[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fPxUwa8T6HVMSyCEGBWLhbQ_lH2gT-leRG9Hrl86E-os":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},121,"Papin rouva","Aho, Juhani",1861,1921,"121-aho-juhani-papin-rouva","121__Aho_Juhani__Papin_rouva",null,"romaani",[],[],"fi",1893,50265,294152,false,13663,[22],"Fiction",[24],"Novels","\"Papin rouva\" by Juhani Aho is a novel written during the early 20th century. The narrative unfolds in a pastoral setting and revolves around the life of Elli, the wife of a parish priest, as she navigates her feelings and memories concerning an anticipated visit from an old acquaintance, Olavi Kalm.   The opening of the novel paints a tranquil and detailed picture of the parsonage by the lake, where the priest's wife prepares for her guest. As she tidies their home and reflects on her past, we see her inner turmoil and nostalgia for youthful love, specifically regarding her feelings towards Olavi, who represents a connection to a more vibrant, romantic life compared to her current existence. This quiet summer evening is infused with hints of longing, loneliness, and the impact of societal expectations as they interplay with her personal desires. A sense of impending change is felt as the characters are drawn toward significant encounters that will explore themes of love, regret, and the complexities of domestic life. (This is an automatically generated summary.)",[],301,"Ellin elämä syrjäisessä pappilassa on ulkoisesti tyyntä, kunnes nuoruudenystävä Olavi saapuu vierailulle. Tapaaminen herättää henkiin vanhat muistot ja pakottaa Ellin tarkastelemaan avioliittonsa tilaa sekä omia toiveitaan. Teos jatkaa itsenäisesti Ellin tarinaa, joka alkoi romaanissa Papin tytär.","Juhani Ahon 'Papin rouva' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 121. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PAPIN ROUVA\n\nKirj.\n\nJuhani Aho\n\n\nWSOY, Porvoo, 1920.\n\n\n\nTässä teoksessa tavattavat päähenkilöt ovat jo esiintyneet \"Papin\ntyttäressä.\"\n\n\nMotto: \"Älkää hänt' unelmass' edes nähkö,\n             ettei hänen silmäns'\n       iskisi teihin, ja katse,\n             jok' ei mene mielestä koskaan,\n       hiljaa vaivaavaks okahaks näin\n             jäis sydämeenne.\"\n\n      (Johannan sanat Hannalle Runebergin \"Hannassa\")\n\n\n\n\nI.\n\n\nViheriäisten peltojensa keskessä punoitti pieni pappila järven rannalla\npitkän lahden pohjukassa. Ilta-auringon valaistessa näkyivät sen\nvalkoiset ikkunanpielet kauas suurelle selälle, jossa kulki iso\nvaltaväylä etelästä pohjoiseen. Säännöllisesti kulkivat siitä ohitse\nsuuret matkustajalaivat ylös ja alas, mutta lähimpään kaupunkiin oli\npäivän matka. Kun pitäjän laivasilta oli lähellä kirkonkylää toisella\npuolella pitkän niemen, eivät laivat tänne koskaan poikenneet. Jos\njoskus oli joku menevä tai tiettiin olevan varma tuleva, niin\nnoudettiin tai vietiin se venheellä, jolla soudettiin väylälle.\nPappilan lahti jäi sentähden syrjään suuren maailman valtatieltä ja sen\nihmisvirralta. Ainoastaan joku harva hajamielinen matkustaja saattoi\nsilloin tällöin sattumalta ojentaa tänne kiikarinsa ja kysäistä\nperänpitäjältä, kantta pitkin kävellessään: -- \"Mikä on tuo punainen talo\ntuolla kaukana'\" -- \"Se kuuluu olevan tämän pitäjän kappalaisen\nvirkatalo.\" Jos hän oli elämäänsä uupunut ja surumielinen, voi hänelle\nehkä tulla ohimenevä ajatus: -- \"Se näyttää niin rauhalliselta tuo\npaikka ... siellä olisi ehkä onnellista asua.\"\n\nJa jos sitä järveltä päin lahden pohjaan soutaen läheni, niin näytti\nsiinä pysyvänkin tuo ensi silmäyksen vaikutus.\n\nSuuren selän jyrkät ja synkät rannat, jotka kasvoivat vain kanervaa ja\npientä petäjikköä, muuttuivat täällä lempeiksi luhtaniityiksi, jotka\ntuolla täällä synnyttivät pyöreitä pajupensaita ja joita reunustivat\npehmoiset koivu- ja haapalehdot. Taampana kohoava kivikkomäki, jonka\nharja kasvoi läpikuultavaa metsää, pisti paikoitellen juurensa\nniittyjen alaitse ja ilmaantui veden rajassa avopääksi kallioksi tai\nvalkoiseksi hiekkarannaksi, jonka edustalla silloin nuokkui harva\nruohikko jyrkkäyksen rintaan.\n\nPappilan ranta oli pienoisen niemen kainalossa. Siinä oli saunarakennus\nkallioisella perustuksella, alempana uimahuone ja venhevalkama ja\nhiukan ulompana niemen kärjessä vanha nuottakota. Saunan seinämällä oli\nrivi verkkokeppejä ja uimahuoneen vieressä kolme venhettä, joista yksi\nvalkoisensiniseksi maalattu hohti rannasta kauas ohi soutavan silmään.\n\nRannasta vei ruispellon halki polku itse pappilaan, joka siellä vähän\nylempänä tuuheiden, korkeiden koivujensa keskessä paistoi kuin mansikka\nmättäästään.\n\nKoko tuossa maisemassa oli jotain omituisen pehmoista ja vienoa, joka\ntuntui tuoksahtavan esiin jokaisesta sen pienimmästäkin poimusta. Tuo\npienoiskokoinen uimahuone valkoisine hiekkaan laskeutuvine portaineen,\nvaaleansininen venhe, joka kaarevan sulavana lepäsi omilla siloisilla\nteloillaan, ruispelto polkuineen, vatukko aidan varrella, tuo\nkukkaspuutarha pellon ja rakennuksen välillä ja etupäässä itse\nrakennus -- se oli kuin hienon naiskäden muodostelemaa.\n\nMutta samalla lähti siitä kuin aavistus jostain selittämättömästä\nsurumielisyydestä. Hiljaisena, tyynenä ja vähän viileänä iltana tuntui\nsiltä, kuin olisi sen asukkaan pitänyt istua käsi posken varassa, pää\nalakuloisesti kallellaan, mielessä joku salainen, sanaton kaiho.\nLaineen loiskina se ehkä toi tämän tunnelman, ehkä myöskin haavanlehden\nlepatus tai päivän heijastus ikkunoihin, joiden takana ei näkynyt\nliikettä eikä kuulunut lapsilauman iloista mellakkaa; eikä sitä\nkuulunut pihamaalla, ei pientarilla eikä rantahiekalla. Ainoastaan\nsilloin tällöin avautui joku ovi, narahti puutarhan portti, ammahti\nlehmä tai ynähti vasikka, kuului soutua järvellä tai askeleita\npuutarhan hiekassa. Sillä välin saattoi olla niin äänetöntä, niin\nliikkumatonta ja kuollutta, että arka sorsa uskalsi uittaa poikueensa\nvenerantaan ja käki lentää kukkumaan puutarhan aidan seipääseen.\n\nTalon nimi oli Tyynelä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli iltapäivä keskikesällä, alkupuolella heinäkuuta.\n\nMuutamia päiviä sitten oli pastori Aarnio saanut kirjeen vanhalta\nylioppilastoveriltaan Olavi Kalmilta, joka oli ilmoittanut saapuvansa\nlaivalla tänään ja tulevansa hänen luokseen kesäänsä viettämään. Sen\njohdosta oli hän lähtenyt venheellä laivaa vastuuseen.\n\nElli, hänen vaimonsa, oli jäänyt kotiin järjestämään taloa siihen\nkuntoon, kuin harvinaisen vieraan saapuminen vaati.\n\nKoko päivän oli hän puuhannut siinä toimessaan, puhdistellut\nhuonekaluja, järjestellyt kirjoja salin pöydällä, muutellut hiukan\nkuvia albumissaan, laitellut uutimia uusiin poimuihin, pyyhkinyt tomun\nkukkain lehdiltä ja asettanut verestä vihreää vaaseihin. Sitten oli hän\nsiistinyt oman pukunsa, viivähtänyt hetken aikaa peilin edessä ja\nkatsellut siinä kasvojaan ja vartaloaan.\n\nPitkään aikaan ei hän ollut sitä tehnyt. Siitä oli kauan, kun hänellä\nsiitä oli ollut mitään hauskuutta. Ja hiukan uteliaasti hän nyt\nsilmäili vähän vaaleata muotoaan ja solakkaa, vielä neitseellisen\njäntevää vartaloaan. Moneen vuoteen ei hän ollut muistanut sitä, mitä\nhänestä joskus oli sanottu, että hän oli miellyttävä, melkein\nkauniskin. Ketä varten? Miksi hyväksi? Miehensä vuoksi ei hän muistanut\nitseään häihinsäkään koristelleensa. Muut ne olivat sen tehneet. Siitä\noli muuten viisi vuotta, viisi pitkää vuotta.\n\nJa nyt hän yht'äkkiä oli taittanut kukan ja kiinnittänyt sen rintaansa.\nJa peräytyen peilin luota muutti hän sitä pari kertaa, ennenkuin se\nhänen mielestään oikein tuli paikalleen.\n\nTämänpäiväinen puuha oli tuntunut hänestä hauskalta. Tavallisesti ei se\nhäntä huvittanut, hän teki sen virallisesti ja koneellisesti. Teki vain\nkaikkein välttämättömimmän.\n\nMutta nyt hän meni puutarhaan ja keräsi siellä kukkaskimpun. Ruohoja ja\nkukkia valikoidessaan tuli hän selville sen aatteesta. Vaatimaton ja\nyksinkertainen sen tulisi olla, niin ettei sitä ensi silmäyksellä\nhuomattaisi. Mutta hieno väriltään niinkuin metsäkukka, johon kun\nsattuu silmä, se sitä kauan tutkii. Hitaasti ja huolellisesti kokosi\nhän siihen enimmäkseen heiniä ja taittoi sitten ruispellosta aidan\nylitse heilimöivän tähkän. Hän tarvitsi siihen sinistä ja oli jo\nottamassa lemmenkukkaa, mutta hylkäsi sen ja sijoitti ruiskukan sen\nsijalle. Mutta mistä saisi hän siihen tuoksun? Hän otti muutamia\nreseedoja ja pisti ne heinien väliin piiloon.\n\nSaatuaan kukat mielensä mukaan toisiinsa sointumaan vei hän ne\nyliskamariin, joka varta vasten oli laitettu vieraan asuttavaksi. Hän\noli kannattanut sinne keinutuolin ja uuden pöydän ja vienyt\nvaatevarastostaan sinne parhaat ja uusimmat vuodetarpeet. Ikkunan eteen\noli ripustettu hänen omat kutomansa, ennen käyttämättömät uutimet,\npöytä oli katettu valkoisella liinalla, ikkunaan tuotu eläviä kukkia\nsalista, hankittu uudet naulapuut ja kirjahylly. Vuoteen taa seinälle\noli ripustettu suuri ryijy ja tuomen oksia pistelty seinän rakoihin.\n\nMihin paikkaan panisi hän kukkasvihkonsa? Ei keskelle pöytää, ei niin\nnäkyvälle paikalle. Johonkin kulmaan, josta se olisi _löydettävä_.\nUunin reunan kupera oli kaikista sopivin paikka, ja siihen hän sen\njätti. Nyt vasta hän huomasi, että siinä olivat hänen pukunsa värit:\nharmaa ja sininen.\n\nTuleekohan hän täällä viihtymään? ajatteli hän katsoessaan ulos\nikkunasta peltojen ja järvien yli.\n\nHänhän oli minun ensimmäinen oikea rakkauteni ja ensimmäinen suuri\npettymykseni. Ja nyt hän tulee tänne ja on täällä jo tänä iltana!\n\nSäikähtäen omia ajatuksiaan kiiruhti hän alas vinniltä. Mutta\nnähdessään huoneet aivan uudessa kunnossa täytyi hänen nyt myöntää\nitselleen, mitä varten hän näin oli ollut puuhassa koko päivän. Hänen\ntäytyi tunnustaa, että hän ainakin tahtoi tehdä erityisesti edullisen\nvaikutuksen. Niin, ja olihan hän täältä kaukaa seurannut hänen retkiään\nsanomalehtien avulla. Milloin hän oli suorittanut tutkinnon, milloin\nesiintynyt puhujana isänmaallisissa juhlissa, saanut yliopistolta\nmatkarahan ja matkustanut ulkomaille. Hän oli pannut mieleensä hänen\nosoitteensakin Pariisissa. Siellä hän oli ollut kauan kadoksissa,\nkunnes taas tänä kevännä hänen nimensä oli niiden joukossa, jotka\nolivat palanneet kotimaahansa. Joskus hänestä oli täälläkin puhuttu,\nhänellä oli vanhassa pappilassa tovereita, jotka hänet tunsivat. Elli\noli kuunnellut, mutta ei itse virkkanut mitään. Hän pelkäsi, että hänen\näänensä hänet pettää. Ja kuinka hän kuitenkin oli saanut\nvälinpitämättömästi sanotuksi: \"Vai niin, tuleeko hän tänne...\", kun\nhänen miehensä ilmoitti hänen tulostaan eilen.\n\nKaikki oli laitettu valmiiksi, ei ollut enää mitään toimittamista,\nvasta parin tunnin kuluttua tulee laiva, ja yht'äkkiä ei hän tiennyt,\nmihin hän sitä ennen ryhtyisi.\n\nMutta onhan hänellä tuo tavallinen jokapäiväinen retkensä tähän aikaan\nvuorokaudesta. Kuinka monta kertaa hän onkaan sen tehnyt! Rakennuksen\npäädyn ympäri, jonne mennessä portti narahti joka kerta niin aivan\nsamalla tavalla. Siitä sitten hiekoitettua käytävää kukka- ja\nhernepenkkien välitse toiselle portille, joka oli ruispellon halki\nkulkevan piennartien päässä. Laimea tuuli puhalteli lauhkeasti\njärveltä, siellä oli tummat metsäiset saaret ja niemet ja niiden takana\nkaukana sininen, häämöttävä manner. Muutaman saaren päästä kiilsi\nvalkoinen, kolmikulmainen merimerkki, jonka ohitse laiva kulki. Ja\ntässä kohosi ruispelto kahden puolen tien. Hän peittyi melkein päätään\nmyöten sen suojaan, ja tätä tietä laskeutuessaan tunsi hän itsensä aina\nniin rauhalliseksi ja turvalliseksi, niinkuin se olisi vienyt hänen\nomaan erityiseen maailmaansa, jossa kukaan ei kyennyt häntä\nhäiritsemään. Sillä pihasta katsoen ei kukaan voinut nähdä häntä tänne.\nHänen miehensä huoneen ja keittiön ikkunat antoivat kaikki pihalle\npäin. Eikä tänne rantaan juuri koskaan ollut kenelläkään asiaa. Koko\ntämä puoli oli ikäänkuin hänen omaansa, hänelle itselleen pyhitettyä.\n\nKaksi veräjäpuuta hän pudotti alas ja pistäytyi niitylle. Leveämpi\npolku vei siitä suoraan rantaan. Hänen oma, kapea polkunsa poikkesi\nvasemmalle ja vei lehdon läpi nuottakodalle niemen nenään. Siinä oli\npykälä kalliossa, ja siihen hän istuutui, selkänsä takana koivu ja\nedessään aava ulappa.\n\nTästä oli hän jo monena kesänä kenenkään tietämättä katsonut ulos\nmaailmaan. Ja maailmaan katsomisekseen kutsui hän laivain ohikulun\nkatsomista tuolla kaukana, josta hän tyynellä säällä kuuli niiden\nkoneen tykytyksen ja näki niiden vilahdukselta siirtyvän toisen niemen\nsuojasta toisen taa. Se oli ainoa yhteys, mikä hänellä oli ulkomaailman\nkanssa, sen suuren ja salaperäisen, jota hän pienestä tytöstä saakka\noli haaveksinut, josta hän kirjoissa oli lukenut ja jossa hän uskoi\nihmisten elävän rikasta, täyteläistä ja onnellista elämää.\n\nJa vielä sittenkin, kun laiva oli mennyt ohitse, jäi hän siihen\niltaansa lyhentämään. Hän odotti laineita, jotka pitkän aikaa sen\njälkeen, kun viimeinen savun kiemura oli haihtunut ilmaan, vyöryivät\nsieltä verkalleen, huojahduttivat ruohistoa ja valkeana vaahtona\nkohisten murtuivat rantakiville hänen jalkojensa juureen.\n\nAivan sattumalta oli hän tullut tämän paikan keksineeksi eräänä iltana\nrantoja pitkin harhaillessaan. Toisen kerran tuli hän uteliaisuudesta,\nlapsellisesti siitä hauskuutettuna, sitten se muuttui tavaksi ja\nlopulta melkein jokapäiväiseksi tarpeeksi. Yksinäisyydessään hän\npyhitti paikan omille haaveiluilleen.\n\nJa täällä hän oli elänyt sekä onnellisimmat että onnettomimmat\nhetkensä. Onnellisimmat siksi, ettei kukaan häntä häirinnyt ja että hän\nsai olla yksin. Onnettomimmat, sillä täällä voi tuo sama yksinäisyys\nkaikista enimmän häntä painaa. Täällä hän oli kaivannut kaikki\nsuurimmat kaipuunsa, täällä kaikista haikeimmin halunnut ystävää,\ntoveria ja rakkautta.\n\nNähdessään laivain aina noin salaperäisesti kulkevan ohitsensa,\nkehittyi hänelle taikauskoiseksi varmuudeksi usko siihen, että elämä ei\nvoi ikäänsä kaikkeaan samalla tavalla jatkua ja että laineet kerran\ntuolta tuovat hänelle edes jonkunlaisen toiveiden täytännön mukanaan.\nHän ei osannut ajatella, mitä se olisi ja vielä vähemmin kuka. Jotain\nerikoisempaa sen vain tulisi olla. Mutta ei sieltä tullut milloinkaan\nmitään eikä ketään.\n\nJa yht'äkkiä täytti se epäilys hänen mielensä nytkin. Eihän kirje ollut\nihan varma. \"Jos tulen, niin tulen ensi perjantaina. Ellen silloin\ntule, niin olen päättänyt viettää kesäni toisaalla.\" Tietysti hän _ei\ntule_! Ja paljas mahdollisuus tuosta sai hänet tavalliselle mielelleen.\nHän vaipui siihen samaan surumieliseen mietiskelyynsä, joka hänet aina\nvaltasi tällä paikalla. Tämä kesä tulee siis kai kulumaan niinkuin\nolivat kuluneet kaikki entisetkin, ilman mitään vaihdosta. Elämä jatkuu\nvanhaa latuaan, tulee syksy ja se kauhean ikävä talvi.\n\nAurinko kallistui hiljalleen länteen, sen valo tuli kylmemmäksi ja\nalakuloisemmaksi. Tuuli heikkeni heikkenemistään, ja pienet lyhyet\nlaineet lipattivat hajamielisesti nuottakodan edustalla.\n\nMonta kertaa oli hän tällä samalla sijalla tehnyt tilin elämästään,\nmuistellut ja tarkastellut sen alusta loppuun. Vaikkei hän sitä ollut\nkoskaan kenellekään puhunut, oli se pukeutunut ikäänkuin sanoiksi hänen\nmielessään, Hän olisi osannut kertoa sen ulkoa samoilla sanoilla, jos\nolisi ollut joku, joka olisi tahtonut sitä ymmärtäen kuunnella. Mutta\nvaikkei sellaista kuulijaa ollutkaan, kertoi hän sen mielellään ja\nomaksi helpotuksekseen -- itselleen. Ympäristö sitä ainakin tuntui\nkuuntelevan ja siihen osaakin ottavan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuinka kirkkaasti muisti hän tuon sunnuntai-illan isänsä kotona ennen,\nkun hän istui venheen kokassa rannassa ja haaveillen tarkasteli tyynen\nveden pintaa, mihin kuvastui koko äärettömän korkea taivaan kupukansi!\nSilloin seisoivat yht'äkkiä rannalla isä ja tuo nuori ylioppilas,\nvalkoinen lakki reippaasti takaraivolla ja matkalaukku kupeella\nriippumassa. Ne nauroivat hämmästyneelle tytölle, joka häpeissään\nkiiruhti edeltäpäin pihaan muistamatta tervehtiäkään vastatulleita.\nHeillä oli kolmaskin mukanaan, apulaispapiksi tuleva. Ja kun he saivat\nhänet rantaportilla kiinni ja isä heidät esitteli, niin oli apulaisen\nkäsi pehmeä ja vastenmielisen lämmin. Se toinen hymyili ystävällisesti\nja katsoi niin omituisesti suurilla, sinisillä silmillään.\n\nJa pian he sitten perehtyivät toisiinsa, jo samana iltana puheli se\nniin tutunomaisesti ja oli niin viisaan ja etevän näköinen. Miten\nkauniita, uusia asioita se tiesi ja kuinka ne silti tuntuivat tutuilta,\nniinkuin olisi niitä kaikkia jo ennen itse ajatellut. Molemmat he\ntekivät kiusaa apulaisesta, joka sekaantui puheisiin, mutta ei mitään\nkäsittänyt. Hän oli heistä naurettava ja vähän tyhmä. He soutelivat\njärvellä, kävivät kirkon tornissa ja ihailivat avaraa näköalaa.\nYlioppilas oli juossut edeltäpäin ja avannut luukun. Hän seisoi siinä\nniin solakkana ja miehekkäänä, pitäen luukun ovesta kiinni. Täytyi\nkumartua hänen kainalonsa alitse ja seisoa kuin hänen syleilyksessään.\nApulainen seisoi alhaalla kirkonmäellä, ja ylioppilas huusi, iskien\nEllille silmää: \"Kuinka sinä olet litteän näköinen siellä!\" Valkolakin\nsametti hulmusi kovassa, mutta lämpimässä etelätuulessa, hän oli hän\noli niin kaunis ja reipas. Hän puhui, innostui ja osoitteli kädellään\nkauas eteläisiin maisemiin, \"jonne aatos aina pyrkii.\" Hän näytti\ntahtovan siinä paikassa sinne lentää, ja Elli kuvitteli, että he\nlentävät yhdessä.\n\nMutta hän lensikin sinne yksin, ja Elli jäi kuin siivetön lintu\nseisomaan verannalle, itkeytyvät kasvot lasia vasten. Kuinka karvas oli\nnielaista tuo kyynel! Kuinka se aina tätä muistellessa pyrki kohoamaan\ntakaisin...! Hän istui rattailleen, ja hevonen kiskaisi juoksuun. Hän\nkohotti lakkiaan ja katosi maantien pölyyn.\n\nKuinka hän silloin olisi äärettömästi kaivannut lohduttajaa, jonka\nrinnalla olisi voinut itkeä surunsa. Mutta sellaista ei hänellä ole\nkoskaan ollut. Metsän puut ja järven rannan loiskivat laineet ne olivat\nhänen uskottunsa silloin niinkuin nytkin. Ja lehtoon, koivikkolehtoon\njärven rannalle, jossa pohjatuuli puhalteli, hän silloinkin sijoitti\nyltäkylläisimmän onnettomuutensa.\n\nKun hän sieltä palasi, silmänsä kuiviksi itkettyään, alkoi apulaispapin\nkosinta. Se oli käynyt pian, mutta hän ei vielä tänäkään päivänä voinut\nkäsittää, kuinka se sittenkin oli niin käynyt. Hän muisti vain erään\nkeskustelun, joka hänellä oli ollut äidin kanssa ja jossa tämä\nluultavasti oli sanonut omankin elämänsä salaisuuden: \"Onhan se hyvä ja\nkunnollinen mies. Jonkun kanssahan sinun täytyy sinunkin kerran mennä\nnaimisiin ja saada turvaa maailmassa.\" -- \"Jos menen, niin menen jonkun\nkanssa, jota oikein rakastan.\" -- \"Sinä, tyttö parka, et tiedä, että\nmaailmassa tyttö hyvin harvoin saa sen, jota hän oikein rakastaa. Usein\nsaa hän tyytyä siihen, jota voi sietää.\" -- \"Mutta kuinka voi elää\nnaimisissa, jos ei rakasta?\" -- Äiti hymyili surullisesti: -- \"Saa luvan\nvoida ja näkyy sitä voivan.\"\n\nJa näkyyhän sitä voineen.\n\nAjatellessaan elämäänsä näinä viitenä vuotena -- vai lieneekö niitä ollut\nkuusikin, ei niistä tullut niin lukua pidetyksi -- ei hän voinut\nymmärtää, kuinka ne olivat kuluneet. Viikot ja kuukaudet olivat menneet\nmelkein mitään jälkeä jättämättä, niinkuin tippuu pisara pisaran\nperästä tuhuttavana sadepäivänä ja putoaa hiekkaan niin hitaasti ja\nhermostuttavan yksitoikkoisesti. Hän oli tottumistaan tottunut ja\nherjennyt jo muutostakin odottamasta.\n\nSiihen se päättyi hänen mietiskelynsä, tähän sisällöttömään\nnykyisyyteen. Monta kertaa oli hän uudistuksia kuvitellut, mutta ne\nkuvittelut eivät vielä koskaan olleet toteutuneet. Eikä hän niitä\nnytkään tahtonut uskoa. Hän oli melkein varma siitä ja tahtoi\nvakuuttamalla vakuuttaa itselleen, että kaikki jää entiselleen ja että\nvenhe tulee tyhjänä takaisin. Tietysti. Ja parasta kai se olisikin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän aikoi nousta. Mutta silloin kahahti ruohikko niin tutusti, ja\nsamassa puhaltautui leveä laine pitkin rantaa ja kostutti kivet lähellä\nhänen jalkojaan. Laiva oli mennyt ohitse hänen huomaamattaan, sillä\npäivä paistoi vasten silmiä juuri lahtea pitkin ja esti näkemästä\nulapalle.\n\nHetken kuluttua kuului soutua ja puhetta tuulen päältä. Hän siirtyi\nvähän ja näki siellä venheen tulemassa. Hänen miehensä istui perässä.\nKokassa souti renki. Ja keskellä venhettä oli joku kolmas.\n\n-- Se on kai mieheni vieras, koetti hän ajatella rauhallisesti ja\nvälinpitämättömästi. Mutta sydän tykytti korvaan kuuluvasti, käsi\nvapisi hänen huivia sitoessaan, ja poskia poltti. Ja hän kiiruhti\nedeltäpäin pihaan, ennenkuin ne ennättäisivät rantaan ja huomasivat\nhänet.\n\nKun hän sitten vilahdukselta katsahti kamarinsa ikkunasta rantaan , oli\nvenhe juuri laskemassa maihin, ja se, joka oli istunut keskellä\nvenhettä, oli noussut seisomaan.\n\n\n\n\nII.\n\n\nElli kuuli heidän tulevan puutarhan kautta pihaan, nousevan verannalle\nja menevän pastorin huoneeseen. Hän kuuli vieraan käynnin, joka oli\ntuntuvinaan tutulta. Hän kuuli hänen kauniin, selvän äänensä miehensä\nhiukan epäsointuisen äänen rinnalla. Itse hän oli mennyt ruokasaliin ja\nasetteli koneentapaisesti serviettejä lautasten viereen. Salin\navonaisten ovien läpi erotti hän joka sanan, samalla kuin palvelijat\nyhtämittaa kalistelivat keittiössä astioitaan.\n\n-- No, kas niin, nyt tulta ja tupakkaa päälle! Poltatko sinä piippua vai\npaperossia?\n\n-- Kiitoksia, annahan olla ... minä sytytän mieluummin paperossin. -- Vai\nniin, vai tämä se nyt on sinun pappilasi?\n\n-- Tämähän se on ... eikös tämä näytä mukavalta paikalta?\n\n-- Näyttää tämä hyvinkin hauskalta ja rauhalliselta...\n\n-- Tuossa on pirtti ja nuo tuolla vastapäätä ovat talli- ja\nliiterirakennukset. Siinä on ruoka-aittakin yhdessä jaksossa ja aitan\npäädyssä on kellari. Se on hyvä kellari, pysyy jäät syksyyn asti.\nNavetta on tuolla takana, mistä näkyy koivujen yli kaivon vintti. Se on\naivan uusi kivinavetta, minun aikanani rakennettu...\n\n-- Jahah, vai sinun aikanasi.\n\n-- Sai siinä pitäjän kanssa painiskella, ennenkuin rupesivat tekemään,\nmutta ikuinen kalu siitä sitten tulikin. Tämä pytinki pitäisi saada\nkanssa uusi, se on vanha ja matalalla kivijalalla, mutta siinähän tuo\nvielä menee, On minulla sentään tiukka tuuma saada uusi katto, uudet\nvuorilaudat ja multimukset. Maansa puolesta on tämä paikka tavallisen\nhyvässä kunnossa...\n\n-- Onko sinulla suurikin maanviljelys?\n\n-- Ei ole suuren suuri, tavallisen pienen puustellin viljelykset ...\nsaattaa tässä hyvinä heinävuosina elättää kaksi hevosta ja\ntoistakymmentä lehmää ... myön minä voita...\n\n-- Ja sinä olet kovasti innostunut maanviljelykseen?\n\n-- Itse minä olen aina mukana kun vain virkatoimiltani joudan. Ne ovat\npaljonlaiset, kun ei ole kuin kaksi pappia näin suuressa\nseurakunnassa...\n\n-- No, mutta perheesi? Onko se suurikin?\n\n-- Ei meitä ole talonväkeä kuin kaksi henkeä, vaimoni ja minä.\n\n-- Niin todellakin ... vaimosi, missä hän on?\n\n-- Ka niin, missäs se eukko onkaan? Mennään tänne saliin ... ota vain\ntupakkasi mukaan, ei se mitään.\n\nElli kuulee heidän tulevan saliin. Vieras tuntuu menevän ikkunan luo ja\nsanoo: \"Kas, kuinka tästä on kaunis näköala järvelle.\" Pastori\nselittää, että tuolta yliskamarin ikkunasta on vieläkin kauniimpi, ja\nsamassa hän tulee ruokasalin ovelle. Ellin tekisi mieli paeta\nkeittiöön, mutta hän jää kuitenkin kalistelemaan veitsilaatikkoa.\n\n-- Täällähän sinä oletkin ... tule nyt sisään, niin saan esitellä...\n\nHän on tullut sisään, on mennyt vieraan luo ja tervehtinyt häntä. Hän\nkuulee vieraan sanovan:\n\n-- Hauska uudistaa vanhaa tuttavuutta ... mehän olemme jo kerran\nennenkin tavanneet toisemme.\n\n-- Terve tulemaan tänne... Niin, minä luulen...\n\n-- Kuinka kauan siitä onkaan, kun sinä silloin kävit vaimoni vanhassa\nkodissa? On kai siitä jo yli puolenkymmenen vuoden, sanoi pastori.\nMuistatko sinä, Elli?\n\n-- Kyllähän siitä jo on... Tehkää hyvin ja istukaa...\n\n-- Ja ajatelkaas, rouva, etten minä tiennyt teidän olevankaan\nnaimisissa, ennenkuin miehenne kertoi siitä nyt tänne tullessamme ...\nminä luulen, etten olisi teitä enää tuntenutkaan...\n\n-- Te olitte silloin niin vähän aikaa meillä.\n\n-- Sinä olitkin, Elli, silloin juuri koulusta päässyt.\n\n-- Niin, ja sitten ei ole satuttu tapaamaankaan, kun minä olen\nmatkustellut ulkomailla ja oleskellut suurimman osan aikaani\nHelsingissä. Täällä maan sydämessä päin en ole käynyt sitten\nensimmäisten ylioppilasvuosieni.\n\n-- Onhan se luonnollista sitten...\n\n-- Olen kuitenkin aina halunnut päästä edes joksikin kesäksi maalle.\nTämä näyttää niin erittäin viehättävältä paikalta. Kun soudimme\nlaivalta tänne, sanoin juuri miehellenne, että tuntuu siltä, kuin\nvoisin täällä kaiken ikäni asua. Olen oikein iloinen, että tulin\nvalinneeksi tämän paikan...\n\n-- Sehän oli hauska, että tulitte ... täällä maalla ei meille usein\ntapahdukaan se ilo, että saamme vastaanottaa vieraita.\n\nPastori oli mennyt kamariinsa, jonne oli tullut joku asiamies. He\njäivät kahden kesken saliin, Elli ja vieras.\n\nHän oli istuutunut nojatuoliin ja Elli toiselle puolelle pöytää sohvan\npäähän tuolille.\n\n-- Kuinka onkaan ... vieläkö isänne elää? ... hän oli niin herttainen ja\nystävällinen vanha ukko.\n\n-- Ei hän enää elä ... hän kuoli kaksi vuotta sitten.\n\n-- Vai on hän kuollut! Me ehdimme puhella hänen kanssaan kaiken maailman\nasioista, ja hän oli hyvin utelias kuulemaan vanhoista tovereistaan,\njoista muutamat olivat olleet minun opettajiani.\n\n-- Niin, hän puhui usein teistä teidän mentyänne ja odotti teitä\npalaavaksikin, niinkuin hän muisteli teidän luvanneen.\n\n-- Olikin minulla se aikomus, mutta muistaakseni eivät matkani enää\nsoveltuneet ... minä matkustin Kajaaniin ja sieltä tervavenheessä\nOuluun.\n\n-- Se kai oli hyvin hauska matka?\n\n-- Ettekö ole sieltä kautta koskaan kulkenut?\n\n-- En ole.\n\n-- Se matka teidän kerran pitäisi tehdä ... en ole missään maailmassa\ntavannut niin omituista luontoa...\n\nHän alkoi kertoa tästä matkastaan, ja Elli huomasi, että hän koetti\nvenyttää sitä pysyäkseen jossain puheenaineessa. Hän tunsi, että hänen\nitsensäkin olisi pitänyt keksiä jotain, mutta hän ei voinut mitään. Hän\noli mielestään ihan typertynyt, vailla ainoatakaan ajatusta. Tuli\npitkänlainen äänettömyys, joka ainoastaan hetkeksi keskeytyi siten,\nettä vieras uudelleen huomautti kauniista näköalasta järvelle päin ja\nElli sanoi siihen jotain myöntävää. Vieras jo turvautui albumiin ja\nalkoi sitä selailla, kun pastori tuli heitä pelastamaan.\n\n-- Kuules nyt, Elli, sinä kai olet keittänyt meille ruokaa?\n\n-- Se on heti paikalla valmis.\n\nElli käytti tilaisuutta poistuakseen. Hänen täytyi päästä hengähtämään.\nHänen piti päästä hetkeksi pois hänen näkyviltään ja kuuluviltaan. Hän\nkiiruhti aittaan ja kellariin noutamaan illallistarpeita. Hän kuuli\nlukkojen vingahtelevan, saranat narisivat, hän kuori kerman\nmaitopytystä ja otti voita astiaan. Sulki taas oven ja kulki pihan\npoikki takaisin keittiöön. Näki herrain siirtyneen salista pastorin\nkamariin, mutta ei uskaltanut katsoa ylös; kuuli helmojensa humisevan\nomituisen vieraasti ja pelkäsi niihin sotkeutuvansa. Sitten tapasi hän\nitsensä puutarhasta nostamasta laseja taimilavan päältä ja keräämästä\nrediisejä. Ne hän virutti vedessä, leikkasi kaalit pois ja asetteli\nhedelmät tarjottimelle. Ja koko ajan tuota kaikkea tehdessään istui hän\nsamalla salissa, näki itsensä siinä harvasanaisena ja saamattomana. Ja\nminkälaisen vaikutuksen hän oli tehnyt vieraaseen? Tietysti hän oli\ntuntunut kauhean typerältä ja vähäpätöiseltä. Eihän hän ollut\nuskaltanut häntä katsoa kasvoihinkaan. Eikä hän oikeastaan muistanut\nhänestä muuta, kuin että vaatteet olivat oudonlaista uutta kuosia:\nsuljettu sininen lyhyt takki ja leveät harmaat mustaraitaiset housut.\nKädet hän myöskin oli nähnyt, kun ne ojentuivat ottamaan pöydältä\nalbumia: ne olivat pienet ja hienot ja mansetit valkoiset ja puhtaat.\nMutta joka sana kaikui hänen korvissaan ja soi jok'ainoa äänen väre,\ntuon tutun, sointuvan äänen. Ponnistaen kaikki voimansa sai hän\nkuitenkin itsensä sen verran rauhoitetuksi, että voi mennä miehensä\nkamariin ja sanoa virallisella emännän äänellä:\n\n-- Herrat ovat hyvät ja tulevat illalliselle.\n\nKutsuttu kiitti häntä ystävällisesti ja melkein tutunomaisesti, ja kun\noli istuttu pöytään, oli Elli yht'äkkiä mielestään vapaampi ja\nvarmempi. Hänellä oli nyt sitä paitsi tekemistä pitäessään huolta\nemännän velvollisuuksista. Herrat jatkoivat alussa keskusteluaan\nvanhoista koulumuistoistaan ja kertoivat niiltä ajoilta kaikenlaisia\njuttuja. Elli otti niihin osaa ainoastaan siten, että joskus naurahti\nmuiden mukana. Hänellä oli nyt tilaisuutta ja rohkeutta tarkastaa\nvierastaan istuessaan häntä vastapäätä. Kaunis ja miellyttävä hän oli\nniinkuin ennenkin, piirteet yhtä hienot ja nuo silmät melkein vielä\nsuuremmat kuin ennen. Tukka oli sama, musta ja hiukan kähertynyt. Mutta\nhän näytti tyynemmältä, heikontuneelta ja kenties hiukan kuluneelta ja\nsurumieliseltäkin noin vilahdukselta, kun ei puhunut. Hän ei nauranut\nääneensä, vaan ainoastaan otsallaan ja silmillään. Kaikki hänen\nliikkeensä olivat varmat ja tarkat ja hän söi sujuvasti ja\nsäännöllisesti. Elli ei voinut olla vertailematta heitä toisiinsa noita\nkahta. Ne olivat täydellisiä vastakohtia toisilleen. Hänen miehensä\npyöreäkasvoinen, punaposkinen, vaaleatukkainen ja lihava, näytti\nhänestä tavallista kömpelömmältä ja sivistymättömältä. Hänen paksut\nkesakoiset kätensä, hänen tapansa syödä, puhua ja nauraa pisti nyt\nsilmään vielä enemmän kuin ennen. Hän muisti niin selvään syyn siihen,\nmiksi he silloin ennen vanhaan olivat tehneet hänestä pilaa ja niin\npian yhdessä liittoutuneet häntä vastaan. Muutamista katseista ja äänen\nvivahduksista luuli hän nytkin huomaavansa vieraassa salattua ivaa, ja\nhänestä tuntui, kuin ei innostus vanhoihin muistoihin olisi ollut\nollenkaan niin todellista, kuin miltä se näytti. Aivan varmaan luuli\nhän huomaavansa, että vierasta vaivasi, kun pastori söi veitsellä ja\npisti sen suoraan suusta voiastiaan. Ja luuliko hän ehkä vain niin,\nmutta siltä hänestä näytti, että vieras illallisen kuluessa yhä enemmän\nkääntyi puhumaan hänelle kuin hänen miehelleen. Yhä pitempään hän sitä\npaitsi alkoi häntä tarkastella, katsoi häneen pitkät katseet, ensin\nhajamielisesti ja sitten tarkemmin ikäänkuin tutustuakseen ja niinkuin\nolisi hakenut mielestään esille joitain vanhoja muistoja.\n\nTeetä juodessa muistui pastorille mieleen, että hänellä oli valokuva\nkaikista samanluokkalaisista, otettu sinä kevännä, jolloin he tulivat\nylioppilaiksi. Hän haki sen käsiinsä, ja siinä ne olivat molemmat,\nMikko Aarnio jo silloin hyväntahtoisen näköisenä nuorukaispallerona,\nOlavi Kalm sitä vastoin hyvin hintelona, pitkänä ja tyytymättömänä. He\nnauroivat toisilleen, ja Kalm kertoi keveästi ja luonnollisesti sekä\nsamalla hiukan ivaten itseään, että hän, silloin kun valokuva otettiin,\noli ollut onnettomasti rakastunut. Tahallaan hän oli vielä\nsynkistyttänyt kasvonsa ja koettanut saada ne niin traagillisiksi kuin\nsuinkin. Tuon jutun hän kertoi Ellin puoleen kääntyneenä ja sai\nhänetkin nauramaan mukanaan:\n\n-- Niin, niin, huokasi hän sitten, kyllä te sille nyt nauratte, mutta ei\nse silloin ollut leikin asia, se oli minun ensimmäinen suuri suruni\nmaailmassa.\n\n-- Ja onko niitä sitten ollut useampiakin? uskalsi Elli kysyä, punastuen\nomaa rohkeuttaan.\n\n-- Niin, suuria surujako! -- naurahti Olavi vastaukseksi.\n\n-- Et sinä ainakaan vielä ole tainnut todenteolla kehenkään tarttua?\nkeskeytti pastori.\n\n-- En ole, minä olen onnellisesti välttänyt kaikki avioliiton uhkaavat\nsalakarit.\n\n-- Mutta ole sinä varuillasi, täällä on paljon kauniita tyttöjä meidän\npitäjässä, pappilassa varsinkin.\n\n-- Erään minä heistä tunnen, tuli laivalla yhtä matkaa kanssani.\n\n-- Olisiko se ehkä ollut Liina? kysyi Elli.\n\n-- Liina se oli, selitti pastori, jäi niin surkeasti katsomaan laivan\nkannelta, kun tämä Olavi nousi laivasta.\n\nHe nousivat pöydästä, ja illallinen loppui hilpeään mielentilaan.\nKädenlyönti, jolla Olavi kiitti Elliä, oli varma ja miehekäs -- niinkuin\nhän itsekin.\n\nKun ilta oli tyyni ja lämmin, mentiin puutarhaan istumaan. Elli heitti\nliinan hartioilleen -- hänellä oli oma kutomansa sininen liina, joka niin\nsopusointuisesti kääriytyi hänen olkapäittensä ympärille -- herrat\nottivat hattunsa ja keppinsä ja sytyttivät sikarinsa. Hän oli nyt\nkokonaan vapautunut, ja ensimmäistä hermostumista oli seurannut\nyht'äkkinen, sanomaton tyytyväisyys. He istuutuivat kiikkulaudalle,\nkeinuivat hiljalleen, mitään puhumatta, kaikki katsellen järvelle ja\nherrat verkalleen puhallellen savuja sikareistaan.\n\n-- Tämä näköala muistuttaa vähän teidän entistä kotianne, rouva.\n\nElli säpsähti iloisesti hämmästyen, sillä hän oli ajatellut juuri\nsamaa.\n\n-- Niin, kyllä se taitaa vähän muistuttaa.\n\n-- Ettekö ole sitä ennen huomannut ... tämä puutarha ensinkin, sitten\ntuo pelto puutarhan ja rannan välissä, joka muistaakseni kasvoi ruista\nsekin ... ja koko ranta muutenkin ... tämä on vain hiukan pienempää ja\nsievempää. Minä rakastan niin kovasti tällaisia pappiloita, niissä on\nniin erityinen muista herrastaloista eroava luonteensa, jonkunlainen\nmerkillinen rauha, jota on vaikea määritellä, mutta joka tuntuu minulle\nkuitenkin aivan heti, kun astun portista sisään ... tai ehkä se tulee\nvain siitä, että on lapsuutensa ja nuoruutensa niissä viettänyt.\n\n-- Tehän olette papin poika?\n\n-- Olen. Ja kun minä vain suinkin voin, poikkean minä matkoillani\npappiloihin niinkuin silloinkin, kun tulin teidän isänne luo aivan\ntuntematonna.\n\n-- Mutta ette te niissä kauan viihdy, ainakin siitä päättäen, että\nteillä silloin oli niin kova kiire meiltä pois.\n\n-- Viivyinhän siellä pari kolme päivää.\n\n-- Ettepähän kuin vähän toista.\n\n-- Emmekös me käyneet yhdessä soutelemassa, ja kun isänne tuli\nnäyttämään kirkkoa, niin kohosimme ylös kellotapuliin katsomaan\nnäköalaa? Muistatteko?\n\nJosko Elli muisti!\n\n-- Te sanoitte niin äärettömästi rakastavanne suuria näköaloja.\n\n-- Niin minä teen vielä nytkin. Jos vain suinkin voin, valitsen\nitselleni asunnot niin, että ikkunasta voi nähdä kauas.\n\n-- Sitten meidän täytyy viedä sinut meidän karjakartanolle, josta näkyy\nkolmen pitäjän kirkot ja vesiä ja metsiä monen peninkulman laajuudelle,\nsanoi pastori, joka koko ajan oli istunut äänetönnä nytkytellen\nkeskellä kiikkulautaa, mikä painui syvälle hänen allaan.\n\n-- Sinne tahdon mielelläni. -- Nyt muistan vielä, että teillä oli silloin\nluettavananne Runebergin \"Hanna\", jonka johdosta me johduimme\nväittelemään rakkaudesta. Te ette sanonut uskovanne, että se voi syttyä\nnoin yht'äkkiä ensi katseen yhteen sattuessa. Minä taas väitin, että\ntuo kohta on yksi Runebergin hienoimpia.\n\nOli niin omituista kuulla hänen puhuvan näistä muistoista, jotka olivat\nEllin salaisuuksia ja joista hän ei ollut kenenkään kanssa puhunut,\nvaan säilyttänyt ne jätteinä elämänsä onnellisimmista hetkistä. Tälle\ntoiselle ne nähtävästi olivat aivan sattumalta mieleen johtuneita,\nniinkuin joiltain kaukaisilta lapsuuden ajoilta, eikä niissä\narvatenkaan ollut hänelle sen suurempaa merkitystä.\n\nMutta pastorilla oli omat muistonsa hänelläkin.\n\n-- Ei puolta vuotta sen jälkeen menimme me kihloihin Ellin kanssa, hän\nsanoa töksähdytti.\n\nOlavi ei virkkanut siihen mitään. Ehkei asia ansainnut hänen mielestään\njatkamista, mutta Elli oli hänelle kiitollinen, ettei hän ruvennut sen\nenemmän kyselemään. Vaistomaisesti hän veti liinan vähän kireämmästi\nhartioilleen.\n\n-- Teidän on ehkä kylmä, kenties menemme sisään.\n\n-- Ei, ei ollenkaan.\n\nMutta kun pastori arveli, että vieras ehkä on matkasta väsynyt, niin he\nnousivat ja lähtivät huoneeseen.\n\n-- Sinulle on valmistettu yliskamari, jossa saat elää ihan valtoinesi,\nteitpä sitten työtä tai nukkumista, mitä vain haluttaa. Eläkä sinä\nhuoli, jos täällä aamusilla liikutaankin, vedä vain unia niin pitkään\nkuin haluttaa. On kai siellä, Elli, kaikki, mitä tarvitaan?\n\n-- On, minä lähetän vain palvelijan tuomaan juomavettä.\n\n-- Kiitoksia vain, kyllä minä tulen hyvin toimeen.\n\n-- Hyvää yötä.\n\n-- Hyvää yötä.\n\nPastori oli heidän seisoessaan porstuassa ottanut rouvaansa\nvyötäisistä, josta tämä heikosti koetti irtaantua. Olavi oli jo\nennenkin huomannut, että hän -- luultavasti ujoudesta -- koetti välttää\nmiehensä lähestymistä.\n\nYliskamari, jonka ikkuna oli pohjoiseen ja jonka sisusta iltarusko\nvielä valaisi, teki Olaviin miellyttävän vaikutuksen, ja hän tunsi heti\nkohta, että hän tulisi täällä hyvästi viihtymään. Hän riisuutui\nverkalleen ja tarkasteli samalla huonettaan. Valkoiseksi piiluttuine\nseinineen, joiden rakoihin oli pistetty tuomen ja pihlajan oksia ja\nkukkia, oli se kuin kesäinen lehtimaja. Oli jonkunlaista hienoa,\nsalaista hyväilyä noissa ikkunaverhoissa ja niiden poimuissa, jonka\nniihin oli jättänyt arka käsi niitä varovasti ja huolellisesti\nlaitellessaan. Ja hänet valtasi tässä tuo sama tunne, joka hänessä oli\nherännyt jo rantaa lähestyessään järveltä päin. Ei hän oikeastaan niin\nselvään ymmärtänyt, mitä se oli, eikä hän sitä sen pidemmälle\najatellut, se leyhähti vain ohimenevänä mielialana ja vaihtui samalla\nmielihyväksi siitä, että hän varmaankin tulee täällä kotiutumaan ja\ntekemään täällä hyvin työtä. Ei mikään häiritse täällä hänen lukujaan,\nhän istuu mukavasti tuossa keinutuolissa, hän kirjoittaa ja nauttii\nolemassaolostaan niinkuin ennen aikaan isän kotona. Ja kun väsyy\ntyöhön, niin laskeutuu hän tuonne alas, jossa hänellä on seuraa sen\nverran kuin hän sitä levokseen tarvitsee. Näistä alkuperäisistä\nmaalaisihmisistä saattaa taas olla hauskuutensa pitkästä ajasta.\n\nHän huomasi kukkasvihon uunin reunalta, otti sen käteensä ja tarkasteli\nsitä. Hieno se on, värit taitavasti järjestetyt, ja hän asetti sen\npöydälle eteensä. Ei, mutta se on todellakin hieno.\n\nHajamielisesti katseli hän maisemaa ja päästeli sitä tehdessään auki\nkauluksensa ja kravattinsa.\n\nTuo Mikko se on entisensä näköinen. Tuuhistunut hän tietysti on\nlihavassa maaperässään, mutta muuten pääpiirteiltään sama. Samat\nviattomat, vähän yksinkertaiset silmät ja samat vaaleat kulmakarvat,\notsa niin luja ja sileä kuin kiilloitettu kivi eikä alkuakaan\nryppyihin... Rouvaa hän ei oikeastaan vielä ollut sen tarkemmin\nhuomannut, eikä sen ulkomuoto vielä ollut oikein painunut hänen\nmieleensä. Mutta nyt hän yht'äkkiä muisti hänen silmänsä ja näki ne\ntuontuostakin itseensä kiinnitetyiksi toiselta puolen pöydän. Ne olivat\nsuuret ja siniset ja haaveksivaiset. Ja vähitellen aukeni siitä koko\nolento hänen eteensä, hän tuli esille eri asennoissaan: hän tarjosi\nteetä vähän pelonalaisesti, heitti liinan sulavasti hartioilleen, kulki\nedellä puutarhaan ja istui kiikkulaudalla lähellä häntä, katsoen\neteensä suoraan järvelle. Vartalo oli hänellä hyvin säilynyt ja\nsäännöllinen, vaikka kenties vähän raskas ja veltto. Ei hän ainakaan\nole tavalliseen papin rouvan malliin, ajatteli hän, niinkuin hänen\ntapansa oli punnita mielessään kaikkia niitä naisia, jotka sattuivat\nhänen tielleen. Hän on paljon kaunistunut siitä, kun hänet viimeksi\nnäin. Ja yht'äkkiä hän näki itsensä istumassa rattailla vanhan pappilan\nrappujen edessä. Verannan ikkunassa oli kalpeat jäykistyneet kasvot,\njotka tuijottivat hänen jälkeensä. Ja nyt hän muisti, että tuo kuva oli\nseurannut häntä jonkun aikaa hänen rattailla istuessaan ja että hän oli\njoutessaan mietiskellyt, oliko tyttö ehkä jo ehtinyt häneen rakastua.\n\nOn se vähän omituista, että se tuo Mikko sai noin sievän tytön. Mutta\nse on kai se vanha tarina apulaisesta ja pappilan neidestä... Kuului\nliikettä alhaalta. Jahah, herrasväki asettuu levolle, sanoi hän\nitsekseen hymähtäen.\n\nHän huomasi olevansa väsynyt ja laittautui nousemaan vuoteeseensa.\n\nSamassa tuli piikatyttö vesikarahvin kanssa. Se oli soma,\nvaaleatukkainen, pyöreämuotoinen ja korkearintainen tanakka tyttö.\n\n-- Kiitoksia, sanoi hän. Mikä on teidän nimenne?\n\n-- Anni minä olen.\n\n-- Olisiko Anni hyvä ja ottaisi tämän takkini ja tomuttaisi sitä\nhuomenaamuna.\n\n-- Rouva käski kysyä, mihin aikaan herralle saa tuoda kahvia.\n\n-- Sanokaa rouvalle, että minä kyllä itse tulen alas juomaan kahvia.\nKuinka pitkään täällä muuten nukutaan?\n\n-- Nousee se rouva jo varemminkin, mutta pastori makaa seitsemään ja\nkahdeksaankin.\n\n-- Vai makaa pastori kahdeksaankin. -- Hyvää yötä, Anni!\n\n       *       *       *       *       *\n\nElli ei vielä voinut mennä levolle. Hänen miehensä olisi tahtonut häntä\ntulemaan, mutta hän sanoi täytyvänsä mennä järjestämään jotain\nruokasalissa.\n\n-- Anna nyt sen olla, kyllähän ne piiatkin.\n\nMutta hän kiiruhti ulos. Hän tunsi tarvetta olla yksin, eikä hän nyt\nmillään muotoa olisi voinut mennä maata, ennenkuin hänen miehensä olisi\nnukkunut.\n\nHän hiipi puutarhaan ja sieltä omaan rantaansa. Ja hän istuutui\nkivelleen tyynen veden partaalla. Maisema, joka lepäsi\nkesäyön-unelmissaan, silmillä hieno verho kesäistä auerta, oli nyt\nniin onnellinen ja tyytyväinen. Nyt olisi hän voinut katsella sitä\nkuinka kauan tahansa, nyt ei hän enää pelännyt, että se tuo hänelle\nmuistoja pettyneistä toiveista tai herättää kaipausta milloinkaan\ntoteutumattomista, niinkuin niin monta kertaa ennen, kun hänen itku\nkurkussa ja sydän pakahtumaisillaan täytyi yht'äkkiä paeta pois tässä\nistumasta. Kuinka hän nyt rakasti tätä hiljaista piilopaikkaansa,\nkuinka se nyt tuntui ikuiselta, uskolliselta ystävältä tämä hänen\nympäristönsä!\n\nKaukaisista salmista tuolta jostain kuului yöllisen kalamiehen soutua,\nja hinaajalaiva hurisi kuin suuri hyönteinen etäisten saarien takana.\nMaan puolella kalkattivat yösyötössä kulkevan karjan kellot.\n\nKauan istui hän tässä, katseli ja kuunteli, arasti välttäen\najattelemasta mitään ja mistään itselleen selkoa tekemästä. Hänelle oli\nkylläksi siinä, että jokapäiväiseen yksitoikkoisuuteen oli tullut\nvaihdos ja että edessä oli jotain uutta ja että se ehkä jonkunkaan\naikaa kestäisi. Tulkoonpahan sitten taas mitä tulee.\n\nSe tunne rinnassaan palasi hän pihaan ruispellon piennarta myöten ja\nhiipi varpaillaan makuuhuoneeseensa, jossa hänen miehensä jo onneksi\noli nukkunut eikä kuullut hänen tuloaan. Hän itse valvoi vielä kauan\nvuoteellaan, silmät suurina katsellen aamuruskosta valkenevaa\npohjoisikkunaa. Vieras oli jo varmaankin aikoja sitten mennyt levolle\ntuolla ylhäällä, koska sieltä ei enää kuulunut mitään liikettä.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nHyvin nukkuneena heräsi Olavi seuraavana aamuna, hauska ja miellyttävä\ntunne ruumiissaan. Oli niin rauhallista ajatella, että tässä nyt on\nniinkuin entisessä vanhassa kodissaan. Tiesi saavansa virua taas\nmonesta ajasta mielensä mukaan, aamiainen odottaa alhaalla ja kahvi\npidetään uunin kolpperossa lämminnä. Kun laskeutuu tuonne alas, niin\notetaan siellä vastaan ystävällisesti hymyillen. Hän oli saanut\nraha-asiansa järjestetyksi niin hyvin, että voi panna pari vuotta kauan\nhaluttuun mielityöhönsä: esteettisen väitöskirjan valmistamiseen. Nyt\nhän saa järjestää kaikki kokoamansa ainekset ja ruveta luomaan jotakin\nomintakeista. Tuntui aivan, kuin olisivat hänen aivonsa kauan seisseen\nratsun tavoin tahtoneet ryöstäytyä täyttä karkuaan menemään. Ei ollut\nelämä hänelle hänen ensimmäisenä ylioppilaskesänäänkään näyttänyt niin\nvaloisalta kuin nyt.\n\nHän hyppäsi ylös vuoteestaan, sysäsi ikkunan auki eikä huolinut\nkiinnittää sitä hakaankaan. Aurinko oli jo korkealla, järvi rasvatyven,\nruispelto aivan liikkumatonna, oksat riippuivat hiljaisina, ja pääskyt\nvain suikkelehtivat sirahdutellen tallin luukusta ulos ja sisään.\nJonkun talonpojan hevonen pudisteli portin takana tiukujaan -- aivan\nniinkuin kotonakin ennen.\n\nHän peseytyi ja pukeutui ja pani ohimennen huomioonsa, että\npyyhinliinat olivat puhtaat ja tukevat ja nurkkiin oli ommeltu rouvan\nnimikirjaimet punaisella.\n\nSuuren ulkovinnin läpi, jossa lakanain alla mahtoi riippua talonväen\nvaatevarasto, laskeutui hän alikertaan. Kahvipöytä oli valmistettu\nverannalle, otettu esille nähtävästi uusimmat kupit, ja keskellä niitä\noli kukkasvihko laitettu samaan henkeen kuin se siellä ylhäällä. Mutta\ntässä oli jotain auki puhkeavaa, helakampaa, iloisempaa ja vähemmän\narkaa. Hän tarkasti sitä, kun rouva ilmaantui salin oveen ja toivotti\nhyvää huomenta.\n\n-- Hyvää huomenta, rouva!\n\nHe kättelivät. Ellillä oli pumpulihame ja edessä vaalea esiliina, jonka\nrintapuoli oli neulalla kiinnitetty poven kohdalle. Hän oli\nmiellyttävä. Piirteet olivat pehmoiset, melkein vienot, ja ainoastaan\nsilmien nurkassa oli jotain kovempaa niinkuin kauan vuotaneiden\nkyyneleiden jäleltä.\n\n-- Kuinka olette nukkunut? kysyi hän.\n\n-- Kiitoksia, erittäin hyvin. En ole vuosikausiin nukkunut niin\nmainiosti.\n\nHän meni ovelle, ja pitäen toisella kädellään pihtipielestä nojasi hän\nulos ulkoilmaan. Aurinko häikäisi silmiä niin, että hänen täytyi\ntoisella kädellään varjostaa kulmiaan.\n\n-- Kylläpä nyt on kirkas paiste!\n\nElli järjesteli kahvipöytää ja katseli häntä tuohon, missä hän nyt niin\nelävästi muistutti itseään silloin ennen aikaan samassa asennossa,\ntuona aamuna Ellin isän kotona. Ja samat olivat hänen sanansakin:\n\"Kylläpä nyt on kirkas paiste!\" Tukka oli vähän harvennut päälaelta ja\npuku hienompi ja muodikkaampi. Silloin hänellä oli ollut pitkävartiset\nsaappaat ja kirjava paidan kaulus. Nyt olivat kengät keveät\nvaatekengät, kaulus kiilloitettu ja siihen sidottu heleänsininen, pitkä\nkravatti.\n\n-- Kuinka kaunis tällainen aamu on, sanoi Olavi kääntyen Elliin, ja\nkuinka toisenlaiseksi kaikki näyttää muuttuneen eilisestään. Ei luulisi\nkoko taloa enää samaksi, mikä se oli eilen.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Siinä oli eilen illalla jotain surullista ja alakuloista, ja nyt\nsiitä ei näy jälkeäkään. Se on kai tämä valaistus...\n\n-- Tai on se teidän oma mielialanne, joka sen tekee.\n\n-- Totta kyllä on, että eilen olin väsynyt.\n\nHän katsahti Elliin uteliaalla kummastuksella, niinkuin ei olisi\ntuollaista huomautusta odottanut. Samassa tuli hänenkin mieleensä kuva\nentisiltä ajoilta, ja hän kysyi leikillisellä vivahduksella:\n\n-- Vieläkö te haaveksitte kauniina kesäiltoina niinkuin ennen?\n\n-- Eihän se enää ole luvallista, vastasi Elli naurahtaen, mutta punastui\nhiukan muistaessaan eilistä iltaa. -- Saako olla kahvia?