[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fEoRRloKdwPY6a_d4DNHWDDF2uLohpfftjjNbQz4ziYw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1210,"Jännittäviä hetkiä","Lehtimäki, Konrad",1883,1937,"1210-lehtimaki-konrad-jannittavia-hetkia","1210__Lehtimäki_Konrad__Jännittäviä_hetkiä","Koruttomia urheilukuvauksia","novelli",[],[],"fi",1925,null,19432,123729,true,[],[],[],"Kokoelma sisältää urheilukuvauksia, jotka on omistettu suomalaisille työläisurheilijoille. Kertomukset sijoittuvat 1920-luvulle ja seuraavat urheilijoiden valmistautumista sekä kilpailuhetkiä muun muassa juoksuradoilla ja pyöräilykilpailuissa. Teksteissä sivutaan myös sisällissodan jälkeisiä tunnelmia ja vankileirikokemuksia.","Konrad Lehtimäen 'Jännittäviä hetkiä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1210. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Helvi Ollikainen ja Projekti Lönnrot.","JÄNNITTÄVIÄ HETKIÄ\n\nKoruttomia urheilukuvauksia\n\n\nKirj.\n\nKONRAD LEHTIMÄKI\n\n\n\n\n\nHelsinki,\nKustannusosakeyhtiö Kansanvalta,\n1925.\n\nKirjapaino O.Y. Turku, 1925.\n\n\n\n\n\n\n      Suomen työläisurheilijoille omistettu\n\n\n\n\n\n\nPÄÄMÄÄRÄSSÄ\n\n\nValtava Olympialaiskisojen Stadion oli viimeistä paikkaa myöten\ntäynnä jännittynyttä, juhlapukuista yleisöä. Lukemattomat eriväriset\nkesäpuvut, hatut ja päivänvarjot peittivät ikäänkuin ihmeellisenä,\ntuhattäpläisenä vaippana yksityiset ihmiset. Tuo suunnattoman suuri,\nelävä rengas muistutti ääretöntä tuulessa väreilevää kukkapenkerettä.\nSadat eriväriset liput näyttivät hehkuvan auringonpaisteessa,\nhäilyessään hiljaisessa tuulessa. Ja syvänsinistä taivasta kohti\nkohoutuivat muita korkeammalle valtavan suuret tulipunaiset liput...\n\nIhmisjoukko liikehti levottomana, ja sen puheensorina täytti yhä\nkiihkeämpänä ilman. Sillä nyt tulisi eräs kisojen jännittävimmistä\nkilpailuista: 800 metrin loppuerä.\n\nYht'äkkiä ilmestyi kentälle kymmenkunta solakkavartaloista\nurheilijaa. Katselijajoukko näytti vavahtavan, kuului omituinen\nkohahdus, ja sitten tuntui ilma täyttyvän tuhansien huutojen ja\nkättentaputusten pauhusta. Ja aivankuin säestykseksi kajahti mahtava\nmarssi -- Marseljeesi...\n\nToivo Tammi tunsi tuon tutun, tulisen sävelen syöksähtävän\nsähkövirran lailla läpi olemuksensa. Se jännitti hänen lihaksensa\nkuohuvalla voimalla, niin että hänen täytyi hillitä askeleitaan\nastellessaan toisten joukossa poikki kentän... Nyt löi siis se hetki,\njota varten hän oli valmistautunut vuosikausia...\n\nToivo unohti ihmisjoukon, ja hänen mieleensä lennähtivät ne\nponnistukset, kieltäymykset ja uhraukset, jotka hän oli kestänyt\ntämän hetken vuoksi.\n\nHän oli lapsesta asti ihaillut ruumiillista kuntoa, ja hänen suurin\npäämääränsä oli päästä olympiavoittajaksi sellaisissa kisoissa,\njoissa todella maailman parhaat kilpailivat. Mutta onnettoman\nveljessodan jälkeen täytyi hänen luopua tuosta toivosta. Ensinnäkin\noli hän vankileirissä \"halkotortun\" [selluloosaa sisältävä leipä]\nsyönnistä saanut vaikean vatsataudin, joka ei tuntunut parantuvan\n-- ja sitäpaitsi hän ei voisi koskaan mennä kisoihin, joista hänen\ntyöläistoverinsa olivat poissa.\n\nKun sitten tuli tieto työväen olympialaisista, alkoi hän uudella\ninnolla järkiperäisesti harjoitella 800 metrin matkaa, johon hänellä\noli parhaat edellytykset -- ja harjoittelun ansiosta hän alkoi päivä\npäivältä parantua. Hän olisi päässyt Pragiin, mutta vähää ennen hänen\nsairautensa uusiintui...\n\nTyöväen ensimmäiset olympialaiset tuottivat pettymyksen Toivolle,\nniinkuin monelle muullekin, mutta hän uskoi, että ne vastaisuudessa\nkehittyvät täysiarvoisiksi myöskin urheilullisessa suhteessa.\nSitäpaitsi hän oli varma, että Työväen Urheiluliitto tulee oman\netunsa vuoksi ottamaan osaa myöskin yleisiin olympialaisiin, koska\nkielteinen kanta synnyttää hajaannusta ja katkeruutta ja ehkäisee\nliiton kehitystä. Ensinnäkin ovat olympialaiset miltei jokaisen\nurheilijanuorukaisen päämääränä, joten he yhtyvät porvarillisen\nliiton seuroihin ja vieraantuvat kokonaan työläisistä -- tai heidät\n\"ostetaan\" sitä mukaa kuin kehittyvät huippumiehiksi. Sillä tosiasia\non, että yleistenkin olympialaisten tärkeimmät osanottajat, s.o.\n_voittajat_, ovat kuitenkin enimmäkseen työläisiä -- olosuhteiden\npakosta. Jos tätä jatkuu, joutuu Työväen Urheiluliitto siis\nkasvattamaan olympialaisvoittajia, joita se ei koskaan saa omiin\nkisoihinsa. Kun Toivo toiselta puolen ajatteli, mitä merkitsisi\ntyöväen urheiluliikkeelle, jos nuo työläisvoittajat edustaisivat\nomaa liittoaan, niin silloin hän huomasi, miten vähän ne olivat\nasiaa ajatelleet, jotka kuvittelivat osanoton hämmentävän työväen\nluokka- ja yhteistunnetta. Lisäksi uhkaa olympialaisista, jos ne\nsaavat kehittyä nykyiseen suuntaansa, tulla kansallisvihan ja siis\nvarusteluhulluuden ja sodan lietsojia. Työväenluokan etu vaatii niin\nollen, että senkin urheilujärjestöt ottavat osaa kansainvälisiin\nkisoihin ja vaikutusvallallaan ohjaavat ne oikeaan päämäärään:\nterveen urheilun ja kansojen veljestymisen edistäjiksi.\n\nSentähden oli Toivo jatkanut harjoituksiaan, ja kun hän ennen\nParisin kisoja oli kehittynyt huippukuntoon, koetettiin myöskin\nhäntä saada sinne. Ja vaikka hän itse oli jyrkästi kieltäytynyt,\nniin hän ei enää voinut tuomita niitä, jotka olivat myöntyneet,\nsillä hän oli itse kokenut, miten paljon työläisurheilijan täytyi\nsellaisessa tapauksessa uhrata... Hän oli lapsuudesta asti saanut\ntaistella puutetta ja kurjuutta vastaan, jäätyään isän kuoltua jo\nkuusitoista-vuotiaana sairaan äitinsä ja pikkusiskonsa elättäjäksi.\nKun hän ajatteli, että olisi voinut tulla olympiavoittajaksi ja\nsamalla saanut varman tulevaisuuden itselleen ja rakkailleen,\najatteli heidän raskasta elämäänsä entisyydessä ja tulevaisuudessa,\nniin hän tunsi tekevänsä väärin heitä kohtaan.\n\nTuo ajatus kalvoi hänen sydäntään kuin nälkäinen mato. Hän ei\nuskaltanut puhua siitä edes äidilleen. Mutta hän ei voinut menetellä\ntoisin. Hän ei voinut kuvitellakaan, että lähtisi Parisiin -- luopuen\ntovereistaan. Se tuntui ikäänkuin rikokselta niitä kohtaan, joiden\nkanssa oli kitunut vankileirissä, heitä kohtaan, jotka olivat toinen\ntoisensa jälkeen nääntyneet nälkään...\n\nMutta hän ei myöskään selostanut saamiaan tarjouksia\nseuratovereilleen, niinkuin eräät toiset. Ja kun seuran kielikello\n-- joka ennestään vihasi Toivoa ja kaikkia \"ennätyshulluja\",\nsiksi, ettei itse kyennyt mihinkään -- sai tietää, että eräs\ntunnettu \"urheiluherra\" oli käynyt Toivon luona, julisti hän Toivon\npetturiksi. Toivo ei aavistanut mitään, mutta kun hän eräänä iltana\ntuli kentälle, huomasi hän epäileviä katseita, viittauksia ja kysyi\nsyytä. Silloin huhun levittäjä letkautti pilkallisesti hymähtäen:\n\n-- Minä vain ihmettelen, miksi muutamat tulevat vielä työläisten\njoukkoon, vaikka lähtevät Parisiin...\n\nKun Toivo tyrmistyneenä jäi vaiti, lisäsi toinen myrkyllisesti:\n\n-- Vai olisiko hinnasta tullut kinaa, sillä ei kai työläisen\nkieltäytymistään tarvitse salata...\n\nNyt vasta Toivo ymmärsi, ja hän tunsi villiä halua iskeä solvaaja\nkuoliaaksi. Vain äärimmäisellä tahdonvoimalla hän hillitsi itsensä ja\nkääntyi äänettömänä pois.\n\nKun Toivo ajatteli, että kaikki olivat ilman muuta uskoneet tuon\nvalheen, tunsi hän ensimmäisen kerran katkeruutta ja ylenkatsetta\ntovereitaan kohtaan. Mutta kun hän muisti toveriensa halveksivat\nkatseet, tuntui hänestä, ettei voisi elää, jos olisi ollut syyllinen\nsiihen, mistä häntä epäiltiin...\n\nMyöhemmin olivat kaikki huomanneet menetelleensä väärin, ja hän\ntunsi, ettei mikään olisi voinut korvata sitä todellista toveruutta,\njota hän sai osakseen... Ja kaiken lisäksi olivat nyt nämä työväen\nolympialaiset muodostuneet _todellisiksi_ kansojen keskinäisiksi\nkisoiksi...\n\nToivo havahtui muistoistaan kuullessaan palkintotuomarin kehoituksen\nasettua paikoilleen.\n\n-- Valmiit!\n\nHänen ruumiinsa jännittyi koneellisesti. Hän kuuli ihmisjoukon\npuheensorinan hiljenevän hiljenemistään -- kunnes lopulta ei kuulunut\nmuuta kuin kilpailijoiden jännittynyt hengitys...\n\nSitten pamahti lähtömerkki. Toivo ponnahti eteenpäin kuin laukeavan\nvieterin lennättämänä -- ja hetken kuluttua huomasi olevansa\nensimmäisten joukossa. Hänen onnistui päästä vaarallisimman\nkilpailijansa, pitkän sveitsiläisen kannoille, kuten oli aikonutkin.\nSe tuntui kuin hyvältä enteeltä, ja huomatessaan, että pysyi mukana\nhelpommin kuin eilen viimeisessä koe-erässä, muuttui hän äkkiä täysin\ntyyneksi.\n\nSveitsiläinen siirtyi etumaiseksi, ja Toivo seurasi häntä varjona.\nLeveähartiainen saksalainen hyökkäsi heidän ohitseen, jätättikin\nmuutaman metrin, mutta sveitsiläinen ei seurannut, ennenkuin\neräs toinen koetti takaapäin tunkeutua väliin. Kaikki näyttivät\npelkäävän sveitsiläisen murhaavaa loppukiriä, jolla hän koe-erissä\noli voittanut kaikki. Toivo tunsi ikäänkuin hämärää vahingoniloa\nkatsellessaan toisten taktiikkatemppuja, sillä kukaan ei tiennyt\n_hänen_ \"salaisuuttaan\". Hän oli selvillä siitä, että olisi avuton\nvanhojen taktiikkamestarien joukossa, jollei hänellä olisi jotakin\nerikoista keinoa, johon taktiikkatemput eivät pystyisi. Hän oli\nharjoitellut kaksi vuotta kestääkseen neljänsadan metrin loppukirin\n-- ja nyt hän saisi pian koettaa sen kelpoisuutta...\n\nHän kuuli kuin unessa tuhatäänisen huudon vyöryvän heidän vierellään,\nvuoroin yltyen ja hiljeten -- sen mukaan, millä kohdalla kilpailijain\nkansalaiset olivat. Toivo odotti vain hetkeänsä...\n\nHän oli niin jännittynyt, että syöksähti heti \"hetkensä\" tultua\näärimmäiseen vauhtiinsa, jättäen kaikki taakseen, ja sentähden ei\nkukaan näyttänyt ottavan sitä vakavalta kannalta. Mutta kun välimatka\nyhä piteni, heräsi kilpailijoiden ja yleisön huomio. Saksalainen otti\nhirveän kirin, ja sveitsiläinen teki samoin... Ja kun karkulainen\njatkoi miltei samaa vauhtia, silloin joutui koko stadion hurjan\nkiihtymyksen valtaan.\n\nToivo huomasi kiristäneensä liiaksi alussa, ja nähdessään\nsveitsiläisen lähenevän pelkäsi hän jo peliä menetetyksi... Mutta\nkun hän kuuli joukkohuudon yhä paisuvan, vyöryvän ukkosena kaikilta\npuolilta, vilkaisi hän taakseen, ja havaitessaan sveitsiläisen miltei\nyhtä kaukana kuin äsken, ymmärsi hän huudon tarkoittavan itseään...\nSe tuntui antavan hänelle uutta voimaa, ja hän sai vauhtinsa hiukan\nkiihtymään -- mutta raukaiseva hervottomuus palasi pian, askeleet\nalkoivat lyhetä. Hän vilkaisi taas vaistomaisesti taakseen ja näki\nsveitsiläisen uhkaavasti lähenevän, mutta maali läheni myöskin...\n\nToivo tunsi voimainsa loppuvan, mutta hän juoksi yhä... Koko stadion\nnäytti omituisesti hämärtyvän, ja sitten se alkoi pyöriä, aivankuin\nsuunnattoman suuri karuselli... Mutta hän juoksi, juoksi... Lopulta,\nkun sveitsiläinen oli saavuttamaisillaan, tunsi hän yht'äkkiä\nkatkaisevansa maalinauhan... Hän oli voittanut...\n\nKun Toivolle ilmoitettiin, että oli juossut samassa ajassa kuin\nParisin kisojen voittaja, valtasi hänet ennen tuntematon ilo ja\nmielihyvä siitä, että oli saavuttanut päämääränsä ja osaltaan\nkohottanut oman luokkansa olympialaisten arvoa ja mielenkiintoa.\n\nKilpailutoverit riensivät häntä onnittelemaan, ja vaikk'ei hän\nymmärtänyt heidän puhettaan, tunsi hän heidän kädenpudistuksistaan\nja loistavista silmistään lämpimän, rehellisen toveruuden. Hän\nhuomasi nyt vasta, että täällä vallitsi jokin uusi, kauniimpi henki\n-- kuin siellä, missä kansallisuuskiihko saattaa tappiolle joutuneet\nkilpailijat itkien kieriskelemään maassa ja missä yleisö hyökkää\nkilpailijoiden kimppuun...\n\nJa Toivo tunsi, etteivät mitkään aineelliset edut voisi korvata\nhänelle tämän hetken onnea.\n\n\n\n\nVIIMEINEN OTTELU\n\n\nPikkukaupungin palokunnantalo oli täynnä väkeä. Vaikka kello\nlähenteli kahtatoista, ei kenenkään kasvoissa näkynyt väsymystä\ntai kyllästymistä. Päinvastoin loistivat katseet kiihkeästä\ninnostuksesta, ja tasainen, sekava puheensorina muistutti\njättiläismehiläisten pesästä kuuluvaa surinaa. Sillä nyt oli jäljellä\nparikilpailujen viimeinen ottelu, se ottelu, jota oli odotettu koko\nilta.\n\nKilpailujen alkaessa olivat kaikki olleet varmoja oman kaupungin\npainimestarin, Salmelan Raffun voitosta. Hän oli oppinut tuon\nomituisen \"ranskalaisen\" Ruotsissa ollessaan ja sieltä palattuaan\nopettanut sitä muillekin voimisteluseuran jäsenille. Mutta vaikka nyt\noli kehittynyt koko joukko eteviäkin painijoita, niin kukaan ei vielä\nollut voittanut itse mestaria.\n\nJa nyt uhkasi eräs äskettäin kaupunkiin saapunut helsinkiläinen\nnuorukainen, Matti Korpimaa, hänen valta-asemaansa. Eräs seuratoveri\ntiesi miehen saaneen monta palkintoa Helsingissä, ja koska Raffu\nhuomasi, että hänen voittoansa epäiltiin, oli hän erikoisesti\nkutsuttanut vieraan kilpailuihin -- näyttääkseen, miten poikasia\nheitetään.\n\nRaffu ei ollut uskoa silmiään, kun vieras kilpailujen alkaessa oli\nensi-ottelussa seljättänyt heidän toiseksi parhaan painijansa parissa\nsekunnissa. Ja kun hämmästyneet palkintotuomarit eivät huomanneet\nsoittaa, oli hän hymyillen kehoittanut voitettua nousemaan. Tämä oli\nhirmustuneena hyökännyt vieraan kimppuun, aivankuin aikoen syödä\nhänet, mutta silloin mies takertui häneen ja lennätti viisi, kuusi\nkertaa peräkkäin sellaista vauhtia, että salin katto, seinät ja\nharmaa painimatto vilisivät yhtenä kirjavana pyörteenä hävinneen\nsilmissä. Ja hetken kuluttua tunsi hän kätensä sidotuiksi kuin\npakkopaitaan ja hartiainsa painuvan mattoon.\n\nKatsojat olivat ihastuneita, sillä sellaisella tavalla eivät he\nolleet nähneet edes mestarinsa painivan. Mutta mestari itse ei ollut\nollenkaan ihastunut -- päinvastoin näki Matti hänen levottomana\nkuiskuttelevan seuratoveriensa kanssa. Ja pian Matti huomasi, että\nmestari olikin keksinyt keinon, jolla \"tunkeilija\" uuvutettaisiin\nyhteisvoimin...\n\nSenjälkeen kaikki Raffun seuratoverit koettivat Matin kanssa\npainiessaan vain puolustautua, kuin henkensä edestä, pakoillen ja\nankkuroiden. Ja pahinta oli, etteivät palkintotuomarit koskaan\nhuomanneet, milloin oman seuran miehet rikkoivat sääntöjä. Tappion\nuhatessa nämä aina matelivat matolta, sillä heitä ei koskaan määrätty\nkeskelle samaan asentoon -- tappioita ei myöskään nähty, paitsi\nsilloin, kun asianomainen ei enää saanut hartioitaan matosta. Mutta\nmestari sensijaan voitti heidät kaikki ensimmäisellä minuutilla.\n\nMatti oli pari kertaa huomauttanut tästä palkintotuomareille, mutta\nkun se ei auttanut, oli hän päättänyt voittaa sittenkin, näyttää,\nmiten urheilijan tulee menetellä.\n\nHän voittikin jokaisen, mutta kun siihen aikaan ei ollut mitään\npainorajoja [tämä kuvaus on painiurheilumme alkuajoilta], ja kun\nkaikki olivat raskaampia kuin Matti, oli hän joutunut monen kanssa\npainimaan koko ajan, ennenkuin onnistui saamaan \"lopullisen voiton\".\nJa kun hän ei ollut harjoitellut puoleen vuoteen, väsyi hän joka\nottelun jälkeen yhä enemmän. Hän olisi lopettanut jo monesti, mutta\nkun hän näki vastustajainsa ivallisen, tarkastelevan hymyn, kuohahti\nhänen sisunsa, eikä hän voinut lopettaa -- ja lisäksi sattui pieni\nseikka, joka sekoitti mestarin suunnitelmat. Kilpailuihin oli näet\nsaapunut toinenkin vieras -- naapurikaupungin painimestari, joka\nedellisissä kilpailuissa oli hävinnyt Raffulle. Ja nyt tämä teki\nilkeyksissään sellaisen kepposen, ettei antanut panna hartioitaan\nmattoon. Mestarilla oli siis yksi voitto vähemmän kuin hänen\npäävihollisellaan, joka kaikesta huolimatta oli voittanut kaikki\nyhdeksän vastustajaansa. Onneksi oli tuo \"nulkki\" viimeksi otellut\nheidän parhaan, toistasataa kiloa painavan \"ankkuripainijansa\" kanssa\nja näyttänyt niin nääntyneeltä, että mestari oli varma voitostaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMatti Korpimaa istui pukuhuoneessa hikeä pyyhkien, ja hänen nääntynyt\nruumiinsa vapisi herpaisevasta väsymyksestä. Hän oli paininut jo\nmonta vuotta, ollut monessa kovassa kilpailussa, mutta tuon julkean\npuolueellisuuden vuoksi oli hän tänään kokenut elämänsä raskaimman\nkilpailupäivän.\n\nHän myönsi itselleen, että tällainen itserääkkäys oli hulluutta, ja\nkatui, ettei lopettanut jo heti alussa. Sillä nyt sanottaisiin, että\nhän pelkäsi tätä mestaria... Ja ajatuskin uudesta ottelusta tuntui\nmahdottomalta. Hän aikoi juuri ilmoittaa siitä, kun palkintotuomari\ntuli sisään ja sanoi toimekkaasti:\n\n-- Oletteko te jo tarpeeksi levännyt? Yleisö käy jo levottomaksi...\n\n-- Tietääkseni en ole levännyt koko iltana, joten minun on kai turha\nruveta levänneen kanssa painimaan...\n\n-- Levänneen...? Mitä se tarkoittaa? -- kysyi Raffu hämmentyneenä.\n\n-- Ah, suokaa anteeksi... Olihan teilläkin yksi ottelu tänä iltana...\n\n-- Yksi ottelu... -- toisti mestari nolostuneena. Mutta nyt oli\npalkintotuomari tointunut, ja hän lisäsi pilkallisesti:\n\n-- Tietääkseni hänellä on ollut yhtä monta ottelua kuin teilläkin.\n\n-- Kai ne sitten ovat olleet otteluita, koska palkintotuomari niin\nvakuuttaa... Ja kun en tunne teidän sääntöjänne, niin kai minun on\nturha enää yrittää entisten sääntöjen mukaan.\n\n-- Turhaa se todella olisikin! Sanotaanhan sanassakin, että \"työläs\non sinun potkia tutkainta vastaan...\" -- lausui eräs hävinneistä.\n\nKuului naurun rähähdys, ja muudan toinen lisäsi ivallisesti:\n\n-- Olisihan häpeä, jos helsinkiläinen mestari häviäisi\npikkukaupunkilaiselle...\n\nMatti ponnahti seisaalleen kuin jokin outo voima olisi kuohahtanut\nhänen ruumiiseensa; hän katsahti äänettömästi naurajia, niin\nettä nämä vaikenivat hämillään. Ja sitten hän lausui hitaasti ja\npainokkaasti:\n\n-- Ei rehellinen tappio rehellisessä kilpailussa koskaan hävetä,\nmutta sen minä ymmärrän, että teitä hävettää vielä jälkeenpäinkin.\nSuurin häpeä urheilijalle on sellainen voitto, joka on hankittu\ntoisten avulla... Ja te tiedätte varsin hyvin, että vaikka nyt\nhäviän, niin ei se ole _minulle_ häpeäksi. Mutta mitäpä siitä,\nmennään lavalle...\n\nSyntyi syvä hiljaisuus, kun miehet seisahtuivat vastakkain, ja\nmuistamatta äskeistä väsymystä päätti Matti, ettei tuo toinen saa\nvoittaa häntä...\n\nKello kilahti, ja Matti tunsi vastustajansa käden vapisevan. Sen\nsijaan, että olisi hyökännyt, näytti \"mestarikin\" odottavan toisen\nheittoa saadakseen tilaisuuden.\n\nMatti päätti hiukan nolata vastustajaansa: hän tarttui molemmin käsin\ntämän ranteeseen, raju tempaus, ja siinä silmänräpäyksessä oli hän\nkiepsahtanut toisen taakse ja iskenyt tämän mattoon.\n\nSitten Matti viittasi toista nousemaan, ja mies näytti niin\nnaurettavan hölmistyneeltä, että ihmisjoukko purskahti nauruun.\n\nRaffu hypähti pystyyn, hyökkäsi kiukusta punaisena Matin kimppuun,\nmutta joutui taas mattoon, ja pientä piti, ettei leikki loppunut.\nMatti heitti vuoroin matolta ja pystystä, mutta toinen oli\nvaruillaan, ja kun Matti hetkeksi paljasti itsensä, huomasi hän\njoutuneensa siltaan. Äärimmäisellä ponnistuksella onnistui hänen\npelastua, mutta lihakset tuntuivat jäykiltä ja voimattomilta,\nja hänen otteensa alkoivat hellitä hiestymisen vuoksi. Matti\npäätti koettaa \"leipäheitoIla\" ratkaista ottelun, ennenkuin väsyy\nkokonaan, mutta hänellä ei enää ollut sitä salamannopeutta, joka\nhänen niskaheittonsa oli tehnyt niin vastustamattomaksi. Toinen oli\nodottanut vain sitä ja iski Matin kaikella voimallaan mattoon. Jokin\ntuntui omituisesti rusahtavan hänen vasemmassa olkapäässään, ja kun\nhän hypähti pystyyn, aikoen vuorostaan heittää, vihlaisi olkapäästä\nniin, että kaikki musteni hänen silmissään...