Helmikoristeinen kirjanmerkki

HELMIKORISTEINEN KIRJANMERKKI

Elämää Raumalla 1800-luvun loppupuoliskolla

Kirj.

HJALMAR NORTAMO

WSOY, Porvoo, 1923.

SISÄLLYS:

I. Maailmalle

II. Uusi koti

III. Merillä

IV. Kirjanmerkki

I

MAAILMALLE

I

Oltiin elokuun loppupuolessa vuotta 1867. Nälkä ja puute tekivät parastaikaa hirveää jälkeä kautta koko Suomenmaan.

Kovin kato ja sitä seuraava puute ahdistelivat Ahmasjärven torpan perhettäkin, johon ottopoikana kuului Penu, kirkonkirjoissa Benjamin Agathanpojan nimellä käypä, nykyään noin 10-vuotias, valkotukkainen, miellyttävän näköinen ja vilkasluontoinen poikanallikka. Kuten hänen nimestäänkin selviää, hän kuului vastoin kaikkia järjen lakeja isättömiksi nimitettyjen lasten laajaan lahkokuntaan ja oli joutunut huudolle pari päivää syntymänsä jälkeen, koska äiti oli kuollut melkein heti hänet synnytettyään.

Siinä tilaisuudessa, jossa Penun vähäpätöinen mutta kovalla kirkunalla itsensä huomatuksi tekevä olemus ajan tavan mukaan tarjottiin hoidettavaksi tästä vaivasta vähimmän vaativalle, huusi Ahmasjärven torpan isäntä vaimonsa rukouksista heltyneenä hänet holhotiksensa. Sillä Penu oli Ahmasjärven emännän sisaren poika. Se oli tunnettu asia, ja joskaan ei tiedetty, kuka Penun isä oli, niin tiedettiin koko kyläkunnassa ja vähän ulkopuolella sen rajapyykkejäkin, että Penu oli kauneudestaan tunnetun Lehtimäen Agathan poika, joka oli syntynyt heti, kun Agatha monta vuotta poissa oltuaan perin heikossa tilassa oli saapunut takaisin kotiseudulleen.

Ei näin ollen herättänyt erityistä huomiota, kun Ahmasjärvi esitettyään pojan hoidosta niin alhaisen vaatimuksen, ettei kukaan enää voinut kilpailla hänen kanssaan, koppoi repaleisiin käärityn, kirkuvan miehen alun syliinsä ja valmistautui viemään sitä Ahmasjärvelle vaimonsa ja kolme palleroista käsittävän perheensä jatkoksi. Katilan Eenokki, piintynyt vanhapoika, vain sanoa tokaisi Ahmasjärvelle: "Kyllä sinä nyt teit niin huonon kaupan, että yhtä hyvin olisit voinut tuhlata rahaa ostamalla itsellesi harmonikan. Olisit siitä ainakin voinut kiskoa kuuluville hauskempia ääniä kuin mitä tuosta riepukääröstä lähtee. Ja onhan sinulla sitä musiikkia kylliksi kotona jo entiseltään."

– Voi sinua Eenokki raukkaa! Et sinä tiedä edes sitä, ettei mikään soittokone maailmassa voi äänen suloudessa kilpailla lapsen kanssa, vastasi Ahmasjärvi, istahti rekeensä, löi pattijalkaista, laihaa mustaansa selkään ja lähti ajamaan kotiansa kohti.

Näin oli siis Penusta tullut Ahmasjärven perheen jäsen ja hän kasvoi ja kehittyi ihmeteltävän hyvin, vaikkei ollutkaan kehuttava eikä runsaskaan se ravinto, minkä Ahmasjärven isäntäväki voi hänelle tarjota. Sillä monta oli suuta mökissä ruokaa vaatimassa. Kolme lasta oli Ahmasjärveläisillä, kuten sanottu, Penun saapuessa, ja tuon tuostakin syntyi niitä lisää, niin että niitä alussa mainitsemallamme ajankohdalla oli paitse Penua täsmälleen kymmenen. Mutta toimeen sitä sentään oli jotakuinkin tultu kovasta kadostakin huolimatta ja olisi tultu luultavasti yhä edelleenkin, jollei Ahmasjärven torpassa taasen olisi tapahtunut perheenlisäystä ja jollei uusia tulokkaita tällä kertaa olisi ollut kaksi.

Sinä aamuna, kun tämä tapahtui, Penu heräsi siihen, että Martti-veli – kaikkia Ahmasjärven lapsia nimitti Penu veljikseen ja siskoikseen – unissaan suvaitsi sijoittaa kantapäänsä vähän liian varomattomasti Penun toiseen silmäkuoppaan. Hän nousi istualleen, haukotteli, hieroi kirvelevää silmäänsä ja havaitsi vähitellen, että hän oli siirretty vuoteen päänpuolesta sen jalkopäähän ja että pikku Maija-sisko, joka tähän asti oli asustanut peräkamarissa vanhempien luona ja kehdossa kellinyt, nyt makasi hänen paikallaan Martin vieressä.

Penu nousi vuoteeltaan ja lähti juomaan tuvan ovipielessä olevasta saavista. Juodessaan hän tuli katsahtaneeksi ulos ikkunasta ja hämmästyi samassa niin, että hän jäi seisomaan kuin kivettyneenä nappo huulillaan. Koko pihamaan nurmikko oli muuttunut valkeaksi. Lumivalkeana hohti pieni kotiniitty ja seitit seipäitten välissä olivat kuin valkeata, hienoa villalankaa.

Penu laski napponsa ikkunan alla olevalle jakkaralle ja hieroi silmiänsä päästäksensä varmuuteen, ettei hänen näkönsä ollut johtanut häntä harhaan. Mutta ei. – – Ikäänkuin valkean hunnun peittämä oli koko tienoo. – – Ja niin hiljaista oli siellä ulkona. Ei heikoinkaan tuulen viri rikkonut Ahmasjärven peilikirkasta pintaa, ei hennoinkaan virpi liikahtanut pihan perältä alkavassa koivikossa. Vakavan ja miettiväisen näköisinä Kirjo ja Lauko makasivat tarhassa ja kylmän kuulakkaana kaareutui vaaleansininen, pilvetön taivas yli seudun.

Penun katseet pysähtyivät viimein kuistin pielessä olevaan vesilätäkköön, ja kun hän näki sen olevan vahvassa jäässä, niin hänen täytyi tulla vakuutetuksi, että se oli tapahtunut, mitä hän ei olisi tahtonut todeksi uskoa. Ikäänkuin turtuneena hän seisoi ikkunan ääressä tuijottaen ulos, kun hänen luoksensa tiesi niistä hiipinyt Musti nuolasi hänen säärtään. Hän kääntyi ympäri silittääksensä Mustia ja havaitsi vasta silloin, että hänen kasvatti-isänsä istui hyvin vakavannäköisenä rahilla tuvan pöydän ääressä.

Isä nyökäytti Penulle päätään tervehdykseksi, otti piipun suustaan ja kynsi korvallistaan, kuten tapansa oli, kun hän valmistautui ajatuksiansa sanoihin pukemaan.

– Niin, nyt on käynyt niinkuin pelkäsin, Ahmasvaaran ukko sai vihdoin sanotuksi. Se tuli, se Perttulin halla ja hävitti viljan, joka myöhästyneen kesän takia vielä oli vallan vihantaa. – – Kaikki on mennyt. – – Tuolla riihen takana on laiho niin vahvassa jäässä, ettei se rahtuakaan notkistunut, kun Musti lakopaikoissa juoksi sen yli. Se kantaisi hyvin sinutkin. – – Niin, niin, kato meillä on edessä. Vielä kovempi kato kuin viimevuotinen.

Ahmasjärven isäntä vaikeni ja vaipui surullisiin mietteisiin, eikä Penukaan saanut mitään sanotuksi. Kuului vain sirkan sirkutus muurin takana ja vuoteillaan nukkuvien lasten tasainen hengitys.

Tuokion kuluttua Penun kasvatusisä kuitenkin rykäsi ja ryhtyi tavallisiin puheen valmistuksiinsa. Mutta tällä kertaa oli sanottava niin vaikea, ettei korvantaustan kynsimisestäkään näkynyt apua lähtevän, Huulet värähtelivät, mutta sanat eivät vain ottaneet kirvotaksensa niiltä, ja näin ollen tätä puhuttavan valmistelua olisi jatkunut jumala tiesi kuinka kauan, ellei toinen vastasyntyneistä samassa olisi sattunut parkaisemaan, tullen siten ukolle avuksi. Tyytyväisyyden ilme levisi hänen kasvoilleen, kun hän näin oli saanut sopivan aiheen käydä mielensä ilmaisemiseen käsiksi, ja näin ollen hän kysäsi:

– Kuulitko mitään?

– Kuulin.

– Ymmärrätkö, mitä se merkitsee?

– En.

Syntyi taasen hetkinen äänettömyyttä. – Ahmasjärven ukko kynsi jälleen korvallistaan ja kiirehti jatkamaan puhettaan.

– Meille on tuotu pientä väkeä tänä yönä. Sitä se merkitsee.

– Vai niin.

– Niin, sitä se merkitsee. – Siinä karsaassa ovat asiat – – ovat asiat. – – Ja sinä luulet tietysti, että siellä on yksi tulokas, mutta ei ole – – ei ole. Niitä tuotiin tällä kertaa kaksi. – – Meitä rupee olemaan monta tässä.

– Monta kyllä meitä alkaa olla tässä.

– Monta, monta. Ei meidän lapsilla ole ollut kuoleman onnea. – – Ei ole ollut, ei. – – Ja Jumalalle kiitos siitäkin. Kaikki on hyvin niin, kuin hän asiat järjestää. – – Niin, meitä on nyt 13 henkeä tässä perheessä.

– Kolmetoista oikein meitä sen laskun mukaan sitten on, vastasi Penu, joka katsoi olevansa velvollinen näin vakavassa asiassa puhumaan naapuritorpan emännän, Kaislaniemen Kristiinan tapaan. Niin, kolmetoista meitä on, hän siis jatkoi, ja Musti neljästoista.

– Aivan oikein, aivan oikein – – Musti neljästoista. Ruokansa hänkin vaatii. Ja ruoka on piukassa nyt, puheli Ahmasjärven ukko ja vaipui sitten syviin ajatuksiin, nojaten kyynärpäänsä polviin ja imien piippuansa niin äkäisesti, että presut natisivat kopan pohjassa.

Penu oli tämän keskustelun aikana vetänyt jalkaansa lahkeista rääsyiset ja polvien kohdalta sekä takapuolilta paikatut rössihousunsa, heittänyt niihin kuuluvan ainoan kannattimen yli toisen olkansa ja kiinnittänyt kannattimen päät puunappuloihin, jotka olivat pistetyt housujen vyötäreisiin ja tekivät erinomaisesti nappien virkaa. Mutta Ahmasjärven ukon valituksen leivän hankinnan vaikeudesta kuultuaan välähti hänen mieleensä yhtäkkiä, että nyt ehkä olisi otollinen aika yrittää vielä kerran toteuttaa se tuuma, jonka hän pari kertaa ennenkin ilman toivottua tulosta oli esittänyt kasvatti-isälleen. Tätä tuumaansa hän päiväkaudet karjassa ollessaan oli hautonut siitä pitäen kun "Sundellin tupussiksi" nimitetty vanha merimies, joka pienellä kaupalla kiersi maakuntaa, eräänä iltana joulun edellä oli kertonut, miten siellä Raumalla moni oli alkanut kahdella tyhjällä kädellä ja vähitellen kuitenkin kohonnut suurien rikkauksien omistajaksi. Siitä asti Penu oli unelmoinut, että hänkin kerran lähtee sinne Raumalle, rupeaa merimieheksi ja näkee nuo kaukaiset maat, joista "Sundellin tupussi" oli niin ihmeellisiä kertonut. Hän oli monesti kuvitellut mielessään, kuinka hän näillä matkoillaan kokoaa varoja ja kuinka hän viimein monien vuosien kuluttua komean kaksivaljakon vetämissä vaunuissa istuen saapuu, koko pitäjän hämmästykseksi Ahmasjärven torpalle ja ostaa talon entiselle kasvatti-isälleen ja tädilleen. Tällaiseksi Penu mielikuvituksensa avulla useimmiten muodosti elämänsä juoksun, eikä hän näin haaveillessaan tavannut muuta vaikeampaa estettä kuin sen, ettei Ahmasjärven torpalle käynyt mitään tietä, joten sinne olisi vaikea päästä vaunuissa ajaen. Ajan oloon oli hän kuitenkin oppinut voittamaan tämänkin vastuksen kuvittelemalla, että Ahmasjärvelle vastaisuudessa varmaan rakennetaan tie. Ja se tie ei tietystikään tekisi tuota suurta mutkaa emäkirkolle, vaan johtaisi noudattaen Ison Saarnummen, Vähän Saarnummen, Pitkänjärven ja Salijärven rantoja mahdollisimman suoraan Raumalle.

Näin Penu unelmoi useimmiten ja ollessaan hyvällä tuulella. Mutta syksyisin karjan juostua ihan hulluna pitkin metsää sieniä hakien ja Penun oltua kovassa touhussa saadakseen sen kootuksi, kun kotiin lähdön aika oli käsissä, hän loi uupuneena päivän vaivoista mielikuvituksessaan nousunsa rikkauteen ja arvoon paljon mutkattomammaksi ja mukavammaksi. Hän kuvitteli silloin mielessään, kuinka hän lähtee merille, löytää tädin ilmoituksen mukaan tietymättömiin kadonneen isänsä, joka rikkaana miehenä elää vierailla mailla, ja kuinka he sitten yhdessä palaavat Suomeen ja kuinka hän, Penu, sitten vaunuissa ajaen saapuu Ahmasjärven väkeä onnellistuttamaan. Alku ja loppu oli siis sama kummassakin elämänuran luonnoksessa, mutta Penu piti vähemmän tästä jälkimmäisestä, se kun ei vaatinut niin paljon ponnistuksia ja miehen tarmoa. Hän laskikin ajatuksensa sille ladulle vain silloin, kun karja oli väsyttänyt hänet tai kun hän muuten oli vähemmän hyvällä tuulella.

Salaman nopeudella tämä hänen haaveittensa tuttu kuvasarja mielikuvituksen avulla solui hänen silmäinsä ohi, kun hän haki kuluneen takkinsa ja vihdoin löydettyään sen veti sen ylleen. Ja taasen hän ajatteli: Entä, jos Ahmasjärven ukon puhe elatuksen hankkimisen vaikeuksista tähtäsikin siihen, että hän nyt pääsee maailmalle onneansa koettamaan. Rohkaisten mielensä hän jatkoi katkennutta keskustelua sanomalla: "Niin, piukassa se leivän saanti nyt on ja monta on meitä täällä leipää jakamassa. Taitaisi olla parasta, että tätä joukkoa vähennetään sillä tavalla, että minä lähden maailmalle?"

– Mikä siinä muukaan auttaa, vastasi Ahmasjärven ukko Penun suureksi hämmästykseksi. Ei sinun tätisi sitä soisi enkä minäkään, sillä rakkaaksi kuin oma lapsi olet meille käynyt. Ja maailma on kova ja paha. Mutta mikä tässä auttaa? En ole saanut sinulle paikkaa taloissa. Niissä kärsitään puutetta niissäkin. Lähde vain, koska sinulla on hyvä halu lähteä. Minulle on kyllä suureksi huojennukseksi, kun on yksi vähemmän elätettävänä, ja kun Martti saa periä sinun virkasi paimenena, ansaitsee hänkin siten ruokansa. – Niin, lähde Jumalan suojeluksen alaisena ja muista aina, että tämän asumuksen ovi on sinulle avoinna, jos maailma sinua liian pahoin runtelee. Ole mies, jos onni on sinulle vastainen, ja ole vielä enemmän mies, jos sinun käy hyvin. Tiedä, että raha on pahempaa ja vaarallisempaa kuin myrkky, kun se joutuu huonon miehen käsiin. – No niin, ehkä kuulut niihin ihmisiin kuin minäkin, joille ei onni hymyile niin suotuisana, että siitä vaaraa koituisi. – – Sitten se nähdään. – – Milloin aiot lähteä?

Penu oli aina kuvitellut, että hän ilosta tanssiksi pistäisi, kun kerran pääsisi omin avuin elämänuraansa aukaisemaan, mutta nyt, kun tämä hetki oli tullut, hänen mielensä kävikin haikeaksi. Kurkussa tuntui karhealta, ja kyynelet kihosivat hänelle silmiin. Keskustelu katkesi pitkäksi aikaa.

Vihdoin hän tyyntyi kuitenkin sen verran että sai värisevällä äänellä lausutuksi: "Kyllä kai minä sitten lähdenkin heti."

– Vai niin, vai lähdet heti. – – Niin, ei niistä pitkistä valmistuksistakaan sinun kaltaisillesi hyötyä ole. Kun ovat vaatteet yllä, niin on muassa kaikki, mitä omistaa. – Niin on asia. – Mutta syödä sinun kuitenkin pitää, ennenkuin lähdet.

– Ei, ei minun haluta syödä nyt.

– Sitä en ihmettelekään, kun oikein asiaa ajattelen. – No, pannaan sinulle ruokaa mukaan sen verran kuin sitä voidaan antaa. – – Hyvästi sinun kuitenkin pitää sanoa tädille ja veljille ja siskoille. – Niin – ja tuon Mustin minä vien porstuakamariin lukkojen taa, ettei se pääse sinua seuraamaan. – Raskaasti nukkuukin tätisi, mutta eipä ole ihmekään, ei ole ihme. Hän on väsynyt. – – Minä herätän hänet.

– Ei, älkää herättäkö. Kyllä kai on parasta, että minä lähden jättämättä hyvästi muille kuin teille. Ja valtava mielenliikutus saattoi Penun kaikista vastaanponnistuksista huolimatta puhkeamaan katkeraan itkuun.

– Parasta kyllä on, että lähdet pitemmittä mutkitta, koska asiat ovat näin, Penu parka. – – Parasta on, koska ero täältä tuntuu niin haikealta. – – Minä haen sinulle pussin ja pistän siihen pari leivänpalasta ja jonkun silakan.

– En minä ota pussia selkääni. En tahdo, että minua luullaan kerjäläiseksi.

– Vai niin, vai niin, vai on sinussa sitä lajia sisua. Mutta mihin sinä ruokasi panet? Ei sinun rääsyisessä takissasi ole taskuista paljoakaan tietoa.

Näin puhuen Ahmasjärven isäntä ensin sulki Mustin porstuakamariin ja haki sitten kaapista puisen silakkakupin ja leipäkorin ja laski ne pöydälle.

Penu valitsi itselleen kokeneen asiantuntemuksella kaksi parasta silakkaa, veti ne sormiensa lomitse, niin että liika suolavesi poistui niistä, otti kaksi ruumenien sekaisista jauhoista leivottua kyrsänneljännestä, asetti ne päällekkäin ja silakat niiden väliin. Tämän muonan hän sitten pisti lakkiinsa, jossa kyllä olisi ollut tilaa suuremmallekin ruokatavaravarastolle, sillä se oli alkujaan tehty Ahmasjärven ukolle siihen aikaan, jolloin nämä vaatekappaleet olivat hyvin leveäpohjaiset ja muodostetut kaistaleista, joiden kärkien yhtymäkohtaa keskellä päälakea koristi kankaalla päällystetty nappi. Penun lakista oli tämä nappi kuitenkin aikoja sitten hävinnyt tietymättömiin, koko lakki oli virttynyt, sen leveä suoraan eteenpäin pistäytyvä lippa oli monesta kohden murtunut ja keskikohdaltaan irtaantunut lakinreunasta, niin että Penun pellavanvärinen tukka valui esille lipan ja lakinreunan välistä, kun hän oli painanut ruokasäiliönsä päähänsä. Ja niin hän oli valmis lähtemään. Saamatta sanaakaan sanotuksi hän ojensi kätensä kasvatti-isälleen, vetäisi sen kiireesti takaisin jälleen ja läksi puolittain juosten tuvasta. Taaksensa katsomatta hän asteli pihan poikki, meni läpi tarhan, kapusi yli aidan, ja vasta kun oli päässyt läheiselle metsän reunalle, hän pysähtyi kääntyen katsomiaan kerran vielä lapsuutensa kotia. Siellä se seisoi mäen töyräällä syyskesäaamun auteressa, tuo vanha ränsistynyt torpan asuinrakennus malkakattoineen, puolittain luhistuneine savupiippuineen, lohjenneine ristisalvokseen rakennettuine nurkkineen ja paikoittain pahasti pullistuneine seinineen. Torpan Penua vastaan suunnattu puoli makasi varjossa, mutta rakennuksen takana oleva koivikko kylpi täydessä aamuauringon valossa, vieno tuulen kare saattoi jo paikoitellen Ahmasjärven pinnan väreilemään, hänen läheisyydessään kuului palokärjen tiheä nakutus kelohongan kylkeen ja Saarnummen metsämailta kaikui teirien kauaskantava kuherrus.

Aavistamatta itsekään, kuinka syvälle tämä lapsuudenkodin näky eronhetkenä painui hänen mieleensä, Penu seisoi liikahtamatta ja ikäväänsä vastaan taistellen, kunnes kylmä rupesi vaivaamaan hänen jalkojaan. Hän loi vielä pitkän, viipyvän silmäyksen tuttuun mökkiin, kääntyi sitten ympäri ja jatkoi kiirehtien kirkonkylän kautta Raumalle vievää matkaansa.

Penu oli jo ehtinyt juosta pitkän matkan, kun hän yhtäkkiä havaitsi Mustin olevan kintereillään. Hän pysähtyi, silitteli hetkisen vanhaa ystäväänsä, käänsi sen sitten kotiapäin ja ajoi sen luotaan. Mustia näytti sellainen kohtelu hämmästyttävän, ja kun Penu lakkasi ajamasta sitä takaa, niin istui se katselemaan hänen jälkeensä ja juoksi sitten uudelleen Penun luokse, hyppeli korvat humussa ja suupielet aivan kuin nauruun vetäytyneinä hiljaa kiljahdellen häntä vastaan ja nuolasi milloin hänen leukaansa, milloin hänen käsiänsä, milloin mitäkin kohtaa hänen ruumistansa. Kun Penu torui sitä, niin se laskeutui nöyränä selälleen maata hänen eteensä, katseli häntä rukoilevasti silmiin ja nuhdesaarnan päätyttyä nousi ylös, taivutti etukäpälät levällään rintapäänsä maahan, haukahteli iloisesti ja huiskutti häntäänsä koettaen siten, kuten niin monta kertaa ennenkin, houkutella häntä leikkimään kanssansa.

Vesi silmissä Penu ajoi sen uudelleen luotaan ja kun se pienen matkan kotiapäin juostuaan taasen pysähtyi, viskasi hän kiviä sitä kohti pakottaen sen näin jatkamaan häntä koipien välissä matkaansa kotiapäin. Penu seisoi paikallaan jonkun aikaa päästäksensä varmuuteen siitä, että Musti lopullisesti oli taipunut kohtaloonsa. Se ei enään näkynytkään palaavan, ja niin lähti Penu taasen taivaltamaan eteenpäin. Mutta kun hän noin kolmen tunnin reippaan kävelyn jäljestä oli saapunut kirkonkylän aukealle, niin hän näki Mustinkin, sukeltautuvan esille metsästä. Sieltä se pelokkaana kyyristyen hiipi maantien ojaa myöten Penun perässä.

Havaittuaan mahdottomaksi enään päästä Mustista erilleen Penu kutsui sen luokseen. Ilosta hyppien se noudatti käskyä, ja kun Penukin nyt täydelleen antautui jälleennäkemisen iloon, niin oli sekä Mustin että hänen hyvä olla. Penu istahti maantien reunalle, otti lakin päästään, luki ruokarukouksen ja söi toisen silakkansa sekä jakoi tunnontarkkaan toisen leipäpalasensa Mustin kanssa. Sitten sammuttivat molemmat janonsa kirkasvetisestä maantien poikki juoksevasta ojasta. Ja niin sitä taasen lähdettiin hyvätuulisina matkaa jatkamaan.

Päivä oli jo enemmän kuin puolilla, kun Penu ja Musti saapuivat Raumalta Turkuun vievälle, isolle maantielle. Täällä asti oli Penu jo kerran ennen elämässään noin vuosi takaisin käynyt Ahmasjärven ukon kanssa hakemassa kotiin erästä heidän lammastansa, joka oli eksynyt näille seuduille asti. Siinä, missä kirkonkylän tie yhtyi isoon maantiehen, oli veräjä poikki valtatien, ja tämän veräjän oli Penu silloin Ahmasjärven ukon kehoituksesta aukaissut eräälle kaksivaljakon vetämissä vaunuissa ajelevalle herralle, joka oli viskannut 50 pennin rahan Penulle vaivan palkkioksi.

Tästä elämyksestä ne Penun haaveilut, miten hän vielä vaunuissa ajaen saapuu Ahmasjärvelle, oikeastaan olivatkin saaneet alkunsa.

Niin, se veräjä muistoineen oli viimeinen tuttu paikka Penulle hänen retkellään. Se mikä tästä lähtien tuli hänen silmiensä eteen oli kaikki uutta maailmaa hänelle, ja kun hän sitä ajatteli, niin hänen mielensä valtasi pelonsekainen, juhlallinen tunne. Hän oli iloinen, että Musti oli hänen muassaan, ettei hän ollut vallan yksin tässä oudossa ympäristössä. Reippaasti asteli hän siis pohjoiseen suuntaan kohti kauan kaihoamaansa vanhaa merikaupunkia Raumaa, ja uskollisesti seurasi häntä Musti, joka vain silloin tällöin poikkesi pelloille hiiriä pyytämään tai metsään oravia ja lintuja hakemaan.

Tuon tuostakin tuli maantiellä Penua vastaan ryysyihin puettuja, kalpeita kulkijoita, miehiä, naisia, lapsia. Toiset olivat kasvoiltaan pöhöttyneet, toiset uskomattoman laihoja. Muutamien kasvojenilmeissä kuvastui kauhea kärsimys ja tuska, mutta useimmat olivat melkein tylsyyteen asti välinpitämättömän näköiset. Ja kaikki näyttivät olevan väsyneitä, kuoleman rajoille saakka väsyneitä.

Penu ymmärsi, että nuo heikkoudesta hoippuvin askelin eteenpäin laahustavat olennot olivat kerjäläisiä, jotka nälkä oli kotoa karkoittanut etsimään muiden, ehkä vähemmän puutetta kärsivien, apua. Valtateistä syrjässä asuen hän ei tähän asti ollut hädän suuruutta aavistanutkaan, mutta nyt hän sen käsitti täydellisesti, niin lapsi kuin hän olikin. Hän tuli ajatelleeksi, että mahdollisesti hänkin joutuu samaan asemaan kuin nuo onnettomat, ja tämä pelko pidätti häntä alistumasta kiihtyvän nälkänsä vaatimuksiin. Hän päätti säästää viimeiset ruokavaransa äärimmäisyyteen asti ja taisteli urheasti kiusausta vastaan. Tämä pelko pidätti hänet myös antamasta koko jäljellä olevan pienen ruokavarastonsa ensimmäiselle onnettomalle, jonka hän tapasi nälästä uupuneena makaamassa maantien syrjässä. Hän oivalsi sitä paitse pian, ettei hänen apunsa olisi pitkälle riittänyt, sillä tuskin hän oli yhden kärsivän sivuuttanut, niin hänellä hetken kuluttua jo voi olla edessään toinen vielä suuremmassa hädässä oleva.

Kuljettuaan näin useita virstoja hän vihdoin tapasi tiepuolessa pienen tytön, joka katkerasti itkien seisoi maassa makaavan naisen vieressä. Saavuttuaan tytön luokse, Penu kysyi tytöltä, minkä tähden hän itkee.

– Niin, kun ei äiti herää, vaikka kuinka koettaisin saada häntä valveille, vastasi tyttö nyyhkyttäen.

Penu kumartui katsomaan maassa makaavaa naista ja huomasi heti, etteivät asiat olleet oikealla kannalla. – "Äitisi on pyörtynyt", sanoi hän tytölle, "minä juoksen hakemaan vettä tuolta ojasta." Sen sanottuaan hän riensi kiireesti lähellä olevan ojan reunalle, pisti lakissa olevan leivän palasen ja silakan poveensa, täytti lakin vedellä ja palasi joutuin äitinsä vieressä itkevän tytön luo. Hän kostutti tytön äidin kasvoja ja päälakea raikkaalla vedellä, ja kun hänen hoidettavansa ei sittenkään vironnut, niin hän rupesi hieromaan vuoroon vieraan naisen ohimoita, vuoroon hänen ranteitaan aivan samalla tavalla kuin hän oli nähnyt Ahmasjärven naapurin, Kaislaniemen Kristiinamuorin tekevän, kun Penun kasvattiäiti kerran oli pyörtynyt.

Näin askarrellessaan hän näki vanhanpuoleisen ukon lähestyvän Raumalta päin ajaen niin kutsutuissa yhden istuttavissa kääseissä, tuollaisissa, joiden etuosassa oli tilaa vain yhdelle hengelle ja takapuolella oikein hyvällä sovulla kahdelle. Vanhus ohjasi hevostaan seisoen ajopeleissään, joiden takapuolella istui hänen palvelijansa. Kun nämä hiukan kummalliset matkustajat saapuivat tiepuolessa olevan ryhmän luokse, pysäytti kääseissä seisova ukko hevosensa ja kysyi osoittaen kädellään maassa makaavaa naista: "Kyll kummingi on gurjutt mailmas. Mikäst stääki vaimihmist vaeva?"

– Hän on pyörtynyt, Penu vastasi.

Vanhus hyppäsi alas ajoneuvoistaan, tutki tarkkaan maassa makaajaa ja sanoi sitten: "Kyll kummingi mnää pelkkä, laps para, ett teijä äiten on guall."

Tämän kuullessaan pikku tyttö puhkesi ääneen itkemään, mutta Penu astui ukon eteen selittäen, miten asiat olivat: että vieras nainen ei ollut hänen äitinsä, vaan tuon pienen tytön äiti ja että hän vain oli koettanut saada naista virkoamaan.

– Vai nii, vai nii, vanhus sanoi ja rupesi tyttöä tutkimaan. Tiheään nyyhkien lapsi vain vaivoin sai selitetyksi, miten nälkä oli pakottanut heidät, äitinsä ja hänet, ennen hyvästä kodistaan Kuortaneen pitäjässä lähtemään etsimään apua äidin veljeltä, jolla äidin kertomuksen mukaan oli talo näillä seuduilla. Mutta nyt oli äiti kuollut ja tyttö pelkäsi, että hän tästä lähtien on vallan ilman turvaa vieraalla paikkakunnalla. Onneksi hän tiesi kuitenkin tarkkaan, mikä sen kylän ja talon nimi oli, missä hänen enonsa piti asua, ja näistä asioista tiedon saatuaan vanhus sanoi: "Kyll kummingi om barast, ett snää flikk menet tonn Miko viäre istuman gäässeihin, ni mnää viä snun enos tyyijö. Em mnää siihen gylähä oikke meinannp poiket, mutt sama se, vaikk mnää piäne mutkangin dee. Sillaill oikke, ja sitt met toimita, ett snuu äites saa laillse hauttaukse."

Järjestettyään täten tytön asiat kääntyi ukko Penun puoleen kysyen: "No, mikäst miäs snää oikke ole ja mihi snää paina?"

– Ahmasjärven Penu minä olen ja Raumalle on matka. Aion ruveta merimieheksi.

– Kyll kummingi siihe viäl o aikka, ennengo snää merimiäheks kelppa. – Ong snuulls sukulaissi Raumall?

– Ei ole.

– Kas nii. No millaillast snää sitt meinat tulit toime siäll? Kuka snuu ruakki?

– Minulla on ruokaa muassani.

– Vai nii, vai nii, misäst snuu jauhkuarmas ovas sitt?

Silloin Penu, joka jo hyvin alakuloisena oli puhunut muassaan olevista ruokavaroista, joutui vallan ymmälle. Häntä hävetti ja suututti asemansa, joka ikäänkuin salaman valaisemana yhtäkkiä selvisi hänelle, eikä hän voinut vastata mitään ukon viimeiseen pisteliääseen kysymykseen.

– Kyll kummingi o hullust, ettäs ole lähtenn mailmall, jos snuull vaa jomnengin goto oli o, mutt kukatiäs snää ole niingon dua flikkaki. – Ong tua leivängappal povesas kaikk snuum brovianttis?

– On siellä silakkakin.

– Älä hulluijas, vai o silakkaki. – Kuule Miko, annast siäld käässette loodast leippä täll munssöörill. – – Pahustaks stää kyrssä rikkoma ruppe, annk koko kyrs vaa. – – Jaaha, ja ny lähdetä.

Ukko oli puhuessaan vähitellen noussut ajopeleihinsä. Seisoen niissä kuten ennenkin nytkäsi hän hiukan ohjista saaden siten hevosensa liikkeelle lähtemään. Mutta hän pysäytti sen taasen, kääntyi Penun puoleen ja sanoi: "Tul nys sitt meillekkin gattoma, joses olk kuall nälkkä, ennengo mnää kottit tleen däst reisustan."

– Missä Te sitten asutte Raumalla? Miten minä löydän teidät?

– Kyll kummingi semsek ko snää ova mnuun dyän löytänn ennengi neovomat, vastasi ukko, nytkäsi taasen ohjia ja lähti ajamaan eteenpäin. Penu seisoi hetkisen katsellen lähtijöitä ja heilutti lakkiaan, kun pikku tyttö kääntyi katsomaan häntä.

Niin oli hän sitten taasen yksinään avarassa maailmassa. Ei sentään vallan yksin, olihan Musti hänen muassaan. Ja aivan oikein, siinähän Musti istuikin hänen vieressään. Eikä sekään ollut toimettomana ollut Penun koettaessa saada pikku tytön äitiä virkoamaan eloon. Se oli pyytänyt hiiriä sinä aikana, ja siinä makasi nyt sen edessä kolme, lihavaa peltohiirtä kauniissa rivissä. Se katseli vuoroon Penuun vuoroon saaliiseensa ikäänkuin se olisi tahtonut sanoa: "Kas niin, siinä on ruokaa, pistä poskeesi."

Matkakumppaninsa hyväntahtoisuus saattoi Penun hyvälle tuulelle. Pidellen toisessa kädessään ukolta saamaansa leipäkyrsää kietoi hän käsivartensa Mustin kaulaan, nojasi poskensa sen päätä vastaan ja puheli sille ystävällisiä sanoja. Sitten ripusti hän märän lakkinsa aidanseipääseen kuivumaan, taittoi kyrsänsä neljänneksiksi ja söi yhden niistä antaen osan Mustillekin. Jos hän olisi uskaltanut, olisi hän mielellään syönyt vielä toisenkin neljänneksen, sillä niin maukasta leipää hän ei koskaan ennen ollut syönyt. Mutta kokemuksensa Ahmasjärvellä ja varsinkin tällä matkalla oli opettanut hänet noudattamaan säästäväisyyttä ruokavarojen käytössä.

Näin aterioituaan hän lähti, ruokavarat povessaan ja vielä märkä lakki päässään, jatkamaan matkaansa Mustin seuraamana. Taivas, joka tähän asti oli ollut selkeä, rupesi vähitellen käymään pilviseksi ja tuuli yltyi. Pian alkoi sataa tihittääkin. Tuuli kiihtyi yhä ja iltahämärän alkaessa se oli paisunut kovaksi myrskyksi. Kun sadekin taajeni ja lisäksi pimeä rupesi tekemään haittaa, niin Penun oli pakko etsiä itselleen yösija jostakin. Käytyään turhaan kolkuttamassa parin tiepuolessa olevan asunnon ovea hän poikkesi vihdoin erään mökin vajaan. Käsin pidellen eteensä hän löysi kuljettuaan rattaiden ja peltokalujen välitse eräässä vajan nurkassa heinäkasan. Hän kaivautui syvälle heiniin ja syötyään sitte leipäpalan Mustin seurassa, joka tietysti uskollisesti seurasi häntä, hän nukkui väsyneenä päivän vaivoista sikeään uneen.

II.

Oli pilkkosen pimeä, kun Penu heräsi siihen, että Musti kiivaasti haukkui hänen lähettyvillään. Hän oli juuri aikeissa nousta katsomaan, mikä Mustin haukunnan aiheutti, kun jokin puupalikka tuli vinhaa vauhtia lentäen seinään aivan lähellä häntä ja karkea miehen ääni lausui: "Kyllä minä sinut haukkumaan opetan, senkin kulkurirakki!" Pelästyneenä painautui Penu vielä syvemmälle heiniin. Mustin oli nähtävästi onnistunut päästä vahingoittumatta ulos vajasta, koska se hetken päästä jatkoi haukuntaansa vielä äkäisemmin kuin ennen sillä taholla, niissä Penun laskelmien mukaan oli maantie.

Tarkkaan kuunneltuaan Penu ymmärsi, että hänen yörauhaansa häirinnyt mies oli lähtenyt vajasta, mutta kun ei Penu tietänyt, kuinka kauas vieras oli poistunut, katsoi hän varovaisimmaksi jäädä toistaiseksi paikoilleen. Pian osoittautuikin, että tällainen menettely oli ollut viisainta, sillä hetken päästä hän kuuli askeleitten lähenevän uudelleen vajaa kohti ja tällä kertaa tulijoita oli kaksi. Myrskyn ulvonnasta huolimatta Penu kuuli, miten toinen miehistä sanoi kumppanilleen: "Kylläpä tuli sopiva ilma, oikea sudenilma."

– Tulihan se myrsky ikäänkuin tilauksesta. Ei nyt pienet krahinat kuulu, toinen vastasi.

– Ei, ei kuulu. Mutta satamatta saisi olla. – Turkanen, kun kastuin kotoa tullessani.

Sitten Penu ei enää voinut kuulla keskustelun jatkoa, sillä miehet poistuivat vajan eteen vieden muassaan vajasta rattaat. Tuokion kuluttua hän voi kuulla, että siellä valjastettiin hevosta rattaiden eteen. Toinen miehistä tuli vajaan etsimään jotain ja huusi kumppanilleen: "Heitäppäs sitä rakkia kivellä, ettei se siellä haukkua nalkuttele. Miten lieneekään saanut päähänsä tulla juuri meille, tuommoinen kulkurikoira. – Pahus kun en löydä niitä ohjaksia! Ja tänne kuormarattaille minä ne päivällä panin ihan varmaan. Se Luttu kai ne on korjannut."

– Missä ovat ohjakset? kysyi samassa toinen mies, joka hänkin taasen tuli vajaan.

– Tiesi hänet pahus. – Niitä juuri tässä haen. Se Luttu on ne varmaankin korjannut.

– No, mikset sitten lähde kysymään, minne hän on pannut ne.

– En lähde. Parasta on, kun nukkuu. Hän epäilisi, että me todellakin aiomme sellaiselle matkalle, joka meillä on edessämme, ja kyllä siinä sitten poru syntyisi.

– Syntyköön.

– Ei sitä viitsi kuulla. – Mutta kas tuossa sainkin käsiini ohjakset. Ihmeellistä, kuinka vaikea on löytää, kun ei ole silmistä apua.

Miehet olivat juuri lähtemäisillään vajasta, kun nainen lyhty kädessään ilmestyi vajan oven suuhun.

– Minkätähden Rusko on rattaiden edessä? Mihin sinä aiot lähteä, Niko? hän kysyi levottomuutta osoittavalla äänellä. – – Vai niin, hän jatkoi, täällä on Jaakkokin. Ei silloin olla hyvissä aikeissa liikkeellä tähän aikaan vuorokautta. – – Kuule, Nikodemus, älä lähde, älä lähde, rakas!

– No, mutta olet sinä lapsellinen. Huviksemme me vain lähdemme hiukan ajelemaan Jaakon kanssa.

– Vai niin, vai huviksenne tällaisella kauhealla ilmalla. – – Älä lähde, rakas Niko.

– Rakas Niko ja rakas Niko! matki Jaakoksi nimitetty mies. – Turkasen ämmä, jos et korjaa koipiasi täältä, niin minä suutun. – Sinä pidät huonoa kotokomentoa, sinä, Niko. Ja nyt lakataan jaarittelemasta ja lähdetään matkaan. On pian sydänyön aika käsissä.

– No, lähtekää, mutta minä tulen muassa ja teen teidän aikeenne tyhjäksi. – Sinä, Niko, et saa lähteä ilman minun seuraani tuon Jaakon kanssa.

– Älä nyt hulluttele, Luttu. Jää kiltisti kotiin.

– Ei tässä turhaan viivytellä, karjasi Jaakoksi nimitetty mies ja tyrkkäsi naista rintaan, niin että tämä putosi vajan kynnykselle johtavalta sillalta, lyhty kirposi hänen kädestään ja hän jäi hiljaa valittaen paikalleen.

– Vahingoituitko? Penu kuuli toisen miehistä kysyvän.

– Nilkkani väännähti. Auta minua nousemaan ja taluta minut tupaan. – Älä lähde tuon Jaakon kanssa pahoille retkille.

– Mutta nyt lähdetäänkin heti. Näkyy se kävelevän hyvin ilman sinun apuasikin, Niko. Kas niin, jätä Luttu siihen. Kureilee se vain.

Hetken kuluttua Penu kuuli rattaiden lähtevän liikkeelle Mustin taasen äkäisesti haukkuessa.

Penu nousi vuoteeltaan ja läksi vajasta. Sen läheisyyteen jäänyt nainen kuuli kahinasta, että joku liikkui ja kysyi: "Kuka siellä on?"

– Kulkija.

– Tule lähemmäksi. – Vai sellainen pieni poika. Olitko vajassa ja kuulitko kaiken?

– Kyllä olin ja kuulin melkein kaikki.

– Voi, voi. Auta minua! Lähde noitten rattaiden jäljestä juoksemaan! Sinä saavutat ne hyvin vielä. Ei se meidän Rusko ole mikään juoksija. Seuraa noita miehiä, ja kun ne ryhtyvät pahantekoonsa, niin herätä ihmiset ympäristössä ja tee heidän aikeensa mitättömäksi. Lähde heti, ja tee kuin pyydän, niin pelastat ainakin yhden perheen perikatoon joutumasta.

Penu ei epäröinyt hetkeäkään, vaan läksi Mustin seuraamana juoksemaan siihen suuntaan, mistä rattaiden kolina silloin tällöin tuulenpuuskien välillä kuului. Pitkän matkan juostuaan hän saavutti yölliset matkaajat eräässä vastamäessä. Hän hiipi hiljalleen rattaiden luo, ja kun ahteen päälle päästiin, niin hän tarttui kiinni rattaiden takalautaan ja kulki niiden muassa eteenpäin vuoroon juosten vuoroon riippuen takalaudasta.

Oli kuljettu virsta ehkä parikin, kun toinen miehistä pysäytti hevosen ja sanoi: "Se koira vietävä seuraa meitä. Meidän täytyy päästä erillemme siitä."

– Antaa hänen olla. Eihän se haittaa, arveli toinen.

– No, sinä puhut kuin kokematon puhuu. Etkö ymmärrä, että se pahus voi milloin hyvänsä ruveta haukkumaan ja herättää koko ympäristön. – Ei, se on ajettava pois luotamme.

– Taitaa olla parasta.

– On varmasti. Hyvä että satuin näkemään sen, juuri ennenkuin kaupunkiin tultiin. – Katsoppas, kuinka kaupunki nukkuu. Ei näy valoa missään.

– Ei näy – –

Enempää ei Penu, joka heti hevosen pysähtyessä oli hypännyt maantien ojaan, ehtinyt kuulla, vaan hiipi, toisen miehistä taluttaessa hevosta sopivaan paikkaan tiepuoleen ja toisen ahdistellessa Mustia, aidan raosta maantien vieressä olevaan peltoon ja kiirehtien sitä tietä kaupunkia kohden. Miesten puheista hän tiesi olevansa lähellä matkansa päämäärää, ja pian hän voikin pimeästä huolimatta nähdä tiheän ryhmän rakennuksia edessään. Samassa Mustikin saapui hänen luoksensa haukahtaen aina väliin sinnepäin, mistä he olivat tulleet.

Yön pimeydessä, myrskyn pauhatessa ja saderyöppyjen piestessä hänen kasvojaan Penu siis saapui Raumalle. Vallan toisin hän oli mielessään kuvitellut tämän tapahtuman. Hän oli satumaisissa unelmissaan aina tullut tähän ihmeelliseen kaupunkiin sydänpäivällä, jolloin se kylpi täydessä auringonvalossa, jolloin sen palatsien seinät valkeina hohtivat ja kultakoristeet sen tornien huipuissa silmiä häikäisevinä kimmelsivät.

III.

Rauman kaupungin palovartijat "Pikku Kalle" ja "Linkreenin Kustaa" kulkivat Porin tullista tullen Kuninkaankatua alas Kauppakadulle päin. He olivat niin ollen päättämässä kolmatta kierrostaan sinä yönä kaupungin ympäri ja astelivat hiljakseen pääkortteeriaan, raatihuonetta kohden. Kulkiessaan he iskivät voimakkaasti rautakiskoisia sauvojaan katukivitykseen ja aina kun he tulivat kadunkulmaan, niin Pikku Kalle virkansa puolesta lauloi:

"Kell-ll-loo on kakstoista lyönyt! Klokk-kk-kaan är tolv slaa-kee-ee-en!" Se raumalainen, joka sattui valveilla olemaan, tunsi heti laulutavasta Pikku Kallen, sillä ei kukaan muu kaupungin arvossa pidetyistä palovartijoista laulanut sitä ajanmääritelmää sillä tavalla kuin hän. Laulettavan alku- ja keskikohta pysyivät hänellä vielä jotakuinkin säädetyn sävelen puitteissa, mutta "slaakeen" sanaan ehdittyään hän antoi äänensä vastoin kaikkia maistraatin ja musiikin sääntöjä luistaa hyvin venyttämällä alas kromaattista ääniasteikkoa. Tulos tällaisesta hänen äänenkäytöstään muodosti niin kauhean valittavansävyisen musikaalisen esityksen, että sen kuulemiseen tottumattoman selkäpiitä karmi. Mutta raumalaisille tämä nuotti oli tuttu, ja Pikku Kallen laulu oli heistä oikein virkistävä silloin harvoin, kun he sattuivat kuulemaan sen. Sillä vuoden 1867 aikoihin ja vielä vuosikymmen jälestäpäinkin talojen portit Raumalla suljettiin täsmälleen klo 8 illalla, ja palovartijoiden alkaessa kiertää kaupungin katuja kaikki hyvästä maineestaan huolehtivat kaupungin asukkaat nukkuivat sikeimmässä unessaan, ellei tauti tai pidot tai joku muu laillinen este ollut pakottamassa rikkomaan vanhaa, hyvää tapaa.

Pikku Kalle ja Linkreenin Kustaa jatkoivat kulkuaan. Satoi ja myrsky myllersi koko voimallaan. Se ravisteli huonosti suljettuja ullakkojen ikkunoita, jyskytti portteja, katkoi puiden oksia, pudisteli kaupungin lukuisia tuuliviirisalkoja saaden viirit heilumaan sinne tänne ja kirahtelemaan kuin nälkäiset pedot, se repeli kattojen laudoituksia ja sammutteli kulmatalojen nurkkaan kiinnitetyissä lyhtypahasissa pitkälle karrelle palavia, kotitekosia kynttilöitä, jotka muutenkin hyvin vaillinaisesti koettivat ylläpitää katuvalaistusta.

– Kylläpä se lounastuuli nyt voimaansa näyttää, Pikku Kalle huusi Linkreenin Kustaan korvaan koettaen muutteeksi saada keskustelua aikaan.

– Kyllä vain. Kyllä siinä äijää on aina ja erittäinkin näin syksyllä. – On siinä voimaa.

– On siinä. Pääsisi nyt tuli irti, niin tuhkaksi muuttuisi koko kaupunki.

– Mitä vielä. Ei tätä kaupunkia niin vain perustuksia myöten palamaan päästetä. – Jos milloin jossakin nurkassa kytee, niin jo siinä on senkin seitsemäntoista ämmää tulta sammuttamassa. – Ei täällä kunnon tulipaloa juuri nähdä saa.

– Oikeassapa taidat olla. – – Kuinka pitkä aika jo lieneekään siitä, kun viimeksi oli jommoinenkin lieska kaupungissa?

– Kyllä mar siitä aikoja on. – Eikä täällä juuri suurempia varkauksiakaan ole tehty. Niin että turhaan me tässä oikeastaan valvomme.

– Turhaan, turhaan. Joutaisimme nukkuakin, mutta se palkka – – –. Kuulitko mitään?

– Huusiko joku tuolla Porin tullin suunnalla?

– Jotakin senkaltaista olin kuulevinani. – – Kuule! Taas siellä joku kirkaisi! Ja koira siellä haukkuu. Käännytään takaisin katsomaan, mitä siellä on tekeillä.

– Kannattaneeko vaivaa.

– Mennään sentään katsomaan, puheli Pikku Kalle, joka jo oli kääntynyt takaisin, ja: "Saahan katsoa" tuumaili Linkreenin Kustaakin koettaessaan pysyä kumppaninsa rinnalla.

Ja olipa todellakin niin kummaa, että juuri heidän puhuessaan, miten rauhassa vanha Rauma oli saanut olla tulelta ja varkailta, olikin tehty tai oikeammin oli yritetty tehdä murtovarkaus ja ehkä murhakin hyvin tiheästi asutussa osassa kaupunkia. He eivät olleet ottaneet montakaan askelta takaisin Porin tullia kohden, kun he kuulivat rattailla ajettavan vinhaa vauhtia Turun tullista poispäin, kimakan naisäänen kerta toisensa perästä huutavan apua ja koiran haukkuen juoksevan sinnepäin, mihin rattailla ajaja tai ajajat olivat kadonneet. Saavuttuaan Mannilan kohdalle he näkivät Mannilan kapteenin vanhan taloudenhoitajattaren Amalian hyvin vaillinaisissa pukimissa seisomassa portilla kohottaen aina väliin kimakan avunhuudon.

– Mikä on hätänä? kysyivät Pikku Kalle ja Linkreenin Kustaa kuin yhdestä suusta.

– Ryöväreitä, vastasi taloudenhoitajatar, taluttaen pikku Kallen talon erään ikkunan luo ja viitaten sitä kohti kädellään. – Ryöväreitä ja murhamiehiä, hän jatkoi vedettyään henkeään. – Minä en uskalla mennä sisälle. Kapteeni kai makaa kuolleena verissään.

Mutta samassa Mannilan kapteeni tulikin kadulle, ja vähitellen kokoontui siihen naapuritalojen asukkaitakin. Mannilan kapteeni kertoi, että hän iltatotinsa juotuaan Jokelan tehtailijan seurassa oli mennyt levolle tavalliseen aikaan klo 8 illalla ja herännyt k:lo puoli yksi siihen, että saliin heitettiin ikkunan läpi nyrkinkokoinen kivi. Hän oli heti noussut ylös, mennyt ikkunan luo ja ollut näkevinään kaksi miestä, jotka kiireesti juoksivat Turun tullin suuntaan. Hetken päästä hän oli kuullut rattaiden kolinaa, josta hän veti sen johtopäätöksen, että miehillä oli ollut hevonen läheisyydessä ja että he olivat paenneet sen avulla.

– Ja mitä sinä, Amalia, tiedät tähän asiaan ilmoittaa? kysyi kääntyen kapteenin taloudenhoitajattaren puoleen Linkreenin Kustaa, joka yhtäkkiä havaitsi, että tässä on tärkeä ja harvinainen virkatehtävä edessä.

– Minä menin levolle k:lo 8, ei mar – – nyt minä muistankin, että se meidän kyökin kello käy jälissä neljännestunnin, niin että neljännestä yli kahdeksan kello olikin, kun minä menin maata. Mutta minä en nukkunut kohta, kun se kleini aina iltaisin raistaa tuota vasenta jalkaani. Se on niin ihmeellinen tauti, että Granruuskakin, joka sentään on nähnyt yhtä ja toista ja ymmärtää tauteja, sanoo, ettei hän semmoista koskaan ole nähnyt. Se kun alkaa täältä ylhäältä, täältä vyötäreitten kohdalta ja tryykkii alaspäin – – alaspäin aina varpaitten päihin asti ja sitten se – –

– Muistatko enää, Amalia, mistä nyt on oikeastaan kysymys, huomautti Pikku Kalle.

– Niin, sinulta täytyy kysyä kuulemma vähän toisin, Linkreenin Kustaa lisäsi. Vastaa minulle aivan yksinkertaisesti: "Kuinka sinä olet herännyt näin keskellä yötä saatuasi vihdoin kleiniltäsi unen päähän kiinni?"

– Kuinka minä olen herännyt! – Kyllä olisit itsekin herännyt, Kustaa, vaikka nukut sikeästi kuin porsas milloin milläkin puodinrappusilla sen sijaan, että kiertäisit kaupunkia ja ilmoittaisit, mitä kello on lyönyt. Kyllä olisit herännyt, kun kivi lentää läpi ikkunan siihen seinään, jonka takana sinä makaat. – Niin se olikin kolaus se, ja minä ymmärsin heti, että meillä oli ryöväreitä ja läksin huutamaan apua.

– Ei suinkaan ryövärit niin tyhmiä ole, että ne ensi töikseen rupeavat herättämään ihmisiä heittämällä kiviä läpi ikkunan. Sinä olet niin tyhmä! Ja niin pahanilkinen sinä olet! Sanoit, että minä olen nukkunut virkatoimissani. Tiedätkö, mitä sellainen puhe maksaa? Linnaa saat, jos tahdon.

– Linnaa! Vai linnaa siitä, että olen sanonut, minkämoinen palovartija sinä olet. – Ja sinä tyhmä olet, kun et saa järkeesi, että meillä on käynyt ryöväreitä. Näkihän kapteeni, miten kaksi miestä juoksi tuonnepäin ja lähti sitten hevosella ajamaan pakoon Ne ne oli juuri ne ryövärit. Ja ne ikkunan särkivät.

– Ei, kyllä minä siihen kiven heitin, sanoi Penu, joka katsoi olevansa velvollinen selvittämään tapausta kykynsä mukaan.

– Vai niin, vai sinä, junkkari, täällä ihmisten ikkunoita särjet sydänyöllä, rupesi Linkreenin Kustaa torumaan. – Kyllä minä sinut opetan. Jaaha, siitä työstä sinulla onkin sitten selkäsauna rummulla varmasti tiedossa. Kas niin, nyt sinä seuraatkin meitä raatihuoneelle.

– Niin, niin, puheli Pikku Kalle. Ei sinun takapuolesi huomenna tähän aikaan syyhy. Se on varma se. – Mutta mikä pahus saattoikaan sinut ilmoittamaan pahantekosi noin vain ilman muuta? Kun minä olin sinun ikäisesi mies, niin ei sellaisista vastoinkäymisistä noin avoimesti puhuttu. Ei puhuttu, ei. Ja sai sitä selkäsaunan monesti sittenkin. Kun näätsen useimmiten on näkijä siinä, missä on tekijäkin. – Niin, lähdetään siis. Ja jos sinulla on onni saada minut takapuoliesi pehmittäjäksi, niin ei sinulla ole pienintäkään syytä pelätä, ettei se työ tule suoritetuksi perusteellisesti ja hyvin. Ei ole kukaan vielä moittinut minua liian hivelevästä käden käytöstä tällaisessa toimituksessa.

Ja niin Penu sai lähteä Linkreenin Kustaan ja Pikku Kallen seurassa raatihuonetta kohden. Hän koetti kyllä selittää, että hän oli heittänyt kiven ikkunaan herättääkseen talon asujamet, koska kaksi pahantekijää oli aikeissa tunkeutua ikkunan kautta taloon. Mutta tätä selitystä ei otettu kuuleviin korviinkaan. Ainoastaan Amalia, jonka ryövärijutulle nyt naurettiin, kiinnitti sen verran huomiota Penun tunnustukseen, että antoi aika tukkapöllyn hänelle läksiäisiksi.

Itkien ja katuen, että oli sekaantunut pahantekijöiden aikeisiin, saapui Penu raatihuoneelle, kuten hän saattajiensa puheesta ymmärsi. Hän tuli pimeään huoneeseen, josta vietiin vielä pimeämpään käytävään. Sitten avattiin hänelle ovi ja hänet tyrkättiin huoneeseen, jonka perällä ikkuna häämöitti. Ovi suljettiin hänen jälkeensä. Hän kuuli, kuinka rautakanki vielä lukolla kiinnitettiin poikki oven ulkopuolella. Ja nyt hän oli siis ihan yksin vankina oudossa kaupungissa. Väsyneenä hän hillittömästi itkien vaipui lattialle. Hän nyyhkytti niin kiihkeästi, että henki oli salpautua. Näin hän oli maannut huoneen paljaalla lattialla pitkän ajan, kun hän yhtäkkiä kuulee olkien kahinaa läheisyydessään ja jokin elävä olento lähenee häntä. Hän on niin peloissaan, että tuntua kuin sydämensä olisi lakannut lyömästä. Samassa jokin kostea koskettelee hänen poskeansa, hän ojentaa kätensä torjuakseen luotaan tuon pimeässä askartelevan olennon ja saa kätensä täyteen märkiä karvoja. Äkkiä välähtää hänen mieleensä se mahdollisuus, että Musti on seurannut häntä tännekin. Ja aivan oikein. Nyt se jo nuolasee hänen poskeaan ja asettuu maata hänen viereensä hiljaa vikisten, kuten sen tapa on, kun se on oikein tyytyväinen. Ja toisen kerran tällä matkalla on Penu erityisesti iloinen, että hänellä on tämä kumppani. Nyt hän ei enää itke, ei enää ajattele sitä, mikä häntä Pikku Kallen ilmoitusten mukaan huomenna odottaa. Kaikki huolet ovat tällä hetkellä unhotetut. Hän nousee ylös ja samoin Mustikin. Penu kuulee taasen olkien kahinaa ja ymmärtää, että Musti odottaa häntä paremmalle makuusijalle. Pian hän löytääkin olkivuoteen huoneen seinämällä ja tapaa Mustin makaamassa sillä. Mutta Penu jatkaa huoneen tarkastusta pimeässä. Hän löytää ikkunan alla pöydän ja sillä astian, jossa on vettä ja sen vieressä leivänpala. Samassa hän tuntee raatelevan nälän vaivaa. Hän ahmii suuhunsa löytämänsä leivänpalan, ja vasta kun pahin nälkä on tyydytetty, hän kutsuu Mustin luokseen, vetää leivän neljänneksen esille povestaan ja jakaa sen Mustin kanssa. Ulkona ulvoo myrsky yhtä voimakkaana kuin ennenkin ja sade pieksee vankilan ristikolla varustettua ikkunaa. Penu ajattelee, kuinka ilkeätä olisi olla ehkä ilman kattoa päänsä päällä tuollaisessa ilmassa ja kuinka kodikasta oikeastaan on tässä huoneessa, kun hänellä on Musti seuranaan. Hän kumartuu hyväilemään tuota uskollista kumppaniaan ja kehuu sitä, koska se palovartijoiden huomaamatta on ymmärtänyt hiipiä huoneeseen. Musti vingahtelee taasen tyytyväisyydestä, ja kun matkailijat näin ovat: hetkisen vaihtaneet ystävyyden osoituksia, he etsivät vuoteensa ja nauttivat vierekkäin maaten unen jumalan suloista lahjaa.

IV.

Kun aamu koitti edellisessä kerrottujen tapausten jälkeen, oli Mannilan kapteenin talon kohdalla taasen väenkokous kadulla. Oli nimittäin nyt vasta havaittu, että toinen talon portinpielisen ikkunan alisista ruuduista oli peitetty tervatulla rievulla ja painettu poreille. Näin kävi siis kaikella selvyydellä ilmi, että taloon todellakin oli aiottu murtautua ikkunan kautta ja että Penu ripeällä toiminnallaan oli ehkäissyt vaaran. Asiat rupesivat siis kääntymään edulliseen suuntaan Penulle, vaikkei tämä vielä tietänyt siitä mitään, koska hän ja Musti yhä edelleen nukkuivat vahvassa rauhassa edellisen päivän ja yön monien seikkailujen jäljestä. Mutta tervattu ikkuna todisti myöskin Mannilan kapteenin taloudenhoitajan olettamuksen oikeaksi, ja näin ollen ei ole ihmettelemistä, että väkijoukon keskuksena oli Amalia, joka pienimpiä yksityiskohtia myöten kertoi elämyksensä edellisenä yönä alkaen siitä, kuinka kleini oli ruvennut hänen toista jalkaansa raistamaan. Ja hartaudella häntä nyt kuunneltiin. Ei kenenkään päähän pälkähtänyt huomauttaa hänelle, kuten Pikku Kalle yöllä, että hän koristi kertomustaan liian monien sivuseikkojen selvittelyllä, vaan sai hän rauhassa kehrätä kertomuksensa lankaa. Vuolaana puhe siis pulppusi hänen huuliltaan käsien ja koko yläruumiin vilkkaiden liikkeiden täydentäessä sanojen vaikutusta. Ja aina kun joku uusi enemmän huomaavaisuutta ansaitseva henkilö liittyi kuulijajoukkoon, hän alkoi uudelleen kertomuksensa lisäten siihen joka kerta jonkun todellisuudessa tapahtuneen mutta edellisellä kerralla unhotetun sivuseikan tai kaunistaen sitä kiireessä suorastaan mielikuvituksensa avulla luomalla lisätapahtumalla.

Tätä Amalialle erittäin mieleistä toimitusta olisi jatkunut ties kuinka kauan, ellei Mannilan kapteeni oisi tehnyt siitä loppua ilmestymällä portille ja huutamalla Amalialle: "Kas niin, kai se juttu jo on kerrottu, niin että kerraksi riittää. – Tule sisälle ja ala valmistaa aamiaista. Minä lähden raatihuoneelle pitämään huolta siitä, ettei sille pikkupojalle anneta selkäsaunaa. Tarvittaisiin vain, että hän jo olisi ehtinyt saamaan sellaisen palkan siitä, että pelasti minut ryöstöstä ja ehkä hengenvaarasta."

Amalia lähti hyvin tyytymättömän näköisenä askareitansa hoitamaan, mutta kapteeni suuntasi melkoisen, väkijoukon seuraamana kulkunsa raatihuoneelle päin. Mitä lähemmälle toria hän saapui sitä useammin hänen täytyi pysähtyä antamaan tarkempia ja täydentäviä tietoja yöllisestä tapahtumasta. Kaupungin pormestarikin suvaitsi oikein kädestä tervehtiä häntä ja pyysipä vielä kapteenia seuraamaan raastupaan, jossa hän itse kuulustelisi sitä pientä poikaa, joka kuuleman mukaan oli tehnyt ryövärien aikeet tyhjiksi.

Pormestarin tapoihin ei kuulunut liikkeellä oleminen näin varhain aamulla. Kello oli nimittäin juuri lyönyt kuusi. Sentähden herättikin hänen esiintymisensä toripäivän yleisön keskuudessa suurta huomiota. Mutta vielä suuremmalla mielenkiinnolla katseltiin pormestarin rinnalla astelevaa kapteenia, joka oli yksi päähenkilöistä edellisen yön tapahtumain sarjassa ja josta huhu oli kertonut toriyleisölle, että hän makasi paarilla kauhealla tavalla murhattuna.

Varsin hyvin tietäen, että kaikkien katseet olivat kiinnitetyt heihin, jatkoivat pormestari ja kapteeni vakavan näköisinä kulkuansa raatihuonetta kohden, nousivat sen puiselle kuistille, jolla kaupungin viskaali seisoi pormestaria vastaanottamassa, ja katosivat sitten kaikin raatihuoneen suojiin.

Melkein henkeänsä vetämättä oli toriyleisö seurannut näiden vakavaan, viralliseen toimitukseen lähtevien henkilöjen liikkeitä, mutta nyt, kun he olivat näkyvistä kadonneet, puheen sorina alkoi uudelleen ja kahta kiivaammin. Ja keskustelun pääaiheena oli Penu, jonka osanotosta viime yön tapahtumiin liikkui mitä ristiriitaisimpia huhuja. Mikä tiesi hänen olleen pahantekijöiden apulaisena, mikä kertoi saaneensa varmalta taholta kuulla, että hän omin päin oli aikonut murtautua taloon varastamaan, mikä taasen ilmoitti hänen vain huvikseen särkeneen ikkunoita monessa talossa kaupungissa. Vain pieni osa uskoi, että hän oli tahtonut estää pahantekijöiden aikeen.

Toriyleisön näin pohtiessa raatihuoneen ulkopuolella Penun osallisuutta huomiota herättäneeseen tapahtumaan, kaupungin pormestari ja viskaali kävivät kuulustelemaan ja tutkimaan yleisen mielenkiinnon esineeksi tullutta miehen alkua.

Penu ja Musti olivat jo kaksi tuntia aikaisemmin heränneet siihen, että heidän huoneensa yläpuolella oli kiivaasti ja pitkän aikaa soitettu kelloa, jonka ääni paljon muistutti Penun kotipitäjän pienemmän kirkonkellon kaikua. Kellon soiton tauottua he kuitenkin nukkuivat uudelleen ja heräsivät vasta silloin, kun rautakanki oven ulkopuolella nostettiin pois, oven lukko väännettiin auki ja vanhanpuoleinen, kumaraselkäinen mies astui sisälle huoneeseen. Hän kiinnitti heti huomionsa Mustiin ja kysyi Penulta: "Mistä tuo koira on tänne tullut? Kenen koira se on?"

– Se on meidän Musti, Penu vastasi.

– Musti! Eihän siinä ole ainoatakaan mustaa! karvaa koko eläimessä. Sehän on valkea, muutama ruskea täplä vain siellä täällä.

– Niin, mutta se oli maannut yön riihen pesässä, kun se tuli meille ja oli siis vallan musta silloin. Ja sai nimekseen "Musti".

– No, kai se noki siitä lähti.

– Lähti se.

– Miksei nimeä sitten muutettu?

– Ei muutettu. Isä sanoi, että se onkin hyvä nimi. Sitä nimeä ei kaikki arvaakaan, isä tuumi.

– Niin, kyllä hän siinä olikin oikeassa. – Oli hän oikeassa. – Ei kukaan arvaisi, että valkoisen koiran nimi on Musti. – – Jaaha, tuleppas pihalle nyt Mustinesi, niin saat pestä kasvosi ja ruokota itseäsi.

Penu ja Musti seurasivat vartijaansa rakennuksen takana olevalle pienelle pihamaalle. Penun siinä siivotessa itseään kysyi hän vartijan ystävällisyydestä rohkaistuna, minkätähden kelloa varhemmin oli soitettu.

– Jaa, sinä tarkoitat kvartinsoittoa täällä raatihuoneen tornissa. Sitä soitetaan aina huhtikuun 1:stä p:stä lokakuuhun k:lo 4:ltä aamulla ja 8:lta illalla, jotta varvin miehet tietävät aamulla lähteä työhönsä satamaan ja palata työstään ehtoolla.

– Taksvärkkisoitto siis, niinkuin suurissa taloissa siellä maalla, Penu päätteli.

– Ei, vaan kvartinsoitto, vartija tiuskasi niin kiukkuisen näköisenä, ettei Penu uskaltanut hetken aikaan jatkaa keskustelua.

Mutta vartija leppyi taasen, ja luotuaan silmäyksen Penun housunkannattimiin ja puunappuloihin, jotka tekivät nappien virkaa, kysyi hän: "Oletko pelannut paljon puttia?"

– Olen kyllä.

– Ja menettänyt napit housuistasi.

– Niin. Keväällä, jo.

– Arvaa sen. – Mutta nuo puunappulat ovatkin erinomainen keksintö. – Vahinko etten hoksannut turvautua tuommoisiin, kun pikkupoikana putinpelissä hävisin napit housuistani.

– Vai ette hoksannut. Kuinka sitten menettelitte?

– Kuinkako menettelin. Kannatin käsin housujani kotiin kulkiessani, sain selkäsaunan ja uudet napit housuihini. – – Niin, niin. Ja ne menivät ne uudet samaa tietä kuin ne vanhatkin. – Mutta ne oli niiden aikojen murheita, ne asiat. – Ohhoh, siitä on paljon vuosia. – Paljon on vuosia kulunut siitä, kun minä puttia pelasin.

Puhuessaan istui vartija koko ajan rakennuksen portailla karsien portaiden vieressä olevia koivunvitsoja ja asettaen jokaisen oksattomaksi tehdyn raipan likoomaan vesiämpäriin.

– Mitä niistä tehdään? kysyi Penu paha aavistus sydämessään.

– Ei niistä tehdä mitään, niillä annetaan putsikoita. – Sinua varten olivat aiotut, mutta taitavat jäädä muiden nautittaviksi, koska asiasi kuuluu olevan paremmalla kannalla kuin alussa luultiin.

– Vai niin, vai jo tiedetään, että minä koetin estää pahantekijöiden hommat ja sentähden heitin kiven ikkunasta sisään, vastasi Penu itku kurkussa.

– Ei tiedetä varmaan, mutta siltä todellakin näyttää. – No, no, älä itke. Ei meillä syyttömiä ruoskita muuten kuin joskus erehdyksestä. Näes, täällä meillä asia aina tutkitaan, ennenkuin miestä hutkitaan. – Jaaha, ja nyt sinä menet kiltisti huoneeseesi taasen. Mutta sitä minä en ymmärrä, mihin tuo sinun valkoinen Mustisi pannaan.

– Antakaa sen tulla minun huoneeseeni, pyysi Penu, jonka mielestä ero uskollisesta kumppanistaan tuntui erittäin tällä hetkellä kovin haikealta.

– Ei. En minä uskalla laskea sitä sinne nyt, kun viskaali voi tulla mikä silmänräpäys tahansa. Mutta olkoon täällä käytävässä toistaiseksi tai menköön torille tekemään tuttavuutta kaupunkilaisten koirien kanssa ja saamaan selkäänsä.

– Ei Musti selkäänsä saa. Se on hyvä tappelemaan.

– Vai niin, vai on hyvä tappelemaan. – Mutta joutuin nyt huoneeseesi. Tuolla näkyy viskaali jo seisovan portailla. Ja voi nyt ihme ja kumma! Tuolta tulee itse herra asessori ja pormestari Mannilan kapteenin seurassa. Kyllä sinulle suuri kunnia tapahtuu, kun itse asessori tulee asiaasi tutkimaan.

Vartija tyrkkäsi Penun kiireesti siihen huoneeseen, missä hän oli yönsä viettänyt, väänsi oven lukkoon ja kiirehti pois, kuten askeleiden ääni osoitti.

Tuokion kuluttua avattiin ovi taasen ja huoneeseen astui mahtavan ja arvokkaan näköisenä asessori ja kaupungin pormestari, kuten Penu arvasi. Asessoria seurasi hintelä, pitkähkö, kultanapeilla varustettuun takkiin puettu herra sekä vahvarakenteinen, ruskeapartainen, kasvoiltaan ahavoitunut, keski-ikäinen mies. Joukon jatkoksi työntäytyi huoneeseen ovipieleen asettuneen palvelijan vastalauseista huolimatta pari akkaa ja muuan vanhanpuoleinen, lyhyenläntä, tanakkarakenteinen mies, jonka kasvot olivat niin karvojen peittämät, että vain auringon paahtamat poskipäät ja matala otsa olivat paljaat. Hänellä oli vahva, takkuinen tukka, tiheä parta, tuuheat kulmakarvat, ja hänen molemmista sieramistaan ja korvareijistänsäkin pistäytyi karvatukko esille. Hänen vilkkaat, iloiset silmänsä tutkivat katseillaan yhä uudelleen ja uudelleen Penua kiireestä kantapäähän, ja kun ne vihdoin olivat tarkastuksensa suorittaneet, nyökkäsi niiden omistaja tuttavallisesti hymyillen päätänsä Penulle. Tämä, jota miehen ulkomuoto suuresti huvitti, nyökkäsi hänkin vastaukseksi päätään ja huomattuaan näin saaneensa huoneeseen tulleiden henkilöiden joukossa ystävän hän tunsi mielensä suuresti rohkaistuksi, kun asessori samassa alotti kuulustelunsa.

Penu sai tehdä tarkkaa selkoa, mistä hän oli kotoisin, hänen täytyi ilmoittaa, ettei hän tietänyt, kuka ja missä hänen isänsä oli, että hänen äitinsä oli kuollut ja että äiti oli palvellut Raumalla aikoinaan. Hän sai kertoa yksityiskohtia myöten kaikki elämyksensä matkallaan Raumalle, ja hän päätti esityksensä selittämällä, kuinka hän ensin turhaan huudettuaan murtovarkauteen ryhtyneille miehille, että he jättäisivät aikeensa sikseen, oli heittänyt kivellä ikkunan rikki herättääkseen vaaran alaiseksi joutuneet asukkaat siinä talossa, johon murtovarkaat olivat aikoneet tunkeutua, ja kuinka hän siten epäiltynä harvinaisen suuresta pahanilkisyydestä oli joutunut putkaan. Kertomuksensa ja kuulustelun jatkuessa tuli hän ajatelleeksi, että hänen yöllä tapaamansa naisen tähden täytyisi salata kohtaus maantien vieressä sijaitsevan torpan vajassa. Hän sivuutti siis selityksessään koko tämän kohdan, mutta hänen tutkijansa havaitsi pian aukon tapausten sarjassa ja rupesi tiukasti tekemään kysymyksiä sen täyttämiseksi. Penu pelkäsi jo joutuvansa kertomaan kaikki totuudenmukaisesti, kun hän yhtäkkiä keksi sanoa, että hän oli maannut eräässä heinäladossa, jonne pahantekijät olivat tulleet heiniä ottamaan, kuullut heidän aikovan tehdä murtovarkauden ja niin omasta alotteestaan päättänyt saattaa mitättömäksi tämän teon.

Tämä selitys kelpasi, ja kuulustelu päättyi siten, että pormestari taputti Penua olalle, kaivoi esille rahakukkaronsa, antoi hänelle 50 penniä ja sanoi, että hän oli toiminut oikein miehen tavalla. Vielä enemmän kiitti häntä kapteeni, joka pisti kokonaisen markan hänen kouraansa. Ja sitten lähtivät kuulustelijat pois. Mutta ovelle ehdittyänsä kääntyi pormestari ympäri ja sanoi viskaalille: "Olin vallan unhottaa hyvin tärkeän asian. Mitenkä me tämän Benjamin Agathanpojan suhteen nyt menettelemme? Hän on tietysti laskettava vapaalle jalalle heti, mutta kuka hänestä sitten huolen pitää. Nälkään hän kuolee. Ja hänen kotiin lähettämisestään ei myöskään taida apua olla. – Ettekö te, kapteeni, voisi ottaa häntä juoksupojan toimeen?"

– Voisin minä ja tarvittaisiinkin meillä juoksupoika, mutta kun se Amalia sanoo, ettei tarvita.

– Niin, te vanhat pojat olette semmoisia. Te olette taloudenhoitajainne tohvelin alla yhtä täydellisesti kuin me – – yhym, yhym – – kuin monet naineet miehet rouvainsa tohvelin alla. – Pahus teidät ja teidän taloudenhoitajanne vieköön. – No, sanokaa edes, mitä on tehtävä tämän pojan suhteen.

– Saanko minä, korkeasti kunnioitettava herra pormestari ja raati, sanoa ajatukseni tässä asiassa, sekaantui silloin puheeseen Penun karvainen ystävä.

– Mi-mitä? – Kuka sinä olet. Minä olen nähnyt sinut monta kertaa. Mikä on sinun nimesi?

– Kredliin minun nimeni on.

– Aivan niin, aivan niin, nyt muistan, Redlig sinä olet. Redlig, ei Kredliin. Et sinä saa pilata kaunista nimeäsi vääntämällä sen Kredliiniksi.

– Niin, mutta sitä oikeata nimeä on niin vaikea lausua. – Kyllä minä vain pelkään, että minä Kredliininä pysyn. Sillä nimellä minua kaikki tämän kaupungin asukkaat mainitsevat.

– Paha kyllä, taitaa olla niin. – Mitä sinä tahtoisit sanoa?

– Tahtoisin sanoa, että minä mahdollisesti voin toimittaa tälle pojalle paikan.

– Vai luulet voivasi järjestää asiat niin, että hän tulee hoidetuksi. Sepä olisi hyvä.

– Kyllä luulen. Eikö olisi parasta, että hän siis saisi jäädä tänne, kunnes olen tehnyt, minkä voin, saattaakseni hänet turvaan.

– Saa hän jäädä tänne, jos hän vapaasta tahdostaan suostuu siihen. Pidätetty hän ei ole enää, joten riippuu siis hänestä itsestään, tahtooko hän jäädä vankilaan vai eikö.

– Ehkä minä saan sopia hänen kanssaan siitä asiasta.

– Saat, saat. – Kuuleppas, Redlig, etkö sinä joku kuukausi takaisin ollut oikeudessa syytettynä jostakin. Mitä syytös koskikaan?

– Ei, mutta on maar sillä herra asessorilla vain hyvä muisti. Olin minä syytettynä siinä juhannuksen jälkeisellä viikolla juopumuksesta, mutta sain mutkiteltua itseni vapaaksi sakosta sillä kertaa. Toisin kävi tässä pari vuotta takaisin. Silloin juopuneen sakko tuli, että helähti. – Vaikka mitenpä herra asessori sitä muistaisi.

– Kyllä muistan senkin, kyllä muistan. – Sinä et saa ryypätä, muista se. – No, hyvästi nyt.

Viranomaisten jäljestä poistuivat huoneesta kaikki muutkin paitsi Kredliin. Jäätyään siten kahden kesken Penun kanssa Kredliin pani ensin lakin päähänsä, kohotti sitä sitten taasen ja teki samassa syvän kumarruksen Penulle.

Koska Penun kasvojenilmeissä nähtävästi kuvastui se ihmettely, jonka tämä Kredliinin käyttäytyminen aiheutti, niin kiiruhti Kredliin selittämään: "Jaa-a, sinua tietysti kummastuttaa, että minä näin kumartelen sinua, mutta kokemus on tehnyt minut varovaiseksi. Ei sitä tiedä, mitä kaikista kerjäläispojista tulee, jotka – – –"

– En minä ole mikään kerjäläispoika, keskeytti Penu, minä aion työlläni elättää itseni. Rupean merimieheksi.

Kredliin vihelsi pitkään. Sitten hän jatkoi: "Vai sitä lajia sinä olet", ja teki taasen kumarruksen Penulle vielä syvemmän kuin edellisellä kerralla. – "Niin", puheli hän, "minä annoin selkään Sipin Kaapolle, kun me ensi kerran tapasimme toisemme ja olen saanut monasti katua sitä. Sillä hänestä, tuosta vähäpätöisestä pojannaskalista, tuli se, mikä hän nyt on, yksi kaupunkimme suurimpia laivanisäntiä. – Aivan niin, ja Patolan Wilkusta minä tein kovin pilkkaa, kun hän rääsyisenä pikkupoikana saapui Lahdenvainiosta tänne Raumalle. Ja sitä olen myöskin saanut katua, sillä nyt hän on vielä mahtavampi mies kuin Sipin Kaapo. Mutta kolmatta kertaa en ole enää tyhmä, ja minä osoitan sinulle siis kunnioitustani, minkä jaksan." Ja taasen Kredliin kumarsi Penulle heilauttaen samalla lakkiansa.

Silloin rupesi kuulumaan pientä uikutusta oven takana ja ovea raapittiin. Kredliin riensi avaamaan, mutta vetäytyi äkkiä takaisin pois Mustin tieltä, joka oli ruvennut ikävöimään Penua ja nyt kovaa vauhtia riensi hyppimään Penua vastaan ilmoittaen siten ja vilkkaalla hännän heiluttamisella ilonsa.

– Onko sinulla koirakin seurassasi? Kredliin kysyi.

– On. Se seurasi minua vastoin tahtoani, enkä minä enää voi enkä tahdokaan päästä erilleni siitä.

– Sepä oli ikävä juttu. Se tahtoo ruokansa sekin, ja ruoka on vähissä nykyään. – Hauska koira näkyy olevan, vaikka onkin ruma – on kai hyvin minun näköiseni. Eikös olekin?

– En tiedä, Penu sanoi ja purskahti nauramaan, sillä hänestä Kredliin ensi silmäyksellä oli muistuttanut Mustia. Heillä oli Penun mielestä jotakin yhteistä kasvojen muodossa tai ehkä ilmeissä.

Kredliin istui hetken alallaan kieputtaen toisessa kädessään lakkiaan ja kynsien toisella kädellään tukkaansa hyvin miettivän näköisenä. Mutta sitten hän nousi äkkiä ylös, käski Penun jäädä paikoilleen odottamaan häntä ja varoitti Penua, ettei hän lähtisi minnekään, vaikka Kredliin viipyisikin vähän kauemmin, koska hänen piti käydä satamassa, ennenkuin hän ehti Penun asioita järjestämään.

V.

Noin kolmen virstan päässä kaupungista sijaitsevalla maatilallaan eleli purjehtimasta lakannut 60-vuotias, Rauman Songin talossa syntynyt Johan Henrik kapteeni. Maanviljelys häntä ei ollenkaan miellyttänyt, joten hän oli jättänyt siihen kuuluvat seikat toimeliaan vaimonsa hoidettavaksi. Itse hän kulki jakelemassa hyviä neuvoja ihmisille, ja kun kyläläiset hänen mielestään olivat saaneet kylliksi elämän ohjeita joksikin aikaa, niin hän pisti vanhan Pollensa ajopelien eteen ja lähti syntymä- ja kotikaupunkiinsa Raumalle saattamaan siellä hyvien ystäviensä ja tuttaviensa mahdollisesti umpikujaan ajautuneet asiat oikealle tolalle ja väljemmille vesille. Tämä oli ainakin hänen tarkoituksensa, vaikka hän usein julmasti epäonnistuikin pyrkimyksissään. Ja kun niin kävi, lohdutti hän itseänsä sillä, että luojan käsissä ne onnen ohjat lopultakin ovat. Mutta onhan silti lupa ihmisenkin yrittää ohjata ounasta onnen jumalatarta toivomaansa suuntaan, hän arveli, ja jatkoi siis neuvonantajatointaan, jolle hän, tietämättä oikeastaan itsekään sitä, oli elämänsä pyhittänyt.

Ei ollut siis mikään ihmeteltävä asia, että Johan Henrik eli, kuten vanhat raumalaiset sanoivat, Jahan Henrik oli kaupungissa sinä päivänä, jolloin Penun kuulustelu tapahtui. Yllään sininen, pitkäliepeinen, pahasti keltaiseen vivahtavaksi virttyneellä mutta alkuaan mustalla nauhalla reunustettu takki, päässään nähtävästi monet helteet ja rajuilmat kestänyt hattu, jonka lierien alta ajan tavan mukaan tasaisesti poikki leikattu tukka pistäytyi esiin, merisaappaat jalassa ja keppi kädessä kävellä köpittää hän hiukan etukumarassa ja länkäsäärisenä pikanellia pureksien Kauppakatua ylös ja saapuu juuri parahiksi Pajalaan, jossa viikon vanha vasikka yhtäkkiä oli tullut vallan jalattomaksi, pyöritellen silmiään ja tehden nähtävästi lähtöä onnellisemmille laitumille. Siinä seisoi nyt talon rouva, joka mielellään olisi tahtonut pitää vasikkansa, onnettoman näköisenä ja pitäen kauniin lehmän alun menettämistä varmana asiana, koska hänen karjapiikansa hieroessaan potilasta vakuutteli, ettei hän koskaan ollut nähnyt vasikan parantuneen tällaisesta taudista. Mutta, kuten sanottu, Jahan Henrik kapteeni osui onneksi tulemaan juuri silloin taloon. Yhdellä silmäyksellä hän näki, mistä oli kysymys. Hän riensi kyökkiin, kaasi hellalla olevasta pannusta kahvia kuppiin, niin että se oli puolillaan, haki kauppiaalta viinaa, jota hän kaasi kahvin sekaan niin paljon, että kuppi tuli täyteen, kiirehti navettaan takaisin ja pakotti vasikan nielemään kahvin ja viinan sekoituksen. Sitten hän rupesi lohduttamaan rouvaa ja vannoi kautta koko joukon kotimaisia ja ulkomaalaisia hornan henkiä, että vasikka hänen lääkkeestään paranee, sillä hän ei vielä koskaan ollut nähnyt, ettei hyvä kahvipunssi tällaisessa tilanteessa olisi pelastanut sairaan eläimen henkeä. Ja noin puolen tunnin kuluttua vasikka nousikin taasen jaloilleen ja alkoi syödä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Saatuaan paljon kiitoksia, pari kahvipunssia ja lämpimän kädenpuristuksen sekä kauppiaalta että kauppiaanrouvalta palkakseen Pajalassa, Jahan Henrik suuntasi kulkunsa Papin-kadun varrella asuvan tuomarin luo, joka oli vastanainut ja jota hän ei ollut kohdannutkaan sen jälestä, kun tuomari oli käynyt Turussa häitään viettämässä. Täällä hänet otettiin sydämellisesti vastaan, nuori rouva esitettiin hänelle ja tämä pyysi kapteenia jäämään aamiaiselle. Jahan Henrik kiitti, sanoi syöneensä vankan aamiaisen ennen kotoa lähtöään, mutta lupasi sentään istuutua pöytään pitämään ainakin seuraa tuomarille ja hänen rouvalleen heidän aterioidessaan. Tyhjää kursailua tällaiset, hänen puheensa kuitenkin olivat, sillä kun ruokaan käytiin käsiksi, niin Jahan Henrik söi paremmalla ruokahalulla kuin hänen isäntäväkensä, jutteli kuulumisia maakunnasta ja kaupungista sekä jakeli neuvoja vastanaineille. Kun tuomarin kesken ateriaansa täytyi, lähteä kirjoittamaan eräs kirje, jonka hän oli unhottanut liittää päivän postiin, niin Jahan Henrik kääntyi nuoren rouvan puoleen pyytäen anteeksi, että hän sekaantui kyökkiasioihin. "Mutta" – sanoi hän – "minä huomaan, ettei rouva ole oikein perillä ruuanlaiton salaisuuksista, ja ettei teidän kyökkipiikanne ole paljon parempi. Kaikki muu, mitä tässä on minulle tarjottu, on sentään mukiin menevää, mutta tätä liha- ja perunamuhennosta keitettäessä on siihen lisätty vettä, joten siinä ei ole sitä makua kuin siinä pitäisi olla. Sillä, nähkääs, hyvä rouva, liha- ja perunamuhennokseen täytyy alusta alkaen osata panna oikea vesimäärä. Jos siihen sen kiehuessa lisätään vettä, niin turmellaan koko keitos, niinkuin tämä on turmeltu. – – Niin, minä pyydän anteeksi, että sanon sen, mutta toivon, että rouva ymmärtää minun hyvän tarkoitukseni."

Ja rouva ymmärsi sangen hyvin Jahan Henrikin hyvän tarkoituksen eikä siis närkästynyt, vaan kiitti vierastaan sydämellisesti. Huomattuaan näin, että hänellä oli edessään neuvoista vaaria ottava oppilas, Jahan Henrik piti pitkän esitelmän ruuanvalmistuksen merkityksestä avio-onnen ylläpitäjänä ja sanoi aina olevansa valmis antamaan rouvalle hyviä neuvoja tätä sekä muita taloudenhoidonhaaroja koskevissa asioissa. Istuessaan sitten aamiaisen jälestä tuomarin työhuoneessa sikaria poltellen ja kahvia juoden Jahan Henrik huomautti isännälleen, kuinka tärkeätä on, että aviomies heti alusta ottaa ohjat käsiinsä ja pitää niitä vaimonsa suhteen mieluummin liian tiukalla kuin liian höllällä. Jahan Henrik ei salannut sitä, että hän itse tässä, kohden oli tehnyt virheen, jota ei enää käynyt parantaminen, koska – sanoi hän – nainen on samanlainen kuin paholainenkin siihen nähden, että molemmat vähitellen ottavat koko käden, kun niille kerran on tullut antaneeksi sormenpään.

Varatuomarin luota hän meni suoraa tietä Mosolla asuvan kauppiaan luo yrittämään saada tätä vanhaa ystäväänsä luopumaan väkevien juomain liiallisesta käyttämisestä. Jahan Henrik ei koskaan kaupungissa ollessaan laiminlyönyt käyntiä Moson kauppiaan luona, vaikka hän oikeastaan suuresti halveksi kauppiasta, ei niin paljon sen paheen takia, jonka orjaksi hän oli joutunut, kuin siitä syystä, että kauppias kerran oli ilmoittanut Jahan Henrikille syyn juopotteluunsa olevan sen, että hänellä oli ollut morsian, joka oli – – –. Pitemmälle ei kauppias päässyt asiaa selvittämään, sillä Jahan Henrik oli heti keskeyttänyt hänet sanoen: "Ääh, en minä viitsi kuunnella tuollaista puhetta. Minä yksinkertaisesti en usko löytyvän niin höperöä miestä, että hän naisen tähden turmelisi koko elämänsä. Ei, kyllä asia on vain niin, että sinä olet niin heikko luonteeltasi, ettet voi jättää tuota kirottua juopottelemista ja yrität sitten kaunistella raukkamaisuuttasi moisilla jutuilla."

Näin Jahan Henrik oli vastannut kauppiaalle, joka sen jäljestä ei enää koettanutkaan saattaa paheensa syitä runollisen tunteellisuuden valoon. Mutta Jahan Henrik pyrki siitä huolimatta yhä edelleen vapauttamaan Moson kauppiasta pahasta virheestään, ja niin hän siis nytkin suuntasi kulkunsa kauppiaan luokse. Saavuttuaan perille hän havaitsi kuitenkin heti, ettei hänen puheensa tällä kertaa vaikuttaisi kauppiaaseen mitään. Sillä tämä seisoi puolipukimissa keskellä salinsa lattiaa tukka pörröisenä sekä parta ruokkoomatta tuijottaen pelästyneen näköisenä ja taukoamatta suoraan eteensä samalla ikäänkuin poimien jotakin housujensa taskusta. Ja aina, kun hän veti kätensä ulos taskusta, ojensi hän käsivartensa suoraan eteenpäin ja liikutteli kiihkeästi sormiansa, aivan kuin olisi tahtonut irroittaa niistä jotakin niihin tarttunutta.

Tottuneena tällaiseen kauppiaan käyttäytymiseen Jahan Henrik istuutui ovipielessä olevalle tuolille, ja vasta sitten kun kauppiaan kasvojen ilmeessä tapahtui sellainen muutos, jota Jahan Henrik oli odottanut hän kysyi: "No, mitä sinä taskuistasi siinä niin ahkerasti poimit?"

– Käärmeitä, vastasi kauppias. Et usko, kuinka paljon niitä on ollut taskussani, ja tuonne ne matelevat uunin loukkoon kaikki. – Varo itseäsi, nyt tulee yksi sinua kohden! Ja taskussani niitä on taasen.

Kauppias rupesi uudelleen poimimaan sairaan mielikuvituksensa luomia eläimiä taskustaan, ja kapteeni lähti antamaan ystävänsä taloudenhoitajattarelle käskyn etsiä lääkäri sairasta kauppiasta tarkastamaan.

Saatettuaan ystävänsä Moson kauppiaan olot täten jonkinmoiseen järjestykseen Jahan Henrik läksi vanhan ystävättärensä, laivan-varustajan lesken, rouva Regnata Sundelinin luo, joka miehensä kuoltua jatkoi liikettä tarmokkaasti ja hyvällä menestyksellä. Olipa hän, niin nainen kuin vain olikin, rakennuttanut uuden kuunarinkin sen vanhuuttaan jo hiukan huonoksi käyneen "Wiriä"-nimisen kuunarin lisäksi, jolla hänen miesvainajansa oli alottanut liikkeensä.

Jahan Henrikin saapuessa Regnata-rouvan luo oli tämä maksamassa kuukausipalkkoja ensimmäiselle Saksan matkalle lähtövalmiina olevan kuunarin väelle. Regnata-rouva siis vain nyökäytti päätään tervehdykseksi Jahan Henrikille ja jatkoi rahojen laskemista miehille tehden aina väliin jonkin muistutuksen palkan saajalle.

– Jaaha, vai 12 markkaa kuussa, sanoi hän eräälle pitkälle nuorelle miehelle, vai 12 markkaa kuussa sinullekin, Jussi, jo täytyy maksaa, vaikka perämies sanoo, että sinä olet puurissa enimmäkseen vain toisten miesten pilkkana. – Onko nyt sekin laitaa, että sinä viime matkalla Rostockissa oltaessa suurimman osan päivää makasit piiloutuneena missä milloinkin, koska toiset olivat uskotelleet sinulle, että yli kolmen kyynärän pituinen mies saa Saksassa maksaa markan tullia joka tuumalta, minkä hänen mittansa ylittää korkeimman sallitun mitan eli kolme kyynärää. Etkö sinä ymmärrä, että tällaiset puheet ovat karkeata pilan laskemista. Antaisit niille selkään.

– Vai pilan tekoa se olikin. Kyllä minä sitä hiukan epäilin. Mutta ei siellä merellä, rouva hyvä, ole hauskuutta liiaksi, niin että pitäkööt hauskaa edes minun kustannuksellani. Näin minä olen ajatellut, enkä ole viitsinyt heitä kolhia, vaikka minulla kyllä on voimia niinkuin vähässä kylässä.

– Niin, olethan sinä vahva mies, ja aina semmoisesta hyötyä merellä on. Hyvää onnea vain matkalle.

– Kiitoksia, rouva hyvä.

– No sinä, Wilkku, et kai sinä otakaan enempää kuin puolen kuukausipalkastasi, niin saa vaimosi tulla täältä ottamaan toisen puolen. Rahaa hänkin tarvitsee tullakseen toimeen.

– Mutta nähkääs, rouva hyvä, kun minun pitäisi ostaa itselleni vähän vaatteita siellä Saksassa. Vaimo saa sitten seuraavan kuun palkasta.

– Ei, vaan sinä saat ottaa lisää seuraavan kuun palkasta. Ryyppäsit suuhusi, pahus, vaaterahasi viime reisulla "Tesverissä". Kyllä minä vain olen kuullut, miten elit siellä Saksassa. – Häpeisit vähän! Timperinä sinun pitäisi olla esimerkkinä nuoremmille, mutta hummailet maissa kuin mikäkin. Tässä on puolet palkastasi 20 markkaa. – –. – Jaaha, sinä taisitkin olla viimeinen.

– Viimeinen, viimeinen, rouva hyvä. – No, niin annetaan olla se rätinki näin sitten.

– Se on selvä, että se saa olla niin. – – – Missä sinä olet nahjustellut taasen?

Nämä viimeiset sanat Regnata-rouva lausui Kredliinille, joka juuri silloin tuli ovesta sisälle.

– En ole nahjustellut – hyvää päivää sentään – en ole nahjustellut, rouva hyvä. Toimessa olen ollut koko päivän aamusta asti ja niin turkasen tavalla sittenkin toimessa. – – Kas vaan, täällä on Jahan Henrik kapteenikin. Hyvää päivää, hyvää päivää, mitäs sieltä maalta kuuluu?

– Semmoista vanhaa, tavallista aina vain. – Kuinkas sinä jaksat?

– Ei niin vallan kehuttavastikaan. Mutta sentään paremmin kuin silloin, kun me molemmat makasimme syysmyrskyssä Ahvenan merellä kaatuneen Sofian kyljellä ja odotimme viimeistä hetkeämme.

– Se oli kiperä paikka.

– Älä puhukaan. Se oli kamala kerta, se.

– On sitä joutunut joskus pahemmassakin hädässä olemaan. Mutta tässä sitä sentään aina vain eletään kitkutellaan – – eletään kitkutellaan, sanon. –

– Jaaha, minulla olisikin rouvalle nyt asiaa vähän niinkun kahden kesken.

Tämän sanoessaan Kredliin vilkutti silmiään ja nyökkäili päätään rouvalle niin salaperäisen näköisenä, että tämä hetkisen katseltuaan Kredliinin eleitä kysyi: "Joko taas?"

– Jo, vastasi Kredliin vilkuen sivultapäin kapteeniin.

– Ei tee mitään, vaikka Jahan Henrik sen kuuleekin. Kerro siis ilman muuta, mitä sinulla on kerrottavana.

– Niin, rouva hyvä, kyllä kai te jo olette kuullut siitä sisäänmurtoyrityksestä Mannilan kapteenin asuntoon ja että muuan kulkijapoikanen ehkäisi pahantekijäin aikeet.

– Kyllä, kyllä minä siitä kuulin. Koko kaupunki sitä tapahtumaa kertoo.

– Aivan niin. Ei niillä muuta juteltavaa tänäpänä olekaan, virkkoi Jahan Henrik.

– No niin, Kredliin jatkoi, kun minä kuulin tämän jutun, niin minä pistäydyin katsomaan sitä miehen alkua, joka näin ripeästi oli toiminut, ja sattuipa niin hyvin, että olin läsnä, kun itse asessori tutki poikaa. Sittemmin tarkastelin ja tutkin itsekin häntä, ja kyllä minun täytyy sanoa, että hän on yksi – – niitä.

Tämän sanoessaan Kredliin taasen vilkuili kapteeniin niin levottoman näköisenä, että Regnata-rouvan kärsivällisyys loppui ja hän tiuskasi kääntyen kapteenin puoleen: "Tuo Kredliin on sellainen höperö. Niinkuin et sinä, Jahan Henrik aavistaisi, mistä on kysymys. Ymmärrät kai Kredliinin tarkoittavan, että kyseessä oleva poika on Arvid-vainajan. Hänellä oli lapsia ulkopuolella avioliiton. Sen sinä tiedät."

– Tiedän minä sen ja sen tietää koko kaupunki.

– Ja niitä on monta.

– Monta niitä on. – – Ei ollut Arvidin syy, ettei teillä ollut enempää kuin yksi lapsi. Senkin tietää koko kaupunki.

– Eikä syy ollut minunkaan. Mutta sitä ei tiedä koko kaupunki eikä sen tarvitsekaan tietää sitä, sanoi Regnata-rouva luoden Jahan Henrikiin niin tuikean silmäyksen, että tämä hätkähti. – – Niin juuri, siihen ei tule kenenkään sivullisen mitään, jatkoi Regnata-rouva, eikä oikeastaan siihenkään, että minä olen koettanut antaa hoivaa ja hoitoa Arvidin äpärille, mikäli olen niitä käsiini saanut.

– Sen tietää myöskin koko kaupunki. Ja sitä pidetään kovin kiitettävänä tekona, Regnata.

– Jaa-a, ei ole vain toista rouvaa luullakseni tässä kaupungissa, joka käyttäytyisi samalla tavalla kuin tämän talon emäntä, vaikka he kyllä ovat valmiit myöntämään, että on kaunista tehdä niin, lisäsi Kredliin Jahan Henrikin puheeseen.

– Minä välitän viis siitä, mitä he pitävät kiitettävänä ja mitä moitittavana. Jätetään siis sellaiset turhat puheet ja palataan asiaan. – Sinä, Kredliin, luulet siis, että se poika, joka esti pahantekijät murtautumasta Mannilan kapteenin asuntoon, on yksi Arvid-vainajan lapsia.

– On varmaan. Otan vaikka valalleni, että hän on herra-vainajan lapsi. Tietääkös rouva, kun hänellä on ihan samanlainen syntymämerkkikin vasemmassa poskessa kuin herra-vainajalla oli. Ja äiti kuuluu olevan se Agatha, joka teillä palveli. Niin että kyllä asia selvä on. – Mutta kyllä teille, rouva hyvä, hoidettavia karttuu, jos tämänkin taasen otatte hoivaanne. Hän olisi jo seitsemäs.

– Ei mar, vaan kahdeksas, tarttui Jahan Henrik puheeseen. Sinä unhotat, Kredliin, talon oman tyttären, pikku Märthan.

– En minä häntä unhota. Kuka Märthan unhottaisi! Mutta minä pidän nyt vain kiinni niistä herravainajan lapsista.

– Yksi enemmän tai vähemmän ei tee mitään näissä laskuissa, eikä suurempi lukukaan, jos niikseen tulee. Jättäkää siis kaikki laskemisenne ja puhutaan vain tästä viimeksi esiintyneestä miehenalusta. –

– Vai olet sinä, Kredliin, niin varma asiastasi.

– Olen minä. Ja jos minä toden sanon, niin minä pidän tästä pojasta ja pyydän, että rouva ottaa hänet suojatiksensa. Minä luulen, että hänestä paisuu kelpo mies.

