[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fCF4rNuHd6Ci3N_8WhgwR9KRMyQ9Bkk9Qmnk3ymxYI9Q":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1213,"Helmikoristeinen kirjanmerkki","Nortamo, Hjalmar",1860,1931,"1213-nortamo-hjalmar-helmikoristeinen-kirjanmerkki","1213__Nortamo_Hjalmar__Helmikoristeinen_kirjanmerkki",null,"romaani",[],[],"fi",1923,85174,526542,true,[],[],[],"Romaani seuraa orvoksi jääneen Penu-pojan elämänvaiheita 1800-luvun loppupuolen Suomessa. Tarina alkaa suurten nälkävuosien kurjuudesta ja kulkee ottopojan kasvun kautta kohti merille lähtöä ja elämää Raumalla. Teos tarjoaa ajankuvan rannikkoseudun arjesta ja ihmiskohtaloista.","Hjalmar Nortamon 'Helmikoristeinen kirjanmerkki' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1213. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HELMIKORISTEINEN KIRJANMERKKI\n\nElämää Raumalla 1800-luvun loppupuoliskolla\n\n\nKirj.\n\nHJALMAR NORTAMO\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1923.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   I. Maailmalle\n  II. Uusi koti\n III. Merillä\n  IV. Kirjanmerkki\n\n\n\n\n\n\nI\n\nMAAILMALLE\n\n\n\n\nI\n\n\nOltiin elokuun loppupuolessa vuotta 1867. Nälkä ja puute tekivät\nparastaikaa hirveää jälkeä kautta koko Suomenmaan.\n\nKovin kato ja sitä seuraava puute ahdistelivat Ahmasjärven torpan\nperhettäkin, johon ottopoikana kuului Penu, kirkonkirjoissa Benjamin\nAgathanpojan nimellä käypä, nykyään noin 10-vuotias, valkotukkainen,\nmiellyttävän näköinen ja vilkasluontoinen poikanallikka. Kuten hänen\nnimestäänkin selviää, hän kuului vastoin kaikkia järjen lakeja\nisättömiksi nimitettyjen lasten laajaan lahkokuntaan ja oli joutunut\nhuudolle pari päivää syntymänsä jälkeen, koska äiti oli kuollut\nmelkein heti hänet synnytettyään.\n\nSiinä tilaisuudessa, jossa Penun vähäpätöinen mutta kovalla\nkirkunalla itsensä huomatuksi tekevä olemus ajan tavan mukaan\ntarjottiin hoidettavaksi tästä vaivasta vähimmän vaativalle, huusi\nAhmasjärven torpan isäntä vaimonsa rukouksista heltyneenä hänet\nholhotiksensa. Sillä Penu oli Ahmasjärven emännän sisaren poika.\nSe oli tunnettu asia, ja joskaan ei tiedetty, kuka Penun isä\noli, niin tiedettiin koko kyläkunnassa ja vähän ulkopuolella sen\nrajapyykkejäkin, että Penu oli kauneudestaan tunnetun Lehtimäen\nAgathan poika, joka oli syntynyt heti, kun Agatha monta vuotta poissa\noltuaan perin heikossa tilassa oli saapunut takaisin kotiseudulleen.\n\nEi näin ollen herättänyt erityistä huomiota, kun Ahmasjärvi\nesitettyään pojan hoidosta niin alhaisen vaatimuksen, ettei\nkukaan enää voinut kilpailla hänen kanssaan, koppoi repaleisiin\nkäärityn, kirkuvan miehen alun syliinsä ja valmistautui viemään sitä\nAhmasjärvelle vaimonsa ja kolme palleroista käsittävän perheensä\njatkoksi. Katilan Eenokki, piintynyt vanhapoika, vain sanoa tokaisi\nAhmasjärvelle: \"Kyllä sinä nyt teit niin huonon kaupan, että yhtä\nhyvin olisit voinut tuhlata rahaa ostamalla itsellesi harmonikan.\nOlisit siitä ainakin voinut kiskoa kuuluville hauskempia ääniä kuin\nmitä tuosta riepukääröstä lähtee. Ja onhan sinulla sitä musiikkia\nkylliksi kotona jo entiseltään.\"\n\n-- Voi sinua Eenokki raukkaa! Et sinä tiedä edes sitä, ettei mikään\nsoittokone maailmassa voi äänen suloudessa kilpailla lapsen kanssa,\nvastasi Ahmasjärvi, istahti rekeensä, löi pattijalkaista, laihaa\nmustaansa selkään ja lähti ajamaan kotiansa kohti.\n\nNäin oli siis Penusta tullut Ahmasjärven perheen jäsen ja hän kasvoi\nja kehittyi ihmeteltävän hyvin, vaikkei ollutkaan kehuttava eikä\nrunsaskaan se ravinto, minkä Ahmasjärven isäntäväki voi hänelle\ntarjota. Sillä monta oli suuta mökissä ruokaa vaatimassa. Kolme lasta\noli Ahmasjärveläisillä, kuten sanottu, Penun saapuessa, ja tuon\ntuostakin syntyi niitä lisää, niin että niitä alussa mainitsemallamme\najankohdalla oli paitse Penua täsmälleen kymmenen. Mutta toimeen sitä\nsentään oli jotakuinkin tultu kovasta kadostakin huolimatta ja olisi\ntultu luultavasti yhä edelleenkin, jollei Ahmasjärven torpassa taasen\nolisi tapahtunut perheenlisäystä ja jollei uusia tulokkaita tällä\nkertaa olisi ollut kaksi.\n\nSinä aamuna, kun tämä tapahtui, Penu heräsi siihen, että Martti-veli\n-- kaikkia Ahmasjärven lapsia nimitti Penu veljikseen ja siskoikseen\n-- unissaan suvaitsi sijoittaa kantapäänsä vähän liian varomattomasti\nPenun toiseen silmäkuoppaan. Hän nousi istualleen, haukotteli, hieroi\nkirvelevää silmäänsä ja havaitsi vähitellen, että hän oli siirretty\nvuoteen päänpuolesta sen jalkopäähän ja että pikku Maija-sisko, joka\ntähän asti oli asustanut peräkamarissa vanhempien luona ja kehdossa\nkellinyt, nyt makasi hänen paikallaan Martin vieressä.\n\nPenu nousi vuoteeltaan ja lähti juomaan tuvan ovipielessä olevasta\nsaavista. Juodessaan hän tuli katsahtaneeksi ulos ikkunasta ja\nhämmästyi samassa niin, että hän jäi seisomaan kuin kivettyneenä\nnappo huulillaan. Koko pihamaan nurmikko oli muuttunut valkeaksi.\nLumivalkeana hohti pieni kotiniitty ja seitit seipäitten välissä\nolivat kuin valkeata, hienoa villalankaa.\n\nPenu laski napponsa ikkunan alla olevalle jakkaralle ja hieroi\nsilmiänsä päästäksensä varmuuteen, ettei hänen näkönsä ollut johtanut\nhäntä harhaan. Mutta ei. -- -- Ikäänkuin valkean hunnun peittämä\noli koko tienoo. -- -- Ja niin hiljaista oli siellä ulkona. Ei\nheikoinkaan tuulen viri rikkonut Ahmasjärven peilikirkasta pintaa,\nei hennoinkaan virpi liikahtanut pihan perältä alkavassa koivikossa.\nVakavan ja miettiväisen näköisinä Kirjo ja Lauko makasivat tarhassa\nja kylmän kuulakkaana kaareutui vaaleansininen, pilvetön taivas yli\nseudun.\n\nPenun katseet pysähtyivät viimein kuistin pielessä olevaan\nvesilätäkköön, ja kun hän näki sen olevan vahvassa jäässä, niin hänen\ntäytyi tulla vakuutetuksi, että se oli tapahtunut, mitä hän ei olisi\ntahtonut todeksi uskoa. Ikäänkuin turtuneena hän seisoi ikkunan\nääressä tuijottaen ulos, kun hänen luoksensa tiesi niistä hiipinyt\nMusti nuolasi hänen säärtään. Hän kääntyi ympäri silittääksensä\nMustia ja havaitsi vasta silloin, että hänen kasvatti-isänsä istui\nhyvin vakavannäköisenä rahilla tuvan pöydän ääressä.\n\nIsä nyökäytti Penulle päätään tervehdykseksi, otti piipun suustaan\nja kynsi korvallistaan, kuten tapansa oli, kun hän valmistautui\najatuksiansa sanoihin pukemaan.\n\n-- Niin, nyt on käynyt niinkuin pelkäsin, Ahmasvaaran ukko sai\nvihdoin sanotuksi. Se tuli, se Perttulin halla ja hävitti viljan,\njoka myöhästyneen kesän takia vielä oli vallan vihantaa. -- -- Kaikki\non mennyt. -- -- Tuolla riihen takana on laiho niin vahvassa jäässä,\nettei se rahtuakaan notkistunut, kun Musti lakopaikoissa juoksi sen\nyli. Se kantaisi hyvin sinutkin. -- -- Niin, niin, kato meillä on\nedessä. Vielä kovempi kato kuin viimevuotinen.\n\nAhmasjärven isäntä vaikeni ja vaipui surullisiin mietteisiin, eikä\nPenukaan saanut mitään sanotuksi. Kuului vain sirkan sirkutus muurin\ntakana ja vuoteillaan nukkuvien lasten tasainen hengitys.\n\nTuokion kuluttua Penun kasvatusisä kuitenkin rykäsi ja ryhtyi\ntavallisiin puheen valmistuksiinsa. Mutta tällä kertaa oli sanottava\nniin vaikea, ettei korvantaustan kynsimisestäkään näkynyt apua\nlähtevän, Huulet värähtelivät, mutta sanat eivät vain ottaneet\nkirvotaksensa niiltä, ja näin ollen tätä puhuttavan valmistelua olisi\njatkunut jumala tiesi kuinka kauan, ellei toinen vastasyntyneistä\nsamassa olisi sattunut parkaisemaan, tullen siten ukolle avuksi.\nTyytyväisyyden ilme levisi hänen kasvoilleen, kun hän näin oli saanut\nsopivan aiheen käydä mielensä ilmaisemiseen käsiksi, ja näin ollen\nhän kysäsi:\n\n-- Kuulitko mitään?\n\n-- Kuulin.\n\n-- Ymmärrätkö, mitä se merkitsee?\n\n-- En.\n\nSyntyi taasen hetkinen äänettömyyttä. -- Ahmasjärven ukko kynsi\njälleen korvallistaan ja kiirehti jatkamaan puhettaan.\n\n-- Meille on tuotu pientä väkeä tänä yönä. Sitä se merkitsee.\n\n-- Vai niin.\n\n-- Niin, sitä se merkitsee. -- Siinä karsaassa ovat asiat -- -- ovat\nasiat. -- -- Ja sinä luulet tietysti, että siellä on yksi tulokas,\nmutta ei ole -- -- ei ole. Niitä tuotiin tällä kertaa kaksi. -- --\nMeitä rupee olemaan monta tässä.\n\n-- Monta kyllä meitä alkaa olla tässä.\n\n-- Monta, monta. Ei meidän lapsilla ole ollut kuoleman onnea. -- --\nEi ole ollut, ei. -- -- Ja Jumalalle kiitos siitäkin. Kaikki on hyvin\nniin, kuin hän asiat järjestää. -- -- Niin, meitä on nyt 13 henkeä\ntässä perheessä.\n\n-- Kolmetoista oikein meitä sen laskun mukaan sitten on, vastasi\nPenu, joka katsoi olevansa velvollinen näin vakavassa asiassa\npuhumaan naapuritorpan emännän, Kaislaniemen Kristiinan tapaan. Niin,\nkolmetoista meitä on, hän siis jatkoi, ja Musti neljästoista.\n\n-- Aivan oikein, aivan oikein -- -- Musti neljästoista. Ruokansa\nhänkin vaatii. Ja ruoka on piukassa nyt, puheli Ahmasjärven ukko ja\nvaipui sitten syviin ajatuksiin, nojaten kyynärpäänsä polviin ja\nimien piippuansa niin äkäisesti, että presut natisivat kopan pohjassa.\n\nPenu oli tämän keskustelun aikana vetänyt jalkaansa lahkeista\nrääsyiset ja polvien kohdalta sekä takapuolilta paikatut\nrössihousunsa, heittänyt niihin kuuluvan ainoan kannattimen yli\ntoisen olkansa ja kiinnittänyt kannattimen päät puunappuloihin,\njotka olivat pistetyt housujen vyötäreisiin ja tekivät erinomaisesti\nnappien virkaa. Mutta Ahmasjärven ukon valituksen leivän hankinnan\nvaikeudesta kuultuaan välähti hänen mieleensä yhtäkkiä, että nyt\nehkä olisi otollinen aika yrittää vielä kerran toteuttaa se tuuma,\njonka hän pari kertaa ennenkin ilman toivottua tulosta oli esittänyt\nkasvatti-isälleen. Tätä tuumaansa hän päiväkaudet karjassa ollessaan\noli hautonut siitä pitäen kun \"Sundellin tupussiksi\" nimitetty\nvanha merimies, joka pienellä kaupalla kiersi maakuntaa, eräänä\niltana joulun edellä oli kertonut, miten siellä Raumalla moni oli\nalkanut kahdella tyhjällä kädellä ja vähitellen kuitenkin kohonnut\nsuurien rikkauksien omistajaksi. Siitä asti Penu oli unelmoinut,\nettä hänkin kerran lähtee sinne Raumalle, rupeaa merimieheksi ja\nnäkee nuo kaukaiset maat, joista \"Sundellin tupussi\" oli niin\nihmeellisiä kertonut. Hän oli monesti kuvitellut mielessään, kuinka\nhän näillä matkoillaan kokoaa varoja ja kuinka hän viimein monien\nvuosien kuluttua komean kaksivaljakon vetämissä vaunuissa istuen\nsaapuu, koko pitäjän hämmästykseksi Ahmasjärven torpalle ja ostaa\ntalon entiselle kasvatti-isälleen ja tädilleen. Tällaiseksi Penu\nmielikuvituksensa avulla useimmiten muodosti elämänsä juoksun, eikä\nhän näin haaveillessaan tavannut muuta vaikeampaa estettä kuin sen,\nettei Ahmasjärven torpalle käynyt mitään tietä, joten sinne olisi\nvaikea päästä vaunuissa ajaen. Ajan oloon oli hän kuitenkin oppinut\nvoittamaan tämänkin vastuksen kuvittelemalla, että Ahmasjärvelle\nvastaisuudessa varmaan rakennetaan tie. Ja se tie ei tietystikään\ntekisi tuota suurta mutkaa emäkirkolle, vaan johtaisi noudattaen Ison\nSaarnummen, Vähän Saarnummen, Pitkänjärven ja Salijärven rantoja\nmahdollisimman suoraan Raumalle.\n\nNäin Penu unelmoi useimmiten ja ollessaan hyvällä tuulella.\nMutta syksyisin karjan juostua ihan hulluna pitkin metsää sieniä\nhakien ja Penun oltua kovassa touhussa saadakseen sen kootuksi,\nkun kotiin lähdön aika oli käsissä, hän loi uupuneena päivän\nvaivoista mielikuvituksessaan nousunsa rikkauteen ja arvoon\npaljon mutkattomammaksi ja mukavammaksi. Hän kuvitteli silloin\nmielessään, kuinka hän lähtee merille, löytää tädin ilmoituksen\nmukaan tietymättömiin kadonneen isänsä, joka rikkaana miehenä elää\nvierailla mailla, ja kuinka he sitten yhdessä palaavat Suomeen ja\nkuinka hän, Penu, sitten vaunuissa ajaen saapuu Ahmasjärven väkeä\nonnellistuttamaan. Alku ja loppu oli siis sama kummassakin elämänuran\nluonnoksessa, mutta Penu piti vähemmän tästä jälkimmäisestä, se kun\nei vaatinut niin paljon ponnistuksia ja miehen tarmoa. Hän laskikin\najatuksensa sille ladulle vain silloin, kun karja oli väsyttänyt\nhänet tai kun hän muuten oli vähemmän hyvällä tuulella.\n\nSalaman nopeudella tämä hänen haaveittensa tuttu kuvasarja\nmielikuvituksen avulla solui hänen silmäinsä ohi, kun hän haki\nkuluneen takkinsa ja vihdoin löydettyään sen veti sen ylleen. Ja\ntaasen hän ajatteli: Entä, jos Ahmasjärven ukon puhe elatuksen\nhankkimisen vaikeuksista tähtäsikin siihen, että hän nyt pääsee\nmaailmalle onneansa koettamaan. Rohkaisten mielensä hän jatkoi\nkatkennutta keskustelua sanomalla: \"Niin, piukassa se leivän saanti\nnyt on ja monta on meitä täällä leipää jakamassa. Taitaisi olla\nparasta, että tätä joukkoa vähennetään sillä tavalla, että minä\nlähden maailmalle?\"\n\n-- Mikä siinä muukaan auttaa, vastasi Ahmasjärven ukko Penun\nsuureksi hämmästykseksi. Ei sinun tätisi sitä soisi enkä minäkään,\nsillä rakkaaksi kuin oma lapsi olet meille käynyt. Ja maailma\non kova ja paha. Mutta mikä tässä auttaa? En ole saanut sinulle\npaikkaa taloissa. Niissä kärsitään puutetta niissäkin. Lähde vain,\nkoska sinulla on hyvä halu lähteä. Minulle on kyllä suureksi\nhuojennukseksi, kun on yksi vähemmän elätettävänä, ja kun Martti saa\nperiä sinun virkasi paimenena, ansaitsee hänkin siten ruokansa. --\nNiin, lähde Jumalan suojeluksen alaisena ja muista aina, että tämän\nasumuksen ovi on sinulle avoinna, jos maailma sinua liian pahoin\nruntelee. Ole mies, jos onni on sinulle vastainen, ja ole vielä\nenemmän mies, jos sinun käy hyvin. Tiedä, että raha on pahempaa ja\nvaarallisempaa kuin myrkky, kun se joutuu huonon miehen käsiin. --\nNo niin, ehkä kuulut niihin ihmisiin kuin minäkin, joille ei onni\nhymyile niin suotuisana, että siitä vaaraa koituisi. -- -- Sitten se\nnähdään. -- -- Milloin aiot lähteä?\n\nPenu oli aina kuvitellut, että hän ilosta tanssiksi pistäisi, kun\nkerran pääsisi omin avuin elämänuraansa aukaisemaan, mutta nyt, kun\ntämä hetki oli tullut, hänen mielensä kävikin haikeaksi. Kurkussa\ntuntui karhealta, ja kyynelet kihosivat hänelle silmiin. Keskustelu\nkatkesi pitkäksi aikaa.\n\nVihdoin hän tyyntyi kuitenkin sen verran että sai värisevällä äänellä\nlausutuksi: \"Kyllä kai minä sitten lähdenkin heti.\"\n\n-- Vai niin, vai lähdet heti. -- -- Niin, ei niistä pitkistä\nvalmistuksistakaan sinun kaltaisillesi hyötyä ole. Kun ovat vaatteet\nyllä, niin on muassa kaikki, mitä omistaa. -- Niin on asia. -- Mutta\nsyödä sinun kuitenkin pitää, ennenkuin lähdet.\n\n-- Ei, ei minun haluta syödä nyt.\n\n-- Sitä en ihmettelekään, kun oikein asiaa ajattelen. -- No, pannaan\nsinulle ruokaa mukaan sen verran kuin sitä voidaan antaa. -- --\nHyvästi sinun kuitenkin pitää sanoa tädille ja veljille ja siskoille.\n-- Niin -- ja tuon Mustin minä vien porstuakamariin lukkojen taa,\nettei se pääse sinua seuraamaan. -- Raskaasti nukkuukin tätisi, mutta\neipä ole ihmekään, ei ole ihme. Hän on väsynyt. -- -- Minä herätän\nhänet.\n\n-- Ei, älkää herättäkö. Kyllä kai on parasta, että minä lähden\njättämättä hyvästi muille kuin teille. Ja valtava mielenliikutus\nsaattoi Penun kaikista vastaanponnistuksista huolimatta puhkeamaan\nkatkeraan itkuun.\n\n-- Parasta kyllä on, että lähdet pitemmittä mutkitta, koska asiat\novat näin, Penu parka. -- -- Parasta on, koska ero täältä tuntuu\nniin haikealta. -- -- Minä haen sinulle pussin ja pistän siihen pari\nleivänpalasta ja jonkun silakan.\n\n-- En minä ota pussia selkääni. En tahdo, että minua luullaan\nkerjäläiseksi.\n\n-- Vai niin, vai niin, vai on sinussa sitä lajia sisua. Mutta mihin\nsinä ruokasi panet? Ei sinun rääsyisessä takissasi ole taskuista\npaljoakaan tietoa.\n\nNäin puhuen Ahmasjärven isäntä ensin sulki Mustin porstuakamariin ja\nhaki sitten kaapista puisen silakkakupin ja leipäkorin ja laski ne\npöydälle.\n\nPenu valitsi itselleen kokeneen asiantuntemuksella kaksi parasta\nsilakkaa, veti ne sormiensa lomitse, niin että liika suolavesi\npoistui niistä, otti kaksi ruumenien sekaisista jauhoista leivottua\nkyrsänneljännestä, asetti ne päällekkäin ja silakat niiden väliin.\nTämän muonan hän sitten pisti lakkiinsa, jossa kyllä olisi ollut\ntilaa suuremmallekin ruokatavaravarastolle, sillä se oli alkujaan\ntehty Ahmasjärven ukolle siihen aikaan, jolloin nämä vaatekappaleet\nolivat hyvin leveäpohjaiset ja muodostetut kaistaleista, joiden\nkärkien yhtymäkohtaa keskellä päälakea koristi kankaalla päällystetty\nnappi. Penun lakista oli tämä nappi kuitenkin aikoja sitten hävinnyt\ntietymättömiin, koko lakki oli virttynyt, sen leveä suoraan eteenpäin\npistäytyvä lippa oli monesta kohden murtunut ja keskikohdaltaan\nirtaantunut lakinreunasta, niin että Penun pellavanvärinen tukka\nvalui esille lipan ja lakinreunan välistä, kun hän oli painanut\nruokasäiliönsä päähänsä. Ja niin hän oli valmis lähtemään. Saamatta\nsanaakaan sanotuksi hän ojensi kätensä kasvatti-isälleen, vetäisi\nsen kiireesti takaisin jälleen ja läksi puolittain juosten tuvasta.\nTaaksensa katsomatta hän asteli pihan poikki, meni läpi tarhan,\nkapusi yli aidan, ja vasta kun oli päässyt läheiselle metsän\nreunalle, hän pysähtyi kääntyen katsomiaan kerran vielä lapsuutensa\nkotia. Siellä se seisoi mäen töyräällä syyskesäaamun auteressa,\ntuo vanha ränsistynyt torpan asuinrakennus malkakattoineen,\npuolittain luhistuneine savupiippuineen, lohjenneine ristisalvokseen\nrakennettuine nurkkineen ja paikoittain pahasti pullistuneine\nseinineen. Torpan Penua vastaan suunnattu puoli makasi varjossa,\nmutta rakennuksen takana oleva koivikko kylpi täydessä aamuauringon\nvalossa, vieno tuulen kare saattoi jo paikoitellen Ahmasjärven\npinnan väreilemään, hänen läheisyydessään kuului palokärjen tiheä\nnakutus kelohongan kylkeen ja Saarnummen metsämailta kaikui teirien\nkauaskantava kuherrus.\n\nAavistamatta itsekään, kuinka syvälle tämä lapsuudenkodin näky\neronhetkenä painui hänen mieleensä, Penu seisoi liikahtamatta ja\nikäväänsä vastaan taistellen, kunnes kylmä rupesi vaivaamaan hänen\njalkojaan. Hän loi vielä pitkän, viipyvän silmäyksen tuttuun mökkiin,\nkääntyi sitten ympäri ja jatkoi kiirehtien kirkonkylän kautta\nRaumalle vievää matkaansa.\n\nPenu oli jo ehtinyt juosta pitkän matkan, kun hän yhtäkkiä havaitsi\nMustin olevan kintereillään. Hän pysähtyi, silitteli hetkisen\nvanhaa ystäväänsä, käänsi sen sitten kotiapäin ja ajoi sen luotaan.\nMustia näytti sellainen kohtelu hämmästyttävän, ja kun Penu lakkasi\najamasta sitä takaa, niin istui se katselemaan hänen jälkeensä ja\njuoksi sitten uudelleen Penun luokse, hyppeli korvat humussa ja\nsuupielet aivan kuin nauruun vetäytyneinä hiljaa kiljahdellen häntä\nvastaan ja nuolasi milloin hänen leukaansa, milloin hänen käsiänsä,\nmilloin mitäkin kohtaa hänen ruumistansa. Kun Penu torui sitä, niin\nse laskeutui nöyränä selälleen maata hänen eteensä, katseli häntä\nrukoilevasti silmiin ja nuhdesaarnan päätyttyä nousi ylös, taivutti\netukäpälät levällään rintapäänsä maahan, haukahteli iloisesti ja\nhuiskutti häntäänsä koettaen siten, kuten niin monta kertaa ennenkin,\nhoukutella häntä leikkimään kanssansa.\n\nVesi silmissä Penu ajoi sen uudelleen luotaan ja kun se pienen\nmatkan kotiapäin juostuaan taasen pysähtyi, viskasi hän kiviä sitä\nkohti pakottaen sen näin jatkamaan häntä koipien välissä matkaansa\nkotiapäin. Penu seisoi paikallaan jonkun aikaa päästäksensä\nvarmuuteen siitä, että Musti lopullisesti oli taipunut kohtaloonsa.\nSe ei enään näkynytkään palaavan, ja niin lähti Penu taasen\ntaivaltamaan eteenpäin. Mutta kun hän noin kolmen tunnin reippaan\nkävelyn jäljestä oli saapunut kirkonkylän aukealle, niin hän näki\nMustinkin, sukeltautuvan esille metsästä. Sieltä se pelokkaana\nkyyristyen hiipi maantien ojaa myöten Penun perässä.\n\nHavaittuaan mahdottomaksi enään päästä Mustista erilleen Penu\nkutsui sen luokseen. Ilosta hyppien se noudatti käskyä, ja kun\nPenukin nyt täydelleen antautui jälleennäkemisen iloon, niin oli\nsekä Mustin että hänen hyvä olla. Penu istahti maantien reunalle,\notti lakin päästään, luki ruokarukouksen ja söi toisen silakkansa\nsekä jakoi tunnontarkkaan toisen leipäpalasensa Mustin kanssa.\nSitten sammuttivat molemmat janonsa kirkasvetisestä maantien poikki\njuoksevasta ojasta. Ja niin sitä taasen lähdettiin hyvätuulisina\nmatkaa jatkamaan.\n\nPäivä oli jo enemmän kuin puolilla, kun Penu ja Musti saapuivat\nRaumalta Turkuun vievälle, isolle maantielle. Täällä asti oli Penu\njo kerran ennen elämässään noin vuosi takaisin käynyt Ahmasjärven\nukon kanssa hakemassa kotiin erästä heidän lammastansa, joka oli\neksynyt näille seuduille asti. Siinä, missä kirkonkylän tie yhtyi\nisoon maantiehen, oli veräjä poikki valtatien, ja tämän veräjän\noli Penu silloin Ahmasjärven ukon kehoituksesta aukaissut eräälle\nkaksivaljakon vetämissä vaunuissa ajelevalle herralle, joka oli\nviskannut 50 pennin rahan Penulle vaivan palkkioksi.\n\nTästä elämyksestä ne Penun haaveilut, miten hän vielä vaunuissa ajaen\nsaapuu Ahmasjärvelle, oikeastaan olivatkin saaneet alkunsa.\n\nNiin, se veräjä muistoineen oli viimeinen tuttu paikka Penulle hänen\nretkellään. Se mikä tästä lähtien tuli hänen silmiensä eteen oli\nkaikki uutta maailmaa hänelle, ja kun hän sitä ajatteli, niin hänen\nmielensä valtasi pelonsekainen, juhlallinen tunne. Hän oli iloinen,\nettä Musti oli hänen muassaan, ettei hän ollut vallan yksin tässä\noudossa ympäristössä. Reippaasti asteli hän siis pohjoiseen suuntaan\nkohti kauan kaihoamaansa vanhaa merikaupunkia Raumaa, ja uskollisesti\nseurasi häntä Musti, joka vain silloin tällöin poikkesi pelloille\nhiiriä pyytämään tai metsään oravia ja lintuja hakemaan.\n\nTuon tuostakin tuli maantiellä Penua vastaan ryysyihin puettuja,\nkalpeita kulkijoita, miehiä, naisia, lapsia. Toiset olivat\nkasvoiltaan pöhöttyneet, toiset uskomattoman laihoja. Muutamien\nkasvojenilmeissä kuvastui kauhea kärsimys ja tuska, mutta useimmat\nolivat melkein tylsyyteen asti välinpitämättömän näköiset. Ja kaikki\nnäyttivät olevan väsyneitä, kuoleman rajoille saakka väsyneitä.\n\nPenu ymmärsi, että nuo heikkoudesta hoippuvin askelin eteenpäin\nlaahustavat olennot olivat kerjäläisiä, jotka nälkä oli kotoa\nkarkoittanut etsimään muiden, ehkä vähemmän puutetta kärsivien, apua.\nValtateistä syrjässä asuen hän ei tähän asti ollut hädän suuruutta\naavistanutkaan, mutta nyt hän sen käsitti täydellisesti, niin lapsi\nkuin hän olikin. Hän tuli ajatelleeksi, että mahdollisesti hänkin\njoutuu samaan asemaan kuin nuo onnettomat, ja tämä pelko pidätti\nhäntä alistumasta kiihtyvän nälkänsä vaatimuksiin. Hän päätti säästää\nviimeiset ruokavaransa äärimmäisyyteen asti ja taisteli urheasti\nkiusausta vastaan. Tämä pelko pidätti hänet myös antamasta koko\njäljellä olevan pienen ruokavarastonsa ensimmäiselle onnettomalle,\njonka hän tapasi nälästä uupuneena makaamassa maantien syrjässä.\nHän oivalsi sitä paitse pian, ettei hänen apunsa olisi pitkälle\nriittänyt, sillä tuskin hän oli yhden kärsivän sivuuttanut, niin\nhänellä hetken kuluttua jo voi olla edessään toinen vielä suuremmassa\nhädässä oleva.\n\nKuljettuaan näin useita virstoja hän vihdoin tapasi tiepuolessa\npienen tytön, joka katkerasti itkien seisoi maassa makaavan naisen\nvieressä. Saavuttuaan tytön luokse, Penu kysyi tytöltä, minkä tähden\nhän itkee.\n\n-- Niin, kun ei äiti herää, vaikka kuinka koettaisin saada häntä\nvalveille, vastasi tyttö nyyhkyttäen.\n\nPenu kumartui katsomaan maassa makaavaa naista ja huomasi heti,\netteivät asiat olleet oikealla kannalla. -- \"Äitisi on pyörtynyt\",\nsanoi hän tytölle, \"minä juoksen hakemaan vettä tuolta ojasta.\"\nSen sanottuaan hän riensi kiireesti lähellä olevan ojan reunalle,\npisti lakissa olevan leivän palasen ja silakan poveensa, täytti\nlakin vedellä ja palasi joutuin äitinsä vieressä itkevän tytön luo.\nHän kostutti tytön äidin kasvoja ja päälakea raikkaalla vedellä,\nja kun hänen hoidettavansa ei sittenkään vironnut, niin hän rupesi\nhieromaan vuoroon vieraan naisen ohimoita, vuoroon hänen ranteitaan\naivan samalla tavalla kuin hän oli nähnyt Ahmasjärven naapurin,\nKaislaniemen Kristiinamuorin tekevän, kun Penun kasvattiäiti kerran\noli pyörtynyt.\n\nNäin askarrellessaan hän näki vanhanpuoleisen ukon lähestyvän\nRaumalta päin ajaen niin kutsutuissa yhden istuttavissa kääseissä,\ntuollaisissa, joiden etuosassa oli tilaa vain yhdelle hengelle ja\ntakapuolella oikein hyvällä sovulla kahdelle. Vanhus ohjasi hevostaan\nseisoen ajopeleissään, joiden takapuolella istui hänen palvelijansa.\nKun nämä hiukan kummalliset matkustajat saapuivat tiepuolessa olevan\nryhmän luokse, pysäytti kääseissä seisova ukko hevosensa ja kysyi\nosoittaen kädellään maassa makaavaa naista: \"Kyll kummingi on gurjutt\nmailmas. Mikäst stääki vaimihmist vaeva?\"\n\n-- Hän on pyörtynyt, Penu vastasi.\n\nVanhus hyppäsi alas ajoneuvoistaan, tutki tarkkaan maassa makaajaa ja\nsanoi sitten: \"Kyll kummingi mnää pelkkä, laps para, ett teijä äiten\non guall.\"\n\nTämän kuullessaan pikku tyttö puhkesi ääneen itkemään, mutta Penu\nastui ukon eteen selittäen, miten asiat olivat: että vieras nainen ei\nollut hänen äitinsä, vaan tuon pienen tytön äiti ja että hän vain oli\nkoettanut saada naista virkoamaan.\n\n-- Vai nii, vai nii, vanhus sanoi ja rupesi tyttöä tutkimaan.\nTiheään nyyhkien lapsi vain vaivoin sai selitetyksi, miten nälkä\noli pakottanut heidät, äitinsä ja hänet, ennen hyvästä kodistaan\nKuortaneen pitäjässä lähtemään etsimään apua äidin veljeltä, jolla\näidin kertomuksen mukaan oli talo näillä seuduilla. Mutta nyt oli\näiti kuollut ja tyttö pelkäsi, että hän tästä lähtien on vallan\nilman turvaa vieraalla paikkakunnalla. Onneksi hän tiesi kuitenkin\ntarkkaan, mikä sen kylän ja talon nimi oli, missä hänen enonsa piti\nasua, ja näistä asioista tiedon saatuaan vanhus sanoi: \"Kyll kummingi\nom barast, ett snää flikk menet tonn Miko viäre istuman gäässeihin,\nni mnää viä snun enos tyyijö. Em mnää siihen gylähä oikke meinannp\npoiket, mutt sama se, vaikk mnää piäne mutkangin dee. Sillaill oikke,\nja sitt met toimita, ett snuu äites saa laillse hauttaukse.\"\n\nJärjestettyään täten tytön asiat kääntyi ukko Penun puoleen kysyen:\n\"No, mikäst miäs snää oikke ole ja mihi snää paina?\"\n\n-- Ahmasjärven Penu minä olen ja Raumalle on matka. Aion ruveta\nmerimieheksi.\n\n-- Kyll kummingi siihe viäl o aikka, ennengo snää merimiäheks kelppa.\n-- Ong snuulls sukulaissi Raumall?\n\n-- Ei ole.\n\n-- Kas nii. No millaillast snää sitt meinat tulit toime siäll? Kuka\nsnuu ruakki?\n\n-- Minulla on ruokaa muassani.\n\n-- Vai nii, vai nii, misäst snuu jauhkuarmas ovas sitt?\n\nSilloin Penu, joka jo hyvin alakuloisena oli puhunut muassaan\nolevista ruokavaroista, joutui vallan ymmälle. Häntä hävetti ja\nsuututti asemansa, joka ikäänkuin salaman valaisemana yhtäkkiä\nselvisi hänelle, eikä hän voinut vastata mitään ukon viimeiseen\npisteliääseen kysymykseen.\n\n-- Kyll kummingi o hullust, ettäs ole lähtenn mailmall, jos snuull\nvaa jomnengin goto oli o, mutt kukatiäs snää ole niingon dua\nflikkaki. -- Ong tua leivängappal povesas kaikk snuum brovianttis?\n\n-- On siellä silakkakin.\n\n-- Älä hulluijas, vai o silakkaki. -- Kuule Miko, annast siäld\nkäässette loodast leippä täll munssöörill. -- -- Pahustaks stää\nkyrssä rikkoma ruppe, annk koko kyrs vaa. -- -- Jaaha, ja ny lähdetä.\n\nUkko oli puhuessaan vähitellen noussut ajopeleihinsä. Seisoen niissä\nkuten ennenkin nytkäsi hän hiukan ohjista saaden siten hevosensa\nliikkeelle lähtemään. Mutta hän pysäytti sen taasen, kääntyi Penun\npuoleen ja sanoi: \"Tul nys sitt meillekkin gattoma, joses olk kuall\nnälkkä, ennengo mnää kottit tleen däst reisustan.\"\n\n-- Missä Te sitten asutte Raumalla? Miten minä löydän teidät?\n\n-- Kyll kummingi semsek ko snää ova mnuun dyän löytänn ennengi\nneovomat, vastasi ukko, nytkäsi taasen ohjia ja lähti ajamaan\neteenpäin. Penu seisoi hetkisen katsellen lähtijöitä ja heilutti\nlakkiaan, kun pikku tyttö kääntyi katsomaan häntä.\n\nNiin oli hän sitten taasen yksinään avarassa maailmassa. Ei sentään\nvallan yksin, olihan Musti hänen muassaan. Ja aivan oikein, siinähän\nMusti istuikin hänen vieressään. Eikä sekään ollut toimettomana ollut\nPenun koettaessa saada pikku tytön äitiä virkoamaan eloon. Se oli\npyytänyt hiiriä sinä aikana, ja siinä makasi nyt sen edessä kolme,\nlihavaa peltohiirtä kauniissa rivissä. Se katseli vuoroon Penuun\nvuoroon saaliiseensa ikäänkuin se olisi tahtonut sanoa: \"Kas niin,\nsiinä on ruokaa, pistä poskeesi.\"\n\nMatkakumppaninsa hyväntahtoisuus saattoi Penun hyvälle tuulelle.\nPidellen toisessa kädessään ukolta saamaansa leipäkyrsää kietoi hän\nkäsivartensa Mustin kaulaan, nojasi poskensa sen päätä vastaan ja\npuheli sille ystävällisiä sanoja. Sitten ripusti hän märän lakkinsa\naidanseipääseen kuivumaan, taittoi kyrsänsä neljänneksiksi ja söi\nyhden niistä antaen osan Mustillekin. Jos hän olisi uskaltanut,\nolisi hän mielellään syönyt vielä toisenkin neljänneksen, sillä niin\nmaukasta leipää hän ei koskaan ennen ollut syönyt. Mutta kokemuksensa\nAhmasjärvellä ja varsinkin tällä matkalla oli opettanut hänet\nnoudattamaan säästäväisyyttä ruokavarojen käytössä.\n\nNäin aterioituaan hän lähti, ruokavarat povessaan ja vielä märkä\nlakki päässään, jatkamaan matkaansa Mustin seuraamana. Taivas, joka\ntähän asti oli ollut selkeä, rupesi vähitellen käymään pilviseksi\nja tuuli yltyi. Pian alkoi sataa tihittääkin. Tuuli kiihtyi yhä ja\niltahämärän alkaessa se oli paisunut kovaksi myrskyksi. Kun sadekin\ntaajeni ja lisäksi pimeä rupesi tekemään haittaa, niin Penun oli\npakko etsiä itselleen yösija jostakin. Käytyään turhaan kolkuttamassa\nparin tiepuolessa olevan asunnon ovea hän poikkesi vihdoin erään\nmökin vajaan. Käsin pidellen eteensä hän löysi kuljettuaan rattaiden\nja peltokalujen välitse eräässä vajan nurkassa heinäkasan. Hän\nkaivautui syvälle heiniin ja syötyään sitte leipäpalan Mustin\nseurassa, joka tietysti uskollisesti seurasi häntä, hän nukkui\nväsyneenä päivän vaivoista sikeään uneen.\n\n\n\n\nII.\n\n\nOli pilkkosen pimeä, kun Penu heräsi siihen, että Musti kiivaasti\nhaukkui hänen lähettyvillään. Hän oli juuri aikeissa nousta\nkatsomaan, mikä Mustin haukunnan aiheutti, kun jokin puupalikka\ntuli vinhaa vauhtia lentäen seinään aivan lähellä häntä ja karkea\nmiehen ääni lausui: \"Kyllä minä sinut haukkumaan opetan, senkin\nkulkurirakki!\" Pelästyneenä painautui Penu vielä syvemmälle heiniin.\nMustin oli nähtävästi onnistunut päästä vahingoittumatta ulos\nvajasta, koska se hetken päästä jatkoi haukuntaansa vielä äkäisemmin\nkuin ennen sillä taholla, niissä Penun laskelmien mukaan oli maantie.\n\nTarkkaan kuunneltuaan Penu ymmärsi, että hänen yörauhaansa häirinnyt\nmies oli lähtenyt vajasta, mutta kun ei Penu tietänyt, kuinka kauas\nvieras oli poistunut, katsoi hän varovaisimmaksi jäädä toistaiseksi\npaikoilleen. Pian osoittautuikin, että tällainen menettely oli ollut\nviisainta, sillä hetken päästä hän kuuli askeleitten lähenevän\nuudelleen vajaa kohti ja tällä kertaa tulijoita oli kaksi. Myrskyn\nulvonnasta huolimatta Penu kuuli, miten toinen miehistä sanoi\nkumppanilleen: \"Kylläpä tuli sopiva ilma, oikea sudenilma.\"\n\n-- Tulihan se myrsky ikäänkuin tilauksesta. Ei nyt pienet krahinat\nkuulu, toinen vastasi.\n\n-- Ei, ei kuulu. Mutta satamatta saisi olla. -- Turkanen, kun kastuin\nkotoa tullessani.\n\nSitten Penu ei enää voinut kuulla keskustelun jatkoa, sillä\nmiehet poistuivat vajan eteen vieden muassaan vajasta rattaat.\nTuokion kuluttua hän voi kuulla, että siellä valjastettiin hevosta\nrattaiden eteen. Toinen miehistä tuli vajaan etsimään jotain ja\nhuusi kumppanilleen: \"Heitäppäs sitä rakkia kivellä, ettei se\nsiellä haukkua nalkuttele. Miten lieneekään saanut päähänsä tulla\njuuri meille, tuommoinen kulkurikoira. -- Pahus kun en löydä niitä\nohjaksia! Ja tänne kuormarattaille minä ne päivällä panin ihan\nvarmaan. Se Luttu kai ne on korjannut.\"\n\n-- Missä ovat ohjakset? kysyi samassa toinen mies, joka hänkin taasen\ntuli vajaan.\n\n-- Tiesi hänet pahus. -- Niitä juuri tässä haen. Se Luttu on ne\nvarmaankin korjannut.\n\n-- No, mikset sitten lähde kysymään, minne hän on pannut ne.\n\n-- En lähde. Parasta on, kun nukkuu. Hän epäilisi, että me todellakin\naiomme sellaiselle matkalle, joka meillä on edessämme, ja kyllä siinä\nsitten poru syntyisi.\n\n-- Syntyköön.\n\n-- Ei sitä viitsi kuulla. -- Mutta kas tuossa sainkin käsiini\nohjakset. Ihmeellistä, kuinka vaikea on löytää, kun ei ole silmistä\napua.\n\nMiehet olivat juuri lähtemäisillään vajasta, kun nainen lyhty\nkädessään ilmestyi vajan oven suuhun.\n\n-- Minkätähden Rusko on rattaiden edessä? Mihin sinä aiot lähteä,\nNiko? hän kysyi levottomuutta osoittavalla äänellä. -- -- Vai niin,\nhän jatkoi, täällä on Jaakkokin. Ei silloin olla hyvissä aikeissa\nliikkeellä tähän aikaan vuorokautta. -- -- Kuule, Nikodemus, älä\nlähde, älä lähde, rakas!\n\n-- No, mutta olet sinä lapsellinen. Huviksemme me vain lähdemme\nhiukan ajelemaan Jaakon kanssa.\n\n-- Vai niin, vai huviksenne tällaisella kauhealla ilmalla. -- -- Älä\nlähde, rakas Niko.\n\n-- Rakas Niko ja rakas Niko! matki Jaakoksi nimitetty mies. --\nTurkasen ämmä, jos et korjaa koipiasi täältä, niin minä suutun.\n-- Sinä pidät huonoa kotokomentoa, sinä, Niko. Ja nyt lakataan\njaarittelemasta ja lähdetään matkaan. On pian sydänyön aika käsissä.\n\n-- No, lähtekää, mutta minä tulen muassa ja teen teidän aikeenne\ntyhjäksi. -- Sinä, Niko, et saa lähteä ilman minun seuraani tuon\nJaakon kanssa.\n\n-- Älä nyt hulluttele, Luttu. Jää kiltisti kotiin.\n\n-- Ei tässä turhaan viivytellä, karjasi Jaakoksi nimitetty mies ja\ntyrkkäsi naista rintaan, niin että tämä putosi vajan kynnykselle\njohtavalta sillalta, lyhty kirposi hänen kädestään ja hän jäi hiljaa\nvalittaen paikalleen.\n\n-- Vahingoituitko? Penu kuuli toisen miehistä kysyvän.\n\n-- Nilkkani väännähti. Auta minua nousemaan ja taluta minut tupaan.\n-- Älä lähde tuon Jaakon kanssa pahoille retkille.\n\n-- Mutta nyt lähdetäänkin heti. Näkyy se kävelevän hyvin ilman sinun\napuasikin, Niko. Kas niin, jätä Luttu siihen. Kureilee se vain.\n\nHetken kuluttua Penu kuuli rattaiden lähtevän liikkeelle Mustin\ntaasen äkäisesti haukkuessa.\n\nPenu nousi vuoteeltaan ja läksi vajasta. Sen läheisyyteen jäänyt\nnainen kuuli kahinasta, että joku liikkui ja kysyi: \"Kuka siellä on?\"\n\n-- Kulkija.\n\n-- Tule lähemmäksi. -- Vai sellainen pieni poika. Olitko vajassa ja\nkuulitko kaiken?\n\n-- Kyllä olin ja kuulin melkein kaikki.\n\n-- Voi, voi. Auta minua! Lähde noitten rattaiden jäljestä juoksemaan!\nSinä saavutat ne hyvin vielä. Ei se meidän Rusko ole mikään juoksija.\nSeuraa noita miehiä, ja kun ne ryhtyvät pahantekoonsa, niin herätä\nihmiset ympäristössä ja tee heidän aikeensa mitättömäksi. Lähde heti,\nja tee kuin pyydän, niin pelastat ainakin yhden perheen perikatoon\njoutumasta.\n\nPenu ei epäröinyt hetkeäkään, vaan läksi Mustin seuraamana\njuoksemaan siihen suuntaan, mistä rattaiden kolina silloin tällöin\ntuulenpuuskien välillä kuului. Pitkän matkan juostuaan hän saavutti\nyölliset matkaajat eräässä vastamäessä. Hän hiipi hiljalleen\nrattaiden luo, ja kun ahteen päälle päästiin, niin hän tarttui kiinni\nrattaiden takalautaan ja kulki niiden muassa eteenpäin vuoroon\njuosten vuoroon riippuen takalaudasta.\n\nOli kuljettu virsta ehkä parikin, kun toinen miehistä pysäytti\nhevosen ja sanoi: \"Se koira vietävä seuraa meitä. Meidän täytyy\npäästä erillemme siitä.\"\n\n-- Antaa hänen olla. Eihän se haittaa, arveli toinen.\n\n-- No, sinä puhut kuin kokematon puhuu. Etkö ymmärrä, että se pahus\nvoi milloin hyvänsä ruveta haukkumaan ja herättää koko ympäristön. --\nEi, se on ajettava pois luotamme.\n\n-- Taitaa olla parasta.\n\n-- On varmasti. Hyvä että satuin näkemään sen, juuri ennenkuin\nkaupunkiin tultiin. -- Katsoppas, kuinka kaupunki nukkuu. Ei näy\nvaloa missään.\n\n-- Ei näy -- --\n\nEnempää ei Penu, joka heti hevosen pysähtyessä oli hypännyt maantien\nojaan, ehtinyt kuulla, vaan hiipi, toisen miehistä taluttaessa\nhevosta sopivaan paikkaan tiepuoleen ja toisen ahdistellessa Mustia,\naidan raosta maantien vieressä olevaan peltoon ja kiirehtien sitä\ntietä kaupunkia kohden. Miesten puheista hän tiesi olevansa lähellä\nmatkansa päämäärää, ja pian hän voikin pimeästä huolimatta nähdä\ntiheän ryhmän rakennuksia edessään. Samassa Mustikin saapui hänen\nluoksensa haukahtaen aina väliin sinnepäin, mistä he olivat tulleet.\n\nYön pimeydessä, myrskyn pauhatessa ja saderyöppyjen piestessä hänen\nkasvojaan Penu siis saapui Raumalle. Vallan toisin hän oli mielessään\nkuvitellut tämän tapahtuman. Hän oli satumaisissa unelmissaan aina\ntullut tähän ihmeelliseen kaupunkiin sydänpäivällä, jolloin se kylpi\ntäydessä auringonvalossa, jolloin sen palatsien seinät valkeina\nhohtivat ja kultakoristeet sen tornien huipuissa silmiä häikäisevinä\nkimmelsivät.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nRauman kaupungin palovartijat \"Pikku Kalle\" ja \"Linkreenin Kustaa\"\nkulkivat Porin tullista tullen Kuninkaankatua alas Kauppakadulle\npäin. He olivat niin ollen päättämässä kolmatta kierrostaan sinä\nyönä kaupungin ympäri ja astelivat hiljakseen pääkortteeriaan,\nraatihuonetta kohden. Kulkiessaan he iskivät voimakkaasti\nrautakiskoisia sauvojaan katukivitykseen ja aina kun he tulivat\nkadunkulmaan, niin Pikku Kalle virkansa puolesta lauloi:\n\n\"Kell-ll-loo on kakstoista lyönyt! Klokk-kk-kaan är tolv\nslaa-kee-ee-en!\" Se raumalainen, joka sattui valveilla olemaan, tunsi\nheti laulutavasta Pikku Kallen, sillä ei kukaan muu kaupungin arvossa\npidetyistä palovartijoista laulanut sitä ajanmääritelmää sillä\ntavalla kuin hän. Laulettavan alku- ja keskikohta pysyivät hänellä\nvielä jotakuinkin säädetyn sävelen puitteissa, mutta \"slaakeen\"\nsanaan ehdittyään hän antoi äänensä vastoin kaikkia maistraatin\nja musiikin sääntöjä luistaa hyvin venyttämällä alas kromaattista\nääniasteikkoa. Tulos tällaisesta hänen äänenkäytöstään muodosti\nniin kauhean valittavansävyisen musikaalisen esityksen, että sen\nkuulemiseen tottumattoman selkäpiitä karmi. Mutta raumalaisille tämä\nnuotti oli tuttu, ja Pikku Kallen laulu oli heistä oikein virkistävä\nsilloin harvoin, kun he sattuivat kuulemaan sen. Sillä vuoden 1867\naikoihin ja vielä vuosikymmen jälestäpäinkin talojen portit Raumalla\nsuljettiin täsmälleen klo 8 illalla, ja palovartijoiden alkaessa\nkiertää kaupungin katuja kaikki hyvästä maineestaan huolehtivat\nkaupungin asukkaat nukkuivat sikeimmässä unessaan, ellei tauti tai\npidot tai joku muu laillinen este ollut pakottamassa rikkomaan\nvanhaa, hyvää tapaa.\n\nPikku Kalle ja Linkreenin Kustaa jatkoivat kulkuaan. Satoi ja\nmyrsky myllersi koko voimallaan. Se ravisteli huonosti suljettuja\nullakkojen ikkunoita, jyskytti portteja, katkoi puiden oksia,\npudisteli kaupungin lukuisia tuuliviirisalkoja saaden viirit\nheilumaan sinne tänne ja kirahtelemaan kuin nälkäiset pedot, se\nrepeli kattojen laudoituksia ja sammutteli kulmatalojen nurkkaan\nkiinnitetyissä lyhtypahasissa pitkälle karrelle palavia, kotitekosia\nkynttilöitä, jotka muutenkin hyvin vaillinaisesti koettivat ylläpitää\nkatuvalaistusta.\n\n-- Kylläpä se lounastuuli nyt voimaansa näyttää, Pikku Kalle huusi\nLinkreenin Kustaan korvaan koettaen muutteeksi saada keskustelua\naikaan.\n\n-- Kyllä vain. Kyllä siinä äijää on aina ja erittäinkin näin\nsyksyllä. -- On siinä voimaa.\n\n-- On siinä. Pääsisi nyt tuli irti, niin tuhkaksi muuttuisi koko\nkaupunki.\n\n-- Mitä vielä. Ei tätä kaupunkia niin vain perustuksia myöten\npalamaan päästetä. -- Jos milloin jossakin nurkassa kytee, niin jo\nsiinä on senkin seitsemäntoista ämmää tulta sammuttamassa. -- Ei\ntäällä kunnon tulipaloa juuri nähdä saa.\n\n-- Oikeassapa taidat olla. -- -- Kuinka pitkä aika jo lieneekään\nsiitä, kun viimeksi oli jommoinenkin lieska kaupungissa?\n\n-- Kyllä mar siitä aikoja on. -- Eikä täällä juuri suurempia\nvarkauksiakaan ole tehty. Niin että turhaan me tässä oikeastaan\nvalvomme.\n\n-- Turhaan, turhaan. Joutaisimme nukkuakin, mutta se palkka -- -- --.\nKuulitko mitään?\n\n-- Huusiko joku tuolla Porin tullin suunnalla?\n\n-- Jotakin senkaltaista olin kuulevinani. -- -- Kuule! Taas siellä\njoku kirkaisi! Ja koira siellä haukkuu. Käännytään takaisin\nkatsomaan, mitä siellä on tekeillä.\n\n-- Kannattaneeko vaivaa.\n\n-- Mennään sentään katsomaan, puheli Pikku Kalle, joka jo oli\nkääntynyt takaisin, ja: \"Saahan katsoa\" tuumaili Linkreenin Kustaakin\nkoettaessaan pysyä kumppaninsa rinnalla.\n\nJa olipa todellakin niin kummaa, että juuri heidän puhuessaan,\nmiten rauhassa vanha Rauma oli saanut olla tulelta ja varkailta,\nolikin tehty tai oikeammin oli yritetty tehdä murtovarkaus ja ehkä\nmurhakin hyvin tiheästi asutussa osassa kaupunkia. He eivät olleet\nottaneet montakaan askelta takaisin Porin tullia kohden, kun he\nkuulivat rattailla ajettavan vinhaa vauhtia Turun tullista poispäin,\nkimakan naisäänen kerta toisensa perästä huutavan apua ja koiran\nhaukkuen juoksevan sinnepäin, mihin rattailla ajaja tai ajajat\nolivat kadonneet. Saavuttuaan Mannilan kohdalle he näkivät Mannilan\nkapteenin vanhan taloudenhoitajattaren Amalian hyvin vaillinaisissa\npukimissa seisomassa portilla kohottaen aina väliin kimakan\navunhuudon.\n\n-- Mikä on hätänä? kysyivät Pikku Kalle ja Linkreenin Kustaa kuin\nyhdestä suusta.\n\n-- Ryöväreitä, vastasi taloudenhoitajatar, taluttaen pikku Kallen\ntalon erään ikkunan luo ja viitaten sitä kohti kädellään. --\nRyöväreitä ja murhamiehiä, hän jatkoi vedettyään henkeään. -- Minä en\nuskalla mennä sisälle. Kapteeni kai makaa kuolleena verissään.\n\nMutta samassa Mannilan kapteeni tulikin kadulle, ja vähitellen\nkokoontui siihen naapuritalojen asukkaitakin. Mannilan kapteeni\nkertoi, että hän iltatotinsa juotuaan Jokelan tehtailijan seurassa\noli mennyt levolle tavalliseen aikaan klo 8 illalla ja herännyt\nk:lo puoli yksi siihen, että saliin heitettiin ikkunan läpi\nnyrkinkokoinen kivi. Hän oli heti noussut ylös, mennyt ikkunan luo\nja ollut näkevinään kaksi miestä, jotka kiireesti juoksivat Turun\ntullin suuntaan. Hetken päästä hän oli kuullut rattaiden kolinaa,\njosta hän veti sen johtopäätöksen, että miehillä oli ollut hevonen\nläheisyydessä ja että he olivat paenneet sen avulla.\n\n-- Ja mitä sinä, Amalia, tiedät tähän asiaan ilmoittaa? kysyi\nkääntyen kapteenin taloudenhoitajattaren puoleen Linkreenin Kustaa,\njoka yhtäkkiä havaitsi, että tässä on tärkeä ja harvinainen\nvirkatehtävä edessä.\n\n-- Minä menin levolle k:lo 8, ei mar -- -- nyt minä muistankin,\nettä se meidän kyökin kello käy jälissä neljännestunnin, niin että\nneljännestä yli kahdeksan kello olikin, kun minä menin maata. Mutta\nminä en nukkunut kohta, kun se kleini aina iltaisin raistaa tuota\nvasenta jalkaani. Se on niin ihmeellinen tauti, että Granruuskakin,\njoka sentään on nähnyt yhtä ja toista ja ymmärtää tauteja, sanoo,\nettei hän semmoista koskaan ole nähnyt. Se kun alkaa täältä ylhäältä,\ntäältä vyötäreitten kohdalta ja tryykkii alaspäin -- -- alaspäin aina\nvarpaitten päihin asti ja sitten se -- --\n\n-- Muistatko enää, Amalia, mistä nyt on oikeastaan kysymys, huomautti\nPikku Kalle.\n\n-- Niin, sinulta täytyy kysyä kuulemma vähän toisin, Linkreenin\nKustaa lisäsi. Vastaa minulle aivan yksinkertaisesti: \"Kuinka sinä\nolet herännyt näin keskellä yötä saatuasi vihdoin kleiniltäsi unen\npäähän kiinni?\"\n\n-- Kuinka minä olen herännyt! -- Kyllä olisit itsekin herännyt,\nKustaa, vaikka nukut sikeästi kuin porsas milloin milläkin\npuodinrappusilla sen sijaan, että kiertäisit kaupunkia ja\nilmoittaisit, mitä kello on lyönyt. Kyllä olisit herännyt, kun kivi\nlentää läpi ikkunan siihen seinään, jonka takana sinä makaat. --\nNiin se olikin kolaus se, ja minä ymmärsin heti, että meillä oli\nryöväreitä ja läksin huutamaan apua.\n\n-- Ei suinkaan ryövärit niin tyhmiä ole, että ne ensi töikseen\nrupeavat herättämään ihmisiä heittämällä kiviä läpi ikkunan. Sinä\nolet niin tyhmä! Ja niin pahanilkinen sinä olet! Sanoit, että minä\nolen nukkunut virkatoimissani. Tiedätkö, mitä sellainen puhe maksaa?\nLinnaa saat, jos tahdon.\n\n-- Linnaa! Vai linnaa siitä, että olen sanonut, minkämoinen\npalovartija sinä olet. -- Ja sinä tyhmä olet, kun et saa järkeesi,\nettä meillä on käynyt ryöväreitä. Näkihän kapteeni, miten kaksi\nmiestä juoksi tuonnepäin ja lähti sitten hevosella ajamaan pakoon Ne\nne oli juuri ne ryövärit. Ja ne ikkunan särkivät.\n\n-- Ei, kyllä minä siihen kiven heitin, sanoi Penu, joka katsoi\nolevansa velvollinen selvittämään tapausta kykynsä mukaan.\n\n-- Vai niin, vai sinä, junkkari, täällä ihmisten ikkunoita särjet\nsydänyöllä, rupesi Linkreenin Kustaa torumaan. -- Kyllä minä sinut\nopetan. Jaaha, siitä työstä sinulla onkin sitten selkäsauna rummulla\nvarmasti tiedossa. Kas niin, nyt sinä seuraatkin meitä raatihuoneelle.\n\n-- Niin, niin, puheli Pikku Kalle. Ei sinun takapuolesi huomenna\ntähän aikaan syyhy. Se on varma se. -- Mutta mikä pahus saattoikaan\nsinut ilmoittamaan pahantekosi noin vain ilman muuta? Kun minä\nolin sinun ikäisesi mies, niin ei sellaisista vastoinkäymisistä\nnoin avoimesti puhuttu. Ei puhuttu, ei. Ja sai sitä selkäsaunan\nmonesti sittenkin. Kun näätsen useimmiten on näkijä siinä, missä on\ntekijäkin. -- Niin, lähdetään siis. Ja jos sinulla on onni saada\nminut takapuoliesi pehmittäjäksi, niin ei sinulla ole pienintäkään\nsyytä pelätä, ettei se työ tule suoritetuksi perusteellisesti ja\nhyvin. Ei ole kukaan vielä moittinut minua liian hivelevästä käden\nkäytöstä tällaisessa toimituksessa.\n\nJa niin Penu sai lähteä Linkreenin Kustaan ja Pikku Kallen seurassa\nraatihuonetta kohden. Hän koetti kyllä selittää, että hän oli\nheittänyt kiven ikkunaan herättääkseen talon asujamet, koska kaksi\npahantekijää oli aikeissa tunkeutua ikkunan kautta taloon. Mutta tätä\nselitystä ei otettu kuuleviin korviinkaan. Ainoastaan Amalia, jonka\nryövärijutulle nyt naurettiin, kiinnitti sen verran huomiota Penun\ntunnustukseen, että antoi aika tukkapöllyn hänelle läksiäisiksi.\n\nItkien ja katuen, että oli sekaantunut pahantekijöiden aikeisiin,\nsaapui Penu raatihuoneelle, kuten hän saattajiensa puheesta ymmärsi.\nHän tuli pimeään huoneeseen, josta vietiin vielä pimeämpään\nkäytävään. Sitten avattiin hänelle ovi ja hänet tyrkättiin\nhuoneeseen, jonka perällä ikkuna häämöitti. Ovi suljettiin hänen\njälkeensä. Hän kuuli, kuinka rautakanki vielä lukolla kiinnitettiin\npoikki oven ulkopuolella. Ja nyt hän oli siis ihan yksin vankina\noudossa kaupungissa. Väsyneenä hän hillittömästi itkien vaipui\nlattialle. Hän nyyhkytti niin kiihkeästi, että henki oli salpautua.\nNäin hän oli maannut huoneen paljaalla lattialla pitkän ajan, kun hän\nyhtäkkiä kuulee olkien kahinaa läheisyydessään ja jokin elävä olento\nlähenee häntä. Hän on niin peloissaan, että tuntua kuin sydämensä\nolisi lakannut lyömästä. Samassa jokin kostea koskettelee hänen\nposkeansa, hän ojentaa kätensä torjuakseen luotaan tuon pimeässä\naskartelevan olennon ja saa kätensä täyteen märkiä karvoja. Äkkiä\nvälähtää hänen mieleensä se mahdollisuus, että Musti on seurannut\nhäntä tännekin. Ja aivan oikein. Nyt se jo nuolasee hänen poskeaan\nja asettuu maata hänen viereensä hiljaa vikisten, kuten sen tapa on,\nkun se on oikein tyytyväinen. Ja toisen kerran tällä matkalla on Penu\nerityisesti iloinen, että hänellä on tämä kumppani. Nyt hän ei enää\nitke, ei enää ajattele sitä, mikä häntä Pikku Kallen ilmoitusten\nmukaan huomenna odottaa. Kaikki huolet ovat tällä hetkellä unhotetut.\nHän nousee ylös ja samoin Mustikin. Penu kuulee taasen olkien kahinaa\nja ymmärtää, että Musti odottaa häntä paremmalle makuusijalle.\nPian hän löytääkin olkivuoteen huoneen seinämällä ja tapaa Mustin\nmakaamassa sillä. Mutta Penu jatkaa huoneen tarkastusta pimeässä.\nHän löytää ikkunan alla pöydän ja sillä astian, jossa on vettä ja\nsen vieressä leivänpala. Samassa hän tuntee raatelevan nälän vaivaa.\nHän ahmii suuhunsa löytämänsä leivänpalan, ja vasta kun pahin nälkä\non tyydytetty, hän kutsuu Mustin luokseen, vetää leivän neljänneksen\nesille povestaan ja jakaa sen Mustin kanssa. Ulkona ulvoo myrsky\nyhtä voimakkaana kuin ennenkin ja sade pieksee vankilan ristikolla\nvarustettua ikkunaa. Penu ajattelee, kuinka ilkeätä olisi olla ehkä\nilman kattoa päänsä päällä tuollaisessa ilmassa ja kuinka kodikasta\noikeastaan on tässä huoneessa, kun hänellä on Musti seuranaan. Hän\nkumartuu hyväilemään tuota uskollista kumppaniaan ja kehuu sitä,\nkoska se palovartijoiden huomaamatta on ymmärtänyt hiipiä huoneeseen.\nMusti vingahtelee taasen tyytyväisyydestä, ja kun matkailijat näin\novat: hetkisen vaihtaneet ystävyyden osoituksia, he etsivät vuoteensa\nja nauttivat vierekkäin maaten unen jumalan suloista lahjaa.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKun aamu koitti edellisessä kerrottujen tapausten jälkeen, oli\nMannilan kapteenin talon kohdalla taasen väenkokous kadulla. Oli\nnimittäin nyt vasta havaittu, että toinen talon portinpielisen\nikkunan alisista ruuduista oli peitetty tervatulla rievulla ja\npainettu poreille. Näin kävi siis kaikella selvyydellä ilmi, että\ntaloon todellakin oli aiottu murtautua ikkunan kautta ja että Penu\nripeällä toiminnallaan oli ehkäissyt vaaran. Asiat rupesivat siis\nkääntymään edulliseen suuntaan Penulle, vaikkei tämä vielä tietänyt\nsiitä mitään, koska hän ja Musti yhä edelleen nukkuivat vahvassa\nrauhassa edellisen päivän ja yön monien seikkailujen jäljestä. Mutta\ntervattu ikkuna todisti myöskin Mannilan kapteenin taloudenhoitajan\nolettamuksen oikeaksi, ja näin ollen ei ole ihmettelemistä, että\nväkijoukon keskuksena oli Amalia, joka pienimpiä yksityiskohtia\nmyöten kertoi elämyksensä edellisenä yönä alkaen siitä, kuinka kleini\noli ruvennut hänen toista jalkaansa raistamaan. Ja hartaudella\nhäntä nyt kuunneltiin. Ei kenenkään päähän pälkähtänyt huomauttaa\nhänelle, kuten Pikku Kalle yöllä, että hän koristi kertomustaan liian\nmonien sivuseikkojen selvittelyllä, vaan sai hän rauhassa kehrätä\nkertomuksensa lankaa. Vuolaana puhe siis pulppusi hänen huuliltaan\nkäsien ja koko yläruumiin vilkkaiden liikkeiden täydentäessä sanojen\nvaikutusta. Ja aina kun joku uusi enemmän huomaavaisuutta ansaitseva\nhenkilö liittyi kuulijajoukkoon, hän alkoi uudelleen kertomuksensa\nlisäten siihen joka kerta jonkun todellisuudessa tapahtuneen\nmutta edellisellä kerralla unhotetun sivuseikan tai kaunistaen\nsitä kiireessä suorastaan mielikuvituksensa avulla luomalla\nlisätapahtumalla.\n\nTätä Amalialle erittäin mieleistä toimitusta olisi jatkunut ties\nkuinka kauan, ellei Mannilan kapteeni oisi tehnyt siitä loppua\nilmestymällä portille ja huutamalla Amalialle: \"Kas niin, kai se\njuttu jo on kerrottu, niin että kerraksi riittää. -- Tule sisälle ja\nala valmistaa aamiaista. Minä lähden raatihuoneelle pitämään huolta\nsiitä, ettei sille pikkupojalle anneta selkäsaunaa. Tarvittaisiin\nvain, että hän jo olisi ehtinyt saamaan sellaisen palkan siitä, että\npelasti minut ryöstöstä ja ehkä hengenvaarasta.\"\n\nAmalia lähti hyvin tyytymättömän näköisenä askareitansa hoitamaan,\nmutta kapteeni suuntasi melkoisen, väkijoukon seuraamana kulkunsa\nraatihuoneelle päin. Mitä lähemmälle toria hän saapui sitä useammin\nhänen täytyi pysähtyä antamaan tarkempia ja täydentäviä tietoja\nyöllisestä tapahtumasta. Kaupungin pormestarikin suvaitsi oikein\nkädestä tervehtiä häntä ja pyysipä vielä kapteenia seuraamaan\nraastupaan, jossa hän itse kuulustelisi sitä pientä poikaa, joka\nkuuleman mukaan oli tehnyt ryövärien aikeet tyhjiksi.\n\nPormestarin tapoihin ei kuulunut liikkeellä oleminen näin varhain\naamulla. Kello oli nimittäin juuri lyönyt kuusi. Sentähden herättikin\nhänen esiintymisensä toripäivän yleisön keskuudessa suurta huomiota.\nMutta vielä suuremmalla mielenkiinnolla katseltiin pormestarin\nrinnalla astelevaa kapteenia, joka oli yksi päähenkilöistä edellisen\nyön tapahtumain sarjassa ja josta huhu oli kertonut toriyleisölle,\nettä hän makasi paarilla kauhealla tavalla murhattuna.\n\nVarsin hyvin tietäen, että kaikkien katseet olivat kiinnitetyt\nheihin, jatkoivat pormestari ja kapteeni vakavan näköisinä kulkuansa\nraatihuonetta kohden, nousivat sen puiselle kuistille, jolla\nkaupungin viskaali seisoi pormestaria vastaanottamassa, ja katosivat\nsitten kaikin raatihuoneen suojiin.\n\nMelkein henkeänsä vetämättä oli toriyleisö seurannut näiden vakavaan,\nviralliseen toimitukseen lähtevien henkilöjen liikkeitä, mutta nyt,\nkun he olivat näkyvistä kadonneet, puheen sorina alkoi uudelleen\nja kahta kiivaammin. Ja keskustelun pääaiheena oli Penu, jonka\nosanotosta viime yön tapahtumiin liikkui mitä ristiriitaisimpia\nhuhuja. Mikä tiesi hänen olleen pahantekijöiden apulaisena, mikä\nkertoi saaneensa varmalta taholta kuulla, että hän omin päin oli\naikonut murtautua taloon varastamaan, mikä taasen ilmoitti hänen vain\nhuvikseen särkeneen ikkunoita monessa talossa kaupungissa. Vain pieni\nosa uskoi, että hän oli tahtonut estää pahantekijöiden aikeen.\n\nToriyleisön näin pohtiessa raatihuoneen ulkopuolella Penun\nosallisuutta huomiota herättäneeseen tapahtumaan, kaupungin\npormestari ja viskaali kävivät kuulustelemaan ja tutkimaan yleisen\nmielenkiinnon esineeksi tullutta miehen alkua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPenu ja Musti olivat jo kaksi tuntia aikaisemmin heränneet siihen,\nettä heidän huoneensa yläpuolella oli kiivaasti ja pitkän aikaa\nsoitettu kelloa, jonka ääni paljon muistutti Penun kotipitäjän\npienemmän kirkonkellon kaikua. Kellon soiton tauottua he kuitenkin\nnukkuivat uudelleen ja heräsivät vasta silloin, kun rautakanki\noven ulkopuolella nostettiin pois, oven lukko väännettiin auki ja\nvanhanpuoleinen, kumaraselkäinen mies astui sisälle huoneeseen. Hän\nkiinnitti heti huomionsa Mustiin ja kysyi Penulta: \"Mistä tuo koira\non tänne tullut? Kenen koira se on?\"\n\n-- Se on meidän Musti, Penu vastasi.\n\n-- Musti! Eihän siinä ole ainoatakaan mustaa! karvaa koko eläimessä.\nSehän on valkea, muutama ruskea täplä vain siellä täällä.\n\n-- Niin, mutta se oli maannut yön riihen pesässä, kun se tuli meille\nja oli siis vallan musta silloin. Ja sai nimekseen \"Musti\".\n\n-- No, kai se noki siitä lähti.\n\n-- Lähti se.\n\n-- Miksei nimeä sitten muutettu?\n\n-- Ei muutettu. Isä sanoi, että se onkin hyvä nimi. Sitä nimeä ei\nkaikki arvaakaan, isä tuumi.\n\n-- Niin, kyllä hän siinä olikin oikeassa. -- Oli hän oikeassa. -- Ei\nkukaan arvaisi, että valkoisen koiran nimi on Musti. -- -- Jaaha,\ntuleppas pihalle nyt Mustinesi, niin saat pestä kasvosi ja ruokota\nitseäsi.\n\nPenu ja Musti seurasivat vartijaansa rakennuksen takana olevalle\npienelle pihamaalle. Penun siinä siivotessa itseään kysyi hän\nvartijan ystävällisyydestä rohkaistuna, minkätähden kelloa varhemmin\noli soitettu.\n\n-- Jaa, sinä tarkoitat kvartinsoittoa täällä raatihuoneen tornissa.\nSitä soitetaan aina huhtikuun 1:stä p:stä lokakuuhun k:lo 4:ltä\naamulla ja 8:lta illalla, jotta varvin miehet tietävät aamulla lähteä\ntyöhönsä satamaan ja palata työstään ehtoolla.\n\n-- Taksvärkkisoitto siis, niinkuin suurissa taloissa siellä maalla,\nPenu päätteli.\n\n-- Ei, vaan kvartinsoitto, vartija tiuskasi niin kiukkuisen\nnäköisenä, ettei Penu uskaltanut hetken aikaan jatkaa keskustelua.\n\nMutta vartija leppyi taasen, ja luotuaan silmäyksen Penun\nhousunkannattimiin ja puunappuloihin, jotka tekivät nappien virkaa,\nkysyi hän: \"Oletko pelannut paljon puttia?\"\n\n-- Olen kyllä.\n\n-- Ja menettänyt napit housuistasi.\n\n-- Niin. Keväällä, jo.\n\n-- Arvaa sen. -- Mutta nuo puunappulat ovatkin erinomainen keksintö.\n-- Vahinko etten hoksannut turvautua tuommoisiin, kun pikkupoikana\nputinpelissä hävisin napit housuistani.\n\n-- Vai ette hoksannut. Kuinka sitten menettelitte?\n\n-- Kuinkako menettelin. Kannatin käsin housujani kotiin kulkiessani,\nsain selkäsaunan ja uudet napit housuihini. -- -- Niin, niin. Ja\nne menivät ne uudet samaa tietä kuin ne vanhatkin. -- Mutta ne oli\nniiden aikojen murheita, ne asiat. -- Ohhoh, siitä on paljon vuosia.\n-- Paljon on vuosia kulunut siitä, kun minä puttia pelasin.\n\nPuhuessaan istui vartija koko ajan rakennuksen portailla karsien\nportaiden vieressä olevia koivunvitsoja ja asettaen jokaisen\noksattomaksi tehdyn raipan likoomaan vesiämpäriin.\n\n-- Mitä niistä tehdään? kysyi Penu paha aavistus sydämessään.\n\n-- Ei niistä tehdä mitään, niillä annetaan putsikoita. -- Sinua\nvarten olivat aiotut, mutta taitavat jäädä muiden nautittaviksi,\nkoska asiasi kuuluu olevan paremmalla kannalla kuin alussa luultiin.\n\n-- Vai niin, vai jo tiedetään, että minä koetin estää pahantekijöiden\nhommat ja sentähden heitin kiven ikkunasta sisään, vastasi Penu itku\nkurkussa.\n\n-- Ei tiedetä varmaan, mutta siltä todellakin näyttää. -- No, no, älä\nitke. Ei meillä syyttömiä ruoskita muuten kuin joskus erehdyksestä.\nNäes, täällä meillä asia aina tutkitaan, ennenkuin miestä hutkitaan.\n-- Jaaha, ja nyt sinä menet kiltisti huoneeseesi taasen. Mutta sitä\nminä en ymmärrä, mihin tuo sinun valkoinen Mustisi pannaan.\n\n-- Antakaa sen tulla minun huoneeseeni, pyysi Penu, jonka mielestä\nero uskollisesta kumppanistaan tuntui erittäin tällä hetkellä kovin\nhaikealta.\n\n-- Ei. En minä uskalla laskea sitä sinne nyt, kun viskaali voi\ntulla mikä silmänräpäys tahansa. Mutta olkoon täällä käytävässä\ntoistaiseksi tai menköön torille tekemään tuttavuutta kaupunkilaisten\nkoirien kanssa ja saamaan selkäänsä.\n\n-- Ei Musti selkäänsä saa. Se on hyvä tappelemaan.\n\n-- Vai niin, vai on hyvä tappelemaan. -- Mutta joutuin nyt\nhuoneeseesi. Tuolla näkyy viskaali jo seisovan portailla. Ja voi\nnyt ihme ja kumma! Tuolta tulee itse herra asessori ja pormestari\nMannilan kapteenin seurassa. Kyllä sinulle suuri kunnia tapahtuu, kun\nitse asessori tulee asiaasi tutkimaan.\n\nVartija tyrkkäsi Penun kiireesti siihen huoneeseen, missä hän\noli yönsä viettänyt, väänsi oven lukkoon ja kiirehti pois, kuten\naskeleiden ääni osoitti.\n\nTuokion kuluttua avattiin ovi taasen ja huoneeseen astui mahtavan\nja arvokkaan näköisenä asessori ja kaupungin pormestari, kuten\nPenu arvasi. Asessoria seurasi hintelä, pitkähkö, kultanapeilla\nvarustettuun takkiin puettu herra sekä vahvarakenteinen,\nruskeapartainen, kasvoiltaan ahavoitunut, keski-ikäinen mies. Joukon\njatkoksi työntäytyi huoneeseen ovipieleen asettuneen palvelijan\nvastalauseista huolimatta pari akkaa ja muuan vanhanpuoleinen,\nlyhyenläntä, tanakkarakenteinen mies, jonka kasvot olivat niin\nkarvojen peittämät, että vain auringon paahtamat poskipäät ja matala\notsa olivat paljaat. Hänellä oli vahva, takkuinen tukka, tiheä\nparta, tuuheat kulmakarvat, ja hänen molemmista sieramistaan ja\nkorvareijistänsäkin pistäytyi karvatukko esille. Hänen vilkkaat,\niloiset silmänsä tutkivat katseillaan yhä uudelleen ja uudelleen\nPenua kiireestä kantapäähän, ja kun ne vihdoin olivat tarkastuksensa\nsuorittaneet, nyökkäsi niiden omistaja tuttavallisesti hymyillen\npäätänsä Penulle. Tämä, jota miehen ulkomuoto suuresti huvitti,\nnyökkäsi hänkin vastaukseksi päätään ja huomattuaan näin saaneensa\nhuoneeseen tulleiden henkilöiden joukossa ystävän hän tunsi mielensä\nsuuresti rohkaistuksi, kun asessori samassa alotti kuulustelunsa.\n\nPenu sai tehdä tarkkaa selkoa, mistä hän oli kotoisin, hänen täytyi\nilmoittaa, ettei hän tietänyt, kuka ja missä hänen isänsä oli,\nettä hänen äitinsä oli kuollut ja että äiti oli palvellut Raumalla\naikoinaan. Hän sai kertoa yksityiskohtia myöten kaikki elämyksensä\nmatkallaan Raumalle, ja hän päätti esityksensä selittämällä, kuinka\nhän ensin turhaan huudettuaan murtovarkauteen ryhtyneille miehille,\nettä he jättäisivät aikeensa sikseen, oli heittänyt kivellä ikkunan\nrikki herättääkseen vaaran alaiseksi joutuneet asukkaat siinä\ntalossa, johon murtovarkaat olivat aikoneet tunkeutua, ja kuinka\nhän siten epäiltynä harvinaisen suuresta pahanilkisyydestä oli\njoutunut putkaan. Kertomuksensa ja kuulustelun jatkuessa tuli hän\najatelleeksi, että hänen yöllä tapaamansa naisen tähden täytyisi\nsalata kohtaus maantien vieressä sijaitsevan torpan vajassa.\nHän sivuutti siis selityksessään koko tämän kohdan, mutta hänen\ntutkijansa havaitsi pian aukon tapausten sarjassa ja rupesi tiukasti\ntekemään kysymyksiä sen täyttämiseksi. Penu pelkäsi jo joutuvansa\nkertomaan kaikki totuudenmukaisesti, kun hän yhtäkkiä keksi sanoa,\nettä hän oli maannut eräässä heinäladossa, jonne pahantekijät olivat\ntulleet heiniä ottamaan, kuullut heidän aikovan tehdä murtovarkauden\nja niin omasta alotteestaan päättänyt saattaa mitättömäksi tämän teon.\n\nTämä selitys kelpasi, ja kuulustelu päättyi siten, että pormestari\ntaputti Penua olalle, kaivoi esille rahakukkaronsa, antoi hänelle\n50 penniä ja sanoi, että hän oli toiminut oikein miehen tavalla.\nVielä enemmän kiitti häntä kapteeni, joka pisti kokonaisen markan\nhänen kouraansa. Ja sitten lähtivät kuulustelijat pois. Mutta\novelle ehdittyänsä kääntyi pormestari ympäri ja sanoi viskaalille:\n\"Olin vallan unhottaa hyvin tärkeän asian. Mitenkä me tämän\nBenjamin Agathanpojan suhteen nyt menettelemme? Hän on tietysti\nlaskettava vapaalle jalalle heti, mutta kuka hänestä sitten huolen\npitää. Nälkään hän kuolee. Ja hänen kotiin lähettämisestään ei\nmyöskään taida apua olla. -- Ettekö te, kapteeni, voisi ottaa häntä\njuoksupojan toimeen?\"\n\n-- Voisin minä ja tarvittaisiinkin meillä juoksupoika, mutta kun se\nAmalia sanoo, ettei tarvita.\n\n-- Niin, te vanhat pojat olette semmoisia. Te olette\ntaloudenhoitajainne tohvelin alla yhtä täydellisesti kuin me -- --\nyhym, yhym -- -- kuin monet naineet miehet rouvainsa tohvelin alla.\n-- Pahus teidät ja teidän taloudenhoitajanne vieköön. -- No, sanokaa\nedes, mitä on tehtävä tämän pojan suhteen.\n\n-- Saanko minä, korkeasti kunnioitettava herra pormestari ja raati,\nsanoa ajatukseni tässä asiassa, sekaantui silloin puheeseen Penun\nkarvainen ystävä.\n\n-- Mi-mitä? -- Kuka sinä olet. Minä olen nähnyt sinut monta kertaa.\nMikä on sinun nimesi?\n\n-- Kredliin minun nimeni on.\n\n-- Aivan niin, aivan niin, nyt muistan, Redlig sinä olet. Redlig,\nei Kredliin. Et sinä saa pilata kaunista nimeäsi vääntämällä sen\nKredliiniksi.\n\n-- Niin, mutta sitä oikeata nimeä on niin vaikea lausua. -- Kyllä\nminä vain pelkään, että minä Kredliininä pysyn. Sillä nimellä minua\nkaikki tämän kaupungin asukkaat mainitsevat.\n\n-- Paha kyllä, taitaa olla niin. -- Mitä sinä tahtoisit sanoa?\n\n-- Tahtoisin sanoa, että minä mahdollisesti voin toimittaa tälle\npojalle paikan.\n\n-- Vai luulet voivasi järjestää asiat niin, että hän tulee\nhoidetuksi. Sepä olisi hyvä.\n\n-- Kyllä luulen. Eikö olisi parasta, että hän siis saisi jäädä tänne,\nkunnes olen tehnyt, minkä voin, saattaakseni hänet turvaan.\n\n-- Saa hän jäädä tänne, jos hän vapaasta tahdostaan suostuu siihen.\nPidätetty hän ei ole enää, joten riippuu siis hänestä itsestään,\ntahtooko hän jäädä vankilaan vai eikö.\n\n-- Ehkä minä saan sopia hänen kanssaan siitä asiasta.\n\n-- Saat, saat. -- Kuuleppas, Redlig, etkö sinä joku kuukausi takaisin\nollut oikeudessa syytettynä jostakin. Mitä syytös koskikaan?\n\n-- Ei, mutta on maar sillä herra asessorilla vain hyvä muisti. Olin\nminä syytettynä siinä juhannuksen jälkeisellä viikolla juopumuksesta,\nmutta sain mutkiteltua itseni vapaaksi sakosta sillä kertaa. Toisin\nkävi tässä pari vuotta takaisin. Silloin juopuneen sakko tuli, että\nhelähti. -- Vaikka mitenpä herra asessori sitä muistaisi.\n\n-- Kyllä muistan senkin, kyllä muistan. -- Sinä et saa ryypätä,\nmuista se. -- No, hyvästi nyt.\n\nViranomaisten jäljestä poistuivat huoneesta kaikki muutkin paitsi\nKredliin. Jäätyään siten kahden kesken Penun kanssa Kredliin pani\nensin lakin päähänsä, kohotti sitä sitten taasen ja teki samassa\nsyvän kumarruksen Penulle.\n\nKoska Penun kasvojenilmeissä nähtävästi kuvastui se ihmettely, jonka\ntämä Kredliinin käyttäytyminen aiheutti, niin kiiruhti Kredliin\nselittämään: \"Jaa-a, sinua tietysti kummastuttaa, että minä näin\nkumartelen sinua, mutta kokemus on tehnyt minut varovaiseksi. Ei sitä\ntiedä, mitä kaikista kerjäläispojista tulee, jotka -- -- --\"\n\n-- En minä ole mikään kerjäläispoika, keskeytti Penu, minä aion\ntyölläni elättää itseni. Rupean merimieheksi.\n\nKredliin vihelsi pitkään. Sitten hän jatkoi: \"Vai sitä lajia sinä\nolet\", ja teki taasen kumarruksen Penulle vielä syvemmän kuin\nedellisellä kerralla. -- \"Niin\", puheli hän, \"minä annoin selkään\nSipin Kaapolle, kun me ensi kerran tapasimme toisemme ja olen\nsaanut monasti katua sitä. Sillä hänestä, tuosta vähäpätöisestä\npojannaskalista, tuli se, mikä hän nyt on, yksi kaupunkimme suurimpia\nlaivanisäntiä. -- Aivan niin, ja Patolan Wilkusta minä tein kovin\npilkkaa, kun hän rääsyisenä pikkupoikana saapui Lahdenvainiosta tänne\nRaumalle. Ja sitä olen myöskin saanut katua, sillä nyt hän on vielä\nmahtavampi mies kuin Sipin Kaapo. Mutta kolmatta kertaa en ole enää\ntyhmä, ja minä osoitan sinulle siis kunnioitustani, minkä jaksan.\" Ja\ntaasen Kredliin kumarsi Penulle heilauttaen samalla lakkiansa.\n\nSilloin rupesi kuulumaan pientä uikutusta oven takana ja ovea\nraapittiin. Kredliin riensi avaamaan, mutta vetäytyi äkkiä takaisin\npois Mustin tieltä, joka oli ruvennut ikävöimään Penua ja nyt kovaa\nvauhtia riensi hyppimään Penua vastaan ilmoittaen siten ja vilkkaalla\nhännän heiluttamisella ilonsa.\n\n-- Onko sinulla koirakin seurassasi? Kredliin kysyi.\n\n-- On. Se seurasi minua vastoin tahtoani, enkä minä enää voi enkä\ntahdokaan päästä erilleni siitä.\n\n-- Sepä oli ikävä juttu. Se tahtoo ruokansa sekin, ja ruoka on\nvähissä nykyään. -- Hauska koira näkyy olevan, vaikka onkin ruma --\non kai hyvin minun näköiseni. Eikös olekin?\n\n-- En tiedä, Penu sanoi ja purskahti nauramaan, sillä hänestä\nKredliin ensi silmäyksellä oli muistuttanut Mustia. Heillä oli Penun\nmielestä jotakin yhteistä kasvojen muodossa tai ehkä ilmeissä.\n\nKredliin istui hetken alallaan kieputtaen toisessa kädessään lakkiaan\nja kynsien toisella kädellään tukkaansa hyvin miettivän näköisenä.\nMutta sitten hän nousi äkkiä ylös, käski Penun jäädä paikoilleen\nodottamaan häntä ja varoitti Penua, ettei hän lähtisi minnekään,\nvaikka Kredliin viipyisikin vähän kauemmin, koska hänen piti käydä\nsatamassa, ennenkuin hän ehti Penun asioita järjestämään.\n\n\n\n\nV.\n\n\nNoin kolmen virstan päässä kaupungista sijaitsevalla maatilallaan\neleli purjehtimasta lakannut 60-vuotias, Rauman Songin talossa\nsyntynyt Johan Henrik kapteeni. Maanviljelys häntä ei ollenkaan\nmiellyttänyt, joten hän oli jättänyt siihen kuuluvat seikat\ntoimeliaan vaimonsa hoidettavaksi. Itse hän kulki jakelemassa hyviä\nneuvoja ihmisille, ja kun kyläläiset hänen mielestään olivat saaneet\nkylliksi elämän ohjeita joksikin aikaa, niin hän pisti vanhan\nPollensa ajopelien eteen ja lähti syntymä- ja kotikaupunkiinsa\nRaumalle saattamaan siellä hyvien ystäviensä ja tuttaviensa\nmahdollisesti umpikujaan ajautuneet asiat oikealle tolalle ja\nväljemmille vesille. Tämä oli ainakin hänen tarkoituksensa, vaikka\nhän usein julmasti epäonnistuikin pyrkimyksissään. Ja kun niin kävi,\nlohdutti hän itseänsä sillä, että luojan käsissä ne onnen ohjat\nlopultakin ovat. Mutta onhan silti lupa ihmisenkin yrittää ohjata\nounasta onnen jumalatarta toivomaansa suuntaan, hän arveli, ja jatkoi\nsiis neuvonantajatointaan, jolle hän, tietämättä oikeastaan itsekään\nsitä, oli elämänsä pyhittänyt.\n\nEi ollut siis mikään ihmeteltävä asia, että Johan Henrik eli,\nkuten vanhat raumalaiset sanoivat, J_a_han Henrik oli kaupungissa\nsinä päivänä, jolloin Penun kuulustelu tapahtui. Yllään sininen,\npitkäliepeinen, pahasti keltaiseen vivahtavaksi virttyneellä mutta\nalkuaan mustalla nauhalla reunustettu takki, päässään nähtävästi\nmonet helteet ja rajuilmat kestänyt hattu, jonka lierien alta ajan\ntavan mukaan tasaisesti poikki leikattu tukka pistäytyi esiin,\nmerisaappaat jalassa ja keppi kädessä kävellä köpittää hän hiukan\netukumarassa ja länkäsäärisenä pikanellia pureksien Kauppakatua\nylös ja saapuu juuri parahiksi Pajalaan, jossa viikon vanha vasikka\nyhtäkkiä oli tullut vallan jalattomaksi, pyöritellen silmiään ja\ntehden nähtävästi lähtöä onnellisemmille laitumille. Siinä seisoi\nnyt talon rouva, joka mielellään olisi tahtonut pitää vasikkansa,\nonnettoman näköisenä ja pitäen kauniin lehmän alun menettämistä\nvarmana asiana, koska hänen karjapiikansa hieroessaan potilasta\nvakuutteli, ettei hän koskaan ollut nähnyt vasikan parantuneen\ntällaisesta taudista. Mutta, kuten sanottu, Jahan Henrik kapteeni\nosui onneksi tulemaan juuri silloin taloon. Yhdellä silmäyksellä\nhän näki, mistä oli kysymys. Hän riensi kyökkiin, kaasi hellalla\nolevasta pannusta kahvia kuppiin, niin että se oli puolillaan,\nhaki kauppiaalta viinaa, jota hän kaasi kahvin sekaan niin paljon,\nettä kuppi tuli täyteen, kiirehti navettaan takaisin ja pakotti\nvasikan nielemään kahvin ja viinan sekoituksen. Sitten hän rupesi\nlohduttamaan rouvaa ja vannoi kautta koko joukon kotimaisia ja\nulkomaalaisia hornan henkiä, että vasikka hänen lääkkeestään paranee,\nsillä hän ei vielä koskaan ollut nähnyt, ettei hyvä kahvipunssi\ntällaisessa tilanteessa olisi pelastanut sairaan eläimen henkeä. Ja\nnoin puolen tunnin kuluttua vasikka nousikin taasen jaloilleen ja\nalkoi syödä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\nSaatuaan paljon kiitoksia, pari kahvipunssia ja lämpimän\nkädenpuristuksen sekä kauppiaalta että kauppiaanrouvalta palkakseen\nPajalassa, Jahan Henrik suuntasi kulkunsa Papin-kadun varrella asuvan\ntuomarin luo, joka oli vastanainut ja jota hän ei ollut kohdannutkaan\nsen jälestä, kun tuomari oli käynyt Turussa häitään viettämässä.\nTäällä hänet otettiin sydämellisesti vastaan, nuori rouva esitettiin\nhänelle ja tämä pyysi kapteenia jäämään aamiaiselle. Jahan Henrik\nkiitti, sanoi syöneensä vankan aamiaisen ennen kotoa lähtöään, mutta\nlupasi sentään istuutua pöytään pitämään ainakin seuraa tuomarille\nja hänen rouvalleen heidän aterioidessaan. Tyhjää kursailua\ntällaiset, hänen puheensa kuitenkin olivat, sillä kun ruokaan käytiin\nkäsiksi, niin Jahan Henrik söi paremmalla ruokahalulla kuin hänen\nisäntäväkensä, jutteli kuulumisia maakunnasta ja kaupungista sekä\njakeli neuvoja vastanaineille. Kun tuomarin kesken ateriaansa täytyi,\nlähteä kirjoittamaan eräs kirje, jonka hän oli unhottanut liittää\npäivän postiin, niin Jahan Henrik kääntyi nuoren rouvan puoleen\npyytäen anteeksi, että hän sekaantui kyökkiasioihin. \"Mutta\" -- sanoi\nhän -- \"minä huomaan, ettei rouva ole oikein perillä ruuanlaiton\nsalaisuuksista, ja ettei teidän kyökkipiikanne ole paljon parempi.\nKaikki muu, mitä tässä on minulle tarjottu, on sentään mukiin\nmenevää, mutta tätä liha- ja perunamuhennosta keitettäessä on siihen\nlisätty vettä, joten siinä ei ole sitä makua kuin siinä pitäisi olla.\nSillä, nähkääs, hyvä rouva, liha- ja perunamuhennokseen täytyy alusta\nalkaen osata panna oikea vesimäärä. Jos siihen sen kiehuessa lisätään\nvettä, niin turmellaan koko keitos, niinkuin tämä on turmeltu. -- --\nNiin, minä pyydän anteeksi, että sanon sen, mutta toivon, että rouva\nymmärtää minun hyvän tarkoitukseni.\"\n\nJa rouva ymmärsi sangen hyvin Jahan Henrikin hyvän tarkoituksen eikä\nsiis närkästynyt, vaan kiitti vierastaan sydämellisesti. Huomattuaan\nnäin, että hänellä oli edessään neuvoista vaaria ottava oppilas,\nJahan Henrik piti pitkän esitelmän ruuanvalmistuksen merkityksestä\navio-onnen ylläpitäjänä ja sanoi aina olevansa valmis antamaan\nrouvalle hyviä neuvoja tätä sekä muita taloudenhoidonhaaroja\nkoskevissa asioissa. Istuessaan sitten aamiaisen jälestä tuomarin\ntyöhuoneessa sikaria poltellen ja kahvia juoden Jahan Henrik\nhuomautti isännälleen, kuinka tärkeätä on, että aviomies heti alusta\nottaa ohjat käsiinsä ja pitää niitä vaimonsa suhteen mieluummin\nliian tiukalla kuin liian höllällä. Jahan Henrik ei salannut sitä,\nettä hän itse tässä, kohden oli tehnyt virheen, jota ei enää käynyt\nparantaminen, koska -- sanoi hän -- nainen on samanlainen kuin\npaholainenkin siihen nähden, että molemmat vähitellen ottavat koko\nkäden, kun niille kerran on tullut antaneeksi sormenpään.\n\nVaratuomarin luota hän meni suoraa tietä Mosolla asuvan kauppiaan luo\nyrittämään saada tätä vanhaa ystäväänsä luopumaan väkevien juomain\nliiallisesta käyttämisestä. Jahan Henrik ei koskaan kaupungissa\nollessaan laiminlyönyt käyntiä Moson kauppiaan luona, vaikka hän\noikeastaan suuresti halveksi kauppiasta, ei niin paljon sen paheen\ntakia, jonka orjaksi hän oli joutunut, kuin siitä syystä, että\nkauppias kerran oli ilmoittanut Jahan Henrikille syyn juopotteluunsa\nolevan sen, että hänellä oli ollut morsian, joka oli -- -- --.\nPitemmälle ei kauppias päässyt asiaa selvittämään, sillä Jahan Henrik\noli heti keskeyttänyt hänet sanoen: \"Ääh, en minä viitsi kuunnella\ntuollaista puhetta. Minä yksinkertaisesti en usko löytyvän niin\nhöperöä miestä, että hän naisen tähden turmelisi koko elämänsä. Ei,\nkyllä asia on vain niin, että sinä olet niin heikko luonteeltasi,\nettet voi jättää tuota kirottua juopottelemista ja yrität sitten\nkaunistella raukkamaisuuttasi moisilla jutuilla.\"\n\nNäin Jahan Henrik oli vastannut kauppiaalle, joka sen jäljestä ei\nenää koettanutkaan saattaa paheensa syitä runollisen tunteellisuuden\nvaloon. Mutta Jahan Henrik pyrki siitä huolimatta yhä edelleen\nvapauttamaan Moson kauppiasta pahasta virheestään, ja niin hän siis\nnytkin suuntasi kulkunsa kauppiaan luokse. Saavuttuaan perille\nhän havaitsi kuitenkin heti, ettei hänen puheensa tällä kertaa\nvaikuttaisi kauppiaaseen mitään. Sillä tämä seisoi puolipukimissa\nkeskellä salinsa lattiaa tukka pörröisenä sekä parta ruokkoomatta\ntuijottaen pelästyneen näköisenä ja taukoamatta suoraan eteensä\nsamalla ikäänkuin poimien jotakin housujensa taskusta. Ja aina, kun\nhän veti kätensä ulos taskusta, ojensi hän käsivartensa suoraan\neteenpäin ja liikutteli kiihkeästi sormiansa, aivan kuin olisi\ntahtonut irroittaa niistä jotakin niihin tarttunutta.\n\nTottuneena tällaiseen kauppiaan käyttäytymiseen Jahan Henrik istuutui\novipielessä olevalle tuolille, ja vasta sitten kun kauppiaan kasvojen\nilmeessä tapahtui sellainen muutos, jota Jahan Henrik oli odottanut\nhän kysyi: \"No, mitä sinä taskuistasi siinä niin ahkerasti poimit?\"\n\n-- Käärmeitä, vastasi kauppias. Et usko, kuinka paljon niitä on ollut\ntaskussani, ja tuonne ne matelevat uunin loukkoon kaikki. -- Varo\nitseäsi, nyt tulee yksi sinua kohden! Ja taskussani niitä on taasen.\n\nKauppias rupesi uudelleen poimimaan sairaan mielikuvituksensa\nluomia eläimiä taskustaan, ja kapteeni lähti antamaan ystävänsä\ntaloudenhoitajattarelle käskyn etsiä lääkäri sairasta kauppiasta\ntarkastamaan.\n\nSaatettuaan ystävänsä Moson kauppiaan olot täten jonkinmoiseen\njärjestykseen Jahan Henrik läksi vanhan ystävättärensä,\nlaivan-varustajan lesken, rouva Regnata Sundelinin luo, joka miehensä\nkuoltua jatkoi liikettä tarmokkaasti ja hyvällä menestyksellä. Olipa\nhän, niin nainen kuin vain olikin, rakennuttanut uuden kuunarinkin\nsen vanhuuttaan jo hiukan huonoksi käyneen \"Wiriä\"-nimisen kuunarin\nlisäksi, jolla hänen miesvainajansa oli alottanut liikkeensä.\n\nJahan Henrikin saapuessa Regnata-rouvan luo oli tämä maksamassa\nkuukausipalkkoja ensimmäiselle Saksan matkalle lähtövalmiina\nolevan kuunarin väelle. Regnata-rouva siis vain nyökäytti päätään\ntervehdykseksi Jahan Henrikille ja jatkoi rahojen laskemista miehille\ntehden aina väliin jonkin muistutuksen palkan saajalle.\n\n-- Jaaha, vai 12 markkaa kuussa, sanoi hän eräälle pitkälle nuorelle\nmiehelle, vai 12 markkaa kuussa sinullekin, Jussi, jo täytyy\nmaksaa, vaikka perämies sanoo, että sinä olet puurissa enimmäkseen\nvain toisten miesten pilkkana. -- Onko nyt sekin laitaa, että sinä\nviime matkalla Rostockissa oltaessa suurimman osan päivää makasit\npiiloutuneena missä milloinkin, koska toiset olivat uskotelleet\nsinulle, että yli kolmen kyynärän pituinen mies saa Saksassa maksaa\nmarkan tullia joka tuumalta, minkä hänen mittansa ylittää korkeimman\nsallitun mitan eli kolme kyynärää. Etkö sinä ymmärrä, että tällaiset\npuheet ovat karkeata pilan laskemista. Antaisit niille selkään.\n\n-- Vai pilan tekoa se olikin. Kyllä minä sitä hiukan epäilin.\nMutta ei siellä merellä, rouva hyvä, ole hauskuutta liiaksi, niin\nettä pitäkööt hauskaa edes minun kustannuksellani. Näin minä olen\najatellut, enkä ole viitsinyt heitä kolhia, vaikka minulla kyllä on\nvoimia niinkuin vähässä kylässä.\n\n-- Niin, olethan sinä vahva mies, ja aina semmoisesta hyötyä merellä\non. Hyvää onnea vain matkalle.\n\n-- Kiitoksia, rouva hyvä.\n\n-- No sinä, Wilkku, et kai sinä otakaan enempää kuin puolen\nkuukausipalkastasi, niin saa vaimosi tulla täältä ottamaan toisen\npuolen. Rahaa hänkin tarvitsee tullakseen toimeen.\n\n-- Mutta nähkääs, rouva hyvä, kun minun pitäisi ostaa itselleni vähän\nvaatteita siellä Saksassa. Vaimo saa sitten seuraavan kuun palkasta.\n\n-- Ei, vaan sinä saat ottaa lisää seuraavan kuun palkasta. Ryyppäsit\nsuuhusi, pahus, vaaterahasi viime reisulla \"Tesverissä\". Kyllä minä\nvain olen kuullut, miten elit siellä Saksassa. -- Häpeisit vähän!\nTimperinä sinun pitäisi olla esimerkkinä nuoremmille, mutta hummailet\nmaissa kuin mikäkin. Tässä on puolet palkastasi 20 markkaa. -- --. --\nJaaha, sinä taisitkin olla viimeinen.\n\n-- Viimeinen, viimeinen, rouva hyvä. -- No, niin annetaan olla se\nrätinki näin sitten.\n\n-- Se on selvä, että se saa olla niin. -- -- -- Missä sinä olet\nnahjustellut taasen?\n\nNämä viimeiset sanat Regnata-rouva lausui Kredliinille, joka juuri\nsilloin tuli ovesta sisälle.\n\n-- En ole nahjustellut -- hyvää päivää sentään -- en ole\nnahjustellut, rouva hyvä. Toimessa olen ollut koko päivän aamusta\nasti ja niin turkasen tavalla sittenkin toimessa. -- -- Kas vaan,\ntäällä on Jahan Henrik kapteenikin. Hyvää päivää, hyvää päivää, mitäs\nsieltä maalta kuuluu?\n\n-- Semmoista vanhaa, tavallista aina vain. -- Kuinkas sinä jaksat?\n\n-- Ei niin vallan kehuttavastikaan. Mutta sentään paremmin kuin\nsilloin, kun me molemmat makasimme syysmyrskyssä Ahvenan merellä\nkaatuneen Sofian kyljellä ja odotimme viimeistä hetkeämme.\n\n-- Se oli kiperä paikka.\n\n-- Älä puhukaan. Se oli kamala kerta, se.\n\n-- On sitä joutunut joskus pahemmassakin hädässä olemaan. Mutta\ntässä sitä sentään aina vain eletään kitkutellaan -- -- eletään\nkitkutellaan, sanon. --\n\n-- Jaaha, minulla olisikin rouvalle nyt asiaa vähän niinkun kahden\nkesken.\n\nTämän sanoessaan Kredliin vilkutti silmiään ja nyökkäili päätään\nrouvalle niin salaperäisen näköisenä, että tämä hetkisen katseltuaan\nKredliinin eleitä kysyi: \"Joko taas?\"\n\n-- Jo, vastasi Kredliin vilkuen sivultapäin kapteeniin.\n\n-- Ei tee mitään, vaikka Jahan Henrik sen kuuleekin. Kerro siis ilman\nmuuta, mitä sinulla on kerrottavana.\n\n-- Niin, rouva hyvä, kyllä kai te jo olette kuullut siitä\nsisäänmurtoyrityksestä Mannilan kapteenin asuntoon ja että muuan\nkulkijapoikanen ehkäisi pahantekijäin aikeet.\n\n-- Kyllä, kyllä minä siitä kuulin. Koko kaupunki sitä tapahtumaa\nkertoo.\n\n-- Aivan niin. Ei niillä muuta juteltavaa tänäpänä olekaan, virkkoi\nJahan Henrik.\n\n-- No niin, Kredliin jatkoi, kun minä kuulin tämän jutun, niin minä\npistäydyin katsomaan sitä miehen alkua, joka näin ripeästi oli\ntoiminut, ja sattuipa niin hyvin, että olin läsnä, kun itse asessori\ntutki poikaa. Sittemmin tarkastelin ja tutkin itsekin häntä, ja kyllä\nminun täytyy sanoa, että hän on yksi -- -- niitä.\n\nTämän sanoessaan Kredliin taasen vilkuili kapteeniin niin levottoman\nnäköisenä, että Regnata-rouvan kärsivällisyys loppui ja hän tiuskasi\nkääntyen kapteenin puoleen: \"Tuo Kredliin on sellainen höperö.\nNiinkuin et sinä, Jahan Henrik aavistaisi, mistä on kysymys.\nYmmärrät kai Kredliinin tarkoittavan, että kyseessä oleva poika on\nArvid-vainajan. Hänellä oli lapsia ulkopuolella avioliiton. Sen sinä\ntiedät.\"\n\n-- Tiedän minä sen ja sen tietää koko kaupunki.\n\n-- Ja niitä on monta.\n\n-- Monta niitä on. -- -- Ei ollut Arvidin syy, ettei teillä ollut\nenempää kuin yksi lapsi. Senkin tietää koko kaupunki.\n\n-- Eikä syy ollut minunkaan. Mutta sitä ei tiedä koko kaupunki\neikä sen tarvitsekaan tietää sitä, sanoi Regnata-rouva luoden\nJahan Henrikiin niin tuikean silmäyksen, että tämä hätkähti. -- --\nNiin juuri, siihen ei tule kenenkään sivullisen mitään, jatkoi\nRegnata-rouva, eikä oikeastaan siihenkään, että minä olen koettanut\nantaa hoivaa ja hoitoa Arvidin äpärille, mikäli olen niitä käsiini\nsaanut.\n\n-- Sen tietää myöskin koko kaupunki. Ja sitä pidetään kovin\nkiitettävänä tekona, Regnata.\n\n-- Jaa-a, ei ole vain toista rouvaa luullakseni tässä kaupungissa,\njoka käyttäytyisi samalla tavalla kuin tämän talon emäntä, vaikka he\nkyllä ovat valmiit myöntämään, että on kaunista tehdä niin, lisäsi\nKredliin Jahan Henrikin puheeseen.\n\n-- Minä välitän viis siitä, mitä he pitävät kiitettävänä ja mitä\nmoitittavana. Jätetään siis sellaiset turhat puheet ja palataan\nasiaan. -- Sinä, Kredliin, luulet siis, että se poika, joka esti\npahantekijät murtautumasta Mannilan kapteenin asuntoon, on yksi\nArvid-vainajan lapsia.\n\n-- On varmaan. Otan vaikka valalleni, että hän on herra-vainajan\nlapsi. Tietääkös rouva, kun hänellä on ihan samanlainen\nsyntymämerkkikin vasemmassa poskessa kuin herra-vainajalla oli.\nJa äiti kuuluu olevan se Agatha, joka teillä palveli. Niin että\nkyllä asia selvä on. -- Mutta kyllä teille, rouva hyvä, hoidettavia\nkarttuu, jos tämänkin taasen otatte hoivaanne. Hän olisi jo seitsemäs.\n\n-- Ei mar, vaan kahdeksas, tarttui Jahan Henrik puheeseen. Sinä\nunhotat, Kredliin, talon oman tyttären, pikku Märthan.\n\n-- En minä häntä unhota. Kuka Märthan unhottaisi! Mutta minä pidän\nnyt vain kiinni niistä herravainajan lapsista.\n\n-- Yksi enemmän tai vähemmän ei tee mitään näissä laskuissa,\neikä suurempi lukukaan, jos niikseen tulee. Jättäkää siis kaikki\nlaskemisenne ja puhutaan vain tästä viimeksi esiintyneestä\nmiehenalusta. --\n\n-- Vai olet sinä, Kredliin, niin varma asiastasi.