[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJk3wTU7Fk5dKBV1vQvcNAOu-jHZ_G-nkmtCGSBDIAAM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},1215,"Isät ja lapset","Turgenev, Ivan",1818,1883,"1215-turgenev-ivan-isat-ja-lapset","1215__Turgenev_Ivan__Isät_ja_lapset",null,"romaani",[],[15],"venalainen","fi",1862,1906,59736,368562,false,51111,[24,25,26,27,28,29],"Domestic fiction","Fathers and sons -- Fiction","Historical fiction","Nihilism (Philosophy) -- Fiction","Russia -- Social conditions -- 1801-1917 -- Fiction","Russia -- Social life and customs -- 1533-1917 -- Fiction",[31,32],"Novels","Russian Literature","\"Isät ja lapset: Romaani\" by Ivan Sergeevich Turgenev is a novel published in 1862. When university graduate Arkady returns home with his radical friend Bazarov, their nihilist philosophy clashes with traditional values held by Arkady's father and uncle. Romantic entanglements complicate matters when both young men become attracted to the elegant Anna Odintsova. As ideological tensions mount and personal conflicts escalate, Bazarov's cynical worldview faces its ultimate test against the forces of love, family, and mortality. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Suomalainen, Samuli",315,"Romaani käsittelee 1850-luvun Venäjän aatteellista murrosta ja sukupolvien välisiä ristiriitoja. Tarinan päähenkilö on lääketieteen opiskelija ja nihilisti Bazarov, jonka tinkimätön maailmankatsomus joutuu koetukselle perinteisten arvojen, säätyjaon ja tunteiden edessä.","Ivan Turgenevin 'Isät ja lapset' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1215.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ISÄT JA LAPSET\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nIVÁN TURGÊNJEV\n\n\nVenäjänkielestä suomensi Samuli S.\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1906.\n\n\n\n\n\n\nIván Sergêjewitsh Turgênjew.\n\nKirjallishistoriallisia piirteitä.\n\n\n\"Minä olen Lännen-ihailija (zâpadnik)\", sanoo Turgênjew itsestään.\n\n\"Rakas on minulle Länsi\", sanoo Potûgin, hänen mielipiteittensä\nedustaja romaanissa \"Savua\".\n\nSiinä yksi peruspiirteitä Turgênjewin kirjailija-luonteessa.\n\nRakas oli hänelle Länsi, Lännen sivistys ja tämän sivistyksen\npohjalle rakentunut yhteiskunnallinen elämä, vapamielisine\nlaitoksineen. Hänen jo pienestä pitäen saavuttamansa taito saksan- ja\nfranskankielessä, hänen tieteellisen sivistyksensä alustus Moskovan\nja sittemmin Pietarin yliopistossa avasi hänelle akkunan Länteen,\nja Lännessä tutkimuksiansa jatkaessaan ja sikäläisiin oloihin\ntutustuttuaan hän tämän akkunan kautta katseli isänmaatansa, näki\nentistä selvemmässä valossa sen monet puutteet ja kärsimykset ja\noppi entistä palavammin sitä rakastamaan. Ellei hän olisi ollut niin\nharras Lännen ihailija, ei hän olisi ollut niin sydänjuuriaan myöten\nvenäläinen.\n\nToinenkin oli olemassa syy, joka hänet ikäänkuin työntämällä työnsi\nLännen helmaan. Se oli tämä:\n\nHän oli lapsuutensa ja poikavuotensa elänyt niinä aikoina,\njolloin maaorjuus vallitsi kaikessa kamalassa voimassaan. Omassa\nkodissaankin hänellä oli yhtämittaa silmäinsä edessä tuo täydellinen\nitsenäisyyden suistaminen vapaaksi luodussa ihmisessä, tuo oman\ntahdon kaikinpuolinen polkeminen herran tahdon alle, tylyys, kidutus,\njota maaorja alituiseen sai kärsiä. Maaorjan kanssa isäntä tai emäntä\nsai menetellä aivan mielensä mukaan, ostaa ja myödä ja panettaa\nsotaväkeen ja piestä ja rääkätä häntä. Varsinkin ne maaorjat, jotka\noli otettu kartanon palvelusväeksi (_dvorôvyje_), olivat _orjia_\nsanan täydellisessä merkityksessä.[1]\n\nTurgênjewin äiti oli sen-aikuisia tyypillisiä tilan-omistajattaria:\näärimmilleen aristokraatinen, loistavaan, hovintapaiseen elämään\ntottunut ja samalla säälimättömän julma alustalaisiansa kohtaan.\nPoikanen näki ja kuuli myötäänsä noita tallissa tapahtuvia\neksekutioneja.[2]\n\nSanalla sanoen, Turgênjew oli kasvanut, kuten itse sanoo, \"keskellä\nlyöntejä ja rääkkäyksiä\". Kaikki tuo jätti häneen sammumattoman\ninhon maaorjuus-laitosta kohtaan. Hänen hyvä ja inhimillisyydelle\nherkkä sydämensä ei sietänyt sellaisia oloja. Senvuoksi hän läksi\nhengittämään Lännen raittiimpaa ilmaa ja imi sieltä sen ehjän\nsivistyksen, ja laajan, vapamielisen katsantokannan, joka ilmenee\nhänen teoksissaan.\n\nSiitä syystä hän oli Lännen ihailija, siksi oli hänelle Länsi rakas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTurgênjewin elämänhistoria on oikeastaan hänen teostensa historiaa.\nHänen omassa elämässään ei ole mitään silmiinpistäviä vaiheita eikä\njyrkkiä käänteitä. Siitä siis vain moniahta sana.\n\nIvan Sergêjewitsh Turgênjew syntyi 9 p:nä marraskuuta 1818 (u.l.)\nOrjôlin kaupungissa, missä hänen isänsä, översti kyrasiireissa,\nsiihen aikaan rykmentteineen majaili. Äiti, Varvâra Petrówna\nLutôvinow, rikkaan tilan-omistajan tytär, oli myötäjäisiksi tuonut\ntaloon suuria maatiloja. Piakkoin T:n syntymisen jälkeen -- vanhempi\nveli oli silloin kaksivuotias -- isä otti eron sotapalveluksesta ja\nasettui perheineen Spáskojen maatilalle Orjôlin läänissä.\n\nEnsimmäisen opetuksensa T. sai kotonaan, jossa pojalle pidettiin\n(ja usein vaihdeltiin) franskalaisia ja saksalaisia guvernöörejä\nja opettajia, \"koti-djátjkoja\" ja hoitajattaria (njánjkoja)\nkotiorjista. Vuonna 1833, siis ainoastaan 15 vuoden vanhana,\nT. suoritti tutkinnon Moskovan yliopistoon, kirjoittautuen sen\nfilologiseen tiedekuntaan. Filosofialla ei siihen aikaan Moskovassa\nollut omaa katedraa, sillä rautakeisari ei \"sietänyt filosofiaa\".\nSiirryttyään vuoden perästä Pietarin yliopistoon, hän suoritti siellä\nkandidaatitutkinnon v. 1837.\n\nSeuraavana vuonna hän läksi Berliniin, ja tutki sikäläisessä\nyliopistossa historiaa ja Hegelin filosofiaa. Jonkun aikaa kotona\noltuansa, hän v. 1840 läksi uudestaan Berliniin ja viipyi siellä,\ntutkimuksiansa jatkaen, kokonaisen vuoden.\n\nVuosi 1842 teki hetkellisen käänteen T:n elämässä. Hän riitaantui\nsilloin äitinsä kanssa, niinkuin kerrotaan, seuraavasta syystä. Hänen\noli määrä saapua kotiansa Spaskojeen, ja äiti oli hänelle varustanut\njuhlalliset tuliaiset: asettanut monilukuiset kartanon palveliat\nriviin moisiolle vievän tien varsille. Heidän oli määrä, heti kuin\nedeltä lähetetyt ratsumiehet tuovat tiedon vaunujen lähenemisestä,\ntervehtiä nuorta herraa \"äänekkäästi ja riemukkaasti\". Nuori herra\ntuli, mutta, nähtyään nuo turhamaiset valmistukset, närkästyi, käänsi\naisat kesken tietä toisapäin ja palasi Pietariin. Tätä ei korskea\näiti milloinkaan voinut antaa pojalleen anteeksi, vähensipä hänen\nvuosirahansakin melkoisesti.\n\nSiitä oli seurauksena, että T:n täytyi ruveta omin neuvoin hankkimaan\nvaroja. Hän astui silloin palvelukseen virkamiehenä erityisiä asioita\nvarten sisäasiain ministeriössä. Mutta virkamieheksi ei runoilijasta\nollut. Hän oli peräti huolimaton ja epätarkka toimissaan, lueskeli\nvirkatunneilla George Sandin romaaneja, sepitteli runoja ja kertoili\nhauskoja tarinoita virkatovereilleen. Kolmatta vuotta \"palveltuaan\",\nhän otti virkaeron kolleginsihteerin arvoisena.\n\nNyt alkoi jo kirjallinenkin toimi olla tuotteliasta, niin että\nhän tuli jotenkin hyvin toimeen, kunnes v. 1850 äiti kuoli, ja T.\nveljensä kanssa peri suuret maatilat. Ensi työkseen hän silloin\npäästi kaikki maaorjat vapaiksi ja v. 1861 luovutti talonpojille\nviidennen osan moision maita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTurgênjewin ensimmäinen, suurempaa huomiota puoleensa vetänyt\nteos oli runoelma _\"Parâsha\"_, jonka hän nimimerkillä T.-L. (=\nTurgênjew-Lutôvinov) 1843 julkaisi eri kirjana. Venäjän silloinen\nsuurin kirjallinen autoriteeti Belinski antoi siitä erittäin\nkiittävän arvostelun, aavistaen nuoressa tekijässä suuria kirjallisia\nlahjoja.\n\n\"Parâsha\" aukaisi tien, jota myöten T. läksi astumaan -- emme sano\nainoastaan maineen ja kuulun kukkuloille, vaan Venäjän sivistyneen\nyleisön ja koko kirjallisen maailman kunnioituksen ja kiitollisuuden\npystyttämään pyhäkköön.\n\nNäissä lyhyissä piirteissä meidän täytyy rajoittua puhumaan vaan T:n\ntärkeimmistä ja suurimmista teoksista.\n\nVuonna 1847 ilmestyi Sovremjénnikissä kertomus _\"Horj i Kalînytsh\"_,\njoka heti kohta herätti tavatonta huomiota, se kun kosketteli\nvenäläisen talonpoikaisen rahvaan oloja, sen tarpeita, monia huolia\nja vähiä iloja. Vuosina 1847-51 ilmaantui samallaisia kertomuksia yhä\nuseammin, yleisön suosion alati kasvaessa. Tekijä, joka vielä käytti\nnimimerkkiä T.-L., tuli tunnetuksi koko maassa, varsinkin sen jälkeen\nkuin hän v. 1852 oli julaissut nämä kertomukset eri teoksena kahdessa\nniteessä nimellä _\"Metsämiehen muistelmia\"_.\n\nOmituisena seikkana mainittakoon, että \"Metsämiehen muistelmat\"\nilmestyivät samana vuonna kuin Gôgol kuoli: nero jätti kunniakkaan\nsijansa ja tärkeän tehtävänsä toiselle nerolle. Ja myöntäminen\nonkin, että \"Mets. muistelmat\" ovat täydennystä Gôgolin \"Kuolleisin\nsieluihin\", ja \"Revizôriin\". Gôgol se äänekkäässä naurussansa suree\nja purevassa ivassansa itkee kansansa raskaita, sydäntä-viiltäviä\nepäkohtia _pinnalla_, virkamiehistössä; Turgênjew luo nerollansa\nnäkyviin nuo tuskalliset epäkohdat _sisässä_, itse kansassa.\n\nMutta se, jossa nämä yleisön ihailemat Muistelmat eivät herättäneet\nmyötätuntoisuutta, vaan päinvastoin epäluuloja ja pelkoa, oli\nsantarmihallitus ja yleensä sanoen korkeat viran-omaiset. He olivat\njo kauan aikaa hioneet hampaitansa näitä kertomuksia vastaan, jotka\nrohkenivat niin arveluttavan julkeasti moittia olevia oloja, kajoten\nmaaorjuuteen, tuohon laitokseen, jota silloisina despotismin aikoina\npidettiin valtakunnan vahvuutena ja voimana. Sitä paitsi T:n läheinen\ntuttavuus useampien sellaisten henkilöitten kanssa jotka polisin\nsilmissä olivat vahingollisia (Gôgol, Belínski, Herzen y.m.), ja\nhänen pitkäaikainen olonsa ulkomailla, varsinkin oleskelu Parisissa\nv. 1848, tuona itsevaltiuden aatteille niin hirvittävänä vuonna, oli\nomiansa saattamaan häntä \"epäluotettavain\" kirjoihin. Hänen mittansa\noli täysi; tippanen vielä, niin se valahtaa yli laitojensa. Ja se\ntippanen tuli.\n\nGôgol, yksi noita korkeitten viranomaisten silmätikkuja ja\nelämänrauhan häiritsijöitä, kuoli helmikuussa 1852, ja Turgênjew\nkirjoitti hänestä kauniit, lennokkaat, itsessään sangen viattomat\nmuistosanat, mutta Pietarin sensuuri ei antanut niille painolupaa.\nT. julkaisi kirjoituksensa silloin Moskowskia Vjêdomostissa, johon\nsensuuri sen päästi. Mutta siitä huolimatta, että kirjoitus oli\nsaanut asianomaisen luvan, Turgênjew kumminkin otettiin kiinni ja\nsai istua kolmisen viikkoa arestissa polisivartiossa ja lähetettiin\nsenjälkeen asumaan maatilallensa Spáskojeen, sillä määräyksellä,\nett'ei saa poistua sieltä mihinkään. Tämä \"kotiaresti\" ei kumminkaan\nnäy olleen kaikkein ankarinta laatua, koskapa hän sieltä myötäänsä\nkäväisi milloin Pietarissa, milloin Moskowassa. Tämän kolmivuotisen\nsulkeissa-olonsa aikana hän kirjoitteli ahkeraan, julaisten tuon\ntuostakin pienempiä kertomuksia.\n\nVuonna 1855 hän jälleen läksi ulkomaille ja matkusteli Europpaa\nristiin rastiin, asuntoa pitäen milloin Baden-Badenissa, milloin\nParisissa. Suurempia teoksia alkoi häneltä nyt ilmestyä tuhkatiheään,\nniinpä v. 1856 _\"Rûdin\"_, ja _\"Faust\"_, v. 1858 _\"Asja\"_, v. 1859\n_\"Aatelispesä\"_ ja v. 1860 _\"Aattona\"_.\n\n_\"Rûdinissa\"_ Turgênjew luo ilmi todellisen kuvan venäläisestä\ntilan-omistajasta 40-luvulta. Ylevä mieli, hyvää hapuileva tahto,\njonkunlainen ritarillisuus, mutta samalla sydänjuurissa asti\nasuva kiintymys maaorjuuden oloihin, \"bârinin\" (herran) tavat ja\nelämänlaatu, epäröivä tahto, \"kotkan sydän ja kotkan äly, mutta\nsiivet lyhyet, leikatut\", -- siinä Rûdin. Samantapaisia tyypejä\nesittää _\"Aatelispesäkin\"_.\n\nTulemme sitten T:n elämälle ja Venäjän kirjallisuuden historialle\nniin merkilliseen vuoteen 1862, jolloin helmikuun vihkossa\naikakauslehteä \"Rúski Vjêstnik\" ilmestyi T:n romaani _\"Isät ja\nlapset\"_.\n\nTuskin on mikään kirja Venäjällä herättänyt niin paljon melua,\nväitteitä ja vastaväitteitä, suuttumusta, kiihkoa, eripuraisuutta.\n\"Isät\" suuttuivat, heidät kun oli kuvattu muka niin mitättömiksi;\n\"lapset\", jotka äskettäin olivat T:ssa ihailleet \"maaorjuuden\nkukistajaa\", syyttivät häntä nyt \"vapauden asian kavaltajaksi\".\nSana \"nihilisti\",[3] jonka T. oli tässä romaanissaan tuonut ensi\nkertaa julkisuuteen, iski kuin räiskivä raketti keskelle hyörivää ja\npyörivää, vapauden aamukoittoon joko ilolla tai kauhulla katselevaa,\nmutta keinoista vapauden saamiseen niin kerrassaan epätietoista ja\nkeinoista sen ehkäisemiseen muka niin varmaa yleisöä. Se levisi kuin\nkulovalkea kaikkialle ja tuli kunnia- tai pilkkanimeksi -- aina\nsitä myöten, missä piireissä sitä käytettiin, -- sille pivolliselle\nnuorukaisia, miehiä ja naisia, joka kypsymättömin voimin siihen\naikaan näytteli heikosti laadittua prologia Venäjän suureen,\nnykyjään kenties katastrofin kynnyksellä liikkuvaan, veriseen\nrevolutionidraamaan. Tällainenko -- kysyttiin -- tällainenko on\nVenäjän intelligensinuoriso, tällaistako tympeytynyttä, tunteensa\ntylsistänyttä joukkiota, ilman uskoa, ilman ihanteita, valmiina\nkieltämään kaikki, tunnustamatta mitään, valmiina kukistamaan kaikki,\nvaraamatta mitään sijaan?\n\nNuo kiihkoisat moittijat -- niinkuin moni pintapuolinen lukija nytkin\n-- olivat liian hätäisesti punninneet tämän romaanin merkityksen\ntai oikeammin Bazârowin, jonka ympärille koko kertomus ryhmittyy.\nSellaista luonnetta, kuin Bazârow, pidettiin todellisuudessa\nmahdottomuutena, karrikatyyrinä ja väitettiin tekijän inhoavan\nsankariansa. Erehdystä. \"Bazârow\", sanoo T. itse, \"on minun\nlempilapseni, jonka kuvaamiseen olen tuhlannut kaikki käytettävissäni\nolevat värit. Bazârow, tuo älykäs, sankarimainen olento -- hänkö\nkarrikatyyri?\"\n\nBazârow on voimallinen, kuolemaa vääjäämätön henki, joka\npeittelee omia epäilyksiänsä kylmän, tylyn ivan verhoon. Hänen\nmaailmankatsantonsa näyttää ensi silmäyksellä niin vakaalta ja\nvarmalta, mutta itse asiassa on toisin. Hän epäröi, hän hapuilee,\nhän kaipaa omassa itsessään jotain ehjempää. Hän ei päästä sydämensä\npyhäkköön ketään, hän kätkee tunteensa usein liiankin räikeitten,\nloukkaavain lauselmain alle. Bazârow on kieltämysten mies, mutta\nkärsii sanomattomasti tuossa kieltämyksessään. \"Hän etsii, hän\nikävöi, mutta sanomattomassa itserakkaudessaan ja ylpeydessään hän\nei päästä valituksiaan ja kyyneleitään ilmi.\" Hän on pohjaltaan\nsittenkin ristiriitaisten vakaumusten raastama ja sellaisena\ntraagillinen henkilö. Hän kuolee kieltämyksen miehenä, päästämättä\nviimeisilläänkään ketään katsahtamaan sydämensä sisimpiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuonna 1867 ilmestyi T:n kuuluisa romaani \"Savua\", joka sekin sai\nosakseen paljon vastalauseita, herättämättä kumminkaan enää sellaista\nkiihkoa kuin \"Isät ja lapset\". Tässä romaanissaan hän ruoskii,\nnimenomaan ruoskii Venäjän slavofiileja, heidän pintapuolisia\npuhkuilemisiaan, suurisuisuuttansa, kansan muka ihailemista ja kansan\nsittenkin jättämistä entiseen pimeyteen. Kaikki nuo venäläisten\nreformaatori-viikkoisten kovaääniset kuuseen kurkottamiset ilman\ntodellisen sivistyksen vankkaa pohjaa, kaikki ne T:n mielestä ovat --\nsavua, savua, savua!\n\nLoput 68-lukua Turgênjew oli ahkerassa työssä, julaisten harva se\nvuosi ainakin jonkun pienemmän kertomuksen. Vuonna 1870 hän muutti\nParisiin, jossa sitten oli hamaan kuolemaansa asti, silloin tällöin\nvain pistäytyen kotimaassaan. Uudella vuosikymmenellä Venäjänmaassa\nalkanut uusi liike, tuo \"kansaan meneminen\" ja sosialistinen\npropaganda, veti suurissa määrin T:n huomiota puoleensa. Siitä\nhän sai aiheen uuteen suureen romaaniinsa _\"Uudistalo\"_ (Now),\njoka ilmestyi v. 1877 ja herätti elleihän enää melua, niin ainakin\nterveellistä, vilkasta keskustelua, koskapa se, niinkuin muutkin T:n\nromaanit, kajosi ydinkohtiin Venäjän sekä korkeitten säätyjen että\nyhteisen kansan elämässä.\n\n\"Isäin ja lasten\" synnyttämä kiihko ja viha oli jo aikaa sitten\nantanut sijaa kunnioitukselle ja rakkaudelle tätä suurta, luovaa\nneroa kohtaan, jonka edessä Lännenkin kirjallinen maailma\npaljasti päänsä. Vuonna 1879, jolloin hän käväisi Moskovassa ja\nPietarissa, koko sivistynyt yleisö osoitti hänelle riemukkaasti\njuhlivaa kunnioitusta. Vielä riemukkaampi vastaan-otto tuli hänen\nosakseen Moskovassa v. 1880, jolloin hän Púshkinin muistopatsaan\npaljastajaisissa piti muistopuheen Púshkinista.\n\nSeuraavina vuosina ilmestyi häneltä vielä useampia pienempiä\nkirjoituksia, joissa nuo jo väsähtymään ruvenneet siivet vielä\nkerran oikaisivat itsensä täyteen lentoon. Mutta vähitellen luonto\nalkoi vaatia omaansa. Kova tauti (koi selkärangassa) oli jo kauan\naikaa tehnyt salaista, tuskia tuottavaa työtä, ja 3 p:nä syyskuuta\n1883 Turgênjew nukkui kuoleman uneen huvilassaan Bougivalissa\nlähellä Parisia. Hänen ruumiinsa laskettiin lepoon Pietarissa 9 p:nä\nlokakuuta ruhtinaallisilla juhlallisuuksilla. Hautajaissaattoon\notti osaa kokonaista 179 lähetyskuntaa erillaisista seuroista\nja yhdistyksistä, yliopistoista, oppilaitoksista. Pietarin\nkaupunki perusti suuren vainajan muistoksi kaksi kansakoulua ja\nyliopistoon stipendirahaston. Koko Venäjänmaan sivistynyt yleisö --\nvalitettavasti emme saata sanoa koko kansa, sillä synkässä pimeydessä\nse kulkee tänäänkin vielä, -- itki sinä päivänä suuren mestarinsa\npoislähtöä. Ja syystäkin. Hänhän oli kansallinen kirjailija sanan\nparhaimmassa merkityksessä ja semmoisena kansallensa voimallinen\nopettaja ja kasvattaja.\n\nMutta ulkomaalainenkin kunnioittaa hänessä suurta runoilijaa.\nNiin aito venäläisiä kuin hänen luomansa henkilöt ovatkin, niin\npaljon niissä silti on yleis-inhimillistä. Ihmissydämillähän\nsisimmissään on kaikkialla niin paljon yhtäläisyyttä, heimolaisuutta,\nerillaisimpainkin kansakuntain jäsenillä niin tutkimattoman monta\nyhtymäkohtaa.\n\nTurgênjewin henkilöt ovat mestarin käden muovaamia, huolekkaasti\nja hellällä rakkaudella valmistettuja ja siloteltuja pienimpiä\nyksityiskohtiaan myöten. Ne ovat kuin marmoriin veistetyitä\ntaideluomia, mutta ne elävät, kärsivät, nauttivat, vihaavat,\nrakastavat. Sivuhenkilötkään eivät ole hämäräisiä utukuvia, vaan\nelävinä, ehjinä lukijan eteen esiintyvät eivätkä mielestä hevin häivy.\n\nTurgênjewin stiili on verrattoman sujuvaa: tuntuu kuin jok'ainoa\nlause, jok'ainoa sana olisi uudestaan ja taas uudestaan pyöristelty,\nhiottu. Hänen dialoginsa on niin mestarillisen johdonmukaista ja\nluontevaa, että meille, kankeille suomalaisille, juuri meille, olisi\nsiinä kohden sangen paljon varteen otettavaa. Ja sitä paitsi: Venäjän\nolojen tunteminen on meille suomalaisille äärettömän tärkeätä,\nmutta sen nykyisistä oloista emme pääse täysin selville, ellemme\ntunne sen entisiä oloja, joitten johdonmukaisia, historiallisen\nvälttämättömyyden tuloksia nykyiset ovat. Ja nuo 40-, 50-, 60- ja\n70-luvun venäläiset luonteet ja ajatustavat, toiveet ja pyrkimykset,\njotka nykyinen polvi on perinnökseen saanut, heiastuvat Turgênjewin\nteoksista selväpiirteisinä kuin rannan puut tyynestä vedenpinnasta.\nMeidän täytyy syventyä sen kansan maailmankatsantoon ja ajatustapaan,\ntutustua sen kansan henkiseen kykyyn ja voimaan, jonka kanssa\nme olemme niin läheisessä yhteydessä, ja siinä kohden on meillä\nparhaimpia opastajia juuri _Turgênjew_.\n\nSortavala, Haavus, 27 p. heinäkuuta 1906.\n\n_K. Suomalainen_.\n\n\n\n\nI.\n\n\n-- No, Pjotr, eikö näy vieläkään?\n\nNäin kysyi 20 p:nä toukokuuta 1859 palvelijaltaan muuan herrasmies,\nnäöltään hiukan viidennelläkymmenellä, yllään tomustunut paltto ja\nruudukkaat housut, astuen paljain päin ulos majatalon kuistille X:n\nviertotien varrella.\n\nPalvelija oli nuori, pulleaposkinen, reipas mies, vaaleita untuvia\nalaleuassa, silmät pienet, himmeät. Kaikki, mitä hänessä oli,\nsinikivi-renkaasta toisessa korvanlehdessä ja pomadalla voidellusta,\nmonivärisestä tukasta aina kohteliaisin ruumiinliikkeisin asti,\nsanalla sanoen kaikki hänessä tiesi uusinta, täydellisentynyttä\nsukupolvea.\n\nVarsin suopeasti hän katsahti maantielle ja vastaukseksi lausui:\n\n-- Ei todellakaan näy vielä.\n\n-- Ei vainen näy?\n\n-- Ei näy, -- toisti palvelija. Huokaisten herra istahti lavitsalle.\n\nTuossa hänen istuessaan, jalat ristissä lavitsan alla, miettiväisenä\nkatsellessaan ympärillensä, me esitämme hänet lukijalle.\n\nHänen nimensä on Nikolai Petrôwitsh Kirsânow. Viidentoista virstan\npäässä majatalosta on hänellä hyvä maatila, jossa on kaksisataa\nsielua[4] elikkä, niinkuin hän nyttemmin -- pyykitettyään\nalustalaisten maat erikseen hovin maista ja perustettuansa \"farmin\"\n-- tapaa sanoa: jossa on kaksituhatta desjätinaa[5] maata. Hänen\nisänsä, sotakenraali vuodelta 1812, puolisivistynyt, karkea, mutta\nhyvänsävyinen mies, oli koko ikänsä kantanut päivän hellettä, ollen\nensin brigadin, sittemmin divisionan päällikkönä, alati sijoitettuna\nmaaseuduille, missä hän korkean virka-arvonsa nojalla olikin\nvarsin valtava persona. Nikolai Petrôwitsh, niinkuin vanhempi veli\nPâvelkin, josta edempänä tulee puhe, oli syntynyt Etelä-Venäjällä\nja saanut neljäntoista vuoden vanhaksi saakka kasvatuksensa kotona,\nympärillään halpahintaisia kotiopettajia ja ketteriä, mutta matelevia\nadjutantteja ynnä muuta rykmenttiin ja staabiin kuuluvaa väkeä.\n\nHänen äitinsä, omaa sukuansa Koljâzin, tyttönä nimeltä Agathe,\nmutta kenraalskana Agatokleija Kuzjmînishna Kirsânov, oli yksi\nnoita \"maatushka-komandirshoja\" (kenraalska emo-armaita), piti\npäässään upeita pitsitanuja ja kävi kahisevissa silkkileningeissä,\naina ensimmäisenä astui kirkossa esiin ristiä suutelemaan, puhui\näänekkäästi ja paljon, salli lasten tulla aamusilla suutelemaan äidin\nkättä, yöksi kävi heitä siunaamassa, -- sanalla sanoen oli elämäänsä\nkaikin puolin tyytyväinen.\n\nNikolai Petrôwitsh ei ollut tunnettu erityisestä urhoollisuudestaan,\nolipa saanut jänishousun pilkkanimenkin, mutta kenraalin poikana\npiti hänen tietysti, niinkuin velimiehenkin oli käynyt, astua\nsotapalvelukseen. Mutta poika sattui taittamaan jalkansa juuri samana\npäivänä kuin tieto tuli hänen pääsystänsä kadettikouluun. Kaksi\nkuukautta hän sai virua vuoteessa, ja niin hänestä siten koko iäkseen\ntuli tuommoinen hiukan \"ykskolmatta\". Isälle ei muu neuvoksi kuin\nhuiskaise kättä ja päästä poika sivilialalle.\n\nKun poika sitten parahiksi oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta, niin\nisä läksi viemään häntä Pietariin ja pani hänet siellä yliopistoon.\nKaikeksi onneksi veli pääsi samaan aikaan upseeriksi kaartiin.\nNuoret miehet rupesivat sitten asumaan yhdessä. Taampaa piti heitä\nPietarissa silmällä äidin setä, Iljâ Koljâzin, muuan korkea virkamies.\n\nIsä palasi vaimonsa ja divisionansa luokse. Sieltä hän silloin\ntällöin vain lähetti pojilleen neljännes-arkin harmaata paperia,\njoka oli kirjavaksi piirretty uhkealla kruununkirjurin käsialalla.\nTällaisen neljännes-arkin lopussa koreili huolellisesti\npyöristetyissä \"kierrekaarteissa\" sanat: \"Pjotr Kirsânow,\nkenraalimajori\".\n\nVuonna 1835 Nikolai Petrôwitsh erosi yliopistosta, suoritettuaan\nkandidaatitutkinnon. Samana vuonna isäkin sai eron, jonkun huonosti\nonnistuneen katselmuksen takia, ja muutti vaimoineen Pietariin.\nTuskin oli ukko ennättänyt vuokrata itselleen talon lähellä Taurian\npuistoa ja kirjoittautua jäseneksi englantilaiseen klubiin, kun\näkkiä sai halvauksen ja kuoli. Agatokleija Kuzjmînishna seurasi pian\nmiestään; hän ei voinut tottua syrjäiseen elämään pääkaupungissa;\nvirkaeroa seuranneen olemuksen yksitoikkoisuus, se se häntä suretti,\nja se se hänestä lopunkin teki.\n\nSillä välin oli Nikolai Petrôwitsh -- vanhempainsa vielä eläessä\nja koko lailla heidän mieltänsä pahoittaen -- ennättänyt rakastua\nentisen kortteerin-isäntänsä Prepolovenski nimisen virkamiehen\ntyttäreen, somaan ja, kuten sanotaan, valistuneesen impeen, joka\nluki vakavia kirjoituksia aikakauslehtien \"Tiedetten\" osastosta.\nNikolai Petrôwitsh nai hänet heti suruajan loputtua, luopuen samalla\nkeisarillisten maatilain ministeristöstä, jonka kirjoihin isä oli\nsaanut hänet suositusten avulla merkityksi. Ja niin hän sitten\nvietti onnen päiviä Mâshansa kanssa Pietarissa ensin maalla lähellä\nMetsäopistoa, sittemmin kaupungissa, pienessä asunnossa, jossa\noli puhtaat portaat ja kylmänpuoleinen vierashuone, ja vihdoin\nmaaseudulla. Sinne hän lopulti kokonaan siirtyikin, ja siellä hänelle\npian senjälkeen syntyi poika, Arkâdi.\n\nHauskaa ja hiljaista oli aviopuolisojen elämä: tuskin he milloinkaan\ntoistensa luota luopuivat. Yhdessä sitä luettiin, yhdessä soitettiin\nnelikätisiä kappaleita pianolla ja laulettiin duettoja. Rouva\nkasvatteli kukkasia ja piti huolta siipikarjasta; herra pistäysi\nvälistä metsällä ja hoiti maatilaa. Arkâdi poika kasvoi ja varttui --\nhauskasti ja hiljaisesti hänkin.\n\nKymmenen vuotta vierähti kuin unennäkö. Vuonna 1847 Kirsânowin rouva\nkuoli. Leski tuskin jaksoi kestää tätä iskua: tukka kävi harmaaksi\nmoniaassa viikossa. Oli jo lähtemäisillään ulkomaillekin suruansa\nhaihduttamaan, mutta silloin koitti vuosi 1848, ja hänen täytyi\nväkisinkin palata takaisin maalle. Oltuansa siellä sitten kauan aikaa\ntoimetonna, hän ryhtyi voimaanpanemaan maatilallansa kaikenlaisia\nuudistuksia.\n\nVuonna 1855 hän vei poikansa yliopistoon ja vietti hänen kanssaan\nkolme talvea Pietarissa, pysyen melkein yhtämittaa kotona ja koettaen\ntehdä tuttavuuksia Arkâdin nuorten toverien kanssa. Viime talveksi\nhän ei enää kyennyt Pietariin, ja niinpä me toukokuussa 1859 tapaamme\nhänet aivan harmaapäisenä. Posket on hänellä turpeanlaiset, selkä\nhiukan kumarassa. Siinä hän nyt vuottelee poikaansa, joka on saanut\nkandidaatin-arvon, niinkuin isäkin aikoinaan.\n\nPalvelija oli kohteliaisuudesta siirtynyt portin taa -- vai siksikö\nvain niin lie tehnyt, ett'ei tarvitsisi tässä olla herran silmäin\nalla -- ja pistänyt piippuun. Nikolai Petrôwitsh rupesi pää\nnuokallaan katselemaan kuistin lahonneita portaita. Isohko, kirjava\nkananpoika astua tepasteli niitä myöten, kovasti kopautellen suuria,\nkeltasia varpaitaan; tuhrautunut kissa virnaili lyyhistyksissä\nkaidepuita vasten, epäsuopein silmin katsellen kananpoikaa. Päivä\npaistoi koko terältä... Majatalon puolipimeästä porstuasta tuli\nlämpimäisleivältä.\n\nMietteissään siinä istuskeli Nikolai Petrôwitsh. \"Poika --\nkandidaatina ... Arkâsha...\"\n\nTuo ajatus se myötäänsä pyöri hänen päässään. Hän yritti jo\nkiinnittää mieltänsä johonkin muuhun, mutta yhä vaan tuo yksi ajatus\npalasi jälleen. Muistui siinä mieleen jo vaimo vainajakin... \"Eipäs\nvaan malttanut odottaa!\" kuiskasi hän alakuloisena... Paksu, sinervä\nkyyhkynen lensi maantielle ja läksi kiireesti kaivon viereisen\nrapakon ääreen juomaan. Nikolai Petrôwitsh rupesi katselemaan sitä,\nmutta ei aikaakaan, niin jo alkoi kaukaa kuulua lähenevien rattaiden\nkolina.\n\n-- Nuori herra taitaa tulla jo, -- ilmoitti palvelija, ponnahtaen\nesiin portin takaa.\n\nNikolai Petrôwitsh kavahti pystyyn ja loi silmänsä maantielle. Siellä\ntuli näkyviin tarantassi, troikka (kolmivaljakko) kyytihevosia\nedessä. Tarantassista vilahti ylioppilaslakin sininen reunus ja\narmaitten kasvojen tutut piirteet.\n\n-- Arkâsha! Arkâsha! -- huudahti Kirsânow ja läksi käsiään huitoen\njuoksemaan vastaan. Tuokioista myöhemmin hän jo painoi huulensa\nnuoren kandidaatin parrattomaan, tomustuneesen ja päivettyneesen\nposkeen.\n\n\n\n\nII.\n\n\n-- Maltahan, isä kulta! Jahka tässä puistelen pölyjä pois, -- puheli\nArkâdi matkasta hiukan rasittuneella, mutta heleällä, nuorekkaalla\näänellä, iloisesti vastaten isän hyväilyihin. -- Ihanhan minä tahraan\nsinut kokonaan.\n\n-- Etkös ja, etkös ja! -- toisti toistamiseen Nikolai Petrôwitsh,\nmyhäillen mielenliikutuksessa, ja lyödä lapauttaen pari kertaa\nkädellään poikansa päällysviitan kaulukseen ja omaankin palttoonsa.\n-- Annas kun katselen sinua, miltä sinä nyt oikein näytät, --\nlisäsi hän, astuen hiukan peremmä, ja läksi sitten kiirein askelin\nmajatalolle päin, puhellen: -- tänne näin, tänne näin, ja nyt hevosia\njoutuun!\n\nNikolai Petrôwitsh näytti olevan paljoa hätäisempi poikaansa; hän\noli aivan kuin hämillään, ikäänkuin mitä aristelisi. Arkâdi pysäytti\nhänet.\n\n-- Isä hyvä, -- virkkoi hän, -- salli minun esittää sinulle hyvä\nystäväni Bazârow, josta niin usein olen sinulle kirjoittanut. Hän on\nystävällisesti suostunut vierailemaan meidän luonamme.\n\nNikolai Petrôwitsh kääntyi nopeasti ympärinsä ja astui kookkaan\nherran luokse, joka, yllään pitkä tupsukas viitta, vast'ikään oli\nkiivennyt alas tarantassista. Nikolai Petrôwitsh puristi lujasti\nvieraan paljasta, punaista kättä, jonka tämä vasta jonkun ajan\nperästä oli ojentanut hänelle.\n\n-- Sydämellisesti tervetullut! -- aloitti hän. -- Kiitos, että\nhyväntahtoisesti suostuitte tulemaan meille... Minä toivon ...\nsallikaa kysyäni teidän ristimä- ja isännimeänne.\n\n-- Jevgêni Wasíljew, -- vastasi Bazârow veltolla, mutta miehekkäällä\näänellä, kääntäen samassa mekkonsa kauluksen alas ja siten paljastaen\nkoko kasvonsa Nikolai Petrôwitshin nähdä. Kapeat ne olivat ja laihat,\notsa leveä, nenä juurelta litteä, päästä terävä, silmät suuret,\nvihertävät ja leuassa hiekanvärinen, riippuva poskiparta. Kasvoissa\nelähteli tyyni myhäily; niissä ilmeni itseensä luottamusta ja älyä.\n\n-- Minä toivoisin, -- jatkoi Nikolai Petrôwitsh, -- ett'ette\nikävystyisi aikojanne meillä.\n\nBazârowin ohuet huulet liikahtivat hiukan. Sanaakaan vastaamatta hän\nvain kohotti lakkiansa. Tummahko ja pitkä, musta tukka ei saanut\nkätketyksi avaran pääkallon kyhmyjä.\n\n-- Kuinkas tehdään nyt, Arkâdi? -- kääntyi Nikolai Petrôwitsh jälleen\npoikansa puoleen. -- Käsketäänkö panna hevoset valjaisin nyt heti,\nvai tahdotteko levähtää?\n\n-- Kotona levätään sitten, isä kulta. Käske vain panna valjaisin.\n\n-- Heti kohta, heti kohta, -- virkkoi isä. -- Pjotr, kuulehan! Pidä,\nveikkonen, huolta ja joudu!\n\nPjotr -- niinkuin täydellisentyneen palvelijan tulee ja sopii -- ei\nlähestynytkään suutelemaan nuoren herran kättä, taampaa vain kumarsi\nja puikahti jälleen portin taa.\n\n-- Minä tulin tänne kaleskoissa, mutta on sinun tarantassiasikin\nvarten troikka, -- puheli kiireisesti Nikolai Petrôwitsh, sillä välin\nkuin Arkâdi joi vettä, jota majatalon emäntä oli tuonut hänelle\nrautanapossa, ja Bazârow, pistettyään piippuun, katseli kyytimiestä,\njoka riisui hevosia valjaista. -- Mutta kaleskat on vain kahden\nistuttavat, ja mitenkäs nyt sinun ystäväsi ... tuota noin...\n\n-- Hän ajaa tarantassissa, -- keskeytti Arkâdi. -- Älä yhtään\nkursaile hänen kanssaan. Hän on kelpo poika, vaatimaton semmoinen;\nsaatpa nähdä.\n\nNikolai Petrôwitshin kuski talutti hevoset ulos pihasta.\n\n-- No liiku liukkaasti, paksu parta! -- virkkoi Bazârow hollimiehelle.\n\n-- Kuulit sä Mitjûha! -- puuttui puheesen toinen hollimies, kädet\nlammasnahka-turkin takaratkoissa. -- Kuulit sä, minkä nimen herra\nsulle sujautti? Paksu oletkin parta.\n\nMitjûha viittasi vaan kädellään ja rupesi kiskomaan ohjaksia\nhiestyneen keskihevosen päältä.\n\n-- Joutukaa pojat, joutukaa auttamaan! -- huudahti Nikolai\nPetrôwitsh, -- saatte juomarahaa!\n\nMuutamassa minutissa oli saatu hevoset valjaisin. Isä poikineen\nkävi kaleskoihin. Pjotr kiipesi kuskin viereen. Bazârow hyppäsi\ntarantassiin ja painoi päänsä nahkatyynyihin. Molemmat ajoneuvot\nläksivät liikkeelle.\n\n\n\n\nIII.\n\n\n-- Vai niin, vainen; vai olet sinä nyt kandidaati ja matkalla kotia!\n-- puheli Nikolai Petrôwitsh, kosketellen milloin poikansa olkapäätä,\nmilloin polvea. -- Viimeinkin!\n\n-- Kuinkas setä jaksaa? -- kysäisi Arkâdi. Hän oli kyllä täynnään\nvilpitöntä, melkein lapsellista iloa, mutta tahtoi kumminkin niin\npian kuin mahdollista tehdä lopun nykyisestä liikutuksen tunnelmasta\nja kääntää puheen jokapäiväisiin asioihin.\n\n-- Hyvin jaksaa. Olihan hän lähdössä minun kanssani sinua vastaan,\nmutta mitenkä sitten lienee päättänyt toisin.\n\n-- Saitko kauankin odotella minua?\n\n-- Viiden tunnin verran.\n\n-- Isä kulta!\n\nArkâdi kääntyi nopeasti isään päin ja suuteli häntä poskeen. Nikolai\nPetrôwitsh naurahtelemaan.\n\n-- Saatpa nähdä, -- virkkoi hän, -- millaisen komean hevosen minä\nolen sinulle hankkinut. Ja uudet on sinun huoneessasi tapetitkin.\n\n-- Saako Bazârowkin oman huoneen?\n\n-- Löytyy huone hänellekin.\n\n-- Isä kulta, ole ystävällinen hänelle. En osaa niin sanoa, kuinka\nsuuressa arvossa minä pidän hänen ystävyyttään.\n\n-- Äskettäinkö vasta olette tulleet tuttaviksi?\n\n-- Äskettäin.\n\n-- Ilmankos minä en häntä viime talvena nähnytkään. Mitä hän opinnoi?\n\n-- Pääaineena on hänellä luonnontieteet. Hänellä on muutoin tietoja\nkaikesta. Ensi vuonna hän aikoo suorittaa lääkärintutkinnon.\n\n-- Vai niin! Hän on medisiinari siis! -- virkkoi Nikolai Petrôwitsh\nja vaikeni hetkiseksi. -- Pjotr! -- lisäsi hän sitten, osoittaen\nkädellään, -- tuolta taitaa tulla meidän talonpoikia?\n\nPjotr katsahti herransa osoittamaan suuntaan. Kapeata kylänraittia\ntulla jyristi kovaa vauhtia muutamia rattaita, hevosilla ohjakset\nhöllällään. Rattailla istui useimmissa mies, moniaissa kaksi, yllään\nlammasnahka-turkit levällänsä.\n\n-- Meidän ne on, -- sanoi Pjotr.\n\n-- Minnehän ne nyt, kaupunkiinko vai?\n\n-- Kaupunkiin kaiketikin... Kapakkaan, -- lisäsi Pjotr halveksien ja\nkääntyi hiukan kuskiin päin, ikäänkuin häneen vedoten. Mutta tämä\nei liikahtanutkaan; hän oli semmoinen vanhan kansan mies, joka ei\nhyväksynyt näitä nykyaikaisia mielipiteitä.\n\n-- Paljon on minulla ollut puuhaa talonpoikain kanssa tänä vuonna, --\njatkoi Nikolai Petrôwitsh, kääntyen poikaansa. -- Eivät maksa veroa.\nMinkäs sille mahtaa?\n\n-- Oletko päiväläisiisi ollut tyytyväinen?\n\n-- Kyllä, -- äännähti Nikolai Petrôwitsh hampaittensa välitse. --\nMuuthan ne niitä yllyttelevät, ja se on paha asia. No niin, eikä ne\nvielä oikein aherrakaan. Valjaita rikkovat. Kyntävät ne sentään miten\nkuten. Kyllä kaiketi siitä aikaa voittain hyvä tulee. Huvittaako\nsinua sitten maatalous?\n\n-- Meillä on niin vähän siimestä, ja se on harmillista, -- huomautti\nArkâdi, vastaamatta viimeiseen kysymykseen.\n\n-- Minä olen laitattanut balkongin yli pohjoispuolelle suuren\nmarkiisin, -- lausui Nikolai Petrôwitsh, -- nyt sopii syödä\npäivällistäkin ulko-ilmassa.\n\n-- Hyvinpä se on huvilan tapaista ... mutta tuo nyt on kaikki\nvähäpätöistä. Mutta kuinka raikasta sen sijaan on ilma täällä! Mikä\nherttainen tuoksu! Minusta tuntuu todellakin, ett'ei missään muualla\nkoko maailmassa ole sellaista tuoksua kuin juuri näissä seuduin. Ja\ntaivaskin täällä...\n\nArkâdi pysähtyi, katsahti syrjästä taaksensa ja vaikeni.\n\n-- Ei kummakaan, -- huomautti Nikolai Petrôwitsh. -- Täällähän sinä\nolet syntynyt, ja siksipä kaikki täällä tietystikin tuntuu sinusta\njoltain erinomaiselta.\n\n-- Samapa se on, isä hyvä, missä sitä on syntynyt.\n\n-- Mutta kumminkin...\n\n-- Ei, kyllä se on ihan yhdentekevä.\n\nNikolai Petrôwitsh vilkaisi syrjinkarin poikaansa, ja kaleskat\nkulkivat puolen virstan verran, ennenkuin keskustelu jälleen pääsi\nalkuun.\n\n-- En muista, -- virkkoi Nikolai Petrôwitsh, -- lienenkö kirjoittanut\nsinulle, että sinun vanha hoitajattaresi, Jegôrowna on kuollut.\n\n-- Todellakin! Eukko parka! Entäs Prokôfjitsh, elääkö hän vielä?\n\n-- Elää ja on yhä samallainen. Murisee kuin ennenkin. Et sinä\nylipäänsä suuria muutoksia Mârjinossa huomaa.\n\n-- Onko sinulla voutikin entinen?\n\n-- Se se kumminkin on uusi. Olen päättänyt, ett'en enää ota\nvapautettuja maaorjia, entistä hoviväkeä, palvelukseeni, en\nainakaan usko heille mitään vastuunalaisia tehtäviä. -- Arkâdi\nviittasi katseellaan Pjotriin, ja isä jatkoi puoliääneen: -- _Il\nest libre_, mutta hänhän onkin kamaripalvelija! Nyt on minulla\nvoutina muuan pikkuporvari; näyttää olevan koko ovela mies. Olen\nmäärännyt hänelle palkaksi kaksisataa viisikymmentä ruplaa vuodessa.\nMutta muutoin -- liitti Nikolai Petrôwitsh, hieroen kädellään\notsaansa ja silmäkulmiansa, niinkuin ainakin, ollessaan jonkun\nsisällisen levottomuuden tilassa, -- äsken sanoin, ettes Mârjinossa\nmitään muutoksia huomaa... Se ei ole ihan niin... Minä pidän\nvelvollisuutenani jo ennakolta ilmoittaa sinulle, vaikka...\n\nHän takertui tuokioksi ja jatkoi sitten franskaksi:\n\n-- Ankara siveydensaarnaaja pitänee minun avomielisyyttäni\ntarpeettomana, mutta ensinnäkin on minulla aina ollut erikoisia\nperiaatteita isän ja pojan välisistä suhteista. Vaikka ... onhan\nsinulla oikeus tuomita minua. Minun iässäni... Sanalla sanoen tuo ...\ntuo tyttö, josta sinä kaiketi olet kuullutkin...\n\n-- Fênitshkako? -- kysyi Arkâdi etenkehdaten.\n\nNikolai Petrôwitsh punastui.\n\n-- Ole hyvä, äläkä mainitse niin kovaa hänen nimeänsä... No niin ...\nhän asuu nyt luonani... Minä sijoitin hänet päärakennukseen ...\nsiellä oli kaksi pikku huonetta... Muutoin, saattaahan kaiken tämän\nvielä asettaa toisinkin...\n\n-- No mutta, isä hyvä, miksikä?\n\n-- Sinun ystäväsi tulee nyt meille ... eihän se sovi...\n\n-- Älä lainkaan välitä Bazârowista. Hän on ylempänä kaikkea\ntuollaista.\n\n-- Ja olethan siellä sinäkin, -- äänteli Nikolai Petrôwitsh. --\nSivurakennus näet oli meillä jo niin rappeutunut ... ikävä kyllä.\n\n-- No mutta, isä hyvä! -- kiirehti Arkâdi sanomaan. -- Näyttää\nmelkein kuin pyytelisit anteeksi. Etkö sinä häpeä!\n\n-- Tietysti, täytyyhän minun hävetä, -- vastasi Nikolai Petrôwitsh,\nyhä enemmän punastuen.\n\n-- Älä nyt, isä hyvä! Lakkaa jo!\n\nArkâdi myhähti lempeästi. \"Kaikestapa hän tässä nyt pyyteleekin\nanteeksi!\" ajatteli hän itsekseen, ja hänen sielunsa täytti silloin\nsuopea hellyys tuota hyväntahtoista, pehmeäluontoista isää kohtaan ja\nsamalla jonkunlainen salainen etevämmyyden tunne.\n\n-- Lakkaa jo, isä hyvä! -- lausui hän vielä kerran, ehdottomastikin\nnauttien oman kehityksensä ja vapautensa tietoisuudesta.\n\nNikolai Petrôwitsh vilkaisi häneen sormien lomitse, kädellään jälleen\npyyhkien otsaansa ja tuntien jonkunlaisen pistoksen sydämessänsä...\nMutta samassa hän jo taas syytti itseänsä.\n\nKauan aikaa kesti äänettömyyttä.\n\n-- Nämä ne ovat jo meidän peltoja -- virkkoi hän viimein.\n\n-- Ja eikös metsä tuolla edessäpäin ole sekin meidän? -- kysyi Arkâdi.\n\n-- Meidän on. Mutta minä olen sen myönyt. Tänä vuonna rupeavat\nvedättämään.\n\n-- Miksikä möit?\n\n-- Rahoja oli tarvis, ja sitä paitsi siirtyy tämä maa talonpojille.\n\n-- Jotka eivät maksa sinulle veroja?\n\n-- Heidänpä se on asiansa, ja sitä paitsi ... tottahan joskus\nrupeavat maksamaan.\n\n-- Sääli metsää, -- huomautti Arkâdi, ruveten katselemaan ympärilleen.\n\nMaisemia, joitten kautta matka kävi, ei sopinut sanoa kauniiksi.\nPeltoja, pelkkiä peltoja hamaan taivaanrantaan saakka, milloin hiukan\nylempänä, milloin notkommalla taas. Siellä täällä siinsi silmään\nmetsiköitä, ja paikoin kierteli joen-uomia, äyräillään harvoja,\nmatalia pensaita, muistuttaen kuvia vanhoissa Katarinan aikuisissa\nkartoissa. Paikoin näkyi kapeita purojakin alas-vierineine äyräineen\nja lammenpahaisia viheliäisine patoineen ja pieniä kyliä mataline\nmökkeineen, mustat katot puoleksi lahonneina, ja kallistuneita\npuimavajoja, seinät varvuista punotut, ja tyhjäin puimaluuvain luona\nvetelehtäviä vääntimiä. Näkyi kirkkojakin, toiset tiilistä tehtyjä,\nkalkitus paikoin lohjenneena, toiset puisia, ristit kallellaan, ja\nniitten vieressä hautausmaita rappiotilassa.\n\nYhä enemmän ja enemmän alkoi ahdistaa Arkâdin sydäntä. Talonpojatkin,\njoita kohdattiin, olivat ikäänkuin varta vasten repaleisia kaikki\ntyyni, huononpäiväiset hevoskaakit edessä. Tienvarsilla seisoi\npajupensaita, ryysyisinä kuin kerjäläiset, kiskotuin kuorin,\ntaitetuin oksin. Laihoja, pörrökarvaisia, ikäänkuin kaluskeltuja\nlehmiä käveli ojain varsilla, ahnaasti riipien ruohoa. Näytti kuin\nne vast'ikään olisivat riistäyneet irti jonkun ankarista, surmaa\ntuottavista kynsistä, ja noitten nääntyneitten elukkain näky keskellä\nheleätä kevätpäivää loi takalikolle kaamean kangastuksen: siellä\nhämärsi ilottoman, loppumattoman talven harmaja haamu tuiskuineen,\npakkasineen ja kinoksineen...\n\n\"Ei ole\", -- ajatteli Arkâdi, -- \"ei vainkaan ole varakasta tämä\ntienoo, ei häikäise silmää hyvinvoipaisuus eikä uutteruus. Asiat\neivät saa, eivät saa jäädä tälle kannalle; uudistuksia tarvitaan\nvälttämättömästi ... mutta mitenkä saada ne toimeen, mitenkä panna ne\nalkuun?\"\n\nNäin mietiskeli Arkâdi, mutta hänen mietiskellessään kevät se vain\nteki tehtäväänsä. Kaikki tuossa hänen ympärillään vihannoi ja kultana\nkuulsi; kaikki siinä lainehti ja välkähteli, lämpöisen tuulen hiljaa\nhuhahdellessa, kaikki: puut, pensaat ja ruohot. Kaikkialta kuului\nleivosten loppumattomia, heleitä liverryksiä; hyypät ne vuoroin\nkirkuivat, liidellen alavain niittyjen päällä, vuoroin ääneti juosta\npiipottivat mättäitä myöten. Vilja oli toukopelloilla vielä lyhyttä,\nja siinä tepasteli peltovariksia, luoden somia, mustia vaihteita\nvainioitten vehreyteen. Sieltä ne puikahtivat jo hiukan kellertävään\nruispeltoon, silloin tällöin vain kohottaen päätään sen usmaisista\nlaineista.\n\nArkâdi katseli katselemistaan, ja raskaat mietteet ne vähitellen\nvaimenivat, katosivat... Hän heitti viitan yltään ja loi isäänsä niin\niloisen, niin poikamaisesti reippaan silmäyksen, että tämä sulki\nhänet uudestaan syliinsä.\n\n-- Jo tullaan pian, -- virkkoi Nikolai Petrôwitsh; -- jahka vaan\npäästään tuon mäen päälle, niin siitä jo näkyy talokin. Kyllä meille\ntulee mainion hauska elämä: sinä autat minua talon hoidossa, ellet\nvain ikävysty semmoiseen toimeen. Meidän tulee nyt liittyä toisiimme\noikein läheisesti, tutustua oikein perinpohjin, eikö niin?\n\n-- Tietysti, -- vastasi Arkâdi. -- Mutta kyllä on herttainen päivä\ntänään!\n\n-- Sinun tuliaisiksesi, poikaseni. Niin, kevät on uhkeimmillaan\nnyt, taikka ... kyllä minä sentään arvelen samaa kuin Púshkinkin,\nmuistathan Jevgêni Onjêginissa:\n\n    Niin haikeaks lyöt mielen multa,\n    Sä kevät, lemmen aika oi!\n    Miks'...\n\n-- Arkâdi! -- kajahti takaapäin Bazârowin ääni. -- Lähetäs mulle\ntulitikku; piippu sammui.\n\nNikolai Petrôwitsh vaikeni, ja Arkâdi, joka oli ruvennut\nkuuntelemaan isän puhetta, hiukan kummastellen, jonkinlaisella\nmyötätuntoisuudellakin, veti kiireimmiten taskustaan hopeisen\ntikkurasian ja lähetti Pjotrin viemään sitä Bazârowille.