– Pidän kai minä hänestä huolen. Kysymys on nyt vain, mistä saadaan hänelle sopiva asuinpaikka, sillä minä totta tosiaan en rupea tässä kasvattamaan vielä pahankurista pojanvekaraa. – Minulla on kylliksi ja enemmänkin kuin kylliksi Märthan kasvattamisessa – – kas niin, eikös sen tytön pahuksen pää pistäydy taasen esille tuolta naapuritalon katonharjan takaa! – Laitatko itsesi alas sieltä! – – Kuuletko. – Alas sieltä, heti paikalla! – Ja kotiin kohta! – Kyllä minä sinut opetan katoille kiipeämään!

Regnata-rouva oli katsahdettuaan pihan puoleen kesken kaiken ruvennut nyrkillään takomaan ikkunan keskipuuta, sitten hän avasi äkkiä ikkunan ja huusi nuo viimeiset sanat luvattomilla teillä olevalle tyttärelleen. Kiivaalla nykäyksellä sulki Regnata-rouva taasen ikkunan ja sanoi kääntyen Kredliinin puoleen: "Sinun syysi on, että Märtha on tuommoinen. Sinä hänet olet opettanut kiipeämään. Joka kerta kuin 'Viriä' viime aikoina on ollut kotona, niin sinä olet viekoitellut hänet yrittämään nousta mastoon, ikäänkuin hänestä pitäisi tulla merimies. Mutta minä sanon, että se peli on lopussa nyt. Ymmärrätkö Kredliin?"

– Ymmärrän minä, mutta enhän minä – – –

– Älä yritäkään kieltää. Syy on sinun eikä kenenkään muun. – – Jaaha, ja nyt puhutaan taasen siitä uudesta holhotista. Mikä on hänen nimensä?

– Penu hän on, vastasi Kredliin. Penu eli oikeastaan Benjamin.

– Entäs hänen toinen nimensä. – Mikä on hänen toinen ristimänimensä? On kai hänellä niitä kaksi.

– Ei ole. Yksi kuuluu olevan. Yksi kuin Jumala.

– Sepä kummaa. Ja Benjamin. Tavallisesti ne tytöt ovat antaneet pojille nimen Arvid. Olipa yksi niin hävytön, että antoi tytölleen nimen Regnata. Mutta se kuoli, se tytär. – No niin, ei siitä sen enempää. Mutta kuules, Kredliin, tuo nimijuttu saattaa minut epäilemään, ettei poika olekaan Arvidin.

– Mutta, rouva hyvä, se syntymämerkki.

– Aivan niin, aivan niin. – Mistä sille saadaan koti?

– Minusta Mannilan kapteenin velvollisuus on ottaa hänet hoivaansa, puuttui Jahan Henrik puheeseen. – Poika on kaikesta päättäen pelastanut kapteenin hengen ja sitäpaitse tarvitsee kapteeni juoksupojan.

– Niin kyllä tarvitseekin, vastasi tähän Kredliin. Ja mielellään kapteeni ottaisikin pojan luoksensa, mutta se Amalia, nähkääs, se kapteenin taloudenhoitajatar ei suostu ottamaan, kuten hän sanoo, pahanilkistä pojannallikkaa taloon.

– Vai niin, vai Amalia vastusta tekee, sanoi Regnata-rouva. Kuuleppas, Jahan Henrik, tässähän sinulla on oivallista toimitettavaa. Mene sinä puhumaan Mannilan kapteenin kanssa uudesta holhokistani, ja jos Amalia asettuu tuumaamme vastaan, niin tervehdi häntä minun puolestani ja käske hänen tulla puheilleni. Kyllä minä Amalian pehmitän. Se on varma. – – Jaaha, siinä sinä nyt olet.

Nämä viimeiset sanat Regnata-rouva lausui Märthalle, joka pelokkaan näköisenä ja esiliinaansa nypistellen salin puolelta astui Regnata-rouvan työhuonetta kohti. – "Kuules, Märtha, enkö minä ole kieltänyt sinua kiipeämästä katoille? Mitä asiaa sinulla oli naapuritaloon? Ja kuka käski sinun katolle nousemaan. – Hyi häpeä, iso tyttö, pian kahdeksan vuoden ja käyttäydyt kuin paha poika. – Sellainen poikatyttö! Ei, mutta sinullahan ei ole alushametta! Missä alushameesi on?!"

– Se jäi sinne pihalle, vastasi Märtha ja rupesi ääneen itkemään.

– Vai pihalle se jäi. Ja minkätähden sen riisuit yltäsi? No, sano! Minkätähden sen otit päältäsi?

– Niin, kun ne pojat, vastasi Märtha nyyhkyttäen, ne pojat leikkivät – – sotamiehiä ja – – ja kun niiltä – pu-puuttui yksi mies, niin – niin – – ne sanoivat, että – – olisit sinä Märtha edes po-poika, mutta olet tuo-tuommoinen – ha-hameväkeen – kuu-kuuluva.

– Vai niin sanoivat. Ja mitä sinä siihen vastasit?

– Mi-mi-minä sanoin, että on minulla hou-housutkin.

– Mitä pojat sitten sanoivat?

– Ei ne us-uskoneet sitä.

– Jaaha, ja sitten sinä riisuit hameesi.

– Nii-i-iin. Ja sitten ne us-us-uskoivat. Ja mi-mi-nä kelpasin so-sota-mie-mieheksi. Rum-rumpali mi-minusta tehtiin. Ja se oli niin haus-hauskaa. Mutta alushameen minä unhotin naa-naapurin ta-lon kuistille, kun tuli niin kiire lähtö.

– Vai oli hauskaa se rumpalina olo. Mutta teeppä kerran vielä siten, niin kyllä minä näytän, ettei ainakaan seuraukset tule olemaan hauskat sinulle. – Ja nyt oitis lukemaan katkismusläksysi! – Huomenna et pääse koulun jäljestä laisinkaan ulos leikkimään. Kas niin, älä hiero silmiäsi siinä, laske kädet alas ja lähde lukemaan!

Märtha lähti alakuloisena samaa tietä takaisin kuin oli tullutkin, ja Regnata-rouva kääntyi taasen vieraittensa puoleen sanoen: "Siinä sen nyt näette, millainen riehakka tämä Märtha on ja kuinka minä lakkaamatta saan pitää vaaria hänestä. Minä yksinäni koetan kasvattaa häntä, mutta kaikki muut vain hemmottelevat häntä ja repivät, mitä minä rakennan. Ja etupäässä sinä, Kredliin. Jos Märtha pyytäisi sinua menemään vaikka tuleen, niin sinä pöhkö menisit."

– Mitenkä mahtaisi tosiaankin käydä sellaisessa tapauksessa? Mutta Märtha ei pyydä semmoista tointa minulta. Hän on järkevä lapsi; erinomaisen viisas lapsi hän on.

– Mutta sinä et ole järkevä. Et ainakaan lapsen kasvatuksessa. – No, mene nyt naapuritaloon etsimään tänne se Märthan alushame ja sano samalla niille pojille siellä, että jos he vielä yrittävät tehdä Märthasta rumpalin, niin kyllä minä heidät koivunoksilla rummutan, että kerrankin ovat rummutetut. Senkin vekarat.

– – Älä vielä lähde! Kuule, onko kaikki valmiina "Ahdissa"?

– On, kaikki on täydessä kunnossa. Tänä iltana vielä menee väki puuriin ja huomenna lähdetään, jos vain on sopiva tuuli.

– Niin, niin, kun nyt vain saataisiin sopiva tuuli ja hyvä ilma huomenna. – Sinähän Jahan Henrik olet sellainen ilmojen ennustaja. Sano nyt, millainen on ilma huomenna.

– Jaa, vastasi Jahan Henrik, kiivaasti kiertäen pikanellia suussaan, jaa, mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, niin on meillä huomenna kova lounastuuli ja luultavasti sade. Kasvamassa oleva kuu makasi nähkääs eilen illalla, kun sen sattui pilven raosta joskus näkemään, käyrä ihan alaspäin. Ja vanha sääntö kuuluu: Kun kuu makaa, niin merimies valvoo. Niin, niin, pahaa säätä kuun makaaminen ennustaa, pitkällistä tuulta ja myrskyä.

– Pahin ilma siis, minkä Jumala meille voi antaa. Oletko sinäkin Kredliin samaa mieltä ilman suhteen kuin Jahan Henrik?

– En, en ole, rouva hyvä. Minä en koskaan uskalla noin tarkkaan ennustaa ilmoja. Sanon vain sen, että jos ei Jumala anna meille toisenlaista ilmaa huomenna, niin on meillä edessämme yhtä kaunis päivä kuin tämäkin. Ja se on kyllä luultavampaa, sillä saatiinhan sitä jo kylliksi viime yönä myrskyä ja sadetta. – – Jaaha, jos minä sitten lähden sinne naapuritaloon.

– Niin, ja minä lähden Mannilan kapteenin puheille, virkkoi Jahan Henrik ja katseli halveksivasti Kredliiniä.

– Aivan oikein, Kredliin sanoi, ja minä tulen jonkun ajan kuluttua myöskin sinne, niin saan kuulla, miten juttu luistaa. – Hyvästi, rouva.

Kredliin painoi lakin päähänsä ja poistui huoneesta. Jahan Henrik keskusteli vielä hetken aikaa Regnata-rouvan kanssa laivaväen palkoista, rahdeista ja muista meriliikettä koskevista asioista, mutta sitten hänkin sanoi hyvästi rouvalle lähteäksensä sille asialle, jonka hän oli ottanut ajaaksensa Mannilan kapteenin luona. Hän oli jo ehtinyt oven suuhun, kun Regnata-rouva käski hänen pysähtyä ja ilmoitti toivomuksensa olevan, ettei uutta holhottia käytettäisi vain juoksupojan toimiin, vaan että hän saisi käydä koulua, ja lupasi Regnata-rouva maksaa koulunkäynnistä koituvat kustannukset ja muutenkin kaikin tavoin ottaa osaa holhouksesta johtuviin kuluihin.

Tällaisin evästyksin Jahan Henrik lähti liikkeelle. Onneksi hän tapasi Mannilan kapteenin kotona ja esitti tälle heti asiansa. Hän huomautti, kuinka kapteenin talossa välttämättömästi tarvitaan juoksupoika, joka vie hevosen niitylle illalla ja tuo lehmät kotiin samalla ja joka muutenkin tekee yhtä ja toista pientä tointa aikuisten apulaisena.

– Ei semmoista tarvita meillä lainkaan, kivahti heti Amalia, joka kulki edestakaisin kyökin ja salin väliä hommaillen kahvia pöytään. – Minä sellaiset työt olen tehnyt meillä, hän jatkoi, ja aion vastakin tehdä. Ei tämä talo ole mikään maailmankiertäjien turvakoti. Renki meillä tekee ulkotyöt ja minä hoidan sisätyöt ja lehmät ja olen juoksupoikana niin paljon kuin meillä juoksupoikaa tarvitaan.

– Jää sinulle kylläksi juoksupojankin tehtäviä silti, sanoi siihen Henrik, kun näetsen ei se poika aina ole käytettävissä Koulua sen tietysti pitää käydä.

– Jaa, ettäkö minä ottaisin tänne tuon vieraan pojan ja rupeisin kouluttamaan häntä, kysyi kapteeni silmät renkaina päässä.

Amalia oli niin hämmästynyt, ettei hän isoon aikaan saanut sanaa suustaan. Hän seisoi vain yhdessä paikassa kuin kivettynyt pidellen kahvikuppeja käsissään. Vihdoin hän kuitenkin virkosi hämmästyksestään, laski kahvikupit pöydälle, istuutui tuolille uunin viereen ja alkoi nauraa taivut ellen ruumiinsa yläosaa edestakaisin ja lyöden polviaan kämmenensä pohjalla. "Vai sellaisen herran me tänne saisimme", hän puheli, "sellaisen kai oikein papiksi itsensä lukevan, jota joutuisi passaamaan ja kumartelemaan. Ei, Jahan Henrik kapteeni, olkaa hyvä ja tarjotkaa muille vain. Ei meidän kapteeni sentään hulluttelemaan rupea tässä."

Jahan Henrik antoi Amalian rauhassa kiukutella ja selitteli kuiskaillen sinä aikana Mannilan kapteenille, että Regnata rouva oli luvannut maksaa pojan kasvatuksesta, kun poika vain saisi asunnon ja ruuan Mannilassa. Kaiken tämän sanoessaan Jahan Henrik aina väliin vilkutteli silmiään niin salaperäisen näköisenä ja merkitsevästi, että Mannilan kapteeni ymmärsi, mitä syntyperää kyseessä oleva hoidokki oli, ja kun hän muutenkin aina oli valmis osoittamaan myöntyväisyyttä ja kohteliaisuutta Regnata-rouvalle, niin hän ilmoitti suostuvansa ehdotettuun asioiden järjestelyyn, jos vain saataisiin Amalia tuumaan taipumaan.

Näin pitkälle päästyään Jahan Henrik taasen rupesi kiinnittämään huomionsa Amaliaan, joka vähitellen oli johtunut luettelemaan kaikki ne monet tehtävät, jotka raskaina painoivat hänen hartioitaan Mannilan kapteenin taloutta hoitaessa. Tämä syvin huokauksin säestetyn esityksen vuolas virta sopeutui hyvin luontevasti Jahan Henrikkiin kohdistettuun moitteiden tulvaan sen johdosta, että tämä tahtoi enentää valittelijan työtaakkaa, ja päättyi vihdoin viimein uudistettuun vakuutukseen, että Jahan Henrikin huonosti harkittu ehdotus ilman muuta hylätään.

Hyvin tietäen että hänellä oli vahva valtti käsissään kuunteli Jahan Henrik ivallinen hymyilyn kare suupielissään Amalian puhetta ja viivytteli sen päätyttyäkin hetkisen, ennenkuin hän löi vaikutusvaltaisen korttinsa pöytään. Hän pyöritteli vain kiivaasti pikanelliaan suussaan. Mutta vihdoin nousi hän seisaalleen, lähestyi Amaliaa, ruiskautti pitkän tupakansyljen suihkun ihmeteltävällä taituruudella viistoon yli Amalian vasemman polven keskelle uunin edessä olevaa sylkiastiaa ja virkkoi: "Taisinpa unohtaa sanoa, että Regnata-rouva, joka syystä tai toisesta on mieltynyt tähän poikaan ja joka on saanut kuulla, että Amalia vastustaa kysymyksessä olevan kulkijapojan ottamista tämän talon palvelukseen, käski tervehtiä Amaliaa ja pyysi Amaliaa saapumaan puheilleen tässä asiassa."

– Turkanen, kun tietäisi, millä ihmeen jutulla se Regnata-rouva pitää tuota vallanhaluista Amaliaa noin kurissa, ajatteli Jahan Henrik nähdessään äskeisten sanojensa vaikutuksen Amalian koko olemukseen. Amalia oikein hätkähti ensin, vihaisuuden välke hänen katseessaan sammui silmänräpäyksessä ja hän sävähti punaiseksi. Hetken päästä painui hänen päänsä alas, kädet makasivat velttoina hänen sylissään ja hänen entinen pirteytensä ja isku valmiutensa oli vaihtunut täydelliseen henkiseen lamautumiseen.

Jahan Henrikin tuli oikein sääli Amaliaa ja hän kiirehti näin ollen lisäämään: "Niin, puheilleen oikein se Regnata-rouva pyysi tulemaan, jos ei Amalia mahdollisesti ole tullut toiselle päälle tässä asiassa."

– Miksette heti ilmoittanut, että Regnata-rouva suosittelee poikaa? virkkoi Amalia heti. Sehän muuttaa koko jutun. Voihan sellaisesta pojasta olla paljonkin apua meillä. Jos siis vain kapteeni suostuu ottamaan hänet meille juoksupojaksi, niin hänet tietysti otetaan. Eihän minulla sellaisen asian ratkaisussa ole mitään puheenvaltaa. Olenhan vain palvelija.

Tämän sanottuaan Amalia lähti pois huoneesta, ja Jahan Henrik, joka siis voittoisasti oli vienyt perille ajettavakseen ottamansa asian, rupesi nyt vasta yksityiskohtia myöten Mannilan kapteenilta tiedustelemaan yöllistä sisäänmurtoyritystä. Ja tarkkaan Mannilan kapteeni kertoi ties kuinka monennen kerran sinä päivänä koko tapahtuman, näytti Jahan Henrikille Penun viskaaman kiven jäljen vuoteensa yläpuolella ja ikkunan, jonka kautta pahantekijät olivat aikoneet tunkeutua huoneistoon. Vakavasti keskustellen asiasta he palasivat takaisin saliin ja olivat juuri ehtineet istuutumaan, kun porstuasta alkoi kuulua kovaääninen riita. Amalia siellä enimmäkseen puhui, mutta kuuluipa joukkoon karkeita kirouksia lateleva miehenäänikin, ja kun toraa oli hetken aikaa jatkunut, niin sysättiin Kredliin hyvää vauhtia saliin. Sukkasillaan hän oli ja yritti heti pyörähtää takaisin porstuaan, mutta ei saanutkaan ovea auki, sillä Amalia oli jollain tavalla ulkoapäin teljennyt sen. Kredliin ryskytti siis turhaan ovea syytäen sitä tehdessään Amaliaan kohdistettuja haukkumasanoja minkä ehti, mutta havaiten pian tällaisetkin sisunsa purkaukset hyödyttömiksi hän hillitsi itsensä ja kääntyi Mannilan kapteenin puoleen sanoen: "Jaa-a, kapteeni hyvä – hyvää iltapäivää kesken kaiken – jaa-a, on siinä vain, siinä Amaliassa, tarkoitan minä, sisua useammankin osalle. Turkanen, kun olisivat kaikki naiset semmoisia, niin ei paholainenkaan uskaltaisi pistää nenäänsä meidän ihmislasten sekaan, olkoon vaikka kuinka edestä kengitetty ja takaa raudoitettu!"

– Sellainenko on sinun ajatuksesi, Kredliin? Taisit saada kuuman vastaanoton.

– Sain kuin sainkin. Kaksi kertaa lähetti pyyhkimään jalkani hakoihin tuolla porstuan edessä ja minä tottelin. Mutta luuletteko, että kelpasin sittenkään. Mitä vielä! Väitti pahus, että minä laahaan kuormakaupalla lokaa huoneisiin ja pani minut riisumaan saappaani jalasta. Jotta sukkasillani minä tässä nyt olen kuin missäkin muhamettilaisten temppelissä. Ja voi, miten se minut haukkui! – Ohhoh sentään, oikein pitäisi saada ryyppy sen ryöpyn päälle. Vaikkei siitäkään enää taida mitään olla, kun sanovat, että viina viime aikoina on muuttunut niin pahanmakuiseksi, ettei mitenkään sitä tahdo saada niellyksi.

– Kuka niin on sanonut?

– Kaupungissa puhuvat. Lieneekö sitten totta, sitä en tiedä, kun en ole viikkokausiin saanut maistaa viinanpisaraa.

Mannilan kapteeni, joka entiseltään hyvin tiesi, mihin tällaiset Kredliinin puheet tähtäsivät, meni kaappinsa luo, laski alas klahvin, haki esille viinapullon, kolme lasia ja sokeriastian, kaasi viinaa laseihin ja käski Jahan Henrikin sekä Kredliinin ottaa ryypyn.

Jahan Henrik otti mällin suustaan, sanoi vanhaan Saksan matkoilla totuttuun tapaansa: "Gesundheit ist viel besser als die Krankheit", nyökäytti päätään Mannilan kapteenille ja kulautti yhtäkkiä ryypyn suuhunsa. Mutta Kredliiniltä tämä toimitus vei paljon aikaa. Otettuaan mällin suustaan hän kävi ensin sylkemässä pari kertaa uunin edessä ja rupesi sitten siivoomaan sivuille joka taholta uppiniskaisesti suuhun tuppaavaa tuuheata huulipartaansa. Todellisuudessa nämä ponnistukset parran kurissa pitoon eivät johtaneet mihinkään tulokseen, mutta hetken niitä jatkettuaan hän arveli kaiken olevan niinkuin olla piti. Hän nosti lasin päivää vastaan, katseli sitä silmät sirrillään, kehäsi siinä olevan nesteen kirkkautta ja joi sen vihdoin hiljakseen lasia kallistaen. Seisottuaan sitten hetkisen suu supukassa huulet lujasti yhteen puserrettuina ja katse kattoon luotuna virkkoi hän: "Valhetta ja pahanilkistä panettelua kaikki! Eihän viinassa ole mitään vikaa."

– Ei ole vikaa. Hyvä on tavara, sanoi siihen Jahan Henrik.

– Vallan erinomaista, todisti Kredliin.

Syntyi vähäksi aikaa äänettömyys, jonka Kredliin vihdoin katkasi kysymällä: "Kuka sen Amalian tänäpäivänä niin suututtanut on? En ole pitkään aikaan tavannut häntä niin tulikiukkuisena."

– Kiukuttelee kai sen takia, kun taloon tulee juoksupoika, vastasi Jahan Henrik iskien silmää Kredliinille.

– Vai jo otetaan juoksupoika tähän taloon. No, kyllä semmoinen vain täällä tarvitaankin. Ja tietääkö kapteeni, mikä teidän sitten vielä välttämättömästi on hankittava taloon.

– No, mikä?

– Koira. – Olisi teillä vain ollut koira huoneessanne, niin eivätpä olisi pahantekijät voineet yrittääkään tunkeutua asuntoonne, kuten, sen mukaan mitä kaupungissa kerrotaan, viime yönä tapahtui. Ovat ne vain aika roistoja! Mutta olisipa teillä ollut koira huoneessanne! Se kun on niin valpas eläin, semmoinen koira, niin jo se olisi haukkunut, kun ne ryövärit toimeensa ryhtyivät. Jotta koira teillä olla pitää siltä varalta, että ne pahantekijät niinkuin toisenkin kerran yrittäisivät. – –

– Eivät kai yritäkään, kun he tällä kertaa näin epäonnistuivat, sanoi Mannilan kapteeni ja meni nurkassa olevan piippupöydän luo. Siinä oli varta vasten tehdyn telineen varassa pystyasennossa pitkävartisia piippuja jos jonkinlaisia, oli puukoppaisia, oli merenvahakoppaisia, oli hopeaheloilla silattuja, varret koreilla lasihelmitöillä kirjailtuja ja taipuisaan, punaisella sahvianilla päällystettyyn imukeosaan päättyviä, oli yksinkertaisia, suoravartisia ja olipa vielä pitkiä, valkeita, hollantilaisia savipiippujakin. Mannilan kapteeni valitsi itselleen tästä rikkaasta kokoelmasta komean, tupsuilla koristetun piipun, jonka merenvahainen koppa kuvasi turkkilaisen päätä, ja rupesi sitä rassailemaan. Hänen huomionsa näin ollessa kiintyneenä tupakoimisvehkeeseensä, Kredliin käytti tilaisuutta hyväkseen ja kuiskasi Jahan Henrikin korvaan: "Sillä pojalla on koira muassaan eikä se luovu siitä. Meidän pitää saada koirakin sijoitetuksi tähän taloon."

Jahan Henrik rypisti silmäkulmiansa ja kävi tyytymättömän näköiseksi, mutta tuokion kuluttua hän sanoi Mannilan kapteenille: "Kyllä sinun pitää seurata Kredliinin neuvoa. Koiran sinä tarvitset tässä talonvahtina, ja sitä paitsi kai se leinikin sinulla vielä on jaloissa niinkuin ennenkin."

– On se, mutta mitä se leini tähän koirajuttuun kuuluu?

– Kuuluu se. Tiedäthän sinä sen, että Steniuksella aina on musta villakoira.

– Tiedän minä sen.

– No niin. Se makaa kaiket yöt hänen jaloillaan, ja on Steniuksen kokemuksen mukaan paras leinin lääke. Ja sitä sinunkin pitää koettaa. Koira sinun pitää hankkia itsellesi.

– Mitähän tekisi, jos koettaisi. Mutta mistä minä tässä yhtäkkiä koiran otan?

– Kyllä minä sen teille toimitan heti paikalla, kiirehti Kredliin sanomaan.

– Vai on sinulla koira tiedossa. Onko se villakoira?

– On se. – Tuota noin – – se on pitempikarvainen kuin villakoira, se on niin karvainen, että silmiäkin näkyy vain hiukan karvojen seasta – Se on niinkuin minäkin.

– Onko se musta?

– Ei ole. Se on valkea. Mutta "Musti" sen on nimi. Kyllä se on juuri sellainen, kuin te tarvitsette. Minä takaan, että jalat pysyvät lämpiminä, kun sellainen Mustin-kaltainen karvaläjä makaa niiden päällä. – Minä voin tuoda sen tänne samalla kertaa kuin sen juoksupojankin. Lähdenkö heti?

– Älä nyt sentään niin kiirehdi. Pitäähän minun ilmoittaa Amaliallekin tästä uudesta perheenlisäyksestä.

– Amalia ja Amalia, kivahti Jahan Henrik.

– Tuhat tulimmaista, sinä taidat olla Amalian tohvelin alla. Enkö minä ole sanonut sinulle, että naisia on pideltävä kireillä ohjaksilla! Kyllä ne muuten vallan vievät meiltä.

– Vieväthän ne, jos ei niitä kurissa pidä, myönsi Mannilan kapteeni ja kääntyi sitten samassa huoneeseen tulleen Amalian puoleen: "Pane sitten, Amalia, tästä lähtien kaikki luut ja ruuan jätteet talteen 'Mustia' varten."

– Mustia varten. – Mikä se on, se Musti?

– Koira tietysti.

– Vai koira tänne vielä saadaan. Tästä talosta tehdään siis vähitellen oikea Noakin arkki, sanoi Amalia, koppoi ikkunalla kehräävän kissan syliinsä ja läksi kyökin puolelle lyöden salin oven jälessään kiinni, niin että ikkunat tärisivät.

– Ai, ai-ai, ai, huono on ollut komento, virkkoi Jahan Henrik pudistaen päätään vakavan näköisenä, ja Kredliin lausui julki sen arvelun, että Mannilassa oli ukkonen ilmassa. – "Ei mar, jos sitä sitten lähtisi tuomaan tänne sen pojan ja sen koiran", lisäsi hän, haki lakkinsa tuolin alta, jonne hän tullessaan oli sen sijoittanut ja rupesi lähestymään ovea.

– Odota minuakin, sanoi Jahan Henrik, minun pitää vielä mennä auttamaan Hirvelän leskeä pesänselvitysasioissa, joten en ehdi kauempaa täällä istumaan.

Heitettyään hyvästit läksivät siis Jahan Henrik ja Kredliin kukin taholleen, Jahan Henrik jakelemaan neuvojaan ja apuaan tuttavilleen ja Kredliin noutamaan Penua uusiin oloihin, alkamaan uutta jaksoa elämässään.

II

UUSI KOTI

VI.

Penu on jo hyvän matkan toista kuukautta ollut uudessa kodissaan ja uudessa toimessaan. Hän on tällä ajalla täydellisesti saavuttanut kapteenin mieltymyksen tottelemalla ehdottomasti ja nopeasti hänen käskyjään ja suorittamalla ripeästi kaikki tehtävänsä.

Mutta Amalian suosioon hän ei ole päässyt. Amalia töin tuskin sietää häntä talossa. Aina Penu muka on tiellä ja aina keksii Amalia jonkun virheen Penun töissä ja toimissa, olivat ne sitten laadultaan tärkeitä tai vähäpätöisiä. Ja muistutuksia seuraa useimmiten ankarat nuhteet ja läimäys poskelle. – Niin, kovakouraisesti on Amalia alusta alkaen pidellyt Penua, ja Penu muistelee vieläkin kauhunsekaisilla tunteilla sitä tarkkaa puhdistusta, jonka alaiseksi hän joutui, ennenkuin sai oleskella talon huoneissa. Tallin parsilla hän oli saanut nukkua ensimmäiset yöt ja kuistilla syödä, kunnes "hätäinen räätäli", josta kerrottiin, että hän, jos niikseen tuli, voi yhdessä vuorokaudessa valmistaa miehen puvun, ehti muodostaa kapteenin vanhoista vaatteista Penulle vaatekerran. Ja sitten se puhdistus alkoi. Ensiksi Amalia leikkasi ulkona pihalla Penun tukan, ja kun se toimitus oli suoritettu, vei hän Penun varta vasten lämmitettyyn saunaan, jossa hän itse ensin piti tarkkaa huolta siitä, että löylyä tuli tarpeeksi lyötyä Penun laipeille noustua, ja sitten omin käsin saippualla ja niinitukolla hankasi Penun ihon niin perinpohjaisesti, että sitä kuumotti ja kirveli monta päivää tämän menettelyn jäljestä. Kun Penu hammasta purren oli sen kestänyt, valeli Amalia häntä niin, että hän oli vähällä tukehtua, ja kun hän sitten kuivattuaan itsensä kysyi vaatteitaan, niin Amalia vei hänet saunan vieressä olevan pyykki- ja leipomotuvan uunin eteen ja ilmoitti, osoittaen sormellaan pientä tuhkaläjää, että siinä olivat Penun vanhat vaatteet. Sen sanottuaan hän toi Penulle hänen uuden pukunsa ja julisti, että hän tästä lähtien saa syödä kyökissä ja maata lattialla salin uunin edessä olkipatjalla, joka on häntä varten tehty ja joka hänen aamuisin aina pitää viedä kyökin takan-nurkkaan piiloon.

Huonosti Penu viihtyi uudessa puvussaan, jolta tykkänään puuttui vanhan puvun väljyys ja luonnikkuus. Hän rupesi kuitenkin vähitellen tottumaan siihen, mutta päätänsä hän häpesi kauheasti, sitä kun peitti vain lyhyt tukantynkä, jonka Amalia lisäksi oli saanut niin epätasaiseksi, että paikoittain hiukset olivat ihan martoa myöten katkaistut, paikoin tuuman mittaiselle sängelle jätetyt. – "Ovatko hiiret tukkasi louhineet?" ja "Oletko vesikopista karannut?" olivatkin tavalliset huudot, joilla toiset pojat Penua tervehtivät jokakerta, kun Penu päänsä paljasti. Ja ainahan sitä sellaista tapahtui, että hänen piti siepata lakki päästään, ja vielä useammin löivät toiset pojat sen pois päästä. Monasti Penu tämän johdosta äkämystyi niin, että yritti rangaista kiusaajiaan. Silloin oli tappelu heti käynnissä, ja se päättyi säännöllisesti siten, että Penu, ollen yksinään monta vastaan, ensin sai pojilta selkäänsä ja sitten Amalialta, joka miltei aina näki tai sai kuulla, että Penu oli tapellut.

Ensi päivinä hän toivoi, että hänelle ystävällisyyttä osoittanut Kredliin tulisi käymään Mannilassa ja järjestäisi Amalian ja Penun välit siedettävämmälle kannalle, mutta sitten hän sai kuulla, että Kredliinin erään merimiehen äkkinäisen sairastumisen takia oli pitänyt Regnata-rouvan käskystä yhtäkkiä lähteä "Ahdissa" Saksaan eikä niin ollen moneen viikkoon ollut odotettavissa kotiin. Näin pettyy siis sekin toive ja Penu koettaa suorittamalla tehtävänsä vielä tunnontarkemmin kuin ennen saada Amalian kohtelemaan häntä ystävällisemmin. Kun Amalia tästäkin huolimatta yhä vain moittii häntä ja aina väliin lyö korvalle, niin herää Penussa vihdoin ajatus lähteä karkuun ja maailmalle uudesta kodistaan. Mutta silloin hän muistaa nuo laumoittain kodittomina kulkevat, nälkiintyneet kerjäläisraukat, jotka taloon tultuaan ensi töikseen rupeavat kyökin nurkassa olevasta ruuan jätteitä varten varatusta saavista ahmimaan suuhunsa veden pinnalla kelluvia perunan ja juurikkaan kuoria ja sitten käärivät ylös hihansa ja etsivät pohjaan mahdollisesti vaipuneita, talossa kelvottomiksi katsotuita ruuan tähteitä. Tällaiset ja vielä järkyttävämmät nälänhädän aiheuttamat näyt saattavat Penun heti jättämään kaikki karkaamisen aikeet sikseen. Hän karaisee mielensä ja päättää kestää vastoinkäymisensä ja niellä harminsa.

Onhan hänellä sentään hauskojakin hetkiä uusissa oloissaan. Joka aamu hän vie lehmät laitumelle kaukaiselle Kourun niitylle ja tuo palatessaan hevosen kotiin, ja joka ehtoo ajaa hän lehmät sieltä kotiin ja jättää hevosen sinne yöksi. Näillä matkoilla hän on vapaa ja huoleton, niinkuin ennen paimenessa ollessaan. Sillä tie Kourun niitylle kulkee isolta osalta metsäseutua. Ensin on kyllä vilkasliikkeistä leveätä maantietä Paronalhoon asti, mutta sitten kuljetaan hetken matkaa kapeata tanhuaa entisen Bergströmin vesimyllyn kohdalle, jossa iloisesti soliseva puro kiemurtelee kauniissa hongikossa. Sitten tullaan metsäpolulle, joka kapuaa ylös kallionrinnettä, noudattaa kallioiden välissä olevien rämeikköjen laitoja, halkaisee kahtia suuren metsäpalon paikan, sukeltautuu kauniiseen, vehmaaseen sekametsään ja päättyy yhtäkkiä laajan laidunmaan puolaveräjään. Kullankeltaisina seisovat syyshallojen puremat koivut kummallakin puolella polkua ja haavanvesojen lehdet loistavat veripunaisina harmaata kallioseinämää vastaan. Väliin juoksee nuori metsopoikue poikki polun hänen edessään, väliin kuukkii jänis palon laidassa, ja istuipa eräänä aamuna, kun Penu saapuu lehmineen, kaksi suttakin läpi laitumen menevän ojan reunalla. Mutta ei Penu niitä pelkää. On hän ennenkin susia nähnyt paimenena ollessaan. Kun hän kerran hihkasi, niin metsään ne pakenivat. Ja menivätpä nämäkin Penun huutaessa. Aivan kuin kotonaan Penu on näin metsän keskellä. On niin hyvä taasen olla yksin. Ei ole ketään moittimassa eikä tarvitse pelätä mitään. Ei muuta kuin sitä Fyr'in hautaa männikössä, siinä entisen vesimyllyn läheisyydessä, kotiinpäin mennessä vasemmalle, heti kun metsäpolkua on laskettu kalliorinnettä alas. Siinä varsinkin syysiltojen hämärässä hiukan peloittaa. Sen Fyr'in kun sanotaan väliin näyttäytyvän ohikulkijoille. Toiset kertovat sen olleen suuren pahantekijän, joka on mestattu ja haudattu tänne, toiset sanovat sen tehneen itsemurhan ja tulleen sen tähden haudatuksi korpeen. Puhutaanpa semmoistakin, että hänet vain siitä syystä on haudattu siunaamattomaan maahan ja etäälle ihmisasunnoista, kun hän ei koskaan ollut oppinut lukemaan eikä koskaan Herran pyhällä ehtoollisella käynyt. Monta siis liikkuu tarua maatuneen miehen yksinäisestä haudasta metsän korvessa eikä kukaan tiedä, mikä niistä on totuuden kanssa yhtäpitävä. Ehkei yksikään. Varmaa on vain, että hauta siinä on. Se on kehän muotoon ladotuilla kivillä merkitty, ja Penu panee merkille, että siinä kasvaa sellaista korkeata, vahvakortista ruohoa, jommoista Ahmasjärven torpan lähellä olevassa metsässäkin kasvoi eräällä sinne kuopatun hevosen haudalla.

Pikaisesti Penu aina sen Fyr'in haudan sivuuttaa ja sitten se onkin pian pois mielestä. Kauempana metsässä ei ole hautoja ja toisaalla päin, suurella maantiellä hän aina tapaa ikäisiänsä poikia ja tyttöjä, jotka ajavat lehmiä ja kuljettavat hevosia niinkuin hänkin. Hän on tullut vähitellen tuttavaksi sekä kaikkien näiden että monen täyskasvuisen rengin kanssa, joka liikkuu samoissa asioissa kuin hänkin. Näiltä viimeksimainituilta Penu oppii laulamaan koko joukon uusia rekilauluja, Hallin Jannen laulun, joka juuri on kulkeutunut näillekin seuduille, ja monta merimieslaulua. Ja niitä hän milloin yksikseen, milloin muitten seurassa laulelee, niin että metsä kaikuu.

Sitten eräänä päivänä hän tekee uuden tuttavuuden. Hän on matkalla Kourun niitylle. Istuen hevosen selässä hän ajaa käyden ja katselee köytyriä ja hänen oppilastaan, kun he hiljaa takaperin kulkien vyötäreittensä ympäri kääritystä hamppuvyyhdistä kehittävät nuoraa, jota tiepuolessa olevaan lautasuojukseen sijoitetun, käsin väännettävän pyörälaitteen avulla pidetään kiertävässä liikkeessä. Ne eivät ole ennen sattuneet olemaan työssään Penun siitä kulkiessa, joten hän suurella mielenkiinnolla seuraa heidän hommiaan, kun yhtäkkiä joku sanoo hänen läheisyydessään: "Anna minunkin tulla hevosen selkään."

Penu kääntyy puhujan puoleen ja näkee pienen, hyvissä vaatteissa olevan tytön, joka reippaasti astelee samaan suuntaan kuin hänkin on kulkemassa. Kun Penu vastaamatta mitään vain katselee tuota hänen mielestään sievää pikkutyttöä, niin tämä uudistaa pyyntönsä ja lisää kohottaen toista kättään, jossa on suuri vehnäleivän viipale: "Saat tämän, jos saan ajaa hevosen selässä."

Penulle herahtaa vesi suuhun ja suostuen empimättä kauppaan hän ajaa hevosensa erään ison kiven viereen, jolta kiusaajatar ketterästi hyppäsi istumaan kahareisin hevosen selkään Penun takapuolelle.

– No, anna mennä nyt, hän virkkaa Penulle järjestettyään hiukan hamettaan.

– Entäs se vehnäleipä, kysyy Penu.

– Tuoss' on.

Tyttö ojentaa Penulle hänen olkansa yli vehnäleipäviipaleensa. Penu haukkaa siitä aimo palan ja sitten sitä lähdetään kulkemaan eteenpäin.

– Oletko ennen ollut hevosen selässä? kysyy Penu suu täynnä vehnäleipää.

– En.

– Sitten en kaiketikaan uskalla ajaa juosten.

– Kyllä minun täytyy tottua siihen. – Sinä saat opettaa minua, siksi että uskallan yksinäni ajaa täyttä laukkaa.

– Mitä sinä semmoisella taidolla teet – tyttö?

– Minä käyn pojasta milloin hyvänsä. Minä olen sotamiehenäkin ollut – rumpalina, kun naapuritalon pojat sotamiestä leikkivät.

– Mutta merimieheksi et koskaan kelpaa. – – Minä lähden merille muutaman vuoden päästä.

– Niin lähden minäkin. Minä olen ollut "Ahdin" mastossakin puoliväliin märssyä asti. Ja kun "Ahti" saapuu kotiin piakkoin, niin minä saan nousta märssylle ja tulevana vuonna saalingille, ja kun olen käynyt rippikoulun, niin saan kiivetä maston huippuun. Kaiken sen Kredliin on luvannut minulle.

Penu oli juuri kysymäisillään, mikä se märssy ja saalinki on, mutta tuli onneksi samalla ajatelleeksi, ettei tulevan merimiehen sellaisia sovi tiedustella tytöltä ja niin ollen hän kysyikin vain: "Tunnetko sinä Kredliinin?"

– Tunnen kai. Hän käy meillä joka päivä ja hän on niin kiltti. Mutta nyt hän on merimatkalla. – Tunnetko sinäkin hänet?

– Tunnen. – Kuule, mikä sinun nimesi on?

– Märtha.

– Vai Märtha. Se on kummallinen nimi.

– Se on kaunis nimi. Kauniimpi kuin Penu.

– Mistä sinä minun nimeni tiedät?

– Melkein kaikkien suurempien poikien nimet minä tunnen. – Koetetaanpas antaa mennä juosten.

– Sama se. Mutta pidä sitten lujasti kiinni minusta ja rutista polvesi hevosen kylkiä vastaan.

Ajettuaan vähän matkaa juosten Penu kysyi ratsukumppaliltaan: "No, miltä tuntui?"

– Kovin hakkasi, mutta hirveän hauskaa oli.

– Saa siinä juoksuhyrryä ajaessa töyssyä. Mutta kun hevonen nelistää, niin silloin on hyvä istua sen selässä. On kuin aalloilla keikkuisi.

– Sitä ne muutkin pojat sanovat. Ja minä tahdon koettaa, millaista se on. – Ei mar, nyt minun pitää lähteä, muuten saan toria äidiltä. Pysäytäppäs.

Penu pysäytti hevosen. Märtha laskeutui notkeasti sen selästä ja läksi taakseen katsomatta juoksemaan kotiinpäin.

Sen jäljestä Märtha aina väliin lyöttäytyi Penun seuraan. Joka kerta hänellä oli jotain herkkua muassaan ja joka kerta hänen piti saada ajaa hevosen selässä. Hän oli päässyt jo niin pitkälle, että hän yksinänsä istuen hevosen selässä ja lujasti pitäen kiinni häppäistä uskalsi ajaa juosten, kun kapteeni eräänä päivänä määräsi, ettei lehmiä eikä hevosta enää viedä laitumelle, vaan pidetään kotona yöt päivät.

Näin loppuivat siis tältä vuodelta nämä vapautusta Amalian ainaisesta moittimisesta ja monenmoista suoranaista hauskuutta tarjoavat Kourun retket. Mieleisenä vaihteluna oli Penulla nyt jäljellä vain matkat kapteenin kanssa satamaan. Valitettavasti niitä sattui vain harvoin, sillä enimmäkseen renki oli hevosen hoitajana näillä matkoilla. Mutta suosi onni aina väliin Penuakin, niin että hän pääsi mukaan, ja se oli juhlahetki hänestä. Sillä vaikka hän jo useamman kerran oli käynyt satamassa, niin teki se yhä edelleen häneen saman mahtavan vaikutuksen kuin hänen nähdessään sen ensi kerran. Siellä vallitseva kuumeentapainen työninto, komea aluksien rivi satama-altaan kummallakin rannalla, tuulen kohina tässä mastojen metsässä ja köysistössä sekä aaltojen loiske laitureita vastaan – kaikki nämä näkemykset ja äänet saattoivat Penun mielen niin juhlalliseen vireeseen, että hän ikään kuin lumoutuneena liikkui sataman alueella. Hän tavaili aluksien nimiä, hän katseli ihmetellen hirveän suuria laiva-ankkureita, joita nähtävästi hylkytavarana lojui siellä täällä sataman mäellä, ja hän aavisti, että nuo jättiläistukit, joita hän aina väliin näki milloin katoksen suojaamina, milloin ilman katosta, olivat laivan mastojen aineksia. Hän oli nähnyt tuommoisia seitsemän ja kahdeksan hevosen vetäminä kuljetettavan Ahmasjärven seuduilta kaupunkiin ja kuullut niitä mastopuiksi nimitettävän, mutta hän ei silloin voinut uskoa löytyvän niin suuria aluksia, että nuo metsän suurimmat puut tarvittiin mastoiksi niihin. Nyt vasta hän sen todeksi ymmärsi, kun hänen katseensa mittailivat mastohuippujen huimaavaa korkeutta, ja selvisipä hänelle vihdoin sekin, että nuo metsän jättiläispuut muodostivat vain osan mastojen mitasta.

Vallan haltioissaan Penu näitä ihmeitä katselee ja hänellä olisi niin kauhean paljon kysyttävää näkemiensä johdosta. Mutta hänellä ei ole ketään, jonka puoleen hän kääntyisi tiedusteluillaan. Työ- ja merimiehet eivät toimi lähellä sitä paikkaa, missä hänen kapteenin käskyn mukaan aina on pidettävä hevosta silmällä, ja ikäisiltään hän ei tahdo mitään kysyä. Ne vain tekevät pilkkaa hänen tietämättömyydestään merenkulkua koskevissa asioissa ja koettavat pahuuttaan johtaa häntä harhaan, minkä voivat.

Penu päättää näin ollen hillitä tiedonhalunsa, kunnes Kredliin kotiutuu. Tähän lopputulokseen hän tulee aina satamamatkoillaan ja monia kysyttäviään hän painaa mieleensä, kun hän istuen rattaiden takalaudalla kapteenin seurassa palaa kotiin jatkamaan elämäänsä Amalian pahoin kohtelemana käskyläisenä.

VII.

Oltiin lokakuun keskipalkoilla ja purjehduskauden viimeiselle Saksan matkalle lähteneet alukset olivat yksi toisensa jälestä saapuneet kotia. "Ahti" vain enään on poissa ja sen takia aletaan jo olla levottomia. Penukin odottaa hartaasti sen paluuta, sillä hän elää yhä siinä toivossa, että hänen olonsa Mannilassa käy siedettävämmäksi, kun Kredliin saapuu kotiin ja ottaa nuhdellaksensa Amaliaa. Sillä nyt kun ei eläimiä enää pidetä laitumella ja kaikki muutkin ulkotyöt, joissa Penun apua on tarvittu, ovat suuresti vähentyneet, joutuu hän vielä enemmän kuin ennen olemaan Amalian kovan komennon alaisena. Ei ole puhettakaan siitä, että hän joskus pääsisi ikäistensä kanssa leikkimään, ei edes sunnuntaisin. Sillä niinä päivinä Amalia vie hänet kirkkoon. Sieltä päästyään hän avustaa Amaliaa päivällisen valmistamisessa ja päivällisen jäljestä astioiden pesussa. Näiden hommien päätyttyä olisi hänellä kyllä joutoaikaa, mutta se käytetään siten, että hän saa lukea Amalialle päivän saarnatekstin ja selityksen suuresta Lutheruksen huonepostillasta. Amaliaa tämä lukeminen ei ainakaan hyödytä, sillä ihmeekseen Penu on havainnut, että Amalia vaipuu uneen kirkossa, heti kun saarna on alkanut, ja kotona aina kun Penu Ahmasjärvellä saamansa opetuksen mukaisesti sellaisella laulavalla äänellä, jota pappikin käyttää, rupee lukemaan hartauskirjan sisällystä. Ensi aikoina hän yrittää aina väliin keskeyttää lukemisensa saadakseen edes katseillaan seurata elämää kadulla Amalian nukkuessa. Mutta on kuin noiduttua, että Amalia herää heti, kun Penu herkeää lukemasta, aivan niinkuin hän kirkossakin herää saarnan päätyttyä. Ja kun pysähdyksiä tulee Amalian mielestä liian usein, niin saa Penu sellaisen tukkapöllyn, ettei hänen sen jäljestä enää tee mieli yrittääkään katkaista saarnaansa. Sen sijaan hän koettaa kerran kääntää kaksi lehteä yhden asemesta, mutta kun hän täten verrattain pian on päässyt luettavansa päähän, katsoo Amalia kelloa ja antaa Penulle korvapuustin sekä lupaukset runsaasta lisästä, jos hän yrittäisi uudistaa temppunsa.

Ei ole siis hauska Penun elämä Mannilassa. Kapteeni on tavallisissa oloissa harvapuheinen mies, joka kyllä ei kohtele Penua pahoin, mutta joka ei myöskään käsitä täysin hänen asemaansa eikä niin ollen pyri saamaan siinä parannusta aikaan. Talon renki kohtelee Penua ylimielisesti ja koettaa sälyttää tehtäviänsä hänen niskoilleen niin paljon kuin mahdollista.

Näin ollen on Penulla Mannilassa vain Musti, joka osoittaa hänelle ystävällisyyttä ja osoittaa sitä oikein tuhlaamalla. Näyttää väliin siltä, kuin se tahtoisi jakaa Penun kanssa sitä suosiota, joka koko talon väeltä tulee sen osaksi. Sillä se on kaikkien lemmikki. Se on valloittanut Amaliankin sydämen, sillä kasvaneena Ahmasjärvellä yhdessä kissanpojan kanssa se ei ole yrittänytkään käydä Amalian mirrin kimppuun, vaan on mirrin kiukuttelemisesta ja syleksimisestä huolimatta hiljakseen pyrkinyt täydelliseen sovintoon sen kanssa. Ja vihdoin se on näissä puuhissaan onnistunut siihen määrin, että se lopulta syö mirrin kanssa samasta astiasta. Amalian kasvot loistavat silloin tyytyväisyydestä ja Penun mielestä ovat Amalian kaikki hellemmät tunteet siitä lähtien tasan jaetut mirrin ja Mustin välillä. Kapteeni on vallan ihastunut Mustiin. Hän käyttää runsasta joutoaikaansa opettaaksensa Mustin suorittamaan kaikenlaisia temppuja ja on kovin tyytyväinen oppilaaseensa. Musti on jo oppinut käskystä tuomaan aamusella tohvelit kapteenille, ja kun kapteeni satamassa soutaa rannasta johonkin alukseen ja käskee Mustin perää pitämään, niin istahtaa Musti perätuhdolle, antaa satamatyömiesten suureksi huviksi pitkän tuuhean häntänsä solua veteen ja huiskuttaa sitä, jotta kohina käy. Öisin se makaa kapteenin vuoteen jalkapäässä ja kapteeni vakuuttaa aina väliin, että hänen reumatisminsa vaivaa häntä paljon vähemmän sen jäljestä, kun hän on saanut Mustin vuodekumppaliksensa.

Näin sitä hiljalleen eletään Mannilassa.

On sunnuntai-iltapäivä. Kapteeni on lähtenyt kaupunkiin iltakävelylle tai minne lienee mennyt, Penu lukee ääneen postillasta pöydän päässä nojatuolissaan nukkuvalle Amalialle. Kyökin ja salin välinen ovi on auki, mutta pöydän toisessa päässä saarnanuotilla tekstiä tankkaava Penu istuu selin sinnepäin. Ainoastaan Amalian pieneen peiliin, joka riippuu seinässä vastapäätä häntä, kuvastuu osa salia, jakun hän kerran sattumalta luo katseensa siihen, hymyilevät häntä vastaan Kredliinin tutut, karvaiset kasvot. Penu riemastuu, keskeyttää lukemisensa ja tahtoo nousta tervehtimään hyvää ystäväänsä, mutta hänen olkapäillensä lasketut kädet painavat hänen taasen istualleen ja Penun vaiettua Kredliin jatkaa heti samalla laulavalla saarnanuotilla, jota Penukin on käyttänyt... sentähden en minä salaa minun pahoja tekojani... ja sanon, sinulle että minun on kiire ja jos lakkaamme saarnaamasta, niin Amalia herää enkä minä saa kysytyksi sinulta, mitä tahtoisin... vaan tunnustan kaikki syntini... ja sinun pitää vastata, saarnanuotilla aivan viipymättä... sillä minä olen heikko ja puuttuvainen... minkälaiselta on olo tuntunut tässä uudessa toimessasi ja paikassasi? – – Vastaa heti nyt.

– Silloin astui esille se ylimäinen pappi ja sanoi... Kyllähän se elämä muuten mukiin menisi, mutta tuo Amalia on niin kovin häijy, Penu jatkoi ja näin kävi keskustelu vallan mainiosti Amalian heräämättä, kunnes Penu sattumalta tuli kääntäneeksi kasvonsa Kredliiniä kohden. Silloin Kredliin hämmästyi niin, että hän mykistyi ja jätti jatkamatta puhetta. Penun vaiettua Amalia heräsi heti, katsoi Kredliiniä ja sanoi: "Vai niin, vai jo sinä olet saapunut kotiin, senkin iankaikkinen pahuuden pesä. Ja oletko edes pyhjennyt jalkasi kunnollisesti?" Mutta Kredliin vain tarkastelee Penun kasvoja ja vasta hetken kuluttua hän saa sanotuksi: "No, mutta, mitä tämä on? Missä on sinun syntymämerkkisi?"

– Mikä syntymämerkki? Penu kysyy.

– Se ruskea syntymämerkki sinun vasemmassa poskessasi. Sitähän ei ole enään.

– Ei minulla mitään syntymämerkkejä ole poskissani ollut. Ja jos olisikin ollut, niin kyllä kai nekin olisivat menneet sen pitkän tien, kun Amalia minut niin perinpohjaisesti pesi.

– Niin, sekaantui Amalia puheeseen, jos sinä tarkoitat sitä tervapilkkua Penun vasemmassa poskessa, niin kyllä se poika sitten oli täynnä syntymämerkkejä. Mutta lämpimällä vedellä, saippualla ja kovalla hankaamisella minä sellaiset merkit olen ennenkin poistanut.

Kredliin istui alakuloisen näköisenä pata-arkulla, kynsi korvallistaan ja hoki itsekseen: "Voi nyt tuhannen Turkin pöröä, mitä Regnata-rouva sanoo?" Vihdoin hänen toimintahalunsa sentään uudelleen elpyi ja hän kysyi Amalialta: "Onko Jahan Henrik-kapteeni käynyt täällä?"

– Ei ole, vastasi Amalia, sairastaa kuulemma poltetautia paraillaan, kuten niin moni muukin.

– Sepä vasta harmillista. – Ei mar, minun on kiire, täytyy tästä lähteä taasen.

– Ei sinun niin kiire ole, ettet ehdi kahvikuppia juomaan. Pian minä tässä kahvin keitän, koska tuolla hellalla on lämmintä vettä kattilassa ja tulta hellan alla. – Lähdeppäs tuomaan puita lisää, Penu.

Oli Kredliinillä sentään aikaa odottaa kahvin valmistumista ja Penun poistuttua kyökistä hän sanoo yhtäkkiä: "Kuule, Amalia, puhuvat kaupungilla, että sinä kovin pahoin kohtelet tätä Penua."

– Vai olet sinä jo ehtinyt juoruja kuuntelemaan kaupungilla. Ja niinkö sanovat, että kohtelen tylysti Penua. Mutta minä sanon sinulle, että minä kasvatan Penua niinkuin sellaista poikavekaraa on kasvatettava. Nuorena vitsa väännettävä ja vaikea on opettaa vanhaa koiraa istumaan. Sen olen niin monta kertaa nähnyt ja sinä itse olet paras esimerkki, mitä siitä tulee, kun ei lapsia kasvateta ankaruudella. Niin että älä sinä sekaannu asioihin, joista et ymmärrä mitään ja joihin sinun ei tule mitään. Sinun yhtä vähän kuin sinun juoruamiseen taipuvien ystäviesi.

Näin puhuessaan Amalia puhalsi hellan alla olevaa hiillosta, kunnes se leimahti ilmiliekkiin, ja pani sitten kahvipannun hellan aukolle.

Kredliin viivytteli hiukan vastaustaan, mutta sanoi sitten: "Niin, onhan ankaruus kasvatuksessa paikallaan, mutta rajansa silläkin pitää olla. Ja sinun tulisi, Amalia, ajatella, miten sinun itsesi olisi käynyt, jos sinua olisi kohdeltu kovimman ankaruuden sääntöjä noudattaen, miten sinun olisi käynyt, ellet olisi esim. erään kerran saanut kokea Regnata-rouvan hyvyyttä ankaruuden asemesta."

– Mitä – – mitä sinä tarkoitat! – – Ansoja tässä virität minulle. – – Ja nyt on tarpeeksi puhuttu tästä asiasta. Sinulta en minä ota vastaan neuvoja Penun kasvatuksen suhteen.

– Ole ottamatta. Mutta saat nähdä, että Jumala rankaisee Penulle osoittamasi kovasydämisyyden.

– No, mutta kaikkea sitä pitää kuulla! – Jumala rankaisee – – kuules Kredliin, mitä sinä oikein tiedät Jumalasta?

– Ehkä hiukan enemmän kuin sinä. – Olenhan merimies ja vanhemmanpuoleinen merimies lisäksi.

– Niin, niin, ja ne merimiehet ovat jumalisuudestaan tunnettuja.

– Eivät taida olla. Eivät ne ainakaan sillä ominaisuudellaan kerskaile ja loista kuten muutamain tapa on. Mutta sittenkin, Amalia, usko pois, siinä lauseparressa on perää, joka sanoo: "Lähde merille, niin kyllä opit Jumalasi tuntemaan." Niin on asia.

Amalia loi pitkän, tutkivan katseen Kredliiniin ja rupesi sitten kahvipannuansa hoitamaan. Samassa Penu tuli sisälle kantaen sylissään pilkeläjää, jonka hän paiskasi lattialle hellan eteen.

Kredliinin ja Amalian välinen keskustelu koskee sen jäljestä vain Kredliinin äsken päättynyttä Saksan matkaa, Kredliin saa vihdoin luvatun kahvikupin, vieläpä toisenkin ja ne juotuaan hän lähtee.

Lähtiessään hän iskee silmää Penulle, joka sen johdosta kiiruhtaa hänen jäljessään porstuaan. Siellä Kredliin kuiskasee Penulle: "Älä yhtään ole huolissasi. Minäpä lähden tästä, niin pian kuin ehdin, Jahan Henrikin puheille ja kyllä me yhdessä keksimme jonkun keinon Amalian sisun pehmittämiseksi. Regnata-rouva sen kyllä saisi käden käänteessä toimeen, mutta hänen kanssaan en uskalla puhua näistä asioista. Se sinun syntymämerkkisi häviäminen oli paha asia, näetkös. Mutta kuten sanottu, kyllä me Jahan Henrikin kanssa keinot keksimme. On meillä metkut, kun niikseen tulee. On ollut ennen ja on vieläkin. Saadaanpas nähdä, eikö ole, kun me lyömme viisaat päämme yhteen. Jotta älä ole laisinkaan levoton, kyllä me, Jahan Henrik ja minä, asiat hoidamme."

Kului sitten viikko, jonka kestäessä Kredliin ei antanut mitään elonmerkkiä itsestään eikä Amalian käyttäytyminen Penua kohtaan ollut pienimmässäkään määrässä muuttunut. Mutta kun Amalia sitten eräänä iltana kuten tavallista siinä puoli yhdeksän korvissa oli laskeutunut levolle kyökissä olevaan vuoteeseensa ja iltarukouksensa päätyttyä oli ehtinyt sammuttaa kynttilänsä sekä hankkiutui nukkumaan, niin hän rupee yhtäkkiä kuulemaan jotakin outoa ääntä. – – – Hän kuuntelee ja kuuntelee. – Voi kauhistus sentään! Kuuluuhan ihan siltä kuin lautoja jossain sahattaisiin.

– – Mutta missä? Hän ei saa sitä järkeensä. Hän vain kuuntelee, kuuntelee yhä tarkemmin ja tarkemmin ja mitä kauemmin hän tätä ääntä seuraa sitä täydellisemmin valtaa hänet kauhu. Kylmä hiki kihoo hänen otsalleen, kädet vapisevat ja sydän takoo tiheään ja voimakkaasti kuin moukari hänen rinnassaan. Hän yrittää nousta vuoteeltaan, mutta ei voi liikkua, ei voi jäsenen päätä järkähyttää, hän on tuon hirveän pelon jäykistyttämä, on kuin kahlittu – –. Hänen täytyy maata – – maata vain ja kuunnella tuota kauheata rouskuavaa ääntä, kun saha vähitellen syö laudan poikki, kuulla kuinka laudan katkaistut osat sitten kovalla kolinalla paiskataan kaikesta päättäen lähellä olevaan lautakasaan ja kuinka sahan rouskutus taasen alkaa – – krr-hää – krr-hää – krr-hää – –. Ja taasen kätkee lauta ja taasen viskataan palaset lautakasaan – – Voi, voi, kun voisi edes rukoilla! – – Amalia yrittää, mutta ei – –. Ajatukset eivät pysy koossa, rukous kätkee alkuunsa ja hän rupeaa sen sijaan laskemaan, montako lautaa katkaistaan – – krr-hää – krr-hää – – krr-hää – rits – yksi. Ja taasen alkaa saha – – r-r-r-its – kaksi – – – r-r-rits – kolme – – ja tuo kauhea kolina joka katkaisun jälestä.

Amalia pistää sormet korviinsa, vetäytyy peiton alle tykkänään, ja nyt hän voi taasen koota ajatuksensa, sillä näin ei tuota kauheata ääntä kuulu. – – Hän odottaa hetkisen, lukee Herran siunauksen ja koettaa täysin rauhoittua. – Mutta hänen ei onnistu saavuttaa takaisin mielensä tasapainoa. – – Mitä jos koettaisi kuunnella. – – Hän ottaa sormet korvistaan ja sukeltautuu esille peiton alta – – –. Kaikki on niin hiljaa – ei mitään ääntä kuulu – – Amalia nousee istumaan ja on jo ehtinyt pistämään toisen jalkansa peiton alta esille, kun samassa kuuluu – – tjii-i-iits – tjii-i-iitsj monta kertaa, peräkkäin. – – "Niin, niin, nyt niitä höylätään niitä minun ruumisarkkuni lautoja", sanoo Amalia, vetäytyy taasen peiton alle, pistää sormet korviinsa ja alkaa lukea peräkkäin kaikki rukoukset ja raamatun lauseet ja virren värssyt, mitkä hän vain muistaa. Pitkän ajan kestää tämä ulkoaluku, sillä Amalia on kirkkaasti loistava kynttilä kinkereillä. Mutta lukunsa päätettyään hän makaa vielä pitemmän ajan sormet korvissa peiton alla kokoon vetäytyneenä. Vihdoin hän uskaltaa kuitenkin tulla taasen esille; hän saa kynttilän sytytetyksi, heittää tulisimmassa kiireessä vaatteet ylleen, sieppaa kynttilän ja rukouskirjan toiseen käteensä sekä peittonsa toiseen ja siirtyy saliin yötänsä viettämään. Siellä hän voi vaatteet yllään maata sohvalla. Mutta ennenkuin hän uudelleen laskeutuu levolle, hän lukee pari iltarukousta mielensä tyynnyttämiseksi. Hän rauhoittuukin vähitellen, niistää sormin pitkälle karrelle palaneen kynttilän ja alkaa miettiä, mistä se ääni oikeastaan mahtoi kuulua sinne kyökkiin. Siitä hän on varma, että aaveet siellä hänen ruumisarkkunsa lautoja sahasivat ja höyläsivät ennustaen siten hänen piakkoin tapahtuvaa poislähtöänsä tästä maallisesta elämästä. Mutta hän ei ymmärrä, missä ihmeen paikassa ne tuota kaameata työtänsä tekivät. Väliin oli sahanrouskutus kuulunut ikäänkuin kyökin seinän takaa, jossa oli Mannilan ja naapurin talon välinen kapea vahe, jonka molemmat päät olivat tiheällä ja korkealla lauta-aidalla suljetut; väliin oli tuo ääni kuulunut ikäänkuin kyökin lattian alta, jonne Amalian tietämän mukaan vain kissat voivat päästä talon kivijalassa olevien pienien ilmanvaihtoreikien kautta, ja höylän synnyttämä viuhaava ääni oli Amalian mielestä tullut ullakolta, jonne päästiin vain porstuassa olevan, lautasuojukseen sijoitetun rappukäytävän kautta. Mutta olihan hän itse lukinnut lautasuojuksen oven illalla. Ja avain oli hänen hameensa taskussa kuten aina. Amalian täytyy varmemmaksi vakuudeksi etsiä hameensa ja tutkia, eikö avainkimppu ole hameen taskussa, niinkuin sen pitääkin olla. Ja aivan oikein, onhan avainkimppu hameen taskussa ja ullakkokäytävän avain on muiden joukossa. – – Ei, mutta olenpa minä sentään aika höperö, Amalia tuumii sitten yhtäkkiä itsekseen. Ikäänkuin aaveet, nuo henkimaailman olennot, olisivat paikasta ja tilasta riippuvaisia! – – Mitä vielä. Nehän voivat sahata ja höylätä vaikka uunin piipussa. Eikä niille lukot ja ovet esteenä ole, kun ne tahtovat tulla ilmoittamaan jollekin ihmisraukalle, että hänen maallinen vaelluksensa on pian päättyvä. Niinkuin ne nyt olivat tulleet tuomaan sen sanoman hänelle, Amalialle. – – Ei siis muu auta kuin valmistaudu lähtöön vain, kadu syntisi ja koeta elää Jumalalle otollista elämää se pieni armon aika, joka sinulle vielä on suotu. Näin Amalia ajattelee ja rupeaa kaikkia syntejänsä ja pahoja tekojansa muistelemaan. Ja kyllä niitä vain on. Kauhean paljon niitä on. Ja muun muassa Amaliaa soimaa hänen omatuntonsa siitä, että hän niin tylysti on kohdellut Penua, tuota kulkuri-orpo raukkaa, jonka turvaton asema nyt vasta täysin selviää Amalialle. Ja mitä syytä hänellä on ollut kohdella pahoin Penua? Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Sillä onhan Penu oikeastaan hyvin kiltti poika, aina hyvällä päällä ja aina valmis tekemään palveluksia Amalialle. Ja niin sievän näköinen kuin hän on. Siitä tulee komea mies vielä, siitä pojasta, Amalia ajattelee luodessaan silmäyksen Penuun, joka makaa salin lattialla uunin edessä oljilla täytetyllä patjallaan, Niin, komea mies siitä voi kehittyä ja kun sitä vielä kouluutetaankin, niin miksei siitä voisi tulla sopivin mies Amalian tyttärelle, joka on Amalian veljen kasvattina Turussa – –. Ja ihanasti unelmoiden antaa Amalia ajatuksensa liitää kaukaiseen tulevaisuuteen. Mutta yhtäkkiä hän hätkähtää huomatessaan, kuinka maallisissa asioissa hänen mielensä askartelee. – Kas vain, kuinka se sielun vihollinen ihan huomaamattani kietoo minut ansoihinsa, hän lausuu itseksensä ja alkaa taasen tehdä tiliä teoistaan omantuntonsa tuomioistuimen edessä. Raskaasti hän huokailee syntitaakkansa alla ja päättää lujasti tästä lähtien parantaa elämänsä. Ja tähän parannukseen kuuluu muun muassa ystävällisempi, äidillisempi Penun kohteleminen. Näin rauhakin taasen palaa hänen sieluunsa, hän niistää uudelleen kynttilän, hakee virsikirjan salin kulmahyllyltä ja alkaa hiljakseen hyräillä virttä n:o 256: "Vaivainen vaikiast valitan, ett olen syndinen suur, j.n.e." Päästä päähän hän hyräilee virren väräjävällä äänellä ja hyräilyä säestää kapteenin äänekäs kuorsaaminen peräkamarissa sekä Penun tasainen, levollinen hengitys uunin edessä. Kun virsi on päättynyt, sammuttaa hän kynttilän ja lukee rukouksen. Kesken sen kaikuu kadulta Pikku Kallen laulu: "Kelloo – on kymmenen lyönyt, klokk-kaan – är tie-e slaakeeeeen." Mitä ihmettä: kymmenen! Amalia huudahtaa, nousee ylös, raapasee tulitikulla seinää vastaan tulta ja käy katsomaan kapteenin kahdeksankulmaisessa lippaassa naksuttelevaa laivakelloa ollakseen varma, ettei Pikku Kalle kumminkaan ole erehtynyt. Mutta ei ole. Kymmentä näyttää kapteenin erehtymätön laivakellokin. Jaa-a, niin on aika pitkä, kun sitä kovassa sielun tuskassa joutuu kuluttamaan. Amalian mielestä olisi jo pitänyt olla sydänyön aika. Pitkät kuin iäisyys olivat äskeiset kauhun hetket olleet, vaikka ne todellisuudessa olivatkin kestäneet vain puolitoista tuntia. – Mitä sitten se iankaikkinen tuska! Amaliaa puistattaa, hän laskeutuu kiireesti levolle, lukee uudelleen kesken katkenneen rukouksen ja vihdoin uni valloittaa hänen väsyneen sielunsa –.

VIII.

Seuraavana päivänä Amalia jakeli käskyjään rengille ja Penulle niin hiljaisella äänellä ja niin sävyisästi, että kapteeni hetken aikaa tätä menoa seurattuaan kirota räiskäytti ja kysyi Amalialta: "Mitä ilveitä nämä tämmöiset ovat? Oletko tullut mykäksi?"

– En ole, mutta kyllä olisi kapteenikin kiroilematta ja muutenkin siivommalla, jos kapteenia vain muistutettaisiin kuoleman hetken läheisyydestä niin selvästi kuin minua viime yönä muistutettiin.

– Kaikkea sitä pitää kuulla. – Minkälaisia varoituksia ja muistutuksia sinulle sitten annettiin?

– Semmoisia vain että minun ruumiinarkkuni lautoja sahattiin ja höylättiin tuolla ullakolla, jotta oli vallan kauhea kuulla sitä. – Amalia rupesi hillittömästi itkemään.

– No, mutta sellaisia juttuja! Tietysti mielikuvitusta kaikki! Ei muuta kuin tyhjää luulottelua, kapteeni koetti lohduttaa.

Mutta silloin Amalian sisukkuus valtasi taasen hänen mielensä ja herjeten silmänräpäyksessä itkemästä hän tiuskasi: "Vai mielikuvituksen luomia juttuja minä muka tässä latelen. Mielikuvituksen luomia, hyh! Olenko minä kuuro? Eikö minulla ole korvat päässä, kuten ennenkin? Ja eikö järkeni ole selvä? – – Voi, voi, anteeksi kiivauteni, kapteeni hyvä. On niin vaikea ainakin näin alussa kulkea parannuksen tietä."

– Ei mitään, ei mitään. – Niin, miten selvä lienee järkesi, kun sellaista jaarittelet, sanoi kapteeni ja läksi pihalle jättäen Amalian taistelemaan uudelleen nousevaa kiukkuansa vastaan.

Pian hän sen siinä yksinäisyydessä saikin talttumaan ja kun hän samassa muisti kaikki viime yönä tekemänsä kauniit päätökset, niin ryhtyi hän heti toteuttamaan niitä. Hän kutsui siis ensi työkseen Penun luoksensa ja löi tämän hämmästyksellä ilmoittamalla rupeavansa tästä lähtien opettamaan häntä puhumaan ja lukemaan ruotsia.

Penun saattaminen ruotsin kielen taitoiseksi oli kysymys, joka monesti oli ollut keskustelun alaisena Regnata-rouvan ja kapteenin välillä. Molemmat olivat yksimielisiä siitä, että Penun pitäisi suorittaa Rauman ruotsalaisen ala-alkeiskoulun kurssi, mutta sisäänpääsyehtona tähän oppilaitokseen on välttävä taito lukea ja kirjoittaa ruotsia sekä ruotsinkielinen pikku katkismuksen tunteminen ulkoa sanasta sanaan. Kysymyksen tyydyttävä ratkaisu riippuu siis siitä löydetäänkö kaupungista henkilö, joka voi antaa tämän alkuopetuksen Penulle. Umpisuomalaisena hän ei voi päästä Solinin mamsellien erinomaisen hyvästä alkuopetuksesta osalliseksi, joten joku muu on hänelle opettajaksi saatava. Mutta kuka? Amalia olisi kyllä tähän toimeen täysin kykenevä, hän kun on lukkarin tytär ja kotipitäjänsä pappilan tyttöjen ainaisena kumppalina saanut ajanmukaisen ruotsinkielisen kasvatuksen. Lisäksi hän on nuorempana kotipitäjässään toiminut pikkulasten opettajana ja sittemmin ollut naimisissa ummikkoruotsalaisen kanssa. Mutta hänpä ei tahdo kuulla puhuttavankaan sellaisesta, että hän ryhtyisi Penua opettamaan. Siihen ei edes Regnata-rouvakaan voi pakoittaa häntä, sillä tietäähän Regnata-rouva, kuinka paljon työtä Amalialla on hoitaessaan kapteenin taloutta.

Amalian nyt tapahtunut vapaaehtoinen tarjoutuminen Penun opettajaksi oli siis mieleinen yllätys kapteenille ja Regnata-rouvalle, joka kapteenin välityksellä heti sai tiedon tästä asiain heidän mielestään edullisesta ja kaikin puolin tyydyttävästä käänteestä. Penu oli vähemmän mielissään Amalian päätöksen johdosta, sillä hän pelkäsi, että se aiheuttaisi hänelle vielä monta kovaa kestettävää.

Mutta Amalia käy heti hoitamaan opettajatointansa. Hän ei puhu enään sanaakaan suomea Penun kanssa, vaan ruotsia, ja iltapuhteella on sitten ensimmäinen varsinainen opetustunti. Penu saa tavata ruotsinkielisestä aapisesta "Isä meidän" rukouksen ja Amalia selittää aina, mitä mikin sana merkitsee. Ja kun rukous niin on tankattu päästä päähän, niin määrää Amalia, että Penun on opittava se ulkoa seuraavaksi kertaa.

Koko opetuksen aikana Amalia osoittaa sellaista kärsivällisyyttä ja ystävällisyyttä, että Penu, joka ei tiedä mitään Amalian elämyksistä viime yönä, on vallan ihmeissään ja päättää puolestaan tehdä voitavansa oppiaksensa hyvin kaiken, minkä Amalia häneltä vaatii.

Maailma näyttää siis vihdoinkin hymyilevän Penulle, ja hän on iloisella päällä, kun hän illemmalla menee viemään kotitekoisen talikynttilän Mannilan nurkkaan katuvalaistusta varten kiinnitettyyn lyhtyyn, sillä neljän naapurikorttelikunnan kulmataloista sattuu silloin olemaan Mannilan viikko pitää huolta katuvalaistuksesta. Näissä toimissaan hän oli juuri pystyttänyt tikapuunsa talon nurkkaa vastaan, kun Kredliin aivan kuin maan uumenista nousseena ilmestyy hänen viereensä ja kysyy: "Millaisella tuulella se Amalia tänäpänä on ollut?"

Penu selittää, miten suuresti Amalia on muuttunut, ja kysyy, voiko Kredliin käsittää, mistä tämä kaikki johtuu.

– En, en minä sitä ymmärrä, Kredliin vastaa. Mutta jos hän taasen yrittää käydä pahankuriseksi, niin ilmoita heti minulle – – kyllä minä asiat hoidan.

Ei Penun kuitenkaan tarvitse sellaista ilmoitusta tehdä, sillä Amalia on yhä edelleen vallan niinkuin toinen ihminen. Ei siinä kyllin, että hän suurella innolla opettaa Penua ja sekä tässä toimessa että muutenkin kohtelee Penua ystävällisesti, vaan hän antaa myöskin Penulle paljon suuremmat vapaudet kuin ennen. Penu saa aina joukkoon pistäytyä leikkimään ikäistensä kanssa, ei hänen tarvitse enää joka sunnuntai käydä kirkossa, vaan hän saa näinä päivinä joutoaikoinaan käydä tervehtimässä tuttaviaan. Useimmiten hän käy Kredliinin luona, jonka koti hänestä on niin perin hauska. Kun porstuan oven avaa, niin kiintyy katse heti porstuan peräseinällä olevaan suureen, puusta veistettyyn ja valkeaksi maalattuun naisen kuvaan, jonka oikea käsi on ojennettu tulijata kohti toisen kätkeytyessä tuulessa hulmuavien ja ruumiin siroja muotoja noudattavien helmojen poimuihin. Vapaina ja vallattomina liehuvat kiharat pään ympärillä, suupielissä leikkii vieno hymyily ja eteenpäin sekä hiukan ylöspäin suunnatussa katseessa on iloa, rohkeutta ja uhmailua.

– "Thoran" galjuunikuva ja tämän talon emäntä Katriinan kuoltua, Kredliin selittää. Ja hyvä emäntä on, ei käy tukkaan kiinni, vaikka uhkaa, eikä pahasti mökise, jos joskus sattuu toisella kymmenellä mies olemaan kotiin tullessaan. – – Parempi se Katriina sentään oli, vaikka väliin antoi sellaisen kotiripityksen, ettei paremmasta puutetta. Ja tukistikin joukkoon, jos toden sanon – – Juu, juu, hyvä se oli, naisten parhaita se Katriina-vainaa oli.

Porstuasta tultiin pieneen kyökkiin, jossa näkyi hyvin vähän keittoastioita, mutta sitä enemmän höyliä, sahoja, poria y.m. puumiehen työkaluja erilaatuisissa seiniin kiinnitetyissä telineissä. Pöydän virkaa teki ikkunan alle asetettu höyläpenkki. Tämä huone herätti vähemmän Penun mielenkiintoa, mutta sitä enemmän hänellä oli katsottavaa ja ihmeteltävää kyökin takana olevassa kamarissa. Siellä riippui katossa pienoiskokoon tehty, kolmimastoinen laiva, jonka Penu ymmärsi olevan tarkan jäljennöksen valtamerten purjehtijoista. Seinässä oli lasilla päällystetyssä laatikossa täysissä purjeissa oleva kolmimastoinen laiva, joka sekin oli nähtävästi puusta tehty, mutta niin että vain toinen, katsojaan suunnattu puoli purjeista, mastoista, köysistöstä ja laivan rungosta oli näkyvissä. Tämä seinäkoriste oli kaapin yläpuolella. Kaapin päällä oli – paitsi raamattua, lasista kaljatuoppia, koreita posliiniastioita paperikukkineen y.m. Penulle vähemmän mielenkiintoista tavaraa, – makaava lasipullo, jonka sisällä nähtävästi värillisistä villahahtuvista tehdyllä merellä pieni kolmimastoinen laiva makasi ankkuroituna, sekin kaikesta päättäen tarkka jäljennös Penun satamassa näkemistä laivoista. Sitä paitsi oli seinällä viisi taulua. Niistä kolme kuvasi sellaisia aluksia, joissa Kredliin oli purjehtinut, ja kaksi Tanskan kuningasparia. Kotona Mannilassa Penu oli viime aikoina, luvan siihen saatuaan, suuresti ihaillut kapteenin huoneissa olevia, laivoja kuvaavia tauluja, varsinkin yhtä, jossa alus täysissä purjeissa tuli ikäänkuin katsojaa vastaan ja jonka alla oli luettavana sanat: "Briggen Ceres, förd af kapten C. J. Berglöf. Sidney 1865", mutta nyt kaikki kuvat menettivät suuren osan mielenkiintoaan Kredliinin puusta tehtyjen jäljennösten rinnalla. Penu ei milloinkaan väsynyt katselemasta katossa riippuvaa laivaa, lasilaatikossa olevaa laivan kohokuvaa ja pulloon rakennettua alusta. Hän oli pari kertaa kysynyt miten alus on saatu pulloon, mutta Kredliin oli hymyillyt vain ja sanonut: "Eivät ne ihmisten tekemät ihmeet ole niin kummallisia kuin ne ensi silmäyksellä näyttävät, ja saat sinä vielä oppia tuntemaan senkin salaisuuden. Mutta ensiksi pitää sinun oppia paljon tärkeämpiä asioita, koska aiot merimieheksi."

Ja sitten opettaa Kredliin vähitellen Penun eroittamaan alusten päämuodot. Seinässä riippuvien kuvien, katossa, lasilaatikossa ja pullossa olevien alusten jäljennöksien sekä, kun niin tarvitaan, punakivellä laudan pätkään tekemiensä karkeiden piirustusten avulla Kredliin selittää, mitä alusta nimitetään galjaasiksi, mitä kuunariksi, mitä prikiksi, kuunariparkiksi, parkkilaivaksi tai fregatiksi. Hartaana ja hyvin edistyen Penu seuraa opetusta ja kun hän sitten on selvillä alusten eri muodoista, siirtyy Kredliin selostamaan hänelle yksityiskohtaisesti rigin sekä laivan rungon eri osia ja nimityksiä. Siinä sitä vasta Penun muistamiskyky koetukselle pannaankin, sillä nimityksiä on varsinkin köysistössä kauhean paljon ja vieraskielisiä kun ne ovat, – hollanninkielisiä enimmäkseen, Kredliin ilmoittaa, – niin on niitä sitä vaikeampi pitää muistissaan. Tuskastuneena Kredliin siinä touhussa monasti raapii tuuheaa tukkaansa, ja kun ei Penu sitten eräänä päivänä kykene muististaan löytämään nimitystä: "puttinkivantit", niin sanoo Kredliin: "Jaaha, nyt onkin asian laita sellainen, että meidän pitää lähteä satamaan johonkin laivaan tutustumaan näihin laitoksiin perinpohjaisemmin. Ei niiden nimet muuten päähän pysty."

Kredliin hankkiikin Penulle vapaata aikaa ensi sunnuntain iltapäiväksi ja Mannilan kapteenikin innostuu hankkeesta, niin että hän lupaa tulla mukaan. Sattuu sitten vielä niin onnellisesti, että kaksivuotisella matkalla ollut parkkilaiva "Aallotar" kotiutuu viikolla, ja koska se siis on täydessä purjehduskunnossa eikä riisuttu talviasuun kuten useimmat muut satamassa makaavat laivat, niin Mannilan kapteeni järjestää asiat niin, että Penun opintoretki suunnataan "Aallottareen".

IX.

Heti päivällisen jäljestä sunnuntaina kokoonnutaan siis kanavan-vartijan huoneen luokse ja siitä jatketaan matkaa veneellä satamaan. Sattumalta on taudistaan toipunut Jahan Henrik-kapteenikin satamaan päin menossa ja lyöttäytyy seuraan hänkin.

Kun on asetuttu istumaan veneeseen, on Mannilan kapteeni kuin vallan toinen ihminen. Tuo tavallisissa oloissa niin juro ja harvapuheinen mies on muuttunut leikkisäksi ja niin puheliaaksi, että Jahan Henrik, joka aina on tottunut pitämään puhemyllyä käynnissä, hiukan äkäisenä virkkaa Mannilan kapteenille: "Puhuisit maissakin noin, niin saisi sinulta vesillä ollessa edessä suunvuoron."

Mutta Mannilan kapteeni vain nauraa Jahan Henrikin huomautukselle, kutsuu ainaisen seuralaisensa Mustin viereensä perätuhdolle ja sanoo: "Pidäppäs perää sinäkin, Musti!" Ja Musti haukahtaa isännälleen, katselee häntä silmiin korvat luimussa ja laskee häntänsä veteen.

– Onpas siinä älykäs eläin, ihmettelee Jahan Henrik, joka ei ole ennen nähnyt Mustin esittävän tätä temppuansa.

– On se järkevä, tämä meidän Musti, sanoo Mannilan kapteeni ja hyväilee vierustoveriansa. – Ei siltä puutu muu kuin puheenlahja. Olisi sillä se taito vielä, niin ei muuta seuraa kaipaisikaan. Odotappas hiukkasen, Jahan Henrik, niin saat nähdä, että Musti osaa muutakin kuin perää pitää. – Niin, niin, kaksi hyvää minä sain samana päivänä, Mustin ja Penun. Sillä hyvä poika tuo Penu on, siivo ja kiltti poika ja merimieheksi aikoo. – Mitäs siitä sanot, Jahan Henrik?

– Mitä minä siihen sanoisin. Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen, joka sille uralle antautuu. Meri houkuttelee puoleensa ja näyttää sitten vasta kaikki oikkunsa, kun on saanut ihmisen täysin pauloihinsa viekoitelluksi. Niin on kuin hurmaava, keimaileva nainen.

– Kuin nainen, sanot! Kuin nainen, jonka kauneuden kukat kuihtuvat ja karisevat! Ja jonka hurmasta pääset! Mutta meren sulous on ikuinen. Sama kuin nyt se on ollut tuhansia kertoja tuhat vuotta takaisin ja sama se on oleva tuhannesti tuhat vuotta eteenpäin. Ja me katoavat, jotka sen lumoihin olemme joutuneet, emme milloinkaan eläissämme niistä pääse.

– Vai mitä ajattelet?

– Ajattelen vain, että ikuinen se naisen sulouskin taitaa olla. Kun yksi kaunotar kuihtuu, niin astuu toinen hänen sijalleen. Mutta siinä olet oikeassa, että meren lumoista on vaikeampi päästä kuin naisen.

– Jos ei tuo leini niin riivatusti ahdistaisi, niin lähtisin kuin lähtisinkin vielä kerran sen aavoja ulapoita kyntämään.

– Tietysti lähtisit. – Olisi pakko lähteä. Ei siitä pääse. Lähtisit seikkailuja etsimään, noita tuntemattomia, aavistamattomia, suuria seikkailuja kohti. – – Ei, ei, sinun on veresi jo vuosien jäähdyttämä, ei sinua sellaiset houkuttele enää. Mutta rikkaudet, kulta kas siinä sinulle syötti vielä vanhanakin. Rikkauttahan kaikki me merimiehet olemme tuolta taivaanrannan takaa etsimään lähteneet. Rikkauksia ja seikkailuja. – Ja niitä kai sinäkin Penu tahdot tavoitella.

Mannilan kapteeni kiinnitti katseensa Penuun, joka hiukan hämillään ja pahoillaankin siitä, etteivät hänen aikeensa sen kummemmat olleet kuin muittenkaan ja että ne noin armotta paljastettiin, vihdoin nyökkäsi päätään myöntämisen merkiksi.

– Niin, jatkoi Mannilan kapteeni sitten puhettaan, rikkautta sinä muun muassa lähdet etsimään ja onnistumisen mahdollisuudet sinulla on. Sinulla niinkuin monella muullakin. Mutta tiedä myöskin, ettei rikkaus koskaan ole ottanut oikein viihtyäksensä täällä Raumalla. Onhan täällä rikkauksia koottu, mutta huomattavan suuriksi ne eivät koskaan ole päässeet paisumaan, sillä ne ovat jollakin kummallisella tavalla aina hipuneet tyhjiin useimmiten jo sen käsistä, joka ne sai kokoon, tai ainakin hänen jälkeläistensä käsistä ensimmäisessä polvessa. Toiseen polveen ne eivät koskaan ole säilyneet. Väitetään sen riippuvan siitä, että helposti saatu on helposti menetetty, että meri antaa täysin kourin ja ottaa myöskin kukkuramitalla. Mutta tämä selitys ei kelpaa, sillä muissa merikaupungeissa ovat rikkaudet pysyväisempiä. – Tämä Jahan Henrik tässä on sitä mieltä, että syynä varallisuutemme häilyväisyyteen on jokin kirous, joka meitä raumalaisia painaa. Mutta minusta tätä häilyväisyyttä voidaan yhtä hyvin pitää jonkun hyvän haltiattaren antamana lahjana, joka pakoittaa meitä ylläpitämään yritteliäisyyttämme ja kokoamaan itse varamme luottamatta isiemme perintöihin.

– Kaikkea sitä pitää kuulla, puuttui Jahan Henrik taasen puheeseen. Vai hyvän haltiattaren lahja! Tahdotko kuulla sen hyvän haltiattaren nimen?

– "Ann' iloll' äänes kuulua", kuten virressä laulamme.

– Annan kyllä. Sen nimi on: Kevytmielisyys, joka aina pysytteleikse rikkauden kintereillä ja jonka vaikutusvallasta riippuu, kasvaako rikkaus vai väheneekö se. Ja sentähden vaaditaankin rikkauden säilyttämiseen yhtä paljon tarmoa ja yritteliäisyyttä kuin sen kokoamiseenkin. Taikka oikeammin rikkauden enentämiseen, sillä rikkaus hyvin harvoin minun käsitykseni mukaan pysyy alallaan, vaan se joko kasvaa tai vähenee. Kolmatta vaihtoehtoa tuskin on olemassa.

Nämä Jahan Henrikin huomautukset aiheuttivat kiivaan väittelyn Jahan Henrikin ja Mannilan kapteenin välillä. Kumpikin esitti esimerkkejä elämästä lausuntojensa todisteeksi ja vähitellen sekaantui soutajana toimiva Kredliinkin keskusteluun ottaen lopulta osaa siihen yhtä kiivaasti kuin kapteenitkin. Sai siinä Penu yhtäkkiä yltäkyllin todistuksia maallisen tavaran katoavaisuudesta ja monta arvokasta opetusta. Hänkin seurasi siis suurella mielenkiinnolla keskustelua, joka täydellä voimalla jatkui, kunnes veneen keulaan hiljakseen hiipinyt Musti yhtäkkiä alkoi äreästi haukkua alahangan puolelle.

– Kah, mitä se koira siellä haukkuu? – Kredliin sanoi ja lakkasi soutamalta.

– Mitäkö se haukkuu? – "Avainkimpun" matalikkoa se haukkuu, huudahti Mannilan kapteeni. Se on ihan tuossa baaburdissa, kuten Musti meille osoittaa. Pahus kuitenkin, kun ei tässä jutellessa ollenkaan huomannut, että me näin pitkälle olemme ehtineet, mutta onpa meillä Musti tähystäjänä.

– Et kai tahtone väittää, että Musti tulee toimeen tähystäjänä, Jahan Henrik puheli ivallisesti hymyillen.

– Tietysti Musti tähystäjänä voi toimia ja hyvä ja valpas tähystäjä se onkin. Se minua vain ihmetyttää, että se käskemättäni ymmärsi mennä keulaan virkaansa hoitamaan, kun alettiin "Avainkimppua" lähetä. Se koira oppii tekemään, mitä vain tahtoo opettaa sille. Sanoinhan minä jo äsken, että se osaa muutakin kuin pitää perää.

– No, no, jo sinä taasen liioittelet. Voihan sitä saada koiran haukkumaan aina jollakin määrätyllä paikalla, niinkuin sinä olet opettanut Mustin haukkumaan "Avainkimpun" kohdalla, mutta siitä on vielä pitkä matka minkä matalikon tahansa ilmoittamiseen. Siihen ei Musti pysty eikä mikään koira pysty.

– Vai ei pysty. Lyödäänkö vetoa. Jos minä olen oikeassa, niin ostat sinä Mustille tuoreen lampaan lavan, mutta jos sinä voitat vedon, niin pidän minä sinulle totikekkerit.

– Olkoon menneeksi. Tuossa on käsi. Mutta milloin me tapaamme toisemme saadaksemme asian todistetuksi. Ei tästä satamaan ole ainoatakaan matalikkoa.

– Tänäpäivänä se saadaan todistetuksi. Soudetaan kotiin Laitkarin päitse ja Tyränsuun kautta, niin meillä on kiviä ja matalikkoja matkallamme enemmän kuin tarpeeksi.

– No niin, tehdään se. Kyllä silloin Mustille tähystelemistä ja haukkumista riittää, jos hän vain ymmärtää karit meille ilmoittaa, jota minä en vieläkään usko. – Uskotko sinä, Kredliin?

– Enpä tuota voi sanoa, mitä tässä oikein uskoisi. Mahdottomalta juttu kuuluu, mutta on se toisekseen merkillinen koira vain, se Musti. Paljon on järkeä sen päässä. Paljon on. Enemmän kuin voisi luullakaan.

Tämä Kredliinin lausunto siirsi keskustelun toisille aloille. Se rupesi nyt koskettelemaan eläinten viisautta yleensä ja koirien viisautta erityisesti. Ja paljon siinä vedettiin esille esimerkkejä eläinten älykkäisyydestä.

Mutta kun päästiin satamaan, niin vetivät siihen ankkuroidut alukset kaiken huomion puoleensa ja niiden ominaisuudet joutuivat Mannilan kapteenin, Jahan Henrikin ja Kredliinin perusteellisen käsittelyn alaisiksi. Penu kuunteli suurella mielenkiinnolla keskustelua ja havaitsi mielihyväkseen, että hän, kiitos Kredliinin koulutuksen, varsin hyvin voi seurata sitä, vaikkakin aina väliin tuli esiin ammattinimitys, josta hänellä ei ollut varmaa tietoa. Sellaiset hän siis aina koetti painaa muistiinsa voidakseen jäljestäpäin kysyä Kredliiniltä, mitä hänelle tuntemattomat sanat merkitsivät.

Näin pohdittiin jokaisen ohikuljetun aluksen tila, purjehduskunto ja hoito. Sataman perimmässä pohjukassa makaava kolmimastoinen kaljaasi "Lyckan" tuli ensimmäisenä arvostelun alaiseksi ja sitten järjestyksessä "Maria", "Thora", "Peto", "Sovinto", "Emerentia" ja "Dygden" sataman pohjoispuolella sekä "Toivo", "Ahti", "Wilhelm", "Preciosa", "Totuus", "Pettu" ja "On-Mathias" sataman etelärannalla, kunnes vihdoin saavuttiin "Aallottaren" kyljelle ja noustiin ylähangan puolella olevia mukavia paraatirappusia sen kannelle.

Toisten käydessä laivan peräpuoleen ja vihdoin päätyttyä kajuuttaan Penu jäi ihmetellen seisomaan laivan laidalta kannelle johtavien, kiinteitten rappusten luo. Hänen katseensa harhailivat paikasta toiseen ja kaikkialla kohtasi niitä jotakin uutta, ennen näkemätöntä. Etupäässä kiintyi hänen huomionsa laivan eri osien jykevyyteen ja hänessä heräsi aavistus niistä jättiläisvoimista, joiden vallan alaisena tämän aalloilla liikkuvan työmaan ja sen väestön oli täytettävä tehtävänsä kaupan palveluksessa. Toinen seikka, joka ensi silmäyksellä ihmetytti Penua, oli kaikkialla vallitseva siisteys ja järjestys. Laivan kansi oli puhdas kuin pirtin lattia jouluaattona, kaikki messingistä tehdyt kanget, helat, puitteet ja suojukset välkkyivät kirkkaiksi kiilloitettuina, köysivarasto ja köysien vapaat päät olivat somasti kiehkuroihin käärityt ja kaikki mikä oli maalattua, loisti hyvässä nähtävästi tuoreessa maalissa. Ja kun hän ensin kurottautuen yli laivan laidan oli nähnyt, kuinka korkealla yli veden rajan hän seisoi, ja sitten antanut katseensa siirtyä mastojen huippuihin, valtasi hänet vastustamaton halu päästä tuonne korkeuteen katsomaan, miltä maailma sieltä näyttäisi. Mahtanee sieltä nähdä pitkälle ja kai sieltä aava merikin näkyy, hän arveli.

Penu mittaili silmin matkaa ison maston huippuun niin haltioituneena, ettei hän ollenkaan tietänyt olevansa muiden huomion esineenä, ennenkuin kuuli tutun äänen vieressään lausuvan: "No, kyll kummingi snää ole hengis viäl. Ja olek, kuulem, saann oikke hyvän godongi. Snää taeda oli niit onnem boikki täsä mailmas. Kyll kummingi sild ny vähä näyttä, näi alus kummingi, mutt lopus kiitos seiso. – Es snää olt tuli mnuukan gattoma, vaikan gäski snuun dull."

– Ei ole hätä ahdistanut niin paljon, että olisi ollut pakko turvautua teihin kehoituksenne mukaan, Penu vastasi voitettuaan ensimmäisen hämmästyksensä, kun hän näin odottamatta tapasi tuon vanhan ystävällisen herran, joka oli tullut hänelle ja äitinsä menettäneelle pienelle tytölle avuksi sinä päivänä, jolloin Penu oli jättänyt lapsuutensa kodin ja oli matkalla Raumalle.

– Vai nii, vai nii, vai o snuu leipkyrsäs ja silakkas piisann näihi saakk, sanoi vanhus, naurahtaen sukkeluudelleen. Mutt kyll kummingi snää olsis saann muutongin dull mnuu kattoma. – Ja nys snuu miäles teke kiivet mastoho. Kyll kummingin, guingast sitt; mnää nää se snuu silmistäs. – Oleks ennen goska oli mastos?

– En.

– Mutt metäs olek kuuste ja petäjätte ladvois keikkunn.

– Olen kyllä.

– Eik ole päät viimann.

– Ei einettäkään.

– No, snää saas sitt kiivet tonn ylös. – Mutt kyll kummingi mnää tahdoisin diättä, kuik korkkjalls snää meina yrittä.

– Niin korkealle kuin mastoa riittää –. Viimeiseen huippuun asti.

– Vai toppihi saakk, iso maston doppihi saakk ensmäisellk kerrall! – Kuule, ekköst snää ol Ahmasjärveld kotosi?

– Olen.

– Kyll kummingi o vaa ihmelist. Mutt snuu isäs o vissi oli merimiäs.

– Mahdollista kyllä, vaikka en tiedä hänestä mitään.

– Vai es tiäd mittä hänest. – –. Vanha ystävällinen herra kävi miettivän näköiseksi ja oli hetken ääneti. – "Sep se", sanoi hän sitten ja lisäsi heti: "Kyll kummingi om baras, ettäs nys sitt lähdet tonnt taevast kohde. Ei ols sanott, ett snuu isändäs annaiska hippa siihe. Nii ett men ny vaa jouttu. Mutt pid kii lailes, ettes putt. Kyll kummingi olis kamala, josas puttoisi ja syytetäis mnuu viäl siit. Nii ett muist pittä vaari, ettei kätes heltt."

Viimeiset sanansa sai vanha herra huutaa kovalla äänellä, sillä Penu oli jo puolitiessä märssyyn ja kiipesi reippaasti yhä ylemmäksi. Häntä oikein kummastutti, ettei hän tuntenut rahtuistakaan pelkoa, ei silloinkaan kun hän saapui puttinkivanteille ja kun hänen kuljettuaan selkä viistoon alaspäin niiden yläpäähän piti ponnistautua ylös märssylle. Aivan kuin tottunut merimies suoritti hän tämän tempun ja niin hän seisoi märssyllä katsellen hurmaantuneena ympärilleen. Nyt vasta hän tuli kiinnittäneeksi huomionsa siihen, että Aallottaresta ulompana satama-altaan kummallakin puolella makasi vielä miltei yhtä paljon aluksia, kuin he sataman pohjukanpuolista osaa kulkiessaan olivat sivuuttaneet. Oli siinä vain mastoja ja köyttä! Ja kun antoi katseensa liitää niitä ulommaksi, niin saattoi nähdä koko satamaa suojaavan saariston ja sen takana aavan, äärettömän, rannattoman meren. Ei, sitä piti saada silmäillä vapaammin. Penu lähti uuden innostuksen elähyttämänä jatkamaan kapuamistaan ylöspäin; hän ei malttanut pysähtyä saalingillekaan, vaikka se olisi tarjonnut hänelle sopivan lepo- ja tähystyspaikan. Vasta puuvenprammi-raa'alle tultuaan hän pysähtyi hetkeksi katsomaan ympärilleen. Ja kerrassaan valtaava on se näky, joka sieltä leviää hänen silmäinsä eteen. Tuolla etäällä lounaan puolella valmistautuu päivä mailleen menoonsa ja luo kultaisen juovan yli aavojen, vellovien vesien, jotka kaukana lännessä sulavat yhteen taivaan rannan kanssa. Hohtaen valkeana laskeutuvan syysauringon valossa kohoaa manteren puolella Rauman kirkon torni ja mitättömältä, kääpiömäiseltä näyttää täältä kallioiden suojiin piiloon vetäytynyt Rauman kaupunki. Penua oikein naurattaa, kun hän tältä korkealta olinpaikaltaan katselee mielikuvituksensa kultaamaa satukaupunkia. Melkeinpä tuon yhdellä kahmauksella taskuunsa pistäisi ja ollapa tässä vain suurempi kivi kädessä ja tarpeeksi voimaa käsivarressa, niin johan sen yhdellä heitolla mäsäksi musertaisi. – Penu vetää keuhkoihinsa korkeuksien puhdasta ilmaa, hän tuntee itsessään jonkinlaista valtiaan vaistoa. Hän luo taasen katseensa aukeille ulapoille ja sydän täynnä hetken hurmiota ja uhmaa hän tuntee, että hänen kohtalonsa on määrätty. Tulkoon vaikka mikä eteen, niin tuonne kauas hänen pitää päästä mittaamaan voimiansa, koettamaan mitenkä etäälle sitä saa kulkea, ennenkuin toiset maat alkavat nousta taivaanrannan takaa, ja katsomaan, mitä ihmeellisiä näkemyksiä ja elämyksiä niillä on vieraalle tarjottavana. Tämän päätöksensä tehtyään Penu jatkaa iloisella mielellään kapuamistaan maston huippuun. Ja pian hän sen saavuttaakin. Sieltä hän vielä kerran antaa katseensa kiertää taivaanrantaa ja lähtee sitten kiireesti paluumatkalle, sillä hän ei todellakaan tiedä, mitä hänen holhoojansa, Mannilan kapteeni, sanoisi, jos hän olisi näkemässä, millä retkillä. Penu on. Turhaa huolta hän kuitenkin on tuntenut, sillä kaikki muut paitsi laivan pakille istuutunut laivanvahti, ovat vetäytyneet kajuuttaan, josta kuuluu iloista puheensorinaa ja lasien kilinää. Yli muiden kaikuu Mannilan kapteenin ääni niin raisuna ja vallattoman sävyisenä, että Penua vallan ihmetyttää holhoojansa mielen muutos.