\n\n-- Olen minä. Ja jos minä toden sanon, niin minä pidän tästä pojasta\nja pyydän, että rouva ottaa hänet suojatiksensa. Minä luulen, että\nhänestä paisuu kelpo mies.\n\n-- Pidän kai minä hänestä huolen. Kysymys on nyt vain, mistä saadaan\nhänelle sopiva asuinpaikka, sillä minä totta tosiaan en rupea\ntässä kasvattamaan vielä pahankurista pojanvekaraa. -- Minulla on\nkylliksi ja enemmänkin kuin kylliksi Märthan kasvattamisessa -- --\nkas niin, eikös sen tytön pahuksen pää pistäydy taasen esille tuolta\nnaapuritalon katonharjan takaa! -- Laitatko itsesi alas sieltä! -- --\nKuuletko. -- Alas sieltä, heti paikalla! -- Ja kotiin kohta! -- Kyllä\nminä sinut opetan katoille kiipeämään!\n\nRegnata-rouva oli katsahdettuaan pihan puoleen kesken kaiken ruvennut\nnyrkillään takomaan ikkunan keskipuuta, sitten hän avasi äkkiä\nikkunan ja huusi nuo viimeiset sanat luvattomilla teillä olevalle\ntyttärelleen. Kiivaalla nykäyksellä sulki Regnata-rouva taasen\nikkunan ja sanoi kääntyen Kredliinin puoleen: \"Sinun syysi on, että\nMärtha on tuommoinen. Sinä hänet olet opettanut kiipeämään. Joka\nkerta kuin 'Viriä' viime aikoina on ollut kotona, niin sinä olet\nviekoitellut hänet yrittämään nousta mastoon, ikäänkuin hänestä\npitäisi tulla merimies. Mutta minä sanon, että se peli on lopussa\nnyt. Ymmärrätkö Kredliin?\"\n\n-- Ymmärrän minä, mutta enhän minä -- -- --\n\n-- Älä yritäkään kieltää. Syy on sinun eikä kenenkään muun. -- --\nJaaha, ja nyt puhutaan taasen siitä uudesta holhotista. Mikä on hänen\nnimensä?\n\n-- Penu hän on, vastasi Kredliin. Penu eli oikeastaan Benjamin.\n\n-- Entäs hänen toinen nimensä. -- Mikä on hänen toinen\nristimänimensä? On kai hänellä niitä kaksi.\n\n-- Ei ole. Yksi kuuluu olevan. Yksi kuin Jumala.\n\n-- Sepä kummaa. Ja Benjamin. Tavallisesti ne tytöt ovat antaneet\npojille nimen Arvid. Olipa yksi niin hävytön, että antoi tytölleen\nnimen Regnata. Mutta se kuoli, se tytär. -- No niin, ei siitä\nsen enempää. Mutta kuules, Kredliin, tuo nimijuttu saattaa minut\nepäilemään, ettei poika olekaan Arvidin.\n\n-- Mutta, rouva hyvä, se syntymämerkki.\n\n-- Aivan niin, aivan niin. -- Mistä sille saadaan koti?\n\n-- Minusta Mannilan kapteenin velvollisuus on ottaa hänet hoivaansa,\npuuttui Jahan Henrik puheeseen. -- Poika on kaikesta päättäen\npelastanut kapteenin hengen ja sitäpaitse tarvitsee kapteeni\njuoksupojan.\n\n-- Niin kyllä tarvitseekin, vastasi tähän Kredliin. Ja mielellään\nkapteeni ottaisikin pojan luoksensa, mutta se Amalia, nähkääs, se\nkapteenin taloudenhoitajatar ei suostu ottamaan, kuten hän sanoo,\npahanilkistä pojannallikkaa taloon.\n\n-- Vai niin, vai Amalia vastusta tekee, sanoi Regnata-rouva.\nKuuleppas, Jahan Henrik, tässähän sinulla on oivallista\ntoimitettavaa. Mene sinä puhumaan Mannilan kapteenin kanssa uudesta\nholhokistani, ja jos Amalia asettuu tuumaamme vastaan, niin tervehdi\nhäntä minun puolestani ja käske hänen tulla puheilleni. Kyllä minä\nAmalian pehmitän. Se on varma. -- -- Jaaha, siinä sinä nyt olet.\n\nNämä viimeiset sanat Regnata-rouva lausui Märthalle, joka pelokkaan\nnäköisenä ja esiliinaansa nypistellen salin puolelta astui\nRegnata-rouvan työhuonetta kohti. -- \"Kuules, Märtha, enkö minä\nole kieltänyt sinua kiipeämästä katoille? Mitä asiaa sinulla oli\nnaapuritaloon? Ja kuka käski sinun katolle nousemaan. -- Hyi häpeä,\niso tyttö, pian kahdeksan vuoden ja käyttäydyt kuin paha poika. --\nSellainen poikatyttö! Ei, mutta sinullahan ei ole alushametta! Missä\nalushameesi on?!\"\n\n-- Se jäi sinne pihalle, vastasi Märtha ja rupesi ääneen itkemään.\n\n-- Vai pihalle se jäi. Ja minkätähden sen riisuit yltäsi? No, sano!\nMinkätähden sen otit päältäsi?\n\n-- Niin, kun ne pojat, vastasi Märtha nyyhkyttäen, ne pojat leikkivät\n-- -- sotamiehiä ja -- -- ja kun niiltä -- pu-puuttui yksi mies,\nniin -- niin -- -- ne sanoivat, että -- -- olisit sinä Märtha edes\npo-poika, mutta olet tuo-tuommoinen -- ha-hameväkeen -- kuu-kuuluva.\n\n-- Vai niin sanoivat. Ja mitä sinä siihen vastasit?\n\n-- Mi-mi-minä sanoin, että on minulla hou-housutkin.\n\n-- Mitä pojat sitten sanoivat?\n\n-- Ei ne us-uskoneet sitä.\n\n-- Jaaha, ja sitten sinä riisuit hameesi.\n\n-- Nii-i-iin. Ja sitten ne us-us-uskoivat. Ja mi-mi-nä kelpasin\nso-sota-mie-mieheksi. Rum-rumpali mi-minusta tehtiin. Ja se oli niin\nhaus-hauskaa. Mutta alushameen minä unhotin naa-naapurin ta-lon\nkuistille, kun tuli niin kiire lähtö.\n\n-- Vai oli hauskaa se rumpalina olo. Mutta teeppä kerran vielä siten,\nniin kyllä minä näytän, ettei ainakaan seuraukset tule olemaan\nhauskat sinulle. -- Ja nyt oitis lukemaan katkismusläksysi! --\nHuomenna et pääse koulun jäljestä laisinkaan ulos leikkimään. Kas\nniin, älä hiero silmiäsi siinä, laske kädet alas ja lähde lukemaan!\n\nMärtha lähti alakuloisena samaa tietä takaisin kuin oli tullutkin,\nja Regnata-rouva kääntyi taasen vieraittensa puoleen sanoen: \"Siinä\nsen nyt näette, millainen riehakka tämä Märtha on ja kuinka minä\nlakkaamatta saan pitää vaaria hänestä. Minä yksinäni koetan kasvattaa\nhäntä, mutta kaikki muut vain hemmottelevat häntä ja repivät, mitä\nminä rakennan. Ja etupäässä sinä, Kredliin. Jos Märtha pyytäisi sinua\nmenemään vaikka tuleen, niin sinä pöhkö menisit.\"\n\n-- Mitenkä mahtaisi tosiaankin käydä sellaisessa tapauksessa? Mutta\nMärtha ei pyydä semmoista tointa minulta. Hän on järkevä lapsi;\nerinomaisen viisas lapsi hän on.\n\n-- Mutta sinä et ole järkevä. Et ainakaan lapsen kasvatuksessa. --\nNo, mene nyt naapuritaloon etsimään tänne se Märthan alushame ja sano\nsamalla niille pojille siellä, että jos he vielä yrittävät tehdä\nMärthasta rumpalin, niin kyllä minä heidät koivunoksilla rummutan,\nettä kerrankin ovat rummutetut. Senkin vekarat.\n\n-- -- Älä vielä lähde! Kuule, onko kaikki valmiina \"Ahdissa\"?\n\n-- On, kaikki on täydessä kunnossa. Tänä iltana vielä menee väki\npuuriin ja huomenna lähdetään, jos vain on sopiva tuuli.\n\n-- Niin, niin, kun nyt vain saataisiin sopiva tuuli ja hyvä ilma\nhuomenna. -- Sinähän Jahan Henrik olet sellainen ilmojen ennustaja.\nSano nyt, millainen on ilma huomenna.\n\n-- Jaa, vastasi Jahan Henrik, kiivaasti kiertäen pikanellia suussaan,\njaa, mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, niin on meillä huomenna\nkova lounastuuli ja luultavasti sade. Kasvamassa oleva kuu makasi\nnähkääs eilen illalla, kun sen sattui pilven raosta joskus näkemään,\nkäyrä ihan alaspäin. Ja vanha sääntö kuuluu: Kun kuu makaa, niin\nmerimies valvoo. Niin, niin, pahaa säätä kuun makaaminen ennustaa,\npitkällistä tuulta ja myrskyä.\n\n-- Pahin ilma siis, minkä Jumala meille voi antaa. Oletko sinäkin\nKredliin samaa mieltä ilman suhteen kuin Jahan Henrik?\n\n-- En, en ole, rouva hyvä. Minä en koskaan uskalla noin tarkkaan\nennustaa ilmoja. Sanon vain sen, että jos ei Jumala anna meille\ntoisenlaista ilmaa huomenna, niin on meillä edessämme yhtä kaunis\npäivä kuin tämäkin. Ja se on kyllä luultavampaa, sillä saatiinhan\nsitä jo kylliksi viime yönä myrskyä ja sadetta. -- -- Jaaha, jos minä\nsitten lähden sinne naapuritaloon.\n\n-- Niin, ja minä lähden Mannilan kapteenin puheille, virkkoi Jahan\nHenrik ja katseli halveksivasti Kredliiniä.\n\n-- Aivan oikein, Kredliin sanoi, ja minä tulen jonkun ajan kuluttua\nmyöskin sinne, niin saan kuulla, miten juttu luistaa. -- Hyvästi,\nrouva.\n\nKredliin painoi lakin päähänsä ja poistui huoneesta. Jahan Henrik\nkeskusteli vielä hetken aikaa Regnata-rouvan kanssa laivaväen\npalkoista, rahdeista ja muista meriliikettä koskevista asioista,\nmutta sitten hänkin sanoi hyvästi rouvalle lähteäksensä sille\nasialle, jonka hän oli ottanut ajaaksensa Mannilan kapteenin luona.\nHän oli jo ehtinyt oven suuhun, kun Regnata-rouva käski hänen\npysähtyä ja ilmoitti toivomuksensa olevan, ettei uutta holhottia\nkäytettäisi vain juoksupojan toimiin, vaan että hän saisi käydä\nkoulua, ja lupasi Regnata-rouva maksaa koulunkäynnistä koituvat\nkustannukset ja muutenkin kaikin tavoin ottaa osaa holhouksesta\njohtuviin kuluihin.\n\nTällaisin evästyksin Jahan Henrik lähti liikkeelle. Onneksi hän\ntapasi Mannilan kapteenin kotona ja esitti tälle heti asiansa. Hän\nhuomautti, kuinka kapteenin talossa välttämättömästi tarvitaan\njuoksupoika, joka vie hevosen niitylle illalla ja tuo lehmät kotiin\nsamalla ja joka muutenkin tekee yhtä ja toista pientä tointa\naikuisten apulaisena.\n\n-- Ei semmoista tarvita meillä lainkaan, kivahti heti Amalia, joka\nkulki edestakaisin kyökin ja salin väliä hommaillen kahvia pöytään.\n-- Minä sellaiset työt olen tehnyt meillä, hän jatkoi, ja aion\nvastakin tehdä. Ei tämä talo ole mikään maailmankiertäjien turvakoti.\nRenki meillä tekee ulkotyöt ja minä hoidan sisätyöt ja lehmät ja olen\njuoksupoikana niin paljon kuin meillä juoksupoikaa tarvitaan.\n\n-- Jää sinulle kylläksi juoksupojankin tehtäviä silti, sanoi siihen\nHenrik, kun näetsen ei se poika aina ole käytettävissä Koulua sen\ntietysti pitää käydä.\n\n-- Jaa, ettäkö minä ottaisin tänne tuon vieraan pojan ja rupeisin\nkouluttamaan häntä, kysyi kapteeni silmät renkaina päässä.\n\nAmalia oli niin hämmästynyt, ettei hän isoon aikaan saanut sanaa\nsuustaan. Hän seisoi vain yhdessä paikassa kuin kivettynyt\npidellen kahvikuppeja käsissään. Vihdoin hän kuitenkin virkosi\nhämmästyksestään, laski kahvikupit pöydälle, istuutui tuolille uunin\nviereen ja alkoi nauraa taivut ellen ruumiinsa yläosaa edestakaisin\nja lyöden polviaan kämmenensä pohjalla. \"Vai sellaisen herran me\ntänne saisimme\", hän puheli, \"sellaisen kai oikein papiksi itsensä\nlukevan, jota joutuisi passaamaan ja kumartelemaan. Ei, Jahan Henrik\nkapteeni, olkaa hyvä ja tarjotkaa muille vain. Ei meidän kapteeni\nsentään hulluttelemaan rupea tässä.\"\n\nJahan Henrik antoi Amalian rauhassa kiukutella ja selitteli\nkuiskaillen sinä aikana Mannilan kapteenille, että Regnata rouva oli\nluvannut maksaa pojan kasvatuksesta, kun poika vain saisi asunnon ja\nruuan Mannilassa. Kaiken tämän sanoessaan Jahan Henrik aina väliin\nvilkutteli silmiään niin salaperäisen näköisenä ja merkitsevästi,\nettä Mannilan kapteeni ymmärsi, mitä syntyperää kyseessä oleva\nhoidokki oli, ja kun hän muutenkin aina oli valmis osoittamaan\nmyöntyväisyyttä ja kohteliaisuutta Regnata-rouvalle, niin hän\nilmoitti suostuvansa ehdotettuun asioiden järjestelyyn, jos vain\nsaataisiin Amalia tuumaan taipumaan.\n\nNäin pitkälle päästyään Jahan Henrik taasen rupesi kiinnittämään\nhuomionsa Amaliaan, joka vähitellen oli johtunut luettelemaan kaikki\nne monet tehtävät, jotka raskaina painoivat hänen hartioitaan\nMannilan kapteenin taloutta hoitaessa. Tämä syvin huokauksin\nsäestetyn esityksen vuolas virta sopeutui hyvin luontevasti Jahan\nHenrikkiin kohdistettuun moitteiden tulvaan sen johdosta, että tämä\ntahtoi enentää valittelijan työtaakkaa, ja päättyi vihdoin viimein\nuudistettuun vakuutukseen, että Jahan Henrikin huonosti harkittu\nehdotus ilman muuta hylätään.\n\nHyvin tietäen että hänellä oli vahva valtti käsissään kuunteli\nJahan Henrik ivallinen hymyilyn kare suupielissään Amalian puhetta\nja viivytteli sen päätyttyäkin hetkisen, ennenkuin hän löi\nvaikutusvaltaisen korttinsa pöytään. Hän pyöritteli vain kiivaasti\npikanelliaan suussaan. Mutta vihdoin nousi hän seisaalleen, lähestyi\nAmaliaa, ruiskautti pitkän tupakansyljen suihkun ihmeteltävällä\ntaituruudella viistoon yli Amalian vasemman polven keskelle uunin\nedessä olevaa sylkiastiaa ja virkkoi: \"Taisinpa unohtaa sanoa, että\nRegnata-rouva, joka syystä tai toisesta on mieltynyt tähän poikaan\nja joka on saanut kuulla, että Amalia vastustaa kysymyksessä olevan\nkulkijapojan ottamista tämän talon palvelukseen, käski tervehtiä\nAmaliaa ja pyysi Amaliaa saapumaan puheilleen tässä asiassa.\"\n\n-- Turkanen, kun tietäisi, millä ihmeen jutulla se Regnata-rouva\npitää tuota vallanhaluista Amaliaa noin kurissa, ajatteli Jahan\nHenrik nähdessään äskeisten sanojensa vaikutuksen Amalian koko\nolemukseen. Amalia oikein hätkähti ensin, vihaisuuden välke hänen\nkatseessaan sammui silmänräpäyksessä ja hän sävähti punaiseksi.\nHetken päästä painui hänen päänsä alas, kädet makasivat velttoina\nhänen sylissään ja hänen entinen pirteytensä ja isku valmiutensa oli\nvaihtunut täydelliseen henkiseen lamautumiseen.\n\nJahan Henrikin tuli oikein sääli Amaliaa ja hän kiirehti näin ollen\nlisäämään: \"Niin, puheilleen oikein se Regnata-rouva pyysi tulemaan,\njos ei Amalia mahdollisesti ole tullut toiselle päälle tässä asiassa.\"\n\n-- Miksette heti ilmoittanut, että Regnata-rouva suosittelee poikaa?\nvirkkoi Amalia heti. Sehän muuttaa koko jutun. Voihan sellaisesta\npojasta olla paljonkin apua meillä. Jos siis vain kapteeni suostuu\nottamaan hänet meille juoksupojaksi, niin hänet tietysti otetaan.\nEihän minulla sellaisen asian ratkaisussa ole mitään puheenvaltaa.\nOlenhan vain palvelija.\n\nTämän sanottuaan Amalia lähti pois huoneesta, ja Jahan Henrik,\njoka siis voittoisasti oli vienyt perille ajettavakseen ottamansa\nasian, rupesi nyt vasta yksityiskohtia myöten Mannilan kapteenilta\ntiedustelemaan yöllistä sisäänmurtoyritystä. Ja tarkkaan Mannilan\nkapteeni kertoi ties kuinka monennen kerran sinä päivänä koko\ntapahtuman, näytti Jahan Henrikille Penun viskaaman kiven jäljen\nvuoteensa yläpuolella ja ikkunan, jonka kautta pahantekijät olivat\naikoneet tunkeutua huoneistoon. Vakavasti keskustellen asiasta he\npalasivat takaisin saliin ja olivat juuri ehtineet istuutumaan, kun\nporstuasta alkoi kuulua kovaääninen riita. Amalia siellä enimmäkseen\npuhui, mutta kuuluipa joukkoon karkeita kirouksia lateleva\nmiehenäänikin, ja kun toraa oli hetken aikaa jatkunut, niin sysättiin\nKredliin hyvää vauhtia saliin. Sukkasillaan hän oli ja yritti heti\npyörähtää takaisin porstuaan, mutta ei saanutkaan ovea auki, sillä\nAmalia oli jollain tavalla ulkoapäin teljennyt sen. Kredliin ryskytti\nsiis turhaan ovea syytäen sitä tehdessään Amaliaan kohdistettuja\nhaukkumasanoja minkä ehti, mutta havaiten pian tällaisetkin sisunsa\npurkaukset hyödyttömiksi hän hillitsi itsensä ja kääntyi Mannilan\nkapteenin puoleen sanoen: \"Jaa-a, kapteeni hyvä -- hyvää iltapäivää\nkesken kaiken -- jaa-a, on siinä vain, siinä Amaliassa, tarkoitan\nminä, sisua useammankin osalle. Turkanen, kun olisivat kaikki naiset\nsemmoisia, niin ei paholainenkaan uskaltaisi pistää nenäänsä meidän\nihmislasten sekaan, olkoon vaikka kuinka edestä kengitetty ja takaa\nraudoitettu!\"\n\n-- Sellainenko on sinun ajatuksesi, Kredliin? Taisit saada kuuman\nvastaanoton.\n\n-- Sain kuin sainkin. Kaksi kertaa lähetti pyyhkimään jalkani\nhakoihin tuolla porstuan edessä ja minä tottelin. Mutta luuletteko,\nettä kelpasin sittenkään. Mitä vielä! Väitti pahus, että minä laahaan\nkuormakaupalla lokaa huoneisiin ja pani minut riisumaan saappaani\njalasta. Jotta sukkasillani minä tässä nyt olen kuin missäkin\nmuhamettilaisten temppelissä. Ja voi, miten se minut haukkui! --\nOhhoh sentään, oikein pitäisi saada ryyppy sen ryöpyn päälle. Vaikkei\nsiitäkään enää taida mitään olla, kun sanovat, että viina viime\naikoina on muuttunut niin pahanmakuiseksi, ettei mitenkään sitä tahdo\nsaada niellyksi.\n\n-- Kuka niin on sanonut?\n\n-- Kaupungissa puhuvat. Lieneekö sitten totta, sitä en tiedä, kun en\nole viikkokausiin saanut maistaa viinanpisaraa.\n\nMannilan kapteeni, joka entiseltään hyvin tiesi, mihin tällaiset\nKredliinin puheet tähtäsivät, meni kaappinsa luo, laski alas klahvin,\nhaki esille viinapullon, kolme lasia ja sokeriastian, kaasi viinaa\nlaseihin ja käski Jahan Henrikin sekä Kredliinin ottaa ryypyn.\n\nJahan Henrik otti mällin suustaan, sanoi vanhaan Saksan matkoilla\ntotuttuun tapaansa: \"Gesundheit ist viel besser als die Krankheit\",\nnyökäytti päätään Mannilan kapteenille ja kulautti yhtäkkiä\nryypyn suuhunsa. Mutta Kredliiniltä tämä toimitus vei paljon\naikaa. Otettuaan mällin suustaan hän kävi ensin sylkemässä pari\nkertaa uunin edessä ja rupesi sitten siivoomaan sivuille joka\ntaholta uppiniskaisesti suuhun tuppaavaa tuuheata huulipartaansa.\nTodellisuudessa nämä ponnistukset parran kurissa pitoon eivät\njohtaneet mihinkään tulokseen, mutta hetken niitä jatkettuaan hän\narveli kaiken olevan niinkuin olla piti. Hän nosti lasin päivää\nvastaan, katseli sitä silmät sirrillään, kehäsi siinä olevan\nnesteen kirkkautta ja joi sen vihdoin hiljakseen lasia kallistaen.\nSeisottuaan sitten hetkisen suu supukassa huulet lujasti yhteen\npuserrettuina ja katse kattoon luotuna virkkoi hän: \"Valhetta ja\npahanilkistä panettelua kaikki! Eihän viinassa ole mitään vikaa.\"\n\n-- Ei ole vikaa. Hyvä on tavara, sanoi siihen Jahan Henrik.\n\n-- Vallan erinomaista, todisti Kredliin.\n\nSyntyi vähäksi aikaa äänettömyys, jonka Kredliin vihdoin katkasi\nkysymällä: \"Kuka sen Amalian tänäpäivänä niin suututtanut on? En ole\npitkään aikaan tavannut häntä niin tulikiukkuisena.\"\n\n-- Kiukuttelee kai sen takia, kun taloon tulee juoksupoika, vastasi\nJahan Henrik iskien silmää Kredliinille.\n\n-- Vai jo otetaan juoksupoika tähän taloon. No, kyllä semmoinen vain\ntäällä tarvitaankin. Ja tietääkö kapteeni, mikä teidän sitten vielä\nvälttämättömästi on hankittava taloon.\n\n-- No, mikä?\n\n-- Koira. -- Olisi teillä vain ollut koira huoneessanne, niin eivätpä\nolisi pahantekijät voineet yrittääkään tunkeutua asuntoonne, kuten,\nsen mukaan mitä kaupungissa kerrotaan, viime yönä tapahtui. Ovat ne\nvain aika roistoja! Mutta olisipa teillä ollut koira huoneessanne!\nSe kun on niin valpas eläin, semmoinen koira, niin jo se olisi\nhaukkunut, kun ne ryövärit toimeensa ryhtyivät. Jotta koira teillä\nolla pitää siltä varalta, että ne pahantekijät niinkuin toisenkin\nkerran yrittäisivät. -- --\n\n-- Eivät kai yritäkään, kun he tällä kertaa näin epäonnistuivat,\nsanoi Mannilan kapteeni ja meni nurkassa olevan piippupöydän luo.\nSiinä oli varta vasten tehdyn telineen varassa pystyasennossa\npitkävartisia piippuja jos jonkinlaisia, oli puukoppaisia, oli\nmerenvahakoppaisia, oli hopeaheloilla silattuja, varret koreilla\nlasihelmitöillä kirjailtuja ja taipuisaan, punaisella sahvianilla\npäällystettyyn imukeosaan päättyviä, oli yksinkertaisia,\nsuoravartisia ja olipa vielä pitkiä, valkeita, hollantilaisia\nsavipiippujakin. Mannilan kapteeni valitsi itselleen tästä rikkaasta\nkokoelmasta komean, tupsuilla koristetun piipun, jonka merenvahainen\nkoppa kuvasi turkkilaisen päätä, ja rupesi sitä rassailemaan. Hänen\nhuomionsa näin ollessa kiintyneenä tupakoimisvehkeeseensä, Kredliin\nkäytti tilaisuutta hyväkseen ja kuiskasi Jahan Henrikin korvaan:\n\"Sillä pojalla on koira muassaan eikä se luovu siitä. Meidän pitää\nsaada koirakin sijoitetuksi tähän taloon.\"\n\nJahan Henrik rypisti silmäkulmiansa ja kävi tyytymättömän näköiseksi,\nmutta tuokion kuluttua hän sanoi Mannilan kapteenille: \"Kyllä\nsinun pitää seurata Kredliinin neuvoa. Koiran sinä tarvitset tässä\ntalonvahtina, ja sitä paitsi kai se leinikin sinulla vielä on\njaloissa niinkuin ennenkin.\"\n\n-- On se, mutta mitä se leini tähän koirajuttuun kuuluu?\n\n-- Kuuluu se. Tiedäthän sinä sen, että Steniuksella aina on musta\nvillakoira.\n\n-- Tiedän minä sen.\n\n-- No niin. Se makaa kaiket yöt hänen jaloillaan, ja on Steniuksen\nkokemuksen mukaan paras leinin lääke. Ja sitä sinunkin pitää koettaa.\nKoira sinun pitää hankkia itsellesi.\n\n-- Mitähän tekisi, jos koettaisi. Mutta mistä minä tässä yhtäkkiä\nkoiran otan?\n\n-- Kyllä minä sen teille toimitan heti paikalla, kiirehti Kredliin\nsanomaan.\n\n-- Vai on sinulla koira tiedossa. Onko se villakoira?\n\n-- On se. -- Tuota noin -- -- se on pitempikarvainen kuin villakoira,\nse on niin karvainen, että silmiäkin näkyy vain hiukan karvojen\nseasta -- Se on niinkuin minäkin.\n\n-- Onko se musta?\n\n-- Ei ole. Se on valkea. Mutta \"Musti\" sen on nimi. Kyllä se on\njuuri sellainen, kuin te tarvitsette. Minä takaan, että jalat\npysyvät lämpiminä, kun sellainen Mustin-kaltainen karvaläjä makaa\nniiden päällä. -- Minä voin tuoda sen tänne samalla kertaa kuin sen\njuoksupojankin. Lähdenkö heti?\n\n-- Älä nyt sentään niin kiirehdi. Pitäähän minun ilmoittaa\nAmaliallekin tästä uudesta perheenlisäyksestä.\n\n-- Amalia ja Amalia, kivahti Jahan Henrik.\n\n-- Tuhat tulimmaista, sinä taidat olla Amalian tohvelin alla.\nEnkö minä ole sanonut sinulle, että naisia on pideltävä kireillä\nohjaksilla! Kyllä ne muuten vallan vievät meiltä.\n\n-- Vieväthän ne, jos ei niitä kurissa pidä, myönsi Mannilan kapteeni\nja kääntyi sitten samassa huoneeseen tulleen Amalian puoleen: \"Pane\nsitten, Amalia, tästä lähtien kaikki luut ja ruuan jätteet talteen\n'Mustia' varten.\"\n\n-- Mustia varten. -- Mikä se on, se Musti?\n\n-- Koira tietysti.\n\n-- Vai koira tänne vielä saadaan. Tästä talosta tehdään siis\nvähitellen oikea Noakin arkki, sanoi Amalia, koppoi ikkunalla\nkehräävän kissan syliinsä ja läksi kyökin puolelle lyöden salin oven\njälessään kiinni, niin että ikkunat tärisivät.\n\n-- Ai, ai-ai, ai, huono on ollut komento, virkkoi Jahan Henrik\npudistaen päätään vakavan näköisenä, ja Kredliin lausui julki sen\narvelun, että Mannilassa oli ukkonen ilmassa. -- \"Ei mar, jos sitä\nsitten lähtisi tuomaan tänne sen pojan ja sen koiran\", lisäsi hän,\nhaki lakkinsa tuolin alta, jonne hän tullessaan oli sen sijoittanut\nja rupesi lähestymään ovea.\n\n-- Odota minuakin, sanoi Jahan Henrik, minun pitää vielä mennä\nauttamaan Hirvelän leskeä pesänselvitysasioissa, joten en ehdi\nkauempaa täällä istumaan.\n\nHeitettyään hyvästit läksivät siis Jahan Henrik ja Kredliin kukin\ntaholleen, Jahan Henrik jakelemaan neuvojaan ja apuaan tuttavilleen\nja Kredliin noutamaan Penua uusiin oloihin, alkamaan uutta jaksoa\nelämässään.\n\n\n\n\n\n\nII\n\nUUSI KOTI\n\n\n\n\nVI.\n\n\nPenu on jo hyvän matkan toista kuukautta ollut uudessa kodissaan ja\nuudessa toimessaan. Hän on tällä ajalla täydellisesti saavuttanut\nkapteenin mieltymyksen tottelemalla ehdottomasti ja nopeasti hänen\nkäskyjään ja suorittamalla ripeästi kaikki tehtävänsä.\n\nMutta Amalian suosioon hän ei ole päässyt. Amalia töin tuskin sietää\nhäntä talossa. Aina Penu muka on tiellä ja aina keksii Amalia jonkun\nvirheen Penun töissä ja toimissa, olivat ne sitten laadultaan\ntärkeitä tai vähäpätöisiä. Ja muistutuksia seuraa useimmiten\nankarat nuhteet ja läimäys poskelle. -- Niin, kovakouraisesti on\nAmalia alusta alkaen pidellyt Penua, ja Penu muistelee vieläkin\nkauhunsekaisilla tunteilla sitä tarkkaa puhdistusta, jonka alaiseksi\nhän joutui, ennenkuin sai oleskella talon huoneissa. Tallin parsilla\nhän oli saanut nukkua ensimmäiset yöt ja kuistilla syödä, kunnes\n\"hätäinen räätäli\", josta kerrottiin, että hän, jos niikseen tuli,\nvoi yhdessä vuorokaudessa valmistaa miehen puvun, ehti muodostaa\nkapteenin vanhoista vaatteista Penulle vaatekerran. Ja sitten se\npuhdistus alkoi. Ensiksi Amalia leikkasi ulkona pihalla Penun tukan,\nja kun se toimitus oli suoritettu, vei hän Penun varta vasten\nlämmitettyyn saunaan, jossa hän itse ensin piti tarkkaa huolta\nsiitä, että löylyä tuli tarpeeksi lyötyä Penun laipeille noustua,\nja sitten omin käsin saippualla ja niinitukolla hankasi Penun ihon\nniin perinpohjaisesti, että sitä kuumotti ja kirveli monta päivää\ntämän menettelyn jäljestä. Kun Penu hammasta purren oli sen kestänyt,\nvaleli Amalia häntä niin, että hän oli vähällä tukehtua, ja kun\nhän sitten kuivattuaan itsensä kysyi vaatteitaan, niin Amalia vei\nhänet saunan vieressä olevan pyykki- ja leipomotuvan uunin eteen ja\nilmoitti, osoittaen sormellaan pientä tuhkaläjää, että siinä olivat\nPenun vanhat vaatteet. Sen sanottuaan hän toi Penulle hänen uuden\npukunsa ja julisti, että hän tästä lähtien saa syödä kyökissä ja\nmaata lattialla salin uunin edessä olkipatjalla, joka on häntä varten\ntehty ja joka hänen aamuisin aina pitää viedä kyökin takan-nurkkaan\npiiloon.\n\nHuonosti Penu viihtyi uudessa puvussaan, jolta tykkänään puuttui\nvanhan puvun väljyys ja luonnikkuus. Hän rupesi kuitenkin vähitellen\ntottumaan siihen, mutta päätänsä hän häpesi kauheasti, sitä kun\npeitti vain lyhyt tukantynkä, jonka Amalia lisäksi oli saanut niin\nepätasaiseksi, että paikoittain hiukset olivat ihan martoa myöten\nkatkaistut, paikoin tuuman mittaiselle sängelle jätetyt. -- \"Ovatko\nhiiret tukkasi louhineet?\" ja \"Oletko vesikopista karannut?\"\nolivatkin tavalliset huudot, joilla toiset pojat Penua tervehtivät\njokakerta, kun Penu päänsä paljasti. Ja ainahan sitä sellaista\ntapahtui, että hänen piti siepata lakki päästään, ja vielä useammin\nlöivät toiset pojat sen pois päästä. Monasti Penu tämän johdosta\näkämystyi niin, että yritti rangaista kiusaajiaan. Silloin oli\ntappelu heti käynnissä, ja se päättyi säännöllisesti siten, että\nPenu, ollen yksinään monta vastaan, ensin sai pojilta selkäänsä ja\nsitten Amalialta, joka miltei aina näki tai sai kuulla, että Penu oli\ntapellut.\n\nEnsi päivinä hän toivoi, että hänelle ystävällisyyttä osoittanut\nKredliin tulisi käymään Mannilassa ja järjestäisi Amalian ja Penun\nvälit siedettävämmälle kannalle, mutta sitten hän sai kuulla, että\nKredliinin erään merimiehen äkkinäisen sairastumisen takia oli\npitänyt Regnata-rouvan käskystä yhtäkkiä lähteä \"Ahdissa\" Saksaan\neikä niin ollen moneen viikkoon ollut odotettavissa kotiin. Näin\npettyy siis sekin toive ja Penu koettaa suorittamalla tehtävänsä\nvielä tunnontarkemmin kuin ennen saada Amalian kohtelemaan häntä\nystävällisemmin. Kun Amalia tästäkin huolimatta yhä vain moittii\nhäntä ja aina väliin lyö korvalle, niin herää Penussa vihdoin ajatus\nlähteä karkuun ja maailmalle uudesta kodistaan. Mutta silloin\nhän muistaa nuo laumoittain kodittomina kulkevat, nälkiintyneet\nkerjäläisraukat, jotka taloon tultuaan ensi töikseen rupeavat kyökin\nnurkassa olevasta ruuan jätteitä varten varatusta saavista ahmimaan\nsuuhunsa veden pinnalla kelluvia perunan ja juurikkaan kuoria ja\nsitten käärivät ylös hihansa ja etsivät pohjaan mahdollisesti\nvaipuneita, talossa kelvottomiksi katsotuita ruuan tähteitä.\nTällaiset ja vielä järkyttävämmät nälänhädän aiheuttamat näyt\nsaattavat Penun heti jättämään kaikki karkaamisen aikeet sikseen.\nHän karaisee mielensä ja päättää kestää vastoinkäymisensä ja niellä\nharminsa.\n\nOnhan hänellä sentään hauskojakin hetkiä uusissa oloissaan. Joka\naamu hän vie lehmät laitumelle kaukaiselle Kourun niitylle ja tuo\npalatessaan hevosen kotiin, ja joka ehtoo ajaa hän lehmät sieltä\nkotiin ja jättää hevosen sinne yöksi. Näillä matkoilla hän on\nvapaa ja huoleton, niinkuin ennen paimenessa ollessaan. Sillä\ntie Kourun niitylle kulkee isolta osalta metsäseutua. Ensin on\nkyllä vilkasliikkeistä leveätä maantietä Paronalhoon asti, mutta\nsitten kuljetaan hetken matkaa kapeata tanhuaa entisen Bergströmin\nvesimyllyn kohdalle, jossa iloisesti soliseva puro kiemurtelee\nkauniissa hongikossa. Sitten tullaan metsäpolulle, joka kapuaa ylös\nkallionrinnettä, noudattaa kallioiden välissä olevien rämeikköjen\nlaitoja, halkaisee kahtia suuren metsäpalon paikan, sukeltautuu\nkauniiseen, vehmaaseen sekametsään ja päättyy yhtäkkiä laajan\nlaidunmaan puolaveräjään. Kullankeltaisina seisovat syyshallojen\npuremat koivut kummallakin puolella polkua ja haavanvesojen lehdet\nloistavat veripunaisina harmaata kallioseinämää vastaan. Väliin\njuoksee nuori metsopoikue poikki polun hänen edessään, väliin kuukkii\njänis palon laidassa, ja istuipa eräänä aamuna, kun Penu saapuu\nlehmineen, kaksi suttakin läpi laitumen menevän ojan reunalla.\nMutta ei Penu niitä pelkää. On hän ennenkin susia nähnyt paimenena\nollessaan. Kun hän kerran hihkasi, niin metsään ne pakenivat. Ja\nmenivätpä nämäkin Penun huutaessa. Aivan kuin kotonaan Penu on näin\nmetsän keskellä. On niin hyvä taasen olla yksin. Ei ole ketään\nmoittimassa eikä tarvitse pelätä mitään. Ei muuta kuin sitä Fyr'in\nhautaa männikössä, siinä entisen vesimyllyn läheisyydessä, kotiinpäin\nmennessä vasemmalle, heti kun metsäpolkua on laskettu kalliorinnettä\nalas. Siinä varsinkin syysiltojen hämärässä hiukan peloittaa. Sen\nFyr'in kun sanotaan väliin näyttäytyvän ohikulkijoille. Toiset\nkertovat sen olleen suuren pahantekijän, joka on mestattu ja haudattu\ntänne, toiset sanovat sen tehneen itsemurhan ja tulleen sen tähden\nhaudatuksi korpeen. Puhutaanpa semmoistakin, että hänet vain siitä\nsyystä on haudattu siunaamattomaan maahan ja etäälle ihmisasunnoista,\nkun hän ei koskaan ollut oppinut lukemaan eikä koskaan Herran pyhällä\nehtoollisella käynyt. Monta siis liikkuu tarua maatuneen miehen\nyksinäisestä haudasta metsän korvessa eikä kukaan tiedä, mikä niistä\non totuuden kanssa yhtäpitävä. Ehkei yksikään. Varmaa on vain, että\nhauta siinä on. Se on kehän muotoon ladotuilla kivillä merkitty,\nja Penu panee merkille, että siinä kasvaa sellaista korkeata,\nvahvakortista ruohoa, jommoista Ahmasjärven torpan lähellä olevassa\nmetsässäkin kasvoi eräällä sinne kuopatun hevosen haudalla.\n\nPikaisesti Penu aina sen Fyr'in haudan sivuuttaa ja sitten se onkin\npian pois mielestä. Kauempana metsässä ei ole hautoja ja toisaalla\npäin, suurella maantiellä hän aina tapaa ikäisiänsä poikia ja\ntyttöjä, jotka ajavat lehmiä ja kuljettavat hevosia niinkuin hänkin.\nHän on tullut vähitellen tuttavaksi sekä kaikkien näiden että monen\ntäyskasvuisen rengin kanssa, joka liikkuu samoissa asioissa kuin\nhänkin. Näiltä viimeksimainituilta Penu oppii laulamaan koko joukon\nuusia rekilauluja, Hallin Jannen laulun, joka juuri on kulkeutunut\nnäillekin seuduille, ja monta merimieslaulua. Ja niitä hän milloin\nyksikseen, milloin muitten seurassa laulelee, niin että metsä kaikuu.\n\nSitten eräänä päivänä hän tekee uuden tuttavuuden. Hän on matkalla\nKourun niitylle. Istuen hevosen selässä hän ajaa käyden ja katselee\nköytyriä ja hänen oppilastaan, kun he hiljaa takaperin kulkien\nvyötäreittensä ympäri kääritystä hamppuvyyhdistä kehittävät\nnuoraa, jota tiepuolessa olevaan lautasuojukseen sijoitetun, käsin\nväännettävän pyörälaitteen avulla pidetään kiertävässä liikkeessä.\nNe eivät ole ennen sattuneet olemaan työssään Penun siitä kulkiessa,\njoten hän suurella mielenkiinnolla seuraa heidän hommiaan, kun\nyhtäkkiä joku sanoo hänen läheisyydessään: \"Anna minunkin tulla\nhevosen selkään.\"\n\nPenu kääntyy puhujan puoleen ja näkee pienen, hyvissä vaatteissa\nolevan tytön, joka reippaasti astelee samaan suuntaan kuin hänkin on\nkulkemassa. Kun Penu vastaamatta mitään vain katselee tuota hänen\nmielestään sievää pikkutyttöä, niin tämä uudistaa pyyntönsä ja lisää\nkohottaen toista kättään, jossa on suuri vehnäleivän viipale: \"Saat\ntämän, jos saan ajaa hevosen selässä.\"\n\nPenulle herahtaa vesi suuhun ja suostuen empimättä kauppaan hän ajaa\nhevosensa erään ison kiven viereen, jolta kiusaajatar ketterästi\nhyppäsi istumaan kahareisin hevosen selkään Penun takapuolelle.\n\n-- No, anna mennä nyt, hän virkkaa Penulle järjestettyään hiukan\nhamettaan.\n\n-- Entäs se vehnäleipä, kysyy Penu.\n\n-- Tuoss' on.\n\nTyttö ojentaa Penulle hänen olkansa yli vehnäleipäviipaleensa. Penu\nhaukkaa siitä aimo palan ja sitten sitä lähdetään kulkemaan eteenpäin.\n\n-- Oletko ennen ollut hevosen selässä? kysyy Penu suu täynnä\nvehnäleipää.\n\n-- En.\n\n-- Sitten en kaiketikaan uskalla ajaa juosten.\n\n-- Kyllä minun täytyy tottua siihen. -- Sinä saat opettaa minua,\nsiksi että uskallan yksinäni ajaa täyttä laukkaa.\n\n-- Mitä sinä semmoisella taidolla teet -- tyttö?\n\n-- Minä käyn pojasta milloin hyvänsä. Minä olen sotamiehenäkin ollut\n-- rumpalina, kun naapuritalon pojat sotamiestä leikkivät.\n\n-- Mutta merimieheksi et koskaan kelpaa. -- -- Minä lähden merille\nmuutaman vuoden päästä.\n\n-- Niin lähden minäkin. Minä olen ollut \"Ahdin\" mastossakin\npuoliväliin märssyä asti. Ja kun \"Ahti\" saapuu kotiin piakkoin, niin\nminä saan nousta märssylle ja tulevana vuonna saalingille, ja kun\nolen käynyt rippikoulun, niin saan kiivetä maston huippuun. Kaiken\nsen Kredliin on luvannut minulle.\n\nPenu oli juuri kysymäisillään, mikä se märssy ja saalinki on, mutta\ntuli onneksi samalla ajatelleeksi, ettei tulevan merimiehen sellaisia\nsovi tiedustella tytöltä ja niin ollen hän kysyikin vain: \"Tunnetko\nsinä Kredliinin?\"\n\n-- Tunnen kai. Hän käy meillä joka päivä ja hän on niin kiltti. Mutta\nnyt hän on merimatkalla. -- Tunnetko sinäkin hänet?\n\n-- Tunnen. -- Kuule, mikä sinun nimesi on?\n\n-- Märtha.\n\n-- Vai Märtha. Se on kummallinen nimi.\n\n-- Se on kaunis nimi. Kauniimpi kuin Penu.\n\n-- Mistä sinä minun nimeni tiedät?\n\n-- Melkein kaikkien suurempien poikien nimet minä tunnen. --\nKoetetaanpas antaa mennä juosten.\n\n-- Sama se. Mutta pidä sitten lujasti kiinni minusta ja rutista\npolvesi hevosen kylkiä vastaan.\n\nAjettuaan vähän matkaa juosten Penu kysyi ratsukumppaliltaan: \"No,\nmiltä tuntui?\"\n\n-- Kovin hakkasi, mutta hirveän hauskaa oli.\n\n-- Saa siinä juoksuhyrryä ajaessa töyssyä. Mutta kun hevonen\nnelistää, niin silloin on hyvä istua sen selässä. On kuin aalloilla\nkeikkuisi.\n\n-- Sitä ne muutkin pojat sanovat. Ja minä tahdon koettaa, millaista\nse on. -- Ei mar, nyt minun pitää lähteä, muuten saan toria äidiltä.\nPysäytäppäs.\n\nPenu pysäytti hevosen. Märtha laskeutui notkeasti sen selästä ja\nläksi taakseen katsomatta juoksemaan kotiinpäin.\n\nSen jäljestä Märtha aina väliin lyöttäytyi Penun seuraan. Joka kerta\nhänellä oli jotain herkkua muassaan ja joka kerta hänen piti saada\najaa hevosen selässä. Hän oli päässyt jo niin pitkälle, että hän\nyksinänsä istuen hevosen selässä ja lujasti pitäen kiinni häppäistä\nuskalsi ajaa juosten, kun kapteeni eräänä päivänä määräsi, ettei\nlehmiä eikä hevosta enää viedä laitumelle, vaan pidetään kotona yöt\npäivät.\n\nNäin loppuivat siis tältä vuodelta nämä vapautusta Amalian ainaisesta\nmoittimisesta ja monenmoista suoranaista hauskuutta tarjoavat Kourun\nretket. Mieleisenä vaihteluna oli Penulla nyt jäljellä vain matkat\nkapteenin kanssa satamaan. Valitettavasti niitä sattui vain harvoin,\nsillä enimmäkseen renki oli hevosen hoitajana näillä matkoilla. Mutta\nsuosi onni aina väliin Penuakin, niin että hän pääsi mukaan, ja se\noli juhlahetki hänestä. Sillä vaikka hän jo useamman kerran oli\nkäynyt satamassa, niin teki se yhä edelleen häneen saman mahtavan\nvaikutuksen kuin hänen nähdessään sen ensi kerran. Siellä vallitseva\nkuumeentapainen työninto, komea aluksien rivi satama-altaan\nkummallakin rannalla, tuulen kohina tässä mastojen metsässä ja\nköysistössä sekä aaltojen loiske laitureita vastaan -- kaikki nämä\nnäkemykset ja äänet saattoivat Penun mielen niin juhlalliseen\nvireeseen, että hän ikään kuin lumoutuneena liikkui sataman alueella.\nHän tavaili aluksien nimiä, hän katseli ihmetellen hirveän suuria\nlaiva-ankkureita, joita nähtävästi hylkytavarana lojui siellä täällä\nsataman mäellä, ja hän aavisti, että nuo jättiläistukit, joita hän\naina väliin näki milloin katoksen suojaamina, milloin ilman katosta,\nolivat laivan mastojen aineksia. Hän oli nähnyt tuommoisia seitsemän\nja kahdeksan hevosen vetäminä kuljetettavan Ahmasjärven seuduilta\nkaupunkiin ja kuullut niitä mastopuiksi nimitettävän, mutta hän ei\nsilloin voinut uskoa löytyvän niin suuria aluksia, että nuo metsän\nsuurimmat puut tarvittiin mastoiksi niihin. Nyt vasta hän sen todeksi\nymmärsi, kun hänen katseensa mittailivat mastohuippujen huimaavaa\nkorkeutta, ja selvisipä hänelle vihdoin sekin, että nuo metsän\njättiläispuut muodostivat vain osan mastojen mitasta.\n\nVallan haltioissaan Penu näitä ihmeitä katselee ja hänellä olisi\nniin kauhean paljon kysyttävää näkemiensä johdosta. Mutta hänellä\nei ole ketään, jonka puoleen hän kääntyisi tiedusteluillaan.\nTyö- ja merimiehet eivät toimi lähellä sitä paikkaa, missä hänen\nkapteenin käskyn mukaan aina on pidettävä hevosta silmällä, ja\nikäisiltään hän ei tahdo mitään kysyä. Ne vain tekevät pilkkaa hänen\ntietämättömyydestään merenkulkua koskevissa asioissa ja koettavat\npahuuttaan johtaa häntä harhaan, minkä voivat.\n\nPenu päättää näin ollen hillitä tiedonhalunsa, kunnes Kredliin\nkotiutuu. Tähän lopputulokseen hän tulee aina satamamatkoillaan ja\nmonia kysyttäviään hän painaa mieleensä, kun hän istuen rattaiden\ntakalaudalla kapteenin seurassa palaa kotiin jatkamaan elämäänsä\nAmalian pahoin kohtelemana käskyläisenä.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nOltiin lokakuun keskipalkoilla ja purjehduskauden viimeiselle Saksan\nmatkalle lähteneet alukset olivat yksi toisensa jälestä saapuneet\nkotia. \"Ahti\" vain enään on poissa ja sen takia aletaan jo olla\nlevottomia. Penukin odottaa hartaasti sen paluuta, sillä hän elää yhä\nsiinä toivossa, että hänen olonsa Mannilassa käy siedettävämmäksi,\nkun Kredliin saapuu kotiin ja ottaa nuhdellaksensa Amaliaa. Sillä nyt\nkun ei eläimiä enää pidetä laitumella ja kaikki muutkin ulkotyöt,\njoissa Penun apua on tarvittu, ovat suuresti vähentyneet, joutuu hän\nvielä enemmän kuin ennen olemaan Amalian kovan komennon alaisena.\nEi ole puhettakaan siitä, että hän joskus pääsisi ikäistensä kanssa\nleikkimään, ei edes sunnuntaisin. Sillä niinä päivinä Amalia vie\nhänet kirkkoon. Sieltä päästyään hän avustaa Amaliaa päivällisen\nvalmistamisessa ja päivällisen jäljestä astioiden pesussa. Näiden\nhommien päätyttyä olisi hänellä kyllä joutoaikaa, mutta se\nkäytetään siten, että hän saa lukea Amalialle päivän saarnatekstin\nja selityksen suuresta Lutheruksen huonepostillasta. Amaliaa tämä\nlukeminen ei ainakaan hyödytä, sillä ihmeekseen Penu on havainnut,\nettä Amalia vaipuu uneen kirkossa, heti kun saarna on alkanut, ja\nkotona aina kun Penu Ahmasjärvellä saamansa opetuksen mukaisesti\nsellaisella laulavalla äänellä, jota pappikin käyttää, rupee lukemaan\nhartauskirjan sisällystä. Ensi aikoina hän yrittää aina väliin\nkeskeyttää lukemisensa saadakseen edes katseillaan seurata elämää\nkadulla Amalian nukkuessa. Mutta on kuin noiduttua, että Amalia herää\nheti, kun Penu herkeää lukemasta, aivan niinkuin hän kirkossakin\nherää saarnan päätyttyä. Ja kun pysähdyksiä tulee Amalian mielestä\nliian usein, niin saa Penu sellaisen tukkapöllyn, ettei hänen sen\njäljestä enää tee mieli yrittääkään katkaista saarnaansa. Sen sijaan\nhän koettaa kerran kääntää kaksi lehteä yhden asemesta, mutta kun\nhän täten verrattain pian on päässyt luettavansa päähän, katsoo\nAmalia kelloa ja antaa Penulle korvapuustin sekä lupaukset runsaasta\nlisästä, jos hän yrittäisi uudistaa temppunsa.\n\nEi ole siis hauska Penun elämä Mannilassa. Kapteeni on tavallisissa\noloissa harvapuheinen mies, joka kyllä ei kohtele Penua pahoin,\nmutta joka ei myöskään käsitä täysin hänen asemaansa eikä niin ollen\npyri saamaan siinä parannusta aikaan. Talon renki kohtelee Penua\nylimielisesti ja koettaa sälyttää tehtäviänsä hänen niskoilleen niin\npaljon kuin mahdollista.\n\nNäin ollen on Penulla Mannilassa vain Musti, joka osoittaa hänelle\nystävällisyyttä ja osoittaa sitä oikein tuhlaamalla. Näyttää väliin\nsiltä, kuin se tahtoisi jakaa Penun kanssa sitä suosiota, joka koko\ntalon väeltä tulee sen osaksi. Sillä se on kaikkien lemmikki. Se\non valloittanut Amaliankin sydämen, sillä kasvaneena Ahmasjärvellä\nyhdessä kissanpojan kanssa se ei ole yrittänytkään käydä Amalian\nmirrin kimppuun, vaan on mirrin kiukuttelemisesta ja syleksimisestä\nhuolimatta hiljakseen pyrkinyt täydelliseen sovintoon sen kanssa.\nJa vihdoin se on näissä puuhissaan onnistunut siihen määrin, että\nse lopulta syö mirrin kanssa samasta astiasta. Amalian kasvot\nloistavat silloin tyytyväisyydestä ja Penun mielestä ovat Amalian\nkaikki hellemmät tunteet siitä lähtien tasan jaetut mirrin ja Mustin\nvälillä. Kapteeni on vallan ihastunut Mustiin. Hän käyttää runsasta\njoutoaikaansa opettaaksensa Mustin suorittamaan kaikenlaisia temppuja\nja on kovin tyytyväinen oppilaaseensa. Musti on jo oppinut käskystä\ntuomaan aamusella tohvelit kapteenille, ja kun kapteeni satamassa\nsoutaa rannasta johonkin alukseen ja käskee Mustin perää pitämään,\nniin istahtaa Musti perätuhdolle, antaa satamatyömiesten suureksi\nhuviksi pitkän tuuhean häntänsä solua veteen ja huiskuttaa sitä,\njotta kohina käy. Öisin se makaa kapteenin vuoteen jalkapäässä ja\nkapteeni vakuuttaa aina väliin, että hänen reumatisminsa vaivaa\nhäntä paljon vähemmän sen jäljestä, kun hän on saanut Mustin\nvuodekumppaliksensa.\n\nNäin sitä hiljalleen eletään Mannilassa.\n\nOn sunnuntai-iltapäivä. Kapteeni on lähtenyt kaupunkiin iltakävelylle\ntai minne lienee mennyt, Penu lukee ääneen postillasta pöydän päässä\nnojatuolissaan nukkuvalle Amalialle. Kyökin ja salin välinen ovi on\nauki, mutta pöydän toisessa päässä saarnanuotilla tekstiä tankkaava\nPenu istuu selin sinnepäin. Ainoastaan Amalian pieneen peiliin, joka\nriippuu seinässä vastapäätä häntä, kuvastuu osa salia, jakun hän\nkerran sattumalta luo katseensa siihen, hymyilevät häntä vastaan\nKredliinin tutut, karvaiset kasvot. Penu riemastuu, keskeyttää\nlukemisensa ja tahtoo nousta tervehtimään hyvää ystäväänsä,\nmutta hänen olkapäillensä lasketut kädet painavat hänen taasen\nistualleen ja Penun vaiettua Kredliin jatkaa heti samalla laulavalla\nsaarnanuotilla, jota Penukin on käyttänyt... sentähden en minä salaa\nminun pahoja tekojani... ja sanon, sinulle että minun on kiire ja\njos lakkaamme saarnaamasta, niin Amalia herää enkä minä saa kysytyksi\nsinulta, mitä tahtoisin... vaan tunnustan kaikki syntini... ja\nsinun pitää vastata, saarnanuotilla aivan viipymättä... sillä minä\nolen heikko ja puuttuvainen... minkälaiselta on olo tuntunut tässä\nuudessa toimessasi ja paikassasi? -- -- Vastaa heti nyt.\n\n-- Silloin astui esille se ylimäinen pappi ja sanoi... Kyllähän\nse elämä muuten mukiin menisi, mutta tuo Amalia on niin kovin\nhäijy, Penu jatkoi ja näin kävi keskustelu vallan mainiosti Amalian\nheräämättä, kunnes Penu sattumalta tuli kääntäneeksi kasvonsa\nKredliiniä kohden. Silloin Kredliin hämmästyi niin, että hän mykistyi\nja jätti jatkamatta puhetta. Penun vaiettua Amalia heräsi heti,\nkatsoi Kredliiniä ja sanoi: \"Vai niin, vai jo sinä olet saapunut\nkotiin, senkin iankaikkinen pahuuden pesä. Ja oletko edes pyhjennyt\njalkasi kunnollisesti?\" Mutta Kredliin vain tarkastelee Penun kasvoja\nja vasta hetken kuluttua hän saa sanotuksi: \"No, mutta, mitä tämä on?\nMissä on sinun syntymämerkkisi?\"\n\n-- Mikä syntymämerkki? Penu kysyy.\n\n-- Se ruskea syntymämerkki sinun vasemmassa poskessasi. Sitähän ei\nole enään.\n\n-- Ei minulla mitään syntymämerkkejä ole poskissani ollut. Ja jos\nolisikin ollut, niin kyllä kai nekin olisivat menneet sen pitkän\ntien, kun Amalia minut niin perinpohjaisesti pesi.\n\n-- Niin, sekaantui Amalia puheeseen, jos sinä tarkoitat sitä\ntervapilkkua Penun vasemmassa poskessa, niin kyllä se poika sitten\noli täynnä syntymämerkkejä. Mutta lämpimällä vedellä, saippualla ja\nkovalla hankaamisella minä sellaiset merkit olen ennenkin poistanut.\n\nKredliin istui alakuloisen näköisenä pata-arkulla, kynsi\nkorvallistaan ja hoki itsekseen: \"Voi nyt tuhannen Turkin pöröä, mitä\nRegnata-rouva sanoo?\" Vihdoin hänen toimintahalunsa sentään uudelleen\nelpyi ja hän kysyi Amalialta: \"Onko Jahan Henrik-kapteeni käynyt\ntäällä?\"\n\n-- Ei ole, vastasi Amalia, sairastaa kuulemma poltetautia paraillaan,\nkuten niin moni muukin.\n\n-- Sepä vasta harmillista. -- Ei mar, minun on kiire, täytyy tästä\nlähteä taasen.\n\n-- Ei sinun niin kiire ole, ettet ehdi kahvikuppia juomaan. Pian\nminä tässä kahvin keitän, koska tuolla hellalla on lämmintä vettä\nkattilassa ja tulta hellan alla. -- Lähdeppäs tuomaan puita lisää,\nPenu.\n\nOli Kredliinillä sentään aikaa odottaa kahvin valmistumista ja Penun\npoistuttua kyökistä hän sanoo yhtäkkiä: \"Kuule, Amalia, puhuvat\nkaupungilla, että sinä kovin pahoin kohtelet tätä Penua.\"\n\n-- Vai olet sinä jo ehtinyt juoruja kuuntelemaan kaupungilla. Ja\nniinkö sanovat, että kohtelen tylysti Penua. Mutta minä sanon\nsinulle, että minä kasvatan Penua niinkuin sellaista poikavekaraa\non kasvatettava. Nuorena vitsa väännettävä ja vaikea on opettaa\nvanhaa koiraa istumaan. Sen olen niin monta kertaa nähnyt ja sinä\nitse olet paras esimerkki, mitä siitä tulee, kun ei lapsia kasvateta\nankaruudella. Niin että älä sinä sekaannu asioihin, joista et ymmärrä\nmitään ja joihin sinun ei tule mitään. Sinun yhtä vähän kuin sinun\njuoruamiseen taipuvien ystäviesi.\n\nNäin puhuessaan Amalia puhalsi hellan alla olevaa hiillosta, kunnes\nse leimahti ilmiliekkiin, ja pani sitten kahvipannun hellan aukolle.\n\nKredliin viivytteli hiukan vastaustaan, mutta sanoi sitten: \"Niin,\nonhan ankaruus kasvatuksessa paikallaan, mutta rajansa silläkin\npitää olla. Ja sinun tulisi, Amalia, ajatella, miten sinun itsesi\nolisi käynyt, jos sinua olisi kohdeltu kovimman ankaruuden sääntöjä\nnoudattaen, miten sinun olisi käynyt, ellet olisi esim. erään kerran\nsaanut kokea Regnata-rouvan hyvyyttä ankaruuden asemesta.\"\n\n-- Mitä -- -- mitä sinä tarkoitat! -- -- Ansoja tässä virität\nminulle. -- -- Ja nyt on tarpeeksi puhuttu tästä asiasta. Sinulta en\nminä ota vastaan neuvoja Penun kasvatuksen suhteen.\n\n-- Ole ottamatta. Mutta saat nähdä, että Jumala rankaisee Penulle\nosoittamasi kovasydämisyyden.\n\n-- No, mutta kaikkea sitä pitää kuulla! -- Jumala rankaisee -- --\nkuules Kredliin, mitä sinä oikein tiedät Jumalasta?\n\n-- Ehkä hiukan enemmän kuin sinä. -- Olenhan merimies ja\nvanhemmanpuoleinen merimies lisäksi.\n\n-- Niin, niin, ja ne merimiehet ovat jumalisuudestaan tunnettuja.\n\n-- Eivät taida olla. Eivät ne ainakaan sillä ominaisuudellaan\nkerskaile ja loista kuten muutamain tapa on. Mutta sittenkin, Amalia,\nusko pois, siinä lauseparressa on perää, joka sanoo: \"Lähde merille,\nniin kyllä opit Jumalasi tuntemaan.\" Niin on asia.\n\nAmalia loi pitkän, tutkivan katseen Kredliiniin ja rupesi sitten\nkahvipannuansa hoitamaan. Samassa Penu tuli sisälle kantaen sylissään\npilkeläjää, jonka hän paiskasi lattialle hellan eteen.\n\nKredliinin ja Amalian välinen keskustelu koskee sen jäljestä vain\nKredliinin äsken päättynyttä Saksan matkaa, Kredliin saa vihdoin\nluvatun kahvikupin, vieläpä toisenkin ja ne juotuaan hän lähtee.\n\nLähtiessään hän iskee silmää Penulle, joka sen johdosta kiiruhtaa\nhänen jäljessään porstuaan. Siellä Kredliin kuiskasee Penulle: \"Älä\nyhtään ole huolissasi. Minäpä lähden tästä, niin pian kuin ehdin,\nJahan Henrikin puheille ja kyllä me yhdessä keksimme jonkun keinon\nAmalian sisun pehmittämiseksi. Regnata-rouva sen kyllä saisi käden\nkäänteessä toimeen, mutta hänen kanssaan en uskalla puhua näistä\nasioista. Se sinun syntymämerkkisi häviäminen oli paha asia, näetkös.\nMutta kuten sanottu, kyllä me Jahan Henrikin kanssa keinot keksimme.\nOn meillä metkut, kun niikseen tulee. On ollut ennen ja on vieläkin.\nSaadaanpas nähdä, eikö ole, kun me lyömme viisaat päämme yhteen.\nJotta älä ole laisinkaan levoton, kyllä me, Jahan Henrik ja minä,\nasiat hoidamme.\"\n\nKului sitten viikko, jonka kestäessä Kredliin ei antanut mitään\nelonmerkkiä itsestään eikä Amalian käyttäytyminen Penua kohtaan ollut\npienimmässäkään määrässä muuttunut. Mutta kun Amalia sitten eräänä\niltana kuten tavallista siinä puoli yhdeksän korvissa oli laskeutunut\nlevolle kyökissä olevaan vuoteeseensa ja iltarukouksensa päätyttyä\noli ehtinyt sammuttaa kynttilänsä sekä hankkiutui nukkumaan, niin hän\nrupee yhtäkkiä kuulemaan jotakin outoa ääntä. -- -- -- Hän kuuntelee\nja kuuntelee. -- Voi kauhistus sentään! Kuuluuhan ihan siltä kuin\nlautoja jossain sahattaisiin.\n\n-- -- Mutta missä? Hän ei saa sitä järkeensä. Hän vain kuuntelee,\nkuuntelee yhä tarkemmin ja tarkemmin ja mitä kauemmin hän tätä ääntä\nseuraa sitä täydellisemmin valtaa hänet kauhu. Kylmä hiki kihoo hänen\notsalleen, kädet vapisevat ja sydän takoo tiheään ja voimakkaasti\nkuin moukari hänen rinnassaan. Hän yrittää nousta vuoteeltaan, mutta\nei voi liikkua, ei voi jäsenen päätä järkähyttää, hän on tuon hirveän\npelon jäykistyttämä, on kuin kahlittu -- --. Hänen täytyy maata -- --\nmaata vain ja kuunnella tuota kauheata rouskuavaa ääntä, kun saha\nvähitellen syö laudan poikki, kuulla kuinka laudan katkaistut osat\nsitten kovalla kolinalla paiskataan kaikesta päättäen lähellä olevaan\nlautakasaan ja kuinka sahan rouskutus taasen alkaa -- -- krr-hää --\nkrr-hää -- krr-hää -- --. Ja taasen kätkee lauta ja taasen viskataan\npalaset lautakasaan -- -- Voi, voi, kun voisi edes rukoilla! -- --\nAmalia yrittää, mutta ei -- --. Ajatukset eivät pysy koossa, rukous\nkätkee alkuunsa ja hän rupeaa sen sijaan laskemaan, montako lautaa\nkatkaistaan -- -- krr-hää -- krr-hää -- -- krr-hää -- rits -- yksi.\nJa taasen alkaa saha -- -- r-r-r-its -- kaksi -- -- -- r-r-rits --\nkolme -- -- ja tuo kauhea kolina joka katkaisun jälestä.\n\nAmalia pistää sormet korviinsa, vetäytyy peiton alle tykkänään, ja\nnyt hän voi taasen koota ajatuksensa, sillä näin ei tuota kauheata\nääntä kuulu. -- -- Hän odottaa hetkisen, lukee Herran siunauksen\nja koettaa täysin rauhoittua. -- Mutta hänen ei onnistu saavuttaa\ntakaisin mielensä tasapainoa. -- -- Mitä jos koettaisi kuunnella.\n-- -- Hän ottaa sormet korvistaan ja sukeltautuu esille peiton\nalta -- -- --. Kaikki on niin hiljaa -- ei mitään ääntä kuulu\n-- -- Amalia nousee istumaan ja on jo ehtinyt pistämään toisen\njalkansa peiton alta esille, kun samassa kuuluu -- -- tjii-i-iits\n-- tjii-i-iitsj monta kertaa, peräkkäin. -- -- \"Niin, niin, nyt\nniitä höylätään niitä minun ruumisarkkuni lautoja\", sanoo Amalia,\nvetäytyy taasen peiton alle, pistää sormet korviinsa ja alkaa lukea\nperäkkäin kaikki rukoukset ja raamatun lauseet ja virren värssyt,\nmitkä hän vain muistaa. Pitkän ajan kestää tämä ulkoaluku, sillä\nAmalia on kirkkaasti loistava kynttilä kinkereillä. Mutta lukunsa\npäätettyään hän makaa vielä pitemmän ajan sormet korvissa peiton\nalla kokoon vetäytyneenä. Vihdoin hän uskaltaa kuitenkin tulla\ntaasen esille; hän saa kynttilän sytytetyksi, heittää tulisimmassa\nkiireessä vaatteet ylleen, sieppaa kynttilän ja rukouskirjan toiseen\nkäteensä sekä peittonsa toiseen ja siirtyy saliin yötänsä viettämään.\nSiellä hän voi vaatteet yllään maata sohvalla. Mutta ennenkuin hän\nuudelleen laskeutuu levolle, hän lukee pari iltarukousta mielensä\ntyynnyttämiseksi. Hän rauhoittuukin vähitellen, niistää sormin\npitkälle karrelle palaneen kynttilän ja alkaa miettiä, mistä se ääni\noikeastaan mahtoi kuulua sinne kyökkiin. Siitä hän on varma, että\naaveet siellä hänen ruumisarkkunsa lautoja sahasivat ja höyläsivät\nennustaen siten hänen piakkoin tapahtuvaa poislähtöänsä tästä\nmaallisesta elämästä. Mutta hän ei ymmärrä, missä ihmeen paikassa ne\ntuota kaameata työtänsä tekivät. Väliin oli sahanrouskutus kuulunut\nikäänkuin kyökin seinän takaa, jossa oli Mannilan ja naapurin talon\nvälinen kapea vahe, jonka molemmat päät olivat tiheällä ja korkealla\nlauta-aidalla suljetut; väliin oli tuo ääni kuulunut ikäänkuin kyökin\nlattian alta, jonne Amalian tietämän mukaan vain kissat voivat\npäästä talon kivijalassa olevien pienien ilmanvaihtoreikien kautta,\nja höylän synnyttämä viuhaava ääni oli Amalian mielestä tullut\nullakolta, jonne päästiin vain porstuassa olevan, lautasuojukseen\nsijoitetun rappukäytävän kautta. Mutta olihan hän itse lukinnut\nlautasuojuksen oven illalla. Ja avain oli hänen hameensa taskussa\nkuten aina. Amalian täytyy varmemmaksi vakuudeksi etsiä hameensa\nja tutkia, eikö avainkimppu ole hameen taskussa, niinkuin sen\npitääkin olla. Ja aivan oikein, onhan avainkimppu hameen taskussa\nja ullakkokäytävän avain on muiden joukossa. -- -- Ei, mutta olenpa\nminä sentään aika höperö, Amalia tuumii sitten yhtäkkiä itsekseen.\nIkäänkuin aaveet, nuo henkimaailman olennot, olisivat paikasta ja\ntilasta riippuvaisia! -- -- Mitä vielä. Nehän voivat sahata ja\nhöylätä vaikka uunin piipussa. Eikä niille lukot ja ovet esteenä\nole, kun ne tahtovat tulla ilmoittamaan jollekin ihmisraukalle,\nettä hänen maallinen vaelluksensa on pian päättyvä. Niinkuin ne nyt\nolivat tulleet tuomaan sen sanoman hänelle, Amalialle. -- -- Ei\nsiis muu auta kuin valmistaudu lähtöön vain, kadu syntisi ja koeta\nelää Jumalalle otollista elämää se pieni armon aika, joka sinulle\nvielä on suotu. Näin Amalia ajattelee ja rupeaa kaikkia syntejänsä\nja pahoja tekojansa muistelemaan. Ja kyllä niitä vain on. Kauhean\npaljon niitä on. Ja muun muassa Amaliaa soimaa hänen omatuntonsa\nsiitä, että hän niin tylysti on kohdellut Penua, tuota kulkuri-orpo\nraukkaa, jonka turvaton asema nyt vasta täysin selviää Amalialle.\nJa mitä syytä hänellä on ollut kohdella pahoin Penua? Ei mitään, ei\nkerrassaan mitään. Sillä onhan Penu oikeastaan hyvin kiltti poika,\naina hyvällä päällä ja aina valmis tekemään palveluksia Amalialle. Ja\nniin sievän näköinen kuin hän on. Siitä tulee komea mies vielä, siitä\npojasta, Amalia ajattelee luodessaan silmäyksen Penuun, joka makaa\nsalin lattialla uunin edessä oljilla täytetyllä patjallaan, Niin,\nkomea mies siitä voi kehittyä ja kun sitä vielä kouluutetaankin, niin\nmiksei siitä voisi tulla sopivin mies Amalian tyttärelle, joka on\nAmalian veljen kasvattina Turussa -- --. Ja ihanasti unelmoiden antaa\nAmalia ajatuksensa liitää kaukaiseen tulevaisuuteen. Mutta yhtäkkiä\nhän hätkähtää huomatessaan, kuinka maallisissa asioissa hänen\nmielensä askartelee. -- Kas vain, kuinka se sielun vihollinen ihan\nhuomaamattani kietoo minut ansoihinsa, hän lausuu itseksensä ja alkaa\ntaasen tehdä tiliä teoistaan omantuntonsa tuomioistuimen edessä.\nRaskaasti hän huokailee syntitaakkansa alla ja päättää lujasti tästä\nlähtien parantaa elämänsä. Ja tähän parannukseen kuuluu muun muassa\nystävällisempi, äidillisempi Penun kohteleminen. Näin rauhakin\ntaasen palaa hänen sieluunsa, hän niistää uudelleen kynttilän, hakee\nvirsikirjan salin kulmahyllyltä ja alkaa hiljakseen hyräillä virttä\nn:o 256: \"Vaivainen vaikiast valitan, ett olen syndinen suur, j.n.e.\"\nPäästä päähän hän hyräilee virren väräjävällä äänellä ja hyräilyä\nsäestää kapteenin äänekäs kuorsaaminen peräkamarissa sekä Penun\ntasainen, levollinen hengitys uunin edessä. Kun virsi on päättynyt,\nsammuttaa hän kynttilän ja lukee rukouksen. Kesken sen kaikuu kadulta\nPikku Kallen laulu: \"Kelloo -- on kymmenen lyönyt, klokk-kaan -- är\ntie-e slaakeeeeen.\" Mitä ihmettä: kymmenen! Amalia huudahtaa, nousee\nylös, raapasee tulitikulla seinää vastaan tulta ja käy katsomaan\nkapteenin kahdeksankulmaisessa lippaassa naksuttelevaa laivakelloa\nollakseen varma, ettei Pikku Kalle kumminkaan ole erehtynyt. Mutta\nei ole. Kymmentä näyttää kapteenin erehtymätön laivakellokin.\nJaa-a, niin on aika pitkä, kun sitä kovassa sielun tuskassa joutuu\nkuluttamaan. Amalian mielestä olisi jo pitänyt olla sydänyön aika.\nPitkät kuin iäisyys olivat äskeiset kauhun hetket olleet, vaikka\nne todellisuudessa olivatkin kestäneet vain puolitoista tuntia. --\nMitä sitten se iankaikkinen tuska! Amaliaa puistattaa, hän laskeutuu\nkiireesti levolle, lukee uudelleen kesken katkenneen rukouksen ja\nvihdoin uni valloittaa hänen väsyneen sielunsa --.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSeuraavana päivänä Amalia jakeli käskyjään rengille ja Penulle niin\nhiljaisella äänellä ja niin sävyisästi, että kapteeni hetken aikaa\ntätä menoa seurattuaan kirota räiskäytti ja kysyi Amalialta: \"Mitä\nilveitä nämä tämmöiset ovat? Oletko tullut mykäksi?\"\n\n-- En ole, mutta kyllä olisi kapteenikin kiroilematta ja muutenkin\nsiivommalla, jos kapteenia vain muistutettaisiin kuoleman hetken\nläheisyydestä niin selvästi kuin minua viime yönä muistutettiin.\n\n-- Kaikkea sitä pitää kuulla. -- Minkälaisia varoituksia ja\nmuistutuksia sinulle sitten annettiin?\n\n-- Semmoisia vain että minun ruumiinarkkuni lautoja sahattiin ja\nhöylättiin tuolla ullakolla, jotta oli vallan kauhea kuulla sitä. --\nAmalia rupesi hillittömästi itkemään.\n\n-- No, mutta sellaisia juttuja! Tietysti mielikuvitusta kaikki! Ei\nmuuta kuin tyhjää luulottelua, kapteeni koetti lohduttaa.\n\nMutta silloin Amalian sisukkuus valtasi taasen hänen mielensä\nja herjeten silmänräpäyksessä itkemästä hän tiuskasi: \"Vai\nmielikuvituksen luomia juttuja minä muka tässä latelen.\nMielikuvituksen luomia, hyh! Olenko minä kuuro? Eikö minulla ole\nkorvat päässä, kuten ennenkin? Ja eikö järkeni ole selvä? -- -- Voi,\nvoi, anteeksi kiivauteni, kapteeni hyvä. On niin vaikea ainakin näin\nalussa kulkea parannuksen tietä.\"\n\n-- Ei mitään, ei mitään. -- Niin, miten selvä lienee järkesi, kun\nsellaista jaarittelet, sanoi kapteeni ja läksi pihalle jättäen\nAmalian taistelemaan uudelleen nousevaa kiukkuansa vastaan.\n\nPian hän sen siinä yksinäisyydessä saikin talttumaan ja kun hän\nsamassa muisti kaikki viime yönä tekemänsä kauniit päätökset, niin\nryhtyi hän heti toteuttamaan niitä. Hän kutsui siis ensi työkseen\nPenun luoksensa ja löi tämän hämmästyksellä ilmoittamalla rupeavansa\ntästä lähtien opettamaan häntä puhumaan ja lukemaan ruotsia.\n\nPenun saattaminen ruotsin kielen taitoiseksi oli kysymys, joka\nmonesti oli ollut keskustelun alaisena Regnata-rouvan ja kapteenin\nvälillä. Molemmat olivat yksimielisiä siitä, että Penun pitäisi\nsuorittaa Rauman ruotsalaisen ala-alkeiskoulun kurssi, mutta\nsisäänpääsyehtona tähän oppilaitokseen on välttävä taito lukea\nja kirjoittaa ruotsia sekä ruotsinkielinen pikku katkismuksen\ntunteminen ulkoa sanasta sanaan. Kysymyksen tyydyttävä ratkaisu\nriippuu siis siitä löydetäänkö kaupungista henkilö, joka voi antaa\ntämän alkuopetuksen Penulle. Umpisuomalaisena hän ei voi päästä\nSolinin mamsellien erinomaisen hyvästä alkuopetuksesta osalliseksi,\njoten joku muu on hänelle opettajaksi saatava. Mutta kuka? Amalia\nolisi kyllä tähän toimeen täysin kykenevä, hän kun on lukkarin tytär\nja kotipitäjänsä pappilan tyttöjen ainaisena kumppalina saanut\najanmukaisen ruotsinkielisen kasvatuksen. Lisäksi hän on nuorempana\nkotipitäjässään toiminut pikkulasten opettajana ja sittemmin ollut\nnaimisissa ummikkoruotsalaisen kanssa. Mutta hänpä ei tahdo kuulla\npuhuttavankaan sellaisesta, että hän ryhtyisi Penua opettamaan.\nSiihen ei edes Regnata-rouvakaan voi pakoittaa häntä, sillä tietäähän\nRegnata-rouva, kuinka paljon työtä Amalialla on hoitaessaan kapteenin\ntaloutta.\n\nAmalian nyt tapahtunut vapaaehtoinen tarjoutuminen Penun opettajaksi\noli siis mieleinen yllätys kapteenille ja Regnata-rouvalle, joka\nkapteenin välityksellä heti sai tiedon tästä asiain heidän mielestään\nedullisesta ja kaikin puolin tyydyttävästä käänteestä. Penu oli\nvähemmän mielissään Amalian päätöksen johdosta, sillä hän pelkäsi,\nettä se aiheuttaisi hänelle vielä monta kovaa kestettävää.\n\nMutta Amalia käy heti hoitamaan opettajatointansa. Hän ei puhu\nenään sanaakaan suomea Penun kanssa, vaan ruotsia, ja iltapuhteella\non sitten ensimmäinen varsinainen opetustunti. Penu saa tavata\nruotsinkielisestä aapisesta \"Isä meidän\" rukouksen ja Amalia selittää\naina, mitä mikin sana merkitsee. Ja kun rukous niin on tankattu\npäästä päähän, niin määrää Amalia, että Penun on opittava se ulkoa\nseuraavaksi kertaa.\n\nKoko opetuksen aikana Amalia osoittaa sellaista kärsivällisyyttä ja\nystävällisyyttä, että Penu, joka ei tiedä mitään Amalian elämyksistä\nviime yönä, on vallan ihmeissään ja päättää puolestaan tehdä\nvoitavansa oppiaksensa hyvin kaiken, minkä Amalia häneltä vaatii.\n\nMaailma näyttää siis vihdoinkin hymyilevän Penulle, ja hän on\niloisella päällä, kun hän illemmalla menee viemään kotitekoisen\ntalikynttilän Mannilan nurkkaan katuvalaistusta varten kiinnitettyyn\nlyhtyyn, sillä neljän naapurikorttelikunnan kulmataloista sattuu\nsilloin olemaan Mannilan viikko pitää huolta katuvalaistuksesta.\nNäissä toimissaan hän oli juuri pystyttänyt tikapuunsa talon nurkkaa\nvastaan, kun Kredliin aivan kuin maan uumenista nousseena ilmestyy\nhänen viereensä ja kysyy: \"Millaisella tuulella se Amalia tänäpänä on\nollut?\"\n\nPenu selittää, miten suuresti Amalia on muuttunut, ja kysyy, voiko\nKredliin käsittää, mistä tämä kaikki johtuu.\n\n-- En, en minä sitä ymmärrä, Kredliin vastaa. Mutta jos hän taasen\nyrittää käydä pahankuriseksi, niin ilmoita heti minulle -- -- kyllä\nminä asiat hoidan.\n\nEi Penun kuitenkaan tarvitse sellaista ilmoitusta tehdä, sillä Amalia\non yhä edelleen vallan niinkuin toinen ihminen. Ei siinä kyllin,\nettä hän suurella innolla opettaa Penua ja sekä tässä toimessa että\nmuutenkin kohtelee Penua ystävällisesti, vaan hän antaa myöskin\nPenulle paljon suuremmat vapaudet kuin ennen. Penu saa aina joukkoon\npistäytyä leikkimään ikäistensä kanssa, ei hänen tarvitse enää joka\nsunnuntai käydä kirkossa, vaan hän saa näinä päivinä joutoaikoinaan\nkäydä tervehtimässä tuttaviaan. Useimmiten hän käy Kredliinin luona,\njonka koti hänestä on niin perin hauska. Kun porstuan oven avaa, niin\nkiintyy katse heti porstuan peräseinällä olevaan suureen, puusta\nveistettyyn ja valkeaksi maalattuun naisen kuvaan, jonka oikea käsi\non ojennettu tulijata kohti toisen kätkeytyessä tuulessa hulmuavien\nja ruumiin siroja muotoja noudattavien helmojen poimuihin. Vapaina\nja vallattomina liehuvat kiharat pään ympärillä, suupielissä leikkii\nvieno hymyily ja eteenpäin sekä hiukan ylöspäin suunnatussa katseessa\non iloa, rohkeutta ja uhmailua.\n\n-- \"Thoran\" galjuunikuva ja tämän talon emäntä Katriinan kuoltua,\nKredliin selittää. Ja hyvä emäntä on, ei käy tukkaan kiinni, vaikka\nuhkaa, eikä pahasti mökise, jos joskus sattuu toisella kymmenellä\nmies olemaan kotiin tullessaan. -- -- Parempi se Katriina sentään\noli, vaikka väliin antoi sellaisen kotiripityksen, ettei paremmasta\npuutetta. Ja tukistikin joukkoon, jos toden sanon -- -- Juu, juu,\nhyvä se oli, naisten parhaita se Katriina-vainaa oli.\n\nPorstuasta tultiin pieneen kyökkiin, jossa näkyi hyvin vähän\nkeittoastioita, mutta sitä enemmän höyliä, sahoja, poria y.m.\npuumiehen työkaluja erilaatuisissa seiniin kiinnitetyissä telineissä.\nPöydän virkaa teki ikkunan alle asetettu höyläpenkki. Tämä huone\nherätti vähemmän Penun mielenkiintoa, mutta sitä enemmän hänellä oli\nkatsottavaa ja ihmeteltävää kyökin takana olevassa kamarissa. Siellä\nriippui katossa pienoiskokoon tehty, kolmimastoinen laiva, jonka\nPenu ymmärsi olevan tarkan jäljennöksen valtamerten purjehtijoista.\nSeinässä oli lasilla päällystetyssä laatikossa täysissä purjeissa\noleva kolmimastoinen laiva, joka sekin oli nähtävästi puusta\ntehty, mutta niin että vain toinen, katsojaan suunnattu puoli\npurjeista, mastoista, köysistöstä ja laivan rungosta oli näkyvissä.\nTämä seinäkoriste oli kaapin yläpuolella. Kaapin päällä oli --\npaitsi raamattua, lasista kaljatuoppia, koreita posliiniastioita\npaperikukkineen y.m. Penulle vähemmän mielenkiintoista tavaraa,\n-- makaava lasipullo, jonka sisällä nähtävästi värillisistä\nvillahahtuvista tehdyllä merellä pieni kolmimastoinen laiva makasi\nankkuroituna, sekin kaikesta päättäen tarkka jäljennös Penun\nsatamassa näkemistä laivoista. Sitä paitsi oli seinällä viisi\ntaulua. Niistä kolme kuvasi sellaisia aluksia, joissa Kredliin oli\npurjehtinut, ja kaksi Tanskan kuningasparia. Kotona Mannilassa Penu\noli viime aikoina, luvan siihen saatuaan, suuresti ihaillut kapteenin\nhuoneissa olevia, laivoja kuvaavia tauluja, varsinkin yhtä, jossa\nalus täysissä purjeissa tuli ikäänkuin katsojaa vastaan ja jonka\nalla oli luettavana sanat: \"Briggen Ceres, förd af kapten C. J.\nBerglöf. Sidney 1865\", mutta nyt kaikki kuvat menettivät suuren osan\nmielenkiintoaan Kredliinin puusta tehtyjen jäljennösten rinnalla.\nPenu ei milloinkaan väsynyt katselemasta katossa riippuvaa laivaa,\nlasilaatikossa olevaa laivan kohokuvaa ja pulloon rakennettua alusta.\nHän oli pari kertaa kysynyt miten alus on saatu pulloon, mutta\nKredliin oli hymyillyt vain ja sanonut: \"Eivät ne ihmisten tekemät\nihmeet ole niin kummallisia kuin ne ensi silmäyksellä näyttävät, ja\nsaat sinä vielä oppia tuntemaan senkin salaisuuden. Mutta ensiksi\npitää sinun oppia paljon tärkeämpiä asioita, koska aiot merimieheksi.\"\n\nJa sitten opettaa Kredliin vähitellen Penun eroittamaan alusten\npäämuodot. Seinässä riippuvien kuvien, katossa, lasilaatikossa ja\npullossa olevien alusten jäljennöksien sekä, kun niin tarvitaan,\npunakivellä laudan pätkään tekemiensä karkeiden piirustusten\navulla Kredliin selittää, mitä alusta nimitetään galjaasiksi, mitä\nkuunariksi, mitä prikiksi, kuunariparkiksi, parkkilaivaksi tai\nfregatiksi. Hartaana ja hyvin edistyen Penu seuraa opetusta ja kun\nhän sitten on selvillä alusten eri muodoista, siirtyy Kredliin\nselostamaan hänelle yksityiskohtaisesti rigin sekä laivan rungon\neri osia ja nimityksiä. Siinä sitä vasta Penun muistamiskyky\nkoetukselle pannaankin, sillä nimityksiä on varsinkin köysistössä\nkauhean paljon ja vieraskielisiä kun ne ovat, -- hollanninkielisiä\nenimmäkseen, Kredliin ilmoittaa, -- niin on niitä sitä vaikeampi\npitää muistissaan. Tuskastuneena Kredliin siinä touhussa monasti\nraapii tuuheaa tukkaansa, ja kun ei Penu sitten eräänä päivänä\nkykene muististaan löytämään nimitystä: \"puttinkivantit\", niin sanoo\nKredliin: \"Jaaha, nyt onkin asian laita sellainen, että meidän pitää\nlähteä satamaan johonkin laivaan tutustumaan näihin laitoksiin\nperinpohjaisemmin. Ei niiden nimet muuten päähän pysty.\"\n\nKredliin hankkiikin Penulle vapaata aikaa ensi sunnuntain\niltapäiväksi ja Mannilan kapteenikin innostuu hankkeesta, niin että\nhän lupaa tulla mukaan. Sattuu sitten vielä niin onnellisesti, että\nkaksivuotisella matkalla ollut parkkilaiva \"Aallotar\" kotiutuu\nviikolla, ja koska se siis on täydessä purjehduskunnossa eikä\nriisuttu talviasuun kuten useimmat muut satamassa makaavat laivat,\nniin Mannilan kapteeni järjestää asiat niin, että Penun opintoretki\nsuunnataan \"Aallottareen\".\n\n\n\n\nIX.\n\n\nHeti päivällisen jäljestä sunnuntaina kokoonnutaan siis\nkanavan-vartijan huoneen luokse ja siitä jatketaan matkaa veneellä\nsatamaan. Sattumalta on taudistaan toipunut Jahan Henrik-kapteenikin\nsatamaan päin menossa ja lyöttäytyy seuraan hänkin.\n\nKun on asetuttu istumaan veneeseen, on Mannilan kapteeni kuin vallan\ntoinen ihminen. Tuo tavallisissa oloissa niin juro ja harvapuheinen\nmies on muuttunut leikkisäksi ja niin puheliaaksi, että Jahan Henrik,\njoka aina on tottunut pitämään puhemyllyä käynnissä, hiukan äkäisenä\nvirkkaa Mannilan kapteenille: \"Puhuisit maissakin noin, niin saisi\nsinulta vesillä ollessa edessä suunvuoron.\"\n\nMutta Mannilan kapteeni vain nauraa Jahan Henrikin huomautukselle,\nkutsuu ainaisen seuralaisensa Mustin viereensä perätuhdolle ja sanoo:\n\"Pidäppäs perää sinäkin, Musti!\" Ja Musti haukahtaa isännälleen,\nkatselee häntä silmiin korvat luimussa ja laskee häntänsä veteen.\n\n-- Onpas siinä älykäs eläin, ihmettelee Jahan Henrik, joka ei ole\nennen nähnyt Mustin esittävän tätä temppuansa.\n\n-- On se järkevä, tämä meidän Musti, sanoo Mannilan kapteeni ja\nhyväilee vierustoveriansa. -- Ei siltä puutu muu kuin puheenlahja.\nOlisi sillä se taito vielä, niin ei muuta seuraa kaipaisikaan.\nOdotappas hiukkasen, Jahan Henrik, niin saat nähdä, että Musti osaa\nmuutakin kuin perää pitää. -- Niin, niin, kaksi hyvää minä sain\nsamana päivänä, Mustin ja Penun. Sillä hyvä poika tuo Penu on, siivo\nja kiltti poika ja merimieheksi aikoo. -- Mitäs siitä sanot, Jahan\nHenrik?\n\n-- Mitä minä siihen sanoisin. Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen, joka\nsille uralle antautuu. Meri houkuttelee puoleensa ja näyttää sitten\nvasta kaikki oikkunsa, kun on saanut ihmisen täysin pauloihinsa\nviekoitelluksi. Niin on kuin hurmaava, keimaileva nainen.\n\n-- Kuin nainen, sanot! Kuin nainen, jonka kauneuden kukat kuihtuvat\nja karisevat! Ja jonka hurmasta pääset! Mutta meren sulous on\nikuinen. Sama kuin nyt se on ollut tuhansia kertoja tuhat vuotta\ntakaisin ja sama se on oleva tuhannesti tuhat vuotta eteenpäin. Ja\nme katoavat, jotka sen lumoihin olemme joutuneet, emme milloinkaan\neläissämme niistä pääse.\n\n-- Vai mitä ajattelet?\n\n-- Ajattelen vain, että ikuinen se naisen sulouskin taitaa olla. Kun\nyksi kaunotar kuihtuu, niin astuu toinen hänen sijalleen. Mutta siinä\nolet oikeassa, että meren lumoista on vaikeampi päästä kuin naisen.\n\n-- Jos ei tuo leini niin riivatusti ahdistaisi, niin lähtisin kuin\nlähtisinkin vielä kerran sen aavoja ulapoita kyntämään.\n\n-- Tietysti lähtisit. -- Olisi pakko lähteä. Ei siitä pääse.\nLähtisit seikkailuja etsimään, noita tuntemattomia, aavistamattomia,\nsuuria seikkailuja kohti. -- -- Ei, ei, sinun on veresi jo vuosien\njäähdyttämä, ei sinua sellaiset houkuttele enää. Mutta rikkaudet,\nkulta kas siinä sinulle syötti vielä vanhanakin. Rikkauttahan kaikki\nme merimiehet olemme tuolta taivaanrannan takaa etsimään lähteneet.\nRikkauksia ja seikkailuja. -- Ja niitä kai sinäkin Penu tahdot\ntavoitella.\n\nMannilan kapteeni kiinnitti katseensa Penuun, joka hiukan hämillään\nja pahoillaankin siitä, etteivät hänen aikeensa sen kummemmat olleet\nkuin muittenkaan ja että ne noin armotta paljastettiin, vihdoin\nnyökkäsi päätään myöntämisen merkiksi.\n\n-- Niin, jatkoi Mannilan kapteeni sitten puhettaan, rikkautta sinä\nmuun muassa lähdet etsimään ja onnistumisen mahdollisuudet sinulla\non. Sinulla niinkuin monella muullakin. Mutta tiedä myöskin, ettei\nrikkaus koskaan ole ottanut oikein viihtyäksensä täällä Raumalla.\nOnhan täällä rikkauksia koottu, mutta huomattavan suuriksi ne eivät\nkoskaan ole päässeet paisumaan, sillä ne ovat jollakin kummallisella\ntavalla aina hipuneet tyhjiin useimmiten jo sen käsistä, joka ne\nsai kokoon, tai ainakin hänen jälkeläistensä käsistä ensimmäisessä\npolvessa. Toiseen polveen ne eivät koskaan ole säilyneet. Väitetään\nsen riippuvan siitä, että helposti saatu on helposti menetetty,\nettä meri antaa täysin kourin ja ottaa myöskin kukkuramitalla.\nMutta tämä selitys ei kelpaa, sillä muissa merikaupungeissa ovat\nrikkaudet pysyväisempiä. -- Tämä Jahan Henrik tässä on sitä mieltä,\nettä syynä varallisuutemme häilyväisyyteen on jokin kirous, joka\nmeitä raumalaisia painaa. Mutta minusta tätä häilyväisyyttä voidaan\nyhtä hyvin pitää jonkun hyvän haltiattaren antamana lahjana, joka\npakoittaa meitä ylläpitämään yritteliäisyyttämme ja kokoamaan itse\nvaramme luottamatta isiemme perintöihin.\n\n-- Kaikkea sitä pitää kuulla, puuttui Jahan Henrik taasen puheeseen.\nVai hyvän haltiattaren lahja! Tahdotko kuulla sen hyvän haltiattaren\nnimen?\n\n-- \"Ann' iloll' äänes kuulua\", kuten virressä laulamme.\n\n-- Annan kyllä. Sen nimi on: Kevytmielisyys, joka aina pysytteleikse\nrikkauden kintereillä ja jonka vaikutusvallasta riippuu, kasvaako\nrikkaus vai väheneekö se. Ja sentähden vaaditaankin rikkauden\nsäilyttämiseen yhtä paljon tarmoa ja yritteliäisyyttä kuin sen\nkokoamiseenkin. Taikka oikeammin rikkauden enentämiseen, sillä\nrikkaus hyvin harvoin minun käsitykseni mukaan pysyy alallaan, vaan\nse joko kasvaa tai vähenee. Kolmatta vaihtoehtoa tuskin on olemassa.\n\nNämä Jahan Henrikin huomautukset aiheuttivat kiivaan väittelyn Jahan\nHenrikin ja Mannilan kapteenin välillä. Kumpikin esitti esimerkkejä\nelämästä lausuntojensa todisteeksi ja vähitellen sekaantui soutajana\ntoimiva Kredliinkin keskusteluun ottaen lopulta osaa siihen yhtä\nkiivaasti kuin kapteenitkin. Sai siinä Penu yhtäkkiä yltäkyllin\ntodistuksia maallisen tavaran katoavaisuudesta ja monta arvokasta\nopetusta. Hänkin seurasi siis suurella mielenkiinnolla keskustelua,\njoka täydellä voimalla jatkui, kunnes veneen keulaan hiljakseen\nhiipinyt Musti yhtäkkiä alkoi äreästi haukkua alahangan puolelle.\n\n-- Kah, mitä se koira siellä haukkuu? -- Kredliin sanoi ja lakkasi\nsoutamalta.\n\n-- Mitäkö se haukkuu? -- \"Avainkimpun\" matalikkoa se haukkuu,\nhuudahti Mannilan kapteeni. Se on ihan tuossa baaburdissa, kuten\nMusti meille osoittaa. Pahus kuitenkin, kun ei tässä jutellessa\nollenkaan huomannut, että me näin pitkälle olemme ehtineet, mutta\nonpa meillä Musti tähystäjänä.\n\n-- Et kai tahtone väittää, että Musti tulee toimeen tähystäjänä,\nJahan Henrik puheli ivallisesti hymyillen.\n\n-- Tietysti Musti tähystäjänä voi toimia ja hyvä ja valpas tähystäjä\nse onkin. Se minua vain ihmetyttää, että se käskemättäni ymmärsi\nmennä keulaan virkaansa hoitamaan, kun alettiin \"Avainkimppua\"\nlähetä. Se koira oppii tekemään, mitä vain tahtoo opettaa sille.\nSanoinhan minä jo äsken, että se osaa muutakin kuin pitää perää.\n\n-- No, no, jo sinä taasen liioittelet. Voihan sitä saada koiran\nhaukkumaan aina jollakin määrätyllä paikalla, niinkuin sinä olet\nopettanut Mustin haukkumaan \"Avainkimpun\" kohdalla, mutta siitä on\nvielä pitkä matka minkä matalikon tahansa ilmoittamiseen. Siihen ei\nMusti pysty eikä mikään koira pysty.\n\n-- Vai ei pysty. Lyödäänkö vetoa. Jos minä olen oikeassa, niin ostat\nsinä Mustille tuoreen lampaan lavan, mutta jos sinä voitat vedon,\nniin pidän minä sinulle totikekkerit.\n\n-- Olkoon menneeksi. Tuossa on käsi. Mutta milloin me tapaamme\ntoisemme saadaksemme asian todistetuksi. Ei tästä satamaan ole\nainoatakaan matalikkoa.\n\n-- Tänäpäivänä se saadaan todistetuksi. Soudetaan kotiin Laitkarin\npäitse ja Tyränsuun kautta, niin meillä on kiviä ja matalikkoja\nmatkallamme enemmän kuin tarpeeksi.\n\n-- No niin, tehdään se. Kyllä silloin Mustille tähystelemistä ja\nhaukkumista riittää, jos hän vain ymmärtää karit meille ilmoittaa,\njota minä en vieläkään usko. -- Uskotko sinä, Kredliin?\n\n-- Enpä tuota voi sanoa, mitä tässä oikein uskoisi. Mahdottomalta\njuttu kuuluu, mutta on se toisekseen merkillinen koira vain, se\nMusti. Paljon on järkeä sen päässä. Paljon on. Enemmän kuin voisi\nluullakaan.\n\nTämä Kredliinin lausunto siirsi keskustelun toisille aloille. Se\nrupesi nyt koskettelemaan eläinten viisautta yleensä ja koirien\nviisautta erityisesti. Ja paljon siinä vedettiin esille esimerkkejä\neläinten älykkäisyydestä.\n\nMutta kun päästiin satamaan, niin vetivät siihen ankkuroidut alukset\nkaiken huomion puoleensa ja niiden ominaisuudet joutuivat Mannilan\nkapteenin, Jahan Henrikin ja Kredliinin perusteellisen käsittelyn\nalaisiksi. Penu kuunteli suurella mielenkiinnolla keskustelua ja\nhavaitsi mielihyväkseen, että hän, kiitos Kredliinin koulutuksen,\nvarsin hyvin voi seurata sitä, vaikkakin aina väliin tuli esiin\nammattinimitys, josta hänellä ei ollut varmaa tietoa. Sellaiset hän\nsiis aina koetti painaa muistiinsa voidakseen jäljestäpäin kysyä\nKredliiniltä, mitä hänelle tuntemattomat sanat merkitsivät.\n\nNäin pohdittiin jokaisen ohikuljetun aluksen tila, purjehduskunto\nja hoito. Sataman perimmässä pohjukassa makaava kolmimastoinen\nkaljaasi \"Lyckan\" tuli ensimmäisenä arvostelun alaiseksi ja sitten\njärjestyksessä \"Maria\", \"Thora\", \"Peto\", \"Sovinto\", \"Emerentia\" ja\n\"Dygden\" sataman pohjoispuolella sekä \"Toivo\", \"Ahti\", \"Wilhelm\",\n\"Preciosa\", \"Totuus\", \"Pettu\" ja \"On-Mathias\" sataman etelärannalla,\nkunnes vihdoin saavuttiin \"Aallottaren\" kyljelle ja noustiin\nylähangan puolella olevia mukavia paraatirappusia sen kannelle.\n\nToisten käydessä laivan peräpuoleen ja vihdoin päätyttyä kajuuttaan\nPenu jäi ihmetellen seisomaan laivan laidalta kannelle johtavien,\nkiinteitten rappusten luo. Hänen katseensa harhailivat paikasta\ntoiseen ja kaikkialla kohtasi niitä jotakin uutta, ennen näkemätöntä.\nEtupäässä kiintyi hänen huomionsa laivan eri osien jykevyyteen ja\nhänessä heräsi aavistus niistä jättiläisvoimista, joiden vallan\nalaisena tämän aalloilla liikkuvan työmaan ja sen väestön oli\ntäytettävä tehtävänsä kaupan palveluksessa. Toinen seikka, joka ensi\nsilmäyksellä ihmetytti Penua, oli kaikkialla vallitseva siisteys ja\njärjestys. Laivan kansi oli puhdas kuin pirtin lattia jouluaattona,\nkaikki messingistä tehdyt kanget, helat, puitteet ja suojukset\nvälkkyivät kirkkaiksi kiilloitettuina, köysivarasto ja köysien\nvapaat päät olivat somasti kiehkuroihin käärityt ja kaikki mikä oli\nmaalattua, loisti hyvässä nähtävästi tuoreessa maalissa. Ja kun hän\nensin kurottautuen yli laivan laidan oli nähnyt, kuinka korkealla yli\nveden rajan hän seisoi, ja sitten antanut katseensa siirtyä mastojen\nhuippuihin, valtasi hänet vastustamaton halu päästä tuonne korkeuteen\nkatsomaan, miltä maailma sieltä näyttäisi. Mahtanee sieltä nähdä\npitkälle ja kai sieltä aava merikin näkyy, hän arveli.\n\nPenu mittaili silmin matkaa ison maston huippuun niin haltioituneena,\nettei hän ollenkaan tietänyt olevansa muiden huomion esineenä,\nennenkuin kuuli tutun äänen vieressään lausuvan: \"No, kyll kummingi\nsnää ole hengis viäl. Ja olek, kuulem, saann oikke hyvän godongi.\nSnää taeda oli niit onnem boikki täsä mailmas. Kyll kummingi sild ny\nvähä näyttä, näi alus kummingi, mutt lopus kiitos seiso. -- Es snää\nolt tuli mnuukan gattoma, vaikan gäski snuun dull.\"\n\n-- Ei ole hätä ahdistanut niin paljon, että olisi ollut pakko\nturvautua teihin kehoituksenne mukaan, Penu vastasi voitettuaan\nensimmäisen hämmästyksensä, kun hän näin odottamatta tapasi tuon\nvanhan ystävällisen herran, joka oli tullut hänelle ja äitinsä\nmenettäneelle pienelle tytölle avuksi sinä päivänä, jolloin Penu oli\njättänyt lapsuutensa kodin ja oli matkalla Raumalle.\n\n-- Vai nii, vai nii, vai o snuu leipkyrsäs ja silakkas piisann näihi\nsaakk, sanoi vanhus, naurahtaen sukkeluudelleen. Mutt kyll kummingi\nsnää olsis saann muutongin dull mnuu kattoma. -- Ja nys snuu miäles\nteke kiivet mastoho. Kyll kummingin, guingast sitt; mnää nää se snuu\nsilmistäs. -- Oleks ennen goska oli mastos?\n\n-- En.\n\n-- Mutt metäs olek kuuste ja petäjätte ladvois keikkunn.\n\n-- Olen kyllä.\n\n-- Eik ole päät viimann.\n\n-- Ei einettäkään.\n\n-- No, snää saas sitt kiivet tonn ylös. -- Mutt kyll kummingi mnää\ntahdoisin diättä, kuik korkkjalls snää meina yrittä.\n\n-- Niin korkealle kuin mastoa riittää --. Viimeiseen huippuun asti.\n\n-- Vai toppihi saakk, iso maston doppihi saakk ensmäisellk kerrall!\n-- Kuule, ekköst snää ol Ahmasjärveld kotosi?\n\n-- Olen.\n\n-- Kyll kummingi o vaa ihmelist. Mutt snuu isäs o vissi oli merimiäs.\n\n-- Mahdollista kyllä, vaikka en tiedä hänestä mitään.\n\n-- Vai es tiäd mittä hänest. -- --. Vanha ystävällinen herra kävi\nmiettivän näköiseksi ja oli hetken ääneti. -- \"Sep se\", sanoi hän\nsitten ja lisäsi heti: \"Kyll kummingi om baras, ettäs nys sitt lähdet\ntonnt taevast kohde. Ei ols sanott, ett snuu isändäs annaiska hippa\nsiihe. Nii ett men ny vaa jouttu. Mutt pid kii lailes, ettes putt.\nKyll kummingi olis kamala, josas puttoisi ja syytetäis mnuu viäl\nsiit. Nii ett muist pittä vaari, ettei kätes heltt.\"\n\nViimeiset sanansa sai vanha herra huutaa kovalla äänellä, sillä Penu\noli jo puolitiessä märssyyn ja kiipesi reippaasti yhä ylemmäksi.\nHäntä oikein kummastutti, ettei hän tuntenut rahtuistakaan pelkoa, ei\nsilloinkaan kun hän saapui puttinkivanteille ja kun hänen kuljettuaan\nselkä viistoon alaspäin niiden yläpäähän piti ponnistautua ylös\nmärssylle. Aivan kuin tottunut merimies suoritti hän tämän tempun ja\nniin hän seisoi märssyllä katsellen hurmaantuneena ympärilleen. Nyt\nvasta hän tuli kiinnittäneeksi huomionsa siihen, että Aallottaresta\nulompana satama-altaan kummallakin puolella makasi vielä miltei yhtä\npaljon aluksia, kuin he sataman pohjukanpuolista osaa kulkiessaan\nolivat sivuuttaneet. Oli siinä vain mastoja ja köyttä! Ja kun antoi\nkatseensa liitää niitä ulommaksi, niin saattoi nähdä koko satamaa\nsuojaavan saariston ja sen takana aavan, äärettömän, rannattoman\nmeren. Ei, sitä piti saada silmäillä vapaammin. Penu lähti uuden\ninnostuksen elähyttämänä jatkamaan kapuamistaan ylöspäin; hän ei\nmalttanut pysähtyä saalingillekaan, vaikka se olisi tarjonnut\nhänelle sopivan lepo- ja tähystyspaikan. Vasta puuvenprammi-raa'alle\ntultuaan hän pysähtyi hetkeksi katsomaan ympärilleen. Ja kerrassaan\nvaltaava on se näky, joka sieltä leviää hänen silmäinsä eteen.\nTuolla etäällä lounaan puolella valmistautuu päivä mailleen menoonsa\nja luo kultaisen juovan yli aavojen, vellovien vesien, jotka\nkaukana lännessä sulavat yhteen taivaan rannan kanssa. Hohtaen\nvalkeana laskeutuvan syysauringon valossa kohoaa manteren puolella\nRauman kirkon torni ja mitättömältä, kääpiömäiseltä näyttää täältä\nkallioiden suojiin piiloon vetäytynyt Rauman kaupunki. Penua\noikein naurattaa, kun hän tältä korkealta olinpaikaltaan katselee\nmielikuvituksensa kultaamaa satukaupunkia. Melkeinpä tuon yhdellä\nkahmauksella taskuunsa pistäisi ja ollapa tässä vain suurempi kivi\nkädessä ja tarpeeksi voimaa käsivarressa, niin johan sen yhdellä\nheitolla mäsäksi musertaisi. -- Penu vetää keuhkoihinsa korkeuksien\npuhdasta ilmaa, hän tuntee itsessään jonkinlaista valtiaan vaistoa.\nHän luo taasen katseensa aukeille ulapoille ja sydän täynnä hetken\nhurmiota ja uhmaa hän tuntee, että hänen kohtalonsa on määrätty.\nTulkoon vaikka mikä eteen, niin tuonne kauas hänen pitää päästä\nmittaamaan voimiansa, koettamaan mitenkä etäälle sitä saa kulkea,\nennenkuin toiset maat alkavat nousta taivaanrannan takaa, ja\nkatsomaan, mitä ihmeellisiä näkemyksiä ja elämyksiä niillä on\nvieraalle tarjottavana. Tämän päätöksensä tehtyään Penu jatkaa\niloisella mielellään kapuamistaan maston huippuun. Ja pian hän\nsen saavuttaakin. Sieltä hän vielä kerran antaa katseensa kiertää\ntaivaanrantaa ja lähtee sitten kiireesti paluumatkalle, sillä hän\nei todellakaan tiedä, mitä hänen holhoojansa, Mannilan kapteeni,\nsanoisi, jos hän olisi näkemässä, millä retkillä. Penu on. Turhaa\nhuolta hän kuitenkin on tuntenut, sillä kaikki muut paitsi laivan\npakille istuutunut laivanvahti, ovat vetäytyneet kajuuttaan, josta\nkuuluu iloista puheensorinaa ja lasien kilinää. Yli muiden kaikuu\nMannilan kapteenin ääni niin raisuna ja vallattoman sävyisenä, että\nPenua vallan ihmetyttää holhoojansa mielen muutos.