[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fNpQbyMvOV6ZvFGTOhxR7DYvXyt6_MKpAmng-7LgMIPY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1211,"Heikki Meriläisen elämä","Meriläinen, Heikki",1847,1939,"1211-merilainen-heikki-heikki-merilaisen-elama","1211__Meriläinen_Heikki__Heikki_Meriläisen_elämä","Hänen itsensä kertomana","muistelmat",[],[],"fi",1927,null,48431,306876,true,[],[],[],"Kansankirjailija Heikki Meriläisen omaelämäkerrallinen teos kuvaa tekijän elämänvaiheita syntymästä vanhuuteen. Muistelmissaan hän kertoo lapsuudestaan Sotkamossa, köyhyydestä, kirjailijaksi nousemisesta sekä merkittävistä elämänkokemuksistaan ja avioliitostaan.","'Heikki Meriläisen elämä' hänen itsensä kertomana on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1211. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HEIKKI MERILÄISEN ELÄMÄ\n\nHänen itsensä kertomana\n\n\nKirj.\n\nHeikki Meriläinen\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1927.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKustantajan huomautus\n\nMUISTELMIA.\n\n  Ensimmäinen muistoni\n  Kaksi ikävää kesää\n  Kauhea aika\n  Tuli vihdoin hyvä vieras\n  Sairastuin\n  Pääsin metsään\n  Mies kasvaa, hammas karkiaa\n  Rippikouluun\n  Sain pääsylipun maailmalle\n  Aukenivat silmäni\n  Miten minusta tuli kirjailija\n  Miten jouduin käräjänkäyntiin\n  Olin joutumassa Pietariin hirtettäväksi\n  Naapurivaaran kansakoulun synty\n  Särjin papilta kunnian\n  Koti kaatuu\n  Kamala aika\n  Alkaa pitkä käräjäin käynti\n  Hidas kulumaan\n  Köyhyyden pohjassa\n  Helsingissä-käynti\n  Kuusten juurella\n\nERÄITÄ ELÄMÄNI SEIKKAILUJA.\n\n  Kaksi kertaa olin surman suun edessä yhtenä kevännä\n\nVIISIKYMMENTÄNELJÄ JA PUOLI VUOTTA AVIOLIITOSSA.\n\n  Ruumiinnostaja-tyttö\n  Kunnioita isääsi ja äitiäsi\n  Lähteä kuin jänis haavalta\n  Ensimmäinen onnettomuus\n  Toinen onnettomuus\n  Tie pelastukseen\n  Illan tyyneys\n  Kustantajan huomautus\n\n\n\n\nKUSTANTAJAN HUOMAUTUS.\n\n\nHeikki Meriläisen täyttäessä joulukuun 21. p:nä 1927\nkahdeksankymmentä vuotta olemme kiirehtineet saattamaan julkisuuteen\nhänen muistelmaluontoiset teoksensa. Muistelmista on tässä\nniteessä ensimmäisenä julkaistu päivätty joulukuun 21. p:nä 1921;\nlyhyt \"Kaksi kertaa olin surman suun edessä yhtenä kevännä\" on\nikäänkuin täydennyksenä sille. \"Viisikymmentäneljä ja puoli vuotta\navioliitossa\" on Heikki Meriläinen kirjoittanut välittömästi vaimonsa\nkuoleman jälkeen; hän on tahtonut siihen ikuistaa avioliittonsa\nsisäisen sopusointuisuuden ja onnellisuuden. Tekijä on meille\nvalittanut sitä, että hänen on ollut pakko supistaa tämän rakkaimman\nteoksensa loppuosa silmäinsä valon himmentymisen vuoksi.\n\n_Kustantaja_.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN MUISTONI.\n\n\nSyntynyt lienen Sotkamon Korvaniemen kylässä Kantola-nimisessä\npienessä talossa joulukuun 21 päivänä vuonna 1847 aamuhämärässä.\nKylmä pakkasen-kirtutuisku kuului olleen. Liekö se ennustanut minun\nmyrskyistä elämääni. Kerrottiin kaksi hammasta olleen minulla\nsyntyessä suussa, yläleuassa, etupuolella, juuri kuin oravalla kävyn\nraateluhampaat; ja oli ennustettu minusta tulevan maan mainio tietäjä\n(velho), jota ei kukaan toinen voi lumota. Siinä kuitenkin ovat minun\nsuhteeni ensi kerran täydellisesti erehtyneet, ellei ota lukuun sitä,\nettä olen muilta kerännyt taikoja enemmän kuin kukaan muu.\n\nMuistossani ei ole tietoa siitä, oliko minun isoisäni jo ennen\nminun syntymääni myynyt Kantolan sukulaisilleen, samalle Meriläisen\nsuvulle, joka siinä nytkin vielä asuu, ja olivatko vanhempani\nminun syntyessäni siinä vain huonemiehinä. Ollessani miltei\nkaksivuotias oli isäni ostanut Korholanmäen kylästä Rasila-nimisestä\ntalosta puolet; ja kun sinne muutettiin asumaan, kuuluin olleen\nkahtakymmentäyhtä päivää vaille kaksivuotinen. Antin päivä kuului\nolleen -- se on vieläkin marraskuun viimeisenä päivänä. Sen\nmuistan, että oli ankara pakkastuisku; että järvellä rupesi minua\npalelemaan; että kyytimiehelle rupesin valittamaan kylmääni. Mutta\nkohta päästiinkin Sormula-nimiseen taloon järven toiselle puolelle;\nkyytimieheni kantoi minut lämpiämässä olevan pirtin pankolle.\nSisään lämpiävä oli pirtti, ja uunista liekit loihuten nuolivat\nuunin jykevää otsaa. Siinä liekkien hohteessa lämmitin käsiäni,\nmutta rupesi sormia kynnäröimään, ja minun täytyi itkeä. Sitä\nennen en muista itkeneeni, vaikka monestikin lienee sitä sattunut.\nSormulasta lähdettyä kulki tie maamatkoja Rasilaan asti; enkä muista\nsanottavasti palelleen, vaikka pitkälti sitä oli vielä matkaa.\n\nPekka Möhönen kuului olleen minun kyytimieheni; Rasilan kartanolle\npäästyä hän otti minut kaikkine rekivaatteineen syliinsä ja\nkantoi mustaan, vanhaan pirttiin; ja siellä hän selvitteli minut\nmatkatamineista ja sanoi:\n\n\"Tässä se on nyt sinun kotisi.\"\n\nPirtissä ei ollut ketään tuttavaa ihmistä. Pekkakin meni ulos. Äiti\nja isä olivat elukkain kanssa tulleet jo eilen, ja olivat elukoita\nhoitamassa. Mieleni painui melkein itkuksi. Mutta kohta rupesi\nkartanolta kuulumaan paljon tiukuja ja rekien kahinoita. Minä riensin\nakkunaan niitä katsomaan. Mutta akkuna oli paksussa kuurapäällisessä\njäässä. Siitä ei näkynyt mitään lävitse. Minä raaputin kynsilläni\nmuutamasta kohti jään hienommaksi ja hengittämällä sulatin\nlantinkokoisen reiän siihen. Siitä saatoin nähdä, että kartanolla\noli paljon tavara- ja heinäkuormia, joita kiireimmän kautta\ntyhjennettiin, mitä minnekin. Ja kun reet oli saatu tyhjiksi ja\nhevoset oli sijoitettu suojiin, niin pirttiin rupesi työntymään\nturkkipäällisiä miehiä, joita äiti muutamien tuntemattomien ihmisten\nkanssa rupesi hoitamaan.\n\nSiinä hälinässä minunkin muistoni hämmentyy kuin unennäöksi, en\nmuista, mitä kaikkea siinä tapahtui. Ainoastaan sen muistan, miten\nmuudan juopunut -- sanottiin sen olleen Simo Pauliinin -- selällään\nnukkua hojotti penkillä; ja lattialle päin suorana retkottavassa\nkädessä oli piippu. Otin sen piipun, katsoin tarkasti sen nukkujan\nsilmiin ja itsekseni sanoin: \"Nukkuu, konna\". Sitten nalautin sillä\npiipulla sitä nukkujaa otsaan. Se kirosi karkeasti ja hyppäsi ylös.\nÄiti juoksi tukkaani, ja pyöritti päätäni, että silmät tulta iskivät.\nSimppa kuitenkin toinnuttuaan tajusi asian ja sanoi jäykästi:\n\n\"Lapset tekevät lasten töitä. Ei saa Heikkiä kurittaa, kyllä me\nsovimme Heikin kanssa.\" Ja samassa hän ojensi kumpaisetkin kätensä\nottamaan minua luokseen. Silloin äitikin poristen poistui siitä. Minä\nmenin Simpan polvien väliin seisomaan, jossa Simppa kiersi paksut\nkätensä minulle ympärysmuuriksi ja puheli ystävällisesti. Minä siinä\nSimpan polvien välissä selin Simppaan seisoin ja silmäni tunsin\nolevan kyynelissä. Silloin muistan ensi kerran minua kuritetun.\n\nYön aikana majanmuutto-vieraat olivat menneet kaikki pois, ja\nhuomenna rupesivat äiti ja isän sisar Eeva pesemään pirttiä, kun\nentiset asukkaat olivat heittäneet sen pesemättä. Pirtin he olivat\njo pesseet ja olivat aikeissa ruveta eteistä pesemään, jota varten\nhe olivat tuoneet sinne vesisaavin ja poistuneet johonkin muualle.\nMinä menin kurkistelemaan siihen saaviin ja näin siellä liikkuvan\nsamanlaisen pojan kuin minäkin olin. Samanlainen punapilkkuinen\nmekko päällä ja se samanlaisella valkealla napilla leuan alta\nkiinnitetty. Minä näpilläni koettelin nappiani, ja se saavissa\noleva poika koetteli samalla tavalla. Minä sillä nauroin: se toinen\nnauroi samalla tavalla. Sitä vesisaavissa olevaa poikaa en tajunnut\nkuvakseni, vaan rupesin sen kanssa toimimaan, kuten ainakin toverini\nkanssa, ja huomasin että se tulee likemmäksi sitä mukaa kuin minä\nlähestyn, kunhan vain en koske veden pintaan. Rupesin painamaan\npäätäni, jotta yltäisin huulillani koskettaa sen huulia; mutta\nsilloin kadotin tasapainoni ja molskahdin sinne kylmään vesisaaviin\npäälleni. Isoisäni oli tanhualla ollut elukkain vuoteiksi hakkaamassa\nkuusen havuja ja oli huomannut sen tapahtuman, jolloin hän oli\njuosten rientänyt paikalle ja nostanut minut pois vedestä. Mutta\nvaikka niin vähän aikaa olin ollut vedessä, olin kuitenkin jo niin\nläkähtynyt, että suuri työ oli ollut minua henkiin saadessa, ja\nheikoksi sairaaksi jouduin moneksi päiväksi. Rintani oli kipeä, niin\nettei tahtonut kärsiä hengittää. Hiljalleen siitä kuitenkin paranin.\n\n\n\n\nKAKSI IKÄVÄÄ KESÄÄ.\n\n\nSeuraavana kesänä äidilläni ei ollut pientä lasta, ja sisareni Eeva\nKaisa oli minua lähes neljä vuotta vanhempi, joten kaikki kulkivat\nulkotöissä milloin kasken hakkuussa, milloin lehden taitannassa ja\nheinän teossa aamusta iltaan. Olisivat minua kuljettaneet matkassaan,\nmutta olin niin paha kiertämään metsään, että olisin tarvinnut\nvakinaisen paimenen. Mutta Eeva Kaisakin kykeni jotakin tekemään,\njoten häntäkään ei annettu minulle paimeneksi, vaan aamusella työhön\nlähdettäessä minut suljettiin pirttiin. Ruoaksi jätettiin voileipä\nja piimämalja. Se, joka ei ole joutunut sellaiseen asemaan, ei usko\nikävän tuottavan sellaista tuskaa kuin se tuottaa. Itkin aina siksi,\nkunnes kaikki sielun ja ruumiin voimat olivat vuotaneet, niin että\nvihdoin voin nukkua.\n\nOli kerran kaunis kesäinen päivä. Aurinko paistoi helteisesti pirtin\nakkunoista sisään, niin että pirttikin kuumeni lämpimäksi. Olin\nnukahtanut oven luokse lattialle; siitä viimein heräsin ja nousin\nistualleni, jolloin taas uudet kyyneleet alkoivat pursuta silmistäni.\nMutta kyynelteni läpi huomasin pirtin toisella puolen lattialla\nluikertelevan kummallisen eläimen, jommoista en ollut ennen nähnyt,\nen metsissä enkä kotona. Menin sen luokse ja aioin ottaa sen käsiini,\nmutta kun se rupesi vihasesti kähisemään, luovuin siitä hommasta.\nKoetin kesyttää sitä piimäkupillanikin, mutta se ei kesyyntynyt eikä\nantanut itseään käsin pidellä, vaikka se oppi piimääkin syömään.\nSe eläin kulki monena päivänä siellä pirtissä ja siitä oli minulle\npaljon huvia. Mutta eräänä lauantaipäivänä äiti tuli varhemmin kotiin\nleipomaan rieskoja pyhäksi ja tapasi minut piimää syöttämässä sille\nhyvälle toverilleni. Äiti sen nähtyään kauhistuen huudahti: \"Herra\nJumala! käärme!\" Käärme sen kuultuaan lähti kiireimmän kautta mennä\nloirattamaan pirtin perällä lattian rajassa lahossa seinähirressä\nolevaa reikäänsä kohti. Mutta äiti kappasi halon ja löi sen\nkuoliaaksi ja vei pihalle. Minä rupesin itkemään: \"Kun tapoitte sen\nkauniin elukan!\" Mutta äiti väitti minun hulluttelevan. Ei sanonut\ntämän auringon alla olevan toista niin höperöä, joka käärmettä\nrakastaa.\n\nToinen kesä oli vielä samanlainen: minua pidettiin pirtissä vankina.\nYhden kerran uskalsin karata metsään. Olin mennyt niin kauas, että\nhakijat eivät olleet osanneet edes etsiä. Siellä oli nuori halmeaho,\njolla oli paljon vaaraimia ja muitakin marjoja; ja suuri joukko oli\nsiellä lampaita, jotka pitivät minua kuin ystäväänsä seurassaan. Sen\nahon alalaitaa myöten kulki Pohjolan mökistä tuleva tie, jota myöten\niltapäivällä aioin lähteä kotiin; mutta yllätti ankara ukkosen sade,\njolloin lampaat juosta reklittivät ahon laidassa olevaan tiheään\nkuusikkoon. Minä menin suuren kuusen juurelle, johon ei satanut\ntippaakaan vettä, ja rupesin lammasten keskelle pitkälleni ja siihen\nnukuin. Heräsin siitä aamusella, kun aurinko oli jo korkealla ja\nlampaatkin alkoivat nouseskella, kilistellä kellojaan ja vetäytyä\naholle nyhtämään nuorta ruohoa. Sinne aholle lähdin minäkin syömään\nniitä mehukkaita vaaraimia ja päätin vasta illalla lähteä kotiin.\nMutta en ennättänyt olla siellä kauan. Isän sisar Eeva löysi minut\nja toruen ja pauhaten vei kotiin; ja siellä minua kuritettiin niin\nluita myöten, ettei haluttanut enää karata metsään: parempi oli\ntyytyä kohtaloonsa. Syksypuolella kesää kuitenkin syntyi veljeni\nSamppa, joka valtasi sen vanhan kätkytlatiskon, ja minut määrättiin\nsitä soudattamaan. Tulevana kesänä ei kuitenkaan enää tarvinnut olla\npönkän takana vankina, kun Sampan takia äitikin oli kotosalla; ja\nminäkin olin siksi mieltynyt, etten kenenkään tietämättä rientänyt\nmetsään. Sitäpaitsi Rasilan toisen puolen omistajilla oli minua vähän\nvanhempi tyttö Sohviija. Hän tuli aina huvikseen hoitamaan Samppaa,\nkun hänen kotonaan ei ollut pientä lasta. Sohviija olisi käynyt minun\nhupinani edellisinäkin kesinä, mutta kun häntä oli selkäsaunan uhalla\nkielletty käymästä, ei uskaltanut.\n\nSohviija ja Eeva Kaisa aina väliin opettivat toisiaan lukemaan.\nSiinä seurassa minä opin ominpäin lukemaan, niin että luin jo\nkaikkia kirjoja, kun Sohviija ja Eeva Kaisa tavailivat aapeluksiensa\nensimmäisiä sivuja, joten kirjoistakin alkoi olla minulle huvia, niin\nettä rupesi tuntumaan siltä kuin pahin aika olisi eletty.\n\nEdessä kuitenkin oli pahin.\n\n\n\n\nKAUHEA AIKA.\n\n\nRasilassa oli asuttu vain viisi vuotta. Se oli myyty ja ostettu\nViitala-niminen itsenäinen talo samasta kylästä. Minä olin\nseitsenvuotias, kun ensimmäistä kesää asuttiin Viitalassa. Meillä\noli silloin Virsula-nimisen köyhän mökin tyttö Leena Löhönen\nruotilaisena. Leena oli pari tai kolme vuotta minua vanhempi, niin\nettä hän kykeni omin päinsä vesakoinnissa taittamaan lehtiä, joten\nminäkin olin siellä mukana. Oli kaunis kesäkuun päivä. Ensimmäiset\nmansikat ja mustikat alkoivat kypsyä. Leena tiesi siellä kotinsa\nlähellä olevan hyvän mansikkapaikan. Ja niin hän alkoi siellä\nlehtimetsässä tuumia: lähdetään käymään hänen kotonaan, siellä\nsaadaan mansikoita. Minä estelin lähtöä. Mutta kun ei aiottu kauan\nviipyä, niin lähdin, ja juosten me menimme sen, enempi kuin kahden\nvirstan taipaleen.\n\nVirsulan pienemmät lapset olivatkin jo mansikka-aholla noukkimassa\nmansikoita. Menimme sinne suoraa päätä, ja hetihän niitä sieltä\npäivärinteiseltä aholta saimmekin ihan ehotellen syödäksemme. Minä\naloin tahtoa Leenaa lähtemään pois, mutta Viisikannan lehmikarja oli\nkulkeutunut meidän matkan suunnalle, ja niitten joukossa tiedettiin\nolevan vihaisen härän, ja sen kiljunta ja mörinä kuuluikin aivan\nyhtämittaisesti. Leena sanoi: \"Antaahan olla, kunnes nuo Viisikannan\nlehmät tuolta menevät pois. Tuonnehan nuo Hyyrön puoleen kuulostavat\nkulkeutuvan\", ja Leenan äitikin kielsi lähtemästä. Lehmien kellot\nja härän mylvintä kuitenkin yhä edelleen kuuluvat lähestyvän meitä.\nOloni alkoi käydä tuskaiseksi, kun ilta läheni eikä päästy lähtemään.\nItkien rukoilin Leenan äitiä meitä saattamaan; mutta hän ei lähtenyt,\nteki vain pettuleivästään meille voileivät ja sanoi: \"Mikäpä teillä\non täällä hätänä. Kun alkaa ilta tulla, niin lehmät härkineen menevät\nkotiinsa. Juoskaa sitten sitä kiivaammin!\"\n\nSe voileipä minulta kuitenkin jäi syömättä; eivätkä mansikatkaan\nmaistuneet mansikoille; mieleni oli niin apea. Viimein kuitenkin\nViisikannan lehmät kuuluivat menevän kotiinsa, ja niin päästiin\nlähtemään. Lehtimetsään tultuamme Leena taittaa totesi kolme kerppua;\nminäkin sain yhden kantaakseni; sitten lähdettiin, minä ensimmäisenä,\nkotia kohti.\n\nLeena oli jo aikaisemmin Eeva Kaisalle sanonut: \"Kun mansikat alkavat\nkypsyä, käyn siellä kotiaholla poimimassa.\" Kotona oli arvattu, että\nnyt ne ovat menneet Virsulaan. Tämän vuoksi ei oltu pelätty meidän\neksyneen ja lähdetty noutamaan metsästä.\n\nÄiti oli jo varustanut vitsat. Hänellä oli kouran täysi melkein\nmetrin pituisia lehdettömiä, riivittyjä koivun oksia kädessä. Hänen\nkasvonsa olivat tulisina vihasta, kuin kekäle tuhisten hän tuli jo\npellon pientareella meitä vastaan. Sen nähdessäni olin kauhusta\npakahtua: koetin rukoilla armoa. Ja Leenakin koetti selittää, että\nViisikannan vihainen härkä esti. Mutta me emme kerinneet montakaan\nsanaa puhua: äiti otti minua niskasta kiinni, painoi pääni maahan\nja puristi kaulani polviensa väliin, niin että pääni tuli hameen\nmutkaan. Sitten hän paljasti selkäni ja rupesi pieksämään sillä\nvitsakoprajuksella. Koetin yhä rukoilla, mutta se ei auttanut.\nÄitini pieksi vain kuin hullu. Tuskasta ja parkumisesta tukehduin\ntajuttomaksi. Sitäpaitsi paksu vaate oli suuni edessä: en voinut\nedes hengittää. Toinnuin siitä viimein, kun äiti nähtyään minun\ntukehtuneen, rupesi pudistelemaan. Kun olin tointunut, äiti pakotti\nminut suutelemaan ja halaamaan itseään ja vannomaan, etten enää tee\nmitään sellaista, josta äiti ja isä kieltävät. Mieluummin kuitenkin\nolisin antanut selästäni repiä niitä verisiä nahkanriepaleita kuin\nhäntä kaulasta halaten ja suudellen ruveta vannomaan sellaista, jota\non mahdoton täyttää. Mutta minun täytyi se jatkuvan rangaistuksen\npelosta tehdä. Tälläkin tavalla saatu henki oli rakas.\n\nPihan perällä olevassa luhdissa oli seinään kiinnitetyssä sängyn\ntapaisessa vuode. Sinne peitteitten sisään koetin kyyristyä, mutta\nselkäni paloi kuin tulessa. Karkea verinen paita tarttui selkääni,\nja haavoihin tuntui hetki hetkeltä lisäytyvän tuska. Itkin koko yön.\nItkin sitäkin, etten saanut kuolla jo Rasilan porstualla olevaan\nvesisaaviin, jolloin en enää olisi tiennyt tuskista. Uskoin kuolevani\nniihin tuskiin.\n\nAamulla, kun en tullut aamiaisellekaan, äitini tuli luhtiin ja\npakotti minut tulemaan pirttiin, jossa hän sitten hellävaroen kiskoi\nselästäni irti verisen paidan ja jollakin rasvan tapaisella voiteli\nhaavojani ja voidellessaan ystävällisesti puheli ja erityisellä\npainolla sanoi: \"Pyhässä Raamatussa sanotaan, että joka vitsaa\nsäästää, se vihaa lastaan. Ja: että sitä Jumala rakastaa, jota hän\nkurittaa.\"\n\nKun selkäni oli voideltu, annettiin minulle uusi puhdas paita ja\ntuotiin ruokaa; eikä syötyäkään käsketty mihinkään työhön. Kaikkien\nperheen jäsenten tuuli näytti olevan minua kohtaan suopea, mutta hyvä\nmieleni ei vain palannut. Olin sielullisesti jotenkin murtunut; en\nole kyennyt, enkä vieläkään kykene sitä itselleni selittämään. Vaikka\nviikon kuluessa haavat selässäni paranivat aivan tuntumattomiksi,\npysyi mieli yhä mustana, niin että itku tahtoi tulla esiin, vaikka\nsitä koetin estääkin. Äiti oli muuttunut niin pelättäväksi olennoksi.\nJoka kerta hänet nähdessäni jouduin kammon valtaan. Halusin olla\nyksinäisyydessä. Itkin ja itkin niinkuin itkee se, jolla ei ole\näitiä. Luultiin minua sairaaksi, jonka tähden minua ei vaadittu\ntyöhönkään. Viikkojen kuluessa pääni tuli rupiin. Se oli kuin kuusen\nkoskus. Ruvista kihoavasta nesteestä tallostuivat hiuksetkin yhdeksi\nturpeeksi. Sitten leikattiin hiukset juuria myöten pois, mutta ruvet\neivät parantuneet, ja muuhunkin ruumiiseeni syntyi paiseita. Pääni\nrupiin sikisi syöpäläisiä aivan tavattomasti, joten en voinut olla\nniitä kynsimättä ja repimättä irti niitä rupia. Ja verinen neste\nvalui kasvoille ja kaulalle. Siitä minua kuritettiin ja voideltiin\npikiöljyllä; se aina monta tuntia poltti kuin tuli, mutta ruvet eivät\nparantuneet. Luultavasti häveten sitä rupista päätäni ja muitakin\npaiseita lienen tullut sellaiseksi, etten tahtonut näyttäytyä\nvieraille ihmisille. Pakenin niitä kuin ruttoa. Muistan eräänkin\nsunnuntaipäivän keskellä kesää. Korvanniemen Keskitalon emäntä kuului\nolevan minun äitikummini. Hän oli tullut katsomaan ristipoikaansa\nja tuomaan sille uuden sievän kesälakin. Eteisen perässä oli\npieni uuniton huone, jota kesällä pidettiin ruokahuoneena; sitä\nnimitettiin peräiseksi. Kun kuulin jonkun sanovan, että Korvanniemen\nKeskitalon emäntä, Heikin äitikummi, tulee, juoksin sinne peräiseen\nja kätkeydyin sen loukkoon. Eeva Kaisa se minut sieltä löysi ja\nalkoi repiä lähtemään pirttiin äitikummin puheille, \"kun se on\ntuonut sinulle oikein sievän kesälakinkin.\" Mutta minä en kuitenkaan\nlähtenyt, joten Eeva Kaisa sai palata tyhjin toimin. Mutta hetken\nperästä tuli sinne se äitikummini näyttäen sitä uutta lakkia ja\ntahtoi tulemaan sieltä piilopaikastani esiin; mutta minä en tullut:\nluulin sitä lakkia vain joksikin viekoitusesineeksi, jota kuitenkaan\nei annettaisi. Tuokion kuluttua äitini tuli sinne peräiseen ja\nraastoi minut sieltä piilostani esiin ja aikoi ruveta tapansa mukaan\nkurittamaan; mutta äitikummini esti sen homman ja antoi minulle sen\nlakin. En sittenkään sieltä peräisestä lähtenyt, ennenkuin arvelin,\nettä se vieras oli mennyt pois.\n\nViikko toisensa perästä kului, mutta mieliala ei noussut, eivätkä\nruvet ja paiseetkaan hävinneet. Niitten paiseitteni kanssa halusin\nvain olla yksinäisyydessä; ja jos ajatukset joskus kiertyivät\nmieluisempiinkin muistoihin, niin siitä herättyäni tapasin silmäni\nkyynelissä. Ja vaikka lukeakin osasin, ei haluttanut lukeakaan.\nNiitten paiseitteni tähden minua ei ahdistettu mihinkään työhön,\nja kun aina vain riensin yksinäisyyteen, niin alettiin pitää minua\npöljänä, ja kaikkien suusta rupesi kuulumaan: \"Mihinkähän se Heikin\npöljä nyt on mennyt\". \"Se Heikin pöljä kai sen ja sen on tehnyt.\"\n\nJa uskon tänäkin päivänä, että jos sitä olotilaa olisi edelleen\njatkunut, niin ellen aivan tiedottomaan mielisairauteen olisi\nvajonnut, olisin kaikessa tapauksessa ilottomaksi tylsämieliseksi\njoutunut ilmoiseksi iäkseni, vaikkakaan ne pääni ruvet ja\nparanemattomat paiseeni eivät olisi muuttuneet joksikin kuolettavaksi\ntaudiksi.\n\n\n\n\nTULI VIHDOIN HYVÄ VIERAS.\n\n\n    Motto: \"_Ihminen ei saa olla paha_.\"\n\n                             Isoisä.\n\nIsoisäni lienee siinä Kantolan tilan kaupassa erottanut itselleen\njonkinmoisen eläkkeen, koskapa hän asui siellä ja vain joskus, pari\nkertaa vuodessa kävi meillä viipyen aina vain muutamia päiviä.\nHän oli aina käydessään ollut minulle tavattoman hyvä, niin että\nsuuri oli iloni silloin kun hän tuli. Hänenkin nimensä oli Heikki,\njoten hän minua aina puhutteli kaimakseen. Tuntui verrattomalta\nsaada olla semmoisen vanhuksen kaima. Oli sunnuntaipäivä. Satuin\nolemaan pirtissä, kun joku sanoi ukon tulevan. Sitä hytkäystä,\nmikä sen sanan kuultuani tuntui sydämeni pohjalla, en unohda. En\nsilloin hävennyt rupista päätäni; vaikka kaikki luulivat minun taas\njuoksevan piiloon, juoksinkin ukkoa vastaan; ja ilosta melkein\nhuutaen kiersin käteni ukon ympärille ja hetkeksi pidätin ukon\nkulun. Tuokion kuluttua kuitenkin tulimme pirttiin, jossa sain istua\nukon viereen. Päivällistä syödessäkin sain istua ukon vieressä, ja\nruoka ei sitten Virsulassa käynnin ollut ollut niin makeaa kuin\nnyt. Päivällistä syödessäni ukko kääntyi minuun ja sanoi: \"Tulevana\nlauantaina se on Laurin päivä. Oli vanhoilla ihmisillä ennen taika,\nettä Laurin päivänä pitää olla lintukeittoa. Jos me osaisimme tämän\ntalon lintumetsiin, niin lopulla viikkoa kävisimme kaiman kanssa\nlaittamassa pyydyksiä, joista lauantai-illaksi saataisiin keitoksi\nlintuja.\" Sen kuultuani en tiennyt mitä sanoa, niin somalta tuntui\nse homma. Isä jouduttautuikin toki sanomaan: \"Se ei ole mikään ihme,\njos saattekin lintukeiton. Meillä on tavattomat lintumetsät. Tästä\ntuonne etelään päin on enemmän kuin peninkulmainen aivan asumaton\nsalo. Sinne jos tästä korkeintaan pari virstaa menee, niin jo rupeaa\nnäkymään lintuja. Siellä parin virstan päässä on meidän Savipuron\nniityksi kutsuttava niitty. Ollessamme siellä niityllä heinän teossa\nja sinne kulkiessa niitä ropisi metsät täynnä.\" Sen kuultuaan\nukko purutti päätään ja sanoi: \"No sitten me kyllä kaiman kanssa\nnäytetään, mihin me vielä pystymme.\"\n\nSe tuntui mielestäni vielä paremmalle kuin hyvälle.\n\nTulevalla viikolla oli kiire ohran leikkuu. Kaikki leikkasivat\nja sitoivat lyhteitä juuri kuin kilvassa. Ukko niistä lyhteistä\nteki kuhilaita minkä enimmän ennätti. Minä koetin olla ukon apuna\nantamassa sen käsiin lyhteitä, niin että sain olla ukon luona. Joka\npäivä minä kuitenkin muistin kysyä: \"Milloin sitä lähdetään sinne\nlintumetsään?\" Aina sain vastauksen: \"Kun on näin kiire leikkuu, niin\nlähdetään vasta perjantaina.\" Ilo oli sekin, että sain yöt nukkua sen\nukon vieressä ja iltasin aina pitkät hetket univuoteellakin puhella\nhänen kanssaan. Ja päivä päivältä rupesivat päästäni ruvet kuivamaan\nja paiseet ruumiistani painumaan, niin että viikon päästä ei ollut\npäässäni enää yhtään rupea, ja ruumiissani paiseitten kohdalla\noli vain tummanpunaiset arvet, jotka päivä päivältä vaalenivat\ntavalliseksi ihoksi. Syöpäläisetkin päästäni olivat menneet sitä\ntietä. Miten tieteen kannalta selitettäneenkin, mutta minä tänäkin\npäivänä olen siinä uskossa, että niitten rupien ja paiseitten\nsyntymiseen ja paranemiseen vaikutti mielentila eikä mikään muu.\nMutta vaikka kaikesta pahasta olin päässyt, ja mielentilakin oli\ntullut oikealle tolalleen, niin äiti ei muuttunut äidiksi. Hän se\npysyi aina vain peloittavana olentona. En muista kyntäneeni povessani\nalituista vihaa häntä kohtaan, mutta kuitenkin pysyin hänelle\nvähäpuheisena ja koetin aina toimittaa asiani niin, etten tarvitsisi\nhänen apuaan; ja luulen, että sen Virsulassa käynnin jälkeen hän ei\nminun suustani kuullut äidin nimeä. Kun oli luonnotonta minun kutsua\nhäntä Sanna Leenaksi, niin jos jolloinkin tarvitsin häneltä jotakin,\nteitittelin vain. Tämän umpimielisyyteni syyn tiesi äitinikin ja\nkoetti teeskennellä rakkautta, mutta se ei auttanut: en voinut enää\ntoiseksi tulla, enkä vieläkään ole toiseksi tullut, vaikkakaan\nvihalla en häntä muistele.\n\nPerjantaina oli käyty virittämässä linnunpyydykset, ja nyt lauantaina\noli se toivottu Laurin päivä. Ukon kanssa lähdimme kokemaan\npyydyksiä. Ensimmäinen lintu oli suuri metso. Siihen käsiksi\nkäydessään ukko itsekseen sanoi:\n\n    \"Annoit metsä mieluisesi,\n    Tellervoinen tervehesi,\n    Tarhasta Tapion linnan\".\n\nSitten siinä sitä lintua päästellessään pyydyksestä hän puheli:\n\"Antoipahan metsän emäntä Laurin päiväksi lintukeiton. Tämä keitetään\ntänä iltana illalliseksi, mutta pitää muistaa, ettei saa veistä\nkäyttää tämän lihaa syödessä eikä luita katkoa.\"\n\nIltasella sitä metsokeittoa syödessään näkyivät kaikki tietävänkin,\nettei veistä saanut käyttää. Näpillä vain irroitettiin luista liha ja\nluut koottiin pöydälle yhteen kokoon. Syömästä päästyä ukko kokosi ne\nluut, pienimmätkin sirpaleet, hattuunsa ja lähti ulos. Minä seurasin\nukkoa nähdäkseni, mihin hän niitä luita vei. Ukko otti perunamaalta\nkuokan, meni kartanon takana olevan suuren koivun luokse ja kaivoi\nsen koivun juureen kuopan, johon hatustaan kaasi ne luut, karisteli\npienimmätkin sirut ja peitti mullalla. Minä kysyin: \"Minkätähden\nte ne siihen hautaatte.\" Ukko tyynesti vastasi: \"Ne pannaan\nmaanhaltialle. Nyt on maanhaltian uhripäivä.\" Minä en tiennyt, mikä\nmaanhaltia on, ja sanoin: \"Luitako se sitten syö?\" Silloin kuulin\nukon suusta ensimmäisen kolkolle tuntuvan sanan. Hieman tylysti hän\nsanoi: \"Älä kysele tyhmyyksiä!\" Sanani olisin millä hinnalla tahansa\nottanut takasin, mutta sitä en saanut. Tuli niin paha olla, että\nsalaa itkin, kun olin pahoittanut ukon mielen. Ukko kuitenkin sieltä\ntultua ja nukkumaankin mentyä oli ystävällinen kuten ennenkin, mutta\nminä en päässyt siitä omantunnon vaivasta. Myöhään yöhön valvoin ja\nmietin, mitä osaisin tehdä, jotta saisin takasin, mutta en löytänyt\nkeinoa. Mieli painui itkuksi. Mutta ukko silloin jo kuorsasi, ja minä\nsain itkeä salaa, ja viimein olin minäkin nukkunut. Kun ukko oli\naina ystävällinen ja puhutteli kaimakseen, niin se omantunnon vaiva\nhiljalleen häipyi mielestä ikäänkuin kulumalla. Jäi vain mieleeni\nsellainen rukouksen tapainen toivo, että kunpa en enää koskaan\npuhuisi tyhmyyksiä.\n\nJoka toinen päivä aina käytiin pyydyksillä ja saatiin\nkantamuksellinen lintuja. Useinkaan ne eivät ukon konttiin sopineet;\nniitä piti vitsoilla köytellä kontin päällekin. Minä olin ukkoa\npyytänyt tekemään minullekin kontin, ja ensi pyyntöä ukko tottelikin.\nEnsi kerralla lähdettiin tavallista aikaisemmin pyydyksille, ja\nsiellä ukko muutaman ahon laidassa rupesi kiskomaan koivuista tuohia,\nistui, eikä ollutkaan kulunut pitkää aikaa, ennenkuin kontti oli\nvalmis tuohisine viilekkeineenkin. Sen hän ojensi minulle ja sanoi:\n\"Siinä se nyt on. Ei se ole suuren suuri, mutta miestä myöten miekka\nvyöllä!\" Se oli mielestäni enemmän kuin lehmän olisin saanut.\n\nUkolla oli tuohesta tehty tuppi aina vyöllään. Minä sitä usein\nkäsittelin; ukko luultavasti arvasi, että minäkin haluaisin saada\nsemmoisen. Niinpä eräänä elokuun päivänä olimme lintutaakkoinemme\npaluumatkalla kotiin, kun ukko väsyneenä laski raskaan taakkansa\nmaahan ja istui maahan kaatuneelle puulle, mihin istuessaan sanoi:\n\"Niinhän sitä sanotaan, että\n\n    tie käydä, hako levätä,\n    haon vierus haukotella.\"\n\nPyyhki sitten paitansa hihalla hikeä otsastaan, sytytti piippunsa,\njota vähän aikaa vedeltyään nousi, otti tupestaan veitsensä,\nsiirtyi lähellä olevan, aisan paksuisen sileätuohisen koivun\nluokse ja sanoi: \"Tässä koivussapa näkyy olevan sinulle tuppi.\"\nSen sanottuaan ukko kiskoi siitä koivusta hienoja kaitaisia tuohen\nvinkaleita, istui siihen telalle; ja kohta olikin tuppi valmis. Sen\nhän hienolla tuohella kiinnitti minun housujeni kaulukseen. Siinä\ntupen tekoaikeessa kai ukko kotoa lähtiessään oli ottanut matkaansa\npienen veitsensä, jota hän ennen oli käyttänyt partaveitsenään, mutta\nnyt se siinä tupessa joutui minun omakseni. En tiennyt mitä sanoa\nukolle kiitokseksi siitä tupesta, sillä paljas sana \"kiitos\" tuntui\nliian vähältä. Painoin vain siinä telalla ukon vieressä istuessani\npääni ukon kylkeen, Ja niin lämpimästi kuin osasin sanoin: \"Voi kun\nte olette minulle niin hyvä. Kunpa ette koskaan enää lähtisi meiltä\npois.\" Ukko silitti minun pellavatukkaista päätäni ja sanoi: \"Ihminen\nei saa olla paha.\"\n\nHän ei sanonut, minkätähden ihminen ei saa olla paha; mutta ne sanat\nottivat kuitenkin paikan minun povessani, niin että ikäni olen\nne muistanut samalla tavalla kuin muutamia niistä lukemattomista\nsananlaskuistakin, joilla hän aina puheensa höysti. Kukapa ei\nmuistaisi muistoja, jotka ovat tuskan tietä sielun syvyyteen\nsyöpyneet. Sen hyvän ukon suusta muistan senkin sananlaskun\nkuulleeni, että\n\n    \"Kauan vaivainen lapsi muistaa\".\n\nSanalla sanoen siinä hyvässä ukossa oli minun silloinen elämäni\nonnen keskus. Se ukko oli kaikki kaikessa, sillä kodista oli\nkodin valo sammunut, kun siellä ei ollut äitiä, jolle olisi\nvaivojaan valittanut. Ja isäkin oli luonteeltaan kolkko ja jyrkkä.\nIkimuistettava on sekin seikka, että naurun taito tämän kerrotun\ntapauksen mukana kokonaan hävisi. Sitten Virsulasta palattuani\nen muista ääneen nauraneeni. Joskus sattuu tapaus, että sydämen\nsyvimmässä hytkähtää, mutta nauru sammuu siihen. Ja kuluu kuukausia,\nja vuosiakin, ennenkuin toista sellaista tapausta sattuu. Siis\nminä en milloinkaan sitten Virsulassa käynnin jälkeen ole nauraen\npuhellut, kuten muut ihmiset, mutta sitä vastoin on tavaksi tullut,\nettä melkein kaikki puheeni puhelen hymyillen. En tiedä, vaikuttiko\nsen naurusulun se Virsulasta palattua tapahtunut sielullinen\nmurtuminen ja se toista kuukautta kestänyt koko sielullista elämää\nuhkaava yhtämittainen ruumiin ja sielun yhteinen tuska, vaiko sen\nikimuistettavan isoisän esimerkki, sillä hän ei koskaan puhuessaan\nnauranut, ja hänen jokaikisen sanansa olisin tahtonut sydämeni\nsyvyyteen niellä. Vaiko kaikki nämä yhdessä.\n\n\n\n\nSAIRASTUIN.\n\n\nTämän edellä kerrotun onnettoman kesän syksynä syyskuun lopussa\nrupesi yht'äkkiä tulemaan ankara talvi, niin että piti ruveta\nperunoita ja nauriita ottamaan kuin tulipalosta, jossa toimessa\nminäkin olin mukana. Mieluistahan se olikin, kun siellä oli\nisoisäni, josta en olisi eronnut puunkaan taakse. Mutta minulla oli\nhuonot kengät ja muutkin vaatteet, niin että siellä lumisateessa\nja pakkasessakin päiväkaudet ollessani eräänä entistä ankarampana\nlumisadepäivänä vilustuin niin pahoin, että sairastuin vuoteen\nomaksi. Sydänalaani pisti sanomattomasti ja päässäni oli tuska;\nseuraavana yönä jouduin tajuttomaan tilaan. Siinä yhtämittaisessa\ntajuttomassa tilassa kuuluin olleen viisi viikkoa; siltä ajalta\nvieläkin muistan hourauksiani kuin unennäkyjä. Tauti siitä\nensimmäisestä kuumeesta kuului muuttuneen lavantaudiksi, ja oli\nuskottu, että siitä taudista minä en enää nouse. Sentähden oli jo\nlopulla heitetty aivan hoitamattomaksi. Oli nähty vain huokuvan, ja\nsen vuoksi ei oltu viety ulos. Sitten muutamana marraskuun päivänä\nheräsin kuin unesta. Ennenkuin mitään virkoin, koetin silmilläni\nottaa selvää, näkyisikö isoisää, mutta kun häntä ei näkynyt ja Eeva\nKaisa sattui olemaan lähellä, sanoin: \"Anna sinä vettä, suuni on\nkuiva.\" Sen kuultuaan Eeva Kaisa juoksi karsinan puoleen. Kuulin\nhänen sanovan, että Heikki tahtoo vettä. Siihen vastaukseksi kuului\npyörivän rukin takaa isän sisaren Eevan kolkosti kajahtava sana:\n\"Joko se taas on ruvennut hourailemaan, vaikka moneen viikkoon ei\nole hievahtanutkaan? No vie sille tuolla kupilla vettä, juokoon, kun\njuonee.\" Eeva Kaisa toi sitten ihan juosten pienellä puumaljalla\nvettä ja auttoi minua istualleni. Join sitä vettä, ja tuntui\nhyvälle. Juotuani nojasin selkäni seinää vasten ja siihen näin, ettei\npirtissä paitsi Eeva Kaisaa ollut muita ihmisiä kuin peräakkunan\nluona pyörivän rukkinsa takana isän sisar Eeva, joka kehrätessään\nrukkinsa rattaan yli aina väliin silmäsi minuun. Eeva Kaisalta sitten\nkysyin: \"Olenko minä kauan nukkunut?\"\n\n\"Viisi viikkoa\", kuului Eeva Kaisan suusta naurun sekainen sana.\n\nKun uskoin, ettei Eeva Kaisa tapansa mukaan tahtonut puhua totta,\nniin kysyin: \"Missä se on ukkovaari?\"\n\n\"Hui hai: Se on monta viikkoa sitten mennyt Kantolaansa\", sanoi Eeva\nKaisa.\n\nSamassa tuli äiti ulkoa. Hän kumartui hämmästyen minun ylleni ja\nsanoi: \"No kuollutko se kurkistelee?\" Hän rupesi kyselemään: \"Oletko\nsinä tajullasi vai houraatko sinä?\" Minun vastauksistani sitten\npääsivät selville, että olin tajullani. Eevakin seisautti rukkinsa,\ntuli luokseni kyselemään hänkin ja hetken kyseltyään he rupesivat\ntoimittamaan hoitoa. Ensimmäiseksi riisuivat päältäni sanomattoman\nlikaisen paitani ja sitä riisuessaan kauhistuen huomasivat, että\nsillä kupeella, millä olin viikkokausia liikkumatta maannut, oli\nmädänneitä haavoja, joista liha lähti paidan mukaan, niin että luut\nnäkyivät haavojen pohjilta. Tähän asti oli koko vasen kylkeni ollut\nturtu, ettei tiennyt siinä olevan mitään eloa. Nyt, kun he minut\nkokonaan pesivät ja jollakin rasvan tapaisella voitelivat haavat,\nantoivat uuden puhtaan paidan ja laittoivat uudelle vuoteelle, missä\nkomensivat minut makaamaan terveellä kyljellä tai selälläni, sain\ntaas kestää tuskia, joitten makua eivät tiedä muut kuin se, joka\non ne kestänyt. Kun olin jo muutenkin viimeiseen rajaan heikko,\nniin uskoin niihin tuskiin kuolevani. Itkin, kun en saanut Rasilan\neteisessä siihen vesisaaviin kuolla. Huomatessaan minun niistä\nhaavoistani niin paljon kärsivän äitini ja Eeva valittelivat: \"Eihän\nsitä enää uskottu sinun siitä taudista nousevan; siksi jätettiin\nsinut hoitamatta kuolemaan!\" Sen kuuleminen oli taas uusi sysäys\ntuntemaan äidittömyyttä. Uskoin, että jos se hyvä isoisäni olisi\nollut kotona, niin hän ei olisi jättänyt hoitamatta.\n\nVähitellen kuitenkin rupesi tuska vähenemään, ja päivä päivältä\nrupesi haavojen matalampiin kohtiin kuortumaan nahka, mutta syvimmät\nhaavat pysyivät avoimina monta viikkoa. Ja kymmeniä vuosia näkyivät\nkupeellani niitten arvet, enkä ole tarkemmin tullut katselleeksi, jos\nne näkynevät vieläkin.\n\n\n\n\nPÄÄSIN METSÄÄN.\n\n\nLienee jo synnynnäistä luonteen vetoa ollut päästä metsään kuulemaan\nluonnon laulua, koskapa sinne riensin jo huimana, älyttömänä sikiönä.\nMutta nyt se veto oli syystäkin voimakas, kun koti oli tullut siksi,\nmiksi olen kertonut sen tulleen. Kotona olin kaikkien kotolaisten\nkanssa vähäpuheinen, niin että puheeni oli vain: \"On\" ja \"Ei\".\nMutta sieluni syvimmässä tuntui jonkinmoinen, usein voimakaskin\nkaipuu: pitäisi saada se kaipuu tyydytetyksi äänen tietä. Ja ainoa\nmahdollisuus oli siihen metsässä, niin kaukana, ettei ääntäni kukaan\nkuullut. Kun haavani olivat paranneet siksi, että saatoin pukeutua\ntalvitamineisiin, rupesin isoisäni opettamalla taidolla pyytämään\nlintuja ja jäniksiä; ja kumma kyllä rupesin niitä saamaankin, joten\nkotilaiset eivät siitä estäneet, päinvastoin kehoittivat. Siellä\npyyntöretkillä sain todellakin\n\n    puhella Jumalan puille,\n    haastaa haavan lehtyisille.\n\nSe puheleminen tuli esiin laulun muodossa, ensi aluksi sanattomana\njoikumisena, mutta myöhemmin alkoi itsestään syntyä sanojakin,\njoilla ei kuitenkaan ollut mitään järjestystä. Mutta tänä talvena\nheti joulun jälkeen tuli meille kylissä kiertelevä turkkinahkojen\nmuokkaaja, vanha, koukkunokka, suuri ukko, joka oli ollut\nSuomen sodassa silloin, kun Suomi tuli Ruotsista erotetuksi.\nHän sanoi silloin kuuluneensa niin sanottuun kaartiin, ja hänen\nsotahuutonimensä oli ollut Varnikka; sentähden sanoi häntä kaikkialla\nkutsuttavan Varnikaksi, vaikka hänen oikea nimensä oli Antti\nPikkarainen. Tämä ukko niitä turkkinahkoja muokkaillessaan myötäänsä\nlauleskeli niitä lauluja, mitä sotaväessä oli ajankuluksi lauleltu;\nja väliin hän lauloi Kalevalan lauluja. Nyt ei ollut enää laulujen\npuutetta, sillä minä semmoisella halulla ahmin ukon suusta ne laulut,\nettä ne lähtivät matkaan. Muistin monta niitä Kalevalan virsiäkin ja\nopin sen Kalevalan nuotin. Voi, miten se ukko oli mielestäni hyvä.\nTunnen nytkin povessani samanlaisia värähdyksiä, mitä tunsin silloin,\nkun sain päretikulla tuoda tulta ukon piippuun vastapalvelukseksi\nsiitä, mitä ukko oli minulle tietämättään tehnyt. Tämä ukko täytti\nnyt sen aukon, mikä siltä hyvältä isoisältäni oli vielä täyttämättä.\nHäneltä en kuullut yhtään laulua, ainoastaan sananlaskuja, vakavaa\npuhetta ja muuta hyvää. Kotilaiset kun olivat körttiläis-uskovaisia\nja näkivät minun niin tarkasti kuuntelevan niitä lauluja, niin\nhuomauttivat ukolle, ettei lasten kuullen tarvitsisi maallisia\nlauluja laulaa. Mutta ukko ei ollut tietääkseenkään, tuskin\nkuuluvasti vain itsekseen lauleli. Voi, kuinka lämpimästi muistankaan\nsitä ukkoa.\n\nNyt näitä Varnikka-ukolta kuultuja lauluja laulaessa alkoi itsestään\nsyntyä ja tulla esiin omia ensin Kalevalan-säkeisiä lauluja ja\nmyöhemmin värsyihin pukeutuvia, joihin niistä ukolta kuulluista\nlauluista lainattiin sävel. Niitä siellä erämaan temppelissä\nlauloin milloin hyräillen, milloin niin, että vaarojen rinteet\nhelisivät. Mutta iltasella lintutakkoineni palatessani, kotiveräjällä\nhyräillessäni, tunsinkin itseni ravituksi, ja kotiin tultuani tunsin\naina halun ottaa jonkin kirjan lukeakseni, vaikka se olisi ollut\nkuinkakin monesti jo ennen luettu. Niitten lukemisesta eivät toki\nvanhuksetkaan kieltäneet, kun ne olivat uskonnollisia. Eikä niitä\nollutkaan kuin katekismus, virsikirja, iso Raamattu ja Nordborgin\npostilla. Niinpä tuli Raamattukin kaikkine lohikäärmekirjoineen\nmoneen monituiseen kertaan luetuksi läpi ennen rippikouluun lähtöä.\n\nTulevana kesänä oli Korvanniemen Keskitalossa äitikummini kotona\nlukukinkerit, joihin minutkin otettiin mukaan. Siellä pääsin\nitsensä rovastin eteen lukemaan. Se ensin luetti aapeluksesta ja\nkatekismuksesta ulkoa; se putosikin kuin hyllyltä. Sitten otti\ntestamentin, josta osoitti paikan. Sekin lähti kuin vettä valuen.\nOsoitti toisenkin ja vielä kolmannenkin paikan. Niistä oli sama tulos\nkuin ensimmäisestäkin. Sitten se ukko silitti minun pellavatukkaista\npäätäni ja sanoi: \"Sinä olet paras lukija tässä kinkerikunnassa,\nannan sinulle kirjan.\" Sitten hän otti pöydältä pienen kirjan, jonka\nkansilehdessä oli isoilla kirjaimilla sanat _Maunulan Matti_.\n\nKummini oli kuulemassa lukuani ja näkemässä, että sain kirjan. Hän\ntuli hyvilleen juuri kuin se kaikki olisi hänen ansiotansa. Hän\nsitten kädestä taluttaen vei minut sisälle, missä syötti minulle\nniitä papeille valmistettuja päivällisherkkuja. Silloin sain\nensikerran panna sokeria suuhuni. Antoi se kummini kahviakin, mutta\nse maistui niin pahalle, etten voinut juoda. Poislähtiessä se kummini\nantoi vielä hyvän kesänutun ja valkoisen kaulaliinan. Sanoi sentähden\nantavansa, kun olin niin hyvä lukija; hän toivotti minulle Jumalan\nsiunausta, että minusta tulisi hyvä ihminen... Kuinka lämpimästi\nmuistankaan sitä mustatukkaista äitikummia.\n\nSiitä rovastin antamasta kirjasta koitui minulle vain surua. Se oli\nkertomus talon ainoasta pojasta, joka isänsä kuoltua sai periä koko\ntalon, mutta muutamina vuosina tuhlasi sen niin, että talo myytiin\nhuutokaupalla. Äitini mielestä se oli maallinen kirja; kotiin\ntultuani hän poltti sen kirjan ja rovastin sätti pohjimmaiseksi\nsinne, mihin kaikki pahat kerran joutuvat, kun lapsille tuommoisia\nkirjoja antaa.\n\n\n\n\nMIES KASVAA, HAMMAS KARKIAA.\n\n\nVuodet kuluivat, \"aika eellehen meni\". Runoilijan sanojen mukaan\nminulla oli \"paikka entinen ja työkin samanlainen\". Isoisän seurassa\nen saanut enää olla. Hän tuli vanhaksi ja voimattomaksi, niin ettei\npäässyt edes käymään meillä. Sen perinnön hän kuitenkin jätti, että\nopetti minut linnun pyyntöön. Se olikin siinä suhteessa kallis\nperintö, että jos sitä taitoa ei minulla olisi ollut, en olisi\npäässyt metsän yksinäisyyteen enkä siihen puhtaaseen viattomuuteen,\nmikä metsässä oli. Olisin joutunut pysymään kodin ahtaissa\npuitteissa. Mutta kun linnut ja jänikset olivat suuriarvoisia\ntaloudessa, sain pyytää niitä. Se olikin kuin kirkossa kuulutettu,\nettä Laurin päiväksi sain pyytää ensimmäisen lintukeiton. En\nkuitenkaan nähnyt, että niitä Laurin päivän lintukeiton luita olisi\nsinne koivun juureen haudattu. Sen vain näin, että veitsettä ne\nkaikki söivät sitä lintukeittoa, josta muistin, että sen oli isoisä\nopettanut minullekin, vaikka en tiennyt sen merkitystä. Ja nekin\nisoisän sanat, jotka se sanoi ensimmäiseen metsoon käsiksi käydessään:\n\n    \"Anna metsä mieluisesi,\n    Tellervoinen tervehesi,\n    talosta Tapiottaren\"\n\njäivät iäksi mieleen, niin että aina saadessani metsän otuksen ne\nmuistuivat; ja usein ne sanat juuri kuin omalla luvallaan tulevat\nsuuhunkin luonnollisesti vain sentähden, että ne olivat sen hyvän\nisoisän suusta kuultuja.\n\nSe metsästäminen oli minulla varsinaisena työnä Laurin päivästä\ntulevaan kesään. Siinä toimessa viihdyin niin, etten tuntenut\nkylähalua enkä kaivannut muitten ihmisten seuraa; eivätkä sitä\nkotilaiset sallineetkaan. Vanhemmaksi tultuani kuitenkin kyllästyin\nniihin kotikirjoihin; halusin saada toisenkinlaisia. Pohjola-niminen\npieni talo ei ollut kovin kaukana, ja sen talon vanhukset olivat yhtä\nkiivaita körttiläisiä kuin minunkin vanhukseni ja isän sisar Eevakin.\nPohjolassa sallittiin minun käydä kylässä. Pohjolassa kuitenkin oli\nnuorta väkeä: kaksi poikaa ja tytär. Ne olivat salaa vanhemmiltaan\nhankkineet kiellettyäkin kirjallisuutta. Muun muassa oli niillä\nlaulukirja, jossa muitten muassa oli laulut \"Kultani kukkuu\" ja\n\"Kreivin sylissä istunut\" ja monta muuta. Sen kirjan sain niiltä\nlainaan muutamiksi päiviksi, niin että siellä metsäretkillä luin sen\nulkomuistiini ja kävin siellä Pohjolassa kuulemassa niitten nuotit.\nEikä niitä tarvinnutkaan monesti kuulla, ennenkuin ne lähtivät\nmatkaan. Nyt ei tarvinnut enää yksinomaan laulaa omia sepittämiäni\ntai niitä Varnikka-ukolta kuultuja, kuluksi laulettuja lauluja, vaan\noli uuttakin vettä myllyssä.\n\nMetsissä liikkuvat ihmiset olivat kuulleet minun laulujani, ja\nsieltä oli kiertynyt tieto kotiinkin, että laulan semmoisiakin\nlauluja kuin \"Kultani kukkuu\" ja \"Minä seisoin korkealla vuorella\"\ntai muita samanlaisia. Niistä sain kotona sitä tavanmukaista luita\nmyöten tuntuvaa kuritusta, jonka jälkeen aina sain äidin suusta\nkuulla ne inhoittavat sanat, että \"joka vitsaa säästää, se vihaa\nlastaan. Sitä se Jumala rakastaa, jota hän kurittaa\". Ankara oli\nPohjolassakin tullut tutkinto niitten kirjojen lainaamisesta, mutta\nsain minä sieltä kuitenkin vielä kirjoja ja muitakin kansanlauluja,\njoita laulamaan urkenin niin kauas erämaan syvyyteen, etteivät niitä\nkuulleet muut kuin vuoret ja metsän rinteet. Ne kevät-iltoina, ilolla\nottivat lauluni vastaan; ja pyhälle tuntuva hyminä kuului siitä\näärettömän suuresta temppelistä.\n\n\n\n\nRIPPIKOULUUN.\n\n\nKun olin tullut viidentoista vuoden vanhaksi, ruvettiin minua\nhommaamaan rippikouluun. Oli kesä juhannuksen edellä, kun kutsuttiin\nräätäli tekemään minulle vaatteita. Siihen asti olin saanut tyytyä\nkotitekoisiin, joita päälle pannessani aina tunsin: nämä eivät ole\nminun omat vaatteeni. Harmaasta puolivillaisesta vaatteesta oikein\nmittoja ottaen tehtiin nyt minulle korttiröijy, housut ja liivi.\nKoetin tuumata räätälille, ettei hän tekisi nuttuni helmaan niitä\nkortteja, mutta räätäli sanoi, että täytyi tehdä, kun äiti, isä ja\nvielä isän sisar Eevakin pakottivat. Tuli mieleni pahaksi, niin että\nsalaa itkin. Kun lähtöpäivä alkoi lähetä, sain väsyttämään asti\nkuulla elämänohjeita. Äiti aina väliin koetti itkeä suhauttaakin,\nniin että hänen sanansa paremmin pystyisivät. Kuulin hänen hyvittäen\nmieltään huokaillen sanovan: \"Olen kai kasvattanut kurituksessa ja\nHerran nuhteessa, niin että siitä ei Jumala anna minulle syntiä, että\nolisin laiminlyönyt velvollisuuteni.\"\n\nSisareni Eeva Kaisa, Samppa ja nuorin veljeni Mikkokin olivat\nsyntymästään lähtien olleet erilaiset kuin minä, hiljaisemmat; he\nolivat pysyneet kodin puitteissa. Sentähden tuli minun osakseni tämä\nviimeinen opetus, ettei jäisi omattunnot kolkuttamaan siitä, ettei\nole sekä sanalla että työllä aikanaan opetettu ihmiseksi ja elämään\nJumalan mielen jälkeen.\n\nMaanantaiaamuna tiedettiin rippikoulun alkavan. Suuri eväskontti\nselässä, uudet körttivaatteet päällä ja isän liian suuri kesähattu\npäässä menin Sotkamon isoon pappilaan, mutta tultuani siihen\nmonisataiseen, melkein saman ikäiseen hilpeään joukkoon, ensi\nhetkessä tunsin, että puutuin paljon. Että olin metsästä tullut.\nJa ensi hetkessä jouduinkin niitten körttieni ja isän hatun takia\nyleisen pilan ja naurun esineeksi. Puhetaitoa kun en ikänäni\ntähän asti ollut viljellyt muuta kuin ainoastaan sen, mikä oli\nvälttämätöntä, jouduin mykäksi ja tyhmäksi, etten voinut muuta kuin\nitkeä, mikä pilkkaajille antoi lisää vettä myllyyn. Moilalan talon\npoika, Jaakko Moilanen, koulupoika hänkin, ymmärsi minua ja rupesi\npuolustamaan ja uhaten sanoi: \"Lähdetäänhän kirkkoon, kyllä pääsette\nviisautenne päähän.\" Pilkkaajat tietysti pelkäsivät, että Jaakko\nkantelisi rovastille, ja vaikenivat. Kohta päästiinkin kirkkoon.\nSiellä ei kuitenkaan mitään kanteluja syntynyt: oli vain yleinen\nsisä- ja ulkoluvun koetus. Minä pääsinkin rovastin suosioon, sen\nsaman rovastin, jonka pehmeästä kädestä kerran olin saanut kirjan\n\"Maunulan Matti\". Tunsin povessani vahingoniloa, kun juuri ne\npahimmat pilkkaajat ja ilveilijät tuskin ollenkaan osasivat lukea.\nHuomenna oli tutkintopäivä. Minulla kun oli Raamattu yhtä selvä kuin\naapelus ja katekismuskin, ei rovastilla ollut muistissa sellaisia\narvoituksia, että olisi saanut Hymylään. Pilkkaajat eivät kuitenkaan\nlakanneet pilkkaamasta. Muun ohessa he rupesivat kutsumaan minua\ntutentiksi. Olisi olo niitten pilkkaajien joukossa ollut aivan\ntuskallista, mutta se Moilalan Jaakko oli aina puolellani. Oli sen\nviikon perjantain aamupäivä, kun taas oli lähdettävä kirkkoon. Missä\nlienee silloin Jaakko ollut, koska en ollut hänen seurassaan, kun\nolivat salaa saaneet pantua toista korttelia pitkän puikon minun\nnuttuni helmaan selkäni taakse keskimäiseen korttiin. Halkaisemalla\nsen puikon pää oli pantu kortin helma siihen rakoon, joten se sitten\nomalla voimallaan puristi itsensä kiinni. Kirkkoon mennessä kuulin\nperässäni naurun tirskumista. Arvasin kyllä, että minulla sitä\ntaas tirskutaan, mutta en ollut tietävinäni; menin vain kirkkoon\najatellen, että kylläpähän kirkossa heitätte tirskumisen. Kirkkoon\ntultua kuitenkin ennen sinne tulleet minut nähtyään purskahtivat\nyhteiseen nauruun. En vieläkään älynnyt, mikä oli kysymyksessä,\nmenin vain penkkiin, ja siihen istuessani vasta tunsin sen puikon.