\n\nRappujen edessä hiekalla oli maannut suuri koira, joka nyt selvittelihe\nkääröstään ja tuli venytellen vierasta tunnustelemaan. Sitten töykkäsi\nse häntä turvallaan polveen ja heilautti vähän häntäänsä.\n\n-- Usko! Anna kättä vieraalle, ystäväni! Kas, että hän antaa ... minä en\nole koskaan ennen saanut häntä suostumaan vieraisiin.\n\nUsko sai sokeria ja antoi silitellä itseään.\n\nPastori ilmaantui samassa toiselta puolen pihaa, paitahihasillaan,\nlyhytvartiset, saveutuneet saappaat jalassa ja luuhkalakki päässä. Hän\nkutsui Olavia mukaansa uimaan.\n\n-- Toimitapa, Elli, meille puhtaat uimalakanat! huusi hän, ja saatuaan\nomansa kääräisi hän sen olkapäittensä ympärille ja alkoi kävellä\nköllytellä edellä rantaan.\n\n-- Ja saippuata! muisti hän mennessään. Juoksuttakaa tytöt saippuata!\n\nHän oli ollut pellolla kyntömiesten luona, ja hiki tippui pitkin poskia\nja punertavaa parran sänkeä.\n\n-- Minä menen aina suoraan sängystä järveen, haasteli hän heidän pellon\npiennarta kulkiessaan. Tavallisessa menossa uin jo tähän aikaan\npäivästä toisen kerran. Olen jo syönyt aamiaisenikin. Aioin tulla sinua\nottamaan jo kello seitsemän, mutta vaimoni kielsi ja tahtoi antaa sinun\nnukkua... Katsohan, kun tuossa jo ruis alkaa heilimöidä... Tästä pitää\njo ensi viikon alussa panna rengit pientaria niittämään... Sinulla\non vielä vanhat akateemiset tapasi, että valvot myöhään ja nukut\npitkään ... oletko sinä kalamies?\n\n-- Kyllähän minä kalastelenkin, kun sattuu.\n\n-- Täällä on hyvät kalavedet. Minä en paljon jouda, menee aikaa muissa\nhommissa, mutta on meillä täydet pyydykset... Elli se välistä pitää\nhuvikseen verkkoja järvessä ja joskus onkiikin hyvällä ilmalla.\n\nOli tultu rantaveräjälle, ja hän pudotti kaikki puut alas, viitsimättä\nkumartua tunkemaan niiden välitse. Ja sitten hän heittihe pehmeässä\npyöreässä juoksussa penkereeltä alas uimahuoneelle.\n\nUimahuone on lämmin, ja järvelle päin avatusta ovesta tulvii auringon\nvalo häikäisten sisään. Seinät tuoksuvat viileää puhdasta puuta, siinä\non veden tuoreutta ja pihkaisen mäntymetsän kiihoittavaa kuivuutta\nsekaisin, ja melkein hekkumallisella tunteella koskettaa jalka\npäivänpaisteesta kuumuneita lattialautoja. Verkalleen ja tahallaan\nviivytellen tuota nautintoa, jota tuottaa hitainen riisuutuminen,\npäästeli Olavi vaatekappaleen toisensa perästä ja asetti ne\nhuolellisesti penkille. Hänen vaatteuksensa oli erityisen aistikasta\nkuosia, yksinkertaista leikkeeltään, tekotavaltaan ja muodoltaan, mutta\nhienoa, tukevaa ja tarkoituksenmukaista englantilaista ainetta.\nLiinavaatteetkin olivat kuin hänen mitallaan tehdyt ja puhtaat ja\npilkuttoman valkeat, niinkuin hän olisi ajatellut sitä mahdollisuutta,\nettä tarpeen tullessa täytyisi voida niissäkin esiintyä. Takin, liivit\nja kauluksen pois pantua oli hän yhtä hienosti puettuna ilman niitä\nkuin niissäkin.\n\nPastori oli suurella vaivalla saanut saappaat jalastaan ja seisoi\nkeskellä lattiaa leveät lahkeet lyhyissä, harmaissa sukanvarsissa.\nHousut olivat putoamaisillaan paksuilta lanteilta ja henkselit\nkierossa. Toisen henkselit herättivät hänen huomiotaan.\n\n-- Näytäpäs ... käännypäs ... minkälaiset sinulla on mäkivyöt ... ka,\ntuommoisten rissain kanssa ... mistä sinä olet ne saanut?\n\n-- Ne ovat Pariisista ... uusinta patenttia.\n\n-- Elähän, nepä ovat helkkarin mukavat ... se juoksee, näenmä, tuo\nnuora noissa rissoissa sitä mukaan kuin kumartuu ... kumarrupas vielä\nvähän ... minunkin pitäisi saada tämmöiset, minulta kun napit tinkivät\nalituisesti raksahtelemaan ... paljonko nämä maksavat?\n\n-- Kymmenen frangia muistaakseni.\n\n-- Onpa niillä hintaa ... onpa vähän hävyttömänlaisesti hintaa ... mutta\nkun ne on patentit ... eiköhän nuo jonkun ajan perästä huojistune?...\nSielläkö ne on tehty nämä housutkin!\n\n-- Siellä.\n\n-- Onkohan tuo oikein lujatekoista tuo vaate?... Mitä kangasta se on?\n\n-- Cheviot'ta.\n\n-- Vai niin, vai seviota ... maksaakohan tuota kyynärä paljon?\n\n-- Koko puku maksoi sata viisikymmentä frangia.\n\n-- Vaan onpahan tuosta vähän ommel ratkennut ... pitää sanoa eukolle,\nettä pistää kiinni ... käytkö sinä villapaidassa kesälläkin?\n\n-- Tämä on niin hienoa, silkinsekaista villaa, ettei se kuumenna.\n\n-- Hienoapa on ... on se minullakin villapaita talvella, mutta heitin\npois silloin kun talvikontinkin, kun tahtoo vähän liiaksi hiottaa\nlihavaa miestä.\n\nHe valmistautuivat heittäytymään veteen, joka oli kirkasta ja puhdasta\nja jonka läpi kuulti hieno, kova hiekkapohja. Pastori joutui ensiksi\nvalmiiksi. Viimeksi riisui hän silmälasinsa uimahuoneen ikkunalle ja\nsukeltautui kuin hylje veteen, puhkuen ja päristen mielihyvästä ja\ntyytyväisyydestä.\n\n-- Huhhuh! kun tämä tuntuu hyvältä hikiseen ruumiiseen. Nakkaapa se\nsaippua sieltä ikkunalta! -- ja intohimoisen nopeilla liikkeillä hankasi\nhän pyöreät, punaiset kasvonsa valkeaan vaahtoon, syöksi päänsä\numpisukkeloon, saippuoi itsensä vielä kerran, huuhtelihe taas ja jäi\nsitten liikkumatonna kellumaan veden päälle selälleen.\n\nOlavi seisoi vielä ovella ja paahteli solakoita, sopusointuisia\njäseniään auringon paisteessa. Sitten nakkautui hän yht'äkkiä notkealla\nheitolla veteen ja ui kauan aikaa umpisokkelossa, ruumis paistaen veden\nläpi. Rauhallisesti kuin vesilintu pudisti hän sitten veden tukastaan,\nja teki sanaakaan sanomatta liukkaasti ja keveästi pitkän kierroksen\nselemmälle.\n\n-- Olet sinä lihonut sitten, kun viimeksi tapasimme, sanoi Olavi, kun he\nolivat nousseet järvestä ja kääriytyneet lakanoihin.\n\n-- Jokohan vähän olisin.\n\n-- Ja yhtä hyvä terveys nyt kuin ennenkin, kun selvisit pahimmasta\nkohmelostasi saatuasi vähän löylyä niskaasi, tai menit, kun oli yö\nvalvottu, suoraan Kaisaniemestä Råberghin luennolle.\n\n-- Kävin minä toki sillä välin kotonakin silmäni pesemässä. Vaan sinä\nolet laihtunut.\n\n-- Kaikkihan laihtuvat ulkomailla.\n\n-- Hyvinkö sinä muuten siellä viihdyit? ... mikäpäs siinä iloisessa\nmaailmankaupungissa, tietäähän sen, jos olit entistä poikaa.\n\n-- Mitenkä niin entistä poikaa?\n\n-- Ei mitään, ilman minä vain leikillä ... joko opit kielen miten?\n\n-- Ymmärrän minä kaikki ja puhunkin tavallisesti.\n\n-- Sinä otit tunteja?\n\n-- Otin tunteja, ja sitä paitsi oli minulla jokapäiväistä harjoitusta.\n\n-- Asuitko perheessä?\n\n-- Asuin omassani.\n\n-- Että mitenkä?\n\n-- Omassa perheessäni...\n\n-- Oliko sinulla tyttö itsepäällesi? kysyi pastori iskien silmää\nlasiensa yli ja naurahtaen viekkaasti.\n\n-- Se on tietty se ... niinkuin kaikilla muillakin.\n\n-- Se on sitä elämäänsä se...\n\n-- Mitäs pahaa siinä on?\n\n-- On siinä toki ... vai niin, vai niin ... no tuota ... se oli näet\nsemmoinen grisetti.\n\n-- Mimmoinen grisetti?\n\n-- Eikös niitä sanota ... mitenkä niitä ... elikkä mitä koketteja ne\non ... niitäpä niitä kameelidaameja!\n\n-- Se oli tavallinen ompelijatar ... muistele vain vähän omia\nylioppilasaikojasi!\n\n-- Mitäs niistä vanhoista nuoruuden hullutuksista ... menisit sinäkin\nnaimisiin, se se on kuitenkin kaikista parasta, kun on oma eukko.\n\n-- Siltäkö tuntuu?\n\n-- Ei se siitään elämä somene, avioelämästä.\n\n-- Vaan somiapa ne olivat nekin ajat, kun asuttiin yhdessä\nVladimirinkadun varrella ja kuljettiin Esplanaadissa iltaisin -- vai\nmitä?\n\n-- Anna niiden olla muistelematta, eläkä viitsi niistä kenellekään puhua\ntäällä maalla, jos satuttaisiin nuorten miesten seuraankin.\n\n-- Mitäpä minä toki niistä, olenkos minä ennenkään puhunut?\n\n-- Etpä et, eipä sillä, eipä sillä ... vai niin, vai oli sinulla oikein\noma nimikkosi siellä ... oliko tuo nuori ja kaunis? ... eipähän\nilman...\n\n-- Olihan se sievä tyttö, niinkuin kaikki pariisittaret.\n\n-- Kaikkihan ne niitä kehuu...\n\nHän katseli, silmät vähän uteliaisuudesta vilkkuen, toveriaan, joka\nrauhallisesti sitoi peilin edessä kravattiaan eikä malttanut, ääni\nvähän epävarmasti värähtäen, olla kysymättä:\n\n-- Onko se totta, kun ne sanovat, että siellä naineet miehetkin elävät\nniinkuin meillä poikamiehet?\n\n-- Puhtaastiko?\n\n-- Eihän, vaan päinvastoin.\n\n-- Totta se on.\n\n-- Monivaimoisuudessa niinkuin turkkilaiset?\n\n-- Ei ollenkaan niinkuin turkkilaiset, sillä nainen Pariisissa on yhtä\nvapaa kuin mieskin.\n\n-- Hyväksytkö sinä ... se on toki epäsiveellistä se vapaa rakkaus.\n\n-- Se on sitä myöten, mitä epäsiveellisyydellä ymmärretään ... kaikkihan\non verrannollista ... maassa maan tavalla.\n\n-- Ei sitä voi puolustaa.\n\n-- Eihän sitä tarvitsekaan puolustaa, mutta ei saa myöskään ahdistaa.\n\n-- Täytyy sitä ahdistaa.\n\nOlavi hymähti itsekseen muistaessaan noita aikoja, jolloin he ystävänsä\nkanssa olivat viettäneet ensimmäisiä iloisia ylioppilasaikojaan\nHelsingissä. Mutta hän oli kuitenkin puhuvinaan totisesti:\n\n-- Myönnä sinä kuitenkin, että tämä nykyinen maailmanjärjestys on varsin\nmukava nuorille miehille, jotka ovat estetyt rakentamasta aikaisia\navioliittoja. Ja ajattele, mikä vaihtelevaisuus ... yhden hylkää ja\n\"ottaa uuden taas\", niinkuin piirihyppylaulussa lauletaan.\n\n-- Ovatko ne sitten niin vain otettavissa? Mitenkä se sitten käy ...\nmillä lailla sinä siihen tutustuit?\n\n-- Tapasin erään tuttavani luona ... ja siitä sitä sitten jatkettiin\ntuttavuutta ... kutsuttiin teattereihin ... tehtiin huviretkiä.\n\n-- Niinkuin ainakin oikeassakin menossa ... ja se oli hupaista elämää?\n\nPastori näytti siltä, kuin olisi halunnut kuulla lisää, enemmän\nyksityiskohtia, mutta Olavi sanoi kuivasti:\n\n-- Tietysti oli hupaista, -- ja otti lakkinsa.\n\n-- Entäs sitten, kun erottiin?\n\n-- Sitten heitettiin hellät hyvästit ja erottiin.\n\nPastori pani housujaan nappiin.\n\n-- Ei se ole kuitenkaan sen veroista, sano mitä sanot, kuin oikea\navioliitto.\n\n-- Sinä olet tyytyväinen tilaasi?\n\n-- En ole vielä päivääkään katunut, puhui hän puoleksi itseään kehuen.\nMainiosti se minulta onnistuikin eikä minun siinä tarvinnut kauan\nkierrellä, ennenkuin osasin oikeaan. Heti kohta, kun olin tullut\napulaiseksi vanhan ukon luo, aloin pitää tyttöä kuumana, ja kun sain\ntämän paikan, niin vietettiin häät ja muutettiin kohta tänne. Muutamat\nne saavat kauankin katsella sopivata, eikä ole sanottu, että sittenkään\nsaavat sen, joka tuntuisi mieleiseltä. Minä kun näin hänet, niin sanoin\nitselleni jo samana iltana -- muistatko, kun silloin tultiin sinne yhtä\nmatkaan -- sanoin, että tuossa se nyt on, enkä lähde edempää katselemaan,\nniinkuin sitten kävikin ... helposti ja ihan itsestään ... luulin minä\nennen, että siinä olisi hankalammatkin mutkat. Olihan se kyllä alussa\nvähän estelevinään, vaan vaikka se ei sitä tunnusta, niin luulen, että\nhänkin jo ensi illasta...\n\n-- Etkö tule jo? sanoi Olavi uimahuoneen sillalta.\n\n-- Tulen minä ... odotahan vain vähäisen, kunnes saan kengät jalkaan. --\nSe on hyvä eukko, jatkoi hän yhä, kevennellen sydäntään, heidän pihaan\nnoustessaan. Hiljainen ja tasaluontoinen. Ei meillä ole ollut mitään\nvastahakoisuuksia, ei aineellisia eikä muitakaan.\n\nOlaville tuli hetkellinen halu muistuttaa ystäväänsä siitä, kuinka he\nhänen nykyisen rouvansa kanssa olivat yhdessä hänelle nauraneet ja\nhäntä hiukan pilkkailleet. Ei tyttö ainakaan silloin ollut vielä\nihastunut. Mutta sitä tämä kunnon mies ei nähtävästi ollut\nhuomannutkaan tai ainakin sen kokonaan unohtanut.\n\nHän oli taittanut ruiskukan tiepuolesta antaakseen sen Ellille, joka\noli tullut heitä vastaan puutarhan portille.\n\nSaattaahan olla, että he ovat hyvinkin onnellisia, että he mainiosti\nsopivat toisilleen ja että rouvakin ihailee miestään yhtä paljon kuin\ntämä häntä.\n\nJa hän nakkasi kukkansa pois, ja kun Elli leikillisesti toruen sanoi:\n\n-- Ei ole minun syyni, että ruoka jäähtyy, -- vastasi hän epämääräisesti\nhymyillen:\n\n-- Ei minunkaan, vaan miehenne, joka on minulle kertonut teidän\nonnestanne.\n\nElli naurahti vähän väkinäisesti, punastui ja meni edellä pihaan.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nAamiaisen syötyä piti pastorin lähteä pappilaan, sillä oli lauantai.\nHän pukeutui, ajoi partansa, paneutui mustaan takkiinsa ja valkoiseen\nhuiviin ja oli yht'äkkiä muuttunut arvokkaammaksi ja ikäänkuin vähän\nviisaamman näköiseksikin. Hänelle ajettiin hevonen rappusten eteen ja\nhän nousi rattaille rengin pitäessä ohjaksia.\n\n-- Viivytkö siellä iltaan asti? kysyi Elli verannalta, jossa hän istui\nja ompeli.\n\n-- Kyllä minä luultavasti viivyn.\n\n-- Me tulemme ehkä sinua vastaan, vai kuinka, herra Kalm?\n\n-- Niin, kyllä minä mielelläni.\n\n-- Saatte nähdä näitä seutujakin.\n\nPastorin mentyä katosi Elli jonnekin sisähuoneisiin, ja Olavi meni\nkamariinsa.\n\nHän tahtoi nyt ryhtyä työhönsä, ja ensi töikseen hän purki\nkirja-arkkunsa ja lateli siitä eteensä kirjavarastonsa. Siinä olivat\nhänen lempirunoilijansa, norjalaiset ja venäläiset, mutta enimmäkseen\noli hänellä kuitenkin nyt mukanaan ranskalaisia, uudenaikaisia teoksia\nyksinkertaisissa, aistikkaissa keltakansissaan.\n\nHänelle sattui käteen Tolstoin Anna Karenina. Siellä täällä sivujen\nlaidoissa näkyi hänen tekemiään muistiinpanoja, huuto- ja\nkysymysmerkkejä. Kun hän ensiksi tutustui teokseen, oli hän tehnyt nuo\nhuomautukset hienoimpiin paikkoihin ja lähettänyt kirjan morsiamelleen,\nsillä hän oli silloin kihloissa. Tyttö oli myöskin tehnyt omat\nmuistiinpanonsa. Hän oli alleviivannut sellaiset kohdat kuin: \"Minun\nrakas ystäväni\", \"Rakkauteni kestää kaikki koetukset...\" \"Hän oli\nnuori, kaunis mies\". Se oli tuntunut vähän äitelältä ja ollut yhtenä\nalkusyynä hänen tunteittensa laimenemiseen. Mutta parastaanhan se\nraukka koetti hänkin. Niin, niin, -- ja hän heitti kirjan pöydälle muiden\njoukkoon.\n\nEräästä kolosta kirjain välissä otti hän esille käärön vanhoja\nkirjeitä. Niissä oli sittemmin keskeytynyt kirjeenvaihto parin neitosen\nkanssa, joihin hän oli tutustunut matkoillaan ensimmäisenä\nylioppilaskesänään. Kirjeet olivat kujeita täynnä, niissä muisteltiin\nkävely- ja veneretkiä ja alla piillyt tunne kävi esille ainoastaan\nkirjeeseen liitetyistä kukkasista, jotka olivat kauan sitten jo\nkuihtuneet.\n\nOli siinä samassa käärössä totisempikin kirjeenvaihto.\n\nUsein hän oli sen aikonut polttaa, mutta kun siinä olivat hänen\nonnellisimmat ja katkerimmat muistonsa, kuljetti hän sitä aina\nmukanaan. Ja miksikäpä olisi hän ne hävittänytkään nuo asiakirjat oman\nitsensä ja tärkeimmän kehityskautensa tuntemiseen! Kuinka sitä oli\nkauan kierrelty toinen toisensa ympärillä, kuinka uskottu ja epäilty,\nerottu ja taas yhdytty! Oli sitten oltu salakihloissa kaksi vuotta,\nvedetty yhtäänne ja kiskottu toisaanne, kunnes kaikki oli katkennut.\nToinen jäi elämään kaukaisessa maaseudussa, toinen riensi taas\nmaailmalle.\n\nSiitä ajasta, joka nyt seurasi, oli jäännöksiä, jotka eivät herättäneet\nkaihoakaan, mutta jotka kuitenkin saivat seurata mukana: pari helyä\nerään helsinkiläisen naisen naamiopuvusta, revennyt hansikas,\njuhlamerkkejä ja joukko nimikortteja, muun muassa eräältä\ntaiteilijattarelta, joka nimensä alle oli kirjoittanut mielilauseensa:\n\"Rein das Herz, hoch der Sinn, rastlos das Streben\". Oli se sitä narrin\npeliään sekin! \"Se, joka ripustaa avujen kyltin rintaansa, se niitä\nharvoin omistaa muuna kuin kauppatavarana\", oli Olavi kirjoittanut\nnimikortin takapuolelle.\n\nMutta iloisimpia ja valoisimpia muistoja herättivät muutamat\nranskalaiset kirjeet, joiden hienosta paperista vielä tuoksui puhtainta\nPariisia. Ne olivat tuoreita muistoja, ja se liitto oli ollutkin kuin\nsointuva valssi. Viikko oli työtä tehty, sunnuntaipäivät yhdessä\nhuviteltu ja tehty retkiä Meudonin ja Fontainebleaun metsiin. Kun olisi\nvoinut jäädäkin sinne! Mutta rahat loppuivat, täytyi lähteä kotiin!...\nNiin no, parasta kai oli, että se oli loppunut, niinkuin oli loppunut.\nJa hän kääräisi kaikki nuo kirjeensä ja muistonsa kokoon, lukitsi\nkirstunsa ja sysäsi sen nurkkaan.\n\nSe surumielisyys, joka tuosta syntyi, antoi vauhtia hänen\najatuksilleen, ja hän rupesi miettimään työtänsä. Täytyihän sitä alkaa\ntehdä totta tästä elämästäänkin, jota oli monet vuodet niin joutavaan\ntuhlannut. Ei häntä ainakaan nyt mikään muu huvittanut. Ja kun hänellä\nvielä oli kesken eräs ranskalainen teos, johon hänen täytyi tutustua,\nennenkuin voi aineeseensa ryhtyä, alkoi hän selailla sitä siitä kohden,\nmihin se oli laivasta noustessa keskeytynyt.\n\nMutta kirja ei kelvannut antamaan hänen ajatuksilleen sitä suuntaa,\nminkä hän itse olisi tahtonut niille antaa. Siinä oli hehkuva kuvaus\nkahden hengen kesänvietosta maalaishuvilassa. Molemmat he olivat\npujahtaneet maailmaa pakoon viettämään lyhyen kesänsä toistensa kanssa.\nKävelyjä, soutoretkiä ja pitkiä hämyhetkiä huvilan puutarhassa! Se oli\nsalattava suhde, jota he jo vuosien kuluessa olivat tällä tavalla\nylläpitäneet... Jospa olisi sellainen idylli täälläkin mahdollinen,\najatteli hän laskien kirjansa pöydälle ja sytyttäen paperossin. Ja hän\nhaaveksi sen itselleen oman mielensä ja omain taipumustensa\nmukaiseksi... \"Tälläinen rauhallinen paikka, jossa he molemmat -- hän ja\njoku toinen -- elelisivät aivan erillään muista kukin toimissaan, tuon\ntuostakin tavaten ja mennen soutelemaan tai kävelemään ... se kestäisi\nniin kauan kuin kestäisi, ei mitään muita siteitä eikä velvollisuuksia\nkuin rakkauden...\"\n\nYlisille tuovissa rappusissa kuului askelia, jotka tuntuivat olevan\nrouvan. Hän liikkui perempänä vaatteiden välissä, järjesteli jotain ja\nlaitteli, mutta ei tullut näkyviin... \"Hän siellä vain käyskelisi, minä\ntässä näin istuskelisin, hän tulisi tänne sitten...\"\n\nMutta kun Elli meni oven ohi, päätään kääntämättä, niinkuin ei olisi\nollut tietävinäänkään, että hän oli täällä, haihtuivat nämä haaveet, ja\nhiukan harmissaan pudisti hän ne pois, kun taas alkoivat tulla.\n\nHän istui ylhäällä lukien aina siihen saakka kun hänet kutsuttiin\npäivälliselle.\n\nAterialla ei ollut muita kuin he kahden. Suhde oli vähän jäykkä ja\nvieras. He koettivat peittää sitä sillä, että puhelivat yhtämittaa ja\nkävivät asiasta toiseen. Puhuttiin maalaiselämästä ja sen hauskuudesta\nyleisin puheenparsin, verrattiin sitä kaupungin elämään ynnä muuta\nsiihen suuntaan.\n\nJa syötyä he taas erosivat.\n\nMutta illemmalla tuli Olavi alas ja kysyi, eikö mentäisi kävelemään.\n\nHe lähtivät kävelemään maantietä myöten kirkolle päin. Pistäytyen\npienestä portista tulivat he lehmitarhalle, jossa parhaillaan oltiin\nlypsyllä. Ilta oli lämmin, surviaiset hyppelivät ilmassa, sittiäiset\nkaiveskelivat maantien mullassa ja pyrähtivät siitä sitten lentämään.\n\n-- Nyt on kaunis ilta, sanoi Olavi puheen aluksi.\n\n-- Erinomaisen kaunis! vastasi Elli, iloisena, että oli päästy puheen\nalkuun. Ei ole ollut koko kesänä näin lämmintä ja tyyntä.\n\n-- Minne viepi tuo metsätie?\n\n-- Se vie erääseen mökkiin vähän matkaa metsän sisässä.\n\n-- Se näyttää hyvin hauskalta, niinkuin olisi siellä kauniita paikkoja\ntaampana.\n\n-- Mistä te sen arvaatte? Niin onkin! Se jatkuu sitten sydänmaan halki\nja menee meidän karjakartanolle Koivumäellä. Se näkyy tältä maantieltä,\nkun menemme vähän matkaa vielä.\n\n-- Onko sinne pitkältäkin tuonne kartanolle?\n\n-- On sinne liki peninkulma.\n\n-- Sinne pitäisi meidän todellakin kerran mennä.\n\n-- Niin, voimmehan mennä, milloin teille vain soveltuu.\n\n-- Te kai tunnette hyvinkin kaikki nämä seudut?\n\n-- Kyllä minä tässä ympäristössä tunnen melkein joka kiven ja kannon.\n\n-- Yksinkö te täällä harhailette?\n\n-- Yksinpä minä enimmäkseen.\n\n-- Te kai viihdytte hyvin täällä, jos kerran luontoa rakastatte?\n\n-- Enhän juuri tiedä ... milloin paremmin, milloin huonommin. Kyllähän\nsitä joskus liikkuisi ulompanakin.\n\n-- Oletteko käynyt Helsingissä?\n\n-- En koskaan.\n\n-- Ettekö koskaan! Teidän pitäisi tulla sinne kerran.\n\n-- Kuinkapa sitä tulisi ... on niin vaikea päästä, eikä minulla ole\nsiellä ketään tuttuja... Vaan kyllä minun välistä tekisi kovasti\nmieleni, varsinkin talvella. Ne talvet ne ovat täällä maalla kauhean\npitkät.\n\n-- Niin ne taitavat olla ... olen usein ajatellut, kuinka ihmiset\nollenkaan saavat ne kulumaan. Onko täällä edes mitään seuraelämää?\n\n-- Ei juuri muulloin kuin joulun aikana.\n\n-- Te kai luette?\n\n-- Sehän se onkin melkein ainoa ajanviettoni.\n\n-- Mitä kirjailijoita te olette lukenut?\n\n-- Olen minä lukenut kaikenlaista ... mutta viime aikoina enimmäkseen\nnorjalaisia ja ruotsalaisia.\n\n-- Mitä pidätte niistä?\n\n-- Kyllä minä niistä, varsinkin Jonas Liestä. Ensin tuntuivat ne minusta\nniin kovin kummallisilta, minä olin aivan sekaisin heidän\nmielipiteistään enkä oikein ymmärtänyt mitä ajatella.\n\n-- Heillä on omat ihanteensa ja omat katsantotapansa.\n\n-- Olisi välistä tehnyt mieli väittää vastaan. Mutta ei ole täällä juuri\nketään, kenen kanssa keskustelisi. Eivät ne täällä juuri niistä välitä.\nEi voi puhua mistään oikeasta asiasta, vaikka kuinka haluttaisi.\n\nHe kulkivat toinen toisella puolen tietä ja katselivat suoraan eteensä.\n\n-- Onhan aina hauskempi, jos on joku, jonka kanssa voi ajatuksiaan\nvaihtaa. Silloin tulee paljoa paremmin selville siitä, mikä on oikeaa\nja mikä väärää.\n\n-- Niin se kyllä on. Joskus tuntuu siltä kuin kaikki olisi, niinkuin\nolla pitää, mutta sitten taas näyttää, kuin kaikki olisi ihan hullua.\n\n-- Kyllä se on tuo hyvin luonnollista, ja minä sen hyvinkin ymmärrän.\nMutta vähitellen olen minä tullut siihen, ettei saa olla mitään\nperiaatteita, vaan otan kaikki asiat, niinkuin ne tulevat minua\nvastaan.\n\n-- Helppohan teidän on, joka aina saatte liikkua ja aina ottaa vastaan\njotain uutta. Mutta me, joiden täytyy tyytyä aina yhdessä kohden\nolemaan, me haluaisimme jotain erityistä, josta voisimme pitää kiinni.\n\nHän on miettinyt tuo, ajatteli Olavi. Se oli itsenäinen ajatus. Ja\nhänessä on jotain. Hän siirtyi keskemmälle tietä, vähän likemmäksi\nElliä. Sen kasvot näyttivät nyt syvemmiltä kuin ennen ja silmät\nsuuremmilta. Ja Olavi tuli melkein hyvälle tuulelle. Hän oli siis\nkuitenkin ollut oikeassa. Ne eivät soinnu yhteen nämä kaksi. Tuollaiset\npuheet ovat aina varma merkki siitä. Hänen miehensä ei tietysti käsitä\nhäntä eikä voi tyydyttää häntä.\n\nEtäämpänä tien pohjassa valaisi aurinko puita ahon laidassa mäen päällä\nja valkeapäinen punainen virstanpatsas heloitti illan paisteessa. Siitä\noli laaja näköala kaikille tahoille. Takaapäin näkyivät Tyynelän katot\nja pellot ja lehmisavu sekä suuret järvenselät. Edessäpäin laski\nmaantie laaksoon, jossa oli kirkko ja pappila ja toisella puolen\nkirkonkylän alangon maantie nousemassa toisen mäen harjalle. He\npysähtyivät siihen, istuutuivat virstapylvään juureen maantieojan taa\nkivelle ja katselivat hetken aikaa silmäinsä alla olevia seutuja, joita\nElli osoitteli, näytteli ja nimeltään nimitteli.\n\nAlkoi palata kirkkomiehiä iltakirkosta. Jotkut tulivat hevosella,\ntoiset jalkaisin. Mäkeä ylös noustessaan eivät heistä useatkaan\ntiepuolessa istuvia huomanneet. Pienillä rattailla istui muuan nuori\nnainen pienen kirkassilmäisen tyttönsä kanssa. Kun Elli sanoi heille\nhyvää iltaa, pysähyttivät he hevosensa. Nainen oli kaunis ja\npuhdaskasvoinen, piirteet sivistyneet ja hienot. Hän vastasi iloisesti\ntervehdykseen ja katseli ujostelematta ympärilleen.\n\n-- Iltakirkostakos Johanna tulee?\n\n-- Niinhän me tulemme.\n\n-- Oletteko meille menossa?\n\n-- Sinnehän me aioimme yöksi. Tässähän olisi tämä teidän hevonenkin ...\neikö rouva tunne?\n\n-- Onko se meidän... -- Kas kuinka se on lihonut!\n\n-- Pastori laittoi sanan viikolla, että tarvittaisiin hevosia\npeltotöihin. Se on taas niin ylpeä, ettei tahdo saada hallituksi...\nEikö rouva tahdo ajaa, niin me nousemme kävelemään?\n\n-- Menkää te vain edeltä, me odotamme tässä pastoria ... tämä on yksi\nvieras maisteri Helsingistä ... joko siellä loppui iltakirkko?\n\n-- Kyllä se jo loppui, mutta pastori jäi vielä rippikirjoitusta\npitämään...\n\n-- No, mitäs muuta kuuluu Koivumäelle?... Kuinka isäntä jaksaa\n\n-- Kiitoksia vain ... hyvästihän siellä on ... sai se Matti jäädä sinne\nkotimieheksi ... eikös rouva tule pian sinne käymään? ... me on jo\nsinne teitä joka viikko odotettu.\n\n-- Kyllä me ehkä nyt pian tulemmekin.\n\n-- Se oli meidän karjakartanolta, selitti Elli, kun Johanna oli lähtenyt\najamaan. Se on tuolla korkealla mäellä, minne äsken kääntyi tie lähellä\npappilaa. Näettekö, se näkyykin nyt tästä, jos katsotte tuonne, nyt\njuuri heloittaa pirtin ikkuna ... ettekö näe?\n\n-- Nyt näen... Hän oli hyvin miellyttävän näköinen.\n\n-- Niin hän onkin ... hänellä on pieni romaaninsa ja senkin tähden pidän\nminä hänestä. Hänen isänsä, joka on varakkaan talon omistaja, hylkäsi\nhänet, kun hän meni naimisiin köyhän renkimiehen kanssa. Kun tuo mies\noli palvellut meillä useampia vuosia, niin annoimme hänelle mökin\npaikan metsäsarallamme, ja siellä he ovat tehneet työtä niin, että nyt\ntulevat varsin hyvin toimeen. Heidän elämänsä on minusta oikein\nmallielämää. Joka kesä oleskelen heidän luonaan jonkun viikon ja nautin\nsiitä, että on ainakin kaksi onnellista maailmassa. He kehuvat minulle\nvuorotellen toisiaan, ja minä olen siinä suhteessa heidän molempain\nuskottunsa.\n\n-- Sitä on siis kansankin kesken tuollaista rakkautta?\n\n-- Siellähän sitä vasta onkin. He rakastavat toisiaan vieläkin niin,\nettä ikävöivät aivan surrakseen, jos tapahtuu, että miehen talviseen\naikaan täytyy liikkua työansioilla.\n\n-- Se, minkä luulen tekevän, että kansanlapset useinkin tulevat niin\nhyvin toimeen avioliitossaan, on kai, että mies ja nainen ovat\nperehtyneet toinen toisensa alaan, että he ovat huvitetut toistensa\ntoimista ja voivat askareissaan niin hyvin toisensa ymmärtää ja\ntäydentää. Juuri siihenhän nykyaika naisemansipatsioneineen ynnä\nmuineen pyrkii.\n\nElli oli taittanut oksan ja ruopi sillä sammalta kiven päältä.\n\n-- Se on kyllä totta, sanoi hän puoleksi itsekseen. Sitä en ole tullut\nennen ajatelleeksi.\n\n-- Mutta ettekö ole huomannut, kuinka vähän meidän säätymme miehet ovat\nhuvitetut naisten tehtävistä ja päinvastoin? Siitä ei voi syntyä mitään\nlikempää suhdetta eikä mitään varsinaista yhteiselämää. Eikä ole kumma,\njos ennen pitkää niin monessa avioliitossa syntyykin kyllästys ja\nikävystyminen.\n\n-- Niin, kyllä kai se on siinäkin.\n\n-- Vaan etupäässä vaikuttanee kuitenkin onneen tai onnettomuuteen\navioliitoissa se, miten puolisojen luonteet sopivat toisiinsa: jos ne\novat n.s. yhtä maata, niin löytävät he aina yhtymätilaisuuksia, vaikka\nulkonaiset harrastukset olisivatkin erilaiset.\n\nHän näkyi ymmärtävän tuo ... ja Ellin olisi yht'äkkiä tehnyt mieli\npuhua hänelle itsestään. Hän hakkasi vähän hermostuneesti vitsalla\nkenkänsä kärkeä ... kaunis jalka muuten ja nilkasta virheetön, ajatteli\nOlavi sitä katsellessaan.\n\nMutta hevosen korvat nousivat esille mäen törmästä maantien ja taivaan\nrajasta, sitten tuli pää ja koko hevonen, vetäen pastoria mäkeä ylös.\nHän ei huomannut heitä, ja Elli ajatteli hänen antaa ajaa ohitse. Mutta\nyht'äkkiä hän muuttui, pudisti lehdet ja poimimansa heinät helmastaan\nja nousi ylös.\n\n-- Iltaa, sanoi hän.\n\n-- Kah, täälläkö te? ... minä jo aloin teitä tähystellä ... tuletteko\nrattaille?\n\n-- Menettekö, rouva?\n\n-- En minä, minä mieluummin kävelen.\n\n-- Minä kävelen myös.\n\n-- No, ja mitäs kuului pappilaan?\n\n-- Siellä kyseltiin meidän vieraasta ja kutsuttiin huomenna tulemaan\npäivällisille.\n\n-- Oltiin tietysti hirmuisen uteliaita, sanoi Elli.\n\n-- Liina lähetti terveisiäkin.\n\n-- Kiitoksia vain.\n\n-- Hän näkyy olevan sinusta kovasti huvitettu.\n\n-- Todellakin?\n\n-- Kuinkas olet muuten saanut päiväsi kulumaan?\n\n-- Hyvinhän se on mennyt.\n\n-- Herra Kalm on koko ajan istunut kamarissaan lukemassa.\n\n-- Ettekö siis tule ajamaan?\n\n-- Emme; aja sinä vain edeltä, me kävelemme.\n\nPastori nykäisi hevostaan ja lähti ajamaan. Elli ja Olavi kulkivat\npaluumatkalla melkein äänettöminä. Pitemmillä aukeilla näkivät he\npastorin ajavan edellään. Ellistä tuntui hän nyt vielä vieraammalta\nkuin ennen. Niinkuin olisi ollut joku outo kulkija, jonka kanssa\nhänellä ei ollut mitään tekemistä eikä mitään yhteistä. Se tunne kävi\nhänelle vielä selvemmäksi kuin ennen, sillä nyt oli hän ymmärtävinään\nsyynkin siihen. Eihän heillä ollut mitään yhteistä, ei minkäänlaista\nmielipiteiden vaihtoa, eivätkähän luonteetkaan olleet samanlaiset. Hän\noli useinkin miettinyt ja hakenut jotain syytä nurjuuteensa, joka\nmonestikin oli tuntunut hänestä väärältä. Nyt oli hän melkein iloinen\nsiitä, että oli sen löytänyt, ja kaikki tuli sen johdosta kuin\nluvallisemmaksi.\n\n\n\n\nV.\n\n\nPappilan nuoret istuivat sunnuntaiaamuna verannalla ja katselivat\nhuvikseen pihan läpi astelevia kirkkomiehiä. Heitä oli rovastin kaksi\ntytärtä, joista toinen, Liina, oli vähän yli kahdenkymmenen ja kävi\njatko-opistoa. Hän oli valmis helsinkiläinen ja pukujensa, käytöksensä\nja mielipiteittensä vuoksi pitäjän kaikkein muiden naisten esikuva ja\njohtaja. Ja herroista valtasi hän aina parhaat omalle osalleen jättäen\nmuille tähteet. Toinen tytöistä oli vähän yli viidentoista ja kävi\nvasta lähikaupungin tyttökoulua. Nuoria herroja ei ollut kuin yksi. Hän\nvalmistui hiljalleen maisteriksi, ja häneen oli rakastunut tuomarin\nneiti, joka kävi pappilassa joka sunnuntai ja usein viikollakin. Yhtä\nuuttera vieras oli kansakoulunopettaja Tavelakin, joka oli rakastunut\nvanhimpaan tyttäreen, mutta jota tämä, yhtä vähän kuin muutkaan, tuskin\nhuomasikaan. Hän istui vaatimattomana ja äänetönnä, sill'aikaa kun muut\npuhuivat.\n\nVieraan herran yht'äkkinen tulo paikkakunnalle, jossa harvoin näkyi\nmuita kesävieraita kuin oman pitäjän nuoria, oli herättänyt erityistä\nhuomiota.\n\nNeiti Liina, joka oli palannut kaupungista samalla laivalla kuin hän,\nkertoi, että hra Kalm oli hienosti puettu herra, mustatukkainen, somat\npienet viikset, ja kiikari kupeella riippumassa. He olivat jo\nHelsingissä kerran tavanneet toisensa ja tulleet esitellyiksi, nyt oli\nhän tullut puhelemaan laivassa ja kauan aikaa he olivat keskustelleet\nkaikenlaisista asioista kävellessään edestakaisin peräkannella. Oli hän\npuhunut ulkomaanmatkoistaankin, kertonut Eiffeltornista, bulevardeista\nja ranskalaisten naisten erinomaisesta pukeutumistaidosta. Hymyily oli\nhänellä hyvin kaunis ja miellyttävä, ja hän sanoi jäävänsä tänne koko\nkesäksi. Kun pastori tuli häntä venheellään noutamaan keskeltä selkää,\noli hän hypännyt laivasta alas niin notkeasti kuin merimies.\n\n-- Hän on vanha voimistelija, sanoi nuori herra avonaisen ikkunan läpi\nruokasalista, jossa hän, vast'ikään ylös noustuaan, söi aamiaista\nyksinään ja joi kahvia, jota oli häntä varten pari tuntia pidetty\nuuninkolpperossa lämpimänä.\n\n-- Tunnetko sinä hänet, Kaarlo?\n\n-- Tunnen.\n\n-- Mikset ole sitä ennen sanonut?\n\n-- Tahdoin kuulla sinun häntä ensin ylistelevän ... nähtävästi olet sinä\njo häneen aivan ihastunut...\n\n-- Ihastunut! Pitääkö aina olla ihastunut, jos lausuu jostain herrasta\nmielipiteensä? Tehän sitä paitsi itse pyysitte kertomaan, millainen hän\non. Ja tiedän minä sitä paitsi, että hän on ollut kaksi kertaa\nkihloissakin.\n\n-- Ei kaksi kolmannetta!\n\n-- Ole vait siellä!\n\nNuori herra oli jo lopettanut aamiaisensa ja tuli paperossia poltellen\nmuiden joukkoon. Rovastikin, pienikasvuinen, hyväntahtoinen ja viisaan\nnäköinen vanhus, pistäytyi sinne hetkeksi ja hymähti nuorten puheille.\nRuustinna kävi hänkin katsomassa, eikö kirkkovieraita jo alkaisi näkyä\nportin taa ajavaksi.\n\nJa yht'äkkiä kuuluikin tuttujen rattaiden ritinää kirkkoon vievältä\nlehtikujalta. Pastorin ajopelit samassa seisahtuivat portin taa.\n\n-- Juokse, Liina, avaamaan!\n\n-- Juokse itse!\n\nNuori herra lähtikin menemään, mutta samassa näkyi Olavi hyppäävän\nmaahan ja avaavan portin.\n\nSill'aikaa kun pastori ajoi hevosen tallin eteen, tulivat Elli ja Olavi\nsisään. Kun oli esitelty ja tervehditty, pyydettiin vieraat astumaan\nhuoneeseen. Naiset menivät saliin, herrat poikkesivat eteisestä\nrovastin kamariin.\n\n-- Olipa hauska sinuakin tavata ... aiotko viipyä täällä koko kesän?\nsanoi Kaarlo tarjotessaan tupakan.\n\n-- En tiedä varmaan, miksi nyt tässä näyttäytyy...\n\n-- Sinä aiot lueksia?\n\n-- Niinhän olisi aikomukseni...\n\nSytyttäessään paperossia ja viedessään tulitikkua uunin eteen katsahti\nOlavi ohimennen saliin. Liina oli tarttunut Elliä vyötäisiin ja\npyöräytti häntä pari kertaa ympäri huudahtaen:\n\n-- Ei mutta, kuinka sievä sinä olet!\n\nJo aamulla kotoa lähdettäessä oli Olavinkin silmiin pistänyt, että\nrouva oli ottanut ylleen uuden vaalean kesähameen, kiinnittänyt kukkia\nhattuunsa ja sitonut siihen uuden hienon harson.\n\n-- Liina, Liina! Ihanhan sinä saat minut pyörtymään! kuuli hän Ellin\nnauravan.\n\n-- ... minulla on täällä väitöskirja tekeillä ja hyvä olisi, jos saisin\ntänä kesänä osankaan valmiiksi.\n\n-- Sinä tulit keväällä ulkomailta?\n\n-- Kesäkuussa sieltä palasin...\n\n-- Hän on minun mieheni vanha koulutoveri, kuuli hän taas Ellin salissa\nvastailevan neiti Liinan kysymyksiin. On hän kerran ennenkin käynyt\nmeillä, minun kotonani nimittäin... Niin, tehän kuuluitte tulleen\nsamalla laivalla... Miksei, hauskaahan se on, kun saa lisäseuraa ....\nkernaasti hän minun puolestani saa tulla tänne...\n\n-- Tästä kulkee vanha kirkkotie läpi pihan, selitti Kaarlo, kun Olavi\nkääntyi katsomaan ikkunasta ulos kartanolle.\n\nSamassa tuli pastori sisään, otti kamman taskustaan ja alkoi sukia\ntukkaansa.\n\n-- Tässä se vasta pappila on ... puustelli ja huoneet parhaita\nSuomessa, puhui hän ja alkoi siivota piippua, joita oli kymmenkunta\nsuurempia ja pienempiä erityisellä hyllyllä. Saatuaan sen reilaan meni\nhän kansliahuoneeseen tervehtimään kirkonpalvelijoita, jotka istuivat\nseinämillä ja joivat kahvia.\n\nOlavi ehdotti, että mentäisiin verannalle, ja he istuutuivat Kaarlon\nkanssa sinne tupakoimaan. Siitä oli laaja näköala yli tasaisten\npeltojen, joiden takana kulki maantie edempänä olevan mäntymäen\nrinnettä laskeutuen. Pihamaa oli avara vihreä neliö, jonka toisella\nsivulla oli tukevia aittarakennuksia ja iso-ovinen kärryliiteri,\ntoisella puolen huvimetsikkö haapoineen, koivuineen ja marjapensaineen.\nPihan läpi kulkeva oikotie vei verannan rappujen ja kansliahuoneen oven\neditse suurelle ajoportille, josta jatkui kirkolle saakka tuuhea\nkoivikkokäytävä, minkä rippikoululapset monta vuosikymmentä sitten\nolivat siihen istuttaneet.\n\nOlavi ja Kaarlo olivat osakuntalaisia ja vanhoja tuttuja Helsingin\najoilta, vaikka Olavi olikin muutamia ylioppilasvuosia vanhempi. Niissä\npiireissä, jotka harrastivat kirjallisuutta ja kansallisia rientoja,\noli Olavilla ollut jonkunlaisen arvostelija-johtajan asema, ja vaikka\nhän ei itse mitään luonut -- yhtä vähän kuin muutkaan -- määräsi hän\nkuitenkin sen hengen ja mielipiteiden suunnan, mikä milloinkin oli\nvallalla. Ensi ylioppilasvuosina oli Snellman ollut kaikkien ihanne,\nsitten norjalaiset kirjailijat, Georg Brandes ja Strindberg, myöhemmin\nvenäläiset ja lopuksi ranskalaiset. Arvostelu olevista oloista ja\nihmisistä oli aina ankara, mutta kun ei ryhdytty juuri minkäänlaisiin\ntoimenpiteisiin tai mullistushommiin, vaikutti se takaisin\narvostelijoihinsa niin, että heistä tuli ainoastaan blaseerattuja,\nteräväpäisiä epäilijöitä. Lueksien hiljalleen ja valmistuen johonkin,\noikein tietämättä mihin, pysyttelivät varakkaammat Esplanaadin\nkantajoukkona; varattomammat taas velkojen ja vekselien ristiaallokossa\ntaistellen joko joutuivat haaksirikkoon tai vähitellen ajautuivat pois\nnäkyvistä jollekin pienelle virkakarille.\n\n-- No, ja kuinka sinä viihdyt täällä? Mitenkä oikein tulit tänne\ntulleeksi?\n\n-- En tiedä oikein itsekään, kuinka se pisti päähäni. Tulin ensin\nkaupunkiin ja siellä muistin vanhan koulutoverini Mikko Aarnion.\nKirjoitin ja kysyin, enkö saisi tulla hänen pappilaansa. Ajattelin,\nettä täällä olisi mukava oleksia, ja siltä kyllä näyttääkin ... luulen\ntulevani täällä hyvästi viihtymään. Tuo rouva näyttää muuten\nmiellyttävältä ihmiseltä.\n\n-- Ei hän ole hulluimpia.\n\n-- Hänessä on jotain erityisen hienoa ja salaperäistä, jotain hillittyä\nsurumielisyyttä ... luuletko, että ne ovat onnelliset, hän ja hänen\nmiehensä?\n\n-- Semmoinen mies kuin pastori on aina onnellinen, mutta mitä rouvaan\ntulee, niin en tiedä, mitä erityistä syytä hänellä olisi olla asemaansa\nihastunut...\n\n-- Siltä minustakin näytti jo heti ensi iltana, etteivät \"nuo kaksi\"\njuuri ole luodut toisiaan varten. En ole koskaan huomannut, että hän\nkatsoisi miestään silmiin tai häntä ensiksi puhuttelisi.\n\n-- Seurassa voi hän välistä olla hyvinkin vilkas ja vapaa, mutta kun\nmies tulee sisään, niin vaikenee ja jäykistyy hän kohta niin, että sen\nvieraatkin ovat huomanneet. Puhutaan muuten, en tiedä, lieneekö sitten\ntotta, että hän otti hänet vain jonkun ottaakseen.\n\n-- Niinpä niin, sanoi Olavi pitkäveteisesti, vähän ajatuksissaan. Vai\nniin, vai todellakin! lisäsi hän sitten vilkkaammin ikäänkuin selviten\njohtopäätöksissään.\n\nHeidän istuessaan olivat papit ja kirkonpalvelijat tehneet lähtöä\nkirkkoon ja menivät sinne jalkaisin pitkässä jonossa kulkien keskellä\nkoivukäytävää.\n\n-- Menemmekö mekin ehdotti Olavi. Olisi hauska katsella kirkkoväkeä.\n\nSamassa tulivat naisetkin verannalle, ja lähdettiin yhdessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoivukäytävä vei kirkkomäelle saakka. Hevosia oli sidottu aitovarsille\nja kirkon seinämille. Kirkon ovien edustalla seisoskeli joitakuita\nkirkkomiehiä, jotka eivät olleet viitsineet mennä sisään ja jotka nyt\npaikoiltaan hievahtamatta katselivat pappilasta päin tulevaa\nherrasväkeä. Avonaisen kirkon ikkunan läpi näkyi alttari, josta kuului\npastorin ääni, parhaillaan rippisaarnaa pitämässä. Suntion korkea otsa\npaistoi sakastin ikkunasta. Tapulin luukut olivat suljetut muut paitsi\nkeskimmäinen, jonka aukossa suurin kello riippui kuin torkkuva, leväten\näskeisistä vaivoistaan.\n\nKun oltiin menossa tapulin holvin alaitse kirkkomaalle, keksi neiti\nLiina, että mentäisiin ylös katsomaan näköalaa ja kelloja. Elli vähän\nesteli, mutta kun Olavi kehoitti tulemaan, niin tuli hän heti.\n\nRappuset olivat pimeät ja kahden puolen niitä ammotti syviä, mustia\nkuiluja. Mutta ylhäällä löi vastaan heleä valo, niin että silmiä\nhuikaisi. Ylös tultua hypittiin penkeille, huudahdeltiin näköalalle\nsekä yhdeltä että toiselta puolen ja alettiin puuhailla kellojen\nkimpussa. Tavailtiin hämäriä valukirjaimia ja koeteltiin saada selkoa\nvuosiluvuista. Sitten tahdottiin saada suuren kellon kieltä hiljalleen\nlaitaan kalahtamaan. Naiset istuivat jokainen vuorostaan hihnan\nmutkaan, jota joku herroista toisesta päästä kannatti. Mutta eivät he\nsittenkään saaneet kellon paksua alahuulta nousemaan tarpeeksi ylös.\n\nElli oli eronnut muiden seurasta. Hän seisoi ja nojasi luukkuun\nkatsellen alas tyyneen maisemaan.\n\nOlihan tämä nyt taas melkein samanlaista kuin _silloin_, kauan sitten.\nHän muisti taas nuo sanat: \"On sentään hauskaa rientää ulos avaraan\nmaailmaan!\" Mutta nyt oli hän kuitenkin tullut takaisin, hänen äänensä\nkuului aivan likeltä tuossa takana. \"Mitäs, jos hän olisi tullut tänne\nminun tähteni, minua ajatellen!\" Ehkei hän itsekään tiennyt oikeata\nsyytä tuloonsa. \"Ehkä ovat minun ainaiset ajatukseni ja toivotukseni\nhäneen vaikuttaneet hänen sitä tietämättä\". Olihan hän siitä jotain\njossakin lukenut, että sielut sillä tavalla vaikuttavat toisiinsa\npitkien välimatkain päästä... Ja hän nukahdutti itsensä hetkeksi tähän\nuneen. Se oli kuin salainen huumaus, josta hän ei tahtonut selvitä. Hän\ntahtoi vain uskoa, että hän on onnellinen ja että kaikki entinen on\npois elettyä. Hän halusi nousta nyt niin ylös, vapautua kaikesta niin,\nettei hän enää koskaan voisi tulla siihen takaisin. Joskus ennenkin oli\nhän joutunut tämän tunteen valtaan: silloin kun oli lukenut jotain\njaloa ja suurta, joka antoi hänelle uusia ajatuksia, vapautti ja ylensi\nhänet, tyydytti ja antoi ihastuneelle mielelle miettimistä.\n\nHänet herätettiin miellyttävästi tästä miellyttävästä unesta. Olavi\nkutsui häntä koettamaan, eikö hän istumalla hihnan silmukkaan\nonnistuisi paremmin kuin muut. Hän vastusteli ensin, mutta kun Olavi\nvaati, niin täytyi hänen nauraen suostua. Mutta ei hänkään jaksanut\npainaa perille saakka. Silloin lisäsi Olavi kädellään painoa vielä\nvähän ja kaikkien säikähdykseksi ja nauruksi nykäisi kieli kelloa ja\nsai aikaan heikon kalahduksen.\n\n-- Elkää, elkää! sanoi kellonsoittaja, joka koko ajan oli seisonut\nvieressä ja hymyillen katsellut pappilan herrasväen leikkiä. Kun\nsakastista samassa annettiin merkki yhteensoittoon, alkoi hän\nkeskimmäisen, suurimman kellon hihnassa kiikkua. Tapuli huojui,\npuitokset natisivat, ja kun tuo miehen reiden paksuinen rautakieli ensi\nkerran ulvahdutti malmia, pakenivat naiset korviaan pidellen alas\nmaahan.\n\nPappilasta lähtiessä oli Liina jo ottanut Olavin haltuunsa. Tornissa\nhän koko ajan koetti pitää huomiota itsessään ja nyt hän taas alas\ntultua riensi hänen kupeelleen.\n\n-- Herra Kalm, tulkaa tänne lukemaan näitä hullunkurisia\nhautakirjoituksia! -- Ja he lähtivät kulkemaan hautarististä toiseen ja\nniitä tavailemaan.\n\n-- Minä menen kirkkoon, sanoi Elli, vähän aikaa heitä seurattuaan.\n\n-- Ehkä mekin menemme, sanoi Olavi.\n\n-- Ja me myös, lisäsi neiti Liina vähän kuivasti.\n\nNaiset menivät silloin kaikki naisten ovesta sisään, herrat kiersivät\nkirkon ympäri sakastiin.\n\nEi ollut Elli pitkään aikaan käynyt kirkossa. Tavallisesti hän jäi\nkotiin, otti jonkun kirjan mukaansa, työnsi pienen venheensä vesille ja\nmeloskeli jonkun läheisen saaren rannalle lukemaan, haaveksimaan ja\nlintuja kuuntelemaan. Siellä tunsi hän olevansa Jumalaa yhtä likellä\nkuin kirkossakin ... niinkuin tuo suuri salaperäinen olento vasta\ntäällä olisi oikein ollut olemassa ja niinkuin se täällä olisi ollut\naivan häntä varten. Näin hän ainakin rakasti kuvitella mielessään...\n\nNyt hän kuitenkin tunsi mielellään menevänsä kirkkoonkin. Kun oli\njotain erityistä ajattelemista, oli niin turvallista istua penkin\npohjassa tuntemattomien ihmisten keskessä ja antaa urkujen soiton tai\nyksitoikkoisen saarnan nuotin aikana ajatusten mennä omia menojaan.\n\nVanha rovasti saarnasi. Ennen aikaan oli Elli paljonkin pitänyt hänen\nsaarnoistaan. Sillä melkein kohta sen jälkeen, kun he häänsä\nvietettyään olivat tulleet tänne, oli heistä, rovastista ja hänestä,\ntullut hyvät ystävät. Pian oli tuo hienotunteinen, ystävällinen\nihmistuntija huomannut, että Elli ei ollut onnellinen. Talvisina\nsunnuntai-iltoina jäi Elli usein pappilaan, kun hänen miehensä matkusti\npitäjälle sairaan luo tai kinkerille. Ja kun riutuva, kylmä rusko\nheikosti punasi keinutuolissa soutelevan vanhuksen leppeitä kasvoja ja\nkirjahyllyä hänen päänsä päällä, ja kun Elli pöydän ääressä istuen\nsormiensa välissä kierteli paperiliuskoja tai hajamielisesti leikitteli\nkynän varrella tai lakkatangolla, puhui nuori rouva vanhalle rovastille\nkuin vertaiselleen peitetyin, puolinaisin sanoin kaikki surunsa ja\nkaipuunsa. Rovasti lohdutteli häntä kautta rantain ja hänen alakuloinen\nmaailmankatsomuksensa sopi muutenkin niin hyvästi Ellin omaan.\nRovastikin tuli esimerkkiä mielipiteilleen ottaessaan kertoneeksi\nomasta itsestään -- ettei hänkään ollut onnellinen ... että kukapa sitä\nlieneekään tässä maailmassa ... kullakin on ristinsä, pettymyksensä ja\nvaivansa. Se on vaikea sellainen, se on kaikista vaikein, sydän nousee\nusein sotaan ... tahtoo vaatia osansa eikä tyydy siihen, mikä sille on\nannettu ... mutta hän, jolla on lahjat takanaan, hän kai myöskin\ntietää, kenelle hän niitä jakaa ja kuinka paljon kullekin.\n\nSe lohdutti Elliä, se tyynnytti ja vaivutti häntä joka kerta, kun hän\nnoin kuuli puhuttavan. \"Onhan niitä siis ollut muitakin enkä ainoastaan\nminä...\"\n\nRovastikin näki mielellään läheisyydessään tuon suurisilmäisen, totisen\nja älykkään nuoren naisen, jonka kanssa hän sai puhua asioista, jotka\nhäntä huvittivat, joka tuossa ikkunaa vasten istuessaan vaikutti niin\nsopusointuisesti ja jonka ujo, valkea kaulus niin vienosti pisti esiin\nmustan leningin alta. Saarnoissaankin hän jatkoi näitä puhelujaan,\nkääntyi kuin hänen puoleensa, haki hänet joukosta ja puhui ikäänkuin\nhänelle erityisesti. Seuroissa ja pitopaikoissa istuutui hän ennen\npitkää pastorin rouvan viereen, voi laskea leikkiäkin hänen kanssaan ja\nulotti leikillisen kohteliaisuutensa niinkin pitkälle, että auttoi\nturkkia hänen ylleen, ja jos oli pappilasta lähtö, peitteli häntä\nrekeenkin.\n\nTämä herttainen väli loppui kuitenkin rumasti ja typerästi. Oli kuultu\n-- kuka oli kuullut, sitä ei voitu sanoa, mutta Ellinkin korviin se\ntuli -- että ruustinna kerran Ellin pihasta lähdettyä olisi sanonut\nmiehelleen: \"Mitä sinä, vanha ukko, hääräät sen Aarnion rouvan kanssa\nniinkuin nuori poika ... voisi luulla, että olet rakastunut\". -- \"Oletko\nsinä hullu!\" -- Lieneekö ollut totta, mutta yht'äkkiä muuttui rovasti\nsuljetummaksi, jäykemmäksi ja virallisemmaksi. Ja Elli huomasi, että\nhän melkein vältteli tulla siihen huoneeseen, missä Elli sattui\nolemaan, silloin kun ruustinna oli läsnä. Siitä se sitten väli kylmeni\nja ystävyys jäähtyi.\n\nVähän aikaa koetti hän nyt kyllä taas kuunnella rovastin saarnaa, mutta\nsen sisältökin oli jo vanhaa tuttua ja hiukan heikkoa. Mielikuvitus\npääsi sen sijaan kulkemaan ja lähti kulkemaan omia teitään. Ja kun se\nElliltä kerran pääsi liikkeelle lähtemään, ei sen määrää rajoittanut\nmikään. Kaikki, mitä olisi toivonut, näytti mahdolliselta. Kaikki\ntoiveet tuntuivat niin helposti toteutuvilta, ja kuta mahdottomampiin\nne menivät, sitä suurempi nautinto oli niitä seurata.\n\nHän istui niin, että näki kuorin ja avonaisen sakastin oven. Olavi ja\nhra Kaarlo näyttäytyivät kynnyksellä, tarkastelivat sieltä hetken aikaa\nkirkkoa ja sitten taas katosivat. Hän odotti heitä uudelleen esille\ntulevaksi, mutta ei heitä enää näkynyt.\n\nJa vähitellen liukui häneltä unohduksiin, missä hän oli ja ketä oli\nhänen ympärillään. Katse ohjattuna yli huivitettujen ja hatuttomien\npäiden, tuijottaen ohi lukkarin penkin vastapäätä olevaan ikkunaan,\njonka takaa näkyi vähän koivun latvaa ja palanen sinistä taivasta,\nliiteli hän ajatuksissaan entisiin tyttöaikoihin, jolloin hän vielä oli\nvapaa ja irtonainen. Väki on kirkossa, ja toisia nukkuu päiväpaisteessa\npihamaalla. Ne eivät kuule hänen poistumistaan, Mustikaan ei mitään\naavista rappujen edessä loikoessaan, kun hän kotoansa salaa hiipii\njärven rannalle niemeen nuottakodan kupeelle. Ja kun hän huivi\nsilmillään lepää veden rajassa kalliollaan, kuulee hän airon loisketta\nulapalta. Hän ei nouse, hän ajattelee, että se on kalamies. Soutu\nlähenee, lakkaa hetkeksi ja taas alkaa. Se tulee tänne päin, siellä on\nihan varmaan joku, joka kuuntelee ja katselee. Ruohikko kahahtaa,\nvenheen kokka kolahtaa maahan. Sehän on hän! Se kutsuu hänet\nvenheeseen... \"Tule, niinkuin olet...