Penu on juuri lähtemäisillään laivanvahdin puheille, kun hänen eteensä ilmestyy kookas, solakkavartaloinen mies, jonka äärimmäisyyteen asti laihtuneisiin kasvoihin raateleva tuska on painanut leimansa. Hän on avopäin ja eri suunnille törröttävät hänen ruokkoamattoman tukkansa ja partansa suortuvat. Silmää räpäyttämättä hän tuijottaa Penuun. Vihdoin hän laskee toisen kätensä Penun päälaelle ja toisen hänen olkapäälleen. Niin hän seisoo kauan vain katsoen Penua silmiin.

– Sinä, sinä, hän viimein kuiskasee. Kuka olet sinä?

Samassa laivanvahti kiirehtii heidän luoksensa, käy outoa, kummallisen näköistä miestä käsikynkään kiinni ja virkkaa: "Mitenkä sinä olet päässyt kopistasi ulos! Tule pian takaisin sinne! Kas niin, nyt mennään." – Ei mennä, en tule, mies vastaa ja sulkee Penun syliinsä hiljaa höpisten: "Sinä, sinä."

Tuon oudon miehen syleily käy viimein niin voimakkaaksi, että Penu pelosta parkaisee, ja kun laivanvahtikin yhä äänekkäämmin vaatii hoidettavaansa palaamaan suojaansa, niin kiintyy kajuutassa olevien huomio tapahtumaan ulkona laivan kannella ja he rientävät kaikki ottamaan selkoa, mistä on kysymys. Havaitessaan laivanvahdin saavan apua outo mies riistäytyy irti vahdin otteesta ja lähtee yhä pidellen Penua sylissään juoksemaan laivan keulaa kohti. Saavuttuaan lähelle pakkia hän nousee laivan laidalle ja on juuri heittäytymäisillään mereen, kun laivanvahti käy kiinni häneen ja tempaa hänet takaisin. Rentonaan hän putoo taaksepäin laivan kannelle ja jää siihen pyörtyneenä makaamaan.

Vapauduttuaan näin oudon miehen syleilystä Penu jää seisomaan hänen viereensä katsellen noita kalpeita kasvoja, joissa ei näkynyt muuta elonmerkkiä kuin nenästä valuva verivirta, joka toisen posken poikki suuntautui laivan kannelle muodostaen siinä yhä laajemmalle leviävän verilaimiskan. Sinä aikana laivanvahti oli kiireesti nostanut merestä ämpärillisen vettä ja alkoi kostuttaa sillä vahingoittuneen otsaa ja ohimoita muiden läsnäolevien hieroessa hänen käsivarsiaan ja sääriään. Hetken kuluttua kohosikin vahingoittuneen rinnasta syvä huokaus, hän avasi silmänsä, nousi istumaan ja katseli ihmetellen ympärilleen. Pian kivun tuntukin heräsi hänessä. Tuskan ilme kasvoissaan hän piteli toisella kädellä takaraivoaan ja laskeutui heikosti valittaen taasen maata laivan kannelle.

Tämä ikävä tapahtuma on turmellut tykkänään kajuutassa koolla olleiden ilon, ja kun vahingoittunut outo mies on kannettu häntä varten varattuun suojaan, rupeavat kaikki valmistautumaan kotimatkalle eikä aikaakaan, niin istuvat Mannilan kapteeni Musti vieressään, Jahan Henrik kapteeni, Kredliin ja Penu veneessä valmiina lähtemään.

– Minne minä nyt soudan? kysyy silloin Kredliin, joka on tarttunut airoihin.

– Kotiinpäin tietysti, vastaavat sekä Jahan Henrik että Mannilan kapteeni.

– Mutta pitihän meidän ottaa selvää siitä, kuka voittaa sen vedon, joka tänne tullessa lyötiin ja joka koski Mustin kykyä toimia tähystäjänä, huomautti Kredliin silloin.

– Aivan oikein, aivan oikein. Kas kun olin unohtaa koko asian, sanoi Mannilan kapteeni, lisäten: "Tuo Jahan Henrik kai muisti sen kyllä, mutta on vaiti kuin myyrä. Pelkää häviävänsä, niinkuin häviääkin."

– Enkä muistanutkaan, enkä pelkää häviäväni. Olen päinvastoin varma voitostani.

– Vai niin, vai niin. No, odota veikkoseni. Niin sitä sitten suunnattiin kulku sataman suuta kohti, mutta koska päivä oli pitkälle kulunut, päätettiin samassa, ettei mennäkään Laitakarille asti, vaan poiketaan aikaisemmin, Pikikallion ohi Tyränsuuta kohden. Tällä reitillä on vain se varjopuolensa, että se on kauttaaltaan matala ja melkein liian kivinen.

– No, sitä useammin Musti saa haukkua, jos hän tähystysmiehen virkaa kykenee hoitamaan, arvelee Jahan Henrik ja sillä on asia ratkaistu.

Nytkin seurue sivuuttaa suuren joukon ankkurissa olevia aluksia, mutta tällä kertaa ne eivät kiinnitä huviretkellä olevien huomiota. Ei, vaan puheenaineena on äskeinen tapahtuma laivalla. Ja se on Penulle mieleen, sillä hän toivoo näin ollen saavansa tietää, kuka oikeastaan tuo outo mies oli, joka niin huomattavasti oli havainnut jotakin mielenkiintoista hänessä ja jota hän ei puolestaan voinut olla myötätunnolla ajattelematta. Ja keskustelusta selviääkin pian, että laivalla tapahtuneen oudoksuttavan välikohtauksen aiheuttaja on yksi meren uhreja. Se englantilainen laiva, jolla hän merimieheksi pestattuna viimeksi oli purjehtinut, oli syttynyt tuleen aavalla valtamerellä. Kahdessa veneessä oli laivan väestö koettanut pelastaa henkensä. Jo ensi yönä veneet olivat joutuneet tietymättömiin toisistaan. Toisen veneen kohtalosta ei oltu saatu mitään tietoa, mutta se vene, jonka väkeen laivalla itsensä huomatuksi tehnyt merimies kuului, oli vuorokaudet umpeensa ajelehtinut aalloilla. Vesi ja ruokavarat loppuivat vähitellen, ja kun janoa oli koetettu tyydyttää suolaisella merivedellä ja nälkää syömällä vihdoin jalkineetkin, heräsi niissä, jotka näinkin pitkälle olivat kärsimyksensä kestäneet, ajatus surmata se kumppaleistaan, jonka arpa tällaisen kohtalon alaiseksi määräsi, juoda hänen verensä ja ravita itsensä hänen lihallaan. Arpa vedettiin ja kun sivultapäin mahdollisesti saapuvan pelastuksen toivossa turhaan tunti tunnilta oli lykätty arvan määräämän tuomion täytäntöön paneminen, niin täytyi vihdoin siihenkin ryhtyä. Arvan osoittama uhri oli kuitenkin, niin heikontunut kuin olikin, tehnyt siksi kovaa vastarintaa, että taistelun päätyttyä kahdella elossa olevalla oli enemmän kuin kylliksi kaameata ravintoa edessään. Henkensä pitimeksi olivat he sitten joutuneetkin käymään siihen käsiksi. Mutta tuskin he olivat näin nälkänsä tyydyttäneet, kun taivaanrannalta sukeltautui esille purjealus, joka jatkoi kulkuaan suoraan heitä kohti, huomasi heidät ja otti heidät kannelleen. Toinen täten pelastuneista tervehtyi kärsimystensä jälkeen, mutta toisen hermosto oli niin järkkynyt, että hänen sielunsa vähitellen vaipui synkkämielisyyden kuiluun. Viimeksimainittu oli juuri "Aallottarella" esiintynyt mies, joka viranomaisten toimesta tällä laivalla oli lähetetty Suomeen toimitettavaksi edelleen kotiseudulleen Porin puoleen.

– Sellaista, Penu, se merimiehenä olo saattaa olla, sanoi Mannilan kapteeni, kun seurue perusteellisesti oli käsitellyt haaksirikkoutuneiden kohtaloa ja kukin mielikuvituksensa avulla koettanut täydentää valtamerellä ajelehtivassa veneessä tapahtunutta surunäytelmää.

– Sellaistahan se monesti voi olla, mutta on sillä elämällä hauskatkin puolensa, lisäsi Kredliin hetken kuluttua Mannilan kapteenin puheeseen.

– On sillä hauskatkin puolensa, vahvisti Jahan Henrik Kredliinin puheen, ja niiden hauskojen puolien houkuttelukyky on suurempi kuin vaarojen pelottavaisuus. Eikä niin ollen tule koskaan merimiehistä puutetta olemaan.

Jahan Henrikin lausuttua julki tämän mietelmänsä syntyi hetken äänettömyys, jonka Mannilan kapteeni sitten katkasi sanomalla perätuhdolla vieressään istuvalle Mustille: "Kas niin, Musti, lähde keulaan tähystämään."

Jo se seikka, että Musti heti noudatti isäntänsä käskyä siirtymällä keulaan, saattoi Jahan Henrikin hiukan hämille. Mutta kun Musti kotvan aikaa kulkureitin pohjaa tarkattuaan alkoi kiivaasti haukkua suoraan eteenpäin ja Jahan Henrik oli ottanut selvää siitä, että sillä suunnalla todellakin oli lähelle veden pintaa kohoava kivi, niin hänen epäilyksensä rupesivat horjumaan. Ja kun Musti sitten hetken päästä riuttaisessa vedessä haukkui milloin milläkin suunnalla esiintyviä, kulkemisen vaaranalaiseksi tekeviä kiviä, niin täytyi hänen tykkänään antautua ja hänen epäilyksensä antoivat sijaa peittelemättömälle ihmettelylle.

– No, mutta eipä tuommoista vain kukaan näkemättään uskoisi, hän huudahti ja alkoi Mannilan kapteenilta kysellä, miten Musti oli tuon temppunsa oppinut.

– Helpostihan se sen oppi, vastasi kapteeni. Sattumalta jouduin taannoin kivelle soutaessani näitä samoja vesiä. Vene tarttui niin lujasti kiinni kariin, että minä suutuin hikoillessani irtipääsemishommissa ja ilmaisin tyytymättömyyteni tilanteeseen vähemmän kauniilta kuuluvin voimasanoin. Musti, joka tietysti oli seuranani, ymmärsi, että minulla veneen alla oli vihollinen, jolle minä olin äkäinen, ja kuullessaan minun noituvan sitä sekin rupesi haukkumalla osoittamaan vihaansa sille. Mustin mielenosoituksen kuullessani ymmärsin heti, että voin saada hänestä tähystäjän. Kun olimme päässeet irti kivestä, annoin sille sokeria, johon se on kovin ihastunut. Mutta seuraavana päivänä sousin veneeni tahallani kiinni samaan kiveen ja taasen me molemmat, Musti ja minä, ilmaisimme mielipahamme, toinen haukkuen ja toinen noituen. Ja taasen Musti sai sokeria irti päästyämme. Muutaman päivän kuluttua Musti jo kaukaa haukkui salakaria ja vähitellen se oppi sitten haukkumaan kaikkia tiellemme sattuvia kareja ja kiviä. Ei se juttu sen kummempi ole.

– On se sentään kumma kylläkin. Eikä sitä temppua vain jokainen koira oppisikaan, arveli Kredliin.

– Siinä olet oikeassa, vastasi Mannilan kapteeni silittäen Mustin päätä. Ei ole toista semmoista koiraa, kuin tämä minun – niin, ja Penun Musti. Eihän ole, Musti? Sano, ettei ole!

Musti vahvisti kiivaalla haukunnalla isäntänsä puheen ja sai sokeripalan hyvin suoritettujen temppujensa palkaksi.

Jahan Henrik ei puhunut mitään, istui vain hiljaksensa ja ihaili Mustia.

– Harmittaako sinua se lampaan lavan menettäminen? kysyi Mannilan kapteeni. – Älä ole pahoillasi. Minä pidän totikemut teille, vaikka olenkin voittanut vedon.

– Kas se vasta olikin miehen puhetta, riemuitsi Kredliin ja paransi huomattavasti vauhtia.

– Pitäisin minäkin sinun sijassasi totikemut, Jahan Henrik puuttui puheeseen, jos Musti olisi minun. Eikä minua häviöni harmita, vaan harmittaa se, ettei minulla ole tuommoista koiraa.

Siihen puheeseen toisilla ei ollut mitään muistuttamista ja niin syntyi hiljaisuus, jonka Kredliin yhtäkkiä keskeytti huomauttamalla, että oli koko matkan päätarkoitus unohdettu, oli unohdettu tutustuttaa Penu laivan rigin eri osiin. – "Ja pitihän sinun, Penu, päästä mastoonkin tällä matkalla, Kredliin lopetti puheensa."

– Kyllä minä mastossa kävin sentään, Penu siihen vastasi.

– Vai kävit. – Kenen luvalla?

– Sen vanhan herran luvalla.

– Minkä vanhan herran?

– Sen, joka aina väliin sanoo: "Kyll kummingi."

Mutta veneessä olijat purskahtivat nauruun, kuullessaan Penun antaman tunnusmerkin, joka huvitti heitä samalla kuin se erehtymättömästi ilmaisi, kuka henkilö oli kysymyksessä.

– Vai niin, vai rohkenit sinä pyytää lupaa itseltään laivan omistajalta, Polttilan papalta, ihmetteli Mannilan kapteeni.

– En minä lupaa pyytänyt. Hän käski minun lähteä ylös mastoon, koska hän ymmärsi, että mieleni teki sinne. – Me tunnemme toisemme vanhakseltaan.

– Vai olet sinä Polttilan papan vanhoja tuttuja. Siitä et ole ennen mitään maininnut. Mitenkä te olette tuttaviksi tulleet? uteli Mannilan kapteeni.

Penu kertoi nyt, mitenkä hän ollessaan matkalla Raumalle ja auttaessaan äitinsä menettänyttä tyttöä oli tullut kosketuksiin ystävällisen, vanhan herran kanssa.

Penu tunsi, että hänelle ruvettiin antamaan enemmän arvoa, kun hänellä oli sellainen tuttava, ja kun hän vielä mainitsi, että Polttilan papa oli sekä ensi kerralla että nyt käskenyt hänen käymään luonansa, niin Jahan Henrik kysyi heti: "No, oletko noudattanut hänen kehoitustaan?"

– En ole, vastasi Penu.

– Vai et ole. Mutta se sinun pitää tehdä, sillä Polttilan papa onkin sellainen tuttavuus, josta sopii pitää kiinni ja jonka arvoiseksi pitää koettaa tehdä itsensä. Tarkoitan, että sinun pitää aina toimia niin, ettet menetä saavuttamaasi Polttilan papan suosiota.

Kredliin oli vallan suuttunut ja ihmetteli, että Penu oli voinut syrjäyttää näin tärkeän tapahtuman kertoessaan seikkailuistaan Rauman matkalla: – "Jo huomispäivänä sinä menet tervehtimään ukkoa ja minä tulen mukaan valvomaan, että kaikki käy säädyllisesti sinun puoleltasi", lopetti Kredliin puheensa.

Hämärsi jo koko lailla, kun saavuttiin kanavan vartijahuoneen luo. Koko lopun matkaa oli Mannilan kapteeni milloin kertonut seikkailuistaan vierailla mailla, milloin laulanut jonkun englanninkielisen merimieslaulun Jahan Henrikin ja Kredliinin suureksi huviksi. Ja miellyttiväthän ne laulut suuresti Penuakin, vaikkei hän laulujen sanoja ymmärtänyt. Mutta hän nautti sen sijaan sävelen soinnukkuudesta ja reippaudesta. Mannilan kapteenin hyväntuulisuutta jatkui vielä seurueen maihin noustuakin ja yhtäkkiä hän sanoa tokaisi: "Nyt ovat asiat sillä kannalla, että minä pidänkin ne lupaamani totikekkerit tänäpäivänä ja kutsun luokseni seuran jatkoksi Maurellin ja molemmat Lindbergit. Minä tahdon kuulla soittoa ja laulua. – Sinä, Jahan Henrik, jäät yöksi kaupunkiin."

Tätä Mannilan kapteenin ystävällistä määräystä vastaan Jahan Henrikillä ei ollut mitään muistutettavaa. Päinvastoin hän sanoi tällaisen asioiden järjestelyn sopivan hänelle erinomaisen hyvin, koska hänen seuraavana päivänä, kuten hän ilmoitti, piti auttaa Hirvelän leskeä kuolinpesän luettelon laatimisessa.

– Tietysti, tietysti sinulla taasen on jonkun vieraan henkilön asiat hoidettavana, sanoi Mannilan kapteeni siihen. Eihän ne omasi muuten olisikaan niin rempallaan. Mutta jokaisella meistä on hulluutensa. Ei siitä mihinkään pääse. Ja vähät siitä, mistä syystä sinä jäät kaupunkiin yöksi, kunhan vain jäät ja vietät iltasi minun luonani.

Penu pelkäsi, että Jahan Henrik suuttuisi tällaisesta Mannilan kapteenin puheesta, mutta Jahan Henrik vain pureskeli tavallista kiivaammin pikanelliaan, sylkäsi ja iski silmää Kredliinille.

Kun oli saavuttu Mannilaan ja Amalia pantuaan veden lämpiämään oli lähtenyt viemään Mannilan kapteenin kutsua Maurellille ja Lindbergin veljeksille, avasi Mannilan kapteeni sen oven, joka johti salin perällä olevaan kamariin.

Tähän huoneeseen Penu ei ollut koskaan päässyt eikä hän ollut nähnyt Amaliankaan käyvän siellä, ei edes suursiivousta Mikon päivän tienoissa toimitettaessa. Kerran Penu oli kysynytkin Amalialta, minkä takia se huone pidettiin niin visusti suljettuna, mutta ei hän Amalian vastauksesta suurestikaan viisastunut. – "Mikä lienee syynä", Amalia vain oli arvellut, "jokaisella meistä on meidän hullutuksemme, kuten kapteenilla on tapana sanoa. Se on rouva-vainajan kamari."

Penun siis uteliaana kurkistellessa nyt avoimena olevaan mutta pimeään peräkamariin, kuiskasi Kredliin hänelle: "Kyllä tästä nyt juhla tulee, koska kapteeni on avannut oven kaikkein pyhimpään."

Samassa Mannilan kapteeni palasi salaperäisestä huoneesta kädessään kitara, johon oli kiinnitetty toisesta päästä toiseen menevä, väljänä mutkana alaspäin riippuva kirjailtu, leveä silkkinauha. Mannilan kapteeni istuutui, heitti silkkinauhan hartioittensa yli, viritti soittokoneensa, näppäili sen kielistä muutamia juoksutuksia kuuluville ja alkoi sitten säestäen kitaralla itseään laulaa ruotsinkielisen laulun toisensa perään. Huoneessa kaikui Mannilan kapteenin ääni vielä täyteläisempänä ja kauniimpana kuin ulkosalla ja ikäänkuin neitsyellisesti kainostellen liittyi siihen soittimen hauras, väräjävä helke. Kertauksissa Jahan Henrik aina yhtyi esitykseen antaen matalalla äänellään pontta ja tukea kapteenin komealta kalskahtavalle, metallinsointuiselle laululle ja niin kaikki huoneessa olijat joutuivat sävelien lumoihin. Ei kenenkään mieleen juolahtanut edes lähteä niistämään pitkälle karrelle palaneita kynttilöitä. Salissa vallitsi näin ollen puolihämärä, joka sekin vain lisäsi runollisen tunnelman täyteläisyyttä.

Kiitos Amalian opetuksen ymmärsi Penu jotakuinkin täydellisesti nyt esitettyjen laulujen tekstit, joten hän voi täysin nauttia niistä. Tarkkaan kuunnellen hän koetti painaa muistiinsa laulujen sekä säveliä että sanoja, jotta hän sitten sopivan tilaisuuden tullen itsekin voisi ilahduttaa mieltään niillä. "En jägare gick ut till att jaga" oli Penusta hauska sävelensä puolesta ja se houkutteli hänetkin hyräilemään hiljalleen muassa sävelen ja sanojen usein uusiutuvia kertauksia. Mutta vielä enemmän hän piti taistelua merirosvojen kanssa kuvaavasta laulusta sekä eräästä laulusta, joka alkoi sanoilla: "Nu han sväfvade kring på det ödsliga haf". Hänen suureksi mielipahakseen se kuitenkin katkesi kesken, sillä porstuasta kuuluva kolina ilmaisi vieraiden olevan tulossa. Kredliin sylki sormiinsa ja kiirehti niistämään kynttilät. Kapteeni laski soittokoneensa pöydälle, avasi oven ja toivotti vieraat tervetulleiksi. Lindbergin veljekset siellä olivat saapumassa, toinen kantaen suurta selloviulua ja toinen sellaista tavallista, jommoista Vahteriston Aakukin silloin tällöin oli soittanut Ahmasjärven pirtissä. Hetken kuluttua saapui Maurell, pitkä, laihahko, vähäkuuloinen, lapsellisen viattomasti hymyilevä mies, viulu kainalossaan hänelläkin. Kun oli tervehditty toisiaan, tupakoitu ja juotu pari kuppia kahvia, virittivät vastasaapuneet soitinvehkeensä ja nyt kajahti salissa sellainen soitto, joka sai Penun ihmettelystä ja nautinnosta haltioitumaan. Hän kuuli ja näkikin jousien liikkeistä, että äsken saapuneet kolme miestä soittivat kukin eri säveltä, mutta nuo eri äänet sulivat kuitenkin yhteen korvia hiveleviksi soinnuiksi. Mitään näin ihmeellistä ja samalla kaunista hän ei vielä koskaan ollut kuullut.

Juuri kun soittajien esittämä kappale oli päättynyt, avattiin ovi ja saliin tuli varatuomari, Moson kauppias ja maisteri Brandt, jotka kävelyllä ollen olivat kuulleet, että Mannilassa pidettiin hauskaa, ja pyysivät päästä osallisiksi huvituksesta. Mannilan kapteeni lausui kaikki erittäin tervetulleiksi, hommasi heille kahvit ja käski Amalian toimittaa kiireesti totivehkeet pöytään. Pian olikin jokaisella höyryävä totilasi edessään ja keskustelu kävi yhtenä sorinana. Se taukosi vain, kun Maurell ja Lindbergin veljekset tuon tuostakin kajahuttivat jonkun sävellyksen.

Penu oli hissuksissa vetäytynyt siihen salin nurkkaan, joka oli lähinnä salaperäisen kamarin ovea. Hän tuli näin olemaan tämän huoneen avonaisena olevan oven takana eivätkä vastatulleet häntä siis huomanneet. Kapteeni, Jahan Henrik ja Kredliin olivat nähtävästi vallan unohtaneet hänet ja niin ollen hän sai rauhassa kuunnella soittoa sekä soiton välillä aina vilkkaaksi viriävää keskustelua. Hänestä oli niin hauska nähdä ja kuunnella noita nähtävästi paljon kokeneita ja paljon tietäviä miehiä, jotka polttivat Mannilan kapteenin piippupöydältä valitsemiaan pitkävartisia, hopealla silattuja ja helmitöillä koristeltuja piippuja ja tuon tuostakin ottivat kulauksia lasistaan.

– No, Maurell, sanoi tuomari, kun soitto taasen oli tauonnut ja Amalia kapteenin käskystä tarjonnut vadelma- ja muurainhilloa sokerileipien kera, – joko sinun ranskankielen opintosi ovat ehtineet niin pitkälle, että pian ryhdyt kirjeen kirjoittamiseen.

– Ei ole vielä. Kyllä siinä vain hikoilla saa, ennenkuin sitä niin paljon oppii, kuin kirjeen kirjoittamiseen tarvitaan. Varsinkin kun en ole minkäänlaista koulua käynyt.

– Mutta sinä aikana, kun sinä opit ranskaa, voi joku toinen korjata tytön. – Kuuleppas, minä voin toimittaa sinulle valmiin ranskankielisen rakkaudentunnustuksen mallin. Sitä käyttämällä saat asiasi kädenkäänteessä toimitetuksi.

– Ei, vastasi Maurell, kainosti hymyillen, ei tule kysymykseenkään, että minä turvautuisin tuollaiseen keinoon. Sehän olisi rakastettuni pettämistä. Eikä sellaisen mallin sepittäjä sitä paitse ole voinut tuntea samaa kuin minä tunnen. Ei, hyvä veli, minun sydämeni tunteet pitää minun oman kirjeeni tulkita, ja jos joku toinen vie tytön, ennenkuin minä ehdin kosimaan häntä, niin minkäs sille sitten voi. Jos niin käy, niin ei Jumala ole sallinut sitä avioliittoa solmittavaksi.

– Mutta kirjoita ruotsiksi tai suomeksi. Niin juuri, suomeksi. Miksei suomeksi?

– Ruotsiksi tai suomeksi niin kauniille ja niin hienolle tytölle! Ei, ei käy päinsä. Ja onhan hän lisäksi kaupungin rikkain tyttö. Ei, ranskaksi hänelle pitää kirjoittaa.

Maurell tarttui viuluunsa, viritti sen ja nyökkäsi Lindberg'in veljille merkiksi, että jo olisi aika soittaakin taasen. Mutta tuomari meni Moson kauppiaan luo nähtävästi kertomaan, mitä Maurell oli sanonut, koska molemmat aina väliin vilkuivat Maurelliin ja nauroivat veitikkamaisesti.

Kun oli jälleen esitetty soittokappale ja sitten lasia maisteltu, herätti Mannilan kapteeni kaikkien läsnäolevien mielenkiinnon kysymällä Jahan Henrikiltä: "Voitko sanoa, kuinka pitkälle tavallisilla, hyvillä merimiehen silmillä näkee?"

– Ainakin peninkulman, vastasi Jahan Henrik heti.

– Näkee sitä sentään pitemmälle, tuumaili Kredliin, koska ihan Ruotsin rannan läheisyydessä kulkien kauniilla ilmalla näkee Bornholmin saaren vallan selvästi.

– Näkeehän ihminen vieläkin pitemmälle, sillä niinkuin me merellä kulkijat hyvin tiedämme näkee Doverista selkeällä ilmalla Ranskan rannikon ja sitä väliä on 3 peninkulmaa, huomautti Mannilan kapteeni.

Näin tätä kysymystä siinä sitten pohdittiin, kunnes vanhempi Lindbergin veljeksistä virkkoi: "Onpa meillä maisteri Brandt tässä seurassa. Ja kai niin oppinut mies, kuin hän on, voi tähän kiperältä näyttävään kysymykseen vastata."

– Voin kyllä, puuttui puheeseen tähän asti vaiennut maisteri. Ei ole ollenkaan ihme, että teistä kukin on määrännyt eri etäisyydessä olevan rajan ihmissilmän näkökyvylle, sillä säännöllisessä tilassa olevan silmän näkökyky on rajaton. Se on samoinkuin iankaikkisuus, samoin kuin Jumala, elämä ja monet muut asiat ääretön, ilman rajaa.

– Ohoh, kivahti Jahan Henrik, vai on rajaton niinkuin elämä. Ja kuitenkin minä voin lyödä vaikka kuinka suuren vedon, että sinunkin elämäsi on sammunut ennenkuin sata vuotta on kulunut.

– Minä olen vain kupla elämän virran pinnalla, elämän virran, jonka suu yhtyy sen lähteisiin muodostaen kehän, joka alkaa, missä se päättyy, joka on kuin tämä sormus, Jahan Henrik, josta sinä et voi sanoa, missä on sen alku ja missä sen loppu, taikka jossa loppu on joka kohdassa sitä ja alku ihan samalla paikalla. – Mitä on minun elämäni ja mitä merkitsee sen päättyminen? Samana hetkenä kuin se päättyy, päättyy miljoonien muiden elämä ja samana hetkenä alkaa vielä suurempi luku uutta elämää, sillä elämä on ilman alkua ja loppua, se on iankaikkinen ja rajaton, rajaton kuin ihmissilmän näkökyky, palataksemme takaisin alkuperäiseen kysymykseemme.

Syntyi tavallista pitempi äänettömyys tämän maisterin lausunnon jälestä, mutta vihdoin Jahan Henrik katkasi sen lausumalla: "On mahdollista, että elämä voi olla sangen pitkä, jos sitä noin krossissa ajatellaan, matta kyllä minun niinkuin sinunkin näkemiselläsi sentään ovat rajansa, kosken näe Rauman satamasta Geflen kirkontornia, vaikkei ole mäkiä eikä metsää välissä."

Jahan Henrik sylkäisi tämän puheensa päälle, otti syvän kulauksen lasistaan ja katseli sitten voitonvarmana ympärilleen pilkallinen ilme silmissä ja suupielissä.

Kaikki muutkin naurahtivat ja katselivat maisteria uteliaina odottaen, mitä tämä keksisi vastaväitteeksi Jahan Henrikin huomautukseen.

Maisteri veti muutamia kovia haikuja piipustaan ja alkoi puhua: "Taitaapa sittenkin vain olla mäki edessä, kun Rauman satamasta tahdot katsella Geflen kirkontornia, Jahan Henrik. Onhan maa pallon muotoinen ja matka Raumalta Gefleen on niin pitkä sentään, että siihen sopii jo koko joukon kuperuutta. Kuitenkin kaikitenkin näkisit vallan hyvin Geflen kirkontornin, jos se olisi niin korkea, että se kohoisi yli sen kuperuuden ja jos se olisi tarpeeksi suuri ja tarpeeksi valaistu. Mutta miksi sinä näistä asioista puhuttaessa pysyt maan pinnalla, sinä vaivainen mato? Kohota katseesi korkeuteen, katso tähtitaivasta tuolla ulkona. Kuinka kaukana sinä luulet Siriuksen olevan, joka välkkyy tuolla naapuritalon katon yläpuolella. Se on miljoona kertaa etäämpänä kuin aurinko, joka on meistä noin 15 miljoonan peninkulman päässä. Ja sinä näet sekä Siriuksen että auringon. Näetpä vielä kauempanakin olevan tähtiä. Joko huomaat, että sinä näet vaikka miten pitkälle, kun vain katsottava on tarpeeksi iso ja tarpeeksi valaistu."

– En minä käsitä tuommoista äärettömyyttä ja rajattomuutta enkä tahdokaan käsittää, murisi Jahan Henrik nolon näköisenä.

– Niin, me ihmiset olemme niin rajoihin ja sulkuihin tottuneet, että äärettömyys tuntuu meistä oudolta, melkein kaamealta. Ja vaikka meidän ympärillämme on niin paljon ääretöntä, niin harvoin meidän ajatuksemme siihen kohdistuvat.

– Mitä hyötyä siitä olisi. On sitä tärkeämpääkin ajateltavaa. – Soittakaapas taasen hiukan, miehet, puheli Jahan Henrik.

– Niin, soittakaa jotakin oikein turkasen repäsevää, lisäsi Mannilan kapteeni.

Maurell ja Lindbergin veljet virittivät taasen viulunsa ja pian "Kör i vind"-polkan sävelet täyttivät salin saattaen läsnäolijani mielet pirteiksi ja herättäen hauskoja muistoja menneistä tanssitilaisuuksista.

Soiton tauottua keskustelu kulkee taasen jokapäiväisiä latuja eri ryhmissä. Pihanpuolisen ikkunan alla olevan pöydän ääressä istuvat Lindbergin veljekset kuulemassa Kredliinin seikkaperäistä kertomusta tapahtumista Mannilan kapteenin, Jahan Henrikin, Penun ja kertojan retkellä "Aallottareen." Hyvällä tuulella ovat nähtävästi sen pöydän ääressä istujat, varsinkin Kredliin, joka tuon tuostakin nielee puolen lasillista totia yhdessä siemauksessa pitääksensä kertomataitoaan vireessä. Toisessa uuninloukossa Maurell ja Moson kauppias puhuvat rakkaudesta, kuolemaan asti uskollisesta rakkaudesta, sen suloudesta ja sen tuskista. Sen pöydän ääressä, jolla totivehkeet ovat, keskustelevat Mannilan kapteeni ja Jahan Henrik puutavaran hinnoista ja lähellä Penua istuvat tuomari ja maisteri Brandt puhuen herkullisista ruokalajeista ja miten sellaisia valmistetaan. He ovat yksimielisiä siitä, että silakka maistuu parhaalta, kun se keitetään ulkona saaristossa heti verkosta otettua, keitetään padassa ja merivedessä, jota on vain sen verran, että kun silakat ovat kypsiksi kiehuneet, niin on vesikin kiehunut kuiviin, ja kun ei höysteenä käytetä muuta kuin voita ja suolaa, jälkimmäistä hyvin varovaisesti. He ovat yhtä mieltä siitäkin, että Väinämöinen osui vallan oikeaan, kun hän neuvoi, ettei pidä syödä ahvenen alaista puolta, joka monessa muussa kalassa on paras paikka, ja että määrätyt lajit linnunpaistia mieluummin ovat syötävät kylminä hyytyneen kastikkeen, suolakurkun ja puolukkahillon kera. Mutta sitten heidän välillään syntyy kiivas väittely siitä, miten porsaankyljys on valmistettava, jotta se täyttäisi keittotaiteen korkeimmat vaatimukset. Maisterilla on ehdottomasti yliote tässä väittelyssä, sillä hän vetoaa tuon tuostakin Brillat-Savariniin, joka on tuntematon suuruus tuomarille. Pommittaen vastaväittelijäänsä mitä kiivaimmin ranskalaisen herkkusuu-kirjailijan tällä alalla päteviksi tunnustetuilla lausunnoilla maisteri ajaa tuomarin yhä syvemmälle ja syvemmälle umpikujaan. Tuomari pitää itsensä jo puolittain nolattuna, mutta silloin hän keksiikin oivan sotajuonen. Hän siirtää taistelun toiselle ja varmemmalle alalle virkkaen: "Sano sinä porsaankyljyksestä, mitä sanot, mutta sille omenakakulle, jota saat meillä, kun meillä on ruokapidot, et löydä vertoja mistään."

Silloin maisteri vaikenee, hän palauttaa muistiinsa tuomarin kuuluisan jälkiruuan herkullisuuden, hän nielasee pari kertaa, hänen katseensa suuntautuvat ylöspäin ja syleillen tuomaria hän sanoo: "Olet oikeassa, veli hyvä, omenakakkusi on verraton ja siihen kuuluva vanilja-kastike niinikään." Vesissä silmin kiittää tuomari äskeistä vastaväittelijäänsä tästä mairittelevasta tunnustuksesta ja sitten molemmat alkavat toivoa, että Jumala taasen antaisi hyvät vuodet Suomelle, jotta saisi pöydän antimillakin silloin tällöin virkistää mielensä, saisi taasen valon välkkeen jokapäiväiseen harmauteen.

Tähän katkesivat ukkojen toivomukset, sillä nyt tuli Amalia tee-tarjottimineen, muistuttaen siten vieraita, että oli poislähdön aika käsissä. Totilasit tyhjennettiin siis ja sen päälle nautittiin tarjottimelta otettu tee, johon kuului kolme lajia leipää: viipale pehmeätä vehnäleipää, hirvensarvia ja mantelilehtisiä. Sen jälestä ei keskustelu enää kohonnut entiseen vauhtiinsa, Maurell ja Lindbergin veljekset käärivät soittokoneensa huiveihin, ja kun toinen kuppi teetä sitten vielä oli tarjottu ja nautittu, niin heitettiin Mannilan kapteenille hyvästit ja lähdettiin kotiin.

Amalia ja Penu saattoivat vieraat heidän kotiportilleen asti valaisten kumpikin tietä suurilla lyhdyillä, jotka heiluivat kuin lasileilit noin puolentoista metrin pituisen läkkipeltisen varren päässä ja joissa kummassakin paloi kaksi hienoa, niistämistä kaipaamatonta steariinikynttilää. Näitä lyhtyjä oli Penu aina ihaillut. Ne riippuivat porstuan seinässä palosammutuskojeiden välissä, joihin kuului kaksi metrin pituista männällä varustettua läkkipeltiruiskua, kaksi purjekankaasta tehtyä ämpäriä ja kaksi n.k. "svaapelia", jotka olivat valmistetut siten, että noin pari metriä pitkän puupalikan päähän oli sidottu joukko samanmittaisia tervattuja nuoranpalaisia, joten palikkojen päässä oli kuin nuorasta tehty hevosenhäntä. Penu oli hartaudella odottanut sitä hetkeä, jolloin hän näkisi nuo komeat ja monenlaatuisilla pakotus- ja reikäsommitteluilla sekä pelti-koukeroilla koristetut lyhdyt käytännössä, mutta hänen rohkeimmatkaan toiveensa eivät olleet tavoitelleet sellaista luottamustointa, että hän itse saisi käsiinsä tuollaisen kapineen. Hän teki nyt siis parhaansa valaistaksensa vieraiden tietä eikä ymmärtänyt, miksi maisteri monesti astui pahimpaan lokalätäkköön, vaikka se varsin hyvin oli näkyvissä, kiitos sen huolellisuuden, jolla Penu hoiti mielestänsä kunniakasta ja vastuunalaista tointaan. Ja kun hän kotiin palattuaan ripusti lyhtynsä sille kuuluvaan naulaan, ihmetteli hän itsekseen, koittaisiko vielä ehkä sekin hetki, jolloin hän näkisi nuo punamultavärillä maalatut ja talon numerolla varustetut palosammutusvehkeetkin käytännössä.

Näistä mietelmistään herätti hänet Amalia, joka ollen astioiden pesemisen hommissa huusi hänelle, että hän menisi katsomaan, onko Musti kotona ja saadaanko siis sulkea portti. Noudattaen tätä käskyä Penu meni saliin ja kun ei Mustia siellä näkynyt, kapteenin kamariin salin perällä. Turhaan etsittyään Mustia täältäkin Penu oli hetkisen kahdella päällä, lähtisikö hän ilmoittamaan Amalialle, ettei Mustia löytynyt salista eikä kapteenin makuuhuoneestakaan, vai uskaltaisiko hän mennä salin toiseen peräkamariin, tuohon salaperäiseen huoneeseen, jonka ovi oli raollaan ja joka näkyi olevan hyvin valaistu. Hän päätti kuitenkin itse toimittaa päähän asti hänelle annetun tehtävän ja pujottautui siis oven raosta siihen huoneeseen, jossa hän ei koskaan ennen ollut käynyt. Hämmästyksestä mykistyneenä jäi hän kuitenkin kynnyksen eteen seisomaan, sillä huone oli nähtävästi juhlavalaistuksessa. Kadun puolisen ikkunan alla olevalla pöydällä paloi komeissa hopeaisissa kynttiläjaloissa kaksi steariinikynttilää ja niiden väliin oli asetettu erinomaisen kauniin naisen kuva. Saman naisen kuva oli vastaisella seinällä suuressa koossa ja kankaalle maalattuna katsellen kullatuista puitteistaan surumielisenä Penua. Kummallakin puolella kuvaa riippui seinässä n.k. lampetti ja molemmissa paloi kaksi kynttilää samaa hyvää lajia kuin pöydällä olevan kuvan vieressäkin. Peräseinällä olevan ikkunan alla oli pienempi pöytä, jolla tinaisissa kynttiläjaloissa paloi kaksi kotitekoista talikynttilää ja tämän pöydän ääressä istui selin päin ovea ja Penua talon isäntä pidellen kädessään kellastunutta paperilehtistä, jommoisia hänen vieressään pöydällä oli koko tukku. Lattialla kapteenin jalkojen juuressa makasi Musti, joka vain muutamin hännän heilahduksin suvaitsi osoittaa, että se tiesi Penun tulleen huoneeseen.

Silmänräpäyksessä Penu oli tehnyt kaikki nämä huomiot ja taasen palasivat hänen katseensa seinässä olevaan ihanaan naisen kuvaan. Silloin havaitsi hän, että kuvan alla naulassa riippui pieni naisen kultakello, jonka kahvaan kiinnitetty paksu, kultainen kaulaketju oli asetettu sieviin mutkiin kellon sivuille ja alapuolelle. Kuvan alla oli sohva ja sen edessä kaksi tuolia ja pöytä, jolla kapteenin aikaisemmin illalla käyttämä kitara makasi. Vain hetkisen kiinnitti Penu huomionsa näihin esineisiin, ja taasen katseli hän seinässä riippuvaa kuvaa. Hänestä tuntui, kuin olisi se katsonut häntä vielä surumielisemmin kuin ennen, hän hätkähti ja jokin vaisto sanoi hänelle, että hän oli tunkeutunut pyhättöön, jossa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Hiljalleen hän hiipikin siis pois huoneesta ja veti helpoituksen huokauksen, kun hän havaitsi päässeensä saliin kapteenin ollenkaan tietämättä hänen oleskelustaan salaperäisessä kamarissa. Hän ei ilmoittanut edes Amalialle tapahtumasta. Sanoi vain, että Musti on kotona ja kapteeni samoin, joten portin empimättä voi sulkea.

X.

Rauman kaupungin Kiviniemen kulmalla makaa erään pienen talon porstuakamarissa se vieras mies, joka oli vähällä hukuttaa Penun hänen retkellään Aallotar-laivaan. Huone on ahdas ja siinä vallitsee keskellä päivääkin puolihämärä, sillä neljäruutuinen ikkuna on pieni ja monien kymmenien kesien aurinko on polttanut sen lasit sellaisiksi, että ne välkkyvät kaikissa sateenkaaren väreissä ja niiden läpi lankeava valo siis tuntuvasti himmenee. Ummehtunut on ilmakin tässä pienessä suojassa, mutta lattiaparret, joille on siroteltu hienoksi hakattua katajaa, ovat puhtaat, lumivalkeat ovat lakanat vuoteessa ja puhtaat pielustenpäällykset, peitto ja muut vuodevaatteet. Leukaa myöten peiton alle kyyristyneenä makaa sairas mies kyljellään kääntäen selkänsä hoitajalleen, Granruuskalle, joka istuen tuolilla vuoteen ääressä ja yläruumistaan kahtaalle heiluttaen tankaten ja tavaillen lukee "rukousta suuresa vastoinkäymisesä". Granruuskan sisäluvuntaito on niin vaillinainen, että tuon tuostakin ja varsinkin, kun sattuu pitempi sana eteen, koko saarnanuotti katkeaa ja kuuluu vain jonkun syysmyöhään eloon jääneen kärpäsen surina huoneessa. Mutta keskeyttääpä sairaskin usein luvut kysymällä hoitajattareltaan aina väliin: "Lupasiko hän oikein varmasti tulla?" tai: "On kai kello jo yhdeksän" tai: "Eikö häntä jo kuulu tulevaksi?" Ja mitä pitemmälle aika kuluu sairaan saamatta kuulla, että odotettu tervehtijä jo on tulossa, sitä levottomammaksi hän käy.

– Katsokaa ikkunasta, eikö häntä jo näy, sanoo hän viimein kääntäen kasvonsa huoneeseen päin.

Granruuska tyrkkää messinkisankaiset silmälasinsa nenän päästä otsalle, pistää nuuskaksi, oikaisee mahtavan ruhonsa ja lähtee ikkunan luo tähystelemään.

– Ei näy ketään kadulla, hän sitten sanoo. Mutta eihän tästä pitkälle näekään, mutkan se katu tässä tekee molemmilla tahoilla kymmenkunnan sylen päässä. Voi milloin hyvänsä tulla näkyviin tuolta kulmauksen takaa. Niin että odotetaan rauhallisesti vain. – Hoh-hoo – jaa, jaa. – Vieläkö tuosta pannusta lähtisi tilkaus? – – No lähtee kuin lähteekin, kun niristää. – – Niin, niin, kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä vain, kyllä Polttilan papa aina pitää lupauksensa. Ollaan rauhassa siis. Eihän tässä jäniksen selässä olla. Mikä kiire tässä on?

– Sitä ette ymmärrä. Asiani on kiireellinen ja sitä kiireellisempi, kun minulla aamusella ani harvoin on tällaista aikaa, jolloin vanha tarmoni lehahtaa eloon aivan kuin loppuunpalamaisillaan olevan kynttilän liekki ennen sammumistaan.

– Kas niin, kas niin, joko sitä taas ollaan niissä murheellisissa, synkissä ajatuksissa? – Loppuunpalamaisillaan oleva kynttilä ja sammuva liekki! Mitä vielä! Ei, terveeksihän te tulette ja sitten on elämä kuin silkkiä taasen. – – – Kas, kas, kuinka se matokin taas minulla rupesi käymään maksalle. Täytynee sekottaa vähän rohtoja kahviin.

Granruuska ottaa korttelin pullon hameensa taskusta, terästää kahvinsa viinantilkalla ja puhuu yhteen menoon. – Niin, niin, hän sanoo, on niitä tauteja sentään monenlaisia ja kovia ne kaikki ovat, mutta surkeinta on sentään, kun järkeen vika tulee, niinkuin teilläkin.

– Ei minun järjessäni ole pienintäkään vikaa.

– No niin, ei olekaan; ihan selvästi te puhutte. Pahat ihmiset vain hupsuttelevat ja valehtelevat, minkä ehtivät. – – Ei, mutta siellä kävikin porstuan ovi. Saattepa nähdä, että nyt se Polttilan papa jo tulikin. Katsotaan. – – – Hyvää päivää herra patruuna, Jumal antakoon hyvää päivää – Tervetuloa vain, syvään niiaileva Granruuska hokee avattuaan oven, ja sisälle astuu kaupungissa ja laajalti sen ympäristössä Polttilan papan nimellä tunnettu vanhus. Hän tervehtii ensin Granruuskaa ja sitten sairasta kädestä, menee sen tehtyään pöydän ääreen, haistaa Granruuskan kahvikuppia ja sanoo tälle: "Kyll kummingi o nii, ett snää olet troppamat, niingauan go snää hoidat tätä saerast. – Ymmäräks, häh?"

– Ymmärrän minä. Kuinka en ymmärtäisi!

– No nii, stää mnääki. – – Jaaha, ja mitäst snuull nyk kuulu? Hiukan bareve ko eilä. Eiköst nii? – Snuull o as ja mnuull.

– Niin on, vastaa sairas ja luo pitkän katseen Granruuskaan.

– Jahah, jahah, sanoo Polttilan papa, joka ymmärtää heti, mitä sairas toivoo, kyll kummingi om barast, ett snää, Granruuska, menet tiähes täst vähäks aikka. Ja koitast vaa jääd oven daan guulustleema, niingo snuun dapas o, niin gyll mnää snullk giäru anna. Semsen giäru ettäs vissi muistas se.

– Kas nii, juttel ny, mitä snuull o juttlemist, jatkoi Polttilan papa kääntyen sairaan puoleen heti Granruuskan lähdettyä huoneesta.

– Minun täytyy saada tietää, mistä ja kuka se poika oli, joka eilen kävi "Aallottaressa".

– Nii, ja jong snää meinasi upotta mere syvyttehe ja ittes kans. – Kuis snää nii järjettömän doimehe rupesi?

– Ei se niinkään järjetön teko ollut, kuin luulette.

– Kyll kummingi olis hausk kuuli, mitä polguj snuu ajatukses siilo vaelsivak, ko snää meinasit tappa ittes ja snuull valla viäram boja.

– Te olette ollut hyvä minulle ja minä ilmoitan teille ajatusteni juoksun tuona minulle luultavasti kuoleman tuottavana hetkenä. Kellekään muulle ihmiselle maailmassa en sitä sanoisi. – Nähkääs, tuo poika on niin minun kuolleen morsiameni näköinen, että oli kuin olisin nähnyt lemmittyni nuorentuneena ja pojan pukimissa. Minä sanoin itselleni: "Tuo on Agathan poika ja se on myöskin minun poikani. Ja hän aikoo varmaan merimieheksi, koska näin hänen käyvän maston huipussa asti. Mutta hänestä ei saa tulla merimiestä, hän ei saa joutua kärsimään mahdollisesti yhtä paljon taikka ehkä enemmänkin kuin minä olen merellä kärsinyt. Eikä siinäkään vielä ole kaikki. Hän on voinut periä taipumuksen tällaiseen synkkämielisyyteen, joka minua painaa, ja kuolema on paljon huokeampi kuin se. On siis parempi – ajattelin minä, – että hän kuolee, että me kuolemme molemmat ja saavutamme ikuisen rauhan. – Ajatelkaa edes vain sitä, mitä te tähän asti tunnette minun elämästäni, ja teidän täytyy myöntää, ettei tuo aikeeni ollut niin järjetön kuin se ensi silmäyksellä näyttää."

Polttilan papa nyökkäilee päätään, silittelee sairaan kättä ja sanoo oltuaan pitkän ajan mietteisiin vaipuneena: "Niin, gyll kummingin daita oll vaa nii, ett viissaudes o mond kertta enemä hullut ko luullanga ja hulludes enemä järkki, kon gukka aavista. Rakkaudest snää tahdosit tappap poikas, tahdosi niingo moni isä – vaikk hiuka oudollt tavall – oli lapses kaittelmuksen. Se ei ol hullutt, mutt se on synnindeko. Jumal yksnäs gaittikko meit, hänell o voima siihe, mutt ei meill. Nii ett vääri snää tei ja viäl enemä vääri sen dähde, ettei ol lainga sanott, ett se ol snuum boikas, ko snää meinasit tappa."

– Siitäpä juuri tahtoisin saada selon. Minä pyydän teitä, rukoilen teitä: Hankkikaa minulle tieto, onko kyseessä oleva poika Agatha Kristina Joosepintyttären lapsi. Enhän minä sanottavaa hänen hyväkseen voisi tehdä, mutta saisi hän kumminkin isän ja isän nimen ja säästyisi siten monelta ikävyydeltä.

– Kyll kummingi mnää koita otta asjast selgo.

– Kiitoksia paljon. Mutta kuulkaa, se tieto olisi saatava pian. Huomiseksi se jo olisi saatava, sillä pelkään, että tulen pahoin sairaaksi. Pääni tuntuu niin kummalliselta.

– No, mutt ong lääkär käynnt tääll ja mitä hän sano?

– Hän pelkää, että pääkallonluu on särkynyt pudotessani eilen laivan kanteen.

– Kyll kummingi olisi asja hullust sitt. – Mutt kyll snää ole ollk kans aika hultten, kon es snää stää Agatha Kristiinat nainnk, ko snää kerra nii hyvis väleis hänen gansas oli.

– Ei, ei, niin ette saa ajatella minusta. Kuulkaa, kun juttelen teille koko asian alusta loppuun. Silloin toivottavasti tuomitsette minut toisin ja pyritte paremmalla halulla ottamaan selkoa tuon pojan syntyperästä.

Taita mar nii ollakki. – Kyll kummingi ongi vaa sitt parast, ettäs juttle mnuullk kaikk.

Pyydettyään ja saatuaan ensin juotavaa sairas alkoi:

– Vaikka minä olen Porin puolesta kotoisin, niin olin melkein siitä asti kuin merimieheksi rupesin enimmäkseen purjehtinut turkulaisilla aluksilla, kunnes onnettomuuksieni päivät alkoivat ja jouduin tunnottomien ja kunnottomien ulkomaalaisten käsiin. Turussa käydessäni olin tutustunut Agathaan. Vähitellen rakastuimme toisiimme ja päätimme siis solmia avioliiton keskenämme. Elokuun alussa 1856 otimme kuulutuksen ja heti sen jäljestä läksin laivanvarustajalleni antamani lupauksen mukaisesti vielä yhdelle Englannin matkalle, jolta palattuani häämme heti piti vietettämän. Matkamme määrä oli Lontoo ja me saavuimme sinne onnellisesti. Pari päivää ennen suunniteltua lähtöämme kotimatkalle tapasin englantilaisen merimiehen, joka joitakuita vuosia aikaisemmin oli purjehtinut samalla turkulaisella laivalla kuin minäkin. Meistä oli silloin tullut hyvät ystävät ja me iloitsimme suuresti tavatessamme taasen toisemme. Poikkesimme vanhoja muistoja verestämään ja uusista elämän kokemuksistamme pakinoimaan erääseen läheisyydessä olevaan merimieskapakkaan. Sillä istuessamme vilkkaasti keskustellen ja groggia juoden muuan suurikasvuinen ilkeännäköinen mies läheni meidän pöytäämme, ja lyöttäytyi vihdoin meidän seuraamme, vaikka me sekä sanoin että elein osoitimme hänelle kyllin selvästi, ettemme tahtoneet olla tekemisissä hänen kanssaan. Mutta hän vain virnisteli häijysti ja lateli meihin kohdistuvia haukkumasanoja, minkä ehti. Viimein meni hän hävyttömyydessään niin pitkälle, että hän yhtäkkiä otti minun groggilasini ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Suutuksissani tyrkkäsin häntä rintaan, niin että hän kaatui tuolineen päivineen selälleen lattialle. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän pystyssä, avasi suuren linkkuveitsensä ja oli juuri iskemäisillään sillä minua, kun ystäväni, englantilainen, löi häntä tuolillaan päähän, niin että hän pyörtyneenä ja verta vuotavana kaatui uudelleen. Samassa ryntäsivät kaikki muut kapakassa olijat, noin 6 tahi 7 miestä meidän kimppuumme väittäen, että kumppalini oli tappanut heidän seuralaisensa. Kun he lisäksi sanoivat, että poliisi pian saapuisi selvittämään asian, koska muuan heidän seurastaan muka oli lähtenyt järjestyksen valvojaa etsimään, niin rupesi meidän aseinamme käymään huolestuttavaksi. Olimme siis hyvin kiitollisia eräälle tähän asti syrjästä koko tätä rymyliä seuranneelle vanhemmanpuoleiselle miehelle, kun hän meidän ahdistajiemme kääntyessä kapakoitsijan puoleen kaikenmoisilla valituksilla huonosta järjestyksestä, kuiskasi meille, että me yhtäkkiä juoksisimme ulos samasta ovesta, josta hän aikoi heti poistua. Tämä auttajamme hädän hetkenä menikin samassa kapakoitsijan myymäpöydän ääreen, maksoi, mitä hän oli tilannut ja läksi sitten ohimennessään silmää meille iskien huoneen peräpuoleen. Seuratessamme häntä katseillamme näimme hänen yhtäkkiä avaavan erään huoneen peräseinässä olevan oven, joka oli päällystetty samanlaatuisella paperilla kuin seinätkin ja joka siis tähän asti oli jäänyt meiltä sekä nähtävästi myöskin ahdistajiltamme huomaamatta. Silmänräpäyksessä olimme pujahtaneet ulos tästä ovesta, jonka takana auttajamme seisoi ja löi oven lukkoon jäljessämme. Me kuulimme vain, kuinka ahdistajamme seuraavassa tuokiossa ryntäsivät ovea vastaan, koettaen saada sen auki.

– Pian, pian, seuratkaa minua, minä vien teidät hyvään piilopaikkaan, huusi suojelijamme ja avattuaan erään talon pihamaata ympäröivässä korkeassa kiviaidassa olevan portin, jonka hän meidän kaikkien kuljettua sen läpi taasen sulki, vei hän meidät mutkikkaita kujia myöten eräälle suurelle kadulle ja sitten rantaan. Sinne saavuttuamme johtajamme pistäen kaksi sormeaan suuhun vihelsi kimakasti ja hetken päästä saapui yhden miehen soutama, suurehko vene luoksemme. Me astuimme kaikin siihen ja olimme pian eräällä virralla ankkurissa olevalla kuunariparkilla.

– Kas niin, nyt olemme selviytyneet niistä roistoista, auttajamme puheli ja me voimme kaikessa rauhassa mennä kajuuttaan katsomaan, eiköhän sieltä löydetä jotakin suuhun pantavaa. – Mennään, mennään, minä käyn edellä näyttämässä tietä teille.

Isäntämme etsi kajuuttaan päästyämme esille viinipullon ja pyysi meitä juomaan lasin tai pari onnellisen pelastuksemme johdosta. Räikein värein kuvaili hän, mitkä ikävät seuraukset meille olisi voinut koitua, jos olisimme joutuneet poliisin käsiin. Näin pakinoituaan hetkisen hän poistui kajuutasta sanoen menevänsä antamaan laivan miehistölle muutamia käskyjä ja kehoittaen meitä sinä aikana muistamaan lasejamme. Hänen mentyään rupesi laivan kannelta kuulumaan vilkasta liikettä ja äänistä, jotka tunkivat kajuuttaan, ymmärsimme, että ankkuri nostettiin ja purjeet levitettiin. Hämmästyneinä silmäilimme hetkisen toisiamme ja puhumatta sanaakaan riensimme seuraavassa silmänräpäyksessä ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta ulos kajuutasta. Mutta ovi olikin lukossa ja me huomasimme joutuneemme salakavalasti petetyiksi. Äärimmäisen suuttumuksen valtaamina painauduimme molemmat ovea vastaan niin kovalla voimalla, että lukko irtaantui ja ovi lensi auki. Se ei meitä kuitenkaan paljon auttanut, sillä edessämme laivankannella seisoi kuusi rotevakasvuista miestä, jotka äskeisen pelastajamme käskystä yhtäkkiä sitoivat köysillä jalkamme ja kätemme, panivat purjekangassiteet suumme eteen ja veivät meidät sitten laivanruumaan.

Kun me seuraavana aamuna köysistä ja siteistä vapautuneina kankein jäsenin nousimme kannelle, näkyi Englannin rannikko kaukana etelässä ja me tiesimme nyt varmasti sen, mikä eilen illalla kamalana aavistuksena oli ajatuksiamme askaroittanut: että meidät väkipakolla oli tehty tämän jollekin vähemmän edulliselle matkalle lähtevän tai jostakin syystä huonossa maineessa olevan laivan miehistön jäseniksi.

Teidän on helpompi ymmärtää kuin minun selittää, mitkä tunteet täyttivät sieluni ajatellessani, etten millään keinolla saanut edes kirjelippua lähetetyksi morsiamelleni, joka tietysti ei voinut tulla muuhun käsitykseen kuin että minä olin karannut laivastani ja pettänyt hänet. Riehuen kuin mielipuoli hyökkäsin peräkannella edestakasin kävelevän, eilen ystäväksemme tekeytyneen ja nähtävästi tämän laivan kapteenina toimivan miehen luo koettaen vaillinaisella englanninkielen taidollani tehdä hänelle selväksi, kuinka paljon onnettomuutta hän kavalalla menettelyllään oli saattanut aikaan. Pilkallisesti ja halveksivasti hymyillen kapteeni vain jatkoi kävelyään ja kun hän vihdoin ylpeällä kädenliikkeellä komensi minut pois luotaan, suutuin niin silmittömästi, että juoksin hänen luokseen ja löin häntä nyrkilläni kasvoihin. Mutta samassa silmänräpäyksessä selvisi minulle myöskin, mihin raskaaseen rikokseen olin tehnyt itseni syypääksi. Hervottomina käsivarteni putosivat sivuilleni, pääni painui alas ja kuin kivettyneenä seisoin siinä kapteenin edessä odottaen, mitä seuraava hetki toisi muassaan. Pyyhkien nenästään vuotavaa verta toisin käsin hän sieppasi toisella kädellään pistoolin vyöstään, veti jo hanan vireeseen ja ojensi sen minua kohti. Luulin viime hetkeni tulleen ja ehdin jo tyytymään kohtalooni, kun kapteeni laskikin aseensa alas, polki jalkaansa kiivaasti laivankanteen ja huusi miehilleen: "Sitokaa tämä mies isoon mastoon ja antakaa hänelle viisikolmatta lyöntiä. Ampuisin hänet kuin koiran, jollei meillä olisi muutenkin miehistä puute."

Tämän rangaistuksen jäljestä skanssissa lavitsallani viruessani sain ystävältäni kuulla, että laiva oli kaikin puolin hyvä ja ruokavaratkin siinä ensiluokkaiset, mutta että se oli matkalla Länsi-Intiaan, Jamaicaan, missä keltakuume parastaikaa tavallista laajemmalle levinneenä kulkutautina riehui.

Laivamme osoittautui erittäin oivalliseksi purjehtijaksikin ja tavallista lyhyemmässä ajassa olimme niin ollen matkamme perillä. Heti maihin päästyä läksin katsomaan, löytyisikö ehkä joku suomalainen laiva satamassa, jotta voisin saada kirjeen kulkemaan kotimaahan. Etsiskelyni oli kuitenkin turhaa ja niin ollen turvauduin postiin, vaikken juuri voinut toivoa että kirjeet sitä tietä tulisivat perille. Hukkuivathan ne siihen aikaan vielä niin usein pitkillä matkoillaan. Kirjoitin kuitenkin sekä veljelleni että morsiamelleni selvitellen, miten vasten tahtoani olin joutunut pitkälle matkalle, ja pyysin heitä lähettämään vastauksen Lontooseen Venäjän konsulivirastoon.

En voinut silloin aavistaakaan, että vasta lähemmä vuoden päästä olin saapuva takaisin Lontooseen tältä matkaltani. Oli nimittäin kulunut tuskin viikkoakaan Jamaicaan saapumisemme jälkeen, kun ensimmäinen keltakuumetapaus huomattiin laivallamme, ja seuraavana päivänä sairastuin itse tähän vaikeaan tautiin. Kiitos alkujaan hyvän terveyteni ja vahvan ruumiinrakenteen! voitin kuitenkin taudin ensi ryntäyksen, mutta sen aiheuttamia jälkitauteja sain potea kuukausimääriä. Ja kun ne olin voittanut, jatkui taudin jättämää heikkoutta niin kauan, että vasta kesäkuussa 1857 voin ajatella paluumatkalle lähtöä. Otin pestin erääseen norjalaiseen laivaan, vaikka kyllä näin, että se oli hyvin huonossa kunnossa. Mutta, koska sen matkan määräpaikka oli Cardiff ja minun oli kova kiire kotiinpäin, niin karkoitin epäröimiset mielestäni ja liityin tuon laivan miehistöön. Niinkuin olin pelännytkin, tuli siitä matkasta yksi vaivaloisimpia, joilla olen ollut. Laiva oli huono purjehtija ja vuotava. Lisäksi vastatuulet viivyttelivät meitä, niin että kesti lähes neljä kuukautta, ennenkuin olimme määrämme päässä, ja niin ollen pääsin Lontooseen vasta lokakuun loppupuolella. Sain siellä veljeltäni kirjeen, jossa hän ilmoitti, että morsiameni oli muuttanut pois Turusta kotipitäjäänsä ja luotettavalta taholta tulleen tiedon mukaan kuollut siellä. Mutta siitä, että hän ennen kuolemaansa olisi synnyttänyt lapsen, kuten minulla on syytä olettaa, ei hän maininnut sanaakaan kirjeessään. Joko hän jätti tahallaan tämän seikan mainitsematta tahi ehkei hänkään tietänyt siitä mitään.

Veljeni kirje masensi mieleni siinä määrin, että elin monta päivää mitä hirveimmän sielullisen tuskan alaisena ja likeltä piti, etten päättänyt päiviäni. Mutta vähitellen sieluni synnynnäinen joustavuus kumminkin voitti sairauden, ruumiillisten rasitusten ja murheen aiheuttaman synkkämielisyyden ja jonkun viikon kuluttua kykenin taasen lähtemään merelle. Mutta nyt minusta oli yhdentekevä, minnepäin matka suuntautui, ja niin olen kulkenut valtameriä ristiin rastiin, kunnes vihdoin jouduin sille kauhealle matkalle, jolta minut täydellisesti murtunein ruumiin ja sielun voimin virastojen toimesta lähetettiin kotimaahan ja joka pian – minä tunnen sen – on päättyvä ikuiseen lepoon. Mutta kuten jo sanoin, ennenkuin kuolen, tahtoisin tietää, onko tuo poika, jonka eilen tapasin, Agathan ja siis myös minun lapseni. Jos niin on, tahdon vielä tavata hänet ja antaa hänelle siunaukseni. Mutta ennen kaikkea pyydän teitä järjestämään asiat niin, että hän, jos hän on se, joksi häntä luulen, tulee laillisesti lapsekseni tunnustetuksi ja saa kantaa isänsä nimen.

Vanhat muistelmat itsessään ja niiden kertominen Polttilan papalle olivat rasittaneet sairasta. Hän huoahti syvään ja pyysi saada vettä juodaksensa. Polttilan papa nosti hänet puolittain istuvaan asentoon ja tarjosi toisella kädellä hänelle vettä pöydällä olevasta lasista.

– Kyll kummingi, sanoi Polttilan papa sen jäljestä, kyll kummingi mnää ota selgo siit, ett kene laps se Penu oikke o. Kyll mar siit prässi tlee, mutt mnää lähetä vaikk miähen Godisjoell tutkima stää asja.

– Voi, kuinka hyvä te olette. Mutta asian on kiire. Pelkään, etten kauan ole näin hyvissä sielun voimissa.

– Sillaill oikke, sillaill oikke, kiiru oikke meijän daita oli. Kyll kummingi ongi vaa. Ja mnää lähde nys sitt koht. – – Granruuska!

Mutta Granruuska oli painanut Polttilan papan rangaistuksen uhan oven takana kuulustelemisesta niin tarkkaan mieleensä, että hän oli siirtynyt seisomaan talon portille eikä siis voinut kuulla vanhuksen kutsua.

– Ja mihi om bistänn ittes taas se Granruuska riivatt? – Kyll kummingi se o se ainane harmin gappal vaa ett... mutisi ukko itsekseen lähtiessään ulos ovesta.

Tavatessaan sitten portilla Granruuskan teroitti ukko tämän mieleen, että hänen tuli hyvin tarkkaan hoitaa sairasta.

– Ja muist vaa oll itt troppaamat, se mnää snuulls sano, lisäsi Polttilan papa ja jatkoi matkaansa etsimään tarkempia tietoja Penun syntyperää koskevista seikoista.

XI.

    Kaksitoista miestä meni mastoihin,
    Kuusi oli pumpuiss' kiinn',
    Kuusi oli pumpuiss' kiinn'.
    Kaksitoista miestä meni mastoihin,
    Kuusi oli pumpuiss' kiinn'!
    Hurraa me nuoret meripojat,
    Ilo ompi meillä aina
    Eikä suru meitä paina,
    Hurraa me nuoret meripojat,
    Ilo ompi ainiaan.
    Tulee sairaus sekä kuolema,
    Yli puurin heitetään,
    Yli puurin heitetään.
    Tulee sairaus sekä kuolema,
    Yli puurin heitetään.
    Hurraa me nuoret meripojat,
    Ilo ompi – – –.

Tässä katkeaa laulu, jota Kredliin ja Suutari-Jokko suurella hartaudella vetelevät, katkeaa sen tähden, että heidän lähettinsä Christian von Brandenstein palaa viinanostoretkeltään, asettaa noutamansa kaksi puolen tuopin pulloa viinaa höyläpenkille ikkunan alla ja antaa liiat rahat takaisin Kredliinille.

Oikeastaan Kredliinin pitäisi paikata Delfinin isoa purjetta, joka täyttää suurimman osan tuvan lattian pinta-alaa. Mutta kun Suutari-Jokko on sattunut tulemaan siihen kesken toimituksen ja ehdottanut että ostettaisiin pullo viinaa ja pidettäisiin hiukan hauskaa, koska taasen on kuusi raskasta työpäivää edessä, niin Kredliin on hyväksynyt ehdotuksen ja heittänyt purjeen neulomisen sikseen. Yksi pullo on jo tyhjennetty ja pianhan se loppuikin, kun sattui Christian vielä tulemaan siihen vieraisille ja hänelle tietysti piti tarjota naukku aina väliin. Eihän muu voinut tulla kysymykseenkään. Mutta senpä tähden hän saakin ensimmäisen pullon tyhjennyttyä lähteä hakemaan kaksi lisää. Ja ne tahtoo Kredliin yksin maksaa. Kredliin on sillä tuulella nyt eikä Suutari-Jokolla enempää kuin Christianillakaan ole mitään tällaista asiain järjestelyä vastaan. Christian on siis lähtenyt Kredliinin rahoilla viinaa ostamaan ja sinä aikana Kredliin ja Suutari-Jokko laulelevat tuota vanhaa, tuntemattoman miehen tekemää merimieslaulua, jonka säkeistöt päättyvät sanoilla: "Hurraa me nuoret meripojat, Ilo ompi meillä aina j.n.e." Sitä he hartain mielin siinä laulavat ja aina väliin Kredliin kertoo eilispäivän tapahtumista Aallottarella ja Mannilan kapteenin totikemuista, kunnes Christian palaa saaliineen ja ryypiskely taasen voi jatkua.

– Pian sinä siellä Iiskissä asti kävitkin, sanoo Kredliin kiskaistessaan korkin pullon suusta, pian sinä sellaisen matkan suoritit, mutta eipä ihme, kun otat niin jumalattoman pitkiä askeleita. Noin sinä kävellä kuukit ja sinun komea aatelismiehen nenäsi, joka on kuin leivän puolikas, halkaisee ilman edeltäsi, niin että pois tieltä vain.

Näin puhuessaan Kredliin matkii Christianin käyntiä ottaen hirveän pitkiä askeleita ja taivuttaen ruumistaan eteenpäin ja vasemmalle, kun oikea jalka ottaa askelensa, sekä eteenpäin ja oikealle, kun vasen jalka on etumaisena. Täten tehden onnistuu Kredliinin jäljitellä niin mainiosti Christianin omituista käyntiä, että Suutari-Jokko nauraa täyttä kurkkua ja Christian joutuu vallan hämilleen.

– No, no, Christian, jatkaa Kredliin, jokaisella meistä on omituisuutemme ja sinulla on nenäsi, tuo sinun sukusi komea kyömynenä ja käyntisi.

– Niin, etkös joutunutkin sotaväestä pois sen takia, ettet pitkine askeleinesi koskaan pysynyt rivissä, Suutari-Jokko kysäsee iskien veitikkamaisesti silmää Kredliinille.

– Ei siinä jutussa ole mitään perää, vastaa Christian. Syyt eroamiseeni sotaväestä olivat vallan toiset, mutta kun ette ole aatelismiehiä, niin ette ymmärtäisi niitä syitä, vaikka ne esittäisinkin teille.

– Aivan niin, aivan niin. – Jaa-a sinä olet korkeata sukua, sinä Christian, Kredliin jatkoi puhetta, ja tiedätkö, minä muistan kuin eilisen päivän sinun vanhempiesi hääpäivän. Ei ole Raumalla ennen eikä jälkeen niin komeita häitä vietetty. Pajalasta, morsiamen kodista, Marrelaan, sulhasen kotiin oli katu punaisella veralla peitetty. Ei ollut siis pelkoa, että äitisi morsiuskengät olisi lokaan tahraantuneet, kun hän rikkaasta kodistaan miehelään siirtyi. Olivat, ne komeat häät, kerrassaan komeat olivat. Virtana oli viini vuotanut ja muu tarjoilu oli ollut sen mukaista, mikäli kerrottiin. Niin, suurenmoisesti se avioliitto alkoi, mutta kurjuuteen se päättyi. No niin, mitäs niistä maallisista. Otetaan ryyppy, pojat.

– Otetaan ryyppy ja lauletaan, pauhasi Suutari-Jokko. Mutta sinä et osaa tietääkseni edes laulaa, Christian. Mitä sinä oikein osaat?

– Älä sinä Suutari-Jokko kysele semmoisia, Kredliin taasen tarttui puheeseen. Se poika osaa almanakan ja virsikirjan kannesta kanteen ja tietääpä lisäksi jokaisen raumalaisen syntymäpäivän ja vuoden ihan pilkulleen. – Eikö totta, Christian? Sanoppas tuolle Suutari-Jokolle, milloin hän on syntynyt.

– Minä tunnen vain huomatuimpien raumalaisten syntymäpäivän ja vuoden.

– Soo-o, mutta turkanen vie, kyllä tuo Jokko on niitä kaikkein huomatuimpia raumalaisia.

– Onpa niinkin – tavallaan.

– Mitä sinä sillä tarkoitat, Christian? kivahti silloin Suutari-Jokko. Haastatko riitaa, mies? – –

– Hiljaa, pojat! Ja pullot ja lasit piiloon! Regnata-rouva tulee tänne, huusi samassa Kredliin, joka oli sattunut vilkaisemaan pihalle päin.

Suutari-Jokko sieppasi lakkinsa ja yritti paeta, mutta kun hän samassa, kuuli porstuan oven aukeavan, niin hän ymmärsi, että pakotie oli suljettu. Hän etsi siis itselleen istumapaikan takanurkassa siinä toivossa, ettei Regnata-rouva häntä siinä heti huomaisi ja hän ehkä pääsisi sitten livahtamaan hiljakseen pois huoneesta. Christian pisti viinalasit taskuunsa ja Kredliin etsi pulloille piilopaikkaa. Hän aikoi ensin kääriä ne lattialla olevaan purjeeseen, mutta hylkäsi sitten sen tuuman ja pistikin ne takanraakussa riippuvaan pataan. Tuskin oli hän näin vapautunut pulloistaan, saanut purjehansikkaan, neulan ja langan käteensä ja istuutunut lattialle purjetta neulomaan, kun Regnata-rouva avasi tuvan oven ja astui sisään. Tuvan ovi oli kuitenkin siksi kapea ettei Regnata-rouvan krinoliini oikein tahtonut mahtua sen läpi. Se tarttui kiinni toiseen ovipieleen ja sen teräskehät kiepsahtivat pystyasentoon, joten Regnata-rouvan alusvaatteetkin tulivat hetkeksi näkyviin hyvän matkan yläpuolelle polvien. Tämä pieni ja vain silmänräpäyksen kestävä krinoliinin jotensakin tavallinen temppuilu ei ollenkaan saattanut Regnata-rouvaa hämille, vaan seisoi hän seuraavassa tuokiossa kaikessa komeudessaan keskellä tuvan lattiaa. Päässään hänellä oli hieno, myssyntapaiseksi muodostettu olkihattu, jonka korkea, keinotekoisilla ruusuilla koristettu etureuna puolikuun muotoisesti kehysti hänen terveen punakoita kasvojaan. Hattua piti paikoillaan noin kolmen sormen levyiset, hatun alireunasta lähtevät ja leuan alla komeaan solmuun kiedotut, heleänväriset silkkinauhat, joiden vapaat päät riippuivat alas melkein vyötäreille asti. Hartioillaan oli hänellä avara, leveähihainen, kankaaseen kudotuilla kukkakoristeilla somistetusta punaisenruskeasta verasta tehty polviin asti ulottuva suoraselkäinen kauhtana eli "manteau", joksi sitä kutsuttiin. Hetkisen vedettyä henkeä reippaan kävelynsä jälkeen hän iski tuiman silmäyksen ensin Kredliiniin, joka oli noussut seisoalle ja kumartaen lausui odottamattoman vieraansa tervetulleeksi, pyytäen häntä istuutumaan höyläpenkin päässä olevalle tuolille. Välittämättä rahtuistakaan Kredliinin kohteliaisuuden osoituksista Regnata-rouva kääntyi ympäri ja keksi takan nurkassa istuvan Suutari-Jokon.

– Vai täällä sinä lurjustelet tekemättä mitään työtä ja estäen muitakin työtä tekemästä. Olet tietysti ollut viekottelemassa Kredliiniä hummaamaan taasen, koska tuolta pihan poikki tullessani minä näin lasin sinun kädessäsi. Avaappas takkisi, jotta näen, onko sen suojassa pulloja tai laseja. – – Ei näy olevan. No, mars kotia siis, senkin pahuuden pesä, ja koetappas tulla häiritsemään Kredliiniä hänen työssään.

Tämän sanoessaan Regnata-rouva koputti suurta sinisen- ja punaisenraitaisesta kankaasta tehtyä messinkiheloilla silattua sateenvarjoaan tuvan lattiaan antaaksensa siten enemmän pontta puheelleen. Niska kyyryssä Suutari-Jokko otti tämän sanaryöpyn vastaan ja hiipi sitten hiljakseen ulos ovesta.

– Ja sinä, Christian, mitä tekemistä sinulla on täällä, jatkoi Regnata-rouva ripitystään. Aatelismies, ja kehtaat alentua tämän Kredliinin ja Suutari-Jokon juoksupojaksi. Palvelet heitä kantamalla tänne viinaa heidän käskystään... Niin, niin, älä yritäkään kieltää. Minä näin sinun lähtevän Iiskin puodista viinapullo kummassakin housujen taskussa. Häpeisit vähän! Jaaha, ja sanoppas nyt kiltisti, missä ovat pullot. – – Vai et tiedä. Entäs mitä sinulla on siellä takin taskuissa. Niin, niin, vedä esille vain äläkä vitkastele. – – – Vai niin – kolme pikaria, ei sen enempää. No, aseta ne tuohon ikkunalle ja jää tänne, kunnes olen puhunut asiani tälle Kredliinille. – – – Niin, sinä Kredliin, sinä et ole käynyt meillä pitkään aikaan.

– No mutta eihän siitä paljon aikaa ole kun kävin siellä kotiin tultuani Saksan matkalta. Ja sitten – – niin sitten sitä on ollut niin paljon kaikenlaista muuta hommaa tässä, ettei ole ehtinyt käymään rouvaa puhuttelemassa.

– Vai on ollut paljon hommaa, vai niin. Ja minä kun ajattelin, että paha omatunto on estänyt sinua tulemasta luokseni.

– Paha omatunto! Kuinka rouva niin voi sanoa! Mistä minulla voisi olla tunnon vaivaa ja lisäksi sellaista, joka tekisi käynnit teidän luonanne kiusallisiksi? Ei, rouva hyvä, kyllä te olette vallan erehtynyt.

– Mitenkähän lienee sen asian laita. Kuuleppas, mikset tullut pyytämään apuani, kun Amalia kohteli pahasti sitä minun uutta suojattiani, sitä Penua? No, mikset vastaa? Ja missä on se syntymämerkki Penun poskessa? Se syntymämerkki, jonka piti olla ihan samalla paikalla ja samannäköinen kuin Arvid-vainajallakin. – – Sinä et vastaa ja kosk'et sinä vastaa, niin teen minä sen. Asian laita on nimittäin niin, että sinä pelkäät erehtyneesi pahoin Penun suhteen. Mutta pelkosi on turha. Sillä vaikkei sitä syntymämerkkiä ollutkaan, niin sinun silti ei tarvitse Tantuistakaan epäillä Penun syntyperää. Lue tämä paperi. Sen sanottuaan Regnata-rouva otti suuresta käsilaukustaan eli piraatistaan esille paperin, jonka hän ojensi Kredliinille.

– En minä osaa lukea kirjoitusta, huomautti Kredliin.

– Aivan oikein, minä en huomannutkaan sitä. – No niin, Onhan Christian täällä. Tule tänne, Christian. – Mikä paperi tämä on?

– Papinkirja se on.

– Niin juuri, papinkirja se on, ja eikö siinä sanota, että Benjamin Agathanpoika on syntynyt v. 1857 ja että hänen äitinsä on Agatha Joosepintytär?

– Sanotaan.

– Kuulitko, Kredliin? Penun äiti on nimeltään Agatha Joosepintytär ja Penu on syntynyt 1857. Ei siis ole mitään syytä epäillä, ettei hän olisi sen Agathan poika, joka palveli meillä, vaikkei se sinun keksimäsi syntymämerkkijuttu ollutkaan mistään kotoisin. Se oli samaa lajia kuin monet muut sinun juttusi. – Kuuletko?

– Kuulen minä, miksen kuulisi.

– No, ja mitä sitten tähän kaikkeen sanot?

– Mitä minä siihen osaisin sanoa!

– Niin, mitä sinä siihen osaisit sanoa, senkin vekara. Mutta kyllä sinä ryyppyjuhlia osaat panna toimeen. Olisit taasen tapasi mukaan alkanut viikon kestävän hummaamisen, jos en olisi sattunut tekemään sellaiset aikeet tyhjiksi.

Taasen Regnata-rouva koputti sateenvarjoaan lattiaan ja loi tuimia silmäyksiä edessään seisovaan, raskaan synnin taakkansa alla huokailevaan Kredliiniin.

– Se syntymämerkki Penun poskessa, jatkoi Regnata-rouva – oli, näetkö, vain jokin tahra, jonka Amalia pesemällä poisti. Mutta siitä et puhunut minulle mitään, vaikka sen hyvin tiesit. – – Jaaha, sinäkin tulet tänne, Jahan Henrik. – – Niin, niin, kussa haaska on, sinne korpit kokoontuvat. Tunsit kai viinan hajun nenässäsi, sillä täällä sitä on, kuten pian saat nähdä.

Nämä viimeiset sanat Regnata-rouva lausui Jahan Henrik-kapteenille, joka sattumalta saapui Kredliiniä tervehtimään ja joka havaitessaan Regnata-rouvankin olevan siellä yritti vetäytyä kaikessa hiljaisuudessa takaisin, kun Regnata-rouva huomasikin hänet ja otti hänet näin epäystävällisesti vastaan.

– Aina sinä, Regnata, mittaat syyllisille ja syyttömille samalla mitalla, kun niikseen tulee, kivahti Jahan Henrik. Minulla on viinaa kotona tarpeeksi, joten minun ei tarvitse lähteä sitä kylästä etsimään.

– Kas, kas kun oikein närkästyt syyttömyydessäsi. – Älä viitsi yhtään kietoutua viattomuuden vaippaan. Kyllä minä olen nähnyt sinut monta kertaa liiaksi väkeviä nauttineena ja näen kai vastakin, niin että pidä hyvänäsi vain etukäteen saamasi ripitys.

– Sitäkin saan kylliksi kotona, joten toisten miesten ja miesvainajani, vaimojen ei tarvitse, mitä minuun tulee, siitä huolehtia.

– Oletpa oikein äkäinen, Jahan Henrik, minä huomaan. Mutta älä siinä kauemmin kiukuttele, vaan auta minua etsimään ja hävittämään tähän asumukseen hankittu viinavarasto. – – Oikaise tuo purje laskoksistaan, Kredliin, niin nähdään, mitä siinä ehkä piilee.

Kredliin teki työtä käskettyä, mutta ei purjeen sisältä pulloja esille tullut.

Regnata-rouva kopeloi joka laatikon ja nurkan sekä tuvassa että peräkamarissa. Kaikki mahdolliset piilopaikat hän etsi tarkkaan. Hakipa vielä porstuastakin pulloja, jotka hän tiesi Christianin tuoneen taloon. Mutta turha oli hänen vaivansa. Hän oli luullut, että pullot löytyvät heti lattialla läjässä olevan purjeen laskoksista, mutta kun tämä olettamus osoittautui vääräksi eikä pulloja muualtakaan löytynyt, tunsi hän pettymystä ja harmia. Hän istuutui vihdoin levähtämään etsiskelynsä jälkeen, mutta hänen katseensa jatkoivat uupumatta tätä tointa ja kohdistuivat viimein leivinuuniin. Aivan oikein, siellä ne varmastikin ovat, hän ajatteli, ja niin Jahan Henrik sai käskyn avata leivinuunin suupellin ja valaista päreellä uunin.

Regnata-rouva lähestyi takkaa niin lähelle kuin hänen krinoliininsa ja hänen halunsa suojata vaatteitansa tahraantumasta salli. Noin puolen sylen etäisyydessä takasta hän siis kumartui kurkistelemaan uuniin todetaksensa vain, ettei sieltäkään löytynyt sitä ainetta, joka uhkasi tehdä Kredliinin työhön kykenemättömäksi juuri kun hänen apuaan paraiten olisi tarvittu. Regnata-rouva oli jo tunnustamaisillaan itselleen, että hän tällä kertaa oli hävinnyt pelin, kun hänen huomionsa kiintyi raakussa riippuvaan pataan sen tähden, että se oli jätetty puhdistamatta.

– Kylläpä pidät patasi ruokottomassa kunnossa, Kredliin, hän sanoi ja käski Jahan Henrikin kääntää raakun niin että pata tulisi paremmin näkyviin. Jahan Henrik tarttui padan sankaan kääntääkseen raakun tupaan päin, mutta havaitessaan samassa siinä makaavat pullot hän virkkoi: "Näkee sen muutenkin, että pata on jäänyt puhdistamatta viimeisen puuronkeiton jälestä", ja tuli pois takan äärestä.

Niin tyynesti kuin Jahan Henrik tämän sanoikin, oli Regnata-rouvassa kumminkin jo herännyt epäilys padan suhteen.

– Tarkastetaanpas sitä sentään hiukan enemmän, hän sanoi, lähestyi takkaa ja veti sateenvarjonsa koukkuun käyristetyllä päällä padan luoksensa. – Kas vain, hän huudahti nähdessään padassa makaavat viinapullot, kas vain, miten kovakuorista keitettävää sinä olet hankkinut itsellesi päivälliseksi, Kredliin. Kylläpä olet aika juutas! – – Tule tänne, Christian, pese nämä pullot, kuivaa ne ja pistä ne sitten tähän käsilaukkuuni. – – Saat vähin erin minulta sitten viinasi takasin, Kredliin. – Mutta tämä pata! Kuinka olet voinut jättää sen tällaiseen kuntoon! Se on kuin porsaiden jäljiltä tänne jäänyt. Mutta sellaista on aina se leskimiesten ja vanhojenpoikien taloudenhoito. Likaa ja likaa ja taasen likaa. Vaimo sinun pitää hankkia itsellesi, vaimo ja oikein topakka vaimo, joka pitää sinut kunnossa ja kurissa. – Kuuletko, mitä sanon sinulle, Kredliin?

– Kuulen minä.

– No, ja mitä ajattelet ehdotuksestani?

– Sanon vain, että onhan kyllä niin, että akaton mies on kuin hännätön susi – –

– Vai niin, vai suden häntään sinä aviovaimon osan elämässä vertaat! Mutta minä sanon sinulle, että te miehet ette olisi kerrassaan mitään, ellei meitä vaimoja olisi. Susi tulee hyvin toimeen ilman häntää, mutta mies ilman kunnon vaimoa on surkea raukka, on juuri semmoinen kuin sinä, Kredliin.

– Aivan niin, aivan niin, rouva hyvä. Sitäpä juuri minäkin tarkoitin. Nähkääs, vanha sananlasku sanoo, että akaton mies on kuin hännätön susi, ja kyllä vain taitaakin olla niin, että susi ilman häntää olisi hyvin onneton olento. Ei häntä sudella vain kaunistuksena ja ylellisyyskappaleena ole minun ymmärtääkseni. Katsokaa vain noita tuuheahäntäisiä maalaiskoiria. Ne makaavat vaikka hangessa, mutta silloin ne kiertävätkin häntänsä varpaittensa yli ja pistävätpä viimein vielä kuononsakin hännän pään suojaan. Ne suojelevat siis maatessa hännällään kylmälle arempia ruumiin osiaan ja hankkivat itselleen levätessään sen avulla lämmintä ilmaa hengitettäväkseen. Niin että vallan välttämättömän tarpeellinen ruumiinosa se häntä sudelle mahtanee olla aivan niinkuin vaimo miehelle.

– No niin, sillä lailla käsitettynä ei ole hullumpi se sinun sananlaskusi. – Hankit siis vaimon pelastamaan sinut tästä kurjuudesta.

– Saahan tuota ajatella, rouva hyvä. – Kyllä minä, jos toden sanon, olen ollut hyvin tyytyväinen tuolla porstuassa olevaan eukkooni. – Se on niin hiljainen ja vaatimaton.

– Kehtaatkin nimittää vaimoksesi sellaista pakanallista epäjumalankuvaa! – Toimita vaimo itsellesi ja pian, se on minun neuvoni.

Nyökäyttäen päätään Kredliinille, Christianille ja Jahan Henrikille Regnata-rouva lähti tyytyväisenä ja komeana Kredliinin luota kotiapäin astelemaan eikä ollut kuulevinaankaan Kredliinin huomautusta, että hänen sentään pitäisi saada edes yksi ryyppy kaiken tämän harmin lievennykseksi.

– Siinä menevät nyt viinasi, sanoi Jahan Henrik Kredliinille, kun Regnata-rouva oli päässyt pihalle.

– Siinä menevät enkä uskalla uusiakaan hankkia.

– On siinä vain eukkoa, siinä Regnata-rouvassa.

– On siinä sitä.

Ja nyt alkoivat Jahan Henrik, Christian ja Kredliin puhua Regnata-rouvan luonteenominaisuuksista valaisten niitä kukin kohdaltansa joko itse kokemillaan tahi muilta kuulemillaan tapahtumilla. Riitti siinä juttua, ja suurta arvonantoa ja kunnioitusta Regnata-rouvaa kohtaan keskustelu henki.

XII.

Penu oli Aallottarelle tehdyn retken jälkeisenä päivänä juuri päässyt aamiaiselta, kun kapteeni tuli kyökkiin tuoden sellaisen sanoman, että Polttilan herra oli lähettänyt kysymään, voisiko Penu tulla hänen luoksensa ja olla mahdollisesti koko päivän hänen käytettävissään. Muu ei tullut kysymykseenkään kuin että myöntävä vastaus annettiin näin arvossa pidetyn henkilön lausumaan toivomukseen, ja kun Amalia oli siivonnut Penua hiukan, sai hän hetimiten lähteä Polttilaan. Sanan tuonut palvelustyttö johti hänet suoraa päätä isäntänsä työhuoneeseen, hyvin vaatimattomasti sisustettuun pieneen kamariin, jossa Penulle tuttu vanhus istui viheriäksi maalatun kirjoituspöydän ääressä keskustellen erään nähtävästi maalta kotosin olevan miehen kanssa, joka lakkia käsissään pyöritellen näkyi odottavan vastausta Polttilan papalta.

– Kyll kummingi mnää tiädä, ett snää ole riht miäs, Polttilan papa virkkoi vihdoin, ja miälelläs mnää anna snuull raha lainaks niihi snuu rakenuksihis. Mutt tiedäks, kyll kummingi asja lait o vaa semne, etten mnää ann muut kom buale siit, ko snää pyydä. Nii ett nelisataviisikymmend snää saa.

– Kiitoksia paljon vain. On hyvä kun saan edes sen määrän. Koetan tulla sillä toimeen. Ja täytyykin tulla toimeen sillä. Ei auta muu. Kiitoksia paljon vain.

Vanhus laski rahat pöydälle, ja niiden saaja pisti ne tyytyväisen näköisenä nahkakukkaroonsa, sillä tuntien Polttilan papan omituisuuden antaa aina vain puolen pyydetystä määrästä, hän oli pyytänyt kaksi kertaa niin paljon kuin tarvitsi. Sitten hän jätti hyvästi ja poistui huoneesta lausuen vielä kerran kiitokset saamastaan avusta.

Polttilan papa kääntyi seuraamaan katseillaan häntä ja havaitsi samassa Penun.

– Jaaha, snää ole näämäs tuli jo. Ist ny ja odot hiuka – – Mitäst asja snuull o, Muna-aro?

– Sama asia minulla on kuin tuolla Vahteristollakin. Minulta kuoli hevonen ja on uusi hankittava sijaan, että saisi edes kupiikinajolla jotain talvella ansaituksi. Ja yhtä ja toista on vielä talven varaksi toimitettava taloon.

– Nii, nii, mnää ymmärä se. – No, kuip pali snää sitt tarvittisi.

– Kyllä minun pitäisi saada neljäsataa markkaa.

– Vai nii, vai nii, vai nelisata markka. Kyll kummingi mnää anna snuullp puale siit summast. Nii ett kakssata snää saa. Tydyks siihe?

– Tyydyn tietystikin, sanoi Muna-aro, joka hänkin oli pyytänyt tarvitsemansa määrän kaksin kerroin. – Kiitoksia hyvin paljon vain ja Jumala teitä siunatkoon, kun autatte lähimmäistänne.

– Älä siins semssi kohis, muttkon gat ny, ett ong täsä kakssata markka. Räknöit lailles ny nes sedeli, ettes ann mnuun gummingan gekat ittiäs.

– Kyllä on tasan kaksisataa markkaa. Ja jos Jumala meille jommoisenkin vuoden antaa ensi syksynä, niin maksan velkani sitten heti. Kiitoksia.

Kun ovi oli sulkeutunut Muna-aron isännän jälkeen, kääntyi Polttilan papa Penun puoleen ja kysyi hetken katsottuaan häntä: "Kuule, Penu, tiädäks snää, kosk snää oles syndynn?"

– En, en tiedä varmaan. Mutta kymmenen vuoden vaiheilla minun pitäisi olla.

– Kyll kummingi o nii, ett snuun darvittis tiättäs se vähä nuugemi. – No, mikäst snuu äites nimi oi?

– Agatha. Lehtimäen Agatha.

– Niin gyll oliki. Mutt kenen dytär hän ol? Olik häne isäs Joosepp, taikk Kusta, taikk Juha, taikk mikä hän ol ristnimeldäs?

– Sitä en tiedä.

– Vai es tiäd. Mutt kyll kummingi meijän däyty saad selgo näist asjoist. – Mnää ajattli stää, ett meijän däyty lähtis sinns snuu vanhan gottihis taikk snuun gotopitäjäs papplaha näitten gysymysten dähde – – No, vikakost ny o, mitä ny o dapattunn?

Nämä viimeiset kysymykset vanhus kohdisti talon rouvaan, joka samassa suurella kiireellä ja hermostuneena tuli huoneeseen.

– Kysyt, mitä on tapahtunut. Sellaista on tapahtunut, että sinun täytyy vihdoinkin antaa meille lupa sulkea ovet noilta kerjäläislaumoilta. Ei käy enään päinsä, että ne noin vain ilman muuta pääsevät taloon.

– Kyll kummingi mnuu miälestän kristity ihmse ei sov lyäd ovias lukko lähimäises edes, sillongo hän o hädäs. – Ja mitä nys sitt on dapattunn?

– Ei muuta kuin että nyt nuo kulkijat ovat syöneet taikinan juuren. Niin puhtaaksi panivat leivoimen, että se on kuin nuoltu. Ja huomenna meidän olisi pitänyt leipoa. – Niin, mitä siihen sanot? – Mitä nyt tehdään?

Vanhus vaipui hetkeksi mietteisiin, mutta sitten hän katsoi rouvaansa ja vastasi, hienon hymyn karehtiessa hänen suupielissään: "Kyll kummingi ny ei sunkka aut sitt mikkä muu, ko ett tehdä uus taiknajuur."

– Taitaa ollakin paras neuvo, vastasi rouva purskahtaen nauruun, johon Polttilan papa täydestä sydämestä yhtyi sanoen: "Kyll kummingi daita oli nii ja kiitetä Jumala, ett meill o jauhoj, nii ett saada uus juur toime."

Kun pulmasta näin oli päästy, poistui rouva taasen huoneesta ja Polttilan papa jatkoi keskusteluaan Penun kanssa.

– Nii händ, hän sanoi, sinns snuun gottohos mnuun däyty lähti ja kyll mnuun däyty saad snuu fölihin, ettäs neuvo mnuullt tiä. – Oleks valmis tleema?

– Olen.

– Se o hyvä. – Mutt kuule, es snää tarken nois vaatteisas.

– Tarkenen minä.

– Kyll kummingi o nii, ett mnää ymmärrä nämä asjap paremmin go snää. Mutt snää saa mnuu vanham baltto ylles. – Odot nyt sitt hiuka. Mnää sano Mikoll, ett häm bane heose ette.

Polttilan papa meni ulos ja Penu siirtyi ikkunan ääreen katselemaan, kun hevosta valjastettiin. Hänen tarkkaavaisuutensa oli niin kiintynyt tähän hommaan, että hän vallan tyrmistyi, kun joku takaapäin tarttui hänen tukkaansa ja painoi hänen nenänsä litteäksi ikkunaruutua vastaan. Samassa kuuli hän naurun kikatusta takanaan, ja kun hän kääntyi ympäri, näki hän Märthan seisovan edessään hyvin iloisena onnistuneen kepposensa johdosta.

– Oletko sinäkin täällä? Penu kysyi, kun hän oli tointunut ensi hämmästyksestään.

– Minä olen hyvin usein täällä tädin ja sedän luona. – Täällä on niin hauskaa. – – Ja tiedätkö, minä olen kolme kertaa ollut Pokunkin selässä. Miko ei tahtonut ensin sopia siitä minun kanssani, mutta vihdoin hän suostui kumminkin. Viimeisellä kerralla minä ajoin juosten häppäistä kiinni pitämättä. – – Mutta et sinä saa puhua yhdellekään ihmiselle tästä asiasta.

– En, en minä puhu.

– Kuule. Joko olet ollut laivan mastossa?

– Jo.

– Olitko märssyssä asti?

– Olin ylempänäkin.

– Saalingissa?

– Vielä ylempänä. Ihan huipussa asti.

– Älä! – Missä laivassa?

– Aallottaressa.

Märtha vaikeni, punastui ja kyynelet kihosivat hänelle silmiin. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo oli voittanut mielipahansa ja sanoi: "Ensi kesänä minun pitää päästä Viriän märssyyn, siinä ei auta mikään. – – Niin, ja ensi kesänä minä taasen saan ajaa teidän hevosen selässä. Eikö niin? – Ja yksinäni ja oikein hurjaa nelistystä. Enkö saa?"

– Saat varmasti. Nelistystä on hauska mennä.

Samassa palasi Polttilan papa ja nähdessään Märthan keskustelevan Penun kanssa hän sanoi: "Katost vaa, snää oles saann Märthan gumpplikses. Ei snuu aikas sitt pitkäks tull ol. – Jaaha, ja ny me lähde sitt. – Nääks tästäs saap paltto."

Vanhus ojensi Penulle paksun talvitakin, jonka hiat piti kivertää ja jonka liepeitä Penun liikkuessaan täytyi kannattaa, kun hän oli vetänyt sen ylleen. Miko nosti hänet sitten tuttujen kääsien takapuolelle istumaan ja asettui itse hänen viereensä, sitten kuin turkkiin puettu Polttilan herra ensin oli noussut ajopelien etuosaan ja saanut ohjakset käsiinsä.

Polttilan herra ja Miko keskustelivat vilkkaasti keskenään hevosen juostessa hiljaista hyssytystä eteenpäin, ja Penu milloin kuunteli heitä, milloin ajatteli, kuinka hauskaa olisi tavata taasen Ahmasjärveläisetkin ja kuinka he ihmettelisivät, kun hän näin arvossa pidetyssä seurassa saapuu kotiseudulleen. Olihan hän kyllä mielessään kuvitellut paluutansa vanhaan kotiin vieläkin komeammaksi, mutta tämä matka olikin vain sellainen pieni, tilapäinen vierailu, jolle Polttilan papan johto antoi aivan kylliksi loistoa.

Kun oli kuljettu peninkulman verta kaupungista, tapasi seurue tiellä Polttilan papan vanhan tuttavan Perälän torpan isännän, joka juuri oli poikkeamaisillaan lähellä maantietä olevaan asumukseensa.

– Hyvä päevä, mitäst snuullk kuulu? Polttilan papa huusi nähdessään Perälän.

– Ei mutta onpa se itse Polttilan herra! – Jumal' antakoon hyvää päivää. – Kyllä minä vain voimissa olen. Kuinka patruuna itse jaksaa?

– Kiitoksi kysymäst. Kyll kummingi mnää vaa hyvi voi ja ny meinatais niingo lähti Ahmasjärvell.

– Vai Ahmasjärvelle. Mitä asiaa sinne on?

– No, kon darvitte täsä saad tiättä, ett mikä tuom boja äite nimi ol, go Miko viäres tuall takan istu ja kosk se munssöör o syndynn.

– Vai niin, vai niin, vai semmoinen asia teillä on ajettavana. Mutta poiketkaa nyt sentään meille vähän levähtämään ja saamaan kuppi kahvia. Se meidän Kristiina on sieltä Ahmasjärven kulmalta kotoisin. Taitaisi hänkin tietää jotain tuon miehenalun syntyperästä.

– Jaa, mutt tiädäks ei se ollukka hulluve ajatus. Kyll kummingi mnää tleengin deilss sitt. Omb täsä aikka kuitta meill viäl, vaikk tiima vert hukkangi menis.

Niin matkailijat siis poikkesivat Perälän torppaan ja emäntä oli kovin iloissaan, kun hän sai Polttilan herran vieraakseen. Hän ryhtyi heti kahvin keittämisen puuhiin ja Polttilan papa asiaansa ajamaan.

– Tunsittakost te emänd siällk kotipaikoillan yht Lehtmäe Agatha-nimist ihmist? Polttila kysyi.

– Tunsin kai minä Lehtimäen Agathan. Lähimmän naapurin lapsia hän oli, Agatha vainaja.

– Kyll kummingin daitakin gäyd nii, etei mnuun darvittekka lähti Ahmasjärvell. – Kuulkkast emänd, tiädättäk te, mikä se Agatha isä nimi oi, ristnimi mnää meina.

– Tiedän minä sen vallan hyvin. Jooseppi Juhanpoika hän oli.