\nSe koski niin pahasti, että mieleni murtui itkuksi. Rovasti tulikin\nheti kirkkoon ja huomasi minun pää painettuna kirjalautaan itkevän.\nHän seisattui penkin kohdalle ja kysyi: \"Mikä sinun on? Onko joku\ntehnyt pahaa, vai mikä muu on tullut?\" En kerinnyt siihen mitään\nvastata, kun Moilalan Jaakko sanoi: \"Ilveilijät ovat panneet puikon\ntämän nutun helmaan, ja sitten on joukolla sille naurettu. Siitä\nse on.\" Rovastin kasvot mustenivat, ja ärähtäen hän sanoi: \"Kuka\nsen on tehnyt?\" Ei kuulunut vastausta. Sitten rovastin uudistettuun\nyhä kovempaan kysymykseen kaikki kiirehtivät kuin yhdestä suusta\nsanomaan: \"En minä, en minä tiedä!\" Jaakko kuitenkin jäykästi sanoi:\n\"Kyllä nuo Jormaskylän pojat tietävät.\" Silloin rovasti ärähti:\n\"Ellette ilmoita sen ilkityön tekijää, niin ennen puolta yötä ei\nyksikään lähde täältä kirkosta paitsi tämä Heikki.\" Siihen muudan\nJormaskylän poika viittaukseksi toisille sanoi: \"Yhtä maailman\naikaahan se on ollut täälläkin.\"\n\nRovasti arvasi, että se ilkityön tekijä oli juuri puhuja, ja\nkävi sen kimppuun. Viimein ilkityön tekijät toisiaan syyttämällä\npaljastivatkin itsensä, ja viisi kappaletta sai tuomion toisten\njälkeen jäädä Sotkamon vanhaan kirkkoon lukemaan kattomaalauksia.\nSen asian yhteydessä rovasti pääsi selville siitä, että viikkokausi\noli minulle tehty kiusaa. Ennen varsinaista tointaan rovasti piti\nankaran saarnan minun puolestani. Minun vanhempanikin saivat\nkiitokset nuhteettomasta lasten kasvatuksesta. Yksikään ei ole,\nsanoi rovasti, niin hiljainen ja niin hyväoppinen kuin tämä Heikki.\nSitten päivällisen jälkeen rovasti tutki minua kauan ja luultavasti\nkuultuaan toisten minua pilkkaavan antoi luvan lähteä kotiin ja tulla\nvasta syksyllä kouluun päästölauantaina yhteiseen tutkintoon. Voi,\nmiten hyvältä tuntui päästä lähtemään vaikka semmoiseenkin kotiin\nkuin kotini oli. Kuljin läpi yön ja olin jo lauantaiaamuna ylösnousun\naikana kotona. Mutta siellä otettiinkin minut tilille, minkä vuoksi\nolin nyt jo täällä. Ei kukaan uskonut selitystäni; pääteltiin, että\nolin siellä tehnyt jotakin ja lähtenyt läpi yön tekojani pakoon.\nPäätettiin pyhänä ottaa selvä asiasta ja antaa oikein oikeasta\nkädestä selkäsauna vielä roimempi kuin entiset.\n\nPyhänä käytiinkin meiltä kirkossa ja tietysti otettiin selvä asiasta.\nKoko asiasta ei puhuttu minulle enää mitään; oltiin vain entistä\nlöyhkeämpiä.\n\n\n\n\nSAIN PÄÄSYLIPUN MAAILMALLE.\n\n\nRippikouluni olin käynyt ja vuodet kuluivat entiseen tapaan. Minun\nsetäni, isäni veli, asui Naapurinvaaran Korholassa. Talvella vuonna\n1872 kuoli siltä emäntä, jonka maahanpanijaisiin kutsuttiin meitäkin.\nOli lauantai, jolloin sinne oli mentävä. Mutta sinne lähti vain isän\nsisar Eeva ja tahtoi minua kyytimiehekseen. Me tulimmekin jo keskellä\npäivää peijaistaloon, missä meille heti tarjottiin kahvia. Kun se\noli juotu, huomasin akkunasta katsoessani ulompana kartanosta olevan\njyväaitan edessä jotakin hommaa; kysyttyäni mitä se oli, sain kuulla,\nettä siellä ruumista pantiin arkkuun. Kiirehdin sinne katsomaan.\nSiellä oli setäkin, mutta hän ei tehnyt mitään, katsoi vain, kun eräs\nnuori neitonen ja eräs leskivaimo, jonka nimen kuulin mainittavan\nRiita-Liisaksi, tekivät arkkuun vuodetta ruumiille. Kun vuode oli\nsaatu valmiiksi, niin se neitonen tarttui syliksi siihen laudalla\nmakaavaan, kylmettyneeseen ruumiiseen, nosti sen siitä ja hiljaa\njuuri kuin nukkuvan lapsen kätkyeen laski arkkuun. Riita-Liisa auttoi\nvain jalkapuolesta.\n\nSitten se neitonen, joka ei näkynyt kalmaa pelkäävän, peitteli sen\nruumiin niin, että se todellakin näytti nukkuvan. Kuulin, että hän\nja Riita-Liisa olivat sen pesseetkin ja asettaneet laudalle. Kun\nsain tilaisuuden, kysyin sedältä, kuka ja kenenkä tyttäriä oli\ntuo nuorempi naisista, johon setäni sanoi: Se on Heikkilän Eskon\ntyttö Anni. Sain halun (enkä siitä päässyt) tehdä tuttavuutta sen\nAnnin kanssa; ja jonkin verran niitten peijaisten kestäessä sainkin\ntilaisuutta tutustua häneen. Kun hänessä ei ilmennyt mitään ylpeyttä,\njota ensin pelkäsin, kiinnyin häneen enemmän ja tuttavuutemme\nkehittyi siihen määrään, että vuoden perästä menimme kihloihin.\nVaikka Annin vanhemmat olivat samoja yhtä kiivaita körttiläisiä\nkuin minunkin vanhempani, ei Anni kantanut körttiröijyä; sen vuoksi\nruvettiin ihan hengen edestä estämään sitä minun aiettani. Ja kun ei\nmuusta ollut apua, niin uhattiin minut tehdä perinnöttömäksi.\n\nMutta kun minulla oli terve, voimakas ruumis ja sielu, ja koti\noli semmoinen kuin se oli, niin se uhkaus ei tuntunut kovinkaan\npeloittavalta; sanoin, että kun teille niin sopii, niin kyllä\nminullekin sopii, ja niin erään tammikuun pilvisenä päivänä v. 1873\notin omat tekemäni sukset jalkaani ja lähdin. Jälkeeni huudettiin,\nettä kyllä sieltä routa porsaan kotiin ajaa, mutta silloin on kynnys\nhirttä korkeampi. Minä sanoin, että odottakaa vain, älkää pitkästykö.\nOdottaa ovat saaneetkin. Sillä tielläni minä täällä kylässä vielä\nolen.\n\nTulin Heikkilään. Anni oli jo siltä varalta omista kutomistaan\nvaatteista teettänyt vaatteet, että jos minun pitää Viitalasta lähteä\ntyhjänä, niin hän ei viitsi nähdä minun päälläni sieltä tuotuja\nvaatteitakaan. Niinpä jäivätkin kylpyteille Heikkilän saunan edessä\nolevan kodan orrelle minun Viitalasta tuodut vaatteeni. Anni antoi\npaidasta lähtien minulle vaatteet, joilla lähdin taivaan alle. Olin\njo ennestään seppä, mutta varmempaa terän tekotaitoa oppiakseni menin\nerään sepän, Reeti Rautiaisen, oppiin. Rautiainen oli Pohja vaaran\nLeppilässä takomassa, kun erään tammikuun päivän iltana menin hänen\nluokseen. Ja hyvin vielä muistan, mitä tunteita povessani liikkui,\nkun Leppälän kirkon miehen ystävällinen emäntä Leppilän kamarissa\nensimmäistä vieraan iltaista syödessä kyseli elämäni tarinaa. Tahtoi\npainua itkuksi, vaikka tiesin olevani voimakas mies. Kaksi viikkoa\nolin Rautiaisen parissa. Hänen luonaan tein kaksi vasaraa. Rautiainen\nlahjoitti minulle laukun ja kaksi viilaa.\n\nNe kaksi vasaraa ja kaksi viilaa laukussa ja kaksi markkaa rahaa\ntaskussa lähdin Sotkamon kirkonkylälle kyselemään työtä. Mutta\nkun olin nuori ja tieto oli levinnyt minun luonnottomasta kotoani\nlähdöstä, niin eivät näkyneet pitävän minua sen määräisenä miehenä,\nettä olisivat antaneet sepän työtä, joten Riekinrannan Härkölässä\nvasta pääsin työhön. Sillä tiellä oltuani enemmän kuin neljä\nkuukautta kulkeuduin aina Kuhmon pitäjän pisimpään sopukkaan.\nKälkäsen Pulkkinen on viimeinen talo Kuhmon pitäjää Repolan rajalla.\nHelatorstain aattona lopetin siinä Pulkkisessa työni ja aioin\nhuomenissa lähteä Lammasperään.\n\nAamu olikin niin kaunis aamu kuin ikinä kesän tullessa voi olla. Kesä\nolikin tulossa, niin että vain siellä täällä näkyi lumen kietaleita\nmaalla. En muista, mikä esti tietä myöten pääsemästä Lammasperään,\nkun sanottiin olevan sinne mentävä tietöntä erämaata; ja muistelen\nsanotun olevan matkaa kolme peninkulmaa, mutta muuten hyviä matkoja\nkuivia selkosia ja kankaita. Kun olin metsänkävijä, niin en epäillyt\nlähteä sille taipaleelle, kun tarkasti neuvottiin ilmansuunta ja\nsen lisäksi sanottiin, että viimeisellä peninkulmalla menee matka\nkahden järven väliin, josta ei pääse minnekään; ja että siellä\nsitten tulevat vastaan Lammasperään vievät tiet; itseeni luottaen\nlähdin taipaleelle. Taivas alkoi mennä pilveen, ja puolen päivän\naikaan rupesi satamaan vettä; ja kohta muuttui ilma tavattomaksi\nräntäsateeksi, niin että ilmakin pimeni aivan syyshämärän laiseksi.\nSiinä hämärässä eksyin oikealta matkansuunnalta ja jouduin\nvesikkökorville, missä oli vettä ja hyyhmää niin paksulti, että\nkengätkin tulivat täyteen; mutta mennä sitä vain piti eteenpäin,\npalatakaan ei osannut. Alkoi tulla jo yö ja voimat olivat jo\nviimeisellä rajalla. Sitten tuli suuri tulvajoki eteen, jonka yli\npääseminen oli mahdotonta. Nyt uskoin, että tämä oli tieni viimeinen\npää; ei ollut edes tulitikkuja, että olisin saanut tulen; ja vilu\nja väsymys oli ääretön. Viimeisillä voimillani kuitenkin lähdin\nharomaan sen kohisevan joen vartta alaspäin; eikä ollutkaan kovin\npitkälti, kun joki putosikin järveen. Järvi oli jään peittämänä.\nEtelän puoleisella, korkean metsän suojaamalla rannalla ei ollut\nrantaporettakaan. Mahtoi silloin olla jo yö puolessa, kun sade hieman\ntaukosi ja rupesi järven toiselta puolelta näkyä häämöittämään\nhuoneita. Silloin hytkähti rintani somasti: Jumalan nimi tuli\nsuuhuni; sitä en pitkään aikaan muistanut maininneeni muuten kuin\nkirjasta lukiessani. Palasin metsään; murtamalla taitoin siellä\nkaatuneen puun oksasta kangen, jolla koetellen jäätä joka askelelta\nlähdin pyrkimään taloa kohti. Jäälläkin oli hyyhmänsohjua melkein\npäälle polven. Eteenpäin kuitenkin pääsin, mutta lähemmäksi rantaa\npäästessäni näinkin, että talo on autio, huoneet luhistuneita\nja katottomia, rannassa oli monta syltä jään sohjuista poretta,\nniin ettei päässyt maalle. Nyt viimeinenkin pelastuksen toivo\nkatosi povestani. En kuitenkaan siihen sohjuiselle jäälle ruvennut\ntoimettomana kuolemaan. Heitin laukkuni jäälle ja rupesin heittämään\nnuttua päältäni aikoen uida: pääsen maalle jos pääsen. Silloin kuului\nmaalta miehen ääni: Älä rupea uimaan, odota, niin minä tuon venheen.\nMissähän sydämen sopukassa lieneekin ollut vielä lämmintä verta,\nkun koko ruumis kahahti kuumaksi. Ilonkyyneleet tulivat silmiini:\nsiis vielä saan nähdä Annianikin. Siellä ränsistyneitten huoneitten\ntakana oli matala sauna; se ukko meni sinne ja tuokion perästä pitkä\npalttoo yllään, piippuaan vedellen, lähti vainiota myöten kävelemään\nniemen toiselle puolelle; ja kohta se sieltä hiljalleen sauvoskellen\ntulikin ja työnsi venheen perän minun luokseni. Minä kuitenkin siinä\nseisoessani olin niin köntöttynyt, etten voinut tulla venheeseen.\nSitten ukko tuli jäälle, vetäisi venheen minun viereeni, johon minä\nsitten kömmin. Ukko nähtyään minun niin köntöttyneenä pukkasikin\nkiireimmän kautta venheen rantaan ja talutti minut kuumaan saunaan,\njossa oli toinenkin mies. Ne kuultuaan asian keittivät kahvia,\nantoivat ruokaa ja hoitivat kaikin puolin. Ne olivat Lammasperän\nKomulan miehet. Niillä oli tervaruuki siinä lähellä autiota; kun oli\nnyt lyhyt viikko, niin olivat silloin helatorstain iltana tulleet\nsinne saunaan tynnyrilautojaan kuivailemaan päästäkseen huomisaamuna\npäivää myöten tynnyrintekoon. Sille minun pelastajalleni miehelle\noli siellä saunassa nukkuessa tullut liian kuuma, niin että hän\noli lähtenyt ulos jäähdyttelemään; ja juuri silloin hän oli minut\nhuomannut siellä jäällä, kun olin laukkuni heittänyt ja ruvennut\ntakkiani heittämään.\n\nJumalan ihmetyönä pitivät miehet minun pelastumistani. Oli ollut kuin\nnykäisijä, joka oli herättänyt pelastajani.\n\nUskoivat, että uimalla ei siitä jään sohjun seasta minkäänlainen\nuimari olisi päässyt maalle. -- Jumalan ihmetyöksi uskoin minäkin\nasian, ja tuntui kuin sitä tietä olisin päässyt likemmäksi Jumalaani\nja tuntemaan hänen hyvyyttään. Siinä saunassa olin yötä; ja aamulla\nlähdin niitten miesten kotiin Lammasperän Komulaan, jossa sanoivat\nolevan sepäntyötä. En kuitenkaan niinä kahtena arkipäivänä lähtenyt\npajaan, koska tunsin itseni siksi sairaaksi. Vasta pyhältä lähdin\npajaan.\n\nSiinä ja monessa muussa talossa sain työtä, ja olisin saanut\nedelleenkin, mutta tuli heinäkuun alussa niin voimakas halu päästä\nnäkemään Anniani, että eräänä heinäkuun lauantai-iltapäivänä\nkiirehdin päästäkseni Heikkilään, jotta kerkiäisin kylpemään, ja\nsaadakseni taas Annilta puhtaan ja hänen tekemänsä paidan päälleni.\nHeikkilästä en kuitenkaan tavannutkaan Annia. Tapasin hänet vasta\nKorholasta setä-ukon perikamarista kangasta kutoa helskyttelemästä.\nHeikkilässä kyllä alusta lähtien meidän hommiamme samoin kuin\nViitalassakin ruvettiin vastustamaan, mutta emme kuitenkaan siitä\nuskoneet sotaa syttyvän. Mutta siellä Kuhmon retkellä ollessani oli\npäätetty, että sellaiselle irtolaiselle kuin minulle, joka tuolla\ntavalla kotinsa jättää, ei anneta tyttöä. Sen päätöksen kuultuaan\nAnni oli muuttanut Korholaan. Se, että tuo elävän talon tyttö voi\nminun tähteni jättää kotinsa, lisäsi kunnioitustani häneen siihen\nmäärin, ettei se tähän päivään mennessä vielä ole sydämeni pohjalta\nloppunut; ja luulen sen kestävän näiksi viimeisiksikin päiviksi.\n\nPyhäaamuna kahvin juonnin jälkeen itsekseni aikani kuluksi\nlaulelin niitä sillä viime matkallani syntyneitä lauluja. Niissä\nei kosketeltu ketään ihmistä yksilönä. Kosketeltiin vain vettä\nja taivasta tähtineen, järven aaltoja, tuulen huminaa ja osaksi\nturvattoman tunteita. Niitä hetken kuultuaan Anni hymyillen\nvirkkoi: \"Ihmiset pitävät sinua hupsuna, kun sinä laulat noita omia\nsepittämiäsi lauluja.\" Vaikka hän sanoi sen hymyillen, niin luulin\nsiitä kuitenkin kuulevani, että hän ei pidä lauluistani. Siihen\nvastaukseksi sanoin: \"Vai hupsuksi sanovat minua. Ovatkohan ne\nsitten kaikkien laulujen tekijät hupsuja\". -- \"Tottapa ne ovat vähän\nlöylyn lyömiä, kun ne niitä tekevät\", sanoi Anni nauraen. Niistä\nsanoista toistamiseen luulin kuulevani samaa, mitä ensimmäisistäkin\nsanoista. Sanoin päättävästi: \"No, minä sitten vapautan itseni\nniistä hupsun kirjoista.\" Anni sen kuultuaan juoksi kaulaani ja\nsanoi: \"No, älä nyt sentään minun sanani tähden!\" Ja juuri kuin\nviedäkseen puheen pois siitä laulusta hän alkoi puhella: \"Kyllä\nsinun pitää opetella kirjoittamaan! Sinä kun tulet aina liikkumaan\nkaukana minusta, niin on sanomattoman ikävä olla mitään tietämättä.\"\nMinä vaikeroiden sanoin: \"Sen ymmärrän, mutta kuitenkin kirjoitus\non minulle mahdotonta, minulle, joka tämän ikäisenä en tunne yhtään\nkirjoituskirjainta; ja nämä sepän kouratkaan eivät ole kirjoittajan\nkourat.\"\n\nAnni kuuli äänestäni, että itsekin valitin kirjoituskyvyn\npuutetta. Hän pyörähti luotani ja iloisesti sanoi: \"Kyllä minä\nsaan sinut tuntemaan kirjaimet ja vielä tekemäänkin\". Haki sitten\nkankurikopastaan lyijykynän ja paperinpalasen ja kirjoitti siihen\naapiston. Niitä rupesin minä jäljittelemään, ja ne tulivatkin hänen\nmielestään niin hyviä, että hän käsiään hykerrellen nauroi. Eikä\nse tainnut kovin kovapäistä koulunkäyntiä olla, koska ei tarvinnut\nkolmea tuntia umpeen keritä kulua, kun kirjoitin paperille lauseen:\n\"Ei oppi ojahan kaada. Eikä tieto miestä tieltä työnnä.\" Siinä se\noli koulun käynnin alku ja loppu. Sen jälkeen en ole opettajaltani\nkysynyt: \"Mikä se on tuon ässän nimi?\", tai mitään saman tapaista.\n\nNyt sainkin työtä omalla kylällä. Oli oikein ikävöity minua, sillä\nainoa kylän seppä Aatto Sirviö oli tullut sairaaksi, niin että\noli melkein kaikissa taloissa vielä viikatteet takomatta, vaikka\nmuutaman viikon perästä oli lähtö niitylle. Koetin parhaani mukaan\ntyydyttääkin viikatteitten tarvitsijoita. Sain Heikkilän ukollekin\ntakoa viikatteet ja hyviä kuuluivat tulleen. Sekö lienee ukon mieltä\nsitten pehmittänyt, ja ehkä sekin, että Kuhmon retkeltä olin tuonut\nlähes neljä sataa markkaa, johon lisää tuli joka päivä, niin että\nrahaa oli lainata ukollekin. Saimme syksyllä rauhassa pitää häämme,\nvaikka niitä oli aiottu isän ja äidin voimalla ruveta estämään.\n\n\n\n\nAUKENIVAT SILMÄNI.\n\n\n    Motto: _Ihminen ei ole vain yksilö_...\n\nElokuun ensimmäisenä päivänä v. 1875 oli meille syntynyt ensimmäinen\nlapsi. Olin silloin Yli-Sotkamon kylällä takomassa. Saatuani sinne\nkotoa viestin lähdin kotiin ja tapasinkin Annini onnellisena\nhymyilevän, viikon vanha pienokainen vierellään. Silloin tulin\nAnniani sanoneeksi äidiksi, ja siitä alkaen hän ei ole minun\nsuustani muuta nimeä kuullut muulloin kuin joulukuun yhdeksäntenä\npäivänä. Se on saanut täyttää sitä tyhjää aukkoa, mikä jäi poveeni,\nkun oman äidin nimi tukehtui suuhuni silloin Virsulasta palattua,\nminun ollessani vielä niin lapsi, että sillä iällä äiti on\nkaikille suuriarvoinen. Sen elokuun ensimmäisenä päivänä syntyneen\nlapsen ja äidin nähtyäni tiesin myöskin olevani isä, jolle elämä\nantaa velvollisuuksia. Luulen, että silloin ensi kerran kuulin\npovessani äänen sanovan: \"Ihminen ei ole vain yksilö; eivät ihmisen\nvelvollisuudet rajoitu ainoastaan oman perheen piiriin.\" Sen äänen\nsilloin tukehdutin. Mitäpä voisinkaan, ajattelin, tehdä isänmaani\nja kansani hyväksi, kunpa edes voisin olla hyvä ihminen ja hyvä\nperheen isä, niin sekinhän olisi jo jotakin. Mutta siitä päivästä\nlähtien sain yhä suuremman halun lukea kaikenlaisia kirjoja. Sain\nKalevalan, Kantelettaren ja tilasin Suomettaren. Talvella v. 1877\nsain Kiven Seitsemän veljestä ja sittemmin muitakin Kiven teoksia.\nNiitä lukiessani yhä suureni halu saada jotakin tehdä ulkopuolellakin\nperheen piiriä; mutta kuten sanotaan, peukalo oli keskellä kämmentä.\n\nMutta talvella v. 1878 tuli luokseni eräs satujen y.m. kerääjä,\nylioppilas Jooseppi Mustakallio. Hän valitti sitä, että hänelle\nsatujen ja runojen sekä arvoitusten keräyksen ohessa oli annettu\ntehtäväksi myöskin taikojen keruu, mutta taikurit niitä eivät kerro,\neikä niitä saa, vaikka ne olisi ihan välttämättömästi saatava,\nkoska kansanrunoutemme ilman niitä on yksipuolista. Minun povessani\nhytkähti somasti. Sanoin, että Kalevalaa ja Loitsurunoja lukiessani\nolin huomannut, että näistähän on vasta Lemminkäisen henkinen puoli\npelastettu, ruumispuoli vielä viruu tuonelan virrassa sirpaleina,\nellei vain liene jo kerätty ja ovat vielä vain julkaisematta.\nMustakallio vakuutti, että ne on melkein saamatta, lukuunottamatta\nvähäisiä pirstaleita; mutta keruu on vaikeaa. Minä sanoin, etten\nusko, että niitä ei saa, jos todella tahtoo. Se Mustakallio pyysi\nminua koettamaan ja antoi kymmenen markkaa rahaa kuin joksikin\npieneksi vaivan palkkioksi, vaikka hän puhellessa kuuli, että rupean\nkoettamaan, en palkkaa saadakseni, vaan velvollisuudesta isänmaata\nkohtaan.\n\nMinä rupesinkin toimeen, mutta heti tulin huomaamaan, että ne\nolivatkin kivien alla lujemmassa kuin edeltäkäsin voin luulla.\nSilloin kulki Venäjän karjalaisia paljon kiertävinä kauppiaina\nSuomessa; niitä kun tapasin, niin kestitsin niitä ja kyselin niiltä;\nsainkin joitakin vähäpätöisiä. Mutta ne aina kertoivat, että\nheidän kylässä tai siinä ja siinä kylässä on ukko, joka tietää,\njos se sanoo; mutta se tuskin sanoo kenellekään, koska ei omalle\npojalleenkaan ole sanonut. Niitten nimet kiristin muistiin.\n\nSotkamon Ala-Sotkamon kylällä oli kylän kiertolaisena vanha ukko\nnimeltä Antti Valtonen. Sen tiedettiin olleen ennen velho. Sen\nluokse oli neuvottu Mustakalliotakin, mutta ukko ei ollut kertonut\nmitään. Minä sitten tein matkan sen luokse, annoin sille hyvät\nryypyt ja selitin, minkälaisessa pulassa minä olen kateellisten\nihmisten keskessä. Olen metsästäjä, olen kalastaja, mutta kateelliset\nihmiset pilaavat pyydykseni. Elukoista leikkelevät karvoja, jopa\nnahkapalojakin, ja pilaavat kitumaan; ja joka päivä saa olla\npeloissaan; ne ehkä vielä ihmisetkin pilaavat kitumaan, samoin kuin\nkerran sen ja senkin olivat pilanneet. Jo ukko rupesikin kehumaan\nitseään ja neuvomaan taikojaan. Neuvoi keinot, mitä on linnun pyytöjä\nvalmistamaan ruvetessa tehtävä, ettei pysty noidan nuolet eikä\ntietäjän teräkset, ja samoin ketun pyydyksille ennen pyyntiä, ja mitä\non itselleen tehtävä varjelukseksi ja miten elukkain huoneet on Mikon\npäivänä ja laskiaistiistaina kierrettävä. Siltä Valtoselta sainkin\nsuuren joukon taikoja ja yhdeltä ja toiselta lisää, niin että niitä\noli tulevana syksynä melkoinen kokoelma.\n\nMustakallio oli silloin Kestilässä veljensä luona; veli oli\nKestilässä pappina. Kun Oulujärven kylmi kantavaksi ja jää oli vielä\nvähäluminen, otin sen kokoelmani mukaani ja hiihdin halki Oulujärven\nMustakalliolle näyttämään sitä kokoelmaani, mitä hän siitä arvelisi.\nHän ihastui kokoelmasta ja kehoitti minua keräämään lisää ja\nlähettämään suoraan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle Helsinkiin.\nLupasin sen tehdä, ja syyskesästä, kun ei kylissä ollut suurempaa\nsepän tarvista, lähdin Venäjän Karjalaan. Ja Suomen rajakylissä\nkeräsin Miinoasta Vuonniseen saakka, josta sitten käännyin takaisin\nkotiin. Sillä matkallani tulin tuntemaan, että taikurit melkein\npoikkeuksetta ovat pohjaltaan hyväsydämisiä ihmisiä. Se oli ainoa\navain niitten aarteille, että sai niitten hyvät sydämet lämpenemään.\nTäytyi luonteesta aina ottaa selvä, mistä asioista tarinoiminen heitä\nmiellytti, ja usein sai puhella kaikki maailman asiat, ennenkuin\nsaattoi ilmoittaa varsinaisen asiansa ja sitten sanoa joko äidin\ntai isän tai sisaren ja veljen olevan pahan hengen heiteltävänä\nseinästä seinään. Ja selittää, että \"näiltä kiertäviltä kumppaneilta\nkuulin, että te olette sellaisia ennenkin pelastanut, niin uskalsin\ntulla luoksenne.\" Kuultuaan tarpeeni kehahtivat: \"Kyllä niistä\nselvittäisiin, mutta kuinka mie vanha mies voin sinne päästä\". Siihen\nolin valmis aina selittämään, että tarkoitukseni ei ole teitä pyytää\nsinne lähtemään, vaan että neuvoisitte keinot, mitä on tehtävä,\nniin koettaisin ensin itse, ja ellei olisi apua, niin talven tullen\nhakisin hevosella. Silloin sitä tavallisesti päästiin alkuun. Ja\nkun kerran päästiin aarteeseen käsiksi hiljalleen päivän ja yön ja\nvälistä kahden ja kolmenkin päivän ja yön kuluessa, mentiin aarteen\npohjaan.\n\nKotiin tultuani sen kokoelmani kirjoitin musteella ja Mustakallion\nkehoituksen mukaan lähetin sen vakuutetussa paketissa suoraan\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Viipyi tasainen vuosi; ei\nkuulunut mitään. Mutta tulevana talvena tuli postitoimistosta\nilmoitus, että siellä oli vakuutettu kirje. Siinä oli kolme\nsataa markkaa rahaa ja kirje, jossa oli kirjoitusta kolme riviä,\njoissa sanottiin, että \"Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on\ntaikakokoelmastanne myöntänyt nämä kolmesataa markkaa, joista\npyydän teidän lähettämään kuitin.\" Ei sanaakaan ollut kehoitusta\nniitä keräämään. Minä sen nähdessäni tulin melkein kipeäksi. Oliko\nsittenkin Mustakallion kehoitus tuulen pieksämistä? Ja sainko tehdä\ntuon kolmen sadan markan palkasta työtä, jota en minkäänlaisesta\nrahapalkasta olisi ruvennut tekemään? Ajattelin asiaa vaikka\nmihin päin: ei ollut ketään, kenen kanssa olisin siitä puhellut.\nEn kuitenkaan päässyt siitä uskosta, että taiat eivät olisi\ntarpeellisia, ja rupesin miettimään, että alkaisin kerätä niitä\nomaksi aarteekseni. Mutta kun siihen tarvittiin rahaa ja aikaa, ja\nkun talvella v. 1881 ostin maatilan puolen Naapurinvaaran Korholasta,\njoka nieli rahat, niin taloudellisesta syistä se siirtyi vuodesta\ntoiseen, vaikka ensimmäisellä matkallani olinkin tullut näkemään,\nettä ne taiat ovat jo haudan partaalla, että kohta virsikkään Vipusen\nvatsaan ei ole tietä.\n\nKuten jo sanoin, olimme ostaneet maatilan, johon olivat menneet\nrahat ja tullut velkaakin. Täytyi ansaita rahaa ulkopuolelta kotia.\nKahtena kesänä olin ollut maanmittari Lönnbohmin apulaisena Lapissa\nja talven aikoina kuljin sepän töillä, joten äiti sai yksin hoitaa\nkotia. Kesällä v. 1883 -- silloinkin olin Lapissa -- oli kuollut äidin\nisä. Syksyllä sieltä tultuani kotiin äiti alkoi tuumia, että \"ellet\nsinä vakaudu kotiin, niin olemme velimiesten kanssa tuumineet, että\nruvettaisiin yhdeksi taloksi ja muutettaisiin Heikkilään. On niin\nvaikea tässä minun hoitaa tätä taloutta.\" Heikkilässä oli äidillä\nkolme naimatonta veljeä, yksi sisar ja vanha äiti, joka ei emännän\ntoimiin oikein kyennyt. Sanoin äidille, että \"olen tulevaksikin\nkesäksi lupautunut Lönnbohmin apulaiseksi. Että sinä kai tunnet\nveljesi, että tulet niitten kanssa toimeen, niin tehdään vain\nniinkuin tahdot. Ja jos veljesi ovat miehiä, niin kyllä minä talon\nrahassa pidän, kunhan he hoitavat talon.\" Äiti ihastui tavattomasti.\nLähti aivan juosten Heikkilään ilmoittamaan asiasta, ja kohta hän\npalasikin velimiestensä ja sisarensa kanssa Korholaan, missä tehtiin\nvälikirjat ja sovittiin äidin sisaren Mallan kanssa perinnöstä ja\nmaksettiin sillä tuhannella markalla, minkä nyt olin Lapinretkeltä\ntuonut. Ja niin jo seuraavalla viikolla muutettiin Heikkilään. Se\noli äidistä niin tavattoman hauskaa, että hän oikein uudella innolla\nrupesi toimimaan talon hyväksi. Ja minulle se oli vieläkin enemmän\nmieleen, kun näin äidin onnellisena ja itse olin vapaa lähtemään\nsinne, missä vain miestä tarvittiin.\n\nNyt rupesi taas uudestaan sykkimään povessa se taikojen keruumatka,\nkun kotoa olin irtonaisempi ainakin talvella lähtemään, jos kesällä\nolenkin Lapissa. Mutta talossa tarvittiin rahat, joten niitä ei\nriittänyt matkarahoiksi. Matka siis yhä siirtyi vuodesta vuoteen.\nOli sitten juhannuskesä, muistaakseni v. 1886, kun helsinkiläinen\nhuvimatkailija Lydia Stenbäck osui meille ja jäi koko kesäsydämeksi\naina elokuuhun asti. Sille valitin tätä vaivaani: minkälainen halu,\nja mistä syystä, minulla olisi päästä keräämään taikoja, mutta\nrahanpuute estää joka kerta, kun muuten voisin lähteä. Niin hän\nsanoi, että luulen voivani siitä pulasta pelastaa, sillä Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran runoustoimikunnan esimies, professori Krohn\non hyvä tuttavani. Helsinkiin tultuani puhun sille, ja uskon, että\nhän toimittaa oikein iloiten sinulle sen tarvittavan matkarahan. Ei\nkulunutkaan monta viikkoa: neiti Stenbäckin mentyä Helsinkiin sain\nhäneltä kirjeen, jossa hän valittaa suruaan, kun minä en tulekaan\nsaamaan sitä haluamaani matkarahaa, vaan ainoastaan \"sata markkaa\nsinne, mihin sinä tuskin lähtenet.\" Ja samassa postissa tulikin\nkirje, seuran sihteerin lähettämä, jossa sanottiin, että Venäjän\nKarjalasta on jo tarkoin kerätty, mitä sieltä on voitu saada, mutta\nYlikiimingin ja Kuusamon ja Pudasjärven rajamailta ei ole kerätty;\n\"Kirjallisuuden Seura on siellä keruuta varten myöntänyt sata markkaa\nmatkarahaksi, jos aiotte sinne lähteä.\" Tulen tunsin hulmahtavan\npovessani ja kirjeen saatuani ensimmäisellä istuimella kirjoitin\nneiti Stenbäckille kirjeen, jossa sanoin, että \"Helsingin herratko\naikovat minun suuhuni panna ohjakset ja ajaa sinne, mihin minä en\ntahdo. Vaikka minulle ei Helsingistä näytä annettavan apua, niin minä\nkuitenkin lähden ja kerään omaksi aarteekseni.\"\n\nKun tuli talvi ja järviin kantava jää, lähdin matkalle. Otin\nkotoa toista sataa markkaa, hiihdin Ouluun saadakseni ulkomaan\npassin sekä lisää matkarahaa. Kaiun toimittaja Kivekkäältä sain\nlainaksi kolme sataa markkaa, panin sukset jalkaani; ja Utajärven,\nPuolangan ja Suomussalmen kautta ohjasin matkani Venäjän Karjalaan.\nSuomussalmen pitäjän kaukaisimmasta talosta Hossasta menin rajan yli\nTiirovaara-nimiseen Venäjän Karjalan kylään, josta sitten Pistojärven\nkautta lähdin painumaan Uhtualle ja Paanajärvelle päin, sieltä\nkäännyin ristiin rastiin hiihdellen Tuoppajarven ja Pääjärven kyliin.\nOulangan kirkonkylästä lähdin maaliskuun loppupäivinä Suomen rajaa\nkohti ja tulin Kuusamon Paanajärvelle Suomen puolelle.\n\nKuinka lämpimästi muistankaan pääsyni Paanajärven Mäntylän\nystävälliseen taloon, missä paitsi ystävyyttä sain ruokaa, joka\nei inhottanut. Siellä Venäjän Karjalassa jos saikin ruokaa, jota\nvoi suurimpaan nälkäänsä syödä, niin uskonnon rajoituksen takia se\nannettiin niillä mieron astioilla, jotka olivat kaiken muun näköisiä\nkuin ihmisen ruoka-astian.\n\nSiltä matkaltani Venäjän kautta kirjoitin aina, milloin tilaisuutta\noli, neiti Stenbäckille kertoen asiani onnistumisesta. Stenbäck\noli ne sitten julkaissut Suomettaressa, niin että Kirjallisuuden\nSeuran herrat näkivät, missä mies oli. Sieltä Kuusamosta maaliskuun\nloppupäivinä Pudasjärven kautta hiihtelin Ouluun tullakseni suoraa\npäätä kotiin.\n\nMutta Kivekäs toimittamalla matkarahat pakotti menemään Helsinkiin ja\nsanoi, että kyllä siellä Helsingissä on sinua kohtaan jo lauhkeampi\ntuuli kuin viime syksynä. Ja totta olikin. Kyllä siellä sitten jo\npidettiin miehenä; ja muistelen viisi sataa annetun rahaa, vaikka\neihän siitä palkaksi jäänyt mitään, kun palatessani Kivekkäälle\nmaksoin velkani. Sitten viikon päivät oltuani Helsingissä matkustin\nkotiin, ja kotiin tultuani kirjoitin kokoelmani musteella ja lähetin\nHelsinkiin. Se kokoelma siellä vaikutti sen, että seuraavana kesänä\nnykyinen professori Kaarle Krohn nuoren rouvansa kanssa tuli meille\npyytämään minua lähtemään vieläkin, jos luulisin olevan saatavaa.\n\nMinä kun sanoin olevan paljonkin vielä saatavaa, annettiin minulle\ntulevaksi talveksikin kolmen sadan markan matkaraha, ja kun vielä\nlupasin lähteä, niin annettiin toiseksikin talveksi matkaraha\nja olisi annettu kolmanneksikin, mutta talvella v. 1889 Suomen\nja Ruotsin perimmässä Lapissa sairastuin lentsuun, josta tuskin\ntoinnuin. Se vei osan terveydestäni iäksi päiväksi, niin etten voinut\nenää lähteä. Sanoin, että olen tehnyt, mitä olen voinut.\n\n\n\n\nMITEN MINUSTA TULI KIRJAILIJA.\n\n\nNeiti Stenbäck tuli seuraavanakin kesänä kesävieraaksemme ja hänellä\noli suomennettavana norjankielinen Jonas Lien kirjoittama kirja\n\"Elinkautinen vanki\". Hän oli sitä muutamia päiviä jo kääntänyt, kun\nminä eräänä iltana työstä tultuani tapani mukaan menin hänen kanssaan\npuhelemaan. Silloin hän otti pöydältä melkoisen vihkon kirjoitettuja\npaperiarkkeja ja hymyillen kysyi:\n\n\"Oletko niin väsynyt, ettet voisi kuunnella tätä minun käännöstäni?\"\n\nMinä naurahtaen sanoin: \"Minä tuskin tulenkaan niin väsyneeksi, etten\nvoisi valmista kuulla.\"\n\nHän rupesi lukemaan ja luki pitkän matkan, ennenkuin kysyi, että\n\"miltä se kuulostaa?\" Minä sanoin, että \"suomea se on, mutta se\non niin kuivaa kuin vanhanaikaisen kirkkopostillan saarna tai\nruotsalaisen käräjäin pöytäkirjan suomennos.\" Neiti Stenbäck ilosta\nhuudahti, löi käsiään yhteen ja sanoi: \"Sehän oli oikein sanottu!\nTodellakin nuo lauseet ovat niin väsyttävän pitkiä, juuri kuin\nvanhassa kirkkopostillassa!\" Sitten hän alusta lähtien luki muutaman\nlauseen ja kysyi, miten minä sanoisin tuon lauseen. Minä sanoin, että\n\"minä sanoisin tuon lauseen ajatuksen ihan toisilla sanoilla.\" Neiti\npunalti päätään ja hieman alakuloisesti sanoi: \"Mutta se ei olisi\nsitten käännöstä.\"\n\n\"Jos takaan, että siinä on sama ajatus ja vielä mehevämmässä\nmuodossa.\" Neiti mietti pitkän hetken. Otti sitten puhtaan\npaperiarkin, lyijykynän ja muutaman arkin niitä käännöspapereitaan\nja sanoi: \"Oletko niin hyvä, että kirjoitat tuohon tuosta muutamia\nlauseita\". -- Tein mielelläni niin ja otin ne ainekset eteeni\npöydälle ja kirjoitin omilla sanoillani höystäen vielä sattuvilla\nsanansutkauksilla. Sen kirjoituksen luettuaan neiti sitten sanoi:\n\"Kyllä minun täytyy hankkia sinun sijaasi tuonne heinäniitylle mies,\nja me rupeammekin yhdessä tähän työhön. Eikös niin!\" Minä punaisin\npäätäni kieltävästi ja sanoin: \"Minun sijani täyttäjää miestä sinä et\nheinäniitylle saa, vaikka etsisit elävien ja kuolleitten valtakunnat.\nNiityltä minä en eroa pois, mutta luulen asian tulevan autetuksi\nsillä, että kirjoitat käännöksesi paperille niin harvaan, että voimme\nrivien väliin kirjoittaa korjauksemme sitten joutohetkinä näin\niltasilla ja pyhinä.\" Siihen hän sitten tyytyi ja sanoi: \"Koetamme\nsillä tavalla.\" Ja sillä tavalla olimme menneet koko kirjan läpi.\nEräänä kolkkona sadepäivänä niittäessäni märkä vaate oli hieronut\npolveani, niin että siihen syntyi paise, joka muutamien päivien\nkuluessa tuli niin pahaksi, että jouduin vuoteen omaksi. Neiti\nStenbäck näki, miten minä, vaikka jalassani oli tuska, kärsin siitä,\netten päässyt heinäniitylle. Kerran hän sitten eräänä kirkkaana\nheinäkuun päivänä tulla leimahti kuin käskettynä minun vuoteeni\nviereen ja hymyillen sanoi: \"Minäpä toimitan sinulle, hyvä ystävä,\ntyötä, niin että voit unohtaa ikäväsi heinäniitylle, vieläpä osan\njalkavaivastasikin.\"\n\n\"No, mitähän sinä nyt semmoista löytäisit?\" Ajattelin, että\nkysymyksessä oli jotakin lapsellista, jonkalaista nuorilla\nneitosilla usein tapaa. Hän sitten tekeytyi vakavaksi ja sanoi:\n\"Olen koko kesän ajatellut, että sinusta täytyy tulla kirjailija.\"\n-- \"Kirjailija? Tuohesta tulee lakki, vaan vanhasta ei tule pappia,\non vanha sananlasku\", sanoin vakavasti. -- \"Älähän sano. Kuulehan,\nme Helsingin naiset julkaisemme ensi jouluksi naisyhdistyksen\nkalenterin, johon tulee kymmenien eri kirjailijain kappaleita; sinä\nkai voit kirjoittaa siihen kappaleen. Sen ei tarvitse olla kovin\npitkä, pitkää siihen ei sovi; noin pari tai kolme, ehkä neljäkin\ntavallista kahdeksantaitteista sivua. Ottaisit aiheeksi oman elämäsi\njonkin merkillisen päivän.\"\n\nPoveni tunsin nytkähtävän ja sanoin: \"No, aiheista ei mene käsi\npäähän. Tuohan lyijykynä, paperia ja jokin sileäkantinen kirja\nkirjoituspöydäksi ja vielä tyyny tuonne pääni taakse, että saan\npääni pystympään.\" Ja kohta olinkin siinä asennossa, joka ikäni\npysyy mielessä, samoin kuin sekin asento Naapurinvaaran Korholan\nperikammarissa, jossa ensimmäiset kirjoituskirjaimet piirsin\npaperille. Kirjoitin alkulauseeksi: \"_Eräs tavallinen pyhäpäivä\nlapsuuteni ajoilta_.\" Sen alle rupesi ihan kiireen vilkkaan tulemaan\nsanoja. Neiti Stenbäck istui pääni takana ja pienen tuokion perästä\nkäsiään yhteen lyöden huudahti, että \"sitähän tulee kuin turkin\nhihasta.\" Sen kappaleen kirjoitinkin ennen iltaa loppuun; neiti\nStenbäck kirjoitti sen puhtaaksi ja vei matkassaan Helsinkiin. Sinne\nHelsinkiin hän matkusti Oulun kautta käydäkseen veljensä Kaiun\ntoimittajan luona. Siellä hän oli tavannut toisenkin veljensä Lauri\nKivekkään ja tämän nuoren rouvan. Siellä oli sitten luettu se minun\nensimmäinen tekeleeni ja ihastuttu siihen määrään, että Lauri Kivekäs\nja hänen rouvansa olivat Kaiun toimittajaa pyytäneet lähettämään\nminulle rahaa, että palkkaamalla maatyöhön miehen pääsisin luomaan\nsuurempaa teosta. Eikä kulunutkaan monta päivää, kun postissa tuli\nviisikymmentä markkaa ja kehoitus ruveta kirjoittamaan suurempaa\nteosta, johon itse saisin valita aiheen. Sitten syntyi töitteni\nvälissä _Korpelan Tapani_ niin aikaisin, että se ilmestyi jo\njouluksi. Sitä olen monesti katunut, että silloin satuin ottamaan sen\naiheen siinä muodossa, sillä parempi ja laajempi romaani siitä olisi\nmyöhemmin tullut: meni haaskioon liian hyvä aihe...\n\n\n\n\nMITEN JOUDUIN KÄRÄJÄNKÄYNTIIN.\n\n\n    Motto: \"_Raha rikkahan kuluvi,\n           pää menevi köyhän miehen_.\"\n\nMe asuimme vielä Korholassa, kun eräänä syksynä tulin Lapista kotiin.\nKotona oli suru korkeimmillaan, kun äidin sisaresta Mallasta oli\nkolme nuorta miestä vihoissaan levittänyt laajan juorun: he olivat\nmuka Mallan kanssa harjoittaneet mitä halpamaisinta salavuoteutta.\nMallalla oli sulhanen, ja hän pelkäsi sen juorun takia tulevansa\nhyljätyksi, ja siinä tarkoituksessa juoru oli synnytettykin. Malla\noli siitä suuressa tuskassa, ja hän tuotti surua äidillekin.\nSotkamon syyskäräjät olivat viikon päästä; Malla aikoi saada miehet\nhaastetuiksi niihin, mutta hän ei saanut asianajajaa avukseen, sillä\nKajaanissakaan ei ollut huonoakaan asianajotoimistoa. Eikä kukaan\nlautamieskään ollut lupautunut avuksi; Malla ja äitikin rupesivat\npyytämään minua lupautumaan käräjissä auttamaan, että saisi ajoissa\nantaa niille haasteen.\n\nKun minäkin uskoin tytöstä yhtä hyvää kuin äitikin vakuutti, niin\ntunsin povessani syttyvän vihan niihin miehiin. Aivan hiukset\nnousivat päässäni pystyyn. Mutta samalla kuitenkin muistin sen\nhyvän isoisän pyhällä ylpeydellä sanoneen, että \"täksi olen elänyt,\nenkä ole jalkaani lakituvan kynnyksen yli astunut. Siellä, kuten\non sananlasku, 'raha rikkahan kuluvi, pää menevi köyhän miehen.'\nSiellä on laki sinne, kunne kantajat paremmat. Se on vain viisasten\npelipaikka.\" Niin vihani yli tunsin siitä kamalaa aavistusta ja\nsanoin äidille, että \"käyhän sinä tuota Hiltusen lautamiestä\npyytämässä. Minä en kahden kaulani edestä haluaisi lähteä käräjiin.\"\nÄiti kävi pyytämässä Hiltulan Sipoa, mutta hän oli kieltäytynyt ja\nvielä sanonut: \"Se on turha homma, sillä tyttö jos olisi viaton, niin\npojat eivät niin julkisesti voisi puhua tytöstä. Kyllä he sen verran\ntietävät, mikä siitä on palkka, jos syyttömästi tytöstä puhutaan\nsellaista, mitä Mallasta on kuulunut.\" Äiti tuli Hiltulasta ja sanoi,\nmitä Sipo oli sanonut. Siihen minä sanoin, että \"Malla hankkikoon\nlääkärin todistuksen viattomuudestaan, sitten minä lähden, ilman\nen lähde. Täytyy olla ase kädessä ja lukko lyömässä sotarintaan\nlähtiessä.\" Aamulla Malla lähti Kajaaniin ja seuraavana päivänä toi\nsieltä sinetillä varustetun ruotsalaisen paperin. Lähdin se mukanani\npappilaan saamaan sen sisällyksestä tiedon. Sieltä tultuani sanoin\nMallalle, että \"nyt meillä on ase kourassa, mene nyt toimittamaan\nhaaste miehille ja parille tai kolmelle todistajalle, kenen luulet\nparhaiten tietävän.\" Annoin kymmenmarkkasen Mallan kouraan ja\nkäskin mennä Hiltulaan. Malla neuvotteli vielä äidin kanssa, ketä\ntodistajaksi haastetaan, ja sitten hän lähti juosta huurottamaan\nHiltulaan.\n\nPojat eivät vielä käräjätuvassakaan uskoneet asiataan pahaksi;\nnauraa tirskuen vain supisivat ja pitivät salaista ivaa, kun minä\nHeikkilän punaposkisen ja pullearintaisen Mallan kanssa rinnan\nseisoin juuri kuin papin edessä vihillä. Pitkän silmäyksen meihin\nmustakulmainen ja pitkäsilmiripsinen tuomarikin loi, ennenkuin\nlauhkealla tavalla kysyi: \"Mites te nyt sanotten?\" Minä vedin\nlääkärin todistuksen taskustani esiin ja sanoin, että nämä miehet\novat tästä tytöstä puhuneet sitä ja sitä, \"mutta tässä on lääkärin\ntodistus tytön viattomuudesta.\" Silloin miesten naamataulut siellä\nkäräjähuoneen toisella seinämällä punastuivat ja silmät rupesivat\nlieteen katsomaan. Tuomarinkin ääni oli lääkärin todistusta lukiessa\nmuuttunut korkeaksi; ja ärähtäen hän kysyi: \"Oletteko puhuneet\nsemmoista?\" Kaksi niistä miehistä pani halla, mutta kolmas, nimeltä\nJuho Okkonen, ei menettänyt rohkeuttaan. Se pöyhkeästi sanoi: \"Minä\nen ole puhunut muuta kuin totta, ja minulla on todistajat.\" Silloin\ntoisetkin murahtivat: \"En minäkään, en minäkään!\" Niitten miesten\ntodistajia ei kuitenkaan otettu kuultavaksi; ainoastaan Mallan. Ja\nmuutenkin se oikeuden käyttö minusta tuntui yksipuoliselta, vaikkakin\nme voitimme ja miehet saivat sakkoa.\n\nTähän ei kuitenkaan loppunut minun pääsyni käräjiin. Ei ollut\nmontakaan vuotta kulunut, kun jouduin taas autettavan avuksi. Silloin\nolimme jo asumassa Heikkilässä.\n\nPekkilä-niminen talo on Naapurinvaaran kyläryhmän laitataloja.\nSiinä oli paljon lapsia, ja niiltä kuoli äiti. Ja isä oli siksi\npolkeen-alainen, ettei saanut lapsilleen äitipuolta tavallisten\nihmisten joukosta; viimein hän haki Kuhmon periltä Venäjän rajalta\nikäpuolen mustan ja laihan naisen, joka ei vihityssä avioliitossa\nollut kenenkään kanssa. Se menetteli lapsipuoltensa kanssa niin,\nettä ken vain kynnelle kykeni, se pakeni maailmalle. Nuorinkin, alle\nkymmenen vuoden ikäinen tyttö oli sekin monesti yrittänyt paeta,\nmutta isä oli aina sen äitipuolen avuksi hakenut kotiin. Eräänä\nkesäkuisena sunnuntaiaamuna rippikirkkoon lähtiessään äitipuoli oli\nrääkännyt tämän tytön aivan hengen rajoja myöten; ja kuinka olisi\nlopussakin käynyt, ellei kirkkoon-menijöitä ihmisiä olisi sattunut\njoutumaan hätään, joten tyttö oli päässyt hengissä käsistä ja paennut\nmetsään.\n\nSinäkin kesänä oli meillä kesävieraana ennen mainittu neiti Stenbäck.\nMeillä oli tallissa komea ori; äiti ja se neiti lähtivät sillä\nkirkkoon; ja sieltä iltapäivällä palatessaan Tikkalan niemen sillan\npäässä Tenetin virran rannalla he olivat huomanneet sen tytön\nverissään istumassa ja itkemässä mietiskellen, vieläkö turvautua\nihmisiin, vaiko mennä virtaan. Äiti oli laskeutunut kärryistä ja\npakottanut tytön tulemaan mukaan meille; siellä päätettiin, että\ntyttö saa jäädä meille. Lupasin Hikalle (Hilta oli tytön nimi), että\nkyllä täällä Pekkiläinen ymmärtää liinasukkineen lähteä kotiinsa, jos\ntulee hakemaan.\n\nPekkilään olikin jo kulkenut viesti tytön olinpaikasta, niin että\nhuomenaamuna oltiin Heikkilän pirtissä aamiaista syömässä, kun\nPekkiläinen tuli ja näki, että tyttö on pöydän takana syömässä. Hyvää\npäivää sanomatta hän vihaisesti huusi: \"Täälläkö tuo karkulainen on,\njota metsistä on haettu. Alahan nyt rikeneen joutua jälkeeni!\"\n\nNähtyäni tuon pöyhkeyden kuohahti povessani ja sanoin siksi\ntulisesti, että sen Pekkilän läntsykkäkin ymmärsi:\n\n\"Ala nyt kiireen vilkkaan katsella reikää, mistä tulit, että kerkiät\ntakaisin, ennenkuin minä kerkiän käydä vihaiseksi, sinä moinen\norpojen isä.\"\n\nUkko yritti kiivastua hänkin, mutta samassa hän näki, että minulta\njäi syönti kesken. Kun rupesin nousemaan pöydästä, hän kerittäytyi\nlähtemään ja uhkaillen meni ulos; ja sille tielle hän katosi. Mutta\nei ollut monta päivää kulunut, kun sain käräjiin haasteen lapsen\nvaltaamisesta. Käräjissä näytin todistajilla asian oikean laidan;\ntyttö tuomittiin minun hoitooni; ukkoa sakotettiin ja tuomittiin\nminulle maksamaan käräjäkuluja kuusikymmentä markkaa. Siinäkin\nasiassa oli lain käyttö mielestäni yksipuolista -- ukolle ei annettu\nniin paljon suun vuoroa, että olisi saanut selittää, ettei hän ollut\nedes kotona silloin, kun tyttöä oli rääkätty; ja todella hän oli\nollutkin kirkolla; hän oli mennyt sinne jo lauantaina kirjoituttamaan\nitseään ja emäntäänsä rippikirkkoon.\n\nHilta oli meillä sitten monet vuodet -- muistaakseni hän kävi meillä\nollessaan rippikoulunsakin. Eräänä kesänä Oulun lääninkamreeri\nHortling rouvineen huvimatkoilla kulkiessaan tuli meille ja pyysi\nruokaa. Hilta äidin kanssa laittoi niille vieraille päivällistä.\nHiltan nähdessään rouva mieltyi siihen näppärään, sievään tyttöön;\nja kuultuaan, että tyttö ei ollut talon lapsia, hän alkoi tuumia\näidille: \"Kun minä juuri tarvitsisin tuommoisen, niin eikö emäntä\nantaisi minulle tuon tytön.\" Äiti siihen aivan sanaa katkaisten\nreippaasti sanoi: \"Saatte kai sen, kyllä minulle on toisia orpoja\ntarjolla.\" \"Aivanko totta!\" huudahti rouva iloisesti. \"Aivan totta!\nSopikaa vain Hiltan kanssa. Käske minä en Hiltaa\", uudisti äiti\nsamassa. Siinä päätettiinkin, että Hilta tuli lähtemään vierasten\nmatkaan. Minäkin samassa pöydässä söin päivällistä; siinä tuli\nkerrotuksi, miten Hilta oli joutunut meille. Rouva taputti minua\nolkapäähän tytön pelastamisesta. Ja herra vihan tuli kasvoissaan\nsanoi: \"Seitsemän vuotta kuritushuonetta olisi pitänyt sen akan saada\nja ukon oikein roima selkäsauna.\" Minä naurahdin ja sanoin: \"Likellä\nse jo olikin silloin, kun hän tuli meiltä tyttöä hakemaan...\"\n\n\n\n\nOLIN JOUTUMASSA PIETARIIN HIRTETTÄVÄKSI.\n\n\nKahtena kesänä, vv. 1880 ja 1881, olivat Suomen ja Venäjän\nhallitukset päättäneet avata Suomen ja Venäjän rajan Oulun läänin\nkohdalta aina Kuopion läänin rajasta Paatsjokeen Karjalan rajaan.\n\nJa Oulun läänin kuvernööri oli antanut Suomen puolen avaamisen\nmaanmittari Lönnbohmin toimeksi ja määrännyt työn alkavaksi heinäkuun\nensimmäisenä päivänä v. 1880 Kuopion läänin rajasta. Lönnbohm pyysi\nminua lähtemään sinne apulaisekseen. Lähdinkin sinne, ja raja\navattiin sinä kesänä Kuopion läänin rajasta Vaatimenaivi-nimiseen\ntunturiin Kuolajärven pitäjään. Tulevana kesänä päätettiin siitä taas\nheinäkuun ensimmäisenä päivänä lähteä avaamaan, jolloin venäläisen\ninsinöörin miehineen oli myös oltava paikalla.\n\nMe sinne taas Lönnbohmin kanssa yhdessä lähdettiin. Meidän piti\nmennä Kuolajärven kirkon kautta, koska kuvernööri oli lähettänyt\nrajanaukaisurahat Kuolajärven nimismiehelle Lönnbohmin nostettavaksi.\n\nSaavuimme nimismiehen kotiin sunnuntaiaamupäivällä. Nimismies\nkestitsi meitä koko päivän. Tällöin tuli kerrotuksi paikkakunnan\noloistakin. Nimismies valitti, että täällä ei olisi kovinkaan\npaha olla, kun noilla äärettömillä erämailla on poronhoito niin\nhyvä, ellei olisi alituinen maanvaiva Venäjän lappalaisista.\nNiitä on kymmeniä perheitä tässä rajan toisella puolella, jotka\naivan yksinomaan elävät tämän pitäjän poroilla. Ne joukko joukon\nperästä vievät poroja rajan toiselle puolelle. Niitä poroja kyllä\npaimennetaan, mutta niitä ei saa niin varotuksi, ettei niitä aina\npääsisi rajan lähellekin, ja silloin lappalaiset ovat kuin sudet\nniitten kimpussa viemässä rajan yli. Niitä jos kuka ikinä tapaisi\ntällä puolen rajan, niin saisi vangita. Hän sanoi, että \"jos\ntekin niitä tapaisitte tällä puolen rajan, niin vangitseisitte ja\nlähettäisitte tänne minulle\".\n\nNimismiehen kertoessa tunsin poveni kuumenevan niitä lappalaisia\nkohtaan, kun tuommoisen Lapin kylmän erämaan eläjien ainoa omaisuus\non joka päivä vaarassa joutua rosvon saaliiksi.\n\nLönnbohm pestasi Kuolajärven kirkonkylästä muutamia miehiä lähtemään\nrajalle. Niitten kanssa aamulla lähdettiin Kurtin kylään saamaan\nlisää miehiä ja ruokatarpeita rajalle, jotta jouduttaisiin tiistaina\nheinäkuun ensimmäisenä päivänä Vaatimenaivin laelle.\n\nVenäläinen insinööri oli jo monta päivää ennen tullut Kurtin kylään,\nmutta sillä ei ollut yhtään työmiestä. Kurtin kylästä hän olisi\nsaanut suomalaisia miehiä, mutta kun hän tarjosi vähän palkkaa, ei\nkukaan lähtenyt.\n\nLönnbohm toimitti minut lähtemään rajalle ja itse jäi toimittamaan\nruokatarpeita sinne. Minä lähdin sinne kahdentoista työmiehen kanssa,\nja matkaan lähti venäläinen herrakin, vaikka hänellä ei ollut yhtään\nmiestä, ja eväsneuvojakin oli korkeintaan kahdeksi päiväksi. Se siitä\nhuolimatta kulki mukanamme, vaikka matkamme päivä päivältä urkeni\nkauemmaksi ihmisistä, joilta ruokatarpeita voi saada. Työmiehet\nmyötään puhuivat niistä kirotuista ryssänlappalaisista samaa, mitä\nnimismies Sarelius oli puhunut, ja sanoivat, kuinka monta poroa\nhäneltä ja häneltäkin yksistään viime talvena olivat vieneet. Yhdeltä\nolivat ampuneet hyvän paimenkoirankin.\n\nSitä kuullessa minun poveeni karttui yhä uutta vihaa niihin\nlappalaisiin.\n\nOli heinäkuun kahdestoista päivä. Oltiin pääsemässä Nuorttitunturin\njuurelle, kun aavan suon takaa jylhän petäjikkökankaan laidasta alkoi\nnäkyä pieni silloin tällöin metsän sisästä tuikahteleva savu. Miehet\nsen nähtyään kuin yhdestä suusta kiroten sanoivat, että taas ovat\ntappamassa meidän porojamme.\n\nMinä sanoin, että jätetään työ tähän, otetaan kontit selkään ja\nmennään ystävällisinä niitten puheille, niin ehkä eivät pakene. Yksi\nminun miehistäni osasi hieman venäjän kieltä; sen käskin tulkita\nvenäläiselle insinöörille, että nyt lähdetään lappalaisten tulille.\nSe ihastui siitä tavattomasti ja lähti pitkin askelin edellä mennä\nköhnimään.\n\nJa kun lappalaiset meidät huomattuaan hyppäsivät pystyyn silmät\npyöreinä -- pitääkö tästä lähteä juoksemaan yli rajan -- insinööri\nalkoi iloisesti pulittaa niille. Lappalaiset jäivät kuulemaan, mitä\nmiehiä olimme ja mihin matka. Meidän miehemmekin katellen tervehtivät\nlappalaisia kuin parhaita ystäviä, vaikka vihan myrkkyä poveen\nlisäsivät ne kiehumassa olevat lihapadat.\n\nSillä kolme kattilaa oli kiehumassa lihaa. Miehet arvasivat, että\nniissä oli taas suomalaisten porojen liha!