\" hän nostaa hänet maasta ja\nsuutelee otsalle... -- \"Mistä sinä tiesit, että minä sinua rakastan?\" --\n\"Näinhän sinun katseistasi, silloin kun lähdit.\" -- \"Ja tulit minua\nnoutamaan?\" -- \"Tulin, sillä minä olen ajatellut sinua aina ja joka yö\nnähnyt sinut unessani.\" -- \"Minnekä me menemme?\" -- \"Mennään täältä\npois ... nyt on myötätuuli ja helppo viiletellä ulapoita pitkin.\" -- \"On\nsiis totta, että rakastat minua?\" -- \"Totta se on!\" -- \"Ja että aina\nrakastat?\"\n\n\"Aina! Tule jo, ei kukaan tiedä sinua kaivata ... sinä menit suuren\nselän rannalle uimaan ... luulevat sinun hukkuneen ... 'kiistasit\nkivelle uida'... Nosta liinasi purjeeksi!\"... Ja se pullistuu, vene\nkiitää laineen harjalta toiselle, hän hymyilee, ja lakin sametti\nhulmuaa tuulessa ... ja venheen palko kevenee, kohoaa, purje suurenee\nja täyttyy ... laineet kuohuvat venheen alla, vaahto ei ulotu sen\npohjaankaan enää. Se on kuin ilmapallo! Kotiranta on tuolla kaukana, ei\nnäy enää kuin vähän vain valkoista uimahuonetta, punaista päärakennusta\n... viheriäisiä peltoja. -- \"Me mennään maiden ja merien taa ... huomenna\nollaan siellä .. siellä on minulla maja vuoren rinteellä...\"\n\nPapin \"amen\" herätti hänet, hän oli taas kirkossa ja painautui muiden\nmukana rukoukseen...\n\nHetken päästä huomasi hän olevansa porstuassa, laskeutumassa rappuja\nalas, tuomarin neiti käsipuolessaan. Herrat odottivat heitä siinä, ja\nkun Olavi keksi hänet, teki hän pienen tervehdyksen päällään ja\nkepillään.\n\n-- Minä näin teidät siellä niin totisena istumassa, sanoi hän sitten\nhymähtäen.\n\n-- Näin minäkin teidät, sanoi Elli.\n\nPappilaan palatessa jäivät he muista vähän jälemmä. Neiti Liina kulki\nvähän aikaa heidän kupeellaan, mutta kun Olavi koko ajan puhui Ellille,\nliittyi hän muiden kanssa menemään edeltä, jättäen Olavin ja Ellin\nhiljalleen kävelemään suurten koivujen siimeksessä.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nHeti kohta päivällisen syötyä piti pastorin lähteä sairaan luo kauas\nlaitapitäjälle, josta hän ei voinut joutua kotiin, ennenkuin yöllä tai\nmaanantaiaamuna varhain. Hänen hyvästiä heittäessään oli Olavi\nhuomaavinaan, että pastori olisi tahtonut suudella rouvaansa, mutta\ntämä esti sen jäykistämällä kätensä ja katsomalla hänestä pois. Pastori\nei sitä näyttänyt sen enemmän sydämelleen panevan, sillä kun hän tuli\nOlavin kättä puristamaan, sanoi hän leikillisesti:\n\n-- Pidä sinä nyt, veli, huolta tuosta minun muijastani ja aja hänet\nkoreasti kotiinsa.\n\n-- Kuinka pastori uskaltaa antaa rouvansa sellaisen Helsingin herran\nhaltuun? pistihe neiti Liina sanomaan.\n\n-- Jo se toki uskaltaa, kun tietää, että omaa ukkoaanpa se kuitenkin\naina ikävöipi. Vai mitenkä, Elli?\n\n-- Ei mitenkään, menehän nyt vain, vastasi Elli koettaen nauraa muiden\nmukana.\n\nJa koko herrasväen kurillaan nenäliinoja heiluttaessa ajoi pastori\ntyytyväisenä ulos pihasta. Hän oli ollut sukkela mielestään, laskenut\ntaas leikkiä vähän ja istui nyt tyytyväisesti myhähdellen rattaillaan.\nErityisesti oli hän tällä kertaa hyvillään siitä, että hänen rouvallaan\noli seuraa ja että sen ei tarvinnut yksin ajaa kotiin. Sillä hämärästi\noli hän viime aikoina alkanut tuntea, että Tyynelässä ehkä oli liian\nyksitoikkoista -- silloin kun hän itse oli poissa -- ja että Elli\nmuutenkin oli käynyt niin harvapuheiseksi ja alakuloiseksi. Viime\nsyksynä se oli ruvennut huolestuttamaan häntä niin, että hän oli\nmennyt kysymään ruustinnalta neuvoa. Ruustinna oli neuvonut ottamaan\njonkun seuraneidin, mutta kun hän siitä puhui Ellille, vastasi tämä\nkärsimättömästi, ettei tarvitse. -- Oli hänellä toinenkin huoli, joka\nhänen mieltään joskus painoi. Tapahtui usein pitäjällä liikkuessa, että\neukot tekivät hänelle kysymyksen, johon hän ei voinut vastata muuten\nkuin kieltävästi. Syytä hän siihen usein mietiskeli, mutta turhaan. Ne\nolivat kai asioita, joiden ratkaiseminen ei kuulu inhimillisen järjen\npiiriin. Sanotaan, että se on suvussa, ajatteli hän. Meitä oli tosin\nviisi veljeä ja kuusi sisarta, mutta Elli oli ainoa lapsi. Hän oli\nsyntynyt vanhempainsa jo ollessa iäkkäitä. Kyllä kai Jumala siis\ntietänee aikansa lahjojensa jakamiseen. Ja se se häntä lohdutti joka\nkerta, kun nämä mietteet tapasivat tulemaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElli ja Olavi viipyivät koko illan pappilassa ja pääsivät vasta\nillallisen jälkeen lähtemään. Koko päivän seisonut hevonen puhalsi\nalkutaipaleesta virkeään juoksuun, ja täyttä ravia ajettiin kirkon ja\nkirkonkylän ohitse tasaista tietä myöten, jonka kahden puolen olevat\nviljapellot tuoksuivat iltakastetta ja heilimöivää ruista. Metsän\nrantaan ehdittyään hiljensi hevonen kulkuaan ja taukosi vähitellen\nkäymään mäkitörmässä, josta leyhähti vastaan miellyttävä päivän esille\npaahtama lämmin.\n\nElli istui etuistuimella, Olavi tasapainon vuoksi takana ajamassa.\nAjettaessa oli Elli miettinyt, mitä hänen olisi virkkaminen, ja kysäisi\nnyt, oliko ollut hauska pappilassa. Tuttavallisesti nojasi Olavi\nselkänojan yli eteenpäin, ja Elli vuorostaan taivutti itseään vähän\ntaapäin.\n\n-- Vaihteen vuoksi oli taas aika hupaista katsella tuollaista tukevaa\ntaloa ja sen säännöllistä komentoa, sanoi Olavi. On niin omituista\nnähdä, kuinka ne tällaiset sunnuntait vanhoissa maalaispappiloissa\nmuodostuvat niin peräti samanlaisiksi pienimpiin piirteisiinsä saakka.\nEnsiksi se vieraiden kahvittelu ennen kirkkoon menoa, sitten kirkossa\nolo tai kirkkomaalla kävely, vähän juhlallinen päivällinen hyvine\nruokineen, tulee posti, jota jokainen lukee omassa nurkassaan, laskeva\naurinko, joka paistaa vinosti ja vähän surullisesti pihakoivujen läpi,\nrovasti nukkuu ruokaleponsa, joll'aikaa nuoriso vetäytyy puutarhaan\nleikkimään, rovasti herää, ja tehdään kävelyretki johonkin\nnäköalapaikkaan -- aivan niinkuin nytkin.\n\nEllin muistot sunnuntai-illoista vanhoissa pappiloissa eivät juuri\nolleet noin iloisia, niissä oli hänelle ollut yksinäisyyttä,\nalakuloisuutta ja ikävyyttä sekä kotona ennen että varsinkin\njälkeenpäin Tyynelän painostavassa hiljaisuudessa, mutta tämä valoisa\nja eloisa päivä oli pyyhkäissyt pois kaikki entisyyden muistot ja\nhyväntahtoisen hyväksyvästi hymyillen kysyi hän taas:\n\n-- Mitäs te pidätte niistä ihmisistä?\n\n-- Kaarlon kanssa olemme vanhoja tuttuja, ja kyllä minua ukkokin\nmiellytti.\n\n-- Hän rakastaa nuorisoa ja oleskelee kernaasti heidän seurassaan.\nHuomasitteko, kuinka hartaasti hän kuunteli teitä ... te kerroittekin\nniin elävästi ja kuvaavasti. -- Entä Liina, mitä te hänestä pidätte?\n\n-- Onhan hän ... mutta te ette ole hänen ihailijoitaan?\n\n-- Kuinka niin? Mistä te sen tiedätte?\n\n-- En niin mistään erityisesti ... niin vain minusta tuntuu.\n\n-- Kylläpä teillä on tarkka silmä ... alkaa oikein peloittaa ... täytyy\nruveta olemaan varuillaan.\n\n-- Se on huono tapa salata jotain, sillä silloin juuri minä otankin\nselon.\n\n-- Ette te saa minusta selkoa, jos oikein tahdon.\n\n-- Miksi te sitten tahtoisitte?\n\n-- Enhän minä tahdo, minä vain sanon, ettette saisi, jos tahtoisin.\n\n-- Elkää tahtokokaan, sanoi Olavi leikillisen hyväilevästi, ja kysyi\nhetken kuluttua:\n\n-- Tuo herra Tavela, joka koko päivän seurasi mukanamme, hän on\nkansakoulunopettaja?\n\n-- Niin hän on.\n\n-- Hän näytti erittäin hartaalta ja harrastavalta mieheltä.\n\n-- Minä pidän hänestä paljon ... hän on erittäin valistunut ja\nvaatimaton.\n\n-- Eikö hän ole rakastunut neiti Liinaan?\n\n-- Senkin te huomasitte?\n\n-- Se oli jotenkin helppo huomata ... tuleeko siitä muuten mitään?\n\n-- Tuskinpa tulee.\n\n-- No ja miksei? Kertokaas siitä vähän!\n\n-- Vaan eikö ole väärin kertoa toisten salaisuuksia?\n\n-- Ei se ole ollenkaan väärin, jos _minulle_ kerrotte.\n\n-- Teille? Miksei olisi väärin teille kertoa!\n\n-- Siksi, että asia huvittaa minua vain ihmistuntemisen kannalta.\n\n-- Onpa sekin puolustus! nauroi Elli. Mutta mitä sanoisitte siihen, jos\njoku kertoisi teidän asioistanne -- ihmistuntemisen kannalta?\n\n-- Niin saisi mielellään kertoa ... kerron minä niistä itsekin.\n\n-- Ei se muuten ole mikään niin suuri salaisuus ... Liina ei huoli\nhänestä.\n\n-- Ja miksei huoli? Kai liian halpa hänelle!\n\n-- Niin kai lienee.\n\nHevonen oli päässyt mäen päälle ja lähtenyt juoksemaan ensin vähän\ntasaista maata, sitten alamäkeä, joka vei pienen virran poikki\nmenevälle sillalle. Sen yli tultua pysähtyi se taas astumaan, jolloin\nOlavi jatkoi:\n\n-- Neiti Liina kai toivoo ja odottaa jotain parempaa?\n\n-- Kerran hän sanoi minulle, että jos hän ottaa jonkun, niin pitää sen\nvähintään olla tohtori...\n\n-- Maisteritkaan eivät riittäisi?\n\n-- Ehkä sentään maisteri riittäisi, -- jos sattuisi oikein hyvä.\n\nHe nauroivat sille.\n\n-- Liina on kuitenkin siinä onnellisessa asemassa, sanoi sitten Elli ja\nkoetti tehdä äänensä hyvin välinpitämättömäksi, että hän voi odottaa ja\nvalita ... hänellä on pian oma toimeentulonsa, ja hän saa ottaa lukuun\nmuitakin syitä kuin niitä, jotka usein ... minä tarkoitan, ettei hänen\ntarvitse, niinkuin niin monen muun...\n\nHän keskeytti ... se tuli vähän liian aiheettomasti ... sammalsi eikä\nlöytänyt sanoja. Mutta Olavi tarttui kiinni hänen ajatusjuoksuunsa ja\njatkoi.\n\n-- Niin, se on kyllä totta sekin ... rakkaus saa useinkin olla\nkuokkavieraana häissä, kun kutsuttujen penkillä istuu kaikenlaisia\nmuita näkökohtia ... niinkuin esimerkiksi vanhempain tahto,\nvälttämättömyys tulla turvatuksi ja muut semmoiset...\n\n-- Mutta eikö se ole väärin ... eikö se ole surkeata? innostui yht'äkkiä\nElli.\n\n-- Kuinka väärin se on, se näkyy siitäkin, että sellainen aina kostaa\nitsensä.\n\n-- Miten niin?\n\n-- Siten, että tuollaisille perustuksille rakennetut avioliitot aina\nlopulta kuitenkin sortuvat tavalla tai toisella. Onnellisin ratkaisu on\nminusta se, mikä kuitenkin hyvin harvoin tapahtuu, että ne, jotka eivät\nsovi yhteen, ne eroavat.\n\n-- Kuinka? Eroavatko?\n\n-- Miksei. Kyllä sellaista ainakin joskus tapahtuu.\n\n-- Niin, mutta kuinka se voisi olla mahdollista?\n\n-- Te kai kovasti hämmästytte kuullessanne tällaisia mielipiteitä?\n\n-- Ei, no, mitäs minä, mutta tehän vain laskette leikkiä.\n\n-- En minä laske leikkiä ... se on aivan tosi vakaumukseni ... elleivät\nluonteet sovi yhteen ja ellei rakkautta ole olemassa, niin en voi\nkäsittää, kuinka yhdyselämä ilman suuria kärsimyksiä on mahdollinen...\n\n-- Täytyy silloin kärsiä.\n\n-- Kernaasti minun puolestani, jos asianomaiset niin haluavat.\n\nHetken vaiti oltuaan ja sitten ohjaksia nykäistyään virkkoi Olavi:\n\n-- Näin teidän albumissanne eilen rouva Sigrid Hammarin valokuvan.\n\n-- Hän on minun vanha koulutoverini ... tunnetteko hänet?\n\n-- Kyllä hiukan.\n\n-- Missä hän nyt on?\n\n-- Hän lienee viime kevännä matkustanut ulkomaille. Ette ole kuullut\nhänestä mitään?\n\n-- En ole ollut missään yhteydessä hänen kanssaan, sen jälkeen kun\nerosin koulusta. Ainoastaan kihlauskorttinsa hän lähetti minulle noin\nneljä vuotta sitten, ja minä vastasin siihen kukkaskortilla. Mihin hän\non matkustanut?\n\n-- Luultavasti Kööpenhaminaan. Hän muistui nyt mieleeni siksi, että hän\non eronnut miehestään.\n\n-- Herra Jumala, onko hän eronnut miehestään! Milloinka se on\ntapahtunut?\n\nHän käännähti kiivaasti niinkuin takaa satutettuna ja kävi kädellään\nkiinni istuimen selustimeen.\n\n-- Viime talvena siitä alkoi kuulua huhuja, ja nyt keväällä hän jätti\nmiehensä.\n\n-- Ja minkä tähden, mistä syystä?\n\n-- En ole kuullut muuta syytä sanottavan, kuin että hän ei voinut sietää\nmiestään ... mutta onhan sitä tarpeeksi siinäkin.\n\n-- Ei mutta Sigrid Hammar! Eronnut miehestään?\n\n-- Olisikos teistä ollut parempi, jos he ikänsä olisivat viettäneet\nepäsopuista elämää ... kiusaantuneet itse ja toinen toistaan\nkiusanneet?\n\n-- En minä ymmärrä ... en tiedä, mutta se tuntuu niin kovin\nkummalliselta.\n\nHän oli aivan hämmennyksissään ja ensimmäisen mielenliikutuksen jälkeen\ntunki väkisinkin kyynel silmään.\n\nHän vaikeni, kääntyi syrjin Olaviin ja katseli jäykästi metsään päin.\n\n-- Ne nyt ovat muuten asioita, joissa ei syrjäinen voi lausua mitään\nvarmaa hyväksymistä eikä hylkäystä, jatkoi Olavi rauhallisesti, vähän\nviihdyttävällä äänellä, ja nykäisi hevosen juoksuun, jolloin Elli\nhorjahti hiukan taapäin ja otti nenäliinansa esille. Jokainen saakoon\njärjestää asiansa omain taipumustensa mukaisesti... Tottumus voi ehkä\nuseinkin tasoittaa suuretkin epäkohdat ... tässä, niinkuin niin monessa\nmuussakin. Vaikka onhan taas niinkin, että sekin ehkä enemmän\ntuiskuttaa umpeen kuin todella tasoittaa...\n\nJa kun Elli käänsi kysyvät, hätääntyneet silmänsä häneen...\n\n-- Tarkoitan sitä, että kun lumi sulaa, niin tulevat epätasaisuudet taas\nesille.\n\n-- Mikä sen lumen sitten sulattaisi?\n\n-- Mikä milloinkin sen saattaa tehdä. En tiedä, onko se totta, mutta\nniin minä kuulin kerrottavan, että rouva Hammarin tekoon lienee\nvaikuttanut sekin, että hänessä oli syntynyt tunteita toista kohtaan.\n\n-- Kuka se oli?\n\n-- Se oli muuan nuori lääkäri, joka pelasti hänen lapsensa hengen.\n\n-- Entä lapsi? Mihin se on joutunut?\n\n-- Sen sai hän viedä mukanaan.\n\nTuo yht'äkkinen tieto oli vaikuttanut Elliin niin, että hän teki\nkysymyksensä hermostuneesti, melkein kiivaasti, niinkuin olisi tahtonut\najaa luotaan jotain, joka tunki hänen päälleen:\n\n-- Entä se mies?\n\n-- Hän matkusti mukana.\n\n-- Hän siis rakasti häntä?\n\n-- Kyllä kai.\n\nSe oli kuin helpotus, vapautus. Sillä nyt tuntui hänestä siltä, kuin ei\nhänen olisi tarvinnut hyväksyä sitä, niinkuin olisi voinut moittia ja\nvähän tuomitakin. Jos se nuori mies kerran rakasti häntä? Jos hän tiesi\nsen? Ja hänhän tiesi sen! Eikö siinä jo olisi ollut korvausta kaikista\nkärsimyksistä, eikö silloin olisi voinut kestää mitä tahansa! Kun oli\nse varmuus, tarvitsisiko enää muuta mitään!\n\nMutta ei hän uskaltanut aloittaa puhelua uudelleen eikä väittää\nvastaan. Hän tuolla takana puhui niin levollisesti ja varmasti. Se oli\nhänestä aivan luonnollinen asia.\n\nJa yht'äkkiä pyysi hän kohteliaasti Elliä pitämään suitsia sill'aikaa\nkun hän sytyttää tupakan. Olisi tehnyt mieli kääntyä häntä katsomaan ja\nhävetti vähän, että oli itkenyt. Paperossilaatikon lukko napsahti, hän\nrapisteli tulitikkulaatikkoa, raapaisi tulta ja nakkasi sitten\ntulitikun edellepäin tielle hevosen viereen.\n\n-- No, mitäs te nyt niin kävitte miettimään, tapahtuuhan sellaista\nuseinkin ... teidän täytyy antaa anteeksi minulle, jos olen mielenne\npahoittanut, sanoi hän sitten lohdutellen ja otti ohjakset.\n\n-- Onhan sellaisesta kuullut puhuttavan, mutta se tuntuu kuitenkin niin\nkovin oudolta, kun se koskee tuttavia.\n\nHe olivat tulleet sille mäelle, jossa he eilen illalla olivat istuneet.\n\n-- Tässähän me eilen istuimme, sanoi Olavi ja pysähdytti hevosensa.\n\nAurinko oli laskenut ja maisema vetäytynyt autereisen harson taa.\nEtelän puolella sulivat järvet ja maat sinisenharmaiksi, pohjoisessa\nvalaisi iltarusko vielä etäisempiä vesiä. Havumetsä oikealla puolen\ntietä huokui pihkaista lämmintä ja koivikko vasemmalla toi siihen vähän\nviileätä tuoreutta. Yöllinen, yksikseen harhaileva tuulen henkäys kulki\nmaantien yli ja nukkui ensimmäisen lehtipuun lehdistöön ahon reunassa.\nLaulurastas värähytteli ilmaa alempana tummassa viidakossa. Olavi oli\nkääntynyt jälelleen päin katsomaan, ja Elli seurasi mukana. Kun Olavi\ntaas kääntyi takaisin, sattuivat he ohimennen katsomaan toisiaan\nsilmiin. Ja yht'äkkiä tulvahti lämmin, äärettömän onnellinen ja hellä\ntunne läpi Ellin koko olennon. Sanaakaan sanomatta nykäisi Olavi vähän\npäästä suitsia, ja he painuivat kärryjen pehmoisesti notkahdellessa\nTyynelää kohden.\n\nKun he saapuivat sinne, ei siellä kuulunut hiiskahdustakaan.\nTarhaveräjä oli auki ja karja jo lähtenyt yöllisille laitumilleen. Talo\noli autio ja ovet suljettuina. Elli meni kolkuttamaan renkiaitan\novelle, mutta ei saanut vastausta.\n\n-- Ne ovat varmaankin menneet kylälle tanssiin, rengit niinkuin\npiiatkin, sanoi hän vähän hämillään naurahtaen. Kuinkas nyt sitten --?\n\n-- Ei se mitään tee, minä kyllä saan hevosen riisutuksi, kun te vain\npääsette sisään.\n\n-- Ajatelkaa, jos he olisivat vieneet avaimetkin mukanaan...\n\n-- Sitten kai täytyisi meidänkin lähteä tansseihin.\n\n-- Eipä tarvitsekaan ... täällä onkin verannan avain seinän raossa.\n\nOlavi oli alkanut päästellä valjaita.\n\n-- Antakaa minäkin autan.\n\n-- Ei, ei, elkää vaivatko itseänne, saan minä tämän itsekin.\n\nMutta Elli tahtoi välttämättä olla apuna.\n\n-- Minä olen vanha hevosmies, sanoi hän.\n\nJa yhdessä päästelivät he kumpainenkin puoleltaan auki tapit, remmit,\nsoljet ja vyöt ja kannattivat kumpainenkin aisastaan kärryjä.\n\nKun hevonen oli kaikista valjaista vapaa, tuli Elli portille saakka\nmukana neuvomaan haan veräjää.\n\n-- Se on ensimmäinen tienhaara tarhalta vasemmalle...\n\n-- Hyvä, kyllä minä jo löydän.\n\nHän talutti sen sinne lepikon sisään, löysi aidan nurkkauksen ja\nveräjän, ja suitset suusta otettuaan antoi hän hevosen hypätä hakaan.\nKuulostaen ja sitten kimakasti hirnahtaen lähti se hakemaan\ntovereitaan, joiden vaskikellot kilkattivat alempana notkossa.\n\nPihaan palatessa muistui hänelle mieleen vanha mielihalunsa, joka\nhänellä koulupoikana ollessaan oli ollut. Hän olisi tahtonut ruveta\nmaanviljelijäksi, ostaa talon ja mennä pian naimisiin. Naapurissa oli\nreipas, punakka, pitkäpalmikkoinen neiti, hänen ikäisensä, jonka hän\noli valinnut emännäkseen. Ja nyt tuli nähdessä tätä yön hiljaisuudessa\nlepäävää taloa, sen aittoja, kaivon vinttiä ja navettaa, tallia,\npeltoja ja pientä rakennusta sama halu takaisin. Puuhata tässä, jättää\nkaikki muut ja jäädä tänne iäksi päiväksi...\n\nElli oli työntänyt kärryt liiterin eteen ja koetti kaikin voimin saada\nniitä kynnyksen yli, mutta ne palasivat aina takaisin. Ravakasti\ntarttui Olavi takaapäin aisan kärkiin ja ajoi yhdellä sysäyksellä sekä\nkärryt että Ellin edellään liiteriin.\n\n-- Kaksi on voimakkaampi kuin yksi, sanoi hän.\n\nElli oli aivan hengästynyt. Hattu oli pudonnut nurmelle, ja tukka oli\njoutunut epäjärjestykseen. Rinta kohoili ja posket punottivat. Hän otti\nhattunsa maasta ja tuulahdutteli sillä itseään niin kauan, kuin Olavi\nselvitteli valjaita nauloihin ja lukkosi liiterin ovea.\n\nHitaasti menivät he sisään. Olavi pyysi saadakseen lasin vettä. Elli\nnouti keittiöstä kauhallisen ja kaatoi siitä toisenkin lasillisen, kun\nensimmäinen oli tyhjä.\n\n-- Saako luvan olla vielä?\n\n-- Ei kiitos.\n\nAntaessaan lasia takaisin tarkasteli Olavi juomanlaskijaansa. Sen oli\nsilmä kuin verhossa ja sininen suoni alaluomen alla paisuksissa.\n\nElli tyhjensi lasillisen hänkin vähän vapisevalla kädellä.\n\n-- Se on erittäin raikasta vettä, sanoi Olavi.\n\n-- Meillä on mainio lähde pellon alla, vastasi Elli.\n\nMuuta he eivät keksineet sanoa. Vähän aikaa vaiti oltuaan sanoi Elli:\n\n-- Niin, hyvää yötä sitten!\n\n-- Hyvä yötä.\n\nHitaasti astui Olavi ylös vinnille. Hitaasti hän riisuutuikin jättäen\nvaatekappaleen sinne, toisen tänne. Hän tapasi itsensä kuulemasta\nliikettä ja askelia tuolla alhaalla. Ikkuna avautui, ovi kävi, kuului\nmeneviä askelia ja taas tulevia. Hänkin avasi ikkunassa ja heittäytyi\nvuoteelleen puoleksi riisuutuneena.\n\nYht'äkkiä kuului järveltä harmonikan soittoa tanssitahdissa ja sitten\nmiesten ja naisten ääniä. Palvelijat ne kai palasivat yöllisistä\niloistaan...\n\n... \"Mitä se rouva oli niin hämillään äsken. Tuleekohan se sen härkä\nmieheksi kotiin jo yön kuluessa.\" -- Hän nousi ylös, näki työnsä pöydällä\nja alkoi selailla sitä. Ei saanut kuitenkaan ajatuksiaan siihen\nkiintymään. \"Mutta huomenna minä aloitan enkä anna minkään häiritä\nitseäni\". Häntä harmitti jokin. Hän nakkasi viimeiset vaatteet luotaan\nja iski päänsä syvälle tyynyyn.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta aamupuoleen yötä oli Elli saanut unta silmiinsä. Hänet oli\nvallannut hermostus, jota hän muuten ei tuntenut. Tavallisesti ei hänen\nmiehensä kotiintulo keskellä yötäkään häntä häirinnyt. Niin pian kuin\nkolkutus verannan ovelle oli lakannut ja joku palvelijoista päästänyt\npastorin sisään, nukkui Elli. Nytkin olisi hän tahtonut nukkua. Mutta\npakottaessaan silmiään umpeen ja ajatuksiaan yhteen kohtaan hän vain\nvalpastui. Hän kuuli palvelijain tulevan pihaan ja menevän aittaansa,\nkuuli taas hiljaisuuden tultua kylän koirain haukkuvan kaukana toisella\npnolen järven.\n\nJa samalla päivän tapahtumat risteilivät hänen aivoissaan\nepäsäännöllisessä kiertokulussa, antaen tietä toisilleen ja hypäten\ntoistensa yli, survien toisiaan ja puikahtaen taas odottamatta\ntakaisin...\n\n... Oliko ehkä epäkohteliasta, että _minä_ sanoin hyvää yötä ensiksi\nHän saattoi luulla, etten tahtonut istua hänen kanssaan kahden kesken.\nKenties olisi hän vielä halunnut istua ja poltella... Ihmeellistä,\nmillaisista asioista me tulimme puhuneeksi. Mutta hänen kanssaan tuntuu\nniin helpolta puhua mistä tahansa, hän sanoo kaikki niin luonnollisesti\nja avonaisesti... Hän näki, etten tahtonut suudella miestäni. Minä\nhuomasin sen hänen katseestaan. Mitä hän mahtoi siitä ajatella Hän\nsanoi, ettei ole väärin, vaikka _hänelle_ sanookin, mitä ei tahdo\nmuille sanoa. Kuinka olikaan keskustelu liukunut sille alalle? Ja se\nSigrid!... Se antoi Ellille pitkäksi aikaa ajattelemista... Oli se\nsittenkin väärin, kovasti väärin. Mutta luuliko hän todellakin\npahoittaneensa mieleni, koska sanoi: \"Teidän täytyy antaa minulle\nanteeksi.\" Hänelle tuli mieleen hänen sanojaan muitakin: \"Tässähän me\neilen istuimme\"... \"Kaksi on aina voimakkaampi kuin yksi.\" Ei hän enää\ntänään ollut niin juhlallinen kuin eilen ... ei hän pidä sellaisista\nkuin Liina...\n\nElli oli mennyt unen horroksiin, kun kärryjen kolina herätti hänet. Se\noli kai pastori, koska ei koira haukkunut. Porttia avattiin, ja hevonen\npudistelihe kartanolla. Elli kääntyi seinään päin ja oli nukkuvinaan.\nHetken päästä tuli pastori sisään. Hän tuli vuoteen luo kuulostamaan.\nKun sieltä kuului tasainen hengitys, heittäysi hän maata ja nukkui\nsamassa. Elli ei enää saanut kiinni äskeisistä ajatuksistaan ja nukkui\nhänkin tiukasti peitteeseensä kääriytyneenä ja ikäänkuin vuoteensa\nlaitaa vasten turvaa hakien.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nJo varhain seuraavana aamuna, ennenkuin hänen miehensä oli herännyt,\nhiipi Elli ulos makuuhuoneestaan. Hän antautui puuhaamaan taloudessaan\nja puutarhassa ja asettui sitten verannalle odottamaan ompeluksineen.\nMutta kun yliskamarin ovi kävi ja sieltä kuului alas tulevia askeleita,\nvetäytyi hän pois. Vasta sitten kun hän oli nähnyt Olavin menevän\nuimaan ja nousevan sieltä pyyhinliina käsivarrellaan takaisin pihaan ja\nseisahtuvan rappujen eteen koiraa hyväilemään, teki hän pihan poikki\nasiaa aittaan. Olavi tervehti häntä tyynesti, tutusti, melkein\nsydämellisesti.\n\n-- Te olette ollut varhain liikkeellä, sanoi hän.\n\n-- Ja te olette nukkunut tavattoman kauan, herra Kalm.\n\nHän on herttainen, ajatteli Olavi hänen jälkeensä katsoessaan. Ellin\nsilmäyksessä ja äänessä oli jotain viehätyshaluun vivahtavaa. Siinä\nliikkeessä, millä hän väänti aitan suurta avainta, oli samalla\npehmeyttä ja voimaa. Mistä hän oli saanut sen käsityksen, että rouva\noli alakuloinen ja surunvoittoinen? Ja mikä siinä oli, joka muistutti\njostain toisesta?\n\nAamiaisen aikana koetti hän saada sitä selville, aivan\nitsetiedottomasti. Ja kun Elli kerran meni astiakaapilleen ja otti\nsieltä jotain, pää pöytään kääntyneenä, selvisi se hänelle. Sehän oli\nse sama tyttö, jota hän eilen illalla haasta tullessaan oli ajatellut.\nSe liike oli heillä molemmilla yhteinen. On omituista, ajatteli hän,\nkuinka tuollaiset kaukaiset, kadonneiksi luullut muistot tietämättä\ntulevat esiin.\n\nMutta nyt ei hän tahtonut muuta ajatella kuin työtään. Ja hän pakotti\npakottamalla itsensä asettumaan yliskamariinsa ja toden teolla\ntarttumaan kirjoihinsa kiinni. Olikin niin suloista istua viileässä\nhuoneessa, verkalleen keinuen, yllään keveät kesävaatteet ja jaloissa\nleppoisat vaatekengät. Päivälliskahvin lähetti rouva hänelle tänne\nylös, ja kun hän oli kuullut hänen kehuvan tuota kylmää, kirkasta\nlähdevettä, seurasi sitä aina lasillinen tarjottimella. Usein seurasi\nsiinä tuores kukkaskimppukin mukana. Olavi ei niistä koskaan kiittänyt;\nei koskettanut sitä sanallakaan, mutta palkitsi kuitenkin\nkohteliaisuuden kohteliaisuudella siten, että hän päivälliselle\nmennessään taittoi niistä oksan tai lehvän ja kiinnitti sen rintaansa.\n\nHän luki, kirjoitti ja ajatteli. Mutta silloin kun ei häntä kirja enää\nviehättänyt tai kun kynä ja ajatus eivät ottaneet juostakseen,\nheittäytyi hän lepäämään selkäkenoon, poltteli, katseli ulos ikkunasta\nyli peltojen ja rantapuiden toiselle puolelle lahden, jossa oli talo ja\ntalon takana mäkirinne, samalla kuunnellen, miten alhaalla liikuttiin.\n\nRappujen kautta kuului kuin torven läpi tänne ylös kaikki, mitä siellä\npuhuttiin ja tehtiin. Hän kuuli pastorin kamarissaan ryiskelevän,\nkolistelevan porstuassa ja istuutuvan nariseville verannan rappusille,\njosta hän antoi määräyksiä kartanolla käyskenteleville rengeilleen.\n\nSilloin tällöin tuli joku asiamies, joskus kastettiin lapsi tai\nvihittiin pariskunta.\n\nRouvalla ja herralla ei tuntunut olevan toisilleen paljon puhumista.\nOlavi tiesi heidän istuvan verannalla, mutta kuitenkaan ei kuulunut\npitkään aikaan mitään sananvaihtoa. Jos se joskus tapahtui, päättyi se\nkysymykseen ja lyhyeen yksitoikkoisella, kuivahkolla äänellä annettuun\nvastaukseen.\n\nSitä hän ei kuitenkaan ollut huomannut, että sopu olisi ollut huono.\nAinakin näytti mies olevan tilaansa tyytyväinen. Kaikki hänen\nvaatimuksensa elämältä näyttivät olevan täytetyt. Usein otti hän heidän\naamuisilla uimaretkillään puheeksi samat asiat kuin ensimmäisenäkin\naamuna. Tahtoi kuulla hauskoja juttuja Pariisin elämästä, väitti niitä\nvastaan, joutui kehumaan vaimoaan ja kehoitti aina lopuksi ystäväänsä\navioliittoa rakentamaan.\n\n-- Ottaisit sen rovastin Liinan, sanoi hän kerrankin. Sehän on semmoinen\nlukenut nainen, joka sopisi sinulle mainiosti.\n\n-- Luuletko, että hän lähtisi minulle?\n\n-- Jo toki mielelläänkin lähtisi. Eihän se muuta olekaan kuin miestä\nvailla.\n\n-- Mutta kun se on semmoinen pystynenä, leikkotukka ja liian terhakka...\n\n-- Minkäslainen se sinulle sitten pitäisi olla?\n\n-- Hiljainen, vaatimaton, hieno, samalla kuitenkin lujaluontoinen ja\nitsenäinen.\n\n-- Ota sitten semmoinen, kunhan vain otat ... saahan niitä semmoisiakin\n... minullakin on semmoinen ... eikös ole?\n\nJa siitä se sitten alkoi hänen oman rouvansa avujen ylistys, joka\njatkui ja kerrattiin uudelleen aamiaispöydässä Ellin itsensäkin\nläsnäollessa. Elli punastui, joutui hämilleen, ja se vaivasi häntä\nsilminnähtävästi, vaikka hänellä ei näyttänyt olevan kylläksi voimaa\nsitä osoittaakseen.\n\nOnhan se totta, ajatteli Olavi tultuaan taas huoneeseensa, että hän\njotakuinkin vastaa sitä ihannetta, jonka välistä olen itselleni\najatellut, s.o. hänessä olisi ehkä alkuaineet sopivaan muodosteluun,\njos hän olisi kasvanut toisissa oloissa.\n\nMutta aikapa nyt ihanteita ajatella ja niiden muodostelemista! Oli hän\nharjoittanut sitä tarpeeksi monta kertaa onnistumatta, kerran siihen\nkyllästyäkseen. Eikä hän nyt voinut käsittää sitä aikaansa, jolloin hän\noli ajautunut seikkailusta seikkailuun, uhrannut niihin kaiken aikansa\nja menettänyt niihin voimiansa. Kuinka toista onkaan nyt, kun ne siteet\novat lauenneet. Hän ei olisi tahtonut takaisin ainoatakaan entisistä\nsuhteistaan, eikä hän mielestään voinut verrata mitään tämän\nsäännöllisen, kiihottoman elämänsä tasapainoon. Eikä _täällä_ ainakaan\nnäyttänyt olevan mitään, joka saisi hänet siitä pois ja josta voisi\nuusiakaan verkkoja kutoutua. Ja hän venyttelihe itsetyytyväisesti\nhymähtäen.\n\nTottahan kyllä on -- ajatteli hän kuitenkin, kun samat asiat toisen\nkerran johtuivat hänen mieleensä -- että kaikissa naisissa sentään aina\nolen tavannut jotain uutta ja opettavaa. Tavallisinkin suhde kehittää.\nMutta kyllä niihin kuluukin joku määrä sielua ja hermostoa ja aikaa,\nkuinka viattomia olkootkin. Kuta platoonisempi rakkaus on, sitä\nhivuttavampi tauti se on. Työnteko on ainoa intohimo, joka tekee\njauhoja, joskin kivet kuluvat. Ja yhtä paljon kuin hän ennen oli\nkuluttanut aikaa \"joutaviin\", yhtä paljon tahtoi hän sitä nyt ottaa\ntositoimella takaisin. Minulla on aina ollut, enkä tiedä, mistä se on\ntullut, se käsitys, että kaikessa täytyy olla naisia mukana, jos mieli\nonnistua. Typeryyttä! Turhaa hellämielisyyttä! Järjen puhdas tyydytys\non niin toista kuin tunteiden. Se on niinkuin sateen virvoitusta\nkuivaan palaneeseen maahan pitkien poutain perästä. Se kirkastuttaa\nnäköpiirin, raitistuttaa koko olennon. Tai se on niinkuin heleä\ntalvinen taivaanranta, jonka läpi voi erottaa tähdet miljoonain\npeninkulmain päähän. Mielialojen auer ei silloin sulje näköaloja eikä\nestä näkemästä esineitä niiden oikeissa, tarkkaan määritellyissä\nmuodoissa.\n\nMutta tämän kylmän katsomuksensa näkölaseja näin laitellessaan omiin\nsilmiinsä sopiviksi sai hän niihin useinkin varjokuvan kasvoista ja\nvartalosta, jotka hän melkein aina verannan läpi kulkiessaan näki sen\nikkunaa vasten. Se oli hieno liikkumaton linja, joka ei muuttanut\nmuotoaan, ennenkuin hän jonkun sanan sanomalla antoi sille eloa. Mutta\nse painui hänen mieleensä, hän tapasi itsensä sitä ajattelemasta, hän\nolisi voinut piirtää sen yhtä varmalla kädellä kuin entisajan\nfreskomaalari kiinnitti seinälle madonnansa ihanteelliset piirteet. Sen\nväri oli yhtä hillitty ja arka. Se näytti kehyksessään tahtovan elää\nomaa sisäistä elämäänsä. Sen mietteitä ja tunteita ei tuntunut voivan\ntulkita muuten kuin aavistamalla... \"Olisi sentään hauska tietää,\nmillaisen vaikutuksen olen häneen tehnyt; olen ehkä ollut hiukan\nepäkohtelias ... olen häntä ehkä liiaksi laiminlyönyt näinä viime\npäivinä...\"\n\nElliin oli tullut työinto häneenkin. Hän jätti kudoksensa ja\nompeluksensa, meni puutarhaansa, alkoi siellä raataa marjapensaikossa\nja päätti kitkeä sen perin pohjin.\n\nJa kun hän eräänä päivänä, hihat ylös käärittyinä ja leveä olkihattu\npäätä suojaamassa, puuhasi työnsä ääressä, kuuli hän portin saranan\nnarahtavan, näki Olavin tulevan puutarhaan ja istuutuvan\nkiikkulaudalle.\n\n-- Täälläkö te olettekin, alkoi Olavi puhella. Tehän olette täydessä\ntyössä ... oletteko jo kauan ollut täällä?\n\n-- Olenhan aamiaisesta saakka.\n\n-- Huvittaako teitä puutarhan hoito?\n\n-- Tämä on suurin nautintoni kesällä ... talvella on niin ikävä, kun on\nlunta monen kyynärän paksulta ... tuolta järveltä kun tuulee, niin\nnietostaa tähän seinää vasten melkein ikkunain tasalle.\n\n-- Siinähän onkin lumen hautoma sija.\n\n-- Mutta kesällä se taas tuo järvi suojelee ... päivä kun paistaa ja\njärvi lämmittää, niin säilyvät tässä kukkaset useinkin melkein siksi,\nkunnes syksy sataa lumensa. Minä oikein ikävöin aina kesää saadakseni\ntämän vaikutusalani taas takaisin.\n\n-- Mutta siinä näkyykin joka paikassa teidän käsialaanne.\n\n-- Jossainhan sen pitänee minunkin käsialani näkyä.\n\n-- Kuinka niin\n\n-- Niin noin yleensä vain. -- Hän ei tiennyt oikein itsekään, mitä hän\noli tarkoittanut, löysi kuitenkin selityksen ja lisäsi: -- Mitäs meidän\nnaisten toimista ... mehän emme kykene mihinkään oikeaan.\n\n-- Olisiko teillä sitten puolestanne halua johonkin erityiseen?\n\n-- Minullako? En minä puhu itsestäni erityisesti, yleensä vain meistä\nnaisista.\n\nOlavi katseli häntä tuohon, missä hän polvillaan maassa haki\nrikkaruohoja kukkastaimien välistä ja varovasti noukki niitä sieltä\npois, eikä tullut vastanneeksi. Vähän aikaa vaiti oltuaan sanoi Elli:\n\n-- Mieheni moittii minua siitä, etten pidä tarpeeksi huolta\nhyödyllisistä kyökkikasveista, vaan viljelen ainoastaan kukkasia eli\n_ruohoja_, niinkuin hän sanoo. Siitäkin sen nyt näette, mitä sanoin.\n\nOlavi oli ottanut esille paperossilaatikkonsa, joka oli hienoa hopeata,\nhän keikutti sitä vähän aikaa kahden sormen päässä ja sanoi sitten kun\noli saanut tulen hienon, hyvälle tuoksuvan paperossin päähän:\n\n-- Tiedättekö, mistä tuo teidän taipumuksenne tulee?\n\n-- En.\n\n-- Teissä on varmaankin joku määrä taiteilijaluonnetta kätkettynä.\n\n-- Mistä te sen päätätte?\n\n-- Siitä, ettette tee sitä, mitä teette, käytännöllisessä\ntarkoituksessa, vaan ainoastaan sen itsensä vuoksi. Te rakastatte\nkukkien hoitoa kukkien vuoksi, nähdäksenne niiden kasvavan silmienne\nedessä.\n\nSe oli kohteliaisuus, jonka hän muisti sanoneensa joskus ennenkin,\nkenties useammankin kuin yhden kerran. Ja hän oli tehnyt sen huomion,\nettä kaikki naiset mielellään omaksuivat.\n\n-- Kyllä se on totta, että se siinä on minua enin kaikesta\nviehättänyt... Mitä pidätte näistä?\n\nHän näytti hänelle kimpun kieloja.\n\n-- Ne ovat mielikukkiani.\n\n-- Niin minunkin.\n\nOlavi siirtyi hänen viereensä ja kumartui tarkastelemaan hänen\nkukkiaan.\n\n-- Nämä ovat erittäin viehättäviä.\n\n-- Ovat ne.\n\n-- Tämä on varsin soma ja aistikkaasti järjestetty tämä teidän\n\"vaikutusalanne\", mutta yksi pieni muistutus olisi minulla kuitenkin...\n\n-- Mikä sitten?\n\n-- Miksi olette istuttanut noin paljon noita syreenejä tuonne\nalalaitaan?\n\n-- Ettekö rakasta niitä?\n\n-- Minusta ne ovat niin kovin tavallisia.\n\n-- Niinhän minustakin ... mutta ne ovat oikeastaan mieheni tahdosta\nsiinä ... hän niitä ihailee.\n\n-- Sehän on kauniisti teiltä, että tahdotte tehdä hänelle mieliksi. --\nMutta ettekö salli minun auttaa teitä jotenkin ... neuvokaa minulle\njoku penkki, jota saisin ruveta kitkemään.\n\n-- Ei toki, eihän teillä ole siihen _aikaa_. Te kun istutte niin\nahkeraan päiväkaudet työnne ääressä, niin teille tekee varmaankin\nparempaa, jos vain poltatte rauhassa paperossianne ja kiikkulaudalla\nkeinuen lepuutatte aivojanne.\n\n-- Päinvastoin minulle tekee hyvää, jos saan vähän liikettä.\n\n-- Mitä te niin uutteraan kirjoitattekaan, jos saan olla utelias? Se on\nvarmaankin niin oppinutta, etten minä käsittäisi, vaikka\nselittäisittekin?\n\n-- Ei suinkaan ... aineeni on hyvinkin helppotajuinen, minä kirjoitan\nnaisista.\n\n-- Naisista?\n\n-- \"Nainen Ranskan nuoremmissa realisteissa\".\n\n-- Ovatko ne hauskoja ne ranskalaiset naiset?\n\n-- Ovathan ne.\n\n-- Hyvin puetuita?\n\n-- Erittäin hyvin.\n\n-- Saako sen sitten lukea sen kirjanne, kun se valmistuu?\n\n-- Kyllä varmaan ... minä lähetän sen teille, sitten kun se on painettu.\n\nHän ei ryhtynytkään puutarhatyöhön, niinkuin Elli oli toivonut, vaan\nmeni paperossinsa pohjaan poltettuaan taas takaisin työhönsä.\nMahtaisiko hän lähettää minulle kirjansa? ajatteli Elli hänen mentyään.\nJa mitähän se mahtaa sisältää? Pastori oli kertonut, että hänellä oli\nollut \"morsian\" Pariisissa, mutta että hän oli hänet jättänyt.\nKevytmielinen ja häilyväinen hän taisi olla. Mutta ei Elli sentään\ntuntunut voivan häntä siitä tuomita. Hän tahtoi jättää toisten ihmisten\nasiat heidän omiksi asioikseen. Itsepähän he parhaiten tietävät, mitä\ntekevät. Ja hän jäi siihen auringon laskuun saakka polvilleen maata\npenkomaan, antaen ajatustensa samalla aikaa kulkea omia epämääräisiä\nkulkujaan.\n\nMutta kun Olavi seuraavana päivänä samalla aikaa laskeutui puutarhaan,\nviipyi hän siellä jo kauemmin.\n\nHän sanoi välttämättä tarvitsevansa liikettä, ja hän pyysi saada olla\navullisena vettä kantamassa ja käytäviä puhdistamassa. Elli oli\nestelevinään, mutta suostui kuitenkin mielihyvällä ottamaan hänet\nauttajakseen.\n\nSe oli Olaville mukavaa tointa ajatustyön lomahetkinä. Milloin hän\nkantoi vettä kaivosta Annin kanssa, milloin ruiskutti sitä kukka- ja\ntaimilavoihin, milloin pitkävartisella lapiolla katkoi käytävistä\nrikkaruohon juuria. Ja vähitellen innostui hän työhönsä niin, että hän\nheti aamulla noustuaan meni tarkastamaan, miten taimet yön kuluessa\nolivat edistyneet, ja usein hän vielä illallisen jälkeenkin ehdotti\nEllille, että he menisivät puutarhatyöhönsä.\n\nHän kutsui sitä leikillä heidän \"yhteistyökseen\". Ellille oli siinä\nsanomaton viehätys, jota hän ei koskaan ennen ollut tuntenut, että oli\njoku, joka noin otti osaa hänen harrastuksiinsa ja viihtyi olemaan\nhänen seurassaan. Useinkin keskustelivat he pitkät hetket\nkaikenlaisista, joutuivat puhelemaan varsinkin taiteesta ja\nkirjallisuudesta. Ei hän ollut paljoa lukenut, mutta Olavi huomasi,\nettä hän käsitti hyvin, ymmärsi heti kaikenlaiset pienet vivahdukset ja\nosasi kuunnella niin, että se innoitti puhumaan. Olavi oli siitä\nmielissään ja innostui kertomaan. Melkein aina oli hän se, joka puhui,\nmutta välistä hän otti hyväksyvästi vastaan senkin, mitä Ellillä oli\nsanomista. Silloin oli Ellistä, kuin hän olisi ollut ymmärtävämpi ja\nviisaampi kuin ennen.\n\nNäissä toimissa ja puheissa oli Ellille vielä se viehätys, että pastori\ntavallisesti jäi ulkopuolelle niitä, aivan niinkuin ennen aikaan, kun\nhe ensi kerran olivat tavanneet toisensa Ellin kotona. He olivat kuin\nsalaliitossa keskenään ja häntä vastaan. Näkyi välistä sanoista ja\nkäytöksestä, että hän, kun pastori sattui olemaan läsnä, kääntyi\nkohteliaisuudesta hänenkin puoleensa, antoi hänen puhua vähän aikaa,\nmutta palasi taas hetken kuluttua siihen, mistä he äsken olivat Ellin\nkanssa keskustelleet. Kun he sitten eivät näyttäneet lopettavankaan,\npoistui pastori omiin askareihinsa, tai jos oli ilta, meni ennen muita\nlevolleenkin, jättäen heidät jutteluihinsa joko puutarhaan tai\nverannalle.\n\nSilloin tällöin teki Olavi hienoa ivaa pastorista, tämän sitä\nhuomaamatta, mutta kuitenkin niin, että Elli sen ymmärsi ja naurahteli\nitsekseen vähän poispäin kääntyneenä. Kerrankin, kun he olivat\nparhaillaan kukkia kastelemassa, sattui pastori tulemaan puutarhaan.\nLeveällä äänellään sanoi hän seisten kädet puuskassa:\n\n-- En minä vain viitsisi nähdä tuota vaivaa noin turhan tähden ...\nveisitte toki nuo ruiskunne ennemmin tupakkamaahan tallin taa ... mitä\nhyötyä niistä on noista teidän kukkasviljelyksistänne!\n\n-- Me olemme taiteilijaluonteita, sinun vaimosi ja minä ... me emme aina\najattele hyötyä, vaan rakastamme kauneutta kauneuden itsensä vuoksi,\nsanoi Olavi vastaten leikkipuheella leikkipuheeseen, mutta samalla\niskien silmää Ellille, niinkuin olisi tahtonut sanoa: \"Me kyllä\nymmärrämme toisemme\".\n\nJa sellaisia pieniä iloja valmisti hän Ellille useita näiden päivien\nkuluessa.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nMutta muutamien päivien kuluttua alkoi Olavia jo kyllästyttää puutarhan\nhoito. Hän sai taas työstään kiinni, uppoutui siihen kokonaan ja\nunhotti kaiken muun. Oli sitä paitsi alkanut sataa ja tuulia. Se esti\nolemasta ulkona, eivätkä kukatkaan tarvinneet kastelemista.\n\nElli oli taas istuutunut tavalliselle paikalleen verannan ikkunan alle\nompelemaan. Olavi laskeutui sinne harvemmin kuin ennen, oli silloinkin\nhajamielinen ja harvasanainen ja meni kohta jo takaisin työhönsä.\nPastori enimmäkseen nukkui, ja silloin kun ei nukkunut, hän haukotteli.\n\nSadetta kesti monta päivää perätysten. Ilma oli syksyistä ja kylmää.\nNäköpiiri pappilan ympärillä oli pienentynyt, järventakaisia saaria\ntuskin erottikaan, ja metsän ja talon välissä oli ainainen harmaa\nverho. Märät olennot juosta rääppivät keittiöstä pirttiin ja pirtistä\nkeittiöön, ja pihamaa oli vesilätäköillä.\n\nEräänä iltapäivänä sateen lomalla otti Elli kuitenkin työaseensa ja\nmeni puutarhaan. Hän kuuli Olavinkin tulevan alas, mutta puutarhaan hän\nei tullut. Hän oli ottanut päällystakkinsa ja keppinsä ja näkyi menevän\nmaantielle päin.\n\nPuutarhatyössä ei ollut nyt enää entistä viehätystä. Siellä oli niin\nkolkkoa ja likaista. Pastori tuli haukotellen sinne ja istuutui\nkeinulaudalle.\n\nVasta jonkun ajan kuluttua sai Elli rohkeutta kysyäkseen oliko Olli\nmennyt kävelemään.\n\n-- Sanoi menevänsä kirkonkylään asti.\n\n-- Mitä hän sinne meni?\n\n-- Kuului olevan kirje postiin vietävänä.\n\n-- Eikö sitä olisi voinut lähettää?\n\n-- Itse sanoi tahtovansa mennä.\n\nSe oli varmaankin kirje, jonka osoitetta hän ei tahtonut muille\nnäyttää. Voihan olla, että hän oli kihloissakin? Tietysti hän olikin.\nMitäpä se muutakaan olisi ollut... Ja hän koetti taas sanoa, että eihän\nsiihen kellä ollut mitään asiaa, jos niin olikin...\n\nOlavia ei kuulunut kotiin tulevaksi. Hän oli luultavasti jäänyt yöksi\npappilaan, ja Elli sai syödä ikävän yksitoikkoisen illallisen kahden\nkesken pastorin kanssa.\n\nYötä vasten kiihtyi yhä enemmän tuulemaan ja satamaan. Puut huojuivat\nraskaasti, tuuli painoi ikkunoihin kuin niitä särkeäkseen, ja vettä\nvaloi lattioita pitkin. Oli aivan kuin elämä taas olisi vajonnut\nvanhaan väyläänsä, matalain rumain rantojensa väliin.\n\nEllille muistui mieleen niin selvästi hänen ensi yönsä täällä, jolloin\nhän luuli olevansa koko maailman hylky ja jolloin hän epätoivoissaan ja\nhäpeissään oli melkein toivonut kuolemaa itselleen.\n\nSilloin oli ollut talvi. Vietettyään häänsä olivat he lähteneet ajamaan\naamupimeässä ehtiäkseen päivässä perille. Hän istui reessä\nmatkaturkkiin käärittynä, riippuen äitinsä kaulassa, joka kumartui\nhänen ylitsensä viimeisiä hyvästejä heittäen. Molemmat he itkivät\nääneen, eikä erosta tahtonut tulla mitään. Viimein riuhtaisi hevonen,\nja he lähtivät ajamaan. Vielä kerran jäljelleen kääntyessään hän näki\nvieressään miehensä. Kun se edes olisi antanut hänen rauhassa itkeä\nitkettävänsä! Mutta hän pyrki lohduttamaan, kietoi suojelevasti kätensä\nhänen selkänsä taa ja koetti viihdyttää. Eikä Elli päässyt mihinkään,\nhänen täytyi kuunnella. Päivä sitten vähitellen valkeni. Se oli\ntuollainen päivä, jolloin aurinko ei pääse esille huuruisen pakkasen\ntakaa, jolloin kaikki on raakaa, väritöntä ja harmaata. He ajoivat\nvirstoittain hiljaista, natisevaa menoa. Elli tuijotti sivulleen, jossa\nhitaasti vilisi jälellepäin kurjaa männikköä ja matalaa lumeen\npeittynyttä aitaa. Kun pastori oli aikansa häntä puhutellut, saamatta\nsanaa vastaukseksi, kääntyi hän juttelemaan kyytimiehen kanssa. Ne\nhaastoivat halki kaikki pitäjän asiat. Syöttöpaikoissa tulivat emännät\nElliä tervehtimään, puhuivat omista lapsistaan ja Ellin. Kohtahan niitä\nhänkin kai tulee saamaan. Elli oli menehtyä häpeäänsä. -- Sitten pimeni\nilta pimenemistään. Pastori oli nukkunut rekeen, suu auki, pää Ellin\npuoleen retkottaen. He ajoivat maantieltä oikotielle synkkään metsään.\nNietokset näyttivät tulevan yhä suuremmiksi, ja puut olivat painuneet\nluokiksi tien poikki. Oli hän ennen aikaan hiukan toisenlaiseksi\nhaaveillut häämatkaansa. Hän oli mielikuvituksessaan nähnyt kesäisen\nluonnon, päivänpaisteessa kimmelteleviä selkiä, suuren avaran\nlaivankannen ja valkeita, komeita pukuja vilkkailla laivarannoilla.\nAlkoi tuikkaa tulia metsän sisästä, häämötti huoneita, ajettiin\nportista pihaan. Hän kuuli sanottavan, että oltiin perillä. Kahden\nkorkeaksi luodun lumivallin välitse ajettua pysähdyttiin verannan\neteen. Pastori hyppäsi ylös, auttoi häntä reestä, vei hänet sisään,\npäästeli pois turkit ja palttoot, suuteli ja sanoi: \"Tervetullut uuteen\nkotiin!\" Mutta kun hän tuli tähän huoneeseensa, jossa oli kaksi\nvuodetta vierekkäin, ja näki ikkunanruudut ulkopuolelta lunta\npuolillaan, tuntui hänestä kuin hän olisi ollut elävältä haudattu. Taas\nhän tahtoi tulla häntä hellyttelemään, mutta itkien heittäytyi hän\nvaate päällä vuoteelleen ja vaati häntä menemään tiehensä. Mutta hän ei\nmennyt. Ja silloin tuli hänelle ensi kerran kuin unennäkönä ilmestys,\njoka sitten usein uudistui. Hän luuli näkevänsä Olavin, joka tuli häntä\nvapauttamaan, joka vaati hänet omakseen ja joka lähti viemään häntä\npois täältä kaukaisiin ihaniin maaiilmoihin. Se kasvoi varmaksi\ntoivoksi, hän uskoi siihen kuin annettuun lupaukseen, hän odotti...\nMutta hän oli nähtävästi odottanut turhaan. Hän oli tullut, mutta ei\nnähtävästi hänestä välittänyt. Hän menee niinkuin on tullutkin...\n\n\n\n\nIX.\n\n\nSadepäivinä oli Olavilta sujunut työ hyvin. Kun vesi yhtämittaa rapisi\nulkovinnin kattoon, antoi se hänelle kuuntelemista, silloin kun ajatus\ntarvitsi lepoa. Hän oli saanut pitkän ajatussarjan päätetyksi, ja\nuseita uusia näkökohtia oli tullut entisten lisäksi.\n\nKun aurinko sitten eräänä iltapäivänä alkoi hajoitella pilviä, niin\ntunsi hän kuitenkin tarvitsevansa jotain vaihtelua ja laskeutui\ntyytyväisenä alas verannalle.\n\nElli istui siellä yhä ommellen. Pastori makasi vielä ruokalepoaan ja\nkuorsasi huoneessaan, jonne ovi oli auki. Elli kävi sulkemaan sen ja\npalasi sitten takaisin entiselle sijalleen. Hän näytti totiselta ja\nvähän vieraalta... Miten itsepintaisesti, melkein uhkamielisesti hänen\nkätensä liikkui kalvosesta! Suun ympärillä oli tuo kärsivä ja vähän\nkatkera piirre, jonka Olavi siinä välistä ennenkin oli huomannut...\nHänelle tuli yht'äkkiä sääli häntä, halu pudistaa pois tuo\nsurumielisyys ja tempaista hänet mukaansa. Hän oli jo huomannut, että\nhän voi sen tehdä. Useinkin, kun hän vain puhutteli häntä, kääntyi\nhänen puoleensa, hän ihastui ja ikäänkuin valkeni.\n\nOlavi oli mennyt ulos ilmaa tarkastamaan. Elli istui, niinkuin ei häntä\nolisi ollut olemassakaan, niinkuin ei olisi häntä huomannutkaan.\n\nOlavi tuli takaisin ja seisahtui verannan ovelle.\n\n-- Ettekö tule soutelemaan? kysyi hän.\n\n-- Mutta nythän sataa.\n\n-- Se lakkaa heti kohta. Toinen puoli taivasta on jo poudassa. Tulkaa\nkatsomaan!\n\nElli muuttui silmänräpäyksessä. Hän nousi kiireesti, heitti työnsä\ntuolille ja juoksi ulos kartanolle säätä katsomaan. Viimeiset\npilvenrepaleet heittelivät haihtuessaan vielä viimeisiä pisaroitaan.\nJärvellä oli jo syntynyt leveitä tyyniä juovia, ja sen pintaa pitkin\nkulki saarien lomitse ja niemien päitse laaja valokimppu, joka samassa\notti koko maailman haltuunsa. Se oli kuin ilon huudahdus Ellin omasta\nrinnasta, ja hänen olisi tehnyt mieli hypähtää ja lyödä käsiään yhteen.\n\n-- No? sanoi Olavi, joka seisoi hänen vieressään puutarhan aitaa vasten\nja katseli häntä.\n\n-- Soutelemaanko! Mennään vain, jos teitä haluttaa!\n\n-- Eikö oteta onkia mukaan?\n\n-- Niin, mutta todellakin!\n\nJa voimatta pidättää itseään pyörähti hän kantapäillään ja juoksi\nkeittiön kautta sisään valmistuakseen lähtemään.\n\nJa kun he, toinen vapoja kantaen ja toinen airoja, puoleksi\njuoksujalassa laskeutuivat rantaan, niin tuntui Ellistä, kuin he\nolisivat olleet vanhoja lapsuuden tuttuja, joiden oikeastaan olisi\npitänyt sinutella toisiaan.\n\n-- Menkää te heittämään vettä venheestä ja hakemaan riippakiveä jostain,\nniin minä sill'aikaa kaivan onkimatoja tästä saunan kupeelta.\n\n-- Ei, antakaa minunkin tulla kaivamaan! Saanko?\n\n-- Kaivakaa veikkonen!\n\nSaunan märkä seinä höyrysi lämpimän ilta-auringon paisteessa, lastukko\noli murakkaa, ja onkimadot melkein uiskentelivat maanpinnalla.