– Kyll kummingin däst hyvä tlee. Se Agatha ol sitt Agatha Joosepintytär.

– Niin oikein olikin. Agatha Kristina Joosepintytär. Minun äitini oli hänen sylikumminsa ja hänelle annettiin toiseksi nimeksi Kristiina. Minun äitini oli nähkääs Kristiina niinkuin minäkin. Kyllä äitini tämän on moneen kertaan minulle kertonut.

– Kyll kummingi o sitt se asi selv. Mutt kuulkkast, tiädättäk tek, kosk tua poik synnys, tua Penu, mnää meinan, gon duallp pihall Mikon gans heost pois valjaist otta?

– En, en minä semmoisia tiedä. Kuinka minä sen tietäisin?

– Kyll kummingi sittengi o vaa nii, ett mnuun däyty lähtis sinn Ahmasjärvell. – – – Ei mar, mutt ny mnää olengi valla höperö! Nii et tet tiäd ymmärettävästengäm Benust yhtikä mittä. – Mutt kuulkkast, eiköst sill Agathall oll laps?

– Oli hänellä lapsi. Ja sitä juuri ihmeteltiinkin, että Agatha, joka oli niin siivo ihminen, voi niin hairahtua. Mutta semmoista siitä tulee, kun menee kaupunkeihin vieteltäväksi. Agatha oli nähkääs palveluksessa Raumalla.

– Raumall? – Kyll kummingin de ny erhetytt. Turus häm balvel.

– Ei. Raumalle hän meni palvelukseen jo kolme vuotta ennen kuin se lapsi syntyi. Vaikka ei hänestä sen jälestä, kun hän kotoa läksi, paljon mitään tiedetty, ennenkuin hän taasen palasi kotiin niin heikkona, ettei jaksanut puhuakaan. Ja hän kuolikin heti lapsen synnyttyä.

– Nii, nii, ei hänest tiädett, misä hän gullongi ol. Hän ol kukatiäs ens Raumall ja sitt Turus. Kyll kummingi o nii vaa, ettei mnuun darvittekka lähtis sinn Ahmasjärvell. – Kuulkkast, koittakka ny viäl muistak, kosk se Agatha laps synnys.

Antakaas, kun ajattelen. Minä palvelin silloin Katilassa toista vuotta. – – Siunatkoon, mutta tuo poika onkin sitten Agatha-vainajan näköinen. – – Onko hän? – –

– O oikke hän se Agatham boik, Polttilan papa sanoi, kun emäntä hämmästyneenä katseli Mikon seurassa tupaan tulevaa Penua. Agatham boik oikke hän o, mutt ny meijän darvittis saad tiättäk, kosk hän o syndynn.

– Odottakaa hiukan. Minä olin silloin Katilassa toista vuotta. Muistan sen siitä, että tämä minun mieheni rupesi silloin minua lähentelemään, mutta minä sanoin hänelle, että Agathan onneton kohtalo osoittaa, kuinka paljon miehiin on luottamista, ja ajoin hänen pois luotani. Agatha oli nimittäin kuollut juuri silloin heti tuon pojan syntymisen jälkeen. Se tapahtui keväällä. Ja kaunis kevät silloin oli. Ei semmoinen kuin viime kevät, jota ei oikeastaan ollutkaan, koska lehdet vasta juhannuksen aikaan puhkesivat puihin. Mikä vuosiluku silloin kirjoitettiinkaan? – – – Mutta tuossa tulee Kustaa. Kysytään häneltä. Kuules, Kustaa, muistatko sinä, mikä vuosi se oli, kun sinä kävit minua kosimassa Katilassa ja sait rukkaset?

– Rukkaset, sainko minä rukkaset? Voi helkatti sentään, vai rukkaset. – En Kristiina, sitä vuotta en minä muista enkä ylipäätänsä tapahtumattomia.

– Älä siinä yhtään vikuroi. Sano nyt vain, jos muistat, minä vuonna sinä rupesit käymään Katilassa tapaamassa minua.

– Nii, nääks, mnuun darvittis välttämättömäst tiättäs se, Polttilan papa lisäsi, antaakseen vauhtia asian selvittämisen pyrkimyksille.

– No, en mar minä vain ole hullumpaa kuullut. Vai tahtoo Polttilan herra tietää, milloin minä rupesin tuota Kristiinaa vähän niinkuin riiailemaan. Siinä tapauksessa minä kyllä otan sen kysymyksen selvittääkseni. Me olemme olleet naimisissa seitsemän vuotta nyt syksyllä, ja kun meidän häämme vietettiin, kirjoitettiin siis 1860. Vuotta ennen ostin minä tämän torpan ja pyhämiehinä kolme vuotta sitä ennemmin minä tulin rengiksi Katilan naapuritaloon ja sitten seuraavana keväänä tuo Kristiina rupesi katselemaan minua niin merkitsevästi, että minä ymmärsin hänen pitävän minusta. Se oli siis 1857 keväällä.

– No, mutt se oliki oikke onnem botkaus, Polttilan papa puheli iloisena.

– Ei paljon muutakaan, Perälä arveli. Eihän se hullumpi vaimo ole ollut, tämä Kristiina.

– Nii, nii, ei sunkka, ei sunkka. Mutt oikkjastas mnää meinasi stää, ett se ol onnem botkaus, ko mnää poikkesin dänn. Mnää ole saannt tääld kaikk net tiädok, ko mnää tarvitte. Sillaill oikke. Ja nys saa Poku huilat oikke hyvä aikka ja sitt me ruppengim bainama Rauma kohde jäll.

Kun sitten oli tunti tai ehkä parikin vielä pakinoitu ja juotu kahvit, läksivät Miko ja Penu hevosta valjastamaan, mutta tuokion kuluttua palasi Miko vallan hölmistyen tupaan ilmoittaen, ettei hevosta löytynyt mistään. Ja asian laita oli todellakin niin. Hevonen oli varastettu.

– Kattokkaast niit rakkrej, ko viävä heosen geskellp päevä ja juur meijä nokkan ald, Polttilan papa ihmetteli. On mar hyvä, ett jättiväs sendän gäässe ja sila jälill. – Kene snää luulet tämsen dyän dehnym, Berälä?

– Kyllä se jonkun tämän paikkakuntalaisen työtä on. Ei nuo kulkevat kerjäläiset varasta juuri koskaan. On vallan ihmeellistä, etteivät ne hädässään turvaudu rikoksiin.

Samassa siitä sattui muuan talon isäntä kulkemaan ohi, ja kun häneltä tiedusteltiin, oliko häntä vastaan tullut mies hevosineen ilman ajopelejä ja valjaita, niin hän sanoi noin kuusi virstaa Turkuun päin tavanneensa hevosen selässä hyvää vauhtia ajavan miehen.

– Se poikkesikin sitten metsätielle, oikealle täältä mennen, hän lisäsi. Sellainen pienenläntä, vilkassilmäinen ja mustapartainen mies se oli.

– Kyllä minä nyt jo tiedän, missä teidän hevosenne on, Perälä sanoi kuultuaan tämän. Minä pistän meidän Kimon rattaiden eteen, ja sitten me lähdemme varasta etsimään. Se on se Ruusenblaadi-roisto, joka taasen on ollut liikkeellä pahuutta jakamassa.

Kimo saatiin yhtäkkiä rattaiden eteen ja sitten Polttilan papa, Perälä ja Miko läksivät varasta takaa ajamaan. Penu jäi Perälään siksi aikaa.

Matkalla keskustelu takaa-ajajain kesken tietysti kosketteli koko ajan varkaan suurta röyhkeyttä osoittavaa tekoa, ja jos se joskus sattuikin eksymään toisille aloille, niin Polttilan papa palautti sen aina vanhaan uomaansa hokien: "Semne roist, mutt kyll kummingi mnää hänen geräjihi haasta ja kaakktolpa juures häne selkäs tästä tyäst viäl pehmitetä. Se o viss asi se. Ja selkkäs tarvitteki."

Mutta kun oli päästy siihen kohtaan maantietä, mistä varas oli poikennut asuntoonsa vievälle huonolle metsätielle, niin Polttilan papa tuumaili: "Kyll kummingi mnää ajattle nii, etten mnää toimitakka stää aabrotti keräjihi, muttko anneta mes sills selkkä. Sillaill oikke om baras. Tes saatt anttas sill hunsvotill oikke aika tavallf fliiteihi. Kyll kummingi siin on darppeks rangastust hänell."

– Tehdään niin vain, vastasivat toiset.

Kuljettiin taasen eteenpäin suurella vaivalla metsäpolun kaltaista tietä. Keskustelukin taukosi rattaiden kallistellessa puolesta toiseen. Vihdoin Polttilan papa kuitenkin virkkoi: "Kyll kummingin daita ollp paras, ett tes saatt pittäk kiis siit junkkrist ja mnää anna sillk keppi."

– Tehdään niin, tehdään niin, muut rattailla istujat päättivät.

Vähän ajan mietittyään Polttilan papa taasen ehdotti toista menettelytapaa. "Mnää ajattle, hän sanoi, ett tuski se lurjus siit parane, ett me häne hakka, nii ett kyll kummingin daita ollp paras, ett haukuta hän vaa hyvim bäevi. Tes saatt antta hänen guullk kunnjas. Eiköst nii olp paras?"

– Taitaa mar ollakin. Kyllä mar patruuna sen asian parhaiten ymmärtää, toiset myönsivät.

Samassa varkaan asumus alkoikin näkyä, ja silloin Polttilan papa sanoi: "Kyll kummingi mnää hauku itt se viätvä, nii ett olkkan de valla verka."

Polttilan papa, Perälä ja Miko menivät sitten suoraa päätä asumuksen talliin, jossa varas parastaikaa oli sukimassa kähveltämäänsä hevosta. Sanaakaan puhumatta irroitti Miko marhaminnan tallin seinästä ja talutti hevosen pihalle. Hämmästyneenä näin äänettömästä toiminnasta varas tuli tallin ovelle ja silloin Polttilan papa silmät suuttumuksesta säkenöivinä ja poskipäät punottavina astui hänen eteensä sanoen: "Sengi maaruaj."

Miko oli sillä välin kiinnittänyt Pokun marhaminnan rattaitten takalautaan, ja sitten lähdettiin sen enempää puhumatta paluumatkalle. Mutta metsän reunaan päästyä Polttilan papa kysyi: "Kuulittak, kui mnää se haukusi. Vähembiki olis kukatiäs piisann."

Silloin Perälä ja Miko eivät enään voineet pidättää nauruaan ja Perälä virkkoi: "Kyllä sen hultteimen rangaistusta jo muutenkin lievennettiin ja lievennettiin, niin että jos sitä vielä olisi vähennetty, niin ei sitä olisi jäänyt mitään jäljelle."

Ilta oli jo pitkälle kulunut, kun he saapuivat takaisin Perälään. Siellä oli emäntä sillä välin pitänyt hyvää huolta Penusta ja kertonut hänelle muistelmiaan niiltä ajoilta, jolloin hän miltei joka päivä oli ollut Penun äidin seurassa. Ja pelkkää hyvää hänellä oli Agatha-ystävättärestään sanottavana.

Hetkisen vielä pakinoituaan Perälän väen kanssa ja kahvit juotuaan Polttilan papa, Miko ja Penu taasen läksivät Raumalle päin ajamaan. Onnellisesti he sitten kotiin saapuivatkin, mutta niin myöhään, ettei Polttilan papa enää sillä vuorokaudella voinut mennä sairastaan häiritsemään.

Mutta jo varhain seuraavana aamuna hän oli matkalla holhokkinsa luokse. Matkalla sinne tuli Christian v. Brandenstein häntä vastaan ja ollen hyvällä tuulella eilisen matkansa onnistumisesta Polttilan papa sanoi Christianille:

Hyvä huomend, Christian! Kyll kummingi o nii, ett snää tiädä kaikkette raumlaiste syndymvuade ja päevä, mutt kuule, sanostis nys sitt, kosk se Penu, snää tiädäs, se Mannilani Benu, o syndynn.

– Seitsemästoista päivä huhtikuuta 1857, Christian vastasi silmää räpäyttämättä, niin että Polttilan ukko hämmästyneenä pysähtyi ja katseli Christiania suu puoliavonaisena ja silmät pyöreinä päässä.

– Kuule, oleks snää nii hyvä arvama, ett snää noi vaa ilma mitta osasis sanno oikke se syndymvuade? Se syndymbäevä snää tiätystengi otip pilvist. Mutt kyll kummingi seki sinnppäi o. Vaikk kyll kummingi o nii, ett em mnääkä stää tiäd.

– En minä sellaisia asioita arvaile. Asiakirjoista minä tietoni haen.

– Kyll kummingi olis hausk tiättä, mimsist tokumendeist snää sem Benu syndymbäevängi olsi onkkehes saann.

– Tässä on minun tietoni peruste, sanoi Christian, joka sillä välin oli kopeloinut esille takkinsa povitaskusta Penun papinkirjan. Se oli unohtunut hänen huostaansa Regnata-rouvan lähdettyä Kredliinin asunnosta edellisenä päivänä.

– Kyll kummingi o vaa ihmelist, ett snuull ovat tämsep paperi, Polttilan papa puheli. Tiädäks, mnää käve eilä Vermundilas saakk näit tiädoj hakemas eng mnää saanns sittengä mittäm bapingirja kässihin. Mutt heone mnuuld se sija viätti. Kyll kummingi snuulls sitt taitava ollakin gaikkette raumlaistem bapingirjap poviplakkrisas.

– Ei ole. Regnata-rouvalta minä tämän sattumalta sain. Hän oli ruvennut epäilemään, ettei Penu olekaan Arvid-vainajan poika, kuten hän ennen oli luullut ja kuten kaupungissa yleisesti puhutaan.

– Kyll kummingi hän siin oikkjas ongi. Ja hän lakka kaiketakki nyp Penut auttamast.

– Ei siitä ollut mitään puhetta.

– Nii, ja ei sill väli oi, vaikk hän lakkaisiki. Kyll se asi kuntto jälls saada. Saada händ, kyll kummingi vaa saadangi. – Mutt, kuule, snuu sopikim dull mnuu gansan. Ei snuullk kumminga mitta muutakkan dyät ol. Snuu tarvita vähä niingon dodistajaks yhdes asjas.

Ei Christian v. Brandensteinilla nyt enemmän kuin muulloinkaan mitään tärkeätä tehtävää ollut. Hyvin hän ehti Polttilan papan seuralaiseksi ja niin molemmat jatkoivat matkaa Kiviniemen päähän sairaan merimiehen luo.

Tämä oli odottanut Polttilan papan saapumista niin kiihkeästi, ettei Polttilan papa tällä kertaa ehtinyt, niinkuin hän olisi tahtonut, ottaa selkoa, oliko Granruuska lääkinnyt itseänsäkin tänä aamuna, vaan täytyi hänen heti ruveta sairaalle kertomaan, mihin tuloksiin hän oli päässyt. Polttilan papa kuvaili tarkkaan kaikki vaiheensa eilisellä matkallaan ja ojensi viimein äskettäin Christianilta saamansa todistuksen sairaalle...

– Hyvä on, nyt on kaikki selvänä, sairas sanoi, kuultuaan Polttilan kertomuksen ja luettuaan papinkirjan. Sitten hän pyysi Polttilan papan panemaan oikein paperille viimeisen tahtonsa, jonka mukaan hän tunnusti Penun pojaksensa. Hän ilmoitti, että hänellä oli takkinsa povitaskussa mainekirjansa lehtien välissä sen verran rahaa jälellä, että sitä voi jäädä hiukan yli kuljetus- ja hautauskustannustenkin. Ja tämän ylijäämän määräsi hän käytettäväksi Penun tarpeisiin.

Lyhyt oli siis monta kovaa kestäneen, kuolevan merimiehen testamentti, jonka Polttilan papa Käkelän kimnasistilta lainaksi saadulla sulkakynällä merkitsi paperille. Kun sairas sitten oli allekirjoittanut sen, piirsi Polttilan papa vanhuudesta värisevällä kädellä todistajana sen alle monelle raumalaiselle tuntemattoman, varsinaisen nimensä, Johan Mickel Ilvàn. Hänen vanhanaikaisella selvyydellä ja siroudella tehdyn nimikirjoituksensa rinnalle Christian von Brandenstein kyhäsi komean nimensä.

– Kyll kummingi, Polttilan papa sitten sanoi, on däsä mailmas nii, ett meist kuale mond kertta se, kon gauimi luulla elävä, nii ett ei hait lainkka, ett snuungi nimes, Granruuska, tlee tähän dokumenttihi.

– En minä osaa kirjoittaa.

– Kyll kummingi mnää sen diädängi. Mutt puumerkkis snää tiämäs sendän daidat tehd. Tiädäk kaiketakki snää, kumne se o.

– Tiedän minä. Semmoinen se on suora ja on siinä vähän väärääkin.

– No, pistäst se toho sitt, Polttilan papa sanoi kirjoitettuaan Granruuskan nimen paperiin.

Granruuska asetti silmälasit nenälleen, kävi molemmin käsin kiinni kynään ja sai suurella vaivalla töherretyksi nimensä alle hiukan kuutosta muistuttavan piirroksen.

– Kiitoksia paljon teille, sairas sanoi tarttuen Polttilan papan käteen. Jumala teitä siunatkoon ja palkitkoon teille hyvyytenne.

– Kyll kummingi meill o muutakkim buhelemist, Polttila vastasi. Kuingast snää ny jaksa?

– Paljon huonommin kuin eilen. Minua on tänä aamuna viluttanut, päätäni pakottaa hirveästi ja suuta kuivaa. – Kuolema tästä tulee.

– Nii, nii, saatta kyll sekin dull, mutt toevota sendäs, ettei se viäl tulekka. – Snää tahdok kai nähd Penungi niim bian go mahdolist.

– Aioin juuri pyytää teidän lähettämään sanan hänelle, että hän tulisi luokseni.

– Kyll kummingi mnää se asja äkkin doimita. Ja keskusteltuaan vielä hetkisen sairaan sekä Granruuskan kanssa Polttilan papa ja Christian läksivät pois.

Polttilan papa ei kuitenkaan saanut Penua käsiinsä niin pian kuin hän olisi toivonut, sillä Mannilan kapteeni oli lähtenyt Vasaraisiin muuatta metsälohkoa tarkastamaan ja oli ottanut Penun mukaansa apuriksi. Vasta illan suussa Polttilan papa ja Penu niin ollen läksivät yhdessä sairaan luo. Matkalla Polttilan papa ilmoitti Penulle, että sairas merimies oli hänen isänsä ja että tämä luonnollisesti tahtoi tavata poikansa niin pian kuin suinkin.

Sairaan tila oli kuitenkin päivän kuluessa huonontumistaan huonontunut, ja Polttilan papan sekä Penun saapuessa hänen luokseen hänen poskensa hehkuivat kuumeesta, hänen silmänsä vetistivät ja levottomana hän milloin heitteleikse sinne tänne vuoteellaan, milloin kiskaisi irti päänsä ympäri asetetun kääreen, milloin nyppi kiihkeästi peitettään, vilkkaasti hourupuheita ladellen. Hetkisen hän tajuttomana tuijottaen katseli vuoteensa ääressä seisovia henkilöitä ja jatkoi sitten taasen otsaansa rypistellen ja hampaitaan kirskuttaen harhapuheitaan, kunnes hänen ruumiinsa kaikki lihakset yhtäkkiä pingoittuivat ankaraan kouristukseen. Hänen niskansa kangistui, pää vetäytyi taaksepäin, vaahto valui hänen piukkaan kiristettyjen hampaittensa välistä ja vihdoin, hengityskin pysähtyi. Huoneessa olijat luulivat hänen jo heittäneen henkensä, mutta tuokion kuluttua hän huokasi syvään, lihakset herpautuivat, hän hengitti taasen tasaisesti ja oli levollisempikin, mutta kysymyksiin hän ei vastannut. Taju oli häneltä poissa ja pian hänen ajatuksensa taasen rupesivat harhanäkyjen ympärillä askaroitsemaan.

Syvästi järkytettynä Penu katseli kovan taudin kanssa taistelevaa miestä, jonka hän nyt tiesi olevan isänsä. Valtava tunteiden virta kuohui läpi hänen sielunsa, hänen siinä seisoessaan; mutta hänen ihmeekseen siihen sekaantui tuskin rahtuistakaan hellyyttä tai rakkautta tuota outoa, taudin runtelemaa miestä kohtaan. Enimmäkseen siinä oli pelkoa ja vavistusta, ankaran taudin aiheuttamaa pelkoa ja lähenevän kuoleman aavistuksen synnyttämää kaameutta. Sellaisten tunteiden hallitsemana hän seisoi siinä kuin kivettynyt, kun sairas yhtäkkiä kävi rauhallisemmaksi, hänen kasvonsa kirkastuivat ja luoden silmäyksen Penuun hän ojensi molemmat kätensä Penua kohti kuiskaillen: "Sinä, Benjamin. Jumala sinua siunatkoon."

Silloin oli kaikki silmänräpäyksessä muuttunut eikä Penun sydämessä enää ollut sijaa muille tunteille kuin rakkaudelle. Nyt veren ääni puhui voimakkaana, mukaansa tempaavana hänen sielussaan ja sen kutsua seuraten hän heittäytyi itkien isänsä tarjoomaan avoimeen syliin.

Mutta seuraavassa tuokiossa sairaan hetkeksi liekkiin leimahtanut tajunta taasen oli sammunut. Voimakkaalla liikkeellä hän työnsi Penun luotaan ja hänen puheessaan kuvastui jälleen kuumeen synnyttämien harhakuvien kirjavuus.

– Kyll kummingin daita ollp paras, ett me lähde ny, Polttilan papa vihdoin sanoi ja nykäsi Penua takin hihasta. Polttilan papa teroitti vain vielä Granruuskan mieleen, että hän heti lähettäisi Penulle sanan, jos sairas tulisi tajuihinsa. Ja sitten he läksivät.

Polttilan papa meni suoraa päätä Regnata-rouvan puheille.

– No, orpana, mikä sinun on johdattanut pitkästä aikaa minun luokseni? Regnata-rouva kysyi, kun ensin oli tervehdykset vaihdettu ja hetkisen turhanpäiväistä puhuttu.

– Kyll kummingi mnuull ny o semmost asja, Polttilan papa vastasi, ett se Penu, kos tiädä, ei kuul lainkka snuu huushollihis. Mnää ole löytänn häne isäs, nii ett se asi o nys sitt klaar. Sillaill oikke, ei snuull ol mittä velvolisutt enä auttap Penut, mutt josas hyväst sydämest jongum benni hänen gasvatuksehes tahdo uhrat, nin gyll kummingi se o sitt vallan doine asi.

– Vai niin, vai on se Penun syntyperä nyt selvillä? Ja entäs ne orpanan todistuskappaleet tässä asiassa. Miltä ne näyttävät?

– Penu isä oma ilmoitukselle mnää luota. Nääks hän oi juur menemäisilläs naimissim Benu äidin gans, ko hän joudusiki pidemäll merimatkall ko hän ol meinannukka. He oliva jo kuuldetukki.

– Niinkö orpana luulee? Missä heidät kuulutettiin?

– Turun duomiokirkos.

– Ja kuinka he Turkuun olivat joutuneet?

– Penu äite pai vei Turus ussema vuatt ja siäll het tliivat tutuiks.

– Vai niin. Ja mikä on sitten Penun syntymävuosi?

– 1857, niingos tiädäk, koskas ole hänem bapingirjas tännt toimittann.

– Niin olenkin. Ja tahtooko orpana nyt olla hyvä ja katsoa tätä minun tilikirjaani, josta käy selville, että Agatha Joosepintytär tuli palvelukseen meille 1855 marraskuun 1 p. ja erosi palveluksestaan luonamme vuonna 1856 pyhäin miesten päivänä syistä, jotka minä liiankin hyvin muistan. Mutta siitä minä en tiedä mitään, että hänellä olisi ollut jokin merimies sulhasena, ja varmasti tiedän, ettei häntä kuulutettu avioliittoon kenenkään kanssa niinä vuosina. Eikä hän voinut millään tavalla palvella Turussa samaan aikaan kuin meillä.

– Kyll kummingin dämä on glookku. Kuule, Regnata eik snuulls sendä olt tuli joku erhetys tohon girjahas?

– Ei, orpana hyvä, ei ole tullut. Sitä paitsi muistan nämä asiat ja ajankohdat vallan hyvin.

– Kyll kummingi mnää en sitt saap päähän, guit tämä asi selitetä.

– Minusta se on hyvin helposti selitetty. Minä olen kuullut, että se merimies, jota orpana luulee Penun isäksi, on mielenvikainen. – Ja mitä hullujen puheista.

– Ei, ei hän ol hull.

– Eikö hourailekaan?

– Höyri oikke hän joukko.

– Niin, no. Kaikki hänen puheensa Penusta ovat hourailuja eikä mitään muuta. Siltä kannalta katsottuna on asia ihan selvä ja minä pidän Penun kasvatuksesta huolen, niinkuin tähänkin asti.

– Pid vaa, mutt kyll kummingi mnää luule, ett asi o niingo se merimiäs se sano ja mnää tutki stää viäl nuugemi. Kyll kummingin dutkingi mnää stää vaa viäläkki. Siin o yks mahdolisuus jälill ja se selittä kaikk.

Tätä mahdollisuutta miettien Polttilan Papa hyvästi jätettyään Regnata-rouvalle läksi kotiin.

Mutta sairaan tila kävi vain huonommaksi ja huonommaksi. Jonkun päivän kuluttua hourailu hälveni, kouristukset lakkasivat häntä vaivaamasta ja puhe taukosi. Liikkumattomana ja tiedottomana makasi hän vuoteellaan ja vain kuorsaava hengitys osoitti sivultakatsojalle, että hän vielä oli hengissä. Mutta aste asteelta heikkeni tämäkin elon merkki ja täsmälleen viikko sen jäljestä, kun hän Aallottarella oli tavannut Penun, oli valtamerien myrskyjä monesti kokenut merenkulkija siirtynyt ikuisen rauhan maille.

Ei ollut suuri se ruumissaatto, joka muutamia päiviä sen jäljestä Kiviniemen päästä suuntasi kulkunsa Rauman uudelle hautausmaalle, mutta kunnioitusta se herätti, sillä kuuden vanhan merimiehen kantaman ja Suomen kauppalipulla verhotun arkun jäljestä seurasi rovastin rinnalla astellen Polttilan herra. Seuraavan rivin muodostivat Mannilan kapteeni, Penu ja Jahan Henrik, joka viimeksi mainittu oikeastaan oli saapunut kaupunkiin Leilan muorin testamenttia kirjoittamaan, mutta sattumalta tavatessaan Polttilan papan oli saanut kutsun hautajaisiin. Viimeisenä miesten joukossa kuukki Christian v. Brandenstein pitkin askelin yksin, koska hän ei kumminkaan olisi pitänyt riviä eheänä. Miesten jäljessä astelevassa pienessä naispuolisessa saattueessa herätti huomiota Regnata-rouva, joka ajan tavan mukaan silkkihuivi päässään hatun asemesta käveli Amalian rinnalla. Granruuska ja sen talon emäntä, missä sairas oli kuollut, sekä Stridska, naapuritalon emäntä, päättivät saaton. Ruumiinsiunaus ei vienyt paljon aikaa ja sen lähetessä loppuaan Hesa-Jankke kiirehti hautausmaan kaivon tienoille viittilöimään valkoisella, mustakehyksisellä taululla, jotta kirkontornissa tiedettiin ruveta soittamaan hautauksen päättäjäiskelloja. Hautauksen jäljestä saatto kokoontui siihen taloon, jossa vainaja oli kuollut. Siellä Polttilan papan toimesta tarjottiin saattoon osaaottaneille sekä lukkarille ja haudankaivajalle kahvit vehnäleivän ja pikkuleivosten kera sekä sen jäljestä rommitotia miespuolisille ja bischoffia naisille. Viimeksi tarjottiin kaksi kuppia teetä samojen leivoksien kera kuin alkajaiskahvankin kuului, ja siihen pidot päättyivät.

Hautajaiset olivat Penun mielestä olleet niin komeat, että hän oli vallan päästään pyörällä, kun hän oli palannut Mannilaan. Vasta levolle mennessään hän ehti tarkoin miettiä, mitä ne oikeastaan merkitsivät hänen elämässään. Vasta silloin tuli hän ajatelleeksi, että kylmä todellisuus taasen armottomasti oli särkenyt yhden hänen unelmistaan ja että hän nyt varmasti tiesi olevansa maailmassa ilman isää ja äitiä, ilman veljeä ja siskoa.

XIII.

Talvi tuli v. 1867 varhain ja oli ankara. Se oli siis omansa lisäämään niitä kärsimyksiä, jotka Suomenmaata kohdannut uusi ja vielä täydellisempi kato kuin edellisenä vuonna toi mukanansa. Varsinkin rantakaupunkeihin, joihin meritse helpommin voitiin saada ulkomailta jauhoja ja muita elintarpeita, tulvi nälänhädässä olevia sisämaan asukkaita suurin joukoin. Heille koetettiinkin mikäli mahdollista apua antaa, mutta liian suuri oli tarvitsevien luku ja pian siis heitä varten kerätyt varastot hupenivat. Epätoivoisina nuo onnettomat silloin siirtyivät toisille paikkakunnille etsimään niillä mahdollisesti heille tarjoutuvia suotuisampia oloja. Mutta useimmiten odotti heitä sielläkin vain pettymys ja niin oli taasen kuljettava nälän ajamina eteenpäin, kunnes joko voimat uupuivat tai pakkanen tai kautta koko maan raivoava poltetauti teki lopun heidän kärsimyksistään.

Penu oli monesti kauhulla ajatellut Ahmasjärveläisten oloja tämän kovan ja yleisen puutteen aikana, ja kun kerjäläinen tai kerjäläisjoukko toisensa jäljestä kävi Mannilassa ruuanapua etsimässä, niin Penu odotti aina, että hän näiden joukossa vihdoin joutuisi näkemään Ahmasjärveläisiäkin. Mutta heitä ei vain näkynyt ja Penu alkoi toivoa, että he ehkä sentään joten kuten suoriutuisivat hädästä. Kaikissa tapauksissa hän olisi mielellään tahtonut saada jotakin tietoa heistä ja vihdoin hän kääntyi, kuten aina tärkeämpää apua tarvitessaan, Kredliinin puoleen kysyen tältä, miten hän voisi saada toiveensa tässä kohden toteutetuksi.

– Odota nyt vielä hiukkanen, vastasi Kredliin, jahka tulee enemmän lunta, niin puutavaraakin aletaan tuoda kaupunkiin, ja kyllä me silloin helposti heistä tietoja saamme. Joka kulmalta silloin tänne väkeä tulee.

Pian lunta sitten saatiinkin ja pitkissä jonoissa lehteri-, lankku-, parru- ja lautakuormat alkoivat tulla kaupunkiin. Monta kertaa Penu aamuyön pimeässä sattumalta herätessään kuuli, kuinka lumi jo silloin kitisi ohi kulkevien kuormarekien anturojen alla. Ja kun päivä oli valjennut ja hänellä oli aikaa, niin huvitti häntä suuresti seisoa ikkunan ääressä katselemassa vilkasta, satamaa kohti suoltuvaa liikettä. Härmä peitti hevosten selän ja lautaset niiden kupeiden hiestä yhä höyrytessä, pitkät jääpuikot riippuivat niiden kuonossa ja huurteen peittämä oli ajajienkin parta ja lakin alta esille valuva ohimotukka. Koko tuossa hommassa oli eloa ja virkeyttä, jota oli niin hauska katsella, kun tähän asti enimmäkseen oli tottunut näkemään vain murheen, hädän ja tuskan uuvuttamien olentojen raskasta laahustamista mieron teillä. – Niin, tämä oli vallan toista, tämä metsien vaellus kohti kaukaisia maita. Ajajat milloin kiirehtivät saattamaan kuormansa oikeisiin varhoihin joko potkaisemalla reen kuonoa tai ohjaamalla hevosiaan. Milloin he raikuvin huudoin hoputtivat niitä, milloin taasen hankkivat itselleen lämmintä lyömällä käsiään hartioihin. Ja virkeiltä näyttivät hevosetkin. Etunojassa, pingottaen ruumiinsa joka lihasta ja kiivaasti iskien kavionsa kadun iljanteeseen ne vetivät raskaita kuormiaan satamaa kohden. Siellä vastaanottajat ohjasivat kuormat kullekin kuuluvalle purkamispaikalle aina sen mukaan, minkä kauppiaan nimen tullissa hääräilevät ostaja-asiamiehet olivat punakivellä merkinneet päällimmäiseen puutavarakappaleeseen. Kuormansa purettuaan kuljettajat sitten saivat käsiinsä lipun, johon oli merkitty tuotujen puutavarakappaleiden luku ja mitat ja jolla he sitten kauppiaan konttorissa saivat nostaa maksun tavarastaan. Perin pieni se korvaus oli, minkä metsänomistaja sai kaikesta vaivastaan. Metsälle ei siinä kaupassa tullut mitään hintaa eikä siinä, kuten sanottu, kunnon päiväpalkalle edes päässyt, kun käsivoimin joka lankku oli sahattava, joka parru veistettävä ja joka lehteri plänkittävä. Mutta siihen piti sittenkin turvautua, sillä eihän maamies niihin aikoihin millään muullakaan tavalla talvisaikana olisi rahan pariin päässyt. Niin sitä siis puutavaratoimissa aherrettiin ja verotettiin metsää, joka, saamatta keneltäkään muulta kuin Jumalalta hoitoa, antoi jonkunlaisen raha-ansion mahdollisuuden ei vain sen omistajalle vaan myöskin lukuisille hakkuumiehille, sahureille, taitaville kirvesmiehille ja kaikille jommoisenkin hevoskopukan omistajille. Antoipa vielä palkansaannin mahdollisuuden monelle semmoisellekin, joka tuskin muuhun kykeni kuin kuorman ajoon.

Ja kaupunkiin saavuttuaan nuo metsän antimet valmistivat taloudellisen toimeentulon yhtä monelle tullissa kuormien ääressä keskenään kilpailevista ostaja-asiamiehistä aina merimiehiin asti, jotka vihdoin kuljettivat ne kaukaisille maille.

Eloisaksi liikepaikaksi talvi ja rekikelit siis muuttivat Rauman kaupungin, joka muulloin ikäänkuin vanhuutensa arvokkuutta vaalien niin hiljaisena eleli.

Paljon oli nyt työtä ja touhua Kredliinilläkin. Jo kello kolmen aikaan aamulla hän oli tullissa ostamassa lankkuja, parruja ja lehtereitä Regnata-rouvan ja Mannilan kapteenin laskuun sekä lautoja niille tuttavilleen, jotka ilmoittivat haluavansa ostaa tätä tavaraa. Ja kun ehtoopuolella päivää liike sitten taukosi, kävi hän jokaisen vakuuttajansa luona saaden tilapäisiltä vaatimattoman rahapalkkionsa sekä kaikilta – niin tilapäisiltä kuin vakinaisiltakin – ryypyn, monelta kaksikin. Hyvätuulisena, pienessä hiprakassa ollen hän tavallisesti päätti kiertokulkunsa Mannilassa, jossa hän Amalian kovasta komennosta huolimatta viihtyi erinomaisesti. Ja sielunsa sisimmässä Amaliakin kaipasi Kredliinin vierailuja jo siitäkin syystä, että Kredliin, kuten hänen virkatoverinsakin, täytti nykyajan paikallisten sanomalehtien tehtävät uutisten kertojana. Sillä juoruamisessa ja juorujen sekä kaikenkaltaisten uutisten levittäjänä muodostivat hyvin huomattavan keskuksen tullissa toimivat ostaja-asiamiehet, joiden seuraan lisäksi säännöllisesti lyöttäytyi joutoaikaansa viettämään huomattava osa muitakin kaupungin miespuolisia asujaimia. Ja sielläkös sitten lähimmäisen tekemät ja tekemättömät tarkoin selvitettiin. Kun lisäksi, kuten sanottu, kaupunkia ympäröivän maakunnan kaikilta paikkakunnilta sen äärimmäisiä perukoita myöten tuli puutavarakuormia ja kun niiden ajajat joko itse kertoivat tai heiltä tiedusteltiin, mitä mielenkiintoista kunkin kotipaikalla oli tapahtunut, niin ymmärtää helposti, miten laajan piirin tullissa toimiva uutistoimisto käsitti. Kahvipannun ääressä mielenkiintoisia tapahtumia kertovat naispuoliset uutisten levittäjät joutuivat näin ollen kupiikin-ajon aikana auttamattomasti alakynteen kilpailussa tullin tietotoimiston kanssa.

Pian Kredliin siis tiesikin ilmoittaa Penulle, että Ahmasjärven torpassa kaikki muut perheen jäsenistä paitsi vanhin poika ja tytär makasivat sairaina poltetaudissa ja että kolme lapsista jo oli kuollut siihen. Toimeen siellä sittenkin oli näihin asti tultu, kun oli kaksi lypsävää lehmää ja ruokaa niille ehkä yli talven.

Haikein mielin Penu kuunteli näitä uutisia ja hänen mieleensä muistui Ahmasjärven ukon hyvästijätön hetkenä tekemä huomautus, ettei heidän lapsilleen ollut suotu kuoleman onnea. Siinä muistelmassa oli tällä hetkellä jotakin lohduttavaa. Penu ymmärsi, että Ahmasjärven isä ja äiti kestäisivät tämänkin koettelemuksen taipuen nöyrästi Jumalan tahdon alle ja pitäen kuolemaa onnesta osalliseksi pääsemisenä.

XIV.

Virkeäksi oli elämä käynyt Raumalla talven tultua ja työssä ja touhussa kuluivat päivät Mannilassakin. Amalian kahvipannu oli lämpimänä aamusta iltaan, sillä useimmille puutavarantuojille oli tarjottava kuppi kuumaa liikesuhteiden ylläpitämiseksi ja lujittamiseksi. Kapteenilla oli tekemistä satamasta tuleviin lippuihin merkityn puutavaran laskemisessa ja maksamisessa. Sitä paitsi hän heti pysyvän lumen tultua alkoi pyytää kettuja raudoilla, joiden virittämisessä ja kokemisessa hän väliaikoina ahkerasti puuhaili. Ja sunnuntai-aamuisin hän useasti lähti teerenkuville, jolloin Kredliin ja Penu tavallisesti toimivat lintujen ajajina peloittaen ne lentämään sille suunnalle, missä kuvat olivat. Kaikissa muissakin toimissa Penu sai ahkerasti olla apuna. Harvoin hänellä siis joutohetkiä oli, mutta sattui niitä sentään tuon tuostakin ja silloin hän useimmiten pistäytyi Kredliinin luokse. Mutta ei hän sielläkään jouten saanut olla, sillä Kredliin pani hänet aina tavalla tai toisella ottamaan osaa niihin töihin, joita hänellä sattui olemaan käsillä. Näin Penu vähitellen oppi plissaamisen, köyden punomistyöt, "kläädäämiset" ja kaikenkaltaisten merimieselämässä kysymykseen tulevien solmujen teon. Ennen hän ei tuntenut muita solmuja kuin umpi- ja vetosolmun sekä siansorkan, mutta nyt hän sai Kredliinin johdolla oppia tekemään kaikenlaiset "steekit" ja "knuuput". Ja Jahan Henrik, joka, kuten muutkin vanhemmat merenkulkijat, usein kävi Kredliinin luona, pani aina väliin toimeen tutkinnon, joka oli omansa juurruttamaan erilaisten solmujen nimitykset Penun muistiin. "Tee ensin timbersteeki ja sitten samaan menoon muulsteeki tuon ympyriäisen puun ympäri, joka makaa tuolla uunin edessä", voi hän yhtäkkiä komentaa Penua. Tai: "Lyhennä tuo köysi torvisteekillä", kuului komento. Näin tätä opetusta jatkui monina ehtoopuhteina, ja pian oli Penu täydellinen solmujentuntija ja niin kätevä niiden valmistamisessa, että hän sai kunnian laittaa knuupun Jahan Henrikin taksvärkkikellon köyden päähän ja päättömältä näyttävällä seililangalla päällystää hänen kuormaköysiensä päät. Opettipa Kredliin Penulle vielä purjeiden neulomisen taidon alkeetkin huomauttaen aina väliin, ettei jokaiselle ole suotu kylliksi lahjoja sen työn oppimiseen ja että merimiestä, joka siihen kykenee, pidetään suuressa arvossa.

Kaikki tällainen toiminta tuntui Penusta erittäin hauskalta. Hänellä oli palavaa halua oppia hyvin suorittamaan nämä työt, ja iltapuhteet Kredliinin luona olivat juhlahetkiä hänelle. Niiden viehätystä lisäsivät Kredliinin ainaiset kertomukset elämyksistään merimatkoilla ja kaikenlaiset merimiespiireissä liikkuvat kummitusjutut. Kredliin tiesi kertoa lentävästä hollantilaisesta, tuosta onnettomasta amsterdamilaisesta kapteenista, joka Hyvän toivon niemen seuduilla vallitsevissa myrskysäissä kerran oli vannonut kautta vapahtajamme ristin, että hän kiertää niemen määräajalla, vaikka kaikki taivaan ja helvetin vallat asettuisivat häntä vastaan. Rangaistukseksi tästä kauheasta jumalanpilkkaamisesta hän on tuomittu ikuisesti ja ilman hetkisenkään lepoa purjehtimaan merillä saavuttamatta milloinkaan rantaa. Laivansa mastoon nojautuneena kulkee tuo synnintaakkansa painama mies mustaksi maalatulla aluksellaan paikasta paikkaan, ja onneton se laiva, joka hänet kohtaa. Se on miehineen päivineen perikatoon tuomittu. Kredliinkin oli kerran sen nähnyt, mutta onneksi he silloin olivat olleet Valparaison redillä. Kaunis kuutamoyö oli ollut ja kaukana heistä oli lentävä hollantilainen kulkenut, mutta kuitenkin niin läheltä, että koko väki oli nähnyt, ettei tuolla aavelaivalla kukaan liikkunut. Yksi ainoa mies vain, kapteeni, seisoi keulamaston juuressa tietystikin kaihoavana katsellen rantoja, joiden suojaan hän ei saanut pysähtyä.

Toisella kertaa Kredliin taasen voi kertoa jutun Huuperkin äijästä, tuosta hauskanluontoisesta ja mahdottoman rikkaasta ja ikivanhasta Gottlannin saarella asuvasta tonttu-ukosta, jonka muuan torppari oli kutsunut lapsensa ristiäisiin siinä toivossa, että Huuperkin äijä antaisi komeat kummilahjat lapselle. Niitä torppari vain himoitsi eikä mitenkään olisi suonut Huuperkin äijän noudattavan kutsua niin täydellisesti, että hän henkilökohtaisesti olisi saapunut ristiäisiin. Sentähden olikin kutsua viemään lähetettyä renkiä neuvottu ilmoittamaan, että muiksi kummeiksi oli käsketty itse isä Jumala, pyhä Pietari ja pyhä neitsyt Maria. Kutsun kuultuaan Huuperkin äijä oli tuuminut, että kovin on seura outo hänelle, mutta saapuu hän sittenkin ja katselee johonkin nurkkaan piiloutuneena toimitusta. Silloinkos rengille hätä käteen tuli, mutta onneksi hän keksi lisätä kertomukseensa kutsuvieraista, että Thor-jumala, pilvissä jylistäjä ja taivainen rummun lyöjä oli pyydetty pitämään soitosta huolta. Tämä ilmoitus saattoi Huuperkin äijän pelon valtaan ja heti hän kieltäytyi tulemasta ristiäisiin, sillä Thor oli eräiden kemujen jäljestä, joista he yhdessä palasivat, rummuttanut niin lujasti, että Huuperkin äijä oli joutunut kiireimmiten pötkimään pakoon. Mutta Thor oli silloin viskannut toisen rumpupalikkansa, ukkosen vaajan, hänen jälkeensä. Se sattui hänen toiseen reiteensä, katkaisten reisiluun. – Semmoiseen seuraan Huuperkin äijä siis ei voinut toista kertaa tulla.

– Jos ette tule, niin kaiketi sentään kumminlahjan annatte, renki arveli.

– Olkoon menneeksi, vastasi Huuperkin ukko ja antoi rengille kolme kukkuraista lapiollista hopearahoja. Olisi enemmänkin antanut, mutta renki ei jaksanut kantaa suurempaa määrää.

Tämän Huuperkin ukon Kredliin sanoi nähneensä monta kertaa. Siellä Gottlannilla sen hahmo monena iltana piirtyi vuoren korkeimmilla huipuilla taivasta vastaan. Odotti kai haaksirikkoja, jotta saisi laivojen hylyistä aarteita etsiä entisten lisäksi. Eikä ollut ihmekään, jos sellainen aave haaksirikkoja toivoi, toivoivat niitä saaren köyhät kalastajatkin tapahtuviksi ja olihan ennen muinoin pappikin kirkossa siellä rukoillut, että Jumala siunaisi rannat, siunaisi ne haaksirikoilla auttaen siten köyhien saarelaisten toimeentuloa.

Hauskinta sentään oli, kun Kredliin innostui kertomaan näkemyksistään ja seikkailuistaan monilla merimatkoillaan. Niistä puhuessaan hän useimmiten kehoitti Penua, sitten kun hän joskus merille lähtee, kiinnittämään huomionsa siihen seikkaan, että Gibraltarin salmessa virta aina vain lakkaamatta kulkee Välimereen. Tämä tosiasia oli Kredliinin mielestä ihmeellisin, mitä hän oli matkoillaan havainnut, eikä hänen mielestään sitä voitu selittää muulla tavalla kuin että Välimeren pohjassa jossakin on läpi koko maapallon menevä aukko, jonka kautta Atlantin valtamerestä yhä sisälle virtaava vesi pääsee toista tietä ulos. Kyllä muuten, Kredliin arveli, suuri osa Eurooppaa ja Aasiaa olisi veden alla, koska Välimeri vain Gibraltarin salmen kautta on yhteydessä valtameren kanssa.

Tämänkaltaisia juttuja ja muita kokemuksiaan ja näkemiään monilla merimatkoillaan Kredliin kertoili työn ohessa ja vallan haltioituneena Penu niitä kuunteli.

Penu viihtyikin niin hyvin Kredliinin luona, että oli vain yksi paikka, jonne hän melkein yhtä mielellään halusi päästä vierailulle. Ja tämä paikka oli Mannilan kapteenin tätien koti. Se sijaitsi puolentoista peninkulman päässä kaupungista, mutta talvella sinne pääsi oikotietä yli merenlahtien kahta virstaa vähemmällä. Penu ei ollut itsekään oikein selvillä siitä, minkätähden noitten kahden vanhan naisen koti oli niin viihtyisä, vaikka hän siellä enimmäkseen joutui olemaan alallaan, istuen jossakin nurkassa ja tullen esille vain, kun hänet kutsuttiin ruualle tai kahvia ottamaan. Mutta hauskaa siellä oli. Tuntui heti niin kodikkaalta, kun tuli tuohon aurinkoiseen porstuaan, jossa reseedan, lavendelin ja äsken paahdetun kahvin tuoksun sekoitus tulvi häntä vastaan vielä talvellakin, vaikka kukat jo olivat poistetut ikkunalaudoilta. Ja mieli kävi niin leppoisaksi, kun astui noihin mataloihin, lämpimiin huoneisiin, joissa valkeiksi maalatut, kullalla koristetut huonekalut pehmeine istuimineen näyttivät tahtovan sulkea hänet syliinsä samalla herttaisella ystävällisyydellä kuin niiden omistajattaretkin.

Ja miten somaa ja siroa, miten paljon ihailtavaa siellä oli! Tuolla salin nurkassa naksutteli iloisesti lasikupunsa alla Penun ainainen ihailun esine, vanhanaikainen pöytäkello, jonka valkeasta kivestä veistetyn kehyksen päällystöä koristi kullalta näyttävästä aineesta muovailtu ryhmä: haarniskoitu, nähtävästi sotaan lähtevä ritari, joka jalon ratsunsa selässä istuen kumartui alas painamaan jäähyväissuutelon ratsun vieressä seisovan, solakkavartaloisen naisen huulille. Hevosta Penu tässä ryhmässä eniten ihaili, kun se siinä kaula somasti kaareutuneena näytti kuolaimiaan pureksivan ja kärsimättömänä maata kuopivan. – Seinässä riippui joukko puu- ja kivipiirroksia sekä varjokuvia ja niissä Penu joka kerta, kun hän taloon tuli, keksi jotakin uutta mielenkiintoista. Salin peräseinällä sohvan yläpuolella oli kullatuissa kehyksissä kaksi öljyvärillä maalattua muotokuvaa, vanhanaikaisissa pukimissa oleva mies ja nainen, jotka ystävällisen arvokkaasti hymyillen katselivat huoneessa olijoita. Ja molempien näiden kuvien alla oli puisissa kehyksissä lasin alla liinavaatekappale, jossa ei ollut muuta nähtävää kuin värillisillä langoilla siihen ommeltuja kirjaimia, lintuja, kukkia ja kaikenlaisia koukeroita. Penu ihmetteli, minkätähden nämä viimeksimainitut koristeet olivat tällaisille kunniapaikoille asetetut, mutta hän ei tohtinut ottaa siitä selkoa, ei edes tätien vanhalta Fialta, joka tavallisesti sanaakaan puhumatta ja hiljaa liikkuen kuin varjo toimitti tarjoilun aiheuttamat askareensa.

Niin, paljon kapteenin tätien kodissa oli ihmeteltävää ja hauskaa. Mutta kaikkein hauskinta oli sentään katsella noita kahta vanhaa naista, jotka pitsimyssyineen, suoraselkäisine röijyineen ja poimukkaine hameineen niin hyvin sopivat ympäristöönsä. Miellyttävää oli nähdä heitä ja nauttia siitä hyväntahtoisuudesta, joka jokaisesta heidän lempeästä katseestaan ja koko heidän olemuksestaan lehahti vierailevaa vastaan hivelevänä kuin lämmin, kesäinen tuulahdus. Penu tuli vihdoin siihen päätökseen, että tämän kodin asujainten sielun hyvyys sentään oli perimmäisenä syynä siihen, että viihtymys hymyili tulijaa vastaan jokaisesta sen sopesta ja esineestä. Vaikka pidettiinhän siellä kyllä kestitsemisestäkin huolta. Juhlaruokia aina tarjottiin Ja sellaista kahvia kuin siellä sai! Ja maukkaita leivoksia piti ottaa joka lajia. Kahvia tarjottiin siellä oikein erityiseltä pöydältä, joka oli peitetty lumivalkealla liinalla ja jolla sirot, vanhanaikaiset kahvikupit ympäröivät hopeaista sokerirasiaa, kerma-astiaa ja kahvikannua, jonka kannen nuppina oli siivet levällään lentoon valmistautuva hopeainen kotka, sekin Penun suuresti ihailema.

Vallan erinomainen paikka oli Mannilan kapteenin tätien koti Penun mielestä ja ehkä vielä viihtyisämpi se oli Mustin mielestä. Sillä Musti, josta täytyi pitää tarkkaa huolta, ettei se päässyt ketunpyyntimatkoille tai teerenkuville, sai aina seurata kapteenia ja Penua kapteenin tätien luo. Esitettyään ensi käynnillään tädeille kaikki ihmeteltävät temppunsa sekä osoitettuaan, että se pyrki sovintoon talon kissan kanssa, oli Mustista tullut tätien ja Fian suuri lemmikki, jota kaikin tavoin hemmoteltiin ja joka niin ollen viihtyi näillä vierailumatkoilla vallan mainiosti. Fian sydämen oli Musti valloittanut niin täydellisesti, että Fia rupesi tarjoamaan lemmikilleen parasta herkkua, mitä hänellä oli annettavana – kahvia. Ja niin Mustista vähitellen tuli intohimoinen kahvinjuoja. Alussa se hotaisi ensimmäiseksi suuhunsa ne kaksi sokerinpalaa, jotka Fia säännöllisesti asetti keskelle kahvilla täytettyä tassia, mutta vähitellen se rupesi pitämään päinvastaista järjestystä nautintorikkaampana. Se siis latki ensin kahvin ja söi suurimmaksi osaksi liuenneet sokerinpalat viimeiseksi.

Pahinta oli, että Musti tällaisten retkien jäljestä kapteenin tätien luo osoitti pahaa mieltään kotona, kun Amalia ei malttanut luovuttaa sille tippaakaan kahvikultaansa ja vielä vähemmin sokeria. Syvästi loukkaantuneena ja hyvin alakuloisen näköisenä Musti ensimmäisenä aamuna tällaisten retkien jäljestä tavallisesti siirtyi huoneesta huoneeseen eikä maistanut ruokaakaan ennen kuin vasta puolipäivän aikana, jolloin nälkä säännöllisesti pakotti sen luopumaan mielenosoituksellisesta syömälakostaan.

Näin ollen retket kapteenin tätien luo vaikuttivat tavallaan siveellisesti turmelevasti Mustiin, mutta Penun kasvatukselle ne olivat suuri merkitykselliset. Kasvaneina sivistyneessä kodissa ja liikkuneina nuoruudessaan piireissä, joissa Kustaa kolmannen aikuiset harrastukset ja seurustelutavat pidettiin kallisarvoisena perintönä, noudattivat nämä kaksi naista keskenänsäkin seurustellessaan tarkkaan kaikkia hienon käyttäytymisen sääntöjä ja pyrkivät kaikin voimin saamaan Penun seuraamaan heidän esimerkkiään. Yhtämittaa Penun menettelyä siis oikaistiin, yhtämittaa hänelle uusia seuraelämän sääntöjä esitettiin, mutta kaikki tämä tapahtui niin herttaisen ystävällisellä tavalla, että Penu katsoi kunnianasiakseen koettaa olla tädeille mieliksi. Vähitellen hänestä näin sitten hioutui pois se käyttäytymisen kömpelyys, joka silloin oli niin tavallista hänen ikäisissään ja varsinkin maalaisoloissa kasvaneissa nuorissa pojissa. Penu itse tuskin huomasikaan sitä muutosta parempaan päin, mikä hänessä näin tapahtui, mutta Amalia sen sijaan oivalsi sen täydellisesti, ja kun Penu lisäksi, kiitos sen seikan, että Amalia jatkuvasti puhui vain ruotsia hänen kanssaan, nopeasti edistyi tämän kielen taidossakin, niin sattuipa aina väliin, että Amalia ihastuksissaan huudahti: "Ei, mutta sinähän, Penu, alat olla kuin parempain ihmisten lapsi."

XV.

Tämmöisissä oloissa elää Penu, kun vuosi 1867 lähenee loppuaan. Mutta kadon tuottamat kärsimykset eivät vain lopu Suomessa. Ne jatkuvat ja käyvät päivä päivältä yhä raskaammiksi. Kerjäläisten laumat tihenevät, vaikka tauti ja kuolema pyrkivät parhaansa mukaan harventamaan noita joukkoja, joita nälkä pakottaa turvautumaan mitä luonnottomimpiin ravintoaineisiin ja joille säännöllisissä oloissa käytettyjen ruokatavaroitten ala-arvoisimmatkin tähteet ovat herkkuja. Synkällä mielellä parempiosaisetkin näin ollen valmistautuvat vuoden suurinta juhlaa joulua vastaanottamaan.

On Tuomaanpäivä ja markkinat. Mutta tänä vuonna enemmän kuin edellisenäkään ei torilla ole sitä vilkasta elämää kuin ennen katovuosia tänä joulumarkkinapäivänä. Jokunen lautasuojus, jossa satulasepällä tai vaskisepällä on tavaroitaan näytteillä, on kuitenkin pystytetty vanhalle paikalleen torilla, mutta niiden harva luku johtaa yleisön tekemään vertailuja nykyisen ajan ja nälkävuosien edellä vallinneiden olojen välillä ja niin ne vain vetävät alas sitä markkinatunnelmaa, jota ne ovat aiotut kohottamaan. Ovathan sitä paitsi leipurien myyntisuojat jääneet pystyttämättä, ja kukapa ilman niitä oikealle markkinatuulelle tulisi. Niiden luoksehan maalaistytöt ja -pojat markkinapäivänä aina ensimmäiseksi suuntasivat kulkunsa käsi kädessä, ja kun poika oli ostanut markan rinkelin mielitietylleen ja jonkun verran vehnäisiä itselleenkin haukattavaksi, niin jo tuntuivat kohta markkinat markkinoille. Niin oli laskettu välttämätön perustus markkinapäivän varsinaiselle kaupanteolle, joka monelle päättyi kihlojen ostoon.

Penu on koko aamupuhteen ajan Amalian kanssa kastanut kynttilöitä ja päivän valjetessa riippuu heillä niitä täysivalmiina puikoissaan valoisaan aikaan asti talossa tarvittava määrä. Kynttiläkirnu vielä puhdistetaan ja sitten Penu saa heti aamiaisen jälkeen Amalialta luvan lähteä markkinoita katsomaan.

Huvikseen Penu maleksii torilla ja seisahtuu vihdoin seuraamaan mielenkiinnolla kahden maalaisukon pyrkimyksiä saada vaihtokauppa keskenänsä aikaan. Toisella on kaupan kohteena vanha piilukkoinen pyssynrämä, toisella nauriinmuotoinen, hopeainen taskukello. Pienessä hiprakassa ovat ukot ja Penusta on hauskaa kuunnella sitä vuolasta ylistyspuhetta, jolla kellon omistaja koettaa tehdä kaupittelemansa esineen niin houkuttelevaksi kuin suinkin. Kehuminen ei kuitenkaan näy ollenkaan tehoavan pyssymieheen, joka harvasanaisena tutkii tarkkaan kellon sisikunnan, kuuntelee sen naksutusta ja vihdoin purasee sen kuoreen päästäksensä varmuuteen, että se todellakin on oikeata hopeata. Tätä vitkaansa edistyvää kaupanhierontaa seuratessaan Penu yhtäkkiä tuntee, että joku nykäisee häntä takinliepeestä. Hän kääntyy ympäri ja näkee edessään ikäisensä tytön, jonka pää ja ruumiin yläosa ovat paksun villaisen hartiahuivin peittämät. Huivin kulmat menevät ristiin yli rinnan ja yhtyvät tytön selkäpuolella suureen solmuun. Yllään on tytöllä nähtävästi ihkasen uusi hame, mutta se on hänelle liian pitkä, joten hänen on molemmin käsin kannatettava sen liepeitä. Penu ei ensimmäisessä silmänräpäyksessä ollenkaan tunne tyttöä, mutta kun tyttö puhkeaa puhumaan ja toivottaa hänelle hyvää päivää, niin selviää Penulle yhtäkkiä, että tämä on se tyttö, jonka äiti kuoli maantiellä sinä päivänä, kun Penu oli matkalla Ahmasjärveltä Raumalle.

– Vai niin, vai kaupungissa sinä olet, Penu siis sanoo. – Mitä sinulle kuuluu?

– Kyllä minun muuten olisi hyvä olla, mutta äitiä on ikävä, niin kovin ikävä, tyttö vastaa ja purskahtaa itkemään.

– Älä itke, ei itku mitään auta. Ei äitisi takaisin tule vaikka kuinka itkisit. Ja parempi hänen nyt on olla kuin sinun. Mitä sitten itket?

– En minä häntä niin kovin itkisikään, mutta kun enokin vietiin.

– Mitä? Onko enosikin kuollut?

– Ei, ei se kuollut ole. – Kistuun se vietiin. [Putkaa nimitettiin Raumalla tähän aikaan kistuks (gäldstuga.)] Poliisit veivät. – – Ja mihin minä nyt joudun ja mihin Polle joutuu ja tavarat ja kaikki?

Nyt tyttö itki oikein ulisten ja Penu oli onneton.

– Et sinä saa itkeä; ihmiset rupeavat meitä jo katsomaan. – Tule pois täältä torilta. – – Kuuletko, sinä et saa itkeä, taikka minä jätän sinut tulemaan omin avuin toimeen.

– Oi, voi, älä jätä, en minä itke enää. – Katso nyt, en minä enää itke.

Tyttö hymyili todellakin Penulle, mutta sitten tuli nyyhkytys, joka pyyhkäisi pois hymyn huulilta.

– Vai vietiin enosi putkaan, Penu alkoi tiedustella. Oli kai juovuksissa.

– Niin oli, juovuksissa oli ja tuonne vietiin, tuohon suureen valkoiseen taloon eikä minua laskettu sinne mukaan. – Voi, voi, mihin minä nyt joudun?

– En minä vielä tiedä, mutta kai tässä joku neuvo keksitään. – – Mikä sinun nimesi on?

– Katriina minä olen.

– Ja missä teidän hevonen on?

– Polttilan pihassa.

– Mennään sinne sitten. Ehkä tavataan Polttilan herra. Kyllä se auttaa, jos se vain saadaan käsiin.

– Oletko sinä sitten tuttu Polttilan papan kanssa?

– Olen hiukan.

– No, mutta sitten ei ole mitään hätää. Se on niin hyvä ukko, se Polttilan papa. Muistat kai, kuinka hyvä se oli minulle, kun äiti kuoli.

– Muistan minä. – – Koetas vain itkeä. Sinä et saa itkeä.

Näin puhuen Katriina ja Penu vähitellen saapuivat Polttilan pihaan. Paljon siellä oli hevosia ja rekiä, joiden ohi heidän piti kulkea päästäksensä Katriinan Pollen luo.

– Komea hevonen tämä onkin, Penu puheli, kun he olivat päässeet perille. Hyvät jalatkin sillä on, hän lisäsi, ollen olevinaan oikein vanha hevosmies.

– On se pulska hevonen, se meidän Polle ja niin kiltti. – – Katsoppas.

Näin sanoen Katriina yhä helmojansa kannattaen pujahti yhtäkkiä hevosen vatsan alitse sen toiselle puolelle ja tuli heti takaisin samaa tietä.

– Lauhkea näkyy olevan, Penu myönsi, pisti kätensä Pollen harjan alle ja taputteli sen kaulaa.

– Sitä minäkin, että Penu se vain on, kuuli hän samassa jonkun sanovan, ja kun hän katsoi sivulleen, niin Ahmasjärven ukko seisoi siinä, ojensi hänelle kätensä ja tervehti: "Hyvää päivää."

– Isä, isä, huudahti Penu tarttuen Ahmasjärven ukon käteen – – Voi, kuinka minä olen iloinen! – – Mutta laihaksi te olette käynyt – niin, te olette ollut kovin sairas. – – Kuinka ne muut jaksavat? Ovatko Kalle ja Eeva kuolleet?

Tällainen kysymysten ryöppy saattoi Ahmasjärven ukon vallan ymmälle, hän haukkoi ilmaa ja kynsi korvantaustaansa saamatta isoon aikaan sanaakaan suustaan. Perinpohjaisten valmistelujen jäljestä kysyi hän kuitenkin vihdoin: "Mitä sinä ja tuo tyttö Kanniston hevosta siinä katselette?"

Tämä kysymys palautti Katriinan ja Penun ajatukset Kanniston Pollesta siihen vakavaan tilanteeseen, johon Katriina oli joutunut. Penu kertoi Ahmasjärven ukolle, miten Kanniston isännän oli käynyt. Hän teki sen hiukan siinä toivossa, että Ahmasjärven ukko mahdollisesti voisi johtaa asiat oikealle tolalle taasen. Mutta se toivo raukesi pian tyhjiin, sillä kun Penu oli lopettanut kertomuksensa, niin Ahmasjärven ukko huokasi ja sanoi: "Jaa-a, ja kistussa hän pysyy huomisaamuun asti. Siinä ei auta mikään."

– Mihin tämä hevonen sitten pannaan, sanoi Penu, ja mihin joutuu tämä Katriina? Ei mihinkään, vaan Kannisto on saatava pois vankilasta. – Minä menen Polttilan herran puheille ja sinä tulet mukaan, Katriina.

– No, voi nyt ihmettä sentään, huudahti Ahmasjärven ukko, vai Polttilan papan puheille. Oletko sinä niin tuttu hänen kanssaan, että noin vain ilman muuta menet hänen puheilleen?

– Olen minä. Kas niin, Katriina, nyt mennään.

Rohkeasti Penu astui Polttilan papan työhuoneeseen Katriinan pysytellessä helmojaan kannattaen uskollisesti hänen kintereillään. Huoneessa oli kymmenkunta henkeä, niiden joukossa Jahan Henrik, joka auttoi talon isäntää puutavaralippujen vastaanotossa. Polttila istui selin päin ovea maksaen ostamaansa puutavaraa milloin kaiken käteisellä, milloin taasen, jos asianomainen niin halusi, laskien osan hinnasta ennen antamiensa lainojen lyhennykseksi.

Muistaen kaikki kapteenin tätien antamat neuvot odotti Penu istuen seuralaisensa kanssa lähellä ulko-ovea sitä hetkeä, jolloin vanhus kiinnittäisi huomionsa heihinkin. Sattuikin pian väliaika, jolloin ei työhuoneessa enää ollut muita asiakkaita, ja Polttilan papa ehti kiinnittämään huomionsa Penuun. Hän kutsui Penun luoksensa ja tervehtien häntä kädestä hän virkkoi: "Hyvä päevä, Penu, kyll kummingi mnuull on däsä ny hiukan giirutt, nii ett jos snuull, niingo mnää ymmärrä, o asja mnuull, ni selit se pia. – – Ja händäst tuo flikk, kuka hän o? Näyttä niin dutuld mnuu silmisän."

Penu teki niin siron kumarruksen kuin hän suinkin voi ja vastasi: "Kyllä hän onkin, herra kauppias, vanha tuttu. Hän on se tyttö, jonka äiti kuoli maantiellä noin kolme kuukautta takaisin ja jonka te toimititte hänen enonsa luo."

– Nii händ. Sillaill oikke. Kyll kummingi hän o juur se sama flikk. Tleest tänn ny. Mikäst snuu nimes o jäll?

– Katriina minä olen, Penun seuralainen vastasi, saavuttuaan hameitaan kantaen ja syvästi niiaten vanhuksen kirjoituspöydän ääreen.

– Jaaha, jaaha, Katriina oikke. Kyll kummingi mnää ny jo muistangi. – Ja mitäst asja teili o?

Penu selvitti lyhyesti, kuinka Kanniston oli käynyt ja miten heidän näin tukalissa oloissa oli kääntyminen sen puoleen, joka ennenkin oli osoittanut heille niin suurta ystävällisyyttä.

– Vai nii, vai sillaill asja makkava, Polttilan papa sanoi kuultuaan Penun kertomuksen. Kyll kummingi olis valla oikke, ett Kannisto sais kärssi rangastukses, ko hän gerra o niin järjettömäst menetells siin viina nauttimises. Mutt tota flikka ja heost mnuun dlee surk. – – Kuule, Katriina, snuull o uus hameki, mutt mnuu miälestän se o liiam bitk.

– Niin, kyllä se on hiukan liian pitkä, mutta eno määräsi, että se olisi tehtävä tällaiseksi, niin että siinä olisi kasvamisen varaa.

– Kyll kummingi se oliki valla oikke ajateltt. Nii, niin, de lapsek kasvatt nii julmetust. Kyll Kannisto vaa oikkjas oliki. Kyll kummingi oliki vaa.

– Niin, mutta kohtuus sentään kaikessa pitäisi olla, virkkoi Jahan Henrik, sekaantuen näin keskusteluun. Ei tyttöparka nyt saa edes nenäänsä niistetyksi, kun hänen pitää lakkaamatta tuota hamettaan kannatella.

– Kyll kammingi asi niingi o, mutt viissast Kannisto sendä siint tehn on, go hän on gasomise vara jättänn hamehe. Viissast oikke hän se asja o sortteerann, vaikk hän muuto o nii järjettömäst menetell, ett hän ny on gistus. Ja kyll kummingi hän mnuum bualestan sais siäll istu, mutt tua flikan dähde mnää koita saad hänem bois siäld koht, ko hän o hiuka seljenn.

– Tietystikin hänet pitää saada sieltä pois vielä tänäpäivänä. Ei häntä yöksi sinne jätetä. Hän on minun vanha tuttavani.

– Ei snuull, Jahan Henrik, pali kunnja siit tuttvudest ol. Mutt sama se. Snuull om baremi aikka ko mnuull. Menest snää sinn raastuppa, tervet mnuum bualestan ja pyyd, ett Kannisto päästetäis tänäpä viäl kotti lähtemä. Odotast, mnää kirjota snuullp piänem baperklapu sild varald, ett fiskaal olis siäll.

– Niin kyllä parasta onkin, Jahan Henrik myönsi ja lisäsi, katseltuaan taasen Katriinan hametta: "On kyllä vallan paikallaan, että hameeseen jätetään kasvamisen vara, mutta miksei neulota laskosta siihen toistaiseksi, niin tytön kädet olisivat vapaina."

– Kas se, Polttilan papa sanoi, nyt tämä klapp o valmis – – Jaa, ett neulotais lask siihe hamehe. Kyll kummingi siit niin dliisiki hyvä. – – Kuule, Katrina, neulota lask snuu hamehes, ettäs saap pittäk kätes toimes niingo muukki ihmse.

– Kyllä siihen aiottiin laskos neuloakin, Katriina vastasi, mutta eno sanoi, ettei siitä ole mitään. Kangas virttyy ja kun laskos sitten ratkotaan auki, niin on ruma raita ympäri hameen. –

– Siinäs kuule, Jahan Henrik. Kyll kummingi nii vaa ongi. Pahukse viisas klupu se Kannisto sendä ongi. O oikke synd, ett semne miäs pane ittes nii juavuksi, ett hän viädän gello ali istuma. – – Sillaill oikke, rait oikke siihe hamehe sillaillt tlee, jos siihe lask neulota ny ja se päästetä auk sitt jongu ajan dakka.

– Niinkuin ei niitten vaimoihmisten hameissa olisi raitoja muutenkin. Sitä parempi, mitä enemmän raitoja.

– Äläst san, äläst san, Jahan Henrik. Kyll kummingi niis heijä raidoisaskin daita sendä oli joku järjestys. – – Mutt kuule, mnää tlii ajatelluks, ett kummost olis, jos neulotais siihe hamehe semses snöörik, ko solmetais kiit toinen doissehes hame liäppe ymbärs ja päästetäis auk solmu – vetosolmu nääks – ain go hame seinähän gillumam banna.

– Ja, ettäkö semmoiset seissingit vai, semmoiset kuin purjeissakin ovat reivaamista varten.

– Juur semse. Semse oikke. Kyll kummingi semse olsivap parha.

– No, varmasti. Se onkin vallan mainio keksintö. Ja ne neulotaan heti siihen hameeseen. Me lähdemme siis ensin Savilan Miinan luo ja hän saa neuloa seissingit Katriinan hameeseen. Sieltä vasta me menemme raastupaan, niin Kannisto ehtii selkeemäänkin paremmin. – Kas niin, lapset, nyt lähdetään.

Jahan Henrik, joka oli kovin mielissään, kun hän taasen oli päässyt järjestämään muiden asioita kuntoon, pysähtyi matkalla Savilaan selittämään jokaiselle tapaamallensa tuttavalle, kuinka mainion keksinnön Polttilan papa oli tehnyt Katriinan hameen lyhentämiseksi.

Kesti siis vähän aikaa, ennenkuin he Savilaan saapuivat. Jahan Henrik rupesi heti selvittämään, mikä hänen asiansa oli ja kuinka erinomainen keksintö nuo seissingit olivat. Mutta Savilan Miina ei hyväksynyt laisinkaan koko tuumaa, vaan suuttui ja sanoi, ettei miesten milloinkaan pitäisi sekaantua tällaisiin asioihin, joita he eivät kumminkaan ymmärrä rahtuistakaan.

– Älkää luulkokaan, kapteeni, Miina sanoi, että minä ryhdyn toteuttamaan teidän tyhmiä päähänpistojanne. Jos teillä ei ole muuta asiaa, niin tämä on näin valmiiksi puhuttu ja tuossa on ovi. Tuommoiselle pienelle tytölle onkin sopiva toimi hameittensa kannattaminen, niin pysyvät kädet pois kaikenkaltaisista pahuuden töistä.

Näin töykeästi Savilan Miina otti vastaan Jahan Henrikin ehdotuksen. Jahan Henrikin täytyi siis lyödä esiin viimeinen valttinsa sanomalla: "Älä nyt sentään, Miina, noin pahasti vastaan pane, sillä tiedä, että tämä on Polttilan papan keksimä menettelytapa."

– Olkoon sen takana vaikka seitsemän Polttilan papaa, niin sitä ei panna sittenkään täytäntöön. Se on varma, se.

– Oohoh, vai ei panna. Mutta minä sanon, että se pannaan täytäntöön. Ja jos sinä et neulo niitä seissingeitä, niin minä tiedän sen, joka neuloo ne. Hyvästi, Miina. Kas niin, lapset, nyt mennään toiseen, parempaan paikkaan.

Kiukusta sähisten ja kiivaasti pikanelliaan pureksien Jahan Henrik poistui Savilan Miinan asunnosta ja lähti suojatteineen Naulamäkeä kohti pysähtyen vihdoin Kredliinin asunnolle.

Onneksi Kredliin oli kotona, ja kun Jahan Henrik oli esittänyt asiansa, sai Katriina käskyn kävellä edestakaisin tuvan lattialla. Kredliin olikin heti samaa mieltä kuin Jahan Henrik, ettei lapsen käsiä voinut pitää noin kahlehdittuna helmojen kannattamiseen, ja hyväksyi täydellisesti seissinkijärjestelmän. Mutta kun Jahan Henrik sitten pyysi Kredliinin neulomaan seissingit hameeseen, niin tämä seisoi silmät renkaina päässä ja sanoi, että hän mieluummin neuloo kaikki täysrikarin purjeet kuin rupeaa seissingeitä naisten hameisiin neulomaan. Jahan Henrikin tuumat olisivat näin ollen rauenneet tyhjiin, ellei hän taasen olisi turvautunut siihen huomautukseen, että seissingit olivat Polttilan papan keksintöä ja hänen tahdostaan paikoilleen pantavat.

– Mikset sitä kohta sanonut, Kredliin silloin virkkoi, etsi neulomusvehkeensä ja käski Katriinan ottaa hameen yltään.

Mutta sitten syntyi taasen Jahan Henrikin ja Kredliinin välillä kina siitä, ylä- vai alaosaanko hametta ne seissingit neulottaisiin. Jahan Henrik puolsi uuman seutua ja Kredliin oli sitä mieltä, että liepeisiin ne ovat pantavat, ihan samoin kuin purjeissakin. Riita tuli kuitenkin heti ratkaistuksi, kun Kredliin sai hameen käsiinsä ja näytti Jahan Henrikille uumasta lähtevien laskoksien paljoutta. Kredliin ryhtyi siis työhön ja hänen siinä neuloessaan Jahan Henrik kertoi, kuinka Kannisto oli juopumuksen takia joutunut putkaan ja kuinka Penu oli ryhtynyt toimiin Kanniston vapauttamiseksi Polttilan papan avulla.

– Jaa-a, sanoi Kredliin, kuultuaan Jahan Henrikin kertomuksen, minä olen aina sanonut, että sen Penun kanssa on parasta olla hyvässä sovussa. Se on toimelias poika ja minun luuloni on, että siitä vielä paisuu huomattava mies tähän kaupunkiin.

Tätä Kredliinin mairittelevaa lausuntoa Penu ei sentään ollut kuulemassa siitä syystä, että hän paraikaa oli Katriinan kanssa katselemassa porstuassa olevaa Vellamon neitosen puuhun veistettyä kuvaa.

Kesti pari tuntia, ennenkuin Kredliin oli saanut työnsä suoritetuksi, ja kun Katriina sitten oli pannut hameen yllensä, niin kylläpä Kredliin ja Jahan Henrik olivat mielissään. Mutta vielä iloisempi oli Katriina, kun hän nyt sai pitää kätensä vapaina. Hän tanssi tuvan lattialla ja kietoi viimein kätensä Kredliinin kaulaan kiittäen tätä ja Jahan Henrikkiä erinomaisen hyvin onnistuneesta työstä ja oivallisesta keksinnöstä.

Sitten he kaikin lähtivät – Kredliinikin yhtyi seuraan – raastupaan vapauttamaan Kannistoa kistusta. Jahan Henrikin ei tarvinnut muuta kuin ilmoittaa Polttilan papan toivovan, että Kannisto erinäisistä syistä laskettaisiin vapaaksi, niin vankilahuoneen oven takana olevat teljet nostettiin pois, ovi avattiin ja Jahan Henrik sekä Kredliin menivät hakemaan Kannistoa. Neljä miestä makasi huoneen oljilla peitetyllä lattialla, kaikki muut sikeästi nukkuen paitsi yhtä, joka huitoen käsillään ja potkien lattiata lauleskeli rekilaulujaan. Helposti siinä Kannisto löydettiin ja saatettiin valveille raskaasta unestaan. Hän nousi istualleen, haukotteli, hieroi silmiään, loi ensin kysyvän silmäyksen ympäri huoneen, nyökkäsi sitten päätään ymmärtämyksen ilme kasvoissaan ja vaipui mietelmiin. Jahan Henrik, joka pelkäsi hänen jälleen vaipuvan uneen, pudisti häntä hiukan. Kannisto kohotti katseensa Jahan Henrikkiin ja virkkoi: "Päivää, päivää, Jahan Henrik, vai olet sinäkin joutunut kiikkiin. Juopumuksesta tietystikin. Niin, niin, sitä se viina tekee. Hohhoh, kovin nukuttaakin. – – – Mutta turkasen kylmä täällä on. Huonosti lämmittävät poliisit, pakanat, kistua. – – No, sama se, oikaise syntinen ruhosi tähän minun viereeni, niin meidän on lämpimämpi, ja nukutaan, nukutaan, kunnes kukon laulu taasen kuuluu. – Vaikka ei se kunnian kukko ole, joka meille huomenna laulaa. Ei ole, hoh, hoh sentään. Kas niin, nyt nukutaan."

Kannisto kallistautui taasen oljille, mutta silloin Jahan Henrik tarttui hänen takkinsa kaulukseen, kiskasi hänet pystyyn ja sanoi: "Ymmärrätkö, senkin pahus, että me olemme tulleet pelastamaan sinua tästä surkeudesta. En minä ole niin järjetön viinan nauttimisessa, että joutuisin tällaiseen paikkaan; se sinun pitäisi ymmärtää sanomattakin ja käsittää, että sellainen ajatuskin on kova loukkaus minua kohtaan."

Sai siinä Kannisto sitten aimo ripityksen. Ja viimein Jahan Henrik ilmoitti hänelle, että ilman Penun tarmokasta toimintaa hän olisi saanut jäädä yöksi putkaan ja Katriina sekä hevonen tukalaan asemaan.

Kesti hetken aikaa, ennenkuin tiukasti eteensätuijottava Kannisto sai ajatustensa juoksun järjestykseen, mutta vihdoin tilanne sentään täydellisesti selvisi hänelle. Hän tarttui Jahan Henrikkiä käteen kiittäen tätä hartaasti. Ja kun hän raastuvan porstuassa näki nuoren pojan Katriinan rinnalla, niin hän ymmärsi, että poika oli Penu, kaivoi markan nahkakukkarostaan ja sanoi, että hän on Penulle kiitollisuuden velassa hänen hyvästä työstään. Sitten siirtyivät hänen katseensa Katriinaan, ja kun tämä ojensi kätensä hänelle tervehdykseksi, huomasi hän muutoksen Katriinan hameessa. Hän tarkasti perinpohjaisesti Kredliinin tekemän työn ja havaittuaan, että laskos voitiin milloin hyvänsä päästää auki, loisti koko hänen naamansa tyytyväisyydestä eikä hän voinut kyllin ihailla keksinnön nerokkuutta.

Polttilan pihaan sitten lähdettiin. Siellä Ahmasjärven ukko uskollisesti odotteli Penua ja ihmetteli kovin nähdessään, kuinka onnellisesti tämän toimet olivat päättyneet.

Mutta nyt olikin päivä jo ehtinyt kulua niin pitkälle, että Penun täytyi rientää kotiin päivälliselle. Hän jätti siis hyvästi uusille ja vanhoille tuttavilleen ja läksi kiireesti juoksemaan kotiin iloiten saamastaan markasta, jota hän piteli kädessään housujen taskussa, ja käsittämättä, kuinka paljon tärkeämpää ja arvokkaampaa oli, että hän tarmokkaalla esiintymisellään oli saanut uuden suosijan Kanniston isännässä.

XVI.

Talvi, nälkävuoden surkea talvi kärsimyksineen oli vihdoin ohi ja kevät teki tuloaan. Ihanampana kuin miesmuistiin se vuonna 1868 saapui pohjolaan. Hulmuavin helmoin ja liehuvin liepein sen kultakutriset hengettäret liitelivät yli maan sirotellen kukkia jälkeensä ja luoden uutta toivoa, uutta rohkeutta mieliin. Nopeasti laajenivat pälvet peltojen päivän puolella, väleen sulivat hanget metsissä antaen uutta yllykettä solisevien purojen vallattomuudelle. Taasen kaikui peipon lyhyt mutta riemukas viserrys koivikosta ja elämäniloa laulellen kohosi kiuru kohti taivaan sineä.

Alukset satamassa olivat jo aikoja sitten hakatut irti niitä ympäröivästä jääkentästä ja makasivat täysin kuormitettuina ulkomaille menevällä puutavaralla. Ne odottivat nyt enää vain jäiden häviämistä ja se hetki oli pian lähestyvä, sillä leudot säät olivat muuttaneet merta kahlehtivan jääpeitteen niin hauraaksi, että ensimmäinen myrsky voi pirstota sen täydellisesti. Alusten lähtökuntoon saattamista viimeisteltiin siis kuumeentapaisella kiireellä satamassa. Siellä natisivat väkipyörät, kalskahtelivat ankkuripelit ja raskaat rautakettingit. Siellä putoilivat tiheinä kirveiden ja palkkihakojen iskut, siellä oli touhua ja työtä, siellä oli intoa ja virkeyttä, siellä tuhannet äänet yhtyivät yhdeksi mahtavaksi kuoroksi. Työn jättiläislaulu siellä kohosi kuuluville ja uskollisesti satamaa ympäröivät vuoret kertasivat sen soinnut. Ja sitten, sitten eräänä päivänä tuli odotettu myrsky. Lounaasta se tuli. Se saattoi hauraaksi käyneen jään aaltoilemaan, mursi sen laatoiksi, pirstoi laatat lukemattomiksi jääneuloiksi, sekoitti ne hyhmäksi, jota se milloin pyöritteli aaltojen harjalla, milloin pakotti sukeltautumaan veden pinnan alle ruhjoen, hivuttaen ja sulattaen sen tässä leikissä vihdoin vedeksi. Ja niin oli myrskyn tauottua vienon maatuulen helppo lakaista pois jäiden rippeetkin. Niin siinä sitten meri taasen aaltoili, vapaana, sinertävänä, luoksensa houkuttelevana päilyen kirkkaana päivän kilossa. Laiva toisensa jäljestä nosti ankkurinsa, levitti purjeensa ja lähti kaukomaille. Kustaa Bergström'inkin valkea, keltaisella reunalaudalla koristettu vene nähtiin taasen pyrkivän luotojen lomitse ulapoille ja saaristolaisveneet rupesivat saapumaan kaupunkiin.

Ensimmäisinä niiden joukossa oli Katavkarin Efraimin suuri verkkovene. Halkoja ja kaloja hän toi kaupunkiin ja jauhoja, kahvia ja sokeria hänen tai oikeammin hänen vaimonsa ja rahastonhoitajansa Maijan piti ostaa kotia vietäväksi.

Siinä puolipäivän nurkissa Katavkarin väki oli suorittanut myyntinsä ja ostoksensa ja sitten he lähtivät vanhaa tuttavaansa Mannilan kapteenia tervehtimään. Katavkarin Maija oli kotona pyöräyttänyt munajuuston, jonka hän hyvän päivän sanottuaan ojensi kapteenille tuliaisiksi, Efraimin jäädessä salin ovensuuhun seisomaan tukka toisella silmällä. Siinä hän seisoi, vaikka Mannilan kapteeni tervehdittyään häntä oli käskenyt hänen salin peränpuoleen istumaan, ja kun tämä uudisti kehoituksensa, niin Efraim vain vastasi: "Saa sitä vähän aikaa seisoakin tässä, kun on joutunut istumaan niin kauan veneessä ja soutaa kihnuttamaan."

– Ei, mutta kuulkaa tuota meijän äijää pahusta, Maija silloin puuttui puheeseen. Kuulkaa, mimmoisia puhelee. Sinä soutanut! Sinä, joka istuit veneen perässä koko ajan! Minä soutaa sain, mitä tällä matkalla soudettu on.

– No, no, Maija, enkö minä soutanut Ristikarin salmen toisesta päästä toiseen.

– Jos mar tahi et, semmoisen pienen matkan! Ja toista airoa minä silloinkin hoidin. – Siinä käy, nähkääs, kapteeni, näin keväisin niin kova virta, ja se vaarallinen kivi siinä on kartettava.

– Aivan niin, aivan niin, sanoi kapteeni, joka tuntien vieraansa oli ottanut piirongistaan kolme lasia, täyttänyt ne kymmenen-kertaa puhdistetulla ja tarjosi ryypyn Maijalle ja Efraimille.

Maijan katsanto kirkastui tämän nähdessään ja, niinkuin kapteeni oli laskenutkin, hän unhotti koko kinastelunsa Efraimin kanssa, niiasi ja sanoi ujostellen: "Tarkoittaako kapteeni oikein totta sitä, että minäkin – – tuota – – mahdanko uskaltaa – – jos se menee niinkuin päähän."

– Päähän sen mennä pitääkin, koska sinulla on suu päässäsi, niinkuin muillakin ihmisillä, Efraim mörähti, tuli ovensuusta piirongin ääreen, iski silmää kapteenille, heilautti päätään, niin että tukka lensi pois otsalta, ja kulautti ryypyn suuhunsa niin äkkiä, että Maijan täytyi kiirehtiä seuraamaan hänen esimerkkiään eikä siis ehtinyt vastata Efraimin viimeiseen huomautukseen.

Eikä hän tämän toimituksen jäljestäkään huomannut maksaa kalavelkaansa Efraimille, sillä kapteeni kehoitti häntä menemään kyökkiin kahville Amalian kanssa ja se kehoitus oli Maijalle niin mieleen, että hän unhotti kaiken muun.

Näin kahden kesken jäätyään kapteeni heti rupesi utelemaan Efraimilta, kuinka pitkälle kevät oli edistynyt saaristossa ja oliko paljon vesilintuja tänä keväänä.

– Nopeasti kevät siellä tuloansa tekee, vastasi Efraim. Matalissa lahdenperukoissa jäitä vielä näkee, mutta salmet ja selkävedet ovat auki. Ja lintuja on vahvasti. Säikässä näin tullessani joutsenia. Haahkat, sotkat, pilkkasiivet, koskelot ja allit ovat myös jo tulleet.

– Vai jo ovat saapuneet. Kuville siis pitää tulla tästä sinne teidän kulmille.

– Kuinkas muuten. Tervetuloa vain. – – Mutta kuulkaa, kapteeni, minulle kerrottiin kaupungilla, että te olette saanut renkipojan, tai kasvattipojan, tai miksi häntä sanoisin, tähän taloon. Minä mielelläni tahtoisin nähdä sen otuksen.

– Minkätähden se sinun mielenkiintoasi herättää, Efraim?

– No, kun kuuluu olevan se – Agathan poika. Ja se Agatha, nähkääs, oli minulle kaukaista sukua. – – Aivan niin, sukulaiseni oli ja siivo tyttö, joten minua oikein kummastutti, kun hänelle sellainen kommellus sattui. Niin on asia. Ja sentähden tahtoisin nähdä hänet, sen pojan, tarkoitan.

– Sitä en niin ollen ihmettele. – Mutta Penu – hänen nimensä on Benjamin – ei ole nyt kotona. Läksi rengin kanssa satamaan asioilleni ja saapuvat takaisin noin parin tunnin kuluttua. Jos sinulla siis on aikaa odottaa täällä sen verran, niin voit tulla tuntemaan hänet.

– On minulla aikaa. Eikä Maijallekaan kiirettä tule, jos vain kahvia tuolla kyökin puolella riittää.

– Toivotaan, ettei lopu kesken, sanoi kapteeni ja niin Efraim siis jäi Mannilaan Penun paluuta satamasta odottelemaan. Pyssyistä ja metsästyksestä siinä sitten kapteeni ja Efraim puhelivat ja niin valveille tämä keskustelu saattoi kapteenin metsämiehen vaistot, että Kredliin, joka juuri silloin myöskin sattui tulemaan Mannilaan, hetkisen kapteenin ja Efraimin puhetta kuunneltuaan älysi oikein menetellen voivansa saada kapteenin tarjoamaan ryypyn ehkä parikin tai ehkä totiakin parhaimmassa tapauksessa.

– Jo minä näin riukuhännänkin, Kredliin siis pisti väliin kevään merkeistä puhuttaissa.

– Älä nyt, et vain mahtanut erehtyä, sanoi kapteeni.

– En erehtynyt. Tunnen kai minä riukuhännän. Noin poukkoillen lensi, huusi: pirlitt, pirlitt ja laskeutui tielle ihan jalkaini eteen.

– Kyllä se se sitten oli. Ja se on parhaita keväänmerkkejä.

Kredliin oli taasen vaiti hyvän aikaa.

Vasta kun Efraim rupesi kuvailemaan, kuinka hauskaa siellä saaristossa on kauniina kevätaamuna kuunnella teirien kuherrusta, tuhansien pikkulintujen viserrystä ja vesilintujen hääkutsuja, Kredliin antoi uutta yllykettä kapteenin katseissa palavalle luonnonpalvojan innolle lausumalla: "On sitä hauska kuunnella sitä luomakunnan iloitsemista näin keväisin, mutta ei minusta monenkaan linnun ääni sentään niin iloiselta kuulu kuin kuovin heleä vihellys, kun se oikein vauhtiinsa pääsee ja sellaiseksi liritykseksi kehittyy. Eilen illallakin – –"

– Mitä, joko sinä kuovinkin olet kuullut! huudahti kapteeni.

– Jo, eilen illalla ensi kerran tänä keväänä.

– No, ei sitten ole ihme, että Efraim on nähnyt sorsiakin.

– Niin, kyllä ne jo ovat saapuneet vanhoille pesimispaikoilleen. Kun minä nyt juuri tulin satamasta, niin oli niitä koko parvi Vähämaanrannan puolella. Siellä ne pulikoivat rantavedessä pyrstöt taivasta kohden. Yksi oikein komea uros istui vartiona jäälohkareella, ja kun minä sitten pysähdyin ja oikein voimieni takaa räyhäisin, niin se ojensi kaulansa, huusi: Nääks, nääks, nääks niille toisille ja yhtäkkiä kaikki pyrähtivät lentoon. Komeita olivat, oikein jääsorsia kaikki.

Tämä Kredliinin kuvaus ja varsinkin se taito, jolla hän matki sorsien varoitushuutoa, sai Mannilan kapteenin vallan haltioihinsa.

– Mennään hiukan ulos, sanoi hän, katsomaan kevään saapumista tänne kaupungin nurkkiinkin.

Ehdotus otettiin mielihyvällä vastaan. Hakkarin pihan läpi suuntasivat kaikki kolme kapteenin johtamana jokirantaan. Ja sielläkös kevät vasta vallattomana ilakoi. Raumanjoki, tuo tavallisissa oloissa niin vaatimaton puro, oli paisunut kunnioitusta herättäväksi, vuolaaksi virraksi. Kohisten, pyörteitä luoden ja vaahtoa pärskyillen se riensi merta kohden. Särjet, seivit ja pyöreäselkäiset säynäät kiitivät paikoittain selvästi näkyvissä ollen sen uomassa vastavirtaa Äyhöjärvelle, vanhoille kutupaikoilleen, touhuavan poikajoukon koettaessa saada niitä saaliikseen niin monta kuin suinkin. Mikä väijyi arina kädessä säynäitä suvantopaikoissa, mikä istua kökötti ongenvapa kädessään, mikä mertoja asetteli särkien ja seipien surmaksi, mikä suurta lippoa hoiteli kumppaninsa ongenvavalla vettä piestessä kaloja myötävirtaan lippoon ajaaksensa. Ja eksyipä siihen paitsi pikkukaloja monasti säynäs ja väliin haukikin. Oli siinä vain touhua, iloa ja riemua, oli riitaakin, jopa joukkoon tappelun nujakkaakin. Mutta tuolla toisella puolen jokea oli sen sijaan juhlallisen hiljaista. Kuulakasta kevättaivasta vastaan piirtyivät "Staketin"-takaiset kalliot ja niiden laella seisovat tuulimyllyt sekä etualalla olevat lehdettömät puut terävin, selvin ääriviivoin.

Kapteeni, Efraim ja Kredliin katselivat kaikkea tätä iloisin mielin. Kevät oli tällä hetkellä vastustamattomasti kietonut heidät kaikki lumoihinsa. Vihdoin puhkesi kapteeni puhumaan. Vetäen syvään ilmaa keuhkoihinsa hän sanoi: "Tunnetteko, kuinka kevät tuoksuu? Nyt kelpaa taasen elää!"

Niin, tunsivathan ne muutkin kevään tuoksun, tuon sulavan, tuoreen maan, vapautuneiden vesien, turpoavien lehtisilmukkojen ja raittiin ilman tuoksun. Hetkisen vielä seisottuaan nauttien keväisen illansuun suloa läksivät he taasen kulkemaan Mannilaa kohden. Mutta juuri kun heidän piti mennä portista pihalle, kiintyi kapteenin huomio kahteen pojan naskaliin, jotka pelasivat "puttia" eli nappikuoppaa Mannilan kivijalan vierustalla. Hän ja hänen seuralaisensa pysähtyivät katselemaan peliä. Hetkisen sitä seurattuaan Mannilan kapteeni ei enää voinut hillitä itseään.

– Luovuttakaa jompikumpi vuoronne minulle, hän ehdotti pojille.

Pojat katselivat ensin ihmetellen ja epäröiden kapteenia, mutta vihdoin toinen heistä ojensi alassuin käännetyn kahvikupin pohjassa valetun, lyijyisen puttirahansa kapteenille sanoen: "Tuossa on, mutta minkä voitatte, se kuuluu minulle, ja minkä häviätte, se on teidän suoritettava kumppalilleni. Kaksi näppäystä ja kolme puhallusta on sovittu meidän keskemme."

– Sinussa kuuluu olevan kauppiaan vikaa, mutta olkoon menneeksi, vastasi kapteeni, meni rajaviivalle ja teki heittonsa. Lyijyinen raha putosi syrjälleen maahan, pyöri ympäri tehden yhä pienenevää kehää ihan kuin makuulle valmistautuva koira ja kallistui viimein noin kyynärän etäisyyteen kuopan reunasta. Nyt oli kapteenin vastapelaajan vuoro heittää. Asettaen toisen saappaan kärkensä rajaviivalle ja oikaisten toisen jalkansa mahdollisimman kauas taaksepäin sekä kumartuen eteenpäin kiinnitti hän katseensa tiukasti kuoppaan, hoiti vasemmalla kädellään takin lievettään, ettei se pääsisi häiritsemään oikean käsivarren liikuntavapautta, teki muutamia sulavia heilahduksia edestakaisin oikealla kädellään, jonka peukalon ja nimettömän sormen pään välillä hän piteli "rahaansa", ja sinkautti sen sitten, pistäen kielensä pään ulos toisesta suupielestä, kuoppaa kohden. Se putosi kauniisti lappeelleen noin korttelin verran kuopan reunasta rajaviivaa päin, mutta liukui vielä jonkun verran maata myöten ja jäi vihdoin makaamaan ihan lähelle kuopan reunaa. Näin oli kapteenin vastapelaaja saanut oikeuden ensimmäisenä koettaa saada omansa ja kapteenin rahan kuoppaan. Molemmat rahat huostassansa hän siis meni taasen rajaviivalle tehden heittonsa. Toinen rahoista meni niin lähelle kuoppaa, että hän yhdellä näppäyksellä helposti pudotti sen sinne, mutta toinen meni niin kauas, ettei hän näppäyksilläänkään saanut sitä kuoppaan. Kapteeni sai siis vuorostaan koettaa tehdä pelin tasapeliksi heittämällä jälellä olevan rahan kuoppaan. Mutta taasen se meni niin etäälle, ettei hän kahdella näppäykselläkään saanut sitä lähemmälle kuin tuuman etäisyyteen kuopan reunasta. Hän yritti sitten vielä puhaltamalla saada sen siirtymään kuoppaan, mutta yhtä hyvin hän olisi voinut koettaa siirtää Mannilan taloa puhaltamalla. Raha ei liikahtanut paikaltaan, ennenkuin kapteenin vastapelaaja sen otti siitä, meni rajaviivalle ja heitti sen ihan keskelle kuopan pohjaa.

– Tänne kaksi nappia, huusi voittoisa poika.

– Kaksi nappia! Ei minulla ole nappeja! – kapteeni vaikeroi.

– Oohoh, onpa niitä housuissanne, vastasi vastapelaaja, koppoi linkkuveitsen taskustaan ja ojensi sen jalomielisesti kapteenille.

Itse hymyillen ja Efraimin sekä Kredliinin nauraessa, kapteeni rupesi hieromaan toisilla perusteilla sovintoa poikien kanssa tarjoten vihdoin viimein 10 penniä tappionsa korvaukseksi. Pojat eivät ensin ottaneet uskoaksensa, että kapteeni tarkoitti täyttä totta näin suurenmoisella tarjouksellaan, mutta kun tämä otti esille rahakukkaronsa ja painoi 10 pennin rahan ei vain voittajansa vaan myöskin vuoronsa luovuttaneen käteen, niin ei poikien riemulla ollut mitään rajaa. He panivat toimeen oikean intiaanitanssin hyppien milloin yhdellä milloin molemmilla jaloilla ja läksivät sitten hurjaa vauhtia juoksemaan lähimpään puotiin. Kapteeni katseli hymyillen heidän jälkeensä ja sanoi: "Jaa-a, sanon minä vain sen, että kevät saa ihmisen vallan hulluksi. – – Ja tuo puttipeli! Se on kevään ensimmäisiä merkkejä. Se tulee joka vuosi samaan aikaan kuin leivonen ja nokkosperhonen. – – Onko ihme, että me pikkupoikina, kuten muistatte, pelasimme napit housuistamme, niin että niitä piti käsin kannattaa, kun kotiin lähdettiin."

– Niin ja saatiin selkään, jotta kohina kävi, huomautti Kredliin.

– Aivan niin, selkäsauna sitten seurasi järjestyksessä. Se kuului niinkuin reklementteihin. Jaa-a, oli se sentään ihana aika, se lapsuuden aika. – Kas niin, nyt mennään sisälle. – – Ei, mutta kuulkaa, hyvät miehet!

Sen sanottuaan kapteeni käänsi katseensa taivasta kohti. Ja aivan oikein, siellä ylhäällä hanhiparvi lensi lumiauran muotoisessa rintamassa arvokkaan harvoilla ja voimakkailla siipien liikkeillä pohjoista kohti. Soinnukas kaakatus kuului korkeuksista niin heikkona, että vain tottuneen metsämiehen korva sen tähtäsi. Mutta kapteeni sen heti kuuli. Hän oli sitä päivä päivältä odottanut, sillä se oli saapuvan kevään tervehdyksistä hänen mielestään ehkä kaikista suloisin.

– Ja tämän hetken kunniaksi me juomme lasin totia, hän sitten päätteli kehoittaen seuralaisiaan käymään saliin istumaan.

Amalia toimitti ripeästi totivehkeet pöytään ja miehet olivat tuskin ehtineet tyhjentää ensimmäisen lasinsa höyryävää juomaa, kun maisteri Brandt ja säästäväisyydestään tunnettu, rikas Puondin kauppias saapuivat Mannilan kapteenia tervehtimään. Vastatulleet tunsivat hyvin Efraimin ja Kredliinin, joten keskustelu kävi vain entistä vilkkaammin, äsken saapuneitten ehdittyä "tehdä lasin" itselleen. Penusta siinä muun muassa puhuttiin, ja yleinen mielipide oli, että näppärä, kiltti poika hän oli. Tällaiset lausunnot tietysti lisäsivät Efraimin mielenkiintoa sukulaiseensa ja hän odotti kiihkeästi Penun saapumista kotiin.

Vihdoin Penu tulikin, käskettiin saliin ja tervehdittyään kaikkia vieraita hän istuutui tuolille oven suuhun.