\n\n-- Luu katkesi olkapäästäni... -- kuiskasi hän vaistomaisesti.\n\nSilloin välähtivät vastustajan silmät omituisesti, ja ikäänkuin\nei olisi kuullut mitään, tarttui hän loukkaantuneeseen käteen,\ntehdäkseen käsivarsiheiton...\n\nMatin hampaat kirskahtivat raivosta, ja tuntematta sillä hetkellä\nväsymystä tai tuskaa hän tarttui toisen ranteeseen niin rajulla\nvoimalla, että tämän sormet heltisivät otteestaan -- ja samalla oli\nhän lennättänyt vastustajansa niskaheitolla mattoon... Ja ennenkuin\ntoinen ehti kunnolleen nousta, teki hän saman tempun toistamiseen...\n\nHän oli vaistomaisesti tehnyt sen ainoan liikkeen, jonka hän saattoi\ntehdä. Mutta se oli vienyt mestarin voitonvarmuuden, sillä eihän käsi\nnäyttänytkään katkenneelta!...\n\nMatti huomasi sen ja päätti, ettei anna voittoa moiselle raukalle;\nhän päätti kestää ne kymmenen minuuttia, jotka vielä olivat ajasta\njäljellä.\n\nHän ei käsittänyt, miten tuo aika kului. Monesti oli hän\npyörtymäisillään tuskasta, ja väkijoukon huudot kuuluivat vuoroin\netääntyvän ja lähenevän... Mutta hän toisteli itsekseen yhtä\nmittaa, että hänen _täytyy_ kestää, hänen täytyy näyttää, ettei\nepärehellisyys onnistu... ja hän kesti.\n\nMutta kun palkintotuomarin kellon kilahdus vihdoin ilmoitti painiajan\npäättyneen -- ja hän oli siis voittanut -- silloin loppuivat hänen\nvoimansa. Hänestä tuntui siltä, kuin tuhatlukuinen sääskiparvi olisi\nyht'äkkiä ympäröinyt hänet, se lisääntyi hämmästyttävällä nopeudella,\nse näytti peittävän valot, täyttävän koko salin sähisevänä, harmaana\npilvenä. Sitten alkoi lava heilahdella kuin laivan kansi myrskyssä,\nhän tunsi lysähtävänsä polvilleen, ja hänen oma, läähättävä äänensä\nkuului kuin jostakin kaukaa, kun hän sopersi selitykseksi:\n\n-- Minun käteni on ollut loppuajan poikki...\n\nSitten kaikki pimeni, ja hän meni tajuttomaksi.\n\n\n\n\nPELASTUS\n\n\nI.\n\nOli lauantai-ilta.\n\nSalvumies Salmisen asunnossa vallitsi surullinen mieliala. Siellä\nodotettiin isää työstä -- oli odotettu jo neljättä tuntia.\n\nVaimo istui ikkunan ääressä tuutien kehtoa jalallaan ja katsahti\nvähän väliä ulos. Mutta joka kerta hän kääntyi pettyneen näköisenä,\nja hänen rinnastaan pusertui raskas huokaus.\n\n-- Voi, miksei isä jo tule, että päästäisiin puotiin. Pian se\nsuljetaan, ja sitten ei saada mistään ruokaa huomiseksi...\n\nNiin puhui vanhin poika, kuusivuotias Arvo, ja hänen nelivuotias\nsisarensa Anni lisäsi moittien:\n\n-- Niin, äiti, sinähän sanoit, että isä tulee kahdelta ja tuo rahaa\nja minä saan kokonaisen voipullan. Annin on niin nälkä.\n\n-- Olkaa vaiti, lapset! -- huudahti äiti tukkien korvansa, niinkuin\nlasten sanat olisivat tunkeutuneet neulanterinä hänen korviinsa. --\nOdottakaa nyt vielä pieni aika. Kyllä isä jo pian tulee...\n\n-- Eipä hän ole tullut, vaikka olet aina sanonut... Missä hän viipyy\nnäin kauan? Etkö voisi mennä hakemaan?\n\nVaimo katseli ympärilleen kuin apua etsien ja änkytti neuvottomana:\n\n-- Voi, älkää kysykö, lapsiparat... Ei äiti voi... Ei äiti tiedä,\nmissä isä on...\n\nHän tiesi kyllä, että mies oli taas joutunut kapakkaan, mutta\nhän ei uskaltanut ajatellakaan, että menisi hakemaan. Hän muisti\nkauhulla sen illan viisi vuotta sitten, jolloin oli ensimmäisen\nja viimeisen kerran käynyt hakemassa miestään kapakasta. Hän oli\ntaas näkevinään sen hirveän katseen, jonka mies oli luonut häneen,\nkuullessaan juopuneiden toveriensa pilkallisen naurun ja sutkaukset\n\"akkavallasta\". Mies oli noussut sanaa sanomatta, mutta hän oli\nkotimatkalla kiristellyt hampaitaan niin kamalasti, että vaimo oli\nvavissut kuin haavanlehti. Kotiin päästyään ei mies tosin ollut\nsanonut muuta kuin: \"Älä tule toista kertaa\" -- mutta vaimo oli siitä\nasti aina pelännyt miestään juopuneena.\n\nTyttö alkoi taas valittaa nälkäänsä, ja äiti koetti lohduttaa samoin\nkuin ennenkin.\n\n-- Ehkä isälle on sattunut joitakin asioita, koetetaan nyt vaan\nodottaa... Kyllä hän tulee, ja sitten...\n\nHän vaikeni hätkähtäen -- hän ei enää uskaltanut luvata mitään. Olisi\nliian kamalaa, jollei voisi toimittaa lapsille ruokaa -- jos Antti\nolisi hukannut koko tilinsä.\n\nEnnentuntematon tuskallinen ahdistus täytti Katrin rinnan; se kohosi\nkurkkuun ja oli purskahtamaisillaan hillittömäksi itkuntyrskeeksi.\nMutta silloin hän näki pikku Annin pelokkaan katseen, ja hänen\nonnistui viime hetkessä hillitä se.\n\nMutta hän ei jaksanut kestää kauempaa. Hän laski Annin sylistään\nja tempasi puukorin, sanoen menevänsä lastuja hakemaan. Päästyään\npuuvajaan hän lysähti polvilleen pölkyn viereen ja itki katkerasti.\n\nHänen mieleensä muistuivat taas viimeiset lakkoviikot kalvavine\nhuolineen ja kärsimyksineen. Hän muisti, miten oli iloinnut\nlakon loppumisesta, miten hartaasti oli odottanut tätä päivää --\nensimmäistä tilipäivää. Hän oli kuvitellut ja laskenut, mitä kaikkea\nsilloin ostetaan lapsille: Arvo saa uuden puseron, Anni hameen,\nja silloin he saavat taas kerrankin syödä tarpeekseen jotakin\nkunnollista. Tänään oli ruoka ollut melkein kokonaan lopussa, mutta\nhän oli lohduttanut lapsia sillä, että illalla saadaan, kunhan isä\nsaa ensimmäisen tilin...\n\nJa nyt, missä mies viipyi...? Miten hän olikaan saattanut tänään\nmennä kapakkaan?... Kun lapset odottivat ruokaa...\n\nHän ei käsittänyt, miten se oli mahdollista, sillä Antilla oli\nerittäin herkkä ja hellä luonne.\n\nHän koetti syyttää ja tuomita miestään mahdollisimman ankarasti,\nmutta muistaessaan, miten tavattomasti tämä oli laihtunut kahden\nviikon aikana, käydessään raskaassa työssä miltei paljaalla leivällä,\nsäästääkseen edes jotakin lapsille -- silloin tunsi hän vain sääliä.\nHän ymmärsi, että juuri tuo toivoton elämä oli pääsyynä siihen, että\nmiehen täytyi joskus juoda. Hän muisti, miten katkerasti mies aina\noli katunut jälkeenpäin -- ja kuitenkin horjahtanut uudestaan.\n\nYht'äkkiä hän kuuli keveitä läheneviä askeleita. Hän nousi, pyyhkäisi\nhätäisesti silmiään, kun ovi aukeni, ja näki ovenraossa poikansa\nlaihtuneet, huolestuneet kasvot.\n\n-- Mitä, äiti...? Tule sisään... pikku-Maija heräsi...\n\nKatri kumartui ja alkoi vapisevin käsin etsiä puunroskia käsiinsä;\nmutta liiterin lattialla oli vain multaa -- kaikki oli poltettu\nlakkoaikana. Katsomatta lapseen änkytti hän jotakin, kuin kiinnisaatu\npahantekijä ja meni sisään.\n\nPienokainen makasi rauhallisesti, ja kun äiti katsahti poikaan,\npunastui tämä ja painoi katseensa kuin syyllinen: hän huomasi nyt\nvasta, että oli valehdellut äidille -- hän oli aavistanut, että äiti\nmeni itkemään, ja hänen _täytyi_ mennä äidin luo.\n\nVaimo oli istunut vasta pienen aikaa, kun Arvo tuli hänen luokseen,\npainoi kasvonsa hänen syliinsä ja alkoi kouristuksentapaisesti\nnyyhkyttää.\n\n-- Mitä sinä itket, lapsi-parka? Sano äidille, mikä sinun on?\n\nPoika ei tahtonut heti puhua, mutta vihdoin kuului nyyhkytysten\nlomasta katkonaisesti:\n\n-- Voi... miksi... isä... juo... Miksei hän tule kotiin... niinkuin\nKovalan setäkin... Silloin mekin saisimme... aina nisupullaa... ja\näitikin saisi uuden kesäleningin niinkuin Kovalan tädilläkin on... t\n\n-- Älä, lapseni, puhu noin, -- viihdytteli Katri ääni vavisten. --\nÄlä ajattele sellaista, et sinä vielä ymmärrä.\n\n-- Äiti, kyllä minä tiedän, että isä on jäänyt juomaan.\n\n-- Voi lapsiraukat... lapsiraukat...\n\nTyttökin alkoi itkeä. Äiti nosti heidät molemmat syliinsä ja\nkoetti lohduttaa parhaansa mukaan. Mutta hänen äänensä muuttui\nyhä käheämmäksi ja katkesi lopulta kokonaan. Hän puri hampaansa\nyhteen pidättääkseen itkua, hän painoi epätoivoisesti huulensa\npientä keltatukkaista päätä vasten; mutta ajatellessaan, että elämä\njatkuisi yhtä kurjana ja toivottomana vuodesta toiseen: aina olla\ntuskallisessa pelossa, että niukat palkkarahat menevät kapakkaan ja\nlapset saavat olla risaisina, nälkäisinä -- silloin tuntui siltä,\nkuin hän olisi ollut nääntymässä jonkin näkymättömän taakan alle.\nHän muisti, miten paljon oli toivonut elämältä: miten lapset käyvät\nkoulua ja hän itse riisuu Antin saappaat tämän työstä tullessa\nja antaa hänelle kirjailemansa tohvelit, ettei kamarin iso matto\nlikaannu -- ja nyt...\n\nHän alkoi itkeä niin väsyneesti ja toivottomasti kuin itkee vain se,\njoka näkee elämänsä onnen iäksi auttamattomasti särkyneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello läheni jo yhdeksää, kun mies hoippuvin askelin kompuroi\nsisään. Hänen laihoilla, juopuneilla kasvoillaan kuvastui\ntuskallinen jännitys, jota hän turhaan yritti peittää väkinäisen\nvälinpitämättömyyden ja röyhkeyden sekaiseen hymyyn.\n\nHän retkahti ovipielessä olevalle tuolille nostamatta katsettaan.\n\nTyttö hiipi pelokkaana äitinsä viereen, joka istui ikäänkuin\njähmettyneenä, tuijottaen miestään. Hänen läähättävä hengityksensä\nkuului yhä raskaampana hiljaisessa huoneessa; hän kosketti kaksi\nkertaa rintaansa, ja vihdoin kuului tukehtunut ääni:\n\n-- Vastako sinä... nyt tulet? Missä olet näin kauan ollut...? Lapset\nkoko päivän... ilman ruokaa...\n\nMies vavahti niinkuin viimeiset sanat olisivat sattuneet\npiiskaniskuna häneen. Hän rykäisi käheästi, katse kiiti arkana ja\npälyilevänä pitkin alastomia seiniä, ja sitten hän alkoi änkyttää\nepävarmasti ja katkonaisesti:\n\n-- En minä, tuota... aikonut... mutta kun Toivola, tuota... pyysi\njuomaan pullon olutta... Ja sitten, tuota, minä...\n\nKatri ei ollut uskaltanut koskaan moittia miestään tämän juopuneena\nollessa, mutta nyt kun Antti näytti noin masentuneelta, unohti hän\npelkonsa ja huudahti vihasta ja katkeruudesta kuohuen:\n\n-- Niin, sinä tietystä tarjosit takaisin ja joit suoleesi pienen\npalkkasi! Miten sinä kehtaat enää näyttää silmiäsi! Tuollainen\nrenttu, sika...\n\n-- Kuule nyt... älä nyt, Katri... Saat nähdä, että tämä on viimeinen\nkerta.\n\n-- Viimeinen kerta! -- huusi vaimo yhä kiihtyen. -- Että sinä kehtaat\nvielä puhua tuollaista! Muistatko, miten olet sadat kerrat luvannut,\nvannonut, ettet juo -- ja heti, kun olet saanut pennin kynsiisi,\nolet juossut vesi suussa kapakkaan! Sellainen raukka sinä olet, eikä\nsinusta ikinä miestä tule...\n\n-- Älä nyt, Katri, viitsi sentään mennä liian pitkälle, -- varoitti\nmies naisen sanoista ärtyneenä. Mutta nainen yltyi yhä enemmän ja\njatkoi murhaavan purevasti:\n\n-- Mitä? Oletko sinä muka mies? Onko sellainen mies, joka ei välitä\nmitään sanoistaan, joka menee juomaan rahansa, vaikka tietää, että\nomat lapset odottavat kotona nälkäisinä? Tai luuletko itseäsi sen\ntähden mieheksi, että olet ajanut minut ja pienet lapsesi vielä ulos,\nniinkuin viime talvena... Niin, minä en ole uskaltanut koskaan edes\nsanoa mitään, mutta nyt sanon, että sinä et ole mies, vaan sika,\nrenttu... sydämetön roisto!\n\nMiehen kasvot kalpenivat tuskasta, hänen ruumiinsa vavahti, kuin\nnaisen sanat olisivat sattuneet häneen kirvelevinä piiskaniskuina.\nMutta viime sanan kuullessaan hän hypähti seisoalleen, ja hänen\nverestävässä katseessaan leimahti hurja, mieletön vimma, kun hän\nuhkaavasti karjaisi:\n\n-- Tuki nyt suusi! Minä en nyt kuuntele tuollaista!\n\n-- Tietysti et sinä tahdo kuulla totuutta! Ehkä ajat meidät ulos,\nniinkuin ennenkin...\n\n-- Sinä vaikenet nyt -- taikka minä...\n\nMiehen ääni kuului kummallisen kolealta ja jähmeältä, ja kun hän\nhammasta purren hiukan eteenpäin kyyristyneenä läheni vaimoaan,\nkiiluivat hänen silmänsä niinkuin nälkäisen, uhrinsa kimppuun\nhiipivän petoeläimen. Vaimo ei liikahtanut paikaltaan, mutta poika\ntunsi lapsen vaistolla, että äitiä uhkasi vaara, ja juoksi äidin\nsyliin huudahtaen tuskasta ja kauhusta vapisevalla äänellä:\n\n-- Isä kulta, älä lyö äitiä! Älä tee pahaa äidille. Äiti on itkenyt\nniin paljon.\n\nTyttökin takertui äidin hameeseen parkuen sydäntäsärkevästi. Mutta\nKatri huokasi vain raskaasti ja sanoi hiljaa, toivottomasti:\n\n-- Lyö vaan, Antti! Tapa meidät kaikki - se on paljon parempi kuin\ntällainen kurjuus... lapsetkin pääsevät kärsimästä... Meidän elämämme\non nyt auttamattomasti hukassa...\n\nMies tarttui voihkaisten päähänsä ja katsahti ympärilleen kuin\nloukkuun pudonnut petoeläin. Sitten hän kääntyi ovea kohden, lysähti\npolvilleen ovipieleen, ja hänen äänessään kuvastui hurja hätä ja\nepätoivo:\n\n-- Niin, minä olen roisto, murhaaja -- lasteni murhaaja... Minä\nolen suurin raukka ja renttu maan päällä, ja minä teen jokaisen\nonnettomaksi. Mutta nyt se on loppunut -- tällainen roisto ei enää\nsaa elää... Ja kun pidän siitä huolen, voin tehdä edes yhden hyvän\ntyön maailmassa. Vain yhden asian tahdon sanoa: minä en _tahtonut_\npahaa -- minäkin koetin hyvää, mutta, niin... niin...\n\nMies rykäisi tukehtuneesti ja lisäsi liikutuksesta värisevällä\näänellä:\n\n-- Yksi toivo minulla olisi: että sinä voisit antaa minulle anteeksi.\nMinä olen turmellut elämäsi, ja siksi minun on niin paha olla...\nMutta jos sinä, Katri, kuitenkin ymmärtäisit minua, antaisit vielä\nkerran anteeksi -- viimeisen kerran... Niin en muuta enää pyydä...\nSillä minäkin olen kärsinyt... niin... paljon...\n\nHänen äänensä katkesi kuin tukehtuen, ja hän katsahti tuskallisessa\njännityksessä vaimonsa kasvoihin. Mutta tämä itki epätoivoisesti\neikä käsittänyt, mitä mies puhui. Mies huokasi raskaasti ja lausui\nsynkästi ja toivottomasti:\n\n-- Sinä et siis voi antaa enää anteeksi. Ja oikeassa sinä olet, aivan\noikeassa. Pääasia on, että tällainen katoaa ihmisten ilmoilta --\nsiitä tulee oikea maanperkaus... Hyvästi vaan ja tuota... Niin --\nhyvästi vaan, Katri...\n\nMies lähti kiireesti ulos taakseen katsomatta. Vaimo näki hänen\nseisovan pihalla ja katselevan ympärilleen kuin jotain etsien.\n\nVaimo oli niin epätoivoissaan, ettei huomannut miehen poistumisessa\nmitään tavatonta. Mutta kun hän hetken kuluttua kuuli vinnin\nrappusten kerran narahtavan, huomasi hän siinä jotakin outoa: nehän\ntavallisesti ratisivat ja ryskyivät joka askeleella... Mitä merkitsee\nsiis tuo yksinäinen narahdus...?\n\n-- Joku hiipii salaa vinnille! -- välähti hänen aivoissaan. Hän\nmuisti hämärästi miehen sanat, ja jonkin selittämättömän aavistuksen\nvaltaamana hän juoksi eteiseen ja näki, miten mies juuri sulki vinnin\noven jälkeensä...\n\nKatri juoksi ylös vinnin rappusia, työnsi ovea, mutta kun se ei\nauennut, koputti hän ja kuiskasi kiihkeästi:\n\n-- Antti, Antti! Avaa... avaa!\n\nEi vastausta.\n\nHän toisti pyyntönsä entistä hätääntyneempänä ja alkoi henkeä\npidättäen kuunnella.\n\nHänen korvissaan kohisi niin kummallisesti, mutta lopulta hän kuuli\nsisäpuolelta miehensä pidätetyn, vapisevan hengähdyksen.\n\nHirveä aavistus, miltei varmuus puristi hänen sydäntään, ikäänkuin\nsuuri, jääkylmä koura: Antti tappaa itsensä tuon suljetun oven\ntakana! Hänen täytyy estää se, pelastaa Antti parka.\n\n-- Antti, Antti, rakas Antti! Avaa minulle -- avaa pian! -- rukoili\nhän kauhean hädän ja epätoivon vallassa ja löi aina välillä\nnyrkillään ovea, kunnes hänen kätensä turtui tunnottomaksi. Mutta hän\nei huomannut sitä, ei välittänyt mistään... sillä hetkellä. Hän pyysi\nja rukoili yhä kiihkeämmin, pyysi anteeksi kovia sanojaan ja lupasi,\nettei enää koskaan sano sellaisia. Mutta ovi pysyi suljettuna,\nja ainoa vastaus oli tuo vapiseva, pidätetty hengitys, joka oli\nmuuttunut kummallisen raskaaksi ja kähiseväksi -- niinkuin Antti\nolisi ollut tukehtumaisillaan.\n\nKatri tunsi sydämensä jyskyttävän rintaa kuin moukarilla, ja korvissa\nkohisi niin, ettei hän kuullut mitään. Hänen kurkustaan tunkeutui\nkuin hukkuvan hätähuuto, hän iski vielä kerran kaikin voimin ja\nkuunteli, kuunteli hengitystään pidättäen, kunnes oli tukehtua, mutta\nmitään ei kuulunut.\n\nHirveän hädän vallassa juoksi hän alas hakemaan jotakin, millä saisi\noven avatuksi -- ja katseli tuskallisesti ympärilleen keksimättä\nmitään.\n\nSilloin muisti hän kirveen, juoksi puuliiteriin, -- ja hetken\nkuluttua hän alkoi epätoivoisesti hakata vinnin ovea.\n\nSisältä kuului omituista kolinaa, ja Katri ymmärsi Antin raahanneen\noven taakse torpan isännän suuren vilja-arkun -- estääkseen hänen\nsisäänpääsynsä. Hän oli nyt varma, että Antti on päättänyt kuolla,\nse voi tapahtua millä hetkellä tahansa -- ja hän jää yksin lasten\nkanssa. Se tuntui vielä kauheammalta sen tähden, ettei hän tietänyt,\nmiten se tapahtuisi. Hän odotti vain kauhulla, että yht'äkkiä\nkuuluisi jotakin kamalaa -- ja sitten hän löytää Antin kylmänä...\n\nSe antoi Katrille kymmenkertaiset voimat, ja hän iski iskemistään.\nHän tajusi hämärästi, että lapset itkivät alhaalla -- ja yksi lauta\nmurtui ovesta. Hän kuunteli välillä, mutta ei kuullut mitään. Silloin\nhänen kurkustaan tunkeutui hätäinen parahdus: -- Odota! -- Nyt vasta\nhän muisti, ettei ollut pitkään aikaan huutanut, ja ikäänkuin sitä\nkorvatakseen huudahti hän jokaisen iskun jälkeen uupumuksesta ja\ntuskasta käheällä, rukoilevalla äänellä: -- Odota, odota!\n\nMitä sitten tapahtui, se tuntui kauhealta painajaisunelta. Hän oli\nsaanut yhden laudan irti, ja siitä näki hän Antin seisovan laatikolla\nja kiinnittävän jotakin kattoparruun. Hän heittäytyi viimeisin voimin\novea vasten, joka vihdoinkin antoi myöten... ja Katri näki miehensä\nriippuvan vyöhihnassaan, kasvot punaisina ja silmät pullistuneina.\nEnnenkuin ehti ajatella mitään, juoksi hän kuin jonkin näkymättömän\nvoiman viskaamana esiin kirves koholla ja iski parruun kiinnitetyn\nvyöhihnan silmukan poikki -- ja Antti putosi hervottomasti mätkähtäen\nvinnin lattialle...\n\nKatri vaipui miehensä viereen ja irroitti vapisevin sormin tuon\nkamalan, kuristavan silmukan, ja hänen silmissään alkoi kaikki pyöriä\n-- hän oli pyörtymäisillään... Mutta silloin hän näki aivankuin\nharmaan sumun lävitse, miten Antti nousi vaivalloisesti istualleen,\nvilkaisi ympärilleen hurjin, mielettömin katsein -- ja tarttui\nyht'äkkiä kirveeseen...\n\nVaimoparan aivot olivat niin hämmentyneet ylivoimaisesta\nponnistuksesta ja jännityksestä, ettei hän kyennyt arvostelemaan,\nvoisiko mies vahingoittaa itseään tuollaisella aseella: hän näki vain\naseen epätoivoisen, kuolemaa etsivän miehen kädessä.\n\nHän tarttui kirveeseen, ja nyt alkoi epätoivoinen taistelu sen\nomistamisesta.\n\nKatri ei tietänyt, miten kauan sitä kesti, hänen hengityksensä\nmuuttui yhä kähisevämmäksi, kurkkua poltti kuin tulessa... Mutta\nhän tunsi taistelevansa miehensä ja samalla lastensa elämästä, eikä\nhellittänyt. Kuin sekavassa unessa huomasi hän poikansa lähenevän,\npienet kädet tarrautuivat kirvesvarteen, ja hän kuuli pojan\nsydäntävihlovasti itkien huutavan särkyneellä, rukoilevalla äänellä:\n\n-- Isä, isä, isä!\n\nKatrin voimat olivat lopussa, mutta silloin hän näki Antin\nsuljettujen silmäripsien välistä pusertuvan kirkkaita kyyneleitä.\nHän tunsi miehen otteen heltiävän, ja katsellessaan noita laihoja,\nkuolemankalpeita kasvoja tunsi hän suuren hellyyden, säälin ja\nkiitollisuuden tulvahtavan sydämeensä. Hän ymmärsi, että oli saanut\nmiehensä takaisin kuoleman kynsistä, ja tunsi suurta onnea, kunhan\nvain saisi pitää hänet minkälaisena tahansa. Kirves heltisi, hän\nheitti sen suoraan alas vinniltä ja painoi huulensa miehensä\nkyyneleistä kostealle poskelle. Mies puristi hänet rintaansa vastaan,\njoka alkoi rajusti hytkyä, ja sitten hyrskähti mies hillittömään\nitkuun -- ikäänkuin hänen rintansa olisi ollut pakahtumaisillaan.