\n\n-- Tuoss? on ... ja tuossa taas ... hyi!\n\n-- Hyikö? Minusta ne pikkupoikana olivat niin maukkaita, että olisi\ntehnyt mieli suuhuni pistää.\n\n-- Ush teitä! Ehkä kuitenkin suostutte siihen, että jätämme nämä\nkaloille ja itse syömme kalat.\n\n-- Kernaasti minun puolestani, kuinka vain itse tahdotte!\n\n-- No, jo näitä nyt onkin.\n\nHe työnsivät Ellin pienen venheen vesille. Olavi aikoi Ellin antaa\nmennä perään, mutta hän ei suostunut, hän tahtoi istua airoille.\n\n-- Miksen saa minä soutaa?\n\n-- Se on niin ruman näköistä, kun nainen pitää perää ja mies istuu\nairoissa.\n\n-- Mutta neuvokaa sitten, mihin meidän on meneminen.\n\n-- Mennäänkö tuonne tuon saaren rannalle?\n\n-- Saako siellä?\n\n-- On sieltä ennen saanut.\n\nElli veteli pitkästi, voimakkaasti ja kauniisti.\n\n-- Tehän soudatte kuin vanha merimies...\n\n-- Tottahan nyt toki soutaa osannen, kun välistä vietän päiväkaudet\nvesillä.\n\n-- Yksinkö?\n\n-- Melkein aina yksin.\n\n-- Ettekö pelkää tuulen vievän?\n\nKerran se oli ollut viedä hänet, kertoi hän. Nousi yht'äkkiä\nukkospilvi, kun hän sattui keskelle selkää. Hän taisteli voimainsa\ntakaa, mutta ei päässyt paikaltaan. Ja hänen täytyi kääntää\nmyötätuuleen, antaa venheen mennä menojaan, ajautua muutamalle saarelle\nja siellä kalasaunassa odottaa puoli päivää.\n\n-- Eikö miehenne ollut levoton?\n\n-- Ei hän sitä saanut tietääkään ... minä kun välistä olen päiväkauden\nvesillä.\n\n-- Eikö hän tule mukaanne kalastamaan?\n\n-- Minä olen mieluummin yksin.\n\n-- Ehkä sitten laskette minut maihin?\n\n-- Eihän toki ... mitä te ajattelette!\n\n-- Te olette mieluummin yksin...\n\n-- Mutta ettehän te ole minun mieheni!\n\nJa sellaista leikkiä laskien saapuivat he ruohokkoniemeen ja pudottivat\nkiviriipan. Elli sitoi kokan pitimiksi kaislasolmun tulloon. Sitten\nalkoivat he selvitellä onkiaan. Järvi oli nyt kokonaan tyyntynyt,\nainoastaan hiljainen maininki kävi vielä monipäiväisen tuulen jäleltä\nja leikutteli vähän keveää venhettä. Siellä täällä tuonnempana näkyi\nmuitakin onkimiehiä.\n\n-- Nyt koetetaan, kumpi meistä on parempi kalamies.\n\n-- Minä tietysti! -- ja samassa vetäisi Elli kalan venheeseensä.\n\n-- Särki! Se on kovin moukkamainen kala, semmoinen tuiki tavallinen,\nporoporvarillinen.\n\n-- Mitkäs ne sitten ovat niitä aateliskaloja?\n\n-- Ahvenet tietysti!\n\n-- Ja kiisket?\n\n-- Miksei kiisketkin ... sellaiset itsenäiset, jotka aina ovat\nvastarannalla ... mutta erittäinkin salakat -- katsokaa, katsokaa ... ne\ntuntee heti ... siin'on ... ja siinä taas!\n\nJa hän sujahutti salakan toisensa perästä venheen pohjaan, niin että\nsiima lauloi.\n\n-- Ne ovat toki toista kuin tuo teidän särkenne ... kas taas! ... ne\novat tulisia ja intohimoisia ... ettekö luule, että kaloillakin on\ntunteita?\n\n-- Voi olla, vastasi Elli nauraen.\n\n-- Minä olen varma, että heillä on ... mikseivät ne voisi nekin vihata\nja rakastaa.\n\n-- Sappi se ainakin on särjelläkin.\n\n-- Tehän osaatte olla leikillinenkin.\n\n-- Miksen sitten osaisi?\n\n-- En tiedä, mutta siltä minusta ainakin tuntui, kun ensi kerran teidät\nnäin ... te olitte silloin niin kauhean totinen.\n\n-- Samaa luulin minäkin teistä. Minä melkein pelkäsin teitä.\n\n-- Pelkäättekö vieläkin?\n\n-- Pelkään minä vähän vielä nytkin...\n\n-- Mutta mistä syystä?\n\n-- Kun te istutte siellä ylhäällä niinkuin tänään, eilen ja\ntoissapäivänä ja tulette vain pikimmältään alas ja olette niin kovin\nmiettiväisen ja viisaan näköinen, niin minua aivan hirvittää. Ja kun te\nsilloin katsotte, niin tuntuu siltä, kuin tahtoisitte tunkea läpi\nluiden ja ytimien.\n\n-- En tiedä siitä itse mitään.\n\n-- Mutta tunnustakaa, että te arvostelette ihmisiä niin, että ne teidän\nmielestänne ovat kovasti typeriä, ja ajattelette, että mitähän tuokin\npuhuu, kun se ei kuitenkaan mitään ymmärrä.\n\n-- Nyt te aivan erehdytte ... ainakin mitä teihin itseenne tulee,\nerehdytte perin pohjin ... minun kun päinvastoin on useinkin tehnyt\nmieli sanoa, että on ihmeellistä, kuinka te käsitätte monet asiat aivan\nsamalla tavalla kuin minäkin.\n\n-- Ja sitten minä olen varma, että te sanotte paljon niinkuin nytkin ...\nvain kohteliaisuudesta.\n\n-- Mutta siitä huolimatta sanon taas minä, että minua miellyttää tuo\nteidän suorapuheisuutenne.\n\n-- Vetäkää, vetäkää! Kohonne on veden alla!\n\nOlavi nosti järvestä suuren komean ahvenen, joka oli niellyt ongen\nsyvälle kitasiinsa.\n\n-- Tämähän on hauskaa! innostui hän saatuaan taas uuden ahvenen. Meidän\ntäytyy tulla usein tänne.\n\n-- Jos te ette vain kyllästy siihen yhtä pian kuin puutarhan hoitoonkin?\n\n-- Minäkö olisin kyllästynyt puutarhan hoitoon, joka jok'ainoa ilta olen\nkatsonut ikkunastani, eikö jo lakkaisi satamasta.\n\n-- Niinkö?\n\nEllillä oli koko ajan ollut mielessä kysymys, jota hän ei kuitenkaan\nollut uskaltanut tehdä ennen kuin nyt, jolloin Olavi onkeaan\nheittäessään oli varomattomasti satuttanut sen Ellin ongen siimaan ja\njosta irtipäästyään se tarttui hänen esiliinaansa.\n\n-- Oliko teillä hauska pappilassa toissa iltana? Tuoss' on nyt\nonkenne ... elkää sitä enää kolmatta kertaa tartuttako?\n\n-- Eihän mitään erittäin ... mutta kun tuli ilta ja alkoi sataa\narmottomasti, niin päätin jäädä yöksi.\n\n-- Olisihan sen kirjeenne voinut lähettää jonkun toisen mukana.\n\n-- Minun olisi kuitenkin täytynyt mennä noutamaan rahakirjettäni, joka\noli maannut postissa jo useita päiviä.\n\nEllin olisi tehnyt mieli kiittää häntä siitä tiedonannosta. Hänen oli\nnyt taas niin hauska ja hyvä olla, hän oli niin iloinen, ettei olisi\nmalttanut istua ja onkia tässä yhdessä kohden, vaan soudella, meloa tai\nmennä maihin tuonne saaren rannalle heittelemään kiviä tyyntä vettä\npitkin. Mutta tuskin oli hän ehtinyt ajatella niitä toivomuksiaan, kun\nvenheen kokka yht'äkkiä kohosi ylös ja kaisla katkesi tullosta ...\nsitten painui kokka taas alas, jolloin perä keikahti ylös, airot\nkieriskelivät venheen pohjalla ja onget joutuivat epäjärjestykseen.\n\n-- Mitä ihmettä! huudahti Olavi ja pudotti vapansa järveen tarttuessaan\nmolemmilla käsillään venheen laitoihin. Elli ei voinut pidättää\nnauruaan ja Olavi nauroi mukana, kun oli huomannut, että laineet olivat\näsken ohi menneen höyrylaivan laineita. Salaperäisinä ja sileinä olivat\nne vaeltaneet yli tyynen selän ja jatkoivat matkaansa nuoleksien\nmennessään niemien neniä ja saarien kivisiä rantoja.\n\n-- Ne menevät tuonne meidän rantaamme saakka.\n\n-- Kuuletteko, kuinka hauskasti ne kohisevat mennessään!\n\n-- Se on aina kesäaikoina minulle jokapäiväistä musiikkia. Ne tulevat\ntuonne nuottakodan alle saakka, ja minä menen melkein joka ilta niitä\nsinne vastaanottamaan. Teistä se varmaankin on hyvin sentimentaalista.\n\n-- Minä olen itsekin sentimentaalinen.\n\n-- Oletteko?... Minusta on niin hauskaa, kun ne vyöryvät sieltä aivan\nhiljaa ja sitten yht'äkkiä murtuvat rantakiville ... kuuletteko, nyt ne\novat jo siellä.\n\nKun kala ei enää tuntunut huolivan onkea, muuttautuivat he toiseen\npaikkaan. Syöntiaika oli kuitenkin jo ohitse ja kalastus päätettiin\njättää sikseen. Olavi ehdotti, että he sen sijaan tekisivät pienen\nkierroksen järvellä. Elli nosti taas airot tulloihin ja alkoi soutaa.\n\n-- Elkää soutako, antakaa minä melon, eihän meillä ole mihinkä kiirettä.\n\nPäivä jo oli laskemaisillaan, ei läikähtänyt enää lainettakaan järven\npinnalla, pienet virit vain siellä täällä osoittivat, missä muikut\npistelivät. Äänet kuuluivat kirkkaasti pitkien matkojen päästä sateen\npuhdistaman ilman läpi. Vasikat ynisivät erään rantatalon rannassa,\nkeskellä selkää souti venhe, sen hangat lauloivat, ja joskus välähti\nmelan kärki keltaisen päivänsäteen heijastusta. Korkealla ilmassa lensi\nkaakottava kuikka pitkiä poutia luvaten.\n\nElli oli heittäytynyt kokkakaarta vasten nojaamaan ja tuijotti\nolkihattunsa reunojen alaitse vettä pitkin peränpitäjän pään ohitse.\nOlavi oli vaipunut katselemaan maisemaa edessään ja harhaillut siitä\nvähitellen yhä loitommalle omiin mietteisiinsä. Hän meloskeli\nkoneellisesti. Hän näytti siltä, kuin olisi kuljeskellut hyvin kaukana\ntäältä, ja hiukan alakuloiselta. Mahtoiko hänellä olla suruja joitain\ntai katkeria vanhoja muistoja. Olisi tehnyt mieli herättää hänet\nmietteistään ja lohduttaa. Hän meloi huomaamattaan aivan väärälle\nsuunnalle, pois kotoapäin. Mutta Elli ei tahtonut häiritä häntä ... jos\nmeloo, niin melokoon ... meloisikin tuonne laivareitille ja sieltä yhä\neteenpäin ... eikä milloinkaan palattaisi takaisin.\n\nKauan aikaa lipui venhe näin veden pintaa myöten.\n\n-- Tämä on verratonta, sanoi Olavi vihdoinkin ja laski melan polvelleen.\nOlen minä nähnyt paljonkin, olen nauttinut monestakin maisemasta, mutta\nei minussa kuitenkaan koskaan ole syntynyt sitä mielialaa, joka\ntällaisena iltana syntyy. Pienenä poikanakin se otti minut välistä niin\ntäydellisesti valtaansa, että siitä suorastaan kärsin. Olisin ollut\nvalmis itkemään, tietämättä oikein miksi...\n\n-- Olen minäkin tuntenut samaa.\n\n-- Olen sittemmin usein ajatellut ja koettanut saada siitä selkoa ... ja\nminä luulen sen tulevan siitä, että tässä yksitoikkoisessa\nympäristössä, jossa ei ole juuri muuta eloa kuin se, minkä aurinko\nantaa, ja joka sen pois mentyä jää sitä kaipaamaan, juuri sentähden\ntulee onnen kaipauskin niin hillittömästi esille. Ja tällainen\nhiljainen ympäristö kai vaikuttaa siihenkin, ettei mikään estä tuota\nkaipausta kaikin voimin kehittymästä ... se kasvaa kuin varjo yössä, ja\nkun tietää, että onni on niin lyhytaikainen kuin tämmöinen kesäinen yö,\nniin tuntuu se samalla mahdottomalta saavuttaa.\n\n-- Niin juuri se on ... kuinka onnellinen te sentään olette, kun voitte\nnoin pukea sanoihin sen, mitä tunnette.\n\n-- Jos osaisin, mutta enhän minäkään osaa sanoa sitä niin selvästi, kuin\ntahtoisin. Jos olisin syntynyt säveltäjäksi tai runoniekaksi, niin ehkä\nsen sitten voisin. Ne ovat onnellisia ne, joiden ei tarvitse kätkeä\nmitään itseensä, jotka tulkitsemalla tunteensa voivat vapautua niistä\nja käydä taas vastaanottamaan uusia.\n\nHän lämpeni ja heltyi, ja kun hän näki, että Elli ymmärsi hänet, antoi\nhän mielialalleen vallan, liioitteli sitä ehkä vähän, mutta tunsi\nkuitenkin ehkä totisemmin ja selvemmin kuin pitkään aikaan.\n\n-- Aina muistuu minulle tällaisena iltana mieleen Runebergin \"Svanen\".\nTunnettehan sen?\n\n-- Tunnen hyvinkin.\n\n-- Siinä on mielestäni tällaisen kesäillan aate tulkittu pääpiirteissään\nhienommin ja sattuvammin kuin kenties missään muussa, mitä siitä on\nkirjoitettu. Muutamilla sanoilla on kuvattu kaikki: maisema, ilma, ne\ntunteet ja toiveet, joita se herättää.\n\nJa hän hyräili siitä kuin itselleen seuraavan säkeen:\n\n    Om nordens skönhet var hans sång,\n    hur klar dess himmel är,\n    hur dagen glömmer natten lång\n    att gå till hvila där.\n\n-- Ja sitten tämä, jatkoi Elli, hänkin hyräillen:\n\n    Hur skuggan där är djup och rik\n    inunder björk och al,\n    hur guldbestrålad hvarje vik\n    och hvarje bölja sval.\n\n-- Mutta erittäinkin tämä, tarttui Olavi ja lausui:\n\n    Hur ljuft, oändligt ljuft det är\n    att ega där en vän --\n\nErittäinkin tämä viimeinen: ystävästä. Ei tulisia tunteita, ei riehuvaa\nrakkautta, ei mitään aistillista ja intohimoista, ainoastaan tuo viileä\nsydämellinen, kaukomielinen säe:\n\n    Hur ljuft, oändligt ljuft det är,\n    att ega där en vän,\n    hur troheten är hemfödd där,\n    och längtar dit igen.\n\n    [Suloa Suomen laulu soi,\n    sen ilmain ilontaa,\n    yökaudet kuinka päivän koi\n    unensa unhottaa.\n\n    Kuin varjot siell' on runsahat\n    all' leppäin, koivujen;\n    kuin salmet kullan-soiluvat,\n    ja vesi vilpoinen.\n\n    Siell' ystäväinen kellä on,\n    kuink' iki-ihanaa;\n    kuink' onpi unhottumaton\n    se uskollisten maa.]\n\nsiinä on tällaisen illan ja tällaisen luonnon suuri salaisuus\nkätkettynä -- ystävyydessä.\n\n-- Uskotteko sellaiseen ystävyyteen? kysyi Elli hetken kuluttua.\n\n-- Välistä on tehnyt mieleni uskoa, että se on ainoa, joka lienee jonkin\narvoinen, ainoa, joka jää jälelle, kun kaikki muu haihtuu ja katoaa. Se\non rakkauden synnyttäjä ja rakkauden perillinen. Kun rakkaus kuolee,\nniin jää ystävyys elämään.\n\nNiinhän Ellikin. Hänkin uskoi sen, uskoi niinkuin oman kauan\nhaparoimansa ja haaveksimansa elämän mahdollisuuden. Ja uskoi, että\nOlavikin uskoi, niinkuin hän puhui.\n\nElli oli hänen puhellessaan varovasti tarttunut airoihin ja alkanut\nhiljalleen soutaa kotirantaa kohti.\n\n-- Ei, mutta antakaa nyt minäkin soudan. -- Elli ei vastustellut, ja he\nvaihtoivat paikkoja siirtyen toistensa ohitse kapeassa venheessä.\n\nJa kun he sitten tulivat rantaan ja Elli sinä iltana käyskenteli\naitoissaan, valmisteli illallista ja istui itsekseen muiden maata\nmentyä verannallaan, niin kulki hän kuin uudessa maailmassa, johon hän\naivan tietämättään oli joutunut, jossa hän liikkui kuin viileiden,\nautereensinisten verhojen välissä, jotka liehtoivat ystävyyttä ja\nonnea. Hän uskoi nyt niihin molempiin, hän luotti itseensä ja\nmuihinkin, eikä hänen miehensäkään tuntunut hänestä niin\nvastenmieliseltä kuin ennen... Sehän oli siis mahdollista ja\nsaavutettavissa! Ja se oli tullut sieltä, mistä hän sitä aina oli\nodottanut. Hänen toiveensa eivät siis olleetkaan turhat eikä hänen\nelämänsä vielä loppuun eletty. Sillä voisihan sen toteuttaa ja voisi\nniin helposti. Eihän siinä olisi mitään moitittavaa eikä kellään olisi\noikeutta tuomita. Saanenhan minä _ystävänä_ rakastaa ketä tahdon ... ja\nsaahan se olla _hän_... Hän kaipaa sitä myöskin, se on ainoa, johon hän\nuskoo. Hän näytti niin alakuloiselta, mahtaako hänellä olla suuria\nsuruja, ehkä on joku hänet pettänyt ja hyljännyt, eikä hänellä ehkä ole\nketään, joka häntä lohduttaisi...\n\n\n\n\nX.\n\n\nSunnuntaipäivä oli taas tyven, paisteinen ja hiljainen. Tyynelästä\nolivat menneet kirkolle kaikki muut paitsi Elli, Olavi ja Anni.\nKirkkoajan juhlallisuus levisi tännekin, eikä moneen tuntiin kuulunut\nhiiskahdustakaan kartanolta. Ei muuta kuin hevosen kellon kalahdus\nhaasta, jossa se veräjän suulla seisten piti pyhäänsä sekin ja tuon\ntuostakin pudisti kärpäsiä luotaan. Olavi oli ollut yöllä nuottamiesten\nmukana järvellä ja nukkui nyt. Elli lepäsi puutarhassa suuren pihlajan\nsiimeksessä ja luki.\n\nHän oli nyt täydellisesti tyytyväinen ja onnellinen. Hän oli päässyt\nselville tunteestaan, hän tunnusti sen itselleen. Se ei häntä\nvaivannut, sillä hän ei siinä nähnyt muuta kuin hellyyttä ja osanottoa,\nja hän kutsui sitä ystävyydeksi. Eikä hän halunnut sitä miksikään\nmuuksi muuttaakaan. Hän olisi mielestään ollut valmis tyytymään kuinka\nvähäiseen vastarakkauteen tahansa. Jos olisi saanut tavata häntä edes\nkerran päivässä, tai viikossa, tai vuodessakaan. Ei hän vaatinut mitään\nitselleen, ei sitäkään, että _hän_ sen tietäisi. Se häntä jo tyydytti,\nettä oli olemassa joku, jota voi ja sai pitää ihanteenaan, joka oli\nniin täydellinen ja jonka kanssa hän _olisi voinut_ olla onnellinen.\n\nEi hän kaivannut häntä nyt alas tulevaksikaan, ei ikävöinyt, vaikka hän\nolisi viipynyt kuinka kauan tahansa kamarissaan. Kunhan vain tiesi\nhänen olevan siellä eikä kiirehtivän lähtemään pois. Ehkei hän\nkiirehtisikään, ehkä viipyisi koko kesän ja syksyn ja kenties\ntalvenkin, sillä olihan hän sanonut, että hänen olonsa Helsingissä ei\nole hänen töittensä tähden välttämätön.\n\nHän kuuli Olavin tulevan alas ja käyskentelevän kartanolla. Hän tuli\npuutarhaan ja nojasi aitaa vasten, katsellen järvelle ja hyräillen\njotain itsekseen. Kun hän ei huomannut Elliä, antoi Elli hänen olla, ei\nmennyt hänen luokseen, vaan katseli ja ihaili häntä piilopaikastaan.\nKuinka hänen vartalonsa oli miehekäs, hänen piirteensä älykkäät ja\nkuinka hänen ajatuksensa mahtoivat olla hienot. Ei saa häiritä häntä,\nantaa hänen rauhassa mennä kirjoittamaan.\n\nAnni kulki siitä ohitse rantaan päin.\n\n-- Ovatko kaikki menneet kirkkoon? kysyi Olavi.\n\n-- Rouva on kotona.\n\n-- Missä hän on?\n\n-- En tiedä, minne olisi pistäytynyt.\n\nElli istui rävähtämättä, ja Olavi meni verkalleen takaisin kamariinsa.\n\nEi hän tahtonut kuvitella sitä mahdolliseksi, että Olavikin häntä\nrakastaisi. Mutta heittäytyen selälleen maahan, kädet ristissä pään\nalla ja pään päällä pihlajan tuuhea lehvistö, antoi hän niiden\nhaaveiden kuitenkin ikäänkuin suotta, ikäänkuin leikillä liehakoida\nympärillään. Voihan sitä ajatella, haaveilla, uskotella itselleen.\n\nPappilan rannassa oli järventakaisten venhevalkama. Uimahuoneen viereen\nhiekalle kokoontui sinne lauantai- ja sunnuntaiaamuina kirkkovenheitä\nkymmenittäin.\n\nVäki alkoi vähitellen palata kirkosta. Ne tulivat peräkanaa, miehet ja\nnaiset eri ryhmissä, asettuivat rantapenkereelle, avasivat\neväskonttinsa ja alkoivat syödä, toisiaan odotellen. Naiset heittivät\npois nuttunsa, miehet takkinsa, istuutuivat paitahihasillaan airoilleen\nja lähtivät valkoisina ryhminä soutaa nuokuttelemaan siintäviä salmia\nkohden.\n\nElli oli laskeutunut muutaman tutun emännän kanssa rantaveräjälle.\nOlavikin ilmestyi siihen venheiden lähtöä katsomaan.\n\n-- Ettekös te lähdekään? kysyi Elli eräältä ryhmältä, joka vielä\nvirkaili rannalla.\n\n-- Mehän odotamme pastoria.\n\n-- Tuleeko hän teidän mukaanne?\n\n-- Meillähän on huomenna kesäkinkerit.\n\nElli oli aivan unohtanut sen. Nythän ne näet alkavat ja niitä kestää\nuseampia viikkoja. Hänen miehensä tulee siis olemaan poissa ja he\nOlavin kanssa kahden kesken? Hän säpsähti sitä uutista, ei tiennyt\noikein, millä lailla hän ottaisi sen vastaan. Mutta kun hän tunsi, että\nhän siitä sittenkin oli hyvillään, tuli hänelle halu olla ystävällinen\nmiehelleen. Hän kiiruhti laittamaan hänen matkalaukkuaan ja tiedusteli\nhäneltä päivällistä syötäessä, missä kylissä kinkereitä pidettäisiin.\nHe saattoivat hänet sitten Olavin kanssa rantaan, ja Elli vastasi\nnenäliinallaan, kun pastori mennessään heilutti omaansa.\n\n-- Vai niin, että hän viipyy koko viikon poissa, sanoi Olavi heidän\npihaan astuessaan.\n\n-- Niin, nyt saatte te niin kauan tyytyä minun seuraani.\n\n-- Ja te minun.\n\n-- Minä kyllä aina ... mutta te tulette varmaankin ikävystymään niin,\nettä piankin lähdette pois.\n\n-- Kyllä minä pysyn täällä, niin kauan kuin vain te pidätte.\n\n-- Jos ei muuta estettä olisi, niin saisitte minusta nähden olla täällä\nvaikka koko talvenkin.\n\n-- Saisinko...\n\nVähän illemmalla, kun Elli istui kamarinsa ikkunassa tyynelle järvelle\nkatsellen, tuli Olavi sinne seisahtuen kynnykselle.\n\n-- Saako tänne tulla ... tänne teidän kaikkein pyhimpäänne?\n\n-- Tulkaa vain, olkaa hyvä ... istukaa tähän keinutuoliin.\n\nHe istuivat vastakkain toinen toiselle puolen pientä pöytää. Olavi ei\nollut ennen käynyt tässä huoneessa. Elli seurasi uteliaasti hänen\nsilmäyksiään, kun hän tarkasteli kattoa ja seiniä, joilla riippui\nmuutamia öljypainotauluja, ja näki hienon ivahymyn vivahduksen hänen\nhuulillaan, kun hän keksi siunaavan Vapahtajan kuvan vuoteiden\nyläpuolella. Elliä hävetti se, häntä vaivasivat nuo vierekkäin asetetut\nvuoteetkin, ja hänen olisi tehnyt mieli jotenkuten puolustautua.\n\n-- Eikö teitä nyt peloita nukkua täällä yksin, kun miehenne on poissa?\nkysyi Olavi.\n\nElli sanoi, että hän oli tottunut siihen, että hän tavallisesti\nnukkuikin yliskamarissa, silloinkin, kun hänen miehensä on kotona.\n\n-- Ja minäkö olen nyt vallannut teidän kamarinne?\n\n-- Eihän se mitään ... kyllähän meillä aina on tilaa.\n\n-- Tämähän on tämä huone aivan minun huoneeni alla.\n\n-- Niinpä melkein.\n\n-- Eikö teitä häiritse, kun minä useinkin niin myöhään valvon ja liikun\ntuolla ylhäällä?\n\n-- Ei toki ollenkaan ... minä kuulen kyllä, niin kauan kuin valvon,\nmilloin te istutte, kävelette tai keinutte, ja minä luulen tuntevani\nteidän liikkeistänne, milloin teiltä sujuu työ hyvin.\n\n-- Mistä te sen?\n\n-- Ettekös te viheltele, kun olette oikein tyytyväinen?\n\n-- Kuuluuko se tänne?\n\n-- Kuuluu se kaikki, varsinkin kun molemmat ikkunat ovat auki.\n\nKävi askelia verannalla, ja samassa juoksi piika ilmoittamaan, että\ntulee vieraita. Elli nousi mennäkseen saliin, mutta kynnyksellä tuli\nhäntä vastaan jo neiti Liina ja hänen jälessään hänen veljensä, herra\nTavela ja tuomarin neiti.\n\n-- Otetaanko vieraita vastaan? kysyi neiti Liina. Tulemmeko ehkä\nsopimattomasti?\n\nElli ja hän tervehtivät toisiaan tavattoman hellästi ja herttaisesti,\nmutta nähtävästi kuitenkin vähän teeskennellen iloaan kumpainenkin.\n\n-- Olkaa hyvä ja käykää vain sisään kaikki ... vai menisimmekö ulos\nverannalle?\n\n-- Mennään verannalle!\n\nKun oli asetuttu istumaan, kääntyi neiti Liina Olavin puoleen ja kysyi:\n\n-- Tekö täällä nyt olette isäntänä?\n\n-- Herra Kalm se nyt on isäntänä, niin kauan kuin mieheni on poissa,\nkiiruhti Elli sanomaan. Teidän velvollisuutenne, herra Kalm, on nyt\nhuvittaa herroja ja erittäinkin naisia ... minä annan teille täyden\nisäntävallan talossani niin kauaksi.\n\n-- Mutta jos minä en annakaan sitä sitten enää takaisin, leikitsi Olavi\nmuiden nauraessa ja meni noutamaan herroille tupakkaa.\n\n-- Me odotimme teitä, herra Kalm, tänä aamuna kirkolle, kun ette ollut\nsiellä viime sunnuntainakaan, mutta te nähtävästi viihdytte täällä niin\nhyvin, ettei teitä enää muualla saa nähdäkään.\n\n-- Se on minun hauskan talonväkeni ansio, että viihdyn niin hyvin.\nMinulla on niin ystävällinen ja herttainen emäntä...\n\n-- Nyt te teette pilkkaa meistä, herra Kalm. Elkää uskoko häntä, hän\nistuu enimmäkseen vain ylhäällä kamarissaan ja huvittelee itse\nparhaiten itseään.\n\n-- Eipähän, mehän hoidamme puutarhaa, kalastamme, soutelemme,\nkävelemme...\n\n-- Niinhän pastori kertoi ... hän sanoi olevansa oikein mielissään, kun\nsinulla, Elli, on seuraa eikä hänen tarvitse pelätä, että sinun on\nhäntä liiaksi ikävä.\n\nElli poistui toimittamaan tarjottavaa vieraille. Häntä vähän vaivasi,\nettä Olavi niin keveästi kertoi heidän elämästään. Eikö niissä hänelle\nollut sen enemmän merkitystä? Ja sitten häntä harmitti Liina, joka\nnähtävästi tahallaan teki kärjen joka sanaansa. Sitä ei hän koskaan\nollut voinut hänessä kärsiä, se oli niin sydämetöntä ja kylmää.\n\nKun hän palasi takaisin, olivat muut menneet puutarhaan paitsi Olavi ja\nLiina, jotka olivat jääneet istumaan verannalle. Liina oli jo ehtinyt\nottaa esille Helsingin asiat, joista hän aina mielellään keskusteli,\nteatterit, konsertit, sanomalehtipolemiikit y.m. Ja he olivat molemmat\njo innostuneet niihin niin, että tuskin huomasivat Elliä, kun hän oli\ntullut takaisin. Hän istui heistä vähän matkan päähän verannan\npenkille, kuulosti heitä hetkisen, koetti muutamalla sanalla yhtyä\nkeskusteluun, mutta ei saanut siinä pysyvää jalansijaa, kun kaikki\nasiat olivat hänelle outoja. Hän oli mielestään liikaa ja vetäytyi\nhetken ääneti oltuaan pois, mennen puutarhaan muita etsimään.\n\nKun hän taas palasi ilmoittamaan, että puutarhassa olisi teepöytä\nkatettu, kiitti Olavi sivumennen, ja he jatkoivat keskusteluaan. Heitä\nei alkanut kuulua tulevaksi, ja Elli lähetti heille teen verannalle.\n\nKun he sitten vihdoinkin lopettivat ja lähtivät muita etsimään,\nlöysivät he Tavelan ja Ellin rantaveräjältä, jossa he seisoivat\njotenkin ikävystyneen näköisinä.\n\n-- Missä muut ovat? kysyi neiti Liina.\n\n-- Nuoret menivät soutelemaan, vastasi Elli.\n\n-- Ai, herra Kalm, eikö mekin mennä? huudahti neiti Liina. Onhan siellä\nvielä venhe, saammeko ottaa sen, Elli?\n\n-- Olkaa hyvä.\n\n-- Entä rouva Elli ja herra Tavela ... te tulette tietysti myöskin\nmukaan?\n\nTavela olisi nähtävästi mennyt mielellään mukaan, mutta Elli ei\nsuostunut. He istuvat täällä rannalla ja odottavat.\n\nNeiti Liina oli Olavin mielestä pirteä tyttö, sillä oli jotenkin\nhauskoja käänteitä puheissaan, se kärsi itselleen puhuttavan jotenkin\nvapaasti ja piti väittelyissä jotenkin rivakasti puoliaan. Olavi oli\nsentähden hetkellisesti kuvitettu hänen seurastaan, kun sai tilaisuuden\ntaas pitkästä ajasta päästää itseään vähän valloilleen. Elli oli kyllä\nhienompi ja syvempi ja arvokkaampi, mutta kenties vähän liian totinen\nja raskas.\n\nElli tunsi sen itsekin vaistomaisesti. Hän näki heidän menevän rantaan\nja laittelevan hänen venhettään reilaan, he työnsivät sen vesille, ja\nOlavi auttoi Liinaa kädestä, vei hänet sillä lailla perään saakka ja\nkäyttäytyi keikarimaisemmin kuin Ellin mielestä olisi ollut\nvälttämätöntä.\n\nKun he olivat päässeet vähän matkaa ulos rannasta, kuuli hän Liinan\nehdottavan, että he laulaisivat. Ja he aloittivat siellä dueton.\nIstuessa veräjän selällä alkoi maalle jääneiden mieli katkeroitumistaan\nkatkeroitua, vaikka he molemmat koettivat puhella keveästi ja\nvälinpitämättömästi. Elli koetti turhaan torjua kaikenlaisia epäilyksiä\nluotaan. Olivathan ne nuo vanhoja tuttuja, olivat tavanneet toisensa\nennen, olivat tulleet tänne samalla laivalla. Kerranhan hän kuitenkin\nsaa kuulla sen, että Olavi on kihloissa. Mutta ei hän kuitenkaan olisi\nsuonut häntä Liinalle.\n\nJa vain se mahdollisuus pisti häntä yht'äkkiä niin, että hänen täytyi\njättää heidät sinne laulelemaan ja soutelemaan ja poistua pihaan.\nTavelalle hän sanoi syyksi sen, että hänen täytyi mennä laittamaan\nillallista.\n\nRannasta vihdoin ylös tultuaan rupesivat vieraat iloisesti melakoiden\nvannetta heittämään. Elli ei mennyt mukaan, vaikka Olavi tuli häntä\nkutsumaankin. Siellä tuntui kyllä olevan hauska ilman häntäkin.\n\nKun vieraat illallisen syötyään olivat menneet pois ja Olavi ja Elli\ntulivat heitä saattamasta, sanoi Elli:\n\n-- Teillä oli hauska tänään?\n\n-- Olihan meillä.\n\n-- Sehän oli hyvä, että ne tulivat, muuten olisi tämä sunnuntai-ilta\nehkä tullut teille hyvinkin pitkäksi.\n\nÄäni ilmaisi hänen mielialansa. Se oli katkera ja särmikäs. Ja kun\nOlavi vähän hämmästyen katsahti häneen, oli suun ympärillä se piirre,\njoka ilmaisee kateutta.\n\nOlisiko niin? Voisiko se olla mahdollista? Jotain semmoista oli hän\nvähän alkanut aavistaa.\n\nHän yht'äkkiä herkistyi ja lämpeni, hänen tuli sääli häntä, hänen olisi\ntehnyt mieli tarttua häntä olkapäihin, pudistaa hänestä pois kaikki\nsellaiset luulot ja vakuuttaa...\n\nMutta mitä hän olisi vakuuttanut? Sitäkö, ettei hän suinkaan ollut\nrakastunut neiti Liinaan? Eihän hän ollutkaan ... mutta miten hän\nvoisi...?\n\nHänelle tuli sanomaton halu olla iloinen. Hän koetti puhua Ellille\nkaikenlaista hupaista kotiin mennessä, mutta ei saanut häntä sulamaan.\nMaata mennessä heitti hän hänelle hyvästin tavallista sydämellisemmin\nja koetti saada hänet vaihtamaan syvää silmäystä. Mutta Elli ei\nnostanut silmiään ja tuskin vastasi.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nVoisiko se olla mahdollista? kysyi hän vielä uudelleen itseltään.\n\nJa miksei voisi? vastasi hän mielihyvällä.\n\nKun tarkemmin ajatteli, niin osoittivathan sitä monet merkit. Useat\nkerrat oli hän viitannut siihen, että hänen elämänsä oli ikävää ja\nilotonta. Nähtävästi hän ei viihtynyt siinä asemassa, johon oli\njoutunut. Ja mahdollistahan se olikin. Eihän niiden välillä ollut\nvähintäkään henkistä yhteyttä, eivät ne ymmärtäneet toisiaan eivätkä\nluonteetkaan käyneet limikkäin.\n\nOlihan sentähden hyvinkin ymmärrettävää, että hänen tunteensa pyrkivät\npois, toisaalle, ja että hän oli hiukan mustasukkainenkin. Rouva parka,\nsanoi Olavi hyväntahtoisen säälivästi, melkein niinkuin opettaja, joka\non huomannut oppilaansa itseensä rakastuneeksi.\n\nMutta yht'äkkiä leimahti hänen mieleensä ajatus, joka sai hänet pystyyn\nhypähtämään.\n\nJos Elli minua rakastaa, niin voihan olla, että hän on rakastanut minua\nsiitä pitäen, kun me viime kerran tapasimme toisemme kuusi vuotta\nsitten! Mutta jos niin on, niin on se todellakin suurta, on\ntraagillista! Miten hän on mahtanut kärsiä! Miten onneton hän on\nmahtanut olla! Ja hän näki taas nuo kalpeat kasvot verannan lasin\ntakana ... ne olivat nuo samat kasvot ja niissä se sama ilme, jotka hän\noli nähnyt äsken vierellään maantiellä ja jotka olivat jääneet\nrantaveräjälle, kun he menivät Liinan kanssa soutelemaan.\n\nHän oli tässä ehkä likellä syvempää elämän tragediaa kuin mitä hän oli\nosannut ajatellakaan. Eiväthän ne ole verisiä tällaiset draamat, mutta\nkuinka ne mahtavat kuihduttaa ja imeä pois elämän ytimen. Se, joka\nkärsii, eihän hän voi ottaa ainoatakaan askelta eteenpäin, hänen täytyy\njäädä tyytymättömyytensä hivuttavaa tautia sairastamaan ja litistyä\nvelvollisuudentuntonsa painon alle. Ja tuo äänetön kärsimys se tässä on\nniin suurta, sanoi Olavi itsekseen. Tulisten etelämaalaisten naisten\ntunteiden purkauksissa oli hänen mielestään aina ollut jotain mahtavaa\nja vaikuttavaa. Tavallisinkin revolverinäytelmä oli häntä viehättänyt.\nMutta kuinka toista sentään tämä! Ei sitä helpotusta, jonka tunteiden\npurkaus tuottaa, ei sitä hoivaa, että saisi maailmalle huutaa sydämensä\nkyllyyden. Ei muuta kuin ikänsä istua ja koettaa kätkeä rakkauttaan,\nehkä itseltäänkin.\n\nTätä kaikkea kuvitellessaan tuli Olavi hellämieliseksi ja ajatteli\nsitä, mitä hän muuten hyvin harvoin tuli ajatelleeksi: kuinka ihminen\nsentään saattaa olla sydämetön ja kevytmielinen ja kuinka hän\ntietämättään voi antaa aihetta toisen ihmisen kärsimyksiin.\n\nKuta enemmän hän yön hämärtyessä ja hiljaisuuden ympärillään vallitessa\najatteli tätä kaikkea, sitä mahdollisemmilta rupesivat Ellin tunteet\nhäntä kohtaan näyttämään. Ja sitä mukaa kasvoi Elli hänen silmissään,\nkasvoi jonkunlaiseksi salaperäiseksi olennoksi, marttyyriksi, joka\nkärsii syvästi ja kärsii syyttömästi.\n\nMutta kun hän aamulla heräsi ja alkoi taas uudelleen läpikäydä, mitä\neilen oli ollut hänen mielessään, näytti se kaikki hänestä\nmielikuvitukselta. Ehkä hän oli eilen kokonaan erehtynyt; eihän hänellä\nollut mitään todistusta, jota ei olisi voinut toisinkin selittää.\nEilinen katkeruus, voihan se olla tavallista satutetun itserakkauden\nnyrpeyttä.\n\nMutta samalla hän kuitenkin koetti saada kaikki siksi, miksi eilen oli\nluullut sen huomanneensa. Kuta vähemmän todenmukaiselta se näytti, sitä\nenemmän tahtoi hän sen semmoiseksi kuvitella.\n\nEpävarmana laskeutui hän alas. Tästä lähin tulisi hänen kuitenkin panna\nkaikki pienimmätkin seikat tarkasti huomioonsa.\n\nElli ei ollut verannalla, jossa he tavallisesti aina tapasivat\ntoisensa. Eikä häntä näkynyt muuallakaan. Turhaan haki Olavi häntä\npuutarhastakin, ja aamiainen oli laitettu yhdelle hengelle.\n\n-- Eikö rouva ole kotona? kysyi hän vihdoinkin.\n\n-- Rouva meni jo aamulla varhain heinäniitylle.\n\nSe tuli vähän odottamatta ja niinkuin olisi siinä ollut jotain\ntarkoitusta. Miksi hän oli mennyt yksin? Olihan ollut puhetta siitä,\nettä kun tulee jokin kaunis luokopäivä, mennään yhdessä heinää\ntekemään.\n\nIkäänkuin vähän pettyneenä söi hän aamiaisensa. Yksin siinä istuessaan\ntuli hän ensi kerran tarkastaneeksi ruokasalia. Se näytti nyt yht'äkkiä\nniin surkean ja epätoivoisen näköiseltä, oli kuin leima talonväen\nelämästä. Niihin oli noihin värittömiin ja vähän likautuneihin seiniin\nja noihin kuluneihin huonekaluihin painunut koko heidän avioelämänsä\nikävyys ja yksitoikkoisuus. Tässä he syövät kumpikin nurkallaan,\ntuijottavat lautaseensa, eikä kummallakaan ole mitään virkkamista\ntoisilleen. Joskus vain kuuluu: \"Saanko leipää\" tai: \"Voi loppuu\"\nt.m.s.\n\nOlavi koetti asettua työhönsä, mutta ajatus pyrki pois aineestaan.\nÄskeinen kuva mielessään heidän elämästään hän ei voinut mitenkään\nkäsittää, kuinka tuo Elli oikeastaan ollenkaan saattoi tulla toimeen ja\nkuinka hän ei siihen paikkaansa menehtynyt täällä, jos hän kerran\nkaipasi ja haaveksi jotain parempaa. Eihän hänellä ole minkäänlaista,\nei etäisintäkään mahdollisuutta saavuttaa, mitä toivoo, eikä edes niitä\ntoiveitaan unohtaa. Ei seuraa, ei viihdytystä, ei uusia vaikutelmia,\njotka haihduttaisivat sitä sumua, mikä alinomaa seisoo ympärillä.\n\nJonkun aikaa istuttuaan ja keinuttuaan oli Olavi taas alhaalla. Hän\nkysyi tietä heinäniitylle, otti hattunsa ja lähti sinne.\n\nNiitty oli järven lahdelmassa vähän matkaa talosta. Tie kulki haan\nläpi. Hänen aitaa lähetessään kuului sen takaa hiottavan viikatteen\nhelinää, pian niitä yhtyi kaksikin samaan tahtiin, ja puitten lomitse\nalkoi jo vilkkua valkopaitaisia niittymiehiä. Miehet niittivät, naiset\nkulkivat jälessä kouhotellen. Niityn ranteet kasvoivat kaunista\nsolakkaa haavikkoa, metsän laidassa oli lato, jonka kupeelle oli tehty\ntuli, mistä savu nousi kohtisuorana patsaana heleään, tyyneen\naamuilmaan. Niityltä tuoksahti tulijaa vastaan tuores, niitetty heinä.\n\nHänelle tuli yht'äkkiä ilo mieleen, yksi noita tunteen puuskahduksia,\njoista ei tiedä, mistä ja mitä varten ne tulevat. Ja notkeasti ponnahti\nhän aidan yli ja hyppeli ojien poikki. Häntä hurmasi halu heittäytyä\njohonkin uuteen seikkailuun, hakea jotain, jota ei ollut ennen kokenut.\nJa mikä häntä siitä estäisi, mikä häntä sitoisi, miksei hän sitä\ntekisi? Entisyydestään hän oli selvillä, tulevaisuudesta hän ei\nvälittänyt. Ja muutamissa silmänräpäyksissä menivät hänen ajatuksensa\nniin pitkälle, että hän rupesi puolustaumaan itsensä edessä. Tunteilla,\nsanoi hän, ei ole muita lakeja kuin omansa ... ne eivät huoli muista\nesteistä kuin niistä, joita eivät voi voittaa!\n\nElli oli heittäytynyt kuivien tuoksuvien heinien päälle pitkäkseen\nlatoon. Hän oli tullut tänne varhain aamulla, keittänyt kahvia joukolle\nja haravoinut. Hän oli tarttunut työhön melkein epätoivoisella innolla,\nsillä hän tahtoi saada ajatuksensa haihdutetuiksi, saada kaikki äänet\nsisässään vaikenemaan. Kaiken sen, mikä hänessä oli alkanut viime\naikoina herätä, tahtoi hän taas nukuttaa ... nukuttaa ikuiseen uneen.\nMutta pian alkoi häntä työ väsyttää, ja hänen levätessään kädet pään\nalla ristissä, edesään ovesta näkyvä tyyni järvi ja uhkea niitty\nreippaine työmiehineen, tuli häneen taas voimakas halu vielä toivoa ...\nedes vähän aikaa vielä. Silmät puoliummessa antoi hän taas haaveittensa\nentiseen tapaansa lentää ja liihotella edessään, ja hän katseli niitä,\nniinkuin olisi katsellut kauniita poutaperhosia. Ehkä hän eilen oli\nollut väärässä, ehkei se mitään merkinnyt. Itsehän hän oli kehoittanut\nhäntä pitämään vieraille seuraa. Ja ikäänkuin koetuskeinoksi, ikäänkuin\ntaiaksi asetti hän, että jos hän tulee tänne minua katsomaan, jos hän\nhakee minut käsiinsä...\n\n-- Herra tulee! huudahti yht'äkkiä joku naisista niityllä.\n\nElli luuli, että se oli pastori. Mutta samassa hän näki Olavin astuvan\nlatoa kohti. Hän hypähti ylös ja riemastui niin, että oli vähällä\njuosta vastaan. Tukka heinän vallassa ja vaatteet täynnä kukkain korsia\nhän jäi ladon edustalle odottamaan ja pudisteleimaan. Hän oli avopäin,\nyllään väljä, lyhythihainen mekko ja jalassa lipokkaat. Hän huitoi\nhuivilla helmojaan peittääkseen hämmennystään.\n\n-- Löysinpähän minä teidät!\n\n-- Oo, herra Kalm? Kuinka te olette tänne osannut?\n\n-- Minun kun tuli teitä ikävä. Mutta mitä te täällä oikeastaan\ntoimitatte?\n\n-- Teen heinää, niinkuin näette.\n\n-- Ladossako sitä tehdäänkin?\n\n-- Jo minä olen haravoinutkin ja keittänyt kahvia ja aioin taas juuri\nlähteä, kun te tulitte.\n\n-- Ja noin te vain teette huviretkiä, ettekä virka minulle mitään.\n\nEllin mieliala oli jo kokonaan muuttunut. Eilisestä saakka jäytäneet\nmietteet olivat kuin pois puhalletut, ja hän virkkoi vähän\nveitikkamaisesti:\n\n-- Kuinkas olisin virkkanut, kun en voinut tietää, tekikö teidän\nmielenne tulla mukaan.\n\n-- Antakaa minäkin rupean heinäntekoon!\n\n-- Siin' on harava!\n\n-- Ei, minä tahdon viikatteen.\n\n-- Oikeinko viikatteen ... osaatteko sitten muka niittää?\n\n-- Mitäs en minä osaisi!\n\nHän sieppasi joutilaan viikatteen ladon nurkasta ja alkoi niittää. Se\nsujui hyvästi. Pitkinä palkareina kaatui heinä ja kokoontui molemmille\npuolille kauniisiin laisteihin.\n\n-- Ottakaa vain haravanne ja alkakaa kouhotella! komensi hän Elliä.\n\nElli alkoi kulkea jälestä ja siirteli haravan kärjellä märkiä heiniä\nerilleen toisistaan.\n\nMuu heinäväki kokoontui heidän ympärilleen katsomaan ja kehumaan.\n\n-- Sehän käypi herrasväeltä kuin vanhoilta mestareilta.\n\n-- Nyt ne on jokaisella niittytoverinsa, nauroi muuan piioista, rouva\nkun äsken valittikin, ettei hänellä ole edelläniittäjätä.\n\nOlavi innostui niittämään. Hän heitti pois takkinsa ja liehui\npaitahihasillaan koko rupeaman. Elli ehdotti, että he menisivät\npäivälliseksi pihaan, mutta Olavi tahtoi, että he jäisivät syömään\nniitylle muiden kanssa. Ja he söivät yhdessä kehässä suuresta perheen\npadasta ja loikoivat ruokaleponsa ladon siimeksessä.\n\nIltapäivällä pantiin heinät ruolle, ja kuivat ruot kannettiin latoon.\nOlavi ja Elli kantoivat samoilla sapilailla. Kun he kilpaa ladolta\nruolle juosten olivat sysänneet sapilaansa heinäin alle, tarttuivat he\ntoisiaan käsiin ja painoivat niiden varaan heittäytyen heiniä\ntiukemmalle. Olavin valtasi poikamainen vallattomuus, hän teki pitkiä\nhyppyjä sapilaansa varassa ja heitteli kuperkeikkoja ladon heinissä.\nHän nauroi, telmi ja sai pian Ellinkin mukaansa.\n\n-- Kerranpahan näkee meidän rouvankin nauravan, sanoivat piiat\nkeskenään.\n\nHän viskeli heiniä toverinsa päälle, hänen silmänsä säihkyivät, posket\nhohtivat ja rinta kohoili.\n\n-- Teille sopisi paljoa paremmin olla noin iloinen, kuin nyt olette,\nsanoi Olavi, kun he olivat istuutuneet levähtämään.\n\n-- Teille myös!\n\n-- Sentähden täytyy teidän aina tästälähin olla hyvällä tuulella ...\neikä koskaan olla niinkuin olitte eilen.\n\n-- Kuinkas minä sitten olin eilen?\n\n-- Olitte niin happamen näköinen ettekä tullut heittämään vannettakaan.\n\n-- Minun kun piti olla teetä laittamassa.\n\n-- Oliko se ainoa syy?\n\n-- Ja sitten minä ajattelin, että teillä olisi yhtä hauska ilman\nminuakin.\n\n-- Teidän täytyy pyhästi luvata, ettette enää milloinkaan sellaisia\ntyhmyyksiä ajattele.\n\n-- No hyvä, minä lupaan.\n\n-- Tuohon käteen\n\n-- Tuohon käteen!\n\nSe oli lämmin, luja käsi. Olavin olisi sitä myöten tehnyt mieli kohota\nhänen aaltoileville rinnoilleen, valkealle kaulalle, josta ylimmäinen\nnappi oli auennut, huulille ja poskille, jotka hehkuivat ja joihin\nhäntä vetivät nuo suuret, vähän kosteat, häntä alituisesti seuraavat\nsiniset silmät.\n\nMyöhään illalla, vasta auringon laskun jälkeen, palasivat he venheellä\nkotiin. Olavi istui perässä, ja Elli oli asettunut kokkatuhdolle\nkäppyrään soutajien selän taa. Matka vei ympäri pitkän niemen, jonka\nruohikkorinteitä he hiljalleen soutelivat. Olavi puheli renkien kanssa,\nElli oli omissa mietteissään, oli vähän väsynyt, mutta onnellinen, niin\nonnellinen, ettei tahtonut mitään muuta ajatella, ei eteensä eikä\ntaakseen. Ja niissä ajatuksissaan noukki hän hauenkukan kokan edestä,\ntarttui lumpeeseen tai taittoi kaislan mennessään viistättäen niitä\npitkät matkat venheen kupeella.\n\nKun lähestyttiin kotirantaa, näytti siellä kaikki, uimahuone, venheet,\nsauna ja nuottakota, niin omituisen myhäilevältä, kuin olisi niiden\nsisään lukittu jotain hyvin kallista ja salaperäistä. Ja kun hän muiden\nedellä nousi ruispellon piennarta pihaan, tuntui tähkäin kahina\nkuiskailulta, ja pihaportti narahti toisella äänellä kuin ennen. Hänen\nolisi tehnyt mieli tarttua johonkin ja puristaa jotain rintaansa\nvasten. Ja kun Usko hyppäsi pihamaalla häntä vastaan, tarttui hän sitä\netukäpäliin ja kaulaan ja pyörähti sen kanssa monta kertaa ympäri.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nElli oli muuttanut ruokapöydän ikävästä ruokasalista hauskalle\nvaloisalle verannalle, ja sen ääressä tuli heille tavaksi istua vielä\nkauan senkin jälkeen, kun ruuat olivat pois korjatut ja väki lakannut\nliikkumasta ja kesäinen luonto hetkeksi silmänsä ummistanut.\nTavallisesti asetti Elli aina astian täynnä tuoreita kukkasia keskelle\npöytää ja istui sen ääressä ompeluksineen, sill'aikaa kun Olavi\npoltteli, käyskenteli edestakaisin lattialla, katseli ulos ikkunasta,\npuheli, kertoi ja tuon tuostakin istahti toiselle puolelle pöytää\nvastapäätä Elliä.\n\nHeille oli vähitellen ilmautunut yhä enemmän puhelemista.\nTavallisimmatkin pikkuasiat huvittivat, sillä niistä tuli aina esille,\nettä he rakastivat samaa, olivat samaa mieltä ja olivat juuri olleet\nsitä samaa sanomassa, minkä toinen oli ehtinyt sanoa.\n\nAlussa enimmäkseen Olavi puhui. Elli vain kuunteli, kasvot onnellisina\nja huulilla hyväksyvä hymyily. Ainoastaan joskus hän väitti vastaan,\nkun Olavi lausui jonkin oudomman ajatuksen, jota hän ei heti osannut\nsulattaa, mutta väisti pian ja oli taipuvainen omaksumaan kaikki, mitä\nkuuli. Kaikenlaiset uudenaikaiset mielipiteet, joita hän kirjoista oli\nlukenut ja jotka olivat tuntuneet hänestä niin \"hirveiltä\", soivat\nOlavin suussa luonnollisilta ja ymmärrettäviltä. Hän kertoi Olaville\navonaisesti, että hän ennen aikaan, luettuaan Ibsenin \"Noran\", oli\ntuominnut häntä siitä, että hän jätti lapsensa, mutta että kun Olavi\nnyt selitti, ettei muuten ollut mahdollista ja että Noralla oli\nvelvollisuuksia itseäänkin kohtaan, se alkoi tuntua Ellistäkin\nvälttämättömältä.\n\nUseat niistä \"totuuksista\", joita Olavi lausui, tarttuivat melkein\nsanasta sanaan hänen mieleensä ja soivat siinä yhtämittaa. \"Naisten\noikeus määrätä elämästään ja hakea itse vaikutusalansa täytyy tietysti\nolla yhtä suuri kuin miestenkin\" -- -- \"Ne vanhemmat, jotka eivät ole\ntytöilleen antaneet siihen samaa tilaisuutta kuin pojilleenkin, ovat\nankarasti moitittavat\".\n\n-- -- \"Minä pidän suurena onnettomuutena, että avioliitto on rikkomaton\nlaitos, sillä eihän vihkiminen oikeuta avioelämään, vaan rakkaus\".\n\nKirkon oppia, pappeja ja raamatun totuuksia hän arvosteli ja puhui koko\najan, niinkuin olisi Ellikin jo aikoja sitten ollut samaa mieltä.\nTottahan oli, että hän oli kaikkia noita asioita usein itsekseen\najatellut, mutta kaikkialla näyttivät aitaukset niin korkeilta, ettei\nhän itsekseen uskaltanut ruveta niiden yli nousemaan. Mutta nyt tuntui\nniin suloiselta, kun voimakas käsi auttoi häntä toiselle puolelle,\njossa kaikki oli kuin kotoisampaa ja valoisampaa.\n\n-- Voi, voi, mitä te puhutte! sanoi hän usein, mutta kun Olavi kysyi:\n\n-- Eikö se sitten ole totta? niin ei Elli voinut olla myöntämättä:\n\n-- Ehkä se sitten on.\n\nJa Olavi oli mielissään ja nautti siitä vaikutuksesta, mikä hänellä oli\nElliin. Sentähden viihtyi hän yhä paremmin hänen seurassaan ja antautui\nvastustelematta sen miellyttävän tunteen valtaan, joka syntyy, kun\ntietää olevansa ihailtu ja rakastettu. Ja hän tuli yhä enemmän\nvakuutetuksi siitä, että Elli rakastaa häntä. Monet merkit sanoissa,\nsilmäyksissä ja käytöksessä sen hänelle ilmaisivat. Hän unohti\npäätöksensä olla mistään muusta välittämättä kuin työstään eikä enää\npitänyt kiinni teoriastaan \"järjen puhtaasta tyydytyksestä\". Häntä\nhuvitti nähdä, mihin tällainen suhde, joka oli hänelle aivan uutta ja\nerityistä, kehittyisi. Eihän siitä hänelle voisi syntyä mitään\nsuurempaa häiriötä tai vastusta. Eihän se häntä mitenkään sitoisi, kun\nhän ei antaisi sen kärjistyä. Hehän voisivat lähetä toisiaan kuin kädet\nselän taakse vapaaehtoisesti sidottuina, kumartua toisiaan vasten, ei\npuristaa rintaa rintaa vasten, mutta kuitenkin suudella toisiaan --\nkurkalta.\n\nJa sen mielentilansa hiljaa kantaessa joutui hän pian puhumaan\nitsestään ja esittämään pääpiirteet elämästään.\n\nAlussa antoi hän siitä vain kylmiä ulkopiirteitä, kertoi\nperheoloistaan, äidistään, sisaristaan, huolettomasta lapsuudestaan,\niloisista ensi ylioppilasvuosista, Helsingin elämästä ja\nulkomaanmatkastaan. Mutta sitten hän tuli vähitellen puhumaan\nrakastumisistaan ja kihlauksistaan, jotka olivat puretut. Hän puhui\nniistä mietelmäin muodossa ja otti vain kuin selvittääkseen esimerkkejä\nomasta itsestään.\n\n-- Usein kuulee sanottavan, sanoi hän eräänä iltana, että rakkaus on\nkaikkein hellintä ja hienointa, mitä maailmassa on, että se jalostuttaa\nihmistä ja saattaa kaikki hyvät voimat meissä liikkeelle...\n\n-- Eikös se sitten niin tee?\n\n-- Jos se niin tekisi, niin täytyisi sen kai vaikuttaa takaisinpäinkin,\njättää jotain jälkeä itsestään, kun se on kadonnut. Mutta minä luulen,\nettei ainakaan tässä kohden pidä paikkaansa sananlasku, että työ\ntekijäänsä kiittää.\n\n-- Minä en oikein ymmärrä.\n\n-- Ettekö? Mutta minä tiedän sen omasta kokemuksestani ja jos sallitte,\nniin otan esimerkin itsestäni.\n\n-- Ottakaa ... on niin hauskaa kuulla teidän puhuvan itsestänne.\n\nOlavi kertoi, kuinka hän oli vähitellen alkanut kyllästyä ja kuinka hän\nsitten viimein oli rikkonut suhteensa vähintäkään sääliä tuntematta,\nvaikka näki toisen sydäntä särkevän surun ja epätoivon. Kuta enemmän\ntoinen itki, kuta surkeampana hän esiintyi ja samalla koetti panna\nkaikki viehätysvoimansa liikkeelle ja vedota hänen hellyyteensä, sitä\nkylmemmäksi tuli toinen.\n\n-- Minä välistä melkein toivoin, että hän kuolisi, että hänelle\ntapahtuisi jokin onnettomuus, päästäkseni siitä säälin tunteesta, joka\nminua vaivasi. Minä tietysti kohta taas kauhistuin tätä ääretöntä\nitsekkyyttäni ja minä halveksin itseäni, mutta minä en voinut sille\nmitään. Kaikki paremmat tunteeni olivat kuin kuolluksissa.\n\nKun Elli ei vastannut mitään, sanoi Olavi:\n\n-- Te varmaankin tekin kauhistutte tällaista ... tuomitsette ehkä...\n\n-- En, sanoi Elli verkalleen asettaen sanansa, minä ymmärrän sen -- aivan\nhyvin -- omasta kokemuksestani.\n\nOlavi katsoi ulos ikkunasta, Elli ompeli, ja vähään aikaan he eivät\nvirkkaneet mitään. Olavi jo vähän katui tunnustustaan. Mutta sitten\nkysyi Elli arasti:\n\n-- Rakastaako hän teitä vieläkin?\n\n-- En tiedä, minä en ole häntä tavannut moneen vuoteen, sen jälkeen kuin\nlopullisesti erosimme.\n\n-- Mutta ehkä taas entiset tunteenne havahtuisivat, jos hänet\nkohtaisitte?\n\n-- En luule, meissä oli niin paljon erilaista sekä luonteissa että\nkatsantotavoissa, etten uskoisi niiden koskaan soveltuvan yhteen.\n\n-- Eihän se sitten olisi mahdollista, uusi yhtyminen.\n\n-- Eihän olisikaan. Mutta olkoon se kuinka ymmärrettävää tahansa, se\nsiitä kuitenkin jää, että on tuottanut toiselle tuskaa ja kärsimyksiä,\nja sellainen ei jää koskaan rankaisematta. Minä olen saanut osani\nminäkin.\n\nHän puhui -- itseään kuitenkin vähän säälien ja ikäänkuin omaa tilaansa\nhellytellen -- ettei hän senjälkeen ole oikeata tunnetta löytänyt, ei\nitsestään eikä muista.\n\n-- Se on tullut kuin kostoksi se, että minä vähitellen olen tullut\nsiihen uskoon, ettei oikeata epäitsekästä, suurta tunnetta olekaan ...\nehkä olen väärässä, mutta siltä minusta vain tuntuu.\n\n-- Minä luulen, että olette väärässä.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Niin, minä vain luulen, että olette väärässä sekä itsenne suhteen\nettä muiden ... ja tuomitsette itseänne liiaksi.\n\n-- Olisihan lohdutus, jos niin olisi ja jos muut olisivat parempia kuin\nminä.