Efraim katseli hyvän aikaa siinä Penua, mutta vihdoin otti hän syvän siemauksen lasistaan, rykäisi ja sanoi: "Kuule, Penu, tiedätkö kuka minä olen? – –

"Et tiedä, kosket vastaa mitään, ja minun täytyy siis ilmoittaa sinulle, että tässä näet sukulaisesi, Katavkarin Efraimin ja äitisi sukulaisen. Niin juuri sukulaisesi se on, joka tässä istuu vanhan tuttavansa Mannilan kapteenin ja näiden muiden hyvien ystävien kanssa rehellistä romtotia juomassa. – – Niin että hyvää päivää vain, tässä on käteni."

Penu riensi tervehtimään vielä kerran uutta sukulaistansa, mutta kirkaisi tuskasta, kun Efraim sukulaisrakkauden innostamana pusersi hänen kättään. – Ohoh, sanoi Efraim, tuliko rutistettua vähän liian lujaan. Niin, näetkös Penu, en minä, paha kyllä, aina muista voimiani hillitä eikä taida sentään vahingoksi ollakaan, että tiedät minussa olevan miestä kurittamaan sinua vielä mieheksi vartuttuasikin, jos tarvitaan. – – No, no en minä tarkoita, että olisin sinusta mitään pahaa kuullut, päinvastoin, päinvastoin sekä kapteeni, minun hyvä ystäväni, ja Kredliin, myöskin minun parhaita ystäviäni, kehuvat sinua hyväksi pojaksi. Ja sellaiset puheet saattavat sukulaisesi mielen iloiseksi. Muista koettaa olla vastedeskin heille tottelevainen, sillä muuten joudut näihin koppuroihin ja niissä ei ole, vaikka sen itse sanon, täyskasvuisen miehenkään hyvä olla, saatikka sitten sellaisen pojannaskalin kuin sinä olet.

Efraim virkisti itseään hyvällä siemauksella lasistaan ja jatkoi: "Sinua on, Penu, luonnistanut mahdottoman hyvin, kun olet ihan kuin taivaan pilvistä saanut tällaisen kodin. Mutta muistakin olla siitä kiitollinen Jumalalle ja tälle minun hyvälle tuttavalleni Mannilan kapteenille ja Kredliinille, joka kuulemma on opettanut sinulle merimiehen tärkeimmät työt, vaikkei hän, tämä Kredliin nimittäin, muuten olekaan mikään esimerkiksi ja malliksi kelpaava mies. Hänellä on, näet, se vika, että hän antaa viinan villitä itsensä, niinkuin valitettavasti on myöskin minun laitani silloin tällöin, jos minä toden sanon. – – – Ja totuus, muista se, Penu, on sentään se, joka maan perii; mutta valhe ja kaikenkaltainen huiputtaminen ja kettuileminen joko sanoissa tai töissä tai molemmissa vie huut helkkariin – – –"

– Se on varma asia, että sinne sellaiset metkut johtavat, keskeytti Kredliin, joka jo kauan oli odottanut suunvuoroa. Sinne ne vievät pirun kanssa samasta padasta syömään ja siinä saakin toisella olla pitkävartinen kauha, kun sen vaarin kanssa koettaa puoliaan pitää. Ei onnea metkuilla etsitä.

– Aivan oikein, aivan oikein, ei sitä valheella ja vilpillä saavuteta. Vaikken minä, totta puhuen, voi neuvoa, miten siitä osalliseksi tullaan. Sen vain olen pienellä iälläni merkille pannut, ettei rikkaus, ei maine, ei arvo eivätkä yleensä maalliset edut, eikä henkinen lahjakkuuskaan onnellisuutta ihmiselle takaa.

– Siinä sanoit totuuden sanan, maisteri puuttui puheeseen. Ei onnellisuus riipu mistään ulkopuolella meitä olevasta. Sielumme syvyyksistä on onnen helmi haettava. Harvat sen kyllä löytävät. Vain harvat saavuttavat sen sisäisen rauhan, joka antaa voimia murtumatta kestää onnettomuuden ja hullaantumatta onnen. Ja se rauha on ainoa saavutettavissamme oleva onnellisuus, pysyvä onnellisuus nimittäin, sillä emmehän mitenkään pääse siitä, että ihmiselämässä onni ja onnettomuus vaihtelevat kuin tyyni ja myrsky merellä, siitä emme pääse, vaikka jättäisimme maailman ja rupeisimme täydellisiksi erakoiksi. Mutta me voimme jalostaa sielunelämämme niin, että saavutamme tuon sisäisen rauhan ja voimme katsella kaikkia kohtaloltamme laajemmalta näkökulmalta, voimme oppia havaitsemaan, kuinka vähäpätöistä monesti se on, jota me ennen niin suurimerkityksellisenä pidimme, ja näkemään usein, että onni piilee siinä, minkä me ennen olisimme onnettomuudeksi leimanneet.

– Kuuluu olevan kiperä kalu se onni tässä maailmassa, huokaili Efraim.

– Kiperä juttu se on, myönsi maisteri.

– Niin, siinä sen kuulet, Penu, ja koeta painaa mieleesi kaikki mitä tässä nyt on puhuttu ja puhutaan kai vieläkin sinulle elämän ohjeeksi, virkkoi Efraim.

– Jaa, jos tässä niinkuin elämän ohjaamisesta on puhe, sanoi Puondin kauppias, niin annan minäkin sinulle, Penu, ja teille muillekin yhden neuvon: "Älä koskaan antaudu korttipelin pahetta harjoittamaan. Siitä olen nähnyt paljon onnettomuuksia seuraavan. Ja olin vähällä itsekin langeta siihen viettelykseen. Mutta sitten eräänä iltana hävisin neljä ruplaa ja se minua harmitti niin, että heitin kortit pöydälle, menin kotia, kaasin kaksi kannua vettä rommitynnyriin enkä sen erän perästä ole kortteja käteeni ottanut."

Maisteri ja Mannilan kapteeni pyrskähtivät nauramaan tämän Puondin kauppiaan kertomuksen kuultuaan, Kredliin istui silmät pyöreinä ja ihmetellen, mutta Efraim pudisti päätään, vahvisti itseään totiryypyllä ja virkkoi kääntyen Penun puoleen: "Huomaa nyt, kuinka turkasen näppärästi se kortinpeli tämän kauppiaan sielun turmeli."

Tämä Efraimin lausunto aiheutti vilkkaan mielipiteiden vaihdon, jonka Maija kuitenkin katkaisi ilmestymällä saliin ja huomauttamalla, että hänen ja Efraimin oli aika lähteä kotiapäin. Efraim pani ensin vastaan, mutta kuultuaan, että kello jo kävi seitsemättä, täytyi hänen tunnustaa Maijan vaatimukset oikeutetuiksi. Hän jätti siis hyvästi kaikille, Penulle viimeiseksi. Ja taasen puristi hän epähuomiossa tämän kättä niin, että poika huokasi tuskasta.

– No, no, taisin tulla tälläkin kertaa liian vahvasti tarttuneeksi käteesi, sanoi Efraim, mutta minä tahdoin vain merkitä sillä, että on sinulla puolustajakin minussa, jos tarvitaan.

Ovensuussa hän sitten vielä kääntyi ympäri ja kehoitti koko seuraa tulemaan piakkoin Katavkariin linnustamaan.

Iloisin mielin kaikki lupasivat tulla, mutta tätä lupausta ei sinä keväänä täytetty, sillä vielä samana iltana levisi kaupungissa huhu, että Polttilan papa oli vakavasti sairastunut. Ja se sanoma sai ihmiset luopumaan kaikista huvittelemisen aikeista. Levottomassa jännityksessä koko kaupunki seurasi taudin kulkua, ja kun sitten eräänä päivänä Polttilan talon ikkunat peitettiin valkeilla lakanoilla merkiksi, että kuolema oli vieraillut siellä, niin suru oli yleinen, ei vain Rauman kaupungissa vaan laajalti kaikkialla sen ympäristössä. Sanoma kuolemantapauksesta kulki henkilöstä henkilöön niin nopeasti, että oli vain vanhan tavan noudattamista, kun Polttilan talon palvelijat seuraavana päivänä kävivät vainajan tuttavapiirin perheissä ilmoittamassa, että vanhuksen maallinen vaellus oli päättynyt.

Penukin sai vainajan määräyksen mukaisesti kutsukortin hautajaisiin. Mannilan kapteenin seurassa hän siis määräaikana saapui Polttilan isoon saliin, jossa kuten talon muissakin huoneissa akkunat ja kaikki huonekalut aina seinissä riippuvia tauluja ja peilejä myöten olivat valkealla liinavaatteella peitetyt ja jossa puhtaaksi hangatulle lattialle siroitetut katajanhaot levittivät juhlatunnelmaa herättävää tuoksuaan. Kun sitten kaksi kuppia kahvia monenlaisine vehnäsineen oli juotu, läksi hautajaissaatto liikkeelle, ja niin suuri se oli, ettei Raumalla moista ennen oltu nähty. Lähinnä ruumisarkun jäljestä kulkevassa miespuolisessa saattojoukossa olivat kaikki kaupungin ja läheisen maaseudun hiukankin edustavammat henkilöt sekä vainajan erityistä luottamusta nauttineet meri- ja työmiehet. Miespuolisen saattojoukon jäljestä tulivat mustiin puetut naiset, kaikilla, niin ylhäisillä kuin alemmalla arvoasteella olevilla, silkki- tai villahuivi päässä.

Miehisen saattojoukon loppupäässä asteli Penu Kredliinin rinnalla.

Jos oli saattoväki lukuisa, niin oli se kansanjoukko vielä suurempi, joka oli kerääntynyt hautausmaalle kunnioittamaan läsnäolollaan kaupungin huomattavimman liikemiehen ja hyväntekeväisyydestään tunnetun henkilön hautausta.

Ruumiin siunaus toimitettiin tarkkaan sen tavan mukaan, jota aina oli noudatettu suuremmissa hautajaisissa. Kun muutama virrenvärssy oli laulettu, piti pappi sopivan raamatunlauseen perusteella lyhyen hartauspuheen, vihki sitten ruumiin ikuiseen lepoon, ja kun vielä oli pari virren värssyä laulettu, niin juhlallisuus oli päättynyt. Ei mitään seppeleitä laskettu haudalle eikä sen enempää puheita pidetty. Mutta kun suurin osa saattojoukkoa ja muu väki oli poistunut kirkkomaalta, tuli Jahan Henrik haudan partaalle viimeisiksi jääneiden Kredliinin ja Penun luo, puristi Kredliinin kättä ja sanoi kyyneltynein silmin: "Jos ei sen miehen sielu nyt ole taivaassa, niin siellä ei ole kenenkään."

Hiljaa he kaikin kolmin sitten poistuivat hautausmaalta ja menivät Polttilaan, jossa saattoväkeä kestittiin muuten samalla tavalla kuin tavallisilla vieraskäynneillä siihen aikaan, sillä erotuksella vain, että vehnäsiä oli tarjottimella useampia lajeja ja lisäksi konvehteja ja suuret hautausrinkilät.

Amalia oli antanut Penulle kaksi nenäliinaa, toisen, suuremman sitä varten, että hän siihen sai kääriä rinkilänsä ja sen osan muita vehnäsiä, joita hän ei jaksanut hautajaistilaisuudessa nauttia. Sillä kaikkia lajeja piti ottaa, vaikkei Penu oikein tahtonut uskoa todeksi, että hänenkin osalleen tulisi tuollainen komea rinkilä. Mutta tarjottiin kuin tarjottiinkin sellainen hänellekin. Kredliin sen sijaan oli niin ahkerissa totihommissa, ettei hän huomannut olla paikallaan, kun rinkilät tuotiin, joten hän epähuomiossa tuli sivuutetuksi. Mutta hän huomautti palvelijoille, ettei hän tullut saaneeksi rinkilää ollenkaan, ja erehdys korjattiin heti.

Penu oli oikein ylpeä, kun hän aivan kuin muutkin kutsuvieraat läksi hautajaisista valkea nyytti kädessään. Ja juuri kun hän saavutti portinpielen, juoksi hänen luoksensa tyttö, joka kuiskasi hänen korvaansa: "Tiedätkö, minä olen ottanut neljä konvehtia ja kaksi niistä minä säästän. Sinä saat ne, kun minä ensi kerran olen ajanut täyttä laukkaa teidän hevosen selässä." Silloin vasta Penu huomasi, että Märthahan se oli, vaikka hän näytti niin oudolta krinuliinihameineen, kiharoituine hiuksineen ja holkkihousuineen, jotka ulottuivat melkein nilkkoihin asti ja joiden olemassaoloa sotamiestä leikkivien naapuripoikien ei tällä kertaa suinkaan olisi tarvinnut epäillä.

XVII.

Kesä kului Penulta samoissa hommissa kuin edellinen syksy. Taasen hän ajoi aamuisin lehmät Kourun niitylle ja toi hevosen kotiin. Illalla vei hän hevosen ja toi lehmät. Tuon tuostakin tapasi hän Märthan, joka sopimuksen mukaan harjoitteli ratsastusta Penun johdolla ja Mannilan hevosella. Eikä oltu päästy vielä elokuuhunkaan, kun Märtha pitämättä häpäsharjasta kiinni jo uskalsi antaa mennä täyttä laukkaa. Ja sekös hänestä oli hauskaa.

– En olisi koskaan uskonut, että hevosen selässä on niin hyvä istua, kun se nelistää. Ei mitään poukkoilemista eikä hakkaamista vaan niin on kuin keinussa vain, hän sanoi ja nautti sanomattomasti.

Penu oli aikoja sitten saanut ne kaksi konvehtia, jotka Märtha oli säästänyt hänelle Polttilan hautajaisista ja hänen syödessään niitä oli Märtha kertonut, kuinka kiltti Polttilan setä oli ollut aina ja kuinka hauskaa oli ollut käydä tervehtimässä häntä.

Nämä ratsastusharjoitukset päättyivät kuitenkin hyvin äkkiä. Tapahtui nimittäin eräänä iltana, kun Märtha taasen kiiti hurjaa vauhtia eteenpäin ratsunsa selässä, että Stridskan laitumelta palaava lehmä hyppäsi tien vierustalta Märthan hevosen eteen, joten tämän täytyi hypätä sen yli. Ei sen sentään tarvinnut hypätä tämän esteen yli kaikkein korkeimmalta kohdalta, kaulan yli sen vain tuli hypätä ja lehmä oli lisäksi niin älykäs, että se tajuten silmänräpäyksessä tilanteen taivutti kaulansa mahdollisimman alas. Mutta sittenkin kävivät hevosen kaviot sen kaulaan haavoittaen sitä.

Märtha pysäytti hevosensa niin pian kuin hän voi sen tehdä, ja kun Penu saapui hänen luoksensa, niin hän sanoi ilosta liekehtivin katsein: "Se vasta hauskaa oli! Et sinäkään ole koskaan istunut hevosen selässä sen hypätessä lehmän yli."

– En, en ole ja kamala sitä menoa oli katsella. Ajattele, jos hevonen yhtäkkiä olisi pysähtynyt lehmän eteen.

– Niin, no mitä sitten?

– Mitä sitten! – – Maahan olisit lentänyt hirveää vauhtia ja taittanut niskasi.

Märthan silmät kävivät suuriksi ja häntä pöyristytti ajatellessaan tätä mahdollisuutta. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuitenkin jo oli karkoittanut sellaiset ajatukset mielestään ja sanoi: "Mutta eipäs pysähtynytkään, vaan hyppäsi niin ihmeteltävän sulavasti yli lehmän. Hauskaa oli, kovin hauskaa."

– Sen minä kyllä uskon, että se oli hauskaa, mutta saa nähdä, mitä siitä hauskuudesta seuraa, kun se lehmä haavoittui.

– Älä nyt, haavoittuiko se?

– Haavoittui kyllä.

– Tuliko suurikin haava?

– En minä usko, että se suuri on, mutta on se sentään niin iso, että sen hyvin huomaa. – Taitaa tulla loppu sinun ajamisestasi hevosen selässä.

– Sitä minäkin pelkään. Mitä sanonee äiti? – –

– – Voi voi sentään, minä lähden kotiin heti. Hyvästi nyt, Penu!

Itkien Märtha läksi juoksemaan ja odotteli levottomana urotyönsä seurauksia. Eikä hänen kauan tarvinnutkaan odottaa. Stridskan huomio kiintyi heti lehmänsä kaulassa olevaan haavaan, ja kun useat lehmien ajajat olivat nähneet Märthan ratsastushurjistelun, niin sai Stridska ilman vaikeuksia tietää, miten haava oli syntynyt. Kiukusta puhisten hän saapui vielä samana iltana Regnata-rouvan luo ja kuvasi tälle räikein värein, kuinka Märtha hurjalla ratsastuksellaan saattaa kruunun maantiellä ihmiset ja eläimet hengenvaaraan.

Regnata-rouva oli vallan hämmästynyt eikä tahtonut uskoa todeksi Stridskan ilmoitusta. Mutta kun Märthaa oli kuulusteltu ja totuus oli tullut täydellisesti ilmi, niin vakuutti Regnata-rouva Stridskalle, ettei ainakaan Märtha enää tulisi tuottamaan vaaraa ihmisille ja eläimille ratsastusharjoituksillaan. Sillä hyvällä sai Stridska mennä ja sitten ryhtyi Regnata-rouva rikollista rankaisemaan. Ensin sai Märtha tehdä tuttavuutta koivuvitsan kanssa ja sitten rajoitettiin hänen vapauttansa tuntuvasti. Erityisesti kielsi Regnata-rouva häntä seurustelemasta Penun kanssa. Hän ei saisi vaihtaa sanaakaan Penun kanssa, ei edes tervehtiä häntä tavatessaan hänet kadulla.

Seuraavana päivänä sai Kredliinkin ankaran käskyn valvoa voimiensa mukaan, etteivät Märtha ja Penu saisi seurustella keskenään.

– Tiedäthän hyvin, miksi on parasta, että he pysyvät erillään toisistaan niin tarkkaan kuin suinkin, Regnata-rouva päätti varoituksensa ja Kredliin nyökäytti päätänsä myöntämisen merkiksi.

Mutta Penu odotti monena iltana tuon onnettoman ratsastuksen jälkeen, että Märtha taasen tulisi häntä tapaamaan. Hänen odotuksensa oli kuitenkin turhaa, ja vihdoin hän tuli siihen päätökseen, että tapahtumalla oli ollut juuri ne seuraukset, joita hän oli pelännyt. Hän ymmärsi, että Märtha oli ainakin toistaiseksi poistunut hänen seurastaan, mutta sitä ei hän käsittänyt, miksi tyttö vältti tavata häntä kadulla, eikä edes tervehtinyt, kun hän sattumalta joutui kulkemaan Penun ohi.

Jonkun ajan kuluttua koko tämä asia rupesi häipymään hänen mielestään osaksi, senkin tähden, että syyskuun ensimmäinen päivä alkoi lähetä ja hän sai käyttää suurimman osan joutoaikaansa valmistuaksensa siihen tutkintoon, joka hänen piti suorittaa päästäksensä Rauman ruotsalaisen ala-alkeiskoulun oppilaaksi.

Kredliin oli kyllä ehdottanut Mannilan kapteenille, että Penu pantaisiin alkeiskoulun suomalaiselle luokalle, mutta kun suomenkielisiä oppilaita varten oli olemassa vain tämä yksi luokka, jolla ei ollut jatkoa Raumalla yhtä vähän kuin muuallakaan, niin piti Mannilan kapteeni viisaampana antaa Penun käydä ruotsinkielistä kaksiluokkaista koulua, josta sitten, jos niin sopivaksi ja edulliseksi nähtiin, voisi jatkaa jossakin ruotsinkielisessä ylä-alkeiskoulussa ja sitä tietä vaikka yliopistoon asti.

– Eihän sitä tiedä, vaikka tuosta Penusta vielä pappi tehtäisiin, kapteeni hymyillen puheli.

Ja niin Penu siis eräänä päivänä elokuun lopulla Amalian seurassa ilmestyi alkeiskoulun rehtorin talon saliin, jossa hänen tietomääränsä tutkittiin ja havaittiin vastaavan määrättyjä vaatimuksia. Puhuihan hän ruotsia vähän murtaen, mutta oli niitä melkein umpisuomalaisiakin hyväksytty. Hänet kirjoitettiin siis koulun oppilasluetteloon Gustaf Benjamin Barkmanin nimellä, sillä edellisenä päivänä Amalia oli käynyt pappilassa muuttamassa Penun Rauman kaupunkiseurakunnan kirjoille, ja kun ei hän niin ollen rovastin eikä Amalian mielestä enää voinut kulkea Benjamin Agathanpojan nimellä, oli hänelle keksittävä uusi sukunimi. Ja se piti olla ruotsalainen, kuten kaikilla, joille siihen aikaan tällaisissa olosuhteissa uusi nimi annettiin. Äkkiä se Penun nimen keksiminen sitä paitsi sujuikin. Amalia oli tietysti ehtinyt monen muun asian ohessa kertoa rovastille, kuinka Penu katovuoden nälänhädän pakottamana oli lähtenyt Ahmasjärveltä kaupunkiin.

– Hän on siis ymmärrettävästikin joutunut pureskelemaan pettuleipää ja hänen nimensä olkoon siis Barkman, Gustaf Benjamin Barkman, rovasti oli siihen sanonut ja asia oli sitä myöten valmis.

Rovasti oli sitä paitsi arvellut olevan parasta, että Penua tästä lähtien ruvettaisiin kutsumaan Kustaaksi, koska nimi Benjamin ja sen lyhennys Penu varmasti antaisi hänen koulutovereilleen aihetta pilan tekoon ja hämäilemiseen. Tätä ehdotusta piti Amalia kyllä hyvänä ja hyvin perusteltuna, mutta pelkäsi, ettei sitä voitaisi ainakaan kotiväen keskuudessa toteuttaa.

XVIII.

Rauman ruotsalainen ala-alkeiskoulu toimi siinä rakennuksessa, joka on Rauman-joen etelärannalla vastapäätä kirkkoa. Tässä talossa oli kaikkiaan kolme koko rakennuksen leveyden käsittävää, suunnilleen yhtä isoa salia, joista keskimmäinen ja läntisessä päässä oleva oli varattu alkeiskoululle, siten että ensimmäinen luokka sijaitsi viimeksimainitussa ja toinen eli rehtorin luokka sekä suomalainen luokka keskimmäisessä. Eikä siinä kyllin, että kaksi ja vielä lisäksi kaksi erikielistä luokkaa luki samassa huoneessa, vaan lisäksi pidettiin ne kaksi ovea, jotka yhdistivät molemmat koulusalit aina, siis opetuksen aikanakin, auki. Rakennuksen itäisessä päässä oleva kolmas sali oli useimmiten kylmillä. Lukukinkerit sentään aina pidettiin siinä ja joskus käytettiin sitä varastohuoneenakin.

Se mies, jonka osalle Rauman ruotsalaisen ala-alkeiskoulun ensimmäisen luokan opettajan toimi tähän aikaan oli langennut, oli nimeltään Sigfrid Adolf Heurthén. Hän oli noin 40 vuotias, tanakkarakenteinen, lihava mies. Hänellä oli punaisenruskea, harvahko leukaparta, hänen kasvonsa olivat rokonarpiset ja hänen silmänsä täynnä eloa, useasti veitikkamaisuuttakin. Hän piti hyvin tarkkaa huolta vaatetuksestaan, esiintyi aina arvokkaasti ja vihasi oppilaissaan, sen pahempi, liian usein näyttäytyvää siisteyden ja soman käyttäytymisen puutetta. Hänen talviturkkinsa ja kesäpäällystakkinsa olivat aina tehdyt kapprokkimalliin, joten poikien mielestä näytti siltä, kuin olisi hänellä ollut yllään kaksi hametta, joista ylimmän liepeet ulottuivat vyötäreen seutuville. Hänellä oli aina espanjanruokoinen koukkupäinen keppi kädessään. Siitä ei hän luopunut opetuksen aikanakaan ja kävellessään hän aina antoi kepin yläpään tehdä siron, kaartuvan liikkeen ulos ja taaksepäin sinä hetkenä, jolloin sen alapää kosketteli maata. Hän oli lyhyesti sanoen juhlallinen koko olemukseltaan, sekä ulkopuolella koulun että koulussa arvonantoa herättävä ilmestys. Hänen silmiinpistävin inhimillinen heikkoutensa oli intohimoinen nuuskan käyttö.

Pojat hän piti kovassa kurissa käyttäen ahkerasti "klopoa", joksi nimitettiin viidestä noin puolen metrin pituisesta pajunvarvusta tehtyä, köyden muotoiseksi väännettyä patukkaa, jota molemmissa päissä olevat pikilankasiteet pitivät koossa ja muodossaan. Tällä kojeella iski opettaja rangaistavan toiseen, pahemmissa tapauksissa kumpaiseenkin kämmenen pohjaan viisi tai kuusi kertaa. Koulussa perinnäiseksi käynyt tapa vaati, että asianomainen kärsi hyvin kylmäkiskoisesti jopa hymyillenkin tämän rangaistuksen, joka koski kylläkin kipeästi, varsinkin jos opettaja oli voimakas mies ja hutki seisoallaan ollen voimiensa takaa. Kun oppilas oli tehnyt itsensä syypääksi vaikeampaan rikokseen, joutui hän saamaan "tolloa". Tällöin ojennettiin hän suulleen penkille, koulun primus (ensimmäinen mies) asettui kahareisin hänen pääpuoleensa vetämään housujen takapuolia piukkaan toisen oppilaan pidellessä uhrin jalkoja ja sitten tavallisesti rehtori suomi klopolla sitä kohtaa rangaistavan ruumiista, jonka Jumala on luonut istumista varten, mutta jonka ihmiset kaiketikin maailman alusta asti ovat havainneet myöskin vallan erinomaisen sopivaksi apuvälineeksi kasvatusopillisten totuuksien saattamisessa yksilön tietoisuuteen. "Tollo" oli kovalle ottava rangaistus, varsinkin jos se tuli yllätyksenä eikä asianomainen ollut tietänyt varustautua kahdella, kolmella parilla housuja päällekkäin tai muulla sopivalla täytteellä suojata vaaranalaista kohtaa ruumiistaan.

Heurthén käytti, kuten sanottu, ahkerasti klopoa, mutta hän takoi hairahtuneen kämmenen pohjaa istualtaan oppilaan seisoessa hänen vasemmalla sivullaan. Tämä epämukava asento oli omansa vähentämään rangaistuksen tehoa ja sen alaiseksi joutunut tekikin tavallisesti, ukon rehkiessä klopoineen hänen kimpussaan, kaikenkaltaisia ilveitä kumppaneilleen. Tärkeätä osaa Heurthénin rankaisutoimissa esitti myöskin hänen koukkupäinen keppinsä. Sitä paitsi oli hänellä monta muuta rankaisukeinoa ja hän keksi lisäksi aina uusia, joten hänellä oli siinä suhteessa monta nuolta viinessään. Suurimmalla osalla hänen rankaisukeinojaan oli vahvasti humoristinen luonne, jonka pojat kyllä tajusivat. Mutta silti ei tullut kysymykseenkään, että näille rangaistuksille olisi uskallettu nauraa. Ei ainakaan ukon nähden.

Heurthén piti ulkona liikkuessaan tarkkaa vaaria, näkyikö hänen oppilaitaan kaduilla juoksentelemassa, ja armias sitä, joka oli joutunut hänen nähtävilleen eikä seuraavana päivänä osannut läksyään. Se sai ensin ankaran nuhdesaarnan osakseen lekkaroimisestaan ja sitten klopoa. Varovaisuutta noudattaen pojat kaupungilla liikkuivatkin, ja ennenkuin toiselle kadulle uskallettiin, tähysteltiin tarkkaan nurkan takaa, oliko kulkuväylä vapaa. Ja jos tähystelijä silloin huusi: "Hörö tulee", niin siirryttiin vinhaa vauhtia toiselle äärelle kaupunkia.

Nuhdellessaan ja rangaistessaan poikia sekä muutenkin ulkopuolella varsinaisen opetuksen puhui Heurthén aina suomea. Mutta monesti hän käytti tätä kieltä keskellä opetustakin, koska hän tiesi poikien siten täydellisemmin ymmärtävän häntä. Hämeessä, Hauhon Portaan kylässä, syntyneenä hän puhui sujuvasti suomea ja puhui sitä huolellisesti. Keskenänsä oppilaatkin puhuivat aina ja poikkeuksetta suomea.

Tällainen oli se mies, jonka kaitselmus oli määrännyt ohjaamaan muun muassa Gustaf Benjamin Barkmanin askeleita kirkon valvonnan alaisen, tietopuolisen opetuksen alkutaipaleella.

Ihka uusissa vaatteissa ja uuden nimen suojassa Penu siis 1 p. syyskuuta 1868 saapui jo tuntia ennen määräaikaa koulun edustalle rehtorin määräämät kirjat kainalossaan. Siihen kokoontuivat vähitellen sitten muutkin koulun oppilaat. Uusien tulokkaiden joukossa Penu etupäässä veti vanhempien oppilaiden huomion puoleensa, koska hän oli maalta tulleena verrattain tuntematon ja koska hänellä, kuten mainittu, oli uusi puku yllään.

– Katsokaa pojat tuota! Tulee tänne herrastelemaan, joku huusi.

– Kovin on hieno, toinen härnäili.

– Taitavat olla oikein Amalian tekemät nuo vaatteet.

Näin pojat hämmästelivät osoittaen sormellaan Penua, ja vihdoin muuan heistä, hiipien takaapäin Penun luo, tarttui hänen kaulukseensa ja sanoen: "Otetaan niistä pois edes päällimmäinen kiilto" hän nykäsi Penua taaksepäin, niin että tämä lensi selälleen ja kirjat kirposivat hänen kädestään.

Silmittömästi suuttuneena Penu nousi ylös ja ehtimättä ottaa laisinkaan huomioon, että ilkeyden tekijä oli suurin joukosta ja päätään pitempi häntä, Penu lyödä läimäytti onnistuneesta kepposestaan iloitsevaa poikaa korvalle. Vastaukseksi hän sai nyrkin iskun otsaansa, niin että hän taasen lensi selälleen. Mutta se ei häntä lannistanut. Hän kimposi seisaalleen ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli kuitannut saamansa iskun sillä seurauksella, että veri juoksi virtanaan hänen vastustajansa nenästä.

– Vai sitä lajia sinä olet. Kyllä minä sinulle näytän, kun tästä ehdin, sanoi riidan alkanut poika ja läksi jokirantaan verenvuotoansa tyrehdyttämään. Penu kokosi kirjansa maasta ja jäi koulun edessä olevaan piilipuuhun nojautuneena odottamaan tapausten kehittymistä. Muutkin oppilaat odottivat jännityksellä tunnetun riitapukarin paluuta jokirannasta, mutta he eivät enää tehneet pilkkaa Penusta, sillä hän oli esiintynyt heidän mielestään hyvin edukseen. Kului hyvän aikaa, ennenkuin odotettu kumppali palasi jokirannasta, ja kun hän vihdoinkin tuli, oli hänellä koivuinen raippa kädessään. Hän astui heti Penun luokse, taittui toisin käsin tämän kaulukseen ja kohotti jo toisen kätensä lyödäksensä Penua. Mutta juuri silloin iski Musti, joka Penun luvatta ja hänen tietämättään oli seurannut koululle, hampaansa ahdistajan pohkeeseen niin voimakkaasti, että tämä parkaisi tuskasta. Hänen vihansa kääntyi nyt Mustiin, jota hän koetti huitaista raipallaan. Notkeasti Musti kuitenkin vältti iskut, näytti hampaitaan, mörisi ja osoitti niin selvää hyökkäämisen halua, että Penun ahdistajan täytyi toisten poikien suureksi riemuksi vetäytyä suojaan koulun porstuaan. Samassa koulun vahtimestari avasi ovet ja pojat siirtyivät pihalta huoneisiin. Ainoastaan ensimmäisen ja toisen luokan primukset lähtivät "indiseeraamaan", s.o. ilmoittamaan, toinen rehtorille ja toinen Heurthén'ille, että. k:lo on 10 minuuttia vailla 9. Palattuaan tästä toimituksesta tuli ensimmäisen luokan indiseeraajan jäädä porstuaan odottamaan Heurthénin saapumista kouluun ja aukaista hänelle rehtorin huoneeseen vievä ovi. Sillä vain rakennuksen eteläpuolella olevaa sisäänkäytävää kuljettiin kouluun. Läntisessä päässä olevaa sisäänkäytävää käytettiin ainoastaan kevätlukukauden päättäjäisissä. Heurthén kulki siis luokalleen läpi rehtorin ja suomalaisen luokan huoneen päällysvaatteet yllään. Hänen luonaan indiseeraamassa käynyt poika sai jäädä rehtorin luokan ovensuuhun odottamaan, kunnes rukous oli pidetty, ja sitten vasta käydä istumaan paikalleen.

Nyt kysymyksessä olevana päivänä, jolloin Penun koulunkäynti alkoi, kello oli pari minuuttia vailla 9, kun indiseeraaja raotti koulun ovea, pisti päänsä sisälle huoneeseen ja huusi kaikkien kuultavaksi: "Hörö tulee!" Kaikki pojat menivät paikoilleen, uudet tulokkaat ensimmäisen luokan viimeiselle penkille, Penu kaikkein viimeiselle sijalle. Huoneissa vallitsi hiljaisuus, kun muutaman hetken kuluttua ovi aukesi ja Heurthén astui juhlallisena luokkahuoneeseensa. Ripustettuaan takkinsa ja hattunsa naulakkoon hän kääntyi katsomaan paikoillaan seisovia oppilaitaan, veti esille takkinsa takataskusta kirjavan nenäliinan, niisti nenänsä niin äänekkäästi, että Penu, joka ei vielä koskaan ollut tämän toimituksen todistajana ollut, hätkähti luullen tuomiopasuunan kutsuvan häntä. Pyyhittyään vielä huolellisesti nenänsä Heurthén otti housujensa taskusta esille hopeaisen nuuskarasian, napsautti sormillaan sen kylkeä, avasi sen kannen ja pisti aimo hyppysellisen nuuskaa kumpaankin sieraimeensa pitäen toisella kädellä rasiaa sellaisessa asennossa nenän alla, että mahdollisimman paljon hyppysistä varisevaa nuuskaa satoi takaisin rasiaan. Suoritettuaan nämä alkuvalmistukset hän lähti keppi yhä kädessään rehtorin luokkahuoneen peräseinällä olevaan kateederiin ja istuutui siihen. Lukkarina toimiva oppilas, joka jo ennen Heurthénin saapumista oli kummassakin salissa olevalle suurelle mustalle taululle kirjoittanut rukouksessa laulettavaksi valitsemansa virren numeron ja värssyn, astui sille ovelle, joka jokirannan puoleisella taholla yhdisti molemmat koulusalit, ja aloitti virrenveisuun. Siihen muutkin oppilaat pian yhtyivät suurella innolla. Kun virren värssy oli laulettu, luki Heurthén luvun raamatusta, isämeidän rukouksen ja herransiunauksen. Niin oli rukous toimitettu ja sen jäljestä Heurthén palasi luokkahuoneeseensa, istuutui etummaisen penkin kupeella olevan pöytänsä päähän puiseen nojatuoliin ja pysyi uskollisesti siinä tunnin loppuun asti.

– Otetaan sisälukua, hän määräsi.

Luokan ensimmäinen poika (primus) meni rehtorin luokalla olevasta kaapista noutamaan aimo kantamuksen Topeliuksen luonnonkirjaa ja jakoi yhden kappaleen joka oppilaalle.

– Barkman, Heurthén sitten huusi katsottuaan edessään olevaa oppilasluetteloa.

Penu istui muina miehinä, sillä hän ei enää muistanutkaan, että hänellä oli uusi nimi. Mutta kun Heurthén taasen räyhäisi: "Barkman, sinä tomppeli, nukutko sinä!" niin valkeni koko juttu hänelle ja hän ponnahti seisomaan.

– Lue ensimmäinen kappale ensimmäiseltä sivulta. Penu luki ja hyvin hän lukikin, vaikka hiukan murtaen.

– Hyvä on. Seuraava. Ja niin saivat kaikki uudet oppilaat järjestyksessä lukea. Kun viimeinen heistä, vielä huonommin tankaten kuin muut Penun yläpuolella istuvat, oli päässyt kappaleensa päähän, Heurthén sanoi: "Kuuleppas Barkman, mene istumaan yläpuolelle noitten kaikkien, sinä luit hyvin."

Tähän yhden tunnin sisältä lukemiseen päättyi koulutyö tänä lukukauden ensimmäisenä päivänä ja kun Heurthén sitten vielä oli määrännyt läksyt seuraavaksi päiväksi, saivat pojat mennä.

Karttaen äskeistä vainoojaansa Penu lähti kiireesti kotiinpäin. Matkalla saavutti hänet Jokelan tehtailijan, myöskin ensimmäisellä luokalla oleva poika, ja pian virisi vilkas keskustelu heidän välillään. Sen lähtökohtana oli tietysti tapahtuma koulun edustalla ja Jokelan poika oli kovin mielissään, että Grönholm oli saanut iskun kasvoihinsa ja lisäksi Mustilta kurituksen. – Vai Grönholm se on nimeltään, se pahus, Penu sanoi siihen. Jos ei sillä olisi ollut saappaita jalassa ja saappaanvarsi säärtä suojaamassa, niin kyllä siltä olisi veri vuotanut säärestäkin. Se on kova puremaan, se meidän Musti.

– Siltä näyttää, ja viisas koira se on.

– On se viisas.

– Mutta kyllä on meidänkin Tuima viisas. Ja niin kauhea varastamaan, ettet usko. Se söi kerran padasta miesten ruuan suuhunsa, vaikka pata oli kuumalla hellalla. Ja nyt se on ruvennut tyhjentämään kanojen pesät. Ei saatu munia enää laisinkaan ja epäiltiin jo, että joku ihminen niitä vei, kunnes Tuima eräänä päivänä tuli vaunusuojasta vähän epäiltävän viattoman näköisenä, ja kun tutkittiin, niin havaittiin, että sillä oli muna suussa. Semmoinen kauhea varas se on. Mutta viisas se on.

Koirista siirtyi keskustelu taasen kouluasioihin ja Penu arveli muun muassa, että jos hänen vastedes käy yhtä hyvin kuin tänäpäivänä, niin ennen pitkää hän on ensimmäisen luokan kuitannut.

– Älä usko, toinen vastasi. Huomenna sinut voidaan siirtää alas taasen eikä sinua missään tapauksessa siirretä seuraavalle penkille. Luokassamme on, kuten huomasit, neljä penkkiä ja vuosi ja penkki se on sääntönä meidän koulussamme. Ainoastaan siinä tapauksessa voi päästä vähemmällä ajalla, jos uusia tulokkaita seuraavana vuonna on niin paljon, että sinut tilan puutteen takia pitää siirtää ylemmälle penkille kuin sinulle vuosimäärän mukaan kuuluisi. Sillä tavalla minä olen siirtynyt ylöspäin, niin että toivon pääseväni kahdella vuodella. Mutta se onkin ollut jotakin vallan harvinaista.

– Istukoon pahus koulun penkillä niin kauan. Merelle minä menen.

– Sinne minunkin mieleni tekisi, mutta ei isä laske. – Sinun isäsi jäi taida panna vastaan.

– Ei minulla isää ole. Se kuoli viime syksynä.

– Mutta äiti kai sinulla on.

– Ei ole, se on kuollut jo lapsena ollessani. Minä olen vähän niinkuin kasvattina Mannilassa.

– Sen olen kyllä kuullut. Mutta luulin vanhempiesi olevan elossa jossain maalla. – Kuule, sinun pitää tulla meille joku päivä, niin saat nähdä kaikki koneet ja Tuiman ja hevoset. Meillä on niitä kolme: Polle, Rusko ja Pläsi. Rusko juoksee tasaisesti, niin ettei sen selässä ole paha istua, vaikka se menee raviakin. Mutta Pollella pitää aina ajaa nelistystä. – Ei mar, hyvästi nyt, tässä on meidän jokirannan portti.

– Niin, niin, kyllä tiedän.

– Mutta kuule, Barkman, muista lukea läksysi, että osaat ne ulkoa sanasta sanaan. Muuten sinä saat klopoa. Vaikka joudut sinä sitä saamaan sentään vielä monta kertaa. – Hyvästi nyt.

Niin pojat erosivat ja jatkaessaan yksinänsä matkaansa Penu mietti Jokelan pojan viimeisiä sanoja. Niinkö todellakin kävisi, että hänkin joutuisi tekemään tuttavuutta klopon kanssa? – – No, niin, sama se. Jos ne muut kestävät sen rangaistuksen, niin kestän sen kai minäkin, hän viimein päätti, pisti juoksuksi ja unhotti vähitellen koko koulun.

Mutta kun päivällisaskareet kaikki olivat suoritetut, niin Amalia kyllä huolehti siitä, ettei koulu unhotuksiin jäänyt. Läksyjänsä Penun piti päntätä päähänsä koko iltapäivän, kunnes tuli aika lähteä viemään hevosta ja tuomaan lehmät kotiin. Siihen retkeen ei kulunutkaan nyt enää aikaa niin paljon kuin ennen, sillä tästä päivästä alkaen ruvettiin taasen käyttämään laitumena Lajossa, kaupungin läheisyydessä olevaa niittymaata.

Penu kiitti hyvää onneansa, kun hän eilen Jokelan pojalta oli saanut tietää, että läksyt olivat sanasta sanaan ulkoa osattavat. Penua ei ihmetyttänyt, että katkismuksen läksy oli opittava näin tarkkaan, mutta kun seuraavalla tunnilla oli raamatun historiaa ja Heurthén, kutsuttuaan viereensä erään pojista, aloitti läksyn kuulustelun lukemalla kirjasta: "Alussa loi" ja poika sitten täydensi lauseen sanoen: "Jumala taivaan ja maan", niin Penu rupesi tuumimaan, että mitenkä tässä käynee, jos hänkin kutsutaan tuohon paikkaan. Ja läksyn kuulustelu meni vain säännöllistä menoaan:

– Ja maa...

– Oli autio ja tyhjä.

– Ja Jumalan...

– henki liikkui vetten päällä.

Ihan samaan malliin tapahtui maantiedon läksyn kuulustelu seuraavalla tunnilla, ja sen kuluessa kutsuttiin Barkmankin koetukselle.

Alussa suoriutui hän hyvin, mutta kun sitten tultiin erääseen lauseeseen, jonka Heurthén oli aloittanut sanoilla: "Ensimmäinen meridiaani on", niin petti kuin pettikin Penun muisti.

Heurthén odotti hetken, palaisiko lauseen loppuosa Penun muistiin, mutta kun tämä yhä vain seisoi mykkänä, asetti Heurthén keppinsä koukun Penun niskaan, veti hänet lähemmäksi itseään pari kolme kertaa, tyrkäten hänet aina taasen takaisin, ja sitten viipotettiin häntä hyvän aikaa niskassaan olevan kepin koukun varassa kahdeksikon muotoista rataa kummallekin sivulle. Ja koko ajan, minkä tätä menoa kesti, Heurthén puheli: "Niin, niin, sinä Barkman, kyllä sinä katuja osaat kipata, mutta läksyäsi sinä et osaa. Sinä olet niinkuin kaikki nämä muutkin, ettet sinä pelkää Jumalaa etkä häpeä ihmisiä. Mutta minä opetan sinun tekemään molempia, sinä tomppeli. – – Kas niin, mene istumaan, mutta viisi poikaa alemmaksi kuin ennen. – Grönholm!"

Alakuloisena Penu lähti paikalleen. Toteen oli käynyt hänen kumppalinsa ennustus ja eilinen menestys oli suurimmaksi osaksi hävitty tänäpäivänä. Näistä onnen häilyväisyyteen kohdistuvista ajatuksista Heurthénin tavallista ankarammalla äänellä lausutut nuhteet herättivät Penun taasen seuraamaan häntä ympäröivän elämän kulkua. Hänen eilinen riitakumppalinsa, Grönholm, ei osannut kunnollisesti jatkoa ainoaankaan Heurthénin alottamaan lauseeseen, ja kun Heurthén sen johdosta nuhteli häntä, suvaitsi Grönholm vetää suunsa nauruun.

– Mene tuomaan klopo tänne, sanoi Heurthén luokan ensimmäiselle, ja pian tämä palasi rehtorin luokan kaapin laatikosta valitsemallaan rangaistusvälineellä varustettuna. Grönholm sai astua Heurthénin vasemmalle puolelle, Heurthén piteli toisella kädellään hänen rannettaan ja iski toisella viisi kertaa Grönholmia vasempaan kämmenen pohjaan.

Entisestään hyvin tottuneena tällaiseen hoitoon Grönholm ylenkatseellinen hymy huulillaan loi katseensa edessään olevaan luokkaan Heurthénin puhellessa iskujen välissä: "Kyllä minä tiedän... (isku)... että tämä on kuin... heittäisi vettä hanhen selkään... mutta enemmän häpeän vuoksi... sinä tämän rangaistuksen... saatkin. Mene paikallesi ja häpee." Heurthén puhkui rasituksesta, pisti klopon pöytänsä laatikkoon, niisti päräytti nenänsä, latasi sen uudelleen ja käski uuden oppilaan eteensä. Eikä kuhmut paljonkaan aikaa, niin jo klopo uudestaan otettiin esille. Opetus oli nyt vasta oikein päässyt vauhtiin, ja oppilaatkin kävivät virkeämmiksi. Nousi siinä kesken kaiken sitten yksi seisaalleen, ja Heurthén kysyi: "No, mitä asiaa sinulla on, Bergfors?"

– Tahdon vain sanoa, että Klumbergin kauluksessa kävelee täi.

– Vai niin, sinä vanha syöpäläispesä, Klumberg, sinä pidät yhä edelleen niitä vuokralaisiasi. Reinholm, vie tuo Klumberg jokirantaan ja heitä jokeen se elävä hänen kauluksestaan. Anna mennä Saksaan sen pahuksen.

Reinholm läksi taluttamaan Klumbergia läpi rehtorin luokan jokirantaan ja Heurthén jatkoi opetustaan. Tuokion kuluttua Reinholm palasi seuralaisineen ja Heurthén kysyi: "Panitko sen nyt vain oikein veteen?"

– Kyllä, mutta niitä olikin neljä.

– Vai niin, vai niin. Voi sinua Klumberg, mimmoinen sinä sentään olet!

Opetus jatkui taasen, kunnes Heurthénin eteen osui oppilas, jonka vähemmän siisti ulkoasu herätti Heurthénin huomion: "Kuules, sinä Hjulström, montako viikkoa siitä on aikaa kuin sinä pesit kasvosi? Ja sinun kätesi ovat siinä kunnossa, että lapiolla niistä pitää ylin lika poistaa. Entä takkisi ja liivisi etupuoli! Niissä on viikkoiset ruuat. – – Reinholm, meneppäs jokirantaan ja pese tämä Hjulström puhtaaksi, hankaa oikein sannalla. Ei siitä muuten kalua tule. Mutta ota varovasti kiinni häneen, ettet tahri käsiäsi. Näin."

Heurthén poimutti Hjulströmin takin hian suun ja käski Reinholmin vain kaksin sormin tarttua siihen. Ja niin sai Reinholm, pitäen kumppalinsa kättä kohotettuna ylöspäin ja hoitaen sitä varovasti hiansuusta, taasen marssia jokirantaan puhdistushommiin.

Sillä välin jatkui koulutyö, kunnes se tunnin päätyttyä katkesi kymmeneksi minuutiksi ja alkoi sitten taasen uudelleen. Ja uudelleen otettiin tuon tuostakin klopo esille tai viipotettiin jotakin syntistä kepin koukun avulla, tai sai joku marssia edestakaisin luokkahuoneessa hiilihanko olallaan tai joutui suorittamaan jonkun muun Heurthénin keksimän rangaistuksen. Monasti samana päivänä nousi joku ilmoittamaan, että Klumbergin kauluksessa on täi, ja Reinholm sai lähteä sitä hukuttamaan.

– Montako niitä nyt oli, Heurthén saattoi kysyä, kun semmoiselta retkeltä palattiin.

– Seitsemän.

– Ja kuinka monta oli ennen?

– Neljä.

– Paljonko siis yhteenlaskettuna?

– Yksitoista.

– Oikein. Sinä opit näin yhteenlaskua, Reinholm. Penu ei ollut käynyt kauempaa kuin vajaan viikon koulua, kun Jokelan pojan ennustuksen toinen osa kävi toteen, ja hän sai klopoa. Tietämättömyyttään hän oikeastaan tämän rangaistuksen alaiseksi joutui. Koulussa oli nimittäin kaunokirjoitus hyvin tärkeänä oppiaineena. Sitä harjoitettiin määrätyt viikkotunnit koulussa ja sitä oli myös kotityönä. Kirjoitusvihot vietiin sitten aina kotiin Heurthénille, joka tarkasti ne ja kirjoitti kunkin vihon sivuun arvolauseensa suoritetusta kirjoitustyöstä. Huonoin arvolause oli: "vidi" (nähnyt), sitten järjestyksessä seuraavat arvolauseet: "går an" (menee mukiin), "försvarligt", (välttävä) "nöjaktigt" (tyydyttävä) ja "berömligt" (kiitettävä). Välitunneilla voikin siis kuulla esim. tällaisen keskustelun poikien välillä.

– Mitä arvolauseita sinulla on siinä kirjoitusvihossasi?

– Minulla on viisi viidittiä, yhdeksän goorannia ja kaksi nöjaktittia. Ei yhtään berömlittiä.

Penun ensimmäisissä kirjoituskokeissa oli, riippuen hänen tottumattomuudestaan kirjoittamiseen, pelkkiä "viidittejä" arvolauseina vihon lehtien reunassa. Hän päätti siis parantaa saavutustaan ja pyysi Mannilan kapteenin teroittamaan hänen hanhensulkakynänsä oikein hyväksi.

– Mitä sinä hanhenkynällä viitsit yrittääkään, sanoi kapteeni, kirjoita teräskynällä, sillä saa tottumaton kauniimpaa kirjoitusta.

– Minä olen tullut siihen käsitykseen, ettei saa kirjoittaa teräskynällä.

– Se käsitys ei voi olla oikea. Kynä kuin kynä. Kirjoita sinä vain teräskynällä. Saat nähdä, kuinka paljon parempaa kirjoitusta saat toimeen, sillä hanhenkynällä kirjoittaminen vaatii suurempaa tottumusta ja kevyttä kättä. Enkä minä ole mikään mestari hanhenkynän teroittamisessa. Maisteri Brandt sen taidon omaa, mutta hän ei ole nyt täällä.

Penu kirjoitti siis teräskynällä, joita juuri siihen aikaan oli ruvettu yleisemmin käyttämään; ja hauskaahan sellaisella oli kirjoittaa. Ja kauniimpaa tuli. Mutta kun vihot sitten olivat olleet Heurthénin tarkastettavina ja jaettu jälleen oppilaille, niin Heurthén heti rukouksen päätyttyä sanoo: "Kuule, Barkman, tule tänne vihkoinesi."

Penu vei vihkonsa Heurthénille, joka etsi siitä viimeksi kirjoitetut sivut ja pani vihon avonaisena eteensä pöydälle. Sitten hiveli hän sitä varovasti kämmenensä pohjalla ja sanoi: "Tuntuu karhealta, Barkman, sinä olet kirjoittanut teräskynällä, sinä junkkari."

– Niin olenkin.

– Vai niin. Ja sen sinä tunnustat noin röyhkeästi.

– Minä en tietänyt, ettei saa kirjoittaa teräskynällä.

– Et tietänyt, sinä tomppeli. Vai et tietänyt. Tuleppas tänne minun toiselle puolelleni, niin kirjoitan sinun kämmenesi pohjaan muistiinpanon, etten salli teräskynällä kirjoittamista.

Penu kesti rangaistuksensa hymyillen kuten useimmat muutkin hänen kumppaleistaan.

Tähän tapaan kului päivä päivältä, viikko viikolta syyslukukautta. Joka arkipäivä 9:stä 12:een edellä puolenpäivää ja 3:sta 5:een iltapuolella koulussa paitsi keskiviikkoisin ja lauantaisin, jolloin aamupäivätuntien lisäksi oli yksi tunti laulua ja iltapuoli vapaa. Ja joka sunnuntai piti olla aamupäivän jumalanpalveluksessa. Ensin kokoonnuttiin kouluun, jossa tarkastettiin, ettei kukaan ilman painavaa syytä ollut jäänyt pois, ja koulusta yhteen soidessa kirkkoon. Jumalanpalveluksen jäljestä taasen kouluun, jossa joku koulun kolmesta opettajasta tutki mitä pojat tiesivät äsken pidetyn saarnan sisällyksestä. Jos asianomainen oppilas silloin osoitti liian suurta tietämättömyyttä, niin vinkui klopo.

Tämä oli Penusta vielä pahempaa ja rasittavampaa kuin kirkossa käynti Amalian seurassa edellisenä syksynä, varsinkin kun hän talven tultua, kuten muutkin kumppalinsa, lisäksi sai kärsiä kovaa vilua istuessaan runsaasti kolme tuntia yhteen menoon tuossa lämmittämättömässä kirkossa. Ei Penu siellä hartain mielin istunut. Eivätkä ottaneet ajatukset kiintyäksensä papin saarnaan. Aika ajoin ne kyllä siihen palasivat, mutta vain saadakseen tietää, eikö se jo ollut kehittynyt niin pitkälle, että siinä alkaisi kuulua päättymisen merkkejä. Ja kun ei mitään sellaista ilmennyt, niin Penun ajatukset liitelivät vapaina muilla aloilla. Ne loihtivat esille kuvia niiltä päiviltä, jolloin hän paimenessa ollessaan kankaita samoili, ne saattoivat hänet lukemaan uudelleen ja taasen uudelleen lehterin reunoja koristavien kuvien alla olevia runomittaan laadittuja allekirjoituksia: "Johannes kasti, opetti, Herodes hänen lopetti" j.n.e. Hän kuvitteli mielessään, kuinka hauskaa olisi, jos nuo ihan piparikakun värisiksi maalatut lehden muotoiset koristukset lehterireunustan alasyrjässä todellakin olisivat piparikakkutaikinasta tehtyjä ja niistä aina väliin saisi popsia jonkun kakun ajan vietteeksi. Hän etsi uusia yksityiskohtia kuorinkatossa olevista, kömpelötekoisista, keskiaikaisista maalauksista tai kiintyivät hänen katseensa taiteellisesti maalattuun suureen, viimeistä tuomiota esittävään tauluun, jossa lähellä alireunaa paholainen häärää kadotettujen kimpussa, päässään silmälasit ja samanlainen hattu kuin tohtori Strömbergilläkin oli ollut Polttilan papan hautajaisissa. Ja kun saarnasta ei vain kuulu loppua tulehan, niin Penua harmittaa ja pedon vaistot hänen sielussaan valveutuvat. Hän on yhtäkkiä sotapäällikkö, joka joukkonsa etunenässä tornin juuressa olevan oven kautta keskellä jumalanpalvelusta hyökkää kirkkoon, käskee papin lakata puhua paukuttelemasta ja laskea pojat kotiin, ja sitten hän jakaa kirkon kalleudet miestensä kesken pidättäen omalle osalleen tuon alttarin oikealla puolella olevan, avonaisen kaapin, joka nähtävästi on kultaa ja jonka kultaisilla poikkilaudoilla kultaiset äijien kuvat istua kököttävät. Peloissaan osa kirkossaolijoista tätä toimitusta katselee, toisten hiipiessä kauhuissaan ja siunaten tiehensä. Ei ryhdy kukaan vastarintaa tekemään, ja jos ryhtyisi, niin silloin saisi miekka tehdä tehtävänsä. Miten selvä jälki jäisikään tuohon kiiltävään klaniin, joka näkyy tuossa pari penkkiriviä edempänä, jos siihen miekalla iskettäisiin tai luoti lennätettäisiin, Penu viimein ajattelee huomaamatta ollenkaan, kuinka vähän hartautta hänen mielikuvituksissaan on.

Nämä hänen kirkossa ollessaan usein uudistuvat haaveensa katkeavat monesti siihen, että lempeännäköinen lukkari Rehnström varpaisillaan kävellen käy kolehtia kokoomaan. Penkkirivin toisensa jäljestä hän kokee pitkävartisella haavillaan saaden saaliikseen pienen rahan joltakulta harvalta sanankuulijalta, suurimman osan heistä kiinnittäessä katseensa pappiin tai kirkon seinään Rehnströmin lähetessä. Istua tuijottavat vain eivätkä ole huomaavinaankaan Rehnströmin hommia. Tämä harmittaa Penua, sillä hän pitää Rehnströmistä. Rehnström kuuluu olevan niin hyväsydäminen. Kaikki pojat sanovat, että on onni, jos sattuu pääsemään Rehnströmin luetettavaksi lukusijoilla, jonne pojat vuoronsa mukaan lähetetään ja saavat sieltä palattuaan klopoa tai jonkun muun rangaistuksen, jos ei lukuseteliin ole ilmestynyt täydellisiä ristejä tarpeeksi. Mutta Rehnström antaa koko ristin, vaikka ulkoaluku kävisi hiukan huonomminkin. Ja näkeehän sen miehen päältäkin, että hän on kiltti. Hyväntahtoisuus oikein loistaa noista kasvoista, jotka Penu ensi hetkestä on havainnut olevan ihan samat kuin Martti Lutheruksen, jonka kuva riippuu kirkon seinässä saarnatuolin kupeella. Kumpaisellakin on sama kasvojen soikio, sama paksu, voimakas nenä, vahva kaksoisleuka, pitkähköt, harmahtavat hiukset, joiden latvat kiertyvät kiharoihin, ja ennen kaikkea sama lempeä katse kummallakin. – Niin, ilmetty Lutheruksen toisinto Rehnström on, Penu päättää seuratessaan mielenkiinnolla kolehdin kokoamista. Ja kun haavi vihdoin kulkee hänen ohitsensa, pudottaa hän siihen rehellisessä puttipelissä voittamansa, poikien keskuudessa korkeassa kurssissa käyvän, luusta sorvatun takin napin. Eikä hän tee sitä kujeillaan, vaan se on hyvästä sydämestä lähtenyt uhri, jonka hän kantaa lempeyttään osoittavalle kukolle, sille kirkon lempeydelle, joka on ruumiillistunut Rehnströmissä.

XIX.

Koulu antaa Penulle paljon uusia tuttavuuksia, mutta vain yhteen ainoaan niistä, Jokelan poikaan, hän kiintyy ystävyyden siteillä. He käyvät usein toistensa luona. Penu on aikoja sitten tutustunut Polleen, Ruskoon, Pläsiin ja Tuimaan. Hän on ihmetellyt tehtaan koneita, seurannut voiman siirtoa tehtaan keskuskoneesta kaikkiin muihin: valkkiin, jonka kaksi suurta puuvasaraa nopeassa tahdissa vuorotellen nousee ja laskee, muokaten ja pyöritellen altaassa olevaa kangasrykelmää, jota vanuttamisen edistämiseksi aina väliin kostutetaan; nukkuriin, jossa kankaan pinta muuttuu sileäksi ja kiiltäväksi; ja vihdoin kaikkiin kehruulaitoksen koneisiin, jotka kukin vuorostaan kerittelevät ja karstaavat villoja, kunnes viimeinen muodostaa niistä pehmoisia, monen sylen pituisia hahtuvia, jotka sitten rukin satojen värttinöjen kiertäminä muuttuvat hienoksi villalangaksi. Hän on ystävänsä kanssa ollut monesti hippasilla kankaiden ja lankojen suuressa kuivaussalissa, jossa talvellakin on niin suloisen lämmin. Ja aikaisemmin syksyllä he ovat aina väliin nousseet "raamiin", jossa kankaita aurinkoisempana vuodenaikana kuivataan ulkoilmassa. Sinne oli aina hauska nousta, sieltä oli niin laaja näköala kaikkialle. Satamassa makaavien laivojen mastotkin näkyivät sinne.

Mutta vielä hauskempaa oli olla Jokelan asuinhuoneissa. Siellä sai katsella suurta suomenkielistä kuvalehteä "Maiden ja merien takaa", siellä oli suomenkielinen lukukirja, joka alkoi runolla: "Täällä pohjantähden alla on nyt kotimaamme". Se oli Penulle tuttu runo, sillä Ahmasjärven äiti oli usein sitä laulanut lapsia tuudittaessaan. Mistä lienee sen oppinut. Paljon muutakin mielenkiintoista luettavaa oli siinä kirjassa. Sitten oli Jokelassa vielä "Suometar"-niminen sanomalehti ja pienempi nimeltään "Tietosanomia", jossa muun muassa oli hauskoja kuva-arvoituksia. Jokelan poika niitä opetti Penun selvittämään ja sitten heillä aina oli kova työ edessään joka kerta, kun uusi numero saapui uusine kuva-arvoituksineen.

Penu ihmetteli ja oli mielissään, kun hänelle tarjottiin näin monenlaista luettavaa oikein selvällä suomenkielellä, sillä tähän asti hän ei ollut nähnyt muita suomenkielisiä julkaisuja kuin raamatun, virsikirjan, aapisen, katkismuksen ja muutamia arkkiveisuja. Mannilassakin oli kyllä sanomalehti, mutta se oli ruotsinkielinen "Åbo Underrättelser", ja saman lehden hän oli nähnyt jokaisessa varakkaammassa kodissa, missä hän oli tähän asti käynyt kapteenin asioilla tai vieraisilla, kuten Polttilassa esimerkiksi. Hän oli siis vallan ihmeissään, kun hän nyt näki, että suomenkielisiäkin sanomalehtiä oli olemassa.

Väliin iltaisin tuli Jokelaan nuoria rouvia ja tyttöjä – mamselleiksi viimeksi mainittuja puhuteltiin – kyläilemään, ja silloin otettiin aina esille talon käsin kirjoitettu runovihko, josta lausuttiin tai laulettiin kitaran säestyksellä yksi runo toisensa jälkeen.

Ne olivat runollista tunnelmaa täynnä ja syvälle Penun muistiin syöpyvät nuo illat Jokelassa, joina hän istuen ystävänsä kanssa jossakin salin nurkassa katseli käsityönsä ääressä ahertavia nuoria rouvia ja tyttöjä. Pöydällä palava kotitekoinen talikynttilä loi niukan valonsa tuohon nuoruuden kukoistuksessa olevaan piiriin jättäen muun osan huonetta puolihämärään. Ja aina väliin joku naisista laski käsityönsä syrjään esiintyäksensä laulajana tai esilaulajana. Sattui siinä monesti kesken kaiken niinkin, että kynttilä rupesi rätisemään, sen valo kävi vuoroon kirkkaammaksi, vuoroon himmeämmäksi, sitten kuului ikäänkuin sylkäisy liekin sydämestä, ja yhtäkkiä se sammui laskien pimeyden vallalle. Silloinkos vasta hauskaa oli! Silloinkos sitä naurettiin ja ilakoitiin, kunnes joku taasen raapasi tulitikulla tulta seinästä tai uunin kyljestä, ja työ jatkui jälleen keskustelun, lausunnon ja laulun ohessa.

Penu ja hänen ystävänsä olivat molemmat hyvin innostuneita laulusta. Tuota pikaa he olivat oppineet naisten laulamien laulujen sekä sanat että sävelen ja sopivissa tilaisuuksissa hekin niitä sitten laulelivat, vaikkei heidän järjenjuoksunsa oikein voinutkaan käsittää esimerkiksi seuraavien säkeistöjen mahtailevaan sanahelinään puettua tunteiden hurmaa:

    Hvem sjöng jag för? Hon var i skilda länder
    Densamma alltid, lika huld och ljuf.
    För henne sjöng jag på Salernos stränder,
    För henne än vid kratern af Vesuv.
    Jag lärde hennes namn åt näktergalen,
    Åt alpens echo uti Schweitzerdalen,
    Åt minsta kaskatell vid Tivoli,
    Men allt det der är nu förbi, förbi.

    Hvem led jag för. Jag älskade en blomma.
    En orm sitt gift smög i mitt hjerta då.
    Han suger blodet. Ådrorna bli tomma
    Och rosen ler och ormen ler också.
    Men när i långa nätters qval jag kände
    Hur giftet spreds och i mitt inre brände
    Ack, dubbelt skön mig tycktes rosen bli
    – – Men allt det der är nu förbi, förbi.

    Hvem dör jag för? Min graf man bäddat redan
    Med hälften blommor och med hälften snö.
    Det kyler såren och det lakar svedan,
    Men glad som svanen vill i sång jag dö.
    Väl är farväl det svåraste af orden,
    Och mycket skönt det funnes än på jorden,
    Och kall är grafven, mörker deruti
    – – Men allt det der är na förbi, förbi.

C. W. Böttigerin "Trubadurens dödssång" (Trubaduurin kuolinlaulu):

    Mä kelle lauloin? Hän oli eri maissa aina sama
    yhtä ihana ja suloinen.
    Mä lauloin hänelle Salernon rantamilla,
    vieläpä Vesuvion kuilun partaalla.
    Mä opetin hänen nimensä satakielelle,
    opetin sen Sveitsin alppilaaksojen kaiulle
    ja pienimmälle Tivolin vesiputoukselle.
    – – Mutta kaikki tuo on nyt mennyttä, mennyttä.

    Mä kärsin kenen puolesta? Ma rakastin kukkaa
    ja silloin käärme valoi myrkkynsä sydämeeni.
    Se imee veren, suonet tyhjentää,
    ja kukka hymyilee ja käärme samoin.
    Mutta kun pitkien öiden tuskassa tunsin,
    miten myrkky levisi ja poltti sisukseni,
    ah, kahta vertaa ihanammaksi tuntui minusta ruusu käyvän.
    – – Mutta kaikki tuo on nyt mennyttä, mennyttä.

    Kenen tähden kuolen? Jo on hautani vuode
    puoleksi kukkia puoleksi lunta luoden valmistettu.
    Se suo viileyttä haavoille sekä vaimentaa tuskat.
    Mutta iloisena kuin joutsen tahdon lauluuni kuolla.
    On kyllä sana: hyvästi, vaikein kaikista
    ja paljon kaunista olisi osanani vielä maan päällä.
    Ja kylmä on hauta, siellä vallitsee pimeys.
    – – Mutta kaikki tuo on nyt mennyttä, mennyttä.

Mutta sen sijaan he olivat kaikesta sydämestä mukana laulaessaan:

    Fall lätta snöflock, fall.
    Gör grafven mera kall,
    Att troget hjerta då
    Ej börjar mera slå.

    Putoilkaa, kevyet lumihiutaleet, putoilkaa.
    Tehkää hauta kylmemmäksi,
    Ettei vain uskollinen sydän
    Alkaisi enää sykkiä.

Se oli heistä niin sanomattoman kauniisti lausuttu, jotta vähällä piti, ettei kyynel vierähtänyt heidänkin silmäänsä heidän sitä laulaessaan. Mamsellit, vetistelivät melkein aina tämän laulun kaikuessa.

Kaikki tämä oli Penusta hyvin hauskaa, mutta kaikkein hauskinta oli sentään Jokelassa, kun sinne saapui joku kulkeva värjärinkisälli. Jokelan tehtailija oli nimittäin täysin oppinut värjäri ja hänkin oli aikoinaan kulkenut reppu selässä ja sauva kädessä työpaikasta työpaikkaan oppiaksensa ammattinsa täydellisesti. Ja koska hän sattui olemaan ainoa värjärin ammatin edustaja Raumalla, niin kuului hänen velvollisuuksiinsa pitää huolta jokaisesta kaupunkiin saapuneesta värjärinkisällistä. Matkustava ammattikumppali sai siis miltei lain pyhyyden saavuttaneen tavan mukaan Jokelan tehtailijan luona maksuttoman täysihoidon koko sen ajan, minkä hän paikkakunnalla oleskeli, hänen alusvaatteensa toimitettiin pestyksi, hän söi kuten muutkin tehtaan kisällit samassa pöydässä isännän kanssa. Lähtiessään sitten matkaansa jatkamaan annettiin hänelle pieni, rahallinen matka-avustus.

Korvaukseksi kaikesta tästä tilapäinen vieras otti osaa tehdaslaitoksen värjäysosastolla esiintyviin töihin, mikäli häntä halutti, mutta talon puolesta pidettiin tarkkaa huolta siitä, ettei hän saanut liiaksi rasittaa itseään. Ja iltaisin, ennenkuin tehtaan työt päättyivät, kutsuttiin hänet säännöllisesti juttusille isännän kanssa Jokelan saliin.

Toisessa sohvan kulmassa istui silloin aina Jokelan isäntä, toisessa matkustava vieras kertoen elämyksistään eri työpaikoilla sekä matkoillaan ja vastaten aina väliin Jokelan tehtailijan kysymyksiin niiden perheiden oloista, joissa hänkin matkustaessaan oli ollut työssä. Monivaiheista ihmiselämää ja ihmiskohtaloita siinä niin tuli pohdituksi, tupakan joka imaisulla äkäisesti natistessa ja tuokion punaisen hehkuvana loistaessa pitkävartisissa piipuissa. Ilo ja suru vaihtelivat noissa eletyn elämän alalta saaduissa kuvauksissa, jotka saivat erilaisen, niille ominaisen värityksen aina sen mukaan, minkä luonteinen kertoja oli. Milloin hän sattui olemaan juro, itseensä sulkeutunut henkilö, joka esitti tosiasiat kuivasti ja mahdollisimman lyhyesti; milloin esittäjä oli herkkätunteinen ihminen, jonka sanat uhosivat ymmärtämystä ja pyrkimystä koettaa keksiä sovittavan piirteen ensi kuulemalla hyvinkin arveluttavilta näyttävissä tapahtumissa; milloin hän oli iloinen veitikka, joka höysti kertomuksensa kaikenmoisilla sanansutkauksilla ja ikävän jutun esitettyään aina riensi hälventämään sen vaikutusta kertomalla hassuista kujeistaan maailmaa vaeltaessansa. Koko talo iloitsi, kun tällainen velikulta saapui vieraaksi. Hän sai vielä paremman hoivan kuin muut, ja häntä kaivattiin, kun hän taasen oli sonnustanut kupeensa ja lähtenyt. Mutta hän ei ollut kauan poissa, sillä hän kuului tavallisesti siihen lajiin, joka ei kauan viihdy yhdellä paikkakunnalla.

Maaten Jokelan salin toisella, jouhikankaalla päällystetyllä sohvalla Penu ja hänen ystävänsä hartaasti kuuntelivat näiden kulkevien kisällien juttuja ja nauttivat niistä sanomattomasti.

Enimmäkseen kahdenkesken Penu ja hänen ystävänsä siis joutoaikojansa viettivät, joko Mannilassa tai Jokelassa, mutta väliin he sentään lyöttäytyivät muittenkin koulukumppaniensa seuraan. Ryöväreitä ja kiinniottajia silloin useimmiten leikittiin. Tallinketo oli tavallinen kokouspaikka, ja sieltä villi ryövärien takaa-ajo kovan kirkumisen ohessa ja "Höröä" tähystellessä suuntautui väliin yhdelle, väliin toiselle niistä aittaryhmistä, joista suurin sijaitsi ihan kaupungin kyljessä lähellä Tarvosaaren siltaa ja muut pienemmät lähellä vanhaa kirkkoa, Palotontin takana ja Tarvosaaren sillan toisella puolella.

Kun pojat sitten eräänä lupapäivänä taasen saapuivat ensinmainitun aittaryhmän luo, näkivät he väkijoukon kokoontuneen kaakinpuun ympärille, joka sijaitsi avonaisella paikalla aittojen välissä. Lähemmäksi tultuaan ymmärsivät he heti, mitä siellä oli tekeillä. Kaakinpuun vieressä, kasvot siihen käännettyinä, seisoi nimittäin vyötäreisiin asti alastomaksi riisuttu mies. Hänen kätensä olivat ranteista kahlehditut ja kahleitten vapaa pää oli vedetty pylvään latvassa sijaitsevan koukun yli sekä sitten naulalla kiinnitetty tolppaan, joten hänen käsivartensa siis olivat ojennetut suoraan ylöspäin. Hänen vieressään seisoi viskaali kello kädessä ja hänen takanaan rankkuri, joka viskaalin annettua merkin alkoi suomia pylvään juureen kahlehditun miehen selkää koivuraipoilla. Iskut tekivät hirveää jälkeä, mutta siitä huolimatta lasketteli rangaistava vuoroon karkeita kirouksia, vuoroon rankkuriin kohdistettuja haukkumasanoja.

Vallan jähmettyneenä Penu katselee tuota vastenmielistä toimitusta, mutta kun mies pylvään juuressa taasen kiroo, niin hän herää huumauksestaan ja hätkähtää... Tuo ääni, onhan se tuttu, hän ajattelee. Mutta missä, missä minä sen olen kuullut? Penu etsii muistinsa komeroista... ja nyt, nyt hän jo tietää, kuka tuo mies on. Se on Jaakko-niminen niistä kahdesta, joiden sisäänmurron Mannilaan hän vuosi takaperin oli ehkäissyt. Hän tahtoo nähdä pahantekijän kasvot ja kiertää siis väkijoukon. Hämmästykseksensä hän näkee edessään miellyttävät, jalot piirteet, joissa ei kuvastu tuska, vaan ylenkatse ja uhka. Miehen katse siirtyy uhmaavana katsojasta toiseen, hieno hymy karehtii hänen suupielissään, kun hän on havainnut jonkun tuttavan katsojien joukossa, ja vihdoin kiintyy hänen huomionsa Penuun. Hän kurottautuu hiukan eteenpäin, ikäänkuin hän tahtoisi saada varmuuden, ettei hän ole erehtynyt, ja seuraavassa silmänräpäyksessä on hänen kasvojensa ilme muuttunut petomaisen julmaksi. Hänen silmänsä liekehtivät vihasta ja kiristäen hampaitansa yhteen hän läähättää niiden raosta: Sinä... ja sitten seuraa karkea kirous.

Penu lähtee juoksemaan kiireesti pois, mutta hänen ystävänsä, joka Penun huomaamatta on seurannut häntä koko ajan, saavuttaa hänet keskikaupungilla ja sanoo: "Se mies tunsi sinut, ja se vihaa sinua. Varo itseäsi."

Penu ei vastaa mitään, hän juoksee vain suoraa päätä kotiin, ja kun Mannilan kapteeni heti näkee hänestä, että jotain erinomaista on tapahtunut hänelle, niin alkaa kapteeni kysellä lähemmin asioita. Ja hetkisen epäröityään Penu kertoo kaikki.

– Niin, Penu, olet sinä tästä päättäen voinut olla näihin asti suurenkin vaaran alaisena, sanoo kapteeni Penun kertomuksen kuultuaan. Oikeastaan on tuon miehen ollut hyvin helppo saada tietää, kuka hänen pahat aikeensa viime syksynä ehkäisi, ja minun olisi pitänyt ottaa se seikka huomioon. Mutta nyt sinulla ei enää ole pelon syytä, sillä vihamiehesi on tuomittu elinkautiseen vankeuteen. Ja vastaisuudessa sinä et saa jäädä katsomaan tuollaista toimitusta.

XX.

Taasen on joulu, ja nyt se saapuu samana ilon juhlana kuin ennen katovuosiakin. Maan voima on säästynyt niiden aikana, ja syksyllä on sato ollut harvinaisen runsas. Puutteesta ei enää ole paljon tietoa ja nälänhätä on poistunut. Ilo ja tyytyväisyys loistavat kaikkien niidenkin katseista, jotka aattopäivänä ovat saapuneet Rauman torille joulurauhan julistusta kuulemaan, ja kun Halin sitten lähtee kiertämään toria lyöden rumpuansa, niin on hänen pärrytyksessään kaikkien mielestä vallan toinen, iloisempi sävy kuin kahtena edellisenä vuotena. Se loihtii taasen esille vanhan tutun joulutunnelman, joka kohoo huippuunsa, kun rummutuksen päätyttyä viskaali kultanapeilla varustetussa virkapuvussaan raastuvan rappusilta lukee torille kokoontuneelle yleisölle maistraatin vanhan joulurauhan julistuksen:

    "Niin muodoin kuin huomena, sisälle lange Joulu-Juhla
    kristelisesti vietettäväxi, nin sa Magistrati tämän kauta varoita
    yxivakaisesti kaikia yhteisesti, että he sivoijdesti ja puhtalla
    älämällä kaikinaisia rikoxia vältäin vietävät mainettun Juhlan,
    nin rakas kuin jokaizellet on että vältä Lailista Edesvastausta.
    Toivottain Magistrati tämän ohesa kaikille kaupungin asuvaisille
    riemulista, kristelisesti vietetävä Joulu Juhla ja sen jälken
    onnelista utta vuota, nin että rauha ja sjunaus joka itsen
    huonesa olis. Rauman Radihuonesa se 24 p. Joulukusa vuona 1868

                                      Borgmestari ja Radi."

Koko Mannilan väki on ollut kuulemassa joulurauhan julistusta, ja nyt valmistaudutaan jouluaattoiltaa viettämään. Amalia on Penun avustamana jo viikkokausia ennen ollut kovassa touhussa. Joulukinkku on pantu suolaveteen, livekalat nyljetty ja ladottu lipeään likoomaan, ja varilimput leivotut. Mutta vasta joulun edun lähimpinä viikkoina oikein täydellä höyryllä on askaroitu: kastettu kynttilöitä, leivottu rievä leipä, vehnäset ja tortut. Kapteeniinkin on tarttunut jouluvalmistusten into. Joulupäivän edellisenä sunnuntai-aamuna hän on Kredliin ja Penu ajajinaan käynyt teiren kuvilla, varmimmalla pyyntipaikallaan Pitkäjärven rannalla, ja hänen runsas saaliinsa on muutamia päiviä riippunut porstuan seinässä odottamassa Amalian lähempää käsittelyä.

Nyt on sitten vihdoin tuo odotettu juhlailta ovella, ja Amalia ajattelee tyydytyksellä ja ylpeydellä, että saa se juhla tullakin. Kyllä hänen puolestaan kaikki on valmiina aina rosollia eli sallaattia myöten, jota on aimo kulhollinen ja jonka pinnan Penu juuri on saanut koristetuksi hienonnetusta juustosta sekä hienoksi hakatuista punajuurista, porkkanoista ja perunoista muodostetuilla raidoilla. Suuri ruokapöytä nostetaan keskelle Mannilan salin lattiaa, sen molemmat levyt lyödään auki ja se peitetään suurella, lumivalkealla liinalla. Sitten sille katetaan 9:lle hengelle, sillä niin juro ja itseensä sulkeutunut kuin kapteeni onkin, niin tahtoo hän, että hänellä on seuraa jouluaattoiltana. Hän on tottunut lapsuuden kodissaan siihen, että jouluaattoiltana on väkeä hänen ympärillään. Jo aikoja sitten on hän siis täksi illaksi kutsunut luokseen kaikki verrattain yksinään eläjät tuttavapiiristään: Maurellin, Lindbergin veljekset, Kredliinin ja maisteri Brandtin, joka on leskimies. Hänen oli helppo löytää tuttaviensa joukosta nämä varsin sopivat kutsuvieraat, mutta sitten ilmestyykin hänelle vaikeus. Mistä saa hän yhden vieraan lisää ja semmoisen, joka kykenee keskustelemaan ja, jos niin tarvitaan, väittelemään oppineen maisteri Brandtin kanssa, jotta tämä hyvin viihtyisi? Hän tietää, ettei hän itse eivätkä muut edellä luetellut siihen kykene.

Kapteeni on jo kauan koettanut saada tämän pulmallisen kysymyksen onnellisesti ratkaistuksi, mutta turhaan. Tuomari olisi erinomaisen sopiva, mutta naineena miehenä hän tietysti tahtoo olla kotonaan jouluiltaa viettämässä, uusi tohtori on puolittain kihloissa ja tietysti kutsuttu mielitiettynsä perheeseen. Moson kauppias, joka on hienosti sivistynyt mies ja vanhapoika, olisi erittäin sopiva, mutta hänellä kuuluu taasen olevan täysi touhu pikku-äijiensä parissa, jotta ei hänestäkään ole mihinkään nyt. Ja juhlahetki lähenee. Amalia on jo asettanut pöydälle leipäkorin, joka on kukkurallaan monenlaista leipää, voin, rosollikulhon, paistiin kuuluvat hillot, mausteastiat sekä maljakon, jossa on vahvan kermavaahtokerroksen peittämää luumukiisseliä. Kapteenia oikein suututtaa, kun hän ei vain voi keksiä sopivaa keskustelukumppania maisteri Brandtille. Samassa kuuluu kolinaa porstuasta. "Kas niin, nyt ne toiset jo alkavat saapua, aikaisin ne tulevatkin", kapteeni ajattelee hermostuneena. Mutta hän leppyy, kun ovi avautuu ja Kredliin astuu saliin. Hänellä on yllään täysvillaisesta kotikutoisesta kankaasta tehdyt kirkkovaatteensa ja toisessa kädessään hän kantaa Tuomaanpäivän markkinoilla ostamaansa, rautalangasta ja monenvärisestä paperista tehtyä sekä kukkaruukun muotoon veistetyltä puiselta alustalta kohoavaa ruusupensasta, jonka hän, tervehdittyään kapteenia, syvään kumartaen ja monta kertaa silmää iskien ojentaa Amalialle. Suuresti ihastuneena tällaisesta huomaavaisuudesta Amalia ottaa vastaan lahjan, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hänen katseensa jo siirtyvät koreasta ruusupensaasta Kredliinin jalkoihin ja hän kysyy: "Oletko nyt vain puhdistanut saappaasi lumesta ja muusta roskasta?"

– Olen. Hakoihin olen ne pyyhkinyt ja luudalla hakannut, niin että jos vain muut tulijat yhtä tunnollisesti suorittavat sen työn, niin ei kukaan lattioittesi valkeutta pilaa.

Samassa saapuivat Lindbergin veljekset ja Maurell ja heti heidän jäljestään maisteri Brandt. Viimeksimainittua tervehtiessään Mannilan kapteeni valitti, ettei hän ollut voinut saada tuomaria tai tohtoria mukaan väittelemään maisterin kanssa, mutta tämä vastasi siihen: "Ei väitteleminen olisi laisinkaan paikallaan tänä iltana, jolloin me käymme suurta rauhan juhlaa viettämään. Turha sinun siis on pahoittaa mieltäsi sen tähden, että minulle siihen tänä iltana on mahdollisesti vähemmän tilaisuutta kuin muulloin luonasi ollessani. – Tänäpäivänä me annamme puhevuoron Amalialle, ja hän puhuu meille, jos hänet oikein tunnen, mainiosti valmistettujen ruokien välityksellä miellyttävästi ja vakuuttavasti."

Samassa kuului kulkusten kilinää pihan puolelta ja porstuan eteen pysähtyi hevonen.

– Kuka sieltä nyt tulee? sanoi kapteeni rientäessään ottamaan asioista selkoa, ja suuri oli hänen ilonsa, kun vastasaapuneen, suureen matkaturkkiin kääriytyneen olennon kömpiessä vällyjen alta reestä hänen lankomiehensä tuttu ääni huusi hänelle: "Hyvää iltaa, sinä vanha merikarhu, onko sinulla totivesi lämpimänä ja osataanko täällä Raumalla joulua viettää vanhaan hyvään tapaan? – No, mutta, vie sun... eikös olekin tuo Amalia, joka tuossa antaa kynttilänsä loistaa ihmisten yli. – – Hyvää iltaa, hyvää iltaa! Kyllä tästä hyvä tulee. Saa täällä kunnon aterian kumminkin, jos ei Amalia vain ole vanhana unohtanut, minkä hän nuorena on oppinut. – – No, no tuota... mikäs vanha se Amalia vielä sentään on? Nuori ja nätti ja korea, että sydän syrjälleen menee katsellessa."

Näin puhuessaan uusi tulokas riisui yltään supinahkaturkkinsa, joka paitsi napeilla oli kiinnitetty kauluksen ympäri menevällä, sitten edessä kaksinkerroin väännetyllä ja vihdoin monta kertaa ympäri uuman kierretyllä, korealla, villalangasta kudotulla vyöllä. Tämän muhkean kotelon sisältä sukeltautui esille noin 60-vuotias, lihavahko, tanakkarakenteinen herra, joka iloisesti katsellen ympärilleen puristi vielä kerran kapteenin ja Amalian kättä tervehdykseksi ja vihdoin kapteenin seurassa tuli saliin.

– Hyvää iltaa, hyvää iltaa, vallan tuttua väkeä, hän puheli nähdessään Maurellin ja Lindbergin veljekset. Ja symbaalit ja huilut – viulut ja sello tarkoitan – mukana. Tästä tulee hyvä vielä. – Ei mutta katsos tuota! Veli Brandt, niin totta kuin seison tällä hetkellä tässä paikassa! – – Anteeksi, sinä vanha filosoofi, mitenkäs sen ajan ja paikan laita oikeastaan olikaan, niitä ei taida kumpaistakaan olla olemassa, jos muistan oikein sinun oppisi. Mutta hiiteen filosofia ja terve, vanha veikko. – – Ja Redlig sitten! Eli Kredliin, käyttääkseni tutumpaa nimitystä. Mitä kuuluu? Paljon puutavaraa tulee ja monta ryyppyä tulee otetuksi päivän mittaan. Eikä tukka eikä parta ole harventunut, yhtä karvainen on mies kuin ennenkin. – – Jaaha, siinä on kyytimies. Ennen se matka Raumalta Taipaleeseen oli 9 virstaa ja sama se on kai vieläkin, vai miten?

– Sama se on. Ei ole venynyt eikä vanunut.

– Vai ei ole vanunut. Ei edes näin pakkasilla. Kylmässä pitäisi kaiken sentään kutistua kokoon. – Kyytimaksu tekisi siis 90 penniä, mutta tässä on 1 mk. 25 p., koska on jouluaatto.

– Niin, ja kahvia sinun pitää juoda ja ryypyn saat, kapteeni puuttui puheeseen. Mene tuonne kyökin puolelle.

Kun näin kaikki alku valmistukset olivat suoritetut ja kupillinen kahvia juotu, niin vastatullut vieras kuiskasi jotain Maurellin korvaan. Maurell nyökkäsi päätään hyväksyvästi ja puheli sitten tuokion Lindbergin veljesten kanssa. Sitten ottivat kaikki kolme viulunsa käsille, virittivät ne ja aloittivat soittaa virttä n:o 123: "Ratk riemuita me mahdam". Kaikki huoneessa olijat nousivat seisomaan ja yhtyivät lauluun. Amalia ja kyytimieskin tulivat saliin ja lauloivat hekin mukana. Kun virsi oli päähän asti laulettu, toi Amalia totivehkeet sisälle, ja nyt alkoi vilkas keskustelu lasien ääressä.

Silloin vasta viimeksi tullut vieras kiinnitti huomionsa Penuun.

– No, mutta kuka tämä miehen alku on?

– Meidän Penu se on. Gustaf Benjamin Barkman papinkirjan mukaan, selitti kapteeni.

– Paljaasta nimestä en tule hullua harmaammaksi. Mistä hän on tullut? Onko hän sinulle sukua?

– Ei ole sukua. Nälkä hänet ajoi tännepäin Ahmasjärven kulmilta ja täällä hän. on saanut kodin.

– Vai niin. – Sinä olet onnen poikia, kun olet sattunut saamaan kodin ja tämmöisen kodin. – Käytkö sinä koulua?

– Käyn.

– Käy hän koulua, sekaantui nyt maisteri Brandt keskusteluun. Koulua käy ja lukee ulkoa kaikki koulukirjat, ja jos kysyt häneltä jotain, niin hän vastaa ihan kirjan sanojen mukaan. Kysy esimerkiksi: "Mistä aurinko nousee?" niin hän sanoo: "Idästä."

– Niinkuin oikein onkin.

– Eipäs ole. Jos vain vähän viitsit järkeäsi ja muistiasi vaivata, niin tiedät, että se meillä kesäaikana nousee koillisesta ja laskee luoteeseen, Oulussa se nousee juhannuksen aikana pohjoisesta ja laskee pohjoiseen. Jouluna se nousee etelästä ja laskee etelään. Ja vielä pohjoisempana se ei mene päiväkausiin näkyvistä.

– Niin, no, sinä olet aina sellainen turhan tarkka, enimmäkseen vain saadaksesi väittelyä aikaan.

– Saattaa niin ollakin. – Mutta sano nyt, millä retkillä sinä olet tällaisena iltana.

– Se asia on pian selvitetty. Perheeni viettää joulua appivanhempieni luona ja minun piti ehtiä sinne myöskin täksi illaksi, mutta kovat tuiskut tukkivat tiet, niin että tässä nyt olen ja koetan mukautua kohtalooni.

– Ja hyvin sinun on käynyt. Olet kuulemani mukaan koulusi rehtori.

– Aivan niin. Minun elämäni on vierinyt hiljakseen eteenpäin. Kun koulua käydessäni kuulin, että useimmat ikäisistäni yksi toisensa jälkeen tulivat ylioppilaiksi, niin ajattelin: Pian tulee minunkin vuoroni. Ja se tuli. Muutamien vuosien päästä heistä tuli valtion virkamiehiä ja he menivät naimisiin. Silloin minä ajattelin: Jaaha, pian on siis minunkin vuoroni. Eikä minun kauan tarvinnut vuoroani odottaakaan. Sitten nuo aikuiseni kumppanit ylenivät virastoissaan yksi toisensa jälkeen ja taasen minä ajattelin: Tulee siis minunkin vuoroni pian. Ja se tuli. Nyt saapuu minulle tuon tuostakin sanoma, että se ja se ikäluokkaani kuuluva on saavuttanut ikuisen rauhan, suorittanut viimeisen tutkintonsa ja nyt minun täytyy, täytyy näetkös, veli hyvä, taasen ajatella, että taitaa tulla jo tässä minunkin vuoroni. Sellaista se on elämä. Odotuksia ja toiveita ja viimein – tuhkaa kaikki tyyni. Niin että oikeastaan minun on käynyt niin hyvin kuin meidän kaikkien muidenkin on käynyt ja käy. Yhden kumppanin elämän virran pinnalla hiukan enemmän vaahtoa ja kuohuja kuin toisen, mutta pohjemmalla kaikkien elämän juoksussa sama tyyni kulku samaa päämäärää, samaa lopputulosta kohti.

– Kunnes se alkaa uudestaan taasen uusissa muodoissa.

– Mikä? – Elämä.

– Niin, niin tietysti, kuolemattoman sielumme elämä.

– Entäs ruumiimme sitten?

– Mennyttä, kourallinen tuhkaa, ei muuta.

– Oletko varma, ettei tuossa tuhassa piile elämä. Ja tiedäthän yhtä hyvin kuin minäkin, ettei tuo tuhka ole ainoa, mikä on jäljellä ruumiistamme? Siitä on paljon jäljellä, jota ei silmämme näe, mutta joka silti on varmasti olemassa ja joka on yhtä valmis kuin tuo tuhkakin koska hyvänsä elämään tai oikeammin elää jo, jos vain sovimme siitä, että elämän alkeellisin muoto on liikunto, se atoomien liikunto, joka tuossa tuhassa täytyy olla, koska se erinäisissä oloissa voi muuttua voimaksi ja erinäisissä oloissa taasen muuttua osaksi elimellistä eläjää.

– Tahdot siis, suoraan sanoen, väittää, että elotonkin elää, kivetkin siis elävät.

– Tavallaan juuri niin. Minä kuvittelen mielessäni, että siinä, jota nimitämme elottomaksi, elämä on kahlehdittuna, uinuvana, sillä eihän se muuten voisi mikä hetki hyvänsä, kun kutsu saapuu, liittyä välttämättömän tarpeelliseksi ja eläväksi osaksi elimellistä elämää. Se, jota me nimitämme elottomaksi aineeksi, on minusta ikuisen aineellisen elämän vaihtelevien muotojen kiertokulussa tämän kehän loppu tai alkuaste, miten vain tahdot, koska joka kohta kehässä on yhtä hyvin sen alku- kuin päätepistekin.

– On sinulla vain päähänpistosi. Kuule, sinä taidat elää liian yksinäsi tässä pikkukaupungissa. Lähde, veli kulta, joksikin aikaa pääkaupunkiin tuuleutumaan.

– Päähänpistoinako sinä pidät – – –

Keskustelun katkaisi Maurellin ja Lindbergin veljesten soitto, joka samassa kajahti vetäen kaikkien huomion puoleensa.

Soiton jäljestä Maurell tuli rehtorin luo, pyysi hänen seuraamaan itseänsä vähän sivupuoleen ja sanoi sitten puolittain kuiskaten: "Kuulkaa, rehtori, te joka osaatte ranskaa, miten sillä kielellä sanotaan: Te, sydämeni valtijatar, minä tahtoisin suudella..."

– Mitä piruja! – – Jaa, että miten se kuuluisi ranskaksi – – tuota noin – – niin, en minä ole ollut rakkaussuhteissa ranskalaisiin mamselleihin enkä siis tiedä, miten tuo olisi oikein intohimoisesti sanottava... Mutta mitä pahusta Maurell tekisi tällä ranskalaisella lauseella?

– Kysyin muuten vain. Olisi hauska tietää, miltä sellainen sanottava ranskaksi kuuluu.

– Olisi hauskaa tietää ja muuten vain, sanotte. Kun ei Maurell vain olisi rakastunut. Jos niin on, niin sanon teille sen, ettei tytöiltä, suudelmaa pyytämällä saa. – – Jättäkää siis sellaiset esitykset sekä ranskankieliset että suomen- tai minkä muunkieliset tahansa sikseen.

Koko huoneen täytti nyt vilkkaan keskustelun sorina, joka taasen hälventyi, kun Mannilan kapteeni toi peräkamarista kitaransa ja alkoi laulaa sen säestyksellä tuttuja laulujaan. Hartaudella ja yhtyen kertauksiin niitä toiset kuuntelivat, jakun syntyi pieni väliaika, niin Kredliinkin innostui laulamaan ja pyysi saada esittää Laulun petollisesta ja uskottomasta Juliasta.

Ehdotus hyväksyttiin riemulla. Kredliin otti pikanellin poskestaan, ryyppäsi hyvän kulauksen totia, huomautti, kuinka tärkeätä on, että kaikki voimalla laulavat peräkaneetin ja alkoi:

    Kesäpäivä oli kaunis, taivas pilvetön,
    Kun se fregattimme valmis oli lähtöhön.
    Suru sydämessä rannalla sä astelit
    Sekä kyynelillä nenäliinas kastelit.
    Hii o noo, hii o hei, nyt hurrataan!
    Me lähdemme Saksaan ja Espanjaan!
    Hii o hoo, hii o hei, ei surrakaan,
    Vaan hii o hei nyt hurrataan!

    Sinä pääsi minun rinnalleni taivutit,
    Siinä rakkauden sanoja sä kuiskailit,
    Sitten valan vielä vannoit sinä kallihin
    Siihen tyttölasten tavalliseen mallihin.
    Hii o hoo, hii o hei, nyt j.n.e.

    Niin, sä valan siinä vannoit, ehkä kaksikin
    Ja sen tuhansin me vahvistimme suudelmin,
    Kunnes kapteenimme vihdoin mulle kirkasi:
    "Heitä tyttö, tuoss' on prassi, hoida virkasi."
    Hii o hoo j.n.e.

    Mutta joka kerta mastohon kun kiipesin
    Ja kun puuvenprammiraa'alla mä keikkuilin,
    Kun mä kärsiä sain myrskyjä ja tuulia,
    Niin mä huokailin: sä oma, rakas Julia!
    Hii o hoo, hii o hei j.n.e.

    Ja kun Barcelonan kaupunkihin päästiin, niin
    Sinun nimes käsivarteheni hakattiin,
    Sadat rakkauden preivit sulle kirjoitin
    Ja sun onneksesi maljoja mä tyhjensin.
    Hii o hoo, hii o hei j.n.e.

    Mutta sinä, mitä teitkään sinä uskoton!
    Sitä muistella ja kertoa niin raskas on.
    Minun kuvani sä sydämestäs kiskasit.
    Kaikki preivini sä palamahan viskasit.
    Hii o hoo, hii o hei j.n.e.

    Sinä vasempaan ja oikeahan katsees loit
    Sekä yhdelle ja toiselle sä suukon soit,
    Sinä keimailit ja silmiäsi vilkutit
    Ja tansseit, että kotia sä nilkutit.
    Hii o hoo, hii o hei j.n.e.

    Yksi kisälli sun rakkautes sitten sai,
    Mutta kysyä mun sentään sinä sallit kai:
    "Mitäs sanot, jos mä ammun siihen kuulia,
    Sinä uskoton ja petollinen Julia?"
    Hii o hoo, hii o hei j.n.e.

    Sillä tiedä, että tämän pojan rakkaus,
    Se ei ole mikään puuska eikä tuulahdus.
    Se on myrsky, joka miehen mielen villitsee,
    Jonka kuolema vain vihdoin viimein hillitsee.
    Hii o hoo, hii o hei j.n.e.

Laulu oli uusi ja otettiin suurella mieltymyksellä vastaan. Julia oli vielä keskustelun aiheena, kun rehtori avasi matkalaukkunsa ja veti sieltä esiin pienen laatikon, jossa oli messinkipellistä tehty, noin korttelin vetävä astia. Sen suu oli suljettu messinkipeltisellä kannella, jonka läpi kulki ympyriäinen, pari kolme tuumaa kannesta kohoava ja puuvillalangalla täytetty putki. Turkkinsa taskusta rehtori haki sitten pullon, ruuvasi astian kannen auki ja kaasi pullon sisällystä messinkiseen astiaan. Sen tehtyään hän käski sammuttaa kynttilät, raapasi tulitikulla tulta, ja sytytti sillä putkesta esille pistävän paksun puuvillalangan. Kaikkien ihmeeksi lanka rupesi palamaan kirkkaalla liekillä valaisten yksinänsä huoneen ainakin yhtä hyvin kuin kaksi kynttilää.

Huoneessa vallitsi nyt niin syvä hiljaisuus, että olisi kuullut vaikka nuppineulan putoamisen lattiaan. Kaikkien katseet olivat suunnatut tuohon kirkkaalla liekillä palavaan, mitättömän näköiseen vehkeeseen.

– Oi nyt ihme ja kumma sentään, Kredliin vihdoin virkkoi. Palaa pahus vain. Ei sammu!

– Ei sammu, rehtori vastasi, ei sammu niin kauan kuin tuota nestettä riittää astiassa ja kyllä sitä on siinä ainakin koko täksi yöksi, jos tarvitaan.

– Mahtaa olla sellainen uudenaikainen lamppu, josta olen lukenut sanomissa, sanoi kapteeni.

– Juuri sellainen vehe se on, myönsi rehtori.

Ja nytkös alkoi sataa kysymyksiä. – Onko tuollainen laite kallis? Syökö se paljon tuota vedennäköistä nestettä ja paljonko sen ruoka maksaa? Mistä tuollaisia lamppuja saa ostaa? Eivätkö ne ole millään tavalla vaarallisia?

Kaikkiin näihin ja moniin muihin katsojain puolelta tehtyihin kysymyksiin rehtori vastasi ja vakuutti tämän uuden valaistuskeinon tulevan niin halvaksi, ettei muutaman vuoden päästä enää kotitekoisia kynttilöitä ajatellakaan.

– Sitä minä en usko, Amalia silloin sanoi, enkä usko, että tuokaan tuossa kauan loistaa, ennenkuin se nukkuu.

– Ei palakaan se siinä kauoja. Sydäntäkin on niin vähäisen näkyvissä, ettei ole niistämisen varaa, lisäsi Kredliin tarkastaessaan ihme-esinettä joka taholta ja hyvin läheltä.

– Ei sitä tarvitse niistää, rehtori sanoi.

– Ohoh, vai ei tuli enää tekisi tehtävätään eikä synnyttäisi kartta. – No, no, saadaan nähdä. Odotetaan, odotetaan.

Lamppu nostettiin sitten kapteenin piirongille ja kynttilät sytytettiin taasen, sillä ei niitä tahdottu hyljätä tämmöisenä juhlailtana. Mutta katseet kääntyivät aina vain piirongilla palavaan lamppuun ja keskustelu tahtoi yhä edelleen kohdistua siihen. Soittaessaankin Maurell ja Lindbergin veljekset aina väliin vilkuilivat siihen, ja kun soiton jäljestä siitä taasen ruvettiin puhumaan, niin kapteeni sanoi: "En minä häntä oikein ymmärrä; olen minä matkoillani varsinkin Ranskassa ja Italiassa nähnyt lamppuja, mutta niissä oli lasit ja kaikenmoiset laitteet. Ja tärkein osa niissä oli joku ilmanpaineen tai vieterin voimalla toimiva vehje, joka painoi polttoöljyn ylös sydämeen. Niissä käytetty öljy olisi sitä paitsi meillä liian kallista käytettäväksi."