\n\n-- Huolitko sikarista? -- huusi Bazârow taas.\n\n-- Ann' tulla! -- vastasi Arkâdi.\n\nPjotr palasi kaleskoihin ja antoi hänelle tikkurasian kera paksun,\nmustan sikarin, jonka Arkâdi heti kohta sytytti ja alkoi puhallella\nympärilleen niin kitkerää ja hapanta, väkevöitetyn tupakan hajua,\nettä Nikolai Petrôwitsh, joka ei ikipäivinään ollut polttanut,\nväkisinkin käänsi nenäänsä syrjään, tehden sen hyvin varovasti,\njott'ei loukkaisi poikaansa.\n\nNeljännestunnin perästä molemmat ajopelit pysähtyivät kotitalon\nkuistin eteen. Talo oli puinen ja uusi, harmaaksi maalattu, katto\nrautainen ja punaiseksi pyyhkäisty. Se se nyt oli Mârjino, toisella\nnimellä Novaja Slobódka. Talonpoikain keskuudessa sillä oli nimenä\nBobyli-Hutôr (Itsellisen karjamökki).\n\n\n\n\nIV.\n\n\nTalon palvelusväki ei tullutkaan miehissä kuistille herrasväkeä\nvastaan-ottamaan.[6] Näkyviin ilmestyi vain muuan kahdentoista vanha\ntyttönen, ja hänen perässään astui ulos nuori, aivan Pjotrin näköinen\npoika, yllään harmaa, vaskinapeilla varustettu livreajakku, Pâvel\nPetrôvitsh Kirsânowin passari. Ääneti hän avasi kaleskain oviluukun\nja päästi irti tarantassin nahkaset.\n\nNikolai Petrôwitsh astui poikansa ja Bazârowin kanssa pimeään ja\nmelkein tyhjään saliin, jonka ovessa vilahtivat nuoren naisen\nkasvot. Salista he tulivat vierashuoneesen, joka jo oli sisustettu\nuuden-aikaiseen kuosiin.\n\n-- No nyt sitä ollaan kotona, -- lausui Nikolai Petrôwitsh, ottaen\nlakin päästään ja tukkaansa pöyhäyttäen. -- Nyt ensi hätään\nillallista ja sitten levolle.\n\n-- Eipä lainkaan haittais saada suuhunsa jotain, -- äänsi Bazârow,\njäseniään oikoen, ja retkahti sohvaan.\n\n-- Niin illalliselle, illalliselle! Joutuun illallista! -- huudahti\nNikolai Petrôwitsh, polkaisten ilman mitään nähtävää syytä jalkaansa\nlattiaan. -- Kas niin, tuossahan se on Prokôfjitshkin.\n\nSisään astui noin kuudenkymmenen vanha, valkotukkainen, laiha ja\ntummaverinen mies, yllään ruskea, vaskinappinen frakki ja kaulassa\npunertava liina. Hän veti suunsa hymyyn, astui Arkâdin luo ja suuteli\nhänen kättänsä, kumarsi sitten vieraalle ja asettui oven suuhun,\nkädet seljän takana.\n\n-- Katsos, Prokôfjitsh, tässä hän nyt on, -- alkoi Nikolai\nPetrôwitsh; -- tulipas kotiin vihdoinkin... No niin! Miltäs näyttää\nmies?\n\n-- Kunnossa kaikin puolin, -- virkkoi ukko, myhähtäen taas, mutta\nrypisti sitten heti tuuheat kulmakarvansa. -- Käskettekö kattaa\npöydän? -- kysyi hän merkitsevästi.\n\n-- Kyllä, kyllä, ole hyvä. Mutta ettekö suvaitse, Jevgêni Vasiljítsh,\nensin astua omaan huoneesenne?\n\n-- Ei, suur kiitos, tarpeetonta. Käskekäähän vaan viedä sinne se\nminun repun pahaiseni ja tämä mekon riekale, -- lisäsi Bazârow,\nriisuen yltään matkaviittansa.\n\n-- Jaha, jaha. Prokôfjitsh, otahan herran viitta. (Näytti kuin\nProkôfjitsh olisi joutunut ymmälle. Hän tarttui sitten Bazârowin\n\"mekon riekaleesen\" molemmin käsin, nosti sen korkealle päänsä yli\nja astui ulos varpaisillaan.) Entäs sinä, Arkâdi, pistäytkö omaan\nhuoneesesi?\n\n-- Kyllä. Pitäishän sitä päästä pahimmista tomuista, -- vastasi\nArkâdi ja kääntyi ovea kohti, mutta samassa astui sisään muuan\nkeskikokoinen herra, puettu tummanväriseen, englantilaiseen sut'iin,\nkaulassa muodinmukainen kapea liina ja jalassa kiiltonahkaiset\nkengät. Se oli Pâvel Petrôwitsh Kirsânow. Päältä iskien hän\noli noin viidenviidettä iässä. Lyhyeksi leikattu, harmaa tukka\nvälkkyi tummanpuhuvana kuin uushopea; äkeissä, mutta rypyttömissä,\nerinomaisen säännöllisissä ja puhtaissa, ikäänkuin hienolla ja\nkeveällä taltalla veistetyissä kasvoissa näkyi vielä jälkiä\nsilmiinpistävästä kauneudesta. Erittäinkin miellyttävät olivat\nkirkkaat, mustat, soikeat silmät. Koko tuo Arkâdin sedän sievä ryhti\ntiesi hienoa sukuperää ja oli säilyttänyt sen nuorekkaan solakkuuden\nja pyrkimyksen ylöspäin, maasta pois, mikä enimmäkseen katoo\nkolmannelle kymmenelle käännyttäessä.\n\nPâvel Petrôwitsh veti housuntaskustaan esille kauniin kätensä,\njonka sormissa näkyi punertavat kynnet, ja jonka kauneutta lisäsi\nvielä lumivalkoinen yhdellä, ainoalla suurella opalilla kiinnitetty\nhihansuu. Hän ojensi sen veljenpojalleen, ja suoritettuaan ensin tuon\neuroppalaisen _\"shake-hands'in\"_, suuteli Arkâdia aito venäläiseen\ntapaan kolmasti, se on: kosketti hyvänhajuisilla viiksillään kolmasti\nhänen poskeansa, lausuen:\n\n-- Terve tultua!\n\nNikolai Petrôwitsh esitti hänet Bazârowille. Pâvel Petrôwitsh\ntaivutti notkeata vartaloansa hiukan ja myhähti, ojentamatta\nkumminkaan kättään hänelle, päinvastoin pisti sen jälleen\nhousuntaskuun.\n\n-- Luulin jo, ett'ette tänään tulekaan, -- virkkoi hän miellyttävällä\näänellä, ystävällisesti heilutellen ruumistaan, olkapäitään\nnykäytellen ja myhäillessään tuoden näkyviin kauniit valkoisat\nhampaansa. -- Vai sattuiko tiellä jotain?\n\n-- Ei yhtään mitään, -- vastasi Arkâdi, -- muutoin vain\nviivähdettiin. Mutta siksipä olemmekin nyt nälkäisiä kuin sudet. Isä\nhyvä, joudutapas Prokôfjitshia; minä tulen hetikohta takaisin.\n\n-- Maltas, niin lähden tästä mukaan minäkin! -- huudahti Bazârow,\näkkiä kavahtaen sohvalta ylös.\n\nNuoret herrat läksivät kumpikin.\n\n-- Ken tuo? -- kysäsi Pâvel Petrôwitsh.\n\n-- Arkâdin ystävä, hänen puheensa mukaan viisas mies.\n\n-- Jääkö hän meille vieraaksi?\n\n-- Jää.\n\n-- Tuoko pörröpää?\n\n-- No niin, niin.\n\nPâvel Petrôwitsh rumpautti kynsillään pöytään.\n\n-- Arkâdi _s'est degourdi_[7] minun mielestäni, -- huomautti hän. --\nMinun on mieluista nähdä hänen palanneen.\n\nIllallispöydässä puheltiin varsin vähän. Bazârow se varsinkin\ntuskin sanaakaan virkkoi, söi sen sijaan varsin paljon. Nikolai\nPetrôwitsh kertoi kaikenlaisia tapauksia omasta, niinkuin hän\nsanoi, farmarin elämästä, piakkoin odotettavista hallituksen\ntoimenpiteistä, komiteoista, lähetyskunnista, koneitten hankkimisen\nvälttämättömyydestä j.n.e. Pâvel Petrôwitsh käveli verkalleen\nedestakaisin ruokasalin lattiata (hän ei milloinkaan syönyt\nillallista), joskus vain harpaten ryyppylasista punaista viiniä\nja vieläkin harvemmin virkkaen jonkun muistutuksen tai, paremmin\nsanoen, jonkunlaisen äännähdyksen: \"aha, oho, hm!\" Arkâdi kertoi\nmuutamia uutisia Pietarista, mutta yleensä tuntui hänestä tila hiukan\ntukalalta, niinkuin konsanaankin nuoresta miehestä, joka vast'ikään\non päässyt lapsenkirjoista ja palannut semmoiseen paikkaan,\njossa häntä on totuttu aina näkemään ja aina pitämään lapsena.\nTarpeettomasti hän venytti puhettansa, vältti käyttämästä sanaa \"isä\nkulta\", kerran sanoi oikein \"isä ukko\", tosin kyllä vain hampaitten\nvälitse; kaasi liiallisessa hajamielisyydessä lasiinsa enemmän\nviiniä kuin oli aikonut juodakaan, mutta joi pohjaan. Prokôfjitsh\nse, huuliaan pureskellen, ei hellittänyt hänestä silmiänsäkään. Heti\nillallisen jälkeen erottiin.\n\n-- On se hieman lystikäs mies tuo sinun enosi, -- puheli Bazârow\nArkâdille, istuen yönutussa hänen vuoteensa vieressä ja imien\npiipunnysäänsä. -- Aatteles mikä keikarimaisuus maalla! Entäs kynnet,\nentäs kynnet: valmiit näyttelyyn.\n\n-- Sinähän et tiedä, -- vastasi Arkâdi, -- että hän oli aikoinaan\nkoko leijona. Joskus minä kerron sinulle hänen historiansa. Hänhän\noli kaunis mies; pani naisten päät pyörälle.\n\n-- Vai niin! Vanhalta muistilta siis. Täällä vaan pahaksi onneksi ei\nole ketä viehättää. Arkâdi Nikolâitsh, eikös se ole naurettavaa tuo\ntuommoinen?\n\n-- Kenties, mutta hän on todellakin hyvä mies.\n\n-- Muinais-aikainen ilmiö! Mutta sinun isäsi on kelpo poika.\nTurhanpäiten hän sentään runoja lukee, ja tokkopa tilanhoitoakaan\nymmärtänee, mutta hyvä mies.\n\n-- Kultainen mies kerrassaan.\n\n-- Huomasitko, että hän aristelee?\n\nArkâdi puisti päätään, ikäänkuin ei olisi itsekin aristellut.\n\n-- Merkillistä väkeä, -- jatkoi Bazârow, -- merkillistä väkeä nuo\nvanhat romantikot! Hermostonsa kiihottavat ihan ärtymykseen asti...\nsilloin on tietysti tasapainokin tiessään. Mutta hyvää yötä nyt!\nMinun huoneessani on englantilaiset pesuvehkeet, mutta ovi ei mene\nlukkoon. No niin ... kannattaahan sitä tuollaista pitää ... noita\nenglantilaisia pesuvehkeitä, se on progressia.[8]\n\nBazârow läksi pois, mutta mieluisa tunne valtasi Arkâdin. Suloista on\nvaipua uneen armaassa kotitalossa, tutussa vuoteessa peitteen alla,\njonka valmistamisessa rakkaat kädet ovat vaivaa nähneet, kukaties\nvanhan hoitajattaren kädet, nuo lempeät, hyväntahtoiset, väsymättömät\nkädet. Jegôrowna muistui hänelle mieleen, ja hän toivotti vanhalle\nmuorille ikuista rauhaa... Oman itsensä edestä hän ei rukoillut.\n\nSekä hän että Bazârow nukkuivat pian, mutta muut talon asukkaat eivät\nsaaneet unta silmiinsä vielä kotvaan aikaan. Nikolai Petrôwitsh\noli poikansa palajamisen johdosta kovassa mielenliikutuksessa.\nHän laskeusi vuoteelleen, mutta kynttilää hän ei sammuttanut. Pää\nkäden nojassa hän siinä virui, miettimistänsä mietiskellen. Pâvel\nPetrôwitsh valvoi kauan jälkeen puolen-yön omassa huoneessaan,\nistuen avarassa nojatuolissa kaminin edessä, missä kivihiiliä\nhiljalleen hehkui. Hän ei riisunut, vaihtoi vaan kiiltonahkaiset\nkengät kiinalaisiin, punaisiin, kapittomiin tohveleihin. Kädessä\nhänellä oli viimeinen numero _Galignania_, mutta lukenut hän ei. Hän\nkatsoa tuijotti kaminiin, jossa sinertävä liekki tuikahteli, milloin\nhimmeten, milloin kirkastuen... Missä lienevät hänen ajatuksensa\nkierrelleet, mutta eivät ne yksin menneisyydessä viipyneet: hänen\nkasvojensa ilme oli tuima ja keskittynyt, jota ei kasvoissa ole\nsilloin kuin ihminen menneitä aikoja muistelee. -- Mutta pienessä\nperähuoneessa istui arkun kannella nuori nainen, Fênitshka, yllään\nsinertävä sielukka ja huivi irrallaan mustan tukan peitteenä. Vuoroin\nhän kuulosti, vuoroin torkahti, vuoroin katsahti avonaiseen oveen,\njohon näkyi pieni lapsen sänky ja kuului nukkuvan lapsen tasaista\nhengitystä.\n\n\n\n\nV.\n\n\nHuomenissa Bazârow heräsi ennen muita ja läksi ulos.\n\n-- Ohhoh! -- arveli hän, vilkaisten ympärilleen. -- Eipä ole kovin\nupeata tämä seutu.\n\nKäytyänsä välirajat talonpoikainsa kanssa, oli Nikolai Petrôwitshin\ntäytynyt uuden hovintilansa osalle ottaa noin neljän desjätinan\nverran aivan tasaista ja karua peltoa. Hän oli rakentanut kartanon,\nulkorakennukset ja farmin, pannut alulle puutarhan, kaivattanut\nlammikon ja kaksi kaivoa. Mutta suuret puut eivät ottaneet oikein\njuurtuakseen, lampeen oli keräytynyt vettä varsin vähän, ja\nkaivoissakin oli vesi suolanmakuista. Syreni- ja akasiapensaat\nlehtimajan ympärillä olivat ainoat, jotka olivat menestyneet. Tässä\nlehtimajassa juotiin välistä teetä; sinne joskus päivällinenkin\nkatettiin.\n\nBazârow oli muutamassa minutissa juossut puutarhan ristiin rastiin,\nkäväissyt karjapihassa ja tallissa, saanut käsiinsä kaksi poika\nrepaletta, palvelusväen lapsia, ja tehnyt heti tuttavuutta heidän\nkanssaan. Ja yhdessä sitä sitten lähdettiin pienelle suolle, noin\nvirstan päähän hovista, sammakoita pyytämään.\n\n-- Mitäs sie, herra, sammakoilla? -- kysyi toinen pojista.\n\n-- Tätä mie sammakoilla, -- vastasi Bazârow, jolla oli erityinen\ntaito herättää alhaissäätyisissä luottamusta puoleensa, vaikk'ei hän\nmilloinkaan hemmotellut heitä ja kohteli heitä etenkehdaten; -- minä\nhalkaisen sammakon ja katson sitten, mitä siellä sen sisässä on ja\nelää, ja koska minä ja sinä olemme samallaisia sammakoita mekin, se\nvaan ero, että pystyssä kävellään, niin sitten tiedän, mitä siellä\nmeidänkin sisässä on ja elää.\n\n-- Mitäs sie sillä tiijolla teet?\n\n-- Ett'en erehtyisi, jos sinä tulet kipeäksi, ja minun pitää parantaa\nsinut.\n\n-- Oot sie lääkär sitten?\n\n-- Olen.\n\n-- Vasjka! Kuulehan, kun herra sanoo, jotta myökin ollaan sammakoita!\nJohan nyt!\n\n-- Minä pelkään niitä sammakoita justiin, -- huomautti Vasjka, noin\nseitsemän vuoden vanha, paljasjalkainen poika, tukka valkoinen kuin\npellavatukko, yllään harmaa kasakiini, pystykauluksinen.\n\n-- Mitäs niistä pelkää? Pureeko ne vai?\n\n-- Kas niin, mars veteen nyt, senkin filosofit, -- virkkoi Bazârow.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä välin oli Nikolai Petrôwitshkin herännyt ja mennyt Arkâdin\nluokse, joka oli jo täydessä puvussa. Isä ja poika läksivät\nterrassille markiisin siimekseen. Pöydällä, kaidepuiden luona,\nsuurten syrenivihkojen välissä kiehua kihisi jo samovaari. Sama\ntyttönen, joka eilen illalla oli ilmestynyt kuistille, vieraitten\nsaapuessa, tuli nytkin esille, sanoen vienolla äänellä:\n\n-- Fedôsja Nikolâvna eivät voi oikein hyvin eivätkä voi tulla;\nkäskivät kysymään, että itsekös työ teetä kaa'atte vai lähetetäänkö\nDunjâsha?\n\n-- Itse minä kaadan, itse, -- kiirehti Nikolai Petrôwitsh vastaamaan.\n-- Kermanko kanssa sinä teetä juot, Arkâdi, vai sitronan?\n\n-- Kerman, -- vastasi Arkâdi. Hetken mietittyänsä hän sitten lisäsi\nkysyvästi: -- isä hyvä?\n\nNikolai Petrôwitsh katsahti hämillään poikaansa.\n\n-- Mitä niin? -- kysäsi isä. Arkâdi laski silmänsä maahan.\n\n-- Suo anteeksi, isä hyvä, jos kysymykseni tuntuu sinusta\nsopimattomalta, -- alkoi hän, -- mutta sinun eilinen avomielisyytesi\npakottaa minutkin olemaan avomielinen... Ethän suutu?\n\n-- Puhu.\n\n-- Sinä annat minulle rohkeutta kysymään ... eiköhän Dunj ...\neiköhän hän vain siitä syystä lienekin jäänyt teepöytään tulematta,\nettä minä olen täällä?\n\nNikolai Petrôwitsh kääntyi hiukan poispäin.\n\n-- Kenties, -- sai hän viimein sanotuksi, -- hän otaksuu ... tuota ...\nhäntä hävettää...\n\nArkâdi nosti äkkiä silmänsä isään.\n\n-- Vallan turhaa on hänen kainostella. Ensinnäkin sinä tunnet minun\nmielipiteeni (näitä sanoja oli Arkâdin kovin mieluista lausua) ja\ntoiseksi -- tahtoisinkos minä edes pienimmälläkään tavalla rajoittaa\nsinun elämätäsi ja tapojasi? Sitä paitsi minä olen vakuutettu, että\nsinun valintasi on osannut oikeaan, Jos sinä kerran sallit hänen asua\nkanssasi saman katon alla, niin on hän tietysti ansainnut sen. Ja\njoka tapauksessa: ei pojan sovi olla isän tuomarina, ei varsinkaan\nminun, varsinkaan sellaiselle isälle kuin sinä, joka et koskaan\nmissään ole minun vapauttani rajoittanut.\n\nArkâdin ääni vapisi: hän tunsi olevansa jalomielinen, sen ohella\nkyllä ymmärtäen pitävänsä tässä jonkinlaista kehoituspuhetta\nisälleen. Oman äänen helyllä on kuin onkin valtava vaikutus ihmiseen,\nja niinpä Arkâdikin lausui viimeiset sanat pontevasti, melkein\nalleviivaten.\n\n-- Kiitos, Arkâsha, -- virkkoi Nikolai Petrôwitsh hiljaisella\näänellä, ja sormet ne jälleen liikehtimään pitkin silmäkulmia ja\notsaa. -- Olet arvannut oikein. Tietysti, ellei tämä tyttö olisi\nansainnut... Ei tämä ole mitään kevytmielistä oikkua. Raskastahan\nminun on puhua sinun kanssasi tästä asiasta, mutta ymmärräthän, että\nhänen oli vaikea tulla tänne, kun sinäkin olet täällä, varsinkin näin\ntulosi ensi päivinä.\n\n-- Siinä tapauksessa menen minä itse hänen luokseen, -- huudahti\nArkâdi jalomielisten tunteitten uudestaan tuiskahtaessa esille, ja\nkavahti tuoliltaan. -- Minä selitän hänelle, ett'ei hänen lainkaan\ntarvitse kainostella minua.\n\nNikolai Petrôwitsh nousi hänkin.\n\n-- Arkâdi, -- yritti hän puhua, -- älähän sentään... eihän se\nmitenkään ... siellä ... tämähän tulee hänelle niin odottamatta...\n\nMutta Arkâdi ei kuunnellut hänen sanojansa. Hän riensi juoksujalassa\nterrassilta. Nikolai Petrôwitsh katsahti hänen jälkeensä ja vaipui\nhämillänsä tuolille. Sydän tykytti kiivaasti... Aavistiko hän,\nkuinka omituiset suhteet nyt pakostakin luontuvat isän ja pojan\nvälille, vai ajatteliko, että eiköhän olisi ollut Arkâdin puolelta\nhienotunteisempaa olla tähän asiaan lainkaan kajoamatta, vai moittiko\nitseään heikkoudesta, -- sitä on vaikea sanoa. Kaikkikin nämä seikat\nliikkuivat hänen mielessään, vaikka epäselvinä tunteina vain. Mutta\nkasvot ne yhä hehkuivat, ja sydän tykytti kiivaasti.\n\nKuului kiireisiä askeleita, ja Arkâdi riensi terrassille. -- Nyt\nme olemme jo tuttuja! -- huudahti hän, kasvoillaan jonkinlainen\nlempeä ja hyväntahtoinen juhlallisuus. -- Feodôsia Nikolâjewna on\ntänään todellakin hiukan huonovointinen ja tulee myöhemmin. Mutta\nmiks'et sinä puhunut mitään siitä, että minulla on veli? Olisin jo\neilis-iltana hyväillyt ja suudellut häntä, niinkuin hyväilin ja\nsuutelin nyt.\n\nNikolai Petrôwitsh yritti sanoa jotain, yritti kohottautua ja avata\nsylinsä... Arkâdi riensi hänen kaulaansa.\n\n-- Mitäs tämä on? Jokos sitä taas syleillään? -- kuului takaapäin\nPâvel Petrôwitshin ääni.\n\nIsä ja poika olivat yhtä paljon mielissään kumpikin hänen tulostaan.\nOn olemassa liikuttavia kohtauksia, joista sittenkin tahtoisi päästä\nniin pian kuin suinkin.\n\n-- Mitäs sitä kummastelet? -- sanoi Nikolai Petrôwitsh iloisesti. --\nKylläpä sain poikaa odotellakinl Enhän ole vielä eilisestä ennättänyt\nkyllikseni katsellakaan häntä.\n\n-- En kummastele ensinkään, vastasi Pâvel Petrôwitsh. -- Tahtoisinpa\nvaikka itsekin sulkea hänet syliini.\n\nArkâdi astui sedän luo ja tunsi jälleen poskillansa hyvänhajuisten\nviiksien kosketuksen.\n\nPâvel Petrôwitsh istahti pöytään. Hänen yllään oli siro aamupuku,\nenglantilaista kuosia, päässä pikkuinen, soma fetsi. Tämä fetsi ja\nhuolettomasti sidottu kaulaliina ne tiesivät maaseutujen vapaata\nelämää, mutta kankea paidan kaulus -- ei valkoisen, vaan kirjahtavan\npaidan, niinkuin aamupukuun sopikin -- pönkitti armottoman\nitsepintaisesti isäntänsä sileäksi ajettua leukaa.\n\n-- Missäs sinun uusi ystäväsi on? -- kysyi hän Arkâdilta.\n\n-- Ei ole kotosalla. Hän nousee tavallisesti varhain ja lähtee\njonnekin retkeilemään. Pääasia on, ett'ei hänestä välitetä: hän ei\nsiedä kursailemista.\n\n-- Sen näkee kyllä. -- Pâvel Petrôwitsh rupesi kiirehtimättä panemaan\nvoita leivälleen. -- Jääkö hän meille kauaksikin aikaa?\n\n-- Se on epätietoista. Hän poikkesi tänne matkallaan isänsä luokse.\n\n-- Missä hänen isänsä asuu?\n\n-- Tässä läänissä, noin kahdeksankymmenen virstan päässä täältä. Hän\noli ennen rykmentin lääkärinä.\n\n-- No siinähän se on, siinähän se on! ... Ilmankos minä tässä\nmuistuttelin: missä kummalla minä olen kuullut tuon sukunimen\nBazârow? ... Nikolai, eikös isävainajan divisionassa ollut muuan\nBazârow niminen lääkäri?\n\n-- Taisi olla.\n\n-- Oli niinkin. Vai tämä lääkäri se on hänen isänsä? Hm! -- Pâvel\nPetrôwitshin viikset vavahtivat. -- Entäs itse tämä herra Bazârow,\nmikä hän oikeastaan on? -- kysyi hän verkalleen.\n\n-- Mitäkö Bazârow on? -- Arkâdi naurahti. -- Tahdotkos, setä, niin\nminä sanon sinulle, mikä hän oikeastaan on?\n\n-- Ole niin hyvä, minun veljeni poika, ja sano.\n\n-- Hän on nihilisti.\n\n-- Mitenkä? -- huudahti Nikolai Petrôwitsh. Pâvel Petrôwitsh piti\njuuri koholla veistä, johon vast'ikään oli ottanut voita, ja siihen\nasentoon hän jäikin.\n\n-- Hän on nihilisti, -- toisti Arkâdi.\n\n-- Nihilisti? -- lausui Nikolai Petrôwitsh. -- Se tulee\nlatinalaisesta sanasta _nihil_, joka minun ymmärtääkseni on niin\npaljon kun \"ei mitään\". Tuo sana tietää niinmuodoin ihmistä, joka ...\njoka ei tunnusta mitään olevaksi?\n\n-- Sano: joka ei pidä arvossa mitään, -- liitti Pâvel Petrôwitsh, ja\nrupesi jälleen voitelemaan leipäänsä.\n\n-- Joka katselee kaikkea kriitilliseltä näkökannalta, -- huomautti\nArkâdi.\n\n-- Eikös se ole yhdentekevä? -- kysyi Pâvel Petrôwitsh.\n\n-- Ei suinkaan. Nihilisti on sellainen ihminen, joka ei taivu minkään\nautoriteetin edessä, ja joka ei uskomalla omaksu mitään prinsippiä,\nolkoon tämän prinsipin ympärillä millainen kunnioituksen kehä hyvänsä.\n\n-- No niin, ja se on hyvä, vai? -- kysäisi Pâvel Petrôwitsh.\n\n-- Kelle mitenkin, setä. Toinen voi siitä hyvin, toinen peräti pahoin.\n\n-- Vai niin vainen! No niin, minä huomaan, että tämä menee meistä\nsivu. Me, vanhan ajan ihmiset, me arvelemme, ett'ei ilman principejä\n(Pâvel Petrôwitsh lausui tämän sanan pehmeästi, franskalaisten\ntapaan; Arkâdi taas pani painoa ensimmäiselle tavulle: prinsippi),\nett'ei ilman principejä, uskomalla omaksuttuja, niinkuin sinä sanot,\npääse askeltakaan, saa hengäistyksikään. _Vous aves changé tout\ncela_...[9] No niin ... suokoon Jumala teille terveyttä, menestystä\nja myötämäkeä ... mutta me vain ihastellen katselemme teitä, herrat ...\nmitenkäs se olikaan?\n\n-- Nihilistit, -- lausui Arkâdi selvästi.\n\n-- Niin juuri. Ennen vanhaan oli hegelistejä; nyt on nihilistejä.\nSaadaanpas nähdä, mitenkä te tulette toimeen tyhjyydessä,\nilmattomassa avaruudessa, mutta soitahan kelloa nyt, veli Nikolai\nPetrôwitsh; jo on aika minun juoda kaakaoni.\n\nNikolai Petrôwitsh soitti ja huusi: \"Dunjâsha!\" Mutta Dunjâshan\nsijaan ilmestyikin terrassille itse Fênitshka. Se oli nuori nainen,\nnoin kolmenkolmatta vuoden iässä, valkoinen ja pehmoinen, hivukset ja\nsilmät mustat, huulet, punaiset, lapsellisen pulleat, kädet pienet ja\nhennot. Hänen yllään oli siisti kattunaleninki, uusi sinertävä pikku\nhuivi peitti keveästi hänen pyöreitä olkapäitään. Hän kantoi suurta\nkaakaokuppia. Asetettuaan sen Pâvel Petrôwitshin eteen, hän joutui\nhämille: punaisena aaltona hulvahti kuuma veri hänen miellyttäväin\nkasvojensa hipiän alla. Hän loi silmänsä maahan ja pysähtyi pöydän\nviereen, hennosti nojaten siihen aivan sormiensa päillä. Näytti kuin\nhän olisi kainostellut tuloansa, mutta samassa tuntenut olevansa\noikeutettukin tulemaan tänne.\n\nPâvel Petrôwitsh veti silmäkulmansa tuimaan ryppyyn. Nikolai\nPetrôwitsh kävi levottomaksi.\n\n-- Kuinka jaksat, Fênitshka? -- virkkoi hän hampaittensa lomitse.\n\n-- Kiitos kysymästänne, -- vastasi toinen hiljaisenpuoleisella,\nmutta heleällä äänellä, vilkaisten Arkâdiin, joka myhähti hänelle\nystävällisesti. Sen jälkeen hän meni ääneti pois. Hänen astuntansa\noli hiukan huojuvaa, mutta sekin oli hänessä somaa.\n\nTerrassilla vallitsi tuokion aikaa äänettömyys. Pâvel Petrôwitsh\nhärppi kaakaotansa. Äkkiä hän nosti päänsä.\n\n-- Jopas herra nihilistikin suvaitsee saapua meidän luoksemme, --\nvirkkoi hän puoliääneen.\n\nJa todellakin, puutarhasta päin tuli Bazârow, harppaillen\nkukkalavojen yli. Hurstista tehty paltto ja housut olivat tahroissa;\nvanhan pyöreän hatun liereihin oli tarttunut okaisia suokasveja.\nOikeassa kädessä oli hänellä pieni pussi, jonka sisässä näkyi jotain\nliikahtelevan. Hän lähestyi kiirein askelin terrassia ja nyökäytti\npäätään, virkkaen:\n\n-- Hyvää huomenta, herrat! suokaa anteeksi, että myöhästyin\nteepöydästä. Pitäis nämä vangit tässä saada talteen.\n\n-- Verimatojako teill'on siinä, vai? -- kysyi Pâvel Petrôwitsh.\n\n-- Sammakoita täss'on.\n\n-- Syöttekö te niitä vai kasvatatteko?\n\n-- Kokeita varten vaan, -- vastasi Bazârow tyynesti ja astui\nkartanoon.\n\n-- Nyt hän rupeaa niitä leikkelemään, -- huomautti Pâvel Petrôwitsh.\n-- Principeihin mies ei usko, mutta sammakoihin uskoo.\n\nArkâdi loi sääliväisen katseen setäänsä. Nikolai Petrôwitsh kohautti\nsalakähmää olkapäitään. Pâvel Petrôwitsh huomasi itsekin päästäneensä\nvarsin kömpelön kompan ja käänsi puheen talous-asioihin ja uuteen\nvoutiin, joka oli eilen käynyt hänelle valittamassa, että Fomâ, se\npäiväläinen, \"puhaltelee niinkuin oikea filuuri\", ja ett'ei sitä\nmiestä pidä aisoissa enää mikään. \"Semmoinen se on sakramenskattu\",\noli vouti muun muassa sanonut; \"kaikessa on fikureerannut\nkelvottomasti; elää jonkun aikaa talossa ja sitten tekee kepposia ja\nlähtee matkoihinsa.\"\n\n\n\n\nVI.\n\n\nBazârow palasi ja käytyänsä pöytään rupesi kiireesti juomaan teetä.\nVeljekset katselivat häntä ääneti: Arkâdi puolestaan silmäili vuoroin\nisää, vuoroin setää.\n\n-- Kävittekö kaukanakin? -- kysäsi Nikolai Petrôwitsh.\n\n-- Teillä on tuolla haavikon laidassa pieni suo. Sieltä minä ajoin\nylös viisi kuusi tuppeloa; ne saat ampua, Arkâdi.\n\n-- Ettekö te ole metsämies?\n\n-- En.\n\n-- Fysikkaako te varsinaisesti tutkitte? -- kysyi vuoroonsa Pâvel\nPetrôwitsh.\n\n-- Fysikkaa; yleensä luonnontieteitä.\n\n-- Germanilaisten sanotaan tehneen viime aikoina suuria edistyksiä\ntuolla alalla.\n\n-- Niin, saksalaiset ovat siinä asiassa meidän opettajiamme, --\nvastasi Bazârow välinpitämättömästi.\n\nPâvel Petrôwitsh oli tahallaan käyttänyt sanaa \"germanilaiset\" eikä\n\"saksalaiset\". Sen hän oli tehnyt avatakseen, mutta sitä ei huomannut\nkukaan.\n\n-- Vai pidätte te saksalaisia niin korkeassa arvossa? -- lausui\nPâvel Petrôwitsh erityisen kohteliaasti. Hän alkoi tuntea itsessään\nsalaista ärtymystä. Bazârowin kaikin puolin muodoista vapaa käytös\nloukkasi hänen aristokraatista luontoaan. Tuo kihlakunnanlääkärin\npoika tuossa ei aristele ensinkään, vieläpä vastaileekin\nkatkonaisesti ja etenkehdaten, ja äänessäkin hänellä on jotain\nkarkeaa, melkein röyhkeätä.\n\n-- Oppineet siellä ovat toimekasta väkeä, -- vastasi Bazârow.\n\n-- Niin, niin. Mutta venäläisistä ei teidän mielipiteenne suinkaan\nliene yhtä mairittelevaa laatua?\n\n-- Niinpä melkein.\n\n-- Tämähän on erittäin kiitettävää itsensä kieltämystä, -- virkkoi\nPâvel Petrôwitsh, oikaisten itsensä suoraksi ja heittäen päätään\ntaaksepäin. -- Mutta Arkâdi Nikolajewitsh tässä vast'ikään tiesi\nkertoa, ett'ette te tunnusta mitään autoriteeteja. Ettekö usko niihin?\n\n-- Mitäs minä niitä rupeaisin tunnustamaan? Ja mihinkä minun pitäisi\nuskoa? Jos minulle sanotaan jotain, mikä on oikein, niin minä\nsuostun, siinä kaikki.\n\n-- Ja ainako ne saksalaiset sitten semmoista sanovat, mikä on oikein?\n-- tokaisi Pâvel Petrôwitsh, ja hänen kasvoilleen nousi niin vieras,\nniin kaukainen ilme, että olisi luullut hänen kohonneen jonnekin\nloitos, pilventakaisiin korkeuksiin.\n\n-- Eivät kaikki, -- vastasi Bazârow, hiukan haukotellen. Hänen ei\nnähtävästikään tehnyt mieli jatkaa sanakiistaa.\n\nPâvel Petrôwitsh vilkaisi Arkâdiin, ikäänkuin sanoen: \"Kyll' on\nkohtelias, tuo sinun ystäväsi.\"\n\n-- Mitä taas minuun tulee, -- alkoi hän puhua jonkinmoisella\nponnistuksella, -- niin minä, vaivainen syntinen, en noita\nsaksalaisia kovinkaan suvaitse. Venäläisistä saksalaisista en\nnyt puhukaan; tietäähän sen, mitä lintuja ne ovat. Mutta ei ne\nsaksalaisetkaan saksalaiset minua miellytä. Entiset, ne vielä menee\nmiten kuten mukiin: niillähän oli Schillerit ... vai mitä ne oli ...\nja Göthet... Velimies se on heille suunnattoman suosiollinen... Mutta\nnyt ei heillä ole muuta kuin jotain kemistejä ja materialisteja...\n\n-- Kunnon kemisti onkin kymmenen kertaa hyödyllisempi kuin mikään\nrunoilija, -- keskeytti Bazârow.\n\n-- Vai niin! -- virkkoi Pâvel Petrôwitsh, nostaen hiukan\nsilmäkulmiansa, ikäänkuin uneen uupumaisillaan. -- Ette siis tunnusta\ntaidetta?\n\n-- Kyllä, jotain tuollaista kuin \"Rahan-ansaitsemisen taito\" tai \"Ei\nole enää haemorroideja!\" -- huudahti Bazârow, ylenkatseellisesti\nnaurahtaen.\n\n-- Jaa-a, jaa-a. Vai niin te vain suvaitsette laskea leikkiä? Kaiken\ntuon te siis hylkäätte? Olkoon menneeksi. Te uskotte siis ainoastaan\ntieteesen?\n\n-- Johan minä tein teille tiedoksi, ett'en minä usko mihinkään.\nJa mitäs sitten tiede on, tiede yleensä? On tieteitä, niinkuin on\nammattejakin ja toimia, mutta tiedettä yleensä ei ole olemassakaan.\n\n-- Hyvä, varsin hyvä. Entäs mitä sitten tulee tuommoisiin,\nihmis-oloissa tavaksi tulleisin säännöksiin, olettekos te niihinkin\nnähden kielteisellä kannalla?\n\n-- Kuulusteluako tämä on, vai? -- kysäsi Bazârow.\n\nPâvel Petrôwitsh kalpeni hiukan... Nikolai Petrôwitsh katsoi\nvelvollisuudekseen puuttua puheesen.\n\n-- Tästä asiasta me vielä joskus keskustelemme teidän kanssanne\nlikemmälti, rakas Jevgêni Vasiljítsh. Saamme kuulla teidän\nmielipiteenne ja sanomme omammekin. Minä puolestani olen iloinen\nsiitä, että te tutkitte luonnontieteitä. Olen kuullut Liebigin\ntehneen ihmeellisiä keksinnöltä pellonlannoituksen alalla. Te\nvoisitte olla apuna minulle agronomillisissa töissäni: te voisitte\nantaa minulle jonkun hyödyllisen neuvon.\n\n-- Varsin kernaasti, Nikolai Petrôwitsh; mutta pitkä on meillä matka\nLiebigiin. Ensin pitää oppia aakkoset ja sitten vasta käydä käsiksi\nkirjaan. Mutta me emme tunne vielä iitäkään, vaikka vastaan tulisi.\n\n\"Nihilisti sinä olet kuin oletkin\", arveli itsekseen Nikolai\nPetrôwitsh.\n\n-- Sallikaa minun kumminkin kääntyä puoleenne, jos tarvis vaatii, --\nlisäsi hän ääneen. -- Mutta nyt, veli hyvä, lienee meidän aika mennä\nkeskustelemaan voudin kanssa.\n\nPâvel Petrôwitsh nousi tuoliltaan.\n\n-- Niin, niin, -- puheli hän, kehenkään katsomatta, -- ylen on paha,\nkun on elänyt viisisenkin vuotta maaseudulla, kaukana suurista\nälyniekoista! Tomppeliksi sitä tulee kuin tuleekin. Mies koettaa\nsäilyttää muistossaan, minkä ennen on saanut opituksi, mutta äläst!\nKaikki tuo olikin pelkkää jonninjoutavaa; nyt saat tietää, ett'eivät\njärkevät ihmiset moisilla turhilla asioilla enää päätänsä vaivaakaan,\nsaat kuulla olevasi narri ja nahjus. Mitäs tehdä! Nuoriso näkyy\ntodellakin olevan viisaampi meitä.\n\nPâvel Petrôwitsh pyörähti verkalleen kantapäällään ja astui\nverkalleen ulos. Nikolai Petrôwitsh seurasi häntä.\n\n-- Onko hän tuollainen aina? -- kysyi Bazârow tyynesti Arkâdilta,\nheti kuin ovi oli sulkeunut veljesten jälkeen.\n\n-- Kuule, Jevgêni! Kovinhan sinä tylysti kohtelit setää, -- muistutti\nArkâdi, -- sinä loukkasit häntä.\n\n-- Vielä minä tässä rupeaisin hemmottelemaan noita\nmaalais-aristokraateja! Itserakkauttahan tuo on, leijonan tapoja,\npöyhkeyttä. Olisi pysynyt omalla alallaan Pietarissa, koska kerran\non rakenteeltaan sellainen... Mutta jääköön mies rauhaan minulta!\nMinä löysin suolta jotenkin harvinaisen koppakuoriaisen, nimeltä\nsukeltaja, _Dytiscus marginatus_, tunnethan? Minä näytän sen sinulle.\n\n-- Minä lupasin kertoa sinulle hänen historiansa, -- alkoi Arkâdi.\n\n-- Koppakuoriaisenko?\n\n-- Ole nyt, Jevgêni! Setäni historian. Saat nähdä, ett'ei hän ole\nsellainen kuin mielessäsi kuvailit. Hän ansaitsee pikemmin sääliä\nkuin ivaa.\n\n-- Mahdollista, mutta miksikäs sinä hänestä niin paljon huolehdit?\n\n-- Pitää olla oikeamielinen, Jevgêni.\n\n-- Minkä johdosta niin?\n\n-- Kuulehan nyt.\n\nJa Arkâdi kertoi hänelle setänsä historian. Lukija löytää sen\nseuraavasta luvusta.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nPâvel Petrôwitsh sai kasvatuksensa ensin kotona, kuten nuorempikin\nveli, sittemmin paashi-opistossa. Pienestä pitäin hän oli herättänyt\nhuomiota erinomaisella kauneudellaan. Sen ohella hän oli itseensä\nluottava, hiukan ivallinen, jossain määrin hauskan ärtyisä: häneen\ntäytyi mieltyä. Upseeriksi päästyään hän alkoi käydä kaikkialla.\nHäntä kannettiin käsillä, ja itsekin hän hemmotteli itseänsä, jopa\nkiekailikin, virnaili; mutta sekin oli hänessä somaa. Naiset olivat\nhänestä ihan pyörällä päin; miehet sanoivat häntä teeskentelijäksi ja\nkadehtivat häntä.\n\nHän eli, kuten jo on mainittu, yhdessä veljensä kanssa ja rakasti\nveljeänsä vilpittömästi, vaikk'ei ollut lainkaan hänen kaltaisensa.\nNikolai Petrôwitsh onnahteli hiukan, kasvonpiirteet olivat hänellä\nheikot, miellyttävät, mutta hiukan surumieliset, silmät mustat,\npienet, tukka pehmeä, ohut. Mielellään hän laiskotteli, mutta\nmielellään lukikin ja pelkäsi seuroja. Pâvel Petrôwitsh ei ollut\nyhtään iltaa kotona, oli kuuluisa rohkeudestaan ja notkeudestaan\n(aikoi jo panna alkuun voimisteluharjoituksiakin ylhäisen nuorison\nkeskuudessa) ja ennätti lukea kaikkiansa viisi kuusi franskalaista\nkirjaa. Kahdeksannellakolmatta vuodellaan hän oli jo kapteeni;\nloistava elämän-ura oli hänellä edessä. Mutta äkkiä muuttui kaikki.\n\nSiihen aikaan esiintyi Pietarin ylhäisissä piireissä silloin tällöin\nmuuan nainen, jota yhä vieläkin muistellaan, ruhtinatar P. Hänen\npuolisonsa oli hienosti sivistynyt ja sievä, mutta typeränpuoleinen\nmies. Lapsia heillä ei ollut. Ruhtinatar se välisti läksi aivan\näkkiä ulkomaille ja äkkiä taas palasi Venäjälle, viettäen yleensä\nvarsin kummallista elämää. Häntä pidettiin kevytmielisenä kokettina;\nhän heittäysi kaikenlaisten huvituksien huimaan pyörteesen, tanssi\nuupumukseen asti, naureskeli ja laski leikkiä nuorten miesten kanssa,\nottaen heitä vastaan puoli hämäräisessä vieraskamarissa, mutta öisin\nhän itki ja rukoili, missään lepoa löytämättä. Hamaan aamuun asti\nhän useinkin käveli rauhatonna huoneessaan, tuskaisesti käsiänsä\nväännellen, tahi istui kalpeana ja kylmänä psalttarin ääressä.\nPäivän valjettua hänestä jälleen kuontui ylhäisen maailman nainen,\nja silloin hän ajeli jälleen seurasta toiseen, nauroi ja haastella\njaaritteli, ikäänkuin pyrkien heittäymällä heittäymään kaiken sen\nsyliin, mikä hänelle suinkin saattoi hauskuutta tuoda. Ihmeteltävä\noli hänen olentonsa. Palmikko, kullan värinen ja raskaskin kuin\nkulta, ulottui alapuolelle polven. Kauniiksi ei häntä kumminkaan\nkukaan olisi sanonut: kasvoissa ei muuta kaunista ollutkaan kuin\nsilmät, eikä edes itse silmätkään -- ne olivat pienenpuoleiset ja\nharmaat -- vaan niitten katse, nopea ja syvä, huimuuteen saakka\nhuoleton ja alakuloisuuteen asti miettiväinen, -- arvoituksen\ntapainen koko tuo katse. Siinä välkähteli jotain tavattoman kirkasta\nsilloinkin kuin kieli jokelsi aivan turhanpäiväisiä. Puku oli hänellä\naina hieno ja aistikas.\n\nPâvel Petrôwitsh kohtasi hänet baaleissa kerran, tanssi hänen\nkanssaan masurkan, jonka aikana ruhtinatar ei virkkanut yhtään\nkunnon sanaa, ja -- Pâvel Petrôwitsh rakastui häneen intohimoisesti.\nTottunut hän oli voittoihin, ja pääsi tarkoituksensa perille pian\ntässäkin, mutta voiton helppous ei laimentanut silti hänen intoansa.\nPäinvastoin hän kiintyi entistä tuskaisemmin, entistä lujemmin\ntuohon naiseen, jossa silloinkin, kun hän antautui kokonansa, oli\nikäänkuin yhä vieläkin jotain taikaperäistä, saavuttamatonta,\nmihin ei kukaan päässyt tunkeutumaan. Mitä lie tuossa sielussa\npiillytkään, -- ties Herra, Näytti kuin hän olisi ollut jonkinlaisten\nsalaperäisten, hänelle itselleenkin tuntemattomain voimain vallassa.\nNe leikittelivät hänen kanssaan mielin määrin: hänen pikkuinen\nymmärryksensä ei osannut pitää puoliaan niitten oikkuja vastaan.\nKoko hänen menettelynsä oli yhtämittaista epäsuhtaisuutta. Ainoat\nkirjeet, jotka olisivat olleet omiansa herättämään hänen miehessään\noikeutettuja epäluuloja, hän kirjoitti sellaiselle henkilölle, jota\nhän tuskin tunsikaan, mutta hänen rakkautensa oli surunsekaista:\nhän ei naureskellut eikä lasketellut leikkiä sen miehen kanssa,\njonka kulloinkin oli suosikikseen valinnut, vaan kuunteli häntä,\nneuvottomana tuijotellen häneen. Välisti, enimmäkseen äkkiä, tämä\nneuvottomuus muuttui kylmäksi kauhuksi; hänen kasvojensa ilme\noli silloin kuollutta ja vierasta; hän sulkeutui niinä aikoina\nhuoneesensa, ja kamarineitsyt saattoi, pitäen korvaa avaimen reiän\nkohdalla, kuulla hänen pidätettyjä nyyhkytyksiänsä.\n\nHellistä kohtauksista palatessaan Kirsânow tunsi sydämessään\nmonastikin tuota raastavaa, katkeraa harmia, joka seuraa lopullista\nepäonnistumista.\n\n-- Mitäpäs minä vielä lisää tahtoisin? -- kyseli hän itseltään, mutta\nsydäntä vain ahdisti yhä edelleen.\n\nKerran hän lahjoitti ruhtinattarelle sormuksen, jonka nastakiveen oli\npiirretty sfinksi.\n\n-- Mikäs tuo? -- kysyi ruhtinatar. -- Sfinksikö?\n\n-- Niin on, -- vastasi hän; -- ja tämä sfinksi olette te.\n\n-- Minäkö? -- kysäsi ruhtinatar, verkalleen kohottaen häneen\ntuon selittämättömän katseensa. -- Tuo on, tiedättekö, sangen\nmairittelevaa, -- lisäsi hän, hiukan ivallisesti myhähtäen, mutta yhä\ntuijottaen häneen niin kummallisesti.\n\nRaskaalta tuntui Pâvel Petrôwitshista silloinkin kuin ruhtinatar\nP. häntä rakasti, mutta kun ruhtinattaren lempi laimeni, ja se\ntapahtui jotenkin pian, silloin hän oli vähällä menettää järkensä.\nHän kärsi tuskia, oli mustasukkainen, ei antanut ruhtinattarelle\nrauhaa, kulki hänen jäljissään kaikkialle. Ruhtinatar kyllästyi\nhänen hellittämättömiin ahdistelemisiinsa ja matkusti ulkomaille.\nPâvel Petrôwitsh otti eron sotapalveluksesta, huolimatta toveriensa\npyynnöistä ja päällikkönsä varottelemisista, ja läksi hänen jälkeensä.\n\nNeljän vuoden verran hän oleskeli vieraissa maissa, milloin seuraten\nhänen jälkiään, milloin tahallansa kadottaen hänet näkyvistään.\nHän häpesi omaa itseänsä, moitti arkamaisuuttaan, mutta ei apua\nmistään. Tuon naisen kuva, tuo käsittämätön, melkein tympeä, mutta\nlumoava kuva oli liian syvälle imeytynyt hänen sieluunsa. Badenissa\nhän jälleen sai uudistaneeksi entiset välit ruhtinattaren kanssa;\nnäytti kuin ei tämä vielä milloinkaan olisi rakastanut häntä niin\nintohimoisesti ... mutta kuukauden kuluttua oli taas kaikki lopussa ...\ntuli oli leimahtanut viimeistä kertaa ja sammui ainaiseksi.\nVälttämätöntä eroa aavistellessaan, Pâvel Petrôvitsh olisi tahtonut\npysyä edes hänen ystävänänsä, ikäänkuin ystävyys sellaisen kanssa\nolisi mahdollista... Ruhtinatar läksi salaa Badenista ja kartteli\nhäntä sen koommin lakkaamatta.\n\nKirsânow palasi Venäjälle, koetti ruveta elämään vanhaan tapaansa,\nmutta ei voinut enää päästä entisille laduille. Huumauneen lailla\nhän samoili paikasta toiseen. Seuroissa hän kävi yhä vieläkin,\nentiset ylhäisen maailmanmiehen tavat hänellä oli yhä tallella,\nsaattoipa kerskaista parista, kolmesta uudesta voitostakin, mutta\nei hän mitään erinomaista odottanut itseltään eikä muiltakaan, eikä\nryhtynyt mihinkään toimiin. Hän vanheni, harmaantui. Hänelle kävi\nnyt välttämättömäksi istua illoin klubissa, tuntea ärtymystä, olla\nikävissä, kylmäkiskoisesti kinastella naimattomien miesten seurassa,\n-- sangen paha merkki, niinkuin tietty on. Naimisiin menoa hän ei\ntietysti ajatellutkaan.\n\nTäten kului kymmenen vuotta, kului kukitta, hedelmittä ja nopeaan,\nhirmuisen nopeaan. Ei riennä aika missään niin joutuisasti kuin\nVenäjällä; vankilassa kuuluu kuluvan vieläkin nopeammin.\n\nKlubin päivällispöydässä hän sitten kerran sai tiedon ruhtinatar\nP:n kuolemasta. Hän oli kuollut Parisissa, ollen jo melkein\nhourupäiseksi tulemaisillaan. Kirsânow nousi pöydästä ja käveli\nklubissa kauan aikaa huoneesta huoneesen, pysähdellen kuin kivettynyt\nkorttipöytäin ääreen, mutta ei kumminkaan tullut kotia varhemmin kuin\nennenkään. Jonkun ajan perästä hän sai omalle nimellensä osoitetun\npaketin; siinä oli sormus, jonka hän aikoinaan oli lahjoittanut\nruhtinattarelle. Vainaja oli piirtänyt sfinksin yli ristin ja\nkäskenyt sanoa Kirsânowille, että risti on arvoituksen selitys.\n\nTämä tapahtui 1848 vuoden alussa, samaan aikaan, jolloin Nikolai\nPetrôwitsh, leskeksi jäätyään, käväisi Pietarissa. Pâvel Petrôwitsh\nei ollut nähnyt veljeänsä melkein siitä saakka kuin tämä oli\nasettunut maalle. Nikolai Petrôwitshin häät oli vietetty juuri niinä\npäivinä, jolloin Pâvel Petrôwitsh oli tutustunut ruhtinattaren\nkanssa. Ulkomailta palattuaan hän läksi veljensä luokse maalle,\naikoen viipyä siellä pari kuukautta, nauttiakseen heidän onnestaan,\nmutta ei kestänyt siellä kuin viikon päivät. Veljesten olot,\nitsekunkin, olivat siksi kovin erilaiset. Vuonna 1848 tämä erotus ei\nollut enää niin räikeä: Nikolai Petrôwitsh oli kadottanut vaimonsa,\nPâvel Petrôwitsh oli kadottanut entiset muistonsa; ruhtinattaren\nkuoltua hän koetti olla muistelematta häntä. Mutta Nikolai\nPetrôwitshissa oli tallella tietoisuus säännöllisesti vietetystä\nelämästä, ja poikakin se kasvoi ja varttui hänen silmissään. Pâvel\nsitä vastoin, yksinäinen, naimaton mies, oli astumassa tuohon\nhimmeään, usmaisaan aikaan, jolloin ihmisessä elähtelee toiveitten\nkaltaisia surkutteluja ja surkuttelujen kaltaisia toiveita, jolloin\nnuoruus on mennyt, mutta vanhuus vasta tuloansa tekee.\n\nTämä aika oli Pâvel Petrôwitshille raskaampaa kuin kenellekään\nmuulle: kadotettuaan menneisyytensä, hän oli kadottanut kaikki.\n\n-- En minä nyt enää sinua kutsu Mârjinoon -- virkkoi hänelle veli\nkerran. (Hän oli näet kylänsä pannut vaimonsa nimikoksi.) -- Maria\nvainajankin aikana sinun tuli siellä ikävä olla, mutta nyt sinä\nkaiketi siellä ihan menehtyisit ikävästä.\n\n-- Silloin minä vielä olin tyhmä ja hyörin ja pyörin sinne tänne, --\nvastasi Pâvel Petrôwitsh. -- Sen koommin olen talttunut, eilenhän\nviisastunutkaan. Nyt minä päinvastoin olen valmis asettumaan sinun\nluoksesi ainaiseksi, jos sallit.\n\nVastauksen asemesta Nikolai Petrôwitsh sulki hänet syliinsä, mutta\npuolitoista vuotta kului vielä tästä keskustelusta, ennenkuin\nPâvel Petrôwitsh päätti panna aikeensa toimeen. Vaan sittenpä hän,\nkerran maalle muutettuansa, ei sieltä enää lähtenytkään, ei edes\nniinäkään talvikausina, jotka Nikolai Petrôwitsh vietti poikansa\nkanssa Pietarissa. Hän rupesi lukemaan, enimmäkseen englanninkielistä\nkirjallisuutta, ja asetti elämänsä muutenkin englantilaiseen malliin.\nHarvoin hän seurusteli naapuriensa kanssa, ei käynyt kaupungissa\nmuulloin kuin aatelisvaaleissa. Sielläkin hän oli enimmäkseen\nääneti, silloin tällöin vain härnäten ja säikyttäen vanhan kuosin\ntilan-omistajia vapaamielisyyden puuskauksilla ja pysyen loitolla\nuudemman sukupolven edustajista.\n\nNiin vanhan kuin nuorenkin kannan ihmiset pitivät häntä korskeana\nmiehenä, mutta niin toiset kuin toisetkin näkivät hänessä\npaljon arvoa ansaitsevia puolia: hänellä oli niin miellyttävä,\naristokraatinen käytöstapa; hänellä oli ollut niin paljon voittoja\nnaismaailmassa; hän kävi varsin hienossa puvussa, asui parhaimman\nhotellin parhaimmassa numerossa, yleensä söi pulskia päivällisiä,\nolipa kerran ollut Wellingtonin kanssa päivällisillä Louis Filipin\nluona, hänellä oli kaikkialla mukanaan täysihopeinen matka-nécessaire\nja matka-amme; hänestä tuoksusi aina tavattoman hyviltä, ihmeellisen\n\"jaloilta\" hajuvesiltä; hän pelasi mainiosti whistiä ja joutui aina\ntappiolle. Ja vihdoin pidettiin häntä arvossa hänen mallikelpoisen\nrehellisyytensäkin tähden. Naisten silmissä hän oli viehättävä\nmelankooliko, mutta naisten tuttavuudesta hän ei välittänyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Katsopas nyt, Jevgêni, -- virkkoi Arkâdi, päätettyään\nkertomuksensa; -- nyt huomaat, kuinka väärin sinä olet setää\ntuominnut. En nyt puhukaan siitä, että hän on monta monituista kertaa\npelastanut isäni pulasta, antaen hänelle kaikki rahansa -- omaisuus,\nkuten tietänet, on heillä jakamatta, -- mutta hän on valmis auttamaan\nketä hyvänsä ja muun muassa pitää aina talonpoikain puolta, vaikka\nheidän kanssaan haastellessaan tosin rypisteleekin kulmiansa ja\nhaistelee eau-de-colognea...\n\n-- Tietty se: hermot näet... -- keskeytti Bazârow.\n\n-- Kenties, mutta hyvä on hänellä sydän. Älyä ei häneltä myöskään\npuutu. Kuinka hyödyllisiä neuvoja olenkaan saanut häneltä ...\nvallankin ... vallankin naisiin nähden.\n\n-- Ahaa! Omassa puurossa suunsa poltti ja vieraasen velliin puhaltaa.