\n\nKuinka avonainen hän on, kuinka suoraan hän tunnustaa vikansa! Olisiko\nsitä kukaan muu tehnyt? Kaikkihan ne, hän, Ellikin, koettavat peittää\nja salata omia vikojaan, esiintyä aina paremmassa valossa. Sentähden\nhän ei olisi voinut häntä tuomita, vaikka hän olisikin tehnyt väärin.\nHän näyttää niin alakuloiselta ja kärsivältä ... on ehkä tullut tänne\nhuoliaan pakoon. Hän tarvitsee uskottua, semmoista, jolle saa huolensa\npuhua. Ja Ellille tuli halu häntä vaalia, lohduttaa ja hoitaa ...\nsilittää hänen otsaansa ja tukkaansa ... suudella hänen silmiään.\n\n-- Ette tekään ole niin paha kuin itse luulette, sanoi hän hellästi.\nEtte saa panna sitä niin sydämellenne ... onhan se mennyttä, eihän\nsille enää mitään voi.\n\nEihän hän oikeastaan ollut enää pitkään aikaan tuota asiaa muistanut.\nSen jälkeen oli jo paljon muutakin samanlaista tapahtunut, hän oli jo\naikoja sitten rauhoittanut omantuntonsa. Mutta kun hän näki, millä\nosanotolla Elli häntä kuunteli, niin hänen teki mieli kertoa, ja\nkertoessaan hän sai katuvan mielentilansa takaisin sen verran, että hän\nvähän itsekin uskoi, mitä puhui.\n\nOlivathan ne vanhoja oireita tällaiset, olihan hän samalla tavalla\ntehnyt selkoa menneisyydestään kaikkien muidenkin uusien suhteiden\nalkaessa, ja olihan se aina samalla tavalla vaikuttanut. Häntä se\nvälistä tympäisi, varsinkin aamulla herätessä ja muistellessa, mitä\nillalla oli puhuttu. \"Se on sitä samaa iankaikkista!\"\n\nMutta kun taas oli tullut ilta ja kun he taas istuivat verannalla\nkahden kesken, niin he palasivat samaan aineeseensa, hän teki uusia\nsyytöksiä itseään vastaan ja antoi Ellin puolustaa hänen tekojaan. Elli\npuolusti ja koetti osoittaa hänelle, että hän antoi niiden liiaksi\npainaa mieltään.\n\n-- Te olette ehkä ensimmäinen, joka ei ole minua tuominnut ja joka on\nminua oikein ymmärtänyt, sanoi Olavi.\n\n-- Enhän minä muuta tiedä, sanoi Elli onnellisena, mutta minä ajattelen,\nettä te hyvässä tarkoituksessa teitte sen, minkä teitte ... olisittehan\nte kuitenkin tulleet onnettomiksi molemmat, kun ette _te_ kerran häntä\nrakastanut ... ja eiväthän siis ainakaan vaikuttimenne olleet huonot...\n\n-- Sehän se on ainoa, joka on minua lohduttanut.\n\nOlavi heltyi, hän antoi vielä kerran anteeksi itselleen, ja kun hän\nniitä aikoja oikein ajatteli, niin olihan hän kärsinyt kenties yhtä\npaljon kuin tuo toinenkin.\n\nElli osasi hänen mielestään asettua niin hyvästi hänen kannalleen, ja\nsiitä hän nousi hänen silmissään. Miten hän oli mahtanut kärsiä sen\ntunteensa alla! Ja minä kun en ole sitä aavistanutkaan, en tiennyt\nsiitä mitään kaikkina noina pitkinä vuosina. Mutta enköhän sentään ole?\nJa hän kysyi itseltään, eikö hänestä välistä ollut tuntunut, niinkuin\njoku aavemainen olento olisi häntä seurannut, kulkenut mykkänä ja\nkuulumattomana hänen edellään, ja eikö hän ollut silloin tällöin nähnyt\nnoita kalpeita, itkettyneitä kasvoja ikkunan ruudun takana. Eihän sen\ntarvinnut olla mahdotonta, onhan niitä, jotka väittävät tuollaisia\ntiedottomia vaikutuksia olevan olemassa.\n\nJa hellällä, tutunomaisella, hyväilevällä äänellä sanoi hän Ellille:\n\n-- Mutta tässä minä vain kaiken aikaa puhun itsestäni ... kertokaa tekin\njotain itsestänne!\n\n-- Mitäs minä ... eihän minulla ole mitään.\n\nYön taas hämärtyessä, kun ei oikein erottanut toinen toisensa\nkasvonpiirteitä eikä Elli enää nähnyt ommellakaan, sai Olavi hänet\nkuitenkin vähitellen puhumaan. Hän johti puheen heidän yhteisiin\nmuistoihinsa: hänen vierailuunsa Ellin kotona ja lähtöönsä sieltä. Ja\nhän sai selville, että Elli muisti kaikki hänen sanansa ja tekonsa,\nettä hänellä oli ollut ikävä hänen mentyään ja ettei hän ymmärtänyt,\nkuinka hän sen jälkeen oli tullut menneeksi naimisiin. Sitten hän\nkertoi, kuinka he melkein väkisin olivat saaneet riuhtaista hänet äidin\nkaulasta, kuinka sitten oli ajettu talvisena harmaana päivänä\nvirstoittain ja penikulmittain ja hän vain tuijotti sivulleen, jossa\nvitkalleen vaelsi jäljellepäin lumeen peittynyttä aitaa ja matalaa\nhavumetsää. Ilta pimeni, poikettiin synkkään metsään, nietokset\nnäyttivät yhä kasvavan, ja puut notkistuivat tien poikki lumen\npainosta. Tultiin tänne, nietokset vain yhä nousivat, lunta oli\nlapioitu seinien ympärille, ja kun tultiin sisään, oli ikkunan ruutu\npuolitiehen lumessa. Hän oli silloin tuntenut itsensä kuin elävältä\nhaudatuksi. Vaikeahan siihen oli ollut tottua, mutta siinähän tuo\nsitten oli mennyt.\n\nOlavi kuunteli häntä utelias, tarkkaava piirre kasvoillaan, lisäsi itse\nsen, minkä kertoja näytti jättävän pois, ja luuli ymmärtävänsä oikean\nsyyn kaikkiin noihin hänen kuvaamiinsa mielentiloihin.\n\nElli kertoi vielä talvisesta elämästään täällä maalla. Aamulla se vielä\nmenetteli, kun päivää vähän näkyi ja ihmisiä liikkui tästä läpi pihan.\nMutta sitten tulivat ne pitkät illat, jolloin ei kuulu muuta kuin\nkellon nappaisu ruokasalin seinältä ja ulkona silloin tällöin kaivon\nvintin narina. Panisi maata, mutta eihän aina saa untakaan, varsinkaan\nkuutamoiltoina, kun kalpea valo kiertelee huoneita ja siirtyy ikkunasta\nikkunaan jäähileitä kimmellyttäen. Silloin hän usein muiden maata\nmentyä hiipii ulos, ottaa suksensa ja lähtee hiihtelemään alas jäälle.\nVastaantulevat satunnaiset yölliset matkustajat herähtävät\nhorroksistaan reen perässä, katsovat harralla silmin outoa haamua\neivätkä pitkään aikaan saa sanaa suustaan, ennenkuin ovat jo pitkän\nmatkaa ohitse. Mutta Elli hiihtää ja hiihtää, vitilumi lähtee edellä\njuoksemaan, hän kiertää niemen nenitse, nousee metsään, liukuilee\nheinäteitä ja läpi avattujen veräjien eikä palaja kotiin, ennenkuin on\naivan väsynyt. Hän on innostunut kertoessaan ja punastuu vähän omaa\ninnostustaan.\n\n-- Jotakinhan sitä tulee tehneeksi täällä yksinäisyydessään, kun ei ole\nmuutakaan. Te varmaankin ajattelette, että se on kovin lapsellista ja\nnaurettavaa.\n\n-- Miksi niin ... ei suinkaan ... päinvastoin ... kertokaa nyt vieläkin\njotain...\n\n-- Eihän nyt ... olen teille jo muutenkin puhunut liian paljon itsestäni\n... ei se ole ollenkaan hauskaa ... ehkä teitä jo väsyttää.\n\n-- Väsyttääkös teitä, kun minä kerron itsestäni?\n\n-- Teidän on aivan toista ... mutta en minä vielä kenellekään ole voinut\npuhua niin avonaisesti kuin teille.\n\nJa taas kertomaan. Eihän sentään pidä luulla, että elämä aina on niin\nsurullista ja toivotonta hänellekään. Kesät ovat hauskemmat, hän saa\nhoitaa puutarhaansa, kalastaa ja kulkea väen mukana töissä. Ja kesän\naikana, sanoi hän, tulee useinkin niin valoisia, keveitä, iloisia\najatuksia, ettei itseään tunne. Kun hän joutohetkinään istuu tuolla\npikkuniemen kärjessä nuottakodan kupeella, katselee laivoja ja ottaa\nniiden laineita vastaan, niin on häneen siellä kuin kasvamalla kasvanut\nusko siihen, että sieltä tulee jotain erikoista ... jotain, joka ...\njoku, joka ... jonkinlainen pelastaja ... \"En minä tiedä oikein\nmitä ... ne ovat sellaisia mielikuvituksia, sellaisia avosilmäisen\nunia ... (hän sekautuu vähän, mutta pelastuu siitä ja jatkaa:) ... minä\ntarkoitan ... mitä minä sanon, minä kuvittelen, että joku hyvä kapteeni\nkeksisi minut siitä kiikarillaan, laskisi laivansa rantaan, kutsuisi\nminut huvimatkalle ja veisi minut Helsinkiin tai jonnekin sinne\npäin...\"\n\nHän nauroi, pani pois Olavin paperossikotelon, jota hän oli sormiellut,\naukoillut ja taas sulkenut ja tarttui työhönsä.\n\n-- Saanko sakseni? -- Kiitos!\n\nSitä seurasi äänettömyys, jolloin Elli leikkasi vaatetta ja Olavi\nryyppäsi teetä lasista, jonka Elli oli hänelle illallisen loputtua\nvielä täyttänyt.\n\n-- Mutta sieltä ei ole vielä tullut sellaista kapteenia? kysyi Olavi\nmerkitsevästi.\n\nElli väisti taitavasti ja sai esille keveän luonnollisen naurahduksen:\n\n-- Eihän ne ... niillä on kaikilla ne vanhastaan viitoitetut väylänsä,\njoita ne purjehtivat.\n\n\nNe olivat ihania nämä illat ja yöt, jolloin he istuivat näin puhellen\nja varovasti toisilleen aukoellen elämäänsä, Ellille varsinkin, sillä\nhän oli niin onnellinen, ettei hän enää mitään toivonut, ei edes tullut\nenää ajatelleeksi, että se kerran loppuu. Eikä Olavikaan tehnyt\nitselleen selkoa siitä, seuraisiko tästä mitään, vai tähänkö tämä\npäättyisi. Hän nautti vain siitä, että sai puhua, että häntä hartaasti\nkuunneltiin ja että hän Ellin joka sanasta sai vahvistusta siihen, että\nhän oli häntä rakastanut ja yhä rakasti.\n\nAamurusko useinkin valaisi jo keveitä kesäpilviä, ennenkuin he\nhuomasivat ajan olevan käsissä mennä levolle.\n\n-- Katsokaa taaskin, kuinka hienoa on tuo punertava pilven reuna.\n\n-- Ei mutta todellakin ... vielä ihanampi kuin eilen.\n\n-- Jos ihmiselämäkin aina noin ihanoituisi ... toisena aamuna\nkauniimmaksi kuin toisena.\n\n-- On niitä aikoja välistä, jolloin se sen tekeekin.\n\n-- Ja kun ei ajattele, mitä sitten tulee, niin...\n\nVaikka auringon yläkulma jo kiilui puiden lävitse, eivät he sittenkään\nolisi hennoneet erota. Menivät ulos, kävivät puutarhan aidan luo ja\nkatselivat siihen nojautuen järvelle päin, jossa saaret olivat kuin\nkohonneet korkeammiksi, haaveellisiksi...\n\n-- Mutta nyt meidän täytyy mennä, sanoi Elli, paljonko kello jo on?\n\n-- Kohta kaksi.\n\n-- Kuinka aika kuluu! Huomenna täytyy olla järkevämpi.\n\nMutta yhtä kauan he istuivat huomennakin.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nElli oli tullut avonaiseksi ja iloiseksi. Muutamissa päivissä hän oli\nkuin kehittynyt nuoremmaksi ja noussut kuin nuuduksistaan. Jäykkyys ja\nentinen arkuus olivat kadonneet ja oli tullut liikkeitä ja äänen\nvivahduksia, jotka eivät olleet pitkään aikaan olleet käytännössä.\nHänen olisi tehnyt mieli laulahdella ja iloita lintujen kanssa, jotka\nhänen herätessään visertivät kuin _hänelle_ serenaadejaan pitäen.\n\nHän ei oikein muista, mikä päivä viikosta tämä on. Perjantai se sentään\ntaitaa olla: maanantainahan he olivat niityllä, tiistaina he istuivat\nja puhuivat verannalla siitä ja siitä, keskiviikkona istuivat he\nsamalla lailla ja eilen illalla niinikään. Sunnuntai näytti olevan niin\nkaukana, että se melkein kuului menneisyyteen. Nykyaika, elämä, alkoi\nmaanantaista!\n\n    Riemu, autuus osas olkoon,\n    luonnon laps sä kaunoinen\n    -- -- --\n    Riemu, autuus osas olkoon\n    luonnon laps sä kaunoinen -- laulahteli hän pukeutuessaan.\n\nOli siitä aikaa, kun hän oli laulanut näin.\n\n-- Ostaako rouva marjoja? tuli piika kysymään.\n\n-- Mitä marjoja ne ovat?\n\n-- Mansikoita!\n\n-- Ostetaan, ostetaan ... mitatkaa jauhoja kukkura kuppi!\n\nLaskeutuessaan rantaan uimaan hän oli niin hyvällä mielellä, että hänen\nkäyntinsä tuntui hänestä itsestäänkin keveältä ja reippaalta. Hän\nhypähteli, hyräili yhä ja heitteli uimalakanaansa olkapäältä toiselle.\nJa alkoi tulla tuollaisia hullunkurisia, tyttömäisiä ajatuksia...\n\nOlenkohan minä kaunis? ajatteli hän avatessaan vaatteitaan\nuimahuoneessa. Jos tietäisin, pukevatko nämä vaatteet minua? Jos\ntekisin uuden puvun ja kysyisin herra Kalmilta neuvoa!... Hän katseli\nkäsivarsiaan, tutkisteli, olisivatko ne kauniit, jos saisivat olla\nnäkyvissä ... täyteläiset ne olivat ja valkoiset. -- Kuinka täällä on\npuhdasta ja lämmintä, kuinka onnelliselta näyttää tuo tyven veden\npinta! Kuinka autuaallista on elämä! Kuinka maailma välistä voi olla\nihana!... Hän hajoitti tukkansa, nakkasi sen eteenpäin ja antoi levitä\navonaiselle rinnalleen. Kerran hän oli aikonut leikata hiuksensa,\ntyhmää se olisi ollut, se tuo Olavi ei kärsi leikkotukka-naisia. Ja nyt\nhän heitti taas sen taapäin sulavalla päänliikkeellä, jonka hän oli\ntekevinään kuin jonkun nähden, sitaisi sen juuresta nauhalla ja\nkietaisi kaikki päälaelleen. Pienessä peilissä, joka riippui\nikkunapielessä, hän tarkasteli silmiään, joissa oli toinen loisto kuin\ntavallisesti ... suuremmat, mehevämmät ja tummemmat.\n\nVerkalleen hän laskeutui veteen, antaen auringon paahtaa jäseniään.\nUsko oli juossut hänen jäljessään rantaan, työntänyt auki uimahuoneen\noven ja tullut portaiden päähän vikisemään ja häntäänsä heiluttamaan.\nElli alkoi houkutella sitä luokseen veteen. Koiran teki mieli, se\nkatseli käpäliään, yritti lähteä uimaan, mutta ei saanut päätetyksi.\nElli taittoi hauenkukan, vilkutti sitä ja heitti sen olkansa yli kauas\njyrkkäyksen taa. Silloin otti Usko pitkän laukan, räiskäytti vettä\nkorkealle ilmaan ja Ellin silmille ja alkoi uida hänen ympärillään,\ntuuhealla hännällään huitoen. Elli kirkaisi, juoksi portaita myöten\nylös uimahuoneeseen, paiskasi oven kiinni ja nauroi katketakseen oven\nraosta koiralle, joka pyrki sekin sisään. Mutta Usko sai uida rantaan,\njossa se pudistelihe ja alkoi laukkailla edes takaisin hiekkaa pitkin,\nkunnes viimein istuutui uimahuoneen sillan päähän kiltisti emäntäänsä\nodottamaan.\n\nKun Elli nousi rannasta pihaan, tuli Olavi puolitiessä vastaan. Ellillä\noli tukka hajallaan, yhdestä paikasta vain vähän sitaistuna sinisellä\nnauhalla. He menivät toistensa ohitse, Elli nauruaan pidätellen. Mutta\nsitten Olavi kääntyi jälelleen ja kysyi:\n\n-- Olikos vesi kylmää, kun niin huusitte?\n\n-- Ei ollut.\n\nElli painoi päänsä rintaansa vasten ja meni juosten pihaan. Häntä olisi\nniin kovasti naurattanut, vaikkei hän oikein tietänyt, mikä häntä\nnauratti.\n\nEi ollut Olavi työtuulella tänäänkään vielä, uimasta tultuaan. Ei olisi\nviitsinyt panna tikkua ristiin. Hänen mielestään pitäisi heidän keksiä\njotain erikoisen hauskaa ... lähteä jonnekin ulos, kun oli niin kaunis\nilma. Ehtiihän sitten taas lukea ja kirjoittaa, kun tulee sadepäiviä.\n\nJa pian oli päätetty, että he lähtevät pappilaan ja tekevät sen\nretkensä jalkaisin.\n\n-- Mutta jaksatteko te kävellä?\n\n-- Josko minä jaksan kävellä!\n\nHe söivät nopeasti aamiaisen ja menivät kukin laittautumaan\nmatkakuntoon. Hetken kuluttua oli Elli jo valmis ja odotti verannalla\nvierastaan. Hän oli pukeutunut keveään, lyhythihaiseen, kaulasta\navonaiseen mekkoon, päässä pikku lakki, puukko vyöllä ja jalassa\nlipokkaat. Tukka oli melkein yhtä hajallaan kuin uimasta tultua. Hän\noli vähän levoton siitä, miten hän vaikuttaisi, mutta kun Olavi tuli\nalas ja näki hänet, luuli Elli huomaavansa hänen silmistään, että puku\noli hänen mieleensä.\n\n-- Lähdetäänkö sitten?\n\n-- Lähdetään!\n\nJa juoksemalla juoksi Elli alas rappusista. Usko loikoi siinä jo\ntavallisella paikallaan päivänpaisteessa. -- \"Usko se! Usko se! tule\nmukaan, Usko!\" -- Ja iloissaan, kun kerrankin sai luvan seurata mukana,\nhypähteli se pystyyn ja alkoi taas laukkailla edestakaisin pihamaata\npitkin.\n\n-- Ai, mutta meillä ei ole matkasauvoja! huudahti Elli.\n\n-- Me taitamme ne tiepuolesta mennessämme.\n\nIlma oli lämmin ja puhdas, koivut kahden puolen tietä levittivät\nlehtiensä tuoksua, ja maantien multa oli vielä vähän kostea\nvarjopaikoista yöllisen pikkusateen jälestä.\n\nHaan veräjän takana seisoivat Tyynelän hevoset, katselivat aidan yli,\nlepäsivät ruokalepoaan ja huiskuttivat kärpäsiä. Kun he näkivät tuttuja\ntulevia, nostivat he päänsä veräjän selälle ja aukoilivat silmiään\nikäänkuin luokseen kutsuen.\n\n-- Mennään pikku Pulmua katsomaan! ihastui Elli.\n\nSe seisoi siinä emänsä ja vanhan ruunan välissä, pisti turpansa aidan\nraosta ja tavoitteli huuliensa väliin kätösiä, jotka koettivat niitä\ntaputella.\n\n-- Katsokaa, kuinka se on hieno ... herranen aika ... niinkuin\nsilkkisamettia!\n\n-- Soko ... soko ... soko...\n\nElli antoi sille sokeria, jota oli sitä varten ottanut mukaansa. Se\notti sen pienten huuliensa väliin, veti turpansa pois, maisteli vähän,\npurra narskutteli muutamia kertoja päätään nyökytellen ja tahtoi kohta\ntaas uutta. Elli häntä syötteli ja suositteli ja aikahevoset seurasivat\nsitä suojelevin silmäyksin itse siihen osallisiksi pyrkimättä.\n\n-- Ei nyt enää ... ei makeata mahan täydeltä ... hyvästi Pulmu!\n\nMutta hänellä oli yhä halu jotain keksiä, ryhtyä johonkin.\n\n-- Entä keppimme? Meidän täytyy saada jostain kepit!\n\n-- Antakaa minulle puukkonne, niin minä leikkaan tuolta pihlajan.\n\nElli koetti vetää veistä tupesta, mutta ei saanut sitä irtautumaan.\nOlavi tuli avuksi ja he vetivät yhdessä.\n\n-- Ai, ai, enhän vain leikannut?\n\n-- Ette leikannut ... te, joka olette aina niin varovainen.\n\n-- Minäkö varovainen? puhui Olavi maantien ojan takaa pihlajata\nkatkaistessaan ... joka olen aina tehnyt niin paljon tyhmyyksiä\nmaailmassa.\n\n-- Leikannut monta haavaa?\n\n-- Ja haavoittanut sekä itseäni että muita. Mutta te vasta varovainen\nolette ... ette koskaan ole tehnyt mitään tyhmyyksiä.\n\n-- En leikannut mitään haavoja, toisin sanoen.\n\n-- Olisitteko sitten tahtonut?\n\n-- Enhän.\n\n-- Siinä on nyt keppinne ja tässä veitsenne ... mistä olette saanut niin\nkauniin veitsen?\n\n-- Tahdotteko sen? Te saatte sen mielellänne!\n\n-- Enhän toki...\n\n-- Ottakaa vain ... teidän täytyy ... muistoksi minulta.\n\nElli irroitti tupen vyöltään ja kiinnitti sen Olavin nutun nappiin.\n\n-- Kiitoksia vain ... mutta nythän te olette aseeton.\n\n-- Sitä suurempi syy on minulla toivoa, että te puolustatte minua.\n\n-- Keitä vastaan?\n\n-- Niin, keitäs vastaan te täällä todellakin minua puolustaisitte!...\nNo, onhan aina lehmiä, härkiä, sikoja ja -- ja pahoja kieliä.\n\n-- Pahoja kieliä!\n\n-- Jotka jo kuuluvat pitävän suurta huolta siitä, että minä mieheni\npoissa ollessa asun nuoren herran kanssa saman katon alla.\n\n-- Kummankohan meistä pitäisi muuttaa majaa! On ne ihmiset hassuja!\n\nJa näin he reippaasti kävellen ja keveästi jutellen kulkivat toinen\ntoista kärryn jälkeä, sill'aikaa kun Usko juoksi edellä tuon tuostakin\nhypähdellen metsään ja sieltä takaisin.\n\nTultuansa sille mäelle, jossa he tätä tietä ensi kerran kulkiessaan\nolivat istuneet, seisahtuivat he vähäksi aikaa lepäämään ja näköalaa\nkatsomaan.\n\n-- Oletteko käynyt Puijolla? kysyi Elli.\n\n-- Olen useinkin. Kuinka niin?\n\n-- Ilman vain, minulle muistuu aina tällä paikalla mieleeni, mitä\nminulle tapahtui, kun ensi kerran nousin sinne. Ja hän kertoi, kuinka\nhän nähdessään tuon avaran näköalan oli yht'äkkiä siitä niin\nhuumautunut, että oli alkanut hyppiä, teuhata ja käsiään yhteen\ntaputtaa. Ne olivat katsoneet häntä hulluksi sekä opettajat että\ntoverit, toiset toruneet, toiset nauraneet ja pilkanneet. Sigrid oli\nainoa, joka ei nauranut ja joka tuli häntä lohduttamaan, kun hän\nitki...\n\n-- Mutta kas, minähän olen unhottanut näyttää teille ... katsokaa! -- ja\nhän veti esille kirjeen taskustaan, pitäen osoitekirjoitusta Olavin\nsilmien edessä.\n\n-- Rouva Sigrid Hammar! Mitä ihmettä? kirjoitatteko _te hänelle_?\n\n-- Miksi en _minä_ kirjoittaisi _hänelle_?\n\n-- Mutta _mistä_ te hänelle kirjoitatte?\n\n-- Kirjoitan hänelle vanhoista yhteisistä muistoistamme ... kirjoitan\nvähän teistäkin...\n\n-- Mitä te minusta ... saanko lukea?\n\n-- Ette saa...\n\n-- Mutta milloin olette mielipiteenne hänestä muuttanut? Tehän\ntuomitsitte häntä niin.\n\n-- Tuomitsinko? En tiedä. Mutta minun teki niin mieleni kirjoittaa\njollekulle jotain itsestäni ja samalla saada tietää, kuinka hänen\non ... onko hän onnellinen vai onneton.\n\n-- Minua ilahuttaa suuresti se, mitä olette tehnyt.\n\n-- Ilahuttaako?\n\n-- Ilahuttaa siksi, että näen, kuinka vapaamielinen ja valistunut te\ntodella olette: olette koko merkillinen papin rouva!\n\n-- Tunnetteko te hänen veljensä?\n\n-- Tunnen hyvinkin.\n\n-- Mitä hänestä on tullut?\n\n-- Hän on tätä nykyä Helsingin hienoimpia keikareita, yksi noita, joita\nnäkee joka päivä tavanmukaisella esplanaditunnilla kulkevan Edlundin\nnurkalta Uudenteatterin kohdalle ... aina muodinmukaisissa vaatteissa\n... hän on jonain ylimääräisenä senaatissa.\n\nHän oli ollut Ellin ensimmäinen rakkaus ja hänen ensimmäinen suuri\npettymyksensä, kertoi hän, sillä Sigridin veli ei hänestä välittänyt.\nSen hän oli huomannut eräissä lasten tanssiaisissa. Ja siitä hän oli\nollut niin onneton .... niin onneton, että toivoi kuolemaa ... oli\nitkenyt niin, että oli luullut näkönsä menevän ... ja ollut niin\nmustasukkainen, niin kateudesta raivostunut, että välistä pelkäsi\nsiihen paikkaan menehtyvänsä ... ja kun se tyttö, se kilpailija oli\nvielä hänen vierustoverinsa koulussa... Oo! kuinka hän häntä vihasi ja\nvihasi koko maailmaa!\n\nOlavi käveli Ellin rinnalla uteliain, hämmästynein ja samalla vähän\niloisin silmin katsellen häntä, jonka kasvoilla hän ei koskaan ollut\nnähnyt sellaista hehkua eikä äänessä sellaista painoa. Hänen olisi\nyht'äkkiä tehnyt mieli tarttua häntä tuohon käteen, joka teki niin\nkiihkeän, miltei intohimoisen liikkeen, vetäistä hänet luokseen ja\npainaa suudelma hänen avonaiselle kaulalleen. Mitenkä hän sen ottaisi\nvastaan? suuttuisiko hän? juoksisiko tiehensä? Viime päivinä Elli oli\nalkanut häntä yhä enemmän miellyttää, alkanut hänen itsensä huomaamatta\nmennä kuin hänen veriinsä: joka liike, kasvonpiirre, sana ... häntä\nmiellytti hänen murteensakin kansanomaisine käänteineen.\n\nKivikkoisena mäkenä laskeutui maantie alas notkoon, jossa oli joki ja\njoen poikki silta. Jo kauas näkyi sieltä vatsallaan loikovia poikasia,\njotka tuon tuostakin sivalsivat kimmeltävän kalan ylös sillalle. Elli\nja Olavi seisattivat kaiteen varaan katsomaan onkimista.\n\nVanhojen painuneiden arkkujen välissä juosta jollotteli musta soilta\ntuleva mutavesi hiljaisissa syvämietteisen näköisissä häränsilmissä,\njoiden ympärillä veden pinnalla uiskenteli laumoittain virkeäliikkeisiä\nsalakoita. Joka kerta kun onki heitettiin veteen, tuikkasivat ne\ntoistensa kilvalla sitä tavoittaakseen.\n\n-- Mistäs nämä pojat ovat?\n\n-- Tuolta ollaan virran rannalta mökistä.\n\nPoikia oli siinä kolme ongella varustettua. He olivat niin totisessa\nhommassa, että tuskin malttoivat katastaa. Apunaan heillä oli pieni\npaitaressu ja liinatukka, joka keräsi kalat sillalta kuivamasta suureen\ntuohiseen sitä mukaa kuin toiset vetelivät niitä ylös.\n\n-- Kenenkäs poika sinä olet? kysyi Olavi.\n\n-- Jutti Hätiten ja Heta Liita Kiitkiten.\n\n-- Vai niin, no onkos isäsi kotona?\n\n-- Heinättä on.\n\n-- Mutta minkä tähden et sinä ongi?\n\n-- Kun ei oo onkee.\n\n-- Onkisitkos, jos olisi?\n\nPoika oli juuri korjaamassa astiaansa uutta salakkaa, joka oli korkeana\nkaarena lentänyt ilmaan ja sieltä pudonnut sillalle.\n\n-- Oon minä välittä Villen ongella onkinna.\n\n-- Tässä on sinulle viisi penniä, niin saat ostaa itsellesi omituisen\nongen.\n\nPoika ei tiennyt, mihin sen pistäisi, käänteli ja katseli sitä vähän\naikaa, mutta kun uusi salakka taas tärähti siltaan, paiskasi hän rahan\nsuuhunsa ja lähti juosten noutamaan saalistaan.\n\nOlavi meni jälestä, ja Elli kuuli heidän juttelevan sillan päässä.\n\n-- Kyllähän sinun pitäisi saada onki nyt heti paikalla ... eiköhän\nnoilla pojilla olisi siimaa sinullekin antaa?\n\n-- Oit? niillä, voan kun n'ei anna.\n\n-- Antaa ne, kun me oikein koreesti pyydetään.\n\nHän sai ongen ja siiman ja yhdessä he menivät pojan kanssa sillan\nkorvasta pajukosta vapaa taittamaan.\n\nKun kaikki oli kunnossa, kiipesi Olavi Heikin kanssa aidan yli virran\näyräälle. Hän pani madonkin onkeen, neuvoi, minne viskata, ja poika\naivan hehkui haltioissaan kädet ojona ja jalat tanassa.\n\n-- Jo nykii, jo nykii! puheli Olavi hänen takanaan. Vedä, vedä! -- ja\nsamassa vetäisi poika ahvenen maihin.\n\n-- Sillä lailla! Me sitä Heikin kanssa vasta oikeita kalamiehiä ollaan\n... me ei ongitakaan salakoita ja särjensinttejä.\n\n-- Pthyi! sylkäisi Heikki urhoollisesti lieroon ja heitti taas ongen\njärveen. Heti kohta alkoi viedä kohoa.\n\n-- Nosta, nosta! -- Vapa notkistui, Heikki nosti, kala jutusi tullessaan,\nmutta tulihan kumminkin.\n\n-- Semmoisia ... kun on kuin pikku porsas!\n\nJo siirtyivät siihen muutkin pojat onkineen. Elli seisoi sillalla\nkaiteen takana ja katseli hymysuin kalamiehiä. Olavi näytti olevan yhtä\ninnoissaan kuin pojatkin. Hän keräsi heidän kalansa, jotka välistä\nlensivät kauas heinikkoon, seurasi heidän onkivapojensa liikkeitä,\nhuudahteli ja riemastui yhtä paljon kuin hekin joka kerta, kun joku\nsuurempi ahven potki siiman päässä. Poikia naurattivat hänen sanansa ja\nsukkeluutensa, he tulivat pian tuttavallisiksi ja vastailivat\nujostelematta. Tuollainen kylän lasten kanssa ilakoiminen oli aina\nollut Ellin suurimpia huvituksia, ja kesällä hän aina keräsi heitä\njoitakuita Tyynelään heidän kanssaan onkiakseen ja marjassa\nkulkeakseen. Että Olavikin noin rakasti lapsia, sitä ei hän olisi\nuskonut, ja hänen oli vaikea estää liikutuksen kyyneliä silmiinsä\ntulemasta katsellessaan ryhmää tuossa rannalla.\n\n-- Joko te alatte kiirehtiä? Olavi kysyi.\n\n-- En ollenkaan ... onkikaa te vain!\n\n-- Tulkaa tekin ongelle!\n\n-- Minä katselen mieluummin täältä, sanoi Elli.\n\nHe vitkailivat siinä niin kauan, että päivä jo oli puolisissa, kun\ntulivat pappilaan. Koivukäytävää tullessaan he huomasivat, että pöytä\noli katettu ulkoverannalle ja että herrasväki parhaillaan oli\npäivällisellä.\n\n-- Ikävä kyllä he ovat kotona, sanoi Olavi.\n\n-- Meidän täytyy asettaa niin, että päästään pois heti päivällisen\njälkeen ... minunkaan ei nyt tekisi mieleni siellä kauan viipyä.\n\n-- Mutta miksi me sitten sinne menemme? Voimmehan poiketa saamaan ruokaa\njostain talonpoikaistalosta.\n\n-- Kyllä meidän nyt sentään täytyy mennä ... he ovat jo meidät\nhuomanneet.\n\nHeidät otettiin vastaan suurella riemulla ja heille valmistettiin heti\npaikalla sija pöydässä toinen toisensa vieressä. Heitä kohdeltiin\nmolempia kuin yhteisesti, heille sanottiin, \"te tyyneläiset\", ja kun he\nvastasivat tai kertoivat jotain, tekivät he sen kumpainenkin toinen\ntoisensa puolesta.\n\n-- Ai, täällä on kirje hra Kalmille, huudahti neiti Liina ja juoksi sitä\nnoutamaan. Katsokaa, se on naisen käsialaa, sanoi hän sen tuodessaan ja\nvilahdutti kirjeen kuorta Ellin silmäin alaitse.\n\nMutta Olavi tarkasteli rauhallisesti päällekirjoitusta eikä sanonut\nvoivansa aavistaa, keneltä se voisi olla. Hän avasi, luki ja selitti\nsitten, että joukko hänen tuttaviaan herroja ja naisia Helsingistä on\nmatkailijaretkellä ja aikoo pohjoisesta päin palatessaan kulkea tästä\nkautta. He kysyvät, eikö hän tahtoisi liittyä heidän seuraansa, niin\nmentäisiin yhdessä Punkaharjulle ja Imatralle.\n\n-- Milloinka ne tulevat? kysyttiin.\n\n-- Noin viikon tai parin perästä.\n\n-- Ja aiotteko mennä? kysyi Elli arasti.\n\n-- En tiedä ... tuskinpa ... en ole sitä ollenkaan ajatellut ... mutta\nminä luulen, etten vielä lähde.\n\nElli katseli häneen ikäänkuin sanoakseen: \"Niin, elkää menkö!\" Olavi\nluuli ymmärtävänsä hänen ajatuksensa ja lisäsi:\n\n-- Eihän se sitä paitsi sovi minun alkuperäiseen ohjelmaanikaan.\n\nPäivällisen jälkeen otti Liina Ellin vyötäisistä ja vei hänet\npuutarhaan, jossa hän heti alkoi tutkia häntä.\n\n-- Teillä on varmaankin hyvin hauska siellä Tyynelässä, koska kuulutte\nsiellä tekevän heinää, onkivan ja kalastelevan.\n\n-- Olimmehan me kyllä kerran ongella ja toisen kerran niitylläkin.\n\n-- Hän on kovasti miellyttävä ... eikö totta? Vai eikö hän sinusta ole?\n\n-- Onhan hän.\n\n-- Meneekö miehesi vielä ensi viikollakin kinkerille?\n\n-- En minä varmaan tiedä... vaan eiköhän hän ehkä mene.\n\n-- Meidän pitäisi panna pian toimeen joku huviretki ... mennä johonkin\nsaareen kaikki pitäjän nuoret.\n\n-- Niin, kyllä se olisi kovasti hauskaa, sanoi Elli.\n\n-- Et sinä oikein ole siihen innostunut ... teillä on ehkä paljoa\nhauskempi siellä Tyynelässä.\n\n-- Ei, kyllä minä hyvin mielelläni.\n\n-- Entäs herra Kalm?\n\n-- Senhän sinä voit kysyä häneltä itseltään.\n\n-- Kuule, Elli, tiedätkö onko hän kihloissa?\n\n-- Hänkö? Mistäs minä sen tietäisin.\n\n-- On hän ainakin ollut.\n\n-- Kyllä hän on tainnut olla.\n\n-- Onko hän siitä sinulle mitään kertonut?\n\n-- Ei hän minulle ole ... vaan miehelleni.\n\nElli oli painautunut syvälle viinimarjapensaaseen terttua taittamaan.\nSamassa tulivat sinne Olavi ja herra Kaarlo.\n\n-- Tuletteko noutamaan pois rouva Elliänne, herra Kalm? huusi neiti\nLiina.\n\n-- Niin, eiköhän olisi jo aika lähteä.\n\n-- Mutta mihin teillä on niin kova kiire ... olkaa meillä yötä.\n\n-- Ei, kyllä meidän nyt täytyy mennä.\n\nLiina näytti vähän ivalliselta, ja Olavi huomasi, että hän heitti\npikaisen merkitsevän silmäyksen veljeensä, joka veti huultaan hymyyn.\nKun he heittivät hyvästiään, sanoi Liina taas, Ellin pukua\ntarkastellen, peitetyn pisteliäästi:\n\n-- Sinulla on niin vähän vaatteita, Elli ... etkö tahdo tätä minun\nshaaliani hartioillesi?\n\n-- Ei kiitoksia ... kyllä minä tarkenen ilmankin.\n\nAlkutaipaleesta ei puhelu tahtonut oikein sujua. Pappilaisten\nkohtelussa oli ollut jotain, joka heitä kumpaakin vähän häiritsi.\n\nVasta kun he olivat tulleet takaisin sillalle ja istuutuneet\nkaidepenkille, uskalsi Elli tehdä sen kysymyksen, joka hänellä yhäkin\noli mielessä ja joka ei lakannut häntä vaivaavasta, ennenkuin hän vielä\nkerran sai sen tehdyksi.\n\n-- Ettekö sitten todellakaan mene niiden matkailijain mukana, kun ne\ntulevat?\n\n-- En mene ... he tuskin tulevatkaan ... minä kirjoitin heille\nkirjekortilla, ettei heidän ainakaan sen vuoksi tarvitse tulla, että\nliittyisin heidän seuraansa.\n\nKun päivä vielä oli korkealla ja kun kotiin ei ollut kiirettä,\npoikkesivat he sillan korvassa olevaan mökkiin ja istuivat siellä\nmökinväen kanssa jutellen pitkän aikaa. Ja lähdettyään taas liikkeelle\nkävelivät he kiiruhtamatta, istuskellen ja lepäillen vähän väliä\ntiepuolessa ja kuunnellen ilman laulua sähkölankapylväissä.\n\n-- Te ette soita? kysyi yht'äkkiä Olavi.\n\n-- En ole saanut siihenkään tilaisuutta yhtä vähän kuin niin moneen\nmuuhunkaan, vaikka olisin niin halunnut. Minusta on monta kertaa\ntuntunut siltä, että jos olisin osannut soittaa, olisin ollut paljoa\nonnellisempi ja säästynyt monesta suuresta surusta.\n\n-- Onko teillä sitten ollut paljon suuria suruja?\n\nEllin olisi yht'äkkiä tehnyt mieli sanoa kaikki, avata koko sydämensä,\nei muuta kuin sanoa vain ja sitten juosta tiehensä. Hän virkkoi vain:\n\n-- Kelläpä niitä ei liene ollut, milloin suurempia milloin pienempiä.\n\n-- Kyllähän niistä taitaa jokainen saada osansa ... ennemmin tai\nmyöhemmin.\n\n-- Oletteko _te_ ollut elämässänne onneton?\n\n-- Sanokaa, mitä luulette?\n\n-- Mistäs minä sen tietäisin.\n\n-- Olen kai minäkin. Mutta mistä ihmeestä me nyt tulimme tähän aineeseen\n... keskellä tällaista ihanaa iltaa ja myhäilevää maisemaa.\n\n-- Se onkin aivan hullua! sanoi Elli, ja he nousivat taas kävelemään.\n\n-- Paras onni maailmassa, sanoi Olavi, on olla onneaan ajattelematta.\nMeidän pohjoismaalaisten vika on se, että me pyrimme yhtä paljon\nmittailemaan sekä onnemme korkeutta että onnettomuutemme syvyyttä ...\nmäärittelemme, millaista sen pitäisi olla ja ei olla ... ja kun sen\nsitten kerran sattumalta saavutamme, niin ei se tunnu millekään\ntoiveihimme verrattuna. Etelämaalaiset ne ampuvat sen kuin lennosta,\nkun se sattuu heidän kohdalleen, nauttivat siitä päivittäin,\nvälittömästi...\n\n-- Niin se on ... se on aivan totta se ... niin tahdon minäkin tästä\nlähin aina tehdä! sanoi Elli vakuuttavasti.\n\nHe tulivat taas sille mäelle, missä oli virstapylväs. Sähkölanka lauloi\ntaas niin, että se kuului maantielle saakka.\n\n-- Kylläpä se nyt on levoton, sanoi Olavi. Se merkitsee varmaankin\näkkinäistä sään muutosta tuo.\n\n-- Voi, voi, kunhan ei taas tulisi sateita ja rumia ilmoja.\n\nKun he tulivat Tyynelään, oli verannan ovi suljettu, ja Elli meni\nkyökin kautta avaamaan. Palatessa oli hänellä liina hartioillaan ja hän\nnäytti vähän hämmentyneeltä.\n\n-- Mieheni on tullut kotiin, sanoi hän vain.\n\n-- Vai niin ... onko hän täällä kamarissaan?\n\n-- Ei, hän kuuluu jo menneen levolle.\n\nHe eivät olleet kumpainenkaan tulleet ajatelleeksi sitä mahdollisuutta.\nSe vaikutti heihin epämiellyttävästi ja häiriten. He olivat näinä\npäivinä aivan unohtaneet, että häntä oli olemassakaan. Sanaakaan\nsanomatta, muistamatta edes toivottaa hyvää yötä lähti Olavi nousemaan\nylikertaan.\n\nElli jäi vielä vähäksi aikaa askaroimaan verannalle. Pastori oli siinä\nsyönyt iltasen, jonka tähteet olivat vielä pois korjaamatta, ja\nheittänyt hattunsa ja matkalaukkunsa tuolille, josta ne olivat\npudonneet lattialle. Elli ei voinut niihin kajota, hän kutsui piian\nniitä korjaamaan ja käski tehdä itselleen tilan salin sohvalle. Mutta\nkun pastori ei ollut vielä nukkunut ja kuuli liikuttavan, pisti hän\npäänsä oven raosta ja huusi Ellin luokseen makuuhuoneeseen.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nKaikkina noina iltoina, kun he istuivat ja puhelivat Ellin kanssa\nverannalla, oli Olavi aina noussut ylös huoneeseensa omituinen itseensä\ntyytyväinen tunne rinnassaan. Olihan Elli hänen ... eihän hänen olisi\ntarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä ja ottaa. Oli ollut kokonaista\nkuusi vuotta ja tulisi aina olemaan.\n\nOttaisinko? kysyi hän. Hän mietti kauan ja vastasi sitten: en.\n\nEi, ei hän ainakaan tahtonut pitää kiirettä, ja hänelle oli kylläksi\ntieto voittonsa mahdollisuudesta.\n\nRakastanko häntä? kysyi hän sitten ja vastasi: en tarpeeksi ... tai\noikeammin: kyllä tarpeeksi ollakseni hänen ulkonaista rauhaansa\nhäiritsemättä.\n\nJa se oli hänestä niin jalomielistä, että hän ajatteli sitä ihaillen\nitseään. Hän olisi tahtonut, että kaikki ne, jotka tavallisesti olivat\nsanoneet häntä kylmäksi, itsekkääksi ja tunteettomaksi, olisivat\nvoineet nyt nähdä hänet.\n\nMutta kun hän nyt kuuli, että pastori oli tullut kotiin, ja kuuli hänen\nhuutavan Elliä luokseen ja Ellin menevän hänen huoneeseensa, niin hän\nalkoi näyttää omissa silmissään naurettavalta.\n\nHäntä alkoi hermostuttaa ja harmittaa koko tämä suhde.\n\nTuon tuostakin hän oli heidän pappilasta kävellessään miettinyt neiti\nLiinan ja hänen veljensä käytöstä heitä kohtaan. Eikä hän nyt voinut\npäästä siitä, että oli jotain erityistä merkitystä heidän\nviittauksissaan ja muutamissa vivahduksissa heidän kasvoillaan. Se\nkatse, jonka Liina vaihtoi veljensä kanssa pappilan puutarhassa, ja\nomituinen vähän ivallinen hymyily tämän huulilla tulivat yhtämittaa\nhänen eteensä.\n\nTietysti ne voisivat keksiä mitä hyvänsä ja vaikkapa kurillaankin panna\nliikkeelle jos jonkinlaisia juttuja! Ja tietysti he veisivät ne\nmukanaan Helsinkiin. Hän jo kuvitteli, kuinka hänet siellä\nvastaanotettaisiin, kun kaikki toverit taas olisivat koolla ja\nkohtaisivat hänet Esplanaadilla. -- \"Vai niin, vai sinä olet hakkaillut\nnuoria papin rouvia siellä kesälaitumillasi! -- No, ja millä\nmenestyksellä? -- Elä helvetissä, senkö se on sen meidän yhteisen\nystävämme Mikko Aarnion rouvaa hakkaillut!\" -- Ja se, mikä häntä eniten\nharmitti, oli, että hän luuli näkevänsä heidän kasvoistaan, ettei\nvalloitus, puolustajasta päättäen, heidän mielestään ollut erikoisemman\nvaikea ja kunniakas.\n\nJa oliko se ollenkaan mikään valloitus? Sitä hän ei ollut ennen\nepäillyt, mutta alkoi sitä epäillä nyt. Minkä nojalla hän oikeastaan\noli luullut voivansa päättää tuon varmuutensa valloituksestaan? Mitä\ntakeita hänellä oli siihen, ettei hän kokonaan ollut erehtynyt? Eikö se\nvain ollut hänen omia kuvittelujaan, että Elli oli ollut häneen\nrakastunut kaikki nämä kuusi vuotta? Eikö hän ole ollut lyhytnäköinen\nja lapsellinen sepittäessään koko tuon tragedian hänen kärsimyksistään?\n\nHän luuli ymmärtävänsä, mitä ne oikeastaan ovat tuollaiset suhteet,\njohon hän oli joutumaisillaan. Saattaahan olla, ettei Elli ole niin\nonnellinen kuin tahtoisi olevansa ja että hän luulee kaipaavansa tuota\n\"jotain parempaa\", jota kaikki naineet naiset, varsinkin lapsettomat,\nkaipaavat. Mutta siinä onnettomuudessa on huvinsakin, on aina pieni\nuutuutensa, varsinkin kun saapi valoisina kesäöinä puhua siitä jonkun\nkanssa, joka viitsii kuunnella. Ja mikä tyydytys itserakkaudelle saada\nseuralaisekseen joku, joka on vähän erikoisempi, kun muut saavat tyytyä\nkansakoulunopettajiin! Mutta sitä edemmä meneminen, valtavan tunteen\ntunnustaminen ja sen vietäväksi antautuminen -- se ei tietysti voisi\ntulla kysymykseenkään!\n\nMinä tahtoisin nähdä, sanoi hän itselleen ja hymähti ivallisesti, mikä\nkauhistus ja siveellinen loukkautumus \"kuvastuisi hänen kasvoillaan\",\njos minä tahtoisin kehittää suhdetta edemmäksi, odottaisin jotain tai\nvaatisin jotain. \"Mutta mitä _ajattelette_ minusta!\" Tai sitten sitä\nvanhaa ruikutusta: hänhän ei ole vapaa, hänenhän täytyisi pettää,\nvalehdella, teeskennellä, hän ei voisi katsoa rehellisiä ihmisiä\nsilmiin j.n.e.\n\nJa kuta enemmän hän ajatteli asemataan, sitä naurettavammalta se\nhänestä alkoi näyttää. Mitä kaikkea olikaan puhuttu näinä päivinä,\nvaivuttu kaikenlaisiin helliin tunnelmiin, istuttu yöt pitkät kahden\nkesken ja katseltu maisemia ja auringon laskuja ja nousuja -- miehen\npoissa ollessa. Ja sitten tulee mies kotiin, tulee se kaiken kiusan syy\nja kaiken onnettomuuden alku, kutsuu luokseen ja saa, arvattavasti\nsuudelman vahingon palkkioksi.\n\nMinä olen narri! yksi maailman kaikkein suurimpia narreja! -- ja hän\npaiskautui vuoteeseensa.\n\nMutta vaikka hän koetti, ei hän kuitenkaan voinut pidättyä väijyen\nkuuntelemasta pienintäkin risahdusta alikerrasta. Hän näki hänet\ntämänpäiväisessä somassa puvussaan ja hänelle tuli hurja halu ryöstää\nhänet itselleen, ottaa omakseen hänet, joka oikeastaan oli _hänen_\nomaisuutensa. Silloin tällöin hän oli sieltä erottavinaan puhelua,\nmilloin pastorin, milloin Ellin. Hän jo nousi ylös vuoteestaan, hiipi\novensa luo, avasi sen ja koetti kuunnella vieläkin tarkemmin.\n\nMutta silloin hän suuttui itseensä.\n\nOlenko minä aivan hullu? Mitä minä ajattelen! Olenko kadottanut\njärkeni?\n\nVai olenko ehkä mustasukkainen? Kenelle? Mikolleko?\n\nTämä oli hänestä jo liiaksi naurettavaa... Hänkö, joka ... hänkö\nmustasukkainen sellaiselle...?\n\nHän naurahti ylenkatseellisesti, kirosi hermojaan ja nakkasihe taas\nvuoteeseensa.\n\nMutta hän ei sittenkään saanut unta silmiinsä eikä Elliä pois\nmielestään. Ne kuvat, jotka yhtämittaa syntyivät ja vaihtelivat hänen\nmielessään, olivat kuin yöllisiä itikoita, jotka aina ovat korvan\nkuuluvilla, mutta joita ei koskaan saa oikein käsiinsä eikä luotaan\nkarkoitetuiksi. Jos yksi loittonee, kuuluu toinen jo lähenevän. Yö oli\njo kulunut yli puolen, huone alkoi valkenemistaan valjeta ja hän loikoi\nyhä käsivarsi pään alla ja silmät kattoon tuijottaen.\n\nVähitellen alkoi hänestä kuitenkin näyttää siltä kuin hänen äskeiset\npäätelmänsä Ellin tunteista sentään olisivat olleet väärät. Se ei ehkä\nsittenkään ollut tavallista naisen turhamaisuutta ... kuka tietää,\nmihin saakka sen tunteet jo ovat kehittyneet, ja voihan olla, että hän\njo aikoja sitten on elänyt hänestä erillään. Hän rakastaa _minua_, ja\nmahdotontahan olisi, että hän voisi minut pettää. Ja hän alkoi\nkuvitella, että Elli on hiipinyt pois huoneesta, mennyt ulos ja\nnojautunut puutarhan aitaa vasten, josta hän nyt katselee ulos järvelle\nja odottaa, että minä hänet siellä näkisin. Hänen naisellinen vaistonsa\non sanova sen hänelle... Hän oli jo melkein kuulevinaan liikettä ulkoa,\nhän pidättelihe kauan eikä olisi tahtonut nousta katsomaan. Mutta hän\nnousi kuitenkin, sanoen syyksi itselleen sen, että hänen täytyy sulkea\nikkuna, josta tulee aamukylmää sisään. Päivä jo sarasti, järveltä\nnouseva usva oli vetäytynyt pitkänä häntänä niitylle ja pelloille ja\nvaippui metsän rinteessä puiden yli. Mutta pihamaalla ei näkynyt\nketään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla hän heräsi siihen, että kuuli narinaa rappusissa, ja pastori\nastui oven täydeltä huoneeseen.\n\n-- Hei vain! huudahti tämä iloisesti ja asettui kädet puuskassa keskelle\nlattiaa. Täällä se mies vain vielä venyy, ja päivä jo kuluu pitkän\nkuusen latvassa.\n\n-- Huomenta, huomenta! sanoi Olavi hieroen unta silmistään. Mitäs kuuluu\npitäjälle?\n\n-- Eipähän mitään erikoista! Oletko sinä edes uinutkaan, kun en minä ole\nollut komentamassa.\n\n-- Olenhan aina välistä.\n\n-- Välistä? -- Sukkiasiko haikailet? Siin' ovat!\n\nOlavi oli noussut istumaan ja työntänyt jalkansa ulos vuoteesta. Hän\nhaukottelihe, venyttelihe ja pudisti pois väsymystään.\n\n-- Joko kinkerit ovat loppuneet? kysyi hän.\n\n-- Vielähän niitä on toinenkin viikko minun osakseni.\n\nHän istuutui Olavin keinutuoliin, sytytti paperossin pöydältä ja alkoi\nlaverrella asioistaan.\n\nOlavi peseytyi, pukeutui ja tarkasteli sillä välin ystäväänsä. Tämä oli\nniin täydellisesti tyytyväisen ja rauhallisen näköinen, kuin Olavin\nmielestä voi olla ainoastaan onnellinen aviomies, joka on matkalta\npalattuaan tavannut talonsa täydessä kunnossa ja hellän vaimonsa\nvastassaan veräjällä.\n\nHe menivät yhdessä alas ja tapasivat Ellin aamiaispöydässä odottamassa.\nRouva oli Olavin mielestä yhtä tyytyväinen kuin herrakin. Olavi koetti\netsiä hämmennystä hänen kasvoissaan, jotain pahan tuulen merkkiä siitä,\nettä mies oli tullut kotiin, mutta hän näytti olevan niinkuin ei olisi\nmitään muutosta tapahtunut. Melkein oli hän kuin olisi ollut iloisempi\nja vapaampi ja jotenkuten kuin turvallisempi. Tavallisesti hän ei ennen\nollut koskaan kääntynyt miehensä puoleen ja jos sanoi jotain, sanoi hän\nsen syrjittäin. Nyt hän kertoi pastorille heidän heinänteostaan, puhui\npappilaisten käynnistä heillä ja heidän käynnistään pappilassa, josta\npastori taas sai aihetta puhua Liinasta ja ehdotella häntä Olaville.\nEllikin otti siihen leikkiin osaa.\n\nSe oli Olavin mielestä kaikista selvin todistus, että hänen eiliset\npäätelmänsä sittenkin olivat oikeat, ja hänen yöllinen mielentilansa\npalasi takaisin. Hän tekeytyi jäykäksi ja juhlalliseksi, mietti jotain\npistosanaa, jotain purevaa ja pilkallista. Hänen olisi tehnyt mieli\nsanoa jotain raakaa ja loukkaavaa. Mutta kun ei siihen ilmaantunut\ntilaisuutta, oli hän vaiti, pyysi anteeksi ja nousi ennen muita\naamiaispöydästä.\n\nHän ei ole mustasukkainen, sillä hän ei vähääkään hänestä välitä,\nuskotteli hän itselleen. Hän on vain harmistunut siitä, että oli\nkuluttanut kokonaisen viikon turhanpäiväisesti ja jättänyt työnsä\nkeskeneräisenä lepäämään. Ja hän vakuutti itselleen olevansa melkein\niloinen siitä, että hän näin pian oli saanut luoduksi päältään tunteen,\njoka ehkä olisi voinut tulla hänelle hankalaksikin.\n\nHän kuuli, että pastori tuolla alhaalla oli kovassa hommassa lähteä\nheinäniitylle ja että hän kutsui Elliäkin mukaansa kahvineuvojen\nkanssa.\n\n-- Herra Kalm! huudettiin yht'äkkiä hänen ikkunansa alla. Ettekö tekin\ntule heinään?\n\n-- Kiitos, mutta ei minulla nyt ole aikaa.\n\n-- Ehkä tulette ainakin päivälliskahvia juomaan ... se on aivan likellä\ntuossa rantapellon alla.\n\n-- En tiedä ... minä tuskin ehdin.\n\n-- Tulkaa nyt vain!\n\nMutta hän oli päättänyt olla menemättä. Itsepintaisesti hän istui\npöytänsä ääressä lukien, kirjoittaen ja polttaen paperosseja toisen\ntoisensa perästä. Mutta kerä sydänalassa ei ottanut sulaakseen.\n\nJonkun tunnin parin kuluttua hän näki Ellin tulevan takaisin niityltä,\nkiipeävän aidan yli, kulkevan pellon piennarta ja katoavan tallin taa.\nHän kuuli hänen laulahtavan kartanolla ja verannalla, nähtävästi\nhuomiota herättääkseen. Hetken päästä kuului hän nousevan vinnille ja\nsiellä jotain askaroivan. Olavi ei liikahtanut istuimeltaan eikä ollut\nhänen läsnäoloaan huomaavinaankaan, vaikka ovi oli auki ja vaikka Elli\nviivyttelikin odotellen.\n\nPäivällispöydässäkin onnistui hänen säilyttää jäykkyytensä ja kylmä\nkohteliaisuutensa. Häntä huvitti olla kertaakaan Ellin puoleen\nkääntymättä ja häneen katsomatta. Hän näki, että se vaikutti ja että\nElli kävi siitä ensin äänettömäksi ja sitten surulliseksi. Ja kun hän\ntaas heti päivällisen jälkeen nousi ja meni pois, näki hän, että Elli\nloi häneen pitkän kysyvän katseen.\n\nElli istui verannalla ommellen, kun Olavi auringon laskiessa tuli alas\nja meni pastorin kamariin. Siellä kuului hän pyytävän pyssyä lainaksi\nja sanoi aikovansa mennä yöksi lintuja ampumaan.\n\n-- Ota veikkonen velikulta!\n\nVähän päästä hän tuli ulos täysissä metsämiehen tamineissa.\n\n-- Menettekö metsälle? kysyi Elli.\n\n-- Menen.\n\n-- En tiennyt teidän olevan metsämies.\n\n-- Olenhan minä vähän sitä ja tätä.\n\n-- Mutta ettekö tahdo syödä illallista, ennenkuin lähdette?\n\n-- Ei kiitoksia.\n\n-- Vaan jos minä panen teille evästä mukaan?\n\n-- Elkää vaivatko itseänne ... saanhan jostain talosta järven rannalta,\njos jotain tarvitsen.\n\nJa hän meni vieraasti ja virallisesti hattuaan kohottaen.\n\nElli jäi katsomaan hänen jälkeensä. Mikä häntä vaivasi? Hän oli ollut\nniin omituisen jäykkä ja juhlallinen koko päivän. Melkein kuin jostain\nloukkaantunut. Ei hän tule niitylle, kun pyydän tulemaan, vaivoin\nvastaa, kun häntä puhuttelen, tuskin on näkevinäänkään. Mutta millä\ntavalla olisin voinut häntä suututtaa?\n\nHän arveli, otaksui, luuli yht'äkkiä käsittävänsä sen. Mutta eihän hän\nsilloin olisi ollut _minulle_ tyytymätön. Pitäisihän hänen tietää,\nettei se ole _minun_ syyni. Ehkei se olekaan mitään, ehkä vain turhia\nkuvittelen.\n\nHänen olisi tehnyt mieli mennä Olavin jälestä rantaan, mutta ei\nuskaltanut. Sen sijaan hän siirtyi verannalta puutarhaan ja istuutui\nkiikkulaudalle ompelemaan. Siitä näki hän Olavin soutelevan tyyntä\nlahden pintaa pitkin ja sitten katoavan saarien suojaan.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nSunnuntaiaamuna kysyi pastori Elliltä, eikö hän lähde kirkkoon. Elli\nvastasi, ettei häntä haluta.\n\n-- Miksei? Minä ajattelin, että olisi menty ripille.\n\n-- Ripille? kysyi Elli ivan ja ylenkatseen sekainen vivahdus äänessään.\nEhdotus tuntui hänestä niin epäonnistuneelta ja päivä niin huonosti\nvalitulta kuin suinkin. Aavistiko mies ehkä hänen ajatuksensa, kun hän\nvirkkoi arasti ja vähän hämillään:\n\n-- Niin, miksemme voisi mennä ripille...\n\n-- Miksemme voisi mennä, sanoi Elli ääntään hiukan matkivasti venyttäen.\nSitten hän lisäsi, nousten aamiaispöydästä ja alkaen koota astioita:\nMene jos tahdot ... minä en nyt kuitenkaan tunne mitään erityistä\nkutsumusta.\n\n-- Kuinkas minä yksinäni?\n\n-- Mikset voisi yhtä hyvin yksinäni?\n\n-- Ei se sovi ... ihmiset sitä kovin kummastelisivat.\n\n-- Minun tietääkseni on ripillä käyminen kunkin yksityinen asia, johon\nkenelläkään ei ole syytä sekaantua, sanoi Elli ja meni keittiöön.\nPastori, joka tunsi hänen aika-aikaiset pahat tuulensa ja tahtoi niitä\naina väistää, antoi hänen olla.\n\nOli alkanut tulla seläntakaisia kirkkovenheitä pappilan rantaan, ja\ntavallisuuden mukaan poikkesivat arvokkaammat emännät keittiöön rouvan\npuheille levähtämään ennenkuin lähtivät kulkemaan maataivalta kirkolle.\n\nElli kuuli heiltä, että Olavi oli ollut pyhää vasten yöllä järven\ntakana kylän kentällä nuorten kanssa tanssimassa. Aamun valjetessa\nkuului sitten lähteneen sydänmaalle päin pyssy olallaan.\n\nKun pastori oli valmis lähtemään, kysyi hän vielä kerran kamarinsa\novelta:\n\n-- Et siis tulee?