\n\nNäin he itkivät kaikki kolme, ja mies silitti vapisevalla kädellään\npojan hienoa tukkaa.\n\nVaimo alkoi lohduttaa miestä hellin, anteeksiantavin sanoin, mutta\nAntti keskeytti hänet masentavan häpeän ja epätoivon valtaamana:\n\n-- Voi, älä puhu noin, Katri... minä kuolen... häpeästä. Kuolema\nminulle paras olisi...\n\nKatri tarttui hänen kaulaansa ja alkoi puhua niin hellästi\nja lohduttavasti kuin äiti lapselleen. Hän kielsi koskaan\najatelleensakaan mitään sellaista, jota oli tullut vihastuneena\nsanoneeksi, ja jatkoi:\n\n-- Voi Antti parka, tiedänhän minä, ettet sinä itse ole syypää. Kun\non lapsuudesta asti tottunut juomaan, eikä kukaan ole varoittanut --\nniin silloin on vaikea päästä siitä...\n\nHän vaikeni, ja Antti huudahti liikutuksesta vapisevalla äänellä:\n\n-- Voi Katri, sinä et tiedä, miten suuren ilon tuotat minulle\nsanoillasi. Sillä naisen on vaikea ymmärtää, mitä merkitsee, kun\njoka kadun varrella on kapakka, joihin toverit pyytävät mukaansa.\nJa kun on väsynyt ja masentunut, niin kaipaa kaksin verroin jotakin\nvirkistystä -- ja sitten ei enää muistakaan... En minä tällä tahdo\npuolustautua, mutta sen sanon, että jollei olisi kapakoita, niin minä\nen joisi!\n\nKun he pienen ajan kuluttua laskeutuivat alas vinniltä, näytti mies\nmuistavan jotakin. Hän kaivoi muutamia seteleitä taskustaan, ojensi\nne vaimolleen katuvaisen näköisenä ja kuiskasi:\n\n-- Menisitkö sinä koettamaan, pääsisitkö vielä pihan puolelta Halosen\npuotiin, ja ostaisit jotakin huomiseksi.\n\n\nII.\n\nKaksi vuotta oli kulunut.\n\nOli lauantai-iltapäivä, ja Salmisella odotettiin taaskin isää työstä\nkotiin.\n\nMutta nyt ei Katrin kasvoilla kuvastunut kalvavaa levottomuutta. Suun\nympäriltä olivat rypyt kadonneet, ja poskilla hohti taas nuoruuden\nja terveyden puna. Hän veti par'aikaa viimeisiä nisuleipiä ulos\npaistinuunista, pyyhkäisi esiliinalla hien kasvoiltaan ja lausui\nvarmasti ja reippaasti:\n\n-- Kello on jo yli neljän. Isä tulee ihan tuossa paikassa!\n\nArvo poika, jonka punaiset posket olivat pullollaan tuoretta\nnisuleipää, sammalsi epäselvästi, silmät ilosta loistaen:\n\n-- Ja sitten lähdetään paikalla saareen! Ajattelehan, äiti -- tuuli\non ihan myötäinen! Isän ei tarvitse vähääkään soutaa mennessä... Eikä\nväsyttää itseään. Ja sitten hän voittaa kaikki huomenna kilpailussa!\n\nSamassa aukenikin ovi, ja Antti tuli sisään reippaana ja hymyilevänä.\n\nLapset juoksivat ilosta huudahtaen häntä vastaan, ja kun Antti\noli kohottanut kahdesti tytön ilmaan ja ottanut vastaan pojan\nsäätiedoitukset, otti hän taskustaan rahatukon, antoi sen Katrille ja\nsanoi:\n\n-- Mene heti puotiin ja osta kaikkea mitä tarvitaan, jotta päästään\nlähtemään niin pian kuin suinkin -- ettei tuuli ehdi tyyntyä...\n\n-- Lähdetään vaan vaikka heti, -- vastasi vaimo veitikkamaisesti. --\nKyllä minä olen valmis.\n\n-- Mutta eihän meillä ole kahviakaan kuin pariin keittoon! --\nhuomautti Antti ja lisäsi leikillisesti. -- Ja nyt, kun menemme\nensimmäisen kerran omaan huvilaan, niin nyt juhlitaan! Saat siis\nostaa parasta kahvia mitä kaupassa on ja keittää niin sakeata, ettei\nlusikka kupissa kaadu. Mutta kun sekin on paahdettava, niin mene pian.\n\nSilloin vaimo aukaisi ison ruokakorin, joka oli ladottu täyteen\npusseja, purkkeja ja jonka keskellä seisoi kaksi pulleata\nmaitopulloa. Sitten hän kohotti pöydällä olevaa pyyheliinaa, jonka\nalta paljastui herkullisesti tuoksuva, pulska pullarivi, ja hän\nlausui iloisella ylpeydellä:\n\n-- Ei tarvita enää muuta kuin että itse vaan tulet valmiiksi! Minä\nsain Kososen ja Heikkilän nisujauhokortit ja leivoin niin paljon,\nettä lapsetkin saavat kerran oikein tarpeekseen. Kunhan vaan\njäähtyvät, niin pannaan ne eväskoriin...\n\n-- Minä jo ihmettelinkin, mikä niin hyvältä tuoksui! -- huudahti mies\nhämmästyen. -- Mistä olet saanut rahaa?\n\n-- Mitäpä minä rahalla, kun on hyvä luotto! -- kehaisi vaimo,\nkatsoen leikillisesti miestään. -- Syö nyt vaan joutuisasti ja muuta\nvaatteesi. Minä menen sillä aikaa maksamaan puotiin.\n\n-- Niin, äiti sanoi, että yllätetäänpäs isä! -- lausui Anni\nveitikkamaisesti, ja nuorin jatkoi innokkaasti sopertaen:\n\n-- Ja vaikka itä kuinka kytyiti, niin me ei tanota, että äiti\nlahjoittaa tinulle uuden kilpailupuvun... Jot tietäitit, kuinka\nkauniitti äiti neuloi teulan nimikiljaimet ja uudet piikkikenkät ja...\n\nÄiti punastui ja heristi sormellaan pientä ilmiantajaa, joka myöskin\npunastui korvia myöten -- ja kaikki purskahtivat nauruun.\n\n-- Mitäs nyt suotta... Kyllähän ne vanhatkin... -- alkoi mies, mutta\nvaimo keskeytti hänet, silmät hellästä ylpeydestä säteillen:\n\n-- Katsos, Antti, minä ajattelin, että sinulla täytyy olla kaikki\nuutta ja kaunista, kun ensimmäisen kerran voitat urheilukilpailun!\n\n-- Mutta entäs sitten, jos jäisinkin viimeiseksi, kuten viime kesänä?\nMihin silloin menisin uusine pukuineni? -- huomautti mies kujeillen.\n\n-- Siitä ei sinun tarvitse olla huolissasi -- olenhan minä ruokkinut\nsinua koko kesän, -- vastasi vaimo ja lisäsi reippaasti: -- Annappas,\nkun minä vedän saappaat jaloistasi! Ei sinusta muuten kuitenkaan\nvalmista tule! Vesi on jo kaadettu valmiiksi, ja alusvaatteet ovat\ntuossa tuolin selustalla.\n\nNäin puhuen vetäisi hän Antilta saappaat sellaisella voimalla, että\nmies oli pudota tuolilta, ja ihailu täytti Antin mielen, kun hän\nkatseli vaimonsa nuorta, voimakasta vartaloa ja pyöreitä käsivarsia.\n\nKatri pyyhki kätensä ja lähti puotiin. Mies riisuutui nopeasti,\npeseytyi ja alkoi pukea puhtaita alusvaatteita ylleen, Arvo pojan\ninnostuneena puhellessa:\n\n-- Tiedätkö, isä -- minulla on koko purkki täynnä oikein suuria\nja lihavia kastematoja! Kyllä niillä tulee ahvenia. Löysin ne\ntakapihalta... Jospa sittenkin otetaan suolaa ja kalapytty mukaan...\n\nAntti taputti poikansa pyöreätä vatsaa ja huomautti leikillisesti\nhymähtäen:\n\n-- Kunhan saadaan _nämä_ pytyt ensin oikein täyteen tuoretta\nkalasoppaa, niin on hyvä. Mutta ensi lauantaina meillä on pitkäsiima,\nja kun tulemme pois vasta maanantaina, niin eiköhän silloin ole jo\njotain suolakalapytyssäkin.\n\n-- Kun nyt vaan päästäisiin...\n\n-- Niin, isä, että saataisiin ruveta ongelle!\n\n-- Ja minä ja äiti kokoamme sillä aikaa puita ja keitämme kahvin, ja\nsitten, kun kalasoppa on keitetty, niin sitten syödään... -- ihasteli\ntaas Anni.\n\nKatri tuli sisään, ja osoittaen ovensuussa olevaa isän eväskoria hän\nsanoi pojalle:\n\n-- Arvo, tyhjennä sinä isän kori, että äiti saa panna pullat siihen...\n\n-- Eikö sinulla ole toista koria, -- huomautti mies. -- Laitoin\nsiihen koriin sinulle oikein kuivia kahvipuita.\n\n-- Kaikkea sinä ajattelet, -- hymähti Katri katse kiitollisena ja\nmeni hakemaan toista koria.\n\n-- Muista sitten, isä, ottaa kirves ja vasara mukaan, kun sinä laitat\nmeille kesähuvilan!\n\nNäin varoitteli poika innostuneena, ja Antti vastasi leikillisesti:\n\n-- Onpa hyvä, että on mukana tuollainen rakennusmestari, joka muistaa\nkaikki. Muuten olisin nytkin unohtanut naulat. Ota tuolta isän\nhousuntaskusta naulakäärö ja pane se ruokakoriin.\n\n-- Vasara myös! -- ehdotti Arvo silmät loistavina, mutta isä vastasi\nteennäisen vakavasti:\n\n-- Kyllä kirves riittää! Kun isä kerran on kirvesmies, niin kyllähän\nkirveelläkin yhden huvilan rakentaa...\n\n-- Aiotko laittaa Arvolle ja Annille leikkihuoneen, vai mitä sinä\nkesähuvilalla tarkoitat?\n\n-- Ei, kyllä minä aion laittaa oikean kesähuvilan, jossa voimme asua\naina lauantai-illasta maanantai-aamuun. Ettei sinunkaan tarvitse\npalella, niinkuin viime sunnuntaina.\n\n-- Millä ihmeellä sinä sellaisen laitat? -- kysyi Katri hämmästyen\nja lisäsi hellän huolekkaasti: -- Entä jos sinä rasitat itseäsi\nliikaa... kun olet koko päivän ollut raskaassa työssä -- ja huomenna\non kilpailu...\n\n-- Minä annan juuri sillä tavalla viimeisen valmennuksen\nlihaksilleni, niinkuin muutkin \"suururheilijat\", -- vastasi Antti\nleikillisesti. -- Ja kun sitten saa olla ensimmäisen yön omassa\nhuvilassaan, niin se virkistää yhtä paljon kuin viikon lepo...\nVarsinkin, kun saa maata entisen morsiamensa vieressä -- jonka on\nsaanut takaisin vielä kauniimpana ja rakkaampana...\n\n-- Kyllä sinä osaat... -- hymähti Katri punastuen, ja Antti jatkoi:\n\n-- Nythän minä vasta huomaan, että sinulla on kaksinkertainen ilon\nsyy... Kun olet vihdoinkin päässyt irti siitä vanhasta juopporetkusta\nja saanut uuden, komean miehen, joka tuota... No, en minä tahdo\nitseäni kehua, mutta kyllä huomenna näet, miten tytötkin katsovat\nihaillen sinun uutta miestäsi. Tosin se voi johtua siitä uudesta\nurheilupuvusta...\n\nKatrin silmät kostuivat kyynelistä, ja suuri onnen ja hellyyden\ntunne läikähti hänen rinnassaan lämpimänä aaltona. Aivankuin sen\npakottamana meni hän miehensä luokse ja puristi voimakkaasti hänen\nisoa, työn kovettamaa kouraansa -- mutta kumpikaan ei saanut\nsanotuksi mitään...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe saapuivat koreineen ja viltteineen rantaan, ja hetken kuluttua oli\npieni purjevene lähtövalmiina. Antti aikoi juuri irroittaa köyden,\nkun santarmi hikeä valuen ja huohottaen juoksi paikalle ja vaati\nselitystä matkan päämäärästä sekä tarkoituksesta. Miehen pienet\nsiansilmät näyttivät tutkivan jokaista koria ja vilttikääröä, niin\nläpitunkevina ja epäluuloisina, kuin olisi luullut niissä piilevän\npeloittavia helvetinkoneita...\n\nAntti vastasi äärimmäisen perinpohjaisesti kaikkiin kysymyksiin, ja\nesivalta koetti naskalinterävällä katseellaan tutkia tuon tyynen,\nkylmän rajamaalaisnaaman takana piilevän kapinallisuuden laatua\n-- niinkuin olisi epäillyt Antin hyökkäävän ulkosatamassa olevien\npanssarilaivojen kimppuun.\n\nLopulta virkaherra kuitenkin näytti jättävän ne jumalan huomaan, ja\nkirjoitettuaan veneen numeron muistiin antoi hän lähtöluvan.\n\nAntti irroitti veneen, ja se lähti hiljaisessa tuulessa lipumaan\nmerelle. Hän katsoi taakseen rannalla seisovaa santarmia, ja hänen\nhampaansa kirskahtivat katkeruudesta ja voimattomasta vihasta. Hänen\nmieleensä muistuivat kaikki ne sortotoimenpiteet, joilla Venäjän\nhirmuvalta oli maailmansodan aikana kuristanut kansaa. Kukaan ei\npäässyt liikkumaan ilman lupaa. Koko kansa virui kahlehdittuna\nylivoimaisen, säälimättömän sortovallan edessä, joka vaani ja vahti\nsitä lukemattomilla santarmi- ja urkkijasilmillään, kuin ilkeä\ntuhatsilmäinen hirviö. Tuon hirviön käskyjä täytyi jokaisen totella,\nja työväkeä painoi sen rautakoura kaikkein raskaimpana. Sillä vaikka\nelintarpeiden hinnat kohosivat kymmenkertaisiksi ja tuntipalkat vain\nmuutamalla pennillä, niin ei työväki saanut edes valittaa hätäänsä,\nvielä vähemmän puolustaa nälkäisten lastensa oikeutta. Koko maa\noli tulvillaan vierasta sotaväkeä, ja lisää tuotiin tuhansittain,\nraakoja Aasian paimentolaisheimoista kerättyjä murhajoukkoja, jotka\nolivat lukemattomissa rankaisuretkikunnissa erikoisesti harjaantuneet\nteurastamaan aseettomia lakkolaisia ja talonpoikia -- ja odottivat\nvain tilaisuutta päästäkseen mielityöhönsä.\n\nMutta nuo ajatukset häipyivät, kun hän muisti taas sen suunnattoman\nmuutoksen, joka heidän elämässään oli tapahtunut tämän sodan aikana.\nJa samassa hän näki keulassa istuvan Katrin kasvoilla uuden,\nikäänkuin ihmettelevän hellyyden ilmeen -- kuin Katrikin olisi\najatellut samaa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKatri ajatteli Antin lähtöhetkellä lausumia sanoja: hän oli\ntodellakin saanut uuden miehen...\n\nHänen ajatuksensa kiitivät taas entisyyteen. Hän muisti tuon kauhean\nillan, jolloin Antti oli lupauksensa tehnyt. Sillä vaikk'ei tämä\nollut sitä rikkonutkaan, niin aina oli tuskallinen levottomuus\nkalvanut hänen sydäntään, kun hän näki, miten ankarasti miehen täytyi\ntaistella. Ja hän tiesi vaistomaisesti, että jos mies olisi rikkonut\nlupauksensa, olisi se ollut heidän perikatonsa. Tosin tunsi hän\nsuurta helpotusta, kun väkijuomat sotatilan vuoksi kiellettiin. Mutta\nsotahan voi loppua milloin tahansa, ja kun väkijuomat pääsisivät taas\nvapaasti vaikuttamaan lukemattomilla viettelystavoillaan, niin miten\nkävisi silloin...\n\nMutta viime kesänä oli Antti löytänyt uuden, varman ystävän ja\nauttajan. Se oli _urheilu_.\n\nHän oli näet aivankuin sattumalta tullut ottaneeksi osaa\nkuulantyöntökilpailuun ammattiosastonsa kesäjuhlassa. Hän oli\nharvinaisen voimakas mies, ja kun hän tiesi, ettei kukaan kilpailuun\nilmoittautuneista riittänyt hänelle voimissa, luuli hän helposti\nvoittavansa ensimmäisen palkinnon.\n\nMutta kävikin niin hullusti, ettei hän saanut lainkaan palkintoa...\nNuo heikommat miehet sinkauttivat kuulaa toista metriä kauemmaksi --\nja hän jäi neljänneksi...\n\nHän laski tappiostaan leikkiä, mutta todellisuudessa se harmitti\nhäntä enemmän kuin kukaan aavisti. Hän oli aina voittanut toverinsa\njokaisessa voimankoetuksessa. Ja vaikk'ei hän koskaan kehunut\nvoimiaan, niin siinä suhteessa hän oli lapsellisen kunnianhimoinen ja\narka kunniastaan.\n\nSentähden tuntui tuo ammattitoverien ja koko juhlayleisön\nnähden saatu perinpohjainen selkäsauna hänestä samantapaiselta\nhäväistykseltä kuin entisajan ritarista, jonka kiiltävän kirkas kilpi\non julkisesti tahrattu. Ja niinkuin entisajan ritarin olisi ollut\nmahdoton elää ilman kunniaa -- samoin päätti Anttikin kirkastaa\nkunniansa perinpohjaisella voitolla...\n\nSentähden oli hän heti mennyt urheiluseuraan, ja jok'ainoana\nharjoitusiltana hääräili hän hikipäässä kentällä. Muina iltoina\nhän harjoitteli vielä pihalla kuulantyöntöä ja kaikkea mitä siellä\nsaattoi.\n\nAlussa hänen lihaksensa heltyivät niin, ettei aamuisin tahtonut\npäästä vuoteesta, mutta hän oli edistynyt harvinaisen nopeasti\nvarsinkin voimaa vaativissa lajeissa: kuulantyönnössä, kiekon- ja\nkeihäänheitossa -- jo viime syksynä olisi hän helposti voittanut\nammattitoverinsa kolmiottelussa. Talvella oli hän harjoitellut\nhiihtoa ja voittanut oman seuransa jäsenten välisen kilpailun. Hän\noli kyllä jo parantunut siitä lapsellisesta tappiokauhusta, joka\nhänet oli johtanut urheilemaan, mutta hän oli tuntenut terveytensä\nja voimainsa lisääntyneen, muuttuneensa taas nuoreksi, ja nuoruuden\ninnolla oli hän päättänyt voittaa viisiottelun työväen yhteisessä\nkesäjuhlassa. Ja vaikk'ei hän tahtonut sitä itselleenkään tunnustaa,\nniin yhtenä vaikuttimena oli ollut se ajatus, että voittaisi samassa\ntyöväen huvisaaressa, jossa viime kesänä hävisi.\n\nTästä kaikesta johtui aivan itsestään, ettei hän voinut kuvitellakaan\nväkijuomia muuten kuin inholla -- hän oli varma, ettei koskaan tulisi\nniitä käyttämään, vaikka niitä annettaisiin ilmaiseksi.\n\nMutta se oli vaikuttanut ehkä vielä valtavammin Katrin mieleen.\nTämä oli siitä asiasta yhtä varma kuin Anttikin, ja sentähden\nmuuttui heidän elämänsä kokonaan. Kun Katri ajatteli, että he olivat\npelastuneet sellaisesta kurjuudesta, tunsi hän samaa riemua kuin\nhukkuva, joka viime hetkellä on toverinsa kanssa pelastunut. He\nmuuttuivat iloisiksi ja avomielisiksi, ja kun he kertoivat toisilleen\nkestämistään epätoivoisista taisteluista ja kärsimyksistä, tunsivat\nhe suurta sääliä ja hellyyttä toisiaan kohtaan. Heidän onnensa kasvoi\npäivä päivältä, sillä nyt he ymmärsivät onnen arvon... Katrista\ntuntui siltä, kuin olisi Antti ollut kuolemaisillaan ja hän olisi\nsaanut miehensä uutena ihmisenä takaisin.\n\nKun Katri muisteli sitä entistä elämää, oli se hänestä ikäänkuin\npitkää painajaisunta. Nyt vasta hän huomasi, että oli itsekin\nmuuttunut aivan toiseksi ihmiseksi: terveeksi, voimakkaaksi naiseksi,\nja nyt vasta hän tunsi, mitä rakkaus on. Se herätti hänessä\ntoimintatarmoa. Hän meni erään tutun kappaneulojan luokse oppiin,\nja nyt oli hän talvesta asti ahkerasti ommellut, joten heillä ei\nsota-ajasta huolimatta ollut koskaan erikoista puutetta.\n\nNämä ajatukset valtasivat Katrin huumaavalla voimalla. Ja\nmuistaessaan Antin äskeiset sanat täytyi hänen yhä uudelleen salaa\nkatsoa tuota jäntevää, päivän paahtamaa nuorta miestä, ja hän huomasi\nhämmästyen, että tämä oli todellakin kokonaan toisenlainen... Antti\noli ennen käyttänyt viiksiä, jotka peittivät päättävän suun, tukka\nriippui aina otsalla, ja hänen ilmeensä oli viime vuosien aikana\nollut niin synkkä ja alakuloinen, että hän näytti vanhemmalta kuin\ntodellisuudessa oli. Oliko mahdollista, että nuo nuoret, sileiksi\najellut kasvot korkeine otsineen ja säihkyvine katseineen olivat\nsamat?...\n\nHeidän veneensä oli saapunut lahdelle, jossa tuuli navakammin ja\njossa kymmenet soutu- ja purjeveneet pyrkivät poispäin kaupungista.\nKatri kuuli lasten riemukkaat huudot, kun isän onnistui sivuuttaa\neräs suurempi, raskaammin lastattu purjevene... Mutta Katri katsoi\nvain noita miehekkäitä kasvoja, jotka näyttivät hehkuvan voimaa ja\ntarmoa, noita kilpailuinnosta loistavia silmiä, joiden katse kiiti\nyli merenpinnan kuin uutta kilpaveikkoa etsien...\n\nHetken kuluttua huomasi Arvo oikeanpuoliselta rannalta lähtevän\nkorkeamastoisen kutterin ja osoitti sitä riemusta huudahtaen isälle.\n\nKatri ei kuunnellut heidän puheitaan, hän käsitti vain hämärästi,\nettä nyt aloitettiin uusi kilpailu. Isä näytti yhtä innostuneelta\nja voitonvarmalta kuin poikakin -- niinkuin hän todella olisi\nkuvitellut, ettei parhainkaan kutteri voittaisi hänen pikku\nvenettään. Hän ei huomannut Katrin katsetta, seurasi vain valppaana\n\"vihollisaluksen\" liikkeitä, ja kun sen lumivalkoisen suurpurjeen\nyläpuolelle nousi vielä \"toppiseilikin\", hän murahti äkäisesti,\nkuin epärehelliselle kilpailijalle ainakin. Hänen ruskeat poskensa\npunastuivat, kun hän kiivaasti tarttui purjenuoraan, ja muutaman\nkerran muutettuaan purjeen asentoa hän saikin veneensä vauhdin\nlisääntymään.\n\nKatri oli kumartunut hiukan ja antoi kätensä riippua lämpimässä\nvedessä, ja ikäänkuin ihanassa unessa hän näki sinertävän taivaan\nja vedenpinnan valkoisine purjeineen, ja sitä vasten erottui tuo\nrakas olento, joka oli pelastanut hänet kurjuudesta, antanut hänelle\nuuden elämän ja onnen... Ja mitä kauemmin hän katsoi noita rakkaita\nkasvoja, sitä elävämmäksi muuttui tuo mielikuva... Hänellä oli\nsellainen tunne, että tämä Antti on todellakin toinen mies, hänen\nuusi elämäntoverinsa, jota hän rakastaa tuhat kertaa enemmän kuin\nentistä Anttia...\n\nMutta yht'äkkiä tunsi Katri ikäänkuin pistoksen sydämessään: hän oli\ntaas näkevinään entisen Antin, kun tämä kurjana ja epätoivoisena\nhampaitaan kiristellen itki surkeuttaan... Katrin sydän värähti\nsäälistä ja katumuksesta, hänestä tuntui siltä, kuin olisi ollut\njotenkin uskoton tuolle onnettomalle -- unohtanut sen tämän nuoren ja\ntarmokkaan miehen tähden...\n\nVihdoin hän havahtui ja katsahti hymähtäen ympärilleen,\najatellessaan, miten pitkälle mielikuvitus oli hänet vietellyt.\nSitten kuuli hän Antin iloisesti sanovan:\n\n-- Äiti näkyy naureskelevan meitä, mutta hän ei ymmärrä, että nyt on\ntosi kysymyksessä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello oli vasta kuuden vaiheilla, kun heidän veneensä vienon\nmyötätuulen työntämänä läheni pientä, pitkulaista saarta, jossa he\njo kahdesti olivat viettäneet sunnuntaita. Sen pohjoispuoli kohosi\nmerestä korkeana, pyöreäselkäisenä kalliona, jota tuuhea rantalepikko\nreunusti.\n\nMutta saaren eteläpuolella oli lepikossa aivankuin portti, josta\nsileä hiekkaranta laskeutui loivana myötäleenä veteen. Sen lähelle\nohjasivat he veneensä, ja kun he olivat purkaneet tavaransa lepikon\nsuojaan, soutivat isä ja poika lähellä olevalle pikku lahdelmalle.