kaukaa, jostakin kuivumattomasta, salaisesta\nvuorilähteestä, ja kiireisesti se riensi edelleen jotakin etäistä,\ntuntematonta päämäärää kohti!\n\nHetkeksi valtasi Haoman huumaus. -- Mitähän, jos hän olisi syöksynyt\ntuohon viileään, vaahtoisan pehmeään virtavuoteeseen? Se tuottaisi\nsuloisen rauhan ja jäähdyttäisi veren ahdistavan polton. Se\ntuudittaisi kaikuvalla soitollaan sulouneen, josta ei mikään myrsky\nkykenisi jälleen valveille saamaan!\n\nMutta tämä oli vaan hetken huumaava mielijohde, epätoivon tuottama\npäähänpisto. Kun Haoma seuraavassa tuokiossa katsahti säteilevää\ntähtitaivasta, ja kun öinen henkäys kantoi hänelle nuoren heinän\nja vastapuhjenneiden kukkien tuoksuja, tunsi hän elinvoimien ja\nelämänhalun sisällänsä sykähtelevän. Ja kun hän taas katseli\nlakkaamatta alas soluvaa kosken kuohua, valtasi hänet elon hurmaus,\nja hän ajatteli, että hänen rakkautensa oli yhtä voimakas kuin\nkosken syöksyvä aalto, jota ei mikään jättiläiskäsi voisi pysäyttää.\nJa tämän rakkauden täytyi päästä voitolle, samoin kuin kosken vesi\noli murtanut edestään kivenkovat esteet voitokkaasti syöksyen alas\nlaaksoon. Olihan hänkin täynnä voimaa, ja hän oli syrjäyttävä kaikki,\nmikä vaan asettui hänen rakkautensa tielle. Hän oli menevä Anahitan\nluo, tunnustava hänelle kaikki, masentava hänen epäilyksensä ja\narvelunsa, ja käännyttävä hänet parsien uskoon, joka oli islamia\nmonta vertaa ylevämpi. Hän oli valtaava ja voittava hänet itselleen\nja oli hänen kanssaan pakeneva etäiselle Thabarma-järven saarelle.\nJa siellä asuvat parsit olivat tunnustavat hänet destur mobedikseen\n-- sen olivat he varmaan tekevät, sillä niin kunnioittavasti, niin\nhalukkaasti olivat he kuunnelleet hänen uusia aatteitaan. Eikä tämä\nteko Ormuzdillekaan voinut olla epämieluisa, sillä ei Ormuzd suinkaan\ntahtonut vastustaa näin korkeata ja ihanaa onnea, joka oli heijastuva\ntuhansiin, lämmittäen ja innostaen. -- Niin oli Haoma tekevä, se\noli hänen järkähtämätön päätöksensä, ja sitä toteuttaakseen hän oli\nvalmis äärimäiseen taisteluun.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nKuulusteltuaan Mervimia ja hänen todistajiaan, oli Anahita saanut\nvarmuuden siitä, että kurdilaispäällikön asia oli oikea. Senjälkeen\noli hän lähettänyt sanan suurvisiirille, että hän aikoi ilmestyä\nshaahin eteen poljettua oikeutta puolustamaan. Koska suurvisiiri\nHassan Ibn Ali oli lähtenyt Kasviniin veronkantoa järjestämään, oli\nhänen poikansa Demur alamaisesti vienyt kertojattaren viestin perille\nshaahille. Jo oli shaahi määrännyt vastaanottopäivänsä ja antanut\nkuuluttaa sen isossa sinisessä moskeassa. Kaikki todistajat olivat\nsiksi päiväksi kutsutut shaahin linnaan, ja Anahita oli lähettänyt\nerityisen viestin Haomalle.\n\nNyt oli tämän merkillisen päivän aatto tullut.\n\nAnahitan palatsi oli kertomapäivää varten juhlallisesti kukilla\nkoristettava, ja kun Ferengis kertojattaren toisten seurustelunaisten\nkeralla lähti jokilaaksoon kukkia poimimaan, tahtoi Anahitakin yhtyä\nheihin, viettääkseen suuren päivänsä aattoillan vapaan luonnon\nhelmassa. Vanha Tumadirkin tuli heidän mukaansa. Ja koska kertojatar\ntänä aattopäivänä oli vapaa vartijoitta liikkumaan, missä vaan\nhalusi, eivät eunukit seuranneet häntä jokilaaksoon.\n\nIltapäivää oli vielä kappale jälellä auringonlaskuun. Suuret\njuurikorit käsissä lähtivät he kaikki alas joen varsille. Ferengis\noli ottanut syrinda-kitaransa mukaan soinnuttaakseen sen kieliä\nkukkaispoiminnan lomassa. Ilma oli jo viileä ja saattoi yhdessä\nvapaudentunteen kanssa hilpeäksi Anahitan mielen, joka viime päivinä\nvallinneen jännityksen aikana oli ollut vakava ja aika ajoin\nalakuloinen. Jokilaakson hymyilevillä nurmikoilla kasvoi tiheään\nsuuria orvokkeja, joihin tuntuivat painuneen keväimen viehkeimmät\ntuoksut. Joen varsilla kasvavat suuret liljat olivat puhjenneet\ntäyteen kukkaan ja kumartuivat haaveksivina vettä kohti. Niityllä,\nlähellä jokea, oli pehmeitä sammalpeitteisiä mättäitä. Yhdelle niistä\nlaskeutui vanha Tumadir istumaan, ajatellen: teillä nuorilla on\nnotkeat selät; noukkikaa te kukkasia. Minulla on jo oikeus istua ja\nkatsella iloanne.\n\nHe olivat kaikki luoneet kasvoharsonsa syrjään. Leikkisä hilpeys\nvaltasi kohta nuorten naisten mielet, ja vilkkaina he kumartuivat\nkukkia poimimaan. Ferengis taittoi suuren tuoksuvan liljan ja\nkiinnitti sen Anahitan povelle. Muut naiset seurasivat hänen\nesimerkkiään, kiinnittäen kukkia valtijattarensa tummiin hiuksiin.\nPian oli Anahita kukkaiskuningattaren kaltainen. Puna oli noussut\nhänen poskilleen, hänen silmänsä loistivat ja hän taputti ilosta\nkäsiään, toisten ihaillessa hänen kukkakoruaan.\n\nKun kukkaispoimijat hieman olivat väsähtäneet uutterasta\nkumartelemisesta, ja kun heidän korinsa jo olivat melkein täynnä\nkukkia, palasivat he mättäällä istuvan Tumadirin luo. Anahita\nistuutui viereiselle mättäälle, ja muut naiset ryhmittyivät Anahitan\nja Tumadirin jalkojen juureen.\n\n-- Kerro meille, joku taru -- sanoi Anahita Tumadirille.\n\n-- Lienette jo kuulleet useimmat tarinoistani -- virkkoi Tumadir,\njoka ensin aina hetken antoi pyytää itseään, mutta joka kuitenkin\nmielellään kertoi ja lopulta aina tyhjentymättömästä varastostaan\nlöysi jonkun uuden kertomuksen.\n\n-- Sinäkö et enää tietäisi uutta kertoa! -- huudahti Ferengis --\nsinä, jolla on kuuluisan Nasserin veroinen taito ja kekseliäisyys\nkauniiden tarujen kertomisessa!\n\n-- Allah sinua estäköön minua Nasseriin vertaamasta, lapseni --\nhuomautti Tumadir, kevyt närkästys äänessä. -- Etkö tiedä, että\nNasser veti ylitsensä profeetan ja hänen oppilastensa kirouksen, kun\nhän kertomuksillaan niin lumosi kansan, että se halukkaammin kuunteli\nhäntä, kuin profeettaa.\n\nTehtyään tämän huomautuksen ja näin tyynnytettyään oikeauskoisen\nomantuntonsa, laski Tumadir otsansa käden nojaan ja näytti miettivän,\nmitä hänen piti kertoa.\n\nHetken kuluttua hän kysyi:\n\n-- Olenko jo kertonut teille tarun kauniista Nefissasta, kyyhkysistä\nja simpukasta?\n\n-- Et koskaan; kerro kerro! -- huudahtivat kaikki.\n\nTumadir asettui silloin erityiseen asentoon, joka hänellä\nkertoessa oli tavallinen. Hän pani leuan vasemman käden varaan ja\nvasemman kyynäspään polven nojaan. Sen ohella hän hiljaa heilutti\nyläruumistaan, ikäänkuin antaakseen kertomukselleen parempaa vauhtia.\n\nJa hän alkoi:\n\nRikkaalla arapialaisella heimopäälliköllä, Kuiderilla, oli nuori\ntytär, Nefissa, joka tavattomasta kauneudestaan oli laajalti\nkuuluisa, ei ainoastaan oman heimonsa alueilla, vaan myös mitä\nkaukaisimpien heimojen, jopa beduiinienkin keskuudessa. Kilvan\nolivat nuoret miehet Nefissaa kosineet, päällikköjen pojat, rikkaat,\nköyhät. Mikä ihaili Nefissan kauneutta, mikä taas hänen ylhäistä\nsukuaan, mikä taas hänen rikkauttaan. Fantasioissa, erämaan hurjissa\nsotaleikeissä, oli moni taitavuuden- ja uljuuden-näytteillään\nkoettanut lumota Nefissaa, sillä rohkeat ja voimakkaat kykenevät\nhehkuvammin rakastamaan, kuin pelkurit ja heikot. Mutta Nefissa\nei ollut muiden naisten kaltainen: hän oli perin oikullinen ja\nvaativainen. Ivallisesti hymyillen hän työnsi luotaan jokaisen\nnaimatarjoumuksen, joka hänelle hänen isänsä kautta tehtiin. Hänen\nisänsä, Kuider, oli niin heikko lapsensa suhteen, ettei hän voinut\nkieltää häneltä ainoatakaan hänen oikullisten mielihalujensa\nesinettä. Sen vähemmin tämä isä hentoi pakoittaa tytärtään suostumaan\nvastenmielisiin naimatarjoumuksiin. Kuitenkin hän oli pahoillaan\ntyttärensä päättämättömyydestä, ja kun Nefissan naimaikäisyyttä jo\noli jonkun aikaa kestänyt, sanoi vanha Kuider hänelle eräänä päivänä:\n\n-- Kultakäpyseni, määrää kosijoillesi joku vaikea tehtävä ja ota\nsitten puolisoksesi se heistä, joka tuon tehtävän on suorittanut.\n\n-- Tahdonpa miettiä neuvoasi -- sanoi Nefissa.\n\nJa siitä päivästä alkaen hän tuumi, mitä määräisi kosijoilleen\ntehtäväksi.\n\nLopulta hän päätti julistaa heille niin vaikean tehtävän, ettei\nkukaan sitä kykenisi suorittamaan. Ja kun Kuider eräänä päivänä kysyi\nhäneltä:\n\n-- Silmäteräni, oletko jo kosijoiden koetehtävää tuuminut? -- vastasi\nNefissa:\n\n-- Sille annan käteni, joka tuo minulle sinisen tunturikyyhkyisparin,\njoka pesii ylimmillä kallionkielekkeillä erämaan laidalla. Mutta en\ntyydy yksistään kyyhkyispariin, tahdon myös sen pesän, jossa on kuusi\nelävää poikasta. Ja vielä tahdon suuren hopeanhohteisen simpukan\nDjebelvuoren yläharjanteilla olevasta syvästä tunturijärvestä. --\nSille annan käteni, joka minulle nämät seikat hankkii.\n\nJa vanha Kuider lähetti kuuluttajia kaukaisimpienkin heimojen luo\nilmoittamaan kauniin Nefissan määräämää kosimakoetta.\n\nKilvan riensivät kosijat erämaan laidalla kohoavan Djebelvuoren\nrinteille ja yrittivät nousta sen korkeimmille huipuille sinisiä\ntunturikyyhkysiä pyytämään ja hopeanhohteista simpukkaa vuorijärvestä\nkalastamaan. Mutta moni suistui alas jyrkiltä rinteiltä, löytäen\nsurmansa syvien kuilujen pohjassa. Joku onnistui pyytämään yhden\nsinikyyhkyn, joku taas simpukan kuoren, yksi ainoa sai pyydetyksi\nkokonaisen simpukan. Mutta kun he toivat Nefissan nähtäviksi nämät\nkokeidensa osanaiset tulokset, hymyili Nefissa heille sääliväisesti\nja virkkoi:\n\n-- Tässä on vaan osa. Tahdon sinikyyhkyisparin, pesän, jossa on kuusi\npoikasta ja lisäksi hopeanhohteisen simpukan.\n\nKosijat hurmaantuivat Nefissan kauneudesta ja syöksyivät uudelleen\nvaaralliseen yritykseensä. Ja koska heidän epätoivonsa pakoitti heitä\nvielä suurempiin ponnistuksiin kuin ensi kerralla, suistui nyt moni,\njoka ensi yrityksellään oli kuoleman välttänyt, syvään kuolon kuiluun.\n\nNäin kului pitkät ajat, ilman että kenenkään onnistui täyttää\nNefissan määräämiä tehtäviä.\n\nKuiderin linnan vieressä levisi avara, tuuheiden puiden varjostama\npuutarha. Siinä käyskenteli Nefissa mielellään, usein oikullisten\npäähänpistojensa johdosta poistuen seuralaisnaistensa parista.\nKerran, kun hän oli mennyt tavallista kauemmaksi, vallan lähelle\npuutarhan ulkomuuria, ja istuutunut lähteen partaalle, huomasi\nhän äkkiä lähteessä oudon miehen kuvan. Ja kun hän katsahti ylös,\nnäki hän edessään kuluneeseen viittaan puetun miehen, joka kantoi\nkädessään lintuhäkkiä.\n\nNefissa peljästyi ja aikoi juuri vetää harson kasvoilleen, kun outo\nmies viittasi hänelle kädellään ja virkkoi:\n\n-- Älä peitä kasvojasi, kaunis Nefissa, minulla on oikeus niitä\nverhoista vapaina katsella, sillä minun on vihdoin onnistunut täyttää\nasettamasi ehdot.\n\nNäin sanottuaan hän asetti rautalangoista tehdyn häkin Nefissan\neteen, ja siinä näkyi todella kaksi sinistä tunturikyyhkystä, niiden\npesä, jossa oli kuusi poikasta sekä pesän vieressä hopeankirkas\nvuorijärven simpukka.\n\n-- Vaan vilahdukselta olen ennen kasvojasi nähnyt -- jatkoi outo mies\n-- mutta niiden sulo on ainaiseksi minut lumonnut. Olen vuosikaudet\nponnistellut täyttääkseni asettamasi ehdot, ja kun viimein olen\nonnistunut, tulen luvattua palkintoa noutamaan.\n\nNyt oli Nefissa jo toipunut hämmästyksestään. Hän veti harson\nkasvoilleen ja virkkoi, tavallinen ivanväre äänessä:\n\n-- Miten voit todistaa, että kyyhkyset ja simpukka ovat oikeat?\n\n-- Sen näet itse -- vastasi outo mies. -- Näethän, että kyyhkysillä\non helmenkirkkaat silmät ja höyhenpeitteiset jalat, ja että\nniiden höyhenpuku on taivaansininen ja kiiltävä. Ja simpukka on\nhopeanhohteinen ja läpikuultava.\n\n-- Ne ovat ensin todistettavat oikeiksi -- huudahti Nefissa\nepäilevästi katsellen muukalaisen kulunutta viittaa.\n\n-- Ne tutkittakoon -- myönsi muukalainen, ojentaen häkin Nefissalle.\n-- Huomenna samaan aikaan palaan tähän kuullakseni vastauksesi. Olen\nmuukalainen, Belkassem! Hyvästi -- huomiseen, kaunis Nefissa!\n\nNäin sanottuaan, hypähti lintujen tuoja muurille, pysähtyi hetkeksi,\nviitaten Nefissalle jäähyväisensä, ja katosi muurin taakse.\n\nNefissa otti käteensä häkin ja katseli sieviä tunturilintuja.\nSiinä olivat emät pohjalla peljästyneen näköisinä ja kuusi pientä\nsinikyyhkyä lepäsi rauhallisesti pesässä. Kyllä ne olivat oikeat,\nnuo linnut. Pesä oli tunturiheinistä tehty ja sen laidalla oli\nvielä savea ja pieniä kivenmurennelmia, jotka osoittivat, että se\noli ollut kallionhalkeamaan kiinnimuurattu. Ja simpukkakin hohti\nläpikuultavana. Ei Nefissa voinut olla epätietoinen siitä, että nämät\nlinnut ja tämä simpukka olivat oikeat. -- Mutta hänkö suostuisi\nmenemään oudolle miehelle, jonka syntyä hän ei tuntenut ja jolla oli\nkulunut viitta yllä! Ei ikinä.\n\nJa siinä kulkiessaan linnaa kohti lintuhäkki kädessä, sai Nefissa\näkillisen päähänpiston. Ei kukaan ollut nähnyt, että outo mies antoi\nhänelle häkin. Mitähän, jos hän päästäisi emälinnut vapauteen?\nKuka silloin voisi todistaa, että muukalainen oli täydellisesti\nsuorittanut kokeen?\n\nNefissa ei koskaan lykännyt pitkälle oikullisten mielihalujensa\ntyydyttämistä. Nytkin hän menetteli kuin ennen. Äkkiä hän aukaisi\nhäkin oven ja päästi emälinnut vapaiksi. Ne kohosivat ensin korkealle\nilmaan ja alkoivat sitten nopeasti lentää erämaan laidalla kohoavaa\nDjebelvuorta kohti.\n\nJa siitä hetkestä rupesi Nefissan sydän levottomasti sykkimään ja hän\nkuuli omituista kovaa suhinaa ilmassa, ikäänkuin tuhansiin nouseva\nlintuparvi olisi lentänyt hänen päänsä ylitse.\n\nKalpeana ja peljästyneen näköisenä hän laski kyyhkyishäkin linnan\nmarmoriportaille ja riensi sisälle. Hänen isänsä Kuider, hänen\nystävättärensä ja palvelijattarensa luulivat häntä sairaaksi,\nkoettivat tiedustella hänen kipujansa ja hoitaa häntä parhaimman\ntaitonsa mukaan. Mutta he eivät voineet häntä sinä päivänä eikä yönä\nrauhoittaa. Seuraavana päivänä oli Nefissa taas kuin ennenkin, puhui\nvälinpitämättömistä asioista ja hymyili vanhaan tapaansa. Eikä hän\nenää kuullut siipien suhinaa.\n\n-- Sitten tuli se aika, jolloin hänen piti mennä etäisen\npuutarhamuurin luo muukalaiselle vastausta antamaan. Mutta Nefissa\npäätti olla kokonaan sinne menemättä, ajatellen:\n\n-- Hän kyllä poistuu, kun ei näe minua siellä.\n\nMutta hetken päästä hän rupesi taas kuulemaan tuota kauheaa\nsiipien suhinaa. Ja kun hän katsoi ulos ikkunasta puutarhaan,\nnäki hän suunnattoman suuren kyyhkyisparven sinisen pilven tavoin\nvajoavan puutarhaan. Tunturikyyhkyset laskeutuivat puihin, maahan,\nmarmoriportaille, jopa linnan ikkunalaudoille. Näytti siltä, kuin\ntaivaansininen jättiläisvaippa olisi viskattu yli koko puutarhan,\nniin tiheään oli siinä sinikyyhkysiä. Ja tämä sinivaippa oli täyteen\nsiroitettuna välkkyviä helmiä: -- ne olivat tunturikyykkysten\nkirkkaat silmät.\n\nSalainen voima tuntui vetävän Nefissaa ulos puutarhaan, vaikka\nhän samalla tunsi selittämätöntä pelkoa ja kauhua. Hänen\nseuralaisnaisensa näkivät hänen silmänsä kuumeentapaisesti\nsuurenevan, ja äkkiä hän karkasi heidän käsistään, syöksyen ulos\npuutarhaan. Kyyhkyset peittivät portaat ja hiedan niin tiheään, että\nhän joka askeleella tallasi niitä kuoliaaksi. Tultuaan muukalaisen\ntuoman kyyhkyishäkin kohdalle, jonka Nefissa oli edellisenä päivänä\nportaille jättänyt, huomasi hän, että kuusi kyyhkyispoikasta\noli kuollut. Kun eivät emät olleet niitä syöttämässä, olivat ne\nnääntyneet nälkään.