\n\nMiksei hän oikeastaan voisi mennä. Mitä hän täälläkään tekee yksinään\nkoko pitkän päivän. Mutta ripille? Nuo puoleksi pakolliset\nripilläkäynnit olivat aina olleet hänelle vastenmieliset. Hänestä\ntuntui sitä paitsi, ettei Olavi sitä hyväksyisi, että hän pilkallisesti\nhymähtäen sanoisi: käyttekö _te_ ripillä? Mutta jos hän ei menisi,\nkuinka se taas selitettäisiin? Pappilassa ollaan niin valmiit kaikkia\nselittämään.\n\n-- Minä tulen, sanoi hän.\n\nEi koskaan ollut elämä kuitenkaan tuntunut hänestä niin äitelältä kuin\ntänään, kun hän yksi-istuimisissa kärryissä yhdessä miehensä kanssa\najoi ulos pihalta. Hän tuskin mahtui kaitaiselle istuimelle leveän\nvierustoverinsa kupeelle, joka käytti tilaisuutta kietoakseen vasemman\nkäsivartensa hänen vyötäisensä ympärille, kun oikealla hoiti ohjaksia.\nKun edes olisi päässyt noista hyväilyistä, tuosta ruumiillisesta\nkoskettamisesta! Monet kerrat hän oli vannonut tekevänsä siitä lopun ja\nmonet pitkät yöt itkenyt vuoteensa äärimmäiseen nurkkaan paenneena, kun\nhäneltä oli puuttunut tahdonlujuutta ajaakseen päätöksiään perille.\n\nSehän on sinun velvollisuutesi, oli hänen äitinsä hänelle sanonut, kun\nhän sille itkien valitti, sinähän olet siihen sitoutunut, olet antanut\nsanasi etkä voi ottaa sitä takaisin.\n\nEikä se viime aikoina ollut tuntunutkaan niin raskaalta kuin alussa.\nKun Olavi nyt oli tullut, kun voi häntä ajatella ja mielessään\nkuvitella yöllä niinkuin päivälläkin ja kun tiesi saavansa olla hänen\nseurassaan, sai hän sen kaiken, mikä häntä muuten vaivasi, helpommin\nunohtumaan. Mutta nyt tuntui taas siltä kuin hän olisi ollut kokonaan\npoissa, kuin hän olisi ollut häneen suuttunut eikä hänestä koskaan\ntulisi vähääkään välittämään. Elämä tuntui sentähden taas entistään\nturvattomammalta ja tyhjemmältä.\n\nHe tulivat ajaessaan samoille paikoille, missä olivat Olavin kanssa\nkävelleet ja ajelleet ja jotka alkoivat muodostua hänelle\njonkinlaisiksi muistopaikoiksi: tulivat tuolle mäelle, jossa olivat jo\nniin monta kertaa istuneet virstapatsaan luona, sillalle, jossa hän oli\npoikain kanssa onkinut ja jossa taaskin olivat kalastamassa samat\npojat, jotka toissa päivänäkin. Eihän siitä ollut kulunut kuin yksi\nainoa päivä, mutta se oli kuitenkin kaikki jo kuin jotain kaukaista\nmenneisyyttä.\n\nJa kun hän tuli pappilaan, oli kaikessa se vanha, vuosikausien vanha\nväritys. Se ei ollut ollenkaan se sama pappila, jossa hän ensimmäisenä\nsunnuntaina Olavin tulon jälkeen oli ollut. Hän itse oli nyt puettu\nmustaan, kun pappilan nuorilla ja muilla vierailla oli valkeimmat\nkesävaatteensa. Hän istui salissa vanhain vakavain rouvain kanssa,\njotka eivät osanneet keksiä mitä sanoa, ja heidän mukanaan hänen täytyi\nmennä varhain alkavaan rippisaarnaan, kun nuoret jäivät verannalle\nheidän jälkeensä katselemaan. Hän melkein olisi toivonut, että joku\nolisi kysynyt häneltä, minne Olavi oli jäänyt, ja että neiti Liina taas\ntekisi viittauksiaan. Se olisi hänestä ollut kuin merkki siitä, että he\nluulivat Olavin hänestä vähän välittävän, että he olivat huomanneet\njotain hänessäkin. Mutta kukaan ei puhunut hänestä sanaakaan.\n\nKoko pitkän kirkkoajan sai hän istua kuumassa, sipulille ja hielle\nhaisevassa täyteen ahdetussa kirkossa. Rippisaarna oli pitkä ja\nväsyttävä, katkismussaarnasta, jonka hänen miehensä suoritti, ei\ntahtonut loppua tullakaan ja puolipäiväsaarnan kestäessä hän oli siihen\npaikkaansa menehtyä.\n\nHän koetti haihduttaa aikaa ajattelemalla kaikkia niitä hetkiä, jotka\nhän oli ollut yhdessä Olavin kanssa, ja muistella niitä puheita, joita\nheillä oli ollut. Hän painautui penkkiin, sulki silmänsä ja kuvaili\neteensä hänen ulkomuotonsa, liikkeensä, äänen vivahduksensa ja\nkatseensa. Mutta miksi oli heidän välinsä sitten eilen niin yht'äkkiä\nmuuttunut? Hän näki sen nyt vielä selvemmin kuin eilen, mutta ei voinut\nenää mitenkään saada vakuutetuksi itseään, ettei se mitään merkinnyt ja\nettei se ollut tahallista ja aiottua. Mitäs hän minusta välittäisi!\nOlenhan ollut mieletön sitä toivoessanikaan mahdolliseksi. Ja sitä ei\nhän enää voinut salata itseltään, että hän sentään joskus oli sitä\ntoivonut, välistä ehkä vähän luullutkin: silloin kun hän esimerkiksi\npuhui itsestään, tai kun hän tuli sinne niitylle häntä noutamaan, tai\nkun istui verannalla pöydän takana ja katsoi häneen, tai aina kun\npuristi hänen kättään hyvää yötä sanoessaan.\n\nMutta nyt ne merkit eivät hänen mielestään enää mitään merkinneet. Hän\nistui taas tässä entisessä elämässään, entisessä ympäristössään\netäämpänä kuin koskaan ennen kaivatusta onnestaan. Pastorikin tuli aina\nsakastista ja istuutui hänen viereensä, kun kirkkotoimituksilta jouti,\nja tarjosi hänelle virsikirjansa, josta hänen olisi pitänyt veisata.\n\nOnkohan kukaan ihminen tässä maailmassa niin onneton kuin minä? kysyi\nhän itseltään moneen kertaan. Ja mistä syystä? Mitä minä olen tehnyt\ntämän kohtaloni ansaitakseei? Kun hän ei sitä muualta löytänyt, koetti\nhän hakea sitä itsestään. Ehkä hän oli itse rikkonut jotain tämän\nkaiken ansaitakseen, sillä eihän syyttömiä kuriteta eikä kiduteta. Kun\nvain olisi tiennyt, mitä se oli, ja saanut sovittaa sen! Hänelle\nmuistui mieleen äitinsä puheet. Hän oli aina aavistanut, ettei Elli\ntulisi onnelliseksi. \"Meidän suvussa on aina ollut sellainen pyrkiminen\nmuuhun kuin siihen, mikä meille on annettu\", oli hän kerran sanonut.\nEikä hän itsekään näyttänyt elämäänsä tyytyväiseltä. Hän ei rakastanut\nisävainajaa niinkuin olisi tahtonut. Mutta miksi kuitenkin hän oli se,\njoka kaikin voimin tahtoi naittaa minut? Eihän minulla olisi ollut\nkiire! Olisinhan voinut henkeni elättää tavalla tai toisella. Ja kuka\ntietää, enkö minäkin maailmaa kulkiessani olisi voinut omaa onneani\ntavata?\n\nMiksen minä noussut niitä vastaan? Miksen tehnyt sitä, minkä tunsin\noikeaksi, miksi annoin taivuttaa itseni? Mutta minä olen aina ollut\nnahjus, saamaton, tahdoton, toisten kuletettava! Siitähän se oli\nseurauksena kaikki tämä sisällinen kurjuus. Sehän se oli, joka nyt\nrankaisihe. Sehän se oli se \"synti pyhää henkeä vastaan\", josta pappi\nparhaillaan puhui. Ja se oli sovittamaton, sillä eihän tehtyä enää\nvoisi saada tekemättömäksi.\n\nMutta miksei voisi? Miksi minä istun tässä näin vain maailman tähden,\nihmisten vuoksi? Miksen riuhtaise itseäni irti ja juokse tieheni?\n\nMutta kun hän kehittää tätä päätöstä mielessään, ilmaantuvat papit\nsamassa alttarille ehtoollista jakamaan, lukkari aloittaa virren: \"Oo\nJumalan karitsa\", hänen miehensä tarjoaa hänelle käsivartensa ja viepi\nhänet alttarille hajaantuvan väkijoukon keskitse. Hän tuntee\npolvistuvansa miehensä viereen, pappi pistää öylätin hänen suuhunsa ja\nsanoo: \"Meidän Herran Jeesuksen Kristuksen ruumis kätkeköön sinun\nruumiis ja sielus iankaikkiseen elämään, ammen\", toinen pappi kallistaa\nviiniä hänen huulilleen ja sanoo: \"Meidän Herran Jeesuksen Kristuksen\nveri kätkeköön sinun ruumiis ja sielus iankaikkiseen elämään, ammen\".\nHe sanovat sen kuin hautaa lukien, niinkuin tarkoittaisivat: \"Maasta\nolet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman\". Hän ei voi\nenää pidättäytyä, kaikki on niin toivotonta, niin surkeaa, hän\npurskahtaa kyyneliin, itkee alttarin reunaa vasten ja itkee vielä\npenkissäänkin, johon hänen miehensä taluttaa hänet, liikutettuna\nhänkin. Mutta Ellistä on niinkuin hän toisen kerran olisi astunut\nvihkituoliin ja niinkuin hän vielä kerran olisi pettänyt periaatteensa\nja myynyt itsensä. Mutta hän on niin voivuksissa, ettei voi muuta kuin\nitkeä.\n\nVihdoin viimeinkin päättyvät kirkonmenot. Kun olisi edes päässyt suoraa\npäätä kotiin! Mutta täytyihän vielä mennä päivällisille pappilaan.\nNäytti siltä kuin ne olisivat erityisemmän uteliaasti tarkastelleet\nhänen itkettyneitä kasvojaan ja koettaneet arvata hänen ajatuksiaan --\nLiina varsinkin -- ja niinkuin todella olisivatkin arvanneet syyn hänen\nsurumielisyyteensä ja siitä keskenään puhelleet, koska aina syntyi\näänettömyyttä ja puhe nähtävästi siirtyi toisaanne, kun hän liittyi\nheidän seuraansa.\n\nMutta pääsihän hän sieltäkin ja kuuli ilokseen, että kun hänen miehensä\ntaas menee pitäjälle, hän saa ajaa yksin kotiin.\n\nKuta enemmän hän ajaessaan läheni kotiaan, sitä enemmän alkoi hänen\nsydämensä kevetä. Ehkei hänen sentään ollutkaan niin suurta syytä\nvalittaa onnettomuuttaan? Ehkä Olavi jo on tullut kotiin, odottaa\nhäntä, on kenties lähtenyt häntä vastaan maantielle ja asettuu hänen\nviereensä tähän rattaille. Olisi voinut tulla sillalle saakka, -- mutta\nei häntä siellä sentään näkynyt. Mutta tuonne virstapatsaan luo mäelle\nhän olisi hyvinkin voinut tulla -- vaan ei häntä ollut sielläkään. Tien\nkääntyessä hän ehkä vielä ilmaantuu? Ei sielläkään. Eikä haan veräjällä\neikä tarhalla. Hän ehkä lepää, on tullut vasta kotiin, on ollut\nväsyksissä ja nukahtanut.\n\nVaan ei hän uskaltanut kysyä sitä rengiltä, joka tuli hevosta ottamaan.\nHän meni sisään, mutta ei näkynyt missään hänen vaatteitaan, ja\npyssykin oli poissa. Mutta olihan hän voinut viedä ne mukanaan omaan\nhuoneeseensa, jonka ovi oli kiinni.\n\nJos hän menisi rantaan, siellä saisi hän sen parhaiten tietää. Hän meni\nsinne kiertäen syrjäteitä, sillä hän oli jotenkuten saanut päähänsä,\nettä palvelijatkin arvasivat hänen mielentilansa ja tunteensa ja\nseurasivat häntä väijyen. Siellä hän vasta sai varmuuden. Venhe, jolla\nOlavi oli eilen lähtenyt vesille, ei ollut vielä rannassa.\n\nHän ei siis vieläkään ollut palannut? Mutta missä hän voi viipyä näin\nkauan? Kunhan hänelle ei vain olisi mitään tapahtunut! Jokin tapaturma?\nSattuuhan niitä niin usein .. herra Jumala, eihän se vain liene\nmahdollista!\n\nMutta ihmettä, kuinka se tuntui omituiselta: yht'äkkiä hän sitä melkein\nkuin olisi toivonut. Jos hän olisi vahingoittunut jotenkin helposti ja\nsairastuisi ... ja minä saisin häntä hoitaa...\n\nHän laitatti illallisen, katatti pöydän verannalle, laski palvelijat\nvapaiksi, lupasi heidät kylälle ja istui itse kamarinsa ikkunaan\nodottamaan. Hän odotti yhtä levottomasti kuin silloin ensi iltana, ja\nhänessä syntyi sama epämääräinen, perusteeton pelko, ettei hän ehkä\ntulekaan. Hän väsyi katselemaan järvelle, jossa ei näkynyt ketään ja\njossa auringon laskettua usva peitti näköalan, ja heittäytyi salin\nsohvalle pitkäkseen. Ehkä kaikki tämä aika, jota hän oli luullut\ntodellisuudeksi, olikin vain kuvittelua. Oliko hän ollenkaan ollut\ntäällä? Eivätkö ne olleet pitkää unennäköä kaikki nämä viikot?\n\nHän oli niin uupunut, ettei saanut ajatuksiaan kootuksi, ei jaksanut\nenää odottaa ja vaipui unen horroksiin. Lieneekö nukkunut kauankin, kun\nkuuli kolkutusta rannasta, meni ikkunaan ja näki hetken kuluttua Olavin\nnousevan pihaan pyssy olallaan.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nOlavin metsästysretki ei ollut oikein onnistunut. Hän ei voinut panna\nsiihen tarmoaan eikä se häntä nyt ollenkaan huvittanut. Mistä hän sen\noikeastaan oli saanutkaan päähänsä? Ajettuaan takaa muutamia\ntelkkäpoikueita, jotka sukeltelivat hänen edellään ja sitten\nhajaantuivat ympäri selkiä, hän jätti ampumisen sikseen ja nousi\nmaihin, kuultuaan viulun soittoa muutaman rantatalon takaa mäeltä.\n\nSinne oli kokoontunut kylän nuorisoa kiikkumaan ja tanssimaan. Hän\nkoetti liittyä heidän seuraansa ja puhella tyttöjen kanssa, mutta ne\nujostelivat ja vetäytyivät toistensa taa. Hän kehoitti viuluniekkaa\njatkamaan soittoaan, joka hänen ilmestyessään oli keskeytynyt, mutta\nkun hän itse yritti tanssia, lakkasivat kaikki muut ja pysähtyivät\ntarkastelemaan, \"kuinka herra tanssii.\" Hän oli mielestään\nepäonnistunut, tuli pahalle tuulelle ja vetäytyi puhelemaan muutamain\nisäntämiesten kanssa, jotka istuivat veräjän päällä tupakoiden.\n\nHeiltä hän sai kuulla, että talon takana olevassa metsälammessa pitäisi\nolla suuri sorsapoikue. Hän meni aamun koitteessa sinne, mutta ei\nsaanut ammutuksi kuin pienen tavin. Suota myöten rämpi hän toiselle\nlammelle, jossa pitkän väijymisen jälkeen sai tapetuksi pienten\npoikainsa ympärillä häärivän telkän. Väsyksissä, nälissään ja\nsuuttuneena itseensä hän palasi venheelleen. Eikä hän edes ollut\nsaanut ajatuksistaan ajetuksi sitä, mitä oli tahtonut haihduttaa. Elli\nkoko ajan ikäänkuin kihisi hänen verissään, soi hänen korvissaan,\npaneutui hänen soutunsa tahtiin ja hänen askeliensa liikkeisiin.\n\nTalosta, johon hän poikkesi ruokaa saamaan, oli isäntäväki mennyt\nkirkolle, ja pitkän odotuksen jälkeen hän ei saanut syödäkseen muuta\nkuin leipää, suolakalaa ja piimää. Syötyään heittäysi hän uupuneena\npirtin lattialle heinille ja nukkui siinä siihen saakka, kunnes väki\ntuli kirkosta kotiin. Emäntä kertoi käyneensä aamusella Tyynelässä\nrouvan puheilla, olivat olleet kirkossakin molemmat, pastori ja\npastorinna, ja olipa satuttu samaan ehtoollispöytäänkin.\n\nVai oli Elli ollut ripillä? Yhdessä miehensä kanssa?\n\nTämähän alkaa olla jo liikuttavaa, sehän on jo täydellinen perheidylli!\nMutta tappio ei toden totta ole suuri! Varsinkin kun voittopuolelle saa\npanna uuden sielutieteellisen kokemuksen entisten lisäksi.\n\nMutta kuta enemmän hän selkää soutaessaan läheni pappilan rantaa, sitä\nvähemmän alkoi hän voida katsoa asiata sielutieteellisen kokemuksen\nkannalta. Häntä kirveli yhä se, että hän kuitenkin oli voinut niin\ntäydellisesti erehtyä. Hänellä oli mielestään täysi oikeus kohottaa\nolkapäitään ja halveksia. Jotain tyydytystä saadakseen täytyi hänen\njotenkuten saada osoittaa ylenkatsettaan, iskeä tai raapaista niin,\nettä se tuntuisi, antaa hänen tietää, mitä hän ajattelee, ja haihduttaa\nhänestä kaikki mahdolliset luulot ja kuvittelut. Ehkä olisi parasta\npanna tavaransa kokoon ja jättää heidät nauttimaan toistensa seurasta.\nSillä siellä kai jo taas nukutaan laskettujen uutimien takana.\n\nMutta kun hän kääntyi huoneen nurkan ympäri pihaan, näki hän Ellin\nistumassa verannan alimmalla rappusella, poski käden varassa,\ntuijottamassa eteensä pihaa pitkin.\n\n-- Hyvää iltaa, rouva! sanoi hän vähän teeskennellyn kohteliaasti.\n\nElli nousi ylös ja tuli häntä vastaan.\n\n-- Minä kun luulin teidän jo sille tiellenne uupuneenkin!\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Kuvittelin jo aivan, että teille oli tapahtunut jokin onnettomuus.\n\n-- Sehän on ikävä, jos olen saattanut teitä _turhanpäiten_ levottomaksi.\n\n-- Turhanpäitenkö? Onhan päinvastoin hauska, että pelkoni on ollut\nturha. Mutta te olette varmaankin aivan väsynyt ja nälistynyt ...\nantakaa minulle nämä ja istukaa nyt heti paikalla illalliselle.\n\nElli otti hänen hattunsa ja pyssynsä huolimatta hänen estelyistään ja\nvei ne eteisen naulaan.\n\n-- Ettehän vain ole odottanut minua illalliselle? kysyi Olavi.\n\n-- Olenhan toki! Miksen olisi? Olkaa hyvä! -- No, ja kertokaa nyt, kuinka\nmetsästysretkenne on onnistunut.\n\nOlavi vastasi lyhyesti, että olihan se tavallisesti.\n\n-- Sitten on teillä varmaankin ollut hauska retki. Minä kuulin eräältä\nemännältä, että olitte mennyt jollekin metsälammelle ... sellaisistahan\nniitä aina taitaa olla helpompi löytää lintuja.\n\n-- Onhan niitä helppo löytää, kun niitä vain on.\n\n-- Aivan yksinkö te eilen souditte sinne ... minä aivan unohdin, että\nolisihan joku renkipojista joutanut tulla mukaan.\n\n-- Kiitoksia vain, mutta se ei olisi ollut tarpeellista.\n\nEllin osanotto tuntui hänestä tehdyltä. Hän vastasi niin lyhyesti ja\nyksikantaan kuin suinkin voi näyttämättä tahallisesti epäkohteliaalta.\n\n-- Saako luvan olla teetä?\n\n-- Ei kiitoksia! -- mutta kun Elli oli jo valmistanut lasin ja ojensi sen\nhänelle, ei hän voinut olla sitä ottamatta.\n\n-- Entäs miehenne? kysäisi hän yht'äkkiä. Eikö hän tulekaan\nillalliselle?\n\n-- Hänkö? Hänhän on pitäjällä.\n\nOlavi ei voinut enää pidättäytyä. Liikutellen hermostuneella kädellä\nlusikkaa lasissa sanoi hän:\n\n-- Ja teidän täytyy siis elää leskenä ja kestää eron katkeruutta taas\nkoko viikko?\n\nMitä oikeastaan hyödytti pistellä näin ... parasta kun ei ole mistään\ntietävinään ja menee tiehensä, jos ei voi olla täällä. Mutta kun Elli\nei vastannut, niin se taas suututti häntä ja hän jatkoi:\n\n-- Se kai ei ole niinkään helppoa?\n\n-- Eikö ole helppoa?\n\n-- Niin, minä vain ajattelen, ettei mahda olla.\n\nElli oli vähän aikaa vaiti vetäytyneenä teekeittiön taa, josta laski\nvettä kannuun. Asettaen sen paikoilleen sanoi hän sitten ääni vähän\nvärähtäen:\n\n-- Sanokaa minulle, miksi olette niin pilkallinen ... oletteko suuttunut\njostain ... olenko tehnyt jotain, joka...?\n\n-- Ette suinkaan!... Kuinka voitte sellaista otaksuakaan!... Pyydän\nanteeksi, jos olen tietämättäni antanut aihetta sellaiseen luuloon.\n\n-- Mutta teidän äänessänne on kuitenkin jotain, joka...\n\n-- Joka mitä?\n\n-- Jotain, joka ... en minä tiedä ... mutta en minä nyt enää ymmärrä\nteitä ollenkaan...\n\nViivytellen vastaustaan, miettien sitä ja löytäen mielestään purevan,\nsanoi hän tekeytyen rauhalliseksi:\n\n-- Ehkä olettekin oikeassa ... minä ylipäänsä luulen, ettemme oikein\nymmärrä toisiamme.\n\nSe näytti sattuvan...\n\n-- Niinkö? Mutta olettehan niin usein sanonut päin vastoin?\n\n-- Alussa, kun kaksi ihmistä tapaa toisensa, tapahtuu usein, että he,\npintapuolisesti oppien toisiaan tuntemaan, luulevat olevansa samaa\nmieltä ja heidän katsantotapansa näyttävät sopivan yhteen, mutta sitten\nilmaantuu useinkin jotain, joka yht'äkkiä osoittaa, että he ovat\ntoistensa suhteen erehtyneet.\n\n-- Te olette siis erehtynyt minun suhteeni --?\n\n-- Ja te ehkä myöskin minun?\n\n-- Enhän minä tiedä sitä tehneeni ... tehän sen sanoitte?\n\n-- Ehkä onkin sitten syy vain minussa ... ja minussahan se onkin...\n\n-- Mitenkä teissä?\n\n-- Siten vain, että minä en ole ymmärtänyt teitä niin hyvin kuin te ehkä\nminua. Ja koska olen sitä erityisistä syistä tänään tullut\najatelleeksi, niin voinhan sen sanoakin ... tai oikeastaan on vain eräs\nanteeksipyyntö, jonka katson velvollisuudekseni tehdä.\n\n-- Hyvänen aika! Mitä te tarkoitatte?\n\n-- Tarkoitan sitä, että varmaankin olette tuntenut itsenne syvästi\nloukatuksi, vaikkette ole sitä osoittanut, kun olen niin ajattelematta\nja teidän mielestänne ehkä kevytmielisestikin puhunut asioista, joiden\nkuuleminen on saattanut olla teille hyvinkin vastenmielistä. Mutta se\nei ole tullut siitä, etten olisi tahtonut antaa arvoa teidän\nvakaumuksillenne, vaan etten ole niitä tuntenut tai oikeammin luullut\nteillä niitä olevan.\n\n-- Mutta minä en ollenkaan ymmärrä ... ettehän ole milloinkaan ettekä\nmitenkään minua loukannut.\n\n-- Enkö? No, sittenhän on kaikki hyvin.\n\n-- Mutta mitenkä te luulette sen tehneenne? ... minkä johdosta olette\nvoinut tulla sellaiseen käsitykseen?\n\n-- Jos olen erehtynyt ja luullut väärin, niin onhan tarpeetonta sitä\nselittää.\n\n-- Selittäkää nyt kuitenkin ... sanokaa nyt, minä pyydän.\n\n-- En ole tiennyt, että olisitte uskonnollinen.\n\n-- Mutta mitenkä te ... mistä te nyt sitten olette saanut sen, että\nolisin?\n\n-- Olettehan ollut ripillä tänään?\n\n-- Olenhan... Sitäkö te? Ja sitäkö te pidätte niin suurena merkkinä\nminun uskonnollisuudestani, että...\n\n-- Eikö se sitten ole tarpeeksi suuri?\n\n-- Mutta eihän se ... enhän minä ... hyvänen aika...!\n\n-- Minä olen tietysti päättänyt vain itseni mukaan ... _minä_ jos\nmenisin ripille, olisi se merkki siitä.\n\n-- Niinhän sen pitäisi olla, vaikkei aina ole.\n\n-- Mutta suokaa anteeksi, jos minä sitten käsitän teitä vieläkin\nvähemmän.\n\n-- Yhtä vähän kuin minä itsekään ... (ja tuntien vastustamattoman halun\nselittää ja puhdistautua, sanoi hän:) ... en tiedä muuta kuin että kun\nmieheni tänä aamuna pyysi, niin minä menin hänen pyynnöstään.\n\n-- Ja hänen tahtonsa on tietysti teidän lakinne! sanoi Olavi kiivastuen.\n\nHän oli noussut ylös ja käveli edestakaisin verannan lattiaa. Elli\nseurasi häntä arasti silmillään ja melkein rukoileva värähdys äänessään\nhän sanoi:\n\n-- Eihän ollenkaan siinä merkityksessä ... miksi te selitätte kaikki\nniin väärin ... pitäisihän teidän kuitenkin tietää...\n\n-- Mitä niin?\n\n-- Ei mitään... -- mutta kun hänestä Olavi näytti loukkaantuvan, jatkoi\nhän: -- sitä vain, että ettekö tiedä, että voihan olla kaikenlaisia\nsyitä, jotka melkein kuin pakottavat ... joista ei voi irtaantua, kun\nniihin kerran on takertunut.\n\n-- Ja joista ei tee mielikään irtautua ... onhan se aivan luonnollista\nja niin peräti inhimillistä ... sitä sanotaan suureksi, jopa jaloksikin\n... kaikki runoilijat ovat sitä ylistelleet ... ja minä kyllä osaan\nminäkin antaa arvoa sydämen ja tunteiden vaikuttimille... Kun kerran\nrakastatte miestänne ja tahdotte olla hänen kanssaan onnellinen --\n\n-- Ja te luulette todellakin! huudahti Elli.\n\nOlavi oli hermostunut, se oli niin kauan kuohunut hänen sisässään, koko\neilisen ja tämän päivää hän oli ajatellut sitä sanoakseen...\n\n-- Enhän minä _luule_ mitään! En puhu muusta kuin mitä olen omin korvini\nkuullut ja omin silmini nähnyt.\n\n-- Ja mitä te olette kuullut ja nähnyt?\n\nOlavi kohotti kulmiaan ja teki epämääräisen ylenkatseellisen liikkeen\nolkapäillään:\n\n-- Ei mitään muuta kuin mikä on, niinkuin olla pitääkin.\n\nMutta Elli näki hänen ivansa ja luuli jo aavistavansa, mitä hän\ntarkoitti. Hän muisti, mitä he ensimmäisenä sunnuntai-iltana pappilasta\npalatessaan olivat puhuneet, hän ymmärsi nyt selvemmin kuin koskaan,\nettä se oli se, joka häntä vuosikaudet oli vaivannut, kalvanut ja\nhävettänyt ... ei koskaan hän ollut uskaltanut nousta sitä vastaan, hän\noli kaikkien edessä teeskennellyt ja valehdellut ... mutta hän ei\nmitenkään enää voinut kestää, että Olavikin luulisi sitä hänestä...\nSana oli niin monta kertaa ollut putoamaisillaan hänen huuliltaan, se\ntäytyi saada sanotuksi, seurasipa siitä, mitä seurasikaan ... ja\nikäänkuin torjuen jotain syytöstä luotaan, ikäänkuin luoden\nvuosikausien taakan hartioiltaan, huudahti hän kiivaasti, itkunsa\nkanssa taistellen:\n\n-- Mutta se ei ole niin ... se ei ole totta ... minä _en_ ole\nonnellinen, minä _en_ rakasta häntä enkä ole koskaan rakastanut!\n\nMutta tuskin oli hän sen saanut sanotuksi, kun hän hämmästyi\nrohkeuttaan, kauhistui itseään, katui, häpesi ja heittäytyen pöytää\nvasten purskahti hän hillittömään, hermostuneeseen itkuun.\n\nOlavi häpesi samassa epähienouttaan, iva ja katkeruus sulivat kuin vaha\nvalkeassa, hän heltyi, katui, tahtoi sovittaa kaikki millä hinnalla\nhyvänsä ja tarttuen Elliä käsivarteen hän koetti nostaa hänet ylös\nistualleen:\n\n-- Elkää nyt! kuulkaahan ... elkäähän itkekö niin ... rauhoittukaa\nnyt ... enkö voi teitä mitenkään lohduttaa?\n\nEllin koko ruumis värähti, kun hän tunsi Olavin häntä koskettavan.\nMutta hänen täytyi saada itkeä, tyhjentää pakahtumaisillaan oleva\nmielensä, siihen paikkaan menehtyä...\n\nOlavi istuutui hänen viereensä, kumartui häntä lähelle, vakuutti, ettei\nhän ollut mitään pahaa tarkoittanut, että Elli oli käsittänyt hänet\nväärin.\n\n-- Te halveksitte minua ... ja te olette oikeassa ... minä olen kurja\nolento, heikko, raukka...\n\n-- Enhän minä ... minä päinvastoin...\n\n-- Te saattekin halveksia minua ... minä ansaitsen sen ... voi, voi,\nminä olen onnettomin ihminen maailmassa.\n\n-- Antakaa minulle anteeksi ... ettekö voi sitä tehdä ... enhän olisi\nloukannut teitä niin, jos en teitä rakastaisi...\n\nJa hän oli vakuutettu siitä, että hän nyt todella rakastikin häntä. Hän\ntahtoi vetää hänet luokseen, pyyhkiä pois hänen kyyneleensä.\n\nMutta Elli kääntyi pois, nousi ylös ja meni verannan kulmaan, jossa hän\nkatsoen ulos ikkunasta vähitellen rauhoittui, tyyntyi, herkesi\nnyyhkyttämästä ja kuivasi kyyneliään... Hän näki siinä tuon tutun\npihamaansa, tuvan rappuset, joissa valkea kissa kyyhötti liikkumatonna,\nporstuan oven, jonka toinen puolisko oli auki, tuvan ikkunan ja sen\nläpi toisen ikkunan, aitan ja tuvan välitse ruispellon, tarhan ja\nkaivon vintin ... ja kaikki oli hänestä niin vierasta, niinkuin hän ei\nolisi sitä tuntenut ja ymmärtänyt ja niinkuin kaikki olisi ollut niin\nkummallisen kaukaista ja epämääräistä...\n\nOnko se mahdollistaa ... oliko hän kuullut oikein ... oliko _hän_\nsanonut häntä rakastavansa ... onko hän vielä siellä?...\n\nSiellähän hän on, oli ottanut häntä olkapäistä, tahtonut lohduttaa\nhäntä ... ja oliko hän sanonut rakastavansa?\n\nOlavi istui ja odotti. Hän olisi tahtonut virkkaa jotain, mutta ei\ntiennyt miten aloittaa ja kuinka sovittaa sanansa.\n\nHetken kuluttua kääntyi Elli häneen päin, pyyhki hiukset otsaltaan,\nkatsoi häneen silmät suurina kyyneleistä, tarttui hänen käteensä,\npuristi sitä kauan ja sanoi surullisesti hymyillen:\n\n-- Hyvää yötä nyt sitten! -- ja meni sisään.\n\nOlavi olisi tahtonut mennä hänen jälkeensä, sulkea hänet syliinsä...\nMutta hän ei uskaltanut edes pyytää häntä jäämään vielä vähäksi aikaa.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nKun Olavi turhaan odotti Elliä takaisin tulevaksi verannalle, otti hän\nhattunsa ja lähti maantielle päin kävelemään. Pitkän matkaa hän astui\nkiivaasti voimatta mitään ajatella ja mistään tehdä selkoa itselleen.\nTultuaan muutamaan tienhaaraan poikkesi hän maantieltä ja jatkoi\nmatkaansa tuntematonta metsäpolkua, joka vei ensin koivikon läpi,\nsitten laskeutui alankoon, nousi niityn päitse kankaalle ja päättyi\nveräjään ahon aidan takana, jonka liepeessä oli pieni mökki. Hän aikoi\nnousta aidan yli, mutta jäikin sen selälle istumaan. Vasta siinä hän\nsai alempana olevan metsän yli katsellessaan ja yörastaan laulua\nkuunnellessaan selville, mitä oikeastaan oli tapahtunut.\n\nOlihan se tullut niin äkkiä ja sellaisella voimalla, ettei hän\nvieläkään oikein ymmärtänyt, kuinka se oli käynyt. Ei hän koskaan ennen\nollut tuntenut sellaista tunnetta. Se erosi niin kokonaan siitä, mitä\nhän tähän saakka oli kokenut ja mistä hän jo aikoja sitten oli saanut\ntarpeensa. Tässä oli jotain muodotonta ja salaperäistä niinkuin tuossa\nkesäyössä, joka häntä ympäröi. Oli kuin kulkisi hän jossain kielletyssä\nsatujen lumotussa puutarhassa, missä väijyvä vartia voi piillä joka\nkiven ja kannon takana, mutta jossa kuitenkin saa liikkua vapaasti ja\nhäiritsemättä. Sydäntä ahdistaa joka askeleella, mutta ei kuitenkaan\nmalta kääntyä takaisin. Ja miksi pitäisi kääntyä? Eikö hänellä ole\nsiihen yhtä paljon oikeutta kuin muillakin? _Hänhän_ se on, joka\nrakastaa, ja _häntähän_ rakastetaan... Hän muisti eilisen ja\ntämänpäiväisen mielentilansa eikä voinut enää käsittää, kuinka oli niin\nvoinut sen valtaan joutua. Mistä hän oli saanut ne epäilyksensä? Kuka\nsanoi, että niissä oli ollenkaan mitään perää? Mutta jos olisi\nollutkin, mitä se kuuluu tähän? Yhtä hyvin voisi hän syyttää minua\nentisyydestäni ... yhtä hyvin voisin minä hyljätä jonkun, joka\ntuskissaan juoksee luokseni ja tunnustaa, että hänet on väkisin viety.\nHänelle muistui mieleen Ellin viittaukset häämatkastaan ja tulostaan\nuuteen kotiinsa. Mitä hän oli mahtanut kärsiä, miten itkeä ja surra --\nminua samalla ajatellessaan. Eikä hän taaskaan voinut käsittää, miten\nhän ei jo ennen ollut tullut siitä selville ja miten hän vielä aivan\näsken oli voinut epäillä hänen tunteittensa todellisuutta. Millä\nvoimalla, millä hillittömällä intohimolla ne olivatkaan purkautuneet\nhänen rinnastaan! Ja kun ajattelee, että hän on vuosikausien kuluessa\nkoettanut kasvattaa ja pakottaa itseään niitä kätkemään... Ja Olavi\nnäki taas edessään hänen pinnistetyt kasvonsa, näki hänet\nnyyhkyttämässä pöytää vasten, näki hänen itkettyneen katseensa, ja\nolisi vielä kerran tahtonut vetää hänet luokseen ja lohduttaa häntä.\n\nSamalla hän tuli ajattelemaan itseään, punnitsemaan omia entisiä\ntunteitaan ja vertailemaan niitä toisiinsa. Ne olivat niin vaaleita ja\nvärittömiä näihin verraten, niissä ei ollut koskaan ollut tarpeeksi\nsyvyyttä, ja siksi ne olivatkin aina niin nopeasti haihtuneet. Mutta\nolisiko hän nyt vihdoinkin löytänyt sen todellisen, sen suuren ja\nepäitsekkään, sen n.s. aatteellisen tunteen, jota hän kaiken elämänsä\noli hakenut? Hän luuli niin... Mitäkö tästä seuraisi? Kuinkako tämä\ntulisi päättymään? Mutta eihän siitä tarvitsisi seurata mitään, eihän\nsen tarvitsisi mihinkään johtaa. Olihan Elli voinut säilyttää sen, se\noli ollut hänen ihanteensa vuosikausia... \"Enkö minä sitten voisi\nsäilyttää sitä samalla tavalla?\" Ja yht'äkkiä sopi se hänen mielestään\nniin hyvin sisällöksi siihen ihanteelliseen aivotyön elämään, jonka\nulkopiirteet hän, muuhun kaikkeen kyllästyneenä, oli tänne tullessaan\neteensä piirtänyt. Miksi ei hän kuitenkaan ollut tuntenut täydellistä\ntyydytystä työssään? Siksi, että häneltä oli puuttunut sen hengetär.\nMutta nyt hän oli sen tavannut.\n\nHaaveellinen kesäyö antoi vahvistusta sille mielialalle, johon hän oli\njoutunut. Ei koskaan hän ollut luullut voivansa tuntea niin puhtaasti\nja niin kirkkaasti... Kuinka kaukana hän olikaan nyt tovereistaan,\nheidän katsantotavoistaan ja entisestä itsestäänkin!\n\nKuinka maailma sentään oli läpikuultavan hieno, kuinka luonto oli\nihana!\n\nAamu jo valkeni, kun hän lähti palaamaan Tyynelään. Sitä lähetessään\nhän tapasi itsensä ajattelemasta, että ehkä tämä kaikki sentään onkin\nvain unelmaa ja hän huomenna jo tuntee ja selittää kaikki toisin. Mutta\nentä sitten, jos se olisikin unelmaa! Mikä ei ole unelmaa?\nOikeastaanhan sitä on kaikki se, mikä on yläpuolella tavallisuutta. Ja\nkestäähän se niin kauan kuin kestää ... ei ainakaan ole tarvis siitä\nennen aikojaan ja tahallaan herättää itseään.\n\nKun hän tuli verannalle ja siitä porstuaan, näki hän, että Elli oli\nheittäytynyt salin sohvalle ja nukkunut siihen. Jos hän menisi ja\nsuutelisi hänet hereille? Mutta hänestä oli hienompaa antaa hänen olla\n... nukkua rauhassa... Ja sukkasillaan hän hiipi hiljaa ja varovasti\nylös vinnille.\n\nMutta kun hän aamulla heräsi, oli hänen ensimmäinen tunteensa jo pieni\nepäilys. Hän olisi kuin toivonut, ettei se vielä olisi tapahtunut, mikä\noli tapahtunut eilen. Entä jos Elli ei vastaisikaan sitä, mitä hän oli\nkuvitellut? Hän oli niin usein saanut sen kokea, että hän pelkäsi\nnytkin käyvän, niinkuin oli käynyt ennenkin. Hän muisti, kuinka hän\nnähtyään morsiamensa sen eron perästä, mikä oli seurannut ensimmäistä\ntunteen purkausta, oli joutunut aivan kokonaan hämmennyksiinsä. Se ei\nollut ollenkaan se ihanne-impi, joksi hän erilläänolo-ajallaan oli\nhäntä kuvitellut. Oli silloin melkein tehnyt mieli juosta pois,\nlivistää tiehensä. Mutta tyttö oli kiitänyt häntä vastaan, heittäytynyt\nhänen syliinsä, ja hänen oli täytynyt sulkea hänet siihen, vaikka rinta\noli aivan rauhallinen ja sydän kylmä. Nytkin näytti kaikki niin\njärkevältä aamuvalossa, niin vähän salaperäiseltä ja suurelta. Olenko\nminä taaskin antanut satunnaisen mielialan vaikuttaa? Mutta hän tahtoi\nkuitenkin saada vakuutusta tunteelleen, hän viivytteli nousuaan,\nhoukutteli esille eilisiä kuvia ja saikin ne sen verran palaamaan, että\nhän uskoen ainakin hyvään tahtoonsa laskeutui alas.\n\nJa ilokseen hän näki, ettei vaikutus ollut se, jota hän oli pelännyt.\nKun hän tuli verannalle, ei Elli ollutkaan siinä odottamassa, niinkuin\nOlavi oli luullut. Hän näki hänet täysissä talouden toimissa tuvan\nrappusilla, tulossa tuvasta viilipyttyjä kantaen. Kuinka kauniissa\nkaaressa notkui hänen ruumiinsa, kun hän kohotti kannettavaansa päänsä\ntasalle ja mitään huomaamatta kulki pihan poikki keittiöön! Noin juuri\npiti hänen ollakin, noin ulkonaisesti rauhallinen, vaikka hänen\nmielensä varmaankin on levoton.\n\nJa toinen yhtä miellyttävä piirre, kun hän sitten salin kautta tuli\nverannalle ja he siellä tapasivat toisensa. Ei kaukaisinta\nviittaustakaan siihen, mitä eilen oli tapahtunut ... kenties sentään\njokin vähäinen silmän alaluomen värähdyksessä.\n\nVasta sitten, kun Olavi oli mennyt hänen jälessään puutarhaan,\ntarttunut häntä siellä käteen ja uudelleen vakuuttanut samaa mitä\neilenkin, sanoi Elli:\n\n-- Onko se sitten todellakin totta?\n\n-- On se totta, sanoi Olavi niin hellällä, syvällä ja vakuuttavalla\näänellä, että Elli ei voinut sitä enää epäillä.\n\nMielenliikutuksesta uupuneena hän oli eilen illalla nukkunut melkein\nheti kohta, kun oli heittäytynyt pitkäkseen. Ja aamulla se oli\nhänestäkin ensi alussa ollut mahdotonta. Se olisi ollut liian\nonnellista, jos se olisi ollut totta. Hänkö, joka niin kauan ja niin\ntoivottomasti oli sitä toivonut, mutta jonka vallattomimmatkaan unelmat\neivät olleet menneet niin pitkälle ... joka tuskin oli tullut\najatelleeksikaan sitä, että Olavi häntä rakastaisi, vaan jonka kaikki\nvaatimukset elämältä olivat pysähtyneet siihen, että vain saisi olla\nhänen seurassaan, kuulla häntä ja nähdä häntä ja silloin tällöin vain\n_kuvitella_, että Olavin tunteet ovat samat kuin hänenkin -- hänkö nyt\nyht'äkkiä ja juuri silloin kun kaikki näytti olevan lopussa, saisi\nkuulla sen hänen omasta suustaan! Mutta niinhän se oli, ja nyt vakuutti\nhän taas sitä samaa... Mitä syytä olisi hänellä sanoa niin, jos hän ei\nniin ajattelisi ja tuntisi?... Mutta hänen teki mielensä kuulla se\nvielä kerran...\n\n-- Mutta jos te vain niin luulette? ... jos te erehdytte itsenne\nsuhteen?\n\n-- En, en ... minä en erehdy ... minä olen vain erehtynyt siinä, että\nniin kauan olen sitä pidättänyt, niin kauan ollut ymmärtämättä itseäni\nja teitä ... te ette saa enää epäillä minua ... ettehän?\n\n-- En... -- ja hän ojensi hänelle kätensä vakuudeksi siitä, että hän\nuskoi.\n\n-- Ja annatteko anteeksi, että eilen pahoitin mielenne?\n\n-- Elkää nyt sitä enää ajatelko!\n\nSiinä istuessaan kiikkulaudalla ja Elliä katsellessaan oli Olavi\npiankin voittanut ensimmäisen hetkellisen heikkoutensa ja antautui nyt\nmielihyvällä sen tunteensa valtaan, joka pitkästä ajasta oli hänelle\nniin uusi ja entisestään niin erilainen. Kuinka hän rakasti sitä, että\nElli käyttäytyi niin arasti ja samalla niin arvokkaasti! Hän oli\npoistunut vähäksi aikaa, jättäen Olavin yksin. Mutta sitten hän tuli\ntakaisin, levitti valkoisen, kaikkein hienoimman pöytäliinansa\nkiikkulaudan eteen asetetulle pöydälle ja toi siihen hänen\naamukahvinsa. Kuinka se oli kodikasta ja kuinka se samalla oli kuin\njonkinlainen salaperäinen, harvinainen juhla! Ja Elli ei tehnyt häneen\nsitä vaikutusta kuin hän olisi ollut morsian, hän oli kuin hänen\nvaimonsa, hänestä tuntui kuin he jo olisivat häänsä viettäneet ja kuin\nhe jo nauttisivat yhdyselämänsä rauhasta. Aamukin oli tuollainen tyyni\npuolipilvinen kesäaamu, jolloin taivas selviää hiljalleen, varovasti ja\nilman tuulta. Näkymättömästi, tuntumattomasti hienonevat pilvet,\nkohoavat pois ja haihtuvat korkeuteen niinkuin ne olisivat vain maan\ntuoksua. Ennenkuin auringon terä näkyy ja alkaa kuumentaa, näkyy jo sen\nluoma varjo. Ja kun se sitten alkaa paistaa, jää järvi kuitenkin\ntyyneksi ja lehvät liikkumattomiksi. Taivas ja maa ikäänkuin ihailevat\ntoisiaan, katselevat toinen toisensa kuvaa silmissään. Pilvet ovat\nliikkumattomia ja jäävät valkeina marmoripatsaina taivaalle seisomaan,\nmuotojaan muuttamatta.\n\n-- Ollaanko siis onnelliset? sanoo Olavi jatkoksi puheilleen ja\najatuksilleen, ja hakien vastausta, joka olisi sopinut hänen\nmielentilaansa kuvaamaan, luulee hän sen löytäneensäkin ... yhtä\nonnelliset kuin nuo kaksi riippuoksaista koivua tuolla pientarella,\njotka eivät näytä toisistaan tietävän, mutta jotka kuitenkin\nkaipaisivat toisiaan, jos eivät saisi seisoa vierekkäin.\n\n-- Ollaan, sanoo Elli ... minä ainakin olen niin ... niin, etten voi\nsitä sanoa.\n\n-- Sanokaa kuitenkin...\n\n-- En voi.\n\n-- Ja minä kun jo luulin, ettette minusta välittäisikään.\n\n-- Minäkö? Voi, voi! ... jos tietäisitte, mitä kaikkea olen teistä\naikain kuluessa haaveksinut.\n\n-- Teidän pitää siitä kertoa.\n\n-- Mutta sittenhän minun pitäisi kertoa teille uudelleen koko elämäni.\n\n-- Niin teidän pitääkin.\n\n-- Mutta mitä te oikeastaan minusta ajattelette ... eikö tämä kaikki\nkuitenkin ole teidän mielestänne kovasti väärin.\n\n-- Pitäisihän teidän jo siksi tuntea minut, että tiedätte, mitä\najattelen.\n\n-- Mutta jos te sanotte sen vain minua rauhoittaaksenne?\n\n-- En suinkaan ... sillä minä en tiedä, mistä teitä rauhoittaisin ja\nminkä tähden. Siksikö, että olette antanut tunteittenne puhua? Mutta\nkerranhan niidenkin täytyy saada puhua ja kerran niidenkin päästä\noikeuksiinsa.\n\nTekihän niin hyvää kuulla hänen sitä sanovan, ja saihan hän itse\nvakuutusta siihen, mitä oli ajatellut. Hän oli kysynyt itseltään -- sekä\nennen että nyt -- tekisikö hän siinä väärin, jos tekisi niinkuin nyt oli\ntapahtunut. Mutta hänestä näytti, ettei hän tehnyt. Olkoon, että hän on\nkerran lupauksensa antanut -- jonka lupauksensa hän tahtoo pitääkin --\nmutta sydäntään, sieluaan hän ei ole kenellekään luvannut. Se, jolle se\nolisi ollut tuleva, se ei sitä ole ymmärtänyt ottaa, ei sitä kaipaa\neikä tule mitään kadottamaankaan. Miksei hän saisi siis rakastaa ja\nolla rakastettu? Ja jos hänestä eivät ole olleet vääriä hänen\ntähänastiset tunteensa, miksi ne nyt sitten olisivat? Eihän oikeastaan\nole mitään muutosta tapahtunut. Ei muuta, kuin että Olavi tietää sen ja\nettä hän itse tietää sen myöskin. Olihan ollut turha se pelko, jota hän\njoskus oli tuntenut tätä mahdollisuutta ajatellessaan. Onhan heidän\nsuhteensa vast'edeskin oleva samaa ystävyyttä, jota se on ollut\ntähänkin saakka ja josta se ei saa muuksi muuttua. Niinhän sen käsittää\nOlavikin ... hän käyttäytyy niin hienosti, niin arasti ja kohtelee\nhäntä niin kunnioittavasti ... juuri niinkuin ainoastaan sellaisen\ntäydellisen gentlemannin tuleekin ... kuinka hän on onnellinen! kuinka\nhän on onnellinen!\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nNe olivat taaskin ihania päiviä, ihania iltoja ja öitä, samanlaisia\nkuin viime viikollakin, mutta kuitenkin niin toisenlaisia. He\nkäyskentelivät maantiellä, soutelivat järvellä, istuskelivat\nrantakivillä, puutarhan kiikkulaudalla, verannalla ja Ellin kamarissa.\nEi käynyt ketään koko viikolla, väki oli töissään, talo melkein autio\npaitsi heitä molempia, paitsi päiväpaistetta, lämmintä ja valoa, joka\ntäytti pihamaan ja huljui huoneissa ulos ja sisään avonaisten ovien ja\nikkunan kautta. Ja missä he olivatkaan, puhuivat he toisilleen, kuinka\nonnellisia he olivat, kuinka he ajattelivat ja tunsivat samalla lailla\nja kuinka ne tunteet olivat toisenlaisia kuin kaikki ne, mitä he ennen\nolivat kokeneet ... ja tokkohan kukaan maailmassa rakastaa niin\nhienosti ja samalla niin suuresti ja syvästi! Eihän se tavallisissa\noloissa ja tavallisille ihmisille voikaan olla mahdollista. Mutta\nheillä, heillähän on siihen aivan erityiset edellytykset. Ja yhä\nuudelleen luulivat he ne löytävänsä toisen pitkästä, monivuotisesta,\nhiljaisesta uskollisuudesta ja toisen turhasta hapuilemisesta ja\nihanteensa etsimisestä. Yhtä kummaa kuin oli, että toinen täällä istuu,\nodottaa ja luottaa, yhtä omituista oli, että toinen maailmaa\nharhailtuaan ja turhaan etsittyään jotain rauhallista paikkaa, on tänne\nsaapunut ja täältä sen löytänyt. Oliko se sattuma? Kenties oli, mutta\nOlavi vakuutti, että kun hän laivan kannelta katseli Tyynelän lahtea,\nhän oli varma siitä, että tuossa se nyt on se satama, jota hän on\netsinyt ja jonne hän silloin samassa olisi päättänyt tulla, jos ei\nolisikaan ennen sitä päättänyt.\n\n-- Ne olivat kai ne minun ainaiset toivotukseni, jotka teitä tänne\nvetivät, sanoi Elli.\n\nJa nyt hän uskalsi kertoa hänelle, kuinka hän nuottakotansa kupeella\noli _häntä_, juuri häntä odottanut. _Siinä_ hän ei ollut koskaan\nkaikkea toivoaan kadottanut.\n\n-- Ja _sieltähän_ te sitten tulittekin. Kuinka minä sitä pelästyin\nensin, ja kuinka olin hämilläni ja kömpelö sinä ensi iltana!\n\n-- Ja minusta te jo silloin olitte niin miellyttävä ... minä valvoin\nkauan teitä ajatellen... Mutta sanokaa, eikö se ollut teidän panemanne\nse kukkasvihko minun huoneeseen?\n\n-- Minunhan se oli ... minua niin peloitti, että te sen huomaisitte.\n\nJa kun he kerran näin olivat päässeet näihin yhteisiin muistoihinsa,\ntuli niitä mieleen toinen toistaan liikuttavampia ja viehättävämpiä. Ja\nmikä nautinto niitä ottaa esille ja saada niistä aina uutta\nvahvistusta!\n\nMitä oli Elli ajatellut Olavista, silloin kun he ensimmäisenä\nsunnuntaina palasivat pappilasta ja hän oli ollut niin liikutettu\nsiitä, mitä kuuli Sigridistä? -- Hän oli ajatellut, että jos tietäisitte,\nkuinka arkaan paikkaan te kosketitte ja kuinka minä kuitenkin\nmielelläni kuuntelin, että te häntä puolustitte...\n\nEntä mitä Olavi Ellistä, kun hän tarjosi juomavettä ja kun he eivät\nkumpainenkaan saaneet sanaa sanotuksi? -- \"Se oli ehkä silloin, kun minä\nensi kerran ja melkein tietämättäni tunsin, että voisin alkaa teitä\nrakastaa.\"\n\n-- \"Mutta entä kun olimme siellä kellotapulissa? ... te ette\naavistanutkaan, kuinka minä olin onnellinen, kun te tulitte pyytämään,\nettä istuisin siihen silmukkaan.\" -- \"Mutta kirkkoaikana minä kuitenkin\nkoetin sakastin ovelta katsella, mihin te olitte istuutunut.\" -- \"Jospa\ntietäisitte, mitä kaikkea minä sinä sunnuntaina siellä kirkonpenkissä\nhaaveksin?\" -- \"Kertokaa se!\" -- Ja Elli kertoi sen. Ja kertoi sitten\nkaikesta muustakin: ikävästään, kun Olavi ei viikolla näyttänyt\nviihtyvän hänen seurassaan puutarhassa; ilostaan, kun hän tuli\nnoutamaan häntä ongelle; onnestaan, kun hän Olavin puheista päätti,\nettä hän kaipasi ystävää ja ehkä sallisi hänen olla tuona kaivattuna;\nonnettomuudestaan, kun luuli, että Olavi ehkä välittikin enemmän\nLiinasta kuin hänestä; riemustaan, kun oli vakuutettu erehtyneensä\nnähdessään, että Olavi tuli niityltä häntä noutamaan.\n\nMutta voi, kuinka hän oli ollut onneton lauantaina ja sunnuntaina! ...\nja se kauhea aika rippikirkossa ... ja kun Olavi ei ollut vielä\nillallakaan kotona ... kuinka hän oli kärsinyt luullessaan, että kaikki\nehkä oli jo lopussa!\n\n-- Teidän täytyy antaa minulle anteeksi kaikki kärsimykset, joita olen\nteille tuottanut ... teidän täytyy se ... minä en saa rauhaa, ennenkuin\ntiedän sen...\n\n-- Eihän se ole mitään enää ... sehän on jo mennyttä ... en minä sitä\nenää muistakaan... Mutta sitä minä en todellakaan voi käsittää, kuinka\nelämäni olisi voinut olla sitten enää mahdollista, jos kuitenkin\nolisimme sillä lailla eronneet.\n\n-- Unohtakaa se kaikki.\n\n-- Nyt sen voinkin unohtaa ... enkä ajattele edes sitäkään, että tämä\ntietysti ei voi kauan kestää.\n\n-- Mutta miksei voisi?\n\n-- Teidänhän on kuitenkin pian meneminen.\n\n-- Mutta jos menenkin, niin voinhan tulla takaisin, ja jos en silloin\nvoi jäädä teille, haen asuntoni jostain muualta läheisyydestä. Minun\nkun ei ole pitkään aikaan välttämätöntä olla Helsingissä, voin aivan\nhyvin asettua tänne lukemaan ja työtä tekemään.\n\n-- Olisiko se mahdollista! Ja sitten ei tulisikaan enää niitä syysiltoja\nja pitkiä talvisia puhteita! Mutta vaikka menisittekin, olisin\nsittenkin onnellinen, kun vain tietäisin, että saan nähdä teidät edes\nkerrankaan vuodessa ... vaikka poistuttekin talveksi, niin lupaatteko\nkuitenkin käydä minua kesällä katsomassa?\n\n-- Lupaan.\n\nJa niin he päivä päivältä tyhjensivät toisilleen varastonsa kaikkia\nniitä muistoja, jotka heille olivat olleet yhteisiä. Elli antautui\nsiihen niinkuin soutaja, joka kokkaan selälleen heittäytyen antautuu\nverkalleen vuotavaan virtaan, joka viepi ja viepi ohi niittyisten\nlempeitten rantojen, eikä silmä näe muuta kuin korkean kaartuvan\ntaivaan. Olihan hän tätä tällaista elämää joskus kuvitellut\nmahdolliseksi, oli silloin tällöin loihtinut toiveensa\ntoteutuneiksikin. Ja nyt hänestä näytti, että se ja se, mitä hän oli\nkuvitellut, oli sitä, mitä hän nyt sai todellisuudessa elää. Kaikki ne\nentiset toiveet ja kuvittelut, sanoi hän, ne olivat aikain kuluessa\nmuuttuneet kuin kuiviksi kukkasiksi, jotka hän huolellisesti oli\nkätkenyt elämänsä kirjan lehtien väliin, uskomatta, että ne koskaan\ntulisivat esille otettaviksi. Ja nyt ne ikäänkuin itsestään olivat\nalkaneet uudelleen vihannoida ja uudelleen tuoksua!\n\nJa _hänellekö_ oli kaikki tämä tapahtunut, hänellekö, joka jo oli\npitänyt itsensä elävältä haudattuna! Se oli nyt niin huimaavan korkeata\nja valoisaa, mikä ennen oli ollut ammottavan syvää ja pimeätä! Se oli\nkuin se hänen vanha taivaansa, jota hän kotona ollessaan oli hakenut\nkotirantansa tyynestä kuvastuksesta, joka oli häntä hirvittänyt ja\nvetänyt puoleensa, jota hän oli silloinkin ollut katselemassa, kun\nOlavi oli heille saapunut, joka silloin oli vavahtanut koko\nkorkeudessaan ja hämmentynyt samassa, mutta joka nyt taas oli\nkirkastunut eikä ehkä milloinkaan enää tulisi tummenemaan.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nOlavi kuunteli häntä ja antoi hänen puhua pitkät hetket hennomatta\nhäntä keskeyttää. Elli oli hänelle siinä kuin uusi ilmiö sekä itseensä\nettä hänen mielestään kaikkiin muihinkin naisiin verrattuna. Hän antoi\nitsensä niin täydellisesti, niin mitään säästämättä ja salaamatta.\n\nHän oli siinä niin erilainen kuin kaikki ne muut naiset, jotka Olavi\ntätä ennen oli tuntenut ja jotka olivat avanneet hänelle sydämensä ja\nsielunsa sulkeakseen ne taas samassa. Elli ei näyttänyt tahtovan mitään\nsalata, ei mihinkään verhoutua, ei estää mitään itsestään kuvastumasta.\n\nJa Olavia se alussa miellytti sanomattomasti. Se oli kuin satasärmäinen\nkuvastin, jossa hän näki itsensä tuhatkertaisesti monistettuna.\n\nMutta sitten se alkoi vähitellen tuntua yksitoikkoiselta, välistä\nmelkein kyllästyttääkin.\n\nHän olisi kyllä tahtonut antaa kuvan kuvasta, palkita tunteen tunteella\nja luottamuksen luottamuksella. Mutta hänellä ei ollut juuri mitään\nlisättävää siihen, mitä oli jo ennen itsestään kertonut, ei mitään\nsellaista, jota olisi voinut Ellille kertoa. Sillä kaikkiahan hän ei\nolisi voinut, Elli ei olisi ymmärtänyt ja olisi käsittänyt hänet\nväärin. Ja sitten oli hänen rakkautensa niin uusi ja niin pinnalla\nvielä, kun pohjalla oli elämä, jonka muodostamisessa Ellillä ei ollut\nmitään osaa.\n\nHänen olisi kuitenkin tehnyt mielensä osoittaa niitä tunteitaan, joita\nhänellä oli. Hän huomasi useinkin enemmän katselevansa kuin\nkuuntelevansa. Hän seurasi Ellin liikkeitä, hiveli silmillään hänen\nmuotojaan. Hänestä oli hänen otsansa niin puhdas, silmäkulma niin\nsalaperäinen, posken ja tukan raja niin houkutteleva, olkapää niin\npyöreä, rinta niin täyteläinen ja tiukka, ja jalka, joka Ellin\nommellessa oli toisen jalan päälle nostettuna, niin kaunismuotoinen\nylhäältä alas. Hänen olisi sentähden tehnyt mieli hyväillä häntä, vetää\nhänet luokseen, sulkea syliinsä ja suudella.\n\nMutta kun hän eräänä iltana heidän erotessaan tahtoi tehdä sen, väisti\nElli.\n\n-- Ei, ei, sanoi hän.\n\n-- Mutta miksei?\n\n-- Jos te kerran kadutte ja kyllästytte minuun, niin se olisi minusta\nniin väärin.\n\nElli odotti, että hän sanoisi ei koskaan kyllästyvänsä eikä koskaan\nkatuvansa. Mutta sen sijaan sanoi Olavi nähtävästi vähän\nloukkaantuneena:\n\n-- Niinkuin tahdotte... -- ja meni ylös.