\nHetken kuluttua olivat onget valmiina, ja pojan kädet vapisivat\njännityksestä, kun hän heitti omansa veteen.\n\nMuutaman minuutin kuluttua katosi koho vedenpinnan alle.\n\nSilloin poika huudahti riemusta ja tempasi onkensa niin kiivaasti\nylös, että köyryselkäinen ahvenenvenkale lennähti suoraan yli veneen\n-- ja katosi veden alle.\n\n-- Voi, nyt se meni! -- huudahti hän hätääntyneenä, mutta samassa\nhän tointui: kala olikin vielä ongessa -- ja hetken kuluttua se oli\nveneessä.\n\nPoika oli ensimmäistä kertaa veneessä onkimassa, ja kun hän huomasi\nrikkoneensa kalamiehen kaikkein tärkeimpiä sääntöjä, joista isä oli\ntullessa varoittanut, niin hän punastui häpeästä. Ja kun isä vain\nkatsahti häneen äänettömästi, niin kuiskasi hän hiljaa, katkonaisesti:\n\n-- En minä enää koskaan... isä... Saatpa nähdä, isä...\n\n-- No, minä luotan siihen, -- vastasi isä myös kuiskaten. Ja kun\nsamassa tuli toinen kala pojan onkeen, veti tämä sen ylös niin\ntyynesti, että Antti tunsi hellää ylpeyttä rinnassaan.\n\nKun he olivat saaneet kaloja riittävästi keittoa varten, palasivat he\nrantaan, jossa kahvi oli odottamassa. Se juotiin tuoreen vehnäleivän\nkanssa, ja sitten sanoi Antti vakavasti:\n\n-- Kas niin, äiti! Perkaa sinä nyt kalat ja laita soppa valmiiksi,\nniin ehkä se saadaan syödä jo omassa huvilassa. Tule sinä, Arvo,\nauttamaan isää rakennustyössä.\n\nPoika hypähti seisoalleen silmät loistaen, ja siskokin löi pienet\nkätensä yhteen ja huudahti innostuneena:\n\n-- Enkö minä myös saa tulla isää auttamaan!\n\n-- No tule, tule! Nyt tiedän! Laita itsellesi lehtiluuta noista\nlepänoksista, niin saat tulla lakaisemaan uuden salin lattian!\n\nAntti oli viime lauantaina löytänyt ihanteellisen paikan, jossa kaksi\nkulmittain olevaa kallion sivua muodostivat kumpikin valmiin, parin\nmetrin korkuisen sileän seinän. Ja kolmannella sivulla oli vielä\nsaman korkuinen kivilohkare -- kuin tehty kurkihirren tueksi. Hän\noli jo ennen latonut muutamista tasaisista kivistä pöydän keskelle\nlattiaa, ja kun hän oli asettanut veneestä tuomansa \"kurkihirren\" --\nmaston -- paikoilleen, huudahti hän reippaasti:\n\n-- Kas niin, nythän meillä on valmiina kaksi seinää, kurkihirsi, ja\npöytäkin lattialla! Ja pian on muukin valmista.\n\nPoika tajusi nyt vasta isän suunnitelman ja huudahti ihastuksesta.\nSitten he toivat rantalepikosta muutamia suoria salkoja, ja kun isä\npuolisen tuntia työskenteli, oli kolme metriä pitkän \"huvilan\" runko\nvalmis. Sen jälkeen levitettiin molemmat purjeet rungon päälle,\nkiinnitettiin nuorien ja kivien avulla niin lujasti ja tasaisesti,\nettei seinissä ollut ainoatakaan ryppyä eikä rakoa. Ja kun katon\nharja oli kaksinkertainen, ei sade eikä tuuli voisi heitä hätyyttää.\n\nLopuksi tuotiin kaksi nelikulmaista kiveä -- isälle ja äidille\ntuoleiksi, ja seinät koristettiin kukkivilla pihlajanoksilla. Kun\nkaikki oli valmista, pyyhkäisi isä hikisiä kasvojaan ja kuiskasi\nlapsille salaperäisesti:\n\n-- Menkää nyt äidin luo ja sanokaa, että hän toisi kalakeiton tänne,\nja tuokaa te ruokakori... Mutta älkää sanoko, että täällä on mitään\n-- niin äiti ehkä hämmästyy vähäsen.\n\nKatri oli alusta alkaen pitänyt miehen rakennuspuuhia puoleksi\nleikkinä, jolla tämä ilahduttaa lapsia, ja nyt hän oli ollut\nniin kiintynyt ruoan laittoon, ettei joutanut toisten askareita\najattelemaankaan.\n\nKun hän saapui katajapensaikon sivu ja näki yht'äkkiä majan edessään,\npysähtyi hän hämmästyksen valtaamana. Lapset purskahtivat raikuvaan\nnauruun, ja Antti aukaisi kumartaen teltanaukon ja sanoi leikillisen\nkohteliaasti:\n\n-- Saanko nöyrimmästi pyytää rouvaa astumaan kesähuvilaansa. Se on\ntosin matala -- mutta se on ensimmäisemme, ja alku on aina hankala...\n\n-- Miten sinä... olet. Miten tämä on mahdollista, -- sammalsi Katri.\nJa kun hän vihdoin astui sisäpuolelle, kyyneltyivät hänen silmänsä;\nhän vilkaisi taakseen, ja nähtyään lasten jääneen ulkopuolelle hän\nkiersi kätensä miehensä kaulaan ja kuiskasi onnesta ja liikutuksesta\nvärisevin äänin:\n\n-- Oi, Antti... minä olen niin onnellinen, niin onnellinen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nAntti oli aikonut käydä auringonnousun ajoissa ongella, mutta kun\nhän heräsi ja katsahti ulos, oli aurinko jo noussut, ja lintujen\nlaulu tuntui tuhatäänisenä, helkkyvänä kuorona aivan täyttävän tyynen\navaruuden. Hän näki lehtipuiden välistä peilityynen meren, josta kuin\nvaltavan suurena, vihreänä kukkavihkona kohosi lehtisaari...\n\nHän katsoi lapsiaan ja vaimoaan, jotka rauhallisesti hengittäen\nnukkuivat vieretysten, ja muistaessaan tulevan kilpailun hän oli\nhyvillään myöhästymisestään -- hän päätti levätä oikein perin pohjin.\n\nAjatukset ja muistot täyttivät hänen mielensä, eikä hän voinutkaan\nheti nukkua... Lopulta hän päätti vain kuunnella lintujen laulua,\nkoetti laskea sen eri säveliä, mutta se ei onnistunut... Tuo\ntuhatääninen helkyntä tuntui vähitellen sekaantuvan -- ja lopulta\nhäipyvän jonnekin etäisyyteen...\n\nKun hän vihdoin heräsi yhdeksän aikaan, kajahti häntä vastaan\nneliääninen, riemukas nauru. Katri oli ajatellut samoin kuin hänkin,\nja lapset olivat odottaneet toista tuntia, jotta isä ehtisi oikein\nlevätä ennen kilpailua.\n\nKun kahvi oli juotu, menivät he kaikki yhdessä uimaan, ja ilma\nkajahteli riemukkaista äänistä. Arvo haastoi äidin uintikilpailuun,\nsillä äiti oli aina ennen voittanut poikansa; mutta nyt voitti\nArvo loistavasti, ja hän tunnusti ylpeänä, että oli varta vasten\nharjoitellut jo pitkät ajat...\n\nKun Antti nousi vedestä, tunsi hän itsensä niin virkeäksi ja\nvoimakkaaksi, että hänen täytyi vielä kerran kokeilla. Ja kun\nkivikuula lennähti yli entisen ennätyksen ja pituushyppykin meni\nhyvin, kävi hän yhä varmemmaksi.\n\nJa kun heidän veneensä juhlan alussa saapui työväen huvisaaren\nrantaan, oli Antti mitä parhaimmassa kunnossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kilpailut alkoivat, huomasi Antti, että naapurikaupungista oli\nsaapunut eräs Rajala-niminen urheilija, jota ei juuri koskaan nähty\nsuuremmissa kilpailuissa, mutta sitä useammin sellaisissa, joissa\ntiesi tulevansa ensimmäiseksi...\n\nAntti kuunteli mielihyvällä, miten Rajalaa sanottiin\npalkinnonmetsästäjäksi, sillä vaikk'ei hän tahtonut itselleen sitä\ntunnustaa, niin häntä harmitti ja hermostutti, että tuo vieras uhkasi\nviedä häneltä voiton.\n\nKun 200 metrin juoksu alkoi, porhalti vieras heti johtoon, ja ollen\nverraten hyvä juoksija ei hän voinut kuvitellakaan, että kukaan\nhätyyttäisi häntä täällä. Mutta kun Antti puolimatkassa ilmestyi\nhänen sivulleen ja alkoi hiljaa, tuuma tuumalta kiristää ohi,\nällistyi hän niin, että sekaantui tyylissään, ja hänen tappionsa\nnäytti jo varmalta...\n\nMutta parikymmentä metriä maalista sattui Antti astumaan pienelle,\npyöreälle kivelle, ja hän lennähti pitkälleen... Hän ponnahti ylös,\nmutta silloin olivat kaikki päässeet hänen ohitseen -- vain viimeisen\nhän onnistui loppusyöksyllä voittamaan parilla senttimetrillä...\n\nMiten kävisi nyt, kun hänen aikansa oli toista sekuntia huonompi kuin\nvoittajan...? Voittaisiko hän muissa lajeissa niin paljon, että voisi\nkorvata tämän tappion...\n\nKun pituushyppy alkoi, oli Antti tavattoman jännittynyt. Ja kun hänen\nkilpailijansa loikkasi lähes kuusi metriä, hermostui hän yhä enemmän\n-- ja hänen oma hyppynsä meni liian matalaksi...\n\nToisella vuorolla hän hyppäsi kaikkein pisimmälle, mutta astui yli\nlaudan! Hän näki kilpailijansa ivallisen silmäyksen, ja hänen oli\nvaikea hillitä itseään...\n\nMutta silloin hän huomasi, että häviäisi joka lajissa, jollei heti\ntyynny -- vain siinä tapauksessa hän voisi vielä voittaa... Ja kun\nhänen viimeinen vuoronsa tuli, merkitsi hän vauhdinottopaikan,\nmittasi askeleensa ja hyppäsi...\n\nHän ponnisti puoli metriä kauempaa, mutta hyppy oli siitä\nhuolimatta vain kaksi senttiä lyhyempi kuin voittajan... Antti\nnäki vastustajansa hermostuvan; hän itse sitävastoin muuttui yhä\ntyynemmäksi...\n\nKuulantyönnön alkaessa oli Antti täysin tyyntynyt, ja hän sinkautti\nkuulan puoli metriä kauemmaksi kuin Rajala. Tämä sieppasi kuulan\nniin närkästyneen näköisenä, kuin olisi häntä törkeästi loukattu,\nja hänen onnistuikin työntää miltei yhtä pitkälle kuin Antin.\nMutta seuraavalla kerralla Antti paransi taas kolmisenkymmentä\nsenttiä... Ja kun hän viimeisellä vuorollaan leiskautti hyvän\njoukon kolmattatoista metriä, kajahtivat hyvähuudot tavallista\ninnokkaampina... Ja kun näki Katrin, joka silmät innosta loistaen\nhuusi ja taputti käsiään, läikähti Antin rinnassa lämmin hellyyden\nja onnen tunne -- ja hän oli iloinen ja ylpeä siitä, että voi\nkunnostautua vaimonsa silmissä...\n\nSeurasi sitten 1500 metrin juoksu, ja kun Antti oli hyvä hiihtäjä\nja lisäksi ahkerasti harjoitellut, ei Rajala saanut häntä jäämään.\nViimeisen kierroksen lähetessä katsoi mies huohottaen taakseen,\nkuin armoa pyytäen... Ja Antti tunsi vahingoniloa siitä, että tuon\npalkinnonmetsästäjän täytyy jäädä -- ja sitten hän otti sellaisen\nloppukirin, että toinen jäi kuin seisomaan...\n\nViimeisenä lajina suoritettiin keihäänheitto. Antti lennätti\njo ensimmäisellä heitolla yli neljäkymmentä metriä... Se vei\nkilpaveikolta viimeisenkin tarmon ja itseluottamuksen. Hänen\nheittonsa epäonnistuivat kokonaan, niin että eräs Antin seuratoveri\nvoitti hänet monella metrillä. Viimeisellä vuorolla Antti ja\nhänen toverinsa paransivat yhä, ja kun sitten tuli Rajalan vuoro,\ntuijottivat kaikki jännittyneinä, miten tämä kalpeana ja vavisten\ntarttui keihääseen, otti vauhtia ja heitti... Keihäs lensi pienen\nmatkaa, kääntyi poikittain ja putosi kuin siipirikko lintu maahan --\ntuskin puoliväliin Antin heittoa...\n\nKatsojat purskahtivat nauruun, ja joukosta kuului pilkallisia\nsutkauksia, jotka näyttivät sattuvan vieraaseen kuin piiskaniskut.\nHän näytti niin kurjalta ja masentuneelta, että Anttia säälitti.\nTuo mies oli todellisen urheilijan täydellinen vastakohta. Mutta\nsamassa muisti Antti äskeiset ajatuksensa ja huomasi hämmästyen,\nettei itsekään vielä ollut oikea työläisurheilija, jolla puhtaan\nurheiluhengen ja toverillisen yhteenkuuluvaisuuden tunteen tulee olla\nkorkeimpana toimintaohjeena.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe olivat yöksi saapuneet saarelleen, ja lapset nukkuivat\nlehtivuoteillaan...\n\nMutta Katri ja Antti eivät voineet nukkua. He lähtivät ulos, ja nyt\nkävelivät he hiljaa, käsi kädessä rantaan johtavaa polkua myöten.\nJa Antti tunsi vaimonsa värisevän vartalon hellästi painuvan hänen\nkäsivarttaan vastaan. Hän tunsi samanlaista onnea kuin kerran ennen,\nkymmenen vuotta sitten sillä hetkellä, jolloin he ensimmäisen kerran\nsanoivat rakastavansa toisiaan... Silloin oli ihan samanlainen ilta,\njuuri noin lauloi silloinkin laulurastas...\n\n-- Muistatko Antti... kun laulurastas lauloi myöskin...\n\nNuo sanat värähtivät niin kumman hiljaisina ja hellinä... Antti\ntarttui vaimonsa päähän, katsoi häntä silmiin ja kuiskasi\nliikutettuna:\n\n-- Katri... Katri... Mitä tämä on?... Mistä sinä tiedät ajatella\njuuri samaa kuin minäkin?\n\n-- Katsos, minä olen koko ajan ajatellut tuota iltaa -- ja sentähden\nminun täytyi lähteä ulos...\n\nAntti painoi Katrin syliinsä ja suuteli häntä, kuiskaten:\n\n-- Oi rakas, rakas... Miten minä voisin sinua kiittää...\n\n-- Ah... Sinä et saa puhua noin -- sinähän olet tämän kaiken\nantanut...\n\n-- Voi, Katri... älä puhu... Minähän jo tuhosin elämämme, mutta sinä\nsen pelastit.\n\n-- Ei, ei, jos minä olisin oikein ymmärtänyt sinua, niinkuin nyt...\nniin kaikki olisi ollut toisin...\n\nNäin he väittelivät keskenään, ja heidän katseistaan loisti niin\nsuuri onni ja rakkaus, etteivät he olleet koskaan ennen sellaista\ntunteneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt he istuivat äänettöminä toisiinsa nojaten, ja heitä ympäröi\nkesäyön salaperäinen hämärä, vain laulurastaan ääni helisi yhä...\n\nTuhannet muistot tulvahtivat Katrin mieleen. Hän muisti ne\nkauniit kuvitelmat, joista he silloin kerran haaveilivat, ne\njulmat pettymykset ja loppumattoman pitkät, onnettomat vuodet,\njolloin heidän elämänsä oli luisunut yhä alemmaksi, jonnekin\nkauhistavaan syvyyteen... Ja nyt he kuitenkin olivat niin äärettömän\nonnellisia!... Sitä ajatellessa tuntui Katrista, kuin he olisivat\nolleet hukkumaisillaan myrskyiselle merelle ja nyt pelastuneet\nihanalle saarelle...\n\n\n\n\nPYÖRÄILIJÄ\n\n\nUuno silmäili hellyydensekaisella mielihyvällä sirorakenteista\nkilpapyöräänsä, jonka hän aamupäivällä oli puhdistanut ja tarkistanut\nkilpailua varten. Hän otti ruuviavaimen taskustaan, kiristi vielä\nkerran kaikkia muttereita ja lisäsi hiukan ilmaa takapyörän hentoon\nratakumiin. Senjälkeen pyyhkäisi kuin hyväillen sen välkkyvää,\nemaljoitua runkoa ja nosti sen ulko-oven pieleen.\n\nSitten hän meni sisään, pesi kätensä, sukaisi tukkaansa, otti\ntrikoopaketin ja lähti pyöräänsä taluttaen ulos portista.\n\nKun lasisiru voisi puhkaista yksinkertaisen ratakumin, vihelsi hän\najurin ja lähti ajamaan Eläintarhaa kohden.\n\nUuno oli vasta edellisenä kesänä innostunut pyöräilyyn. Hän oli\nkäynyt huvikseen harjoittelemassa erään toverinsa seurassa ja sitten\ntämän kehoituksesta ottanut osaa alokaskilpailuun. Voitettuaan sen\nkuin leikillä oli hän miltei piloillaan mennyt vielä 5 km rata-ajoon;\nja kun kaksi parasta kilpailijaa ajoi yhteen, oli hän tullut siinäkin\ntoiseksi. Vähällä piti, ettei hän voittanut ensimmäistäkin, jota myös\npidettiin etevänä pyöräilijänä.\n\nKun Uunolla oli silloin vain tavallinen maantiepyörä, herätti hänen\nvoittonsa huomiota, ja seuraavalla viikolla tarjottiin hänelle\nerään polkupyöräliikkeen taholta ensiluokkainen kilpailupyörä\nkäytettäväksi. Ja jos hän seuraavana kesänä kykenisi kunnostautumaan\nkilpailuissa, luvattiin se antaa hänelle omaksi.\n\nSe oli innostanut Uunoa tavattomasti, hän oli alkanut käydä miltei\njoka ilta harjoittelemassa Eläintarhan radalla. Ensimmältä oli\nhän monesti ollut menehtymäisillään harjoitellessaan vanhempien\nkilpailijain joukossa, mutta hän ei hellittänyt -- ja vähitellen\najaminen muuttui yhä helpommaksi ja miellyttävämmäksi.\n\nHän ei sentään jättänyt muita urheiluharjoituksiaan. Miltei joka\nkerta hän mennessään pistäytyi Hesperiaan ja juoksi, hyppi, heitti\nkeihästä ja kiekkoa, väliin väsymykseen asti. Mutta kun hän taas\nsaapui pyöräilyradalle ja kiidätti toisten jälkeen, katosi väsymyskin\nkuin pyyhkäistynä.\n\nVäliin yksin radalla ollessaan ajoi hän kierroksen toisensa jälkeen,\nkunnes ilta hämärtyi. Tuuli oli tyyntynyt, metsä seisoi radan\nympärillä tummana ja liikkumattomana, ja viilennyt ilma humisi hänen\nkorvissaan, hyväillen hänen hiestynyttä ihoaan. Niin hän kiiti kuin\nsiivillä, muistamatta kotiinmenoa. Harmaa rata näytti pyörivän hänen\nallaan, ja ympärillä vilisivät puiden mustat varjot kuin hurjassa\ntanssissa.\n\nSiinä ajurin rattailla ajaessa muistui Uunon mieleen taas se\nkevätilta, jolloin hänet oli ikäänkuin kohotettu \"ensimmäiseen\nluokkaan\"; kaupungin parhaat pyöräilijät, jotka aina olivat ajaneet\nkahden, kehoittivat häntä kolmanneksi joukkoonsa. Siitä lähtien\nolivat he iltaisin harjoitelleet kolmisin, ja kukin ajoi vuorotellen\nkolme kierrosta edellä. He sivuuttivat aina huonomman joukon kuin\nlentäen, ja kun joku yritti seurata, otettiin aina puolen kierroksen\nkiri, ja toisten täytyi jäädä.\n\nTuo muutos vaikutti suorastaan ratkaisevasti Uunon kehitykseen. Jo\nmuutaman viikon kuluttua hän tiesi, että voittaisi milloin tahansa\nnämäkin harjoittelutoverinsa. Mutta hän pidätti itseään ja päätti\nyllättää heidät vasta pääkilpailuissa -- voittaa kaikki oikein\nloistavasti. Silloin pyöräasiakin olisi selvänä.\n\nHän harjoitteli siis \"spurttia\" entistä innokkaammin; hän tutki\ntoisten asentoja ja polkemistapoja ja kokeili yksin ollessaan\nyksityiskohtaisesti, millä tavalla pääsisi mahdollisimman äkkiä\näärimmäiseen vauhtiin -- hän oli huomannut, että silmänräpäyksellinen\nnopeus ratkaisi koko kilpailun. Uuno oli ennen muiden tavoin\nyrittänyt päästä vauhtiin polkien ruumiinpainollaan, mutta kun\nhän oppi ohjaustankoa tukena käyttäen keskittämään koko ruumiinsa\nlihasvoiman joka polkaisuun, kykeni hän neljällä, viidellä\npotkaisulla pääsemään täyteen vauhtiin.\n\nHän ei vieläkään näyttänyt toisille ylivoimaisuuttaan, vaan kokeili\nheidän kanssaan heidän huomaamattaan. Kun esimerkiksi tuli hänen\nedeltäjävuoronsa, lähti hän niin äkkiä, että toiset jäivät heti\nmuutamia metrejä, ja vaikka he miten ponnistivat, pysyi välimatka\nsamana. Vasta kun he olivat nääntymäisillään, katsahti hän kuin\nsivumennen taakseen ja hiljensi. Toiset yrittivät puolestaan maksaa\nsamalla mitalla, mutta hän oppi huomaamaan jo asennosta tai lihasten\njännittymisestä, milloin nämä alkoivat \"spurtata\", ja kun hän\npolkaisi pari kertaa koko voimallaan eikä päästänyt pienintäkään\nväliä, pysyi hän jäljessä ilman ponnistuksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUuno havahtui mietteistään nähdessään ajurin kääntyvän\nEläintarhantielle, joka oli täynnä kilpailuihin meneviä ihmisiä.\nAjuri pääsi vain hitaasti eteenpäin, ja kun Uuno näki väistyvien\nihmisten uteliaat katseet, harmitti häntä se, ettei ollut lähtenyt\naikaisemmin.\n\nHän oli koko kesän valmistautunut tätä kilpailua varten ja ollut\naivan varma voitostaan. Vieläpä oli hän epäsuorasti myöntänyt sen\npolkupyöräliikkeen johtajalle, kun tämä oli hymyillen sanonut\nkuulleensa, että entiset voittajat pelkäävät häntä. Sentähden\ntuntuikin nyt niin nololta.\n\nTosin tiesi hän voittavansa omat miehet, mutta hän ei ollut\naavistanutkaan ulkomaalaisten osanottoa, ja nyt niitä oli tullut\nSaksasta, Ruotsista, Virosta ja Venäjältä, yhteensä toistakymmentä.\nOllessaan eilen näiden kanssa radalla, oli Uuno nähnyt parikin\nsellaista \"sprintteriä\", ettei hänellä tuntunut olevan mitään\nmahdollisuuksia. Hän oli jo ajatellut luopua kilpailuista, mutta\ntunsi, että sellainen menettely olisi epämiehekästä. Kun hän\nlisäksi muisti, ettei toisista ollut niinkään paljon vastusta\nulkomaalaisille, päätti hän tehdä parhaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRadalle saavuttuaan ymmärsi Uuno heti, että kilpailuista muodostuisi\nsuurenmoisimmat, mitä Suomessa oli nähty, ja hän tunsi taas\nepämääräisen levottomuuden ja jännityksen värähyttävän ruumiissaan.\nJoka puolella ympäröi rataa pyhäpukuinen, kirjava väkijoukko --\nikäänkuin elävänä, monivärisenä vyönä, ja joukon yläpuolella\nliehui leudossa kesätuulessa sadoittain loistavia lippuja;\njuhlalliset kansallisliput ja valtavan suuret sinivalkoiset ja\npunakeltaiset liput liikahtelivat hiljaa tangoissaan, ja niiden\nväliin pingoitetuissa nuorissa riippui toinen toistaan kirjavampia\nlippujonoja, jotka auringonpaisteessa heloittaen muodostivat\nikäänkuin jättiläissuuren, loistavan seppeleen radan yläpuolelle. Ja\njoka puolelta kuului tasainen, sekava puheensorina, jossa kuvastui\nkiihkeä, odottava jännitys.\n\nMiltei kaikki olivat jo käyneet näyttäytymässä radalla, kun Uuno tuli\npyöräänsä taluttaen pukuhuoneesta ja hypähti hermostuneena satulaan.\n\nSilloin kajahti reipas marssi, ja Uuno värähti kuin sähköiskusta.\n\nAjattelematta, huomaamatta jännittyivät hänen lihaksensa, ja hän\nsyöksähti eteenpäin tuulispäänä. Ja kun se saksalainen, jota\npidettiin voittajana, huomasi hänet takanaan, otti hänkin kirin.