\n\nLappalaiset rauhoittuivat, vaikka tiesivät tekonsa -- heitä oli\nyksitoista miestä ja sen lisäksi se ystävällinen, suuri ja ruma\nvenäläinen insinööri; ja meitä oli vain kuusi miestä. Sillä seitsemän\nmiestä oli hakemassa ruokatarpeita Kurttijoen latvasta, jonne\nLönnbohmin tiedettiin niitä toimittaneen.\n\nLappalaiset olivat rauhoittuneet; he asettuivat lihapatojensa\nääreen syömään päivällistä, johon ateriaan pääsi osalliseksi sekin\ninsinööri. Ja kova, iloinen, räkättävän naurun sekainen polina rupesi\nkuulumaankin leiristä.\n\nMekin asetuimme päivälliselle ja teimme tulen loitommaksi rajan\npuolelle, josta metsän varjossa yksi mies lähti vakoilemaan\nnähdäkseen, mitä oli tehty; ja tuokion perästä hän tuskaisin\nnaamoin tuli luoksemme ja sanoi: \"Taas sen kirotut ovat tappaneet\nkolme meidän poroamme. Minun on yksi ja Jaakon on toinen ja kolmas\non Ala-Kurtakan Nikun. Lihat ovat tuolla hetteellä ja nahkat\npääkalloineen tuolla tuon ison kuusen juurella. Mutta mitä tehdä?\nNyt olisivat meidän käsissämme, mutta kun meitä on niin vähän ja\nnoita on niin paljon. Tuo Venäjän kontio vielä niitten apuna.\" Siinä\ntuumiessa miehet täyttyivät ihan tuskasta, kun emme uskaltaneet käydä\nkäsiksi. Minunkaan poveni ei ollut tyhjempi kuin toistenkaan, ehkä\noli vieläkin täyteläisempi.\n\nMinä sanoin päättävästi, että \"oman kunniamme tähden olkaamme oikeita\npohjalaisia ja pankaamme nuo köysiin\". Kaikki sanoivat, että se olisi\nmahdotonta: kaksi yhtä vastaan ja vielä päälliseksi tuo yksi, jonka\nsuuhun me kaikki sovimme kuin hyttyset. Minä vain yhä rohkaisin\nmiehiä, käskin vain tehdä, mitä minä käsken. Sen yhden miehen, joka\ntaisi venäjän kieltä, kumma kun sen nimeä en muista, käskin tulkita\nvenäläiselle insinöörille, kun minä ilmoitan asian. Silloin me\nlähdettiin. Lappalaiset olivat päässeet syömästä ja pyörein silmin\nhyppäsivät pystyyn, kun näkivät meidän niin joukossa lähestyvän. Minä\nilmoitin asian ja sanoin: \"Antaudutteko hyvällä vai tahdotteko kuolla\npaikalla?\" Ne rupesivat hätäisesti pölisemään sille insinöörille.\nSe rupesi hirveällä äänellä römisemään lappalaisten puolesta, että\nmieheni todellakin alkoivat uskoa, että kohta olemme tuon kurkussa\nkuin erämaan sääsket. Lappalaisilla oli nuoraisia hihnoja matkassa\nniillä kantaakseen lihoja kotiinsa. Minä sanoin miehille käskevästi:\n\"Ottakaa niitten hihnoista nuoria ja alkakaa vain yksi kerrallaan\nsitoa kädet kalvosista selkien taakse ja puuhun kiinni. Joka lähtee\npakenemaan, sen minä ammun.\" Sen kuultuaan yksi, se oli isoin niistä,\notti pyssynsä näreen suojasta ja rupesi minua ampumaan. Silloin\nkuului miesten suista hätäinen, melkein parahtava ääni: \"Ampuu!\nampuu!...\" Minä hyökkäsin sitä minuun osotettua pyssyä kohti, löin\nkädelläni siihen ja se laukesi ilmaan. Silloin räpsäytin pyssyä\npetäjään, että muut osat vinkuen lensivät metsään. Se rauta vain jäi\nkäteeni. Silloin kaikki ne lappalaiset hyökkäsivät kimppuuni, mutta\nminä kun pyörähdin pyssynraudan kanssa, niin muutamia sortui jo\nmaahan. Silloin se venäläinen insinööri tempasi tulen luota honkaisen\nhalon ja kauheasti röhkyen tuli minua lyömään. Mutta ennenkuin se\nkerkisi lyödä, vihlaisin pyssyn raudalla sen kalvosille ajatellen,\nettä ensi kerralla niistä kapaloista irtautuu halko. Mutta samalla\npyssyn rauta kävikin sen niskaan sillä seurauksella, että se rysähti\nmaahan kuin korvenkontio. Sen nähtyään lappalaiset hätäytyivät ja\nalkoivat itkeä, paitsi yksi, joka siinä insinöörin vastaanottoaikana\noli lähtenyt juoksemaan pakoon. Jos olisi ollut jossakin muunlaisessa\nmielentilassa, sille menijälle olisi saattanut nauraakin, kun se\njuostessaan risuista kangasta tuon tuostakin korkeista kenkiensä\nnokista tarttui risuun ja tupsahti päälaelleen maahan, josta\nkimposi ylös ja lähti juosta vikeltämään siksi, kun taas tuli uusi\ntupraus. Mutta nyt ei ollut aikaa nauraa. Minä sain maahan pudonneen\nrevolverin käteeni ja komensin työn kulkua, joka miehilleni olikin\nniin mieluista hommaa, että en usko heidän toista kertaa niin\nmieluisessa hommassa olleen. Kun kaikki kymmenen lappalaista olivat\nkädet selkien taakse sidottuina ja puihin kiinnitettyinä, niin oli\nsiinä metsässä ääntä ja ruikinaa, että toista kertaa siinä ei ole\nennen ollut eikä jälkeen tule. Sillä lappalaiset tiesivät tekonsa\nja uskoivat heidät vietävän tapettaviksi; ja he itkivät aivan kohti\nkurkkuaan huutaen ja rukoillen vaimojensa ja lastensa tähden armoa.\nSilloin tuntui povessani somalta, että se yksi, Matvei kuului\nolleen sen nimi, pääsi niitten perheille viemään tietoa. Venäläinen\ninsinööri oli lappalaisten sitomisen aikana tointunut ja siirtynyt\nkaatuneelle puulle istumaan; siinä hänkin verta sylkien itki kuin\npieni lapsi.\n\nMinä komensin mieheni laittamaan lappalaiset kollooseen. Lapissa\nkutsutaan kollooksi semmoista kulkuetta, jossa kuormattomat porot\nkiinnitetään hihnoistaan toisiinsa, niin että kun eillimmäistä\nporoa lähtee mies taluttamaan, niin kaikkien täytyy lähteä perään.\nTällaiseen kollooseen sidottiin nyt kaikki lappalaiset. Minä\nlaitoin kaksi miestä eväskontit selässä kuljettamaan sitä kolloota\nKuolajärven kirkolle nimismies Sareliuksen haltuun. Venäläinen\ninsinööri tahtoi aivan väkisten lähteä mukaan, kun hänellä ei ollut\nruokaa ja kun hän pelkäsi minun suuttuneen, etten antaisi hänelle\nsyötävää. Kun en ilennyt sitä vangita, niin en irtonaisena päästänyt\nsitä mukaan: käskin vain sen venäjän kieltä taitavan miehen sanoa,\nettä minä annan ruokaa. Ja ystävällisesti hymyillen löin häntä\nkädelläni olkapäähän ja viittasin matkan suuntaa. Se tuli siitä\nniin hyvilleen, että tahtoi suudella, mutta en antanut. Kuului\nvielä metsän läpi menijäin itkun hiljaista hyminää, kun me kolmen\nkirvesmiehen kanssa lähdimme rajalle.\n\nLuulen, ettei yksikään siinä mukana olleista miehistä unohda sitä\npäivää, ja uskon joitakin olevan elossakin, koska minäkin tässä kynä\nkädessä vielä olen ja tapaus tuntuu kuin eilen tapahtuneelta.\n\nSaman päivän iltana saapuivat rajalle evästen hakijat ja kertoivat\nsen itkun ruikinan kuullessaan joutuneensa yhteen niitten\nvastaantulijain kanssa ja vaihtaneensa niille menijöille yhden\nmiehen, joka paremmin tuntee matkat, tietää matkalle sattuvissa\njoissa kosket, joista voi kahlaamalla päästä yli, sekä osaa kiertää\nsuuret rimpisuot.\n\nAukaisimme rajaa Korvatunturiin asti, joka on Kemijoen latvan\nkohdalla, ja kaikkien miehien piti nyt lähteä Kemijoen latvasta\nhakemaan ruokavaroja, joten venäläinen insinöörikin lähti mukaan.\nKutsuttiin sitä paikkaa Jokihaaraksi, johon oli puhe tuoda\nruokatarpeita. Siinä yhtyivätkin maanselältä laskevat kolme\npuroa, jotka synnyttivät Kemijoen niin isoksi, että sitä voi\nvenheellä kulkea. Siinä kuitenkin saimme odottaa kolmatta päivää\nja onkia harreja ja lohia, ennenkuin Lönnbohm kahdella venheellä\nsaapui tuoden ruokatarpeita niin paljon, että niitä piti riittää\nPaatsjoelle asti. Lönnbohm osasi vähän venäjän kieltä. Ja kun hän\nkuuli, että venäläisellä insinöörillä ei ole miehiä eikä ruokaa,\nniin hän esitti, että miehen olisi paras lähteä hänen mukaansa ja\nmatkustaa Suomen kautta Pietariin ja Moskovaan, kun kuului olevan\nMoskovan takaa kotoisin. Se tuli siitä esityksestä iloiseksi ja\npyysi minua taskukirjaansa kirjoittamaan nimeni ja postiosoitteeni,\nettä hän voisi lähettää minulle ja minun vaimolleni joululahjan,\nkun minä en ottanut rahaa siitä hänen ruokkimisestaan. Ja niin\nyhteisen lohikeiton syötyämme he lähtivätkin venheillään jokea\nalas, ja me tavattoman raskaine ruokataakkoinemme käännyimme\nTalkkunaoivi-tunturiin, josta pitäen sitten käytiin raja\nKorvatunturista Talkkunaoiviin. Ja sitten lähdimme me kulkeutumaan\nPaatsjokea kohti. Paatsjoen takana on Mutkavaaraksi nimitetty paikka,\nmihin Suomen ja Venäjän raja loppui ja mistä Norjan ja Suomen raja\nalkoi. Siihen loppui sinä kesänä meidän työmme ja me lähdimme\nmatkustamaan kotiin.\n\nTulevan talven olin kotitöissä. En halunnut liikkua sepäntöilläkään.\nHalusin vedättää pelloilleni lantaa ja saada nyt jonkun aikaa olla\nperheeni keskuudessa.\n\nOltiin jo maaliskuun lopulla, kun eräänä tuiskuisena\nsunnuntai-iltapäivänä olin kamarissani lukemassa postia, jonka\nnaapurin kirkkomiehet olivat tuoneet kirkolta. Olin lukemassa\nKuolajärven nimismiehen Sareliuksen pitkää kirjettä, kun kamariini\ntulivat poliisi Tuomas Väyrynen ja lautamies Kusti Komulainen.\nNäin jo niiden kasvoista, että niillä oli asiallista asiaa. Ja\nkysymykseeni: \"mitä sitä vierahille kuuluu\", Tuomas vastasikin, että\n\"eipä tuota erityistä muuta, kun nimismies se laittoi meidät hakemaan\nteitä sinne kotiinsa puheilleen\". Tunsin kuuman virran käyvän läpi\nolemukseni, kun kahden miehen oli tultu minua hakemaan. Sanoin, että\n\"mitähän sillä nyt semmoista on?\" \"Emme tiedä, mitä se on, vaan\nkuitenkin se laittoi.\" Minä siihen vielä sanoin, että \"minulla onkin\nhieman asiaa nimismiehelle, mutta kun nyt on niin paha ilma, niin\nkäyn huomenna.\" Vaan siihen vieraat sanoivat, että \"kyllä sitä on nyt\nlähdettävä, kun se laittoi hakemaan.\"\n\nSilloin minä hyppäsin seisaalleni ja sanoin: \"Minä lähden. Kun\nolisi parempi keli, niin hiihtäisin suksilla, vaan kun on näin\ntuisku, niin valjastan hevosen.\" Vieraat yhä siihen, että \"ette te\ntarvitse hevosta, pääsette meidän reessä\". Minä niistä sanoista\nluulin kuulevani jotakin outoa; pistin sen kesken lukemisen jääneen\nSareliuksen kirjeen taskuuni, puin turkin päälleni, kintaat käteeni\nja lähdin ulos. Äiti oli karjakartanossa. Tultuani ulos poikkesin\nhänelle sanomaan, että nimismies oli kutsunut puheilleen, niin\nlähden niitten vieraitten mukana sinne. Tämän sanottuani kiirehdin\nodottavan reen luokse ja istuin perään. Tuomas Väyrynen istui\nviereeni, ja Kusti Komulainen nousi kuskipukille ajamaan hevosta.\nKoko matkan olimme ääneti. Tovereillani kun ei ollut puhehalua, niin\nminäkin pysyin ääneti. Olin aikeessa kaivaa poveltani sen kesken\nlukemisen jääneen kirjeen lukeakseni; kun oli niin kylmä ilma ja sen\nkirjeen lukeminen oli niin hidasta, kun oli outo käsiala ja vanhan\nherrasmiehen kirjoitusta, en ottanut sitäkään. Olin siitä kirjeestä\nkotona kerinnyt senverran lukea, että olivat ne lappalaiset tulleet\ntuomituiksi raipparangaistukseen, joka oli jo toimitettu Kuolajärven\nkäräjätalon edustalla, ja lappalaiset päässeet kotiinsa. Niin, siinä\nreessä tuli elävästi mieleeni se heinäkuun kahdestoista päivä ja sen\ntapahtumat. Mutta sen jälkiseurauksia ei osannut tulla mieleen muuta\nkuin mitä näin kirjeestä, että lappalaiset olivat saaneet ansaitun\npalkkansa. Tulimme sitten nimismiehen kotiin, missä nimismies oli\nsalissaan sisälle astuessamme.\n\nNimismies Tickander oli hyväsydäminen ihminen ja oli aina minulle\nystävällinen. Niinpä tapansa mukaan alkoi nytkin ystävällisesti\nkysellä, mitä nyt olin kotonani toiminut, kun oli kuulunut, että olin\nollut kotona. Minä hieman alakuloisena sanoin, että \"olen tehnyt\naivan maatyötä: vedellyt muraa pelloille ja laittanut tunkioita.\"\n\nSiinä nimismiehen kanssa puhellessa ikäänkuin väkisten tuli mieleeni\nouto tunne, kun ne Tuomas ja Kusti istuutuivat molemmin puolin\novea juuri kuin vartioimaan sitä, ja niitten kasvoista luulin\nvoivani lukea jotakin odottamatonta, ja nimismieskin tuli hetkeksi\npuhumattomaksi. Nimismiehellä oli kerran katkennut toinen jalka ja\nsen takia tullut paljon lyhyemmäksi toista. Mutta siitä huolimatta\nhän nousi kuitenkin lattialle kävelemään ja huolestuneesti, sanoi,\nettä \"minulla on täällä sangen ikävä asia teille ilmoitettava, kun\nteillä siellä Venäjän rajalla viime kesänä on ollut venäläisen\ninsinöörin kanssa riita ja olette sitä lyöneet ja haavoittaneet,\nettä se on vielä sieltä palattuaan Pietarissa itselleen keisarille\nsaattanut näytellä. Tästä syystä on keisarin omakätisellä nimellä\nvarustettu ukaasi kenraalikuvernöörin ja läänimme kuvernöörin\nkautta minulle tullut, jossa vaaditaan minua vangitsemaan teidät ja\nlähettämään Pietariin tutkittavaksi.\" Minä menin kylmäksi. Sulkeutui\nsuunikin, etten pitkään aikaan kyennyt sanomaan mitään. Viimein\nkuitenkin selvisi ajatusten toiminta ja kielenikin kuontui sanomaan,\nettä \"kuinka se on mahdollista, että minut viedään Pietariin,\nkun asia on tapahtunut Suomen puolella ja vieläpä semmoisessa\ntapauksessa, että venäläinen insinööri asettui ase kädessä\npuolustamaan rosvoja, jotka minä Kuolajärven nimismies Sareliuksen\npyynnöstä vangitsin, jonka seikan tarkemmin näette tästä kirjeestä.\"\nNimismies, saatuaan Sareliuksen kirjeen, käveli lattialla, luki sitä\nkirjettä, pani sen pöydälle ja otti taas uudelleen ja luki ja pani\ntaas pöydälle. Otti sen keisarin ukaasin, katseli sitä ja sanoi: \"Kun\ntähän keisarin kirjeeseen ei ole Oulun läänin kuvernööri liittänyt\nlausuntoaan, niin jos te saisitte kahdelta kruunun virkamieheltä\ntakauksen, ettette karkaa, niin teemme siten, että vastaamme tähän\nvangitsemismääräykseen kirjallisesti. Te sen takaussitoumuksen\nsaatuanne tämän Sareliuksen kirjeen perusteella selitätte asian,\nliitätte oheen tämän Sareliuksen kirjeen ja tuotte tänne minulle\nensi keskiviikkona niin aikaisin, että minä kerkiän kirjoittaa\noman, Suomen asetuksiin perustuvan lausuntoni ja toimittaa paperit\nkeskiviikkona lähtevään postiin\". Silloin lähdin kotiin, enkä\ntiennyt itsekään miten olin tullut kotiin. Olin siksi sielullisesti\npäihdyksissä. Tallissa oli hyvä ori. Huomenaamuna lähdin sillä\nKajaaniin niin aikaiseen, että olin Kajaanin reservikasarmin\nkeittiössä odottamassa, milloinka komppanian päällikkö nousee.\nReservikomppanian päällikkö Wallin oli erittäin iloinen nuorimies\nja monena syksynä oli käynyt meillä jäniksiä metsästämässä, ja olin\nminä ollut hänellä oppaana ja hyvänä toverina jänismetsissä. Minä\ntiesin, että hän antaa nimensä siihen takaussitoumukseen. Ja oikein\narvasinkin. Wallin oli niin iloinen ja ystävällinen, kuin vain taisi.\nJa kun minä esitin asiani ja pyysin hänen nimeään, niin sanoi:\n\"Kyllä, vaikka kolme seläkkäin.\" Ja juuri kun hän oli kirjoittamassa\nnimeään, niin ylimetsäherra Blummenthal suurine valkeine partoineen\ntyöntyi huoneeseen ja hyvän huomenen sanottuaan alkoi höpistä: \"Anna\nanteeksi, minulla oli hieman kiireellistä asiaa. Tulin tapaamaan,\nennenkuin kerkiät mennä kotoasi pois.\" Wallin nauramattomasta päästä\ntyönsi paperin toiselle puolen pöytää tyhjän istuimen kohtaan,\nosotti kynän ukon käteen ja sanoi: \"Setä kirjoittaa tuohon paperiin\nnimensä,\" Blummenthal kumartui katsomaan ja sanoi: \"Mikäs paperi se\non? Eivät tainneet silmälasit sattua mukaan.\" Wallin tosissaan sanoi:\n\"Mitäs sedän tarvitsee tietää, mikä paperi se on, kunhan siihen\nvielä vain sopii nimi.\" -- \"Niinpä kyllä, kun siinä kerran on sinun\nnimesi\", sanoi ukko ja työnsi nimensä paperiin.\n\nSilloin minä sen paperin saatuani pyörähdin lähtemään kotiin ja olin\nkotona ennen puolta päivää; sitten kirjoitin selitykseni, jonka\nlopussa vaadin venäläiselle maanmittarille määräystä, että jos hän\ntahtoo kantaa päälleni, niin tehköön sen Kuolajärven tuomioistuimen\nedessä ja olkoon samalla valmis minun kanteeseeni vastaamaan siitä\nrikoksesta, että hän ase kädessä puolusti rosvoja niitä vangittaessa.\nHuomenna, tiistaina, jo vein ne paperit nimismies Tickanderille,\njoka ne luettuaan ihastuneesti sanoi: \"Hyvä on. En usko näitten enää\npalaavan, ja näissä on teidän päänne pelastus.\"\n\nJa siihen se asia sammuikin. Ei ole sen perästä kuulunut\nhiiskaustakaan.\n\n\n\n\nNAAPURINVAARAN KANSAKOULUN SYNTY.\n\n\nVuonna 1886 oli meillä jo kaksi lasta kansakouluiässä ja kolmaskin\noli jo seitsenvuotias. Koko Sotkamossa oli vain kirkonkylässä\nkansakoulu, joka oli jo yhden opettajan kouluksi liian täynnä.\nSitäpaitsi Naapurinvaaran väkirikkaassa kylässä oli kouluikäisiä\nenemmän kuin kahdenkin koulun täysi. Rupesin kyläläisille tuumimaan,\nettä ruvettaisiin hommaamaan kunnan kustantamaa koulua kylään,\nmutta sitä tuumaani pantiin vastaan jokaisessa talossa. Ainoastaan\nTikkalanniemen isäntä Erkki Korhonen, vaikka hänellä ei ollut yhtään\nlasta, ja Nygårdin isäntä Jaakko Korhonen tunnustivat aikeeni\noikeaksi. Mutta he arvelivat samalla, ettei siitä mitään tulisi,\nvaikka kuntakokouksenkin toimittaisi. Minä kuitenkin kuullakseni\nkunnan mieltä toimitin kuntakokouksen. Toivoin, että ehkä kirkonkylän\nkoulu on näinä muutamina vuosina vaikuttanut kunnan mieliksi,\nettä rupeavat puuhaamaan toista koulua. Mutta kokouksesta tulikin\nniin meluinen, ettei tiedetty ennen sellaista pidetyn. Muutamia\nkirkonkyläläisiä oli, jotka puolustivat aietta, mutta niitten\nmuutamien puolustus se vain lisäsi melua. Muutamat toiset, joitten\nmieli oli puoltavalla kannalla, osasivat pitää suunsa kiinni.\n\nKun Naapurinvaaran tiheä kyläryhmä oli kaikenlaisten paheitten\npesäpaikka, niin siihen lokaan en lapsiani tahtonut jättää kasvamaan.\nJa luulin, että monella lasten äidillä ja isällä oli sama salainen\najatus, vaikka he kunnallisten kustannusten takia vastustivatkin\nkoulua. Meillä oli runsaasti huoneita; siksi rupesin hommaamaan\nomilla varoillani koulua kotiin. Rupesin tiedustelemaan, eikö\nolisi niin uhrautuvaa opettajatarta, joka valtion palkalla tulisi\nopettajattareksi. Ja kirkonkylän koulun opettajakin rupesi puolestani\ntiedustelemaan; hän saikin Savosta Leppävirralta veljensä vaimon\nsisaren Anna Cantellin lupautumaan; hän oli vastikään Jyväskylän\nseminaarista päässyt. Sain sitten Helsingistä ja vähän Kajaanistakin\nlahjavaroja lupaan koulun opetusvälineitten ostoon ja rupesin\nsyksyllä varsinaisista kesätöistäni päästyäni panemaan koulua\npystyyn. Tikkalanniemeläinen toi minulle kuorman kuivia lautoja,\njoista rupesin tekemään koulupöytiä ja muuta mitä puulaitteita koulun\nsisustukseen tarvitaan.\n\nJa ulkoapäin tulevan vastuksen luulin menneen jo ohi. Olin eräänä\nmarraskuun maanantai-iltana hikipäässä höyläämässä koulupöytien\ntarpeita, kun Tikkalanniemen isäntä ja Nygårdin Jaakko tulivat\nkylään. Niitten kasvoista näin, että niillä oli painavaa asiaa, mitä\nlieneekin. Ja kun olin sanomat kysynyt, että \"mitä sitä vierahille\nkuuluu?\", Tikkalanniemeläinen sanoi: \"Ei häntä muuta, lähdimme vain\nsanomaan, että kyllä sinä miesparka sittenkin taidat olla turhassa\ntouhussa. Sillä eilen illalla oli Kärnälässä kokous, jossa nämä\nkyläläiset päättivät, ettei anneta yhtään oppilasta tähän sinun\nkouluusi. Ja asetus on, että täytyy olla kolmekymmentä oppilasta,\njos mieli saada valtion apu. Ilman valtion apua se lienee sinulle\nylivoimainen yritys.\" Sen kuuleminen meni kylmänä hengähdyksenä\nläpi ruumiini ja sieluni, mutta hetken perästä hymähdin ja sanoin:\n\"Minulle ei kuulu aikeestani peräytyminen. Tuolla RäätäkyIässä on\nvarmaan kaksikymmentä kahdeksan kerjäläistä, ja tuolla aitassa on\nrukiita ja tuolla luhdissa on muikkuja, minä kokoan Räätäkylän\nkerjäläiset ruokapalkalla tänne kouluun.\" Silloin vierailta remahti\nsuuri nauru ja Erkki käsiään hykerrellen sanoi: \"En älynnyt eilen\nillalla siinä Kärnälän kokouksessa tuota niille syöttää; olivat\nvähällä silmät kynsiä, kun uskalsin tätä sinun aiettasi puolustaa.\"\nMinä sanoin, että \"kyllä minä sen syötän niille aivan näkyvässä\nmuodossa, elleivät aio antaa oppilaita.\" Jaakko siihen sanoi,\nettä \"jätähän tila kuitenkin kolmelle oppilaalle, ne kyllä meiltä\ntulevat\". Erkki sitten hyppäsi seisaalleen ja sanoi: \"Minä menenkin\nKärnälän kautta ja syötän ukolle oikein tereen kanssa sen uutisen,\nettä saammekin aimo kourallisen Räätäkylän kerjäläisiä tälle\nkylälle.\" Sen sanottuaan Erkki lähti. Samassa lähti Jaakkokin.\n\nPappilasta hankin papintodistuksen, jossa todettiin, että\nNaapurinvaaran kylässä oli 186 kouluikäistä lasta. Sen todistuksen\nperusteella myönnettiinkin valtion apu, vaikk'ei koulu ollut vielä\nalkanutkaan. Ja menikin sitä pystyyn pannessa aikaa, niin että\nvasta tammikuun 25. päiväksi joutui avauspäivä. Opettajatar tuli\njo muutamia päiviä ennen koulun avausta sekä hänen kyytimiehenään\nhänen sisarensa mies Leppävirran kansakoulun opettaja Paavo\nKarjalainen. Heidän avullaan pantiin koulutalo oikein juhlakuntoon.\nMinä Kajaanista hain lippuja, joilla liputettiin huoneitten\nkatot; ja opettajatar matkatoverinsa ja meidän kotilaisten kanssa\nsitoi havuköynnöksiä, joilla kouluhuoneisto sisäpuolelta puettiin\njuhla-asuun.\n\nKun koulu oli jo alkaessa siinä kunnossa, että oli jo oma\nurkuharmoonikin ja kaikin puolin täydellisessä kunnossa,\nniin avaustilaisuuteen saapui läheltä ja kaukaa luultavasti\nuteliaisuudesta niin paljon väkeä, etteivät tahtoneet huoneisiin\nsopia. Olipa Oulun läänin kansakouluntarkastajakin sovittanut\nmatkansa niin, että hänkin oli läsnä avajaisissa.\n\nNaurettavin näytös siinä avajaisjuhlassa tapahtui, kun tarkastaja,\npastori Reini hänkin halusi puhua asian puolesta. Hän ei kerinnyt\nkovin kauan puhua, kun Ruokosten talon nuori isäntä Reeti Halonen\ntarttui kaksin käsin Reinin ruskean-harmaaseen partaan ja ähisten:\n\"Sinäkin tänne vielä olet tullut ihmisiä viettelemään\" ravisti\nReinin päätä, niin että täydestä kävi. Reini selvitteli Reetin\nkourat parrastaan ja rauhallisena sanoi: \"En minä ole tullut teitä\nviettelemään, aioin vain puhua oman vakaumukseni perusteella.\"\n\nReeti luuli sillä tempulla saavansa hämmentymään koko homman, luuli\njoukosta saavansa apua. Mutta kun kaikki tiesivät, että Reini oli\npappi, ja kun hän vielä sen puheensa aloitti raamatunlauseella, niin\nReeti ei sillä tempullaan voittanut muuta kuin sadoista silmäpareista\nhäväiseviä, ja hyvinkin tulisesti häväiseviä katseita. Sen Reetikin\ntajusi ja häpeästä punaisena korvallisilta aina kaulan juureen asti\nlähti tunkeutumaan huoneesta ja meni tiehensä.\n\nReini jatkoi puhettaan. Ja sen puheen jälkeen laulettiin\nneliäänisesti muutama laulu. Sitten alkoi oppilasten sisäänkirjoitus,\nja kirjoitettiin niitä 53. Olisi ollut tarjokkaita enemmänkin, mutta\nei sopinut. Kärnälästäkin tuli kaksi tyttöä kirjoitetuksi oppilaiksi,\neikä Kärnälässä useampaa kouluiässä olevaa lasta ollutkaan.\n\nKoulu rupesi vuosi vuodelta voittamaan alaa; mutta kuusi vuotta\nkuitenkin sain nimellisesti pitää koulua pystyssä, ennenkuin\nkunta oli siihen määrin kypsynyt, että kuntakokouksessa saatiin\näänten enemmistö koulun perustamisen puolelle. Sen pystyssä pito\nminulle ei ollutkaan vaikea, sillä sain lahjavaroja, niin että\nvoin koulussa pitää oppilaille vapaat kirjat ja kaikki, mitä\ntarvittiin. Taloista, joitten lapsia oli koulussa, tuotiin halkoja\nhuoneitten lämmitykseksi. Ja opettajattaria sain valtion palkalla.\nKolme vuotta oli ensimmäinen opettajatar; hän meni sitten Paltamon\nkansakoulun opettajan kanssa naimisiin. Sitten sain Oulusta neiti\nAnna Olanderin. Hän oli kaksi vuotta virassa. Viimeisenä vuotena\noli Sotkamon Yli-Sotkamon kylän Mustolan talon tytär Maria Mustonen\nopettajattarena; hän on nyt Naapurinvaaran kansakoulun opettajan\nvaimona.\n\nKun meillä oli koulu viimeistä vuotta ja kunnan päätöksen mukaan\npiti koulun ensi syksynä alkaa omassa talossa, niin kunta osti\nHiltula-nimisestä talosta maata koululle; sinne ruvettiin\nrakentamaan kartanoa. Siihen rakennustoimeen kunta valitsi\nminut rakennusmestariksi ja Kärnäläisen kassan hoitajaksi.\nVaikka Kärnäläisen kaksi tyttöä oli käynyt kansakoulun, oli\nukon povessa kaunaa minua kohtaan siitä, etteivät hän ja hänen\nhengenheimolaisensa olleet pitäneet puoliaan koulua vastusteltaessa;\nja muutenkin Kärnäläinen oli ihminen, joka aina piti jotakin\nihmistä leikkikalunaan ärsyttääkseen sitä, päästäkseen siten\nnauraa hörhöttämään kuin vanha koni. Nyt hän oli valinnut minut\nleikkikalukseen. Oli kylässä muutoin mies nimeltä Tuomas Huotari. Hän\noli Kärnäläiselle maksussa minkä verran lienee ollut; mutta muuten\nTuomas oli mies, joka ikinään ei ollut tehnyt mitään työtä eikä\nKärnäläisellekään kelvannut velastaan työhön. Minua ärsyttääkseen\nKärnäläinen toimitti sen sinne koulun rakennustyöhön. Hän ei ruvennut\ntekemään sitä, jota hän olisi saattanut tehdä, vaan yksissä tuumin\nKärnäläisen kanssa minua ärsyttääkseen teki sitä, minkä tekijää\nhänessä ei ollut. Olin sille jo pari kertaa kovasti sanonut, että\n\"sinun on erottava tästä työstä\". Tuomas sille vain naureskeli,\nja soma hymy näkyi muutamien työmiestenkin suun ympärillä, jotka\ntiesivät Kärnäläisen ja Tuomaan yhteisen juonen. Minä sitten eräänä\niltana päivätyön loppuessa sanoin Tuomaalle: \"Ellet sinä hyvällä\nälyä erota tästä työstä, niin minä erotan pahalla. Ja sen tulet\nnäkemään huomenaamuna.\" Ja eipäs aikaakaan: huomenaamuna minä menin\ntyömaalle; ja Tuomas oli kuin olikin veistämässä, hyvää hirttä, jonka\nhän oli jo kerinnyt jyrsiä pilalle. Tunsin olevani tarpeeksi vihainen\nTuomaalle, kun tulin hänen luokseen ja sanoin; \"Etkö sinä muista,\nmitä minä illalla sinulle sanoin.\" Tuomas tarjosi kirveellään ja\närähti: \"Mene pois siitä tai tästä saat.\" Minulla oli koivusta tehty\nmetrinpituinen mittakeppi kädessäni; minä sillä sukaisin kapaloille,\nniin että kirves putosi käsistä. Tuomas kumartui tempaamaan maasta\nkirvestään, mutta sai takalihoilleen vinkuvia iskuja. Sai kirveen\nkäsiinsä, mutta samassa sai kapaloilleen sellaisen iskun, että\nniissä ei pysynyt kirves. Tuomas alkoi huutaa: \"Katsokaa, katsokaa,\nmitä minulle tehdään!\" Minä en siitä totellut, suin vain Tuomasta\nlanteille ja sanoin: \"Tokko vieläkään ymmärrät lähteä?\" Työmaalla\noli kaksikymmentäkaksi työmiestä, ne huusivat: \"Ala nyt jo mennä\npois!\" Sitten Tuomas lähtikin. Oli ottanut Kärnäläisen kyytiin\nKajaaniin saadakseen lääkäriltä todistuksen, jonka voimalla saisi\nminut vangituksi. Mutta vammat kun eivät olleet hengenvaarallisia,\nniin nimismies Leistén poliisitutkinnossa nähtyään lääkärin\ntodistuksen ei ottanut kuuleviin korviinsa Tuomaan ja Kärnäläisen\nvangitsemisvaatimusta. Antoi vain luvan, että jos Tuomas tahtonee\nsynnyttää kanteen, haastakoon käräjiin. Hän sanoi vielä, että\n\"pieneksi tämä rikos supistuu, kun Meriläinen oli työnjohtaja ja\nTuomas ei ollut hänen työhön ottamansa eikä totellut käskyä, kun\nMeriläinen oli käskenyt hänet työstä pois.\" Sitä Tuomas ei uskonut;\nhän haastoi minut käräjiin, missä minua omankädenoikeudesta ja\npahoinpitelystä sakotettiin kolmesataa markkaa. Mutta ennenkuin se\njoutui maksettavaksi, tapahtui keisarin kruunaus, ja kruunauksensa\nmuistoksi keisari tällaisista rikoksista armahti puolet, niin että\nsain maksaa vain 150 markkaa.\n\n\n\n\nSÄRJIN PAPILTA KUNNIAN.\n\n\nSotkamossa saatiin kuolleen rovastin sijaan uusi rovasti, joka\nensimmäisenä vuotenaan jo kerkisi saarnata kirkon tyhjäksi. Muutenkin\nseurakuntalaisten mielet alkoivat myrtyä häntä kohtaan. Kerran\neräänä talvena (vuosilukua en muista), hän oli erääksi pyhäksi\nkuuluttanut kirkonkokouksen; kuulutuksessa ei mainittu, mitä asioita\nsiellä käsiteltäisiin. Ja muutenkin pahan ilman takia oli kirkolle\ntullut niin vähän ihmisiä, ettei oltu käyty kirkossa ollenkaan, ja\nkirkonkokouksessakaan ei kuulunut olleen kuin pari muuta miestä ja\nrovasti.\n\nSiinä kokouksessa oli päätetty, että parikunnilta kuulutuskirjaa\ntehdessä kannetaan viisi markkaa ja sitten vihkimätilaisuudessa\nannetaan lahjaksi Raamattu. Sen kuultuaan tuli minun luokseni kaksi\nisäntää, Pienen-Ruokosen isäntä Heikki Halonen ja Kalmoniemen\nisäntä Mähönen (hänen etunimeään en nyt muista). He alkoivat\ntuumia, että \"etköhän sinä kirjoittaisi Sanomalehteen moisesta\nlahjoitus-aikeesta.\" Minunkin henkeeni pisti, kun tiesin, että\nsellainen Raamattu, mikä oli aiottu parikunnille lahjoittaa, maksoi\nmarkka kahdeksankymmentä penniä. Minä sanoin isännille, että\n\"istukaahan hetkinen, minä kirjoitan!\" Ja puolen tunnin kuluttua\nminä luin kirjoituksen ja kysyin: \"Kirjoitatteko nimenne alle?\"\nHe sanoivat, että \"aivan mielellämme.\" Semmoisen mekin olisimme\nkirjoittaneet, kun olisimme osanneet. Me kolme sitten kirjoitimme\nalle, ja minä lähetin Oulun Kaikuun.\n\nMutta kun se oli ollut Kaiussa luettavana, niin rovasti kuulutti\nuuden kirkonkokouksen, jossa purettiin se edellinen lahjoitus-päätös;\nja sitten rovasti haastoi minut kunnianloukkauksesta Kuopion\nraastuvanoikeuteen. En vieläkään ole selvillä, minkätähden minut\nhaastettiin Kuopion raastuvanoikeuteen, vaikka kirjoitukseni oli\njulkaistu Oulussa. Mutta siellä tulin näkemään isoisän sanan todeksi,\nettä \"sinne laki, kunne kantajat paremmat\". Tuomioistuimessa oli\nnuori tuomari, sukunimensä kuului olleen Guseff, ja kantajana\noli toinen yhtä nuori tuomari, jotka yhdessä minua sakottivat\nsataviisikymmentä markkaa juuri senvuoksi, etten ollut asiaani\nvastaamaan yhtä viisas kuin ne kaksi tuomaria yhteensä. Rovasti ei\nniitä toisia allekirjoittaneita vaivannutkaan käräjiin; Halonen ja\nMähönen tahtoivat maksaa sen sakkoni, mutta minä en sallinut sitä;\nsanoin, että ehkäpä pääsen linnaan, että saan senkin, mutkan käydä.\n\n\n\n\nKOTI KAATUU.\n\n\nVuosien kuluessa äidin veljet rupesivat sortumaan paheitten\nvaltaan. Työnteonhalu loppui kokonaan. He alkoivat tehdä velkoja;\nei ollut selvää, mihin kuluneet varat oli käytetty. Sen lisäksi he\nsairastuivat inhoittaviin tauteihin, joihin tarttumista sai pelätä\njoka hetki, ainakin oli pelättävissä, että lapset joutuisivat niitten\nuhriksi. Minä koetin vaatia heitä päästämään minut perheineni pois;\nhalusin jättää kaiken talouden heille; mutta he eivät suostuneet.\nMinä sanoin velkamiehille, että \"ottakaa omanne pois aivan\nkiireimmän kautta!\" Eräänä sateisena syyskuun päivänä v. 1895 olikin\nhuutokauppa, jossa meni kaikki kiinteä ja irtain veloista. Siinä meni\nmeidän Korholakin; olimme tyhjät kuin taivaan linnut. Äidistä se oli\nraskasta senkin tähden, että hän oli minua kehoittanut Heikkilän\nyhteyteen. Mutta minulle se ei ollut mikään vahinko. Se oli vain\nmieluinen uhraus, että sitä tietä sain lapsilleni ja koko kylän\nlapsille kansakoulun, jota Korholassa ollen huoneitten puutteessa en\nolisi saanut. Ja olimmehan nuoria: voimme saada vielä uuden kodin\npystyyn.\n\nÄidin silmissä näkyi kyyneleitä, kun toisen kerran jo jouduimme\ntyhjiksi, mutta minä pyyhkin hänen kasvoiltaan kyyneleet ja sanoin:\n\"Se erehdys, että jouduimme veljiesi kanssa yhteiseen talouteen,\non meitä vain opettanut. Se on selvittänyt elomme tien vapaaksi ja\naukeaksi.\"\n\nHuutokaupassa Heikkilä oli joutunut kajaanilaisen kauppias Berghin\nomaksi; hänellä oli suurin saatava, kuusituhatta markkaa; hän huusi\nsiis talon veloistaan. Mutta sitten hän alkoi tuumia, että saisin nyt\nruveta sitä häneltä lunastamaan, kun se on hänelle tarpeeton. Hän ei\ntahtonut enempää, kuin mihin se huutokaupassa nousi. Minä taivuin\ntuumaan, otin huutokaupassa hänelle joutuneen Heikkilän hevosen,\nkaksi lehmää ja työkaluja, joista annoin yhdeksänsadan markan\nvelkakirjan. Sain vielä muilta huutajilta yhden lehmän, pari lammasta\nja heinälatoja talvikonnuksi. Nyt olimme äidin kanssa taas Heikkilän\nisäntä ja emäntä. Äitikin oli iloisempi kuin koskaan ennen, kun nyt\noltiin kaikesta selvillä, omilla rakkailla tanterilla, missä hän oli\nnuoruutensa leikit lyönyt. Minä silloin vielä en tiennyt maailman\nkavaluudesta mitään. Vaikka äiti ja isä olivat sellaisia kuin he\nolivat, niin he eivät olleet kavalia. Enkä kenenkään muittenkaan\nkavalain kanssa ollut sattunut tekemisiin.\n\nVaikka minulla ei ollut Heikkilän ostokauppakirjaa, niin\nrupesin sanomattoman innokkaasti yötä päivää tekemään työtä,\nansaitsemaan rahaa ja maksamaan talon hintaa. \"Pietolan tyttöjen\"\ntekijäpalkkiotakin tuhat kahdeksansataa markkaa siirsin Berghille\nsuoraan Söderströmiltä perittäväksi. Olin jo muitakin eriä maksanut\nenkä ollut sitäkään yhdeksänsadan velkakirjaa ottanut pois;\nhalusin kohdistaa maksuni Heikkilän ostohinnaksi. Söderströmiltä\nperimisvaltakirjaa antaessani mainitsin, että tehtäisiin kauppakirja,\njohon merkittäisiin, mitä olen jo tullut maksaneeksi ja mitä vielä\njää avonaiseksi. Mutta nuori Bergh, joka jo hoiti vanhan isänsä\ntaloutta, uskottavan vakavasti ja ystävällisesti sanoi: \"Mikäpä sillä\non kiire, kerkiämme sen tehdä sittekin, kun sen hinta on maksettu\nkokonaan.\"\n\nMinä luottamuksellisesti tyydyin siihen: tein työtä kotonani ja\nkoetin ansaita rahaa. Naapureitten ystävyys ja kuntalaistenkin\nluottamus kasvoi päivä päivältä; ja sielussani into kansan yhteisiin\nasioihin kasvoi sitä mukaa. Sattuipa talvella 1896 tapaus, joka veti\nvielä erikoisemmin puoleensa.\n\nEräänä helmikuun päivän iltana olin Oulussa Kaiun toimittaja\nKivekkään luona. Kuvernöörinä oli silloin Oulussa Malmgren, joka\nmyöskin oli ennestäänkin ei ainoastaan tuttava, vaan ystävä. Kivekäs\nsoitti kuvernöörille, että nyt oli hänellä vieraana Meriläinen: \"Etkö\ntulisi tänne yhteiselle teevedelle?\" Mutta kuvernööri vastasi, että\n\"en saata tulla, on Limingan rovasti täällä luonani, jonka kanssa on\nasiain selvitystä. Mutta sano Meriläiselle, että hän kaikin mokomin\ntulisi huomenaamuna jo kello seitsemän tänne minun luokseni; silloin\nei tänne muita asiamiehiä tule. Minulla on niin välttämätöntä asiaa,\nettä täytyy saada tavata Meriläistä.\"\n\nKivekäs puhelinhuoneesta tultuaan kertoikin kuvernöörin terveiset,\njoten minä aamulla tornikellon lyödessä seitsemän olin kuvernöörin\nportaalla peukalollani painamassa sähkönappulaa. Samassa rupesikin\nkuulumaan töminää ylhäältä alaspäin. Ovi remahti auki ja ovelle\nilmestyivät neitosen iloiset kasvot: \"Olkaa hyvä.\" Kysyin: \"Onko\nkuvernööri jo valveilla?\" \"On se valveilla\", sanoi neiti ja lähti\nedelläni nousemaan portaita ylös. Siellä hän sitten pyysi riisumaan\npäällysvaatteeni ja avasi kuvernöörin huoneen oven. Kuvernööri\ntapansa mukaan tuli ystävällisesti tervehtimään ja kädestä talutti\nminut hyllyvälle sohvalleen istumaan, itse hän istui viereeni ja\nkyseli kotikuulumisia ja syytä, miksi olin tullut kaupunkiin.\nMutta sitä kyselyä ei kestänyt kauan. Pian hän muutti äänensä\nasiallisemmaksi ja hieman valittaen sanoi: \"Minä olen täällä\nollut ihan pahoilla päivillä, kun en ole päässyt lähtemään sinne\nKajaaniin. En ole saattanut aivan julkisesti toimia erään asian\nhyväksi; toimintani voitaisiin leimata puolueelliseksi ja se tulisi\nloukkaamaan oululaisten mieliä. Ja minä olen sekä oululaisten että\nkaikkien muittenkin lääniläisten kuvernööri. Asia on sellainen, että\nkun nyt iisalmelaiset rupeavat hommaamaan Savon-rataa Kuopiosta\njatkuvaksi Iisalmelle, näen kajaanilaisten vain nukkuvan sikeää\nja makeaa unta sillä pehmeällä päänalaisella, että oululaiset\nhommaavat rautatien Vaalaan. Eivätkä huomaa, että he siten jäävät\ntaivaan iäksi riippumaan oululaisista, kuten tähänkin asti. Nämä\novat mielivaltaisesti määränneet Kajaanin kihlakuntalaisten tervan\nhinnat täyttökannuineen; sekä kruunun että talonpoikien metsistä\nsaatavat tukkipuut he ovat ostaneet omalla hinnallaan. Uskallan\ntoivoa, että te muutenkin kansan hyväksi paljon uhraavana miehenä\notatte tämän asian Kajaanissa ja koko Kajaanin kihlakunnassa esiin ja\nliitytte iisalmelaisiin niitten kanssa yhdessä hommaamaan Savonrataa\njatkettavaksi Kuopiosta Kajaaniin. Senaatissa olen jo teille\nvalmistanut tietä.\"\n\nPoveni tunsin lämpenevän ja kättä puristaen lupasin tarttua asiaan;\nja kuvernööri luottikin lupaukseeni. Oulusta palatessani tultuani\nKajaaniin menin kauppias Aate Rimpiläisen luokse ja ilmoitin, mitä\nkuvernööri oli sanonut ja mitä hänelle asian suhteen olin luvannut.\nKauppias Rimpiläinen pitkittä puheitta vei minut saliinsa, istutti\nsohvalleen ja sanoi: \"Istuhan, pistäydyn kylässä. Älä lähde,\nennenkuin tulen.\" Rimpiläinen ei kauan viipynytkään, ennenkuin\ntuli ja sanoi: \"Minä lähetin kylälle kiertäjän, kohta sieltä tulee\nmuitakin miehiä.\"\n\nKohta alkoikin loistavanaamaisia herroja tulla sisään, niin että\ntunnin kuluessa Kajaanin kaikki liikemiehet olivat Rimpiläisen\nsalissa. Päätettiin kuvernöörin toivomuksen mukaan liittyä\niisalmelaisiin. Minä siinä ilmoitin kuvernöörin viimeisen\nmielipiteen, että ellei näin vähässä ajassa Kajaanin kihlakunnassa\nsaataisi laajempaa käsitystä asiasta, niin on koetettava vaikuttaa\nsenaattiin, jotta iisalmelaiset eivät saisi senaatista asialleen\ntukea. Tulevana talvena kokoutuville valtiopäiville pitäisi senaatin\nantaa esitys Savon-radan jatkamisesta Kajaaniin asti. Ilmoitin\nmyös, että olin luvannut kuvernöörille yksityisenä Kajaanin\nkihlakuntalaisena mennä senaatin jäsenille puhumaan asiasta. Tässä\nkuitenkin päätettiin huhtikuun 20. päiväksi toimittaa Kajaaniin\nyleinen Kajaanin kihlakuntaa koskeva rautatiekokous, johon\nkutsuttaisiin kaikki kunnat kuntakokousten valitsemain edustajainsa\nkautta ottamaan osaa. Siinä kokouksessa valittaisiin lähetystö\nsaattamaan Kajaanin kihlakuntalaisten toivomusta maan hallituksen\ntietoon.\n\nMinua pyydettiin lähtemään agitatsionimatkalle Kajaanin kihlakuntaan.\nTähän toimeen huolimatta omista kiireistäni lupauduinkin ja\nseuraavana iltana olin jo Ristijärvellä valtiopäivämies Tuliniemen\nluona. Tuliniemi oli monilla valtiopäivillä ajanut Vaalan rata-asiaa\nja oli sen päättymisestä jo ensimmäisillä valtiopäivillä varma, joten\nnyt kuultuaan minun asiani tuli aivan kipeäksi ja koetti selittää,\nmitä kaikkea hän on tehnyt saadakseen sen Vaalan ratakysymyksen\nsiihen asteeseen, että nyt ensi valtiopäivillä päätettäisiin se\nrakennettavaksi. Ja minä nyt rupean tätä kaikkea tyhjäksi tekemään\ntällä Savon-radalla, joka kuitenkin on ilmeisesti mahdoton Iisalmelta\nKajaaniin sen korkean maanselän yli tulemaan. Hän vetosi minun\nomaantuntooni ja kehoitti palaamaan kotiin ajattelemaan aikomukseni\nseurauksia.\n\nMinä en totellut, hiihdin Hyrynsalmelle, missä menin lukkari\nJuntusen puheille, joka hänkin oli muutamilla valtiopäivillä ollut\najamassa Vaalan rata-asiaa. Häneltä sain samanlaisen sapiskan kuin\nTuliniemeltäkin, mutta menin kuitenkin kuntakokousten esimiehen\npuheille; hänen luonaan sattui olemaan kansakoulunopettaja,\njoka ymmärsi asian. Kuntakokousten esimies lupasikin kuuluttaa\nkuntakokouksen, jossa päätettäisiin, ryhdytäänkö asiaan vaiko ei;\nhän lupasi jo ennen kokousta puhua kuntalaisille siitä, miten me\nVaalan-radan kautta tulisimme iäksi päiväksi sidotuiksi Ouluun.\nNyt lähdin Puolangalle, mutta kun puolankalaisille Vaalassa olisi\nlikempänä rautatie kuin Kajaanissa, kohtasi minua siellä samanlainen\ntuisku kuin Ristijärven Tuliniemen ja Hyrynsalmen Juntusen luona.\nPuolangalta hiihdin Suomussalmelle. Siellä tartuttiinkin asiaan\ntäysin sydämin. Suomussalmelta suoraan erämaitten halki hiihdin\nKuhmoon, jossa myöskin otettiin asia esille yhtä innokkaasti kuin\nSuomussalmellakin. Kuhmosta tulin Sotkamoon, missä kuntakokousten\nesimiehelle kansakoulunopettaja Hermanni Karjalaiselle ilmoitin,\nmillä asialla ja kenen kehoituksesta olin nyt kiertänyt koko Kajaanin\nkihlakunnan. Karjalainen lupasikin kuuluttaa kuntakokouksen aivan\nheti. Kotiin tultuani kirjoitin tästä rautatieasiasta Kajaanin\nkihlakuntaan paljon leviävään Oulun Kaikuun sekä Helsingin\nPäivälehteen ja Uuteen Suomettareen.\n\nHuhtikuun kahdentenakymmenentenä päivänä pidettävässä\nrautatiekokouksessa Kajaanissa olivat kaikki kunnat edustettuina.\nMinulla oli Hyrynsalmen, Suomussalmen ja Sotkamon kuntalaisten\npöytäkirjain otteet valtakirjana; niillä minut oli vakuutettu\nei ainoastaan Kajaanin kokoukseen, vaan myöskin sen lähetystön\njäseneksi, joka mahdollisesti Kajaanin kokouksessa valitaan lähtemään\nHelsinkiin. Puolangalta, Ristijärveltä, Paltamosta ja Kuhmosta\noli myöskin edustajat. Paltamosta oli edustajana kuntakokousten\nesimies G. A. Snellman, joka oli Oulun puutavarayhtiön asiamies;\nhän siis luonnollisista syistä vastusti tätä hanketta. Samalla\ntavalla Puolangankin edustaja vastusti siitä syystä, että Vaalassa\noli rautatien päätekohta lähempänä kuin Kajaanissa. Mutta kun\nvastustajat joutuivat vähemmistöön, niin kokous valitsi minut ja\nkanttori Kokkosen Kajaanista lähtemään Helsinkiin. Iisalmella oli nyt\nkolmen päivän perästä, huhtikuun 24. päivänä samanlainen kokous kuin\nKajaanissa. Minua tahdottiin olemaan siinä kokouksessa, ja jos siinä\nvalitaan lähetystö, niin liittymään siihen.\n\nIisalmen kokouksessa valittiinkin lähetystöön kahdeksan miestä, joten\nme kymmenmiehisenä lähetystönä lähdimme Helsinkiin.\n\nHelsingissä puhalsikin meitä kohtaan suopea tuuli; kuvernööri\nMalmgren olikin sanonut valmistaneensa siellä meille tietä.\nMe kävimme siellä yhdentoista senaattorin puheilla, ja kaikki\nolivat myötätuntoisia. Me uskalsimme sekä pyytää esitystä ensi\nvaltiopäiville, että sitä ennen taloudellista ja koneellista\ntutkimusta aina Kuopiosta Kajaaniin asti; se luvattiinkin. Senaatin\nkäyttövarojen hoitajakin, vaikka häntä sanottiin erikoiseksi\nkukkaronnauhojen kiristäjäksi, sanoi, että tutkimus voidaan panna\ntoimeen jo tänä kesänä, \"sillä meillä on käyttövaroja niin paljon,\nettei meidän tarvitse jättää asiaa valtiopäiviin asti.\" Ja toukokuun\n17. päivänä senaatti määräsi taloudelliseen toimikuntaan jäsenet;\nminut oli määrätty siihen yhdeksi jäseneksi, Iisalmelta tuli\nmaanviljelysneuvos Lagus, Kuopiosta kauppias Savolainen, Helsingistä\nrautatieinsinööri Brander sekä meille puheenjohtajaksi Kuopion läänin\nkuvernööri Aminoff.\n\nTässä tehtävässä minulle antoi suuren lisätyön se seikka, että\nmainittu Iisalmen kokouksessa laajalta kerätty lähetystö sai\nsenaatissa aikaan sen, että oli tullut määrätyksi tutkimus Kuopiosta\nlähtien Kallaveden poikki Lapinlahden sekä Pielaveden kautta\nIisalmelle. Kuopiosta lähtien Kallaveden yli oli neljän kilometrin\ntaival Kelloniemestä Toivoniemeen. Tällä välillä sekä hevosilla että\nmuuten kulkijat kuljetettiin lautalla tai venheellä. Ja se oli sekä\nTuusniemen ja Nilsiän puolelaisten että aina Kajaanin kihlakunnasta\nasti matkustajan ainoana kulkutienä. Kelirikon aikana kesällä ja\nsyksyllä se oli pääsemätön paikka.\n\nMinäkin kerran marraskuun tuiskuisen päivän ja yön sain viipyä sillä\ntaipaleella, kun satava lumi hyyti venheen, niin ettei millään\nneuvoin tahdottu päästä eteenpäin, joten meni koko päivä ja yö,\nennenkuin päästiin Toivoniemeen. Olin vilustunut ja nälkiintynyt\nsillä taipaleella hengenrajoja myöten.\n\nNyt, laajan Nilsiän puolen asukasten puolesta tunsin halun saada\nrautatien Kallaveden yli, kun pielaveteläisillä oli maantie sekä\netelään että pohjoiseen, jossa kelirikko ei tuonut pienintäkään\nestettä. Kelloniemen ja Toivoniemen väli on niin syvää järveä,\nettä sille välille oli mahdotonta ajatellakaan rautatiesiltaa,\njota seikkaa juuri Pielaveden puolelaiset pitivät valttinaan\nväittäessään, että oli mahdotonta saada rautatie Kallaveden poikki.\nMutta siitä Kallaniemen ja Toivoniemen välisestä kulkureitistä\nehkä parikin kilometriä Lapinlahden puolella oli pienoisia saaria\nkuin järjestettynä yhteen linjaan. Sen lisäksi oli Lapinlahden\npuolella Sorsasaloksi nimitetty, ainakin kilometrin pituinen saari,\njoka osaltaan lyhensi taivalta. Niin minä sain kauppias Savolaisen\npuolelleni, ja hänen seurassaan omalla ajallamme otimme selvän\nniitten saarien välisten salmien syvyydestä; ja tulokseen olimme\nihastuneet. Mutta puheenjohtajamme kuvernööri Aminoff, vaikka hän\noli jo vuosikymmenen ollut kuvernöörinä Kuopiossa, ei tiennyt\nnäitä saaria eikä uskonut olevan mahdollista saada rautatiesiltaa\nKallaveden poikki. Oli jo sanonutkin Karttulan tehtaitten\nomistajille, että sieltä se tulee rautatie. Tämän sain kuulla\nkuopiolaiselta kauppiaalta H. Saastamoiselta, jolla oli rullatehdas\nKarttulassa. Ja senkin takia, että kuvernööri oli sanonut, että\nturhaa sitä on Kallaveden kautta tutkiakin, koetti Saastamoinen\nminuunkin vaikuttaa, että heittäisin koko ajatuksen mielestäni pois.\nSe Saastamoisen puhe ei minuun kuitenkaan mitään vaikuttanut.\n\nOlin kuvernöörin perheessä siksi paljon, että kuulin melkein\nummikon kuvernöörin rouvan olevan ihastuneen suomen kieleen, jonka\ntähden lapsillakin oli halua sitä oppia. Minä lahjoitin vanhimmalle\nkuvernöörin tyttärelle \"Pietolan tytöt\". Siitä ihastui rouvakin\nniin, että pyysi minut kotiinsa siellä enemmän kuullakseen minun\nsuomenkielistä puhettani. Siellä sain ukollekin yhä puhua rautatien\njohtamisesta yli Kallaveden.\n\nKauppias Savolainen, toimikuntamme jäsen, jolle yksityisesti\noli yhdentekevää, mistä se rautatie meni, hänkin rupesi minulle\nkumppalina ajamaan sitä asiaa; ja insinööri Branderinkin hän sai\nlupautumaan ottamaan selvän niistä Kallaveden saarista.\n\nKun oli päästy Sorsasalon päähän (ja vaikka Karttulassa ja\nPielavedellä oli taloudelliset tutkimuskokoukset pidetty ja niin\npuheenjohtaja kuin insinööri Branderkin tulleet vakuutetuiksi,\nettä sieltä se rautatie tulee), niin insinööri Brander hujautti\nkädellään saaririviä kohti ja itsevaltiaan tavalla sanoi: \"Tuosta\nse tulee rautatie.\" Nyt palattiin Kuopion kaupunkiin, missä\nkauppias Savolainen vei Branderin ravintolaan päivälliselle.\nMaanviljelysneuvos Lagus oli yhtä hyvin pielaveteläisten\nmaanviljelysneuvos kuin lapinlahtelaistenkin: hän ei ottanut\nasiakseen vaikuttaa kumpaankaan puoleen. Mutta hyvä oli hänenkin\nmielestään se tieto, että saadaan rautatie Kallaveden poikki. Sitten\nlähdettiinkin taloudellisia tutkimuskokouksia pitämään Nilsiään,\nLapinlahdelle, Iisalmelle ja viimein Kajaaniin, jolloin kuvernööri\nAminoff ystävyytensä osoitteeksi kävi meilläkin Naapurinvaaran\nHeikkilässä. Ja erityisesti hän tahtoi kiittää minua siitä\nuhrautuvaisuudesta, mitä komiteassa ollessani olin osoittanut.\n\nSiltä komiteamatkaltani saatuja palkkarahojani taas muutamia satoja\nannoin Berghille Heikkilän maan hinnaksi, enkä vieläkään osannut\naavistaa, että sellainen paha oli tulossa, kuin sitten tuli.\n\n\n\n\nKAMALA AIKA.\n\n\nNuoren Berghin isä oli kuollut, ja hänen pesänkirjoituksessaan\nHeikkilän tila omistettiin kuolinpesälle; selvittämättä jätettiin,\nmihin joutuivat ne minun maksuni, jotka Heikkilän hinnaksi olin jo\nmaksanut. Tulivat unettomat yöt: miten olla miten elää. Kaupanhoitaja\nKalle Korhonen oli tullut syrjäiseksi pesän selvitysmieheksi.\nJa koska Kalle Korhonen oli siitä alkaen kuin Viitalasta olin\nmaailmalle lähtenyt, ollut hyvä ystäväni, toivoin saavani edes ne\nrahat takaisin, mitkä Heikkilän hinnaksi olin maksanut. Kun talo on\nirtainta täysi, niin niillä rahoilla pääsen ostamaan uutta tilaa.\nMutta kun nyt kaikessa tapauksessa oli erottava Heikkilästä, johon\nhukkui niin paljon työtä, pysyi mieli mustana eikä maistunut mikään\ntyö eikä ruokakaan.\n\nOli maaliskuun päivän iltahämärä 1898. Olin silloinkin raskaissa\nmietteissäni Heikkilän kamarissa, kun nuori mies kasvot ihastuneina\nminun kotonaoloni vuoksi tuli sisään ja sanoi: \"Kalle Korhoselta\nterveisiä.\" Samalla hän kaivoi kirjeen povestaan ja sanoi: \"Se Kalle\nKorhonen laittoi minut kätten mahtain tuomaan teille tätä kirjettä;\nhän sanoi sen olevan niin kiireellinen, että se postin kautta\nlähettämällä joutuisi tänne liian myöhään.\" Tunsin säpsähtäväni\nja kirjettä miehen kädestä ottaessani sanoin: \"Mitähän se sitten\nsisältää?\" \"En tiedä sen enempää\", sanoi mies ja istuutui tuolille.\nAukaisin kirjeen voimatta salata kasvoillani näkyvää sieluni tuskaa.\nNiin mies sen huomattuaan nousi ja sanoi: \"Pitää lähteä hiihtämään\ntakaisin, onkin hyvä keli. En viipynyt kuin kolmatta tuntia\ntullessani Kajaanista tänne.\" Koetin pyytää sitä illalliselle, mutta\nhän ei huolinut tarjouksestani, tarjosi kättä ja lähti. Käskin sanoa\nKalle Korhoselle terveisiä. \"Ehkä tapaankin vielä valveilta\", sanoi\nmies oven avatessaan.