\n\nPenu on juuri lähtemäisillään laivanvahdin puheille, kun\nhänen eteensä ilmestyy kookas, solakkavartaloinen mies, jonka\näärimmäisyyteen asti laihtuneisiin kasvoihin raateleva tuska on\npainanut leimansa. Hän on avopäin ja eri suunnille törröttävät hänen\nruokkoamattoman tukkansa ja partansa suortuvat. Silmää räpäyttämättä\nhän tuijottaa Penuun. Vihdoin hän laskee toisen kätensä Penun\npäälaelle ja toisen hänen olkapäälleen. Niin hän seisoo kauan vain\nkatsoen Penua silmiin.\n\n-- Sinä, sinä, hän viimein kuiskasee. Kuka olet sinä?\n\nSamassa laivanvahti kiirehtii heidän luoksensa, käy outoa,\nkummallisen näköistä miestä käsikynkään kiinni ja virkkaa: \"Mitenkä\nsinä olet päässyt kopistasi ulos! Tule pian takaisin sinne! Kas niin,\nnyt mennään.\" -- Ei mennä, en tule, mies vastaa ja sulkee Penun\nsyliinsä hiljaa höpisten: \"Sinä, sinä.\"\n\nTuon oudon miehen syleily käy viimein niin voimakkaaksi, että Penu\npelosta parkaisee, ja kun laivanvahtikin yhä äänekkäämmin vaatii\nhoidettavaansa palaamaan suojaansa, niin kiintyy kajuutassa olevien\nhuomio tapahtumaan ulkona laivan kannella ja he rientävät kaikki\nottamaan selkoa, mistä on kysymys. Havaitessaan laivanvahdin saavan\napua outo mies riistäytyy irti vahdin otteesta ja lähtee yhä pidellen\nPenua sylissään juoksemaan laivan keulaa kohti. Saavuttuaan lähelle\npakkia hän nousee laivan laidalle ja on juuri heittäytymäisillään\nmereen, kun laivanvahti käy kiinni häneen ja tempaa hänet takaisin.\nRentonaan hän putoo taaksepäin laivan kannelle ja jää siihen\npyörtyneenä makaamaan.\n\nVapauduttuaan näin oudon miehen syleilystä Penu jää seisomaan hänen\nviereensä katsellen noita kalpeita kasvoja, joissa ei näkynyt muuta\nelonmerkkiä kuin nenästä valuva verivirta, joka toisen posken poikki\nsuuntautui laivan kannelle muodostaen siinä yhä laajemmalle leviävän\nverilaimiskan. Sinä aikana laivanvahti oli kiireesti nostanut merestä\nämpärillisen vettä ja alkoi kostuttaa sillä vahingoittuneen otsaa\nja ohimoita muiden läsnäolevien hieroessa hänen käsivarsiaan ja\nsääriään. Hetken kuluttua kohosikin vahingoittuneen rinnasta syvä\nhuokaus, hän avasi silmänsä, nousi istumaan ja katseli ihmetellen\nympärilleen. Pian kivun tuntukin heräsi hänessä. Tuskan ilme\nkasvoissaan hän piteli toisella kädellä takaraivoaan ja laskeutui\nheikosti valittaen taasen maata laivan kannelle.\n\nTämä ikävä tapahtuma on turmellut tykkänään kajuutassa koolla\nolleiden ilon, ja kun vahingoittunut outo mies on kannettu\nhäntä varten varattuun suojaan, rupeavat kaikki valmistautumaan\nkotimatkalle eikä aikaakaan, niin istuvat Mannilan kapteeni Musti\nvieressään, Jahan Henrik kapteeni, Kredliin ja Penu veneessä valmiina\nlähtemään.\n\n-- Minne minä nyt soudan? kysyy silloin Kredliin, joka on tarttunut\nairoihin.\n\n-- Kotiinpäin tietysti, vastaavat sekä Jahan Henrik että Mannilan\nkapteeni.\n\n-- Mutta pitihän meidän ottaa selvää siitä, kuka voittaa sen vedon,\njoka tänne tullessa lyötiin ja joka koski Mustin kykyä toimia\ntähystäjänä, huomautti Kredliin silloin.\n\n-- Aivan oikein, aivan oikein. Kas kun olin unohtaa koko asian, sanoi\nMannilan kapteeni, lisäten: \"Tuo Jahan Henrik kai muisti sen kyllä,\nmutta on vaiti kuin myyrä. Pelkää häviävänsä, niinkuin häviääkin.\"\n\n-- Enkä muistanutkaan, enkä pelkää häviäväni. Olen päinvastoin varma\nvoitostani.\n\n-- Vai niin, vai niin. No, odota veikkoseni. Niin sitä sitten\nsuunnattiin kulku sataman suuta kohti, mutta koska päivä oli pitkälle\nkulunut, päätettiin samassa, ettei mennäkään Laitakarille asti, vaan\npoiketaan aikaisemmin, Pikikallion ohi Tyränsuuta kohden. Tällä\nreitillä on vain se varjopuolensa, että se on kauttaaltaan matala ja\nmelkein liian kivinen.\n\n-- No, sitä useammin Musti saa haukkua, jos hän tähystysmiehen virkaa\nkykenee hoitamaan, arvelee Jahan Henrik ja sillä on asia ratkaistu.\n\nNytkin seurue sivuuttaa suuren joukon ankkurissa olevia aluksia,\nmutta tällä kertaa ne eivät kiinnitä huviretkellä olevien huomiota.\nEi, vaan puheenaineena on äskeinen tapahtuma laivalla. Ja se on\nPenulle mieleen, sillä hän toivoo näin ollen saavansa tietää, kuka\noikeastaan tuo outo mies oli, joka niin huomattavasti oli havainnut\njotakin mielenkiintoista hänessä ja jota hän ei puolestaan voinut\nolla myötätunnolla ajattelematta. Ja keskustelusta selviääkin pian,\nettä laivalla tapahtuneen oudoksuttavan välikohtauksen aiheuttaja on\nyksi meren uhreja. Se englantilainen laiva, jolla hän merimieheksi\npestattuna viimeksi oli purjehtinut, oli syttynyt tuleen aavalla\nvaltamerellä. Kahdessa veneessä oli laivan väestö koettanut pelastaa\nhenkensä. Jo ensi yönä veneet olivat joutuneet tietymättömiin\ntoisistaan. Toisen veneen kohtalosta ei oltu saatu mitään tietoa,\nmutta se vene, jonka väkeen laivalla itsensä huomatuksi tehnyt\nmerimies kuului, oli vuorokaudet umpeensa ajelehtinut aalloilla.\nVesi ja ruokavarat loppuivat vähitellen, ja kun janoa oli koetettu\ntyydyttää suolaisella merivedellä ja nälkää syömällä vihdoin\njalkineetkin, heräsi niissä, jotka näinkin pitkälle olivat\nkärsimyksensä kestäneet, ajatus surmata se kumppaleistaan, jonka\narpa tällaisen kohtalon alaiseksi määräsi, juoda hänen verensä ja\nravita itsensä hänen lihallaan. Arpa vedettiin ja kun sivultapäin\nmahdollisesti saapuvan pelastuksen toivossa turhaan tunti tunnilta\noli lykätty arvan määräämän tuomion täytäntöön paneminen, niin\ntäytyi vihdoin siihenkin ryhtyä. Arvan osoittama uhri oli kuitenkin,\nniin heikontunut kuin olikin, tehnyt siksi kovaa vastarintaa, että\ntaistelun päätyttyä kahdella elossa olevalla oli enemmän kuin\nkylliksi kaameata ravintoa edessään. Henkensä pitimeksi olivat he\nsitten joutuneetkin käymään siihen käsiksi. Mutta tuskin he olivat\nnäin nälkänsä tyydyttäneet, kun taivaanrannalta sukeltautui esille\npurjealus, joka jatkoi kulkuaan suoraan heitä kohti, huomasi heidät\nja otti heidät kannelleen. Toinen täten pelastuneista tervehtyi\nkärsimystensä jälkeen, mutta toisen hermosto oli niin järkkynyt,\nettä hänen sielunsa vähitellen vaipui synkkämielisyyden kuiluun.\nViimeksimainittu oli juuri \"Aallottarella\" esiintynyt mies, joka\nviranomaisten toimesta tällä laivalla oli lähetetty Suomeen\ntoimitettavaksi edelleen kotiseudulleen Porin puoleen.\n\n-- Sellaista, Penu, se merimiehenä olo saattaa olla, sanoi\nMannilan kapteeni, kun seurue perusteellisesti oli käsitellyt\nhaaksirikkoutuneiden kohtaloa ja kukin mielikuvituksensa avulla\nkoettanut täydentää valtamerellä ajelehtivassa veneessä tapahtunutta\nsurunäytelmää.\n\n-- Sellaistahan se monesti voi olla, mutta on sillä elämällä\nhauskatkin puolensa, lisäsi Kredliin hetken kuluttua Mannilan\nkapteenin puheeseen.\n\n-- On sillä hauskatkin puolensa, vahvisti Jahan Henrik Kredliinin\npuheen, ja niiden hauskojen puolien houkuttelukyky on suurempi kuin\nvaarojen pelottavaisuus. Eikä niin ollen tule koskaan merimiehistä\npuutetta olemaan.\n\nJahan Henrikin lausuttua julki tämän mietelmänsä syntyi hetken\näänettömyys, jonka Mannilan kapteeni sitten katkasi sanomalla\nperätuhdolla vieressään istuvalle Mustille: \"Kas niin, Musti, lähde\nkeulaan tähystämään.\"\n\nJo se seikka, että Musti heti noudatti isäntänsä käskyä siirtymällä\nkeulaan, saattoi Jahan Henrikin hiukan hämille. Mutta kun Musti\nkotvan aikaa kulkureitin pohjaa tarkattuaan alkoi kiivaasti haukkua\nsuoraan eteenpäin ja Jahan Henrik oli ottanut selvää siitä, että\nsillä suunnalla todellakin oli lähelle veden pintaa kohoava kivi,\nniin hänen epäilyksensä rupesivat horjumaan. Ja kun Musti sitten\nhetken päästä riuttaisessa vedessä haukkui milloin milläkin suunnalla\nesiintyviä, kulkemisen vaaranalaiseksi tekeviä kiviä, niin täytyi\nhänen tykkänään antautua ja hänen epäilyksensä antoivat sijaa\npeittelemättömälle ihmettelylle.\n\n-- No, mutta eipä tuommoista vain kukaan näkemättään uskoisi, hän\nhuudahti ja alkoi Mannilan kapteenilta kysellä, miten Musti oli tuon\ntemppunsa oppinut.\n\n-- Helpostihan se sen oppi, vastasi kapteeni. Sattumalta jouduin\ntaannoin kivelle soutaessani näitä samoja vesiä. Vene tarttui\nniin lujasti kiinni kariin, että minä suutuin hikoillessani\nirtipääsemishommissa ja ilmaisin tyytymättömyyteni tilanteeseen\nvähemmän kauniilta kuuluvin voimasanoin. Musti, joka tietysti oli\nseuranani, ymmärsi, että minulla veneen alla oli vihollinen, jolle\nminä olin äkäinen, ja kuullessaan minun noituvan sitä sekin rupesi\nhaukkumalla osoittamaan vihaansa sille. Mustin mielenosoituksen\nkuullessani ymmärsin heti, että voin saada hänestä tähystäjän. Kun\nolimme päässeet irti kivestä, annoin sille sokeria, johon se on\nkovin ihastunut. Mutta seuraavana päivänä sousin veneeni tahallani\nkiinni samaan kiveen ja taasen me molemmat, Musti ja minä, ilmaisimme\nmielipahamme, toinen haukkuen ja toinen noituen. Ja taasen Musti sai\nsokeria irti päästyämme. Muutaman päivän kuluttua Musti jo kaukaa\nhaukkui salakaria ja vähitellen se oppi sitten haukkumaan kaikkia\ntiellemme sattuvia kareja ja kiviä. Ei se juttu sen kummempi ole.\n\n-- On se sentään kumma kylläkin. Eikä sitä temppua vain jokainen\nkoira oppisikaan, arveli Kredliin.\n\n-- Siinä olet oikeassa, vastasi Mannilan kapteeni silittäen Mustin\npäätä. Ei ole toista semmoista koiraa, kuin tämä minun -- niin, ja\nPenun Musti. Eihän ole, Musti? Sano, ettei ole!\n\nMusti vahvisti kiivaalla haukunnalla isäntänsä puheen ja sai\nsokeripalan hyvin suoritettujen temppujensa palkaksi.\n\nJahan Henrik ei puhunut mitään, istui vain hiljaksensa ja ihaili\nMustia.\n\n-- Harmittaako sinua se lampaan lavan menettäminen? kysyi Mannilan\nkapteeni. -- Älä ole pahoillasi. Minä pidän totikemut teille, vaikka\nolenkin voittanut vedon.\n\n-- Kas se vasta olikin miehen puhetta, riemuitsi Kredliin ja paransi\nhuomattavasti vauhtia.\n\n-- Pitäisin minäkin sinun sijassasi totikemut, Jahan Henrik puuttui\npuheeseen, jos Musti olisi minun. Eikä minua häviöni harmita, vaan\nharmittaa se, ettei minulla ole tuommoista koiraa.\n\nSiihen puheeseen toisilla ei ollut mitään muistuttamista ja niin\nsyntyi hiljaisuus, jonka Kredliin yhtäkkiä keskeytti huomauttamalla,\nettä oli koko matkan päätarkoitus unohdettu, oli unohdettu\ntutustuttaa Penu laivan rigin eri osiin. -- \"Ja pitihän sinun, Penu,\npäästä mastoonkin tällä matkalla, Kredliin lopetti puheensa.\"\n\n-- Kyllä minä mastossa kävin sentään, Penu siihen vastasi.\n\n-- Vai kävit. -- Kenen luvalla?\n\n-- Sen vanhan herran luvalla.\n\n-- Minkä vanhan herran?\n\n-- Sen, joka aina väliin sanoo: \"Kyll kummingi.\"\n\nMutta veneessä olijat purskahtivat nauruun, kuullessaan Penun antaman\ntunnusmerkin, joka huvitti heitä samalla kuin se erehtymättömästi\nilmaisi, kuka henkilö oli kysymyksessä.\n\n-- Vai niin, vai rohkenit sinä pyytää lupaa itseltään laivan\nomistajalta, Polttilan papalta, ihmetteli Mannilan kapteeni.\n\n-- En minä lupaa pyytänyt. Hän käski minun lähteä ylös mastoon,\nkoska hän ymmärsi, että mieleni teki sinne. -- Me tunnemme toisemme\nvanhakseltaan.\n\n-- Vai olet sinä Polttilan papan vanhoja tuttuja. Siitä et ole\nennen mitään maininnut. Mitenkä te olette tuttaviksi tulleet? uteli\nMannilan kapteeni.\n\nPenu kertoi nyt, mitenkä hän ollessaan matkalla Raumalle ja\nauttaessaan äitinsä menettänyttä tyttöä oli tullut kosketuksiin\nystävällisen, vanhan herran kanssa.\n\nPenu tunsi, että hänelle ruvettiin antamaan enemmän arvoa, kun\nhänellä oli sellainen tuttava, ja kun hän vielä mainitsi, että\nPolttilan papa oli sekä ensi kerralla että nyt käskenyt hänen käymään\nluonansa, niin Jahan Henrik kysyi heti: \"No, oletko noudattanut hänen\nkehoitustaan?\"\n\n-- En ole, vastasi Penu.\n\n-- Vai et ole. Mutta se sinun pitää tehdä, sillä Polttilan papa onkin\nsellainen tuttavuus, josta sopii pitää kiinni ja jonka arvoiseksi\npitää koettaa tehdä itsensä. Tarkoitan, että sinun pitää aina toimia\nniin, ettet menetä saavuttamaasi Polttilan papan suosiota.\n\nKredliin oli vallan suuttunut ja ihmetteli, että Penu oli voinut\nsyrjäyttää näin tärkeän tapahtuman kertoessaan seikkailuistaan\nRauman matkalla: -- \"Jo huomispäivänä sinä menet tervehtimään ukkoa\nja minä tulen mukaan valvomaan, että kaikki käy säädyllisesti sinun\npuoleltasi\", lopetti Kredliin puheensa.\n\nHämärsi jo koko lailla, kun saavuttiin kanavan vartijahuoneen\nluo. Koko lopun matkaa oli Mannilan kapteeni milloin kertonut\nseikkailuistaan vierailla mailla, milloin laulanut jonkun\nenglanninkielisen merimieslaulun Jahan Henrikin ja Kredliinin\nsuureksi huviksi. Ja miellyttiväthän ne laulut suuresti Penuakin,\nvaikkei hän laulujen sanoja ymmärtänyt. Mutta hän nautti sen\nsijaan sävelen soinnukkuudesta ja reippaudesta. Mannilan kapteenin\nhyväntuulisuutta jatkui vielä seurueen maihin noustuakin ja yhtäkkiä\nhän sanoa tokaisi: \"Nyt ovat asiat sillä kannalla, että minä pidänkin\nne lupaamani totikekkerit tänäpäivänä ja kutsun luokseni seuran\njatkoksi Maurellin ja molemmat Lindbergit. Minä tahdon kuulla soittoa\nja laulua. -- Sinä, Jahan Henrik, jäät yöksi kaupunkiin.\"\n\nTätä Mannilan kapteenin ystävällistä määräystä vastaan Jahan\nHenrikillä ei ollut mitään muistutettavaa. Päinvastoin hän sanoi\ntällaisen asioiden järjestelyn sopivan hänelle erinomaisen hyvin,\nkoska hänen seuraavana päivänä, kuten hän ilmoitti, piti auttaa\nHirvelän leskeä kuolinpesän luettelon laatimisessa.\n\n-- Tietysti, tietysti sinulla taasen on jonkun vieraan henkilön asiat\nhoidettavana, sanoi Mannilan kapteeni siihen. Eihän ne omasi muuten\nolisikaan niin rempallaan. Mutta jokaisella meistä on hulluutensa.\nEi siitä mihinkään pääse. Ja vähät siitä, mistä syystä sinä jäät\nkaupunkiin yöksi, kunhan vain jäät ja vietät iltasi minun luonani.\n\nPenu pelkäsi, että Jahan Henrik suuttuisi tällaisesta Mannilan\nkapteenin puheesta, mutta Jahan Henrik vain pureskeli tavallista\nkiivaammin pikanelliaan, sylkäsi ja iski silmää Kredliinille.\n\nKun oli saavuttu Mannilaan ja Amalia pantuaan veden lämpiämään oli\nlähtenyt viemään Mannilan kapteenin kutsua Maurellille ja Lindbergin\nveljeksille, avasi Mannilan kapteeni sen oven, joka johti salin\nperällä olevaan kamariin.\n\nTähän huoneeseen Penu ei ollut koskaan päässyt eikä hän ollut nähnyt\nAmaliankaan käyvän siellä, ei edes suursiivousta Mikon päivän\ntienoissa toimitettaessa. Kerran Penu oli kysynytkin Amalialta,\nminkä takia se huone pidettiin niin visusti suljettuna, mutta\nei hän Amalian vastauksesta suurestikaan viisastunut. -- \"Mikä\nlienee syynä\", Amalia vain oli arvellut, \"jokaisella meistä on\nmeidän hullutuksemme, kuten kapteenilla on tapana sanoa. Se on\nrouva-vainajan kamari.\"\n\nPenun siis uteliaana kurkistellessa nyt avoimena olevaan mutta\npimeään peräkamariin, kuiskasi Kredliin hänelle: \"Kyllä tästä nyt\njuhla tulee, koska kapteeni on avannut oven kaikkein pyhimpään.\"\n\nSamassa Mannilan kapteeni palasi salaperäisestä huoneesta kädessään\nkitara, johon oli kiinnitetty toisesta päästä toiseen menevä,\nväljänä mutkana alaspäin riippuva kirjailtu, leveä silkkinauha.\nMannilan kapteeni istuutui, heitti silkkinauhan hartioittensa yli,\nviritti soittokoneensa, näppäili sen kielistä muutamia juoksutuksia\nkuuluville ja alkoi sitten säestäen kitaralla itseään laulaa\nruotsinkielisen laulun toisensa perään. Huoneessa kaikui Mannilan\nkapteenin ääni vielä täyteläisempänä ja kauniimpana kuin ulkosalla\nja ikäänkuin neitsyellisesti kainostellen liittyi siihen soittimen\nhauras, väräjävä helke. Kertauksissa Jahan Henrik aina yhtyi\nesitykseen antaen matalalla äänellään pontta ja tukea kapteenin\nkomealta kalskahtavalle, metallinsointuiselle laululle ja niin kaikki\nhuoneessa olijat joutuivat sävelien lumoihin. Ei kenenkään mieleen\njuolahtanut edes lähteä niistämään pitkälle karrelle palaneita\nkynttilöitä. Salissa vallitsi näin ollen puolihämärä, joka sekin vain\nlisäsi runollisen tunnelman täyteläisyyttä.\n\nKiitos Amalian opetuksen ymmärsi Penu jotakuinkin täydellisesti nyt\nesitettyjen laulujen tekstit, joten hän voi täysin nauttia niistä.\nTarkkaan kuunnellen hän koetti painaa muistiinsa laulujen sekä\nsäveliä että sanoja, jotta hän sitten sopivan tilaisuuden tullen\nitsekin voisi ilahduttaa mieltään niillä. \"En jägare gick ut till att\njaga\" oli Penusta hauska sävelensä puolesta ja se houkutteli hänetkin\nhyräilemään hiljalleen muassa sävelen ja sanojen usein uusiutuvia\nkertauksia. Mutta vielä enemmän hän piti taistelua merirosvojen\nkanssa kuvaavasta laulusta sekä eräästä laulusta, joka alkoi\nsanoilla: \"Nu han sväfvade kring på det ödsliga haf\". Hänen suureksi\nmielipahakseen se kuitenkin katkesi kesken, sillä porstuasta kuuluva\nkolina ilmaisi vieraiden olevan tulossa. Kredliin sylki sormiinsa\nja kiirehti niistämään kynttilät. Kapteeni laski soittokoneensa\npöydälle, avasi oven ja toivotti vieraat tervetulleiksi. Lindbergin\nveljekset siellä olivat saapumassa, toinen kantaen suurta selloviulua\nja toinen sellaista tavallista, jommoista Vahteriston Aakukin silloin\ntällöin oli soittanut Ahmasjärven pirtissä. Hetken kuluttua saapui\nMaurell, pitkä, laihahko, vähäkuuloinen, lapsellisen viattomasti\nhymyilevä mies, viulu kainalossaan hänelläkin. Kun oli tervehditty\ntoisiaan, tupakoitu ja juotu pari kuppia kahvia, virittivät\nvastasaapuneet soitinvehkeensä ja nyt kajahti salissa sellainen\nsoitto, joka sai Penun ihmettelystä ja nautinnosta haltioitumaan.\nHän kuuli ja näkikin jousien liikkeistä, että äsken saapuneet\nkolme miestä soittivat kukin eri säveltä, mutta nuo eri äänet\nsulivat kuitenkin yhteen korvia hiveleviksi soinnuiksi. Mitään näin\nihmeellistä ja samalla kaunista hän ei vielä koskaan ollut kuullut.\n\nJuuri kun soittajien esittämä kappale oli päättynyt, avattiin ovi ja\nsaliin tuli varatuomari, Moson kauppias ja maisteri Brandt, jotka\nkävelyllä ollen olivat kuulleet, että Mannilassa pidettiin hauskaa,\nja pyysivät päästä osallisiksi huvituksesta. Mannilan kapteeni\nlausui kaikki erittäin tervetulleiksi, hommasi heille kahvit ja\nkäski Amalian toimittaa kiireesti totivehkeet pöytään. Pian olikin\njokaisella höyryävä totilasi edessään ja keskustelu kävi yhtenä\nsorinana. Se taukosi vain, kun Maurell ja Lindbergin veljekset tuon\ntuostakin kajahuttivat jonkun sävellyksen.\n\nPenu oli hissuksissa vetäytynyt siihen salin nurkkaan, joka oli\nlähinnä salaperäisen kamarin ovea. Hän tuli näin olemaan tämän\nhuoneen avonaisena olevan oven takana eivätkä vastatulleet häntä siis\nhuomanneet. Kapteeni, Jahan Henrik ja Kredliin olivat nähtävästi\nvallan unohtaneet hänet ja niin ollen hän sai rauhassa kuunnella\nsoittoa sekä soiton välillä aina vilkkaaksi viriävää keskustelua.\nHänestä oli niin hauska nähdä ja kuunnella noita nähtävästi paljon\nkokeneita ja paljon tietäviä miehiä, jotka polttivat Mannilan\nkapteenin piippupöydältä valitsemiaan pitkävartisia, hopealla\nsilattuja ja helmitöillä koristeltuja piippuja ja tuon tuostakin\nottivat kulauksia lasistaan.\n\n-- No, Maurell, sanoi tuomari, kun soitto taasen oli tauonnut ja\nAmalia kapteenin käskystä tarjonnut vadelma- ja muurainhilloa\nsokerileipien kera, -- joko sinun ranskankielen opintosi ovat\nehtineet niin pitkälle, että pian ryhdyt kirjeen kirjoittamiseen.\n\n-- Ei ole vielä. Kyllä siinä vain hikoilla saa, ennenkuin sitä niin\npaljon oppii, kuin kirjeen kirjoittamiseen tarvitaan. Varsinkin kun\nen ole minkäänlaista koulua käynyt.\n\n-- Mutta sinä aikana, kun sinä opit ranskaa, voi joku toinen\nkorjata tytön. -- Kuuleppas, minä voin toimittaa sinulle valmiin\nranskankielisen rakkaudentunnustuksen mallin. Sitä käyttämällä saat\nasiasi kädenkäänteessä toimitetuksi.\n\n-- Ei, vastasi Maurell, kainosti hymyillen, ei tule kysymykseenkään,\nettä minä turvautuisin tuollaiseen keinoon. Sehän olisi rakastettuni\npettämistä. Eikä sellaisen mallin sepittäjä sitä paitse ole voinut\ntuntea samaa kuin minä tunnen. Ei, hyvä veli, minun sydämeni tunteet\npitää minun oman kirjeeni tulkita, ja jos joku toinen vie tytön,\nennenkuin minä ehdin kosimaan häntä, niin minkäs sille sitten\nvoi. Jos niin käy, niin ei Jumala ole sallinut sitä avioliittoa\nsolmittavaksi.\n\n-- Mutta kirjoita ruotsiksi tai suomeksi. Niin juuri, suomeksi.\nMiksei suomeksi?\n\n-- Ruotsiksi tai suomeksi niin kauniille ja niin hienolle tytölle!\nEi, ei käy päinsä. Ja onhan hän lisäksi kaupungin rikkain tyttö. Ei,\nranskaksi hänelle pitää kirjoittaa.\n\nMaurell tarttui viuluunsa, viritti sen ja nyökkäsi Lindberg'in\nveljille merkiksi, että jo olisi aika soittaakin taasen. Mutta\ntuomari meni Moson kauppiaan luo nähtävästi kertomaan, mitä Maurell\noli sanonut, koska molemmat aina väliin vilkuivat Maurelliin ja\nnauroivat veitikkamaisesti.\n\nKun oli jälleen esitetty soittokappale ja sitten lasia maisteltu,\nherätti Mannilan kapteeni kaikkien läsnäolevien mielenkiinnon\nkysymällä Jahan Henrikiltä: \"Voitko sanoa, kuinka pitkälle\ntavallisilla, hyvillä merimiehen silmillä näkee?\"\n\n-- Ainakin peninkulman, vastasi Jahan Henrik heti.\n\n-- Näkee sitä sentään pitemmälle, tuumaili Kredliin, koska ihan\nRuotsin rannan läheisyydessä kulkien kauniilla ilmalla näkee\nBornholmin saaren vallan selvästi.\n\n-- Näkeehän ihminen vieläkin pitemmälle, sillä niinkuin me merellä\nkulkijat hyvin tiedämme näkee Doverista selkeällä ilmalla Ranskan\nrannikon ja sitä väliä on 3 peninkulmaa, huomautti Mannilan kapteeni.\n\nNäin tätä kysymystä siinä sitten pohdittiin, kunnes vanhempi\nLindbergin veljeksistä virkkoi: \"Onpa meillä maisteri Brandt tässä\nseurassa. Ja kai niin oppinut mies, kuin hän on, voi tähän kiperältä\nnäyttävään kysymykseen vastata.\"\n\n-- Voin kyllä, puuttui puheeseen tähän asti vaiennut maisteri. Ei\nole ollenkaan ihme, että teistä kukin on määrännyt eri etäisyydessä\nolevan rajan ihmissilmän näkökyvylle, sillä säännöllisessä tilassa\nolevan silmän näkökyky on rajaton. Se on samoinkuin iankaikkisuus,\nsamoin kuin Jumala, elämä ja monet muut asiat ääretön, ilman rajaa.\n\n-- Ohoh, kivahti Jahan Henrik, vai on rajaton niinkuin elämä. Ja\nkuitenkin minä voin lyödä vaikka kuinka suuren vedon, että sinunkin\nelämäsi on sammunut ennenkuin sata vuotta on kulunut.\n\n-- Minä olen vain kupla elämän virran pinnalla, elämän virran, jonka\nsuu yhtyy sen lähteisiin muodostaen kehän, joka alkaa, missä se\npäättyy, joka on kuin tämä sormus, Jahan Henrik, josta sinä et voi\nsanoa, missä on sen alku ja missä sen loppu, taikka jossa loppu on\njoka kohdassa sitä ja alku ihan samalla paikalla. -- Mitä on minun\nelämäni ja mitä merkitsee sen päättyminen? Samana hetkenä kuin se\npäättyy, päättyy miljoonien muiden elämä ja samana hetkenä alkaa\nvielä suurempi luku uutta elämää, sillä elämä on ilman alkua ja\nloppua, se on iankaikkinen ja rajaton, rajaton kuin ihmissilmän\nnäkökyky, palataksemme takaisin alkuperäiseen kysymykseemme.\n\nSyntyi tavallista pitempi äänettömyys tämän maisterin lausunnon\njälestä, mutta vihdoin Jahan Henrik katkasi sen lausumalla:\n\"On mahdollista, että elämä voi olla sangen pitkä, jos sitä\nnoin krossissa ajatellaan, matta kyllä minun niinkuin sinunkin\nnäkemiselläsi sentään ovat rajansa, kosken näe Rauman satamasta\nGeflen kirkontornia, vaikkei ole mäkiä eikä metsää välissä.\"\n\nJahan Henrik sylkäisi tämän puheensa päälle, otti syvän kulauksen\nlasistaan ja katseli sitten voitonvarmana ympärilleen pilkallinen\nilme silmissä ja suupielissä.\n\nKaikki muutkin naurahtivat ja katselivat maisteria uteliaina\nodottaen, mitä tämä keksisi vastaväitteeksi Jahan Henrikin\nhuomautukseen.\n\nMaisteri veti muutamia kovia haikuja piipustaan ja alkoi puhua:\n\"Taitaapa sittenkin vain olla mäki edessä, kun Rauman satamasta\ntahdot katsella Geflen kirkontornia, Jahan Henrik. Onhan maa pallon\nmuotoinen ja matka Raumalta Gefleen on niin pitkä sentään, että\nsiihen sopii jo koko joukon kuperuutta. Kuitenkin kaikitenkin näkisit\nvallan hyvin Geflen kirkontornin, jos se olisi niin korkea, että\nse kohoisi yli sen kuperuuden ja jos se olisi tarpeeksi suuri ja\ntarpeeksi valaistu. Mutta miksi sinä näistä asioista puhuttaessa\npysyt maan pinnalla, sinä vaivainen mato? Kohota katseesi korkeuteen,\nkatso tähtitaivasta tuolla ulkona. Kuinka kaukana sinä luulet\nSiriuksen olevan, joka välkkyy tuolla naapuritalon katon yläpuolella.\nSe on miljoona kertaa etäämpänä kuin aurinko, joka on meistä noin\n15 miljoonan peninkulman päässä. Ja sinä näet sekä Siriuksen että\nauringon. Näetpä vielä kauempanakin olevan tähtiä. Joko huomaat, että\nsinä näet vaikka miten pitkälle, kun vain katsottava on tarpeeksi iso\nja tarpeeksi valaistu.\"\n\n-- En minä käsitä tuommoista äärettömyyttä ja rajattomuutta enkä\ntahdokaan käsittää, murisi Jahan Henrik nolon näköisenä.\n\n-- Niin, me ihmiset olemme niin rajoihin ja sulkuihin tottuneet,\nettä äärettömyys tuntuu meistä oudolta, melkein kaamealta. Ja vaikka\nmeidän ympärillämme on niin paljon ääretöntä, niin harvoin meidän\najatuksemme siihen kohdistuvat.\n\n-- Mitä hyötyä siitä olisi. On sitä tärkeämpääkin ajateltavaa. --\nSoittakaapas taasen hiukan, miehet, puheli Jahan Henrik.\n\n-- Niin, soittakaa jotakin oikein turkasen repäsevää, lisäsi Mannilan\nkapteeni.\n\nMaurell ja Lindbergin veljet virittivät taasen viulunsa ja pian\n\"Kör i vind\"-polkan sävelet täyttivät salin saattaen läsnäolijani\nmielet pirteiksi ja herättäen hauskoja muistoja menneistä\ntanssitilaisuuksista.\n\nSoiton tauottua keskustelu kulkee taasen jokapäiväisiä latuja eri\nryhmissä. Pihanpuolisen ikkunan alla olevan pöydän ääressä istuvat\nLindbergin veljekset kuulemassa Kredliinin seikkaperäistä kertomusta\ntapahtumista Mannilan kapteenin, Jahan Henrikin, Penun ja kertojan\nretkellä \"Aallottareen.\" Hyvällä tuulella ovat nähtävästi sen\npöydän ääressä istujat, varsinkin Kredliin, joka tuon tuostakin\nnielee puolen lasillista totia yhdessä siemauksessa pitääksensä\nkertomataitoaan vireessä. Toisessa uuninloukossa Maurell ja\nMoson kauppias puhuvat rakkaudesta, kuolemaan asti uskollisesta\nrakkaudesta, sen suloudesta ja sen tuskista. Sen pöydän ääressä,\njolla totivehkeet ovat, keskustelevat Mannilan kapteeni ja Jahan\nHenrik puutavaran hinnoista ja lähellä Penua istuvat tuomari\nja maisteri Brandt puhuen herkullisista ruokalajeista ja miten\nsellaisia valmistetaan. He ovat yksimielisiä siitä, että silakka\nmaistuu parhaalta, kun se keitetään ulkona saaristossa heti verkosta\notettua, keitetään padassa ja merivedessä, jota on vain sen verran,\nettä kun silakat ovat kypsiksi kiehuneet, niin on vesikin kiehunut\nkuiviin, ja kun ei höysteenä käytetä muuta kuin voita ja suolaa,\njälkimmäistä hyvin varovaisesti. He ovat yhtä mieltä siitäkin,\nettä Väinämöinen osui vallan oikeaan, kun hän neuvoi, ettei pidä\nsyödä ahvenen alaista puolta, joka monessa muussa kalassa on paras\npaikka, ja että määrätyt lajit linnunpaistia mieluummin ovat syötävät\nkylminä hyytyneen kastikkeen, suolakurkun ja puolukkahillon kera.\nMutta sitten heidän välillään syntyy kiivas väittely siitä, miten\nporsaankyljys on valmistettava, jotta se täyttäisi keittotaiteen\nkorkeimmat vaatimukset. Maisterilla on ehdottomasti yliote tässä\nväittelyssä, sillä hän vetoaa tuon tuostakin Brillat-Savariniin, joka\non tuntematon suuruus tuomarille. Pommittaen vastaväittelijäänsä mitä\nkiivaimmin ranskalaisen herkkusuu-kirjailijan tällä alalla päteviksi\ntunnustetuilla lausunnoilla maisteri ajaa tuomarin yhä syvemmälle\nja syvemmälle umpikujaan. Tuomari pitää itsensä jo puolittain\nnolattuna, mutta silloin hän keksiikin oivan sotajuonen. Hän siirtää\ntaistelun toiselle ja varmemmalle alalle virkkaen: \"Sano sinä\nporsaankyljyksestä, mitä sanot, mutta sille omenakakulle, jota saat\nmeillä, kun meillä on ruokapidot, et löydä vertoja mistään.\"\n\nSilloin maisteri vaikenee, hän palauttaa muistiinsa tuomarin\nkuuluisan jälkiruuan herkullisuuden, hän nielasee pari kertaa, hänen\nkatseensa suuntautuvat ylöspäin ja syleillen tuomaria hän sanoo:\n\"Olet oikeassa, veli hyvä, omenakakkusi on verraton ja siihen kuuluva\nvanilja-kastike niinikään.\" Vesissä silmin kiittää tuomari äskeistä\nvastaväittelijäänsä tästä mairittelevasta tunnustuksesta ja sitten\nmolemmat alkavat toivoa, että Jumala taasen antaisi hyvät vuodet\nSuomelle, jotta saisi pöydän antimillakin silloin tällöin virkistää\nmielensä, saisi taasen valon välkkeen jokapäiväiseen harmauteen.\n\nTähän katkesivat ukkojen toivomukset, sillä nyt tuli Amalia\ntee-tarjottimineen, muistuttaen siten vieraita, että oli poislähdön\naika käsissä. Totilasit tyhjennettiin siis ja sen päälle nautittiin\ntarjottimelta otettu tee, johon kuului kolme lajia leipää: viipale\npehmeätä vehnäleipää, hirvensarvia ja mantelilehtisiä. Sen jälestä ei\nkeskustelu enää kohonnut entiseen vauhtiinsa, Maurell ja Lindbergin\nveljekset käärivät soittokoneensa huiveihin, ja kun toinen kuppi\nteetä sitten vielä oli tarjottu ja nautittu, niin heitettiin Mannilan\nkapteenille hyvästit ja lähdettiin kotiin.\n\nAmalia ja Penu saattoivat vieraat heidän kotiportilleen asti\nvalaisten kumpikin tietä suurilla lyhdyillä, jotka heiluivat kuin\nlasileilit noin puolentoista metrin pituisen läkkipeltisen varren\npäässä ja joissa kummassakin paloi kaksi hienoa, niistämistä\nkaipaamatonta steariinikynttilää. Näitä lyhtyjä oli Penu aina\nihaillut. Ne riippuivat porstuan seinässä palosammutuskojeiden\nvälissä, joihin kuului kaksi metrin pituista männällä varustettua\nläkkipeltiruiskua, kaksi purjekankaasta tehtyä ämpäriä ja kaksi n.k.\n\"svaapelia\", jotka olivat valmistetut siten, että noin pari metriä\npitkän puupalikan päähän oli sidottu joukko samanmittaisia tervattuja\nnuoranpalaisia, joten palikkojen päässä oli kuin nuorasta tehty\nhevosenhäntä. Penu oli hartaudella odottanut sitä hetkeä, jolloin hän\nnäkisi nuo komeat ja monenlaatuisilla pakotus- ja reikäsommitteluilla\nsekä pelti-koukeroilla koristetut lyhdyt käytännössä, mutta hänen\nrohkeimmatkaan toiveensa eivät olleet tavoitelleet sellaista\nluottamustointa, että hän itse saisi käsiinsä tuollaisen kapineen.\nHän teki nyt siis parhaansa valaistaksensa vieraiden tietä eikä\nymmärtänyt, miksi maisteri monesti astui pahimpaan lokalätäkköön,\nvaikka se varsin hyvin oli näkyvissä, kiitos sen huolellisuuden,\njolla Penu hoiti mielestänsä kunniakasta ja vastuunalaista tointaan.\nJa kun hän kotiin palattuaan ripusti lyhtynsä sille kuuluvaan\nnaulaan, ihmetteli hän itsekseen, koittaisiko vielä ehkä sekin hetki,\njolloin hän näkisi nuo punamultavärillä maalatut ja talon numerolla\nvarustetut palosammutusvehkeetkin käytännössä.\n\nNäistä mietelmistään herätti hänet Amalia, joka ollen astioiden\npesemisen hommissa huusi hänelle, että hän menisi katsomaan, onko\nMusti kotona ja saadaanko siis sulkea portti. Noudattaen tätä\nkäskyä Penu meni saliin ja kun ei Mustia siellä näkynyt, kapteenin\nkamariin salin perällä. Turhaan etsittyään Mustia täältäkin Penu\noli hetkisen kahdella päällä, lähtisikö hän ilmoittamaan Amalialle,\nettei Mustia löytynyt salista eikä kapteenin makuuhuoneestakaan,\nvai uskaltaisiko hän mennä salin toiseen peräkamariin, tuohon\nsalaperäiseen huoneeseen, jonka ovi oli raollaan ja joka näkyi\nolevan hyvin valaistu. Hän päätti kuitenkin itse toimittaa päähän\nasti hänelle annetun tehtävän ja pujottautui siis oven raosta siihen\nhuoneeseen, jossa hän ei koskaan ennen ollut käynyt. Hämmästyksestä\nmykistyneenä jäi hän kuitenkin kynnyksen eteen seisomaan, sillä huone\noli nähtävästi juhlavalaistuksessa. Kadun puolisen ikkunan alla\nolevalla pöydällä paloi komeissa hopeaisissa kynttiläjaloissa kaksi\nsteariinikynttilää ja niiden väliin oli asetettu erinomaisen kauniin\nnaisen kuva. Saman naisen kuva oli vastaisella seinällä suuressa\nkoossa ja kankaalle maalattuna katsellen kullatuista puitteistaan\nsurumielisenä Penua. Kummallakin puolella kuvaa riippui seinässä\nn.k. lampetti ja molemmissa paloi kaksi kynttilää samaa hyvää lajia\nkuin pöydällä olevan kuvan vieressäkin. Peräseinällä olevan ikkunan\nalla oli pienempi pöytä, jolla tinaisissa kynttiläjaloissa paloi\nkaksi kotitekoista talikynttilää ja tämän pöydän ääressä istui selin\npäin ovea ja Penua talon isäntä pidellen kädessään kellastunutta\npaperilehtistä, jommoisia hänen vieressään pöydällä oli koko tukku.\nLattialla kapteenin jalkojen juuressa makasi Musti, joka vain\nmuutamin hännän heilahduksin suvaitsi osoittaa, että se tiesi Penun\ntulleen huoneeseen.\n\nSilmänräpäyksessä Penu oli tehnyt kaikki nämä huomiot ja taasen\npalasivat hänen katseensa seinässä olevaan ihanaan naisen kuvaan.\nSilloin havaitsi hän, että kuvan alla naulassa riippui pieni naisen\nkultakello, jonka kahvaan kiinnitetty paksu, kultainen kaulaketju\noli asetettu sieviin mutkiin kellon sivuille ja alapuolelle. Kuvan\nalla oli sohva ja sen edessä kaksi tuolia ja pöytä, jolla kapteenin\naikaisemmin illalla käyttämä kitara makasi. Vain hetkisen kiinnitti\nPenu huomionsa näihin esineisiin, ja taasen katseli hän seinässä\nriippuvaa kuvaa. Hänestä tuntui, kuin olisi se katsonut häntä vielä\nsurumielisemmin kuin ennen, hän hätkähti ja jokin vaisto sanoi\nhänelle, että hän oli tunkeutunut pyhättöön, jossa hänellä ei ollut\nmitään tekemistä. Hiljalleen hän hiipikin siis pois huoneesta ja veti\nhelpoituksen huokauksen, kun hän havaitsi päässeensä saliin kapteenin\nollenkaan tietämättä hänen oleskelustaan salaperäisessä kamarissa.\nHän ei ilmoittanut edes Amalialle tapahtumasta. Sanoi vain, että\nMusti on kotona ja kapteeni samoin, joten portin empimättä voi sulkea.\n\n\n\n\nX.\n\n\nRauman kaupungin Kiviniemen kulmalla makaa erään pienen talon\nporstuakamarissa se vieras mies, joka oli vähällä hukuttaa Penun\nhänen retkellään Aallotar-laivaan. Huone on ahdas ja siinä vallitsee\nkeskellä päivääkin puolihämärä, sillä neljäruutuinen ikkuna on\npieni ja monien kymmenien kesien aurinko on polttanut sen lasit\nsellaisiksi, että ne välkkyvät kaikissa sateenkaaren väreissä ja\nniiden läpi lankeava valo siis tuntuvasti himmenee. Ummehtunut on\nilmakin tässä pienessä suojassa, mutta lattiaparret, joille on\nsiroteltu hienoksi hakattua katajaa, ovat puhtaat, lumivalkeat ovat\nlakanat vuoteessa ja puhtaat pielustenpäällykset, peitto ja muut\nvuodevaatteet. Leukaa myöten peiton alle kyyristyneenä makaa sairas\nmies kyljellään kääntäen selkänsä hoitajalleen, Granruuskalle, joka\nistuen tuolilla vuoteen ääressä ja yläruumistaan kahtaalle heiluttaen\ntankaten ja tavaillen lukee \"rukousta suuresa vastoinkäymisesä\".\nGranruuskan sisäluvuntaito on niin vaillinainen, että tuon tuostakin\nja varsinkin, kun sattuu pitempi sana eteen, koko saarnanuotti\nkatkeaa ja kuuluu vain jonkun syysmyöhään eloon jääneen kärpäsen\nsurina huoneessa. Mutta keskeyttääpä sairaskin usein luvut kysymällä\nhoitajattareltaan aina väliin: \"Lupasiko hän oikein varmasti tulla?\"\ntai: \"On kai kello jo yhdeksän\" tai: \"Eikö häntä jo kuulu tulevaksi?\"\nJa mitä pitemmälle aika kuluu sairaan saamatta kuulla, että odotettu\ntervehtijä jo on tulossa, sitä levottomammaksi hän käy.\n\n-- Katsokaa ikkunasta, eikö häntä jo näy, sanoo hän viimein kääntäen\nkasvonsa huoneeseen päin.\n\nGranruuska tyrkkää messinkisankaiset silmälasinsa nenän päästä\notsalle, pistää nuuskaksi, oikaisee mahtavan ruhonsa ja lähtee\nikkunan luo tähystelemään.\n\n-- Ei näy ketään kadulla, hän sitten sanoo. Mutta eihän tästä\npitkälle näekään, mutkan se katu tässä tekee molemmilla tahoilla\nkymmenkunnan sylen päässä. Voi milloin hyvänsä tulla näkyviin\ntuolta kulmauksen takaa. Niin että odotetaan rauhallisesti vain. --\nHoh-hoo -- jaa, jaa. -- Vieläkö tuosta pannusta lähtisi tilkaus?\n-- -- No lähtee kuin lähteekin, kun niristää. -- -- Niin, niin,\nkärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä vain, kyllä Polttilan papa aina\npitää lupauksensa. Ollaan rauhassa siis. Eihän tässä jäniksen selässä\nolla. Mikä kiire tässä on?\n\n-- Sitä ette ymmärrä. Asiani on kiireellinen ja sitä kiireellisempi,\nkun minulla aamusella ani harvoin on tällaista aikaa, jolloin vanha\ntarmoni lehahtaa eloon aivan kuin loppuunpalamaisillaan olevan\nkynttilän liekki ennen sammumistaan.\n\n-- Kas niin, kas niin, joko sitä taas ollaan niissä murheellisissa,\nsynkissä ajatuksissa? -- Loppuunpalamaisillaan oleva kynttilä ja\nsammuva liekki! Mitä vielä! Ei, terveeksihän te tulette ja sitten\non elämä kuin silkkiä taasen. -- -- -- Kas, kas, kuinka se matokin\ntaas minulla rupesi käymään maksalle. Täytynee sekottaa vähän rohtoja\nkahviin.\n\nGranruuska ottaa korttelin pullon hameensa taskusta, terästää\nkahvinsa viinantilkalla ja puhuu yhteen menoon. -- Niin, niin, hän\nsanoo, on niitä tauteja sentään monenlaisia ja kovia ne kaikki\novat, mutta surkeinta on sentään, kun järkeen vika tulee, niinkuin\nteilläkin.\n\n-- Ei minun järjessäni ole pienintäkään vikaa.\n\n-- No niin, ei olekaan; ihan selvästi te puhutte. Pahat ihmiset vain\nhupsuttelevat ja valehtelevat, minkä ehtivät. -- -- Ei, mutta siellä\nkävikin porstuan ovi. Saattepa nähdä, että nyt se Polttilan papa\njo tulikin. Katsotaan. -- -- -- Hyvää päivää herra patruuna, Jumal\nantakoon hyvää päivää -- Tervetuloa vain, syvään niiaileva Granruuska\nhokee avattuaan oven, ja sisälle astuu kaupungissa ja laajalti sen\nympäristössä Polttilan papan nimellä tunnettu vanhus. Hän tervehtii\nensin Granruuskaa ja sitten sairasta kädestä, menee sen tehtyään\npöydän ääreen, haistaa Granruuskan kahvikuppia ja sanoo tälle: \"Kyll\nkummingi o nii, ett snää olet troppamat, niingauan go snää hoidat\ntätä saerast. -- Ymmäräks, häh?\"\n\n-- Ymmärrän minä. Kuinka en ymmärtäisi!\n\n-- No nii, stää mnääki. -- -- Jaaha, ja mitäst snuull nyk kuulu?\nHiukan bareve ko eilä. Eiköst nii? -- Snuull o as ja mnuull.\n\n-- Niin on, vastaa sairas ja luo pitkän katseen Granruuskaan.\n\n-- Jahah, jahah, sanoo Polttilan papa, joka ymmärtää heti, mitä\nsairas toivoo, kyll kummingi om barast, ett snää, Granruuska, menet\ntiähes täst vähäks aikka. Ja koitast vaa jääd oven daan guulustleema,\nniingo snuun dapas o, niin gyll mnää snullk giäru anna. Semsen giäru\nettäs vissi muistas se.\n\n-- Kas nii, juttel ny, mitä snuull o juttlemist, jatkoi Polttilan\npapa kääntyen sairaan puoleen heti Granruuskan lähdettyä huoneesta.\n\n-- Minun täytyy saada tietää, mistä ja kuka se poika oli, joka eilen\nkävi \"Aallottaressa\".\n\n-- Nii, ja jong snää meinasi upotta mere syvyttehe ja ittes kans. --\nKuis snää nii järjettömän doimehe rupesi?\n\n-- Ei se niinkään järjetön teko ollut, kuin luulette.\n\n-- Kyll kummingi olis hausk kuuli, mitä polguj snuu ajatukses siilo\nvaelsivak, ko snää meinasit tappa ittes ja snuull valla viäram boja.\n\n-- Te olette ollut hyvä minulle ja minä ilmoitan teille ajatusteni\njuoksun tuona minulle luultavasti kuoleman tuottavana hetkenä.\nKellekään muulle ihmiselle maailmassa en sitä sanoisi. -- Nähkääs,\ntuo poika on niin minun kuolleen morsiameni näköinen, että oli kuin\nolisin nähnyt lemmittyni nuorentuneena ja pojan pukimissa. Minä\nsanoin itselleni: \"Tuo on Agathan poika ja se on myöskin minun\npoikani. Ja hän aikoo varmaan merimieheksi, koska näin hänen käyvän\nmaston huipussa asti. Mutta hänestä ei saa tulla merimiestä, hän ei\nsaa joutua kärsimään mahdollisesti yhtä paljon taikka ehkä enemmänkin\nkuin minä olen merellä kärsinyt. Eikä siinäkään vielä ole kaikki.\nHän on voinut periä taipumuksen tällaiseen synkkämielisyyteen, joka\nminua painaa, ja kuolema on paljon huokeampi kuin se. On siis parempi\n-- ajattelin minä, -- että hän kuolee, että me kuolemme molemmat ja\nsaavutamme ikuisen rauhan. -- Ajatelkaa edes vain sitä, mitä te tähän\nasti tunnette minun elämästäni, ja teidän täytyy myöntää, ettei tuo\naikeeni ollut niin järjetön kuin se ensi silmäyksellä näyttää.\"\n\nPolttilan papa nyökkäilee päätään, silittelee sairaan kättä ja sanoo\noltuaan pitkän ajan mietteisiin vaipuneena: \"Niin, gyll kummingin\ndaita oll vaa nii, ett viissaudes o mond kertta enemä hullut ko\nluullanga ja hulludes enemä järkki, kon gukka aavista. Rakkaudest\nsnää tahdosit tappap poikas, tahdosi niingo moni isä -- vaikk hiuka\noudollt tavall -- oli lapses kaittelmuksen. Se ei ol hullutt, mutt\nse on synnindeko. Jumal yksnäs gaittikko meit, hänell o voima siihe,\nmutt ei meill. Nii ett vääri snää tei ja viäl enemä vääri sen dähde,\nettei ol lainga sanott, ett se ol snuum boikas, ko snää meinasit\ntappa.\"\n\n-- Siitäpä juuri tahtoisin saada selon. Minä pyydän teitä, rukoilen\nteitä: Hankkikaa minulle tieto, onko kyseessä oleva poika Agatha\nKristina Joosepintyttären lapsi. Enhän minä sanottavaa hänen\nhyväkseen voisi tehdä, mutta saisi hän kumminkin isän ja isän nimen\nja säästyisi siten monelta ikävyydeltä.\n\n-- Kyll kummingi mnää koita otta asjast selgo.\n\n-- Kiitoksia paljon. Mutta kuulkaa, se tieto olisi saatava pian.\nHuomiseksi se jo olisi saatava, sillä pelkään, että tulen pahoin\nsairaaksi. Pääni tuntuu niin kummalliselta.\n\n-- No, mutt ong lääkär käynnt tääll ja mitä hän sano?\n\n-- Hän pelkää, että pääkallonluu on särkynyt pudotessani eilen laivan\nkanteen.\n\n-- Kyll kummingi olisi asja hullust sitt. -- Mutt kyll snää ole ollk\nkans aika hultten, kon es snää stää Agatha Kristiinat nainnk, ko snää\nkerra nii hyvis väleis hänen gansas oli.\n\n-- Ei, ei, niin ette saa ajatella minusta. Kuulkaa, kun juttelen\nteille koko asian alusta loppuun. Silloin toivottavasti tuomitsette\nminut toisin ja pyritte paremmalla halulla ottamaan selkoa tuon pojan\nsyntyperästä.\n\nTaita mar nii ollakki. -- Kyll kummingi ongi vaa sitt parast, ettäs\njuttle mnuullk kaikk.\n\nPyydettyään ja saatuaan ensin juotavaa sairas alkoi:\n\n-- Vaikka minä olen Porin puolesta kotoisin, niin olin melkein\nsiitä asti kuin merimieheksi rupesin enimmäkseen purjehtinut\nturkulaisilla aluksilla, kunnes onnettomuuksieni päivät alkoivat ja\njouduin tunnottomien ja kunnottomien ulkomaalaisten käsiin. Turussa\nkäydessäni olin tutustunut Agathaan. Vähitellen rakastuimme toisiimme\nja päätimme siis solmia avioliiton keskenämme. Elokuun alussa 1856\notimme kuulutuksen ja heti sen jäljestä läksin laivanvarustajalleni\nantamani lupauksen mukaisesti vielä yhdelle Englannin matkalle, jolta\npalattuani häämme heti piti vietettämän. Matkamme määrä oli Lontoo\nja me saavuimme sinne onnellisesti. Pari päivää ennen suunniteltua\nlähtöämme kotimatkalle tapasin englantilaisen merimiehen, joka\njoitakuita vuosia aikaisemmin oli purjehtinut samalla turkulaisella\nlaivalla kuin minäkin. Meistä oli silloin tullut hyvät ystävät ja me\niloitsimme suuresti tavatessamme taasen toisemme. Poikkesimme vanhoja\nmuistoja verestämään ja uusista elämän kokemuksistamme pakinoimaan\nerääseen läheisyydessä olevaan merimieskapakkaan. Sillä istuessamme\nvilkkaasti keskustellen ja groggia juoden muuan suurikasvuinen\nilkeännäköinen mies läheni meidän pöytäämme, ja lyöttäytyi vihdoin\nmeidän seuraamme, vaikka me sekä sanoin että elein osoitimme hänelle\nkyllin selvästi, ettemme tahtoneet olla tekemisissä hänen kanssaan.\nMutta hän vain virnisteli häijysti ja lateli meihin kohdistuvia\nhaukkumasanoja, minkä ehti. Viimein meni hän hävyttömyydessään niin\npitkälle, että hän yhtäkkiä otti minun groggilasini ja tyhjensi\nsen yhdellä siemauksella. Suutuksissani tyrkkäsin häntä rintaan,\nniin että hän kaatui tuolineen päivineen selälleen lattialle.\nMutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän pystyssä, avasi\nsuuren linkkuveitsensä ja oli juuri iskemäisillään sillä minua,\nkun ystäväni, englantilainen, löi häntä tuolillaan päähän, niin\nettä hän pyörtyneenä ja verta vuotavana kaatui uudelleen. Samassa\nryntäsivät kaikki muut kapakassa olijat, noin 6 tahi 7 miestä\nmeidän kimppuumme väittäen, että kumppalini oli tappanut heidän\nseuralaisensa. Kun he lisäksi sanoivat, että poliisi pian saapuisi\nselvittämään asian, koska muuan heidän seurastaan muka oli lähtenyt\njärjestyksen valvojaa etsimään, niin rupesi meidän aseinamme käymään\nhuolestuttavaksi. Olimme siis hyvin kiitollisia eräälle tähän\nasti syrjästä koko tätä rymyliä seuranneelle vanhemmanpuoleiselle\nmiehelle, kun hän meidän ahdistajiemme kääntyessä kapakoitsijan\npuoleen kaikenmoisilla valituksilla huonosta järjestyksestä, kuiskasi\nmeille, että me yhtäkkiä juoksisimme ulos samasta ovesta, josta hän\naikoi heti poistua. Tämä auttajamme hädän hetkenä menikin samassa\nkapakoitsijan myymäpöydän ääreen, maksoi, mitä hän oli tilannut ja\nläksi sitten ohimennessään silmää meille iskien huoneen peräpuoleen.\nSeuratessamme häntä katseillamme näimme hänen yhtäkkiä avaavan\nerään huoneen peräseinässä olevan oven, joka oli päällystetty\nsamanlaatuisella paperilla kuin seinätkin ja joka siis tähän asti oli\njäänyt meiltä sekä nähtävästi myöskin ahdistajiltamme huomaamatta.\nSilmänräpäyksessä olimme pujahtaneet ulos tästä ovesta, jonka takana\nauttajamme seisoi ja löi oven lukkoon jäljessämme. Me kuulimme vain,\nkuinka ahdistajamme seuraavassa tuokiossa ryntäsivät ovea vastaan,\nkoettaen saada sen auki.\n\n-- Pian, pian, seuratkaa minua, minä vien teidät hyvään\npiilopaikkaan, huusi suojelijamme ja avattuaan erään talon pihamaata\nympäröivässä korkeassa kiviaidassa olevan portin, jonka hän meidän\nkaikkien kuljettua sen läpi taasen sulki, vei hän meidät mutkikkaita\nkujia myöten eräälle suurelle kadulle ja sitten rantaan. Sinne\nsaavuttuamme johtajamme pistäen kaksi sormeaan suuhun vihelsi\nkimakasti ja hetken päästä saapui yhden miehen soutama, suurehko vene\nluoksemme. Me astuimme kaikin siihen ja olimme pian eräällä virralla\nankkurissa olevalla kuunariparkilla.\n\n-- Kas niin, nyt olemme selviytyneet niistä roistoista, auttajamme\npuheli ja me voimme kaikessa rauhassa mennä kajuuttaan katsomaan,\neiköhän sieltä löydetä jotakin suuhun pantavaa. -- Mennään, mennään,\nminä käyn edellä näyttämässä tietä teille.\n\nIsäntämme etsi kajuuttaan päästyämme esille viinipullon ja pyysi\nmeitä juomaan lasin tai pari onnellisen pelastuksemme johdosta.\nRäikein värein kuvaili hän, mitkä ikävät seuraukset meille olisi\nvoinut koitua, jos olisimme joutuneet poliisin käsiin. Näin\npakinoituaan hetkisen hän poistui kajuutasta sanoen menevänsä\nantamaan laivan miehistölle muutamia käskyjä ja kehoittaen meitä\nsinä aikana muistamaan lasejamme. Hänen mentyään rupesi laivan\nkannelta kuulumaan vilkasta liikettä ja äänistä, jotka tunkivat\nkajuuttaan, ymmärsimme, että ankkuri nostettiin ja purjeet\nlevitettiin. Hämmästyneinä silmäilimme hetkisen toisiamme ja\npuhumatta sanaakaan riensimme seuraavassa silmänräpäyksessä ikäänkuin\nyhteisestä sopimuksesta ulos kajuutasta. Mutta ovi olikin lukossa\nja me huomasimme joutuneemme salakavalasti petetyiksi. Äärimmäisen\nsuuttumuksen valtaamina painauduimme molemmat ovea vastaan niin\nkovalla voimalla, että lukko irtaantui ja ovi lensi auki. Se ei\nmeitä kuitenkaan paljon auttanut, sillä edessämme laivankannella\nseisoi kuusi rotevakasvuista miestä, jotka äskeisen pelastajamme\nkäskystä yhtäkkiä sitoivat köysillä jalkamme ja kätemme, panivat\npurjekangassiteet suumme eteen ja veivät meidät sitten laivanruumaan.\n\nKun me seuraavana aamuna köysistä ja siteistä vapautuneina kankein\njäsenin nousimme kannelle, näkyi Englannin rannikko kaukana etelässä\nja me tiesimme nyt varmasti sen, mikä eilen illalla kamalana\naavistuksena oli ajatuksiamme askaroittanut: että meidät väkipakolla\noli tehty tämän jollekin vähemmän edulliselle matkalle lähtevän tai\njostakin syystä huonossa maineessa olevan laivan miehistön jäseniksi.\n\nTeidän on helpompi ymmärtää kuin minun selittää, mitkä tunteet\ntäyttivät sieluni ajatellessani, etten millään keinolla saanut edes\nkirjelippua lähetetyksi morsiamelleni, joka tietysti ei voinut\ntulla muuhun käsitykseen kuin että minä olin karannut laivastani\nja pettänyt hänet. Riehuen kuin mielipuoli hyökkäsin peräkannella\nedestakasin kävelevän, eilen ystäväksemme tekeytyneen ja nähtävästi\ntämän laivan kapteenina toimivan miehen luo koettaen vaillinaisella\nenglanninkielen taidollani tehdä hänelle selväksi, kuinka paljon\nonnettomuutta hän kavalalla menettelyllään oli saattanut aikaan.\nPilkallisesti ja halveksivasti hymyillen kapteeni vain jatkoi\nkävelyään ja kun hän vihdoin ylpeällä kädenliikkeellä komensi minut\npois luotaan, suutuin niin silmittömästi, että juoksin hänen luokseen\nja löin häntä nyrkilläni kasvoihin. Mutta samassa silmänräpäyksessä\nselvisi minulle myöskin, mihin raskaaseen rikokseen olin tehnyt\nitseni syypääksi. Hervottomina käsivarteni putosivat sivuilleni,\npääni painui alas ja kuin kivettyneenä seisoin siinä kapteenin edessä\nodottaen, mitä seuraava hetki toisi muassaan. Pyyhkien nenästään\nvuotavaa verta toisin käsin hän sieppasi toisella kädellään pistoolin\nvyöstään, veti jo hanan vireeseen ja ojensi sen minua kohti. Luulin\nviime hetkeni tulleen ja ehdin jo tyytymään kohtalooni, kun kapteeni\nlaskikin aseensa alas, polki jalkaansa kiivaasti laivankanteen ja\nhuusi miehilleen: \"Sitokaa tämä mies isoon mastoon ja antakaa hänelle\nviisikolmatta lyöntiä. Ampuisin hänet kuin koiran, jollei meillä\nolisi muutenkin miehistä puute.\"\n\nTämän rangaistuksen jäljestä skanssissa lavitsallani viruessani\nsain ystävältäni kuulla, että laiva oli kaikin puolin hyvä ja\nruokavaratkin siinä ensiluokkaiset, mutta että se oli matkalla\nLänsi-Intiaan, Jamaicaan, missä keltakuume parastaikaa tavallista\nlaajemmalle levinneenä kulkutautina riehui.\n\nLaivamme osoittautui erittäin oivalliseksi purjehtijaksikin ja\ntavallista lyhyemmässä ajassa olimme niin ollen matkamme perillä.\nHeti maihin päästyä läksin katsomaan, löytyisikö ehkä joku\nsuomalainen laiva satamassa, jotta voisin saada kirjeen kulkemaan\nkotimaahan. Etsiskelyni oli kuitenkin turhaa ja niin ollen\nturvauduin postiin, vaikken juuri voinut toivoa että kirjeet sitä\ntietä tulisivat perille. Hukkuivathan ne siihen aikaan vielä niin\nusein pitkillä matkoillaan. Kirjoitin kuitenkin sekä veljelleni\nettä morsiamelleni selvitellen, miten vasten tahtoani olin joutunut\npitkälle matkalle, ja pyysin heitä lähettämään vastauksen Lontooseen\nVenäjän konsulivirastoon.\n\nEn voinut silloin aavistaakaan, että vasta lähemmä vuoden päästä\nolin saapuva takaisin Lontooseen tältä matkaltani. Oli nimittäin\nkulunut tuskin viikkoakaan Jamaicaan saapumisemme jälkeen, kun\nensimmäinen keltakuumetapaus huomattiin laivallamme, ja seuraavana\npäivänä sairastuin itse tähän vaikeaan tautiin. Kiitos alkujaan\nhyvän terveyteni ja vahvan ruumiinrakenteen! voitin kuitenkin taudin\nensi ryntäyksen, mutta sen aiheuttamia jälkitauteja sain potea\nkuukausimääriä. Ja kun ne olin voittanut, jatkui taudin jättämää\nheikkoutta niin kauan, että vasta kesäkuussa 1857 voin ajatella\npaluumatkalle lähtöä. Otin pestin erääseen norjalaiseen laivaan,\nvaikka kyllä näin, että se oli hyvin huonossa kunnossa. Mutta,\nkoska sen matkan määräpaikka oli Cardiff ja minun oli kova kiire\nkotiinpäin, niin karkoitin epäröimiset mielestäni ja liityin tuon\nlaivan miehistöön. Niinkuin olin pelännytkin, tuli siitä matkasta\nyksi vaivaloisimpia, joilla olen ollut. Laiva oli huono purjehtija\nja vuotava. Lisäksi vastatuulet viivyttelivät meitä, niin että kesti\nlähes neljä kuukautta, ennenkuin olimme määrämme päässä, ja niin\nollen pääsin Lontooseen vasta lokakuun loppupuolella. Sain siellä\nveljeltäni kirjeen, jossa hän ilmoitti, että morsiameni oli muuttanut\npois Turusta kotipitäjäänsä ja luotettavalta taholta tulleen tiedon\nmukaan kuollut siellä. Mutta siitä, että hän ennen kuolemaansa olisi\nsynnyttänyt lapsen, kuten minulla on syytä olettaa, ei hän maininnut\nsanaakaan kirjeessään. Joko hän jätti tahallaan tämän seikan\nmainitsematta tahi ehkei hänkään tietänyt siitä mitään.\n\nVeljeni kirje masensi mieleni siinä määrin, että elin monta päivää\nmitä hirveimmän sielullisen tuskan alaisena ja likeltä piti, etten\npäättänyt päiviäni. Mutta vähitellen sieluni synnynnäinen joustavuus\nkumminkin voitti sairauden, ruumiillisten rasitusten ja murheen\naiheuttaman synkkämielisyyden ja jonkun viikon kuluttua kykenin\ntaasen lähtemään merelle. Mutta nyt minusta oli yhdentekevä,\nminnepäin matka suuntautui, ja niin olen kulkenut valtameriä ristiin\nrastiin, kunnes vihdoin jouduin sille kauhealle matkalle, jolta minut\ntäydellisesti murtunein ruumiin ja sielun voimin virastojen toimesta\nlähetettiin kotimaahan ja joka pian -- minä tunnen sen -- on päättyvä\nikuiseen lepoon. Mutta kuten jo sanoin, ennenkuin kuolen, tahtoisin\ntietää, onko tuo poika, jonka eilen tapasin, Agathan ja siis myös\nminun lapseni. Jos niin on, tahdon vielä tavata hänet ja antaa\nhänelle siunaukseni. Mutta ennen kaikkea pyydän teitä järjestämään\nasiat niin, että hän, jos hän on se, joksi häntä luulen, tulee\nlaillisesti lapsekseni tunnustetuksi ja saa kantaa isänsä nimen.\n\nVanhat muistelmat itsessään ja niiden kertominen Polttilan papalle\nolivat rasittaneet sairasta. Hän huoahti syvään ja pyysi saada vettä\njuodaksensa. Polttilan papa nosti hänet puolittain istuvaan asentoon\nja tarjosi toisella kädellä hänelle vettä pöydällä olevasta lasista.\n\n-- Kyll kummingi, sanoi Polttilan papa sen jäljestä, kyll kummingi\nmnää ota selgo siit, ett kene laps se Penu oikke o. Kyll mar siit\nprässi tlee, mutt mnää lähetä vaikk miähen Godisjoell tutkima stää\nasja.\n\n-- Voi, kuinka hyvä te olette. Mutta asian on kiire. Pelkään, etten\nkauan ole näin hyvissä sielun voimissa.\n\n-- Sillaill oikke, sillaill oikke, kiiru oikke meijän daita oli. Kyll\nkummingi ongi vaa. Ja mnää lähde nys sitt koht. -- -- Granruuska!\n\nMutta Granruuska oli painanut Polttilan papan rangaistuksen uhan\noven takana kuulustelemisesta niin tarkkaan mieleensä, että hän oli\nsiirtynyt seisomaan talon portille eikä siis voinut kuulla vanhuksen\nkutsua.\n\n-- Ja mihi om bistänn ittes taas se Granruuska riivatt? -- Kyll\nkummingi se o se ainane harmin gappal vaa ett... mutisi ukko\nitsekseen lähtiessään ulos ovesta.\n\nTavatessaan sitten portilla Granruuskan teroitti ukko tämän mieleen,\nettä hänen tuli hyvin tarkkaan hoitaa sairasta.\n\n-- Ja muist vaa oll itt troppaamat, se mnää snuulls sano, lisäsi\nPolttilan papa ja jatkoi matkaansa etsimään tarkempia tietoja Penun\nsyntyperää koskevista seikoista.\n\n\n\n\nXI.\n\n\n    Kaksitoista miestä meni mastoihin,\n    Kuusi oli pumpuiss' kiinn',\n    Kuusi oli pumpuiss' kiinn'.\n    Kaksitoista miestä meni mastoihin,\n    Kuusi oli pumpuiss' kiinn'!\n    Hurraa me nuoret meripojat,\n    Ilo ompi meillä aina\n    Eikä suru meitä paina,\n    Hurraa me nuoret meripojat,\n    Ilo ompi ainiaan.\n    Tulee sairaus sekä kuolema,\n    Yli puurin heitetään,\n    Yli puurin heitetään.\n    Tulee sairaus sekä kuolema,\n    Yli puurin heitetään.\n    Hurraa me nuoret meripojat,\n    Ilo ompi -- -- --.\n\nTässä katkeaa laulu, jota Kredliin ja Suutari-Jokko suurella\nhartaudella vetelevät, katkeaa sen tähden, että heidän lähettinsä\nChristian von Brandenstein palaa viinanostoretkeltään, asettaa\nnoutamansa kaksi puolen tuopin pulloa viinaa höyläpenkille ikkunan\nalla ja antaa liiat rahat takaisin Kredliinille.\n\nOikeastaan Kredliinin pitäisi paikata Delfinin isoa purjetta,\njoka täyttää suurimman osan tuvan lattian pinta-alaa. Mutta kun\nSuutari-Jokko on sattunut tulemaan siihen kesken toimituksen ja\nehdottanut että ostettaisiin pullo viinaa ja pidettäisiin hiukan\nhauskaa, koska taasen on kuusi raskasta työpäivää edessä, niin\nKredliin on hyväksynyt ehdotuksen ja heittänyt purjeen neulomisen\nsikseen. Yksi pullo on jo tyhjennetty ja pianhan se loppuikin,\nkun sattui Christian vielä tulemaan siihen vieraisille ja hänelle\ntietysti piti tarjota naukku aina väliin. Eihän muu voinut tulla\nkysymykseenkään. Mutta senpä tähden hän saakin ensimmäisen pullon\ntyhjennyttyä lähteä hakemaan kaksi lisää. Ja ne tahtoo Kredliin yksin\nmaksaa. Kredliin on sillä tuulella nyt eikä Suutari-Jokolla enempää\nkuin Christianillakaan ole mitään tällaista asiain järjestelyä\nvastaan. Christian on siis lähtenyt Kredliinin rahoilla viinaa\nostamaan ja sinä aikana Kredliin ja Suutari-Jokko laulelevat tuota\nvanhaa, tuntemattoman miehen tekemää merimieslaulua, jonka säkeistöt\npäättyvät sanoilla: \"Hurraa me nuoret meripojat, Ilo ompi meillä aina\nj.n.e.\" Sitä he hartain mielin siinä laulavat ja aina väliin Kredliin\nkertoo eilispäivän tapahtumista Aallottarella ja Mannilan kapteenin\ntotikemuista, kunnes Christian palaa saaliineen ja ryypiskely taasen\nvoi jatkua.\n\n-- Pian sinä siellä Iiskissä asti kävitkin, sanoo Kredliin\nkiskaistessaan korkin pullon suusta, pian sinä sellaisen matkan\nsuoritit, mutta eipä ihme, kun otat niin jumalattoman pitkiä\naskeleita. Noin sinä kävellä kuukit ja sinun komea aatelismiehen\nnenäsi, joka on kuin leivän puolikas, halkaisee ilman edeltäsi, niin\nettä pois tieltä vain.\n\nNäin puhuessaan Kredliin matkii Christianin käyntiä ottaen hirveän\npitkiä askeleita ja taivuttaen ruumistaan eteenpäin ja vasemmalle,\nkun oikea jalka ottaa askelensa, sekä eteenpäin ja oikealle,\nkun vasen jalka on etumaisena. Täten tehden onnistuu Kredliinin\njäljitellä niin mainiosti Christianin omituista käyntiä, että\nSuutari-Jokko nauraa täyttä kurkkua ja Christian joutuu vallan\nhämilleen.\n\n-- No, no, Christian, jatkaa Kredliin, jokaisella meistä on\nomituisuutemme ja sinulla on nenäsi, tuo sinun sukusi komea kyömynenä\nja käyntisi.\n\n-- Niin, etkös joutunutkin sotaväestä pois sen takia, ettet pitkine\naskeleinesi koskaan pysynyt rivissä, Suutari-Jokko kysäsee iskien\nveitikkamaisesti silmää Kredliinille.\n\n-- Ei siinä jutussa ole mitään perää, vastaa Christian. Syyt\neroamiseeni sotaväestä olivat vallan toiset, mutta kun ette\nole aatelismiehiä, niin ette ymmärtäisi niitä syitä, vaikka ne\nesittäisinkin teille.\n\n-- Aivan niin, aivan niin. -- Jaa-a sinä olet korkeata sukua, sinä\nChristian, Kredliin jatkoi puhetta, ja tiedätkö, minä muistan kuin\neilisen päivän sinun vanhempiesi hääpäivän. Ei ole Raumalla ennen\neikä jälkeen niin komeita häitä vietetty. Pajalasta, morsiamen\nkodista, Marrelaan, sulhasen kotiin oli katu punaisella veralla\npeitetty. Ei ollut siis pelkoa, että äitisi morsiuskengät olisi\nlokaan tahraantuneet, kun hän rikkaasta kodistaan miehelään siirtyi.\nOlivat, ne komeat häät, kerrassaan komeat olivat. Virtana oli viini\nvuotanut ja muu tarjoilu oli ollut sen mukaista, mikäli kerrottiin.\nNiin, suurenmoisesti se avioliitto alkoi, mutta kurjuuteen se\npäättyi. No niin, mitäs niistä maallisista. Otetaan ryyppy, pojat.\n\n-- Otetaan ryyppy ja lauletaan, pauhasi Suutari-Jokko. Mutta sinä et\nosaa tietääkseni edes laulaa, Christian. Mitä sinä oikein osaat?\n\n-- Älä sinä Suutari-Jokko kysele semmoisia, Kredliin taasen\ntarttui puheeseen. Se poika osaa almanakan ja virsikirjan kannesta\nkanteen ja tietääpä lisäksi jokaisen raumalaisen syntymäpäivän ja\nvuoden ihan pilkulleen. -- Eikö totta, Christian? Sanoppas tuolle\nSuutari-Jokolle, milloin hän on syntynyt.\n\n-- Minä tunnen vain huomatuimpien raumalaisten syntymäpäivän ja\nvuoden.\n\n-- Soo-o, mutta turkanen vie, kyllä tuo Jokko on niitä kaikkein\nhuomatuimpia raumalaisia.\n\n-- Onpa niinkin -- tavallaan.\n\n-- Mitä sinä sillä tarkoitat, Christian? kivahti silloin\nSuutari-Jokko. Haastatko riitaa, mies? -- --\n\n-- Hiljaa, pojat! Ja pullot ja lasit piiloon! Regnata-rouva tulee\ntänne, huusi samassa Kredliin, joka oli sattunut vilkaisemaan pihalle\npäin.\n\nSuutari-Jokko sieppasi lakkinsa ja yritti paeta, mutta kun hän\nsamassa, kuuli porstuan oven aukeavan, niin hän ymmärsi, että pakotie\noli suljettu. Hän etsi siis itselleen istumapaikan takanurkassa siinä\ntoivossa, ettei Regnata-rouva häntä siinä heti huomaisi ja hän ehkä\npääsisi sitten livahtamaan hiljakseen pois huoneesta. Christian pisti\nviinalasit taskuunsa ja Kredliin etsi pulloille piilopaikkaa. Hän\naikoi ensin kääriä ne lattialla olevaan purjeeseen, mutta hylkäsi\nsitten sen tuuman ja pistikin ne takanraakussa riippuvaan pataan.\nTuskin oli hän näin vapautunut pulloistaan, saanut purjehansikkaan,\nneulan ja langan käteensä ja istuutunut lattialle purjetta neulomaan,\nkun Regnata-rouva avasi tuvan oven ja astui sisään. Tuvan ovi\noli kuitenkin siksi kapea ettei Regnata-rouvan krinoliini oikein\ntahtonut mahtua sen läpi. Se tarttui kiinni toiseen ovipieleen ja\nsen teräskehät kiepsahtivat pystyasentoon, joten Regnata-rouvan\nalusvaatteetkin tulivat hetkeksi näkyviin hyvän matkan yläpuolelle\npolvien. Tämä pieni ja vain silmänräpäyksen kestävä krinoliinin\njotensakin tavallinen temppuilu ei ollenkaan saattanut Regnata-rouvaa\nhämille, vaan seisoi hän seuraavassa tuokiossa kaikessa komeudessaan\nkeskellä tuvan lattiaa. Päässään hänellä oli hieno, myssyntapaiseksi\nmuodostettu olkihattu, jonka korkea, keinotekoisilla ruusuilla\nkoristettu etureuna puolikuun muotoisesti kehysti hänen terveen\npunakoita kasvojaan. Hattua piti paikoillaan noin kolmen sormen\nlevyiset, hatun alireunasta lähtevät ja leuan alla komeaan solmuun\nkiedotut, heleänväriset silkkinauhat, joiden vapaat päät riippuivat\nalas melkein vyötäreille asti. Hartioillaan oli hänellä avara,\nleveähihainen, kankaaseen kudotuilla kukkakoristeilla somistetusta\npunaisenruskeasta verasta tehty polviin asti ulottuva suoraselkäinen\nkauhtana eli \"manteau\", joksi sitä kutsuttiin. Hetkisen vedettyä\nhenkeä reippaan kävelynsä jälkeen hän iski tuiman silmäyksen\nensin Kredliiniin, joka oli noussut seisoalle ja kumartaen lausui\nodottamattoman vieraansa tervetulleeksi, pyytäen häntä istuutumaan\nhöyläpenkin päässä olevalle tuolille. Välittämättä rahtuistakaan\nKredliinin kohteliaisuuden osoituksista Regnata-rouva kääntyi ympäri\nja keksi takan nurkassa istuvan Suutari-Jokon.\n\n-- Vai täällä sinä lurjustelet tekemättä mitään työtä ja estäen\nmuitakin työtä tekemästä. Olet tietysti ollut viekottelemassa\nKredliiniä hummaamaan taasen, koska tuolta pihan poikki tullessani\nminä näin lasin sinun kädessäsi. Avaappas takkisi, jotta näen, onko\nsen suojassa pulloja tai laseja. -- -- Ei näy olevan. No, mars\nkotia siis, senkin pahuuden pesä, ja koetappas tulla häiritsemään\nKredliiniä hänen työssään.\n\nTämän sanoessaan Regnata-rouva koputti suurta sinisen- ja\npunaisenraitaisesta kankaasta tehtyä messinkiheloilla silattua\nsateenvarjoaan tuvan lattiaan antaaksensa siten enemmän pontta\npuheelleen. Niska kyyryssä Suutari-Jokko otti tämän sanaryöpyn\nvastaan ja hiipi sitten hiljakseen ulos ovesta.\n\n-- Ja sinä, Christian, mitä tekemistä sinulla on täällä, jatkoi\nRegnata-rouva ripitystään. Aatelismies, ja kehtaat alentua tämän\nKredliinin ja Suutari-Jokon juoksupojaksi. Palvelet heitä kantamalla\ntänne viinaa heidän käskystään... Niin, niin, älä yritäkään kieltää.\nMinä näin sinun lähtevän Iiskin puodista viinapullo kummassakin\nhousujen taskussa. Häpeisit vähän! Jaaha, ja sanoppas nyt kiltisti,\nmissä ovat pullot. -- -- Vai et tiedä. Entäs mitä sinulla on siellä\ntakin taskuissa. Niin, niin, vedä esille vain äläkä vitkastele.\n-- -- -- Vai niin -- kolme pikaria, ei sen enempää. No, aseta ne\ntuohon ikkunalle ja jää tänne, kunnes olen puhunut asiani tälle\nKredliinille. -- -- -- Niin, sinä Kredliin, sinä et ole käynyt meillä\npitkään aikaan.\n\n-- No mutta eihän siitä paljon aikaa ole kun kävin siellä kotiin\ntultuani Saksan matkalta. Ja sitten -- -- niin sitten sitä on ollut\nniin paljon kaikenlaista muuta hommaa tässä, ettei ole ehtinyt\nkäymään rouvaa puhuttelemassa.\n\n-- Vai on ollut paljon hommaa, vai niin. Ja minä kun ajattelin, että\npaha omatunto on estänyt sinua tulemasta luokseni.\n\n-- Paha omatunto! Kuinka rouva niin voi sanoa! Mistä minulla voisi\nolla tunnon vaivaa ja lisäksi sellaista, joka tekisi käynnit teidän\nluonanne kiusallisiksi? Ei, rouva hyvä, kyllä te olette vallan\nerehtynyt.\n\n-- Mitenkähän lienee sen asian laita. Kuuleppas, mikset tullut\npyytämään apuani, kun Amalia kohteli pahasti sitä minun uutta\nsuojattiani, sitä Penua? No, mikset vastaa? Ja missä on se\nsyntymämerkki Penun poskessa? Se syntymämerkki, jonka piti olla ihan\nsamalla paikalla ja samannäköinen kuin Arvid-vainajallakin. -- --\nSinä et vastaa ja kosk'et sinä vastaa, niin teen minä sen. Asian\nlaita on nimittäin niin, että sinä pelkäät erehtyneesi pahoin Penun\nsuhteen. Mutta pelkosi on turha. Sillä vaikkei sitä syntymämerkkiä\nollutkaan, niin sinun silti ei tarvitse Tantuistakaan epäillä Penun\nsyntyperää. Lue tämä paperi. Sen sanottuaan Regnata-rouva otti\nsuuresta käsilaukustaan eli piraatistaan esille paperin, jonka hän\nojensi Kredliinille.\n\n-- En minä osaa lukea kirjoitusta, huomautti Kredliin.\n\n-- Aivan oikein, minä en huomannutkaan sitä. -- No niin, Onhan\nChristian täällä. Tule tänne, Christian. -- Mikä paperi tämä on?\n\n-- Papinkirja se on.\n\n-- Niin juuri, papinkirja se on, ja eikö siinä sanota, että Benjamin\nAgathanpoika on syntynyt v. 1857 ja että hänen äitinsä on Agatha\nJoosepintytär?\n\n-- Sanotaan.\n\n-- Kuulitko, Kredliin? Penun äiti on nimeltään Agatha Joosepintytär\nja Penu on syntynyt 1857. Ei siis ole mitään syytä epäillä, ettei\nhän olisi sen Agathan poika, joka palveli meillä, vaikkei se sinun\nkeksimäsi syntymämerkkijuttu ollutkaan mistään kotoisin. Se oli samaa\nlajia kuin monet muut sinun juttusi. -- Kuuletko?\n\n-- Kuulen minä, miksen kuulisi.\n\n-- No, ja mitä sitten tähän kaikkeen sanot?\n\n-- Mitä minä siihen osaisin sanoa!\n\n-- Niin, mitä sinä siihen osaisit sanoa, senkin vekara. Mutta kyllä\nsinä ryyppyjuhlia osaat panna toimeen. Olisit taasen tapasi mukaan\nalkanut viikon kestävän hummaamisen, jos en olisi sattunut tekemään\nsellaiset aikeet tyhjiksi.\n\nTaasen Regnata-rouva koputti sateenvarjoaan lattiaan ja loi tuimia\nsilmäyksiä edessään seisovaan, raskaan synnin taakkansa alla\nhuokailevaan Kredliiniin.\n\n-- Se syntymämerkki Penun poskessa, jatkoi Regnata-rouva -- oli,\nnäetkö, vain jokin tahra, jonka Amalia pesemällä poisti. Mutta siitä\net puhunut minulle mitään, vaikka sen hyvin tiesit. -- -- Jaaha,\nsinäkin tulet tänne, Jahan Henrik. -- -- Niin, niin, kussa haaska on,\nsinne korpit kokoontuvat. Tunsit kai viinan hajun nenässäsi, sillä\ntäällä sitä on, kuten pian saat nähdä.\n\nNämä viimeiset sanat Regnata-rouva lausui Jahan Henrik-kapteenille,\njoka sattumalta saapui Kredliiniä tervehtimään ja joka havaitessaan\nRegnata-rouvankin olevan siellä yritti vetäytyä kaikessa\nhiljaisuudessa takaisin, kun Regnata-rouva huomasikin hänet ja otti\nhänet näin epäystävällisesti vastaan.\n\n-- Aina sinä, Regnata, mittaat syyllisille ja syyttömille samalla\nmitalla, kun niikseen tulee, kivahti Jahan Henrik. Minulla on viinaa\nkotona tarpeeksi, joten minun ei tarvitse lähteä sitä kylästä\netsimään.\n\n-- Kas, kas kun oikein närkästyt syyttömyydessäsi. -- Älä viitsi\nyhtään kietoutua viattomuuden vaippaan. Kyllä minä olen nähnyt sinut\nmonta kertaa liiaksi väkeviä nauttineena ja näen kai vastakin, niin\nettä pidä hyvänäsi vain etukäteen saamasi ripitys.\n\n-- Sitäkin saan kylliksi kotona, joten toisten miesten ja\nmiesvainajani, vaimojen ei tarvitse, mitä minuun tulee, siitä\nhuolehtia.\n\n-- Oletpa oikein äkäinen, Jahan Henrik, minä huomaan. Mutta älä\nsiinä kauemmin kiukuttele, vaan auta minua etsimään ja hävittämään\ntähän asumukseen hankittu viinavarasto. -- -- Oikaise tuo purje\nlaskoksistaan, Kredliin, niin nähdään, mitä siinä ehkä piilee.\n\nKredliin teki työtä käskettyä, mutta ei purjeen sisältä pulloja\nesille tullut.\n\nRegnata-rouva kopeloi joka laatikon ja nurkan sekä tuvassa että\nperäkamarissa. Kaikki mahdolliset piilopaikat hän etsi tarkkaan.\nHakipa vielä porstuastakin pulloja, jotka hän tiesi Christianin\ntuoneen taloon. Mutta turha oli hänen vaivansa. Hän oli luullut, että\npullot löytyvät heti lattialla läjässä olevan purjeen laskoksista,\nmutta kun tämä olettamus osoittautui vääräksi eikä pulloja\nmuualtakaan löytynyt, tunsi hän pettymystä ja harmia. Hän istuutui\nvihdoin levähtämään etsiskelynsä jälkeen, mutta hänen katseensa\njatkoivat uupumatta tätä tointa ja kohdistuivat viimein leivinuuniin.\nAivan oikein, siellä ne varmastikin ovat, hän ajatteli, ja niin Jahan\nHenrik sai käskyn avata leivinuunin suupellin ja valaista päreellä\nuunin.\n\nRegnata-rouva lähestyi takkaa niin lähelle kuin hänen krinoliininsa\nja hänen halunsa suojata vaatteitansa tahraantumasta salli. Noin\npuolen sylen etäisyydessä takasta hän siis kumartui kurkistelemaan\nuuniin todetaksensa vain, ettei sieltäkään löytynyt sitä ainetta,\njoka uhkasi tehdä Kredliinin työhön kykenemättömäksi juuri kun\nhänen apuaan paraiten olisi tarvittu. Regnata-rouva oli jo\ntunnustamaisillaan itselleen, että hän tällä kertaa oli hävinnyt\npelin, kun hänen huomionsa kiintyi raakussa riippuvaan pataan sen\ntähden, että se oli jätetty puhdistamatta.\n\n-- Kylläpä pidät patasi ruokottomassa kunnossa, Kredliin, hän sanoi\nja käski Jahan Henrikin kääntää raakun niin että pata tulisi paremmin\nnäkyviin. Jahan Henrik tarttui padan sankaan kääntääkseen raakun\ntupaan päin, mutta havaitessaan samassa siinä makaavat pullot hän\nvirkkoi: \"Näkee sen muutenkin, että pata on jäänyt puhdistamatta\nviimeisen puuronkeiton jälestä\", ja tuli pois takan äärestä.\n\nNiin tyynesti kuin Jahan Henrik tämän sanoikin, oli Regnata-rouvassa\nkumminkin jo herännyt epäilys padan suhteen.\n\n-- Tarkastetaanpas sitä sentään hiukan enemmän, hän sanoi, lähestyi\ntakkaa ja veti sateenvarjonsa koukkuun käyristetyllä päällä padan\nluoksensa. -- Kas vain, hän huudahti nähdessään padassa makaavat\nviinapullot, kas vain, miten kovakuorista keitettävää sinä olet\nhankkinut itsellesi päivälliseksi, Kredliin. Kylläpä olet aika\njuutas! -- -- Tule tänne, Christian, pese nämä pullot, kuivaa ne\nja pistä ne sitten tähän käsilaukkuuni. -- -- Saat vähin erin\nminulta sitten viinasi takasin, Kredliin. -- Mutta tämä pata! Kuinka\nolet voinut jättää sen tällaiseen kuntoon! Se on kuin porsaiden\njäljiltä tänne jäänyt. Mutta sellaista on aina se leskimiesten ja\nvanhojenpoikien taloudenhoito. Likaa ja likaa ja taasen likaa. Vaimo\nsinun pitää hankkia itsellesi, vaimo ja oikein topakka vaimo, joka\npitää sinut kunnossa ja kurissa. -- Kuuletko, mitä sanon sinulle,\nKredliin?\n\n-- Kuulen minä.\n\n-- No, ja mitä ajattelet ehdotuksestani?\n\n-- Sanon vain, että onhan kyllä niin, että akaton mies on kuin\nhännätön susi -- --\n\n-- Vai niin, vai suden häntään sinä aviovaimon osan elämässä vertaat!\nMutta minä sanon sinulle, että te miehet ette olisi kerrassaan\nmitään, ellei meitä vaimoja olisi. Susi tulee hyvin toimeen ilman\nhäntää, mutta mies ilman kunnon vaimoa on surkea raukka, on juuri\nsemmoinen kuin sinä, Kredliin.\n\n-- Aivan niin, aivan niin, rouva hyvä. Sitäpä juuri minäkin\ntarkoitin. Nähkääs, vanha sananlasku sanoo, että akaton mies on\nkuin hännätön susi, ja kyllä vain taitaakin olla niin, että susi\nilman häntää olisi hyvin onneton olento. Ei häntä sudella vain\nkaunistuksena ja ylellisyyskappaleena ole minun ymmärtääkseni.\nKatsokaa vain noita tuuheahäntäisiä maalaiskoiria. Ne makaavat\nvaikka hangessa, mutta silloin ne kiertävätkin häntänsä varpaittensa\nyli ja pistävätpä viimein vielä kuononsakin hännän pään suojaan.\nNe suojelevat siis maatessa hännällään kylmälle arempia ruumiin\nosiaan ja hankkivat itselleen levätessään sen avulla lämmintä ilmaa\nhengitettäväkseen. Niin että vallan välttämättömän tarpeellinen\nruumiinosa se häntä sudelle mahtanee olla aivan niinkuin vaimo\nmiehelle.\n\n-- No niin, sillä lailla käsitettynä ei ole hullumpi se sinun\nsananlaskusi. -- Hankit siis vaimon pelastamaan sinut tästä\nkurjuudesta.\n\n-- Saahan tuota ajatella, rouva hyvä. -- Kyllä minä, jos toden sanon,\nolen ollut hyvin tyytyväinen tuolla porstuassa olevaan eukkooni. --\nSe on niin hiljainen ja vaatimaton.\n\n-- Kehtaatkin nimittää vaimoksesi sellaista pakanallista\nepäjumalankuvaa! -- Toimita vaimo itsellesi ja pian, se on minun\nneuvoni.\n\nNyökäyttäen päätään Kredliinille, Christianille ja Jahan Henrikille\nRegnata-rouva lähti tyytyväisenä ja komeana Kredliinin luota\nkotiapäin astelemaan eikä ollut kuulevinaankaan Kredliinin\nhuomautusta, että hänen sentään pitäisi saada edes yksi ryyppy kaiken\ntämän harmin lievennykseksi.\n\n-- Siinä menevät nyt viinasi, sanoi Jahan Henrik Kredliinille, kun\nRegnata-rouva oli päässyt pihalle.\n\n-- Siinä menevät enkä uskalla uusiakaan hankkia.\n\n-- On siinä vain eukkoa, siinä Regnata-rouvassa.\n\n-- On siinä sitä.\n\nJa nyt alkoivat Jahan Henrik, Christian ja Kredliin puhua\nRegnata-rouvan luonteenominaisuuksista valaisten niitä kukin\nkohdaltansa joko itse kokemillaan tahi muilta kuulemillaan\ntapahtumilla. Riitti siinä juttua, ja suurta arvonantoa ja\nkunnioitusta Regnata-rouvaa kohtaan keskustelu henki.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nPenu oli Aallottarelle tehdyn retken jälkeisenä päivänä juuri\npäässyt aamiaiselta, kun kapteeni tuli kyökkiin tuoden sellaisen\nsanoman, että Polttilan herra oli lähettänyt kysymään, voisiko\nPenu tulla hänen luoksensa ja olla mahdollisesti koko päivän\nhänen käytettävissään. Muu ei tullut kysymykseenkään kuin että\nmyöntävä vastaus annettiin näin arvossa pidetyn henkilön lausumaan\ntoivomukseen, ja kun Amalia oli siivonnut Penua hiukan, sai hän\nhetimiten lähteä Polttilaan. Sanan tuonut palvelustyttö johti\nhänet suoraa päätä isäntänsä työhuoneeseen, hyvin vaatimattomasti\nsisustettuun pieneen kamariin, jossa Penulle tuttu vanhus istui\nviheriäksi maalatun kirjoituspöydän ääressä keskustellen erään\nnähtävästi maalta kotosin olevan miehen kanssa, joka lakkia käsissään\npyöritellen näkyi odottavan vastausta Polttilan papalta.\n\n-- Kyll kummingi mnää tiädä, ett snää ole riht miäs, Polttilan papa\nvirkkoi vihdoin, ja miälelläs mnää anna snuull raha lainaks niihi\nsnuu rakenuksihis. Mutt tiedäks, kyll kummingi asja lait o vaa\nsemne, etten mnää ann muut kom buale siit, ko snää pyydä. Nii ett\nnelisataviisikymmend snää saa.\n\n-- Kiitoksia paljon vain. On hyvä kun saan edes sen määrän. Koetan\ntulla sillä toimeen. Ja täytyykin tulla toimeen sillä. Ei auta muu.\nKiitoksia paljon vain.\n\nVanhus laski rahat pöydälle, ja niiden saaja pisti ne tyytyväisen\nnäköisenä nahkakukkaroonsa, sillä tuntien Polttilan papan\nomituisuuden antaa aina vain puolen pyydetystä määrästä, hän\noli pyytänyt kaksi kertaa niin paljon kuin tarvitsi. Sitten hän\njätti hyvästi ja poistui huoneesta lausuen vielä kerran kiitokset\nsaamastaan avusta.\n\nPolttilan papa kääntyi seuraamaan katseillaan häntä ja havaitsi\nsamassa Penun.\n\n-- Jaaha, snää ole näämäs tuli jo. Ist ny ja odot hiuka -- -- Mitäst\nasja snuull o, Muna-aro?\n\n-- Sama asia minulla on kuin tuolla Vahteristollakin. Minulta kuoli\nhevonen ja on uusi hankittava sijaan, että saisi edes kupiikinajolla\njotain talvella ansaituksi. Ja yhtä ja toista on vielä talven varaksi\ntoimitettava taloon.\n\n-- Nii, nii, mnää ymmärä se. -- No, kuip pali snää sitt tarvittisi.\n\n-- Kyllä minun pitäisi saada neljäsataa markkaa.\n\n-- Vai nii, vai nii, vai nelisata markka. Kyll kummingi mnää anna\nsnuullp puale siit summast. Nii ett kakssata snää saa. Tydyks siihe?\n\n-- Tyydyn tietystikin, sanoi Muna-aro, joka hänkin oli pyytänyt\ntarvitsemansa määrän kaksin kerroin. -- Kiitoksia hyvin paljon vain\nja Jumala teitä siunatkoon, kun autatte lähimmäistänne.\n\n-- Älä siins semssi kohis, muttkon gat ny, ett ong täsä kakssata\nmarkka. Räknöit lailles ny nes sedeli, ettes ann mnuun gummingan\ngekat ittiäs.\n\n-- Kyllä on tasan kaksisataa markkaa. Ja jos Jumala meille\njommoisenkin vuoden antaa ensi syksynä, niin maksan velkani sitten\nheti. Kiitoksia.\n\nKun ovi oli sulkeutunut Muna-aron isännän jälkeen, kääntyi Polttilan\npapa Penun puoleen ja kysyi hetken katsottuaan häntä: \"Kuule, Penu,\ntiädäks snää, kosk snää oles syndynn?\"\n\n-- En, en tiedä varmaan. Mutta kymmenen vuoden vaiheilla minun\npitäisi olla.\n\n-- Kyll kummingi o nii, ett snuun darvittis tiättäs se vähä nuugemi.\n-- No, mikäst snuu äites nimi oi?\n\n-- Agatha. Lehtimäen Agatha.\n\n-- Niin gyll oliki. Mutt kenen dytär hän ol? Olik häne isäs Joosepp,\ntaikk Kusta, taikk Juha, taikk mikä hän ol ristnimeldäs?\n\n-- Sitä en tiedä.\n\n-- Vai es tiäd. Mutt kyll kummingi meijän däyty saad selgo näist\nasjoist. -- Mnää ajattli stää, ett meijän däyty lähtis sinns snuu\nvanhan gottihis taikk snuun gotopitäjäs papplaha näitten gysymysten\ndähde -- -- No, vikakost ny o, mitä ny o dapattunn?\n\nNämä viimeiset kysymykset vanhus kohdisti talon rouvaan, joka samassa\nsuurella kiireellä ja hermostuneena tuli huoneeseen.\n\n-- Kysyt, mitä on tapahtunut. Sellaista on tapahtunut, että\nsinun täytyy vihdoinkin antaa meille lupa sulkea ovet noilta\nkerjäläislaumoilta. Ei käy enään päinsä, että ne noin vain ilman\nmuuta pääsevät taloon.\n\n-- Kyll kummingi mnuu miälestän kristity ihmse ei sov lyäd ovias\nlukko lähimäises edes, sillongo hän o hädäs. -- Ja mitä nys sitt on\ndapattunn?\n\n-- Ei muuta kuin että nyt nuo kulkijat ovat syöneet taikinan juuren.\nNiin puhtaaksi panivat leivoimen, että se on kuin nuoltu. Ja huomenna\nmeidän olisi pitänyt leipoa. -- Niin, mitä siihen sanot? -- Mitä nyt\ntehdään?\n\nVanhus vaipui hetkeksi mietteisiin, mutta sitten hän katsoi\nrouvaansa ja vastasi, hienon hymyn karehtiessa hänen suupielissään:\n\"Kyll kummingi ny ei sunkka aut sitt mikkä muu, ko ett tehdä uus\ntaiknajuur.\"\n\n-- Taitaa ollakin paras neuvo, vastasi rouva purskahtaen nauruun,\njohon Polttilan papa täydestä sydämestä yhtyi sanoen: \"Kyll kummingi\ndaita oli nii ja kiitetä Jumala, ett meill o jauhoj, nii ett saada\nuus juur toime.\"\n\nKun pulmasta näin oli päästy, poistui rouva taasen huoneesta ja\nPolttilan papa jatkoi keskusteluaan Penun kanssa.\n\n-- Nii händ, hän sanoi, sinns snuun gottohos mnuun däyty lähti ja\nkyll mnuun däyty saad snuu fölihin, ettäs neuvo mnuullt tiä. -- Oleks\nvalmis tleema?\n\n-- Olen.\n\n-- Se o hyvä. -- Mutt kuule, es snää tarken nois vaatteisas.\n\n-- Tarkenen minä.\n\n-- Kyll kummingi o nii, ett mnää ymmärrä nämä asjap paremmin go snää.\nMutt snää saa mnuu vanham baltto ylles. -- Odot nyt sitt hiuka. Mnää\nsano Mikoll, ett häm bane heose ette.\n\nPolttilan papa meni ulos ja Penu siirtyi ikkunan ääreen katselemaan,\nkun hevosta valjastettiin. Hänen tarkkaavaisuutensa oli niin\nkiintynyt tähän hommaan, että hän vallan tyrmistyi, kun joku\ntakaapäin tarttui hänen tukkaansa ja painoi hänen nenänsä litteäksi\nikkunaruutua vastaan. Samassa kuuli hän naurun kikatusta takanaan,\nja kun hän kääntyi ympäri, näki hän Märthan seisovan edessään hyvin\niloisena onnistuneen kepposensa johdosta.\n\n-- Oletko sinäkin täällä? Penu kysyi, kun hän oli tointunut ensi\nhämmästyksestään.\n\n-- Minä olen hyvin usein täällä tädin ja sedän luona. -- Täällä\non niin hauskaa. -- -- Ja tiedätkö, minä olen kolme kertaa ollut\nPokunkin selässä. Miko ei tahtonut ensin sopia siitä minun kanssani,\nmutta vihdoin hän suostui kumminkin. Viimeisellä kerralla minä ajoin\njuosten häppäistä kiinni pitämättä. -- -- Mutta et sinä saa puhua\nyhdellekään ihmiselle tästä asiasta.\n\n-- En, en minä puhu.\n\n-- Kuule. Joko olet ollut laivan mastossa?\n\n-- Jo.\n\n-- Olitko märssyssä asti?\n\n-- Olin ylempänäkin.\n\n-- Saalingissa?\n\n-- Vielä ylempänä. Ihan huipussa asti.\n\n-- Älä! -- Missä laivassa?\n\n-- Aallottaressa.\n\nMärtha vaikeni, punastui ja kyynelet kihosivat hänelle silmiin. Mutta\nseuraavassa silmänräpäyksessä hän jo oli voittanut mielipahansa\nja sanoi: \"Ensi kesänä minun pitää päästä Viriän märssyyn, siinä\nei auta mikään. -- -- Niin, ja ensi kesänä minä taasen saan ajaa\nteidän hevosen selässä. Eikö niin? -- Ja yksinäni ja oikein hurjaa\nnelistystä. Enkö saa?\"\n\n-- Saat varmasti. Nelistystä on hauska mennä.\n\nSamassa palasi Polttilan papa ja nähdessään Märthan keskustelevan\nPenun kanssa hän sanoi: \"Katost vaa, snää oles saann Märthan\ngumpplikses. Ei snuu aikas sitt pitkäks tull ol. -- Jaaha, ja ny me\nlähde sitt. -- Nääks tästäs saap paltto.\"\n\nVanhus ojensi Penulle paksun talvitakin, jonka hiat piti kivertää\nja jonka liepeitä Penun liikkuessaan täytyi kannattaa, kun hän\noli vetänyt sen ylleen. Miko nosti hänet sitten tuttujen kääsien\ntakapuolelle istumaan ja asettui itse hänen viereensä, sitten kuin\nturkkiin puettu Polttilan herra ensin oli noussut ajopelien etuosaan\nja saanut ohjakset käsiinsä.\n\nPolttilan herra ja Miko keskustelivat vilkkaasti keskenään hevosen\njuostessa hiljaista hyssytystä eteenpäin, ja Penu milloin kuunteli\nheitä, milloin ajatteli, kuinka hauskaa olisi tavata taasen\nAhmasjärveläisetkin ja kuinka he ihmettelisivät, kun hän näin arvossa\npidetyssä seurassa saapuu kotiseudulleen. Olihan hän kyllä mielessään\nkuvitellut paluutansa vanhaan kotiin vieläkin komeammaksi, mutta\ntämä matka olikin vain sellainen pieni, tilapäinen vierailu, jolle\nPolttilan papan johto antoi aivan kylliksi loistoa.\n\nKun oli kuljettu peninkulman verta kaupungista, tapasi seurue tiellä\nPolttilan papan vanhan tuttavan Perälän torpan isännän, joka juuri\noli poikkeamaisillaan lähellä maantietä olevaan asumukseensa.\n\n-- Hyvä päevä, mitäst snuullk kuulu? Polttilan papa huusi nähdessään\nPerälän.\n\n-- Ei mutta onpa se itse Polttilan herra! -- Jumal' antakoon hyvää\npäivää. -- Kyllä minä vain voimissa olen. Kuinka patruuna itse jaksaa?\n\n-- Kiitoksi kysymäst. Kyll kummingi mnää vaa hyvi voi ja ny meinatais\nniingo lähti Ahmasjärvell.\n\n-- Vai Ahmasjärvelle. Mitä asiaa sinne on?\n\n-- No, kon darvitte täsä saad tiättä, ett mikä tuom boja äite nimi\nol, go Miko viäres tuall takan istu ja kosk se munssöör o syndynn.\n\n-- Vai niin, vai niin, vai semmoinen asia teillä on ajettavana. Mutta\npoiketkaa nyt sentään meille vähän levähtämään ja saamaan kuppi\nkahvia. Se meidän Kristiina on sieltä Ahmasjärven kulmalta kotoisin.\nTaitaisi hänkin tietää jotain tuon miehenalun syntyperästä.\n\n-- Jaa, mutt tiädäks ei se ollukka hulluve ajatus. Kyll kummingi mnää\ntleengin deilss sitt. Omb täsä aikka kuitta meill viäl, vaikk tiima\nvert hukkangi menis.\n\nNiin matkailijat siis poikkesivat Perälän torppaan ja emäntä oli\nkovin iloissaan, kun hän sai Polttilan herran vieraakseen. Hän ryhtyi\nheti kahvin keittämisen puuhiin ja Polttilan papa asiaansa ajamaan.