\nMutta Uuno jännitti koko voimansa, niinkuin juuri silloin olisi ollut\nkysymys voitosta, ja pääsi ohi.\n\nKuului kättentaputuksia ja huutoja, ja nyt vasta huomasi Uuno, miten\ntyhmästi oli tehnyt ponnistaessaan voimiaan ennen kilpailua. Hän sai\nkuitenkin itseluottamusta ja päätteli ettei täällä ollut tappiokaan\nhäpeäksi.\n\nKahdeksan kilpailijaa istui satulassa odottaen jännittyneinä\nlähtömerkkiä 1,500 m:n matkalle, ja tuhannet ihmiset tuijottivat\nheitä henkeä pidättäen.\n\nUuno oli arvonnassa joutunut takariviin, ja saksalaisen jännittynyt\nselkä oli aivan hänen edessään. Hän tunsi jalkansa vapisevan\npolkimella ja puri hammastaan harmista ja häpeästä. Samassa kuului\npalkintotuomarin väräjävä ääni, sitten laukaus -- ja niinkuin\nlaukausta säikähtynyt lintuparvi pyrähti kirjavapukuinen ryhmä\nyht'aikaa eteenpäin.\n\nUuno oli vaistomaisesti imeytynyt äskeisen kiistatoverinsa taakse\nja tyyntyi kokonaan. Vauhti hiljeni, kuului vieraskielisiä sanoja,\nkukaan ei näyttänyt haluavan eteen, mutta sitten porhalti eräs\nruotsalainen johtoon sellaisella vauhdilla, että suurin osa jäi\njälkeen. Saksalainen sanoi jotain vierustoverilleen, ja tämä päästi\nhänet radan sisäreunalle. Ja kun Uuno varjon tavoin kääntyi tämän\njälkeen, koetti toinen tunkeutua väliin -- mutta epäonnistui.\n\nKun parhain vastustaja oli hänen edessään, päätti hän pysytellä\nmahdollisimman lähellä, ettei kukaan toinen pääsisi väliin. Ja\nsitten, kun tullaan viimeiselle kierrokselle, sitten hän koettaa\nparhaansa...\n\nHän vilkaisi taakseen ja näki jonon pidentyneen. Ruotsalainen oli\nyhä edellä, mutta joku sinipaitainen ajoi hänen sivulleen, ja\nvauhti kiihtyi yhä vinhemmäksi. Matka läheni loppuaan. Mutta Uuno\nseurasi yhä saksalaista tarkaten hänen liikkeitään. Hän näki jonkun\npinnistävän ohitse, mutta saksalainen jäi jäljelle ja vilkaisi\ntaakseen, kuin olisi odottanut Uunon yrittävän myöskin ohi -- ja\nlähti sitten.\n\nUuno ei ollut nähnyt sellaista vauhtia, ja jollei hän olisi ollut\nvaruillaan, olisi hän auttamattomasti jäänyt. Mutta nyt hän jäi vain\npari metriä, ja kun hän saavutti saksalaisen, katsahti tämä taakseen\nhengästyneenä ja, kuten hänestä näytti, pettyneenä. Ja samassa\nilmestyi toinenkin saksalainen entiselle paikalleen.\n\nKun viimeinen kierros läheni, tunsi Uuno koko olemuksensa\njännittyvän. Hänen aivoissaan välähti menettelytapasuunnitelmia\njokaista mahdollisuutta varten, ja hän odotti vain hetkeä\nsyöksyäkseen eteenpäin.\n\nMutta vain _eteenpäin_. -- Sillä kun oikealla oleva saksalainen\nhyökkäsi ohitse ja kääntyi Uunon eteen, samalla kuin edellä ajava\n_hiljensi_ vauhtiaan, niin se tuli niin odottamatta, että hän oli\ntörmäämäisillään tämän takapyörään. Hänen täytyi ohjata pois radalta,\nja samalla hetkellä kuin saksalainen ponnistautui kiriin lennähti hän\nnurin pehmeälle nurmikolle -- ja joku toinen paiskautui kiroten hänen\nvierelleen.\n\nSamassa välähti totuus salamana hänen aivoissaan, salaman nopeudella\nponnahti hän ylös, loikkasi pyörälleen, ja ikäänkuin sisällään\nräjähtävän raivon lennättämänä syöksyi hän eteenpäin. Hän kuuli\nkellonäänen hukkuvan hurjaan tuhatääniseen huutoon, hän sivuutti pari\njälkimmäistä kuin lentäen, mutta etujoukko oli jo perillä.\n\nKun Uuno sivuutti maalin, kuuli hän nimeään huudettavan, ja kun hän\nnäki ilkityöntekijän hyppäävän juuri pyörältään, lähti hän hammasta\npurren tätä kohden. Mutta palkintotuomarit ja yleisö ympäröivät\nsaksalaisen niin, ettei Uuno päässyt lähelle. Ja kuullessaan, että\nmies sai ankaran varoituksen, tunsi hän vihansa lauhtuvan, ja päätti\nyrittää entistä lujemmin seuraavilla matkoilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana oli 5 km:n matka. Kun lähtölaukaus pamahti, ei Uuno\ntuntenut jälkeäkään hermostuksesta -- hän oli järkähtämättömästi\npäättänyt maksaa ilkityöntekijälle.\n\nHän ajoi nytkin tämän kintereillä ja tunsi tyytyväisyyttä nähdessään\ntämän hermostuneena vilkuilevan taakseen. Vauhti oli nytkin\nhermostuttavan epätasainen: pari kertaa oli jono miltei pysähtynyt,\nkun kukaan ei tahtonut mennä edeltäjäksi. Sitten seurasi taas\ntuima pinnistys, jolloin huonommat jäivät jälkeen. Mutta Uuno ei\nirrottautunut kertaakaan edeltäjästään, ja nähdessään tämän erään\nkirin jälkeen huohottavan luotti hän yhä enemmän suunnitelmaansa ja\nkoetti säästää kaikki voimansa sitä varten.\n\nHän näki erään toverinsa antavan sovitun merkin nenäliinalla ja\ntiesi, että vain kolme kierrosta oli jäljellä. Hän jättäytyi sen\nverran jälkeen, että pääsi ulkosyrjälle.\n\nVielä kerran tunsi hän epävarmuutta: jospa hän ei jaksakaan noin\nmielettömän pitkää kiriä, ja saksalainen saavuttaa hänet lopussa.\nMutta hän luotti juuri siihen, ettei kukaan osaa odottaa sellaista ja\nettä hän saa tarpeeksi etumatkaa.\n\nKun sitten puolitoista kierrosta oli jäljellä, ohjasi hän suoraan\n\"kurvin\" yläreunalle ja sieltä alas pitkän sivun ulkoreunaa kaikkien\nohi kuin ammuttu nuoli. Pyörät tuntuivat ulvovan hänen allaan,\nkorvissa kohisi, ja sitten räjähti kättentaputusten ja tuhansien\nhuutojen pauhu, paisuen ja kiihtyen kuin lähenevän pyörremyrskyn\nkohina. Uuno katsahti radan toisessa päässä sivulleen ja näki\ntoisten jääneen noin viisikymmentä metriä, ja hänen punapaitainen\nvastustajansa oli irtautunut toisista. Samassa soi kello, Uuno\nvilkaisi hermostuneena taakseen, näki vain epäselvän vilahduksen,\nja hänestä tuntui siltä, kuin toinen olisi saavuttamaisillaan. Hän\nunohti, että oli päättänyt ajaa tyynesti etumatkansa varassa ja\nponnisti viimeiset voimansa. Kun puoli kierrosta oli jäljellä, näki\nhän välimatkan lyhentyneen puolella, ja ilkeä heikkous ja jäykkyys\nherpaisi hänet kokonaan, rata peittyi kuin punertavaan savuun.\nVäkijoukon huuto kuului häipyvän jonnekin etäisyyteen, hän tunsi,\nettä toinen läheni lähenemistään, mutta ei voinut enää mitään. Ja\nvain hämärästi hän tajusi, että oli sivuuttanut maalin, ennenkuin\ntoinen pääsi hänen ohitseen. Mutta se ei enää tuottanut iloa, hänen\nsilmissään pimeni, ja rata alkoi yhä ankarammin heilahdella, kuin\nvaltamerilaivan kansi myrskyssä; hän oli jo kaatumaisillaan, mutta\ntajuttuaan, ettei heilunta ollut todellista, sulki hän silmänsä, puri\nhammasta ja antoi pyörän kulkea omalla vauhdillaan.\n\nHän kuuli taas väkijoukon valtavan huudon, hän erotti siitä oman\nnimensä, ja kun hän oli ajanut voittokierroksensa, näki hän\nympärillään innostuneen joukon. Hänet temmattiin suoraan pyörältä\nja paiskattiin ilmaan. Hän kielsi, koetti selittää, vastustaa,\nmutta hänen huutonsa hukkui kuin myrskyn pauhinaan; leikkipallon\nlailla lennätettiin häntä kerta toisensa jälkeen, ja yhtenä sekavana\npyörteenä vilahtelivat hänen silmissään sinertävä taivas, liehuva\nlippujoukko ja lukemattomat innostuneet kasvot huutavine suineen.\nKuin unesta havahtuen tunsi hän vihdoin, että toverit kantoivat häntä\nolkapäillään, ja tuo tuhatääninen huuto seurasi häntä pukuhuoneeseen\nasti.\n\nKun kilpailijat hetken kuluttua huudettiin 1,609 m:n eli mailin\nmatkalle ja hän nousi seisomaan, tunsi hän vieläkin jaloissaan tuota\nomituista hervottomuutta. Silloin hän yht'äkkiä ymmärsi, että hänen\non edullisinta jäädä pois tältä matkalta, ja hän käski ilmoittaa\nsiitä palkintotuomareille.\n\nToverit hämmästyivät ensin, mutta pian he myönsivät, että Uuno oli\ntehnyt viisaasti. Hän otti päällystakin ylleen ja istahti pukuhuoneen\nseinustalle.\n\nLaukauksen jälkeen syöksyi eräs kilpailijoista eteen aivankuin\naikoen irroittautua koko joukosta, mutta hänet saavutettiin jo ensi\nkulmassa, ja joku porhalsi hänen ohitseen niin läheltä, että molemmat\ntörmäsivät yhteen; kuului rysähdys, ja yhtenä rykelmänä paiskautui\nneljä pyöräilijää radan sivuun.\n\nVäkijoukko liikahti kauhusta värähtäen, kuului kimeitä kirkaisuja,\nihmisiä juoksi paikalle -- ja samassa näki Uuno, että hänen\nkaatajansa oli kuin kohtalon kostosta joutunut itse samanlaiseen\nasemaan kuin mihin äsken toimitti hänet. Mutta silmänräpäyksessä\nsaksalainen ponnahti pystyyn ja lähti toisten jälkeen sellaisella\nvauhdilla, ettei Uuno voinut olla ihailematta häntä. Toinenkin nousi,\nmutta hänen pyöränsä ohjaustanko oli vääntynyt vinoon; kolmanneltakin\noli pyörä särkynyt, ja miehen toinen polvi oli veressä; mutta\nneljäs makasi pyörtyneenä maassa -- jotavastoin hänen pyöränsä oli\nsingahtanut kauas ruohikolle saamatta naarmuakaan.\n\nUuno seurasi jännityksellä, miten saksalainen saavutti toiset juuri\nennen kuin viimeinen kierros alkoi, mutta mies oli kuluttanut\nvoimansa loppuun ja jäi loppuspurtissa kolmanneksi ruotsalaisen ja\ntoisen saksalaisen jälkeen.\n\nKun tasoitusajo alkoi, oli Uuno mitä parhaimmassa kunnossa, kun taas\nhänen päävastustajansa näytti äskeisen tappionsa jälkeen sangen\nhermostuneelta.\n\nEdellisten matkojen perusteella oli Uuno saanut vähän etumatkaa\nsaksalaisesta, joka oli rajamiehenä, ja ruotsalainen oli pienen\nmatkan päässä Uunosta. Uuno tiesi saavuttavansa tämän, jos tahtoi,\nmutta kun laukaus kajahti, ei hän lähtenytkään tavoittamaan edellä\nolevia, vaan päätti taas asettua vastustajansa taakse.\n\nSaksalainen näytti uhallakin päättäneen jätättää kiusallisen\nseuraajansa, ja radan päässä hän yhtäkkiä ohjasi ylös kurvin\nulkoreunalle ja sieltä alas niin raivoisalla vauhdilla, että\nUuno todella jäi heti parikymmentä metriä eikä olisi ollenkaan\nsaavuttanut, jollei olisi ollut perinpohjin harjaantunut tällaistakin\ntilaisuutta varten. Hän polkaisi siis äärimmäisin voimin vain viisi,\nkuusi kertaa, ja vaikka saksalainen innostui nähdessään välimatkan\nyhä pitenevän, jatkoi hän samaa vauhtia, polkien mahdollisimman\nkevyesti. Vasta radan toisessa päässä hän kurvin yläreunalta\nhyökkäsi alas kuin haukka pakenevan saalinsa jälkeen, ja vaikka\ntoinen huomasi sen ja kiristi viimeisensä, niin takaa-ajaja läheni\nmurhaavaa vauhtia. Hän sivuutti toiset kuin lentäen, hänellä oli\nvain yksi ajatus: hänen täytyy saavuttaa tuo pakeneva -- ikäänkuin\nkilpailu olisi ollut heidän kahdenkeskinen voimainmittelynsä. Hän\noli jo saavuttamaisillaan ja näki saksalaisen syöksyvän vielä kahden\nohitse. Jälkimmäinen näistä yritti sivuuttaa toverinsa, mutta hänen\npyöränsä horjahti sivullepäin -- aivan Uunon eteen! Uuno heittäytyi\nkaikella tarmollaan sivulle, ja vain äärimmäisillä ponnistuksilla\nonnistui hänen pysyä pystyssä. Mutta hänen vauhtinsa oli pysähtynyt,\nja saksalainen sai tarvitsemansa etumatkan; hän näyttikin ponnistavan\nuudella innolla eteenpäin. Uuno puri hammasta, ja tuhansien huutojen\ntoistaessa hänen nimeään yhä vaativammin jännitti hän vielä kerran\nkaikki voimansa. Mutta vaikka hän pääsi lähemmäksi, täytyi hänen\nhellittää. Hän oli niin nääntynyt, ettei jaksanut seurata, kun\nruotsalainen porhalsi hänen ohitseen, ja niin päätyi hän vasta\nkolmantena perille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavalla matkalla puhkesi Uunon pyörästä kumi, ja hänen täytyi\nkeskeyttää.\n\nMutta kun hän myöhään illanvieton jälkeen tuli kotiin, käsitti\nhän kunnialla kestäneensä tämän päivän. Sillä kilpailut olivat\nolleet niin ankarat, että hän jäi ainoaksi suomalaiseksi, joka sai\npelastetuksi palkintoja kotimaahan.\n\n\n\n\nKILPALADULLA\n\n\nMuistelma vuosisatamme alkuajoilta\n\n\nNeljäkymmentä ohuesti puettua hiihtäjää seisoi suksillaan pitkässä\nrinnakkaisrivissä hangella, joka talvisen aamuauringon kellertävässä\nvalossa välkkyi ja kimalteli kuin tuhansien timanttien peittämänä.\nKentän reunalla seisoi nuoria kuuraisia koivuja häikäisevän\nvalkoisina -- kuin hohtavan valkoisiin puettuja neitosia, jotka\njännittyneinä odottavat satumaisen juhlan alkua.\n\nYht'äkkiä kajahti tyynessä pakkasilmassa terävä, käskevä ääni:\n\n-- Valmiit!\n\nNeljäkymmentä nuorta vartaloa kyyristyi jännittyneesi eteenpäin,\nkahdeksankymmentä sauvaa iskeytyi tuimasti kirskahtaen hankeen,\nja soriseva väkijoukko pysähtyi paikalleen liikkumattomaksi,\näänettömäksi. Kuului vain hillitty huounta, joka kohosi ilmaan\npunertavana huuruna, kuin suitsutuksen savu -- ja edempänä paukahti\näkeästi pakkanen.\n\nMerkinantajan pistooli kohosi hitaasti ilmaan, pysähtyi hetkeksi...\n\nLaukaus kajahti kallioiden välissä terävänä, monikertaisena\nyhteislaukauksena, ja kuin sen säikyttämä villipeuraparvi syöksähti\nhiihtäjäin rivi humahtaen eteenpäin, hajaantuen, häipyen lumipilveen;\nkuului katselijain kiihkeitä kehoitushuutoja ja kiukkuisia\närähdyksiä, kun kilpailijoita takertui toisiinsa -- kaatui kuin\nyhteislaukauksen satuttamina...\n\nArmas Hanka oli asettunut äärimmäiseksi vasemmalle, ja hänen\njäntevillä kasvoillaan kuvastui luja päättäväisyys: hän oli päättänyt\nehtiä ensimmäisenä puiston pikku portille. Se oli niin kapea,\nettä vain kaksi pääsi rinnakkain ulos, joten siinä syntyi tavaton\nsekasorto, kun kaikki yrittivät ensimmäiseksi. Mutta Armas oli paljon\nharjoitellut erikoisesti nopeutta, ja hän kiiti sellaista vauhtia,\nettä ehti kolmattakymmentä metriä ennen muita, ja työnnettyään vielä\nmuutaman kerran kaikin voimin katsoi hän myötämaata liukuessaan\ntaakseen ja näki, miten kymmenkunta miestä läheni rinnakkain porttia\njokainen luullen kai ehtivänsä ensiksi -- ja niin törmäsivät kaikki\nyhteen, kaatuen, takertuen toisiinsa -- ja takaapäin ryntäsi muu\njoukko hurjaa vauhtia samaan iloon, muodostaen portille sadattelevan,\nsätkivän röykkiön, joka muistutti kosken niskalle kasaantunutta\ntukkiruuhkaa. Ja kun etumaiset vihdoin hermostuneina, huohottaen\nlähenivät, oli Armas päässyt hengästyksestään ja jatkoi tyynin,\njoustavin potkuin, käsivoimiaan säästäen, etenemistään.\n\nTuon oudon nuorukaisen nopea lähtö ja kevyt hiihtotapa oli hieman\nhermostuttanut hienon isäntäseuran hienoja, ruotsalaisia johtajia.\nHe olivat nytkin pitäneet varmana voittajana erästä oman seuransa\nruotsinkielistä ylioppilasta ja sen perusteella hankkineet\nensimmäiseksi palkinnoksi arvokkaan hopeamaljakon... Menisiköhän\nse nyt tuolle pojalle? Mutta he rauhoittuivat, kun eräs ilmoitti\nylioppilaan harjoitelleen erikoisesti tätä kilpailua varten --\nväsyttäköön toinen vaan heti itsensä.\n\nRata oli merkitty yli laajan peltoaukean suoraan merenlahdelle.\nSiellä oli edellisen yön tuuli tukkinut ladun kokonaan kuivalla,\nhiekantapaisella pakkaslumella, joka tuntui kiukusta kirskuen\ntarrautuvan suksiin. Edestä päin puhalsi jäätävä viima, tunkien\ntuhansien neulojen lailla läpi ihon. Ja Armas tunsi rintaansa\npaleltavan, samalla kuin selkä kastui hiestä. Kun ei kukaan\nvieläkään aikonut tulla vuorostaan latua aukaisemaan, hiljensi hän\ntarkoituksellisesti vauhtiaan, ja hetken kuluttua kuului hänen\ntakanaan terävä ruotsinkielinen käsky:\n\n-- Parempi vauhti!\n\n-- Täällä on raskas keli, vastasi Armas merkitsevästi. Mutta eräät\neivät tahtoneet ymmärtää, toiset eivät ymmärtäneet, ja Armas kuuli\nivallisia paheksumisen huudahduksia.\n\n-- Näin ei ehditä kotiin edes illallisille!\n\n-- Toisilla ei ole kiirettä!\n\n-- Ehkä olisi paras pysähtyä oikein lepäämään!\n\n-- Ei vielä ilkeäisi levätä!\n\nArmas hiljensi vieläkin ja viskasi pilkallisesti hymähtäen:\n\n-- Koko matkanhan te olette levänneet roikkumalla toisten hännillä.\nJos minulla kiire olisi, niin lähtisin minä...\n\n-- Minulla on kiire! huudahti voitonvarmasti ylioppilas, jota\nodotettiin voittajaksi. Hän luuli Armaan uupuneen ja päätti jättää\nhänet murhaavalla vauhdilla. Ja koko etujoukko porhalsi hänen\nohitseen.\n\n-- Se on oikein. Hauskaa matkaa! huudahti Armas iloisella,\nkohteliaalla äänellä.\n\nArmas aavisti kilpailutoveriensa suunnitelman, päätti antaa heille\npienen läksytyksen ja jatkoi vain tyynesti hiihtoaan, jääden jälkeen.\nTuleva voittaja vilkaisi taakseen ja lisäsi vieläkin vauhtiaan, niin\nettä vain neljä kilpailijaa, joista kaksi oli hänen seuratovereitaan,\npysyi hänen kintereillään.\n\nHän porhalsi samaa kyytiä kilometrin verran, jolloin hänen\nystävänsäkin olivat jääneet jälkeen ja alkoivat hiljentää. Mutta kun\nhän hetken kuluttua katsahti taakseen ja näki Armaan lähentyneen,\nnäytti hän hermostuvan ja paransi taas vauhtia.\n\nArmas jatkoi joustavaa vuorohiihtoa hengästymättä kertaakaan, ja\nvälimatka lyheni lyhenemistään. \"Voittaja\" käsitti, että jos toinen\nnyt saavuttaa hänet, merkitsee se hänen häviötään, ja jännitti kaikki\nvoimansa. Mutta tuo toinen läheni yhä järkähtämättömänä, varmana kuin\nkohtalo. Ruotsalaisen hiihto muuttui hermostuneeksi huitomiseksi, ja\naina välillä vilkaisi hän hätäisesti taakseen -- aivankuin uupunut,\npakeneva pahantekijä, joka näkee takaa-ajajan lähenevän. Kun hän taas\nkäänsi päätään, näki hän Armaan parinkymmenen metrin päässä lähenevän\nkuin lentäen, ja hetken kuluttua syöksähtivät Armaan suksien kärjet\nvoittajan kannoille sellaista vauhtia, että tämä olisi saanut\naika tölmäyksen, ellei tulijan olisi onnistunut seisahduttaa sitä\nvoimakkaalla vastatyönnöllä, samalla kuin pyysi kohteliaasti anteeksi.\n\nRuotsalainen näytti suorastaan menehtyneeltä, ja kun hän katsahti\nanteeksipyytäjään, odottaen näkevänsä ivaa tai voitonriemua, kuvastui\nhänen hikisillä, kalvenneilla kasvoillaan sekaisin masennusta,\nhäpeätä ja voimatonta vihaa niinkuin toinen olisi tehnyt hänelle\nsuuren vääryyden. Hän hiljensi vauhtiansa, toivoen toisen menevän\nohitse, mutta Armas otti nenäliinan taskustaan, pyyhki kasvojaan, ja\npääsi kokonaan hengästyksestään, jonka äskeinen ankara ponnistus oli\nsynnyttänyt.\n\nNoin puoli kilometriä vasemmalla oli hyvä talvitie, joka yhtyi\nhiihtorataan lahden perukassa. Kun ei Armas mennyt edelle, vaikka\nkolme jälkeenjäänyttä tavoitti heidät, lähti voittaja äkkiä\noikaisemaan sinne ja päästyään kovaksi tallatulle tielle alkoi\npyyhältää sellaista vauhtia, että toinen hänen tovereistaan rupesi\nuudestaan jäämään. Mutta nähtyään, miten kevyesti vieras pysyi\nmukana, hiljensi hän sen verran, että seuratoveri saavutti.\n\nLahden toisessa päässä poikkesi rata vasemmalle, ja sielläkin oli\nlatu ummessa. Nyt lähti voittajan seuratoveri aukaisemaan latua,\nja kun hän huohottaen väistyi sivuun, lähti toinen heistä eteen,\nauttaakseen voittajaa. Mutta pian hiljeni vauhti, ja miehen hengitys\nmuuttui yhä kuuluvammaksi. Armas ei ollut yhtään hengästynyt, ja hän\npäätti rangaista noita herrasnuorukaisia niin, että muistaisivat sen\nvast'edeskin, ja sanoi ruotsiksi mahdollisimman ystävällisellä ja\nkohteliaalla äänellä:\n\n-- Nyt on kaunis ilma...\n\n-- On se, -- ähkyi hengästyneenä hänen edellään hiihtävä nuorukainen.\n\n-- Suksi ei sentään taida oikein luistaa -- vai kuinka?\n\nVoittaja katsahti tuimasti taakseen ikäänkuin varoittaakseen\ntoveriaan, mutta tämä oli kuin pökertynyt ponnistuksesta, ja\nosoittaakseen, että hän voi keskustella niinkuin toinenkin, huohotti\nhän katkonaisesti.\n\n-- Ei... ei luista...\n\n-- Sellaista se on -- ei se hauskaa ole, -- päätteli Armas niin\nvakavalla, säälivällä äänellä, ettei se voinut olla muuta kuin ivaa.\nMutta muistaessaan, miten ylpeästi he äsken olivat eronneet hänestä,\ntäytyi heidän ääneti niellä pilkka...\n\nHetken kuluttua saavuttiin metsään vanhalle ladulle, jolloin voittaja\nvirkahti jotakin tovereilleen ja sivuutti toiset niin murhaavalla\nvauhdilla, kuin olisi lopultakin päättänyt jättää kiusallisen\nkilpailijansa. Toiset eivät kestäneet mukana vähääkään, ja kun Armas\nei ollut tottunut murtomaahan, ei hän kyennyt seuraamaan pitkässä\nvastamäessä; hänen suksensa liukahtelivat taaksepäin, ja ruotsalainen\neteni kuin ilves, lisäten välimatkaa jok'ainoalla potkulla. Ja äkkiä\nArmas huomasi kiven suksensa edessä ja kohotti jalkaansa. Mutta\nsilloin suksi heltisi, lähtien luisumaan takaisin päin alas mäkeä.