\n\nKirjeessä oli, että \"tänä päivänä Bergh siirsi kauppias Lindhille\nsen sinun yhdeksänsadan velkakirjasi, ja niistä laskuista, joitten\nmaksuksi Heikkilän tila oli huutokaupassa huudettu, koottiin\nkonttokurantti, jolla kuvernööristä haetaan panttausvälipäätös, jolla\npantataan sinulta irtain. Nyt ei ole mitään muuta keinoa kuin: muuta\nrahaksi kaikki irtaimesi aivan näinä päivinä, sillä panttaajat voivat\ntulla ainakin viikon päästä, ellei ennen. On raskasta ilmoittaa, mutta\ntäytyy. Ystäväsi ja veikkosi Kalle Korhonen.\"\n\nOlin vähällä silloin jo menettää järkeni, mutta koetin taistella\nvastaan.\n\nÄidin kanssa itkimme koko tulevan yön juuri kuin lapset äitinsä\nkuolinvuoteen ääressä. Aamulla lähdin levittämään sanaa: huomenna on\nmeillä huutokauppa, jossa myydään kaikenlaista irtainta omaisuutta...\n\nIhmisille oli levinnyt tieto, että maa oli Bergh-vainaan\npesäkirjoituksessa omistettu pesälle; tiedettiin siis, mistä syystä\nhuutokauppa oli. Ja tulikin väkeä paljon, niin että iltasella oli\ntalo tyhjä. Äiti, nähdessään lehmien taluttajainsa perään lähtiessään\nhuikeasti ammuvan ja riekkuvan hänen puoleensa, itki niin sydämensä\npohjasta, että siihen asti en ollut hänen nähnyt niin katkerasti\nitkevän. Minä olin jo niin turtu, etten osannut itkeä.\n\nKaikeksi onneksi ei ollut meillä enää pieniä lapsia; ne olivat\njo täysiä ihmisiä. Pojalleni annoin hevosen. Se pani sen rekeen\njauhokuorman ja lähti Kuopioon rautatien työhön. Vanhin tyttöni\npääsi Kormunniemen kylämeijeriin meijerskaksi. Nuorin tyttäreni\noli Helsingissä tyttökoulussa, se ennenmainittu neiti Stenbäck oli\nvienyt hänet sinne kustantaakseen tyttökoulun ja vielä jatkokoulun\nläpi. Siten olimme vain äidin kanssa kahden. Siitä Kalle Korhosen\nkirjeen lähettämisestä kuluikin vain viisi päivää, kun Kajaanin\nkaupunginviskaali Planting, joka oli kolmantena miehenä ollut\nlaatimassa sitä välipäätöshakemusta, tulikin parin muun miehen kanssa\nHeikkilään juopuneena ja oikein röyhkeänä toimittamaan panttausta.\nMutta hän löysikin talon tyhjänä; hän ei muuta voinut kuin sinetöidä\nhuoneitten ovet. Halola-nimisen talon toisen puolen omistaja Jaakko\nKorhonen antoi meille suojaa.\n\nSekä isäntä että emäntä ja kaikki talon väki olivat ystävällisiä\nja osaaottavaisia, mutta mieli ei siitä lievinnyt. Unta en saanut,\nruoka ei maistunut ja työtä ei voinut tehdä. Jos jotakin koetin\naikani kuluksi tehdä, niin aseet putosivat käsistä, mieli oli niin\nmusta. Äiti sai paremmin aikansa kulumaan saadessaan emännän apuna\nhoitaa karjaa. Tätäkään olotilaa ei kestänyt kauan. Taas lisättiin\nkiviä kuorman päälle. Kului vain muutamia päiviä, kun saapui\nluokseni se ennenmainittu Tuomas Väyrynen ja haastoi minut Kärnälän\nkievarissa huhtikuun 14. päivänä pidettäviin välikäräjiin vastaamaan\nkonkurssivaatimusta, jossa kauppias Lindh ja Bergh olivat kantajina.\nNyt juuri, kuin Tuomas Väyrynen olisi sen matkassaan tuonut, syntyi\nmieleeni itsemurha-ajatus.\n\nJaksoin kuitenkin sen torjua: siksi vahva oli vielä tahdon voima. Se\nitsemurha-ajatus ei kuitenkaan kauaksi poistunut, vaan hiipi takaisin\nselittäen, että kuoltava on kerran kuitenkin; mitäpä on ilottomasta\nelämästä. Haihduttaakseni sekä surua että itsemurha-ajatusta lähdin\nkylille vieraisille niitten luokse, jotka olivat ennen olleet\nystäviä, mutta kaikki olivat vähäpuheisia, näyttivät tahtovan luotaan\nsiirtää pois ja näyttivät ajattelevan, että syystä on sepälle palkka.\nSain palata takaisin tyhjempänä kuin lähdin. Kun mitään pelastuksen\ntietä ei löytynyt, niin rupesin pelkäämään mielisairauteen\nsairastumista. Rupesin teeskentelemään iloisuutta, että talon väki\nei edes rupeaisi pelkäämään minun tulevan mielenvikaiseksi, kun\ntodellakin suvussani oli niitä monta: minun setäni ainoa tytär,\nPerttulan talon emäntä oli juuri parasta aikaa Niuvanniemellä. Päivä\nkerrallaan kuitenkin oli siirrytty siihen käräjäpäivään.\n\nHarmaana, pilvisenä, mutta muuten tyynenä valkeni huhtikuun 14. päivä\n1898, jolloin tylsillä askelilla lähdin kävelemään Kärnälään, joka\ntaio muutenkin oli kolkossa muistossa sen kansakoulun rakennuksen\najoilta. Eikä kauan tarvinnutkaan Kärnälän pirtin kattopäällisten\nporrasten penkillä istua, ennenkuin ennenmainittu Tuomas Väyrynen,\nsalainen, ilkeä hymy suupielissä tuli käskemään sisälle. Salissa\nolikin itse kihlakunnan tuomari Lund pöytänsä takana selaillen\npapereita; ja toisella puolella pöytää vähän loitompana humalan\ntähden horjuen seisoi Lindh ja viskaali Planting, heilläkin\npaperivihkot kädessään. Peräkamarin ovi oli puoleksi avoinna;\ntuomarin pöydän yli näkyi kamarin liinakatteiselta pöydältä\nvähemmillä kuin puolillaan oleva litran vetoinen konjakkipullo ja\nkolme kirkasta pikaria niitten vaiheella, joissa yhden pohjassa oli\ntilkka ruskeaa nestettä, toiset olivat tyhjät. Minä, joka kolmena\nviikkona en ollut yhtenäkään yönä tuntiakaan nukkunut oikeaa\nravitsevaa unta, olin kuin unissani näkevinäni tämän kaiken. Nojasin\nitseäni vain salin uuniin ja seisoin. Sitten tuomari katsoi minuun\nja kysymättä näkyi tuntevan minut; hän kääntyi niihin kantajiin\nja lauhkealla tavalla sanoi: \"Mitä kannetta te tuotte?\" Lindh ja\nPlanting työnsivät paperivihkonsa tuomarille; ja niitten perusteella\nhe vaativat vastaajan asettamista konkurssitilaan. Papereita\nkatsellessa oli tuomarin ääni muuttunut karkeammaksi. Hän katsoa\nmuljautti minuun ja sanoi: \"Onko tähän mitään sanomista!\" Minä koetin\nasettua rauhalliseksi ja sanoin, että \"minä en ole Berghille velkaa,\nja Lindhin saamiseen, minkä hän on Berghiltä siirron kautta saanut,\nvoin liittää takauksen tai maksaakin.\"\n\nSilloin tuomari otti pöydältä paperipakan ja ärjäisten sanoi: \"Sinä\nolet Berghille velkaa kolmetuhatta sata seitsemäntoista markkaa.\nMaksatko sinä tämänkin ja sen lisäksi nämä käräjäkustannukset?\"\nMinä en kyennyt enempiä selittämään, sanoin vain entistä kovemmin,\nettä \"minä en ole Berghille velkaa\". Silloin minut käskettiin ulos,\njosta pitkän tuokion perästä sitten käskettiin sisälle. Sisälle\ntultuani luettiin tuomio, jossa seisoi, että vastaaja on asetettu\nkonkurssitilaan ja metsäherra Juselius on määrätty pesän hoitajaksi\nja ottamaan varat käsiinsä. Ja mitä kaikkea hänessä lienee luettu.\nSen lukemisen loputtua minä sanoin: \"Minut on syyttömästi tuomittu\nkonkurssitilaan, minä en ole Berghille velkaa.\" Silloin tuomari\närähti: \"Sanotko sinä, että on syyttömästi tuomittu?\" Minulla ihan\nvaistomainen tunne kävi läpi olentoni, että lautakunta oli syytön\nsiihen tuomioon, koska siellä peräkamarin pöydällä konjakkipullon\nvaiheella näkyi vain kolme pikaria. Ja tuli kuin itsestään suuhuni\nsanat, että \"juuri siltä tuomioistuimelta on minut tuomittu\nsyyttömästi konkurssitilaan, minä en ole velkaa Berghille.\" Punaisina\noli silloin tuomarin pöhöiset kasvot, kun hän kirjoitti pöytäkirjaa,\njota ei kuitenkaan minun kuultaviini luettu. Minä lähdin ulos,\nvaikka ei käskettykään. Lautamies Ronkainen tuli perässäni ulos ja\nkartanolla puoleksi kuiskaten sanoi: \"Oikein sanoit, mutta kiitä\nkäteistäsi, ettei tuomari tahtonut vangita.\"\n\n\"Sitähän tämä nyt enää olisi vailla\", sanoin ja lähdin kävelemään.\nJuuri kuin niitten viimeisten sanojen johdosta tulvahtivat silmiini\nkyyneleet, ja poveni tuntui hieman huoppenevan, kun Halolaan\nkävellessäni sain itkeä. Siitä ei kuitenkaan ollut kauaksi apua;\najatukset harhailivat ja toivat mieleen entistä mustempia tunteita.\nAamulla tuli metsäherra Juselius, joka vaati kaiken omaisuuden,\nvaatteet vain jätti. Rahaakin oli lähes kaksituhatta markkaa,\njosta joka penni piti antaa. \"Kahleettoman vangin\" tekijäpalkkio,\nkuusisataa markkaa, oli Söderströmiltä Porvoosta vielä saamatta.\nSekin saalis täytyi luovuttaa konkurssipesälle, niin ettei jäänyt\npäivän varaa eikä ollut toivoakaan ansaitsemisesta.\n\nNyt päivä päivältä rupesi varmenemaan, että tästä ei pelastaisi\nmuu kuin itsemurha. Mielisairaaksi en aikonut antautua, siksi\nmonta olin niitä onnettomista onnettomimpia olentoja nähnyt\nkuntain huutolaisina. Tiesin itsemurhan tuottavan äidille raskaan\nsurun, mutta se loppuisi lyhyempään, kuin jos hän näkisi minut\nvielä sairaana, sillä jos kukaan, niin äiti olisi tiennyt syyn\nitsemurhaani. Olin päättänyt hukuttautua veteen; muistin erään\nprofessorin puhuneen, että veteen kuoleminen on kaikkein tuskattomin\nkuolema. Ja sille todistuksena muistin oman kokemukseni Viitalan\neteisessä kaksivuotiaana: en olisi tiennyt mitään tuskasta, jos\nsiihen vesisaaviin olisin hukkunut hengettömäksikin. Nyt oli vain\nhetkestä kysymys, miten ja milloin se tapahtuisi. Tikkalanniemen\nsillalla kävin monena iltana istumassa ja katsomassa siihen\nhiljaiseen virtaan, kun se näytti niin mielellään ottavan syliinsä\nminutkin, samoin kuin vuosia ennen sen Juho Mustosen, joka tuossa\nvirrassa päivänsä päätti. Ja kun yölläkin alkoi näkyä niitä vaaleita\nhenkiolentoja ja väliin tapasin itseni sellaisen vihan ja koston\naikeen hallitsemana, jonkalaatuista en ollut ajatellutkaan, niin\ntunsin tahdonvoiman olevan lopussa ja sortumisen mielisairauteen\nlähellä. Olin huhtikuun viimeisen päivän iltana kullanhohteisen\nauringon laskiessa sillalla; virta olikin kuin silkkiharsolla\nkatettu. Olin aikeissa laskeutua rantaan ja vierähtää virtaan, mutta\näidin ääni kuului takaa ja sanoi: \"Sinä taas täällä iltakylmässä\nolet vähillä vaatteillasi. Lähde nyt syömään, talon emäntä antoi\nvasikan lihaa, laitoin siitä paistin, kun se on aina ollut sinun\nlempiruokaasi!\" Lähdin äidin perässä ja koetin syödä sitä rakkaan\nkäden valmistamaa ruokaa, mutta se ei maistunut. Näin siinäkin\nsyödessäni niitä henkiolentoja; se oli uusi muistutus.\n\nSiinä kuitenkin selvisi, että jos hukuttaudun tuohon virtaan, niin\näiti saa tietää sen pikemmin ja se koskee häneen pahemmin, kuin jos\nhän saisi sen vitkallisemmin tietää; päätin lähteä Kajaanin Ämmän\nrannalle. Sanoin äidille, että lähden Kajaaniin. \"No, nyt läpi yön!\nLähde aamulla, mikä sinulla nyt semmoinen kiire.\" Sanoin, että \"eipä\ntuota nukuta kuitenkaan ja valoisahan nyt on yö.\" Sen sanottuani\nsuutelin äitiä ja lähdin. Äiti ei enää kieltänyt, tuli vain portille\nsaattamaan ja katsomaan jälkeeni.\n\nÄidin nähden en viitsinyt juosta, mutta kun tie kääntyi matalan\nsekametsän suojaan, niin lähdin juoksemaan keritäkseni sinä yönä\nÄmmän rannalle. Juoksin melkein koko matkan kuin todellinen hullu.\nOjanniemen talon ja Kokkovaaran kievarin välillä on pitkä, ehkä neljä\nkilometriä pitkä tasainen kangas, jota sanotaan Taivalkankaaksi.\nSenkin kankaan juoksin yhteen kaikuun ollenkaan seisahtumatta\nkävelemään. Sen kankaan Kokkovaaran puoleisessa päässä rupesi tie\nhiljalleen laskeutumaan harvametsäiselle kuusen- ja männynsekaiselle\nrämeelle. Siinä myötämaassa oli tietämättäni ruumiini paino\nnojautunut liiaksi eteenpäin, etteivät jalat kerinneetkään olla sitä\nmukaa; ja niin syöksyin ryömylleni maahan, niin että rintani ja\nkäteni vastasivat maahan; niihin koski pahasti.\n\nTiepuolessa oli tientekoaikana tieltä vyörytetty parhaiksi istuimen\nkorkuinen kivi. Istuin sille; samassa metsäkanan räkätys kuului\nkorviini. Nuorena olin opetellut lintuja matkimaan; istuttuani siihen\nkivelle ajattelematta tekoani aloin matkia naaras-metsäkanaa. Silloin\nsuurihelttainen uros-metsäkana lentää karautti päälaelleni. Luulin\nsitäkin henkiolennoksi, ja silmänräpäyksessä tartuin kädelläni sen\nsääristä kiinni, löin kiveen ja viskasin kiven taakse; luulin sitten\nsieltä kuulevani siiven räpistelyjä. Tämä tapahtui kuin unissa;\nnousin siitä ja käännyin tielle ja lähdin juoksemaan kuin hullu.\nHuhtikuun viimeisen päivän ja toukokuun ensimmäisen päivän välisenä\nyönä ei tavallinen ihminen jalkaisin kulje Tikkalanniemen sillalta\nÄmmän sillalle.\n\nKun laskeusin Ämmän sillalle, leimusivat kaupungin akkunat vesikaaren\nkaikkien värien näköisinä liekkeinä nousevan auringon ensimmäisistä\nsäteistä. Mutta yö oli ollut kolkko. Joen syvässä uomassa virran\npinnalla oli sakea usvakerros kuitenkin niin matala, että sen yli voi\nsillalta katsoen nähdä. Siinä usvan selässäkin näkyi niitä vaaleita\nhenkiolentoja. Näytti nyt aivan luonnolliselta laskeutua tuonne usvan\npimentoon ja antaa itsensä virran haltuun. Jymisevä Ämmän putouksen\näänikin kuului tuonelan soitolta.\n\nTapailin sanoja Jumalalleni, että \"jos tekoni lienee rikos, niin anna\nanteeksi pyhän nimesi tähden.\"\n\nSuussani oli tuo viimeinen lause \"pyhän nimesi tähden\", kun takaani\naskeleen päästä kuului Kalle Korhosen ääni, kun se kättä ojentaen\niloisesti sanoi: \"Ja Meriläinen! Jumalan kiitos, että olet täällä.\"\nTarttui käteeni ja puristaen sitä käänsi minut sinne virtaan\nkatsomasta, juuri kuin estääkseen kamalaa tapausta. Jälkeenpäin hän\nsanoi arvanneensakin, mitä on tekeillä, ja sen tähden sanoi hiipien\ntulleensa lähelle. Kalle Korhonen oli Karoliinakarin puolelle\nmenemässä tapaamaan jotakin, jolle oli tärkeää asiaa; hän halusi\nennättää ennen kuin se kerkiäisi nousta ylös ja lähteä kotoaan.\nMutta nyt hän ei heittänyt minua, vaan tahtoi lähtemään kotiinsa ja\nmatkalla yhä ihaili: \"Jumalan kiitos, sittenkin, että tulit tänne.\nOlen aivan kärsinyt siitä, kun mieleni on tehnyt sinne luoksesi\nlähtemään, mutta tuolta alituiselta kaupanhoidolta ei ole päässyt.\nMutta tänä päivänä on vapaapäivä ja kaikkien puodit ovat kiinni\nja niin minunkin puotini; nyt on meillä aikaa jutella.\" Hän alkoi\nkysellä jaksamistani; kerroin, miten kauan olen ollut nukkumatta ja\nmelkein syömättäkin; työtä en ole tehnyt mitään. Siihen hän sanoi:\n\"Se kuulostaa sadulta! Olla viisi viikkoa nukkumatta ja melkein\nsyömättä ja mies omilla jaloillaan tulee Tikkalanniemestä Kajaaniin.\"\n\n\"Auringon laskun aikana illalla olin vielä Tikkalanniemen sillalla\",\nsanoin.\n\n\"Se on sitä ihmeempi. Ja aivanko jalkaisin?\"\n\n\"Ketkäpäs minua muut ovat kyytineet.\"\n\nKorhonen vielä kummasteltuaan sanoi vakavasti: \"Minä toimitan tänne\nlääkärin, joka ottaa selvän siitä, mitä on tehtävä, että alkaisit\nsaada unta. Kyllä se sitten ruokahalu paranee itsestään.\"\n\nMinä sanoin jyrkästi, että \"ei saa kutsua lääkäriä, voi tuntea\nmielisairaaksi ja lähettää Niuvanniemelle.\" \"No, kutsutaan sitten\nsairaanhoitaja, kyllä se sekin tietää, miten Nukku-Mattia autetaan.\"\nSairaanhoitajatar tulikin, oikein iloinen, komea neiti. Se kun kuuli,\nettä minulla on vain surun aiheuttama unettomuus, niin nauraen\nkehui, että \"hänellä on ihmisten suruja jo monta laivan lastia;\nettä kyllä ne hänen kokoelmaansa vielä sopivat teidänkin surunne.\"\nSiinä puhellessa kului päivä aamiaisiin, johon aamiaispöytään oli\ntuotu viinipullo ja kolme isoa pikaria. Neiti täytti pikarit ja\ntosissaan sanoi: \"Talon herralta kuulin, ettette ole alkoholisti;\nniinpä tässä on aivan alkoholitonta viiniä, jota sairashuoneellakin\nhengenheikoille sairaille annetaan; tämä jos mikään tekee teille\nhyvää.\" Se neiti saattoikin puhua niin, että sitä oli hyvä uskoa. Kun\nneiti varsin näyttääkseen joi pikarinsa pohjaan, niin join minäkin.\nNeiti sitten toimitti minun eteeni ruokaa nähdessään, etten ollut\nnormaalitajussa, mutta en kerinnyt monta palaa syödä, ennenkuin neiti\ntäytti toisen kerran sen pikarin ja kehoitti juomaan. Se ensimmäinen\npikarin täysi tuntui sydänalassani kiertelevän somasti: oli aivan\nhelppo uskoa neidin sanat, että se tekee hyvää, ja niinpä join toisen\nlasin. Sitten taas syötiin; mutta kohta neiti täytti kaikki ne kolme\npikaria vapunpäivän kunniaksi. Ne juotiinkin ja taas syötiin, mutta\nennenkuin oli päästy syömästä, neiti juotti sitä viiniä minulle vielä\nneljännenkin pikarin.\n\nKun viimein päästiin syömästä, neiti paljasti käsivarteni, otti\nrasiastaan tylsän neulan, jolla pisteli minun käsivarsiini ja sanoi:\n\"Nyt teidän täytyy päästä vuoteeseen.\" Toisessa huoneessa olikin\nvuode jo tehtynä, neiti sitten toimitti minut siihen ja sanoi, että\n\"koettakaa nyt olla mitään ajattelematta.\" Kun neiti poistui, tunsin\ntodellakin, että oli hyvä olla. Tunsin rupeavan raukaisemaan tavalla,\njota viiteen viikkoon en ollut tuntenut, ja heti kai olin siihen\nnukkunutkin.\n\nSiihen sängyn luokse tullessani olin nähnyt huoneen perällä olevan\nakkunan uutimien läpi ja välistä paistavan auringon, ja sitten kuin\nse sama neiti herätteli siitä nousemaan kahville ja kun toinnuin\nistualleni, näin taas auringon paistavan melkein samaan sijaan.\nMutta en siitä sen enempää perustanut, menin vain käymään ulkona, ja\nsielläkin näin, että aurinko paistoi itä-etelästä. Ulkoa tultuani\nja kahvipöytään istuessani sanoin: \"Tunnustan, että olen nukkunut\nkauankin. Mutta missä Ajalonin laaksossa se tuo aurinko on viipynyt,\nkun se paistaa melkein samalta sijalta kuin nukkumaan ruvetessanikin?\"\n\nNeiti ja Kalle Korhonen naurahtivat, ja Korhonen sanoi: \"Kyllä se\npaistoi eilenkin samalta sijalta kuin tänäkin päivänä.\"\n\n\"Olenko sitten nukkunut koko vuorokauden?\" Siihen neiti taas tapansa\nmukaan iloisesti sanoi: \"Kyllä on mennyt yksi vuorokausi, mutta\nmenköön, ei sureta.\"\n\nEi viiteen viikkoon ollut povessani käynyt niin somaa liehausta kuin\nnyt kuullessani, että olin koko vuorokauden nukkunut.\n\nSitten he siinä kahvipöydässä kertoivat lääkäriltäkin kyselleensä\nneuvoja. Kun kahvipöydästä oli noustu ja kun olin pessyt kasvoni ja\nsairaanhoitajatar oli mennyt pois, niin että olimme Korhosen kanssa\nkahden, niin Korhonen kysyi: \"Joko nyt olet niin selvällä päällä,\nettä voimme vakavistakin asioista tuumia?\" \"Kyllä\", minä sanoin.\n\nSitten Korhonen sanoi: \"Minä olen täällä itsekseni päättänyt, että\nsinun täytyy saada maatila, jolla taas rupeat entiseen tapaasi\ntekemään työtä päästäksesi nousemaan tästä haudasta, missä nyt\nolet, viimeinkin täysin omaan talouteesi.\" Minä sanoin, että \"miten\non mahdollista päästä alkuun, kun olen kaikin puolin paljas kuin\nnyljetty orava. Kun edes kykenisi ansaitsemaan, kuten Viitalasta\nlähdettyäni, mutta tuntuu siltä, että mies on mennyt.\" Korhonen juuri\nkuin minun uskoani vakuuttaakseen vakavasti sanoi: \"Et sinä vielä ole\nmennyttä miestä, kunhan tästä viisiviikkoisesta humalastasi pääset\nselviämään. Katselehan vain maatila, joka ei olisi luonnottoman\nkallis, ja sovi kaupoista. Kauppahinnaksi otamme rahaa tästä Paltamon\npitäjän säästöpankista. Minä rupean takuuseen siksi aikaa, kunnes\nsaadaan se tila kiinnitetyksi takuuseen.\"\n\nOltiin siitä puhumassa, kun kauppias Rimpiläinen tuli ja yhtyen\nmeidän puheeseemme sanoi: \"Minulla on kuin luomispäivänä häntä varten\ntehty maatila, Vaana-nimistä tilaa puolet, Oulujärven tuolla puolen,\nihan järven rannalla, juuri niinkuin kalanpyytäjälle pitääkin olla.\nEikä ole hinnan kiroissa, annan sen kahdellatuhannella markalla, kun\njätän ulkometsäpalstan itselleni. Mutta nyt ei vielä ole aika ruveta\nmaan ostoon, ennenkuin asiat selviävät. Jos Meriläinen nyt ostaa\nmaatilan, niin ne nykäisevät tuohon kirottuun konkurssipesään.\"\n\nSe Rimpiläisen sana meni läpi ruumiini kuin jäinen vesiämpäri olisi\nkaatunut niskaani, enkä siitä päässyt, vaikka Korhonen vakuutti, että\nhän pitää huolen siitä, ettei sitä ryöstetä. Siitä puhellessa tuli\nsisään kartanonomistaja J. H. Korhonen, entinen ystäväni. Hänkin\nihastunein naamoin tervehti minua ja sitten kääntyen toisiin sanoi:\n\"Jatkakaa vain keskusteluanne.\" Korhonen oli varmasti vakuuttanut,\nettä minun ostamaani maatilaa ei ryöstetä konkurssipesälle.\n\nRimpiläinen yhäkin jatkoi puhetta Vaanan tilan hyvistä puolista.\n\nJ. H. Korhonen ei kuitenkaan kauan kuunnellut sitä puhetta, vaan\nsanoi: \"Ensimmäinen asia minun mielestäni on virittää juttu Lindhiä\nja Berghiä vastaan tuon konkurssin purkamiseksi. Tapasin eilen\nSotkamon lautamies Ronkaista täällä kotonani. Häneltä kuulin\nyhtä ja toista, vaikka hän ei luonnollisesta syystä, lautamies\nkun on, paljonkaan puhunut.\" Sitten hän kääntyi minuun ja kysyi:\n\"Vai annettiinko sinulle Berghin laskuista konttokurantti, jonka\nperusteella olisit voinut väitellä vastaan?\" \"Ei\", sanoin minä. J.\nH. Korhonen hytkähti ja sanoi: \"Siinä onkin tarpeeksi asetta, koska\nsinä, kuten Ronkaiselta kuulin, olit Lindhille hänen saamisestaan\ntarjonnut maksua tai takuuta. Vai aiotko sinä sen antaa mennä kuin\nMähösen viinan?\" \"En antaisi, mutta minkäpä tainnen\", sanoin. J.\nH. Korhonen näki olemuksestani, että olin paljon kärsinyt; hän\nsanoi: \"Miehissä se mies autetaan, miehissä se mies sorretaan, kuten\nsanotaan. Nyt on vielä viisitoista päivää valitusaikaa hovioikeuteen.\nVaadihan tuomarilta pöytäkirjat, minulla on tuttava asianajaja\nVaasassa. Pukataan paperit sille.\" Minä sanoin, että tulimme tuomarin\nkanssa siellä käräjissä siksi huonoihin väleihin, että se ei minulle\nkunnialla anna pöytäkirjoja. J. H. Korhonen punalti päätään ja sanoi:\n\"Siitä saamme selvän, lupaako hän hyvällä pöytäkirjat. Meillä on\nmajalla Kalle Heikkinen, Lundin pöytäkirjain puhtaaksikirjoittaja.\nHän aikoi tänä iltana lähteä viemään puhtaaksikirjoitettuja sinne\nSalmijärvelle. Annamme Heikkisen tilata pöytäkirjat, ja ellei hän\nanna lupaa, niin lähetetään kaksi miestä tilaamaan, silloin hän\nkyllä antaa. Ja antaakin juonittelematta kuullessaan, että minä\nolen niitä vaatimassa.\" Rimpiläinen nousi lähtemään ja sanoi: \"Se on\noikein, että luu koirille. Niissä konkurssiasioissa sitä todellakin\naina riidellään ja käydään käräjiä, antakaa vain hurista!\" Sitten\nRimpiläisen mentyä Kalle Korhonenkin sanoi: \"Minä juuri olen samaa\nmieltä, vaikka tuon kuolinpesän uskottuna miehenä en ole tässä\nsaattanut ruveta yllyttämään käräjäin käyntiin, vaan olen hyvilläni,\nettä sinä, hyvä naapuri, otat sen ajaaksesi.\"\n\nJ. H. Korhonen lähti nyt kotiin toimittamaan Kalle Heikkiselle sitä\npöytäkirjojen tilausta, ja seuraavana päivänä saatiinkin tietää, että\ntuomari antaa pöytäkirjat niin aikaisin, että ne kerkiävät Vaasaan\noikealla ajalla. Olipa ollut vielä hyvillään siitä, että siinä\nyhteydessä menee se hänen kunniansa loukkaus hovioikeuteen hänen\naloittamattaan juttua.\n\nNyt lähdin Kajaanista palaamaan äidin luokse. Oli jo iltamyöhä, kun\nTaivalkankaan päässä saavuin sen kiven luokse, jossa juuri kuin\nunissani olin nähnyt metsäkanan lentävän päälaelleni. Istahdin\nnytkin siihen kivelle ja katsoin sinne kiven taakse, näkyisikö\nsitä metsäkanaa; olihan se kuin olikin selällään, siivet levällään\nkukkapää metsäkana kiven takana. Alkoi sieltä rämeeltä kuulua metson\nlaulu; aloin sitä matkia, että lentäisipäs sekin päälaelleni. Eikä\nkauan kulunut, ennenkuin suuri metso lentää kahahti kohdalleni\nmaantielle, pöyhisti pyrstönsä ja höyhenensä ja siipeä vetäen sinne\ntänne juoksennellen alkoi laulaa. Mutta sattui huomaamaan minut ja\nhyökkäsi lentoon.\n\nMinä otin metsäkanan käteeni ja lähdin kävelemään. Oli jo aamu.\nAurinko ruskotti; se oli nousemassa, kun saavuin Halolaan. Kaikki\noli hiljaista; kukon laulu vain kuului navettakartanosta. Äitikin\noli vielä yövuoteellaan; hän sanoi valveutuneensa jo ennen puolta\nyötä ajattelemaan minua. Sanoi olleen polttavan ikävän minua; hän oli\nalkanut pelätä pahaa. Sen tunsin hänen sydämellisestä vastaanotostaan\nja niistä kuumista kyynelistä, jotka hänen suudellessaan putoilivat\nkasvoilleni. Äiti sitten valmisti metsäkanasta ruokaa. En muista\nennen enkä jälkeen lintupaistin olleen niin makeaa kuin silloin sitä\nsyödessä, vaikka kyyneleet vierivät meidän kumpaisenkin kasvoille.\n\n\n\n\nALKAA PITKÄ KÄRÄJÄIN KÄYNTI.\n\n\nHovioikeus vahvisti kihlakunnanoikeuden päätöksen muka sillä\nsyyllä, ettei kihlakunnanoikeudessa ollut vaadittukaan Berghiltä\nkonttokuranttia, ja määräsi tuomari Lundin nostamaan kanteen minua\nvastaan kunniansa loukkauksesta. Nyt oli meidän jo pakkokin haastaa\nBergh oikeuteen kahden maksun perimisestä. J. H. Korhonen oli sitä\nmieltä, että Bergh oli haastettava Kajaanin raastuvanoikeuteen. Ja\nKajaanin raastuvanoikeus ottikin asian tutkiakseen ja vaati Berghiltä\nkonttokuranttia, jota tämä kuitenkaan ei antanut. Raastuvanoikeus\nvähensi Berghin saamista, kun olimme näyttäneet todistajilla muutamia\nmaksuja suoritetuksi. Kaikkia se ei vähentänyt. Kun vetosimme\nhovioikeuteen, saatiin päätös, ettei Kajaanin raastuvanoikeus\nollut oikea paikka tätä asiaa käsittelemään; jos kantajat tahtovat\njatkaa vaatimustaan, niin Bergh on haastettava Sotkamon käräjiin ja\nilmoitettava hovioikeudelle, että se saa määrätä tuomarin sitä asiaa\ntutkimaan, koska kihlakunnan tuomari on jäävi. Me haastoimmekin\nBerghin Sotkamon käräjiin ja ilmoitimme sen hovioikeudelle; ja\nhovioikeus määräsikin Vaasasta tuomarin sitä tutkimaan. Bergh ei\nvieläkään ollut antanut konttokuranttia, jotta olisimme voineet\ntarkemmin tutustua asiaan.\n\nOikeus kuitenkin juuri kuin minulle mieliksi vähensi Berghin\nsaamista; minä vetosin hovioikeuteen ja pyysin hovioikeutta\nharkitsemaan, oliko minun ensinkään maksettava Berghille, koska hän\nei ollut antanut konttokuranttia. Hovioikeus palautti asian takaisin\nkihlakunnanoikeuteen ja määräsi nyt sakon uhalla Berghin antamaan\nvelkakirjoistaan jäljennöksen ja määräsi Oulusta tuomarin asiaa\nkäsittelemään. Hänkin juuri kuin minulle mieliksi vähensi Berghin\nsaamista, mutta minä en tyytynyt siihenkään päätökseen, vaan vetosin\nhovioikeuteen, josta se taas palasi kihlakunnanoikeuteen. Tämän\njälkeen palasi asia vielä kaksi kertaa kihlakunnanoikeuteen, jolloin\nviimeisellä kerralla Berghin saatava supistui kuuteenkymmeneen\nmarkkaan. Siihenkään päätökseen en tyytynyt, vaan vetosin\nhovioikeuteen, joka sitten, kun toukokuussa v. 1905 senaatti tuomitsi\nminut Lundin kunnianloukkauksesta neljän kuukauden vankeuteen,\nantoi päätöksen, jossa sanottiin tulleen selvitetyksi, että Bergh\noli Meriläiselle maksussa eikä Meriläinen Berghille; mutta koska\nMeriläinen ei ollut kihlakunnanoikeudelle jättänyt selvää laskua\nsaamisestaan, niin molempien välillä kulut kuitataan.\n\nTähän viimeinkin päättyi se yli seitsemän vuotta kestänyt\nkäräjänkäynti, joka nieli minulta kuluja lähes kolmetuhatta markkaa.\nJa nähtävästi venytettiin sitä tahallaan yhtä rintaa vireillä olevan\nLundin kunnianloukkausjutun kanssa, jotta saatiin siitä tuomio.\nJa sitten kuitattiin kulut tuolla pienellä tempulla, etten ollut\nkihlakunnanoikeuteen antanut laskua saamisestani.\n\nOlisi luullut hovioikeudelle olleen helppoa määrätä nostamaan Berghiä\nvastaan perimys, juttu, mutta niin se ei tehnyt.\n\nTällä käräjänkäyntiajalla en kuitenkaan ollut toimeton. Toukokuun\ntoisena päivänä v. 1898 Kalle Korhonen oli kehoittanut minua maatilan\nostoon; ja rupesinkin ajattelemaan tulevaisuutta. Vaikka ajattelinkin\nelämää eteenpäin, niin mieli yhäkin pysyi raskaana; työtä en\nvoinut tehdä. Järvi ja metsä ovat aina olleet minun sieluni pyhin\ntemppeli. Halolan Jaakko-isännän kalanpyydyksillä pyytelin aikani\nkuluksi kaloja. Järvellä kului äidinkin aika rattoisammin. Syksyllä\nmetsästysajan tultua sain Kalle Korhoselta pyssyn; ja talon koira\nseuralaisenani pääsin metsästämään. Nyt en kuitenkaan laulellut, en\nomia sepittämiäni, enkä muitten. Kului aika muutenkin; iltasella\ntulin sieltä aina lintutaakkoineni. Päivä päivältä tuntuikin mieleni\nylenevän. Tuli talvi, niin etten enää koiran kanssa kyennyt metsään.\nNyt lähdin sitä Vaanaa katsomaan ostaakseni.\n\nHiihdin sinne eräänä joulun ja uudenvuoden välisenä päivänä. Vaana\nei kuitenkaan miellyttänyt. Siellä kuulin, että Kiehimän Päätalon\npuoli, jonka omisti Salmijärven kauppias Eemil Tervo, kuuluu olevan\nkaupan. Lähdin sinne, ja tulin perille uutenavuotena v. 1899. Näköala\nmuistutti paljon Naapurinvaaran Heikkilän näköalaa: tunsin itsessäni\nvoimallisen vedon siihen. Sen päivänajan katselin tiluksia; toisen\npuolen asukkaalta kyselin sen metsiä; ja mitä enemmän kyselin, sitä\nenemmän tunsin siihen mieltyväni. Aamulla hiihdin Salmijärvelle\nsaamaan selville sen kauppaehtoja. Kauppahinnaksi ilmoitettiin\nkolmetuhatta markkaa, ensimmäiseksi maksueräksi viisisataa markkaa,\njoka oli kaupan aikana maksettava. Lähdettiin Kajaaniin, jossa Kalle\nKorhosen luona tammikuun kolmantena päivänä tehtiin kauppakirja; ja\nKalle Korhonen maksoi minun puolestani sen ensimmäisen kauppasumman.\nTuntui somalle, kun vielä eläessäni tiesin olevani kolme kuuttatoista\nosaa manttaalia käsittävän tilan isäntä. Kirjoitin Helsinkiin\nprofessori Kaarle Krohn'ille, eikö Suomalaisen Kirjallisuuden Seura\nvoisi antaa apua tähän ensimmäiseen kauppasummaan. Kirjallisuuden\nSeura myönsikin apua neljäsataa ja professori Kaarle Krohn sata\nmarkkaa velaksi; mutta hänkin sitten myöhemmin lahjotti summan\nminulle. Siten sain ensimmäisen kauppasumman; vasta toisiin\nmaksueriin tarvittiin Paltamon pitäjän Säästöpankista kiinnityslaina.\nKun ei ollut karjaa, ei hevosta eikä rahaa, millä ostaa, asuimme sen\ntalvisydämen ajan Halolassa, koska siinä ihmiset olivat yhä niin\nystävällisiä ja osaaottavaisia. Heikkilään ilmestyi isännäksi Berghin\nvaimon isä Jaakko Pääkkönen, joka oli juuri päässyt Sörnäisten\nkuritushuoneesta, missä hän oli ollut neljä vuotta tuomittuna\nkavalluksesta. Nyt oli kaikille sotkamolaisille yhtä selvää kuin\nminullekin, mistä syystä Heikkilä piti saada minulta pois millä\nkeinoin tahansa. Siitä en kuitenkaan enää välittänyt.\n\nMieleni rupesikin hiljalleen ylenemään, niin että kykenin väliin\naina kirjoittamaankin Oulun Kaikuun ja Kajaanin lehteen novelleja,\njoista saimme rahaa, niin ettei tarvinnut ihmisten armopaloilla\nelää. Maaliskuussa sitten kuitenkin muutettiin asumaan Päätaloon.\nKaikki ihmiset näkyivät meitä pitävän vääränä rahana, olimmehan\nkunniattomia, konkurssitilaan tuomittuja.\n\nMinun aikani kului työssä, mutta äidillä ei ollut tointa, koska ei\nollut karjaa hoidettavana; hänelle siinä ylenkatseellisessa kylässä\nkävi aika ikäväksi. Eräänä iltana äiti itki katkerasti, kun ei\nollut yhtäkään lehmää. Minulla oli _Vitsa-Matti_ käsikirjoituksena\nvalmiina. Seuraavana aamuna lähdin se mukanani hiihtämään Kajaaniin;\nantamalla sen pantiksi saisin ehkä sata markkaa, jolla saisimme\nlehmän. Kalle Korhonen oli matkoilla, eikä ollut tiedossa, milloin\nhän sieltä palaisi. Keneltäkään en saanut sataa markkaa sillä\npantilla; täytyi se \"Vitsa-Matin\" käsikirjoitus myödä sadasta\nmarkasta Kajaanin kansakoulun opettajalle Juho Hyväriselle. Sillä\nsadalla markalla sainkin suutari Paakilta Kajaanista äidin oman\nkasvattaman, kahdesti poikineen lehmän. Kauppojen kautta oli suutari\nPaakille kulkeutunut niitä Heikkilän huutokaupassa myytyjä lehmiä. Ja\nkun tämä oli Heikkilän parhaan lehmän Onnen Kukan vasikka ja hyvä oli\nitsekin, niin se oli äidin mielestä enemmän kuin lehmän veroinen.\n\nNyt oli kuin laita olisi irronnut, kun omasta lehmästä saatiin\nvoita ja maitoa. Mutta ei sitä onnea kauan kestänyt, kun taas tuli\nikävyyttä.\n\nOlimme olleet vain kolmisen viikkoa Päätalossa, kun senaatista joutui\nse Sotkamon rovastin kunnianloukkaustuomio: kolmekymmentä päivää\nvankeutta. Huhtikuun viidentenäkolmatta päivänä piti lähteä Kajaanin\nvankilaan. Kajaanin vankilan päällikön vaimona oli nyt se Pekkilän\nHilta, jonka kerran olin sen Pekkilän syöjättären käsistä pelastanut.\nVankilaan tultuani hän ihastuen sanoi: \"Minulla tähän asti ei ole\nollutkaan tilaisuutta teille maksaa sitä velkaa Pekkilän akan\nkynsistä pelastamisesta; nytpäs vuosikymmenien päästä onni potkaisi\nminut sille sijalle, että edes osankin saa siitä velasta kuitata.\"\nEikä se jäänytkään sanoiksi. Vaalan koskista jo saatiin lohia. Hilta\npostinkuljettajan mukana tilasi niitä suuria Vaalan merilohia;\nlohipaistia syötiin joka päivä; monenlaisten leivosten kanssa juotiin\nkahvia kolme kertaa päivässä. Vankeutta ei laisinkaan -- oli vain\npuhdas yksinäinen huone, missä niinä kolmenakymmenenä päivänä\nkirjoitin \"_Sattumuksia Jänislahdella_\" ja vielä vähän novelleja.\n\nSiellä vankeudessakin olin kerinnyt olla vain muutamia päiviä,\nkun kotiin oli tullut Etelä-Suomessa vuosikymmeniä ollut äidin\nsukulaistyttö Sohviija Huotari. Äiti oli uskonut hänet ihan Jumalan\nlähettämäksi nyt hänen huvikseen, kun siinä ne huonemiehet, jotka\nEemil Tervo oli Päätaloon ottanut vuodeksi (ja kaupassakin sovittiin\nniitten olosta), tahtoivat tehdä kaikenlaista ikävyyttä, mitä vain\nosasivat. Ne huonemiehet asuivat tuvassa; sen kupeessa oli pieni\nsoikea kamari, jossa äidillä oli jo sänkykin. Tänä iltapäivänä oli\nLaanniemen emäntä tullut sinne Päätaloon kylään suksilla hiihtäen,\nmutta nyt siellä kylässä ollessa oli keli muuttunut niin huonoksi,\nettä suksilla hiihtäminen olisi ollut tukalaa; äiti oli pyytänyt\nemäntää jäämään luokseen yöksi. Ja mielellään oli se taipunutkin\njäämään, koska aamulla kylmäsen aikana on parempi hiihtää. Iltasella\nyöksi asettuessa äiti oli tehnyt vuoteen sänkyyn Laanniemen emännälle\nja Sohviija Huotarille ja itselleen lattialle. Mutta Sohviija Huotari\noli halunnut lattiavuoteelle, joten äiti oli sen emännän kanssa\nruvennut sänkyyn. Siinä vuoteellaan ollessa äidiltä ja emännältä oli\nsyntynyt puheluja aina myöhään yöhön. Seinän takaa oli alkanut kuulua\nkiimoissaan olevien kissojen mauruamista. Äiti oli sanonut, että\nnoista se nyt täksi yöksi heitti ristin, ettei pääse nukkumaan, ellei\nniitä käy laittamassa käpälämäkeen.\n\nEmäntä oli sanonut, että annetaan niitten olla, menevät ne siitä,\nkunhan aikansa ovat.\n\nNiin olivatkin heittäneet sen kissan ajon ja alkaneet painautua\nnukkumaan ja olivat nukkuneetkin, niin että aamulla aurinko oli\nollut jo korennon korkeudella, kun äiti ja emäntä olivat nousseet.\nMutta Sohviija oli näyttänyt sikeästi nukkuvan; he olivat lähteneet\npirttiin, missä oli hellakeittiö pirtin uunin yhteydessä. Pirttiin\ntultua äiti oli alkanut kopperehtaa pannunsa kanssa ja kehoittanut\nLaanniemen emäntää viipymään siksi, kunnes kahvi joutuu. Mutta tämä\nei ollut malttanut jäädä odottamaan, arvellen, että kylmänen lauhtuu,\nkun aurinko joutuu lämmittämään. Äiti oli kuitenkin keittänyt\nkahvinsa, mennyt sitten navettaan hoitamaan lehmää ja sieltä tultuaan\nmennyt kamariin käskemään Sohviijan pirttiin kahville.\n\nMutta Sohviija olikin siellä ilmoittanut, että hän oli tänä yönä\nsynnyttänyt kuolleen lapsen, jota seikkaa täällä ei tiennyt kukaan,\n\"koska minä vasta eilen olen tullut tälle paikkakunnalle; onhan\nsomempi ainakin minulle, että salataan.\" Äiti oli kauhistunut ja\nsanonut: \"En Jumalan tähden minä rupea semmoiseen.\" Samassa hän oli\njuossut toisen puolen emännän luokse sen navettaan ja ilmoittanut\nasian.\n\nToisen puolen emäntä oli sanonut: \"Täytyy lähteä ja koettaa\nvirvoittaa henkiin.\" Kumpainenkin, äiti ja se toisen puolen emäntä\nolivat juosseet kamariin, ruvenneet virvoittamaan lasta henkiin,\nmutta se ei ollut vironnut. Nyt yhdessä toisen puolen ihmisten kanssa\noli päätetty asia ilmoittaa nimismiehelle ja oli lähetetty sinne\nsananviejä, joten nimismies Vilander itse oli tullut poliisitutkintoa\npitämään. Se meidän huonemiehemme Juho Leinosen akka, jota kylän\nkesken kutsuttiinkin Oikeaksi Anniksi, oli koettanut saada äidinkin\nlinnaan: hän muka oli kuullut täällä kamarista yöllä lapsen itkua;\nse oli siis murhattu tuo lapsi; aivan selvään hän oli kuullut lapsen\nitkun. Ja ellei sitä Laanniemen emäntää olisi sattunut, niin sen\nOikean Annin todistuksen perusteella äiti olisi tuotukin linnaan;\nmutta se Laanniemen emäntä oli sanonut, että kyllä ne itkijät olivat\nmourullaan olevia kissoja. Oikealta Annilta oli kysytty, mihin\naikaan yöstä hän oli kuullut lapsen itkua. Se oli käynyt yhteen sen\nLaanniemen emännän kissojen kuulemisen kanssa, joten asia oli jäänyt\nsen varaan, mitä lääkäri huomaisi lasta leikellessään. Nimismies oli\njättänyt äidin rauhaan ja passittanut Sohviija Huotarin vankilaan.\nOikea Anni kuitenkin lakkaamatta oli kylällä toitottanut, että\nhän \"kuuli ihan selvään lapsen itkun sieltä toisesta, huoneesta,\nettä murhattu se on se lapsi, ja Laanniemen emäntä on lumottu niin\npuhumaan\". Ja vielä kun lääkärikin oli todistanut lapsen kuolleena\nsyntyneeksi, niin Oikea Anni ja hänen ystävänsä olivat päättäneet,\nettä lääkäri lieneekin lapsen isä, koska se siten on todistanut,\njoten ihmiset uskoivat sen niin olevankin!\n\nKun me olimme konkurssitilaan tuomittuja, joka jo sinänsä teki\nmeidät ihmisten silmissä kunniattomiksi, ja kun minä sen lisäksi\nolin vankeudessa papin kunnian loukkauksesta, joka ei ollut ihmisten\nmielestä pienimpiä rikoksia, ja kun sitten vielä semmoiset vieraat\nkuin se Sohviija Huotari turvelehtavat tuommoiset tekonsa tekemään\nmeidän turvissamme, niin me emme olleet Kiehimän seudun ihmisten\nmielestä suuren arvoisia. Sen yleisen arvostelun sai lukea kaikkein\nmitättömimmänkin ihmisen kasvoista tiellä vastaan tullessa.\nJoenniemen kauppias G. A. Snellman kuitenkin oli ystävällinen;\nhän oli Kalle Korhoselta kuullut meistä muutakin kuin vain Oikean\nAnnin suusta lähtenyttä. Rouvan kasvoista Joenniemelläkin sai lukea\nsamaa kuin muittenkin Kiehimän-seutulaisten, mutta siitä emme\nvälittäneet, kun herra oli ystävällinen ja antoi apua kipeimmässä\npuutteessa. Kansan mieli kun oli sillä kannalla, niin me äidin\nkanssa sulkeuduimme kotiin; emme käyneet missään kylässä muualla\nkuin välttämättömällä asialla ja sitäkin toimittamassa vain valituin\nsanoin ja lattialla seisoen, josta oli sievä lähteä takasin. Ja jos\njoku kävi meillä, niin sille emme tarjonneet mitään, ja puheemmekin\nolivat vain: \"on ja ei\". Suullamme emme ihmisiltä etsineet\nkunnioitusta; näytimme vain työllä, mitä olimme. Emme tehneet\nkenellekään vääryyttä, päinvastoin estimme muitakin sitä tekemästä.\nTalossamme teimme työtä uhmemmin kuin mitä muissa taloissa tehtiin.\nKun kevätkylvöt oli saatu maahan, lähdin kuokkineni ja lapioineni\nsuolle, ja sarkoja rupesi syntymään; sellaisia ei ollut minkään\nmuun talon kuin Joenniemen tiluksilla. Siitä saivatkin ihmiset\nhyvänmakuista naurua; he näkivät Päätalon konkurssitilaan tuomitun,\nnälkäisen ja vasta vankilasta kotiutuneen isännän ojamaasarkoja\ntekemässä, vaikka ei suinkaan se itsekään uskonut tämän kesän päälle\npysyvänsä Päätalon isäntänä...\n\nHeidän kuitenkin täytyi omin silmin nähdä, että heidän ennustuksensa\nei toteutunut. Seuraavana syksynä, talvelle lähtiessä, oli meidän\nnavetassamme viisi lehmää, lampaita ja sikoja ja tallissa hevonen,\nvaikka ensimmäinen keväällä ostettu hevonen kesällä olikin kuollut\nmetsään. Lantatunkioita ilmestyi pellolle toinen toisensa jälkeen; ja\nsuolla kaivoin sarkaojia talvellakin. Seuraavana keväänä kylvettiin\nkaksi ensimmäisenä kesänä tehtyä sadan metrin pituista sarkaa\nkauraksi; ja kadehtien sitä miehenpituista kauraa sitten heinäkuun\nlopulla ne viimekeväiset mahtailijat katselivatkin. Siten vuosi\nvuodelta ojamaa-vainiot laajenivat, pellot puhdistuivat raunioista ja\nkasvoivat hyviä toukoja. Ja kartanoon kohosi uusia rakennuksia. Oulun\nKaiusta ja Kajaanin Lehdestä saatiin lukea novelleja, joita kirjoitin\nyöllä, ja niistä sain rahaa tarpeisiini.\n\nOli tultu kesään 1905, jolloin loppui kahdeksatta vuotta kestänyt\nkäräjäinkäynti ja jolloin toukokuussa senaatti oli tuominnut minut\nLundin kunnian loukkauksesta neljän kuukauden vankeuteen. Senaatissa\noli protokollasihteerinä entisen Paltamon kappalaisen poika Emeleus;\nhän oli joutunut minun ystäväkseni silloin taikojen keräysaikana.\nHän tiesi, että minä olin talonpidossa ainoana miehenä: siksi hän\nviivytti kesän ajan sitä senaatin tuomiota jättämättä viranomaisille,\ntietäen, että talven aikana minä olin irtonaisempi pääsemään\nvankilaan. Mutta kesällä heinäkuussa syntyi perintöruhtinas, jonka\nsyntymisen johdosta keisari armahti vankeja lyhentämällä niitten\nvankeusaikaa ja joitakin rikoksia kokonaankin. Ja oli sattunut juuri\nkuin keisari olisi tiennyt minun tuomioni: armahduskirjaan oli\nmerkitty, että sen rikoslain pykälän nojalla tuomitut armahdetaan\nkokonaan.\n\nNyt syyskuun alkupäivänä oli senaatin tuomio tullut Kajaanin\nviranomaisille, joten Paltamon piirin nimismies oli lähettänyt\npoliisin minua noutamaan. Minä lähdinkin poliisin mukaan, mutta\ntultuani nimismiehen luokse aloin sille vaikeroiden tuumia, että\neikö kävisi laatuun antaa muutamiksi viikoiksi vapautta, jotta\nsaisin nostaa perunat ja puida riihet. Siihen sanoi nimismies,\nettä \"koska voin luottaa teihin, ettette karkaa, niin voin antaa\nvapautta kolmeksi viikoksi, kunhan Oulun vankilasta ennen tämän\nkuun loppua saan todistuksen, että olette siellä.\" Minä aioin\nmennä sitten omalla kustannuksellani, kunhan saisin nimismieheltä\npassin. Kun olin sanomalehdistä nähnyt sen keisarin armahduskirjan\nja tiesin senaatin päätöksen sisällyksen, niin Kajaanin tuomarilta,\npormestarilta ja kruununvoudilta kysyin, mitenkä he tulkitsisivat ja\nsovittaisivat tämän armahduskirjan kohdan minun tuomiooni. Jokainen\nsanoi, että vähennetään neljäsosa siitä vankeudesta. Minä kirjoitin\nEmeleukselle, että \"Kajaanin lakimiehet tulkitsevat sillä tavalla,\nvaikka armahduskirjassa sanotaan, että sillä rikoslain pykälällä\ntuomitut vapautetaan kokonaan, että olkaa nyt niin hyvä ja antakaa\nsiitä selitys, sillä minä pelkään vankilassakin olevan saman tunteen\nminua kohtaan kuin Kajaanissakin.\" Kirjoitin vielä Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran sihteerille maisteri Tunkelolle siitä asiasta,\nettä hän hyväntahtoisesti ottaisi selvän, miten Helsingin lakimiehet\nsen tulkitsisivat. Tunkelo oli käynytkin Jonas Castrénin ja jonkun\nmuun vanhan tuomarin puheilla, jotka olivat sanoneet, ettei sitä\nmuuten voida tulkita kuin miten armahduskirjassa sanotaan. Tunkelolta\nsain kirjeen ja Emeleus lähetti painetun armahduskirjan ja senaatin\npäätöksen ja kirjeen, jossa hän sanoi, ettei armahduskirjaa voitu\nmillään muulla tavalla tulkita, kuin että, minut vapautetaan\nkokonaan. \"Ottakaa kuitenkin vankilaan mukaanne armahduskirja ja\nsenaatin päätös, että jos siellä tätä armahduskirjaa ruvetaan\ntoisin sovittamaan tähän senaatin tuomioon, niin vaatikaa tarkoin\nmerkittäväksi pöytäkirjaan, millä syyllä he tulkitsevat toisin kun\nme. Me kyllä sitten annamme herrojen tietää, mistä tuulee.\"\n\nNyt minä näitten eväitten kanssa syyskuun loppupäivinä menin Ouluun,\njossa vankienkuljettajan annoin viedä vankilaan. Vankilassa oli\nvankien vastaanottaja oikein ruma mies. Nokka oli tavattoman suuri,\nkasvojen kustannuksella kasvanut niin suureksi, ja kaula pitkä kuin\nurakkamiehen kuokassa varsi. Se otti minut hyvin röyhkeästi vastaan.\nMinä kysyin, saisinko päästä vankilanjohtajan puheille. Se röyhähti:\n\"Meinaatko täälläkin ruveta juonittelemaan? Häkissä olet nyt lintu,\nsinä herrojen häväisijä\". Hän ärjäsi sitten, että \"riisu vaatteesi\nja jos on rahoja, niin anna ne tänne.\" Minun täytyi tehdä työtä\nkäskettyä, riisuutua alasti ja pukeutua vankilan vaatteisiin, jotka\nvarsin valikoimalla tuotiin. Kengätkin olivat käymättömät, kuivat\nrajat ja pienet, niin että jalat olivat kuin kallion raossa. Ja\nkaikki vaatteet olivat käymättömät, lakkikin oli laaja kuin seula,\nniin ettei se pysynyt päässä muuten kuin käsin pitelemällä. Siten\nriistettiin minulta kaikki, mikä oli hengestä irti, ja vietiin\nvankikoppiin, mikä oli kylmä kuin kallioluola. Vanginvartija,\njoka minut saattoi koppiin, oli ystävällinen. Hän sanoi olevansa\nKajaanista kotoisin, Juntunen nimeltään. Siltä kysyin: \"Saako sitä\nja milloin tavata vankilan johtajaa?\" Juntunen sanoi: \"Tänään ette\nsitä saa tavata, se on Muhoksen käräjillä, mutta huomenna kymmenen\nja yhdentoista välillä se on täällä. Mutta muuten minä sanon teille,\nettä tämän laitoksen herroja ei saa turhanpäiten vaivata; ne voivat\nmielivaltaisesti joko lisätä vankeusaikaa tai koventaa rangaistusta.\"\n\n\"Kyllä minulla on asiaa johtajalle\", sanoin ja kysyin: \"Milloinkas\nlääkäriä saisi tavata?\" Juntunen katsoi kelloaan ja sanoi: \"Tunnin\npäästä on lääkäri täällä alhaalla; jos te haluatte häntä tavata,\nniin tulen sanomaan ja saatan teidät hänen vastaanottohuoneeseensa.\"\nTunnin kuluttua tulikin Juntunen kiireesti, aukaisi oven ja iloisin\nnaamoin sanoi: \"Nyt on lääkäri tavattavissa. Kuuluu teidät tuntevan.\"\nLääkäri oli iso, komea nuori mies. Hän ihastuneesti tervehti ja\nalkoi kysellä: \"Miten tänne olette eksynyt? Ei täällä taikoja ole\nkirjoitettavana.\" Hän laittoi minut istumaan tuolille ja tiedusteli\nyhtä ja toista elämäni kohtaloista ja viimein sitten kysyi: \"Oletteko\nkipeä, kun tahdoitte minua tavata?\" Minä sanoin, että \"jaloissani\nniiltä pitkiltä hiihtomatkoiltani on perintönä reumatismi ja nämä\nvaatteet ovat niin sopimattomat muutkin ja kengät sitä pahemmat.\nJalat ovat kuin kallion raossa ja huone kylmä kuin kallioluola.\"\n\n\"No, kyllä siitä taudista selvitään, kunhan ei pahempaa ole\",\nsanoi lääkäri ja lähti ulos. Se vankien vastaanottaja-kormilo oli\nkäytävässä. Sille nyt lääkäri sanoi käskevästi, että \"Meriläiselle\npitää antaa sopivat, lämpimät vaatteet, sopivat kengät; laittaa\nlämmin vuode, niin että hän pääsee maata, koska hänellä on jaloissa\nreumatismi.\" Sen sanottuaan lääkäri kääntyi huoneeseensa ja Juntunen\nlähti saattamaan minua koppiini, missä Juntunen sitten hymyillen\nsanoi: \"Mitähän nyt Stålhammar ajattelee, kun näkee, että te olette\nniin hyvässä lääkärin suosiossa. Kovin olikin äsken karkealla\npäällä.\" Juntunen jätti minut sinne koppiini, mutta ei ollut monta\nminuuttia kulunut, kun kopin ovi aukesi ja kaksi vanginvartijaa,\nnaamat iloisina, toi sekä pito- että makuuvaatteita, kaikki aivan\nuusia. Kenkiäkin oli kymmenkunta paria, joista sain valita parhaan\nkokoiset. Aivan uusia sukkiakin oli monta paria, joista sain ottaa\nniin monet kuin luulin tarvitsevani. Paidasta lähtien sain pukeutua\nuusiin vaatteisiin ja pääsin lämpimään vuoteeseen, missä olin\nhuolimatta heidän päivällisestäänkin siihen asti, kun iltasella maata\nasettumisen aikana Stålhammar tuli käytävään, minkä varrella minunkin\nkoppini oli, iltarukousta pitämään; silloin avattiin minunkin koppini\novi.\n\nEn ikinä ennen sitä enkä sen jälkeen ole inhottavamman makuista\njumalanpalvelusta kuullut enkä nähnyt. Oikein selkäpiitäni karmi, kun\nsen katalan rumien pitkien hammasten välistä värisyttävän rumalla\näänellä tulivat minun lempivirteni sanat: \"Ah sielun vallita suo\nHerran.\"\n\nAamulla kymmenen ja yhdentoista välillä pääsin vankilan johtajan\nvastaanottohuoneeseen, jossa oli myös vankilan tuomari Poropudas.\nMinä esitin asiani sen armahduskirjan perusteella, mutta Poropudas\nsanoi, kuten Kajaanin tuomaritkin, että neljäs osa vankeusajasta\nlyhennetään. Minä selitin, että \"armahduskirjassahan sanotaan, että\nrikoslain pykälällä, jolla minut on tuomittu, vapautetaan kokonaan.\"\nPoropudas hymähti ja sanoi: \"Armahduskirjassa sanotaan, että\nkorkeintaan viidensadan markan suuruiset sakot armahdetaan kokonaan,\nmutta teidän rikoksenne on kymmenin kerroin suurempi kuin mistä\nviidensadan markan sakko langetetaan.\" Minä yhä sanoin, että \"eihän\nminun tuomiossani puhuta sakosta mitään, vankeudesta vain.\" Siihen\nvankilan johtaja ylpeästi ähähti: \"Ei tarvitsekaan puhua.\"\n\nSilloin kuuma virta kävi läpi olentoni, mutta kuitenkin sanoin: \"Enkö\nsaisi teille näyttää, mitä Helsingissä lakimiehet ovat siitä sanoneet\nja erittäinkin senaatin protokollasihteeri Emeleus? Minun nuttuni\npovitaskussa olisi Emeleuksen kirje ja vielä toinenkin.\" Silloin\nvankilan johtajan verestävät silmät rupesivat mulkoilemaan, mutta\nhän ei kerinnyt sanoa mitään, ennenkuin Poropudas sanoi: \"Juntunen\ntoisi ne tänne.\" Juntunen kohta toikin sekä ne kirjeet että senaatin\npäätöksen ja armahduskirjan. Poropudas luki ne kirjeet sekä senaatin\npäätöksen ja armahduskirjan ja lauhkein äänin sanoi: \"Käykää ulos!