– Niin, virkkoi siihen maisteri Brandt, tuossa lampussa ei ole mitään uutta, se vehje on vanhempi kuin kynttilä, mutta uutta siinä on polttoaine. Se on nähtävästi haihtuvaa ja siis ilman erinäisiä laitteita helposti sydämeen nousevaa öljyä. Jos se vielä lisäksi on huokeahintaista, niin voi kyllä käydä niin, ettei kynttilöitä tulevaisuudessa enää paljon käytetä.

Näin keskustelu lampusta, aina väliin uusiutui, kunnes Mannilan kapteeni pyysi kaikkia käymään ruualle. Pöydän antimet vetivät nyt niin täydellisesti huomion puoleensa, että uusi valaistuskojekin toistaiseksi unhottui. Varsinkin rehtori ja maisteri Brandt, jotka vähitellen olivat siirtyneet keskustelemaan ruuanvalmistuksen taidosta, seurasivat mielenkiinnolla jokaista uutta, pöytään ilmestyvää ruokalajia. Kun sitten kaikki, Amalia ja Penukin, olivat istuutuneet pöytään, totesi rehtori tyydytyksellä, että aterioitsevien luku oli pysynyt herkuttelijoiden ammoisista ajoista määräämissä puitteissa, koska se ei ollut sulottarien lukua vähempi eikä ylittänyt muusain lukua. Vielä suuremmalla mielihyvällä hän teirenpaistin ilmestyttyä pöytään totesi, että Amalia ei ainoastaan ollut säilyttänyt ruuanlaittotaitoansa vaan oli yhä edelleen kehittänyt sitä.

– Olihan se rosolli, hän sanoi, jolla vanhan tavan mukaan aloitimme tämän aterian, niin erinomaisesti kokoonpantu, siihen kuuluvat kasvikset niin oivallisessa suhteessa sekoitetut, että sellaista saa vain harvoin; olivathan livekalat kastikkeineen mainiot ja niiden jäljestä seuraava uuninlämmin kinkku niin maukas kuin tämän joulujuhlalle erityisen merkityksellisen ruokalajin tulee ollakin, koska se jo pakanuuden aikoina oli tärkeä uhri auringon jumalalle, jonka voittojuhlana tätä aikaa vuodesta ammoisista ajoista lähtien on vietetty. Sen jäljestä seuraava riisiryynipuuro oli ensiluokkainen. Mutta tämä paisti! Se on niin korkea saavutus tärkeän ruuanvalmistustaidon alalla, etten voi olla lausumatta siitä erityistä kiitosta Amalialle. Minä toivon tämän meidän isäntämme ja lankomieheni ymmärtävän, että minä niinkuin me kaikki muutkin olemme kiitollisia myöskin hänelle, koska hän meille kaiken tämän hyvyyden tarjoo ja sitä paitsi itse on ampunut ne teiret, jotka erinomaisella tavalla ruuaksi valmistettuina ovat antaneet minulle aiheen kiittää juuri Amaliaa. Aivan tämmöinen pitää olla teiren paisti, teiren, joka meidän maalinnuistamme jo itsessäänkin on maukkain ja siinä suhteessa kaikista linnuista tulee kolmannelle sijalle. Nuori villihanhi ja nuori heinäsorsa ovat numero yksi ja kaksi minun makuni mukaan. Toisilla voi luonnollisesti ja yhtä hyvillä perusteilla olla toinen maku. Mikä pitää pyystä, mikä kalkkunasta, mikä pitää salvokukkoa parhaana. – No niin, tämä vain sivumennen. Se, mikä minun piti sanomani, on, että tästä paistista puolukkahilloinensa nautittuani en enää uskalla luvata sinulle, lanko, enkä sinulle, Amalia, voivani osoittaa sen jäljestä seuraavalle pannukakulle kiisseleineen sekä sittemmin tortulle sitä hyökkäävää kunnioitusta, minkä ne Amalian valmistamina epäilemättä ansaitsevat. Se varjopuoli nähkääs on tällä joulupöydän ruokailuohjelmalla, jota ainakin täällä Raumalla esi-isien tapaan kaikissa porvarillisissa perheissä tarkoin noudatettu on ja noudatetaan yhä, että se kysyy melkoista myöntyväisyyttä siltä hirmuvaltiaalta, jonka nimi on vatsa. Mutta hyvä se ohjelma vain sittenkin on ja minä pyydän, rakas lanko, että poiketen vanhasta hyvästä tavasta kaataisit meille vielä toisen ryypyn, jotta saisimme sen tyhjentää sinun vieraanvaraisuutesi ja Amalian taitavuuden tunnustukseksi, ennenkuin käymme tätä herkullista paistia edelleen käsittelemään.

Rehtori oli sanottavansa loppupuolella oikein noussut seisaalleen, niin innostunut hän oli, ja kun hän oli lopettanut, sanoi Kredliin ojentaessaan ryyppylasinsa kapteenin täytettäväksi: "On niillä kirjamiehillä sentään aina konstit tiedossa."

Ryyppy otettiin ja rehtorin sen jäljestä kädestä kiittäessä Amaliaa, sanoi tämä, kyynel silmäripsissään: "Voi, voi sitä rehtoria, kuinka kauniisti se osaa puhua ja laskea liikoja, vaikka kyllä minun täytyy sanoa, että tuntuu hyvältä, kun joskus saa kiitoksen parastansa koetettuaan."

Kapteenin jouluiloa oli kuitenkin aina joukkoon se seikka häirinnyt, ettei Musti ollut tullut kotiin. Hän oli tuon tuostakin käynyt kyökissä katsomassa, eikö sitä jo sielläkään näkyisi, mutta aina hänen toiveensa olivat pettyneet. Näin ollen hänen täytyi lohduttautua sillä, että Musti aina sentään oli kotiutunut, ennenkuin portti suljettiin, vaikka se viime aikoina useasti olikin ruvennut viipymään kauan poissa. Ja niin kävi nytkin. Kun kapteeni paistin jäljestä kysyi tiesi kuinka monennen kerran Amalialta, eikö Musti vieläkään ole saapunut, kuului raapimista salin oveen, ja kun se aukaistiin, syöksyi Musti huoneeseen vuoroon vikisten, vuoroon haukahdellen jälleennäkemisen ilosta ja hypähdellen milloin kapteenin, milloin Penun tai Amalian ryntäisille koettaen nuolaista heidän kasvojansa. Amalia vei sen vihdoin kyökkiin, jossa sillekin oli valmistettu herkullinen illallinen, ja sen syötyänsä se tuli taasen saliin laskeutuen maata kapteenin jalkojen juureen.

Koko aterian loppuajan keskustelu sitten kosketteli Mustin älykkäisyyttä ja illallisen päätyttyä virrenvärssyllä sai Musti näyttää temppujansa rehtorille. Se toi kapteenille hänen tohvelinsa, se asettui takajaloilleen seisomaan ovipieleen sotilaan tavoin kunniaa tehden, se haki ässät korttipakasta ja kun kapteeni katsottuaan ikkunasta pihalle päin oli huomannut, että renki oli heiniä hevoselle heittämässä, niin hän sanoi Mustille: "Mene tuomaan Botvid tänne."

Musti lähti iloiten ulos ovesta ja palasi hetken päästä saliin seurassaan Mannilan äskettäin taloon hankittu komea tallipässi, joka asettui kapteenin eteen ja lyöden vuoroon kumpaistakin etujalkaansa lattiaan sekä pudistaen päätänsä haastoi isäntäänsä taisteluun kanssansa. Kapteeni nostikin toisen jalkansa sitä vastaan, se astui muutamia askeleita taaksepäin, kohoutui takajaloilleen, ravisti päätänsä, laski sen sitten alas ja seuraavassa silmänräpäyksessä tärähti sen otsa kovalla voimalla kapteenin jalkapohjaan.

Sitten se taasen astui takaisin aikeissa uudistaa tämän temppunsa, mutta kapteeni nousikin tuoliltansa, avasi piironginlaatikkonsa ja lepytti pässin taisteluhalun kourallisella rusinoita.

Tämä useimmille läsnäolevista uusi todistus Mustin älykkäisyydestä sekä Botvidin taisteluesitys herättivät suurta hilpeyttä ja Kredliin sanoi vihdoin: "Puhutaan järjettömistä eläimistä ikäänkuin järjen puute olisi niille ominaista, mutta kyllä niillä vain järkeä on, ja Mustilla sitä on niin paljon, että vallan ihmetyttää."

– On niillä järkeä, rehtori virkkoi, ja monella hyvinkin kehittynyt sielun elämä.

– No, no, ei eläimillä sielua sentään ole.

– On kyllä. Ei siitä mihinkään pääse.

– Mutta mikä sitten erottaa enää eläimen ihmisestä?

– Se, että eläimeltä puuttuu se, jota hengeksi nimitetään sielutieteessä.

– Vai niin, mutta se erotus on kai sitten niin vaikeasti käsitettävää laatua, ettei tällainen yksinkertainen ihminen kuin minä ollenkaan saa sitä järkeensä, ei voi ymmärtää, mikä se sielutieteellinen henki ihmisessä on.

– Ei se niin vaikeasti ymmärrettävä asia ole. Henki on ihmisessä asuva kyky voida asettaa oman itsensä, oman minänsä ajatustensa esineeksi. Ja se juuri erottaa ihmisen eläimestä, sillä sitä kykyä eläimellä ei ole.

– Vai ei ole. Mistä se tiedetään?

– Se on itsestään selvä, vastasi rehtori ja rupesi yskimään.

– Ei se niinkään itsestään selvä asia ole, maisteri Brandt silloin puuttui puheeseen. Kredliinin kysymys: "Mistä me sen tiedämme, ettei älykäs eläin voi asettaa omaa minäänsä ajatusten esineeksi?" on täysin oikeutettu. Minä ainakaan en uskaltaisi puolustaa tuollaista väitettä, vaan pidän sitä yhtenä niitä monia aasinsiltoja, joita meillä on käytännössä. On niin mukava sanoa, että erotus ihmisen ja eläimen välillä on se, ettei eläimellä ole henkeä, mutta mistä me sen tiedämme, ettei sillä sitä ole; siihen ei voi kukaan vastata, sillä ei kukaan meistä ole voinut mitata eläimen sielun syvyyksiä.

Kiivaasti rehtori ja maisteri sitten pohtivat tätä kysymystä toisten mielenkiinnolla kuunnellessa heidän väitteitään ja vastaväitteitään, kunnes joku kesken kaiken tuli muistaneeksi piirongilla palavan lampun ja keskustelu taasen kääntyi siihen. Rauhallisesti kirkasta valoaan luoden se aina vain paloi paikallaan, vaikkei, kuten Kredliin huomautti, kukaan ollut edes niistänyt sitä. Mutta nyt rehtori sammutti sen, ruuvasi sen kannen auki ja näytti, kuinka vähän se oli kuluttanut polttoainetta. Silloin ei enää puettu ihmettelyä sanoihin. Kaikki vaikenivat hetkeksi aavistaen, että valaistuksen alalla oli suuri mullistus tapahtumassa.

Samassa tuli Amalia teetarjottimineen, ja kun pari kuppia tätä juomaa siihen kuuluvine vehnäsineen oli nautittu, rupesivat vieraat tekemään lähtöä.

Rehtori jäi kuitenkin Mannilaan yöksi. Amalia rupesi puuhailemaan hänelle vuodetta rouva-vainajalle pyhitettyyn kamariin, jonka ovi Penun suureksi ihmeeksi oli ollut auki koko illan, niin että hän salista oli voinut nähdä kaikki tässä monien kynttilöiden valaisemassa huoneessa olevat esineet.

Amalian valmistaessa yösijaa rehtorille Penu, kapteenin käskystä, lähti saattamaan muita vieraita valaisten heidän tietänsä suurella varsilyhdyllä. Juuri kun he sitten olivat tulleet lähelle maisteri Brandtin asuntoa, kulki heidän ohitsensa toinen, nähtävästi jouluaaton vietosta kotiinsa palaava seurue. Siihen kuului vain kolme henkilöä: tanakkarakenteinen, väljään turkiskaapuun puettu rouva, nuori tyttö ja lyhtyä kantava palvelija. Sivuuttaessaan Mannilasta tulevan joukon tyttö juoksi yhtäkkiä Penun luokse, kuiskasi hänelle: "Hyvää joulua, Penu", ja pisti jonkin esineen hänen vapaaseen käteensä.

Kaikki tämä tapahtui niin äkkiä, ettei kukaan syrjäinen sitä huomannut, ja Penullekin selvisi vasta hetkisen kuluttua, että vastaantulijat olivat olleet Regnata-rouva ja Märtha sekä heidän palvelijansa. Häntä ilahutti tämä kohtaus, koska se osoitti, ettei Märtha ollut suuttunut hänelle, kuten hän jo oli ruvennut luulemaan Märthan käyttäytymisen takia viime aikoina.

Vasta kotiinpäin palatessaan hän tutki Märthalta saamaansa esinettä. Se oli pieni paperikäärö, jonka sisällä oli n.k. santahelmillä kankaalle neulottu, pieni kirjanmerkki. Sen Penu pisti taskuunsa ja oli juuri heittämäisillään pois paperin, kun hän eräästä ikkunasta virtaavassa valojuovassa näki, että siihen oli kirjoitettu jotain. Hän päätti siis tallettaa paperinkin tutkiaksensa sitä lähemmin kotona.

Siihen hän sai tilaisuuden vasta seuraavana päivänä. Paperissa ei kuitenkaan ollut riviäkään Märthalta, vaan oli se, kuten Penu ensi silmäyksellä näki, jokin vanha, toukokuun 18 p:nä kulumassa olevaa vuotta päivätty, käärepaperiksi joutunut kirje. Niin ollen Penu ei kiinnittänyt sen enempää huomiota siihen, vaan kääri sen taasen kirjanmerkin ympäri ja pani käärön suuren, kulmakaapissa talletetun ja käytännöstä poistetun, ikivanhan raamatun lehtien väliin.

XXI.

Joulu on aikoja sitten ohi ja uutta vuotta on kulunut helmikuun lopun tienoille, kun Musti eräänä päivänä makaa pää etukäpäliensä välissä Mannilan portin edessä päivää paistattamassa. On puolipäivän aika ja aurinko paistaa niin lämpimästi, että räystäistä riippuvat jääpuikot sulavat ja ilmassa on hiukan kuin kevään tuntua.

Siitä huolimatta Musti on huonolla tuulella, ja se mörisee tuon tuostakin kiukkuisesti naapuritalon rakille, joka toisella puolella katua haukkua nälkkii milloin ohikulkijoita milloin kadulla lepäävää Mustia.

Musti raottaa aina joukkoon silmiänsä ja ajattelee: "Olisi tuostakin pelistä loppu tehtävä, mutta en minä viitsi. Haukkukoon. Minulla on parempaakin tehtävää kuin pitää tuommoista viheliäistä eläjää kurissa." Tähän päätökseen tultuaan Musti kellistäytyy kyljelleen, mutta antaa päänsä jäädä entiseen asentoon, jotta se saattaisi tarpeen tullen molemmilla silmillään seurata, mitä sen ympärillä tapahtuu. Ja hyvähän näin on maata auringon lämmittäessä niin suloisesti kylkeä. Mutta ei Musti silti oikein hyvälle tuulelle pääse. Sitä harmittaa, ettei Amalia antanut sille kahvia aamulla, vaikka se sitä oikein kerjäsi. Ei antanut vain eikä ollut ymmärtävinäänkään Mustin mielitekoja, vaan tarjosi luita kaluttaviksi. – – – Luita! No, no, olivathan ne kyllä oikein hyviä keittämättömiä lihaluita, mutta kukapa niistä huolisi, kun kahvia mieli tekee. – – Tassillinen kahvia ja siinä kaksi sokerinpalaa, jotka juuri ovat raukeamaisillaan hajalleen, kun ne suuhunsa latkii – se vasta on jotakin. Sellaista se Fia siellä kapteenin tätien luona aina tarjoo. Musti nousee seisaalleen, oikaisee ensin takajalkansa, sitten etujalkansa, haukottelee, ja kun naapurin rakki samassa rupee sitä äreästi haukkumaan, niin se tekee jo muutaman juoksuaskeleen tuota kiusankappaletta kohti, mutta muuttaa samassa mielensä ja lähteekin juoksemaan tullia kohden. Juoksee ulos kaupungista verkkaista lompotusta poiketen aina joukkoon tiepuoleen toisten koirien jälkiä nuuskimaan, verestää niitä ja jatkaa matkaansa, lisäten nopeutta aina hiljalleen. Juoksee lopulta vinhaa vauhtia ja saapuu hyvissä ajoin iltapuolella kapteenin tätien kyökin oven taakse. Pari raapausta siihen, niin jo Fia avaa oven ja huudahtaa iloisena: "Musti, sinä täällä! Missä ovat kapteeni ja Penu?"

Fia menee kyökin kuistille katsomaan, mutta ei siellä vain näy Mannilaisia. Ei kuulu kulkusten helkettäkään etäämpää. Ja sitä paitsi, kävihän kapteeni Penu mukanaan juuri toissapäivänä täällä. Varmaankin on Musti siis lähtenyt omin päinsä tälle matkalle.

Fia menee takaisin kyökkiin, istuutuu, ottaa Mustin pään syliinsä, silittelee sitä ja sanoo: "Voi sinua, kuinka sinä meistä pidät." Sitten lähdetään yhdessä vanhusten luo, jotka hekin iloitsevat nähdessään Mustin, hyväilevät sitä ja tulevat molemmat kyökkiin katsomaan, kun Fia ruokkii Mustia. Ensin se saa luun, jossa on paljon lihaa jäljellä ja joka näin matkan jäljestä maistuukin vallan erinomaisen hyvältä Ja sitten – niin sitten, eikös kaadakin Fia tassiin kahvia ihan partaitten tasalle asti, panee siihen kolme suurta palaa sokeria ja laskee tassin hyvyyksineen Mustin eteen. Musti luo kiitollisen silmäyksen Fiaan, heiluttaa häntäänsä ja latkii vitkaan suuhunsa tassin sisällyksen, sokerinpalat viimeiseksi. Ja nyt sen on niin hyvä olla. Sitä raukaiseekin niin suloisesti. Se menee ikkunan ääressä kehräävän Fian luo, nuolasee hänen kättään, laskeutuu sitten hellan viereen maata ja nukkuu rukin tasaisesti hyrrätessä.

Musti herää siihen, että Fia sytyttää kynttilän, sillä ulkona alkaa jo hämärtää. Kestää hetken aikaa, ennenkuin Musti taasen on oma itsensä, mutta silloin kova koti-ikävä valtaakin sen mielen. Se menee oven luo ja vikisee päästäksensä ulos. Mutta Fia ei laskekaan sitä menemään. Hän pelkää, että sudet voisivat hyökätä näin iltamyöhällä sen kimppuun ja sitä pelkäävät vanhuksetkin. Vasta huomenna kun päivä valkenee aiotaan toimittaa Musti kaupunkiin jonkun luotettavan, puutavarakuormaa kaupunkiin kuljettavan maalaisen seurassa. Niin on Musti siis vangittuna, mutta sattuma vapauttaa sen. Fian ollessa salin puolella ilta-askareillaan kömpii muuan kerjäläisukko kyökkiin ja pitää ovea raollaan niin kauan, että Musti hyvin ehtii pujahtamaan ulos ja lähtee koti-ikävänsä ajamana juoksemaan vinhaa vauhtia Raumalle päin. Matka sujuukin hyvin, kunnes se viimeisen merilahdelman poikki juostuaan vastatuuleen nousee lahden kaupunginpuoleista rantajyrkännettä. Silloin se yhtäkkiä kuulee kahinaa takanaan ja tuuli tuo sen nenään hajun, joka täyttää sen sydämen pelolla ja vihalla. Se kääntyy ympäri ja näkee samassa aivan lähellä itseään kaksi pimeässä kiiluvaa silmää. Seuraavassa silmänräpäyksessä tekee peto hyökkäyksensä tavoitellen Mustin kurkkua hampaillaan, mutta Musti väistää ja vihollinen saakin vain heikonpuoleisen otteen Mustin niskaan, jota vahva karvapeite suojaa. Musti puolestaan pureutuu kiinni pedon rintapäähän ja pääsee vihdoin kovalla voimanponnistuksella irtautumaan hyökkääjästään. Ja nyt seuraa suden ja Mustin välillä pitkä kamppailu, joka jo alkaa uuvuttaa Mustin, kun sen onnistuu puraista vaikea haava pedon kuonoon. Se vamma vie sudelta tarmon ja Musti saattaa taasen jatkaa matkaansa kotiapäin. Mutta hidasta on sen kulku, sillä vahvasti vuotavat verta monet haavat uuvuttaen sen voimia. Ja yhä vain susi pysytteleikse sen kintereillä. Sydänyön aika on jo käsissä, kun Musti hoippuen heikkoudesta vihdoin sivuuttaa ensimmäisen kaupunkiin kuuluvan talon. Mutta toisella puolella tietä on peltoja ja kallioita ja sillä taholla seuraa tuo kiiluva silmäpari yhä vain sitä. Ponnistaen kaikki jäljellä olevat voimansa koettaa Musti juosta kotoa kohden. On enää vain kymmenkunta syltä siihen, missä jo on taloja kummallakin puolella tietä, kun Musti katsahtaessaan sivulle havaitsee toisenkin parin kiiluvia silmiä kovaa vauhtia lähenemässä sitä. Se ymmärtää, että nyt on kuolema edessä, jos ei se ehdi turvattuun paikkaan. Mutta tuossa näkyykin jo kotiportti, muutamia askelia enää vain, ja – – –. Samassa kumppaninsa avuksi saapunut susi iskee hampaansa vahvalla, hyvällä otteella Mustin kurkkuun, puraisee niin että, niskaluut ratisevat leukojen välissä, pudistaa kerran saalistansa ja lähtee kantaen sitä hampaissaan juoksemaan ulos kaupungista.

Seuraavana aamuna kapteeni on hyvin levoton kun Musti yhä on kateissa. Hän aikoo lähteä kaupunkiin tiedustelemaan, onko sitä nähty siellä, muta portilla tulee eräs tuttu isäntä häntä vastaan ja ojentaa hänelle kirjeen. Kirjeessä kertovat tädit, että Musti on käynyt heidän luonansa eilen ja päässyt, illalla karkaamaan heiltä.

Pahaa aavistaen kapteeni lähtee kulkemaan tätien asuinpaikoille vievää tietä ja havaitsee heti veripilkut. Hän seuraa niitä, kunnes saapuu lahden rannalle siihen paikkaan, missä ensimmäinen ottelu on tapahtunut suden ja Mustin välillä. Hän seuraa jälkiä takaisin ja vasta silloin hän havaitsee, että toiset verijäljet ihan kaupungin äärimmäisen talon takaa poikkeavat tieltä. Niitä seuraten hän eräällä pellolla hautausmaan takana näkee susien sotkeman paikan hangessa ja siinä siellä täällä verilätäköitä, luita ja valkeita koiran karvoja.

Mustin kohtalosta ei siis enää olla epätietoisia ja Mannilassa vallitsee syvä suru. Kapteeni kaipaa uskollista seuralaistansa niin, ettei ruokakaan tahdo maittaa hänelle, ja kun hän illalla menee levolle, sanoo hän Amalialle: "Puuttuu nyt vain vielä, että tuo Penu joku kaunis päivä menee menojaan, niin me jäämme tähän taasen viettämään samaa yksitoikkoista elämää, kuin vuosikausia vietimme ennen sitä päivää, jona meille annettiin Musti ja Penu."

Ei kapteeni voinut tätä sanoessaan aavistaa, kuinka verraten lähellä sekin aika oli, tai ehkä juuri aavistus siitä sai hänet nämä sanat lausumaan.

XXII.

Seuraavana vuonna toukokuussa Katavkarin Efraimin pienempi verkkovene eräänä lauantaina iltapäivällä vienon länsituulen puhaltaessa risteilee satamasta merelle päin. Mannilan kapteeni istuu peräsimessä, Efraim hoitaa isoapurjetta ja Kredliin keulapurjeen jalusnuoria. Penu makaa kokassa ja katselee nojautuneena yli veneen laidan, kuinka vihertävän väriset laineet murtuvat vaahdoksi kokkaa vastaan. Veneen pohjalla on kasa talvivaatteita, joukossa yhdet turkitkin sekä kaksi koria. Toisessa näistä kahvipannu on keskustana ja sen ympäri on kasattu erilaista ruokatavaraa sisältäviä kääröjä. Toisessa korissa ovat vesilintujen kuvat, ruskeiksi paahdetuille laudanpätkille kiinnitettyjä, täytettyjä vesilinnun nahkoja. Niitä on: pari haahkoja, pari pilkkasiipiä, pari koskelolta ja pari sotkia.

Seurue on nimittäin matkalla saaristoon kuville ja Penu on ensi kerran päässyt mukaan tällaiselle retkelle. Hänet olisi kyllä ennenkin otettu matkaan, mutta kun hänen arkipäivinä pitää olla yhdeksältä koulussa ja sunnuntaisin vielä aikaisemmin saapua sinne jumalanpalvelukseen mennäkseen, niin ei tähän asti mitenkään ole voitu kuville retkeä järjestää niin, että Penukin olisi päässyt osalliseksi tästä huvituksesta. Koululoman alkaessa taasen ei enää hyödytä kuville lähteä. Mutta tällä kertaa Mannilan kapteeninkin täytyy liikeasioittensa takia olla kotona seuraavana aamuna ennen yhdeksää, ja kun mieli sittenkin palaa ulos saaristoon, niin on siis ilmennyt erittäin sopiva tilaisuus Penulle päästä kerrankin tällaiselle retkelle.

Ja niin sitä nyt hiljakseen purjehditaan Kuuskajaskaria kohden, jonka kaikki lahdenperukat kapteeni ja Efraim tarkoin tuntevat.

– Huonosti vetää, sanoo Efraim, kun on päästy Laitsaaren ulkopuolelle. – Ja pian tuuli tyyntyy vallan, koska tuolla ulkona noin kajastaa. Siellä makaa meri jo ihan tyynenä.

– Kynsi mastoa hiukan, Penu, ehkä se auttaisi, sanoo kapteeni.

– Ei se auta, vakuuttaa Kredliin, eikä auttaisi tällä kerralla, vaikka turvautuisimme kapteeni Enckellin vanhaan, koetettuun keinoon. Hän, vainaja, uhrasi aina kymmenen kopekkaa meren haltijalle ja se auttoi usein. Mitä kiiltävämpi oli raha, jonka hän reelingillä seisoen laski menemään mereen, sitä varmemmin temppu tehosi.

– Minä olen kuullut, että pääsee toiveittensa perille, kun lupaa jotain Luodon kirkkoon sanoi Penu ehdottaaksensa hänkin jotain apukeinoa.

Mutta silloin kaikki muut veneessä istujat kävivät vakavan näköisiksi ja vihdoin kapteeni virkkoi: "Niin, Luodon kirkkoon luvataan paljon, kun ollaan hädässä, ja paljon se kirkko on saanut rahaa ja tavaraa tällaisten lupausten perusteella. Mutta sinne ei saa luvata mitään pikkuasioiden tähden. Hengenhätä tai joku muu tärkeä asia pitää olla kysymyksessä, kun Luodon kirkkoon uhri luvataan."

– Niin on asia, Penu. Muista se. – Ja usein sinne luvattu uhri auttaa, lisäsi Efraim ja kävi ottamaan ison purjeen sekä maston alas. Kredliinin laskiessa keulapurjeen. Soutaen sitten kuljettiin Efraimin hoitaessa toista airoa ja Kredliinin toista. Meri makasi nyt rasvatyynenä heidän ympärillään, kuten Efraim oli ennustanutkin. Hopeanhohtavana, välkkyvänä se levisi taivaanrantaan asti ulkopuolelle saarien ja riuttojen, jotka näyttivät ikäänkuin kohonneen yläpuolelle sen pinnan ja leijailevan ilmassa. Manteren puolella rannat ja luodot kuvastuivat veden kalvoon ja kirkkaana, ympäristöä tyynempänä vanana näkyi veneen jälki häipyen kauas etäisyyteen. Penu oli monta kertaa nähnyt tämän saman näyn, mutta aina se vaikutti uudella tenhovoimalla hänen mieleensä. Ja samalla tavalla se lumosi muutkin veneessä olijat. Ei kukaan puhunut sanaakaan. Luonnon majesteetillinen rauha ikäänkuin pakotti ihmisetkin vaikenemaan. Kaikki olivat vaipuneet ajatuksiinsa ja Penu päätyi vihdoin katselemaan, kuinka kaksi joka aironvedon synnyttämää pyörrettä, toinen suurempi airon lavan ulkopään kohdalla ja toinen pienempi sen juuren kohdalla, vähitellen mataloitui vihdoin hälventyäksensä ja kuinka airoista tipahtelevat vesipisarat pieninä helminä karkeloivat veden pinnalla, ennenkuin ne taasen sulautuivat mahtavaan emoonsa kadoten sen helmaan. Äänettömyyttä jatkui, kunnes ruvettiin jo lähenemään Kuuskajaskarin rantoja.

– Vähälle saaliille me jäämme, sanoi Efraim vihdoin, jos ei saada tuulta. Mutta kyllä tuolta mantereelta päin vielä tänä iltana tuulee, elleivät vanhat merkit petä: Ja silloin on tämän maan ulkonokka erinomainen paikka meille. Lasketaan sinne.

– Tehdään niin, sanoi Mannilan kapteeni, vaikka vähät siitä, saadaanko lintuja vai ei. Pääasia on, että ollaan täällä ulkosaaristossa ja saadaan nauttia luonnon kauneudesta.

Maihin noustua ryhdyttiin panemaan kuntoon kivistä ladottua ampumasuojaa, joita entiseltään oli luodossa melkein jokaisen lahdelman rannalla, ja sinne kannettiin sitten pyssyt, korit ja vaatteet. Efraim läksi laskemaan kuvat ulos ampumamajan eteen. Haahkojen kuvat hän ankkuroi kaikkein uloimmaksi, sitten seurasivat järjestyksessä rannalle päin sotkien kuvat, pilkkasiivet ja ihan rantakivien läheisyyteen hän asetti koskelot. Kaksi kertaa hän kävi maalta työtänsä tarkastamassa muuttaen kummallakin kerralla yhden tahi useamman kuvaparin aseman, mutta sitten hän olikin erittäin tyytyväinen. Ja perin luonnollisilta näyttivätkin nuo ankkurinuoriensa varassa suunnalta toiseen merivirran ja tuulenkareen mukana liikkuvat, täytetyt linnut.

– Jos vain alkaa tuulla ennen auringon laskua, niin kyllä lintuja saadaan, puheli Efraim kopistaessaan piippunsa tyhjäksi kiven kylkeen, jolla hän istui.

Mutta Efraimin toiveet ja ennustukset eivät tällä kertaa toteutuneet. Tyyntä jatkui yhä vain eivätkä linnut lennelleet. Joku koskelopari tai parvi leskiksi jääneitä naarashaahkoja lensi ohi, mutta eivät näkyneet ajattelevankaan kuville laskeutumista. Kaukana aavalla merellä pysytteleivät pilkkasiivet ja sotkat. Uroshaahkat olivat vallan kadonneet näkyvistä.

Näin ollen pantiin kahvipannu tulelle ja ruvettiin juttusille. Paljon asioita siinä pohdittiin tupakoidessa ja kahvia hörppiessä. Mutta vihdoin taukosi puhelu kuitenkin vallan ja äänettöminä istuivat kaikki katsellen, kuinka päivän kehrä ruusunpunaisten pilvien takaa vaipui pilvettömälle taivaanrannalle valaen häikäisevää kullan hohdettaan yli meren pinnan silmänkantamiin asti. Jo kosketteli auringon kehän alareuna meren pintaa, yhä syvemmälle ja syvemmälle se vajosi ja vihdoin oli kuin aava meri olisi sen syliinsä sulkenut. Vain vaskenvärinen hohde taivaanrannalla osoitti paikka, minne päivän säteilevä tähti oli hukkunut. Vesilintujen äänet merellä ja pikkulintujen laulu maalla olivat vaienneet. Vakavana, liikkumattomana seisoi Kuuskajaskarin kuusikko vihreänsinistä taivasta vasten. Lepoon, pohjoisen kesäyön lyhyeen lepoon oli luonto vaipunut. Vain laulurastas valvoi kaiutellen lähellä olevan kuusen latvasta sointuvia, kaihomielisiä huilusäveliään.

– On se sentään ihmeellinen lintu, tuo viiropukale [Rauman seuduilla on laulurastaan nimitys kansan keskuudessa: viiropukale], Efraim alkoi keskustelun, kaunis sillä on laulunääni, ja kun sitä tarkemmin kuuntelee, niin puhetta sen laulu on. Puhuu pakana ihan selvästi.

– Vai puhuu. – No, mitä se nytkin sanoo? kysyi kapteeni.

– Jaa, että mitä se sanoo. Kuuleehan sen kuka hyvänsä.

– En minä siitä oikein selvää saa. Kerro sinä meille, mitä se haastelee.

– Se on aika velikulta ja pikku valehtelija tuo. Kuulkaa, kuinka se hokee:

    Efraim, Efraim,
    mies hoi, mies hoi!
    Takkis palaa!
    Sammuta! sammuta!
    Takkis palaa
    ja liivit lii-vit-lii-vit.

– Hyvin sinä sen puheen ymmärrätkin.

– Totta kai minä sen ymmärrän, kun lapsuudesta asti kesäkaudet sen seurassa olen ollut. Tuo tuolla kuusen latvassa onkin koko hyvä juttelemaan. Sen kanssa voisi puhua vaikka koko yön. Kuulkaa, nyt se sanoo:

    Istu kivelle, istu kivelle,
    Ei kiirettä.

– No, ei tässä mitään kiirettä todellakaan ole. Kyllä sinä siinä oikeassa olet.

    – Paa piippuun, paa piippuun!

– Saahan sitä taasen tupakaksi pannakin.

    – Visapiippu, visapiippu,
    Tiitterä, tiitterä koppa,
    Vaskivarsi,
    Turkasen korea, juu juu.

– Eihän se mikään erinomainen ole.

    – Sammuta, sammuta!
    Ota ryyppy, ota ryyppy.

– Mistä minä sen otan?

    Koriss' on, koriss' on.
    Kaada, kaada, kaada!
    Huh hii, huh hii,
    Tirlitt.

– Katsos pahusta, sanoi kapteeni, kun keskustelu laulurastaan ja Efraimin välillä sai tällaisen käänteen. Vaikka onhan jo aikakin, että haukkaamme hiukan illallista, ja kai siihen ryyppy tällaisella retkellä kuuluukin.

Kredliin otti kapteenin käskystä esille ruokakorin ja kun ryyppy oli otettu ja hetken aikaa syöty niin Kredliin sanoo: "Jo rupean minäkin tuon viiropukaleen puhetta ymmärtämään."

– Vai jo sinäkin saat siitä selvän, vastasi kapteeni. Ala siis tulkita sen laulua.

– Näin se julmettu tuolla puhelee:

    Kredliin, Kredliin,
    Kaks on jalkaa.
    Ot ryypp, ot ryypp.
    Ryyppy kummallekin,
    Kummallekin jalalle; tirlitt.

– Sellaisiako juttelee. – Ei, mutta nyt minäkin jo voin saada selvän siitä, mitä se sanoo.

    Älä anna, älä anna
    Kaks' on liikaa,
    Vallan liikaa,
    Laiskalle miehelle, tirlitt.

– Näin se sanoi, kuten kuulitte. Ja minusta se on oikeassa. Pelkäsin jo, että se on juopottelua suosiva. Mutta ei ole. Aika vekkuli vain on linnuksi.

Efraim ja Kredliin vaihtoivat keskenänsä paljon sisältävän katseen ja Efraim sanoi: "Semmoinen se on, aika velikulta", kun hän, Kredliin ja Penu läksivät kokoomaan kuivia katajia ja puita lähellä olevasta metsästä.

Pian he olivat kasanneet kokoon suuren nuotion ainekset. Efraim pisti palavan tulitikun kuiviin katajiin. Rätisten syttyivät ne palamaan, liekit nuolivat ahnaasti niiden kuivettuneita oksia sekä muita nuotion aineksia ja valtavan korkea savupatsas kohosi keväisen yön tyyneydessä suoraan taivasta kohti. Seurueen jäsenet kääriytyivät yksi toisensa jäljestä paksuihin talvivaatteisiin ja laskeutuivat maata nuotiota kohden hiukan viettävälle sileälle kalliolle. Kuin sammumaisillaan oleva, lekotteleva kynttilän liekki keskustelu milloin taukosi, milloin virisi taasen uudelleen, kunnes se lopulta vallan vaikeni ja kaikki olivat vaipuneet sikeään uneen.

Varhain hiukan ennen päivän nousua Efraim herätti kumppaninsa. Oli alkanut tuulla ja lisäksi lounaasta, siis hyvin edulliselta suunnalta Kuuskajaskarissa linnustamassa oltaessa. Kuvat siirrettiin toiseen, tuulen suojaamaan lahdelmaan ja sen rannalla oleva ampumasuoja pantiin kiireesti kuntoon. Tuuli kävi yhä navakammaksi. Jo kohosivat aallot luodosta ulompana vaahtopäisinä, mutta ampumasuojan edessä olevan lahdelman tyynen pinnan rikkoi vain silloin tällöin vieno tuulen viri. Kaikkialla näkyi lintuja lentävän ja miltei lakkaamatta kuului niiden viheltävä siipien suhina. Huimaavan korkealla ja loppumattomina joukkoina lensivät etäämmälle pohjoiseen pyrkivät linnut, mutta alemmalla pysytteleivät näillä seuduilla pesivät. Ilma oli täynnä niiden ääniä. Kuului lokkien kiljuntaa, tiirojen kirahduksia, koskelojen karkeata röhkinää, pilkkasiipien hönöttävää äännähtämistä ja aina joukkoon uroshaahkan juhlalliselta kaikuva aa-uu-huuto. Naapuriluodon, Pajukarin, ulkoniemessä urosteeri hyppi ja tepasteli lemmenkiihkossaan ja sen kuherrus muodosti ikäänkuin johtavan sävelen kevättä juhlivan luonnon soittajaisissa. Jo tuli ensimmäinen lintu kuville. Rantaa pitkin uiden läheni uroskoskelo taisteluintoisena kuvaryhmää. Kapteeni, jolla sopimuksen mukaan oli ensimmäinen ampumavuoro, antoi sen tulla kohdalleen, laukaisi haulikkonsa ja päättyneet olivat ainiaaksi komeapukuisen kosijan retkeilyt. – Ei aikaakaan niin laskee haahkapari ulapalle ampumasuojan kohdalle. Naaras jää siihen höyhenpukuansa järjestämään, mutta uros lähtee hiljakseen uimaan kuvia kohden. Milloin se sukeltaa pysyen useita minuutteja veden alla, milloin kohoo pystyyn vedessä hakaten siipiään, mutta aina vain se lähenee lähenemistään ampumasuojan edessä olevaa kuvaryhmää. Sen päästyä noin sadan askeleen päähän rannasta Efraim innostuneena valmistautuu ampumaan, kun samassa Kredliin, joka linnustushommaan vähemmän kiintyneenä on torkkunut ampumasuojassa, alkaa kuorsata oikein täydellä höyryllä. Efraim sähisee suuttuneena hänen korvaansa: "Jos et sinä, sen vietävä, ole hiljaa, niin minä ammun sinut." Mutta ampumatilaisuus on sittenkin menetetty. Herkkäkuuloinen ja varovainen lintu on kuullut outoa ääntä maalta päin, se pysähtyy, ojentaa kaulansa suoraksi, katselee epäilevästi rantaan, kääntyy ympäri ja lähtee uimaan ulapalla odottelevaa puolisoansa kohti.

– Kas niin, sait kuin saitkin sen peloitetuksi pois, sinä turkasen Kredliini, sanoo Efraim.

Mutta kapteeni sieppaa esille luodikkonsa, pistää sen suun ulos ampumareijästä, tähtää hyvää vauhtia eteenpäin kiitävää lintua ja laukaisee.

– Ei niitä tuolta matkalta leikkikaluilla oteta, Efraim mörisee suuttuneena vastoinkäymisestään.

Pyssyn paukahtaessa haahka pyrkii lentoon ja vesi kuohuu vaahtoisena, kun se piirtää sen pintaa. Mutta äkkiä käy vaahto sen ympärillä punaiseksi. Kapteeni hommaa kiireellä uutta panosta pyssyynsä, mutta Efraim sanoo: "Ei tarvitse kiirehtiä uutta laukausta sille, ei se kauaksi mene, kun se noin verta vuotaa. – Mainion hyvin ammuttu muuten. En olisi uskonut tuollaisen pienen pyssyn käyvän noin pitkälle." Ei kestä monta silmänräpäystä, ennenkuin haahkan voimat uupuvat, se pysähtyy, kiepsahtaa ympäri ja jää makaamaan veden pinnalle vatsapuoli ylöspäin. Efraim noutaa sen sieltä veneellä, tuo sen ampumasuojaan ja puhelee silittäessään sitä: "Jaa-a, kelpaa tällaista saalista katsella. Kyllä on komea lintu. Katsokaa sen rintapäätä. Nyt, kun lintu on kuollut, on se kuin tervaan tahrattu, mutta linnun eläessä se hohtaa ruusunpunaisena. Ja katsokaa, kuinka tuo vihreä poskissa loistaa heleänä sen mustaa päälakea vastaan. Ja alta se on takaruumiiseen asti valkea, valkeampi kuin lumi. Meren ajamaksi vaahtokasaksi sen monta kertaa luuleekin, kun se ulapalla soutaa. Eikä sen vertaista ole toista sukeltamaan. Kahdeksankymmenen jalan syvyydestä se etsii ruokansa merenpohjasta."

– On se kaunis ja minä kadun kauheasti, että ammuin sen, kapteeni vastasi. On vallan väärin, että ihminen näin häiritsee luomakunnan keväistä iloa, ja nyt ei ammutakaan enää mitään. Nyt istutaan ja katsellaan elämää ympärillämme ja merta, tuota mahtavaa, kiehtovaa ja luoksensa houkuttelevaa.

Efraim luuli kapteenin puhuvan leikkiä, mutta kun samassa parvi pilkkasiipiä laski kuville ja kapteeni Efraimin yrittäessä suunnata pyssynsä niitä kohti kävi kiinni pyssyn piippuun sanoen vakavasti: "Niiden annetaan olla rauhassa, Efraim", niin katseli tämä hämmästyneenä kapteenia hetkisen, pudisti sitten päätänsä ja päätteli itseksensä, ettei kapteenin järki ollut enää vanhassa kunnossa.

Pian tulikin sitten aika lähteä kotiinpäin, koska heidän piti ehtiä kaupunkiin puoli yhdeksäksi. Navakan lounaan puhaltaessa he saapuivatkin kanavan vahtisuojan luo niin hyvissä ajoin, että Penu nopeasti juosten vielä ennätti kouluun, ennenkuin pojat sieltä lähtivät kirkkoon.

Raitis meri-ilma, vaihtelevat elämykset Kuuskajaskarissa ja purjehtiminen myötä-laitatuulessa kotiin olivat saattaneet Penun mielen niin virkeäksi, ettei häntä tähän asti ollenkaan ollut nukuttanut, vaikkei hän ollutkaan nukkunut muuta kuin tunnin edellisenä yönä. Mutta nyt istuessaan alallaan kirkon penkissä alkoi häntä raukaista niin vastustamattomasti, että hänen täytyi nojata päänsä penkin kirjalaudan reunaa vastaan. Ja tähän hän heti nukkui. Hän heräsi siihen, että hänen päänsä retkahti alas laudan reunalta ja ehti havaita, että jotakin samassa putosi kirjalaudalta edessä olevassa penkissä istuvan Priian herran selän taakse. Penu pelästyi, suoristautui ja istui jäykkänä, kun Priian herra luoden kiukkuisen silmäyksen häneen asetti kirkkohattunsa Penun eteen. Priian herra istui nimittäin ensimmäisellä penkillä ristikäytävästä, joten sillä seisova väki heti olisi voinut pudottaa hänen hattunsa sen penkin kirjalaudalta. Penulle selvisi siis, että tuo hattu se oli, joka äsken putosi, ja hän päätti lujasti pysyä valveilla. Mutta hetken päästä häntä taasen rupesi uuvuttamaan, taasen nojasi hän päänsä kirjalaudan reunaan ja jälleen heräsi hän siihen että hänen päänsä luiskahti alas ja työnsi Priian herran kirkkohatun pois laudalta. Uusi vielä kiukkuisempi silmäys Priian herran puolelta seuraa kommellusta tämän asettaessa hattunsa vanhalle paikalleen. Vielä kaksi kertaa uudistuu juttu, viimeisen kerran saarnan ollessa päättymäisillään. Priian herra pitää sen jäljestä hattuansa kädessään ja Penu on niin pelästynyt, että hän pysyy lopun ajan jumalanpalvelusta hereillä. Kirkonmenot päättyvät hänen mielestänsä tällä kertaa harvinaisen lyhyeen ja hän on oikein virkeä taasen, kun hän toisten poikain seurassa menee kirkosta kouluun. Jokelan pojalta hän saa tietää, mikä evankeliumi on ollut saarnan aiheena ja mikä on ollut saarnan pääasiallinen sisällys. Mutta samassa hän saa tietää senkin, että Priian herra koko kirkonmenojen aikana aina väliin kiukkuisesti on katsahtanut Penuun.

– Saat nähdä, että se vielä toimittaa sinulle rangaistuksen, Jokelan poika lopettaa tiedotuksensa.

Samaa pelkää Penukin ja iltapuolella päivää hän lähtee Kredliinin luo kertomaan, mitä hänelle on tapahtunut kirkossa.

– Ai, ai, paha juttu. Paha juttu kerrassaan, puhelee Kredliin kuultuaan Penun kertomuksen. Se hatun pudottaminen näyttää ilkeämielisyydeltä ja kyllä sinä varmaan pivon pohjaasi siitä saat. Ei Priia ole se mies, joka jättää tällaisen loukkauksen rankaisematta.

– En minä siitä välittäisi, jos selviäisin jutusta klopolla. Mutta minä pelkään saavani tolloa sen johdosta. Ajatelkaa, jos tulee ilmi, että minä olen nukkunut melkein koko kirkonmenojen ajan. Sellaisesta ei pääse vähällä rangaistuksella. Se on paha juttu. Kyllä siitä vain tolloa tulee.

– Mahdollista kyllä, mahdollista kyllä, eikä tässä sitten muu auta kuin varustaa housujesi takapuoli uhkaavan vaaran mukaan, jotta hyvin kestäisit sen koetuksen.

Kredliin meneekin heti aittaansa ja tuo sieltä matalan puuvadin, jonka hän ehdottaa housuihin suojaksi asetettavaksi. Mutta kun Penu huomauttaa, että sellainen kopisee liiaksi ja on muutenkin liian helposti huomattavissa, niin päätetään järjestää asiat toisin. Kredliin neuloo moninkerroin laskostetusta vanhasta purjekankaasta laitteen, joka sitten sisäpuolelta kiinnitetään housujen takapuoleen, ja näin Penu verrattain tyynenä voi odottaa asioiden kehittymistä.

Mutta seuraavana päivänä ei kuulu mitään koko jutun johdosta eikä sitä seuraavanakaan. Ja kun näin on päästy torstaihin asti kirkossa tapahtuneen kommelluksen tuottamatta mitään seurauksia, niin Kredliin ja Penu päättävät, että suojeluslaite voidaan hyvällä syyllä poistaa.

Mutta Priian herra onkin pirullisella asiantuntemuksella valmistellut iskuansa. Hän pysytteleikse odottavalla kannalla perjantaihin asti, jolloin hänen mielestänsä otollinen hetki oli tullut.

Se perjantai-aamu oli muutenkin Heurthénin luokalla harmien ja vastoinkäymisten päivä. Ensimmäisellä tunnilla, jolloin katkismuksesta oli osattava ulkoa Psaltarin 9:s psalmi, sai melkoinen luku poikia klopoa ja muurin jalustan reunalla istui toisia heistä tiheässä rivissä katkismus kädessään. Tällä kapealla ja luisuvalla pinnalla pysytellen he saivat päntätä läksyänsä päähän rangaistukseksi siitä, etteivät he kotonaan mukavammilla istuinsijoilla olleet lukeneet sitä. Kaksi poikaa, jotka Heurthén oli nähnyt edellisenä päivänä toimettomina kadulla, istui pöydän alla tukasta yhteen sidottuna ja luokalla istui yksi päässään klopokruunu, joka oli valmistettu siten, että toisessa päässä klopoa oleva side oli poistettu ja pajuvarpujen vapaat päät taitettu hajalleen, joten oli syntynyt suppilonmuotoinen päähine. Ei ollut seuraava maantiedon tuntikaan sen onnekkaampi pojille. Läksynä oli osa Suomen yleistä maantietoa ja huonosti siinä monen kävi. Penu oli kuitenkin osoittautunut osaavansa läksynsä aika hyvin, joten hänen osalleen lankesi se mieleinen tehtävä, että hän sai kuljettaa vanhan vihamiehensä Grönholmin nenänpäätä kartalla pitkin Maanselkää, koskei Grönholmilla itsellään ollut kalpeinta aavistustakaan tämän selänteen kulkusuunnista. Syystä että Grönholm oli Penua paljon pitempi, sai Penu nousta tuolille ja vihollisensa tukasta kiinni pitäen antaa tämän nenänpään noudattaa kaikki Maanselän mutkat Norjan rajoilta läpi Lapin aina Laatokan seuduille asti. Mielihyvällä Penu kouri vastustajansa tukkaa ja tanakasti painoi hän tämän pään alas selänteen päättymiskohdille kartan alapäässä. Jonkun ajan kuluttua tulee Penun vuoro käydä Heurthénin viereen läksyn kuulustelemista varten. Hyvin se sujuu häneltä tällä kertaa. Heurthén on juuri kirjasta lukenut: "Krapuja tavataan" ja odottaa, että Penu jatkaisi lausetta sen loppuun asti.

Mutta vaikka Penu varsin hyvin tietää, että lauseen loppuosa kuuluu: "pohjoisessa aina Kyröjokeen asti", niin ei hän saa sanaakaan suustaan. Hän on vallan hölmistynyt, sillä hän on huomannut Priian herran tulleen kouluun ja menneen rehtorin puheille.

– Tule tänne toiselle sivulle, sinä tomppeli, Heurthén sanoo, ja vasta silloin Penu saa ajatuksensa kootuksi sen verran, että hän täyttää Heurthénin aloittaman lauseen. Samassa tulee rehtori Priian herran seuraamana luokalle. Heurthén ja rehtori keskustelevat hetken aikaa ja Priian herra etsii katseillaan Penua. Pian hän huomaakin, että pöydän luona seisova poika on se, joka on häirinnyt häntä kirkossa, ja kun rehtori taasen tulee hänen luoksensa, ilmoittaa hän löytäneensä syyllisen. Seuraa lyhyt kuulustelu, jonka aikana selviää, että Penu viime sunnuntaina jumalanpalveluksen kestäessä neljä kertaa ihan pahuuttaan oli töytännyt Priian herran hatun alas kirjalaudalta ja sen jäljestä nukkunut, kunnes kirkonmenot olivat päättyneet.

Kuulustelun loputtua Priian herra poistui koulusta rehtorin saattaessa häntä ovelle asti. Sen jäljestä lähetti rehtori luokkansa ensimmäisen oppilaan kutsumaan Penun luoksensa.

– Tuonne, ensimmäiselle penkille suullesi, sanoi hän Penun saavuttua hänen eteensä.

Penu läksi penkkiä kohden ja oli jo laskeutumaisillaan sille, kun hän yhtäkkiä päättikin: "Ei, tähän minä en alistu". – Hän seisoi hetkisen vielä epäröiden, mutta sitten hän kääntyi ympäri, läksi juoksemaan ovea kohden, sieppasi mennessään lakkinsa naulakosta ja sitten ulos ovesta minkä jaloista läksi.

Koko koulu oli vallan pois suunniltaan siitä oppilaitoksen olemassaolon aikana kuulumattomasta käänteestä, minkä Penu paollaan oli antanut tapahtumille. Opettajat keskeyttivät työnsä, rehtori kehoitti oppilaita lähtemään ajamaan rikollista takaa ja itsekin hän puki kiireesti päällysvaatteet ylleen voidaksensa päästä johtamaan takaa-ajoa. Hänen esimerkkiään seurasivat molemmat muutkin opettajat.

Kaikki tämä oli tapahtunut muutamassa silmänräpäyksessä.

Penulla tietysti ei ollut mitään suunnitelmaa paollensa, hän kiiruhti vain niin nopeaan kuin suinkin koulusta poispäin ja juoksi sattumalta sataman suuntaan. Pian hän kuitenkin havaitsi olevansa takaa-ajon kohteena ja etummaisena ahdistajiensa joukossa hän näki pitkäkoipisen Grönholmin, jonka hän nyt tiesi palavan innosta saada Penun luovutetuksi näissä oloissa harvinaisen kovaa rangaistusta kärsimään. Kauhukseen Penu havaitsi, että Grönholm lähenemistään lähenikin häntä, ja hänelle selvisi, että hänet näin piakkoin saavutettaisiin. Hädissään ja vallan epätoivoisena hän juoksi suoraa päätä Postin talon portista sisään toivoen voivansa ehkä piiloutua jonnekin tämän talon ulkohuoneisiin. Hän oli tuskin ehtinyt pihalle, kun hän kuulee Postin talon kaivon ämpärin laskettavan alas ja joku huutaa hänelle: "Tänne Penu, tule tänne!" Jo entiseltään Penu tiesi, että Postin talon kaivo oli sellainen, jonka toinen puoli sijaitsi naapuritalon pihamaalla, toisella puolella talojen välillä olevaa, korkeaa raja-aidoitusta. Hän kuuli, että kutsu tuli kaivon taholta, ja sinne hän siis suuntasi juoksunsa. Ja aivan oikein. Märtha, joka kävi koulua naapuritalossa, siellä huuteli hänelle kaivonkehän toisella puolella olevasta ovesta tarjoten hänelle pelastuksen mahdollisuuden. Silmänräpäyksessä käsittäen Märthan viittauksen Penu tarttui kaivon vintissä olevaan ketjuun ja heittäytyi notkeasti naapuritalon puolella olevasta kaivonkehän ovesta Märthan eteen. Märtha sulki kehän oven ja salpasi sen ha'alla.

– Kiitoksia, Märtha, ja hyvästi! huusi Penu lähtiessään jatkamaan pakoansa. Hän oli nyt saanut tuntuvan etumatkan takaa-ajajistaan ja uudelleen herännyt pelastumisen toivo antoi hänelle voimaa juosta vielä nopeammin kuin ennen. Kääntyen niin monessa kadunkulmassa kuin voi menettämättä mahdollisuutta päästä pois kaupungista verrattain pian hän yhä vain juoksi, kunnes hän vihdoin hengästyneenä ja väsyneenä heittäytyi maata Turkuun vievän maantien varrelle.

Nyt vasta hänellä on aikaa ajatella lähemmin tekoansa ja sen seurauksia. Hänestä on selvää, että hänen nyt täytyy joko alistua poikkeuksellisen kovaan rangaistukseen koulussa tai erota koulusta, jota paitsi sekin mahdollisuus on olemassa, että häntä ensin rangaistaisiin ja sitten kuitenkin lisäksi erotettaisiin. Kouluun hän siis ei missään tapauksessa enää mene, sillä sellaiseen rangaistukseen, joka häntä siellä odottaa, hän ei alistu. Mutta onko sanottu, että kapteeni hyväksyy tämän hänen päätöksensä? Onko varma, ettei hän pakoita Penua nöyrästi mukautumaan opettajien vaatimuksiin? Ei ole, sillä kapteenin mielestä kuri on tärkeä tekijä ja sen ylläpitäminen välttämätön kaikilla työaloilla? Varovaisinta on siis jättää sekä koulu että koti ja lähteä taasen ulos maailmalle, merelle, vihdoinkin merelle, niinkuin hän alusta alkaen on ajatellut. – –

    Ensin mun otti ja sitten mun jätti,
    Eikä se mitään haita.
    Kulkijapojan taipaleella
    On myötä- ja vastamaita,

kaikuu samassa laulu maantieltä. Penun kohdalle saavuttuaan laulaja pysähtyy ja sanoo: "Kas vain Penu; hyvää päivää."

– Jumal'antakoon. Minne Kärnä nyt on matkalla? kysyy Penu, joka samassa havaitsee, että laulaja on Kärnä-niminen värjärinkisälli, joka ammattitoveriensa joukossa on niitä iloisimpia ja matkustushaluisimpia. – Jaa, että minne minä olen matkalla. Tiedätkö Penu, neljä asiaa pysyy meiltä ihmisraukoilta salassa, kuten Salomon sananlaskuissa sanotaan, nimittäin: kalan tie vedessä, linnun tie ilmassa, käärmeen tie kalliolla ja Kärnän retket Suomen niemellä. – Niin, tuota, minä en uskalla vakuuttaa, että Salomon sananlaskuissa sanotaan ihan niin sanasta sanaan, mutta sinnepäin ainakin. – Hyvin paljon sinnepäin ne sanat kuuluvat. Näes, tästä pääsee vaikka minne. Turkuun oli vähän aikomukseni, mutta sillä matkalla on Uusikaupunki ja Naantali lähettyvillä, jotta ei sitä tiedä, vaikka päätyisin Tampereelle aluksi. Maailma on avara poikaseni ja keveät ovat Kärnän kengät.

– Aina se Kärnä vain on hyvällä tuulella.

– Mikäs tässä maailmassa sitten muu auttaa kuin repäisevä meininki. – Mutta sinä, Penu, sinä näytät alakuloiselta ja annas, kun katson! – – Totta vie, rikollisuus lepää sinun silmiesi yli ja syyllisyys synkistää sinun otsasi. Sinä musta lammas valkoisten karitsojen laumassa, mitä olet sinä tehnyt? Sinä olet rikkonut, raskaasti rikkonut niitä vastaan, jotka sinulle ohjaajiksi elämäsi tiellä asetetut ovat. Näen sen päältäsi.

– Oi, Kärnä hyvä, kuinka voitte lukea kaiken tuon kasvoistani?

– No, ei se mikään ihmeellinen temppu ole, sillä, jos toden sanon, Jokelan poika tuli koulusta kotiin juuri kun lähdin matkalle ja kertoi, että sinä olit hankkinut kumppaneillesi luvan tunniksi. Sinä olet koko mies, Penu. Mutta siitä taitaa tulla sinulle kuumat oltavat.

– Sitä juuri pelkään, enkä tiedä, mitä nyt teen.

– Seuraat minua tietysti. Et usko, kuinka hauskaa on vaeltaa ilman varmaa päämäärää näin keväällä. Ylös siis ja matkalle.

– Mutta minulla ei ole ruokaa muassani, rahasta ei puhettakaan.

– Ruoka ja raha! Ne ovat niitä maallisia, joita ei pidä ajatella. Katso kedon kukkia, ne eivät kehrää eivätkä kudo ja niin edespäin. Osaathan sinä sen läksyn. Ja sitä paitsi tilasto, – tiedätkö mikä tilasto on? Et taida tietää. – No niin, tilasto osoittaa, että sitte vuoden 1868 ei ole yhtään ihmistä Suomessa kuollut nälkään. Niin, sen pitemmältä ajalta ei näin hyvää tilastoa ole olemassa, mutta se on kuitenkin aika lohduttava sekin. Hiiteen siis leipähuolet ja ala laputtaa kruunun sarkaa.

Hetkeäkään enää empimättä Penu nousi ja läksi Kärnän seurassa reippaasti astelemaan Raumalta poispäin. Kuljettuaan virstan verran ehkä enemmänkin he näkivät tiepuolessa vaimon kaitsemassa lehmäänsä, joka koetti etsiä itselleen ravintoa maantienojan reunassa vielä niukasti orastavasta ruohosta. Hyvän päivän lausuen aikoivat Kärnä ja Penu ilman muuta sivuuttaa vaimon lehmineen, mutta tuskin olivat he päässeet näiden ohitse, kun toista jalkaansa ontuva vaimo juoksee Penun rinnalle, tarttuu hänen käsivarteensa, katsoo häntä silmiin ja sanoo: "Sitä minäkin, etten erehtynyt. Olet kaiketikin sinä se Penu?"

– Olen kyllä, Penu vastasi ihmetellen, mitä outo nainen hänestä tahtoi.

– No, sitten minä vihdoinkin saan kiittää sinua. Olen niin monta kertaa yrittänyt tavata sinua kahden kesken, mutta turhaan. Etkä sinä nytkään ilman seuraa ole ja vähät siitä. Sinä tiedät sanomattanikin, mistä tahdon kiittää sinua ja sanoa sinulle, ettet saa mennä meidän asunnon ohitse poikkeamatta sisälle. Tulkaa siis molemmat meille, että saan tarjota teille edes kupin kahvia.

Näin puhuessaan hän läksi taluttaen lehmäänsä sen sarveen kiinnitetystä nuorasta kulkemaan tiepuolessa olevaa asuntoansa kohti Kärnän ja Penun seuratessa hänen jälkeensä. Tuota pikaa oli hän saanut kahvipannun tulelle ja kahvin kiehumista odottaessaan hän kertoi, kuinka hyvin hän nyt tulee toimeen miehensä kanssa, kun mies on lakannut ryyppäämästä ja luopunut ennen suosimastaan huonosta seurasta. Hänen miehensä, hän sanoi, oli jo ollut vähällä joutua rikoksien tiellekin, mutta onneksi tuli hän heti ensi rikosta yrittäessään häirityksi eikä enää seurannut toveriaan, kun tämä vielä samana yönä teki sellaisen työn, että sai raippavitsarangaistuksen ja tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Silloin vasta kertojan mies oli selvästi havainnut, kuinka lähellä perikatoa hän oli ollut, ja ruvennut parantamaan elämäänsä. Koko kertomuksensa aikana vaimo katsoi niin merkitsevästi Penuun, että tämä varsin hyvin ymmärsi, mistä tapahtumasta kysymys oli. Ja kun vieraat kahvia juotuaan valmistautuivat matkaansa jatkamaan, niin pisti vaimo Penun käteen nyytin, johon hän, kuten vieraat näkivät, pani kakun, juuston ja aimo kappaleen savustettua lihaa.

Penu ei millään muotoa tahtonut ottaa vastaan tätä lahjaa, mutta kun vaimo sanoi loukkaantuvansa, ellei hän edes näin saisi osoittaa kiitollisuuttansa, ja kun Kärnä lisäsi, ettei hän saa järkeensä, mistä he sitten matkallaan elävät, elleivät he ota vastaan niitä lahjoja, jotka heille annetaan palkaksi hyvistä töistään, niin Penu ei enää vastustellut, vaan piti lahjan hyvänään. Ja niin he sitten lähtivät kulkemaan edelleen hyvällä mielellä ollen, sillä Penustakin tuntui nyt hauskemmalta, kun hän tiesi, ettei hänen tarvinnut matkakumppaninsa ruokavaroilla elää.

Kärnä lauleli ja lasketteli juttujaan melkein taukoamatta heidän kulkiessaan, mutta kun he olivat ehtineet sille paikalle, missä Laitilan Valkojärven pää tulee lähelle maantietä, Kärnä sanoi osoittaen erästä oikealle menevää tienhaaraa: "Niin, tästä menee oikotie Seppälän kautta Uuteenkaupunkiin. Lähdetäänkö astelemaan sitä vai painetaanko tätä leveätä kruunun tietä aina vain eteenpäin?"

Penu ei ottanut ratkaistakseen tätä tärkeätä kysymystä ja niin ollen Kärnä sanoi: "Minä olen tällaisissa tapauksissa aina tehnyt niin, että olen odottanut, kumpaanko suuntaan ensimmäinen näkyviini tullut lintu on lentänyt, ja sinnepäin olen minäkin sitten lähtenyt kulkemaan. Laskeudutaan siis maata tähän kedolle, nautitaan ihanasta keväisestä päivänpaisteesta ja odotetaan, minkä suunnan kohtalo meille määrää."

Sen sanottuaan Kärnä heitti reppunsa selästään, pani sen päänsä alle ja makasi siinä hyräillen sekä kyhmysauvaansa heilutellen.

Kello taisi silloin olla noin kahden paikoilla, joten linnuilla oli päiväleponsa eikä niitä siis näkynyt liikkeellä. Mutta juuri kun matkamiehet olivat nukkumaisillaan kuului ylhäältä kimakka linnun ääni ja korkealla taivaan sineä vastaan he näkivät kotkaparin, joka komeasti kaareillen liiteli korkeuksissa saalista vaanien. Yhtäkkiä toinen kotkista salaman nopeudella ampui alas maata kohden Seppälän tien suuntaan, ja Kärnä huusi: "Uuteenkaupunkiin, Penu! Uuteenkaupunkiin! Sinne on meidän lähdettävä, se asia on nyt selvä. Siellä onni ja menestys odottaa meitä, koska kotka on meille tien osoittanut. – Ajattele, miten suurenmoista! Kotkat eivät pyydä kärpäsiä, poikaseni, eikä sellainen kuninkaallinen lintu meitä siis hipulisaaliille johda. Se on vissi. Turkanen, minä jo pelkäsin, että varmaankin sieltä joku varispakana tai harakka-ilkimys tulee meille tietä osoittamaan, ja aioinkin, tiedätkös, jo ehdottaa, ettei sellaisia otuksia hyväksyttäisi laisinkaan tienviittojiksi. Mutta tulikin kotka ja se se poikaa on. Hei, Penu, kyllä meidän nyt kelpaa! Avaa siis nyyttisi, sillä minulla ei ole mitään ruuan puolta repussani. Tässä haukataan nyt hiukan, sitten nukutaan hiukan ja sitten marssitaan oikein aika tavalla."

Iltamyöhällä he sitten ehtivät lähelle Uuttakaupunkia, yöpyivät eräässä maalaistalossa ja lähtivät, Kärnän suoritettua muutaman kymmenpennisen, hyvissä ajoin aamulla matkalle. Pian he saavuttivatkin matkansa päämäärän. Kärnällä oli tietty asuinsijansa kaupungissa liikettänsä harjoittavan värjärin luona, mutta Penu läksi Kärnän kehoituksesta satamaan työtä etsimään. Hän saikin heti ruokaa vastaan suorittaa kaikenlaisia pikkutöitä eräällä parkkilaivalla, jonka niinä päivinä piti lähteä kolmen vuoden matkalle.

Kiitos Kredliinin opetuksen Penu suoritti tehtävänsä niin hyvin, että kapteeni oli vallan ihastunut häneen ja saatuaan kuulla, ettei hänellä ollut ketään omaisia elossa, pyysi kapteeni häntä seuraamaan laivapoikana mukana matkalle luvaten palkkaa kymmenen markkaa kuussa. Tämä tarjous merkitsi Penulle hänen hartaimpien toiveittensa täyttymistä ja niin hän muutamia päiviä sen jäljestä eräänä aamuna seisoo laivan keulakannella katsellen, kuinka synnyinmaan keväisessä kukkeudessaan hymyilevät rannat jäävät yhä loitommaksi, kunnes ne vallan häipyvät taivaanrannan taakse. Hänen ympärillään aaltoilee aava; rajaton meri ja hänen katseensa kaartaessa sitä laajaa näköpiiriä, joka on auennut hänen eteensä, paisuu hänen rintansa, hän tuntee, että hänellä on lapsuuden aika takanaan ja että hän nyt vasta oikein on ottanut uransa uurtamisen omiin käsiinsä.

III

MERILLÄ

XXIII.

Eräänä aurinkoisena elokuun aamuna v. 1873 muuan pyhämaalainen verkkovene purjehtii hyvällä myötätuulella Rauman kanavaa ylös kaupunkia kohden. Veneen perässä istuu sen solakkavartaloinen, vaaleapartainen, ahavoitunut omistaja hoitaen peräsintä ja purjeiden jalusnuoria, kahden naisen veneen keskiosassa kokka- ja perämaston välissä pudistellessa hopeanhohtavia silakoita verkoista. Perässä istujan huomio on kiintynyt huolenpitoon veneen suuntaamisesta ja naiset ehtivät työltään vain harvoin katselemaan ympärilleen. Mutta veneen kokassa seisoo mastoon nojautuneena vielä neljäs henkilö, muuan nuorukainen, jonka koko mielenkiinto kohdistuu kaikkeen, mitä on näkyvissä hänen ympärillään. Hänellä on yllään tummansininen kangaspuku. Monivärisen vyön messinkisolkea koristaa täysissä purjeissa olevan, kolmimastoisen, hopeanvärisen laivan kuva ja päässään on hänellä "skotsmanni", soikionmuotoon kudottu, hyvin tiivis, liputon villalankalakki, jonka takapäähän on kiinnitetty kaksi mustaa, vapaina liehuvaa silkkirihmaa. Koko hänen olemuksensa, pukunsa, päivän paahtamat kasvonsa ja kätensä ilmaisevat heti ensi silmäyksellä hänen olevan merimiehen.

Hän ihailee milloin Vähänmaan rannalla suurissa parvissa askartelevia rantaharakoita, joiden korean punaiset nokat ja jalat niin somasti liittyvät mustan- ja valkeankirjavaan höyhenpukuun, hän seuraa lokkien kalastusta kanavan sivulla olevassa matalassa vedessä ja jokaiseen kanavan tiellä kulkijaan luo hän tarkkaavan katseen. Usein hän vanhat tutut kasvot nähdessään nyökähtää tervehdyksenkin, johon kyllä vastataan, mutta vain sillä välinpitämättömyydellä, jolla aina ventovierasta tervehditään. Sillä ei kenenkään vastaantulijan päähän pälkähdä, että tuo veneen keulassa seisova sorea nuorukainen on samainen Penu, joka kolme vuotta takaisin kumppaniensa kera juoksi kaupungin katuja ja vihdoin kirkossa pahan kolttosen tehtyään karkasi koulusta ja kodistaan kadoten teille tietymättömille.

Tuntemattomana Penu siis astuu maihin kanavanvahdin suojan luona, nostaa luvan saatuaan vihreäksi ja mustaksi maalatun merimiesarkkunsa vahdinsuojan porstuaan toistaiseksi talletettavaksi, maksaa kalastajalle, joka on tuonut hänet ensin Uudestakaupungista Pyhämaahan ja sieltä Raumalle, tämän vaatiman hyvin kohtuullisen kuljetuspalkan ja suuntaa sitten askeleensa Naulamäkeä kohden aikeissa käydä ensimmäiseksi Kredliiniä tervehtimässä. Hän oikaisee kanavan alkupään kohdalta viistoon yli sen kedon, joka leviää kaupungin edustalla pakkahuoneen mäeltä aina kivenheiton päässä Tarvosaaren sillalta olevaan Jernstedtiin pajaan asti ja jonka kaupunginpuolista laitaa rajoittavat Anundilan ja Vähä-Hannun talojen edessä olevat pienet peltotilkut. Hän pysähtyy pakkahuoneen mäelle ja hänen mielensä täyttää ilon tunne nähdessään kaikki tutut paikat näin muuttumattomina. Aivan niinkuin ennenkin kaikuu vasaran kalske Jernstedtin pajasta ja onpa yhä edelleen Maurellin kotiseuduiltaan Raumalle kuljettama kuiruvene kyljellään pajan vieressä olevan pellon aitaa vastaan. Eikä tuo raumalaisten kesken pirunkengäksi nimitetty vesiastia näytä viime näkemältä pahemmin lahonneenkaan, ei ainakaan näin etäältä katsoen. Ihmeellisesti kaikki on entisellään säilynyt. Ainoastaan vastapäätä Jernstedtin pajaa jokin uusi rakennus on ilmestynyt joen toiselle puolelle. Penu tahtoisi tietää, mikä laitos se on, ja kun hän samassa kuulee askelia lähetty villaan, toivoo hän heti saavansa uteliaisuutensa tyydytetyksi. Hän kääntyy siis ympäri ja näkee edessään vanhan vastustajansa, Grönholmin. Hetkisen nuorukaiset seisovat katsellen toisiaan. Samassa Grönholmkin tuntee Penun ja heti leimahtaa vihan välke hänen silmissään. Huolimatta siitä Penu ojentaa kätensä hänelle tervehdykseksi, mutta toinen ei ota vastaan tätä ystävällisyyden osoitusta vaan sähisee hampaittensa raosta: "Sinulta jäi saamatta se selkäsauna, jonka niin hyvin olisit ansainnut."

– Saamatta kyllä se jäi.

– Minun kai siis täytyy pitää huolta siitä, että se tulee annetuksi.

– Vai niin, vai on niin vaarallinen velvollisuus vieritetty sinun hartioillesi?

– Vaarallinen? Mitä tarkoitat?

– Tarkoitan vain, että antaja helposti voi muuttua saajaksi sellaisessa toimituksessa.

Tämä on jo liikaa Grönholmille ja raivostuneena hän hyökkää Penun kimppuun. Mutta Grönholm ei ole ottanut laskuun sitä seikkaa, että kolme vuotta on vierinyt siitä, kun he viimeksi tapasivat toisensa, kolme vuotta, joiden kuluessa ruumiillinen työ, hyvä ravinto ja raitis ilma ovat valaneet terästä Penun lihaksiin samalla kuin tottumus vaaroja välttämään on antanut hänelle koko joukon sitä kylmäverisyyttä, joka tyynesti valitsee edullisimman hetken ja kohteen toiminnalleen. Notkeasti hän siis väistää vanhan vihamiehensä ensi hyökkäyksen ja pysyy edelleenkin vain, torjuvalla kannalla ahdistajansa yhä yltyvällä raivolla pyrkiessä iskemään häntä nyrkillään tai käymään ratkaisevalla otteella häneen käsiksi. Vasta sitten kun Penu näin on uuvuttanut intohimoisesti touhuavan vastustajansa, käy hän vuorostaan hyökkäämään ja tekee sen sellaisella tarmolla, että Grönholm ennen pitkää makaa suullaan maassa saaden siinä sellaisen löylytyksen Penulta, että hän vihdoin on pakotettu armoa anomaan.

– No, olkoon sitten tarpeeksi tällä kertaa, sanoo Penu, mutta vältä vastedes minua, sillä nyrkkini tulevat syhymään nähdessäni sinut ja sinä olet heikompi voimiltasi kuin luulinkaan.

Grönholm juoksee pois uhkauksia ladellen ja Penu jatkaa rauhallisesti matkaansa järjestettyään ensin taistelun tohinassa hiukan epäjärjestykseen joutunutta pukuaan.

Pian hän sitten saapuukin Kredliinin asumukselle. Hän aukaisee porstuan oven ja pysähtyy katselemaan peräseinällä olevaa merenneitosen kuvaa. Mutta suureksi pettymyksekseen hän havaitsee, että tämä ennen hänen niin ihailemansa taideteos on menettänyt jumalallisen ihanuutensa hänen silmissänsä, sillä matkoillaan hän on nähnyt laivojen keuloissa niin monta siromuotoisempaa meren neitosta. Hänen siinä seisoessaan vanhan tutun kuvan edessä alkaa tuvasta yhtäkkiä kuulua Kredliinin ääni: "No, mutta tämä nyt vasta onkin oikein tuhannen perhanaa – – etkö sinä sen riivattu pääse siitä läpi – – ei, aina vain ohi – – mikä piru minun silmiini on mennyt?"

Tuvan ovi on raollaan, joten Penu voi nähdä selin häntä päin akkunan ääressä istuvan Kredliinin, joka koettaa saada lankaa silmineulan silmään. Katseltuaan hetkisen Kredliinin yrityksiä Penu avaa oven. Se narahtaa ja Kredliin kääntyy tulijaa kohden. Tuokion hän epäröi, mutta sitten hän sanoo: "Oli hyvä että tulit, Penu, niin saat panna tämän turkasen langan neulan silmään, sillä, tiedätkö, minä en sitä siihen saa. En ymmärrä, mikä pahus silmiini on tullut."

– Vanhuus siihen saamattomuuteen on syynä. Vanhuuden ensimmäinen merkki.

– Vanhuus! Minäkö vanha! Ei, älä puhu semmoisia. Syy on vain se, että silmineula on liian hieno kalu minulle, joka olen purjeneulaa tottunut käyttämään. Enkä nytkään olisi silmineulaan tarttunut, mutta kun, näetkös, housujen sauma ratkesi – – Jaaha, hyvää päivää sentään myös. – – Niin, sinä olet ollut poissa jonkun aikaa. – – Ja, jumaliste, oikein pitkäksi olet venynyt. – – Käy tuonne keskelle lattiaa, että saan oikein katsella sinua.

Penu, joka yhtäkkiä on pujottanut langan neulan silmään, antaa neulomakojeet Kredliinille ja menee noudattaen Kredliinin käskyä peremmälle huonetta.

– Ei, mutta sinusta onkin tullut oikein pulska poika. Sitä se meri-ilma tekee. – Niin, niin, näkee sen kohta päältäsi, että merellä sinä koko poissaolosi ajan olet ollut. – – Merellä, merellä – – jaaha, ja tervetuloa kotiin taasen.

Nyt vasta Kredliin ojentaa kätensä Penulle tervehdykseksi, ja kun Penu lujasti puristaa sitä, niin Kredliin sanoo: "Aha, tuntuu olevan voimia koppuroissasi. – Miten kävisikään vanhan vihamiehesi Grönholmin, jos se nyt joutuisi niihin?"

– Huonosti kävisi.

– No, no, ei saa kerskailla. Pitää aina voida todistaa sanansa.

– Sen voinkin tehdä.

– Mitä? Joko sinä olet ehtinyt tapellakin täällä?

– Jo – Ja Grönholm sai rökkiinsä.

– Sai se, niin että kerraksi riitti.

– No, voi sun tuhannen juhannesta. Vai jo sinä olet löylyttänyt sen Grönholmin pojan. Kovin olet hätäinen toimissasi. Vaikka ei silti; aikoja sitten sen vekaran olisi pitänyt saada se selkäsauna. Pahasti on sinua haukkunut poissaollessasi.

– Vähät siitä. Mutta ensiksikin tahdon kiittää teitä kaikista opetuksista merimiehen toiminnan alalla. Niistä on minulla ollut sanomattoman paljon hyötyä ja minua on taitojeni takia kohdeltu laivalla vallan toisin kuin tavallisia alottelijoita merimiehen ammatissa. Kiitos siis vielä kerran niistä. – Ja sitten se toinen asia. – Miten luulette Mannilan kapteenin kohtelevan minua kaiken jälkeen, mitä on tapahtunut? – Minä en suostu siihen, että kaksi asiaa otetaan samalla kertaa puheeksi. Minun päävärkkini ei ole luotu sellaista sekamelskaa kestämään. - Pysytään siis kristillisessä järjestyksessä. – Vai niin, vai olet hyvin tullut toimeen merellä.

– Oikein hyvin, kiitos opetuksenne, Ahmasjärvellä ja Mannilassa saamani kasvatuksen sekä kiitos kapteenin tätien opetuksen käyttäytymisen taidossa. – Oletko sattunut saamaan hyvät kapteenit kulkiessasi?

– Ei minun ole tarvinnut olla tekemisissä useamman kuin yhden ainoan kanssa koko ajan. Ja hän on miesten parhaita.

– Hätäkös sitten on ollut tulla toimeen! – Oliko ruokakin mukiinmenevä?

– Erinomaisen hyvä oli.

– Jaa-a, semmoisissa oloissa on merimiehen toimi melkein kuin leikintekoa. – Ja olet ehtinyt nähdä maailmaakin jonkun verran.

– On sitä tullut nähneeksi palasen.

– Niin, niin, ja paljon saat vielä nähdä sitä. – Entä se Gibraltarin salmi. Kuljitko sen kautta?

– Kuljin, Barcelonaan mentäessä toisella matkallamme.

– Katsoitko virtaa? Vieläkö se aina vain kulkee Välimerta kohti?

– Sama suunta sillä on aina vain. Ja kovaa vauhtia menee.

– Älä helkatissa. Vai aina vain menee samaan suuntaan ja aika hyömyä. – Kun se aukko siellä Välimeren pohjassa vain pysyisi auki.

Kredliin vaipuu syviin mietteisiin, jotka tämän kysymyksen esillä ollessa Penun kokemuksen mukaan koskevat Europan kohtaloa siinä tapauksessa, että Kredliinin olettama, läpi maapallon menevä käytävä tavalla tai toisella tukkeutuisi.

Tuokion kuluttua hän vakavan näköisenä pudistaa päätään, huokaisee ja sanoo: "Jaaha, että mimmoisen vastaanoton saat Mannilassa, kysyit. – Hyvän oikein hyvän. Kapteeni on sinua kiihkeästi odottanut ja on vain siitä ollut pahoillaan, ettet ole edes kirjettä viitsinyt lähettää hänelle."

– Kyllä minä hänelle kirjoitin anteeksipyynnön jo Uudestakaupungista ja pyysin saada vastauksen Cardiffiin, jonne olimme matkalla. Mutta kun ei vastausta tullut, niin ajattelin, ettei minusta karkaamiseni jäljestä tahdota tietää, enkä sen koommin enää kirjoittanutkaan.

– Asia on siis aivan niin kuin kapteenille olen sanonut. Ei niistä kirjeistä mihinkään ole, eivät ne perille tule. Toista on, kun lähettää suullisen sanan jonkun kotiinpäin matkalla olevan merimiehen kanssa. – Lähdetään siis Mannilaan.

Mannilassa sai Penu näin odottamatta ilmestyessään mitä sydämellisimmän vastaanoton osaksensa. Amalia itki ilosta ja syleili häntä aina väliin. Kapteeni ei kyllä puhunut monta sanaa, mutta hänen kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä, varsinkin sen jälkeen kun hän Kredliiniltä oli saanut kuulla, että Penu oli kirjoittanut hänelle, vaikkei kirje ollut tullut perille. Hymyillen hän kulki edestakaisin salin lattialla, katseli joukkoon Penua ja käski vihdoin Kredliinin piirongin luokse ottamaan ryypyn juhlan kunniaksi. Mutta jos kapteeni oli vaitelias, niin kyllä Amalia sen sijaan puhui. Milloin hän kertoi, kuinka useasti hän oli Penua ajatellut ja ollut levoton hänen tähtensä, milloin hän pyysi Penun kertomaan elämyksistään matkallaan ja vihdoin päätyi hän puhumaan siitä tapahtumasta, joka oli aiheuttanut Penun karkaamisen pois kotoa.

– Olisit tullut tänne vain, hän sanoi. Olisit tullut kotiin sen sijaan, että läksit jalkapatikkaa Uuteenkaupunkiin ja sieltä merille. Ei sinua täällä kukaan olisi pakottanut alistumaan siihen rangaistukseen, jonka sinä niin perinpohjaisesti vältit.

– Ei olisikaan, kapteeni nyt puuttui puheeseen, rangaistus oli liian ankaraksi suunniteltu minunkin mielestäni, vaikka olitkin aika ilkeä, kun et antanut Priian herran hatun olla paikallaan, vaan tyrkkäsit sen kirjalaudalta alas, ja neljä kertaa vielä. Olisit tyytynyt edes yhteen kertaan.

– Mutta en minä sitä ehdoin tahdoin tehnyt.

– Mitä sanot! Etkö tehnyt sitä pahaa tarkoittaen?

– En. Olin vain niin uninen, ja joka kerta kun nukahdin kirjalautaan nojautuneena, luiskahti pääni alas penkin reunalta ja aina putosi hattukin.

– No, mutta mikset ilmoittanut tätä asiaa kuulustelussa?

– Tuskin olisi ajateltu lievempää rangaistusta minulle, jos olisin tunnustanut nukkuneeni kirkossa saarnan aikana.

Kapteeni vaikeni, mutta hetken kuluttua hän sanoi: "Hyvä oli, ettet alistunut rangaistukseen, ja minä olen iloinen, että olet täällä taasen. Olisi minulla Musti vielä, niin olisi kaikki hyvin. Mutta Musti ei palaa enkä minä koskaan saa sen veroista kumppania."

Johtaaksensa kapteenin ajatukset pois Mustista, Kredliin nyt alkoi luetella kaikki hänen mielestään tärkeät muutokset, jotka hän muisti tapahtuneen kaupungin oloissa Penun poissaollessa. Hän kertoi, että asessori oli kuollut ja uusi pormestari nyt hoiti kaupungin hallintoa, että on saatu uusi tohtori kaupunkiin, että Halin on siirtynyt rauhan maille ja että vanha punamultamaalari Pyhrman eli Pyry nyt liikuttelee rumpupalikoita. Kapteeni innostuu pian täydentämään Kredliinin tiedonantoja, ja kun siinä näistä asioista keskustellaan, niin Penu muistaa sen uuden rakennuksen siellä Jernstedtin pajan lähettyvillä ja kysyy, mikä se on.

– Kaupungin uusi sauna se on, vastaa kapteeni ja lisää hymyillen: – Sellaista laitosta ei kuulu monessa kaupungissa vielä olevankaan, siinä kun ovat kaikenlaiset pumput ja vehkeet. – Muuten voit saada siitä lähempiä tietoja Kredliiniltä.

– Saat kyllä vain sinä tietää, mikä se on. – Sauna! – Ei, poika, älä usko semmoisia! Ihmisten huiputuslaitos se on eikä mikään sauna. Ajatteles, kun minä tässä eräänä päivänä olin päässyt oikein pikku hauskalle tuulelle ja puhelen sen Jernstedtin kanssa, niin tulee Patolan nuori herra, se lihava, ja sanoo ohimennessään: "Hyvää iltaa, Kredliin, tulkaa uutta saunaa koettamaan, kyllä minä maksan edestänne." – "Saa sitä tullakin, kiitoksia vain", minä vastasin.

Ja sitten me menimme. No, mitäs muuta, minä riisuuduin ja kun se oli tehty, niin käski se nuori herra minun istumaan erääseen sellaiseen kaapin-tapaiseen, jonka katossa oli läpi. Siihen reikään sovitettiin kaulani ja sitten lyötiin edestä kansi kiinni, niin että siinä minä sitten istua kökötin päästäni kiinni kuin lehmä navetassa. Ei se ollut hauskaa ja kylmäkin siinä alkoi tulla. Mutta silloin se Patolan nuori herra käski minun vääntää muuatta kahvaa, jonka kopeloimalla löysin edestäni sen kaapin nurkasta. Minä väänsin sitä sitten ja kyllä silloin rupesi olemaan minulla kuumat olot. Kypsynyt minä siinä olisin tuota pikaa, ellen vihdoin olisi huomannut vääntää sitä kahvaa takaisin vanhaan asentoonsa. Ja sitten minä sanoin, että minä nostan sen kaapin irti pitimistään ja lähden koko hökötys kaulassani kulkemaan kotiin, ellei minua heti päästetä pois. Mutta luuletko, että minua silti päästettiin ulos siitä kidutuslaitoksesta. Ei, vaan yksi herra – niitä oli tullut siihen ympärilleni useampia – tulee pullo kädessä luokseni ja käskee minun ottaa ryypyn saavuttaakseni taasen mieleni tasapainon takaisin. – No, mitäs siitä, minä tartuin huulin pullon suuhun ja se herra kaataa. – Mutta mitä luulet, että se oli? – Vettä se oli, jotain suolaista vettä, joka kiehui pullossa, vaikka se oli kylmää kuin jää ja josta jonkunlainen höyry nousi minun nenääni ja kihelmöitsi siellä kuin pahus! Minä koetin vetää pääni taaksepäin vapautuakseni pullosta, mutta ei se herra sitä pois suustani ottanut. Kaasi vain ja minun piti niellä, niellä turkasen tavalla, sillä muuten olisin saanut kaiken väärään kurkkuun tai tukehtunut siihen paikkaan. Sitten vasta kun olin tyhjentänyt pullon, päästettiin minut ulos kaapista. Mutta silloin eivät vaatteeni olleetkaan samassa paikassa, mihin ne olin jättänyt, ja kun kysyin niitä, niin ne herrat sanoivat, että saunottaja on varmaankin ripustanut ne erääseen toiseen kaapintapaiseen, joka myöskin oli siinä huoneessa. Minä siis avaan sen kaapin oven. Puolipimeä ja suurenpuoleinen se oli, joten astuin oikein sisälle siihen. Mutta sitä ei minun olisi pitänyt tehdä, sillä samassa silmänräpäyksessä teljettiin ovi ulkoa ja minun niskaani tuli jostakin siivilästä katossa vettä vallan kauheasti. Ensin se oli lämmintä kuin kesäsade, mutta sitte sitä tuli aina kylmempää ja kylmempää, niin että minä vallan hyppelin siellä kaapissa ja hampaat kalisivat suussani. Ja vettä tuli niskaani aina vain. Kylmää vettä. Eikä minun lopulta auttanut muu kuin huutaa apua täyttä kurkkua. Vihdoin saunottaja tulikin ja avasi oven antaen samassa kovat nuhteet ilkityön tekijöille. Mutta ei minulla siitä mitään hyötyä ollut, että heitä nuhdeltiin. Koko minun pikku hiprakkani oli mennyt ja minä olin selväpäinen kuin salakka saatuani vaatteet vihdoin taasen ylleni. – No, maksoivat kyllä ne herrat minulle sitten kipu- ja kärsimysvaivoja, mutta minä en siitä tietysti enää hyvälle tuulelle päässyt, en ainakaan sinä päivänä. Ja kyllä minä sen sanon sinulle ja kaikille muille, että älkää menkö siihen laitokseen, joka on siellä toisella puolen joen. Ei sitä tiedä, mitä siellä ihmiselle tehdään. Semmoinen laitos se on eikä mikään sauna.

– Ja sinne joutaisit joutua joka kerta, kun olet ryyppytuulella, sanoo Amalia siihen.

– No, no, Amalia, älä nyt sentään niin kovasydäminen ole.

Kestää hetken aikaa, ennenkuin Kredliin taasen rauhoittuu ajateltuaan tapahtumia saunassa, mutta vihdoin hän kuitenkin vapautuu siitä muistelmasta ja alkaa kapteenin ja Penun kanssa pohtia kysymystä, miten Penun asiat lähimpään tulevaisuuteen nähden järjestetään. Tämä kysymys saatetaan edullisimpaan ratkaisuun siten, että kapteeni lupaa pyytää rovastin yksityisesti valmistamaan Penun Herran ehtoolliselle käyntiin, joten hän sitten voi koska hyvänsä laillisena merimiehenä lähteä liikkeelle.

Niin Penu sitten taasen saa ruveta tankkaamaan katkismusta ja raamatun historiaa, mutta tämä on sentään vallan toista kuin koulunkäynnin aikana. Rovasti ei vaadi niin tarkkaa ulkoa taitoa ja puhuu aina väliin muistakin asioista, kyselee oloista merellä ja vierailla mailla ja kertoo omia elämänvaiheitaan. Useasti hän päätyy puhumaan onnistuneista kalastusretkistään ja silloin unhottuvat vähät ja suuret profeetat, psalmit ja symbolumit. Niin on ukko innoissaan, että pitkävartinen, merenvahakoppainen piippu aina joukkoon sammuu ja Penu saa hakea tulukset uunin olalta sytyttääksensä sen uudelleen. Sillä rovasti käyttää mieluimmin näitä vanhanaikaisia vehkeitä. Tulitikku – hän sanoo – turmelee usein koko piipullisen tupakkaa, kun sattuu imasemaan, ennenkuin kaikki fosforin- ja rikinkatkut ovat siitä hävinneet. Mutta toista on hehkuva taula, siitä ei lähde mitään vierasta makua suuhun. Ja kun sitten on vielä lähettyvillä semmoinen henkilö, joka osaa käyttää tuluksia, niin saa kerran puhuakin rauhassa. Jos piippu sammuu, niin ei muuta kuin isketään piikivestä uudelleen kipinöitä taulaan ja taasen palaa tupakka piipussa, jotta natisee. Rovasti ei voi kyllin ihmetellä, että Penun ikäinen nuorukainen vielä osaa käyttää tuluksia aikana, jolloin moni vanhempi ei enää ole sellaisia vehkeitä nähnytkään, ja silloin Penu ilmoittaa, että hänen ensimmäisessä kodissaan, Ahmasjärvellä, aina käytettiin tuluksia, joten hänellä on paljon kokemusta niiden käsittelemisessä. Hyväksyvästi päätään nyökäten rovasti kuuntelee tätä tiedonantoa.

XXIV.

Penu on jo käynyt pari viikkoa rippikoulua ja tällä ajalla tavannut monta vanhaa tuttavaansa. Jahan-Henrik-kapteenikin on useita kertoja käynyt kaupungissa järjestämässä milloin minkin henkilön asioita ja aina silloin myöskin poikennut Mannilan väen kanssa pakinoimaan. Hän on kovin ylpeä, että Penu niin hyvin on tullut toimeen ensimmäisellä merimatkallaan, koska tämä menestys hänen mielestään pääasiallisesti riippuu siitä, että hän niin tarkkaan aina oli tutkinut Penun edistymistä merimiehen töiden taidossa. Hän ei paheksu Penun karkaamistakaan, mutta hänestä Penun sentään olisi pitänyt ensin kärsiä hänelle aiottu rangaistus ja sitten vasta lähteä pakoon. Vähimmän Penu tapaa entisiä koulukumppaneitaan vanhojen tuttaviensa joukossa, sillä suurin osa niistä on lähtenyt merille. Moni heistä on jo ehtinyt kadota teille tietymättömille, moni on hukkunut retkillään ja useimmat ovat parastaikaa matkoilla. Ainoastaan kolme koulun lähelle viittäkymmentä nousseesta oppilas-luvusta, on valinnut lukumiehen uran ja niistä on Jokelan tehtailijan poika yksi. Hänen kanssaan Penu taasen ahkerasti seurustelee ja on melkein jokapäiväinen vieras hänen kodissaan. Siellä käy elämä vanhaa latuaan. Ahkerassa työssä koko talon väki touhuaa päiväkaudet, ja iltaisin kokoontuu aina väliin nuorta väkeä sinne illanviettoon kuten ennenkin. Mutta nyt palaa pöydällä kupulamppu, joka tuskin milloinkaan kureilee eikä juuri koskaan yhtäkkiä jätä seuraa täydelliseen pimeyteen. Naisten puvutkin ovat suuresti muuttuneet. Krinoliinin valtakausi on ohi, hameet ovat käyneet soukemmiksi ja päättyvät pitkään laahustimeen. Nämä muutokset Penu heti panee merkille sekä myöskin sen, ettei naimattomia naisia enää kutsuta mamselleiksi vaan neideiksi eli fröökynöiksi aivan kuin aatelisneitosia ennen. Mutta Märthaa, jota Penu matkallaan aina on myötätunnolla muistellut, hän ei vielä ole tavannut. Hän on jo päättänyt rohkaista mielensä ja lähteä jonakin päivänä oikein vieraskäynnille ankaran Regnata-rouvan luo, kun hänen toiveensa sattumalta muulla tavalla täyttyvät. Käytyänsä eräänä iltana katsomassa isänsä viimeistä leposijaa pistää hänen päähänsä käydä Polttilan papan haudallakin. Muistellen niitä monia elämyksiänsä, joissa arvossa pidetyllä vainajalla on ollut osuutensa, Penu istuutuu eräälle läheisyydessä olevalle penkille. Samassa hän näkee nuoren tytön tuoreita kukkia kädessään saapuvan haudalle. Tyttö ottaa vanhat, kuihtuneet kukat pois hautakiven juurella olevasta astiasta ja aikoo lähteä kaivolle täyttämään astian raikkaalla vedellä, kun hänen katseensa tapaa Penun. Kiireesti hän laskee astian taasen maahan ja tulee molemmat kädet ojennettuina Penua vastaan.

– Tervetuloa kotiin ja hyvää iltaa! hän huudahtaa puristaen Penun käsiä.

– Jumalantakoon, Märtha – – neiti Märtha, Penu sammaltaa katsellen edessään seisovaa tyttöä, joka hänen poissa ollessaan on kasvanut paljon ja muuttunut niin, että aluksi Penusta vain iloiset silmät ja viehkeä hymyily muistuttavat hänen entistä oppilastaan ratsastuksen taidossa. Mutta vähitellen käy tyttö sentään yhä enemmän ja enemmän sen Märthan näköiseksi, jonka hän muistaa viimeiseksi nähneensä ojentamassa hänelle auttavan käden vaaran hetkenä.

– – Niin, sama Märthahan se on, sama tavallaan ja kuitenkin niin vallan toinen kuin ennen.

– Puhu nyt jotain äläkä siinä katsele minua kuin jotakin ihmettä, sanoo Märtha vihdoin ja vetää kätensä pois.

– Niin juuri, aivan kuin jotakin ihmettä. – Se oli oikein sanottu. – – Märtha kun on tullut niin – – on kasvanut niin kovin.

– Mitä kummallista siinä on! Ihmeellisempää olisi, jos yhä edelleen olisin sellainen pieni ja saamaton kuin siihen aikaan, jolloin ratsastin kanssasi.

– Saamaton! – Sitä vikaa ei Märthassa ole koskaan ollut. – – Niin – ja kiitoksia avusta silloin, kun viimeksi tavattiin.

– Ei kannata kiittää. – Oli todellakin onni, että satuin olemaan koulutalon pihalla, kun kumppanisi huutaen ja kirkuen alkoivat ajaa sinua takaa. Avasin kaivon kehän oven nähdäkseni, mitä oli tekeillä, ja tietysti olin heti selvillä siitä, mitä minun piti tehdä auttaakseni sinua.

– Moni muu olisi seisonut siinä neuvottomana. – Kiitoksia siis vain.

– No, saat siis vastapalvelukseksi mennä hakemaan vettä kaivosta tähän astiaan.

– Sen teen mielelläni, vastasi Penu ja läksi kaivolle astiaa täyttämään.

Kaivolta palattuansa Penu vähitellen rupesi vapautumaan siitä oudostuksesta, joka ensin oli vallannut hänet, ja nyt keskustelu Märthan ja hänen välillään sujui taasen yhtä vilkkaasti kuin entisinä aikoina. Märtha tiedusteli mitä kaikkea kummaa Penu oli nähnyt matkoillaan, ja kun Penu parhaansa mukaan sitten oli vastannut kaikkiin kysymyksiin, niin Märtha sanoo: "Kaiken tuon minäkin tahdon nähdä. Kun kuluu vielä muutama vuosi, niin menen naimisiin merikapteenin kanssa ja seuraan häntä hänen matkoillaan. – Ei auta muu, kun ei kerran ole syntynyt pojaksi."

– Onko Märtha varma, ettei Märtha ehdi muuttaa mieltään, ennenkuin se aika on käsissä?

– Olen kai. Eikä siihen pitkä aika enää olekaan. Sanoit juuri äsken, että olen kasvanut suureksi, ja sen tiedän itsekin. Parin vuoden päästä menen rippikouluun ja saan pitkät hameet ja sitten – – –

– Niin, entäs sitten?

Märtha sävähtää punaiseksi ja vaikenee hetkeksi, mutta sitten tulee vastaus äkkiä ja päättävästi: "Sitten antaa Kredliin minun nousta 'Viriän' märssyyn."

– Sinne on paha mennä pitkissä hameissa.

– Olkoon, mutta minä menen sinne sittenkin. – Ei mar, nyt minun pitää lähteä. Hyvästi nyt. Tahtoisin useammin tavata sinut, mutta – – –.

Niin, hyvästi, Penu.