\nArmas hermostui ja pyysi ruotsiksi, että jäljessä tuleva kilpailija\npysähdyttäisi sen, mutta tämä viskasi jonkun ilkeän sanan ja pyrähti\npilkallisesti naurahtaen ohi -- ja heti hänen jäljessään toinen.\n\nArmas potkaisi jalkansa mäystimestä ja hyökkäsi hurjistuneena\npakolaisen jälkeen, mutta juuri kun hän oli saavuttamaisillaan sen,\nastui hän lumen alla piilevään pellon ojaan, paiskautuen pitkälleen\nsyvään lumeen. Hammasta purren syöksähti Armas pystyyn, rientäen\ntavoittamaan sustaan, joka oli jo kaukana mäen alla. Lumi pölisi\npilvenä hänen ympärillään hänen juostessaan, mutta hänen oli pakko\nnähdä kilpailijan toisensa jälkeen porhaltavan hänen ohitseen, ja\nennenkuin hän ehti kahlata takaisin ladulle, sivuuttivat miltei\nkaikki hänet, jatkaen hyvää vauhtia matkaansa.\n\nMutta Armas ymmärsi, ettei tässä kiukku auta. Ja mitäpäs siitä,\nvaikkei voitakaan... Tulee vielä toinenkin kilpailu!\n\nTuo ajatus tyynnytti häntä, ja hän alkoi rauhallisesti hiihtää\nviimeisen miehen jäljessä. Hengästys menikin heti ohi. Hetken\nkuluttua sivuutti hän koko jonon sellaista vauhtia, ettei yksikään\npystynyt häntä seuraamaan. Parissa minuutissa hän sitten saavutti\nkaksi jonosta eronnutta kilpailijaa, ja sivuutti ne samoin kuin\nedellisetkin.\n\nSilloin lennähti hänen mieleensä, että voi vieläkin päästä\npalkinnoille, kun vain tyynesti jatkaa, olihan vielä lähes\nkaksikymmentä kilometriä matkaa jäljellä. Olihan hän viime talvenakin\nsaavuttanut kaikki, vaikka ensin hiihti harhaan, jääden viimeiseksi\n-- ja nyt hän oli paremmassa kunnossa.\n\nErikoinen innostus valtasi Armaan. Hän sivuutti yhä useampia, niin\nettä vain neljä enää oli edellä. Hiihtäessään sitten kiinni saman\nnuorukaisen, jolta oli pyytänyt kohteliaisuuden osoitusta, tunsi\nArmas ilkeätä kostonhimoa, ja hän antoi suksiensa silloin tällöin\nkolahtaa edelläolijan kannoille ja pyysi joka kerta anteeksi,\naivankuin ei olisi voinut estää suksiensa luisumista toisen\nhitauden vuoksi. Toinen ymmärsi sen, mutta ei juljennut sanoa\nsanaakaan, muistaessaan äskeisen menettelynsä. Ruotsalainen vavahti\njoka kolahduksesta kuin ruoskan iskusta. Uuvuttava väsymys valtasi\nhänet tylsistyttävänä myrkkynä -- ikäänkuin vaistomaisesti hän\nponnisti kaikki voimansa, päästäkseen pois toisen läheisyydestä,\njossa jo ilmakin tuntui tuottavan kirvelevää häpeää.\n\nVaikka Armas tunsi menettelevänsä sopimattomasti ja raa'asti,\nei hänellä sillä hetkellä ollut mielestään velvoitusta\nhienotunteisuuteen sellaisia kohtaan, jotka, vaikka olivatkin\nsivistyneitä, olivat menetelleet niin halpamaisesti, ettei hän\nkoskaan julkeisi. Ja kuin raaka ajaja ruoskien pakottaa nääntyneen\nhevosensa laukkaamaan eteenpäin, samoin jatkoi hän menettelyään,\nsäestäen töytäyksiään kohteliailla anteeksipyynnöillä. Muutamat\nkilpailijat alkoivat jo lähetä arveluttavasti, ruotsalainen huohotti\nkuin tukehtumaisillaan, ja lopulta hän pysähtyi ladun viereen\nväsymyksestä vavisten. Armas sivuutti nuorukaisen ja hetken kuluttua\nkaksi hänen toveriaan, jotka olivat hieman edellä. Mutta toinen\nkilpailijoista hyökkäsikin heti Armaan jälkeen, ja kun hän oli\nruotsalaisten seuran parhaimpia hiihtäjiä, ei Armas kyennytkään\njättämään häntä, niinkuin oli aikonut. Armas huomasi itse menneensä\nsamaan loukkuun kuin toiset äsken -- tehnyt saman virheen ja\nkäyttäytynyt yhtä typerästi. Hän katui katkerasti, että oli antanut\nsellaisen vallan kostontunteelle. Hän vilkaisi taas taakseen, ja\nkun välimatka oli yhä entisellään, hermostui hän ja alkoi porhaltaa\neteenpäin kuin takaa-ajettu.\n\n-- Ei -- heidän _täytyy_ jäädä! -- päätteli hän itsekseen. -- Hän\nei katsahda taakseen ennenkuin vähintään kilometrin hiihdettyään.\nSaavuttakoon jos saavuttaa -- onhan vielä matkaa jäljellä!\n\nTuo päätös tyynnytti hänen mielensä, ja hän päätti hiljentää, kunnes\nhengästys menisi ohi. Hän oli muutaman kerran kuulevinaan lähenevien\nsuksien sihinää, jolloin pää tahtoi väkisin kääntyä taaksepäin.\nMutta hän hillitsi itsensä, hiihtäen pitkin ja joustavin potkuin --\npohjalaista vuorohiihtoa. Hänen väsymyksensä katosi, vauhtinsa kasvoi\nvähitellen, aivan kuin sisällä kuohuvan elinvoiman pakotuksesta,\nja kun hän lopulta katsoi taakseen, oli toinen jäänyt lähes puoli\nkilometriä.\n\nArmas oli vähitellen lähestynyt etumaista, ja kun tälle sattui\nerään jyrkän alamäen käänteessä sellainen onnettomuus, että kaatui,\nArmas paransi vauhtiaan ja saavutti pakenijan juuri silloin, kun he\nsaapuivat urheilupuiston portille.\n\nOdottavasta katsojajoukosta kuului kehoitushuutoja lähenevälle\nvoittajalle. Tämä vilkaisi taakseen ja otti kirin jätättääkseen\nkiusallisen seuralaisensa, mutta Armas vastasi samalla mitalla\njäämättä tuumaakaan.\n\nJa kun voittaja vielä kerran vilkaisi taakseen, lisäten vauhtiaan,\nsuisti Armas yht'äkkiä sivuun ja syöksähti ohi vastustamattomasti.\n\n-- Hanka! Hanka! Hyvä, hyvä! -- kajahti innostunut suosionhuuto. Se\ntarttui Armaaseen väkevänä kuin kosken pyörre, jännittäen jokaisen\nlihaksen kuin kimmoavaksi teräsvieteriksi.\n\nToinen ponnisti viimeisetkin voimansa päästäkseen ohi, mutta se ei\nonnistunut, päinvastoin alkoi mies jäädä jälkeen. Ja joukon huuto\nkasvoi, paisui kuin lähenevän pyörremyrskyn kohina.\n\nMerkkipaalun luona olevalla pöydällä oli valmiina vettä, lämmitettyä\nmaitoa y.m. Armas pysähtyi ja pyysi lasin maitoa. Hänen juodessaan\nsaapui hänen kilpailijansa nääntyneesti huohottaen, ja miehen\nhikisillä kasvoilla kuvastui katkeruus, häpeä ja voimaton viha, kun\nhän vilkaisi Armasta. Hänen ystävänsä tarjosivat hänelle maitoa,\nvettä ja marjamehua, mutta hän ei vastannut mitään, vaan jatkoi samaa\nkyytiä kuin henkensä edestä.\n\nArmas muisti, miten röyhkeästi toinen oli häntä kohdellut, ja tuo\nmurhaava silmäys harmitti häntä hiukan. Ja yht'äkkiä hän lähti toisen\njälkeen. Tämä oli jo parikymmentä metriä edellä, mutta Armas alkoi\nlähetä häntä sellaisella vauhdilla, että katselijajoukko puhkesi taas\ninnokkaisiin hyvähuutoihin, joihin entisen voittajan kannattajat\nvastasivat kiihkeästi yllyttämällä suosikkiaan; mutta se ei auttanut\nnytkään -- hetken kuluttua kalahtivat Armaan suksenkärjet pakenijan\nkannoille, ja he katosivat taas peräkkäin lopputaipaleelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisetkin kilpailijat saapuivat vähitellen puistoon, mutta päähuomio\noli kiintynyt kahteen ensimmäiseen. Pieni osa luotti vieläkin\nentiseen voittajaan, selitellen, miten hän silloin ja silloin oli\nollut niin ja niin paljon jäljessä, mutta loppumatkalla kuitenkin\nsivuuttanut kaikki. Mutta valtava enemmistö oli kadottanut kaiken\nluottamuksensa entiseen \"jumalaan\" ja väitti uuden suosikkinsa\nvarmasti voittavan.\n\nJännitys kohosi kiehumapisteeseen, kun saapumisaika alkoi lähetä.\nMutta ennenkuin kukaan vielä saattoi odottaakaan, kuului kalliolta\njännittynyt huuto:\n\n-- Ensimmäinen tulee!\n\nJoukko liikahti, ja sekavan sorinan seasta kuului epäuskoisia\nhuomautuksia:\n\n-- Olisiko se mahdollista...?\n\n-- Ehkä se on joku sivullinen...\n\n-- Eihän kukaan näin pian ole...\n\n-- Ei Hangasta tiedä... se hiihti ihan kuin leikillä...\n\nSilloin kuului portin ulkopuolella olevien innostunut huuto, ja\npalkintotuomarien lähetti laski huimaa vauhtia alas kalliolta ja\nselitti jännityksestä värisevällä äänellä:\n\n-- Sillä on harmaa paita...\n\n-- Hyvä! -- kuului erään palkintotuomarin voitonriemuinen huudahdus.\n-- Kyllä minä sen tiesin, että hän loppumatkalla parantaa...\n\n-- Sitä minäkin...\n\nJa katsojajoukosta erotti sekavan sorinan seasta katkonaisia ääniä:\n\n-- Minä en ikinä usko, että... sivuuttanut Hangan...\n\n-- Hanka se on!\n\n-- Se on tietty... Hanka...\n\nPortin ulkopuolella näkyi liikettä, ja samassa syöksähti portista\nsisään yhtenä pyrähdyksenä voittaja, jonka jokainen tunsi\nhiihtotavasta Hangaksi. Ihmisjoukko puhkesi raikuvaan riemuhuutoon,\njoka kiihtyi yhä valtavammaksi, kajahdellen kallioiden välissä kuin\nukkonen. Armaan musta villapaita oli tullut aivan märäksi hiestä ja\npakkasessa huurtunut, joten se kaukaa näytti harmaalta.\n\nArmas oli pakkasen ja tuulen takia pannut kaksi paitaa villapaidan\nalle, ja nyt hän oli märkä kuin uitettu; hiki virtasi yhtä mittaa\nalas kasvoilta, tunkien kirpeän suolaisena silmiin. Mutta hän ei\nsiitä välittänyt; nyt ei tuntunut merkkiäkään jäykistymisestä -- joka\njänne tuntui notkean joustavalta kuin voideltu. Joukon huuto kiiti\nkylmänä värähdyksenä hänen ruumiinsa lävitse, ja miltei huomaamatta\nkiihtyi hänen vauhtinsa ihan huimaavaksi. Taas sokaisi hiki hänen\nsilmänsä, mutta huomattuaan edessään pienen myötämäen työnsi hän\nmuutaman voimakkaan lykkäyksen silmät ummessa ja liukuessaan sieppasi\nnenäliinan, pyyhkien perin pohjin kasvonsa ja otsansa, ja sitten\nhän otti sellaisen loppukirin, että ruotsalaiset palkintotuomarit\nyhtyivät huomaamattaan joukon jyrisevään hyväksymishuutoon.\n\nArmas olisi mielellään tahtonut nähdä vastustajansa perilletulon,\nmutta hän ymmärsi, että seisominen hiestyneenä pakkasessa merkitsi\nitsemurhan valmistelua. Sentähden hän oli varannut puhtaan paidan\nerään toverin poveen, ja koleassa pukuhuoneessa hän riisui höyryävät\npaitansa, pyyhkäisi pesuvadissa olevalla lumella hikistä ruumistaan\nja hankasi kuivaksi karkealla liinalla. Kun hän sitten puki ylleen\nkuivan, lämpimän paidan, tunsi hän suorastaan nautintoa, ja väsymys\nkatosi heti; niin kävi aina, ankarankin kilpailun jälkeen -- eikä hän\nollut koskaan saanut edes nuhaa. Kun päällyspaita oli liian märkä,\nasetti hän kaksinkertaisen sanomalehden aluspaidan päälle, jolloin ei\ntarvinnut pelätä vilustumista kovimmassakaan pakkasessa.\n\nEräs Armaan toveri toi tiedon, että hänen aikansa oli 2 tuntia\n2 minuuttia eli paras, mitä paikkakunnalla oli saavutettu. Eikä\nhänen palattuaan kentälle vastustaja vieläkään ollut saapunut.\nPalkintotuomarit näyttivät nolostuneilta ja puhuivat jotakin\ntapaturmasta, kävellen kello kourassa edestakaisin...\n\nVihdoin, kun oli kulunut yli kymmenen minuuttia Armaan saapumisesta,\nkuului portilta huuto toisen lähenemisestä -- ja täsmälleen\nkaksitoista minuuttia ensimmäisen jälkeen saapui entinen voittaja\nperille, kovin uupuneena ja kolmannen ahdistamana. Horjuen nousi\nhän suksiltaan, änkyttäen jotakin pistoksesta ja olisi lysähtänyt\npolvilleen, jolleivät ystävänsä olisi häntä tukeneet.\n\nPalkintojen jaossa ilmeni eräs seikka, joka elävästi kuvaa ajan\nurheiluoloja. Monet henkilöt olivat nähneet ne upeat hopeapokaalit,\njotka kilpailujen alkaessa olivat seuran ravintolan kaapissa, ja\nlasioven läpi lukeneet kaiverruksista, että ne olivat juuri saman\npäivän kilpailujen palkintoja. Kilpailujen loputtua ei niitä enää\nnäkynyt; ja palkintoja jaettaessa annettiin kolmelle ensimmäiselle\nsamanlaiset pienet uushopeapikarit, joissa ei ollut merkkiäkään\nkaiverruksesta -- ei edes sitä, että ne olivat palkintoja. Tämä\nherätti suuttumusta, ja Armaan seuran puheenjohtaja esitti\nvastalauseen moista menettelyä vastaan. Mutta palkintotuomari\nvastasi, ettei heidän puoleltaan oltu etukäteen ilmoitettu,\nminkälaisia palkinnot tulevat olemaan, ja ne ovat nyt sellaiset kuin\novat.\n\nArmas ei itse puolestaan ollut millänsäkään -- hänestä oli pääasia,\nettä oli voittanut. Ja jos varakas herrasseura katsoi arvolleen\nsopivaksi tehdä pienen petoksen työläistä vastaan, niin sen tuottama\nhäpeä oli heille tarpeeksi suuri rangaistus.\n\nJa niin raukesi koko vastalauseasia, niinkuin lukemattomat muut\ntärkeämmätkin vastalauseet ovat tässä maailmassa rauenneet.\n\n\n\n\nSUDENAJOSSA\n\n\nPeräpohjolan talviaamun kalseanharmaa hämärä painaa lumista maata\nhyytävän kylmänä, kuoleman kaltaisena.\n\nEi risahdusta, ei tuulenhenkäystä -- kaikkialla äänetöntä, harmaata,\nhaudanhiljaista.\n\nJoka puolella leviää muinoin palanut metsä, niin masentavan kolkkona\nkuin suuri, unhotettu hautausmaa -- ja harmaiden jättiläisristien\ntavoin törröttävät tuhannet kuolleet rungot, kuroittaen katkenneita,\nlahoja latvojaan lyijynkarvaista taivasta kohden. Kaikki on niin\nyksitoikkoista ja kolkkoa, kuin olisi kalma surmaavalla henkäisyllään\nsammuttanut luonnon viimeisenkin elonkipinän.\n\nMutta äkkiä kuuluu tassuttavia askeleita, ja harmaiden puiden välistä\nilmestyy näkösälle harmaa, valtavan iso susi. Sen mahtavat käpälät\nuppoavat syvälle pehmeään lumeen, mutta se ei näytä hukan juoksua\nhaittaavan. Vain silloin tällöin se pysähtyy, kohottaa nuuskien\npäätään, ja sen kylmä pedonkatse kiitää joka puolelle terävän\ntutkivana ja valppaana. Ja taas se jatkaa juoksuaan pitkin, kevyesti\nliukuvin askelin...\n\nSaapuessaan suuren suon reunaan se pysähtyy ja seisoo pitkän aikaa\nliikkumattomana, muistuttaen jotakin lumiaavikkojen aaveolentoa. Sen\nmahtava pää, koko etupuoli on muuttunut lumivalkoiseksi jäätyneen\nhengityksen huurteesta, vain kita hohtaa punaisena väräjävine\nkielineen.\n\nSe tuijottaa suon hämärään, ja sen sieraimet laajenevat jostakin\nselittämättömästä vaistosta, se nuuskii, nuuskii... Sitten se\nkatsahtaa vielä kerran ympärilleen ja lähtee yht'äkkiä tuulen\nnopeudella laukkaamaan suoraan hämärässä häämöttävää metsäistä\nsaarikkoa kohden. Hetken kuluttua on se häipynyt näkyvistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähetessään saarikkoa seisahtaa susi silmänräpäykseksi, nuuhkaisee,\nkuuntelee. Ja taas eteenpäin nopein, äänettömin loikkauksin...\n\nMetsänreunassa se pysähtyy uudelleen, tuntee tutun tuoksun, joka\nsaattaa sen tuuhean turkin pörhistymään; se painuu matalana lumeen,\nsitten hypähtää muutamalla äänettömällä loikkauksella lumisten\nkuusien suojaan...\n\nSiellä se seisoo silmänräpäyksen kuunnellen, nousee takajaloilleen.\nLähtee taas matalana hiipimään eteenpäin, ja sen verestävissä\nsilmissä välkkyy kylmä, pahaenteinen kiilto...\n\nPian se on perillä! Se pysähtyy huomatessaan komean urosporon, jonka\nvaaleat reidet ja sirot takajalat vain näkyvät, kun se syvän lumeen\nkaivamansa kuopan pohjalta etsii nälkäisenä niukkaa ruokaansa. Se ei\nvoi nähdä väijyvää vihollista. Susi hiipii matalana yhä lähemmäksi.\nKun kymmenkunta metriä vain erottaa sen uhristaan, se pysähtyy,\nvalmistautuen viime hyppyyn -- ja sen jännittynyt ruumis värähtää\npidätetystä voimasta ja kiihkosta...\n\nYht'äkkiä se painautuu lumeen jäykistyen liikkumattomaksi -- sillä\nkuopasta kohoaa kaunis pää mahtavine monihaaraisine sarvineen. Poron\nsuuret, tummat silmät katsahtavat pelokkaasti joka puolelle, niinkuin\nse tuntisi epämääräistä uhkaa hämärässä ilmassa. Mutta luminen pensas\npeittää takana väijyvän kuoleman, ja samassa leyhähtää edestäpäin\njääkylmä tuulenhenki, haihduttaen kaiken hajun... Poro näkee kuopan\npohjalla lumesta esiinpistävän harmaan jäkälän, ja nälkä saattaa\nsen unohtamaan tuon hämärän vaarantunteen. Ja nähdessään toverinsa\nrauhallisina aterioimassa painuu se uudestaan kuoppaan, kahmaisee\nsuuhunsa mehukkaan jäkälätukun... Tuossa näkyy toinen... se ojentaa\njo kaulaansa...\n\nMutta sitä se ei enää saanut suuhunsa...\n\nSillä heti kun sen pää oli kadonnut kuoppaan, muuttui makaava\nsusi silmänräpäyksessä ikäänkuin kauhistavaksi paholaiseksi.\nLumivalkoisena harjana pörhistyivät pitkät niskakarvat, ja\nvuosituhansien taistelujen hurjuus kiilui sen silmistä ja kuonon\nkamalasta irvistyksestä -- sitten se leimahtavan nopeilla\nloikkauksilla läheni turvatonta poroa...\n\nTämän samettiturpa kosketti jo jäkälätukkoa, kun jotakin harmaata,\nhirvittävää putosi sen päälle, lysäyttäen sen nurinniskoin kuoppaan.\nKuului kaamea murahdus, joka pisti, poltti, kuristi, ja omituinen\nkuuma neste sokaisi sen silmät. Sen oma, surkea rääkäisy tukehtui\ntuohon kammottavaan mörinään; poro tunsi sen kuoleman ääneksi ja\nkoetti ponnistella vastaan, mutta murina paisui yhä, se viskeli,\nrepeli -- ja kaikki valui vilpoisana, kohisevana purona yhä\nkauemmaksi, hiljentyvään pimeyteen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuristen latkii susi vavahtelevasta valtimosta pursuavaa verta, ja\nkun kuoleva poro vaistomaisella, voimakkaalla potkaisulla iskee\ntakajalat sen alta, kuuluu villin raivon ja tuskan sekainen karjaisu\n-- ja mielettömän kiukun vallassa se repii, raatelee, kunnes\nviimeinenkin värähdys taukoo...\n\nSilloin susi katsahtaa etsivästi ympärilleen, nuuskii, kuuntelee,\nja taas värähtää sen ruumis villistä kiihkosta -- saarekkeessa on\ntoisiakin poroja, jotka ovat eksyneet laumasta. Pienen matkan päässä\nse pysähtyy, ja sitten se syöksyy suoraa päätä toista lunta kuopivaa\nporoa kohden.\n\nSusi ei sillä hetkellä muista vaaraa, ei tunne pelkoa, se syöksähtää\nyhdellä loikkauksella poron kimppuun, raivokkaalla hipaisulla aukeaa\nrinta ja maha, sisälmykset valahtavat ulos, ja viilistä nautinnosta\nmuristen työntää peto päänsä rintaonteloon saadakseen sydämen...\n\nMutta kun ensi-kiihko on tyydytetty, herää heti itsesäilytysvaisto.\nSen verinen kuono kohoaa koneellisesti nuuskien, kiiluva katse\nkylmenee tutkivan teräväksi ja valppaaksi, kääntyy joka taholle, se\nkuuntelee...\n\nJa tarttuu taas terävin, raatelevin hampain saaliiseensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarmaan, hylättyä hautausmaata muistuttavan metsän halki saapui\nsudenjälkiä myöten kolme hiihtäjää.\n\nEtumaisena hiihti leveillä, peräpohjolaismallisilla metsäsuksilla\nmies, jonka koko olemus muistutti Pohjolaa, pieksunkärjistä\nnaapukkalakkiin ja suupielessä roikkuvaan mustaan piipunnysään\nasti, nysään, joka silloin tällöin vaihtoi paikkaa toista poskea\npullistavan mahtavan mällin kanssa.\n\nToisena hiihti nuori, solakkavartaloinen Etelän mies, jonka leikkivän\nkevyt ja notkea hiihtotapa oli sellaista, että se saavutetaan vasta\nvuosikausien harjoittelulla ja kilpailuilla. Kolmantena hiihti\nhänen vähän vanhempi seuralaisensa, joka myöskin näytti tottuneelta\nhiihtäjältä.\n\nHe olivat muutama päivä sitten saapuneet tänne Lapin raukoille\nrajoille nuoremman aloitteesta, joka tahtoi koettaa, miltä sudenajo\ntuntuisi. Hän oli metsästänyt lapsesta asti kaikenlaista riistaa\n-- vain suden ja karhun kanssa hän ei ennen ollut päässyt voimiaan\nkoettelemaan.\n\nJa nyt he olivat uuden metsästystoverinsa, Väänäs-Heikin, kanssa\nsudenjäljillä. He olivat seuranneet niitä jo eilisen päivän, ja\nVäänänen tunsi ne vanhan tuttavansa jäljiksi, joka oli oleskellut\npaikkakunnalla jo toistakymmentä vuotta. Se oli tappanut\nuskomattoman paljon poroja: niinpä edellisenä talvena yhtenä yönä\nviisikymmentäyksi. Viimeksi eilen olivat he tavanneet eräässä\nmetsäniemekkeessä viimeviikkoisen \"työmaan\", jossa neljätoista\nkylmettynyttä poronruhoa osoitti, ettei peto suinkaan ollut taitoaan\neikä harrastuksiaan kadottanut.\n\nPoronomistajat olivat luvannet erikoisen palkinnonkin sen kaatajalle,\nmutta se oli niin ovela ja voimakas, ettei kenenkään ollut onnistunut\nsitä pettää eikä saavuttaa. Väänänenkin kertoi viitenä talvena\najaneensa sitä, ja vaikka häntä pidettiin seutukunnan parhaana\nhiihtäjänä, ei hän ollut sitä saavuttanut. Pari kertaa oli jo niin\nlähellä, että näki sen selvästi, mutta tiheikössä ei voinut ampua.\nHän kertoi sen olevan tavattoman isokokoisen -- ja se selvisi\njäljistäkin...