\"\nUlos tultuani Juntunen kuiskasi: \"Hyvä takanaankin taitaa tulla!\"\n\nHetken kuluttua käskettiin minut sisään ja Poropudas juhlallisesti\nsanoi: \"Niin vaikea kuin onkin tämä asia näin päättää, niin kuitenkin\nolemme päättäneet vapauttaa teidät.\" Minä ivallisesti sanoin: \"Onko\nse oikein vaikea tehdä?\" Sitä ei Poropudas ollut kuulevinaan, mutta\nkoska johtaja näkyi olevan eilisessä Muhoksen käräjäpohmelossa,\nniin hän lähti itse ulos ja sille pitkäkaulalle Stålhammarille\nsanoi: \"Meriläinen on vapautettu. Hänen omaisuutensa on annettava\nheti takaisin.\" Poropudas sen sanottuaan kääntyi takaisin; minä\nen Stålhammarille malttanut olla sanomatta: \"Se eilinen häkki\njo särkyi.\" Ei Stålhammar ollut sitä kuulevinaan, toimitti vain\nrahani ja kelloni takaisin. Vanginvartija toi vaatteeni, jotka\nsain suorittaa päälleni ja talon vaatteet syytää loukkoon. Sitten\nJuntunen saattoi minut ulkoportaille ja sanoi: \"Enemmän aikaa teidän\nolisi pitänyt saada olla tässä talossa. Täällä olisitte nähnyt minkä\nmitäkin.\" Minä sanoin: \"Kyllä minä olin tarpeeksi kauan.\" Ojensin\nkättä hyvästiksi ja lähdin. Muutaman viikon perästä oli sitten\nOulun Kaiussa novelli \"Vankeuteni\", jossa kerrottiin samanlaisista\nseikoista, kuin mitä minä olin saanut Oulun vankilassa kokea.\n\n\n\n\nHIDAS KULUMAAN.\n\n\nSe verho, minkä Kiehimän seudun kansa puki päällemme Kiehimässä\nollessamme ensimmäistä kuukautta, oli hidas kulumaan pois. Sitä\nkuitenkaan emme äidin kanssa pitäneet minkäänmoisena mielemme\npainona. Sulkeuduimme vain kotiimme ja teimme työtä. Minulle siitä\noli suoranaista hyötyäkin. En kelvannut mihinkään kunnallisiin,\nvähätuloisiin ja paljon aikaa vieviin toimiin. Sain olla kotonani\npäivät, tehdä työtä ja öillä kirjoittaa novelleja. Sotkamolaisten\nsilmiä se Kiehimän huntu ei kuitenkaan ollut hämärtänyt eivätkä he\nolleet unohtaneet. Kun eduskuntalaitos muuttui yksikamariseksi, niin\nmuutamat sotkamolaiset, muistaakseni kuninkaanniemeläiset, kysyivät,\nottaisinko ehdokkuuden vastaan maalaisliittolaisten ryhmässä. Annoin\nmyöntävän vastauksen. Ja kun nyt Kiehimässä ollessani olin monta\nvuotta ollut poissa julkisesta toiminnasta, niin olisin halunnutkin\npäästä eduskuntaan. Luulin itsestäni ehkä paljonkin enemmän kuin itse\nasiassa olin, koska Kajaanin rautatiehomman aikana olin nähnyt, että\nvoin vaikuttaa hallitukseen enemmän kuin moni muu. Sotkamolaiset\nrupesivatkin pitäjän kaikissa kylissä pitämään koevaaleja; niissä\nvaaleissa minä olin saanut enimmät äänet. Kiehimässä oli sitten\npäätetty pitää kokous, jossa varsinainen maalaisliittolaisten lista\nvalmistettaisiin. Sotkamolaiset olivat tähän Kiehimän kokoukseen\ntoimittaneet ne koevaalilistansa aikoen asettaa minut listalle.\nMutta Kiehimän kokouksessa oli syntynyt melua (minä en siinä ollut),\nettä ei pyrkijää oteta, se on pyrkimällä ehkä Sotkamossakin saanut\nääniä. Niin en tullutkaan listalle. Mutta sotkamolaiset tästä tiedon\nsaatuaan olivat Kuninkaanniemessä tehneet oman listan, että vaikka\nyleisessä vaalilistassa Sotkamon lista jäisi villiksikin, niin\nSotkamossa äänestetään villilläkin listalla yksi mies eduskuntaan.\nMutta tuntemattomasta syystä se Sotkamon lista joutui muutamia\nminuutteja liian myöhään Oulussa keskustoimikuntaan, joten se ei\npäässytkään äänestettäväksi. Sotkamolaiset vihoissaan siitä, kun\neivät saaneet omaa miestään listalle, eivät äänestäneet ollenkaan tai\nne, jotka äänestivät, äänestivät sosialistien ja nuorsuomalaisten\nlistoja.\n\nSiten jäin taas kotiini, missä vainiot laajenivat ja kartano kohosi\nhuomattavimmaksi kartanoksi koko Hyyrlän mäen kyläryhmässä. Tämä\nvaaliseikka oli antanut uutta syytä sulkeutua kotiini, ja rupesikin\nse kotiin sulkeutuminen vakautumaan toiseksi luonnoksi, niin ettei\ntullut kertaakaan mieleen lähteä kylään. Oli kuitenkin kaksi, joitten\nkanssa seurustelin; ne olivat kansakoulunopettaja Aate Keränen ja\naliupseeri Juho Heikkinen. Juhon kanssa aina syksyisin metsästimmekin.\n\nSillä tavalla vuodet kuluivat, aika eellehen meni. Mutta vuosina 1912\nja 1913 alkoi ehkä liian raskaan työtaakan takia terveyteni pilautua,\nja talvella v. 1914 Kajaanin sairashuoneella täytyi suorittaa vaikea\nsisällinen leikkaus, joka tuntui moniksi vuosiksi vähentäneen\ntyökyvyn, niin ettei ollut mahdollista yksinään hoitaa siksikin\nsuurta maatilaa kuin Päätalo oli. Keväällä, maaliskuussa v. 1914\nviimeisen kerran Kajaanin sairashuoneelta palattuani möin Päätalon\nkansakoulunopettaja Aate Keräselle.\n\nKun muun pahan lisäksi vuosi vuodelta oli kuulokin alkanut pilautua,\nniin sekin seikka lisäsi halua vetäytyä kuoreensa, johonkin pieneen\nmökkiin. Ja sainkin pojaltani ostaa Oulujärven Mieslahden rannalta\ntoista hehtaaria käsittävän palstan; sille niemelle, kuusien juureen,\nlöivät Oulujärven aallot. Siihen metsän siimekseen rupesin voimieni\nmukaan rakentamaan kotia. Asuinrakennusta rakentaessani pidin\napulaista niin kauan, että pääsin katon alle, sitten voimieni mukaan\nrupesin viljelemään maata ja laittamaan kartanoa.\n\nTähänkin pieneen kotiin vielä hiipi surua ja huolta. Kun rupesin\nrakentamaan tätä uutta kotia, niin hyvä ystäväni sahanomistaja\nAlbin Nieminen sanoi: \"Minun puitani lienee joitakin eksynyt sinne\nMieslahden rannoille, niin ne saat ottaa rakennustarpeiksesi, niitä\nmuutamia ei tule sieltä kerätyksi.\" Minulla oli silloin keväällä\nkesän tullessa rakennusapulaisena Eemeli Sorsa, jonka kanssa sieltä\nrannoilta katselimme Niemisen puita; aivan talomme lähellä rannalla\noli rantamutaan hautautunut tukki; näkyi vain päätä. Eemelin kanssa\nkaivoimme sen ylös, arvellen, että sekin olisi Niemisen tukki. Mutta\nEemeli siitä puhdistettuaan hiekan ja mudan sanoi: \"Tässä onkin Oulun\nyhtiön merkit.\" Minä sanoin, että: \"Kun se on noin lähellä, niin\npitää Oulun yhtiöltä pyytää; ehkäpä antavat voitavalla hinnalla, kun\nse on tuossa vettynyt, niin ettei voi uidakaan hukkumatta järven\npohjaan.\" Ja yhtiön asiamieheltä kysyinkin sitä puuta, mutta hän\nsanoi, että: \"Antaahan sen puun olla siinä rannalla; kun sieltä\nrannoilta kesän lopussa kerätään puita, niin ehkä se silloin tulee\notetuksi joukkoon; mutta elleivät silloin ottane, niin saa kai sen\nsitten panna mihin haluaa.\" Se puu olikin siinä koko kesän; ei se\npuitten kerääjille kelvannut, kun se oli hiekassa maannut niin\nkauan, etteivät he uskoneet sen enää voivan uida. Sitten syksyllä,\nkun jo oltiin asuinrakennuksessa asumassa, rupesin tekemään navettaa\nja otinkin sen puun luottaen siihen, että ehkäpä yhtiö ei siitä\ntavattomia peri. Mutta samalla kun olin sen puun rakennukseen\nkäyttänyt, alkoi kuulua, että siitä oli ilmoitettu yhtiön konttoriin\nKajaaniin. Siitä en paikalla sen kuultuani ollut tietävinäni,\nrakensin vain navettaa. Mutta talvella sain sattumalta tietää, että\nnyt on Oulun yhtiön päämies Kajaanissa; lähdin sinne suorittamaan sen\npuun hinnan. Mutta sekä päämies että konttorin päämies haukkuivat\nminua varkaaksi ja määräsivät Paltamon kunnan vaivaiskassalle\nmaksamaan sata markkaa ja vaivaiskassan hoitajalta tuomaan kuitin;\nsillä pääsee, muuten tullaan haastamaan varkaudesta käräjiin. Minä\nsanoin: \"Tehkää mieluistanne, sitä kuittia ei tule.\" Niin kohta\nsainkin varkaudesta haasteen käräjiin.\n\nEn sittenkään maksanut Paltamon vaivaiskassaan sitä sataa markkaa;\nheittäydyin kohtalon varaan. Sillä jos minä olisin vaivaiskassaan\nmaksanut sen häpeäsakon sata markkaa, niin jokainen olisi tiennyt,\nettä olin varastanut sen puun; jos oikeuskin tuomitsisi minut\nvarastaneeksi, niin se mielestäni ei ole sen pahempi.\n\nKäräjissä oli Oulun yhtiön puolesta Kajaanin pormestari Hyöky\nkantamassa päälleni; ja hän kantoi, että minä en ollut varastanut\nainoastaan sitä puuta sieltä taloni luota, vaan että olin jo ennenkin\ntehnyt itseni vikapääksi samanlaiseen rikokseen. Hän väitti,\nettä olin Kiehimän Päätalossa asuessani Kiehimän joen rantaan\nnuottakotaa tehdessäni käyttänyt Oulun yhtiön puita; sen nuottakodan\nkynnyshirressä nytkin vielä muka näkyy Oulun yhtiön merkit. Minulla\noli todistajat sen kotini luona otetun puun olosta, mutta en osannut\nviedä todistajia sen nuottakodan kynnyshirsikysymykseen. Selitin,\nettä olin sen kynnyshirren ostanut lossimies Heikkiseltä; siinä ei\nollut silloin ollut mitään merkkiä, ja jos siinä nyt on merkit, on ne\nlyöty sitä varten, että joutuisin vahinkoon. Pyysin asialle lykkäystä\ntuleviin käräjiin, jotta voin tuoda todistajat. Asia lykättiinkin\ntoisiin käräjiin, johon minut sakon uhalla määrättiin saapumaan.\nSilloin ei minun kunniani ollut kovin korkealla eikä koreakaan, kun\nkantaja Hyöky antoi oikeudelle papilta saadun mainetodistukseni,\njosta tuomarin lukiessa kävi selville, että minua oli kerran\nsakotettu pahoinpitelystä ja kolme kertaa kunnianloukkauksesta ja nyt\nolin syytteenalaisena varkaudesta. Vaikka tiesinkin olevani syytön,\nniin se huoli tänä käräjäin välisenä aikana tuotti unettomia öitä.\nOlihan minut niin monesti jo syyttömästi tuomittu; uskoin tämänkin\ntuomion saavani.\n\nPormestari Hyöky oli käräjäajan edellä sen minun viime käräjissä\ntekemäni selityksen johdosta hankkinut puheilleen Kiehimän\nlossimiehen poliisi Heikkisen, jonka asunto oli kolmenkymmenen\nmetrin päässä minun nuottakodastani, ja siltä saanut kuulla, että\nnuottakodan kynnyshirsi oli häneltä ostettu, eikä siinä ollut minkään\nyhtiön merkkiä. Oulun yhtiön merkkimiehet oleskellessaan rannalla\nnuottakodan läheisyydessä olivat joko pahassa tarkoituksessa tai\nhuvikseen lyöneet yhtiön merkit sen nuottakodan kynnykseen, kuten\nrannalla muihinkin esineisiin, venheen teloihin ja veden kuljettamiin\npuun pöliköihin. Pormestari Hyöky oli sanonut yhtiön herroille, miten\nasiat olivat, ja saanut toimekseen lähettää minulle sanan, ettei\ntarvinnut tulla enää käräjiin.\n\nJa niin jäin rauhaan käräjäinkäynnistä, ja sitä rauhaa on jatkunut\ntähän asti. Usein olen muistanut hyvän isoisäni sanat: _\"Raha\nrikkahan kuluvi, pää menevi köyhän miehen.\"_ Ilman poliisi Heikkistä\nolisi minut tuomittu vielä varkaudesta, jotta rikosluetteloni olisi\ntullut oikein täydelliseksi.\n\n\n\n\nKÖYHYYDEN POHJASSA.\n\n\nTalvella v. 1918 elintarvelautakunta jakoi jauhoja 80 grammaa\npäiväksi niin meille kuin muillekin. Meillä olisi ollut edellisen\nkesän satoa vuoden tarpeeksi, mutta sen vei elintarvelautakunta.\nMeillä kuitenkin oli kaksi lehmää lypsämässä maitoa ja Oulujärvestä\npyysin kaloja; sitäpaitsi sahanomistaja A. Nieminen antoi minulle\nlahjaksi neljäkymmentäviisi kiloa ruisjauhoja, joista hän oli\nmuutamalle gulashille maksanut kuusisataa markkaa hehtolitrasta.\nSamoin Kontiomäen Karhun isäntä antoi kymmenen kiloa jauhoja, joten\nniitä tarkasti pitäen meillä ei ollut syömisen puutetta. Mutta\nvaatteista oli puute, kun sota-aikana ei saanut mistään.\n\nMuistan viimeisen ikäni, minkälaisissa oloissa kirjoitin kirjan\n_Mooses ja hänen hevosensa_. Ainoa paita oli tullut niin vanhaksi,\nettä kerran se kylpytiellä levisi aivan avuttomaksi ja vanha\nvillapusero jäi ainoaksi alusvaatteeksi. Vanhat huopatöppöset\njalassani, vanha turkkiresu polvieni suojana ja vanha vilttiraasu\nolkapäilläni istuin kirjoituspöytäni takana. Eikä ollut paremmasti\näidinkään laita. Ei ollut paitaa hänelläkään; säkillä paikattu oli\nhänen hameensakin.\n\nMutta silloin tuli kuin pilvestä pudoten Söderströmin liikkeeltä\nPorvoosta tuhat markkaa ilman, että oli sanottu, mistä syystä se\nlähetettiin. Tulimme sanomattoman iloisiksi, ja vaikka vaate oli\nluonnottoman kallista, niin ostimme liinaa paidoiksi ja muutakin\nvaatetta vaatteiksemme. Sitä en unohda. Meillä tosin oli muutamia\ntuhansia markkoja Päätalon hintarahoja pankissa, mutta kun ei ollut\nsyömisestä hengen hätää, niin emme vaatteen puutteen tähden käyneet\nsiihen säästöön käsiksi; säästimme vielä pahemman päivän varaksi.\nTuntui kuin uusin voimin taas pääsisi lähtemään eteenpäin. Kesän\ntultua tuli nuorin tyttäremme Helsingistä kotiin avuksemme konnun\ntekoon ja kalanpyyntiin.\n\n\n\n\nHELSINGISSÄ-KÄYNTI.\n\n\nViime talvena, eli toisin sanoen talvella vv. 1920-1921, olin taas\ntapani mukaan päivisin tehnyt työtä ulkona ja öillä kirjoitellut,\nmutta kevätpuolella talvea tunsin itseni väsyneeksi. Olin lamautunut\nkirjoittamaankin.\n\nMuistin, että Helsingissä on muutamia ystäviä, jotka pitävät minut\nmielessään yhtä hyvin kuin minäkin heidät. Eräänä maaliskuun\nalkupäivänä otin Päätalon isännältä, ennenmainitulta Aate Keräseltä\nmatkarahan apua ja päätin lähteä käymään Helsingissä. Sinne\nmatkallani poikkesin Porvooseen näkemään sen mieleen painuvan\ntuhannen markan lähettäjää. Söderströmin liikkeen pääjohtaja\nmaisteri Jalmari Jäntti olikin erittäin ystävällinen. Hän vei minut\npäivälliselle kotiinsa, missä hänen herttainen rouvansa ja koko\nperheensä olivat verrattoman ystävällisiä ja vieraanvaraisia. Viivyin\nsiellä myöhään iltaan; talon pojat kun eivät muutakaan osanneet tehdä\nystävyytensä osoitteeksi, laittoivat salin uuniin puita ja sytyttivät\nne palamaan. Ja siihen tulen eteen he toivat lepotuolin, mihin\nistuttivat minut kyselläkseen elämäni tarinoita. Kuinka soma muisto\njäikään poveeni, kun ne uunissa riehakasti leikkivät tulen liekitkin\npuhuivat talon väen ystävyydestä, samalla kuin sen maaliskuun hämärän\ntäyttämän huoneen valaisivat herttaisen hohteiseksi. En unohda sitä\niltahetkeä.\n\nSitten myöhäisenä iltahetkenä sieltä erotessani talon herra Jäntti\npisti käteeni viidensadan markan setelin matkarahani avuksi, joka\nosaltaan sekin puhui suuresta ystävyydestä.\n\nHelsinkiin mentyäni menin majalle sanomalehdissä kehuttuun uuteen\nmatkailijakotiin eduskuntatalon viereen. Annoin päiväkirjaan\nkirjoittaa nimeni maanviljelijäksi, kun en muuallakaan koskaan ole\nkäyttänyt niitä arvonimityksiä. Ja muutenkin olin vain, kuten aina,\npieksukenkäinen ja kaikin puolin se, mikä oikeastaan olenkin; minulle\nannettiin paikka huoneessa, jossa ei ollut lämmityslaitostakaan\nja jossa oli aivan alaston vuode. Kolmekymmentä markkaa oli siitä\nvuorokauden vuokra. Kun sanomalehdissä oli huudettu sitä Helsingin\nhuonekurjuutta, niin ajattelin, että jospa se tämmöistä onkin; en\nlähtenyt muualta hakemaan suojaa. Ajattelin vielä, että kun yöksi\nkääriydyn palttooseeni ja muihin matkatamineihini, niin tarkenen.\nYöllä kuitenkin sain pääni kipeäksi. Sitä aamulla valitin jollekin\neduskunnan jäsenelle; se eduskunnan jäsen oli käynyt talon emännälle\npuhumassa. Silloin muuttui kohtelu. Paikalla muutettiin minut toiseen\nhuoneeseen, jossa oli hyvä vuode, ja emäntä oli niin pahoillaan,\nkun palvelustyttö muka oli eilenillalla heittänyt vuoteen niin\nalastomaksi, toi maksutonta kahvia hyvikkeeksi ja aikoi minun\nkäyntini muistoksi ostaa kirjanikin \"Mooses ja hänen hevosensa\" ja\noli kaupungilla käydessään ostanutkin. Joka ilta sitten lämmitettiin\nhuone, ja emäntä itse kävi sitten aina iltasella viimeiseksi\nkyselemässä, olisinko mitä vailla.\n\nEdustajain joukossa en uskonut olevan kuin kaksi ystävää, nimittäin\nAarno Pesosen ja J. A. Heikkisen. Niitä tavatakseni meninkin\neduskunnan kansliaan, mutta siellä tapasinkin ystävyyttä enemmän\nkuin olisin koskaan uskonut. Olivatpa maalaisliittolaiset eräänä\niltana ryhmäkokouksessaan panneet rahankeräyksenkin toimeen minun\nmatkarahani avuksi, ja seuraavana aamuna tavatessa Aarno Pesonen\nluki minun eteeni kahdeksansataa kaksikymmentä markkaa illalla\nkertyneitä rahoja. Sekin todisti todellista ystävyyttä, sillä minä\nen Helsingissä enempää kuin Porvoossakaan valittanut kenellekään\nköyhyyttäni enkä matkarahaini vähyyttä, vaikka todellisuudessa olin\nvelkarahoilla matkalla. Oli aivan ikimuistettavaa ja virkistävää\nsaada osakseen niin lämmintä ystävyyttä ympäri Suomen maan ääriä\ntulleilta eduskunnan jäseniltä.\n\nKotiin tultuanikin tunsin, että näköpiirini oli laajentunut ja\nvuosikausia tässä kuusten juurella ollessa kertynyt home sieluni\nseinämiltä haihtunut.\n\n\n\n\nKUUSTEN JUURELLA.\n\n\nTässä olen nyt kertonut mieleeni syvimmin painuneet muistot. Yksi\non, jota en osaa kertoa, vaikka hyvin usein muistan: mistä olen\nperinyt tämän tunteeni herkkyyden, että aivan pienestä hyvästä\nvoin iloita kuin lapsi ja aivan pienestä pahasta voin surra ja\nkärsiä kuin lapsi. Onko se kotoisin metsästä, jossa nuoruuteni ja\nihmiseksi kehittymisen päivät vietin, jossa haavan lehdet ja puitten\nhennot oksat tuntevat pienimmänkin tuulenhenkäyksen. Tätä tunteeni\nherkkyyttä en rippikouluun tultuani osannut tietää, mistä se on\ntullut. Sen vain tiesin, että kieltäni en pilkkaajiani vastaan\nosannut käyttää yhtä hyvin kuin pilkkaajat sen tähden, että sinne\nolin tullut metsästä, jossa sellaista kielenkäyttöä ei laisinkaan\ntarvinnut, joten aseettomana jouduin rippikoulussa kärsimään. Siitä\nrippikoulussa kärsimästäni pilkasta sain kuitenkin sen opin, etten\nikänäni ole kenellekään loukkaavaa pilkkasanaa sanonut enkä sellaista\npilaa tehnyt, josta joku olisi joutunut kärsimään. Enkä ikinä\nkenenkään vähäpätöisemmästä pahasta sanasta ole ruvennut vastaan\nrähisemään: olen mieluummin sen kärsinyt. Mutta jos asia on ollut\ntarpeeksi suuri, jos siveellinen oikeus on ollut puolellani, niin\nolen ollut sekä sanoissa että teoissa liiankin ankara: olen unohtanut\nlain, kuten kertomuksestanikin näkyy.\n\nNiinpä kerrankin Paltamon kuntakokouksessa esiteltiin kunnan\nkassanhoitoa sijoitettavaksi Matti Piipposen taloon. Pyysin\npuhevuoron, jossa puheeni pontena sanoin, että \"minä en juopon miehen\nkotiin usko tervattuja koirakintaitani yöksi talteen, sitä vähemmän\nkunnan rahastoa\". Joukosta kuului ääni: \"Sanoppa toinen kerta!\" Minä\ntiesin, mitä se joukosta kuuluva sana merkitsi. Mutta minulle kun ei\nkoskaan ole kuulunut sanastani peräytyminen, niin uudistin sanani\nvieläkin kovemmin. Mutta tuskin lie kulunut kolmea minuuttia, kun\nsain haasteen Matin kunnianloukkauksesta Paltamon käräjiin.\n\nSilloinkin Matti Piipponen toimitti minun mainetodistukseni käräjiin,\nja lienee sekin osaltaan vaikuttanut, että minut tuomittiin sadan\nviidenkymmenen markan sakkoon. Mutta Matin taloon ei kuitenkaan\nsijoitettu kunnan kassan hoitoa.\n\nSen johdosta, että kirkko säilyttää tuota anteeksiantamuksen\nulkopuolella olevaa poliisilaitokselle kuuluvaa rikosluetteloa,\nen ole saattanut pyhälle asialle mennä kirkkoon, jos on tuntunut\nkaipiotakin. Sekin tuon tarpeettoman tunteen herkkyyden takia;\nmutta toiseksi en ole voinut muuttua. Ikävintä vain on se, että\näiti ei lähde kirkkoon, kun minä en lähde. Se seikka, että olen\nollut metsässä ja olen ollut kehitysaikani melkein viljelemättä\npuhetaitoa, on vaikuttanut sen, että puheeni on iäksi päiväksi jäänyt\nhajanaiseksi; sitä saan usein hävetä. Ja senkin tähden minusta\nikänäni ei ole tullut mitään seuraihmistä; en sovi sinne, missä\nnaurun sekaisesti iloisesti jutellaan. Mutta kun kirjoittamalla olen\najatukseni saanut sanotuksi edes hiukan selvemmin kuin puhumalla,\nniin olen tyytynyt siihen enempää surematta puheeni hajanaisuutta.\n\nNyt tässä kuusten juurella syntymäpäivänäni 1921 tunnen istuvani\njollakin korkeammalla alustalla, johon näkyy koko eloni tie aina\nSormulan savupirtin pankolta asti. Näen, että näkymätön johtaja\non minua koko matkan aivan kädestä pitäen taluttanut ja varjellut\njoutumasta ennenaikaiseen kuolemaan, varjellut syyttömistä\nvankeuksista, varjellut mihinkään sortumasta, tasoittanut eloni\ntien tähän päivään asti. Tästä eteenpäin urkenee eloni tie usvan\npimentoon: on näkyvissä ainoastaan ensimmäinen viittapari, toisella\npuolen tietä seisoo valtion eläke ja toisella puolella joukko hyviä\nystäviä. Ja viimein, kun tämä tieni pää on umpeen luotu ja poikki\nkumartunut kanervien ja katajien peittoon, silloin jos joku tahtoo\nminusta tietää, hankkikoon hän Sotkamon ja Paltamon kirkonkirjoista\nminun mainetodistukseni: siitä näkee, millainen ihminen minä olen\nollut.\n\nJoulukuun 21. 1921.\n\n\n\n\n\n\nERÄITÄ ELÄMÄNI SEIKKAILUJA\n\n\n\n\nKAKSI KERTAA OLIN SURMAN SUUN EDESSÄ YHTENÄ KEVÄNNÄ.\n\n\nTalvella 1873, kun minut ajettiin isän kotoa pois, jouduin Kalevalan\nsanoin sormet soutimina, kämmenet käsimeloina kiertelemään maailman\nrantoja alla ilman aidattoman. Lähdin sepäntyöllä ansaitsemaan\nleipääni, joten kylästä kylään, talosta taloon kiertelevänä seppänä\nolin kuin virran vietävänä, ilman itse määräämääni suuntaa. Missä\nluvattiin työtä, sinne menin. Kulkeuduin Kuhmon pitäjän perille.\nTulinpa tehneeksi matkan Venäjän Karjalaankin Kostamuksen kylään\nasti. Sieltä kuitenkin heti palasin takaisin perin surullisin mielin,\nkun kaksi viikkoa olin tehnyt työtä, enkä ollut saanut penniäkään\npalkkaa. Työstä päästyäni ei sanottu olevan rahaa, luvattiin lähettää\nkotiin. Korvatakseni tätä vahinkoa Kuhmoon palattuani rupesin\ntekemään työtä erityisen uutterasti; sainkin työtä ja palkkaa.\nUseista taloista maksettiin palkkaa paljon enemmän kuin olin\nmäärännyt, siksi että sepälle nyt ei tarvinnut antaa viinaa eikä\nliioin kahviakaan, ja koska olin työteliäämpi muita seppiä.\n\nKevättalvella kulkeuduin Kuhmon pitäjään Lammasperän kylälle,\njosta siirryttyäni talosta taloon viimein kulkeuduin Kälkisen\nPulkkinen-nimiseen taloon. Se talo on aivan lähellä Venäjän rajaa\nja lähellä sitä paikkaa, missä Oulun läänin ja Kuopion läänin\nraja yhtyy Venäjän rajaan. Viivyttyäni siinä parin viikon ajan\nloppui työni helatorstain aattona, joten seuraavana päivänä päätin\nlähteä Kuhmon kirkolle päin, vieläpä Sotkamoakin kohti tapaamaan\nkihlattua morsiantani, senkin tähden, kun povessani tiesin olevan\nrahaakin. Silloin oli kelirikon aika pahimmoillaan, joten ei\ntalvi- eikä kesäteitä päässyt kulkemaan: järvissä tiedettiin jäitten\nolevan jo huonoja. Lammasperän Komulaan tiedettiin olevan kolmen\npeninkulman matka suoraan tietöntä erämaata, jolla matkalla ei\nkuitenkaan tiedetty olevan pientäkään järveä; ja muutenkin taival\noli enimmäkseen kuivia kankaita. Ja kun viimeisellä peninkulmalla\nsanottiin matkan menevän kahden järven väliin, jossa alkaa ilmestyä\nkarjan ynnä muun polkuja, jotka väkistenkin vievät Komulan taloon,\nniin en raskinnut ottaa opasta, vaikka sen olisin saanut kolmen\nmarkan palkalla; ja sitä paitsi tiesin olevani erämaan kävijä.\nOlinhan lukemattomilla metsästysretkilläni kulkenut suurien\nerämaitten halki ja osunut aiottuun paikkaan.\n\nHelatorstain aamu oli kaunis. Luonnossa oli tyyntä: linnut vain\nkilpaa lauloivat. Koko itäinen taivaankansi oli kultaharsoon\npuettuna, jonka helmasta metsän takaa ihmeen suuri veripunainen\nauringon pyörä alkoi vieriä esiin. Talonemäntä kun tiesi sepän olevan\naikeessa pitkälle matkalle nousi tavallista aikaisemmin keittämään\nkahvia. Sitä juodessa kamarin akkunasta katsellen ihailtiin aamun\nkauneutta ja koko kevään erityistä ihanuutta. Emäntä oli eilen\nsepän lähtijäisiksi ja muutenkin juhla-aamun kunniaksi leiponut\njuustoleivän, joka viipaleiksi leikeltynä oli nyt kahvipöydällä.\nEmännän ja isännän pakotuksesta otinkin viipaleen kumpaisellekin\nkupille. Emäntä kehoitti vielä ottamaan niitä viipaleita\nevääksenikin, mutta en huolinut, kun näin, että niitä ei sitten olisi\nriittänyt kaikille perheen jäsenille. Kun en aikonut syödä mitään,\nniin emäntä tahtoi toimittaa minulle evästä: leipää, voita, lihaa,\nmutta sitäkään en ottanut kannettavakseni. Sanoin vain, että kolmen\npeninkulman taival ei ole niin pitkä, että sillä tarvitsee evästä,\nja laukkuni oli ilmankin jonkin verran painava: siinä oli vasaroita\nja viiloja ja yhtä ja toista, juottoaineita, vieläpä pari paitaa\nsekä sukkia, joitten lämpö lämmitti minua laukustakin pitäen, kun ne\nolivat morsiameni antamia.\n\nAurinko paistoi vielä puitten lomista, kun lähdin taipaleelle.\nTalon isäntä saattoi minua vainion perälle asti, missä hän neuvoi\nmatkan niin tarkoin kuin osasi. Sanoi sen olevan suoraan pohjoista\nkohti ja kertoi, minkälaisia maita siellä milläkin peninkulmalla\ntulee. Kun matkalleni ja koko elämälleni onnea toivottavan isännän\nlämpöisesti puristavasta kädestä olin käteni irroittanut, jylähti\nsydämeni kummallisesti. Esiin hiipi ajatus, jonkalaista en muistanut\nennen ajatelleeni. Se kolmen peninkulman erämaataival oli minulle\ntuntematon, mutta koko eloni taival oli vieläkin tuntemattomampi.\nTurvaa ei muuta kuin mitä nyrkissäni ja luottavassa povessani.\nEn koko matkallani ollut tuntenut niin polttavaa kaipiota päästä\nnäkemään Annaani kuin silloin. Annani oli se ainoa puu, jossa\nKalevalan kotka sai leväten vetää siipensä sivulleen. Pyyhin kyynelet\nsilmistäni, katsoin pohjoiseen ilmansuuntaan, mistä vähän ajan päästä\nnäkyi tuhuralatvainen honka. Lähdin rientämään sen juurelle, missä\ntaas päätin ottaa pohjoiselta ilmansuunnalta merkin, niin kaukaa kuin\nmahdollista, sillä tavalla kappale kappaleelta siirtyäkseni eteenpäin\nja samalla pysyäkseni oikealla ilmansuunnalla.\n\nAamun ihmeellinen kauneus oli loppumaisillaan. Heti aamusella\nrupesi taivaan kansi kauttaaltaan pukeutumaan hienoon pilveen,\nkuin untuvavaippaan. Ennen puolta päivää katosi aurinko näkyvistä\nja rupesi satamaan suuria lumia; ennen pitkää pyry sakeni niin,\nettei kymmenen sylen matkaa nähnyt eteensä. Matka painui tiheään\nkorpeen, missä oli lunta ja vesihyyhmää, niin etteivät saappaat\nriittäneet sitä kahlaamaan. Kengät täyttyivät heti vedellä ja\nhyyhmällä. Kun tälle ei alkanut loppua tulla ja kun viimeinen\nkorkea maa jäi vasemmalleni, niin uskoin menneeni liiaksi itään,\njoten lähdin summassa oikaisemaan länteen tavoittaakseni ne\nluvatut kangasselkoset. Tuli kangaskumpuja, mutta enimmäksi osaksi\nvain lumihyyhmäisiä, sakeametsäisiä rotkeikoita. Ilma pimeni\npimenemistään; sadekin muuttui lumensekaiseksi räntäsateeksi;\nuskomaton lumikasa asettui jokaiselle puun lehvälle ja hienoimmille\noksillekin. Yhä uusia hyyhmävirtoja rupesi valumaan pitkin\nruumistani. Siitä huolimatta kiiruhdin vain kulkuani. Ei ollut\nvaraa jäädä sateen pitoon, ei ollut tulta eikä ruokaa. Oli jo ilta,\nkun tuli eteeni ihmisen jäljet. Tunsin ihastusta povessani, mutta\nsamassa ajattelin, että eiväthän ne mihinkään vie, ne ovat vain\nmetsojen ampujain jälkiä. Seurasin kuitenkin niitä muutamia askelia\nja huomasinkin omiksi jäljikseni. Hukassa olemisen pelko täytti\npoveni. En muistanut ennen eksyneeni metsässä, niin että olisin\nympäri kiertänyt. Seisoin ja vapisin, en vilusta, vaikka märkä olin;\nvapisin pelosta. Kipeästi vihlaisi taas muisto Annani olemassaolosta.\nEn kuitenkaan voinut siihen jäädä kuolemaan, vaikka elämästäkään ei\ntuntunut olevan enää toivoa: olin jo niin ratki väsynyt. Kokosin\nkuitenkin voimani viimeiset rippeet. Rupesin muistelemaan, mikä aika\nolisi päivästä, jolloin tästä olin kulkenut, että olisinko silloin\nvielä ollut pohjoisen suunnalla. Siitä en kuitenkaan saanut selvää,\nmuistin jo lunta sataneen.\n\nEdessäni oli kuitenkin muurahaiskeko, ja siitä sekä petäjäin\nkaarnoista merkitsin pohjoisen ilmansuunnan, jonne lähdin rientämään,\ntuli mitä tuli. Eikä kulunut kovinkaan kauan, kun metsän takaa rupesi\nkuulumaan hienoa kosken kohinaa, joka jokaisella askeleella selveni\nselvemmästi kuulumaan...\n\nTiesin olevani auttamattomasti hukassa, sillä eihän tällä matkalla\npitänyt olla mitään jokea, ei edes puroakaan. Menin sitä kuitenkin\nkatsomaan.\n\nTulvainen koski oli niin suuri ja leveä, että minkäänlainen\nkorpikuusi ei olisi siitä yli yltänyt. Lähdin sitä kuitenkin\nseuraamaan, vaikka sen vesi oli täyttänyt varrellaan olevat lumiset\nkorvet, että vyötäisiäni myöten hurahtelin hyyhmäisiin syvänteisiin;\nmutta enhän niissä kastunut märkää märemmäksi. Kun koski juoksi\nvasemmalta oikealle, niin tiesin sen juoksevan Lammasselkään ja\nLammasselän rannalla tiesin olevan taloja. Matka kului hitaasti, ja\nusein, kun edessäni näin kuivan kuusen juuren, ajattelin, että tuohon\ntäytyy jäädä kuolemaan, mutta aina sen sivuutin. Viimein synkän\nmetsän takaa aukeni järvi, johon koski laski vetensä. Mutta nyt oli\njo yö pimeimmillään. Taivaankansi näytti olevan alempana puitten\nlatvoja. Sade kuitenkin hieman taukosi, ja järven toiselta puolen\nrupesi häämöittämään huoneita, jotka tarkemmin katsoen rupesivat\nmuistuttamaan taloa -- mutta mitä siitä. Tuon järven kiertäminen oli\nmahdoton. Ja voipihan joki tuosta päästä järveä lähteä, jolloin sama\njoki on silloin edessä, joka on nyt sivulla. Kälkisen Pulkkisessa\nkyllä tiedettiin kaikissa järvissä olevan jäitten niin huonoja, ettei\nniitä enää voinut kulkea. Mutta tässä järvessä tällä korkean metsän\nsuojaamalla rannalla ei ollut ollenkaan niin sanottua rantaporetta.\nTulvavesi oli vain nostanut jään rantakivistä jonkin metrin ylemmäksi\nsitä, missä jää oli talvella ollut.\n\nKun ei muutakaan keinoa enää ollut, mursin kaatuneen puun rungosta\nvankan oksan kepikseni, jolla koetellen jäätä lähdin järven takaa\nnäkyvää taloa kohden. Matka kului hitaasti. Järven jäällä oli lumi- ja\njääsohjua paikoin ylemmäksi polven. Tämän alta koettelin kepilläni\njokaisen askeleen sijan, mihin voisin siirtää vilusta tönköttyneen\njalkani. Pääsin kuitenkin eteenpäin. Mutta mitä likemmäksi rantaa\ntulin, sitä selvemmäksi kävi, että talo olikin autio. Kaikki\nasuinhuoneen näköiset olivat ovettomat, akkunattomat ja katottomat:\nmitään merkkiä ihmisasunnosta ei näkynyt. Päivärinnerannalla oli\nkuitenkin rantaporetta enemmän kuin kymmenen sylen levyiseltä, joten\nsiitä, missä kantava jää loppui, oli maalle matkaa enempi kymmentä\nsyltä ja sekin jääsohjun täyttämää. Mitään muuta pelastumisen\nmahdollisuutta ei pilkahtanutkaan mieleen kuin päästä uimalla maalle\ntai jäädä tuohon. Uskoin kuoleman jo avosylin odottavan, sillä\ntajuttomaksi kontuttuneilla jäsenillä heittäytyä tuohon sohjuiseen\njärveen, josta ei toista syltä pitkään keppiini tuntunut pohjaa,\nolisi ilmeisesti ollut eloni tien pää. Kummallisemmat tunteet\ntäyttivät silloin poveni, kuin mitä elämäni kamalimpanakaan hetkenä\nennen olin tuntenut. Mutta viipyminen siinä ei näyttänyt asiaa\nparantavan: riisuin laukun selästäni ja rupesin riisumaan nuttua\npäältäni. Silloin kuului maalta huonerähjän välistä miehen komentava\nääni. \"Älä rupea uimaan -- siinä on syvä vesi ja jääsohjua! Tuon\nvenheen ja saatan sillä maalle.\" Kukaan, joka ei ole sellaisessa\ntilanteessa ollut, ei voi luoda itselleen kuvaa siitä, miltä\nminusta tuntui kuullessani varman pelastuksen sanan. Koko olentoni\nläpi hulmahti kuuma virta; ilon kyynelet täyttivät silmäni. Mies\nkatosi näkyvistä pitkäksi hetkeksi, mutta viimein ilmestyi se\nnurmiselle kedolle, missä suuria savupilviä suustaan pullautellen\nverkalleen käveli kadoten niemen taakse. Tiesin sen sieltä niemen\ntakaa menevän venettä noutamaan, ja kohtapa se sieltä hiljalleen\nsauvoskellen tulikin paikalle, missä sauvoimen avulla jääsohjun läpi\ntyönsi venheen perän minun luokseni ja kehoitti minua laukkuineni\ntulemaan venheeseen. Kielenikin oli kontetuksissa, niin että vain\nvaivoin sain sanotuksi: \"Olen niin lävitsensä kontetuksissa, jospa\nhieman auttaisitte.\" Mies tuli venheen peräpuoleen ja auttoi minua\nvenheeseen, missä vaivoin sain itseni sujumaan siksi, että pääsin\npurjepinkalle istualleni. Mies tempasi laukkuni venheeseen ja\nrupesi sauvomaan venhettä rantaa kohti. Hän ihmetteli minua, että\nmies on niin kontetuksissa, ja uhkasi syöstä minut jäitten sekaan.\nHuonerötökköjen suojassa oli sauna, johon oli ahdettu tervatynnyrien\nlautoja kuivamaan, miehet olivat tänä iltana lämmittäneet saunansa\nkuumaksi. Tähän kuumaan saunaan se pelastaja-mies talutti minut.\n\nSaunassa heräsi silloin toinenkin mies. Alkoi nyt kysellä, mitä\nmiehiä olin, mistä ja mihin tästä kautta matka. Kuultuaan minun\nmatkakertomukseni ja ymmärrettyään minun onnettoman kohtaloni\nsaunassa ollut mies jouduttautui kiireimmän kautta keittämään\nkahvia. Sain riisuutua alasti, ja se pelastaja-mies hieroi ja\nlykkäili minua kaikilta puolilta, mitä tehdessään hän juuri kuin\nanteeksi pyytäen hitauttaan valitteli, että hän olisi kyllä kerinnyt\nvähän kiireemmästikin tuoda venheen, jos olisi asian tällaiseksi\nymmärtänyt. Koetin vakuuttaa, että minulla venhettä odottaessani\nei enää ollut kylmä, se oli ennen jo mennyt osaksi väsymyksenkin\ntietä läpi ruumiin ja kangistuttanut jäsenet. Sitä hän ei kuitenkaan\nnäkynyt uskovan, luuli vain minun siinä jäällä läpimärkänä\nseisoessani vilustuneen ja kontettuneen; hän oli yhäkin varma siitä,\nettä jos minä sellaisena olisin heittäytynyt jäitten sekaan, niin\npohjaan olisin painunut.\n\nKahvia juodessamme miehet kertoivat, miten omituisen päähänpiston\nkautta heidän tuli lähdetyksi näin pahalla ilmalla kalanpyydyksiä\nlaittamaan tuonne joen niskaan ja lämmittämään saunaa päästäkseen\naamulla tynnyreitä tekemään, ja miten se pelastaja-mies oli iltayöstä\nnukkuessaan nähnyt niin pahaa unta, että oli tullut levottomaksi,\njoten ei saanut unta. Ja kun saunakin oli hänen mielestään liian\nkuuma, oli hän mennyt ulos jäähdyttämään itseään päästäkseen ehkä\nsitten uneen kiinni. Miehet ollen uskonnollisia mieleltään tulivat\ntäysin vakuutetuiksi, että pelastumiseni oli Jumalan suuri ihmetyö.\nSellaiseksi tulin sen ymmärtämään minäkin, ja se oli ensi kerta\nelämässäni, että uskoin olevan olemassa Jumalan, joka rakastaa\nsitäkin, joka häntä ei tunnusta eikä kunnioita. Vanhempani olivat\nuskovaisia olevinaan: he lukivat pyhäpäivät postilloita ja lauloivat\nSiionin virsiä, mutta kun viikkokaudet riideltiin ja kiroiltiin\ntoisiaan, niin opin sen pyhäpäivän hartauden pitämään inhottavana\nnarripelinä Jumalaa kohtaan, jos sitten Jumalaa lieneekään. Sitä\ntietä olin kulkeutunut jumalankieltäjäin joukkoon. Tänä yönä\nkuitenkin sydämeni syvyydessä kiitin Jumalaani ja ilonkyynelinä itkin\nne kyynelet, mitkä morsiameni olisi varmaan surun kyynelinä itkenyt,\njos olisin hukkunut.\n\nSain voittamattoman halun päästä vaikka lentämällä näkemään Annaani,\nmutta kun nämä pelastajani olivat juuri Lammasperän Komulan isäntiä\nja pyysivät takomaan, niin taoin heille viikatteet ja aurat ja\nkaikenlaiset kevättakomiset. Mutta helluntain aattoiltana kuitenkin\npääsin Annani luokse. En ikinä unohda sitä iltaa, enkä luule\nAnnanikaan sitä unohtaneen. Silloin huomenna Annani opetti minut\nkirjoittamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt Naapurinvaaran kylällä ilmestyi sepäntyötä enemmän kuin kerkisin\ntehdä, ja kun oli halu ansaita, niin taoinkin melkein yötä päivää.\nMutta eräs sukulaiseni Juho Meriläinen juhannuksen jälkiviikolla\ntuli tahtomaan minua kumppalikseen tervalastia soutamaan Ouluun.\nKun olin mielestäni liiaksi rasittunut alituisesta tulen ääressä\nolemisesta, niin lähdin kuin lähdinkin Ouluun, jolla retkellä me\nkaksi vahvaa miestä emme tulisi viipymään enempää kuin korkeintaan\nviikon päivät. Niinpä purjetuulen sattuessa meitä kyytiin mentiinkin\nhyvää vauhtia Ouluun, missä viivyttyämme kaksi yötä ja yhden päivän\nlähdimme paluumatkalle. Oulujoessa oli nyt kevättulva korkeimmillaan.\nJa olikin tänä kevännä paljon tavallista korkeampi tulva, joten\nMerikosken sillan alta pääsy oli koko Oulunmatkalla pahin paikka, kun\nsen alla oli ainakin neljän kyynärän vahvuinen vinkuva virta eikä\nvaltion enempi kuin yksityistenkään toimesta oltu valmistettu mitään\nturvallisuuslaitteita kulkijoita varten.\n\nTämän tiesivät kaikki: senpä vuoksi muut venhekunnat varustautuivat\nyhteen matkaan auttaakseen toisiaan, mutta me Juhon kanssa luottaen\nsuuriin voimiimme lähdimme yksin. Ja pääsimme kuin pääsimmekin sen\npahimman kohdan, mutta sillan maa-arkkua kiertäessä ja venheen\nkeulan päästessä maan rantaan virta huiskautti venheen perää, jossa\nminä olin sauvomassa, niin äkäisesti, että minä suistuin suin päin\ntulenpalavaan koskeen. Kosken pohjassa tartuin kynsin hampain kosken\nkiveen, painoin päänikin kosken pohjaan, niin ettei virta saanut\nkiskaistuksi minua mukaansa. Nyt ei ollut muuta keinoa kuin kosken\npohjakivistä kiinni pitäen kivestä kiveen siirtyä ja pitää ruumistaan\npitkin virtaa, missä saattoi varpaillaankin ponnistaa käsille avuksi.\nTervankuljetusvenhe on lähes kahdeksan syltä pitkä, ja tämä venheen\npituus minun oli nyt edellä kerrotulla tavalla tultava maan rantaan.\nMaalle noustuani en nähnyt Juhoa; säikähdin, oliko hänkin koskessa,\nmutta huomattuani, että venheen keulaköysi oli sidottu pajuun,\ntiesin hänen olevan maalla. Kiitin Jumalaani pelastumisestani, en\nainoastaan itseni tähden, vaan enemmän kihlatun morsiameni tähden.\nNiissä tunnelmissani en kuitenkaan viipynyt kauan: lähdin etsimään\nJuhoa. Kosken alla oli lankkulauttojen purkajia; lautoja oli Kajaanin\nsahalta lauttoina uittamalla tuotu Ouluun. Näille lautanpurkajille\noli Juho huutamassa, että \"koettakaa katsoa, eikö näkyisi miestä\ntulevaksi\". Ne huusivat vastaan, että \"hattu tänne tuli, vaan ei näy\nmiestä\". Mutta joku huomatessaan minut alkoi huutaa: \"Mikäs se on\ntuo avopäinen mies, joka tuolta rantaan tulee.\" Juho käännyttyään\nminuun päin löi ilosta käsiään yhteen ja huudahti: \"Jumala olkoon\nkiitetty, että olet siinä.\" Juho haki hattuni purkajilta ja me\nlähdimme venheemme luokse. Venheemme luokse tultuamme ja nähtyämme\nsen paikan, missä etäisyydessä minä huiskahdin koskeen, heräsi\nmeissä kumpaisessakin kysymys: mikä minua tuolla kosken pohjassa\nelätti, jossa minä en tullut ajatelleeksikaan hukkumista enkä veden\nhenkeen menemistä; ja hengittämättä se työ siellä kosken pohjassa oli\nmahdotonta suorittaa, kun aikaakin täytyi kulua useita minuutteja.\n\nNuorena poikasena ollessani näin kyllä ihmisen kesäsydämellä olevan\nkahdeksan tuntia eli noin puolen kesäistä päivää neljän sylen\nsyvyydessä järven pohjassa, ja hän sitten vedestä nostettaessa\nilman erityisiä vaikeuksia sai henkensä takaisin. Mutta se siellä\njärven pohjassa ollessaan oli aivan tarmoton, niin ettei yhdessäkään\njäsenessä ollut pienintäkään tarmoa eikä vähintäkään voinut auttaa\nitseään, vaikka sanoi nähneensä etsijänsä ja odottaneensa, koska\nne hänet huomaisivat. Silloin vasta, kun vedestä nostettua pääsi\nhengittämään, syntyi tarmo ensin käsissä ja kohta koko ruumiissa.\nTällaisia tapauksia muistan kuulleeni muitakin, mutta minun\ntyöskentelyni koskenpohjassa jää kysymyksen alaiseksi. En tiedä, mitä\nsanoo tiede: kuinka monta minuuttia rohkein ihminen voi hengittämättä\nkosken pohjassa tehdä ankaraa ponnistustyötä. Itse puolestani en\nvieläkään osaa muuta uskoa, kuin että se oli oma henkinen kaitsijani,\njoka minua hoiti siellä kosken pohjassa ja tahtoi pelastaa minut\nennenaikaisesta kuolemasta, samoin kuin silloinkin helatorstain\niltana.\n\n\n\n\n\n\nVIISIKYMMENTÄNELJÄ JA PUOLI VUOTTA AVIOLIITOSSA\n\n\n\n\nRUUMIINNOSTAJA-TYTTÖ.\n\n\nOli helmikuun poutainen, pakkasen-kireä päivä; Lehtovaaran talossa\nvalmistettiin emäntävainajan hautajaisia. Naiset, nuoret ja vanhat,\nliehuivat keittämistensä ja paistamistensa kimpussa, ja miehet, mitkä\ntehden ristikkojalkoja ruumisarkun ympärille pystytettävien kuusien\njaloiksi, mitkä jotakin muuta asiaan kuuluvaa. Kaikilla näkyi olevan\nkiire.\n\nKaukana asuvia sekä emäntävainajan että leskeksi jääneen isännän\nsukulaisia oli kutsuttu saapumaan jo päivällä. Niinpä kaukana\nasuvan isännän veljenpoika Kalle äitinsä kyytimiehenä saapuikin\npeijaistaloon keskellä päivää. Salissa, johon tulijat johdettiin,\noli kolmisen miestä ja saman verran naisiakin, joita isäntä ja\ntalon kirkassilmäinen Liinu-neitonen kestitsivät. Miehet näkyivät\nisännän pullosta saaneen puheen lipua; eikä aivan maistamaton liene\nollut isäntäkään. Niinpä isäntä, tervehdittyään vieraat, talon\nneidin tarjotessa kahvia Kallen äidille, täytti pikarin ja sanoi:\n\"Veljenpoika, otahan pakkasesta tultua tilkka tätä miesten juomaa!\"\n\n\"Se on vanha sananlasku, että _ei veistä lapsen käteen, se haavoittaa\nsillä itsensä_\", sanoi Kalle tyynesti. Niistä sanoista kuitenkin\nkalskahti lujuus. Isäntäkin niihin Kallen sanoihin jatkoi: \"Minä en\nsiihen kehoita, vaikka kyllä olen pienestä pahasta ollut sen maussa.\nMutta ei se kertaakaan ole minua kaatanut.\"\n\n\"Ikäni minäkin olen maussa ollut, mutta ei minullekaan ole viinasta\nylimmäistä tullut. Olen ruuan syönyt terveydekseni enkä ole mieltäni\nsyönyt\", sanoi joku joukosta.\n\nSiitä jatkui miesten kesken puhelu viinan käytöstä: miten sitä\nmikin käyttää väärin, miten se käyttää, joka käyttää hyödykseen ja\nilokseen. Kuuluvatpa Raamatun sanatkin: \"Voi sitä elämää, jossa\nei viinaa ole\", ja itse Vapahtajakin muutti Kaanaan häissä veden\nviinaksi...\n\nKalle ei miesten puhetta ollut kuulevinaan; hän istui vain akkunan\nposkessa ja katseli helmikuun auringon paisteessa lumen pinnalla\nsäteileviä lukemattomia, monivärisiä tähtiä. Samalla hän huomasi,\nettä noin parinsadan askeleen päässä olevan aitan edustalla pari\nnaista liikkui jotakin erityistä hommaten. Kalle, saadakseen hänkin\npuhekumppania, kysyi:\n\n\"Mitä nuo naiset tuolla aitan edessä hommaavat?\"\n\n\"Ne asettavat siellä ruumista arkkuun valmiiksi, jotta se tässä\nillempana tuodaan tänne pirttiin vierasten nähtäväksi; sieltä sitä\nhuomisaamuna lähdetään viemään kirkolle\", sanoi isäntä.\n\nKalle sen kuultuaan hypähti ylös, otti turkin päälleen ja lakin\npäähänsä; hän kiirehti aitan luokse. Arkkua järjestelemässä toimi\nkeskikokoinen, nuori neitonen, jonka posket oli päivän pakkanen\npuhaltanut kesämarjan värille. Toisena oli ikävoitto isokokoinen\nnainen, jonka poskiin pakkanen ei ollut saanut mitään nuoruuden\nmerkkiä. Naiset vastasivat Kallen hyvään päivään; mutta kun Kalle\noli tuntematon, niin enempää puhelua Kallen ja naisten välillä ei\nsyntynyt; eikä Kallekaan tahtonut puhelullaan häiritä tekijäin\ntyötä; hän seisahtui syrjempään, pujotti paljaat kätensä turkkinsa\nhiansuitten sisään ja seisoi paikallaan kuin puujumala katsellen\nnaisten hommaa. Mutta juuri kuin väkisten kiintyi Kallen huomio sen\nnuoren neitosen liikkeisiin ja koko olentoon; hän tunsi povessaan\nväristyksen, jonkalaista hän siihen päivään asti ei ennen ollut\ntuntenut. Neitonenkin vilkaisi salaa Kalleen. Hänen silmiensä\nvälähdykset olivat kuin keväisen auringon säteet, jotka synnyttävät\nluonnossa kesän eloon...\n\nArkkuun oli nyt saatu ruumiille vuode päänaluisineen ja laitaliinat\nkiinnitetyiksi, joten siihen oli laskettava ruumis. Ruumis oli\naitassa laudalla, josta naiset toinen toisesta, toinen toisesta\npäästä lautaa kantaen toivat sen arkun viereen, mistä se oli\nnostettava arkkuun. Neitonen oli ruumiin päänpuolessa ja vanhempi\nnainen oli jalkopäässä. Neitonen tarttui ruumiin hartiapuoleen ja\nodotti, että kumppani nostaisi jalkopuolia, mutta nainen epäröi ja\nsanoi: \"Minä en ole ennen ruumiiseen koskenut, mutta ei ole sattunut\ntulemaan muita.\" Sen kuultuaan neitonen tarttui syliksi siihen\nlakanoilla peitettyyn ruumiiseen, nosti kuin pienen lapsen ja arkkuun\nlaskiessaan ylpeästi sanoi: \"Tähän nyt ei kylistä kyytiä etsitä.\"\nKalle tunsi nyt mielessään katumusta, kun hän sen vanhemman naisen\nepäröidessä ei hypännyt hänen sijaansa nostamaan ruumista; siinä\nyhdessä nostettaessa olisi nimittäin päässyt puhelemaan neitosen\nkanssa. Kallen valtasi niin suuri katumus, että hän lahti pois.\nSaliin tultuaan hän istui äskeiseen paikkaansa akkunan pieleen,\nmistä katsoi aitan edessä liikkujia, ja kun Kallen ollessa aitan\nluona kaikki naiset olivat salista poistuneet pirttiin, niin\nettei Kallen äitikään ollut salissa, hän kysyi: \"Mistä se on tuo\nruumiin-laittajaneitonen, onko se tämän paikkakunnan syntyjä? En\nmuista ennen kirkollakaan nähneeni...\"\n\nKalle koetti salata ajatuksensa tätä kysymystä tehdessään, mutta setä\nkuitenkin tunsi siinä äänessä ilmenevän muutakin, ei vain paljaan\nkysymyksen. Hän sanoi vakavasti: \"Se on tuon naapurin Tuomiharjun\nJoelin tytär, Tuomiharjun Lotta. Ja se tyttö on tämän seutukunnan\ntyttöihin verraten niitä ensiuunin leipiä.\"\n\n\"Mahtaa olla ylpeä, kun on noin komea, ei mahtane olla suksimiesten\npuhuteltavana\", sanoi Kalle. Niistä sanoista yhäkin selvemmin ilmeni\nKallen salainen ajatus.\n\n\"Ei sen ylpeydestä näin meikäläisten kesken ole haittaa. Mitä\ntuo sitten kosijoilleen lienee, miten runsas hänellä lienee se\nrukkasvarasto jaella kosijoilleen\", sanoi setä tyynesti.\n\n\"Lieneekin sillä kosijoita, näyttäähän tuo olevan jo siinä iässä...\"\n\n\"Luultavasti\".\n\n\"Onko siinä talossa muita tyttöjä?\"\n\n\"On toinen, keskenkasvuinen, monta vuotta nuorempi. Poikia on kaksi.\"\n\nSetä aikoi vielä puhua Lotan puolesta, mutta ovi aukeni: ovelle\nilmestyivät Liinun kasvot. Kuului sanat: \"Pirttiin tulee vieraita.\"\n\nPirttiin lähti nyt setä, sinne lähti Kallekin, siellä sai sekautua\nsuureen peijaisvierasten joukkoon. Siellä oli nyt mahdollisuus salaa\nseurata Lotan liikkeitä ja koko ihmistä. Se tilaisuus avautuikin\nheti. Illan pimetessä tuotiin ruumisarkku pirttiin ja asetettiin\njakkarain päälle. Arkun kansi nostettiin arkun viereen. Sisään\ntuotiin myös ristikkojaloilla seisovat kuuset, joista yksi asetettiin\narkun pääpuoleen ja toinen jalkapuoleen ja kaksi kumpaisellekin\nsivulle. Lotta toi nyt käärön pitkiä kynttilöitä, joita hän rupesi\nsitomaan kuusien oksiin. Sitten hän otti taskustaan kamman ja oikoi\nruumiin otsakiharoita, jotka aitan luona pakkasen käsissä olivat\njääneet epäkuntoon. Sen tehtyään hän seisahtui arkun sivulle, katsoi\nruumista ja sanoi: \"Nyt hän on kuin ainakin nukkuja...\"\n\nSitten ruvettiin kattamaan ruokapöytää, joka monilla eri pöydillä\njatkettiin yli pirtin yltäväksi. Pitkin pituuttaan se peitettiin\nvalkeilla lakanoilla; ja sitten sitä ruvettiin kattamaan\nmonenlaisilla iltaisruuilla. Tässäkin pöydän kattamisessa Lotta oli\nensimmäinen; hänen kuvansa painui Kallen sydämen syvyyteen. Kalle\ntunsi nyt itsensä vangiksi: hänen oli pakko ajatella Lottaa. Miten\npäästä hänen puheilleen, vaikka rukkaset saisikin palkakseen?\n\nAamulla alkoi tulla kirkolle lähtö. Ruumiin saattoväkeä alkoi lähteä\nkymmeniä hevoskuntia.\n\nKallekin oli kysynyt äidiltään: \"Lähdetäänkö sitä mekin kirkolle?\"\nMutta äiti oli yön valvottuaan kieltäytynyt. Kalle meni nyt Lotan\neteen ja reippaasti kysyi: \"Lähdettekö kirkolle?\"\n\n\"Lähtisinpä kylläkin, mutta isän rekeen tuntuu olevan lähtijöitä joka\nkaplaalle, ja velipojat eivät aio lähteä toisella hevosella. Täytyy\nolla lähtemättä.\"\n\n\"Kyllä minun reessäni pääsette, koska äiti ei kuulu yön valvottuaan\nnäin pakkasella lähtevän.\"\n\n\"Minä lähden. Minä pyydän sitten teidän äitiänne tässä\nkirkolla-oloaikana minun puolestani täällä kotitoimia toimittamaan\",\nsanoi Lotta iloisesti Kallen silmiin katsoen.\n\n\"Se on päätetty! Laitan reen valmiiksi ja lähdemme sitten jonon\nperässä\", sanoi Kalle iloisesti ja lähti panemaan kuntoon rekeä.\n\nKirkkomatkalla Lotan vieressä istuessaan Kalle tunsi povensa olevan\ntäynnä puhelemisen halua. Mutta hän ei päässyt alkuun, ei löytänyt\nmielestään sitä kohtaa, josta olisi aihetta pitempään puheluun.\nTuntui aivan kiusalliselta, kun matkakin kului hitaasti; melkein\nkäyden ajoi ruumiin vetäjä edellä, ja toisten täytyi kulkea sitä\nmukaa. Kun Lottakaan ei puhunut mitään, niin Kallen täytyi jotakin\nkeksiä, vaikka vain puheen nimellistä. Niinpä Kalle viimein hieman\nrykäisi ja sanoi: \"Kylläpä tässä taipaleessa on pituutta. Jos\noltaisiin markkinoille tai johonkin muualle menossa, niin kääntäisin\ntuosta sivulle, mutta nyt täytyy tyytyä oleviin oloihin; mutta\nlyhyempi tämä matka onkin palatessa.\"\n\n\"Taitaa hevosenne olla virkku hevonen, hyvinhän tuo äitinnekin tuntui\neilen illalla kehahtelevan.\"\n\n\"Onhan tämä melko virkku. Kylläpähän palatessa tulette näkemään.