\nKyllä minä tuon tiedän.\n\n-- Sanalla sanoen, -- jatkoi Arkâdi: -- hän on hyvin onneton, usko\nminua; synti on halveksia häntä.\n\n-- Kukas se häntä sitten halveksii? -- vastasi Bazârow. -- Mutta\nsen minä kumminkin sanon, että semmoinen mies, joka on pannut koko\nelämänsä naisen rakkauden kortille ja sitten, nähtyään, että toiset\ntuon kortin häneltä kattoivat, lyyhistyy ja raukenee siihen määrin,\nett'ei enää kykene mihinkään, -- semmoinen ei ole mies, vaan koiras.\nHän on onneton muka; sen sinä mahdat parhaiten tietää; mutta mieltä\nhän ei vaan ole päähänsä saanut. Minä olen vakuutettu hänen pitävän\nitseänsä kunnon miehenä siitä syystä, että lukee jotain Galjaanin\npahaista ja kerran kuukaudessa pelastaa pieksiäisistä talonpojan.\n\n-- Mutta otahan lukuun hänen kasvatuksensa ja se aika, jossa hän on\nelänyt, -- huomautti Arkâdi.\n\n-- Kasvatusko? -- huudahti Bazârow. -- Joka ihminen on velvollinen\nkasvattamaan itse itseänsä, niinkuin, no vaikkapa niinkuin\nesimerkiksi minä... Ja mitä taas aikaan tulee, niin miksikä minun\npitäisi olla ajasta riippuvainen? Riippukoon ennen aika minusta.\nEi, veikkonen! Kaikki tuo on semmoista löyhää, tyhjänpäiväistä! Ja\nmitä ne sitten ovat nuo miehen ja naisen salaiset muka välit? Kyllä\nme \"fysiologit\" tiedämme, mitä ne ovat. Otapas ja tutki silmän\nanatomiaa: mistä ne, niinkuin sinä sanot, arvoituksen tapaiset\nkatseet siihen tulee? Kaikki se on romanttisuutta, hörön-töröä,\nmätää, taidetta. Tule pois, mennään katsomaan koppakuoriaista.\n\nJa ystävykset menivät Bazârowin huoneesen. Sinne oli jo ennättänyt\nasettua tuommoinen medisiini-kirurgillinen haju, johon oli\nsekaantunut halvan tupakan löyhkää.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nPâvel Petrôwitsh ei ollut kuin vähän aikaa läsnä veljen\nkeskustellessa voudin kanssa. Tämä vouti oli pitkä, laiha mies, ääni\nimelänkäheä niinkuin keuhkotautisilla, silmissä veijarimaisuus.\nKaikkiin Nikolai Petrôwitshin huomautuksiin hän vastaili: \"Ka\nherrainen aika, se on vissi se\", ja koetti saada talonpojat juomarin\nja varkaan kirjoihin. Äskettäin käytäntöön pantu uudenlainen\nmaatalous se vonkui kuin pyörä voiteen puutteessa, paukahteli kuin\ntuoreesta puusta kotona tehty huonekalu. Nikolai Petrôwitsh ei\ntuosta mieleltään masentunut, mutta huokaili sentään usein ja vaipui\nmietteisinsä: hän tunsi, että asian onnistuminen kysyy rahoja, mutta\nrahat olivat häneltä melkein lopussa.\n\nArkâdi oli ollut oikeassa: Pâvel Petrôwitsh oli monastikin\nauttanut veljeänsä. Useinkin, nähdessään velimiehen puuhailevan\nja ponnistelevan, päätänsä särkien, mitenkä taaskin päästä\npulasta, usein Pâvel Petrôwitsh silloin astui akkunan luo ja kädet\nhousuntaskussa jupisi hampaittensa välitse: _Mais je puis vous\ndonner de l'argent_,[10] ja antoi hänelle rahoja. Mutta tänään ei\nhänellä niitä ollut, ja senvuoksi hän katsoi parhaaksi vetäytyä pois.\nTaloudelliset harmit olivat hänestä sangen ikäviä. Sitä paitsi tuntui\nhänestä, että niin paljon kuin Nikolai Petrôwitsh puuhaileekaan\nja hommaa, ei hän sittenkään ota asiata siitä päästä kiinni kuin\npitäisi, vaikk'ei hän suinkaan olisi osannut nimenomaa sanoa, missä\nkohden velimies milloinkin erehtyy.\n\n\"Veli ei ole tarpeeksi käytännöllinen\", arveli hän itsekseen; \"muut\npuijaavat häntä.\"\n\nNikolai Petrôwitsh sitä vastoin piti veljeänsä erinomaisen\nkäytännöllisenä miehenä ja kysyi myötäänsä häneltä neuvoa.\n\n-- Minä olen tuommoinen heikko, hempeä mies, ikäni elänyt erämaassa,\n-- puheli hän; -- mutta sinä sensijaan olet niin paljon seurustellut\nihmisten kanssa, sinä tunnet heidät; sinulla on kotkan silmä.\n\nPâvel Petrôwitsh ei vastannut tuohon mitään, kääntyihän vaan pois,\nkoettamatta kumminkaan saada veljeänsä luopumaan moisista luuloista.\n\nVeljensä huoneesta tultuaan, hän läksi astumaan kartanon etu- ja\ntakaosan välistä käytävää myöten ja tultuaan erään matalan oven\neteen, pysähtyi miettiväisenä, kieritteli viiksiänsä ja kolkutti\noveen.\n\n-- Kuka siellä? Käykää sisään! -- kuului Fênitshkan ääni.\n\n-- Minä, -- virkkoi Pâvel Petrôwitsh ja avasi oven.\n\nFênitshka kavahti pystyyn tuolilta, jossa hän oli istunut lapsi\nsylissä. Annettuaan sen lapsentytölle, joka heti kohta vei sen pois,\nhän pikimmältään korjasi huiviansa.\n\n-- Suokaa anteeksi, jos häiritsin, -- sanoi Pâvel Petrôwitsh,\nkatsomatta häneen. -- Minä olisin vaan pyytänyt ... tänään on\nluullakseni asiata kaupunkiin ... pyytänyt, että käskisitte ostamaan\nminulle viheriäistä teetä.\n\n-- Kyllä, -- vastasi Fênitshka; -- kuinka paljon suvaitsette?\n\n-- Puoli naulaa riittänee yllinkyllin... Teillähän näkyy täällä\nolevan uutta -- lisäsi hän, heittäen ympärilleen pikaisen silmäyksen,\njoka kosketti Fênitshkankin kasvoja. -- Uutimet ikkunoissa,\ntarkoitan, -- selitti hän, huomattuaan, ett'ei toinen häntä ymmärrä.\n\n-- Jaa, niin, uutimet kyllä. Nikolai Petrôwitsh hyvällä hyvyyttään\nlahjoitti ne meille. Johan ne on olleet kauan aikaa akkunoissa.\n\n-- Kauanpa aikaa minäkin olen ollut käymättä teillä. Täällä näyttää\nolevan sangen mukavaa.\n\n-- Nikolai Petrôwitshin suosiosta, -- kuiskasi Fênitshka.\n\n-- Onko teidän parempi olla täällä kuin entisessä vanhassa\nkylkirakennuksessa? -- kysäisi Pâvel Petrôwitsh kohteliaasti, mutta\nvähääkään myhähtämättä.\n\n-- Parempi on, tiettävästi.\n\n-- Kukas sinne pantiin teidän sijaanne?\n\n-- Siell'on pesijät nyt.\n\n-- Vai niin!\n\nPâvel Petrôwitsh vaikeni.\n\n\"Nyt se kai lähtee\", arveli Fênitshka itsekseen, mutta eipä hän\nlähtenytkään. Fênitshka seisoi hänen edessään kuin suolapatsas,\nhiljalleen nyppien sormiaan.\n\n-- Miksikäs te käskitte viedä poikanne pois? -- virkkoi Pâvel\nPetrôwitsh vihdoin. -- Minä olen hyvin lapsirakas; näyttäkääs se\nminulle.\n\nFênitshka punastui; hän kävi hämille ja ihastui yhtaikaa. Hän\npelkäili Pâvel Petrôwitshia, joka tuskin koskaan oli puhellut hänen\nkanssaan.\n\n-- Dunjâsha! -- huusi hän, -- Tuokaa Mitja tänne (Fênitshka\nteititteli talossa kaikkia). -- Tai malttakaa, pannaan hänelle koltti\npäälle.\n\nFênitshka kääntyi ovea kohti.\n\n-- Samahan se on, -- huomautti Pâvel Petrôwitsh.\n\n-- Minä tulen heti, -- vastasi Fênitshka, lähtien kiireesti toiseen\nhuoneesen.\n\nPâvel Petrôwitsh, jäätyään yksikseen, loi erittäin tarkkaavaisen\nkatseen ympärilleen. Tämä pienenläntä, matala huone oli sangen\nsiisti ja kodikas. Siinä tuntui vereksen lattiamaalin, juhannuskukan\nja mesiruohon haju. Seinuksilla seisoi tuoleja lyyramaisine\nselkämyksineen. Ne oli jo kenraali vainaja aikoinaan ostanut\nPuolasta, ollessaan sotaretkellä siellä. Yhdessä nurkassa oli\nmusliniuutimien verhoama pieni sänky ja sen vieressä kupukantinen,\nrautavanteinen arkku. Nurkassa vastapäätä sitä paloi pikkuinen lamppu\nsuuren pyhimyskuvan edessä, joka esitti Nikolaita Ihmeittentekijää;\nsädekehästä riippui punaisessa nauhassa pikkuruinen poslinimuna\npyhimyksen rinnalla. Ikkunalaudoilla oli viimevuotisilla\nmarjasylteillä täytettyjä lasipurkkeja, joitten läpi päivänvalo\nviheriänä kuulsi. Niitten suulle oli huolellisesti sidottu\npaperipäällykset, joihin Fênitshka itse oli suurilla kirjaimilla\nmerkinnyt: \"karviaismarja\". Se oli Nikolai Petrôwitshin lempisylttiä.\nKatosta riippui pitkässä nuorassa häkki, jossa lyhythäntäinen\nkeltasirkku myötäänsä hypiskeli tirskutellen ja pannen häkin\nyhtämittaa heilumaan ja vavahtelemaan, jolloin hampun siemeniä aina\npudota pirahteli maahan. Väliseinällä, pienen piirongin yläpuolella\nriippui jotenkin huonoja, kiertävän taiteilijan ottamia valokuvia\nNikolai Petrôwitshista jos millaisissakin asennoissa. Siinä riippui\nFênitshkankin kuva, kerrassaan onnistumaton: tummissa puitteissa oli\njotain kasvojen tapaista, silmiä vailla, suupielissä ponnistettu\nhymy; muuta ei siinä erottanut. Fênitshkan yläpuolella taas itse\nkenraali Jermôlow, huopaviitta yllään, ankaran tuimana tuijotteli\nkohti Kaukaasian kaukaisia kukkuloita pienen, kengänmuotoisen\nsilkkisen neulatyynyn alta, joka oli painunut ihan kenraalin otsalle\nasti.\n\nKului viiden minutin verran. Viereisestä huoneesta kuului kahinaa ja\nsupatusta. Pâvel Petrôwitsh otti piirongilta tahratun, hajallisen\nnidoksen Masáljskin _Stréltseja_ ja selaili sitä hiukan... Ovi\naukeni, ja sisään astui Fênitshka Mitja sylissä. Hän oli pukenut\npojan päälle punaisen paidan, jonka kauluksessa oli kiiltonauhainen\nreunus, kammannut pojan pään ja pessyt silmät. Poika hengitti\nlujasti, kurotteli ruumistaan ja nytkäytteli käsiään, niinkuin\nterveitten lasten on tapa, mutta uhkea paita se nähtävästikin teki\ntehtävänsä: tyytyväisyyden ilme heijasti koko hänen pulleasta\nolennostaan. Fênitshka oli laittanut omankin tukkansa järjestykseen\nja sitaissut päähänsä paremman huivin, mutta hän olisi huoleti\nsaattanut jäädä entiseen asuunsa. Ja todellakin, oliko maailmassa\nmitään sen viehättävämpää kuin nuori äiti, terve lapsi sylissään?\n\n-- Kas tuota pallukkaa, -- virkkoi Pâvel Petrôwitsh, kutkuttaen\nMitjaa kaksoisleuasta etusormensa pitkän kynnen päällä. Poikanen\nkiinnitti katseensa keltasirkkuun ja rupesi nauramaan.\n\n-- Setä se on, -- virkkoi Fênitshka, painaen kasvojansa lasta vasten\nja hiljalleen puistellen häntä, Dunjâshan asetellessa ikkunalle\nsavupyperöä vaskirahan päälle.\n\n-- Kuinkas vanha hän onkaan? -- kysäsi Pâvel Petrôwitsh.\n\n-- Kuusi kuukautta, pian kääntyy seitsemännelle, yhdentenätoista\npäivänä ensi kuuta.\n\n-- Eiköhän kahdeksannelle jo, Feodôsia Nikolâjewna? -- virkkoi\nDunjâsha hiukan arkaillen.\n\n-- Eihän toki! Seitsemännelle. Mitäs sinä nyt! -- Lapsi rupesi taas\nnauramaan, käänsi sitten huomionsa arkkuun ja tarttui äkkiä koko\nkourallaan äitiään nenään ja huuliin. -- Vallaton veitikka! -- puheli\nFênitshka, vetämättä kasvojaan pois pojan kourasta.\n\n-- Hän on veljeni näköinen, -- huomautti Pâvel Petrôwitsh.\n\n\"Kenenkäpäs se olisikaan näköinen?\", ajatteli Fênitshka.\n\n-- Niin, niin, -- puheli Pâvel Petrôwitsh ikäänkuin itsekseen; --\nihan velimiehen näköinen.\n\nHän loi Fênitshkaan tarkan, melkein murheellisen katseen.\n\n-- Setä se on, -- virkkoi Fênitshka, nyt jo kuiskaamalla.\n\n-- Kas, Pâvel! Täälläkös sinä oletkin? -- kuului äkkiä Nikolai\nPetrôwitshin ääni.\n\nPâvel Petrôwitsh kääntyi kiireesti ympärinsä, kulmiaan rypistäen,\nmutta veli katsahti häneen niin iloisasti, niin kiitollisena, että\ntoisen täytyi väkisinkin myhähtää hänelle.\n\n-- Sinullahan on koko pulska poika, -- sanoi hän, kelloonsa\nkatsahtaen. -- Minä poikkesin tänne puhumaan teestä...\n\nJa sen sanottuaan Pâvel Petrôwitsh läksi pois, varsin levollinen ilme\nkasvoissa.\n\n-- Itsestäänkö hän tuli? -- kysäisi Nikolai Petrôwitsh Fênitshkalta.\n\n-- Itsestään tulivat; oveen kopauttivat ja tulivat sisään.\n\n-- Entäs Arkâsha? Eikö hän ole enää käynyt sinun luonasi?\n\n-- Eivät ole. Enköhän minä muuta tuonne kylkirakennukseen, Nikolai\nPetrôwitsh?\n\n-- Miksi niin?\n\n-- Eiköhän se olisi parasta ensi aluksi?\n\n-- Nnno ... eipä sentään, -- äännähti Nikolai Petrôwitsh, änkytellen\nja otsaansa hieraisten. -- Kun olisi ennen... No terve, sinä mötys,\n-- virkkoi hän sitten, äkkiä vilkastuen, lähestyi lasta ja suuteli\nhäntä poskeen. Senjälkeen hän, kumartui hiukan ja kosketti huulillaan\nFênitshkan kättä, joka kuulsi valkoisena kuin maito Mitjan punaisen\npaidan päällä.\n\n-- Nikolai Petrôwitsh! Mitäs te nyt? -- sopotti Fênitshka, laskien\nsilmänsä maahan, mutta kohottaen ne jälleen ylös... Soma oli hänen\nsilmäinsä välke, hänen katsellessaan kulmainsa alta ja naurahdellen\nlempeästi ja hiukan typerästi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNikolai Petrôwitsh oli tutustunut Fênitshkaan seuraavalla tavalla.\n\nKerran, noin kolme vuotta sitten, hän oli matkoillaan yöpynyt\nmajataloon eräässä kaukaisessa maaseutukaupungissa. Odottamattoman\nmielihyvän teki hänelle erinomainen järjestys siinä huoneessa, minkä\noli saanut, ja sänkyvaatteiden puhtaus. \"Saksalainenkohan täällä\nlieneekin emäntä?\" iski hänen mieleensä. Mutta emäntänä olikin\nvenakko, noin viidenkymmenen vanha vaimo, siistissä puvussa, kasvot\nsomat ja puhe arvokasta. Nikolai Petrôwitsh puuttui pakinoille hänen\nkanssaan, teetä juodessaan, ja varsin hyvän vaikutuksen häneen emäntä\ntekikin.\n\nNikolai Petrôwitsh oli siihen aikaan vast'ikään muuttanut uuteen\nmaakartanoonsa, jossa ei tahtonut pitää äärellään maaorjia, vaan\nhaeskeli palkkaväkeä. Emäntä puolestaan valitteli matkustajain\nvähyyttä ja kallista aikaa. Nikolai Petrôwitsh tarjosi hänelle\nsilloin emännöitsijän paikan hovissaan, ja toinen suostuikin. Hänen\nmiehensä oli kuollut jo kauan sitten, jätettyään äidin huostaan\nainoan tyttären, Fênitshkan.\n\nParin viikon kuluttua Arina Sâvishna (se oli uuden emännöitsijän\nnimi) muuttikin tyttärineen Mârjinoon ja asettui asumaan\nkylkirakennukseen. Nikolai Petrôwitsh näytti osanneen oikeaan. Arina\npani talon hyvään järjestykseen. Fênitshkasta, joka silloin jo oli\ntäyttänyt seitsemäntoista vuotta, ei puhunut talossa kukaan, eikä\nhäntä kukaan nähnytkään, hän kun eleli hiljalleen ja yksikseen.\nSunnuntaisin vain Nikolai Petrôwitsh huomasi pitäjän kirkossa,\njossain syrjäisessä paikassa, hänen vaikeitten kasvojensa profilin.\n\nNäin kului toista vuotta.\n\nAamulla kerran Arina tuli isäntänsä huoneesen ja, tehtyään\ntavanmukaisen syvän kumarruksen, kysyi, eikö hän voisi auttaa\nhänen tytärtään, jolle kipinä uunista oli lentänyt silmään.\nNikolai Petrôwitsh, niinkuin muutkin kotona-kykkijät, harjoitti\ntautien parantelemista; olipa hankkinut taloonsa homeopaatillisen\napteekinkin. Hän käski Arinan tuoda sairaan heti sisään. Fênitshka,\nkuultuaan herran kutsuvan häntä luokseen, säikähti pahanpäiväiseksi,\nmutta seurasi sentään äitiänsä. Vietyään hänet akkunan eteen, Nikolai\nPetrôwitsh otti häntä molemmin käsin päästä, tutki tarkoin tuon\npunaisen, tulehtuneen silmän ja valmisti hänelle samassa omin käsin\nhaudevettä, repäsi sitten nenäliinansa ja neuvoi, mitenkä hautoa.\nFênitshka kuunteli häntä loppuun asti ja aikoi lähteä tiehensä.\n\n-- Suutele toki herran kättä, tyttö riepu! -- sanoi Alina hänelle.\n\nMutta Nikolai Petrôwitsh ei sallinut hänen suudella kättä, vaan\njoutui hämille itsekin ja suuteli tyttöä kumartuneesen päähän\njakauksen kohdalle.\n\nFênitshkan silmä parani pian, mutta se vaikutus, minkä hän oli\nisäntäänsä tehnyt, ei hälvennyt niinkään pian. Yhä vain Nikolai\nPetrôwitshin silmissä kuvastuivat nuo puhtaat, hennot, arasti\nkohotetut kasvot; hän tunsi kämmeniensä koskettelevan tuota pehmeätä\ntukkaa, näki nuo viattomat, puoleksi avonaiset huulet, joitten\nvälitse helmimäiset hampaat kosteina väikähtelivät päivänvalossa. Hän\nrupesi entistä tarkkaavammin katselemaan häntä kirkossa ja koetti\npäästä puheisin hänen kanssaan.\n\nFênitshka vierasti häntä ensi alussa. Niinpä kerrankin, kun Nikolai\nPetrôwitsh kohtasi hänet kapealla, tuuhean ruispellon kautta\nkulkevalla polulla, hän puikahti piiloon korkeakortiseen, sankkaan\npeltoon, jossa rukiinen juurella kasvoi tiheässä ruiskukkia ja\nkoiruohoa. Nikolai Petrôwitsh huomasi hänen päänsä kortten kultaisen\nverkon lävitse, josta hän katsella kurkisteli kuin pikku eläin.\n\n-- Hyvää iltaa, Fênitshka! -- huusi hän tytölle lempeällä äänellä. --\nEn minä pure.\n\n-- Jumal' antakoon! -- kuiskasi toinen, tyyssijaansa jättämättä.\n\nVähitellen hän alkoi tottua Nikolai Petrôwitshiin, vaikka yhä\nvieläkin pelkäili hänen läsnäollessaan, kunnes Arina, hänen äitinsä,\näkkiä kuoli koleraan. Minnekä oli tyttö nyt joutuva? Hän oli perinyt\näidiltään rakkauden järjestykseen, järkevyyteen ja arvokkaisuuteen,\nmutta olihan hän vielä niin nuori, niin yksinäinen. Nikolai\nPetrôwitsh itse oli niin hyväntahtoinen, siivo...\n\nTarpeetonta on kertomusta enää jatkaa...\n\n-- Vai tuli se veli noin vaan? -- tiedusteli Nikolai Petrôwitsh. --\nOveen kolkutti ja astui sisään?\n\n-- Niin.\n\n-- No se on hyvä se. Annas kun hypittelen Mitjaa. Ja Nikolai\nPetrôwitsh rupesi hypittelemään poikaa melkein lakeen saakka. Kovin\noli pienonen itse siitä hyvillään, mutta levoton oli äiti. Joka kerta\nkuin poikanen lennähti ylös, joka kerta hän ojensi kätensä lapsen\npaljastuneita jalkoja kohti.\n\nMutta Pâvel Petrôwitsh palasi uhkeaan kabinettiinsa. Seinillä\noli sirot, omituisen väriset tapetit, kirjavalla persialaisella\nmatolla riippui ampuma-aseita; huonekalut olivat pähkinäpuusta,\ntummanvehreällä shaggilla päällystetyt; kirjakaappi oli vanhaa\ntammea, renaissance-stiiliä, komealla kirjoituspöydällä seisoi\npieniä pronssisia statuetteja; nurkassa kamini-uuni. Hän\nheittäysi seljälleen sohvalle, pani kätensä niskan taa ja katseli\nliikahtamatta, melkein epätoivoisena kattoon. Lieneekö hän sitten\ntahtonut itse seiniltäkin kätkeä, mitä hänen kasvoillansa ilmenee,\nvai mikä lienee ollut syynä, mutta hän nousi, veti raskaat uutimet\nakkunain eteen ja heittäytyi sohvalle jälleen.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nSamana päivänä Bazârowkin tutustui Fênitshkaan. Bazârow oli Arkâdin\nkanssa kävelyllä puutarhassa, selitellen ystävälleen, miksikä eivät\nkaikki puut ole ottaneet juurtuakseen, varsinkaan pienet tammet.\n\n-- Tänne pitäisi istuttaa enemmän hopeapoppeleita ja kuusia, vaikkapa\nlehmuksiakin, ja panna ruokamultaa lisää. Tuo lehtimaja, katsos, se\non menestynyt hyvin -- lisäsi hän -- sillä akaasia ja syreni ne ovat\nkelpo poikia ne, eivät kysy hoitoa. Mutta ... siellähän on joku!\nLehtimajassa istui Fênitshka Dunjâshan ja Mitjan kanssa. Bazârow\npysähtyi, mutta Arkâdi nyökäytti Fênitshkalle päätä, niinkuin vanha\ntuttava ainakin.\n\n-- Kuka se on? -- kysyi Bazârow, heti kuin oli kuljettu lehtimajan\nohi. -- Soma naikkonen!\n\n-- Kumpaisestako sinä puhut?\n\n-- Tietty se, kestä; yksihän siellä oli soma.\n\nAina väliin hämilleen joutuen Arkâdi kertoi hänelle lyhyesti, ken\nFênitshka on.\n\n-- Ahaa -- virkkoi Bazârow. -- Näkyypä sinun isäsi tietävän, mikä on\nvettä mikä mettä. Hän on reipas poika kerrassaan, tuo sinun isäsi;\nhän miellyttää minua, miellyttää totta maar niinkin. Mutta pitäähän\nsitä tutustua, -- lisäsi hän, kääntyen lehtimajalle päin.\n\n-- Jevgêni! -- huudahti säikähtäneenä Arkâdi hänen jälkeensä. -- Ole,\nHerran tähden varovainen!\n\n-- Ole huoleti, -- vastasi Bazârow, -- me ollaan monessa liemessä\nkeitettyä väkeä; ei sitä niinkään pelkkiä maamoukkia olla.\n\nFênitshkaa lähestyessään hän otti lakin päästään.\n\n-- Sallikaa minun esitellä itseni, -- alkoi hän, kumartaen\nkohteliaasti. -- Arkâdi Nikolâitshin ystävä ja vallan sävyisä mies.\n\nFênitshka nousi seisomaan ja katseli häntä arasti.\n\n-- Tuopas on kerrassaan sievä lapsi, -- jatkoi Bazârow. -- Olkaa\nhuoleti, ei mull' ole silmät noidan silmät. Miksikäs sillä posket\nnoin hehkuu? Hampaitako saa?\n\n-- Niin, -- vastasi Fênitshka, -- neljä on jo puhjennut, ja nyt on\nikenet taas pöhössä.\n\n-- Näyttäkääs ... älkää peljätkö; minä olen tohtori. Bazârow\notti lapsen syliinsä, ja kovin kummastelivat niin Fênitshka kuin\nDunjâshakin, ett'ei poika pyristellyt vastaan eikä ensinkään\nvierastanut.\n\n-- Jaha, jaha... Kaikki on niinkuin olla pitää: poika saa uhkeat\nhampaat. Jos mitä joskus sattuu, pankaa sana minulle. Oletteko te\nitse terve?\n\n-- Terve olen, Jumalan kiitos.\n\n-- Jumalan kiitos; sehän onkin paras kaikista. Entäs te? -- lisäsi\nBazârow, kääntyen Dunjâshaan.\n\nDunjâsha, tyttönen tuikea tuvassa ja rasavilli tanhualla, tirskautti\nvaan, eikä vastannut mitään.\n\n-- No niin. Tuoss'on pulska prinssinne. Fênitshka otti pojan syliinsä.\n\n-- Että hän viihtyi teillä niin hyvin! -- virkkoi hän puoliääneen.\n\n-- Minulla viihtyy lapset aina, -- vastasi Bazârow; mull' on\ntiedossani taika semmoinen.\n\n-- Lapset tuntee kyllä, kuka heitä rakastaa, -- huomautti Dunjâsha.\n\n-- Se on vissi se, -- vahvisti Fênitshka. -- Niinkuin Mitjakin:\nvälisti ei menisi vieraan syliin, ei vaikka.\n\n-- Entäs minun? -- kysäsi Arkâdi, joka oli seisonut kotvan aikaa\ntaampana ja nyt läheni lehtimajaa.\n\nHän kurotti kätensä Mitjaa kohti, mutta poikanen kääntyi pois ja\nrupesi uikuttamaan. Fênitshka joutui hämille.\n\n-- Kylläpähän tulee vielä, jahka tottuu, -- virkkoi Arkâdi suopeasti.\n\nYstävykset läksivät lehtimajasta.\n\n-- Mikä hänen nimensä olikaan? -- kysyi Bazârow.\n\n-- Fênitshka ... Feodôsia.\n\n-- Entäs isännimeltä? Pitäähän se tietää sekin.\n\n-- Nikolâjewna.\n\n-- _Bene_. Minua miellyttää hänessä se, ett'ei hän kainostele\nliiaksi. Toinen kukaties juuri moittisi häntä siitä. Joutavia! Mitäs\nsiinä olisi kainostelemista? Hän on äiti, ja niinmuodoin hän on\noikeassa.\n\n-- Hän on kyllä oikeassa, -- virkkoi Arkâdi, -- mutta isä...\n\n-- Isä on oikeassa kanssa, -- keskeytti Bazârow.\n\n-- Ei minun mielestäni.\n\n-- Niin, niin: yksi perillinen lisää, se nähkääs harmittaa meitä\nhiukan.\n\n-- Ettes häpeä, luullessasi minun ajattelevan tuollaista! -- huudahti\nArkâdi kiivaasti. -- En minä siltä kannalta katso isän olevan\nväärässä; isän pitäisi minun mielestäni naida hänet.\n\n-- Vai niin, vai niin! -- virkkoi Bazârow tyynesti. -- Kas kuinka me\nollaankaan jalomielisiä! Sinun mielestäsi siis avioliitolla on vielä\njotain merkitystä. Sitä en olisi sinulta odottanut.\n\nYstävykset astuivat muutamia askeleita ääneti.\n\n-- Minä olen nähnyt kaikki sinun isäsi laitokset, -- puheli taas\nBazârov. -- Karja on kehnoa ja hevoset työllä tapetuita. Rakennukset\nne hiukan rasahtelevat nekin, työväki on laiskaa ja vetelää, mutta\nvouti se on joko tomppeli tai veijari, en ole vielä päässyt perille,\nkumpaako.\n\n-- Kovinhan sinä olet ankara tänään, Jevgêni Vasíljitsh.\n\n-- Ja kunnonkin talonpojat ne vielä saavat isäsi puijatuksi,\nusko pois. Ilmankos sananlasku sanoo: \"Venäläinen musikka pistää\nJumalankin poskeensa.\"\n\n-- Minä alan olla yhtä mieltä sedän kanssa, -- virkkoi Arkâdi: --\nsinulla on kerrassaan huono ajatus venäläisistä.\n\n-- Jopa sitten jotain! Ei venäläisessä muuta hyvää olekaan kuin se,\nettä hänellä on peräti huono ajatus itsestään. Kaks kertaa kaks on\nneljä -- se se jotain on; muu kaikki on hölynpölyä.\n\n-- Luontokin? -- virkkoi Arkâdi, miettiväisenä katsellen tuonne kauas\nyli moniväristen peltojen, joihin mailleen jo kallistuva aurinko loi\nkaunista, lempeätä valoa.\n\n-- Ja hölynpölyä se on luontokin, siinä merkityksessä, jossa sinä\nsitä käsität. Ei luonto ole mikään temppeli; paja se on ja ihminen\nseppänä siinä.\n\nSamassa kuului kartanosta viivähteleviä violoncellon säveleitä. Joku\nsiellä soitti tunteellisesti, vaikka epävarmalla kädellä, Schubertin\nTräumereitä, ja hunajana hajaantui ilmassa suloinen melodia.\n\n-- Mitäs tuo on? -- kysyi Bazârow kummastellen.\n\n-- Isä soittaa.\n\n-- Soittaako sinun isäsi celloa?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Mutta kuinka vanha hän on?\n\n-- Neljäkymmentä neljä. Bazârow räjähti nauramaan.\n\n-- Mitäs sinä naurat?\n\n-- No mutta, hyvä ystävä! Mies viidennellä viidettä, _pater\nfamilias_, asuu täällä maan sydänmaassa ja -- soittaa celloa!\n\nBazârow nauraa hohotti edelleen, mutta Arkâdi, niin syvästi kuin\nkunnioittakaan mestariansa, ei tällä kertaa edes myhähtänytkään.\n\n\n\n\nX.\n\n\nKului pari viikkoa. Elämä Mârjinossa kulki kulkuansa: Arkâdi vietti\nmakean leivän päiviä, Bazârow teki työtä. Talossa olivat jo kaikki\nennättäneet tottua häneen, hänen leväperäiseen menettelytapaansa,\nhänen jyrkkäpuheisuuteensa. Fênitshka varsinkin oli jo niin\ntutustunut häneen, että yöllä kerran käski herättää hänet: Mitja\noli saanut suonenvetoja. Ja Bazârow tuli, tapansa mukaan, puoleksi\nleikkiä laskien, puoleksi haukotellen, istui hänen luonaan parisen\ntuntia ja sai lapsen entiselleen.\n\nPâvel Petrôwitsh sitä vastoin oli ruvennut vihaamaan häntä koko\nsydämensä pohjasta, pitäen häntä röyhkeänä, öykkärinä, kyynillisenä\nmiehenä, plebeijinä. Hän aavisteli, ett'ei Bazârow pidä häntä\narvossa, melkeinpä halveksii häntä, -- häntä, Pâvel Kirsânowia!\n\nNikolai Petrôwitsh pelkäili hiukan tätä nuorta \"nihilistiä\",\nepäillen, tokko hänen vaikutuksensa Arkâdiin lienee hyvinkään\nedullista, mutta mielellään hän kuunteli Bazârowia, mielellään oli\nläsnä hänen fyysillis-kemiallisissa kokeissaan. Bazârow oli tuonut\nmikroskopin mukanaan ja hääräili tuntimäärin sen ääressä.\n\nPalvelijat olivat hekin kiintyneet häneen, vaikka hän usein\nteki heistä pilkkaakin. He tunsivat, että siinä se on sentään\nmeikäläinen mies eikä herra. Dunjâsha se mielellään nauraa hihitteli\nhänen kanssaan, ja heitti häneen vihjaavia silmäyksiä, juosta\npuikahdellessaan hänen ohitsensa. Pjotr, mies peräti itserakas ja\ntyperä, otsa alati rypyssä, mies, jonka ainoa ansio oli siinä,\nettä osasi katsoa ihmisiä kohteliaasti silmiin ja sai tavaamalla\nkirjasta selvän ja usein harjaili tukkaansa, -- hänkin rupesi\nmyhähtelemään ja kirkastui kasvoiltaan, milloin vain Bazârow\nkiinnitti häneen huomiota. Palvelusväen pojat ne juoksentelivat\n\"tohtorismiehen\" perässä kuin pienet koirat. Ukko Prokôfjitsh se\nvain ei sietänyt häntä. Tuiman näköisenä hän pöydässä passaili tuota\n\"sammakonnylkijää\" ja \"lipilaaria\", ja vakuutti, että tuo partaniekka\nroikale on -- sika kaalismaassa. Prokôfjitsh oli tavallaan yhtä hyvä\naristokraati kuin Pâvel Petrôwitshkin.\n\nTuli vuoden herttaisin aika, kesäkuun ensimmäiset päivät. Säät olivat\nihanat. Kansaa uhkasi kyllä jälleen kolera, mutta X:n läänin asukkaat\nolivat jo tottuneet näkemään sitä vieraanansa. Bazârowin oli tapana\nnousta aamulla hyvin aikaisin ja lähteä astumaan parin kolmen virstan\npäähän, ei kävelemään -- kävely ilman mitään tarkoitusta oli hänestä\nperäti vastenmielistä, -- vaan keräämään kasveja ja hyönteisiä.\nVäliin hän otti mukaansa Arkâdinkin. Paluumatkalla he tavallisesti\njoutuivat väittelyyn, jossa Arkâdi useimmiten jäi alle kynsin, vaikka\npitikin enemmän ääntä kuin toinen.\n\nKerran he olivat viipyneet tavallista kauemmin. Nikolai Petrôwitsh\nläksi heitä vastaan puutarhaan. Tultuansa lehtimajan kohdalle hän\nkuuli äkkiä nopeita askelia, ja odottelemiensa nuorten miesten\npuhetta. He kulkivat lehtimajan toiselta puolen eivätkä voineet nähdä\nhäntä.\n\n-- Sin'et tunne isää tarpeeksi, -- kuului Arkâdi sanovan.\n\nNikolai Petrôwitsh painautui piiloon.\n\n-- Sinun isäsi on kelpo poika, -- virkkoi Bazârow; -- mutta hän on jo\nvirkaheitto; hänen laulunsa on laulettu loppuun.\n\n\"Virkaheitto\" seisoi paikallaan minutin, vieläpä toisenkin, ja läksi\nsitten verkalleen astua laahustamaan kotia.\n\n-- Toissapäivänä, -- jatkoi Bazârow, -- toissapäivänä minä tapasin\nhänet lukemasta Púshkinia. Selitä toki hänelle, ett'eihän semmoisesta\nole mihinkään. Eihän hän enää mikään poika ole; heittäis jo\nmokomankin höröntörön. Olla romantikona nykyaikoina ... että hän\nviitsii! Anna hänelle jotain kunnollisempaa luettavaksi.\n\n-- Mitähän hänelle antaisi? -- kysyi Arkâdi.\n\n-- Vaikkapa ensi hätään Büchnerin _\"Stoff und Kraft\"_. -- Niinpä\nniinkin, -- vastasi Arkâdi hyväksyvästi. -- \"Stoff und Kraft\" on\nkirjoitettu kansantajuisesti...\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Ja niinpä, näetkös meistä, sinusta ja minusta, -- puheli samana\npäivänä iltapuoleen Nikolai Petrôwitsh veljelleen, istuen hänen\nkabinetissansa, -- meistä tuli kuin tulikin virkaheitot, ja laulettu\nse on loppuun meidän laulummekin: No niin. Oikeassa kenties Bazârow\nonkin. Mutta yksi asia minusta sentään tuntuu katkeralta: minä\ntoivoin näet, että nythän minä pääsen oikein sydämellisen ystävyyden\nkannalle Arkâdin kanssa, mutta näyttääkin siltä, että minä olen\njäänyt jälkeen ja hän mennyt eteenpäin; emme me enää voi ymmärtää\ntoisiamme.\n\n-- Milläs tavoin hän sitten on mennyt eteenpäin? Ja missäs hän\non niin paljoa etevämpi meitä? -- huudahti Pâvel Petrôwitsh\nmaltittomasti. -- Sen kaiken on hänelle ajanut päähän tuo signor, tuo\nnihilisti. Min'en voi sietää tuota puoskaria; hän on minun mielestäni\nilmeinen charlataani; minä olen varma siitä, ett'ei hän kaikkine\nsammakoineenkaan ole kovin pitkällä luonnontieteissä.\n\n-- Älä, veikkonen, sano niin; Bazârow on älykäs mies, ja tietoja on\nhänellä paljon.\n\n-- Ja niin inhottavan itserakas, -- keskeytti jälleen Pâvel\nPetrôwitsh.\n\n-- Totta kyllä, -- virkkoi Nikolai Petrôwitsh, -- itserakas hän\non, mutta eipä sitä vailla näy saattavan olla. Yksi asia kumminkin\non, jota en saa päähäni. Minähän luullakseni teen kaikki, jott'en\njäisi ajastani jälkeen: olen järjestänyt alustalaisteni olot, olen\npannut kuntoon farmin, niin että minua jo yli koko läänin sanotaan\n_punaiseksi;_ minä luen, hankin tietoja, koetan ylipäänsä päästä\ntasakannalle nykyaikaisten vaatimusten kanssa, -- mutta nyt minulle\nsanotaan, että minun lauluni on laulettu loppuun. Alanpa, veli hyvä,\nitsekin jo olla sitä mieltä, että eiköhän jo lienekin tuo laulu\nloppuun laulettu.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Niinpä niin. Tänään esimerkiksi olin lukemassa Púshkinia.\n\"Mustalaiset\" muistaakseni sattui siinä eteeni... Äkkiä astuu Arkâdi\nluokseni ja sanaakaan sanomatta, tuommoinen lempeä sääli kasvoillaan,\nottaa minulta kirjan pois, niinkuin pieneltä lapselta, ja panee\neteeni toisen kirjan, saksalaisen... Niin, ja sitten hän myhähti ja\nläksi pois, ja vei Púshkinin mennessään.\n\n-- Kas niin! Minkä kirjan hän sinulle antoi?\n\n-- Tämän näin.\n\nJa Nikolai Petrôwitsh veti takkinsa takataskusta Büchnerin kuuluisan\nkirjasen, yhdeksättä painosta.\n\nPâvel Petrôwitsh käänteli sitä tuokion aikaa käsissään.\n\n-- Hm! -- murahti hän. -- Arkâdi Nikolajewitsh pitää huolta sinun\nkasvatuksestasi. No oletkos koettanut lukea?\n\n-- Olen.\n\n-- Ja?\n\n-- Joko minä olen tuhma, tai kaikki tuo on pötyä.\n\nKaiketi se on niin, että minä olen tuhma.\n\n-- Ethän vielä ole unohtanut saksaasi? -- kysyi Pâvel Petrôwitsh.\n\n-- Kyllä minä saksaa ymmärrän.\n\nPâvel Petrôwitsh pyöräytti jälleen kirjaa käsissään, katsoen\nkulmainsa alta veljeensä. Hetken aikaa he olivat ääneti kumpikin.\n\n-- Niin vainenkin! -- virkkoi Nikolai Petrôwitsh, nähtävästikin\nkääntääkseen keskustelua toisaanne. -- Minä sain kirjeen Koljâzinilta.\n\n-- Matvei Iljítshiltäkö?\n\n-- Häneltä juuri. Hän on saapunut kaupunkiin, pitämään läänissä\ntarkastusta. Hänestä on tullut koko pöpö. Hän tahtoisi nyt tavata\nmeitä, niinkuin sukulaisten sopii -- niin hän kirjoittaa -- ja kutsuu\nsinua ja minua ja Arkâdia kaupunkiin.\n\n-- Lähdetkö? -- kysäsi Pâvel Petrôwitsh.\n\n-- En. Entäs sinä?\n\n-- En minäkään. Mitä minä sinne läksisin viidenkymmenen virstan\npäähän tuulta pieksämään? _Mathieun_ tekisi nyt mieli esiintyä meille\nkaikessa kunniassaan. Hitto hänestä! Suitsuttaa ne hänelle läänin\npyhää savua ilman meitäkin. Ja sepä sitten jo jotain: salaneuvos! Jos\nminä olisin pysynyt sotapalveluksessa ja yhä tuota joutavaa juttua\njauhanut, niin jo minä olisin kenraaliadjutantti. Ja sitä paitsi --\nmehän olemme virkaheittoja, me.\n\n-- Niin ollaan, veikkonen, -- vastasi Nikolai Petrôwitsh huoaten. --\nParasta on kun teetetään arkut valmiiksi ja pannaan kädet ristiin\nrinnan päälle.\n\n-- En minä aio kovinkaan pian antautua, -- murahti veli. -- Kyllä\nminä vielä rytäkkään joudun tuon lääkärin veikkosen kanssa, niin\nminusta tuntuu.\n\nJa rytäkkä syntyikin vielä samana iltana teepöydässä. Pâvel\nPetrôwitsh astui vierashuoneesen jo valmiina taisteluun, ärtyneenä,\npäättävästi. Hän odotteli vain jotain tekosyytä, millä hyökätä\nvihollisen kimppuun, mutta sitä ei ilmaantunut pitkään aikaan.\nBazârow oli ylipäänsä harvapuheinen aina, milloin \"ukot Kirsânowit\"\nolivat läsnä (niin hän nimitti veljeksiä). Tänä iltana varsinkin hän\noli pahalla tuulella, ja istui ääneti, tyhjentäen teekupin toisensa\nperästä. Pâvel Petrôwitsh se ihan kiehahteli mallittomuudesta.\nVihdoinkin hänen toiveensa toteutuivat. Puhe kääntyi erääsen\nläheiseen tilan-omistajaan.\n\n-- Roska, aristokraatin mokoma, -- huomautti Bazârow, joka oli\nkohdannut häntä Pietarissa.\n\n-- Sallikaa kysyäni, -- aloitti Pâvel Petrôwitsh vapisevin huulin,\n-- merkitseekö teidän käsityksenne mukaan \"roska\" ja \"aristokraati\"\nsamaa?\n\n-- Minä sanoin: \"aristokraatin mokoma\", -- virkkoi Bazârow, laiskasti\nhärpäten teetä.\n\n-- Aivan niin, mutta minun luullakseni te olette samaa mieltä\naristokraateista kuin aristokraatin mokomistakin. Pidän\nvelvollisuutenani ilmoittaa teille, että minulla on toisenlainen\najatus asiasta. Minä -- sen uskallan sanoa -- olen tunnettu\nliberaalisena, progressia suosivana miehenä, mutta juuri siitä\nsyystä minä pidän aristokraateja, oikeita aristokraateja kunniassa.\nMuistakaa, arvoisa herra (nämä sanat kuultuaan Bazârow nosti silmänsä\nPâvel Petrôwitshiin), niin, arvoisa herra, -- toisti hän kiihkeästi\n-- muistakaa Englannin aristokraateja. He eivät luovuta rahtuistakaan\noikeuksistansa, ja siksipä he pitävät muittenkin oikeuksia arvossa;\nhe vaativat muilta velvollisuuksien täyttämistä heitä kohtaan, ja\nsiksipä he itsekin täyttävät _omat_ velvollisuutensa. Aristokratia on\nantanut Englannille vapauden ja on sen kannattajana yhä edelleen.\n\n-- Jo tuota laulua on kuultu senkin seitsemän kertaa, -- vastasi\nBazârow, -- mutta mitäs tämä kaikki nyt tässä todistaa?\n\n-- _Teä_ todistaa, arvoisa herra, -- Pâvel Petrôwitsh, suutuksissa\nollessaan, käytti tahallansa muotoja \"teä\" ja \"teällä\", varsin hyvin\ntietäen, että ne ovat vastoin kielioppia. Tuollaisessa oikussa\nilmeni jätteitä aleksanderilaisista traditioneista. Silloiset maan\nmahtavat, venättä puhuessaan, mikä muutoin sangen harvoin tapahtui,\nkäyttivät senlaisia sanoja kuin _\"teä\"_, jopa _\"tiä'kin\"_: me muka\nollaan niitä aito venäläisiä ja samalla ylimyksiäkin, joitten on lupa\nolla välittämättä tuommoisista koulusäännöistä, -- _teä_ todistaa,\nettä, ellei ole olemassa oman arvon tuntoa, kunnioituksen tuntoa omaa\nitseänsä kohtaan, ja aristokraateissa nämä tunteet ovat kehittyneinä,\nniin koko yhteiskunnallinen ... _bien public_ ... yhteiskunnallinen\nlaitos on kovaa pohjaa vailla. Personallisuus, arvoisa herra, se on\npääasia; ihmisessä pitää olla personallisuus, luja kuin kallio, sillä\nsiihen perustuu kaikki tyyni. Tiedän, esimerkiksi, vallan hyvin,\nettä te suvaitsette pitää minun tapojani, minun toalettiani ja,\nolkoon menneeksi, minun siisteyttänikin naurettavina puolina, mutta\nkaikki tämä aiheutuu oman itseni arvossa pitämisestä, velvollisuuden\ntunnosta, niin juuri, niin juuri, velvollisuuden tunnosta. Minä\nelän maansydämessä, metsänkorvessa, mutta minä en menettele\nala-arvoisesti, minä kunnioitan itsessäni ihmistä.\n\n-- Mutta sallikaa, Pâvel Petrôwitsh, -- puuttui Bazârow puheesen;\n-- itseänne te pidätte arvossa, mutta istutte sittenkin ristissä\nkäsin; mitäs hyötyä siitä heruu tuolle _bien public'_ille? Vaikk'ette\nitseänne arvossa pitäisikään, saman verran te saisitte aikaan\nsittenkin.\n\nPâvel Petrôwitsh kalpeni.\n\n-- Se on kokonaan toinen kysymys. Min'en ole ensinkään velvollinen\nselittämään teille, miksikä minä ristissä käsin istun. Tahdon\nvaan sanoa, että aristokratismi on principi, mutta principejä\nvailla saattavat nykyaikana elää ainoastaan epäsiveelliset tai\ntyhjänpäiväiset ihmiset. Tuotahan minä sanoin Arkâdille jo toisena\npäivänä hänen tulonsa jälkeen, ja uudistan sen nyt teille. Eikö niin,\nNikolai?\n\nNikolai Petrôwitsh nyökäytti päätään.\n\n-- Aristokratismi, liberalismi, progressi, prinsipit, -- puheli\nBazârow, -- mikä ylenpalttisuus vieraita ja... hyödyttömiä sanoja!\nVenäläinen ei niillä tee yhtään mitään, vaikka ilmaiseksi sais.\n\n-- Milläs hän sitten teidän mielestänne tekisi? Jos olisi uskoa\nteitä, niin johan meillä oltaisiin aivan ulkopuolella ihmiskuntaa,\nkaikkien sen lakien ulkopuolella. Hyväinen aika! Historian logikahan\nvaatii...\n\n-- Mitä me sillä logikalla? Tullaan sitä toimeen ilmankin.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Niinpä niin. Ettehän te, toivoakseni, kaipaa logikaa, osataksenne\npistää leipäpalasen suuhunne, kun nälkä on. Mitä me teemme noilla\npilviä hosuvilla käsitteillä?\n\nPâvel Petrôwitsh huitaisi käsillään.\n\n-- Nyt minun täytyy sanoa, ett'en lainkaan ymmärrä teitä. Te\nloukkaatte Venäjän kansaa. En käsitä, kuinka saattaa olla\ntunnustamatta principejä, sääntöjä. Minkäs nojalla te sitten toimitte?\n\n-- Setä hyvä, johan minä olen teille sanonut, eteemme me tunnusta\nmitään autoriteeteja, -- sekaantui Arkâdi puheesen.\n\n-- Me toimimme sen nojalla, minkä milloinkin hyödylliseksi\ntunnustamme, -- virkkoi Bazârow. -- Hyödyllisintä kaikista on tähän\naikaan kieltäminen, ja me kiellämme.\n\n-- Kaikenko?\n\n-- Kaiken.\n\n-- Mitenkä? Ette kiellä ainoastaan taidetta, runoutta ... vaan ...\nhirvittää mainitakaan...\n\n-- Kaikki, -- toisti Bazârow verrattoman tyynenä. Pâvel Petrôwitsh\niski häneen silmänsä. Tätä hän ei ollut odottanut. Arkâdi punastui\npelkästä mielihyvästä.\n\n-- Mutta malttakaas nyt, -- kävi Nikolai Petrôwitsh väliin. -- Te\nkiellätte kaikki eli, oikeammin sanoen te hajoitatte kaikki... Mutta\npitäähän sitä rakentaakin.\n\n-- Se ei kuulu meihin... Ensin on ala raivattava.\n\n-- Kansan nykyinen tila vaatii sitä, -- lisäsi Arkâdi arvokkaasti. --\nMeidän pitää täyttää nämä vaatimukset; meillä ei ole oikeutta käydä\ntyydyttämään personallista egoismiamme.\n\nViimeksi-mainittu lause ei nähtävästikään ollut Bazârowille\nmieliin; se haiskahti filosofialle, se on: romanttisuudelle, sillä\nBazârow sanoi filosofiaakin romanttisuudeksi, mutta hän ei katsonut\ntarpeelliseksi käydä kumoamaan nuoren opetuslapsensa väitettä.\n\n-- Ei, ei! -- huudahti Pâvel Petrôwitsh äkillisessä kiihkon\npuuskassa. -- En ota uskoakseni, että te, hyvät herrat, todellakin\ntunnette Venäjän kansaa, että te olette kansan tarpeitten ja\npyrintöjen edustajia! Ei vainkaan ole Venäjän kansa sellainen,\njoksi te sitä kuvailette. Se pitää traditioneja pyhinä, se on\npatriarkallista kansaa, se ei voi elää ilman uskontoa...\n\n-- En rupea kiistämään tätä vastaan, -- keskeytti Bazârow, -- olenpa\nvalmis myöntämään olevanne _tässä_ asiassa oikeassa.\n\n-- Ja jos olen oikeassa...\n\n-- Niin ei se sittenkään todista mitään.\n\n-- Ei yhtään mitään, -- toisti Arkâdi varmana, niinkuin taitava\nshakinpelaaja, joka jo ennakolta tiesi vastustajansa tekevän tuon\nhyvinkin muka näppärän vedon, eikä tuosta nyt sen enempää hämmästy.\n\n-- Vai ei todista mitään? -- jupisi Pâvel Petrôwitsh ällistyneenä. --\nTehän niinmuodoin asetutte omaa kansaanne vastaan?\n\n-- Ja vaikkapa niinkin? -- huudahti Bazârow. -- Ukkosen käydessä\nkansa luulee Elias profetan ajaa jyryttelevän taivaan kantta myöten.\nNo niin! Pitääkö minun olla yhtä mieltä kansan kanssa? Ja sitä paitsi\nkansahan on venäläinen, mutta enkös ole venäläinen minäkin?\n\n-- Ette, te ette ole venäläinen, kaikesta siitä päättäen, mitä\nvast'ikään sanoitte! Minä en saata tunnustaa teitä venäläiseksi.\n\n-- Minun vaarini penkoi peltoa, -- lausui Bazârow uhmaavan ylpeänä.\n-- Kysäiskääpä omilta talonpojiltanne, keltä hyvänsä, kumpaako\nhän pikemmin pitää maanmiehenään, teitäkö vai minua? Ettehän te\ntalonpojan kanssa osaa edes puhuakaan.\n\n-- Mutta te puhutte hänen kanssaan ja halveksitte häntä samalla.\n\n-- Minkäs minä sille, jos hän halveksimista ansaitsee? Te moititte\nminun katsantokantaani, mutta kuka on sanonut, että se on minussa\nsatunnaista vain, ett'ei se ole lähtenyt samasta kansallisesta\nhengestä, jonka puolesta tekin olette haarniskan päällenne pukenut?\n\n-- Kyllä kai! Jo vain tässä ollaan nihilistejä vailla!\n\n-- Vaillako vai ei, se ei ole meidän ratkaistavissamme. Pidättehän\ntekin itseänne jossain määrin hyödyllisenä.\n\n-- Ei mitään mieskohtaisuuksia, hyvät herrat, ei mitään\nmieskohtaisuuksia! -- huudahti Nikolai Petrôwitsh, nousten ylös.\n\nPâvel Petrôwitsh laski myhähtäen kätensä veljensä olalle ja pakotti\nhänet istumaan jälleen.\n\n-- Ole huoleti, -- puhui hän. -- En minä mene säädyllisyyden\nrajoja ulommas, juuri siitä syystä en, että minussa asuu tuo\nitse-kunnioituksen tunto, jota tämä herra ... herra tohtori niin\nkatkerasti ivaa. Sallikaa kysyäni -- jatkoi hän, kääntyen jälleen\nBazârowiin, -- luuletteko te, että teidän oppinne on jotain uutta?\nEikö mitä! Materialismia, jota te saarnaatte, on jo monesti tuotu\nmarkkinoille, mutta yhä se vaan on osoittaunut olevansa pätemätöntä\ntavaraa...\n\n-- Ulkomaalainen sana taaskin, -- keskeytti Bazârow. Hän alkoi jo\nkiukustua, ja hänen kasvonsa saivat omituisen leiman: vaskenkarvaisen\nja töykeän. -- Ensinnäkin me emme saarnaa yhtään mitään; se ei ole\nmeidän menettelymme mukaista...\n\n-- Mitäs te teette?\n\n-- Tällaista nähkääs: Ennen vanhaan, ja vielä tuonnottainkin, me\nsanoimme, että virkamiehet meillä ottavat lahjoja, ett'ei meillä ole\nmaanteitä eikä kauppaa eikä säännöllistä oikeudenkäyntiä...\n\n-- Niin, niin, te olette niitä \"paljastajia\", niinhän sitä\nluullakseni sanotaan. Ja paljonhan teidän paljastuksissanne onkin\nsellaista, minkä minäkin myönnän oikeaksi, mutta...\n\n-- Mutta sitten me hoksasimme, ett'ei maksa vaivaa myötäänsä ja\nmyötäänsä soittaa suuta epäkohdista meillä: se vie vain tympäisevään\ndoktrinaarisuuteen. Me huomasimme, ett'eivät älyniekatkaan meillä, ne\nniin sanotut johtavat miehet ja paljastajat, kelpaa mihinkään, että\nmeidän työmme ja toimemme on tuulen pieksämistä, että me puhelemme\njostain sellaisesta kuin taiteesta ja tajuttomasta luomakyvystä ja\nparlamentarismista ja advokatyyristä ja hitto ties mistä kaikesta,\nsilloin kuin kysymyksessä on jokapäiväinen leipä, silloin kuin\nmitä törkein taikausko uhkaa salvata meiltä hengen, silloin kuin\nosakeyhtiöt meillä menevät kumoon yksistään siitä syystä, että\npuuttuu rehellisiä ihmisiä, silloin kuin itse vapaudestakaan, jota\nhallitus hommailee, meillä tuskin on hyötyä hituistakaan, sillä\nmeidän musikka on valmis varastamaan oman itsensä putipuhtaaksi,\npäästäkseen vaan kapakkaan, juomaan sikunata nahkansa täyteen.\n\n-- Niin, -- keskeytti Pâvel Petrôwitsh, -- niin: te olette vakuutetut\nkaikesta, tuosta, ja olette päättäneet olla ryhtymättä mihinkään\ntositoimeen.\n\n-- Ja olemme päättäneet olla ryhtymättä mihinkään tositoimeen, --\ntoisti Bazârow tuikeasti.\n\nHäntä rupesi äkkiä harmittamaan, että oli antaunut niin laveihin\nkeskusteluihin tämän aristokraatin kanssa.\n\n-- Ja sättiä vain?\n\n-- Ja sättiä vain.\n\n-- Ja se sitten on sitä nihilismiä?\n\n-- Ja se sitten on sitä nihilismiä, -- toisti Bazârow jälleen, tällä\nkertaa erittäin julkeasti.\n\nPâvel Petrôwitsh siristi hiukan silmiänsä.