\n\nNefissa koetti koota malttinsa ja paukutti yhteen käsiään,\npeljästyttääkseen kyyhkyset karkuun. Mutta ne eivät hievahtaneet\npaikoiltaan. Silloin ei Nefissa enää rohjennut astua etemmäksi, sillä\nhänen ympärillään vaikeroi jo moni hänen polkemansa kyyhky.\n\nÄkkiä ilmestyi puiden välistä esille komeaan valkoiseen,\nkultapäärmyiseen viittaan puettu mies. Nefissa tunsi hänet lintuhäkin\ntuojaksi, Belkassemiksi, ja kylmä väristys kulki läpi hänen ruumiinsa.\n\n-- Kyyhkyt sinut tuomitkoot! -- huudahti Belkassem, samassa viiltäen\npitkällä sauvallaan ilmaa.\n\nSilloin laskeusi yläilmoista uusi sinikyyhkyisparvi alas; linnut\nkantoivat nokassaan äärettömän suurta hopeanhohteista simpukkaa,\njonka he laskivat alas hiedalle, marmoriportaiden eteen, siinä\nolevien kyyhkyisten väistyttyä sivulle. Simpukan jättiläiskuori\navautui, ja silloin lukuisat kyyhkyset nousivat miehen korkeuteen\nilmaan, räpyttäen siipiään.\n\nTästä siipien räpytyksestä syntyi vahva ilmavirta, joka väkisin veti\nNefissan jättiläissimpukan luo ja lykkäsi hänet, portaille tulleen\nKuiderin, naisten ja palvelijoiden kauhuksi, sisälle simpukkaan,\njonka kuori sulkeutui. Portailla seisovat tahtoivat kiiruhtaa esille\nNefissaa auttamaan, mutta he olivat vallan kuin noidutut paikoilleen,\neivätkä päässeet hievahtamaankaan.\n\nSimpukan kuorien väliin oli jäänyt ohut rako. Siihen pistivät\ntuhannet sinikyyhkyt nokkansa, kohoittivat jättiläissimpukan taas\nilmaan ja rupesivat lennättämään sitä Djebelvuorta kohti. Simpukan\nkohottua ilmaan, katosi Belkassem puiden taakse, eikä kukaan häntä\nsenjälkeen nähnyt.\n\nMutta kyyhkyt kiidättivät simpukkaa ilmojen halki ja laskivat\nsen hetkeksi Djebelvuoren harjanteelle. Kuori aukeni leveämmälle\nraolle, ja Nefissa näki ulos katsoessaan vuoren rinteellä satoja\nmiehenruumiita; ne olivat kyyhkysen pyydystyksessä alas syöksyneitä\nkosijoita. Ruumiiden silmät olivat auki ja niissä oli epätoivoisa\nja soimaava ilme. Tämä näky koski niin suuresti Nefissaan, että hän\nheittäytyi takaisin simpukan pohjalle. Sen kuoret sulkeutuivat tämän\njälkeen.\n\nSitten nostivat kyyhkyset simpukan taas ilmoihin ja upottivat sen\nDjebelvuoren ylimmällä harjanteella läikkyvään järveen.\n\nSiellä on simpukka jo ollut monta, monta vuotta. Aika ajoin sukeltaa\nse järven pinnalle ja avaa kuorensa raolle, niin että sisällä oleva\nNefissa saa hengittää. Tunturikyyhkyt tuovat vangille alemmilla\nrinteillä kasvavia vuoripensaan marjoja. Silloin vaikeroi ja huokaa\nNefissa niin surkeasti, että hänen äänensä kuuluu alas erämaan\nlaidalle. Ja karavaanikulkijat sanovat, kuullessaan tämän huokauksen:\n\n-- Nyt vaikeroi simpukkavanki, kaunis Nefissa. Hietamyrsky on\ntulossa. --\n\nSiihen päättyy taru Nefissasta, sinikyyhkyistä ja simpukasta.\n\nTumadirin lopetettua tarunsa, jota Anahita ja hänen seuralaisnaisensa\njännityksellä ja tarkkaavaisesti olivat kuunnelleet, virkkoi Anahita:\n\n-- Se oli kovin surullinen tarina! Ja Ferengis huudahti:\n\n-- Kyllä tuo Nefissa ansaitsikin rangaistusta oikullisuudestaan ja\nkopeudestaan. Mutta pitikö sen raukan ainaiseksi jäädä simpukan\nkuoreen?\n\n-- Sitä ei tämä tarina kerro -- vastasi Tumadir. -- Kukapa tietää,\nmitenkä pitkässä ajassa Nefissan täytyy sovittaa syyllisyytensä?\n\nHuomattuaan Anahitan vaipuneen surumielisiin ajatuksiin, päätti\nFerengis saattaa hänet jälleen hilpeälle mielelle, tarttui\nsyrindakitaraansa ja rupesi sen kielistä näpäyttämään ilmoille\niloisia, vilkastahtisia säveleitä. Kuullessaan tasangolle ja\njoen varsille kauas kajahtavaa soittoa, viehättyi kookkaassa,\nrannalla kasvavassa sypressissä majaileva satakieliparvi jo ennen\nauringonlaskua laulamaan. Ja kuta enemmän Ferengiksen tahti kiihtyi,\nsitä hehkuvammiksi tulivat satakielien sävelet; tuntui vallan siltä,\nkuin ne olisivat tahtoneet laulaa kilvan kitaran kielien kanssa.\n\nVilkastahtisen soiton houkuttelemana rupesivat Anahitan kuusi\nseuralaisnaista tanssimaan pehmeällä niittynurmella. He irroittivat\nvaaleanpunaiset vyönsä, ja heiluttaen niitä ilmassa, pyörähtelivät\nhe notkealiikkeisinä, silloin tällöin vallattomasti naurahdellen.\nKun Anahita hetken oli katsonut heidän leikkisää tanssiaan, katosi\nalakuloisuuden varjo vähitellen hänen otsaltaan, ja kirkas lapsenilo\nvalaisi hänen silmänsä.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nNiinä päivinä, jotka seurasivat Haoman paluuta vuorikoskelle ja hänen\nkiihkeiden tunteidensa selviämistä sekä hänen päätöstään tunnustaa\nkaikki Anahitalle, oli Haoma ollut mitä ristiriitaisimpien sisäisten\ntaistelujen valloissa. Jo seuraavana päivänä oli hän tuntenut vahvan\npäätöksensä horjuvan. Kun hän lähemmin oli ajatellut kiintymystään,\noli hän yhä enemmän tullut huomanneeksi sen mielettömyyttä. Sillä\nkertojatar tuntui lapsellisen viattomalta, hänen silmänsä näyttivät\nsellaisilta, kuin ei intohimon hehku niistä koskaan voisi hohtaa\nesiin. Ja tämä ihana impi oli niin kiintynyt tehtäväänsä, piti\nsitä niin pyhänä, että hän varmaankin katsoi sitä elämäänsäkin\narvokkaammaksi. Saattoiko Haoma siis hänelle mainita sanaakaan niistä\nraivokkaista vaatimuksista, joita hänen hehkuva kiintymyksensä\nlakkaamatta piti vireillä hänen sydämessään? Ja vielä lisäksi: jos\nHaoma onnistuisikin taivuttamaan kertojattaren puolelleen, saada\nhänet vapautumaan lupauksestaan, unhoittamaan tehtävänsä ja Haoman\nkanssa siirtymään läntisten parsien pariin, niin saattaisivatko\nparsit koskaan siihen määrin voittaa kammoansa muunuskoisen\nkanssa solmittua avioliittoa vastaan, että he voisivat luottaa\nHaomaan, vieläpä pitää häntä profeettanaan ja uskon uudistajana ja\npuhdistajana? Ja eikö tuo pakeneminen läntisten parsien luo olisi\noman heimon pettämistä, vanhan Iredshin, äidin, sisaren, Gurasen,\nkaikkien niiden toiveiden pettämistä, jotka Haomalta odottivat niin\npaljon? Ja saattoiko hän edes ajatella siirtymistä oman heimonsa\nkeskuuteen, jos islaminuskoinen nainen oli hänen vaimonsa? Sillä\nvaikka hänen isänsä ja ystävänsä olivatkin taipuvaiset uudistuksiin\nja vapaampaan ajatuskantaan, oli melkein varmaa, etteivät hekään\nvoisi voittaa tuota parsien ikivanhaa vastenmielisyyttä avion\nsolmimista vastaan ulkopuolella parsien heimoa olevan henkilön\nkanssa. Ja jos hän kadottaisi isänsä ja ystäviensä ehdottoman\nluottamuksen, miten saattoakaan hän silloin ajatella voitokasta\ntaistelua niin voimakkaiden ja äkäisten vastustajien, kuin\nGershaspin, Naotaran ja heidän hengenheimolaistensa kanssa? Olihan\nhänen tehtävänsä sentään kaikista tärkein, olihan Ormuzd selvästi\nvalinnut hänet oppinsa puhdistajaksi, valtansa laajentamisaseeksi.\n\nKun Haoma, tunteiden kiihkon asetuttua, tyyneesti tätä kaikkea oli\najatellut, oli hän jo huomannut välttämättömäksi ruveta taistelemaan\nluvattomia tunteitaan vastaan. Kun hän oli tehnyt viimeisen\npalveluksensa kertojattarelle, esiintymällä todistajana shaahin\nedessä, silloin -- niin oli hän arvellut -- oli hän täyttänyt\nkaikki velvollisuutensa. Kaikki oli palaava entiselleen. Haoma oli\nantava takaisin kertojattarelle tuon pienen jalokivillä koristetun\nsormuksen, ainoan keinon, joka teki pääsön kertojattaren linnaan\nmahdolliseksi. Silloin hän ei enää koskaan olisi pääsevä Anahitan\npuheille. Hän unhoittaisi vähitellen kaikki -- alussa se olisi\nvaikeaa, mutta aikaa voittaen se kai sentään onnistuisi. Ja sitten\nolisi hän, Haoma, entistään innokkaammin ryhtyvä suurta tehtäväänsä\ntoteuttamaan, tehtävää, joka näin äkkiä oli keskeytynyt.\n\nNäiden tyynten ajatusten päästyä vallalle, oli Haoma jo\nottanut esille pergamenttikäärynsä ja piirtimensä, jatkaakseen\nuudistusaatteidensa kehittämistä. Vohumeno, jolta Haoman muuttunut\nhenkinen tila ei ollut voinut jäädä huomaamatta, oli ilokseen\nnähnyt, miten tyyneys palasi hänen valtijaansa mieleen ja miten hän\ntaas jatkoi keskeytynyttä työtään. Varovasti oli Vohumeno koettanut\njohtaa Haoman ajatukset toisaalle, hän oli pyytänyt häntä mukaansa\nampumaretkilleen vuoristoon. Haoma olikin seurannut häntä, ja alussa\noli näyttänyt siltä, kuin hänen mielensä ristiriitainen kuohunta\nolisi pysyvästi asettunut.\n\nMutta se olikin vaan tyven myrskyn edellä. Muutaman päivän\nkuluttua oli Haoma taas käynyt harvapuheiseksi, pannut syrjään\nkirjoituskäärynsä, istunut pitkät hetket kosken partaalla ja väliin\nnoussut ylös ja kiireisesti astunut alas laaksoa kohti, ikäänkuin\njoku, joka äkkiä muistaa unhoittaneensa jonkun tärkeän tehtävän,\nja joka joutuin koettaa korjata laiminlyömäänsä. Hetken kuluttua\noli Haoma taas palannut rotkoonsa, masentuneen, epätoivoisen\nnäköisenä. Kun Vohumeno, huomattuaan välttämättömäksi lohduttaa\nhäntä ja palauttaa hänen mielensä tasapainon, oli koettanut puhua\nhänen kanssaan, oli hän heti kääntänyt puheen toisaalle, jopa kerran\nvirkkanut:\n\n-- Ymmärrän ystävyytesi, mutta vaietkaamme näistä asioista.\n\nJa hän oli jäänyt oman äänettömän, hurjan sisäisen taistelunsa\nraadeltavaksi. Nyt tämä taistelu oli käynyt oudoksi, miltei\nitsetiedottomaksi; se oli kuin kalvava ja polttava sisäinen tuli,\njoka tekee levottomaksi ja janoiseksi, ilman että mitkään lääkkeet\nvoivat sitä levottomuutta tyynnyttää, mitkään virvoittavat juomat\nsitä janoa sammuttaa; Hänen rinnassaan oli tuntunut kaikuvan\nepäselvä, kumea ääni, joka oli pyrkinyt ajatuksiksi muodostumaan.\nLopulta tämä epämääräinen sisäinen tuska ja ääni oli muuttunut\nitsetietoiseksi harkinnaksi. Ja nyt oli koko selkeä itsetietoinen\npunnitseminen antautunut intohimon puolelle, koettaen keksiä kaikki\npuolustuskeinot, koettaen tehdä mahdottomankin mahdolliseksi. Ja\nHaoma oli ajatellut:\n\n-- Kaikki työni lamautuu, tehtäväni raukeaa, jos en Anahitaa\nomakseni saavuta. Kaikki muu näyttää mitättömältä ja vallan häipyy\nnäköpiiristäni sen ajatuksen rinnalla, että Anahita voisi olla omani\nja lahjoittaa minulle ylenmääräisen onnen. Ja jos eivät heimolaiseni\nhyväksy häntä vaimokseni, jos lähimmät ystäväni, jos isänikin minua\npaheksuvat tai rupeavat vastustajikseni, tai jos islaminuskoiset\nrupeavat minua vainoamaan, siirryn Anahitan kanssa Intian maille,\nkutsun mukaani muutamat uskollisimmista ystävistä -- Vohumenon ja\njonkun muun, ja luon itselleni siellä uuden vaikutusalan!\n\nNäin oli Haoma ajatellut ja päättänyt. Eivätkä hänen rohkeat\ntuumansa lopulta enää ollenkaan olleet tuntuneet mahdottomilta\ntoteuttaa. Ainoa, joka vielä oli saattanut hänet epäröiväksi,\noli itse ratkaiseva käynti Anahitan luona. -- Mistä löytää\ntarpeeksi vakuuttavia sanoja, miten keksiä sopiva alku tuon seikan\nilmoittamiseksi Anahitalle, seikan, jota ei olisi saanut lausua\nkenenkään kuolevaisen, ja vähimmin Anahitan, kuullen?\n\nTähän ratkaisevaan käyntiin yhdistyneet vaikeudet olivatkin lykänneet\npäivästä päivään Haoman hurjan päätöksen toteuttamisen. Vielä\ntoinenkin seikka oli ollut lykkäyksen aiheuttajana, nimittäin Haoman\nkotoa tullut viesti, joka kertoi vanhan Iredshin sairastaneen koko\ntalven ja nyt olevan hyvin heikkona, joten pahinta saattoi odottaa;\nsenvuoksi olisi Haoman pikainen paluu itäisten parsien maille ollut\nvälttämätön, sillä jos Iredsh olisi muuttanut manalle, olisi Haoman\nehdokkuus destur mobediksi ollut hyvin epävarma. Ennen Iredshin\nkuoloa olisi hänen pitänyt olla saapuvilla, asiaansa ajaakseen.\nJuuri kun Haoma oli ollut kahden vaiheilla, mitä tekisi, rientäisikö\nviipymättä kotia, täten kenties saattaen taistelunsa helpommaksi,\noli Anahitan viesti tullut, ja kohta senjälkeen shaahin kutsu tulla\ntodistamaan. Ja Haoma oli päättänyt vasta Mervimin asian ratkaistua\npalata kotia, uskoen isänsä Iredshin hengen Ormuzdin huomaan.\n\nTällä kannalla olivat asiat, kun viimein saapui kertomapäivän aatto.\nHaoman levottomuus kasvoi kasvamistaan. Nyt oli viimeinen päivä,\njolloin hänellä oli mahdollisuus tavata kertojatarta. Hänen siis\ntäytyi viimeinkin toteuttaa päätöksensä. Nyt hän viimeisen kerran sai\nkahden kesken puhella kertojattaren kanssa ja uskoa hänelle kaikki.\nTämä oli päivänselvää. Ja kuitenkin lykkäsi Haoma hetkestä hetkeen\nlähtönsä Anahitan linnaan.\n\nIltapäivällä, kun aurinko jo melkoisesti kallistui länteen, teki\nHaoma järkähtämättömän päätöksensä. Hän kutsui Kerivanin luolaan\nja käski sen paneutua loikomaan nurkkaan. Sitten hän hiipi ulos ja\nkatsoi levottomana ympärilleen, peljäten, että Vohumeno hänet näkisi.\nHuomattuaan olevansa vallan yksin, rupesi hän kiireisesti astumaan\nalas laaksoon. Ennenkuin hän alkoi kulkea Anahitan linnaylännettä\nkohti, kääntyi hän vielä alhaalla kallion nurkassa katsomaan\ntaakseen, ikäänkuin pakeneva, joka pelkää takaa-ajajoita. Mutta\nVohumeno ei ollut hänen lähtöään havainnut, ja huoleti saattoi hän\njatkaa matkaansa.\n\nKun Haoma auringonlaskun aikana läheni Anahitan linnaylänköä, näki\nhän niittytasangolla tanssivat naiset. Heistä siirtyi hänen huomionsa\nmättäillä istuviin, jotka hän vielä vähän lähemmäksi tultuaan tunsi\nAnahitaksi, Ferengikseksi ja Tumadiriksi.\n\nHaoma pysähtyi, tultuaan vähän matkan päähän heistä, sillä hän ei\nhennonnut häiritä heidän viatonta huviaan.\n\nFerengiksen sormet liikkuivat jo varsin vilkkaassa tahdissa, ja\nsatakieliparvi lauloi hehkuvia säveliään kilvan syrinda-kitaran\nkanssa.\n\nHaoma oli huumautunut tästä viehkeästä näystä. Nähdäkseen paremmin\nAnahitan kasvoja, väistyi hän hieman syrjään. Silloin Anahitan tarkka\nkorva kuuli nurmen kohinan, ja hän kääntyi sinnepäin. Haoma näki nyt\nvilahdukselta hänen iloiset silmänsä. Niin riemuisina, hohtavina ja\nyliluonnollisen kauneina ei Haoma niitä vielä koskaan ollut nähnyt,\nja hän tunsi nyt olevansa valmis uhraamaan mitä tahansa voittaakseen\nAnahitan omakseen.\n\nAnahitan katseiden välke vaihtui seuraavassa tuokiossa hämmästyksen\nilmeeksi, ja hän veti harson kasvoilleen. Tanssivatkin jo huomasivat\nParsin, lakkasivat tanssimasta ja verhosivat kasvonsa. Ferengis ei\nvielä ollut huomannut Haomaa; vasta hetken päästä hän havaitsi, että\ntanssi oli tauonnut ja kääntyi ihmetellen Anahitan puoleen. Silloin\nhän näki Parsin ja herkesi soittamasta.\n\nHaoma lähestyi kertojatarta, tervehti ja virkkoi hieman värisevällä\näänellä:\n\n-- Tahtoisin viimeisen kerran puhua kanssasi, kertojatar -- -- ennen\nlähtöäsi shaahin luo...\n\nTumadir, joka piti itseään Anahitan suojelijana, kavahti pystyyn ja\nhuudahti:\n\n-- Täällä ei ole sopiva paikka kertojatarta puhutella. Malta, kunnes\npalaamme linnaan. Voit hetken kuluttua seurata jälessämme sinne. Ja\nsaatat pitää itseäsi onnellisena, jollei kukaan muu kuin me, ole\nsinua tässä näin lähellä meitä nähnyt, sillä helposti voitaisiin\nsinua pitää kertojattaren häiritsijänä.\n\nTäten täytettyään sen, minkä luuli arvonsa ja asemansa vaativan,\nnousi Tumadir, kutsui Anahitan ja hänen seuralaisnaisensa mukaansa,\nja koko naisseurue rupesi astumaan linnaan päin.\n\nAnahita tahtoi lieventää Tumadirin sanojen äreyttä ja virkkoi\nHaomalle:\n\n-- Linnassa odotan sinua!\n\nSitten hän kääntyi muiden seurassa astumaan linnaylänteelle.