\n\n-- Tunsittakost te emänd siällk kotipaikoillan yht Lehtmäe\nAgatha-nimist ihmist? Polttila kysyi.\n\n-- Tunsin kai minä Lehtimäen Agathan. Lähimmän naapurin lapsia hän\noli, Agatha vainaja.\n\n-- Kyll kummingin daitakin gäyd nii, etei mnuun darvittekka lähti\nAhmasjärvell. -- Kuulkkast emänd, tiädättäk te, mikä se Agatha isä\nnimi oi, ristnimi mnää meina.\n\n-- Tiedän minä sen vallan hyvin. Jooseppi Juhanpoika hän oli.\n\n-- Kyll kummingin däst hyvä tlee. Se Agatha ol sitt Agatha\nJoosepintytär.\n\n-- Niin oikein olikin. Agatha Kristina Joosepintytär. Minun äitini\noli hänen sylikumminsa ja hänelle annettiin toiseksi nimeksi\nKristiina. Minun äitini oli nähkääs Kristiina niinkuin minäkin. Kyllä\näitini tämän on moneen kertaan minulle kertonut.\n\n-- Kyll kummingi o sitt se asi selv. Mutt kuulkkast, tiädättäk tek,\nkosk tua poik synnys, tua Penu, mnää meinan, gon duallp pihall Mikon\ngans heost pois valjaist otta?\n\n-- En, en minä semmoisia tiedä. Kuinka minä sen tietäisin?\n\n-- Kyll kummingi sittengi o vaa nii, ett mnuun däyty lähtis sinn\nAhmasjärvell. -- -- -- Ei mar, mutt ny mnää olengi valla höperö!\nNii et tet tiäd ymmärettävästengäm Benust yhtikä mittä. -- Mutt\nkuulkkast, eiköst sill Agathall oll laps?\n\n-- Oli hänellä lapsi. Ja sitä juuri ihmeteltiinkin, että Agatha,\njoka oli niin siivo ihminen, voi niin hairahtua. Mutta semmoista\nsiitä tulee, kun menee kaupunkeihin vieteltäväksi. Agatha oli nähkääs\npalveluksessa Raumalla.\n\n-- Raumall? -- Kyll kummingin de ny erhetytt. Turus häm balvel.\n\n-- Ei. Raumalle hän meni palvelukseen jo kolme vuotta ennen kuin se\nlapsi syntyi. Vaikka ei hänestä sen jälestä, kun hän kotoa läksi,\npaljon mitään tiedetty, ennenkuin hän taasen palasi kotiin niin\nheikkona, ettei jaksanut puhuakaan. Ja hän kuolikin heti lapsen\nsynnyttyä.\n\n-- Nii, nii, ei hänest tiädett, misä hän gullongi ol. Hän ol kukatiäs\nens Raumall ja sitt Turus. Kyll kummingi o nii vaa, ettei mnuun\ndarvittekka lähtis sinn Ahmasjärvell. -- Kuulkkast, koittakka ny viäl\nmuistak, kosk se Agatha laps synnys.\n\nAntakaas, kun ajattelen. Minä palvelin silloin Katilassa\ntoista vuotta. -- -- Siunatkoon, mutta tuo poika onkin sitten\nAgatha-vainajan näköinen. -- -- Onko hän? -- --\n\n-- O oikke hän se Agatham boik, Polttilan papa sanoi, kun emäntä\nhämmästyneenä katseli Mikon seurassa tupaan tulevaa Penua. Agatham\nboik oikke hän o, mutt ny meijän darvittis saad tiättäk, kosk hän o\nsyndynn.\n\n-- Odottakaa hiukan. Minä olin silloin Katilassa toista vuotta.\nMuistan sen siitä, että tämä minun mieheni rupesi silloin minua\nlähentelemään, mutta minä sanoin hänelle, että Agathan onneton\nkohtalo osoittaa, kuinka paljon miehiin on luottamista, ja ajoin\nhänen pois luotani. Agatha oli nimittäin kuollut juuri silloin heti\ntuon pojan syntymisen jälkeen. Se tapahtui keväällä. Ja kaunis kevät\nsilloin oli. Ei semmoinen kuin viime kevät, jota ei oikeastaan\nollutkaan, koska lehdet vasta juhannuksen aikaan puhkesivat puihin.\nMikä vuosiluku silloin kirjoitettiinkaan? -- -- -- Mutta tuossa tulee\nKustaa. Kysytään häneltä. Kuules, Kustaa, muistatko sinä, mikä vuosi\nse oli, kun sinä kävit minua kosimassa Katilassa ja sait rukkaset?\n\n-- Rukkaset, sainko minä rukkaset? Voi helkatti sentään, vai\nrukkaset. -- En Kristiina, sitä vuotta en minä muista enkä\nylipäätänsä tapahtumattomia.\n\n-- Älä siinä yhtään vikuroi. Sano nyt vain, jos muistat, minä vuonna\nsinä rupesit käymään Katilassa tapaamassa minua.\n\n-- Nii, nääks, mnuun darvittis välttämättömäst tiättäs se, Polttilan\npapa lisäsi, antaakseen vauhtia asian selvittämisen pyrkimyksille.\n\n-- No, en mar minä vain ole hullumpaa kuullut. Vai tahtoo Polttilan\nherra tietää, milloin minä rupesin tuota Kristiinaa vähän niinkuin\nriiailemaan. Siinä tapauksessa minä kyllä otan sen kysymyksen\nselvittääkseni. Me olemme olleet naimisissa seitsemän vuotta nyt\nsyksyllä, ja kun meidän häämme vietettiin, kirjoitettiin siis 1860.\nVuotta ennen ostin minä tämän torpan ja pyhämiehinä kolme vuotta\nsitä ennemmin minä tulin rengiksi Katilan naapuritaloon ja sitten\nseuraavana keväänä tuo Kristiina rupesi katselemaan minua niin\nmerkitsevästi, että minä ymmärsin hänen pitävän minusta. Se oli siis\n1857 keväällä.\n\n-- No, mutt se oliki oikke onnem botkaus, Polttilan papa puheli\niloisena.\n\n-- Ei paljon muutakaan, Perälä arveli. Eihän se hullumpi vaimo ole\nollut, tämä Kristiina.\n\n-- Nii, nii, ei sunkka, ei sunkka. Mutt oikkjastas mnää meinasi stää,\nett se ol onnem botkaus, ko mnää poikkesin dänn. Mnää ole saannt\ntääld kaikk net tiädok, ko mnää tarvitte. Sillaill oikke. Ja nys saa\nPoku huilat oikke hyvä aikka ja sitt me ruppengim bainama Rauma kohde\njäll.\n\nKun sitten oli tunti tai ehkä parikin vielä pakinoitu ja juotu\nkahvit, läksivät Miko ja Penu hevosta valjastamaan, mutta tuokion\nkuluttua palasi Miko vallan hölmistyen tupaan ilmoittaen, ettei\nhevosta löytynyt mistään. Ja asian laita oli todellakin niin. Hevonen\noli varastettu.\n\n-- Kattokkaast niit rakkrej, ko viävä heosen geskellp päevä ja juur\nmeijä nokkan ald, Polttilan papa ihmetteli. On mar hyvä, ett jättiväs\nsendän gäässe ja sila jälill. -- Kene snää luulet tämsen dyän dehnym,\nBerälä?\n\n-- Kyllä se jonkun tämän paikkakuntalaisen työtä on. Ei nuo kulkevat\nkerjäläiset varasta juuri koskaan. On vallan ihmeellistä, etteivät ne\nhädässään turvaudu rikoksiin.\n\nSamassa siitä sattui muuan talon isäntä kulkemaan ohi, ja kun häneltä\ntiedusteltiin, oliko häntä vastaan tullut mies hevosineen ilman\najopelejä ja valjaita, niin hän sanoi noin kuusi virstaa Turkuun päin\ntavanneensa hevosen selässä hyvää vauhtia ajavan miehen.\n\n-- Se poikkesikin sitten metsätielle, oikealle täältä mennen, hän\nlisäsi. Sellainen pienenläntä, vilkassilmäinen ja mustapartainen mies\nse oli.\n\n-- Kyllä minä nyt jo tiedän, missä teidän hevosenne on, Perälä sanoi\nkuultuaan tämän. Minä pistän meidän Kimon rattaiden eteen, ja sitten\nme lähdemme varasta etsimään. Se on se Ruusenblaadi-roisto, joka\ntaasen on ollut liikkeellä pahuutta jakamassa.\n\nKimo saatiin yhtäkkiä rattaiden eteen ja sitten Polttilan papa,\nPerälä ja Miko läksivät varasta takaa ajamaan. Penu jäi Perälään\nsiksi aikaa.\n\nMatkalla keskustelu takaa-ajajain kesken tietysti kosketteli koko\najan varkaan suurta röyhkeyttä osoittavaa tekoa, ja jos se joskus\nsattuikin eksymään toisille aloille, niin Polttilan papa palautti sen\naina vanhaan uomaansa hokien: \"Semne roist, mutt kyll kummingi mnää\nhänen geräjihi haasta ja kaakktolpa juures häne selkäs tästä tyäst\nviäl pehmitetä. Se o viss asi se. Ja selkkäs tarvitteki.\"\n\nMutta kun oli päästy siihen kohtaan maantietä, mistä varas oli\npoikennut asuntoonsa vievälle huonolle metsätielle, niin Polttilan\npapa tuumaili: \"Kyll kummingi mnää ajattle nii, etten mnää toimitakka\nstää aabrotti keräjihi, muttko anneta mes sills selkkä. Sillaill\noikke om baras. Tes saatt anttas sill hunsvotill oikke aika tavallf\nfliiteihi. Kyll kummingi siin on darppeks rangastust hänell.\"\n\n-- Tehdään niin vain, vastasivat toiset.\n\nKuljettiin taasen eteenpäin suurella vaivalla metsäpolun kaltaista\ntietä. Keskustelukin taukosi rattaiden kallistellessa puolesta\ntoiseen. Vihdoin Polttilan papa kuitenkin virkkoi: \"Kyll kummingin\ndaita ollp paras, ett tes saatt pittäk kiis siit junkkrist ja mnää\nanna sillk keppi.\"\n\n-- Tehdään niin, tehdään niin, muut rattailla istujat päättivät.\n\nVähän ajan mietittyään Polttilan papa taasen ehdotti toista\nmenettelytapaa. \"Mnää ajattle, hän sanoi, ett tuski se lurjus siit\nparane, ett me häne hakka, nii ett kyll kummingin daita ollp paras,\nett haukuta hän vaa hyvim bäevi. Tes saatt antta hänen guullk\nkunnjas. Eiköst nii olp paras?\"\n\n-- Taitaa mar ollakin. Kyllä mar patruuna sen asian parhaiten\nymmärtää, toiset myönsivät.\n\nSamassa varkaan asumus alkoikin näkyä, ja silloin Polttilan papa\nsanoi: \"Kyll kummingi mnää hauku itt se viätvä, nii ett olkkan de\nvalla verka.\"\n\nPolttilan papa, Perälä ja Miko menivät sitten suoraa päätä asumuksen\ntalliin, jossa varas parastaikaa oli sukimassa kähveltämäänsä\nhevosta. Sanaakaan puhumatta irroitti Miko marhaminnan tallin\nseinästä ja talutti hevosen pihalle. Hämmästyneenä näin äänettömästä\ntoiminnasta varas tuli tallin ovelle ja silloin Polttilan papa silmät\nsuuttumuksesta säkenöivinä ja poskipäät punottavina astui hänen\neteensä sanoen: \"Sengi maaruaj.\"\n\nMiko oli sillä välin kiinnittänyt Pokun marhaminnan rattaitten\ntakalautaan, ja sitten lähdettiin sen enempää puhumatta\npaluumatkalle. Mutta metsän reunaan päästyä Polttilan papa kysyi:\n\"Kuulittak, kui mnää se haukusi. Vähembiki olis kukatiäs piisann.\"\n\nSilloin Perälä ja Miko eivät enään voineet pidättää nauruaan ja\nPerälä virkkoi: \"Kyllä sen hultteimen rangaistusta jo muutenkin\nlievennettiin ja lievennettiin, niin että jos sitä vielä olisi\nvähennetty, niin ei sitä olisi jäänyt mitään jäljelle.\"\n\nIlta oli jo pitkälle kulunut, kun he saapuivat takaisin Perälään.\nSiellä oli emäntä sillä välin pitänyt hyvää huolta Penusta ja\nkertonut hänelle muistelmiaan niiltä ajoilta, jolloin hän miltei joka\npäivä oli ollut Penun äidin seurassa. Ja pelkkää hyvää hänellä oli\nAgatha-ystävättärestään sanottavana.\n\nHetkisen vielä pakinoituaan Perälän väen kanssa ja kahvit juotuaan\nPolttilan papa, Miko ja Penu taasen läksivät Raumalle päin ajamaan.\nOnnellisesti he sitten kotiin saapuivatkin, mutta niin myöhään, ettei\nPolttilan papa enää sillä vuorokaudella voinut mennä sairastaan\nhäiritsemään.\n\nMutta jo varhain seuraavana aamuna hän oli matkalla holhokkinsa\nluokse. Matkalla sinne tuli Christian v. Brandenstein häntä vastaan\nja ollen hyvällä tuulella eilisen matkansa onnistumisesta Polttilan\npapa sanoi Christianille:\n\nHyvä huomend, Christian! Kyll kummingi o nii, ett snää tiädä\nkaikkette raumlaiste syndymvuade ja päevä, mutt kuule, sanostis nys\nsitt, kosk se Penu, snää tiädäs, se Mannilani Benu, o syndynn.\n\n-- Seitsemästoista päivä huhtikuuta 1857, Christian vastasi silmää\nräpäyttämättä, niin että Polttilan ukko hämmästyneenä pysähtyi ja\nkatseli Christiania suu puoliavonaisena ja silmät pyöreinä päässä.\n\n-- Kuule, oleks snää nii hyvä arvama, ett snää noi vaa ilma mitta\nosasis sanno oikke se syndymvuade? Se syndymbäevä snää tiätystengi\notip pilvist. Mutt kyll kummingi seki sinnppäi o. Vaikk kyll kummingi\no nii, ett em mnääkä stää tiäd.\n\n-- En minä sellaisia asioita arvaile. Asiakirjoista minä tietoni haen.\n\n-- Kyll kummingi olis hausk tiättä, mimsist tokumendeist snää sem\nBenu syndymbäevängi olsi onkkehes saann.\n\n-- Tässä on minun tietoni peruste, sanoi Christian, joka sillä välin\noli kopeloinut esille takkinsa povitaskusta Penun papinkirjan. Se\noli unohtunut hänen huostaansa Regnata-rouvan lähdettyä Kredliinin\nasunnosta edellisenä päivänä.\n\n-- Kyll kummingi o vaa ihmelist, ett snuull ovat tämsep paperi,\nPolttilan papa puheli. Tiädäks, mnää käve eilä Vermundilas saakk näit\ntiädoj hakemas eng mnää saanns sittengä mittäm bapingirja kässihin.\nMutt heone mnuuld se sija viätti. Kyll kummingi snuulls sitt taitava\nollakin gaikkette raumlaistem bapingirjap poviplakkrisas.\n\n-- Ei ole. Regnata-rouvalta minä tämän sattumalta sain. Hän oli\nruvennut epäilemään, ettei Penu olekaan Arvid-vainajan poika, kuten\nhän ennen oli luullut ja kuten kaupungissa yleisesti puhutaan.\n\n-- Kyll kummingi hän siin oikkjas ongi. Ja hän lakka kaiketakki nyp\nPenut auttamast.\n\n-- Ei siitä ollut mitään puhetta.\n\n-- Nii, ja ei sill väli oi, vaikk hän lakkaisiki. Kyll se asi kuntto\njälls saada. Saada händ, kyll kummingi vaa saadangi. -- Mutt, kuule,\nsnuu sopikim dull mnuu gansan. Ei snuullk kumminga mitta muutakkan\ndyät ol. Snuu tarvita vähä niingon dodistajaks yhdes asjas.\n\nEi Christian v. Brandensteinilla nyt enemmän kuin muulloinkaan mitään\ntärkeätä tehtävää ollut. Hyvin hän ehti Polttilan papan seuralaiseksi\nja niin molemmat jatkoivat matkaa Kiviniemen päähän sairaan\nmerimiehen luo.\n\nTämä oli odottanut Polttilan papan saapumista niin kiihkeästi, ettei\nPolttilan papa tällä kertaa ehtinyt, niinkuin hän olisi tahtonut,\nottaa selkoa, oliko Granruuska lääkinnyt itseänsäkin tänä aamuna,\nvaan täytyi hänen heti ruveta sairaalle kertomaan, mihin tuloksiin\nhän oli päässyt. Polttilan papa kuvaili tarkkaan kaikki vaiheensa\neilisellä matkallaan ja ojensi viimein äskettäin Christianilta\nsaamansa todistuksen sairaalle...\n\n-- Hyvä on, nyt on kaikki selvänä, sairas sanoi, kuultuaan Polttilan\nkertomuksen ja luettuaan papinkirjan. Sitten hän pyysi Polttilan\npapan panemaan oikein paperille viimeisen tahtonsa, jonka mukaan hän\ntunnusti Penun pojaksensa. Hän ilmoitti, että hänellä oli takkinsa\npovitaskussa mainekirjansa lehtien välissä sen verran rahaa jälellä,\nettä sitä voi jäädä hiukan yli kuljetus- ja hautauskustannustenkin.\nJa tämän ylijäämän määräsi hän käytettäväksi Penun tarpeisiin.\n\nLyhyt oli siis monta kovaa kestäneen, kuolevan merimiehen\ntestamentti, jonka Polttilan papa Käkelän kimnasistilta lainaksi\nsaadulla sulkakynällä merkitsi paperille. Kun sairas sitten oli\nallekirjoittanut sen, piirsi Polttilan papa vanhuudesta värisevällä\nkädellä todistajana sen alle monelle raumalaiselle tuntemattoman,\nvarsinaisen nimensä, Johan Mickel Ilvàn. Hänen vanhanaikaisella\nselvyydellä ja siroudella tehdyn nimikirjoituksensa rinnalle\nChristian von Brandenstein kyhäsi komean nimensä.\n\n-- Kyll kummingi, Polttilan papa sitten sanoi, on däsä mailmas nii,\nett meist kuale mond kertta se, kon gauimi luulla elävä, nii ett ei\nhait lainkka, ett snuungi nimes, Granruuska, tlee tähän dokumenttihi.\n\n-- En minä osaa kirjoittaa.\n\n-- Kyll kummingi mnää sen diädängi. Mutt puumerkkis snää tiämäs\nsendän daidat tehd. Tiädäk kaiketakki snää, kumne se o.\n\n-- Tiedän minä. Semmoinen se on suora ja on siinä vähän väärääkin.\n\n-- No, pistäst se toho sitt, Polttilan papa sanoi kirjoitettuaan\nGranruuskan nimen paperiin.\n\nGranruuska asetti silmälasit nenälleen, kävi molemmin käsin kiinni\nkynään ja sai suurella vaivalla töherretyksi nimensä alle hiukan\nkuutosta muistuttavan piirroksen.\n\n-- Kiitoksia paljon teille, sairas sanoi tarttuen Polttilan papan\nkäteen. Jumala teitä siunatkoon ja palkitkoon teille hyvyytenne.\n\n-- Kyll kummingi meill o muutakkim buhelemist, Polttila vastasi.\nKuingast snää ny jaksa?\n\n-- Paljon huonommin kuin eilen. Minua on tänä aamuna viluttanut,\npäätäni pakottaa hirveästi ja suuta kuivaa. -- Kuolema tästä tulee.\n\n-- Nii, nii, saatta kyll sekin dull, mutt toevota sendäs, ettei se\nviäl tulekka. -- Snää tahdok kai nähd Penungi niim bian go mahdolist.\n\n-- Aioin juuri pyytää teidän lähettämään sanan hänelle, että hän\ntulisi luokseni.\n\n-- Kyll kummingi mnää se asja äkkin doimita. Ja keskusteltuaan vielä\nhetkisen sairaan sekä Granruuskan kanssa Polttilan papa ja Christian\nläksivät pois.\n\nPolttilan papa ei kuitenkaan saanut Penua käsiinsä niin pian kuin\nhän olisi toivonut, sillä Mannilan kapteeni oli lähtenyt Vasaraisiin\nmuuatta metsälohkoa tarkastamaan ja oli ottanut Penun mukaansa\napuriksi. Vasta illan suussa Polttilan papa ja Penu niin ollen\nläksivät yhdessä sairaan luo. Matkalla Polttilan papa ilmoitti\nPenulle, että sairas merimies oli hänen isänsä ja että tämä\nluonnollisesti tahtoi tavata poikansa niin pian kuin suinkin.\n\nSairaan tila oli kuitenkin päivän kuluessa huonontumistaan\nhuonontunut, ja Polttilan papan sekä Penun saapuessa hänen luokseen\nhänen poskensa hehkuivat kuumeesta, hänen silmänsä vetistivät ja\nlevottomana hän milloin heitteleikse sinne tänne vuoteellaan,\nmilloin kiskaisi irti päänsä ympäri asetetun kääreen, milloin nyppi\nkiihkeästi peitettään, vilkkaasti hourupuheita ladellen. Hetkisen\nhän tajuttomana tuijottaen katseli vuoteensa ääressä seisovia\nhenkilöitä ja jatkoi sitten taasen otsaansa rypistellen ja hampaitaan\nkirskuttaen harhapuheitaan, kunnes hänen ruumiinsa kaikki lihakset\nyhtäkkiä pingoittuivat ankaraan kouristukseen. Hänen niskansa\nkangistui, pää vetäytyi taaksepäin, vaahto valui hänen piukkaan\nkiristettyjen hampaittensa välistä ja vihdoin, hengityskin pysähtyi.\nHuoneessa olijat luulivat hänen jo heittäneen henkensä, mutta tuokion\nkuluttua hän huokasi syvään, lihakset herpautuivat, hän hengitti\ntaasen tasaisesti ja oli levollisempikin, mutta kysymyksiin hän ei\nvastannut. Taju oli häneltä poissa ja pian hänen ajatuksensa taasen\nrupesivat harhanäkyjen ympärillä askaroitsemaan.\n\nSyvästi järkytettynä Penu katseli kovan taudin kanssa taistelevaa\nmiestä, jonka hän nyt tiesi olevan isänsä. Valtava tunteiden virta\nkuohui läpi hänen sielunsa, hänen siinä seisoessaan; mutta hänen\nihmeekseen siihen sekaantui tuskin rahtuistakaan hellyyttä tai\nrakkautta tuota outoa, taudin runtelemaa miestä kohtaan. Enimmäkseen\nsiinä oli pelkoa ja vavistusta, ankaran taudin aiheuttamaa pelkoa\nja lähenevän kuoleman aavistuksen synnyttämää kaameutta. Sellaisten\ntunteiden hallitsemana hän seisoi siinä kuin kivettynyt, kun sairas\nyhtäkkiä kävi rauhallisemmaksi, hänen kasvonsa kirkastuivat ja\nluoden silmäyksen Penuun hän ojensi molemmat kätensä Penua kohti\nkuiskaillen: \"Sinä, Benjamin. Jumala sinua siunatkoon.\"\n\nSilloin oli kaikki silmänräpäyksessä muuttunut eikä Penun sydämessä\nenää ollut sijaa muille tunteille kuin rakkaudelle. Nyt veren ääni\npuhui voimakkaana, mukaansa tempaavana hänen sielussaan ja sen kutsua\nseuraten hän heittäytyi itkien isänsä tarjoomaan avoimeen syliin.\n\nMutta seuraavassa tuokiossa sairaan hetkeksi liekkiin leimahtanut\ntajunta taasen oli sammunut. Voimakkaalla liikkeellä hän työnsi Penun\nluotaan ja hänen puheessaan kuvastui jälleen kuumeen synnyttämien\nharhakuvien kirjavuus.\n\n-- Kyll kummingin daita ollp paras, ett me lähde ny, Polttilan papa\nvihdoin sanoi ja nykäsi Penua takin hihasta. Polttilan papa teroitti\nvain vielä Granruuskan mieleen, että hän heti lähettäisi Penulle\nsanan, jos sairas tulisi tajuihinsa. Ja sitten he läksivät.\n\nPolttilan papa meni suoraa päätä Regnata-rouvan puheille.\n\n-- No, orpana, mikä sinun on johdattanut pitkästä aikaa minun\nluokseni? Regnata-rouva kysyi, kun ensin oli tervehdykset vaihdettu\nja hetkisen turhanpäiväistä puhuttu.\n\n-- Kyll kummingi mnuull ny o semmost asja, Polttilan papa vastasi,\nett se Penu, kos tiädä, ei kuul lainkka snuu huushollihis. Mnää ole\nlöytänn häne isäs, nii ett se asi o nys sitt klaar. Sillaill oikke,\nei snuull ol mittä velvolisutt enä auttap Penut, mutt josas hyväst\nsydämest jongum benni hänen gasvatuksehes tahdo uhrat, nin gyll\nkummingi se o sitt vallan doine asi.\n\n-- Vai niin, vai on se Penun syntyperä nyt selvillä? Ja entäs ne\norpanan todistuskappaleet tässä asiassa. Miltä ne näyttävät?\n\n-- Penu isä oma ilmoitukselle mnää luota. Nääks hän oi juur\nmenemäisilläs naimissim Benu äidin gans, ko hän joudusiki pidemäll\nmerimatkall ko hän ol meinannukka. He oliva jo kuuldetukki.\n\n-- Niinkö orpana luulee? Missä heidät kuulutettiin?\n\n-- Turun duomiokirkos.\n\n-- Ja kuinka he Turkuun olivat joutuneet?\n\n-- Penu äite pai vei Turus ussema vuatt ja siäll het tliivat tutuiks.\n\n-- Vai niin. Ja mikä on sitten Penun syntymävuosi?\n\n-- 1857, niingos tiädäk, koskas ole hänem bapingirjas tännt\ntoimittann.\n\n-- Niin olenkin. Ja tahtooko orpana nyt olla hyvä ja katsoa tätä\nminun tilikirjaani, josta käy selville, että Agatha Joosepintytär\ntuli palvelukseen meille 1855 marraskuun 1 p. ja erosi\npalveluksestaan luonamme vuonna 1856 pyhäin miesten päivänä syistä,\njotka minä liiankin hyvin muistan. Mutta siitä minä en tiedä mitään,\nettä hänellä olisi ollut jokin merimies sulhasena, ja varmasti\ntiedän, ettei häntä kuulutettu avioliittoon kenenkään kanssa niinä\nvuosina. Eikä hän voinut millään tavalla palvella Turussa samaan\naikaan kuin meillä.\n\n-- Kyll kummingin dämä on glookku. Kuule, Regnata eik snuulls sendä\nolt tuli joku erhetys tohon girjahas?\n\n-- Ei, orpana hyvä, ei ole tullut. Sitä paitsi muistan nämä asiat ja\najankohdat vallan hyvin.\n\n-- Kyll kummingi mnää en sitt saap päähän, guit tämä asi selitetä.\n\n-- Minusta se on hyvin helposti selitetty. Minä olen kuullut, että se\nmerimies, jota orpana luulee Penun isäksi, on mielenvikainen. -- Ja\nmitä hullujen puheista.\n\n-- Ei, ei hän ol hull.\n\n-- Eikö hourailekaan?\n\n-- Höyri oikke hän joukko.\n\n-- Niin, no. Kaikki hänen puheensa Penusta ovat hourailuja eikä\nmitään muuta. Siltä kannalta katsottuna on asia ihan selvä ja minä\npidän Penun kasvatuksesta huolen, niinkuin tähänkin asti.\n\n-- Pid vaa, mutt kyll kummingi mnää luule, ett asi o niingo se\nmerimiäs se sano ja mnää tutki stää viäl nuugemi. Kyll kummingin\ndutkingi mnää stää vaa viäläkki. Siin o yks mahdolisuus jälill ja se\nselittä kaikk.\n\nTätä mahdollisuutta miettien Polttilan Papa hyvästi jätettyään\nRegnata-rouvalle läksi kotiin.\n\nMutta sairaan tila kävi vain huonommaksi ja huonommaksi. Jonkun\npäivän kuluttua hourailu hälveni, kouristukset lakkasivat häntä\nvaivaamasta ja puhe taukosi. Liikkumattomana ja tiedottomana makasi\nhän vuoteellaan ja vain kuorsaava hengitys osoitti sivultakatsojalle,\nettä hän vielä oli hengissä. Mutta aste asteelta heikkeni tämäkin\nelon merkki ja täsmälleen viikko sen jäljestä, kun hän Aallottarella\noli tavannut Penun, oli valtamerien myrskyjä monesti kokenut\nmerenkulkija siirtynyt ikuisen rauhan maille.\n\nEi ollut suuri se ruumissaatto, joka muutamia päiviä sen jäljestä\nKiviniemen päästä suuntasi kulkunsa Rauman uudelle hautausmaalle,\nmutta kunnioitusta se herätti, sillä kuuden vanhan merimiehen\nkantaman ja Suomen kauppalipulla verhotun arkun jäljestä seurasi\nrovastin rinnalla astellen Polttilan herra. Seuraavan rivin\nmuodostivat Mannilan kapteeni, Penu ja Jahan Henrik, joka viimeksi\nmainittu oikeastaan oli saapunut kaupunkiin Leilan muorin\ntestamenttia kirjoittamaan, mutta sattumalta tavatessaan Polttilan\npapan oli saanut kutsun hautajaisiin. Viimeisenä miesten joukossa\nkuukki Christian v. Brandenstein pitkin askelin yksin, koska hän ei\nkumminkaan olisi pitänyt riviä eheänä. Miesten jäljessä astelevassa\npienessä naispuolisessa saattueessa herätti huomiota Regnata-rouva,\njoka ajan tavan mukaan silkkihuivi päässään hatun asemesta käveli\nAmalian rinnalla. Granruuska ja sen talon emäntä, missä sairas oli\nkuollut, sekä Stridska, naapuritalon emäntä, päättivät saaton.\nRuumiinsiunaus ei vienyt paljon aikaa ja sen lähetessä loppuaan\nHesa-Jankke kiirehti hautausmaan kaivon tienoille viittilöimään\nvalkoisella, mustakehyksisellä taululla, jotta kirkontornissa\ntiedettiin ruveta soittamaan hautauksen päättäjäiskelloja.\nHautauksen jäljestä saatto kokoontui siihen taloon, jossa vainaja\noli kuollut. Siellä Polttilan papan toimesta tarjottiin saattoon\nosaaottaneille sekä lukkarille ja haudankaivajalle kahvit vehnäleivän\nja pikkuleivosten kera sekä sen jäljestä rommitotia miespuolisille ja\nbischoffia naisille. Viimeksi tarjottiin kaksi kuppia teetä samojen\nleivoksien kera kuin alkajaiskahvankin kuului, ja siihen pidot\npäättyivät.\n\nHautajaiset olivat Penun mielestä olleet niin komeat, että hän oli\nvallan päästään pyörällä, kun hän oli palannut Mannilaan. Vasta\nlevolle mennessään hän ehti tarkoin miettiä, mitä ne oikeastaan\nmerkitsivät hänen elämässään. Vasta silloin tuli hän ajatelleeksi,\nettä kylmä todellisuus taasen armottomasti oli särkenyt yhden hänen\nunelmistaan ja että hän nyt varmasti tiesi olevansa maailmassa ilman\nisää ja äitiä, ilman veljeä ja siskoa.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nTalvi tuli v. 1867 varhain ja oli ankara. Se oli siis omansa\nlisäämään niitä kärsimyksiä, jotka Suomenmaata kohdannut uusi ja\nvielä täydellisempi kato kuin edellisenä vuonna toi mukanansa.\nVarsinkin rantakaupunkeihin, joihin meritse helpommin voitiin saada\nulkomailta jauhoja ja muita elintarpeita, tulvi nälänhädässä olevia\nsisämaan asukkaita suurin joukoin. Heille koetettiinkin mikäli\nmahdollista apua antaa, mutta liian suuri oli tarvitsevien luku ja\npian siis heitä varten kerätyt varastot hupenivat. Epätoivoisina\nnuo onnettomat silloin siirtyivät toisille paikkakunnille etsimään\nniillä mahdollisesti heille tarjoutuvia suotuisampia oloja. Mutta\nuseimmiten odotti heitä sielläkin vain pettymys ja niin oli taasen\nkuljettava nälän ajamina eteenpäin, kunnes joko voimat uupuivat tai\npakkanen tai kautta koko maan raivoava poltetauti teki lopun heidän\nkärsimyksistään.\n\nPenu oli monesti kauhulla ajatellut Ahmasjärveläisten oloja\ntämän kovan ja yleisen puutteen aikana, ja kun kerjäläinen tai\nkerjäläisjoukko toisensa jäljestä kävi Mannilassa ruuanapua\netsimässä, niin Penu odotti aina, että hän näiden joukossa vihdoin\njoutuisi näkemään Ahmasjärveläisiäkin. Mutta heitä ei vain näkynyt ja\nPenu alkoi toivoa, että he ehkä sentään joten kuten suoriutuisivat\nhädästä. Kaikissa tapauksissa hän olisi mielellään tahtonut saada\njotakin tietoa heistä ja vihdoin hän kääntyi, kuten aina tärkeämpää\napua tarvitessaan, Kredliinin puoleen kysyen tältä, miten hän voisi\nsaada toiveensa tässä kohden toteutetuksi.\n\n-- Odota nyt vielä hiukkanen, vastasi Kredliin, jahka tulee enemmän\nlunta, niin puutavaraakin aletaan tuoda kaupunkiin, ja kyllä me\nsilloin helposti heistä tietoja saamme. Joka kulmalta silloin tänne\nväkeä tulee.\n\nPian lunta sitten saatiinkin ja pitkissä jonoissa lehteri-, lankku-,\nparru- ja lautakuormat alkoivat tulla kaupunkiin. Monta kertaa\nPenu aamuyön pimeässä sattumalta herätessään kuuli, kuinka lumi\njo silloin kitisi ohi kulkevien kuormarekien anturojen alla. Ja\nkun päivä oli valjennut ja hänellä oli aikaa, niin huvitti häntä\nsuuresti seisoa ikkunan ääressä katselemassa vilkasta, satamaa\nkohti suoltuvaa liikettä. Härmä peitti hevosten selän ja lautaset\nniiden kupeiden hiestä yhä höyrytessä, pitkät jääpuikot riippuivat\nniiden kuonossa ja huurteen peittämä oli ajajienkin parta ja lakin\nalta esille valuva ohimotukka. Koko tuossa hommassa oli eloa ja\nvirkeyttä, jota oli niin hauska katsella, kun tähän asti enimmäkseen\noli tottunut näkemään vain murheen, hädän ja tuskan uuvuttamien\nolentojen raskasta laahustamista mieron teillä. -- Niin, tämä oli\nvallan toista, tämä metsien vaellus kohti kaukaisia maita. Ajajat\nmilloin kiirehtivät saattamaan kuormansa oikeisiin varhoihin\njoko potkaisemalla reen kuonoa tai ohjaamalla hevosiaan. Milloin\nhe raikuvin huudoin hoputtivat niitä, milloin taasen hankkivat\nitselleen lämmintä lyömällä käsiään hartioihin. Ja virkeiltä\nnäyttivät hevosetkin. Etunojassa, pingottaen ruumiinsa joka lihasta\nja kiivaasti iskien kavionsa kadun iljanteeseen ne vetivät raskaita\nkuormiaan satamaa kohden. Siellä vastaanottajat ohjasivat kuormat\nkullekin kuuluvalle purkamispaikalle aina sen mukaan, minkä kauppiaan\nnimen tullissa hääräilevät ostaja-asiamiehet olivat punakivellä\nmerkinneet päällimmäiseen puutavarakappaleeseen. Kuormansa purettuaan\nkuljettajat sitten saivat käsiinsä lipun, johon oli merkitty tuotujen\npuutavarakappaleiden luku ja mitat ja jolla he sitten kauppiaan\nkonttorissa saivat nostaa maksun tavarastaan. Perin pieni se korvaus\noli, minkä metsänomistaja sai kaikesta vaivastaan. Metsälle ei siinä\nkaupassa tullut mitään hintaa eikä siinä, kuten sanottu, kunnon\npäiväpalkalle edes päässyt, kun käsivoimin joka lankku oli sahattava,\njoka parru veistettävä ja joka lehteri plänkittävä. Mutta siihen piti\nsittenkin turvautua, sillä eihän maamies niihin aikoihin millään\nmuullakaan tavalla talvisaikana olisi rahan pariin päässyt. Niin\nsitä siis puutavaratoimissa aherrettiin ja verotettiin metsää, joka,\nsaamatta keneltäkään muulta kuin Jumalalta hoitoa, antoi jonkunlaisen\nraha-ansion mahdollisuuden ei vain sen omistajalle vaan myöskin\nlukuisille hakkuumiehille, sahureille, taitaville kirvesmiehille\nja kaikille jommoisenkin hevoskopukan omistajille. Antoipa vielä\npalkansaannin mahdollisuuden monelle semmoisellekin, joka tuskin\nmuuhun kykeni kuin kuorman ajoon.\n\nJa kaupunkiin saavuttuaan nuo metsän antimet valmistivat\ntaloudellisen toimeentulon yhtä monelle tullissa kuormien ääressä\nkeskenään kilpailevista ostaja-asiamiehistä aina merimiehiin asti,\njotka vihdoin kuljettivat ne kaukaisille maille.\n\nEloisaksi liikepaikaksi talvi ja rekikelit siis muuttivat Rauman\nkaupungin, joka muulloin ikäänkuin vanhuutensa arvokkuutta vaalien\nniin hiljaisena eleli.\n\nPaljon oli nyt työtä ja touhua Kredliinilläkin. Jo kello kolmen\naikaan aamulla hän oli tullissa ostamassa lankkuja, parruja ja\nlehtereitä Regnata-rouvan ja Mannilan kapteenin laskuun sekä lautoja\nniille tuttavilleen, jotka ilmoittivat haluavansa ostaa tätä tavaraa.\nJa kun ehtoopuolella päivää liike sitten taukosi, kävi hän jokaisen\nvakuuttajansa luona saaden tilapäisiltä vaatimattoman rahapalkkionsa\nsekä kaikilta -- niin tilapäisiltä kuin vakinaisiltakin -- ryypyn,\nmonelta kaksikin. Hyvätuulisena, pienessä hiprakassa ollen hän\ntavallisesti päätti kiertokulkunsa Mannilassa, jossa hän Amalian\nkovasta komennosta huolimatta viihtyi erinomaisesti. Ja sielunsa\nsisimmässä Amaliakin kaipasi Kredliinin vierailuja jo siitäkin\nsyystä, että Kredliin, kuten hänen virkatoverinsakin, täytti\nnykyajan paikallisten sanomalehtien tehtävät uutisten kertojana.\nSillä juoruamisessa ja juorujen sekä kaikenkaltaisten uutisten\nlevittäjänä muodostivat hyvin huomattavan keskuksen tullissa\ntoimivat ostaja-asiamiehet, joiden seuraan lisäksi säännöllisesti\nlyöttäytyi joutoaikaansa viettämään huomattava osa muitakin\nkaupungin miespuolisia asujaimia. Ja sielläkös sitten lähimmäisen\ntekemät ja tekemättömät tarkoin selvitettiin. Kun lisäksi, kuten\nsanottu, kaupunkia ympäröivän maakunnan kaikilta paikkakunnilta\nsen äärimmäisiä perukoita myöten tuli puutavarakuormia ja kun\nniiden ajajat joko itse kertoivat tai heiltä tiedusteltiin, mitä\nmielenkiintoista kunkin kotipaikalla oli tapahtunut, niin ymmärtää\nhelposti, miten laajan piirin tullissa toimiva uutistoimisto käsitti.\nKahvipannun ääressä mielenkiintoisia tapahtumia kertovat naispuoliset\nuutisten levittäjät joutuivat näin ollen kupiikin-ajon aikana\nauttamattomasti alakynteen kilpailussa tullin tietotoimiston kanssa.\n\nPian Kredliin siis tiesikin ilmoittaa Penulle, että Ahmasjärven\ntorpassa kaikki muut perheen jäsenistä paitsi vanhin poika ja tytär\nmakasivat sairaina poltetaudissa ja että kolme lapsista jo oli\nkuollut siihen. Toimeen siellä sittenkin oli näihin asti tultu, kun\noli kaksi lypsävää lehmää ja ruokaa niille ehkä yli talven.\n\nHaikein mielin Penu kuunteli näitä uutisia ja hänen mieleensä muistui\nAhmasjärven ukon hyvästijätön hetkenä tekemä huomautus, ettei heidän\nlapsilleen ollut suotu kuoleman onnea. Siinä muistelmassa oli tällä\nhetkellä jotakin lohduttavaa. Penu ymmärsi, että Ahmasjärven isä ja\näiti kestäisivät tämänkin koettelemuksen taipuen nöyrästi Jumalan\ntahdon alle ja pitäen kuolemaa onnesta osalliseksi pääsemisenä.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nVirkeäksi oli elämä käynyt Raumalla talven tultua ja työssä ja\ntouhussa kuluivat päivät Mannilassakin. Amalian kahvipannu oli\nlämpimänä aamusta iltaan, sillä useimmille puutavarantuojille\noli tarjottava kuppi kuumaa liikesuhteiden ylläpitämiseksi ja\nlujittamiseksi. Kapteenilla oli tekemistä satamasta tuleviin\nlippuihin merkityn puutavaran laskemisessa ja maksamisessa. Sitä\npaitsi hän heti pysyvän lumen tultua alkoi pyytää kettuja raudoilla,\njoiden virittämisessä ja kokemisessa hän väliaikoina ahkerasti\npuuhaili. Ja sunnuntai-aamuisin hän useasti lähti teerenkuville,\njolloin Kredliin ja Penu tavallisesti toimivat lintujen ajajina\npeloittaen ne lentämään sille suunnalle, missä kuvat olivat. Kaikissa\nmuissakin toimissa Penu sai ahkerasti olla apuna. Harvoin hänellä\nsiis joutohetkiä oli, mutta sattui niitä sentään tuon tuostakin ja\nsilloin hän useimmiten pistäytyi Kredliinin luokse. Mutta ei hän\nsielläkään jouten saanut olla, sillä Kredliin pani hänet aina tavalla\ntai toisella ottamaan osaa niihin töihin, joita hänellä sattui\nolemaan käsillä. Näin Penu vähitellen oppi plissaamisen, köyden\npunomistyöt, \"kläädäämiset\" ja kaikenkaltaisten merimieselämässä\nkysymykseen tulevien solmujen teon. Ennen hän ei tuntenut muita\nsolmuja kuin umpi- ja vetosolmun sekä siansorkan, mutta nyt hän\nsai Kredliinin johdolla oppia tekemään kaikenlaiset \"steekit\"\nja \"knuuput\". Ja Jahan Henrik, joka, kuten muutkin vanhemmat\nmerenkulkijat, usein kävi Kredliinin luona, pani aina väliin toimeen\ntutkinnon, joka oli omansa juurruttamaan erilaisten solmujen\nnimitykset Penun muistiin. \"Tee ensin timbersteeki ja sitten samaan\nmenoon muulsteeki tuon ympyriäisen puun ympäri, joka makaa tuolla\nuunin edessä\", voi hän yhtäkkiä komentaa Penua. Tai: \"Lyhennä tuo\nköysi torvisteekillä\", kuului komento. Näin tätä opetusta jatkui\nmonina ehtoopuhteina, ja pian oli Penu täydellinen solmujentuntija\nja niin kätevä niiden valmistamisessa, että hän sai kunnian laittaa\nknuupun Jahan Henrikin taksvärkkikellon köyden päähän ja päättömältä\nnäyttävällä seililangalla päällystää hänen kuormaköysiensä päät.\nOpettipa Kredliin Penulle vielä purjeiden neulomisen taidon alkeetkin\nhuomauttaen aina väliin, ettei jokaiselle ole suotu kylliksi lahjoja\nsen työn oppimiseen ja että merimiestä, joka siihen kykenee, pidetään\nsuuressa arvossa.\n\nKaikki tällainen toiminta tuntui Penusta erittäin hauskalta. Hänellä\noli palavaa halua oppia hyvin suorittamaan nämä työt, ja iltapuhteet\nKredliinin luona olivat juhlahetkiä hänelle. Niiden viehätystä\nlisäsivät Kredliinin ainaiset kertomukset elämyksistään merimatkoilla\nja kaikenlaiset merimiespiireissä liikkuvat kummitusjutut. Kredliin\ntiesi kertoa lentävästä hollantilaisesta, tuosta onnettomasta\namsterdamilaisesta kapteenista, joka Hyvän toivon niemen seuduilla\nvallitsevissa myrskysäissä kerran oli vannonut kautta vapahtajamme\nristin, että hän kiertää niemen määräajalla, vaikka kaikki taivaan\nja helvetin vallat asettuisivat häntä vastaan. Rangaistukseksi tästä\nkauheasta jumalanpilkkaamisesta hän on tuomittu ikuisesti ja ilman\nhetkisenkään lepoa purjehtimaan merillä saavuttamatta milloinkaan\nrantaa. Laivansa mastoon nojautuneena kulkee tuo synnintaakkansa\npainama mies mustaksi maalatulla aluksellaan paikasta paikkaan,\nja onneton se laiva, joka hänet kohtaa. Se on miehineen päivineen\nperikatoon tuomittu. Kredliinkin oli kerran sen nähnyt, mutta onneksi\nhe silloin olivat olleet Valparaison redillä. Kaunis kuutamoyö oli\nollut ja kaukana heistä oli lentävä hollantilainen kulkenut, mutta\nkuitenkin niin läheltä, että koko väki oli nähnyt, ettei tuolla\naavelaivalla kukaan liikkunut. Yksi ainoa mies vain, kapteeni, seisoi\nkeulamaston juuressa tietystikin kaihoavana katsellen rantoja, joiden\nsuojaan hän ei saanut pysähtyä.\n\nToisella kertaa Kredliin taasen voi kertoa jutun Huuperkin äijästä,\ntuosta hauskanluontoisesta ja mahdottoman rikkaasta ja ikivanhasta\nGottlannin saarella asuvasta tonttu-ukosta, jonka muuan torppari oli\nkutsunut lapsensa ristiäisiin siinä toivossa, että Huuperkin äijä\nantaisi komeat kummilahjat lapselle. Niitä torppari vain himoitsi\neikä mitenkään olisi suonut Huuperkin äijän noudattavan kutsua\nniin täydellisesti, että hän henkilökohtaisesti olisi saapunut\nristiäisiin. Sentähden olikin kutsua viemään lähetettyä renkiä\nneuvottu ilmoittamaan, että muiksi kummeiksi oli käsketty itse\nisä Jumala, pyhä Pietari ja pyhä neitsyt Maria. Kutsun kuultuaan\nHuuperkin äijä oli tuuminut, että kovin on seura outo hänelle, mutta\nsaapuu hän sittenkin ja katselee johonkin nurkkaan piiloutuneena\ntoimitusta. Silloinkos rengille hätä käteen tuli, mutta onneksi\nhän keksi lisätä kertomukseensa kutsuvieraista, että Thor-jumala,\npilvissä jylistäjä ja taivainen rummun lyöjä oli pyydetty pitämään\nsoitosta huolta. Tämä ilmoitus saattoi Huuperkin äijän pelon valtaan\nja heti hän kieltäytyi tulemasta ristiäisiin, sillä Thor oli eräiden\nkemujen jäljestä, joista he yhdessä palasivat, rummuttanut niin\nlujasti, että Huuperkin äijä oli joutunut kiireimmiten pötkimään\npakoon. Mutta Thor oli silloin viskannut toisen rumpupalikkansa,\nukkosen vaajan, hänen jälkeensä. Se sattui hänen toiseen reiteensä,\nkatkaisten reisiluun. -- Semmoiseen seuraan Huuperkin äijä siis ei\nvoinut toista kertaa tulla.\n\n-- Jos ette tule, niin kaiketi sentään kumminlahjan annatte, renki\narveli.\n\n-- Olkoon menneeksi, vastasi Huuperkin ukko ja antoi rengille kolme\nkukkuraista lapiollista hopearahoja. Olisi enemmänkin antanut, mutta\nrenki ei jaksanut kantaa suurempaa määrää.\n\nTämän Huuperkin ukon Kredliin sanoi nähneensä monta kertaa. Siellä\nGottlannilla sen hahmo monena iltana piirtyi vuoren korkeimmilla\nhuipuilla taivasta vastaan. Odotti kai haaksirikkoja, jotta saisi\nlaivojen hylyistä aarteita etsiä entisten lisäksi. Eikä ollut\nihmekään, jos sellainen aave haaksirikkoja toivoi, toivoivat niitä\nsaaren köyhät kalastajatkin tapahtuviksi ja olihan ennen muinoin\npappikin kirkossa siellä rukoillut, että Jumala siunaisi rannat,\nsiunaisi ne haaksirikoilla auttaen siten köyhien saarelaisten\ntoimeentuloa.\n\nHauskinta sentään oli, kun Kredliin innostui kertomaan näkemyksistään\nja seikkailuistaan monilla merimatkoillaan. Niistä puhuessaan hän\nuseimmiten kehoitti Penua, sitten kun hän joskus merille lähtee,\nkiinnittämään huomionsa siihen seikkaan, että Gibraltarin salmessa\nvirta aina vain lakkaamatta kulkee Välimereen. Tämä tosiasia oli\nKredliinin mielestä ihmeellisin, mitä hän oli matkoillaan havainnut,\neikä hänen mielestään sitä voitu selittää muulla tavalla kuin että\nVälimeren pohjassa jossakin on läpi koko maapallon menevä aukko,\njonka kautta Atlantin valtamerestä yhä sisälle virtaava vesi pääsee\ntoista tietä ulos. Kyllä muuten, Kredliin arveli, suuri osa Eurooppaa\nja Aasiaa olisi veden alla, koska Välimeri vain Gibraltarin salmen\nkautta on yhteydessä valtameren kanssa.\n\nTämänkaltaisia juttuja ja muita kokemuksiaan ja näkemiään\nmonilla merimatkoillaan Kredliin kertoili työn ohessa ja vallan\nhaltioituneena Penu niitä kuunteli.\n\nPenu viihtyikin niin hyvin Kredliinin luona, että oli vain yksi\npaikka, jonne hän melkein yhtä mielellään halusi päästä vierailulle.\nJa tämä paikka oli Mannilan kapteenin tätien koti. Se sijaitsi\npuolentoista peninkulman päässä kaupungista, mutta talvella sinne\npääsi oikotietä yli merenlahtien kahta virstaa vähemmällä. Penu ei\nollut itsekään oikein selvillä siitä, minkätähden noitten kahden\nvanhan naisen koti oli niin viihtyisä, vaikka hän siellä enimmäkseen\njoutui olemaan alallaan, istuen jossakin nurkassa ja tullen esille\nvain, kun hänet kutsuttiin ruualle tai kahvia ottamaan. Mutta\nhauskaa siellä oli. Tuntui heti niin kodikkaalta, kun tuli tuohon\naurinkoiseen porstuaan, jossa reseedan, lavendelin ja äsken paahdetun\nkahvin tuoksun sekoitus tulvi häntä vastaan vielä talvellakin,\nvaikka kukat jo olivat poistetut ikkunalaudoilta. Ja mieli kävi niin\nleppoisaksi, kun astui noihin mataloihin, lämpimiin huoneisiin,\njoissa valkeiksi maalatut, kullalla koristetut huonekalut pehmeine\nistuimineen näyttivät tahtovan sulkea hänet syliinsä samalla\nherttaisella ystävällisyydellä kuin niiden omistajattaretkin.\n\nJa miten somaa ja siroa, miten paljon ihailtavaa siellä oli!\nTuolla salin nurkassa naksutteli iloisesti lasikupunsa alla Penun\nainainen ihailun esine, vanhanaikainen pöytäkello, jonka valkeasta\nkivestä veistetyn kehyksen päällystöä koristi kullalta näyttävästä\naineesta muovailtu ryhmä: haarniskoitu, nähtävästi sotaan lähtevä\nritari, joka jalon ratsunsa selässä istuen kumartui alas painamaan\njäähyväissuutelon ratsun vieressä seisovan, solakkavartaloisen\nnaisen huulille. Hevosta Penu tässä ryhmässä eniten ihaili, kun se\nsiinä kaula somasti kaareutuneena näytti kuolaimiaan pureksivan ja\nkärsimättömänä maata kuopivan. -- Seinässä riippui joukko puu- ja\nkivipiirroksia sekä varjokuvia ja niissä Penu joka kerta, kun hän\ntaloon tuli, keksi jotakin uutta mielenkiintoista. Salin peräseinällä\nsohvan yläpuolella oli kullatuissa kehyksissä kaksi öljyvärillä\nmaalattua muotokuvaa, vanhanaikaisissa pukimissa oleva mies ja\nnainen, jotka ystävällisen arvokkaasti hymyillen katselivat huoneessa\nolijoita. Ja molempien näiden kuvien alla oli puisissa kehyksissä\nlasin alla liinavaatekappale, jossa ei ollut muuta nähtävää kuin\nvärillisillä langoilla siihen ommeltuja kirjaimia, lintuja, kukkia\nja kaikenlaisia koukeroita. Penu ihmetteli, minkätähden nämä\nviimeksimainitut koristeet olivat tällaisille kunniapaikoille\nasetetut, mutta hän ei tohtinut ottaa siitä selkoa, ei edes tätien\nvanhalta Fialta, joka tavallisesti sanaakaan puhumatta ja hiljaa\nliikkuen kuin varjo toimitti tarjoilun aiheuttamat askareensa.\n\nNiin, paljon kapteenin tätien kodissa oli ihmeteltävää ja hauskaa.\nMutta kaikkein hauskinta oli sentään katsella noita kahta vanhaa\nnaista, jotka pitsimyssyineen, suoraselkäisine röijyineen ja\npoimukkaine hameineen niin hyvin sopivat ympäristöönsä. Miellyttävää\noli nähdä heitä ja nauttia siitä hyväntahtoisuudesta, joka jokaisesta\nheidän lempeästä katseestaan ja koko heidän olemuksestaan lehahti\nvierailevaa vastaan hivelevänä kuin lämmin, kesäinen tuulahdus.\nPenu tuli vihdoin siihen päätökseen, että tämän kodin asujainten\nsielun hyvyys sentään oli perimmäisenä syynä siihen, että viihtymys\nhymyili tulijaa vastaan jokaisesta sen sopesta ja esineestä. Vaikka\npidettiinhän siellä kyllä kestitsemisestäkin huolta. Juhlaruokia\naina tarjottiin Ja sellaista kahvia kuin siellä sai! Ja maukkaita\nleivoksia piti ottaa joka lajia. Kahvia tarjottiin siellä oikein\nerityiseltä pöydältä, joka oli peitetty lumivalkealla liinalla\nja jolla sirot, vanhanaikaiset kahvikupit ympäröivät hopeaista\nsokerirasiaa, kerma-astiaa ja kahvikannua, jonka kannen nuppina oli\nsiivet levällään lentoon valmistautuva hopeainen kotka, sekin Penun\nsuuresti ihailema.\n\nVallan erinomainen paikka oli Mannilan kapteenin tätien koti\nPenun mielestä ja ehkä vielä viihtyisämpi se oli Mustin mielestä.\nSillä Musti, josta täytyi pitää tarkkaa huolta, ettei se päässyt\nketunpyyntimatkoille tai teerenkuville, sai aina seurata kapteenia\nja Penua kapteenin tätien luo. Esitettyään ensi käynnillään tädeille\nkaikki ihmeteltävät temppunsa sekä osoitettuaan, että se pyrki\nsovintoon talon kissan kanssa, oli Mustista tullut tätien ja Fian\nsuuri lemmikki, jota kaikin tavoin hemmoteltiin ja joka niin ollen\nviihtyi näillä vierailumatkoilla vallan mainiosti. Fian sydämen oli\nMusti valloittanut niin täydellisesti, että Fia rupesi tarjoamaan\nlemmikilleen parasta herkkua, mitä hänellä oli annettavana --\nkahvia. Ja niin Mustista vähitellen tuli intohimoinen kahvinjuoja.\nAlussa se hotaisi ensimmäiseksi suuhunsa ne kaksi sokerinpalaa,\njotka Fia säännöllisesti asetti keskelle kahvilla täytettyä tassia,\nmutta vähitellen se rupesi pitämään päinvastaista järjestystä\nnautintorikkaampana. Se siis latki ensin kahvin ja söi suurimmaksi\nosaksi liuenneet sokerinpalat viimeiseksi.\n\nPahinta oli, että Musti tällaisten retkien jäljestä kapteenin tätien\nluo osoitti pahaa mieltään kotona, kun Amalia ei malttanut luovuttaa\nsille tippaakaan kahvikultaansa ja vielä vähemmin sokeria. Syvästi\nloukkaantuneena ja hyvin alakuloisen näköisenä Musti ensimmäisenä\naamuna tällaisten retkien jäljestä tavallisesti siirtyi huoneesta\nhuoneeseen eikä maistanut ruokaakaan ennen kuin vasta puolipäivän\naikana, jolloin nälkä säännöllisesti pakotti sen luopumaan\nmielenosoituksellisesta syömälakostaan.\n\nNäin ollen retket kapteenin tätien luo vaikuttivat tavallaan\nsiveellisesti turmelevasti Mustiin, mutta Penun kasvatukselle ne\nolivat suuri merkitykselliset. Kasvaneina sivistyneessä kodissa ja\nliikkuneina nuoruudessaan piireissä, joissa Kustaa kolmannen aikuiset\nharrastukset ja seurustelutavat pidettiin kallisarvoisena perintönä,\nnoudattivat nämä kaksi naista keskenänsäkin seurustellessaan tarkkaan\nkaikkia hienon käyttäytymisen sääntöjä ja pyrkivät kaikin voimin\nsaamaan Penun seuraamaan heidän esimerkkiään. Yhtämittaa Penun\nmenettelyä siis oikaistiin, yhtämittaa hänelle uusia seuraelämän\nsääntöjä esitettiin, mutta kaikki tämä tapahtui niin herttaisen\nystävällisellä tavalla, että Penu katsoi kunnianasiakseen koettaa\nolla tädeille mieliksi. Vähitellen hänestä näin sitten hioutui\npois se käyttäytymisen kömpelyys, joka silloin oli niin tavallista\nhänen ikäisissään ja varsinkin maalaisoloissa kasvaneissa nuorissa\npojissa. Penu itse tuskin huomasikaan sitä muutosta parempaan päin,\nmikä hänessä näin tapahtui, mutta Amalia sen sijaan oivalsi sen\ntäydellisesti, ja kun Penu lisäksi, kiitos sen seikan, että Amalia\njatkuvasti puhui vain ruotsia hänen kanssaan, nopeasti edistyi\ntämän kielen taidossakin, niin sattuipa aina väliin, että Amalia\nihastuksissaan huudahti: \"Ei, mutta sinähän, Penu, alat olla kuin\nparempain ihmisten lapsi.\"\n\n\n\n\nXV.\n\n\nTämmöisissä oloissa elää Penu, kun vuosi 1867 lähenee loppuaan.\nMutta kadon tuottamat kärsimykset eivät vain lopu Suomessa. Ne\njatkuvat ja käyvät päivä päivältä yhä raskaammiksi. Kerjäläisten\nlaumat tihenevät, vaikka tauti ja kuolema pyrkivät parhaansa mukaan\nharventamaan noita joukkoja, joita nälkä pakottaa turvautumaan\nmitä luonnottomimpiin ravintoaineisiin ja joille säännöllisissä\noloissa käytettyjen ruokatavaroitten ala-arvoisimmatkin tähteet\novat herkkuja. Synkällä mielellä parempiosaisetkin näin ollen\nvalmistautuvat vuoden suurinta juhlaa joulua vastaanottamaan.\n\nOn Tuomaanpäivä ja markkinat. Mutta tänä vuonna enemmän kuin\nedellisenäkään ei torilla ole sitä vilkasta elämää kuin ennen\nkatovuosia tänä joulumarkkinapäivänä. Jokunen lautasuojus, jossa\nsatulasepällä tai vaskisepällä on tavaroitaan näytteillä, on\nkuitenkin pystytetty vanhalle paikalleen torilla, mutta niiden\nharva luku johtaa yleisön tekemään vertailuja nykyisen ajan ja\nnälkävuosien edellä vallinneiden olojen välillä ja niin ne vain\nvetävät alas sitä markkinatunnelmaa, jota ne ovat aiotut kohottamaan.\nOvathan sitä paitsi leipurien myyntisuojat jääneet pystyttämättä,\nja kukapa ilman niitä oikealle markkinatuulelle tulisi. Niiden\nluoksehan maalaistytöt ja -pojat markkinapäivänä aina ensimmäiseksi\nsuuntasivat kulkunsa käsi kädessä, ja kun poika oli ostanut markan\nrinkelin mielitietylleen ja jonkun verran vehnäisiä itselleenkin\nhaukattavaksi, niin jo tuntuivat kohta markkinat markkinoille. Niin\noli laskettu välttämätön perustus markkinapäivän varsinaiselle\nkaupanteolle, joka monelle päättyi kihlojen ostoon.\n\nPenu on koko aamupuhteen ajan Amalian kanssa kastanut kynttilöitä\nja päivän valjetessa riippuu heillä niitä täysivalmiina puikoissaan\nvaloisaan aikaan asti talossa tarvittava määrä. Kynttiläkirnu vielä\npuhdistetaan ja sitten Penu saa heti aamiaisen jälkeen Amalialta\nluvan lähteä markkinoita katsomaan.\n\nHuvikseen Penu maleksii torilla ja seisahtuu vihdoin seuraamaan\nmielenkiinnolla kahden maalaisukon pyrkimyksiä saada vaihtokauppa\nkeskenänsä aikaan. Toisella on kaupan kohteena vanha piilukkoinen\npyssynrämä, toisella nauriinmuotoinen, hopeainen taskukello. Pienessä\nhiprakassa ovat ukot ja Penusta on hauskaa kuunnella sitä vuolasta\nylistyspuhetta, jolla kellon omistaja koettaa tehdä kaupittelemansa\nesineen niin houkuttelevaksi kuin suinkin. Kehuminen ei kuitenkaan\nnäy ollenkaan tehoavan pyssymieheen, joka harvasanaisena tutkii\ntarkkaan kellon sisikunnan, kuuntelee sen naksutusta ja vihdoin\npurasee sen kuoreen päästäksensä varmuuteen, että se todellakin\non oikeata hopeata. Tätä vitkaansa edistyvää kaupanhierontaa\nseuratessaan Penu yhtäkkiä tuntee, että joku nykäisee häntä\ntakinliepeestä. Hän kääntyy ympäri ja näkee edessään ikäisensä tytön,\njonka pää ja ruumiin yläosa ovat paksun villaisen hartiahuivin\npeittämät. Huivin kulmat menevät ristiin yli rinnan ja yhtyvät\ntytön selkäpuolella suureen solmuun. Yllään on tytöllä nähtävästi\nihkasen uusi hame, mutta se on hänelle liian pitkä, joten hänen on\nmolemmin käsin kannatettava sen liepeitä. Penu ei ensimmäisessä\nsilmänräpäyksessä ollenkaan tunne tyttöä, mutta kun tyttö puhkeaa\npuhumaan ja toivottaa hänelle hyvää päivää, niin selviää Penulle\nyhtäkkiä, että tämä on se tyttö, jonka äiti kuoli maantiellä sinä\npäivänä, kun Penu oli matkalla Ahmasjärveltä Raumalle.\n\n-- Vai niin, vai kaupungissa sinä olet, Penu siis sanoo. -- Mitä\nsinulle kuuluu?\n\n-- Kyllä minun muuten olisi hyvä olla, mutta äitiä on ikävä, niin\nkovin ikävä, tyttö vastaa ja purskahtaa itkemään.\n\n-- Älä itke, ei itku mitään auta. Ei äitisi takaisin tule vaikka\nkuinka itkisit. Ja parempi hänen nyt on olla kuin sinun. Mitä sitten\nitket?\n\n-- En minä häntä niin kovin itkisikään, mutta kun enokin vietiin.\n\n-- Mitä? Onko enosikin kuollut?\n\n-- Ei, ei se kuollut ole. -- Kistuun se vietiin. [Putkaa nimitettiin\nRaumalla tähän aikaan kistuks (gäldstuga.)] Poliisit veivät. -- -- Ja\nmihin minä nyt joudun ja mihin Polle joutuu ja tavarat ja kaikki?\n\nNyt tyttö itki oikein ulisten ja Penu oli onneton.\n\n-- Et sinä saa itkeä; ihmiset rupeavat meitä jo katsomaan. -- Tule\npois täältä torilta. -- -- Kuuletko, sinä et saa itkeä, taikka minä\njätän sinut tulemaan omin avuin toimeen.\n\n-- Oi, voi, älä jätä, en minä itke enää. -- Katso nyt, en minä enää\nitke.\n\nTyttö hymyili todellakin Penulle, mutta sitten tuli nyyhkytys, joka\npyyhkäisi pois hymyn huulilta.\n\n-- Vai vietiin enosi putkaan, Penu alkoi tiedustella. Oli kai\njuovuksissa.\n\n-- Niin oli, juovuksissa oli ja tuonne vietiin, tuohon suureen\nvalkoiseen taloon eikä minua laskettu sinne mukaan. -- Voi, voi,\nmihin minä nyt joudun?\n\n-- En minä vielä tiedä, mutta kai tässä joku neuvo keksitään. -- --\nMikä sinun nimesi on?\n\n-- Katriina minä olen.\n\n-- Ja missä teidän hevonen on?\n\n-- Polttilan pihassa.\n\n-- Mennään sinne sitten. Ehkä tavataan Polttilan herra. Kyllä se\nauttaa, jos se vain saadaan käsiin.\n\n-- Oletko sinä sitten tuttu Polttilan papan kanssa?\n\n-- Olen hiukan.\n\n-- No, mutta sitten ei ole mitään hätää. Se on niin hyvä ukko, se\nPolttilan papa. Muistat kai, kuinka hyvä se oli minulle, kun äiti\nkuoli.\n\n-- Muistan minä. -- -- Koetas vain itkeä. Sinä et saa itkeä.\n\nNäin puhuen Katriina ja Penu vähitellen saapuivat Polttilan pihaan.\nPaljon siellä oli hevosia ja rekiä, joiden ohi heidän piti kulkea\npäästäksensä Katriinan Pollen luo.\n\n-- Komea hevonen tämä onkin, Penu puheli, kun he olivat päässeet\nperille. Hyvät jalatkin sillä on, hän lisäsi, ollen olevinaan oikein\nvanha hevosmies.\n\n-- On se pulska hevonen, se meidän Polle ja niin kiltti. -- --\nKatsoppas.\n\nNäin sanoen Katriina yhä helmojansa kannattaen pujahti yhtäkkiä\nhevosen vatsan alitse sen toiselle puolelle ja tuli heti takaisin\nsamaa tietä.\n\n-- Lauhkea näkyy olevan, Penu myönsi, pisti kätensä Pollen harjan\nalle ja taputteli sen kaulaa.\n\n-- Sitä minäkin, että Penu se vain on, kuuli hän samassa jonkun\nsanovan, ja kun hän katsoi sivulleen, niin Ahmasjärven ukko seisoi\nsiinä, ojensi hänelle kätensä ja tervehti: \"Hyvää päivää.\"\n\n-- Isä, isä, huudahti Penu tarttuen Ahmasjärven ukon käteen -- --\nVoi, kuinka minä olen iloinen! -- -- Mutta laihaksi te olette käynyt\n-- niin, te olette ollut kovin sairas. -- -- Kuinka ne muut jaksavat?\nOvatko Kalle ja Eeva kuolleet?\n\nTällainen kysymysten ryöppy saattoi Ahmasjärven ukon vallan ymmälle,\nhän haukkoi ilmaa ja kynsi korvantaustaansa saamatta isoon aikaan\nsanaakaan suustaan. Perinpohjaisten valmistelujen jäljestä kysyi hän\nkuitenkin vihdoin: \"Mitä sinä ja tuo tyttö Kanniston hevosta siinä\nkatselette?\"\n\nTämä kysymys palautti Katriinan ja Penun ajatukset Kanniston Pollesta\nsiihen vakavaan tilanteeseen, johon Katriina oli joutunut. Penu\nkertoi Ahmasjärven ukolle, miten Kanniston isännän oli käynyt. Hän\nteki sen hiukan siinä toivossa, että Ahmasjärven ukko mahdollisesti\nvoisi johtaa asiat oikealle tolalle taasen. Mutta se toivo raukesi\npian tyhjiin, sillä kun Penu oli lopettanut kertomuksensa, niin\nAhmasjärven ukko huokasi ja sanoi: \"Jaa-a, ja kistussa hän pysyy\nhuomisaamuun asti. Siinä ei auta mikään.\"\n\n-- Mihin tämä hevonen sitten pannaan, sanoi Penu, ja mihin joutuu\ntämä Katriina? Ei mihinkään, vaan Kannisto on saatava pois\nvankilasta. -- Minä menen Polttilan herran puheille ja sinä tulet\nmukaan, Katriina.\n\n-- No, voi nyt ihmettä sentään, huudahti Ahmasjärven ukko, vai\nPolttilan papan puheille. Oletko sinä niin tuttu hänen kanssaan, että\nnoin vain ilman muuta menet hänen puheilleen?\n\n-- Olen minä. Kas niin, Katriina, nyt mennään.\n\nRohkeasti Penu astui Polttilan papan työhuoneeseen Katriinan\npysytellessä helmojaan kannattaen uskollisesti hänen kintereillään.\nHuoneessa oli kymmenkunta henkeä, niiden joukossa Jahan Henrik,\njoka auttoi talon isäntää puutavaralippujen vastaanotossa. Polttila\nistui selin päin ovea maksaen ostamaansa puutavaraa milloin kaiken\nkäteisellä, milloin taasen, jos asianomainen niin halusi, laskien\nosan hinnasta ennen antamiensa lainojen lyhennykseksi.\n\nMuistaen kaikki kapteenin tätien antamat neuvot odotti Penu istuen\nseuralaisensa kanssa lähellä ulko-ovea sitä hetkeä, jolloin vanhus\nkiinnittäisi huomionsa heihinkin. Sattuikin pian väliaika, jolloin\nei työhuoneessa enää ollut muita asiakkaita, ja Polttilan papa\nehti kiinnittämään huomionsa Penuun. Hän kutsui Penun luoksensa\nja tervehtien häntä kädestä hän virkkoi: \"Hyvä päevä, Penu, kyll\nkummingi mnuull on däsä ny hiukan giirutt, nii ett jos snuull, niingo\nmnää ymmärrä, o asja mnuull, ni selit se pia. -- -- Ja händäst tuo\nflikk, kuka hän o? Näyttä niin dutuld mnuu silmisän.\"\n\nPenu teki niin siron kumarruksen kuin hän suinkin voi ja vastasi:\n\"Kyllä hän onkin, herra kauppias, vanha tuttu. Hän on se tyttö, jonka\näiti kuoli maantiellä noin kolme kuukautta takaisin ja jonka te\ntoimititte hänen enonsa luo.\"\n\n-- Nii händ. Sillaill oikke. Kyll kummingi hän o juur se sama flikk.\nTleest tänn ny. Mikäst snuu nimes o jäll?\n\n-- Katriina minä olen, Penun seuralainen vastasi, saavuttuaan\nhameitaan kantaen ja syvästi niiaten vanhuksen kirjoituspöydän ääreen.\n\n-- Jaaha, jaaha, Katriina oikke. Kyll kummingi mnää ny jo muistangi.\n-- Ja mitäst asja teili o?\n\nPenu selvitti lyhyesti, kuinka Kanniston oli käynyt ja miten heidän\nnäin tukalissa oloissa oli kääntyminen sen puoleen, joka ennenkin oli\nosoittanut heille niin suurta ystävällisyyttä.\n\n-- Vai nii, vai sillaill asja makkava, Polttilan papa sanoi kuultuaan\nPenun kertomuksen. Kyll kummingi olis valla oikke, ett Kannisto sais\nkärssi rangastukses, ko hän gerra o niin järjettömäst menetells siin\nviina nauttimises. Mutt tota flikka ja heost mnuun dlee surk. -- --\nKuule, Katriina, snuull o uus hameki, mutt mnuu miälestän se o liiam\nbitk.\n\n-- Niin, kyllä se on hiukan liian pitkä, mutta eno määräsi, että se\nolisi tehtävä tällaiseksi, niin että siinä olisi kasvamisen varaa.\n\n-- Kyll kummingi se oliki valla oikke ajateltt. Nii, niin, de lapsek\nkasvatt nii julmetust. Kyll Kannisto vaa oikkjas oliki. Kyll kummingi\noliki vaa.\n\n-- Niin, mutta kohtuus sentään kaikessa pitäisi olla, virkkoi Jahan\nHenrik, sekaantuen näin keskusteluun. Ei tyttöparka nyt saa edes\nnenäänsä niistetyksi, kun hänen pitää lakkaamatta tuota hamettaan\nkannatella.\n\n-- Kyll kammingi asi niingi o, mutt viissast Kannisto sendä siint\ntehn on, go hän on gasomise vara jättänn hamehe. Viissast oikke hän\nse asja o sortteerann, vaikk hän muuto o nii järjettömäst menetell,\nett hän ny on gistus. Ja kyll kummingi hän mnuum bualestan sais siäll\nistu, mutt tua flikan dähde mnää koita saad hänem bois siäld koht, ko\nhän o hiuka seljenn.\n\n-- Tietystikin hänet pitää saada sieltä pois vielä tänäpäivänä. Ei\nhäntä yöksi sinne jätetä. Hän on minun vanha tuttavani.\n\n-- Ei snuull, Jahan Henrik, pali kunnja siit tuttvudest ol. Mutt sama\nse. Snuull om baremi aikka ko mnuull. Menest snää sinn raastuppa,\ntervet mnuum bualestan ja pyyd, ett Kannisto päästetäis tänäpä viäl\nkotti lähtemä. Odotast, mnää kirjota snuullp piänem baperklapu sild\nvarald, ett fiskaal olis siäll.\n\n-- Niin kyllä parasta onkin, Jahan Henrik myönsi ja lisäsi,\nkatseltuaan taasen Katriinan hametta: \"On kyllä vallan paikallaan,\nettä hameeseen jätetään kasvamisen vara, mutta miksei neulota\nlaskosta siihen toistaiseksi, niin tytön kädet olisivat vapaina.\"\n\n-- Kas se, Polttilan papa sanoi, nyt tämä klapp o valmis -- -- Jaa,\nett neulotais lask siihe hamehe. Kyll kummingi siit niin dliisiki\nhyvä. -- -- Kuule, Katrina, neulota lask snuu hamehes, ettäs saap\npittäk kätes toimes niingo muukki ihmse.\n\n-- Kyllä siihen aiottiin laskos neuloakin, Katriina vastasi, mutta\neno sanoi, ettei siitä ole mitään. Kangas virttyy ja kun laskos\nsitten ratkotaan auki, niin on ruma raita ympäri hameen. --\n\n-- Siinäs kuule, Jahan Henrik. Kyll kummingi nii vaa ongi. Pahukse\nviisas klupu se Kannisto sendä ongi. O oikke synd, ett semne miäs\npane ittes nii juavuksi, ett hän viädän gello ali istuma. -- --\nSillaill oikke, rait oikke siihe hamehe sillaillt tlee, jos siihe\nlask neulota ny ja se päästetä auk sitt jongu ajan dakka.\n\n-- Niinkuin ei niitten vaimoihmisten hameissa olisi raitoja\nmuutenkin. Sitä parempi, mitä enemmän raitoja.\n\n-- Äläst san, äläst san, Jahan Henrik. Kyll kummingi niis heijä\nraidoisaskin daita sendä oli joku järjestys. -- -- Mutt kuule, mnää\ntlii ajatelluks, ett kummost olis, jos neulotais siihe hamehe semses\nsnöörik, ko solmetais kiit toinen doissehes hame liäppe ymbärs ja\npäästetäis auk solmu -- vetosolmu nääks -- ain go hame seinähän\ngillumam banna.\n\n-- Ja, ettäkö semmoiset seissingit vai, semmoiset kuin purjeissakin\novat reivaamista varten.\n\n-- Juur semse. Semse oikke. Kyll kummingi semse olsivap parha.\n\n-- No, varmasti. Se onkin vallan mainio keksintö. Ja ne neulotaan\nheti siihen hameeseen. Me lähdemme siis ensin Savilan Miinan luo\nja hän saa neuloa seissingit Katriinan hameeseen. Sieltä vasta me\nmenemme raastupaan, niin Kannisto ehtii selkeemäänkin paremmin. --\nKas niin, lapset, nyt lähdetään.\n\nJahan Henrik, joka oli kovin mielissään, kun hän taasen oli päässyt\njärjestämään muiden asioita kuntoon, pysähtyi matkalla Savilaan\nselittämään jokaiselle tapaamallensa tuttavalle, kuinka mainion\nkeksinnön Polttilan papa oli tehnyt Katriinan hameen lyhentämiseksi.\n\nKesti siis vähän aikaa, ennenkuin he Savilaan saapuivat. Jahan\nHenrik rupesi heti selvittämään, mikä hänen asiansa oli ja kuinka\nerinomainen keksintö nuo seissingit olivat. Mutta Savilan Miina ei\nhyväksynyt laisinkaan koko tuumaa, vaan suuttui ja sanoi, ettei\nmiesten milloinkaan pitäisi sekaantua tällaisiin asioihin, joita he\neivät kumminkaan ymmärrä rahtuistakaan.\n\n-- Älkää luulkokaan, kapteeni, Miina sanoi, että minä ryhdyn\ntoteuttamaan teidän tyhmiä päähänpistojanne. Jos teillä ei ole\nmuuta asiaa, niin tämä on näin valmiiksi puhuttu ja tuossa on\novi. Tuommoiselle pienelle tytölle onkin sopiva toimi hameittensa\nkannattaminen, niin pysyvät kädet pois kaikenkaltaisista pahuuden\ntöistä.\n\nNäin töykeästi Savilan Miina otti vastaan Jahan Henrikin ehdotuksen.\nJahan Henrikin täytyi siis lyödä esiin viimeinen valttinsa sanomalla:\n\"Älä nyt sentään, Miina, noin pahasti vastaan pane, sillä tiedä, että\ntämä on Polttilan papan keksimä menettelytapa.\"\n\n-- Olkoon sen takana vaikka seitsemän Polttilan papaa, niin sitä ei\npanna sittenkään täytäntöön. Se on varma, se.\n\n-- Oohoh, vai ei panna. Mutta minä sanon, että se pannaan täytäntöön.\nJa jos sinä et neulo niitä seissingeitä, niin minä tiedän sen, joka\nneuloo ne. Hyvästi, Miina. Kas niin, lapset, nyt mennään toiseen,\nparempaan paikkaan.\n\nKiukusta sähisten ja kiivaasti pikanelliaan pureksien Jahan Henrik\npoistui Savilan Miinan asunnosta ja lähti suojatteineen Naulamäkeä\nkohti pysähtyen vihdoin Kredliinin asunnolle.\n\nOnneksi Kredliin oli kotona, ja kun Jahan Henrik oli esittänyt\nasiansa, sai Katriina käskyn kävellä edestakaisin tuvan lattialla.\nKredliin olikin heti samaa mieltä kuin Jahan Henrik, ettei lapsen\nkäsiä voinut pitää noin kahlehdittuna helmojen kannattamiseen, ja\nhyväksyi täydellisesti seissinkijärjestelmän. Mutta kun Jahan Henrik\nsitten pyysi Kredliinin neulomaan seissingit hameeseen, niin tämä\nseisoi silmät renkaina päässä ja sanoi, että hän mieluummin neuloo\nkaikki täysrikarin purjeet kuin rupeaa seissingeitä naisten hameisiin\nneulomaan. Jahan Henrikin tuumat olisivat näin ollen rauenneet\ntyhjiin, ellei hän taasen olisi turvautunut siihen huomautukseen,\nettä seissingit olivat Polttilan papan keksintöä ja hänen tahdostaan\npaikoilleen pantavat.\n\n-- Mikset sitä kohta sanonut, Kredliin silloin virkkoi, etsi\nneulomusvehkeensä ja käski Katriinan ottaa hameen yltään.\n\nMutta sitten syntyi taasen Jahan Henrikin ja Kredliinin välillä kina\nsiitä, ylä- vai alaosaanko hametta ne seissingit neulottaisiin.\nJahan Henrik puolsi uuman seutua ja Kredliin oli sitä mieltä, että\nliepeisiin ne ovat pantavat, ihan samoin kuin purjeissakin. Riita\ntuli kuitenkin heti ratkaistuksi, kun Kredliin sai hameen käsiinsä\nja näytti Jahan Henrikille uumasta lähtevien laskoksien paljoutta.\nKredliin ryhtyi siis työhön ja hänen siinä neuloessaan Jahan Henrik\nkertoi, kuinka Kannisto oli juopumuksen takia joutunut putkaan ja\nkuinka Penu oli ryhtynyt toimiin Kanniston vapauttamiseksi Polttilan\npapan avulla.\n\n-- Jaa-a, sanoi Kredliin, kuultuaan Jahan Henrikin kertomuksen, minä\nolen aina sanonut, että sen Penun kanssa on parasta olla hyvässä\nsovussa. Se on toimelias poika ja minun luuloni on, että siitä vielä\npaisuu huomattava mies tähän kaupunkiin.\n\nTätä Kredliinin mairittelevaa lausuntoa Penu ei sentään ollut\nkuulemassa siitä syystä, että hän paraikaa oli Katriinan kanssa\nkatselemassa porstuassa olevaa Vellamon neitosen puuhun veistettyä\nkuvaa.\n\nKesti pari tuntia, ennenkuin Kredliin oli saanut työnsä suoritetuksi,\nja kun Katriina sitten oli pannut hameen yllensä, niin kylläpä\nKredliin ja Jahan Henrik olivat mielissään. Mutta vielä iloisempi oli\nKatriina, kun hän nyt sai pitää kätensä vapaina. Hän tanssi tuvan\nlattialla ja kietoi viimein kätensä Kredliinin kaulaan kiittäen\ntätä ja Jahan Henrikkiä erinomaisen hyvin onnistuneesta työstä ja\noivallisesta keksinnöstä.\n\nSitten he kaikin lähtivät -- Kredliinikin yhtyi seuraan -- raastupaan\nvapauttamaan Kannistoa kistusta. Jahan Henrikin ei tarvinnut muuta\nkuin ilmoittaa Polttilan papan toivovan, että Kannisto erinäisistä\nsyistä laskettaisiin vapaaksi, niin vankilahuoneen oven takana olevat\nteljet nostettiin pois, ovi avattiin ja Jahan Henrik sekä Kredliin\nmenivät hakemaan Kannistoa. Neljä miestä makasi huoneen oljilla\npeitetyllä lattialla, kaikki muut sikeästi nukkuen paitsi yhtä, joka\nhuitoen käsillään ja potkien lattiata lauleskeli rekilaulujaan.\nHelposti siinä Kannisto löydettiin ja saatettiin valveille raskaasta\nunestaan. Hän nousi istualleen, haukotteli, hieroi silmiään, loi\nensin kysyvän silmäyksen ympäri huoneen, nyökkäsi sitten päätään\nymmärtämyksen ilme kasvoissaan ja vaipui mietelmiin. Jahan\nHenrik, joka pelkäsi hänen jälleen vaipuvan uneen, pudisti häntä\nhiukan. Kannisto kohotti katseensa Jahan Henrikkiin ja virkkoi:\n\"Päivää, päivää, Jahan Henrik, vai olet sinäkin joutunut kiikkiin.\nJuopumuksesta tietystikin. Niin, niin, sitä se viina tekee. Hohhoh,\nkovin nukuttaakin. -- -- -- Mutta turkasen kylmä täällä on. Huonosti\nlämmittävät poliisit, pakanat, kistua. -- -- No, sama se, oikaise\nsyntinen ruhosi tähän minun viereeni, niin meidän on lämpimämpi, ja\nnukutaan, nukutaan, kunnes kukon laulu taasen kuuluu. -- Vaikka ei\nse kunnian kukko ole, joka meille huomenna laulaa. Ei ole, hoh, hoh\nsentään. Kas niin, nyt nukutaan.\"\n\nKannisto kallistautui taasen oljille, mutta silloin Jahan Henrik\ntarttui hänen takkinsa kaulukseen, kiskasi hänet pystyyn ja sanoi:\n\"Ymmärrätkö, senkin pahus, että me olemme tulleet pelastamaan sinua\ntästä surkeudesta. En minä ole niin järjetön viinan nauttimisessa,\nettä joutuisin tällaiseen paikkaan; se sinun pitäisi ymmärtää\nsanomattakin ja käsittää, että sellainen ajatuskin on kova loukkaus\nminua kohtaan.\"\n\nSai siinä Kannisto sitten aimo ripityksen. Ja viimein Jahan Henrik\nilmoitti hänelle, että ilman Penun tarmokasta toimintaa hän olisi\nsaanut jäädä yöksi putkaan ja Katriina sekä hevonen tukalaan asemaan.\n\nKesti hetken aikaa, ennenkuin tiukasti eteensätuijottava Kannisto\nsai ajatustensa juoksun järjestykseen, mutta vihdoin tilanne sentään\ntäydellisesti selvisi hänelle. Hän tarttui Jahan Henrikkiä käteen\nkiittäen tätä hartaasti. Ja kun hän raastuvan porstuassa näki\nnuoren pojan Katriinan rinnalla, niin hän ymmärsi, että poika oli\nPenu, kaivoi markan nahkakukkarostaan ja sanoi, että hän on Penulle\nkiitollisuuden velassa hänen hyvästä työstään. Sitten siirtyivät\nhänen katseensa Katriinaan, ja kun tämä ojensi kätensä hänelle\ntervehdykseksi, huomasi hän muutoksen Katriinan hameessa. Hän\ntarkasti perinpohjaisesti Kredliinin tekemän työn ja havaittuaan,\nettä laskos voitiin milloin hyvänsä päästää auki, loisti koko hänen\nnaamansa tyytyväisyydestä eikä hän voinut kyllin ihailla keksinnön\nnerokkuutta.\n\nPolttilan pihaan sitten lähdettiin. Siellä Ahmasjärven ukko\nuskollisesti odotteli Penua ja ihmetteli kovin nähdessään, kuinka\nonnellisesti tämän toimet olivat päättyneet.\n\nMutta nyt olikin päivä jo ehtinyt kulua niin pitkälle, että Penun\ntäytyi rientää kotiin päivälliselle. Hän jätti siis hyvästi uusille\nja vanhoille tuttavilleen ja läksi kiireesti juoksemaan kotiin\niloiten saamastaan markasta, jota hän piteli kädessään housujen\ntaskussa, ja käsittämättä, kuinka paljon tärkeämpää ja arvokkaampaa\noli, että hän tarmokkaalla esiintymisellään oli saanut uuden suosijan\nKanniston isännässä.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nTalvi, nälkävuoden surkea talvi kärsimyksineen oli vihdoin ohi\nja kevät teki tuloaan. Ihanampana kuin miesmuistiin se vuonna\n1868 saapui pohjolaan. Hulmuavin helmoin ja liehuvin liepein sen\nkultakutriset hengettäret liitelivät yli maan sirotellen kukkia\njälkeensä ja luoden uutta toivoa, uutta rohkeutta mieliin. Nopeasti\nlaajenivat pälvet peltojen päivän puolella, väleen sulivat hanget\nmetsissä antaen uutta yllykettä solisevien purojen vallattomuudelle.\nTaasen kaikui peipon lyhyt mutta riemukas viserrys koivikosta ja\nelämäniloa laulellen kohosi kiuru kohti taivaan sineä.\n\nAlukset satamassa olivat jo aikoja sitten hakatut irti niitä\nympäröivästä jääkentästä ja makasivat täysin kuormitettuina\nulkomaille menevällä puutavaralla. Ne odottivat nyt enää vain\njäiden häviämistä ja se hetki oli pian lähestyvä, sillä leudot säät\nolivat muuttaneet merta kahlehtivan jääpeitteen niin hauraaksi,\nettä ensimmäinen myrsky voi pirstota sen täydellisesti. Alusten\nlähtökuntoon saattamista viimeisteltiin siis kuumeentapaisella\nkiireellä satamassa. Siellä natisivat väkipyörät, kalskahtelivat\nankkuripelit ja raskaat rautakettingit. Siellä putoilivat tiheinä\nkirveiden ja palkkihakojen iskut, siellä oli touhua ja työtä, siellä\noli intoa ja virkeyttä, siellä tuhannet äänet yhtyivät yhdeksi\nmahtavaksi kuoroksi. Työn jättiläislaulu siellä kohosi kuuluville\nja uskollisesti satamaa ympäröivät vuoret kertasivat sen soinnut.\nJa sitten, sitten eräänä päivänä tuli odotettu myrsky. Lounaasta\nse tuli. Se saattoi hauraaksi käyneen jään aaltoilemaan, mursi sen\nlaatoiksi, pirstoi laatat lukemattomiksi jääneuloiksi, sekoitti ne\nhyhmäksi, jota se milloin pyöritteli aaltojen harjalla, milloin\npakotti sukeltautumaan veden pinnan alle ruhjoen, hivuttaen ja\nsulattaen sen tässä leikissä vihdoin vedeksi. Ja niin oli myrskyn\ntauottua vienon maatuulen helppo lakaista pois jäiden rippeetkin.\nNiin siinä sitten meri taasen aaltoili, vapaana, sinertävänä,\nluoksensa houkuttelevana päilyen kirkkaana päivän kilossa. Laiva\ntoisensa jäljestä nosti ankkurinsa, levitti purjeensa ja lähti\nkaukomaille. Kustaa Bergström'inkin valkea, keltaisella reunalaudalla\nkoristettu vene nähtiin taasen pyrkivän luotojen lomitse ulapoille ja\nsaaristolaisveneet rupesivat saapumaan kaupunkiin.\n\nEnsimmäisinä niiden joukossa oli Katavkarin Efraimin suuri\nverkkovene. Halkoja ja kaloja hän toi kaupunkiin ja jauhoja, kahvia\nja sokeria hänen tai oikeammin hänen vaimonsa ja rahastonhoitajansa\nMaijan piti ostaa kotia vietäväksi.\n\nSiinä puolipäivän nurkissa Katavkarin väki oli suorittanut myyntinsä\nja ostoksensa ja sitten he lähtivät vanhaa tuttavaansa Mannilan\nkapteenia tervehtimään. Katavkarin Maija oli kotona pyöräyttänyt\nmunajuuston, jonka hän hyvän päivän sanottuaan ojensi kapteenille\ntuliaisiksi, Efraimin jäädessä salin ovensuuhun seisomaan tukka\ntoisella silmällä. Siinä hän seisoi, vaikka Mannilan kapteeni\ntervehdittyään häntä oli käskenyt hänen salin peränpuoleen istumaan,\nja kun tämä uudisti kehoituksensa, niin Efraim vain vastasi: \"Saa\nsitä vähän aikaa seisoakin tässä, kun on joutunut istumaan niin kauan\nveneessä ja soutaa kihnuttamaan.\"\n\n-- Ei, mutta kuulkaa tuota meijän äijää pahusta, Maija silloin\npuuttui puheeseen. Kuulkaa, mimmoisia puhelee. Sinä soutanut! Sinä,\njoka istuit veneen perässä koko ajan! Minä soutaa sain, mitä tällä\nmatkalla soudettu on.\n\n-- No, no, Maija, enkö minä soutanut Ristikarin salmen toisesta\npäästä toiseen.\n\n-- Jos mar tahi et, semmoisen pienen matkan! Ja toista airoa minä\nsilloinkin hoidin. -- Siinä käy, nähkääs, kapteeni, näin keväisin\nniin kova virta, ja se vaarallinen kivi siinä on kartettava.\n\n-- Aivan niin, aivan niin, sanoi kapteeni, joka tuntien vieraansa\noli ottanut piirongistaan kolme lasia, täyttänyt ne kymmenen-kertaa\npuhdistetulla ja tarjosi ryypyn Maijalle ja Efraimille.\n\nMaijan katsanto kirkastui tämän nähdessään ja, niinkuin kapteeni oli\nlaskenutkin, hän unhotti koko kinastelunsa Efraimin kanssa, niiasi\nja sanoi ujostellen: \"Tarkoittaako kapteeni oikein totta sitä, että\nminäkin -- -- tuota -- -- mahdanko uskaltaa -- -- jos se menee\nniinkuin päähän.\"\n\n-- Päähän sen mennä pitääkin, koska sinulla on suu päässäsi, niinkuin\nmuillakin ihmisillä, Efraim mörähti, tuli ovensuusta piirongin\nääreen, iski silmää kapteenille, heilautti päätään, niin että tukka\nlensi pois otsalta, ja kulautti ryypyn suuhunsa niin äkkiä, että\nMaijan täytyi kiirehtiä seuraamaan hänen esimerkkiään eikä siis\nehtinyt vastata Efraimin viimeiseen huomautukseen.\n\nEikä hän tämän toimituksen jäljestäkään huomannut maksaa\nkalavelkaansa Efraimille, sillä kapteeni kehoitti häntä menemään\nkyökkiin kahville Amalian kanssa ja se kehoitus oli Maijalle niin\nmieleen, että hän unhotti kaiken muun.\n\nNäin kahden kesken jäätyään kapteeni heti rupesi utelemaan\nEfraimilta, kuinka pitkälle kevät oli edistynyt saaristossa ja oliko\npaljon vesilintuja tänä keväänä.\n\n-- Nopeasti kevät siellä tuloansa tekee, vastasi Efraim. Matalissa\nlahdenperukoissa jäitä vielä näkee, mutta salmet ja selkävedet ovat\nauki. Ja lintuja on vahvasti. Säikässä näin tullessani joutsenia.\nHaahkat, sotkat, pilkkasiivet, koskelot ja allit ovat myös jo tulleet.\n\n-- Vai jo ovat saapuneet. Kuville siis pitää tulla tästä sinne teidän\nkulmille.\n\n-- Kuinkas muuten. Tervetuloa vain. -- -- Mutta kuulkaa, kapteeni,\nminulle kerrottiin kaupungilla, että te olette saanut renkipojan,\ntai kasvattipojan, tai miksi häntä sanoisin, tähän taloon. Minä\nmielelläni tahtoisin nähdä sen otuksen.\n\n-- Minkätähden se sinun mielenkiintoasi herättää, Efraim?\n\n-- No, kun kuuluu olevan se -- Agathan poika. Ja se Agatha, nähkääs,\noli minulle kaukaista sukua. -- -- Aivan niin, sukulaiseni oli ja\nsiivo tyttö, joten minua oikein kummastutti, kun hänelle sellainen\nkommellus sattui. Niin on asia. Ja sentähden tahtoisin nähdä hänet,\nsen pojan, tarkoitan.\n\n-- Sitä en niin ollen ihmettele. -- Mutta Penu -- hänen nimensä\non Benjamin -- ei ole nyt kotona. Läksi rengin kanssa satamaan\nasioilleni ja saapuvat takaisin noin parin tunnin kuluttua. Jos\nsinulla siis on aikaa odottaa täällä sen verran, niin voit tulla\ntuntemaan hänet.\n\n-- On minulla aikaa. Eikä Maijallekaan kiirettä tule, jos vain kahvia\ntuolla kyökin puolella riittää.\n\n-- Toivotaan, ettei lopu kesken, sanoi kapteeni ja niin Efraim siis\njäi Mannilaan Penun paluuta satamasta odottelemaan. Pyssyistä ja\nmetsästyksestä siinä sitten kapteeni ja Efraim puhelivat ja niin\nvalveille tämä keskustelu saattoi kapteenin metsämiehen vaistot,\nettä Kredliin, joka juuri silloin myöskin sattui tulemaan Mannilaan,\nhetkisen kapteenin ja Efraimin puhetta kuunneltuaan älysi oikein\nmenetellen voivansa saada kapteenin tarjoamaan ryypyn ehkä parikin\ntai ehkä totiakin parhaimmassa tapauksessa.\n\n-- Jo minä näin riukuhännänkin, Kredliin siis pisti väliin kevään\nmerkeistä puhuttaissa.\n\n-- Älä nyt, et vain mahtanut erehtyä, sanoi kapteeni.\n\n-- En erehtynyt. Tunnen kai minä riukuhännän. Noin poukkoillen lensi,\nhuusi: pirlitt, pirlitt ja laskeutui tielle ihan jalkaini eteen.\n\n-- Kyllä se se sitten oli. Ja se on parhaita keväänmerkkejä.\n\nKredliin oli taasen vaiti hyvän aikaa.\n\nVasta kun Efraim rupesi kuvailemaan, kuinka hauskaa siellä\nsaaristossa on kauniina kevätaamuna kuunnella teirien kuherrusta,\ntuhansien pikkulintujen viserrystä ja vesilintujen hääkutsuja,\nKredliin antoi uutta yllykettä kapteenin katseissa palavalle\nluonnonpalvojan innolle lausumalla: \"On sitä hauska kuunnella sitä\nluomakunnan iloitsemista näin keväisin, mutta ei minusta monenkaan\nlinnun ääni sentään niin iloiselta kuulu kuin kuovin heleä vihellys,\nkun se oikein vauhtiinsa pääsee ja sellaiseksi liritykseksi kehittyy.\nEilen illallakin -- --\"\n\n-- Mitä, joko sinä kuovinkin olet kuullut! huudahti kapteeni.\n\n-- Jo, eilen illalla ensi kerran tänä keväänä.\n\n-- No, ei sitten ole ihme, että Efraim on nähnyt sorsiakin.\n\n-- Niin, kyllä ne jo ovat saapuneet vanhoille pesimispaikoilleen.\nKun minä nyt juuri tulin satamasta, niin oli niitä koko parvi\nVähämaanrannan puolella. Siellä ne pulikoivat rantavedessä\npyrstöt taivasta kohden. Yksi oikein komea uros istui vartiona\njäälohkareella, ja kun minä sitten pysähdyin ja oikein voimieni takaa\nräyhäisin, niin se ojensi kaulansa, huusi: Nääks, nääks, nääks niille\ntoisille ja yhtäkkiä kaikki pyrähtivät lentoon. Komeita olivat,\noikein jääsorsia kaikki.\n\nTämä Kredliinin kuvaus ja varsinkin se taito, jolla hän matki sorsien\nvaroitushuutoa, sai Mannilan kapteenin vallan haltioihinsa.\n\n-- Mennään hiukan ulos, sanoi hän, katsomaan kevään saapumista tänne\nkaupungin nurkkiinkin.\n\nEhdotus otettiin mielihyvällä vastaan. Hakkarin pihan läpi\nsuuntasivat kaikki kolme kapteenin johtamana jokirantaan. Ja\nsielläkös kevät vasta vallattomana ilakoi. Raumanjoki, tuo\ntavallisissa oloissa niin vaatimaton puro, oli paisunut kunnioitusta\nherättäväksi, vuolaaksi virraksi. Kohisten, pyörteitä luoden ja\nvaahtoa pärskyillen se riensi merta kohden. Särjet, seivit ja\npyöreäselkäiset säynäät kiitivät paikoittain selvästi näkyvissä ollen\nsen uomassa vastavirtaa Äyhöjärvelle, vanhoille kutupaikoilleen,\ntouhuavan poikajoukon koettaessa saada niitä saaliikseen niin monta\nkuin suinkin. Mikä väijyi arina kädessä säynäitä suvantopaikoissa,\nmikä istua kökötti ongenvapa kädessään, mikä mertoja asetteli\nsärkien ja seipien surmaksi, mikä suurta lippoa hoiteli kumppaninsa\nongenvavalla vettä piestessä kaloja myötävirtaan lippoon ajaaksensa.\nJa eksyipä siihen paitsi pikkukaloja monasti säynäs ja väliin\nhaukikin. Oli siinä vain touhua, iloa ja riemua, oli riitaakin, jopa\njoukkoon tappelun nujakkaakin. Mutta tuolla toisella puolen jokea oli\nsen sijaan juhlallisen hiljaista. Kuulakasta kevättaivasta vastaan\npiirtyivät \"Staketin\"-takaiset kalliot ja niiden laella seisovat\ntuulimyllyt sekä etualalla olevat lehdettömät puut terävin, selvin\nääriviivoin.\n\nKapteeni, Efraim ja Kredliin katselivat kaikkea tätä iloisin mielin.\nKevät oli tällä hetkellä vastustamattomasti kietonut heidät kaikki\nlumoihinsa. Vihdoin puhkesi kapteeni puhumaan. Vetäen syvään ilmaa\nkeuhkoihinsa hän sanoi: \"Tunnetteko, kuinka kevät tuoksuu? Nyt kelpaa\ntaasen elää!\"\n\nNiin, tunsivathan ne muutkin kevään tuoksun, tuon sulavan, tuoreen\nmaan, vapautuneiden vesien, turpoavien lehtisilmukkojen ja raittiin\nilman tuoksun. Hetkisen vielä seisottuaan nauttien keväisen illansuun\nsuloa läksivät he taasen kulkemaan Mannilaa kohden. Mutta juuri kun\nheidän piti mennä portista pihalle, kiintyi kapteenin huomio kahteen\npojan naskaliin, jotka pelasivat \"puttia\" eli nappikuoppaa Mannilan\nkivijalan vierustalla. Hän ja hänen seuralaisensa pysähtyivät\nkatselemaan peliä. Hetkisen sitä seurattuaan Mannilan kapteeni ei\nenää voinut hillitä itseään.\n\n-- Luovuttakaa jompikumpi vuoronne minulle, hän ehdotti pojille.\n\nPojat katselivat ensin ihmetellen ja epäröiden kapteenia, mutta\nvihdoin toinen heistä ojensi alassuin käännetyn kahvikupin pohjassa\nvaletun, lyijyisen puttirahansa kapteenille sanoen: \"Tuossa on, mutta\nminkä voitatte, se kuuluu minulle, ja minkä häviätte, se on teidän\nsuoritettava kumppalilleni. Kaksi näppäystä ja kolme puhallusta on\nsovittu meidän keskemme.\"\n\n-- Sinussa kuuluu olevan kauppiaan vikaa, mutta olkoon menneeksi,\nvastasi kapteeni, meni rajaviivalle ja teki heittonsa. Lyijyinen raha\nputosi syrjälleen maahan, pyöri ympäri tehden yhä pienenevää kehää\nihan kuin makuulle valmistautuva koira ja kallistui viimein noin\nkyynärän etäisyyteen kuopan reunasta. Nyt oli kapteenin vastapelaajan\nvuoro heittää. Asettaen toisen saappaan kärkensä rajaviivalle ja\noikaisten toisen jalkansa mahdollisimman kauas taaksepäin sekä\nkumartuen eteenpäin kiinnitti hän katseensa tiukasti kuoppaan,\nhoiti vasemmalla kädellään takin lievettään, ettei se pääsisi\nhäiritsemään oikean käsivarren liikuntavapautta, teki muutamia\nsulavia heilahduksia edestakaisin oikealla kädellään, jonka peukalon\nja nimettömän sormen pään välillä hän piteli \"rahaansa\", ja sinkautti\nsen sitten, pistäen kielensä pään ulos toisesta suupielestä, kuoppaa\nkohden. Se putosi kauniisti lappeelleen noin korttelin verran kuopan\nreunasta rajaviivaa päin, mutta liukui vielä jonkun verran maata\nmyöten ja jäi vihdoin makaamaan ihan lähelle kuopan reunaa. Näin oli\nkapteenin vastapelaaja saanut oikeuden ensimmäisenä koettaa saada\nomansa ja kapteenin rahan kuoppaan. Molemmat rahat huostassansa hän\nsiis meni taasen rajaviivalle tehden heittonsa. Toinen rahoista meni\nniin lähelle kuoppaa, että hän yhdellä näppäyksellä helposti pudotti\nsen sinne, mutta toinen meni niin kauas, ettei hän näppäyksilläänkään\nsaanut sitä kuoppaan. Kapteeni sai siis vuorostaan koettaa tehdä\npelin tasapeliksi heittämällä jälellä olevan rahan kuoppaan. Mutta\ntaasen se meni niin etäälle, ettei hän kahdella näppäykselläkään\nsaanut sitä lähemmälle kuin tuuman etäisyyteen kuopan reunasta. Hän\nyritti sitten vielä puhaltamalla saada sen siirtymään kuoppaan,\nmutta yhtä hyvin hän olisi voinut koettaa siirtää Mannilan taloa\npuhaltamalla. Raha ei liikahtanut paikaltaan, ennenkuin kapteenin\nvastapelaaja sen otti siitä, meni rajaviivalle ja heitti sen ihan\nkeskelle kuopan pohjaa.\n\n-- Tänne kaksi nappia, huusi voittoisa poika.\n\n-- Kaksi nappia! Ei minulla ole nappeja! -- kapteeni vaikeroi.\n\n-- Oohoh, onpa niitä housuissanne, vastasi vastapelaaja, koppoi\nlinkkuveitsen taskustaan ja ojensi sen jalomielisesti kapteenille.\n\nItse hymyillen ja Efraimin sekä Kredliinin nauraessa, kapteeni\nrupesi hieromaan toisilla perusteilla sovintoa poikien kanssa\ntarjoten vihdoin viimein 10 penniä tappionsa korvaukseksi. Pojat\neivät ensin ottaneet uskoaksensa, että kapteeni tarkoitti täyttä\ntotta näin suurenmoisella tarjouksellaan, mutta kun tämä otti esille\nrahakukkaronsa ja painoi 10 pennin rahan ei vain voittajansa vaan\nmyöskin vuoronsa luovuttaneen käteen, niin ei poikien riemulla ollut\nmitään rajaa. He panivat toimeen oikean intiaanitanssin hyppien\nmilloin yhdellä milloin molemmilla jaloilla ja läksivät sitten hurjaa\nvauhtia juoksemaan lähimpään puotiin. Kapteeni katseli hymyillen\nheidän jälkeensä ja sanoi: \"Jaa-a, sanon minä vain sen, että kevät\nsaa ihmisen vallan hulluksi. -- -- Ja tuo puttipeli! Se on kevään\nensimmäisiä merkkejä. Se tulee joka vuosi samaan aikaan kuin leivonen\nja nokkosperhonen. -- -- Onko ihme, että me pikkupoikina, kuten\nmuistatte, pelasimme napit housuistamme, niin että niitä piti käsin\nkannattaa, kun kotiin lähdettiin.\"\n\n-- Niin ja saatiin selkään, jotta kohina kävi, huomautti Kredliin.\n\n-- Aivan niin, selkäsauna sitten seurasi järjestyksessä. Se kuului\nniinkuin reklementteihin. Jaa-a, oli se sentään ihana aika, se\nlapsuuden aika. -- Kas niin, nyt mennään sisälle. -- -- Ei, mutta\nkuulkaa, hyvät miehet!\n\nSen sanottuaan kapteeni käänsi katseensa taivasta kohti. Ja aivan\noikein, siellä ylhäällä hanhiparvi lensi lumiauran muotoisessa\nrintamassa arvokkaan harvoilla ja voimakkailla siipien liikkeillä\npohjoista kohti. Soinnukas kaakatus kuului korkeuksista niin\nheikkona, että vain tottuneen metsämiehen korva sen tähtäsi. Mutta\nkapteeni sen heti kuuli. Hän oli sitä päivä päivältä odottanut, sillä\nse oli saapuvan kevään tervehdyksistä hänen mielestään ehkä kaikista\nsuloisin.\n\n-- Ja tämän hetken kunniaksi me juomme lasin totia, hän sitten\npäätteli kehoittaen seuralaisiaan käymään saliin istumaan.\n\nAmalia toimitti ripeästi totivehkeet pöytään ja miehet olivat tuskin\nehtineet tyhjentää ensimmäisen lasinsa höyryävää juomaa, kun maisteri\nBrandt ja säästäväisyydestään tunnettu, rikas Puondin kauppias\nsaapuivat Mannilan kapteenia tervehtimään. Vastatulleet tunsivat\nhyvin Efraimin ja Kredliinin, joten keskustelu kävi vain entistä\nvilkkaammin, äsken saapuneitten ehdittyä \"tehdä lasin\" itselleen.