\n\n-- Vai niin se on vainen? -- virkkoi hän omituisen tyynesti. --\nNihilismi se siis päästää kaikesta pahasta, ja te, te olette meidän\npelastajiamme ja sankareitamme uljaita. Mutta miksikäs te sitten\nherjaatte niitä muita, vaikkapa noita paljastajia? Etteköhän te\nlörpöttele aivan niin kuin ne muutkin?\n\n-- Mihin lienemmekään syntiin vikapäät, siihen emme ainakaan, --\nmurahti Bazârow hampaittensa välitse.\n\n-- No mutta teettekö te sitten mitään? Onko teillä aikomus ryhtyä\nmihinkään toimiin?\n\nBazârow ei vastannut mitään. Pâvel Petrôwitsh oli kuohahtaa, mutta\nsai itsensä hillityksi.\n\n-- Hm. Olla toimessa, särkeä... -- jatkoi hän, -- Mutta mitenkäs sitä\nsaattaa särkeä, ellei edes tiedä, mistä syystä särkee?\n\n-- Me särjemme siitä syystä, että me olemme voima, -- huomautti\nArkâdi.\n\nPâvel Petrôwitsh katsahti veljen poikaansa ja naurahti.\n\n-- Ni-in, voima juuri, -- virkkoi Arkâdi, oikaisten itsensä suoraksi,\n-- ja sen ei tarvitse tehdä tiliä tehtävistään.\n\n-- Poloinen sinä! -- parkaisi Pâvel Petrôwitsh. Hänen oli mahdoton\nenää pysyä tyynenä. -- Jospa ottaisit punnitaksesi, _mitä_, sinä\nVenäjän maassa moisilla mielettömillä mietteillä kannattelet! Ei,\ntämä on todellakin sellaista, että itse enkeliltäkin maltti menisi.\nVoima! Villissä kalmukissa, mongolilaisessa -- hänessäkin on voimaa,\nmutta mitä me teemme moisella voimalla? -- Kallis on kuin onkin\nmeille sivistys, niin juuri, arvoisa herra, kalliita ovat meille\nsen hedelmät. Älkääkä sanoko minulle, että nämä hedelmät ovat\nmitättömiä: vihoviimeinen töhertäjä, _un barbouilleur_, palkattu\ntanssien rimputtaja, jolle maksetaan viisi kopekkaa illasta, -- hekin\novat hyödyllisemmät teitä, sillä he edustavat sivistystä eikä raakaa\nmongolilaista voimaa! Te luulette olevanne johtomiehiä, mutta omianne\nte olisitte vain istumaan kalmukin jurtassa! Voima! Ja muistakaa\nvihdoin, te herrat voimalliset, ett'ei teitä ole kuin neljä ja puoli\nmiestä kaiken kaikkiaan, mutta miljoonia on sen sijaan niitä, jotka\neivät teidän salli jalkainne alle tallata sitä, mitä he pyhimpänä\npitävät. Ne ruhjovat teidät mäsäksi!\n\n-- Kun ruhjonnevat, niin syystä kai, -- mörähti Bazârow. -- Mutta:\nälä nuolaise, ennenkuin tipahtaa, sanoo sananlasku. Ei meitä sentään\nniin vähän ole kuin luulette.\n\n-- Mitenkä? Arveletteko te todellakin saavanne puolellenne koko\nkansan, koko kansan?\n\nKopekan kynttilästähän koko Moskovakin syttyi palamaan, niinkuin\ntiedätte, -- vastasi Bazârow.\n\n-- Jaha, jaha. Ensin melkein saatanallinen ylvästely ja sitten iva.\nVai se se nyt on, mikä nuorisoa tenhoaa? Vai se se nyt on, minkä\nedessä kokemattomain poika nulikkain sydämet nöyrtyvät! Katsokaas,\narvoisa herra, yksi heistä istuu teidän vieressänne ja teihin melkein\nsilmiänsä ristii, niin, ihailkaa kylliksenne! (Arkâdi kääntyi pois,\nkulmiansa rypistäen.) Ja tämä rutto on jo levinnyt sangen laajalle.\nMinulle on kerrottu, ett'eivät meidän taiteilijamme Roomassa enää\npane jalkaansakaan Vatikanin muurien sisäpuolelle. Rafaelia he\npitävät melkein tomppelina siitä syystä, että hän on autoriteetti,\nja itse ovat niin voimattomia, niin kykenemättömiä, että inhottaa;\nmielikuvituskaan heissä ei pääse sen kauemmas kuin \"tyttöseen\nsuihkulähteen reunalla\", ei, vaikka mitä! Ja tuon tyttösenkin he\ntekaisevat peräti kehnosti. Teidän mielestänne he ovat verratonta\nväkeä, vai kuinka?\n\n-- Minusta nähden, -- vastasi Bazârow, -- minusta nähden ei Rafael\nmaksa puukopekkaakaan eikä ne ole sen parempia ne toisetkaan.\n\n-- Bravo, bravo! Pane mielees tuo, Arkâdi ... näin sitä nykyaikuisten\nnuorten miesten tulee puhua! Ja miksipä vainkaan eivät lähtisi teitä\nseuraamaan! Ennen vanhaan piti nuoren väen hankkia oppia; pakostakin\nhe ahersivat, kosk'eivät tahtoneet jäädä tyhmyrien kirjoihin. Mutta\nnyt ei tarvitse muuta kuin sanoa: kaikki maailmassa on pelkkää roskaa\nja -- asia menee lukkoon, niin että naksahtaa. Ja siitäkös nuorten\nihmisten mieli hyvä! Ja todellakin: ennen vanhaan he olivat pelkkiä\ntolvanoita, mutta nyt heistä tuli äkkiä nihilistejä.\n\n-- Jopas teidät pettikin nyt tuo kehuttu oman arvon tunto, --\nhuomautti Bazârow tyynesti. Arkâdin silmät sitä vastoin alkoivat\nsäihkyä, ja mies itse lensi punaiseksi. -- Mutta meidän väittelymme\nnäkyy jo menneen liian kauas... Paras lienee lopettaa. Minä\npuolestani olen valmis yhtymään teidän mielipiteesenne, -- lisäsi\nhän, nousten ylös, -- niin kohta kuin mainitsette yhdenkään kohdan\nmeidän nykyisissä oloissamme, perheellisissä tai yhteiskunnallisissa,\nmikä ei antaisi aihetta täydelliseen ja säälimättömään kieltämiseen.\n\n-- Minä saatan mainita teille miljonittain sellaisia kohtia, --\nhuudahti Pâvel Petrôwitsh, -- miljonittain! Otetaan nyt vaikka\nkuntalaitos meillä.\n\nBazârowin huulet vääntyivät kylmään myhäykseen.\n\n-- Mitä kuntalaitokseen tulee, -- sanoi hän, -- niin haastelkaahan\nsiitä kernaammin veljenne kanssa. Hän on luullakseni saanut tuta,\nmitä ne oikeastaan ovat nuo kunnat ja yhteiset vastuut ja raittiudet\nja sen semmoiset tekeleet.\n\n-- Entäs perhe sitten, perhe, sellaisenaan kuin se ilmenee meidän\ntalonpoikaisessa väestössämme! -- kiljaisi Pâvel Petrôwitsh.\n\n-- Parasta olisi, ett'ette tässäkään asiassa menisi kovin syvälle\nyksityisseikkoja tutkimaan. Olette kaiketi kuullut puhuttavan\nminiäinsä hyväilijöistä. Kuulkaahan, Pâvel Petrôwitsh, uhratkaa\ntälle asialle pari päivää; ensi hätään te tuskin löydätte mitäkään.\nOttakaa esille yksitellen kaikki yhteiskunnalliset kerrokset meillä\nja miettikää juurta jaksain itsekutakin ... me Arkâdin kanssa käymme\nsillä välin...\n\n-- Ivaamaan kaikkea, -- iski Pâvel Petrôwitsh.\n\n-- Ei, vaan leikkelemään sammakoita. Tule pois, Arkâdi. Näkemiin\nasti, hyvät herrat!\n\nNuoret ystävykset läksivät. Veljekset jäivät kahden kesken, eivätkä\nensi alussa osanneet muuta kuin katsahdella toisiinsa.\n\n-- Jaa-a! -- alotti vihdoin Pâvel Petrôwitsh. -- -- Siinä se nyt on\nse meidän nuoriso! Siinä ne nyt ovat ne meidän jälkeisemme!\n\n-- Jälkeisemme vainenkin, -- toisti Nikolai Petrôwitsh, alakuloisesti\nhuoaten. Hän oli koko kinan aikana istunut kuin tulisilla hiilillä,\nsalavihkaa vain silloin tällöin luoden poikaansa tuskallisen\nkatseen. -- Tiedätkös, veli, mitä tässä johtui mieleeni? Kerran\nminä jouduin riitaan äiti vainajan kanssa. Hän huusi vaan, eikä\nottanut minua kuullakseenkaan... Minä sanoin hänelle vihdoin, että\nettehän te, muka, saata minua ymmärtääkään, me kun kuulumme kahteen\neri sukupolveen. Hän loukkautui tuosta sanomattomasti, mutta minä\najattelin: minkäs sille mahtaa? Karvas on pilleri kyllä, mutta\nnielaistava se on. No niin, nyt on meidän vuoromme. Nyt meidän\njälkeläisemme saattavat sanoa meille: te olette toista sukupolvea te;\nnielaiskaa pilleri.\n\n-- Sin'olet liian jalomielinen ja vaatimaton, -- vastasi Pâvel\nPetrôwitsh. -- Minä sen sijaan olen vakuutettu, että oikeus on paljoa\nenemmän sinun ja minun puolellani kuin noitten herrain, vaikka\nmeidän puhetapamme onkin kukaties hiukan vanhentunutta, _vietti_,\nja vaikka meiltä puuttuu tuota julkeata omaan itseen-luottamusta...\nJa sitä pöyhkeyttä nykyajan nuorisossa! Sattuu tuossa kysäisemään\nsellaiselta herralta: punaistako viiniä suvaitsette vai valkoistako?\n\"Olen tottunut antamaan etusijan punaiselle\", vastaa hän bassolla,\nja kasvoillaan semmoinen mahti, että luulisi koko avaran maailman\nkatselevan häntä tässä silmänräpäyksessä.\n\n-- Ettekö suvaitse lisää teetä? -- virkkoi Fênitshka, pistäen\npäänsä ovesta sisään. Hän ei ollut uskaltanut tulla vierashuoneesen\nniinkauan kuin sieltä oli kuulunut väittelevien ääniä.\n\n-- Ei. Saat käskeä ottaa teekeittiön pois, -- vastasi Nikolai\nPetrôwitsh, nousten häntä vastaan.\n\nPâvel Petrôwitsh virkkoi veljelleen lyhyesti _bon soir_ ja meni\nomaan kabinettiinsa.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nPuolen tunnin perästä Nikolai Petrôwitsh meni lehtimajaan,\nlempipaikkaansa. Murheellisiin mietteisin mies oli vaipunut.\nEnsinnäkin hän huomasi selvästi juovan oman itsensä ja poikansa\nvälillä ja aavisti tämän juovan laajenevan päivästä päivään. Turhaa\nniinmuodoin oli hänen ollut ennen muinoin Pietarissa istuskella\npäiväkausia tutkimassa uusimpia teoksia; turhaa oli hänen ollut\nkuunnella nuorten miesten keskusteluja; turhaa oli ollut hänen\nmielihyvänsä, saadessaan hänkin osaltaan pistää sanasen ja toisen\nheidän innokkaisin puheisinsa.\n\n\"Velimies sanoo meidän olevan oikeassa\", mietti hän, \"ja ilman\nvähintäkään itserakkautta näyttää minustakin, että he ovat kauempana\ntotuudesta kuin me, mutta samalla tuntuu, että heillä on takanansa\njotain, mitä meiltä puuttuu, jonkinlainen etevämmyys meihin nähden...\nNuoruusko? Ei: ei se pelkkää nuoruutta ole. Eiköhän se etevämmyys\nvain liene siinä, että heissä on vähemmin herruuden jälkiä kuin\nmeissä?\"\n\nNikolai Petrôwitsh painoi päänsä alas ja pyyhkäisi otsaansa.\n\n\"Mutta hylkiäkö runoutta?\" -- ajatteli hän jälleen. \"Poisko kaikki\nmyötätuntoisuus taidetta, luontoa kohtaan?\"...\n\nJa hän katsahti ympärilleen, ikäänkuin hakien tukea sille\najatukselle, ett'eihän toki luontoa kohtaan saata olla tympeä. Ilta\nalkoi hämärtää. Aurinko oli mennyt piiloon pienen haavikon taakse,\njonne puutarhasta oli matkaa puolen virstan verran. Loppumattomana\nsen varjo ulottui yli peltojen liikkumattomain. Talonpoika tuolla\nratsasti hiljaista juoksua valkoisen hevosen seljässä pimeätä,\nkapeaa tietä myöten ihan lehdon vieritse. Hän esiintyi selvästi\nkoko mies, vaikka ajoikin siimeksessä: paikkakin takin hartioissa\nvilkahteli. Selvästi erotti hevosen jalat: ne liikkuivat niin\nsomasti. Auringonsäteet puolestaan keskittyivät haavikkoon, tungeten\nläpi tiheikön ja luoden puitten rungoille niin lämmintä valoa, että\nhaapoja siellä olisi luullut männyiksi. Mutta latvat ne levitteliivät\nmelkein sinisinä, ja niitten yli kaareili vaaleansinervä taivas,\nhennosti punertaen iltaruskon kuulteessa. Pääskyset lentelivät\nkorkealla; tuuli oli aivan tyyntynyt; myöhästyneet mehiläiset\npörisivät laiskasti ja uneliaasti syrenien kukkasissa; hyttysparvi\npiti iloansa yksinäisen, kauaksi ulospistävän oksan kohdalla.\n\n\"Hyvä Isä! Kuinka ihanata sentään!\" ajatteli Nikolai Petrôwitsh, ja\njo pyrki säkeitä hänen lempirunostansa kuuluville, mutta samassa\nhänen mieleensä johtui Arkâdi ja _Stoff und Kraft_ ja -- hän vaikeni.\n\nMutta siinä hän istumistaan istui, ja katkerilta sekä suloisilta\ntuntuivat mietteet miehen yksinäisen. Mieluista oli hänelle\nhaaveileminen; elämä maalla oli kehittänyt hänessä tuon ominaisuuden.\nEihän siitä ole vielä kuin vähän aikaa, kuin hän niinikään oli\nmietteisinsä vaipuneena istunut majatalon kuistilla, poikaansa\nvuotellen, ja siitä pitäin on jo muutos tapahtunut; silloiset\nepäselvät välit ovat jo piirtyneet tarkkarajaiseen muotoonsa ... ja\nmillaiseen!\n\nHänen mieleensä muistui siinä jälleen vaimo vainaja, mutta ei\nsellaisena, jona hän oli tuntenut häntä kuluessa monen pitkän\nvuoden, ei kodikkaana, herttaisena talon emäntänä, vaan nuorena,\nsolakkana tyttönä, jolla oli tuommoinen viattomasti utelias katse ja\nkiinteälle punottu palmikko lapsellisen kaulan ympärillä. Mieleen\nmuistui se hetki, jolloin hän ensi kertaa oli nähnyt tuon tytön.\nNikolai Petrôwitsh, silloin vielä ylioppilaana, oli kohdannut hänet\nasuntonsa portaissa, oli vahingossa tyrkännyt häntä ja kääntynyt\nsitten ympärinsä, aikoen pyytää anteeksi, saamatta suustansa\nkumminkaan muuta kuin: _pardon, monsieur_. Toinen oli kallistanut\npäänsä ja naurahtanut, mutta sitten, ikäänkuin mitä säikähtäen,\nrientänyt pois. Portaitten käänteessä hän oli äkkiä heittänyt\nNikolai Petrôwitshiin pikaisen silmäyksen, käynyt vakavan näköiseksi\nja punastunut. Ja sitten tuli noita arkailevia vieraissakäyntejä,\npuoli-sanoja, puoli-hymyjä, hämille-joutumisia, ja mielen apeutta,\nja tunteen purkauksia, ja vihdoin tuo henkeä salpaava riemu... Minne\nse on rientänyt kaikki tuo? Immestä tuli sitten hänen vaimonsa ...\nja Nikolai Petrôwitsh oli onnellinen, onnellinen, jos kukaan maan\npäällä...\n\n\"Mutta\", ajatteli hän, \"nuo suloiset, ensimmäiset hetket, miks'eivät\nne jääneet elämään ikuista, koskaan kuolematonta elämää?\"\n\nHän ei yrittänytkään selvittää tätä ajatustansa, mutta hänestä\ntuntui, että hänen tekee mielensä saada pidätetyksi tuo autuaallinen\naika jollain voimallisemmalla kuin pelkkä muisti, saada kerran vielä\ntuntea Mariansa läheisyyttä, hänen lämpöänsä, hänen hengitystänsä, ja\njo hän oli tajuavinaan, että hänen ylitsensä...\n\n-- Nikolai Petrôwitsh! -- kuului läheltä Fênitshkan ääni, -- missäs\nte olette?\n\nNikolai Petrôwitsh säpsähti. Ei hänen tullut paha mieli, eikä häntä\nhävettänyt... Hän ei pitänyt mahdollisenakaan verrata toisiinsa\nvaimoansa ja Fênitshkaa, mutta se se hänestä haikealta tuntui, että\nFênitshkan oli johtunut mieleen lähteä häntä hakemaan. Tuo ääni se\nkerrassaan sai hänen muistossansa hereille hänen harmaat hivuksensa,\nhänen vanhuutensa, hänen nykyisen tilansa...\n\nTaikamaailma, johon hän oli juuri ollut astumassa, joka jo oli ollut\nkohoamassa menneitten aikain usmaisista aalloista, se liikahti nyt ja\n-- katosi.\n\n-- Täällä minä olen, -- vastasi hän. -- Minä tulen; mene vaan.\n\n\"Kas tässäkin niitä herruuden jälkiä\", iski hänen mieleensä.\n\nFênitshka pilkisti lehtimajaan ja katosi, mutta Nikolai Petrôwitsh\nhämmästyi, huomattuansa, että hänen haaveillessaan yö oli jo\nennättänyt kattaa maan. Pimeätä ja hiljaista oli ympärillä kaikki,\nja Fênitshkan kasvot vilahtivat hänen ohitsensa niin kalpeina ja\nlaihoina. Nikolai Petrôwitsh nousi ja aikoi palata sisään, mutta\nheltynyt sydän rinnassa ei ottanut rauhoittuakseen. Hän alkoi astua\nverkkaisin askelin pitkin puutarhan käytäviä, milloin ajatuksissaan\nkatsellen alas jalkoihinsa, milloin kohottaen silmänsä ylös taivasta\nkohti, missä jo tähdet rupesivat parveilemaan, silmää toisillensa\nvilkutellen.\n\nKauan hän käveli, melkein väsymiin asti, mutta levottomuus, tuo\njotain hapuileva, epämääräinen, murheellinen levottomuus ei\nottanut vieläkään hälvetäkseen. Tietäisipä Bazârow hänen nykyisen\ntilansa, kyllä vainenkin nauraisi! Arkâdikin moittisi. Mies jo\nviidennelläviidettä, agronomi ja talon-isäntä, ja -- kyyneleitä\nsaamassa silmiin, kyyneleitä syyttä, suotta. Tämähän on sata kertaa\npahempaa kuin violoncello.\n\nHän käveli kävelemistään, saattamatta vieläkään lähteä sisään,\ntuonne rauhaisaan, lämpöiseen pesään, joka niin houkuttelevana\nkatselee häntä, valoa kaikissa akkunoissaan. Hän ei hennonnut erota\npimeydestä, puutarhasta, raittiin ilman kosketuksesta poskella ja\ntästä haikeamielisyydestä, tästä levottomuudesta...\n\nTien käänteessä kohtasi hänet Pâvel Petrôwitsh.\n\n-- Mikäs sinun on? -- kysäisi hän veljeltänsä. -- Sin'olet kalpea\nkuin haahmo. Sin'et ole terve. Miks'et pane maata?\n\nNikolai Petrôwitsh selitti hänelle lyhykäisyydessä sielunsa tilan ja\njätti hänet. Pâvel Petrôwitsh astui puutarhan päähän ja vaipui hänkin\nmietteisin, luoden hänkin silmänsä taivaalle. Mutta hänen kauniissa,\ntummissa silmissään ei heiastellut muuta kuin taivaan tähdet. Hän ei\nollut syntynyt romantikoksi. Ei osannut haaveilla hänen sielunsa,\ntuo keikarin-omaisen kuiva ja intohimoinen, franskalaiseen tapaan\nmisantroopinen sielu.\n\n-- Tiedätkös mitä? -- puhui samana yönä Bazârow Arkâdille. -- Minulle\niski mieleen mainio ajatus. Isä ukkosi kertoi tänään saaneensa\nkirjeen tuolta teidän mahtavalta sukulaiseltanne. Isäsi ei lähde;\nmitäs jos me, sinä ja minä, pyöräytettäis K:n kaupunkiin! Kutsuihan\nse herra sinuakin. Pouta ei hellitä täällä ollenkaan; lähdetäänpäs\nhiukan vilvoittelemaan; samalla saadaan nähdä kaupunkikin. Oishan\nsiellä lysti vetelehtiä viis kuus päivää ja sillä se!\n\n-- Tuletkos sieltä takasin meille?\n\n-- En. Pitäishän sitä jo lähteä isä ukonkin luokse. En ole nähnyt\nhäntä pitkään aikaan, en äitiäkään; pitäähän niille vanhuksille tehdä\nmielihyvä. Kelpo väkeä ne ovat; isä vallankin on peräti hauska äijä.\nJa minähän olen heillä ainoa.\n\n-- Viivytkö kauankin siellä?\n\n-- Tuskin. Ikäväksi siellä pistää.\n\n-- Poikkeathan sitten meillä paluumatkallasi?\n\n-- Enpä tiedä ... saa nähdä... No niin, lähdetäänkö vai?\n\n-- Vaikkapa, -- virkkoi Arkâdi veltosti. Sydämessään hän oli hyvinkin\nmielissänsä ystävän ehdotuksesta, mutta piti velvollisuutenaan olla\nilmaisematta tunteitansa... Nihilistejähän sitä ollaan...\n\nHuomenissa he läksivät. Mârjinon nuoresta väestä tuntui heidän\nlähtönsä ikävältä. Dunjâsha se oikein itkuun tillahti ... mutta\n\"ukkoset\" huokasivat helpommin.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nKuvernööri K:n kaupungissa, jonne ystävykset nyt läksivät, oli\nnuoren polven miehiä, progressisti ja despooti, niinkuin Venäjällä\nmyötäänsä näkee. Jo hallintonsa ensimmäisenä vuonna hän ennätti\nriitaantua ei ainoastaan aateliston johtajan, erään virasta-eronneen\nstaabinratsumestarin, hevoslaitoksen omistajan ja vieraanvaraisen\nherran, vaan omain virkamiestensäkin kanssa. Siitä nousi niin\nsotkuisia rettelöitä, että ministeristö Pietarissa näki viimein\nvälttämättömäksi lähettää sinne erityisen valtuutetun pitämään\ntarkkaa tutkintoa asiapaikalla.\n\nEsivalta valitsi tähän toimeen Matvei Iljítsh Koljâzinin, sen\nKoljâzinin pojan, joka oli ollut aikoinaan Kirsânow veljesten\nholhojana Pietarissa. Hänkin oli \"nuoria\", s.o. hän oli vast'ikään\ntäyttänyt neljäkymmentä vuotta, mutta tavoitteli jo valtiomiehen\nasemia. Rinnassa oli hänellä jo tähti kummallakin puolella, toinen\nniistä tosin ulkomainen ja sekin jotenkin halpa-arvoinen. Samoin kuin\nkuvernööri, jota hän oli tullut tutkimaan, oli hänkin progressistien\nkirjoissa. Maanmahtaviin hän kuului, olematta kumminkaan muitten\nmaanmahtavain kaltainen. Hän arvasi omat ansionsa sangen korkealle,\nhänen kunnianhimollansa ei ollut ääriä lainkaan, mutta hän käyttihe\nsäveästi, katseli ihmisiä rohkaisevasti silmiin ja kuunteli heitä\nsuopeasti, ja hänen naurunsa oli niin hyväntahtoista, että häntä\nsaattoi ensi alussa sanoa \"oikein kelpo pojaksi\". Tärkeissä\ntilaisuuksissa hän kumminkin osasi, niinkuin sanotaan, puhaltaa pölyä\nihmisen silmiin. \"Tarmoa tarvitaan\", puheli hän silloin; _l'énergie\nest la premiére qualité d'un homme d'état_,[11] mutta kaikesta tuosta\nhuolimatta häntä sittenkin puijattiin, ja jokainen, vähänkin ovela\ntshinownikka pisti hänelle suitset suuhun.\n\nMatvei Iljítsh puhui suurella kunnioituksella Guizotista, ja\nkoetti painaa jokaisen mieleen, ett'ei hän ensinkään kuulu\nroutinier'ien (tapoihinsa piintyneitten) ja ajastansa jäljelle\njääneitten byrokraatien joukkoon, ett'ei hän jätä huomioon ottamatta\nainoatakaan tärkeätä ilmausta yhteiskunnallisessa elämässä... Nuo\ntuollaiset sanat hän tunsi sangen hyvin. Oikeinpa hän seurasi --\nhuolettomalla ylevyydellä tosin -- aikansa kirjallisuuttakin: samoin\nkuin aikaihminen liittyy kadulla kohtaamaansa poika nulikkain\njuhlakulkueesen.\n\nItse asiassa ei Matvei Iljítsh ollut kovinkaan paljoa korkeammalla\nniitä Aleksanderin aikakauden valtiomiehiä, jotka varustautuessaan\nrouva Swjétshinin vastaan-otoille -- tämä asui siihen aikaan\nPietarissa -- lukaisivat sivun verran Condillac'ia. Hänen\nkäytöstapansa se vain oli toisenlaista, ajanmukaisempaa. Hän oli\nsukkela hovimies, keinoissaan kekseliäs, eikä mitään muuta; häneltä\npuuttui selvää silmää asioihin, älyä hänellä ei ollut, mutta omia\nasioitansa hän kyllä osasi ajaa, siinä kohden häntä ei voinut pussiin\npistää kukaan, ja sehän on pääasia.\n\nMatvei Iljítsh vastaan-otti Arkâdin, kuten valistuneen ylhäisen\nvirkamiehen tulee ja sopii: herttaisesti, jopa leikkisästikin.\nKummaksensa hän kuitenkin pani, kuultuansa hänen kutsumainsa\nsukulaisten jääneen kotia.\n\n-- Lystikäs mies se sinun pappasi aina on ollut, -- huomautti\nhän, heilutellen upean, samettisen aamunuttunsa tupsuja, ja,\nkääntyen sitten äkkiä nuoreen virkamieheen, joka istui taampana,\nuniformu napitettuna kaikkein parhaimmassa tarkoituksessa, huudahti\nhuolestuneen näköisenä:\n\n-- Mitä nyt?\n\nNuori tshinownikka, jolta pitkällisen vaitiolon aikana huulet olivat\ntarttuneet kiinni toisiinsa, nousi seisomaan ja katsahti neuvottomana\npäällikköönsä. Mutta Matvei Iljítsh, saatuaan alamaisensa hämille,\nei hänestä sitten sen enempää välittänytkään. Ylhäisiä virkamiehiä\nmiellyttää yleensäkin saattaa alamaisiansa silloin tällöin hämille,\nja keinoja on heillä siihen sangen moninaisia. Muun muassa on\nseuraava keino usein käytännössä, _is quite favourable_ (kerrassaan\ntehokas), niinkuin englantilainen sanoo: Ylhäinen virkamies lakkaa\näkisti ymmärtämästä kaikkein yksinkertaisimpiakin sanoja, tekeytyy\nkuuroksi. Hän kysäisee esimerkiksi: mikä päivä tänään on?\n\nKaikkein kunnioittavimmin hänelle tehdään tiedoksi: Tänään on\nperjantai, teidän ylhäisyytenne.\n\n-- Hä? Mitä? Mitä niin? Mitä te sanoitte? -- kyselee ylhäinen\nvirkamies, korviaan hörkistellen.\n\n-- Tänään on perjantai, teidän ylhäisyytenne.\n\n-- Kuinka? Mitä? Mitä se tahtoo sanoa: perjantai? Mikä perjantai?\n\n-- Perjantai, teidän ylhäisyytenne, viikon päivä.\n\n-- No-no, vai aiot sinä opettaa minua?\n\nMatvei Iljítsh oli ylhäinen virkamies kaikessa liberaalisuudessaan.\n\n-- Minä kehoittaisin sinua, ystäväiseni, tekemään viskin\nkuvernöörille, -- lausui hän Arkâdille. -- Min'en kehoita,\nymmärräthän, siitä syystä, että pitäisin vanhanaikuisten käsitteiden\nmukaan tarpeellisena juosta esivaltoja kumartelemassa, vaan siitä\nsyystä ainoastaan, että kuvernööri on säädyllinen mies, ja, sitä\npaitsi, tehneehän sinun mielesi tutustua täkäläiseen seurapiiriin...\nEthän sinä mikään jöröjaakko liene, vai? Hän pitää ylihuomenna suuret\nbaalit.\n\n-- Saavutteko te niihin? -- kysäisi Arkâdi.\n\n-- Minua vartenhan hän ne pitääkin, -- virkkoi Matvei Iljítsh,\nmelkein surkutellen. -- Tanssitko sinä?\n\n-- Huononpuoleisesti.\n\n-- Se on paha se. Täällä on sieviä naisia, ja häpeähän on nuoren\nmiehen olla tanssimatta. Enkä minä tässäkään kannata vanhettuneita\nkäsityksiä; minä en ole lainkaan sitä mieltä, että älyn pitää asuman\njaloissa, mutta byronismi on hassunkurista; _il a fait son temps_ (se\non aikansa elänyt).\n\n-- Enhän minä, setä hyvä, byronismista, enkä...\n\n-- Minä teen sinut tutuksi täkäläisten rouvain kanssa, -- keskeytti\nMatvei Iljítsh. -- Minä otan sinut siipieni suojaan, -- lisäsi hän\nnaurahtaen, itseensä tyytyväisenä.\n\n-- Ja silloin sinun on lämmin olla, vai?\n\nPalvelija astui sisään, ilmoittaen rahatoimikamarin esimiehen tulon.\nJa sisään astui muuan liepeäsilmäinen, ryppyhuulinen mies, jossa asui\npalava rakkaus luontoa kohtaan, etenkin kesäiseen aikaan, jolloin\nhänen sanainsa mukaan: \"jok'ikinen pikkuruinen mehiläinen ottaa\njokaisesta pikkuruisesta kukkasesta pikkuruisen lahjuksen.\"\n\nArkâdi läksi pois ja meni majataloon, jossa hän ja Bazârow olivat\nasuntoa.\n\nSiellä hän sai kauan aikaa puhua Bazârowille, ennenkuin tämä suostui\nlähtemään kuvernöörin luokse.\n\n-- Minkäs tässä tekee! -- virkkoi Bazârow viimein. -- Kun lemmon\nkerran kelkkaansa ottaa, niin vedä perille asti. Tilan-omistajiahan\ntänne tultiin katsomaan, no katsellaan sitten.\n\nKuvernööri otti nuoret herrat vastaan kohteliaasti, mutta ei\npyytänyt istumaan, ja seisoviltaan itsekin puhutteli heitä. Hänellä\noli myötäänsä kiire ja hoppu. Aamusta alkain jo hän veti päällensä\nahtaan virkatakin ja sitoi kaulaansa liinan tavattoman kireälle, ei\nennättänyt kunnolleen syödä eikä juoda, yhä vaan käski ja komenteli.\nLäänissään hän oli saanut liikanimen Bourdaloue, ei kumminkaan\nkuuluisan franskalaisen saarnamiehen kaimana, vaan siksi, että\nkoko mies oli kuin mikä \"burdâ\" (== hompsis hampsis). Hän kutsui\nKirsânowia ja Bazârowia luoksensa baaleihin, ja kahden minutin\nkuluttua kutsui uudestaan, pitäen heitä jo veljeksinä ja nimitellen\nkumpaakin herra Kaisârowiksi.\n\nAstuessaan kuvernöörin luota asuntoansa kohti, he huomasivat äkkiä\ntroskain pysähtyvän heidän kohdalleen. Niistä hyppäsi maahan muuan\nlyhyenläntä mies, yllään slavofiililäinen attila.\n\n-- Jevgêni Vasíljitsh! -- huudahti hän, hypäten Bazârowia\ntervehtimään.\n\n-- Vai niin! Tekö siinä, Herra Sítnikow? -- virkkoi Bazârow, yhä\njatkaen astuntaansa katukäytävää myöten. -- Kuinkas te täällä?\n\n-- Sattumoisin aivan, aatelkaas, -- vastasi toinen ja, kääntyen\najuriin ja viis kuusi kertaa huiskauttaen kättään, kiljaisi: --\nAja perässä, aja perässä! -- Ja hypäten kourun yli, hän jatkoi.\n-- Isällä on täällä asioita, ja hän pyysi minua ajamaan niitä...\nTänään sain tietää teidän olevan kaupungissa ja käväisinkin jo\nteillä. -- Numeroonsa tultuaan ystävykset todellakin löysivät\nsiellä käyntikortin, kolkat taivutettuina; siinä oli Sítnikowin\nnimi toisella puolen franskaksi, toisella slavilaisella\nkudekirjoituksella. -- Toivoakseni te ette tule kuvernöörin luota.\n\n-- Turha toivo; sieltä suoraa päätä.\n\n-- Vai niin! No sitten lähden minäkin sinne... Jevgêni Vasíljitsh,\nesittäkäähän minut teidän ... heille...\n\n-- Sítnikow, Kirsânow, -- mörähti Bazârow, pysähtymättä.\n\n-- Varsin hauskaa, -- puhui Sítnikow, lähennellen kylki edellä,\nmyhähdellen ja kiskoen käsistään ylenmäärin elegantteja\nsormikkaitaan. -- Minä olen varsin usein kuullut... Olen vanha tuttu\nJevgêni Vasíljitshin kanssa, saatanpa sanoa: hänen opetuslapsensa.\nHänelle minä olen kiitollisuuden velassa uudesta syntymisestäni.\n\nArkâdi katsahti tuohon Bazârowin opetuslapseen. Värähtelevä ja tympeä\nilme liikkui noissa ikäänkuin siloisiksi nuolluissa kasvoissa;\npiirteet olivat niissä vähäiset, mutta silti miellyttävät. Pienet,\nkuni sisäänpainuneet silmät tähystelivät tarkasti, levottomasti, ja\nlevotonta oli hänen naurunsakin: tuommoista lyhyttä, puisevaa.\n\n-- Tiedättekös, -- jatkoi hän, -- kun Jevgêni Vasíljevitsh ensi\nkertaa minun kuulteni sanoi, ett'ei autoriteeteja saa tunnustaa,\nsilloin minussa lehahti semmoinen riemu ... ikäänkuin olisin näköni\njälleen saanut. Kas siinä, arvelin silloin, kas siinä minä vihdoin\nlöysin ihmisen! Niin vainenkin, Jevgêni Vasíljitsh! Teidän täytyy\nvälttämättömästi käydä täällä erään rouvan luona, joka kykenee\ntäydellisesti ymmärtämään teitä, ja jolle teidän käyntinne on oleva\njuhlahetki. Olette ehkä kuullut hänestä?\n\n-- Kuka se on? -- virkkoi etenkehdaten Bazârow.\n\n-- Kúkshin, _Eudoxie_, Jevdóksia Kúkshin. Merkillinen ihminen\nkerrassaan, _emancipée_ sanan todellisessa merkityksessä, niitä\neturivin naisia. Tiedättekös mitä? Lähdetäänpä miehissä sinne. Hän\nasuu kahden askeleen päässä tästä. Siellä haukkaamme aamiaistakin.\nEttehän te vielä ole syöneet aamiaista?\n\n-- Emme.\n\n-- No sehän sopii mainiosti. Hän, ymmärrättehän, on erillään\nmiehestänsä, vapaa ja riippumaton.\n\n-- Kaunis, vai?\n\n-- Nnno ... eipä juuri.\n\n-- Mitäs perhanaa te sinne sitten meitä haalitte?\n\n-- Teillä on aina ne pilapuheet... Hän panee meille pullon\nsampanjaakin pöytään.\n\n-- Ohoh! Siinä sen heti näkee käytännöllisen ihmisen. Asiasta\ntoiseen: yhäkö se teidän isänne vielä hommaa viinavuokrissa?\n\n-- Kyllä -- vastasi Sítnikow kiireesti, nauraa vingahtaen. -- No\nniin, mennäänkö?\n\n-- Enpä oikein tiedä.\n\n-- Ihmisiähän sinun teki mielesi katsoa, mene, kun pääset, -- virkkoi\nArkâdi puoliääneen.\n\n-- Entäs te, herra Kirsânow? -- huudahti Sítnikow. -- Tulkaa toki\ntekin; emmehän me ilman teitä.\n\n-- Ettäkö näin kaikki yht'aikaa sinne rynnättäis?\n\n-- Ei se tee mitään. Rouva Kúkshin on kerrassaan jotain erinomaista.\n\n-- Ja pullo sampanjaa tulee? -- kysyi Bazârow.\n\n-- Kolmekin! -- huudahti Sítnikow, -- sen minä takaan.\n\n-- Millä?\n\n-- Päälläni.\n\n-- Isän massi olis varmempi takuu. No niin, lähtään.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nSe moskovalaisten aateliskartanojen malliin rakennettu talo,\nmissä Audôtja Nikítishna elikkä Jevdôksia Kúkshin asui, sijaitsi\nerään, äskettäin puti puhtaaksi palaneen kadun varrella --\nmaaseutu-kaupungithan meillä, kuten tiedetään, joutuvat tulen\nuhriksi joka viides vuosi. Ovessa oli vinoon naulatun käyntikortin\nyläpuolella kellonnauha, ja eteisessä tuli vieraita vastaan muuan\nvaimo-ihminen, puolittain palvelija, puolittain seuralaisnainen, tanu\npäässä -- ilmeisiä merkkejä emännän progressivisistä harrastuksista.\nSítnikow tiedusti, onko Audôtja Nikítishna kotona.\n\n-- Kas tekö, _Victor?_ -- kuului viereisestä huoneesta. -- Käykää\nsisään!\n\nTanu-pää nainen katosi samassa.\n\n-- En minä ole yksin, -- virkkoi Sítnikow, ovelasti heittäen yltään\nattilan, jonka alta tuli näkyviin jonkunlainen aito venäläisen\nhihattoman alustakin tai _paletotsac'in_ tapainen nuttu, ja heittäen\nuhkean katseen Arkâdiin ja Bazârowiin.\n\n-- Yks kaikki, -- vastasi ääni. -- _Entrez!_ Nuoret herrat astuivat\nsisään.\n\nHuone, johon he tulivat, oli pikemmin työkammion kuin vierashuoneen\nnäköinen. Papereita, kirjeitä, venäläisten aikakauslehtien paksuja\nnidoksia -- enimmäkseen aukileikkaamattomia -- oli hujan hajan\npitkin pölyisiä pöytiä; paperossin pätkiä vilkkui kaikkialla.\nNahkasohvalla oli puoliviruvassa asennossa vaaleaverinen, vielä\nnuori nainen, hiukan hajahapsinen, yllään silkkinen, ei aivan siisti\nleninki, paksut renkaat lyhykäisten kätten ranteissa, ja pitsihuivi\npäässä. Hän nousi sohvalta, leväperäisesti heittäen hartioilleen\npienen kärpännahkaisen samettiturkin, jonka sisus näkyi jo olevan\nkellastunut.\n\n-- Hyvää päivää, _Victor_, -- virkkoi hän veltosti, puristaen\nSítnikowin kättä.\n\n-- Bazârow, Kirsânow, -- tokaisi Sítnikow katkonnaisesti, jäljitellen\nBazârowia.\n\n-- Terve tultua, -- lausui rouva Kúkshin, luoden Bazârowiin pienet\nsilmänsä, joitten välissä pikkuruinen nenä punersi, arkaillen kuin\norpo. -- Minä tunnen teidät, -- liitti hän, ojentaen Bazârowille\nkätensä.\n\nBazârow rypisti kulmiaan. Tuossa emansipioidun naisen pienessä,\nvähäpätöisessä olennossa ei ollut mitään muodotonta, mutta hänen\nkasvojensa ilme teki katsojaan epähauskan vaikutuksen. Väkisinkin\nteki mieli kysäistä häneltä: \"Onko sinun nälkä? Vai onko sinun ikävä?\nVai arjisteletko sinä? Miksikäs sitten kasvojasi tuolla lailla\nvääntelet ja vänkäät?\" Hänen laitansa oli sama kuin Sítnikowinkin:\nnäytti kuin myötäänsä sydäntä kalvaisi. Hän puheli ja liikkui sangen\nvapaasti ja sittenkin kömpelösti: hän piti itseänsä ilmeisestikin\nvarsin hyväntahtoisena ja suoravaisena olentona, mutta tekipä hän\nmitä hyvänsä, aina näytti siltä, että ihan päinvastoin hän oli\naikonut tehdäkin; kaikki häneltä kävi, niinkuin lapset sanovat,\n\"muutoin vaan\", se on: ei mikään ollut yksinkertaista, luontevaa. --\nNiin, niin, kyllä minä tunnen teidät, Bazârow, -- toisti hän. Hänellä\noli sama tapa kuin monilla maaseutujen ja Moskovan rouvas-ihmisillä,\npuhutella miehiä jo ensi tutustumisen jälkeen sukunimeltä. --\nTahdottekos sikarin?\n\n-- Sikari on kyllä yks hyvä asia, -- puuttui puheesen Sítnikow, joka\njo oli ennättänyt retkahtaa nojatuoliin ja kohottaa toisen jalan\nkorkealle ilmaan, -- mutta antakaapas meille aamiaista. Meillä on\nkauhea nälkä, ja käskekäähän edeskantaa meille pullo sampanjaa.\n\n-- Sybariiti! -- virkkoi Jevdôksia nauraen. Naurun aikana tuli\nhäneltä ylä-ikenet näkyviin. -- Eikös hän ole sybariiti, vai kuinka,\nBazârow?\n\n-- Minä rakastan elämän suloja, -- lausui Sítnikow arvokkaasti. -- Se\nei estä minua olemasta liberaali.\n\n-- Estää, estää, ihan varmaan estää! -- huudahti Jevdôksia, samalla\nkumminkin käskien palvelijanaisen pitämään huolta aamiaisesta ja\nsampanjasta myöskin. -- Vai mitä te arvelette, Bazârow? Minä olen\nvakuutettu, että te olette samaa mieltä kuin minäkin.\n\n-- Enpä niinkään, -- vastasi Bazârow; -- palanen lihaa on parempi\nkuin palanen leipää, yksin jo kemialliseltakin kannalta.\n\n-- Vai olette te kemian tutkija! Kemia, se on minun intohimoni. Minä\nolen keksinyt eräänlaisen sementinkin.\n\n-- Sementin? Te?\n\n-- Minä juuri. Ja tiedättekö mihin tarkoitukseen? Nukenpäitä varten;\nse ei mene milloinkaan rikki. Minähän olen varsin käytännöllinen.\nMutta ei se ole vielä ihan lopullisesti valmis. Pitää lukea Liebigiä\nvielä. Niin, mutta asiasta toiseen: oletteko lukenut Kisljakôwin\nartikkelia Moskowskia Vjêdomostissa naisen työstä? Lukekaa kaikin\nmokomin. Huvittaahan teitä naiskysymys? Milläkäs alalla teidän\nystävänne toimii? Ja mikä hänen nimensä on?\n\nRouva Kúkshin \"puotteli\" kysymyksiä perä perää hemmotellulla\nhuolettomuudella, vastausta odottamatta, samaan tapaan kuin\nlellitellyt lapset puhelevat hoitajainsa kera.\n\n-- Minun nimeni on Arkâdi Nikolâitsh Kirsânow, -- virkkoi Arkâdi, --\nenkä minä toimi millään alalla.\n\nJevdóksia purskahti nauramaan.\n\n-- Sepä mainiota! Ettekö polta? Viktor, tiedättehän, että minä olen\nsuutuksissani teihin.\n\n-- Mistä syystä?\n\n-- Te kuulutte jälleen ruvenneen kehuskelemaan George Sandia.\nAjastansa jäljelle jäänyt nainen, eikä mitään muuta. Kuinka\nsaattaisi häntä verratakaan Emersoniin? Hänellä ei ole minkäänlaisia\naatteita kasvatuksesta, fysiologiasta, ei niin mistään. Minä olen\nvakuutettu, ett'ei hän embryologiasta ole kuullut puhuttavankaan,\nmutta nykyaikana ilman embryologiaa -- mahdotonta! -- Tässä kohden\nJevdóksia ihan kätensä levitti. -- Voi sentään, kuinka erinomaisen\nartikkelin on tämän johdosta kirjoittanut Jeliséwitsh! Se on\ngeniaalinen herra! -- Jevdóksia käytti alinomaa sanaa \"herra\"\nmerkitsemässä miestä. -- Bazârow, tulkaa istumaan tänne minun\nviereeni sohvaan. Ette taida tietääkään, että minä pelkään teitä\nkauheasti.\n\n-- Minkä vuoksi, jos sais udella?\n\n-- Te olette vaarallinen herra, kriitiko semmoinen. Mutta, hyväinen\naika! Ihan minua itseänikin naurattaa: niinhän minä haastelen tässä\nkuin mikä hovinemäntä arolta. Vaikka hovin-emäntä minä olenkin.\nItse minä hoidan maatilaani, ja aatelkaas, minun voutini Jeroféi\non kerrassaan merkillinen tyyppi, aivan kuin Cooperin Pathfinder:\nhänessä on jotain niin välitöntä! Nyt minä olen lopullisestikin\nasettunut tänne. Ilkeä kaupunki, eikö niin? Mutta minkäs tekee!\n\n-- Kaupunki mikä kaupunki, -- virkkoi Bazârow kylmäkiskoisesti.\n\n-- Kaikki harrastukset täällä ovat niin mitättömän vähäpätöisiä.\nSehän se on niin kauheata! Tätä ennen minä asuin Moskovassa ...\nmutta siellä elelee nyt minun aviopuolisoni, monsieur Kúkshin. Ja\nnykyjään se Moskovakin ... en minä tiedä ... ei se enää ole sama.\nOlen tästä aikonut matkustaa ulkomaille. Viimekin vuonna olin ihan\nlähtemäisilläni.\n\n-- Parisiin tietysti? -- kysäsi Bazârow.\n\n-- Parisiin ja Heidelbergiin.\n\n-- Heidelbergiinkö? Mitäs sinne?\n\n-- Herrainen aika! Siellähän on Bunsen!\n\nSiihen ei Bazârow osannut vastata mitään.\n\n-- _Pierre_ Sapôzhnikow ... tunnettehan te hänet?\n\n-- En tunne.\n\n-- Hyvät ihmiset! _Pierre_ Sapôzhnikow ... hän, joka aina käy Lydia\nHostâtowin luona.\n\n-- En tunne sitäkään.\n\n-- No niin, hän se juuri lupasi tulla minulle saattajaksi. Minä\nolen, Jumalan kiitos, vapaa, lapsia minulla ei ole... Mitäs minä nyt\npuhunkaan: \"Jumalan kiitos!\" Vaikka sama se.\n\nJevdóksia kääräisi paperossin, tupakasta kellastuneissa hyppysissään,\nnuolaisi paperin kiinni, imaisi ja sytytti. Palvelijanainen tuli\nsisään, kantaen tarjotinta.\n\n-- Kas siinähän on aamiainenkin. Tahdotteko haukata? Viktor, avatkaa\nputeli; se on teidän ammattianne.\n\n-- Minun on, minun on, -- jupisi Sítnikow, nauraa vingahtaen taaskin.\n\n-- Onko täällä päin koreita naisia? -- kysäisi Bazârow,\ntyhjentäessään kolmatta lasia.\n\n-- On, -- vastasi Jevdóksia; -- mutta kaikki ne ovat niin tyhjiä.\nEsimerkiksi _mon amie_ Odintsôw ... sangen soma. Ikävä vaan, että\nhänestä huhutaan ... vaikka siitä minä vähät ... mutta hänessä ei ole\ntuota mielipiteitten vapautta, tuommoista katsantokannan laajuutta ...\nei lainkaan sitä semmoista. Koko kasvatusjärjestelmä on saatava\nmeillä toisellaiseksi. Minä olen sitä jo miettinytkin. Naiset meillä\novat hyvin huonosti kasvatettuja.\n\n-- Ette te niille mahda mitään, -- puuttui Sítnikow puheesen.\n-- Heitä pitää halveksia, ja minä halveksin heitä, kerrassaan\nja kokonaan! -- Saada halveksia ja saada lausua julki tämä\nhalveksiminen, se oli kaikkein suloisinta Sítnikowista. Naisten\nkimppuun tietenkin hän hyökkäili, aavistamattakaan, että hän moniaan\nkuukauden perästä oli mateleva vaimonsa edessä siitä syystä vain,\nettä tämä oli omaa sukuansa ruhtinatar Durdoljêsow. -- Ei heissä,\n-- jatkoi hän, -- ei heissä ole yhden ainoatakaan, joka pystyisi\nkäsittämään tätä meidän keskusteluamme; ei ole heissä yhden\nainoatakaan, joka ansaitsisi sitä, että me, vakavat miehet, edes\npuhuisimmekaan heistä.\n\n-- Eikä niiden tarvitse tätä keskustelua käsittääkään, -- mörähti\nBazârow.\n\n-- Kestä te puhutte?--sekaantui Jevdóksia puheesen.\n\n-- Kauniista naisista.\n\n-- Mitenkä? Yhdyttekö te siis Proudhonin mielipiteesen.\n\nBazârow oikasihe korskeasti.\n\n-- Minä en yhdy kenenkään mielipiteesen; minulla on omani.\n\n-- Alas autoriteetit! -- kiljasi Sítnikow, ihastuksissaan, kun sai\ntilaisuuden räikeällä tavalla lausua julki ajatuksen sen miehen\nläsnä-ollessa, jonka edessä hän polvisteli kuin orja.\n\n-- Mutta johan itse Macaulaykin... -- yritti rouva Kúkshin.\n\n-- Alas Macaulay! -- jyrisi Sítnikow. -- Pidättekö te akkaväen puolta?\n\n-- En akkaväen puolta, vaan naisten oikeuksien puolta, ja niitä minä\nolen päättänyt suojella viimeiseen verenpisaraani asti.\n\n-- Alas! -- kiljasi Sítnikow, mutta pysähtyi. -- Enhän minä sentään\nniitä kiellä, -- virkkoi hän.\n\n-- Ei, kyllä minä huomaan, että te olette slavofiili.\n\n-- Enkä ole slavofiili, vaikka tietystihän minä... -- Ei, ei, ei!\nSlavofiili te olette! Te olette _Domostrói_ lehden kannalla. Ruoska\nkäteen, siihen te olisitte omianne.\n\n-- Ruoska on hyvä kapine sekin, -- huomautti Bazârow; -- mutta jopa\ntässä päästiinkin ihan viimeiseen pisaraan...\n\n-- Mitä niin? -- keskeytti Jevdóksia.\n\n-- Sampanjaa, arvoisa Audótja Nikitishna, sampanjaa eikä teidän\nvertanne.\n\n-- Min' en saata hillitä itseäni, kuullessani hyökättävän naisten\nkimppuun, -- jatkoi Jevdóksia. -- Se on hirmuista, hirmuista! Sen\nsijaan, että hyökkäätte naisten kimppuun olisi parasta, kun lukisitte\nMicheletin kirjan: _De l'amour_. Mainiota! Hyvät herrat, ruvetaanpa\npuhumaan rakkaudesta, -- lisäsi Jevdóksia, päästäen hervakasti\nkätensä vaipumaan kuopilleen painuneen tyynyn päälle.\n\n-- Mitäpä tässä nyt rakkaudesta! -- sanoi Bazârow. -- Te mainitsitte\näsken rouva Odintsôwia... Niinhän se muistaakseni oli? Kuka se on?\n\n-- Ihana olento, ihana olento! -- vingahti Sítnikow. -- Minä esitän\nteidät toisillenne. Älykäs, rikas, leski. Sääli vaan, ett'ei hän ole\ntarpeeksi kehittynyt vielä; hänen pitäisi tutustua lähemmin meidän\nJevdóksian kanssa. Niin juur, teidän terveydeksenne, _Eudoxie!_\nKilkis! _\"Et toc, et toc, et tin-tin-tin. Et toc, et toc, et\ntin-tin-tin!!\"_[12]\n\n-- _Victor!_ Te olette vallaton vekkuli!\n\nKauan kesti aamiaista. Ensimmäistä sampanja-pulloa seurasi toinen,\nkolmas, jopa neljäskin. Jevdóksia puheli taukoamatta, ja Sítnikow\nsäesti häntä myötäänsä. Paljon siinä haasteltiin siitä, mitä\navioliitto olla mahtaa, ennakkoluuloako vai rikostako, ja millaisia\nsyntyy maailmaan ihmisiä, yhdenkölaisia vai erinkaltaisiako, ja mitä\nse individuaalisuus oikeastaan lienee. Vihdoin mentiin niin pitkälle,\nettä Jevdóksia, viinistä ihan punaisena, rupesi tylsillä kynsillään\ntakomaan epävireisen pianon koskettimia ja laulamaan käheällä\näänellään ensin mustalaislauluja, ja sitten Seymour-Sheeffin laulua:\n\"Uneen uupunut Granada\". Sítnikow sitoi päähänsä villaisen kaulavyön\nja oli olevinaan kuoleva rakastaja, jolta\n\n    \"Hehkuviksi suudelmiksi\n    Huulet liittyi huulihin.\"\n\nTämä oli jo liikaa Arkâdin mielestä.\n\n-- Hyvä herrasväki! -- sanoi hän ääneen. -- Bedlamiahan tämä jo\nmuistuttaa.[13]\n\nBazârow, joka koko keskustelun aikana oli vain silloin tällöin\npistänyt väliin jonkun kompasanan, pysytellen enimmäkseen sampanjan\nääressä, päästi äänekkään haukotuksen, nousi ylös ja, emännälle\njäähyväisiäkään sanomatta, läksi Arkâdin kanssa pois. Sítnikow\nhyppäsi perässä.\n\n-- No mitäs sanotte? Mitäs sanotte? -- kyseli hän, imelästi\nlähennellen heitä milloin puolelta milloin toiselta. -- Sanoinhan\nminä jo, että se on merkillinen ihminen! Enemmän sellaisia naisia\nmeille! Hän on tavallaan korkeasti siveellinen ilmiö.\n\n-- Entäs tämä sinun isäsi laitos, onko sekin korkeasti siveellinen\nilmiö? -- murahti Bazârow, sormellaan tokaisten kapakkaan, jonka\nohitse he parhaillaan kulkivat.\n\nSítnikow se nauraa vingahti jälleen. Hän häpesi kovasti\nsyntyperäänsä, eikä tiennyt, ollako mielissään vai loukkautuako\nBazârowin odottamattomasta sinuttelemisesta.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nParin päivän perästä oli kuvernöörissä baalit. Matvei Iljítsh oli\nniissä oikea \"juhlan sankari\". Aatelisten johtaja se jokaiselle\njulisti tulleensa tänne yksinomaa kunnioituksesta häntä kohtaan, ja\nkuvernööri puolestaan keskellä baalien touhuakin, paikoillaankin\npysyen, yhä \"jakeli käskyjä\". Sulavuus Matvei Iljítshin käytöksessä\nsaattoi vetää vertoja ainoastaan hänen personansa ylevyydelle.\nHänellä oli ystävällinen sana kaikille, kelle hiukan inhon sekainen,\nkelle hiukan kunnioituksen sekainen; naisten edessä hän vuodatti\noman itsensä pelkkiin kohteliaisuuksiin, ollen _un vrai chevalier\nfrançais_ ja myötäänsä nauraa hohottaen kovaa, heleätä nauruaan ja\nihan yksin, niinkuin ylhäisen virkamiehen tulee ja sopii. Arkâdia hän\ntaputti selkään, sanoen häntä äänekkäästi _\"mon neveuksi\"_. Vanhaan\nfrakkiin puetulle Bazârowille hän suvaitsi suoda hajamielisen, mutta\nsuopean silmäyksen, noin syrjittäin, poskea pitkin, ja samalla\nepäselvän, mutta ystävällisen jupinan, jossa ei kuulunut muuta kuin\n\"s'on\" ja \"vars... haus...\". Sítnikowille hän ojensi sormensa,\nja myhähti, mutta silloin oli pää jo kääntynyt toisaanne. Rouva\nKúkshinillekin, joka oli tullut baaleihin ilman krinoliinia ja sen\nsemmoisia, likaisissa sormikkaissa, mutta paratiisinlintu hivuksissa,\n-- rouva Kúkshinillekin hän sanoi: _\"enchante\"_ (ihastunut). Väkeä\noli ahdinkoon asti, eikä kavaljeereista suinkaan ollut puutetta.\nSiviliherrat tunkeilivat enimmäkseen seinuksilla, mutta sotaherrat\ntanssivat uutterasti, varsinkin muuan heistä, joka oli oleskellut\nkuusi viikkoa Parisissa ja oppinut siellä kaikenlaisia uljaita\nhuudahduksia, niinkuin _\"sut\"_ ja _\"ah fichtrrre\"_ ja _\"pst,\npst, mon bibi\"_, y.m.s. Hänen lausuntonsa oli aivan puhdasta,\nsiinä kuului oikea parisilainen _chic_, mutta sittenkin hän sanoi\n_\"si j'aurais\"_ kun piti sanoa _\"si j'avais\"_ ja _\"absolument\"_\nkun tarkoitti \"tietysti\"; sanalla sanoen: hän puhui tuota\nsuur-venäläis-franskalaista murretta, jolle franskalaiset niin paljon\nnauravat, silloin nimittäin kuin heidän ei tarvitse meikäläiselle\nvakuuttaa, että me muka puhumme heidän kieltään kuin taivaan enkelit,\n_\"comme des anges\"_.