\n\nMiksei hän siihen suostunut? Mitä pahaa siinä olisi ollut? -- Eikä hän\nsaanut torjutuksi ajatusta, että se oli vielä vanhaa ennakkoluuloa,\njota hän ei olisi odottanut Elliltä ja jota ei olisi pitänyt olla\nheidän suhteessaan, joka hänen mielestään oikeutti kaikkeen.\n\nJa samalla tuli hänelle halu saada kuulla enemmän hänen suhteestaan\nmieheensä. Elli ei ollut kertonut muusta kuin omista tunteistaan ja\nhuolellisesti välttänyt mainita miehensä nimeäkään. Millaista oli\nheidän yhdyselämänsä ollut? Mihin määrin sitä oli ollut olemassa ja\nmiksi se tulisi tästä lähin muodostumaan? Olihan Elli sanonut, ettei\nhän rakasta häntä eikä ole koskaan rakastanut. Mutta kuinka se silloin\nollenkaan oli ollut mahdollista? Se oli kuitenkin ollut ja ehkä tulisi\nolemaan vastedeskin samalla lailla. Jos Elli olisi sitä edes\nvalittanut, kysynyt häneltä neuvoa...\n\nMutta kun Olavi seuraavana aamuna koetti saada puheen siihen, väisti\nElli ja väisti nähtävästi tahallaan.\n\nOlavi koetti vakuuttaa itseään, että se tapahtui hienotuntoisuudesta\nhäntä kohtaan, hän koetti vielä kerran istuttaa mieleensä, etteihän se\nkaikki tuo häneen kuulukaan ja että heidän suhteensa on asetettava\nyläpuolelle sitä kaikkea. Mutta yhä vaikeampi oli hänen päästä siihen\nmielentilaansa, jonka hän niin voimakkaasti oli tuntenut tuona yönä\naholla istuessaan. Eikö se ollut vain satunnainen puuskaus, joka oli\nollut seurauksena Ellin odottamattomasta tunteitten purkauksesta? Eikö\nse ollut vain ylenihanteellinen teoria, joka, jos se koetettaisiin\ntoteuttaa, veisi ennenaikaiseen eroon? Voihan sen ehkä ajatella\npysyväksikin, mutta silloin täytyisi kieltäymyksen olla\nmolemminpuolinen. Ja sitä se ei ainakaan ole, ennenkuin Elli on\nrikkonut vanhat välinsä kokonaan. Mutta voiko hän sen tehdä? Ja\ntunteeko hän edes kaipausta sitä tekemään?\n\nKyllähän minä sen käsitän, ajatteli hän itsekseen, että hänen asemansa\non surkea ja traagillinen ja ettei minulla ole oikeutta häntä siitä\nmoittia. Ehkei hän muuta voi ... ja ihan varmaan ei hän voikaan muuta.\nMutta kuitenkin ... jos minä olisin hänen asemassaan, en voisi löytää\nlohdutusta mistään muusta, kuin että heittäytyisin kokonaan hänen\nhaltuunsa, jota rakastan, hakisin hänen luonaan puhdistusta ja\nunhotusta. Mutta jos Elli ei sillä lailla tunne, silloin ei hänen\nelämänsä nähtävästi olekaan hänelle niin vastenmielistä kuin olen\nkuvitellut.\n\nMutta ajatus, että Elli olisi siihen määrin jo tottunut sitä sietämään,\nei antanut rauhaa Olaville. Parhaimmalla tahdollaankaan hän ei päässyt\npois näistä mietteistään, jotka tulivat joka yö yhä kiinteämpinä häntä\nahdistamaan.\n\nJa vaikkei pastori ollut kotona, alkoi hänen läsnäolonsa kuitenkin\ntuntua joka paikassa. Kaikkialla oli merkkejä hänestä, joka täällä\noikeastaan oli haltija ja isäntä. Missä oli hänen hattunsa, mistä pisti\nnäkyviin joku muu vaatekappale; hänen tavaroitaan riippui Ellin kamarin\nseinällä, siellä oli vuoteen vieressä hänen tohvelinsa. Ja tuon\ntuostakin tulee joku asiamies häntä kysymään. Elli vastaa, että hän on\npitäjällä. \"Milloinkahan tuo tuolta tullee?\" \"Kyllä hän kai tulee\nperjantai-iltana tai viimeistään lauantaiaamuna\".\n\nTuli perjantai ja tuli perjantai-ilta. Hän voisi tulla milloin hyvänsä,\nolla tuossa tuokiossa kotonaan. Ja jos hän tietäisi, mitä täällä on\ntapahtunut? Jos hän alkaisi sitä aavistaa? Hän voisi karkoittaa minut\npois talostaan, ajaa ulos, ja hänellähän tietysti olisi oikeus\npuolellaan jo se mahdollisuus, että hän _voisi_ joutua tällaiseen\nasemaan _pastorin_ suhteen, jota hän aina oli pitänyt pilkkanaan, sai\naikaan epämiellyttävän häiriötilan hänen koko olennossaan.\n\nEllikin näytti ajattelevan sitä samaa. Hän oli levoton eikä nähtävästi\npäässyt illallisen jälkeen oikeaan mielentilaansa.\n\n-- Mitä te ajattelette? kysyi hän Olavilta äänettömyyttä rikkoakseen.\n\n-- En mitään erityistä ... kuinka niin? Entä te?\n\nEllillä oli kuitenkin ehdotus, joka Olavin mielestä tuli erittäin\nsopivasti ja johon hän heti ihastui.\n\n-- Minä ajattelen vain, että jos huomenna varhain tekisimme sen, mitä\nolemme niin kauan aikoneet ... menisimme meidän karjakartanollemme.\nTahdotteko?\n\n-- Mielelläni!\n\nJos pastori tulisikin yön aikana kotiin, ei hän kuitenkaan lauantaina\nvoisi lähteä heidän mukaansa, ja he saisivat tehdä retkensä kahden...\n\n\n\n\nXX.\n\n\nElli oli pukeutunut savolaistytöksi. Hänellä oli suora pumpulihame\nsynkänsinisestä, punaraitaisesta vaatteesta, lyhyt nuttu, pää paljas,\nniskassa valkoinen huivi ja huivin alla riippumassa hänen pitkä,\nkeltainen palmikkonsa. Tämän pukunsa hän oli miettinyt ja valmistanut\ntätä huviretkeä varten, jota hän jo kauan oli ajatellut.\n\nKädessä pienoinen nyytti, jossa hänellä oli vähän virvokkeita matkaa\nvarten, odotti hän keskellä pihamaata Olavia tulevaksi. Olavi tuli\nverannalle, astui alas rappusia ja näytti jäävän häntä odottamaan.\n\n-- No, ettekö tule jo, herra Kalm?\n\n-- Ka, tekö siinä olette! Enhän teitä tuntenutkaan! Mutta sehän sopii\nvallan mainiosti! -- ja piikatyttöjen keittiön rappusilla nauraessa\nerehdykselle he lähtivät menemään.\n\n-- Miellyttääkö tämä puku teitä? kysyi Elli, kun he olivat tulleet ulos\nportista.\n\n-- Sanomattomasti.\n\nJa se häntä todella miellyttikin. Sehän oli hänen vanha ihanteensa\nilmielävänä, se reipas maalaisneiti, jonka kanssa hänen piti perustaa\ntalo ja antautua maanviljelijäksi. Se oli hänen ehkä puhtain ja\nihanteellisia muistonsa niistä monista naismuistoista, jotka vähän\nitsekukin olivat häneen jälkiänsä jättäneet. Elli miellytti tuossa\npuvussaan häntä vielä siksikin, ettei hän nyt, hänen vierellään\nmaantietä astuessaan, muistuttanut entisestä itsestään juuri ollenkaan,\nei asemastaan eikä tavallisesta ympäristöstään. Hän oli nyt enemmän ja\nsuoranaisemmin Olavin oma, ja vähitellen katosi Olavista se hermostus\nja paha tuuli, joka häntä oli alkanut häiritä. Ellikin näytti tuntevan\nvaikutuksen siitä, että he poistuivat pappilasta. Kun he tarhan takana\nkääntyivät sille metsätielle, joka vei karjakartanolle, huudahti hän\niloisesti nyyttiään heilauttaen ja ottaen hyppyaskeleen Olavin edelle:\n\n-- Nyt meidän pitää olla iloisia kuin taivaan linnut!\n\n-- Niin pitääkin! sanoi Olavi, kiiruhtaen hänen jälkeensä.\n\n-- Ja te ette saa ajatella mitään niistä entisistä ikävyyksistä, joista\nolen teille puhunut! Minusta tuntuu nyt siltä, kuin ei niitä olisi\nkoskaan ollutkaan ... niinkuin aina olisin tätä tietä kävellyt ja\ntulisin vastakin kävelemään!\n\n-- Mutta tämä alkaakin lupaavasti ... katsokaa noita koivuja, kuinka ne\novat solakoita ja valkoisia ja puhtaita ... tämä on kuin pyhä lehto,\ntemppelin etehistö ... tuolla taampana on tuo jylhä hongikko, ja se on\nitse kirkkoholvi...\n\n-- Se on minun koivikkoni ja minun hongikkoni ... ja minä en ole niistä\nkummastakaan antanut oksaakaan taittaa.\n\n-- Teitä saattaa siis sanoa tämän temppelin papittareksi.\n\n-- Sanokaa vain ... ja minä nyt vienkin teidät täällä minne minua\nhaluttaa ... te ette kohta osaisi täältä mihinkään, jos en olisi teitä\nohjaamassa.\n\n-- Viekää te vain, minne teitä haluttaa ... viekää vaikka siihen\n\"kaikkein pyhimpään\".\n\n-- Sinne ei ole lupa kenenkään kuolevaisen mennä.\n\n-- Eikö kenenkään?\n\n-- Ei kenenkään ... mutta temppelin harjalle me voimme kuitenkin\nkiivetä, ja sinne minä lupaan viedä teidät.\n\n-- Missä se on?\n\n-- Se on täällä edessäpäin.\n\nJa reippaasti kävellen ja iloisesti jutellen he painuivat yhä\nsyvemmälle tuuheaan metsään, mikä joka askeleella näytti tulkitsevan\nheidän tunteitaan ja ottavan osaa heidän mielialoihinsa.\n\nSiinä oli ensiksikin se koivikko, ja sen lehvistöstä tippuivat vielä\nviimeiset yökastekyyneleet mustikan varsilla peitettyyn maahan, mutta\nsisässä peippo säesti peippoa ja runkoja kultaili heleä, hohtava päivä.\nSiellä täällä oli kukkiva pihlaja jonkin korkean kiven kyljessä ja\ntoisessa paikassa hienoinen haapa, joka ei ollut saanut yksinään\nvauhtia ja ryhtiä rungolleen ja joka kuin olemisensa lupaa anoen\nalituisesti lehtiään lepatteli.\n\nHe tulivat hongikkoon, kuivalle, tasaiselle kanervakankaalle, jossa he\ntunsivat kuin pienenevänsä, jossa mieli kävi melkein hartaaksi ja sai\nheidät hetken aikaa äänettöminä vaeltamaan, honganlatvojen kohinaa\nkuunnellen.\n\nHongikko vaihtui kuusikoksi. Siinä vallitsi salaperäinen varjoisa\nhämäryys, jonka sisästä kuului metsäpuron lirinää ja siihen sointuvaa\nhyttysten hyrinää. Kuusikkoa seurasi hyötyvä, kaskesta kohonnut\nleppälehto, kotoinen ja herttainen, jonka sisässä kasvoi mehevä heinä\nja alalaidassa kuului laitumellaan kulkevan Tyynelän karjan kelloja.\nLepikko loppui jyrkästi ja ilman rajaa, ja heille aukeni aho eteen,\njonka Olavi tunsi samaksi, mihin hän sunnuntai-iltana kävellessään oli\njoutunut.\n\n-- Mutta minähän olen ollut täällä kerran ennenkin, sanoi hän ja kertoi,\nheidän halmeen aitaa vasten nojatessaan, mitä hän tässä oli ajatellut.\n\nElli pani sen mieleensä ... tässä olisi siis yksi paikka lisäksi, johon\nhänelle jäisi muisto Olavista ja johon hän voisi tulla häntä\najattelemaan ... ei kaipaillen, ei epäillen enää, vaan rauhallisesti ja\ntoivoisasti.\n\nHe nousivat aidan yli ja tulivat ahon toisessa laidassa olevalle\nmökille. Siellä ei ollut ketään kotona, seinävieressä oli kerppuja\nkuivamassa, ja ovi oli ulkopuolelta telkitty. He painoivat kumpainenkin\nkasvonsa pieneen ikkunan ruutuun, poski melkein poskessa kiinni. Tupa\noli autio, pankolla pata kumollaan, pöydällä tyhjä tuoppi, ja aurinko\npaistoi heleästi mustalle lattialle.\n\n-- Heinässäkö he lienevät, sanoi Elli.\n\n-- Ketä tässä asuu?\n\n-- Eräs vanha kalamies vaimoineen.\n\nHe puhuivat melkein kuiskaamalla ja katsoivat yhä ikkunasta sisään.\n\n-- Mennäänkö taas? sanoi Elli ja vetäytyi pois.\n\n-- Mennään vain. -- Minnepäin?\n\n-- Ei sinne ... sieltähän me tulimme ... tästä veräjästä.\n\nOlavi olisi tahtonut auttaa Elliä, ottaa häntä vastaan, varata\nkainalosta, nostaa ... mutta hän ehti vain vähän kannattaa\nkyynärpäästä, Ellin hypätessä maahan veräjän selältä.\n\nMökiltä vei tie harvaa petäjikköä jyrkkänä polkuna ylös sille\nhiekkaiselle selänteelle, joka järveltä tullessa näkyi kohoavan\nTyynelän takana. Siitä näkyi toisella puolen Tyynelä lahtineen,\ntoisella avara metsäinen maisema, joka katkeamattomana, tummanruskeana\nalankona ulottui mäkikyliin saakka.\n\n-- Tuolla se on, sanoi Elli, tuo kukkulajono, johon päivä niin helakasti\npaistaa. Meidän karjakartanomme on vähän alapuolella tuota korkeinta\nyppylää.\n\n-- Nyt näen ... tuo uusi valkea huone.\n\n-- Se on heidän uusi riihirakennuksensa.\n\n-- Onko se puu vai mikä tuolla kukkulalla?\n\n-- Se on ikivanha, suunnattoman suuri tuuhea koivu. Sen juuresta on\nnäköala, joka ... saattepahan sitten nähdä...\n\n-- Sekö se on teidän temppelinharjanne?\n\n-- Se se on! Mutta sinne on vielä matkaa ... koko tuo metsäinen\ntaival ... ja koko tuo rinne kiivettävänä.\n\nHarjua vähän aikaa kulettuaan painuvat he tien mukana korpeen, jonka\nlaidassa on pieni pyöreä lampi. Sen rannat ovat hyllyvää hetettä, vesi\non mustaa, ja sen pohjaa ei ole kukaan mitannut, ja ainoa asukas siinä\non mustaselkäinen, kyrmyniskainen ahven.\n\n-- Tuommoiseen lampeen minä tahtoisin upottaa itseni, jos kerran tekisi\nmieleni maailmasta kadota kenenkään tietämättä...\n\n-- Hyi, elkää sellaista puhuko...\n\n-- Sillä se olisi oikea loppu elämälle, joka niin usein ei ole muuta\nkuin vaivalloista rämpimistä tuommoisella suolla kuin tuo, mikä tästä\nlähtee ja jatkuu petäjä petäjältä niin pitkälle kuin silmä kantaa...\n\n-- Ja oletteko tekin sellaista tuntenut, te, joka minun mielestäni\nolette oikein onnen lempilapsi?\n\n-- Luuletteko, että minulla on juhla aina minullakaan...\n\n-- Mennään pois eikä ajatella nyt sellaista, sanoi Elli ja veti häntä\nkäsipuolesta tulemaan. Ette te todella ajattelekaan, te vain minua\nsuotta peloittelette.\n\nSuottahan se oli, mutta häntä huvitti nähdä Elli liikutettuna.\n\nSuon poikki päästyä maat taas kovenivat, ilostuivat ja virkistyivät, ja\ntie, joka vaivalloisesti oli kulkenut lahonneita pitkospuita myöten,\nalkoi taas hauskasti ja kuin omiksi huvikseen heitelläitä milloin\nmillekin puolelle pienen puron pohjaa, jonka kesä oli kuivannut melkein\nvedettömäksi.\n\nIlmestyi suokytöjä, joiden savu täytti koko metsän tuoksullaan. Tuli\nniittymaita, joissa toisissa oli jo heinä tehty, toisissa paksu angerva\nja tuuhea saraheinä vielä hurotti altain täyteisenä ja pyrki niiden\nraoistakin ulos.\n\n-- Eikö istuta tähän ladon kynnykselle? ehdotti Olavi.\n\n-- Istutaan vain, matka alkaakin olla jo puolessa.\n\nLato oli heiniä puolillaan, tuoreita, hyvänhajuisia, vasta korjatuita.\nOlavi heittäytyi pitkälleen ja katseli Elliä, joka keskellä ladon ovea\noli kuin kuva kehykseen sovitettuna. Hänen vartalonsa ulkopiirteet\nhaihtuivat hiukan mustanviheriään kuusimetsätaustaan, mutta kun hän oli\nriisunut huivinsa päästään, erottuivat hänen kasvonsa ja keltainen\ntukkansa siitä kuin kullattuina. Hän oli siinä niin kiihkoton, niin\npuhdasaatteinen, vähän haaveileva. Mutta Olavi olisi kuitenkin niin\nhaikeasti halunnut kiertää käsivartensa hänen ympärilleen, kietoa\ntoisen hänen kaulaansa, vetää tuon pään povelleen, painaa hänet\nviereensä rinnalleen, suudella tulisimmalla suutelollaan hänen\notsaansa, poskiaan ja huuliaan ... täällä yksinäisessä metsäladossa,\nkaiken maailman kuulumattomissa...\n\nElli katsahti taakseen. Hän näki, että Olavi lepäsi kädet pään alla\nheinissä, joihin hänen vartalonsa oli vain vähäisen vaipunut ja joissa\nhän näytti olevan kuin aalloilla, jalka sulavasti koukussa ja polvesta\npienenä kaarena... Hattu varjosti hänen kasvojaan, hänen silmänsä\npaloivat sen alla mustina, eikä niiden katse väistynyt. Elli katsahti\npois, ylös kattoon, ulos niitylle, kääntyi taas takaisin ja taas pois\neikä uskaltanut enää käydä kolmatta kertaa vastuuseen. Nuo silmät\nolivat monta kertaa ennenkin seuranneet häntä samalla lailla venheen\nperästä heidän soudellessaan, pöydän takaa heidän verannalla\nistuessaan, mutta eivät koskaan niin läpitunkevasti, niin melkein\nherpaisevasti.\n\nHän tuli vähän levottomaksi, olisi tahtonut pois, mutta ei uskaltanut\nliikahtaa. Hän olisi tahtonut sanoa jotain, mutta jäi kuuntelemaan\näänettömyyttä, joka yht'äkkiä kuin humisi hänen ympärillään, mutta\njosta hän samalla erotti kaikki pienimmätkin äänet: peipposen\nsirahduksen metsän rinteessä, heinäsirkan kitinän niityllä, leivon\nviserryksen taivaalla jossain ja ladosta heinäkorren kahauksen.\n\nHän hämmentyi. Eikä hän tiennyt, halusiko hän, että Olavi levittäisi\nhänelle sylinsä ja pyytäisi häntä siihen heittäytymään, vai pelkäsikö,\nettä hän sen tekisi, vai olisiko hän pyytänyt häntä jättämään sen\ntekemättä, niinkuin silloin, kun hän sitä yritti, jota hän koko sen\nyötä oli sekä katunut että hyväksynyt, jota hän oli odottanut\nseuraavana iltana uudistuvaksi ja taas ollut tyytyväinen, ettei se\nollut uudistunut.\n\nEi, ei! Niinhän sen kuitenkin pitää olla, niin hän oli sitä aina\najatellut ja ainoastaan niin oli oikein! Ja temmaten itsensä irti\ntunteittensa ja omien aatoksiensa hetkellisestä lumouksesta, asettaen\nitsensä siihen tasapainoon, joka oli kuin hänen onnensa ehto ja se\nvarustus, jonka takaa hän tunsi voivansa vastustaa koko maailman\ntuomiota ja jossa hänen omatuntonsakaan ei vielä ollut tullut häntä\nahdistamaan, sanoi hän ojentautuen suoraksi ja sitaisten huivin\npäähänsä:\n\n-- Joko olette tarpeeksi levännyt?\n\n-- Entä te?\n\n-- Minä jo olen.\n\n-- Mennäänkö sitten taas?\n\nPian sai Olavikin takaisin vähäksi aikaa häiriytyneen rauhansa.\n\nMitäs siitä, parastahan oli näin!\n\nJa kun hän näki Ellin kulkevan edellään kukkivaa ojanreunaa pitkin ja\nsitten veräjän yli noustuaan siihen nojaten häntä odottavan ja\nleikillään tarjoovan hänelle kätensä avuksi, hellä, syvä ja luottava\nilme niissä suurissa, aina vähän surullisissa silmissä, niin hän käsitti\nkuin yht'äkkisenä ilmauksena, että jos heidän suhteensa olisi siitä,\nmitä se nyt oli muuttunut toisenlaiseksi, se olisi samalla ollut\npilattu ja menettänyt sen hienon lemunsa, jota hän siinä oikeastaan\nrakasti. Ei, ei, sanoi hänkin itselleen; mutta lisäsi kuitenkin kuin\ntietämättään: en ainakaan minä tahdo tätä edemmä jatkaa, niinkuin en\nole sitä oikeastaan aloittanutkaan.\n\nJa sillä hän ikäänkuin siirsi sen edesvastuun tunteen hartioiltaan,\njoka välistä hiipi niiden päälle laskeutumaan, kun hänelle tuli\nmieleen, mitä tästä ehkä sittenkin seuraisi. Hänhän ei ollut\naloittanut ... jos Elli ei olisi tullut häntä niin paljon vastuuseen,\nei hän olisi koskaan lähtenyt liikkeelle... Hän oli näinä päivinä\nkuullessaan Ellin puhuvan tunteistaan tullut yhä enemmän vakuutetuksi\nniiden voimasta ja syvyydestä ja valtavuudesta. Vaikka ne eivät olleet\npäässeetkään purkaumaan, vaikka ne ilmenivät vain sanoissa,\nkasvonpiirteissä ja katseissa, niin ne kuitenkin ja ehkä juuri\nsentähden, että niiden juuret olivat niin syvällä, häntä melkein\npeloittivat. Hänen omat tunteensa, se kiintymys, mikä hänessä oli\nsyntynyt, olivat niihin verraten niin heikot. Hän tiesi sen siitäkin,\nettä hänen välistä täytyi ajatella, millä tavalla hän ne ilmaisisi ja\nsaisi esille. Kun hän sanoi: \"Onko totta, että te rakastatte minua\"\nniin kuinka heikolta se kuului siihen verraten, miten Elli vastasi: \"On\nse totta\".\n\nJos hän kyllästyisi, jos hänen täytyisi mennä ... ja kerran kai se,\nja ehkä piankin, tulisi tapahtumaan ... miten se tulisi Elliin\nvaikuttamaan, millä epätoivolla hän heräisi unelmastaan! ... Ei, ei,\nedemmä se _ei saa_ mennä, hänen täytyy hillitä itsensä, pitää\nvaransa ... säilyttää itselleen jokin tie avoinna, olla itseään\nkokonaan sitomatta...\n\nMutta kyllähän minäkin rakastan, rakastan ehkä paremmin ja syvemmin\nkuin koskaan ennen!... Tuolla hän kulkee niin arvokkaana, suorana ja\nvakavana, ajattelee tietysti vain minua, on päässyt pois surkeasta\njokapäiväisyydestään, saanut uutta rohkeutta elääksensä niin, kuin oli\nniin monesti sanonut sitä toivoneensa...\n\nJa noudattaen sen mielentilansa puuskahdusta, joka hänessä oli\nsyntynyt, tahtoen osoittaa, sanoa jotain, kiirehti hän askeleitaan\nhäntä saavuttaakseen ja sanoi hänen rinnalle tultuaan:\n\n-- Eikö teistä ole kovasti omituista, että me näin kahden vain vaellamme\n... emme kaipaa muuta enmmekä tarvitse muuta, tiedämme vain sen, mitä\ntiedämme.\n\n-- On se, on se niin, että minä en ymmärrä, kuinka tämä kaikki...\n\nEllin kasvot eivät mitään ilmaisseet eikä hänen äänensäkään, mutta\nOlavi näki, että hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä ja että hän\nkumartui tiepuoleen kukkasta noukkimaan niitä salatakseen.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nPian oli metsätaival päättynyt, ja kun tie oli kulkenut metsäjoen\npoikki, jonka yli vei kaitainen karjasilta, kävi se nousemistaan\nnousemaan. Tuli taloja, joiden pihan läpi he kulkivat. Väki oli\nkaikkialla heinässä, pienet lapset vain pihasalla, josta he kerrankin\nkuulivat heleän äänen jälkeensä huutavan: \"Tuolla menee Tyynelän rouva\nja yks' vieras herra!\"\n\nNäköala avartui sitä mukaa kuin he nousivat. Joka aholla, johon he\nmetsikön läpi kuljettuaan tulivat, kääntyivät he jälelleen katsomaan.\n\n-- Aina kun tätä tietä kuljen, ja minä kuljen tätä monta kertaa kesässä,\nnautin minä tästä noususta sanomattomasti. Ja nyt teidän kanssa nautin\nsiitä enemmän kuin koskaan ennen ... kun näen maailman noin jäävän\njälelleni tuonne alas, yhä pienenevän ja näköalan samalla etenevän ja\navartuvan.\n\nJa kuta ylemmä he tulivat, sitä onnellisemmaksi hän näytti tulevan.\nHänen poskensa paloivat, hänen silmänsä loisti, ja Olavi tuskin voi\nseurata häntä hänen nopeasti ja uupumatta astuessaan. Mutta hänetkin\nsai innostumaan se halu päästä pian perille, joka aina syntyy, kun\ntietää lähenevänsä jotain huippupaikkaa.\n\n-- Tässä on tienhaara, sanoi Elli. Mennäänkö ensin taloon, vai\nnoustaanko ensin \"temppelin harjalle?\" Matka on melkein yhtä pitkä.\n\n-- Ensin \"temppelin harjalle!\"\n\nHe kulkivat sakeassa lehdossa, nousivat pitkän aikaa polkua, josta\neivät voineet nähdä mitään ympärilleen. Metsä oli kuitenkin kuin\nkirkastettu, kuin valoa tulvillaan, jota tuli sinne joka taholta. Jo\nvälähteli etäisiä vesiä ja siintäviä kaukaisuuksia puitten välitse\nmilloin oikealla milloin vasemmalla. Olisi tehnyt mieli jouduttautua\npikemmin, jättää mutkitteleva polku, juosta suoraan eteenpäin tai\nnousta varpailleen ja ponnahtaa ylös puiden latvain yli näkemään:\n\nMutta samassa oli siinä jo aukea paikka edessä, laaja näköala lävähti\nkolmelta puolen esiin, ja Olavi aikoi pysähtyä sitä katsomaan.\n\n-- Ei, ei ... tulkaa tänne ... tänne teidän pitää tulla!\n\nSiinähän se oli jo se suuri tuuhea vanha koivu, keskellä aukeaa,\nsileätä nurmikenttää.\n\n-- Tässä! huudahti Elli, Olavia puun alla odottaen.\n\n-- Ei, mutta todellakin!\n\n-- Tässä on nyt se \"temppelin harja!\"\n\n-- Ei mutta todellakin! uudisti taas Olavi ja antoi katseensa halata\nnäköpiiriä kaikille tahoille.\n\nSe oli kaikilta tahoilta vapaa. Kukkula oli kuin suuri suunnaton\nkivimöhkäle keskellä lakeaa tasankoa, yhtäällä avarat vedet, joiden\ntakaa häämötti sinertäviä vaaroja, toisaalla matala manner metsineen,\ntaloineen, peltoineen, ahoineen ja siellä täällä parhaillaan palavine\nkaskineen. Tuoll' oli kirkko ja kirkonkylä, vähän toisaalla Tyynelä ja\nlaaja metsäinen laakso välissä, josta he olivat tulleet. Ja se kaikki\nnäkyi tänne heleimmän auringon valossa, joka yhdeltä puolen\nkimallutteli vesien pintaa, toisella toi pienimmätkin esineet pitkien\nmatkojen päästä näkyviin.\n\nSe kaikki näkyi tänne suuren varjoisan koivun alle, joka oli ylin\nhuippu peninkulmien alalla, oli kuin kaiken keskipiste, oli kuin pyhä\npuu luonnon uhrivuorella. Hän innostui sitä silloin kuvaamaan, hän\nosoitti toista puolta ja osoitti toista, sanoi, ettei luonto ollut\nhäneen koskaan niin valtavasti vaikuttanut, ettei hän sitä koskaan\nollut niin hyvin ymmärtänyt ja ettei mikään ollut milloinkaan niin\nlikeisesti liittynyt hänen mielialoihinsa ja tunteisiinsa ja niin niitä\ntulkinnut.\n\nElli oli istuutunut, ja Olavi istuutui hänen viereensä. Ensi innostusta\nseurasi viehkeä kaihomieli, se omituinen tunne, joka saa hymyn ja\nkyyneleet samalla esille eikä tiedä, kummalleko se etusijan antaisi.\n\n-- Jos voisi täällä aina elää ... jos ei milloinkaan tarvitsisi\nlaskeutua täältä tuonne matoiseen maailmaan...\n\n-- Ja viihtyisittekö te täällä todellakin? kysyi Elli säteilevin silmin.\nEttekö tahtoisi milloinkaan pois?\n\n-- Minusta tuntuu, että en ... minä olen jo ehtinyt nähdä, mitä se\nkaikki oikeastaan on, ja se ei ole minulle mitään siihen verraten, mitä\ntäällä on... Entä te?\n\n-- Minäkö? sanoi Elli hymyillen. Minusta on niinkuin olisin siellä,\nmihin en koskaan ole uskaltanut toivoa tulevani ... niinkuin olisin\nonneni kukkulalla.\n\n-- Ja eikö teistäkin ole, niinkuin on minusta, että vasta täällä voisi\noikein rakastaa ... enemmän, suuremmin ja täyteläisemmin ... niinkuin\nte vasta täällä olisitte täydellisesti minun ja minä teidän?\n\n-- Ja teidän ei tee mieli pois ... te ette tahdo minua vielä aivan kohta\njättää?\n\nHän oli vakuutettu siitä, että hän ei tahtonut, ja sen vakaumuksensa\nvoimalla hän sanoi:\n\n-- En, en ... elkää sitä ajatelko ... te epäilette minua, mutta te ette\nsaa ... minä en ole niin itsekäs kuin te ehkä luulette...\n\n-- En minä luule... uskokaa minua! sanoi Elli ja ojensi kätensä.\n\nOlavi silloin veti hänet luokseen, tarttui hänen olkapäähänsä ja painoi\nhänet syrjittäin rintaansa vasten. Ja Elli ... voimatta hillitä\nliikutustaan, tuntien olevansa kaikista muista erillään, täällä\nylhäällä, kaukana maailmasta ... olkoot, ajatelkoot ... miksei hän\nsaisi kerran, kerran vain! ... ja nopeasti, kiihkoisesti hän levitti\nkäsivartensa, sulki hänet syliinsä, antoi hänen suudella ja suuteli\nhäntä otsaan, silmille, huulille ja poskille... Maailma oli niin\nkaukana, oli kuin sitä ei olisi ollutkaan ... tuossa oli vain tuo\nkoivun lehtevä katto, sen läpi häämötti sininen taivas, ja viileä,\nhivelevä tuulen henkäys tuntui hyväilevän hänen poskiaan...\n\nHän siitä kuin heräsi, mutta hän ei tahtonut päästää häntä vielä ... ja\nvielä kerran puristi hän häntä vuosikausia hillityn rakkautensa\nkootuilla voimilla rintaansa vasten...\n\nKuului pienten lasten ääniä rinteeltä. Hän tointui, hellitti,\nirroittautui ja loittoni. Olavi tarttui hänen käteensä, tahtoi vielä\nvetää hänet puoleensa.\n\n-- Ei, ei, sanoi hän ja nousi ylös. Elkää enää!\n\nJa hetken kuluttua, sidottuaan huivin päähänsä:\n\n-- Se oli ensimmäinen kerta ja viimeinen...\n\n-- Minkä tähden? sanoi Olavi melkein rukoilevasti.\n\n-- Sentähden, että sen täytyy niin olla, on parasta niin.\n\nJa hilliten mielensä kuohun sanoi hän nousten ylös ja koettaen\nhymyillä:\n\n-- No, tulkaa nyt ... mennään nyt takaisin maailmaan ... tuletteko?\n\n-- Elkää vielä menkö! ... jääkää vielä vähäksi aikaa...\n\n-- Ei nyt enää. Emme saa olla heikkoja ... minä en tahdo ... mutta elkää\nsilti loukkaantuko minuun ... ettehän?\n\n-- Enhän minä ... mutta minä en kuitenkaan ymmärrä, minkä tähden...\n\n-- Enhän minäkään ymmärrä ... minä vain tunnen sen, että meidän täytyy\nunohtaa se. Ja jos te rakastatte minua, niin elkää sitä enää uudistako\n... elkäämme puhuko siitä ... meidän pitää olla, niinkuin olemme olleet\ntähänkin saakka.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nTalossa otettiin heidät avosylin vastaan. Ihastuneena vei Johanna\nvieraansa pihanpääkamariin, kiiruhti panemaan kahvia tulelle ja\nlaittamaan ruokaa ja pistäytyi taas hetkisen poissa oltuaan vieraidensa\nluo.\n\nHän sanoi heitä monta viikkoa turhaan odottaneensa, oli jo menneellä\nviikolla sanonut miehelleen, että kyllä se rouva nyt ensi pyhän seutuna\nilmaantuu. Mutta kun ei alkanut näkyä, niin oli jo arvellut, että\ntaisipa tämä kesä jäädäkin käymättä. Ei oltu nyt osattu aavistaakaan\n... ja mistä se herrasväki lienee pihaan pistäytynytkään, kun en\nnähnyt, vaikka olin tässä aivan pihasalla?\n\nElli kertoi, että hän oli käyttänyt vierastaan Koivumäen näköalaa\nkatsomassa.\n\n-- Eipähän se rouva ole sitä paikkaansa vielä unohtanut ... muistaa se\nsiellä käydä ja käyttää muitakin -- \"temppelin harjallaan\".\n\n-- Eikö hän teistä ole miellyttävä ihminen? kysyi Elli, kun Johanna taas\noli mennyt askareilleen.\n\n-- Onhan hän, vastasi Olavi hajamielisesti.\n\n-- Ennen minä melkein kadehdin hänen onneaan ja hänen elämänsä\nsopusointua. Hänellä oli minusta juuri kaikkea sitä, mitä minulta\npuuttui ja mitä minä kaipasin. Hän ja hänen miehensä näyttivät niin\ntäydellisesti täydentävän toisensa ... ymmärtävän toisensa ... ja\nkaikin puolin olevan malli-ihmisiä avioliitossaan.\n\n-- Ja nyt ette enää heitä kadehdi?\n\n-- Enhän nyt enää ... minä olen mielestäni nyt yhtä onnellinen kuin\nhekin.\n\n-- Ettekö näe mitään erotusta heidän suhteessaan ja meidän\n\n-- Enhän näe ... olemmehan nyt yhtä onnelliset ja tyytyväiset kuin\nhekin ... ainakin minä olen... entä te?\n\n-- Olenhan sitten minäkin...\n\n-- Ettehän ole ... sanokaa, miksette ... oletteko jostain minulle\ntyytymätön?\n\n-- En suinkaan.\n\n-- Elkää olkokaan, sanoi Elli ja ojensi hänelle pöydän yli kätensä. --\nVietetään nyt täällä oikein hauska ja iloinen päivä ... niinkuin\nolisimme jossain ulkomailla, jossain aivan tuntemattomassa seudussa ...\nniinkuin siinä kaukaisessa vedentakaisessa huvilassa, jonne minä aina\nkuvittelin, että te minut halki ilmojen lennättäisitte.\n\nOlavi ei osannut siihen oikein mitään vastata, tuijotti vain häntä\nhajamielisesti silmiin.\n\nHän oli kuin huumaantuneena, kuin omasta itsestään haihduksissa. Ellin\nyht'äkkinen, odottamattoman raivokas tunteiden purkaus, joka oli tullut\nkuin äkkimyrsky hänen ylitsensä, oli kuin herpaissut hänen voimansa,\nsekoittanut hänen käsitteensä niin, että hän vasta taloon tullessaan\npääsi tekemään itselleen selkoa siitä, mitä oli tapahtunut. Oliko se\ntodellakin ollut se entinen, hiljainen, tyyni, arka olento, joka oli\nhäntä sellaisella raivolla rintaansa vasten puristanut? Oliko tuo, joka\nnyt taas niin rauhallisena keskusteli emännän kanssa ja innostui hänen\nasioistaan, se sama, joka äsken silmät hehkuvina ja kaikki jäsenet\nmielenliikutuksesta vavisten oli suudellut häntä niin tulisesti ja\nintohimoisen hurjasti? Ja hänelläkö taas oli ollut voimaa vaatia, että\nse olisi viimeinen kerta?\n\nLuuliko hän todellakin, että hän voisi sen toteuttaa? Olavi puolestaan\ntunsi, ettei _hän_ voisi ja että hänen _kaikki_ päätöksensä ja\nlupauksensa olivat kuin pois puhalletut. Ja mikseivät olisi olleet!\nMiksei hän saisi rakastaa, niinkuin hän itse tahtoo ja niinkuin Ellikin\noikeastaan tahtoo? Ensimmäinen ja viimeinen kerta! Mitä ne merkitsevät\ntuollaiset vaatimukset? Hän ei tahtonut tietää mistään puolinaisista\ntunteista!... Hän tahtoi omistaa hänet kokonaan! Ainoastaan siten voisi\nheidän suhteensa jäädä pysyväiseksi ... ja ensi tilassa tahtoi hän\nsaada sen Ellille sanotuksi. Saada sen sanotuksi sydämensä tulisimmin\nsanoin ... saada vastata siihen syleilyyn, johon hän ei äsken ollut\nennättänyt ... niin pian se oli tullut ja mennyt.\n\nMutta siihen ei näyttänyt koko päivänä ilmestyvän tilaisuutta. Elli\nnäytti kokonaan unohtaneen, että heidän suhteessaan oli mitään muutosta\ntapahtunut. Ei näyttänyt ollenkaan käsittävän, mihin mielentilaan hän\noli hänet saattanut. Koko sielullaan hän antautui vain nauttimaan ja\niloitsemaan ympäristöstään ja näytti otaksuvan, että Olavikin niin\nteki... Oliko se luontoa vai teeskentelyä? Oliko se viattomuutta vai\nmietittyä? Hän oli ihastunut talon lapsiin, joita hän kanneskeli,\njoiden kanssa hän leikitteli ja puheli lampaista, lehmistä ja\nvasikoista. Talon pieni pirtti oli hänen mielestään kaikkien asuntojen\nihanne. Eikö tämä ole herttainen? kysyi hän, tämä suloinen pihamaa ja\ntuo kuivanut juhannuskoivu sen keskellä, jota he eivät ole hennoneet\nviedä siitä pois? Katsokaa noita pääskyjä tuossa räystään alla ...\nheillä on jo pojat! Katsokaa nyt!\n\nOlisihan Olavikin ollut yhtä mielissään kaikesta tuosta... Mutta nyt\noli se kuitenkin hänestä vähän lapsellista, ja hän olisi mieluummin\nnähnyt, että he niin pian kuin suinkin olisivat päässeet kahden kesken\nja että Elli olisi ehdottanut, että he menisivät kävelemään jonnekin.\nPäivällisen syötyä, jonka emäntä oli kattanut parhaalla, mitä ehti\nsaada laitetuksi: siinä oli verestä rieskaa, viiliä, marjamaitoa ja\ntuoretta kalaa, olisi siihen ollut sopiva tilaisuus. Mutta Elli kuului\nyhä vain juttelevan Johannan kanssa pirtissä, jossa tämä soudatteli\nnuorinta lastaan nukuksiin, sill'aikaa kun Olavi istui rappusilla ja\npoltteli ja odotteli häntä. Eivätkä he sittenkään eronneet toisistaan,\nkun lapsi oli saatu nukutetuksi, menivät maitokamariin, rupesivat\nkatselemaan aittoja.\n\nOlavi nousi ja sanoi menevänsä lepäämään jonnekin, hän menee ehkä\ntuonne pellon pientarelle nurmikolle, sanoi hän. ja siellä hän odotti\nElliä tulevaksi, seisoi kauan aitaa vasten ja näki, että Elli hänet\nkyllä huomasi, ja päätti, että hän ei ollut voinut olla ymmärtämättä\nhänen viittaustaan. Mutta hän ei tullut hänen jälkeensä. Ja Olavi\npäätti taas, että hän ei ehkä tullut tahallaan. Hän käveli hetken aikaa\nrinteitä pitkin, istuskeli siellä yksinään ja palasi tyytymättömänä\npihaan.\n\nElli oli täydessä hommassa lehmitarhalla, jossa emäntä lypsi ja hän\nripsui.\n\n-- Tulkaa tänne! huusi hän. Missä te olette niin kauan viipynyt?\n\n-- Olen ollut vähän kävelemässä, vastasi Olavi kuivasti, seisoi vähän\naikaa aidan takana ja meni sitten pihaan. Hän koetti taistella mielensä\nmurtumista vastaan, hän koetti vakuuttaa ja rauhoittaa itseään, mutta\nsitä huonommalla menestyksellä, kuta enemmän hän koetti.\n\nIsäntä saapui niityltä kotiin. Hän oli älykkään ja hienotunteisen\nnäköinen talonpoika, ja jos Olavi olisi ollut oikeassa mielentilassaan,\nolisi hänen ollut ilo hänen kanssaan keskustella ilmoista, vuodentulon\ntoiveista, pitäjän riennoista ja muista maan asioista, mitkä erittäin\nnäyttivät huvittavan isäntää, joka luki sanomalehtiä. Mutta nyt tahtoi\npuheenlanka tuon tuostakin katketa. Hän ei voinut ajatella muuta kuin\nElliä, katseli häntä tarhalle, kuuli hänen äänensä sieltä ja näki\nyhtämittaa kohtauksen tuolla mäellä, tuntien hänen syleilynsä ja hänen\nrintansa ja jäsentensä värähdykset.\n\nJos hän olisi nähnyt pienintäkään merkkiä siitä, että Elli tunsi\nsamalla lailla kuin hän ... jos hänen silmistään olisi voinut lukea\nviittauksenkaan niihin samoihin tunteisiin, mitkä hänessä kuohuivat ...\nmutta hän tuli tarhalta täyttä, vaahtoavaa raintaa kantaen ja istuutui\nsitten isännän viereen tuvan portaille ja sai pian eleille ne puheet,\njoita Olavi ei ollut voinut ylläpitää.\n\nSe kyllä sopi Ellille, se puki häntä, hän oli täällä somempi ja\nsopusointuisempi kuin koskaan ennen, mutta juuri sentähden...\n\nHetken aikaa istuttuaan arveli isäntä, että hänen ehkä pitäisi mennä\nlaskemaan verkkoja lähilampeen, että jos hyvinkin saisi tuoretta kalaa\nvieraille aamiaiseksi.\n\n-- Minä tulen mukaan, sanoi Olavi. Hänen täytyi saada jäähdytellä,\nhaihduttaa ajatuksiaan, koettaa saada mielentilaansa vaihtumaan ja\nveriään asettumaan.\n\nAurinko oli jo laskemaisillaan, kun he sieltä palasivat takaisin\npihaan. Elli oli sill'aikaa kylpenyt ja istui tyynenä, puhtoisena ja\nonnellisena rappusilla odotellen. Kylvettyään tuli Olavikin siihen\nvastapäätä istumaan.\n\nHän oli jo jotenkin rauhoittunut ja hänen hermostuksensa vaihtui\nvähitellen helläksi tunteellisuudeksi.\n\nIllallisen jälkeen palasivat he siihen takaisin. Kun Elli, muiden\npoissa ollessa, salaa ja sivumennen puristi hänen kättään, kysyi hän:\n\n-- Eihän se ollut niin todella tarkoitettua?\n\n-- Mikä niin?\n\n-- Se, mitä sanoitte, että sen täytyy olla ensimmäinen ja viimeinen\nkerta...\n\n-- Oli se...\n\nMutta äänestä oli Olavi kuulevinaan, ettei se ollut niin vaarallista,\nniin aivan toden todella tarkoitettua.\n\nJa hän oli jo mielestään turhanpäiten itseään kiusannut. Tulisihan\nvielä tilaisuus, saisihan ehkä kohtakin sanoa sen, mitä tahtoi.\n\nAurinko oli jo laskenut. Näköala tuvan rappusilta, melkein sama kuin\nmäeltä, sinne kun häämöttivät samat metsät ja samat järvet, vaikka\nkirkko, pappila ja Tyynelä jäivätkin harjanteen taa piiloon, kietoutui\nkesäiseen utuisuuteensa. Ruislintu, kehrääjä ja muut yölliset eläjät\ntulivat vähitellen esille päivä-äänien vaietessa. Aittansa edustalla\nistui talon renki paitahihasillaan ja viillytteli itseään saunan\njäleltä. Emännän, isännän ja Ellin verkkainen vuoropuhelu soveltui niin\nhyvin tähän kaikkeen, Olavi kuunteli sitä nyt mielellään ja otti siihen\nosaakin.\n\nTuli aika mennä levolle. Renki kulki pihan poikki ja kiipesi tallin\nylisille. Emäntä ilmoitti, että vieraille oli tehty tila toiselle\ntoiseen aittaan ja vetäytyi vähän päästä lastensa luo pirttiin. Kohta\nkatosi sinne isäntäkin.\n\nMutta kun Elli ja Olavi jäivät kahden kesken, eivät he oikein tienneet,\nkuinka käyttäytyä. Ei ollut mitään virkkamista eikä kumpainenkaan\ntahtonut ensiksi ehdottaa levolle menoa. Aitat olivat samassa\nrakennuksessa, ovet vierekkäin, seinä vain väliä, ja heidän olisi\npitänyt mennä sinne samaa tietä.\n\nElli teki asiaa pihanpäähän, siinä toivossa, että Olavi menisi ensin.\nMutta kun hän tuli sieltä takaisin, istui Olavi vielä rappusilla.\n\n-- Hyvää yötä, sanoi Elli loitolta, hänen luokseen menemättä, kääntyi\naittapolulle, pistäytyi aittaansa ja väänsi sen sisäpuolelta lukkoon.\n\nVähän päästä meni Olavikin aittaansa.\n\nMutta mitä merkitsi tuo yht'äkkinen kaukainen hyvästi? Miksei Elli\ntullut hänen luokseen?\n\nAittaan tultuaan luuli hän sen ymmärtävänsä, mutta se vain lisäsi hänen\npahaa tuultaan. Hän näki, ettei aittoja erottanut toisistaan kuin hieno\nväliseinä eikä sekään ulottunut kattoon saakka. Yläsilta oli harva ja\nhatara ja nähtävästi yhteinen molemmille aitoille. Vähimmätkin\nrisahdukset kuuluivat aitasta toiseen. Elli kuului riisuutuvan\nvarovasti, asettavan kenkänsä hyvin hiljaa lattialle, ottavan pari\naskelta sukkasillaan, hiipivän sänkyyn ja vetävän peitettä päälleen.\n\nMiksei hän virkkanut mitään? Miksei sanonut hyvää yötä vielä kerran?\nOlivathan he pappilassa useinkin heittäneet viimeiset hyvästinsä vielä\nkumpikin ikkunastaan.\n\nEikähän nyt olisi kukaan nähnyt, ei kukaan kuullut ... ei olisi\ntarvinnut ketään pelätä ... Eikä kenties koskaan enää ilmaantuisi\ntällaista tilaisuutta...\n\nHän ei siis _tahtonut_, se oli nyt ainakin selvä.\n\nMutta se olisi voinut tapahtua yhteisestä sopimuksesta ... ilman hänen\nerityisiä varokeinojaan. Se oli kuin epäluottamus Olavia kohtaan, jota\nhän mielestään ei ollut ansainnut.\n\nOlkoon vain sitten ensimmäinen ja viimeinen kerta! Hän näyttää\ntietävän, mitä tahtoo. Tähän asti, mutta ei edemmä, toisin sanoen. Koko\nhänen tämänpäiväinen käytöksensä sitä osoittaa.\n\nMutta nyt tiedän minäkin, mitä tahdon! Joko -- taikka! Elli oli\nvalinnut... Hän myös! -- vaikkei hän vielä ollutkaan oikein selvillä\nsiitä, mitä hän oli valinnut...\n\nJos Elli olisi hiiskahtanutkaan... Mutta hetken kuluttua katosi sekin\ntoivo, kun seinän takaa alkoi kuulua tasaista tyyntä hengitystä.\n\nOlavi heittelihe vuoteellaan levottomasti ja nukkui vasta aamupuolella\nyötä.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nElli nojasi piha-aitaa vasten ja odotteli Olavia tulevaksi aitasta.\nHänen oli niin hyvä olla, luonto oli niin raitis, ilmassa oli\nsunnuntaituoksua, ja lepopäivän rauha oli jo aamusta varhain\nlaskeutunut sekä taloon että maisemaan. Lapset seisoivat, aidan raon\nläpi katsellen sen varjossa lepäävää pikkukarjaa, puhtaina ja\npyhäpukuisina, tyttöjen hiukset punottuina pienille tiukoille\npalmikoille ja pikkupoikain tukka jaettuna huolelliselle jakaukselle.\nRengillä, joka istui joutilaana tuvan rappusilla, loisti uudet\nkellonperät verkaliivin päällä, isäntä luki puoliääneen lehteä pirtin\nikkunan alla, ja emäntä, joka äsken oli lopettanut lypsynsä, oli\nmuuttanut uudet vaatteet ylleen. Ja kun Elli katsahti ulos maisemaan,\nei hän siellä nyt nähnyt ainoatakaan kaskisavua, joita eilen oli\nkohoillut joka taholta lähellä ja kaukana. Eilisen päivän hiottava\nlämminkin oli poissa, ja viileä tuulenhenki oli haihduttanut autereen\nilmasta.\n\nHän oli herännyt varhain ja käyskennellyt metsässä. Sieltä hän oli\nkohonnut Koivumäelle ja istunut pitkän aikaa eilisellä paikalla.\n\nOli ollut niin kummallista eilen... Ei hän ollut sellaista koskaan\nennen tuntenut ... se oli tullut aivan yhtä odottamatta kuin viime\nsunnuntaina tuolla kotona.\n\nEilen hän oli koettanut haihduttaa sitä mielestään, olla sitä\najattelematta... Kumpi olisi ollut oikeammin tehty, työntääkö hänet\nluotaan vaiko niin kuin oli käynyt? Mutta mitä hän siitä nyt miettii?\nEikähän se häntä vaivannutkaan. Ja tottahan Olavi oli käsittänyt hänet\noikein.\n\nMutta hän ei ollut eilen näyttänyt oikein tyytyväiseltä. Hän oli ollut\nniin hajamielinen ja suljettu. Ei hän tainnut olla huvitettu talonväen\nseurasta eikä täällä viihtyä. Ja hän katseli välistä niin oudosti,\nhänen silmissään oli kiilto ja hänen katseissaan ilme, joka Elliä\nvaivasi ja häiritsi. Niin ei saa olla, hän ei saa niin ajatella, se\nolisi meidän molempain onnettomuus, meidän rakkautemme loppu.\n\nIllalla varsinkin oli tuntunut siltä, kuin ei heidän suhteensa olisi\nollut niin kirkas ja sekoittamaton kuin ennen. Se oli kuin samennut.\nMiksi hän oli ollut niin heikko eilen .... ja voisiko syy olla siinä?\n\nMutta tänään sen pitää selvitä entiselleen. Olavi hänet kyllä tulee\nkäsittämään ja ymmärtämään hänen asemansa. Olihan hän puhunut niin\npaljon heidän suhteensa ihanteellisuudesta, ja tahtoohan hänkin sen\npysyttää semmoisena, jommoisena se heidän välillään oli mahdollinen ...\nniinkuin ne kaksi riippuoksaista koivua siellä Tyynelän\npellonpientarella.\n\nEhkä hänen arkuutensa eilen illalla oli ollutkin turha ja hänen\npelkonsa hänen oman mielikuvituksensa tuote. Olisi hänen pitänyt\nheittää hänelle hellempi hyvästi. Kuinka hän olikaan voinut niin\nkäyttäytyä? Mutta hän pyytää sen häneltä anteeksi tänään! Heidän\nvälillään ei saa olla mitään kangertavaa väärinkäsitystä...\n\nJa kaikissa näissä mietteissään kulkien tuli hän taas siihen: kuinka\nminä häntä rakastan, kuinka olen onnellinen! Kuinka nyt on toista kuin\nviime sunnuntaina: silloin kuin maan alla, haudassa, ikuisena orjana.\nJa nyt...!\n\nElli oli itse taas niin hyvällä mielellä, ettei ensin huomannut Olavin\npahaa tuulta, kun tämä tuli aitastaan. Iloisesti hän meni häntä\nvastaan, ojensi hänelle poimimansa marjatertun ja tarttui hellästi\nhänen käteensä. Mutta aamiaisen syötyään istuutui Olavi tikapuille, kun\nElli istui tuvan rappusille, ja hänen kasvojensa piirteet näyttivät\nniin jäykiltä ja vierailta.\n\nTäytyi saada puhua hänen kanssaan kahden kesken, ja Elli ehdotti, että\nhe menisivät kävelemään.\n\n-- Jos teitä nimittäin haluttaa?\n\n-- Kyllä minä mielelläni. Mutta kun hän lisäsi: \"mihin päin sitten\nmenemme?\" oli hänen äänessään sellainen sointu, ettei Elli voinutkaan\naloittaa puhetta siitä, mistä oli aikonut. He kulkivat äänettöminä\njonkun aikaa, vaihtoivat sitten jonkun välinpitämättömän sanan ja\nvaikenivat taas. Elli ehdotti, että he menisivät mäelle. Mutta siellä\nei keskustelu sujunut sen paremmin. He istuivat vähän aikaa ja\nkatselivat näköalaa, sanoivat siitä sanasen, mutta ilman eilistä\ninnostusta. Tuuli humisi koivun lehvistössä voimakkaasti ja ilman\neilistä salaperäisyyttä, tuo eilinen haaveellinen lempeän lämmin\nmaisema näytti nyt niin järkevältä, ja he eivät päässeet lähellekään\nsitä mielentilaa, joka heidät eilen oli vallannut. Kummallakin olisi\nollut jotain sanottavaa sydämellään, mutta he odottivat toisiaan ja\nlaskeutuivat hetken kuluttua taas taloon.\n\nSieltä he eivät voineet irtautua ennen kuin päivällisen syötyään.\nEmäntä tahtoi välttämättä laittaa sen heille parhaan taitonsa mukaan,\nse viipyi ja viipyi. Ellistä näytti, että Olavi yhä enemmän ikävystyi\nja kiusaantui, ja siitä hän kiusaantui itsekin. Turhaan hän koetti\nhäntä lepyttää, istuutumalla hänen luokseen, keksimällä puheen ainetta.\nOlavi vastasi kohteliaasti, mutta ilman sitä sydämellisyyttä ja\nhellyyttä, jolla hän aina ennen oli häntä puhutellut. Hänestä näytti\nolevan hauskempaa lukea sanomalehtiä, hän tutki ne lävitse, luki\nilmoituksetkin. Elli harhaili pirtissä, pihanpääkamarissa, kuunteli\nhajamielisesti emäntää ja meni lopulta aittaansa, jossa ei voinut estää\nitkua tulemasta... Miksi tämä nyt on tämmöistä ... näinkö oli päättyvä\ntämä matka, josta hän oli toivonut niin suurta iloa?\n\nMutta matkalla kotiin se ehkä sentään selviää. Hän toivoi sitä ...\nmutta sittenhän taas ollaan kotona, tuolla alhaalla, tuolla kaikkien\nmuiden maailmassa, vaan ei hänen ja heidän... Ja oli taas, niinkuin\nolisi kaikki siinä samassa ollut mennyttä.\n\nKun vihdoin oli päästy liikkeelle, tuli emäntä saattamaan ja seurasi\nheitä melkein puolimatkaan. He kävelivät Ellin kanssa yhdessä, ja Olavi\nkulki heidän edellään välistä niin pitkän matkaa, ettei hän ollut\nnäkyvissäkään.\n\nMutta kun Johanna vihdoinkin oli heistä eronnut ja kääntynyt kotiinsa\nja Olavi ei sittenkään muuttunut ystävällisemmäksi, ei Elli enää voinut\nsitä kestää.\n\n-- Kuulkaa, eikö istuta vähän, pyysi hän.\n\n-- Istutaan vain ... uuvuttaako teitä?\n\n-- Ei, mutta minä tahtoisin kysyä teiltä jotain.\n\nHe istuivat tien viereen kaatuneelle puunrungolle ja itku kurkussa,\npuun kaarnaa irti repien, kysyi Elli, mikä häntä vaivasi ... miksi hän\noli niin...?\n\n-- Mitä tarkoitatte?\n\n-- Elkää olko noin, pyysi Elli hellästi ja siirtyi häntä lähemmä ...\nminä oikein pyytämällä pyydän teitä ... sanokaa, mistä olette minuun\nnoin loukkaantunut ... miksi ette enää välitä minusta vähääkään?\n\n-- Enhän minä ... mutta te itse olette sekä tänään että eilen ollut niin\nomituinen, etten tiedä, mitä ajatella...\n\n-- Sanokaa, millä lailla olen ollut ... mikä teitä minussa vaivaa?\n\n-- Kai olette ollut niinkuin pitääkin ... ja syy on ehkä vain minussa,\netten osaa asettua teidän kannallenne ... mutta minä sanon suoraan,\netten sitä voi...\n\n-- Mutta miten tahtoisitte, että olisin ollut?\n\n-- Te ette luota minuun, ja se minua loukkaa.\n\n-- Etten minä teihin luottaisi!\n\n-- Jos luottaisitte, ette olisi eilen välttänyt minua koko päivän ...\nettekä eronnut, niinkuin erositte illalla.\n\n-- Enhän tiedä itsekään oikein, miksi minä niin olin ja miksi illalla\nniin kävi ... voihan se teistä näyttää hyvinkin kummalliselta ... mutta\nen minä silloin osannut muuten ... ja teidän täytyy antaa se minulle\nanteeksi.\n\n-- Te pelkäsitte minua? sanoi Olavi.\n\nElli kääntelihe levottomana, aukoi ja tiukoitti nyyttinsä solmua ja\nsanoi sitten:\n\n-- Enhän ainoastaan teitä ... voihan olla, että pelkäsin itseänikin ...\nmeidän kummankin heikkouttamme...\n\nSiinäkö oli ollut syy hänen käytökseensä eilen! Olavi tunsi heti\nlauhtuvansa, ja kääntyen hänen puoleensa hän sanoi hellällä,\nvärähtelevällä äänellä:\n\n-- Mutta hyvä, rakas Elli, mitä siinä olisi pelkäämistä ... miksi te\nsanotte sitä heikkoudeksi, joka on tunteittemme luonnollisia ilmaus...?\n\n-- Ei se ole ... se ei saa olla meidän tunteittemme ilmaus...\n\n-- Mutta miksi ei? Sanokaa, ettekö tekin sydämessänne tunnusta, että me\nemme _voi_ karttaa toisiamme noin ... emmekä teeskennellä kylmyyttä\nsilloin, kun rakastamme toisiamme niin ... sanokaa!\n\nHän tarttui hänen käteensä, kumartui hänen luokseen, aikoi kietoa\nkäsivartensa hänen vyötäisiinsä.\n\n-- Ei, ei! pyysi Elli taas ja koetti irtautua. -- Elkää, minä pyydän!\n\n-- Mutta miksei? Sanokaa miksei?\n\n-- Siksi, etten minä saa ... etten minä saa, vaikka tahtoisinkin.\n\n-- Mutta tehän rakastatte minua ... tehän olette sanonut sen tekevänne!\n\n-- Ja juuri siksi, että teitä niin rakastan, minä tahtoisin, ettei minun\ntarvitsisi tuntea, että kukaan voi minua siitä syyttää.\n\n-- Mutta kuka teitä syyttäisi?\n\n-- Kaikki, koko maailma...\n\n-- Ja te välitätte maailmasta ... siitä, mitä se sanoo!\n\n-- Enhän ainoastaan maailmasta ... mutta itsestänikin ... yhtä paljon\nminä itsenikin tähden ... meidän suhteemme olisi minusta niin\nihanteellinen, niin hieno, jos se voisi jäädä entiselleen ... ja minä\nolen luullut, että tekin ajattelette samalla lailla.\n\n-- Mutta minä en voi sietää ... minä en voi kärsiä, että te, samalla\nkuin työnnätte minut luotanne, olette toisen oma ja että minun\ntäytyy...! huudahti Olavi ja hypähti seisoalleen.\n\n-- Enhän minä ole kenenkään toisen niinkuin teidän!\n\n-- Ettekö todellakaan?\n\n-- Enhän ole ollut kaikkina näinä vuosina, kun olen teitä odottanut,\nkenenkään niinkuin teidän ... teidän hengessäni ja tunteissani...\n\n-- Vai niinkö?