Märtha – ojentaa kätensä Penulle hyvästiksi ja lähtee reippaasti astelemaan pois hautausmaalta. Noustuaan kiviportaita kirkkomaan aidalle pysähtyy hän tuokioksi, huiskauttaa vielä kerran kättään Penulle ja laskeutuu sitten portaita alas aidan toiselle puolelle. Mietteisiin vaipuneena Penu jää istumaan entiselle paikalleen Polttilan papan haudan läheisyyteen. Kuten muinoin paimenessa ollessa, hän taasen punoo unelmiensa kultalankaa. Mutta tulevaisuus kangastaa nyt hänen edessään vähän toisenlaisena kuin ennen. Korkeimpana saavutuksena hänen silmissään ei enää väiky se päivä, jolloin hän saapuisi Ahmasjärvelle vaunuissa ajaen. Sellainen olisi vain tuhmaa pöyhkeilemistä eikä hän moisesta onnesta enää välittäisi. Toisin hän nyt haaveilee ja yhtäkkiä hän näkee itsensä kapteenina oman laivansa peräkannella käskyjä miehistölle jakaen ja vieressään hänellä on nuori vaimonsa, reipas, iloinen, viehkeästi hymyilevä Märtha. Penu säpsähtää päästyään näin pitkälle unelmien maailmoissa ja nyt hänen mieleensä muistuvat Märthan sanat: "Tahtoisin tavata sinua useammin, mutta – –" – niin, siihen se lause oli katkennut ja sitten Märtha oli lähtenyt niin äkkiä, ettei Penu enää ollut huomannut kysyä, mikä estää hänet useammin tapaamasta Penua. – – Vaikka ymmärtäähän sen kysymättäkin.

Penu samassa ajattelee. Eihän mitenkään voida katsoa sopivaksi, että sellainen hieno tyttö kuin Märtha seurustelee halvan merimiehen kanssa saatikka sitten – –.

Penu ei tahdo ajatella tätä mietettä loppuun asti. – Niin ovat kuitenkin asiat kylmästi harkitsevan järjen kannalta katsottuna. – – Mutta minä en hellitä sittenkään, sanoo Penu itsellensä. Olkoon, ettei Märtha voi alentaa itseänsä, mutta minä voin kohota, minä voin toteuttaa unelmani, voin ainakin nousta samalle tasolle kuin hänkin. Ja sen minä teenkin. Saavat vielä kaupungissa nähdä, että minussa on miestä siihen.

Penu lyö nyrkkinsä sohvan käsipuuhun päätöksensä vahvistukseksi, nousee ylös ja lähtee kotiin täynnä tarmoa ja toiminnanhalua.

Mannilan portailla tulee kapteeni Penua vastaan ja sanoo tavatessaan hänet: "Sinulle on lähetetty Polttilasta muuan Polttilan papan paperien joukosta löytynyt käärö, jonka peitteeseen on kirjoitettu, että se on annettava sinulle, kun olet täyttänyt 16 vuotta. Se on salin pöydällä. Katsotaan, mitä se sisältää." Yhdessä menivät he saliin, jossa Penu avasi hänelle osoitetun käärön. Se sisälsi pienen taskuraamatun, merimiehen mainekirjan, sen paperin, jonka Penun isäksi itseään nimittävä, kuoleva merimies oli allekirjoittanut, sekä Polttilan papan laatiman lyhyen selostuksen kuolleen merimiehen kertomuksesta vaiheistaan.

Mitään muuta mielenkiintoista ei löytynyt käärössä eikä kirjoissa, vaikka kapteeni ja Penu moneen kertaan tarkastivat ne.

Penu pani sitten koko käärön merimiesarkkuunsa. Se ei tällä hetkellä herättänyt suurempaa mielenkiintoa hänessä, sillä kaikki hänen ajatuksensa tahtoivat vain askaroida sillä alalla, jolle kohtaus Märthan kanssa oli ne johtanut.

Kun siis kapteeni oli poistunut huoneesta, rientääkin Penu kulmakaapin luo, etsii sen hyllyltä vanhan tomuttuneen raamatun, riistää auki sen messinkilukkoiset nahkahakaset ja avaa sen. Se aukeaa heti siltä kohdalta, missä Penun kerran siihen kätkemä joululahja on lehtien välissä. Kiihkeänä Penu kiskaisee pois lahjan ympäri käärityn paperin ja nyt hän pitelee käsissään helmikoristeista kirjanmerkkiä, jolle hän ei ennen ole pannut suurta arvoa, mutta joka nyt on muuttunut hänelle kalliiksi aarteeksi. Hän ihailee tuota siroa esinettä, jonka maidonvalkeista hiekkahelmistä muodostetulle pohjalle erivärisistä helmistä on neulottu siihen aikaan niin usein koristeena käytetty ankkurin, ristin ja palavan sydämen ryhmitys. Merkin alareunaan on mustin hiekkahelmin neulottu sanat: "Minne af M.", jotka todistavat, että tämä tekijänsä kätevyyttä osoittava työ on Märthan itsensä tekemä. Kauan sitä käsissään hypisteltyään ja tarkastettuaan sitä pienimpiä yksityiskohtia myöten Penu pistää sen arkkuunsa isänsä taskuraamatun lehtien väliin. Vanhan kirjeen, joka on ollut kirjanmerkin ympärillä, hän on kuten kerran ennenkin hävittämäisillään, kun hän tulee ajatelleeksi, että sekin on ollut Märthan käsissä. Hän oikaisee sen rypyistään ja koettaa lukea sitä. Mutta hän ei saa selvää sen sisällyksestä, sillä se on kirjoitettu samanlaisilla kirjaimilla kuin ne vanhat oikeuden pöytäkirjat, jotka hän on nähnyt kapteenin piirongin laatikoissa. Sen hän vain voi nähdä, että se on osoitettu Ilvànille ja päivätty, kuten hän entisestäänkin muistaa toukokuussa 1868. Mutta oli sen sisällys mikä olikin, niin se ei saa hävitä, ajattelee Penu. Onhan se Märthan lahjaan kuuluva sekin.

Penu ottaa siis taasen arkusta esille kirjanmerkin, käärii sen vanhaan kirjeeseen ja asettaa käärön isänsä raamatunlehtien väliin.

Seuraavana päivänä pyysi hän rovastilta luvan saada käydä joka päivä rippikoulua, jotta hän niin pian kuin suinkin voisi lähteä merille. Penun yllätykseksi ja mielihyväksi rovasti ilmoitti olevansa niin tyytyväinen Penun ahkeruuteen ja tietoihin, että hän ilman muuta pääsisi ripille sunnuntaina.

Hyvällä mielellä ollen Penu lähti hakemaan paikkaa merimiehenä jollakin piakkoin matkalle lähtevällä aluksella. Hän tiesi ennakolta, että parkkilaiva "Hoppet" oli jotakuinkin lähtövalmiina talvimatkalle, ja meni sen vuoksi tapaamaan sen omistajaa Sipin Kaapoa. Tämä ei satu olemaan kotona, mutta juuri kun Penu poistuu Sipin pihasta, tuleekin Kaapo satamasta ajaen linjaalirattaillaan ja korvat lakin reunaan kiinnitettyjen, mustien kangas-suojusten peittäminä. Puolisen tunnin kuluttua Penu siis palaa takaisin ja astuu Sipin Kaapon konttorihuoneeseen.

Hän on monta kertaa ennen nähnyt Sipin Kaapon, mutta aina ulkosalla ja siis lakki päässä, mutta nyt hän näkee tämän ensikerran huoneessa ja hän oikein hämmästyy katsellessaan pöydän takana istuvan miehen suurta päätä ja leveitä, ympyriäisiä kasvoja, joiden alaosaa kehystää toisesta korvasta toiseen leuan alla kasvava, punaiseen vivahtava, korttelin pituinen parta ja joiden keskellä nenä on niin litteä, kiperä ja epäsäännöllisen monikulmainen, ettei Penu sellaista nenää koskaan olisi luullut näkevänsäkään. Eloisina vilkkuvat Sipin Kaapon pienet silmät, kun hän toinen käsi korvan takana kysyy, mitä asiaa Penulla on hänelle. Penu saa vastata kolme kertaa yhä kovemmalla äänellä, ennenkuin Sipin Kaapo on kuulevinaan vastauksen. Todellisuudessa hän on kuullut sen jo ensi sanomalla, mutta hän tahtoo voittaa aikaa ehtiäksensä vähän perusteellisemmin tarkastaa tarjokasta ja hänen käyttäytymistään. Tulos on nähtävästi mieleinen, sillä Sipin Kaapo alkaa kuulla yhä paremmin ja paremmin ja hetkisen turhaan yritettyään painaa Penun palkkavaatimuksia alle keskitason, suostuu hän maksamaan Penun ehdottaman palkan ja hyväksyy Penun miehekseen "Hoppet"-laivassa.

Onni on siis kaikin tavoin myötäinen Penulle ja hän alkaa nyt valmistautua toiselle pitkälle merimatkalleen. Entiseltään hänellä on hyvä varasto vaatteita, vain muutamia kappaleita tarvitaan sen täydentämiseksi, ja kun Amalia parin päivän kuluttua on saanut villa- ja alusvaatteet kuntoon, niin on Penu täysin lähtövalmis juuri mynsträyspäivänä.

Silloin on hänellä edelliseltä matkaltaan vielä ylijäämää 150 markkaa. Sen rahan hän jättää Mannilan kapteenin talletettavaksi, kunnes hän tulee sitä tarvitsemaan.

Eikä sitten kulukaan enää monta päivää, ennenkuin "Hoppet" nostaa ankkurinsa ja lähtee purjehtimaan pois kotisatamasta.

Ennen oudot tunteet täyttävät Penun sydämen, kun hän tällä kertaa näkee kotirantojen häipyvän taivaanrannan taakse. Hän ajattelee tulevaisuuttaan ja Märthaa, jota hän ei ole tavannut jäljestä kohtauksen hautausmaalla. Mutta hän ei ole pyrkinytkään tapaamaan häntä. Hän on lujasti päättänyt kohota niin korkealle yhteiskunnallisella arvoasteikolla, ettei siltä kannalta katsoen mikään voi estää häntä seurustelemasta Märthan kanssa.

XXV.

Penu on ollut merimiehenä niin kauan, että hän kokemuksensa perusteella milloin hyvänsä voisi ryhtyä suorittamaan perämiehen tutkintoa, mutta hänellä ei ole tarpeeksi ikää päästäksensä tälle arvoasteelle elämänsä uralla. Neljä vuotta täytyy hänen vielä odottaa ja sen ajan hän purjehtii milloin kotimaisilla milloin ulkomaalaisilla aluksilla säästäen aina osan palkastaan vastaisuuden varalle. Hän voi ylpeydellä esittää mainekirjansa, sillä jokaiselta päälliköltä, jota hän on palvellut, hän on saanut mitä parhaat arvolauseet kyvykkäisyydestään merimiehenä ja käyttäytymisestään. Helppo hänen näin ollen on ollut saada pesti minne hän on saapunutkin. Aina väliin hän on matkojensa lomassa käynyt Raumalla, tavannut siellä vanhat tuttavansa ja Märthan.

Näin on enemmän kuin kolme vuotta vierinyt ja Penu on Lontoossa. Hän on ottanut pestin Jungina erääseen englantilaiseen parkkilaivaan, joka on valmis lähtemään lyhyelle Välimeren-matkalle, joten Penu on laskenut, että hän hyvissä ajoin ehtii matkaltaan Suomeen ja Turun merikouluun syyslukukauden alkajaisiksi. Hän on tätä päämääräänsä silmällä pitäen ottanut selvän siitä, että laiva on hyvässä kunnossa ja hyvä purjehtija sekä että päällikkö on kunnon rehti mies, joskin paljon miehiltään vaativa. Hänen kuulemansa mukaan miehistö on, kuten tavallista, kansallisuudeltaan ja luonteenominaisuuksiltaan hyvin kirjavaa ainesta, mutta se ei haittaa. Sellaiseen on Penu aikoja sitten tottunut.

Oltuaan muutamia päiviä tällä "Flora"-nimisellä laivalla kiintyi hänen huomionsa erääseen mieheen, jota hän ei ollut nähnyt ennen. Heti ensi silmäykseltä Penu olisi voinut vakuuttaa, että hän ennen oli nähnyt kyseessä olevan miehen, vaikkei hän mitenkään voinut muistaa milloin ja missä.

Koska miehellä oli vaalea tukka ja täysiparta, siniset silmät ja solakka vartalo, tuli Penu siihen päätökseen, että hänen uusi kumppaninsa oli pohjoismaalainen.

– Emmekö liene saman maan miehiä ja ennen tavanneet toisemme jossakin, Penu kysyy käyttäen suomen kieltä ja ojentaen kätensä vastatulleelle tervehdykseksi.

– No, tämä vastaa jurosti englanninkielellä ja pudistaa päätänsä välittämättä sen enempää Penun tervehdyksestä. Samassa hän kaiken lisäksi kääntää selkänsä Penulle, mutta niin äkkiä kuin hän tämän tekeekin, Penu ehtii kuitenkin huomata vihan välähdyksen hänen silmissään.

Penu kysyy muilta laivan miehistöön kuuluvilta merimiehiltä, tietävätkö he, mistä hänen mielenkiintoansa herättänyt mies on kotoisin, mutta kukaan heistä ei sitä satu tietämään. Vihdoin Penu tiedustelee tätä asiaa perämieheltäkin, mutta tämä vastaa hymyillen: "Vain Jumala sen tietää, mistä kukin noista merenkulkijoista on tullut, hyvä kun tietää, missä itse on syntynyt."

Matta Penu epäilee yhä edelleen ennen tavanneensa tuon miehen, joka käyttäytyy niin jurosti ja monesti ilkeämielisestikin kaikkia kumppaneitaan ja erittäinkin häntä kohtaan. Kun hän lisäksi vähitellen tulee vakuutetuksi siitä, että mies suorastaan vihaa häntä, niin hän alkaa pelätä tuota kumppaniaan ja päättää olla varuillaan hänen suhteensa.

Ei kestäkään kauan, ennenkuin hän saa kokea, kuinka oikeutettu hänen pelkonsa ja varovaisuutensa on. "Flora" on useita päiviä risteillyt hiljaisessa vastatuulessa Biscayanlahden suun tienoilla, kun tuuli vähitellen vallan taukoo ja syntyy täydellinen tyven. Miehet komennetaan kokoomaan purjeet ja Penu on tässä hommassa isonmaston prammi-raa'an nokalla. Ilma on ihana eikä ole mitään, joka vaatisi kiirehtimään työtä, joten Penu nauttien olemassaolostaan suorittaa tehtävänsä hitaasti. Sattumalta luodessaan katseensa ylöspäin hän havaitsee, että eräs toinenkin miehistön jäsen, juuri tuo hänen epäilemänsä mies, on jäänyt saman maston puuvenprammiraa'alle.

Peläten, että miehen vitkasteleminen toimissaan johtuu jostakin pahasta aikeesta, Penu kiirehtii päättämään työnsä pitäen kuitenkin silmällä häntä ylempänä mastossa olevaa miestä.

Penu onkin juuri lähtemäisillään raa'an nokasta vanttiin, kun hän näkee veitsen välähtävän vihamiehensä kädessä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tämä on yhdellä sivalluksella katkaissut prammitopplentan. Kiitos varovaisuutensa Penu kuitenkin on ehtinyt ottamaan kummallakin kädellään lujan otteen varmuussilmukkaan, kun pitimestään vapautunut raaka huimaa vauhtia kiepsahtaa pystyasentoon. Riippuen käsiensä varassa ilmassa Penu vähitellen saa siirretyksi kätensä toisesta varmuussilmukasta toiseen. Vihdoin hän saa jalkansakin pärttiin ja näin hän kapuaa hiljakseen ylöspäin, kunnes hän saavuttaa vantin ja sitten hiukkaakaan vahingoittumatta pääsee laivan kannelle.

Vasta tuokion kuluttua Penu rauhoittuu mielenliikutuksesta, minkä kuoleman vaarasta pelastuminen on aiheuttanut, mutta sitten valtaakin hänen sydämensä silmitön viha tuon katalan työn tekijää kohtaan, jonka hän raa'an nokassa riippuessaan on nähnyt nopeasti laskeutuvan alas mastosta. Hän rientää etukannelle ja tavatessaan siellä sen, jota hän etsii, hän hyökkää vihan vimmassa tämän kimppuun.

Syntyy tappelu, jota kaikki muut rientävät mielenkiinnolla seuraamaan, vaikkeivät tunnekaan riidan aihetta.

– Nyt menit hulluun paikkaan, huudetaan Penulle, sillä hänen vastustajansa on laivalla ehtinyt osoittautua vahvaksi mieheksi, joten oletetaan hänen yhtäkkiä nujertavan Penun. Mutta taistelun kestäessä alkavat mielipiteet hiljalleen vaihtua, sillä Penun otteet todistavat hänessä olevan ainakin yhtä paljon voimia ja paljon enemmän notkeutta. Hetkisen on ratkaisu vielä epävarma, mutta yhä enemmän kallistuu voiton mahdollisuus Penun puolelle ja viimein hän kooten kaikki voimansa lyö vastustajansa alleen laivankanteen. Kumppanit kohottavat hurraa-huudon, sillä Penu on pidetty ja hänen vastustajansa vihattu miesten kesken. Kenenkään huomaamatta on voitettu kuitenkin ehtinyt saada käsiinsä puukkonsa ja sähähtäen hampaittensa välistä: "Perkele", hän iskee sillä Penua hartioihin.

Paheksumisen myrsky katsojain puolelta seuraa tätä epärehellistä tekoa. Toiset rientävät auttamaan Penua, jonka haavasta vuotaa runsaasti verta, toiset vääntävät aseen puukottajan kädestä ja iskevät häntä nyrkeillään, minne sattuu. Kapteenikin kuulee melun ja tulee etukannelle ottamaan selkoa tapahtumasta. Hän tutkii Penun haavan, sitoo sen ja määrää Penun makaamaan vuoteen omana eräässä peräkannella olevassa suojassa.

Haava on syvä, mutta ei ole kuitenkaan tunkenut rintaonteloon, ja kun verenvuoto on saatu tyrehtymään, on Penun tila vaaraton, vaikkakin hänen täytyy pysyä vuoteen omana jonkun aikaa. Kapteeni, joka pitää Penua parhaana merimiehenänsä, hoitaa häntä suurella huolella ja saa pian tässä toimessaan verrattomaksi apulaisekseen – puukottajan.

Kolmantena päivänä edelläkerrotun tapahtuman jäljestä puukottaja nimittäin pyytää päästä Penun puheille kahden kesken. Saatuaan myöntävän vastauksen saapuu hän Penun vuoteen ääreen, hypistelee kauan lakkiaan ja kysyy:

– Tunnette kai, kuka olen?

– Tunsin teidät heti äänestä, kun kirositte iskiessänne minua puukolla, sanoo Penu, joka nyt tietää, että hänen mielenkiintoansa herättänyt mies on Jaakko-niminen niistä kahdesta pahantekijästä, jotka yrittivät kerran murtautua Mannilaan.

– Tunnette minut, ettekä ole vielä ilmoittanut päällikölle entisyyttäni.

– En.

– Mutta aiotte kai ilmoittaa.

– Riippuu siitä, miten voitte selittää täällä olonne ja käyttäytymisenne minua kohtaan.

– Olen ollut merillä – väärillä kirjoilla tietysti – siitä saakka, kun karkasin linnasta. Voin vakuuttaa teille, että olen koko sen ajan elänyt rehellisesti ja yrittänyt koota itselleni varoja, voidakseni ostaa itselleni pienen maapalstan Amerikassa ja alkaa siellä uuden paremman elämän. Tämän matkan jäljestä minulta olisi puuttunut enää vain 500 markkaa, jotka Amerikkaan päästyäni toivoin pian voivani työlläni ansaita, mutta silloin tulitte te tielleni, niinkuin kerran ennen. Minä ymmärsin, että te ennen pitkää olisitte tulleet sen perille, kuka olen, koska minä ensi näkemältä näytin teistä tutulta, ja sitten olisivat kaikki toiveeni rauenneet. – Luuletteko, etten taistellut kovaa sisällistä taistelua, ennenkuin päätin tuhota teidät, sillä koskaan en ole murhaa tehnyt ja saatte uskoa minua, kun sanon, että heti tuon katalan työn tehtyäni kaduin sitä ja iloitsin teidän pelastumisestanne. – Näin ovat asiat, kohtaloni on nyt teidän käsissänne ja minä tahtoisin tietää, mihin suuntaan sen johdatte, sillä tätä epävarmuutta en jaksa enää kestää.

– Minusta kohtalonne ei ole minun käsissäni. Onko sanottu että kukaan edes uskoisi minua, jos sanoisin teidän olevan karanneen kuritushuoneenvangin?

– Te ette siis ole tullut ajatelleeksi arpia selässäni. Ne ovat todistuskappale minua vastaan, josta en milloinkaan pääse, ja jos kovalle ottaisi, niin kyllä muistaisitte niiden olemassaolon ja vetoaisitte niihin.

– Kuultuani kaiken tämän aion jättää teidät rauhaan. En ilmoita, että te leikkasitte poikki topplentan. Sanotaan, että se katkesi vanhuuttaan, enkä puhu sanaakaan toisille teidän entisyydestänne.

Tämän Penun päätöksen kuultuaan mies ei virkkanut sanaakaan, hänen päänsä painui alas ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi. Vihdoin hän otti Penun käden omaansa, puristi sitä lujasti ja poistui suojasta.

Mutta tämän kohtauksen jäljestä oli mies ihan muuttunut. Hänen juroutensa oli kadonnut ja hän kohteli kumppaneitaan ystävällisesti ollen aina valmis auttamaan heitä. Ja Penua hän hoiti tämän sairastaessa haavaansa sanoin kuvaamattomalla huolellisuudella ja hellyydellä. Hänestä tuli näin kumppaniensa suuri suosikki ja päälliköt pitivät hänestä paljon, sillä hän oli aina osoittautunut kykeneväksi merimieheksi.

Kun laiva palasi Lontooseen, oli Penusta ja Jaakosta tullut ystävät. Heidän siellä erotessaan Penu kehoitti Jaakkoa lähtemään heti Amerikkaan, koska hän merillä milloin hyvänsä voisi joutua samaan tilanteeseen kuin "Floralla", jolloin ei suinkaan olisi sanottu, että tuttavan tapaaminen päättyisi yhtä onnellisesti kuin heidän kohtaamisensa. – Tämän ehdotuksensa toteuttamisen helpottamiseksi Penu tarjosi uudelle ystävälleen säästöistään 300 markan suuruisen apurahan.

Jaakko ei mitenkään tahtonut ottaa Penun tarjoamia rahoja vastaan, mutta kun Penu vihdoin ehdotti, että hän ottaisi ne lainana, niin suostui Jaakko viimein tällaiseen asioiden järjestelyyn.

– Niiden takaisin maksamisella ei ole kiirettä, sanoi Penu. Ja kun se tapahtuu, niin tiedän, että sinä elät rehellisenä miehenä valtameren takana ja iloitsen kanssasi.

He vaihtoivat vielä lämpimän kädenpuristuksen ja läksivät eri suunnille avaraan maailmaan.

XXVI.

Väleen ovat vuodet merillä ollessa vierineet. Penu on täyttänyt 21 vuotta ja pari viikkoa sen jäljestä hän on suorittanut laivurin ja perämiehen tutkinnon Turun ruotsinkielisessä merikoulussa. Vasta kaksi vuotta aikaisemmin on kansan valtavaa enemmistöä edustaville merenkävijöille valmistettu mahdollisuus suorittaa nämä tutkinnot omalla äidinkielellään, mutta kun suomalaiset rinnakkaisluokat ovat sijoitetut maan äärimmäiseen sopukkaan, Ouluun, niin on Penun ollut pakko valita Turku koulukaupungikseen. Hän onkin viihtynyt erinomaisen hyvin Turussa. Luostarin-mäen rinteillä eräässä turvekattoisessa talossa hän oli saanut viihtyisän asunnon perheessä, johon kuului kahdeksannellakymmenellä oleva pariskunta sekä heidän kaksi viidennelläkymmenellä olevaa tytärtään, joista toinen on leski, toinen vanha neito. Koko perhe on vanhanaikaista, rehtiä ja perin ystävällistä väkeä, joka ensi hetkestä pitää Penua ikäänkuin perheeseen kuuluvana. Lukutyö on sujunut Penulta hyvin, sillä kummakseen hän on havainnut tulleensa nyt, kun järjen käyttö on ollut pääasia, hyvin toimeen lukuineen, vaikka hänen Rauman ala-alkeiskoulussa aikoinaan oli niin vaikea suoriutua ulkoa taidettavista läksyistä. Onpa hänen lisäksi huomattu olevan merikoulun etevimpiä oppilaita.

Mutta enimmän on vaikuttanut Turussa oleskelun viihtyisyyteen se seikka, että Penu siellä melkein joka arkipäivä on tavannut Märthan, joka hänkin käy koulua Turussa. He ovat asuneet samalla suunnalla kaupunkia ja kerran päivässä ovat heidän koulutuntinsa päättyneet samalla kellonlyömällä. Monta kertaa on sattunut, että jommallakummalla heistä tai molemmilla on ollut kumppaneita seurassaan, joten ei ole voitu vaihtaa muuta kuin sanaton tervehdys. Mutta useasti he ovat kahden kesken astelleet Uudenmaanmäkeä ylös ja kyllä heillä silloin on puheen aihetta riittänyt. Näin ollen on entistä lähempi tuttavallisuus kehittynyt heidän välilleen.

Kun Penun koulutyö nyt on päättynyt paljon varhemmin kuin Märthan ja Penu valmistautuu lähtemään ensi matkalleen perämiehenä eräällä turkulaisella laivalla, ei siis ole ihme, että ero tuntuu molemmista ikävältä.

– Milloin te tulette Raumalle? kysyy Märtha, kun he viimeistä kertaa sinä keväänä kulkevat vanhaa tuttua Uudenmaanahdetta ylös.

– Kesällä. Haen toimen itselleni jossakin raumalaisessa laivassa.

– Sepä hauskaa. Silloin tavataan taasen.

– Ja silloin kai jo olette käynyt "Viriän" tai "Ahdin" märssyssä.

He ovat monasti laskeneet leikkiä Märthan päätöksestä kavuta kerran märssyyn, kun hän tulee suureksi, mutta nyt ei Märtha niinkuin aina ennen naura ja vakuuta, että hän sen tekeekin. Hän näyttää niin alakuloiselta tänään ja ikävä kalvaa Penunkin sydäntä. Kun he sitten sanovat hyvästi toisilleen pitää Penu Märthan kättä omassaan kauemmin kuin ennen, ja hän saa vastaukseksi niin lämpimän kädenpuristuksen, että veri polttaa hänen suonissaan ja vähällä pitää, ettei hän vedä tyttöä syliinsä keskellä katua. Hän hillitsee itsensä kuitenkin ja katsoo Märthaa silmiin. Ne loistavat kuin tähdet ja lumoavat hänet. Hän ei voi irroittaa katsettaan niistä, kun ne noin säteilevät häntä vastaan, mutta sitten hän tuntee, kuinka Märtha vähitellen vetää kätensä pois, kääntyy ja lähtee reippaasti kulkemaan asuntoansa kohden Penun jäädessä haltioituneena katsomaan hänen jälkeensä.

On keskikesä, ja sunnuntaipäivä, kun he taasen tapaavat toisensa. Rauman satamassa makaa silloin paljon aluksia ankkuroituna, sillä Saksan purjehtijoista on suurin osa kotiutunut tehtyänsä toisen matkansa tänä purjehduskautena ja valtameren matkoilla käyneitä sattuu olemaan yhtaikaa viisi kotisatamassa. Viimeksimainittujen joukossa "Joutsen"-niminen, lähellä Martinkarralle vievää siltaa ankkuroitu parkkilaiva herättää kaikkien satamassa huvikseen kävelevien tai vesillä soutelevien huomion, sillä se on liputettu jaakaripuomin kärjestä perälaudoitukseen asti. Ylähangan puolella on paraatirappuset laskettu alas ja kerta toisensa jäljestä käy laivavene maista noutamassa laivalle pyrkiviä vieraita. Näin kokoontuu vähitellen "Joutseneen" melkoinen osa Rauman kaupungin porvaristoa, huomatumpia virkamiehiä sekä lähtövalmiina olevaan laivaan pestatut merimiehet perheineen. Paljon on siis väkeä näissä kesteissä, jotka vietetään äskettäin päättyneen kaikin puolin onnistuneen matkan kunniaksi ja pian alkavan matkan onneksi. Laiva saa pitää entisen päällikkönsä ja suuren osan entistä miehistöään. Vain muutama mies on hankittava eronneiden sijaan. Uusi on myöskin perämies, jonka toimia hoitamaan on saatu keväällä tutkinnon suorittanut ja vastikään laivalle saapunut Gustaf Benjamin Barkman. Tuossa hän seisookin paraatirappusten alisella lavitsalla auttaen vieraita, varsinkin naisia, astumaan veneestä rappusille. Moni kaunis silmäpari katselee hetkisen ihaillen tuota notkeavartaloista, komeaa miestä, joka hänen asemassaan harvoin tavattavalla tottumuksella ja kohteliaisuudella täyttää tehtävänsä. Rappusten yläpäässä ottaa kapteeni vuorostaan vieraat vastaan lausuen heidät tervetulleiksi. Ja niin kapteeni sekä perämies koko illan jakavat keskenänsä isännyyden velvollisuudet koettaen tehdä kaupungista kesteihin saapuneitten vieraitten oleskelun laivalla niin viihtyisäksi kuin suinkin.

Hyvin he näissä pyrkimyksissään onnistuvatkin, ja Penu varsinkin suorittaa hänen osalleen langenneet edeskäyvän tehtävät ilomielin, sillä kaikki kohtelevat häntä arvonannolla ja ystävällisyydellä. Regnata-rouvakin suvaitsee hetken keskustella hänen kanssaan. Enimmän iloa tuottaa hänelle kuitenkin se lämmin kädenpuristus, jolla Märtha on tervehtinyt häntä. Keulan puolella on Kredliin hänelle suurena apuna kestien ohjaamisessa ja keskustelua johtaa siellä erinomaisen taitavasti Efraim, joka sinä sunnuntaina sattumalta on tullut kirkkoon Maijansa kanssa, tavannut vanhan tuttavansa "Joutsenen" omistajan ja saanut kutsun saapua juhlaan Maija muassaan.

Ensi hetkestä alkaen onkin näin ollen kaikki jäykkyys poissa, hilpeä mieliala vallitsee kaikkialla seuran keskuudessa ja puhe käy vilkkaasti. Milloin kajauttavat enimmäkseen peräkannella pysyttelevät nuoret naiset ja herrat sekaäänisiä lauluja, joita etukannella oleskelevat merimiehetkin ja heidän omaisensa nauttien kuuntelevat, milloin soi hanuri ja kaikki laivalla olevat nuoret säätyyn katsomatta yhtyvät iloiseen karkeloon. Aina väliin tarjotaan vieraille kahvia, pähkinöitä, rusinoita ja muita hedelmiä sekä laivalla tuotua viiniä, etelän hehkuvaa viiniä, joka saa veren virtaamaan vilkkaammin suonissa ja tekee mielen keveäksi.

– Tällaista viiniä viisas Salomo ajatteli, sanoo maisteri Brandt kilistäen lasia tuomarin kanssa, kun hän lausuu: "Anna väkeviä juomia niille, jotka tuhota tahdot, ja viiniä murheellisille sieluille."

– Sano muuta, veli hyvä. Ajattele, jos meillä olisi ollut tätä siihen jälkiruokaan, jota keskiviikkona saimme tohtorin häissä.

– Älä puhukaan. – Se olisi ollut ihanteellista, sillä jälkiruoka oli todellakin mainio, niinkuin koko ruokakomento yleensä niissä pidoissa. Näytti siltä kuin olisi heillä ollut tavallista parempi ohjeiden antaja ruuanvalmistuksessa.

– Niin kyllä olikin.

– Vai niin. Kuka, jos saa kysyä?

– Saa kyllä. – Minä.

– Sinä. – Kuule, veli, minä olen havainnut, että sinä todellakin viime aikoina olet ruvennut puhumaan ruokapöytäkulttuuria koskevista asioista paljon paremmalla asiantuntemuksella kuin ennen. – Sano suoraan, mistä tämä riippuu.

– Voin minä sen sanoakin. Se riippuu siitä, että olen hankkinut itselleni Hagdahlin suuren keittokirjan.

– Kas kun en ole kuullutkaan ennen semmoisesta kirjailijasta tällä alalla. Mahtaa olla joku uusi tähti kulinaarisella taivaalla ja suurmerkityksellinen näkyy olevan päättäen sinun edistymisestäsi.

– On se Hagdahl semmoinen kirja vain, ettei olekaan monta semmoista. Sinä olet tähän asti aina nolannut minut Brillat-Savarinillasi, mutta koetapas vielä, niin minä tulen aina valtilla päälle, kun minulla on Hagdahl takanani. Niin, niin veliseni, tästä lähtien sinä olet syösty alas korkealta jalustaltasi keittotaidon maailmassa.

– Ei haittaa. Pysyttelen mielihyvällä jalustan juurella, kun vain silloin tällöin saan oikeata juhlaruokaa. Arkioloissa tyydyn vaikka suolasilakkaan ja perunoihin sekä yleensä hyvin valmistettuun kotiruokaan.

Samassa tuli laivan kapteeni pyytämään herroja käymään kajuuttaan juomaan lasin totia.

– Kiitoksia, veli, sanoi maisteri Brandt, mutta tämän viinin jäljestä minä en juo totia tällä vuorokaudella.

– Enkä minä, virkkoi tuomari vuorostaan. – Sepä vasta vahinko teille, sillä minulla on niin hyvää länsi-intialaista rommia, että sellaista harvoin saa. – Tulkaa nauttimaan edes sen tuoksusta.

– No, sen nyt sentään voin tehdä, myönsi maisteri Brandt.

– Aivan niin, mennään, mennään, puheli tuomari. Maisteri Brandt ja tuomari menivät kajuuttaan, jonka suojiin vanhat ja nuoret vähitellen jo ennen olivat kokoontuneet.

Täällä oli ilo ylimmillään varsinkin nuorten piirissä, johon Penukin liittyi puhumaan hetkeksi Märthan kanssa. Avustaminen isännän velvollisuuksien täyttämisessä oli askaroittanut häntä niin paljon, että hän ennen vain pari kertaa tänä iltana oli ehtinyt vaihtaa jonkun sanan lapsuuden tuttavansa kanssa. Nytkin hänen taasen piti pian käydä valvomassa järjestystä laivan kannella, ja kun hän palasi kierrokseltaan ei Märthaa näkynytkään enää toisten nuorten joukossa. Kun hän seisoo siinä etsien katseillaan Märthaa, tulee hänen vanha opettajansa Heurthén hänen luoksensa. Penu on jo kauan ihmetellyt sitä, että tämä koulussa niin kovana esiintyvä mies näin seurassa näkyykin olevan iloinen, hauska, vanha herra, joka käy ryhmästä toiseen nuoria ja vanhoja tervehtimässä, kilistää lasia heidän kanssaan ja laskettelee leikkipuheita minkä ehtii. Penu ei uskoisi häntä samaksi, mieheksikään, jos ei hän aina joukkoon niistää päräyttäisi nenäänsä samalla voimalla kuin ennenkin ja nuuskaisi ahkerasti.

Saavuttuaan Penun luokse kohottaa vanhus lasinsa! ja sanoo: "Sinusta kuuluu pelkkää hyvää, Gustav Benjamin Barkman, ja kyllä minä heti olinkin selvillä siitä, että sinusta mies tulee. – Niin, niin, minä sanon sinua sinuksi ja sinä saat tästä lähtien sanoa minua sedäksi. – Sovitaanko asiat niin?"

Penu ottaa kiitollisuudella vastaan vanhan opettajansa ystävällisyyden osoituksen, he vahvistavat sopimuksensa kulauksella viiniä ja pakinoivat sitten keskenään. Mutta yhtäkkiä muistaa Penu, että liput ovat otettavat alas, koska päivä on mailleen mennyt. Hänen täytyy siis anteeksi pyytäen keskeyttää keskustelunsa Heurthénin kanssa ja rientää käskemään laivan vahdin ottaa liput alas.

Tultuaan etukannelle kiintyy hänen huomionsa siihen, että siellä suurin osa nuorista naisista on poissa.

– Minne tytöt ovat menneet? hän niin ollen kysyy keulapuoleen kokoontuneilta merimiehiltä.

– Kyllä ne pian tulevat, timperi vastaa tyhjentäen totilasinsa.

Samassa Penu kuuleekin naurunkikatusta ylhäältä päin, ja kun hän suuntaa katseensa rikiin, niin selviää hänelle heti, minne tytöt ovat joutuneet. Niitä on useita joka mastossa, toiset matalammalla, toiset korkeammalla. Keulamaston saalingilla seisoo yksi ja rohkein joukosta on juuri kapuamassa ison maston puuvenprammiraa'alta maston huippua kohden.

Penu katselee hetken noita huimapäitä. Hänen ensimmäinen ajatuksensa on huutaa niille kiukkuisesti, että tulisivat kiireimmiten alas luvattomilta retkiltään, mutta samassa hän ymmärtää, että hän siten menetellen ehkä saa aikaan tapaturmaan johtavan pelästymisen tytöissä.

Hän päättää siis tekeytyä tietämättömäksi tyttöjen huvituksesta ja kuiskaa laivanvartijan korvaan, että lempo perii hänet, jos hän vielä sallii tyttöjen lähteä yläilmoihin, kun ne sieltä kerran ovat palanneet. – "Ajattele, hän lisää, kuinka meitä moitittaisiin ja täydellä syyllä, jos joku heistä tulisi suin päin alas laivankanteen."

– Ei sitä tarvitse pelätä. Eivät ne ensi kertaa laivan mastossa ole. – Kyllä mar kapteeni Barkman sen tietää.

– Oli miten oli, mutta nyt sinä tiedät tahtoni.

– Tiedän, tiedän, herra kapteeni.

Näin asiat järjestettyään Penu on juuri poistumaisillaan kajuuttaan, kun muuan tyttö juoksee hänen luoksensa ja sanoo: "Kapteeni hyvä, teidän täytyy mennä auttamaan Märtha-neitiä. Minä pelästyin teidät nähdessäni niin, että astuin hänen kädelleen, ja se vahingoittui siksi pahasti, että hänellä nyt on apua vain toisesta kädestään."

– Märtha? – Missä Märtha on sitten?

– Penu, tule tänne! hän samassa kuulee sanottavan ison maston rigistä ja näkee Märthan yrittävän laskeutua vain oikealla kädellä kiinni pitäen puttinkivanttia alas. Hänen vasen kätensä on kääritty veren tahraamaan nenäliinaan ja hän koettaa kietomalla vasemman käsivartensa vantin ympäri jatkaa laskeutumistaan kantta kohti.

Silmänräpäyksessä Penu tajuaa täysin hänen hankalan ja hengenvaarallisen asemansa ja rientää nopeasti ylös mastoon. Puttinkivanttiin kohoutuu hän niin korkealle, että hän seisoen Märthan takana saa vanteista kiinni pitäen käsivartensa kahden puolen tyttöä. – Kääntykää ympäri, neiti Märtha, pankaa vasen! käsivartenne kaulani ympäri ja pitäkää lujasti kiinni siitä oikealla kädellä. Tässä ei auta muu.

Tuskasta ja mielenliikutuksesta uuvuksissa oleva Märtha tottelee empimättä käskyä ja varovasti Penu kantaa kalliin taakkansa vanttia alas. Kiihkeästi takoo sydän hänen povessaan ja tulivirtana kiitää veri hänen suonissaan, kun hän tuntee Märthan lämpimän hengityksen olkaansa vastaan ja pehmeät, hienot käsivarret kietoutuneina kaulansa ympäri. Yhden silmänräpäyksen hän toivoo, että matka kannelle kestäisi kauan, toisen hän toivoo, että hän saisi Märthan mastosta alas niin pian kuin suinkin ja ennen kaikkea, ennenkuin Regnata-rouva tai joku muukin kajuutassa olevista vieraista sattuu näkemään tämän kohtauksen. Onnellisesti hän pääsee reelingille. Hän käskee Märthan omin avuin pysytellä sillä, hyppää itse alas kannelle, ottaa sitten Märthan syliinsä ja nostaa hänet kauniisti kannelle. Mutta hän ei henno laskea häntä vieläkään menemään, vaan puristaa tunteittensa valtaamana hänet lujasti rintaansa vastaan. Samassa kietoutuvat Märthan käsivarret uudelleen hänen kaulaansa ja seuraavassa tuokiossa palaa Märthan huulilla suudelma, jolla heidän kummankaan sitä edes aavistamatta uudet, elämisen oikeutta vaativat sukupolvien ryhmät vahvistavat valinneensa Märthan kantaäidikseen.

Koko tämä välikohtaus on alusta loppuun asti käynyt niin nopeasti, että Penu, kun hän vihdoin rauhoittuu sen verran, että muistaa luoda katseen ympärilleen, toivoo sen tapahtuneen kenenkään huomaamatta.

Mutta silloin tuleekin Efraim, joka laivan toisella puolella nojautuneena reelinkiin suurella mielenkiinnolla on seurannut tapahtumaa, heidän luoksensa, lyö Penua olalle ja sanoo: "No, Penu, olet kai yhtä mieltä Jaakopin kanssa, joka sanoo epistolassaan, että kaikenkaltainen hyvä lahja tulee ylhäältä. – On sinussa vain poikaa, Penu! Eikä ole mikään jokapäiväisen teiren poika sinun kultasikaan. Pahuksen sievästi kaikki suoritettiin ja varsinkin tuo viimeinen temppu, se suuteleminen, tarkoitan minä, kävi teiltä niin näppärästi kuin kissan aivastus."

– Olet siis nähnyt ja kuullut kaiken.

– No, no, ole levossa. Mitä silmiini on sattunut, en ole nähnyt, ja mitä korvani ovat tähdänneet, en ole kuullut. – Nähkääs, hyvä väki, olen minäkin joskus sellaisessa leikissä ollut.

– Hyvä on. Sinä olet järkevä mies, Efraim. Toimita meille kiireesti ämpärillinen vettä, että Märtha-neiti saa pestä kätensä.

Efraim kiirehtii noudattamaan Penun käskyä. Märtha hautoo hetkisen kättään kylmässä vedessä ja Penu tuo hänelle kääreeksi puhtaan nenäliinan varastostaan.

Kun Märtha sitten kääntyy lähteäksensä kajuuttaan, tarttuu Penu hänen käteensä ja kuiskaa hänelle korvaan: "En tohdi tulla sinua äidiltäsi pyytämään, ennenkuin olen kapteeni ja laivan omistaja. – Mutta? silloin tulen varmaan."

Pitkä, paljon puhuva silmäys ja lämmin käden puristus on Märthan vastaus. Sitten hän kiiruhtaa kajuuttaan ja Penu lähtee keulan puoleen.

Penu on kuin juopunut onnestaan. Hänen korvissaan kihisee ja suonet jyskyttävät hänen ohimoissaan. Selvittääksensä ajatuksensa hän istuutuu köysikäärölle laivan pakilla, jonne ei kukaan tule häntä häiritsemään. Tytöt ovat kaikki laskeutuneet alas mastoista ja vanhempien esimerkkiä seuraten menneet skanssiin. Vain laivanvahti milloin kävelee kannella, milloin seisahtuu tähystämään ympärilleen, vanhaa merimieslaulua hyräillen.

Viileä yöilma ja yksinäisyys saattavat Penun mielen tasapainoon ja hän kykenee taasen järkevästi asianhaaroja punniten arvostelemaan asemaansa. Selvää on hänen mielestään, että se onni, joka hymyilee häntä vastaan, on saatettavissa täydelliseksi vain kovan työn ja ponnistusten avulla. – Mutta vastukset eivät säikytä häntä. Ne ovat voitettavat ja hän aikoo niistä huolimatta käydä asettamaansa päämäärää kohti.

Penu ei tiedä, kuinka kauan hän on tulevaisuuttaan suunnitellen istunut yhdessä paikassa, kun hän vihdoin havahtuu ajatuksistaan siihen, että keulassa oleskeleville kutsuvieraille ruvetaan tarjoomaan teetä. Hän kiirehtii peräkannelle, jossa osa seurasta jo valmistautuu lähtöön. Vähitellen seuraavat jäljellä olevatkin heidän esimerkkiään ja vihdoin Penu jää vahtimiehen kanssa kahden viettämään yötä laivalla.

Kestää hetken aikaa, ennenkuin hän seuraavana aamuna tulee vakuutetuksi, ettei eilinen tapahtuma ole ollut vain ihanaa unennäköä. Mutta kun sen todellisuus ei enää ole epäiltävissä, käy hän täydellä tarmolla vahvistamaan onnensa täydellistä valloittamista. Hän on jo jonkun vuoden harjoittanut joltisellakin menestyksellä puutavarankauppaa hyvin vaatimattomassa mittakaavassa. Tässä toiminnassa ovat Mannilan kapteeni myyjänä ulkomaille ja Kanniston isäntä tavaran hankkijana avustaneet häntä neuvoilla ja teoilla. Nyt hän päättää laajentaa tätä liikettään ja siinä tarkoituksessa ostaa jäljellä olevilla rahasäästöillään erään metsälohkon, jota Kannisto on hänelle suosittanut. Hän matkustaa siis heti Kanniston luo ja päättää kaupan.

Käynnillään Kannistossa hän on joka kerta tavannut Katriinan, josta on sukeutunut harvinaisen kaunis, tyynen- ja vakavanluontoinen neitonen. Penu tuntee aina lepoa puhuessaan Katriinan kanssa, ja kun jokin vastoinkäyminen painaa hänen mieltään, on hän vähitellen tottunut keventämään mielensä kertomalla murheensa aiheen Katriinalle. Mutta tällä kertaa Kannistoon saapuessaan sellainen ilo eilisen tapahtuman johdosta loistaa Penun tietämättä hänen kasvoiltaan, että Katriina heti, kun he joutuvat kahden kesken, kysyy: "Mikä onni sinua nyt on kohdannut, kun tuommoiselta näytät?" Mutta tuskin hän on saanut tämän sanottua, kun hänen poskensa sävähtävät punaisiksi ja hän kääntyy pois aikoen lähteä huoneesta.

Penu, joka luulee, että Katriina katuu kysymystään sen tähden, että se osoittaa halua päästä toisen salaisuuksien perille, tarttuu häntä käteen ja sanoo:

"Vai näkyy päältäni, että olen onnellinen. – Niin, minä olenkin onnellinen, sillä nyt minä tiedän, etten lemmi toivottomasti. – Sinulle sen sanon, kellekään muulle en sitä ilmoittaisi."

– Minä onnittelen sinua täydestä sydämestäni, vastaa Katriina kääntyen taasen Penuun. Mutta nyt hänen kasvonsa ovat kalmankalpeat ja hän kiirehtii pois huoneesta sanoen unhottaneensa jonkun tärkeän tehtävän. Penu tekee sitten Kanniston isännän kanssa sellaisen sopimuksen, että Kannisto johtaa ensi talvena hakkuun Penun ostamassa metsäkappaleessa sekä toimittaa valmiin puutavaran Raumalle, jossa Mannilan kapteeni ja Kredliin ottavat sen vastaan ja huolehtivat sen myynnistä.

Näin asiansa järjestettyään Penu lähtee taasen talosta. Katriina tulee hänelle hyvästi jättämään ja on niin iloisella päällä, ettei Penu milloinkaan ennen ole nähnyt häntä semmoisena.

Penu ei huomaa, että vain hänen huulensa hymyilevät, mutta katseensa on tuskaa täynnä ja silmänsä ovat itkettyneet.

Kolme päivää tämän jäljestä nostaa "Joutsen" ankkurinsa ja taasen on Penu tuulien teillä, aavoilla ulapoilla.

XXVII.

Ennestään tutussa, luostarinmäen rinteillä Turussa sijaitsevan kouluasuntonsa ikkunassa Penu istuu valoisiin mietelmiin vaipuneena. Hän on äsken tullut merikoulun lukuvuoden viimeiseltä opetustunnilta ja hän tietää, että hän ylihuomenna tapahtuvissa lukukauden päättäjäisissä saa kapteenin todistuksen. Kumppanit vakuuttavat lisäksi, että hän on saava kaikista parhaan todistuksen.

Tietysti tällainen ennustus oloja tuntevien koulutoverien puolelta, kun hän sitä ajattelee, on omansa luomaan tyytyväisyyttä Penun mieleen, niinkuin tietoisuus siitäkin, että hän nyt on kohonnut korkeimmalle arvoasteelle työalallaan. Mutta nämä tärkeät saavutukset yhtä vähän kuin sekään tosiasia, että hänen harjoittamansa puutavarankauppa on antanut hyviä tuloksia, eivät askaroita hänen mieltään tällä hetkellä. Hän ajattelee niitä vain sivumennen ja mikäli ne auttavat häntä saavuttamaan sen unelmoidun onnen, jonka keskustana on Märtha. Penu on kohtauksen jäljestä "Joutsenessa" ollut kirjeenvaihdossa Märthan kanssa ja nyt Penun silmien edessä väikkyy taasen se kuva, jonka hän ensikerran loihti esille tavatessaan Märthan Polttilan papan haudalla. Hän näkee itsensä taasen päällikkönä oman laivansa peräkannella ja hänen vieressään seisoo reipas, viehkeästi hymyilevä Märtha, joka on valmis seuraamaan miestänsä vaikka minne yli vellovien vesien. Silloin aikoinaan tämä unelma kangasti niin kaukana ja tuntui niin rohkealta, nyt hän tohtii uskoa sen toteutumiseen. Odottaahan Märtha häntä ensimmäisen lempensä hehkuvalla innolla ja onhan hänellä itsellään niin paljon varoja koossa, että hän kapteenintodistuksen saatuaan voi lähteä ostamaan "Dygden"-laivan, jonka kaupoissa hän on ollut muutaman päivän. Eikä näin ollen Regnata-rouvallakaan voi olla mitään Märthan ja hänen avioliittoa vastaan. Tällaiseen lopputulokseen Penu tulee ja hänen sydämessään vallitsee sama päivänpaisteinen kirkkaus kuin tuolla ulkonakin, jossa kevätaurinko heloittaa ja koko luomakunta iloiten valveutuu uuteen elämään.

Samassa joku naputtaa hänen kamarinsa ovelle. Se on hänen emäntänsä, leskirouva, joka antaa hänelle postiljoonin vastikään tuoman kirjeen.

Penu aukaisee sen. Mannilan kapteenilta se on lähtöisin ja hän ilmoittaa siinä, että hänen varansa kuten monen muunkin raumalaisen ovat hipuneet tyhjiin "Altai"-laivan osakkeitten arvon huimaavan laskun takia. Hän on niin ollen pakoitettu myymään talonsa voidakseen maksaa erään 6.000 markan suuruisen velan, jonka muuan perikunta oli sanonut irti. Koska hän soisi, ettei talo joutuisi vieraitten käsiin, ehdottaa hän, että Penu, jolla hänen tietämänsä mukaan on pääomaa vapaana, ostaisi talon ja vuokraisi sen entiselle omistajalle siitä huoneen, tietysti toistaiseksi. – Lopuksi Mannilan kapteeni huomauttaa kirjeessään, kuinka tärkeätä on, että Penulla on oma talo, jos hän aikoo jatkuvasti puutavarakauppaa harjoittaa.

Tämä on kirjeen pääasiallinen sisällys ja luettuaan sen Penu ensin hermostuu, koskei Mannilan kapteenin ehdotus laisinkaan sovellu hänen aikeisiinsa. Se särkee auttamattomasti "Dygden'in" ostoa koskevat suunnitelmat, sillä sekä talon että laivan ostoon Penun varat eivät riitä. Hän omistaa kaiken kaikkiaan 20.000 markkaa ja "Dygden'in" hinta on juuri se summa.

Mutta vain tuokion Penu ajattelee tilannetta yksistään oman etunsa ja onnensa näkökannalta. Seuraavana hetkenä hän jo kuvailee Mannilan kapteenin asemaa, jos hän joutuisi jättämään kotinsa ja kontunsa. Miten hän voisi viihtyä muualla, hän, joka on Mannilassa syntynyt ja kasvanut sekä koko, ikänsä tähän asti siinä asunut? Minne joutuisi Amalia, minne kaikki tutut huonekalut, ja saisivatko vieraat kädet riipiä hajalle kaiken sen runollisuuden, joka lepää yli rouvavainajan huoneen? – – Ei, ja tuhat kertaa ei.

Penu vallan tuskastuu, kun hän ajattelee kaikkia näitä mahdollisuuksia. Syvän mielenliikutuksen vallassa hän kävelee edes takaisin huoneessaan.

Samassa johtuu Penun mieleen, kuinka levottomana Mannilan kapteeni mahtaakaan odottaa hänen vastaustaan ja siitä riippuvaa kohtalonsa ratkaisua. Ja hän päättää heti vapauttaa hyväntekijänsä ja kasvattajansa sielua raatelevasta epävarmuudesta. Hän pukee päällystakin ylleen, sieppaa lakkinsa naulasta ja rientää lennätinasemalle, jossa hän kirjoittaa ja lähettää menemään näin kuuluvan sähkösanoman: "Taloa ei anneta vieraille. Lähetän rahat."

Astellessaan tämän työn tehtyään hyvällä mielellä asuntoansa kohti muistuu Penun mieleen maisteri Brandtin lauselma, jota hän niin usein toistaa ja joka kuuluu: "Kaikki huomattavat tapahtumat tulevat samanluontoisina parittain."

Minulta särkyi vastikään muuan mieluinen unelma. Maisteri Brandtin elämänkokemuksen mukaan pitäisi piakkoin jonkun toisenkin toiveeni pettää, Penu ajattelee, hymähtää ja tuumii: Ennakkoluuloja! Ei mitään muuta kuin naurettavia ennakkoluuloja.

Mutta hänen saavuttuaan kotiin ilmoittaa emäntänsä hänelle, että muuan hieno, vanhanpuoleinen rouva odottaa häntä hänen kamarissaan.

Penu kiirehtii riisumaan päällysvaatteet yltään, käy huoneeseensa ja näkee edessään odottajan – Regnata-rouvan.

Pahaa aavistaen Penu tervehdittyään kysyy: "Mitä on tapahtunut? – – Onko Märtha – –?"

– Ei Märthaa vaivaa mikään, mutta – sanon sen heti – asiani on sekä teille että minulle itselleni hyvin vakavaa ja ikävää – – hirveän ikävää laatua. Kun Penu ei tiedä, mitä hän tähän vastaisi, jatkaa Regnata-rouva: "Olen huomannut pitemmän aikaa, että Märtha on ollut kirjeenvaihdossa jonkun merillä kulkevan kanssa, mutta en ole tahtonut kysyä kenen kanssa. Olen odottanut, että hän itse ilmoittaisi sen minulle. – Ajatelkaa siis hämmästystäni ja suoraan sanoen kauhuani, kun hän noin viikko takaisin tunnusti minulle, että teidän, kapteeni Barkman, ja Märthan välillä vallitsevat sellaiset tunteet, että te kapteenin todistuksen saatuanne aioitte tulla pyytämään minulta Märthaa vaimoksenne!"

– Onko tämä aikeeni sitten niin rohkea ja arvoanne loukkaava, että se herättää teissä kauhua? Penu kysyy suuttumuksesta väräjävällä äänellä.

– Oi, ei! – Tunnen teidät siltä kannalta, että hetkeäkään epäröimättä antaisin Märthan teille, jos ei olisi olemassa eräs pahempi ja pelkään voittamaton este tiellänne.

Regnata-rouvan mieli on niin järkkynyt, ettei hän tahdo saada tätäkään sanottavaansa sanotuksi, ja kun Penu puolestaan kiihkeästi odottaa selvitystä, niin hän kysyy: "Ja mikä se sellainen este on?"

– Se, että te, Märtha ja kapteeni Barkman, olette todenmukaisesti liian läheistä sukua keskenänne, Regnata-rouva vastaa käsiään vääntäen ja nyyhkyttäen.

– Sukua? Liian läheistä sukua? – – Märtha ja minä – – –!

– Niin juuri. Minulla on syytä luulla, että te, kapteeni Barkman, olette Märthan velipuoli. – –

Olette samaa isää.

Penu on lapsena saanut kärsiä paljon pilkkaa ja harmia "isättömyytensä" takia, mutta siitä pitäen, kun hän ensi kerran läksi Raumalle ja varsinkin "Aallottaressa" tapahtuneen kohtauksen jäljestä hän on ollut niin rauhassa tämän syntyperänsä hämäryyden suhteen, että hän tuskin enää on muistanut sitä. Sitä katkerammalta tuntuu hänestä nyt, kun tuo hämäryyden aave taasen alkaa vainota häntä, ja tuhat kertaa katkerammalta, kun se tällä kertaa uhkaa asettua hänen ja hänen lemmittynsä välille. – Mutta tämähän on naurettavaa, tietäähän hän, kuka oli hänen isänsä, onhan hän saanut kuolevan isänsä siunauksen. – Kyllä te olette suuresti erehtynyt, hyvä rouva Sundelin, hän siis sanoo. Märthan syntyperä on taattu ja minun isäni oli se vieras merimies, joka kuoli samana syksynä, jolloin minä pikkupoikana tulin Raumalle. – – Odottakaa, haen teille Polttilan papa-vainajan selostuksen koko tästä jutusta.

– Ei se auta meitä. Olen itse aikoinaan puhunut tästä asiasta Polttilan papa-vainajan kanssa, nähnyt kaikki hänen todistuskappaleensa ja koettanut itse näinä päivinä hankkia uusia enkä ole tullut muuhun päätökseen kuin että asianlaita valitettavasti kaiken todennäköisyyden mukaan on siten kuin äsken sanoin.

– Mihin todistuskappaleisiin sitten teidän pelkonne perustuu?

– Minun on oikeastaan hyvin vaikea ruveta teille sitä puolta asiasta selvittämään. Mutta sen täytyy! tapahtua. Tietäkää siis, että minulla oli Agatha Joosepintytär-niminen palvelija. Tämä palvelijani synnytti keväällä 1857 lapsen, jonka isä oli minun mieheni. Teidän äitinne nimi oli Agatha Joosepintytär, te olette; syntynyt huhtikuussa 1857 ja teidän äitinne on palvellut Raumalla. Tämä kaikki on varmaa.

– Mutta minun äitini kuulutettiin avioliittoon äskenmainitun merimiehen kanssa 1856 Turussa.

– Ei kuulutettu. – Olen juuri käynyt ottamassa selvän siitä. – Nähtävästi on teidän isäksenne itseään nimittänyt henkilö hourupäissään puhunut perättömiä. Se on ainoa todenmukainen selitys ja siitä huomautin jo Polttilan papa-vainajalle.

Penu seisoo kalpeana ja sanomattoman tuskan valtaamana Regnata-rouvan edessä. Kuin villi eläin, joka häkkiin suljettuna kiitää vankilansa yhdestä sopesta toiseen etsien ulospääsyä, Penukin hakee jotakin heikkoa kohtaa siinä todistusten muurissa, jonka Regnata-rouva rakentaa hänen ja hänen Märthansa väliin, mutta turhaan. Hän istuutuu, painaa päänsä käsiensä väliin ja miettii, miettii – –. Vihdoin hän luulee keksineensä hänelle toivoja tuottavan selityksen.

– Entä jos on olemassa kaksi samannimistä henkilöä, hän huudahtaa nousten seisoalleen.

– Onko todenmukaista ensiksikin, että samassa pitäjässä on kaksi samannimistä henkilöä, jotka molemmat ovat palvelleet Raumalla ja synnyttäneet lapsen samana vuonna ja samana vuoden aikana?

– Penun pää painuu alas ja epätoivo valtaa hänen sielunsa nämä järkevät vastaväitteet kuullessaan.

– Mutta mahdollista on kuitenkin sekin, mikä ei ole todenmukaista, hän sitten sanoo ja ihmettelee samassa, eikö hän joskus ole tuotakin lausetta kuullut maisteri Brandtin suusta.

– Kapteeni Barkman, minä surkuttelen teitä, sillä minä käsitän kärsimyksenne laajuuden, Regnata-rouva vastaa painaen nenäliinaa kasvojansa vastaan. Minäkin olen ajatellut tuota mahdollisuutta, sillä onhan kysymys ainoan lapseni onnesta. Olen pyytänyt tietoja, onko Ahmasjärven kirkonkirjoihin merkitty kaksi Agatha Joosepintytär-nimistä henkilöä. Sain vastaukseksi, että vain yksi senniminen tavataan kirkonkirjoissa.

– Mutta sittenkään ei asia voi olla, kuten pelkäätte. – En voisi rakastaa Märthaa sillä tavalla kuin häntä rakastan, jos olisimme niin läheistä sukua.

– Sanoisihan veren ääni sanottavansa sellaisessa tapauksessa.

– Veren ääni, pelkään, ei puhu mitään asiain näin ollen. Siihen en luota. – Toivon vain, että olen erehtynyt, mutta todistukset, todistukset. Mistä ne saadaan?

– No, mutta tätini, Ahmasjärven torpan emäntä kai voi antaa ne.

– Ei voi. Hän ei tiedä sisarestaan mitään muuta jäljestä sen, kun hän läksi Raumalle palvelukseen, kuin että hän silloin, kun te synnyitte v. 1857, palasi kotiinsa niin heikkona, ettei enää jaksanut puhua.

– Onpa sekin ihmeellistä.

– On se ensi kuulemalla. Mutta kun ajattelee, kuten hän itse selittää asian, että hän on asunut metsätorpassa syrjässä kylästä ja että hänellä on ollut täysi työ lastensa ja taloutensa hoidossa, niin ei ole mikään kumma, ettei hän ole ehtinyt seurata sisarensa elämänvaiheita.

Pitkän aikaa he molemmat istuvat synkkiin ajatuksiin vaipuneina ja sanaakaan puhumatta, kunnes Penu vihdoin kysyy: "Mitä teidän mielestänne näin ollen on tehtävä?"

– Sitä puolta asiasta olen ajatellut niin, että pelkään menettäväni järkeni. Olen ottanut sen mahdollisuuden laskuun, että olen erehtynyt ja että se voidaan todistaa. Tältä kannalta tilannetta katsoen sekä monesta syystä pitäisin parhaana, ettei Märtha ainakaan toistaiseksi saisi tietää, mikä todellisuudessa erottaa teidät. Selittäisin hänelle vain, etten pidä teitä hänelle sopivana miehenä ja asettuisin avioliittoa vastaan. Kieltäisin hänen kirjoittamasta teille ilmoittaen samassa, että tekin olette luvannut olla kirjoittamatta hänelle. – Mutta mitä te sanotte tähän?

– Ei minun auta muu kuin alistua kaikkeen. – Minä katoan Märthan ja teidän näköpiiristä. – – Merimiehen on helppo kadota jäljettömiin.

– Te olette järkevä ja kunnon mies, kapteeni Barkman. Niin, niin, sellaisena olen aina tuntenut teidät. Kestäkää tämä surunne. Muistakaa, että kulta koetetaan uunissa ja mies vastoinkäymisessä. – Mutta ennenkuin eroamme, on teidän ilmoitettava jokin osoite, jolla voin saada tietoja kulkemaan teille, jos sattumalta ilmenisi seikkoja, jotka todistaisivat, että pelkomme on perusteeton.

Penu antoi Regnata-rouvalle erään lontoolaisen liikkeen osoitteen, jota hän ennenkin oli käyttänyt kirjevaihtonsa välittäjänä.

Sen saatuaan Regnata-rouva sanoi hyvästi Penulle puristaen lujasti hänen kättään. Mutta ovelta palasi hän vielä takaisin, syleili Penua ja poistui yhtä suoraselkäisenä ja ryhdikkäänä kuin ainakin.

Penu sai ponnistaa luonteensa lujuuden äärimmäiseen asti voidaksensa kestää häntä kohdanneen iskun. Hän oli kuin turtunut siitä eikä hän ensi hetkinä voinut keksiä mitään oikeudenmukaista siinä, että ulkona kevät hymyili häntä vastaan kuin ennenkin, vaikka hänen mielessään vallitsi syksyinen synkkyys, ja että elämä siellä kulki säännöllistä kulkuaan, vaikka kova kohtalo oli hänen elämänsä pilannut.

Vähitellen hän kuitenkin tointui sen verran, että hän kykeni tulevaisuuttaan ajattelemaan. Hän oli muutamia päiviä ennen antanut kieltävän vastauksen eräälle turkulaiselle laivanvarustajalle, joka tarjosi hänelle päällikön paikkaa vastikään valmistuneella laivallaan. Nyt hän meni tämän luo kysymään, vieläkö toimi oli saatavissa, ja koska se vielä oli avoinna, pyysi hän päästä siihen ja hänen pyyntöönsä suostuttiin mielihyvällä. "Dygden"-laivan ostohankkeet olivat näin menneet saman tien, kuin kaikki muutkin hänen äskeiset valoisat toiveensa ja unelmansa.

Kaksi päivää tämän jäljestä sai hän kapteenin todistuksensa parhailla arvolauseilla, ja tuskin oli viikko ehtinyt vieriä, niin hän taasen kynti aavaa merta.

IV

KIRJANMERKKI

XXVIII.

Kapteeni Barkman on laajoissa piireissä merenkulkijain kesken yksimielisesti tunnustettu eteväksi mutta uhkarohkeaksi päälliköksi. Seuramiehenä maissa ovat mielipiteet hänestä sen sijaan hyvin eriävät. Hän on niin vaihteleva mielialaltaan. Väliin hänet valtaa oikea ilakoimisen raivo ja silloin hän tarjoo viiniä kaikille, jotka sattuvat istumaan siinä ravintolassa, johon hän on poikennut. Hän laulaa iloisia lauluja, laskettelee leikkipuheita ja tanssittaa ravintolatyttöjä. Mutta huonosti käy silloinkin sen, joka sattuu suututtamaan hänet, sillä helposti kuohahtava on hänen verensä, hän on herkkä käymään toiseen käsiksi ja hänellä on harvinaisen suuret ruumiinvoimat. Useimmiten hän kuitenkin istuu umpimielisenä, alakuloisena ja jurona seuraamatta ollenkaan keskustelua ympärillään. Ja jos silloin myrsky nousee ulkona ja toiset päälliköt päättävät, ettei sellaisella ilmalla kukaan mene merelle, niin lähteekin hän alukselleen, komentaa miehensä työhön ja käy, jos tuuli vain on sopivan suuntainen, taistelemaan meren hyrskyjä vastaan. Monet kerrat hän näin ollen on ollut tuhoutumisen vaarassa aluksineen päivineen, monet kerrat hän on myrskyn raivoa hyväkseen käyttäen tehnyt uskomattoman nopeita matkoja ja monesti hän on haaksirikon tapahduttua tullut auttajana hädässä oleville.

"The daring finniksi", suomalaiseksi uskalikoksi häntä tuttavapiirissä nimitetään, hänen rohkeuttaan ihaillaan, hänen voimiaan kunnioitetaan ja hänen kykyään merimiehenä kiitetään.

Kolmatta vuotta hän on jo laivapäällikkönä valtamerillä risteillyt ja koko tällä ajalla, tai tarkemmin sanoen Regnata-rouvan ja hänen välisestä kohtauksesta asti hän ei ole kertaakaan käynyt Raumalla, ei kertaakaan tavannut Märthaa. Hän on purjehtinut yksinomaan turkulaisilla laivoilla, mutta nyt hän on, oltuaan sattumalta hiukan aikaa toimetonna, joutunut raumalaisen "Peto"-nimisen laivan päälliköksi. Laivan edellinen kapteeni on kuollut matkalla Englantiin ja "Peto" makaa nyt kivihiilikuormituksessa Grimsbyn redillä odottaen suotuisaa tuulta päästäkseen Hampuriin. Mutta on kuin noiduttua, ettei sopivaa tuulta vain ilmene. Ensin on viikon ajan puhaltanut navakka vastatuuli ja kolme viimeistä päivää meri on levännyt rasvatyynenä. Synkkänä ja murjottavana kapteeni Barkman on liikkunut milloin laivallaan, milloin maissa, mutta nyt neljäntenä päivänä, kun tyyntä yhä vain jatkuu, hän yltyy hurjalle päälle. Hän komentaa kaksi miestä viemään itseään maihin ja panee siellä toimeen semmoiset kemut, että niistä puhutaan Grimsbyssä vielä kymmenisen vuotta jäljestäpäin. Mutta juuri kun ilo on ylimmällään ja kapteeni Barkman noustuaan tuolille seisomaan laulaa "Nancy Lee'tä", kuuluu ensimmäinen tuulen kohaus länteis-länsi-etelästä. Se yltyy yltymistään ja uhkaa paisua myrskyksi. Kapteeni Barkman maksaa kiireesti laskunsa, soudattaa itsensä takaisin laivaansa, ja vaikka vanhemmat päälliköt hänen lähtiessään rannalta ovat varoittaneet häntä menemästä merelle tässä tuulessa, niin komentaa hän väkensä avaamaan purjeet, nostaa ankkurin ja halki vaahtoavien hyrskyjen kiitää hänen aluksensa tuulen pauhatessa rigissä päämääräänsä kohti. Iltaan mennessä on tuuli kuitenkin jo kiihtynyt puolittain myrskyksi. Kapteeni Barkman komentaa panemaan kiinni prammipurjeet, ison purjeen ja muutamia taakipurjeita, ja kun tuulen raivo vain kasvaa, joutuu hän reivaamaan ja vähentämään purjeita, kunnes hän vihdoin kulkee pohjareiviin pannuilla märssypurjeilla. Hänen aluksensa tila on sittenkin arveluttava, sillä raskaasti kuormitettuna ollen, ja koska se sitä paitsi on vanhanpuoleinen, on se saanut vuodon ja pumppuaminen tällaisessa myrskyssä voidaan toimittaa vain alituisessa hengenvaarassa ollen. Se käy päinsä vain siten, että tuulenpuolelle rikiin noussut mies antaa merkin, kun valtavan suuri kuohupää tulee, jolloin pumpun luona työskentelevien on juostava etsimään itselleen turvaa riippumalla rigissä tai tarttumalla kiinni johonkin kiinteään köyteen jatkaaksensa sitten taasen pumppuamista, kun ensin vesi on juossut kannelta pois. Näin kuluu hiljakseen aika yli puoliyön miehistön henkensä puolesta taistellessa uhkaavaa vaaraa vastaan.

Niinkauan kun kapteeni Barkman hieno hymy huulillaan ja uhmaten vaahtoavien kuohujen voimaa on seisonut peräkannella, ei kukaan ole tohtinut, kohdistaa moitteen sanaa häneen, mutta nyt kun hän aamupuolella yötä on jättänyt vahtivuoron toisen perämiehen käsiin ja mennyt levolle, huutaa toinen niistä kahdesta miehestä, jotka köytettyinä kiinni paikalleen hoitavat peräsintä, kumppanilleen: "Me olemme mennyttä kaikki ja syy on kapteenin. On väärin, että päällikön oikeus annetaan sellaiselle yltiöpäälle." Ja samaan suuntaan meneviä lausuntoja vaihtavat pumpun ääressä toimivat miehetkin keskenänsä. Mutta myrsky vain jatkaa temmellystään. Se pieksee voimakkailla siivillään meren pintaa saattaen sen kuohumaan kuin hornan kattilan ja kohottaen sen vaahtoisia pärskeitä korkealle kohti taivasta. Se kiidättää pilvien hattarat edellään kuin olisivat ne tuhansien raivotarten takaa-ajamat. Milloin se niitä mahtaviksi vyöryiksi muodostelee, milloin repii ne riekaleiksi, niin että kuun valo hetkeksi pääsee rikkeämien lomitse pilkistämään yön pimeyteen. Se purkaa vihaisen vimmansa "Petoonkin", joka vavahtelee, ryskyy ja natisee kaikissa liitoksissaan, se ulvoo köysistössä, viskelee laivaa aallolta aallolle ja uhkaa joka hetki sitä perikadolla.

Vilusta ja pelosta värjöttäen "Pedon" väki odottaa aamun sarastusta siinä toivossa, että myrskyn raivo silloin vaimenisi. Jo ilmestyykin itäiselle taivaalle punainen viiru uuden päivän airuena, mutta tuulen voima ei vain heikkene.

Silloin juuri päivän valjetessa kahden lasin aamuvahdissa toinen perämies huomaa jotakin erityistä ylihangan puolella. On vielä hämärä, ettei hän näe, mitä se on, mutta kaukoputken otettuaan silmiensä avuksi hän näkee selvästi, että se on kantta myöten veteen vajonnut kuunariparkki, jonka keulamasto on katkennut ihan kannen läheltä. Maston riki ja pyöröpuut riippuvat laivan sivulla, missä meri hakkaa niitä ankarasti laivan kylkeä vastaan. Myöskin isomasto on katkennut heti märssyn alapuolelta. Ainoastaan mesaanimasto on katkennutta salkoa lukuunottamatta säilynyt pahemmilta vaurioilta. Kun päivä valkenee enemmän, näkyy vielä, että laivan väki on kiivennyt mesaanin rikiin, josta valkea riepu liehuu merkkinä siitä, että hätä on käsissä ja apua tarvitaan.

Saatuaan kaiken tämän selville perämies käy herättämään kapteeninsa, joka heti kiirehtii kannelle.

– Noille raukoille emme voi mitään apua antaa tällaisessa myrskyssä, perämies huutaa hänen korvaansa.

– Emme voi! Miksemme voi? kapteeni Barkman vastaa ja huutaa äänellä, joka kaikuu yli myrskyn ulvonnan: "Hilatkaa isot raa'at ja märssyraa'at pakkiin", pojat! – Keula tuuleen, peräsinmiehet!

Kun hän näin on saanut laivansa vauhdin hiljennetyksi ja hiukan rauhaan aallokolta, kutsuu hän kaikki miehensä puolikannelle ja kysyy: "Kutka teistä haluavat lähteä noita onnettomia pelastamaan?"

Ei kukaan vastaa, sillä ehdotus tuntuu niin mielettömältä, että sen voi vain kapteeni Barkmanin kaltainen mies tehdä.

– Me olemme itse hengenhädässä ja avun tarpeessa, puosu vihdoin virkkaa.

– Mikä meillä on hätänä? kapteeni Barkman vastaa, ja jos te ette tahdo lähteä avuksi noille tuolla, niin minä lähden yksin.

Sellainen puhe on sulaa mielettömyyttä ja kapteeni Barkman tietää parhaiten itse, ettei hän yksinään saisi mitään aikaan tällaisessa tuulessa ja merenkäynnissä. Mutta hän on laskenut, että hänen osoittamansa uhkarohkeus herättää hänen miestensä sydämessä samaa vaaran uhmaa, jota hän itse tuntee. Ja hän on laskenut oikein. Jo ilmoittautuu kaksi miestä tekemään hänelle seuraa, hetken päästä on halukkaita kolme, neljä ja vihdoin ei ole ainoatakaan, joka tahtoisi jäädä pois vaaralliselta pelastusretkeltä.

Kapteeni Barkman valitsee tarjokkaista neljä parasta miestä, ja kun hän on antanut ensimmäiselle perämiehelle määräykset, miten laivaa on liikehdittävä hänen lähdettyään ja mitä tämän tulee tehdä, jos ei hän koskaan palaa retkeltään, komentaa hän ylihangan pelastusveneen laskettavaksi vesille.

Suurella vaivalla ja mitä ankarinta varovaisuutta noudattaen saadaan tämä toimi suoritettua ja vene miehineen onnellisesti pois laivan kyljestä. Sitten alkaa veneessä oleville merimiehille äärimmäistä voimanponnistusta kysyvä soutu, jota haaksirikkoutunutta laivaa lähemmälle päästyä suuresti vaikeuttaa se seikka, että laiva on ollut puutavarakuormituksessa ja suurin osa kansikuormaa on joutunut mereen. Siellä aallot sitä viskelevät ja pelastusveneen miehistö saa pitää tarkkaa vaaria, etteivät tuuliajolla olevat lankut pääse puhkaisemaan heidän veneensä kylkeä. Mutta on niistä toiselta puolen se hyötykin, että ne jossakin määrin vaimentavat merenkäyntiä. Vihdoin saapuvat pelastajat haaksirikkoutuneen läheisyyteen ja pyrkivät tuulen suojanpuolelta sen luo. He eivät kuitenkaan uskalla mennä aivan lähelle sitä, sillä silloin voisivat kuohut lyödä heidän veneensä pirstaleiksi vieraan laivan kylkeä vastaan.

Tämän on kapteeni Barkman jo ennen oivaltanut ja hän on sentähden lähtiessään omalta laivaltaan ottanut mukaansa paitsi suuren käärön köyttä, joukon kevyempää, vahvaa nuoraa, jonka päähän hän on kiinnittänyt lyijypainon. Ja nyt ovat hänelle hänen suuret ruumiinvoimansa hyväksi avuksi. Hän viskaa nuoran lyijypainoineen haaksirikkoutunutta kohti saadakseen siten yhteyden pelastusveneen ja hätäänjoutuneiden kanssa aikaan. Heitto ei onnistu ensi kerralla eikä toisella. Vasta kuudennella kerralla putoo lyijypaino vieraan laivan kannelle, josta haaksirikkoutuneet saavat sen käsiinsä. Nuoran varassa vedetään vahva köysi haaksirikkoutuneeseen ja siihen sidottuna kuljetetaan pelastettavat yksi toisensa jäljestä veneeseen.

Samalla tavalla menetellen saadaan pelastuneet ja kapteeni Barkmanin miehet "Petoon". Viimeisenä ui kapteeni Barkman köysi uumillaan läpi hyrskyjen "Pedon" laidalle. Hän on juuri astunut yli reelingin, kun suuri hyökylaine hirveällä voimalla lyö hänet päin laivan vastaista laitaa. Hän menee iskusta tainnoksiin ja kun hän siitä tointuu, tuntee hän yrittäessään liikahtaa hirveätä kipua vasemmassa reidessään. Hammasta purren hän koettaa tuskista huolimatta nousta seisoalleen, mutta hervottomana makaa hänen vasen aliraajansa ja yhtäkkiä selviää hänelle, että sen reisiluu on katkennut.

Varovasti vievät hänen miehensä hänet kajuuttaan, jossa hän joutuu vaatteet yllään makaamaan, kunnes laiva navakan myötätuulen yhä puhaltaessa neljännellä vuorokaudella näiden tapahtumien jälkeen saapuu Hampuriin.

XXIX.

Eräässä Hampurin parhaassa sairaalassa kapteeni Barkman makaa jalka siteessä jo seitsemättä viikkoa vuoteen omana. Paljon hän on tällä ajalla saamia osakseen kunnioitusta ja ystävällisyyttä, sillä kuunariparkki, jonka väestön hän pelasti, oli hampurilainen. Paikkakunnan sanomalehdet ovat yksityiskohtaisesti kirjoittaneet kapteeni Barkmanin ja hänen miestensä rohkeasta pelastustyöstä, ja aina kun joku suomalainen alus on saapunut Hampuriin, on riennetty sen päällikölle kertomaan hänen maanmiehensä urotyöstä. Moni tuttu suomalainen päällikkö on näin ollen käynyt kapteeni Barkmania tervehtimässä, mutta niiden joukossa ei ole sattunut olemaan ketään raumalaista. Ja kuitenkin hän niin mielellään tahtoisi tietää edes jotakin Märthasta, jota hän ei koskaan ole lakannut ajattelemasta. Kiihkeästi hän on sairastumisensa aikana odottanut Lontoon kautta Regnata-rouvalta kirjettä, joka ilmoittaisi, että hänen syntyperästään ollaan selvillä ja ettei se estä häntä saamasta Märthaa. Mutta hän on odottanut turhaan ja näin on hänessä vähitellen kypsynyt päätös lähteä kaukaiseen länteen viettämään siellä elämäänsä ja jos mahdollista – unohtamaan. Hän on juuri näinä päivinä saanut Mannilan kapteenin välityksellä kaikki Raumalle sijoittamansa rahat. Niillä hän on pian tapahtuvaa pitkämatkaista asuinsijan muuttoaan silmällä pitäen ostanut 600 Englannin punnan pankkiosoituksen. Hän on siis valmis lähtemään Amerikkaan heti, kun lääkäri antaa hänelle luvan nousta vuoteeltaan, ja tämän pitäisi tapahtua noin puolentoista viikon päästä.

Haikein mielin hän on näihin valmistuksiin ryhtynyt ja niitä järjestellessään ovat muistot niiltä päiviltä, jolloin hän oli niin sanomattoman onnellinen, vastustamattomalla voimalla vallanneet hänen mielensä. – – Se onni tuntuu hänestä nyt vain unennäöltä ja yhtä petolliselta kuin herätessä häipyvä kaunis uni. Vanhojen muistojen pakottamana kapteeni Barkman ottaa vuoteensa vieressä olevalta pöydältä raamatun, jonka lehtien välissä hän säilyttää lapsena Märthalta saamaansa kirjanmerkkiä. Hän aukaisee paperin, johon se on kääritty, pitelee käsissään tuota siroa, huolellisesti tehtyä pikku esinettä samoinkuin hän tuhansia kertoja ennen on sitä pidellyt, antaa kätensä nivelien kosketella sen pintaa ja suutelee sitä. Silloin ilmoittaa huoneeseen tullut sairaanhoitajatar, että muuan vieras henkilö tahtoo tavata kapteeni Barkmania.

– Käyköön tänne vain, sanoo kapteeni Barkman laskien kirjanmerkin käärepapereineen pöydälle.

Hetkisen kuluttua aukeaa ovi ja sisälle astuu kapteeni Barkmanin vanha ystävä ja koulukumppani, maisteri Jokela.

– Mistä sinä tiesit tänne tulla, kapteeni Barkman kysyy, kun he ensin ovat tervehtineet toisiaan.

– Saavuin eilen Lyypekkiin ja sain jo matkalla höyrylaivan kapteenilta kuulla, että sinä makaat täällä sairaana. Minulla oli muutenkin aikomus käväistä sivumennen Hampuria katsomassa ja tämä tiedonanto toi minulle yhden aiheen lisää tuumani toteuttamiseen.

– Oietko vain huviksesi matkoilla?

– En. Lähden Dresdeniin. Kuten tiedät, olen jättänyt sikseen lakitieteen opintoni ja ruvennut lukemaan lääketiedettä. Voidakseni pikemmin valmistua lääketieteen kandidaatiksi päätin lähteä joksikin aikaa Dresdenin yliopistoon opiskelemaan. – – Mutta sinä.

– Sinua ei ole nähty Raumalla kolmeen vuoteen luulen ma. Milloin aiot tulla sinne?

– En milloinkaan enää.

– Et milloinkaan! – Mitä puhetta semmoinen on? Kuuleppas, siellä Raumalla myydään ensi viikolla lauantaina "Usko", tunnethan parkkilaiva "Uskon". Se sinun pitää ostaa ja ruveta laivanvarustajaksi Raumalla.

– Ei minusta ole sen ostajaksi. – Aion lähteä Amerikkaan.

– Amerikkaan! Vaikka sinua odotetaan Raumalle. Ainakin yksi sinua sinne odottaa. – – Kuule – anteeksi, että kysyn näin suoraan, – eivätkö sinun ja Märtha Sundelinin välit olleet tavallista paremmat.

– Luulin teistä tulevan avioparin.

– Turhia luuloja. – – Tuota – – oletko tavannut hänet hiljattain? – Miten hän jaksaa?

– Harvoin häntä saa nähdä. Hän on enimmäkseen kotona ja yksinään hän useimmiten liikkuu ulkona. On kuin tahtoisi hän karttaa ikäistensä seuraa.

– Vai on hän sellaiseksi muuttunut. Hän oli ennen iloinen, reipas tyttö.

– Niin oli, mutta nyt ei ole enää. – Muuten puhuvat kaupungissa, että Grönholm, muistat kai Grönholmin, sen koulukumppanimme – – –?

– Muistan, muistan. – – Niin, mitä siitä Grönholmista aioit sanoa?

– Kovinpa sinä näyt olevan hermostunut. – – Puhuvat, että Grönholm on ruvennut lähentelemään Märthaa.

– Grönholm! – – Grönholm ja Märtha! Tuhat tulimmaista sentään!

Kapteeni Barkman on äkkiä noussut istualleen, hänen silmänsä säkenöivät ja hän lyö nyrkkinsä pöytään, niin että astiat sekä pullot kalisevat toisiaan vastaan ja kirjanmerkki käärepapereineen putoo lattialle. Samassa hän kuitenkin huomaa hillitä itsensä.

– – "Olen todellakin saanut hermostoni piloille maatessani tässä toimetonna ja ikävöidessäni merelle. – – Ole hyvä ja anna minulle tuo kirjanmerkki."

– Tässä on. Entä tämä paperi? – Se onkin kirje, huomaan minä. Otatko senkin talteen?

– Ei sillä väliä ole. Laske se pöydälle vain.

– Näkyy olevan vanha kirje, koska on kirjoitettu vanhanaikuisilla saksalaisilla kirjaimilla.

– Ei se niin peräti vanha ole. Toukokuussa 1868 se on päivätty, muistaakseni.

– Niin näkyy olevan. Keneltä olet sen saanut?

– Tiesi hänet, miten on sattunut käsiini jonkinlaisena käärepaperina.

– Et ole siis ehkä lukenutkaan sitä?

– En osaa sitä lukea enkä pidä väliäkään sen lukemisella.

– Saanko minä siis ottaa selvää sen sisällyksestä.

– Saat, jos sinussa on miestä siihen.

– Kyllä minä sen lukea osaan, vaikka käsiala onkin niin epäselvää. – Olen hyvin huvitettu kaikenlaisten vanhanaikaisten asiakirjojen lukemisesta. Se oli hauskinta työtäni lakitiedettä opiskellessani.

Maisteri Jokela alkaa lukea kirjettä, mutta päästyään hetken matkaa eteenpäin hän huudahtaa: "Kuule, tässä puhutaan sinusta."

– Minusta?

– Niin, niin, juuri sinusta. Kirje on osoitettu kauppias Ilvànille, Polttilan papalle.

– Niin onkin. Sen minäkin olen saanut selville.

– Se näkyy sisältävän vastauksen erääseen Polttilan papan tiedusteluun sinun äidistäsi. – Anna, kun katson. – Se on Ahmasjärven vanhan rovastivainajan kirjoittama 18 p. toukokuuta, siis päivää jälkeen Polttilan papan kuoleman.

– Jatka, jatka! Mitä siinä sitten sanotaan?

– Odota hiukan. Käsialasta on vaikea saada selvää. – – Sanotaan, ettei ole enää kahta Agatha Joosepintytärtä Ahmasjärven seurakunnan kirjoissa, mutta on ollut aikoinaan kaksi – –.

– Mitä sinä puhut! – – On ollut kaksi sen-nimistä. – – Lue eteenpäin, veli hyvä, lue, lue joutuin!

Kapteeni Barkman on käynyt vallan kalpeaksi jännityksestä.

– Agatha Kristiina Joosepintytär on ottanut muuttokirjan alkupuolella vuotta 1856 Porin maaseurakuntaan, mutta toinen Agatha Joosepintytär, jolla on vain yksi ristimänimi, on edelleen kirjoissa Ahmasjärvellä. Missä viimeksimainittu oleskelee, ei kirjoittaja tiedä, mutta Agatha Kristiina Joosepintytär kuoli Ahmasjärvellä heti sen jäljestä, kun hän oli synnyttänyt pojan, joka kasteessa sai nimet: Gustaf Benjamin. – – Se paperi, jonka rouva Sundelin on v. 1867 saanut pyytäessään tietää mainitun pojan syntymäpäivän, ei ole mikään papinkirja, vaikka kirjoittaja sanoo sen ehkä kirjoittaneensa papinkirjan lomakkeelle. Siinä ei mainitakaan mitään muuta kuin Gustaf Benjaminin syntymäpäivä, josta pyydettiin tieto, sekä kuka hänen äitinsä oli. Nämä tiedot kirjoittaja sanoo voineensa hyvin antaa, koska hän kastoi lapsen ja tunsi äidin vanhastaan. Kirjoittaja ilmoittaa varmasti tietävänsä, että tämä Agatha Kristiina Joosepintytär palveli ensin Raumalla mutta sittemmin marraskuun 1:stä p:stä 1855 alkaen Turussa.

– Turussa! kapteeni Barkman huudahti. – Sanotaanko siinä ihan varmaan: Turussa?

– Sanotaan.

– Herra Jumala, ja minä olen vuosikausia kuljettanut tuota todistuskappaletta muassani tietämättä mitään sen tärkeydestä. – Isäni – hän oli sittenkin isäni – ei ole hourupäissään minua pojaksensa luullut.

– – Nyt minä ymmärrän. Hän oli läheltä Poria kotoisin ja äitini muutti kirjoille sinne, kun he aikoivat mennä naimisiin. Siellä he varmaankin ovat kuulutetut ja sieltä saadaan siitäkin todistus. – –

Mutta jatka! – – Mitä kirjeessä vielä sanotaan?

Kirjoittaja pyytää anteeksi, että vastaus kauppias Ilvànin kirjeeseen on viivästynyt, syystä että kirjoittaja on kuukausimääriä sairastanut ensin poltetautia ja sitten sen aiheuttamia vaikeita seurauksia.

– Eikö mitään muuta?

– Ei.

– Ei tarvitakaan enempää. Siinä on tietoja kylliksi. – Minun täytyy päästä pois tästä vuoteesta. Minä en voi kauemmin maata toimettomuuteen kytkettynä.

– Mikä sinun oikeastaan on? Olet vallan kalpea ja kätesi värisevät.

En voi vastata kysymykseesi. Nämä ovat perhesalaisuuksia. – Minun täytyy päästä Raumalle.

– Siitä ei tule mitään. – Koeta rauhoittua, niin ymmärrät, ettet voi lähteä minnekään, ennenkuin jalkasi on parantunut, – Voi kai asian sitä paitsi selvittää kirjeessäkin.

– Olet oikeassa. – Niin, niin, en pääse vielä minnekään tästä, mutta pian pääsen ja sitten lähden oitis Raumalle.

– Amerikkaan sinun piti lähteä.

– Amerikkaan – ei, nyt ei ole enää puhetta siitä. – Kuule, teetkö minulle pari palvelusta?

– Tietysti, jos et vain mahdottomia pyydä.

– En pyydä mahdottomia. – Sinun pitäisi vain kopioida tuo kirje sanasta sanaan tavallisin kirjaimin ja todistuttaa kopio oikeaksi.

– Sen teen. – Entäs se toinen asia.

– Sitten pyydän sinun vaihtamaan tämän 600 punnan pankkiosoituksen Suomen markoiksi. Lähetän ne Raumalle, näetkös. – Milloin "Usko" myydään, sanoit?

– Ensi viikolla, lauantaina. – Aiotko sittenkin ostaa sen?

– Aion. Luuletko, että se nousee yli 15.000?

– Sellaisia asioita en tunne ollenkaan. Mutta halvalla nyt aluksia myydään. Ajat ovat huonot merellä.

– Yritän siis. Mutta enempää kuin 15.000 minulla ei ole.

– On sekin jo kaunis raha. Mutta, kuule, turha on vaihtaa pankkiosoitusta täällä Suomen markoiksi ja maksaa siitä. Lähetetään se semmoisenaan Raumalle. Niin on edullisempaa.

– Mutta ei Raumalla ole pankkia.

– Onpas. On ollut jo kolmatta vuotta.

– No, sitten ei ole hätää. Vapaudut siis rahanvaihtohommasta.

Näin siis Jokelan maisterin käynti kapteeni Barkmania tervehtimässä johtaa siihen, että noin viikko tämän tapahtuman jälkeen Mannilan kapteeni saa entiseltä kasvatiltaan kirjeen, jossa tämä pyytää Mannilan kapteenia piakkoin tapahtuvassa huutokaupassa yrittämään ostaa kapteeni Barkmanille "Usko" laivan, jos ei se nouse yli 15.000 markan. Samassa postissa saa Regnata-rouva kirjeen, jossa on Märthan lahjoittaman kirjanmerkin ympäri kääreenä ollut kirje oikeaksi todistettuine kopioineen sekä kapteeni Barkmanin kirjoittama pyyntö, että Regnata-rouva pikimmiten myötäliitetyllä osoitteella ilmoittaisi, pitääkö hän todistukset tyydyttävinä.

Niin mielissään kuin Regnata-rouva onkin kirjeen johdosta, tahtoo hän saada vielä tarkempaa selvitystä asiassa. Hän matkustaa Poriin, jossa hän saa tietää että "Aallottaressa" Raumalle aikoinaan saapunut ja siellä kuollut merimies sekä Agatha Kristiina Joosepintytär ovat kuulutetut avioliittoon Porin kirkossa. Kuolleen merimiehen sisarelta hän saa tietää, missä Agatha on palvellut Turussa. Hän matkustaa sinnekin ja saa nyt helposti todistetuksi, että kapteeni Barkmanin äiti v. 1856 on palvellut Turussa eikä milloinkaan hänen luonaan.

Turusta palattuaan Regnata-rouva neuvottelee Märthan kanssa ja heidän välisen keskustelun päätyttyä Regnata-rouva kirjoittaa kapteeni Barkmanille kirjeen, jonka lopussa sanotaan: "Kaikki epäilykseni ovat häipyneet. Märtha odottaa teitä."

Noin kaksi viikkoa tämän jälkeen saapuu Regnata-rouvan luo muuan nuori, kauniinnäköinen maalaistyttö, joka kysyy kapteeni Barkmanin osoitetta.

– Kuinka sinä tiedät hakea hänen osoitettaan täältä? Regnata-rouva vastaa silmäillen tiukasti tyttöä.

– Minulla on erityiset syyni siihen. Olen Kannistosta ja nimeni on Katriina. Kapteeni Barkman on ollut paljon liikeasioissa enoni kanssa.

– Ja mitä asiaa sinulla olisi kapteeni Barkmanille? kysyy Regnata-rouva hyvin jäykkänä ja kylmänä.

– Muuan nainen tahtoisi veljensä käskystä maksaa kapteeni Barkmanille erään 300 markan suuruisen velan. Hän aikoo juuri lähteä veljensä luo Amerikkaan.

– Miksei tuo nainen itse aja asiaansa?

– En tiedä. Hän sanoi, ettei hän voi tulla tänne. Hän toivoi saavansa kapteenin osoitteen meiltä, koska hän oli saanut kuulla, että kapteeni usein on ollut Kannistossa. Mutta kun meillä ei tätä osoitetta tunneta, niin neuvoimme häntä yrittämään saada sen täältä. Siihen hän kuitenkaan ei suostunut, vaan pyytämällä pyysi, että minä toimittaisin hänen asiansa.

– Sepä kummallista. Mikä hänen nimensä on?

– Agatha.

– Agatha Joosepintytärkö?

– Mahdollista. Sitä en tiedä. Regnata-rouvan jäykkyys on silmänräpäyksessä kadonnut. Hän kohtelee nyt Katriinaa ystävällisesti ja saattaa tämän vallan hämmästykseen ilmoittamalla loppujen lopuksi, että hän heti lähtee Katriinan kanssa Kannistoon.

Katriina palaa siis Kannistoon Regnata-rouvan seurassa. Nainen, joka on pyytänyt Katriinan asialleen, sattuu silloin olemaan kylällä, mutta kun hän palaa, tuntee Regnata-rouva hänet heti siksi Agathaksi, joka on palvellut heillä.

Nyt ei enää voi olla pienintäkään epäilystä kapteeni Barkmanin syntyperästä ja tyytyväisin mielin palaa Regnata-rouva Kannistosta.

XXX.

Kauniina kesäkuun päivänä v. 1883 on Jahan Henrik tavallisella käynnillään Raumalla. Hän on jo ollut Kulmalassa auttamassa ja antamassa neuvoja kangasta kuteille pantaessa ja on nyt matkalla Moson kauppiaan luokse, joka Jahan Henrikin kuuleman mukaan on vuoteen omana viikkoja kestäneen ryypiskelyn jälkeen. Tervehdittyään Moson kauppiasta Jahan Henrik on juuri alkamaisillaan tavallisen nuhdesaarnansa, kun hänen huomionsa kiintyy takaa-ladattavaan luodikkoon, joka nojaa kauppiaan vuoteen päätyä vastaan.

– Mitä ihmeessä sinä tuolla kalulla teet tämmöisissä oloissa? kysyy Jahan Henrik osoittaen sormellaan pyssyä.

Vastaukseksi Moson kauppias vetää vuoteen vieressä olevien rohtopullojen keskeltä esille suuren aisakellon, helistää sitä ja sanoo: "Näetkös, Jahan Henrik, kun se minun palvelijani aina väliin juoksee pihalle ja portille ja tiesi minne, joten se ei voi kuulla, kun minä huutamalla kutsun häntä, niin minä ensin soitan tätä aisakelloa, ja kun ei se auta, niin minä ammun. – Katso tuonne."

Moson kauppias osoittaa kädellään kattoon ja kun Jahan Henrik luo katseensa sinne, havaitsee hän katossa kymmenittäin kuulan reikiä, jotka todistavat että Moson kauppias on usein joutunut turvautumaan äärimmäiseen keinoonsa. Lähemmin vuoteen ympärystää tarkastaessaan hän sitä paitsi näkee vuoteen alla joukon tyhjiä patruunakoteloita ja tuolilla vuoteen vieressä on kunnioitusta herättävä määrä täydessä panoksessa olevia patruunoja.

Tämän kuultuaan ja nähtyään Jahan Henrik rientää kyökkiin, jossa kahvipannunsa ääressä puuhaileva palvelija saa niskaansa koko sen moitteiden ryöpyn, minkä Jahan Henrik jonkun verran toisessa muodossa oli valmistanut Moson kauppiaalle. Saarnansa pidettyään Jahan Henrik sanoo kiireesti hyvästi Moson kauppiaalle, sillä hänen pitää vielä käydä tervehtimässä tuomaria ja Mannilan kapteenia, joka viimeksimainittu myöskin kuuluu olevan sairaana. Jahan Henrikin suureksi pettymykseksi tuomari ei ole kotona, joten hänen toimintansa siellä tällä kertaa rajoittuu muutamien suolakurkkujen valmistusta koskevien tärkeitten neuvojen antamiseen. Tuomarin rouva on nimittäin juuri näitä kasviksia säilöön panemassa ja Jahan Henrik on tietysti heti valmis ohjaamaan ja neuvomaan häntä siinä toimessa. Niin tuleekin sitten kurkkujen sekaan muitten mausteitten lisäksi hiukan hapanta taikinaa, jota satutaan saamaan naapuritalosta, ja tarkkaan laskettu määrä kynsilaukkaa, joka viimeksimainittu Jahan Henrikin lausunnon mukaan kruunaa koko suolakurkkujen valmistushomman ja antaa kurkuille kaikkein hienoimman maunvivahduksen.

Päivä on jo ehtinyt puolille, ennenkuin Jahan Henrik saapuu Mannilaan.

– On hyvä että tulit, huudahtaa Mannilan kapteeni Jahan Henrikille, kun tämä astuu sisälle ovesta. Olen sinua odottanut suurella kärsimättömyydellä. Penulta on näetkö tullut kirje.

– Vai niin. Onko hänellä minullekin asiaa?

– Ei suoranaisesti. Mutta kyllä sinulle nyt puuhaa ja järjestämistä koituu, kun en minä pääse tästä minnekään.

– Niin, sinä olet kuulemma sairas. Mikä sinua oikeastaan vaivaa?

– Reumatismi, se reumatismi julmettu on taasen iskenyt kyntensä selkääni tuonne vyötäreitten kohdalle, niin ettei minussa nyt ole miestä omin avuin kääntymään toiselta kyljeltä toiselle saatikka sitten kävelemään.

– Vai sellainen on vaiva. Kuumalla sitä pitää hautoa, turkasen kuumalla. Pane kuumia suoloja säkkiin ja haudo sillä, niin saat nähdä, että hyvä tulee. Turhaa sitä on kärsiä, kun sen paranemaankin saa, jos vain seuraat neuvoani.

– Kiitos neuvostasi. – Niin, ei sinulla neuvoista puutetta ole – Mutta se Penun asia on toimitettava ennen kaikkea. Hän pyytää nimittäin minun huutamaan hänelle "Usko"-laivan ylihuomenna pidettävässä huutokaupassa.

– Kai sen huutaa voi hänelle kuka hyvänsä, jos vain rahat riittävät. – Kuinka korkealle saa mennä?

– Hän lähettää kirjeessään 600:n Englannin punnan pankkiosoituksen. – Riittääkö?

– Ei riitä. 600 puntaa on noin 15 000 markkaa! meidän rahassa ja se määrä on liian alhainen. "Usko" on kyllä vanhanpuoleinen laiva, mutta turkasen hyvin rakennettu ja hyvin pidetty. Se nousee, vaikka ajat merellä ovatkin huonot, 20.000:een.

– Sitä pelkään minäkin. Ja mitä niin ollen on tehtävä?