\n\n-- Tässä on seissyt -- ruoja! -- ärähti vihaisesti Väänänen, ja\nsammuneen piipunnysän vierestä ruiskahti ruskea mällimehuläiskä\nlumelle.\n\n-- On sillä käpälät ja kynnet... -- ihmetteli vanhempi Etelän\nmiehistä.\n\n-- Ooja! Ja kyllä niillä kynsillä on pahaa tehty...\n\nVäänänen tarkasteli jälkien suuntaa ja lisäsi kuin itsekseen:\n\n-- Kunhan ei ryökäle vaan makaisi noissa saarekkeissa...\n\nHän muisti aina jonkin halventavan nimityksen ja lausui sen\nsellaisella katkeruudella, kuin olisi se koskenut hänen pahinta\nvihamiestään. -- Ja olihan susi todella puijannut, häpäissyt ja\npettänyt häntä pahemmin kuin kukaan ihminen.\n\n-- Kuuleppas, Eero! Mistä me tiedämme, vaikka se makailisi tuolla\njossakin... -- lausui vanhempi Etelän miehistä.\n\nEero Härmä katsahti tutkivasti ympärilleen ja vastasi:\n\n-- Kyllä sellaisesta on vähän merkkejä. Jos se esimerkiksi on syönyt\nvahvasti, silloin se miltei varmasti jää makuulle, ja silloin\nkoetetaan kiertää...\n\n-- Kunpa se kirottu ryöväri ahmisi itsensä niin täyteen, ettei\npääsisi paikaltaan! ärähti puijattu erämies, vihaisesti sylkäisten.\n\nJa Härmä naurahti itsekseen, nähdessään, miten hurjasti \"vääryyttä\nkärsinyt\" lähti nytkin porhaltamaan petturin jälkeen.\n\nPian he saapuivat saarekkeeseen, ja löysivät kolme raadeltua poroa.\nJa kun he jäljistä näkivät, miten peto oli maha lumessa laahaten\nkavalasti hiipinyt takaapäin uhriensa kimppuun, tunsivat toiset\nsamanlaista vihaa kuin Väänänenkin. He toivoivat hartaasti, että\nnäkisivät tuon poropyövelin sopivan välimatkan päässä...\n\n-- Katsokaa, miten tavattomasti se on ahminut! Nyt se saattaa maata\ntuossa läheisessä saarekkeessa.\n\nToiset myönsivät, ja Härmä tarkasti tutkivin katsein ympäristöä ja\nlisäsi hillitysti, mutta innokkaasti:\n\n-- Hiihdä sinä, Kalle, tuosta, minä kierrän vastaan oikeanpuoleista\nreunaa... Jollei se ole poistunut, annan minä suksisauvalla merkin,\njonka toistat Väänäselle. Hän tietää lähteä silloin sen jäljille,\nsinä jäät tuohon, ja minä vartioin saarekkeen päässä. Ja muistakaa\nsitten olla varuillanne...\n\nHän oli tutkinut teoreettisesti kaikenlaisia metsästystapoja ja\neläinten elämää sekä kuullut isoisänsä kertovan kokemuksiaan ja\nseikkailujaan lukuisissa suden- ja ilveksen-ajoissa. Isoisältä hän\noli kuullut sen kiertämiskeinonkin, jota he nyt aikoivat ensimmäistä\nkertaa yrittää käytännössä. Tämän asiantuntemuksensa nojalla oli hän\nitsestään joutunut johtavaan asemaan heidän pikku retkikunnassaan,\nvaikka oli ensin koettanut luovuttaa sen pohjalais-toverilleen. Mutta\ntämä ei tuntenut eikä hyväksynyt muita kuin yhden metsästystavan:\nyksinkertaisen takaa-ajon, kunnes susi uuvuttaen saavutetaan...\n\nHe kiersivät saaren -- näkemättä ainoatakaan jälkeä. Susi oli siis\nsiellä!\n\nJännittyneenä antoi Eero sovitun merkin toverilleen, joka toisti sen\nVäänäselle. Sitten peräytyi matalaan näreikköön ja kaivautui nopeasti\nlumeen parin vaivaismännyn suojaan. Ja kiinnitettyään mauserinsa\nkoteloperän paikoilleen alkoi hän kiihkeästi odottaa -- sormi\nliipasimella ja kunnianhimoiset unelmat aivoissa.\n\nHän huomasi näet salaisella mielihyvällä, että oli umpimähkään\nsattunut valitsemaan parhaan vartiopaikan... Joka puolelta ympäröi\nsaareketta aukea suo, siltä kohdalta vain pääsi matalan näreikön\nsuojassa pohjoispuolella olevaan saareen. Ja kun susi päivänvalolla\npahiten pelkää suojatonta aukeata, ei se pääse muualta poistumaan --\nja silloin...\n\nJa siellähän se vieläkin on...\n\nMitä enemmän hän suden asemaa arvosteli, sitä varmemmaksi hän tuli\nsiitä, että se koettaisi paeta juuri siltä kohdalta, jossa hän\nodotti... Ja jos se kerran ilmestyy näkyviin, silloin se on hänen!\nHän oli etevä ampuja ja metsästäjänä tottunut varmasti kaatamaan\njuoksevankin otuksen.\n\nHän oli niin vakuutettu voitostaan, että tunsi miltei sääliä Väänästä\nkohtaan, joka oli vuosikaudet yrittänyt sitä, minkä hän tekee heti\ntoisena päivänä. Hänen oikeudentuntonsa kuiskasi, että Väänäsen olisi\npitänyt joutua tälle kohdalle, saadakseen edes ampumisesta tulevan\nkunnian... Mutta toiselta puolen: minkä hän sille voi, että järki ja\nsivistys osoittautuu tässäkin etevämmäksi kuin raaka voima -- ettei\novelinkaan peto pysty vastustamaan järjen voimaa. Ja tokkopa tuo susi\nniin tavattoman viisas liekään -- kuvittelevat vaan, kun eivät...\n\nSilloin pamahti saarekkeessa laukaus, hän värähti jännityksestä, ja\naivoissa välähti: parempi olikin, että hän sai ampua, sekä odotti\nsormi liipasimella kaiken varalta...\n\n-- Hyi helvetti! Nyt meni vilja! -- kajahti kiukusta ja pettymyksestä\nvapiseva huuto. Samassa näki Eero kaukana aukealla suolla ison\nsuden etenevän huimaavalla vauhdilla ja arvioi silmänräpäyksessä\nvälimatkan: 500-600 metriä. Liian pitkä...\n\nIhailevin katsein seurasi hän suden suurenmoista laukkaa; se näytti\nikäänkuin lentäen liukuvan maata pitkin. Se pieneni pienenemistään,\nja muutaman sekunnin kuluttua oli se kadonnut sumunsekaiseen\nhämärään...\n\n-- Saatana! -- sähähti hän. Hämmästyksen ja harmin valtaamana hän\nhuomasi nyt vasta sen tosiasian, että susi oli poissa!\n\nHän muisti äskeiset ajatuksensa ja ärjähti kiukkuisesti:\n\n-- Oo -- hölmö! Nauta! Kuvittelee narrin lailla, että susi ei muuta\npyydä kuin tulla ammutuksi hänen suunnitelmiensa mukaan... ja...\n\nSilloin hän huomasi, ettei sentään ollut syyllinen suden\nkarkumatkaan, ja kun hän keksi syntipukin, kuohahti kiukku uudella\nvoimalla... Mitä se mies tekee kiväärillä!\n\nHän ponnahti suksilleen ja sitten metsään sellaista kyytiä, että lumi\npölisi puiden oksilta.\n\n-- Jo meni vilja! Jo meni vilja! -- toisteli vastaantuleva Väänänen\nvapisevalla äänellä.\n\nToinen ei vastannut, ja Väänänen alkoi hätääntyneenä selitellä:\n\n-- Kun se ryökäle tuli minua vastaan... oli jo ihan edessä...\nKymmenen metrin päässä se hypähti pensaaseen... Enkä minä onneton\npitänyt pyssyä valmiina...\n\nHärmä ei vieläkään puhunut mitään, silmäsi vain toisen pyssyä niin\nhalveksivasti, ettei sen katseen merkityksestä saattanut erehtyä.\n\nEikä syyllinen erehtynytkään. Ja muistaessaan, mitä oli näille\nvieraille puhunut metsästysretkistään ja ampumisistaan, punastui hän\nhäpeästä ja koetti puolustautua sekavasti ja katkonaisesti:\n\n-- Niin, minä ammuin... mutta se oli jo tiessään... läpi pensaan...\nEi minulle näin ole ennen käynyt... Ja kun se yht'äkkiä... Eikä\nminulla vaivaisella ollut pyssy valmiina -- en luullut, että... Mitä,\nHerra jumala...\n\nHän katsahti äänetöntä toveriaan epätoivoisesti ja rukoilevasti,\nkuin kiinnisaatu murhaaja tuomariansa. Ja niinkuin epätoivoinen\npahantekijä tempaa poveltaan puukon, samoin hänkin yht'äkkiä sieppasi\nsuupielestään -- rakkaan nysänsä. Eikä siinä kyllin -- vielä mällikin\nlennähti tummanruskean mehuläiskän saattamana kauas hangelle...\n\nNähdessään toisen hylkäävän nuo, jotka olivat hänelle kalleimmat\nmaailmassa, käsitti Härmä tapauksen koskeneen mieheen suorastaan\njärkyttävästi. Siinä oli samalla jotakin niin koomillista, että hän\npurskahti raikkaaseen nauruun, ja hän sanoi lohduttavasti:\n\n-- Älähän nyt, veikkonen! Sattuuhan sitä joskus vahingonlaukauskin...\n\n-- Niin, niin juuri! Vahingonlaukaus se oli! -- huudahti Väänänen\nkiitollisena. -- Kun se tuli niin yht'äkkiä... ja kun ei minulla\nollut pyssy valmiina... Ei, kyllä se oli minun syyni.\n\nTuo tunnustus tuli niin lapsellisesti ja katuvasti, ettei Eero voinut\nenää tuntea pientäkään katkeruutta.\n\n-- No, yritetään uudestaan ja ollaan vasta varovampia... Minäkin...\n\nEero oli jo kertoimaisillaan, miten lapsellinen oli itse ollut,\nmutta samassa se \"vasemmanpuoleinen\" veli vihjaisi, ettei ole\ntarpeen... ettei kannata alentaa itseään suotta vieraalle... Käsittää\nehkä väärin ja alkaa epäillä, että hän aina pyrkii parhaalle\nvartiopaikalle...\n\nKalle saapui myös paikalle, ja he lähtivät tarkastamaan suden jälkiä,\nja nyt hän huomasi, miten perin pohjin oli erehtynyt epäillessään\nporopyövelin neroa -- kerta toisensa jälkeen huudahti hän\nhämmästyksestä seuratessaan sen jälkiä. Makuupaikaltaan oli se ensin\nlähtenyt hänen vartiopaikkaansa kohden, seisahtunut tarkastamaan\nhäntä ihan rantapensaiden taakse -- eikä hän tietänyt mitään! Sitten\noli se käynyt tarkastelemassa samalla lailla toista vartijaa ja\npalannut vanhoille jäljilleen -- lähteäkseen niitä myöten takaisin.\nKun tuuli oli myötäinen, oli se vahingossa näyttäytynyt Väänäselle,\nmutta jättiläismäisellä loikkauksella pelastunut pensaikkoon, joten\nerämiehen laukaus myöhästyi.\n\nMutta sellaisessakaan vaaran paikassa se ei ollut menettänyt\nmalttiaan. Sillä saavuttuaan suon rantaan, noin kahdensadan metrin\npäässä Härmän vahtipaikasta, se oli pysähtynyt havaintoja tekemään\nja ikäänkuin aavistaen Härmän ampumataidon kulkenut metsän suojassa\nparisataa metriä kauemmaksi. Ja vaikka se oli ihan vihollistensa\nkeskellä, oli se vielä kolmesti pysähtynyt \"tarkastelemaan asemaa\" ja\ntodella kyennyt valitsemaan ainoan paikan, josta se pääsi vaaratta\nkierroksesta. Sellaisessa tilanteessa ei moni ihminen olisi kyennyt\nmenettelemään niin kylmäverisesti ja harkitusti kuin se.\n\n-- Voi sitä ryökälettä -- rosvoa, kun livisti noin... Ja minä\nonneton... se oli minun syyni... Ja tuo ryöttä kun meni!\n\nNyt Väänänen oli jo tointunut miltei entiselleen, koska muisti taas\njoka kerta lisätä nuo tavalliset hyväilynimitykset...\n\n-- Eikä se tule takaisin, vaikka me itkien pyytäisimme, -- huomautti\nKalle leikillisesti naurahtaen.\n\n-- Ei -- mutta minä haen sen ryövärin, -- ärähti Väänänen\nkiukkuisesti ja heristi nyrkkiään sinne päin, jonne \"kavala petturi\"\noli livistänyt. Sitten, huomatessaan puhuneensa taaskin liikaa, mies\nlisäsi hämmentyneenä:\n\n-- Niin -- kyllä me sen tällä kerralla otamme, se on varma...\n\n-- Jos saamme, -- hymähti Härmä,\n\n-- Kyllä se saadaan -- se ei kestä teidän vauhtianne... Se uupuu\nvarmasti! -- vakuutti taas Väänänen innostuneesti.\n\n-- Miten se uupuu tuollaisella suolla, joka on kova ja sileä kuin\nlattia?...\n\n-- Kyllä se metsäänkin menee. Ja jos te vaan jaksatte sellaista\nvauhtia kuin eilen, niin väsyy se suollakin, -- väitti Väänänen\nedelleen.\n\n-- Kyllähän koettaa voidaan, -- vastasi Härmä hieman harmistuneena\nVäänäsen yksipäisyydestä; hän huomasi, ettei tämä uskonut hänen\njaksavan hiihtää pitempää matkaa kovaa vauhtia. Hän muisti, mitä\nVäänänen oli kertonut hiihtomatkoistaan: miten oli jatkanut\nvuorokausikaupalla samaa vauhtia, väsyttäen jokaisen, ken oli hänen\nkanssaan koettanut...\n\nJa eilen oli käynyt niin hullusti, että aikoessaan sivuuttaa Eeron,\njäikin itse auttamattomasti jälkeen. Eero muisti taas Väänäsen\nsurkean muodon, ja hän ymmärsi tappion kolhaisseen kipeästi tämän\nhiihtäjä-kunniaan. Ja niinkuin hukkuva tarttuu oljenkorteen, oli\nVäänänenkin tarrautunut siihen lohduttavaan luuloon, ettei tuo nuori\nmies riitä ainakaan kestävyydessä hänelle; ehkä se jaksoi pyrähtää\nvain pienen matkan ja sentähden vastusti suoraa ajoa. Pakottaakseen\nHärmän paljastamaan itsensä lisäsi Väänänen kaksimielisesti:\n\n-- Kyllä minä tiedän, minkä verran se kestää... Ja jos sellaisella\nvauhdilla vaan jaksaisi vähän kauemmin, niin kyllä se saataisiin...\n\nEero hymähti itsekseen, huomatessaan, miten tuo päähänpisto oli\ntunkeutunut yksinkertaisen erämiehen mieleen, ja hän päätti noudattaa\ntoisen tahtoa, vaikka päivä menisi hukkaankin.\n\n-- Yritetäänkö siis ajaa sitä koko päivä? -- kysyi hän piloillaan\nteennäisen vastahakoisesti. -- Eikö olisi parempi yrittää välillä\nkiertämistä, kun tänäänkin sillä keinolla päästiin niin lähelle...?\n\n-- Ei nyt enää päästä. Kyllä se nyt yrittää yhtä mittaa eteenpäin, ja\nsamaa keinoa täytyy meidän yrittää, kunnes se väsyy...\n\nErämiehen ääni värähti jännityksestä, ja sillä hetkellä tuntui\nhänestä itse sudenajo sivuseikalta sen rinnalla, että nyt nähdään,\npystyykö joku Etelän kaupunkilaispoika hiihtämään Pohjolan erämiehen\nkanssa -- joka on miltei aina ollut suksilla...\n\n-- Kai sitten lähdetään, -- huomautti Eero ja otti heti sellaisen\nvauhdin, että toinen töin tuskin pysyi mukana. Suksi luisti mainiosti\nkovalla hangella, ja hän tunsi koko olemuksessaan saman sykähdyttävän\ninnostuksen ja jännityksen kuin suurkilpailuissa, joihin on perin\npohjin valmistautunut. Osaksi se johtui siitä ylimielisestä sävystä\nja varmuudesta, jolla Pohjolan mies oli puhunut Etelän hiihtäjistä,\njoten hän päätti täydelleen parantaa uuden toverinsa tuosta\ntaudista ja näyttää, ettei tottunutkaan \"maallikkohiihtäjä\" riitä\nharjaantuneelle kilpailijalle, sekä samalla puolustaa Etelän kunniaa.\n\nHän päätti ensin väsyttää kilpailijansa ja lisäsi vähitellen\npotkujensa pituutta, kunnes näki toisen jääneen vähäsen. Tämä\nalkoi yhä epätoivoisemmin riuhtoa tasoittaakseen tuon mitättömän\nvälimatkan. Mutta etumainen tiesi, mitä se merkitsee, ja lisäsi\nvauhtiaan juuri sen verran, että välimatka pysyi samana, ja toisinaan\npidensikin sitä.\n\nSitä menettelyä hän jatkoi parisen kilometriä, katsahtamatta\ntaakseen, kuin ei huomaisi mitään, ja kiihoitti toisen ponnistelemaan\nitsensä uuvuksiin. Vasta sitten, kun hän kuuli Väänäsen raskaasti\nhuohottaen alkavan jäädä jälkeen, syöksähti hän äkkiä kaikella\nnopeudellaan eteenpäin -- ja muutaman minuutin kuluttua oli Pohjolan\nmies jäänyt satoja metrejä.\n\nVäänänen tuijotti yhä kasvavan hämmästyksen vallassa voittajaansa.\nHän tunsi ensimmäisen kerran olevansa hiihdossa niin perin pohjin\nvoitettu, ettei hän voi mitään. Kaikki katkeruus oli haihtunut hänen\nmielestään -- hänestä tuntui miltei yliluonnolliselta, että sen\njälkeen, kun hän oli ihan loppuun uupunut, joku saattoi erota hänestä\nnoin hirveällä vauhdilla. Hän luuli silmäinsä pettävän katsellessaan,\nmiten toinen pieneni pienenemistään kuin noiduttuna...\n\nHärmä jatkoi nopeinta kilpailuvauhtiaan, eikä häntä haitannut väsymys\neikä hengästyminen. Hän ei ollut missään kilpailussa tuntenut\nsellaista innostusta. Se tuntui salaperäisen sähkövirran lailla\njännittävän joka lihaksen, koko ruumis toimi joustavasti ja kevyesti\nkuin käyntiin pantu kone. Nyt hänellä oli kilpailija, jota ei kukaan\nihminen ollut voittanut, ja Väänäsen vakuuttelut lisäsivät hänen\nintoaan ja toivoaan. Ehkeipä susi todellakaan kestä harjaantuneen\nkilpailijan vauhtia -- ja hän kyllä jaksaa pari, kolme vuorokautta.\nHän olikoko talven ankarasti harjoitellut, ja viime viikkojen aikana\nselviytynyt voittajana m.m. kahdessa suuressa kilpailussa -- lyhyillä\nja pitkillä matkoilla. Ja seuratessaan mahtavien kynsien jälkiä\nkovettuneen hangen pinnalla päätti hän itsekseen, että hänen täytyy\nvoittaa tuo voittamaton vastustaja.\n\nSusi oli laukannut luotisuoraan suon reunaa myöten kertaakaan\npysähtymättä tai hiljentämättä vauhtiaan, ja samoin teki takaa-ajaja.\nVasta suon toisessa päässä hän pysähtyi, katsahtaen taakseen, ja\nhämmästyi havaitessaan toisen tuskin näkyvänä pienenä pilkkuna\ntakana. Hän muisti Väänäsen sanoneen tätä suota kolmattakymmentä\nkilometriä pitkäksi, ja vilkaistuaan kelloa hän totesi, ettei\nkilpailuissakaan koskaan ollut hiihtänyt näin nopeasti. Se yhä lisäsi\nhänen toivoaan.\n\nHän ei vieläkään tuntenut väsymystä, mutta nyt hän vasta huomasi\nolevansa läpimärkänä hiestä. Ja kun hän oli seisonut hetken, tuntui\nkaksikymmenasteinen suolta puhaltava viima työntyvän tuhansien\njääneulojen lailla läpi ruumiin -- ja märät vaatteet alkoivat heti\njähmettyä.\n\nHän käsitti, että tällaisessa ilmassa ei saanut seistä, ja lähti\njälkiä myöten metsään.\n\nEi ollut susikaan säästynyt väsymykseltä. Ikäänkuin inhimillisellä\njärjellä näytti se käsittäneen, että nyt uhkasi todellinen vaara,\njonka välille on saatava mahdollisimman pitkä matka. Metsässä oli se\nheittäytynyt ihan pitkäkseen lepäämään, toipuakseen mahdollisimman\npian.\n\nEero huomasi mielihyvällä, miten syvään susi upposi -- se pääsi\neteenpäin vain kävellen, joten hän saavuttaisi sitä paljon joka\nkilometrillä. Tosin hänestä tuntui siltä, kuin jäljet olisivat\nkääntyneet yhtä mittaa oikealle, mutta saattoi hän erehtyäkin...\n\nMutta lähes puolisen tuntia lumessa ponnisteltuaan hän pysähtyi\näkäisesti kiroten...\n\nHän seisoi äskeisillä jäljillään! Susi oli tehnyt laajan ympyrän ja\nnäytti lähteneen kiertämään uudestaan samoja jälkiään!\n\nHänen täytyi siis tehdä samoin, kunnes löytäisi eroavat jäljet.\n\nHän hiihti hiihtämistään, odottaen, milloin näkisi suden poikenneen\njäljiltään -- turhaan! Hän kirosi hiljaa ja lisäsi vauhtia. Hiki\nvalui virtana hänen kasvoiltaan -- mutta jälkiä ei ilmaantunut!\n\nJa sitten saapui hän uudestaan samaan paikkaan -- kierros oli eheä!\n\nHän pysähtyi katsahtaen ympärilleen kuin hölmistyneenä. Mitä tämä\nmerkitsee? Aikooko susi kiertää tuota ympyrää koko päivän?\n\nMutta entä jollei se ole kiertänytkään toista kertaa, jos...\n\n-- Eihän se sentään liene lentänyt... -- ärähti hän huomaamattaan\nääneen, kuin vastaukseksi omille epäluuloilleen. Hän oli tarkastanut\njälkien ympäristönkin.\n\nHän tarkasti jälkiä saadakseen selvän, oliko se astunut niihin\nkahdesti; mutta kokonainen susilauma saattaa astella niin tarkasti\nyksiin jälkiin, ettei niitä aina erota yksinäisen pedon jäljistä.\nNäin paksussa ja pehmeässä lumessa se kuitenkin oli aivan mahdotonta.\n\nSilloin hän muisti hiihtäneensä parissa paikassa jälkiä myöten ja\npäätti koettaa saada siinä selvän...\n\nMutta siinäkään ei näkynyt mitään selvittävää. Hän sadatteli sutta\nvimmastuneena, mutta mikään ei auttanut.\n\nVihdoin hän käsitti, että ainoa varma keino oli hiihtää jälkien kehän\nulkopuolella -- ja hän lähti kolmannen kerran kiukusta kuohuen ja\nhammasta purren matkaan!\n\nHän hiihti, hiihti, kuin olisi tahtonut heti paikalla saavuttaa\nja iskeä kappaleiksi tuon kirotun pedon. Ja kun hän lopulta\nhuomasi saapuvansa pian lähtöpaikkaansa, pysähtyi hän yht'äkkiä ja\nkatsoi hiestä kirvelevin silmin ympärilleen. Näkeekö hän unta!...\nTuleeko hän hulluksi, vai kierteleekö nelijalkainen saatana hänen\nedellään, koettaen näännyttää hänet loppuun?... Hän tunsi suorastaan\nepämääräistä pelkoa ajatellessaan, ettei nytkään löydä jälkiä -- hän\nei ymmärrä senjälkeen mitään...\n\nMutta pienen matkan päässä ilmestyivät jäljet vihdoinkin hänen\neteensä tiheän kuusinäreikön alta.\n\nHän seurasi niitä taaksepäin, nähdäkseen, miten ne erkanivat kehästä.\n\nIhmettelyn ja hämmästyksen lamauttamana pudotti hän molemmat sauvansa\nhangelle ja tuijotti tolkuttomasti eteensä; sitten riisui kintaansa,\notti lunta kouransa täyteen ja painoi polttavat kasvonsa siihen.\nKaikki voitonvarmuus oli häneltä mennyt, hänestä tuntui päinvastoin\nvarmalta, ettei hän sitä sutta saavuta koskaan, joten yhtä hyvin\nsaattaisi heti kääntyä pois jäljiltä. Hän ei enää kiukutellut\nsudelle, hän tunsi vain suurta kunnioitusta sen pirullista neroa ja\nviekkautta kohtaan.\n\nSillä heti kehän tehtyään oli susi jättiläismäisellä loikkauksella\nsuoraan hypännyt leveään katajapensaaseen, siitä toisella hypyllä\npuolenkymmenen metrin päässä olevan kuusen juurelle, ja sieltä\nedelleen näreikön lävitse jättämättä jälkeäkään hangelle, joten hän\nei olisi milloinkaan löytänyt jälkiä, jollei olisi lähtenyt kehän\nulkopuolelle.\n\nSiinä jo saapuivat toisetkin paikalle, ja Väänänen huudahti\nharmistuneena:\n\n-- Voi, kun en muistanut mainita sen metkuista! Se on taas tehnyt\nvanhan temppunsa... Oletteko kiertänyt montakin kertaa?