\n\nHaoma jäi siihen seisomaan, sanaakaan sanomatta ja paikaltaan\nhievahtamatta, tyrmistyneenä ja lumottuna. Hän seurasi katseillaan\nkertojattaren solakkaa vartaloa ja notkeata käyntiä, ja ajatteli,\nmiten luonto koko hänen olentoonsa tuhlaillen oli luonut\nvastustamatonta suloa.\n\nAurinko oli juuri laskenut, ja läntistä purppuran peittämää\ntaivaankantta vastaan kuvastui linnaylänne, puineen, rakennuksineen,\ntummapiirteisenä. Kohta näkyivät tätä komeata pohja-alaa vastaan\nniityltä poistuneiden naisten vaaleat haahmut, ja Haoma saattoi yhä\npurppuran keskeltä eroittaa kertojattaren siron vartaloa ja hänen\nsulavat liikkeensä. Seuraavassa tuokiossa katosivat naisten vartalot\nlinnamuurin taakse.\n\nPian havautui Haoma haaveilustaan, ja hänen intohimoinen\npyrkimyksensä kuohahti entistään kiivaammaksi. Ripein askelin\nriensi hän linnan rautaportille, näytti vartijalle sormustaan, ja\nsai ilmoittamatta käydä sisälle etusaliin. Siellä seisoi Ferengis\nsuihkulähdeammeen luona ja sanoi:\n\n-- Valtijattareni odottaa puutarhassa.\n\nKun Haoma astui puutarhaan ja näki Anahitan loimuavassa soihtuvalossa\nistuvan jaspisrahilla, vakavan, hieman surumielisen näköisenä,\ntuntui hänestä, kuin hänellä nyt olisi ollut epätoivoinen taistelu\ntaisteltavana ja samalla, että tämän taistelun piti viedä voittoon,\njoka oli välttämätön hänen senjälkisen elämänsä arvolle.\n\nMutta vaikka hän koko matkalla tänne oli miettinyt, miten hänen tuli\npuhua, miten alkusanansa asettaa, ei hän nyt ratkaisevan hetken\ntultua voinutkaan niin suoraan ja peittelemättä asiaansa ajaa.\nTämä viime hetkellä ilmaantuva epäröiminen, lamautti hieman hänen\nrohkeuttansa, hän huomasi että hänen täytyi kiertäen johtua asiaansa,\nja hänen äänensä värähteli kevyesti, kun hän, tultuaan matkan päähän\nAnahitasta, virkkoi:\n\n-- Olet siis päättänyt mennä shaahin luo Mervimin asiaa kertomaan...\n\n-- Niin olen päättänyt. Tietänet, että jo huomenna on kertomapäiväni.\n\n-- Onko tämä päätöksesi järkähtämätön...?\n\nAnahita katsoi häneen ihmetellen ja vastasi:\n\n-- Se on järkähtämätön ja peruuttamaton. Allah on sydämessäni tätä\npäätöstäni jouduttanut, ja jo olen suurherralle lähettänyt sanan\ntulostani.\n\n-- Tämä sana ei vielä velvoita sinua, kuten asian ilmaisu shaahin\nedessä. Vielä voit lykätä viimeisen ratkaisun, vielä voit peruuttaa\nennenaikaisen päätöksesi.\n\n-- En sinua ymmärrä... mielettömältä minusta tuntuu neuvosi...\n\n-- Ei, se ei ole mieletön... koetahan ymmärtää minua, koeta\nasettua minun kannalleni... Etkö silloinkaan peruuttaisi päätöstäsi\nja lykkäisi ratkaisua, jos tietäisit että pikaisen menosi kautta\nkokonainen elämä saattaisi joutua hukkaan, kokonainen ihmisonni\npirstaantua...?\n\n-- Miksi menoni herättää sinussa noin tavatonta levottomuutta? Minä\nolen jo voittanut arveluni ja pelkoni, ja turvallisuus ja rauha on\nlaskeutunut sydämeeni.\n\n-- Ajattele edeltäjättäresi surullista kohtaloa...\n\n-- Se tuhosi hänet jo ennen kuin hän pääsi shaahin puheille.\n\n-- Et sinäkään vielä ole shaahin istuimen eteen päässyt. Tänä yönä,\ntai huomisaamuna, kun kuljet linnaan, uhkaavat sinua tuhannet vaarat,\nilman että niitä aavistatkaan.\n\n-- Allah on suojellut minua asian tiedustelun tuottamista vaaroista\nja johtanut suuren yrityksen jo näin pitkälle. Hän on voimakas\nsuojelemaan minua siihen asti, kunnes se kokonaan on toteutunut. --\nMikä enää voisikaan minua uhata?\n\n-- Etkö tiedä, että oma suloutesi on suunnattoman suuri vaara, joka\nkäynnilläsi shaahin luona joka askeleella on asettava ansan eteesi?\nEtkö tiedä, että tuhannet silmät ovat tähystelevät verhottomia\nkasvojasi ja ihanoita silmiäsi, että olet tuhansissa povissa\nherättävä kuohahtavan himokkaita tunteita? Ja kun saavut itse\nsuurherran linnaan, satelevat hovimiesten katseet ylitsesi, kuin\nkuuma tulikivi...\n\n-- Olen kansan ja Allahin valitsema... kuka minua rohkenisi\nvahingoittaa kertomapäivänäni, ensimäisenä suurena ja pyhänä\npäivänäni?\n\n-- Etkö siis tiedä, että kaikki saa väistyä suurherran pienimmänkin\nitsevaltijasoikun edestä...?\n\n-- Suurherrakin on vannonut pitävänsä tehtävääni pyhänä; en häntä\npelkää, sillä hän on vahvin maallinen tukeni.\n\nHaoma tunsi nyt kiihkonsa yltyvän ja sen mukaan rohkeutensakin\nkasvavan. Ja kun hän siinä soihdun himmeässä valossa näki edessään\nAnahitan, joka oli noussut seisomaan, ja jonka solakka vartalo\nnojasi jaspisrahin korkeata reunustaa vastaan, kun hän näki hänen\nkukoistavan neitseellisen kauneutensa, hänen silmiensä hohteen ja\nhänen poskiensa punan, karkoitti hänen kuohahtava intohimonsa kaiken\narkuuden, hän astui pari askelta lähemmäksi Anahitaa ja huudahti:\n\n-- En voi kärsiä sitä, että niin monet saastaisen himokkaat katseet\nkiintyvät sinun valoisiin kasvoihisi, että ne himmentävät silmiesi\ntaivaallista safiirihohdetta... kuuletko... sitä en voi kärsiä...\ntahdon yksin ihailla suloasi... kuuletko Anahita, yksin, sillä\nrakastan sinua enemmän kuin elämääni ja silmieni valoa!\n\nHaoman hehkuvan tunnustuksen kuultuaan, näytti Anahita\npeljästyneeltä, kuten se, joka äkkiarvaamatta on joutunut suureen\nvaaraan, ja joka ei ensi hetkellä tiedä, miten hänen tulee siitä\npelastautua, puolustautumallako, vai pakenemalla.\n\nHaoma ei huomannut hänen peljästystään, vaan meni vielä lähemmäksi\nhäntä, virkkaen:\n\n-- Siksi pelkään menoasi suurherran luo, kuuletko... siksi kehoitan\nsinua vielä tänä yönä pakenemaan kanssani kauas täältä, Intian\nmaille, mistä ei kukaan ole meitä saavuttava.\n\nHän oli nyt vallan lähellä Anahitaa, hänen tummat silmänsä säihkyivät\nintohimoisesti, ja hänen hengityksensä kulki raivokkaasti ja\nraskaasti.\n\nAnahita oli jo ehtinyt hieman tointua; veri joka äsken oli\nsyöksynyt hänen kasvoihinsa, oli nyt paennut niistä ja jättänyt ne\nkuolonkalpeiksi.\n\nHaoman veren kuohahdus saattoi hänet menettämään kaiken malttinsa,\nteki hänet miltei mielettömäksi. Hän syöksyi Anahitan luo, tarttui\nhänen käsiinsä ja piti niistä voimakkaasti kiinni, vaikka Anahita\nepätoivoisasti koetti vääntää niitä irti. Ja Haoma kuiskasi:\n\n-- Tahdothan paeta kanssani tänä yönä... sano, rakastathan sinäkin\nminua... rakastathan minua vähän...\n\nHän painoi hehkuvia suudelmia Anahitan käsille ja oli häntä niin\nlähellä, että hän tunsi hänen lämpimän elinvoimaiselle tuoksahtavan\nhengityksensä. Ja raivokas väristys kulki läpi koko hänen ruumiinsa.\n\nSamassa näki hän Anahitan silmät, joissa kuvastui niin suuri kauhu ja\nepätoivo, että hän itse peljästyi ja vaistomaisesti päästi irti hänen\nkätensä.\n\n-- Miksi rupeat vihamiehekseni... luulin sinua ystäväkseni...\n\n-- En ole vihamiehesi, Anahita... olen...\n\n-- Etkö ole vihamieheni, kun kehoitat minua rupeamaan valapatoksi?...\n\n-- Valapatoksi... mitä sanot, Anahita?...\n\nTämä sana tuntui tunkevan Haoman sielun sisimpään ja koskevan häneen\nsyvästi. Hänen sananpitäväisyyden ja rehellisyyden suhteen herkkä\nomatuntonsa heräsi, ja hän muisti itse vannoneensa pitävänsä Anahitan\nkotirauhaa pyhänä. Mutta hänen hehkuvien tunteidensa väre oli vielä\nniin voimakas, ettei tämä herääminen ollut muuta kuin puolinainen;\nse saattoi hänet vaan peräytymään muutaman askeleen. Ja hän virkkoi\npuoliääneen:\n\n-- En tahdo sinua valapatoksi; ylin islamin pappi voi peruuttaa\nvalasi. Tahdon vaan, että käännyt Avestan uskoon, joka on ylin ja\npuhtain, tahdon vaan, että pakenet näiltä seuduin, missä alituiset\nvaarat sinua uhkaavat...!\n\nTällävälin oli Anahita tointunut hämmästyksestään ja\nkauhuntunteistaan, hän oli ojentanut vartalonsa suoraksi, ja tavaton,\nmelkein vihaa kuvastava välke hohti hänen silmissään, joiden sini\nsoihtuvalossa oli tummentunut melkein mustaksi. Hän sanoi:\n\n-- Olen Allahin suojassa. -- Poistu siis tästä paikasta, niin koetan\nrukouksillani lepyttää hänen vihaansa, jonka sinä rikollisilla\naikeillasi olet nostanut.\n\nMuistaen, että tämä oli viimeinen kerta, jolloin hän näin kahden\nkesken sai puhella kertojattaren kanssa, tunsi Haoma epätoivoa\nmielessään ja hän päätti tehdä vielä viimeisen yrityksen, kuten\nhukkuva, joka umpimähkään ojentaa kätensä tavoitellakseen aaltojen\npoistamaa laudanpätkää. Hän lähestyi taas muutamaan askeleen,\nheittäysi maahan kertojattaren eteen ja virkkoi rukoilevalla äänellä:\n\n-- Ajattele, että puhelemme toistemme kanssa viimeisen kerran...\nanna mielesi heltyä ja kuule minua.\n\nMutta kun hän loi katseensa ylös kertojattareen, näki hän niissä yhä\nvaan ankaran ilmeen. Anahita teki kädellään kärsimättömän liikkeen ja\nsanoi:\n\n-- Vaadin, että tällä hetkellä poistut täältä.\n\nSenjälkeen kertojatar verhosi kasvonsa.\n\nHaoma nousi ylös masentuneena, kykenemättä enää sanaakaan lausumaan;\nja hän alkoi pää kumarassa poistua puutarhasta. Hänen kadottua\nlinnaan johtavaan oviaukkoon, heittäytyi Anahita, tunteidensa\nvaltaamana, jaspisrahille ja itki katkerasti.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nKun Haoma myöhäisenä iltahetkenä synkkänä ja nöyryytettynä Anahitan\nluota palasi rotkoasuntoonsa, huomasi hän pyhän tulen kotiliedeltä\nsammuneen. Kiireissään ja innoissaan ei hän ennen lähtöään ollut\nmuistanut hoitaa sitä pitemmän poissaolon varalle. Vaikka hän\npihdillä kaiveli tuhkaa, löytääkseen edes jonkun kipinän, josta olisi\nvoinut puhaltaa uuden liekin, tuli vaan esiin jo melkein jäähtynyttä\ntuhkaa. Eikä tämä ollutkaan kummallista, sillä Haoma muisti, että hän\nviimeksi aamupäivällä oli tulta kohennellut.\n\nMustana ammoitti hänen edessään liesiaukko, sammuneena sen tuhka,\nsammuneena kuin hänen sydämensä toivon hehku.\n\nSilloin masentava ahdistus puristi hänen rintaansa; hän lähti ulos\nrotkostaan ja kulki Vohumenon luolalle.\n\nVohumeno istui nurmikolla valkean ääressä. Hän oli vakavan näköinen,\nhänen voimakas vartalonsa oli vallan kumarassa, ja hänen otsansa\nrypistyksissä, ikäänkuin hän olisi miettinyt jotakin perin tärkeätä,\nvaivoin toteutettavissa olevaa seikkaa.\n\nHaoman huomattuaan hän ojensi ryhtiään ja virkkoi syvällä äänellään:\n\n-- Illan rauhaa, valtijas!\n\nHaoma vastasi ääneti päännyökkäyksellä hänen tervehdykseensä ja\nlaskeutui tulen ääreen istumaan. Hän tunsi tarvetta uskoa Vohumenolle\nhuolensa, saadakseen häneltä lohdutusta ja hän virkkoi:\n\n-- Mieleni on synkkä ja autio kuin erämaa...\n\nVohumeno, joka oli arvannut Haoman kiintymyksen kertojattareen,\nvaikkei hän sitä suoranaisesti ollut kosketellut, sanoi lempeä,\nosanottava väre äänessä:\n\n-- Toveruuteni on voimaton lohduttamaan mieltäsi tai haihduttamaan\nsurujasi.\n\nLuota kuitenkin uskollisuuteeni ja osanottooni. Kantakaamme kahden\ntaakkaasi, jos voit sälyttää edes osan siitä minun hartijoilleni...\nJa usko minua: unhoitus on viimein ummistava haavat... oma elämäni\non sen minulle opettanut...\n\nNämät Vohumenon vakuuttavasti ja sydämellisesti lausumat sanat\nkuultuaan, ajatteli Haoma, että Vohumenokin oli samanlaista surua ja\npettymystä kokenut, kuin hän itse, että Vohumeno lisäksi oli saanut\ntaistella äärimäisen kurjuuden, puutteen ja kärsimyksen kanssa, joka\noli tehnyt hänen mielensä nurjaksi ja suljetuksi elämälle, mutta\nettä hän kantoi kaikkea tätä miehekkäästi, koskaan lausumatta omasta\npuolestaan valituksen sanaa. Ja Haoma ikäänkuin häpesi oman mielensä\ntäydellistä masennusta.\n\nHetken vaiettuaan sanoi hän: -- Sinä olet vahva ja kestät mitkä\nkärsimykset tahansa, Vohumeno! Sinä syrjäytät kaikki tuskasi, kaikki\nvaarat ja esteet yhtä voimakkaasti, kuin käsivarsillasi vierität\nalas kallionlohkareita, itse jääden horjumattomana niiden syöksyntää\nkatsomaan... Minun mieleni on herkkä ja kärsimykselle altis ja kätkee\npohjaansa kohtalon tuskannuolet, joiden kärki alati kipeästi koskee.\nMutta ehkä sinulta opin ääneti kantamaan tuskaani.\n\n-- Miksi ääneti, valtijas? Luuletko, että minäkään voisin olla tyyni,\nnähdessäni sinun äänetöntä suruasi? Välistä kumminkin tuska kevenee,\njos se sanan siivillä pääsee ilmoille. -- Usko minua, ihmismieli on\nylen joustavainen jousi, joka ei hevin katkea.\n\n-- Mutta entä jos minun jouseni jo kovasti pingoitettuna kaukomaalia\ntähdätessään on katkennut?\n\n-- Ei ole katkennut. Sen joustavuus on tavallista tarmoisempi. Eivät\nlemmen jänteet sellaista jousta katkaise, usko minua. Ne näyttävät\nvaan hetkeksi pingoittaneen sen katkeamiin saakka, mutta taittuvatkin\nsilloin itse.\n\n-- Mutta taittuessaan ne saattavat silpoa rinnan ja murtaa sydämen...\n\nKerivanin alempaa kuuluva haukunta katkaisi heidän keskustelunsa.\n\nHaoma tiesi tämän merkitsevän jonkun tuloa vuorikoskelle ja poistui\ntulen luota katsomaan, ken tulija oli. Rotkonsa kohdalla hän tapasi\nDemurin.\n\nYstävykset tervehtivät toisiansa sydämellisesti pitkän eronajan\njälkeen. Haoma pyysi Demuria sisälle rotkoon, viritti tulen\nkuparilamppuun ja osoitti vieraalleen pöydäntakaista puurunkoa --\nasuntonsa ainoaa istumasijaa. Itse istui Haoma vuoteensa laidalle.\n\nLähemmin tarkastaessaan Demurin kasvoja, huomasi Haoma ne kalpeiksi\nja tavattoman vakaiksi.\n\nOmituinen kankeus ja painostava tunne näytti vallanneen heidät\nmolemmat ja estävän heidän tavallista avomielistä ja tuttavallista\npuheluansa.\n\nDemur katkaisi viimein äänettömyyden, sanoen:\n\n-- Surulliset tapahtumat ovat tällä kertaa aiheuttaneet tuloni,\nystävä hyvä. Kaipaan kipeästi lohdutusta, jota ei yksikään ihminen\nhovissa ole voinut minulle antaa. Sinulta toivon parasta lohdutusta\nsaavani.\n\nOudon vaikutuksen tekivät nämät sanat Haomaan, joka itse kokemistaan\nsurunkolhauksista kaipasi lohdutuksen lääkkeitä. Mutta hän päätti\nvastaiseksi olla ilmaisematta oman sydämensä tilaa, ja osanottavasti\nkuunnella Demurin valitusta. Hän kysyi siis:\n\n-- Mikä painaa mieltäsi, mikä vastoinkäyminen on sinua kohdannut?\nKerro se minulle vapaasti, jos luulet mielesi osanotostani kevenevän.\n\nOmituiset liikutuksen väreet vavahtivat Demurin kasvoissa, ennenkuin\nhän ryhtyi tekemään tunnustustaan ystävälleen. Vasta hetken kuluttua\nsai hän liikutuksensa hillityksi ja sanoi:\n\n-- Olen onneton ja masentunut mies. Tuskin on minussa enää mitään\njälellä entisestä Demurista.\n\nHaoma huomasi, miten vaikeaa hänen oli kertoa kerrottavaansa ja\ntahtoi auttaa häntä alulle, kysyen:\n\n-- Onko joku solvaissut sydäntäsi? Demur vastasi:\n\n-- Miksi enää viivyttäisin ilmaisuani. Kuule siis, kun alusta pitäen\nkerron sinulle surkeuteni: -- Olin joku päivä sitten illan suussa\nlähtenyt erästä Raghan läheisyydessä olevaa shaahin huvilinnaa\ntarkastamaan; nämät linnat näet ovat valvontani alaiset. Olin Arastan\nseuraamana ratsastanut kappaleen matkaa kaupungin eteläisestä\nportista, kun huomasin unhoittaneeni pukea ylleni panssaripaitani.\nTämä on välttämätön turvallisuudelleni ratsastusretkillä, sillä yhtä\nhalukkaasti kuin Alamut fidaaveineen tähtäilee tikareitaan isäni\nrintaan, se niitä tähtää minuunkin. Palasin siis takaisin, jätin\nhevoseni linnan eteläportille Arastan huostaan ja riensin puutarhan\nläpi asuntoani kohti. Kulkiessani pienen sisäpuutarhan läpi, näin\nselvästi, miten Menishen ovella vartijoiva eunukki säpsähti ja\nmuuttui kovin levottomaksi minut nähtyään. Teeskentelin olevani\nhänen hämmästystään huomaamatta ja kuljin edelleen. Mutta korkean\nruusupensaan taaksi tultuani käänsin pääni ja katsahdin eunukkiin.