\nPenusta siinä muun muassa puhuttiin, ja yleinen mielipide oli, että\nnäppärä, kiltti poika hän oli. Tällaiset lausunnot tietysti lisäsivät\nEfraimin mielenkiintoa sukulaiseensa ja hän odotti kiihkeästi Penun\nsaapumista kotiin.\n\nVihdoin Penu tulikin, käskettiin saliin ja tervehdittyään kaikkia\nvieraita hän istuutui tuolille oven suuhun.\n\nEfraim katseli hyvän aikaa siinä Penua, mutta vihdoin otti hän syvän\nsiemauksen lasistaan, rykäisi ja sanoi: \"Kuule, Penu, tiedätkö kuka\nminä olen? -- --\n\n\"Et tiedä, kosket vastaa mitään, ja minun täytyy siis ilmoittaa\nsinulle, että tässä näet sukulaisesi, Katavkarin Efraimin ja äitisi\nsukulaisen. Niin juuri sukulaisesi se on, joka tässä istuu vanhan\ntuttavansa Mannilan kapteenin ja näiden muiden hyvien ystävien kanssa\nrehellistä romtotia juomassa. -- -- Niin että hyvää päivää vain,\ntässä on käteni.\"\n\nPenu riensi tervehtimään vielä kerran uutta sukulaistansa, mutta\nkirkaisi tuskasta, kun Efraim sukulaisrakkauden innostamana pusersi\nhänen kättään. -- Ohoh, sanoi Efraim, tuliko rutistettua vähän liian\nlujaan. Niin, näetkös Penu, en minä, paha kyllä, aina muista voimiani\nhillitä eikä taida sentään vahingoksi ollakaan, että tiedät minussa\nolevan miestä kurittamaan sinua vielä mieheksi vartuttuasikin,\njos tarvitaan. -- -- No, no en minä tarkoita, että olisin sinusta\nmitään pahaa kuullut, päinvastoin, päinvastoin sekä kapteeni, minun\nhyvä ystäväni, ja Kredliin, myöskin minun parhaita ystäviäni,\nkehuvat sinua hyväksi pojaksi. Ja sellaiset puheet saattavat\nsukulaisesi mielen iloiseksi. Muista koettaa olla vastedeskin heille\ntottelevainen, sillä muuten joudut näihin koppuroihin ja niissä ei\nole, vaikka sen itse sanon, täyskasvuisen miehenkään hyvä olla,\nsaatikka sitten sellaisen pojannaskalin kuin sinä olet.\n\nEfraim virkisti itseään hyvällä siemauksella lasistaan ja jatkoi:\n\"Sinua on, Penu, luonnistanut mahdottoman hyvin, kun olet ihan kuin\ntaivaan pilvistä saanut tällaisen kodin. Mutta muistakin olla siitä\nkiitollinen Jumalalle ja tälle minun hyvälle tuttavalleni Mannilan\nkapteenille ja Kredliinille, joka kuulemma on opettanut sinulle\nmerimiehen tärkeimmät työt, vaikkei hän, tämä Kredliin nimittäin,\nmuuten olekaan mikään esimerkiksi ja malliksi kelpaava mies. Hänellä\non, näet, se vika, että hän antaa viinan villitä itsensä, niinkuin\nvalitettavasti on myöskin minun laitani silloin tällöin, jos minä\ntoden sanon. -- -- -- Ja totuus, muista se, Penu, on sentään se,\njoka maan perii; mutta valhe ja kaikenkaltainen huiputtaminen ja\nkettuileminen joko sanoissa tai töissä tai molemmissa vie huut\nhelkkariin -- -- --\"\n\n-- Se on varma asia, että sinne sellaiset metkut johtavat, keskeytti\nKredliin, joka jo kauan oli odottanut suunvuoroa. Sinne ne vievät\npirun kanssa samasta padasta syömään ja siinä saakin toisella olla\npitkävartinen kauha, kun sen vaarin kanssa koettaa puoliaan pitää. Ei\nonnea metkuilla etsitä.\n\n-- Aivan oikein, aivan oikein, ei sitä valheella ja vilpillä\nsaavuteta. Vaikken minä, totta puhuen, voi neuvoa, miten siitä\nosalliseksi tullaan. Sen vain olen pienellä iälläni merkille pannut,\nettei rikkaus, ei maine, ei arvo eivätkä yleensä maalliset edut, eikä\nhenkinen lahjakkuuskaan onnellisuutta ihmiselle takaa.\n\n-- Siinä sanoit totuuden sanan, maisteri puuttui puheeseen. Ei\nonnellisuus riipu mistään ulkopuolella meitä olevasta. Sielumme\nsyvyyksistä on onnen helmi haettava. Harvat sen kyllä löytävät.\nVain harvat saavuttavat sen sisäisen rauhan, joka antaa voimia\nmurtumatta kestää onnettomuuden ja hullaantumatta onnen. Ja se\nrauha on ainoa saavutettavissamme oleva onnellisuus, pysyvä\nonnellisuus nimittäin, sillä emmehän mitenkään pääse siitä, että\nihmiselämässä onni ja onnettomuus vaihtelevat kuin tyyni ja myrsky\nmerellä, siitä emme pääse, vaikka jättäisimme maailman ja rupeisimme\ntäydellisiksi erakoiksi. Mutta me voimme jalostaa sielunelämämme\nniin, että saavutamme tuon sisäisen rauhan ja voimme katsella\nkaikkia kohtaloltamme laajemmalta näkökulmalta, voimme oppia\nhavaitsemaan, kuinka vähäpätöistä monesti se on, jota me ennen niin\nsuurimerkityksellisenä pidimme, ja näkemään usein, että onni piilee\nsiinä, minkä me ennen olisimme onnettomuudeksi leimanneet.\n\n-- Kuuluu olevan kiperä kalu se onni tässä maailmassa, huokaili\nEfraim.\n\n-- Kiperä juttu se on, myönsi maisteri.\n\n-- Niin, siinä sen kuulet, Penu, ja koeta painaa mieleesi kaikki\nmitä tässä nyt on puhuttu ja puhutaan kai vieläkin sinulle elämän\nohjeeksi, virkkoi Efraim.\n\n-- Jaa, jos tässä niinkuin elämän ohjaamisesta on puhe, sanoi Puondin\nkauppias, niin annan minäkin sinulle, Penu, ja teille muillekin yhden\nneuvon: \"Älä koskaan antaudu korttipelin pahetta harjoittamaan. Siitä\nolen nähnyt paljon onnettomuuksia seuraavan. Ja olin vähällä itsekin\nlangeta siihen viettelykseen. Mutta sitten eräänä iltana hävisin\nneljä ruplaa ja se minua harmitti niin, että heitin kortit pöydälle,\nmenin kotia, kaasin kaksi kannua vettä rommitynnyriin enkä sen erän\nperästä ole kortteja käteeni ottanut.\"\n\nMaisteri ja Mannilan kapteeni pyrskähtivät nauramaan tämän Puondin\nkauppiaan kertomuksen kuultuaan, Kredliin istui silmät pyöreinä\nja ihmetellen, mutta Efraim pudisti päätään, vahvisti itseään\ntotiryypyllä ja virkkoi kääntyen Penun puoleen: \"Huomaa nyt, kuinka\nturkasen näppärästi se kortinpeli tämän kauppiaan sielun turmeli.\"\n\nTämä Efraimin lausunto aiheutti vilkkaan mielipiteiden vaihdon, jonka\nMaija kuitenkin katkaisi ilmestymällä saliin ja huomauttamalla,\nettä hänen ja Efraimin oli aika lähteä kotiapäin. Efraim pani\nensin vastaan, mutta kuultuaan, että kello jo kävi seitsemättä,\ntäytyi hänen tunnustaa Maijan vaatimukset oikeutetuiksi. Hän jätti\nsiis hyvästi kaikille, Penulle viimeiseksi. Ja taasen puristi hän\nepähuomiossa tämän kättä niin, että poika huokasi tuskasta.\n\n-- No, no, taisin tulla tälläkin kertaa liian vahvasti tarttuneeksi\nkäteesi, sanoi Efraim, mutta minä tahdoin vain merkitä sillä, että on\nsinulla puolustajakin minussa, jos tarvitaan.\n\nOvensuussa hän sitten vielä kääntyi ympäri ja kehoitti koko seuraa\ntulemaan piakkoin Katavkariin linnustamaan.\n\nIloisin mielin kaikki lupasivat tulla, mutta tätä lupausta ei sinä\nkeväänä täytetty, sillä vielä samana iltana levisi kaupungissa huhu,\nettä Polttilan papa oli vakavasti sairastunut. Ja se sanoma sai\nihmiset luopumaan kaikista huvittelemisen aikeista. Levottomassa\njännityksessä koko kaupunki seurasi taudin kulkua, ja kun sitten\neräänä päivänä Polttilan talon ikkunat peitettiin valkeilla\nlakanoilla merkiksi, että kuolema oli vieraillut siellä, niin suru\noli yleinen, ei vain Rauman kaupungissa vaan laajalti kaikkialla\nsen ympäristössä. Sanoma kuolemantapauksesta kulki henkilöstä\nhenkilöön niin nopeasti, että oli vain vanhan tavan noudattamista,\nkun Polttilan talon palvelijat seuraavana päivänä kävivät vainajan\ntuttavapiirin perheissä ilmoittamassa, että vanhuksen maallinen\nvaellus oli päättynyt.\n\nPenukin sai vainajan määräyksen mukaisesti kutsukortin hautajaisiin.\nMannilan kapteenin seurassa hän siis määräaikana saapui Polttilan\nisoon saliin, jossa kuten talon muissakin huoneissa akkunat ja kaikki\nhuonekalut aina seinissä riippuvia tauluja ja peilejä myöten olivat\nvalkealla liinavaatteella peitetyt ja jossa puhtaaksi hangatulle\nlattialle siroitetut katajanhaot levittivät juhlatunnelmaa herättävää\ntuoksuaan. Kun sitten kaksi kuppia kahvia monenlaisine vehnäsineen\noli juotu, läksi hautajaissaatto liikkeelle, ja niin suuri se oli,\nettei Raumalla moista ennen oltu nähty. Lähinnä ruumisarkun jäljestä\nkulkevassa miespuolisessa saattojoukossa olivat kaikki kaupungin ja\nläheisen maaseudun hiukankin edustavammat henkilöt sekä vainajan\nerityistä luottamusta nauttineet meri- ja työmiehet. Miespuolisen\nsaattojoukon jäljestä tulivat mustiin puetut naiset, kaikilla,\nniin ylhäisillä kuin alemmalla arvoasteella olevilla, silkki- tai\nvillahuivi päässä.\n\nMiehisen saattojoukon loppupäässä asteli Penu Kredliinin rinnalla.\n\nJos oli saattoväki lukuisa, niin oli se kansanjoukko vielä suurempi,\njoka oli kerääntynyt hautausmaalle kunnioittamaan läsnäolollaan\nkaupungin huomattavimman liikemiehen ja hyväntekeväisyydestään\ntunnetun henkilön hautausta.\n\nRuumiin siunaus toimitettiin tarkkaan sen tavan mukaan, jota aina\noli noudatettu suuremmissa hautajaisissa. Kun muutama virrenvärssy\noli laulettu, piti pappi sopivan raamatunlauseen perusteella lyhyen\nhartauspuheen, vihki sitten ruumiin ikuiseen lepoon, ja kun vielä\noli pari virren värssyä laulettu, niin juhlallisuus oli päättynyt.\nEi mitään seppeleitä laskettu haudalle eikä sen enempää puheita\npidetty. Mutta kun suurin osa saattojoukkoa ja muu väki oli poistunut\nkirkkomaalta, tuli Jahan Henrik haudan partaalle viimeisiksi\njääneiden Kredliinin ja Penun luo, puristi Kredliinin kättä ja sanoi\nkyyneltynein silmin: \"Jos ei sen miehen sielu nyt ole taivaassa, niin\nsiellä ei ole kenenkään.\"\n\nHiljaa he kaikin kolmin sitten poistuivat hautausmaalta ja menivät\nPolttilaan, jossa saattoväkeä kestittiin muuten samalla tavalla kuin\ntavallisilla vieraskäynneillä siihen aikaan, sillä erotuksella vain,\nettä vehnäsiä oli tarjottimella useampia lajeja ja lisäksi konvehteja\nja suuret hautausrinkilät.\n\nAmalia oli antanut Penulle kaksi nenäliinaa, toisen, suuremman sitä\nvarten, että hän siihen sai kääriä rinkilänsä ja sen osan muita\nvehnäsiä, joita hän ei jaksanut hautajaistilaisuudessa nauttia.\nSillä kaikkia lajeja piti ottaa, vaikkei Penu oikein tahtonut uskoa\ntodeksi, että hänenkin osalleen tulisi tuollainen komea rinkilä.\nMutta tarjottiin kuin tarjottiinkin sellainen hänellekin. Kredliin\nsen sijaan oli niin ahkerissa totihommissa, ettei hän huomannut\nolla paikallaan, kun rinkilät tuotiin, joten hän epähuomiossa tuli\nsivuutetuksi. Mutta hän huomautti palvelijoille, ettei hän tullut\nsaaneeksi rinkilää ollenkaan, ja erehdys korjattiin heti.\n\nPenu oli oikein ylpeä, kun hän aivan kuin muutkin kutsuvieraat\nläksi hautajaisista valkea nyytti kädessään. Ja juuri kun hän\nsaavutti portinpielen, juoksi hänen luoksensa tyttö, joka kuiskasi\nhänen korvaansa: \"Tiedätkö, minä olen ottanut neljä konvehtia ja\nkaksi niistä minä säästän. Sinä saat ne, kun minä ensi kerran olen\najanut täyttä laukkaa teidän hevosen selässä.\" Silloin vasta Penu\nhuomasi, että Märthahan se oli, vaikka hän näytti niin oudolta\nkrinuliinihameineen, kiharoituine hiuksineen ja holkkihousuineen,\njotka ulottuivat melkein nilkkoihin asti ja joiden olemassaoloa\nsotamiestä leikkivien naapuripoikien ei tällä kertaa suinkaan olisi\ntarvinnut epäillä.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nKesä kului Penulta samoissa hommissa kuin edellinen syksy. Taasen hän\najoi aamuisin lehmät Kourun niitylle ja toi hevosen kotiin. Illalla\nvei hän hevosen ja toi lehmät. Tuon tuostakin tapasi hän Märthan,\njoka sopimuksen mukaan harjoitteli ratsastusta Penun johdolla ja\nMannilan hevosella. Eikä oltu päästy vielä elokuuhunkaan, kun Märtha\npitämättä häpäsharjasta kiinni jo uskalsi antaa mennä täyttä laukkaa.\nJa sekös hänestä oli hauskaa.\n\n-- En olisi koskaan uskonut, että hevosen selässä on niin hyvä istua,\nkun se nelistää. Ei mitään poukkoilemista eikä hakkaamista vaan niin\non kuin keinussa vain, hän sanoi ja nautti sanomattomasti.\n\nPenu oli aikoja sitten saanut ne kaksi konvehtia, jotka Märtha oli\nsäästänyt hänelle Polttilan hautajaisista ja hänen syödessään niitä\noli Märtha kertonut, kuinka kiltti Polttilan setä oli ollut aina ja\nkuinka hauskaa oli ollut käydä tervehtimässä häntä.\n\nNämä ratsastusharjoitukset päättyivät kuitenkin hyvin äkkiä. Tapahtui\nnimittäin eräänä iltana, kun Märtha taasen kiiti hurjaa vauhtia\neteenpäin ratsunsa selässä, että Stridskan laitumelta palaava lehmä\nhyppäsi tien vierustalta Märthan hevosen eteen, joten tämän täytyi\nhypätä sen yli. Ei sen sentään tarvinnut hypätä tämän esteen yli\nkaikkein korkeimmalta kohdalta, kaulan yli sen vain tuli hypätä ja\nlehmä oli lisäksi niin älykäs, että se tajuten silmänräpäyksessä\ntilanteen taivutti kaulansa mahdollisimman alas. Mutta sittenkin\nkävivät hevosen kaviot sen kaulaan haavoittaen sitä.\n\nMärtha pysäytti hevosensa niin pian kuin hän voi sen tehdä, ja kun\nPenu saapui hänen luoksensa, niin hän sanoi ilosta liekehtivin\nkatsein: \"Se vasta hauskaa oli! Et sinäkään ole koskaan istunut\nhevosen selässä sen hypätessä lehmän yli.\"\n\n-- En, en ole ja kamala sitä menoa oli katsella. Ajattele, jos\nhevonen yhtäkkiä olisi pysähtynyt lehmän eteen.\n\n-- Niin, no mitä sitten?\n\n-- Mitä sitten! -- -- Maahan olisit lentänyt hirveää vauhtia ja\ntaittanut niskasi.\n\nMärthan silmät kävivät suuriksi ja häntä pöyristytti ajatellessaan\ntätä mahdollisuutta. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuitenkin jo\noli karkoittanut sellaiset ajatukset mielestään ja sanoi: \"Mutta\neipäs pysähtynytkään, vaan hyppäsi niin ihmeteltävän sulavasti yli\nlehmän. Hauskaa oli, kovin hauskaa.\"\n\n-- Sen minä kyllä uskon, että se oli hauskaa, mutta saa nähdä, mitä\nsiitä hauskuudesta seuraa, kun se lehmä haavoittui.\n\n-- Älä nyt, haavoittuiko se?\n\n-- Haavoittui kyllä.\n\n-- Tuliko suurikin haava?\n\n-- En minä usko, että se suuri on, mutta on se sentään niin iso, että\nsen hyvin huomaa. -- Taitaa tulla loppu sinun ajamisestasi hevosen\nselässä.\n\n-- Sitä minäkin pelkään. Mitä sanonee äiti? -- --\n\n-- -- Voi voi sentään, minä lähden kotiin heti. Hyvästi nyt, Penu!\n\nItkien Märtha läksi juoksemaan ja odotteli levottomana urotyönsä\nseurauksia. Eikä hänen kauan tarvinnutkaan odottaa. Stridskan huomio\nkiintyi heti lehmänsä kaulassa olevaan haavaan, ja kun useat lehmien\najajat olivat nähneet Märthan ratsastushurjistelun, niin sai Stridska\nilman vaikeuksia tietää, miten haava oli syntynyt. Kiukusta puhisten\nhän saapui vielä samana iltana Regnata-rouvan luo ja kuvasi tälle\nräikein värein, kuinka Märtha hurjalla ratsastuksellaan saattaa\nkruunun maantiellä ihmiset ja eläimet hengenvaaraan.\n\nRegnata-rouva oli vallan hämmästynyt eikä tahtonut uskoa todeksi\nStridskan ilmoitusta. Mutta kun Märthaa oli kuulusteltu ja totuus oli\ntullut täydellisesti ilmi, niin vakuutti Regnata-rouva Stridskalle,\nettei ainakaan Märtha enää tulisi tuottamaan vaaraa ihmisille ja\neläimille ratsastusharjoituksillaan. Sillä hyvällä sai Stridska mennä\nja sitten ryhtyi Regnata-rouva rikollista rankaisemaan. Ensin sai\nMärtha tehdä tuttavuutta koivuvitsan kanssa ja sitten rajoitettiin\nhänen vapauttansa tuntuvasti. Erityisesti kielsi Regnata-rouva häntä\nseurustelemasta Penun kanssa. Hän ei saisi vaihtaa sanaakaan Penun\nkanssa, ei edes tervehtiä häntä tavatessaan hänet kadulla.\n\nSeuraavana päivänä sai Kredliinkin ankaran käskyn valvoa voimiensa\nmukaan, etteivät Märtha ja Penu saisi seurustella keskenään.\n\n-- Tiedäthän hyvin, miksi on parasta, että he pysyvät erillään\ntoisistaan niin tarkkaan kuin suinkin, Regnata-rouva päätti\nvaroituksensa ja Kredliin nyökäytti päätänsä myöntämisen merkiksi.\n\nMutta Penu odotti monena iltana tuon onnettoman ratsastuksen jälkeen,\nettä Märtha taasen tulisi häntä tapaamaan. Hänen odotuksensa oli\nkuitenkin turhaa, ja vihdoin hän tuli siihen päätökseen, että\ntapahtumalla oli ollut juuri ne seuraukset, joita hän oli pelännyt.\nHän ymmärsi, että Märtha oli ainakin toistaiseksi poistunut hänen\nseurastaan, mutta sitä ei hän käsittänyt, miksi tyttö vältti tavata\nhäntä kadulla, eikä edes tervehtinyt, kun hän sattumalta joutui\nkulkemaan Penun ohi.\n\nJonkun ajan kuluttua koko tämä asia rupesi häipymään hänen mielestään\nosaksi, senkin tähden, että syyskuun ensimmäinen päivä alkoi lähetä\nja hän sai käyttää suurimman osan joutoaikaansa valmistuaksensa\nsiihen tutkintoon, joka hänen piti suorittaa päästäksensä Rauman\nruotsalaisen ala-alkeiskoulun oppilaaksi.\n\nKredliin oli kyllä ehdottanut Mannilan kapteenille, että Penu\npantaisiin alkeiskoulun suomalaiselle luokalle, mutta kun\nsuomenkielisiä oppilaita varten oli olemassa vain tämä yksi luokka,\njolla ei ollut jatkoa Raumalla yhtä vähän kuin muuallakaan, niin\npiti Mannilan kapteeni viisaampana antaa Penun käydä ruotsinkielistä\nkaksiluokkaista koulua, josta sitten, jos niin sopivaksi ja\nedulliseksi nähtiin, voisi jatkaa jossakin ruotsinkielisessä\nylä-alkeiskoulussa ja sitä tietä vaikka yliopistoon asti.\n\n-- Eihän sitä tiedä, vaikka tuosta Penusta vielä pappi tehtäisiin,\nkapteeni hymyillen puheli.\n\nJa niin Penu siis eräänä päivänä elokuun lopulla Amalian seurassa\nilmestyi alkeiskoulun rehtorin talon saliin, jossa hänen\ntietomääränsä tutkittiin ja havaittiin vastaavan määrättyjä\nvaatimuksia. Puhuihan hän ruotsia vähän murtaen, mutta oli niitä\nmelkein umpisuomalaisiakin hyväksytty. Hänet kirjoitettiin siis\nkoulun oppilasluetteloon Gustaf Benjamin Barkmanin nimellä, sillä\nedellisenä päivänä Amalia oli käynyt pappilassa muuttamassa\nPenun Rauman kaupunkiseurakunnan kirjoille, ja kun ei hän niin\nollen rovastin eikä Amalian mielestä enää voinut kulkea Benjamin\nAgathanpojan nimellä, oli hänelle keksittävä uusi sukunimi. Ja\nse piti olla ruotsalainen, kuten kaikilla, joille siihen aikaan\ntällaisissa olosuhteissa uusi nimi annettiin. Äkkiä se Penun nimen\nkeksiminen sitä paitsi sujuikin. Amalia oli tietysti ehtinyt\nmonen muun asian ohessa kertoa rovastille, kuinka Penu katovuoden\nnälänhädän pakottamana oli lähtenyt Ahmasjärveltä kaupunkiin.\n\n-- Hän on siis ymmärrettävästikin joutunut pureskelemaan pettuleipää\nja hänen nimensä olkoon siis Barkman, Gustaf Benjamin Barkman,\nrovasti oli siihen sanonut ja asia oli sitä myöten valmis.\n\nRovasti oli sitä paitsi arvellut olevan parasta, että Penua tästä\nlähtien ruvettaisiin kutsumaan Kustaaksi, koska nimi Benjamin ja sen\nlyhennys Penu varmasti antaisi hänen koulutovereilleen aihetta pilan\ntekoon ja hämäilemiseen. Tätä ehdotusta piti Amalia kyllä hyvänä\nja hyvin perusteltuna, mutta pelkäsi, ettei sitä voitaisi ainakaan\nkotiväen keskuudessa toteuttaa.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nRauman ruotsalainen ala-alkeiskoulu toimi siinä rakennuksessa, joka\non Rauman-joen etelärannalla vastapäätä kirkkoa. Tässä talossa oli\nkaikkiaan kolme koko rakennuksen leveyden käsittävää, suunnilleen\nyhtä isoa salia, joista keskimmäinen ja läntisessä päässä oleva\noli varattu alkeiskoululle, siten että ensimmäinen luokka sijaitsi\nviimeksimainitussa ja toinen eli rehtorin luokka sekä suomalainen\nluokka keskimmäisessä. Eikä siinä kyllin, että kaksi ja vielä lisäksi\nkaksi erikielistä luokkaa luki samassa huoneessa, vaan lisäksi\npidettiin ne kaksi ovea, jotka yhdistivät molemmat koulusalit aina,\nsiis opetuksen aikanakin, auki. Rakennuksen itäisessä päässä oleva\nkolmas sali oli useimmiten kylmillä. Lukukinkerit sentään aina\npidettiin siinä ja joskus käytettiin sitä varastohuoneenakin.\n\nSe mies, jonka osalle Rauman ruotsalaisen ala-alkeiskoulun\nensimmäisen luokan opettajan toimi tähän aikaan oli langennut,\noli nimeltään Sigfrid Adolf Heurthén. Hän oli noin 40 vuotias,\ntanakkarakenteinen, lihava mies. Hänellä oli punaisenruskea,\nharvahko leukaparta, hänen kasvonsa olivat rokonarpiset ja hänen\nsilmänsä täynnä eloa, useasti veitikkamaisuuttakin. Hän piti\nhyvin tarkkaa huolta vaatetuksestaan, esiintyi aina arvokkaasti\nja vihasi oppilaissaan, sen pahempi, liian usein näyttäytyvää\nsiisteyden ja soman käyttäytymisen puutetta. Hänen talviturkkinsa\nja kesäpäällystakkinsa olivat aina tehdyt kapprokkimalliin, joten\npoikien mielestä näytti siltä, kuin olisi hänellä ollut yllään kaksi\nhametta, joista ylimmän liepeet ulottuivat vyötäreen seutuville.\nHänellä oli aina espanjanruokoinen koukkupäinen keppi kädessään.\nSiitä ei hän luopunut opetuksen aikanakaan ja kävellessään hän\naina antoi kepin yläpään tehdä siron, kaartuvan liikkeen ulos ja\ntaaksepäin sinä hetkenä, jolloin sen alapää kosketteli maata. Hän oli\nlyhyesti sanoen juhlallinen koko olemukseltaan, sekä ulkopuolella\nkoulun että koulussa arvonantoa herättävä ilmestys. Hänen\nsilmiinpistävin inhimillinen heikkoutensa oli intohimoinen nuuskan\nkäyttö.\n\nPojat hän piti kovassa kurissa käyttäen ahkerasti \"klopoa\", joksi\nnimitettiin viidestä noin puolen metrin pituisesta pajunvarvusta\ntehtyä, köyden muotoiseksi väännettyä patukkaa, jota molemmissa\npäissä olevat pikilankasiteet pitivät koossa ja muodossaan. Tällä\nkojeella iski opettaja rangaistavan toiseen, pahemmissa tapauksissa\nkumpaiseenkin kämmenen pohjaan viisi tai kuusi kertaa. Koulussa\nperinnäiseksi käynyt tapa vaati, että asianomainen kärsi hyvin\nkylmäkiskoisesti jopa hymyillenkin tämän rangaistuksen, joka koski\nkylläkin kipeästi, varsinkin jos opettaja oli voimakas mies ja\nhutki seisoallaan ollen voimiensa takaa. Kun oppilas oli tehnyt\nitsensä syypääksi vaikeampaan rikokseen, joutui hän saamaan\n\"tolloa\". Tällöin ojennettiin hän suulleen penkille, koulun primus\n(ensimmäinen mies) asettui kahareisin hänen pääpuoleensa vetämään\nhousujen takapuolia piukkaan toisen oppilaan pidellessä uhrin\njalkoja ja sitten tavallisesti rehtori suomi klopolla sitä kohtaa\nrangaistavan ruumiista, jonka Jumala on luonut istumista varten,\nmutta jonka ihmiset kaiketikin maailman alusta asti ovat havainneet\nmyöskin vallan erinomaisen sopivaksi apuvälineeksi kasvatusopillisten\ntotuuksien saattamisessa yksilön tietoisuuteen. \"Tollo\" oli\nkovalle ottava rangaistus, varsinkin jos se tuli yllätyksenä\neikä asianomainen ollut tietänyt varustautua kahdella, kolmella\nparilla housuja päällekkäin tai muulla sopivalla täytteellä suojata\nvaaranalaista kohtaa ruumiistaan.\n\nHeurthén käytti, kuten sanottu, ahkerasti klopoa, mutta hän takoi\nhairahtuneen kämmenen pohjaa istualtaan oppilaan seisoessa hänen\nvasemmalla sivullaan. Tämä epämukava asento oli omansa vähentämään\nrangaistuksen tehoa ja sen alaiseksi joutunut tekikin tavallisesti,\nukon rehkiessä klopoineen hänen kimpussaan, kaikenkaltaisia ilveitä\nkumppaneilleen. Tärkeätä osaa Heurthénin rankaisutoimissa esitti\nmyöskin hänen koukkupäinen keppinsä. Sitä paitsi oli hänellä monta\nmuuta rankaisukeinoa ja hän keksi lisäksi aina uusia, joten hänellä\noli siinä suhteessa monta nuolta viinessään. Suurimmalla osalla hänen\nrankaisukeinojaan oli vahvasti humoristinen luonne, jonka pojat\nkyllä tajusivat. Mutta silti ei tullut kysymykseenkään, että näille\nrangaistuksille olisi uskallettu nauraa. Ei ainakaan ukon nähden.\n\nHeurthén piti ulkona liikkuessaan tarkkaa vaaria, näkyikö hänen\noppilaitaan kaduilla juoksentelemassa, ja armias sitä, joka oli\njoutunut hänen nähtävilleen eikä seuraavana päivänä osannut läksyään.\nSe sai ensin ankaran nuhdesaarnan osakseen lekkaroimisestaan\nja sitten klopoa. Varovaisuutta noudattaen pojat kaupungilla\nliikkuivatkin, ja ennenkuin toiselle kadulle uskallettiin,\ntähysteltiin tarkkaan nurkan takaa, oliko kulkuväylä vapaa. Ja jos\ntähystelijä silloin huusi: \"Hörö tulee\", niin siirryttiin vinhaa\nvauhtia toiselle äärelle kaupunkia.\n\nNuhdellessaan ja rangaistessaan poikia sekä muutenkin ulkopuolella\nvarsinaisen opetuksen puhui Heurthén aina suomea. Mutta monesti hän\nkäytti tätä kieltä keskellä opetustakin, koska hän tiesi poikien\nsiten täydellisemmin ymmärtävän häntä. Hämeessä, Hauhon Portaan\nkylässä, syntyneenä hän puhui sujuvasti suomea ja puhui sitä\nhuolellisesti. Keskenänsä oppilaatkin puhuivat aina ja poikkeuksetta\nsuomea.\n\nTällainen oli se mies, jonka kaitselmus oli määrännyt ohjaamaan muun\nmuassa Gustaf Benjamin Barkmanin askeleita kirkon valvonnan alaisen,\ntietopuolisen opetuksen alkutaipaleella.\n\nIhka uusissa vaatteissa ja uuden nimen suojassa Penu siis 1 p.\nsyyskuuta 1868 saapui jo tuntia ennen määräaikaa koulun edustalle\nrehtorin määräämät kirjat kainalossaan. Siihen kokoontuivat\nvähitellen sitten muutkin koulun oppilaat. Uusien tulokkaiden\njoukossa Penu etupäässä veti vanhempien oppilaiden huomion puoleensa,\nkoska hän oli maalta tulleena verrattain tuntematon ja koska hänellä,\nkuten mainittu, oli uusi puku yllään.\n\n-- Katsokaa pojat tuota! Tulee tänne herrastelemaan, joku huusi.\n\n-- Kovin on hieno, toinen härnäili.\n\n-- Taitavat olla oikein Amalian tekemät nuo vaatteet.\n\nNäin pojat hämmästelivät osoittaen sormellaan Penua, ja vihdoin muuan\nheistä, hiipien takaapäin Penun luo, tarttui hänen kaulukseensa ja\nsanoen: \"Otetaan niistä pois edes päällimmäinen kiilto\" hän nykäsi\nPenua taaksepäin, niin että tämä lensi selälleen ja kirjat kirposivat\nhänen kädestään.\n\nSilmittömästi suuttuneena Penu nousi ylös ja ehtimättä ottaa\nlaisinkaan huomioon, että ilkeyden tekijä oli suurin joukosta\nja päätään pitempi häntä, Penu lyödä läimäytti onnistuneesta\nkepposestaan iloitsevaa poikaa korvalle. Vastaukseksi hän sai\nnyrkin iskun otsaansa, niin että hän taasen lensi selälleen. Mutta\nse ei häntä lannistanut. Hän kimposi seisaalleen ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä hän oli kuitannut saamansa iskun sillä\nseurauksella, että veri juoksi virtanaan hänen vastustajansa nenästä.\n\n-- Vai sitä lajia sinä olet. Kyllä minä sinulle näytän, kun tästä\nehdin, sanoi riidan alkanut poika ja läksi jokirantaan verenvuotoansa\ntyrehdyttämään. Penu kokosi kirjansa maasta ja jäi koulun edessä\nolevaan piilipuuhun nojautuneena odottamaan tapausten kehittymistä.\nMuutkin oppilaat odottivat jännityksellä tunnetun riitapukarin\npaluuta jokirannasta, mutta he eivät enää tehneet pilkkaa Penusta,\nsillä hän oli esiintynyt heidän mielestään hyvin edukseen. Kului\nhyvän aikaa, ennenkuin odotettu kumppali palasi jokirannasta, ja\nkun hän vihdoinkin tuli, oli hänellä koivuinen raippa kädessään.\nHän astui heti Penun luokse, taittui toisin käsin tämän kaulukseen\nja kohotti jo toisen kätensä lyödäksensä Penua. Mutta juuri silloin\niski Musti, joka Penun luvatta ja hänen tietämättään oli seurannut\nkoululle, hampaansa ahdistajan pohkeeseen niin voimakkaasti, että\ntämä parkaisi tuskasta. Hänen vihansa kääntyi nyt Mustiin, jota\nhän koetti huitaista raipallaan. Notkeasti Musti kuitenkin vältti\niskut, näytti hampaitaan, mörisi ja osoitti niin selvää hyökkäämisen\nhalua, että Penun ahdistajan täytyi toisten poikien suureksi riemuksi\nvetäytyä suojaan koulun porstuaan. Samassa koulun vahtimestari\navasi ovet ja pojat siirtyivät pihalta huoneisiin. Ainoastaan\nensimmäisen ja toisen luokan primukset lähtivät \"indiseeraamaan\",\ns.o. ilmoittamaan, toinen rehtorille ja toinen Heurthén'ille, että.\nk:lo on 10 minuuttia vailla 9. Palattuaan tästä toimituksesta\ntuli ensimmäisen luokan indiseeraajan jäädä porstuaan odottamaan\nHeurthénin saapumista kouluun ja aukaista hänelle rehtorin huoneeseen\nvievä ovi. Sillä vain rakennuksen eteläpuolella olevaa sisäänkäytävää\nkuljettiin kouluun. Läntisessä päässä olevaa sisäänkäytävää\nkäytettiin ainoastaan kevätlukukauden päättäjäisissä. Heurthén\nkulki siis luokalleen läpi rehtorin ja suomalaisen luokan huoneen\npäällysvaatteet yllään. Hänen luonaan indiseeraamassa käynyt poika\nsai jäädä rehtorin luokan ovensuuhun odottamaan, kunnes rukous oli\npidetty, ja sitten vasta käydä istumaan paikalleen.\n\nNyt kysymyksessä olevana päivänä, jolloin Penun koulunkäynti alkoi,\nkello oli pari minuuttia vailla 9, kun indiseeraaja raotti koulun\novea, pisti päänsä sisälle huoneeseen ja huusi kaikkien kuultavaksi:\n\"Hörö tulee!\" Kaikki pojat menivät paikoilleen, uudet tulokkaat\nensimmäisen luokan viimeiselle penkille, Penu kaikkein viimeiselle\nsijalle. Huoneissa vallitsi hiljaisuus, kun muutaman hetken kuluttua\novi aukesi ja Heurthén astui juhlallisena luokkahuoneeseensa.\nRipustettuaan takkinsa ja hattunsa naulakkoon hän kääntyi katsomaan\npaikoillaan seisovia oppilaitaan, veti esille takkinsa takataskusta\nkirjavan nenäliinan, niisti nenänsä niin äänekkäästi, että Penu,\njoka ei vielä koskaan ollut tämän toimituksen todistajana ollut,\nhätkähti luullen tuomiopasuunan kutsuvan häntä. Pyyhittyään vielä\nhuolellisesti nenänsä Heurthén otti housujensa taskusta esille\nhopeaisen nuuskarasian, napsautti sormillaan sen kylkeä, avasi sen\nkannen ja pisti aimo hyppysellisen nuuskaa kumpaankin sieraimeensa\npitäen toisella kädellä rasiaa sellaisessa asennossa nenän alla, että\nmahdollisimman paljon hyppysistä varisevaa nuuskaa satoi takaisin\nrasiaan. Suoritettuaan nämä alkuvalmistukset hän lähti keppi yhä\nkädessään rehtorin luokkahuoneen peräseinällä olevaan kateederiin ja\nistuutui siihen. Lukkarina toimiva oppilas, joka jo ennen Heurthénin\nsaapumista oli kummassakin salissa olevalle suurelle mustalle\ntaululle kirjoittanut rukouksessa laulettavaksi valitsemansa virren\nnumeron ja värssyn, astui sille ovelle, joka jokirannan puoleisella\ntaholla yhdisti molemmat koulusalit, ja aloitti virrenveisuun. Siihen\nmuutkin oppilaat pian yhtyivät suurella innolla. Kun virren värssy\noli laulettu, luki Heurthén luvun raamatusta, isämeidän rukouksen ja\nherransiunauksen. Niin oli rukous toimitettu ja sen jäljestä Heurthén\npalasi luokkahuoneeseensa, istuutui etummaisen penkin kupeella olevan\npöytänsä päähän puiseen nojatuoliin ja pysyi uskollisesti siinä\ntunnin loppuun asti.\n\n-- Otetaan sisälukua, hän määräsi.\n\nLuokan ensimmäinen poika (primus) meni rehtorin luokalla olevasta\nkaapista noutamaan aimo kantamuksen Topeliuksen luonnonkirjaa ja\njakoi yhden kappaleen joka oppilaalle.\n\n-- Barkman, Heurthén sitten huusi katsottuaan edessään olevaa\noppilasluetteloa.\n\nPenu istui muina miehinä, sillä hän ei enää muistanutkaan, että\nhänellä oli uusi nimi. Mutta kun Heurthén taasen räyhäisi: \"Barkman,\nsinä tomppeli, nukutko sinä!\" niin valkeni koko juttu hänelle ja hän\nponnahti seisomaan.\n\n-- Lue ensimmäinen kappale ensimmäiseltä sivulta. Penu luki ja hyvin\nhän lukikin, vaikka hiukan murtaen.\n\n-- Hyvä on. Seuraava. Ja niin saivat kaikki uudet oppilaat\njärjestyksessä lukea. Kun viimeinen heistä, vielä huonommin tankaten\nkuin muut Penun yläpuolella istuvat, oli päässyt kappaleensa päähän,\nHeurthén sanoi: \"Kuuleppas Barkman, mene istumaan yläpuolelle noitten\nkaikkien, sinä luit hyvin.\"\n\nTähän yhden tunnin sisältä lukemiseen päättyi koulutyö tänä\nlukukauden ensimmäisenä päivänä ja kun Heurthén sitten vielä oli\nmäärännyt läksyt seuraavaksi päiväksi, saivat pojat mennä.\n\nKarttaen äskeistä vainoojaansa Penu lähti kiireesti kotiinpäin.\nMatkalla saavutti hänet Jokelan tehtailijan, myöskin ensimmäisellä\nluokalla oleva poika, ja pian virisi vilkas keskustelu heidän\nvälillään. Sen lähtökohtana oli tietysti tapahtuma koulun edustalla\nja Jokelan poika oli kovin mielissään, että Grönholm oli saanut iskun\nkasvoihinsa ja lisäksi Mustilta kurituksen. -- Vai Grönholm se on\nnimeltään, se pahus, Penu sanoi siihen. Jos ei sillä olisi ollut\nsaappaita jalassa ja saappaanvarsi säärtä suojaamassa, niin kyllä\nsiltä olisi veri vuotanut säärestäkin. Se on kova puremaan, se meidän\nMusti.\n\n-- Siltä näyttää, ja viisas koira se on.\n\n-- On se viisas.\n\n-- Mutta kyllä on meidänkin Tuima viisas. Ja niin kauhea varastamaan,\nettet usko. Se söi kerran padasta miesten ruuan suuhunsa, vaikka pata\noli kuumalla hellalla. Ja nyt se on ruvennut tyhjentämään kanojen\npesät. Ei saatu munia enää laisinkaan ja epäiltiin jo, että joku\nihminen niitä vei, kunnes Tuima eräänä päivänä tuli vaunusuojasta\nvähän epäiltävän viattoman näköisenä, ja kun tutkittiin, niin\nhavaittiin, että sillä oli muna suussa. Semmoinen kauhea varas se on.\nMutta viisas se on.\n\nKoirista siirtyi keskustelu taasen kouluasioihin ja Penu arveli muun\nmuassa, että jos hänen vastedes käy yhtä hyvin kuin tänäpäivänä, niin\nennen pitkää hän on ensimmäisen luokan kuitannut.\n\n-- Älä usko, toinen vastasi. Huomenna sinut voidaan siirtää alas\ntaasen eikä sinua missään tapauksessa siirretä seuraavalle penkille.\nLuokassamme on, kuten huomasit, neljä penkkiä ja vuosi ja penkki se\non sääntönä meidän koulussamme. Ainoastaan siinä tapauksessa voi\npäästä vähemmällä ajalla, jos uusia tulokkaita seuraavana vuonna on\nniin paljon, että sinut tilan puutteen takia pitää siirtää ylemmälle\npenkille kuin sinulle vuosimäärän mukaan kuuluisi. Sillä tavalla\nminä olen siirtynyt ylöspäin, niin että toivon pääseväni kahdella\nvuodella. Mutta se onkin ollut jotakin vallan harvinaista.\n\n-- Istukoon pahus koulun penkillä niin kauan. Merelle minä menen.\n\n-- Sinne minunkin mieleni tekisi, mutta ei isä laske. -- Sinun isäsi\njäi taida panna vastaan.\n\n-- Ei minulla isää ole. Se kuoli viime syksynä.\n\n-- Mutta äiti kai sinulla on.\n\n-- Ei ole, se on kuollut jo lapsena ollessani. Minä olen vähän\nniinkuin kasvattina Mannilassa.\n\n-- Sen olen kyllä kuullut. Mutta luulin vanhempiesi olevan elossa\njossain maalla. -- Kuule, sinun pitää tulla meille joku päivä, niin\nsaat nähdä kaikki koneet ja Tuiman ja hevoset. Meillä on niitä\nkolme: Polle, Rusko ja Pläsi. Rusko juoksee tasaisesti, niin ettei\nsen selässä ole paha istua, vaikka se menee raviakin. Mutta Pollella\npitää aina ajaa nelistystä. -- Ei mar, hyvästi nyt, tässä on meidän\njokirannan portti.\n\n-- Niin, niin, kyllä tiedän.\n\n-- Mutta kuule, Barkman, muista lukea läksysi, että osaat ne ulkoa\nsanasta sanaan. Muuten sinä saat klopoa. Vaikka joudut sinä sitä\nsaamaan sentään vielä monta kertaa. -- Hyvästi nyt.\n\nNiin pojat erosivat ja jatkaessaan yksinänsä matkaansa Penu mietti\nJokelan pojan viimeisiä sanoja. Niinkö todellakin kävisi, että hänkin\njoutuisi tekemään tuttavuutta klopon kanssa? -- -- No, niin, sama se.\nJos ne muut kestävät sen rangaistuksen, niin kestän sen kai minäkin,\nhän viimein päätti, pisti juoksuksi ja unhotti vähitellen koko koulun.\n\nMutta kun päivällisaskareet kaikki olivat suoritetut, niin Amalia\nkyllä huolehti siitä, ettei koulu unhotuksiin jäänyt. Läksyjänsä\nPenun piti päntätä päähänsä koko iltapäivän, kunnes tuli aika\nlähteä viemään hevosta ja tuomaan lehmät kotiin. Siihen retkeen\nei kulunutkaan nyt enää aikaa niin paljon kuin ennen, sillä tästä\npäivästä alkaen ruvettiin taasen käyttämään laitumena Lajossa,\nkaupungin läheisyydessä olevaa niittymaata.\n\nPenu kiitti hyvää onneansa, kun hän eilen Jokelan pojalta oli saanut\ntietää, että läksyt olivat sanasta sanaan ulkoa osattavat. Penua ei\nihmetyttänyt, että katkismuksen läksy oli opittava näin tarkkaan,\nmutta kun seuraavalla tunnilla oli raamatun historiaa ja Heurthén,\nkutsuttuaan viereensä erään pojista, aloitti läksyn kuulustelun\nlukemalla kirjasta: \"Alussa loi\" ja poika sitten täydensi lauseen\nsanoen: \"Jumala taivaan ja maan\", niin Penu rupesi tuumimaan, että\nmitenkä tässä käynee, jos hänkin kutsutaan tuohon paikkaan. Ja läksyn\nkuulustelu meni vain säännöllistä menoaan:\n\n-- Ja maa...\n\n-- Oli autio ja tyhjä.\n\n-- Ja Jumalan...\n\n-- henki liikkui vetten päällä.\n\nIhan samaan malliin tapahtui maantiedon läksyn kuulustelu seuraavalla\ntunnilla, ja sen kuluessa kutsuttiin Barkmankin koetukselle.\n\nAlussa suoriutui hän hyvin, mutta kun sitten tultiin erääseen\nlauseeseen, jonka Heurthén oli aloittanut sanoilla: \"Ensimmäinen\nmeridiaani on\", niin petti kuin pettikin Penun muisti.\n\nHeurthén odotti hetken, palaisiko lauseen loppuosa Penun muistiin,\nmutta kun tämä yhä vain seisoi mykkänä, asetti Heurthén keppinsä\nkoukun Penun niskaan, veti hänet lähemmäksi itseään pari kolme\nkertaa, tyrkäten hänet aina taasen takaisin, ja sitten viipotettiin\nhäntä hyvän aikaa niskassaan olevan kepin koukun varassa kahdeksikon\nmuotoista rataa kummallekin sivulle. Ja koko ajan, minkä tätä menoa\nkesti, Heurthén puheli: \"Niin, niin, sinä Barkman, kyllä sinä katuja\nosaat kipata, mutta läksyäsi sinä et osaa. Sinä olet niinkuin kaikki\nnämä muutkin, ettet sinä pelkää Jumalaa etkä häpeä ihmisiä. Mutta\nminä opetan sinun tekemään molempia, sinä tomppeli. -- -- Kas niin,\nmene istumaan, mutta viisi poikaa alemmaksi kuin ennen. -- Grönholm!\"\n\nAlakuloisena Penu lähti paikalleen. Toteen oli käynyt hänen\nkumppalinsa ennustus ja eilinen menestys oli suurimmaksi osaksi\nhävitty tänäpäivänä. Näistä onnen häilyväisyyteen kohdistuvista\najatuksista Heurthénin tavallista ankarammalla äänellä lausutut\nnuhteet herättivät Penun taasen seuraamaan häntä ympäröivän elämän\nkulkua. Hänen eilinen riitakumppalinsa, Grönholm, ei osannut\nkunnollisesti jatkoa ainoaankaan Heurthénin alottamaan lauseeseen,\nja kun Heurthén sen johdosta nuhteli häntä, suvaitsi Grönholm vetää\nsuunsa nauruun.\n\n-- Mene tuomaan klopo tänne, sanoi Heurthén luokan ensimmäiselle, ja\npian tämä palasi rehtorin luokan kaapin laatikosta valitsemallaan\nrangaistusvälineellä varustettuna. Grönholm sai astua Heurthénin\nvasemmalle puolelle, Heurthén piteli toisella kädellään hänen\nrannettaan ja iski toisella viisi kertaa Grönholmia vasempaan\nkämmenen pohjaan.\n\nEntisestään hyvin tottuneena tällaiseen hoitoon Grönholm\nylenkatseellinen hymy huulillaan loi katseensa edessään olevaan\nluokkaan Heurthénin puhellessa iskujen välissä: \"Kyllä minä tiedän...\n(isku)... että tämä on kuin... heittäisi vettä hanhen selkään...\nmutta enemmän häpeän vuoksi... sinä tämän rangaistuksen...\nsaatkin. Mene paikallesi ja häpee.\" Heurthén puhkui rasituksesta,\npisti klopon pöytänsä laatikkoon, niisti päräytti nenänsä, latasi sen\nuudelleen ja käski uuden oppilaan eteensä. Eikä kuhmut paljonkaan\naikaa, niin jo klopo uudestaan otettiin esille. Opetus oli nyt vasta\noikein päässyt vauhtiin, ja oppilaatkin kävivät virkeämmiksi. Nousi\nsiinä kesken kaiken sitten yksi seisaalleen, ja Heurthén kysyi: \"No,\nmitä asiaa sinulla on, Bergfors?\"\n\n-- Tahdon vain sanoa, että Klumbergin kauluksessa kävelee täi.\n\n-- Vai niin, sinä vanha syöpäläispesä, Klumberg, sinä pidät yhä\nedelleen niitä vuokralaisiasi. Reinholm, vie tuo Klumberg jokirantaan\nja heitä jokeen se elävä hänen kauluksestaan. Anna mennä Saksaan sen\npahuksen.\n\nReinholm läksi taluttamaan Klumbergia läpi rehtorin luokan\njokirantaan ja Heurthén jatkoi opetustaan. Tuokion kuluttua Reinholm\npalasi seuralaisineen ja Heurthén kysyi: \"Panitko sen nyt vain oikein\nveteen?\"\n\n-- Kyllä, mutta niitä olikin neljä.\n\n-- Vai niin, vai niin. Voi sinua Klumberg, mimmoinen sinä sentään\nolet!\n\nOpetus jatkui taasen, kunnes Heurthénin eteen osui oppilas, jonka\nvähemmän siisti ulkoasu herätti Heurthénin huomion: \"Kuules, sinä\nHjulström, montako viikkoa siitä on aikaa kuin sinä pesit kasvosi?\nJa sinun kätesi ovat siinä kunnossa, että lapiolla niistä pitää ylin\nlika poistaa. Entä takkisi ja liivisi etupuoli! Niissä on viikkoiset\nruuat. -- -- Reinholm, meneppäs jokirantaan ja pese tämä Hjulström\npuhtaaksi, hankaa oikein sannalla. Ei siitä muuten kalua tule. Mutta\nota varovasti kiinni häneen, ettet tahri käsiäsi. Näin.\"\n\nHeurthén poimutti Hjulströmin takin hian suun ja käski Reinholmin\nvain kaksin sormin tarttua siihen. Ja niin sai Reinholm, pitäen\nkumppalinsa kättä kohotettuna ylöspäin ja hoitaen sitä varovasti\nhiansuusta, taasen marssia jokirantaan puhdistushommiin.\n\nSillä välin jatkui koulutyö, kunnes se tunnin päätyttyä katkesi\nkymmeneksi minuutiksi ja alkoi sitten taasen uudelleen. Ja uudelleen\notettiin tuon tuostakin klopo esille tai viipotettiin jotakin\nsyntistä kepin koukun avulla, tai sai joku marssia edestakaisin\nluokkahuoneessa hiilihanko olallaan tai joutui suorittamaan jonkun\nmuun Heurthénin keksimän rangaistuksen. Monasti samana päivänä nousi\njoku ilmoittamaan, että Klumbergin kauluksessa on täi, ja Reinholm\nsai lähteä sitä hukuttamaan.\n\n-- Montako niitä nyt oli, Heurthén saattoi kysyä, kun semmoiselta\nretkeltä palattiin.\n\n-- Seitsemän.\n\n-- Ja kuinka monta oli ennen?\n\n-- Neljä.\n\n-- Paljonko siis yhteenlaskettuna?\n\n-- Yksitoista.\n\n-- Oikein. Sinä opit näin yhteenlaskua, Reinholm. Penu ei\nollut käynyt kauempaa kuin vajaan viikon koulua, kun Jokelan\npojan ennustuksen toinen osa kävi toteen, ja hän sai klopoa.\nTietämättömyyttään hän oikeastaan tämän rangaistuksen alaiseksi\njoutui. Koulussa oli nimittäin kaunokirjoitus hyvin tärkeänä\noppiaineena. Sitä harjoitettiin määrätyt viikkotunnit koulussa ja\nsitä oli myös kotityönä. Kirjoitusvihot vietiin sitten aina kotiin\nHeurthénille, joka tarkasti ne ja kirjoitti kunkin vihon sivuun\narvolauseensa suoritetusta kirjoitustyöstä. Huonoin arvolause oli:\n\"vidi\" (nähnyt), sitten järjestyksessä seuraavat arvolauseet:\n\"går an\" (menee mukiin), \"försvarligt\", (välttävä) \"nöjaktigt\"\n(tyydyttävä) ja \"berömligt\" (kiitettävä). Välitunneilla voikin siis\nkuulla esim. tällaisen keskustelun poikien välillä.\n\n-- Mitä arvolauseita sinulla on siinä kirjoitusvihossasi?\n\n-- Minulla on viisi viidittiä, yhdeksän goorannia ja kaksi\nnöjaktittia. Ei yhtään berömlittiä.\n\nPenun ensimmäisissä kirjoituskokeissa oli, riippuen hänen\ntottumattomuudestaan kirjoittamiseen, pelkkiä \"viidittejä\"\narvolauseina vihon lehtien reunassa. Hän päätti siis parantaa\nsaavutustaan ja pyysi Mannilan kapteenin teroittamaan hänen\nhanhensulkakynänsä oikein hyväksi.\n\n-- Mitä sinä hanhenkynällä viitsit yrittääkään, sanoi kapteeni,\nkirjoita teräskynällä, sillä saa tottumaton kauniimpaa kirjoitusta.\n\n-- Minä olen tullut siihen käsitykseen, ettei saa kirjoittaa\nteräskynällä.\n\n-- Se käsitys ei voi olla oikea. Kynä kuin kynä. Kirjoita sinä\nvain teräskynällä. Saat nähdä, kuinka paljon parempaa kirjoitusta\nsaat toimeen, sillä hanhenkynällä kirjoittaminen vaatii suurempaa\ntottumusta ja kevyttä kättä. Enkä minä ole mikään mestari hanhenkynän\nteroittamisessa. Maisteri Brandt sen taidon omaa, mutta hän ei ole\nnyt täällä.\n\nPenu kirjoitti siis teräskynällä, joita juuri siihen aikaan oli\nruvettu yleisemmin käyttämään; ja hauskaahan sellaisella oli\nkirjoittaa. Ja kauniimpaa tuli. Mutta kun vihot sitten olivat olleet\nHeurthénin tarkastettavina ja jaettu jälleen oppilaille, niin\nHeurthén heti rukouksen päätyttyä sanoo: \"Kuule, Barkman, tule tänne\nvihkoinesi.\"\n\nPenu vei vihkonsa Heurthénille, joka etsi siitä viimeksi kirjoitetut\nsivut ja pani vihon avonaisena eteensä pöydälle. Sitten hiveli hän\nsitä varovasti kämmenensä pohjalla ja sanoi: \"Tuntuu karhealta,\nBarkman, sinä olet kirjoittanut teräskynällä, sinä junkkari.\"\n\n-- Niin olenkin.\n\n-- Vai niin. Ja sen sinä tunnustat noin röyhkeästi.\n\n-- Minä en tietänyt, ettei saa kirjoittaa teräskynällä.\n\n-- Et tietänyt, sinä tomppeli. Vai et tietänyt. Tuleppas tänne\nminun toiselle puolelleni, niin kirjoitan sinun kämmenesi pohjaan\nmuistiinpanon, etten salli teräskynällä kirjoittamista.\n\nPenu kesti rangaistuksensa hymyillen kuten useimmat muutkin hänen\nkumppaleistaan.\n\nTähän tapaan kului päivä päivältä, viikko viikolta syyslukukautta.\nJoka arkipäivä 9:stä 12:een edellä puolenpäivää ja 3:sta 5:een\niltapuolella koulussa paitsi keskiviikkoisin ja lauantaisin, jolloin\naamupäivätuntien lisäksi oli yksi tunti laulua ja iltapuoli vapaa.\nJa joka sunnuntai piti olla aamupäivän jumalanpalveluksessa. Ensin\nkokoonnuttiin kouluun, jossa tarkastettiin, ettei kukaan ilman\npainavaa syytä ollut jäänyt pois, ja koulusta yhteen soidessa\nkirkkoon. Jumalanpalveluksen jäljestä taasen kouluun, jossa joku\nkoulun kolmesta opettajasta tutki mitä pojat tiesivät äsken pidetyn\nsaarnan sisällyksestä. Jos asianomainen oppilas silloin osoitti liian\nsuurta tietämättömyyttä, niin vinkui klopo.\n\nTämä oli Penusta vielä pahempaa ja rasittavampaa kuin kirkossa käynti\nAmalian seurassa edellisenä syksynä, varsinkin kun hän talven tultua,\nkuten muutkin kumppalinsa, lisäksi sai kärsiä kovaa vilua istuessaan\nrunsaasti kolme tuntia yhteen menoon tuossa lämmittämättömässä\nkirkossa. Ei Penu siellä hartain mielin istunut. Eivätkä ottaneet\najatukset kiintyäksensä papin saarnaan. Aika ajoin ne kyllä siihen\npalasivat, mutta vain saadakseen tietää, eikö se jo ollut kehittynyt\nniin pitkälle, että siinä alkaisi kuulua päättymisen merkkejä. Ja kun\nei mitään sellaista ilmennyt, niin Penun ajatukset liitelivät vapaina\nmuilla aloilla. Ne loihtivat esille kuvia niiltä päiviltä, jolloin\nhän paimenessa ollessaan kankaita samoili, ne saattoivat hänet\nlukemaan uudelleen ja taasen uudelleen lehterin reunoja koristavien\nkuvien alla olevia runomittaan laadittuja allekirjoituksia:\n\"Johannes kasti, opetti, Herodes hänen lopetti\" j.n.e. Hän kuvitteli\nmielessään, kuinka hauskaa olisi, jos nuo ihan piparikakun värisiksi\nmaalatut lehden muotoiset koristukset lehterireunustan alasyrjässä\ntodellakin olisivat piparikakkutaikinasta tehtyjä ja niistä\naina väliin saisi popsia jonkun kakun ajan vietteeksi. Hän etsi\nuusia yksityiskohtia kuorinkatossa olevista, kömpelötekoisista,\nkeskiaikaisista maalauksista tai kiintyivät hänen katseensa\ntaiteellisesti maalattuun suureen, viimeistä tuomiota esittävään\ntauluun, jossa lähellä alireunaa paholainen häärää kadotettujen\nkimpussa, päässään silmälasit ja samanlainen hattu kuin tohtori\nStrömbergilläkin oli ollut Polttilan papan hautajaisissa. Ja kun\nsaarnasta ei vain kuulu loppua tulehan, niin Penua harmittaa ja pedon\nvaistot hänen sielussaan valveutuvat. Hän on yhtäkkiä sotapäällikkö,\njoka joukkonsa etunenässä tornin juuressa olevan oven kautta keskellä\njumalanpalvelusta hyökkää kirkkoon, käskee papin lakata puhua\npaukuttelemasta ja laskea pojat kotiin, ja sitten hän jakaa kirkon\nkalleudet miestensä kesken pidättäen omalle osalleen tuon alttarin\noikealla puolella olevan, avonaisen kaapin, joka nähtävästi on\nkultaa ja jonka kultaisilla poikkilaudoilla kultaiset äijien kuvat\nistua kököttävät. Peloissaan osa kirkossaolijoista tätä toimitusta\nkatselee, toisten hiipiessä kauhuissaan ja siunaten tiehensä. Ei\nryhdy kukaan vastarintaa tekemään, ja jos ryhtyisi, niin silloin\nsaisi miekka tehdä tehtävänsä. Miten selvä jälki jäisikään tuohon\nkiiltävään klaniin, joka näkyy tuossa pari penkkiriviä edempänä,\njos siihen miekalla iskettäisiin tai luoti lennätettäisiin, Penu\nviimein ajattelee huomaamatta ollenkaan, kuinka vähän hartautta hänen\nmielikuvituksissaan on.\n\nNämä hänen kirkossa ollessaan usein uudistuvat haaveensa katkeavat\nmonesti siihen, että lempeännäköinen lukkari Rehnström varpaisillaan\nkävellen käy kolehtia kokoomaan. Penkkirivin toisensa jäljestä\nhän kokee pitkävartisella haavillaan saaden saaliikseen pienen\nrahan joltakulta harvalta sanankuulijalta, suurimman osan heistä\nkiinnittäessä katseensa pappiin tai kirkon seinään Rehnströmin\nlähetessä. Istua tuijottavat vain eivätkä ole huomaavinaankaan\nRehnströmin hommia. Tämä harmittaa Penua, sillä hän pitää\nRehnströmistä. Rehnström kuuluu olevan niin hyväsydäminen. Kaikki\npojat sanovat, että on onni, jos sattuu pääsemään Rehnströmin\nluetettavaksi lukusijoilla, jonne pojat vuoronsa mukaan lähetetään\nja saavat sieltä palattuaan klopoa tai jonkun muun rangaistuksen,\njos ei lukuseteliin ole ilmestynyt täydellisiä ristejä tarpeeksi.\nMutta Rehnström antaa koko ristin, vaikka ulkoaluku kävisi hiukan\nhuonomminkin. Ja näkeehän sen miehen päältäkin, että hän on kiltti.\nHyväntahtoisuus oikein loistaa noista kasvoista, jotka Penu ensi\nhetkestä on havainnut olevan ihan samat kuin Martti Lutheruksen,\njonka kuva riippuu kirkon seinässä saarnatuolin kupeella.\nKumpaisellakin on sama kasvojen soikio, sama paksu, voimakas nenä,\nvahva kaksoisleuka, pitkähköt, harmahtavat hiukset, joiden latvat\nkiertyvät kiharoihin, ja ennen kaikkea sama lempeä katse kummallakin.\n-- Niin, ilmetty Lutheruksen toisinto Rehnström on, Penu päättää\nseuratessaan mielenkiinnolla kolehdin kokoamista. Ja kun haavi\nvihdoin kulkee hänen ohitsensa, pudottaa hän siihen rehellisessä\nputtipelissä voittamansa, poikien keskuudessa korkeassa kurssissa\nkäyvän, luusta sorvatun takin napin. Eikä hän tee sitä kujeillaan,\nvaan se on hyvästä sydämestä lähtenyt uhri, jonka hän kantaa\nlempeyttään osoittavalle kukolle, sille kirkon lempeydelle, joka on\nruumiillistunut Rehnströmissä.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nKoulu antaa Penulle paljon uusia tuttavuuksia, mutta vain yhteen\nainoaan niistä, Jokelan poikaan, hän kiintyy ystävyyden siteillä.\nHe käyvät usein toistensa luona. Penu on aikoja sitten tutustunut\nPolleen, Ruskoon, Pläsiin ja Tuimaan. Hän on ihmetellyt tehtaan\nkoneita, seurannut voiman siirtoa tehtaan keskuskoneesta kaikkiin\nmuihin: valkkiin, jonka kaksi suurta puuvasaraa nopeassa tahdissa\nvuorotellen nousee ja laskee, muokaten ja pyöritellen altaassa\nolevaa kangasrykelmää, jota vanuttamisen edistämiseksi aina väliin\nkostutetaan; nukkuriin, jossa kankaan pinta muuttuu sileäksi ja\nkiiltäväksi; ja vihdoin kaikkiin kehruulaitoksen koneisiin, jotka\nkukin vuorostaan kerittelevät ja karstaavat villoja, kunnes viimeinen\nmuodostaa niistä pehmoisia, monen sylen pituisia hahtuvia, jotka\nsitten rukin satojen värttinöjen kiertäminä muuttuvat hienoksi\nvillalangaksi. Hän on ystävänsä kanssa ollut monesti hippasilla\nkankaiden ja lankojen suuressa kuivaussalissa, jossa talvellakin on\nniin suloisen lämmin. Ja aikaisemmin syksyllä he ovat aina väliin\nnousseet \"raamiin\", jossa kankaita aurinkoisempana vuodenaikana\nkuivataan ulkoilmassa. Sinne oli aina hauska nousta, sieltä oli niin\nlaaja näköala kaikkialle. Satamassa makaavien laivojen mastotkin\nnäkyivät sinne.\n\nMutta vielä hauskempaa oli olla Jokelan asuinhuoneissa. Siellä sai\nkatsella suurta suomenkielistä kuvalehteä \"Maiden ja merien takaa\",\nsiellä oli suomenkielinen lukukirja, joka alkoi runolla: \"Täällä\npohjantähden alla on nyt kotimaamme\". Se oli Penulle tuttu runo,\nsillä Ahmasjärven äiti oli usein sitä laulanut lapsia tuudittaessaan.\nMistä lienee sen oppinut. Paljon muutakin mielenkiintoista luettavaa\noli siinä kirjassa. Sitten oli Jokelassa vielä \"Suometar\"-niminen\nsanomalehti ja pienempi nimeltään \"Tietosanomia\", jossa muun muassa\noli hauskoja kuva-arvoituksia. Jokelan poika niitä opetti Penun\nselvittämään ja sitten heillä aina oli kova työ edessään joka kerta,\nkun uusi numero saapui uusine kuva-arvoituksineen.\n\nPenu ihmetteli ja oli mielissään, kun hänelle tarjottiin näin\nmonenlaista luettavaa oikein selvällä suomenkielellä, sillä\ntähän asti hän ei ollut nähnyt muita suomenkielisiä julkaisuja\nkuin raamatun, virsikirjan, aapisen, katkismuksen ja muutamia\narkkiveisuja. Mannilassakin oli kyllä sanomalehti, mutta se oli\nruotsinkielinen \"Åbo Underrättelser\", ja saman lehden hän oli\nnähnyt jokaisessa varakkaammassa kodissa, missä hän oli tähän\nasti käynyt kapteenin asioilla tai vieraisilla, kuten Polttilassa\nesimerkiksi. Hän oli siis vallan ihmeissään, kun hän nyt näki, että\nsuomenkielisiäkin sanomalehtiä oli olemassa.\n\nVäliin iltaisin tuli Jokelaan nuoria rouvia ja tyttöjä --\nmamselleiksi viimeksi mainittuja puhuteltiin -- kyläilemään, ja\nsilloin otettiin aina esille talon käsin kirjoitettu runovihko, josta\nlausuttiin tai laulettiin kitaran säestyksellä yksi runo toisensa\njälkeen.\n\nNe olivat runollista tunnelmaa täynnä ja syvälle Penun muistiin\nsyöpyvät nuo illat Jokelassa, joina hän istuen ystävänsä kanssa\njossakin salin nurkassa katseli käsityönsä ääressä ahertavia nuoria\nrouvia ja tyttöjä. Pöydällä palava kotitekoinen talikynttilä loi\nniukan valonsa tuohon nuoruuden kukoistuksessa olevaan piiriin\njättäen muun osan huonetta puolihämärään. Ja aina väliin joku\nnaisista laski käsityönsä syrjään esiintyäksensä laulajana tai\nesilaulajana. Sattui siinä monesti kesken kaiken niinkin, että\nkynttilä rupesi rätisemään, sen valo kävi vuoroon kirkkaammaksi,\nvuoroon himmeämmäksi, sitten kuului ikäänkuin sylkäisy liekin\nsydämestä, ja yhtäkkiä se sammui laskien pimeyden vallalle.\nSilloinkos vasta hauskaa oli! Silloinkos sitä naurettiin ja\nilakoitiin, kunnes joku taasen raapasi tulitikulla tulta seinästä\ntai uunin kyljestä, ja työ jatkui jälleen keskustelun, lausunnon ja\nlaulun ohessa.\n\nPenu ja hänen ystävänsä olivat molemmat hyvin innostuneita laulusta.\nTuota pikaa he olivat oppineet naisten laulamien laulujen sekä\nsanat että sävelen ja sopivissa tilaisuuksissa hekin niitä sitten\nlaulelivat, vaikkei heidän järjenjuoksunsa oikein voinutkaan käsittää\nesimerkiksi seuraavien säkeistöjen mahtailevaan sanahelinään puettua\ntunteiden hurmaa:\n\n    Hvem sjöng jag för? Hon var i skilda länder\n    Densamma alltid, lika huld och ljuf.\n    För henne sjöng jag på Salernos stränder,\n    För henne än vid kratern af Vesuv.\n    Jag lärde hennes namn åt näktergalen,\n    Åt alpens echo uti Schweitzerdalen,\n    Åt minsta kaskatell vid Tivoli,\n    Men allt det der är nu förbi, förbi.\n\n    Hvem led jag för. Jag älskade en blomma.\n    En orm sitt gift smög i mitt hjerta då.\n    Han suger blodet. Ådrorna bli tomma\n    Och rosen ler och ormen ler också.\n    Men när i långa nätters qval jag kände\n    Hur giftet spreds och i mitt inre brände\n    Ack, dubbelt skön mig tycktes rosen bli\n    -- -- Men allt det der är nu förbi, förbi.\n\n    Hvem dör jag för? Min graf man bäddat redan\n    Med hälften blommor och med hälften snö.\n    Det kyler såren och det lakar svedan,\n    Men glad som svanen vill i sång jag dö.\n    Väl är farväl det svåraste af orden,\n    Och mycket skönt det funnes än på jorden,\n    Och kall är grafven, mörker deruti\n    -- -- Men allt det der är na förbi, förbi.\n\nC. W. Böttigerin \"Trubadurens dödssång\" (Trubaduurin kuolinlaulu):\n\n    Mä kelle lauloin? Hän oli eri maissa aina sama\n    yhtä ihana ja suloinen.\n    Mä lauloin hänelle Salernon rantamilla,\n    vieläpä Vesuvion kuilun partaalla.\n    Mä opetin hänen nimensä satakielelle,\n    opetin sen Sveitsin alppilaaksojen kaiulle\n    ja pienimmälle Tivolin vesiputoukselle.\n    -- -- Mutta kaikki tuo on nyt mennyttä, mennyttä.\n\n    Mä kärsin kenen puolesta? Ma rakastin kukkaa\n    ja silloin käärme valoi myrkkynsä sydämeeni.\n    Se imee veren, suonet tyhjentää,\n    ja kukka hymyilee ja käärme samoin.\n    Mutta kun pitkien öiden tuskassa tunsin,\n    miten myrkky levisi ja poltti sisukseni,\n    ah, kahta vertaa ihanammaksi tuntui minusta ruusu käyvän.\n    -- -- Mutta kaikki tuo on nyt mennyttä, mennyttä.\n\n    Kenen tähden kuolen? Jo on hautani vuode\n    puoleksi kukkia puoleksi lunta luoden valmistettu.\n    Se suo viileyttä haavoille sekä vaimentaa tuskat.\n    Mutta iloisena kuin joutsen tahdon lauluuni kuolla.\n    On kyllä sana: hyvästi, vaikein kaikista\n    ja paljon kaunista olisi osanani vielä maan päällä.\n    Ja kylmä on hauta, siellä vallitsee pimeys.\n    -- -- Mutta kaikki tuo on nyt mennyttä, mennyttä.\n\nMutta sen sijaan he olivat kaikesta sydämestä mukana laulaessaan:\n\n    Fall lätta snöflock, fall.\n    Gör grafven mera kall,\n    Att troget hjerta då\n    Ej börjar mera slå.\n\n    Putoilkaa, kevyet lumihiutaleet, putoilkaa.\n    Tehkää hauta kylmemmäksi,\n    Ettei vain uskollinen sydän\n    Alkaisi enää sykkiä.\n\nSe oli heistä niin sanomattoman kauniisti lausuttu, jotta vähällä\npiti, ettei kyynel vierähtänyt heidänkin silmäänsä heidän sitä\nlaulaessaan. Mamsellit, vetistelivät melkein aina tämän laulun\nkaikuessa.\n\nKaikki tämä oli Penusta hyvin hauskaa, mutta kaikkein hauskinta oli\nsentään Jokelassa, kun sinne saapui joku kulkeva värjärinkisälli.\nJokelan tehtailija oli nimittäin täysin oppinut värjäri ja hänkin\noli aikoinaan kulkenut reppu selässä ja sauva kädessä työpaikasta\ntyöpaikkaan oppiaksensa ammattinsa täydellisesti. Ja koska hän sattui\nolemaan ainoa värjärin ammatin edustaja Raumalla, niin kuului hänen\nvelvollisuuksiinsa pitää huolta jokaisesta kaupunkiin saapuneesta\nvärjärinkisällistä. Matkustava ammattikumppali sai siis miltei\nlain pyhyyden saavuttaneen tavan mukaan Jokelan tehtailijan luona\nmaksuttoman täysihoidon koko sen ajan, minkä hän paikkakunnalla\noleskeli, hänen alusvaatteensa toimitettiin pestyksi, hän söi kuten\nmuutkin tehtaan kisällit samassa pöydässä isännän kanssa. Lähtiessään\nsitten matkaansa jatkamaan annettiin hänelle pieni, rahallinen\nmatka-avustus.\n\nKorvaukseksi kaikesta tästä tilapäinen vieras otti osaa\ntehdaslaitoksen värjäysosastolla esiintyviin töihin, mikäli häntä\nhalutti, mutta talon puolesta pidettiin tarkkaa huolta siitä, ettei\nhän saanut liiaksi rasittaa itseään. Ja iltaisin, ennenkuin tehtaan\ntyöt päättyivät, kutsuttiin hänet säännöllisesti juttusille isännän\nkanssa Jokelan saliin.\n\nToisessa sohvan kulmassa istui silloin aina Jokelan isäntä, toisessa\nmatkustava vieras kertoen elämyksistään eri työpaikoilla sekä\nmatkoillaan ja vastaten aina väliin Jokelan tehtailijan kysymyksiin\nniiden perheiden oloista, joissa hänkin matkustaessaan oli ollut\ntyössä. Monivaiheista ihmiselämää ja ihmiskohtaloita siinä niin tuli\npohdituksi, tupakan joka imaisulla äkäisesti natistessa ja tuokion\npunaisen hehkuvana loistaessa pitkävartisissa piipuissa. Ilo ja\nsuru vaihtelivat noissa eletyn elämän alalta saaduissa kuvauksissa,\njotka saivat erilaisen, niille ominaisen värityksen aina sen\nmukaan, minkä luonteinen kertoja oli. Milloin hän sattui olemaan\njuro, itseensä sulkeutunut henkilö, joka esitti tosiasiat kuivasti\nja mahdollisimman lyhyesti; milloin esittäjä oli herkkätunteinen\nihminen, jonka sanat uhosivat ymmärtämystä ja pyrkimystä koettaa\nkeksiä sovittavan piirteen ensi kuulemalla hyvinkin arveluttavilta\nnäyttävissä tapahtumissa; milloin hän oli iloinen veitikka, joka\nhöysti kertomuksensa kaikenmoisilla sanansutkauksilla ja ikävän\njutun esitettyään aina riensi hälventämään sen vaikutusta kertomalla\nhassuista kujeistaan maailmaa vaeltaessansa. Koko talo iloitsi, kun\ntällainen velikulta saapui vieraaksi. Hän sai vielä paremman hoivan\nkuin muut, ja häntä kaivattiin, kun hän taasen oli sonnustanut\nkupeensa ja lähtenyt. Mutta hän ei ollut kauan poissa, sillä hän\nkuului tavallisesti siihen lajiin, joka ei kauan viihdy yhdellä\npaikkakunnalla.\n\nMaaten Jokelan salin toisella, jouhikankaalla päällystetyllä sohvalla\nPenu ja hänen ystävänsä hartaasti kuuntelivat näiden kulkevien\nkisällien juttuja ja nauttivat niistä sanomattomasti.\n\nEnimmäkseen kahdenkesken Penu ja hänen ystävänsä siis joutoaikojansa\nviettivät, joko Mannilassa tai Jokelassa, mutta väliin he sentään\nlyöttäytyivät muittenkin koulukumppaniensa seuraan. Ryöväreitä\nja kiinniottajia silloin useimmiten leikittiin. Tallinketo oli\ntavallinen kokouspaikka, ja sieltä villi ryövärien takaa-ajo kovan\nkirkumisen ohessa ja \"Höröä\" tähystellessä suuntautui väliin yhdelle,\nväliin toiselle niistä aittaryhmistä, joista suurin sijaitsi ihan\nkaupungin kyljessä lähellä Tarvosaaren siltaa ja muut pienemmät\nlähellä vanhaa kirkkoa, Palotontin takana ja Tarvosaaren sillan\ntoisella puolella.\n\nKun pojat sitten eräänä lupapäivänä taasen saapuivat ensinmainitun\naittaryhmän luo, näkivät he väkijoukon kokoontuneen kaakinpuun\nympärille, joka sijaitsi avonaisella paikalla aittojen välissä.\nLähemmäksi tultuaan ymmärsivät he heti, mitä siellä oli tekeillä.\nKaakinpuun vieressä, kasvot siihen käännettyinä, seisoi nimittäin\nvyötäreisiin asti alastomaksi riisuttu mies. Hänen kätensä olivat\nranteista kahlehditut ja kahleitten vapaa pää oli vedetty pylvään\nlatvassa sijaitsevan koukun yli sekä sitten naulalla kiinnitetty\ntolppaan, joten hänen käsivartensa siis olivat ojennetut suoraan\nylöspäin. Hänen vieressään seisoi viskaali kello kädessä ja hänen\ntakanaan rankkuri, joka viskaalin annettua merkin alkoi suomia\npylvään juureen kahlehditun miehen selkää koivuraipoilla. Iskut\ntekivät hirveää jälkeä, mutta siitä huolimatta lasketteli rangaistava\nvuoroon karkeita kirouksia, vuoroon rankkuriin kohdistettuja\nhaukkumasanoja.\n\nVallan jähmettyneenä Penu katselee tuota vastenmielistä toimitusta,\nmutta kun mies pylvään juuressa taasen kiroo, niin hän herää\nhuumauksestaan ja hätkähtää... Tuo ääni, onhan se tuttu, hän\najattelee. Mutta missä, missä minä sen olen kuullut? Penu etsii\nmuistinsa komeroista... ja nyt, nyt hän jo tietää, kuka tuo mies on.\nSe on Jaakko-niminen niistä kahdesta, joiden sisäänmurron Mannilaan\nhän vuosi takaperin oli ehkäissyt. Hän tahtoo nähdä pahantekijän\nkasvot ja kiertää siis väkijoukon. Hämmästykseksensä hän näkee\nedessään miellyttävät, jalot piirteet, joissa ei kuvastu tuska,\nvaan ylenkatse ja uhka. Miehen katse siirtyy uhmaavana katsojasta\ntoiseen, hieno hymy karehtii hänen suupielissään, kun hän on\nhavainnut jonkun tuttavan katsojien joukossa, ja vihdoin kiintyy\nhänen huomionsa Penuun. Hän kurottautuu hiukan eteenpäin, ikäänkuin\nhän tahtoisi saada varmuuden, ettei hän ole erehtynyt, ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä on hänen kasvojensa ilme muuttunut petomaisen\njulmaksi. Hänen silmänsä liekehtivät vihasta ja kiristäen hampaitansa\nyhteen hän läähättää niiden raosta: Sinä... ja sitten seuraa karkea\nkirous.\n\nPenu lähtee juoksemaan kiireesti pois, mutta hänen ystävänsä, joka\nPenun huomaamatta on seurannut häntä koko ajan, saavuttaa hänet\nkeskikaupungilla ja sanoo: \"Se mies tunsi sinut, ja se vihaa sinua.\nVaro itseäsi.\"\n\nPenu ei vastaa mitään, hän juoksee vain suoraa päätä kotiin, ja kun\nMannilan kapteeni heti näkee hänestä, että jotain erinomaista on\ntapahtunut hänelle, niin alkaa kapteeni kysellä lähemmin asioita. Ja\nhetkisen epäröityään Penu kertoo kaikki.\n\n-- Niin, Penu, olet sinä tästä päättäen voinut olla näihin asti\nsuurenkin vaaran alaisena, sanoo kapteeni Penun kertomuksen\nkuultuaan. Oikeastaan on tuon miehen ollut hyvin helppo saada tietää,\nkuka hänen pahat aikeensa viime syksynä ehkäisi, ja minun olisi\npitänyt ottaa se seikka huomioon. Mutta nyt sinulla ei enää ole pelon\nsyytä, sillä vihamiehesi on tuomittu elinkautiseen vankeuteen. Ja\nvastaisuudessa sinä et saa jäädä katsomaan tuollaista toimitusta.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nTaasen on joulu, ja nyt se saapuu samana ilon juhlana kuin ennen\nkatovuosiakin. Maan voima on säästynyt niiden aikana, ja syksyllä\non sato ollut harvinaisen runsas. Puutteesta ei enää ole paljon\ntietoa ja nälänhätä on poistunut. Ilo ja tyytyväisyys loistavat\nkaikkien niidenkin katseista, jotka aattopäivänä ovat saapuneet\nRauman torille joulurauhan julistusta kuulemaan, ja kun Halin\nsitten lähtee kiertämään toria lyöden rumpuansa, niin on hänen\npärrytyksessään kaikkien mielestä vallan toinen, iloisempi sävy kuin\nkahtena edellisenä vuotena. Se loihtii taasen esille vanhan tutun\njoulutunnelman, joka kohoo huippuunsa, kun rummutuksen päätyttyä\nviskaali kultanapeilla varustetussa virkapuvussaan raastuvan\nrappusilta lukee torille kokoontuneelle yleisölle maistraatin vanhan\njoulurauhan julistuksen:\n\n    \"Niin muodoin kuin huomena, sisälle lange Joulu-Juhla\n    kristelisesti vietettäväxi, nin sa Magistrati tämän kauta varoita\n    yxivakaisesti kaikia yhteisesti, että he sivoijdesti ja puhtalla\n    älämällä kaikinaisia rikoxia vältäin vietävät mainettun Juhlan,\n    nin rakas kuin jokaizellet on että vältä Lailista Edesvastausta.\n    Toivottain Magistrati tämän ohesa kaikille kaupungin asuvaisille\n    riemulista, kristelisesti vietetävä Joulu Juhla ja sen jälken\n    onnelista utta vuota, nin että rauha ja sjunaus joka itsen\n    huonesa olis. Rauman Radihuonesa se 24 p. Joulukusa vuona 1868\n\n                                      Borgmestari ja Radi.\"\n\nKoko Mannilan väki on ollut kuulemassa joulurauhan julistusta,\nja nyt valmistaudutaan jouluaattoiltaa viettämään. Amalia on\nPenun avustamana jo viikkokausia ennen ollut kovassa touhussa.\nJoulukinkku on pantu suolaveteen, livekalat nyljetty ja ladottu\nlipeään likoomaan, ja varilimput leivotut. Mutta vasta joulun edun\nlähimpinä viikkoina oikein täydellä höyryllä on askaroitu: kastettu\nkynttilöitä, leivottu rievä leipä, vehnäset ja tortut. Kapteeniinkin\non tarttunut jouluvalmistusten into. Joulupäivän edellisenä\nsunnuntai-aamuna hän on Kredliin ja Penu ajajinaan käynyt teiren\nkuvilla, varmimmalla pyyntipaikallaan Pitkäjärven rannalla, ja hänen\nrunsas saaliinsa on muutamia päiviä riippunut porstuan seinässä\nodottamassa Amalian lähempää käsittelyä.\n\nNyt on sitten vihdoin tuo odotettu juhlailta ovella, ja Amalia\najattelee tyydytyksellä ja ylpeydellä, että saa se juhla tullakin.\nKyllä hänen puolestaan kaikki on valmiina aina rosollia eli\nsallaattia myöten, jota on aimo kulhollinen ja jonka pinnan Penu\njuuri on saanut koristetuksi hienonnetusta juustosta sekä hienoksi\nhakatuista punajuurista, porkkanoista ja perunoista muodostetuilla\nraidoilla. Suuri ruokapöytä nostetaan keskelle Mannilan salin\nlattiaa, sen molemmat levyt lyödään auki ja se peitetään suurella,\nlumivalkealla liinalla. Sitten sille katetaan 9:lle hengelle, sillä\nniin juro ja itseensä sulkeutunut kuin kapteeni onkin, niin tahtoo\nhän, että hänellä on seuraa jouluaattoiltana. Hän on tottunut\nlapsuuden kodissaan siihen, että jouluaattoiltana on väkeä hänen\nympärillään. Jo aikoja sitten on hän siis täksi illaksi kutsunut\nluokseen kaikki verrattain yksinään eläjät tuttavapiiristään:\nMaurellin, Lindbergin veljekset, Kredliinin ja maisteri Brandtin,\njoka on leskimies. Hänen oli helppo löytää tuttaviensa joukosta\nnämä varsin sopivat kutsuvieraat, mutta sitten ilmestyykin hänelle\nvaikeus. Mistä saa hän yhden vieraan lisää ja semmoisen, joka kykenee\nkeskustelemaan ja, jos niin tarvitaan, väittelemään oppineen maisteri\nBrandtin kanssa, jotta tämä hyvin viihtyisi? Hän tietää, ettei hän\nitse eivätkä muut edellä luetellut siihen kykene.\n\nKapteeni on jo kauan koettanut saada tämän pulmallisen kysymyksen\nonnellisesti ratkaistuksi, mutta turhaan. Tuomari olisi erinomaisen\nsopiva, mutta naineena miehenä hän tietysti tahtoo olla kotonaan\njouluiltaa viettämässä, uusi tohtori on puolittain kihloissa ja\ntietysti kutsuttu mielitiettynsä perheeseen. Moson kauppias, joka on\nhienosti sivistynyt mies ja vanhapoika, olisi erittäin sopiva, mutta\nhänellä kuuluu taasen olevan täysi touhu pikku-äijiensä parissa,\njotta ei hänestäkään ole mihinkään nyt. Ja juhlahetki lähenee.\nAmalia on jo asettanut pöydälle leipäkorin, joka on kukkurallaan\nmonenlaista leipää, voin, rosollikulhon, paistiin kuuluvat hillot,\nmausteastiat sekä maljakon, jossa on vahvan kermavaahtokerroksen\npeittämää luumukiisseliä. Kapteenia oikein suututtaa, kun hän ei vain\nvoi keksiä sopivaa keskustelukumppania maisteri Brandtille. Samassa\nkuuluu kolinaa porstuasta. \"Kas niin, nyt ne toiset jo alkavat\nsaapua, aikaisin ne tulevatkin\", kapteeni ajattelee hermostuneena.\nMutta hän leppyy, kun ovi avautuu ja Kredliin astuu saliin.\nHänellä on yllään täysvillaisesta kotikutoisesta kankaasta tehdyt\nkirkkovaatteensa ja toisessa kädessään hän kantaa Tuomaanpäivän\nmarkkinoilla ostamaansa, rautalangasta ja monenvärisestä paperista\ntehtyä sekä kukkaruukun muotoon veistetyltä puiselta alustalta\nkohoavaa ruusupensasta, jonka hän, tervehdittyään kapteenia, syvään\nkumartaen ja monta kertaa silmää iskien ojentaa Amalialle. Suuresti\nihastuneena tällaisesta huomaavaisuudesta Amalia ottaa vastaan\nlahjan, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hänen katseensa jo\nsiirtyvät koreasta ruusupensaasta Kredliinin jalkoihin ja hän kysyy:\n\"Oletko nyt vain puhdistanut saappaasi lumesta ja muusta roskasta?\"\n\n-- Olen. Hakoihin olen ne pyyhkinyt ja luudalla hakannut, niin että\njos vain muut tulijat yhtä tunnollisesti suorittavat sen työn, niin\nei kukaan lattioittesi valkeutta pilaa.\n\nSamassa saapuivat Lindbergin veljekset ja Maurell ja heti heidän\njäljestään maisteri Brandt. Viimeksimainittua tervehtiessään Mannilan\nkapteeni valitti, ettei hän ollut voinut saada tuomaria tai tohtoria\nmukaan väittelemään maisterin kanssa, mutta tämä vastasi siihen: \"Ei\nväitteleminen olisi laisinkaan paikallaan tänä iltana, jolloin me\nkäymme suurta rauhan juhlaa viettämään. Turha sinun siis on pahoittaa\nmieltäsi sen tähden, että minulle siihen tänä iltana on mahdollisesti\nvähemmän tilaisuutta kuin muulloin luonasi ollessani. -- Tänäpäivänä\nme annamme puhevuoron Amalialle, ja hän puhuu meille, jos hänet\noikein tunnen, mainiosti valmistettujen ruokien välityksellä\nmiellyttävästi ja vakuuttavasti.\"\n\nSamassa kuului kulkusten kilinää pihan puolelta ja porstuan eteen\npysähtyi hevonen.\n\n-- Kuka sieltä nyt tulee? sanoi kapteeni rientäessään ottamaan\nasioista selkoa, ja suuri oli hänen ilonsa, kun vastasaapuneen,\nsuureen matkaturkkiin kääriytyneen olennon kömpiessä vällyjen alta\nreestä hänen lankomiehensä tuttu ääni huusi hänelle: \"Hyvää iltaa,\nsinä vanha merikarhu, onko sinulla totivesi lämpimänä ja osataanko\ntäällä Raumalla joulua viettää vanhaan hyvään tapaan? -- No, mutta,\nvie sun... eikös olekin tuo Amalia, joka tuossa antaa kynttilänsä\nloistaa ihmisten yli. -- -- Hyvää iltaa, hyvää iltaa! Kyllä tästä\nhyvä tulee. Saa täällä kunnon aterian kumminkin, jos ei Amalia vain\nole vanhana unohtanut, minkä hän nuorena on oppinut. -- -- No, no\ntuota... mikäs vanha se Amalia vielä sentään on? Nuori ja nätti ja\nkorea, että sydän syrjälleen menee katsellessa.\"\n\nNäin puhuessaan uusi tulokas riisui yltään supinahkaturkkinsa, joka\npaitsi napeilla oli kiinnitetty kauluksen ympäri menevällä, sitten\nedessä kaksinkerroin väännetyllä ja vihdoin monta kertaa ympäri uuman\nkierretyllä, korealla, villalangasta kudotulla vyöllä. Tämän muhkean\nkotelon sisältä sukeltautui esille noin 60-vuotias, lihavahko,\ntanakkarakenteinen herra, joka iloisesti katsellen ympärilleen\npuristi vielä kerran kapteenin ja Amalian kättä tervehdykseksi ja\nvihdoin kapteenin seurassa tuli saliin.\n\n-- Hyvää iltaa, hyvää iltaa, vallan tuttua väkeä, hän puheli\nnähdessään Maurellin ja Lindbergin veljekset. Ja symbaalit ja huilut\n-- viulut ja sello tarkoitan -- mukana. Tästä tulee hyvä vielä. --\nEi mutta katsos tuota! Veli Brandt, niin totta kuin seison tällä\nhetkellä tässä paikassa! -- -- Anteeksi, sinä vanha filosoofi,\nmitenkäs sen ajan ja paikan laita oikeastaan olikaan, niitä ei taida\nkumpaistakaan olla olemassa, jos muistan oikein sinun oppisi. Mutta\nhiiteen filosofia ja terve, vanha veikko. -- -- Ja Redlig sitten!\nEli Kredliin, käyttääkseni tutumpaa nimitystä. Mitä kuuluu? Paljon\npuutavaraa tulee ja monta ryyppyä tulee otetuksi päivän mittaan.\nEikä tukka eikä parta ole harventunut, yhtä karvainen on mies kuin\nennenkin. -- -- Jaaha, siinä on kyytimies. Ennen se matka Raumalta\nTaipaleeseen oli 9 virstaa ja sama se on kai vieläkin, vai miten?\n\n-- Sama se on. Ei ole venynyt eikä vanunut.\n\n-- Vai ei ole vanunut. Ei edes näin pakkasilla. Kylmässä pitäisi\nkaiken sentään kutistua kokoon. -- Kyytimaksu tekisi siis 90 penniä,\nmutta tässä on 1 mk. 25 p., koska on jouluaatto.\n\n-- Niin, ja kahvia sinun pitää juoda ja ryypyn saat, kapteeni puuttui\npuheeseen. Mene tuonne kyökin puolelle.\n\nKun näin kaikki alku valmistukset olivat suoritetut ja kupillinen\nkahvia juotu, niin vastatullut vieras kuiskasi jotain Maurellin\nkorvaan. Maurell nyökkäsi päätään hyväksyvästi ja puheli sitten\ntuokion Lindbergin veljesten kanssa. Sitten ottivat kaikki kolme\nviulunsa käsille, virittivät ne ja aloittivat soittaa virttä n:o\n123: \"Ratk riemuita me mahdam\". Kaikki huoneessa olijat nousivat\nseisomaan ja yhtyivät lauluun. Amalia ja kyytimieskin tulivat saliin\nja lauloivat hekin mukana. Kun virsi oli päähän asti laulettu, toi\nAmalia totivehkeet sisälle, ja nyt alkoi vilkas keskustelu lasien\nääressä.\n\nSilloin vasta viimeksi tullut vieras kiinnitti huomionsa Penuun.\n\n-- No, mutta kuka tämä miehen alku on?\n\n-- Meidän Penu se on. Gustaf Benjamin Barkman papinkirjan mukaan,\nselitti kapteeni.\n\n-- Paljaasta nimestä en tule hullua harmaammaksi. Mistä hän on\ntullut? Onko hän sinulle sukua?\n\n-- Ei ole sukua. Nälkä hänet ajoi tännepäin Ahmasjärven kulmilta ja\ntäällä hän. on saanut kodin.\n\n-- Vai niin. -- Sinä olet onnen poikia, kun olet sattunut saamaan\nkodin ja tämmöisen kodin. -- Käytkö sinä koulua?\n\n-- Käyn.\n\n-- Käy hän koulua, sekaantui nyt maisteri Brandt keskusteluun. Koulua\nkäy ja lukee ulkoa kaikki koulukirjat, ja jos kysyt häneltä jotain,\nniin hän vastaa ihan kirjan sanojen mukaan. Kysy esimerkiksi: \"Mistä\naurinko nousee?\" niin hän sanoo: \"Idästä.\"\n\n-- Niinkuin oikein onkin.\n\n-- Eipäs ole. Jos vain vähän viitsit järkeäsi ja muistiasi vaivata,\nniin tiedät, että se meillä kesäaikana nousee koillisesta ja laskee\nluoteeseen, Oulussa se nousee juhannuksen aikana pohjoisesta ja\nlaskee pohjoiseen. Jouluna se nousee etelästä ja laskee etelään. Ja\nvielä pohjoisempana se ei mene päiväkausiin näkyvistä.\n\n-- Niin, no, sinä olet aina sellainen turhan tarkka, enimmäkseen vain\nsaadaksesi väittelyä aikaan.\n\n-- Saattaa niin ollakin. -- Mutta sano nyt, millä retkillä sinä olet\ntällaisena iltana.\n\n-- Se asia on pian selvitetty. Perheeni viettää joulua\nappivanhempieni luona ja minun piti ehtiä sinne myöskin täksi\nillaksi, mutta kovat tuiskut tukkivat tiet, niin että tässä nyt olen\nja koetan mukautua kohtalooni.\n\n-- Ja hyvin sinun on käynyt. Olet kuulemani mukaan koulusi rehtori.\n\n-- Aivan niin. Minun elämäni on vierinyt hiljakseen eteenpäin. Kun\nkoulua käydessäni kuulin, että useimmat ikäisistäni yksi toisensa\njälkeen tulivat ylioppilaiksi, niin ajattelin: Pian tulee minunkin\nvuoroni. Ja se tuli. Muutamien vuosien päästä heistä tuli valtion\nvirkamiehiä ja he menivät naimisiin. Silloin minä ajattelin: Jaaha,\npian on siis minunkin vuoroni. Eikä minun kauan tarvinnut vuoroani\nodottaakaan. Sitten nuo aikuiseni kumppanit ylenivät virastoissaan\nyksi toisensa jälkeen ja taasen minä ajattelin: Tulee siis minunkin\nvuoroni pian. Ja se tuli. Nyt saapuu minulle tuon tuostakin sanoma,\nettä se ja se ikäluokkaani kuuluva on saavuttanut ikuisen rauhan,\nsuorittanut viimeisen tutkintonsa ja nyt minun täytyy, täytyy\nnäetkös, veli hyvä, taasen ajatella, että taitaa tulla jo tässä\nminunkin vuoroni. Sellaista se on elämä. Odotuksia ja toiveita ja\nviimein -- tuhkaa kaikki tyyni. Niin että oikeastaan minun on käynyt\nniin hyvin kuin meidän kaikkien muidenkin on käynyt ja käy. Yhden\nkumppanin elämän virran pinnalla hiukan enemmän vaahtoa ja kuohuja\nkuin toisen, mutta pohjemmalla kaikkien elämän juoksussa sama tyyni\nkulku samaa päämäärää, samaa lopputulosta kohti.\n\n-- Kunnes se alkaa uudestaan taasen uusissa muodoissa.\n\n-- Mikä? -- Elämä.\n\n-- Niin, niin tietysti, kuolemattoman sielumme elämä.\n\n-- Entäs ruumiimme sitten?\n\n-- Mennyttä, kourallinen tuhkaa, ei muuta.\n\n-- Oletko varma, ettei tuossa tuhassa piile elämä. Ja tiedäthän yhtä\nhyvin kuin minäkin, ettei tuo tuhka ole ainoa, mikä on jäljellä\nruumiistamme? Siitä on paljon jäljellä, jota ei silmämme näe, mutta\njoka silti on varmasti olemassa ja joka on yhtä valmis kuin tuo\ntuhkakin koska hyvänsä elämään tai oikeammin elää jo, jos vain\nsovimme siitä, että elämän alkeellisin muoto on liikunto, se atoomien\nliikunto, joka tuossa tuhassa täytyy olla, koska se erinäisissä\noloissa voi muuttua voimaksi ja erinäisissä oloissa taasen muuttua\nosaksi elimellistä eläjää.\n\n-- Tahdot siis, suoraan sanoen, väittää, että elotonkin elää,\nkivetkin siis elävät.\n\n-- Tavallaan juuri niin. Minä kuvittelen mielessäni, että siinä,\njota nimitämme elottomaksi, elämä on kahlehdittuna, uinuvana, sillä\neihän se muuten voisi mikä hetki hyvänsä, kun kutsu saapuu, liittyä\nvälttämättömän tarpeelliseksi ja eläväksi osaksi elimellistä elämää.\nSe, jota me nimitämme elottomaksi aineeksi, on minusta ikuisen\naineellisen elämän vaihtelevien muotojen kiertokulussa tämän kehän\nloppu tai alkuaste, miten vain tahdot, koska joka kohta kehässä on\nyhtä hyvin sen alku- kuin päätepistekin.\n\n-- On sinulla vain päähänpistosi. Kuule, sinä taidat elää liian\nyksinäsi tässä pikkukaupungissa. Lähde, veli kulta, joksikin aikaa\npääkaupunkiin tuuleutumaan.\n\n-- Päähänpistoinako sinä pidät -- -- --\n\nKeskustelun katkaisi Maurellin ja Lindbergin veljesten soitto, joka\nsamassa kajahti vetäen kaikkien huomion puoleensa.\n\nSoiton jäljestä Maurell tuli rehtorin luo, pyysi hänen seuraamaan\nitseänsä vähän sivupuoleen ja sanoi sitten puolittain kuiskaten:\n\"Kuulkaa, rehtori, te joka osaatte ranskaa, miten sillä kielellä\nsanotaan: Te, sydämeni valtijatar, minä tahtoisin suudella...\"\n\n-- Mitä piruja! -- -- Jaa, että miten se kuuluisi ranskaksi -- --\ntuota noin -- -- niin, en minä ole ollut rakkaussuhteissa\nranskalaisiin mamselleihin enkä siis tiedä, miten tuo olisi oikein\nintohimoisesti sanottava... Mutta mitä pahusta Maurell tekisi tällä\nranskalaisella lauseella?\n\n-- Kysyin muuten vain. Olisi hauska tietää, miltä sellainen sanottava\nranskaksi kuuluu.\n\n-- Olisi hauskaa tietää ja muuten vain, sanotte. Kun ei Maurell vain\nolisi rakastunut. Jos niin on, niin sanon teille sen, ettei tytöiltä,\nsuudelmaa pyytämällä saa. -- -- Jättäkää siis sellaiset esitykset\nsekä ranskankieliset että suomen- tai minkä muunkieliset tahansa\nsikseen.\n\nKoko huoneen täytti nyt vilkkaan keskustelun sorina, joka taasen\nhälventyi, kun Mannilan kapteeni toi peräkamarista kitaransa ja alkoi\nlaulaa sen säestyksellä tuttuja laulujaan. Hartaudella ja yhtyen\nkertauksiin niitä toiset kuuntelivat, jakun syntyi pieni väliaika,\nniin Kredliinkin innostui laulamaan ja pyysi saada esittää Laulun\npetollisesta ja uskottomasta Juliasta.\n\nEhdotus hyväksyttiin riemulla. Kredliin otti pikanellin poskestaan,\nryyppäsi hyvän kulauksen totia, huomautti, kuinka tärkeätä on, että\nkaikki voimalla laulavat peräkaneetin ja alkoi:\n\n    Kesäpäivä oli kaunis, taivas pilvetön,\n    Kun se fregattimme valmis oli lähtöhön.\n    Suru sydämessä rannalla sä astelit\n    Sekä kyynelillä nenäliinas kastelit.\n    Hii o noo, hii o hei, nyt hurrataan!\n    Me lähdemme Saksaan ja Espanjaan!\n    Hii o hoo, hii o hei, ei surrakaan,\n    Vaan hii o hei nyt hurrataan!\n\n    Sinä pääsi minun rinnalleni taivutit,\n    Siinä rakkauden sanoja sä kuiskailit,\n    Sitten valan vielä vannoit sinä kallihin\n    Siihen tyttölasten tavalliseen mallihin.\n    Hii o hoo, hii o hei, nyt j.n.e.\n\n    Niin, sä valan siinä vannoit, ehkä kaksikin\n    Ja sen tuhansin me vahvistimme suudelmin,\n    Kunnes kapteenimme vihdoin mulle kirkasi:\n    \"Heitä tyttö, tuoss' on prassi, hoida virkasi.\"\n    Hii o hoo j.n.e.\n\n    Mutta joka kerta mastohon kun kiipesin\n    Ja kun puuvenprammiraa'alla mä keikkuilin,\n    Kun mä kärsiä sain myrskyjä ja tuulia,\n    Niin mä huokailin: sä oma, rakas Julia!\n    Hii o hoo, hii o hei j.n.e.\n\n    Ja kun Barcelonan kaupunkihin päästiin, niin\n    Sinun nimes käsivarteheni hakattiin,\n    Sadat rakkauden preivit sulle kirjoitin\n    Ja sun onneksesi maljoja mä tyhjensin.\n    Hii o hoo, hii o hei j.n.e.\n\n    Mutta sinä, mitä teitkään sinä uskoton!\n    Sitä muistella ja kertoa niin raskas on.\n    Minun kuvani sä sydämestäs kiskasit.\n    Kaikki preivini sä palamahan viskasit.\n    Hii o hoo, hii o hei j.n.e.\n\n    Sinä vasempaan ja oikeahan katsees loit\n    Sekä yhdelle ja toiselle sä suukon soit,\n    Sinä keimailit ja silmiäsi vilkutit\n    Ja tansseit, että kotia sä nilkutit.\n    Hii o hoo, hii o hei j.n.e.\n\n    Yksi kisälli sun rakkautes sitten sai,\n    Mutta kysyä mun sentään sinä sallit kai:\n    \"Mitäs sanot, jos mä ammun siihen kuulia,\n    Sinä uskoton ja petollinen Julia?\"\n    Hii o hoo, hii o hei j.n.e.\n\n    Sillä tiedä, että tämän pojan rakkaus,\n    Se ei ole mikään puuska eikä tuulahdus.\n    Se on myrsky, joka miehen mielen villitsee,\n    Jonka kuolema vain vihdoin viimein hillitsee.\n    Hii o hoo, hii o hei j.n.e.\n\nLaulu oli uusi ja otettiin suurella mieltymyksellä vastaan. Julia\noli vielä keskustelun aiheena, kun rehtori avasi matkalaukkunsa ja\nveti sieltä esiin pienen laatikon, jossa oli messinkipellistä tehty,\nnoin korttelin vetävä astia. Sen suu oli suljettu messinkipeltisellä\nkannella, jonka läpi kulki ympyriäinen, pari kolme tuumaa kannesta\nkohoava ja puuvillalangalla täytetty putki. Turkkinsa taskusta\nrehtori haki sitten pullon, ruuvasi astian kannen auki ja kaasi\npullon sisällystä messinkiseen astiaan. Sen tehtyään hän käski\nsammuttaa kynttilät, raapasi tulitikulla tulta, ja sytytti sillä\nputkesta esille pistävän paksun puuvillalangan. Kaikkien ihmeeksi\nlanka rupesi palamaan kirkkaalla liekillä valaisten yksinänsä huoneen\nainakin yhtä hyvin kuin kaksi kynttilää.\n\nHuoneessa vallitsi nyt niin syvä hiljaisuus, että olisi kuullut\nvaikka nuppineulan putoamisen lattiaan. Kaikkien katseet olivat\nsuunnatut tuohon kirkkaalla liekillä palavaan, mitättömän näköiseen\nvehkeeseen.\n\n-- Oi nyt ihme ja kumma sentään, Kredliin vihdoin virkkoi. Palaa\npahus vain. Ei sammu!\n\n-- Ei sammu, rehtori vastasi, ei sammu niin kauan kuin tuota nestettä\nriittää astiassa ja kyllä sitä on siinä ainakin koko täksi yöksi, jos\ntarvitaan.\n\n-- Mahtaa olla sellainen uudenaikainen lamppu, josta olen lukenut\nsanomissa, sanoi kapteeni.\n\n-- Juuri sellainen vehe se on, myönsi rehtori.\n\nJa nytkös alkoi sataa kysymyksiä. -- Onko tuollainen laite kallis?\nSyökö se paljon tuota vedennäköistä nestettä ja paljonko sen ruoka\nmaksaa? Mistä tuollaisia lamppuja saa ostaa? Eivätkö ne ole millään\ntavalla vaarallisia?\n\nKaikkiin näihin ja moniin muihin katsojain puolelta tehtyihin\nkysymyksiin rehtori vastasi ja vakuutti tämän uuden valaistuskeinon\ntulevan niin halvaksi, ettei muutaman vuoden päästä enää kotitekoisia\nkynttilöitä ajatellakaan.\n\n-- Sitä minä en usko, Amalia silloin sanoi, enkä usko, että tuokaan\ntuossa kauan loistaa, ennenkuin se nukkuu.\n\n-- Ei palakaan se siinä kauoja. Sydäntäkin on niin vähäisen\nnäkyvissä, ettei ole niistämisen varaa, lisäsi Kredliin\ntarkastaessaan ihme-esinettä joka taholta ja hyvin läheltä.