\"\n\n\"Onko teillä muita hevosia kuin tämä?\" \"Ei ole, eikä meillä\ntarvitakaan. Kaikki ajot ovat lähellä, niin että kerkiää se yksinkin\nne siirtelemään.\"\n\n\"Miten suuri karja teillä on?\"\n\n\"Ei ole suuren suuri, yksitoista lypsävää ja muuta joutokarjaa\nsitten, niin että parikymmentä karvajalkaa kai niitä kaikkiaan on,\nlampaat erikseen.\"\n\nLotta jäi nyt äänettömäksi. Kalle olisi suonut, että Lotta olisi\nkysellyt vieläkin heidän taloudestaan, kun hänestä ei tuntunut olevan\nsopivaa yksin jatkaa. Syntyi pitkä äänettömyys. Sen katkaistakseen\nKalle taas rykäisi tekorykäyksen ja sanoi: \"Kaksiko vai useampia\nteillä on hevosia?\"\n\n\"Kaksi, ja huonoja lapukoita nekin. Isä on niin saita, ettei raski\nantaa eloja hevosille; vain heinillä ruokitaan; tuskin länkensä\nkantavat.\"\n\n\"Saita se minunkin isäni on muussa, mutta kyllä hän hevosta antaa\nruokkia. Hänellä on sananpartenakin: 'Henkensä on hevosessaan,\ntaloutensa vaimossaan'.\"\n\nLotta tuli taas äänettömäksi. Rupesi taivalkin loppumaan, joten\nKallekaan ei jatkanut.\n\nHaudalta kun jouduttiin lähtemään paluumatkalle kerittäytyi Kalle\nedellimmäiseksi. Ja kun haudalla-oloaikana oli hevonen hieman\nvilustunut, niin se omasta halustaan pani parastaan. Ja vaikka ilma\noli tyyni, niin ruunan juostessa tuuli rupesi käymään edestä, jotta\nturkin kauluksella täytyi suojella kasvoja; eikä puhelemisesta tullut\nmitään, vaikka olisi alkuunkin päästy. Vasta matkan lopulla, kun\nvastamäkeä noustessa hevonen hiljensi kulkuaan Kalle sanoi: \"Nyt\ntuskin kymmenettä osaa oli tämänaamuisesta taipaleesta...\"\n\n\"Onpa soma nähdä hyvää hevosta! Se tekee matkaa niin mielellään,\nei tarvitse nykiä eikä häkiä\", sanoi Lotta mieltymyksen hymy\nkasvoillaan. \"Ei tässä ohjaksilla ole muuta virkaa kuin päästelee\nvain\", sanoi Kalle; ja samalla hän heilautti ohjasperiä, jolloin\nruuna ymmärsi, että oli lähdettävä. Samassa reki tempautuikin kuin\nilmaan.\n\nLehtovaaran kartanolla tuli ihmisiä vastaan. Hieman oudoksuen sanoi\njoku: \"Ettekö te perillä asti käyneetkään, kun nyt jo tulette, eikä\ntoisia näy yhtään?\"\n\n\"Perillä on käyty, mutta me jätimme jäljelle toiset\", kuului\nkumpaisenkin, Kallen ja Lotan, suusta yht'aikaa. Ja siinä häläysi\nLotalta niin, ettei hän tullut kiitelleeksikään kyydistä, kiirehti\nvain pirttiin, joutuakseen emäntien avuksi.\n\nSeuraava yön seutu vielä syötiin ja juotiin hautajaisia, joten\nLotta hyöri ja pyöri emännän toimissa, niin ettei Kallella ollut\nvähintäkään tilaisuutta kahdenkeskiseen puheeseen. Ja seuraavana\naamuna päivän valjettua peijaisvieraat alkoivat hajota kukin\ntielleen. Niinpä Kallen äitikin alkoi kiirehtiä lähtöä. Kalle ennätti\nvain kiireen kaupalla ojentaa Lotalle kätensä hyvästiksi. Kun Lotta\nei vieläkään kiitellyt kyydistä, niin Kallelle jäi mieleen, että ehkä\nLotta sittenkin on niin ylpeähenkinen, ettei katsonut kannattavan\nkiitellä niin vähäpätöisiä asioita kuin yhtä kirkkokyytiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKallen mieleen jäi lähtemättömäksi Lotan näkeminen. Hän koetti\ntaistella itseään vastaan saadakseen Lotan unohtumaan ajattelemalla\nmuita näkemiään neitosia... Ehkäpä luoja ei hänen osakseen ollut\nuskonut niin kaikin puolin miellyttävää vaimoa kuin Lotta näytti\nolevan...\n\nSiitä hän ei kuitenkaan päässyt; mieli vain pysyi Lotassa. Oli päästy\nkesäkuuhun; kaikki kevätkylvöt oli tehty ja muistakin kevätkiireistä\nvapauduttu. Eräänä lauantaiaamuna Kalle päätti lähteä sedän\nluokse kylään pyytämään hänet puhemiehekseen ja saamaan selville,\npitikö sittenkin jäädä toivottomaksi. Sedän kotiin tultuaan Kalle\nesittelikin asiansa sedälle. Setä vähän mietti, mutta sanoi sitten\nvakavasti: \"Minusta on viisainta, että illan tullen menet yksin ja\nesität itse asiasi; ei hän sinun silmillesi sylje. Se käykin hyvin\nlaatuun, kun Lotta nuoremman sisarensa seurassa asuu luhtirakennuksen\npäässä olevassa tuvassa, missä Lotta tekee käsitöitään, kutoo\nkankaitaan ja ompelee ompeluksiaan; ja pyhäyö se juuri on Lotalla\nsuurin työpäivä viikossa. Silloin hän tekee itselleen; muut viikon\npäivät öineen menevät talon töissä. Siellä tapaat hänet valveilla\nmuitten nukkumisaikanakin.\"\n\nKallen kasvoissa oli arkuutta ja nureksien hän sanoi: \"Kyllä minä\nsentään tahtoisin teitä kumppanikseni...\"\n\nSetä hymähti ja jäykästi sanoi: \"Mitä vielä! Sehän on vanha\nsananlasku, että _arka mies ei saa kaunista vaimoa_. Kuten sanoin:\nmenehän vain itse, käymme huomenna yhdessä, jos niin tarvitaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlta oli jo myöhä, miltei puoliyössä, kun Kalle meni Tuomiharjulle;\nja kuten setä oli sanonutkin, Lotta oli tupansa ikkunan ääressä\nompelemassa. Kalle näki hänet taloon tullessaan; ikkunassa ei valon\ntähden ollut verhoja. Kalle koputti lukossa olevaan oveen; heti hän\nkuulikin kiireellisten askelten lähenevän ovea. Oven avattuaan Lotta\nnäki Kallen työntyvän sisään ja tarjoavan kättään tervehtiäkseen.\nLotta puristi Kallen kättä ja iloisesti sanoi: \"Kas vain! Tuonoinen\nharakka tuonoisessa seipäässä! Käykäähän peremmäksi, täällä on puuta!\nMitä sitä nyt Viitalaan kuuluu?\"\n\n\"Ei tuota erityistä. Tätä kaunista alkukesäähän sitä on siellä, kuten\ntäälläkin.\"\n\n\"Kaunistahan tämä kesä on tähän asti ollut\", sanoi Lotta ja syventyi\nompelukseensa. Kuitenkin hän työnsä ohessa aina väliin salaa vilkaisi\nKalleen urkkivan silmäyksen.\n\nKun Kalle istui äänetönnä, niin Lotta tunsi velvollisuudekseen\naloittaa puheen. Hän sanoi: \"Minulla on ollut paha omatunto, kun\ntalvella en tullut katelleeksi siitä hyvästä kirkkokyydistä, mutta\nsiinäkin olivat omat syynsä, jotka sen estivät.\"\n\nKalle hymähti ja sanoi: \"Kyllä se vahinko on niitä pienimpiä, mitä\nihmiselle eläessä sattuu.\"\n\n\"Joskaan ei suuren suurikaan, niin mielessäni se kuitenkin on\npysynyt.\" Hän vilkaisi taas tyynenä istuvaan Kalleen ja hieno hymy\nkasvoissaan sanoi: \"Tiesivätkö Lehtovaaran vanhatpiiat teidän tänne\nlähtevän?\"\n\n\"Miksikä?\"\n\n\"Siksi, että kyllä ne huomenna teidät kirkkoon ottavat, jos saavat\ntietää, että täällä olette käynyt. Oli otettu suuret silmät ja aika\ntavalla moristu, kun talvella minut kirkolle ajoitte...\"\n\n\"Mitä pahaa siinä sitten oli?\"\n\n\"Luulevat teidän minua kosivan.\"\n\n\"Hm. Oikeinhan ne arvannevatkin: sillä asialla juuri täällä olenkin\",\nsanoi Kalle iloisesti.\n\n\"Ettäkö riitatoveri pitäisi teidänkin saada?\", sanoi Lotta hymyillen\nja katsoi Kallen silmiin entistä syvemmin.\n\n\"Mitä häntä sitten siellä elämän matkalla sattuneekin, mutta\nkuitenkin yksinäinen ihminen on kuin kelloton hevonen metsässä.\nTuntuu, ettei elämällä ole mitään merkitystä. Ei ole kenelle ja kenen\ntähden eläisi ja toimisi, kun ei ole läheistä elämän toveria.\"\n\nLotta tuli vakavammaksi, ojensi kätensä Kallea kohti ja sanoi: \"Koska\nsellaisesta on puhe, niin lopetetaan teitittely.\"\n\nKalle tarttui Lotan käteen. Sitten hän siirsi istuimensa likemmäksi\nLottaa; ja tuntui siltä, kuin kaikki olisi voitettu. Hän ei osannut\nmitään sanoa. Vihdoin hän ajatusalta virkkoi: \"Lotta! Lotta Svärd!\nSinä sitten olet sen historiallisen Lotta Svärdin kaima, joka\nsotatantereella urhoille jakeli ryyppyjä ja pelkurit jätti ilman.\"\n\n\"Minkä kaima tuota sitten Kenenkin, Charlotaksi minua\nrippikoulupappini nimitti\", sanoi Lotta työhönsä syventyen.\n\n\"Kylläpähän se Lotta nimi nimeksi riittääkin\", myönsi Kalle ja jäi\näänettömäksi. Hän katsoi vain Lotan vilkasta käsien liikettä eikä\nvoinut väliin olla tähyilemättä Lotan kasvojakin, jotka siinä kesäyön\nruskovalossa olivat kaunistakin kauniimmat.\n\nLotta vilkaisi Kalleen ja katkaistakseen äänettömyyden sanoi: \"Sinä\näsken sanoit, että yksinäinen ihminen on kuin kelloton hevonen\nmetsässä, mutta minun mielestäni elämän onni on juuri olla kaikesta\nniin irtonainen kuin kelloton hevonen. Naimisissa oleva nainen on\nkuin koira kahlehissa, kuten muinaisrunossa sanotaan.\"\n\nKalle hieman rykäisi ja tosissaan sanoi: \"Se sananlasku on niin\nepämääräinen, että voi olla totta ja voi olla valhetta; avioliittoja\non todella onnellisia ja todella onnettomia.\"\n\n\"Siinäpä juuri onkin vaara joutua onnettomaksi\", sanoi Lotta kuin\nitsekseen.\n\n\"Mutta sanotaanhan niinkin, että ihminen on onnensa seppä.\"\n\nLotta ei tuntenut siihen osaavansa mitään jatkaa; hän katsoi\nakkunasta ulos ja sanoi: \"Rupeaa päivä valkenemaan; parasta on sinun\nmennä setäsi turviin, ennenkuin vanhatpiiat nousevat. Silloin et ole\nkeisarin ystävä, jos ne näkevät sinun täältä tulevan.\"\n\n\"Hm. Arkapa näitä säikkyköön viittä, kuutta hallavuotta, seitsentä\nsotakeseä. Mutta todella, minkälaisen vastauksen minä sinulta saan?\nMinun täytyy sanoa, etten mieltäni saa sinusta irti, ellen saane\nrukkasia. Olen todella tässä luonasi tuumimassa ikuisen liiton\nrakentamista.\"\n\nLotta laski ompeluksensa helmaansa; kädet näkyivät itsestään menevän\nristiin rinnoille. Ja katsoen entistä syvemmin Kallen silmiin hän\nsanoi: \"Ei sitä niin puikkoa taittaen ja oinaan tavoin pukaten osaa\nsanoa mitään niin suurista asioista juuri kuin hyllyltä hypäten! Ei!\nEi! Ja sitäpaitsi: olemmehan vielä nuoria, onhan vielä aikaa miettiä.\"\n\n\"Mutta sanotaanhan niinkin, että _kaikkea muuta katuu, vaan ei\nnuorena naintiaan_\", sanoi Kalle syvä naurun hymy kasvoillaan, sillä\nLotan sanasta: \"olemmehan vielä nuoria\", Kalle luuli kuulevansa\ntäydellisen vastauksen.\n\nLotan nuorempi sisar, joka sekin kuuli Lotan sanoissa jotakin\nlupausta, rupesi vuoteellaan ääneensä nauramaan. Siinä naurussa\nkuului ivaa. Kun sisaren nauru ei loppunut, niin Lotta virkkoi:\n\"Mikäs imelä säkki se nyt on Viljan leuan alla, kun nauraa juuri kuin\nharakka toisen harakan hautajaisissa.\"\n\n\"Nauranpahan, kun sinä aina olet väittänyt, ettet koskaan menisi\nnaimisiin ja nyt sinä olet jo puolittain menemässä...\"\n\n\"Hm. Joka näillä nauraa, näitä näkee itsekin\", virkkoi Lotta ja otti\nompeluksensa käsiinsä, venytteli sen ompeleita, vilkaisi taas Kalleen\nja itsekseen hymähti. Hän ei aikonut sanoa sitä, mitä ajatteli, mutta\nkun hän näki Kallen sen hymähtämisen johdosta odottavan häneltä\nsanaa, niin sanoi: \"Tuli tässä mieleeni, että mitähän sinä olet\nmiehiäsi, kuta urohiasi, kun itse tulet suoraa päätä sellaisille\nasioille. Mustalaismuijathan tavallisesti viestin tuojia ovat.\"\n\n\"Sanotaanhan sitä niinkin, että _itsensä edelle ei ole käynyttä_\",\nsanoi Kalle vakavasti ja oli sanomaisillaan, että \"minun asioitani\najamaan ei tarvita mustalaismuijia\"; mutta hän ei ennättänyt\nsanoa mitään, kun Vilja jo rupesi ivallisesti nauramaan ja sanoi:\n\"Povasihan sinulle toissapäivänä mustalaisakka ja kortista luki kuin\nuskontunnustusta, että kaukaa vesien takaa tulee sinulle kosija,\njosta et pääse. Tuossa se nyt on! Olet kiinni kuin kärpänen tervassa.\nTurha on potkia tutkainta vastaan!\"\n\nViljan ivallisuus rupesi Kallestakin tuntumaan epämiellyttävältä. Hän\nnousi ja kättään ojentaessaan sanoi: \"No, jatketaan sitten vasta.\"\nLotta yritti tarjota kätensä Kallen käteen; mutta hän keskeytti ja\nsanoi: \"Etkös juhannuksen aikaan tule setäsi luokse kylille? Silloin\njuhannusyönä Lehtovaaran tunturilla pidetään suurta kokkojuhlaa. On\njo tervaniemeläiseltä tilattu kolmekymmentä tervatynnyrin koppaa\nkokoksi.\"\n\n\"Kolmekymmentä tervatynnyrin koppaa yhtäaikaa tulessa! Silloin on\nilmassa tulta ja savua, vieläpä tervassavua\", sanoi Kalle hieman\nivallisesti.\n\n\"Niin, kuulutaan kumpainenkin pohja otettavan pois ja sitten ne\npujotetaan vankkoihin ulkuihin, kymmenen kappaletta kuhunkin, ja\nsuurilla nauloilla ne kiinnitetään ulkuihin. Ne sitten nostetaan\npystyyn ja sijoitetaan vierekkäin kolmikulmaiseksi torniksi. Sitten\nne altapäin yht'aikaa sytytetään, joten niistä kolmesta tötöstä\nsyöksyvä tuli yhtyy yhdeksi ja syntyy kauhea palo.\"\n\nKalle punalti päätään ja sanoi: \"Täytyy tulla näkemään. Tulenkin koko\naattopäiväksi, ehkei sitä kokkoa laitettaessa mies olisi liikaa...\"\n\n\"Niin, ja on siellä vielä muutakin näkemistä, ei vain se kokko\",\nsanoi Lotta. \"Tuon kirkonkylän juhlamieliset laittavat Vuokatin\nhuipulle samanlaisen kokon, johon juhlaan metsäherra Hollmeruksen\nmaisteri tuo kiikarin. Mutta tänne meidän kokkojuhlaan tuo pappilan\nAaro-maisteri oikein tähtikiikarin, jonka avulla voi saada kuunkin\nniin likelle kuin toiseen käteensä. Niitten kiikarien avulla voivat\ntervehtiä toisiaan.\"\n\nKallesta se Lotan kertomus tuntui sadulta; mutta hän ei kuitenkaan\nviitsinyt sanoa vastaan, koska se oli Lotan kertoma. Hän sanoi\nhieman kummeksien: \"Aivanko ne tätä juhlaa varten sitten valmistavat\nsellaisia kiikareitakin?\"\n\n\"Ei toki tätä juhlaa varten! En tiedä, minkälainen sillä\nHollmeruksella on; pappilan Aaro-maisteri kuuluu lukevan\ntähtitiedettä ja tohtoriväitöskirjansa kuuluu tekevän tähtitieteestä.\nAaro-maisterilla on sentähden kiikari, ja uskottavasti parempi kuin\nHollmeruksella.\"\n\n\"Luuleekohan hän tähtimaailmassa keksivänsä sitten sellaista, jota\nmuut eivät jo ennen olisi keksineet\", sanoi Kalle, kun muutakaan ei\nosannut sanoa.\n\nLotta rupesi ompelemaan, ja ommellessaan hän juuri kuin sivumennen\nsanoi: \"Kyllä siellä Lehtovaaran tunturilla on juhannusyönä paljon\nväkeä. Sinne ei ole tulematta ken vain kynnelle kykenee.\"\n\nKalle näki, että Lotta ja Viljakin olisivat suoneet hänen lähtevän.\nHän punalti hieman päätään ja sanoi: \"Täytyy joukon jatkoksi tulla\nsiihen juhlaan; tulenkin jo aatonaattona.\" Hän ojensi kätensä Lotalle\nja virkkoi: \"Hyvästi, näkemiin!\" Vilja näytti sängyssä nukkuvan\nvaleunta; Kalle ei Viljaa hyvästellytkään lähtiessään. Kalle tiesi\nLotan ikkunastaan katsovan hänen jälkeensä. Hän käveli kuin mies,\njoka tietää olevansa edestä kengässä, takaa raudassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuhannuksen aatonaattoilta oli jo lähes puoliyössä, kun Kalle saapui\nLotan kamariin, jossa kahvipöytä oli valmiina. Näkyi arvatun, että\nKalle saapuisi. Kahvipöytää Kalle ei ollut huomaavinaan, meni vain\nsen päässä ompelemassa istuvaa Lottaa tervehtimään ja iloisesti\nsanoi: \"Hällä paikka entinen ja työkin samanlainen, kuten runoilija\nlaulaa.\"\n\n\"Mihinkäpä tästä pääsee, täytyy pysyä kuin suutari lestissään...\"\n\n\"Et ole ompelukonetta vielä hankkinut. Kuuluuhan niitä niitäkin\nolevan.\"\n\n\"Hm. _Mistäpä se köyhän makkaraan suoli tullee!_ Ne maksavat monia\nsatoja\", sanoi Lotta. Sanoista kuitenkin kuului, että hyvä se olisi\nolemassa.\n\n\"Onkohan se sitten niin voittamaton asia\", sanoi Kalle. Ja koska hän\ntiesi taskussaan olevan kolme kokonaista satamarkkasta, niin hän\nrupesi ajattelemaan ompelukoneen ostamista ja antamista Lotalle.\n\n\"Ei suinkaan se rahalliselle ole voittamaton, rahattomalle se\non ylipääsemätön kuilu\", sanoi Lotta heittäessään ompeluksensa\nkäsistään. Hän rupesi Kallea kehoittamaan kiertymään kahvipöydän\ntaakse, missä Vilja äänettömänä istui odottaen toisia. Kahvipöydässä\nkääntyi puhe huomeniltaiseen juhlaan. Lotta tiesikin kertoa, että\nhuomenna päivällisen jälkeen huvitoimikuntaan kuuluvat viisi miestä\nrupeavat rakentamaan sitä kokkolaitetta. Puhuttiin siinä vielä,\nkysyttiin ja vastattiin yhtä jos toistakin. Mutta itäpohjoinen rupesi\nkirkastumaan; Lotta kehoitti Kallea lähtemään setänsä kotiin. Kalle\ntottelikin viivyttelemättä, kiitteli ja lähti.\n\nIllalla kello kymmenen oli sekä Vuokatin että Lehtovaaran juhlijain\nmäärä sytyttää kokot. Aaro-maisterin suuri kiikarikin oli jo\njalustalla suunnattuna Vuokatin juhlaa kohti. Nyt sytytettiin tuli\njokaisen tynnyritorven alle tervaisista tynnyrien pohjalaudoista\npirstaleiksi särjettyihin kasoihin; silmänräpäyksessä ne hulmahtivat\ntuleen sytyttäen samalla kymmenen metriä korkeat torvet. Syntyi\nhirvittävä jyrinä ja tohina; ja huimaavaan korkeuteen syöksyi\nmustanpunertava liekki sysimustan savun seasta. Kiikarilla nähtiin,\nettä Vuokatin juhlijat haltioissaan hyppivät, lakkejaan syytelivät\nilmaan ja huiskuttivat mikä millekin. Lehtovaaran juhlijat\nhuiskuttivat heille vastaan. Vuokatin juhlijoilla oli kokkona vain\npieni risukasa, joka samalla sammui kuin syttyikin; eikä monta\nminuuttia kestänyt Lehtovaarankaan kokko. Se hirmuinen kuumuus\nja tulen voima poltti ohuet tynnyrinlaudat uskomattoman vähässä\najassa, ja ne paloivat olemattomiin. Paloivat pylväätkin, niin että\nne kekäleinä tippuivat tuliselle arinalle, missä ne liekehtivät\nolemattomiksi. Juhla oli siis loppunut; suurin osa vanhempaa väkeä\noli mennyt matkoihinsa; poikasia yksi ja toinen joukkue oli siirtynyt\nkoppisille; nuorukaiset ja neitoset alkoivat piirileikin, missä Lotta\nja Kallekin olivat mukana.\n\nPiirileikkikin oli aikansa kestänyt; nuorukaiset ja neitoset entisen\ntuttavuuden perusteella, mitkä kaksin, mitkä kolmin, mitkä nelisin\nsiirtyivät leppien juurelle tai muulle miellyttävälle kummulle.\nNiinpä Lotta ja Kallekin siirtyivät erään tuuhealehtisen lepän\nheinikkoiseen siimekseen. Oli puheena vähäpätöisiä jokapäiväisyyksiä;\nmutta viimein Kalle kuin riuhtaisi itsensä irti niistä ja rohkeasti\nsanoi:\n\n\"Solmikaamme ikuinen liitto!\"\n\nSiihen katkesi Kallenkin puhe. Lotta tuli raskasmielisen näköiseksi\neikä voinut sanoa mitään.\n\nKun Kalle ei muutakaan osannut sanoa, hän virkkoi: \"Miksi niin arka\npunastus on kasvoissasi? Etkö voi luottaa minuun? Älä kuitenkaan\nheitä minun kysymystäni vastauksetta!\"\n\nLotan silmien nurkissa kiilsi kirkkaita pisaroita: ne hän pyyhki\npois, jäykistäytyi ja sanoi: \"Täytyy tunnustaa, että turha on potkia\ntutkainta vastaan. Jumalamme lienee niin määrännyt! Mutta olemmehan\nvielä nuoria: enemmän tulemme tuntemaan toisiamme, sinä minua, minä\nsinua!\"\n\nKumpainenkin oli pitkän hetken ääneti; mutta Kalle viimein sanoi:\n\"Enkö kuitenkin saisi ostaa kihlakalut antaakseni sinulle?\nVoisimmehan silti antaa yhteenmenon siirtyä siksi, kuin hyväksi\nkatsomme...\"\n\n\"Niille kuolleille kihlakaluille minä en pane mitään arvoa, en nyt\nenkä vasta! Hyvät sanat ovat enemmän kuin maailman kullat ja silkit\",\nsanoi Lotta syvästi ajatellen.\n\nKalle hetken perästä sanoi: \"Taisitpa todellakin antaa tehtäväkseni\nmunan solmulle vetämisen ja hiuksen halkaisemisen veitsellä\nkärettömällä! Erään Juho Tervosen mukaan suussani on sanoja kuin\npetäjässä helpehiä; mutta niitä hyviä sanoja tunnen puuttuvan ja\npelkään, tokko niitä saisin virsikkään Vipusen vatsastakaan.\"\n\nTodellakin Kalle tunsi itsensä avuttomaksi, sillä Lotan viimeinen\nlause tuntui niin syvästä lähteneeltä, että mikään teeskentely ja\ntehdyt sanat eivät voineet tästä pelastaa. Sen näki Lottakin, että\nKalle ei tahtonut turvautua teeskentelyyn, vaan sydämensä pohjalta\nhaparoi sanoja. Lotta katsoi Kalleen tutkivasti ja sanoi: \"Onko siis\nsydämesi pohjalla totinen tahto? Tahdotko tulla onnelliseksi ja tehdä\nminut onnelliseksi?\"\n\nKallen kasvoissa näkyi leimahdus; mutta hän hillitsi itsensä ja\nvakavasti sanoi: \"Mutta eiköhän kaikilla kosijoilla kuitenkin liene\ntänä aikana aikomus tehdä elämänkumppaninsa onnelliseksi sitä tietä\npäästäkseen itsekin onnelliseksi? Sillä kuka aviomies tai nainen\nvoi yksinään olla onnellinen? En ainakaan minä voisi tuntea itseäni\nonnelliseksi, jos sinut näkisin onnettomana... Ei! Ei! Ei! Ei!\"\n\n\"On niin paljon avioliittoja, joita on päätetty hetkessä, tuntematta\ntoisiaan. Toisilla sitten on tavarat määräävinä seikkoina. Ne vievät\nonnettomuuteen! Sen tähden tahtoisin tämän solmiamisen jättää\ntuonnemmaksi. Mutta kun kuitenkin tunnen, että katkeamaton side on\nvälillämme olemassa siitä päivästä, kun sinut tuossa tuon matalan\naitan edessä ensi kerran näin, niin olkoon päätetty!\"\n\nSen sanottuaan Lotta kiersi kätensä Kallen kaulaan ja ojensi ihanat\nhuulensa Kallen huulia vasten. Nousevan auringon kultainen hohde\nverhosi luonnon! Verhosi tunturin puut! Verhosi sen ruohoisen\npenkereen, millä Lotta ja Kalle olivat istuneet!\n\nKoko luonnossa näkyi taivainen siunaus!\n\n\n\n\nKUNNIOITA ISÄÄSI JA ÄITIÄSI.\n\n\nEi kulunut montakaan päivää, ennenkuin Kallen kotiin kulkeutui tieto\nKallen kihlautumisesta. Nousi nyt mörköelämä. Kaikilla oli nyrkit\npystyssä. Kallen isä ja äiti tekivät päätöksensä, että ellei Kalle\npura kihlaustaan, niin hänet tehdään perinnöttömäksi. Ei anneta ei\ntinaista neulaa; saa mennä mihin menee. Kalle ei puhunut sanaakaan,\nteki vain talon töitä entistä hurjemmin ja uskoi, että ainahan pahan\nilman jälkeen tulee hyvä ilma. Sitä ei kuitenkaan tullut. Päivä\npäivältä, viikko viikolta vain jatkui se yhtämittainen poru ja Lotan\nsättiminen.\n\nKului viikkoja kolme. Heinäntekoaika oli jo parhaillaan. Pitkän,\nhelteisen päivän työstä Kalle tunsi väsymystä; mutta siitä huolimatta\nhän tänä lauantai-iltana iltaisen syötyään lähti kävelemään rantaan\nlähteäkseen Nuasselän yli soutamaan ja siten päästäkseen Lottaa\nnäkemään. Perässä kuului hävyttömiä solvaussanoja Lotasta ja huutoja:\n\"Jos menet sen luokse, niin ei tarvitse tulla enää kotiin!\" Kallen\nmieli tuli pahaksi aivan kyyneliin asti; mutta rantaan tultuaan\nhän näki keveän soutuvenheensä olevan rannassa. Silloin katosivat\nkyyneleet silmiä karvastelemasta; katosi väsymys ruumiista; tuntui,\nettä se kahden peninkulman pituinen selkä oli vain kaitainen salmi,\njonka toiselta rannalta lähtee kohoumaan tie Lotan kotiin. Eikä\nollutkaan heinäkuun yö vielä puolessa, kun Kalle jo oli Lottansa\nkotona. Lottakin oli päivän työstä tuntenut väsymystä; mutta hän oli\naavistanut Kallen tulevan ja oli jäänyt ompeluksineen valvomaan. Hän\noli tavallisella paikallaan kamarinsa ikkunan ääressä; mutta kun hän\nhuomasi Kallen kävelevän taloa kohti, hän alkoi huiskuttaa kättään.\nSen nähtyään Kalle tunsi povessaan lämmön, jonkalaista ei voi tuntea\nmuu kuin se, jolla on kihlattu morsian, jonka edestä kannattaa uhrata\nkaikkensa. Kalle oli alakuloinen; hän ei tahtonut teeskennellä\niloisuutta, kun mieli oli raskas. Lotta sitä vastoin tekeytyi\niloiseksi ja nauraen sanoi: \"Mitä sinulle nyt on tapahtunut, kun olet\nkuin hyypiö hävitetyssä kaupungissa. Onko jänis jo tullut housuihin\nvai mikä?\"\n\n\"Ei, ei\", virkkoi Kalle varmoin äänenpainoin ja nyökäyttäen päätään\nsanojensa vakuudeksi.\n\n\"Niin, minä vain siksi sanoin, kun setäsi sisaret, Lehtovaaran\nvanhatpiiat tässä viikolla kuuluivat äidille ilkkuen kehuneen, että\ntyhjään tynnyriin se Lotta hypätä kupsahtaa, kun luulee pääsevänsä\nViitasaloon miniäksi. Ei sinne koreat kelpaa! Äiti oli ylpeästi\nsanonut: 'Ei ole kaupankaan, on sille työtä kotonakin!'\"\n\nKalle rykäisi ja näkyi hakevan sanoja. Heti kuitenkin hieman hymähti\nja sanoi: \"Siitähän sitä sinun koreudestasi on meillä nämä kolme\nviikkoa porua kestänyt...\"\n\n\"Hm. Mikähän minussa sitten on liian koreaa, vaateko vai ruumis?\"\n\n\"Ehkä kumpainenkin\", virkkoi Kalle. \"Ellet korea, niin liian kaunis.\nKannat hyvää vaatetta ja olet hyvässä kunnossa; luullaan, ettet saata\ntehdä työtä. Uskotaan, että työihmisen täytyy olla laiha ja musta\nkuin meillä on se isän sisar, vanhapiika.\"\n\n\"Hm. Olethan sinäkin komea ja hyvässä kunnossa! Etkö sinä sitten tee\ntyötä edes esimerkin vuoksi, että näkisivät komeankin saattavan tehdä\ntyötä.\"\n\n\"Minä teen työtä! Ja sen ne tunnustavatkin, mutta minun komeuteni,\nmikä häntä lieneekin, peitetään harmaalla! Minun täytyy kesät talvet\nkantaa harmaata. Näetkös: tämä pyhäpaitanikin on harmaa! Ellei\nmuusta, niin liasta\", sanoi Kalle näyttäen paitansa rintaa.\n\nViljan luultiin sängyssään nukkuvan; mutta hän rupesikin Kallen\nviimeisen lauseen kuultuaan nauramaan, niin että sänky tutisi.\nLottakin remahti äänekkääseen nauruun ja sanoi: \"Minä en ikinä ole\nkuullut lialle annettavan kunniaa muussa suhteessa kuin pellon\nhöysteenä. Mutta entisen akan mukaan: _mitä vanhemmaksi sitä ihminen\nelää, sitä useamman kärpäsen sitä näkee_.\"\n\nLopettaakseen kuitenkin puheen siitä likaisuudesta Lotta kääntyi\nViljaan ja sanoi: \"Koska valvot, niin nouse keittämään kahvia.\"\n\nVilja hieroi vain ruumistaan ja sanoi: \"Eihän nyt ole mikään ilta- tai\naamukahvin aika; näetkös, kello käy vasta kahtatoista.\"\n\nVihdoin hän nousi ja meni keittiöön valmistamaan kahvia. Nyt kun\nViljakaan ei ollut kuulemassa, Lotta tuli vakavaksi ja sanoi: \"Vai\nporua siellä on pidetty minun tulostani! Mihin päätökseen sinä sitten\nolet tullut?\"\n\n\"Siihen, mitä juhannusyönä päätettiin.\"\n\n\"Mutta jos ne ajavat sinut pois kotoa?\" virkkoi Lotta tutkivasti\nkatsoen Kallen silmiin.\n\n\"Sillä ei minua säikytetä, ellei sinua! Onni on taivaan alus\", sanoi\nKalle jäykästi.\n\nLotta moneen kertaan hiljaa pyöritti päätään ja katsoi akkunasta\nulos; hän näkyi ajattelevan, mitä sanoisi. Viimein hän kääntyi\nKalleen ja sanoi: \"Mitäs sanot sitten, jos minulle käy samoin kuin\nsinulle uhataan? Kuulin viikolla äidin olevan vakavissaan sanoessaan,\nettä yhteistuuma Viitasalon Kallen kanssa on lopetettava alkuunsa,\nettä _ei väkisten vävyksi, eikä ylönmielen ystäväksi_.\"\n\nKalle punalti päätään; silmissä välähti virkeä eloisuus, ja vakavasti\nhän sanoi: \"Silläkään ei minua säikytetä, sillä sinua kosiessani minä\nolen kosinut sinua enkä tavaraa.\"\n\nLotta ajatteli hetken. Mutta viimein hänkin hiljaa punalti päätään ja\nsanoi:\n\n\"Kyllähän Jumalalla on rikkautta, jos meillä on rakkautta... Mutta\ntäytyy minun kuitenkin kysyä, mitä sinä minusta uskot, kun sinun\nminun tähteni kannattaa niin paljon uhrata: uhrata kotisi ja uhrata\nkotoinen omaisuutesi.\"\n\nKalle katsoi Lottaan kiinteästi ja vakavasti sanoi: \"Minä uskon\nsinusta enemmän kuin sanoiksi saan. Sinä tulet olemaan minun sekä\nsisäisen että ulkonaisen ihmiseni suloinen koti; sinä tulet olemaan\nelämäni onnellisuus; sinä tulet olemaan satama, johon elon myrskyistä\npakenen ja löydän turvan.\"\n\nLotan silmiin vierivät kyyneleet. Hän kiersi käsivartensa Kallen\nkaulaan ja sanoi: \"Minä uskon sinusta samaa; maallinen voima meitä ei\nkykene erottamaan.\" Sanojensa vakuudeksi Lotta asetti huulensa Kallen\nhuulia vasten.\n\nKun huulet olivat eronneet ja käsivarret irtautuneet, niin Lotta\nnäkyi ajattelevan; ja viimein hän sanoi: \"Vai totta se on, että minä\nolen liian korea Viitasalon miniäksi. Ja kuitenkaan mitään koreaa ei\nminun ylläni ole ikinä nähty, joskin kaunista lienee ollut. Mutta\nse on ollut omatekoista, sillä sitten kun olen alkanut kyetä omista\nkynsistäni saamaan vaatteen päälleni, en pienintäkään ostettua\nrääpälettä ole päälleni pannut. Koreaksi sanottavaa en ole tehnyt\nitselleni enkä muille; ja siitäkö minut tuomitaan... Sitä en ymmärrä.\nJos ostorääpäleillä olisin komeillut, niin sen ymmärtäisin.\"\n\nKalle hymähti ja virkkoi: \"Se johtuu siitä, että meillä ei voida\nerottaa, mikä on koreaa ja mikä on kaunista. Meidän ihmisten silmät\neivät siedä muuta kun harmaata. Rommakan Mari kun on aina harmaa\nkuin varis ja kulkee niitten seuroissa yhteen ääneen laulamassa\nvirsiä, niin se sitä on ihmistä ja siitä se kelpaisi miniä. Viime\npyhäiltanakin oli Mari meillä ja äiti itkien puhui Marin hyvistä\npuolista ja kehoitti kääntymään Marin puoleen. Kävi ihan säälikseni\näidin hulluus.\"\n\n\"Etkä taipunut?\"\n\n\"En! Sanoin vain, että tahdon komean komealle varrelleni!\"\n\n\"Eikö Mari ole sitten Jumalankaan jäljeltä komea?\"\n\n\"Kaikkea muuta! On neljännellä kymmenellä oleva, vanhuuttaan\nkääpäytynyt, musta, pikkuinen kynttyrä, kuin töppösen lesti.\nSilmät ulkona kuin kuhalla... Sanalla sanoen: jos olisin houkka ja\ntottelisin vanhempiani, niin saisin elämän onnelle sanoa hyvästit.\"\n\n\"Niitä sokeita vanhempia on jos kuinka paljon, jotka poikiaan ja\ntyttäriään naittavat kuulematta heidän omaa mieltään. Jo vaisto\nsanoo, kenen kanssa voisi sitoa liiton ja kenen kanssa ei. Mutta sen\nuskon, ettei siihen valintaan kykene viisainkaan isä tai äiti; siihen\nkykenevät vain ne kaksi, joita se koskee.\"\n\nKalle yritti kertoa, mitä hän ajatteli siinä Lehtovaaran aitan\nedessä ensi kerran nähdessään Lotan; mutta hän keskeytti, kun Vilja\nkahvipannuineen työntyi sisään sanoen: \"En tahtonut löytää palavia\npuita: sain keittää kuin kuikkaa...\"\n\n\"Hyvä, että viivyit! Saadaan ensimmäiset aamukahvit; kello on jo\nyksi!\"\n\n\"Onko teillä niitä aamukahveja sitten niinkuin tien varressa virstan\npylväitä, niin että kun virstan kulkee, niin tulee pylväs\", sanoi\nKalle nauraen.\n\n\"Kuinka onni sattuu potkaisemaan\", sanoi Lotta ja rupesi asettelemaan\nkahvikuppeja pöydälle.\n\nKun kahvi oli juotu ja idän taivas rupesi kirkastumaan, niin Lotta\nesitti, että, \"koska yö näkyy kuluneen niin kannikaksi, ettei\ntähteestä ole jakamista, niin lähdetään aamukävelylle; mennään\nLehtovaaran tunturille, ennenkuin Lehtovaaran vanhatpiiat heräävät\nsormellaan osoittamaan, ivallinen irvistys tuikeissa naamoissa.\nLähdetään kaikki kolme!\"\n\n\"Ja minäkinkö? Minä olen teidän matkassanne kuin väärä raha\ntaskussa\", sanoi Vilja tosissaan.\n\n\"Etpäs olekaan mikään väärä raha, olet minun sisareni!\" sanoi Lotta\nvakavasti.\n\n\"Ja minun morsiameni sisar. Et ole ventovieras.\"\n\nVilja kun Lotan sanasta luuli kuulevansa, että Lotta todella halusi\nhäntä matkaan, niin hänkin alkoi valmistautua. He kolme rinnakkain,\nKalle keskellä, lähtivät kävelemään Lehtovaaran tunturille; mutta\nLehtovaaran kartanon läpi mentäessä talon koira usahti äkäisesti\nhaukkumaan; samassa vanhainpiikainkin irvistyneet naamat ilmestyivät\nakkunaan; ja hieman hajanaisen ikkunan läpi alkoi kuulua vihaisia\nhaukkumasanoja. Menijät eivät olleet näkevinään tai kuulevinaan,\nKalle vain kuuluvasti sanoi: _\"Hyvä ei hävetä eikä mörkö peloita!\"_\n\nTunturille tultua vaistomainen veto veti Lotan ja Kallen sen saman\nlepän juurelle, missä he juhannusyönä olivat istuneet, ja siinä\njo olleista ja vasta mahdollisesti tulevista elämän kohtaloista\npuhellessa kului aika. Oli jo tavallinen ylösnousun aika, kun\nlähdettiin palaamaan. Lehtovaaran isäntä, Kallen setä, olikin jo\nkuistin penkillä istumassa tuli jäin taloon tullessa.\n\nKalle kiiruhti setäänsä tervehtimään; mutta Lotta ja Vilja vain\nhyvän huomenen sanottuaan jatkoivat matkaansa. Eivät he kuitenkaan\nennättäneet astua monta askelta, kun talon isäntä ystävällisin äänin\nkuuluvasti sanoi: \"Mihin naapurin neitosilla on kiire? Talo on tiellä\npoikkiteloin, ei pääse yli, ei ympäri! Käykääpäs tänne sisäpuolelle,\nolkaa hyvät!\"\n\nLotta ja Vilja hieman punastuivat tietäessään, että talossa\noli ristituuli; mutta kun he tiesivät isännän olevan puhtaasti\nystävällisen, niin he kääntyivät taloon. Isäntä vei vieraansa\nperäkamariin ja toimitti vanhatpiiat keittämään ja tuomaan vieraille\nkahvia...\n\nKamarissa isäntä rupesi valittamaan yksinäisyyttään. Kolme emäntää\noli täytynyt hänen peittää maan poveen ja neljäs olisi pitänyt saada,\nmutta ei ole emäntä näin lesken kopattavissa kuin leipä hyllyltä.\nOntuva on talonpito ilman emäntää; yhdestä aisasta on reki perässä!\nSisaret tuossa ovat taloutta hoitamassa, mutta vaikka ovat sisaret,\nniin sittenkin on, kuten sanotaan, _vieras häntä vieraan hevosen\nperässä_. Kiertyi sitten puhe Viitaharjunkin talon elämään, joten\nKalle sai kertoa, miten ja mistä syystä hänet uhattiin ajaa pois\nkotoa.\n\nVaraten kyynäspäänsä pöydän laitaan isäntä istui ja kuunteli Kallen\nkertomusta; mutta viimein hän otti puheenvuoron ja sanoi: \"Olen siitä\nkuullut. Siinä tuntuu uskonnollinen ahdasmielisyys rikeeraavan! Ne\nluulevat uskonnon pyhyyden riippuvan niissä harmaissa ketineissä ja\nniissä nutun takahelman kolmessa halkeamassa. Kuitenkin voi hyvin\nmonen sydämessä, jotka eivät kanna eivätkä viitsi kantaa niitä\nulkonaisia merkkejä, olla uskonto paljonkin pyhemmällä paikalla. Nuo\nulkonaiset merkit melkein joka tapauksessa ovat vain uskonnollisen\nitserakkauden naamari, jolla peitetään jokapäiväisen uskottomuuden ja\nriitaisen elämän törkeät kasvot. Ja sen tähden siihen naamariin eivät\nvoi pukeutua muut kuin ne, jotka sellaista peitettä tarvitsevat.\"\n\nKalle hieman rykäisi ja sanoi: \"Kykenen todistamaan puheenne\noikeaksi, vaikka isästä ja äidistä ei mielellään puhuisi pahaa.\nMutta puheenne jatkoksi sanon, että isä ja äiti pyhinä vierekkäin\nistuen yhdestä kirjasta veisaavat virsiä, mutta usein ennen iltaa\nriitelevät. Missähän silloin lienee se avioliiton pyhyys, joka\npitäisi olla olemassa?\"\n\nNyt etuhuoneesta kuului kopisevia askeleita. Kohta aukesikin ovi,\njosta isännän nuorempi sisar happamin naamoin tuoksahti sisään\nja juuri kuin mitään näkemättä toi kahvipannun pöydälle. Yhtä\nnäkemättömänä hän toi vielä kahvikalut ja sokeriastian, jotka\njätettyään pöydälle vihaisesti pyörähti ja katosi ulos. Kaikki\nnäkyivät tietävän, mitä se merkitsi; kukaan siitä ei välittänyt.\nIsäntä vain viittasi Lottaan ja ystävällisesti sanoi: \"Lotta,\nsiirryhän sinä tuonne antajan paikalle antamaan meille kahvia ja\nottamaan itsekin.\"\n\nKahvia juotaessa isäntä vielä aloitti puheen Viitasalon elämästä ja\nsanoi:\n\n\"Täytyy sanoa, että sokeaa sokeampi on velimies, jos semmoisen parin\nhylkää talostaan kuin teidät. Sellainen työvoima ei olisi liikaa\nViitasalossakaan!\" Sen sanottuaan hän ajatteli hetken; sitten hän\npunalti tummaa, pitkätukkaista päätään ja jatkoi: \"No, en minä\nsentään vielä usko, ennenkuin tässä syksympänä käyn kuulemassa hänen\nmieltään.\" Taas jäi isäntä hieman ajattelemaan; niin Kalle vilkaisi\nsen valoisan kamarin ympäri ja odottamatta isännän puheen jatkoa\nsanoi: \"Mutta jos niin käy, että minun täytyy lähteä kotoa kuin\njänis haavalta, niin tässä kamarissa antanette minulle ja minun\nelämänkumppanilleni suojaa...\"\n\n\"Aivan mielelläni\", sanoi isäntä vakavasti.\n\n\"Jospa tässä tulisittekin viihtymään paremmin kuin minä. Kolme\nemäntää on minulta tähän huoneeseen kuollut. He ovat jättäneet niin\nkolkon tyhjyyden, etten hetkeäkään täällä viihdy muulloin kuin\nnäin vierasten ja vieraan seurassa.\" Kalle lystikkäästi hymähti\nja vilkaisten Lottaan iloisesti sanoi: \"No, nythän meillä on jo\ntiedossa, mihin päämme pistämme, jos niin tarvitaan.\"\n\nKun alkoi tulla lehmien lypsäntäaika, niin Lotta rupesi kiirehtimään\nlähtöä. Isäntäkin liittyi saattelemaan vieraitaan jatkaakseen\nyhä puheluaan vierastensa kanssa; eikä hän näkynyt olevan\nhuomaavinaankaan sisariensa ivallisia kasvoja.\n\nKun koko yönä ei tullut vähääkään nukutuksi, niin Kalle lähti\nkotiinsa joutuakseen nukkumaan ja kyetäkseen huomenna heinäniityllä\nnäyttämään, mihinkä hän pystyy.\n\nLotta ja Vilja lähtivät saattamaan Kallea; he saattoivat aivan\njärven rantaan asti. Rantaan tultuaan he istuivat heinäiselle\nrantatöyräälle; Kalle näki Lotan kasvoista, että tällä oli vielä\njotakin huolekasta sanottavaa. Ja hän jäi odottamaan. Hetipä Lotta\nvirkkoikin: \"Kun me nyt olemme tulleet siihen, että mikään maallinen\nvalta ei kykene meitä erottamaan, niin eikös päätetä, että tämän\nliittomme varsinainen toteuttaminen jätetään tuonnemmaksi. Jätetään\nhautumaan; ehkä ne kylmät sydämet juuri kuin omasta painostaan\nsulavat, kun niille annetaan sulamisen aikaa. Minä kyllä saatan olla\nminiänäkin talossa, jos vain muut ihmiset ovat ihmisiä ja minut\notetaan vastaan mielellä hyvällä. Eihän ole leikkiä lähteä tyhjin\nkäsin maailmalle! Mutta jos se on pakollista, silloin lähdemme\npelkäämättä, uskoen, että Jumalamme on siunaava kohtalomme tiet...\"\n\n\"Sitä samaa olen ajatellut koko tämän päivän. Ellei muutakaan, niin\nehkä heltyisivät antamaan jotakin talouden apua. _Hyvähän jalkakin\njänistä suden suusta saatua_. Mutta entäs sitten jos se toteutuu,\nmitä jälkeeni huudettiin tänne lähtiessäni: 'Älä tule enää kotiin!'\nniin mikäs verkko silloin peräksi pannaan?\"\n\n\"Hätä ei ole tämän näköinen\", huudahti Lotta varmoin äänenpainoin.\n\"Nyt on paras heinänkorjuuaika; työtä on jokaisessa talossa yli oman\ntarpeen. Ei siis muuta kuin hihat heilumaan! Mutta ensinhän toki on\nkatsottava, että ne keppi ojona ajavat sinut pois kotoasi!\"\n\n\"Niinpä niin\", virkkoi Kalle. \"Minä nyt menen makuuhuoneeseeni,\nnukun ja levähtelen itseni hyväksi. Huomenaamuna ennen auringon\nnousua, kuten aina maanantaiaamuna, menen pirtin puoleen lähteäkseni\nniitylle juuri kuin mitään ei olisi vinossa. Jos jotakin kuulen,\nniin tukin korvani ja menen niittämään; tulen sieltä oikealla\najalla aamiaiselle. Jos annetaan luut lihoista, päät kaloista,\nkuoret leivistä kovista, niin syön kuin järjetön; syötyäni lähden\nedellimmäisenä työhön! Sitä tietä pääsen näkemään, ärsyttääkö\nmenettelyni vai lepyttääkö. Sanotaanhan, että _yksi kivi ei myllyssä\ntee jauhoja_. Kun en riitele, niin mitenpä hekään riiteleisivät...\nJa nyt täytyy lähteä soutamaan. Kaukana siintää tuo kotiranta; sanon\nkuitenkin vielä kotirannaksi, kun sinne on mentävä!\"\n\nKalle nousi jättämään hyvästit. Syliksi käydessään Lottaan hän\nmurtuneena sanoi: \"En tiedä, millaisen sanoman tuonen ensi kerran\nsinua tavatessani. Mutta kaikki muu olkoon miten on ja tulkoon tuohta\ntai malkoa, kunhan sinä olet minun ja minä olen sinun.\"\n\nKyyneltyivät Lotankin silmät. Hän ei sanonut mitään, mutta se\nsuutelo, minkä Kalle sai, puhui enemmän kuin tuhannet sanat. Kalle\ntyönsi venheensä vesille ja lähti soutamaan vasten tuulta. Kauan\nsiinä rannalla Lotta ja Vilja katsoivat harjapäitten aaltojen seassa\nkeikkuvaa venhettä, huiskuttaen nenäliinojaan, katsoivat niin kauan\nkuin voivat nähdä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKalle kotiin tultuaan menetteli aikomuksensa mukaisesti. Eikä\nmaanantaiaamuna syntynyt mitään porua; kaikki vanhemmat ihmiset,\näiti, isä ja isän sisar vanha Eeva, olivat tailakkeina, mutta Kallen\nsisar, nuori Eeva se niityllä haravoidessaan tuli Kallen luokse ja\nleikin varjossa sanoi: \"Sinä sitä taidat taidat äidille miniän.\nMissähän se sitten tulevana talvena on minun rukkini paikka!?\"\n\n\"Sehän on miniän rukin paikka ovensuussa, orren alla, kaiken\nkaiheessa tilassa. Kyllä sinä siltä tulijalta saat pitää rukkisi\npaikan niin lämpimänä kuin ennenkin\", sanoi Kalle ystävällisesti ja\nrupesi niittämään näyttääkseen, ettei hän tahtonut enempää puhua.\n\nKoko päivän olivat kaikki puhumattomina: isäkin körmötti\njäykkäniskaisena kuin kepin olisi niellyt. Mutta iltasella Kallen\näiti toimitti niin, että Kalle muitten maata mennessä jäi viimeiseksi\npirttiin; se olikin Kallelle mieleen. Kalle pöydän sivulla lavitsalla\nistuen paikkasi äitinsä kenkää niin ahkerasti kuin taisi, juuri kuin\nhänkin olisi tahtonut joutua nukkumaan. Äiti nyt muitten mentyä tuli\nKallen viereen istumaan; ja melkein itkua teeskennellen hän sanoi:\n\"Minun on mieleni niin katkera siitä sinun kosimisaikeestasi, etten\nvoi olla sinulle puhumatta. Sinä, minun paras poikani, rupesit\nkosimaan sellaista, jota me, vanhempasi, emme voi sietää.\"\n\n\"Oletteko te häntä edes nähneetkään\", virkkoi Kalle ystävällisesti.\n\n\"Enemmänhän se korva maata käypi kuin silmä näkee. Olemme siitä\nkuulleet siksi paljon, ettei tarvitse nähdä. _Koreus ja ylpeys\non vika sangen suuri, jota Jumala ei kärsiä voine_, lauletaan\nvirressäkin. Pyhässä kirjassa sanotaan: _Kunnioita isääsi ja äitiäsi,\nettäs menestyisit_. Sinä et kunnioita vanhempiasi, kun et kysy heidän\nmieltään, joten menettelylläsi vedät ajallisen ja iankaikkisen\nonnettomuuden osaksesi... Olet kuululta runolaulajalta isoisältäsi\nperinyt komean ruumiin ja palavan sielun; näitäkö sinä et tahdo\nkäyttää meidän vanhempiesi iloksi... Olemme isäsi kanssa päättäneet,\nettemme kiellä sinua tuomasta meille miniää, kun tuot sellaisen,\nmikä meille sopii. Tuossa naapurissa Rommakossa on tyttö, joka meitä\nmiellyttää; ja uskomme, että sen saat, jos tahdot.\"\n\nKalle hiljaa pudistaen päätään painokkaasti, mutta lämpimästi\nsanoi: \"Minun täytyy teille, rakas äiti, sanoa, että minä en ota\nRommakon Maria enkä hänen laistaan. Elämäni onnea en voi tuhlata niin\najattelemattomasti. Olen aina sanonut, että otan komean komealle\nvarrelleni. Te sanoitte, etten kunnioittaisi isääni ja äitiäni. Mutta\nkukahan enemmän kunnioittaisi vanhempiaan kuin minä? Minä kunnioitan\nen ainoastaan omia vanhempia, vaan isien isiä polvesta polveen ja\näitien äitejä, jos he ovat olleet hyviä ihmisiä.\"\n\nSen sanottuaan Kalle laski kätensä äitinsä olkapäälle ja painokkaasti\nsanoi: \"Minä kunnioitan teitä. Te olette minun äitini, te olette\nkestänyt äidin vaivat. Olen imenyt rintojanne silloinkin, kun teidän\nolisi tarvinnut nukkua. Enkö kunnioittaisi teitä, enkö rakastaisi\nteitä? Mutta tämä asia, joka meidät erottaa, koskee minua _yksin_;\nja sentähden jään toivomaan, että te oppisitte minua ymmärtämään. Te\nvarmaan luulette, kuten sanotaankin, että _se ei näe, joka naipi_,\nettä minua vietellään ja on vietelty komeuden naamarilla; mutta minua\nei vietellä, ei nyt eikä vasta. Sanotaan, että _kosija ei näe kuin\nhampaisiin asti_; mutta minä en pidäkään asialla kiirettä, jotta\nkerkiän nähdä syvemmälle kuin hampaisiin asti.\"\n\nÄidin helmaan tippuivat kyyneleet; hän tunsi sanoneensa, mitä oli\nsanottavaa. Hän käänsi itsensä Kallesta ja syvästi huokaisten sanoi:\n\"Hyvä olisi, että näkisit. Pyytäisit Jumalalta silmäisi voidetta!\"\n\nKallekin irrotti kätensä äitinsä olkapäästä ja lähti luhtiin kahden\nnuoremman veljensä kanssa yhteiselle vuoteelle nukkumaan.\n\nTuntui somalle, kun oli saanut puhua äidin kanssa.\n\n\n\n\nLÄHTEÄ KUIN JÄNIS HAAVALTA...\n\n\nOli tultu tulevan talven tammikuuhun. Lehtovaaran vanhatpiiat ja\nmonet muut Lotan kadehtijat olivat pitäneet yhtämittaisesti vireillä\nLotan parjaamista. He olivat syyttäneet häntä mitä ilkeimmistä\nseikoista, joten Kallen isä ja äiti olivat tulleet siihen päätökseen,\nettä ellei Kalle luovu Lotasta, niin hän saa mennä sen perässä\nsaamatta mitään perintöä. Näine sanomineen nyt Kalle nimipäivänään\ntuli Lottansa luokse. Lotalle se oli jo ennakolta tiettyä; hän ei\nsäikähtänyt. Kalle sai lähteä Perttulasta pyytämään kyytimiestä\nkäyttämään Kallea ja Lottaa pappilassa kuulutusta ottamassa. Kohta\nolikin Perttulan Heikin uhkea ori kartanolla; sen rekeen Kalle ja\nLotta pyhäpukuisina istuivat. Heikkikin kuskipukilla istuessaan ja\nantaessaan oriinsa panna parastaan tunsi povessaan ylpeyttä hevosensa\nja kyydittäviensä komeudesta; eikä hän malttanutkaan aina väliin olla\nvilkaisematta rekensä perässä istujiin...\n\nPappilasta palatessa Lotan kotona oli kahvipöytä valmiina.\n\nLotan kehoituksesta pöydän ympärille kiertyi kaikki talon väki ja\nkyytimies. Kun Lotan isä oli niin vakavatuulisen näköinen, niin ei\nmuillakaan syntynyt tavallisia keveitä kahvipöytäpuheita. Lotan\ntäyttämiä kuppeja vain tyhjenneltiin. Kaikki näkyivät odottavan,\nettä talon isäntä aloittaisi puhelun. Sen näki talon isäntäkin.\nHän rykäisi pienen tekoyskäyksen; ja katsahtaen toisella puolen\npöytää istuvaan Perttulan Heikkiin hän vakavamielisesti kysyi:\n\"Kuulutuksenko nämä Kalle ja Lotta siellä pappilassa saivat?\"\n\n\"Mikäpä siinä oli. Ei se ollut siellä painojen alla\", sanoi Heikki.\n\"Oli sinne rovastille tämän Kallen vanhuksilta tullut ankara kielto;\nmutta kun nämä kumpainenkin olivat laillisessa iässä, niin ei se\nkielto merkinnyt mitään. Eikä tuo rovastikaan tuntunut sellaisille\nkielloille suurta painoa antavan, sanoi vain, että se on kahden asia,\nkolmannelle korvapuusti.\"\n\nLotan isä taas yskähti tekoyskähdyksen ja virkkoi: \"Mutta Kalleko se\ntämän asian takia on lähtenyt pois kotoaan, kuten tässä kuului tieto?\"\n\n\"Käydähän sitä käsketyn pitää\", sanoi Kalle alakuloisesti.\n\n\"Mutta se on mieletöntä, tuhat kertaa mieletöntä lähteä kuin\njänis haavalta, kun kuulee puussa pakkasen paukahtavan. Kerranko\nsitä tapahtuu, että vanhukset jostakin luulosyystä tahtovat estää\npoikainsa naimista; mutta se on ohimenevä tuulenpuuska, josta kun ei\nperusta, niin tyyntyy omasta painostaan.\"\n\nHeikki tahtoi juuri kuin isännän mieliksi jatkaa isännän puhetta ja\ntosissaan sanoi: \"Ei tarvitse kaukaa hakea esimerkkejä. Minä kun\nrupesin Sormulan Katria kosimaan, niin vanhukset kynsin hampain\nvastustivat. Mutta kahdenkymmenen vuoden aika laittoi niin, että\nmeihin oli turva vanhemmillani viimeisellä ikänsä kannikalla, ja\nKatri sai isänsä ja äitinsä silmät painaa kiinni viimeiseen uneen.\nNiin; eivät ne aina isät ja äiditkään ole viisaita nuorten aikeita\nvastustaessaan.\"\n\n\"Ei kuitenkaan väkisin vävyksi, ylönmielen ystäväksi\", sanoi\nLotta. \"Kyllä kai minä puolestani saatan mennä miniäksikin,\nvaikka uskonkin todeksi sananlaskun: _niin on miniä miehelässä,\nkuin on koira kahlehissa_. Mutta annetaanhan kahlekoirallekin\nruokaa; ja ehkä minulle sitä paremmin, kun uskon kykeneväni työssä\nparhaimman rinnalle. Mutta jos sinne mennessä on halko ensimmäisenä\nvastaanottajana, kuten on uhattu, niin siitä leikistä tahdon pysyä\nkaukana ja säilyttää luuni eheinä.\"\n\n\"Se nyt ei ole uskottavissa\", virkkoi Lotan isä. \"Jos sitä\ntuittupäisyyksissään sattuu jotakin sanomaan, niin siitä kun ei\nvälitä, niin ne aikeet jäävät toteuttamatta.\"\n\nKallekin tahtoi sanoa jotakin, otti asiallisen muodon ja ryhdin ja\nsanoi: \"Kyllä minä tänä viimeisenä puolena vuotena tein parastani,\ntein työtä kuin puolihullu enkä antanut pienintäkään syytä heidän\ntorumisilleen. Mutta kun he eivät saaneet minulta lupausta, että\njättäisin tämän aikomuksen, niin torumiset ja uhkaukset eivät\nloppuneet ja veivät siihen, että lähdin ja jätin heidät rauhaan...\nTaivaan alus on onni.\"\n\nHeikkikin tahtoi sanoa jotakin: \"Olen kuullut, että siinä on\nuskonnollinen typeryys vaikuttamassa; ja se se onkin sellaista\npihkaa, että se on kaikkein sitkeintä sulamaan. Maailman historiat\ntietävät, että uskonnollisissa houreissa on tehty kaikkein kauheimmat\njulmuudet, mitä auringon alla on tehty; ja turha lienee toivoakin,\nettä siitä sokeudesta ihmiskunta kokonaan vapautuu.\"\n\nKaikki jäivät äänettömiksi. Lotan isä näkyi ajattelevan. Viimein hän\npunaisi päätään ja sanoi: \"Ei kuitenkaan käy laatuun jättää taloa\ntavaroineen. Ajattelen, että tässä kolmen viikon perästä valmistetaan\npienet häät ja pyydetään rovasti vihkimään. Minä käyn Kallen\nvanhemmat, vieläpä koko talon väen kutsumassa häihin. Rovasti tapansa\nmukaan pitää hartaushetken; nähdäänpä, eivätkö sydämet lämpene.\nUskonpa, että Kalle Lottineen saa suopean kutsun palata kotiinsa. Se\non päätetty ja tehty.\"\n\n\"Viisain temppu\", virkkoi Heikki päätään punaltaen. \"Siitä ellei\nlähde apua, niin noiduttuja ovat ihmiset. Tuhat kertaa noidutut.\"\n\nKalle vakavasti sanoi: \"Kuinka mielelläni tekisinkin sen, että\npalaisin kotiin, olkoon kynnys kuinka korkea tahansa, mutta en usko\ntulevan tietä sinne.\"\n\n\"Sepähän nähdään, kunhan kaikki konstit kokeillaan\", sanoi Lotan isä;\nja näytti siltä kuin hän uskoisi aikeensa toteutuvan.\n\nLotan äiti oli kaiken aikaa ollut ääneti, mutta nyt kuultuaan\nisännän panevan kaikki keinonsa liikkeelle Kallen ja Lotan pääsyksi\nViitasalolle hän hieman kyllästyneenä sanoi: \"Mikä mesimätäs nyt\nsitten tuo Viitasalo on? Sitä nyt on maata muuallakin, ilmaa\netempänäkin. En koiraani käske, sitä vähemmän tyttöäni tuollaisille\nkoirankuonolaisille miniäksi. Kaksi nuorta elää vaikka kalliolla.\nJumalalla on rikkautta, jos heillä on rakkautta kantamaan toistensa\nkuormaa. Sen sanon, että pysykööt viitasalolaiset siellä, missä ovat.\"\n\nLotta sen kuultuaan iloisesti huudahti: \"Tuota juuri olen äidiltä\nodottanut. Voi äiti kulta, kun olitte hyvä!\" Lotta taputti äitiään\nposkelle, oli vähällä suudella, mutta ei kuitenkaan viitsinyt.\n\nPerttulainen kuuli, että emäntä tässä asiassa käänsi pohjapuolen\npäällepäin; hän nousi pöydästä kätellen kiittelemään isäntäväkeä ja\nlähteäkseen pois.