\n\nArkâdin tanssitaito oli huononpuoleista, niinkuin jo tiedämme.\nBazârow ei tanssinut ensinkään, ja niinpä he istuivat nurkassa\nkahden kesken. Ennen pitkää liittyi Sítnikowkin heihin. Siinä hän\nsitten, kasvoillaan ylenkatseellinen hymy, lasketteli myrkyllisiä\nhuomautuksia, julkeasti silmäillen ympärilleen ja nähtävästikin\ntuntien sulaa nautintoa. Äkkiä hänen kasvonsa muuttuivat. Hän joutui\nikäänkuin hämilleen ja, kääntyen Arkâdin puoleen, virkkoi:\n\n-- Rouva Odintsôw tuli.\n\nArkâdi nosti silmänsä, näki oven suuhun pysähtyneen kookkaan naisen,\nmustissa vaatteissa, ja hämmästyi hänen ryhtinsä arvokkaisuutta.\nPaljaat käsivarret ne näyttivät niin kauniilta kummallakin puolen\nsolakkaa vartaloa; kauniisti riippuivat välkähtelevään tukkaan\nkiinnitetyt keveät fuksiat alas pyöreille hartioille: tyynesti\nja älykkäästi, niin juuri: tyynesti eikä miettivästi, katselivat\nkirkkaat silmät hiukan kuperan otsan alta, ja huulilla asui tuskin\nhuomattava hymy. Jotain lempeää, hentoa voimaa tuulahteli hänen\nkasvoistansa.\n\n-- Tunnetteko hänet? -- kyseli Arkâdi Sítnikowilta.\n\n-- Me ollaan vanhoja tuttuja. Tahdotteko, niin esitän?\n\n-- Miks'ei ... tuon kadriljin jälkeen. Bazârowinkin huomio kiintyi\nrouva Odintsôwiin.\n\n-- Mikäs kapine se tuo on? -- virkkoi hän. -- Ei ole muun akkaväen\nnäköinen lainkaan.\n\nKadriljin perästä Sítnikow vei Arkâdin rouva Odintsôwin luokse.\nMutta tokkopa hän tuon rouvan kanssa lienee kovinkaan tuttu ollut,\nkoskapa itsekin takertui sanoissaan, ja rouvakin katseli häntä hiukan\noudostellen. Mutta iloinen ilme välähti rouvan kasvoilla, kun hän\nsai kuulla Arkâdin sukunimen. Hän kysäisi, eikö hän ole Nikolai\nPetrôwitshin poika.\n\n-- Aivan niin.\n\n-- Minä olen kahdesti nähnyt teidän isäänne ja paljon kuullut\nhänestä, -- jatkoi rouva; -- minun on hyvin mieluista tutustua teidän\nkanssanne.\n\nSamassa tulla heilahti hänen luokseen muuan adjutantti pyytämään\nkadriljiin. Toinen suostui.\n\n-- Tanssittehan te siis? -- kysäsi Arkâdi kunnioittavasti.\n\n-- Kyllä. Miksikä ette luule minun tanssivan? Vai olenko mielestänne\nliian vanha?\n\n-- Hyväinen aika, eihän toki! ... Mutta siinä tapauksessa sallinette\nminun pyytää teitä masurkkaan?\n\nRouva Odintsôw myhähti suopeasti.\n\n-- Kiitos! -- virkkoi hän, katsahtaen Arkâdiin, ei juuri alentuvasti,\nvaan aivan kuin naimisissa olevat sisaret katsahtavat hyvin nuoriin\nveljiinsä.\n\nRouva Odintsôw oli vain vähäsen vanhempi Arkâdia, yhdeksännellä\nkolmatta, mutta hänen edessään Arkâdi tunsi olevansa kuin mikä\nkoulupoika tai keltanokka ylioppilas, aivan kuin i'än-erotus olisi\npaljoakin suurempi. Matvei Iljítsh lähestyi rouva Odintsôwia,\nylhäinen katse kasvoilla ja matelevan makeita sanoja huulilla.\n\nArkâdi vetäysi syrjään, sieltäkin yhä edelleen tarkastellen tuota\nrouvaa, kääntämättä hänestä silmiänsä kadriljinkaan aikana.\nRouva haasteli yhtä vapaasti kavaljeerinsa kuin äsken ylhäisen\nvirkamielienkin kanssa; verkalleen liikauttaen joskus päätään\nja silmiään, ja pari kertaa vain naurahtaen. Hänen nenänsä oli\npaksunlainen, niinkuin melkein kaikilla venäläisillä, eikä ihokaan\nollut aivan puhdas, mutta siitä kaikesta huolimatta Arkâdi tuli\nsiihen päätökseen, ett'ei hän näin ihanata naista ole vielä\nmilloinkaan kohdannut. Hänen äänensä se yhtämittaa helähteli Arkâdin\nkorvissa; yksin leningin poimutkin olivat hänellä toisenlaisia kuin\nmuilla, ne asettuivat somemmin ja leveämpinä; hänen liikkeensä olivat\nerittäin sulavia ja luonnollisia yht'aikaa.\n\nMusikin ruvetessa soittamaan masurkkaa, Arkâdi istahti daaminsa\nviereen, mutta tunsi ensi alussa jonkunlaista arkuutta sydämessään.\nHän oli aloittamaisillaan keskustelun, mutta ei saanut sanaakaan\nsuustaan; ääneti istui vain, tukkaansa tuiverrellen. Eipä hänen\nsentään tarvinnut kovinkaan kauan arkailla ja olla levottomana.\nRouva Odintsôwin tyyneys siirtyi häneenkin, eikä kulunut\nneljännes-tuntiakaan, niin jo hän varsin vapaasti kertoi hänelle\nisästään, sedästään, elämästä Pietarissa ja maalla. Toinen kuunteli\nhäntä kohteliaalla osanotolla, hiljalleen aukaisten ja sulkien\nviuhkaansa. Arkâdin puhelu keskeytyi silloin kuin hänen daamiansa\ntultiin pyytämään tanssiin. Sítnikowkin kävi kahdesti. Rouva Odintsôw\npalasi taas sijalleen, tarttui viuhkaansa, eikä rintakaan edes\nkohoillut entistä nopeammin. Mutta Arkâdi se taas rupesi juttelemaan,\ntuntien olevansa niin kerrassaan onnellinen, kun saa istua hänen\nläheisyydessään, haastella hänen kanssaan, katsella hänen silmiänsä,\nkaunista otsaansa, koko noita suloisia, onnekkaita, älykkäitä\nkasvoja. Rouva Odintsôw puolestaan puhui vähän, mutta elämän tuntemus\nilmeni hänen sanoissaan. Muutamista hänen huomautuksistaan Arkâdi\ntuli siihen päätökseen, että tämä nuori nainen on jo ennättänyt\ntuntea ja mietiskellä paljonkin...\n\n-- Kenenkä kanssa te seisoittekaan äsken, -- kysäisi hän Arkâdilta,\n-- silloin kuin herra Sítnikow toi teidät minun luokseni?\n\n-- Vai huomasitte te hänet? -- kysyi Arkâdi vuorostansa. -- Eikö\nhänellä ole niin hauskat kasvot, vai kuinka? Se on muuan Bazârow,\nminun ystäväni.\n\nJa Arkâdi rupesi puhelemaan \"ystävästään\".\n\nHän puhuikin hänestä niin juurta jaksain ja sellaisella\ninnostuksella, että rouva Odintsôw kääntyi ja loi häneen tarkkaavan\nkatseen.\n\nMasurkka läheni loppuansa. Arkâdista tuntui niin ikävältä erota\ndaamistansa: olihan ollut niin mieluista seurustella hänen kanssaan\ntunnin verran! Arkâdista oli tosin koko sen aikaa tuntunut, että\ntuo suloinen tanssitoveri ikäänkuin laskeutuu alas hänen luokseen,\nja että hänen pitäisi olla kiitollinen rouva Odintsôwille ... mutta\neiväthän nuoret sydämet sellaista tunnetta raskaana pidä.\n\nMusikki vaikeni.\n\n-- _Merci_, -- virkkoi rouva Odintsôw. -- Te lupasitte käydä luonani.\nOttakaa tuo ystävä mukaanne. Olisin utelias näkemään miestä, joka\nrohkenee olla uskomatta mihinkään.\n\nKuvernööri astui rouva Odintsôwin luokse ja, ilmoittaen illallisen\nolevan valmiin, tarjosi hänelle huolestuneen näköisenä kätensä.\nLähtiessään kuvernöörin kanssa, rouva Odintsôw kääntyi ympärinsä,\nvielä kerran myhähtääkseen ja nyökäyttääkseen päätänsä Arkâdille.\nTämä kumarsi syvään ja katsahti hänen jälkeensä: kuinka solakalta\nnäyttikään tuo vartalo mustan silkin harmahtavissa välkkeissä!\n\n-- Nyt hän on jo unohtanut, että minua on olemassakaan, -- ajatteli\nArkâdi, ja sydämessä tuntui jotain niin puhdasta ja nöyrää.\n\n-- No? -- kysäisi Bazârow Arkâdilta, heti kuin tämä oli palannut\nheidän yhteiseen nurkkaansa. -- Oliko hauskaa? Äsken tässä muuan\nherra tiesi kertoa minulle, että tuo rouva on semmoinen -- huh-huh,\nmutta tomppelin näköinenpä se oli koko herra. No niin, onko hän\nsinunkin mielestäsi tuommoinen huh-huh?\n\n-- En minä tuollaista määritystä oikein ymmärrä, -- vastasi Arkâdi.\n\n-- Kas sitä viatonta poikasta!\n\n-- Siinä tapauksessa en minä ymmärrä sinun herraasi. Rouva Odintsôw\non sangen suloinen, kieltämättä, mutta hän on niin kylmä ja niin\nluokse-pääsemätön, että...\n\n-- Hiljaisessa vedessä ... ja niin edespäin, -- keskeytti Bazârow.\n-- Kylmä, sanot sinä. Sehän se juuri sen maun antaakin. Syöthän sinä\nmielelläsi jäätelöä?\n\n-- Kenties, -- mutisi Arkâdi. -- En minä tuota ymmärrä. Hän tahtoisi\ntutustua sinun kanssasi ja pyysi minua tuomaan sinut luokseen.\n\n-- Kyllä mahdoit sitten antaa minusta hyvän kuvan! Mutta hyvinpä\nsiinä teitkin. Vie minut sitten. Olkoon hän mikä hyvänsä: joko\ntavallisia maaseutujen naisleijonia tahi noita \"emangcipee\", sitä\nsorttia kuin rouva Kúkshin, mutta en minä vaan sellaisia olkapäitä\nole nähnyt pitkään aikaan.\n\nArkâdista tuntui ilkeältä tuo Bazârowin kyynillisyys, mutta --\nniinkuin usein käy -- hän nuhteli ystäväänsä, ei kumminkaan siitä,\nmikä tuossa ystävässä oli tehnyt häneen niin vastenmielisen\nvaikutuksen.\n\n-- Miks'et sinä tahdo myöntää, että naisillakin saattaa olla\najatuksen vapautta? -- virkkoi hän puoliääneen.\n\n-- Siks'en, veikkonen, että, mikäli minä olen huomannut, vapaasti\neivät ajattele muut kuin hirmuisen rumat naiset.\n\nEnempää he eivät sitten enää puhuneetkaan.\n\nIllallisen jälkeen ystävykset läksivät pois. Rouva Kúkshin naurahti\nhermostuneena ja kiukuissaan heidän jälkeensä, ei kumminkaan aivan\narjistelematta. Hänen itserakkauttansa oli syvästi loukannut se\nseikka, ett'ei kumpikaan ollut kiinnittänyt häneen vähintäkään\nhuomiota. Hän viipyi haaleissa ihan viimeisiin ja kellon käydessä\nneljättä aamulla tanssi Sítnikowin kanssa polkkamasurkan oikein\nparisilaiseen tapaan. Ja tähän opettavaiseen kohtaukseen sitten\nkuvernöörin baalit päättyivätkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Saas nähdä nyt, mihinkä imettäväisten lahkoon tämä ihminen nyt\nluettaman pitää, -- puheli Bazârow huomenissa, astuessaan Arkâdin\nkanssa sen hotellin portaita ylös, johon rouva Odintsôw oli asettunut\nasumaan. -- Nenään tuntuu jo, että täällä on jotain nurinpäin.\n\n-- Kummakseni minun käy kuin käykin! -- huudahti Arkâdi. -- Sinäkö\ntodellakin, sinä, Bazârow, noudatat tuota ahdasmielistä moraalia,\njota...\n\n-- Älä tuossa joutavia! -- keskeytti Bazârow välinpitämättömästi. --\nEtkös tiedä, että meikäläisen miehen murteessa \"nurinpäin\" merkitsee\n\"oikeinpäin\"? Toisin sanoen: tienesti tiedossa. Itsehän sinä tänään\nsanoit kummastelevasi, että hän meni miehelle, mutta mennä rikkaan\nukon kanssa naimisiin ei minun mielestäni ole ensinkään kummallista;\nse on päinvastoin varsin järkevää. Kaupungissa kulkevia huhuja min'en\nusko, vaikka, kuten kuvernööri sanoo, minun on mieluista ajatella,\nettä huhut puhuvat totta.\n\nSanaakaan vastaamatta Arkâdi koputti numeron ovea. Nuori, livreaan\npuettu palvelija saattoi vieraat suureen huoneesen, kehnosti\nsisustettuun, niinkuin venäläisen hotellin huoneet konsanaankin,\nkukkasilla kumminkin koristettuun. Vähän ajan perästä tuli sisään\nrouva Odintsôwkin, yllään yksinkertainen aamuleninki. Keväisen\nauringon valossa hän näytti vieläkin nuoremmalta. Arkâdi esitti\nhänelle Bazârowin, ihmeeksensä salaa huomaten viimeksi-mainitun\nkäyneen ikäänkuin hämille. Rouva Odintsôw sitä vastoin pysyi aivan\nlevollisena, niinkuin eilenkin. Bazârow tunsi itsekin joutuneensa\nhämille, ja sekös häntä harmitti. \"Se tässä vielä puuttui: akkaväkeä\nsäikähdettiin!\" arveli hän. Ja hän retkahti nojatuoliin, ihan yhtä\nhyvin kuin Sítnikowkin, ja rupesi puhelemaan liioitellun luontevasti,\njolla aikaa rouva Odintsôwin kauniit silmät olivat myötäänsä\nkiintyneinä häneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAnna Sergêjewna Odintsôwin isä, Sergei Nikolâjewitsh Lóktjew vainaja,\noli ollut kaikkialla kauneudestaan tunnettu mies, kauppakeinottelija\nja pelari. Pystyssä pysyttyään ja huimasti elettyään neljä\nviisitoista vuotta Pietarissa ja Moskovassa, hän menetti pelissä\nkaikki, mitä hänellä oli, ja oli pakotettu asettumaan maalle. Siellä\nhän vähän ajan perästä kuoli, jätettyään peräti pienen omaisuuden\nkahdelle tyttärelleen Annalle ja Jekaterinalle, joista edellinen oli\nsilloin kahdenkymmenen ja jälkimmäinen kahdentoista iässä. Äiti,\nN:ien köyhtynyttä ruhtinassukua, oli kuollut jo Pietarissa, miehensä\nloistoaikoina.\n\nAnnan tila oli isän kuoleman jälkeen sangen tukala. Pietarissa saatu\nloistava kasvatus ei ollut varustanut häntä kestämään maatilan ja\ntalouspuuhain huolia. Hän ei ollut tottunut syrjäiseen maaelämään.\nHän ei tuntenut paikkakunnalla ketään, eikä ollut siellä keltä\nkysyä neuvoa. Isä oli karttelemalla kartellut naapureitansa: hän\nhalveksi heitä, ja he halveksivat häntä, kukin tavallansa. Mutta\nAnna ei silti toimettomaksi jäänyt. Hän kutsui heti kohta luokseen\ntätinsä, ruhtinatar Audótja Stepânowna N:n, häijyn ja kopeamielisen\nämmän, joka, Annan taloon tultuaan, otti omiin hoteisinsa kaikki\nparhaat huoneet, purpatti ja marmatti aamusta iltaan, eikä edes\npuutarhaankaan mennyt kävelemään, ellei perässä astunut hänen\nainoa elin-orjansa, tuikean-näköinen lakeija, yllään nukkavieru,\nherneen-karvainen, vehreillä kalunoilla reunustettu livrea ja päässä\nkolmikolkka. Anna kesti kärsivällisesti kaikki tädin oikut, antoi\nopetusta nuoremmalle sisarelleen ja oli jo nähtävästi perehtynyt\nsiihen ajatukseen, että täällä maansydämessä hänen on määrä\nlakastuakin... Mutta toisin oli kohtalo päättänyt.\n\nSattumalta tuli hänet nähneeksi muuan Odintsôw, peräti rikas mies,\npuolivälissä viidettäkymmentä, omituinen, hypokondrinen, pullea,\njykevä ja happamennäköinen, ei kumminkaan typerä eikä ilkeä.\nHän rakastui Annaan ja kosi häntä. Anna suostui rupeamaan hänen\nvaimoksensa, ja niin he elivät yhdessä viisi kuusi vuotta, kunnes\nOdintsôw kuoli, säädettyään koko omaisuutensa Annalle.\n\nLeskeksi jäätyänsä ei Anna Sergêjewna kokonaiseen vuoteen liikkunut\nmaatilaltansa minnekään, mutta sitten hän läksi sisarensa kanssa\nulkomaille. Saksaa kauemmas hän ei kumminkaan matkustanut: hänen\ntuli ikävä, ja niinpä hän palasi takaisin rakkaasen Nikôljskojeensa,\njoka sijaitsi noin neljänkymmenen virstan päässä K:n kaupungista.\nSiellä hänellä oli uljas, erittäin hienosti sisustettu talo ja\nkaunis puutarha monine ansareineen: Odintsôw vainaja ei näet ollut\nkieltänyt itseltään mitään. Kaupungissa ei Anna Sergêjewnaa nähty\nkuin ylen harvoin. Hän pistäysi sinne enimmäkseen vain asioilla,\nvähäksi aikaa silloinkin. Yleensä ei hänestä pidetty. Ihmisillä oli\nhirmuisen paljon sanomista hänen avioliittonsa johdosta Odintsôwin\nkanssa; hänestä kerrottiin kaikenmoisia perättömiä juttuja: hän muka\noli ollut isänsä kätyrinä väärissä peleissä, eikä hän ollut muka\nturhanpäiten tuota ulkomaan matkaakaan tehnyt, vaan oli se ollut\nvälttämätöntä onnettomain seurausten kätkemiseksi ... \"ymmärrättehän\nminkä\", sanoivat kertojat moittivasti... \"Hän on jo kulkenut tulen\nja veden kautta\", sanottiin, ja siihen sitten muuan läänissä\ntunnettu sukkelakielinen herra tavallisesti aina lisäsi: \"Ja läpi\nvaskitorvienkin.\" Kaikki nämä huhut tulivat hänenkin kuuluviinsa,\nmutta hän antoi niitten mennä korvasta sisään, toisesta ulos: hän oli\nluonteeltaan vapaa, päättäväinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva Odintsôw istui nyt, nojatuolin selkämystä vasten kallistuen\nja käsi käden päällä, ja kuunteli Bazârowia. Tämä puhui vastoin\ntavallisuutta sangen paljon, ilmeisestikin koettaen olla\nintressantti. Ja tämä se taaskin kummastutti Arkâdia. Hän ei\nvain osannut sanoa, onnistuuko Bazârow tuossa yrityksessä. Anna\nSergêjewnan kasvoista oli vaikea päättää, millaisen vaikutuksen\nvieraan puhe häneen tekee: niissä asui yhä edelleen sama ilme,\nkohtelias, hieno; hänen kauniissa silmissään loisti tarkkaavaisuus,\nmutta tarkkaavaisuus levollinen. Bazârowin väkinäinen ponnistelu\noli ensi hetkellä näyttänyt hänestä vastenmieliseltä, aivan kuin\nilkeä haju tai räikeä sävel, mutta hän ymmärsi heti vieraan olevan\nhämillänsä, ja se tuntui hänestä mielistelevältäkin. Hän ei inhonnut\nmuuta kuin sellaista, mikä tympeätä on, mutta tympeydestähän ei olisi\nkukaan saattanut Bazârowia syyttää.\n\nArkâdi sai sinä päivänä myötäänsä kummastelemisen aihetta. Hän oli\nodottanut, että Bazârow rupeaisi rouva Odintsôwin, niinkuin älykkään\nnaisen kanssa konsanaankin, puhumaan omista vakaumuksistaan ja\nnäkökannoistaan; rouva Odintsôw itsehän oli lausunut toivovansa\nsaada kuulla miestä, joka \"rohkenee olla uskomatta mihinkään\".\nMutta sen sijaan Bazârow jutteli lääketieteestä, homeopatiasta,\nkasvitieteestä. Keskustelussa tuli ilmi, ett'ei rouva Odintsôw\nollut hukkaan kuluttanut aikaansa: hän oli lukenut koko joukon\nhyviä kirjoja ja puhui kerrassaan hyvää venättä. Hän käänsi puheen\nmusikkiin, mutta huomattuaan, ett'ei Bazârow tunnusta taidetta,\nsiirtyi vähitellen jälleen kasvitieteesen, vaikka Arkâdi oli jo\nalkamaisillaan laajaa esitystä kansansävelten merkityksestä. Rouva\nOdintsôw kohteli häntä edelleenkin kuin nuorinta veljeänsä: hän näkyi\nantavan arvon Arkâdissa ilmenevälle nuoruuden hyvänsävyisyydelle ja\nvilpittömyydelle, mutta -- siinä kaikki. Kolmisen tuntia kesti tämä\nkeskustelu, hätäilemätön, monipuolinen, vilkas.\n\nYstävykset nousivat viimein ja rupesivat jättämään hyvästi. Anna\nSergêjewna katsahti heihin lempeästi, ojensi heille kummallekin\nkauniin valkoisen kätensä ja, hiukan mietittyään, virkkoi, huulilla\nepäröivä, mutta hyvä hymy:\n\n-- Ellette ikävää pelkää, hyvät herrat, niin käykääpäs minun luonani\nNikôljskojessa.\n\n-- Hyväinen aika, Anna Sergêjewna! -- huudahti Arkâdi; -- minähän\npitäisin erityisenä onnena...\n\n-- Entäs te, m'sjö Bazârow?\n\nBazârow kumarsi vain, ja Arkâdi sai vieläkin kerran syytä\nkummastelemiseen: hän huomasi ystävänsä punastuneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- No niin? -- virkkoi Arkâdi hänelle, heidän tultuaan kadulle, --\noletko yhä vieläkin sitä mieltä, että hän on tuommoinen huh-huh?\n\n-- Kuka hänet ties! Onpas vaan saanut jäätä ylleen! -- vastasi\nBazârow. Hetken kuluttua hän lisäsi:\n\n-- Herttuatar se on, hallitseva persona: laahus vaan taakse ja kruunu\npäähän, muuta ei kaipaa.\n\n-- Ei meidän herttuattaret sellaista venättä puhu, -- huomautti\nArkâdi.\n\n-- On ollut uudestaan korjattavana, veikkoseni; on saanut syödä\nmeidän leipää.\n\n-- Mutta viehättävä hän vaan on, -- äännähti Arkâdi.\n\n-- Verraton ruumis! -- jatkoi Bazârow; -- vaikka sen veis suoraa\npäätä anatoomiseen teatteriin.\n\n-- Mutta älähän nyt enää, Herran tähden, Jevgêni! Tuohan on jo\nsuunnalta pois!\n\n-- No älähän nyt suutu, hellunlellu! Sanon vaan: ensimmäistä sorttia.\nKyllä me vaan tästä lähdetään sinne.\n\n-- Milloin?\n\n-- Vaikka ylihuomenna. Mitäs meill' ois täällä tekemistä? Sampanjaako\nlatkia rouva Kúkshinin kanssa? Vai kuunnellako sinun sukulaistasi,\ntuota liberaalista tevanaa? Ylihuomenna pyörähdetään pois. Ja\nsielläpäinhän se on isä ukonkin maatila. Eikös Nikôljskoje ole K:n\nmaantien varrella?\n\n-- On.\n\n-- _Optime_. Mitäpäs tässä vitkastelee! Vitkastelu on vain tomppelien\nja älyniekkain tapa. Sen minä vieläkin sanon: verraton ruumis!\n\nKolmen päivän perästä ystävykset jo ajaa jyryttivät Nikôljskojeen\npäin. Päivä oli kirkas, ei liian helteinen, ja kylläiset kyytihevoset\njuoksivat tasaisesti, hiljalleen huiskutellen palmikoitua ja\nsolmittua häntäänsä. Arkâdi katseli tietä pitkin, myhäellen,\ntietämättä itsekään, miksi.\n\n-- Saatpa onnitella minua! -- huudahti Bazârow äkkiä. -- Tänäänhän\non kesäkuun 22:s, minun nimipäiväni. Saas nähdä, millaista huolta\nse minun suojelus-enkelini pojasta pitää. Tänään ne vuottavat minua\nkotiakin -- lisäsi hän matalammalla äänellä. -- No niin ... antaa\nvuottaa ... välipä sillä!\n\n\n\n\nXV.\n\n\nAnna Sergêjewnan moisio sijaitsi loivan, avonaisen mäen rinteellä.\nVähän matkan päässä siitä seisoi viheriäkattoinen, keltaiseksi\nmaalattu kivikirkko, valkoisilla pylväillä koristettu, ja pääoven\nkamanassa al fresco maalauksia, jotka italialaiseen tapaan kuvasivat\n\"Kristuksen ylösnousemista\". Enimmin siinä veti pyöreillä muodoillaan\nhuomiota puoleensa etulikolla loikova tummaihoinen sotamies, kypärä\npäässä. Kirkon takana oli kylä kahden puolen tietä; siellä täällä\npisti savupiippu olkikatosta esille. Kartano oli rakennettu samaan\ntapaan kuin kirkkokin, nimittäin siihen, joka meillä on tunnettu\naleksanderilaisen stiilin nimellä. Sekin oli maalattu keltaiseksi\nja katto oli siinäkin vihreä; pylväillä oli sekin koristettu ja\nkamanan yläpuolella oli omistajan vaakunakilpi. Läänin arkitehti\noli pystyttänyt nämä molemmat rakennukset Odintsôw vainajan\nmääräysten mukaan. Vainaja näet ei sietänyt mitään, niinkuin hän\nsanoi, tyhjänpäiväisiä ja omapäisiä uusia konsteja. Vanhan-aikuisen\npuutarhan tummat puut lähentelivät päärakennusta, jonka kuistille\njohti lehtokuja kerityistä kuusista.\n\nEteisessä vastaan-otti vieraita kaksi täysikasvuista lakeijaa\nlivreoissa. Toinen heistä hyppäsi samassa hakemaan hovimestaria.\nHetikohta ilmestyikin hovimestari, paksu mies, mustassa frakissa,\nja saattoi vieraat matolla katettuja portaita myöten erityiseen\nhuoneesen, jonne oli jo asetettu kaksi sänkyä ja kaikki\ntoalettitarpeet. Talossa vallitsi nähtävästikin järjestys: kaikki\noli niin puhdasta, kaikkialta tuoksahti tuommoinen säädyllinen haju,\nniinkuin ministerien vastaanotto-huoneissa.\n\n-- Anna Sergêjewna pyytää, että suvaitsisitte tulla heidän luokseen\npuolen tunnin perästä, -- ilmoitti hovimestari. -- Käskettekö siksi\njotain?\n\n-- Emme mitäkään käske, hyvä ystävä, -- vastasi Bazârow, -- ehkä\nryypyn viinuskaa vainenkin tahtoisitte edeskantaa.\n\n-- Heti paikalla, -- vastasi hovimestari hiukan hämillään ja läksi\ntiehensä, saappaitaan narisuttaen.\n\n-- Mikä grangshangr![14] Niin kai te sitä sanotte, vai? -- virkkoi\nBazârow. -- Herttuatar mikä herttuatar.\n\n-- Onpa koko herttuatar, -- vastasi Arkâdi; -- ensi tingassa jo\nkutsuu luokseen sellaiset aristokraatit kuin sinut ja minut.\n\n-- Minut varsinkin, josta tulee maalaislääkäri, ja jonka isä on\nmaalaislääkäri, ja jonka isän-isä oli lukkari. Tiedäthän sinä, että\nminä olen lukkarin pojanpoika? -- Hetken vaiettuaan hän sitten\nlisäsi, huuliaan vääntäen: -- aivan kuin Speránski... Mutta kyll' on\nsaanut itsensä hemmotelluksi tämä rouva, on vainenkin saanut itsensä\nhemmotelluksi! Jokohan pitäisi oikein frakit vetää niskaan?\n\nArkâdi kohautti vain olkapäitään; mutta hiukan namillansa hänkin oli.\n\nPuolen tunnin kuluttua Bazârow ja Arkâdi astuivat alas korkeaan,\navaraan vierashuoneesen, joka oli sisustettu uhkeasti, ilman\nsanottavaa aistia kumminkin. Jykevät, kalliit huonekalut seisoivat\nkeikailevan vakavina pitkin seinävieriä. Tapetit olivat ruskeat,\nkullankarvaisilla kuosikkeilla. Nämä huonekalut oli Odintsôw vainaja\neläessään tilannut Moskovasta vanhan tuttavansa ja asiamiehensä,\nviinikauppiaan, kautta. Keskimmäisen sohvan yläpuolella riippui\nmuotokuva: muuan pöhökasvoinen, vaaleaverinen herra siinä näkyi\njotenkin epäsuosiollisesti katselevan vieraita.\n\n-- Itse isäntä kai, -- kuiskasi Bazârow Arkâdille ja lisäsi sitten,\nnenäänsä nyrpistäen: -- jokos lähtään karkuun?\n\nSamassa astui emäntä sisään. Hänen yllään oli keveä barège-leninki;\nsileästi korvan taa kammattu tukka loi neitseellisen ilmeen hänen\npuhtaille ja raikkaille kasvoillensa.\n\n-- Minä kiitän teitä, että olette pitäneet sananne, -- lausui hän. --\nViihtykää vierainani; seutu ei todellakaan ole somuuttansa vailla.\nMinä teen teidät tuttaviksi sisareni kanssa; hän soittaa varsin\nhyvin pianoa. Te m'sjö, Bazârow, siitä ette välitä, mutta te, m'sjö\nKirsânow, pidätte luullakseni musikista; paitsi sisartani, asuu\ntäällä vielä vanha täti, ja välisti pistäytyy tänne muuan naapuri\nkorttia lyömään, ja siinäpä se meidän seuramme onkin. Mutta nyt me\nkäymme istumaan.\n\nRouva oli lausunut koko tämän pikku puheen erittäin huolekkaasti,\nikäänkuin olisi sen opetellut ulkoa. Nyt hän kääntyi Arkâdiin.\nVähitellen selvisikin, että rouva Odintsôwin äiti oli tuntenut\nArkâdin äidin, olipa ollut hänen uskottunsakin lemmen-asioissa\nNikolai Petrôwitshin kanssa. Arkâdi rupesi innokkaasti puhelemaan\näiti vainajastaan; Bazârow ryhtyi siksi aikaa katselemaan albumeja.\n\n\"Kylläpäs minusta on tullut kiltti poika\", arveli hän itsekseen.\n\nKaunis vinttikoira, vaaleansininen nauha kaulassa, juoksi\nvierashuoneesen, astuessaan rapistellen lattiata kynsillänsä;\nsen perässä astui sisään noin kahdeksantoistavuotias tyttö,\nmustatukkainen ja tumma-ihoinen, kasvot pyöreähköt, mutta\nmiellyttävät, silmät pienet, mustat. Kädessä hänellä oli vasu\nkukkasia täynnä.\n\n-- Kas tässä minun Kâtja siskoni -- virkkoi rouva Odintsôw, viitaten\npäällään vasta-tulleesen.\n\nKâtja teki pienen niiauksen, istahti sisarensa viereen ja rupesi\njärjestelemään kukkasia. Vinttikoira, nimeltä Fifi, astui häntäänsä\nheilutellen ensin toisen, sitten toisen vieraan luo ja työkkäsi\nkumpaistakin käteen kylmällä kuonollaan.\n\n-- Itsekö sinä nuo kaikki poimit? -- kysyi emäntä.\n\n-- Itse, -- vastasi Kâtja.\n\n-- Tuleeko täti teepöytään?\n\n-- Tulee.\n\nPuhuessaan Kâtja myhäili sangen somasti, ujosti ja vilpittömästi,\nkatsellen lystikkään vakavasti, alhaalta ylös. Kaikki oli hänessä\nvielä niin vihannoivan nuorta: ääni, ja untuva yli koko kasvojen,\nja ruusunpunaiset kädet, valkoisine pyörylöineen kämmenissä, ja\nnuo hiukan yhteenliittyneet olkapäät... Hän punastui myötäänsä ja\nhengitti tiheään.\n\nRouva Odintsôw kääntyi Bazârowiin.\n\n-- Kohteliaisuudesta te vain tuossa kuvia katselette, Jevgêni\nVasiljewitsh, -- sanoi hän. -- Ei se teitä huvita. Siirtykääpäs\nkernaammin lähemmäs meitä, ja ruvetaanpa väittelemään jostakin.\n\n-- Mistä suvaitsette?\n\n-- Vaikka mistä. Sen sanon jo ennakolta, että minä olen kauhea\nväittelemään.\n\n-- Tekö?\n\n-- Minä. Näyttää niinkuin kummastelisitte sitä. Miksikä niin?\n\n-- Siks että, mikäli minä osaan päättää, te olette luonteeltanne\ntyyni ja kylmä, mutta väittely kysyy innostusta.\n\n-- Kuinka te niin pian olette perilleni päässyt? Ensinnäkin minä olen\nkärsimätön ja itsepäinen, kysykääpäs vaan Kâtjalta; ja toiseksi: minä\nolen hyvin herkkä innostumaan.\n\nBazârow katsahti Anna Sergêjewnaan.\n\n-- Kenties. Itsehän sen paremmin tiedätte. No niin, te tahdotte\nväitellä ... olkoon menneeksi. Minä katselin tuossa teidän\nalbumissanne näköaloja Saksin Sveitsistä, mutta te huomautitte,\nett'ei se minua muka miellytä. Sen te sanoitte siitä syystä, ett'ette\nluule minussa olevan taiteellista aistia ... no niin, ei minussa sitä\nolekaan, mutta olisivathan nämä kuvat saattaneet kiinnittää minun\nmieltäni geologiselta kannalta, esimerkiksi vuorten muodostukseen\nnähden.\n\n-- Suokaa anteeksi: geologiassa te turvautte pikemmin kirjaan,\nspesiaaliteokseen, kuin kuviin.\n\n-- Kuva osoittaa minulle havainnollisesti sen, mihin kirja tarvitsee\nkokonaista kymmenen sivua.\n\nAnna Sergêjewna vaikeni.\n\n-- Teissä siis ei ole taiteellista aistia rahtuistakaan? -- virkkoi\nhän, nojautuen kyynäspäällänsä pöytään, joten hänen kasvonsa tulivat\nlähemmäksi Bazârowia. -- Kuinkas te tulette toimeen ilman sitä?\n\n-- Mitäs sillä tekisi, sallikaa kysyäni?\n\n-- Vaikkapa sitä, että oppisi ihmisiä tuntemaan ja tutkimaan.\n\nBazârow naurahti.\n\n-- Ensinnäkin on keinona siihen elämänkokemus, -- sanoi hän, -- ja\ntoiseksi, uskallan sanoa, tuo yksityisten ihmisten tutkiminen on\nturhaa vaivaa. Kaikki ihmiset ovat toistensa kaltaisia niin ruumiin\nkuin sielunkin puolesta. Kaikilla meillä on samalla lailla rakennetut\naivot, ja perna, ja sydän, ja keuhkot; ja samallaiset ne on kaikilla\nniin sanotut siveellisetkin ominaisuudet; moniaat muodonvaihtelut\neivät merkitse mitään. Yhden ainoan ihmis-eksemplaarin nojalla\nsaattaa tehdä päätöksensä kaikista. Ihmiset ovat niinkuin metsässä\npuut; ei kasvitieteen tutkija ikinä rupea jok'ainoata eri koivua\ntarkastelemaan.\n\nKâtja, joka hätäilemättä oli liitellyt kukkasia toisiinsa,\nkatsahti oudostellen Bazârowiin ja, kohdattuaan hänen vilkaan\nja välinpitämättömän katseensa, punastui korviaan myöten. Anna\nSergêjewna pyöritti päätään.\n\n-- Metsässä puut, -- toisti hän. -- Teidän mielestänne ei siis ole\nerotusta tyhmän ja viisaan, hyvän ihmisen ja pahan ihmisen välillä.\n\n-- On kyllä: sama erotus kuin sairaan ja terveen ihmisen välillä.\nKeuhkotautisen keuhkot ovat toisellaisessa tilassa kuin teidän ja\nminun, vaikka ovatkin samaa rakennetta. Me tiedämme osapuille, mistä\nruumiilliset vaivat aiheutuvat; siveellisiin tauteihin taas on syynä\nhuono kasvatus, kaikennäköiset hölynpölyt, joita pienestä pitäin\nmätetään ihmisen päähän, yhteiskunnan nurinpäisyys; sanalla sanoen:\nparantakaa yhteiskunta, silloin ei ole tautejakaan olemassa.\n\nKaikkea tätä puhuessaan Bazârow oli kasvoiltaan sen näköinen kuin\nolisi koko ajan ajatellut itsekseen: \"Usko minua tai ole uskomatta,\nsiitä minä vähät.\" Hänen pitkät sormensa ne verkalleen silittelivät\nposkipartaa, ja silmät ne liehuivat nurkasta nurkkaan.\n\n-- Ja te luulette, -- virkkoi Anna Sergêjewna, -- että heti kuin\nyhteiskunta on parantunut, silloin ei ole oleva enää tyhmiä eikä\npahoja ihmisiä.\n\n-- Ainakin on säännöllisesti järjestetyssä yhteiskunnassa oleva aivan\nykskaikki, onko ihminen tyhmä vai viisas, pahako vai hyvä.\n\n-- Minä ymmärrän: kaikilla tulee silloin olemaan ihan samallainen\nperna.\n\n-- Juuri niin, armollinen rouva. Anna Sergêjewna kääntyi Arkâdiin.\n\n-- Mitäs _te_ arvelette, Arkâdi Nikolâjewitsh?\n\n-- Minä olen samaa mieltä kuin Jevgêni. Kâtja katsahti häneen\nkulmainsa alta.\n\n-- Te hämmästytätte minua, hyvät herrat, -- virkkoi Anna Sergêjewna.\n-- Mutta tästä me saamme vielä haastella. Nyt kuuluu tuolta täti\ntulevan teelle; meidän täytyy säästää hänen korviansa.\n\nAnna Sergêjewnan täti, ruhtinatar N., laiha eukko, varttansa\nvähäinen, kasvot kuin kokoonpuristettu nyrkki, päässä harmaa\npikkuperukki ja silmät häijyt, liikkumattomat, astui sisään, tuskin\nnyökäytti päätänsäkään vieraille ja vaipui leveään, sametilla\npäällystettyyn nojatuoliin, jossa hänellä oli yksinomainen oikeus\nistua. Kâtja nosti jakkaran hänen jalkainsa alle. Eukko ei häntä\nkiittänyt, ei edes katsahtanutkaan häneen, liikauttihan vain\nkäsiänsä keltaisen shaalin alla, joka melkein yltäänsä kietoi hänen\nraihnaisen ruumiinsa. Keltainen väri oli ruhtinattaren lempiväri;\nheleänkeltaiset hänellä oli tanun nauhatkin.\n\n-- Nukuitteko hyvin, täti? -- kysäisi rouva Odintsôw, ääntänsä\nkorottaen.\n\n-- Nyt tuo koira on taaskin täällä, -- murahti vastauksen asemesta\neukko ja, huomattuaan Fifin astuvan pari epäröivää askelta häntä\nkohti, kiljasi -- hyst! hyst!\n\nKâtja kutsui Fifin pois ja aukasi sille oven.\n\nFifi hyppäsi mielissään ulos, toivoen pääsevänsä nyt jonkun mukana\nulos keikkumaan, mutta jäätyään yksiksensä oven taakse, alkoi\nkaaputella ja vinkua. Ruhtinattarelta kulmat ryppyyn. Kâtja yritti\nmennä ulos...\n\n-- Taitaapa tee ollakin valmista, -- virkkoi Anna Sergêjewna. --\nKäydään teelle, hyvät herrat; täti, olkaa hyvä!\n\nRuhtinatar nousi ääneti ja astui ensimmäisenä ruokasaliin, muut\nperässä. Livreaan puettu passaripoika vetää jyräytti pöydästä ulos\nnojatuolin, joka sekin oli eukon yksinomainen pyhäkkö, ja johon oli\nasetettu pieluksia joka puolelle. Ruhtinatar valahti siihen. Kâtja\nrupesi tarjoilemaan teetä ja ojensi ensimmäisen kupin hänelle, kupin,\njonka laidassa oli N:ien maalattu vaakuna. Eukko pani teehensä mettä\n-- sokerin käyttäminen teessä oli hänen mielestänsä sekä syntiä että\nkovin kallista, vaikk'ei hänen tarvinnut talossa käyttää kopekkaakaan\nomistansa. Äkkiä hän kysäsi käheällä äänellä:\n\n-- Mitäs _rohtinas_ Ivân kirjoittaa?\n\nEi kukaan vastannut. Bazârow ja Arkâdi huomasivat pian,\nett'ei hänestä välitetä lainkaan, vaikka häntä kohdellaankin\nkunnioituksella. \"Mahdin vuoksi vaan talossa pitävät; ruhtinaallista\nmuka rotua\", arveli Bazârow itsekseen.\n\nTeen jälkeen Anna Sergêjewna ehdotti kävelyä, mutta ulkona rupesi\npisaroimaan, ja niinpä kaikki, paitsi ruhtinatarta, palasivat\nvierashuoneesen. Jo saapui naapurikin, kortinlyönnin ystävä, nimeltä\nPorfîri Platônitsh, paksunläntä, harmahtava mies, jalat lyhykäiset,\nniinkuin sorvinpenkissä pyöräytetyt, ylipäänsä varsin kohtelias,\nnaurunhaluinen herra. Anna Sergêjewna kysäisi nyt Bazârowilta,\njonka kanssa hän oli enimmäkseen keskustellutkin, tahtooko hän\nkäydä ottelemaan heidän kanssaan vanhan-aikuiseen tapaan, pelaamaan\npreferanssia. Bazârow suostui, sanoen että pitäähän hänen jo ajoissa\nvalmistautua tulevaan ammattiinsa, kihlakunnanlääkärin toimiin.\n\n-- Olkaa varoillanne, -- virkkoi Anna Sergêjewna, -- Porfîri\nPlatônitsh ja minä, me lyömme teidät perin pohjin. Kâtja, -- lisäsi\nhän, -- soita sinä sillä välin jotain Arkâdi Nikolâjewitshille; hän\npitää musikista, ja siinä sivussahan mekin saamme kuulla.\n\nVastenmielisesti lähestyi Kâtja pianoa, vastenmielisesti häntä\nseurasi Arkâdikin verkkaisin askelin. Hän rakasti kyllä musikkia,\nmutta nyt hänestä tuntui kuin Anna Sergêjewna tahtoisi saada\nhänet loitommaksi luotaan, vaikka hänellä -- niinkuin jokaisella\nsen-ikäisellä nuorella miehellä -- alkoi kuohahdella omituinen,\nhimmeä, ahdistava, rakkauden oireitten kaltainen tunne. Kâtja nosti\npianon kannen ja kysäisi puoliääneen, Arkâdiin katsomattakaan:\n\n-- Mitäs minä teille soitan?\n\n-- Mitä tahdotte, -- vastasi Arkâdi kylmäkiskoisesti.\n\n-- Mistä musikista te enimmin pidätte? -- kysyi Kâtja, asentoaan\nmuuttamatta.\n\n-- Klassillisesta, -- vastasi Arkâdi samalla äänellä.\n\n-- Miellyttääkö Mozart?\n\n-- Mozart miellyttää.\n\nKâtja otti esille Mozartin c-molli sonatafantasian. Hän soitti varsin\nhyvin, vaikka hiukan orjallisesti ja kuivasti. Silmät myötäänsä\nnuoteissa kiinni ja huulet lujasti yhteenpuristettuina, hän istui\nsuorana ja liikahtamatta. Vasta loppupuolella sonataa hänen kasvonsa\nalkoivat hehkua, ja hivuksista irtausi hieno suortuva, pudoten\nsilmäkulmille.\n\nSyvän vaikutuksen teki Arkâdiin varsinkin sonatan viimeinen osa,\njossa kesken huolettoman laulahtelun hurmaavaa iloisuutta äkkiä alkaa\nkuulua haikean, melkein traagillisen kaihon purkauksia... Mutta\nMozartin sävelten herättämä tunne ei kohdistunut Kâtjaan. Häntä\nkatsellessaan Arkâdi ajatteli vaan: \"Varsin somastihan tuo neitonen\nsoittaakin, eikä hän ole somuutta vailla itsekään.\"\n\nSoitettuansa sonatan, Kâtja kysäisi, nostamatta käsiäänkään\nkoskettimilta: \"Riittääkö?\" Arkâdi vastasi, ett'ei hän enää uskalla\nvaivata häntä, ja rupesi puhelemaan hänen kanssaan Mozartista, kysyen\nmuun muassa, itsekö hän tuon kappaleen oli valinnut, vai muutko sitä\novat hänelle suositelleet. Mutta Kâtja vastaili yksin sanoin: hän\n\"kätkeytyi\", lymysi omaan itseensä. Eikä hän sellaisissa tapauksissa\npian näkyviin tullutkaan; hänen kasvoilleen nousi silloin itsepäinen,\nmelkein tylsä ilme. Ei hän juuri ujo ollut, mutta epäluuloinen kyllä;\nsisaren kasvatus oli tehnyt hänet joissain määrin araksi, vaikk'ei\nAnna sitä tietysti osannut aavistaakaan. Loppujen loppu tästä\nkeskustelusta oli se, että Arkâdi kutsui luoksensa sisääntulleen\nFifin ja kontenanssin tähden rupesi, suopeasti hymyillen,\nsilittelemään sen päätä. Kâtja meni jälleen kukkainsa ääreen.\n\nBazârow se sillä välin oli myötäänsä tappiolla pelissä. Anna\nSergêjewna pelasi mestarillisesti, ja hyvin osasi Porfîri\nPlatônitshkin pitää puoliansa. Pelin loputtua Bazârow oli menettänyt\njonkun verran, mitättömän pienen summan tosin, mutta se harmitti\nhäntä kumminkin. Illallispöydässä Anna Sergêjewna käänsi puheen\njälleen kasvitieteesen.\n\n-- Emmekö lähde huomis-aamuna kävelemään, -- virkkoi hän Bazârowille;\n-- teiltähän minä saan tietää metsäkukkain latinalaisia nimiä ja\nniitten ominaisuuksia.\n\n-- Mitä te niillä latinalaisilla nimillä? -- kysyi Bazârow.\n\n-- Järjestys on tarpeen kaikessa, -- vastasi toinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Mikä erinomainen nainen, tuo Anna Sergêjewna! -- huudahti Arkâdi,\njäätyään kahden kesken ystävänsä kanssa heidän huostaansa annettuun\nhuoneeseen.\n\n-- Kyllä, -- vastasi Bazârow, -- kyllä sillä muijalla on ehjät aivot\npäässä. No niin, ja onhan hän maailmassa yhtä ja toista jo kokenutkin.\n\n-- Mitä sinä sillä tarkoitat Jevgêni Vasiljewitsh?\n\n-- Pelkkää hyvää, ystäväiseni Arkâdi Nikolâitsh, pelkkää hyvää! Minä\nolen vakuutettu, että hän hoitaa maatilaansakin varsin hyvin. Mutta\nei se hän ole erinomainen, vaan sisko.\n\n-- Mitenkä? Tuo tumma tyttönen?\n\n-- Niin juuri, tuo tumma tyttönen. Siinä on kaikki tuoretta,\nkoskematonta, arkailevaa, äänetöntä, kaikki mitäs vaan halajat.\nSemmoiseen sitä sopisi kiintyä. Semmoisesta vielä saa millaisen vaan\ntahtoo, mutta tuo toinen -- äläst!\n\nArkâdi ei vastannut mitään. Ystävykset panivat maata, omat mietteet\nmielessä, kummallakin.\n\nAnna Sergêjewna ajatteli sinä iltana vieraitansa hänkin. Bazârow\nmiellytti häntä keikailemattomuudellaan, jopa sillä räikeydelläkin,\nmillä hän mielipiteitänsä lausui julki. Bazârowissa hän näki jotain\nuutta, mitä hän ei ollut koskaan kokenut, ja hänhän oli utelias.\n\nAnna Sergêjewna oli jotenkin omituinen henkilö. Vailla kaikkia\nennakkoluuloja hän oli, vailla kaikkea lujaa uskoakin, mutta\nsittenkään hän ei peräytynyt kenenkään edessä eikä mennyt kenenkään\nmukaankaan. Paljon hän näki selvästi, ja paljon oli semmoista,\nmihin hän kiintyi, mutta ei häntä mikään täydellisesti tyydyttänyt;\ntuskinpa hän täydellistä tyydytystä kaipasikaan. Hänen järkensä oli\nyhtaikaa sekä tutkisteleva että kylmäkiskoinen; hänen epäilyksensä\neivät milloinkaan kadonneet unohtumattomiin, mutta eivät koskaan\nhänen mielenrauhaansakaan häirinneet. Ellei hän olisi ollut rikas\nja kenestäkään riippumaton, hän kukaties olisi syössyt taisteluun,\nolisi saanut tuta intohimoa... Mutta hänen oli helppo elää, vaikka\nvälisti ikäväkin tuli, ja niin häneltä kului päivä toisensa perästä,\nani harvoin vain tuottaen levottomuutta. Ihania tenhovaloja välisti\nleimahteli hänenkin silmäinsä nähdä, mutta niitten sammuttua hän\nlepäsi eikä ikävöinyt niitä. Hänen mielikuvituksensa lennähti joskus\nulommaskin sitä, mitä tavallisen moraalin sääntöjen mukaan pidetään\nluvallisena, mutta sittenkin veri hiljalleen kuin ennenkin virtaili\nhänen lumoavan sopusuhtaisessa ja ja tyynessä ruumiissaan. Niinpä\nvälisti, noustuansa hyvänhajuisesta kylpyammeesta, lämpöisenä,\nhempeätunteisena, hän vaipuu ajatuksiinsa, mietiskellen elämän\nmitättömyyttä, sen murheita, vaivaa, pahuutta... Hänen sielunsa\ntäyttää äkillinen rohkeus, siinä kuohahtaa ylevämielisiä aikomuksia,\nmutta -- sattuu läpiveto huhahtamaan raollaan olevasta akkunasta, ja\nAnna Sergêjewna lyyhistyy kokoon, välisti melkein suuttuukin; tässä\nsilmänräpäyksessä hän ei kaipaa kuin yhtä ainoata: että tuo ilkeä\nveto lakkaisi.\n\nHänen laitansa oli sama kuin kaikkien niitten naisten, joitten ei\nole suotu rakastaa: hän kaipasi jotain, itsekään tietämättä, mitä.\nOikeastaan hän ei kaivannut mitään, vaikka hänestä tuntui, niinkuin\nhän kaipaisi kaikkea. Odintsôw vainajata hän tuskin saattoi sietää.\nAnna oli mennyt naimisiin hänen kanssaan harkinnasta, vaikk'ei\nsuinkaan olisi suostunut rupeamaan hänen vaimoksensa, ellei olisi\npitänyt häntä hyväntahtoisena miehenä. Mutta siitä pitäin eli\nhänessä salainen viha kaikkia miehiä kohtaan: hän ei saattanut\nmielessänsä kuvailla heitä muunlaisina kuin epäsiisteinä, jykevinä,\nvelttoina, raukeavoimaisina ja tungettelevina olentoina. Kerran\nhän sattui jossain ulkomailla kohtaamaan erään nuoren, kauniin\nruotsalaisen, jolla oli niin ritarillinen ilme kasvoissa, korkea\notsa ja rehelliset, siniset silmät. Tuo mies teki häneen valtavan\nvaikutuksen, mutta se ei estänyt Anna Sergêjewnaa palajamasta\ntakaisin Venäjälle.\n\n\"Kummallinen mies tuo lääkäri!\" arveli hän, maaten komeassa\nsängyssään, pitsireunaisilla pieluksilla, keveän silkkipeitteen\nalla... Anna Sergêjewna oli perinyt isältänsä simareen tämän\ntaipumusta loistavaan elämänlaatuun. Hän oli hellästi rakastanut\ntuota syntistä, mutta hyväntahtoista isäänsä, ja tämä taas oli\njumaloinut tytärtään, laskenut tuttavallista leikkiä hänen kanssaan,\nniinkuin yhden-arvoisensa kanssa, pitänyt häntä kaikissa asioissa\nuskottunansa ja kysynyt häneltä neuvoja. Äitiänsä Anna Sergêjewna\ntuskin muisti ensinkään.\n\n\"Kummallinen mies tuo lääkäri!\" toisti hän itsekseen. Ja Anna\nSergêjewna oikaisihe, myhähti, heitti kädet niskaansa, luki sitten\npintapuolisesti pari sivua jotain typerää franskalaista romaania,\npudotti kirjan käsistänsä ja nukkui puhtoisena ja kylmänä,\npuhtoisissa ja hyvältä tuoksuavissa pukimissaan.\n\nSeuraavana aamuna hän ja Bazârow läksivät heti aamiaisen jäljestä\nulos kasveja tutkimaan ja palasivat vasta päivällisiksi. Arkâdi\nei ollut mennyt minnekään, ja oli viettänyt tunnin verran Kâtjan\nseurassa. Ei hänen tullut ikävä Kâtjan kanssa, joka itse oli\ntarjoutunut uudestaan soittamaan eilisen sonatan, mutta kun Arkâdi,\ntoisten vihdoinkin palattua, näki rouva Odintsôwin jälleen, silloin\nhän heti tunsi sydäntään kouristavan... Anna Sergêjewna astui\npuutarhan kautta, hänen käyntinsä oli väsynyttä, posket punottivat,\nja silmät välkkyivät tavallista kirkkaammin pyöreän olkihatun alla.\nHän heilutti kädessään hentoa metsäkukkaa, köykäinen mantilja oli\nvalunut harteilta käsivarsille, ja leveät, harmaat hatunnauhat\npainuneet rintaa vasten. Bazârow astui hänen perässään, itseensä\nluottavana ja huolimattomana kuten ainakin, mutta hänen kasvojensa\nilme, niin iloinen, jopa lempeä kuin olikaan, ei miellyttänyt Arkâdia.\n\n-- Hyvää huomenta! -- murahti Bazârow hänelle hampaittensa välistä ja\nmeni sisään.\n\nRouva Odintsôw puristi hajamielisenä Arkâdin kättä ja astui myöskin\nhänen ohitsensa.\n\n\"Hyvää huomenta!\" arveli Arkâdi itseksensä: \"Nytkös sitä vasta\nkohdattiinkin tänään?\"\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nAika se välisti lintuna lentää, välisti matona matelee, kuten\ntiettyä on, mutta erittäin hyvä on ihmisen olla silloin kuin hän\nei huomaakaan, kiireestikö se kulkee vai verkkaanko vierii. Tällä\ntapaa juuri Arkâdi ja Bazârow viettivät rouva Odintsôwin luona\nkolmatta viikkoa. Siihen vaikutti osaltaan talossa vallitseva\nelämän-järjestyskin. Emäntä itse noudatti sitä ankarasti ja pakotti\nmuutkin alistumaan sen alle. Talossa tapahtui kaikki määrättyyn\naikaan.\n\nAamuisin, ummelleen kello kahdeksan, koko seura kokoontui teetä\njuomaan. Siitä aamiaiseen saakka kukin teki, mitä suvaitsi; emäntä\nse silloin keskusteli päällysmiehen kanssa -- tilan talonpojat\nolivat nimittäin rahaverolla -- antoi määräyksiä hovimestarille ja\nylimmäiselle emäntäpiialle. Ennen päivällistä seura taas kokoontui,\nja silloin jälleen keskusteltiin tai luettiin ääneen. Ilta käytettiin\nkävelyihin, korttipeliin, musikkiin. Kello puoli yksitoista emäntä\nvetäytyi omaan huoneesensa, antoi palvelusväelle käskyt huomiseksi ja\nkävi levolle.\n\nBazârowille ei ollut mieleistä tämä määränperäisyys, melkein\njuhlallinen säännöllisyys jokapäiväisessä elämässä. \"Niinhän\ntässä liukuu kaikki kuin ratakiskoja myöten\", puheli hän. Nuo\nlivreapukuiset lakeijat, säädylliset hovimestarit loukkasivat hänen\nkansanvaltaista tuntoansa. \"Jos tässä kerran niin hienoa on\", arveli\nhän, \"niin pitäisi päivälliselläkin esiintyä englantilaiseen tapaan,\nfrakissa ja valkoisessa kaulaliinassa.