\n\n-- Ei sitä tarvitse niistää, rehtori sanoi.\n\n-- Ohoh, vai ei tuli enää tekisi tehtävätään eikä synnyttäisi kartta.\n-- No, no, saadaan nähdä. Odotetaan, odotetaan.\n\nLamppu nostettiin sitten kapteenin piirongille ja kynttilät\nsytytettiin taasen, sillä ei niitä tahdottu hyljätä tämmöisenä\njuhlailtana. Mutta katseet kääntyivät aina vain piirongilla\npalavaan lamppuun ja keskustelu tahtoi yhä edelleen kohdistua\nsiihen. Soittaessaankin Maurell ja Lindbergin veljekset aina väliin\nvilkuilivat siihen, ja kun soiton jäljestä siitä taasen ruvettiin\npuhumaan, niin kapteeni sanoi: \"En minä häntä oikein ymmärrä; olen\nminä matkoillani varsinkin Ranskassa ja Italiassa nähnyt lamppuja,\nmutta niissä oli lasit ja kaikenmoiset laitteet. Ja tärkein osa\nniissä oli joku ilmanpaineen tai vieterin voimalla toimiva vehje,\njoka painoi polttoöljyn ylös sydämeen. Niissä käytetty öljy olisi\nsitä paitsi meillä liian kallista käytettäväksi.\"\n\n-- Niin, virkkoi siihen maisteri Brandt, tuossa lampussa ei ole\nmitään uutta, se vehje on vanhempi kuin kynttilä, mutta uutta siinä\non polttoaine. Se on nähtävästi haihtuvaa ja siis ilman erinäisiä\nlaitteita helposti sydämeen nousevaa öljyä. Jos se vielä lisäksi\non huokeahintaista, niin voi kyllä käydä niin, ettei kynttilöitä\ntulevaisuudessa enää paljon käytetä.\n\nNäin keskustelu lampusta, aina väliin uusiutui, kunnes Mannilan\nkapteeni pyysi kaikkia käymään ruualle. Pöydän antimet vetivät nyt\nniin täydellisesti huomion puoleensa, että uusi valaistuskojekin\ntoistaiseksi unhottui. Varsinkin rehtori ja maisteri Brandt, jotka\nvähitellen olivat siirtyneet keskustelemaan ruuanvalmistuksen\ntaidosta, seurasivat mielenkiinnolla jokaista uutta, pöytään\nilmestyvää ruokalajia. Kun sitten kaikki, Amalia ja Penukin,\nolivat istuutuneet pöytään, totesi rehtori tyydytyksellä, että\naterioitsevien luku oli pysynyt herkuttelijoiden ammoisista ajoista\nmääräämissä puitteissa, koska se ei ollut sulottarien lukua vähempi\neikä ylittänyt muusain lukua. Vielä suuremmalla mielihyvällä hän\nteirenpaistin ilmestyttyä pöytään totesi, että Amalia ei ainoastaan\nollut säilyttänyt ruuanlaittotaitoansa vaan oli yhä edelleen\nkehittänyt sitä.\n\n-- Olihan se rosolli, hän sanoi, jolla vanhan tavan mukaan aloitimme\ntämän aterian, niin erinomaisesti kokoonpantu, siihen kuuluvat\nkasvikset niin oivallisessa suhteessa sekoitetut, että sellaista\nsaa vain harvoin; olivathan livekalat kastikkeineen mainiot ja\nniiden jäljestä seuraava uuninlämmin kinkku niin maukas kuin\ntämän joulujuhlalle erityisen merkityksellisen ruokalajin tulee\nollakin, koska se jo pakanuuden aikoina oli tärkeä uhri auringon\njumalalle, jonka voittojuhlana tätä aikaa vuodesta ammoisista\najoista lähtien on vietetty. Sen jäljestä seuraava riisiryynipuuro\noli ensiluokkainen. Mutta tämä paisti! Se on niin korkea saavutus\ntärkeän ruuanvalmistustaidon alalla, etten voi olla lausumatta siitä\nerityistä kiitosta Amalialle. Minä toivon tämän meidän isäntämme ja\nlankomieheni ymmärtävän, että minä niinkuin me kaikki muutkin olemme\nkiitollisia myöskin hänelle, koska hän meille kaiken tämän hyvyyden\ntarjoo ja sitä paitsi itse on ampunut ne teiret, jotka erinomaisella\ntavalla ruuaksi valmistettuina ovat antaneet minulle aiheen kiittää\njuuri Amaliaa. Aivan tämmöinen pitää olla teiren paisti, teiren,\njoka meidän maalinnuistamme jo itsessäänkin on maukkain ja siinä\nsuhteessa kaikista linnuista tulee kolmannelle sijalle. Nuori\nvillihanhi ja nuori heinäsorsa ovat numero yksi ja kaksi minun makuni\nmukaan. Toisilla voi luonnollisesti ja yhtä hyvillä perusteilla\nolla toinen maku. Mikä pitää pyystä, mikä kalkkunasta, mikä pitää\nsalvokukkoa parhaana. -- No niin, tämä vain sivumennen. Se, mikä\nminun piti sanomani, on, että tästä paistista puolukkahilloinensa\nnautittuani en enää uskalla luvata sinulle, lanko, enkä sinulle,\nAmalia, voivani osoittaa sen jäljestä seuraavalle pannukakulle\nkiisseleineen sekä sittemmin tortulle sitä hyökkäävää kunnioitusta,\nminkä ne Amalian valmistamina epäilemättä ansaitsevat. Se varjopuoli\nnähkääs on tällä joulupöydän ruokailuohjelmalla, jota ainakin\ntäällä Raumalla esi-isien tapaan kaikissa porvarillisissa perheissä\ntarkoin noudatettu on ja noudatetaan yhä, että se kysyy melkoista\nmyöntyväisyyttä siltä hirmuvaltiaalta, jonka nimi on vatsa. Mutta\nhyvä se ohjelma vain sittenkin on ja minä pyydän, rakas lanko, että\npoiketen vanhasta hyvästä tavasta kaataisit meille vielä toisen\nryypyn, jotta saisimme sen tyhjentää sinun vieraanvaraisuutesi ja\nAmalian taitavuuden tunnustukseksi, ennenkuin käymme tätä herkullista\npaistia edelleen käsittelemään.\n\nRehtori oli sanottavansa loppupuolella oikein noussut seisaalleen,\nniin innostunut hän oli, ja kun hän oli lopettanut, sanoi Kredliin\nojentaessaan ryyppylasinsa kapteenin täytettäväksi: \"On niillä\nkirjamiehillä sentään aina konstit tiedossa.\"\n\nRyyppy otettiin ja rehtorin sen jäljestä kädestä kiittäessä Amaliaa,\nsanoi tämä, kyynel silmäripsissään: \"Voi, voi sitä rehtoria, kuinka\nkauniisti se osaa puhua ja laskea liikoja, vaikka kyllä minun täytyy\nsanoa, että tuntuu hyvältä, kun joskus saa kiitoksen parastansa\nkoetettuaan.\"\n\nKapteenin jouluiloa oli kuitenkin aina joukkoon se seikka häirinnyt,\nettei Musti ollut tullut kotiin. Hän oli tuon tuostakin käynyt\nkyökissä katsomassa, eikö sitä jo sielläkään näkyisi, mutta\naina hänen toiveensa olivat pettyneet. Näin ollen hänen täytyi\nlohduttautua sillä, että Musti aina sentään oli kotiutunut,\nennenkuin portti suljettiin, vaikka se viime aikoina useasti olikin\nruvennut viipymään kauan poissa. Ja niin kävi nytkin. Kun kapteeni\npaistin jäljestä kysyi tiesi kuinka monennen kerran Amalialta,\neikö Musti vieläkään ole saapunut, kuului raapimista salin oveen,\nja kun se aukaistiin, syöksyi Musti huoneeseen vuoroon vikisten,\nvuoroon haukahdellen jälleennäkemisen ilosta ja hypähdellen milloin\nkapteenin, milloin Penun tai Amalian ryntäisille koettaen nuolaista\nheidän kasvojansa. Amalia vei sen vihdoin kyökkiin, jossa sillekin\noli valmistettu herkullinen illallinen, ja sen syötyänsä se tuli\ntaasen saliin laskeutuen maata kapteenin jalkojen juureen.\n\nKoko aterian loppuajan keskustelu sitten kosketteli Mustin\nälykkäisyyttä ja illallisen päätyttyä virrenvärssyllä sai Musti\nnäyttää temppujansa rehtorille. Se toi kapteenille hänen tohvelinsa,\nse asettui takajaloilleen seisomaan ovipieleen sotilaan tavoin\nkunniaa tehden, se haki ässät korttipakasta ja kun kapteeni\nkatsottuaan ikkunasta pihalle päin oli huomannut, että renki oli\nheiniä hevoselle heittämässä, niin hän sanoi Mustille: \"Mene tuomaan\nBotvid tänne.\"\n\nMusti lähti iloiten ulos ovesta ja palasi hetken päästä saliin\nseurassaan Mannilan äskettäin taloon hankittu komea tallipässi, joka\nasettui kapteenin eteen ja lyöden vuoroon kumpaistakin etujalkaansa\nlattiaan sekä pudistaen päätänsä haastoi isäntäänsä taisteluun\nkanssansa. Kapteeni nostikin toisen jalkansa sitä vastaan, se astui\nmuutamia askeleita taaksepäin, kohoutui takajaloilleen, ravisti\npäätänsä, laski sen sitten alas ja seuraavassa silmänräpäyksessä\ntärähti sen otsa kovalla voimalla kapteenin jalkapohjaan.\n\nSitten se taasen astui takaisin aikeissa uudistaa tämän temppunsa,\nmutta kapteeni nousikin tuoliltansa, avasi piironginlaatikkonsa ja\nlepytti pässin taisteluhalun kourallisella rusinoita.\n\nTämä useimmille läsnäolevista uusi todistus Mustin älykkäisyydestä\nsekä Botvidin taisteluesitys herättivät suurta hilpeyttä ja Kredliin\nsanoi vihdoin: \"Puhutaan järjettömistä eläimistä ikäänkuin järjen\npuute olisi niille ominaista, mutta kyllä niillä vain järkeä on, ja\nMustilla sitä on niin paljon, että vallan ihmetyttää.\"\n\n-- On niillä järkeä, rehtori virkkoi, ja monella hyvinkin kehittynyt\nsielun elämä.\n\n-- No, no, ei eläimillä sielua sentään ole.\n\n-- On kyllä. Ei siitä mihinkään pääse.\n\n-- Mutta mikä sitten erottaa enää eläimen ihmisestä?\n\n-- Se, että eläimeltä puuttuu se, jota hengeksi nimitetään\nsielutieteessä.\n\n-- Vai niin, mutta se erotus on kai sitten niin vaikeasti\nkäsitettävää laatua, ettei tällainen yksinkertainen ihminen kuin\nminä ollenkaan saa sitä järkeensä, ei voi ymmärtää, mikä se\nsielutieteellinen henki ihmisessä on.\n\n-- Ei se niin vaikeasti ymmärrettävä asia ole. Henki on ihmisessä\nasuva kyky voida asettaa oman itsensä, oman minänsä ajatustensa\nesineeksi. Ja se juuri erottaa ihmisen eläimestä, sillä sitä kykyä\neläimellä ei ole.\n\n-- Vai ei ole. Mistä se tiedetään?\n\n-- Se on itsestään selvä, vastasi rehtori ja rupesi yskimään.\n\n-- Ei se niinkään itsestään selvä asia ole, maisteri Brandt silloin\npuuttui puheeseen. Kredliinin kysymys: \"Mistä me sen tiedämme, ettei\nälykäs eläin voi asettaa omaa minäänsä ajatusten esineeksi?\" on\ntäysin oikeutettu. Minä ainakaan en uskaltaisi puolustaa tuollaista\nväitettä, vaan pidän sitä yhtenä niitä monia aasinsiltoja, joita\nmeillä on käytännössä. On niin mukava sanoa, että erotus ihmisen ja\neläimen välillä on se, ettei eläimellä ole henkeä, mutta mistä me sen\ntiedämme, ettei sillä sitä ole; siihen ei voi kukaan vastata, sillä\nei kukaan meistä ole voinut mitata eläimen sielun syvyyksiä.\n\nKiivaasti rehtori ja maisteri sitten pohtivat tätä kysymystä toisten\nmielenkiinnolla kuunnellessa heidän väitteitään ja vastaväitteitään,\nkunnes joku kesken kaiken tuli muistaneeksi piirongilla palavan\nlampun ja keskustelu taasen kääntyi siihen. Rauhallisesti kirkasta\nvaloaan luoden se aina vain paloi paikallaan, vaikkei, kuten Kredliin\nhuomautti, kukaan ollut edes niistänyt sitä. Mutta nyt rehtori\nsammutti sen, ruuvasi sen kannen auki ja näytti, kuinka vähän se oli\nkuluttanut polttoainetta. Silloin ei enää puettu ihmettelyä sanoihin.\nKaikki vaikenivat hetkeksi aavistaen, että valaistuksen alalla oli\nsuuri mullistus tapahtumassa.\n\nSamassa tuli Amalia teetarjottimineen, ja kun pari kuppia tätä juomaa\nsiihen kuuluvine vehnäsineen oli nautittu, rupesivat vieraat tekemään\nlähtöä.\n\nRehtori jäi kuitenkin Mannilaan yöksi. Amalia rupesi puuhailemaan\nhänelle vuodetta rouva-vainajalle pyhitettyyn kamariin, jonka\novi Penun suureksi ihmeeksi oli ollut auki koko illan, niin että\nhän salista oli voinut nähdä kaikki tässä monien kynttilöiden\nvalaisemassa huoneessa olevat esineet.\n\nAmalian valmistaessa yösijaa rehtorille Penu, kapteenin käskystä,\nlähti saattamaan muita vieraita valaisten heidän tietänsä suurella\nvarsilyhdyllä. Juuri kun he sitten olivat tulleet lähelle maisteri\nBrandtin asuntoa, kulki heidän ohitsensa toinen, nähtävästi\njouluaaton vietosta kotiinsa palaava seurue. Siihen kuului vain kolme\nhenkilöä: tanakkarakenteinen, väljään turkiskaapuun puettu rouva,\nnuori tyttö ja lyhtyä kantava palvelija. Sivuuttaessaan Mannilasta\ntulevan joukon tyttö juoksi yhtäkkiä Penun luokse, kuiskasi hänelle:\n\"Hyvää joulua, Penu\", ja pisti jonkin esineen hänen vapaaseen\nkäteensä.\n\nKaikki tämä tapahtui niin äkkiä, ettei kukaan syrjäinen sitä\nhuomannut, ja Penullekin selvisi vasta hetkisen kuluttua, että\nvastaantulijat olivat olleet Regnata-rouva ja Märtha sekä heidän\npalvelijansa. Häntä ilahutti tämä kohtaus, koska se osoitti, ettei\nMärtha ollut suuttunut hänelle, kuten hän jo oli ruvennut luulemaan\nMärthan käyttäytymisen takia viime aikoina.\n\nVasta kotiinpäin palatessaan hän tutki Märthalta saamaansa esinettä.\nSe oli pieni paperikäärö, jonka sisällä oli n.k. santahelmillä\nkankaalle neulottu, pieni kirjanmerkki. Sen Penu pisti taskuunsa ja\noli juuri heittämäisillään pois paperin, kun hän eräästä ikkunasta\nvirtaavassa valojuovassa näki, että siihen oli kirjoitettu jotain.\nHän päätti siis tallettaa paperinkin tutkiaksensa sitä lähemmin\nkotona.\n\nSiihen hän sai tilaisuuden vasta seuraavana päivänä. Paperissa ei\nkuitenkaan ollut riviäkään Märthalta, vaan oli se, kuten Penu ensi\nsilmäyksellä näki, jokin vanha, toukokuun 18 p:nä kulumassa olevaa\nvuotta päivätty, käärepaperiksi joutunut kirje. Niin ollen Penu ei\nkiinnittänyt sen enempää huomiota siihen, vaan kääri sen taasen\nkirjanmerkin ympäri ja pani käärön suuren, kulmakaapissa talletetun\nja käytännöstä poistetun, ikivanhan raamatun lehtien väliin.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nJoulu on aikoja sitten ohi ja uutta vuotta on kulunut helmikuun lopun\ntienoille, kun Musti eräänä päivänä makaa pää etukäpäliensä välissä\nMannilan portin edessä päivää paistattamassa. On puolipäivän aika ja\naurinko paistaa niin lämpimästi, että räystäistä riippuvat jääpuikot\nsulavat ja ilmassa on hiukan kuin kevään tuntua.\n\nSiitä huolimatta Musti on huonolla tuulella, ja se mörisee tuon\ntuostakin kiukkuisesti naapuritalon rakille, joka toisella puolella\nkatua haukkua nälkkii milloin ohikulkijoita milloin kadulla lepäävää\nMustia.\n\nMusti raottaa aina joukkoon silmiänsä ja ajattelee: \"Olisi\ntuostakin pelistä loppu tehtävä, mutta en minä viitsi. Haukkukoon.\nMinulla on parempaakin tehtävää kuin pitää tuommoista viheliäistä\neläjää kurissa.\" Tähän päätökseen tultuaan Musti kellistäytyy\nkyljelleen, mutta antaa päänsä jäädä entiseen asentoon, jotta se\nsaattaisi tarpeen tullen molemmilla silmillään seurata, mitä sen\nympärillä tapahtuu. Ja hyvähän näin on maata auringon lämmittäessä\nniin suloisesti kylkeä. Mutta ei Musti silti oikein hyvälle\ntuulelle pääse. Sitä harmittaa, ettei Amalia antanut sille kahvia\naamulla, vaikka se sitä oikein kerjäsi. Ei antanut vain eikä\nollut ymmärtävinäänkään Mustin mielitekoja, vaan tarjosi luita\nkaluttaviksi. -- -- -- Luita! No, no, olivathan ne kyllä oikein\nhyviä keittämättömiä lihaluita, mutta kukapa niistä huolisi,\nkun kahvia mieli tekee. -- -- Tassillinen kahvia ja siinä kaksi\nsokerinpalaa, jotka juuri ovat raukeamaisillaan hajalleen, kun ne\nsuuhunsa latkii -- se vasta on jotakin. Sellaista se Fia siellä\nkapteenin tätien luona aina tarjoo. Musti nousee seisaalleen,\noikaisee ensin takajalkansa, sitten etujalkansa, haukottelee, ja\nkun naapurin rakki samassa rupee sitä äreästi haukkumaan, niin se\ntekee jo muutaman juoksuaskeleen tuota kiusankappaletta kohti, mutta\nmuuttaa samassa mielensä ja lähteekin juoksemaan tullia kohden.\nJuoksee ulos kaupungista verkkaista lompotusta poiketen aina joukkoon\ntiepuoleen toisten koirien jälkiä nuuskimaan, verestää niitä ja\njatkaa matkaansa, lisäten nopeutta aina hiljalleen. Juoksee lopulta\nvinhaa vauhtia ja saapuu hyvissä ajoin iltapuolella kapteenin tätien\nkyökin oven taakse. Pari raapausta siihen, niin jo Fia avaa oven ja\nhuudahtaa iloisena: \"Musti, sinä täällä! Missä ovat kapteeni ja Penu?\"\n\nFia menee kyökin kuistille katsomaan, mutta ei siellä vain näy\nMannilaisia. Ei kuulu kulkusten helkettäkään etäämpää. Ja sitä\npaitsi, kävihän kapteeni Penu mukanaan juuri toissapäivänä täällä.\nVarmaankin on Musti siis lähtenyt omin päinsä tälle matkalle.\n\nFia menee takaisin kyökkiin, istuutuu, ottaa Mustin pään syliinsä,\nsilittelee sitä ja sanoo: \"Voi sinua, kuinka sinä meistä pidät.\"\nSitten lähdetään yhdessä vanhusten luo, jotka hekin iloitsevat\nnähdessään Mustin, hyväilevät sitä ja tulevat molemmat kyökkiin\nkatsomaan, kun Fia ruokkii Mustia. Ensin se saa luun, jossa on\npaljon lihaa jäljellä ja joka näin matkan jäljestä maistuukin vallan\nerinomaisen hyvältä Ja sitten -- niin sitten, eikös kaadakin Fia\ntassiin kahvia ihan partaitten tasalle asti, panee siihen kolme\nsuurta palaa sokeria ja laskee tassin hyvyyksineen Mustin eteen.\nMusti luo kiitollisen silmäyksen Fiaan, heiluttaa häntäänsä ja latkii\nvitkaan suuhunsa tassin sisällyksen, sokerinpalat viimeiseksi. Ja nyt\nsen on niin hyvä olla. Sitä raukaiseekin niin suloisesti. Se menee\nikkunan ääressä kehräävän Fian luo, nuolasee hänen kättään, laskeutuu\nsitten hellan viereen maata ja nukkuu rukin tasaisesti hyrrätessä.\n\nMusti herää siihen, että Fia sytyttää kynttilän, sillä ulkona\nalkaa jo hämärtää. Kestää hetken aikaa, ennenkuin Musti taasen on\noma itsensä, mutta silloin kova koti-ikävä valtaakin sen mielen.\nSe menee oven luo ja vikisee päästäksensä ulos. Mutta Fia ei\nlaskekaan sitä menemään. Hän pelkää, että sudet voisivat hyökätä\nnäin iltamyöhällä sen kimppuun ja sitä pelkäävät vanhuksetkin. Vasta\nhuomenna kun päivä valkenee aiotaan toimittaa Musti kaupunkiin jonkun\nluotettavan, puutavarakuormaa kaupunkiin kuljettavan maalaisen\nseurassa. Niin on Musti siis vangittuna, mutta sattuma vapauttaa\nsen. Fian ollessa salin puolella ilta-askareillaan kömpii muuan\nkerjäläisukko kyökkiin ja pitää ovea raollaan niin kauan, että\nMusti hyvin ehtii pujahtamaan ulos ja lähtee koti-ikävänsä ajamana\njuoksemaan vinhaa vauhtia Raumalle päin. Matka sujuukin hyvin,\nkunnes se viimeisen merilahdelman poikki juostuaan vastatuuleen\nnousee lahden kaupunginpuoleista rantajyrkännettä. Silloin se\nyhtäkkiä kuulee kahinaa takanaan ja tuuli tuo sen nenään hajun,\njoka täyttää sen sydämen pelolla ja vihalla. Se kääntyy ympäri ja\nnäkee samassa aivan lähellä itseään kaksi pimeässä kiiluvaa silmää.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä tekee peto hyökkäyksensä tavoitellen\nMustin kurkkua hampaillaan, mutta Musti väistää ja vihollinen saakin\nvain heikonpuoleisen otteen Mustin niskaan, jota vahva karvapeite\nsuojaa. Musti puolestaan pureutuu kiinni pedon rintapäähän ja pääsee\nvihdoin kovalla voimanponnistuksella irtautumaan hyökkääjästään.\nJa nyt seuraa suden ja Mustin välillä pitkä kamppailu, joka jo\nalkaa uuvuttaa Mustin, kun sen onnistuu puraista vaikea haava pedon\nkuonoon. Se vamma vie sudelta tarmon ja Musti saattaa taasen jatkaa\nmatkaansa kotiapäin. Mutta hidasta on sen kulku, sillä vahvasti\nvuotavat verta monet haavat uuvuttaen sen voimia. Ja yhä vain\nsusi pysytteleikse sen kintereillä. Sydänyön aika on jo käsissä,\nkun Musti hoippuen heikkoudesta vihdoin sivuuttaa ensimmäisen\nkaupunkiin kuuluvan talon. Mutta toisella puolella tietä on peltoja\nja kallioita ja sillä taholla seuraa tuo kiiluva silmäpari yhä vain\nsitä. Ponnistaen kaikki jäljellä olevat voimansa koettaa Musti juosta\nkotoa kohden. On enää vain kymmenkunta syltä siihen, missä jo on\ntaloja kummallakin puolella tietä, kun Musti katsahtaessaan sivulle\nhavaitsee toisenkin parin kiiluvia silmiä kovaa vauhtia lähenemässä\nsitä. Se ymmärtää, että nyt on kuolema edessä, jos ei se ehdi\nturvattuun paikkaan. Mutta tuossa näkyykin jo kotiportti, muutamia\naskelia enää vain, ja -- -- --. Samassa kumppaninsa avuksi saapunut\nsusi iskee hampaansa vahvalla, hyvällä otteella Mustin kurkkuun,\npuraisee niin että, niskaluut ratisevat leukojen välissä, pudistaa\nkerran saalistansa ja lähtee kantaen sitä hampaissaan juoksemaan ulos\nkaupungista.\n\nSeuraavana aamuna kapteeni on hyvin levoton kun Musti yhä on\nkateissa. Hän aikoo lähteä kaupunkiin tiedustelemaan, onko sitä\nnähty siellä, muta portilla tulee eräs tuttu isäntä häntä vastaan\nja ojentaa hänelle kirjeen. Kirjeessä kertovat tädit, että Musti on\nkäynyt heidän luonansa eilen ja päässyt, illalla karkaamaan heiltä.\n\nPahaa aavistaen kapteeni lähtee kulkemaan tätien asuinpaikoille\nvievää tietä ja havaitsee heti veripilkut. Hän seuraa niitä, kunnes\nsaapuu lahden rannalle siihen paikkaan, missä ensimmäinen ottelu on\ntapahtunut suden ja Mustin välillä. Hän seuraa jälkiä takaisin ja\nvasta silloin hän havaitsee, että toiset verijäljet ihan kaupungin\näärimmäisen talon takaa poikkeavat tieltä. Niitä seuraten hän eräällä\npellolla hautausmaan takana näkee susien sotkeman paikan hangessa ja\nsiinä siellä täällä verilätäköitä, luita ja valkeita koiran karvoja.\n\nMustin kohtalosta ei siis enää olla epätietoisia ja Mannilassa\nvallitsee syvä suru. Kapteeni kaipaa uskollista seuralaistansa niin,\nettei ruokakaan tahdo maittaa hänelle, ja kun hän illalla menee\nlevolle, sanoo hän Amalialle: \"Puuttuu nyt vain vielä, että tuo\nPenu joku kaunis päivä menee menojaan, niin me jäämme tähän taasen\nviettämään samaa yksitoikkoista elämää, kuin vuosikausia vietimme\nennen sitä päivää, jona meille annettiin Musti ja Penu.\"\n\nEi kapteeni voinut tätä sanoessaan aavistaa, kuinka verraten lähellä\nsekin aika oli, tai ehkä juuri aavistus siitä sai hänet nämä sanat\nlausumaan.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nSeuraavana vuonna toukokuussa Katavkarin Efraimin pienempi\nverkkovene eräänä lauantaina iltapäivällä vienon länsituulen\npuhaltaessa risteilee satamasta merelle päin. Mannilan kapteeni istuu\nperäsimessä, Efraim hoitaa isoapurjetta ja Kredliin keulapurjeen\njalusnuoria. Penu makaa kokassa ja katselee nojautuneena yli veneen\nlaidan, kuinka vihertävän väriset laineet murtuvat vaahdoksi kokkaa\nvastaan. Veneen pohjalla on kasa talvivaatteita, joukossa yhdet\nturkitkin sekä kaksi koria. Toisessa näistä kahvipannu on keskustana\nja sen ympäri on kasattu erilaista ruokatavaraa sisältäviä kääröjä.\nToisessa korissa ovat vesilintujen kuvat, ruskeiksi paahdetuille\nlaudanpätkille kiinnitettyjä, täytettyjä vesilinnun nahkoja. Niitä\non: pari haahkoja, pari pilkkasiipiä, pari koskelolta ja pari sotkia.\n\nSeurue on nimittäin matkalla saaristoon kuville ja Penu on ensi\nkerran päässyt mukaan tällaiselle retkelle. Hänet olisi kyllä\nennenkin otettu matkaan, mutta kun hänen arkipäivinä pitää olla\nyhdeksältä koulussa ja sunnuntaisin vielä aikaisemmin saapua sinne\njumalanpalvelukseen mennäkseen, niin ei tähän asti mitenkään ole\nvoitu kuville retkeä järjestää niin, että Penukin olisi päässyt\nosalliseksi tästä huvituksesta. Koululoman alkaessa taasen ei enää\nhyödytä kuville lähteä. Mutta tällä kertaa Mannilan kapteeninkin\ntäytyy liikeasioittensa takia olla kotona seuraavana aamuna ennen\nyhdeksää, ja kun mieli sittenkin palaa ulos saaristoon, niin on\nsiis ilmennyt erittäin sopiva tilaisuus Penulle päästä kerrankin\ntällaiselle retkelle.\n\nJa niin sitä nyt hiljakseen purjehditaan Kuuskajaskaria kohden, jonka\nkaikki lahdenperukat kapteeni ja Efraim tarkoin tuntevat.\n\n-- Huonosti vetää, sanoo Efraim, kun on päästy Laitsaaren\nulkopuolelle. -- Ja pian tuuli tyyntyy vallan, koska tuolla ulkona\nnoin kajastaa. Siellä makaa meri jo ihan tyynenä.\n\n-- Kynsi mastoa hiukan, Penu, ehkä se auttaisi, sanoo kapteeni.\n\n-- Ei se auta, vakuuttaa Kredliin, eikä auttaisi tällä kerralla,\nvaikka turvautuisimme kapteeni Enckellin vanhaan, koetettuun keinoon.\nHän, vainaja, uhrasi aina kymmenen kopekkaa meren haltijalle ja\nse auttoi usein. Mitä kiiltävämpi oli raha, jonka hän reelingillä\nseisoen laski menemään mereen, sitä varmemmin temppu tehosi.\n\n-- Minä olen kuullut, että pääsee toiveittensa perille, kun lupaa\njotain Luodon kirkkoon sanoi Penu ehdottaaksensa hänkin jotain\napukeinoa.\n\nMutta silloin kaikki muut veneessä istujat kävivät vakavan näköisiksi\nja vihdoin kapteeni virkkoi: \"Niin, Luodon kirkkoon luvataan paljon,\nkun ollaan hädässä, ja paljon se kirkko on saanut rahaa ja tavaraa\ntällaisten lupausten perusteella. Mutta sinne ei saa luvata mitään\npikkuasioiden tähden. Hengenhätä tai joku muu tärkeä asia pitää olla\nkysymyksessä, kun Luodon kirkkoon uhri luvataan.\"\n\n-- Niin on asia, Penu. Muista se. -- Ja usein sinne luvattu\nuhri auttaa, lisäsi Efraim ja kävi ottamaan ison purjeen sekä\nmaston alas. Kredliinin laskiessa keulapurjeen. Soutaen sitten\nkuljettiin Efraimin hoitaessa toista airoa ja Kredliinin toista.\nMeri makasi nyt rasvatyynenä heidän ympärillään, kuten Efraim oli\nennustanutkin. Hopeanhohtavana, välkkyvänä se levisi taivaanrantaan\nasti ulkopuolelle saarien ja riuttojen, jotka näyttivät ikäänkuin\nkohonneen yläpuolelle sen pinnan ja leijailevan ilmassa. Manteren\npuolella rannat ja luodot kuvastuivat veden kalvoon ja kirkkaana,\nympäristöä tyynempänä vanana näkyi veneen jälki häipyen kauas\netäisyyteen. Penu oli monta kertaa nähnyt tämän saman näyn,\nmutta aina se vaikutti uudella tenhovoimalla hänen mieleensä.\nJa samalla tavalla se lumosi muutkin veneessä olijat. Ei kukaan\npuhunut sanaakaan. Luonnon majesteetillinen rauha ikäänkuin pakotti\nihmisetkin vaikenemaan. Kaikki olivat vaipuneet ajatuksiinsa ja\nPenu päätyi vihdoin katselemaan, kuinka kaksi joka aironvedon\nsynnyttämää pyörrettä, toinen suurempi airon lavan ulkopään kohdalla\nja toinen pienempi sen juuren kohdalla, vähitellen mataloitui vihdoin\nhälventyäksensä ja kuinka airoista tipahtelevat vesipisarat pieninä\nhelminä karkeloivat veden pinnalla, ennenkuin ne taasen sulautuivat\nmahtavaan emoonsa kadoten sen helmaan. Äänettömyyttä jatkui, kunnes\nruvettiin jo lähenemään Kuuskajaskarin rantoja.\n\n-- Vähälle saaliille me jäämme, sanoi Efraim vihdoin, jos ei saada\ntuulta. Mutta kyllä tuolta mantereelta päin vielä tänä iltana tuulee,\nelleivät vanhat merkit petä: Ja silloin on tämän maan ulkonokka\nerinomainen paikka meille. Lasketaan sinne.\n\n-- Tehdään niin, sanoi Mannilan kapteeni, vaikka vähät siitä,\nsaadaanko lintuja vai ei. Pääasia on, että ollaan täällä\nulkosaaristossa ja saadaan nauttia luonnon kauneudesta.\n\nMaihin noustua ryhdyttiin panemaan kuntoon kivistä ladottua\nampumasuojaa, joita entiseltään oli luodossa melkein jokaisen\nlahdelman rannalla, ja sinne kannettiin sitten pyssyt, korit ja\nvaatteet. Efraim läksi laskemaan kuvat ulos ampumamajan eteen.\nHaahkojen kuvat hän ankkuroi kaikkein uloimmaksi, sitten seurasivat\njärjestyksessä rannalle päin sotkien kuvat, pilkkasiivet ja ihan\nrantakivien läheisyyteen hän asetti koskelot. Kaksi kertaa hän\nkävi maalta työtänsä tarkastamassa muuttaen kummallakin kerralla\nyhden tahi useamman kuvaparin aseman, mutta sitten hän olikin\nerittäin tyytyväinen. Ja perin luonnollisilta näyttivätkin nuo\nankkurinuoriensa varassa suunnalta toiseen merivirran ja tuulenkareen\nmukana liikkuvat, täytetyt linnut.\n\n-- Jos vain alkaa tuulla ennen auringon laskua, niin kyllä lintuja\nsaadaan, puheli Efraim kopistaessaan piippunsa tyhjäksi kiven\nkylkeen, jolla hän istui.\n\nMutta Efraimin toiveet ja ennustukset eivät tällä kertaa toteutuneet.\nTyyntä jatkui yhä vain eivätkä linnut lennelleet. Joku koskelopari\ntai parvi leskiksi jääneitä naarashaahkoja lensi ohi, mutta eivät\nnäkyneet ajattelevankaan kuville laskeutumista. Kaukana aavalla\nmerellä pysytteleivät pilkkasiivet ja sotkat. Uroshaahkat olivat\nvallan kadonneet näkyvistä.\n\nNäin ollen pantiin kahvipannu tulelle ja ruvettiin juttusille. Paljon\nasioita siinä pohdittiin tupakoidessa ja kahvia hörppiessä. Mutta\nvihdoin taukosi puhelu kuitenkin vallan ja äänettöminä istuivat\nkaikki katsellen, kuinka päivän kehrä ruusunpunaisten pilvien takaa\nvaipui pilvettömälle taivaanrannalle valaen häikäisevää kullan\nhohdettaan yli meren pinnan silmänkantamiin asti. Jo kosketteli\nauringon kehän alareuna meren pintaa, yhä syvemmälle ja syvemmälle\nse vajosi ja vihdoin oli kuin aava meri olisi sen syliinsä\nsulkenut. Vain vaskenvärinen hohde taivaanrannalla osoitti paikka,\nminne päivän säteilevä tähti oli hukkunut. Vesilintujen äänet\nmerellä ja pikkulintujen laulu maalla olivat vaienneet. Vakavana,\nliikkumattomana seisoi Kuuskajaskarin kuusikko vihreänsinistä\ntaivasta vasten. Lepoon, pohjoisen kesäyön lyhyeen lepoon oli luonto\nvaipunut. Vain laulurastas valvoi kaiutellen lähellä olevan kuusen\nlatvasta sointuvia, kaihomielisiä huilusäveliään.\n\n-- On se sentään ihmeellinen lintu, tuo viiropukale [Rauman seuduilla\non laulurastaan nimitys kansan keskuudessa: viiropukale], Efraim\nalkoi keskustelun, kaunis sillä on laulunääni, ja kun sitä tarkemmin\nkuuntelee, niin puhetta sen laulu on. Puhuu pakana ihan selvästi.\n\n-- Vai puhuu. -- No, mitä se nytkin sanoo? kysyi kapteeni.\n\n-- Jaa, että mitä se sanoo. Kuuleehan sen kuka hyvänsä.\n\n-- En minä siitä oikein selvää saa. Kerro sinä meille, mitä se\nhaastelee.\n\n-- Se on aika velikulta ja pikku valehtelija tuo. Kuulkaa, kuinka se\nhokee:\n\n    Efraim, Efraim,\n    mies hoi, mies hoi!\n    Takkis palaa!\n    Sammuta! sammuta!\n    Takkis palaa\n    ja liivit lii-vit-lii-vit.\n\n-- Hyvin sinä sen puheen ymmärrätkin.\n\n-- Totta kai minä sen ymmärrän, kun lapsuudesta asti kesäkaudet sen\nseurassa olen ollut. Tuo tuolla kuusen latvassa onkin koko hyvä\njuttelemaan. Sen kanssa voisi puhua vaikka koko yön. Kuulkaa, nyt se\nsanoo:\n\n    Istu kivelle, istu kivelle,\n    Ei kiirettä.\n\n-- No, ei tässä mitään kiirettä todellakaan ole. Kyllä sinä siinä\noikeassa olet.\n\n    -- Paa piippuun, paa piippuun!\n\n-- Saahan sitä taasen tupakaksi pannakin.\n\n    -- Visapiippu, visapiippu,\n    Tiitterä, tiitterä koppa,\n    Vaskivarsi,\n    Turkasen korea, juu juu.\n\n-- Eihän se mikään erinomainen ole.\n\n    -- Sammuta, sammuta!\n    Ota ryyppy, ota ryyppy.\n\n-- Mistä minä sen otan?\n\n    Koriss' on, koriss' on.\n    Kaada, kaada, kaada!\n    Huh hii, huh hii,\n    Tirlitt.\n\n-- Katsos pahusta, sanoi kapteeni, kun keskustelu laulurastaan ja\nEfraimin välillä sai tällaisen käänteen. Vaikka onhan jo aikakin,\nettä haukkaamme hiukan illallista, ja kai siihen ryyppy tällaisella\nretkellä kuuluukin.\n\nKredliin otti kapteenin käskystä esille ruokakorin ja kun ryyppy oli\notettu ja hetken aikaa syöty niin Kredliin sanoo: \"Jo rupean minäkin\ntuon viiropukaleen puhetta ymmärtämään.\"\n\n-- Vai jo sinäkin saat siitä selvän, vastasi kapteeni. Ala siis\ntulkita sen laulua.\n\n-- Näin se julmettu tuolla puhelee:\n\n    Kredliin, Kredliin,\n    Kaks on jalkaa.\n    Ot ryypp, ot ryypp.\n    Ryyppy kummallekin,\n    Kummallekin jalalle; tirlitt.\n\n-- Sellaisiako juttelee. -- Ei, mutta nyt minäkin jo voin saada\nselvän siitä, mitä se sanoo.\n\n    Älä anna, älä anna\n    Kaks' on liikaa,\n    Vallan liikaa,\n    Laiskalle miehelle, tirlitt.\n\n-- Näin se sanoi, kuten kuulitte. Ja minusta se on oikeassa. Pelkäsin\njo, että se on juopottelua suosiva. Mutta ei ole. Aika vekkuli vain\non linnuksi.\n\nEfraim ja Kredliin vaihtoivat keskenänsä paljon sisältävän katseen ja\nEfraim sanoi: \"Semmoinen se on, aika velikulta\", kun hän, Kredliin\nja Penu läksivät kokoomaan kuivia katajia ja puita lähellä olevasta\nmetsästä.\n\nPian he olivat kasanneet kokoon suuren nuotion ainekset. Efraim pisti\npalavan tulitikun kuiviin katajiin. Rätisten syttyivät ne palamaan,\nliekit nuolivat ahnaasti niiden kuivettuneita oksia sekä muita\nnuotion aineksia ja valtavan korkea savupatsas kohosi keväisen yön\ntyyneydessä suoraan taivasta kohti. Seurueen jäsenet kääriytyivät\nyksi toisensa jäljestä paksuihin talvivaatteisiin ja laskeutuivat\nmaata nuotiota kohden hiukan viettävälle sileälle kalliolle. Kuin\nsammumaisillaan oleva, lekotteleva kynttilän liekki keskustelu\nmilloin taukosi, milloin virisi taasen uudelleen, kunnes se lopulta\nvallan vaikeni ja kaikki olivat vaipuneet sikeään uneen.\n\nVarhain hiukan ennen päivän nousua Efraim herätti kumppaninsa. Oli\nalkanut tuulla ja lisäksi lounaasta, siis hyvin edulliselta suunnalta\nKuuskajaskarissa linnustamassa oltaessa. Kuvat siirrettiin toiseen,\ntuulen suojaamaan lahdelmaan ja sen rannalla oleva ampumasuoja\npantiin kiireesti kuntoon. Tuuli kävi yhä navakammaksi. Jo kohosivat\naallot luodosta ulompana vaahtopäisinä, mutta ampumasuojan edessä\nolevan lahdelman tyynen pinnan rikkoi vain silloin tällöin vieno\ntuulen viri. Kaikkialla näkyi lintuja lentävän ja miltei lakkaamatta\nkuului niiden viheltävä siipien suhina. Huimaavan korkealla ja\nloppumattomina joukkoina lensivät etäämmälle pohjoiseen pyrkivät\nlinnut, mutta alemmalla pysytteleivät näillä seuduilla pesivät.\nIlma oli täynnä niiden ääniä. Kuului lokkien kiljuntaa, tiirojen\nkirahduksia, koskelojen karkeata röhkinää, pilkkasiipien hönöttävää\näännähtämistä ja aina joukkoon uroshaahkan juhlalliselta kaikuva\naa-uu-huuto. Naapuriluodon, Pajukarin, ulkoniemessä urosteeri hyppi\nja tepasteli lemmenkiihkossaan ja sen kuherrus muodosti ikäänkuin\njohtavan sävelen kevättä juhlivan luonnon soittajaisissa. Jo tuli\nensimmäinen lintu kuville. Rantaa pitkin uiden läheni uroskoskelo\ntaisteluintoisena kuvaryhmää. Kapteeni, jolla sopimuksen mukaan\noli ensimmäinen ampumavuoro, antoi sen tulla kohdalleen, laukaisi\nhaulikkonsa ja päättyneet olivat ainiaaksi komeapukuisen kosijan\nretkeilyt. -- Ei aikaakaan niin laskee haahkapari ulapalle\nampumasuojan kohdalle. Naaras jää siihen höyhenpukuansa järjestämään,\nmutta uros lähtee hiljakseen uimaan kuvia kohden. Milloin se\nsukeltaa pysyen useita minuutteja veden alla, milloin kohoo pystyyn\nvedessä hakaten siipiään, mutta aina vain se lähenee lähenemistään\nampumasuojan edessä olevaa kuvaryhmää. Sen päästyä noin sadan\naskeleen päähän rannasta Efraim innostuneena valmistautuu ampumaan,\nkun samassa Kredliin, joka linnustushommaan vähemmän kiintyneenä on\ntorkkunut ampumasuojassa, alkaa kuorsata oikein täydellä höyryllä.\nEfraim sähisee suuttuneena hänen korvaansa: \"Jos et sinä, sen\nvietävä, ole hiljaa, niin minä ammun sinut.\" Mutta ampumatilaisuus on\nsittenkin menetetty. Herkkäkuuloinen ja varovainen lintu on kuullut\noutoa ääntä maalta päin, se pysähtyy, ojentaa kaulansa suoraksi,\nkatselee epäilevästi rantaan, kääntyy ympäri ja lähtee uimaan\nulapalla odottelevaa puolisoansa kohti.\n\n-- Kas niin, sait kuin saitkin sen peloitetuksi pois, sinä turkasen\nKredliini, sanoo Efraim.\n\nMutta kapteeni sieppaa esille luodikkonsa, pistää sen suun ulos\nampumareijästä, tähtää hyvää vauhtia eteenpäin kiitävää lintua ja\nlaukaisee.\n\n-- Ei niitä tuolta matkalta leikkikaluilla oteta, Efraim mörisee\nsuuttuneena vastoinkäymisestään.\n\nPyssyn paukahtaessa haahka pyrkii lentoon ja vesi kuohuu vaahtoisena,\nkun se piirtää sen pintaa. Mutta äkkiä käy vaahto sen ympärillä\npunaiseksi. Kapteeni hommaa kiireellä uutta panosta pyssyynsä, mutta\nEfraim sanoo: \"Ei tarvitse kiirehtiä uutta laukausta sille, ei se\nkauaksi mene, kun se noin verta vuotaa. -- Mainion hyvin ammuttu\nmuuten. En olisi uskonut tuollaisen pienen pyssyn käyvän noin\npitkälle.\" Ei kestä monta silmänräpäystä, ennenkuin haahkan voimat\nuupuvat, se pysähtyy, kiepsahtaa ympäri ja jää makaamaan veden\npinnalle vatsapuoli ylöspäin. Efraim noutaa sen sieltä veneellä,\ntuo sen ampumasuojaan ja puhelee silittäessään sitä: \"Jaa-a, kelpaa\ntällaista saalista katsella. Kyllä on komea lintu. Katsokaa sen\nrintapäätä. Nyt, kun lintu on kuollut, on se kuin tervaan tahrattu,\nmutta linnun eläessä se hohtaa ruusunpunaisena. Ja katsokaa, kuinka\ntuo vihreä poskissa loistaa heleänä sen mustaa päälakea vastaan. Ja\nalta se on takaruumiiseen asti valkea, valkeampi kuin lumi. Meren\najamaksi vaahtokasaksi sen monta kertaa luuleekin, kun se ulapalla\nsoutaa. Eikä sen vertaista ole toista sukeltamaan. Kahdeksankymmenen\njalan syvyydestä se etsii ruokansa merenpohjasta.\"\n\n-- On se kaunis ja minä kadun kauheasti, että ammuin sen, kapteeni\nvastasi. On vallan väärin, että ihminen näin häiritsee luomakunnan\nkeväistä iloa, ja nyt ei ammutakaan enää mitään. Nyt istutaan ja\nkatsellaan elämää ympärillämme ja merta, tuota mahtavaa, kiehtovaa ja\nluoksensa houkuttelevaa.\n\nEfraim luuli kapteenin puhuvan leikkiä, mutta kun samassa parvi\npilkkasiipiä laski kuville ja kapteeni Efraimin yrittäessä suunnata\npyssynsä niitä kohti kävi kiinni pyssyn piippuun sanoen vakavasti:\n\"Niiden annetaan olla rauhassa, Efraim\", niin katseli tämä\nhämmästyneenä kapteenia hetkisen, pudisti sitten päätänsä ja päätteli\nitseksensä, ettei kapteenin järki ollut enää vanhassa kunnossa.\n\nPian tulikin sitten aika lähteä kotiinpäin, koska heidän piti\nehtiä kaupunkiin puoli yhdeksäksi. Navakan lounaan puhaltaessa he\nsaapuivatkin kanavan vahtisuojan luo niin hyvissä ajoin, että Penu\nnopeasti juosten vielä ennätti kouluun, ennenkuin pojat sieltä\nlähtivät kirkkoon.\n\nRaitis meri-ilma, vaihtelevat elämykset Kuuskajaskarissa ja\npurjehtiminen myötä-laitatuulessa kotiin olivat saattaneet Penun\nmielen niin virkeäksi, ettei häntä tähän asti ollenkaan ollut\nnukuttanut, vaikkei hän ollutkaan nukkunut muuta kuin tunnin\nedellisenä yönä. Mutta nyt istuessaan alallaan kirkon penkissä\nalkoi häntä raukaista niin vastustamattomasti, että hänen täytyi\nnojata päänsä penkin kirjalaudan reunaa vastaan. Ja tähän hän heti\nnukkui. Hän heräsi siihen, että hänen päänsä retkahti alas laudan\nreunalta ja ehti havaita, että jotakin samassa putosi kirjalaudalta\nedessä olevassa penkissä istuvan Priian herran selän taakse. Penu\npelästyi, suoristautui ja istui jäykkänä, kun Priian herra luoden\nkiukkuisen silmäyksen häneen asetti kirkkohattunsa Penun eteen.\nPriian herra istui nimittäin ensimmäisellä penkillä ristikäytävästä,\njoten sillä seisova väki heti olisi voinut pudottaa hänen hattunsa\nsen penkin kirjalaudalta. Penulle selvisi siis, että tuo hattu se\noli, joka äsken putosi, ja hän päätti lujasti pysyä valveilla. Mutta\nhetken päästä häntä taasen rupesi uuvuttamaan, taasen nojasi hän\npäänsä kirjalaudan reunaan ja jälleen heräsi hän siihen että hänen\npäänsä luiskahti alas ja työnsi Priian herran kirkkohatun pois\nlaudalta. Uusi vielä kiukkuisempi silmäys Priian herran puolelta\nseuraa kommellusta tämän asettaessa hattunsa vanhalle paikalleen.\nVielä kaksi kertaa uudistuu juttu, viimeisen kerran saarnan ollessa\npäättymäisillään. Priian herra pitää sen jäljestä hattuansa\nkädessään ja Penu on niin pelästynyt, että hän pysyy lopun ajan\njumalanpalvelusta hereillä. Kirkonmenot päättyvät hänen mielestänsä\ntällä kertaa harvinaisen lyhyeen ja hän on oikein virkeä taasen, kun\nhän toisten poikain seurassa menee kirkosta kouluun. Jokelan pojalta\nhän saa tietää, mikä evankeliumi on ollut saarnan aiheena ja mikä on\nollut saarnan pääasiallinen sisällys. Mutta samassa hän saa tietää\nsenkin, että Priian herra koko kirkonmenojen aikana aina väliin\nkiukkuisesti on katsahtanut Penuun.\n\n-- Saat nähdä, että se vielä toimittaa sinulle rangaistuksen, Jokelan\npoika lopettaa tiedotuksensa.\n\nSamaa pelkää Penukin ja iltapuolella päivää hän lähtee Kredliinin luo\nkertomaan, mitä hänelle on tapahtunut kirkossa.\n\n-- Ai, ai, paha juttu. Paha juttu kerrassaan, puhelee Kredliin\nkuultuaan Penun kertomuksen. Se hatun pudottaminen näyttää\nilkeämielisyydeltä ja kyllä sinä varmaan pivon pohjaasi siitä saat.\nEi Priia ole se mies, joka jättää tällaisen loukkauksen rankaisematta.\n\n-- En minä siitä välittäisi, jos selviäisin jutusta klopolla. Mutta\nminä pelkään saavani tolloa sen johdosta. Ajatelkaa, jos tulee ilmi,\nettä minä olen nukkunut melkein koko kirkonmenojen ajan. Sellaisesta\nei pääse vähällä rangaistuksella. Se on paha juttu. Kyllä siitä vain\ntolloa tulee.\n\n-- Mahdollista kyllä, mahdollista kyllä, eikä tässä sitten muu auta\nkuin varustaa housujesi takapuoli uhkaavan vaaran mukaan, jotta hyvin\nkestäisit sen koetuksen.\n\nKredliin meneekin heti aittaansa ja tuo sieltä matalan puuvadin,\njonka hän ehdottaa housuihin suojaksi asetettavaksi. Mutta kun Penu\nhuomauttaa, että sellainen kopisee liiaksi ja on muutenkin liian\nhelposti huomattavissa, niin päätetään järjestää asiat toisin.\nKredliin neuloo moninkerroin laskostetusta vanhasta purjekankaasta\nlaitteen, joka sitten sisäpuolelta kiinnitetään housujen takapuoleen,\nja näin Penu verrattain tyynenä voi odottaa asioiden kehittymistä.\n\nMutta seuraavana päivänä ei kuulu mitään koko jutun johdosta eikä\nsitä seuraavanakaan. Ja kun näin on päästy torstaihin asti kirkossa\ntapahtuneen kommelluksen tuottamatta mitään seurauksia, niin Kredliin\nja Penu päättävät, että suojeluslaite voidaan hyvällä syyllä poistaa.\n\nMutta Priian herra onkin pirullisella asiantuntemuksella valmistellut\niskuansa. Hän pysytteleikse odottavalla kannalla perjantaihin asti,\njolloin hänen mielestänsä otollinen hetki oli tullut.\n\nSe perjantai-aamu oli muutenkin Heurthénin luokalla harmien\nja vastoinkäymisten päivä. Ensimmäisellä tunnilla, jolloin\nkatkismuksesta oli osattava ulkoa Psaltarin 9:s psalmi, sai\nmelkoinen luku poikia klopoa ja muurin jalustan reunalla istui\ntoisia heistä tiheässä rivissä katkismus kädessään. Tällä kapealla\nja luisuvalla pinnalla pysytellen he saivat päntätä läksyänsä\npäähän rangaistukseksi siitä, etteivät he kotonaan mukavammilla\nistuinsijoilla olleet lukeneet sitä. Kaksi poikaa, jotka Heurthén\noli nähnyt edellisenä päivänä toimettomina kadulla, istui pöydän\nalla tukasta yhteen sidottuna ja luokalla istui yksi päässään\nklopokruunu, joka oli valmistettu siten, että toisessa päässä klopoa\noleva side oli poistettu ja pajuvarpujen vapaat päät taitettu\nhajalleen, joten oli syntynyt suppilonmuotoinen päähine. Ei ollut\nseuraava maantiedon tuntikaan sen onnekkaampi pojille. Läksynä oli\nosa Suomen yleistä maantietoa ja huonosti siinä monen kävi. Penu\noli kuitenkin osoittautunut osaavansa läksynsä aika hyvin, joten\nhänen osalleen lankesi se mieleinen tehtävä, että hän sai kuljettaa\nvanhan vihamiehensä Grönholmin nenänpäätä kartalla pitkin Maanselkää,\nkoskei Grönholmilla itsellään ollut kalpeinta aavistustakaan tämän\nselänteen kulkusuunnista. Syystä että Grönholm oli Penua paljon\npitempi, sai Penu nousta tuolille ja vihollisensa tukasta kiinni\npitäen antaa tämän nenänpään noudattaa kaikki Maanselän mutkat Norjan\nrajoilta läpi Lapin aina Laatokan seuduille asti. Mielihyvällä Penu\nkouri vastustajansa tukkaa ja tanakasti painoi hän tämän pään alas\nselänteen päättymiskohdille kartan alapäässä. Jonkun ajan kuluttua\ntulee Penun vuoro käydä Heurthénin viereen läksyn kuulustelemista\nvarten. Hyvin se sujuu häneltä tällä kertaa. Heurthén on juuri\nkirjasta lukenut: \"Krapuja tavataan\" ja odottaa, että Penu jatkaisi\nlausetta sen loppuun asti.\n\nMutta vaikka Penu varsin hyvin tietää, että lauseen loppuosa kuuluu:\n\"pohjoisessa aina Kyröjokeen asti\", niin ei hän saa sanaakaan\nsuustaan. Hän on vallan hölmistynyt, sillä hän on huomannut Priian\nherran tulleen kouluun ja menneen rehtorin puheille.\n\n-- Tule tänne toiselle sivulle, sinä tomppeli, Heurthén sanoo, ja\nvasta silloin Penu saa ajatuksensa kootuksi sen verran, että hän\ntäyttää Heurthénin aloittaman lauseen. Samassa tulee rehtori Priian\nherran seuraamana luokalle. Heurthén ja rehtori keskustelevat hetken\naikaa ja Priian herra etsii katseillaan Penua. Pian hän huomaakin,\nettä pöydän luona seisova poika on se, joka on häirinnyt häntä\nkirkossa, ja kun rehtori taasen tulee hänen luoksensa, ilmoittaa hän\nlöytäneensä syyllisen. Seuraa lyhyt kuulustelu, jonka aikana selviää,\nettä Penu viime sunnuntaina jumalanpalveluksen kestäessä neljä kertaa\nihan pahuuttaan oli töytännyt Priian herran hatun alas kirjalaudalta\nja sen jäljestä nukkunut, kunnes kirkonmenot olivat päättyneet.\n\nKuulustelun loputtua Priian herra poistui koulusta rehtorin\nsaattaessa häntä ovelle asti. Sen jäljestä lähetti rehtori luokkansa\nensimmäisen oppilaan kutsumaan Penun luoksensa.\n\n-- Tuonne, ensimmäiselle penkille suullesi, sanoi hän Penun saavuttua\nhänen eteensä.\n\nPenu läksi penkkiä kohden ja oli jo laskeutumaisillaan sille, kun\nhän yhtäkkiä päättikin: \"Ei, tähän minä en alistu\". -- Hän seisoi\nhetkisen vielä epäröiden, mutta sitten hän kääntyi ympäri, läksi\njuoksemaan ovea kohden, sieppasi mennessään lakkinsa naulakosta ja\nsitten ulos ovesta minkä jaloista läksi.\n\nKoko koulu oli vallan pois suunniltaan siitä oppilaitoksen\nolemassaolon aikana kuulumattomasta käänteestä, minkä Penu paollaan\noli antanut tapahtumille. Opettajat keskeyttivät työnsä, rehtori\nkehoitti oppilaita lähtemään ajamaan rikollista takaa ja itsekin hän\npuki kiireesti päällysvaatteet ylleen voidaksensa päästä johtamaan\ntakaa-ajoa. Hänen esimerkkiään seurasivat molemmat muutkin opettajat.\n\nKaikki tämä oli tapahtunut muutamassa silmänräpäyksessä.\n\nPenulla tietysti ei ollut mitään suunnitelmaa paollensa, hän kiiruhti\nvain niin nopeaan kuin suinkin koulusta poispäin ja juoksi sattumalta\nsataman suuntaan. Pian hän kuitenkin havaitsi olevansa takaa-ajon\nkohteena ja etummaisena ahdistajiensa joukossa hän näki pitkäkoipisen\nGrönholmin, jonka hän nyt tiesi palavan innosta saada Penun\nluovutetuksi näissä oloissa harvinaisen kovaa rangaistusta kärsimään.\nKauhukseen Penu havaitsi, että Grönholm lähenemistään lähenikin\nhäntä, ja hänelle selvisi, että hänet näin piakkoin saavutettaisiin.\nHädissään ja vallan epätoivoisena hän juoksi suoraa päätä Postin\ntalon portista sisään toivoen voivansa ehkä piiloutua jonnekin tämän\ntalon ulkohuoneisiin. Hän oli tuskin ehtinyt pihalle, kun hän kuulee\nPostin talon kaivon ämpärin laskettavan alas ja joku huutaa hänelle:\n\"Tänne Penu, tule tänne!\" Jo entiseltään Penu tiesi, että Postin\ntalon kaivo oli sellainen, jonka toinen puoli sijaitsi naapuritalon\npihamaalla, toisella puolella talojen välillä olevaa, korkeaa\nraja-aidoitusta. Hän kuuli, että kutsu tuli kaivon taholta, ja sinne\nhän siis suuntasi juoksunsa. Ja aivan oikein. Märtha, joka kävi\nkoulua naapuritalossa, siellä huuteli hänelle kaivonkehän toisella\npuolella olevasta ovesta tarjoten hänelle pelastuksen mahdollisuuden.\nSilmänräpäyksessä käsittäen Märthan viittauksen Penu tarttui kaivon\nvintissä olevaan ketjuun ja heittäytyi notkeasti naapuritalon\npuolella olevasta kaivonkehän ovesta Märthan eteen. Märtha sulki\nkehän oven ja salpasi sen ha'alla.\n\n-- Kiitoksia, Märtha, ja hyvästi! huusi Penu lähtiessään jatkamaan\npakoansa. Hän oli nyt saanut tuntuvan etumatkan takaa-ajajistaan ja\nuudelleen herännyt pelastumisen toivo antoi hänelle voimaa juosta\nvielä nopeammin kuin ennen. Kääntyen niin monessa kadunkulmassa kuin\nvoi menettämättä mahdollisuutta päästä pois kaupungista verrattain\npian hän yhä vain juoksi, kunnes hän vihdoin hengästyneenä ja\nväsyneenä heittäytyi maata Turkuun vievän maantien varrelle.\n\nNyt vasta hänellä on aikaa ajatella lähemmin tekoansa ja sen\nseurauksia. Hänestä on selvää, että hänen nyt täytyy joko alistua\npoikkeuksellisen kovaan rangaistukseen koulussa tai erota koulusta,\njota paitsi sekin mahdollisuus on olemassa, että häntä ensin\nrangaistaisiin ja sitten kuitenkin lisäksi erotettaisiin. Kouluun\nhän siis ei missään tapauksessa enää mene, sillä sellaiseen\nrangaistukseen, joka häntä siellä odottaa, hän ei alistu. Mutta\nonko sanottu, että kapteeni hyväksyy tämän hänen päätöksensä? Onko\nvarma, ettei hän pakoita Penua nöyrästi mukautumaan opettajien\nvaatimuksiin? Ei ole, sillä kapteenin mielestä kuri on tärkeä tekijä\nja sen ylläpitäminen välttämätön kaikilla työaloilla? Varovaisinta on\nsiis jättää sekä koulu että koti ja lähteä taasen ulos maailmalle,\nmerelle, vihdoinkin merelle, niinkuin hän alusta alkaen on ajatellut.\n-- --\n\n    Ensin mun otti ja sitten mun jätti,\n    Eikä se mitään haita.\n    Kulkijapojan taipaleella\n    On myötä- ja vastamaita,\n\nkaikuu samassa laulu maantieltä. Penun kohdalle saavuttuaan laulaja\npysähtyy ja sanoo: \"Kas vain Penu; hyvää päivää.\"\n\n-- Jumal'antakoon. Minne Kärnä nyt on matkalla? kysyy Penu, joka\nsamassa havaitsee, että laulaja on Kärnä-niminen värjärinkisälli,\njoka ammattitoveriensa joukossa on niitä iloisimpia ja\nmatkustushaluisimpia. -- Jaa, että minne minä olen matkalla. Tiedätkö\nPenu, neljä asiaa pysyy meiltä ihmisraukoilta salassa, kuten Salomon\nsananlaskuissa sanotaan, nimittäin: kalan tie vedessä, linnun tie\nilmassa, käärmeen tie kalliolla ja Kärnän retket Suomen niemellä. --\nNiin, tuota, minä en uskalla vakuuttaa, että Salomon sananlaskuissa\nsanotaan ihan niin sanasta sanaan, mutta sinnepäin ainakin. -- Hyvin\npaljon sinnepäin ne sanat kuuluvat. Näes, tästä pääsee vaikka minne.\nTurkuun oli vähän aikomukseni, mutta sillä matkalla on Uusikaupunki\nja Naantali lähettyvillä, jotta ei sitä tiedä, vaikka päätyisin\nTampereelle aluksi. Maailma on avara poikaseni ja keveät ovat Kärnän\nkengät.\n\n-- Aina se Kärnä vain on hyvällä tuulella.\n\n-- Mikäs tässä maailmassa sitten muu auttaa kuin repäisevä meininki.\n-- Mutta sinä, Penu, sinä näytät alakuloiselta ja annas, kun katson!\n-- -- Totta vie, rikollisuus lepää sinun silmiesi yli ja syyllisyys\nsynkistää sinun otsasi. Sinä musta lammas valkoisten karitsojen\nlaumassa, mitä olet sinä tehnyt? Sinä olet rikkonut, raskaasti\nrikkonut niitä vastaan, jotka sinulle ohjaajiksi elämäsi tiellä\nasetetut ovat. Näen sen päältäsi.\n\n-- Oi, Kärnä hyvä, kuinka voitte lukea kaiken tuon kasvoistani?\n\n-- No, ei se mikään ihmeellinen temppu ole, sillä, jos toden sanon,\nJokelan poika tuli koulusta kotiin juuri kun lähdin matkalle ja\nkertoi, että sinä olit hankkinut kumppaneillesi luvan tunniksi. Sinä\nolet koko mies, Penu. Mutta siitä taitaa tulla sinulle kuumat oltavat.\n\n-- Sitä juuri pelkään, enkä tiedä, mitä nyt teen.\n\n-- Seuraat minua tietysti. Et usko, kuinka hauskaa on vaeltaa ilman\nvarmaa päämäärää näin keväällä. Ylös siis ja matkalle.\n\n-- Mutta minulla ei ole ruokaa muassani, rahasta ei puhettakaan.\n\n-- Ruoka ja raha! Ne ovat niitä maallisia, joita ei pidä ajatella.\nKatso kedon kukkia, ne eivät kehrää eivätkä kudo ja niin edespäin.\nOsaathan sinä sen läksyn. Ja sitä paitsi tilasto, -- tiedätkö mikä\ntilasto on? Et taida tietää. -- No niin, tilasto osoittaa, että sitte\nvuoden 1868 ei ole yhtään ihmistä Suomessa kuollut nälkään. Niin,\nsen pitemmältä ajalta ei näin hyvää tilastoa ole olemassa, mutta se\non kuitenkin aika lohduttava sekin. Hiiteen siis leipähuolet ja ala\nlaputtaa kruunun sarkaa.\n\nHetkeäkään enää empimättä Penu nousi ja läksi Kärnän seurassa\nreippaasti astelemaan Raumalta poispäin. Kuljettuaan virstan verran\nehkä enemmänkin he näkivät tiepuolessa vaimon kaitsemassa lehmäänsä,\njoka koetti etsiä itselleen ravintoa maantienojan reunassa vielä\nniukasti orastavasta ruohosta. Hyvän päivän lausuen aikoivat Kärnä\nja Penu ilman muuta sivuuttaa vaimon lehmineen, mutta tuskin olivat\nhe päässeet näiden ohitse, kun toista jalkaansa ontuva vaimo juoksee\nPenun rinnalle, tarttuu hänen käsivarteensa, katsoo häntä silmiin ja\nsanoo: \"Sitä minäkin, etten erehtynyt. Olet kaiketikin sinä se Penu?\"\n\n-- Olen kyllä, Penu vastasi ihmetellen, mitä outo nainen hänestä\ntahtoi.\n\n-- No, sitten minä vihdoinkin saan kiittää sinua. Olen niin monta\nkertaa yrittänyt tavata sinua kahden kesken, mutta turhaan. Etkä sinä\nnytkään ilman seuraa ole ja vähät siitä. Sinä tiedät sanomattanikin,\nmistä tahdon kiittää sinua ja sanoa sinulle, ettet saa mennä meidän\nasunnon ohitse poikkeamatta sisälle. Tulkaa siis molemmat meille,\nettä saan tarjota teille edes kupin kahvia.\n\nNäin puhuessaan hän läksi taluttaen lehmäänsä sen sarveen\nkiinnitetystä nuorasta kulkemaan tiepuolessa olevaa asuntoansa\nkohti Kärnän ja Penun seuratessa hänen jälkeensä. Tuota pikaa oli\nhän saanut kahvipannun tulelle ja kahvin kiehumista odottaessaan\nhän kertoi, kuinka hyvin hän nyt tulee toimeen miehensä kanssa,\nkun mies on lakannut ryyppäämästä ja luopunut ennen suosimastaan\nhuonosta seurasta. Hänen miehensä, hän sanoi, oli jo ollut vähällä\njoutua rikoksien tiellekin, mutta onneksi tuli hän heti ensi rikosta\nyrittäessään häirityksi eikä enää seurannut toveriaan, kun tämä vielä\nsamana yönä teki sellaisen työn, että sai raippavitsarangaistuksen\nja tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Silloin vasta kertojan mies\noli selvästi havainnut, kuinka lähellä perikatoa hän oli ollut, ja\nruvennut parantamaan elämäänsä. Koko kertomuksensa aikana vaimo\nkatsoi niin merkitsevästi Penuun, että tämä varsin hyvin ymmärsi,\nmistä tapahtumasta kysymys oli. Ja kun vieraat kahvia juotuaan\nvalmistautuivat matkaansa jatkamaan, niin pisti vaimo Penun käteen\nnyytin, johon hän, kuten vieraat näkivät, pani kakun, juuston ja aimo\nkappaleen savustettua lihaa.\n\nPenu ei millään muotoa tahtonut ottaa vastaan tätä lahjaa, mutta\nkun vaimo sanoi loukkaantuvansa, ellei hän edes näin saisi osoittaa\nkiitollisuuttansa, ja kun Kärnä lisäsi, ettei hän saa järkeensä,\nmistä he sitten matkallaan elävät, elleivät he ota vastaan niitä\nlahjoja, jotka heille annetaan palkaksi hyvistä töistään, niin Penu\nei enää vastustellut, vaan piti lahjan hyvänään. Ja niin he sitten\nlähtivät kulkemaan edelleen hyvällä mielellä ollen, sillä Penustakin\ntuntui nyt hauskemmalta, kun hän tiesi, ettei hänen tarvinnut\nmatkakumppaninsa ruokavaroilla elää.\n\nKärnä lauleli ja lasketteli juttujaan melkein taukoamatta heidän\nkulkiessaan, mutta kun he olivat ehtineet sille paikalle, missä\nLaitilan Valkojärven pää tulee lähelle maantietä, Kärnä sanoi\nosoittaen erästä oikealle menevää tienhaaraa: \"Niin, tästä menee\noikotie Seppälän kautta Uuteenkaupunkiin. Lähdetäänkö astelemaan sitä\nvai painetaanko tätä leveätä kruunun tietä aina vain eteenpäin?\"\n\nPenu ei ottanut ratkaistakseen tätä tärkeätä kysymystä ja niin\nollen Kärnä sanoi: \"Minä olen tällaisissa tapauksissa aina tehnyt\nniin, että olen odottanut, kumpaanko suuntaan ensimmäinen näkyviini\ntullut lintu on lentänyt, ja sinnepäin olen minäkin sitten lähtenyt\nkulkemaan. Laskeudutaan siis maata tähän kedolle, nautitaan ihanasta\nkeväisestä päivänpaisteesta ja odotetaan, minkä suunnan kohtalo\nmeille määrää.\"\n\nSen sanottuaan Kärnä heitti reppunsa selästään, pani sen päänsä alle\nja makasi siinä hyräillen sekä kyhmysauvaansa heilutellen.\n\nKello taisi silloin olla noin kahden paikoilla, joten linnuilla oli\npäiväleponsa eikä niitä siis näkynyt liikkeellä. Mutta juuri kun\nmatkamiehet olivat nukkumaisillaan kuului ylhäältä kimakka linnun\nääni ja korkealla taivaan sineä vastaan he näkivät kotkaparin,\njoka komeasti kaareillen liiteli korkeuksissa saalista vaanien.\nYhtäkkiä toinen kotkista salaman nopeudella ampui alas maata kohden\nSeppälän tien suuntaan, ja Kärnä huusi: \"Uuteenkaupunkiin, Penu!\nUuteenkaupunkiin! Sinne on meidän lähdettävä, se asia on nyt selvä.\nSiellä onni ja menestys odottaa meitä, koska kotka on meille tien\nosoittanut. -- Ajattele, miten suurenmoista! Kotkat eivät pyydä\nkärpäsiä, poikaseni, eikä sellainen kuninkaallinen lintu meitä siis\nhipulisaaliille johda. Se on vissi. Turkanen, minä jo pelkäsin,\nettä varmaankin sieltä joku varispakana tai harakka-ilkimys tulee\nmeille tietä osoittamaan, ja aioinkin, tiedätkös, jo ehdottaa,\nettei sellaisia otuksia hyväksyttäisi laisinkaan tienviittojiksi.\nMutta tulikin kotka ja se se poikaa on. Hei, Penu, kyllä meidän nyt\nkelpaa! Avaa siis nyyttisi, sillä minulla ei ole mitään ruuan puolta\nrepussani. Tässä haukataan nyt hiukan, sitten nukutaan hiukan ja\nsitten marssitaan oikein aika tavalla.\"\n\nIltamyöhällä he sitten ehtivät lähelle Uuttakaupunkia, yöpyivät\neräässä maalaistalossa ja lähtivät, Kärnän suoritettua muutaman\nkymmenpennisen, hyvissä ajoin aamulla matkalle. Pian he\nsaavuttivatkin matkansa päämäärän. Kärnällä oli tietty asuinsijansa\nkaupungissa liikettänsä harjoittavan värjärin luona, mutta Penu läksi\nKärnän kehoituksesta satamaan työtä etsimään. Hän saikin heti ruokaa\nvastaan suorittaa kaikenlaisia pikkutöitä eräällä parkkilaivalla,\njonka niinä päivinä piti lähteä kolmen vuoden matkalle.\n\nKiitos Kredliinin opetuksen Penu suoritti tehtävänsä niin hyvin,\nettä kapteeni oli vallan ihastunut häneen ja saatuaan kuulla, ettei\nhänellä ollut ketään omaisia elossa, pyysi kapteeni häntä seuraamaan\nlaivapoikana mukana matkalle luvaten palkkaa kymmenen markkaa\nkuussa. Tämä tarjous merkitsi Penulle hänen hartaimpien toiveittensa\ntäyttymistä ja niin hän muutamia päiviä sen jäljestä eräänä aamuna\nseisoo laivan keulakannella katsellen, kuinka synnyinmaan keväisessä\nkukkeudessaan hymyilevät rannat jäävät yhä loitommaksi, kunnes ne\nvallan häipyvät taivaanrannan taakse. Hänen ympärillään aaltoilee\naava; rajaton meri ja hänen katseensa kaartaessa sitä laajaa\nnäköpiiriä, joka on auennut hänen eteensä, paisuu hänen rintansa, hän\ntuntee, että hänellä on lapsuuden aika takanaan ja että hän nyt vasta\noikein on ottanut uransa uurtamisen omiin käsiinsä.\n\n\n\n\n\n\nIII\n\nMERILLÄ\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nEräänä aurinkoisena elokuun aamuna v. 1873 muuan pyhämaalainen\nverkkovene purjehtii hyvällä myötätuulella Rauman kanavaa ylös\nkaupunkia kohden. Veneen perässä istuu sen solakkavartaloinen,\nvaaleapartainen, ahavoitunut omistaja hoitaen peräsintä ja purjeiden\njalusnuoria, kahden naisen veneen keskiosassa kokka- ja perämaston\nvälissä pudistellessa hopeanhohtavia silakoita verkoista. Perässä\nistujan huomio on kiintynyt huolenpitoon veneen suuntaamisesta ja\nnaiset ehtivät työltään vain harvoin katselemaan ympärilleen. Mutta\nveneen kokassa seisoo mastoon nojautuneena vielä neljäs henkilö,\nmuuan nuorukainen, jonka koko mielenkiinto kohdistuu kaikkeen, mitä\non näkyvissä hänen ympärillään. Hänellä on yllään tummansininen\nkangaspuku. Monivärisen vyön messinkisolkea koristaa täysissä\npurjeissa olevan, kolmimastoisen, hopeanvärisen laivan kuva ja\npäässään on hänellä \"skotsmanni\", soikionmuotoon kudottu, hyvin\ntiivis, liputon villalankalakki, jonka takapäähän on kiinnitetty\nkaksi mustaa, vapaina liehuvaa silkkirihmaa. Koko hänen olemuksensa,\npukunsa, päivän paahtamat kasvonsa ja kätensä ilmaisevat heti ensi\nsilmäyksellä hänen olevan merimiehen.\n\nHän ihailee milloin Vähänmaan rannalla suurissa parvissa askartelevia\nrantaharakoita, joiden korean punaiset nokat ja jalat niin somasti\nliittyvät mustan- ja valkeankirjavaan höyhenpukuun, hän seuraa\nlokkien kalastusta kanavan sivulla olevassa matalassa vedessä ja\njokaiseen kanavan tiellä kulkijaan luo hän tarkkaavan katseen. Usein\nhän vanhat tutut kasvot nähdessään nyökähtää tervehdyksenkin, johon\nkyllä vastataan, mutta vain sillä välinpitämättömyydellä, jolla aina\nventovierasta tervehditään. Sillä ei kenenkään vastaantulijan päähän\npälkähdä, että tuo veneen keulassa seisova sorea nuorukainen on\nsamainen Penu, joka kolme vuotta takaisin kumppaniensa kera juoksi\nkaupungin katuja ja vihdoin kirkossa pahan kolttosen tehtyään karkasi\nkoulusta ja kodistaan kadoten teille tietymättömille.\n\nTuntemattomana Penu siis astuu maihin kanavanvahdin suojan luona,\nnostaa luvan saatuaan vihreäksi ja mustaksi maalatun merimiesarkkunsa\nvahdinsuojan porstuaan toistaiseksi talletettavaksi, maksaa\nkalastajalle, joka on tuonut hänet ensin Uudestakaupungista\nPyhämaahan ja sieltä Raumalle, tämän vaatiman hyvin kohtuullisen\nkuljetuspalkan ja suuntaa sitten askeleensa Naulamäkeä kohden\naikeissa käydä ensimmäiseksi Kredliiniä tervehtimässä. Hän oikaisee\nkanavan alkupään kohdalta viistoon yli sen kedon, joka leviää\nkaupungin edustalla pakkahuoneen mäeltä aina kivenheiton päässä\nTarvosaaren sillalta olevaan Jernstedtiin pajaan asti ja jonka\nkaupunginpuolista laitaa rajoittavat Anundilan ja Vähä-Hannun talojen\nedessä olevat pienet peltotilkut. Hän pysähtyy pakkahuoneen mäelle\nja hänen mielensä täyttää ilon tunne nähdessään kaikki tutut paikat\nnäin muuttumattomina. Aivan niinkuin ennenkin kaikuu vasaran kalske\nJernstedtin pajasta ja onpa yhä edelleen Maurellin kotiseuduiltaan\nRaumalle kuljettama kuiruvene kyljellään pajan vieressä olevan pellon\naitaa vastaan. Eikä tuo raumalaisten kesken pirunkengäksi nimitetty\nvesiastia näytä viime näkemältä pahemmin lahonneenkaan, ei ainakaan\nnäin etäältä katsoen. Ihmeellisesti kaikki on entisellään säilynyt.\nAinoastaan vastapäätä Jernstedtin pajaa jokin uusi rakennus on\nilmestynyt joen toiselle puolelle. Penu tahtoisi tietää, mikä laitos\nse on, ja kun hän samassa kuulee askelia lähetty villaan, toivoo\nhän heti saavansa uteliaisuutensa tyydytetyksi. Hän kääntyy siis\nympäri ja näkee edessään vanhan vastustajansa, Grönholmin. Hetkisen\nnuorukaiset seisovat katsellen toisiaan. Samassa Grönholmkin tuntee\nPenun ja heti leimahtaa vihan välke hänen silmissään. Huolimatta\nsiitä Penu ojentaa kätensä hänelle tervehdykseksi, mutta toinen ei\nota vastaan tätä ystävällisyyden osoitusta vaan sähisee hampaittensa\nraosta: \"Sinulta jäi saamatta se selkäsauna, jonka niin hyvin olisit\nansainnut.\"\n\n-- Saamatta kyllä se jäi.\n\n-- Minun kai siis täytyy pitää huolta siitä, että se tulee annetuksi.\n\n-- Vai niin, vai on niin vaarallinen velvollisuus vieritetty sinun\nhartioillesi?\n\n-- Vaarallinen? Mitä tarkoitat?\n\n-- Tarkoitan vain, että antaja helposti voi muuttua saajaksi\nsellaisessa toimituksessa.\n\nTämä on jo liikaa Grönholmille ja raivostuneena hän hyökkää Penun\nkimppuun. Mutta Grönholm ei ole ottanut laskuun sitä seikkaa,\nettä kolme vuotta on vierinyt siitä, kun he viimeksi tapasivat\ntoisensa, kolme vuotta, joiden kuluessa ruumiillinen työ, hyvä\nravinto ja raitis ilma ovat valaneet terästä Penun lihaksiin\nsamalla kuin tottumus vaaroja välttämään on antanut hänelle koko\njoukon sitä kylmäverisyyttä, joka tyynesti valitsee edullisimman\nhetken ja kohteen toiminnalleen. Notkeasti hän siis väistää\nvanhan vihamiehensä ensi hyökkäyksen ja pysyy edelleenkin vain,\ntorjuvalla kannalla ahdistajansa yhä yltyvällä raivolla pyrkiessä\niskemään häntä nyrkillään tai käymään ratkaisevalla otteella häneen\nkäsiksi. Vasta sitten kun Penu näin on uuvuttanut intohimoisesti\ntouhuavan vastustajansa, käy hän vuorostaan hyökkäämään ja tekee\nsen sellaisella tarmolla, että Grönholm ennen pitkää makaa suullaan\nmaassa saaden siinä sellaisen löylytyksen Penulta, että hän vihdoin\non pakotettu armoa anomaan.\n\n-- No, olkoon sitten tarpeeksi tällä kertaa, sanoo Penu, mutta vältä\nvastedes minua, sillä nyrkkini tulevat syhymään nähdessäni sinut ja\nsinä olet heikompi voimiltasi kuin luulinkaan.\n\nGrönholm juoksee pois uhkauksia ladellen ja Penu jatkaa rauhallisesti\nmatkaansa järjestettyään ensin taistelun tohinassa hiukan\nepäjärjestykseen joutunutta pukuaan.\n\nPian hän sitten saapuukin Kredliinin asumukselle. Hän aukaisee\nporstuan oven ja pysähtyy katselemaan peräseinällä olevaa\nmerenneitosen kuvaa. Mutta suureksi pettymyksekseen hän havaitsee,\nettä tämä ennen hänen niin ihailemansa taideteos on menettänyt\njumalallisen ihanuutensa hänen silmissänsä, sillä matkoillaan hän\non nähnyt laivojen keuloissa niin monta siromuotoisempaa meren\nneitosta. Hänen siinä seisoessaan vanhan tutun kuvan edessä alkaa\ntuvasta yhtäkkiä kuulua Kredliinin ääni: \"No, mutta tämä nyt vasta\nonkin oikein tuhannen perhanaa -- -- etkö sinä sen riivattu pääse\nsiitä läpi -- -- ei, aina vain ohi -- -- mikä piru minun silmiini on\nmennyt?\"\n\nTuvan ovi on raollaan, joten Penu voi nähdä selin häntä päin akkunan\nääressä istuvan Kredliinin, joka koettaa saada lankaa silmineulan\nsilmään. Katseltuaan hetkisen Kredliinin yrityksiä Penu avaa oven.\nSe narahtaa ja Kredliin kääntyy tulijaa kohden. Tuokion hän epäröi,\nmutta sitten hän sanoo: \"Oli hyvä että tulit, Penu, niin saat panna\ntämän turkasen langan neulan silmään, sillä, tiedätkö, minä en sitä\nsiihen saa. En ymmärrä, mikä pahus silmiini on tullut.\"\n\n-- Vanhuus siihen saamattomuuteen on syynä. Vanhuuden ensimmäinen\nmerkki.\n\n-- Vanhuus! Minäkö vanha! Ei, älä puhu semmoisia. Syy on vain se,\nettä silmineula on liian hieno kalu minulle, joka olen purjeneulaa\ntottunut käyttämään. Enkä nytkään olisi silmineulaan tarttunut,\nmutta kun, näetkös, housujen sauma ratkesi -- -- Jaaha, hyvää päivää\nsentään myös. -- -- Niin, sinä olet ollut poissa jonkun aikaa. -- --\nJa, jumaliste, oikein pitkäksi olet venynyt. -- -- Käy tuonne\nkeskelle lattiaa, että saan oikein katsella sinua.\n\nPenu, joka yhtäkkiä on pujottanut langan neulan silmään, antaa\nneulomakojeet Kredliinille ja menee noudattaen Kredliinin käskyä\nperemmälle huonetta.\n\n-- Ei, mutta sinusta onkin tullut oikein pulska poika. Sitä se\nmeri-ilma tekee. -- Niin, niin, näkee sen kohta päältäsi, että\nmerellä sinä koko poissaolosi ajan olet ollut. -- -- Merellä, merellä\n-- -- jaaha, ja tervetuloa kotiin taasen.\n\nNyt vasta Kredliin ojentaa kätensä Penulle tervehdykseksi, ja kun\nPenu lujasti puristaa sitä, niin Kredliin sanoo: \"Aha, tuntuu\nolevan voimia koppuroissasi. -- Miten kävisikään vanhan vihamiehesi\nGrönholmin, jos se nyt joutuisi niihin?\"\n\n-- Huonosti kävisi.\n\n-- No, no, ei saa kerskailla. Pitää aina voida todistaa sanansa.\n\n-- Sen voinkin tehdä.\n\n-- Mitä? Joko sinä olet ehtinyt tapellakin täällä?\n\n-- Jo -- Ja Grönholm sai rökkiinsä.\n\n-- Sai se, niin että kerraksi riitti.\n\n-- No, voi sun tuhannen juhannesta. Vai jo sinä olet löylyttänyt sen\nGrönholmin pojan. Kovin olet hätäinen toimissasi. Vaikka ei silti;\naikoja sitten sen vekaran olisi pitänyt saada se selkäsauna. Pahasti\non sinua haukkunut poissaollessasi.\n\n-- Vähät siitä. Mutta ensiksikin tahdon kiittää teitä kaikista\nopetuksista merimiehen toiminnan alalla. Niistä on minulla ollut\nsanomattoman paljon hyötyä ja minua on taitojeni takia kohdeltu\nlaivalla vallan toisin kuin tavallisia alottelijoita merimiehen\nammatissa. Kiitos siis vielä kerran niistä. -- Ja sitten se toinen\nasia. -- Miten luulette Mannilan kapteenin kohtelevan minua kaiken\njälkeen, mitä on tapahtunut? -- Minä en suostu siihen, että kaksi\nasiaa otetaan samalla kertaa puheeksi. Minun päävärkkini ei ole luotu\nsellaista sekamelskaa kestämään. - Pysytään siis kristillisessä\njärjestyksessä. -- Vai niin, vai olet hyvin tullut toimeen merellä.\n\n-- Oikein hyvin, kiitos opetuksenne, Ahmasjärvellä ja Mannilassa\nsaamani kasvatuksen sekä kiitos kapteenin tätien opetuksen\nkäyttäytymisen taidossa. -- Oletko sattunut saamaan hyvät kapteenit\nkulkiessasi?\n\n-- Ei minun ole tarvinnut olla tekemisissä useamman kuin yhden ainoan\nkanssa koko ajan. Ja hän on miesten parhaita.\n\n-- Hätäkös sitten on ollut tulla toimeen! -- Oliko ruokakin\nmukiinmenevä?\n\n-- Erinomaisen hyvä oli.\n\n-- Jaa-a, semmoisissa oloissa on merimiehen toimi melkein kuin\nleikintekoa. -- Ja olet ehtinyt nähdä maailmaakin jonkun verran.\n\n-- On sitä tullut nähneeksi palasen.\n\n-- Niin, niin, ja paljon saat vielä nähdä sitä. -- Entä se\nGibraltarin salmi. Kuljitko sen kautta?\n\n-- Kuljin, Barcelonaan mentäessä toisella matkallamme.\n\n-- Katsoitko virtaa? Vieläkö se aina vain kulkee Välimerta kohti?\n\n-- Sama suunta sillä on aina vain. Ja kovaa vauhtia menee.\n\n-- Älä helkatissa. Vai aina vain menee samaan suuntaan ja aika\nhyömyä. -- Kun se aukko siellä Välimeren pohjassa vain pysyisi auki.\n\nKredliin vaipuu syviin mietteisiin, jotka tämän kysymyksen esillä\nollessa Penun kokemuksen mukaan koskevat Europan kohtaloa siinä\ntapauksessa, että Kredliinin olettama, läpi maapallon menevä käytävä\ntavalla tai toisella tukkeutuisi.\n\nTuokion kuluttua hän vakavan näköisenä pudistaa päätään, huokaisee ja\nsanoo: \"Jaaha, että mimmoisen vastaanoton saat Mannilassa, kysyit. --\nHyvän oikein hyvän. Kapteeni on sinua kiihkeästi odottanut ja on vain\nsiitä ollut pahoillaan, ettet ole edes kirjettä viitsinyt lähettää\nhänelle.\"\n\n-- Kyllä minä hänelle kirjoitin anteeksipyynnön jo Uudestakaupungista\nja pyysin saada vastauksen Cardiffiin, jonne olimme matkalla. Mutta\nkun ei vastausta tullut, niin ajattelin, ettei minusta karkaamiseni\njäljestä tahdota tietää, enkä sen koommin enää kirjoittanutkaan.\n\n-- Asia on siis aivan niin kuin kapteenille olen sanonut. Ei niistä\nkirjeistä mihinkään ole, eivät ne perille tule. Toista on, kun\nlähettää suullisen sanan jonkun kotiinpäin matkalla olevan merimiehen\nkanssa. -- Lähdetään siis Mannilaan.\n\nMannilassa sai Penu näin odottamatta ilmestyessään mitä\nsydämellisimmän vastaanoton osaksensa. Amalia itki ilosta ja syleili\nhäntä aina väliin. Kapteeni ei kyllä puhunut monta sanaa, mutta hänen\nkasvonsa loistivat tyytyväisyydestä, varsinkin sen jälkeen kun hän\nKredliiniltä oli saanut kuulla, että Penu oli kirjoittanut hänelle,\nvaikkei kirje ollut tullut perille. Hymyillen hän kulki edestakaisin\nsalin lattialla, katseli joukkoon Penua ja käski vihdoin Kredliinin\npiirongin luokse ottamaan ryypyn juhlan kunniaksi. Mutta jos kapteeni\noli vaitelias, niin kyllä Amalia sen sijaan puhui. Milloin hän\nkertoi, kuinka useasti hän oli Penua ajatellut ja ollut levoton\nhänen tähtensä, milloin hän pyysi Penun kertomaan elämyksistään\nmatkallaan ja vihdoin päätyi hän puhumaan siitä tapahtumasta, joka\noli aiheuttanut Penun karkaamisen pois kotoa.\n\n-- Olisit tullut tänne vain, hän sanoi. Olisit tullut kotiin sen\nsijaan, että läksit jalkapatikkaa Uuteenkaupunkiin ja sieltä\nmerille. Ei sinua täällä kukaan olisi pakottanut alistumaan siihen\nrangaistukseen, jonka sinä niin perinpohjaisesti vältit.\n\n-- Ei olisikaan, kapteeni nyt puuttui puheeseen, rangaistus oli liian\nankaraksi suunniteltu minunkin mielestäni, vaikka olitkin aika ilkeä,\nkun et antanut Priian herran hatun olla paikallaan, vaan tyrkkäsit\nsen kirjalaudalta alas, ja neljä kertaa vielä. Olisit tyytynyt edes\nyhteen kertaan.\n\n-- Mutta en minä sitä ehdoin tahdoin tehnyt.\n\n-- Mitä sanot! Etkö tehnyt sitä pahaa tarkoittaen?\n\n-- En. Olin vain niin uninen, ja joka kerta kun nukahdin kirjalautaan\nnojautuneena, luiskahti pääni alas penkin reunalta ja aina putosi\nhattukin.\n\n-- No, mutta mikset ilmoittanut tätä asiaa kuulustelussa?\n\n-- Tuskin olisi ajateltu lievempää rangaistusta minulle, jos olisin\ntunnustanut nukkuneeni kirkossa saarnan aikana.\n\nKapteeni vaikeni, mutta hetken kuluttua hän sanoi: \"Hyvä oli, ettet\nalistunut rangaistukseen, ja minä olen iloinen, että olet täällä\ntaasen. Olisi minulla Musti vielä, niin olisi kaikki hyvin. Mutta\nMusti ei palaa enkä minä koskaan saa sen veroista kumppania.\"\n\nJohtaaksensa kapteenin ajatukset pois Mustista, Kredliin nyt alkoi\nluetella kaikki hänen mielestään tärkeät muutokset, jotka hän muisti\ntapahtuneen kaupungin oloissa Penun poissaollessa. Hän kertoi,\nettä asessori oli kuollut ja uusi pormestari nyt hoiti kaupungin\nhallintoa, että on saatu uusi tohtori kaupunkiin, että Halin on\nsiirtynyt rauhan maille ja että vanha punamultamaalari Pyhrman\neli Pyry nyt liikuttelee rumpupalikoita. Kapteeni innostuu pian\ntäydentämään Kredliinin tiedonantoja, ja kun siinä näistä asioista\nkeskustellaan, niin Penu muistaa sen uuden rakennuksen siellä\nJernstedtin pajan lähettyvillä ja kysyy, mikä se on.\n\n-- Kaupungin uusi sauna se on, vastaa kapteeni ja lisää hymyillen:\n-- Sellaista laitosta ei kuulu monessa kaupungissa vielä olevankaan,\nsiinä kun ovat kaikenlaiset pumput ja vehkeet. -- Muuten voit saada\nsiitä lähempiä tietoja Kredliiniltä.\n\n-- Saat kyllä vain sinä tietää, mikä se on. -- Sauna! -- Ei, poika,\nälä usko semmoisia! Ihmisten huiputuslaitos se on eikä mikään sauna.\nAjatteles, kun minä tässä eräänä päivänä olin päässyt oikein pikku\nhauskalle tuulelle ja puhelen sen Jernstedtin kanssa, niin tulee\nPatolan nuori herra, se lihava, ja sanoo ohimennessään: \"Hyvää\niltaa, Kredliin, tulkaa uutta saunaa koettamaan, kyllä minä maksan\nedestänne.\" -- \"Saa sitä tullakin, kiitoksia vain\", minä vastasin.\n\nJa sitten me menimme. No, mitäs muuta, minä riisuuduin ja kun\nse oli tehty, niin käski se nuori herra minun istumaan erääseen\nsellaiseen kaapin-tapaiseen, jonka katossa oli läpi. Siihen reikään\nsovitettiin kaulani ja sitten lyötiin edestä kansi kiinni, niin\nettä siinä minä sitten istua kökötin päästäni kiinni kuin lehmä\nnavetassa. Ei se ollut hauskaa ja kylmäkin siinä alkoi tulla.\nMutta silloin se Patolan nuori herra käski minun vääntää muuatta\nkahvaa, jonka kopeloimalla löysin edestäni sen kaapin nurkasta.\nMinä väänsin sitä sitten ja kyllä silloin rupesi olemaan minulla\nkuumat olot. Kypsynyt minä siinä olisin tuota pikaa, ellen vihdoin\nolisi huomannut vääntää sitä kahvaa takaisin vanhaan asentoonsa. Ja\nsitten minä sanoin, että minä nostan sen kaapin irti pitimistään ja\nlähden koko hökötys kaulassani kulkemaan kotiin, ellei minua heti\npäästetä pois. Mutta luuletko, että minua silti päästettiin ulos\nsiitä kidutuslaitoksesta. Ei, vaan yksi herra -- niitä oli tullut\nsiihen ympärilleni useampia -- tulee pullo kädessä luokseni ja käskee\nminun ottaa ryypyn saavuttaakseni taasen mieleni tasapainon takaisin.\n-- No, mitäs siitä, minä tartuin huulin pullon suuhun ja se herra\nkaataa. -- Mutta mitä luulet, että se oli? -- Vettä se oli, jotain\nsuolaista vettä, joka kiehui pullossa, vaikka se oli kylmää kuin\njää ja josta jonkunlainen höyry nousi minun nenääni ja kihelmöitsi\nsiellä kuin pahus! Minä koetin vetää pääni taaksepäin vapautuakseni\npullosta, mutta ei se herra sitä pois suustani ottanut. Kaasi vain\nja minun piti niellä, niellä turkasen tavalla, sillä muuten olisin\nsaanut kaiken väärään kurkkuun tai tukehtunut siihen paikkaan. Sitten\nvasta kun olin tyhjentänyt pullon, päästettiin minut ulos kaapista.\nMutta silloin eivät vaatteeni olleetkaan samassa paikassa, mihin\nne olin jättänyt, ja kun kysyin niitä, niin ne herrat sanoivat,\nettä saunottaja on varmaankin ripustanut ne erääseen toiseen\nkaapintapaiseen, joka myöskin oli siinä huoneessa. Minä siis avaan\nsen kaapin oven. Puolipimeä ja suurenpuoleinen se oli, joten astuin\noikein sisälle siihen. Mutta sitä ei minun olisi pitänyt tehdä, sillä\nsamassa silmänräpäyksessä teljettiin ovi ulkoa ja minun niskaani\ntuli jostakin siivilästä katossa vettä vallan kauheasti. Ensin se\noli lämmintä kuin kesäsade, mutta sitte sitä tuli aina kylmempää ja\nkylmempää, niin että minä vallan hyppelin siellä kaapissa ja hampaat\nkalisivat suussani. Ja vettä tuli niskaani aina vain. Kylmää vettä.\nEikä minun lopulta auttanut muu kuin huutaa apua täyttä kurkkua.\nVihdoin saunottaja tulikin ja avasi oven antaen samassa kovat nuhteet\nilkityön tekijöille. Mutta ei minulla siitä mitään hyötyä ollut,\nettä heitä nuhdeltiin. Koko minun pikku hiprakkani oli mennyt ja\nminä olin selväpäinen kuin salakka saatuani vaatteet vihdoin taasen\nylleni. -- No, maksoivat kyllä ne herrat minulle sitten kipu- ja\nkärsimysvaivoja, mutta minä en siitä tietysti enää hyvälle tuulelle\npäässyt, en ainakaan sinä päivänä. Ja kyllä minä sen sanon sinulle ja\nkaikille muille, että älkää menkö siihen laitokseen, joka on siellä\ntoisella puolen joen. Ei sitä tiedä, mitä siellä ihmiselle tehdään.\nSemmoinen laitos se on eikä mikään sauna.\n\n-- Ja sinne joutaisit joutua joka kerta, kun olet ryyppytuulella,\nsanoo Amalia siihen.\n\n-- No, no, Amalia, älä nyt sentään niin kovasydäminen ole.\n\nKestää hetken aikaa, ennenkuin Kredliin taasen rauhoittuu ajateltuaan\ntapahtumia saunassa, mutta vihdoin hän kuitenkin vapautuu siitä\nmuistelmasta ja alkaa kapteenin ja Penun kanssa pohtia kysymystä,\nmiten Penun asiat lähimpään tulevaisuuteen nähden järjestetään. Tämä\nkysymys saatetaan edullisimpaan ratkaisuun siten, että kapteeni lupaa\npyytää rovastin yksityisesti valmistamaan Penun Herran ehtoolliselle\nkäyntiin, joten hän sitten voi koska hyvänsä laillisena merimiehenä\nlähteä liikkeelle.\n\nNiin Penu sitten taasen saa ruveta tankkaamaan katkismusta ja\nraamatun historiaa, mutta tämä on sentään vallan toista kuin\nkoulunkäynnin aikana. Rovasti ei vaadi niin tarkkaa ulkoa taitoa ja\npuhuu aina väliin muistakin asioista, kyselee oloista merellä ja\nvierailla mailla ja kertoo omia elämänvaiheitaan. Useasti hän päätyy\npuhumaan onnistuneista kalastusretkistään ja silloin unhottuvat vähät\nja suuret profeetat, psalmit ja symbolumit. Niin on ukko innoissaan,\nettä pitkävartinen, merenvahakoppainen piippu aina joukkoon sammuu ja\nPenu saa hakea tulukset uunin olalta sytyttääksensä sen uudelleen.\nSillä rovasti käyttää mieluimmin näitä vanhanaikaisia vehkeitä.\nTulitikku -- hän sanoo -- turmelee usein koko piipullisen tupakkaa,\nkun sattuu imasemaan, ennenkuin kaikki fosforin- ja rikinkatkut ovat\nsiitä hävinneet. Mutta toista on hehkuva taula, siitä ei lähde mitään\nvierasta makua suuhun. Ja kun sitten on vielä lähettyvillä semmoinen\nhenkilö, joka osaa käyttää tuluksia, niin saa kerran puhuakin\nrauhassa. Jos piippu sammuu, niin ei muuta kuin isketään piikivestä\nuudelleen kipinöitä taulaan ja taasen palaa tupakka piipussa,\njotta natisee. Rovasti ei voi kyllin ihmetellä, että Penun ikäinen\nnuorukainen vielä osaa käyttää tuluksia aikana, jolloin moni vanhempi\nei enää ole sellaisia vehkeitä nähnytkään, ja silloin Penu ilmoittaa,\nettä hänen ensimmäisessä kodissaan, Ahmasjärvellä, aina käytettiin\ntuluksia, joten hänellä on paljon kokemusta niiden käsittelemisessä.\nHyväksyvästi päätään nyökäten rovasti kuuntelee tätä tiedonantoa.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nPenu on jo käynyt pari viikkoa rippikoulua ja tällä ajalla tavannut\nmonta vanhaa tuttavaansa. Jahan-Henrik-kapteenikin on useita\nkertoja käynyt kaupungissa järjestämässä milloin minkin henkilön\nasioita ja aina silloin myöskin poikennut Mannilan väen kanssa\npakinoimaan. Hän on kovin ylpeä, että Penu niin hyvin on tullut\ntoimeen ensimmäisellä merimatkallaan, koska tämä menestys hänen\nmielestään pääasiallisesti riippuu siitä, että hän niin tarkkaan\naina oli tutkinut Penun edistymistä merimiehen töiden taidossa.\nHän ei paheksu Penun karkaamistakaan, mutta hänestä Penun sentään\nolisi pitänyt ensin kärsiä hänelle aiottu rangaistus ja sitten\nvasta lähteä pakoon. Vähimmän Penu tapaa entisiä koulukumppaneitaan\nvanhojen tuttaviensa joukossa, sillä suurin osa niistä on lähtenyt\nmerille. Moni heistä on jo ehtinyt kadota teille tietymättömille,\nmoni on hukkunut retkillään ja useimmat ovat parastaikaa matkoilla.\nAinoastaan kolme koulun lähelle viittäkymmentä nousseesta\noppilas-luvusta, on valinnut lukumiehen uran ja niistä on Jokelan\ntehtailijan poika yksi. Hänen kanssaan Penu taasen ahkerasti\nseurustelee ja on melkein jokapäiväinen vieras hänen kodissaan.\nSiellä käy elämä vanhaa latuaan. Ahkerassa työssä koko talon väki\ntouhuaa päiväkaudet, ja iltaisin kokoontuu aina väliin nuorta\nväkeä sinne illanviettoon kuten ennenkin. Mutta nyt palaa pöydällä\nkupulamppu, joka tuskin milloinkaan kureilee eikä juuri koskaan\nyhtäkkiä jätä seuraa täydelliseen pimeyteen. Naisten puvutkin ovat\nsuuresti muuttuneet. Krinoliinin valtakausi on ohi, hameet ovat\nkäyneet soukemmiksi ja päättyvät pitkään laahustimeen. Nämä muutokset\nPenu heti panee merkille sekä myöskin sen, ettei naimattomia naisia\nenää kutsuta mamselleiksi vaan neideiksi eli fröökynöiksi aivan\nkuin aatelisneitosia ennen. Mutta Märthaa, jota Penu matkallaan\naina on myötätunnolla muistellut, hän ei vielä ole tavannut. Hän on\njo päättänyt rohkaista mielensä ja lähteä jonakin päivänä oikein\nvieraskäynnille ankaran Regnata-rouvan luo, kun hänen toiveensa\nsattumalta muulla tavalla täyttyvät. Käytyänsä eräänä iltana\nkatsomassa isänsä viimeistä leposijaa pistää hänen päähänsä käydä\nPolttilan papan haudallakin. Muistellen niitä monia elämyksiänsä,\njoissa arvossa pidetyllä vainajalla on ollut osuutensa, Penu istuutuu\neräälle läheisyydessä olevalle penkille. Samassa hän näkee nuoren\ntytön tuoreita kukkia kädessään saapuvan haudalle. Tyttö ottaa\nvanhat, kuihtuneet kukat pois hautakiven juurella olevasta astiasta\nja aikoo lähteä kaivolle täyttämään astian raikkaalla vedellä, kun\nhänen katseensa tapaa Penun. Kiireesti hän laskee astian taasen\nmaahan ja tulee molemmat kädet ojennettuina Penua vastaan.\n\n-- Tervetuloa kotiin ja hyvää iltaa! hän huudahtaa puristaen Penun\nkäsiä.\n\n-- Jumalantakoon, Märtha -- -- neiti Märtha, Penu sammaltaa katsellen\nedessään seisovaa tyttöä, joka hänen poissa ollessaan on kasvanut\npaljon ja muuttunut niin, että aluksi Penusta vain iloiset silmät ja\nviehkeä hymyily muistuttavat hänen entistä oppilastaan ratsastuksen\ntaidossa. Mutta vähitellen käy tyttö sentään yhä enemmän ja enemmän\nsen Märthan näköiseksi, jonka hän muistaa viimeiseksi nähneensä\nojentamassa hänelle auttavan käden vaaran hetkenä.\n\n-- -- Niin, sama Märthahan se on, sama tavallaan ja kuitenkin niin\nvallan toinen kuin ennen.\n\n-- Puhu nyt jotain äläkä siinä katsele minua kuin jotakin ihmettä,\nsanoo Märtha vihdoin ja vetää kätensä pois.\n\n-- Niin juuri, aivan kuin jotakin ihmettä. -- Se oli oikein sanottu.\n-- -- Märtha kun on tullut niin -- -- on kasvanut niin kovin.\n\n-- Mitä kummallista siinä on! Ihmeellisempää olisi, jos yhä edelleen\nolisin sellainen pieni ja saamaton kuin siihen aikaan, jolloin\nratsastin kanssasi.\n\n-- Saamaton! -- Sitä vikaa ei Märthassa ole koskaan ollut. -- -- Niin\n-- ja kiitoksia avusta silloin, kun viimeksi tavattiin.\n\n-- Ei kannata kiittää. -- Oli todellakin onni, että satuin olemaan\nkoulutalon pihalla, kun kumppanisi huutaen ja kirkuen alkoivat\najaa sinua takaa. Avasin kaivon kehän oven nähdäkseni, mitä oli\ntekeillä, ja tietysti olin heti selvillä siitä, mitä minun piti tehdä\nauttaakseni sinua.\n\n-- Moni muu olisi seisonut siinä neuvottomana. -- Kiitoksia siis vain.\n\n-- No, saat siis vastapalvelukseksi mennä hakemaan vettä kaivosta\ntähän astiaan.\n\n-- Sen teen mielelläni, vastasi Penu ja läksi kaivolle astiaa\ntäyttämään.\n\nKaivolta palattuansa Penu vähitellen rupesi vapautumaan siitä\noudostuksesta, joka ensin oli vallannut hänet, ja nyt keskustelu\nMärthan ja hänen välillään sujui taasen yhtä vilkkaasti kuin entisinä\naikoina. Märtha tiedusteli mitä kaikkea kummaa Penu oli nähnyt\nmatkoillaan, ja kun Penu parhaansa mukaan sitten oli vastannut\nkaikkiin kysymyksiin, niin Märtha sanoo: \"Kaiken tuon minäkin\ntahdon nähdä. Kun kuluu vielä muutama vuosi, niin menen naimisiin\nmerikapteenin kanssa ja seuraan häntä hänen matkoillaan. -- Ei auta\nmuu, kun ei kerran ole syntynyt pojaksi.\"\n\n-- Onko Märtha varma, ettei Märtha ehdi muuttaa mieltään, ennenkuin\nse aika on käsissä?\n\n-- Olen kai. Eikä siihen pitkä aika enää olekaan. Sanoit juuri äsken,\nettä olen kasvanut suureksi, ja sen tiedän itsekin. Parin vuoden\npäästä menen rippikouluun ja saan pitkät hameet ja sitten -- -- --\n\n-- Niin, entäs sitten?\n\nMärtha sävähtää punaiseksi ja vaikenee hetkeksi, mutta sitten tulee\nvastaus äkkiä ja päättävästi: \"Sitten antaa Kredliin minun nousta\n'Viriän' märssyyn.\"\n\n-- Sinne on paha mennä pitkissä hameissa.\n\n-- Olkoon, mutta minä menen sinne sittenkin. -- Ei mar, nyt minun\npitää lähteä. Hyvästi nyt. Tahtoisin useammin tavata sinut,\nmutta -- -- --.