\n\nKalle kiirehti tarjoamaan kyytipalkkaa, mutta Perttulainen sanoi\nlämpimästi: \"Se ei kuulu asiaan, tulehan nyt morsiaminesi heti meille\nvieraisille; siellä jatketaan tarinaa, sitä kun on suuta surmallekin,\nkieltä maankin matosille.\"\n\nTuomiharjun isäntä, Lotan isä, oli käynyt Viitasalossa aikoen kutsua\ntalonväkeä häihin ja ennen kaikkea kuulemaan Kallen vanhusten mieltä;\nmutta kylmät terveiset hän sieltä toi. Ei yöksikään oltu pyydetty\nvierasta, joten läpi yön sai palata takaisin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä kolmen viikon oleskelu Tuomiharjulla oli Kallesta ollut\nikävää aikaa. Talon töitä hän aikansa kuluksi teki; mutta Kalleen\nkoski kipeämmin se, että hän kuuli kyläläisten itseään nimittävän\nTuomiharjun kotivävyksi. Tämän tähden jo mitä pikimmin tästä\npäästäkseen Kalle ja Lotta valmistivatkin pienet häänsä Lehtovaaraan\nsenkin tähden, että sieltä oli luvattu heille suojaa.\n\nRovasti oli vihkimässä ja tapansa mukaan illan kuluessa piti\nhartaushetken, lämpimämmän tavallista, senkin tähden, että hän nyt\nvihkimänsä pariskunnan tiesi olevan lähtemässä elämän tuntemattomalle\ntaipaleelle, missä _Jumalassa on juoksun määrä, ei vallassa\nväkevänkänä_.\n\nKallen setä luovutti nyt peräkamarinsa Kallelle ja Lotalle asunnoksi.\nKallella oli siksi paljon rahaa, että Lotta sai ensimmäisen kankaansa\naineiksi lankoja; ja talosta hän sai lainaksi kangaspuut. Nyt rupesi\nperäkamarista aikaisesta aamusta myöhään iltaan kuulumaan kankaan\nkutomisen helskytystä...\n\nLehtovaaran lähinaapurissa asui metsäherra Kivenheimo. Kalle pääsi\nnyt ensi töikseen Kivenheimon lapsille tekemään kenkiä. Kengistä tuli\nmieluisia. Eräänä päivänä itse herra Kivenheimo tuli väenpirttiin,\nmissä Kalle oli ompelemassa. Istuttuaan Kallen lähelle hän sanoi: \"Te\nolette siis suutarikin. Sitähän tarvitaankin jok'ikisessä talossa;\nruvennettekin aivan tämän kylän suutariksi.\"\n\n\"En\", virkkoi Kalle jäykästi. \"Suutariksi enkä minkään yhden työn\norjaksi en rupea. Sen perinnön minä, Jumalan kiitos, olen isän\nkotoa saanut, että osaan tehdä useampaa työtä kuin moni muu; ja\nsepä varmaan tulee olemaankin minun tulevaisuuteni ainoa onni.\nTarvittaessa minä osaan tehdä nahkasta, osaan tehdä puusta, osaan\ntehdä raudasta ja mitä vain eteen sattuu; räätäliksi vain en rupea,\nsillä minun jalkani eivät suju ristiin, kuten räätälin työpöydällään\njalkainsa päällä istuessaan.\"\n\n\"On todellakin onni, kun on monipuolinen. Silloin ei tule tukalaa; on\nyhtä, ellei toista\", sanoi Kivenheimo.\n\n\"Minulle se ainakin on onni, minulle, joka olen tuomittu juuri kuin\nJerusalemin suutari aina vain lähtemään\", sanoi Kalle alakuloisesti.\n\n\"Teitä kai huvittaa sitten metsänkäyntikin, kuten puitten leimaus ja\nlukeminen.\"\n\n\"Se minun toki olisi lempityönikin. Olen valmis maanmittarikin. Minun\nkotikylässäni ison jaon toimituksessa oli iloinen nuori insinööri;\nse lystikseen opetti minut maanmittariksi. Minä löin linjoja, että\nhurisi, ja taululle mittasin maata juuri kuin paras frakkiselkä\ninsinööri. Työ kävi kuin öljyssä.\"\n\n\"Sittenhän me ensi kesänä lähdemmekin yhdessä tuonne Hiisivaaran\nerämaahan metsähommiin\", sanoi Kivenheimo. \"Siellä tulee olemaan\nmittaustyötäkin. Siellä on kruunun erämaissa talollisten niittyjä; ne\ntullaan kiertämään rajalinjalla, joitten sisälle jäävät heinämaat.\nJa kaikki, mitä rajalinjojen sisällä on, tullaan kartoittamaan.\nSiellä tulee olemaan töitä useampanakin kuin yhtenä kesänä, ja palkka\nmaksetaan valtion varoista.\"\n\n\"Olen valmis lähtemään. Ja uskallan sanoa, että tullaan siellä\ntoimeen, ei mene käsi päähän, tuli kysymys mistä hyvänsä.\"\n\n\"Se on sitten sanottu! Kesän tullen lähdetään\", sanoi Kivenheimo\npäättävästi.\n\nKalle jätti nyt penkille valmistuneen kengän ja ottamatta uutta\ntyötä käteensä hieman ajatteli ja sanoi: \"Minun täytyy siis ennen\nkesää setäukolle ja Tuomiharjulle takoa viikatteet ja kaikki\nkevättakomiset, etteivät ne määrätyt tehtävät ole ristinä lähdön\naikana.\"\n\n\"Mutta ennen kaikkea kai te nyt meille teette jokaiselle kengät, ja\nminulle kahdet metsäsaappaat.\"\n\n\"Kuinkas muuten, jos niin tahdotte\", sanoi Kalle. \"Ja tässähän on\nvielä kolme kokonaista kuukautta kesään, johon mennessä minä vielä\nkoko kylän jokaiseen sorkkaan kerkiän tehdä kengät, jos sille työlle\nheittäydyn. Määrätyt työt vain ajoissa järjestän, etteivät ne ole\nristissä lähdön aikana.\"\n\n\"Parashan se on sillä lailla\", sanoi Kivenheimo ja lähti pitkin\naskelin kävelemään sisälle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKalle ja Lotta olivat onnelliset. Onnellisuudestaan he eivät\ntoisilleen eivätkä kenellekään puhuneet; sen näki heidän hymyilystään\ntoisilleen ja puhelun äänestä. Lähin ympäristökin oli lämminnyt ja\nkaikki oli kuin olla piti. Lehtovaaran vanhatpiiatkin olivat kuin\nliposen linnut. Lottaakin teitittelivät. Anna, se vanhempi, jo kerran\nkysyi Lotalta: \"Millä arvonimellä teitä on nimitettävä? Emännäksikö?\nVai rouvaksi, kun miehenne kuuluu pääsevän metsäherraksi?\"\n\nLotta hymähti, mutta sanoi vakavasti: \"Olen vain Lotta; sen saattaa\nsanoa sorakielikin. Emäntä olen vasta sitten kun meillä on talo ja\ntalon tavarat. Rouva en ole enkä koskaan tule olemaan, olkoon mieheni\nmissä toimessa tahansa.\"\n\n\"Niin, mutta kaikillahan nykyaikana, jotka vain osaavat nokkansa\nniistää, on rouvat.\"\n\n\"Olkoon vain muilla; minä en tahdo lentää ylemmäksi kuin siivet\nkantavat; minun miehelläni on vain vaimo, jonka nimi on Lotta\", sanoi\nLotta päättävästi. Niistä sanoista kuului, että Lotta tahtoi lopettaa\nsiitä asiasta puhumisen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKalle oli, kuten Kivenheimon kanssa oli päätetty, ollut koko\nseuraavan kesän metsätöissä. Oli jo marraskuu, kun Kalle saapui\nkotiin. Kotiin tultuaan Kalle jo tulijaiskahvin juotuaan näytteli\nLotalle rahojaan ja varmalla tavalla sanoi: \"Jos Jumalamme suo tätä\nterveyttä, että tulevan kesän saan olla siinä toimessa, missä nyt\ntämän viime kesän olin, niin ostamme maatilan. Talveksi menemme omaan\nkotiimme.\"\n\n\"Miksei jo nyt pientä mökkiä?\" kiirehti Lotta, sanomaan.\n\n\"Pientä mökkiä emme ota, varsinkaan nyt, kun tässä on niin hyvä olla.\nSitten kun ostamme tilan, niin siinä täytyy todella voida menestyä.\"\n\n\"Hyvähän tässä todellakin on olla\", sanoi Lotta. \"Tuo isäntä on\nminulle kuin isä ja kaikki koko talon väki ovat hyviä; karsaita\nsilmiä ei näy. Aina tulee mieleen, että jos Viitasalollekin olisin\npäässyt asumaan, niin saman suopeuden olisin voittanut, kuin tämänkin\ntalon vanhoiltapiioilta. En kuitenkaan sitä osaa pitää vahinkona;\nhyvä on näin; kunhan vain Jumala suo terveyttä. Terveenä ollessa\ntyökin on iloa. Työtä olisi minulla ollut jos kuinka paljon; ja\npaljon olen kerinnytkin; kymmeniä kankaita olen talojen emännille\nkutonut. Ellen paljoakaan ole ansainnut, niin kuitenkin enemmän,\nkuin toimeentulokseni olen tarvinnut. Sinun lähettämiäsi rahoja\nen ole kuluttanut penniäkään, ja jos näytän, niin näet komeita\nkaksikymmenmarkkasia, jotka olen ansainnut.\"\n\nSen sanottuaan hän lähti vinnillä olevasta arkustaan noutamaan\nrahojaan. Heti hän sieltä iloisin kasvoin palasikin kädessä Kallen\nlähettämät satamarkkaset. Ja niitten ohella hänellä oli vihko\nomia saamiaan rahoja. Kalle laski nyt kaikki paperirahat pinkkaan\nja sanoi: \"Kolmetuhattakuusisataayhdeksänkymmentä markkaa näitä\npapereita; ja jokin satanen täällä kukkarossa lienee kovia. Se on\nniinkuin sanottu: jos Jumalasta on myötää, niin vuoden perästä\nsiirrymme kotiin.\"\n\n\"Jumalan kiitos\", virkkoi Lotta ja kallisti päänsä Kallen olkapäätä\nvasten; kädet vaistomaisesti, kuin omasta painostaan kohosivat\nrinnoille ristiin. Mutta Kalle kiersi käsivartensa Lotan kaulaan ja\nsuuteli häntä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänä talvena Kalle ja Lotta tahtoivat nauttia toivotusta onnestaan,\nkun nyt vasta oli siihen ensimmäinen tilaisuus. Kalle pysyi kotona\nkoko talven. Hän teki huonekaluja, pöytiä, tuoleja ja sänkyjä sekä\nkaikenlaisia talossa tarvittavia astioita ja haraviakin. Hän takoi\nraudasta auroja, karhia, viikatteita ja sirppejä. Kevättalvella\nsitten kesää odotellessa hän takoi kylässäkin; mutta aina hän saapui\nyöksi kotiin.\n\nKesän tultua, kun Kallen oli lähdettävä, tuntui ero raskaalta.\nKumpikin itki hetken. Lotta pelkäsi Kallen luulevan hänen hyvinkin\nikävöivän; siksi hän itsestään sanoi: \"Minä en ikävöi sinua, kunhan\nvain edes kerran viikossa saan kirjeen, josta näen vointisi. Meidän\ntäytyy uhrata onneksemme, kun muuta tietä ei meillä ole omaan kotiin.\nMinä teen työtä itseni väsyksiin; silloin nukun. Jos herään, niin\nsinä olet aarteeni, jonka kerran käsitän.\"\n\n\"Se olisikin raskainta tietää, että sinulla olisi ikävä. Se\nsynnyttäisi minussa ikävän ja tekisi elämän vaikeaksi ja työn\nraskaaksi. Mutta kun tiedän, että sinä voit niin paljon uhrata, niin\npysyn iloisena; ja työ on kevyttä. Toivossa on hyvä elää, kuten\nsanotaan!\"\n\n\"Niin on\", virkkoi Lottakin. Ja kun hän oli pyyhkinyt kyyneleet\nsilmistään, tuntui, että kaikki oli voitettu.\n\nSyksyllä taas marras- ja joulukuun vaiheilla Kalle saapui kotiin. Ja\ntuliaiskahvia juotaessa hän setäukolleen ja samalla Lotallekin sanoi:\n\"Nyt on ensimmäinen työ minulla lähteä maatilan ostoon. Olimme Lotan\nkanssa jo viime syksynä päättäneet sen tänä syksynä tapahtuvaksi. Se\ntapahtuu, missähän sitten tapahtuneekin.\"\n\n\"Vai niin\", virkkoi Kallen setä ja jäi ajattelemaan. Mutta kohta hän\nnujautti leveitä hartioitaan ja sanoi: \"Minulta saat tästä toisen\npuolen, jos tämä kivinen mäki kelvannee.\"\n\n\"_Kivi ei kiellä kasvamasta_; ja sanotaanhan sitä niinkin, että\n_kiitä peltoa kivistä, sano savista pahaksi_. Aivanko sitten todella\nsanotte?\"\n\n\"Eipähän tuota tosiasialla viitsi leikitellä\", sanoi ukko. \"Kuten\ntiedät, minulla on yksi poika; mutta hänelle on tilaa tässä\npuolessakin. Muita perillisiä tähän ei enää tule; en aio enää ottaa\neukkoakaan; nuo sisaret keittäkööt viimeisen elinaikani...\"\n\n\"Sitä ollaan sitten siinä, että ruvetaan tuumimaan kauppahintaa ja\nkauppasummien maksuaikoja. Sillä rahat eivät tietysti riitä kerralla\nmaksaakseni.\"\n\nKallen setä ajatteli, painoi päänsäkin kumarruksiin ja sormellaan\nkirjoitteli pöytään.\n\nViimein hän kohotti päänsä ylös ja vakavasti sanoi: \"Kauppahinnasta\nja kauppasummien maksuajoista me kyllä tulemme sopimaan. Minä vain\ntässä ajattelen, että kun olisin velaton, niin minä tämän tilan\ntoisen puolen teille antaisin, velimiehelleni Viitasalon ukolle\nvarsin näyttääkseni, etten ole hänen veljensä.\" \"Ettäkö lahjaksi\",\nhuudahti Kalle. \"Niin ... kuten sanotaan: _veri on vettä sakeampi_.\nSinä olet veljeni poika; ja pidän sinusta ja sinun emännästäsi.\nAntaisin muuten, mutta tällä tilalla on kiinnikevelka; se täytyy\nsaada maksetuksi.\"\n\n\"Miten suuri se velka on?\" kysyi Kalle hieman arkana. \"Onko se\nvoittamaton?\"\n\n\"Luulen, että se nyt korkoineen tärppii sinne lähelle kolmea tuhatta.\nSen velkakirjan kun käyt Härköniemen Tanelilta, niin siinä on\nkauppasumma\", sanoi Kallen setä jäykästi.\n\n\"No, tuohon käteen. Käyn sen huomenna. Siihen riittävät rahatkin; ja\nvielä jääkin! Sitten tehdään kauppakirjat; ja pitäneehän myyjän saada\nsilloin rahaakin, eikä vain sen velkakirjan rääsyä\", sanoi Kalle\ninnoissaan.\n\n\"En minäkään muuta kuin jos siitä kolmesta tuhannesta jäisi\ntähteeksi, niin ne tähteet\", sanoi ukko.\n\n\"Sittenpähän sekin nähdään\", virkkoi Kalle ja ajatteli, että ellei\nse Tanelin velkakirja niele enempää kuin kolme tuhatta, niin hän\nkauppakirjain tekoaikana antaa tuhatmarkkasen ukolle.\n\nLotan povi oli riemuinen, kun hän kuuli miesten puheita. Nyt hän\nmelkein huudahtaen sanoi: \"Nyt kai sitten meidän ei tarvitsekaan\nmuuttaa pois tästä kamarista; tämä on minusta niin mieluinen, tilava\nja valoisa.\"\n\n\"Sehän on hyvä, että tämä on teistä mieluinen. Tuossa teidän sänkynne\npaikalla olen kolmen emäntäni silmät viimeiseen uneen kiinni\npainanut, kuten jo teille kerran sanoin. Ja neljättä kun en aio tähän\ntuoda, niin kylmä tämä on minulle lämmitettynäkin. Että kyllä ne\nsaadaan huoneet sillä tavalla jaetuiksi, että teille tulee tuo sali\nja nämä peräkamarit kumpainenkin.\"\n\nLotta melkein hieroi käsiään ilosta ja sanoi: \"No, en osannut uskoa,\nettä noin merkillisesti toteutui minun viikollinen uneni, kun tämä\nisäntä toi minulle tähän kamariin kirjan, oikein kaksin käsin kantoi.\nSe oli minusta niin komea ja mieluinen; mutta samassa heräsin. Oli\npaha mielestäni, kun se oli unta.\"\n\nSeuraavana iltana tehtiin kauppakirjat; silloin Kalle antoi sedälleen\ntuhatmarkkasen, mutta sen saatuaan ukko sanoi Lotalle: \"Lähdehän,\nemäntä, minun perässäni ja ota lypsinkiulu käteesi!\"\n\nLotta ymmärsi, mitä se merkitsi: hypähti ilosta ja lähti ukon\nperässä, mutta ei kuitenkaan ottanut mitään astiaa.\n\nPitkän tuokion kuluttua Lotta sieltä palasi ja loistavin kasvoin\nsanoi: \"Nyt minulla on lehmäkin, se kailoposkinen Maatikki, ja sille\nlato heiniä siellä hautaniityllä, Hetteenkorvan lato, minkälainen\nlienee, hyviä heiniä siinä sanoi isäntä olevan.\"\n\n\"Oli mitä oli, kenkkilampaan suuhun ei ole katsomista. Nythän se jo\novi aukeni kotiin, jota vailla kohta kaksi vuotta olemme olleet\",\nsanoi Kalle tuntien täydellistä elämän onnea.\n\n\"Niin on! Jumalalle kiitos!\" virkkoi Lotta istuessaan pöydän luokse.\nJa Kalle jo istui toisella puolen pöytää.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN ONNETTOMUUS.\n\n\nSeuraavana keväänä Kalle taas, kuten ennenkin, lähti metsäherra\nKivenheimon seurassa samanlaisiin toimiin kuin edellisinäkin kesinä.\nMutta nyt oli Lotalla ja Kallella ero vaikeampi kuin edellisillä\nkerroilla, sillä tänä kesänä Lotta tiesi tulevansa äidiksi, mikä\nseikka teki eron raskaaksi kumpaisellekin. Mutta kun Kalle lupasi\nheinäkuun alussa tulla kotiin viipyäkseen Lotan vaikeimman ajan\nkotona ja tehdäkseen heinää, niin Lotta lupasi pysyä iloisena ja\ntyytyväisenä kantaa kuormansa, minkä kohtaloitten Jumala oli hänen\nkannettavakseen määrännyt.\n\nHeinäkuun helteisenä päivänä Kalle tulikin kotiin. Talossa ei näkynyt\nyhtään ihmissielua. Kaikki pieni ja suuri oli niityllä. Hiipien\nlähestyi Kalle kamarinsa ovea povi paisuksissa pelon ja toivon\nmelkein tukahduttavaa sekoitusta. Mutta oven avattuaan ihastuksen\nilo humahti läpi ruumiin, kun hän sängyssä näki Lotan onnellisen\nnäköisenä pienokainen rinnallaan. Lotta kuuli oven aukeavan, mutta\nhän luuli tulijan olevan Annan, joka häntä oli hoitanut; siksi hän\nei kiirehtinyt päätään kääntämään tulijaan. Mutta kun askelet eivät\nlähenneet vuodetta, niin hän käänsi päänsä katsomaan. Lotan koko\nruumis hytkähti ilosta ja hän huudahti: \"Tulit kun tulitkin. En olisi\nenää ikävöinytkään, olen niin onnellinen kuin ihminen voi olla;\nmutta vieläkin onnellisempi olen ja olemme, kun tulit. Kaikki on\nhyvin, Jumalan kiitos! Kolmen päivän vanha terve tyttö tässä makaa\nvierelläni. Tulehan katsomaan, miten soma tämä on!\"\n\nSiihen sängyn laidalle istui Kalle; ja katsellessaan Lottaa ja lasta\nhän tunsi itsensä niin onnelliseksi, ettei pitkään aikaan osannut\nsanoa mitään, sillä mitkään sanat eivät kyenneet tulkitsemaan sitä,\nmitä hän tunsi. Viimein hän sitten sanoi: \"Enempää en osannut toivoa,\nkuin että olet onnellinen ja niin terve kuin niissä oloissa voit\nolla.\"\n\nLotta puristi Kallen käsivartta ja virkkoi: \"Kukapa olisi sitten\nonnellisempi minua, kun sinäkin olet tässä.\"\n\nKalle ei Lotan puheeseen jatkanut; hän käänsi lapsen kasvoja\nsuojaavan vaatteen syrjään ja syventyi yksinomaan katsomaan nukkuvaa\nlasta, jonka huulet liikkuivat; se näkyi unissaan imevän. Sitä\nkatsoessaan Kalle kuin itsekseen sanoi: \"Kukka... Kukkien kukka Soisi\nkohtalojemme Jumala, että kerran näkisimme hänet kypsänä hedelmänä\nihmiskunnan suuressa kasvitarhassa.\"\n\n\"Kukista huonoimmistakin, kuihtuneimmistakin voi kasvaa hedelmä;\nniin tokihan tästä kukastamme todellakin\", sanoi Lotta. Lapsi rupesi\nliikkumaan, ja Lotta käänsi lapsen rintojaan vasten. Sitten siinä\nlasta ruokkiessaan hän virkkoi: \"Todellakin kukkamme. Annammeko tälle\nniineksikin Kukka?\"\n\n\"Sitä pahaa emme tee\", sanoi Kalle. \"Säästämme toki lapsemme\nsiitä surusta. Kuinka moni ihminen suree ja syystä sureekin, kun\nvanhemmat ovat hänelle antaneet hävettävän räikeän nimen. Meille hän\non onnellisen avioliittomme kukka, mutta itse hän on vieras sitä\nnimeä kantamaan. Me valitsemme hänelle nimen, joka suomalaisille\nkansallisesti on oma, että hän saattaa siitä itsekin ylpeillä eikä\nsurra.\"\n\n\"Niin... Minä vain sanoin. Saathan sinä valita tälle tytöllesi\nnimen\", sanoi Lotta hymyillen. \"Sanonetko sitten, kuten sanotaan,\nettä _tyttö on lapsi onnettoman, härkä vaivaisen vasikka_.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKalle oli nyt jo kaksi viikkoa ollut kotona; Lottakin oli jo\njalkeilla hoitamassa taloutta. Nyt oli Kalle niittämässä niityllä ja\nrupesi liippaamaan viikatettaan. Hän havaitsi, että Lotta hurjana\njuoksi hänen luokseen. Kalle sen nähtyään säikähti; hän tunsi kylmän\nvirran humahtavan läpi ruumiinsa. Silmänräpäyksessä hän viskasi\nviikatteen ja Hipan käsistään ja lähti juosta kairistamaan vastaan;\nja äänen kuuluville tultuaan hän huusi: \"Mikä on tullut?\"\n\nLotta juoksusta ja itkusta oli pakahtumassa, niin että hän vain\nvaivoin kykeni puhumaan: \"Leh-leh-leh-mä on pahasti. Panin sen\nköyteen, onneton.\"\n\n\"No, eikö sen pahempaa! Ja sitä hätää juokset itsesi vaivaiseksi\",\nsanoi Kalle moittien Lottaa.\n\n\"Mikä se! Vielä pahempaa! Lähde sinä katsomaan! Onneton, panin\nköyteen\", hätäili Lotta.\n\n\"Kehdossa on enemmän kuin lehmä, ja sinun terveytesi on enemmän kuin\ntuhannen lehmää. Minä lähden katsomaan, mutta sinä et saa juosta!\nTule hiljaa perästä!\"\n\nKalle lähti juoksemaan, mutta hän huomasi Lotan juoksevan perässään;\nKalle otti Lotan kiinni ja lähti taluttamaan ja sanoi: \"Et sinä saa\njuosta, usko se. Jos sinä tunnet, että juoksusi on sinulle tehnyt\npahaa, niin minä kannan sinut kotiin.\"\n\n\"En minä tunne mitään, mennään nyt kiireesti, jos se kuolee, se on\nniin pahasti.\"\n\n\"Kuoli mitä kuoli, sinä et saa juosta\", sanoi Kalle vakuuttavasti; ja\nhiljaa hän talutti Lottaa.\n\n\"No en minä juokse, kun sinä kiellät, mene sinä katsomaan, minä tulen\njäljestä\", sanoi Lotta tuntien itkun tunkeutuvan kurkkuunsa, mutta\nhän jäi kuitenkin perään.\n\nLotta oli pannut vasta kantaneen lehmänsä kaksi viikkoa sitten\nniitettyyn nurmeen evästä syömään, että heruisi paremmin. Mutta köysi\noli juuri yltänyt pellon pientarella olevaan vietteeseen, jossa\nlehmä oli sotkeutunut pahasti köyteen ja kuristunut siihen. Kalle\nnähdessään, että se oli kuollut, meni Lottaa vastaan ja rauhallisesti\nsanoi: \"Se on loukannut itseään niin pahoin, että täytyy teurastaa;\nmene sinä lapsen luokse, minä olen täällä.\"\n\nLotalta pääsi katkera itku. Itkunsa seasta hän huudahti: \"Teurastaa!\nAinoa lehmämme teurastaa! Voi minua onnetonta!\"\n\nKalle rauhoitti Lottaa: \"Älä huoli itkeä ... tottele nyt minua, älä\nhuoli itkeä! Vahingolle ei kukaan taida mitään! Lähde vain hoitamaan\npienokaistamme!\"\n\nLotta lähti kotiin, mutta sänkynsä päällä hän pyöri ja tuskitteli:\n\"Voi minua onnetonta! Voi tuhat kertaa onnetonta, että panin siihen\npaikkaan sen lehmän! Nyt ei ole enää lehmää. Ainoa lehmä teurastaa\nminun tyhmyyteni tähden!\"\n\nLotta kuitenkin pysyi kotona eikä mennyt katsomaan teurastusta.\n\nKalle vasta saatuaan lihat aittaan ja nahkan rekihuoneen orrelle\nkuivamaan tuli Lotan luokse kamariin, mutta tapasi Lotan itkemässä.\nHän puristi Lotan syliinsä ja virkkoi: \"Kultaseni, kulta kumpuseni,\net saa itkeä, ei tyhjää itkemistä!\"\n\n\"En voi olla itkemättä! On mieleni niin paha, etkä sinäkään edes toru\nminua!\" sanoi Lotta pyyhkien silmiään.\n\n\"Toru sinua! Minkätähden?\"\n\n\"Että kuulisin sinun mielesi. Uskon, että sinullekin on katkeraa tuo\nminun tyhmyyteni!\"\n\nKalle suuteli Lottaa; ja niin lämpimästi kuin vain taisi hän sanoi:\n\"Kuule nyt, mitä sanon. Minä mieluummin kuolen kuin torun sinua\nasiastakaan, mutta tässä ei ole asiaa. Minä jos olisin ollut sinun\nsijassasi sitä lehmää viemässä siihen ruokamaahan, olisin varmaan\nollut yhtä tyhmä kuin sinäkin. Minä kuten sinäkin olisin tahtonut sen\nasettaa parhaaseen paikkaan, juuri siihen syömään mehevää vesiheinää\nja siitä olisi ollut sama tulos. Toruisitko sinä sitten minua...\nEn usko... Ja sitä paitsi vahingolle ei kukaan mitään taida; se ei\nkenellekään tule kello kaulassa. Eikä se aivan ole suon silmään\nmennyt. Ellei ole lihojen ostajaa, niin sen lihat pannaan pieniksi\npaloiksi. Vähän suolataan ja uunissa paistetaan kypsiksi, etteivät\npilaudu. Sitten syömme ne lihat makeaan suuhumme ja nahasta saamme\nkenkiä... No ethän nyt enää itke? Minä lähden käymään kylässä; tulen\niltasella kotiin syömään lihakeittoa, kun keität.\"\n\n\"En itke enää, kun olet niin hyvä\", sanoi Lotta ja hymyili\nherttaisesti. Kallen lähdettyä hän itsekseen sanoi: \"Olen taas\nonnellinen, Jumalalle kiitos.\"\n\nLotta luuli Kallen menevän kylään lihoja kaupalle; mutta sitä\nse ei ollut. Kalle oli kuullut, että Korpikylän Kekkolasta oli\nnimismies velkatuomiolla käynyt panttaamassa kaksi lehmää; hän lähti\nkäymään Kekkolassa; sieltä mahdollisesti saisi ostetuksi lehmän.\nSe panttaustuomio ei kuitenkaan olisi yhden lehmän hinnalla tullut\nmaksetuksi; Kekkolainen ei siksi voinut pantatuista myydä yhtä -- ja\nsilloin Kalle osti kumpaisenkin. Kalle kun iltahämärissä hikisenä\nja loistavin kasvoin tuli kamariin, niin Lotta sen nähtyään tiesi\nKallella olevan jotakin hyvää sanottavaa. Sitä hän ei kuitenkaan\ntahtonut kysyä, hän tiesi, että kyllä se Kalle sen kysymättäkin\nsanoo. Kalle heitti päältään pyhänuttunsa, pyyhki hikeä kasvoiltaan\nja kaulastaan; sitten hän meni Lotan luokse, taputti häntä poskelle\nja sanoi: \"Nyt on navetassa jo kaksi lehmää yhden sijasta. Menehän\nlypsämään, ne ovat lypsäviä kumpainenkin.\"\n\n\"No hyvänen aika! Mistä sinä nyt niitä koppasit\", virkkoi Lotta\nilosta käsiään yhteen lyöden.\n\n\"Sain ne Kekkolasta. Kekkolaiselta ne oli velkatuomiolla pantatut;\nniinpä ostin ne. Nyt Kekkolainen saa tuomionsa maksetuksi, ja vielä\njääkin rahaa, ja me saimme lehmät lehmän sijalle. Niin, etkös nyt\nnäe, että itkemisesi oli sittenkin turha!\"\n\n\"Sen tiesin itkiessänikin, mutta mieli kun on apea, niin itkeminen\non ainoa keino saada siihen lievitystä. Mutta välipä sillä. Sitä\nsuurempi on nyt iloni, kun näen, että kohtalon näkymätön käsi on\nmuuttanut pahan hyväksi\", puheli Lotta toimittautuessaan lehmiään\nhoitamaan ja joutuakseen sieltä valmistamaan illallista, kun\nlihakeittokin keittiössä jo oli valmista.\n\nIloisin kasvoin Lotta palasi navetasta ja ihasteli: \"Niin hyvät\nlehmät. Ei olisi uskonut. Aina sanotaan, ettei ostamalla saa\nhyvää lehmää, mutta kyllä nuo ovat hyvät, eivät edes minua\nvierastaneetkaan; nuolla kaahnuttivat vain minua lypsäessäni.\"\n\n\"Parhaassa on vievän mieli, kuten sanotaan. Nimismies tietysti\ntapansa mukaan panttasi karjasta parhaat, ja sitä tietä ne joutuivat\nmeille\", sanoi Kalle.\n\n\"Niinpä niin! Hyvä on! Kaikki on hyvin!\" sanoi Lotta\ntoimittautuessaan iltaista laittamaan; hän tunsi taas itsensä\nonnellisimmaksi ihmiseksi auringon alla...\n\nKalle olisi saanut palata sinne metsäherra Kivenheimon palvelukseen,\nmilloin vain itse tahtoi. Mutta nyt hän kuitenkin jäi kotiin\nsaadakseen vielä kerran Lottansa kanssa hoitaa talouttaan kahden\ntarvitsematta vierasta apulaista -- vain Lotan äiti halusi olla lasta\nhoitamassa. Lotta siten pääsikin Kallea auttamaan heinäniityllä,\nleikkuupellolla ja riihien puinnissakin.\n\nSeuraavana keväänä kuitenkin täytyi ottaa renki, kun Kalle lähti\nkesäksi raha-ansioita saadakseen Kivenheimon palvelukseen. Rengin\nkanssa Lotta toimittikin talon tehtävät; Lotan äiti yhä edelleen\nviipyi kodin silmänä ja lapsen huvina.\n\nSiten kuluivat vuodet, Kalle oli kesän ajat siellä valtion työssä,\npaitsi jos Lotalla sattui olemaan vaikea aika; silloin Kalle tuli\nkotiin joksikin aikaa. Vuosi vuodelta se Kivenheimon johdettava\nmetsätyö rupesi muuttumaan; sitä jatkui talvellakin. Tämä ei ollut\nLotan mieleen; eikä Kallenkaan ollut hauska olla vuosikausia poissa\nkotoa. Olihan omituista vain silloin tällöin käydä kotona juuri kuin\nkylässä. Mutta kun hän sai hyvän palkan eikä työkään ollut vaikeaa,\nniin Kalle tahtoi nuorena ollessaan ansaita vanhan päivän varaa. Sen\nLottakin ymmärsi, joten hän ei tahtonut estää Kallea siitä, vaikka\nhän tunsikin ikävää Kallen poissaolosta.\n\nNiin ne vuodet vain kuluivat, että Lotalla oli jo kolme lasta,\nkaksi tyttöä, yksi poika. Lotan äiti oli melkein aina ollut Lotan\nluona senkin tähden, että hän oli Lotasta aina pitänyt enemmän kuin\ntoisista lapsistaan. Tänä kesänä Lotan isä oli sairastunut ja tahtoi\ntulla Lotan kotiin, kun Lotan äitikin tahtoi siellä olla. Lotan\nisä tunsi tautinsa muuttuvan kuolintaudiksi. Eräänä iltana sairas\nkutsui Lotan vuoteensa viereen; Lotan käsivartta puristaen hän sanoi:\n\"Minun elämäni päivät tuntuvat olevan luetut. Sentähden haluan sanoa\nsinulle, että koska et ole saanut meiltä mitään perintöä, niin\nilmoitan toivoni olevan, että minun kuoltuani siirtyisitte minun\nkotiini elämään yhtenä veljiesi kanssa. Sinä olisit talossa emäntänä\nja veljesi hoitaisivat isännän toimia ja töitä; vaikka Kalle ehkä\ntahtoisikin olla ansiotöillä poissa kotoa, niin tämäkin talo tulisi\nhoidetuksi ilman vakituista suuripalkkaista renkiä. Sen ajatuksen\nilmaisin tänä päivänä pojillekin heidän täällä ollessaan; ja pojat\nsiihen mielistyivätkin. Asutte yhtenä, minkä asutte; jos eroatte,\nniin silloin saat ottaa maasta ja maan päällisestä osasi.\"\n\nLotta sitä kuunnellessaan tunsi jotakin vastenmielisyyttä; mutta kun\nse oli isän viimeinen tahto, niin hän ei tahtonut sanoa vastaan; hän\nsanoi vain: \"Mitä sanonee Kalle?\"\n\nLotan isä kuolikin jo kolmantena päivänä; ja Lotta sai veljiensä\nkanssa yksissä tuumin toimittaa hänet hautaan ja yhteisesti kustantaa\nhautajaiset.\n\nLotan äiti pitikin jo sovittuna asiana, että Lotta siirtyisi kotiin\nemännäksi, kun Viljakin, ainoa talon nainen, oli kuulutettuna\nmorsiamena, ja syksyllä vietäisiin pois. Lotan äiti myötään puheli,\nmiten hänellä tulee olemaan hauskaa lasten kanssa; ei tarvitse varoa,\nettä menevät toisten puolelle, josta aina tuodaan sanomia, että ne\nnyt ovat tehneet sitä ja sitä ja olleet siellä ja siellä.\n\nLotta ei äidilleenkään ilmaissut mitään; sanoi vain aina: \"Mitä sanoo\nKalle, se jää hänen asiakseen.\"\n\nSyksyllä Kalle tuli kotiin ollakseen kotona kuukauden ajan. Silloin\nLotta ilmaisi Kallelle isänsä ja äitinsä ajatuksen ja oman mielensä.\n\nKallesta se tuntui oudolta, mutta kun hän otti ajatellakseen, miten\ntukalassa asemassa Lotta oli yksinään kotia ja taloutta hoitaessaan,\nniin hän sanoi: \"Sinä kai tunnet veljesi paremmin kuin minä. Jos\nluulet menestyväsi veljiesi seurassa, niin ruvetaan vain yhdeksi\ntaloksi. Tottapahan päästään eroon, milloin haluttaa, ja minäkin\nhaluan asettua kotiin.\"\n\n\"Ettäkö minun on siitä päätettävä\", sanoi Lotta hieman arasti. \"Enhän\nminä toki sinun mieltäsi vasten.\"\n\n\"Niin minä vain sanoin, että sinä tunnet veljesi paremmin kuin\nminä. Sen vuoksi saat sinä harkita sen asian; minä hyvin ymmärrän\nsinun kohtalosi tässä talon hoidossa, niin kauan kuin minä kuljen\nmaailmalla.\"\n\nLotta tuli alakuloiseksi ja sanoi: \"Vaikeaahan minun on mennä\ntakaamaan, mitä veljeni tästä lähtien ovat. Tähän asti he ovat olleet\nisän kurin alaisina ja isän johdettavina kaikessa; mutta luulisihan\nkolmannellakymmenellä olevien miesten jo osaavan ottaa miehen mielen\npäähänsä. Eikähän kumpaisestakaan, ei Niilosta eikä Eliaksestakaan\nole mitään pahaa kuulunut; ja työtä heidän kyllä on täytynyt isän\neläessä tehdä aivan pienestä pitäen. Se oli isä, joka ei hemmotellut\nparemmin poikiaan kuin tyttöjäänkään.\" Tähän katkesi Lotan puhelu,\nkun Lotan vanhempi veli Niilo tulla syöksähti sisään.\n\nNiilon punakanruskeat, leveät kasvot olivat hyvin rauhattoman\nnäköiset; näkyi selvään, että takana oli jotakin arkaa.\nTervehdittyään Kallea Niilo iloisesti sanoi: \"Sinäkin olet kotona.\nKuulin sinut tulleeksi kotiin, ja niin lähdin täällä käymään. Vielä\nkai sinä menet sinne valtion hommiin?\"\n\n\"Olen vain kuukauden ajan kotona.\"\n\nNiilo tekeytyi asiallisen näköiseksi ja sanoi: \"Sittenhän tuota olisi\naikaa myöhemminkin puhua siitä asiasta, jonka tähden tänne tulin.\nSe isävainaja kun kuolintaudissaan esitteli, että me ruvettaisiin\nyhdeksi taloksi. Meidän veljesten mielestä se olisi mieluinen\nkauppa senkin tähden, että talo syksyllä Viljan mentyä jäi aivan\nemännättömäksi, kun tuo äitikin on aivan kykenemätön ja meillä\nkumpaisellakaan veljeksellä ainakaan ensiaikoihin ei ole halua ruveta\nViljan sijalle tuomaan uutta tulokasta. Lotta saisi olla emäntänä\ntalossa, äiti vointinsa mukaan olisi lasten silmänä.\"\n\nKalle sanoi alakuloisesti: \"Siitä tässä Lotan kanssa jo puhuttiin.\nMutta saisinko minä nähdä sen vainajan pesänkirjoituskirjan?\"\n\n\"Kyllä, käyn sen kotoa\", sanoi Niilo hypäten seisoalleen lähteäkseen\nkotiinsa. \"En siellä viikkoa viivy.\"\n\nNiilo nähtävästi oli tullen mennen juossut kuin palavissa päin.\nJuoksujalassa hän tuli sisään, kaivoi povestaan paperin ja ojensi\nKallelle, joka istui vielä samassa paikassa kuin Niilon lähtiessäkin.\n\nKalle katseli pitkän aikaa paperivihkoa. Viimein hän käänsi ne\ntakaisin ja ajatusalta sanoi: \"Eihän nuo velat kovin peloittavat ole:\npari tuhatta markkaa! Ja omaisuuden arvo yli satatuhatta markkaa.\nLienevätkö sitten arviot tarkoitustaan vastaavia?\"\n\n\"Kyllä ne ovat\", kiirehti Niilo sanomaan. \"Eivät ne siltavouti ja\nRajalan Ville ole ensikertalaisia pesänkirjoituksen pitäjiä.\"\n\nKalle näkyi ajattelevan. Niilo otti oikein asiallisen ryhdin ja\npaksusormisella kädellään viittoen sanojensa mukaan alkoi: \"Kyllä se\nniin on, että ellet itse aio asettua kotiin, niin naisessa ei ole\ntalon pitäjää. Tuokin sinun oriisi: sillä ei ole ajajaa! Näin tässä\ntuonnoin, kun Pekka retusi sillä tuolla pellolla karhiten. Jumalan\nlykky oli, että hevonen terveenä palasi. Kiskoi hevosta syyttömästi:\nkarhi lenteli perässä! Ellei Lotta olisi käskenyt Pekkaa riisumaan\nhevosta, niin olisin kyllä mennyt näyttämään, miten sitä hevosta\nhallitaan. Minä jos pääsen oriillasi ajamaan, niin silloin ei turhia\nremuilla; olen siksi tottunut, kun pienestä pitäen on täytynyt\nhevosperissä olla.\"\n\n\"Jospa minä myynkin oriin, ja ainakin siinä tapauksessa, että\nyhdeksi taloksi ruvetaan, ostan tavallisen työhevosen\", sanoi\nKalle alakuloisesti kuultuaan Niilolla olevan halun päästä oriilla\najelemaan.\n\n\"Ei suinkaan tästä poismuuton tähden tarvitse oritta myödä, ellei\nmuuten. Ehkäpä velipojat osaavat ajaa ja minä sen ruokinnasta ja\nkaikenlaisesta hoidosta tulisin huolen pitämään, kuten tähänkin\nasti\", sanoi Lotta ja aikoi sanoa vielä jotakin oriin puolustukseksi.\nMutta Niilo sai uutta intoa kuullessaan Lotan olevan hänen\npuolellaan. Niilo oikein huudahti: \"Hyvällä se on hyvä työtäkin\ntehdä. Hyvällä sitä valmistuu työtäkin kaksi vertaa enemmän kuin\ntavallisella, kun on mies perillä; ja minä olen patentti siihen, että\nosaan hevosen hallita työssä, jos muussakin ajossa.\"\n\nKallesta tuo Niilon itsensä kehuminen tuntui hieman ikävältä. Hän\nsanoikin vakavasti: \"Työssäpä häntä sitten tuonnempana nähdään, mille\nsitten ruvetaan. Minulla ei kyllä ole halua siihen yhteistalouteen.\nSiihen rupeaminen jää Lotan valtaan, miten Lotan kanssa päätetään\nsitten, kun asia ensin mietitään.\"\n\nNiilo kuuli Kallen sanoista ja näki ruumiin liikkeistä, että tämä\ntahtoi tällä kerralla lopettaa siitä puheen; hän nousi lähtemään ja\nhyvästellessään asiallisin äänenpainoin sanoi: \"Todellakin, onpahan\ntässä aikaa miettiä ja tuumia, kun sinä kuukauden ajan viivyt kotona.\nParashan se on kirves hioa kumpaiseltakin puolelta, sitten se pystyy.\"\n\n\n\n\nTOINEN ONNETTOMUUS.\n\n\nNiilo ja Elias alkoivat joka ilta käydä Kallen ja Lotan luona kylässä\nkehittämässä sitä yhdeksi taloksi rupeamisasiaa; päästiinkin siihen,\nettä eräänä syyskuun tervapimeänä iltana Lehtovaaran kamarin pöydän\ntakana istui pitäjän siltavouti valmiina kirjoittamaan välikirjaa.\nJa avattuaan mustepullonsa ja levitettyään ison paperiarkin eteensä\nvalmiiksi hän kastettu kynä kädessään kysyi: \"Mikä se nyt on teidän\ntarkoituksenne?\" Niilo kiirehti sanomaan: \"Me, minä ja Elias ja Kalle\nja Lotta, panemme yhdeksi yhteiseksi omaisuudeksemme sekä kiinteät\nettä irtaimet omaisuutemme.\"\n\n\"Jahah\", virkkoi siltavouti ja rupesi kirjoittamaan.\n\nMuutamia rivejä kirjoitettuaan siltavouti pisti kynänsä törppöön,\noikaisi itsensä selkäkenoon istuimellaan; läpikuultavat\nsilmämunuaiset pyörivät jokaisen asiallisen puoleen. Hän tiesi\nolevansa tässä tärkeänä välikappaleena viemässä Kallea ja Lottaa\nverkkoon, jonka Lotan isä oli tahtomattaan kutonut. Siltavouti\ntiesi Lotan veljen pesässä olevan velkoja useita kymmeniä tuhansia,\njoita ei oltu merkitty pesänkirjoituskirjaan ja josta varsinainen\npesänkirjoituksen pitäjä, vainajan leski, ei ollenkaan ollut tiennyt.\nSiltavouti oli nyt miettinyt asian ja kääntyen asiallisten puoleen\nja vilkaisten jokaiseen hän sanoi: \"Tässä on nyt kirjoitettuna näin:\n'Me allekirjoittaneet Niilo ja Elias Mehtonen ja Kalle ja Lotta\nKivinen panemme kaiken sekä kiinteän että irtaimen omaisuutemme\nyhdeksi omaisuudeksi, yhteiseksi pesäksi sillä välipuheella... Mitä\nne välipuheet tulevat olemaan, miettikääpäs nyt niistä! Minusta\nsyrjäisestä tuntuisi selvimmältä, että sopisitte siltäkin varalta,\nettä aikaa voittaen joku osakkaista tahtoisi erota, ja siksi, että\nvainajan pesänkirjoituksessa ilmestyi velkoja niin mitättömän vähän\nomaisuuteen verraten, tähän tapaan: Yhteistä pesää hallitaan jokaisen\nallekirjoittaneen yhteisenä omaisuutena tässä määräämättömään aikaan.\nMutta jos jollakulla osakkaalla on halu erota yhteisestä pesästä, ei\nhän saa erota, ennenkuin kaikki yhteisen pesän velat on yhteisesti\nmaksettu. Ja että jos joku allekirjoittaneista talonosakkaista tahtoo\nyksinään ostaa tämän poismenevän morsiamen Vilja Mehtosen osan, niin\nkiinteä omaisuus tästäkin tulee hänen yksityisomaisuudekseen'.\"\n\nNiilo ja Elias yhdestä suusta huudahtivat: \"Niin sen pitääkin olla,\nja niinhän se oikein on.\" Lottakin kuullessaan tuon viimeisen kohdan\nmuisti lapsuutensa päiviä: miten hän siellä navetan takana olevalta\nnotkolta keväällä kylmässä vedessä polviaan myöten kahlaten mättäästä\npoimi suuria kehäkukkia ja istutteli niitä pihamaallekin, jossa ne\nkuitenkin heti surullisen näköisinä kallistivat päänsä alas. Mutta\nsiitä huolimatta hän haki uusia, eikä kauan kulunut, ennenkuin oli\ntaas kahden tai kolmenkin neliömetrin ala heleänä kukkatarhana. Tätä\nmuistaessa Lotan povessa tuulahti lämmin henki lapsuuden kodista ja\nvei ajattelemaan, että Viljan osa ostetaan ja kerran jaetaan puoli\nTuomiharjusta ja erotaan siihen, joutukoon tämä nykyinen koti mihin\njoutuu. Tämä tunne povessaan Lottakin sanoi: \"Niinhän tuo minustakin\ntuntuu, että oikein se on, mutta sanokoon Kalle, mitä siinä on\nmuutettavaa.\"\n\nKallekin ajatteli, etteivät velat kovin suuret olleet, maksoipa nuo\nkuka tahansa, kun Lotan osa tilaan oli siksi arvokas, että siitä\nkyllä kannatti kiinni pitää. Miettiväisenä hän siksi sanoi: \"Koska\ntuo Lotasta tuntuu olevan sillä tavalla oikein, niin siten kai\nsen saa kirjoittaa. Muuten tämä homma minusta tuntuu sivuasialta,\nkoska minä ainakaan lähivuosina en tule aina olemaan kotona. Ja\nsitten kun ajattelen asettua kotiin ja mahdollisesti syntyy halu\nerotakin, niin onhan tuossa takaportti avoinna: kun maksaa nuo\npesänkirjoituskirjassa mainitut velat, elleivät ennen tulisi\nmaksetuiksi, niin silloin pääsee eroon aivan muitta mutkitta.\"\n\n\"Niin se on! Se takaportti se juuri on tärkeä, vaikka eihän se käske\neroon\", kiirehti siltavouti sanomaan. Ja ulkonevat silmät vilkuilivat\nkaikkiin suuntiin.\n\nKun siltavouti oli kirjoittanut ja lukenut oikein kovalla äänellä\nkirjoittamansa, hän mahtipontisesti pyöräytti pöydällä paperia ja\nhuudahti: \"Siinä se nyt on, ei kuin nimiä alle, niin tehty seisoo,\nvaikkei olisi jalkojakaan!\"\n\nNiilo ehätti ensimmäiseksi, katsoi sitten kirjoitustaan ja päätään\npyöräyttäen kärsimättömästi virkkoi: \"Äh, kun tuli yksi ii, tuli\nNilo.\" Siltavouti katsoi Niilon olan yli ja hymyillen sanoi: \"Ei se\nsukunimesikään ole oikein, ellet liene muuttanut Metoseksi.\"\n\n\"Äh! Olenhan minä ennen\", virkkoi Niilo ja kieli hammasten välissä\nrupesi korjaamaan. Sitten hän siirtyi pois ja tyytyväisenä sanoi:\n\"Tuli siihen vähän tuherrusta, mutta sanotaanhan niin, että yksi kolo\nei komeassa haittaa.\"\n\n\"Kyllä ne suuret herrat tuntevat\", sanoi siltavouti yhä hymyillen\nnähdessään Niilon olevan niin hyvillään asiasta, ettei saanut nimeään\npaperille kunnollisesti.\n\nToisetkin olivat kirjoittaneet nimensä. Kalle otti paperin käsiinsä\nja luettuaan sanoi: \"Noista veloista tässä sanotaan: Kun maksaa\nkaikki pesänkirjoituksen aikuiset velat... Onkohan ne sitten\npesänkirjoituskirjassa kaikki mainittu?\"\n\nNiilon ja Eliaksen kasvoissa näkyi salainen punastus. Ja\nsiltavoudinkin silmät rupesivat pyörimään entistä vikkelämmin, mutta\nvarmalla painolla hän sanoi: \"Kuinkas muuten. Pesänkirjoituskirjassa\ntäytyy olla mainittuina maksut ja saatavat. Vai mitä sanoo muori?\"\n\nLotan äiti kyllä näkyi olevan viaton. Lapsen kehtoa hiljaa\nheiluttaessaan hän näkyi ajattelevan ja sanoi: \"Kyllä kai ne\npesänkirjoituksessa luettiin kaikki.\"\n\n\"Niin se on, ei ole sen paremmin eikä pahemmin\", huudahti siltavouti.\nKun Kalle oli kirjoittanut nimensä, niin hän kirjoitti oman nimensä\ntodistajan paikalle. Renki Pekka kutsuttiin toiseksi todistajaksi;\ntämä kirjoittikin osoitettuun paikkaan nimensä tietämättä asiasta\nhiiskaustakaan.\n\nKolmannen päivän iltana tuotiin Tuomiharjulle kaikki Kallen ja\nLotan tavarat. Kallesta se ei tuntunut kodilta, vaan kun hän sai\nasunnokseen entisen Lotan kamarin, niin se paikka lämmitti mieltä. Ja\nkun Lotta näkyi viihtyvän hyvin, näytti nyt vasta päässeensä kotiin,\nniin Kallekin saattoi salata sen kaipion, mitä hän tunsi jätettyään\nLehtovaaran. Muuten oli huvittavaa nähdä Niiloa, joka näytti tahtovan\nottaa talossa isännyyden. Paksuhuulinen suu jäykästi murrollaan hän\nantoi määräyksiä työmiehille sekä järjesti kaikkia talon asioita;\nmutta rahakysymyksessä hänen täytyi tulla Kallen luokse.\n\nKalle oli aikonut olla kuukauden kotona; mutta hän olikin vain\nkaksi viikkoa. Tuomiharjulla hän oli vain kolme päivää ja lähti\nansiotöilleen; joulun pyhiksi hän sentään tuli kotiin. Kotiin\ntultuaan Kalle näki, että Lotta ei ollut onnellinen. Mutta kun\nLotta salasi mielihaikeutensa ja koetti olla iloinen, niin Kalle ei\nollut tietävinään; hän jäi vain odottamaan, että Lotta aloittaisi\npuheen. Niinpä Lotta ensimmäisessä tilaisuudessa Kallen kanssa\nkahden ollessaan huolissaan sanoi: \"Kyllä me sittenkin erehdyimme\njättäessämme oman kotimme. Olen tullut näkemään, että velipojat\neivät ole isänsä poikia talouden hallinnossa ja työtoimissa. Olen jo\nNiilolle ja Eliakselle sanonutkin, että lienee parasta, että puretaan\nne kaupat; mutta eivät he sano taipuvansa.\"\n\nKalle etsi sanoja aloittaakseen niin, ettei tulisi Lottaa\nsyyttäneeksi kaupan aiheuttamisesta. Hän otti vakavan muodon ja\nrauhoittavin sävyin sanoi: \"He eivät tietenkään tahdo purkaa\nkauppoja; on selvää, etteivät he hyvällä taivu purkamaan, koska he\nniin halukkaasti meitä tänne hommasivat. Ollaan nyt tässä! Katsotaan\nkannasta rekeä! Sananlasku sanoo: _Toisen pahoista pääsee, omistaan\nei milloinkaan_. Minä otan rengin tekemään töitä sijalleni; annetaan\najan kulua, päivän mennä, toisen tulla. Siinähän lapsetkin kasvavat\n-- lähdetään omiksi taloiksi taas myöhemmin.\" Lotta ilostui ja\nsanoi: \"Kyllä minä tulen toimeen. Mutta pelkään, että sinä huomaat\njoutuneesi verkkoon minun tähteni.\"\n\n\"Ole huoletta siitä! Me emme pysy verkossa, me siitä selviämme\nmilloin tahdomme. On pääasia, että sinä tulet tässä toimeen\", sanoi\nKalle vakavasti.\n\n\"Hyvä on mieleni, kun sinä et ole pahoillasi\", sanoi Lotta ja kevein\nmielin hän alkoi puhella ja kertoilla pikkuseikoista ja siitäkin,\nmiten Niilo isännyyttä hallitsee ja miten se Niilosta on hauskaa, kun\nhäntä sanotaan isännäksi. Ori sille on enemmän kuin mielen verta;\nsuu on aina naurussa, kun hän ajelee sillä. \"Mutta minut kun se ori\nvain näkee, päästää iloisen hirnahduksen...\" Kalle tunsi taas, että\noli hyvä olla, kun sai Lotalta elämän huolet pois. Hän viipyi vain\nmuutamia päiviä Lottansa luona ja lähti pohjolaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului kolme vuotta; mitään erityistä ei ollut tapahtunut. Suitalahden\nmarkkinat olivat nyt tulossa; sinne kuului jo joitakin menneen. Tänä\niltana Niilo tuli Lotan luokse asiallisen näköisenä ja sanoi: \"Minä\nlähden huomenaamuna markkinoille. Sinä saat antaa minulle kolmesataa\nmarkkaa rahaa; minulla on yhtä jos toistakin talon tarpeeksi\nostettavaa.\"\n\n\"Mitä sinä nyt sinne?\" virkkoi Lotta hieman kylmästi.\n\n\"Minä menen! Minulla on asioita!\" sanoi Niilo oikein isännän äänellä.\nKuului, ettei asiassa ollut tinkimisen varaa.\n\nLotta kaivoi arkustaan satamarkkasen. Sitä työntäessään Niilon\nkäteen hän sanoi: \"Minulla ei ole enempää. Oriilla sinä et saa mennä\nmarkkinoille. Kalle kirjoitti tulevansa piakkoin täällä käymään; hän\npitää pahana, jos minä annan oriin markkinahevoseksi.\"\n\nNiilo naurahti ivallisesti ja ylpeästi sanoi: \"Ei se ole sinun\nannettavasi. Kalle on sen antanut minun haltuuni ja hoitooni. Sinulta\nminä en tarvitse lupia.\" Hymähti ja vielä ivallisemmin sanoi: \"Vai et\nsinä aio antaa minulle oritta!\" Poistuessaankin hän oven takana vielä\nporisi: \"Vai ei minulle aiota antaa oritta markkinoille. Nähdäänpä\nsekin kumma, ettei minulle anneta oritta markkinoille!\"\n\nSeuraavana aamuna ennen tavallista ylösnousuaikaa alkoi kuulua\nliikettä: ovien lusketta ja muuta sellaista. Lotta arvasi, että on\nnoustava eväsarkkua kuntoon laittamaan. Ja joulukuun aamu olikin\nvielä pimeänä yönä, kun kartanolta helähtivät oriin kulkuset ja\nkuului vain kumahdus Niilon mennessä.\n\nPäivällä Lotta sai tietää, että Niilo ei ollutkaan mennyt suoraa\npäätä markkinoille, vaan oli mennyt Härmäjärven kylän kautta\nsaadakseen Juolungan komean Riitun rekilinnukseen. Nyt Lotta aavisti,\nmillä riekenellä ori oli. Lotta tuli aivan levottomaksi, tunsi\naivan todellista tuskaa; eikä ollut yhtään ihmistä, jolle hän olisi\nvoinut edes puhua. Jos lapsilleenkin olisi puhunut, niin he eivät\nhänen tuskaansa olisi ymmärtäneet. Lisäksi he olisivat puhuneet\nmuulle talon väelle; niin olisi saanut vain naurua osakseen. Lotta\nkärsi tuskansa povessaan; nukkuminenkaan ei tullut kysymykseenkään.\nKolmantena yönä hän kuuli kartanolta oriin hirnahduksen. Lotta\nhyppäsi kuin tulen sammutukseen, pisti lyhtyyn tulen ja juoksi\nviemään oritta talliin, hoitaakseen sitä. Lotan tullessa oriin luokse\noli Niilo saamassa oriin aisoista irti. Lotta lyhdyn valossa oriin\nnähtyään tuskaisesti sanoi: \"Jopa nyt oriparka tietää markkinoilla\nkäyneensä, on märkä haamu jäljellä!\"\n\n\"Mikähän tuolla nyt on ollut?\" sanoi Niilo irvellä ikenin.\n\nLotta ei siihen jatkanut, tempaisi vain marhaminnan käteensä ja lähti\ntaluttamaan talliin. Talliin vietäessä ori tahtoi väkisin mennä\nvesiammeelle. Sinne Lotta ei kuitenkaan päästänyt, vei vain talliin\nja nouti ämpärillä vettä antaakseen ensin vain vähän juoda, ja sitten\nlisää, kun se olisi syönyt heinää ja hän kampaillut ja kuivaillut\nsitä. Yöksi hän aikoi tehdä appeen ja panna soimeen vesiämpärin,\njosta se saisi juoda sitten yöllä niin paljon kuin halusi. Mutta\nkun ori sai päänsä vesiämpäriin, niin Lotta ei saanutkaan juontia\nkeskeytymään, vaikka voimiensa takaa kiskoi ja kirkui: \"Heitä nyt!\nJuot kuollaksesi! Heitä nyt! Tottele nyt! Heitä, heitä nyt! Tottele\nnyt!\" Ori ei ollut kuulevinaan. Se painoi vain päänsä ämpäriin ja\njoi, niin että kolke kuului. Kun ämpäri oli tyhjä, niin ori nosti\npäänsä, katsoi leppoisan silmäyksen Lottaan ja alkoi hykätellä: \"Mitä\nruokaa sinä nyt annat ... sinä nyt annat...\"\n\nLotta paloitteli soimeen leipää, jota ori yrittikin syödä. Mutta\nsamassa se rupesi värisemään kamalasti; leivänkään syönnistä ei\ntullut mitään. Lotta koppasi naulasta harjan, rupesi harjaamaan ja\nsanoi: \"Sen siitä sait, kun joit niin paljon, tuli vilu. Mutta minä\nharjaan sinut kuivaksi ja panen loimen päällesi. Ehkäpä lämpenet,\nolethan nyt kotona, poloinen henki! Henkesi oletkin säilyttänyt,\nraukka!\"\n\nLotta harjasi oikein hartian voimasta, mutta siitä ei ollut apua.\nVäristys vain suureni. Syönnistä ei tullut mitään. Lotta pani\nkaksi paksua lointa selkään ja sitoi ne vyöllä kiinni. Siitä ei\nollut apua: väristys muuttui tuskaksi. Ori heittäytyi pitkäkseen,\nrupesi pyörimään makkarana ja pieksäytymään. Jalkansa väliin työnsi\npuikoiksi: mutta samassa se riuhtasi ne koukkuun ja potki kaikille\nsuunnille, niin ettei likelle ollut menemistä. Lotalta pääsi huutava\nitku, kun hän ei osannut sen avuksi mitään tehdä. Viimein Lotta\njuoksi perheen pirttiin ja itku kurkussa sanoi: \"Ori on kipeä.\nTulisitte katsomaan!\"\n\n\"Se on antanut sille kylmää vettä, hoitakoon nyt\", sanoi Niilo\nirvellä ikenin, niin että suukin oli väärässä.\n\nRenki Eemeli hyppäsi panemaan kenkiä jalkaansa lähteäkseen talliin\nja joutuikin Lotan jälkeen. Talliin tultuaan hän näki, että oriilla\noli kielikin pitkällä poissa suusta ja silmätkin pullistuksissa.\nHätäisesti hän huudahti: \"Se on ammuksissa. Ja kun minun tietääkseni\nei ole ammustietäjää kuin Hepolehdossa kolmen peninkulman päässä,\nniin se kerkiää kuolla, ennenkuin sieltä tietäjä on täällä. Ja se jo\nnäkyy ole vankin ihan älytönnä! Se kohta heittää henkensä!\"\n\nKaikki talon ihmiset tulivat talliin; Niilo vain ei tullut.\n\nElias nähtyään hevosen tuskassa sanoi: \"Sinä kai annoit sille kylmää\nvettä?\"\n\n\"Annoinhan minä, kun oli väkisellä mennä kartanolla ammeelle.\nLieneekö tuo kolmeen päivään nähnytkään vettä?\"\n\n\"Kyllähän viisas ei olisi antanut hiostuneelle hevoselle kylmää\nvettä. Kyllä niistä akoista ei ole hevosten hoitajaksi\", sanoi Elias\nylpeästi ja lähti pois.\n\n\"Minä olen toistakymmentä vuotta kesät talvet tätä hoitanut, eikä\nse ole hoidon puutteessa ollut. Ja jos se nytkin olisi tämän\nmarkkina-ajan ollut minun hoidossani, niin tuota ei olisi tullut\",\nsai Lotta itkunsa seasta sanotuksi.\n\nEemeli tunsi sääliä enemmän Lotan tuskasta kuin sen kuolevan hevosen.\nOsaaottavasti hän sanoi: \"Kyllä se paha henki saattaa ampua elukan\nilman mitään. Enkä minä usko, että tuo on siitä, että se sai vettä.\nKerranko sitä matkoilla ihan tulipalopakkasella järvikaivoista\njuotetaan hevosia, ja juovat terveydekseen. Ja ammustauti saattaa\ntavata missä tahansa. Kuten kerrankin Tihis-Tuomaalta oli taipalella\nampunut hevosen: kumpikin aisa oli mennyt kuin kuiva korte poikki ja\nhevonen oli kaatunut silmänräpäyksessä.\"\n\nSen kuuleminen rauhoitti Lottaa. Kasvojaan pyyhkien hän rauhallisesti\nsanoi: \"Mikä se sitten on se ampuja?\"\n\n\"Se on paha henki eli oikein sanoen itse perkele, joka jonkun\ntietäjän käskyläisenä sen tekee.