\nNäin hänen nousseen seisomaan matalalta rahiltaan ja olevan aikeessa\nmennä sisälle Menishen asuntoon. Syöksyin silloin hänen luokseen ja\nhuusin hänelle, että, jos hän hievahtaisi paikaltaan, pistäisin hänet\nkuolijaaksi tikarillani. Hän kalpeni ja jäi vapisevana seisomaan oven\neteen. Kuulustelin syytä hänen hämmästykseensä ja hänen äkilliseen\npoistumiseensa vartijarahilta. Hän ei peljästyksissään saanut\nsanaakaan suustaan, vaan osoitti Menishen asuntoon vievää ovea.\nKielsin häntä kuoleman uhalla poistumasta tai tuloani ilmaisemasta.\nAvasin omalla avaimellani oven, astuin etuhuoneeseen, siitä\nMenishen makuuhuoneeseen, ja arvaappas kenet siellä tapasin? --\nVisiiri Abu'l-ganaïmin, hovin kauneuden tuomarin ja Turkan Chatunin\nrakastajan. Menishen peljästyksestä ja häpeästä näin heti, minkä\nrikoksen tuo julkea mies oli tehnyt. Vedin miekkani ja tahdoin\nlävistää hänet, mutta samassa hän väistäessään iskujani vihelsi,\nja kuusi nuubialaista orjaa syöksyi esiin verhon takaa, tarttuen\nkäsivarsiini ja lyöden miekan kädestäni. Heidän pitäessä kiinni\nminusta, pakeni Abu'l-ganaïm ivanhymy huulilla. Vasta muutaman hetken\nkuluttua, kun heidän herransa oli päässyt kyllin kauas ollakseen\nturvissa, päästivät orjat minut irti ja pakenivat.\n\n-- Tavaton raivo valtasi nyt minut, hyökkäsin Menishen luo, jonka\nsilmissä selvästi loisti tuoreen rikoksen häpeä, tartuin rajusti\nhänen käsiinsä ja huusin:\n\n-- Tunnusta minulle kaikki, taikka kouristan sinut kuolijaaksi!\n\nHän kielsi ensin itsepäisesti. Silloin kiedoin käteni hänen tukkaansa\nja laahasin hänet ulos huoneesta puutarhaan ison suihkulähde-ammeen\nlaidalle. Painoin häntä ammeenlaitaa vastaan ja sanoin:\n\n-- Hukutan sinut, ellet tunnusta minulle kaikkea!\n\nJa kun hän vielä epäröi, taivutin hänen vartaloaan vettä kohti,\nniin että hänen pitkä tukkansa vajosi siihen ja vesi kasteli hänen\npaljaita hartijoitaan. Silloin vasta hän tunnusti kaikki, kertoi,\nettä Abu'l-ganaïm kauan oli häntä ahdistellut ja pyrkinyt hänen\nluokseen ja nyt viimein, tilaisuuden tarjoutuessa, poissaollessani,\norjineen tunkeutunut sisälle ja että hän, Menishe oli hänelle\ntaipunut.\n\nPäästin hänet nyt, mutta vihani ei ennen lauhtunut, kuin olin\nvetänyt hänet muurin portille ja syössyt hänet ulos joen rannalle.\nSitten suljin portin hänen jälkeensä ja heittäydyin puutarharahille\nmielettömänä surusta. En tiedä kuinka kauan loijoinkaan siinä kuin\nhorroksissa, kunnes heräsin siitä, että kuulin hiljaista kolkutusta\nmuuriportilta ja Menishen valittavan äänen, joka rukoili: \"Päästä\nminut sisälle, Demur, päästä minua orjattareksesi, päästä minua edes\nvaatteita ylleni pukemaan.\"\n\nKuulin hänen vaikeroimisensa ja kolkutuksensa ja muistin, että\nhän oli ohuessa yöpuvussa, mutta tunsin sydämeni kivenkovaksi. En\nhievahtanut paikaltani ja annoin hänen kolkuttaa ja vaikeroida\nedelleen. --\n\nHaoma oli mitä suurimman jännityksen valtaamana kuunnellut Demurin\nkertomusta, ja lopulla monasti levottomana kohoillut vuoteen laidalta\nikäänkuin olisi tahtonut karata pois enempää kuulemasta. Nyt hän\nnousi seisomaan, painoi käsiään ohimoilleen ja huudahti:\n\n-- Oi Ormuzd, kuinka kauheata, kuinka katalata! -- Mutta miksi et\nsäälinyt häntä? Hän ansaitsi enemmän sääliäsi kuin vihaasi.\n\n-- Viimein, kun hänen voimansa uupuivat ja kun hän käheänä rukoili\nportin takana, lauhtui sydämeni hieman, ja päästin hänet sisälle.\nHän heittäytyi jalkojeni juureen, halaten sääriäni ja rukoillen\nminulta armoa. Ja kun näin hänen sulonsa, kärsimyksen ja epätoivon\nverhoamana, tunsin, että häntä vielä rakastin kaikesta huolimatta,\nmutta että samalla häntä kammoksuin. Sanaakaan virkkamatta, häntä\nylös nostamatta, käännyin hänestä pois, sillä muistin katkerana\nkaikki hänen vienot hyväilynsä, kaikki hänen uskollisuudenvalansa.\nLähetin hänen luokseen taatut eunukki-vartijat, käskin heitä viemään\nhänet huoneisiinsa sekä öin ja päivin vartijoimaan hänen oveaan ja\narmotta lyömään kuolijaaksi jokaisen, joka hänen luokseen yrittäisi\npäästä. En ole senjälkeen voinut käydä häntä katsomassa, enkä tiedä\nmiten olen kestänyt näiden päivien katkeruutta. Voitko kuvitella\nmitään tuskallisempaa kuin minun tilani?\n\n-- Surusi on synkkä ja masentava -- virkkoi Haoma.\n\nSen enempää ei hän lohdutukseksi sillä hetkellä voinut sanoa, sillä\nrajun surun tunteet riehuivat hänen omassakin rinnassaan.\n\n-- Mitä minun pitää tekemän -- virkahan, ystävä hyvä -- mitä minun\npitää tekemän päästäkseni näistä raatelevista tuskista?\n\nHaoma näytti kokoavan ajatuksiaan ja tavoittelevan malttiaan Demuria\nneuvoakseen ja lohduttaakseen. Hetken kuluttua hän vastasi:\n\n-- Ymmärrän rajun ristiriitasi ja surusi katkeruuden, ymmärrän\nloukatun sydämesi tunteet ja saamasi haavan haikeuden. Mutta\nluulisin, ettei pidä heikkoja vihata, vaan että on soveliaampi antaa\nheille anteeksi ja koettaa heitä nostaa lankeemuksestaan. Sillä jos\nnyt sysäät hänet luotasi, vajoaa hän yhä syvemmälle kurjuuteensa,\nja tämä tieto on saattava sinut vielä onnettomammaksi. Hänkin on\nsyvästi onneton, sääli siis häntä, ja vaikket enää voi rakastaa\nhäntä samoin kuin ennen, niin koeta nostaa häntä. Ennen hän ei niin\nkaivannut turvaasi; nyt hän sitä kipeästi kaipaa. Auta häntä, hoida\nhäntä, kuin haaksirikosta pelastamaasi. Näin luulen sydämesi aikaa\nvoittaen saavan enempää tyydytystä, kuin jos hänet kokonaan hylkäisit\nja luotasi sysäisit. Ja nähdessään hyvyytesi ja jalomielisyytesi, hän\nehkä syvästi katuu erehdystään ja on koettava sovittaa sitä.\n\n-- Neuvosi on kaunis, Haoma. Tiesin, että sinulta parhaan neuvon olin\nsaapa. Kunhan vaan saisin voitetuksi mieleni katkeruuden, niin että\nvoisin neuvoasi noudattaa.\n\n-- Se kohdistukoon etupäässä viettelijään, onnesi turmelijaan. Etkö\nole häntä vaatinut tilille?\n\n-- Vielä samana iltana lähetin sanan hänelle, että vaadin häntä\nhyvittämään rikoksensa mies miestä vastaan. Mutta hän antoi minulle\nsen julkean vastauksen, ettei hänellä sillä haavaa ollut aikaa\njärjestää pienten lemmenseikkailujen tuottamia selkkauksia, sillä\nshaahi muka tarvitsi hänen voimiaan tärkeämpiin tehtäviin.\n\nSeuraavana päivänä pyrin shaahin puheille ja kerroin hänelle mikä\nsolvaus minua oli kohdannut. --\n\n-- Suurherra kaiketi lupasi sinulle hyvitystä?\n\n-- Ajatteleppas, että hän kohteli asiaani hyvin kylmästi. Hän tosin\npahoitteli huonoa onneani, mutta viittasi samalla siihen, ettei\nhän näihin aikoihin saata ajatella Abu'l-ganaïmin rankaisemista,\nkoska valtion asiat vaativat tämän uskollisen palvelijan voimia\npalvelukseensa.\n\n-- Onko tuo mahdollista?\n\n-- Onpa vaan. Ja minun, Hassan Ibn Alin pojan, läsnäollessa, shaahi\nkiitteli Abu'l-ganaïmin ansioita valtion palveluksessa. Tämä\nosoittaa, että isäni tähti on laskemassa. Tuon kelpo vanhuksen\nlähdettyä Kasviniin on Abu'l-ganaïm yhdessä Turkan Chatunin kanssa\nvarmaankin virittänyt juonensa ja saanut shaahin ainakin jossakin\nmäärin puolelleen. En muuten voi selittää shaahin menettelyä, enkä\nmyöskään Abu'l-ganaïmin julkeata varmuutta. Mutta älköön tuo konna\nennen aikaansa riemuitko! Minä kyllä vielä yllätän hänet hänen\naavistamattansa ja vaadin hänet tilille.\n\nDemurin mieli oli siinä hänen kertoessaan melkoisesti keventynyt.\nHän oli noussut kävelemään kivipermannolle. Äkkiä hän seisahtui ja\nvirkahti, jo paljon tyyneempänä:\n\n-- Jos voitan tämän suruni, saan siitä suureksi osaksi kiittää sinua,\nHaoma, sillä neuvosi lähti sydämestä, sen tunsin selvään.\n\n-- Olen iloinen -- vastasi Haoma -- jos neuvoni voi sinua edes vähän\nlohduttaa.\n\n-- Ystävyytesi minua kohtaan on vankka ja horjumaton. En sitä koskaan\nole epäillyt. Mutta nyt vasta luulen oikein voivani panna siihen\narvoa. Tuohon käteen, Haoma! Iloiten teen sinulle mitä voin, jos\nmilloin minua tarvitset.\n\n-- Suosiosi ja avunantosi on jo ollut tuhlaileva minua kohtaan. Mitä\nenempää voisin sinulta pyytää?\n\n-- Huomenna kohtaamme toisemme shaahin valtaistuimen edessä. Toivon,\nettä todistajatoimen suoritettuasi, tulet luokseni asuntooni, niin\nsaamme lisää jutella. Seurasi on minulle terveellinen ja tärkeä näinä\nsynkkinä aikoina.\n\n-- Sen teen kernaasti.\n\nYönhetki oli jo myöhäinen, ja Demur otti jäähyväiset Haomalta\npalatakseen Melik shaahin pääkaupunkiin.\n\nHaoma saattoi hänet ulos rotkosta. Vähän alempana, kosken rannalla,\nistui kivellä kaksi tummaa olentoa, jotka Demurin ja Haoman\nlähestyessä nousivat seisaalleen. Haoma tunsi nyt Vohumenon kookkaan\nvartalon, mutta katsoi kummeksien toista, lyhyempää.\n\n-- Se on Arasta -- selitti Demur. -- Hän tahtoi seurata minua tänne\nvuorikoskelle nähdäkseen sinun ja Vohumenon asuinsijoja.\n\nSitten nousivat Demur ja Arasta ratsujenpa selkään ja alkoivat\njoutuisasti ratsastaa Raghaa kohti.\n\nKavioiden kapseen poistuttua kuulumattomiin, kysyi Vohumeno:\n\n-- Onko mielesi jo hieman tyyntynyt ja surusi asettunut, valtijas?\n\n-- On jo melkoisesti asettunut. Kun suru kiivaana ahdistaa mieltä,\nsilloin luulemme, että yksin kärsimme, että meidän tuskamme on\nhaikein. Kun sitten saamme kuulla, että kohtalo toisiakin kovasti\nkoettelee, opimme nöyremmin kantamaan omaa kärsimyksenosaamme. --\nRaskaat huolet painavat suurvisiirin poikaa.\n\n-- Kaikki kertoi Arasta minulle äsken.\n\nHaoma istuutui kivelle laakean kivipöydän ääreen. Nyt, kun Demur oli\nlähtenyt pois ja hänen uutistensa vaikutus hieman oli ehtinyt haihtua\nHaoman mielestä, nousivat taas hänen omat surunsa kalvavina esille.\nHän ajatteli nöyryytystään Anahitan puutarhassa ja kiintymystään,\njoka siitä huolimatta ei ollut heikentynyt, huomista kulkua shaahin\nluo, kohtausta siellä Anahitan kanssa ja todistustaan. Ja kipeän\nhaikeat tunteet virisivät taas eleille.\n\nVohumeno huomasi hänen vajonneen surumieliseen mietiskelyyn ja sanoi\nhetken kuluttua:\n\n-- Älä anna raskaiden ajatustesi palata, valtijas! Äsken jo äänessäsi\noli iloisempi väre.\n\n-- Luulen, että surun pahin puuskaus on ohi. -- Parasta myös lienee,\nettä jo kumpikin eroamme levolle, sillä varhain huomenna minun tulee\nlähteä Raghaan ollakseni siellä valmiina todistamassa, kun kertojatar\nsaapuu.\n\nVohumeno hankki lähtöä, mutta tuntui siltä, kuin hänellä vielä olisi\nollut jotakin sanottavaa, jotakin, jota hänen oli vaikea tuoda esiin,\nsillä hän pysähtyi epäröivänä, astuttuaan muutaman askeleen luolaansa\npäin. Viimein hän näytti tehneen päätöksen ja sanoi:\n\n-- Äsken aioin ilmaista sinulle jotakin, joka suurvisiirin pojan\ntulon kautta jäi sanomatta. Pelkään laskea uutta raskasta kiveä\ntaakkaasi, mutta velvollisuuteni on kuitenkin jo tänään ilmaista\nsinulle ilmaistavani. Sevare kävi täällä, ollessasi kertojattaren\nluona.\n\n-- Toiko hän suruviestin?\n\n-- Toi suruviestin. Isäsi Iredsh on ummistanut silmänsä ainaiseen\nuneen.\n\nVohumeno pysähtyi siihen, kunnioittaen Haoman surunpurkausta. Haoma\nkumartui kivipöydälle, peittäen molemmilla käsillään kasvonsa.\n\nHetken kuluttua jatkoi Vohumeno:\n\n-- Isäsi oli vähää ennen kuoloansa puhunut sinusta, oli lähettänyt\nsinulle terveisensä ja käskenyt rohkaista sinua jatkamaan tehtäväsi\ntoteuttamista.\n\n-- Jalo isäni! -- huudahti Haoma. -- Ja minä olen kehno poika,\nkun en rientänyt häntä näkemään hänen viime hetkinään. -- Ormuzd\nottakoon hänen sielunsa huomaansa. -- Vielä muita sanomia toi\nSevare, sanomia, jotka eivät ole ilahuttavaa laatua. Heti isäsi\nIredshin kuoltua valitsivat herbedit destur mobedikseen Naotaran,\ntuon ulkokullatun juonittelijan. Hän ja hänen puoluelaisensa ovat\nkiihoittaneet kansan mieliä omaisiasi ja sinua vastaan. Äitisi käski\nSevaren sanoa sinulle, että sinun nyt olisi kovin vaarallista palata\nkotia. Sillä on ruvettu puhumaan siitä, että sinä vastoin Avestan\nmääräyksiä olet vapauttanut häpeävangit. Lisäksi on Shiruje, tuo\nhäijy kiduttajamme, joka, kuten muistanet, pakeni Raghaan ruveten\nAbu'l-ganaïmin ja Alamutin kätyriksi, hankkinut vaimonsa kautta\ntietoja parsien oloista ja joku aika sitten kannellut Naotaralle,\nettä sinä ajat vääräuskoisen asiaa, ollen kertojattaren oikea käsi.\nÄitisi korviin on jo saapunut se huhu, että sinut, jos nyt palaisit\nkotia, haastettaisiin herbedi-tuomioistuimen eteen ja tuomittaisiin\nkenties arvosi menettäneeksi, kenties häpeävangiksikin. -- Näin ikävä\noli Sevaren tuoma viesti.\n\n-- He ylvästelevät nyt, kaikki vihamieheni. Mutta heidän riemunsa\nsaattaa olla ennenaikainen. Odottakoot vaan siksi, kunnes voimani\ntaas kasvavat ja malttini palaa. Silloin olen kokoava ystäväni\nympärilleni ja kukistava koko heidän ulkokullatun joukkonsa!\n\nKumpikin vaikeni. Seurasi pitkä äänettömyys, jonka kestäessä he\nvaipuivat mietteisiinsä.\n\nLopulta Vohumeno nousi ja kysyi:\n\n-- Tahdotko, valtijas, että asetun loikomaan luolasi suulle? -- Jos\nsurujesi myrsky yöllä palaa, voit kutsua minua. Ehkä keskustelu\nkeventää raskasta mieltäsi.\n\n-- Olet hyvä ja uhrautuvainen, Vohumeno!-- Mutta voit huoleti palata\nasunnollesi levolle. Sillä tunnen jo, että Verethragna vuodattaa\ntyyneempiä tunteita rintaani, ja toivon minäkin pian vaipuvani unen\nvirvoittavaan helmaan, huomenna jaksaakseni toimia.\n\n-- Yön rauhaa siis, valtijas!\n\n-- Yön rauhaa, Vohumeno!\n\nHaoma jäi siihen yksin istumaan kivipöydän ääreen, kuten tuona\niltana ennen hänen tiedustelumatkaansa, jolloin hän samassa paikassa\nkitaralleen oli uskonut viehkeät, vielä epäselvät tunteensa. Toisin\noli hänen laitansa nyt. Kohtalo oli häntä kolhaissut, toinen isku oli\nseurannut toista, raivokkaana, lohduttomana.\n\nMutta omituisen tyyneeksi tuntui hänen mielensä nyt käyvän.\n\nTähdet tuikkivat taas kirkkaimmillaan ja koski lauloi pauhavaa\nluonnon elinvoimia uhkuvaa lauluansa. Ja ikäänkuin tasaisesti\nleimuava liekki oli virinnyt Haoman sisällä, valaisten ja johdattaen\nhänen yksinäistä mietiskelyään:\n\n-- Hänelle, erakolle, oli siis tapahtunut se, mitä hän ei koskaan\nollut aavistanut. Hän oli vastustamatta antaunut outojen tunteiden\nvaltaan. Ne olivat temmanneet hänet voittamattomaan pyörteeseensä,\nsyrjäyttäneet hänen korkeat pyrintönsä, luoneet pois koko\nnäköpiiristä hänen ylevän tehtävänsä ja saattaneet hänet unhoittamaan\nomaisensa ja koko maailman! Ja Verethragna oli häntä rangaissut. Tämä\nviisas henki oli antanut hänen maistella kärsimyksen katkeraa maljaa\nja nyt aukaissut hänen silmänsä näkemään, minkä kuilun partaalle\nhän oli joutunut. Ajoissa olikin Verethragna tämän tehnyt, kun\nvielä oli mahdollista kääntyä. Kääntyä hänen todella nyt täytyi,\nlujatahtoisesti, vitkastelematta.\n\nMutta saattoiko hän enää hyvittää sen, minkä oli tehnyt? Saattoiko\nhän koskaan kertojattaren mielestä haihduttaa pois väkivaltaisen\nhehkunsa jälkiä? Ainakin oli hän koettava. Vielä oli kertojattaren\npieni sormus hänen hallussaan, se vielä oli päästävä hänet hänen\nluokseen anteeksiantoa rukoilemaan, itsekieltämyspäätöstään\nilmaisemaan, katumuspolun valintaa kertomaan. Ja jos Anahita\nloukkautuneena ja närkästyneenä oli kieltävä ovenvartijaa häntä\nsisälle päästämästä oli hän kirjoittava, selittävä kaikki ja\njatkava rukouksiaan, kunnes Anahita oli leppyvä ja myöntävä hänelle\nanteeksiantonsa.