Jahan Henrik ei vastaa siihen kysymykseen. Hän puree kiivaasti pikanelliaan ja käy aina joukkoon sylkemässä uunin edessä olevaan sylkiastiaan. Tuokion näin mietittyään hän napsauttaa sormiaan ja sanoo: "Yritetään, yritetään, ehkä se saadaan sillä hinnalla jos minä saan järjestää koko ostohomman alusta loppuun asti."

– Saat, saat. Tiedätkö, onko halukkaita ostajia montakin?

– Ei ole kuulemma ketään muuta kuin Grönholm. Hän on, kuten tiedät, ruvennut lähentelemään Sundelinin Märthaa ja tahtoisi kai olla laivanomistaja, ennenkuin kosii.

– Märtha on liian hyvä semmoiselle miehelle ja "Usko" samoin. – Turkanen sentään. Jos olisi minulla rahoja.

– Niin, jos olisi! Mutta kun ei ole, niin täytyy järjen pelata. Meidän on saatava huutokauppaan sellainen mies, josta ei kukaan voi luulla, että hän on meidän asiamiehenämme siellä. Parasta olisi, jos luultaisiin hänen vain piloillaan kohottavan laivan hintaa. – Mutta mistä saadaan sellainen mies?

Taasen Jahan Henrik vaipuu ajatuksiinsa. Kuluu hetki toisensa jäljestä eikä Jahan Henrik vain pääse mieleiseen tulokseen.

– Mitä sanot Kredliinistä? Mannilan kapteeni kysyy.

– Ei sovi. Liian usein meidän seurassamme.

Voi sitä paitsi panna itsensä juovuksiin juuri tärkeimmällä hetkellä ja tarvitaan toiseen toimeen samassa asiassa.

Jahan Henrik ja Mannilan kapteeni jatkavat siis etsimistään, kun ovi tuokion kuluttua aukee ja Katavkarin Efraim astuu huoneeseen.

– Tuossa on mies! huutaa Jahan Henrik riemastuneena.

– Aivan niin. Siinä on todellakin mies, vahvistaa Mannilan kapteeni.

– On kyllä vain minussa miestä, missä miestä kysytään. Ainakin jos voimia tarvitaan, vaikka sen itse sanon. – Hyvää ehtoopäivää.

– Jumal'antakoon, jumal'antakoon. Tervehdittyään Efraimia Jahan Henrik kävelee edestakaisin huoneessa, napsauttelee aina joukkoon sormiaan ja hymyilee tyytyväisenä. Monta asiaa hänellä on ollut järjestettävänä ja selvitettävänä, mutta näin suurenmoista hommaa ei vielä koskaan ole hänen käsiinsä uskottu. Sentähden hän päättääkin tehdä parhaansa ja ohjata kaikki sellaisella oveluudella, että hänen kekseliäisyyttään vielä ihmetellään. Hän pysähtyy viimein Efraimin eteen, vetää tämän pään luoksensa ja kuiskaa hänen korvaansa: "Kuule, Efraim, ylihuomenna sinä tulet 'Uskon' huutokauppaan."

– Vai niin. No, saa sitä tullakin, koska se on vanha tuttu laiva.

– Niin ja sitten sinun pitää huutaa se laiva.

– Mii-mii-nun pitää huutaa "Usko"? Ei, Jahan Henrik-kapteeni, siihen en minä pysty.

– Pystyt sinä. Matta pidä hyvin salassa tämä asia. Katsoppas tätä paperia. Se on 15.000 markan paperi ja sen saat mukaasi.

– Älkää nyt, Jahan Henrik. Älkää puhuko semmoista, että tuollainen paperiliuska käy rahasta. – Ee-ei, sitä ette saa minua uskomaan.

– Käy se rahasta. – Saat nähdä.

Efraim on vaiti ja päättää mielessään, että häntä koetetaan saada tässä jonkinlaisen pilan esineeksi Mutta sellaiset aikeet eivät sujukaan niin helposti kuin luullaan. "Kyllä tiedän olla varuillani", ajattelee Efraim sisimmässään, mutta Jahan Henrikille hän sanoo: "Entä jos laiva nousee yli 15.000?"

– Silloin ei auta muu kuin antaa sen mennä. Mutta toivotaan, ettei se nouse korkeampaan hintaan.

– No niin, toivotaan, toivotaan. Ja jos niin käy, niin tämän paperiliuskanko minä sitten tarjoon maksuksi.

– Aivan niin. Mannilan kapteeni siirtää sen sinun nimellesi ja sitten sen takapuolelle kirjoitetaan valmiiksi sanat: "Kuittaan, Efraim Katavkari" ja siellä huutokauppatilaisuudessa sinä vahvistat nimikirjoituksesi puumerkilläsi.

– Vai niin, vai niin. Mutta jos laiva menee esim. 13.000:lla, niin silloin minä tulen maksaneeksi 2.000 markkaa liikaa, jos on tosi, että tämä paperi käy rahasta.

– Ei. Et tule laisinkaan maksaneeksi liikaa. Siinä tapauksessa sinulle annetaan 2.000 markkaa rahaa takaisin.

– En usko vain, mutta olkoon menneeksi. Sitten se nähdään. Mistä tällä paperilla lopultakin sitte rahaa saa?

– Pankista.

– Vai pankista. Saako tuolta Knuutilan maisterin pankistakin? Sillä kuuluu olevan sellainen laitos. On hiljattain laittanut semmoisen itselleen.

– Saa sieltä rahaa tällä paperilla.

– Vai niin, sanoo Efraim ja päättää, että siitä asiasta otetaankin selvä, ennenkuin huutokauppaan mennään.

– Jaaha, tämä juttu on siis näin valmiiksi sovittu ja ylihuomenna sinä olet satamassa hyvissä ajoin. Huutokauppa pidetään klo 12 päivällä.

– Hyvä on. Klo 11 minä olen varvin mäellä "Uskon" kohdalla.

– Onko varma?

– Varma on, jos vain hengissä olen. – Antakaa siis paperi minulle.

– Ehdit sinä sen saada huutokauppatilaisuudessakin.

– Ei, nyt minun pitää saada se käsiini. Jos minuun kerran luotetaan niin paljon, että annetaan minun huutaa laiva, niin totta kai tuommoinen turhanaikainen paperinpala talletettavakseni uskotaan. Jos ei uskota, niin koko homma jääköön sikseen minun puolestani.

Ei siis auta muu, vaan Jahan Henrikin täytyy kirjoittaa sanat "Kuittaan. Efraim Katavkari" paperin takapuolelle ja antaa se Efraimille, joka kömpelöin sormin käärii sen kokoon ja pistää sen liivinsä povitaskuun.

Jahan Henrik on niin innostunut siihen suurenmoiseen tehtävään, joka näin äkkiarvaamatta on langennut hänen osalleen, ettei hän saa enää hetkeäkään siltä lepoa. Hän sanoo hyvästi Mannilan kapteenille sekä Efraimille ja vakuuttaa vielä mennessään kerran, että asia valvotaan tarkoin ja harkitusti pienimpiä yksityiskohtia myöten. Sitten hän suuntaa kulkunsa Kredliinin luo ja kertoo tälle, mistä on kysymys, salaten kuitenkin sen, että laiva aiotaan ostaa Penun laskuun. Se seikka on erittäinkin Grönholmin takia pidettävä tarkoin salassa.

– Minkätähden kaiken tämän kerrotte? Kredliin kysyy, kun Jahan Henrik on päättänyt kertomuksensa.

– Sentähden, että tässä on erityisellä tavalla hoidettava kaikki huutokauppaan saapuvat kilpailijat.

– Niin, Grönholm kuuluu olevan yksi niitä ja hän aikoo huutaa 20.000:een. Hänellä on rahaa vaikka enemmänkin.

– Grönholm on onneksi tyhmä ja ylpeä. Hänen varaltaan on asia järjestetty. – Tiedätkö muita halullisia ostajia?

– Kaksi uuskaupunkilaista kuuluu tulleen laivaa katsomaan ostamisen tarkoituksessa.

– Ai helkatti. Se oli paha juttu. – Onko muita?

– Ei ole tietääkseni. Ajat ovat nykyään semmoiset, etteivät laivat ole erittäin haluttua tavaraa.

– Siis on sinun pidettävä huoli uuskaupunkilaisista.

– Millä tavalla?

– Siten että koetat lyöttäytyä heidän seuraansa ja selität heille, että "Usko" on huonoimpia aluksia Raumalla.

– Kyllä uuskaupunkilaiset ovat yhtä viisaita laivoja koskevissa asioissa kuin mekin. Ei niitä sellaisilla jutuilla puijata.

– Yritetään kuitenkin. Mene kestikievariin tapaamaan heitä huomenna illalla. Ja tietysti sinun pitää, jos niikseen tulee, tarjota heille lasi ja parikin. Minä annan ravintoloitsijalle käskyn, että hän sinun tilauksestasi antaa Mannilan kapteenin laskuun niin paljon kuin vain haluat.

– Oikeinko totta, huudahtaa Kredliin ja hänen silmissään syttyy innostuksen tuli.

– Oikein totta tietysti. Ymmärrät kai sen, ettet saa tätä valtuuttasi väärin käyttää.

– Ymmärrän minä sen, kuinka en ymmärtäisi. Koetan vain kaikessa hiljaisuudessa toimia parhaimpani mukaan asian hyväksi ja toivokaamme, että lopputulos on oleva hyvä.

– All right. Huomenna illalla koetat siis saada uuskaupunkilaiset käsiisi ja syötät heille pajuköyttä, minkä jaksat. Huutokauppa on ylihuomenna, kuten tiedät.

– Tiedän, tiedän. Ja kyllä minä uuskaupunkilaisille pajuköyttä syötän, siitä saatte olla varma.

XXXI.

Se päivä, jona "Usko" oli myytävä, valkeni synkkänä, pilvisenä ja harmaana. Se oli noita päiviä, jotka saattavat ihmisten mielet apeiksi ja lamauttavat heidän työilonsa.

Huonolla tuulella oli Katavkarin Efraimkin, kun hän noin klo 9 aikana aamupäivällä nousi veneestään maihin kanavanvartijan suojan luona. Vielä äkäisemmällä päällä oli Maija, joka oli vaatinut päästä mukaan kaitsemaan Efraimia, kuten hän oli sanonut. Maija oli kuitenkin yhtä mieltä Efraimin kanssa siinä, että koko laivanostojuttu oli vain jokin herrojen keksimä kuje, jonka kohteeksi Efraim tehdään ja jonka hyvitykseksi sitten pannaan toimeen sellaiset juomingit, etteivät niin heikot sielut kuin Efraim esimerkiksi ymmärrä lähteä niistä ajoissa, ellei heidän aviovaimonsa tai joku muu vakava henkilö nouda heitä niistä. Tämä viimeinen Maijan väite harmittaa vieläkin Efraimia, kun hän Maija pari askelta jäljessään kulkee kaupunkia kohden. Jonkinlaista lohtua antaa hänelle kuitenkin se tosiasia, että Maija eräässä toisessakin asiassa on täysin hyväksynyt Efraimin mielipiteen ja aikeet. Maija on nimittäin sillä kannalla hänkin, että mennään ensin pankkiin koettamaan, saako todellakin rahaa sellaisella paperiliuskalla, jonka Efraim on saanut Jahan Henrikiltä ja jonka Maija varmuuden vuoksi heti sen nähtyään on ottanut tallettaaksensa. Lisäksi he ovat yhdessä päättäneet, että jos sillä paperilla todellakin rahaa lähtee pankista, niin koko summa nostetaan rahana eikä esitetä huutokaupassa kehnoja paperinpalasia kaikenkaltaisten koiranleukojen iki-iloksi.

Ehdittyään torille Efraim ja Maija pysähtyvät pakinoimaan tuttaviensa kanssa odotellen kymmenen lyöntiä, jolloin pankki heidän tietämänsä mukaan avataan. Pian se hetki onkin käsissä ja he lähtevät päämääräänsä kohti. Pankin oven edessä Efraim pysähtyy, sylkäisee ja kysyy Maijalta: "Miksi minä sitä maisteria karahteeraan, maisteriksi vaiko konsuliksi? Sillä kuuluu olevan molemmat nämä arvonimet. Kumpi niistä sitten lienee parempi, sillä siitä se tietysti enemmän pitää?"

– Puhuttele sinä sitä maisteriksi, niin minä sanon häntä konsuliksi.

– Sinä. – Ei suinkaan sinulla hänelle mitään ole. Koeta nyt vain pysyä vaiti, sillä sinulla ei ole mitään puhuttavaa maisterin kanssa.

– Sitten se nähdään. Mutta mennään nyt jo sisälle. Vai aiotko jäädä tähän seisoa töllöttelemään?

– No, mennään, mennään.

Niin he sitten molemmin astuvat pankin konttorihuoneeseen. Hyvän päivän sanoessaan Efraim kumartaa, niin että tukka valuu silmille, joten hänen suoristuessaan täytyy erityisellä päännyökkäyksellä heilauttaa, se säännöllisille tiloilleen, ja Maija niiaa pankin johtajalle, Knuutilan maisterille, yhtä syvään kuin konsanaan rovastille.

– Jumal'antakoon, vastaa maisteri Efraimin ja Maijan tervehdykseen, mutta sitten ei puhuta pitkään aikaan sanaakaan, sillä Efraim ja Maija katsovat säädyllisyyden vaativan, että maisteri jatkaa keskustelua.

Onneksi maisteri eilen on ollut pormestarin luona pidoissa, joista hän on tullut kotiin pikkutunneilla. Hän on siis tapansa mukaan vastikään juonut puolen pulloa olutta virkistyäksensä ja on nyt erittäin hyvällä tuulella ja puhelias kuten aina, kun hänellä on tällainen niin kutsuttu mallasjuomapäivänsä. Katseltuaan hetkisen kahta asiakastansa hän kysyy käsiänsä hieroen ja ystävällisesti hymyillen: "No, Efraim, mitä Katavkarista kuuluu?"

– Kiitoksia kysymästä, maisteri hyvä, pikku hiljaa siellä eletään, vastaa Efraim ja jatkaa kääntyen Maijan puoleen: "Siinä sen kuulet. Enkö sanonut, että hyvin se maisteri minut tuntee. Ja miksei tuntisi, niinkuin minäkin tunnen maisterin."

Sitten Efraim lisää kääntyen taasen maisterin puoleen: "Niin, ja maisterin isä ja minä olimme oikein hyvät tutut. Olen purjehtinut hänen päällikkyytensä alaisena. – Kuinka paljon onkaan jo vuosia siitä, kun äijä kuoli?"

– Kaksitoista vuotta tulee ensi talvena.

– Vai kaksitoista vuotta. – Jaa-a, niin se aika kuluu, maisteri hyvä.

– Älä siinä nyt ala jahnata taasen, vaan puhu asiasi, ettet kuluta turhaan herra konsulin aikaa, Maija kivahtaa.

Efraim vaikenee, kynsii korvallistaan ja sanoo: "Niin, olisi aina minulla hiukan semmoista pientä asiaakin."

– Vai niin. No, puhukaa suunne puhtaaksi.

Efraim miettii hetkisen, sylkäisee, pyyhkii suunsa kätensä päällystään ja kysyy katsoen maisteria tiukasti silmiin: "Onko pankissa rahaa nykyään?"

– On kyllä.

– Vai on. No, saako pankista rahaa?

– Saa kyllä, jos vain on luottoa. Tämä vastaus menee yli Efraimin ymmärryksen.

– Luottoa. – Mitä maisteri sillä sanalla tarkoittanee? Efraim ajattelee, ja kun tuo sana heidän kotoisessa murteessaan, jota maisterikin puhuu, äännetään samoin kuin "luotoa" kirjakielessä, niin Efraim jo aikoo ilmoittaa, että Katavkari on vain vuokramaata. Hän hylkää kuitenkin tämän tuuman ja päättäen suoraan käydä asiansa ytimeen hän kysyy: "Kuulkaapa, maisteri hyvä, onko sellaisessa jutussa perää, että täältä saa rahaa antamatta mitään tavaraa, että täältä saa rahaa esimerkiksi vain jonkinlaisella paperitiketillä?"

– Kyllä, kyllä siinä jutussa on perää.

– Älkää nyt hullujanne. – Nähkääs, maisteri hyvä, koko minun asiani onkin sellainen, että minä sain eilen – – –

– Ole vaiti, senkin höperö, Maija sekaantuu puheeseen. Toissa päivänä sinä sen sait.

– Aivan oikein, aivan oikein, toissapäivänä minä sain sellaisen paperin, jota koetettiin uskotella minulle rahan arvoiseksi. – Herrojen kureja ja kujeita tietysti.

Onko teillä muassanne se paperi? Jos on, niin katsellaan sitä vähäisen.

Tämän puheen kuultuaan Maija rupee aukaisemaan röijynsä nappeja ja liivinsä hakasia ja vetää vihdoin povensa kätköistä esille suuren, nahkarihmoilla suljetun kukkaron, jonka pohjimmista perukoista hän kopeloi maisterin nähtäväksi Jahan Henrikin antaman paperin.

– Kas tässä, korkeasti kunnioitettava herra konsuli, hän sanoo ja ojentaa niiaten paperin maisterille.

Tämä katselee sitä tarkkaan yli silmälasiensa, lukee siinä olevan kirjoituksen, kääntää sen ja sanoo Efraimille, joka, kuten Maijakin henkeänsä pidättäen on tarkannut maisterin kasvojen ilmeitä: "Jos en tuntisi teitä reiluksi mieheksi ja jos ei tässä olisi Mannilan kapteenin nimi, niin kysyisin, mistä olette saanut näin paljon rahaa. Sillä kyllä tämä paperi on rahanarvoinen, vaikkei se olekaan vielä oikein kunnossa."

– Vai ei ole kunnossa. Sitä minäkin, että jekkua: siinä on yritetty pelata minulle, mutta minä olenkin liian viisas mennäkseni näin kömpelösti viritettyyn loukkaaseen. – Kai täytyisi maksaa paljon, ennenkuin se kuntoon tulisi, tuo paperinpala, tarkoitan. –

– Ei tarvitse maksaa mitään, mutta puumerkkinne teidän täytyy piirtää nimenne alle, koskette ole itse kirjoittanut sitä.

– En, en ole sitä itse kirjoittanut, sillä siihen en pysty, Efraim sanoo naurahtaen. Mutta puumerkkini osaan tehdä. – Ja saanko minä sitten rahaa tuolla vaivaisella paperilla, jos panen puumerkkini siihen?

– Saatte.

– Voi nyt tuhannen juhannesta, vai saan rahaa sillä. – Kuinka paljon?

Maisteri hakee paperin, laskee hetkisen ja sanoo: "Viisitoistatuhatta sataviisikymmentäyksi markkaa kuusikymmentä penniä."

– Siunatkoon, maisteri hyvä. – En, en minä julkea ottaa teiltä niitä rahoja. Ettekö te ymmärrä, että teitä petkutetaan?

– Ei minua pystyyn vedetä. Kas niin, piirtäkää puumerkkinne tähän, niin lasken rahat eteenne.

– Kyllä tämä nyt sentään on vallan hullu juttu –

– – Kuule, Maija, mitä tehdään, otetaanko ne rahat?

– Otetaan kai ne, senkin tohro. Raha on aina hyvä olemassa.

Efraim kynsii tuskistuneena päätään ja katselee maisteria syvän säälin ilme kasvoillaan, mutta sitten hän tekee päätöksensä, ottaa paperin maisterilta, menee pöydän ääreen, valitsee itselleen kynän, pitää sitä akkunaa vastaan, nyppii terän kärkeä ja piirtää sitten huoaten ja värisevällä kädellä K kirjaimen muotoisen koukeron nimensä alle.

– Ohhoh, kuinka käteni värisi, hän sanoo saatuaan puumerkkinsä valmiiksi. Ei siitä nyt oikein hyvä tullut, mutta kai se sentään kelpaa.

– Kelpaa se, vakuuttaa maisteri, menee kaappinsa luo ja tuo Efraimin eteen kaksi tukkua seteleitä sanoen: "Niissä pitäisi olla kaksikymmentä viidensadan markan seteliä toisessa ja toisessa kymmenen, siis yhteensä 15.000 markkaa. Ja mitä teille sen yli tulee, saatte, kun ensin olette laskenut nämä."

Hikoillen mielenliikutuksesta Efraim sylkee sormiinsa ja alkaa laskea seteleitä Maijan tarkasti seuratessa tätä toimitusta.

– Älä nyt niin hätäile, vaan laske ne tarkkaan, sanoo Maija kesken kaiken.

– Turkasen ämmä! Kas niin, sinä sekoitit minut vallan. – – Nyt saan alkaa uudelleen taasen. Mutta koetakin olla puhumatta, jos voit.

Vihdoin hän saa tehtävänsä suoritetuksi ja sanoo: "Kyllä on oikein laskettu, maisteri hyvä. – Tiedättekö, minulla ei ole ikinään ollut näin paljon rahaa käsissäni yhdellä kertaa."

Kun maisteri sitten on antanut Efraimille lisää 151 markkaa 60 penniä, pistää Efraim kaikki rahat takkinsa povitaskuun, istahtaa tuolille, nyökäyttää päätään Maijalle ja sanoo: "Jaaha, Maija, rupea toimiin siis."

Maija etsii taasen povestaan nahkakukkaronsa ja vetää siitä tällä kertaa esille lankakerän, jonka läpi on pistetty silmineula. Levollisesti hän panee langan neulan päähän, katkaisee sen ja alkaa sitten neuloa umpeen Efraimin povitaskun suuta.

Koko tämän toimituksen kestäessä Efraim keskustelee vilkkaasti maisterin kanssa seuraten silti tarkkaan Maijan hommia. Ja kun Maija ehtii neulomuksineen taskun suun toisen pään paikoille, niin Efraim sanoo: "Päätä nyt vain kunnollisesti se neulomus. – Niin, onko maisteri huomannut, kuinka nuo naiset päättävät neuloimiksensa. Eivät he solmi langan viimeistä päätä niinkuin me miehet, vaan neulovat sohivat hetken aikaa niitä viimeisiä tikkejä joka haaralle ilman järjestystä, purevat langan poikki ja sillä hyvä. Ymmärtää sen, mitä siitä tulee. Langan päät kirpoavat auki ja yks kaks on koko neulomus ratkennut aivan kuin se, minkä ne ensimmäiset neulomamasiinit tässä vielä noin kymmenen vuotta takaisin tekivät. Niinkuin maisteri kukaties muistaa, ei tarvinnut muuta kuin saada langan päähän kiinni, niin veti koko tikkauksen auki. Ja samalla tavalla on noitten naisten neulomuksen laita. Sen langan huonon päättämisen takia, nähkääs, maisteri."

– Taitaa mar niin ollakin.

– On se niin, sen saatte uskoa, maisteri hyvä. Sellaista kroheloimista se heidän neulomisensa on.

– Älä siinä nyt tyhmiä puheitasi laskettele, vaan lähdetään menemään, tiuskaisee Maija.

– Minne te nyt oikeastaan lähdette rahoinenne? kysyy maisteri.

– Jaa, tietääkö maisteri, se on salaisuus, jota en voi ilmaista, vaikka niin turkasesti mieleni tekisi puhua siitä. – Ei mar, nyt täytyy mennä, koska tuo Maija noin nykii takin liepeestä. – Hyvästi nyt ja tervetuloa joskus sinne Katavkariinkin.

Efraim ja Maija paiskaavat kättä maisterille ja lähtevät matkaansa. Ovensuusta Efraim sentään kääntyy takaisin, menee maisterin luo ja sanoo: "Tarhaan kai minä tässä olen naisten heikkouksia maisterille selittänyt. Heillä on heidän järkensä, niinkuin maisteri tietää yhtä hyvin kuin minäkin, koska maisteri tiemmä on naimisissa."

– En ole, en ole vielä ehtinyt sellaisiin hommiin.

– Ai, ai, vai ei ole maisterilla rouvaa vielä. Teillä alkaa jo sitten ulkonäöstä päättäen olla vähän kiire. Vaikka ei siltä, ei niin noloa miestä ole, ettei hän vaimoa saisi, kuten Lutherus sanoo. Mutta kun tulee vanhemmaksi, niin ei ole enää niin vara valita. Eikä sitä sitten tiedä, minkälaisen klahjun sattuu saamaan.

– Oi, voi, tule nyt jo äläkä siinä Jaakottele ja kuluta konsulin aikaa. – Ja kehtaatkin vielä panna kaikenlaiset omat hullutuksesi Lutheruksen päähän. On se vain synti ja häpeä. – Jaa-a, konsuli hyvä, mihin mahtaisi tuo meidän äijä joutuakaan, jos hän olisi sattunut saamaan samanlaisen klahjun vaimoksi kuin hän itse on.

Sitten Efraim ja Maija lopultakin poistuvat pankista, mutta kun he ovat kulkeneet hetken matkaa satamalle päin, niin Efraim pysähtyy ja sanoo Maijalle: "Odota silmänräpäys, minulta unohtui eräs asia." Sen sanottuaan hän palaa takaisin pankkiin. Astuttuaan ovesta sisälle hän alkaa heti: "Anteeksi nyt maisteri, minulla on hiukan vielä puhuttavaa, vaikken tahtonut sanoa sitä Maijan kuullen. – Niinkuin jo sanoin, pelkään, että teitä on petkutettu sillä paperiliuskalla, mutta olkaa levossa. Jos hätä tulee, niin te saatte kaiken, minkä näillä rahoilla ostan – –.

"Ja sitten eräs toinen juttu vielä, koskei täällä näy olevan muita kuin me kahden. – Älkää vain luulko, etten minä pidä tuosta meidän Maijasta ja hän minusta, vaikka meillä aina onkin välillämme tämmöistä pientä nälkkimistä varsinkin näin oudoissa paikoissa. – – Ja on sitä väliin kotonakin. Se on nyt meidän tapamme eikä ole ihmekään, koska meidät vihittiin samalla viikolla, jolloin täällä Raumalla oli sellaista pientä sodan krähinää, tarkoitan, silloin kun engelsmanni poltti Rauman sataman. Silloin jo kaikki ennustivat, että meistä piti tulla riitainen pari. Mutta ei sellainen riita, jota meidän välillämme silloin tällöin on, mitään merkitse. Ei enempää kuin se sotakaan. Ja sen minä sanon, ettei niitä olekaan monta sellaista vaimoihmistä kuin tuo meidän Maija. Pitää puhdasta ja on semmoinen työihminen, ettei paremmasta puhetta. Niin, ettei maisterin vain pidä pelätä sitä avioliittoa meidän tähtemme. Sillä jos vain Maijan kaltaisen saatte, maisteri hyvä, – omasta säädystänne tietysti – niin ette olekaan kirvestänne kiveen lyönyt. Ei maaren. Ja ylipäätänsä minä olen merkinnyt sen, että sellaiset vähän kiukkuisenluontoiset ihmiset – vaimoihmiset tarkoitan – ovat hyvin kelvollisia yhteen ja toiseen toimeen. Jotta ei niitä kaikkia pieniä tiuskimisia ja kihisemisiä pidä pelätä. Ne tulevat ja menevät kuin Ahmausten kerjäläiset. Niin on asia ja anteeksi nyt, että minä tämän kaiken olen selittänyt teille, maisteri hyvä, mutta nähkääs, vanhemmalla on kokemusta ja nuoremman tulee käyttää sitä hyväksensä, niinkuin me sanassa luemme."

– Aivan niin. Olette vallan oikeassa. Ja kiitoksia paljon hyvistä neuvoista.

– Ei kestä kiittää ja hyvästi nyt. Kyllä Maija taasen toruu, kun näin viivyttelen. Mutta on ollut oikein hauskaa puhella yhtä ja toista maisterin kanssa.

– Jumalan haltuun.

Tällä välillä oli ulkona alkanut sataa, joten Efraim sai Maijalta tavallista ankarammat nuhteet, varsinkin kun aika jo alkoi olla täpärällä ja heidän piti kiirehtiä hyvin päivin ehtiäksensä satamaan klo 11:ksi, kuten Efraim oli luvannut.

Hiukan jäljestä sovitun ajan he sinne saapuivat sittenkin ja Jahan Henrik, joka oli heitä vastassa kanavan suun tienoilla, sanoi: "Pelkäsin jo, ettet tulisikaan, Efraim. – Mutta jos olisin tietänyt, että Maija on muassa, niin en olisi ollut ollenkaan levoton."

– Vai niin, sanoi Efraim, vai Maijaan tässä vain luotetaan. Mutta pitäisi kapteenin sentään tuntea minuakin sen verran, että tietää minun aina pysyvän puheissani. Ja kun kerran lupasin tulla ajoissa, niin tulin myös ja tässä sitä nyt ollaan.

– Hyvä on. – Ei sinun pidä suuttua, Efraim. – Kai sinulla paperi tallella on.

– Ei ole.

– Turkanen sentään! Oletko hukannut sen?

– Olen.

– No, mutta sitten on koko puuhamme turha. Kuinka voit olla niin huolimaton näin tärkeässä asiassa? Ja vahinko, rahallinen vahinko, kuka sen korvaa? Siinä menivät nyt torppasi ja veneesi ja – –

– Eivät ne minnekään menneet, sillä minä hukkasin sen paperin pankkiin. Vaihdoin sen rehelliseen rahaan. En minä hipulipapereilla huutokauppaan lähde. – Katsokaa kapteeni, kuinka pulleana on povitasku pelkistä 500 markan seteleistä.

Mutta aika riensi ja Efraimin oli kiirehdittävä "Uskoon". Jahan Henrikkiä harmitti hyvin päivin, että Efraim vasten hänen määräyksiään oli vaihtanut pankkiosoituksen rahaan, mutta hän ei uskaltanut ilmaista tyytymättömyyttään. Hän siis vain neuvoi Efraimia käyttäytymään huutokaupassa niin, että kaikki luulisivat hänen piloillaan hintaa kohottavan. Itse ei Jahan Henrik tahtonut olla näkyvissä, sillä silloin voitaisiin heti epäillä, että hän ja Efraim kuuluvat yhteen. Hän lupasi siis odottaa Efraimin paluuta huutokaupasta näillä samoilla paikoin ja viimeiseksi hän ilmoitti Efraimille, että "Usko" yritetään ostaa kapteeni Barkmanin, Penun, laskuun ja omaksi.

XXXII.

Rankkasateesta huolimatta oli "Uskon" kannelle kokoontunut melkoinen määrä raumalaisia: laivanvarustajia, kapteeneja, laivureita ja merimiehiä, jotka viimeksimainitut tahtoivat viimeiseen asti seurata heille tutun aluksen kohtaloa.

Todenteolla laivan ostamista ajattelevia ei tässä joukossa ollut muita kuin pari heikonpuoleisissa varoissa olevaa yhteiseen ostohommaan liittynyttä laivuria sekä Grönholm, joka viime vuosina oli menestyksellä harjoittanut puutavarakauppaa.

Näin ollen myyjät kiihkeästi odottivat niitä kahta uuskaupunkilaista, joiden tiedettiin laivan ostohommissa oleskelleen kaupungissa jo pari päivää. Mutta kun heitä kellon lähetessä 12 ei vain alkanut kuulua, rupesivat myyjät käymään levottomiksi. Aina väliin joku heistä pistäytyi tähystelemään kanavan suunnalle eikö uuskaupunkilaisia jo näkynyt, mutta aina toiveet pettivät. Kello oli vihdoin enää vain viittä minuuttia vailla kahtatoista eikä uuskaupunkilaisia vain kuulunut. Myyjien levottomuus oli kohonnut korkeimmilleen, mutta Grönholm sanoi ilkeän tyytyväisesti hymyillen: "Kun eivät tule, niin eivät tule. Toimitus aloitetaan kai täsmälleen klo 12, kuten ilmoitettu on." – Odotetaan neljännestunti, myyjät ilmoittivat ja lähettivät miehen juoksujalkaa kaupunkia kohden kiirehtimään uuskaupunkilaisten saapumista huutokauppaan jos heidän mahdollisesti havaittaisiin olevan matkalla satamaan.

Jännityksellä siis odotettiin sekä myyjien että ostajien taholla neljännestunnin umpeen kulumista ja Grönholm antoi useamman kuin yhden kerran tietää, että hänkin poistuu, ellei huutokauppaa ainakin sen määräajan kuluttua aloiteta.

Minuutti toisensa jäljestä kului näin ja kun kello osoitti viittätoista yli 12 odotettujen ostohaluisten saapumatta silloinkaan vielä paikalle, ei auttanut muu kuin alkaa toimitus.

Grönholm huusi heti 12.000 pohjahinnaksi, sillä hän oli kuullut, että ne kaksi laivuria, jotka olivat saapuneet huutokauppaan, eivät aikoneet tarjota penniäkään yli sen määrän.

Todellisuudessa asianlaita olikin niin, mutta harmissaan siitä, että heidän toiveensa uhkasivat raueta jo ensimmäisellä huudolla, toinen heistä alkoi kaiken uhallakin lisätä sata markkaa jokaiseen Grönholmin huutoon, kunnes oli noustu 13.000 markkaan, joka oli Grönholmin huuto. Sen yli laivuri ei enää rohjennut mennä ja vasara oli jo pudonnut kaksi kertaa tämän tarjouksen jäljestä kenenkään kohottamatta hintaa, kun Efraim vallan odottamatta esiintyi laivanostajana.

Jahan Henrik oli laskenut oikein, kun hän ihan viime tingassa oli ilmoittanut Efraimille, että laiva yritettäisiin ostaa kapteeni Barkmanille, Efraimin sukulaiselle. Tämä ilmoitus sai nimittäin sekä Efraimin että Maijan innostumaan juttuun vielä enemmän kuin ennen ja he päättivät tehdä parhaansa suotuisan lopputuloksen saavuttamiseksi. Yhtäkkiä he sopivat keskenänsä, miten tässä olisi viisaimmin meneteltävä, ja odottivat nyt ulkonäöltään levollisina mutta sisimmässään varmaankin kaikista läsnäolevista enimmän jännittyneinä sitä hetkeä, jolloin heidän piti sekaantua tapahtumien kulkuun.

– 13.000 on tarjottu, 13.000, – – eikö kukaan tarjoo enempää, hoki vasaramies – – ensimmäinen – – – toinen ja – ja – –

– 5 markkaa lisää, huusi Efraim ja otti hoippuen sekä koko olemukseltaan hiukan juopuneeksi tekeytyen pari askelta vasaramiehen ympäri kokoontunutta yleisöryhmää kohti.

Raikas naurunrähäkkä ja kokkapuheiden tulva tervehti tätä Efraimin esiintymistä ja vasaramies sanoi: "Kas niin, Efraim, teit oikein, kyllä sinä jo aikasi oletkin veneellä verkoilla ollut. Tästälähtien aiot kai kalastaa laivasta."

– Jämptiinsä niin, kuin Isometsä sanoo, olen ajatellut. Lyö pois siis, velikulta, koko hökötys minulle, koskeivät muut siitä huoli. – Turkanen sentään: Efraim Katavkari, laivanvarustaja. Se joltain kuuluu, pojat, vai miten. – No, Isometsä, pahustako siinä viivyttelet? Sano kolmas ja lyö vasarasi pöytään, jotta kalliot kaikaa.

– Voi, voi tuota meidän äijää, Maija valitteli. Se on taasen saanut lasin liikaa ja näin se nyt hulluttelee. – Älkää lyökö sitä laivaa sille. Mistä se sen maksaa?

– No, mitä hän tänne sitten on tullut laisinkaan huutokauppaa häiritsemään? kiukutteli Grönholm.

– Sanokaa muuta. Mutta kun se on purjehtinut tässä laivassa, niin se tahtoi tulla kuulemaan, kuka sen ostaa.

– Lyödäänkö se minulle, vai pitääkö minun nostaa omaa huutoani? – Ja sinä, Maija, olet vaiti, kun aviomiehesi ja holhoojasi tekee kauppoja. Tiedä, että sinä olet minun holhoukseni alaisena ja sinun tulee olla miehellesi kuuliainen, niinkuin Saara oli Aabrahamille kuuliainen. Etkö muista mitä vihkiäisissä lupasit. – No, Isometsä, eikö vasarasi putoo?

Kaikki nauroivat, mutta vihdoin Grönholm sanoi suuttuneena: "Tehdään loppu tästä ilveilystä. Minä tarjoon 13.500."

– Ohoh, siinä onkin se Grönholm, näen mä, hyvää päivää. Mutta minä lisään 25 penniä.

– 13.600, huusi Grönholm silmät kiukusta säkenöivinä.

– Ja 25 penniä, Efraim sanoi.

Yleisö, joka tähän asti oli nauranut, rupesi saamaan kylliksi tällaisesta kujeilemisesta ja jo alkoi paheksumisen ilmauksia kuulua läsnäolevien joukosta sen johdosta, että julkinen huutokauppa näin tehtiin pilan esineeksi. Mutta myyjät, jotka mielihyvällä olivat nähneet, että Efraim tuotti heille hyötyä, huomauttivat, että jokaisella on oikeus tehdä tarjouksensa. – Sitä minäkin, puheli Efraim. Miksen minä saisi huutaa? Ripillä olen käynyt, papinkirjassani ei pitäisi olla pienintäkään tahraa enkä ole holhouksen alainen. Torppa minulla on lisäksi semmoinen, ettei olekaan monella, vaikka sen nurkat ovat vähän lahonneet, veneitä minulla on kolme, kaikki parhaassa kunnossa ja silakkaverkkoja tällä pojalla on virstakaupalla. – – – Jaa-a, oikeastaan minä olen hyvin rikas mies – –. Jatka, Isometsä, niin saan taasen huutaa, jos vain vielä on laki ja oikeus maassa. Mutta antakaa minulle ryyppy välillä. Tässä tuppaa väkisinkin selkeemään, kun tuolta ylhäältä lyödään niin julmetusti vettä niskaan.

– Pidä nyt jo suusi kiinni ja mennään pois, sanoi Maija.

– Pois, en minä tule pois. Menköön torppa perustuskivineen päivineen, mutta laivan minä huudan. Saat kerran keikutella omalla laivalla, Maija-kulta.

– Kyllä minä sinulle Maija-kullan näytän, jahka kotiin tullaan.

Taasen jatkoi vasaramies toimitusta. – 13.600 ja 25 on tarjottu. Ensimmäinen – –

– 14.000 Grönholm huusi.

– 14.000 on tarjottu, 14.000 ensimmäinen, toinen – –

– 50 markkaa sen kaupan kukkuraksi, huusi Efraim, vaikka Maija nyki häntä takin liepeestä poispäin.

– Tämä on hävytöntä, kivahti Grönholm. – Kuulutetaan huutokauppa ja sitten annetaan tuommoisen miehen, joka omistaa tuskin muuta kuin ne rikkinäiset vaatteet, jotka hänellä on yllään, kohottaa laivan hintaa kerta toisensa jäljestä. Ja myyjät puolustavat häntä. Ehkä hän onkin täällä heidän kehoituksestaan.

– Ei hän ole täällä meidän asioillamme, vastaavat myyjät loukkaantuneina.

– Vai ei ole. No, sitten se nähdään. Lyökää pois, Isometsä. Minä en lisää penniäkään. Viimeinen huuto oli Katavkarin. Lyökää pois ja maksakoon Katavkari laivan hinnan, jos voi. Mutta nyt minä peruutankin viimeisen huutoni enkä tarjoo enempää kuin 13.000.

– Aivan niin, lyökää pois laiva Efraimille, niin hän lakkaa hulluttelemasta eikä ainakaan voi vaatia, että hänen huutonsa otetaan huomioon, sanoo joku yleisön joukosta.

– Oikein, oikein, Isometsä myöntää ja hokee 14 050 on tarjottu, 14.050 – – Katavkarin huuto – eikö kukaan lisää? – 14 050 – ensimmäinen, toinen ja kolmas.

Täydellinen hiljaisuus vallitsi hetkisen laivalla vasaran pudottua pöytään kolmannen kerran. Mutta seuraavassa tuokiossa puheen sorina alkoi taasen niin vilkkaana kuin se olisi vaiennut vain uusia voimia kootaksensa. – "Nyt menivät sinulta sekä saunat että maltaat, Efraim!" – "Nyi rahaa pilvistä nyt!" – "Älä sure, Efraim! Jos ei raha riitä niin kärsiköön ruumis!" huusivat läsnäolijat ja paljon muuta samankaltaista Efraimin hokiessa itsekseen: "Nyt kävikin hullusti."

– Vai kävi hullusti, Grönholm ilkkui.

– Kävi, hullusti kävi – teille. Sen sanottuaan Efraim veti puukon tupestaan, antoi sen Maijalle ja pyysi tämän ratkomaan auki povitaskun suun. Maija teki työtä käskettyä ja hänen siinä ratkoessa neulomustaan Efraim katseli voitokkaan näköisenä ympärilleen ja sanoi kääntyen Grönholmin puoleen: "Niin, niin, Grönholm. Te sanoitte että minulla on riikkeimet vaatteet ylläni, mutta minä vastaan siihen aivan samalla tavalla kuin Polttilan papa-vainajakin, kun hänen maksukykyään epäiltiin paikattujen vaatteittensa tähden. 'Suutta oli, ett vaatteis o läpi, hän sanoi, mutt plakkar o ehi, plakkar o ehi.' Ja niin on minunkin pukuni laita, kuten kohta saatte nähdä."

Siihen mennessä Maija olikin toimittanut tehtävänsä ja ihmiset katselivat hämmästyksestä mykistyneinä, kuinka Efraim veti esille taskustaan kaksi pinkkaa 500 markan seteleitä suorittaen paikalla laivan hinnan.

– Mistä te noin paljon rahaa olette saanut? myyjät kysyivät, kun huuto oli maksettu.

– Pankista, vastasi Efraim. Pankista olin noutamassa ne sellaisella turhanpäiväisellä paperinliuskalla, jonka kapteeni Barkman on Hampurista lähettänyt. Tämä laiva ei siis ole minun, vaan se on – kuulkaa tarkkaan, Grönholm – se on tästälähtien Kustaa Benjamin Barkmanin. Ja koska täällä näkyy olevan monta sellaista merimiestä, jotka ovat purjehtineet kapteeni Barkmanin kanssa, niin hurrataan hänen onnekseen, pojat.

Voimakkaana Penulle kohotettu hurraahuuto kaikuikin huonosta säästä huolimatta ja tyytyväisyys loisti kaikkien muitten kasvoilta paitsi Grönholmin, joka synkän näköisenä kiiruhti pois "Uskosta".

Katseltuaan ensin ostamaansa laivaa ja juotuaan pari lasia myyjien tarjoamaa viiniä Efraim ja Maija läksivät kaupunkia kohden. Heidän saavuttuaan kanavan suun tienoille Jahan Henrik sukeltautui esille erään satama-aitan takaa ja kysyi jännittyneenä: "Kuinka kävi?"

– Hyvin kävi. Laiva on meidän.

– Kuinka korkeaan hintaan nousi?

– 14 050 markkaan.

– Vai tuli niin kalliiksi. – No, halpa se on sittenkin, hyvin halpa. 20.000 voisi maksaa siitä milloin hyvänsä. Se on vanha, mutta vahva ja hyvässä kunnossa. Eikä ole huono purjehtijakaan.

– Hyvä laiva se on. Tunnen kai minä sen, koska olen siinä purjehtinut.

– Hyvä se on. – Uuskaupunkilaiset eivät uskaltaneet siis mennä niin korkealle.

– Niitä poikia ei näkynyt ollenkaan huutokaupassa.

– Sepä vasta kummallista! – – Kuule, lähde sinä, Efraim, nyt hakemaan Kredliiniä. Minne on mahtanut joutua koko mies. Pelkään, että se on taasen tehnyt jonkun tyhmyyden. Käskin hänen eilen illalla mennä kestikievariin tapaamaan uuskaupunkilaisia.

– Kai hän sitten vieläkin siellä on, arveli Maija.

– Siellä kyllä se on. – Turkanen, kun en ole saanut olla mukana, Efraim sanoi.

– Voi olla, että hän on siellä. Lähde siis etsimään häntä. Ja sinä, Maija, mene Mannilaan ilmoittamaan, miten kävi huutokaupassa. Saat varmasti kahvikupin palkaksesi.

– Jaa-a, kyllä kahvi jo hyvää tekeekin, kun on saanut tässä sateessa seisoa. – Anna loput rahoista Jahan Henrik-kapteenille, Efraim. Et sinä saa niitä mukanasi kestikievariin.

Hiukan vastahakoisesti Efraim luki ylijääneet rahat Jahan Henrikin käteen, ja kun Maija sitten arveli, että hänen kai pitää hakea Efraim pois kestikievarista, niin Jahan Henrik lohdutti häntä sanoen: "Saat olla levossa, Maija, kyllä minä Efraimista huolen pidän. Minä näet menen myös sinne, mutta ensin minun täytyy järjestää vahdinpito 'Uskossa' ja yhtä ja toista laivanoston yhteydessä olevaa."

Jahan Henrik läksi siis "Uskoon" Efraimin ja Maijan jatkaessa matkaansa kaupunkiin. Sinne saavuttuaan Maija poikkesi Mannilaan, mutta Efraim meni kestikievariin.

Kun Efraim sitten perille tultuaan kysyi, onko Kredliin siellä, niin hänet johdettiin erääseen salin perällä olevaan huoneeseen. Siellä Kredliin istui pöydän päässä, kyynärpäät pöydällä ja pää käsien varassa. Pöydällä oli paljon tyhjiä laseja ja pieniä tyhjiä pulloja. Pöytäliina, jonka liepeet ulottuivat lähelle lattiaa, oli monesta kohtaa märkä sille valuneista juomista ja koko huoneen täytti tupakan katku ja väkijuomien tuoksu. Efraimin astuessa huoneeseen Kredliin ei häälähtänytkään. Vasta sitten, kun Efraim sanoi hyvää päivää, ponnahti hän äkkiä seisoalleen ja sanoi ilon ilme kasvoissaan: "Vai sinä sieltä tuletkin, eikä se ijankaikkinen tarjoilijaneiti, joka tahtoo ajaa minut pois täältä. Enkä minä voi lähteä, ennenkuin nuo uuskaupunkilaiset virkoovat. Niillä on paljon rahaa taskuissaan, ja jos niiltä katoaisi sitä ja minä olisin mennyt tieheni, niin sanottaisiin pian, että minä olen vienyt rahat. – – Ee-en, minä en lähde, ennenkuin kaikki asiat ovat selvillä."

– Uuskaupunkilaiset, Efraim sanoo. En minä näe täällä uuskaupunkilaisia.

– Et näekään. Mutta katso tänne, Kredliin vastaa kohottaen pöytäliinan lievettä. Katso, kuinka kauniisti nukkuvat, nukkuvat kuin porsaat. Kello 6 aamulla valui toinen vähitellen pöydän alle, mutta toinen käpertyi vasta puoli yhdeksän aikaan. Heikkoja miehiä. Ja koko ajan siitä asti olen tässä kuivin suin istunut vartioimassa heitä. – Ei sitä yksinään viitsi ryypätä. – Mutta nyt on kaikki taasen hyvin, kun sinä tulit minulle seuraksi. – – Neiti, ohoi! ohoo-ii!

Valvomisesta kalpea tarjoilijaneiti tuli huoneeseen ja Kredliin komensi: "Tusina taasen niitä teidän tuutninkejanne! – – Hauskaa nähdä sinut, Efraim. Miten satamassa kävi?"

– Hyvin, minä huusin laivan. – Tiedätkö, että se ostettiin kapteeni Barkmanille, meidän Penulle.

– Älä! Oikeinko totta? – – Niin, niin, minä olen aina sanonut, että kova poika siitä Penusta tänne Raumalle saadaan. No, minä olen, Jumalan kiitos, aina ymmärtänyt pysyä hyvissä väleissä hänen kanssaan. Lakkiani heilautin hänelle heti ensi näkemälläni, vaikka hän silloin olikin vain sellainen rääsyissä kuljeskeleva pojannaskali. – Vai on Penulla siis oma laiva. Kas sillä lailla vain. – Kuule, Efraim, sen päälle me ryyppäämme. – Neiti, fröökynä, ohoi!

Samassa tulikin neiti tuoden tarjottimella 12 valmiiksi laitettua "tuutninkia" ja korjasi tyhjät.

– Näes, Efraim, tämä neiti toi näitä ensin minulle niin sanoakseni raakoina eli röhkäleinä. Laseihin piti ensin kaataa vettä, sulattaa sitten siihen sokeri ja vihdoin sekoittaa rommi sokeriveden sekaan. Ja ymmärrät kai sen – kaikki tämä vei aikaa. Sentähden olenkin antanut määräyksen, että ne ovat tuotavat minulle aina valmiina. Niin on paljon mukavampaa ja sitä paitsi, kun minä maksan, niin tehköön neiti työn. – Jaaha, näitä on 12 eli 6 mieheen.

Kredliin veti puukon tupesta, lykkäsi pöytäliinan kokoon, kunnes pöydän syrjä paljastui, ja leikkasi siihen 6 lovea. Sitten hän antoi liinan solua taasen paikoilleen, kääntyi Efraimin puoleen, kohotti lasinsa ja sanoi: "Penun onneksi, Efraim."

– Olkoon Penulle onneksi, Efraim vastasi. Siinä meni heti ensimmäinen pari tuutninkeja sen pitkän tien ja Efraimin kertoessa Kredliinin pyynnöstä yksityiskohtia myöten, miten huutokaupassa oli käynyt, joutuivat jäljellä olevat viisi paria vähitellen saman kohtalon alaisiksi, joten Kredliinin noin puolentoista tuntia Efraimin saapumisen jäljestä kestikievariin piti tilata toinen tusina tuutinkeja ja leikata taasen kuusi lovea pöydän syrjään.

– Oli mar oikein hyvä, sanoi Efraim niiden ilmestyessä pöytään, että sain tulla tänne sinun luoksesi ennen Jahan Henrikkiä, sillä pelkään, etten siinä tapauksessa olisi saanut tätä hyvää ja perin tarpeellista lämmitystä ruumiiseeni kärsittyäni tuntikausia kylmää ja märkää "Uskossa".

– Tuskinpa olisit saanut, sillä niin hyvä mies kuin Jahan Henrik onkin, niin sanottakoon, mitä sanotaan, kitupiikki hän on. – Jaaha, ja nyt me kuittaamme tämän tusinan yhtäkkiä ja sitten syödään. Aterian jälkeen voimme ottaa heitä taasen satsin ja sitten mennään saunaan. Minä käskin eilen Teräväisten muorin lämmittää saunan täksi illaksi, sillä aavistin hiukan, että sauna tekisi hyvää "Uskon" huutokaupan jäljestä.

Efraimin ja Kredliinin suureksi mielipahaksi he eivät kuitenkaan saaneetkaan täysin toteuttaa tätä Kredliinin suunnittelemaa ihanaa ohjelmaa, sillä he olivat aterioidessaan juuri ehtineet kolmanteen ruokaryyppyyn, kun Jahan Henrik saapui ja rupesi heti vaatimaan Kredliiniä tilille toimensa hoidosta.

– Mitä sinä olet tehnyt täällä näin kauan? Jahan Henrik kysyi.

– Olen määräyksenne mukaan syöttänyt pajuköyttä uuskaupunkilaisille, – Makeata, pehmeätä pajuköyttä. Niin makeata, ettei heidän sitä nauttiessa tarvinnut hampaitansa vaivata.

– Niin, niin, sitä juuri pelkäsinkin. Oletteko juoneet paljonkin?

– Riippuu siitä, mitä pidetään paljona. – Kohtalaisesti ainakin on tullut lasia kallistetuksi.

– Missä ovat uuskaupunkilaiset?

– Tallella ovat. – Nukkuvat täällä pöydän alla, kapteeni hyvä.

– Tämäpä vasta juttu! Mitä luulet kapteeni Barkmanin sanovan, kun hän kuulee, että "Usko" ostettiin tällä tavalla ihmisiä petkuttaen ja saattamalla heidät tuollaiseen surkeaan, häpeälliseen tilaan?

– Ei hän ainakaan minua voi moittia kuultuaan, että olen vain noudattanut teidän määräyksiänne. En ole myöskään tehnyt itseäni syypääksi ihmisten petkuttamiseen, sillä en totellut teitä, kun opetitte minua valehtelemaan. Ja uuskaupunkilaisten oma syy on, että he nyt ovat tuommoisessa tilassa, sillä kuulin, kuinka he sopivat keskenään, että he ryyppäävät tuon raumalaisen pahuksen pöydän alle. Mutta siihen heissä ei ollutkaan miestä, vaan makaavat nyt itse siinä kuopassa, jota he minulle kaivoivat. Niin on asia ja minusta olisi parasta, ettei kapteeni haukkuisi vaan haukkaisi hiukan meidän seurassamme. Jahan Henrik ei voinut vastata mitään tähän Kredliinin puolustuspuheeseen. Hän nieli harminsa ja rupesi aterialle hänkin eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän taasen oli oikein hyvällä tuulella.

Mutta tätä ei kestänyt kauan. Aterian jäljestä hän rupesi nimittäin kyselemään tarkemmin, kuinka paljon Kredliin oli tilannut ruokaa ja juomia.

Kredliin paljasti silloin pöydän syrjän, näytti siihen veistämänsä lovet ja sanoi: "Ihan tarkkaan olen tähän merkinnyt kaikki, mitä olen tilannut. Nämä lyhkäiset lovet merkitsevät tuutningeita ja nuo pitkät ruokaa. Katsokaa nyt. Näitä lyhyitä on tässä ensin 18 ja pitkiä vain yksi. Sitten tulee välipaikka, sillä sitten rupesivat uuskaupunkilaiset tarjoomaan minulle niissä pahoissa aikeissa, joista äsken mainitsin. Sitten tulee näitä lyhyitä taasen 12 ja yksi pitkä."

– Siis 30 tuutinkia ja 2 ateriaa, Jahan Henrik sanoi suuttuneena.

– No, no, stopp nyt sentään. Nuo ensimmäiset lovet välipaikan edellä merkitsevät jokainen aina 3 tuutninkia, yksi minulle ja yksi kummallekin uuskaupunkilaiselle, yhteensä siis minun laskuni mukaan 54 tuutninkia ja 3 ateriaa. Mutta nämä täällä välipaikan jäljestä ovat otettavat vain tuplasti, minulle ja Efraimille aina yksi. Mutta tämä viimeinen pitkä lovi merkitsee 3 ateriaa, minulle, Efraimille ja teille.

– Tämä vasta on kaunis juttu, puhisi Jahan Henrik raivostuneena. – Tiedätkö, paljonko tässä on kaikkiaan tuutinkeja ja ruokaa?

– 78 tuutninkia ja 6 ateriaa siinä on, jotta jos tarjoilijaneiti pyytää enemmästä maksua niin hän yrittää petkuttaa teitä. – Minä olen tarkka mies, turkasen tarkka mies tämmöisissä asioissa, kuten kapteeni tietää. Mutta kai tähän yksi lyhyt kolmen tuutningin lovi vielä leikataan, sillä minä ajattelen, että meidän aterian jäljestä sopisi ottaa niitä vielä yksi satsi. Sitten Efraim ja minä lähdemmekin saunaan.

– Ei niitä oteta ainoatakaan enää. Kyllä tämä luku jo on vallan hirvittävä.

– Vai on hirvittävä. Anteeksi, että sanon sen suoraan, kapteeni, mutta te olette sellainen kitsaanluontoinen mies, oikea kitupiikki. Minusta "Usko" ostettiin niin hyvällä hinnalla, että sen kaupan johdosta joutaisi hiukan juhliakin. Mutta miten tahdotte. Kyllä minä ja Efraim hätätilassa tyydymme tähänkin.

Jahan Henrik ei puhunut pitkään aikaan mitään, pureskeli vain äkäisesti pikanelliaan ja katsoa murjotti yhteen paikkaan. Vihdoin hän kuitenkin rauhoittui ja tilasi kahvia kolmelle sekä pienen pullon rommia.

– No nyt on sauna poikaa, huudahti Kredliin, kun kahvi rommeineen oli juotu. Kas niin, Efraim, nyt me lähdemme ja te, kapteeni, hoidatte kai uuskaupunkilaiset ja tilit. Hyvästi vain ja kiitos kesteistä. Kredliin ja Efraim läksivät Teräväisiin. Siellä oli sauna valmiiksi lämmitettynä, kuten sen pitikin olla, mutta talonväkeä ei sattunut ketään olemaan kotosalla.

– Ei tee mitään, sanoo Kredliin, emme apua kaipaa.

He menivät saunaan. Efraim heitti lujan löylyn ja Kredliin kiipesi laipeille.

– Onko löylyä tarpeeksi? kysyi Efraim.

– Ei ole. Anna tulla enemmän.

– Efraim heitti 3 aimo napollista vettä kiukaaseen ja nousi sitten hänkin lavolle.

– Oli sieltä tulevinaan löylyä, sanoi Kredliin hetken päästä, mutta ei se ruumiissa tunnu. Minä lähden heittämään hiukan lisää.

– Kyllä minä menen, virkkoi Efraim, laskeutui alas lattialle ja viskasi 4 napollista kiukaaseen.

– Ähä, jo alkaa tuntua, mutta ihmeellistä, vain kasvoissa ja käsissä, huomautti Kredliin, kun Efraim oli päässyt lavolle.

– Sama on minunkin laitani. Käsiä ja kasvoja oikein polttaa.

– Älä sano. Jo alkaa tuntua koko ruumiissakin. Huh, huh – huh, jopa tehoo löyly. Ei mutta olet sinä vain aika juutas, Efraim. Sinulla on vaatteet yllä.

– Vaatteet yllä – – minulla – –. No, voi sun turkin pippuri. Mutta täysissä vaatteissa olet sinäkin – – – hyh, hyh – polttaa. Kylläpä on löylyä.

– Jaa-a, minä unhotin näemmä riisuutua. – – Ohhoh, kuumaa on, turkasen kuumaa. Minä lähden alas.

– Älä liiku, vaan makaa alallasi, kunnes pahin kuumuus häipyy. Turkanen, kuinka vaatteet kuumottavat.

Mutta Teräväisten sauna ei ollut suotta hyvässä maineessa, eikä kuumuus lavolla hälvennyt, pikemmin eneni. Jonkun aikaa odotettuaan täytyi ukkojen paeta pois koko saunasta. He kiiruhtivat saunan edessä olevaan leipomotupaan, jossa oli kahden maattava vuode. Sille he kellistyivät ja vaipuivat heti sikeään uneen, josta Efraimin Maija heidät seuraavana aamuna herätti.

Ja satamassa makasi "Usko" odottaen uutta omistajaansa ja uusia retkiä aurinkoisille maille.

XXXIII.

Taasen kapteeni Barkman astelee tuttua tietä Rauman satamasta kaupunkiin. Keveä on hänen käyntinsä, iloiset toiveet täyttävät hänen sydämensä ja sopusoinnussa hänen onnesta ailahtelevan mielentilansa kanssa maailma on hänen ympärilläänkin. Pilvettömällä taivaalla heloittaa päivän kehrä, hivelevän lämpimät ovat kesäisen tuulen hengähdykset, Karin ja Vähänmaan rauhoitetuilla vesillä pelmuavat sorsat ja taustassa ikivanha kaupunki hymyilee häntä vastaan mataloine puutaloineen, joiden keskeltä raastupa ja kirkko torneineen kohoavat kuin laumansa kaitsijat. Meren hyrskyjen temmellyksestä ja suurkaupunkien liike-elämän vilinästä vapautunut kapteeni Barkman pysähtyy hetkeksi katselemaan tätä kodikasta, rauhallisuutta uhoavaa maailman soppea. Siinä seisoessaan palaa hänen muistiinsa niin eloisasti se aika, jolloin hän ensi kerran kulki tätä tietä, ja nyt vasta hän huomaa, että on se Rauma sentään jonkun verran muuttunut. Anundilan ja Vähä-Hannun edessä olevat peltotilkut ovat kadonneet ja uusia taloja on ilmestynyt tälle kulmalle. Jernstedtin paja on poissa ja Tarvosaaren sillan korvassa ollut suuri, epäsäännöllinen aittaryhmä on jäljettömiin kadonnut. Vain hänen lähin ympäristönsä on vallan muuttumaton – – Ei, ei sekään. Kanavan tien vierustaan on pystytetty pitkin matkaa halavapaaluja, jotka juurettomina ollen ja karusta maaperästä huolimatta sitkeähenkisinä versovat luvaten kehittyä varjoa tarjoaviksi puiksi, ja kaikonneet ovat rantaharakat, joita ennen oli niin hauska katsella.

Niin, onhan vanha Rauma muuttunut, mutta sama kuin ennen se on sittenkin ja ajatellessaan häntä siellä odottavaa onnea kapteeni Barkman tahtoisi sulkea sen syliinsä. Hän ei aavistakaan, että onnetar paraikaa ohjaa tapahtumat niin, että hän saa painaa rintaansa vastaan paljon, paljon enemmän, saa sulkea syliinsä kaikkensa, koko maailmansa. Sillä kun hän havahtuu muistelmistaan, näkee hän neitosen tulevan kaupungista satamaan päin. Kapteeni Barkman jää edelleen paikalleen seisomaan toivoen, että tulija olisi se, jota hän niin kauan kaihoten on kaivannut. – – Ja eiköhän olekin! Tuo joustava käynti, tuo ketterä jalan nousu, koko olemus, jonka siroja viivoja kevyt kesäpuku vastatuulessa noudattaa, ei voi olla kenenkään muun kuin Märthan.

Kapteeni Barkman kiirehtii kulkuansa kaupunkia kohden ja pettymyksen pelko häipyy askel askelelta. – – Märtha! hän vihdoin huudahtaa. Tulija hätkähtää, pysähtyy, tuokion vaihtelee puna ja kalpeus hänen poskillaan ja sitten hän rientää juosten Penun syliin – –.

– Olin varma siitä, että pian tapaisin sinut juuri tällä paikalla, sanoo Märtha toinnuttuaan mielenliikutuksestaan. – – Oi, kuinka olen sinua odottanut. Viikkokausia olen joka päivä kulkenut tätä tietä, sillä mereltä päin tiesin sinun saapuvan.

– Ja tiedät kai, Märtha, että olen kiirehtinyt, minkä olen voinut saadakseni elää tämän hetken elämässäni.

– Miksi sitten olet ollut poissa niin kauan? Lupasit varmasti tulla heti, kun olit kapteenin tutkintosi suorittanut. – Ja minä odotin sinua niin.

– Niin lupasinkin tulla. Mutta tiedät kai, kuka minua esti tulemasta?

– Tiedän kyllä. – – Olisit tullut sittenkin vain. – – Vaatinut minut äidiltä.

– Senkin olisin mahdollisesti voinut tehdä, jos ei äitisi vastustukseen olisi ollut erittäin pätevät syyt.

– Mitkä syyt?

– Niistä puhumme vasta tuonnempana, jos suvaitset.

– Olkoon menneeksi. Pääasia on, ettei niitä syitä enää ole olemassa, koska äiti on vallan muuttanut mieltä kihlauksemme suhteen. – Olisi hauska tietää, mikä kaasi esteet.

– Sen sanon sinulle heti. – Kirjanmerkki, jonka kerran annoit minulle.

– Se vaivainen kirjanmerkkikö? – Sitä en ymmärrä.

– Niin, kirjanmerkki tai oikeammin kirje, joka oli kääritty sen ympäri. – Mistä sen sait?

– Odota, kun muistelen. – – Aivan niin, me olimme viettämässä jouluaattoiltaa täti Ilvànin luona. Minä olin siellä jo aamusta alkaen ja silloin piti palvelustytön puhdistushommissaan hävittää joukko setävainajalle saapuneita kirjeitä. Otin yhden niistä ja käärin siihen kirjanmerkin.

– Ja se kirje raivasi, tiedätkö, kaikki esteet onnemme tieltä. Jos ei se olisi säilynyt, olisin kai nyt matkalla Amerikkaan enkä täällä.

– Mitä puhutkaan! – – No, niin – saat vastaisuudessa tehdä tilin noista sanoistasi. – Nyt keskustelemme hauskemmista asioista. – – Kuule, kävit kai "Uskoa" katsomassa.

– En käynyt. Toivo ja rakkaus vaativat osansa niin kovalla voimalla, että minun piti lähteä heti tapaamaan sinua, Märthaseni.

Käsi kädessä läksivät he sitten kulkemaan kaupunkia kohden syventyneinä niin vilkkaaseen keskusteluun menneistä ja tulevista ajoista, etteivät ollenkaan havainneet, kuinka suurta mielenkiintoa he herättivät matkallaan. He eivät nähneet, kuinka moni pitsityynynsä takana istuva vanha nainen herkesi nypylöitänsä heittelemästä ja kurkisteli ikkunasta heidän jälkeensä. He eivät havainneet, kuinka ohikulkijoista moni pysähtyi heitä katsomaan ja kuinka kadunkulmissa toisensa kohdanneet kaupunkilaiset heidät nähdessään alkoivat salaperäisesti kuiskailla keskenänsä. Näinä hetkinä ympäröivä maailma hukkui heidän onnensa yltäkylläisyyteen, joka heikentymättömänä kuvastui heidän kasvoistaan, kun he astuivat Regnata-rouvan eteen.

– Minä pyydän teiltä nyt Märthaa, sanoi kapteeni Barkman.

– Ja minä annan hänet sinulle täydellä luottamuksella ja iloisin mielin, vastasi Regnata-rouva syleillen molempia.

Jo seuraavana sunnuntaina kuulutettiin kihlautuneet ja häät päätettiin viettää kolmantena kuulutuspäivänä, joksi "Uskon" piti olla täydessä kuormituksessa ja kaikin puolin lähtövalmiina.

Kova oli näin ollen kiire naisilla Märthan kodissa kapioiden ja häiden valmistuspuuhissa. Kun kapteeni Barkmaninkin päiväkaudet piti johtaa "Uskon" kuormittamista, niin hän ei voinut kohdata morsiantaan niin usein kuin olisi halunnut. Iltaisin hän kuitenkin aina riensi Märthaa tapaamaan, mutta silloinkin saattoi tapahtua, että joku Märthan työntouhussa oleva ystävätär ilmoitti hänelle, että hän häiritsee töiden säännöllistä kulkua ja oli suoraan sanoen tiellä. Vapautuaksensa tällaisista moitteista ainakin muutamiksi päiviksi hän päätti neuvoteltuaan Märthan kanssa ja pyydettyään Mannilan kapteenia hoitamaan "Uskon" asiat vihdoinkin toteuttaa kauan hautomansa aikeen lähteä katsomaan lapsuuden kotiansa Ahmasjärvellä sekä samalla saattamaan perille Ahmasjärven torpan asujamille Regnata-rouvan kutsut häihin. Moni kapteeni Barkmanin lapsuuden unelma on toteutunut, moni häipynyt unhotuksiin, monen on todellisuus riipinyt kuin syysmyrsky pakkasen polttamien kukkien terälehdet. Monen rakentamansa pilvilinnan raunioita hän muistelee mielen haikeudella, muutamien muistolle hän uhraa korkeintaan säälivän hymyn ja toisien mieleen palauttaminen saattaa hänet sydämensä pohjasta nauramaan.

Hullunkuriselta tuntuu hänestä nyt sekin unelma, jonka mukaan hänen piti vaunuissa ajaen saapua takaisin lapsuutensa kotiin. Hänen aikeensa lähteä vihdoinkin käymään Ahmasjärvellä palauttaa tämän muistelman eloisana mieleen ja se suureksi osaksi aiheuttaa sen, että hän päättääkin lähteä tälle retkelle jalkaisin samoja teitä, joita hän kulki ensi kerran Raumalle tullessaan. Ja koska kesä on helteinen, on hänen mielestään parasta lähteä illalla liikkeelle. Yöllä on viileämpi kulkea ja siten hän saapuu päivän koittaessa perille. Hän saa niin nähdä vanhan kotinsa samassa valaistuksessa kuin se oli hänen jättäessään sen ja hän saa kenenkään häiritsemättä nauttia jälleennäkemisen iloa.

    "Kel-loo on kymmenen lyönyt
    Klok-kaan är tiie slaa-keeen"

laulaa Pikku-Kalle vanhaa tuttua nuottiaan, kun kapteeni Barkman reippain askelin lähtee pitkälle jalkamatkalleen. Kivenheiton päässä portista Pikku-Kalle kumppaneineen tulee häntä vastaan, mutta kumppanina ei ole enää Linkreenin Kustaa, vaan eräs toinen – vanha tuttu hänkin – Christian von Brandenstein. Tervehtien kapteeni Barkman sivuuttaa heidät ja nyt hän ei enää pitkään aikaan kohtaa ketään vastaantulijaa. Tyyni, hiukan viileä ja valoisa on kesäinen yö ja sen rauhallisuudessa on niin hauska verestää vanhoja muistoja. Tuossa on se paikka, jossa hän lepäsi, kun Kärnä tarjosi hänelle seuraansa, tuolla on pelto, johon hän pistäytyi piiloon, kun pahantekijät Mustia ahdistivat, hetken päästä tulee se asumus, josta pahantekijät läksivät liikkeelle – – – oi, kuinka paljon muistoja liittyy tähän taipaleeseen; miltei joka askeleella niitä sukeltautuu esille! Kapteeni Barkman sivuuttaa Perälän asumuksen, sen veräjän, jonka hän kerran avasi vaunuissa ajavalle herralle, Kanniston talon, Kaljasjärven ja sitten hänellä on pelkkää kangasmatkaa Ahmasjärvelle asti. Vanhat muistot pitävät mielen niin virkeänä, ettei hän tunne laisinkaan väsymystä. Levähtämättä hän astuu reippaasti eteenpäin ja kolmen aikaan aamulla hän seisoo sen metsänaukeaman ääressä, jolla Ahmasjärven torppa sijaitsee.

Niin, siinä se taasen on hänen silmäinsä edessä tuo lapsuuden koti, jonka kuva on niin syvälle hänen muistiinsa painunut. Kuluneiden vuosien myrskyt ja tyynet, helteet ja pakkaset eivät ole saaneet sitä muuttumaan. Siinä se vain seisoo aikaa uhmaavana lahonneine nurkkineen, pullistuneine seinineen ja luhistumaisillaan olevine savupiippuineen. Niinkuin silloinkin, kun hän sen viimeksi näki, ampuu nouseva päivä ensimmäiset säteensä yli sen harjan ja kultaa korkeaksi kasvaneen koiviston torpan takana. Mutta nyt ne eivät valaise hallan tekemiä tuhoja. Kesä on kukkeimmillaan ja lintujen laulu tervehtii uuden aamun valkenemista.

Kauan kapteeni Barkman katselee tätä tuttua seutua, mutta vihdoin hän lähtee lähemmältä torppaa tarkastamaan. Hän kapuaa yli tarhan aidan, lähenee siinä makaavia lehmiä, joita nyt on kolme, ja koettaa saada silittää lähimmän otsaa. Mutta se vieroksuu häntä, puhaltaa, nousee polvilleen etujaloillaan ja on juuri aikeissa nousta takajaloilleen, kun kapteeni Barkman kiirehtii pois ja saa sen siten rauhoittuneena laskeutumaan maata taasen ja jatkamaan lepoaan. Pihamaalle päästyään hänen katseensa kaartavat Ahmasjärveä ja sen rannikkoa. Siellä näkyy tehdyn peltoa lisää, mutta muuten on kaikki aivan kuin olisi hän eilen täältä lähtenyt. Punaiseksi maalattu kiulukin on tarhan aidan seipään päässä kuivumassa aivan niinkuin ennenkin.

Torpan väki nukkuu vielä eikä kapteeni Barkman tahdo heitä häiritä. Hän menee saunaan. Siellä on nähtävästi kylvetty eilen, koska tuntuu niin lämpimältä. Hän nousee laipeille ja istahtaa niiden syrjälle antaen jalkansa riippua vapaina alas. Näin hän aina istui pikkupoikanakin. Niin sitä näkee laipeilta osan Ahmasjärven pintaakin saunan ikkunan kautta. Tämä muisto herättää eloon sarjan toisia muistoja, ne liittyvät toisiin ja yhtäkkiä ovat hänen elämänsä tärkeimpien vaiheiden varjot vaeltaneet hänen sielunsa ohi. Hän on syvän liikutuksen vallassa, vedet kihoovat hänelle silmiin ja hän kiittää korkeimman kaitselmusta, kiittää Jumalaa hyvistä ja kovista päivistä, kiittää häntä saavuttamastaan suuresta onnesta.

Kapteeni Barkman herää unelmistaan, kun saunan nurkasta yhtäkkiä alkaa kuulua olkien kahinaa. Kahina taukoaa, mutta sen sijaan kuuluu käpälien sipsutusta ja hetken päästä tulee sieltä esille koiran penikka. Se oikoo ruumistaan, haukottelee kiljahtaen ja alkaa yhtäkkiä nuuskia laipeille päin. Se on vainunnut oudon henkilön, sen niskakarvat nousevat pystyyn ja haukkuen pujottautuu se oven raosta pihalle jatkaen siellä haukuntaansa.

Kapteeni Barkman unohtaa kaikki unelmansa ja rientää sen jäljestä, sillä penikka on kaikin puolin ihan Mustin näköinen.

Hän, on, ajaessaan koiran pentua takaa, juuri päässyt keskelle pihaa, kun torpan porstuan ovi aukeaa ja Ahmasjärven ukko astuu rappusille.

– Hyvää päivää isä, huudahtaa kapteeni Barkman ja rientää puristamaan hänen kättään.

– Jumalantakoon. – – Kah, Penu! Tervetuloa. – – Muistit sentään vihdoin meidätkin.

– Kuinka en olisi muistanut! – Joka päivä olen teitä muistanut.

Ahmasjärven ukko vaikenee pitkäksi aikaa. Hänen on nähtävästi vaikea sanoa, mitä hän tahtoisi. Mutta vihdoin hän kysyy: "Mikset sitten tullut ennen?"

Nyt on kapteeni Barkmanin vuoro vaieta. – Niin, miksi hän on lykännyt aina vain tuonnemmaksi tämän retken, kunnes se on näin pitkälle jäänyt? Mutta pian on hänellä syy siihen selvillä.

– Niin, miksen ole ennen tullut? – Sanonko teille, miksen ole. Ylpeys on ollut esteenä.

– Sitä minäkin.

– Ei, ei, nyt te käsitätte minut väärin. En ole ollut sillä tavalla ylpeä. – Mutta minä päätin lähtiessäni, etten palaisi, ennenkuin minulla on taattu yhteiskunnallinen asema. – Ja se oli ylpeyttä sekin. Turhanaikaista ylpeyttä.

– Varmasti. – Taattu asema! Kenen asema on taattu? – Ei kenenkään, ennenkuin haudassa. Siellä on asemamme taattu. – No niin, tervetuloa siis.

Ahmasjärven ukko ojentaa toisen kerran kätensä kapteeni Barkmanille ja nyt on lämpöä hänen kädenpuristuksessaan.

Kapteeni Barkman on koko tämän kohtauksen ajan ihmettelyllä havainnut, kuinka suuressa määrässä kuluneet vuodet ovat muuttaneet Ahmasjärven ukon ulkonäköä, ja nyt hän huomauttaa siitä.

– Niin, niin, meihin eläviin olentoihin aika rientäessään tekee pian syvät jäljet. Et ole sinäkään samannäköinen kuin täältä lähtiessäsi. Mutta tämä tienoo, vieläpä tämä torppa-pahakaan ei kai ole paljon muuttunut.

– Ei ole. Kummastuttavan vähän on muuttunut.

Heidän siinä puhuessaan on koiranpenikka hiipinyt kuistille ja nuuskii kaulaansa kurottaen kapteeni Barkmania. Tämä yrittää silittää sitä, mutta silloin se pakenee ja haukkuu vierasta niskakarvat pystyssä.

– Siinä on teillä uusi Musti, sanoo kapteeni Barkman.

– Niin on. Sama rotu on säilynyt näihin asti täälläpäin.

– Ehkä myytte sen minulle.

– En minä anna sitä pois. Mutta voin toimittaa sinulle toisen samasta pahnasta ja ilmaiseksi.

– Onko samanvärinen kuin tuo?

– Ei ole.

– Sepä vahinko. Mutta kyllä tyydyn siihenkin, koska se on samaa rotua.

Samassa tulee kapteeni Barkmanin täti kuistille. Hän on hyvin ihmeissään nähdessään herrasmiehen näin varhain keskustelemassa miehensä kanssa. Mutta vielä enemmän hän ihmettelee, kun vieras puhuttelee häntä tädiksi ja kohtelee häntä ei vain ystävällisesti vaan hellästi. Kestää hetken aikaa, ennenkuin hän voi saada päähänsä, että hänen edessään seisoo sisarensa poika, Penu, joka noin puolisentoista kymmentä vuotta takaisin pienenä poikapahasena asui täällä hänen ja hänen miehensä hoivaa nauttien.

Jos vuodet ovatkin jättäneet jälkensä Ahmasjärven ukon ulkonäköön, niin on niiden aikaansaama muutos torpan emännän ulkonaisessa olemuksessa kapteeni Barkmanista vallan hämmästyttävä. Selkä on käynyt köyryksi, kasvot kurttuisiksi, hampaiden tuen menettäneet huulet sekä posket ovat painuneet sisällepäin ja leuka pistäytyy niin ollen terävästi esille. Katseen entinen kirkkauskin on himmentynyt. –

Ahmasjärven emäntä käskee kapteeni Barkmanin käymään tupaan istumaan ja siellä hän tapaa perheen muut jäsenet, kahdenkymmenen vuoden korvissa olevan pojan ja noin kuudentoista vuotiaan tytön. Ne ovat ainoat, jotka ennen niin suuresta lapsilaumasta enää ovat kotona.

Kapteeni Barkman viipyy kolme päivää Ahmasjärvellä. Häntä huvittaa käydä katsomassa kaikkia tuttuja paikkoja. Hän tahtoo samota samoja saloja, nähdä kaikki ahot ja nurmet, notkot ja norot, jotka ovat hänelle kuin vanhoja ystäviä niiltä ajoilta, jolloin hän kävi paimenessa.

Mutta kolme päivää on pian kulunut ja eräänä aamuna kapteeni Barkman taasen jättää vanhan lapsuudenkotinsa otettuaan Ahmasjärven vanhuksilta varman lupauksen tulla häihin. Päästyään metsänaukeaman reunaan, josta Ahmasjärven torpan vielä voi nähdä, ennenkuin synkkä salo sulkee näköalan, pysähtyy hän taasen kuten kerran ennenkin katsomaan tuota ränstynyttä, mutta kodikasta asumusta. Hänen siinä seisoessaan tulee hänen luoksensa aivan kuin silloin ennenkin koiranpenikka, joka on oppinut pitämään hänestä ja on seurannut häntä kaikilla hänen retkillään Ahmasjärven ympäristössä.

Kapteeni Barkman koettaa ajaa sen luotaan, mutta se on itsepäisesti päättänyt seurata häntä aivan kuin Raumalla kuuluisaksi tullut Mustikin. Hänen täytyy palata Ahmasjärvelle päästäksensä eroon siitä. Mutta kun Ahmasjärven väki näkee, kuinka kiintynyt penikka on kapteeni Barkmaniin, päättävät he sittenkin luovuttaa sen hänelle ja niin kapteeni Barkman lopultakin lähtee Ahmasjärveltä Raumaa kohden uusi Musti seurassaan.

Paluumatkalla hän poikkee seuralaisineen Kannistoon. Siellä hänet otetaan ystävällisesti vastaan kuten ainakin. Katriinalle hän kertoo, kuinka hänen onnensa oli ajautumaisillaan karille ja kuinka ihmeellisesti se tuli pelastetuksi.

Katriina iloitsee vilpittömästi ystävänsä menestyksestä ja huomauttaa, että hänkin välillisesti on ollut osallisena lopullisen hyvän tuloksen vakiinnuttamisessa.

Kun kapteeni Barkman retkensä jäljestä tulee Märthan kotiin, suodaan hänelle oltuaan niin kauan "pois jaloista", kuten Märthan ystävättäret suvaitsevat sanoa, tavallista enemmän tilaisuutta tavata morsiantaan. Märtha on vallan ihastunut Mustiin, joksi hän heti ristii koiranpenikan, ja selittää veitikkamaisesti hymyillen, ettei hän oikein tiedä, kummasta hän enemmän pitää Penusta vai pennusta. Mutta kuinka onkaan, suostuu hän ilomielin sulhasensa ehdotukseen, että Musti lahjoitetaan kapteeni Mannilalle, joka suru mielessä yhä aina muistelee sen älykästä, vuosia sitten sutten saaliiksi joutunutta kaimaa.

Yhdessä Märtha ja Penu lähtevät viemään lahjaansa Mannilaan. Mannilan kapteeni ei tahdo uskoa silmiänsä, kun uusi Musti hänelle esitetään, mutta vihdoin hän tulee vakuutetuksi, ettei hän näe unta, vaan että hänellä todellakin on edessään kaivatun koiransa jäljennös joskin pienoiskoossa, mutta sen sijaan täynnä elin- ja kasvuvoimaa. Hän kutsuu Amaliaakin katsomaan tätä ihmettä ja sitten Musti kulkee heidän välillään sylistä syliin saaden Amalialta aina joukkoon ilon kyyneliä tuuheaan turkkiinsa. Pari päivää tämän tapahtuman jäljestä pestataan miehet "Uskoon". Ensimmäisenä tarjokkaana ilmestyy – Kredliin, joka pyrkii vanhemmaksi matruusiksi.

– No, mutta Kredliin, teillä on jo vuosia niin paljon niskassa, sanoo kapteeni Barkman, että merimiehen työ voi käydä teille kovin raskaaksi.

– Käyköön vain, mutta mukaan minä tulen, vaikka nimeni aneliiniksi muuttuisi.

– Sitä paitsi teitä tarvitaan niin välttämättömästi täällä kotona. Kuka ostaa ja ottaa vastaan tullissa minulle ja muille tuttavillenne kuuluvan puutavaran?

– Tehköön sen, kuka tahtoo, mutta minä tulen matruusiksi "Uskoon".

– Eikö nyt sentään voitaisi sopia niin, että te jäätte kotiin hoitamaan asioitani? Olettehan te jo tarpeeksi maailmaa kulkenut ja nähnyt.

– Olen kyllä, mutta hauska on nähdä, onko se paljon muuttunut. Se Gibraltarin salmikin olisi taasen nähtävä.

– Niin, ja lentävä hollantilainen ja Huuperkin äijä. Eikö niin?

– Aivan niin. Ja pääasia on: Kuka pitää vaaria Märthasta, jos en minä ole muassa? – Kuuluu nimittäin tulevan mukana matkalle.

– Kyllä Märthasta huoli pidetään. Minä etupäässä.

– Sellaista huolenpitoa! – Se olisi samanlaista kuin sinä iltana, jolloin hän kenenkään tietämättä kiipesi "Joutsenen" märssyyn ja tämmöistä siitä sitten tuli.

Tämän viimeisen sanoessaan Kredliin iskee silmää kapteeni Barkmanille ja nauraa irvistelee hyvin tyytyväisen näköisenä.

– Vai niin, vai on Efraim kertonut.

– On se kertonut. Eilen jutteli koko asian; sanoi, että sen nyt jo saa uskoa kelle hyvänsä. – – Jaaha, niin, minä tulen sitten mukaan ja kuukausipalkasta me kyllä sovimme. – Vai enkö kelpaa?

– Kelpaatte, kelpaatte. Mutta minä en tiedä, kuka hoitaa asiani täällä kotona, kun te merillä olette.

– Kyllä kai ne hoidetuksi tulevat. Ei sota yhtä miestä kaipaa.

Sen sanottuaan Kredliin lähtee luopumatta rahtuistakaan aikeistaan. Kapteeni Barkman on vallan onneton, sillä Kredliinin vertaista miestä puutavaranostossa hän ei saa mistään. Hän on siis niin huonolla tuulella pestaustoimen päätyttyä, että Märtha heti havaitsee jotain olevan epäkunnossa. Kun kapteeni Barkman siis pakotetaan ilmoittamaan huolestumisensa syyn, nauraa Märtha niin että vedet nousevat hänelle silmiin ja sanoo: "Voi, miten lapsellinen sinä olet. Etkö tiedä, että Kredliin tekee, mitä minä vain tahdon?" Vielä samana päivänä puhuu Märtha Kredliinin kanssa asiasta ja heti sen jäljestä tulee Kredliin ilmoittamaan, että hänen sijaansa on haettava toinen mies "Uskoon", koska hän onkin päättänyt jäädä kotiin. Ja sitten tulee hääpäivä. Regnata-rouvan talon viirisalko on liputettu ja pihaan on tehty kaksi suurta lehtimajaa, joissa on pöydät ja istumapaikat.

Illalla kokoontuu suurin osa Regnata-rouvan ja Märthan sekä kapteeni Barkmanin sukulais- ja ystäväpiiriä kutsuvieraina häihin. Sitä paitsi on juhlatilaisuuteen kutsuttu joukko Regnata-rouvan suosiossa olevia meri- ja työmiehiä sekä "Uskon" koko miehistö. Soitosta pitävät huolen Lindbergin veljekset ja Maurell, joka yhä edelleen lapsellisen lempeästi hymyilee, vaikkei ranskankielinen kosimakirje valmistunutkaan ajoissa, eikä ikinään enää valmistu, sillä muuan senaatin virkamies on aikoja sitten kainaloiseksi kanakseen korjannut Maurellin mielitietyn.

Kun kahvit on juotu, asettuu pappi salin lattialle levitetyn brüsseliläisen maton päähän, jolla on kaksi matalaa jakkaraa. Soittajat kajauttavat häämarssin ja salin toisesta peräkamarista tulee morsian huoneeseen Regnata-rouvan taluttamana ja morsiustyttöjen sekä sulhaspoikien seuraamana. Komea ja ylväs on Regnata-rouva tummanruskeassa, paksusta silkkikankaasta tehdyssä puvussaan, kultaketjut kaulassa ja pitsimyssy päässä. Kaikkien juhlaan kokoontuneitten katseet sivuuttavat kuitenkin pian hänet pysähtyäksensä morsiameen, joka lumivalkeassa, keveässä puvussaan myrttikruunu ja liepeisiin asti riippuva morsiushuntu päässään näyttää viehkeyden perikuvalta. Regnata-rouva vie Märthan kapteeni Barkmanille, joka hartaudensekaisella ihastuksella ottaa vastaan tämän kukkean nuoruutensa suloa säteilevän olennon.

Polvistuen papin edessä Märtha ja kapteeni Barkman tekevät aviolupauksensa, vaihtavat sormuksia ja ottavat vastaan siunauksen. Niin on vihkimys päättynyt, pappi pitää nuorelle pariskunnalle puheen ja sen jäljestä juovat ystävät lasin helmeilevää sampanjaa heidän onneksensa.

Häiden juhlallinen ja virallinen jakso on ohi ja nyt alkavat mielet käydä hilpeämmiksi. Mitä vielä on jäljellä juhlallista jäykkyyttä, häipyy tykkänään, kun soittajat kajauttavat pirteäsäveleisen marssin ja hääväki alkaa sen tahdissa parittain kiertää salin lattiaa. Tätä poloneesia, joka kuuluu karkelo-ohjelman alkajaisiin, johtaa ensimmäisenä parina Regnata-rouva ja Jahan Henrik-kapteeni, sitten tulevat nuori pari ja muut häävieraat. Poloneesin kestäessä vaihtavat osaaottajat tuon tuostakin vieruskumppania ja niin tapahtuu hääväen suureksi iloksi, että morsian vaatii ensin Kredliinin ja sitten Efraimin taluttamaan itseään pari kierrosta salin lattiata, Maijan kävellessä käsikynkää sulhasen kanssa. Hymyillen ukot tämän tempun suorittavat sotkeutumatta rahtuistakaan tahdissa kuten Christian v. Brandenstein, joka ahkerasti kävelyttää naisia, mutta ei tiedä tahdista tuon taivaallista. Maisteri Brandt ja rehtori, joka viimeksimainittu Regnata-rouvan tuttavana koko perheineen on häissä, ovat keskustelutaitonsa takia naisten keskuudessa hyvin suosittuja vieruskumppaneita. He kävelevät sievästi noudattaen tarkkaan nuoruudessa oppimiaan ruumiinasentoja ja jalkojen liikkeitä koskevia sääntöjä. Rehtori etsii poloneesin kestäessä Amaliaa, ja kun hän Regnata-rouvalta vihdoin saa tietää, että tämä hoitaa valtikkaa kyökissä, tuo rehtori hänet sieltä ja ihastuneena Amalia kävelee ensin rehtorin, sitten sulhasen ja sen jäljestä monen muun huomattavan herran rinnalla. Viimein taluttaa häntä Mannilan kapteenikin, joka poloneesin kestäessä hartaasti toivoo, että se päättyisi niin pian kuin suinkin. Se loppuu kestettyään puolisen tuntia ja sitten alkaa karkelo, johon nuoriso ilolla ja innolla ottaa osaa käyden tanssien välillä lehtimajoissa vilvoittelemassa ja hilpeätä pakinaansa jatkamassa.

Niin kuluu ilta rattoisasti, kunnes lähemmällä puoliyötä pöytä on katettu ja hää-ateria alkaa. Rehtorin ja maisteri Brandtin mielipahaksi muoti on muuttunut sellaiseksi, ettei enää istuta pöydässä, vaan käydään siltä ottamassa ruoka lautasille. He lohduttavat itseään kuitenkin sillä, että seura, jos se istuisi pöydässä, olisi liian suuri, eikä keskustelu aterioidessa niin ollen voisi käydä yhteiseksi ja lisätä puolestaan pöydän antimien nautittavuutta.

Tässä suhteessa ovat edullisemmassa asemassa häihin osaa-ottavat meri- ja työmiehet, joille heidän toivomuksiaan hyvin tuntien on katettu pöydät leipomotupaan. Siellä istutaan levollisesti pöydässä, siellä on edeskäypänä Kredliin ja siellä syödään lujasti. Siellä Katavkarin Efraim ja Ahmasjärven ukko aterioidessaan pohtivat elämän ongelmoita ja Efraim sanoo kerta toisensa jäljestä, ettei hän ikinään olisi luullut, että sydänmailta lähtisi niin järkeviä miehiä kuin Ahmasjärven ukko hänen mielestään on. Mutta – hän lisää – yksinäisyys korvessa sen tekee: Yksinäisyydessä ollen, maailmasta erotettuna eläessä tulee ajatelleeksi enemmän kuin kaupunkien ja kylien hyörinässä toimien.

Kredliin kuuntelee pitkän aikaa Efraimin ja Ahmasjärven keskustelua, mutta vihdoin hän keskeyttää sen sanoen: "Koska teillä sitä elämän viisautta on niin paljon, niin jompikumpi teistä toivottakoon kaikkien meidän meri- ja työmiesten puolesta onnea ja menestystä nuorelle parille."

– Niin, niin, pitäköön heistä jompikumpi oikein semmoisen puheen, jommoisia herrasväkikin tapaa pitää, nauravat toiset.

– En minä ainakaan semmoiseen toimeen ryhdy, vastaa Ahmasjärven ukko, vaikka olisi minulla kyllä yhtä ja toista sanottavaa nuorelle parille, koska olen aikoinani ollut sulhasen kasvatusisänä.

– Ja sinä, Efraim, muista vain olla turhia lavertelematta ja pilaamatta näitä komeita ja hauskoja häitä, varoittaa Maija jatkaen sen jäljestä taasen Ahmasjärven emännän kanssa keskustelua villalankojen värjäämisestä kotona.

– Toivotan mar minä onnea nuorelle parille, sano sinä Maija, mitä sanot. Minä kyllä en ole niin läheinen sulhasen omainen kuin sinä, Ahmasjärvi, en ole sukuakaan hänelle, kuten yhteen aikaan luulin, mutta hyvä tuttava minä olen hänen kanssaan ja hyvin tunnen morsiamenkin. Ja onnea minä heille toivotan ja kiitän heitä näistä häistä.

– Oikein, Efraim, sanoo Kredliin. Ei nämä olekaan tavalliset häät.

Salin puolella on ruvettu käymään käsiksi paistiin. Rehtori lyö veitsellään muutaman kerran tyhjän lasin kylkeen, ja kun häävieraat tämän merkin kuultuaan ovat kokoontuneet, pitää hän muotokauniin puheen vastavihityille huomauttaen erittäinkin siitä, kuinka tärkeätä on, että aviopuolisot koettavat kautta elämän säilyttää sen ehdottoman luottamuksen toisiinsa, joka säännöllisesti avioliiton alkuaikoina vallitsee heidän välillään ja josta onnellisuus niin suuresti riippuu.

Tästä puheesta leipomossa aterioitsevat eivät tiedä mitään, mutta sen päätyttyä tarjotaan heille kuten muillekin häävieraille lasi viiniä ja vastavihityt tulevat viinilasi kädessään juomaan heidän terveydeksensä. Heidän siinä seisoessaan ja odotellessaan, kunnes kaikki aterioitsevat ovat saaneet lasinsa, nousee Efraim paikaltaan, rykäisee pari kertaa ja alkaa: "Korkeasti kunnioitettava nuori pariskunta. Minä pyydän omasta ja kaikkien tässä huoneessa läsnäolevien puolesta sanoa – – Maija, anna olla nykimättä – – lausua teille kiitoksemme kutsuista näihin häihin ja kaikesta siitä ystävällisyydestä ja hyvästä, joka tässä juhlassa on tullut osaksemme.

"Minusta on ihmisen ja erittäinkin avioparin elämä verrattava purjehtimiseen, tahtoisin sanoa, että – – – turhaan sinä nyit ja kiellät, Maija, saan kai minä puhua, koska laivan ostaminenkin uskottiin minulle – – niin, tahtoisin sanoa, että tämä meidän elämämme on kuin laiva meren aavalla aukealla. Moni purjehtii siinä yksin, mutta useammilla on kumppani ja nuorta väkeä mukanaan; moni avaa purjeita liian paljon ja tuhoo itsensä sekä aluksensa, moni purjehtii sohlaa ilman kompassia ja moni ajaa karille.

"Te olette tänä iltana maallisen elämänne ajaksi päättäneet kahden jakaa myötä- ja vastoinkäymiset elämänne aluksella ja koska sen olette tehneet, niin tahdon tänä juhlapäivänänne muistuttaa teitä, ettette vain eksyisi uskomaan, että tämän laivan johto on teidän käsissänne. Ei, sen laivan kapteeni on Jumala, hän se on, joka suunnan määrää, joka tekee 'pestinkin' ja pitää päiväkirjaa. Te olette vain perämies ja aliperämies – niin, kumpi teistä on perämies ja kumpi aliperämies, sitä en tahdo vielä sanoa, vaikka luulenkin sen tietäväni, sanon vain, että naisen valta on suuri tässä maailmassa, niinkuin omasta kokemuksestani tiedän ja niinkuin hyvä onkin. Eikä oikeastaan merkitse mitään, kummalla on enemmän valtaa, kun kaiken pohjana vain on rakkaus, palava, kaikkiin uhrauksiin toisensa puolesta valmis rakkaus, sellainen kuin se, jonka erinäisten 'Joutsenessa' kerran tekemieni havaintojen perusteella tiedän vallitsevan teidän kesken. Sillä kun sellaisesta alusta lähdetään, niin ei tarvitse pelätä, että rakkaus loppuu kesken. Olen kuullut sanottavan, että aika kuluu nopeasti rakkaudessa ja rakkaus kuluu nopeasti ajassa, vuosien vieriessä, mutta minä voin sen perusteella kuin tunnen ihmiselämää vakuuttaa, että viimeinen osa tätä lauselmaa ei ole yhtäpitävä tosiolojen kanssa. Ei rakkaus aviopuolisojen välillä niin helposti lopu, ei se lopu laisinkaan, ei se edes heikkene, vaan se vahvistuu. Se ei kyllä esiinny aikaa voittaen niin näkyvänä ja silmäänpistävänä kuin alussa, mutta antakaa kärsimysten ja koettelemusten tulla, niin saatte nähdä, onko se kulunut tyhjiin. Ei, se esiintyy silloin voimakkaampana ja yhtä valmiina, ehkä valmiimpanakin uhrautumiseen kuin ennen. Ja sentähden onkin niin hyvä, että me aina väliin joudumme vastoinkäymisten ja surujen kanssa tekemisiin. Ne ovat oikeastaan hyviä ystäviämme, jotka avaavat silmämme näkemään, että maailma on parempi ja elämämme onnellisempi kuin olimme luulleetkaan. Ne opettavat meidät näkemään, että se rakkaus, jolle alusta lähtien rakensimme toiveemme, elää yhä voimakkaana, vaikkei se tule niin useasti näkyviin. Se on kuin valtamerten virrat, jotka kulkevat väkevinä, vastustamattomina omaa suuntaansa huolimatta siitä, mitkä tuulet pinnalla puhaltavat.

"Tämä on minun elämänkokemukseni ja sen perusteella minä onnittelen päätöstänne lähteä kahden elämänlaivallanne purjehtimaan. Ja laivanne ohjaaja, se kapteeni, joka sen suunnan määrää, on kai pitävä huolen siitä, ettette kauan kahden purjehdi, on pitävä huolen siitä, että saatte pesättninkiä ympärillenne, jungmanneja ja – – ja, niin, jungmanneja kumpaakin sukupuolta. – Jumala liittoanne siunatkoon.

"Ja nyt me kaikki täällä hurraamme teille, niinkuin merimiesten tapa on."

Maija oli puheen jatkuessa lakannut nykimästä Efraimin takinliepeitä ja hokemasta, että tämä olisi vaiti. Hän kuivaili kosteita silmiään nenäliinaan, kun puhe päättyi, ja liikutuksen kyynel kiilsi kirkkaana morsiamenkin silmässä, kun hän kädestä kiitti Efraimia puheesta ja kilisti lasia hänen kanssaan. Kapteeni Barkmanilta Efraim sai niin lämpimän kädenpuristuksen, että tämä huudahti: "Onpas kapteenilla voimaa kädessään; nyt ei tarvitse enää niinkuin muinoin pelätä, että sen voi rutistaa rikki."

Ja kun morsian tulee Kredliinin kanssa lasia kilistämään, niin Kredliin sanoo: "Kyllä minä vähän pelkään laskea Märtha-neidin – – anteeksi rouvan ilman minun huolenpitoani niin pitkälle matkalle, mutta koska tahtonne on sellainen, niin minkäs sille voi. – – Mutta olkaa hyvä ja katsokaa, miten sen virran laita on Gibraltarin salmessa. Katsokaa, meneekö se aina vain sisään Välimereen, niin että sitten voitte antaa minulle siitä tiedon, kun palaatte."

Sen nuori rouva lupaa tehdä. Ja sitten vastavihityt poistuvat vaihdettuaan muutamia sanoja ja juotuaan viiniä jokaisen leipomossa aterioivan kanssa. Juhlatuulella ollen nämä jäävät ateriaa jatkamaan.

Jälkiruokaa syötäessä salin puolella tuomari sanoo maisteri Brandtille: "Erittäin hauskat häät, nämä. Ja oletko huomannut, kuinka hyvät ovat kaikki ruokalajit olleet. Voisin vannoa, että tämä on Hagdahlin ansiota."

– Ei ole, puuttuu puheeseen rehtori, joka kuulee tämän. Hagdahl on erinomainen kirjailija, suorastaan klassikko alallaan, mutta näissä pidoissa häntä ei ole tarvittu, sillä kaiken tämän hyvyyden takana on Mannilan kapteenin Amalia ja hän voittaa Hagdahlit ja Brillat-Savarinit ja kaikki kirjailijat keittotaidon alalla.

– No, no, virkkaa maisteri Brandt siihen, kyllä sinä nyt vähän liioittelet, vaikka minäkin luulen, ettei Amalian tarvitse Hagdahliin turvautua.

– Ei tarvitse, hän on taiteilija alallaan, hänen taitonsa on synnynnäinen lahja.

Tähän tämä keskustelu katkeaa, sillä nyt aletaan kantaa astioita ja pöytiä pois, jotta nuoriso taasen saisi tanssia. Ja kaikki ovat iloisia, kunnes tulee se hetki, jolloin kruunu tanssitaan morsiamen päästä ja hääjuhla on päättynyt.

Pari päivää häiden jäljestä purjehtii "Usko" Rauman satamasta. Puolikannella jakelee kapteeni Barkman käskyjä miehistölleen ja hänen vieressään seisoo hänen nuori vaimonsa.

Kapteeni Barkmanin kaunein unelma elämässä on toteutunut. Hän saa lähteä käsi kädessä Märthan kanssa kohti elämän arvaamattomia kohtaloita.