\n\n-- Miksi te sanotte niin pilkallisesti: vai niinkö? Jos tietäisitte, mitä\nolette ollut minulle ja kuinka lähellä, ette sanoisi noin ... jos\ntietäisitte kaikki tilaisuudet, milloin olette ollut minun luonani\ntuskaani lievittämässä ja häpeään haihduttamassa ... kuinka ensi\nillasta saakka olen teitä avukseni huutanut ... teille pyhittänyt\nhenkeni, sieluni ja tunteeni, jotka eivät koskaan ole olleet eivätkä\ntule olemaankaan kenenkään muun kuin teidän omanne ... sillä niihin ei\nkenelläkään muulla ole ollut sitä oikeutta kuin teillä ... ja teille\nminä olen ne säilyttänyt puhtaina ja koskemattomina... Eikö niillä ole\nteille mitään merkitystä ... ettekö anna niille mitään arvoa?\n\n-- Annanhan, mutta jos te minua niin rakastatte, miksette tahdo sitä\nosoittaa minulle, niinkuin ainoastaan rakkaus oikeuttaa osoittamaan? Ja\nmiksi te ajattelette, että meidän suhteemme siitä tulisi kadottamaan\npuhtautensa ja hienoutensa?\n\n-- Miksikö? -- Niin miksikö! -- hän vähän hämmentyi. -- Ettekö sitä ymmärrä.\nMutta onhan minulla lupauksia, jotka minua sitovat ... jotka olen\nantanut ja joita en voi rikkoa, jos en tahdo kaikkea rikkoa. Vai\nvoinko?\n\n-- Ette tietysti voi.\n\n-- Niitä on niitä onnellisia, jotka voivat mennä ja jättää kaikki ...\nmutta minun täytyy jäädä tänne ... ja kuinka ajattelette, että voisin\njäädä tänne ... näihin oloihin, näiden ihmisten keskeen ... syömään\nhänen leipäänsä, tietäen, että jos hän, jos he sen tietäisivät, he\nvoisivat sanoa minulle vasten silmiä ... nyt on minulla ainakin vielä\npuhdas omatuntoni ... sillä siitä, millä lailla minä teitä rakastan, ei\nheillä ole mitään oikeutta minua tuomita ... ja sen verran katson\nminäkin oikeudekseni saada onnestani nauttia... Ymmärrättekö minut nyt?\n\n-- Luulenhan ymmärtävän.\n\n-- Sehän on vain sentähden ... eikä minkään muun ... sanokaa, että sen\nhyväksytte...\n\n-- Niin, kyllähän ... voihan olla, niinkuin te sen sanotte.\n\nJa hänen järkensä, hänen oikeudentuntonsa sanoi hänelle, että Elli oli\nomalta kannaltaan oikeassa. Hän ei voinut väittää vastaan, hän käsitti,\nettei hän voinut mitään vaatia, sillä hän tiesi, ettei hän voisi mitään\ntarjota sen sijaan, mitä hän ottaisi. Ja hänen täytyi tunnustaa Ellin\nvaikuttimet hienommiksi ja puhtaammiksi kuin omansa. Ja koko hänen\nelämänsä tragedia taas häntä liikutti. Mutta samalla hän käsitti, ettei\nhän voisi rakastaa häntä niinkuin oli luullut voivansa ja niinkuin Elli\ntahtoi. Koko hänen olentonsa kuohui, hän tuskin voi hillitä itseään\ntempaamasta häntä väkisin luokseen. Vielä uudelleen olisi hänen tehnyt\nmieli vakuuttaa häntä, saada hänet uskomaan, että kahdenlaista\nrakkautta ei voi olla, että Ellin mielipiteet ovat ennakkoluuloja ja\nhänen ihanteellisuutensa pinnistettyä ... että ei voi tehdä sellaista\nerotusta ... että ajatuskin jo on rikos ja että hän jo on ollut\nmiehelleen uskoton. Mutta samalla hän tunsi kuitenkin niiden syittensä\nvoimattomuuden ... ne soivat hänen korvissaan viettelijän sanoilta,\nniin kauan kuin hän ei ollut valmis alistumaan kaikkien niiden\nseurauksien alle ... ja sitä hän taas ei tahtonut. Ja Elli ei\nnähtävästi ollut niitä naisia, joita voisi voittaa salaisesti\nhiipimällä luo, puhaltamalla tulta tuhkaan. Hän tunsi heikkoutensa ja\noli sitä vastaan varuillaan. Ja hän oli puhunut sellaisella sisällisen\nvakaumuksen innostuksella, se vakaumus oli tulos vuosikausien\nhiljaisesta työstä oman itsensä kanssa, ettei sitä voisi saada\nmuuttumaan. Tietysti aikaa voittaen, mutta maksaisiko se taas vaivaa\nsekään?\n\n-- Mennäänkö? sanoi hän ja nousi lähteäkseen.\n\nHe kulkivat metsätietä, samaa, jota olivat eilen tulleet. Ja kun he\neivät pitkään aikaan mitään virkkaneet, oli Ellillä aikaa mietteisiin.\nHän näki, ettei hän ollut saanut häntä vakuutetuksi, niinkuin olisi\ntahtonut. Olavi näytti yhäkin tyytymättömältä, ja hän vastasi hänen\nkatseeseensa kylmällä epäilevällä silmäyksellä. Ja Elli aavisti\nhämärästi, mitä hänessä liikkui... Hänen suostumuksensa ei ollut\nvapaaehtoinen. _Hän_ ei olisi ylläpitänyt entistä suhdetta, jos se\nolisi ollut hänen vallassaan. Olavi ei rakasta minua samalla lailla\nkuin minä häntä. Eikö hän tahdo minua ymmärtää vai eikö sellainen\nolekaan mahdollista? Ovatko minun ihanteeni sitten vain haaveita? Eikö\nniitä voikaan toteuttaa? Eikö ystävyys voi olla rakkaudessa ylinnä?\n\nHän ei saanut vastausta kysymyksiinsä, eikä hänen tehnyt mieli niistä\nuudelleen puhua Olaville. Hän ei tahtonut kuulla hänen laimeasti\nmyöntävän sitä, mistä hän sydämessään ehkä oli toista mieltä.\n\nOliko hän pettynyt hänen suhteensa? Eikö hän ollutkaan sellainen, joksi\nhän oli häntä kuvitellut. \"Ette tietysti voi\", oli hän sanonut. Mutta\nmiksen minäkin voisi niinkuin Sigridkin? Se nuori mies, se lääkäri, oli\nseurannut häntä. Mutta Olavi ei ehkä sitä tekisi ... hän ei minua niin\npaljon rakasta. Mutta ainoastaan siinä tapauksessa voisi se olla\nmahdollista. Hän ei tahdo, että minä rikkoisin, ja kuitenkin hän\ntahtoo...\n\nHän tunsi kuin pettymyksen pistoksen rinnassaan. Oli kuin olisi se\nloisto, joka oli Olavin päätä ympäröinyt, siitä hälvennyt.\n\nMutta sitten nousivat hänen tunteensa noita ajatuksia vastaan. Ei ole\nniin. Minä en saa ajatella hänestä mitään alhaista.\n\nJa hän olisi jo itse tahtonut olla väärässä, että Olavi vain olisi\nvoinut olla oikeassa.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nKun he kulkien kukin omissa aatoksissaan nousivat metsäpolulta\nTyynelään vievälle kärrytielle, näkivät he pastorin tulevan vastaansa.\nHänkin huomasi heidät samassa, tarttui hattuunsa ja heilutti sitä\nheille tervetuliaisiksi.\n\nHe olivat hänet kokonaan unohtaneet. Elli oli ajatellut, että he kotiin\ntultuaan taas ehkä istuvat verannalla, puhelevat niinkuin ennenkin ja\nselviävät entiselleen. Olavikin ajatteli samaa ja toivoi hänkin omalta\nkannaltaan.\n\nSentähden oli pastorin ilmestyminen Ellille kuin kylmä tuulahdus, joka\nvilusti häntä selkäpiihin saakka. Ja Olavi tuskin voi pakottaa itseään\nnostamaan hattuaan vastaukseksi hänen tervehdyksellensä.\n\nIlosta loistaen tuli pastori heitä kohti ja huusi jo kaukaa:\n\n-- Hyvää päivää! Jopahan sieltä viimeinkin tulette ... minä olen tässä\nodotellut pitkin iltaa ja olin jo lähdössä vastuuseen ... ajattelin,\nettä kävelen niin kauan kuin kohtaan, ja jos eivät tule tiellä vastaan,\nniin astelen karjakartanolle saakka. No, mitäs kuuluu ja mitenkä olette\njaksaneet?\n\nJa tervehdittyään asettui hän heidän väliinsä kävelemään jääden hetken\npäästä yksin keskelle maantietä, kun Olavi ja Elli vetäytyivät toinen\ntoiselle puolen tietä.\n\n-- Sinun kinkerisi ovat jo lopussa? kysyi Olavi.\n\n-- Ovatpa jo, Jumalan kiitos! Olisihan niitä vielä tavallisessa menossa\nollut yksi viikko, mutta me sovimme rovastin kanssa, että kun minulla\non harvinainen vieras ja kun kesätyötkin kiirehtivät, niin jätetään\nsyksyyn.\n\nJa huomaamatta heidän mielentilaansa alkoi hän tavallisuuden mukaan\nkertoa omista asioistaan.\n\nHän oli viime viikolla ollut aivan pitäjän laidassa, sen pahimmalla\nperukalla, saanut ajaa selkähevosella, rämpiä soita ja korpia. Mutta\nnyt hän oli tyytyväinen, että ne retket olivat lopussa ja että hän sai\nasettua kotiinsa kerrankin oikein vierastansa huvittamaan. Heidän pitää\nkalastaa, metsästää, käydä vieraisilla.\n\n-- Olisittepas vielä vähän odottaneet, niin olisi menty yhdessä\nkarjakartanollekin.\n\nHän ei sanonut sitä mitenkään moittien, sillä äänellä vain, kuin olisi\nollut itsestään selvä, että vasta _hänen_ kanssaan heillä olisi ollut\nhauska retkellään.\n\nHän ei saanut vastausta, mutta ei sitä kaivannutkaan.\n\n-- Tänä iltana pidetään meillä pienet kekkerit, sanoi hän. Minä\najattelin jo kutsua vieraitakin, mutta jätin, kun en tiennyt,\ntulisitteko ... mutta totit meidän täytyy kuitenkin juoda ja\nvälttämättä syödä pieni juhla-illallinen.\n\n-- Miksi juuri tänä iltana? kysyi Olavi.\n\n-- Sinä et tiedä, Olavi, mutta Elli sen kyllä muistaa. Nythän on sen\npäivän vuosipäivä, kun minä ensi kerran tulin Ellin kotiin, ja olithan\nsiinä sinäkin mukana, Olavi. Se on minusta melkein niinkuin olisi se\nhääpäivämme.\n\n-- Olihan se merkkipäivä! sanoi Olavi. Mutta hän ei nyt kuitenkaan\ntuntenut olevansa totituulella. Ja pihaan tultua hän nousi\nhuoneeseensa.\n\nMutta pastori tuli kohta vaatimaan häntä alas puutarhaan, johon hän\nkiikkulaudan eteen oli katattanut juomapöydän.\n\nHän oli juhlatuulella, sanoi hän, tuntui siltä kuin olisi ollut\nvuosikausia poissa kotoaan. Ja hän sanoi tahtovansa uudistaa vanhoja\nmuistojaan, istua taas pitkästä ajasta vanhan toverinsa kanssa.\n\n-- Olitpa sinä kuitenkin kunnon mies, kun tulit tänne meidän luo, puhui\nhän lasia laittaessaan. Eläkä sinä kiirehtii pois ... voithan olla\ntäällä niin kauan kuin haluttaa ... meille sinä aina olet hupina,\nvaimolleni ja minulle, jos vain itse viihtynet.\n\n-- Ethän vain aikone puhetta pitää! sanoi Olavi väkinäisesti naurahtaen.\n\n-- Mitäpä niistä pitkistä puheista ... ei muuta kuin terveyttä vain ...\nmaljasi, sinä vanha veikko!\n\nHän oli niin sydämellisellä tuulella, että vesi kiehahti hänen\nsilmäkulmaansa jo ensimmäistä kulahdusta ottaessa. Olavista oli asema\noikeastaan sanomattoman koomillinen, mutta hän ei kuitenkaan parhaalla\ntahdollaankaan voinut pakottaa pois myötätuntoisuutta, jota toisen\nodottamaton, perustelematon hellätuntoisuus hänessä herätti. Usein se\noli sekä koulussa että yliopistossa puhjennut näin aika ajoittain ja\nyhtä aiheettomasti. Hän olisi silloin tahtonut juottaa ja kestitä\nkaikkia ystäviään, hän olisi tahtonut käydä kaikkia kaulaan, ja hän oli\näärettömän onnellinen, kun hän vähänkään aikaa sai pitää sanan vuoron\nyksinään ja muut keskeyttämättä kuuntelemaan. Sille naurettiin,\njälestäpäin häntä siitä pilkattiin, mutta hänen hyvälle sydämelleen\nannettiin se arvo, mikä sille oli tuleva, ja se oli syynä siihen, että\nhäntä siedettiin toveriseuroissa, joihin hän ei muuten olisi voinut\nkuulua.\n\nHän lämpeni yhä enemmän, hän katseli Olavia pöydän yli lempeästi\nsilmiin ja sanoi, että hän aivan näkyvästi oli lihonnut täällä maalla,\nsaanut uutta eloa ja tuoreutta kasvoilleen.\n\nOlavi vastaili yksikantaan, ei voinut katsoa häntä silmiin, tunsi\nolevansa vähän hämillään ja sytytti paperossin toisensa perästä\nviskaten ne aina puolipalaneina luotaan. Hän vähän häpesi itseään,\nhänen alkoi olla kiusallista ottaa noin vastaan hänen ystävyytensä, ja\nhän toivoi vain, että joku kolmas olisi tullut heitä keskeyttämään.\n\nMutta vaikka pastori useampia kertoja huusi Elliä tulemaan, ei tämä\nnäyttäytynyt.\n\nHänen asemansa kävi hänelle melkein sietämättömäksi, kun pastori\ntapansa mukaan alkoi puhua avioliitostaan. Hän taaskin ylisteli\nvaimoaan, puhui hänet parhaaksi ihmiseksi maailmassa. Näkyi kaikesta,\nettä hän, entinen talonpojan poika, oli ylpeä voitostaan, että papin\ntyttären omistaminen oli ollut hänelle hänen elämänsä ihannepäämaali.\nKaikesta varmuudestaan, erehtymättömyydestään ja itserakkaudestaan\nhuolimatta asetti hän vaimonsa kuitenkin yläpuolelle itseään, piti\nhäntä itseään viisaampana ja sivistyneempänä. Mutta vaikkei hän näkynyt\naavistavankaan, mikä osa vanhempien tahdolla ja olojen pakotuksella oli\nollut, kävi hänen puheistaan kuitenkin Olavin salaiseksi mielihyväksi\nselville, että hänellä oli salaisia epäilyksiä siitä, ettei Elli ehkä\nsentään ollut niin onnellinen kuin hän olisi toivonut. Hän valitti\nsitä, että ainoa pilkku heidän onnessaan oli se, ettei heillä ollut\nperillisiä...\n\n-- Eikö ole tietoakaan?\n\n-- Ei ole vielä tähän asti ollut.\n\nJa hän luuli, että Elli siitä syystä välistä oli niin alakuloinen, että\nolisi voinut luulla häntä onnettomaksikin.\n\n-- Mutta jos vaimosi sinua rakastaa, niin eihän sillä onnettomuudella\nole niin suurta merkitystä?\n\n-- Rakastaahan se ... kyllähän minä tiedän, että se rakastaa ... mutta\nymmärräthän sen, että sille saattaa käydä elämä ikäväksikin, kun minun\ntäytyy talvisin olla kuukausmääriä pitäjällä. Nyt toki on ollut toista\ntänä kesänä, kun sinä sentään olet ollut seurana. Mutta välistä minä\nolen pelännyt, että hän tulisi synkkämieliseksi, kun ei puhu\npäiväkausiin sanaakaan...\n\n-- Ei hän nyt ainakaan ole ollut synkkämielinen ... päinvastoin minä\nolen saanut sen käsityksen, että hän on enemmän iloluontoinen.\n\n-- Onko se puhunut sinulle minusta mitään?\n\n-- Mitäs hän olisi minulle siitä?\n\n-- Ei mitään erittäin ... mutta minä vain ajattelin, olisiko sattunut\nsanomaan jotain itsestään, kun olette keskustelleet... No, mutta terve\nnyt ... pannaan nyt toiselle jalalle.\n\n-- Ei kiitoksia ... en minä enää.\n\n-- Tee nyt pois vain ... istutaan nyt tässä, kun kerran on päästy\nalkuun ... mutta missä se Elli on?\n\nHän sai Ellin nyt vihdoinkin tulemaan, istutti hänet heidän keskelleen\nkiikkulaudalle, teki hänelle miedon todin ja kun kuuli, että Olavi ja\nElli teitittelivät toisiaan, sanoi hän:\n\n-- Heittäkää jo toki pois nuo haukkumanimet ... vanhat tuttavat ja\nviikkokausia haukkuvat toisiaan.\n\nHeidän täytyi juoda veljenmalja. Sitten kietoi hän kätensä Ellin selän\ntaa, poltti toisella sikariaan ja puhkesi taas tunteisiinsa:\n\n-- Oikein minulla oli ikävä siellä pitäjällä viimeiseltä ... alussa se\naina menettelee, mutta lopulta tuli niin kova kaipuu, että lähdin yötä\nmyöten ajamaan ... mutta kun tulin kotiin, niin olitte juuri\nlähteneet...\n\nElli koetti vetäytyä hänestä erilleen.\n\n-- Elähän nyt ... kas, kas, kuinka se ujostelee vierasta ... ei sinun\ntarvitse ujostella tätä Olavia ... me olemme niin vanhat tutut ja me\nolemme tässä juuri puhuneet sinusta ja minusta ... olisi se sentään\nkovin mukavaa, jos sinullakin, Olavi, olisi pikku vaimosi niinkuin\nminullakin ja me tässä näin parittain istuskelisimme kesäisen illan\nhelmassa...\n\n-- Sinähän tulet aivan runolliseksi...\n\n-- Onhan sitä ehkä minussakin hiukan verran sitä vikaa ... mutta sen\nminä sanon sinulle, Olavi, että _kun_ sinä kerran menet naimisiin,\nniin tuo sinä se rouvasi tänne ... tule meille koko kesäksi niinkuin\nnytkin ... voisittehan te asua minun kamarissani ja me pitäisimme teitä\nniin hyvänä, että ... eikö totta, Elli?\n\nJohtaakseen keskustelun toiseen suuntaan kysyi Elli:\n\n-- Olivatko kotona pappilassa?\n\n-- Olivat ... mutta nythän olen aivan unohtanut ... minullahan on\nsinulle kirje.\n\nHän haki sitä taskuistaan, huomasi muuttaneensa takkia ja meni sitä\nnoutamaan.\n\nKun hän oli ehtinyt ulos puutarhan portista, kääntyi Elli rukoilevasti\nOlavin puoleen, tarttui hänen käteensä.\n\n-- Ettehän ole minuun suuttunut? Ettekö?\n\n-- Mitäs minä olisin...\n\n-- Mutta te ette rakasta minua niinkuin ennen\n\n-- Rakastanhan ... mutta minä toivoisin...\n\n-- Mitä ... sanokaa...\n\nHän viivytteli. Pastori kuului jo tulevan.\n\n-- Voi, voi, sanokaa nyt!\n\n-- Voisitte te sentään säästää minua hänen hellyyksiltään ... vaikkei se\nteitä itseänne vaivaisikaan, niin pyytäisin teitä kuitenkin tekemään\nsen minun tähteni.\n\n-- Kuinka te voitte sitä epäillä ... pitäisihän teidän tietää, että\ntahdon tehdä kaikki, mitä voin...\n\n-- Mutta te ette kuitenkaan luule voivanne tehdä _kaikkea_!\n\nElli ei ehtinyt vastata, sillä pastori tuli samassa takaisin kirjettä\ntuoden. Se oli niiltä Olavin helsinkiläisiltä tuttavilta, jotka olivat\nolleet koko kesän jalkamatkalla ja nyt ilmoittivat kuitenkin\npäättäneensä, että he kulkevat tätä kautta, saapuvat ensi\nmaanantaiaamuna kirkonkylään ja sitten jonkun päivän levättyään\njatkavat matkaansa laivalla etelään. Ja vaatimalla he yhäkin vaativat,\nettä Olavi tulisi heidän mukaansa.\n\nEllistä näytti, että hän kertoi sen aivan rauhallisella mielellä,\nmelkeinpä mielihyvällä.\n\n-- Sinä tietysti vastaat, että he saavat mennä menojaan, sanoi pastori.\n\n-- En tiedä vielä.\n\n-- Mutta minä sanon, että sinä et mene ... vastahan tässä juuri\ntulit ... ja joko nyt pois? Siitä ei tule mitään!\n\n-- Olenhan ollut täällä jo toista kuukautta.\n\n-- Ei niistä puhettakaan ... tyhjennä lasisi ja pane kolmannelle\njalalle! Vai pois? Me kutsumme ne turistit tänne, pidetään täällä\nkestejä, tehdään huviretkiä ja annetaan sitten meneväin mennä\nmenojaan... Sano sinäkin, Elli, sille, että sen täytyy jäädä!\n\n-- Sanoisinhan, jos vain tietäisin, että voin jotain vaikuttaa.\n\n-- Voit sinä ... mutta sinun täytyy sanoa vakuuttavammin... Olavi voi\nmuuten ajatella, että sinulle on samantekevä, meneekö hän vai jää.\n\n-- Mutta eihän hän ole vielä todella aikonutkaan.\n\n-- No, no ... se on hyvä se ... nyt mennään syömään, koska kuuluu jo\nillallinenkin olevan valmis.\n\nIllallisen aikana tuli pastori ryypyn otettuaan ja olutta juodessaan\nyhä puheliaammaksi ja hellemmäksi. Hän koetti sanoa sukkeluuksia ja\nnauroi niille vedet silmissä. Mutta Elli oli joka hetki vähällä\npurskahtaa itkuun. Hänen olisi tehnyt mieli itkeä sekä harmista että\nhäpeästä. Kuinka hän häntä nyt vihasi! Kuinka hän oli hänen mielestään\nraaka, typerä ja kömpelö! Tuollako oli häneen kaikki oikeudet? Tuonko\ntähden hän asetti alttiiksi Olavin rakkauden ja tuotako varten hän\ntahtoi olla hienotunteinen? Voi, jos olisi uskaltanut rikkoa kaikki ...\npuhua suunsa puhtaaksi ... särkeä kaikki yhdellä ainoalla sanalla\nsäpäleiksi!\n\nJa omasta onnettomuudestaankin hän olisi tahtonut itkeä. Jos tietäisi\nedes, mitä Olavi ajattelee. Hänestä ei saa mitään selkoa, hän näyttää\nniin kylmän ivalliselta -- minuakin kohtaan.\n\n-- Eikö mennä vähän kävelemään ... tahi ehkä vähän soutelemaan, kun\njärvi on niin tyven? ehdotti pastori illallisen jälkeen.\n\n-- En minä nyt, sanoi Olavi.\n\n-- Etkös tule Ellikään?\n\n-- En.\n\n-- No mennään sitten nukkumaan koko komppania.\n\nHän otti Elliä vyötäisistä ja sanoi hyvää yötä niinkuin heidän\nkumpaisenkin puolesta. Eikä Elli osannut irroittaa itseään, ennenkuin\nOlavi jo oli kääntänyt selkänsä ja alkanut nopein askelin kohota\nvinnille. Hän näki, että Olavin kasvot olivat vähän kalvenneet, että\nhän puri poskensa yhteen niin, että ne hetkeksi kuin luutuivat, ja että\nhän, jääkylmästi kumartaen ja heittäen häneen ylenkatseellisen katseen,\nkäänsi hänelle selkänsä.\n\nVasta sitten riuhtaisihe hän irti ja tiuskaisi miehelleen:\n\n-- Anna minun olla!\n\n-- No, no ... etkö tule kohta nukkumaan?\n\n-- En! huusi Elli silmät säihkyen. Mene sinä tiehesi ja anna minun olla\nrauhassa!\n\n-- Ka, ka ... mikäs nyt?\n\n-- Sinä olet kömpelin, tyhmin, sivistymättömin mies maailmassa!\n\nPastori seisoi siinä silmät selällään, koetti lyödä leikiksi, mutta kun\nhän näki, että Elli oli tosissaan, ja tiesi, ettei silloin auttanut\nruveta keskustelemaan, meni hän kiltisti kamariinsa.\n\nJa Elli vaipui verannan rappusille purskahtaen kauan pidätettyyn\nitkuunsa.\n\nHän ylenkatsoo minua ... hän halveksii minua! vaikeroi hän kasvot\nkäsiin kätkettyinä. Minä näin sen hänen silmistään, hänen pilkallisesta\nhymyilystään. Ja hän on oikeassa! Minä olen halveksittava! Minä\nrakastan toista ja suostun kuitenkin olemaan toisen...\n\nMutta minä _en_ suostu! Minä en voi kestää tätä kauemmin!... Minä\ntahdon sanoa hänelle, että hän luulee väärin ... että hän saa tehdä\nminulle kaikki, mitä tahtoo, kunhan vain rakastaa minua eikä minua\njätä!\n\nJa ajattelematta sen enempää, mitä hän aikoi tehdä, hyppäsi hän ylös,\njuoksi vinnin rappujen juureen ja juoksi niitä ylös, mennäkseen hänen\nhuoneeseensa, heittäytyäkseen hänen jalkoihinsa.\n\nMutta ovi oli kiinni, se oli niin armottomasti, niin kylmentävästi\nkiinni... Hän ei tahdo minusta enää mitään tietää!... Eikä Elli\nuskaltanut edes kolkuttaa.\n\nHän tointui, selvisi huumauksestaan, pelästyi itseään, sieppasi orrelta\njotain käsivarrelleen ja juoksi alas kuin takaa ajettuna.\n\n\n\n\nXXV.\n\n\n-- Ei! huudahti Olavi ylös tultuaan ja repäisi rinnastaan kukkavihkon,\njonka Elli oli matkalla poiminut ja antanut hänelle. Tämä on jo liian\nnaurettavaa! ... ja nyt on tämä lopussa.\n\nJa hän vetäisi esille matka-arkkunsa ja alkoi heitellä siihen\nylös-alaisin vaatteitaan ja kirjojaan, mitä vain käteen sattui.\n\nTämä täytyy kerralla katkaista! jatkoi hän. Ja huomenna minä matkustan\ntieheni!\n\nTällainen suhde! Kulkea tässä kuutamosankarina hymyilyn palkasta,\nhaaveksia hienoa rakkautta, kiipeillä ihanteitten korkeuksiin, vaipua\ntummapohjaisiin tunnelmiin ... ei kiitoksia! Minä olen jo liian vanha\nollakseni koulupoikatrubaduurina, huokaillakseni hellämielisiä\nruikutuksia maaseutukaunottarien ikkunain alla. Minulla on toden totta\nmuutakin tekemistä! Ja mikä minut on nyt taas saattanut näihin\nsuhteisiin, joita en eläessäni ole voinut sietää? Enkö minä ikinä\nviisastu? Olenko se iänikuinen rakkauden narri?\n\n\"Mennään sitten maata koko komppania!\" Menkää jumalan nimessä ja\nnukkukaa, veikkoset, niin, että seinät helisee! Ottakaa siunaukseni,\nlisääntykää ja täyttäkää maa!\n\nHän naurahti onton ivallisesti, nakkeli tavaroitaan ja naurahti\nuudelleen sitä hullunkurista näytelmää, joka hänelle tänä iltana oli\nesitetty. Ja sillä tullaan häntä tietysti vastedeskin huvittelemaan.\n\nMutta sitten oli hänestä kuitenkin liikaa tämä kiukku. Kaikki oli niin\nliian narrimaista, ettei siitä olisi kannattanut edes suuttua. Ei toden\ntotta maksa vaivaa sen tähden rauhaansa rikkoa, särkeä mielensä malttia\nja kirjainsa kansia.\n\nItselleen hänen pitäisi ennemminkin nauraa. Hänkö tässä toteuttamaan\nplatoonisen rakkauden periaatteita? Hänkö sitä oli täydellä todella\najatellut mahdolliseksi? Mutta kuinka hän oli siihen määrin voinut\njärkensä menettää? Kuinka siihen määrin pettää entisyytensä? Olivatpa\nne vaatimuksia, joita hänelle oli asetettu onnen ehdoiksi! Minun\npitäisi kai pitää kaikki hyvänäni ja olla tyytyväinen, jos saan edes\nhänen sormenpäitään suudella!\n\nMutta hänen omatuntonsa sanoi hänelle kuitenkin samassa, että hän nyt\ntuomitsee väärin. Elli on siitä itsekin onneton, hän kärsii siitä, eikä\nse tapahdu hänen tahdostaan.\n\nSe alkoi häntä tyynnyttää, hän herkesi heittelemästä kapineitaan,\nlaitteli papereitaan, jotka olivat joutuneet epäjärjestykseen, ja\nistuutui keinutuoliinsa rauhallisesti miettimään asemaa.\n\nOlkoon kuitenkin miten on, päätti hän hetken kuluttua, minun asemani\n_on_ täällä mahdoton. Minä en voi jäädä tänne, siitä ei syntyisi muuta\nkuin ikävyyksiä itselleni ja hänelle. Ja hänelle varsinkin! Hänen\ntähtensä juuri täytyykin minun peräytyä!\n\nHän ihan ilostui, kun sai sen uuden näkökohdan eteensä. Hän sitä\nkehitti ja sai itsensä vakuutetuksi siitä, että hän tekisi väärin\n_Elliä_ kohtaan, jos viipyisi kauemmin. Eihän se muuta kuin siirtäisi\neroa ja samalla tekisi sen yhä vaikeammaksi. Eikö olisi suorastaan hyvä\ntyö, jos hän menisi nyt kohta?\n\nJa jo huomenna varhain päätti hän lähteä tapaamaan helsinkiläisiä\ntuttaviaan.\n\nAamulla ei hänen päätöksensa ollut horjunut. Mutta oli se kuitenkin\nvähän noloa, kun hän ylös noustuaan melkein kuin hiipimällä hiipi pois\ntalosta. Nähdessään Ellin menevän rantaan pistihe hän ulos pihasta ja\nilmoitti ainoastaan palvelustytölle lähtönsä. Oli hänellä epämääräinen\ntunne rinnassaan siitä, ettei hän menetellyt niin kuin oikeastaan olisi\npitänyt. Oliko hänellä kuitenkaan oikeutta yht'äkkiä itse ratkaista\nkaikki, katkaista yhdellä ainoalla iskulla ne siteet, joita he molemmat\nolivat olleet punomassa? Mutta miksei? Kun hän kuitenkin oli varma\nsiitä, että hänen tunteensa olivat kokonaan kylmenneet, niin kokonaan,\nettei hän enää tuntunut voivan kaukaisimmittainkaan käsittää, mitenkä\nne ollenkaan olivat voineet syntyä ja mitenkä hän siihen määrin oli\nvoinut niiden valtaan antautua!\n\nOlisi hän niin mielellään tahtonut vakuuttaa itselleen, että Ellinkin\noli samalla lailla. Mutta se ei onnistunut. Elli oli pannut koko\nelämänsä tähän rakkauteen ... sen Olavi tiesi, ja hän oli nähnyt siitä\nniin monta todistusta. Eikä hän voinut estää itseään kuvittelemasta,\nmiten tämä yht'äkkinen ero häneen tulisi vaikuttamaan. Hän saa kuulla,\nettä olen mennyt kirkolle, ja samassa hän tietysti aavistaa kaikki. Ja\nse uudistuu tietysti, tuo viimesunnuntainen surkeus, josta hän niin\nelävästi oli kertonut.\n\nMutta samalla, kun Olavi taas tunsi heltyvänsä ja kun hänen omatuntonsa\nhäntä vaivasi, se suututti häntä ja paadutti. Kiukkuisesti tiuskaisi\nhän itselleen maantietä myöten kiivakasti kävellessään: \"Mutta mitä\nminulla on hänen kanssaan tekemistä? Mitä hän tahtoo minusta? Täytyyhän\nhänen käsittää, että meidän suhteemme on mahdoton! Enhän voi hänen\nkanssaan Amerikkaankaan paeta!\"\n\nVaan eihän hän mitään sellaista vaatisikaan, hän kai sanoisi. Ei hän\nmuuta kuin pyytäisi, etten vielä menisi, jos häntä vähänkään rakastan.\nMutta kun minä en rakasta! Vaan voinko minä sanoa sen niin\nkovakätisesti? Ja minkä ajatuksen hän minusta saa, jos tänään vakuutan\npäinvastaista kuin eilen... Minä en anna mitään selitystä, eikä hänellä\nole oikeutta minulta mitään vaatia. Kunhan kerran olen poissa, niin\nvoinhan jotain keksiä ja kirjoittaa... Kirjeessä se käy niin paljoa\nhelpommin.\n\nMutta on tämä kuitenkin ikävä juttu. Vaan mitä minä voin, enhän voi\nteeskennellä, kun kaikki minua kyllästyttää... Oli kuitenkin ikuinen\nonni, etten saanut tahtoani läpi. On minulla sentään onni vielä\ntoverinani, ainainen hauska ystäväni...\n\n-- Mies hoi, ota rattaillesi! huusi hän muutamalle hevosmiehelle, joka\noli ajanut hänen ohitsensa. Ja pian oli hän kirkonkylän majatalossa.\n\nSiellä ne olivat, hänen tuttavansa, kolme herraa ja kolme naista,\niloisinta, hienointa helsinkiä, somissa, aistikkaissa\nmatkailijapuvuissa. Jo kaukaa he hänelle huiskuttivat hattuja ja\nliinoja, huusivat ja hurrasivat. Se oli kuin tuulahdus vapaasta,\nsuuresta maailmasta, ja empimättä hän lensi sen avattuun syliin.\n\nEi otettu kuuleviin korviinkaan, ettei hän tulisi mukaan. Mitä hän\ntäällä ... sydänmaassa ... koko kesää...? Ihastunutko johonkuhun\nsinisilmään? Eihän vain? Ehkä tosiaankin... -- Oo, Oo! -- Vai ei\nkuitenkaan? No, hyvä sitten! -- \"Panet siis pillisi pussiin, ja tänä\niltana lähdetään ... eihän tämä seutu näytä miltään erikoisen\nhauskalta ... me emme ainakaan viitsi viipyä täällä kauempaa.\"\n\nHänet oli helppo saada houkutelluksi. Ja kysymyksien ja vastauksien\nsadellessa ja naurun niitä yhtämittaa keskeyttäessä päätettiin\nyhteisäänestyksellä, että Olavi Kalm syötyään heidän kanssaan aamiaisen\nottaa talosta hevosen, ajaa takaisin pappilaan, laittaa kapineensa\nkuntoon ja hellät hyvästit otettuaan rouvalta, koska siellä kuuluu\nolevan nuori, sievä rouva, soudattaa itsensä Tyynelästä laivaan, kun\ntoiset astuvat siihen kirkon rannasta. Ja sitten sitä mennään, yksi\nhauska mies lisää ennenkin iloisessa seurassa!\n\n-- Mutta elkää vain peruuttako, herra Kalm! huusi vielä yksi neitosista\nhänen jälkeensä, kun hän ajoi ulos pihasta.\n\n-- En, en!\n\n-- Saammeko olla aivan varmat, että tulette?\n\n-- Saatte olla!\n\nSe oli pieni ketterä tyttö, eloisa kuin orava, ja keikkui koko matkan\nhänen silmissään, niin että hän vasta Tyynelän kattojen näkyessä taas\nmuisti, minne hän oikeastaan ajoi.\n\nMutta nyt tuli hänelle oikein kiire saada kaikki suoritetuksi niin\npian kuin mahdollista. Ja ennen kaikkea, sanoi hän, ei mitään\nhellämielisyyttä ja peräytymistä.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nKun Elli sai palvelijalta kuulla, että Olavi oli mennyt kirkonkylään,\nhänelle siitä mitään virkkamatta, luuli hän jo aavistavansa kaiken.\nMutta hän ei sitä vieläkään tahtonut uskoa. Hän ei _voi_ niin tehdä,\nhän ei voi olla niin sydämetön. Mutta sitten tuli tyttö vähän päästä\nvinniltä ja kertoi, että herra varmaankin on poislähdössä, koska on jo\nheitellyt kapineitaan matka-arkkuunsa. Ja kun Elli näki ne siinä kuin\nvihaisella kädellä viskeltyinä sinne tänne kirstun pohjaan, niin hänen\njo täytyi uskoa. Hän luuli nyt tietävänsä syynkin siihen. Eilen illalla\nheidän erotessaan hän sen oli päättänyt ... hän ei tahdo viipyä\nhetkeäkään enää ... hän halveksii ja ylenkatsoo.\n\nJa taaskin Elli syytti siitä vain itseään. Eihän hän, Olavi, joka oli\nniin arka ja hienotuntoinen, voinut sitä sietää, jos hän kerran\nluuli... Hän, jolla oli niin korkeat käsitykset rakkaudesta ja joka oli\nsanonut, että ainoastaan rakkaus oikeuttaa... Mutta hän ei saa jäädä\nsiihen luuloon, hänen täytyy tietää se! Ja vielä viimeisenä\npelastuksenaan hän tarttui siihen toivoon, että kunhan hän saa puhua\nhänen kanssaan, saa sanoa kaikki, luvata, mitä hän tahtoo, hän ehkä\nvielä jää ... ja se ei ehkä vielä ole lopullisesti lopussa.\n\nPitkän rupeaman harhaili hän sinne tänne huoneissa, verannalla,\npihamaalla, puutarhassa, taas huoneissa ja taas verannalla. Ja joka\nhetki hän luuli kuulevansa hänen tulevan maantiellä.\n\nHetkellisenä toivon salamana leimahti hänen mielessään, että hänhän on\nvoinut mennä noutamaan noita tuttaviaan ja että hän tuopi ne tänne.\nMutta se sammui samassa. Mitäs varten hän oli ajanut tavaroitaan\nkokoon? Ja olisihan hän siinä tapauksessa ilmoittanut siitä...\n\nHän istui taas verannalla, oli jotain tekevinään, mutta ilman mitään\nselkoa siitä, mitä teki...\n\nSilloin hän kuuli kiivasta ajoa portin takaa, sinne seisahtui hevonen\nja rattaat. Olavi hypähti rattailta maahan, eikä hänellä ollut ketään\nmuita mukanaan.\n\nElli aikoi jäädä siihen, missä oli, ottaa hänet rauhallisesti vastaan,\nmutta kun Olavi juoksi pihamaan poikki, pakeni hän saliin ja sieltä\nomaan huoneeseensa.\n\nJa sinne hän kuuli, nyrkillä sydäntään painaen, kuinka Olavi aikoi\nensin mennä ylös, mutta poikkesi sitten pastorin luo, joka häntä huusi\nkamaristaan. -- \"No\", sanoi pastori, \"mitäs miehelle kuuluu?\" -- \"Ei\njuuri muuta kuin että minun täytyy pyytää sinulta kyytiä laivalle.\" --\n\"Kyytiä laivalle? Aiotko sitten todellakin lähteä\" -- \"Niin, kyllä asia\nnyt on niin päin kääntynyt.\" -- \"Elähän, ja jo tänä iltana...\"\n\nEnempää ei Elli kuullut, sillä pastori ja Olavi poistuivat porstuaan,\nja Olavi kuului nousevan ylös kamariinsa. Hän alkoi siellä kävellä\nedestakaisin lattiaa Ellin pään päällä, ja joka askel tuntui kuin\nsattuvan hänen päälakeensa, kuin takovan hänen aivojaan. Nyt hän\nliikautti kirstuaan, veti sitä lattiaa pitkin, pudotti sen pohjaan\njotain raskasta. Nyt hän oli vähän aikaa hiljaa ja sitten hän alkoi\nviheltää.\n\nJa eikö hän aio tulla minulle mitään sanomaan, eikö tule edes itse\nilmoittamaan lähdöstään?\n\nJoku tuli. Se olikin vain pastori.\n\n-- Kuulehan, Elli, sanoi hän huolestuneesti, melkein kuin jotain\nonnettomuutta valittaen, -- kun se kuitenkin on päättänyt mennä ... eikä\nsitä näy voivan mikään pidättää ... pitää kai laittaa sitten\npäivällinen valmiiksi laivan tuloon.\n\nMutta Elli ei liikahtanut paikaltaan, istui ikkunansa ääressä ja\ntuijotti järvelle.\n\nVihdoin hän kuuli hänen tulevan alas, kävelevän porstuassa ja\nverannalla, ja luuli hänen häntä etsivän. Hän nousi ja meni saliin.\nVaan Olavi hakikin joitain vaatteitaan porstuan naulasta. Mutta Elli\nmeni kuitenkin häntä vastaan.\n\n-- Te matkustatte tänään? sanoi hän eikä ymmärtänyt, kuinka hän\nkuitenkin sai estetyksi äänensä särkymästä.\n\n-- Niin, olenhan päättänyt...\n\n-- Ettekö tule takaisin?\n\n-- Tuskin tulen, ainakaan tänä kesänä.\n\n-- Teille tuli kiire lähtö?\n\n-- Niin, toverini vaativat välttämättä.\n\n-- Onhan hauskempi matkustaa seurassa.\n\nElli oli mennyt verannalle ja laskeutunut alimmalle portaalle, seisoen\noven aukossa syrjittäin. Olavi oli löytänyt eteisestä sen, mitä hän\nsieltä etsi, ja aikoi taas mennä ylös. Mutta sitten hänkin meni\nverannalle. Ja vaikka hän oli päättänyt välttää kaikkia selityksiä,\ntuli hänelle nyt kuitenkin halu niitä antaa, koska Elli ei niitä\nvaatinut eikä kysynyt syytä hänen lähtöönsä.\n\n-- Te ehkä kummastelette äkillistä lähtöäni...\n\n-- Enhän sitä kummastele ... tottahan teillä on siihen syynne.\n\n-- Eihän minulla ole muuta mitään ... mutta uskokaa, että näin on\nparasta meille molemmille ... sekä teille että minulle...\n\n-- Tehkää sitten vain niinkuin teille on parasta...\n\n-- Niin, ja teille myös...\n\n-- Ja minulle myös.\n\nElli seisoi siinä liikkumatonna kuin patsas, kasvot jäykkinä ja vartalo\nsuorana, näytti kuin ei olisi silmiäänkään räpäyttänyt, ja ääni tuli\njostain kuin ulkopuolelta häntä. Olavin valtasi yht'äkkinen katumus,\nkaikki entiset tunteet tulvahtivat takaisin hänen rintaansa. Hän ei voi\nsitä tehdä, hän ei voi jättää... Mutta silloin raukesi samassa myöskin\nEllin keinotekoinen pinnistys, hän astui alas rappusilta ja katosi alas\npihalle. Olavi otti askeleen seuratakseen häntä. Mutta silloin hän näki\npastorin tulevan pirtin puolelta... Ja mitä siitä tulisi, jos hän taas\nperäytyisi ... hän oli luvannut tovereilleen ... ei, ei, kyllä hänen\ntäytyy mennä ... ja hän nousi takaisin lähtöään laittamaan, iloissaan\nsiitä, että kaikki kuitenkin oli käynyt helpommin kuin mitä hän oli\nosannut toivoakaan.\n\nEikä enää ilmaantunut tilaisuutta uuteen yhtymiseen ennen kuin\npäivällistä syödessä. Se oli myöhästynyt, ja täytyi kiiruhtaa\nehtiäkseen ajoissa laivan tuloon. Elli istui toisessa päässä pöytää,\nOlavi ja pastori toisessa. Hän koetti saada häneltä silmäyksen\nvastaukseksi, selitykseksi, lohdutukseksi. Mutta Olavin katse ei\nhetkeksikään pysähtynyt yhteen paikkaan, näytti kuin olisi joka\ntaholla, minne hän sen loi, ollut jotain, jota samassa täytyi välttää.\nKatuiko hän, vaivasiko häntä paha omatunto? ja samalla hän oli Ellistä\nsiinä niin vieras, niin kaukainen, niinkuin hän ei enää olisi ollut\ntäällä, niinkuin ei olisi koskaan ollutkaan. Koko ympäristössä,\nkaikessa, mitä Elli näki ja kuuli, oli jotain epätodellista,\nsuhdatonta, muodotonta ... huone ikäänkuin isoni, pöytä kuin venyi ja\npiteni, ja Olavi ja pastori kuin loittonivat jonnekin, ja niiden äänet\nkaikuivat luonnottomilta. Kunhan hän ei pyörtyisi, kunhan ei tuoli\nkaatuisi ja seinät hajoaisi. Ja hän ei voinut enää muuta ajatella kuin\nkoettaa koota kaikki voimansa, ettei mitään häiriötä syntyisi.\n\nSitten hän näki heidän nousevan pöydästä, ja hän nousi itsekin. Olavi\nheitti serviettinsä tuolille, tuli hänen luokseen, sanoi jotain, sanoi:\n\"Jääkää hyvästi nyt ja kiitoksia kaikesta\", ja ojensi hänelle kätensä.\nPuristiko se hänen kättään? Vai hänkö puristi Olavin kättä? Ja olivatko\nhänen kasvonsa surulliset, vai niinkö hän vain luuli ja ihmetteli,\netteivät olleet? Oliko hän vastannut mitään vai eikö? Mutta sitten taas\nOlavi meni ja Elli jäi korjaamaan astioita. Hän käski tytön panna\nsokeriastian kaappiin kärpästen käsistä ja viedä voilautasen kellariin.\n\n-- Nyt me menemme, Elli, sanoi pastori salin ovelta, joudu pian, jos\naiot mukaan.\n\nOliko hän sitä aikonut? Eikö hän äsken puutarhassa turhaan häntä\nodottaessaan ollut päättänyt, ettei hän mene saattamaan? Hän on\npettänyt minut, se on kurjasti tehty, hän on pitänyt minua\nleikkikalunaan, minä en tahdo nähdä häntä enää ... eikähän se ollut\nhän, joka pyysi tulemaan.\n\nMutta kun hänelle selvisi, että Olavi todella menee, ettei saa nähdä\nhäntä enää ... onko hän edes jättänyt hyvästiään? ... rantaan mennessä\nsaavat he ehkä vielä vaihtaa jonkun sanan ja hän lupaa ehkä tulla kohta\ntakaisin, -- niin kiiruhti hän heidän jälkeensä.\n\nHerrat odottivat verannan edustalla. He kulkivat kolmisin rantaan,\nOlavi kantaen päällystakkiaan ja sateenvarjoa ja kulkien hiukan edellä.\nVenheeseen noustessa tarjoo hän Ellille kätensä, ja Elli ottaa sen\nvastaan. Sitten kehoittaa hän häntä istuutumaan, ettei kaatuisi, kun\nkokka irroitetaan maasta. Mutta kun Elli ei tule totelleeksi, typertyy\nhän venheen liikahtaessa tuhdolle, loukkaa kyynärpäätään ja saa vaivoin\nkyyneleensä pidätetyksi.\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\nOlavi istui perässä, pastori hänen kirstullaan alahangoilla ja Elli\nkeskellä venhettä.\n\nTuuli oli kylmänlainen pohjatuuli, taivas kirkas ja järven selkä\ntummansininen. Saarien rantakoivut notkistuivat ohi kulkiessa,\npuistelivat tuimasti latvojaan, ja kaikki tämä muistutti Elliä niin\nelävästi siitä illasta monta vuotta sitten, jolloin Olavi oli mennyt ja\nhän paennut koivulehtoon itkemään, kun pohjatuuli puhalteli. Sekö\nsitten nytkin jäisi viimeiseksi muistoksi hänestä? Ja uudelleen tulisi\nalkamaan sama elämä, joka silloin oli alkanut? Eikä saanut edes uhkaa\nmielessään syntymään, eikä heräämään etäisintäkään toivoa. Jos saisi\nedes kuolla pois, jos venhe kaatuisi tähän selälle ja he kaikki\nhukkuisivat ... tai hän vain hukkuisi ja muut pelastuisivat... Mutta\nsitten tuli toivomus, joka samassa kuitenkin kauhistutti häntä niin,\nettä häntä pudistutti kuin horkassa... Hän oli kuin tietämättään\najatellut, että jos _pastori hukkuisi_ ja hän Olavin kanssa pelastuisi.\nMutta mitä minä ajattelen? huudahti hän itselleen. Vieläkö sekin kaiken\nmuun lisäksi, että minä saatan sellaista toivoa? Ja paetakseen itseään\nhän pakottautui kuuntelemaan, mitä ne puhuivat tuolla hänen takanaan.\n\nNe keskustelivat tyynesti ja rauhallisesti ja tuntuivat yht'äkkiä\ntulleen erittäin hyviksi ystäviksi. Mistä se nyt oli tullut tuo\nhellyyden puuskaus Olavin puolelta? Olavi puhui niin suurella innolla,\nkuin asia olisi ollut hänen omansa, että pastorin pitäisi hakea\nisompaan ja parempaan paikkaan, lähemmä muuta maailmaa, jonnekin\nrautatien varteen. Silloin tällöin voisivat he sitten pistäytyä\nHelsinkiin, ja Elli rouvalle se varmaankin olisi paljoa hauskempi.\n\n-- Mitäs sinä, Elli, arvelet? Pitäisikö meidän hakea pois täältä? kysyi\npastori kääntyen taakseen.\n\n-- En tiedä, sanoi Elli.\n\n-- Sinä istut siellä niin piilossa ... nouse tänne minun viereeni, on\ntässä sijaa kirstun kannella meille molemmille.\n\n-- Istuhan vain ... kyllä minun on hyvä täälläkin.\n\nSen enempää hänestä välittämättä jatkoivat he taas jutteluaan. Pastori\noli nähtävästi innoissaan saadessaan hänet kerrankin noin häiritsemättä\nja kokonaan haltuunsa. Eikä hän lakannut päivittelemästä, että kun sinä\nkuitenkin nyt menet ... enhän minä sitä ollenkaan osannut ajatella ...\nvaan minä en laske sinua laivaan, ennenkuin lupaat ainakin jo ensi\nkesänä tulevasi takaisin. Elli säpsähti. Lupaisiko hän? Ei luvannut, ei\nsanonut voivansa ainakaan vielä sitä määrätä ... \"tämmöinen lentävä\nlintu kuin minä ei koskaan tiedä, minne hän milloinkin...\" -- \"Eihän\nsitä, eihän sitä\", myönteli pastori, \"vaan olisi se kuitenkin soma, jos\ntulisit\".\n\nHe tulivat väylälle, mutta laivaa ei vielä näkynyt. Laskettiin maihin\npienen kivikkosaaren niemeen ja alettiin odottaa. Elli istui muista\nvähän loitommalle, tyyneen puolelle, missä sileä takalaine aina tuon\ntuostakin rantaa nuolaisi, ja ainaisiksi ajoiksi painui tässä hänen\nmieleensä, muistoksi kaikista hänen pettyneistä toiveistaan, aava\nulappa, valkea merimerkki, joka paistoi huikaisevan kaukana siintävien\nselkien perällä, ja etäiset maanselät hienosti kaareutuvina viivoina.\nSillä sinnehän ne hänen kanssaan tulevat katoamaan myötätuulen vieminä.\n\nOlavi ja pastori istuivat venheen luona ja puhuivat metsästyksestä. --\n\"Kun et olisi niin kiirettä pitänyt\", sanoi pastori, \"niin olisi tultu\npian jäniksiä ampumaan tänne näihin saariin.\" Ja sitten hän tuntui\npäivittelevän, että kun ei tullut otetuksi mukaan edes kahvineuvoja ...\nolisi tässä näytty ennätettävän vielä pannukin kiehauttaa ja juoda\nerokahvit.\n\nMutta taas tuli Ellille halu vielä vähän aikaa olla hänen seurassaan.\nHän nousi, katkaisi muutaman kukan nurmikoita ja istuutui heidän\nluokseen. Ja nyt näytti Olavikin ystävällisemmältä, kääntyi hänen\npuoleensa ja katseli häntä, niinkuin näytti, lempeästi ja surullisesti,\nniinkuin olisi katunut, tahtonut lohduttaa, sanoa jotain, joka oli\nhänen sydämellään.\n\n-- Saanko tuon kukan? kysyi hän ja ojensi kätensä.\n\n-- Mitäpä te sillä, -- mutta antoihan Elli sen kuitenkin.\n\nPastori oli poistunut vähän matkan päähän laivaa tähystämään. Silloin\nOlavi sanoi:\n\n-- Elkää olko niin surullinen ... antakaa minulle anteeksi, minä pyydän.\n\n-- Mutta miksi te menette? -- Olavi ei ennättänyt vastata, kun pastori\nhuusi:\n\n-- Nyt se tulee!\n\nHe kääntyivät katsomaan ja näkivät laivan, joka juuri ilmaantui niemen\ntakaa. Sitten sanoi Olavi, ennenkuin pastori ehti tulla:\n\n-- Unohtakaa minut, minä en ansaitse, että minua muistelette.\n\nJa hän tunsi sen sillä hetkellä, hän oli omasta mielestäänkin\nmenetellyt niin väärin, ettei hän ansainnut. Mutta Ellistä se oli vain\nuusi todistus siitä, että Olavi ei häntä rakastanut.\n\nSe, mikä sitten tapahtui, oli taas kuin unennäköä, sellaista, joka ei\nhaihdu herätessä, vaan jää niinkuin jotkut kamalat lapsuuden\npainajaiset elämän ajaksi mieleen.\n\nHe soutavat väylälle, pastori heiluttaa hattuaan ja laiva, joka yhä\nlähenee ja suurenee lähetessään, viheltää vastaukseksi. Ellistä tuntuu,\nettä se ilkkuu hänelle ja että piipusta nouseva savu liehuu kuin\nriemuissaan jostakin.\n\nKannella tuolla ylhäällä seisoo laivan käsipuita vasten nojaten joukko\nnaisia ja herroja. Olavi on noussut seisomaan, hän heiluttaa heille\nhattuaan, hänen silmänsä säteilevät, ja hän näyttää kuin tähtäävän\njotakuta.\n\n-- Päivää, herra Kalm! huutaa heleä naisen ääni. Tulittepahan te!\n\n-- Miksen olisi tullut, kun lupasin, vastaa Olavi.\n\nLaiva on kohdalla, sieltä heitetään nuora ja kiinnitetään kokkaan,\nsamassa kun venhe liukuu laivaan kiinni. Elli näkee nostettavan tavarat\nlaivaan, siinä on huutoa ja melua, laivasta kiirehditään ja sama heleä\nnaisääni huutaa taas:\n\n-- Antakaa tänne sateenvarjonne ja palttoonne, herra Kalm!\n\nJa Olavi kiipee ylös ehtimättä heittää hyvästiäkään. Samassa nakataan\nnuora irti, venhe sysätään ulos laivasta, kone alkaa käydä ja laivan\nsivusta ruiskahtaa likaista kuumaa rasvavettä venheeseen, jonka\npropellista pursuava virta työntää armottomasti jälellepäin.\n\nVenhe kääntyy niin, että Elli voi katsoa jälelleen. Hän näkee Olavin\nperäkannella, suuren iloisen ja nauravan seuran ympäröimänä. Ja taas\nsiellä keikkui se neiti ensimmäisenä hänen edessään. Laiva poistuu\npoistumistaan, Olavi ei katsahdakaan tänne, hän kai jo on kokonaan\nunhottanut. Mutta yht'äkkiä hän astuu esiin, nostaa hattuaan ja tempaa\nsitten nenäliinansa. Muutkin sieltä huiskuttavat, ne vieraat, se\nneitikin liikuttelee päivävarjoaan. Pastori huiskuttaa vastaan.\n\n-- Huiskuta sinäkin, Elli! Etkö näe, kun ne kaikki huiskuttavat.\n\nElli ei kuitenkaan saa kuin pari kertaa kättään nostetuksi ja\nlasketuksi. Hänestä näyttää, että niistä muutamat tuolla ovat ottaneet\nkiikarinsa ja että ne häntä tähystelevät. Hänen täytyy kääntää pois\npäänsä laivasta, hän ei kärsi nähdä sen poistuvan, ja samassa kääntyy\nvenhekin kotiin päin, Tyynelän lahtea kohden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun he olivat vähän matkaa soutaneet ääneti, sanoi pastori yht'äkkiä:\n\n-- Kylläpä minä nyt alan ymmärtää, minkä tähden sillä oli semmoinen\nkiire. Näitkö sinä sen neitosen, joka otti vastaan Olavin tavarat?\n\n-- En.\n\n-- Etkö nähnyt ... se, jolla oli se pieni punainen hattu ... sepä oli\nvasta vähän nätti tyttö ... kylläpä vain se taisi olla syynä koko\nlähtöön... Katsopas poikaa, kun ei siitä virkkanut mitään... Mutta yksi\nse jäi kuin reen sisälle ruikuttamaan. Eivätpähän onnistuneet sen\npappilan Liinan puuhat vielä tänäkään kesänä, vaikka koetin minä olla\npuhemiehenä ... puheskeli pastori meloessaan venheen perässä.\n\n-- Vai koetti se pastori olla rovastin röökinän puhemiehenä, naurahti\nrenki kokkatuhdolta.\n\n-- Koetinpa koetin, mutta eihän se silloin auta, kun on toinen jo\nkierroksessa.\n\nEllin täytyi äänetönnä, jäykistyneenä kuunnella heidän puhettaan ja\nponnistaa kaikki voimansa estääkseen itseään itkuun purskahtamasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllalla tapasi Elli itsensä nuottakodan luota pitkältään, otsa vasten\nkylmää kalliota.\n\nHän oli vielä kerran tehnyt tilin elämästään ja katsellut vielä\nviimeisen kerran ulos maailmaansa, joka oli menetetty, suljettu, ja\nkaikki toiveet haihtuneet. Iäti tulevat laivat kulkemaan tästä ohi,\naina laineet loiskimaan hänelle kolkkoa toivottomuutta ja elämän\nonttoutta. Ja ajatellessaan sitä ja nähdessään auringon kimalluksen\nveden pinnalla purskahti hän viimeinkin kyyneliin ja itki niin, että\nkivi kostui. Hän aikoi riuhtaista itsensä irti, tunsi ylpeytensä\nkuiskuttavan korvaansa, että hänen täytyisi nousta ja kukistaa\ntunteensa. Mutta hän ei tahtonut sitä kuunnella ... mitä se merkitsee,\njos hän on nöyrtynyt, jos hänet on petetty ja hyljätty... Eihän se ole\nmitään sen rinnalla, ettei taas ole ketään, jota saisi rakastaa ja joka\nhänestä välittäisi.\n\nEi hän enää syyttänyt itseäänkään niinkuin eilen. Olihan hän silloin\najatellut, että kaikki olisi voinut muuttua, jos hänen ennakkoluulonsa\neivät olisi olleet tiellä, jos hän olisi tarttunut elämänsä ohjiin ja\nyhdellä iskulla ratkaissut kaikki. Mutta eihän hän ollut saanut siihen\ntilaisuutta ja eihän sekään enää olisi auttanut. Sillä eihän se hänestä\nvälittänyt ja rakastihan se ehkä toista. \"En mitään minä ole hänelle,\nhän inhoo, ylenkatsoo, nauraa minua ja kertoo minusta jollekin taas,\nniinkuin minulle kertoi muista.\"\n\nMutta ei hän kuitenkaan voinut tuomita Olavia siitä.\n\nEi vihata häntä, ei katkeruudella ajatella eikä lakata häntä\nrakastamasta. Vaan aina tulee hän häntä mielessään pitämään, aina\nantamaan haavan vuotaa, kunnes veri on kuiviin juossut.\n\nHän nousi ylös, kuivasi kyyneleensä ja nousi pihaan. Ruis alkoi jo\nkellastua ja oli mennyt lakoon paikoitellen. Metsä ja talo seisoivat\nmustina ja syksyisinä kajastavaa pohjoista taivaanrantaa vasten. Alkaa\ntaas syksy, tulee se talvi...\n\nHän tuli verannalle ja meni siitä ylisille. Siellä hän keräsi kaikki,\nmitä oli Olavista jälellä ja muistutti hänestä: muutamia paperipalasia,\npuoleksi tyhjennetyn paperossilaatikon ja tulitikkukotelon, jota hän\noli käyttänyt. Hän aikoi ne heittää uuniin, mutta kätki ne sitten ja\npisti mukaansa. Hän tahtoi nyt säilyttää kaikki, haki käsiinsä kirjeen,\njonka Olavi oli lähettänyt hänen miehelleen, ja otti talteensa vavan,\njolla Olavi oli onkinut.\n\nPuutarhasta hän löysi kiikkulaudalta kepin, joka Olavilla aina oli\nollut kädessään, kun he siinä istuivat, ja jolla hän piirteli kuvioita\nkäytävän hiekkaan. Tuon viirun oli hän vetänyt silloin, tuon taas\nsilloin.\n\nOli jo melkein pimeä, ensimmäiset syystähdet tuikkivat jo kelmeästi\ntaivaalla. Ikkuna rasahti saranoillaan ja hän säpsähti, niin että oli\nparkaista.\n\n-- Oletko sinä siellä, Elli ... mikset tule jo nukkumaan?\n\nHänen miehensä seisoi haukotellen ikkunassa ja oli jo riisuutunut.\n\nHänenkö luokseen! Hänenkö kanssaan taas vanhaa elämää aloittamaan\nMiksei mieluummin lopettaa kerralla kaikkea, pelastua, paeta, juosta\nvaikka järveen...?\n\nMutta hän tunsi, että hänen voimansa tälläkin kertaa hänet pettävät. Ja\nkun pastori yhä seisoi ikkunassa odotellen ja uudisti kehoituksensa,\nnousi hän ja meni runneltuna, uupuneena ja melkein tiedotonna, horjuvin\naskelin huoneeseen.\n\n\n\n"]