\n\n-- Ylhäällä vuorenrinteellä luoksepääsemättömissä, lumirajalla,\nkasvoi ihana tunturiruusu -- näin jatkuivat hänen ajatuksensa.\nSen luoksi ei vielä kukaan kuolevainen ollut päässyt sen suloa\nihailemaan, sen tuoksuvaa raitista ilmaa hengittämään. Minut johti\nkohtalon ihmekäsi näihin huumaaviin korkeuksiin, näin tunturiruusun\nja hurmaannuin sen viattomasta, ylevästä sulosta. Tahdoin omistaa\nsen, ja olin vähällä katkoa sen varren, painaakseni sen povelleni\nja syöksyäkseni alas laaksoon. Mutta sisäinen valo haihdutti\nhuumaukseni, haihdutti sen ajoissa. Jätin paikoilleen sen ruusun,\njota jo käsilläni olin raastanut, ja syöksyin yksin alas korkeudesta.\nJa kätken tuon valoisan näyn elinajakseni mieleeni, Ormuzdin\nennevälkkeenä, enkä enää yritä kiivetä takaisin tunturiruusun\nkorkeuksiin. Voitettuani kaihoni, on Ormuzd ehkä pitävä minua\narvoisena tehtävääni toteuttamaan!\n\nTämä päätös tuntui luovan selittämätöntä tyyneyttä Haoman mieleen\nja, jo ennen hänen taisteluaan, nostavan hänen nöyryytettyä\nitseluottamustaan.\n\nHän toimitti kosken partaalla puhdistuskylpynsä ja riensi senjälkeen\nrotkoasuntoon, jossa viritti kotiliedelle uuden liekin, lupauksien ja\nuuden elämän liekin.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nSinä päivänä, jona Anahitan oli määrä lähteä Melik shaahin luo\nMervimin asiaa kertomaan, oli hän auringon noustessa poistunut\nvuoteestaan ja toimittanut puhdistavan kylpynsä. Senjälkeen hän oli\nantautunut hartaisiin rukouksiin ja lukenut useita lukuja koraanista.\nMuetsinien kajahutettua Raghan minareteista ensimäisen aamuhuutonsa,\nrupesi hän pukeutumaan juhlallista menoaan varten. Kun muetsinien\ntoinen huuto kuului, oli hän valmis lähtemään.\n\nHietakello-salissa odottivat hänen äitinsä Sabeiha, vanha Tumadir\nja kuusi seuralaisnaista. He olivat kaikki juhlapukuihin puetut.\nSeuralaisnaisilla oli hienot valkeat liinahameet yllä ja kasvoilla\nsilkkiharsot. Heidän tuli matkan päässä seurata valtijatartaan aina\nRaghan portille saakka.\n\nAnahita ei antanut kauan odottaa itseään. Ferengiksen seuraamana\nhän astui hietakellosaliin. Hänellä oli yllään valkea silkkihame,\njoka jätti käsivarret ja kaulan paljaaksi. Ainoa koristus oli hänen\noma, helmillä ompelemansa kultakuteinen vyö. Hänen tumma pitkä\ntukkansa valui vapaana alas selälle. Hienot kultavitjat riippuivat\nhänen somankaarevassa kaulassaan, ja niihin oli kiinnitetty pieni\nkoraanilehti. Kasvot olivat harsosta vapaat, kuten vanha tapa sääsi.\n\nHänen näkönsä oli vakava, mutta hänen sinisilmänsä säteilivät\nkirkkaina kuin kaksi tähteä.\n\nKun hänen jäähyväisiksi piti syleillä äitiänsä, tuntui liikutus ja\nvähäinen heikkous valtaavan hänet. Hän voitti sen kuitenkin pian ja\nvirkkoi sointuvan kirkkaalla äänellä:\n\n-- Hyvästi rakas äiti. Tänä iltana syleilen sinua taas, kun Allah on\nantanut minun toteuttaa ensimäisen suuren työni.\n\nKyynel välkkyi harmaapäisen Sabeihan silmässä, kun hän irtaantuessaan\ntyttärensä pitkästä syleilystä sanoi:\n\n-- Allah sinua auttakoon ja siunatkoon, lapsi!\n\nVanha Tumadir oli siihen määrään mielenliikutuksen valtaama, ettei\nhän aluksi löytänyt sanoja jäähyväisiksi. Itsekseen hän hiljaa mutisi\nlauseita koraanista. Kun Anahita rupesi poistumaan avaraan etusaliin,\nheittäytyi Tumadir polvilleen hietakellon viereiselle matolle ja\nhuudahti:\n\n-- Allah, sinä korkein ja voimakkain, suojele tuota viatonta lasta!\n\nEtusalin olivat Ferengis ja muut naiset somasti kukilla koristaneet.\n\nSabeiha ja Tumadir saattoivat Anahitaa aina ulkomuurin rautaportille,\njoka oli auki. Sen luona kääntyi Anahita vielä kerran heitä\nkädenviittauksella ja hellällä katseella tervehtimään. Tumadir\nvuodatti runsaita kyyneleitä, ja hänen mielenliikutuksensa oli\nniin suuri, että hän horjui, ja että hänen täytyi nojata Sabeihan\nkäsivarteen.\n\nKun Anahita oli astunut ulos portista ja rupesi kulkemaan mäen\nrinnettä alas Raghaan päin johtavaa tietä, riensi Ferengis astumaan\nhänen jälkeensä; muut naiset ryhmittyivät kulkemaan matkan päässä\nheidän jälessään.\n\nMolemmin puolin tietä oli taajoja ihmisryhmiä, jotka jo aikaisesta\naamusta olivat siinä kertojattaren tuloa odottaneet. Sillä tämä päivä\noli harvinainen merkkipäivä, ja köyhä ja rikas, ylhäinen ja alhainen\ntahtoi nähdä nuoren kertojattaren verhosta vapaat kasvot.\n\nKansa tervehti Anahitaa sydämellisin suosionhuudoin ja siroitti hänen\neteensä tielle tuoreita kukkia.\n\nJoukko Raghassa asuvia parsejakin oli yhtynyt katselevaan\nkansanjoukkoon. Nähdessään Anahitan kauniit sinisilmät ja hänen\nsiron vartalonsa, sekä katsellessaan häntä, kun hän siinä keväisessä\npäivänpaisteessa hitaasti kulki edelleen pitkin kukilla siroitettua\npolkua, huudahti eräs parsi tovereilleen:\n\n-- Hän on ylevä kuin sovinnon hengetär, Ashi Vanuhi!\n\nAnahita läheni lähenemistään Melik shaahin pääkaupunkia, jonka\nkullatut kupukatot ja ohuet minaretit jo selväpiirteisinä kohosivat\nhänen edessään.\n\nLähellä Raghan pohjoista porttia istui kivellä sokea vanhus. Hänen\nvieressään seisoi nuori nainen. Anahitan tullessa heidän kohdalleen,\nsanoi nainen vanhukselle:\n\n-- Nyt kulkee kertojatar ohitsemme.\n\nSokea vanhus antoi toverinsa johtaa hänet kertojattaren luo.\nKunnioittavasti tarttui vanhus Anahitan silkkihameen helmaan ja\nkumartui sitä suutelemaan.\n\nAnahita tunsi omituista iloa, mutta samalla epämääräistä pelkoa ja\nkainoutta nähdessään kaikkien näiden lukuisten ihmisten katseiden\nolevan häneen suunnattuina. Moni loi häneen puhtaan ihailun ja\nkunnioituksen katseita, monen vanhan ja vaivaisen silmässä välkkyi\nkyynel, moni vääryyttä ja sortoa kärsivä kiinnitti häneen toivoa\nilmaisevan silmäyksensä. Sillä hänet nähdessään tulivat kaikki\najatelleeksi, että tuo hyvä ja viaton olento oli heidän kaikkien\nasiaa puolustava.\n\nMutta toiset taas, etenkin nuoret miehet, loivat häneen toisenlaisia\nkatseita, jotka saattoivat hänet usein kääntämään silmäyksensä heistä\npois tai luomaan ne maahan.\n\nRaghan kaduilla oli vielä tiheämmät ihmisparvet kertojattaren\nkulkua katsomassa. Ja kukkia sateli yhtenään hänen jalkojensa\njuureen. Pohjoiselle portille olivat Anahitan kuusi seuralaisnaista\npysähtyneet palatakseen takaisin linnaan. Ainoastaan Ferengis seurasi\nnyt valtijatartaan. Portilta shaahin ylhäinen vartija, jolla oli\npitkä käyräpäinen hopeasauva kädessä, oli sijoittaunut kulkemaan\nAnahitan edelle, hänelle tietä shaahin linnaan näyttämään.\n\nSykkivin sydämin kulki kertojatar sisälle suurherran linnan\npohjoisesta portista. Avara piha oli laskettu leveillä valkeilla\nmarmoriliuskoilla, ja linnan isolle ovelle johtava käytäväpaikka oli\nheleäväristä mosaiikkia. Molemmin puolin pihaa sijaitsivat jalopuiset\npuutarhat, joiden puiden runkojen välillä näkyi silkkinuoraisia\nkiikkuja sekä bambuputkista, tornien, kupujen ja minaretien\nmuotoisiksi rakennettuja pieniä huvimajoja joiden ulkoseinillä\nriippui erivärisiä, Raghan taitavimpien väritaiteilijoiden maalaamia\nlyhtyjä. Näiden puutarhojen ulkomuureilla oli komeat riippupuutarhat,\nharvinaisine pensaineen, kukkaisuurnoineen ja köynnöskasveineen.\n\nPaksukankaiset punaiset ja siniset silkkiliput liehuivat\nlinnarakennusten katoilla, ja seldshukilaiset puolikuut välkkyivät\nräystäillä ja hevoskengänmuotoisten ikkunakaarten yläpuolella.\n\nAnahita ei malttanut tarkemmin katsella kaikkea tätä suurpiirteistä\nkomeutta; hän katsahti vaan kerran ympärilleen avaralla pihalla ja\nkulki edelleen taustalla kohoavaa rakennusryhmää kohti.\n\nPääkäytävän ovella oli kahden puolen joukko punavaippaisia\npalvelijoita, joilla oli ranteissa paksut kultaiset renkaat ja\nkultavitjat kaulassa. He kumarsivat syvään Anahitan kulkiessa\nheidän muodostamansa kujan läpi. Nyt johti opas kertojattaren isoon\neteiseen, jonka seinät olivat kullatut, sekä peileillä ja jalokivillä\nkoristetut. Siinä oli joukko verhottuja naisia, jotka tervehtivät\nAnahitaa, ja siinä täytyi kertojattaren luopua Ferengiksen seurasta.\nHän syleili ystävätärtään, joka liikutettuna väistyi naisten piiriin.\n\nKultakuteisiin viittoihin puettu eunukkiparvi astui nyt esiin\nAnahitan saattojoukoksi, ja yhä seuraten edellä kulkevaa opastaan\nmeni Anahita ulos tästä avarasta eteisestä, kulkien pitkien\npuolihämärien käytävien, pihojen, salien ja puutarhojen läpi.\n\nEpämääräinen pelon ja turvattomuuden tunne liikkui Anahitan mielessä,\nkun hän näin ilman ainoatakaan naisseuralaistaan, outojen vartijain\njohdattamana, kulki avaran linnan käytävien ja sokkeloiden läpi. Ja\nhänestä tuntui, kuin tämä kulku ei koskaan loppuisi; sillä juuri,\nkun hän luuli jo saapuneensa suurherran kuulustelusalin ovelle,\nastuttiinkin vaan uuteen käytävään tai uuteen läpikulkusaliin.\n\nVihdoin johti opas Anahitan pihalle, jota peitti hienon hieno hiekka.\nPienet kulta-ammeiset suihkulähteet pulppuilivat siellä täällä,\nja niissä uiskenteli erivärisiä hohtavia kaloja. Oikealla oli\nmarmorikohonteella suuri rautahäkki, jossa iso jalopeura levottomana\nkulki edestakaisin.\n\nTämän pihan taustassa kohosi vaaleankeltaisesta marmorista rakennettu\npalatsi, ja sen kultalevyillä päällystetyn leveän oven kummallakin\npuolen oli komeita soturipukuja ja loistavia kypäriä kantavia\nvartijoita.\n\nAnahitan saapuessa tämän oven kohdalle, väistyi hänen oppaansa\nsyrjään, ja saattava eunukkiparvi pysähtyi. Yksi vartijoista aukaisi\nkultalevyillä päällystetyn oven, ja viittasi kertojatarta astumaan\nsisälle.\n\nAnahita kulki komeaan, mosaiikkipermantoiseen eteiseen. Hänen\nylitseastumansa kynnyksen vastaisessa seinässä oli leveä oviaukko,\njonka sulki ainoastaan paksu kullalla kirjailtu purppuranpunainen\nintialainen laskosverho. Tämän laskosverhon vieressä seisova vartija\nveti sen syrjään, ja nyt avautui Anahitan eteen avara sali.\n\nKatsottuaan vaan vilahdukselta sisään tähän saliin, huomasi Anahita,\nettä hän nyt oli astumaisillaan suurherran valtaistuimen eteen.\n\nHänen sydämensä sykki levottomasti, ja hän huomasi hieman väsyneensä\npitkästä kävelystään ja jännityksestään.\n\nMutta hän luki itsekseen lyhyen rukouksen koraanista, ja hänen\nehdoton luottamuksensa Allahin apuun, rauhoitti nyt, kuten aina\nennenkin, hänen mielensä.\n\nSelittämätön varmuus ja levollisuus tuntui laskeutuvan\nhänen sydämeensä. Hän oikaisi ryhtinsä ja meni suurherran\nvaltaistuinsaliin. Hehkuva puna nousi hänen poskilleen, ja kevyesti\nja epäröimättä hän astui edelleen paksua shaahin valtaistuimelle\njohtavaa mattoa, lukuisien läsnäolevien hovilaisten ja todistajien\naukaisemaa kujaa pitkin.\n\nHaomakin oli näiden parissa, ja nähdessään Anahitan tulevan sisään,\nvavahti hänen sydämensä omituisesti, kun hän näki hänen säteilevän\nkauneutensa ja viattomuuden ilmeensä, joka nyt näytti kirkastuneelta.\n\nOven vastaisella seinällä kohosi shaahin korkea, norsunluusta ja\nkullasta tehty valtaistuin.\n\nMelik, punapurppurainen, hohtokivillä siroitettu silkkipuku yllä, ja\nvalkea, töyhdöllinen silkkiturbaani päässä, istui valtaistuimella, ja\nhänen henkivartijansa, joilla oli taivaansiniset soturivaipat yllä,\nsekä heidän etumaisinaan, oikealla Abu'l-ganaïm ja vasemmalla Demur,\nympäröivät kummallakin puolen valtaistuimen portaita.\n\nSiitä hetkestä kuin Anahita oli ilmestynyt valtaistuinsalin\nkynnykselle, oli Melik kiinnittänyt tuliset, läpitunkevat katseensa\nhäneen, eikä hän ollenkaan kääntänyt niitä muuanne.\n\nSaavuttuaan lähelle valtaistuimen portaita, pysähtyi Anahita,\nnotkisti toisen polvensa, ojensi molemmat käsivartensa ylös shaahia\nkohti ja lausui:\n\n-- Terve, Persian suurherra, maan isä ja tuki! Allahin siunaus\ntulkoon pääsi ylitse! Nöyrä tyttäresi, Anahita, kertojatar,\nanoo, että kallistaisit korvasi sorretun oikeuden puoleen, että\nvoimakkaalla kädelläsi pelastaisit viattomasti kärsivän ja\nvapauttaisit hänet hänen kavaloiden vihamiestensä vallasta!\n\nHänen äänensä kajahti varmana, heleänkirkkaana kuin hopeakello, ja\navarat marmoriholvit antoivat siitä kauniin kaiun.\n\nKurdilaispäällikkö Mervim, joka kolmen poikansa seurassa seisoi\ntodistajien parissa, tunsi kertojattaren äänen kuultuaan syvää\nliikutusta.\n\nSelittämätöntä liikutusta uhkuivat myöskin Haoman tunteet, hänen\nkuullessaan tämän tutun kirkkaan äänen helähdystä.\n\nMelik shaahi viittasi valtikallaan Demurille ja Abu'l-ganaïmille.\n\nTämä oli merkki siitä, että suurherra aikoi ottaa kuultaviinsa\nkertojattaren asian, ja että hän halusi puhua kertojattaren kanssa\nkahden kesken.\n\nHenkivartijat siirtyivät maalauskuvilla koristettujen\nmarmoripatsaiden luo ja nostivat kirjavia silkkiverhoja.\n\nSalissa olevat hovilaiset ja todistajat rupesivat nyt poistumaan.\nKun viimeiset olivat menneet, lähtivät henkivartijat. Demur ja\nAbu'l-ganaïm yksin olivat jääneet valtaistuimen portaiden juureen.\n\nMelik viittasi heille. Kumpikin alkoi kulkea pilareiden ohi nostaen\nraskaita laskosverhoja ja tarkastaen, oliko joku jäänyt niiden taakse\nkuuntelemaan. Tarkastuksensa toimitettuaan ja huomattuaan kaikkien\ntodella menneen, he poistuivat valtaistuinsalista.\n\nAnahita oli jäänyt yksin suurherran valtaistuimen eteen. Hän oli\nnoussut seisomaan ja valmistautui jatkamaan kertojattaren tointansa.\n\nLukuisat pitkäjalkaiset kullatut lamput, jotka hämäräisen kattovalon\nriittämättömyyden vuoksi oli sytytetty avaraa valtaistuinsalia\nvalaisemaan, paloivat leimuten ja korkealiekkisinä.\n\nMelik piti yhä hehkuvat silmänsä kiinnitettyinä Anahitaan, joka ensin\navokatsein niitä kesti, mutta joka, jäätyään kahden kesken suurherran\nkanssa, vaistomaisesti väisti niitä, luomalla katseensa alas.\n\nNyt katsoi hän velvollisuudekseen jatkaa asiansa esittämistä ja nosti\ntaas silmänsä suurherran puoleen, luoden häneen avoimen, vilpitöntä\nintoa ja varmuutta kuvastavan katseen. Mutta yhä hehkuvammin\nja terävämmin silmäili shaahi häntä. Anahita tunsi sisässään\nselittämätöntä vavistusta, mutta alkoi kuitenkin melkein tyyneellä\näänellä:\n\n-- Tulen esittämään sinulle, suurherra, onnettoman\nkurdilaispäällikön, Mervimin asiaa.\n\n-- Et luultavasti tiedä, että olen itse tuominnut Mervimin\njuonittelijana ja maankavaltajana -- sanoi Melik.\n\n-- Sen tiedän, suurherra. Mutta Mervimin vihamiehet sekä väärät\ntodistajat olivat saattaneet tietosi harhaan, niin että langetit\nväärän tuomion, sillä Mervim on viaton.\n\n-- Tiedätkö, kertojatar, mikä rangaistus sinua uhkaa, jos olet\nottanut ajaaksesi väärää asiaa?\n\n-- Sen tiedän.\n\n-- No mitä sanoisit, jos tuo Mervim sittenkin olisi syyllinen?\n\n-- Sitä en voi uskoa, sillä on siksi lukuisia todistajia, jotka\nkaikki ovat valmiit valalla vahvistamaan väitöstään, että Mervim on\nsyytön. Koko läntinen parsien heimo saattaa tämän todistaa ja valalla\nvahvistaa todistuksensa.\n\n-- Entä jos minulla olisi vielä lukuisammat, vielä tehoisammat\ntodistajat, jotka vannovat Mervimin olevan syyllisen?\n\n-- En tunne sinun todistajiasi, suurherra. -- Mutta suvaitse ensin\nkuulustella minun todistajiani.\n\nAnahita katsahti sivulleen, ikäänkuin olisi etsinyt todistajiaan ja\ntunsi helpoitusta päästessään hetkeksi vapaaksi shaahin katseesta,\njonka omituinen hehku nyt kävi hänelle vallan sietämättömäksi.