\" Kerran hän puheli tuosta\nasiasta Anna Sergêjewnan kanssa, jonka käytöstapa oli sellaista,\nettä vieras väistelemättä tuli lausuneeksi hänelle ajatuksensa. Anna\nSergêjewna kuunteli häntä loppuun asti ja virkkoi:\n\n-- Omalta kannaltanne te olette oikeassa, ja kenties minä tässä\nkohden näytänkin hovin-emännältä, mutta elämä maalla ilman\njärjestystä ei käy laatuun: kovin tulisi ikäväksi elo ja olo.\n\nJa entiseen tapaansa kävi talossa kaikki edelleenkin.\n\nBazârow murahteli, mutta juuri siitä syystä, että \"niin tässä\nliukui kaikki kuin ratakiskoja myöten\", juuri siitä syystä hän sekä\nArkâdikin viihtyivät tässä talossa hyvin. Sitä paitsi oli kummassakin\nnuoressa miehessä tapahtunut täällä muutos heti ensi päivästä saakka.\n\nBazârowissa, jota Anna Sergêjewna ilmeisestikin suosi, vaikka\nharvoin myöntyikin hänen mielipiteisinsä, alkoi ilmestyä omituista\nlevottomuutta, jota hänessä ei milloinkaan ennen huomattu: hän oli\nherkkä ärtymään, puhui etenkehdaten, oli äkäisen näköinen eikä\nkestänyt asemillaan, ikäänkuin mikä hytkäyttelisi häntä. Arkâdi,\njoka omassa itsessään oli lopullisesti päättänyt olevansa rakastunut\nrouva Odintsôwiin, vaipui vähitellen hiljaiseen alakuloisuuteen.\nTämä alakuloisuus ei kuitenkaan estänyt häntä lähenemästä Kâtjaa;\nvaikuttipa vielä senkin, että Kâtjan ja hänen välinsä kävivät\ntuttavallisiksi, ystävällisiksi. \"Tuo toinen minua ei pidä arvossa!\nMinkäpäs sille! Mutta tämä herttainen olento ei minua hylji\",\narveli hän, ja sydän jälleen maistelemaan ylevämielisten tunteitten\nmakeutta. Kâtjassa oli jonkunmoinen hämärä tunto siitä, että Arkâdi\nhakee hänen seurassaan jonkunlaista lohdutusta, eikä kieltänyt\nhäneltä eikä itseltään tuommoisen puoleksi kainostelevan, puoleksi\nluottavan ystävyyden viatonta huvia. Anna Sergêjewnan läsnäollessa\nhe eivät haastelleet keskenänsä: Kâtja se lyyhistyi kokoon\nsisaren sirkeän katseen alla; Arkâdi taasen, niinkuin rakastunut\nkonsanaankin, ei voinut lempensä esineen läheisyydessä kiinnittää\nhuomiotansa mihinkään muuhun. Sitä vastoin tuntui hänestä hyvältä,\nollessaan kahden kesken Kâtjan kanssa.\n\nHän tunsi olevansa voimaton huvittamaan rouva Odintsôwia; hän arkaili\nja joutui hämille, ollessaan kahden hänen kanssaan. Eikä toinenkaan\ntiennyt, mitä hänelle sanoa. Arkâdi oli hänelle liian nuori.\nKâtjan kanssa Arkâdi sitä vastoin oli kuin kotonaan, kohteli häntä\nsuopeasti eikä estellyt häntä kertomasta, mitä kaikkia vaikutelmia\nse ja se soittokappale tai novelli tai runo tai muut sen semmoiset\nvähäpätöiset asiat ovat häneen tehneet. Arkâdi puolestaan ei\nhuomannut tai ei tahtonut tunnustaa olevansa itsekin huvitettu näistä\n\"vähäpätöisistä asioista\". Kâtja taas ei estänyt häntä suremasta.\nArkâdi viihtyi Kâtjan, rouva Odintsôw Bazârowin seurassa, ja siksipä\ntavallisesti kävikin niin, että molemmat parit, oltuaan jonkun aikaa\nyhdessä, hajaantuivat eri haaroille, varsinkin kävelyretkillä. Kâtja\n_ihaili_ luontoa, ja ihaili sitä Arkâdikin, vaikk'ei uskaltanut sitä\nitsellensä tunnustaa. Rouva Odintsôw oli jokseenkin penseä sitä\nkohtaan, samoin kuin Bazârowkin.\n\nYstävysten melkein alituinen erillä-olo ei jäänyt seurauksiansa\nvaille: heidän keskinäiset välinsä alkoivat muuttua. Bazârow lakkasi\npuhumasta Arkâdin kanssa rouva Odintsôwista, lakkasipa moittimasta\nhänen \"aristokraatillisia kujeitaankin\". Kâtjaa hän tosin kehuskeli\nkuin ennenkin, kehoittaen Arkâdia vain hillitsemään tytön taipumusta\nhaaveiluihin, mutta nuo keskustelut olivat pikapäisiä, neuvot\nkuivia... Yleensäkin hän nyt entistä vähemmin seurusteli Arkâdin\nkanssa. Hän ikäänkuin kartteli, ikäänkuin häpesi ystäväänsä. Arkâdi\nhuomasi kaiken tuon, mutta säilytti sen omana salaisuutenaan.\n\nOikeana syynä tähän \"käänteesen\" oli se tunne, minkä rouva Odintsôw\noli Bazârowissa herättänyt. Ja tämä tunne se vaivasi häntä,\nsaattoi häntä raivoon, ja jos ken, vaikka vihjaamallakaan olisi\nviitannut semmoisen mahdollisuuteen hänessä, niin heti hän olisi\nylenkatseellisesti nauraa hohahtaen ja kyynillisesti sadatellen\npannut vastaan. Bazârow oli kärkäs naisille ja naisen kauneudelle,\nmutta ihanteellinen, elikkä, hänen sanainsa mukaan, romantillinen\nrakkaus oli hänen mielestänsä höröntöröä, anteeksi-antamatonta\ntuulenpieksämistä, ritarilliset tunteet jonkunlaista\nhourupäisyyttä tai tautia, ja jo hän senkin seitsemän kertaa oli\nsanonut kummastelevansa, miks'ei Toggenburgia ja kaikkia noita\nminnesängereitä ja trubaduureja telkitty hulluinhuoneesen.\n\n\"Jos nainen sinua miellyttää\", puheli hän; \"niin koeta päästä\nselville vesille; ellei passaa, niin anna palttua ja käännä selkäsi:\non sitä pitäjä meidän pitäjän takanakin.\"\n\nRouva Odintsôw miellytti häntä: huhut, mitä hänestä oli pantu\nliikkeelle, vapaus ja itsenäisyys tuon rouvan mielipiteissä, se\nilmeinen suosio, jota Anna Sergêjewna häntä kohtaan osoitti -- kaikki\ntuo näkyi puhuvan Bazârowin eduksi. Pian hän kumminkin huomasi,\nett'ei tässä \"selville vesille\" pääsekään, mutta kääntää hänelle\nselkänsä, siihen ei hänessä ollut miestä, ja tämä häntä itseäänkin\nkummastutti. Veri kiehahtelemaan hänessä joka kerta kuin Anna\nSergêjewna mieleen muistui; ja kyllä hän sen verensäkin olisi vielä\nsaanut suistaneeksi, mutta hänessä oli herännyt jotain muuta, jota\nhän ei milloinkaan ollut myöntänyt olevaksi, jota hän myötäänsä oli\nivaillut, ja joka loukkasi hänen ylpeyttään.\n\nKeskusteluissaan Anna Sergêjewnan kanssa hän puhui entistä\nkylmäkiskoisemmalla halveksimisella kaikesta siitä, mikä\nromantillista on, mutta päästyään yksikseen, hän huomasi olevansa\nromantiko itsekin, ja se se häntä harmitti. Silloin hän läksi\nmetsään, astua harppaili siellä pitkin askelin, taitellen tielle\nsattuvia oksia ja toruen sekä häntä että itseänsä, vuoroin taas\nkiipesi tallin-ylisille, heittäysi liiteriin, piti itsepäisesti\nsilmiään kiinni ja pakotti itseänsä nukkumaan, mikä ei tietystikään\naina onnistunut. Äkkiä tuossa kuvautuu hänen mieleensä, että nuo\npuhtoiset kädet kerran kietoutuvat hänen kaulaansa, että nuo ylpeät\nhuulet vastaavat hänen suudelmiinsa, että katse noista viisaista\nsilmistä hellänä, niin juuri, hellänä liittyy hänen katseesensa...\nJa silloin hänen päätänsä huimasi, silloin hän vaipui unohdukseen,\nkunnes suuttumus jälleen leimahti hänessä liekkiin. Koettamalla hän\nkoetti saada kiinni itseänsä jos jonkinlaisista \"häpeällisistä\"\najatuksista, niinkuin olisi tonttu häntä härnäillyt. Välisti tuntui\nhänestä, että rouva Odintsôwissakin on tapahtumaisillaan muutos:\nkasvonpiirteissä ilmenee silloin tällöin jotain erinomaista ...\nkenties hän... Mutta silloin Bazârow tavallisesti polki jalkaansa\nlattiaan tai kiristeli hampaitaan tai pui nyrkkiä itselleen.\n\nEikä hän aivan väärässä ollutkaan. Hän oli tehnyt syvän vaikutuksen\nrouva Odintsôwin mielikuvitukseen, vetänyt hänen huomionsa puoleensa\nja oli usein hänen ajatustensa aiheena. Kun Bazârow oli poissa,\nsilloin Anna Sergêjewna ei ikävöinyt, ei odotellut häntä, mutta\nBazârowin tultua näkyviin, hän heti vilkastui. Mielellään hän\noleskeli Bazârowin kanssa kahden, mielellään keskusteli hänen\nkanssaan silloinkin kuin toinen suututti häntä tai loukkasi hänen\nmakuansa, hienoja tapojansa. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut\npäästä perille hänestä ja selville omasta itsestänsä.\n\nKerran, heidän kävellessään puutarhassa, Bazârow äkkiä yrmeällä\näänellä virkkoi aikovansa piakkoin lähteä isänsä luokse... Anna\nSergêjewna kalpeni, niinkuin mikä olisi sydämeen pistänyt, niinkin\nkipeästi pistänyt, että hän sittemmin kauan aikaa mietiskeli, mitähän\nse mahtoi merkitä. Bazârowin tarkoitus tuolla tiedon-annolla ei\nlainkaan ollut panna häntä koetukselle, nähdäkseen, mikä seuraus muka\nsillä on. Ei ollut hänen tapansa \"keksiä\".\n\nAsia oli se, että hän saman päivän aamuna oli kohdannut isänsä\nvoudin, ukko Timofêjitshin, joka oli hoidellut häntä pikku poikana.\nTämä Timofêjitsh, sukkela ja ketterä mies, tukka vanhuuttansa\njo kellertävä, kasvot punaiset, ahavan polttamat, ja pikkuinen\nkyynelkarpalo sirrottavissa silmissä, oli äkkiä ilmestynyt hänen\neteensä, yllään lyhyt mekko paksusta harmaansinisestä verasta,\nhihnanpätkä vyöllä ja rasvanahkaiset saappaat jalassa.\n\n-- Kas, sinäkö, äijä? Terve! -- huudahti Bazârow.\n\n-- Hyvää huomenta, Jevgêni Vasiljewitsh! -- vastasi ukko, hyvillään\nmyhähtäen, jolloin miehen kasvot yltäänsä vetäytyivät ryppyihin.\n\n-- No mitäs läksit? Minuako panivat hakemaan vai?\n\n-- Ettäkö hakemaan? Eihän toki! -- alkoi ukko laverrella, muistaen\nankaria ohjeita, jotka oli lähtiessään saanut vanhalta herralta.\n-- Kaupunkiin oli matka herrasväen asialle, ja tiellä sain kuulla\narmollisesta nuoresta herrasta, niin otin ja poikkesin tänne, jotta\njos niinkuin ois saada nähdä armollista nuorta herraa... Mutta että\nniinkuin häiritä teitä ... eihän toki!\n\n-- Älä nyt valehtele, -- keskeytti Bazârow. -- Tätä tietäkös meiltä\nkaupungissa käydään?\n\nTimofêjitsh joutui ymmälle eikä vastannut mitään.\n\n-- Onko isä terve?\n\n-- Ovat, Jumalan kiitos.\n\n-- Entäs äiti?\n\n-- Terve ovat Arina Vasiljewnakin, kiitos olkoon Herran Jumalan.\n\n-- Vuottavat kai minua?\n\nUkko kallisti pikkaraisen päänsä.\n\n-- Voi, Jevgêni Vasiljewitsh! Mitenkäs muuten! Ihan sydän siihen\npaikkaan lohkeaa, teidän pappaa ja mammaa katsellessa. Voi hyvä Isä\nkuitenkin!\n\n-- No niin, no niin! Älä rupea ruikuttamaan. Sano heille, että minä\ntulen kohta kotia.\n\n-- Kyllä, -- vastasi Timofêjitsh huo'aten.\n\nUlos tultuaan hän painoi kahden käden lakin päähänsä, nousi\nhuononpäiväisiin kilpatroskiin, jotka oli jättänyt portille, ja läksi\najamaan hiljaista ravia, ei kumminkaan kaupunkiin päin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllalla samana päivänä rouva Odintsôw istui Bazârowin kanssa\nomassa huoneessaan. Arkâdi käveli salissa, kuunnellen Kâtjan\nsoittoa. Ruhtinatar oli mennyt yläkertaan, omaan huoneesensa. Hän\nei yleensäkään sietänyt vieraita saatikka sitten näitä \"uusia\nherran-viikkoisia\", joiksi hän heitä sanoi. Muitten seurassa hän\noli vain nureillaan, mutta omassa huoneessaan, kahden kesken oman\nsisäkkönsä kanssa, hän välisti piti semmoista rähinää, riiteli ja\ntorui niin, että tanu sekä pikkuperukki päässä hyppivät.\n\nTuon kaiken rouva Odintsôw kyllä tiesi.\n\n-- Mitenkäs te nyt jo lähtöä teette? -- sanoi rouva Odintsôw\nBazârowille. -- Entäs lupaus?\n\n-- Mikä lupaus?\n\n-- Ettekö muista enää? Tehän suostuitte antamaan minulle tunteja\nkemiassa.\n\n-- Minkäs sille mahtaa! Isä odottelee minua: minun ei käy enää\nviipyminen. Muutoin, sopiihan teidän lukea _Pelouse et Frémy'n\n\"Notions générales de Chimie\"_; se on hyvä kirja ja selvästi\nsepitetty. Siitä te saatte kaikki, mitä tietää tahdotte.\n\n-- Mutta muistattehan te, kuinka te kerran vakuutitte minulle, ett'ei\nkirja voi korvata ... en muista enää, kuinka te sanoitte ... mutta\ntiedättehän, mitä minä tarkoitan ... Oletteko unohtanut?\n\n-- Minkäs sille mahtaa! -- virkkoi Bazârow.\n\n-- Miksikä te lähdette? -- kysyi rouva Odintsôw hiljaisemmalla\näänellä.\n\nBazârow katsahti häneen. Anna Sergêjewna oli heittänyt päänsä\nnojatuolin selkämystä vasten ja pannut kädet ristiin rinnalleen.\nNe olivat paljaat kyynäspäätä myöten. Huoneessa paloi yksi lamppu,\nsekin suojattu paperista leikellyllä verholla. Tässä valossa Anna\nSergêjewna näytti tavallista kalpeammalle. Avara, valkoinen leninki\nverhosi häntä pehmoisilla laskoksillaan, jalkaterät, ristissä nekin,\ntuskin pistivät esiin.\n\n-- Miksikäs minä jäisinkään? -- vastasi Bazârow. Rouva Odintsôw\nkäänsi päätään hiukan syrjään.\n\n-- Kuinka niin: \"miksikä?\" Eikö teidän ole hauska täällä? Vai\nluuletteko, ett'ei teitä täällä kukaan ikävöisi?\n\n-- Siitä olen varma.\n\nAnna Odintsôw oli ääneti hetken aikaa.\n\n-- Te olette väärässä. Sitä paitsi, minä en usko teitä. Tuo ei ollut\nteiltä täyttä totta.\n\nBazârow istui yhä liikahtamatta.\n\n-- Jevgêni Vasiljewitsh! Miksikä te olette ääneti?\n\n-- Mitäpäs minä sanoisin? Ei ihmisiä yleensäkään maksa ikävöidä,\nsaatikka minua.\n\n-- Miksikä niin?\n\n-- Minä olen vakava mies, ei minusta ole hauskuutta kellekään. Enkä\nminä osaa puhuakaan.\n\n-- Nyt vaaditte mielistelyjä minulta Jevgêni Vasiljewitsh.\n\n-- Ei ole minun tapojani. Tiedättehän te itsekin, että minä olen\nmahdoton elämän siroihin puoliin, niihin, joita te niin suuressa\narvossa pidätte.\n\nRouva Odintsôw puraisi nenäliinansa kolkkaa.\n\n-- Te saatte ajatella mitä tahdotte, mutta minun tulee ikävä teitä,\nlähdettyänne.\n\n-- Jääpihän tänne Arkâdi, -- virkkoi Bazârow. Toinen kohautti hiukan\nolkapäitään.\n\n-- Minun tulee ikävä, -- toisti hän.\n\n-- Todellakin? Ei sitä ikävää kauan kestä kumminkaan.\n\n-- Miksikä niin luulette?\n\n-- Siksi, että te itse olette sanonut tuntevanne ikävää silloin vaan,\nkun teidän järjestystänne häiritään. Te olette asettanut elämänne\nniin erehtymättömän säännölliseksi, ett'ei siinä saa sijaansa ikävä\neikä kaiho eikä mitkään raskaat tunteet.\n\n-- Minä olen siis mielestänne erehtymätön ... se on, olen niin\nsäännölliseksi järjestänyt elämäni?\n\n-- Niin juuri. Nytkin esimerkiksi: kello lyö muutaman minutin perästä\nkymmenen, ja minä tiedän ennakolta, että te ajatte minut pois.\n\n-- Enkä aja, Jevgêni Vasiljewitsh. Te saatte jäädä. Avatkaa tuo\nikkuna. Täällä tuntuu hiukan umpealta.\n\nBazârow nousi ja sysäsi akkunaa. Jyskähtäen se lensi\nselkoseljälleen... Hän ei luullut sen aukenevan niin helposti.\nSitä paitsi hänen kätensäkin vapisivat. Pimeä, lempeä yö katsahti\nhuoneesen: tuolla kaukana kupuili musta taivas, hiljaa humisivat\npuitten latvat, ja sisään huhahteli puhtaan ulko-ilman raikas tuoksu.\n\n-- Laskekaa uudin alas ja käykää istumaan, -- virkkoi Anna\nSergêjewna, -- mieleni tekee haastella teidän kanssanne, ennenkuin\nlähdette. Kertokaas jotain omasta itsestänne; te ette puhele\nitsestänne milloinkaan.\n\n-- Minä koetan keskustella teidän kanssanne hyödyllisistä asioista,\nAnna Sergêjewna.\n\n-- Kovinhan te olette vaatimaton... Mutta minä haluaisin saada tietää\njotain teistä, teidän perheestänne, isästänne, jonka tähden te nyt\naiotte jättää meidät.\n\nBazârow ajatteli itsekseen: \"Minkähän vuoksi hän tuollaista puhelee?\"\nMutta ääneensä hän virkkoi:\n\n-- Mitäpäs hauskuutta siitä, varsinkaan teille? Me olemme halpaa\nväkeä me...\n\n-- Ja minä teidän mielestänne aristokraati, niinkö? Bazârow nosti\nsilmänsä häneen.\n\n-- Niin! -- lausui hän liioitellun räikeästi. Anna Sergêjewna\nnaurahti.\n\n-- Vähänpä te näytte minua tuntevan, vaikka vakuutattekin kaikkien\nihmisten olevan toistensa kaltaisia ja arvelette, ett'ei maksa vaivaa\noppia heitä tuntemaan. Joskus minä kerron teille elämäni historian ...\nmutta kertokaa te ensin omanne.\n\n-- Vähänkö tunnen? -- toisti Bazârow. -- Kenties niinkin. Kenties\njoka ihminen on todellakin arvoitus. Niinpä esimerkiksi tekin: tehän\nvierotte seuraa, se rasittaa teitä ja -- sittenkin olette kutsunut\ntänne kaksi ylioppilasta asumaan. Miksikä te, älykäs ja kaunis\nnainen ... miksikä elätte maalla?\n\n-- Kuinka? Kuinka te sanoittekaan? -- puuttui rouva Odintsôw\nvilkkaasti puheesen -- Kaunisko?\n\nBazârowin kulmat rypistyivät.\n\n-- Se on yhdentekevä, -- murahti hän. -- Tarkoitukseni oli sanoa,\nett'en minä oikein käsitä, miksikä te olette asettunut maalle.\n\n-- Ette käsitä ... mutta jotain te kaiketikin luulette syyksi siihen.\n\n-- Kyllä ... minä luulen teidän yhtämittaa pysyvän samassa paikassa\nsiitä syystä, että olette hemmotellut itsenne, että te liiankin\npaljon pidätte prameudesta, mukavuudesta, lainkaan välittämättä\nmistään muusta.\n\nRouva Odintsôw myhähti taaskin.\n\n-- Te ette siis ensinkään luule, että minua voi mikään viehättää?\n\nBazârow katsahti häneen kulmainsa alta.\n\n-- Uteliaisuudesta kenties, ei muutoin.\n\n--Todellakin? Nyt minä ymmärrän, miksikä me vedämme yhtä: tehän\nolette samallainen kuin minäkin.\n\n-- Vedämme yhtä... -- jupisi Bazârow kolealla äänellä.\n\n-- Niin... Minähän unohdin, että te aiotte lähteä.\n\nBazârow nousi. Himmeästi paloi lamppu hämärtyneessä, hyvänhajuisessa,\nyksinäisessä huoneessa; silloin tällöin liikahti uudin akkunassa, ja\nhuoneesen hulvahteli yön hurmaava raikkaus ja kuului sen salaperäinen\nkuiskina. Rouva Odintsôw ei liikauttanut jäsentäkään, mutta salainen\nmielenkuohu hänet valtasi... Se valtasi Bazârowinkin, joka äkkiä\ntunsi olevansa kahden kesken nuoren, ihanan naisen kanssa...\n\n-- Minne nyt? -- virkkoi Anna Sergêjewna verkalleen.\n\nToinen vaipui tuolilleen, sanaakaan sanomatta.\n\n-- Vai olen minä vainenkin teidän mielestänne, tyyni, veltostunut,\nhemmoteltu olento, -- jatkoi Anna Sergêjewna samallaisella äänellä,\nhellittämättä silmiään akkunasta. -- Minä puolestani tiedän olevani\nonneton.\n\n-- Tekö onneton? Minkätähden? Saatatteko te välittää halpamaisista\njuoruista?\n\nRouva Odintsôw rypisti kulmiaan. Häntä harmitti, että toinen oli\nsillä tavoin hänet käsittänyt.\n\n-- Nuo juorut eivät minua edes nauratakaan, Jevgêni Vasiljewitsh,\nja liiaksi olen ylpeä, salliakseni niitten häiritä minun rauhaani.\nMinä olen onneton siitä syystä, ett'ei minussa ole elämän halua,\nelämän harrastusta. Te katselette minua epäilevin silmin, ajatellen:\ntuollaista puhuu aristokraati, joka on yltäänsä pitseissä ja istuu\nsamettisessa nojatuolissa. En tahdo salatakaan: minä rakastan sitä,\nmitä te sanotte prameudeksi, ja samalla minussa on sangen vähän\nelämisen halua. Selittäkää tämä ristiriitaisuus niinkuin tahdotte.\nMutta ... pelkkää romantismiahan se teidän silmissänne onkin.\n\nBazârow puisteli päätään.\n\n-- Te olette terve, riippumaton, rikas... Mitäs te vielä tahtoisitte?\n\n-- Mitäkö tahtoisin? -- toisti rouva Odintsôw. -- Minä olen väsynyt,\nolen vanha, olen mielestäni jo elänyt niin kauan. Niin, minä olen\nvanha, -- lisäsi hän, hiljalleen vetäen mantiljan kolkkia paljaitten\nkäsiensä yli. Heidän katseensa kohtasivat toisensa, ja Anna\nSergêjewna punastui hiukan. -- Minulla on takanani jo niin paljon\nmuistoja: elämä Pietarissa, rikkautta, sitten köyhyyttä, sitten isän\nkuolema, sitten ulkomaan matka, niinkuin tapa on... Muistoja on\npaljo, mutta muistettavaa ei mitäkään, ja edessäni on pitkän pitkä\ntie määräänsä vailla... Ilmankos ei tee mieli lähteä liikkeellekään!\n\n-- Pettymystäkö siis? -- kysyi Bazârow.\n\n-- Ei, -- vastasi rouva Odintsôw verkalleen. -- Mutta minä en ole\nsaanut tyytymystä... Luulisinpa, että jos voisin oikein lujasti\nkiintyä johonkin asiaan...\n\n-- Teidän tekee mielenne rakastua, -- keskeytti Bazârow, -- mutta\nrakastua te ette voi, ja siinä teidän onnettomuutenne.\n\nRouva Odintsôw rupesi tarkastamaan mantiljansa hihoja.\n\n-- Enkö voi rakastua? -- virkkoi hän.\n\n-- Tuskin. Mutta turhaanpa minä sitä onnettomuudeksi sanoin.\nPäinvastoin: se ihminen se pikemmin säälittää, jolle tuo seikka\nsattuu.\n\n-- Sattuu ... mikä niin?\n\n-- Että rakastuu.\n\n-- Mistä te sen tiedätte?\n\n-- Kuulemalta, -- vastasi Bazârow tuimasti, mutta itsekseen hän\narveli: \"Sinä kiekailet. Sinun on ikävä, ja paremman puutteessa\nkiusottelet minua vain, mutta minullapa...\" Ja todellakin: Bazârowin\nsydän se oli niin täynnä kuohua.\n\n-- Sitäpaitsi, -- jatkoi hän ääneen, kumartuen koko ruumiillaan\nja heilutellen nojatuolin helttoja, -- te olette kukaties liian\nvaativainen.\n\n-- Ehkä. Minun mielestäni: joko kaikki tahi ei mitään. Elämä\nelämästä. Ken minulta elämäni otti, antakoon omansa minulle, mutta\nsamalla myös säälittelemättä, ehdottomasti. Kernaammin olen ilman.\n\n-- No niin, -- virkkoi Bazârow; -- sehän varsin oikeudenmukainen\nehto. Kummastelen vain, miksikä te ... miksikä te ette vielä ole\nlöytänyt sitä, mitä halajatte.\n\n-- Onko sitten teidän mielestänne niin helppo antautua kokonaan mille\nhyvänsä?\n\n-- Ei olekaan, jos rupeaa harkitsemaan ja yhä parempaa odottelee ja\nyhä oman itsensä hintaa nostaa, se on: itseänsä kalliissa arvossa\npitää; mutta antautua empimättä -- se on varsin helppoa.\n\n-- Kuinka olisi mahdollista olla pitämättä omaa itseänsä arvossa?\nEllen minä ole minkään veroinen, kukapa silloin minun alttiuttani\nkaipaisi?\n\n-- Se ei kuulu minuun; ottakoon toinen selvän, minkä verran hintaa\nminulla on. Pääasia on osata antautua.\n\n-- Niinhän te puhutte, -- sanoi rouva Odintsôw, -- niinkuin olisitte\nkaikkea tuota kokenut.\n\n-- Siks' sanaks' vain, Anna Sergêjewna. Tiedättehän te, että ne ovat\noutoja minulle tuommoiset asiat.\n\n-- Mutta osaisitteko te antautua?\n\n-- En tiedä; en tahdo kerskailla.\n\nAnna Sergêjewna ei puhunut mitään. Ääneti oli Bazârowkin. Pianon\nsäveleitä kuului vierashuoneesta tänne saakka.\n\n-- Soitteleeko se Kâtja vielä näin myöhään? -- virkkoi rouva Odintsôw.\n\nBazârow kohosi tuoliltaan.\n\n-- Myöhäpä onkin jo. Teidän on aika käydä levolle.\n\n-- Malttakaa; minnekäs teillä on kiire? ... minun täytyy sanoa teille\nvielä sananen.\n\n-- Mikä niin?\n\n-- Malttakaa! -- kuiskasi rouva Odintsôw.\n\nHän kiinnitti katseensa Bazârowiin ja näkyi huolellisesti tarkastavan\nhäntä.\n\nBazârow käväisi kerran poikki lattian, lähestyi sitten äkkiä häntä ja\nvirkkoi \"hyvästi\", pusertaen hänen kättänsä niin lujaa, että toinen\noli parahtaa. Sen tehtyään hän meni pois.\n\nAnna Sergêjewna nosti litistyneet sormensa huulilleen, puhalsi\nniihin pari kertaa, mutta kavahti sitten äkkiä nojatuolistaan ja\nläksi kiireisin askelin astumaan ovea kohti, ikäänkuin aikoen kutsua\nBazârowia takaisin... Sisäkkö astui huoneesen, kantaen vesikarahvia\nhopeisella tarittimella. Rouva Odintsôw pysähtyi, lähetti palvelijan\npois, istahti jälleen ja vaipui mietteisinsä jälleen. Palmikko\nkiertyi auki, tummana käärmeenä pudoten hänen hartioilleen.\n\nKauan vielä paloi lamppu Anna Sergêjewnan huoneessa, ja kauan hän\nistui liikahtamatta, silloin tällöin vain pyhkäisten sormillaan\nkäsiänsä, joita öinen kylmyys hiljaa karmiskeli.\n\nKaksi tuntia myöhemmin Bazârow astui makuuhuoneesensa, saappaat\nkasteesta märkinä, tukka pörrössä, yrmeänä koko mies. Arkâdi istui\nkirjoituspöydän ääressä, kirja kädessä, nuttu napitettuna ylös asti.\n\n-- Vieläkö sinä olet valveilla? -- virkkoi Bazârow melkein kuin\nharmissaan.\n\n-- Kauanpa sinä istuitkin tänä iltana Anna Sergêjewnan kanssa, --\nsanoi Arkâdi puolestaan, toisen kysymykseen vastaamatta.\n\n-- Istuin kaiken sen aikaa kuin te Katerina Sergêjewnan kanssa\nsoittelitte pianoa.\n\n-- En minä soittanut, -- sai Arkâdi sanotuksi, mutta vaikeni sitten.\nHän tunsi kyyneleitä kiertyvän silmiin, mutta ei olisi tahtonut itkeä\npilkallisen ystävänsä nähden.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nHuomenissa, rouva Odintsôwin tullessa teepöytään, Bazârow istui kauan\naikaa kumartuneena teekuppinsa ylitse, mutta nosti äkkiä silmänsä\nhäneen... Anna Sergêjewna kääntyi hänen puoleensa, niinkuin tämä\nolisi häntä nyäissyt. Bazârow huomasi silloin hänen käyneen hiukan\nkalpeammaksi sitten viime yön. Anna Sergêjewna vetäysi pian omaan\nhuoneesensa eikä tullut esille ennenkuin aamiaiselle.\n\nAamusta aikain oli sataa tihustellut; mahdoton oli lähteä ulos,\nja siksipä koko seura kokoontuikin vierashuoneesen. Arkâdi\notti esille viimeisen numeron jotain aikakauskirjaa ja rupesi\nlukemaan. Ruhtinatar näytti, niinkuin hänen tapansa oli, ensi\nalussa hämmästyvänsä: eihän vaan muka tuolla nuorella miehellä\nliene jotain säädytöntä mielessä; mutta rupesi sitten vihaisesti\nkatsoa tuijottamaan Arkâdia, joka ei tuosta kumminkaan sen enempää\nvälittänyt.\n\n-- Jevgêni Vasiljewitsh! -- sanoi Anna Sergêjewna. -- Tulkaa minun\nhuoneeseni... Minun pitäisi kysyä teiltä jotain... Te mainitsitte\neilen erään teoksen...\n\nHän nousi ja läksi ovea kohti. Ruhtinatar katsahti ympärilleen,\nsellainen ilme kasvoissaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:\n\"Katsokaas, katsokaas, kuinka minua kummastuttaa!\" ja rupesi jälleen\nkatsoa tuijottamaan Arkâdiin. Mutta tämä korotti äänensä, vaihtoi\nsilmäyksen vieressään istuvan Kâtjan kanssa ja jatkoi lukemistaan.\n\nRouva Odintsôw astui kiirein askelin huoneesensa. Bazârow seurasi\nhäntä joutuisaan, silmiään nostamatta, korvaansa vain tavoitellen\ntuossa edessä liukuvan silkkileningin hienoa humua ja kahinaa. Rouva\nOdintsôw vaipui samaan nojatuoliin, jossa eilenkin oli istunut, ja\nBazârow kävi hänkin entiselle paikalleen.\n\n-- Mikäs sen kirjan nimi nyt olikaan? -- kysäisi Anna Sergêjewna\nhetkisen kuluttua.\n\n-- _Pelouze et Frémy, \"Notions générales\"_, -- vastasi Bazârov. --\nSopii suositella teille myöskin _Ganot'in \"Traité élémentaire de\nphysique expérimentale\"_. Siinä ovat kuvat selvemmät, ja muutoinkin\ntämä oppikirja...\n\nRouva Odintsôw ojensi kätensä.\n\n-- Jevgêni Vasiljewitsh, älkää panko pahaksi, mutta en minä teitä\ntänne kutsunut oppikirjain tähden. Minä tahtoisin uudistaa eilisen\nkeskustelumme. Te läksitte pois niin äkkiä... Vai tuntuuko tämä\nikävältä teistä?\n\n-- Olen käskettävissänne, Anna Sergêjewna. Mistäs me eilen\nhaastelimmekaan?\n\nRouva Odintsôw katsahti häneen syrjästä ja sanoi:\n\n-- Me puhelimme muistaakseni onnesta. Minä kerroin teille omasta\nitsestäni. Niin vainenkin, tulin nyt maininneeksi sanan \"onni\".\nSanokaas: mistä se tulee, että silloinkin, kun me nautimme\nesimerkiksi musikista, hauskasta illasta, keskustelusta sympaatisten\nihmisten kanssa, että silloinkin kaikki tuo tuntuu enemmän\nviittaukselta johonkin äärettömään onneen jossain kaukana kuin\ntodelliselta onnelta, toisin sanoen: meidän nauttimamme onni ei\noikein onnelta tunnu. Mistä se tulee? Vai kenties te ette mitään\nsellaista tunnekaan?\n\n-- Sanoohan sananparsi: kylän kakku makeampi, -- vastasi Bazârow. --\nJa sitä paitsi, sanoittehan te eilen, ett'ette ole saanut tyydytystä.\nMinulle ei tuommoiset asiat tosiaankaan johdu mieleenkään.\n\n-- Ne näyttävät teistä kukaties naurettavilta?\n\n-- Ei niinkään, mutta eivät vaan johdu mieleen.\n\n-- Todellakin? Tiedättekös, minun tekisi mieleni päästä selville,\nmitä asioita _te_ ajattelette?\n\n-- Kuinka? En ymmärrä teitä.\n\n-- Kuulkaahan: minä olen jo kauan sitten aikonut puhua suuni\npuhtaaksi. Tarpeetonta on minun sanoa, senhän te itsekin tiedätte,\nett'ette te ole jokapäiväisiä ihmisiä. Te olette vielä nuori, koko\nelämä on edessänne. Mihinkä te valmistautte? Millainen odottaa teitä\ntulevaisuus? Minä tarkoitan: mihinkä loppumäärään te pyrjitte,\nminnekä kuljette, mitä teillä on sisimmissänne? Sanalla sanoen: kuka\nte olette? mikä te olette?\n\n-- Tuo on sangen kummallista, Anna Sergêjewna. Tiedättehän, että minä\ntutkin luonnontieteitä, ja mikä minä olen...\n\n-- Niin, mikä te olette?\n\n-- Olenhan jo tiedoksi tehnyt, että minä olen kihlakunnanlääkärin\nalku.\n\nAnna Sergêjewna teki kärsimättömän liikkeen.\n\n-- Miksikä te tuommoista puhutte? Ette te usko sitä itsekään. Arkâdi\nolisi saattanut vastata niin, mutta ette te.\n\n-- Minkäs puolesta Arkâdi...\n\n-- Olkaa jo! Kuinka olisi mahdollista, että te tyytyisitte niin\nvaatimattomaan toimintaan? Ja itsehän te yhtämittaa vakuutatte, että\nlääketiede on teistä nähden olemattomissa. Ja teistäkö, kaikessa\nitserakkaudessanne, teistäkö kihlakunnanlääkäri! Te vastaatte minulle\ntuolla tavoin, päästäksenne vain minusta, siitä syystä vain, ett'ette\nminuun luota. Mutta tiedättekös, Jevgêni Vasiljewitsh: minä voisin\nymmärtää teitä, sillä minä olen ollut köyhä ja itserakas, niinkuin\ntekin; minä olen kenties käynyt samallaiset kokemukset kuin tekin.\n\n-- Kaikki tuo on sangen kaunista Anna Sergêjewna, mutta ... suokaa\nanteeksi ... min'en yleensä ole tottunut lausumaan julki sisimpiäni,\nja teidänhän ja minun välilläni on niin pitkä matka...\n\n-- Mikä matka? Joko te taas sanotte minua aristokraatiksi? Lakatkaa\ntuosta jo, Jevgêni Vasiljewitsh! Olenhan luullakseni jo todistanut\nteille...\n\n-- Ja sitä paitsi, -- keskeytti Bazârow, -- miksipä ruveta puhumaan\ntulevaisuudesta, joka suurimmaksi osaksi ei riipu meistä? Jos sattuu\ntilaisuus saada jotain aikaan -- oli menneeksi, ellei, niin on\nainakin siitä mieli hyvä, ett'ei ennalta ole turhaan suutansa piessyt.\n\n-- Tuttavallista keskustelua te sanotte suunpieksämiseksi... Vai\ntarkoitatteko, ett'en minä, naisena, ansaitse teidän luottamustanne?\nTehän halveksitte meitä kaikkia.\n\n-- Teitä, Anna Sergêjewna, en halveksi, ja sen te tiedätte.\n\n-- En, min'en tiedä mitään... Mutta olkoonpa niinkin: minä\nkäsitän, miksikä teistä tuntuu vastenmieliseltä puhua tulevasta\ntoiminnastanne; mutta se, mikä teissä nyt liikkuu...\n\n-- Liikkuu! -- toisti Bazârow, -- niinkuin minä olisin hyväkin\nvaltakunta tai yhteiskunta! Joka tapauksessa, ei se ole mitään sen\nkummempaa. Ja toiseksi: voiko sitten ihminen aina julkilausua kaiken\nsen, mitä hänessä \"liikkuu\"?\n\n-- En ymmärrä, miksikä ei voisi julkilausua kaikkea, mistä sydän on\ntäynnään.\n\n-- Voitteko _te_? -- kysäisi Bazârow.\n\n-- Voin, -- vastasi Anna Sergêjewna, hetken epäröityänsä.\n\nBazârow painoi päänsä alas.\n\n-- Te olette onnellisempi minua.\n\nAnna Sergêjewna katsahti häneen kysyvästi ja virkkoi sitten:\n\n-- Sanokaa mitä hyvänsä, mutta jotain minussa on, joka sanoo,\nett'emme suotta ole sattuneet yhteen, ja että meistä tulee vielä\nhyvät ystävät. Minä olen varma siitä, että tuo ... kuinka ma\nsanoisin?... tuo mielenjännitys, tuo pidätteleiminen teissä vihdoin\nhaihtuu.\n\n-- Vai olette te huomannut minussa jotain pidätteleimistä ... ja\nvielä ... kuinkas te sanoittekaan? ... mielen-jännitystä?\n\n-- Niin.\n\nBazârow nousi ja astui akkunaan.\n\n-- Ja tahtoisitte tietää, mikä on syynä tähän pidätteleimiseen,\ntahtoisitte tietää, mitä minussa liikkuu, niinkö?\n\n-- Niin, -- toisti rouva Odintsôw jonkinlaisella, hänelle\nitselleenkin vielä selittämättömällä kammolla.\n\n-- Ettekä suutu?\n\n-- En.\n\n-- Ettekö? -- Bazârow seisoi seljin häneen. --\n\nNiin tietäkää sitten, että minä rakastan teitä tyhmästi,\nmielettömästi... Se teidän nyt onnistui saada ilmi.\n\nRouva Odintsôw ojensi eteenpäin molemmat kätensä, mutta Bazârow\npainoi otsansa ruutua vasten. Hän oli tukehtua; hän vapisi koko\nruumiissaan. Mutta tämä ei ollut nuorukaisen arkuuden väristystä; se,\nmikä hänet oli vallannut, ei ollut ensimmäisen tunnustuksen salaista\nkauhua; intohimo hänessä kuohui, ankara ja raskas ... intohimo,\njoka vivahti vihaan, kenties oli samaa sukuakin kuin se... Hän sekä\nhirvitti että säälitti Rouva Odintsôwia.\n\n-- Jevgêni Vasiljewitsh, -- lausui hän, ja välitön hellyys helähti\nhänen äänessään.\n\nBazârow kääntyi kiivaasti ympärinsä, heitti häneen kiihkeän, ahmivan\nkatseen, sieppasi häntä sitten molemmista käsistä ja veti hänet\nrintaansa vasten.\n\nRouva Odintsôw ei voinut heti irtaantua hänen syleilystään, mutta\nseuraavassa silmänräpäyksessä hän jo seisoi kaukana nurkassa, sieltä\nkatsellen Bazârowia. Tämä oli syöstä häntä kohti...\n\n-- Te ymmärsitte minut väärin, -- kuiskasi rouva Odintsôw hätäisesti,\nkauhistuneena. Jos toinen olisi askeleenkaan vielä astunut, niin hän\nolisi varmaankin parkaissut.\n\nBazârow puraisi huultaan ja läksi pois.\n\nPuolen tunnin perästä palvelustyttö toi Anna Sergêjewnalle lapun\nBazârowilta. Siinä oli yksi rivi vain: \"Pitääkö minun lähteä\ntänään, vai saanko jäädä huomiseksi?\" -- \"Miksikä lähteä? Minä en\nymmärtänyt teitä; te ette ymmärtänyt minua.\" Niin vastasi hänelle\nAnna Sergêjewna, mutta mielessänsä hän mietti: \"Enhän minä ymmärtänyt\nitseänikään.\"\n\nPäivällisiin saakka hän ei tullut näkyville. Huoneessansa hän\nkäveli yhtämittaa edestakasin, kädet seljän takana, silloin tällöin\npysähtyen milloin akkunaan, milloin peilin eteen ja verkalleen\npyyhkäisten nenäliinalla kaulaansa, jossa hän yhä vain oli näkevinään\npolttavan täplän. \"Mikä\", kyseli hän itseltään, \"mikä minut saattoi\n'saamaan ilmi', kuten Bazârow sanoi, hänen sisimpänsä, ja enköhän\nminä ollut jotain aavistellut?\"...\n\n-- Minä olen syypää, -- lausui hän ääneensä, -- mutta sitähän en\nosannut ennalta arvatakaan.\n\nHän vaipui mietteisinsä ja punastui, muistellessaan, kuinka melkein\npetomaiselta Bazârow oli näyttänyt kasvoiltaan, syöstessään häntä\nkohti...\n\n-- Vai? -- huudahti hän äkkiä, pysähtyen ja kutrejansa heilauttaen...\nHän näki peilissä kuvansa: tuo kenossa oleva pää, salaperäinen hymy,\njoka leijaili puoleksi suljettujen, puoleksi avonaisten silmäin ja\nhuulten ympärillä, -- se näkyi haastavan hänelle jotain sellaista,\nmistä hän itsekin joutui hämille.\n\n-- Ei! -- päätti hän viimein. -- Jumala ties, minne tämä olisi\nvienytkään. Ei ole leikkimistä tällaisen asian kanssa... Oma rauha se\non sentään parasta maailmassa.\n\nEikä hänen rauhansa ollutkaan häiritty, mutta pahaksi hänen mielensä\nsentään kävi, ihan hän itkahtikin kerran, itsekään tietämättä,\nmiksi, ei ainakaan kärsimästänsä loukkauksesta. Ei hän tuntenut\nolevansa loukattu; pikemmin hän tunsi olevansa syyllinen. Moninaisten\nepäselväin tunteitten vallassa, tietäessään elämän kiitävän kiireesti\ntiehensä, jotain uutta hapuillen, -- sellaisena hän oli pakottanut\nitsensä menemään siihen ja siihen rajaan asti, oli pakottanut itsensä\nkatsahtamaan tuon rajan toisellekin puolen ... ja sieltä oli astunut\nhänen näkyviinsä -- ei edes pohjaton kuilukaan, vaan tyhjyyttä ...\ntai jotain niin muodotonta...\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nNiin voimakas kuin rouva Odintsôw olikin suistamaan tunteitansa,\nniin vähän kuin ennakkoluulot saivatkaan valtaa hänen ylitsensä,\nniin oudolta hänestä sittenkin tuntui, tullessaan päivällispöytään.\nAterian aikana ei tapahtunut kumminkaan mitään erinomaista. Porfíri\nPlatônitsh oli saapuvilla hänkin ja kertoi kaikenlaisia juttuja. Hän\noli vast'ikään palannut kaupungista ja tiesi muun muassa kuvernöörin,\nBourdaloue'n, antaneen erityisten tointen virkamiehille käskyn kantaa\nkannuksia siltä varalta, että hän lähettäisi heidät ratsain jollekin\nkiireiselle asialle. Arkâdi puheli puoliääneen Kâtjan kanssa ja\nosoitti diplomaatisesti kohteliaisuuksia ruhtinattarelle. Bazârow oli\ntuikean näköinen eikä puhunut halaistua sanaakaan. Rouva Odintsôw\nkatsahti häneen pari kertaa suoraan, ei salavihkaa: Bazârowin\nsilmät tuijottivat alas, jok'ainoa piirre hänen ankarissa, äreissä\nkasvoissaan tiesi ylenkatseellista päättäväisyyttä. \"Ei, ei, ei!\"\najatteli rouva Odintsôw.\n\nPäivällisen jälkeen Anna Sergêjewna läksi koko seuran mukana\npuutarhaan. Huomatessaan Bazârowin tahtovan puhutella häntä, hän\nastui pari askelta syrjään ja pysähtyi. Bazârow lähestyi häntä, yhä\nvieläkin silmät maassa ja virkkoi kolealla äänellä:\n\n-- Minun täytyy pyytää teiltä anteeksi, Anna Sergêjewna. Te olette\nsuutuksissanne minuun ja syystäkin.\n\n-- En, Jevgêni Vasiljewitsh, en ole suutuksissani teihin mutta minun\non paha mieli.\n\n-- Sitä pahempi. Kaikissa tapauksissa olen saanut tarpeeksi\nrangaistusta. Minun tilani, senhän myöntänette, on peräti hassu.\nTe kirjoititte minulle: \"miksikä lähteä?\" Mutta minä en saata enkä\ntahdokaan jäädä. Huomenna ei minua enää täällä ole.\n\n-- Jevgêni Vasiljewitsh, miksikäs te...\n\n-- Miksikö lähden?\n\n-- Ei, en minä sitä aikonut sanoa.\n\n-- Tehty mikä tehty, Anna Sergêjewna ... ja ennemmin tai myöhemmin\npiti käydä näin. Minun tulee siis lähteä. Tiedän yhden ainoan ehdon,\njoka saisi minut jäämään, mutta se on mahdottomissa. Ettehän te ...\nsuokaa julkeuteni anteeksi ... ettehän te minua rakasta ettekä\nkoskaan voikaan rakastaa?\n\nBazârowin silmät leimahtivat mustain kulmain alta. Anna Sergêjewna\nei vastannut mitään. Hänen mielessään sävähti: \"Minä pelkään tuota\nmiestä.\"\n\nBazârow näytti ymmärtäneen hänen ajatuksensa.\n\n-- Hyvästi! -- virkkoi hän ja läksi kulkemaan taloa kohti.\n\nAnna Sergêjewna astui verkalleen perässä, kutsui luokseen Kâtjan\nja otti häntä käsivarresta. Eikä hän sitten enää koko sinä iltana\neronnutkaan sisarestaan. Korttipöytään hän ei käynyt, naurahtelihan\nvain usein, mikä ei ensinkään ollut sopusoinnussa hänen kalpeitten,\nlevottomain kasvojensa kanssa. Arkâdi oli ymmällä ja tarkasteli häntä\ntarkastelemistaan, niinkuin nuorten on tapa, nimittäin tuon tuostakin\nkysäisten itseltään: mitähän tuo nyt oikeastaan on?\n\nBazârow sulkeutui huoneesensa, mutta tuli sentään teepöytään. Anna\nSergêjewnan teki mieli sanoa hänelle joku hyvä sana, mutta ei\ntiennyt, mitenkä käydä pakinoille hänen kanssaan.\n\nOdottamaton tapaus pelasti hänet pulasta. Hovimestari ilmoitti herra\nSítnikowin tulleen.\n\nVaikea on sanoin kuvata, millaisena kukonpoikasena tuo\nnuori progressisti tulla pyrähti huoneesen. Luontaisella\ntungettelevaisuudellaan hän oli päättänyt lähteä maalle naisen\nluokse, jota hän tuskin tunsikaan, ja joka ei milloinkaan ollut\nkutsunut häntä, mutta jonka luona, mikäli hän oli saanut tietää,\nparhaillaan vierailee niin älykkäitä miehiä, hänen läheisiä\ntuttaviaan. Nyt häntä kumminkin alkoi jänistää ihan sydänkettoja\nmyöten. Jo ennakolta ulkoa opituista anteeksi-pyytelemisistä ja\ntervehdyksistä ei tullut yhtään mitään; sen sijaan hän alkoi\nladella jotain varsin typerää: Jevdóksia Kúkshin muka lähetti\nhänet tiedustamaan, mitenkä Anna Sergêjewna jaksaa ... ja Arkâdi\nNikolaitshkin on aina puhunut hänelle erinomaisen kattavasti ja...\nSiihen hän sitten takertuikin ja joutui lopulti niin hämilleen, että\nistui oman hattunsa lyttyyn.\n\nKosk'ei häntä kumminkaan kukaan ajanut pois, vieläpä Anna Sergêjewna\nesitti hänet tädilleen ja sisarelleenkin, niin rohkaisi hän taas\nmielensä, ja nytkös mies soittamaan suutaan. Tympeyden esiintyminen\non välisti varsin hyödyllistäkin elämässä: se höllittää liian\nkorkealle viritetyt kielet, raitistaa itseensäluottamuksen tai\nitsensä-unohduksen tunteita, muistuttaen olevansa läheistä\nheimoa heille. Sítnikowin tulo teki koko elämän tylsemmäksi ja\n-- luontevammaksi; kukin söi entistä tukevamman illallisen, ja\npuolituntia tavallista aikaisemmin lähdettiin levollekin.\n\n-- Nyt minun sopii -- virkkoi Arkâdi sängystään Bazârowille, joka\nhänkin oli riisuutunut, -- nyt minun sopii toistaa ne sanat, jotka\nsinä kerran lausuit minulle: \"Miksikä sinä olet niin alakuloinen?\nOlet kai täyttänyt jonkun pyhän velvollisuuden?\"\n\nEntisten ystävysten välillä oli jo muutaman päivän vallinnut\njonkunlainen teeskennellyn vapaa molemmanpuolinen härnäily, joka aina\ntietää salaista tyytymättömyyttä tai sydämeen kätketyitä epäluuloja.\n\n-- Minä lähden huomenna isä ukon luokse, -- murahti Bazârow.\n\nArkâdi kohosi vuoteessaan kyynäspäänsä nojaan. Nuo sanat herättivät\nhänessä sekä kummastusta että, ties mistä syystä, mielihyvääkin.\n\n-- Vai niini -- virkkoi hän. -- Ja siksikö sinä olet niin alakuloinen?\n\nBazârow haukotteli.\n\n-- Entäs Anna Sergêjewna? -- jatkoi Arkâdi.\n\n-- Mitenkä niin?\n\n-- Minä tarkoitan: päästääkö hän sinut lähtemään?\n\n-- En ole ottanut pestiä häneltä.\n\nArkâdi vaipui mietteisinsä. Bazârow kävi pitkälleen ja kääntyi\nseinään päin.\n\nHetken aikaa vallitsi äänettömyys.\n\n-- Jevgêni! -- huudahti Arkâdi äkkiä.\n\n-- No?\n\n-- Huomenna lähden minäkin. Bazârow ei vastannut mitään.\n\n-- Mutta minä lähden kotia, -- jatkoi Arkâdi. -- Ajetaan ensin yhtä\nmatkaa Hóhlowin syrjäkylään asti; siellä sinä sitten otat hevoset\nFedôtilta. Olisihan minun hauska tutustua sinun vanhempiesikin\nkanssa, mutta pelkään tulevani vastuksiksi sekä heille että sinulle.\nTulethan sinä sitten taas meille?\n\n-- Teillehän minulta jäi kampsut, -- äänsi Bazârow, kääntymättä.\n\n\"Kummallista! -- arveli Arkâdi itsekseen. -- Hän ei lainkaan\ntiedustele, miksi minä lähden. Ja miksikä minä oikeastaan lähdenkään,\nja miksi hänkään lähtee?\" Hän ei osannut antaa tyydyttävää vastausta\nkysymykseensä; sydäntä vain alkoi pakottaa ja kalvaa. Hän tunsi, että\nhänen on oleva raskas erota täältä, jonne hän oli jo niin tottunut,\nmutta tunsi myös, että outoa hänen olisi tänne yksinkin jäädä.\n\n\"Jotain on heidän välillänsä tapahtunut\", jatkoi hän taas\nmiettimistänsä. \"Mitäpäs minä tänne jään vetelehtimään Anna\nSergêjewnan näkyviin, Jevgênin lähdettyä? Hän kyllästyy minuun\nkokonaan, ja minä menetän vihdoin viimeisetkin.\"\n\nHän rupesi luomaan eteensä Anna Sergêjewnan kuvaa. Vähitellen alkoi\nmuitakin piirteitä astua näkyville nuoren lesken kauniitten kasvojen\nläpi.\n\n\"Sääli on Kâtjaakin!\" kuiskasi Arkâdi pielukseen, johon jo tipahti\nkyynel... Äkkiä hän heilautti tukkaansa ja lausui ääneen:\n\n-- Hittoko sen Sítnikowin tänne lennätti, senkin pöllön?\n\nBazârow liikahti vuoteessansa ja virkkoi.\n\n-- Tyhmä sinä olet vielä, veikkonen, huomaan ma. Sítnikowit ovat\nmeille välttämättömiä. Minulle, ymmärrätkö, ihminen, minulle ovat\ntarpeen nuo tolvanat. Vai jumalienko täällä pitäisi käydä savea\nsotkemaan?\n\n\"Vai niin!\" ajatteli Arkâdi itsekseen, ja nyt vasta hänelle\nsilmänräpäyksessä selveni koko tuo Bazârowin itserakkauden pohjaton\nkuilu. \"Me muka siis olemme jumalia? Toisin sanoen sinä olet jumala,\nmutta minä... kunhan en vaan minä olisikin niitä tolvanoita!\"\n\n-- Niin! -- toisti Bazârow. -- Tyhmä sinä olet vielä.\n\nRouva Odintsôw ei lausunut mitään sanottavaa kummastelemista,\nkuultuaan huomenissa Arkâdin sanovan, että hänkin aikoo lähteä.\nHän näytti hajamieliseltä ja väsyneeltä. Kâtja loi ääneti Arkâdiin\nvakavan katseen; ruhtinatar se oikein ristinmerkin teki shaalinsa\nalla, niin ett'ei Arkâdi sitä voinut huomata. Sítnikow sitä\nvastoin joutui ihan pyörälle päin. Hän oli vast'ikään tullut\nruokasaliin uudessa, uhkeassa, tällä erää ei slavofiilisessä,\npuvussa; eilis-iltana hän oli hänen käytettäväkseen annetun lakeijan\nhämmästyttänyt suurella paljoudella mukaansa tuomia alusvaatteita, ja\nnyt -- toverit jättävät hänet! Hän tarpoi jalkojaan, pyörähti sinne\nja pyörähti tänne, niinkuin takaa-ajettu jänis, ja äkkiä, melkein\nkauhistuen, melkein parkaisten julisti, että nyt sitä lähtee hänkin.\nRouva Odintsôw ei ruvennut häntä pidättelemään.\n\n-- Minulla on erittäin mukavat kaleskat, -- lisäsi tuo poloinen nuori\nmies, kääntyen Arkâdin puoleen. -- Minä vien teidät perille; Jevgêni\nVasiljewitsh taas ottaa teidän tarantassinne. Siten se käy varsin\nmukavasti.\n\n-- Hyväinen aika! Eihän meillä ole ensinkään yksi matka, ja minähän\nasun kaukana!\n\n-- Ei se tee mitään, ei yhtään mitään; aikaa minulla on yltäkyllä, ja\nsitä paitsi on minulla sielläpäin asioitakin.\n\n-- Viina-arenninko alalla? -- kysäisi Arkâdi, liiankin halveksivasti.