\n\nNiin, hyvästi, Penu.\n\nMärtha -- ojentaa kätensä Penulle hyvästiksi ja lähtee reippaasti\nastelemaan pois hautausmaalta. Noustuaan kiviportaita kirkkomaan\naidalle pysähtyy hän tuokioksi, huiskauttaa vielä kerran kättään\nPenulle ja laskeutuu sitten portaita alas aidan toiselle puolelle.\nMietteisiin vaipuneena Penu jää istumaan entiselle paikalleen\nPolttilan papan haudan läheisyyteen. Kuten muinoin paimenessa\nollessa, hän taasen punoo unelmiensa kultalankaa. Mutta tulevaisuus\nkangastaa nyt hänen edessään vähän toisenlaisena kuin ennen.\nKorkeimpana saavutuksena hänen silmissään ei enää väiky se päivä,\njolloin hän saapuisi Ahmasjärvelle vaunuissa ajaen. Sellainen olisi\nvain tuhmaa pöyhkeilemistä eikä hän moisesta onnesta enää välittäisi.\nToisin hän nyt haaveilee ja yhtäkkiä hän näkee itsensä kapteenina\noman laivansa peräkannella käskyjä miehistölle jakaen ja vieressään\nhänellä on nuori vaimonsa, reipas, iloinen, viehkeästi hymyilevä\nMärtha. Penu säpsähtää päästyään näin pitkälle unelmien maailmoissa\nja nyt hänen mieleensä muistuvat Märthan sanat: \"Tahtoisin tavata\nsinua useammin, mutta -- --\" -- niin, siihen se lause oli katkennut\nja sitten Märtha oli lähtenyt niin äkkiä, ettei Penu enää ollut\nhuomannut kysyä, mikä estää hänet useammin tapaamasta Penua. -- --\nVaikka ymmärtäähän sen kysymättäkin.\n\nPenu samassa ajattelee. Eihän mitenkään voida katsoa sopivaksi, että\nsellainen hieno tyttö kuin Märtha seurustelee halvan merimiehen\nkanssa saatikka sitten -- --.\n\nPenu ei tahdo ajatella tätä mietettä loppuun asti. -- Niin ovat\nkuitenkin asiat kylmästi harkitsevan järjen kannalta katsottuna.\n-- -- Mutta minä en hellitä sittenkään, sanoo Penu itsellensä. Olkoon,\nettei Märtha voi alentaa itseänsä, mutta minä voin kohota, minä voin\ntoteuttaa unelmani, voin ainakin nousta samalle tasolle kuin hänkin.\nJa sen minä teenkin. Saavat vielä kaupungissa nähdä, että minussa on\nmiestä siihen.\n\nPenu lyö nyrkkinsä sohvan käsipuuhun päätöksensä vahvistukseksi,\nnousee ylös ja lähtee kotiin täynnä tarmoa ja toiminnanhalua.\n\nMannilan portailla tulee kapteeni Penua vastaan ja sanoo tavatessaan\nhänet: \"Sinulle on lähetetty Polttilasta muuan Polttilan papan\npaperien joukosta löytynyt käärö, jonka peitteeseen on kirjoitettu,\nettä se on annettava sinulle, kun olet täyttänyt 16 vuotta. Se on\nsalin pöydällä. Katsotaan, mitä se sisältää.\" Yhdessä menivät he\nsaliin, jossa Penu avasi hänelle osoitetun käärön. Se sisälsi pienen\ntaskuraamatun, merimiehen mainekirjan, sen paperin, jonka Penun\nisäksi itseään nimittävä, kuoleva merimies oli allekirjoittanut,\nsekä Polttilan papan laatiman lyhyen selostuksen kuolleen merimiehen\nkertomuksesta vaiheistaan.\n\nMitään muuta mielenkiintoista ei löytynyt käärössä eikä kirjoissa,\nvaikka kapteeni ja Penu moneen kertaan tarkastivat ne.\n\nPenu pani sitten koko käärön merimiesarkkuunsa. Se ei tällä hetkellä\nherättänyt suurempaa mielenkiintoa hänessä, sillä kaikki hänen\najatuksensa tahtoivat vain askaroida sillä alalla, jolle kohtaus\nMärthan kanssa oli ne johtanut.\n\nKun siis kapteeni oli poistunut huoneesta, rientääkin Penu\nkulmakaapin luo, etsii sen hyllyltä vanhan tomuttuneen raamatun,\nriistää auki sen messinkilukkoiset nahkahakaset ja avaa sen. Se\naukeaa heti siltä kohdalta, missä Penun kerran siihen kätkemä\njoululahja on lehtien välissä. Kiihkeänä Penu kiskaisee pois lahjan\nympäri käärityn paperin ja nyt hän pitelee käsissään helmikoristeista\nkirjanmerkkiä, jolle hän ei ennen ole pannut suurta arvoa, mutta\njoka nyt on muuttunut hänelle kalliiksi aarteeksi. Hän ihailee tuota\nsiroa esinettä, jonka maidonvalkeista hiekkahelmistä muodostetulle\npohjalle erivärisistä helmistä on neulottu siihen aikaan niin usein\nkoristeena käytetty ankkurin, ristin ja palavan sydämen ryhmitys.\nMerkin alareunaan on mustin hiekkahelmin neulottu sanat: \"Minne af\nM.\", jotka todistavat, että tämä tekijänsä kätevyyttä osoittava\ntyö on Märthan itsensä tekemä. Kauan sitä käsissään hypisteltyään\nja tarkastettuaan sitä pienimpiä yksityiskohtia myöten Penu pistää\nsen arkkuunsa isänsä taskuraamatun lehtien väliin. Vanhan kirjeen,\njoka on ollut kirjanmerkin ympärillä, hän on kuten kerran ennenkin\nhävittämäisillään, kun hän tulee ajatelleeksi, että sekin on ollut\nMärthan käsissä. Hän oikaisee sen rypyistään ja koettaa lukea sitä.\nMutta hän ei saa selvää sen sisällyksestä, sillä se on kirjoitettu\nsamanlaisilla kirjaimilla kuin ne vanhat oikeuden pöytäkirjat,\njotka hän on nähnyt kapteenin piirongin laatikoissa. Sen hän vain\nvoi nähdä, että se on osoitettu Ilvànille ja päivätty, kuten hän\nentisestäänkin muistaa toukokuussa 1868. Mutta oli sen sisällys mikä\nolikin, niin se ei saa hävitä, ajattelee Penu. Onhan se Märthan\nlahjaan kuuluva sekin.\n\nPenu ottaa siis taasen arkusta esille kirjanmerkin, käärii sen\nvanhaan kirjeeseen ja asettaa käärön isänsä raamatunlehtien väliin.\n\nSeuraavana päivänä pyysi hän rovastilta luvan saada käydä joka päivä\nrippikoulua, jotta hän niin pian kuin suinkin voisi lähteä merille.\nPenun yllätykseksi ja mielihyväksi rovasti ilmoitti olevansa niin\ntyytyväinen Penun ahkeruuteen ja tietoihin, että hän ilman muuta\npääsisi ripille sunnuntaina.\n\nHyvällä mielellä ollen Penu lähti hakemaan paikkaa merimiehenä\njollakin piakkoin matkalle lähtevällä aluksella. Hän tiesi\nennakolta, että parkkilaiva \"Hoppet\" oli jotakuinkin lähtövalmiina\ntalvimatkalle, ja meni sen vuoksi tapaamaan sen omistajaa Sipin\nKaapoa. Tämä ei satu olemaan kotona, mutta juuri kun Penu poistuu\nSipin pihasta, tuleekin Kaapo satamasta ajaen linjaalirattaillaan\nja korvat lakin reunaan kiinnitettyjen, mustien kangas-suojusten\npeittäminä. Puolisen tunnin kuluttua Penu siis palaa takaisin ja\nastuu Sipin Kaapon konttorihuoneeseen.\n\nHän on monta kertaa ennen nähnyt Sipin Kaapon, mutta aina ulkosalla\nja siis lakki päässä, mutta nyt hän näkee tämän ensikerran huoneessa\nja hän oikein hämmästyy katsellessaan pöydän takana istuvan miehen\nsuurta päätä ja leveitä, ympyriäisiä kasvoja, joiden alaosaa kehystää\ntoisesta korvasta toiseen leuan alla kasvava, punaiseen vivahtava,\nkorttelin pituinen parta ja joiden keskellä nenä on niin litteä,\nkiperä ja epäsäännöllisen monikulmainen, ettei Penu sellaista nenää\nkoskaan olisi luullut näkevänsäkään. Eloisina vilkkuvat Sipin\nKaapon pienet silmät, kun hän toinen käsi korvan takana kysyy,\nmitä asiaa Penulla on hänelle. Penu saa vastata kolme kertaa yhä\nkovemmalla äänellä, ennenkuin Sipin Kaapo on kuulevinaan vastauksen.\nTodellisuudessa hän on kuullut sen jo ensi sanomalla, mutta hän\ntahtoo voittaa aikaa ehtiäksensä vähän perusteellisemmin tarkastaa\ntarjokasta ja hänen käyttäytymistään. Tulos on nähtävästi mieleinen,\nsillä Sipin Kaapo alkaa kuulla yhä paremmin ja paremmin ja hetkisen\nturhaan yritettyään painaa Penun palkkavaatimuksia alle keskitason,\nsuostuu hän maksamaan Penun ehdottaman palkan ja hyväksyy Penun\nmiehekseen \"Hoppet\"-laivassa.\n\nOnni on siis kaikin tavoin myötäinen Penulle ja hän alkaa nyt\nvalmistautua toiselle pitkälle merimatkalleen. Entiseltään hänellä\non hyvä varasto vaatteita, vain muutamia kappaleita tarvitaan sen\ntäydentämiseksi, ja kun Amalia parin päivän kuluttua on saanut\nvilla- ja alusvaatteet kuntoon, niin on Penu täysin lähtövalmis juuri\nmynsträyspäivänä.\n\nSilloin on hänellä edelliseltä matkaltaan vielä ylijäämää 150\nmarkkaa. Sen rahan hän jättää Mannilan kapteenin talletettavaksi,\nkunnes hän tulee sitä tarvitsemaan.\n\nEikä sitten kulukaan enää monta päivää, ennenkuin \"Hoppet\" nostaa\nankkurinsa ja lähtee purjehtimaan pois kotisatamasta.\n\nEnnen oudot tunteet täyttävät Penun sydämen, kun hän tällä\nkertaa näkee kotirantojen häipyvän taivaanrannan taakse. Hän\najattelee tulevaisuuttaan ja Märthaa, jota hän ei ole tavannut\njäljestä kohtauksen hautausmaalla. Mutta hän ei ole pyrkinytkään\ntapaamaan häntä. Hän on lujasti päättänyt kohota niin korkealle\nyhteiskunnallisella arvoasteikolla, ettei siltä kannalta katsoen\nmikään voi estää häntä seurustelemasta Märthan kanssa.\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nPenu on ollut merimiehenä niin kauan, että hän kokemuksensa\nperusteella milloin hyvänsä voisi ryhtyä suorittamaan perämiehen\ntutkintoa, mutta hänellä ei ole tarpeeksi ikää päästäksensä tälle\narvoasteelle elämänsä uralla. Neljä vuotta täytyy hänen vielä\nodottaa ja sen ajan hän purjehtii milloin kotimaisilla milloin\nulkomaalaisilla aluksilla säästäen aina osan palkastaan vastaisuuden\nvaralle. Hän voi ylpeydellä esittää mainekirjansa, sillä jokaiselta\npäälliköltä, jota hän on palvellut, hän on saanut mitä parhaat\narvolauseet kyvykkäisyydestään merimiehenä ja käyttäytymisestään.\nHelppo hänen näin ollen on ollut saada pesti minne hän on\nsaapunutkin. Aina väliin hän on matkojensa lomassa käynyt Raumalla,\ntavannut siellä vanhat tuttavansa ja Märthan.\n\nNäin on enemmän kuin kolme vuotta vierinyt ja Penu on Lontoossa. Hän\non ottanut pestin Jungina erääseen englantilaiseen parkkilaivaan,\njoka on valmis lähtemään lyhyelle Välimeren-matkalle, joten Penu on\nlaskenut, että hän hyvissä ajoin ehtii matkaltaan Suomeen ja Turun\nmerikouluun syyslukukauden alkajaisiksi. Hän on tätä päämääräänsä\nsilmällä pitäen ottanut selvän siitä, että laiva on hyvässä kunnossa\nja hyvä purjehtija sekä että päällikkö on kunnon rehti mies, joskin\npaljon miehiltään vaativa. Hänen kuulemansa mukaan miehistö on, kuten\ntavallista, kansallisuudeltaan ja luonteenominaisuuksiltaan hyvin\nkirjavaa ainesta, mutta se ei haittaa. Sellaiseen on Penu aikoja\nsitten tottunut.\n\nOltuaan muutamia päiviä tällä \"Flora\"-nimisellä laivalla kiintyi\nhänen huomionsa erääseen mieheen, jota hän ei ollut nähnyt ennen.\nHeti ensi silmäykseltä Penu olisi voinut vakuuttaa, että hän ennen\noli nähnyt kyseessä olevan miehen, vaikkei hän mitenkään voinut\nmuistaa milloin ja missä.\n\nKoska miehellä oli vaalea tukka ja täysiparta, siniset silmät ja\nsolakka vartalo, tuli Penu siihen päätökseen, että hänen uusi\nkumppaninsa oli pohjoismaalainen.\n\n-- Emmekö liene saman maan miehiä ja ennen tavanneet toisemme\njossakin, Penu kysyy käyttäen suomen kieltä ja ojentaen kätensä\nvastatulleelle tervehdykseksi.\n\n-- No, tämä vastaa jurosti englanninkielellä ja pudistaa päätänsä\nvälittämättä sen enempää Penun tervehdyksestä. Samassa hän kaiken\nlisäksi kääntää selkänsä Penulle, mutta niin äkkiä kuin hän tämän\ntekeekin, Penu ehtii kuitenkin huomata vihan välähdyksen hänen\nsilmissään.\n\nPenu kysyy muilta laivan miehistöön kuuluvilta merimiehiltä,\ntietävätkö he, mistä hänen mielenkiintoansa herättänyt mies on\nkotoisin, mutta kukaan heistä ei sitä satu tietämään. Vihdoin Penu\ntiedustelee tätä asiaa perämieheltäkin, mutta tämä vastaa hymyillen:\n\"Vain Jumala sen tietää, mistä kukin noista merenkulkijoista on\ntullut, hyvä kun tietää, missä itse on syntynyt.\"\n\nMatta Penu epäilee yhä edelleen ennen tavanneensa tuon miehen,\njoka käyttäytyy niin jurosti ja monesti ilkeämielisestikin kaikkia\nkumppaneitaan ja erittäinkin häntä kohtaan. Kun hän lisäksi\nvähitellen tulee vakuutetuksi siitä, että mies suorastaan vihaa\nhäntä, niin hän alkaa pelätä tuota kumppaniaan ja päättää olla\nvaruillaan hänen suhteensa.\n\nEi kestäkään kauan, ennenkuin hän saa kokea, kuinka oikeutettu hänen\npelkonsa ja varovaisuutensa on. \"Flora\" on useita päiviä risteillyt\nhiljaisessa vastatuulessa Biscayanlahden suun tienoilla, kun tuuli\nvähitellen vallan taukoo ja syntyy täydellinen tyven. Miehet\nkomennetaan kokoomaan purjeet ja Penu on tässä hommassa isonmaston\nprammi-raa'an nokalla. Ilma on ihana eikä ole mitään, joka vaatisi\nkiirehtimään työtä, joten Penu nauttien olemassaolostaan suorittaa\ntehtävänsä hitaasti. Sattumalta luodessaan katseensa ylöspäin hän\nhavaitsee, että eräs toinenkin miehistön jäsen, juuri tuo hänen\nepäilemänsä mies, on jäänyt saman maston puuvenprammiraa'alle.\n\nPeläten, että miehen vitkasteleminen toimissaan johtuu jostakin\npahasta aikeesta, Penu kiirehtii päättämään työnsä pitäen kuitenkin\nsilmällä häntä ylempänä mastossa olevaa miestä.\n\nPenu onkin juuri lähtemäisillään raa'an nokasta vanttiin, kun hän\nnäkee veitsen välähtävän vihamiehensä kädessä, ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä tämä on yhdellä sivalluksella katkaissut\nprammitopplentan. Kiitos varovaisuutensa Penu kuitenkin on ehtinyt\nottamaan kummallakin kädellään lujan otteen varmuussilmukkaan, kun\npitimestään vapautunut raaka huimaa vauhtia kiepsahtaa pystyasentoon.\nRiippuen käsiensä varassa ilmassa Penu vähitellen saa siirretyksi\nkätensä toisesta varmuussilmukasta toiseen. Vihdoin hän saa\njalkansakin pärttiin ja näin hän kapuaa hiljakseen ylöspäin, kunnes\nhän saavuttaa vantin ja sitten hiukkaakaan vahingoittumatta pääsee\nlaivan kannelle.\n\nVasta tuokion kuluttua Penu rauhoittuu mielenliikutuksesta, minkä\nkuoleman vaarasta pelastuminen on aiheuttanut, mutta sitten valtaakin\nhänen sydämensä silmitön viha tuon katalan työn tekijää kohtaan,\njonka hän raa'an nokassa riippuessaan on nähnyt nopeasti laskeutuvan\nalas mastosta. Hän rientää etukannelle ja tavatessaan siellä sen,\njota hän etsii, hän hyökkää vihan vimmassa tämän kimppuun.\n\nSyntyy tappelu, jota kaikki muut rientävät mielenkiinnolla\nseuraamaan, vaikkeivät tunnekaan riidan aihetta.\n\n-- Nyt menit hulluun paikkaan, huudetaan Penulle, sillä hänen\nvastustajansa on laivalla ehtinyt osoittautua vahvaksi mieheksi,\njoten oletetaan hänen yhtäkkiä nujertavan Penun. Mutta taistelun\nkestäessä alkavat mielipiteet hiljalleen vaihtua, sillä Penun otteet\ntodistavat hänessä olevan ainakin yhtä paljon voimia ja paljon\nenemmän notkeutta. Hetkisen on ratkaisu vielä epävarma, mutta yhä\nenemmän kallistuu voiton mahdollisuus Penun puolelle ja viimein\nhän kooten kaikki voimansa lyö vastustajansa alleen laivankanteen.\nKumppanit kohottavat hurraa-huudon, sillä Penu on pidetty ja hänen\nvastustajansa vihattu miesten kesken. Kenenkään huomaamatta on\nvoitettu kuitenkin ehtinyt saada käsiinsä puukkonsa ja sähähtäen\nhampaittensa välistä: \"Perkele\", hän iskee sillä Penua hartioihin.\n\nPaheksumisen myrsky katsojain puolelta seuraa tätä epärehellistä\ntekoa. Toiset rientävät auttamaan Penua, jonka haavasta vuotaa\nrunsaasti verta, toiset vääntävät aseen puukottajan kädestä ja\niskevät häntä nyrkeillään, minne sattuu. Kapteenikin kuulee melun\nja tulee etukannelle ottamaan selkoa tapahtumasta. Hän tutkii Penun\nhaavan, sitoo sen ja määrää Penun makaamaan vuoteen omana eräässä\nperäkannella olevassa suojassa.\n\nHaava on syvä, mutta ei ole kuitenkaan tunkenut rintaonteloon, ja kun\nverenvuoto on saatu tyrehtymään, on Penun tila vaaraton, vaikkakin\nhänen täytyy pysyä vuoteen omana jonkun aikaa. Kapteeni, joka pitää\nPenua parhaana merimiehenänsä, hoitaa häntä suurella huolella ja saa\npian tässä toimessaan verrattomaksi apulaisekseen -- puukottajan.\n\nKolmantena päivänä edelläkerrotun tapahtuman jäljestä puukottaja\nnimittäin pyytää päästä Penun puheille kahden kesken. Saatuaan\nmyöntävän vastauksen saapuu hän Penun vuoteen ääreen, hypistelee\nkauan lakkiaan ja kysyy:\n\n-- Tunnette kai, kuka olen?\n\n-- Tunsin teidät heti äänestä, kun kirositte iskiessänne minua\npuukolla, sanoo Penu, joka nyt tietää, että hänen mielenkiintoansa\nherättänyt mies on Jaakko-niminen niistä kahdesta pahantekijästä,\njotka yrittivät kerran murtautua Mannilaan.\n\n-- Tunnette minut, ettekä ole vielä ilmoittanut päällikölle\nentisyyttäni.\n\n-- En.\n\n-- Mutta aiotte kai ilmoittaa.\n\n-- Riippuu siitä, miten voitte selittää täällä olonne ja\nkäyttäytymisenne minua kohtaan.\n\n-- Olen ollut merillä -- väärillä kirjoilla tietysti -- siitä saakka,\nkun karkasin linnasta. Voin vakuuttaa teille, että olen koko sen ajan\nelänyt rehellisesti ja yrittänyt koota itselleni varoja, voidakseni\nostaa itselleni pienen maapalstan Amerikassa ja alkaa siellä uuden\nparemman elämän. Tämän matkan jäljestä minulta olisi puuttunut enää\nvain 500 markkaa, jotka Amerikkaan päästyäni toivoin pian voivani\ntyölläni ansaita, mutta silloin tulitte te tielleni, niinkuin kerran\nennen. Minä ymmärsin, että te ennen pitkää olisitte tulleet sen\nperille, kuka olen, koska minä ensi näkemältä näytin teistä tutulta,\nja sitten olisivat kaikki toiveeni rauenneet. -- Luuletteko, etten\ntaistellut kovaa sisällistä taistelua, ennenkuin päätin tuhota\nteidät, sillä koskaan en ole murhaa tehnyt ja saatte uskoa minua, kun\nsanon, että heti tuon katalan työn tehtyäni kaduin sitä ja iloitsin\nteidän pelastumisestanne. -- Näin ovat asiat, kohtaloni on nyt teidän\nkäsissänne ja minä tahtoisin tietää, mihin suuntaan sen johdatte,\nsillä tätä epävarmuutta en jaksa enää kestää.\n\n-- Minusta kohtalonne ei ole minun käsissäni. Onko sanottu että\nkukaan edes uskoisi minua, jos sanoisin teidän olevan karanneen\nkuritushuoneenvangin?\n\n-- Te ette siis ole tullut ajatelleeksi arpia selässäni. Ne ovat\ntodistuskappale minua vastaan, josta en milloinkaan pääse, ja jos\nkovalle ottaisi, niin kyllä muistaisitte niiden olemassaolon ja\nvetoaisitte niihin.\n\n-- Kuultuani kaiken tämän aion jättää teidät rauhaan. En ilmoita,\nettä te leikkasitte poikki topplentan. Sanotaan, että se katkesi\nvanhuuttaan, enkä puhu sanaakaan toisille teidän entisyydestänne.\n\nTämän Penun päätöksen kuultuaan mies ei virkkanut sanaakaan, hänen\npäänsä painui alas ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi. Vihdoin hän\notti Penun käden omaansa, puristi sitä lujasti ja poistui suojasta.\n\nMutta tämän kohtauksen jäljestä oli mies ihan muuttunut. Hänen\njuroutensa oli kadonnut ja hän kohteli kumppaneitaan ystävällisesti\nollen aina valmis auttamaan heitä. Ja Penua hän hoiti tämän\nsairastaessa haavaansa sanoin kuvaamattomalla huolellisuudella\nja hellyydellä. Hänestä tuli näin kumppaniensa suuri suosikki ja\npäälliköt pitivät hänestä paljon, sillä hän oli aina osoittautunut\nkykeneväksi merimieheksi.\n\nKun laiva palasi Lontooseen, oli Penusta ja Jaakosta tullut ystävät.\nHeidän siellä erotessaan Penu kehoitti Jaakkoa lähtemään heti\nAmerikkaan, koska hän merillä milloin hyvänsä voisi joutua samaan\ntilanteeseen kuin \"Floralla\", jolloin ei suinkaan olisi sanottu,\nettä tuttavan tapaaminen päättyisi yhtä onnellisesti kuin heidän\nkohtaamisensa. -- Tämän ehdotuksensa toteuttamisen helpottamiseksi\nPenu tarjosi uudelle ystävälleen säästöistään 300 markan suuruisen\napurahan.\n\nJaakko ei mitenkään tahtonut ottaa Penun tarjoamia rahoja vastaan,\nmutta kun Penu vihdoin ehdotti, että hän ottaisi ne lainana, niin\nsuostui Jaakko viimein tällaiseen asioiden järjestelyyn.\n\n-- Niiden takaisin maksamisella ei ole kiirettä, sanoi Penu. Ja\nkun se tapahtuu, niin tiedän, että sinä elät rehellisenä miehenä\nvaltameren takana ja iloitsen kanssasi.\n\nHe vaihtoivat vielä lämpimän kädenpuristuksen ja läksivät eri\nsuunnille avaraan maailmaan.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nVäleen ovat vuodet merillä ollessa vierineet. Penu on täyttänyt 21\nvuotta ja pari viikkoa sen jäljestä hän on suorittanut laivurin ja\nperämiehen tutkinnon Turun ruotsinkielisessä merikoulussa. Vasta\nkaksi vuotta aikaisemmin on kansan valtavaa enemmistöä edustaville\nmerenkävijöille valmistettu mahdollisuus suorittaa nämä tutkinnot\nomalla äidinkielellään, mutta kun suomalaiset rinnakkaisluokat\novat sijoitetut maan äärimmäiseen sopukkaan, Ouluun, niin on\nPenun ollut pakko valita Turku koulukaupungikseen. Hän onkin\nviihtynyt erinomaisen hyvin Turussa. Luostarin-mäen rinteillä\neräässä turvekattoisessa talossa hän oli saanut viihtyisän asunnon\nperheessä, johon kuului kahdeksannellakymmenellä oleva pariskunta\nsekä heidän kaksi viidennelläkymmenellä olevaa tytärtään, joista\ntoinen on leski, toinen vanha neito. Koko perhe on vanhanaikaista,\nrehtiä ja perin ystävällistä väkeä, joka ensi hetkestä pitää\nPenua ikäänkuin perheeseen kuuluvana. Lukutyö on sujunut Penulta\nhyvin, sillä kummakseen hän on havainnut tulleensa nyt, kun järjen\nkäyttö on ollut pääasia, hyvin toimeen lukuineen, vaikka hänen\nRauman ala-alkeiskoulussa aikoinaan oli niin vaikea suoriutua\nulkoa taidettavista läksyistä. Onpa hänen lisäksi huomattu olevan\nmerikoulun etevimpiä oppilaita.\n\nMutta enimmän on vaikuttanut Turussa oleskelun viihtyisyyteen\nse seikka, että Penu siellä melkein joka arkipäivä on tavannut\nMärthan, joka hänkin käy koulua Turussa. He ovat asuneet samalla\nsuunnalla kaupunkia ja kerran päivässä ovat heidän koulutuntinsa\npäättyneet samalla kellonlyömällä. Monta kertaa on sattunut,\nettä jommallakummalla heistä tai molemmilla on ollut kumppaneita\nseurassaan, joten ei ole voitu vaihtaa muuta kuin sanaton tervehdys.\nMutta useasti he ovat kahden kesken astelleet Uudenmaanmäkeä ylös\nja kyllä heillä silloin on puheen aihetta riittänyt. Näin ollen on\nentistä lähempi tuttavallisuus kehittynyt heidän välilleen.\n\nKun Penun koulutyö nyt on päättynyt paljon varhemmin kuin Märthan\nja Penu valmistautuu lähtemään ensi matkalleen perämiehenä eräällä\nturkulaisella laivalla, ei siis ole ihme, että ero tuntuu molemmista\nikävältä.\n\n-- Milloin te tulette Raumalle? kysyy Märtha, kun he viimeistä kertaa\nsinä keväänä kulkevat vanhaa tuttua Uudenmaanahdetta ylös.\n\n-- Kesällä. Haen toimen itselleni jossakin raumalaisessa laivassa.\n\n-- Sepä hauskaa. Silloin tavataan taasen.\n\n-- Ja silloin kai jo olette käynyt \"Viriän\" tai \"Ahdin\" märssyssä.\n\nHe ovat monasti laskeneet leikkiä Märthan päätöksestä kavuta kerran\nmärssyyn, kun hän tulee suureksi, mutta nyt ei Märtha niinkuin aina\nennen naura ja vakuuta, että hän sen tekeekin. Hän näyttää niin\nalakuloiselta tänään ja ikävä kalvaa Penunkin sydäntä. Kun he sitten\nsanovat hyvästi toisilleen pitää Penu Märthan kättä omassaan kauemmin\nkuin ennen, ja hän saa vastaukseksi niin lämpimän kädenpuristuksen,\nettä veri polttaa hänen suonissaan ja vähällä pitää, ettei hän vedä\ntyttöä syliinsä keskellä katua. Hän hillitsee itsensä kuitenkin ja\nkatsoo Märthaa silmiin. Ne loistavat kuin tähdet ja lumoavat hänet.\nHän ei voi irroittaa katsettaan niistä, kun ne noin säteilevät häntä\nvastaan, mutta sitten hän tuntee, kuinka Märtha vähitellen vetää\nkätensä pois, kääntyy ja lähtee reippaasti kulkemaan asuntoansa\nkohden Penun jäädessä haltioituneena katsomaan hänen jälkeensä.\n\nOn keskikesä, ja sunnuntaipäivä, kun he taasen tapaavat toisensa.\nRauman satamassa makaa silloin paljon aluksia ankkuroituna, sillä\nSaksan purjehtijoista on suurin osa kotiutunut tehtyänsä toisen\nmatkansa tänä purjehduskautena ja valtameren matkoilla käyneitä\nsattuu olemaan yhtaikaa viisi kotisatamassa. Viimeksimainittujen\njoukossa \"Joutsen\"-niminen, lähellä Martinkarralle vievää siltaa\nankkuroitu parkkilaiva herättää kaikkien satamassa huvikseen\nkävelevien tai vesillä soutelevien huomion, sillä se on liputettu\njaakaripuomin kärjestä perälaudoitukseen asti. Ylähangan puolella\non paraatirappuset laskettu alas ja kerta toisensa jäljestä käy\nlaivavene maista noutamassa laivalle pyrkiviä vieraita. Näin\nkokoontuu vähitellen \"Joutseneen\" melkoinen osa Rauman kaupungin\nporvaristoa, huomatumpia virkamiehiä sekä lähtövalmiina olevaan\nlaivaan pestatut merimiehet perheineen. Paljon on siis väkeä näissä\nkesteissä, jotka vietetään äskettäin päättyneen kaikin puolin\nonnistuneen matkan kunniaksi ja pian alkavan matkan onneksi. Laiva\nsaa pitää entisen päällikkönsä ja suuren osan entistä miehistöään.\nVain muutama mies on hankittava eronneiden sijaan. Uusi on myöskin\nperämies, jonka toimia hoitamaan on saatu keväällä tutkinnon\nsuorittanut ja vastikään laivalle saapunut Gustaf Benjamin Barkman.\nTuossa hän seisookin paraatirappusten alisella lavitsalla auttaen\nvieraita, varsinkin naisia, astumaan veneestä rappusille. Moni kaunis\nsilmäpari katselee hetkisen ihaillen tuota notkeavartaloista, komeaa\nmiestä, joka hänen asemassaan harvoin tavattavalla tottumuksella\nja kohteliaisuudella täyttää tehtävänsä. Rappusten yläpäässä ottaa\nkapteeni vuorostaan vieraat vastaan lausuen heidät tervetulleiksi. Ja\nniin kapteeni sekä perämies koko illan jakavat keskenänsä isännyyden\nvelvollisuudet koettaen tehdä kaupungista kesteihin saapuneitten\nvieraitten oleskelun laivalla niin viihtyisäksi kuin suinkin.\n\nHyvin he näissä pyrkimyksissään onnistuvatkin, ja Penu varsinkin\nsuorittaa hänen osalleen langenneet edeskäyvän tehtävät ilomielin,\nsillä kaikki kohtelevat häntä arvonannolla ja ystävällisyydellä.\nRegnata-rouvakin suvaitsee hetken keskustella hänen kanssaan. Enimmän\niloa tuottaa hänelle kuitenkin se lämmin kädenpuristus, jolla Märtha\non tervehtinyt häntä. Keulan puolella on Kredliin hänelle suurena\napuna kestien ohjaamisessa ja keskustelua johtaa siellä erinomaisen\ntaitavasti Efraim, joka sinä sunnuntaina sattumalta on tullut\nkirkkoon Maijansa kanssa, tavannut vanhan tuttavansa \"Joutsenen\"\nomistajan ja saanut kutsun saapua juhlaan Maija muassaan.\n\nEnsi hetkestä alkaen onkin näin ollen kaikki jäykkyys poissa,\nhilpeä mieliala vallitsee kaikkialla seuran keskuudessa ja puhe\nkäy vilkkaasti. Milloin kajauttavat enimmäkseen peräkannella\npysyttelevät nuoret naiset ja herrat sekaäänisiä lauluja, joita\netukannella oleskelevat merimiehetkin ja heidän omaisensa nauttien\nkuuntelevat, milloin soi hanuri ja kaikki laivalla olevat nuoret\nsäätyyn katsomatta yhtyvät iloiseen karkeloon. Aina väliin tarjotaan\nvieraille kahvia, pähkinöitä, rusinoita ja muita hedelmiä sekä\nlaivalla tuotua viiniä, etelän hehkuvaa viiniä, joka saa veren\nvirtaamaan vilkkaammin suonissa ja tekee mielen keveäksi.\n\n-- Tällaista viiniä viisas Salomo ajatteli, sanoo maisteri Brandt\nkilistäen lasia tuomarin kanssa, kun hän lausuu: \"Anna väkeviä juomia\nniille, jotka tuhota tahdot, ja viiniä murheellisille sieluille.\"\n\n-- Sano muuta, veli hyvä. Ajattele, jos meillä olisi ollut tätä\nsiihen jälkiruokaan, jota keskiviikkona saimme tohtorin häissä.\n\n-- Älä puhukaan. -- Se olisi ollut ihanteellista, sillä jälkiruoka\noli todellakin mainio, niinkuin koko ruokakomento yleensä niissä\npidoissa. Näytti siltä kuin olisi heillä ollut tavallista parempi\nohjeiden antaja ruuanvalmistuksessa.\n\n-- Niin kyllä olikin.\n\n-- Vai niin. Kuka, jos saa kysyä?\n\n-- Saa kyllä. -- Minä.\n\n-- Sinä. -- Kuule, veli, minä olen havainnut, että sinä todellakin\nviime aikoina olet ruvennut puhumaan ruokapöytäkulttuuria koskevista\nasioista paljon paremmalla asiantuntemuksella kuin ennen. -- Sano\nsuoraan, mistä tämä riippuu.\n\n-- Voin minä sen sanoakin. Se riippuu siitä, että olen hankkinut\nitselleni Hagdahlin suuren keittokirjan.\n\n-- Kas kun en ole kuullutkaan ennen semmoisesta kirjailijasta tällä\nalalla. Mahtaa olla joku uusi tähti kulinaarisella taivaalla ja\nsuurmerkityksellinen näkyy olevan päättäen sinun edistymisestäsi.\n\n-- On se Hagdahl semmoinen kirja vain, ettei olekaan monta semmoista.\nSinä olet tähän asti aina nolannut minut Brillat-Savarinillasi, mutta\nkoetapas vielä, niin minä tulen aina valtilla päälle, kun minulla on\nHagdahl takanani. Niin, niin veliseni, tästä lähtien sinä olet syösty\nalas korkealta jalustaltasi keittotaidon maailmassa.\n\n-- Ei haittaa. Pysyttelen mielihyvällä jalustan juurella, kun vain\nsilloin tällöin saan oikeata juhlaruokaa. Arkioloissa tyydyn vaikka\nsuolasilakkaan ja perunoihin sekä yleensä hyvin valmistettuun\nkotiruokaan.\n\nSamassa tuli laivan kapteeni pyytämään herroja käymään kajuuttaan\njuomaan lasin totia.\n\n-- Kiitoksia, veli, sanoi maisteri Brandt, mutta tämän viinin\njäljestä minä en juo totia tällä vuorokaudella.\n\n-- Enkä minä, virkkoi tuomari vuorostaan. -- Sepä vasta vahinko\nteille, sillä minulla on niin hyvää länsi-intialaista rommia, että\nsellaista harvoin saa. -- Tulkaa nauttimaan edes sen tuoksusta.\n\n-- No, sen nyt sentään voin tehdä, myönsi maisteri Brandt.\n\n-- Aivan niin, mennään, mennään, puheli tuomari. Maisteri Brandt ja\ntuomari menivät kajuuttaan, jonka suojiin vanhat ja nuoret vähitellen\njo ennen olivat kokoontuneet.\n\nTäällä oli ilo ylimmillään varsinkin nuorten piirissä, johon Penukin\nliittyi puhumaan hetkeksi Märthan kanssa. Avustaminen isännän\nvelvollisuuksien täyttämisessä oli askaroittanut häntä niin paljon,\nettä hän ennen vain pari kertaa tänä iltana oli ehtinyt vaihtaa\njonkun sanan lapsuuden tuttavansa kanssa. Nytkin hänen taasen piti\npian käydä valvomassa järjestystä laivan kannella, ja kun hän\npalasi kierrokseltaan ei Märthaa näkynytkään enää toisten nuorten\njoukossa. Kun hän seisoo siinä etsien katseillaan Märthaa, tulee\nhänen vanha opettajansa Heurthén hänen luoksensa. Penu on jo kauan\nihmetellyt sitä, että tämä koulussa niin kovana esiintyvä mies näin\nseurassa näkyykin olevan iloinen, hauska, vanha herra, joka käy\nryhmästä toiseen nuoria ja vanhoja tervehtimässä, kilistää lasia\nheidän kanssaan ja laskettelee leikkipuheita minkä ehtii. Penu ei\nuskoisi häntä samaksi, mieheksikään, jos ei hän aina joukkoon niistää\npäräyttäisi nenäänsä samalla voimalla kuin ennenkin ja nuuskaisi\nahkerasti.\n\nSaavuttuaan Penun luokse kohottaa vanhus lasinsa! ja sanoo: \"Sinusta\nkuuluu pelkkää hyvää, Gustav Benjamin Barkman, ja kyllä minä heti\nolinkin selvillä siitä, että sinusta mies tulee. -- Niin, niin, minä\nsanon sinua sinuksi ja sinä saat tästä lähtien sanoa minua sedäksi.\n-- Sovitaanko asiat niin?\"\n\nPenu ottaa kiitollisuudella vastaan vanhan opettajansa\nystävällisyyden osoituksen, he vahvistavat sopimuksensa kulauksella\nviiniä ja pakinoivat sitten keskenään. Mutta yhtäkkiä muistaa Penu,\nettä liput ovat otettavat alas, koska päivä on mailleen mennyt. Hänen\ntäytyy siis anteeksi pyytäen keskeyttää keskustelunsa Heurthénin\nkanssa ja rientää käskemään laivan vahdin ottaa liput alas.\n\nTultuaan etukannelle kiintyy hänen huomionsa siihen, että siellä\nsuurin osa nuorista naisista on poissa.\n\n-- Minne tytöt ovat menneet? hän niin ollen kysyy keulapuoleen\nkokoontuneilta merimiehiltä.\n\n-- Kyllä ne pian tulevat, timperi vastaa tyhjentäen totilasinsa.\n\nSamassa Penu kuuleekin naurunkikatusta ylhäältä päin, ja kun hän\nsuuntaa katseensa rikiin, niin selviää hänelle heti, minne tytöt ovat\njoutuneet. Niitä on useita joka mastossa, toiset matalammalla, toiset\nkorkeammalla. Keulamaston saalingilla seisoo yksi ja rohkein joukosta\non juuri kapuamassa ison maston puuvenprammiraa'alta maston huippua\nkohden.\n\nPenu katselee hetken noita huimapäitä. Hänen ensimmäinen ajatuksensa\non huutaa niille kiukkuisesti, että tulisivat kiireimmiten alas\nluvattomilta retkiltään, mutta samassa hän ymmärtää, että hän siten\nmenetellen ehkä saa aikaan tapaturmaan johtavan pelästymisen tytöissä.\n\nHän päättää siis tekeytyä tietämättömäksi tyttöjen huvituksesta ja\nkuiskaa laivanvartijan korvaan, että lempo perii hänet, jos hän\nvielä sallii tyttöjen lähteä yläilmoihin, kun ne sieltä kerran ovat\npalanneet. -- \"Ajattele, hän lisää, kuinka meitä moitittaisiin ja\ntäydellä syyllä, jos joku heistä tulisi suin päin alas laivankanteen.\"\n\n-- Ei sitä tarvitse pelätä. Eivät ne ensi kertaa laivan mastossa ole.\n-- Kyllä mar kapteeni Barkman sen tietää.\n\n-- Oli miten oli, mutta nyt sinä tiedät tahtoni.\n\n-- Tiedän, tiedän, herra kapteeni.\n\nNäin asiat järjestettyään Penu on juuri poistumaisillaan kajuuttaan,\nkun muuan tyttö juoksee hänen luoksensa ja sanoo: \"Kapteeni hyvä,\nteidän täytyy mennä auttamaan Märtha-neitiä. Minä pelästyin teidät\nnähdessäni niin, että astuin hänen kädelleen, ja se vahingoittui\nsiksi pahasti, että hänellä nyt on apua vain toisesta kädestään.\"\n\n-- Märtha? -- Missä Märtha on sitten?\n\n-- Penu, tule tänne! hän samassa kuulee sanottavan ison maston\nrigistä ja näkee Märthan yrittävän laskeutua vain oikealla kädellä\nkiinni pitäen puttinkivanttia alas. Hänen vasen kätensä on kääritty\nveren tahraamaan nenäliinaan ja hän koettaa kietomalla vasemman\nkäsivartensa vantin ympäri jatkaa laskeutumistaan kantta kohti.\n\nSilmänräpäyksessä Penu tajuaa täysin hänen hankalan ja\nhengenvaarallisen asemansa ja rientää nopeasti ylös mastoon.\nPuttinkivanttiin kohoutuu hän niin korkealle, että hän seisoen\nMärthan takana saa vanteista kiinni pitäen käsivartensa kahden puolen\ntyttöä. -- Kääntykää ympäri, neiti Märtha, pankaa vasen! käsivartenne\nkaulani ympäri ja pitäkää lujasti kiinni siitä oikealla kädellä.\nTässä ei auta muu.\n\nTuskasta ja mielenliikutuksesta uuvuksissa oleva Märtha tottelee\nempimättä käskyä ja varovasti Penu kantaa kalliin taakkansa vanttia\nalas. Kiihkeästi takoo sydän hänen povessaan ja tulivirtana kiitää\nveri hänen suonissaan, kun hän tuntee Märthan lämpimän hengityksen\nolkaansa vastaan ja pehmeät, hienot käsivarret kietoutuneina kaulansa\nympäri. Yhden silmänräpäyksen hän toivoo, että matka kannelle\nkestäisi kauan, toisen hän toivoo, että hän saisi Märthan mastosta\nalas niin pian kuin suinkin ja ennen kaikkea, ennenkuin Regnata-rouva\ntai joku muukin kajuutassa olevista vieraista sattuu näkemään tämän\nkohtauksen. Onnellisesti hän pääsee reelingille. Hän käskee Märthan\nomin avuin pysytellä sillä, hyppää itse alas kannelle, ottaa sitten\nMärthan syliinsä ja nostaa hänet kauniisti kannelle. Mutta hän ei\nhenno laskea häntä vieläkään menemään, vaan puristaa tunteittensa\nvaltaamana hänet lujasti rintaansa vastaan. Samassa kietoutuvat\nMärthan käsivarret uudelleen hänen kaulaansa ja seuraavassa tuokiossa\npalaa Märthan huulilla suudelma, jolla heidän kummankaan sitä edes\naavistamatta uudet, elämisen oikeutta vaativat sukupolvien ryhmät\nvahvistavat valinneensa Märthan kantaäidikseen.\n\nKoko tämä välikohtaus on alusta loppuun asti käynyt niin nopeasti,\nettä Penu, kun hän vihdoin rauhoittuu sen verran, että muistaa luoda\nkatseen ympärilleen, toivoo sen tapahtuneen kenenkään huomaamatta.\n\nMutta silloin tuleekin Efraim, joka laivan toisella puolella\nnojautuneena reelinkiin suurella mielenkiinnolla on seurannut\ntapahtumaa, heidän luoksensa, lyö Penua olalle ja sanoo: \"No, Penu,\nolet kai yhtä mieltä Jaakopin kanssa, joka sanoo epistolassaan, että\nkaikenkaltainen hyvä lahja tulee ylhäältä. -- On sinussa vain poikaa,\nPenu! Eikä ole mikään jokapäiväisen teiren poika sinun kultasikaan.\nPahuksen sievästi kaikki suoritettiin ja varsinkin tuo viimeinen\ntemppu, se suuteleminen, tarkoitan minä, kävi teiltä niin näppärästi\nkuin kissan aivastus.\"\n\n-- Olet siis nähnyt ja kuullut kaiken.\n\n-- No, no, ole levossa. Mitä silmiini on sattunut, en ole nähnyt, ja\nmitä korvani ovat tähdänneet, en ole kuullut. -- Nähkääs, hyvä väki,\nolen minäkin joskus sellaisessa leikissä ollut.\n\n-- Hyvä on. Sinä olet järkevä mies, Efraim. Toimita meille kiireesti\nämpärillinen vettä, että Märtha-neiti saa pestä kätensä.\n\nEfraim kiirehtii noudattamaan Penun käskyä. Märtha hautoo hetkisen\nkättään kylmässä vedessä ja Penu tuo hänelle kääreeksi puhtaan\nnenäliinan varastostaan.\n\nKun Märtha sitten kääntyy lähteäksensä kajuuttaan, tarttuu Penu hänen\nkäteensä ja kuiskaa hänelle korvaan: \"En tohdi tulla sinua äidiltäsi\npyytämään, ennenkuin olen kapteeni ja laivan omistaja. -- Mutta?\nsilloin tulen varmaan.\"\n\nPitkä, paljon puhuva silmäys ja lämmin käden puristus on Märthan\nvastaus. Sitten hän kiiruhtaa kajuuttaan ja Penu lähtee keulan\npuoleen.\n\nPenu on kuin juopunut onnestaan. Hänen korvissaan kihisee ja suonet\njyskyttävät hänen ohimoissaan. Selvittääksensä ajatuksensa hän\nistuutuu köysikäärölle laivan pakilla, jonne ei kukaan tule häntä\nhäiritsemään. Tytöt ovat kaikki laskeutuneet alas mastoista ja\nvanhempien esimerkkiä seuraten menneet skanssiin. Vain laivanvahti\nmilloin kävelee kannella, milloin seisahtuu tähystämään ympärilleen,\nvanhaa merimieslaulua hyräillen.\n\nViileä yöilma ja yksinäisyys saattavat Penun mielen tasapainoon ja\nhän kykenee taasen järkevästi asianhaaroja punniten arvostelemaan\nasemaansa. Selvää on hänen mielestään, että se onni, joka hymyilee\nhäntä vastaan, on saatettavissa täydelliseksi vain kovan työn ja\nponnistusten avulla. -- Mutta vastukset eivät säikytä häntä. Ne\novat voitettavat ja hän aikoo niistä huolimatta käydä asettamaansa\npäämäärää kohti.\n\nPenu ei tiedä, kuinka kauan hän on tulevaisuuttaan suunnitellen\nistunut yhdessä paikassa, kun hän vihdoin havahtuu ajatuksistaan\nsiihen, että keulassa oleskeleville kutsuvieraille ruvetaan\ntarjoomaan teetä. Hän kiirehtii peräkannelle, jossa osa seurasta jo\nvalmistautuu lähtöön. Vähitellen seuraavat jäljellä olevatkin heidän\nesimerkkiään ja vihdoin Penu jää vahtimiehen kanssa kahden viettämään\nyötä laivalla.\n\nKestää hetken aikaa, ennenkuin hän seuraavana aamuna tulee\nvakuutetuksi, ettei eilinen tapahtuma ole ollut vain ihanaa\nunennäköä. Mutta kun sen todellisuus ei enää ole epäiltävissä,\nkäy hän täydellä tarmolla vahvistamaan onnensa täydellistä\nvalloittamista. Hän on jo jonkun vuoden harjoittanut joltisellakin\nmenestyksellä puutavarankauppaa hyvin vaatimattomassa mittakaavassa.\nTässä toiminnassa ovat Mannilan kapteeni myyjänä ulkomaille ja\nKanniston isäntä tavaran hankkijana avustaneet häntä neuvoilla\nja teoilla. Nyt hän päättää laajentaa tätä liikettään ja siinä\ntarkoituksessa ostaa jäljellä olevilla rahasäästöillään erään\nmetsälohkon, jota Kannisto on hänelle suosittanut. Hän matkustaa siis\nheti Kanniston luo ja päättää kaupan.\n\nKäynnillään Kannistossa hän on joka kerta tavannut Katriinan, josta\non sukeutunut harvinaisen kaunis, tyynen- ja vakavanluontoinen\nneitonen. Penu tuntee aina lepoa puhuessaan Katriinan kanssa, ja\nkun jokin vastoinkäyminen painaa hänen mieltään, on hän vähitellen\ntottunut keventämään mielensä kertomalla murheensa aiheen\nKatriinalle. Mutta tällä kertaa Kannistoon saapuessaan sellainen\nilo eilisen tapahtuman johdosta loistaa Penun tietämättä hänen\nkasvoiltaan, että Katriina heti, kun he joutuvat kahden kesken,\nkysyy: \"Mikä onni sinua nyt on kohdannut, kun tuommoiselta näytät?\"\nMutta tuskin hän on saanut tämän sanottua, kun hänen poskensa\nsävähtävät punaisiksi ja hän kääntyy pois aikoen lähteä huoneesta.\n\nPenu, joka luulee, että Katriina katuu kysymystään sen tähden, että\nse osoittaa halua päästä toisen salaisuuksien perille, tarttuu häntä\nkäteen ja sanoo:\n\n\"Vai näkyy päältäni, että olen onnellinen. -- Niin, minä olenkin\nonnellinen, sillä nyt minä tiedän, etten lemmi toivottomasti. --\nSinulle sen sanon, kellekään muulle en sitä ilmoittaisi.\"\n\n-- Minä onnittelen sinua täydestä sydämestäni, vastaa Katriina\nkääntyen taasen Penuun. Mutta nyt hänen kasvonsa ovat kalmankalpeat\nja hän kiirehtii pois huoneesta sanoen unhottaneensa jonkun tärkeän\ntehtävän. Penu tekee sitten Kanniston isännän kanssa sellaisen\nsopimuksen, että Kannisto johtaa ensi talvena hakkuun Penun ostamassa\nmetsäkappaleessa sekä toimittaa valmiin puutavaran Raumalle, jossa\nMannilan kapteeni ja Kredliin ottavat sen vastaan ja huolehtivat sen\nmyynnistä.\n\nNäin asiansa järjestettyään Penu lähtee taasen talosta. Katriina\ntulee hänelle hyvästi jättämään ja on niin iloisella päällä, ettei\nPenu milloinkaan ennen ole nähnyt häntä semmoisena.\n\nPenu ei huomaa, että vain hänen huulensa hymyilevät, mutta katseensa\non tuskaa täynnä ja silmänsä ovat itkettyneet.\n\nKolme päivää tämän jäljestä nostaa \"Joutsen\" ankkurinsa ja taasen on\nPenu tuulien teillä, aavoilla ulapoilla.\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\nEnnestään tutussa, luostarinmäen rinteillä Turussa sijaitsevan\nkouluasuntonsa ikkunassa Penu istuu valoisiin mietelmiin vaipuneena.\nHän on äsken tullut merikoulun lukuvuoden viimeiseltä opetustunnilta\nja hän tietää, että hän ylihuomenna tapahtuvissa lukukauden\npäättäjäisissä saa kapteenin todistuksen. Kumppanit vakuuttavat\nlisäksi, että hän on saava kaikista parhaan todistuksen.\n\nTietysti tällainen ennustus oloja tuntevien koulutoverien puolelta,\nkun hän sitä ajattelee, on omansa luomaan tyytyväisyyttä Penun\nmieleen, niinkuin tietoisuus siitäkin, että hän nyt on kohonnut\nkorkeimmalle arvoasteelle työalallaan. Mutta nämä tärkeät saavutukset\nyhtä vähän kuin sekään tosiasia, että hänen harjoittamansa\npuutavarankauppa on antanut hyviä tuloksia, eivät askaroita hänen\nmieltään tällä hetkellä. Hän ajattelee niitä vain sivumennen ja\nmikäli ne auttavat häntä saavuttamaan sen unelmoidun onnen, jonka\nkeskustana on Märtha. Penu on kohtauksen jäljestä \"Joutsenessa\"\nollut kirjeenvaihdossa Märthan kanssa ja nyt Penun silmien edessä\nväikkyy taasen se kuva, jonka hän ensikerran loihti esille\ntavatessaan Märthan Polttilan papan haudalla. Hän näkee itsensä\ntaasen päällikkönä oman laivansa peräkannella ja hänen vieressään\nseisoo reipas, viehkeästi hymyilevä Märtha, joka on valmis seuraamaan\nmiestänsä vaikka minne yli vellovien vesien. Silloin aikoinaan tämä\nunelma kangasti niin kaukana ja tuntui niin rohkealta, nyt hän tohtii\nuskoa sen toteutumiseen. Odottaahan Märtha häntä ensimmäisen lempensä\nhehkuvalla innolla ja onhan hänellä itsellään niin paljon varoja\nkoossa, että hän kapteenintodistuksen saatuaan voi lähteä ostamaan\n\"Dygden\"-laivan, jonka kaupoissa hän on ollut muutaman päivän. Eikä\nnäin ollen Regnata-rouvallakaan voi olla mitään Märthan ja hänen\navioliittoa vastaan. Tällaiseen lopputulokseen Penu tulee ja hänen\nsydämessään vallitsee sama päivänpaisteinen kirkkaus kuin tuolla\nulkonakin, jossa kevätaurinko heloittaa ja koko luomakunta iloiten\nvalveutuu uuteen elämään.\n\nSamassa joku naputtaa hänen kamarinsa ovelle. Se on hänen emäntänsä,\nleskirouva, joka antaa hänelle postiljoonin vastikään tuoman kirjeen.\n\nPenu aukaisee sen. Mannilan kapteenilta se on lähtöisin ja hän\nilmoittaa siinä, että hänen varansa kuten monen muunkin raumalaisen\novat hipuneet tyhjiin \"Altai\"-laivan osakkeitten arvon huimaavan\nlaskun takia. Hän on niin ollen pakoitettu myymään talonsa voidakseen\nmaksaa erään 6.000 markan suuruisen velan, jonka muuan perikunta\noli sanonut irti. Koska hän soisi, ettei talo joutuisi vieraitten\nkäsiin, ehdottaa hän, että Penu, jolla hänen tietämänsä mukaan on\npääomaa vapaana, ostaisi talon ja vuokraisi sen entiselle omistajalle\nsiitä huoneen, tietysti toistaiseksi. -- Lopuksi Mannilan kapteeni\nhuomauttaa kirjeessään, kuinka tärkeätä on, että Penulla on oma talo,\njos hän aikoo jatkuvasti puutavarakauppaa harjoittaa.\n\nTämä on kirjeen pääasiallinen sisällys ja luettuaan sen Penu ensin\nhermostuu, koskei Mannilan kapteenin ehdotus laisinkaan sovellu hänen\naikeisiinsa. Se särkee auttamattomasti \"Dygden'in\" ostoa koskevat\nsuunnitelmat, sillä sekä talon että laivan ostoon Penun varat eivät\nriitä. Hän omistaa kaiken kaikkiaan 20.000 markkaa ja \"Dygden'in\"\nhinta on juuri se summa.\n\nMutta vain tuokion Penu ajattelee tilannetta yksistään oman etunsa\nja onnensa näkökannalta. Seuraavana hetkenä hän jo kuvailee Mannilan\nkapteenin asemaa, jos hän joutuisi jättämään kotinsa ja kontunsa.\nMiten hän voisi viihtyä muualla, hän, joka on Mannilassa syntynyt ja\nkasvanut sekä koko, ikänsä tähän asti siinä asunut? Minne joutuisi\nAmalia, minne kaikki tutut huonekalut, ja saisivatko vieraat kädet\nriipiä hajalle kaiken sen runollisuuden, joka lepää yli rouvavainajan\nhuoneen? -- -- Ei, ja tuhat kertaa ei.\n\nPenu vallan tuskastuu, kun hän ajattelee kaikkia näitä\nmahdollisuuksia. Syvän mielenliikutuksen vallassa hän kävelee edes\ntakaisin huoneessaan.\n\nSamassa johtuu Penun mieleen, kuinka levottomana Mannilan\nkapteeni mahtaakaan odottaa hänen vastaustaan ja siitä riippuvaa\nkohtalonsa ratkaisua. Ja hän päättää heti vapauttaa hyväntekijänsä\nja kasvattajansa sielua raatelevasta epävarmuudesta. Hän pukee\npäällystakin ylleen, sieppaa lakkinsa naulasta ja rientää\nlennätinasemalle, jossa hän kirjoittaa ja lähettää menemään näin\nkuuluvan sähkösanoman: \"Taloa ei anneta vieraille. Lähetän rahat.\"\n\nAstellessaan tämän työn tehtyään hyvällä mielellä asuntoansa kohti\nmuistuu Penun mieleen maisteri Brandtin lauselma, jota hän niin\nusein toistaa ja joka kuuluu: \"Kaikki huomattavat tapahtumat tulevat\nsamanluontoisina parittain.\"\n\nMinulta särkyi vastikään muuan mieluinen unelma. Maisteri Brandtin\nelämänkokemuksen mukaan pitäisi piakkoin jonkun toisenkin toiveeni\npettää, Penu ajattelee, hymähtää ja tuumii: Ennakkoluuloja! Ei mitään\nmuuta kuin naurettavia ennakkoluuloja.\n\nMutta hänen saavuttuaan kotiin ilmoittaa emäntänsä hänelle, että\nmuuan hieno, vanhanpuoleinen rouva odottaa häntä hänen kamarissaan.\n\nPenu kiirehtii riisumaan päällysvaatteet yltään, käy huoneeseensa ja\nnäkee edessään odottajan -- Regnata-rouvan.\n\nPahaa aavistaen Penu tervehdittyään kysyy: \"Mitä on tapahtunut? -- --\nOnko Märtha -- --?\"\n\n-- Ei Märthaa vaivaa mikään, mutta -- sanon sen heti -- asiani on\nsekä teille että minulle itselleni hyvin vakavaa ja ikävää -- --\nhirveän ikävää laatua. Kun Penu ei tiedä, mitä hän tähän vastaisi,\njatkaa Regnata-rouva: \"Olen huomannut pitemmän aikaa, että Märtha\non ollut kirjeenvaihdossa jonkun merillä kulkevan kanssa, mutta\nen ole tahtonut kysyä kenen kanssa. Olen odottanut, että hän itse\nilmoittaisi sen minulle. -- Ajatelkaa siis hämmästystäni ja suoraan\nsanoen kauhuani, kun hän noin viikko takaisin tunnusti minulle, että\nteidän, kapteeni Barkman, ja Märthan välillä vallitsevat sellaiset\ntunteet, että te kapteenin todistuksen saatuanne aioitte tulla\npyytämään minulta Märthaa vaimoksenne!\"\n\n-- Onko tämä aikeeni sitten niin rohkea ja arvoanne loukkaava, että\nse herättää teissä kauhua? Penu kysyy suuttumuksesta väräjävällä\näänellä.\n\n-- Oi, ei! -- Tunnen teidät siltä kannalta, että hetkeäkään\nepäröimättä antaisin Märthan teille, jos ei olisi olemassa eräs\npahempi ja pelkään voittamaton este tiellänne.\n\nRegnata-rouvan mieli on niin järkkynyt, ettei hän tahdo saada\ntätäkään sanottavaansa sanotuksi, ja kun Penu puolestaan kiihkeästi\nodottaa selvitystä, niin hän kysyy: \"Ja mikä se sellainen este on?\"\n\n-- Se, että te, Märtha ja kapteeni Barkman, olette todenmukaisesti\nliian läheistä sukua keskenänne, Regnata-rouva vastaa käsiään\nvääntäen ja nyyhkyttäen.\n\n-- Sukua? Liian läheistä sukua? -- -- Märtha ja minä -- -- --!\n\n-- Niin juuri. Minulla on syytä luulla, että te, kapteeni Barkman,\nolette Märthan velipuoli. -- --\n\nOlette samaa isää.\n\nPenu on lapsena saanut kärsiä paljon pilkkaa ja harmia\n\"isättömyytensä\" takia, mutta siitä pitäen, kun hän ensi kerran läksi\nRaumalle ja varsinkin \"Aallottaressa\" tapahtuneen kohtauksen jäljestä\nhän on ollut niin rauhassa tämän syntyperänsä hämäryyden suhteen,\nettä hän tuskin enää on muistanut sitä. Sitä katkerammalta tuntuu\nhänestä nyt, kun tuo hämäryyden aave taasen alkaa vainota häntä,\nja tuhat kertaa katkerammalta, kun se tällä kertaa uhkaa asettua\nhänen ja hänen lemmittynsä välille. -- Mutta tämähän on naurettavaa,\ntietäähän hän, kuka oli hänen isänsä, onhan hän saanut kuolevan\nisänsä siunauksen. -- Kyllä te olette suuresti erehtynyt, hyvä rouva\nSundelin, hän siis sanoo. Märthan syntyperä on taattu ja minun isäni\noli se vieras merimies, joka kuoli samana syksynä, jolloin minä\npikkupoikana tulin Raumalle. -- -- Odottakaa, haen teille Polttilan\npapa-vainajan selostuksen koko tästä jutusta.\n\n-- Ei se auta meitä. Olen itse aikoinaan puhunut tästä\nasiasta Polttilan papa-vainajan kanssa, nähnyt kaikki hänen\ntodistuskappaleensa ja koettanut itse näinä päivinä hankkia uusia\nenkä ole tullut muuhun päätökseen kuin että asianlaita valitettavasti\nkaiken todennäköisyyden mukaan on siten kuin äsken sanoin.\n\n-- Mihin todistuskappaleisiin sitten teidän pelkonne perustuu?\n\n-- Minun on oikeastaan hyvin vaikea ruveta teille sitä puolta asiasta\nselvittämään. Mutta sen täytyy! tapahtua. Tietäkää siis, että minulla\noli Agatha Joosepintytär-niminen palvelija. Tämä palvelijani synnytti\nkeväällä 1857 lapsen, jonka isä oli minun mieheni. Teidän äitinne\nnimi oli Agatha Joosepintytär, te olette; syntynyt huhtikuussa 1857\nja teidän äitinne on palvellut Raumalla. Tämä kaikki on varmaa.\n\n-- Mutta minun äitini kuulutettiin avioliittoon äskenmainitun\nmerimiehen kanssa 1856 Turussa.\n\n-- Ei kuulutettu. -- Olen juuri käynyt ottamassa selvän siitä.\n-- Nähtävästi on teidän isäksenne itseään nimittänyt henkilö\nhourupäissään puhunut perättömiä. Se on ainoa todenmukainen selitys\nja siitä huomautin jo Polttilan papa-vainajalle.\n\nPenu seisoo kalpeana ja sanomattoman tuskan valtaamana Regnata-rouvan\nedessä. Kuin villi eläin, joka häkkiin suljettuna kiitää vankilansa\nyhdestä sopesta toiseen etsien ulospääsyä, Penukin hakee jotakin\nheikkoa kohtaa siinä todistusten muurissa, jonka Regnata-rouva\nrakentaa hänen ja hänen Märthansa väliin, mutta turhaan. Hän\nistuutuu, painaa päänsä käsiensä väliin ja miettii, miettii -- --.\nVihdoin hän luulee keksineensä hänelle toivoja tuottavan selityksen.\n\n-- Entä jos on olemassa kaksi samannimistä henkilöä, hän huudahtaa\nnousten seisoalleen.\n\n-- Onko todenmukaista ensiksikin, että samassa pitäjässä on kaksi\nsamannimistä henkilöä, jotka molemmat ovat palvelleet Raumalla ja\nsynnyttäneet lapsen samana vuonna ja samana vuoden aikana?\n\n-- Penun pää painuu alas ja epätoivo valtaa hänen sielunsa nämä\njärkevät vastaväitteet kuullessaan.\n\n-- Mutta mahdollista on kuitenkin sekin, mikä ei ole todenmukaista,\nhän sitten sanoo ja ihmettelee samassa, eikö hän joskus ole tuotakin\nlausetta kuullut maisteri Brandtin suusta.\n\n-- Kapteeni Barkman, minä surkuttelen teitä, sillä minä käsitän\nkärsimyksenne laajuuden, Regnata-rouva vastaa painaen nenäliinaa\nkasvojansa vastaan. Minäkin olen ajatellut tuota mahdollisuutta,\nsillä onhan kysymys ainoan lapseni onnesta. Olen pyytänyt\ntietoja, onko Ahmasjärven kirkonkirjoihin merkitty kaksi Agatha\nJoosepintytär-nimistä henkilöä. Sain vastaukseksi, että vain yksi\nsenniminen tavataan kirkonkirjoissa.\n\n-- Mutta sittenkään ei asia voi olla, kuten pelkäätte. -- En voisi\nrakastaa Märthaa sillä tavalla kuin häntä rakastan, jos olisimme niin\nläheistä sukua.\n\n-- Sanoisihan veren ääni sanottavansa sellaisessa tapauksessa.\n\n-- Veren ääni, pelkään, ei puhu mitään asiain näin ollen. Siihen\nen luota. -- Toivon vain, että olen erehtynyt, mutta todistukset,\ntodistukset. Mistä ne saadaan?\n\n-- No, mutta tätini, Ahmasjärven torpan emäntä kai voi antaa ne.\n\n-- Ei voi. Hän ei tiedä sisarestaan mitään muuta jäljestä sen, kun\nhän läksi Raumalle palvelukseen, kuin että hän silloin, kun te\nsynnyitte v. 1857, palasi kotiinsa niin heikkona, ettei enää jaksanut\npuhua.\n\n-- Onpa sekin ihmeellistä.\n\n-- On se ensi kuulemalla. Mutta kun ajattelee, kuten hän itse\nselittää asian, että hän on asunut metsätorpassa syrjässä kylästä\nja että hänellä on ollut täysi työ lastensa ja taloutensa hoidossa,\nniin ei ole mikään kumma, ettei hän ole ehtinyt seurata sisarensa\nelämänvaiheita.\n\nPitkän aikaa he molemmat istuvat synkkiin ajatuksiin vaipuneina\nja sanaakaan puhumatta, kunnes Penu vihdoin kysyy: \"Mitä teidän\nmielestänne näin ollen on tehtävä?\"\n\n-- Sitä puolta asiasta olen ajatellut niin, että pelkään menettäväni\njärkeni. Olen ottanut sen mahdollisuuden laskuun, että olen erehtynyt\nja että se voidaan todistaa. Tältä kannalta tilannetta katsoen sekä\nmonesta syystä pitäisin parhaana, ettei Märtha ainakaan toistaiseksi\nsaisi tietää, mikä todellisuudessa erottaa teidät. Selittäisin\nhänelle vain, etten pidä teitä hänelle sopivana miehenä ja asettuisin\navioliittoa vastaan. Kieltäisin hänen kirjoittamasta teille\nilmoittaen samassa, että tekin olette luvannut olla kirjoittamatta\nhänelle. -- Mutta mitä te sanotte tähän?\n\n-- Ei minun auta muu kuin alistua kaikkeen. -- Minä katoan Märthan ja\nteidän näköpiiristä. -- -- Merimiehen on helppo kadota jäljettömiin.\n\n-- Te olette järkevä ja kunnon mies, kapteeni Barkman. Niin, niin,\nsellaisena olen aina tuntenut teidät. Kestäkää tämä surunne.\nMuistakaa, että kulta koetetaan uunissa ja mies vastoinkäymisessä.\n-- Mutta ennenkuin eroamme, on teidän ilmoitettava jokin osoite,\njolla voin saada tietoja kulkemaan teille, jos sattumalta ilmenisi\nseikkoja, jotka todistaisivat, että pelkomme on perusteeton.\n\nPenu antoi Regnata-rouvalle erään lontoolaisen liikkeen osoitteen,\njota hän ennenkin oli käyttänyt kirjevaihtonsa välittäjänä.\n\nSen saatuaan Regnata-rouva sanoi hyvästi Penulle puristaen lujasti\nhänen kättään. Mutta ovelta palasi hän vielä takaisin, syleili Penua\nja poistui yhtä suoraselkäisenä ja ryhdikkäänä kuin ainakin.\n\nPenu sai ponnistaa luonteensa lujuuden äärimmäiseen asti voidaksensa\nkestää häntä kohdanneen iskun. Hän oli kuin turtunut siitä eikä hän\nensi hetkinä voinut keksiä mitään oikeudenmukaista siinä, että ulkona\nkevät hymyili häntä vastaan kuin ennenkin, vaikka hänen mielessään\nvallitsi syksyinen synkkyys, ja että elämä siellä kulki säännöllistä\nkulkuaan, vaikka kova kohtalo oli hänen elämänsä pilannut.\n\nVähitellen hän kuitenkin tointui sen verran, että hän kykeni\ntulevaisuuttaan ajattelemaan. Hän oli muutamia päiviä ennen antanut\nkieltävän vastauksen eräälle turkulaiselle laivanvarustajalle,\njoka tarjosi hänelle päällikön paikkaa vastikään valmistuneella\nlaivallaan. Nyt hän meni tämän luo kysymään, vieläkö toimi oli\nsaatavissa, ja koska se vielä oli avoinna, pyysi hän päästä siihen\nja hänen pyyntöönsä suostuttiin mielihyvällä. \"Dygden\"-laivan\nostohankkeet olivat näin menneet saman tien, kuin kaikki muutkin\nhänen äskeiset valoisat toiveensa ja unelmansa.\n\nKaksi päivää tämän jäljestä sai hän kapteenin todistuksensa parhailla\narvolauseilla, ja tuskin oli viikko ehtinyt vieriä, niin hän taasen\nkynti aavaa merta.\n\n\n\n\n\n\nIV\n\nKIRJANMERKKI\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\nKapteeni Barkman on laajoissa piireissä merenkulkijain kesken\nyksimielisesti tunnustettu eteväksi mutta uhkarohkeaksi päälliköksi.\nSeuramiehenä maissa ovat mielipiteet hänestä sen sijaan hyvin\neriävät. Hän on niin vaihteleva mielialaltaan. Väliin hänet valtaa\noikea ilakoimisen raivo ja silloin hän tarjoo viiniä kaikille, jotka\nsattuvat istumaan siinä ravintolassa, johon hän on poikennut. Hän\nlaulaa iloisia lauluja, laskettelee leikkipuheita ja tanssittaa\nravintolatyttöjä. Mutta huonosti käy silloinkin sen, joka sattuu\nsuututtamaan hänet, sillä helposti kuohahtava on hänen verensä,\nhän on herkkä käymään toiseen käsiksi ja hänellä on harvinaisen\nsuuret ruumiinvoimat. Useimmiten hän kuitenkin istuu umpimielisenä,\nalakuloisena ja jurona seuraamatta ollenkaan keskustelua ympärillään.\nJa jos silloin myrsky nousee ulkona ja toiset päälliköt päättävät,\nettei sellaisella ilmalla kukaan mene merelle, niin lähteekin hän\nalukselleen, komentaa miehensä työhön ja käy, jos tuuli vain on\nsopivan suuntainen, taistelemaan meren hyrskyjä vastaan. Monet\nkerrat hän näin ollen on ollut tuhoutumisen vaarassa aluksineen\npäivineen, monet kerrat hän on myrskyn raivoa hyväkseen käyttäen\ntehnyt uskomattoman nopeita matkoja ja monesti hän on haaksirikon\ntapahduttua tullut auttajana hädässä oleville.\n\n\"The daring finniksi\", suomalaiseksi uskalikoksi häntä\ntuttavapiirissä nimitetään, hänen rohkeuttaan ihaillaan, hänen\nvoimiaan kunnioitetaan ja hänen kykyään merimiehenä kiitetään.\n\nKolmatta vuotta hän on jo laivapäällikkönä valtamerillä risteillyt\nja koko tällä ajalla, tai tarkemmin sanoen Regnata-rouvan ja hänen\nvälisestä kohtauksesta asti hän ei ole kertaakaan käynyt Raumalla,\nei kertaakaan tavannut Märthaa. Hän on purjehtinut yksinomaan\nturkulaisilla laivoilla, mutta nyt hän on, oltuaan sattumalta\nhiukan aikaa toimetonna, joutunut raumalaisen \"Peto\"-nimisen\nlaivan päälliköksi. Laivan edellinen kapteeni on kuollut matkalla\nEnglantiin ja \"Peto\" makaa nyt kivihiilikuormituksessa Grimsbyn\nredillä odottaen suotuisaa tuulta päästäkseen Hampuriin. Mutta on\nkuin noiduttua, ettei sopivaa tuulta vain ilmene. Ensin on viikon\najan puhaltanut navakka vastatuuli ja kolme viimeistä päivää meri on\nlevännyt rasvatyynenä. Synkkänä ja murjottavana kapteeni Barkman on\nliikkunut milloin laivallaan, milloin maissa, mutta nyt neljäntenä\npäivänä, kun tyyntä yhä vain jatkuu, hän yltyy hurjalle päälle.\nHän komentaa kaksi miestä viemään itseään maihin ja panee siellä\ntoimeen semmoiset kemut, että niistä puhutaan Grimsbyssä vielä\nkymmenisen vuotta jäljestäpäin. Mutta juuri kun ilo on ylimmällään\nja kapteeni Barkman noustuaan tuolille seisomaan laulaa \"Nancy\nLee'tä\", kuuluu ensimmäinen tuulen kohaus länteis-länsi-etelästä. Se\nyltyy yltymistään ja uhkaa paisua myrskyksi. Kapteeni Barkman maksaa\nkiireesti laskunsa, soudattaa itsensä takaisin laivaansa, ja vaikka\nvanhemmat päälliköt hänen lähtiessään rannalta ovat varoittaneet\nhäntä menemästä merelle tässä tuulessa, niin komentaa hän väkensä\navaamaan purjeet, nostaa ankkurin ja halki vaahtoavien hyrskyjen\nkiitää hänen aluksensa tuulen pauhatessa rigissä päämääräänsä kohti.\nIltaan mennessä on tuuli kuitenkin jo kiihtynyt puolittain myrskyksi.\nKapteeni Barkman komentaa panemaan kiinni prammipurjeet, ison\npurjeen ja muutamia taakipurjeita, ja kun tuulen raivo vain kasvaa,\njoutuu hän reivaamaan ja vähentämään purjeita, kunnes hän vihdoin\nkulkee pohjareiviin pannuilla märssypurjeilla. Hänen aluksensa tila\non sittenkin arveluttava, sillä raskaasti kuormitettuna ollen, ja\nkoska se sitä paitsi on vanhanpuoleinen, on se saanut vuodon ja\npumppuaminen tällaisessa myrskyssä voidaan toimittaa vain alituisessa\nhengenvaarassa ollen. Se käy päinsä vain siten, että tuulenpuolelle\nrikiin noussut mies antaa merkin, kun valtavan suuri kuohupää tulee,\njolloin pumpun luona työskentelevien on juostava etsimään itselleen\nturvaa riippumalla rigissä tai tarttumalla kiinni johonkin kiinteään\nköyteen jatkaaksensa sitten taasen pumppuamista, kun ensin vesi\non juossut kannelta pois. Näin kuluu hiljakseen aika yli puoliyön\nmiehistön henkensä puolesta taistellessa uhkaavaa vaaraa vastaan.\n\nNiinkauan kun kapteeni Barkman hieno hymy huulillaan ja uhmaten\nvaahtoavien kuohujen voimaa on seisonut peräkannella, ei kukaan\nole tohtinut, kohdistaa moitteen sanaa häneen, mutta nyt kun hän\naamupuolella yötä on jättänyt vahtivuoron toisen perämiehen käsiin\nja mennyt levolle, huutaa toinen niistä kahdesta miehestä, jotka\nköytettyinä kiinni paikalleen hoitavat peräsintä, kumppanilleen: \"Me\nolemme mennyttä kaikki ja syy on kapteenin. On väärin, että päällikön\noikeus annetaan sellaiselle yltiöpäälle.\" Ja samaan suuntaan meneviä\nlausuntoja vaihtavat pumpun ääressä toimivat miehetkin keskenänsä.\nMutta myrsky vain jatkaa temmellystään. Se pieksee voimakkailla\nsiivillään meren pintaa saattaen sen kuohumaan kuin hornan kattilan\nja kohottaen sen vaahtoisia pärskeitä korkealle kohti taivasta.\nSe kiidättää pilvien hattarat edellään kuin olisivat ne tuhansien\nraivotarten takaa-ajamat. Milloin se niitä mahtaviksi vyöryiksi\nmuodostelee, milloin repii ne riekaleiksi, niin että kuun valo\nhetkeksi pääsee rikkeämien lomitse pilkistämään yön pimeyteen. Se\npurkaa vihaisen vimmansa \"Petoonkin\", joka vavahtelee, ryskyy ja\nnatisee kaikissa liitoksissaan, se ulvoo köysistössä, viskelee laivaa\naallolta aallolle ja uhkaa joka hetki sitä perikadolla.\n\nVilusta ja pelosta värjöttäen \"Pedon\" väki odottaa aamun sarastusta\nsiinä toivossa, että myrskyn raivo silloin vaimenisi. Jo ilmestyykin\nitäiselle taivaalle punainen viiru uuden päivän airuena, mutta tuulen\nvoima ei vain heikkene.\n\nSilloin juuri päivän valjetessa kahden lasin aamuvahdissa toinen\nperämies huomaa jotakin erityistä ylihangan puolella. On vielä\nhämärä, ettei hän näe, mitä se on, mutta kaukoputken otettuaan\nsilmiensä avuksi hän näkee selvästi, että se on kantta myöten veteen\nvajonnut kuunariparkki, jonka keulamasto on katkennut ihan kannen\nläheltä. Maston riki ja pyöröpuut riippuvat laivan sivulla, missä\nmeri hakkaa niitä ankarasti laivan kylkeä vastaan. Myöskin isomasto\non katkennut heti märssyn alapuolelta. Ainoastaan mesaanimasto on\nkatkennutta salkoa lukuunottamatta säilynyt pahemmilta vaurioilta.\nKun päivä valkenee enemmän, näkyy vielä, että laivan väki on\nkiivennyt mesaanin rikiin, josta valkea riepu liehuu merkkinä siitä,\nettä hätä on käsissä ja apua tarvitaan.\n\nSaatuaan kaiken tämän selville perämies käy herättämään kapteeninsa,\njoka heti kiirehtii kannelle.\n\n-- Noille raukoille emme voi mitään apua antaa tällaisessa myrskyssä,\nperämies huutaa hänen korvaansa.\n\n-- Emme voi! Miksemme voi? kapteeni Barkman vastaa ja huutaa\näänellä, joka kaikuu yli myrskyn ulvonnan: \"Hilatkaa isot raa'at ja\nmärssyraa'at pakkiin\", pojat! -- Keula tuuleen, peräsinmiehet!\n\nKun hän näin on saanut laivansa vauhdin hiljennetyksi ja hiukan\nrauhaan aallokolta, kutsuu hän kaikki miehensä puolikannelle ja\nkysyy: \"Kutka teistä haluavat lähteä noita onnettomia pelastamaan?\"\n\nEi kukaan vastaa, sillä ehdotus tuntuu niin mielettömältä, että sen\nvoi vain kapteeni Barkmanin kaltainen mies tehdä.\n\n-- Me olemme itse hengenhädässä ja avun tarpeessa, puosu vihdoin\nvirkkaa.\n\n-- Mikä meillä on hätänä? kapteeni Barkman vastaa, ja jos te ette\ntahdo lähteä avuksi noille tuolla, niin minä lähden yksin.\n\nSellainen puhe on sulaa mielettömyyttä ja kapteeni Barkman tietää\nparhaiten itse, ettei hän yksinään saisi mitään aikaan tällaisessa\ntuulessa ja merenkäynnissä. Mutta hän on laskenut, että hänen\nosoittamansa uhkarohkeus herättää hänen miestensä sydämessä samaa\nvaaran uhmaa, jota hän itse tuntee. Ja hän on laskenut oikein. Jo\nilmoittautuu kaksi miestä tekemään hänelle seuraa, hetken päästä on\nhalukkaita kolme, neljä ja vihdoin ei ole ainoatakaan, joka tahtoisi\njäädä pois vaaralliselta pelastusretkeltä.\n\nKapteeni Barkman valitsee tarjokkaista neljä parasta miestä, ja kun\nhän on antanut ensimmäiselle perämiehelle määräykset, miten laivaa\non liikehdittävä hänen lähdettyään ja mitä tämän tulee tehdä, jos ei\nhän koskaan palaa retkeltään, komentaa hän ylihangan pelastusveneen\nlaskettavaksi vesille.\n\nSuurella vaivalla ja mitä ankarinta varovaisuutta noudattaen saadaan\ntämä toimi suoritettua ja vene miehineen onnellisesti pois laivan\nkyljestä. Sitten alkaa veneessä oleville merimiehille äärimmäistä\nvoimanponnistusta kysyvä soutu, jota haaksirikkoutunutta laivaa\nlähemmälle päästyä suuresti vaikeuttaa se seikka, että laiva on\nollut puutavarakuormituksessa ja suurin osa kansikuormaa on joutunut\nmereen. Siellä aallot sitä viskelevät ja pelastusveneen miehistö\nsaa pitää tarkkaa vaaria, etteivät tuuliajolla olevat lankut pääse\npuhkaisemaan heidän veneensä kylkeä. Mutta on niistä toiselta puolen\nse hyötykin, että ne jossakin määrin vaimentavat merenkäyntiä.\nVihdoin saapuvat pelastajat haaksirikkoutuneen läheisyyteen ja\npyrkivät tuulen suojanpuolelta sen luo. He eivät kuitenkaan uskalla\nmennä aivan lähelle sitä, sillä silloin voisivat kuohut lyödä heidän\nveneensä pirstaleiksi vieraan laivan kylkeä vastaan.\n\nTämän on kapteeni Barkman jo ennen oivaltanut ja hän on sentähden\nlähtiessään omalta laivaltaan ottanut mukaansa paitsi suuren\nkäärön köyttä, joukon kevyempää, vahvaa nuoraa, jonka päähän hän\non kiinnittänyt lyijypainon. Ja nyt ovat hänelle hänen suuret\nruumiinvoimansa hyväksi avuksi. Hän viskaa nuoran lyijypainoineen\nhaaksirikkoutunutta kohti saadakseen siten yhteyden pelastusveneen\nja hätäänjoutuneiden kanssa aikaan. Heitto ei onnistu ensi kerralla\neikä toisella. Vasta kuudennella kerralla putoo lyijypaino vieraan\nlaivan kannelle, josta haaksirikkoutuneet saavat sen käsiinsä.\nNuoran varassa vedetään vahva köysi haaksirikkoutuneeseen ja siihen\nsidottuna kuljetetaan pelastettavat yksi toisensa jäljestä veneeseen.\n\nSamalla tavalla menetellen saadaan pelastuneet ja kapteeni Barkmanin\nmiehet \"Petoon\". Viimeisenä ui kapteeni Barkman köysi uumillaan läpi\nhyrskyjen \"Pedon\" laidalle. Hän on juuri astunut yli reelingin,\nkun suuri hyökylaine hirveällä voimalla lyö hänet päin laivan\nvastaista laitaa. Hän menee iskusta tainnoksiin ja kun hän siitä\ntointuu, tuntee hän yrittäessään liikahtaa hirveätä kipua vasemmassa\nreidessään. Hammasta purren hän koettaa tuskista huolimatta nousta\nseisoalleen, mutta hervottomana makaa hänen vasen aliraajansa ja\nyhtäkkiä selviää hänelle, että sen reisiluu on katkennut.\n\nVarovasti vievät hänen miehensä hänet kajuuttaan, jossa hän joutuu\nvaatteet yllään makaamaan, kunnes laiva navakan myötätuulen yhä\npuhaltaessa neljännellä vuorokaudella näiden tapahtumien jälkeen\nsaapuu Hampuriin.\n\n\n\n\nXXIX.\n\n\nEräässä Hampurin parhaassa sairaalassa kapteeni Barkman makaa\njalka siteessä jo seitsemättä viikkoa vuoteen omana. Paljon hän\non tällä ajalla saamia osakseen kunnioitusta ja ystävällisyyttä,\nsillä kuunariparkki, jonka väestön hän pelasti, oli hampurilainen.\nPaikkakunnan sanomalehdet ovat yksityiskohtaisesti kirjoittaneet\nkapteeni Barkmanin ja hänen miestensä rohkeasta pelastustyöstä, ja\naina kun joku suomalainen alus on saapunut Hampuriin, on riennetty\nsen päällikölle kertomaan hänen maanmiehensä urotyöstä. Moni tuttu\nsuomalainen päällikkö on näin ollen käynyt kapteeni Barkmania\ntervehtimässä, mutta niiden joukossa ei ole sattunut olemaan\nketään raumalaista. Ja kuitenkin hän niin mielellään tahtoisi\ntietää edes jotakin Märthasta, jota hän ei koskaan ole lakannut\najattelemasta. Kiihkeästi hän on sairastumisensa aikana odottanut\nLontoon kautta Regnata-rouvalta kirjettä, joka ilmoittaisi, että\nhänen syntyperästään ollaan selvillä ja ettei se estä häntä saamasta\nMärthaa. Mutta hän on odottanut turhaan ja näin on hänessä vähitellen\nkypsynyt päätös lähteä kaukaiseen länteen viettämään siellä elämäänsä\nja jos mahdollista -- unohtamaan. Hän on juuri näinä päivinä saanut\nMannilan kapteenin välityksellä kaikki Raumalle sijoittamansa rahat.\nNiillä hän on pian tapahtuvaa pitkämatkaista asuinsijan muuttoaan\nsilmällä pitäen ostanut 600 Englannin punnan pankkiosoituksen. Hän\non siis valmis lähtemään Amerikkaan heti, kun lääkäri antaa hänelle\nluvan nousta vuoteeltaan, ja tämän pitäisi tapahtua noin puolentoista\nviikon päästä.\n\nHaikein mielin hän on näihin valmistuksiin ryhtynyt ja niitä\njärjestellessään ovat muistot niiltä päiviltä, jolloin hän oli niin\nsanomattoman onnellinen, vastustamattomalla voimalla vallanneet hänen\nmielensä. -- -- Se onni tuntuu hänestä nyt vain unennäöltä ja yhtä\npetolliselta kuin herätessä häipyvä kaunis uni. Vanhojen muistojen\npakottamana kapteeni Barkman ottaa vuoteensa vieressä olevalta\npöydältä raamatun, jonka lehtien välissä hän säilyttää lapsena\nMärthalta saamaansa kirjanmerkkiä. Hän aukaisee paperin, johon se on\nkääritty, pitelee käsissään tuota siroa, huolellisesti tehtyä pikku\nesinettä samoinkuin hän tuhansia kertoja ennen on sitä pidellyt,\nantaa kätensä nivelien kosketella sen pintaa ja suutelee sitä.\nSilloin ilmoittaa huoneeseen tullut sairaanhoitajatar, että muuan\nvieras henkilö tahtoo tavata kapteeni Barkmania.\n\n-- Käyköön tänne vain, sanoo kapteeni Barkman laskien kirjanmerkin\nkäärepapereineen pöydälle.\n\nHetkisen kuluttua aukeaa ovi ja sisälle astuu kapteeni Barkmanin\nvanha ystävä ja koulukumppani, maisteri Jokela.\n\n-- Mistä sinä tiesit tänne tulla, kapteeni Barkman kysyy, kun he\nensin ovat tervehtineet toisiaan.\n\n-- Saavuin eilen Lyypekkiin ja sain jo matkalla höyrylaivan\nkapteenilta kuulla, että sinä makaat täällä sairaana. Minulla oli\nmuutenkin aikomus käväistä sivumennen Hampuria katsomassa ja tämä\ntiedonanto toi minulle yhden aiheen lisää tuumani toteuttamiseen.\n\n-- Oietko vain huviksesi matkoilla?\n\n-- En. Lähden Dresdeniin. Kuten tiedät, olen jättänyt sikseen\nlakitieteen opintoni ja ruvennut lukemaan lääketiedettä. Voidakseni\npikemmin valmistua lääketieteen kandidaatiksi päätin lähteä joksikin\naikaa Dresdenin yliopistoon opiskelemaan. -- -- Mutta sinä.\n\n-- Sinua ei ole nähty Raumalla kolmeen vuoteen luulen ma. Milloin\naiot tulla sinne?\n\n-- En milloinkaan enää.\n\n-- Et milloinkaan! -- Mitä puhetta semmoinen on? Kuuleppas,\nsiellä Raumalla myydään ensi viikolla lauantaina \"Usko\",\ntunnethan parkkilaiva \"Uskon\". Se sinun pitää ostaa ja ruveta\nlaivanvarustajaksi Raumalla.\n\n-- Ei minusta ole sen ostajaksi. -- Aion lähteä Amerikkaan.\n\n-- Amerikkaan! Vaikka sinua odotetaan Raumalle. Ainakin yksi sinua\nsinne odottaa. -- -- Kuule -- anteeksi, että kysyn näin suoraan, --\neivätkö sinun ja Märtha Sundelinin välit olleet tavallista paremmat.\n\n-- Luulin teistä tulevan avioparin.\n\n-- Turhia luuloja. -- -- Tuota -- -- oletko tavannut hänet\nhiljattain? -- Miten hän jaksaa?\n\n-- Harvoin häntä saa nähdä. Hän on enimmäkseen kotona ja yksinään hän\nuseimmiten liikkuu ulkona. On kuin tahtoisi hän karttaa ikäistensä\nseuraa.\n\n-- Vai on hän sellaiseksi muuttunut. Hän oli ennen iloinen, reipas\ntyttö.\n\n-- Niin oli, mutta nyt ei ole enää. -- Muuten puhuvat kaupungissa,\nettä Grönholm, muistat kai Grönholmin, sen koulukumppanimme -- -- --?\n\n-- Muistan, muistan. -- -- Niin, mitä siitä Grönholmista aioit sanoa?\n\n-- Kovinpa sinä näyt olevan hermostunut. -- -- Puhuvat, että Grönholm\non ruvennut lähentelemään Märthaa.\n\n-- Grönholm! -- -- Grönholm ja Märtha! Tuhat tulimmaista sentään!\n\nKapteeni Barkman on äkkiä noussut istualleen, hänen silmänsä\nsäkenöivät ja hän lyö nyrkkinsä pöytään, niin että astiat sekä pullot\nkalisevat toisiaan vastaan ja kirjanmerkki käärepapereineen putoo\nlattialle. Samassa hän kuitenkin huomaa hillitä itsensä.\n\n-- -- \"Olen todellakin saanut hermostoni piloille maatessani tässä\ntoimetonna ja ikävöidessäni merelle. -- -- Ole hyvä ja anna minulle\ntuo kirjanmerkki.\"\n\n-- Tässä on. Entä tämä paperi? -- Se onkin kirje, huomaan minä.\nOtatko senkin talteen?\n\n-- Ei sillä väliä ole. Laske se pöydälle vain.\n\n-- Näkyy olevan vanha kirje, koska on kirjoitettu vanhanaikuisilla\nsaksalaisilla kirjaimilla.\n\n-- Ei se niin peräti vanha ole. Toukokuussa 1868 se on päivätty,\nmuistaakseni.\n\n-- Niin näkyy olevan. Keneltä olet sen saanut?\n\n-- Tiesi hänet, miten on sattunut käsiini jonkinlaisena käärepaperina.\n\n-- Et ole siis ehkä lukenutkaan sitä?\n\n-- En osaa sitä lukea enkä pidä väliäkään sen lukemisella.\n\n-- Saanko minä siis ottaa selvää sen sisällyksestä.\n\n-- Saat, jos sinussa on miestä siihen.\n\n-- Kyllä minä sen lukea osaan, vaikka käsiala onkin niin epäselvää.\n-- Olen hyvin huvitettu kaikenlaisten vanhanaikaisten asiakirjojen\nlukemisesta. Se oli hauskinta työtäni lakitiedettä opiskellessani.\n\nMaisteri Jokela alkaa lukea kirjettä, mutta päästyään hetken matkaa\neteenpäin hän huudahtaa: \"Kuule, tässä puhutaan sinusta.\"\n\n-- Minusta?\n\n-- Niin, niin, juuri sinusta. Kirje on osoitettu kauppias Ilvànille,\nPolttilan papalle.\n\n-- Niin onkin. Sen minäkin olen saanut selville.\n\n-- Se näkyy sisältävän vastauksen erääseen Polttilan papan\ntiedusteluun sinun äidistäsi. -- Anna, kun katson. -- Se on\nAhmasjärven vanhan rovastivainajan kirjoittama 18 p. toukokuuta, siis\npäivää jälkeen Polttilan papan kuoleman.\n\n-- Jatka, jatka! Mitä siinä sitten sanotaan?\n\n-- Odota hiukan. Käsialasta on vaikea saada selvää. -- -- Sanotaan,\nettei ole enää kahta Agatha Joosepintytärtä Ahmasjärven seurakunnan\nkirjoissa, mutta on ollut aikoinaan kaksi -- --.\n\n-- Mitä sinä puhut! -- -- On ollut kaksi sen-nimistä. -- -- Lue\neteenpäin, veli hyvä, lue, lue joutuin!\n\nKapteeni Barkman on käynyt vallan kalpeaksi jännityksestä.\n\n-- Agatha Kristiina Joosepintytär on ottanut muuttokirjan\nalkupuolella vuotta 1856 Porin maaseurakuntaan, mutta toinen Agatha\nJoosepintytär, jolla on vain yksi ristimänimi, on edelleen kirjoissa\nAhmasjärvellä. Missä viimeksimainittu oleskelee, ei kirjoittaja\ntiedä, mutta Agatha Kristiina Joosepintytär kuoli Ahmasjärvellä\nheti sen jäljestä, kun hän oli synnyttänyt pojan, joka kasteessa\nsai nimet: Gustaf Benjamin. -- -- Se paperi, jonka rouva Sundelin\non v. 1867 saanut pyytäessään tietää mainitun pojan syntymäpäivän,\nei ole mikään papinkirja, vaikka kirjoittaja sanoo sen ehkä\nkirjoittaneensa papinkirjan lomakkeelle. Siinä ei mainitakaan mitään\nmuuta kuin Gustaf Benjaminin syntymäpäivä, josta pyydettiin tieto,\nsekä kuka hänen äitinsä oli. Nämä tiedot kirjoittaja sanoo voineensa\nhyvin antaa, koska hän kastoi lapsen ja tunsi äidin vanhastaan.\nKirjoittaja ilmoittaa varmasti tietävänsä, että tämä Agatha Kristiina\nJoosepintytär palveli ensin Raumalla mutta sittemmin marraskuun 1:stä\np:stä 1855 alkaen Turussa.\n\n-- Turussa! kapteeni Barkman huudahti. -- Sanotaanko siinä ihan\nvarmaan: Turussa?\n\n-- Sanotaan.\n\n-- Herra Jumala, ja minä olen vuosikausia kuljettanut tuota\ntodistuskappaletta muassani tietämättä mitään sen tärkeydestä. --\nIsäni -- hän oli sittenkin isäni -- ei ole hourupäissään minua\npojaksensa luullut.\n\n-- -- Nyt minä ymmärrän. Hän oli läheltä Poria kotoisin ja äitini\nmuutti kirjoille sinne, kun he aikoivat mennä naimisiin. Siellä he\nvarmaankin ovat kuulutetut ja sieltä saadaan siitäkin todistus. -- --\n\nMutta jatka! -- -- Mitä kirjeessä vielä sanotaan?\n\nKirjoittaja pyytää anteeksi, että vastaus kauppias Ilvànin kirjeeseen\non viivästynyt, syystä että kirjoittaja on kuukausimääriä sairastanut\nensin poltetautia ja sitten sen aiheuttamia vaikeita seurauksia.\n\n-- Eikö mitään muuta?\n\n-- Ei.\n\n-- Ei tarvitakaan enempää. Siinä on tietoja kylliksi. -- Minun\ntäytyy päästä pois tästä vuoteesta. Minä en voi kauemmin maata\ntoimettomuuteen kytkettynä.\n\n-- Mikä sinun oikeastaan on? Olet vallan kalpea ja kätesi värisevät.\n\nEn voi vastata kysymykseesi. Nämä ovat perhesalaisuuksia. -- Minun\ntäytyy päästä Raumalle.\n\n-- Siitä ei tule mitään. -- Koeta rauhoittua, niin ymmärrät, ettet\nvoi lähteä minnekään, ennenkuin jalkasi on parantunut, -- Voi kai\nasian sitä paitsi selvittää kirjeessäkin.\n\n-- Olet oikeassa. -- Niin, niin, en pääse vielä minnekään tästä,\nmutta pian pääsen ja sitten lähden oitis Raumalle.\n\n-- Amerikkaan sinun piti lähteä.\n\n-- Amerikkaan -- ei, nyt ei ole enää puhetta siitä. -- Kuule, teetkö\nminulle pari palvelusta?\n\n-- Tietysti, jos et vain mahdottomia pyydä.\n\n-- En pyydä mahdottomia. -- Sinun pitäisi vain kopioida tuo kirje\nsanasta sanaan tavallisin kirjaimin ja todistuttaa kopio oikeaksi.\n\n-- Sen teen. -- Entäs se toinen asia.\n\n-- Sitten pyydän sinun vaihtamaan tämän 600 punnan pankkiosoituksen\nSuomen markoiksi. Lähetän ne Raumalle, näetkös. -- Milloin \"Usko\"\nmyydään, sanoit?\n\n-- Ensi viikolla, lauantaina. -- Aiotko sittenkin ostaa sen?\n\n-- Aion. Luuletko, että se nousee yli 15.000?\n\n-- Sellaisia asioita en tunne ollenkaan. Mutta halvalla nyt aluksia\nmyydään. Ajat ovat huonot merellä.\n\n-- Yritän siis. Mutta enempää kuin 15.000 minulla ei ole.\n\n-- On sekin jo kaunis raha. Mutta, kuule, turha on vaihtaa\npankkiosoitusta täällä Suomen markoiksi ja maksaa siitä. Lähetetään\nse semmoisenaan Raumalle. Niin on edullisempaa.\n\n-- Mutta ei Raumalla ole pankkia.\n\n-- Onpas. On ollut jo kolmatta vuotta.\n\n-- No, sitten ei ole hätää. Vapaudut siis rahanvaihtohommasta.\n\nNäin siis Jokelan maisterin käynti kapteeni Barkmania tervehtimässä\njohtaa siihen, että noin viikko tämän tapahtuman jälkeen Mannilan\nkapteeni saa entiseltä kasvatiltaan kirjeen, jossa tämä pyytää\nMannilan kapteenia piakkoin tapahtuvassa huutokaupassa yrittämään\nostaa kapteeni Barkmanille \"Usko\" laivan, jos ei se nouse yli\n15.000 markan. Samassa postissa saa Regnata-rouva kirjeen, jossa\non Märthan lahjoittaman kirjanmerkin ympäri kääreenä ollut kirje\noikeaksi todistettuine kopioineen sekä kapteeni Barkmanin kirjoittama\npyyntö, että Regnata-rouva pikimmiten myötäliitetyllä osoitteella\nilmoittaisi, pitääkö hän todistukset tyydyttävinä.\n\nNiin mielissään kuin Regnata-rouva onkin kirjeen johdosta, tahtoo\nhän saada vielä tarkempaa selvitystä asiassa. Hän matkustaa Poriin,\njossa hän saa tietää että \"Aallottaressa\" Raumalle aikoinaan saapunut\nja siellä kuollut merimies sekä Agatha Kristiina Joosepintytär ovat\nkuulutetut avioliittoon Porin kirkossa. Kuolleen merimiehen sisarelta\nhän saa tietää, missä Agatha on palvellut Turussa. Hän matkustaa\nsinnekin ja saa nyt helposti todistetuksi, että kapteeni Barkmanin\näiti v. 1856 on palvellut Turussa eikä milloinkaan hänen luonaan.\n\nTurusta palattuaan Regnata-rouva neuvottelee Märthan kanssa ja heidän\nvälisen keskustelun päätyttyä Regnata-rouva kirjoittaa kapteeni\nBarkmanille kirjeen, jonka lopussa sanotaan: \"Kaikki epäilykseni ovat\nhäipyneet. Märtha odottaa teitä.\"\n\nNoin kaksi viikkoa tämän jälkeen saapuu Regnata-rouvan luo muuan\nnuori, kauniinnäköinen maalaistyttö, joka kysyy kapteeni Barkmanin\nosoitetta.\n\n-- Kuinka sinä tiedät hakea hänen osoitettaan täältä? Regnata-rouva\nvastaa silmäillen tiukasti tyttöä.\n\n-- Minulla on erityiset syyni siihen. Olen Kannistosta ja nimeni on\nKatriina. Kapteeni Barkman on ollut paljon liikeasioissa enoni kanssa.\n\n-- Ja mitä asiaa sinulla olisi kapteeni Barkmanille? kysyy\nRegnata-rouva hyvin jäykkänä ja kylmänä.\n\n-- Muuan nainen tahtoisi veljensä käskystä maksaa kapteeni\nBarkmanille erään 300 markan suuruisen velan. Hän aikoo juuri lähteä\nveljensä luo Amerikkaan.\n\n-- Miksei tuo nainen itse aja asiaansa?\n\n-- En tiedä. Hän sanoi, ettei hän voi tulla tänne. Hän toivoi\nsaavansa kapteenin osoitteen meiltä, koska hän oli saanut kuulla,\nettä kapteeni usein on ollut Kannistossa. Mutta kun meillä ei tätä\nosoitetta tunneta, niin neuvoimme häntä yrittämään saada sen täältä.\nSiihen hän kuitenkaan ei suostunut, vaan pyytämällä pyysi, että minä\ntoimittaisin hänen asiansa.\n\n-- Sepä kummallista. Mikä hänen nimensä on?\n\n-- Agatha.\n\n-- Agatha Joosepintytärkö?\n\n-- Mahdollista. Sitä en tiedä. Regnata-rouvan jäykkyys on\nsilmänräpäyksessä kadonnut. Hän kohtelee nyt Katriinaa ystävällisesti\nja saattaa tämän vallan hämmästykseen ilmoittamalla loppujen lopuksi,\nettä hän heti lähtee Katriinan kanssa Kannistoon.\n\nKatriina palaa siis Kannistoon Regnata-rouvan seurassa. Nainen, joka\non pyytänyt Katriinan asialleen, sattuu silloin olemaan kylällä,\nmutta kun hän palaa, tuntee Regnata-rouva hänet heti siksi Agathaksi,\njoka on palvellut heillä.\n\nNyt ei enää voi olla pienintäkään epäilystä kapteeni Barkmanin\nsyntyperästä ja tyytyväisin mielin palaa Regnata-rouva Kannistosta.\n\n\n\n\nXXX.\n\n\nKauniina kesäkuun päivänä v. 1883 on Jahan Henrik tavallisella\nkäynnillään Raumalla. Hän on jo ollut Kulmalassa auttamassa ja\nantamassa neuvoja kangasta kuteille pantaessa ja on nyt matkalla\nMoson kauppiaan luokse, joka Jahan Henrikin kuuleman mukaan on\nvuoteen omana viikkoja kestäneen ryypiskelyn jälkeen. Tervehdittyään\nMoson kauppiasta Jahan Henrik on juuri alkamaisillaan tavallisen\nnuhdesaarnansa, kun hänen huomionsa kiintyy takaa-ladattavaan\nluodikkoon, joka nojaa kauppiaan vuoteen päätyä vastaan.\n\n-- Mitä ihmeessä sinä tuolla kalulla teet tämmöisissä oloissa? kysyy\nJahan Henrik osoittaen sormellaan pyssyä.\n\nVastaukseksi Moson kauppias vetää vuoteen vieressä olevien\nrohtopullojen keskeltä esille suuren aisakellon, helistää sitä ja\nsanoo: \"Näetkös, Jahan Henrik, kun se minun palvelijani aina väliin\njuoksee pihalle ja portille ja tiesi minne, joten se ei voi kuulla,\nkun minä huutamalla kutsun häntä, niin minä ensin soitan tätä\naisakelloa, ja kun ei se auta, niin minä ammun. -- Katso tuonne.\"\n\nMoson kauppias osoittaa kädellään kattoon ja kun Jahan Henrik luo\nkatseensa sinne, havaitsee hän katossa kymmenittäin kuulan reikiä,\njotka todistavat että Moson kauppias on usein joutunut turvautumaan\näärimmäiseen keinoonsa. Lähemmin vuoteen ympärystää tarkastaessaan\nhän sitä paitsi näkee vuoteen alla joukon tyhjiä patruunakoteloita ja\ntuolilla vuoteen vieressä on kunnioitusta herättävä määrä täydessä\npanoksessa olevia patruunoja.\n\nTämän kuultuaan ja nähtyään Jahan Henrik rientää kyökkiin, jossa\nkahvipannunsa ääressä puuhaileva palvelija saa niskaansa koko\nsen moitteiden ryöpyn, minkä Jahan Henrik jonkun verran toisessa\nmuodossa oli valmistanut Moson kauppiaalle. Saarnansa pidettyään\nJahan Henrik sanoo kiireesti hyvästi Moson kauppiaalle, sillä hänen\npitää vielä käydä tervehtimässä tuomaria ja Mannilan kapteenia, joka\nviimeksimainittu myöskin kuuluu olevan sairaana. Jahan Henrikin\nsuureksi pettymykseksi tuomari ei ole kotona, joten hänen toimintansa\nsiellä tällä kertaa rajoittuu muutamien suolakurkkujen valmistusta\nkoskevien tärkeitten neuvojen antamiseen. Tuomarin rouva on nimittäin\njuuri näitä kasviksia säilöön panemassa ja Jahan Henrik on tietysti\nheti valmis ohjaamaan ja neuvomaan häntä siinä toimessa. Niin\ntuleekin sitten kurkkujen sekaan muitten mausteitten lisäksi hiukan\nhapanta taikinaa, jota satutaan saamaan naapuritalosta, ja tarkkaan\nlaskettu määrä kynsilaukkaa, joka viimeksimainittu Jahan Henrikin\nlausunnon mukaan kruunaa koko suolakurkkujen valmistushomman ja antaa\nkurkuille kaikkein hienoimman maunvivahduksen.\n\nPäivä on jo ehtinyt puolille, ennenkuin Jahan Henrik saapuu Mannilaan.\n\n-- On hyvä että tulit, huudahtaa Mannilan kapteeni Jahan Henrikille,\nkun tämä astuu sisälle ovesta. Olen sinua odottanut suurella\nkärsimättömyydellä. Penulta on näetkö tullut kirje.\n\n-- Vai niin. Onko hänellä minullekin asiaa?\n\n-- Ei suoranaisesti. Mutta kyllä sinulle nyt puuhaa ja järjestämistä\nkoituu, kun en minä pääse tästä minnekään.\n\n-- Niin, sinä olet kuulemma sairas. Mikä sinua oikeastaan vaivaa?\n\n-- Reumatismi, se reumatismi julmettu on taasen iskenyt kyntensä\nselkääni tuonne vyötäreitten kohdalle, niin ettei minussa nyt ole\nmiestä omin avuin kääntymään toiselta kyljeltä toiselle saatikka\nsitten kävelemään.