\n\nSilloin Melik nousi norsunluu-istuimeltaan ja astui alas muutaman\nvaltaistuimen portaan kertojatarta kohti. Hänen silmissään välkkyi\nlempeämpi hohde ja hän virkkoi:\n\n-- Tahdoin vaan koetella varmuuttasi ja rohkeuttasi. Huomaan\nnyt, että olet yhtä rohkea kuin kaunis. -- Todistajasi ovat\ntarpeettomat. Suurvisiirini, Hassan Ibn Alin, kautta olen jo paljon\nennen ilmoitustasi saanut kuulla, että hän puolestaan on Mervimin\nasiaa uudestaan tutkinut. Hän piti sitä niin vaarallisena, ja\najatellessaan edeltäjättäresi kovaa kohtaloa, tahtoi hän suojella\nsinua samanlaisesta ja ryhtyi asiaa tiedustelemaan. Nyt on minunkin\nvakaumukseni varma, ja kohta on Mervim julistettava vapaaksi ja\nentisiä oikeuksiaan nauttivaksi.\n\nIlo välkähti Anahitan silmiin, kun hän kuuli nämät shaahin sanat.\n\nShaahi huomasi tämän hänen kasvojensa ilonkirkkauden ja astui vielä\nmuutaman portaan alemmaksi, niin että hän nyt seisoi valtaistuimen\nalimmalla portaalla. Hän virkkoi:\n\n-- Siltä ei sinun ansiosi vähene, sillä olet osoittanut suurta\nrohkeutta, ottamalla kerrottavaksesi näin vaarallisen asian.\nSinun ilmoittamanasi se yksistään saattoi joutua uudelleen\nkäsiteltäväkseni. Ja sinun ylistystäsi annan kuuluttaa moskeoissa\nympäri maata. Vaan näön vuoksi annan kuulustella todistajia. Voit\nolla varma siitä, että Mervim pääsee vapaaksi.\n\nIloissaan laskeutui Anahita matolle polvilleen ja rukoili palavan\nkiitosrukouksensa Allahille, joka näin palkitsi hänen pyrkimyksensä,\njoka näin oli valaissut suurherran mielen.\n\nHänen rukoillessaan oli Melik astunut hänen viereensä ja silmäili\nhäntä ihailevin katsein.\n\nKun Anahita lopetettuaan rukouksensa taas nousi pystyyn, säpsähti hän\nnähdessään suurherran vallan vieressään. Tämä tarttui hänen käteensä\nja vei hänet valtaistuimen portaiden vieressä olevien korkeiden\nsillkkipatja-istuinten luo, virkkaen:\n\n-- Olet jo varmaankin väsynyt. Levähdä siis tässä hetkinen!\n\nKun Anahita ujona oli noudattanut kehoitusta, istuutui shaahi vallan\nhänen viereensä ja sanoi:\n\n-- Onneasi voit kiittää, että ryhdyttyäsi tähän vaikeaan asiaan\nolet välttänyt kaikki uhkaavat vaarat. Ihme on näet, ettei peljätyn\nja kukistamattoman Alamutin fidaavienkaan ole onnistunut sinuun\ntikarejansa tähdätä.\n\n-- Allah on ollut vahvana turvanani.\n\n-- Niin on; ja lisäksi minä ja suurvisiirini. Mutta eivät vaarasi\nnytkään lopu. Päinvastoin kaikki Mervimin vihamiehet nyt kiivaasti\nrupeavat sinua ahdistamaan. Tahdon vapauttaa sinut näistä vaaroista,\nsillä nuoruutesi ja kauneutesi ansaitsevat ylhäisintä asemaa. --\nKuuletko, kertojatar? Olen mieltynyt sinuun, ei yhdenkään naisen\nsulo vielä ole minusta tuntunut niin viehkeältä kuin sinun; äänesi\nkaiku on hopeanheleä ja korvalleni vienointa soittoa. Senvuoksi\ntahdon kohoittaa sinut puolisokseni, lempipuolisokseni, haaremini\nvaltiattareksi. -- Kuuletko, kertojatar? Niin vastustamatta on sulosi\nminut hurmannut.\n\nAnahita oli tämän kuultuaan vallan tyrmistynyt, hän ei voinut uskoa\nkorviaan, eikä hän voinut vastata sanaakaan.\n\nShaahi ei intohimonsa kiihkossa huomannut Anahitan kauhunilmettä,\nvaan jatkoi yhä enemmän tulistuen:\n\n-- Sinäkö ainaiseksi harsoihin peittäisit nuo silmät, jotka\nsäteilevät kirkkaina kuin soheil-tähti, levittäen ainaista onnea\nniille kuolevaisille, jotka asuvat sen valaisemilla mailla!\n\nVoimatta kauempaa hillitä itseään, kietoi Melik käsivartensa Anahitan\nympäri ja tahtoi painaa suudelman hänen silmilleen.\n\nMutta Anahita kokosi kaiken tarmonsa, tempautui irti hänen\nkäsivarrestaan ja syöksyi läheisen marmoripilarin luo, tarttuen\nsiihen käsivarsineen, ikäänkuin turvautuen vankan kiven apuun.\n\nHänen vastustuksensa kiihoitti yhä enemmän Melikin intohimoisia\npyyteitä. Leimuavin katsein hän lähestyi Anahitaa toistaakseen äsken\nyrittämänsä hellyyden osoitetta.\n\nKun Anahita taas näki hänet vallan lähellä itseään, puhkesi hänen\nitsesuojelemisvaistonsa esiin, hän irroitti käsivartensa pylväästä\nja väistyi pari askelta. Sitten hän ojensi vartalonsa ja asettui\nikäänkuin vastarintaan.\n\nÄäni varmana ja silmät säihkyen vakaumusta hän huudahti:\n\n-- Muista minun valaani... ja muista myöskin omaa valaasi!\n\n-- Ne muistan -- sanoi Melik -- mutta ylimäinen pappi saattaa meidät\nmolemmat valastamme vapauttaa. Hänet kutsutan viipymättä tänne, sillä\njo tänä iltana täytyy sinun tulla omakseni!\n\n-- Se olisi Allahin pyhän tahdon rikkomista, se olisi hänen pyhän\nlakinsa pilkkaamista!\n\n-- Olen Allahin tahdon ja lain edustaja maan päällä.\n\n-- Kansa ei ole suostuva siihen, että sen valitsemaa ja voitelemaa\nnäin loukataan.\n\n-- Kansan täytyy taipua minun tahtoni alle. Ei yksistään Persian\nkansa ole käskyjeni alainen. Olen masentanut toistakymmentä eri\nkansakuntaa Aigean meren ja Induksen välillä. Kaikki tottelevat ne\nkäskyjäni. Kuka rohkenisi nousta minun tahtoani vastustamaan? Minulla\non valta vaikka kokonaan lakkauttaa kertojattaren toimi ja käskeä\nvääryyttä kärsivien suorastaan kääntyä minun puoleeni.\n\nVoimatta hillitä verensä tuimaa kuohahdusta, lähestyi Melik uudestaan\nAnahitaa; kertojatar vaipui hervottomana alas mosaiikkipermannolle\npatsaan viereen, ruveten itsekseen rukoilemaan.\n\nNähdessään Anahitan pelon ja tuskan, tyyntyi Melik hieman ja päätti\nmalttaa mielensä ja lohduttaa häntä.\n\n-- Nouse -- sanoi hän -- ja levähdä patjaistuimella. Älä pelkää\nminua, sillä olen ystäväsi... ja olen rakastava sinua kiihkeämmin\nkuin ketään muuta naista. Ymmärrän levottomuutesi ja arvelusi. Mutta\nkun ylimäinen pappi saapuu, on hän mielesi rauhoittava.\n\nKuullessaan ylimäistä pappia mainittavan, tointui Anahita hieman,\nja toivon välke välähti hänen sielussaan. Ehkäpä ylimäinen pappi\noli häntä puolustava, oli vastustava suurherran mielettömyyttä ja\nsoimaava hänen rikollista aiettaan.\n\nMelikin poistuttua valtaistuimen luo, meni Anahita patjaistuimelle,\njolle hän hervottomana vajosi. Hänen voimansa olivat uupuneet.\n\nMelik astui sillävälin ylös valtaistuimelle ja näpäytti sen sivulla\nriippuvaa kultalevyä. Seuraavassa tuokiossa riensivät Demur ja\nAbu'l-ganaïm esille.\n\nMelik viittasi heitä tulemaan syrjään ja sanoi Abu'l-ganaïmille:\n\n-- Mene kutsumaan tänne ylimäinen pappi. Hän pukekoon ylleen täyden\nylimäispapillisen pukunsa ja tuokoon juhlakoraanin mukaansa. Hän\ntoimittakoon ensin puhdistavan kylvyn ja valmistautukoon rukouksella\nisossa sinisessä moskeassa sitä tärkeätä tointa varten, jonka hänelle\ntäällä olen määräävä.\n\nVisiiri Abu'l-ganaïmin poistuttua suurherran käskyä täyttämään,\nkääntyi tämä Demurin puoleen ja sanoi puoliääneen:\n\n-- Kutsu tänne haaremin naisia ja kertojattaren saattonainen ja käske\nheidän johdattaa hänet lempipuolison-huoneisiin. Kertojattarelle\nannettakoon parhaita virvokkeita, ja odaliski-kuoro laulakoon ja\ntanssikoon hänen edessään, jos se häntä huvittaa. Hänelle tuotakoon\nrunsaasti kulta- ja helmikoristeita sekä hohtokiviä. Seinät ja\ndivaanit peitettäköön kaiteilla verhoilla, ja jos hän haluaa\nlevähtää, levitettäköön sisimmässä makuuhuoneessa pehmeimmät patjat\nja silkkipeitteet. Ruusuöljyä priiskoitettakoon kaikkialle näissä\nhaaremin valiohuoneissa. -- Muistatko toimittaa kaikki, mitä käskin?\n\n-- Palvelijasi on täyttävä kaikki käskysi.\n\n-- Saatettuasi kertojattaren lempipuolison-haaremiin, tulee sinun\nkutsua hovilaiset, Mervim ja todistajat tänne. Tahdon julistaa\nMervimin vapaaksi.\n\n-- Sen teen, suurherra. Pitääkö minun myös järjestää todistajat\ntavanmukaisesti saattamaan kertojatarta takaisin hänen linnaansa?\n\n-- Se on tarpeetonta. -- Kertojatar jää tänne. Hänen äänensä on\nliian heleä, hänen silmänsä liian kauniit, jotta hän voisi sulkeutua\nahtaiden muuriensa sisälle. Hän on tästälähin muuttava ammattia.\n\nTämän sanottuaan Melik iski Demurille merkitsevästi silmää.\n\nSuurvisiirin pojan mentyä naisia kutsumaan, lähestyi Melik Anahitaa,\njoka sivulle päin nojaavana, tyrmistyneenä kuiskaili rukouksiaan.\n\nMelikin istuutuessa hänen viereensä, hän kavahti rukouksistaan ja\nnäytti taas aikovan paeta.\n\nMutta Melik tarttui hellästi hänen käteensä ja sanoi lempeällä\näänellä:\n\n-- Opit vielä minusta pitämään, siitä olen varma. Sillä olen\nkohoittava sinut haaremin ylimmäksi. Kaikkien tulee sinua palvella,\nkaikkien tulee ihanien silmiesi väikkeestä lukea vähimmätkin\nmielihalusi ja ehdottomasti täyttää ne, jos ne suinkin ovat\ntäytettävissä. Haaremin aarreholvit tulevat olemaan avoinna sinulle;\nsaat valita itsellesi sieltä niin paljon kultaa, helmiä ja hohtokiviä\nkuin vaan halajat. Juhlatiloissa olet ajava minun rinnallani\nkultavaunuissa, ja tulevalla Bagdadin retkellä olen Itämaan\nruhtinaille ylpeänä näyttävä sinun harvinaista suloasi. Ja kaikki\ntulevat sinua ihailemaan ja ylistystäsi toistamaan ympäri maanpiiriä.\n\nAnahita kokosi kaiken rohkeutensa ja virkkoi:\n\n-- Kaikki aarteesi ja tarjoamasi kunnia eivät saata poistaa häpeää\nja Allahin vihaa, jonka aiot vetää itsesi ylitse, ja myöskin minun\nylitseni.\n\nPilarien välistä raskasta verhoa nostettiin nyt, ja Demurin kutsumat\nnaiset, Ferengis etumaisena, astuivat sisään. Notkistettuaan toisen\npolvensa suurherran edessä, menivät he Anahitan luo.\n\nHuomattuaan Ferengiksen, nousi Anahita patjaistuimelta ja syleili\nhäntä. Kertojatar koetti hillitä liikutustaan; hän ei valittanut,\nmutta kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.\n\nFerengis ei ymmärtänyt hänen syvää liikutustaan, mutta siitä\nkiihkeästä tavasta, jolla Anahita häntä syleili, ikäänkuin\näänettömänä anoen häneltä suojelusta, saattoi hän aavistaa jotakin\ntavatonta.\n\nSuurherra viittasi Demurille, joka naisten jälkeen oli ilmestynyt\nmarmoripylvään luo.\n\nSuurvisiirin poika virkkoi:\n\n-- Suvaitse, kertojatar, seurata näitä naisia sisähuoneisiin lepoa ja\nvirvokkeita nauttimaan.\n\nAnahita huomasi, ettei hänellä ollut muu edessä, kuin noudattaa\nkäskyä. Nojautuneena Ferengiksen olkaa vastaan ja haaremin\nylhäisten palvelijanaisten seuraamana alkoi hän hitaasti astua pois\nvaltaistuinsalista Demurin osoittamasta sivuovesta.\n\nMelik seurasi tarkasti katseillaan poistuvaa kertojatarta, ja hänen\ntulinen silmäilynsä ilmaisi rajatonta ihastusta.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nValtaistuinsalin vieressä oli toinen avara sali, johon Mervim,\nhovilaiset ja todistajat olivat poistuneet siksi ajaksi, kun shaahi\nkuulusteli kertojatarta.\n\nHaoma, jonka mieli oli oudon jännityksen valtaamana ja joka\nlevottomana odotti sitä hetkeä, jolloin todistajat jälleen\nkutsuttaisiin valtaistuinsaliin, missä shaahin julistuksen Mervimin\nasian ratkaisun suhteen piti tapahtua, oli asettunut syrjäisen\npylvään luo. Jo valtaistuinsalissa oli muuan vanhanpuolinen\nhovilainen, jonka tarkistelevat ja ilkeät silmät lakkaamatta\ntähystelivät Haomaa, vetänyt tämän huomion puoleensa. Vanhuksen\nkasvot olivat tuntuneet hänestä tutuilta, mutta sitten oli tuo\nhovilainen taas kääntynyt pois. Kun mentiin viereiseen saliin, oli\ntämä vanhus kulkenut vallan Haoman ohi ja luonut häneen vihamielisen\nja samalla ivallisen katseen. Ja silloin oli Haoma tuntenut hänet,\nhuolimatta hänen komeasta hovipuvustaan. Hän oli Shiruje, entinen\nhäpeävankien vartija.\n\nTodistajien odotussalissakin oli Shiruje muutaman kerran kulkenut\nHaoman ohi ja pysähtynyt matkan päähän häntä tähystelemään. Ja\nHaomasta oli tuntunut, kuin olisi tämä häijy mies tahtonut väijyä\nhäntä tai urkkia esille hänen ajatuksiaan. Mutta Haoma näytti hänen\nsuhteensa välinpitämättömältä, eikä enää luonut häneen katsettakaan.\n\nAnnettuaan määräyksensä Anahitan johtamisesta tähän aikaan\nasumattomina oleviin shaahin lempipuolison huoneisiin ja käskettyään\nnaispalvelijoiden niitä komeasti koristaa, meni Demur siihen saliin,\nmissä todistajat ja hovilaiset odottivat. Kulkiessaan salin toisessa\npäässä olevalle kohonteelle, kuuluttamaan että shaahi heitä odotti\nilmaistakseen päätöksensä, huomasi Demur Haoman. Kuulutus-toimensa\ntäytettyään hän heti riensi Haoman luo. Todistajat ja hovilaiset\nalkoivat sillävälin tulvia sisälle valtaistuinsaliin.\n\nShirujelta ei jäänyt huomaamatta, että suurvisiirin poika ja\nHaoma näin jäivät muista jälelle. Hän seurasi ihmistulvaa niin\nhitaasti, että oli viimeisten joukossa. Kun hän, ennen astumistaan\nvaltaistuinsaliin, käänsi päätään katsoakseen juttelevia ystävyksiä\nja silloin huomasi heidän vilkkaasti keskustelevan, ei hän\nseurannutkaan muita sisälle, vaan poikkesi pilarin ja ovipielen\nväliseen syvennykseen tähystelemään, mitä he aikoivat tehdä.\n\nDemur oli kiireisesti kertonut Haomalle viime hetkien tapahtumat,\neikä jälkimäinen vielä ollut tointunut hämmästyksestään. Sen verran\noli hän käsittänyt, että Anahitaa uhkasi tavaton vaara ja häpeä, ja\nettä hänen tuli uhrata kaikki pelastaakseen hänet.\n\nSamassa Haoma huomasi salin tyhjäksi ja huomautti:\n\n-- Eikö meidän pitäisi mennä sisälle shaahin päätöstä kuulemaan?\n\n-- Se on tarpeetonta -- sanoi Demur. -- Shaahi ei nyt tule\nkuulustelemaan ketään todistajia, sillä hänen päätöksensä on jo\nvalmis. Ja vaikka Mervimin asia olisi vaarakin, hän hänet muitta\nmutkitta julistaisi syyttömäksi, sillä ymmärräthän, ettei shaahin\nlempipuoliso mitenkään saa ajaa väärää asiaa! Tuo sana lempipuoliso\nkoski kipeästi Haoman mieleen, ja kauhistunut ilme kasvoissa hän\nkääntyi Demurin puoleen kuiskaamaan:\n\n-- Ystävä hyvä, tahdotko kuulla ja auttaa minua? Nyt jos koskaan\ntarvitsen apuasi, sillä olen suuren ahdistuksen valloissa.\n\nOudot aavistukset leimahtivat Demurin mielessä ja hän virkkoi:\n\n-- Menkäämme pois täältä, niin saat kertoa minulle kaikki.\n\n-- Mutta voitko poistua?\n\n-- Sen voin tehdä, sillä olen nimenomaan shaahilta saanut\ntoimekseni valvoa lempipuoliso-huoneiston koristamista ja Anahitan\nkestitsemistä. Isäni huoneet ovat tässä lähellä. Asustan niissä nyt\nhänen poissaollessaan. Siellä saamme häiritsemättä puhua.\n\nLeveätä pylväskäytävää myöten he poistuivat odotussalista ja\nastuivat avaralle pihalle. Sen perältä menivät he sisälle pienempään\npalatsirakennukseen, ja kuljettuaan pitkän solakäytävän läpi\nsaapuivat he suurvisiiri Hassan Ibn Alin avaraan odotussaliin, joka\nHaomalle oli tuttu hänen edelliseltä käynniltään. Sieltä he kulkivat\nsuurvisiirin pieneen työhuoneeseen.\n\n-- Mikä sinun on? -- kysyi Demur heidän istuuduttua.\n\nHaoma tunnusti nyt hänelle onnettoman rakkautensa kertojattareen,\nmiten tämä oli sen hyljännyt ja miten Haoma oli päättänyt taistella\nluvatonta kiintymystään vastaan sekä ilmaista kieltäymispäätöksensä\nkertojattarelle.\n\n-- Minun täytyy vielä saada häntä tavata, minun täytyy saada ilmaista\nhänelle päätökseni, minun täytyy vielä kerta nähdä hänen viattomat\nsilmänsä...\n\n-- Mutta ajattele toki, että toivomuksesi on miltei mahdoton\ntoteuttaa. Mitenkä voisit sinä tunkea lempipuolison-asuntoon\njoutumatta mitä suurimpaan vaaraan?\n\n-- Sanoithan juuri itse, että sinulla on toimena valvoa näiden\nhuoneiden koristamista. Etkö voisi kutsua kertojatarta johonkin\nsivuhuoneeseen, jotta voisin puhua hänen kanssaan?