\n\nMutta Sítnikow oli sellaisessa epätoivon tilassa, ett'ei edes\nnaurahtanutkaan, niinkuin tavallisesti.\n\n-- Minä vakuutan teille, että minun kaleskoissani istuu erittäin\nmukavasti, -- jupisi hän; -- kyllä me niihin mahdumme.\n\n-- Älkäähän pahoittako msjöö Sítnikowin mieltä, -- virkkoi Anna\nSergêjewna.\n\nArkâdi katsahti häneen ja nyökäytti merkitsevästi päätään.\n\nVieraat rupesivat tekemään lähtöä aamiaisen jälkeen. Sanoessaan\njäähyväisiä Bazârowille, rouva Odintsôw ojensi hänelle kätensä ja\nvirkkoi:\n\n-- Tavataanhan vielä, eikö niin?\n\n-- Kuten käskette, -- vastasi Bazârow.\n\n-- Siinä tapauksessa tavataan.\n\nArkâdi astui ensimmäisenä kuistille ja nousi sitten Sítnikowin\nkaleskoihin. Hovimestari auttoi häntä kohteliaasti, mutta Arkâdin\nteki mieli kolhaista häntä tai purskahtaa itkuun. Bazârow istui\ntarantassiin.\n\nTultiin Hóhlowin syrjäkylään. Arkâdi ei puhunut mitään niinkauan\nkuin Fedôt, majatalon isäntä, valjasteli hevosia, mutta sitten hän\nastui tarantassin ääreen ja virkkoi Bazârowille, hymyillen entiseen\ntapaansa:\n\n-- Jevgêni, ota minut mukaasi; minä lähden teille.\n\n-- Käy istumaan, -- lausui Bazârow hampaittensa välitse.\n\nSítnikowilta, joka uhkeasti vihellellen astua tepasteli ajoneuvojensa\nympäri, jäi suu auki, kuultuaan nuo sanat; muuta hän ei kyennyt\ntekemään. Arkâdi taas nosti varsin tyynesti kapineensa hänen\nkaleskoistaan, nousi Bazârowin viereen ja kumarrettuaan kohteliaasti\ntähän-astiselle matkatoverilleen, kiljaisi kuskille: \"Anna mennä!\"\nTarantassi läksi liikkeelle ja katosi pian näkyvistä.\n\nSítnikow oli kerrassaan ällistynyt. Hän vilkaisi kuskiinsa: mies\nsiinä leikillään ruoskansa siimaa heiluttelee sivuhevosen hännän\nkohdalla. Silloin Sítnikow hyppäsi kaleskoihinsa, huutaa jyräytti\nkahdelle ohi-kulkevalle talonpojalle: \"lakit päähän, tolvanat!\"\nja läksi ajamaan kaupunkiin päin, jonne saapui sangen myöhään, ja\njossa huomenna rouva Kúkshinin luona kaksi \"korskeata, moukkamaista\"\nmatkatoveria saivat kuulla kunniansa.\n\nIstuutuessaan tarantassiin Arkâdi puristi lujasti Bazârowin kättä\neikä kotvaan aikaan puhunut mitään. Toinen näkyi ymmärtävän ja\npitävän arvossa sekä tätä kädenpuristusta että tätä äänettömyyttä.\nViime yönä hän ei ollut ummistanut silmäänsäkään, oli ollut\npolttamatta ja melkein syömättä jo monta päivää. Synkkänä ja räikeänä\nnäkyi hänen profiilinsa syvälle painetun lakin alta.\n\n-- Mitähän, -- virkkoi hän viimein; -- mitähän jos antaisit minulle\nsikarin... Ja katsohan, onko minun kieleni keltainen?\n\n-- Keltainen on, -- vastasi Arkâdi.\n\n-- Sepä se ... ei maista sikarikaan... Ei ole kunnossa kone.\n\n-- Sinä olet todellakin muuttunut viime aikoina, -- virkkoi Arkâdi.\n\n-- Vähät siitä. Hyvä tulee taas. Yksi seikka on ikävä; äiti se siellä\nkotona on niin helläsydäminen: ellei ole kasvattanut vatsaa ja ellei\nsyö kymmenen kertaa päivässä, niin jo hän on surusta menehtyä. Isä se\non sentään toista maata: sitä miestä on kyllä sihdattu ja seulottu.\nEi, ei tule polttamisesta mitään, -- lisäsi hän, sinkauttaen sikarin\nmaantielle.\n\n-- Viiskolmattako virstaa on sinne sinun tilallesi? -- kysyi Arkâdi.\n\n-- Niin on, mutta kysy tuolta älyniekalta.\n\nHän osoitti sormellaan kyytimiestä, Fedôtin renkiä.\n\nMutta älyniekka vastasi: \"mikä sen virstarätingin tässä niin ties?\neihän tät' o mitattu\", ja sen sanottuaan hän taas rupesi torumaan\nkeskihevosta, joka \"päällään potkii huitoo\", toisin sanoen: päätään\nviskoo.\n\n-- Niin, niin, puheli Bazârow, -- läksy teille annettiin, o minun\nnuori ystäväni, yks opettavainen esimerkki. Hitto ties tätä kauheata\nroskaa! Ihminen se ihan rihmannenässä riippuu, ja pohjaton kuilu\nhänen allansa saattaa aueta minä hetkenä hyvänsä, ja sittenkin hän\nkeksii itselleen senkin seitsemän harmia, tärvellen oman elämänsä.\n\n-- Mihinkä sinä nyt vihjaat? -- kysyi Arkâdi.\n\n-- En mihinkään; minä sanon suoraan, että me, sinä ja minä, olemme\nkäyttäyneet sangen typerästi. Mitäpäs siitä sen enempää? Vaikka sen\nminä jo huomasin klinikassa; ken vammalleen äkäilee, se vammastaan\npääsee, ihan varmaan.\n\n-- En minä oikein ymmärrä sinua, -- sanoi Arkâdi; -- ei sinulla\npitäisi olla valittamisen syytä.\n\n-- Kosk'et minua oikein ymmärrä, niin minä teen nyt sinulle\ntiettäväksi kuin seuraa: minun mielestäni on parempi särkeä\nkatukiviä, kuin antaa naisen valtaan vaikkapa vain sormensa pää. Se\non tuommoista... -- Bazârow oli jo lausumaisillansa lempisanansa\n\"romantismia\", mutta pidättyi ja sanoi: -- roskaa. Sinä et usko\nminua nyt, mutta sen mä sinulle sanon: me jouduttiin sinun kanssas\nnaisten seuraan, ja meistä tuntui hyvältä, mutta päästä irti\nmoisesta seurasta -- se tuntuu kuin kylmä kylpy helteisenä päivänä.\nEi miehisellä miehellä ole aikaa semmoisiin jonnijoutaviin; miehen\npitää olla raju, niin sanoo espanjalainen sananlasku, ja oikeaan\nse osaakin. No niin, sinä, esimerkiksi, -- jatkoi hän, kääntyen\nkyytimieheen: -- sinähän olet kiltti poika; onko sinulla muijaa?\n\nMies näytti ystävyksille litteät kasvonsa, puolisokeat.\n\n-- Muijaako? On maar. Kuinkas muuten?\n\n-- Lyötkö sinä muijaas?\n\n-- Jaa että lyönkö? Sattuuhan sitä semmoistakin. Ilman syytä ei\nruukata.\n\n-- No niin, niin. Entäs, lyökö muija sinua? Mies nykimään ohjaksista.\n\n-- Johan sinä nyt jotain, barin! Yhä sinä vaan leikkiä lasket...\n\nHän oli nähtävästikin loukkautunut.\n\n-- Kuulithan, Arkâdi Nikolâjewitsh! Mutta me, me saatiin selkään ...\nsitä se on kun ollaan sivistynyttä väkeä.\n\nArkâdi naurahti väkinäisesti, mutta Bazârow käänsi päänsä eikä enää\nkoko taipaleella avannut suutansakaan.\n\nNoissa viidessäkolmatta virstassa oli Arkâdin mielestä kokonaista\nviisikymmentäkin. Mutta kas tuolla, loivan mäen rinteellä astui\njo esiin kylänpahainen, jossa Bazârowin vanhemmat asuvat. Kylän\nvieressä, keskeltä nuorta koivikkoa, tuli näkyviin olkikattoinen\nherraskartano. Ensimmäisen pirtin edustalla seisoi kaksi musikkaa\nlakit päässä, riitelemässä keskenään. \"Sin' oot suuri sika\", -- puhui\ntoinen, -- \"ja sittenkin sin' oot kehnompi pientä porsasta.\"\n\n-- \"Mutta sinun muijas on noita-akka\", -- vastasi toinen.\n\n-- Tuosta kanssakäymisen vapaudesta -- huomautti Bazârow Arkâdille,\n-- ja sujuvista sanasutkauksista sinä voit päättää, ett'ei minun\nisäni talonpoikia ahtaalla pidetä. Mutta tuollapa se isä itsekin\ntulee kuistille. Kuuli näet tiukuset. Hän se on, hän; tunnen jo\nruumiin muodosta. Hoh-hoh! Kylläpäs on käynyt harmaaksi poloinen!\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nBazârow pisti päänsä ulos tarantassista. Arkâdi kurkisti ulos\nystävänsä seljän takaa ja huomasi herraskartanon kuistilla kookkaan,\nlaihan miehen, tukka pörröllään, nenä kotkan, ja yllään vanha\nsotaherran takki levällään. Siinä hän seisoi, jalat haarallaan,\nsilmiänsä siristellen auringon paisteessa ja pitkä piippu suussa.\n\nHevoset pysähtyivät.\n\n-- Viimeinkin! -- virkkoi Bazârowin isä, jatkaen polttamistaan,\nvaikka varsi se hyppi ja keikkui hyppysissä. -- Kömmi ulos, kömmi\nulos, että päästään suuta antamaan.\n\nHän rupesi syleilemään poikaansa.\n\n-- Jenjûsha! Jenjûsha! -- kajahti samassa vapiseva naisen-ääni. Ovi\nlensi selkoseljälleen, ja kynnykselle ilmestyi pullea, pienikasvuinen\neukko, päässä valkoinen tanu ja yllään lyhyt, kirjava sielukka. Hän\nhuudahti, horjahti ja olisi kaiketikin kaatunut, ellei Bazârow olisi\nsaanut hänestä kiinni. Pienet, turpeat kädet kietoutuivat samassa\npojan kaulaan, pää painui hänen rinnalleen, ja kaikki vaikeni. Kuului\nvain katkonnaisia nyyhkytyksiä.\n\nUkko Bazârow hengitti raskaasti ja siristeli silmiään entistä enemmän.\n\n-- Älähän nyt, älähän nyt, Arîsha! Heitä jo valtaan! -- puheli hän,\nvilkaistuaan Arkâdiin, joka seisoi liikahtamatta tarantassin ääressä.\nKyytimies se ihan oli päänsä kääntänyt toisaanne. -- Mitäs tuo nyt on\ntarpeen! Lakkaa jo, hyvä ystävä!\n\n-- Voi Vasili Ivânowitsh! -- sopersi eukko. -- Vuosikausiinhan,\najast'aikoihinhan en ole nähnyt poikoani, kultaistani,\nJenjûshenkaa... -- ja käsiään hellittämättä hän veti kyynelistä\nmärät, rypistyneet, hellämieliset kasvonsa pojan rinnasta, loi häneen\ntuommoisen onnenautuaan, lystikkään katseen ja painui jälleen häneen\nkiinni.\n\n-- No niin, niin, -- puheli Vasili Ivânowitsh, -- kyllähän tämä\nkaikki on sangen luonnollista asiain menoa, mutta eiköhän lähdettäis\nsisään? Jevgêni on tuonut vieraankin mukaansa. Suokaa anteeksi,\n-- lisäsi hän; kääntyen Arkâdiin ja hiukan raapaisten jalkaa, --\nnaisväen heikkoutta, nähkääs ... niin, ja sitten se äidin sydän\nkanssa...\n\nItsellään sillä välin sekä huulia vinoon veti että silmäkulmia nyki\nja leuka tärisi ... mutta hän tahtoi nähtävästikin hillitä itsensä ja\nesiintyä erittäin tyynimielisenä.\n\nArkâdi kumarsi.\n\n-- Lähdetään vainenkin sisään, äiti, -- virkkoi Bazârow, taluttaen\nhervahtanutta vanhusta sisään.\n\nLaskettuansa hänet mukavaan nojatuoliin, Bazârow vielä kerran\npikimmältään syleili isäänsä ja esitti sitten Arkâdin hänelle.\n\n-- Erinomaisen hauska tutustua, -- puheli Vasili Ivânowitsh; --\nmutta älkää pahaksi panko: meill' on täällä niin yksinkertaista,\nkenttäelämää kerrassaan. Arina Vlâsjewna, rauhoituhan toki, rakas\nystävä. Mitäs tuo tuommoinen heikkous! Ties mitä arvoisa vieras tässä\nsinusta ajatteleekaan.\n\n-- Hyvä ystävä, -- puheli eukko kesken itkujansa; -- ei ole minulla\nkunnia tietää teidän nimeänne ja...\n\n-- Arkâdi Nikolâitsh! -- kuiskasi Vasili Ivânowitsh puoliääneen,\narvokkaasti.\n\n-- Älkää moittiko minua, hupakkoa. -- Eukko niisti nenäänsä, ja\npyyhki vuoroin toista, vuoroin toista silmäänsä, päätään käännellen\nmilloin puoleen milloin toiseen.\n\n-- Antakaa minun anteeksi. Niin näet luulinkin, että kyllä maar\nminusta aika jättää, ennenkuin saan nähdä oman ku-u-u-ltaiseni!\n\n-- Mutta saittepas sittenkin, armollinen rouva, -- puuttui Vasili\nIvânowitsh puheesen. -- Tanjúshka! -- kääntyi hän sitten erääsen noin\nkolmentoista vuoden vanhaan paljasjalkaiseen tyttöön, joka arasti\nkurkisteli ovesta sisään, yllään heleänpunainen kattunaleninki, --\nTanjúshka! Tuo rouvalle lasi vettä, mutta tarittimella, kuulithan?\nJa teitä, hyvät herrat, -- lisäsi hän vanhan-aikuista leikillisyyttä\ntavoitellen, -- sallikaa minun pyytää teitä virkaheiton veteraanin\nkabinettiin.\n\n-- Annahan kun vielä edes kerran syleilen sinua, Jenjûshetshka, --\nvaikeroi Arina Vlâsjewna. -- Bazârow kumartui hänen puoleensa. -- Ja\nkuinka sinusta on tullutkaan soma ja sorea!\n\n-- No niin, ei nyt soma ja sorea, -- pisti Vasili Ivânowitsh väliin,\n-- vaan mies kuin mies, _homme fait_, niinkuin sanotaan. Ja nyt\nArina Vlásjewna, kun olet kylläiseksi ravinnut äidinsydämen, nyt,\ntoivoakseni, pidät huolta myös kalliitten vieraittesi ravitsemisesta,\nsillä, niinkuin hyvin tiedät, ei tyhjästä tytyä.\n\nEukko kohosi tuolistaan.\n\n-- Heti paikalla, Vasili Ivânowitsh, heti paikalla on pöytä katettu;\nitse tästä pistäyn pyörähdän kyökissä ja itse panen samovaarinkin;\nkyllä minä huolen pidän, kyllä, kyllä. Enhän ole kolmeen ajast'aikaan\nhäntä nähnyt, en syötellyt, en juotellut, onkos tämä laitaa?\n\n-- Niinpä katsokin sitten, emäntäiseni, ettes lyö kättäsi poroon;\nmutta te hyvät herrat, olkaa hyvät ja seuratkaa minua. Kas tuossahan\nTimofêjitshkin tulee tervehtimään sinua, Jevgêni. Mielissään on kai\nhänkin, vanha narri. Vai mitä? Olethan mielissäsi, vanha narri? Niin,\nolkaa hyvä!\n\nJa Vasili Ivânowitsh astui hätiköiden edellä, laahustaen ja\nlänttäisiä tohveleitaan lapsuttaen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänen pienessä kartanossaan oli kaikkiansa kuusi pikkuruista\nhuonetta. Yksi niistä, se, johon hän vei nuoret herrat, oli nimeltä\nkabinetti. Kahden akkunan välyksen täytti kokonaan kolmijalkainen\npöytä, täyteen ahdettu pölystä mustuneita, melkein kuin savustettuja\npapereita. Seinillä rippui turkkilaisia pyssyjä, nagaikkoja, miekka,\nkaksi karttaa, muutamia anatomillisia piirustuksia, Hufelandin\nmuotokuva, hivuksista kierretty seppel mustassa kehyksessä ja diplomi\nlasin alla. Paikoin kuopille painunut sohva, jonka päällyksessä näkyi\nsiellä täällä reikiä, sijaitsi kahden mahdottoman suuren, visapuusta\ntehdyn kaapin välissä. Tämän hyllyillä oli epäjärjestyksessä kirjoja,\nrasioita, täytettyjä lintuja, purkkeja ja pulloja; yhdessä nurkassa\nseisoi rikkinäinen sähkökone.\n\n-- Johan minä sanoin teille ennakolta, arvoisa vieras, -- puheli\nVasili Ivânowitsh, -- että me elämme täällä niin sanoakseni\nnuotioilla...\n\n-- Mitäs sinä nyt tuossa anteeksi pyytelet? -- keskeytti Bazârow. --\nKirsânow tietää vallan hyvin, ett'emme me ole Kroisoja, ja ett'ei\nsinulla ole palatsia. Mutta minnekäs tämä vieras pannaan? Siinä\nkysymys.\n\n-- No mutta, Jevgêni! Onhan minulla tuolla sivurakennuksessa sangen\nkunnollinen kamari; siellä meidän vieras viihtyy varsin hyvin.\n\n-- Vai olet sinä jo hankkinut kylkirakennuksenkin?\n\n-- Kuinkas sitten? -- sekaantui Timofêitsh. -- Se justiisa, missä\nsauna on.\n\n-- Se tahtoo sanoa saunan vieressä, -- liitti Vasili Ivânowitsh\nkiireesti. -- Nythän on kesäinen aika... Minä pistäyn tästä sinne\nja pidän huolta, että panevat sen kuntoon. Ota sinä, Timofêitsh, ja\ntuo sillä välin kapineet sinne. Sinulle taas, Jevgêni, minä tietysti\nluovutan oman kabinettini. _Suum cuiqve_.\n\n-- Kas niin! -- virkkoi Bazârow heti kuin isä oli mennyt ulos. --\nLystikäs äijä kerrassaan ja hyväntahtoinen peräti. Hiukan omituinen,\nniinkuin sinunkin, vaikka vähän toisella tavalla. Lörpöttää vaan\nliian paljon.\n\n-- Äiti sinulla näyttää myöskin olevan herttainen ihminen, -- virkkoi\nArkâdi.\n\n-- Vilpitön ihminen. Saatpas nähdä, millaiset kelpo päivälliset hän\nmeille laittaa.\n\n-- Tänään ei teitä vuotettu, nuori herra, niin sillä viisiä ei tullut\nhankituksi lihaakaan, -- virkkoi Timofêitsh, tuotuaan vast'ikään\nsisään Bazârowin matkalaukun.\n\n-- Tullaan sitä lihattakin toimeen. Kun ei, niin ei. Eikä se\nköyhyyskään, sanotaan, syntiä ole.\n\n-- Kuinka monta maaorjaa sinun isälläsi on? -- kysäisi Arkâdi äkkiä.\n\n-- Tila ei ole hänen, vaan äidin; viisitoista muistaakseni.\n\n-- Kaksi kolmatta yksin lukein, -- tokaisi Timofêitsh tuikeasti.\n\nUlkoa kuului taas tohvelien latsutusta, ja Vasili Ivânowitsh ilmestyi\njälleen.\n\n-- Muutaman minutin kuluttua on teidän kamarinne oleva valmis\nvastaan-ottamaan teidät, -- huudahti hän juhlallisesti, -- Arkâdi ...\nNikolâitsh ... niinhän kai teidän arvoisa isännimi on? Ja kas\ntässä teille passarikin, -- lisäsi hän, viitaten mukana tulleesen\nkeropäiseen poikaseen, jolla oli yllään sininen, kyynäspäistä\nrepaleinen kauhtana ja jalassa vieraat saappaat. -- Hänen nimensä on\nFétjka. Ja taaskin minä toistan, vaikka poikani kielteleekin, älkää\npanko pahaksi. Piippuun hän kyllä osaa panna. Poltatteko te?\n\n-- Sikareja parhaasta päästä, -- vastasi Arkâdi.\n\n-- Ja siinä teette varsin järkevästi. Minäkin annan preferenssin\nsikareille, mutta täällä syrjäisissä seuduin on niitä sanomattoman\nvaikea saada.\n\n-- Älähän enää ruikuta, -- keskeytti Bazârow taaskin. -- Istu\nkernaammin tuohon sohvaan, niin että saan katsella sinua.\n\nVasili Ivânowitsh istahti nauraen. Kasvoiltaan hän oli hyvinkin\npoikansa näköinen. Otsa vain oli matalampi ja kapeampi ja suu\nhiukan leveämpi. Sitä paitsi hän liikahteli alinomaa, olkapäitään\nkohautellen, ikäänkuin takki kainaloista puristaisi, räpytti\nsilmiään, yskähteli ja liikutteli sormiaan, jota vastoin\nsilmiinpistävänä puolena hänen pojassaan oli jonkunlainen\nvälinpitämätön liikkumattomuus.\n\n-- Älä muka ruikuta! -- toisti Vasili Ivânowitsh. -- Älä luulekaan,\nJevgêni, että minä tässä aion saada, niin sanoakseni, vieraan sydäntä\nheltymään: nähkääs muka, millaisessa metsänkorvessa me asutaan.\nMinä olen päinvastoin sitä mieltä, ett'ei ajattelevalla ihmisellä\nole metsänkorpea missään. Minä puolestani ainakin koetan mikäli\nmahdollista pitää huolta, ett'en niinkuin sanotaan, homehtuisi,\nett'en jäisi ajastani jäljelle.\n\nVasili Ivânowitsh veti esille uuden, keltaisen nenäliinan, jonka oli\nennättänyt pistää taskuunsa, käväistessään Arkâdin huoneessa. Sitä\nnyt huiskutellen hän jatkoi:\n\n-- En nyt puhukaan siitä, että minä, jossain määrin tuntuvilla\nuhrauksillakin olen pannut talonpoikani veronalaisiksi ja antanut\nheille omat maani kahda-tuloille. Minä pidin sitä velvollisuutenani;\nsiinähän jo pelkkä järkevyyskin on määrääjänä, vaikka moni muu tilan\nomistaja ei sellaista ole ajatellutkaan. Niin, en minä siitä puhu,\nvaan minä puhun tieteistä, sivistyksestä.\n\n-- Niin, näkyyhän sinulla olevan \"Terveyden ystävä\" vuodelta 1855, --\nvirkkoi Bazârow.\n\n-- Muuan vanha toveri lähettää sen numeroita tänne, -- kiiruhti\nVasili Ivânowitsh selittämään. -- Mutta on meillä esimerkiksi\nfrenologiastakin jonkun verran tietoja, -- lisäsi hän, kääntyen\nenemmän Arkâdin puoleen ja osoittaen kaapin päällä seisovaa pientä,\nneliskulmaisiin numeroituihin palasiin irti otettavaa kipsipäätä; --\neivätkä ole meille aivan outoja Schönleinit eikä Rademacheritkaan.\n\n-- Vieläkös täällä maaseuduilla uskotaan Rademacheria? -- kysyi\nBazârow.\n\nVasili Ivánowitshia rupesi yskittämään.\n\n-- Täällä maaseuduilla... No niin, te, hyvät herrat, tietysti\nymmärrätte nämä asiat paremmin; emmehän me teidän jäljissänne\npysy. Tehän tulitte vahtivuoroon meidän jälkeemme. Niinhän\nminun nuoruudessani naurettiin Hoffmanneille, jotka saarnasivat\nhumoralismia, ja BrowneiIle, jotka saarnasivat vitalismia, mutta\naikoinaan olivat hekin pitäneet melua. Teillä on nyt joku toinen\nastunut Rademacherin sijaan, te polvistutte hänen edessään, mutta\nparinkymmenen vuoden perästä hänellekin kenties nauretaan.\n\n-- Sinun lohdutukseksesi, -- virkkoi Bazârow, -- minä voin sanoa,\nettä nykyaikoina me yleensä nauramme koko lääketieteelle emmekä\npolvistu kenenkään edessä.\n\n-- Mitenkä niin? Tohtoriksihan sinä aiot?\n\n-- Niin aion, mutta toinen asia ei estä toista. Vasili Ivânowitsh\npainoi keskisormellaan pari kertaa piipunpesää, jossa vielä oli\nkuumaa tuhkaa jonkun verran.\n\n-- Saattaa olla, saattaa olla, -- puheli hän; -- en rupea kiistämään.\nJa mokomakin kiistäjä, minä! Virkaeron saanut staabin lääkäri,\n_volatuu_,[15] nyt maanviljelijän kirjoissa. Minä palvelin teidän\nvaarinne brigadissa, -- kääntyi hän jälleen Arkâdiin. -- Niin, niin!\nYhtä ja toista sitä jo olen minäkin ennättänyt maailmassa nähdä!\nOlen ollut seuroissa jos minkälaisissa ja pitänyt kanssakäymistä\nties kenen kaikkien kanssa! Minä, juuri tämä sama minä, jonka\nnyt suvaitsette nähdä edessänne, minä olen koetellut ruhtinas\nWittgensteinin ja Zhukowskin pulssia! Ja ne taas, ne siellä\neteläisessä armeijassa, neljännentoista päivän herrat, ymmärrättehän,\n-- Vasili Ivânowitsh puristi huulensa yhteen sangen merkitsevällä\ntavalla, -- ne minä tunsin ihan joka miehen. No niin no, minun\ntoimeni oli ihan poskessa: pidä huolta lansetistasi, mies, ja sillä\nhyvä! Mutta teidän vaari vainaanne oli sentään kunnon mies, sotilas\nkantapäästä kireesen.\n\n-- Ja aika aasi, san' niin! -- lausui Bazârow veltosti.\n\n-- Mutta, Jevgêni, millaisia sanoja sinä käytätkään! Hyväinen aika!\nKenraali Kirsânow ei tietysti ollut niitä...\n\n-- Heitä, veikkonen, jo koko mies, -- keskeytti Bazârow. -- Tänne\ntultaessa minä mielikseni katselin sinun koivikkoasi; kylläpäs ovat\npuut kasvaneet!\n\nVasili Ivânowitsh vilkastui.\n\n-- Niin, mutta katsopas, millainen minulla on puutarha! Omin käsin\non istutettu jok'ikinen puu. Ja hedelmiä on ja marjoja kaikenlaista\nja rohtoryytejä. Puhukaa te, nuoret herrat, mitä hyvänne, mutta\nukko Paracelsus se sittenkin lausui pyhän totuuden: _in herbis,\nverbis, et lapidibus_. Minähän, niinkuin tiedät, olen jo luopunut,\npraktikasta, mutta pari kertaa viikossa täytyy sentään panna vanha\nvarsa valjaisin. Yks ja toinen tulee vammojaan valittamaan, no eihän\nniitä henno niskapäästä pellollekaan ajaa. Köyhäkin välisti pyytää\napua. Eikä täällä ole lääkäreitä ensinkään. On täällä, tiedän, muuan\nnaapuri, virasta eronnut majori ... ihmisiä sekin parantelee. Minä\nkyselen ihmisiltä: onkos se mies yhtään lääketiedettä lukenut? Eihän\nse niitä ole lukenut, sanovat, enemmän noin filantroopiasta vain...\nHa-ha-ha! Filantroopiasta! Mitäs semmoisesta sanot? Ha-ha-ha!\n\n-- Fétjka! Pane piippuun! -- virkkoi Bazârow tuikeasti.\n\n-- On täällä sentään toinenkin tohtori, -- jatkoi Vasili Ivânowitsh\nmelkein epätoivoisena; -- saapuu sairaan luokse, kun sairas jo on _ad\npatres_. Palvelija ei päästä enää tohtoria sisään: ei tarvitse muka\nenää. Toinen hämmästyy ja ällistyy ja tiedustelee: \"Nikottikos sitä\nteidän herraa, ennenkuin kuoli?\" -- \"Nikotti!\" -- \"Oikeinko kovasti?\"\n-- \"Oikein kovasti.\" -- \"Jaha, no se on hyvä se!\" ja sitten läkkä\npois. Ha-ha-ha!\n\nUkko nauroi yksinään. Arkâdi koetti myhähtää. Bazârow veti vain savua\nhenkeensä.\n\nKeskustelua kesti tähän suuntaan puolen tunnin verran. Arkâdi ennätti\nsillä välin käväistä katsomassa huonettansa. Se oli saunakamari,\nmutta muutoin varsin rauhallinen ja puhdas. Vihdoin astui Tanjûsha\nsisään, ilmoittaen päivällisen olevan valmiin.\n\nVasili Ivânowitsh nousi ensimmäisenä pystyyn.\n\n-- Lähdetään, hyvät herrat! Pyydän nöyrimmästi anteeksi, jos olen\nikävystyttänyt teitä. Emäntä kenties paremminkin teidät tyydyttää.\n\nPäivällinen, niin hätäpikaa kuin olikaan laitettu, oli erinomaisen\nhyvä, jopa runsaskin. Viini vaan oli, niinkuin sanotaan, hiukan\nsuunniltaan: melkein musta sherry, jonka Timofêitsh oli ostanut\ntuttavaltaan kauppiaalta, maistui -- ei ihan vaskelta eikä ihan\nhartsilta, mutta sillä välin. Kärpäset pitivät peliänsä nekin.\nJokapäiväisissä oloissa aina joku renkipoika pantiin huiskimaan\nniitä lehvällä pois, mutta tällä kertaa Vasili Ivânowitsh oli\nkieltänyt hänet tulemasta, peljäten nuoren sukupolven moitteita.\nArina Vlâsjewna oli ennättänyt koristautua: pannut päähänsä\nkorkean, silkkinauhaisen tanun ja heittänyt hartioilleen sinertävän\nkuosikkeille kudotun shaalin. Itkuun hän hyrähti taas heti, nähtyään\nJenjûshansa, mutta tällä kertaa ei aviopuolison tarvinnut häntä\nkiellellä: kiiruimman kaupassa hän pyyhkäisi pois kyyneleensä,\njott'ei shaali tuhraantuisi.\n\nNuoret herrat aterioitsivat vain kahden, sillä vanhukset olivat jo\naikaa sitten syöneet päivällistä. Pöydässä passaili Fétjka, jonka\nnähtävästikin oli työläs liikkua oudoissa saappaissa, ja häntä\navusteli muuan nais-ihminen, kasvot miehekkäät ja toissilmäinen,\nnimeltä Afisushka, joka talossa toimitti emäntäpiian ja kanamuorin\nja pesuakan virkaa. Vasili Ivânowitsh käveli koko ajan lattiata\npitkin, niin peräti onnellisen, melkein autuaallisen näköisenä,\nhaasteli, kuinka huolestuttavia epäilyksiä hänessä on herättänyt\nNapoleonin politiika, ja kuinka perin sekava Italian kysymys nykyjään\non. Arina Vlâsjewna ei kiinnittänyt mitään huomiota Arkâdiin eikä\ntarjoillut hänelle. Hän istui, nyrkillään tukien pyöreitä kasvojaan,\njolloin turpeat, tummanpunaiset huulet ja luomamerkit poskilla sekä\nsilmäkulmissa saivat sangen hyväntahtoisen ilmeen. Semmoisena hän\nistui, lakkaamatta katsellen vain poikaansa ja yhä huokaillen. Hän\nolisi niin hirmuisen kernaasti mielinyt saada tietää, kuinka kauan\npoika aikoo olla kotona, mutta ei uskaltanut kysyä häneltä. \"Annas\nkun sanoo: kaksi päivää\", ajatteli hän, ja silloin kouristi sydäntä\nniin kipeästi. Paistin jälkeen Vasili Ivânowitsh puikahti ulos ja\npalasi sitten, mukanaan avattu puolikas sampanjaa.\n\n-- Kas niin! -- huudahti hän. -- Erämaassahan sitä eletään, mutta\non meillä sentään semmoista, millä saatamme juhlallisina hetkinä\nsydäntämmekin ilahduttaa!\n\nHän täytti kolme pokaalia ja ryyppylasin, esitti sitten maljan\n\"verrattomaan vieraitten kunniaksi\" ja joi pokaalinsa yhdessä\nvedossa, sotilaan tapaan, ja pakotti Arina Vlâsjewnankin tyhjentämään\nlasinsa viimeiseen tippaan.\n\nTuli sitten sylttien vuoro. Arkâdi, joka inhosi imelää, katsoi\nkumminkin velvollisuudekseen maistaa neljää vast'ikään keitettyä eri\nlajia, sitä suuremmastakin syystä, kun Bazârow puolestaan jyrkästi\nkieltäytyi niistä, sytyttäen sikarin. Ja sitten ilmestyi pöytään\nteetä kerman ja voin ja rinkelien kanssa, ja sitten Vasili Ivânowitsh\nvei koko seuran puutarhaan, nauttimaan illan ihanuutta. Penkin ohi\nkulkiessaan hän kuiskasi Arkâdille: \"Tässä minun on tapani vaipua\nfilosofillisiin mietelmiin, katsellessani, kuinka aurinko mailleen\nmenee; niinhän erakon tulee ja sopii. Tuolla kauempana on muutamia\nminun istuttamiani puita, Horation lempipuita.\"\n\n-- Mitä ne on? -- kysyi Bazârow, kuultuaan isän viimeiset sanat.\n\n-- Mitäkö? ... Akaasioita tietysti. Bazârowia rupesi haukottamaan.\n\n-- Taitaapa jo ollakin aika matkamiesten vaipua Morfeon helmaan, --\nvirkkoi Vasili Ivânowitsh.\n\n-- Toisin sanoen: panna maata, -- liitti Bazârow. -- Sangen järkevä\najatus. Aikapa jo todellakin.\n\nBazârow suuteli äitiänsä otsaan, hyvää yötä sanoessaan. Eukko sulki\nhänet syliinsä ja sitten salavihkaa, hänen selkänsä takana siunasi\nhäntä. Vasili Ivânowitsh saattoi Arkâdin hänen huoneesensa ja\ntoivotti hänelle \"senkaltaista siunauksesta runsasta lepoa, jota\nminäkin sain nauttia menneinä onneni päivinä.\" Ja sangen hyvä Arkâdin\nolikin nukkua saunakamarissaan: siellä haisi mintulle, ja kaksi\nsirkkaa siellä uunin raossa riksuttivat kilpaa ja niin nukuttavasti.\nVasili Ivânowitsh läksi sitten omaan kabinettiinsa ja oikaisihe\nsohvalle pojan jalkopäähän, valmiina juttelemaan hänen kanssaan,\nmutta Bazârow lähetti hänet heti pois, sanoen tahtovansa nukkua\nnyt. Unettoman yön hän kumminkin vietti hamaan aamuun asti. Silmät\nselkoseljällään hän tuijotti äkeänä pimeyteen: lapsuuden muistoilla\nei ollut valtaa hänen ylitsensä, eikä hänen sitä paitsi ollut vielä\nonnistunut päästä viimeisten kokemustensa katkerista tunnelmista.\n\nArina Vlâsjewna rukoili ensin kyllältänsä ja haasteli sitten\nkauan aikaa Anfisushkan kanssa, joka seisoi kuin suolapatsas\nemäntänsä edessä, katsoa sirristäen häneen ainoalla silmällään ja\nkuiskimalla ilmituoden kaikki huomionsa ja mielipiteensä Jevgêni\nVasiljewitshistä. Äiti paralla oli ilosta, viinistä ja sikarinsavusta\npää ihan pyörällä. Vasili Ivânowitsh yritti puhelemaan hänen\nkanssaan, mutta -- kättään vaan huiskasi.\n\nArina Vlâsjewna oli entis-ajan aatelisrouvia, sitä oikeata\nmaata. Hän olisi ollut omiansa elämään kaksisataa vuotta sitten,\nmuinais-moskovalaisina aikoina. Hän oli erittäin jumalinen ja\ntunteellinen. Hän uskoi kaikenmoisia tunnustähtiä, povaamisia,\nmanauksia, unia. Hän uskoi mielipuolten yliluonnollisia voimia,\ntonttuja, metsänhaltijoita, pahaenteisiä kohtauksia, taudinpanentaa,\nluotti kansan lääkkeisin, kiirastorstain suoloihin,[16] uskoi, että\nnyt on maailman viimeiset ajat käsissä. Hän oli vakuutettu siitä,\nettä jos pääsiäis-yönä kynttilät iltakirkossa eivät sammu, niin\ntattarista tulee hyvä vuosi, ja että sieni lakkaa kasvamasta niin\nkohta kuin ihmissilmä on sen nähnyt. Hän uskoi, että piru rakastaa\nasuskella vetten tykönä, ja että jokaisella juutalaisella on\nveritäplä rinnassa. Hän kammosi hiiriä, tarhakäärmeitä, sammakoita,\nvarpusia, verimatoja, ukkosta, kylmää vettä, läpivetoa, hevosia,\npukkeja, punatukkaisia ihmisiä ja mustia kissoja. Tupasirkat ja\nkoirat olivat hänen mielestänsä saastaisia eläimiä. Hän ei syönyt\nvasikanlihaa, ei kyyhkysiä, ei krapuja, ei juustoa, ei parsaa, ei\nmaapäärynöitä, ei jänistä, ei arbuusia, sillä leikattu arbuusi\nmuistuttaa Johannes Kastajan päätä; ostereista puhuessaan häneltä\nihan pintaa karmi. Herkuille hän oli herkkä ja piti ankaraa paastoa;\nmakasi kymmenen tuntia vuorokaudessa eikä käynyt levolle lainkaan,\nmilloin Vasili Ivânowitshilla kivisteli päätä. Ainoa kirja, minkä\nhän oli lukenut, oli \"Aleksisa eli tölli salolla;\" kirjeitä hän\nkirjoitteli yhden, korkeintaan kaksi vuodessa, mutta talouden asiat,\nhedelmäin kuivaamiset ja sylttien keitännät hän tunsi tarkoin,\nvaikk'ei omin käsin kajonnut mihinkään, vastenmielisesti muutoinkin\nliikuskellen.\n\nArina Vlâsjewna oli sangen hyväsydäminen eikä lainkaan, verrattain\nsanoen, typerä. Hän tiesi, että maailmassa on herrasväkeä, joitten\nvelvollisuus on käskeä, ja alhaista kansaa, jonka velvollisuus\non palvella; senpä vuoksi hän ei vieronut matelevaisuutta eikä\npolvistumisiakaan edessänsä. Alamaisiansa hän kumminkin kohteli\nlempeästi ja säveästi, ei päästänyt kerjäläistä kertaakaan ilman\nalmua luotaan eikä panetellut ketään, vaikka juoruilikin toisinaan.\nNuorempana hän oli ollut sangen soma, oli soitellut klaveeria ja\npuhunut vähän franskaakin, mutta monivuotisten vaellustensa aikana\nmiehensä kanssa, jolle hän oli mennyt vastoin tahtoansa, hän oli\nennättänyt rapistua ja unohtanut sekä musikit että franskat.\nPoikaansa hän rakasti ja pelkäsi sanomattomasti. Talonhoidon hän\noli jättänyt kokonaan Vasili Ivânowitshin huostaan eikä itse\nenää puuttunut mihinkään, ja jos ukko joskus rupesi puhumaan\nsuunnittelemistaan reformeista ja uusista aikeistansa, silloin eukko\nvoivottelemaan, nenäliinaansa huiskauttaen ja säikäyksestä kohotellen\nsilmäkulmiansa yhä ylemmäs ja ylemmäs. Epäluuloinen hän myöskin oli,\nvaroi alinomaa jotain suurta onnettomuutta ja hyrähti itkuun heti\nkuin joku murheellinen asia mieleen muistui...\n\nSellaiset naiset alkavat meillä jo joutua sukupuuttoon. Jumala ties,\npitäiskö siitä olla hyvillään!\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nAamulla herättyänsä, Arkâdi avasi akkunan, ja ensimmäinen esine, mikä\nhänen silmiinsä pisti, oli Vasili Ivânowitsh. Ukko penkoi uutterasti\nkaalismaassa, yllään nenäliinalla vyötetty bukaralainen yönuttu.\nHuomattuaan nuoren vieraansa, hän nojautui lapioonsa ja huudahti\nsotilaan tapaan:\n\n-- Jumala varjelkoon! Kuinka suvaitsitte nukkua?\n\n-- Erittäin hyvin, -- vastasi Arkâdi.\n\n-- Minäpä täällä, kuten näette, muinaisen Cincinnaton lailla laitan\nlavoja syysnaurista varten. Nyt on aika jo semmoinen -- ja Jumalan\nolkoon siitä kiitos! -- että itsekunkin täytyy elatuksensa hankkia\nkättensä työllä; muihin ei ole luottamista: puuhaa ja ponnista\nitse. Ja siksipä Jean Jacques Rousseau onkin oikeassa. Puolituntia\nsitten te, arvoisa herra, olisitte nähnyt minut aivan toisenlaisessa\npositionissa. Tuli muuan ämmä valittamaan \"sydämen-tautia\", niinkuin\nse heidän puheessaan kuuluu, me sanomme sitä dysenteriaksi, niin\nhänellepä minä ... mitenkäs minä nyt oikein sopivasti sanoisinkaan? ...\nminä sisälle vuodatin häneen opiumia. Toiselta muijalta otin\nhampaan pois... Tälle minä ehdotin etherisationia, mutta eihän se\nsuostunut. No niin, kaikkea tämmöistä minä teen _anamatjoor_.[17]\nVaikka mitäpäs kummaa siinä: minähän olen plebeiji, _homo novus_ ...\nen ole perinnöllistä aatelia ... toista se on se meidän emäntä...\nMutta ettekö tahtoisi tulla tänne siimekseen, hengittämään ennen\nteetä raikasta ilmaa?\n\nArkâdi tuli ulos hänen luoksensa.\n\n-- Tervetultua vielä kerta, -- lausui Vasili Ivânowitsh, nostaen\nkätensä sotilaalliseen tapaan tahraisen patalakkinsa laitaan. --\nTe, sen tiedän, olette tottunut loistavaan elämään, mukavuuksiin\nkaikenlaisiin, mutta totisesti tämän maailman mahtavatkin välisti\nkatsovat soveliaaksi viihtyä lyhyen hetkisen matalankin mökin katon\nalla.\n\n-- Hyväinen aika! -- huudahti Arkâdi, -- mitäs maailman mahtavia minä\nolen? Enkä minä ole tottunut loistoonkaan.\n\n-- Älkääs nyt, älkääs nyt, -- lausui Vasili Ivânowitsh, herttaisesti\nmutistaen suutaan. -- Vaikka minut on jo siirrettykin arkistoon, niin\nolen minä jo sentään siksi nuohonut tätä maailmaa, että lennosta\nlinnun tunnen. Minä olen tavallani psykologi, minä, ja fysionomisti\nkanssa. Ellei minulla olisi ollut tätä, uskallan sanoa, lahjaa,\nniin jo minä aikoja sitten olisin ollut mennyttä miestä, jo ne\ntuhaksi olisivat jauhaneet minut, miehen vähäpätöisen. Sanonpa\nteille mairittelematta: se ystävyys, jonka huomaan vallitsevan\nteidän ja poikani välillä, ilahduttaa minun sydäntäni. Minä kohtasin\nhänet vastikään. Tapansa mukaan, joka teille kyllä tunnettua olla\nmahtaa, hän hyppäsi ylös sangen varhain ja läksi samoilemaan maita\nmantereita... Sallikaa udellani: oletteko jo kauankin tuntenut\nJevgêniä?\n\n-- Viime talvesta.\n\n-- Ja-ha. Ja sallikaas vielä kysyäni -- mutta emmekö me istuisi?\n-- Sallikaa minun, isän, aivan suoraan kysyä: mitä te arvelette\nJevgênistä?\n\n-- Teidän poikanne on huomattavimpia miehiä, mitä ikinä olen\nkohdannut, -- vastasi Arkâdi vilkkaasti.\n\nVasili Ivánowitshin silmät aukenivat äkkiä suuriksi, ja poskille\nlehahti puna. Lapio kirposi häneltä kädestä.\n\n-- Te siis arvelette... -- yritti hän.\n\n-- Minä olen vakuutettu... -- puuttui Arkâdi puheesen; -- että teidän\npojallanne on loistava tulevaisuus edessään. Hän on tekevä teidän\nnimenne kuuluisaksi. Siihen päätökseen tulin jo ensi kohtauksestamme.\n\n-- Kuinka ... mitenkä se kävi? -- sai Vasili Ivânowitsh vaivoin\nsanotuksi. Riemuisa myhäily oli vetänyt erilleen hänen leveät\nhuulensa eikä niistä enää kadonnutkaan.\n\n-- Tahdotteko tietää, kuinka me ensi kertaa kohtasimme toisemme?\n\n-- Niin ... ja yleensäkin...\n\nArkâdi rupesi kertomaan ja puhui Bazârowista vielä lämpimämmin ja\ninnokkaammin kuin sinä iltana, jolloin hän tanssi masurkkaa rouva\nOdintsôwin kanssa.\n\nVasili Ivânowitsh kuunteli häntä, kuunteli, niisteli nenäänsä,\npyöritteli nenäliinaa kämmeniensä välissä, yski, pöyhötteli\ntukkaansa... Ei malttanut lopulti enää mies: kumartui Arkâdin puoleen\nja suuteli häntä olkapäähän.\n\n-- Te olette onneni mitan täyttänyt kukkuroilleen, -- puheli hän,\nhymyilemistään hymyillen. -- Minä, se minun täytyy sanoa teille,\nminä ... jumaloitsen poikaani, eukosta puhumattakaan: äiti kuin\näiti, tietäähän sen, mutta en minäkään uskalla ilmilausua tunteitani\nhänen kuultensa, minä tiedän, ett'ei semmoinen häntä miellytä. Hän\nei voi sietää minkäänlaisia tunteenpurkauksia. Moni ihan moittiikin\nhäntä sellaisesta luonteen lujuudesta, se kun muka tietää ylpeyttä\ntai sydämen tylyyttä, mutta eihän hänen kaltaisiansa ihmisiä sovi\nmitata tavallisella arssinalla, eihän? Toinen, esimerkiksi, olisi\nvanhemmiltaan yhä vaan kiskonut ja kiskonut varoja, mutta hän,\naatelkaas, hän ei ikipäivinä ole liikaa kopekkaa ottanut, jumaliste!\n\n-- Hän on omaa voittoa pyytämätön, rehellinen mies, -- virkkoi Arkâdi.\n\n-- Niin juuri, omaa voittoa pyytämätön. Ja minä, Arkâdi Nikolaitsh,\nmin'en ainoastaan jumaloitse häntä, minä olen ylpeä hänestä, ja koko\nminun kunnianhimoni kohdistuu siihen, että hänen biografiassansa\nkerran lukisi nämä sanat: \"pelkän staabilääkärin poika, jonka etevät\nlahjat isä kumminkin jo aikaisin osasi huomata ja pani kaikki\nalttiiksi hänen kasvattamiseksensa...\"\n\nUkolta katkesi ääni...\n\nArkâdi puristi hänen kättänsä.\n\n-- Mitäs te luulette, -- kysäisi Vasili Ivânowitsh, oltuaan hetkisen\naikaa ääneti, -- ei suinkaan hän lääketieteen alalla ole saavuttava\nsitä mainetta, jota te hänelle ennustatte?\n\n-- Tietysti ei, vaikka hän siinäkin on oleva etevimpiä tiedemiehiä.\n\n-- Milläs sitten, Arkâdi Nikolaitsh?\n\n-- Sitä on vaikea sanoa, mutta mainio mies hänestä vaan tulee.\n\n-- Mainio mies hänestä tulee! -- toisti ukko ja vaipui ajatuksiinsa.\n\n-- Arina Vlâsjewna käskivät kutsumaan teelle, -- lausui Anfisushka,\nastuessaan heidän ohitsensa, suuri vadillinen täynnä kypsiä\nvaapukoita.\n\nVasili Ivânowitsh hätkähti.\n\n-- Tuleeko kylmää kermaa vaapukkain kanssa?\n\n-- Tulee.\n\n-- Niin, mutta katso, että olisi kylmää. Älkää kursailko, Arkâdi\nNikolaitsh, ottakaa vaan lisää. Missä se Jevgêni viipyy?\n\n-- Tääll' ollaan, -- kuului Bazârowin ääni Arkâdin kamarista.\n\n-- Ahaa! Menit ystävätäsi tapaamaan, mutta myöhästyitkin, amice; me\nolemme tässä jo tarinoineet kauan aikaa. Mutta lähdetäänpäs nyt teetä\njuomaan, äiti käski. Minun pitäisi sitä paitsi puhua sinun kanssasi\neräästä asiasta.\n\n-- Mistä niin?\n\n-- Tääll' on muuan talonpoika, joka sairastaa ikterusta.\n\n-- Keltatautiako, niinkö?\n\n-- Niin, kroonillista ja peräti itsepäistä ikterusta. Minä olen\nmääräillyt hänelle rantasappea ja kuismaa, olen käskenyt syömään\nporkkanoita, olen antanut soodaa, mutta kaikki nämä ovat vain\npalliativisia keinoja; pitäisi saada jotain repäisevämpää. Kyllähän\nsinä naurat lääketieteelle, mutta olenpa vakuutettu, että saan\nsinulta asiallisia neuvoja. Mutta siitä tuonnempana. Nyt käydään\nteetä juomaan. Vasili Ivânowitsh hyppäsi ketterästi pukilta ja alkoi\nhyräellä \"Robertista\":\n\n    Ja lain ja lain ja lain me laadimmekin:\n    Jo rie... jo rie... jo riemu raikukoon.\n\n-- Merkillinen vilkkaus! -- virkkoi Bazârow, astuen akkunan äärestä\npois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli puolipäivä. Aurinko paahtoi tiheän, vaalean pilviharson takaa.\nHiljaisuutta kaikkialla. Kukot vain kiukkuisesti kiekahtelevat\ntoisillensa tuolla kylässä, herättäen jokaisessa, ken niitä kuunteli,\nomituista tuskaa ja ikävän tunnetta, ja jostain pitkän puun latvasta\nkajahteli myötäänsä haukanpojan piipitys, ikäänkuin itkien ketä\nluoksensa kutsuisi. Arkâdi ja Bazârow loikoivat maassa pienen\nheinäruon siimeksessä, levitettyään allensa pari sylyllistä kahisevan\nkuivia, mutta yhä vieläkin vehreitä, hyvänhajuisia heiniä.\n\n-- Tuo haapa tuolla, -- puheli Bazârow, -- muistuttaa minulle mieleen\nlapsuuden päiviä. Se kasvaa kuopan laidalla -- siinä oli ollut\naikoinaan tiilivaja -- ja siihen aikaan minä olin vakuutettu, että\ntuossa kuopassa ja haavassa on jonkunlainen taikavoima: minun ei\ntullut koskaan ikävä, istuissani siellä. En ymmärtänyt silloin sitä,\nettä min'en ikävöinyt juuri siitä syystä kuin olin lapsi. Nyt minä\nolen täysikasvuinen; eipäs tehoakaan enää taika.\n\n-- Kuinka kauan sinä olet viettänyt täällä yhteensä? -- kysyi Arkâdi.\n\n-- Pari vuotta perättäin; sittemmin käytiin täällä pistäymällä\nvain. Kululla oltiin yhtämittaa. Enimmin sitä sentään kaupungeissa\nvetelehdittiin.\n\n-- Onko tämä kartano jo miten vanha?\n\n-- Vanha se on. Vaari sen rakensi, äidin-isä.\n\n-- Mikä hän oli?\n\n-- Hitto ties. Sekundimajori tai jotain sellaista. Palveli Suvorowin\narmeijassa ja myötäänsä kertoi retkistään Alppien yli. Valehteli\nkaiketikin.\n\n-- Ilmankos teillä onkin vierashuoneessa Suvorowin muotokuva.\nMinä pidän paljon tällaisista rakennuksista kuin teidän,\nvanhan-aikuisista, lämpöisistä; niissä on joku erityinen tuoksukin.\n\n-- Pyhimysten kuvain lamppuöljy ja maitokamari, ne ne löyhkää, --\nsanoi Bazârow haukotellen. -- Entäs sitä kärpästen paljoutta näissä\narmaissa pikku rakennuksissa! Hyh!\n\n-- Sanopas, -- virkkoi Arkâdi hetken kuluttua, -- ei suinkaan sinua\nlapsena kovalla pidetty?\n\n-- Näethän, millaiset minulla on vanhemmat. Ei ankaruutta alunkaan.\n\n-- Rakastatko heitä, Jevgêni?\n\n-- Rakastan, Arkâdi.\n\n-- He rakastavat sinua niin kovasti. Bazârow ei vastannut mitään.\n\n-- Tiedätkös, mitä minä tässä ajattelen? -- sanoi hän, heittäen kädet\nniskan taakse.\n\n-- En tiedä. Mitä niin?\n\n-- Näin minä aattelen: hätäkös minun vanhempieni on eläessä?\nIsä kuusikymmentä vuotta vanha ja sittenkin vaan yhä hommaa,\npuhuu \"palliativisista\" keinoista, parantelee ihmisiä, osoittaa\njalomielisyyttä talonpoikia kohtaan: elämä kuin silkkiä vain. Ja hyvä\non äidinkin olla: hänen päivänsä on niin täyteen ahdettu kaikenlaista\npuuhaa, hohhoijaamista ja voivoijaamista, ett'ei jouda muuta\nmiettimäänkään, mutta minä...\n\n-- Mutta sinä?\n\n-- Niin, minä: tässä mä nyt virun ruon suojassa... Kovin on kapea\ntämä sija, minkä minä täytän, niin peräti pikkuruinen, verrattuna\nmuuhun avaruuteen, missä minua ei ole, ja millä ei ole mitään\ntekemistä minun kanssani; ja se aikakin, mikä minun onnistuu elää,\non niin mitätön sen iankaikkisuuden rinnalla, missä minua ei ollut\neikä tule olemaankaan... Ja tässä atomissa, tässä matemaatillisessa\npisteessä veri sittenkin kiertokulkuansa pitää, ja aivot työtään\ntekevät, jotain tavoitellen... Kauheata sekasotkua! Jonnijoutavaa!\n\n-- Maltas: tuo, mitä nyt sanoit, soveltuu yleensä joka ihmiseen.\n\n-- Oletpa oikeassa, -- yhtyi Bazârow. -- Minun tarkoitukseni olikin\nsanoa, että heillä, minun vanhemmillani näes, on kädet täynnä työtä,\noma mitättömyys ei heitä huolestuta, ei se tunnu heistä ilkeältä ...\nmutta minä ... min'en tunne muuta kuin ikävää ja kiukkua.\n\n-- Kiukkuako? Miksikäs kiukkua?\n\n-- Miksikö? Sinäkö kysyt: miksikä. Oletko sitten unohtanut?\n\n-- Muistan kyllä kaikki, mutta sittenkään en myönnä olevasi\noikeutettu kiukkuun. Sinä olet onneton, olkoon niin, mutta...\n\n-- He-hee, Arkâdi Nikolâjewitsh! Sinähän, huomaan ma, käsität\nrakkauden niinkuin kaikki muutkin uusimmat nuoret miehet: tipu,\ntipu, kanaseni, tipu! mutta kun vain tuo kanaseni alkaa lähestyä,\nniin käpälämäkeen! -- En minä ole sellainen. Vaan riittää jo tätä.\nMitä ei voi muuksi muuttaa, siitä on häpeä puhuakin. -- Hän kääntyi\nkyljelleen. -- Kas tuossa muurahainen, uljas poika, vetää retuuttaa\npuolikuollutta kärpästä. Kisko, veikkonen, kisko! Äläkä välitä,\njos toinen haristelee vastaan; käytä hyödyksesi sitä, että sinulla\neläimenä on oikeus olla tuntematta sääliä; toisin meidän, ihmisten\nmuka, jotka ovat oman itsensä mutkistaneet ja murtaneet jos mihin\npäin.\n\n-- Paras mies tuollaista puhumaan! Milloinka sinä olet itseäsi\nmurrellut?\n\nBazârow nosti päänsä.\n\n-- Silläpä minä ylpeilenkin. Ei ole oma käsi tätä miestä murtanut;\nniinpä ei naikkonenkaan häntä murra. Amen! Ja sen pituinen se! Tästä\nasiasta et kuule minulta enää sanaakaan.\n\nYstävykset loikoivat jonkun aikaa ääneti.\n\n-- Niin -- alkoi Bazârow taas --; kummallinen olento se vaan on, tuo\nihminen. Kun syrjästäpäin ja kauempaa katselee tätä umpeata elämää,\nmitä täällä \"isät\" viettävät, niin mitäpäs sen parempaa luulisi\nkaipaavankaan? Syö ja juo ja tiedä menetteleväsi aivan sääntöjen\nmukaan, kaikkein viisaimpaan viisiin. Mutta eipäs vaan: ikäväksi\npistää. Tahtoisi saada tekemistä ihmisten kanssa, vaikkapa haukkuakin\nheitä, kunhan vaan olisi tekemisissä niitten kanssa.\n\n-- Elämä pitäisi järjestää sillä tavalla, että jok'ainoa silmänräpäys\nsiinä olisi tärkeä, -- lausui Arkâdi miettivästi.\n\n-- Äläs muuta! Tärkeys, vaikka tuultakin pieksäisi, maistaa makealta.\nJa vielä se tärkeyskin miten kuten mukiin menisi ... mutta se\njokapäiväisyys, se jokapäiväisyys!\n\n-- Jokapäiväisyyttä ei ole olemassa sille, joka vaan ei ota sitä\ntunnustaakseen.\n\n-- Hm ... Sinä lausuit _toisapäisen yleisen puheenparren_.\n\n-- Mitenkä? Mitä sinä tuolla nimityksellä tarkoitat?