\n\nHärmä mainitsi sen, ja häntä hiukan lohdutti, kun Väänänen sanoi\nkerran lähteneensä jo neljännelle kierrokselle, ennenkuin huomasi\nsuden juonen...\n\nHe lähtivät taas liikkeelle, ja nähdessään suden maanneen vieläkin\nerään pensaan juurella ärähti Eero harmistuneena:\n\n-- Tässä se on maannut ja naureskellut, miten minä narri kiertelen\nsen järjestämässä ansassa! Ja sitten se on saanut rauhassa painaa\npenikulmia eteenpäin.\n\nSadatellen seurasivat he jälkiä, kunnes huomasivat tulleensa saman\nsuon vastakkaiseen rantaan. Ja siitä oli se lähtenyt luotisuoraan\nlaukkaamaan toista reunaa takaisinpäin!\n\n-- Kyllä on otus suorastaan pirullisen viisas! -- huudahti Eero\nuuden hämmästyksen ja kiukun vallassa. -- Saattepa nähdä, että se\non laukannut suoraan samoille paikoille, mistä lähdettiin -- siis\nkuusikymmentä kilometriä kovaa hankea, jossa meillä ei ole samaa etua\nsuksistamme kuin pehmeässä lumessa. Väsyttämällä emme ainakaan sitä\nsaa!\n\nMutta Väänänen oli saanut niin ehdottoman varmuuden päähänsä,\nettei Härmän laisen hiihtäjän edessä sutta auta mikään. Ja kun\nEero kiukusta, hermostuksesta ja pettymyksestä näytti vielä paljon\nväsyneemmältä kuin olikaan, heräsi erämiehen vanha epäluulo\nuudestaan. Ei hän enää ajatellut sitä samalta kannalta kuin\naikaisemmin -- nyt tuotti hänelle pettymystä se, että oli uskonut\nniin varmasti menestykseen. Ja vaikka Härmä osoitti, miten susi voi\njuosta suolta suolle ja poiketa välillä syömään poronraatoja, joita\nmetsät oli täynnä, niin Väänänen vain jankutti samaa virttä:\n\n-- Kyllä se nyt pian väsyisi -- se ei ole tottunut juoksemaan, minä\ntiedän sen... Kun vaan jaksaisi sellaista vauhtia... Mutta ei sitä\njaksa...\n\nEeron pisti vihaksi moinen härkäpäisyys. Hän ei vastannut mitään\n-- hän pyyhälti suolle sellaista vauhtia, että toiset jäivät heti\njälkeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuten Eero oli arvellut, oli susi laukannut saman kolmepenikulmaisen\nmatkan takaisin. Hän oli hiihtänyt vielä hurjempaa vauhtia kuin\ntullessa, ja toiset näyttivät jääneen äskeistä armottomammin.\n\nEero oli tuntenut vain kiukkua ja katkeruutta sutta, Väänästä ja\nkaikkea kohtaan, mutta nyt hänen mielenkiintonsa heräsi.\n\nPoropyövelin jäljet päätyivät samaan metsikköön, jossa se aamulla\noli \"työskennellyt\". Se oli poikennut sinne aterioimaan, aivan\nkuin pilkatakseen takaa-ajajiaan. Sieltä oli se jatkanut matkaansa\neteenpäin läpi tiheän metsän, rämpien vatsaa myöten syvässä lumessa.\n\nEero oli seurannut sitä metsään jo kilometrin verran, kun hän äkkiä\npysähtyi hämmästyneenä...\n\nHän näki tuoreen makuupaikan, josta alkoi jono syviä pitkulaisia\nkuoppia -- niinkuin raskasta, suurta säkkiä olisi paiskittu\neteenpäin. Susi oli siis lähtenyt aivan hänen edestään ja vajonnut\njoka loikkauksella niin syvälle, ettei se jaksaisi pitkälle. Jo\nparinkymmenen hyppäyksen jälkeen se oli kävellä raahustanut -- ja\ntaas loikannut kymmenkunta hyppyä...\n\nHärmä syöksyi suden jälkeen, ja uusi toivo ja innostus tuntui\nterästävän taas hänen jäntereensä, karkoittavan väsymyksen. Jos nyt\nriittäisi metsää, voisi hän todellakin saavuttaa sen...\n\nHän oli niin innostunut, että tuskin huomasikaan, kun jo saapui taas\naukean suon rannalle... Ja sinne rahkamännikköön oli susi jo kadonnut\n-- se oli taas kantavalla pohjalla...\n\nHän tiesi nyt, että susi oli väsynyt ja että se väsyisi yhä enemmän.\nJospa se taas asettuu makuulle sellaiseen paikkaan, josta on parikin\nkilometriä aukealle, niin silloin...\n\nHän tunsi suksiensa luistavan entistä kepeämmin, ja hän painoi täyttä\nlentoa jälkiä myöten, jotka puiden suojassa olivat uponneet syvälle\nhankeen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalven alla tainnoksissa makaavan maiseman ylle alkoi jo levitä\ntalvisen illan hämärä, kun Eero huohottaen ja hikeä tippuen seisahtui\nsuunnattoman suon laidassa ja kaivoi vaivalloisesti esiin kellonsa.\nHän oli aamusta alkaen hiihtänyt levähtämättä, maistamatta muuta kuin\nmuutamia suklaapaloja -- hiihtänyt koko ajan sellaista vauhtia, ettei\nennen koskaan.\n\nNyt seisahduttuaan tunsi hän todella olevansa väsynyt. Hänen\nruumiinsa vapisi, ja jalat tuntuivat omituisen heikoilta suksilla.\nMutta hän tiesi kilpailijansakin olevan väsyksissä. Koko päivän\noli se laukannut hänen edellään suolta suolle, monta kertaa oli se\npoikennut metsään makuulle, josta hän oli sen ajanut liikkeelle --\nviime kerralla hän oli jo nähnyt siitä vilahduksen. Silloin se oli,\nikäänkuin päättäen lopultakin karistaa kintereiltään tuon kiusallisen\nhäiritsijän, oikaissut suoraan yli paripenikulmaisen nevan. Mutta\nEero oli ponnistanut kaikkensa saavuttaakseen sen ennen pimeän tuloa\n-- ja nyt näkyivät jäljet häviävän suoraa päätä metsään.\n\nLiekö metsä laaja? Jospa susi nyt olisi rauhoittunut levolle...? Nuo\najatukset pyörivät hänen päässään, ne antoivat hänelle uutta voimaa\n-- ne virkistivät häntä kuin voimakas juoma...\n\nHän pyyhki hien kasvoiltaan ja aukaisi mauserpistoolin puukotelon,\nvoidakseen käyttää asetta silmänräpäyksessä, jos tarvis tulisi...\n\nHän työntyi metsään...\n\nHänen sydämensä alkoi rajusti sykkiä, kun hän näki nuo odotetut\nmerkit: makuupaikka, josta lähti jono syviä hyppykuoppia. Nyt se oli\njaksanut tehdä vain viisi, kuusi loikkausta yhteen jaksoon -- ja aina\nvälillä kävellä rähminyt.\n\nKummallista! Ei muistanut Eero, oliko milloinkaan tuntenut väsymystä!\nSillä nyt hän tiesi, että saavuttaa varmasti suden, jos metsää\nriittää. Tosin hänen kapeat kilpailusuksensa upposivat miltei polvia\nmyöten, jottei oikeasta hiihtämisestä voinut puhua, mutta hän näki\njäljistä, että välimatka sittenkin lyheni. Se koetti loikkia yhä\nuseammin, se mutkitteli sinne tänne, etsien kaikkein tiheimmät\nryteiköt ja puiden alustat. Mutta Eero kyyristyi yhä matalammaksi ja\nsyöksyi silmät suljettuina lävitse, niin että oksat räiskyivät ja\nlumitaakat jymähtelivät hänen selkäänsä.\n\nHän läheni lähenemistään petoa, ja vihdoin näki hän harmaan\nvilahduksen katoavan näreiden alle. Hänen ruumiinsa värähti innosta,\nja hän syöksyi niin, että lumi pöllysi, ja sieppasi pistoolinsa...\n\nMutta silloin se kirottu kääntyi kokonaan toisaalle ja hiipi hyvän\nmatkaa näreiden suojassa, ennenkuin Eero huomasi, minne se katosi.\nJälkiä ei näkynyt missään...\n\nJo löytyivät!\n\nEero syöksyi suden jälkeen entistä kiivaammalla vauhdilla, ja suden\nhätäiset hypyt osoittivat, ettei se ollut kaukana. Kerran näki hän\npienen näreen ponnahtavan pystyyn lumitaakastaan vapautuneena, ja\ntuolla heilahtivat alimmat kuusenoksat, kun susi livahti niiden alle.\n\nMutta silloin saavuttiin tiheään, kulovalkean jäljille kasvaneeseen\nviidakkoon, jonka lävitse hän ei tavallisissa oloissa olisi\nlähtenyt yrittämäänkään. Ja taas tunkeutui susi kaikkein sakeimpien\ntiheikköjen alitse, joissa ei lumi haitannut sen kulkua.\n\nMutta Eero ei hellittänyt, ja vihdoin näki hän suden tuskin\nparinkymmenen metrin päässä loikkaavan läpitunkemattomaan\npensaikkoon, jonka kummallakin puolella oli aukeata. Hän pyyhälti\nkuin maalinauhan lähetessä pensaikon toiseen päähän ja siepaten\nmauserinsa odotti, milloin se yrittäisi hypätä toiseen pensastoon...\n\nHän kuuli korvainsa kohinan seasta pari risahdusta, kohotti jo\npistoolinsa, ja hänen mielessään välähti: olipa hyvä, että olen\nharjoitellut ampumaan hämärässä...\n\nMutta susi ei tullutkaan. Se oli siis kääntynyt taas suoraan\nsivullepäin. Hän hiihti pensaikon toiselle puolelle, kiersi koko\npensaston -- ei näkynyt muuta kuin tulojäljet! -- Vai olisiko\nodottanut -- ja hänen kiertäessään poistunut pensaikon toisesta\npäästä?\n\nHän kiirehtii vieläkin toiseen päähän -- ei mitään!\n\nVihdoinkin! Se on siis jäänyt uupuneena makaamaan!\n\nHän huitasi ärähtäen lähimpiä näreitä ja kuunteli sydän sykkien...\n\nEi mitään. Hän kuuli vain kiihkeän hengityksensä ja korviensa\nhuminan. Mutta vaistomaisesti oivaltaen ainoan mahdollisen\nmenettelytavan syöksähti hän jälkiä myöten pensaikkoon pistooli\nampumavalmiina...\n\nVain matalaksi kyyristyen pääsi hän vaivalloisesti eteenpäin, mutta\nsiellä oli niin pimeätä, ettei jälkiä voinut erottaa; hän kuuli\ntakkinsa repeävän, ja lumi satoi sakeana, sokaisevana ryöppynä hänen\npäälleen. Hän odotti kuulevansa kiukkuista ärinää, hän tunkeutui yhä\npitemmälle -- mutta totuttuaan tiheikössä vallitsevaan pimeyteen tuli\nhän lopulta vakuutetuksi, ettei susi ollutkaan siellä...\n\nEero katsahti ympärilleen kuin pökertyneenä ja huomasi sudenjäljen\nomalla ladullaan! Se oli siis kääntynyt takaisin äskeisiä jälkiä\nmyöten.\n\nHän syöksyi uudella innolla jäljestä: ladulla hän saavuttaa! Mutta\nsusi korjasi pian erehdyksensä ja poikkesi pensaikkoon.\n\nMetsä muuttui yhä hämärämmäksi, ja hän käsitti ratkaisun riippuvan\nhetkistä: jos hän nyt eksyisi jäljiltä, silloin se pääsee! Hän ei\nenää uskaltanut poiketa niiltä vähääkään; silmät hiestä kirvelien hän\nseurasi mutkittelevaa jälkijanaa ja syöksyi matalaksi kyyristyneenä\nsakeimpien ryteikköjen ja pensaikkojen läpi, vaikka vaatteet\nrepeilivät ja kasvoja kirveli... Hänen täytyi päästä eteenpäin,\nsaavuttaa!\n\nHän saapui paikalle, jossa susi oli uupuneena heittäytynyt pitkäkseen\nja lähtenyt loikkien eteenpäin.\n\nSe ei siis ollut jaksanutkaan käyttää hyväkseen etumatkaa -- se oli\nuupumaisillaan!\n\nTämä huomio antoi hänelle uutta intoa ja voitontoivoa. Lisäksi\nalkoi metsä harventua, muuttua lehtiviidakoksi, jossa suden\nraskas ruho upposi mahaa myöten ja jossa se ei yhtä usein päässyt\npensaiden alitse. Vain kolme, neljä loikkausta oli se jaksanut tehdä\nkerrallaan, ja taas kävellä laahustanut. Vähitellen hyppyjen välit\nmuuttuivat yhä lyhyemmiksi, ja takaa-ajaja kiihdytti yhä vauhtiaan.\nHän ei tuntenut väsymystä, kuin unessa kuuli hän oman kähisevän\nhuohotuksensa, kädet ja jalat tuntuivat toimivan koneellisesti,\nja lehdettömät koivunvarvut pieksivät hänen kasvojaan... Mutta\nhän tuijotti jännityksestä ja hiestä hämärtyvin silmin lumella\nhäämöttävää syvennystä, ja ikäänkuin jokin sisäinen ääni kuiskaili\nyhtämittaa: eteenpäin!\n\nVihdoinkin! Hän miltei hätkähti nähdessään sen yht'äkkiä hämärässä\nvaltavan suurena, mustanharmaana -- juuri kun se mahtavalla\nloikkauksella katosi tummaan pensaikkoon. Vielä viimeinen\nponnistus... Tuolla! Tuon pensaikon takana hän ampuu... Hän päätti\noikaista läpi pensaan, otti hurjan vauhdin ja kyyristyi tarttuen\npistooliinsa... Lumi pölähti hänen ympärillään, ja sen lävitse näki\nhän jo tumman haahmon -- pistooli kohosi jo koneellisesti.\n\nSilloin singahti hänen silmissään tuhansia tulikipinöitä kuin\nräjähtävästä raketista, hän voihkaisi tuskasta -- ja kaikki pimeni\nhetkiseksi... Eero käsitti, että ponnahtava varpu oli iskenyt häntä\nsilmäterään, ja hänen kurkustaan pääsi käheä karjaisu. Jännittäen\nkaiken tarmonsa ehti hän toisella silmällään nähdä, että _edessäpäin\nhäämötti aukea suo_.\n\nHän potkaisihe hammasta purren eteenpäin, mutta hänen ympärillään oli\npimeätä kuin säkissä, ja hänen täytyi voihkaisten pysähtyä...\n\nHän seisoi sauvoihinsa nojaten sokaistuna, vapisevana... Se\näärimmäinen ponnistelu ja kiihkeä jännitys, jota hän aamusta asti\noli kestänyt, laukesi yht'äkkiä: ruumiillinen väsymys ja musertava\npettymys valtasi hänet kokonaan... Hän tunsi vaipuvansa istumaan\nsuksilleen -- ikäänkuin hartioille olisi laskettu rusentava taakka,\nja hän alkoi vapisevin käsin hautoa lumella kirvelevää silmäänsä...\n\nKirvely taukosikin vähitellen. Mutta suolta puhalsi jäätävä viima,\njoka pani hänen ruumiinsa värisemään... Hän otti koneellisesti\ntulitikkulaatikon taskustaan... Se oli likomärkä! Hän koetti\nraapaista -- turhaa!\n\nHän katsahti kuin apua etsien ympärilleen, ja kun hämärältä suolta\ntaas puhalsi jääkylmä viima, tunkeutuen hänen märkien vaatteittensa\nlävitse, käsitti hän yht'äkkiä olevansa kuoleman oma, jollei pysy\nlämpimänä. Ja miten se olisi mahdollista niin väsyneenä...\n\nMutta siiloin hänen mieleensä lennähti eräs seikka, joka antoi\nhänelle uutta toivoa ja tarmoa...\n\nHän oli aina tahtonut kasvattaa itsestään todellisen _miehen_ ja\nsamalla todellisen urheilijan -- ja nyt oli hänen edessään tilaisuus,\njoka osoittaisi sen. Hän oli ponnistellut ja kestänyt tänään sen\nverran kuin kuka tahansa, ja hän oli todella vaikeassa asemassa...\nMutta jos hän nyt väsymyksestä huolimatta voisi hiihtää itsensä\nlämpimäksi ja pysyä reippaalla mielellä, silloin hän näyttäisi\nolevansa _mies_.\n\nNiin, hän päätti seurata suden jälkiä niin pitkälle kuin suinkin\nnäkisi -- huomista varten. Ehkä toiset ovat täällä sitten, kun hän\npalaa.\n\nHän kirjoitti lumeen, että ei ole tulitikkuja, ja pyysi toisia\ntekemään tulen, jos tulevat hänen poissa ollessaan.\n\nMutta hänen täytyi purra hammasta, kun hän nousi ja lähti eteenpäin.\nLihakset tuntuivat tuskallisen helliltä, ja outo heikkous puristi\nnälän ja puistattavan kylmyyden kanssa sydäntä -- aivankuin suuri\njäinen koura... Mutta hän puri uudestaan hammasta...\n\nVilu katosi vähitellen, ja kun hän alkoi ajatella asemaansa, tunsi\nhän mielensä keventyvän. Ensinnäkin huomasi hän, ettei hänen\npettymykseensä ollut vakavaa aihetta. Pitikö hänen ensimmäisenä\npäivänä onnistua siinä, missä monet olivat epäonnistuneet kerta\ntoisensa jälkeen, pääsemättä kertaakaan niin lähelle kuin hän tänään\n-- ja tällaisella kelillä! Hän saisi ennemmin olla iloinen ja ylpeä\nsaavutuksestaan. Ja koska hän tänään oli saavuttamaisillaan suden,\nniin... miksei hän yhtä hyvin saavuttaisi huomenna, ylihuomenna -- ja\nonnistuisi...\n\nTuntikautta myöhemmin saapuivat toisetkin paikalle. He olivat\njäljistä nähneet kaikki, ja Väänänen oli metsässä ollut valmis\nlyömään vetoa vaikka taivasosuudestaan, että susi oli heidän. Mutta\nnyt hän ei keksinyt sanoja soimatakseen tuota \"vanhaa, kavalaa\nryökälettä\", joka julkesi vieläkin pettää noin hävyttömällä tavalla\nhänen hyvät toiveensa, vetää heitä kaikkia nenästä... Mutta lopuksi\nhän heristi nyrkkiään näkymättömälle \"petkuttajalle\" ja huudahti\nvahingoniloisesti:\n\n-- Et sinä kauaa jatka kolttosiasi, vanha porovaras...! Nyt olet\nkohdannut voittajasi...!\n\nSitten lisäsi hän hartaalla vakaumuksella:\n\n-- Ei tuollaisessa kyydissä kestä sudet eikä ihmiset...\n\nJa kun hän sitten näki ihailemansa sudenajajan ilmestyvän suon\nhämärästä huurteisena, hikeä höyryten, alkoi hän tulisella kiireellä\nlaatia rakovalkeaa.\n\nEero ja hänen kaupunkilaistoverinsa hätkähtivät hiukan kuullessaan,\nettä täytyy jäädä yöksi metsään. Muuta mahdollisuutta ei kuitenkaan\nollut, lähimpään ihmisasuntoon oli kuudetta penikulmaa. Ei auttanut\najatellakaan lähteä sellaiselle matkalle näin väsyneinä.\n\nMutta kun he tuntia myöhemmin loikoilivat pehmeillä\nkuusenhavuvuoteillaan suloisesti lämmittävän rakovalkean ääressä,\ntunsi Eero olonsa niin miellyttäväksi, ettei hän olisi tahtonut\nvaihtaa paikkaa hienoimpaankaan hotellihuoneeseen. Väänänen oli\nlaittanut niin paksun havusuojuksen, ettei kiukkuisinkaan kylmänhenki\npäässyt jäähdyttämään selkäpuolta...\n\nVäänänen kertoi niitä lukemattomia kolttosia ja konnantöitä, joita\n\"se vanha ryöttä\" oli hänelle ja muille tehnyt, ja lausui ilonsa\nsiitä, että se nyt vihdoinkin saisi palkkansa. Ja sitten hän taas\nihmetteli, miten ihminen voi hiihtää niin nopeasti sellaisen matkan\n-- hän väitti sen tekevän vähintään kaksitoista penikulmaa. Hän\nmuutti mällinsä toiseen poskeen, jolloin piipunnysä nuljahti myös\nvastakkaiselle, ja jatkoi:\n\n-- Ei pidä pahaa tykätä... mutta minä en uskonut, että eteläpuolen\nmies kestäisi minun kanssani -- sillä minä olen lapsesta asti elänyt\nsuksilla... Ja nyt minä oikaisin ainakin neljä penikulmaa... Niin,\nmuuten me emme olisi saavuttaneet teitä koko yönä...\n\nNyt vasta Eero huomasi, miten hänelle olisi käynyt, jollei Väänänen\nolisi osannut oikaista. Hän hiihtelisi tälläkin hetkellä uupuneena\npimeässä erämaassa, hänen vaatteensa jäätyisivät, jäsenensä\njäykistyisivät, ja lopulta...\n\nSilloin hänen mieleensä yht'äkkiä leimahti eräs asia, jota hän ei\nkoskaan ollut oikein ajatellut eikä käsittänyt -- _tulen merkitys_...\n\nHäntä värisytti ajatellessaan hyytävän kylmää erämaata, joka mustana\nja liikkumattomana ympäröi heitä -- aivankuin suunnaton susilauma,\njota vain tulen valo esti hyökkäämästä. Siinä oli jotakin kamalaa\nja suurenmoista, että samalla hetkellä, jona tuo kellertävä hohde\nsammuisi, hyökkäisi Erämaa heidän kimppuunsa, kietoisi heidät\nmustaan syliinsä, ja heidän elämänsä liekki sammuisi vähitellen sen\nkylmässä puristuksessa... Parhaimmatkaan aseet, maailman mahtavimmat\nitsevaltiaat eivät voisi heitä pelastaa, jumalakin olisi täällä\nvoimaton -- vain tuli, tuli yksin saattoi heitä suojella...\n\nYhtäkkiä kajahti synkeässä, äänettömässä avaruudessa pitkäveteinen\nulvonta, jossa kuvastui sekaisin villiä vihaa, surua ja kauhua:\nnälän, pimeyden ja kylmyyden kauhua... Nuoren metsästäjän mielessä\nvälähti kaukaisen salaman lailla tunne, että juuri _tulen_ avulla on\nihminen päässyt eläimellisyyden erämaasta -- että _ihminen_ syntyi\nvasta silloin, kun ensimmäinen nuotio leimahti liekkiin maailman\nkevään kaukaisessa hämäryydessä... Hän tunsi ihmettelyä ja huimausta\nkuvitellessaan, miten avuton ihminen olisi ollut ilman tulta -- ja\nmikä ihminen olisi ilman sitä. Tuo jokapäiväinen lempeä tuli oli\nvaikuttanut ihmiskunnan kehitykseen enemmän kuin koskaan voidaan\nkäsittää, miljoonien ihmisten elämä riippui vieläkin tulesta -- ja\nhänkin huomasi sen nyt vasta.\n\nHän ei puhunut siitä mitään. -- He kuuntelivat kaikki tuota kaameata\nErämaan laulua, joka toistui säännöllisten väliaikojen jälkeen yhä\nvihlovampana, valittavampana...\n\nVäänänen nousi ja lapioi suksellaan vielä paksun lumivallin\nhavusuojuksen taakse. Ja hetken kuluttua nukkuivat he rinnakkain\nrakovalkean suloisessa, kellertävässä hohteessa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo pimeässä heräsivät metsästäjät havuvuoteillaan ja lähtivät sinne,\nmissä Eero oli jäljet jättänyt. Parisen kilometriä hiihdettyään\nsaapuivat he paikalle, missä susi oli maannut, ja huomasivat\nilokseen, että se oli lähtenyt heti täyttä laukkaa: siis heidän\ntulonsa kuullessaan. Se oli siis uupunut eilen niin perin pohjin,\nettei jaksanut etsiä ruokaakaan -- mikä lisäsi yhä enemmän\nmahdollisuuksia.\n\nPuolipäivään asti jatkoi susi levähtämättä samaa vauhtia soita\npitkin -- ikäänkuin tahtoen viimeinkin jättää ahdistajat niin kauas\nkintereiltään, etteivät saavuta. Lopulta se kuitenkin oli syönyt ja\nasettui makuulle erääseen tiheään suosaarekkeeseen. Toisten väijyessä\nlähti Väänäs-Heikki taas hätyyttämään. Mutta nyt hän oli varuillaan,\nja kun hän pensaan lävitse näki vanhan ovelan vastustajansa ilmaa\nnuuskien lähenevän, lennätti hän silmänräpäyksessä kuulan sen\nkeuhkojen lävitse. Ja sitten kajahti metsässä ilosta väräjävä huuto:\n\n-- _Jo tuli vilja...!_\n\nJa toisten saavuttua toisteli vanha erämies samoja sanoja kuin\nhuumaantuneena, hyväillen kaatuneen tuuheata turkkia -- ikäänkuin\nosoittaakseen, että vihdoinkin on täysin tyytyväinen monivuotiseen\n\"pettäjäänsä\" ja ettei tahdo kantaa kaunaa toisen entisten\nkonnankujeiden vuoksi...\n\nEero olisi mielellään suonut itselleen ampumisen kunnian, mutta\nnähdessään tuon liikuttavan kohtauksen, käsitti hän, että olisi\nollut synti, jos joku vieras olisi sekaantunut näiden vanhain\nkiistakumppanien sydämelliseen sovinnontekoon...\n\n\n\n"]