\n\n-- Vai sellainen on vaiva. Kuumalla sitä pitää hautoa, turkasen\nkuumalla. Pane kuumia suoloja säkkiin ja haudo sillä, niin saat\nnähdä, että hyvä tulee. Turhaa sitä on kärsiä, kun sen paranemaankin\nsaa, jos vain seuraat neuvoani.\n\n-- Kiitos neuvostasi. -- Niin, ei sinulla neuvoista puutetta ole\n-- Mutta se Penun asia on toimitettava ennen kaikkea. Hän pyytää\nnimittäin minun huutamaan hänelle \"Usko\"-laivan ylihuomenna\npidettävässä huutokaupassa.\n\n-- Kai sen huutaa voi hänelle kuka hyvänsä, jos vain rahat riittävät.\n-- Kuinka korkealle saa mennä?\n\n-- Hän lähettää kirjeessään 600:n Englannin punnan pankkiosoituksen.\n-- Riittääkö?\n\n-- Ei riitä. 600 puntaa on noin 15 000 markkaa! meidän rahassa ja se\nmäärä on liian alhainen. \"Usko\" on kyllä vanhanpuoleinen laiva, mutta\nturkasen hyvin rakennettu ja hyvin pidetty. Se nousee, vaikka ajat\nmerellä ovatkin huonot, 20.000:een.\n\n-- Sitä pelkään minäkin. Ja mitä niin ollen on tehtävä?\n\nJahan Henrik ei vastaa siihen kysymykseen. Hän puree kiivaasti\npikanelliaan ja käy aina joukkoon sylkemässä uunin edessä olevaan\nsylkiastiaan. Tuokion näin mietittyään hän napsauttaa sormiaan ja\nsanoo: \"Yritetään, yritetään, ehkä se saadaan sillä hinnalla jos minä\nsaan järjestää koko ostohomman alusta loppuun asti.\"\n\n-- Saat, saat. Tiedätkö, onko halukkaita ostajia montakin?\n\n-- Ei ole kuulemma ketään muuta kuin Grönholm. Hän on, kuten tiedät,\nruvennut lähentelemään Sundelinin Märthaa ja tahtoisi kai olla\nlaivanomistaja, ennenkuin kosii.\n\n-- Märtha on liian hyvä semmoiselle miehelle ja \"Usko\" samoin. --\nTurkanen sentään. Jos olisi minulla rahoja.\n\n-- Niin, jos olisi! Mutta kun ei ole, niin täytyy järjen pelata.\nMeidän on saatava huutokauppaan sellainen mies, josta ei kukaan voi\nluulla, että hän on meidän asiamiehenämme siellä. Parasta olisi, jos\nluultaisiin hänen vain piloillaan kohottavan laivan hintaa. -- Mutta\nmistä saadaan sellainen mies?\n\nTaasen Jahan Henrik vaipuu ajatuksiinsa. Kuluu hetki toisensa\njäljestä eikä Jahan Henrik vain pääse mieleiseen tulokseen.\n\n-- Mitä sanot Kredliinistä? Mannilan kapteeni kysyy.\n\n-- Ei sovi. Liian usein meidän seurassamme.\n\nVoi sitä paitsi panna itsensä juovuksiin juuri tärkeimmällä hetkellä\nja tarvitaan toiseen toimeen samassa asiassa.\n\nJahan Henrik ja Mannilan kapteeni jatkavat siis etsimistään, kun ovi\ntuokion kuluttua aukee ja Katavkarin Efraim astuu huoneeseen.\n\n-- Tuossa on mies! huutaa Jahan Henrik riemastuneena.\n\n-- Aivan niin. Siinä on todellakin mies, vahvistaa Mannilan kapteeni.\n\n-- On kyllä vain minussa miestä, missä miestä kysytään. Ainakin jos\nvoimia tarvitaan, vaikka sen itse sanon. -- Hyvää ehtoopäivää.\n\n-- Jumal'antakoon, jumal'antakoon. Tervehdittyään Efraimia Jahan\nHenrik kävelee edestakaisin huoneessa, napsauttelee aina joukkoon\nsormiaan ja hymyilee tyytyväisenä. Monta asiaa hänellä on ollut\njärjestettävänä ja selvitettävänä, mutta näin suurenmoista hommaa ei\nvielä koskaan ole hänen käsiinsä uskottu. Sentähden hän päättääkin\ntehdä parhaansa ja ohjata kaikki sellaisella oveluudella, että hänen\nkekseliäisyyttään vielä ihmetellään. Hän pysähtyy viimein Efraimin\neteen, vetää tämän pään luoksensa ja kuiskaa hänen korvaansa: \"Kuule,\nEfraim, ylihuomenna sinä tulet 'Uskon' huutokauppaan.\"\n\n-- Vai niin. No, saa sitä tullakin, koska se on vanha tuttu laiva.\n\n-- Niin ja sitten sinun pitää huutaa se laiva.\n\n-- Mii-mii-nun pitää huutaa \"Usko\"? Ei, Jahan Henrik-kapteeni, siihen\nen minä pysty.\n\n-- Pystyt sinä. Matta pidä hyvin salassa tämä asia. Katsoppas tätä\npaperia. Se on 15.000 markan paperi ja sen saat mukaasi.\n\n-- Älkää nyt, Jahan Henrik. Älkää puhuko semmoista, että tuollainen\npaperiliuska käy rahasta. -- Ee-ei, sitä ette saa minua uskomaan.\n\n-- Käy se rahasta. -- Saat nähdä.\n\nEfraim on vaiti ja päättää mielessään, että häntä koetetaan saada\ntässä jonkinlaisen pilan esineeksi Mutta sellaiset aikeet eivät\nsujukaan niin helposti kuin luullaan. \"Kyllä tiedän olla varuillani\",\najattelee Efraim sisimmässään, mutta Jahan Henrikille hän sanoo:\n\"Entä jos laiva nousee yli 15.000?\"\n\n-- Silloin ei auta muu kuin antaa sen mennä. Mutta toivotaan, ettei\nse nouse korkeampaan hintaan.\n\n-- No niin, toivotaan, toivotaan. Ja jos niin käy, niin tämän\npaperiliuskanko minä sitten tarjoon maksuksi.\n\n-- Aivan niin. Mannilan kapteeni siirtää sen sinun nimellesi ja\nsitten sen takapuolelle kirjoitetaan valmiiksi sanat: \"Kuittaan,\nEfraim Katavkari\" ja siellä huutokauppatilaisuudessa sinä vahvistat\nnimikirjoituksesi puumerkilläsi.\n\n-- Vai niin, vai niin. Mutta jos laiva menee esim. 13.000:lla, niin\nsilloin minä tulen maksaneeksi 2.000 markkaa liikaa, jos on tosi,\nettä tämä paperi käy rahasta.\n\n-- Ei. Et tule laisinkaan maksaneeksi liikaa. Siinä tapauksessa\nsinulle annetaan 2.000 markkaa rahaa takaisin.\n\n-- En usko vain, mutta olkoon menneeksi. Sitten se nähdään. Mistä\ntällä paperilla lopultakin sitte rahaa saa?\n\n-- Pankista.\n\n-- Vai pankista. Saako tuolta Knuutilan maisterin pankistakin? Sillä\nkuuluu olevan sellainen laitos. On hiljattain laittanut semmoisen\nitselleen.\n\n-- Saa sieltä rahaa tällä paperilla.\n\n-- Vai niin, sanoo Efraim ja päättää, että siitä asiasta otetaankin\nselvä, ennenkuin huutokauppaan mennään.\n\n-- Jaaha, tämä juttu on siis näin valmiiksi sovittu ja ylihuomenna\nsinä olet satamassa hyvissä ajoin. Huutokauppa pidetään klo 12\npäivällä.\n\n-- Hyvä on. Klo 11 minä olen varvin mäellä \"Uskon\" kohdalla.\n\n-- Onko varma?\n\n-- Varma on, jos vain hengissä olen. -- Antakaa siis paperi minulle.\n\n-- Ehdit sinä sen saada huutokauppatilaisuudessakin.\n\n-- Ei, nyt minun pitää saada se käsiini. Jos minuun kerran luotetaan\nniin paljon, että annetaan minun huutaa laiva, niin totta kai\ntuommoinen turhanaikainen paperinpala talletettavakseni uskotaan. Jos\nei uskota, niin koko homma jääköön sikseen minun puolestani.\n\nEi siis auta muu, vaan Jahan Henrikin täytyy kirjoittaa sanat\n\"Kuittaan. Efraim Katavkari\" paperin takapuolelle ja antaa se\nEfraimille, joka kömpelöin sormin käärii sen kokoon ja pistää sen\nliivinsä povitaskuun.\n\nJahan Henrik on niin innostunut siihen suurenmoiseen tehtävään, joka\nnäin äkkiarvaamatta on langennut hänen osalleen, ettei hän saa enää\nhetkeäkään siltä lepoa. Hän sanoo hyvästi Mannilan kapteenille sekä\nEfraimille ja vakuuttaa vielä mennessään kerran, että asia valvotaan\ntarkoin ja harkitusti pienimpiä yksityiskohtia myöten. Sitten hän\nsuuntaa kulkunsa Kredliinin luo ja kertoo tälle, mistä on kysymys,\nsalaten kuitenkin sen, että laiva aiotaan ostaa Penun laskuun. Se\nseikka on erittäinkin Grönholmin takia pidettävä tarkoin salassa.\n\n-- Minkätähden kaiken tämän kerrotte? Kredliin kysyy, kun Jahan\nHenrik on päättänyt kertomuksensa.\n\n-- Sentähden, että tässä on erityisellä tavalla hoidettava kaikki\nhuutokauppaan saapuvat kilpailijat.\n\n-- Niin, Grönholm kuuluu olevan yksi niitä ja hän aikoo huutaa\n20.000:een. Hänellä on rahaa vaikka enemmänkin.\n\n-- Grönholm on onneksi tyhmä ja ylpeä. Hänen varaltaan on asia\njärjestetty. -- Tiedätkö muita halullisia ostajia?\n\n-- Kaksi uuskaupunkilaista kuuluu tulleen laivaa katsomaan ostamisen\ntarkoituksessa.\n\n-- Ai helkatti. Se oli paha juttu. -- Onko muita?\n\n-- Ei ole tietääkseni. Ajat ovat nykyään semmoiset, etteivät laivat\nole erittäin haluttua tavaraa.\n\n-- Siis on sinun pidettävä huoli uuskaupunkilaisista.\n\n-- Millä tavalla?\n\n-- Siten että koetat lyöttäytyä heidän seuraansa ja selität heille,\nettä \"Usko\" on huonoimpia aluksia Raumalla.\n\n-- Kyllä uuskaupunkilaiset ovat yhtä viisaita laivoja koskevissa\nasioissa kuin mekin. Ei niitä sellaisilla jutuilla puijata.\n\n-- Yritetään kuitenkin. Mene kestikievariin tapaamaan heitä huomenna\nillalla. Ja tietysti sinun pitää, jos niikseen tulee, tarjota heille\nlasi ja parikin. Minä annan ravintoloitsijalle käskyn, että hän sinun\ntilauksestasi antaa Mannilan kapteenin laskuun niin paljon kuin vain\nhaluat.\n\n-- Oikeinko totta, huudahtaa Kredliin ja hänen silmissään syttyy\ninnostuksen tuli.\n\n-- Oikein totta tietysti. Ymmärrät kai sen, ettet saa tätä\nvaltuuttasi väärin käyttää.\n\n-- Ymmärrän minä sen, kuinka en ymmärtäisi. Koetan vain kaikessa\nhiljaisuudessa toimia parhaimpani mukaan asian hyväksi ja\ntoivokaamme, että lopputulos on oleva hyvä.\n\n-- All right. Huomenna illalla koetat siis saada uuskaupunkilaiset\nkäsiisi ja syötät heille pajuköyttä, minkä jaksat. Huutokauppa on\nylihuomenna, kuten tiedät.\n\n-- Tiedän, tiedän. Ja kyllä minä uuskaupunkilaisille pajuköyttä\nsyötän, siitä saatte olla varma.\n\n\n\n\nXXXI.\n\n\nSe päivä, jona \"Usko\" oli myytävä, valkeni synkkänä, pilvisenä ja\nharmaana. Se oli noita päiviä, jotka saattavat ihmisten mielet\napeiksi ja lamauttavat heidän työilonsa.\n\nHuonolla tuulella oli Katavkarin Efraimkin, kun hän noin klo 9 aikana\naamupäivällä nousi veneestään maihin kanavanvartijan suojan luona.\nVielä äkäisemmällä päällä oli Maija, joka oli vaatinut päästä mukaan\nkaitsemaan Efraimia, kuten hän oli sanonut. Maija oli kuitenkin\nyhtä mieltä Efraimin kanssa siinä, että koko laivanostojuttu oli\nvain jokin herrojen keksimä kuje, jonka kohteeksi Efraim tehdään\nja jonka hyvitykseksi sitten pannaan toimeen sellaiset juomingit,\netteivät niin heikot sielut kuin Efraim esimerkiksi ymmärrä lähteä\nniistä ajoissa, ellei heidän aviovaimonsa tai joku muu vakava henkilö\nnouda heitä niistä. Tämä viimeinen Maijan väite harmittaa vieläkin\nEfraimia, kun hän Maija pari askelta jäljessään kulkee kaupunkia\nkohden. Jonkinlaista lohtua antaa hänelle kuitenkin se tosiasia,\nettä Maija eräässä toisessakin asiassa on täysin hyväksynyt Efraimin\nmielipiteen ja aikeet. Maija on nimittäin sillä kannalla hänkin, että\nmennään ensin pankkiin koettamaan, saako todellakin rahaa sellaisella\npaperiliuskalla, jonka Efraim on saanut Jahan Henrikiltä ja jonka\nMaija varmuuden vuoksi heti sen nähtyään on ottanut tallettaaksensa.\nLisäksi he ovat yhdessä päättäneet, että jos sillä paperilla\ntodellakin rahaa lähtee pankista, niin koko summa nostetaan rahana\neikä esitetä huutokaupassa kehnoja paperinpalasia kaikenkaltaisten\nkoiranleukojen iki-iloksi.\n\nEhdittyään torille Efraim ja Maija pysähtyvät pakinoimaan tuttaviensa\nkanssa odotellen kymmenen lyöntiä, jolloin pankki heidän tietämänsä\nmukaan avataan. Pian se hetki onkin käsissä ja he lähtevät\npäämääräänsä kohti. Pankin oven edessä Efraim pysähtyy, sylkäisee ja\nkysyy Maijalta: \"Miksi minä sitä maisteria karahteeraan, maisteriksi\nvaiko konsuliksi? Sillä kuuluu olevan molemmat nämä arvonimet. Kumpi\nniistä sitten lienee parempi, sillä siitä se tietysti enemmän pitää?\"\n\n-- Puhuttele sinä sitä maisteriksi, niin minä sanon häntä konsuliksi.\n\n-- Sinä. -- Ei suinkaan sinulla hänelle mitään ole. Koeta nyt vain\npysyä vaiti, sillä sinulla ei ole mitään puhuttavaa maisterin kanssa.\n\n-- Sitten se nähdään. Mutta mennään nyt jo sisälle. Vai aiotko jäädä\ntähän seisoa töllöttelemään?\n\n-- No, mennään, mennään.\n\nNiin he sitten molemmin astuvat pankin konttorihuoneeseen. Hyvän\npäivän sanoessaan Efraim kumartaa, niin että tukka valuu silmille,\njoten hänen suoristuessaan täytyy erityisellä päännyökkäyksellä\nheilauttaa, se säännöllisille tiloilleen, ja Maija niiaa pankin\njohtajalle, Knuutilan maisterille, yhtä syvään kuin konsanaan\nrovastille.\n\n-- Jumal'antakoon, vastaa maisteri Efraimin ja Maijan tervehdykseen,\nmutta sitten ei puhuta pitkään aikaan sanaakaan, sillä Efraim\nja Maija katsovat säädyllisyyden vaativan, että maisteri jatkaa\nkeskustelua.\n\nOnneksi maisteri eilen on ollut pormestarin luona pidoissa, joista\nhän on tullut kotiin pikkutunneilla. Hän on siis tapansa mukaan\nvastikään juonut puolen pulloa olutta virkistyäksensä ja on nyt\nerittäin hyvällä tuulella ja puhelias kuten aina, kun hänellä on\ntällainen niin kutsuttu mallasjuomapäivänsä. Katseltuaan hetkisen\nkahta asiakastansa hän kysyy käsiänsä hieroen ja ystävällisesti\nhymyillen: \"No, Efraim, mitä Katavkarista kuuluu?\"\n\n-- Kiitoksia kysymästä, maisteri hyvä, pikku hiljaa siellä eletään,\nvastaa Efraim ja jatkaa kääntyen Maijan puoleen: \"Siinä sen kuulet.\nEnkö sanonut, että hyvin se maisteri minut tuntee. Ja miksei tuntisi,\nniinkuin minäkin tunnen maisterin.\"\n\nSitten Efraim lisää kääntyen taasen maisterin puoleen: \"Niin, ja\nmaisterin isä ja minä olimme oikein hyvät tutut. Olen purjehtinut\nhänen päällikkyytensä alaisena. -- Kuinka paljon onkaan jo vuosia\nsiitä, kun äijä kuoli?\"\n\n-- Kaksitoista vuotta tulee ensi talvena.\n\n-- Vai kaksitoista vuotta. -- Jaa-a, niin se aika kuluu, maisteri\nhyvä.\n\n-- Älä siinä nyt ala jahnata taasen, vaan puhu asiasi, ettet kuluta\nturhaan herra konsulin aikaa, Maija kivahtaa.\n\nEfraim vaikenee, kynsii korvallistaan ja sanoo: \"Niin, olisi aina\nminulla hiukan semmoista pientä asiaakin.\"\n\n-- Vai niin. No, puhukaa suunne puhtaaksi.\n\nEfraim miettii hetkisen, sylkäisee, pyyhkii suunsa kätensä\npäällystään ja kysyy katsoen maisteria tiukasti silmiin: \"Onko\npankissa rahaa nykyään?\"\n\n-- On kyllä.\n\n-- Vai on. No, saako pankista rahaa?\n\n-- Saa kyllä, jos vain on luottoa. Tämä vastaus menee yli Efraimin\nymmärryksen.\n\n-- Luottoa. -- Mitä maisteri sillä sanalla tarkoittanee? Efraim\najattelee, ja kun tuo sana heidän kotoisessa murteessaan, jota\nmaisterikin puhuu, äännetään samoin kuin \"luotoa\" kirjakielessä,\nniin Efraim jo aikoo ilmoittaa, että Katavkari on vain vuokramaata.\nHän hylkää kuitenkin tämän tuuman ja päättäen suoraan käydä asiansa\nytimeen hän kysyy: \"Kuulkaapa, maisteri hyvä, onko sellaisessa\njutussa perää, että täältä saa rahaa antamatta mitään tavaraa, että\ntäältä saa rahaa esimerkiksi vain jonkinlaisella paperitiketillä?\"\n\n-- Kyllä, kyllä siinä jutussa on perää.\n\n-- Älkää nyt hullujanne. -- Nähkääs, maisteri hyvä, koko minun asiani\nonkin sellainen, että minä sain eilen -- -- --\n\n-- Ole vaiti, senkin höperö, Maija sekaantuu puheeseen. Toissa\npäivänä sinä sen sait.\n\n-- Aivan oikein, aivan oikein, toissapäivänä minä sain sellaisen\npaperin, jota koetettiin uskotella minulle rahan arvoiseksi. --\nHerrojen kureja ja kujeita tietysti.\n\nOnko teillä muassanne se paperi? Jos on, niin katsellaan sitä\nvähäisen.\n\nTämän puheen kuultuaan Maija rupee aukaisemaan röijynsä nappeja ja\nliivinsä hakasia ja vetää vihdoin povensa kätköistä esille suuren,\nnahkarihmoilla suljetun kukkaron, jonka pohjimmista perukoista hän\nkopeloi maisterin nähtäväksi Jahan Henrikin antaman paperin.\n\n-- Kas tässä, korkeasti kunnioitettava herra konsuli, hän sanoo ja\nojentaa niiaten paperin maisterille.\n\nTämä katselee sitä tarkkaan yli silmälasiensa, lukee siinä olevan\nkirjoituksen, kääntää sen ja sanoo Efraimille, joka, kuten Maijakin\nhenkeänsä pidättäen on tarkannut maisterin kasvojen ilmeitä: \"Jos\nen tuntisi teitä reiluksi mieheksi ja jos ei tässä olisi Mannilan\nkapteenin nimi, niin kysyisin, mistä olette saanut näin paljon rahaa.\nSillä kyllä tämä paperi on rahanarvoinen, vaikkei se olekaan vielä\noikein kunnossa.\"\n\n-- Vai ei ole kunnossa. Sitä minäkin, että jekkua: siinä on yritetty\npelata minulle, mutta minä olenkin liian viisas mennäkseni näin\nkömpelösti viritettyyn loukkaaseen. -- Kai täytyisi maksaa paljon,\nennenkuin se kuntoon tulisi, tuo paperinpala, tarkoitan. --\n\n-- Ei tarvitse maksaa mitään, mutta puumerkkinne teidän täytyy\npiirtää nimenne alle, koskette ole itse kirjoittanut sitä.\n\n-- En, en ole sitä itse kirjoittanut, sillä siihen en pysty, Efraim\nsanoo naurahtaen. Mutta puumerkkini osaan tehdä. -- Ja saanko minä\nsitten rahaa tuolla vaivaisella paperilla, jos panen puumerkkini\nsiihen?\n\n-- Saatte.\n\n-- Voi nyt tuhannen juhannesta, vai saan rahaa sillä. -- Kuinka\npaljon?\n\nMaisteri hakee paperin, laskee hetkisen ja sanoo: \"Viisitoistatuhatta\nsataviisikymmentäyksi markkaa kuusikymmentä penniä.\"\n\n-- Siunatkoon, maisteri hyvä. -- En, en minä julkea ottaa teiltä\nniitä rahoja. Ettekö te ymmärrä, että teitä petkutetaan?\n\n-- Ei minua pystyyn vedetä. Kas niin, piirtäkää puumerkkinne tähän,\nniin lasken rahat eteenne.\n\n-- Kyllä tämä nyt sentään on vallan hullu juttu --\n\n-- -- Kuule, Maija, mitä tehdään, otetaanko ne rahat?\n\n-- Otetaan kai ne, senkin tohro. Raha on aina hyvä olemassa.\n\nEfraim kynsii tuskistuneena päätään ja katselee maisteria syvän\nsäälin ilme kasvoillaan, mutta sitten hän tekee päätöksensä, ottaa\npaperin maisterilta, menee pöydän ääreen, valitsee itselleen kynän,\npitää sitä akkunaa vastaan, nyppii terän kärkeä ja piirtää sitten\nhuoaten ja värisevällä kädellä K kirjaimen muotoisen koukeron nimensä\nalle.\n\n-- Ohhoh, kuinka käteni värisi, hän sanoo saatuaan puumerkkinsä\nvalmiiksi. Ei siitä nyt oikein hyvä tullut, mutta kai se sentään\nkelpaa.\n\n-- Kelpaa se, vakuuttaa maisteri, menee kaappinsa luo ja tuo\nEfraimin eteen kaksi tukkua seteleitä sanoen: \"Niissä pitäisi olla\nkaksikymmentä viidensadan markan seteliä toisessa ja toisessa\nkymmenen, siis yhteensä 15.000 markkaa. Ja mitä teille sen yli tulee,\nsaatte, kun ensin olette laskenut nämä.\"\n\nHikoillen mielenliikutuksesta Efraim sylkee sormiinsa ja alkaa laskea\nseteleitä Maijan tarkasti seuratessa tätä toimitusta.\n\n-- Älä nyt niin hätäile, vaan laske ne tarkkaan, sanoo Maija kesken\nkaiken.\n\n-- Turkasen ämmä! Kas niin, sinä sekoitit minut vallan. -- -- Nyt\nsaan alkaa uudelleen taasen. Mutta koetakin olla puhumatta, jos voit.\n\nVihdoin hän saa tehtävänsä suoritetuksi ja sanoo: \"Kyllä on oikein\nlaskettu, maisteri hyvä. -- Tiedättekö, minulla ei ole ikinään ollut\nnäin paljon rahaa käsissäni yhdellä kertaa.\"\n\nKun maisteri sitten on antanut Efraimille lisää 151 markkaa 60\npenniä, pistää Efraim kaikki rahat takkinsa povitaskuun, istahtaa\ntuolille, nyökäyttää päätään Maijalle ja sanoo: \"Jaaha, Maija, rupea\ntoimiin siis.\"\n\nMaija etsii taasen povestaan nahkakukkaronsa ja vetää siitä tällä\nkertaa esille lankakerän, jonka läpi on pistetty silmineula.\nLevollisesti hän panee langan neulan päähän, katkaisee sen ja alkaa\nsitten neuloa umpeen Efraimin povitaskun suuta.\n\nKoko tämän toimituksen kestäessä Efraim keskustelee vilkkaasti\nmaisterin kanssa seuraten silti tarkkaan Maijan hommia. Ja kun Maija\nehtii neulomuksineen taskun suun toisen pään paikoille, niin Efraim\nsanoo: \"Päätä nyt vain kunnollisesti se neulomus. -- Niin, onko\nmaisteri huomannut, kuinka nuo naiset päättävät neuloimiksensa. Eivät\nhe solmi langan viimeistä päätä niinkuin me miehet, vaan neulovat\nsohivat hetken aikaa niitä viimeisiä tikkejä joka haaralle ilman\njärjestystä, purevat langan poikki ja sillä hyvä. Ymmärtää sen, mitä\nsiitä tulee. Langan päät kirpoavat auki ja yks kaks on koko neulomus\nratkennut aivan kuin se, minkä ne ensimmäiset neulomamasiinit tässä\nvielä noin kymmenen vuotta takaisin tekivät. Niinkuin maisteri\nkukaties muistaa, ei tarvinnut muuta kuin saada langan päähän kiinni,\nniin veti koko tikkauksen auki. Ja samalla tavalla on noitten naisten\nneulomuksen laita. Sen langan huonon päättämisen takia, nähkääs,\nmaisteri.\"\n\n-- Taitaa mar niin ollakin.\n\n-- On se niin, sen saatte uskoa, maisteri hyvä. Sellaista\nkroheloimista se heidän neulomisensa on.\n\n-- Älä siinä nyt tyhmiä puheitasi laskettele, vaan lähdetään\nmenemään, tiuskaisee Maija.\n\n-- Minne te nyt oikeastaan lähdette rahoinenne? kysyy maisteri.\n\n-- Jaa, tietääkö maisteri, se on salaisuus, jota en voi ilmaista,\nvaikka niin turkasesti mieleni tekisi puhua siitä. -- Ei mar, nyt\ntäytyy mennä, koska tuo Maija noin nykii takin liepeestä. -- Hyvästi\nnyt ja tervetuloa joskus sinne Katavkariinkin.\n\nEfraim ja Maija paiskaavat kättä maisterille ja lähtevät matkaansa.\nOvensuusta Efraim sentään kääntyy takaisin, menee maisterin luo ja\nsanoo: \"Tarhaan kai minä tässä olen naisten heikkouksia maisterille\nselittänyt. Heillä on heidän järkensä, niinkuin maisteri tietää yhtä\nhyvin kuin minäkin, koska maisteri tiemmä on naimisissa.\"\n\n-- En ole, en ole vielä ehtinyt sellaisiin hommiin.\n\n-- Ai, ai, vai ei ole maisterilla rouvaa vielä. Teillä alkaa jo\nsitten ulkonäöstä päättäen olla vähän kiire. Vaikka ei siltä, ei niin\nnoloa miestä ole, ettei hän vaimoa saisi, kuten Lutherus sanoo. Mutta\nkun tulee vanhemmaksi, niin ei ole enää niin vara valita. Eikä sitä\nsitten tiedä, minkälaisen klahjun sattuu saamaan.\n\n-- Oi, voi, tule nyt jo äläkä siinä Jaakottele ja kuluta konsulin\naikaa. -- Ja kehtaatkin vielä panna kaikenlaiset omat hullutuksesi\nLutheruksen päähän. On se vain synti ja häpeä. -- Jaa-a, konsuli\nhyvä, mihin mahtaisi tuo meidän äijä joutuakaan, jos hän olisi\nsattunut saamaan samanlaisen klahjun vaimoksi kuin hän itse on.\n\nSitten Efraim ja Maija lopultakin poistuvat pankista, mutta kun he\novat kulkeneet hetken matkaa satamalle päin, niin Efraim pysähtyy ja\nsanoo Maijalle: \"Odota silmänräpäys, minulta unohtui eräs asia.\" Sen\nsanottuaan hän palaa takaisin pankkiin. Astuttuaan ovesta sisälle\nhän alkaa heti: \"Anteeksi nyt maisteri, minulla on hiukan vielä\npuhuttavaa, vaikken tahtonut sanoa sitä Maijan kuullen. -- Niinkuin\njo sanoin, pelkään, että teitä on petkutettu sillä paperiliuskalla,\nmutta olkaa levossa. Jos hätä tulee, niin te saatte kaiken, minkä\nnäillä rahoilla ostan -- --.\n\n\"Ja sitten eräs toinen juttu vielä, koskei täällä näy olevan muita\nkuin me kahden. -- Älkää vain luulko, etten minä pidä tuosta meidän\nMaijasta ja hän minusta, vaikka meillä aina onkin välillämme\ntämmöistä pientä nälkkimistä varsinkin näin oudoissa paikoissa. -- --\nJa on sitä väliin kotonakin. Se on nyt meidän tapamme eikä ole\nihmekään, koska meidät vihittiin samalla viikolla, jolloin täällä\nRaumalla oli sellaista pientä sodan krähinää, tarkoitan, silloin kun\nengelsmanni poltti Rauman sataman. Silloin jo kaikki ennustivat,\nettä meistä piti tulla riitainen pari. Mutta ei sellainen riita,\njota meidän välillämme silloin tällöin on, mitään merkitse. Ei\nenempää kuin se sotakaan. Ja sen minä sanon, ettei niitä olekaan\nmonta sellaista vaimoihmistä kuin tuo meidän Maija. Pitää puhdasta\nja on semmoinen työihminen, ettei paremmasta puhetta. Niin, ettei\nmaisterin vain pidä pelätä sitä avioliittoa meidän tähtemme.\nSillä jos vain Maijan kaltaisen saatte, maisteri hyvä, -- omasta\nsäädystänne tietysti -- niin ette olekaan kirvestänne kiveen lyönyt.\nEi maaren. Ja ylipäätänsä minä olen merkinnyt sen, että sellaiset\nvähän kiukkuisenluontoiset ihmiset -- vaimoihmiset tarkoitan -- ovat\nhyvin kelvollisia yhteen ja toiseen toimeen. Jotta ei niitä kaikkia\npieniä tiuskimisia ja kihisemisiä pidä pelätä. Ne tulevat ja menevät\nkuin Ahmausten kerjäläiset. Niin on asia ja anteeksi nyt, että minä\ntämän kaiken olen selittänyt teille, maisteri hyvä, mutta nähkääs,\nvanhemmalla on kokemusta ja nuoremman tulee käyttää sitä hyväksensä,\nniinkuin me sanassa luemme.\"\n\n-- Aivan niin. Olette vallan oikeassa. Ja kiitoksia paljon hyvistä\nneuvoista.\n\n-- Ei kestä kiittää ja hyvästi nyt. Kyllä Maija taasen toruu, kun\nnäin viivyttelen. Mutta on ollut oikein hauskaa puhella yhtä ja\ntoista maisterin kanssa.\n\n-- Jumalan haltuun.\n\nTällä välillä oli ulkona alkanut sataa, joten Efraim sai Maijalta\ntavallista ankarammat nuhteet, varsinkin kun aika jo alkoi olla\ntäpärällä ja heidän piti kiirehtiä hyvin päivin ehtiäksensä satamaan\nklo 11:ksi, kuten Efraim oli luvannut.\n\nHiukan jäljestä sovitun ajan he sinne saapuivat sittenkin ja Jahan\nHenrik, joka oli heitä vastassa kanavan suun tienoilla, sanoi:\n\"Pelkäsin jo, ettet tulisikaan, Efraim. -- Mutta jos olisin tietänyt,\nettä Maija on muassa, niin en olisi ollut ollenkaan levoton.\"\n\n-- Vai niin, sanoi Efraim, vai Maijaan tässä vain luotetaan. Mutta\npitäisi kapteenin sentään tuntea minuakin sen verran, että tietää\nminun aina pysyvän puheissani. Ja kun kerran lupasin tulla ajoissa,\nniin tulin myös ja tässä sitä nyt ollaan.\n\n-- Hyvä on. -- Ei sinun pidä suuttua, Efraim. -- Kai sinulla paperi\ntallella on.\n\n-- Ei ole.\n\n-- Turkanen sentään! Oletko hukannut sen?\n\n-- Olen.\n\n-- No, mutta sitten on koko puuhamme turha. Kuinka voit olla niin\nhuolimaton näin tärkeässä asiassa? Ja vahinko, rahallinen vahinko,\nkuka sen korvaa? Siinä menivät nyt torppasi ja veneesi ja -- --\n\n-- Eivät ne minnekään menneet, sillä minä hukkasin sen paperin\npankkiin. Vaihdoin sen rehelliseen rahaan. En minä hipulipapereilla\nhuutokauppaan lähde. -- Katsokaa kapteeni, kuinka pulleana on\npovitasku pelkistä 500 markan seteleistä.\n\nMutta aika riensi ja Efraimin oli kiirehdittävä \"Uskoon\". Jahan\nHenrikkiä harmitti hyvin päivin, että Efraim vasten hänen\nmääräyksiään oli vaihtanut pankkiosoituksen rahaan, mutta hän\nei uskaltanut ilmaista tyytymättömyyttään. Hän siis vain neuvoi\nEfraimia käyttäytymään huutokaupassa niin, että kaikki luulisivat\nhänen piloillaan hintaa kohottavan. Itse ei Jahan Henrik tahtonut\nolla näkyvissä, sillä silloin voitaisiin heti epäillä, että hän ja\nEfraim kuuluvat yhteen. Hän lupasi siis odottaa Efraimin paluuta\nhuutokaupasta näillä samoilla paikoin ja viimeiseksi hän ilmoitti\nEfraimille, että \"Usko\" yritetään ostaa kapteeni Barkmanin, Penun,\nlaskuun ja omaksi.\n\n\n\n\nXXXII.\n\n\nRankkasateesta huolimatta oli \"Uskon\" kannelle kokoontunut melkoinen\nmäärä raumalaisia: laivanvarustajia, kapteeneja, laivureita ja\nmerimiehiä, jotka viimeksimainitut tahtoivat viimeiseen asti seurata\nheille tutun aluksen kohtaloa.\n\nTodenteolla laivan ostamista ajattelevia ei tässä joukossa ollut\nmuita kuin pari heikonpuoleisissa varoissa olevaa yhteiseen\nostohommaan liittynyttä laivuria sekä Grönholm, joka viime vuosina\noli menestyksellä harjoittanut puutavarakauppaa.\n\nNäin ollen myyjät kiihkeästi odottivat niitä kahta uuskaupunkilaista,\njoiden tiedettiin laivan ostohommissa oleskelleen kaupungissa jo pari\npäivää. Mutta kun heitä kellon lähetessä 12 ei vain alkanut kuulua,\nrupesivat myyjät käymään levottomiksi. Aina väliin joku heistä\npistäytyi tähystelemään kanavan suunnalle eikö uuskaupunkilaisia jo\nnäkynyt, mutta aina toiveet pettivät. Kello oli vihdoin enää vain\nviittä minuuttia vailla kahtatoista eikä uuskaupunkilaisia vain\nkuulunut. Myyjien levottomuus oli kohonnut korkeimmilleen, mutta\nGrönholm sanoi ilkeän tyytyväisesti hymyillen: \"Kun eivät tule,\nniin eivät tule. Toimitus aloitetaan kai täsmälleen klo 12, kuten\nilmoitettu on.\" -- Odotetaan neljännestunti, myyjät ilmoittivat\nja lähettivät miehen juoksujalkaa kaupunkia kohden kiirehtimään\nuuskaupunkilaisten saapumista huutokauppaan jos heidän mahdollisesti\nhavaittaisiin olevan matkalla satamaan.\n\nJännityksellä siis odotettiin sekä myyjien että ostajien taholla\nneljännestunnin umpeen kulumista ja Grönholm antoi useamman kuin\nyhden kerran tietää, että hänkin poistuu, ellei huutokauppaa ainakin\nsen määräajan kuluttua aloiteta.\n\nMinuutti toisensa jäljestä kului näin ja kun kello osoitti\nviittätoista yli 12 odotettujen ostohaluisten saapumatta silloinkaan\nvielä paikalle, ei auttanut muu kuin alkaa toimitus.\n\nGrönholm huusi heti 12.000 pohjahinnaksi, sillä hän oli kuullut,\nettä ne kaksi laivuria, jotka olivat saapuneet huutokauppaan, eivät\naikoneet tarjota penniäkään yli sen määrän.\n\nTodellisuudessa asianlaita olikin niin, mutta harmissaan siitä,\nettä heidän toiveensa uhkasivat raueta jo ensimmäisellä huudolla,\ntoinen heistä alkoi kaiken uhallakin lisätä sata markkaa jokaiseen\nGrönholmin huutoon, kunnes oli noustu 13.000 markkaan, joka oli\nGrönholmin huuto. Sen yli laivuri ei enää rohjennut mennä ja vasara\noli jo pudonnut kaksi kertaa tämän tarjouksen jäljestä kenenkään\nkohottamatta hintaa, kun Efraim vallan odottamatta esiintyi\nlaivanostajana.\n\nJahan Henrik oli laskenut oikein, kun hän ihan viime tingassa oli\nilmoittanut Efraimille, että laiva yritettäisiin ostaa kapteeni\nBarkmanille, Efraimin sukulaiselle. Tämä ilmoitus sai nimittäin sekä\nEfraimin että Maijan innostumaan juttuun vielä enemmän kuin ennen ja\nhe päättivät tehdä parhaansa suotuisan lopputuloksen saavuttamiseksi.\nYhtäkkiä he sopivat keskenänsä, miten tässä olisi viisaimmin\nmeneteltävä, ja odottivat nyt ulkonäöltään levollisina mutta\nsisimmässään varmaankin kaikista läsnäolevista enimmän jännittyneinä\nsitä hetkeä, jolloin heidän piti sekaantua tapahtumien kulkuun.\n\n-- 13.000 on tarjottu, 13.000, -- -- eikö kukaan tarjoo enempää, hoki\nvasaramies -- -- ensimmäinen -- -- -- toinen ja -- ja -- --\n\n-- 5 markkaa lisää, huusi Efraim ja otti hoippuen sekä koko\nolemukseltaan hiukan juopuneeksi tekeytyen pari askelta vasaramiehen\nympäri kokoontunutta yleisöryhmää kohti.\n\nRaikas naurunrähäkkä ja kokkapuheiden tulva tervehti tätä Efraimin\nesiintymistä ja vasaramies sanoi: \"Kas niin, Efraim, teit oikein,\nkyllä sinä jo aikasi oletkin veneellä verkoilla ollut. Tästälähtien\naiot kai kalastaa laivasta.\"\n\n-- Jämptiinsä niin, kuin Isometsä sanoo, olen ajatellut. Lyö\npois siis, velikulta, koko hökötys minulle, koskeivät muut siitä\nhuoli. -- Turkanen sentään: Efraim Katavkari, laivanvarustaja. Se\njoltain kuuluu, pojat, vai miten. -- No, Isometsä, pahustako siinä\nviivyttelet? Sano kolmas ja lyö vasarasi pöytään, jotta kalliot\nkaikaa.\n\n-- Voi, voi tuota meidän äijää, Maija valitteli. Se on taasen saanut\nlasin liikaa ja näin se nyt hulluttelee. -- Älkää lyökö sitä laivaa\nsille. Mistä se sen maksaa?\n\n-- No, mitä hän tänne sitten on tullut laisinkaan huutokauppaa\nhäiritsemään? kiukutteli Grönholm.\n\n-- Sanokaa muuta. Mutta kun se on purjehtinut tässä laivassa, niin se\ntahtoi tulla kuulemaan, kuka sen ostaa.\n\n-- Lyödäänkö se minulle, vai pitääkö minun nostaa omaa huutoani?\n-- Ja sinä, Maija, olet vaiti, kun aviomiehesi ja holhoojasi tekee\nkauppoja. Tiedä, että sinä olet minun holhoukseni alaisena ja sinun\ntulee olla miehellesi kuuliainen, niinkuin Saara oli Aabrahamille\nkuuliainen. Etkö muista mitä vihkiäisissä lupasit. -- No, Isometsä,\neikö vasarasi putoo?\n\nKaikki nauroivat, mutta vihdoin Grönholm sanoi suuttuneena: \"Tehdään\nloppu tästä ilveilystä. Minä tarjoon 13.500.\"\n\n-- Ohoh, siinä onkin se Grönholm, näen mä, hyvää päivää. Mutta minä\nlisään 25 penniä.\n\n-- 13.600, huusi Grönholm silmät kiukusta säkenöivinä.\n\n-- Ja 25 penniä, Efraim sanoi.\n\nYleisö, joka tähän asti oli nauranut, rupesi saamaan kylliksi\ntällaisesta kujeilemisesta ja jo alkoi paheksumisen ilmauksia kuulua\nläsnäolevien joukosta sen johdosta, että julkinen huutokauppa\nnäin tehtiin pilan esineeksi. Mutta myyjät, jotka mielihyvällä\nolivat nähneet, että Efraim tuotti heille hyötyä, huomauttivat,\nettä jokaisella on oikeus tehdä tarjouksensa. -- Sitä minäkin,\npuheli Efraim. Miksen minä saisi huutaa? Ripillä olen käynyt,\npapinkirjassani ei pitäisi olla pienintäkään tahraa enkä ole\nholhouksen alainen. Torppa minulla on lisäksi semmoinen, ettei\nolekaan monella, vaikka sen nurkat ovat vähän lahonneet, veneitä\nminulla on kolme, kaikki parhaassa kunnossa ja silakkaverkkoja tällä\npojalla on virstakaupalla. -- -- -- Jaa-a, oikeastaan minä olen hyvin\nrikas mies -- --. Jatka, Isometsä, niin saan taasen huutaa, jos vain\nvielä on laki ja oikeus maassa. Mutta antakaa minulle ryyppy välillä.\nTässä tuppaa väkisinkin selkeemään, kun tuolta ylhäältä lyödään niin\njulmetusti vettä niskaan.\n\n-- Pidä nyt jo suusi kiinni ja mennään pois, sanoi Maija.\n\n-- Pois, en minä tule pois. Menköön torppa perustuskivineen\npäivineen, mutta laivan minä huudan. Saat kerran keikutella omalla\nlaivalla, Maija-kulta.\n\n-- Kyllä minä sinulle Maija-kullan näytän, jahka kotiin tullaan.\n\nTaasen jatkoi vasaramies toimitusta. -- 13.600 ja 25 on tarjottu.\nEnsimmäinen -- --\n\n-- 14.000 Grönholm huusi.\n\n-- 14.000 on tarjottu, 14.000 ensimmäinen, toinen -- --\n\n-- 50 markkaa sen kaupan kukkuraksi, huusi Efraim, vaikka Maija nyki\nhäntä takin liepeestä poispäin.\n\n-- Tämä on hävytöntä, kivahti Grönholm. -- Kuulutetaan huutokauppa ja\nsitten annetaan tuommoisen miehen, joka omistaa tuskin muuta kuin ne\nrikkinäiset vaatteet, jotka hänellä on yllään, kohottaa laivan hintaa\nkerta toisensa jäljestä. Ja myyjät puolustavat häntä. Ehkä hän onkin\ntäällä heidän kehoituksestaan.\n\n-- Ei hän ole täällä meidän asioillamme, vastaavat myyjät\nloukkaantuneina.\n\n-- Vai ei ole. No, sitten se nähdään. Lyökää pois, Isometsä. Minä\nen lisää penniäkään. Viimeinen huuto oli Katavkarin. Lyökää pois\nja maksakoon Katavkari laivan hinnan, jos voi. Mutta nyt minä\nperuutankin viimeisen huutoni enkä tarjoo enempää kuin 13.000.\n\n-- Aivan niin, lyökää pois laiva Efraimille, niin hän lakkaa\nhulluttelemasta eikä ainakaan voi vaatia, että hänen huutonsa otetaan\nhuomioon, sanoo joku yleisön joukosta.\n\n-- Oikein, oikein, Isometsä myöntää ja hokee 14 050 on tarjottu,\n14.050 -- -- Katavkarin huuto -- eikö kukaan lisää? -- 14 050 --\nensimmäinen, toinen ja kolmas.\n\nTäydellinen hiljaisuus vallitsi hetkisen laivalla vasaran pudottua\npöytään kolmannen kerran. Mutta seuraavassa tuokiossa puheen sorina\nalkoi taasen niin vilkkaana kuin se olisi vaiennut vain uusia voimia\nkootaksensa. -- \"Nyt menivät sinulta sekä saunat että maltaat,\nEfraim!\" -- \"Nyi rahaa pilvistä nyt!\" -- \"Älä sure, Efraim! Jos ei\nraha riitä niin kärsiköön ruumis!\" huusivat läsnäolijat ja paljon\nmuuta samankaltaista Efraimin hokiessa itsekseen: \"Nyt kävikin\nhullusti.\"\n\n-- Vai kävi hullusti, Grönholm ilkkui.\n\n-- Kävi, hullusti kävi -- teille. Sen sanottuaan Efraim veti\npuukon tupestaan, antoi sen Maijalle ja pyysi tämän ratkomaan auki\npovitaskun suun. Maija teki työtä käskettyä ja hänen siinä ratkoessa\nneulomustaan Efraim katseli voitokkaan näköisenä ympärilleen ja sanoi\nkääntyen Grönholmin puoleen: \"Niin, niin, Grönholm. Te sanoitte että\nminulla on riikkeimet vaatteet ylläni, mutta minä vastaan siihen\naivan samalla tavalla kuin Polttilan papa-vainajakin, kun hänen\nmaksukykyään epäiltiin paikattujen vaatteittensa tähden. 'Suutta oli,\nett vaatteis o läpi, hän sanoi, mutt plakkar o ehi, plakkar o ehi.'\nJa niin on minunkin pukuni laita, kuten kohta saatte nähdä.\"\n\nSiihen mennessä Maija olikin toimittanut tehtävänsä ja ihmiset\nkatselivat hämmästyksestä mykistyneinä, kuinka Efraim veti esille\ntaskustaan kaksi pinkkaa 500 markan seteleitä suorittaen paikalla\nlaivan hinnan.\n\n-- Mistä te noin paljon rahaa olette saanut? myyjät kysyivät, kun\nhuuto oli maksettu.\n\n-- Pankista, vastasi Efraim. Pankista olin noutamassa ne sellaisella\nturhanpäiväisellä paperinliuskalla, jonka kapteeni Barkman on\nHampurista lähettänyt. Tämä laiva ei siis ole minun, vaan se on --\nkuulkaa tarkkaan, Grönholm -- se on tästälähtien Kustaa Benjamin\nBarkmanin. Ja koska täällä näkyy olevan monta sellaista merimiestä,\njotka ovat purjehtineet kapteeni Barkmanin kanssa, niin hurrataan\nhänen onnekseen, pojat.\n\nVoimakkaana Penulle kohotettu hurraahuuto kaikuikin huonosta säästä\nhuolimatta ja tyytyväisyys loisti kaikkien muitten kasvoilta paitsi\nGrönholmin, joka synkän näköisenä kiiruhti pois \"Uskosta\".\n\nKatseltuaan ensin ostamaansa laivaa ja juotuaan pari lasia myyjien\ntarjoamaa viiniä Efraim ja Maija läksivät kaupunkia kohden. Heidän\nsaavuttuaan kanavan suun tienoille Jahan Henrik sukeltautui esille\nerään satama-aitan takaa ja kysyi jännittyneenä: \"Kuinka kävi?\"\n\n-- Hyvin kävi. Laiva on meidän.\n\n-- Kuinka korkeaan hintaan nousi?\n\n-- 14 050 markkaan.\n\n-- Vai tuli niin kalliiksi. -- No, halpa se on sittenkin, hyvin\nhalpa. 20.000 voisi maksaa siitä milloin hyvänsä. Se on vanha, mutta\nvahva ja hyvässä kunnossa. Eikä ole huono purjehtijakaan.\n\n-- Hyvä laiva se on. Tunnen kai minä sen, koska olen siinä\npurjehtinut.\n\n-- Hyvä se on. -- Uuskaupunkilaiset eivät uskaltaneet siis mennä niin\nkorkealle.\n\n-- Niitä poikia ei näkynyt ollenkaan huutokaupassa.\n\n-- Sepä vasta kummallista! -- -- Kuule, lähde sinä, Efraim, nyt\nhakemaan Kredliiniä. Minne on mahtanut joutua koko mies. Pelkään,\nettä se on taasen tehnyt jonkun tyhmyyden. Käskin hänen eilen illalla\nmennä kestikievariin tapaamaan uuskaupunkilaisia.\n\n-- Kai hän sitten vieläkin siellä on, arveli Maija.\n\n-- Siellä kyllä se on. -- Turkanen, kun en ole saanut olla mukana,\nEfraim sanoi.\n\n-- Voi olla, että hän on siellä. Lähde siis etsimään häntä. Ja sinä,\nMaija, mene Mannilaan ilmoittamaan, miten kävi huutokaupassa. Saat\nvarmasti kahvikupin palkaksesi.\n\n-- Jaa-a, kyllä kahvi jo hyvää tekeekin, kun on saanut tässä sateessa\nseisoa. -- Anna loput rahoista Jahan Henrik-kapteenille, Efraim. Et\nsinä saa niitä mukanasi kestikievariin.\n\nHiukan vastahakoisesti Efraim luki ylijääneet rahat Jahan Henrikin\nkäteen, ja kun Maija sitten arveli, että hänen kai pitää hakea Efraim\npois kestikievarista, niin Jahan Henrik lohdutti häntä sanoen: \"Saat\nolla levossa, Maija, kyllä minä Efraimista huolen pidän. Minä näet\nmenen myös sinne, mutta ensin minun täytyy järjestää vahdinpito\n'Uskossa' ja yhtä ja toista laivanoston yhteydessä olevaa.\"\n\nJahan Henrik läksi siis \"Uskoon\" Efraimin ja Maijan jatkaessa\nmatkaansa kaupunkiin. Sinne saavuttuaan Maija poikkesi Mannilaan,\nmutta Efraim meni kestikievariin.\n\nKun Efraim sitten perille tultuaan kysyi, onko Kredliin siellä, niin\nhänet johdettiin erääseen salin perällä olevaan huoneeseen. Siellä\nKredliin istui pöydän päässä, kyynärpäät pöydällä ja pää käsien\nvarassa. Pöydällä oli paljon tyhjiä laseja ja pieniä tyhjiä pulloja.\nPöytäliina, jonka liepeet ulottuivat lähelle lattiaa, oli monesta\nkohtaa märkä sille valuneista juomista ja koko huoneen täytti tupakan\nkatku ja väkijuomien tuoksu. Efraimin astuessa huoneeseen Kredliin\nei häälähtänytkään. Vasta sitten, kun Efraim sanoi hyvää päivää,\nponnahti hän äkkiä seisoalleen ja sanoi ilon ilme kasvoissaan: \"Vai\nsinä sieltä tuletkin, eikä se ijankaikkinen tarjoilijaneiti, joka\ntahtoo ajaa minut pois täältä. Enkä minä voi lähteä, ennenkuin nuo\nuuskaupunkilaiset virkoovat. Niillä on paljon rahaa taskuissaan,\nja jos niiltä katoaisi sitä ja minä olisin mennyt tieheni, niin\nsanottaisiin pian, että minä olen vienyt rahat. -- -- Ee-en, minä en\nlähde, ennenkuin kaikki asiat ovat selvillä.\"\n\n-- Uuskaupunkilaiset, Efraim sanoo. En minä näe täällä\nuuskaupunkilaisia.\n\n-- Et näekään. Mutta katso tänne, Kredliin vastaa kohottaen\npöytäliinan lievettä. Katso, kuinka kauniisti nukkuvat, nukkuvat kuin\nporsaat. Kello 6 aamulla valui toinen vähitellen pöydän alle, mutta\ntoinen käpertyi vasta puoli yhdeksän aikaan. Heikkoja miehiä. Ja koko\najan siitä asti olen tässä kuivin suin istunut vartioimassa heitä. --\nEi sitä yksinään viitsi ryypätä. -- Mutta nyt on kaikki taasen hyvin,\nkun sinä tulit minulle seuraksi. -- -- Neiti, ohoi! ohoo-ii!\n\nValvomisesta kalpea tarjoilijaneiti tuli huoneeseen ja Kredliin\nkomensi: \"Tusina taasen niitä teidän tuutninkejanne! -- -- Hauskaa\nnähdä sinut, Efraim. Miten satamassa kävi?\"\n\n-- Hyvin, minä huusin laivan. -- Tiedätkö, että se ostettiin kapteeni\nBarkmanille, meidän Penulle.\n\n-- Älä! Oikeinko totta? -- -- Niin, niin, minä olen aina sanonut,\nettä kova poika siitä Penusta tänne Raumalle saadaan. No, minä\nolen, Jumalan kiitos, aina ymmärtänyt pysyä hyvissä väleissä\nhänen kanssaan. Lakkiani heilautin hänelle heti ensi näkemälläni,\nvaikka hän silloin olikin vain sellainen rääsyissä kuljeskeleva\npojannaskali. -- Vai on Penulla siis oma laiva. Kas sillä lailla\nvain. -- Kuule, Efraim, sen päälle me ryyppäämme. -- Neiti, fröökynä,\nohoi!\n\nSamassa tulikin neiti tuoden tarjottimella 12 valmiiksi laitettua\n\"tuutninkia\" ja korjasi tyhjät.\n\n-- Näes, Efraim, tämä neiti toi näitä ensin minulle niin sanoakseni\nraakoina eli röhkäleinä. Laseihin piti ensin kaataa vettä, sulattaa\nsitten siihen sokeri ja vihdoin sekoittaa rommi sokeriveden sekaan.\nJa ymmärrät kai sen -- kaikki tämä vei aikaa. Sentähden olenkin\nantanut määräyksen, että ne ovat tuotavat minulle aina valmiina. Niin\non paljon mukavampaa ja sitä paitsi, kun minä maksan, niin tehköön\nneiti työn. -- Jaaha, näitä on 12 eli 6 mieheen.\n\nKredliin veti puukon tupesta, lykkäsi pöytäliinan kokoon, kunnes\npöydän syrjä paljastui, ja leikkasi siihen 6 lovea. Sitten hän antoi\nliinan solua taasen paikoilleen, kääntyi Efraimin puoleen, kohotti\nlasinsa ja sanoi: \"Penun onneksi, Efraim.\"\n\n-- Olkoon Penulle onneksi, Efraim vastasi. Siinä meni heti\nensimmäinen pari tuutninkeja sen pitkän tien ja Efraimin kertoessa\nKredliinin pyynnöstä yksityiskohtia myöten, miten huutokaupassa\noli käynyt, joutuivat jäljellä olevat viisi paria vähitellen saman\nkohtalon alaisiksi, joten Kredliinin noin puolentoista tuntia\nEfraimin saapumisen jäljestä kestikievariin piti tilata toinen tusina\ntuutinkeja ja leikata taasen kuusi lovea pöydän syrjään.\n\n-- Oli mar oikein hyvä, sanoi Efraim niiden ilmestyessä pöytään, että\nsain tulla tänne sinun luoksesi ennen Jahan Henrikkiä, sillä pelkään,\netten siinä tapauksessa olisi saanut tätä hyvää ja perin tarpeellista\nlämmitystä ruumiiseeni kärsittyäni tuntikausia kylmää ja märkää\n\"Uskossa\".\n\n-- Tuskinpa olisit saanut, sillä niin hyvä mies kuin Jahan Henrik\nonkin, niin sanottakoon, mitä sanotaan, kitupiikki hän on. -- Jaaha,\nja nyt me kuittaamme tämän tusinan yhtäkkiä ja sitten syödään.\nAterian jälkeen voimme ottaa heitä taasen satsin ja sitten mennään\nsaunaan. Minä käskin eilen Teräväisten muorin lämmittää saunan täksi\nillaksi, sillä aavistin hiukan, että sauna tekisi hyvää \"Uskon\"\nhuutokaupan jäljestä.\n\nEfraimin ja Kredliinin suureksi mielipahaksi he eivät kuitenkaan\nsaaneetkaan täysin toteuttaa tätä Kredliinin suunnittelemaa ihanaa\nohjelmaa, sillä he olivat aterioidessaan juuri ehtineet kolmanteen\nruokaryyppyyn, kun Jahan Henrik saapui ja rupesi heti vaatimaan\nKredliiniä tilille toimensa hoidosta.\n\n-- Mitä sinä olet tehnyt täällä näin kauan? Jahan Henrik kysyi.\n\n-- Olen määräyksenne mukaan syöttänyt pajuköyttä uuskaupunkilaisille,\n-- Makeata, pehmeätä pajuköyttä. Niin makeata, ettei heidän sitä\nnauttiessa tarvinnut hampaitansa vaivata.\n\n-- Niin, niin, sitä juuri pelkäsinkin. Oletteko juoneet paljonkin?\n\n-- Riippuu siitä, mitä pidetään paljona. -- Kohtalaisesti ainakin on\ntullut lasia kallistetuksi.\n\n-- Missä ovat uuskaupunkilaiset?\n\n-- Tallella ovat. -- Nukkuvat täällä pöydän alla, kapteeni hyvä.\n\n-- Tämäpä vasta juttu! Mitä luulet kapteeni Barkmanin sanovan, kun\nhän kuulee, että \"Usko\" ostettiin tällä tavalla ihmisiä petkuttaen ja\nsaattamalla heidät tuollaiseen surkeaan, häpeälliseen tilaan?\n\n-- Ei hän ainakaan minua voi moittia kuultuaan, että olen vain\nnoudattanut teidän määräyksiänne. En ole myöskään tehnyt itseäni\nsyypääksi ihmisten petkuttamiseen, sillä en totellut teitä, kun\nopetitte minua valehtelemaan. Ja uuskaupunkilaisten oma syy on, että\nhe nyt ovat tuommoisessa tilassa, sillä kuulin, kuinka he sopivat\nkeskenään, että he ryyppäävät tuon raumalaisen pahuksen pöydän alle.\nMutta siihen heissä ei ollutkaan miestä, vaan makaavat nyt itse\nsiinä kuopassa, jota he minulle kaivoivat. Niin on asia ja minusta\nolisi parasta, ettei kapteeni haukkuisi vaan haukkaisi hiukan meidän\nseurassamme. Jahan Henrik ei voinut vastata mitään tähän Kredliinin\npuolustuspuheeseen. Hän nieli harminsa ja rupesi aterialle hänkin\neikä kestänyt kauan, ennenkuin hän taasen oli oikein hyvällä tuulella.\n\nMutta tätä ei kestänyt kauan. Aterian jäljestä hän rupesi nimittäin\nkyselemään tarkemmin, kuinka paljon Kredliin oli tilannut ruokaa ja\njuomia.\n\nKredliin paljasti silloin pöydän syrjän, näytti siihen veistämänsä\nlovet ja sanoi: \"Ihan tarkkaan olen tähän merkinnyt kaikki, mitä\nolen tilannut. Nämä lyhkäiset lovet merkitsevät tuutningeita ja nuo\npitkät ruokaa. Katsokaa nyt. Näitä lyhyitä on tässä ensin 18 ja\npitkiä vain yksi. Sitten tulee välipaikka, sillä sitten rupesivat\nuuskaupunkilaiset tarjoomaan minulle niissä pahoissa aikeissa, joista\näsken mainitsin. Sitten tulee näitä lyhyitä taasen 12 ja yksi pitkä.\"\n\n-- Siis 30 tuutinkia ja 2 ateriaa, Jahan Henrik sanoi suuttuneena.\n\n-- No, no, stopp nyt sentään. Nuo ensimmäiset lovet välipaikan\nedellä merkitsevät jokainen aina 3 tuutninkia, yksi minulle ja yksi\nkummallekin uuskaupunkilaiselle, yhteensä siis minun laskuni mukaan\n54 tuutninkia ja 3 ateriaa. Mutta nämä täällä välipaikan jäljestä\novat otettavat vain tuplasti, minulle ja Efraimille aina yksi. Mutta\ntämä viimeinen pitkä lovi merkitsee 3 ateriaa, minulle, Efraimille ja\nteille.\n\n-- Tämä vasta on kaunis juttu, puhisi Jahan Henrik raivostuneena. --\nTiedätkö, paljonko tässä on kaikkiaan tuutinkeja ja ruokaa?\n\n-- 78 tuutninkia ja 6 ateriaa siinä on, jotta jos tarjoilijaneiti\npyytää enemmästä maksua niin hän yrittää petkuttaa teitä. -- Minä\nolen tarkka mies, turkasen tarkka mies tämmöisissä asioissa, kuten\nkapteeni tietää. Mutta kai tähän yksi lyhyt kolmen tuutningin\nlovi vielä leikataan, sillä minä ajattelen, että meidän aterian\njäljestä sopisi ottaa niitä vielä yksi satsi. Sitten Efraim ja minä\nlähdemmekin saunaan.\n\n-- Ei niitä oteta ainoatakaan enää. Kyllä tämä luku jo on vallan\nhirvittävä.\n\n-- Vai on hirvittävä. Anteeksi, että sanon sen suoraan, kapteeni,\nmutta te olette sellainen kitsaanluontoinen mies, oikea kitupiikki.\nMinusta \"Usko\" ostettiin niin hyvällä hinnalla, että sen kaupan\njohdosta joutaisi hiukan juhliakin. Mutta miten tahdotte. Kyllä minä\nja Efraim hätätilassa tyydymme tähänkin.\n\nJahan Henrik ei puhunut pitkään aikaan mitään, pureskeli vain\näkäisesti pikanelliaan ja katsoa murjotti yhteen paikkaan. Vihdoin\nhän kuitenkin rauhoittui ja tilasi kahvia kolmelle sekä pienen pullon\nrommia.\n\n-- No nyt on sauna poikaa, huudahti Kredliin, kun kahvi rommeineen\noli juotu. Kas niin, Efraim, nyt me lähdemme ja te, kapteeni,\nhoidatte kai uuskaupunkilaiset ja tilit. Hyvästi vain ja kiitos\nkesteistä. Kredliin ja Efraim läksivät Teräväisiin. Siellä oli sauna\nvalmiiksi lämmitettynä, kuten sen pitikin olla, mutta talonväkeä ei\nsattunut ketään olemaan kotosalla.\n\n-- Ei tee mitään, sanoo Kredliin, emme apua kaipaa.\n\nHe menivät saunaan. Efraim heitti lujan löylyn ja Kredliin kiipesi\nlaipeille.\n\n-- Onko löylyä tarpeeksi? kysyi Efraim.\n\n-- Ei ole. Anna tulla enemmän.\n\n-- Efraim heitti 3 aimo napollista vettä kiukaaseen ja nousi sitten\nhänkin lavolle.\n\n-- Oli sieltä tulevinaan löylyä, sanoi Kredliin hetken päästä, mutta\nei se ruumiissa tunnu. Minä lähden heittämään hiukan lisää.\n\n-- Kyllä minä menen, virkkoi Efraim, laskeutui alas lattialle ja\nviskasi 4 napollista kiukaaseen.\n\n-- Ähä, jo alkaa tuntua, mutta ihmeellistä, vain kasvoissa ja\nkäsissä, huomautti Kredliin, kun Efraim oli päässyt lavolle.\n\n-- Sama on minunkin laitani. Käsiä ja kasvoja oikein polttaa.\n\n-- Älä sano. Jo alkaa tuntua koko ruumiissakin. Huh, huh -- huh, jopa\ntehoo löyly. Ei mutta olet sinä vain aika juutas, Efraim. Sinulla on\nvaatteet yllä.\n\n-- Vaatteet yllä -- -- minulla -- --. No, voi sun turkin pippuri.\nMutta täysissä vaatteissa olet sinäkin -- -- -- hyh, hyh -- polttaa.\nKylläpä on löylyä.\n\n-- Jaa-a, minä unhotin näemmä riisuutua. -- -- Ohhoh, kuumaa on,\nturkasen kuumaa. Minä lähden alas.\n\n-- Älä liiku, vaan makaa alallasi, kunnes pahin kuumuus häipyy.\nTurkanen, kuinka vaatteet kuumottavat.\n\nMutta Teräväisten sauna ei ollut suotta hyvässä maineessa, eikä\nkuumuus lavolla hälvennyt, pikemmin eneni. Jonkun aikaa odotettuaan\ntäytyi ukkojen paeta pois koko saunasta. He kiiruhtivat saunan edessä\nolevaan leipomotupaan, jossa oli kahden maattava vuode. Sille he\nkellistyivät ja vaipuivat heti sikeään uneen, josta Efraimin Maija\nheidät seuraavana aamuna herätti.\n\nJa satamassa makasi \"Usko\" odottaen uutta omistajaansa ja uusia\nretkiä aurinkoisille maille.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\n\nTaasen kapteeni Barkman astelee tuttua tietä Rauman satamasta\nkaupunkiin. Keveä on hänen käyntinsä, iloiset toiveet täyttävät hänen\nsydämensä ja sopusoinnussa hänen onnesta ailahtelevan mielentilansa\nkanssa maailma on hänen ympärilläänkin. Pilvettömällä taivaalla\nheloittaa päivän kehrä, hivelevän lämpimät ovat kesäisen tuulen\nhengähdykset, Karin ja Vähänmaan rauhoitetuilla vesillä pelmuavat\nsorsat ja taustassa ikivanha kaupunki hymyilee häntä vastaan\nmataloine puutaloineen, joiden keskeltä raastupa ja kirkko torneineen\nkohoavat kuin laumansa kaitsijat. Meren hyrskyjen temmellyksestä ja\nsuurkaupunkien liike-elämän vilinästä vapautunut kapteeni Barkman\npysähtyy hetkeksi katselemaan tätä kodikasta, rauhallisuutta uhoavaa\nmaailman soppea. Siinä seisoessaan palaa hänen muistiinsa niin\neloisasti se aika, jolloin hän ensi kerran kulki tätä tietä, ja nyt\nvasta hän huomaa, että on se Rauma sentään jonkun verran muuttunut.\nAnundilan ja Vähä-Hannun edessä olevat peltotilkut ovat kadonneet\nja uusia taloja on ilmestynyt tälle kulmalle. Jernstedtin paja on\npoissa ja Tarvosaaren sillan korvassa ollut suuri, epäsäännöllinen\naittaryhmä on jäljettömiin kadonnut. Vain hänen lähin ympäristönsä\non vallan muuttumaton -- -- Ei, ei sekään. Kanavan tien vierustaan\non pystytetty pitkin matkaa halavapaaluja, jotka juurettomina ollen\nja karusta maaperästä huolimatta sitkeähenkisinä versovat luvaten\nkehittyä varjoa tarjoaviksi puiksi, ja kaikonneet ovat rantaharakat,\njoita ennen oli niin hauska katsella.\n\nNiin, onhan vanha Rauma muuttunut, mutta sama kuin ennen se on\nsittenkin ja ajatellessaan häntä siellä odottavaa onnea kapteeni\nBarkman tahtoisi sulkea sen syliinsä. Hän ei aavistakaan, että\nonnetar paraikaa ohjaa tapahtumat niin, että hän saa painaa rintaansa\nvastaan paljon, paljon enemmän, saa sulkea syliinsä kaikkensa, koko\nmaailmansa. Sillä kun hän havahtuu muistelmistaan, näkee hän neitosen\ntulevan kaupungista satamaan päin. Kapteeni Barkman jää edelleen\npaikalleen seisomaan toivoen, että tulija olisi se, jota hän niin\nkauan kaihoten on kaivannut. -- -- Ja eiköhän olekin! Tuo joustava\nkäynti, tuo ketterä jalan nousu, koko olemus, jonka siroja viivoja\nkevyt kesäpuku vastatuulessa noudattaa, ei voi olla kenenkään muun\nkuin Märthan.\n\nKapteeni Barkman kiirehtii kulkuansa kaupunkia kohden ja pettymyksen\npelko häipyy askel askelelta. -- -- Märtha! hän vihdoin huudahtaa.\nTulija hätkähtää, pysähtyy, tuokion vaihtelee puna ja kalpeus hänen\nposkillaan ja sitten hän rientää juosten Penun syliin -- --.\n\n-- Olin varma siitä, että pian tapaisin sinut juuri tällä paikalla,\nsanoo Märtha toinnuttuaan mielenliikutuksestaan. -- -- Oi, kuinka\nolen sinua odottanut. Viikkokausia olen joka päivä kulkenut tätä\ntietä, sillä mereltä päin tiesin sinun saapuvan.\n\n-- Ja tiedät kai, Märtha, että olen kiirehtinyt, minkä olen voinut\nsaadakseni elää tämän hetken elämässäni.\n\n-- Miksi sitten olet ollut poissa niin kauan? Lupasit varmasti tulla\nheti, kun olit kapteenin tutkintosi suorittanut. -- Ja minä odotin\nsinua niin.\n\n-- Niin lupasinkin tulla. Mutta tiedät kai, kuka minua esti tulemasta?\n\n-- Tiedän kyllä. -- -- Olisit tullut sittenkin vain. -- -- Vaatinut\nminut äidiltä.\n\n-- Senkin olisin mahdollisesti voinut tehdä, jos ei äitisi\nvastustukseen olisi ollut erittäin pätevät syyt.\n\n-- Mitkä syyt?\n\n-- Niistä puhumme vasta tuonnempana, jos suvaitset.\n\n-- Olkoon menneeksi. Pääasia on, ettei niitä syitä enää ole olemassa,\nkoska äiti on vallan muuttanut mieltä kihlauksemme suhteen. -- Olisi\nhauska tietää, mikä kaasi esteet.\n\n-- Sen sanon sinulle heti. -- Kirjanmerkki, jonka kerran annoit\nminulle.\n\n-- Se vaivainen kirjanmerkkikö? -- Sitä en ymmärrä.\n\n-- Niin, kirjanmerkki tai oikeammin kirje, joka oli kääritty sen\nympäri. -- Mistä sen sait?\n\n-- Odota, kun muistelen. -- -- Aivan niin, me olimme viettämässä\njouluaattoiltaa täti Ilvànin luona. Minä olin siellä jo aamusta\nalkaen ja silloin piti palvelustytön puhdistushommissaan hävittää\njoukko setävainajalle saapuneita kirjeitä. Otin yhden niistä ja\nkäärin siihen kirjanmerkin.\n\n-- Ja se kirje raivasi, tiedätkö, kaikki esteet onnemme tieltä. Jos\nei se olisi säilynyt, olisin kai nyt matkalla Amerikkaan enkä täällä.\n\n-- Mitä puhutkaan! -- -- No, niin -- saat vastaisuudessa tehdä tilin\nnoista sanoistasi. -- Nyt keskustelemme hauskemmista asioista. -- --\nKuule, kävit kai \"Uskoa\" katsomassa.\n\n-- En käynyt. Toivo ja rakkaus vaativat osansa niin kovalla voimalla,\nettä minun piti lähteä heti tapaamaan sinua, Märthaseni.\n\nKäsi kädessä läksivät he sitten kulkemaan kaupunkia kohden\nsyventyneinä niin vilkkaaseen keskusteluun menneistä ja tulevista\najoista, etteivät ollenkaan havainneet, kuinka suurta mielenkiintoa\nhe herättivät matkallaan. He eivät nähneet, kuinka moni pitsityynynsä\ntakana istuva vanha nainen herkesi nypylöitänsä heittelemästä ja\nkurkisteli ikkunasta heidän jälkeensä. He eivät havainneet, kuinka\nohikulkijoista moni pysähtyi heitä katsomaan ja kuinka kadunkulmissa\ntoisensa kohdanneet kaupunkilaiset heidät nähdessään alkoivat\nsalaperäisesti kuiskailla keskenänsä. Näinä hetkinä ympäröivä maailma\nhukkui heidän onnensa yltäkylläisyyteen, joka heikentymättömänä\nkuvastui heidän kasvoistaan, kun he astuivat Regnata-rouvan eteen.\n\n-- Minä pyydän teiltä nyt Märthaa, sanoi kapteeni Barkman.\n\n-- Ja minä annan hänet sinulle täydellä luottamuksella ja iloisin\nmielin, vastasi Regnata-rouva syleillen molempia.\n\nJo seuraavana sunnuntaina kuulutettiin kihlautuneet ja häät\npäätettiin viettää kolmantena kuulutuspäivänä, joksi \"Uskon\" piti\nolla täydessä kuormituksessa ja kaikin puolin lähtövalmiina.\n\nKova oli näin ollen kiire naisilla Märthan kodissa kapioiden ja\nhäiden valmistuspuuhissa. Kun kapteeni Barkmaninkin päiväkaudet piti\njohtaa \"Uskon\" kuormittamista, niin hän ei voinut kohdata morsiantaan\nniin usein kuin olisi halunnut. Iltaisin hän kuitenkin aina riensi\nMärthaa tapaamaan, mutta silloinkin saattoi tapahtua, että joku\nMärthan työntouhussa oleva ystävätär ilmoitti hänelle, että hän\nhäiritsee töiden säännöllistä kulkua ja oli suoraan sanoen tiellä.\nVapautuaksensa tällaisista moitteista ainakin muutamiksi päiviksi hän\npäätti neuvoteltuaan Märthan kanssa ja pyydettyään Mannilan kapteenia\nhoitamaan \"Uskon\" asiat vihdoinkin toteuttaa kauan hautomansa aikeen\nlähteä katsomaan lapsuuden kotiansa Ahmasjärvellä sekä samalla\nsaattamaan perille Ahmasjärven torpan asujamille Regnata-rouvan\nkutsut häihin. Moni kapteeni Barkmanin lapsuuden unelma on\ntoteutunut, moni häipynyt unhotuksiin, monen on todellisuus riipinyt\nkuin syysmyrsky pakkasen polttamien kukkien terälehdet. Monen\nrakentamansa pilvilinnan raunioita hän muistelee mielen haikeudella,\nmuutamien muistolle hän uhraa korkeintaan säälivän hymyn ja toisien\nmieleen palauttaminen saattaa hänet sydämensä pohjasta nauramaan.\n\nHullunkuriselta tuntuu hänestä nyt sekin unelma, jonka mukaan hänen\npiti vaunuissa ajaen saapua takaisin lapsuutensa kotiin. Hänen\naikeensa lähteä vihdoinkin käymään Ahmasjärvellä palauttaa tämän\nmuistelman eloisana mieleen ja se suureksi osaksi aiheuttaa sen,\nettä hän päättääkin lähteä tälle retkelle jalkaisin samoja teitä,\njoita hän kulki ensi kerran Raumalle tullessaan. Ja koska kesä on\nhelteinen, on hänen mielestään parasta lähteä illalla liikkeelle.\nYöllä on viileämpi kulkea ja siten hän saapuu päivän koittaessa\nperille. Hän saa niin nähdä vanhan kotinsa samassa valaistuksessa\nkuin se oli hänen jättäessään sen ja hän saa kenenkään häiritsemättä\nnauttia jälleennäkemisen iloa.\n\n    \"Kel-loo on kymmenen lyönyt\n    Klok-kaan är tiie slaa-keeen\"\n\nlaulaa Pikku-Kalle vanhaa tuttua nuottiaan, kun kapteeni Barkman\nreippain askelin lähtee pitkälle jalkamatkalleen. Kivenheiton\npäässä portista Pikku-Kalle kumppaneineen tulee häntä vastaan,\nmutta kumppanina ei ole enää Linkreenin Kustaa, vaan eräs toinen\n-- vanha tuttu hänkin -- Christian von Brandenstein. Tervehtien\nkapteeni Barkman sivuuttaa heidät ja nyt hän ei enää pitkään aikaan\nkohtaa ketään vastaantulijaa. Tyyni, hiukan viileä ja valoisa on\nkesäinen yö ja sen rauhallisuudessa on niin hauska verestää vanhoja\nmuistoja. Tuossa on se paikka, jossa hän lepäsi, kun Kärnä tarjosi\nhänelle seuraansa, tuolla on pelto, johon hän pistäytyi piiloon, kun\npahantekijät Mustia ahdistivat, hetken päästä tulee se asumus, josta\npahantekijät läksivät liikkeelle -- -- -- oi, kuinka paljon muistoja\nliittyy tähän taipaleeseen; miltei joka askeleella niitä sukeltautuu\nesille! Kapteeni Barkman sivuuttaa Perälän asumuksen, sen veräjän,\njonka hän kerran avasi vaunuissa ajavalle herralle, Kanniston talon,\nKaljasjärven ja sitten hänellä on pelkkää kangasmatkaa Ahmasjärvelle\nasti. Vanhat muistot pitävät mielen niin virkeänä, ettei hän tunne\nlaisinkaan väsymystä. Levähtämättä hän astuu reippaasti eteenpäin ja\nkolmen aikaan aamulla hän seisoo sen metsänaukeaman ääressä, jolla\nAhmasjärven torppa sijaitsee.\n\nNiin, siinä se taasen on hänen silmäinsä edessä tuo lapsuuden koti,\njonka kuva on niin syvälle hänen muistiinsa painunut. Kuluneiden\nvuosien myrskyt ja tyynet, helteet ja pakkaset eivät ole saaneet\nsitä muuttumaan. Siinä se vain seisoo aikaa uhmaavana lahonneine\nnurkkineen, pullistuneine seinineen ja luhistumaisillaan olevine\nsavupiippuineen. Niinkuin silloinkin, kun hän sen viimeksi näki,\nampuu nouseva päivä ensimmäiset säteensä yli sen harjan ja kultaa\nkorkeaksi kasvaneen koiviston torpan takana. Mutta nyt ne eivät\nvalaise hallan tekemiä tuhoja. Kesä on kukkeimmillaan ja lintujen\nlaulu tervehtii uuden aamun valkenemista.\n\nKauan kapteeni Barkman katselee tätä tuttua seutua, mutta vihdoin hän\nlähtee lähemmältä torppaa tarkastamaan. Hän kapuaa yli tarhan aidan,\nlähenee siinä makaavia lehmiä, joita nyt on kolme, ja koettaa saada\nsilittää lähimmän otsaa. Mutta se vieroksuu häntä, puhaltaa, nousee\npolvilleen etujaloillaan ja on juuri aikeissa nousta takajaloilleen,\nkun kapteeni Barkman kiirehtii pois ja saa sen siten rauhoittuneena\nlaskeutumaan maata taasen ja jatkamaan lepoaan. Pihamaalle päästyään\nhänen katseensa kaartavat Ahmasjärveä ja sen rannikkoa. Siellä näkyy\ntehdyn peltoa lisää, mutta muuten on kaikki aivan kuin olisi hän\neilen täältä lähtenyt. Punaiseksi maalattu kiulukin on tarhan aidan\nseipään päässä kuivumassa aivan niinkuin ennenkin.\n\nTorpan väki nukkuu vielä eikä kapteeni Barkman tahdo heitä häiritä.\nHän menee saunaan. Siellä on nähtävästi kylvetty eilen, koska\ntuntuu niin lämpimältä. Hän nousee laipeille ja istahtaa niiden\nsyrjälle antaen jalkansa riippua vapaina alas. Näin hän aina istui\npikkupoikanakin. Niin sitä näkee laipeilta osan Ahmasjärven pintaakin\nsaunan ikkunan kautta. Tämä muisto herättää eloon sarjan toisia\nmuistoja, ne liittyvät toisiin ja yhtäkkiä ovat hänen elämänsä\ntärkeimpien vaiheiden varjot vaeltaneet hänen sielunsa ohi. Hän on\nsyvän liikutuksen vallassa, vedet kihoovat hänelle silmiin ja hän\nkiittää korkeimman kaitselmusta, kiittää Jumalaa hyvistä ja kovista\npäivistä, kiittää häntä saavuttamastaan suuresta onnesta.\n\nKapteeni Barkman herää unelmistaan, kun saunan nurkasta yhtäkkiä\nalkaa kuulua olkien kahinaa. Kahina taukoaa, mutta sen sijaan kuuluu\nkäpälien sipsutusta ja hetken päästä tulee sieltä esille koiran\npenikka. Se oikoo ruumistaan, haukottelee kiljahtaen ja alkaa\nyhtäkkiä nuuskia laipeille päin. Se on vainunnut oudon henkilön, sen\nniskakarvat nousevat pystyyn ja haukkuen pujottautuu se oven raosta\npihalle jatkaen siellä haukuntaansa.\n\nKapteeni Barkman unohtaa kaikki unelmansa ja rientää sen jäljestä,\nsillä penikka on kaikin puolin ihan Mustin näköinen.\n\nHän, on, ajaessaan koiran pentua takaa, juuri päässyt keskelle pihaa,\nkun torpan porstuan ovi aukeaa ja Ahmasjärven ukko astuu rappusille.\n\n-- Hyvää päivää isä, huudahtaa kapteeni Barkman ja rientää\npuristamaan hänen kättään.\n\n-- Jumalantakoon. -- -- Kah, Penu! Tervetuloa. -- -- Muistit sentään\nvihdoin meidätkin.\n\n-- Kuinka en olisi muistanut! -- Joka päivä olen teitä muistanut.\n\nAhmasjärven ukko vaikenee pitkäksi aikaa. Hänen on nähtävästi vaikea\nsanoa, mitä hän tahtoisi. Mutta vihdoin hän kysyy: \"Mikset sitten\ntullut ennen?\"\n\nNyt on kapteeni Barkmanin vuoro vaieta. -- Niin, miksi hän on\nlykännyt aina vain tuonnemmaksi tämän retken, kunnes se on näin\npitkälle jäänyt? Mutta pian on hänellä syy siihen selvillä.\n\n-- Niin, miksen ole ennen tullut? -- Sanonko teille, miksen ole.\nYlpeys on ollut esteenä.\n\n-- Sitä minäkin.\n\n-- Ei, ei, nyt te käsitätte minut väärin. En ole ollut sillä tavalla\nylpeä. -- Mutta minä päätin lähtiessäni, etten palaisi, ennenkuin\nminulla on taattu yhteiskunnallinen asema. -- Ja se oli ylpeyttä\nsekin. Turhanaikaista ylpeyttä.\n\n-- Varmasti. -- Taattu asema! Kenen asema on taattu? -- Ei kenenkään,\nennenkuin haudassa. Siellä on asemamme taattu. -- No niin, tervetuloa\nsiis.\n\nAhmasjärven ukko ojentaa toisen kerran kätensä kapteeni Barkmanille\nja nyt on lämpöä hänen kädenpuristuksessaan.\n\nKapteeni Barkman on koko tämän kohtauksen ajan ihmettelyllä\nhavainnut, kuinka suuressa määrässä kuluneet vuodet ovat muuttaneet\nAhmasjärven ukon ulkonäköä, ja nyt hän huomauttaa siitä.\n\n-- Niin, niin, meihin eläviin olentoihin aika rientäessään tekee pian\nsyvät jäljet. Et ole sinäkään samannäköinen kuin täältä lähtiessäsi.\nMutta tämä tienoo, vieläpä tämä torppa-pahakaan ei kai ole paljon\nmuuttunut.\n\n-- Ei ole. Kummastuttavan vähän on muuttunut.\n\nHeidän siinä puhuessaan on koiranpenikka hiipinyt kuistille ja\nnuuskii kaulaansa kurottaen kapteeni Barkmania. Tämä yrittää silittää\nsitä, mutta silloin se pakenee ja haukkuu vierasta niskakarvat\npystyssä.\n\n-- Siinä on teillä uusi Musti, sanoo kapteeni Barkman.\n\n-- Niin on. Sama rotu on säilynyt näihin asti täälläpäin.\n\n-- Ehkä myytte sen minulle.\n\n-- En minä anna sitä pois. Mutta voin toimittaa sinulle toisen\nsamasta pahnasta ja ilmaiseksi.\n\n-- Onko samanvärinen kuin tuo?\n\n-- Ei ole.\n\n-- Sepä vahinko. Mutta kyllä tyydyn siihenkin, koska se on samaa\nrotua.\n\nSamassa tulee kapteeni Barkmanin täti kuistille. Hän on hyvin\nihmeissään nähdessään herrasmiehen näin varhain keskustelemassa\nmiehensä kanssa. Mutta vielä enemmän hän ihmettelee, kun vieras\npuhuttelee häntä tädiksi ja kohtelee häntä ei vain ystävällisesti\nvaan hellästi. Kestää hetken aikaa, ennenkuin hän voi saada päähänsä,\nettä hänen edessään seisoo sisarensa poika, Penu, joka noin\npuolisentoista kymmentä vuotta takaisin pienenä poikapahasena asui\ntäällä hänen ja hänen miehensä hoivaa nauttien.\n\nJos vuodet ovatkin jättäneet jälkensä Ahmasjärven ukon ulkonäköön,\nniin on niiden aikaansaama muutos torpan emännän ulkonaisessa\nolemuksessa kapteeni Barkmanista vallan hämmästyttävä. Selkä on\nkäynyt köyryksi, kasvot kurttuisiksi, hampaiden tuen menettäneet\nhuulet sekä posket ovat painuneet sisällepäin ja leuka pistäytyy niin\nollen terävästi esille. Katseen entinen kirkkauskin on himmentynyt. --\n\nAhmasjärven emäntä käskee kapteeni Barkmanin käymään tupaan istumaan\nja siellä hän tapaa perheen muut jäsenet, kahdenkymmenen vuoden\nkorvissa olevan pojan ja noin kuudentoista vuotiaan tytön. Ne ovat\nainoat, jotka ennen niin suuresta lapsilaumasta enää ovat kotona.\n\nKapteeni Barkman viipyy kolme päivää Ahmasjärvellä. Häntä huvittaa\nkäydä katsomassa kaikkia tuttuja paikkoja. Hän tahtoo samota samoja\nsaloja, nähdä kaikki ahot ja nurmet, notkot ja norot, jotka ovat\nhänelle kuin vanhoja ystäviä niiltä ajoilta, jolloin hän kävi\npaimenessa.\n\nMutta kolme päivää on pian kulunut ja eräänä aamuna kapteeni\nBarkman taasen jättää vanhan lapsuudenkotinsa otettuaan Ahmasjärven\nvanhuksilta varman lupauksen tulla häihin. Päästyään metsänaukeaman\nreunaan, josta Ahmasjärven torpan vielä voi nähdä, ennenkuin synkkä\nsalo sulkee näköalan, pysähtyy hän taasen kuten kerran ennenkin\nkatsomaan tuota ränstynyttä, mutta kodikasta asumusta. Hänen siinä\nseisoessaan tulee hänen luoksensa aivan kuin silloin ennenkin\nkoiranpenikka, joka on oppinut pitämään hänestä ja on seurannut häntä\nkaikilla hänen retkillään Ahmasjärven ympäristössä.\n\nKapteeni Barkman koettaa ajaa sen luotaan, mutta se on itsepäisesti\npäättänyt seurata häntä aivan kuin Raumalla kuuluisaksi tullut\nMustikin. Hänen täytyy palata Ahmasjärvelle päästäksensä eroon\nsiitä. Mutta kun Ahmasjärven väki näkee, kuinka kiintynyt penikka on\nkapteeni Barkmaniin, päättävät he sittenkin luovuttaa sen hänelle ja\nniin kapteeni Barkman lopultakin lähtee Ahmasjärveltä Raumaa kohden\nuusi Musti seurassaan.\n\nPaluumatkalla hän poikkee seuralaisineen Kannistoon. Siellä hänet\notetaan ystävällisesti vastaan kuten ainakin. Katriinalle hän\nkertoo, kuinka hänen onnensa oli ajautumaisillaan karille ja kuinka\nihmeellisesti se tuli pelastetuksi.\n\nKatriina iloitsee vilpittömästi ystävänsä menestyksestä ja\nhuomauttaa, että hänkin välillisesti on ollut osallisena lopullisen\nhyvän tuloksen vakiinnuttamisessa.\n\nKun kapteeni Barkman retkensä jäljestä tulee Märthan kotiin,\nsuodaan hänelle oltuaan niin kauan \"pois jaloista\", kuten Märthan\nystävättäret suvaitsevat sanoa, tavallista enemmän tilaisuutta tavata\nmorsiantaan. Märtha on vallan ihastunut Mustiin, joksi hän heti\nristii koiranpenikan, ja selittää veitikkamaisesti hymyillen, ettei\nhän oikein tiedä, kummasta hän enemmän pitää Penusta vai pennusta.\nMutta kuinka onkaan, suostuu hän ilomielin sulhasensa ehdotukseen,\nettä Musti lahjoitetaan kapteeni Mannilalle, joka suru mielessä\nyhä aina muistelee sen älykästä, vuosia sitten sutten saaliiksi\njoutunutta kaimaa.\n\nYhdessä Märtha ja Penu lähtevät viemään lahjaansa Mannilaan. Mannilan\nkapteeni ei tahdo uskoa silmiänsä, kun uusi Musti hänelle esitetään,\nmutta vihdoin hän tulee vakuutetuksi, ettei hän näe unta, vaan että\nhänellä todellakin on edessään kaivatun koiransa jäljennös joskin\npienoiskoossa, mutta sen sijaan täynnä elin- ja kasvuvoimaa. Hän\nkutsuu Amaliaakin katsomaan tätä ihmettä ja sitten Musti kulkee\nheidän välillään sylistä syliin saaden Amalialta aina joukkoon ilon\nkyyneliä tuuheaan turkkiinsa. Pari päivää tämän tapahtuman jäljestä\npestataan miehet \"Uskoon\". Ensimmäisenä tarjokkaana ilmestyy --\nKredliin, joka pyrkii vanhemmaksi matruusiksi.\n\n-- No, mutta Kredliin, teillä on jo vuosia niin paljon niskassa,\nsanoo kapteeni Barkman, että merimiehen työ voi käydä teille kovin\nraskaaksi.\n\n-- Käyköön vain, mutta mukaan minä tulen, vaikka nimeni aneliiniksi\nmuuttuisi.\n\n-- Sitä paitsi teitä tarvitaan niin välttämättömästi täällä kotona.\nKuka ostaa ja ottaa vastaan tullissa minulle ja muille tuttavillenne\nkuuluvan puutavaran?\n\n-- Tehköön sen, kuka tahtoo, mutta minä tulen matruusiksi \"Uskoon\".\n\n-- Eikö nyt sentään voitaisi sopia niin, että te jäätte kotiin\nhoitamaan asioitani? Olettehan te jo tarpeeksi maailmaa kulkenut ja\nnähnyt.\n\n-- Olen kyllä, mutta hauska on nähdä, onko se paljon muuttunut. Se\nGibraltarin salmikin olisi taasen nähtävä.\n\n-- Niin, ja lentävä hollantilainen ja Huuperkin äijä. Eikö niin?\n\n-- Aivan niin. Ja pääasia on: Kuka pitää vaaria Märthasta, jos en\nminä ole muassa? -- Kuuluu nimittäin tulevan mukana matkalle.\n\n-- Kyllä Märthasta huoli pidetään. Minä etupäässä.\n\n-- Sellaista huolenpitoa! -- Se olisi samanlaista kuin sinä iltana,\njolloin hän kenenkään tietämättä kiipesi \"Joutsenen\" märssyyn ja\ntämmöistä siitä sitten tuli.\n\nTämän viimeisen sanoessaan Kredliin iskee silmää kapteeni Barkmanille\nja nauraa irvistelee hyvin tyytyväisen näköisenä.\n\n-- Vai niin, vai on Efraim kertonut.\n\n-- On se kertonut. Eilen jutteli koko asian; sanoi, että sen nyt jo\nsaa uskoa kelle hyvänsä. -- -- Jaaha, niin, minä tulen sitten mukaan\nja kuukausipalkasta me kyllä sovimme. -- Vai enkö kelpaa?\n\n-- Kelpaatte, kelpaatte. Mutta minä en tiedä, kuka hoitaa asiani\ntäällä kotona, kun te merillä olette.\n\n-- Kyllä kai ne hoidetuksi tulevat. Ei sota yhtä miestä kaipaa.\n\nSen sanottuaan Kredliin lähtee luopumatta rahtuistakaan aikeistaan.\nKapteeni Barkman on vallan onneton, sillä Kredliinin vertaista miestä\npuutavaranostossa hän ei saa mistään. Hän on siis niin huonolla\ntuulella pestaustoimen päätyttyä, että Märtha heti havaitsee jotain\nolevan epäkunnossa. Kun kapteeni Barkman siis pakotetaan ilmoittamaan\nhuolestumisensa syyn, nauraa Märtha niin että vedet nousevat hänelle\nsilmiin ja sanoo: \"Voi, miten lapsellinen sinä olet. Etkö tiedä, että\nKredliin tekee, mitä minä vain tahdon?\" Vielä samana päivänä puhuu\nMärtha Kredliinin kanssa asiasta ja heti sen jäljestä tulee Kredliin\nilmoittamaan, että hänen sijaansa on haettava toinen mies \"Uskoon\",\nkoska hän onkin päättänyt jäädä kotiin. Ja sitten tulee hääpäivä.\nRegnata-rouvan talon viirisalko on liputettu ja pihaan on tehty kaksi\nsuurta lehtimajaa, joissa on pöydät ja istumapaikat.\n\nIllalla kokoontuu suurin osa Regnata-rouvan ja Märthan sekä kapteeni\nBarkmanin sukulais- ja ystäväpiiriä kutsuvieraina häihin. Sitä\npaitsi on juhlatilaisuuteen kutsuttu joukko Regnata-rouvan suosiossa\nolevia meri- ja työmiehiä sekä \"Uskon\" koko miehistö. Soitosta\npitävät huolen Lindbergin veljekset ja Maurell, joka yhä edelleen\nlapsellisen lempeästi hymyilee, vaikkei ranskankielinen kosimakirje\nvalmistunutkaan ajoissa, eikä ikinään enää valmistu, sillä muuan\nsenaatin virkamies on aikoja sitten kainaloiseksi kanakseen korjannut\nMaurellin mielitietyn.\n\nKun kahvit on juotu, asettuu pappi salin lattialle levitetyn\nbrüsseliläisen maton päähän, jolla on kaksi matalaa jakkaraa.\nSoittajat kajauttavat häämarssin ja salin toisesta peräkamarista\ntulee morsian huoneeseen Regnata-rouvan taluttamana ja\nmorsiustyttöjen sekä sulhaspoikien seuraamana. Komea ja ylväs on\nRegnata-rouva tummanruskeassa, paksusta silkkikankaasta tehdyssä\npuvussaan, kultaketjut kaulassa ja pitsimyssy päässä. Kaikkien\njuhlaan kokoontuneitten katseet sivuuttavat kuitenkin pian hänet\npysähtyäksensä morsiameen, joka lumivalkeassa, keveässä puvussaan\nmyrttikruunu ja liepeisiin asti riippuva morsiushuntu päässään\nnäyttää viehkeyden perikuvalta. Regnata-rouva vie Märthan kapteeni\nBarkmanille, joka hartaudensekaisella ihastuksella ottaa vastaan\ntämän kukkean nuoruutensa suloa säteilevän olennon.\n\nPolvistuen papin edessä Märtha ja kapteeni Barkman tekevät\naviolupauksensa, vaihtavat sormuksia ja ottavat vastaan siunauksen.\nNiin on vihkimys päättynyt, pappi pitää nuorelle pariskunnalle puheen\nja sen jäljestä juovat ystävät lasin helmeilevää sampanjaa heidän\nonneksensa.\n\nHäiden juhlallinen ja virallinen jakso on ohi ja nyt alkavat mielet\nkäydä hilpeämmiksi. Mitä vielä on jäljellä juhlallista jäykkyyttä,\nhäipyy tykkänään, kun soittajat kajauttavat pirteäsäveleisen\nmarssin ja hääväki alkaa sen tahdissa parittain kiertää salin\nlattiaa. Tätä poloneesia, joka kuuluu karkelo-ohjelman alkajaisiin,\njohtaa ensimmäisenä parina Regnata-rouva ja Jahan Henrik-kapteeni,\nsitten tulevat nuori pari ja muut häävieraat. Poloneesin kestäessä\nvaihtavat osaaottajat tuon tuostakin vieruskumppania ja niin tapahtuu\nhääväen suureksi iloksi, että morsian vaatii ensin Kredliinin ja\nsitten Efraimin taluttamaan itseään pari kierrosta salin lattiata,\nMaijan kävellessä käsikynkää sulhasen kanssa. Hymyillen ukot tämän\ntempun suorittavat sotkeutumatta rahtuistakaan tahdissa kuten\nChristian v. Brandenstein, joka ahkerasti kävelyttää naisia, mutta\nei tiedä tahdista tuon taivaallista. Maisteri Brandt ja rehtori,\njoka viimeksimainittu Regnata-rouvan tuttavana koko perheineen on\nhäissä, ovat keskustelutaitonsa takia naisten keskuudessa hyvin\nsuosittuja vieruskumppaneita. He kävelevät sievästi noudattaen\ntarkkaan nuoruudessa oppimiaan ruumiinasentoja ja jalkojen liikkeitä\nkoskevia sääntöjä. Rehtori etsii poloneesin kestäessä Amaliaa,\nja kun hän Regnata-rouvalta vihdoin saa tietää, että tämä hoitaa\nvaltikkaa kyökissä, tuo rehtori hänet sieltä ja ihastuneena Amalia\nkävelee ensin rehtorin, sitten sulhasen ja sen jäljestä monen\nmuun huomattavan herran rinnalla. Viimein taluttaa häntä Mannilan\nkapteenikin, joka poloneesin kestäessä hartaasti toivoo, että se\npäättyisi niin pian kuin suinkin. Se loppuu kestettyään puolisen\ntuntia ja sitten alkaa karkelo, johon nuoriso ilolla ja innolla\nottaa osaa käyden tanssien välillä lehtimajoissa vilvoittelemassa ja\nhilpeätä pakinaansa jatkamassa.\n\nNiin kuluu ilta rattoisasti, kunnes lähemmällä puoliyötä pöytä\non katettu ja hää-ateria alkaa. Rehtorin ja maisteri Brandtin\nmielipahaksi muoti on muuttunut sellaiseksi, ettei enää istuta\npöydässä, vaan käydään siltä ottamassa ruoka lautasille. He\nlohduttavat itseään kuitenkin sillä, että seura, jos se istuisi\npöydässä, olisi liian suuri, eikä keskustelu aterioidessa niin\nollen voisi käydä yhteiseksi ja lisätä puolestaan pöydän antimien\nnautittavuutta.\n\nTässä suhteessa ovat edullisemmassa asemassa häihin osaa-ottavat\nmeri- ja työmiehet, joille heidän toivomuksiaan hyvin tuntien on\nkatettu pöydät leipomotupaan. Siellä istutaan levollisesti pöydässä,\nsiellä on edeskäypänä Kredliin ja siellä syödään lujasti. Siellä\nKatavkarin Efraim ja Ahmasjärven ukko aterioidessaan pohtivat elämän\nongelmoita ja Efraim sanoo kerta toisensa jäljestä, ettei hän\nikinään olisi luullut, että sydänmailta lähtisi niin järkeviä miehiä\nkuin Ahmasjärven ukko hänen mielestään on. Mutta -- hän lisää --\nyksinäisyys korvessa sen tekee: Yksinäisyydessä ollen, maailmasta\nerotettuna eläessä tulee ajatelleeksi enemmän kuin kaupunkien ja\nkylien hyörinässä toimien.\n\nKredliin kuuntelee pitkän aikaa Efraimin ja Ahmasjärven keskustelua,\nmutta vihdoin hän keskeyttää sen sanoen: \"Koska teillä sitä elämän\nviisautta on niin paljon, niin jompikumpi teistä toivottakoon\nkaikkien meidän meri- ja työmiesten puolesta onnea ja menestystä\nnuorelle parille.\"\n\n-- Niin, niin, pitäköön heistä jompikumpi oikein semmoisen puheen,\njommoisia herrasväkikin tapaa pitää, nauravat toiset.\n\n-- En minä ainakaan semmoiseen toimeen ryhdy, vastaa Ahmasjärven\nukko, vaikka olisi minulla kyllä yhtä ja toista sanottavaa nuorelle\nparille, koska olen aikoinani ollut sulhasen kasvatusisänä.\n\n-- Ja sinä, Efraim, muista vain olla turhia lavertelematta ja\npilaamatta näitä komeita ja hauskoja häitä, varoittaa Maija\njatkaen sen jäljestä taasen Ahmasjärven emännän kanssa keskustelua\nvillalankojen värjäämisestä kotona.\n\n-- Toivotan mar minä onnea nuorelle parille, sano sinä Maija,\nmitä sanot. Minä kyllä en ole niin läheinen sulhasen omainen kuin\nsinä, Ahmasjärvi, en ole sukuakaan hänelle, kuten yhteen aikaan\nluulin, mutta hyvä tuttava minä olen hänen kanssaan ja hyvin tunnen\nmorsiamenkin. Ja onnea minä heille toivotan ja kiitän heitä näistä\nhäistä.\n\n-- Oikein, Efraim, sanoo Kredliin. Ei nämä olekaan tavalliset häät.\n\nSalin puolella on ruvettu käymään käsiksi paistiin. Rehtori lyö\nveitsellään muutaman kerran tyhjän lasin kylkeen, ja kun häävieraat\ntämän merkin kuultuaan ovat kokoontuneet, pitää hän muotokauniin\npuheen vastavihityille huomauttaen erittäinkin siitä, kuinka\ntärkeätä on, että aviopuolisot koettavat kautta elämän säilyttää sen\nehdottoman luottamuksen toisiinsa, joka säännöllisesti avioliiton\nalkuaikoina vallitsee heidän välillään ja josta onnellisuus niin\nsuuresti riippuu.\n\nTästä puheesta leipomossa aterioitsevat eivät tiedä mitään, mutta\nsen päätyttyä tarjotaan heille kuten muillekin häävieraille\nlasi viiniä ja vastavihityt tulevat viinilasi kädessään juomaan\nheidän terveydeksensä. Heidän siinä seisoessaan ja odotellessaan,\nkunnes kaikki aterioitsevat ovat saaneet lasinsa, nousee Efraim\npaikaltaan, rykäisee pari kertaa ja alkaa: \"Korkeasti kunnioitettava\nnuori pariskunta. Minä pyydän omasta ja kaikkien tässä huoneessa\nläsnäolevien puolesta sanoa -- -- Maija, anna olla nykimättä -- --\nlausua teille kiitoksemme kutsuista näihin häihin ja kaikesta siitä\nystävällisyydestä ja hyvästä, joka tässä juhlassa on tullut osaksemme.\n\n\"Minusta on ihmisen ja erittäinkin avioparin elämä verrattava\npurjehtimiseen, tahtoisin sanoa, että -- -- -- turhaan sinä nyit\nja kiellät, Maija, saan kai minä puhua, koska laivan ostaminenkin\nuskottiin minulle -- -- niin, tahtoisin sanoa, että tämä meidän\nelämämme on kuin laiva meren aavalla aukealla. Moni purjehtii siinä\nyksin, mutta useammilla on kumppani ja nuorta väkeä mukanaan; moni\navaa purjeita liian paljon ja tuhoo itsensä sekä aluksensa, moni\npurjehtii sohlaa ilman kompassia ja moni ajaa karille.\n\n\"Te olette tänä iltana maallisen elämänne ajaksi päättäneet kahden\njakaa myötä- ja vastoinkäymiset elämänne aluksella ja koska sen\nolette tehneet, niin tahdon tänä juhlapäivänänne muistuttaa teitä,\nettette vain eksyisi uskomaan, että tämän laivan johto on teidän\nkäsissänne. Ei, sen laivan kapteeni on Jumala, hän se on, joka\nsuunnan määrää, joka tekee 'pestinkin' ja pitää päiväkirjaa. Te\nolette vain perämies ja aliperämies -- niin, kumpi teistä on\nperämies ja kumpi aliperämies, sitä en tahdo vielä sanoa, vaikka\nluulenkin sen tietäväni, sanon vain, että naisen valta on suuri\ntässä maailmassa, niinkuin omasta kokemuksestani tiedän ja niinkuin\nhyvä onkin. Eikä oikeastaan merkitse mitään, kummalla on enemmän\nvaltaa, kun kaiken pohjana vain on rakkaus, palava, kaikkiin\nuhrauksiin toisensa puolesta valmis rakkaus, sellainen kuin se, jonka\nerinäisten 'Joutsenessa' kerran tekemieni havaintojen perusteella\ntiedän vallitsevan teidän kesken. Sillä kun sellaisesta alusta\nlähdetään, niin ei tarvitse pelätä, että rakkaus loppuu kesken.\nOlen kuullut sanottavan, että aika kuluu nopeasti rakkaudessa ja\nrakkaus kuluu nopeasti ajassa, vuosien vieriessä, mutta minä voin\nsen perusteella kuin tunnen ihmiselämää vakuuttaa, että viimeinen\nosa tätä lauselmaa ei ole yhtäpitävä tosiolojen kanssa. Ei rakkaus\naviopuolisojen välillä niin helposti lopu, ei se lopu laisinkaan,\nei se edes heikkene, vaan se vahvistuu. Se ei kyllä esiinny aikaa\nvoittaen niin näkyvänä ja silmäänpistävänä kuin alussa, mutta antakaa\nkärsimysten ja koettelemusten tulla, niin saatte nähdä, onko se\nkulunut tyhjiin. Ei, se esiintyy silloin voimakkaampana ja yhtä\nvalmiina, ehkä valmiimpanakin uhrautumiseen kuin ennen. Ja sentähden\nonkin niin hyvä, että me aina väliin joudumme vastoinkäymisten ja\nsurujen kanssa tekemisiin. Ne ovat oikeastaan hyviä ystäviämme,\njotka avaavat silmämme näkemään, että maailma on parempi ja elämämme\nonnellisempi kuin olimme luulleetkaan. Ne opettavat meidät näkemään,\nettä se rakkaus, jolle alusta lähtien rakensimme toiveemme, elää\nyhä voimakkaana, vaikkei se tule niin useasti näkyviin. Se on kuin\nvaltamerten virrat, jotka kulkevat väkevinä, vastustamattomina omaa\nsuuntaansa huolimatta siitä, mitkä tuulet pinnalla puhaltavat.\n\n\"Tämä on minun elämänkokemukseni ja sen perusteella minä onnittelen\npäätöstänne lähteä kahden elämänlaivallanne purjehtimaan. Ja laivanne\nohjaaja, se kapteeni, joka sen suunnan määrää, on kai pitävä huolen\nsiitä, ettette kauan kahden purjehdi, on pitävä huolen siitä, että\nsaatte pesättninkiä ympärillenne, jungmanneja ja -- -- ja, niin,\njungmanneja kumpaakin sukupuolta. -- Jumala liittoanne siunatkoon.\n\n\"Ja nyt me kaikki täällä hurraamme teille, niinkuin merimiesten tapa\non.\"\n\nMaija oli puheen jatkuessa lakannut nykimästä Efraimin takinliepeitä\nja hokemasta, että tämä olisi vaiti. Hän kuivaili kosteita silmiään\nnenäliinaan, kun puhe päättyi, ja liikutuksen kyynel kiilsi kirkkaana\nmorsiamenkin silmässä, kun hän kädestä kiitti Efraimia puheesta ja\nkilisti lasia hänen kanssaan. Kapteeni Barkmanilta Efraim sai niin\nlämpimän kädenpuristuksen, että tämä huudahti: \"Onpas kapteenilla\nvoimaa kädessään; nyt ei tarvitse enää niinkuin muinoin pelätä, että\nsen voi rutistaa rikki.\"\n\nJa kun morsian tulee Kredliinin kanssa lasia kilistämään, niin\nKredliin sanoo: \"Kyllä minä vähän pelkään laskea Märtha-neidin -- --\nanteeksi rouvan ilman minun huolenpitoani niin pitkälle matkalle,\nmutta koska tahtonne on sellainen, niin minkäs sille voi. -- --\nMutta olkaa hyvä ja katsokaa, miten sen virran laita on Gibraltarin\nsalmessa. Katsokaa, meneekö se aina vain sisään Välimereen, niin että\nsitten voitte antaa minulle siitä tiedon, kun palaatte.\"\n\nSen nuori rouva lupaa tehdä. Ja sitten vastavihityt poistuvat\nvaihdettuaan muutamia sanoja ja juotuaan viiniä jokaisen leipomossa\naterioivan kanssa. Juhlatuulella ollen nämä jäävät ateriaa jatkamaan.\n\nJälkiruokaa syötäessä salin puolella tuomari sanoo maisteri\nBrandtille: \"Erittäin hauskat häät, nämä. Ja oletko huomannut, kuinka\nhyvät ovat kaikki ruokalajit olleet. Voisin vannoa, että tämä on\nHagdahlin ansiota.\"\n\n-- Ei ole, puuttuu puheeseen rehtori, joka kuulee tämän. Hagdahl\non erinomainen kirjailija, suorastaan klassikko alallaan, mutta\nnäissä pidoissa häntä ei ole tarvittu, sillä kaiken tämän hyvyyden\ntakana on Mannilan kapteenin Amalia ja hän voittaa Hagdahlit ja\nBrillat-Savarinit ja kaikki kirjailijat keittotaidon alalla.\n\n-- No, no, virkkaa maisteri Brandt siihen, kyllä sinä nyt vähän\nliioittelet, vaikka minäkin luulen, ettei Amalian tarvitse Hagdahliin\nturvautua.\n\n-- Ei tarvitse, hän on taiteilija alallaan, hänen taitonsa on\nsynnynnäinen lahja.\n\nTähän tämä keskustelu katkeaa, sillä nyt aletaan kantaa astioita\nja pöytiä pois, jotta nuoriso taasen saisi tanssia. Ja kaikki ovat\niloisia, kunnes tulee se hetki, jolloin kruunu tanssitaan morsiamen\npäästä ja hääjuhla on päättynyt.\n\nPari päivää häiden jäljestä purjehtii \"Usko\" Rauman satamasta.\nPuolikannella jakelee kapteeni Barkman käskyjä miehistölleen ja hänen\nvieressään seisoo hänen nuori vaimonsa.\n\nKapteeni Barkmanin kaunein unelma elämässä on toteutunut. Hän saa\nlähteä käsi kädessä Märthan kanssa kohti elämän arvaamattomia\nkohtaloita.\n\n\n\n"]