\"\n\nLotasta tuntui se mahdottomalta. Paremmin hän uskoi kylmän veden\nvaikuttaneen. Hän ei jatkanut Eemelin puheeseen.\n\nNyt ori taukosikin tuskittelemasta, työnsi jokaisen jalkansa\npuikoksi, työnsi kielensäkin vieläkin pitemmälle ja pari kertaa\nhuokaisi, niin että joka jäsen liikkui. Sen perästä ori ei\nliikuttanut itseään; lavan juurella vain nahka lepatti. Voi luulla\nsiellä jonkin hiiren kokoisen elukan olevan potkimassa...\n\nEemeli sanoi nyt painokkaasti: \"Kuoli se! Kuoli liian hyvä hevonen!\nEi aja Niilo heti huomenna tuommoisella hevosella! Sen olen nähnyt,\nettä siinä oli hevosten hevonen, niin työssä kuin muussakin apiassa.\"\n\nEemeli näki Lotan itkevän niin katkerasti, ettei voinut mitään puhua.\nOsaaottavasti hän sanoi: \"Ei sille mitään taideta! Kuoli se! Jätetään\nnyt siihen, lähdetään pois! Näkyypä näillä toisilla hevosilla olevan\nheiniä edessä.\"\n\nLotta tottelikin Eemelin kehoitusta ja otti naulasta lyhtynsä. Ja\nkaikki lähtivät, Lotan lapsetkin. Vielä kamariin tultuaankin he\nolivat niin hyypiyksissä, etteivät saaneet sanaa suustaan, katselivat\nvain toistensa silmiin. Eivät kuitenkaan itkeneet, vaikka näkivät\näitinsä itkevän.\n\nKun Lotan äiti heikkona sairaana makasi Lotan sängyssä, niin Lotta\nvalmisti lastensa kanssa yhteisen vuoteen lattialle. Hän halusi saada\nlapset nukkumaan -- ja ehkä vuoteessa olisi helpompi itkeäkin.\n\nLotta sai tämän yön jälkeen vielä valvoa kaksi yötä. Kolmantena\npäivänä tuli Kalle kotiin. Kalle oli Härmäjärven Kontiossa tullessaan\nkuullut talon markkinamiehiltä, että Niilon hevonen oli kaksi yötä ja\nkolme päivää ollut aivan hoidotta kylmässä vajassa ja että Niilo oli\nkaiken aikaa viipynyt Riitunsa kanssa teattereissa ja kaikenlaisissa\nhuveissa. Nyt kotiin tultuaan hän näki suuren verisen nahkavuodan\nolevan halkovajan räystään alla tangolla. Hänen ei nyt tarvinnut\nkysellä asiaa. Hän tiesi, että hänen oriinsa oli tuossa. Hän puri\nhampaansa yhteen ja koetti salata, mitä tunsi.\n\nLotta nähdessään Kallen tulevan laittautui pesemään kasvojaan\nsalatakseen itkunsa, niin ettei Kalle kovin säikähtäisi hänet\nnähdessään.\n\nKamarissa Kallen silmät ensimmäiseksi kiintyivät sängyssä olevaan\nmummoon, joka siinä kalpeana makasi. Nähtyään mummon kuitenkin\nhuokuvan, hän alkoi puhella Lotalle niin keveästi kuin mielessä ei\nmitään olisi ollut. Eikä hän näyttänyt kauhistuksen ilmettä, vaikka\nhän näki Lotan olevan aivan onneton, silmät harmaina ja kasvot\nkärsineen näköiset.\n\nLottakin luuli voivansa salata surunsa. Pestyään kasvonsa ja niitä\npyyhkiessään ja palmikolta hiestyneitä hiuksiaan otsansa yli\nkammatessaan hän alkoi keveästi puhella. Menneellä viikolla äiti oli\nsairastunut yht'äkkiä aivan vuoteen omaksi. \"Kuljetimme hänet tänne,\ntäällä on parempi hoitaa kuin tuolla rakennuksen toisessa päässä.\"\n\n\"Niinhän oli tehtäväkin\", sanoi Kalle rauhallisesti ja katsoen\nmummoon jatkoi: \"Mummo onkin sitten viime näkemän paljon\nmuuttunut...\" Mutta lause jäi kesken, kun Niilo tulla syöksähti\nhuoneeseen ja alkoi:\n\n\"Sinäkin olet kotona! Täällä meillähän tässä torstai-iltana tapahtui\nikävistä ikävin kumma, kun ori kuoli. Minä kävin sillä markkinassa\nja hevonen oli kotiin tullessakin aivan terve: iloisesti hirnui\nkartanolle päästyään. Tuo Lotta toimittautui sitä viemään talliin ja\noli antanut sille kylmää vettä; siitä se tuli tuskaan ja muutaman\ntunnin tuskiteltuaan kuoli. Jos minä itse olisin sen saanut viedä\ntalliin ja hoitaa siellä, niin sen sanon, että elossa olisi ori.\"\n\nNiilon puheen aikana Kallen kasvoista pakeni rauha; mutta kun\nsängyssä makasi heikko sairas, vieläpä Lotan äiti, niin hän koetti\nmenetellä rauhallisesti. Mutta sanoihin väkistenkin sisältyi\nkolkko sävy: \"Minä tullessani kävin Härmäjärven Kantiossa. Siinä\nmarkkinamiehet kertoivat sinun hevosen hoidostasi ja muustakin; että\ntuskinpa se on tarvinnut kylmää vettä kuollakseen.\"\n\nTätä kuullessaan Niilo vetäisi rintaansa ilmaa paisuksiin asti.\nPaksuhuulinen suukin meni valmiiksi väärään. Paksu leuka tutisi\nkuin värisevä kerjäläinen, ja pihkanharmaat silmät paloivat kuin\nliekehtivä kekäle. Sitten se ärähti: \"Ettäkö minä en olisi hoitanut\nhevosta. Se on valhe! Se on valhe! Se on helvetin valhe! Minä olen\nhoitanut ja osaan hoitaa hevosen ilman akkain mahditta!\"\n\nKalle punalti päätään ja jäykästi sanoi: \"Älyä nyt säästää sairaan\nkorvia! Selitä vasta!\"\n\nSitä totteli Niilo ja lähti pois, mutta mennessään hän porisi: \"Vai\nminua syytetään hevosen kuolemasta. Juuri kuin minä nyt olisin\nensikertalainen hevosen hoidossa.\"\n\nPerheen pirtistäkin kuului möhinää, kun Niilo kiroillen sätti Lottaa\nja Kallea.\n\nSitten Kalle rupesi juurtajaksain Lotalle kertomaan, miten Niilo\noli markkinoilla menetellyt ja miten hän Pihlajamäen Taavetilta oli\nsaanut viisisataa markkaa velaksi, niitä näytellyt ja Riitunsa kanssa\nhuvipaikasta huvipaikkaan mennessään hihkunut: \"On pojalla rahaa,\nvaikka köyttä tekisi!\"\n\nLotan sydän lievisi, kun hän kuuli Kallen uskovan, ettei ori\nollut kuollut kylmää vettä juotuaan, vaan oli saanut vian liiasta\najosta; sen lisäksi se kolme vuorokautta oli ollut kylmässä vajassa\nhoitamatta, syömättä ja juomatta.\n\nKalle punalti tuimasti päätään ja jatkoi: \"Niilolle olen vihainen;\nellei tuota sairasta olisi ollut tuossa, niin olisin antanut vasten\nkuonoa, jotta se olisi leppänsä nähnyt. Mutta hyvähän tuo oli, että\nse jäi tekemättä. Ehkä olisin myöhemmin joutunut katumaan.\"\n\nKalle näkyi miettivän. Lotta lähti askareilleen.\n\nTuli ilta. Sairas nukkui ja lapset nukkuivat. Lukemattomat tähdet\nverhosivat taivaan kannen läpikuultavaksi. Kalle ja Lotta istuivat\nkamarinsa pöydän takana rinnakkain; kumpaisellakin oli povi täynnä\nsanomista. Kalle aloitti: \"Tunnen syvää surua siitä, että olet\nitkenyt liian paljon. Itkenyt ihanat silmäsi ja kasvosi kalpeiksi!\"\n\n\"Ei voi olla itkemättä, kun mieli on katkera. Itkeminen on siinä\nainoa turva. Viisi päivää ja yhtä monta yötä olen itkenyt nukkumatta\nja melkein syömättä. Syvin suruni on ollut siitä, että tyhmyydelläni\nolen sinulle tuottanut niin paljon kärsimystä ja taas kärsimystä.\"\n\n\"Siitä älä puhu. Näihin vaurioihin on syy minussa eikä sinussa.\nJos minä olisin asettunut kotiin, ei olisi tullut puheeksikaan\nLehtovaarasta muutto.\"\n\n\"Mutta sittenkin, ellen minä olisi asiaa sinulle esittänyt ja\nilmaissut olevani taipuvainen, niin sinä et Niilon ja Eliaksen\nviekoituksiin olisi korvaasikaan kallistanut. Onhan se siis minun\nsyyni\", sanoi Lotta ja esiliinallaan pyyhkäisi silmäinsä aluksia.\n\n\"Älä puhu siitä\", sanoi Kalle painokkaasti ja kallisti Lotan\nrintaansa vasten huomatessaan tämän taas itkevän.\n\nLotta tunsi Kallen sydämen sykkivän rintaansa vasten. Tunsi Kallen\nrakkauden syvyyden pohjattomaksi. Kyynelten seasta kuului sanat:\n\"Kuinka sinä voitkaan niin paljon minulle antaa anteeksi\", ja Lotta\npuristi itseään lähemmäksi Kallen rintaa.\n\n\"Koska sinua rakastan ja sinä rakastat minua. Muut eivät ole mitään,\nkunhan vain sinä olet.\"\n\n\"Mutta mitä minussa todellakin on, että sinä voit minua niin syvästi\nrakastaa?\" sanoi Lotta taas pyyhkäisten silmiensä aluksia.\n\nKalle hieman ajatteli, sitten hän painokkaasti sanoi: \"Rakkaus\ntäytyy olla jumalallista, sillä rakkaus-sana ilman sinua olisi\nkorvissani vain vaskenpalasen helinää! Kun sinua rakastan, niin osaan\nrakastaa isänmaatani, lähimmäisiäni ja koko Suomen kansaa; ja näillä\nalttareilla voin uhrata kiitosuhrini Jumalalle. Sinä olet elämäni\nvalo, elämäni aurinko. Minä samoilen erämaan syvyyksissä, pohjolan\ntunturien rotkoissa ja sinä siellä olet ja lämmität minua ja valaiset\neloni tietä... Älä itke nyt enää!\"\n\n\"Eivät kyyneleeni ole enää surun kyyneliä\", virkkoi Lotta pyyhkäisten\nkasvojaan.\n\n\"Minä olen nyt sanonut, minkätähden sinua rakastan. Sanohan sinäkin\npuolestasi, minkätähden sinä rakastat minua.\"\n\n\"Sanoisin mielellänikin, mutta en osaa muuta sanoa, kuin että kun\nsiellä Lehtovaaran aitan edessä näin sinut, niin sydämessäni sanoin:\n'Tuota minä rakastaisin, jos omakseni saisin'. Sitä lupaustani en ole\nvoinut rikkoa, olen vain rakastanut ja rakastanut. Sinä olet ollut\nminulle aina hyvä! Muuta syytä en osaa sanoa...\"\n\n\"Samassa ollaan. Eikö todellakin täytynyt olla jumalallinen se säde,\njoka meissä kumpaisessakin sytytti rakkauden tunteet kytemään? Minä\nolin ehtinyt nähdä neitosia jo sadoittainkin. Mutta ennen en ollut\npovessani tuntenut sellaista, mitä silloin tunsin siinä aitan edessä\nsinut nähdessäni. Ja siitä en päässyt. Täytyi päästä perille, mihin\nse tunteen viittaus vie. Ja sen sanon, että jos se liitto olisi\nsärkynyt, mikä Lehtovaaran tunturin laella solmittiin, niin minua ei\nolisi olemassa. Olisin kelvannut surmalle.\"\n\n\"Todellakin, samassa ollaan. Olin kai minäkin nähnyt nuorukaisia,\nkomeitakin, mutta en sinun laistasi. Sinulla oli silmät puhtaat ja\nkasvot vapaat. Sinä et tunkeillut, et teeskennellyt, kuten muut.\nSentähden olit merkillisempi ja mieluisempi muita. Ja katkeamaton\noli se ikävä sitten hautajaisten jälkeen. Milloin saan sinua nähdä?\najattelin. Ja Jumalalle kiitos ja kunnia: kaikki on hyvin, kun\nvain tämän hairahduksen takia ei jouduttaisi kodittomiksi. Ihmiset\ntietävät, että tässä pesässä on paljonkin enemmän velkoja, kuin mitä\nisävainaan pesänkirjoituskirja sisältää...\"\n\n\"Siitä emme huolehdi! Sinä olet kotini ja minä olen kotisi! Missä\nolemmekin, siinä on kotimme!\"\n\n\"Jumalalle kiitos ja kunnia!\" virkkoi Lotta.\n\nKuu oli noussut paistamaan, ja edellisenä yönä sataneet lumihiutaleet\nlukemattomina tähtinä säteilivät lumen pinnalla. Kalle katsoi\nikkunasta lumoavaan kuutamoyöhön ja sanoi: \"Olisi ihmeen kaunista\ntuolla ulkona.\"\n\nVuode oli valmis. Siihen kiittäen Jumalaa kallistuivat kaikki.\n\nOli hiljaista.\n\nKello vain seinällä yhtätoista käydessään hoki: \"Tik-tak-tik-tak.\"\n\n\n\n\nTIE PELASTUKSEEN.\n\n\nKalle jäi joulun pyhien ajaksi kotiin, mutta oli kuin vieras; hän\nei kajonnut talon toimiin; muitten kanssa hän ei puhellut; vain\noman perheensä ja renki Eemelin kanssa hän seurustelikin. Niilo se\naina vähän väliä tuli puhumaan hevosen ostosta ja oikein käsillään\nviittoen puheensa vakuudeksi kertoi, miten siellä ja siellä olisi\nkomea kolmivuotias orivarsa saatavana kohtuullisella hinnalla. Jos\nhän sitä vuoden hoitaisi, tulisi siitä ihan hevosten paras... Kalle\ntunsi parhaaksi olla aivan ääneti, sillä jos hän olisi ruvennut\npuhumaan, niin hän ei olisi voinut olla koskettelematta oriinsa\nkuolemaa. Kaikki miesten työalat olivat takapajulla. Lantasuoja\noli tyhjä: halkopinojen tilalla ei ollut halkopuita tulevaksi\nvuodeksi. Aidaksia ja seipäitä sanoi Eemeli hakeneensa; mutta ne\nolivat metsässä. Elias oli koko tämän syksytalven ollut työtönnä;\nhän oli sanonut itsellään olevan niin pahoja paiseita, ettei ollut\nvoinut tehdä työtä. Kaikki näytti olevan kuin omasta painostaan\nmenemässä rempalleen. Ja kun kerran ori oli sitä tietä tullut pois,\nniin Kallesta tuntui olevan sama, vaikka menisi sitä tietä kaikki.\nLottansa kanssa hän vain tunsi olevansa onnellinen; ja hänen kanssaan\nhän puheli: \"Vaikka kaikki laukeaisi tyhjäksi kuin vesikupla, niin\nsittenkin me saamme talon päämme päälle ja olemme onnelliset.\"\n\nJoulunpyhien mentyä Kalle taas lähti ansiotöilleen. Lotalle hän sanoi\npainokkaasti: \"Annetaan ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla, kuten\nrunossa sanotaan. Annetaan Niilon isännöidä mielensä mukaan. Hoida\näitiäsi hautaan asti! Muista vaurioista, olivat ne mitä olivat, älä\nhuolehdi, älä murehdi! Säästä itseäsi minun ilokseni ja onnekseni; ja\nomaksi onneksesi. Muista minun sanoneen, että mistään muusta en kärsi\nkuin siitä, että sinä suret ja itket...\"\n\nTammikuun vaisu aurinko paistoi täydeltä terältä. Huurteinen metsä\nnukkui talvisen vaippansa alla. Luonnossa näkyi taivainen puhtaus.\nLotan peitellessä Kallen kyytimiehen rekeen näki Kalle kirkkaitten\nhelmien tippuvan peitteelleen. Kalle tiesi, että ne tällä kertaa\neivät olleet surun, vaan onnen kyyneleitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKalle tuli helmikuun lopulla kotiin. Taas oli Saitalahden markkinat.\nMarkkinoille oli nyt mennyt Niilo, Eljas ja Eemelikin, niin että\nLotta oli vain oman perheensä seurassa kotona.\n\nKalle tapasi Lotan huolekkaan näköisenä, ei kuitenkaan itkevänä eikä\nitkeneenä.\n\nSaatuaan riisutuksi päältään matkatamineensa Kalle laski kätensä\nLotan olkapäille ja iloisin kasvoin sanoi: \"Mitäs sinä taaskin olet\nniin huolestuneen näköinen? Onko lampaan jalka vähän kipeä, vai mitä?\"\n\n\"Muuta ja uutta surullista surullisempaa on sitten viime käyntisi\ntapahtunut tai tullut ilmi\", sanoi Lotta istuessaan penkille, mihin\nKalle istui viereen. \"Äiti on haudassa ollut jo kuukauden päivät.\nSitä en sure enkä huolehdi. Jumalalle kiitos, hän oli ihana kuolija.\nJos kukaan, hän pääsi toivottuun lepoon. Siitä iloitsen sydämessäni,\nmutta muuta on huolen syytä ja kamalaa pelkoakin.\"\n\n\"Hyvä Jumala, mitä pelkoa\", keskeytti Kalle luullen, että Niilo ja\nEljaskin uhkailevat tehdä jotakin pahaa.\n\n\"Että Eljaksessa on pitalitauti, sen tarttumista olemme pelänneet\nkuin ruttoa.\"\n\n\"Pitali... Mistä se sen olisi kaivanut... Voiko se nyt olla\ntottakaan?\"\n\n\"Viime kesänä siellä Vesaisten laulujuhlilla on sanonut saaneensa.\nRiika Huuskolle, joka haettiin sille puoskariksi, on sanonut, ja se\ntoki oli niin ystävällinen, että kuiskasi minulle, että osaisin varoa\nitseni ja lapsemme.\"\n\nKalle pitkän hetken punoi päätään hampaat lujaan puristettuina.\nSitten hän kuitenkin kauhistuvin kasvoin sanoi:\n\n\"Luuletko kuitenkin pysyneesi tartunnasta vapaana ja samoin\nlapsemmekin?\"\n\n\"Niin uskomme. Emme mitään epäiltävää ole tunteneet. Ja kaikin voimin\nolemmekin koettaneet varoa. Ja kun se lääkkeitä käyttää ja on koko\ntalven käyttänyt, niin estäneekö sekin tartuntaa, koskapa se ei ole\nmuihin tarttunut, vaikka ne samassa saunassa kylpevät ja syövät\nsamoista astioista. Renki Eemelille kyllä sanoinkin, että varoisi.\"\n\n\"Lienee tuo toki muuta, ei pitalia\", epäili Kalle.\n\n\"Riika Huusko, joka on itse pitänyt sen taudin, sanoi tuntevansa, ja\nsanoi olevan pahinta lajia. Sanoi, että ellei mene lasareettiin, niin\nennen kesää heittää henkensä.\"\n\nKalle punoi taas päätään ja sanoi: \"_Kaikissa tätä ollaan, sanoi\npässikin, kun päätä leikattiin_... Se täytyy ilmoittaa kunnan\nviranomaisille, että ne vievät kruunun voimalla hoitopaikkaan, ellei\nitse tahdo sinne mennä.\"\n\n\"Sehän lienee parasta. Sitä olen ajatellut kaiken aikaa, mutta en\nole uskaltanut, ne muuten minut ihan vartaassa paistaisivat.\" Kalle\ntaas punoi päätään ja juuri kuin itselleen sanoi: \"_Aika on aikaa\nkutakin, sanoi ukko kun uunilta putosi_.\" Sitten Kalle ajatteli kauan\nsilmät rävähtämättä ja huulet visuun puristettuina; päätään hän vain\nhiljaa nyökytteli edes takaisin. Viimein hän punalti tuimasti päätään\nja sanoi: \"Levälleen panen koko rähjän. Nyt on mummo kuollut. Sinä\nolet vainajan perillinen. Toimitamme pesänkirjoituksen. Vaadin siihen\ntulemaan kaikki velkojat, sanon niille, että ottakaa omanne pois\ntästä pesästä; tai jos ette ota, niin minä en myöhemmin maksa mitään.\nVelkojain on silloin pakko ruveta perimään, vaikka Niilo ja Elias\neivät taipuisikaan.\"\n\nLotan koko olemus täyttyi ilosta. Hän nauroi, niin että jokainen\njäsen tutisi. Hän kiersi käsivartensa Kallen kaulaan ja suudellen\nsanoi: \"Olemme onnelliset. Olen pääni puhki ajatellut, eikö laissa\nmahtane löytyä pykälää, jonka avulla pääsisimme eroon. Nyt on\ntie auki vapauteen, kultaiseen vapauteen. Voi, kuinka olemmekin\nonnelliset.\" Sitten Lotta hyppäsi ylös ja iloisesti sanoi: \"Tässä\nonnen pyörteessä en muista sinun nälkääsi! Enkä janoasi! Lähden\nkeittämään sinulle talkkunaa; se joutuu pikemmin kuin muu keitto.\"\n\n\"Keitäppä todellakin talkkunaa! Sitä lempiruokaa en ole saanutkaan\nsitten joulun\", sanoi Kalle iloisesti, juuri kuin olisi kaikki paha\nohitse.\n\nKalle oli syömässä talkkunaa, kun Lotta katsottuaan akkunasta ulos\nkäsiään yhteen lyöden iloisesti sanoi: \"Markkinamiehet tulevat ja\nNiilolla on uusi hevonen, semmoinen haikara, että ei tuo tuulella\npysy seisaallaan. Häntä pyörii kuin riettaan hierin, kun koettaa\nnykiä juoksemaan päästäkseen niin komeasti kotiin kuin ennen meidän\norillamme. Eikä sillä vielä ole Riituakaan reessä; tiepuoleenko\nlienee pudottanut.\"\n\n\"Kuulin, että Riitulla on näillä markkinoilla ollut taas uusi\nvetelijä\", sanoi Kalle välinpitämättömästi.\n\n\"Vai niin, vai rukkasiksi se muuttuikin, se iso homma\", sanoi Lotta\nja istui odottamaan markkinasatuja.\n\nNiilo, joka oli vienyt hevosensa talliin ja pirtin puoleen riisunut\npäällys vaatteensa, tulikin iloisin, ahavoitunein kasvoin kamariin\nja alkoi kertoa. Saitalahdessa oli nyt suuret markkinat. Oli sinne\nkertynyt ihmisiä, jos tavaraakin ja hevosiakin, jos ostajiakin.\nHevoset olivat kalliita, \"mutta minä kuitenkin aattopäivänä\nsain ostaa voitavalla hinnalla kahdesti rekivedon oriin tuolta\nRiuttalehdon Puraselta. Puranen sitä kauppaa katui katkerasti\nja houkutteli minua purkamaan, vei oikein kaupungin parhaaseen\nravintolaan, jossa minua kestitsi ja houkutteli purkamaan. Mutta minä\nen päätänikään kääntänyt, sanoin vain, että kauppa kun kauppa, _tehty\nseisoo kuin Jurin päivä_.\"\n\nKalle ei ollut kuulevinaan Niilon puhetta. Syötyään hän kallistui\nsänkynsä päälle ja viittasi Alma-tyttöä toiselta pöydältä antamaan\nsanomalehteä.\n\nVaikka Niilo näki Kallen umpimielisyyden, niin siitä huolimatta hän\nkiirehti sanomaan: \"Etkös lähde katsomaan uutta hevosta? Siellä on\ntallissa nyt ori oriin pilttuussa; se ei hävetä eikä maksa kuin tuhat\nneljäsataa.\"\n\nKalle hymähti niin, että vavahti koko ruumis, ja virkkoi: \"Vai tuhat\nneljäsataa se häntänsä pyörittäjä. Ei kannata katsoa.\" Sen sanottuaan\nhän hieraisi ruumistaan syvempään ja rupesi katselemaan sanomalehteä.\n\nSiihen keskeytyi Niiloltakin puhe, kun Lotta melkein juosten tuli\nväen pirtistä ja sanoi: \"Meneppäs, Niilo, yht'aikaa syömään! Siellä\non Eemeli ja Elias jo syömässä, talkkuna jäähtyy!\"\n\nLähtemään pyörähti Niilo ja ylpeästi sanoi: \"_Kaikilla on kalaa ja\nleipää, vaan harvoilla hyvää hevosta_.\"\n\nSyömästä päästyään Niilo taas tuli Kallen luokse ja nyt alkoi\nasiallisella tavalla puhella: \"Miten sinulla on rahoja? Minä otin\ntuon hevosen velaksi. Siitä pitäisi hetiaikoina ainakin toinen puoli\nmaksaa. Minä sanoinkin Puraselle sinun olevan rahantienestissä. Ja\nkun sinun puolestasi ei tässä taloudessa ole hevosta, niin yhteenhän\nse käypi, jos sinä maksat tai otat maksaaksesi Puraselle.\"\n\n\"Minä en maksa sitä hevosta\", sanoi Kalle vakavasti. \"Jos tässä\npesässä olisikin olosta, niin ottaisin työhevosen. Mutta nyt on\nensimmäinen tehtäväni hankkia mummovainajan jälkeen pesänkirjoitus\nja saada tietoon kaikki pesän velat, jotta päästäisi tästä eroon ne\nvelat suorittamalla. On kamalaa perheineen viipyä tässä kaikenlaisten\ntautien luolassa. Elias kuuluu sairastavan ilkeintä tarttuvaa tautia,\njota saa pelätä enemmän kuin kuolemaa.\"\n\nNiilon kasvot ilostuivat. Pihkanharmaat silmätkin kirkastuivat, mutta\nvarmoin äänin hän sanoi: \"Kyllä se Elias hoitaa tautinsa. Sillä on\nlääkkeitä. Se kai toi niitä nytkin. Mutta samahan se on...\"\n\n\"Niinpä niin, kun meistä ei näy kuitenkaan yhdeksi taloksi\nolevan, niin pyritään eroon. Nyt on vain toimitettava tieto\nkaikille velkojille, että tulevan kuun kuudentena päivänä tulevat\npesänkirjoitukseen ilmoittamaan saamisensa uhalla, että ellei silloin\nilmoita, niin myöhemmin ei makseta.\"\n\n\"Minä otan huolekseni, että ilmoitan kaikille, ja minähän ne\ntiedänkin\", sanoi Niilo ja tuhkan harmaissa kasvoissa näkyi syvä ilo.\n\nElias vietiin Alassalmen kaupungin kuppatautisairaalaan. Kalle haki\nSahalahden kaupungista lääkkeitä, joilla myrkytti kaikki mahdolliset\npaikat tartunnan varalta. Niilo toimitti kaikille velkamiehille\ntiedon pesänkirjoituksesta ja otti velkaa keneltä vain sai. Kalle\nkyllä pesänkirjoituksen aikana maksaisi.\n\nPesänkirjoituspäivä oli tullut. Velkamiehiä useita kymmeniä, joista\nsuurin saamamies oli kauppias Riikonen. Sillä oli Lotan isän antama\nvelkakirja, jonka vastineeksi Riikonen oli kiinnittänyt Tuomiharjun\ntilan.\n\nNiilo oli hommannut siltavoudin pesänkirjoituksen pitämiseen ja oli\nse Kemppaalan Juskan kanssa sen pitänyt; sen päätyttyä kerryttiin\nyhteisen kahvipöydän ympärille. Kaikkien kasvot olivat hyväntuulen\nnäköiset, mutta Kallen kasvot olivat jäykät ja vakavat. Kaikilla oli\nhilpeää keskustelua kuten aina kahvipöydässä, mutta Kalle ei ottanut\nosaa sanallakaan, istui vain allapäin ja muitten mukaan tyhjenteli\nkuppiaan. Mutta viimeisen kuppinsa tyhjennettyään hän oikaisi itsensä\nja vakavin kasvoin sanoi: \"Kuulkaapas nyt te tämän kuolinpesän\nvelkamiehet, mitä minulla on sanomista.\" Kalle otti taskustaan Lotan\nisävainaan kuolinpesän pesänkirjoituskirjan ja sanoi: \"Minulla on\nsanomista, että näissä viidessä vuodessa, kuten tämä isäntävainaan\npesänkirjoituskirja näyttää, on tämä pesä velkautunut lähes\nsatatuhatta markkaa. Tätä menoa ei kestä monta vuotta: kaikki olemme\npuilla juurittomilla, niin etteivät velkamiehet saa omiaan. Minä\ntahdon erota tästä pesästä ja puolestani jätän kaiken omaisuuteni\nteille velkojille, että laillisella huutokaupalla myytte niin\nkiinteän kuin irtaimenkin. Ja sitten, jos veloista jää tähteeksi,\nniin teidän kädestänne vaadin tähteistä osani.\"\n\nSeurasi pitkä äänettömyys. Kaikki katselivat toisiaan. Niilon\nkasvot olivat punakat ja silmät pyörivät. Paksuhuulinen suu rupesi\nvetäytymään väärään, kuten aina jotakin karkeaa sanoessa. Mutta hän\nei kerinnyt aukaista suutaan, kun Viljan mies Vimpelin Teemu sanoi:\n\"Sehän on todellakin parasta, että otamme nämä omaisuudet haltuumme.\nSilloin jotakin saamme.\"\n\nEnempää ei kerinnyt Teemu sanoa, kun Niilon suu vetäytyi yhä\nväärempään ja hän ärjäisi: \"Ei sillä lailla. Välikirjassa sanotaan,\nettä joka tahtoo erota, se maksaa velat: nyt kun Kalle tahtoo erota,\nniin maksakoon velat tai ottakoon niskaansa, jos velkojat häneen niin\npaljon luottavat.\"\n\nKalle tempaisi taskustaan välikirjan ja sanoi: \"Tässä sanotaan, että\nennen ei saa erota, kuin velat on maksettu yhteisestä pesästä, ja\nminähän juuri niin tahdon tehdä.\" Meni hälinäksi. Miehet lukivat\nkirjaa ja hälisivät mikä mitäkin. Niilo koetti selittää, että niin se\npitää olla, että se, joka tahtoo erota, maksaa velat, senhän muistaa\nherra siltavoutikin.\n\n\"Niin kai se oli tarkoitus\", mukautti siltavouti, mutta paremmin\nsiltavoudin kuin Niilonkaan puhetta ei kuullut kukaan.\n\nKauppias Riikonen sanoi: \"Menetelkää miten menettelette, minä en\nperusta muusta kuin siitä, että minulla on kiinnitys tähän tilaan:\npidän siitä kiinni.\" Mutta rupesi kuulumaan ääniä, että ei Riikoselle\ntilaa yksinään, vaan että kaikki on muutettava rahaksi juuri niin\nkuin Kalle tahtookin. Se tulikin päätökseksi: kaikki sekä irtaimet\nettä kiinteät muutettaisiin laillisen huutokaupan kautta rahaksi ja\nhuutokauppa päätettiin kuuluttaa kirkossa ja sanomalehdissä.\n\nKalle sitten sanoi: \"Ellette ennen huutokauppaa tahdo ottaa\nomaisuutta haltuunne, niin saatte asettaa vartian, sillä ennenkin on\ntapahtunut sellaista, että Niilo ja Elias ovat salaa minulta myyneet\neloja useampaan kertaan, ovatpa myyneet lampaitakin metsästä tietysti\nkoiria syyttäen.\"\n\nNiilo sen kuullessaan alkoi väärässäsuin kirkua: \"Se on vale, se\non vale, se on helvetin vale.\" Sitä ei kukaan kuunnellut. Kaikkien\nsuista kuului: \"Jätetään Kalle emäntineen, jätetään Kalle emäntineen.\"\n\nHuutokauppa oli ollut ja käynyt, niin etteivät velat aivan\ntäyttyneet, mutta kauppias Riikonen, joka oli huutanut tilat, otti\nlukuunsa viimeisen velan, joten kaikki tulivat saamaan velkansa.\nLotalta pääsi itku, ja hieman hätäisesti hän sanoi: \"Eikö meille\njäänyt mitään?\"\n\nKalle löi kädellään Lotan olkapäähän ja iloisesti sanoi: \"Minä jäin\nsinulle ja sinä jäit minulle, ja siinä onkin kylliksi. Nyt olemme\nvapaat. Nyt olemme onnelliset.\"\n\nKauppias Riikonen nähdessään Lotan niin katkerasti itkevän meni tämän\nluokse ja sanoi: \"Tämä oli teillä viisas teko, ihmiset kunnioittavat\nteitä ja minä kunnioitan teitä. Tulkaa nyt yhdessä meille kylään\ntänään tai huomenna, ette te vielä niin köyhät ole, ettei teillä\njotakin ole. Ettekös lähdekin tänään meille juttelemaan yhtä ja\ntoista. Tulkaa perheinenne.\"\n\nKalle sanoi hiljaa ainoastaan Riikosen ja Lotan kuultavaksi:\n\"Lähdemme todellakin. Jos jäisimme tänne, niin Niilo olisi heti\nkoirana silmillämme. Ja mitä vielä tapahtuisi!\"\n\nRiikosen ystävällisyys lievensi Lotan mieltä. Vaikka hän tunsikin,\nettei ollut muuta kattoa pään päällä kun taivaan kansi, niin oli jo\npaljon kuulla osaaottavaa ystävällisyyttä. Lotta rupesikin kiireen\nkaupalla valmistamaan lähtöä. Kun kamariin jäi vaatteita ja pientä\nrihkamaa, jota velkojat eivät olleet vaatineet huutokauppaan, niin\nLotta lähtiessään otti avaimen pois suulta Riikosen kehoituksesta,\nja pääsi nuorimman tyttönsä Alman kanssa Riikosen rekeen. Kalle\nvanhemman tyttönsä Mallan ja poikansa Erkin kanssa lähti suksillaan.\nKalle tunsi mielensä keveäksi, kun paha oli sivuutettu.\n\nRiikosen herttainen rouva otti vieraat ystävällisesti vastaan ja\nheti ensi keskustelussa sanoi Lotalle. \"Nythän tämä teidän vanhempi\ntyttärenne joutaa jäädä meille meijerskan apulaiseksi ja samalla\nmeijerikouluun.\"\n\nLotta ei kerinnyt sanoa mitään, kun Malla nauraen iloisesti sanoi:\n\"Sepä sattui, kun koko päivän olen sitä ajatellut, että käyn\npyytämässä päästä joko karjakko- tai meijerikouluun. Elukkain\nhoitaminen on minulle lempityötä.\"\n\n\"Kumpaistakin meillä on. Ja sehän onkin sitten sitä myöten valmista,\nettä jäätkin meille\", sanoi rouva iloisesti.\n\n\"Kyllä minun puolestani.\" Kauppias Riikonen otti leikillisen muodon\nja katsoen Erkkiin iloisesti sanoi: \"Ja Erkki minun apulaisekseni\noppimaan kauppiaaksi ja juoksemaan asioilla. Mutta osaatko sinä\njuosta, jos kiire tulee?\"\n\nErkki naurahti, mutta sanoi tyynesti: \"Ensimmäiset palkinnothan tuota\npoikasten juoksukilpailussa olen aina voittanut: pitäisiköhän teillä\nenempi keritä?\"\n\nKauppiaalta pääsi iso nauru ja hän sanoi: \"Ei meillä toki sen\nkiireempää ole.\" Sitten kauppias Riikonen otti vakavan muodon ja\nsanoi: \"Leikki leikkiä, tosi totta. Todellakin tarvitsen tuollaisen\npojan pikkuapulaiseksi. Mutta mitä sanoo isä ja äiti: tahtoisivatko\nhe luovuttaa meille nämä tyttönsä ja poikansa.\"\n\nKalle ei kerinnyt virkkaa mitään, kun Lotta sanoi: \"Hyvä on,\nettä hyvät ihmiset antavat heille työtä ja ruokaa, meillä ei ole\nkumpaistakaan.\"\n\n\"Hyvin hyvä asia on, että meillä pienenee perhe\", sanoi Kalle\nvakavasti.\n\nAlma kuultuaan, että Malla ja Erkki jäisivät Riikoseen, sanoi\nnureksien: \"Enkö minäkin saisi jäädä tänne, kun Malla ja Erkki\njäävät?\"\n\n\"Eikös sinulle tulisi äitiä ikävä\", sanoi rouva, kuultuaan Alman\npyynnön.\n\n\"Ei tulisi, kun Malla ja Erkki ovat täällä\", kuului Alman suusta\nvarmat sanat, ja kirkkailla silmillään hän katsoi rouvaan.\n\n\"Jää vain, jos äiti ja isä myöntävät\", sanoi rouva. \"Tässä\nkasvat vielä pari tai kolme vuotta, niin ehkä pääset Helsinkiin\nkouluun. Minun kahdella sisarellani on siellä alkeiskoulu, joka\nvalmistaa yhteiskouluun tai tyttökouluun toiselle luokalle. Pääset\nhelsinkiläiseksi neidiksi. Silloin et olekaan jokaisen kärpäsen\nnyhtävänä.\"\n\nLotta hymähti ja sanoi: \"Sittenhän tuota me oltaisiin samassa\nasemassa kuin lähes kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin jouduimme\nmaailmalle 'sormet soutimina, kämmenet käsimeloina', kuten runossa\nlauletaan.\"\n\nKauppias Riikonen sekaantui nyt puheeseen ja kääntyen Kalleen sanoi:\n\"Mitä aiotte nyt, kun olette joutuneet talottomiksi? Ei suinkaan\nsilti vielä tie pystyssä ole? Tuskinpa nouseekaan pystyyn?\"\n\n\"Se on taas pienestä alkamista. Suureksi ei aiotakaan\", sanoi\nKalle vakavasti. \"Jos joltakin hyvältä ihmiseltä jostakin\nkalaveden rannalta saisimme huokealla hinnalla pienen maapalan\nviljelyskelpoista maata. Siihen kyhäisimme pienen majan, jossa\nrupeaisimme elämään kuin toukka puun raossa.\"\n\n\"Jos sellaista haluatte, niin sitä ette tule puuttumaan. Sillä\nminulla on metsäpalsta tuolla Riihivaarassa, joka ulottuu tänne\ntämän suuren Oinasjärven rantaan. Siinä Kettupuron suun lähellä on\nkaunis niemeke, jossa lappalaiset muinoin ovat asustaneet, koska\nlapinraunioita vieläkin näkyy. Siinä Kettupuron suulla lienee\nhyvä kalapaikka, koskapa siinä lappalaiset ovat asuneet. Siinä on\nviljamaaksi suota ja maata. Maata, kun maksaa -- kerrallisen miehen\nsanaan. Ja metsää siinä on huoneen rakennustarpeiksi niin lähellä,\nettei hevosta tarvitse saadessa hirsiä rakennuspaikalle. Se vika\nsiinä vain on, että siitä ei ole mitään tietä ihmisten ilmoille,\nvaikkakaan Mäntymäen kylä ei kovinkaan kaukana ole. Jos se paikka\nteitä miellyttää, niin saatte siitä tarvittavan maapalan.\"\n\n\"Metsien yöhön! Metsien rauhaan juuri pyrimmekin! Kiitän\ntarjouksestanne! Käyn katsomassa paikkaa jo huomenna\", sanoi Kalle\nalakuloisesti.\n\nKauppias Riikonen näki Kallen alakuloisuuden. Osaaottavasti hän\nsanoi: \"Jos paikka teitä miellyttää talonne paikaksi, niin mitään\nette tule puuttumaan tehdessänne siihen asuinhuoneita ja vielä\nmuutakin. Minä ymmärrän ja tahdon ymmärtää teitä. Minä ymmärrän,\nmiltä tuntuu joutua kodittomaksi sitä tietä, mitä te jouduitte.\nMinulle joutui teidän kotinne. Mutta se joutui niin suuresta\nhinnasta, etten sen vuoksi voi palauttaa niitä teille takaisin. Mutta\nuuden laittamisessa voin teitä auttaa, jotta saatte asunnon päänne\npäälle.\"\n\nKalle tunsi kyynelten karvastelevan silmiensä nurkkia. Ne hän\nkuitenkin salasi ja sanoi: \"Kiitän teitä jalomielisyydestänne!\nLähden aamulla paikkaa katsomaan kirveineni, jos saan teiltä kirveen.\"\n\n\"Vaikka kymmenen, jos niin tarvitaan\", huudahti Riikonen ja lähti\nkauppapuodistaan noutamaan kirveitä. Ja kohta hän palasikin toisessa\nkädessä hakkuukirves ja toisessa veistokirves.\n\nLotta kuultuaan aikeen ja nähtyään kirveet sanoi iloisesti: \"Minä\nrupean tekemään navettaa, kun Kalle tekee pirttiä.\"\n\nKaikki naurahtivat. Kallenkin suu meni nauruun ja hän sanoi: \"Minua\nhuvittaa nähdä sinun tekemäsi navetta. Mutta muuten, jos tahdot olla\nmukana, niin sinä kyllä voit tehdä enemmänkin kuin sen navetan arvon.\"\n\n\"Minä tahdon olla mukana. En pysy sieltä poissa, vaikka likaiseen\nköyteen pantaisiin\", sanoi Lotta iloisesti, mutta sanoista kuitenkin\nkuului todellisuus.\n\n\"Sitten se hänellekin täytyy saada kirves\", sanoi Kalle keventynein\nmielin.\n\n\"Emäntä tulee itse valitsemaan täältä mieleisensä! Kolmattakymmentä,\nvuotta olen ollut kauppiaana. Nyt vasta saan ensimmäisen kirveen\nantaa naiselle!\" sanoi Riikonen iloisesti ja lähti Lotalle antamaan\nkirvestä. Siellä kirvestä antaessaan Riikonen hymyillen, mutta\npäättävästi sanoi: \"En malta olla käymättä katsomassa naisen kirveen\nkäyttöä talon rakennuksella.\"\n\n\"Olisimmekin hyvin huvitetut, jos useinkin näkisimme teidät siellä\",\nsanoi Lotta, mutta hieman ajateltuaan hän huolestuneemmin sanoi:\n\"Kuten sanotaan: _Se on viittä vaivainen vailla, ei yhtä sian lihaa_.\nAnnatte kai minulle sukset; suksitta en sinne pääse; eikä suksia ole\nKallellakaan: kaikki möivät, niin sukset kuin muunkin, mitä hengestä\noli irti.\"\n\n\"Niistä ei murhetta! Tuolta makasiinista saatte niitä sadoista\nvalita\", sanoi Riikonen reippaasti ja huudahtaen hän lisäsi: \"Mitä\nmeillä puututaan, sitä meillä ei tarvitakaan. Mitä vain puututte,\nniin kysykää silloin, sitä löytyy. Minä en ole kitupiikin poikia.\"\nSen sanottuaan Riikonen lähti puhelemaan Kallen kanssa; ja Lottakin\nkirveineen tuli Kallella teettämään kirveeseensä vartta.\n\nTänä iltana Kalle tekikin kirveisiin varret; ja niitä tahkottiin\nmyöhään yöhön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraava aamu oli niin kaunis kuin maaliskuussa voi olla.\n\nKalle sitoi kolme kirvestä yhteen nippuun ja viilekkeellä kiinnitti\nne selkäänsä. Lotta kääri päivän evään vaatemyttyyn ja siimalla sitoi\nselkäänsä. Lähtivät kaksisauvossa rinnakkain hiihtämään Oinasjärven\ntasaista pintaa talonsa tekopaikalle samanlaisin tuntein kuin\nmuinaissuomalaiset ennen luottaen omiin voimiinsa ja Jumalan apuun.\nSe määrätty matkan pää oli tullut. Niemen tasainen manner oli vain\nnoin kaksi metriä järvenpintaa ylempänä. Siihen metsäiselle niemelle\nnousivat matkailijat hetkenä, jolloin nousevan auringon ensimmäiset\nsäteet pukivat tyynen metsän ruusuhohteiseen juhlapukuun. Luonnossa\nnäkyi olevan sunnuntai. Kalle ja Lotta nyt katselivat paikkaa\nirroittamatta selistään kantamuksiaan. Kalle katsoi etelään, mistä\njärven takaa näkyi siintäviä vaaroja; ja rannalta näkyi taloja,\njoista harmaat savun hailuvat kohosivat tyyneen ilmaan. Kääntyi\nkatsomaan länteen, mistä ei maata näkynyt. Kallen silmistä säihkyi\nihastunut valo ja itsekseen hän virkkoi: \"Oi, oi!\"\n\nLotta ymmärsi Kallen ihastuksen; hymyillen hän sanoi: \"Miksi ei\nkukaan ole jo ennen tehnyt tähän taloa?\"\n\n\"Kohtalon käsi on säästänyt tämän meille. Tässä on kotimme\", sanoi\nKalle melkein huudahtaen ja rupesi riisumaan kantamustaan. Lottakin\nirroitti kantamuksensa ja sitoi puun oksaan. Mutta ennenkuin kirveitä\notettiin käsille, määriteltiin talon paikka; sillä asuinhuoneen\nakkunat täytyi tulla lännen ja etelän puolelle, mutta niemelle talon\nkohdalle täytyi jäädä valittuja puita, kuusia, koivuja, petäjiä ja\npihlajia, joitten lomista pääsi järvi näkymään. Nyt Kalle riisui\nnutun päältään, otti kirveensä ja siirtyi aarniopetäjän juurelle.\nLastut rupesivat sinkoilemaan petäjän tyvestä.\n\nLottakin otti kirveensä ja rupesi pihamaalta hakkaamaan pieniä puita\nja kuljettamaan niitä pois rakennuksen tieltä.\n\nKun oli tullut päivällisen aika, niin Lotta tulevan tuvan sijalle\nkyhäsi Kallen palhimista pälkäreistä pöydän. Sen hohtavan puhtaan\npöydän kummallekin puolelle he istuutuivat syömään. Lotta se\nmuistutti: \"Tulihan se olisi pitänyt tehdä. Hevonenhan se metsässä\ntuletta syö.\"\n\nKalle hymähti ja sanoi: \"Emme tee tulta, kun se ei tulisi\nmeillä kolmea yötä ja päivää pidetyksi yhtä mittaa palamassa.\nMuinaissuomalaiset kun ovat ruvenneet talon tekoon, ovat ensimmäistä\ntulta pitäneet yhtämittaa palamassa kolme yötä ja päivää; siten he\novat uskoneet saavansa omituisen maanhaltijan varjelemaan taloa\nkaikelta pahalta ja vahingoilta.\"\n\n\"Uskotko sinä sitten, että mekin sillä tempulla saisimme tähän\ntaloomme omituisen henkiolennon vartijaksemme\", sanoi Lotta toisella\nsuupuolellaan nauraen.\n\n\"Miksi en uskoisi, kun niin monet esi-isämmekin ovat uskoneet\", sanoi\nKalle; mutta sanoista kuitenkin kävi ilmi, että se oli leikkiä.\n\nLotta ei tahtonut enempää jatkaa; hän vain hymyillen söi voileipänsä.\n\nTänä päivänä saatiin hirsiä talon paikalta; mutta nyt täytyi ruveta\nottamaan kauempaa. Sentähden Kalle teki kaksi kelkkaa, joita toista\nkäytettiin hirsiä vetäessä eturekenä ja toista käytettiin takarekenä.\nKun hirsipuita oli harvassa, niin päivä päivältä piteni vetomatka,\njoten lopulta niitä täytyi vetää viidenkin sadan sylen matkalta.\nMutta se ei estänyt talon rakennusten kohoamista päivä päivältä.\nKun tie oli poljettu kovaksi ja hirsi nostettu kelkkojen pankoille\nja Kalle ja Lotta ottaneet jakut olkapäilleen, lähtivät kelkat\nliikkeelle ja hirsi alkoi jumista omaa virttään. Isoimmista hirsistä\ntehtiin asuinrakennus ja pienimmistä navetta, ja kaikkein pienimmistä\nsauna. Kolme rakennusta kohosi yhtä rintaa. Työn ilo täytti päivän\ntyössä väsyneet rinnat joka ilta.\n\nToukokuun lauantai-iltana olivat nämä rakennukset valmiina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVerkot oli viety järveen; kylvetty oli uudessa pienessä saunassa;\nlehmä oli navetassa, venhe rannassa; koira ja kissa nukkuivat\nlattialla. Oinasjärven selkä oli tyynnä; silmänkantaman päässä\nkuvastuivat sen pintaan saaret ja niemet. Mailleen menevä aurinko\nsulosti vihannoivan metsän ja nurmet; se sulosti järven kiviset\nrannat, kultasi kuusten latvoissa näkyvät marjankokoiset kävyn alut;\nloi neitseellisen ihanuuden hohtoseinäiseen asuinhuoneeseenkin. Sen\nakkunan edessä olevan pienen pöydän ääressä istuivat nyt Kalle ja\nLotta katsoen Oinasjärven laitaa näkymättömälle suunnalle nauttien\nluonnon lumoavasta ihanuudesta. Tuokion kuluttua tulivat Kallen\nkasvot vakavan näköisiksi. Hän heilutti hiljaa päätään puoleen ja\ntoiseen; viimein hän aukaisi suunsa ja syvämielisesti sanoi: \"Tuo\nkuva tuolta luonnosta ei voi lähteä mielestäni. Siinä näkyy eletyn\nelämämme kuva. Tuo rannaton järven selkä on altis myrskyille ja\nsilloin vaarallinen kulkijoille. Nyt se on tyyni ja ihana, mutta\ntuo sileä pinta kattaa kaikki sen vaaralliset salakarit. Elomme\nvesiulappa on tähän asti ollut myrskyinen; salakarien kautta olemme\nvaeltaneet. Mutta Jumalalle kiitos: onnellisesti olemme sen yli\npurjehtineet. Kaikki on tyyntä. Elonpurtemme on tyynessä satamassa\nturvattuna kaikilta tuulilta. Nyt olemme kotonamme. Sanon kotonamme\",\nsanoi Kalle syvämietteisestä Kallen kädet kiertyivät Lotan kaulaan.\nLotta painui Kallen rinnoille ja suli kyyneliin.\n\nKalle puristi Lotan rintaansa vasten ja painokkaasti sanoi: \"Kaikkea\nkultaa kultaisempi kultaseni, älä itke. Olkaamme nyt kotiin\npäästyämme onnelliset!\"\n\n\"Eivät kyyneleeni ole nyt surun kyyneliä. Ovat surulta säästyneitä!\nKiitän Jumalaani\", kuuluivat Lotan painavat sanat kyynelten yhä\ntulviessa.\n\nKalle ja Lotta olivat kuin lumotut. Tunteet eivät selvinneet\nsanoiksi. Rakkaudesta ja onnellisuudesta puheleminen tällä hetkellä\ntuntui mitättömältä. Jalompaa oli vain tuntea.\n\nÄänettömyyden kuitenkin täytyi loppua. Lotankin kyyneleet olivat\nkuivaneet, mutta yhäkin Kallen rinnoilla leväten hän sanoi: \"Mitä nyt\naiot? Olemmehan taas tien päässä.\"\n\n\"Oikein sanoit\", virkkoi Kalle. \"Olemme todellakin tien päässä. Askel\non otettava eteenpäin. On kunniatonta syödä yhä edelleen kauppias\nRiikosen armoleipää. Koetan taas päästä valtion metsätöihin, sieltä\non varma palkka. Sinä rupeat tähän kartanon ympärille kuokkimaan\npeltoa, otat ne kannot irti, mitkä saat; mitkä jäävät, ne nostamme\nyhdessä. Kuokit peltoa siksi, kunnes lehti tulee täydeksi. Silloin\nrupeat taittamaan lehdeksiä, ja heinä kun on tullut täydeksi, rupeat\nniittämään tuota kytöpuron alaa, jonka Riikonen lupasi meille.\nViikatteet ja haravat laitan kuntoon ennen lähtöäni. Siinä ohjelma.\"\n\nLotta nousi Kallen rinnoilta istualleen ja esiliinalla pyyhkien\nkasvojaan sanoi: \"Se ohjelma kyllä toteutuu, vaikka en olekaan ennen\npeltoa kuokkinut. Mutta työ tekijänsä neuvoo, kuten sanotaan. Alan\nihan ensi arkena; ja uskon, että vähän jää jäljelle kantoja, joitten\npohjapuoli ei ole aurinkoa vasten sinun tullessasi katsomaan.\" Lotta\ntunsi povessaan ihan uhmaavan voiman kantoja nostamaan; ja juuri\nkuin lähteäkseen sinne kuokkamaalle hän nousi akkunasta katsomaan ja\nsanoi: \"Tästä akkunan alta kai alkanen.\"\n\nKallekin nousi katsomaan akkunasta ulos ja sanoi: \"Tästä tai tuolta\nnavetan takaa, mistä sinua parhaiten miellyttää.\"\n\n\"Tästä minä lähden; ja ennen talvea kerkiän kiertää navetankin ja\njättää pitkän matkan päähän koko talon.\"\n\nKalle hymähti ja sanoi: \"Helpompi sanoa kuin tehdä.\" Sen sanottuaan\nKalle oikaisi katseensa pohjoisen korvalla olevaan auringon valoon\nja sanoi: \"Yö. Mutta kaunis, ihan lumoava. Olisi lysti olla tuolla\njärvellä, mutta tuonet sentään illallista. Olemmehan väsyneitä.\"\n\nLotta pyörähti noutamaan iltaisruokia.\n\n\n\n\nILLAN TYYNEYS.\n\n\nKalle kulki valtion metsätöissä useita vuosia; työssään hän tuli\nniin huomatuksi, että sai pienen elinkautisen eläkkeenkin valtiolta.\nSilloin hän asettui kotiin. Ja vuosi vuodelta heidän Niemelässään\nvainiot suurenivat ja varallisuus karttui. Kaikinpuolinen onnellisuus\nikäänkuin juurtui kestämään ja voittamaan, mitä myrskyä sattuisikin.\n\nKalle ja Lotta tunsivat onnellisuutensa, mutta siitä he eivät\nkeskenään eivätkä kenellekään puhuneet. Ainoastaan sydämellinen\nhymyily ja äänen sävy puhui heidän onnellisuudestaan ja\nrakkaudestaan. He kumpainenkaan eivät liikkuneet kylissä muuta kuin\nvälttämättömillä asioilla. He olivat kotonaan. Koti oli kallein.\n\nNiin kuluivat päivät, viikot, vuodet ja vuosikymmenet. He eivät\netsineet kunniaa. Eivät he tahtoneet tulla huomatuiksi. He kuitenkin\ntulivat huomatuiksi. Läheltä ja kaukaa, korkeistakin säädyistä alkoi\nkäydä ihmisiä vain katsomassa sitä onnellista kotia.\n\nIhmiset näkyivät kaipaavan onnellisuutta; monikaan sitä ei\nsaavuttanut.\n\nMutta kaikella on loppunsa. Kalle ja Lotta olivat lähes\nkahdeksankymmenen vuoden vanhat. Oli maaliskuun aamu valkenemassa\npäiväksi, kun Kalle heräsi ja huomasi Lotan nukkuvan tavallista\nraskaammin. Ja oudot, tummat kiehkurat ympäröivät Lotan silmiä. Kalle\nnäki, että asiat nyt eivät olleet oikein. Kallen poveen syntyi hätä.\nKyynelvirta tulvahti silmiin. Hän näki kuitenkin Lotan hengittävän,\nvaikkakin sekavasti. Kalle ei osannut muutakaan tehdä -- hän vain\nolkapäästä liikutteli Lotan ruumista ja hoki: \"Äiti kulta, etkö\nherääkään enää... Kuule nyt, etkö herääkään enää... Kuule, kuule toki\nvielä minun ääneni... Äiti kulta, etkö voi herätä enää...\"\n\nViimein kuitenkin Lotta aukaisi silmänsä ja koetti sanoa jotakin;\nmutta hän ei saanut sanotuksi. Hän koetti liikuttaa ruumistaan,\nmutta vasenta puoltaan, ei kättään, ei jalkaansa hän saanut\nliikkeelle. Mutta tuokion kuluttua hän sai hyvin kankeasti\nsanotuksi: \"Kuoleutunut tuossa käteni.\" Kallen kyynelet muuttuivat\nilon kyyneliksi, kun se ei ollut vielä eroa. Kalle nosti Lotan\nistualleen. Lotta, vaikka puhe oli hänellä kankeaa, ei itse huomannut\neikä tiennyt muuta, kuin että hän oli liian kauan maannut yhdellä\nkyljellään. Mutta Kalle huomasi, että halvaus oli tapahtunut; hän\nrupesi hieromaan ja lykkimään Lotan kättä ja jalkaa. Sitä tehdessään\nhän salasi kyynelensä ja surunvoittoisen ilonsa Lotalta.\n\nKallen hierominen ei kuitenkaan auttanut mitään; täytyi lähteä\nsaamaan lääkärin apua ja lääkkeitä. Lääkkeet auttoivat, niin että\nkolmantena päivänä Lotta jo käveli ja puhekin selvisi, vaikka ei\naivan selväksi päässyt. Eikä Lotta itse sitä vieläkään uskonut muuksi\nkuin että hän oli liian kauan nukkunut yhdellä kyljellään. Kallekin\ntoivoi sen olleen vain ohimenevää. Kuitenkin se muuttui kalvavaksi\ntaudiksi. Päivä päivältä, viikko viikolta määrätyssä tahdissa Lotta\nrupesi laihtumaan ja heikkenemään; kävi selväksi, että hautaan\nkulki tie. Täytyi ottaa vakinainen palvelija taloutta hoitamaan.\nKesti kuitenkin kolme ja puoli vuotta, ennenkuin Lotta joutui\nsängyn omaksi. Enemmän kuin kolme kuukautta oli Lotta ollut käsin\nkäänneltävänä; sillä aikaa hän ilman taudin tuskia riutui ja riutui.\n\nTammikuun poutainen päivä oli vähän yli puolen, kun Lotta makasi\nsängyssään, kasvot pestyinä, valkeaksi harmenneina, hiukset\nkammattuina otsalta päälaelle päin ja lumivalkea paita päällään.\nKalle tuli metsästä. Kallen nähtyään Lotan silmät loistivat\njälleentapaamisen ilosta, ja herttaisia kasvoja valaisi sama\nsyvämielinen hymy, mikä viisikymmentäneljä vuotta sitten aina Kallen\ntullessa Lotan kasvoista loisti. Lotta kokosi voimiaan sanoakseen:\n\"Missä sinä nyt olet ollut?\"\n\nKalle ei ennen muistanut Lotan äänen helähdyksen käyneen niin läpi\nolentonsa kuin nyt. Se oli niin sanomattoman syvämielinen.\n\n\"Olen ollut pinopuita metsissä hakkaamassa\", sanoi Kalle riisuessaan\npäältään päällysvaatteitaan; ne naulaan ripustettuaan hän meni Lotan\nluokse ja sanoi: \"Sinähän olet kylpenyt, näemmä!\" Lotta kokosi\ntaas voimiaan ja sai sanotuksi: \"Niin. Hanna oli viimeyönä nähnyt\nunta. Hän tahtoi vielä edes kerran pestä minut.\" Sairas taas kokosi\nvoimiaan ja yht'äkkiä sisäisestä lämmöstä loistavin kasvoin sanoi:\n\"Minun on niin hyvä olla, ei ole mitään vaivaa. Olen vain heikko...\nViimeyönä olin kipeä. Koetin olla valittamatta, etten häiritsisi\nuntasi...\" Nyt näytti Lotta siirtävän käsiään Kallen puoleen. Sen\nnähtyään Kalle sanoi: \"Tahtoisitko nousta istuallesi?\"\n\nTaas näkyi Lotta kokoavan voimiaan ja sanoi: \"Tahtoisin... Tunnen\nolevani maassa kiinni! Jaksanetko repiä irti?\"\n\nKalle tarttui Lotan molempiin kalvosimiin, veti ylös ja istui\nviereen pitelemään istuallaan. Lotta taas kokosi voimiaan ja harvoin\nsanoin lausui: \"Tässä maatessa muistuu monta mieleen... Kaikki ovat\njäljellä!\"\n\n\"Muistatko, kun Lehtovaaran tunturin laella tuuhean lepän juurella\nistuttiin?\"\n\n\"Joka päivä ... jokainen tuntikin\", sanoi Lotta ja koetti ojentaa\nhuuliaan Kallea kohti.\n\nKalle suuteli Lottaa ja sanoi: \"Siitä on viisikymmentäneljä ja puoli\nvuotta, vieläpä viikkoja lisäksi.\"\n\n\"Viisikymmentäneljä ... ja puoli vuotta vain ... Jumalani... Miksi\nniin vähän?\"\n\n\"Sen sanon minäkin, että miksikä todellakin niin kesken loppuen\",\nsanoi Kalle painokkaasti.\n\nLotta taas kokosi voimiaan. Vaivoin kuitenkin hän sai sanotuksi:\n\n\"Hanna... Hanna lupasi hoitaa sinua... Mutta Hanna ei ole minä!\"\n\nLotan valtasi mielenliikutus. Hän rupesi vaipumaan alas. Kalle\noikaisi hänet vuoteelle ja kyynelillään kastellen suuteli Lottaa.\nHän tunsi murtuneensa. Sitten Kallekin kokosi voimiaan ja niin\nlämpimästi, kuin vain taisi, sanoi: \"Älä huoli huolehtia minusta! Älä\nsure minun kohtaloani! Sinä menet pois, mutta silti pysyt luonani. Se\nrakkaus, joka on kestänyt elämämme halki on kestävä kautta kuoleman.\nSe lämmittää minua viimeisinä eloni päivinä. Tuonelan ovilla kun\ntapaamme toisemme, niin rakkautemme ja onnemme on loppumaton!\"\n\nLotan silmien nurkissa näkyi kirkkaat kyyneleet; hän näytti tahtovan\nsanoa jotakin, mutta ei voinut.\n\nKalle kuivasi puhtaalla liinalla Lotan kyyneleet ja laskeutui sängyn\nviereen polvilleen ja suuteli Lottaa vielä kerran. Noustuaan ylös\nKalle näki Lotan silmissä valon, ja kasvoissa hymyn, joka puhui\nenemmän kuin mitkään sanat.\n\nTuokion kuluessa näytti sairas virkistyvän. Kalle kysyi: \"Mitä minä\nosaisin sinun hyväksesi tehdä? Hän painoi päänsä kuulemaan, ettei\nLotan tarvitsisi ponnistella.\"\n\nLotta ponnistikin kaikki voimansa ja tuskin kuuluvasti sai sanotuksi:\n\"Et mitään... Minun on hyvä olla... Ei ole mitään vaivaa... Jumalalle\nkiitos... Ehkä nyt nukun!\"\n\n\"Todellakin se tekee sinulle hyvää\", sanoi Kalle ja siirtyi\nsyrjempään; sieltä hän mielihyvillään katseli, kun Lotan silmät\nrauhallisesti painuivat kiinni.\n\nSitä rauhallista unta ei kuitenkaan kauan kestänyt. Illan pimetessä\nLotta tuli levottomaksi. Mistään hoidosta ei ollut apua. Aamulla\npäivän valjetessa Lottaa ei enää ollut. Kuolon huntu verhosi Lotan\nkasvot. Hymy oli poissa.\n\nKalle Lotan eläessä oli uskonut suuremmitta vaikeuksitta voivansa\nkestää eron murheen. Mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Tuntui\nmahdottomalta jäädä elämään.\n\nKun Lotta oli saatu maan poveen, niin Kallen täytyi oppia elämään.\nEi voinut mennä menneen perässä! Ei mahtunut maan rakohon! Täytyi\ntyytyä! Täytyi kestää!\n\nHanna nähdessään Kallen syvän murheen koetti hoitaa taloutta ja\nKallea parhaansa mukaan. Mutta Lotan syvämieliset sanat: \"_Mutta\nHanna ei ole minä_\" pysyivät Kallen mielessä lähtemättöminä.\n\n\n\n"]