\n\n-- Sitä en voi. Sillä kertojattaren mentyä sinne sisälle, en minä\nenää saa näyttäytyä siellä. Ainoastaan uskottujen eunukkien kautta\nsaan kuulustella, miten koristaminen ja kestitys on järjestetty.\n\n-- Anna minulle siis eunukinpuku ja toimeksi jonkun koristusesineen\nvienti noihin huoneisiin. Saatanhan salaisesti puhutella Ferengistä\nja pyytää häntä kutsumaan kertojatarta johonkin sivuhuoneeseen.\n\n-- Se olisi yksi keino. Mutta sekin on perin vaarallinen. Ajattele,\nkuinka paljon panet alttiiksi yhden hetken vuoksi!\n\n-- Kiellätkö siis apusi minulta, kiellätkö tämän pyynnön, joka\nkenties on viimeinen, jonka sinulle teen?\n\nHaoman ääni oli niin rukoileva ja hänen silmissään kuvastui niin\nsurullinen ilme, että Demur tunsi itsensä liikutetuksi.\n\nHän sanoi:\n\n-- En kiellä apuani; mutta pelkään vaan, että syöksyt suoraa päätä\nturmioon. Et luultavasti tiedä, mikä kauhea rangaistus kohtaa sitä\nmiestä, joka tavataan shaahin haaremista. Hän sidotaan käsistä ja\njaloista ja haudataan elävältä kaulaa myöten. Sitten soaistaan\nhänen silmänsä ja hän saa tässä tilassa nääntyä nälkään. Melik on\nhirvittävä, kun hän suuttuu. Hän on antanut soaista silmät omalta\nveljeltään, joka kapinoi häntä vastaan.\n\n-- Olen valmis mihin kärsimyksiin tahansa. Olen jo ennenkin katsonut\nsurmaa silmiin; Velvollisuuteni on, jos suinkin voin, tunkeutua\nkertojattaren luo, näyttääkseni, että henkeni uhalla tahdon tehdä\nhänelle viimeisen ystävänpalveluksen.\n\n-- Onko siis tämä toivomuksesi järkähtämätön?\n\n-- Se on järkähtämätön, jos mahdollisuus sen sallii.\n\n-- Ajattelen siis näin: Pukeudut eunukinpukuun ja viet\nruusuöljy-ruukkua lempipuolison makuuhuoneeseen. Mukaasi tulee\ntaattu eunukki, joka tuntee nämät huoneet ja käytävät. Menette\nmakuuhuoneeseen. Siinä tai jossakin sen lähellä olevassa huoneessa\novat Anahita ja Ferengis, sillä en luule, että kertojattarella on\nhalua mennä isoon saliin kuulemaan soittoa ja katsomaan odaliskien\ntanssia. Nähdessäsi Ferengiksen, voit salaisesti viitata häntä\ntulemaan makuuhuoneen viereiseen kylpyhuoneeseen -- tunnen kaikki\nnämät huoneet hyvin, sillä olen valvonut niiden korjaustöitä. Pyydä\nhäntä silloin sanomaan Anahitalle, että kylpy odottaa, tai jotakin\nsellaista. Sano sitten kertojattarelle nopeasti sanottavasi. Sillä\njos viivyt, olet hukassa. Shaahi julistaa paraikaa päätöksensä\nMervimin asiassa ja vastaanottaa kansan suosionosoituksia. Ei voi\nviipyä pitkää aikaa kunnes ylimäinen pappi saapuu. Ja keskusteltuaan\nhänen kanssaan shaahi epäilemättä heti vie hänet Anahitan luo.\nSitä ennen sinun täytyy olla poissa. Mutta sinun ei sovi palata\nsamaa tietä. Mukaasi tullut eunukki osoittaa sinulle käytävän, joka\nkylpyhuoneesta johtaa puutarhaan. Tästä puutarhasta vie käytävä sille\npihalle, josta shaahi lempipuolisonsa kanssa lähtee ajelemaan. Pihan\nperällä on ovi, joka vie tähän isäni asuntoon johtavaan käytävään.\nSillä tätä tietä on suurvisiirin ilmestyminen avaamaan joen\nmarmorisillalle päin aukenevaa kullattua porttia, shaahin lähtiessä\najamaan. Tämä avain on nyt, kuten kaikki muut isäni hoitamat avaimet,\nhallussani. Tuon oven edessä ei vielä ole mitään vartijaeunukkia,\nkoska tämä palatsin osa jo jonkun aikaa on ollut asumattomana.\nAukaise tuo ovi ja sulje se huolellisesti jälkeesi. Sitten astut\nsalakäytävään, jota myöten opaseunukin kanssa palaat näihin\nhuoneisiin. Täällä saatat piillä kunnes tulee pimeä, pukeutua omiin\nvaatteisiisi ja syrjäkäytäviä myöten poistua ja palata vuorikoskelle.\nMutta suurin varovaisuus on tarpeen. Ja sittenkin on yritys hyvin\nvaarallinen... Jos joutuisit kiinni, olisi minunkin tilani vähän\narveluttava...\n\n-- Se on pahin pelkoni. Mutta ennen annan kiduttaa itseni\nkuolijaaksi, kuin ilmaisen sinun minua auttaneen.\n\nOmituinen toivonvälke valaisi Haoman otsaa, hän puristi liikutettuna\nystävänsä kättä ja virkkoi:\n\n-- Miten paljon teetkään minulle, sinä kelpo ystävä!\n\n-- Ei ole hetkeäkään hukattavissa -- huomautti Demur. -- Odota täällä\nhetkinen.\n\nMenen kutsumaan tänne eunukin ja käsken hänen tuoda sinulle valepuvun.\n\nDemurin mentyä, rupesi Haoma kuumeisesti astumaan edestakaisin pienen\nhuoneen lattiaa pitkin. Outona kuohuivat hänen tunteensa, raivo ja\nepätoivo taistelivat hurjaa taistelua hänen sisällään, ja levottomana\nodotti hän joka hetki Demurin paluuta.\n\nNopeasti palasikin suurvisiirin poika, eunukki seurassaan. Haoma\nei myöskään vitkastellut pukiessaan ylleen pitkää punaista\neunukki-vaippaa ja suurta avaraa vaaleankeltaista päähinettä. Hän\nsai ruusuöljyruukun käteensä, ja toverinsa seurassa, joka kantoi\nhienoja pyyheliinoja -- kylpyhuoneen tarpeisiin -- alkoi Haoma kulkea\nvaarallista päämääräänsä kohti.\n\nJäähyväisiksi hän herttaisesti puristi Demurin kättä.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nSe piha, joka sijaitsi valtaistuinpalatsin vieressä, oli Haoman ja\nhänen kumppaninsa astuessa sille, vallan tyhjä. Haoma päätti siitä,\nettä shaahi ja kansa vielä olivat valtaistuinsalissa. Esteettömästi\npääsivät he sisälle shaahin lempipuolison huoneisiin, sillä pääovella\nei vielä ollut mitään vartijaa. He kulkivat useampien upeiden\nhuoneiden läpi, joita haaremin ylhäiset palvelijanaiset verhoilla,\npehmeillä silkkimatoilla ja kukilla koristivat. Siellä täällä auttoi\nheitä joku eunukki. Mutta nämätkään eivät kiinnittäneet Haomaan ja\nhänen kumppaniinsa huomiota, koska luulivat heitä suurvisiirin pojan\nlähettämiksi apureiksi.\n\nPienemmistä huoneista saapuivat Haoma ja opas-eunukki avaraan saliin,\njossa odaliski-tanssijattaret ja soittajattaret, puettuina kevyisiin\nja lyhyisiin hameisiin, odottivat. Anahitaa ja hänen ystävätärtään ei\nvielä täälläkään näkynyt.\n\nHaoman sydän sykki raivokkaan kiivaasti, kun hän ajatteli, että hän\npian oli näkevä Anahitan. Ja hän tunsi selvästi, että hän häntä\nrakasti, yhä vielä, ja entistään tulisemmin. Se kauhea vaara,\njoka kertojatarta uhkasi, oli taas, huolimatta hänen eilisestä\npäätöksestään, puhaltanut hänen intohimonsa kipinät vastustamattoman\nleimuavaksi liekiksi. -- Mitä olikaan hänen kieltäymispäätöksensä:\nepätoivon matkaansaamaa väsymystä, toivottomien tunteiden lepoa,\nnöyryytetyn heikkoutta. Hänkö luopuisi tuosta jalosta helmestä,\njonka hän oli löytänyt, ja jonka puhdas hohde oli riemastuttanut\nhänen sielunsa! Hänkö antaisi shaahin, tuon irstaan miehen, jolla\noli valittavanaan kaikki Itämaan helmet -- tosin ei yhtäkään näin\nkaunista -- hänkö sallisi hänen heittää tämän harvinaisen helmen\nlokaan? Se oli mahdotonta. Nyt oli Anahita kokenut, missä määrin hän\nsaattoi turvata suurherraan; nyt oli hänen ylevä uransa katkaistu.\nOlihan luonnollista, että hänen nyt täytyi taipua Haomalle. -- Sillä\nHaoma oli ilmestyvä hänelle pelastavana henkenä, joka oli vievä hänet\npois tästä häpeävankilasta. -- Haomalla oli hallussaan pelastava\navain, hän oli joutuisasti vievä Anahitan suurvisiirin palatsiin ja\nsieltä pakeneva hänen kanssaan kauas, kauas, Intian maille, mistä\nei Melikin rankaiseva käsi heitä voisi saavuttaa. -- Heti Demurin\npuhuttua avaimesta ja käytävästä, jota myöten Haoman piti poistua,\noli hänessä tämä tuuma syntynyt, vaikka hän ei ollut tahtonut... ei\nollut rohjennut sitä Demurille ilmaista. -- Entä jos suurvisiirin\npoika asettui vastustamaan heidän pakoansa! -- Sitä hän ei voinut\ntehdä; niin sydämetön hän ei saattanut olla. Entä jos Haoman ja\nAnahitan paon kautta Demuria kohtaisi vaara, ehkä shaahin epäsuosio,\nkun tämä mahdollisesti saisi tiedon Demurin antamasta avusta? --\nMutta olihan Demurin isä vielä kaikkivaltijas valtakunnassa...\nja mitenpä shaahi muuten pääsisi Demurin osallisuuden perille? --\nEi Haoma malttanut, ei hän voinut ajatella sen pitemmälle, sillä\nyksi ajatus täytti koko hänen sielunsa, se ajatus, että Anahita oli\npelastettava häpäisijän, julmurin käsistä, maksoi mitä maksoi.\n\nAstuttuaan isosta tanssisalista vielä muutaman huoneen läpi, tulivat\nhe pieneen, harvinaisen upeasti sisustettuun suojaan. Verrattomat\nolivat sen seinämillä leviävät intialaispeitteiset divaanit, rikkaat\nolivat kattomaalaukset ja täysikultaiset korkeajalkaiset lamput.\n\n-- Tuolla sisällä on varmaan kertojatar -- sanoi opas-eunukki --\nsillä se on makuuhuone. -- Jään tähän odottamaan ja kuuntelemaan,\nvoidakseni varoittaa.\n\nHaoma otti häneltä kylpy-pyyheliinat ja astui varovasti sisään\nmakuuhuoneeseen.\n\nMatalalla, santelipuusta tehdyllä, norsunluu- ja kultalevyillä\nsekä jalokivillä koristetulla vuoteella loikoi Anahita. Hän. oli\nummistanut silmänsä, hänen povensa kohoili levottomana ja hän\nnyyhkytti syvään ja lakkaamatta. Ferengis oli polvillaan vuoteen\nvieressä kumartuneena valtiattarensa yli. Hän piti Anahitan käsiä\nkäsissään ja kuiskaili palavia rukouksia.\n\nHaoman avatessa oven, säpsähti kumpikin. Anahita kavahti ylös\nistuvaan asentoon, ja Ferengis nousi seisomaan.\n\nHaoma pani sormen huulilleen merkiksi, että heidän molempien tuli\nvaieta. Hän kulki oikeassa seinässä olevalle ovelle, jonka arveli\njohtavan kylpyhuoneeseen ja viittasi Anahitaa tulemaan jälessä.\n\nAnahita oli heti tuntenut Haoman, huolimatta hänen valepuvustaan, ja\niloinen tunne oli vavahtanut hänen povessaan. Sillä arvasihan hän,\nettä Haoma tahtoi tulla häntä lohduttamaan, ja tämä tieto esti häntä\naluksi pelkäämästä Haoman uhkarohkean teon seurauksia. Päinvastoin\nhänessä heräsi voimakas ihailu tätä vaaroja halveksivaa rohkeutta\nkohtaan. Hän nousi vuoteelta, ja hänen surulliset silmänsä loivat\nHaomaan katseen, joka ilmaisi rajatonta kiitollisuutta. Haoma tunsi\nsydämensä sulavan tämän katseen sanomattomasta tenhosta.\n\nKun Anahita oli seurannut häntä kylpyhuoneeseen, kuiskasi Haoma\nhänelle:\n\n-- Minä pelastan sinut; tiedän käytävän, joka johtaa meidät täältä\nturviin. Luotatko minuun, antaudutko ohjattavakseni?\n\n-- Luotan sinuun, sillä olet Allahin lähettämä.\n\n-- Olisi paljon puhuttavaa, mutta aika on täperällä. Verhoa pääsi\ntällä liinavaatteella.\n\n-- Entä Ferengis...?\n\n-- Niin, se on totta, hänet täytyy myös pelastaa...\n\nHaoma palasi makuuhuoneeseen ja kuiskasi Ferengikselle:\n\n-- Mene tuonne kylpyhuoneeseen ja verhoa kasvosi.\n\nSitten hän riensi etuhuoneeseen, missä opas-eunukki odotti.\n\n-- Oletko kuullut askeleita?\n\n-- En mitään.\n\n-- Rientäkäämme siis.\n\nKun he molemmat saapuivat kylpyhuoneeseen, odottivat Anahita ja\nFerengis heitä verhottuina. Opas-eunukki rupesi kulkemaan edellä.\nSeuraavassa tuokiossa astuivat he ulos puutarhaan ja sieltä\nsalakäytävää myöten pihalle.\n\nHaoma piti Anahitan kädestä kiinni ja hänen valtasuonensa sykkivät\noudon rajusti.\n\n-- Oletko ollenkaan ajatellut omaa turvallisuuttasi? -- uhraat liian\npaljon minun edestäni -- kuiskasi Anahita.\n\n-- Sinun edestäsi en koskaan voi tehdä liian paljoa... sillä sinun\nedestäsi uhraisin iloiten henkeni -- vastasi Haoma kuiskaten ja\npuristi Anahitan pientä kättä lujemmin omaan käteensä.\n\nHe olivat kiireisin askelin jo astuneet pihan puolen pituuden,\nkulkien sen laidalla olevassa pylväskäytävässä. Opaseunukki kääntyi\njuuri oikealle ja katosi kulman taa, missä salakäytävään johtavan\noven piti sijaita. Silloin jähmettyi pakenevien suonissa veri, kun he\ntakanaan kuulivat huudon:\n\n-- Tuossa he menevät, tuossa he menevät! Pysähtykää, jos henkenne on\nteille rakas, shaahin nimessä, pysähtykää!\n\nTuntui siltä, kuin heidän jalkansa olisivat jäykistyneet, niin\netteivät ne kantaneet heitä etemmäksi. Kun he kääntyivät katsomaan\ntaakseen, näkivät he palatsin pääkäytävän ovella kaksi miestä, jotka\nHaoma tunsi Shirujeksi ja Abu'l-ganaïmiksi. Näiden takana seisoi\nkuusi mustaa nuubialaista orjaa.\n\nNopeina kuin nuolet karkasivat orjat pakenevien jälkeen, eivätkä\nnämät ehtineet monta askelta astua, ennenkuin nuo mustat,\ntiikerinnotkeat olennot olivat saavuttaneet heidät ja vankasti\nsitoneet Haoman kädet. Opaseunukki oli päässyt piiloon kulman taakse.\nKuultuaan Abu'l-ganaïmin huudon, arvasi hän, että vankeja ajettiin\ntakaa. Ja käsittäen, että oli mahdoton heitä pelastaa, ja uskollisena\nmuistaen herransa Demurin vaaraa, jos hänet avaimineen huomattaisiin,\npysyi hän ääneti piiloittautuneena käytävään johtavan muurioven\nsyvennyksessä.\n\nShiruje ja Abu'l-ganaïm saapuivat nyt heidän luokseen ja Shiruje\nhuudahti kähisevällä mutta voitonriemuisella äänellä Haomalle:\n\n-- Menit ansaan, destur mobedin poika! Olen hankkiva sinulle\nvoimakkaamman tuomarin, kuin mitä isävainajasi ja sinä olitte,\nminulle vääryyttä tehdessänne ja minut tuomitessanne.\n\n-- Olet siis viimein käsissäni, sinä parsilaiskoira! -- huusi\nAbu'l-ganaïm.\n\nHän viittasi orjille, jotka armotta antoivat paksujen rautapiikkisten\nruoskiensa iskujen sadella Haoman selän ja pään yli, niin että hänen\notsastaan ja poskiltaan pirskahti esille verta.\n\nAnahita ja Ferengis päästivät kauhunhuudon.\n\nVangit vietiin sisälle palatsiin ja johdettiin siihen\nmakuuhuoneeseen, josta juuri äsken täynnä toiveita olivat lähteneet.\n\nVaan hetken olivat he ehtineet olla tässä huoneessa, ollen vallan\nkuin tylsyneet onnettomuutensa tietoisuudesta, kun ovi aukeni, ja\nMelik ylimäisen papin seuraamana syöksyi sisään.\n\nRaivoisa viha kuohui hänen sisällään ja hän heilutti hurjasti ohutta\nkultanuppista sauvaansa, ikäänkuin olisi tahtonut piestä kuolijaaksi\närtyneiden tunteidensa esineet.\n\nHän hyökkäsi Haoman eteen ja huusi miltei kiljuvalla äänellä:\n\n-- Sinä haareminvaras, sinä vihani astuinlauta... alas, jalkojeni\njuureen, sinä maan matonen!\n\nKun Haoma vitkasteli, viittasi Melik nuubialaisille orjille, jotka\nhyökkäsivät Haoman kimppuun ja paiskasivat hänet maahan. Melik polki\njalallaan hänen selkäänsä ja huudahti kääntyen Abu'l-ganaïmin puoleen:\n\n-- Tahdon itse työntää hehkuvan raudan hänen silmiinsä, tuon\nnaisryövärin!...\n\nSilloin Anahita, joka vavisten oli katsellut tätä raivonpurkausta,\nkokosi voimansa ja astui shaahin eteen. Hän tuntui saaneen ikäänkuin\nyliluonnollisen voiman ja jäntevyyden.\n\nMelik säpsähti, nähdessään hänen tavattoman kauneutensa, johon\njännitys ja pelko loivat omituisen leimansa.\n\nMelikin viha asettui hieman.\n\n-- Parsi ei ole syyllinen, vaan minä -- huudahti Anahita. -- Minä\nolen pyytänyt häntä tiedustelemaan Mervimin asiaa, hänen on kokonaan\nansio sen selviytymisestä. Hän on tunkeutunut tänne, johdattaakseen\nminut ulos tästä vankilasta, johon olet sulkenut Allahin ja kansan\nvalitseman. Tulkoon Allahin moninkertainen kirous pääsi päälle, jos\nhänelle teet vähintäkään pahaa. Sillä hän on Allahin valitseman\npuolustaja väkivaltaa ja sortoa vastaan.\n\n-- Vaiti! -- huusi Melik. -- Hänen pitää kuolla, sillä hän on\ntunkeutunut suurherran haaremiin, hän on juljennut yrittää ryöstää\npois sellaista, mikä kuuluu suurherralle.\n\n-- Hän on tehnyt velvollisuutensa, jonka sinä, suurherra olet\nunhoittanut. Sinä tahdot saattaa häpeään sen, jolle Allah on antanut\nylevän tehtävän. Sinä tuotat sielullesi kadotuksen, jos et peruuta\nrikollista aijettasi.\n\nMelik hämmästyi hänen rohkeuttaan ja voimanpurkaustaan ja peräytyi\npari askelta.\n\nMutta seuraavassa tuokiossa hänen vihansa kuohahti uudelleen, ja hän\nhuudahti äkäisesti kertojattarelle:\n\n-- Miten rohkenet noin puhua suurherralle? Etkö tiedä, että pakosi\nmiehen seurassa on rikollinen teko, joka antaa minulle oikeuden\njättää sinut tuomarien käsiin?\n\nSilloin ylimäinen pappi, kunnianarvoinen, valkopartainen vanhus,\nvirkkoi tyyneellä äänellä, joka vaikutti rauhoittavasti keskellä tätä\nintohimoisten tunteiden riehunaa:\n\n-- Kertojatar ei ole tehnyt itseään syypääksi rikokseen. Hänen\nhurskas mielensä on tunnettu ympäri maata, hän on koko kansan\nsuosima. Kansaan on hän tahtonut turvautua, sillä sinun aikeesi hänen\nsuhteensa, suurherra, ovat luvattomat ja sotivat Allahin ja kansan\ntahtoa vastaan. Kertojatar ei ole mitään rikkonut. Tunnen hänet ja\nAllahin nimessä vannotan sinua, suurherra, päästämään hänet vapaasti\npalaamaan linnaansa.\n\nMelik tuntui hetken miettivän. Sitten hän tiuskasi:\n\n-- Päätökseni on järkähtämätön. Teet viisaasti vanhus, jos et rupea\nminulle lakia laatimaan. Harmaa pääsi...\n\n-- Pääni on Allahin turvissa, ja Allah on sinuakin ylempi. Pelkää\nhänen vihaansa!\n\n-- Riittää! -- kirkasi Melik polkien jalallaan lattiaan. -- Parsi\nvietäköön täältä pois vankilaan, syvimpään ja kosteimpaan. Pois, pois!\n\nNyt ei Haoma enää voinut hillitä itseään. Hän kavahti pystyyn ja\nheitti syrjään orjan, joka koetti häntä estää. Hän oli suunniltaan\nepätoivosta ja vihasta ja hän huusi:\n\n-- En rukoile sinulta armoa, sinä Ahrimanin kätyri, sinä valapatto\nja viattomuuden raiskaaja. Täytä tekosi ja riemuitse vähän aikaa\nvoitostasi, mutta pelkää ja vapise julmuri-henkesi puolesta, sillä\nkoston salama on pian iskevä valapattoiseen sydämeesi.\n\nHurja raivonpuuskaus valtasi uudelleen Melikin, ja hän huusi vihasta\nkähisevällä äänellä:\n\n-- Viekää hänet pois silmieni edestä. Vielä tänä yönä hän on\nsoaistava!\n\nKun orjat alkoivat kuljettaa Haomaa ulos, heittäytyi Anahita\npermannolle heidän ja oven väliin ja huusi:\n\n-- Älä anna heidän viedä häntä pois, suurherra, kuuletko! Saat katua,\njos annat viedä hänet kidutettavaksi, kuuletko! Sillä silloin en ole\nkoskaan suostuva valaani peruuttamaan.\n\n-- Se jääköön peruuttamatta -- mutisi Melik, joka väsyneenä\nvihanpurkauksestaan ja tuntien omituista sydämenkouristusta oli\nheittäytynyt istumaan divaanille.\n\n-- Hänen valaansa ei voida peruuttaa ilman hänen omaa suostumustaan,\nuseiden ylhäisten pappien ollessa vieraina miehinä, -- huomautti\nylimäinen pappi. -- Et voi vetää ylitsesi Allahin vihaa ja kansan\npaheksumista rikkomalla tätä pyhää säädöstä.\n\n-- Tiedä siis, suurherra -- sanoi Anahita nousten ylös lattialta --\ntiedä, etten ole taipuva tahtosi alle, ellet vapauta Parsia. Olen\nalati kutsuva ylitsesi Allahin kirousta. -- Päästä hänet vapaaksi...\nniin taivun sinulle.\n\nUhrautuvaisuus loi hänen kasvoihinsa marttyyri-ilmeen, joka vuodatti\nniihin ylevän kirkkauden.\n\nMelik, joka istuvassa asennossaan oli hieman tointunut\nsydämenkouristuksestaan, katsoi Anahitaan ja hurmaantui uudestaan\nhänen kauneudestaan. Miksipä hän ei todella voinut päästää vapaaksi\ntuota parsia, olihan tämä vaan tehnyt yrityksen. Ja näin hän siis\nsaisi Anahitan taipumaan tahtonsa alle.\n\n-- Jos taivut -- sanoi hän kertojattarelle -- voin armahtaa hänet.\nMutta hän vietäköön vuoristoon ja olkoon kuoleman uhalla kielletty\nkoskaan palaamasta Raghaan.\n\n-- Anahita -- sanoi Haoma, ääni murtuneena -- miksi uhraudut minun\nedestäni? Iloiten menen kuolemaan, jos voin pelastaa viattomuutesi.\nÄlä ylenkatso halvan henkeni uhrausta, vaan peruuta sanasi!\n\n-- En voi muuten tehdä, Haoma! Jää hyvästi!\n\n-- Ajattele... kuule minua...\n\n-- Hän vietäköön viipymättä pois täältä ja vartijat vastatkoot\nhengellään siitä, että hän kuljetetaan vuoristoon. Mutta muista,\nparsi, että olet kuoleman oma, jos yrität palata tänne.\n\n-- Jää hyvästi Anahita...! Muuta ei Haoma enää ehtinyt sanoa, sillä\norjat veivät hänet ulos.\n\nNyt olivat Anahitan voimat uuvuksissa. Horjahtaen kulki hän vuoteen\nääreen, missä Ferengis puoleksi pyörtyneenä oli polvistunut, peittäen\npäätään silkkipatjoihin.\n\nHervottomana Anahita vaipui istumaan vuoteelle hänen viereensä ja\nlaskeutui nojaamaan hänen olkaansa vastaan.\n\nMelik viittasi luokseen Abu'l-ganaïmin ja virkkoi hänelle:\n\n-- Kutsu ylhäiset papit tänne. -- Sitten odaliskit ruvetkoot\ntanssisalissa soittamaan ja tanssimaan. Ovet avattakoon pappien\npoistuttua täältä, ja makeata viiniä tarjottakoon, jotta mieliala\ntulisi hilpeäksi.\n\nVisiiri meni suurherran käskyjä täyttämään.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nÄärettömän tuskan tylsyttämin tuntein poistui Haoma orjien\nkuljettamana shaahin lempipuolison haaremista. Orjat johtivat\nhänet syrjäiselle pienelle pihalle ja tuuppasivat hänet istumaan\nkivirahille, jättäen hänen kovat käsisiteensä aukaisematta. Siinä hän\nsai istua ruuatta myöhäiseen iltaan saakka. Hänen ajatuksensa olivat\nikäänkuin pysähtyneet, kuten sen, joka on päähänsä saanut kovan\nkolauksen. Hänen sisällään vaan tuntui kumea ja kalvava tuska.\n\nViimein palasi kaksi orjaa viitaten häntä nousemaan ja seuraamaan. He\nveivät hänet palatsiryhmän pohjoisosassa olevalle pihalle missä kolme\nsatuloitua ratsua odotti. Siellä he päästivät hänen siteensä, jotka\nolivat jättäneet syvät uurrokset ranteisiin, ja kehoittivat häntä\nnousemaan ratsun selkään. Haoma totteli kehoitusta, ja senjälkeen\nmolemmat vahvasti asestetut orjat nousivat kumpikin satulaan,\nasettuen ratsuineen molemmin puolin Haomaa.\n\nUlos palatsipihalta Raghan kaduille ja sieltä kaupungin pohjoiselle\nportille he suuntasivat kulkunsa. Saavuttuaan kaupungin portin edessä\nleviävään Raghan laaksoon, alkoivat he ratsastaa vuorikoskelle päin.\nSanaakaan virkkamatta suorittivat nuo kolme miestä matkansa. Aamun\nsarastaessa he olivat perillä.\n\nHaoman astuttua alas satulasta, tarttui toinen orja hänen jättämänsä\nratsun suitsiin ja alkoi kumppaninsa kanssa kiireisesti palata\nRaghaan.\n\nUnissakävijän tavoin hoiperteli Haoma sisälle rotkoonsa.\nKotilieden hiiloksen valossa, jota Vohumeno oli ylläpitänyt, meni\nhän vuoteelleen ja vaipui sille raukeana. Pitkän ja vaivaloisen\nKurdistanin-matkansa jälkeen hän ei vielä ollut yhtään yötä tarpeeksi\nlevännyt. Kertomapäivän aamuna hän viimeksi oli nauttinut niukasti\nravintoa. Raivokkaat mielenliikutukset olivat uuvuttaneet loput hänen\nvoimistaan; luonto vaatii osansa: hän vaipui unenhorroksiin.\n\nAurinko säteili jo melkoisen korkealla itäisellä taivaankannella,\nluoden sisään rotkon halkeamasta lämmittävää hohdettaan.\n\nVohumeno, joka levottomana myöhäiseen yöhön oli odottanut Haoman\npaluuta, mutta viimein laskeutunut levolle ja nukkunut ennenkuin\nhänen valajaansa ehti tulla, heräsi rotkossaan ja riensi Haoman\nluola-asunnolle. Hän astui hiljaa ja varovasti, peljäten herättävänsä\nnukkujaa. Katsahtaessaan sisään halkeamasta, näki hän Haoman nukkuvan\nvuoteella ja unissa levottomana vavahtelevan. Kuinka hän oli kalpean\nja kärsivän näköinen!\n\n-- Eipä ihmettäkään -- ajatteli Vohumeno -- hänellä on ollut niin\npaljon huolta ja vaivaa viime aikoina.\n\nJa yhtä varovasti, kuin oli tullutkin, hän poistui, lähtien kauriin\najoon vuoristoon. Sillä varmaankin -- niin hän arveli -- hänen\nvaltijaansa oli herätessään vahvan murkinan tarpeessa.\n\nVähän aikaa hänen mentyään rupesi Haoman rotkon suulla loikova\nKerivan äänekkäästi haukkumaan.\n\nHaoma kavahti ylös unestaan ja riensi ulos rotkosta.\n\nRaghan laaksosta päin läheni nopeasti ratsumies, jonka Haoma jo\nmatkan päästä tunsi Arastaksi.\n\nJoutuin köytettyään hevosensa kiinni plataanin runkoon, riensi tämä\nDemurin parsilainen palvelija Haoman luo ja virkkoi:\n\n-- Valtijaani Demur käski sanoa sinulle tervehdyksensä ja lähetti\nminut suruviestiä tuomaan. Hänen isänsä, suurvisiiri Hassan Ibn\nAli on Kasvinissa sortunut Alamutin fidaavin tikariniskusta. Yöllä\nsaapui sanoma siitä Raghaan. Shaahi on julistanut Abu'l-ganaïmin\nsuurvisiiriksi. Herrani Demurin suosio on ohitse, hän ajattelee\npikaista väistymistä pois hovista, ehkäpä muuttamista parsien maille,\nsillä Abu'l-ganaïmin päästyä valtaan, ei hänen turvallisuutensa ole\ntaattu. Sinuakin hän kehoittaa väistymään pois täältä heimosi maille,\nsillä on luultavaa, että shaahi kuitenkin rupeaa sinua vainoamaan,\nsaattaapa henkesikin olla vaarassa.\n\n-- Henkeni vaara tai vaarattomuus on minulle enää vähäarvoinen.\n\n-- Toisenkin viestin lähetti herrani sinulle. Hän pelkäsi tosin\nsen ylen määrin lamauttavan mieltäsi, mutta piti velvollisuutenaan\nilmaista sinulle koko totuuden.\n\n-- Kerro se siis!\n\n-- Päivän valjetessa oli kertojatar kantotuolissa Ferengiksen\nseuraamana lähtenyt shaahin lempipuolison makuuhuoneesta suureen\nsiniseen moskeaan -- rukoilemaan -- niin arvellaan, koska shaahi oli\nsuostunut hänen poistumiseensa leposijaltaan tänä aikaisena hetkenä.\nSiniseen moskeaan tultuaan hän oli rientänyt suureen pyhäkköön. Mutta\nsen sijaan, että olisi polvistunut rukoukseen, hän kiipesi ylös\nmarmoriportaita sen maljan ääreen, missä säilytetään väkevää myrkkyä,\njota kansan nähden moskeassa juotetaan islamin oikeauskoisuudesta\nluopuneille papeille. Häpeätaakkansa ja toivottomuutensa painamana\noli hän tästä maljasta täyttänyt pikarin ja juonut sen pohjaan asti.\nJa ruumiina hän kannettiin takaisin linnaan. Kerrotaan, ettei shaahi\ntahtonut ruumista nähdä, vaan käski viedä sen kertojattaren linnaan.\n\nHaoma ei virkkanut mitään, mutta koriseva huokaus murtautui esiin\nhänen rinnastaan, ja Arasta näki kyyneleitä hänen silmissään.\n\n-- Herrani kehoittaa siis sinua rientämään pois täältä.\n\n-- Sano herallesi, Demurille, että sydämeni on murtunut, mutta ettei\nkiitollisuuteni häntä kohtaan siltä ole sammunut.\n\nArastan poistuttua alkoi Haoma hitaasti, pitkin vuorijoen rantaa,\nastua alas laaksoon päin. Saavuttuaan sen kivisillan kohdalle,\njolta tie erosi parsien alueille, kääntyi hän katsomaan tuonne\nRaghan laaksoon päin, missä kertojatar-vainajan linnakumpu yleni. --\nMenisikö hän sinne, nähdäkseen vielä kerran nuo kasvot, vaikka kuolon\nkalpeuden leimaamina, silmien välkkeen sammuttua? -- Ei, sitä hän ei\nvoinut. Ehkäpä häntä ei edes päästettäisi sisälle.\n\nVaistomaisesti hän kulki sillan yli. Huomattuaan astuvansa heimonsa\nalueille johtavaa tietä, kääntyi hän taas joen rannalle ja alkoi\nnousta sitä myöten ylöspäin.\n\nKerivan, hänen uskollinen rotkovahtinsa, seurasi matkan päässä,\npelokkaana, havaittuaan herransa kumartuneen ja lamautuneen ryhdin.\n\nSaavuttuaan kosken ylimmälle laidalle, missä vesi vaahdoten\nroiskui kauas rantakallioille ja pensaille, pysähtyi Haoma, katsoi\nympärilleen, viheriäistä laaksoa ja silmänkantamattomiin ryhmittyviä\nvuoriharjanteita, joilla lepäsi keväimen häikäisevä kulta, ja kysyi\nitsekseen:\n\n-- Miksi, suvi, kukoistat niin vienona, kun kuitenkin niin pian\nlakastut ja väistyt kolkon syksyn edestä? -- Miksi, päivänpaiste,\nvälkyt niin kirkkaana, kun hohtosi kuitenkin on voimaton lämmittämään\nihmisrintoja? -- Tehoton on sulosi, suvi, voimaton lämpösi,\npäivänpaiste. -- Järjettömyys ja paha viettää riemukulkuaan yli\nmaiden ja valtakuntien; järkevyys ja hyvä väistyvät vähävoimaisina\nsyrjään. -- Ihmiselon paremmuuden toivo lakastuu kuin ruusu,\njoka syksyn tullen ainaiseksi kuihtuu. Ja vaikka uuden kevään\nherättyä uusi kukka puhkee ilmoille, elää sekin vaan aikansa taas\nlakastuakseen.\n\n-- Kuljin pimeässä erämaassa; sieluni oli nääntynyt, sillä kaipasin\nvaloa ja virkistystä. Silloin näin kaukana ihanan, kirkkaan\nvälkkeen, joka valaisi rehevää kosteikkopaikkaa. Siinä oli kirkas\njärvi, sen rannalla kasvoi tuuheita puita. Riensin järveä kohti\nja saavuin jo vallan lähelle, saavuin jo sen rannalle. Ojensin jo\nkäteni ammentaakseni sen kirkasta vettä ja kostuttaakseni kuivuneita\nhuuliani, kun järvi ja koko keidas katosi, ja minä uudelleen syöksyin\nerämaan toivottomaan pimeyteen. Kirkas keitaani oli ollut petollinen\nerämaan kangastus, vilkkuva virva, pettävä, kuin elämän ihanteet,\nlohduton ja katkera, kuin elämän vajanaisuuden tunne.\n\nNähdessään edessään nuo avarat maat ja tuon vapaan taivaanrannan,\njotka hän oli toivonut intonsa voimalla valloittavansa, tunsi hän jo\nolevansa kokonaan irtitemmattu todellisuudesta. Hänen tarmonsa juuret\nolivat katkotut, hänen toiveidensa kukka lakastunut; murtunut käsi\nvielä voi kyetä työhön, murtunut sydän ei enää kykene.\n\nAinoa seikka, joka enää heikosti kiinnitti häntä maiseen elämään, oli\nhänen sortuneen suuren lempensä muisto:\n\n-- Noiden viattomien sinisilmien puhdasta hohdetta olisin tahtonut\nvarjella kalleimpana jalokivenä. Mutta maailma viskasi siihen\nlokaansa ja sammutti sen kokonaan. -- -- Ja oliko tuo hohde -- edes\nläheisen pelastuksen toivon välkkyessä edessämme -- luonut minuun\nvastalemmen taivaallista lohdutusta? Se olikin kenties säteillyt\nkiitollisuutta vaan, lapsen viatonta, puhdasta kiitollisuutta!\n\nVastustamaton kaiho kouristi Haoman sydäntä ja hän tunsi valtavata\ntarvetta lähteä henkien maille sielunsa elvyttävää hohdetta etsimään.\n\nKun hänen mielensä kaiho ja ahdistus oli noussut ylimmilleen, huokasi\nhän:\n\n-- Oi, Verethragna, päästä minut sinne, missä hän nyt harhailee, että\nepätoivoinen sieluni löytäisi rauhaa hänen valo-olentonsa näystä!\n\nNäin rukoiltuaan hän syöksyi kosken vaahtoiseen pyörteeseen, joka\nalttiina sulki hänet pehmeään, lumivalkeaan helmaansa.\n\nAlhaalla laaksossa, lähellä kivisiltaa, tarttui hänen hengetön\nruumiinsa kiinni rantapensaan oksiin.\n\nKerivan oli haukkuen seurannut alas koskenrantaa, ja nähdessään\nvainajan pään pistävän esiin pensaan juurella, jäi se siihen kohtaan\nhaukkumaan.\n\nTähän kiintyi metsältä palaavan Vohumenon huomio. Hän riensi paikalle\nja näki, mitä oli tapahtunut.\n\nVihreät, liuskalehtiset vesikasvit olivat takertuneet vainajan\ntummanruskeisiin kiharoihin, muodostaen ikäänkuin seppeleen hänen\npäähänsä.\n\nVohumeno sai vaivoin tyrmistyttävän mielenliikutuksensa hillityksi,\nja veti vartijaansa kylmenneen ruumiin rannalle.\n\nSitten heittäytyi hän alas, hajoittaen käsivartensa ja painaen niitä\nepätoivoisesti maata vastaan. Hetken kuluttua hän nousi pystyyn ja\npeitti vaippansa liepeellä kasvonsa.\n\nKun hän viimein poistui, valmistautuakseen vainajalle viimeistä\npalvelusta täyttämään, ei yksikään kyynel noussut hänen silmäänsä, ja\nhän, tunsi rintansa jäätyneeksi ja vallan kuin kivettyneeksi.\n\nKaikki valmistukset suoritettuaan, hän hautasi Haoman ruumiin kosken\npartaalle, tuuhean plataanin juurelle.\n\nItse poistui hän sitten luolaansa, vielä tietämättä, jäisikö\nsamoelemaan samean elonvirran rannalle, vai seuraisiko hänkin\nkunnioitetun ja rakkaan vartijaansa jälkiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAnahita oli haudattu linnakumpunsa kohdalle, vallan lähellä joen\nrantaa kohoavan tumman sypressilehdon laidalle.\n\nVuorijoen vesi virtasi tyyntyneenä sen ohi, tuoden suven\nloppupuolella Haoman haudalta tervehdyksen: pensaista varisseita\nsuurten tummanpunaisten ja keltaisten ruusujen tuoksuvia terälehtiä.\n\n\n\n"]