\n\n-- Tätä juuri: jos sanoo, esimerkiksi, että sivistys on hyödyllistä,\nniin se on yleinen puheenparsi; mutta jos sanoo, että sivistys on\nvahingollista, niin se on toisapäinen yleinen puheenparsi. Se kuuluu\nhiukan uljaammalta, mutta merkitsee itse asiassa aivan samaa.\n\n-- Mutta missäs se totuus on, kummallako puolen?\n\n-- Missä? Minä vastaan kuin kaiku: missä?\n\n-- Oletpa alakuloisella tuulella tänään, Jevgêni.\n\n-- Oikeinko? Päivä se kai tässä miehen pilalle paahtaa, eikä\nvaapukoitakaan pitäisi syödä niin paljon.\n\n-- Siinä tapauksessa lienee paras hiukan nukahtaa, -- virkkoi Arkâdi.\n\n-- Kenties, mutta älä sitten katselekaan minua: nukkuvan ihmisen\nnaama näyttää aina typerältä.\n\n-- Eikös sinun ole yks'kaikki, mitä muut sinusta ajattelevat?\n\n-- Enpä oikein tiedä mitä tuohon sanoa. Oikean ihmisen ei pitäisi\nolla tuosta tietävinäänkään. Oikea ihminen on se, joka ei anna\naihetta ajattelemiseen, vaan jota pitää joko totella tai vihata.\n\n-- Kummallista! Minä puolestani en vihaa ketään, -- lausui Arkâdi,\njonkun aikaa mietittyänsä.\n\n-- Minä taas puolestani hyvin monta. Sinä olet hempeä henki,\nvesivelli; sinusta sitten vihaajaksi! .... Sinua jänistää, sinä\nluotat liian vähän itseesi...\n\n-- Entäs sinä, -- keskeytti Arkâdi; -- luotatko sinä itseesi? Hyvinkö\narvaat korkealle oman itsesi?\n\nBazârow oli tuokion aikaa vaiti.\n\n-- Kun kohtaan sellaisen ihmisen -- puhui Bazârow harvalleen, --\njoka ei minun edessäni sano pass, silloin minä muutan mielipiteeni\nomasta itsestäni. Vihata! Niinpä sinä, esimerkiksi, sanoit tänään,\nastuissasi meidän kylänvanhimman Filípin tuvan ohitse -- tupa\npuhdas ja soma semmoinen -- sanoit, että silloin Venäjä vasta\nsaavuttaa täydellisyytensä, kun vihoviimeiselläkin musikalla on\ntuommoinen asunto, ja että jokaisen täytyy työskennellä sen päämäärän\nsaavuttamiseksi... Mutta minun pisti vihakseni tuo vihoviimeinen\nmusikka, tuommoinen Filíp tai muu Sîdor, jonka tähden minun pitää\nponnistella hiki hatussa, ja joka tuskin kiitostakaan minulle sanoo ...\nja viis minä hänen kiitoksistaan! ... No niin, hän rupeaa asumaan\npuhtaassa pirtissä, ja minusta rupeaa takkiainen kasvamaan, -- entäs\nsitten?\n\n-- Ole jo, Jevgêni! ... Sinua kuunnellessa täytyy väkisinkin myöntää\nniitten olevan oikeassa, jotka moittivat meitä prinsippien puutteesta.\n\n-- Niinhän sinä puhut juuri kuin setäsi. Prinsippejä yleensä ei ole\nolemassa. Etkös sitä tähän saakka ole hoksannut? Prinsippejä ei ole,\nmutta aistimuksia on. Niistä riippuu kaikki.\n\n-- Mitenkä niin?\n\n-- Sitenkä niin. Minä, esimerkiksi, olen kieltoperäisellä kannalla,\nsillä siihen minut saattaa aistimus. Minun on hauska kieltää, minun\naivoni ovat sellaiset rakenteeltaan -- ja siinä se! Miksikä minua\nmiellyttää kemia? Miksikä sinä syöt mielelläsi omenata? Aistimuksesta\ntaaskin. Sama juttu justiin. Sen syvemmälle ihmiset eivät pääse. Tätä\nei sinulle sano joka mies, enkä minäkään enää toista kertaa sitä\nsinulle sano.\n\n-- Vai niin? Rehellisyys -- sekin on siis aistimusta?\n\n-- Mitäs se ois?\n\n-- Mutta, Jevgêni! -- virkkoi Arkâdi murheellisella äänellä.\n\n-- Mitä? Vai niin? Eikö miellytä? -- keskeytti Bazârow. -- E-hei,\nveikkonen! Kun kerran olet päättänyt niittää maahan kaikki tyyni,\nniin älä karta omia kinttujaskaan! ... Mutta, jopa sitä on tarpeeksi\nfilosofioitu. \"Luonto löyhyttää unen äänettömyyttä\", sanoi Púshkin.\n\n-- Ei hän ole sellaista milloinkaan sanonut, -- virkkoi Arkâdi.\n\n-- No, ellei ole sanonut, niin hänen olisi sopinut tai pitänyt sanoa\nniin, runoilija kun oli. Niin vainenkin, sotapalveluksessa se mies\nvarmaankin oli.\n\n-- Púshkin ei ollut ikinä sotilaana.\n\n-- No, mutta hänellähän on joka sivulla: \"Taisteluun, taisteluun,\nVenäjän kunnia kutsuu!\"\n\n-- Puita heiniähän sinä mätät omasta päästäsi. Parjaustahan tuo\ntuommoinen on!\n\n-- Parjausta? Entäpä sitten? Kylläpäs keksi sanan, minua muka\npelottaakseen! Parjaa sinä ihmistä minkäs jaksat, kymmenen kertaa\nenemmän hän sietäis.\n\n-- Parast' on, kun käydään maata, -- virkkoi Arkâdi harmissaan.\n\n-- Mitä suurimmalla mielihyvällä, -- vastasi Bazârow.\n\nMutta ei nukuttanut kumpaakaan. Omituinen, vastenmielinen tunne\nkouristi sydäntä kumpaiseltakin. Viiden kuuden minutin perästä he\navasivat silmänsä ja katsahtivat toisiinsa, sanaakaan sanomatta.\n\n-- Katsopas, -- virkkoi äkkiä Arkâdi, -- tuolla irtautui vaahterasta\nkuiva lehti, ja nyt se putoaa maata kohti; sen liikkeet muistuttavat\ntäydellisesti perhosen lentoa. Eikös tuo ole omituista: Murheellisin\nmasennus ja kuolema aivan samanlaista kuin hilpein ilo ja elämä!\n\n-- O minun ystäväni, Arkâdi Nikolâjewitsh! -- huudahti Bazârow. --\nYksi pyyntö vain: älä puhu kauniisti.\n\n-- Puhun, niinkuin osaan... Tuohan on lopulti despotismia. Minulle\njohtui tuo ajatus mieleen; miks' enkäs saisi sitä lausua ilmi?\n\n-- Niin. Mutta miks' enkäs minäkin saisi lausua ajatustani ilmi. Minä\narvelen, että puhua kauniisti on säädytöntä.\n\n-- Mikäs se sitten on säädyllistä? Haukkuminenko?\n\n-- Ohoo! Sinähän, näen mä, aiot lähteä tallustamaan setäsi jälkiä.\nKuinka iloiseksi tuo idiooti tulisikaan, jos kuulisi nyt sinua!\n\n-- Miksikä sinä sanoitkaan Pâvel Petrôwitshia?\n\n-- Sanoin häntä aivan asianmukaisesti: idiootiksi.\n\n-- Mutta tuohan on sietämätöntä! -- huudahti Arkâdi.\n\n-- Kas, kas! Sukulaisuuden tunne elähti ja älähti, -- virkkoi Bazârow\ntyynesti. -- Sitkeässä se vaan istuu, sen olen huomannut. Ihminen\non altis kieltäymään vaikka mistä, hän luopuu mistä ennakkoluulosta\nhyvänsä, mutta mennä tunnustamaan, että esimerkiksi velimies, joka\ntoisilta nenäliinoja puhaltelee, on varas -- se käy yli hänen\nvoimainsa. Ja todellakin: _minun_ veljeni, nähkääs, _minun_ ... ja\nhänkö ei olisi nerojen nero? ... Mahdotonta.\n\n-- Minussa elähti vain oikeamielisyyden tunne eikä ensinkään\nsukulaisuus, -- tiuskasi Arkâdi. -- Mutta kosk'et sinä sitä tunnetta\nymmärrä, kosk'ei sinussa ole sitä \"aistimusta\", niin et sinä osaa\nsitä arvostellakaan.\n\n-- Toisin sanoen: Arkâdi Kirsânow seisoo liian korkealla minun\nymmärrykselläni käsittää. -- Kumarrun ja vaikenen.\n\n-- No mutta, Jevgêni! Tällä tapaahan me oikein riitaannumme.\n\n-- Kuules, Arkâdi! Teepäs mulle mielihyvä: riitaannutaanpas kerrankin\noikein kunnon lailla ... niin että silmät päässä pyörii, niin että\nsiihen paikkaan pakahtuu.\n\n-- Mutta siitähän saattaa loppujen lopuksi...\n\n-- Tulla tappelu, niinkö? -- keskeytti Bazârow. -- Entäs sitten?\nTässä näin, kahisevain heinäin päällä, keskellä tällaista\nidyllisyyttä, syrjässä maailmasta, ja kaukana ihmisten silmistä, --\nkäyhän se laatuun. Mutta et sinä minulle piisaa. Minä kuristan sinua\nkurkusta heti kohta...\n\nBazârow levitti pitkät ja luisevat sormensa... Arkâdi kääntyi,\nvarustautuen suotta-aikoja vastarintaan muka... Mutta ystävän kasvot\nnäyttivät niin pahaenteisiltä, tuossa vääristyneitten huulten hymyssä\nja säihkyvissä silmissä ilmeni niin täyden toden uhka, että Arkâdia\nväkisinkin rupesi pelottamaan.\n\n-- Ahaal Tännekös herrat ovat lymynneetkin! -- kajahti samassa\nVasili Ivânowitshin ääni, ja esiin astui vanha staabilääkäri,\nyllään kotitekoinen aivinainen takki ja päässä olkihattu, kotitekoa\nsekin. -- Minähän tässä etsin ja etsin teitä... Mainionpa olette\nvalinneetkin paikan ja mieluisassa askartelette toimessakin. Maata\n\"maassa\" ja katsella \"taivasta\". Siinä, tiedättekös, on joku\nerityinen merkitys!\n\n-- Minä katson taivaasen silloin vain kuin tekee mieli aivastaa, --\nmurahti Bazârow, -- lisäten puoliääneen Arkâdille: -- Sääli, että\ntuli väliin.\n\n-- Älähän nyt enää, -- kuiskasi Arkâdi, salavihkaa puristaen\nystävänsä kättä. -- Mutta eihän ajan pitkään mikään ystävyys saata\nestää tällaisia yhteentörmäyksiä.\n\n-- Tässä minä teitä katselen, nuoret ystäväni, -- puheli sillä välin\nVasili Ivânowitsh, päätään nyökytellen ja kädet päällekkäin nojautuen\nerääsen sangen ovelasti väännettyyn, omatekoiseen keppiin, johon\nkoukun asemesta oli leikattu turkkilaisen pää, -- katselen teitä enkä\nkyllääni saa. Mikä voima teissä, mikä nuoruuden kukoistus! Kuinka\npaljon kykyä, talangeja! Sanalla sanoen Castor ja Pollux!\n\n-- Heh-heh! Ihan jo mytologiaan huippasi! -- virkkoi Bazârow. -- Heti\nnäkee, ken aikoinaan on ollut latinassa luja. Antoihan ne sinulle\nhopeamitalinkin latinalaisesta aineesta, vai mitä?\n\n-- Dioscurot, Dioscurot! -- toisti Vasili Ivânowitsh.\n\n-- Älähän nyt, isä, älähän rupea hempeäksi.\n\n-- Yhden ainoan kerran vain näin pitkästä, pitkästä aikaa, -- jupisi\nukko. -- Muutoin, enhän minä teitä, hyvät herrat, lähtenyt hakemaan,\npuhuakseni teille komplimentteja, tulin ensiksikin ilmoittamaan, että\npian käydään päivälliselle, ja toiseksi tahdoin sinulle, Jevgêni,\njo ennakolta antaa tiedoksi... Sinä olet ymmärtäväinen mies, tunnet\nihmiset, tunnet naisväenkin, ja senpä vuoksi ... et pane pahaksesi...\nÄiti näet tahtoi toimituttaa kirkossa kiitosrukouksen sinun tulosi\njohdosta. Älä aattelekaan, että minä pyydän sinua läsnäolemaan siinä;\nse on toimitettu jo, mutta isä Aleksei...\n\n-- Pappiko?\n\n-- No niin, se meidän kirkkoherra. Hän näes ... hän tulee meille\npäivälliselle... En osannut sellaista arvatakaan, enkä minä edes\nkehoitellutkaan ... ties miten se näinpäin kääntyi ... hän ymmärsi\nminut väärin... Niin no, ja sitten Arina Vlâsjewnakin... Sitä paitsi\nhän on sangen hyvä ja järkevä mies.\n\n-- Eihän hän minun osaani poskeensa pistä, vai? -- kysyi Bazârow.\n\nVasili Ivânowitsh nauramaan.\n\n-- Johan sinä nyt!\n\n-- Muuta minä en vaadikaan. Pöytään minä olen valmis käymään kenen\nkanssa hyvänsä.\n\nVasili Ivânowitsh korjasi hattuansa.\n\n-- Tiesinhän sen jo ennakolta, -- lausui hän, -- että sinä olet\nyläpuolia kaikkien ennakkoluulojen. Ja mitäpäs sinusta puhuukaan ...\neihän niitä ole minullakaan, vaikka olen jo vanha ukko, kahdennella\nseitsemättäkymmentä. (Vasili Ivânowitsh ei rohjennut tunnustaa, että\nhän itsekin oli halainnut kiitosrukouksen pitämistä... Hän oli yhtä\njumalinen kuin vaimonsakin.) Mutta isä Aleksei tahtoisi mielellään\ntutustua sinun kanssasi. Sinä miellyt häneen ihan varmaan, saatpa\nnähdä. Ei hän pane vastaan, vaikka pistettäis niinkuin korteiksikin\neikä ... mutta tämä vain näin meidän kesken -- vaikka piippuunkin.\n\n-- Niin no, päivällisen perästä lyödään nakkia, ja minä voitan hänet\nputi puhtaaksi.\n\n-- Peräst' kuuluu, peräst' kuuluu. Ei se suussa, mikä huulilla.\n\n-- Mitä? Ettäkö sinäkin vielä vanhalta muistiltasi? -- kysäisi\nBazârow erityisellä äänenpainolla.\n\n-- Ettes häpeä, Jevgêni... Mikä ollutta, se mennyttä. No niin, minä\nolen valmis tämän arvoisan vieraamme kuullen tunnustamaan, että\nnuorempana minussa kyllä oli tämä intohimo, mutta jopa se maksoi,\njos maistuikin! ... Kylläpäs tänään päivä paahtaa. Sallikaa istahtaa\nviereenne, hyvät herrat. Enhän häirinne?\n\n-- Ette suinkaan, -- vastasi Arkâdi.\n\nVasili Ivânowitsh laskeutui ähkien maahan.\n\n-- Kovin tämä teidän nykyinen asemanne tässä, arvoisat herrat, --\naloitti hän -- kovin se muistuttaa mieleeni entistä sotilas-uraani,\nelämää nuotioilla... Näin sitä ennenkin laitettiin haavansitomo\njonnekin heinäruon suojaan ... kiitti Jumalaa, kun edes sellaisenkaan\npaikan sai. -- Ukko huokasi. -- Paljon sitä minäkin jo olen aikoinani\nnähnyt, paljon. Niinpä esimerkiksi, jos suvaitsette, juttelen\nteille erään soman kohtauksen niiltä ajoilta, jolloin rutto raivosi\nBessarabiassa...\n\n-- Ja jostako sinä sait Wladimirin? -- puuttui Bazârow puheesen. --\nVanha juttu, tuttu juttu. Mutta kuulehan, miks'et sinä kanna sitä?\n\n-- Johan minä sanoin sinulle, ett'ei minussa ole ennakkoluuloja, --\nmurahti Vasili Ivânowitsh (eilis-iltana vasta hän oli ratkottanut\ntakistaan punaisen nauhan pois) ja rupesi kertomaan tapausta ruton\najoilta. -- Mutta hänpä nukkuu jo, -- kuiskasi hän äkkiä Arkâdille,\nosoittaen poikaansa ja myhähtäen hyväntahtoisesti. -- Jevgêni! --\nlisäsi hän sitten ääneensä. -- Nouse pois: käydään päivälliselle.\n\nIsä Aleksei, kookas ja pyylevä, tukka tuuhea, huolellisesti kammattu,\npunasinervä vyö silkkisen papisviitan ympärillä, näytti olevan varsin\nvikkelä ja näppärä mies. Hän riensi ensimmäisenä puristamaan Arkâdin\nja Bazârowin kättä, ikäänkuin jo ennakolta ilmoittaen ymmärtävänsä\nvarsin hyvin, ett'eivät he hänen siunaustansa kaipaa ja käyttihe\nylipäänsäkin sangen suoravaisesti. Ei hän itseään häväissyt eikä\nmuitakaan suututtanut; teki tilaisuuden sattuessa pilkkaa seminaarin\nlatinasta ja puolusti arkkipiispaansa; joi kaksi lasillista viiniä,\nmutta kieltäytyi kolmannesta; otti vastaan Arkâdin tarjoaman sikarin,\nmutta ei ruvennut polttamaan sitä, kotia sanoi vievänsä. Hiukan\nvastenmielistä oli hänessä vain se, että myötäänsä kohotteli kättänsä\nverkalleen ja varovasti, saadakseen kärpäsiä kiinni kasvoiltaan ja\nvälistä likisti ne siinä kuolijaiksi.\n\nKorttipöytään hän sanoi hyvin tyynesti käyvänsä lystin vuoksi, mutta\ntuo lysti päättyi siihen, että hän voitti Bazârowilta 2 ruplaa 50\nkopekkaa pankossa -- Arina Vlâsjewnan talossa ei ollut vihiäkään\nhopealaskusta. -- Äiti se yhä edelleen istui poikansa vieressä,\npeliin osaa ottamatta, yhä edelleen poski nyrkin nojassa, nousten\nvain tuon tuostakin käskemään, että vieraille tuotaisiin sitä tai\ntätä hyvää. Hän ei uskaltanut hyväillä poikaansa, eikä tämäkään\nrohkaissut häntä siihen. Ja olihan Vasili Ivánowitsh varoittanut\nemäntäänsä \"häiritsemästä häntä, sillä nuori väki näet ei ole\nkovinkaan kärkäs semmoiseen.\"\n\nTurha on sanoakaan, mitä kaikkea päivällispöydässä tänään oli\ntarjolla: Timofêitsh oli omassa personassaan jo aamunhämärissä ajaa\njyristänyt hankkimaan jotain erityistä tsherkassilaista lihaa;\nkylänvanhin oli hevoskyydissä käynyt toiselta haaralta hakemassa\nmateita, kiiskiä ja krapuja; pelkistä sienistä oli kylän ämmille\nmaksettu 42 kopekkaa vaskessa.\n\nMutta Arina Vlâsjewnan silmät, jotka hellittämättä olivat kiintyneet\nBazârowiin, puhuivat muutakin kuin pelkkää rakkautta ja hellyyttä:\nniissä ilmeni uteliaisuuden ja pelvon sekaista murhettakin, ilmeni\nomituinen, hiljainen moite. BazârowilIa puolestaan ei ollut aikaa\nruveta ottamaan selkoa, mitä nuo silmät puhuvat: harvoin hän äitinsä\npuoleen kääntyi, silloinkin vain lyhyesti kysäisten jotain. Kerran\nhän pyysi äitinsä kättä \"onneksi\" ja Arina Vlâsjewna laski hiljaa\npienen, pehmeän kätensä hänen leveille ja kankeille kämmenilleen.\n\n-- No niin, -- kysäisi äiti, kotvasen kuluttua, -- eikö tehonnut?\n\n-- Kahta hullummin rupesi käymään, -- vastasi toinen,\nvälinpitämättömästi naurahtaen.\n\n-- Hyö riskeeraavat sangen paljon, -- virkkoi isä Aleksei ikäänkuin\nosaa-ottavasti, silittäen kaunista partaansa.\n\n-- Napoleonin ohjesääntö, bâtjushka, Napoleonin ohjesääntö, -- lausui\nVasili Ivânowitsh, lyöden ässän pöytään.\n\n-- Sepä hänet vihdoin veikin pyhän Helenan saarelle, -- virkkoi isä\nAleksei, kaataen valtilla hänen ässänsä.\n\n-- Etkö suvaitsisi viinamarja-vettä, Jenjûsha? -- kysyi Arina\nVlâsjewna.\n\nBazârow kohautti vaan olkapäitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Ei! -- lausui Bazârow seuraavana päivänä Arkâdille, -- pois minä\nlähden täältä huomispäivänä. Ikävä täällä on; tekisi mieli ryhtyä\ntyöhön, mutta mahdotonta. Lähden tästä teille taas; sinnehän minulta\njäivät kaikki preparaatitkin. Teillä saattaa ainakin sulkeutua\ntyöhuoneesensa. Entäs täällä? Isä se myötäänsä vakuuttelee: \"minun\nkabinettina on sinun vallassasi, siellä ei sinua kukaan häiritse\",\nmutta itse hän yhä vaan ympärilläni pyörii. Eikä sitä oikein\nilkeäkään sulkeutua häneltä kamariinsa. Ja äiti kanssa! Minä kuulen,\nkuinka hän seinän takana huokailee ja ikävöitsee minua, mutta kun\nmenen hänen luokseen, niin ei hänellä ole mitään minulle sanomista.\n\n-- Kovin hänen tulee nyt paha mieli, -- virkkoi Arkâdi; -- isän myös.\n\n-- Tulenhan minä vielä takaisin.\n\n-- Milloinka?\n\n-- Kun lähden Pietariin.\n\n-- Ylen on minun sääli äitiäsi.\n\n-- Mitenkä niin? Marjoillaanko lumosi pojan, vai? Arkâdi painoi\npäänsä alas.\n\n-- Sin' et tunne äitiäsi, Jevgêni. Hän on kelpo nainen, eikä siinä\nkyllä: hän on älykäskin nainen, usko pois. Tänään me haasteltiin\nhänen kanssaan puolisen tuntia, ja varsin järkevästi, ja\nintressanttia hänen puheensa olikin.\n\n-- Minusta varmaankin juttelitte pitkin ja poikin.\n\n-- Puhuttiin muustakin kuin sinusta.\n\n-- Saattaa olla. Sinä nähnet enemmin, kun katselet syrjästä. Jos\nnainen saattaa ylläpitää keskustelua puolisen tuntia, niin sehän on\ntodellakin hyvä merkki. Mutta pois minä lähden sittenkin.\n\n-- Vaikeaksi sinun käy ilmoittaa heille aikomuksesi. He puolestaan\nyhä vain keskustelevat siitä, mitähän me muka kahden viikon perästä\nrupeamme tekemään.\n\n-- Vaikeaksipa kyllä. Ja hittoko minut vielä riivasi härnäämään\nisää: äsken hän ruoskitutti erään veron-alaisen talonpoikansa ja\noikein siinä tekikin ... niin, niin, älä katso minuun tuollaisella\nkauhistuksella ... oikein hän siinä teki, sillä mies oli varas ja\npatajuoppo; mutta isä ei olisi mitenkään suonut, että se minullekin\nolisi, kuten sanotaan, tietä annettu. Hän nolostui kauheasti, ja nyt\nminä vielä pahoitan hänen mielensä... No, vähät siitä; kylläpähän\nhelpottaa, kun aika tulee.\n\nBazârow sanoi: \"vähät siitä\", mutta päivä kului umpeen, ennenkuin hän\nviimeinkin päätti ilmoittaa aikeensa Vasili IvânowitshilIe. Vasta\nillalla, sanoessaan hyvää yötä, hän haukotellen virkkoi:\n\n-- Niin ... olin vähällä unohtaa. Lähetäpäs huomenna meidän hevosia\nFedôtin luokse holliin.\n\n-- Lähteekös herra Kirsânow meiltä pois?\n\n-- Lähtee, ja minä lähden mukaan. Vasili Ivânowitsh pyörähti\nympärinsä.\n\n-- Sinäkö lähdet?\n\n-- Niin, se on välttämätöntä. Toimitahan, ole hyvä, ne hevoset.\n\n-- Kyllä, -- änkytteli ukko, -- holliin, jaha ... mutta ... mutta ...\nmitenkäs tämä nyt oikein?...\n\n-- Minun pitää lähteä Arkâdin luokse vähäksi aikaa. Sieltä palajan\ntaas tänne.\n\n-- Niin, niin, vähäksi aikaa ... jaha -- Vasili Ivânowitsh veti\nnenäliinan taskustaan ja niistäessään painui melkein maahan asti.\n-- Miksikäs ei? ... saadaanhan ne hevoset ... saadaan. Minä luulin\nsentään, että sinä olisit täällä ... kauemminkin. Kolme päivää...\nOn se sentään kolmen vuoden perästä hiukan liian lyhyt aika, liian\nlyhyt, Jevgêni!\n\n-- No mutta sanoinhan minä sinulle, että tulen takaisin. Minun ei\nauta, minun pitää lähteä.\n\n-- Pitää... No niin! Velvollisuus ennen kaikkea... Jaa, niin\nhevosiako! Kyllä ... Arina ja minä, emmehän me tosin sellaista\nosanneet aavistaakaan. Vast'ikään hän pyysi naapurista kukkasia: olis\nhuoneesi koristanut. -- Vasili Ivânowitsh ei maininnutkaan siitä,\nkuinka hän joka aamu, päivän koittaessa, tohvelit vain paljaissa\njaloissaan, seisoi neuvottelemassa Timofêitshin kanssa, veti\nvapisevin käsin esille rikkinäisiä seteleitä, yhden toisensa perästä,\nmääräillen hänelle ostoksia kaikenlaisia, ja liiatenkin pannen\npainoa ruokatavaroille ja punaiselle viinille, joka näkyi kovasti\nmiellyttäneen nuoria herroja. -- Pääasia on vapaus; se se on minunkin\nperiaatteeni ... jokainen tehköön niinkuin hyväksi näkee, ei ketään...\n\nHän vaikeni äkkiä ja läksi ovea kohti.\n\n-- Pian tavataan taas, isä, ihan varmaan.\n\nMutta Vasili Ivânowitsh kädellään vain viittasi ja meni menojaan.\nMakuukammioon tultuaan, hän huomasi vaimonsa jo nukkuvan ja rupesi\nsopottamalla lukemaan rukouksiansa, jott'ei herättäisi häntä. Mutta\nArina Vlâsjewna heräsi sittenkin.\n\n-- Sinäkö se olet, Vasili Ivânowitsh? -- kysyi hän.\n\n-- Minä, eukkoseni.\n\n-- Jenjûshanko luota tulet? Minä, tiedätkös, olen tässä pelkäillyt:\nlieneekö hänen oikein mukava maata sohvalla? Käskinhän minä\nAnfîsushkan nostamaan sinne sinun kenttämatrassisi ja uusia tyynyjä\nkanssa; olisin antanut hänelle meidän höyhenpatjankin, mutta hän\nmuistaakseni ei suvaitse pehmeätä alustaa.\n\n-- Ole rauhassa, muori kulta. Kyllä hänen on siinä varsin mukava. --\nO Herra Jumala, armahda meitä syntisiä, -- jatkoi hän puoliääneen\nrukoustansa. Hänen oli sääli vanhaa emäntäänsä: hän ei hennonnut\nyöksi ilmaista hänelle, mikä sydänsuru häntä uhkaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBazârow ja Arkâdi läksivät huomenissa. Aamusta aikain vallitsi koko\ntalossa masentunut mieli. Anfîsushka se myötäänsä pudotteli astioita\nmaahan. Fetjkakin oli neuvoton eikä lopulta osannut sen parempaa\nkuin otti ja riisui saappaat jaloistaan. Vasili Ivânowitsh hyöri ja\npyöri enemmän kuin koskaan ennen: koetti nähtävästikin olla rohkealla\nmielin, puhui kovalla äänellä ja tömisteli jalkojaan, mutta posket\noli miehellä lerpallaan, ja katse se myötäänsä siipaisi poikaa.\n\nArina Vlâsjewna itkeä tihusteli hiljaa. Hän olisi joutunut aivan\nsuunniltaan eikä olisi kyennyt itseään hillitsemään, ellei mies\njo aamulla varhain olisi kokonaista kaksi tuntia koetellut\nhäntä tyynnytellä. Mutta kun Bazârow, monta monituista kertaa\nvakuuteltuansa, että hän viimeistään kuukauden kuluttua palajaa\ntakaisin, vihdoinkin oli irtaantunut pidättelevistä syleilyistä ja\nnoussut tarantassiin, -- kun hevoset läksivät liikkeelle ja kellot\nalkoivat kilkatuksensa ja pyörät pyörinänsä, -- kun ei enää niitäkään\nnäkynyt, ja pölypilvetkin olivat hälvenneet, -- kun Timofêitsh, selkä\nkokonaan kyyryssä, horjuen läksi astumaan pientä koppiansa kohti, --\nkun vanhukset olivat jääneet yksin omaan taloonsa, joka sekin näytti\näkkiä lyyhistyneen ja ränsistyneen, -- silloin Vasili Ivânowitsh,\njoka vielä moniahta silmänräpäys sitten niin uljaasti oli heiluttanut\nnenäliinaansa, vaipui tuolille, ja pää retkahti rinnalle.\n\n-- Jo hylkäsi meidät kuin hylkäsikin, -- änkytteli hän. -- Hylkäsi.\nIkävystyi aikojansa täällä meidän kanssamme. Yksin olen nyt, yksin\nkuin orpo! -- toisti hän monta kertaa, ojentaen joka kerta kätensä,\netusormi sojossa.\n\nSilloin Arina Vlâsjewna astui hänen luokseen, painoi harmaan päänsä\nhänen harmaata päätänsä vasten ja puhui:\n\n-- Minkäs sille tekee, Vâsja! Irti lohkeaa talosta poika kuin\nleivästä kannikka. Niin on poika kuin havukka: teki mieli -- lensi\nluo; teki mieli -- lensi pois; mutta sinä ja minä, me olemme kuin\nkaksi homesientä puunkolossa rinnatusten, emmekä liikahdakaan. Ja\nniin minä en koskaan luovu sinun luotasi, niinkuin et sinäkään minun\nluotani luovu.\n\nVasili Ivânowitsh veti kädet kasvoiltansa ja syleili vaimoansa,\nelämänsä toveria, syleili lujasti kuin ennenkin, nuoruuden päivinä:\nArina oli lohduttanut häntä hänen murheessansa.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nÄäneti, silloin tällöin vain vaihtaen sanan ja toisen, ystävykset\nsaapuivat Fedôtin talolle. Bazârow ei ollut oikein tyytyväinen\nitseensä. Arkâdi ei ollut tyytyväinen häneen. Sitä paitsi kalvoi\nArkâdin sydäntä tuommoinen omituinen, aiheeton kaiho, jota eivät\ntunne muut kuin hyvin nuoret ihmiset.\n\nKuski valjasti verekset hevoset tarantassin eteen, kiipesi pukille ja\nkysäisi:\n\n-- Oikeallenkos lähtään vai vasemmalle?\n\nArkâdi hätkähti. Tie oikealle vei kaupunkiin ja sieltä kautta kotia,\ntie vasemmalle rouva Odintsôwin hovia kohti.\n\nHän vilkaisi Bazârowiin.\n\n-- Jevgêni, -- kysyi hän: -- vasemmalleko? Bazârow kääntyi poispäin.\n\n-- Mitä tyhmyyksiä nyt? -- murahti hän.\n\n-- Tyhmyyksiä tietenkin, -- vastasi Arkâdi. -- Entäpä sitten? Eihän\nse ois meiltä ensi kertaa.\n\nBazârow veti lakin otsalleen.\n\n-- Tee kuin tahdot, -- virkkoi hän viimein.\n\n-- Ann'mennä vasemmalle! -- kiljaisi Arkâdi. Tarantassi läksi\nvierimään Nikóljskojeta kohti. Mutta nyt, kun ystävykset olivat\npäättäneet tehdä \"tyhmyyksiä\", nyt he keskustelivat vieläkin\nvähemmin, näyttivätpä melkein äkäisiltä.\n\nJo siitä päättäen, millä tavalla hovimestari otti heidät vastaan\nrouva Odintsôwin asunnon kynnyksellä, he huomasivat menetelleensä\najattelemattomasta antautuessaan hetkellisen oikun johdettaviksi.\nHeitä ei nähtävästäkään oltu odotettu. Vierashuoneessa he saivat\nistua kahden kesken jotenkin kauan ja jotenkin nolonnäköisinä.\nRouva Odintsôw tuli vihdoin sisään. Hän tervehti heitä tavallisella\nherttaisuudellaan, kummastellen kuitenkin heidän pikaista\npalajamistansa, josta hän -- mikäli liikkeitten ja puheen hitaudesta\nhuomasi -- ei ollut kovinkaan mielissään. Toiset taas kiiruhtivat\nilmoittamaan poikenneensa tänne vain ohi mennen ja aikovansa kolmen\nneljän tunnin perästä jatkaa matkaa kaupunkiin. Rouva virkkoi siihen\nvain lyhyesti: \"niinkö?\", ja pyysi Arkâdia viemään terveisiä isälle\nja lähetti noutamaan tätiä. Ruhtinatar astui sisään silmät unen\nsikkarassa, mikä loi erinomaisen äkäisyyden leiman hänen vanhoille,\nryppyisille kasvoillensa. Kâtja oli huonovointinen, eikä tullut\nnäkyviinkään omasta huoneestaan. Arkâdi huomasi äkkiä, että häntä\noli vetänyt tänne aivan yhtä paljon Kâtjan tähden kuin itse Anna\nSergêjewnankin. Neljä tuntia kului mitättömissä keskusteluissa niistä\nnäistä. Anna Sergêjewna sekä kuunteli että puheli myhähtelemättä.\nVieraita hyvästellessä vasta entinen ystävällisyys näkyi elähtävän\nhänen sydämessään.\n\n-- Minä olen synkällä tuulella tänään, -- sanoi hän, -- mutta älkää\nsiitä huoliko; käykäähän ... sen sanon teille kummallekin ...\nkäykäähän jonkun ajan perästä talossa jälleen.\n\nNuoret herrat kumarsivat ääneti, nousivat ajopeleihinsä ja ajoivat,\nmissään enää viipymättä, kotia Mârjinoon, jonne he saapuivat\nseuraavan päivän illalla. Matkan varrella ei ollut kumpikaan edes\nmaininnutkaan rouva Odintsôwia. Bazârow se varsinkin oli ollut koko\najan aivan ääneti, yhä katsellen tiepuoleen.\n\nMârjinossa olivat kaikki mielissään heidän tulostansa. Nikolai\nPetrôwitsh oli jo ruvennut käymään levottomaksi poikansa pitkällisen\npoissa-olon tähden. Ilmankos häneltä nyt, kun Fênitshka loistavin\nsilmin riensi hänen luokseen ilmoittamaan nuorten herrain tulleen,\npääsi ilonhuudahdus ja jalat alkoivat elää. Ketterästi hän ponnahti\nsohvalta pystyyn. Pâvel Petrôwitshkin tunsi jonkunlaista miellyttävää\nliikutusta ja suopeasti myhäillen kätteli palanneita matkamiehiä.\n\nJa siinäkös sitten kyseltiin ja seliteltiin. Arkâdi se enimmäkseen\npiti ääntä, varsinkin illallisella, jota kesti kauas yli puoliyön.\nNikolai Petrôwitsh käski pöytään muutamia puteleita portteria,\nvast'ikään Moskovasta tuotua, ja heittäysi itsekin niin valloilleen,\nettä posket punaisina hohtivat, ja nauroi myötäänsä tuommoista\npuoliksi levollista, puoliksi hermostunutta naurua. Yleinen\nmielenkohotus tarttui palvelusväkeenkin. Dunjâsha juoksenteli sinne\ntänne pää pyörällä, myötäänsä hyörien ja pyörien oven takana.\nKello kävi jo kolmatta aamulla, mutta yhä vieläkin Pjotr koetteli\nsaada rimpautetuksi kitarallaan kasakka-valssia. Vaikeroiden ja\nmiellyttävästi helähtelivät kielet kautta tyynen ilman, ei vaan\nottanut sivistyneen kamaripalvelijan sormista hellitäkseen muuta\nkuin ensimmäinen satsi; luonto ei ollut suonut hänelle musikaalisia\ntaipumuksia, enempää kuin muitakaan taipumuksia.\n\nOlot Mârjinossa eivät ottaneet oikein sujuakseen, ja Nikolai\nPetrôwitsh parka joutui yhä ahtaammalle. Farmi tuotti päivä päivältä\nyhä enemmän huolia, ilottomia, monimutkaisia. Rettelöt palkkaväen\nkanssa kävivät lopulti sietämättömiksi. Osa työväestä uhkasi\nlähteä pois, ellei palkkaa lisätä, osa läksi tiehensä, otettuaan\npalkkaa etukäteen; hevosiin ilmestyi minkä mitäkin tauteja; valjaat\nlohkeilivat kuin olisivat olleet tulessa kärvennettyjä; työt kävivät\nleväperäisesti. Moskovasta tilattu puimakone oli niin raskas, ett'ei\nsitä voinut käyttää; toinen tärveltiin heti ensi koetuksessa;\npuolet karjakartanoa paloi poroksi, ja siihen syynä se, että muuan\ntalonväkeen kuuluva sokea ämmä oli tuulisella säällä mennyt palava\nkekäle kourassa läävään, lehmäänsä muka savuttamaan ... ämmä itse\nkyllä sanoi koko tapaturman syyksi sitä, että herran päähän on\npistänyt ruveta teettämään kaikenlaisia kummallisia juustoja ja muita\nmeijerivehkeitä.\n\nPehtori heittäysi äkkiä laiskaksi ja rupesi lihoamaankin, niinkuin\nlihoaa jokainen venäläinen, päästyänsä \"vapaille leiville\". Kaukaa\njo huomattuansa Nikolai Petrôwitshin, hän rupesi, harrastusta\nosoittaakseen, viskelemään lastuilla ohi-juoksevaa porsasta, tai\npui nyrkkiä puolialastomalle pojan retvanalle. Enimmäkseen hän vain\nmakasi päivät umpeen. Verolle pannut talonpojat eivät suorittaneet\nmaksettaviansa määräaikoina ja varastelivat metsää. Vartijat ottivat\nharva se yö kiinni talonpoikain hevosia farmin mailta ja välisti\nmiehissä niitä taloon ajoivat. Nikolai Petrôwitsh oli jo sakotkin\nsäätänyt syöttövahingosta, mutta asia kävi tavallisesti niin, että\nhevosia pidettiin ensin päivä, mitäpä parikin kartanon rehuissa ja\nannettiin sitten isännilleen takaisin.\n\nKaiken hyvän lisäksi syntyi vielä talonpoikain kesken riitoja:\nveljekset vaativat pesänjakoa, kälykset kun eivät sopineet saman\nkaton alle; ei aikaakaan, niin syntyi tappeluja, ja silloin\nliikkeelle kaikki, niinkuin käsky olisi käynyt; kaikki keräytyivät\nkonttorin kuistin eteen, herraa muka puhuttelemaan, miehet usein\nhumalapäissään, naamat naarmuissa, ala siinä nyt herra tutkia ja\ntuomita, ja siinäkös melua ja pauhinaa, akkaväen nyyhkytystä ja\nvinkuvaa vikinää kesken miesten haukkumisia Siinä sitten piti\nottaa selvä, mitä riitapuolilla oli sanomista, siinä piti huutaa\näänensä sorroksiin, ennakolta sittenkin tietäen, että säännöllinen\nratkaisu on sula mahdottomuus. Leikkuuväestä oli puute, ja silloin\ntehtiin kaupat muutaman itsenäisen talonpojan kanssa, joka sitoutui\nhankkimaan työväkeä kahdesta ruplasta desjätinalta, mutta pettikin\nmitä konnamaisimmalla tavalla. Omain alustalaisten akkaväki vaati\nkuulumattomia hintoja, mutta vilja pelloilla alkoi jo karista ...\nkovin jäi heinäntekokin takapajulle ... ja päälle päätteeksi tuossa\nvielä Holhoja-lautakuntakin uhkaa ja vaatii viipymättä korkoja...\n\n-- En minä jaksa enää! -- huudahteli Nikolai Petrôwitsh\nepätoivoissaan monta kertaa. -- Itse minä en saata ruveta\ntappelemaan, hakea polisia ei salli prinsiipit, mutta ellei heillä\nole rangaistuksen pelkoa, niin ei saa aikaan mitään.\n\n-- _Du calme, du calme_, -- kehoitteli silloin Pâvel Petrôwitsh, itse\nkumminkaan osaamatta muuta kuin murahdella ja rypistellä kulmiaan ja\nväännellä viiksiään.\n\nBazârow pysyttelihe loitommalla näistä \"pikkumaisuuksista\", eikä hänen,\ntalon vieraana, sopinutkaan sekaantua muitten asioihin. Seuraavasta\naamusta aikain hän jälleen kävi sammakkojensa, infusoriainsa ja\nkemiallisten liuoksiensa kimppuun ja puuhaili myötäänsä niitten ääressä.\nArkâdi sitä vastoin piti velvollisuutenansa edelleenkin auttaa isäänsä,\nainakin osoittaa olevansa valmis häntä auttamaan. Kärsivällisesti hän\nkuunteli isän selityksiä ja antoi kerran jo jonkunlaisen neuvonkin,\nei siinä tarkoituksessa, että sitä noudatettaisiin, vaan näyttääkseen\nvain harrastusta asiaan. Maataloutta hän ei vieronut, ajattelipa välisti\nkääntyä agronomilliselle alalle, mutta siihen aikaan alkoi muita\najatuksia pyrkiä hänen päähänsä.\n\nArkâdin mielessä pyöri -- kovin hän itsekin sitä kummasteli --\nmyötäänsä vain Nikóljskoje. Ennen vanhaan hän olisi vain olkapäitään\nkohauttanut, jos ken olisi sanonut, että hänen tulee ikävä saman\nkaton alla Bazârowin kanssa, ja vielä millaisen? -- kotikaton alla!\nMutta ikävä hänen vaan oli, ja pois häntä sieltä veti. Hän päätti\nruveta kävelemään ulkona ihan uupumukseen asti, mutta ei sekään\nauttanut. Haastellessaan kerran isänsä kanssa, hän sai tietää,\nettä Nikolai Petrôwitshilla on hallussaan muutamia intressantteja\nvanhoja kirjeitä rouva Odintsôwin äidiltä Arkâdin äiti vainajalle.\nHän ei hellittänyt, ennenkuin sai nämä kirjeet käsiinsä, sittenkuin\nNikolai Petrôwitsh oli niitä löytääkseen penkonut ja pöyhöttänyt\npari kymmentä eri laatikkoa ja arkkua. Päästyään näitten puoleksi\nhajonneitten paperien omistajaksi, hänestä tuntui hiukan\nlevollisemmalta: nythän hänellä oli ikäänkuin päämäärä, jota kohti\npyrkiä.\n\n\"Minä sanon sen teille kummallekin\" -- kuiskaili hän alinomaa. -- \"Ja\nne olivat hänen omat sanansa!\"\n\n\"Minä lähden, lähden hitto vie niinkin!\"\n\nMutta sitten hänelle muistui mieleen heidän viimeinen käyntinsä\nsiellä, kylmä vastaan-otto ja entinen kömpelyys... Hän rupesi\narkailemaan taas. Mutta tuo nuoruuden \"kenties sentään\", tuo salainen\nhalu päästä onnensa kohtalosta selville, saada koetella voimiansa\nypö yksin, ilman kenenkään suojelusta -- se se sittenkin vei voiton\nviimein. Ei ollut kulunut kymmentäkään päivää siitä kuin he olivat\npalanneet Mârjinoon, niin jo hän kiiti täyttä vauhtia kaupunkiin,\ntutkimaan muka sunnuntaikoulujen järjestelmää. Mutta kaupungista hän\npainoi suoraa päätä Nikóljskojeen. Yhäti kiirehtien kyytimiestä, hän\nriensi sinne kuin nuori upseeri sotatantereelle: hirvitti ja tuntui\nhauskalta, ja ihan henkeä salpasi maltittomuudesta.\n\n\"Pääasia on, ett'ei tuota ajattele\", -- niin hän hoki itsekseen.\n\nKyytiin sattui hänelle reipas mies, joka pysähtyi joka kapakan\nkohdalle, virkkaen: \"naukkaiskohan?\" tahi \"ettäkö taas naukkais?\",\nmutta sitten, naukattuaan, ei hevosiaan surkeillutkaan. Kas niin,\ntuoltapa se näkyy tutun talon korkea katto...\n\n\"Mitäs minä teenkään\"? -- sävähti Arkâdin mielessä. -- Mutta ei sitä\nnyt takaisinkaan käännytä.\n\nUljaasti kiiti troikka; ajuri hihkuili ja vihelteli, jo kolahtivat\nsiltapalkit kavioitten ja pyöräin alla, jo ajetaan lehtokujaa myöten,\njossa kerityt kuuset kasvavat kahden puolen... Vaaleanpunainen\nleninki lehahti kautta tumman lehdistön ... nuoret kasvot vilahtivat\npäivänvarjon keveäin hesujen alta... Hän tunsi Kâtjan, ja Kâtja tunsi\nhänet. Arkâdi käski ajurin pysäyttää vauhtiin päässeet hevoset,\nhyppäsi alas ajopeleistä ja astui hänen luokseen.\n\n-- Tekö? -- virkkoi Kâtja ja punastui vähitellen kokonaan. --\nLähdetään siskon luokse; hän on täällä puutarhassa. Hänen on oleva\nmieluista tavata teitä.\n\nKâtja saattoi Arkâdin puutarhaan. Tämä kohtaus Kâtjan kanssa\noli hänestä sangen hyvä enne; hänestä tuntui hyvältä, niinkuin\nolisi sukulaisen tavannut. Ja kaikki oli käynyt niin mukavasti,\nei hovimestaria, ei ilmoitusta. Tien käänteessä hän huomasi Anna\nSergêjewnan, joka seisoi seljin häneen. Kuultuansa askeleet, rouva\nOdintsôw kääntyi verkalleen ympärinsä.\n\nArkâdi oli jälleen joutua hämilleen, mutta rauhoittui jo\nensimmäisistä sanoista.\n\n-- Hyvää päivää, karkuri! -- virkkoi Anna Sergêjewna tasaisella,\nlempeällä äänellään, ja läksi astumaan häntä vastaan, myhäillen ja\nsilmiään siristäen päivänvalolta ja tuulelta. -- Mistä sinä hänet\nlöysit, Kâtja?\n\n-- Anna Sergêjewna, -- yritti Arkâdi, -- minä olen tuonut teille\njotain, jota ette suinkaan ole odottanut... -- Te toitte itsenne, ja\nse on paras kaikesta.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nIvallisesti pahoitellen ystävänsä lähtöä, oli Bazârow saattanut\nArkâdin ajopeleihin, ohimennen vihjaamalla annettuaan hänen\nymmärtää kyllä käsittävänsä matkan oikean tarkoituksen. Siitä\nhetkestä hän sulkeutui kokonaan omiin toimiinsa: työnvimma sai\nhänessä vallan. Ei hän enää kinastellut Pâvel Petrôwitshin\nkanssa, sillä viimeksimainittu rupesi häneen nähden asettumaan\nperäti aristokraatiselle kannalle, lausuen ajatuksiansa enemmän\näännähdyksillä kuin sanoilla. Kerran vain Pâvel Petrôwitsh oli\nkäymäisillään sanasotaan _nihilismiä_ vastaan siihen aikaan muodissa\nolleen, Itämeren maakuntain aatelia koskevan kysymyksen johdosta,\nmutta pysähtyi äkkiä ja virkkoi kylmän kohteliaasti:\n\n-- Mutta emmehän me voi toisiamme ymmärtää; minulla ei ainakaan ole\nkunnia ymmärtää teitä.\n\n-- Älkääs muuta! -- huudahti Bazârow. -- Ihminen pystyy ymmärtämään\nvaikka mitä; hän ymmärtää mitenkä eeteri tärisee ja värisee, ja mitä\nkaikkea auringossa tapahtuu; mutta mitenkä toinen ihminen saattaa\nniistää nenäänsä muulla tavoin kuin hän itse, sitä hän ei pysty\nkäsittämään.\n\n-- Oliko tuo sukkeluutta? -- virkkoi Pâvel Petrôwitsh ja siirtyi\nsyrjään.\n\nVälisti hän sentään pyysi saada olla läsnä Bazârowin kokeissa,\nja kerran kävi niinkin, että hän pani hyvänhajuiset ja hienoilla\naineksilla pestyt kasvonsa lähelle miskroskoopia, katsellakseen,\nkuinka läpikuultava infusori nielee viheriäisen pölyjyväsen ja\nahkerasti hienontaa sitä jonkinlaisella ketterällä kyhmyllä\nkulkussansa.\n\nNikolai Petrôwitsh sitä vastoin kävi paljoa useammin Bazârowin\nluona. Hän olisi käynyt joka päivä \"oppimassa\", kuten hän sanoi,\nelleivät talouden puuhat olisi estäneet. Hän ei häirinnyt nuorta\nluonnontutkijaa, vaan istahti jonnekin nurkkaan, sieltä katsellen\nhänen toimiaan ja joskus vain rohjeten tehdä jonkun kysymyksen.\nPäivällis- ja illallispöydässä hän koetti kääntää puhetta fysikkaan,\ngeologiaan ja kemiaan, koskapa kaikki muut asiat, taloudellisetkin,\nvaltiollisista puhumattakaan, olivat omiansa antamaan aihetta\nelleihän yhteentörmäyksiinkään, niin ainakin molemmanpuoliseen\nmielipahaan. Nikolai Petrôwitsh aavisteli, että veljen inho Bazârowia\nkohtaan ei ole lainkaan vähenemässä. Eräs vähäpätöinen seikka se muun\nmuassa vahvisti hänen luuloansa.\n\nKoleraa alkoi ilmestyä ympäristössä. Itse Mârjinostakin se \"nykäisi\"\npari henkeä. Yöllä kerran sattui Pâvel Petrôwitshille jotenkin ankara\nkohtaus. Hän oli kovissa tuskissa koko yön, mutta ei turvautunut\nBazârowin taitoon. Huomenissa hän, yhä vieläkin kalpeana, mutta\nhuolellisesti kammattuna ja parta ajettuna, kohtasi Bazârowin, ja\ntämän kysymykseen, miks'ei pantu häntä hakemaan, vastasi: \"Tehän\nmuistaakseni olette sanonut, ett'ette ensinkään usko lääketieteesen\".\n\nNäin kuluivat päivät Mârjinossa. Bazârow teki työtä uutterasti,\näreänä ... mutta olipa Nikolai Petrôwitshin talossa muuan olento,\njonka kanssa hän, elleihän juuri sydäntään huojennellut, niin ainakin\nkernaasti keskusteli.\n\nSe olento oli Fênitshka.\n\nBazârow kohtasi häntä useimmiten aamulla varhain puutarhassa tai\npihalla. Fênitshkan kamarissa hän ei käynyt, eikä Fênitshkakaan\nastunut hänen kynnykselleen kuin kerran, kysyäkseen, kylvettäisikö\nhän tänään Mitjan vai eikö. Fênitshka luotti häneen, ei pelkäillyt\nhäntä, olipa hänen läsnäollessaan vapaampi ja iloisempi kuin itse\nNikolai Petrôwitshin. Vaikea sanoa, mistä tämä tuli: kenties\nsiitä, että Fênitshka vaistomaisesti tunsi Bazârowin olevan vailla\nkaikkea sitä aatelismielisyyttä, tuota ylhäistä, mikä sekä vetää\npuoleensa että pelottaa pois. Hänen silmissään Bazârow oli sekä\nlääkäri että suoravainen ihminen. Hän leikki ja puuhaili lapsensa\nkanssa, välittämättä Bazârowin läsnäolosta, ja kerran, tuntiessaan\näkillistä pyörrytystä ja pään kivistystä, otti hänen kädestään\nlusikallisen rohtoa. Nikolai Petrôwitshin läsnäollessa hän näytti\nvierastavan Bazârowia, tekemättä sitä kumminkaan viekkaassa mielessä,\nvaan jonkunlaisesta säädyllisyyden tunnosta. Pâvel Petrôwitshia\nhän pelkäsi enimmin kaikista. Tämä olikin viime aikoina ruvennut\npitämään Fênitshkaa silmällä, välisti ilmestyen äkkiä hänen selkänsä\ntaakse, niinkuin olis pilvistä tipahtanut, ilmestyen sut'issaan,\njärkähtämättömin kasvoin, katse terävänä ja kädet taskuissa.\n\n-- Ihan pintaa karmaisee, -- valitteli Fênitshka Dunjâshalle, joka\nvastaili pelkillä huokauksilla, ajatellen puolestaan erästä toista\n\"tunnotonta\". Bazârowista oli aavistamattakin tullut hänen \"sytämensä\narmoton ahtistaja\".\n\nBazârow miellytti Fênitshkaa, mutta miellyttipä Fênitshkakin häntä.\nBazârowin kasvotkin saivat toisen sävyn, hänen keskustellessaan\nFênitshkan kanssa: niihin nousi silloin kirkas, melkein hyvänsuopa\nilme ja hänen tavalliseen välinpitämättömyyteensä sekaantui jonkun\nverran leikillistä huomaavaisuutta. Fênitshka tuli kauniimmaksi päivä\npäivältä. Nuorten naisten elämässä on muuan vaihe, jolloin he alkavat\navautua ja käydä täyteen kukkaan, kuni kesäiset ruusut. Sellaisessa\nvaiheessa oli nyt Fênitshkakin. Kaikki oli sille eduksi, yksin\nsilloinen heinäkuun hellekin. Valkoisessa, keveässä puvussaan hän\nnäytti kahta valkoisemmalta ja keveämmältä entistänsä: ahava ei hänen\nposkiansa päivettänyt, mutta kuumuus, jolta hän ei voinut pakoon\npäästä, loi vienon punan hänen poskilleen ja kaulalleen; se vuodatti\nhiljaista velttoutta koko hänen ruumiisensa, heiastuen uinailevana\nhervottomuutena hänen somissa silmissään. Hänen oli melkein mahdoton\ntehdä työtä; kädet ne myötäänsä luiskahtivat syliin. Tuskin hän\nliikkuikaan, yhä vain ähki ja valitti niin hauskan tenhottomasti.\n\n-- Kävisit useammin uimassa, -- puheli Nikolai Petrôwitsh.\n\nHän oli laitattanut suuren, aivinaisella katetun uimahuoneen sen\nlammen rannalle, joka ei vielä ollut kokonaan kuivilla.\n\n-- Voi, Nikolai Petrôwitsh! Ennenkuin sitä lammelle asti pääsee, niin\nihan kuolee, ja kun tulee takaisin, niin kuolee siihen paikkaan.\nPuutarhassahan ei ole siimestä.\n\n-- Niin, ei ole; se on totta se, -- vastasi Nikolai Petrôwitsh,\nsilmäkulmiansa hieroen.\n\nAamulla kerran, kellon käydessä seitsemättä, Bazârow kotimatkallaan\nkävelyretkeltä tapasi Fênitshkan tuossa jo kauan sitten kukkineessa,\nmutta yhä vieläkin tiheässä ja vehreässä lehtimajassa. Hän istui\nlavitsalla, valkoinen huivi päässä, niinkuin tavallisestikin, ja\nvieressään kokonainen kimpullinen vielä kasteesta märkiä punaisia ja\nvalkeita ruusuja. Bazârow tervehti häntä.\n\n-- Kas tekö, Jevgêni Vasíljitsh! -- virkkoi toinen, kohottaen hiukan\nhuivia, paremmin nähdäkseen häntä, jolloin hänen käsivartensa\npaljastui.\n\n-- Mitäs te teette? -- kysäisi Bazârow, istahtaen hänen viereensä. --\nKukkakimppuako sidotte?\n\n-- Niin, aamiaispöytään. Nikolai Petrôwitsh tykkää siitä.\n\n-- Mutta aamiaiseenhan on vielä pitkä aika. Sitä kukkain paljoutta!\n\n-- Minä poimin ne nyt. Pian alkaa taas semmoinen helle, ett'ei ulos\novesta uskalla. Nyt sitä vielä saa edes hengittää. Ihan minä olen\nkäynyt heikoksi tästä kuumuudesta. Kunhan en vaan kääntyisi kipeäksi.\n\n-- Mitä joutavia! Antakaas, kun koettelen valtasuontanne. -- Bazârow\notti häntä kädestä, löysi pian sen paikan, missä suoni tasaisesti\ntykytti, eikä ruvennut edes lukemaankaan lyöntejä. -- Te elätte sata\nvuotta, -- lisäsi hän, päästäen hänen kätensä irti.\n\n-- Herra varjelkoon! -- huudahti Fênitshka.\n\n-- Kuinka niin? Ettekö tahtoisi elää niin kauan?\n\n-- Mutta sata vuotta! Meill'oli mummo, viittä vaille yhdeksänkymmenen\nvanha... Kyllä sai muori rukka kovaa kokea! Mutta hän olikin jo kuuro\nja kyttyräselkäinen ja yski yhtämittaa; rasitukseksi vaan oli omalle\nitselleen. Oli sekin elämää!\n\n-- On siis parempi olla nuorena. Vai?\n\n-- Tottahan toki.\n\n-- Miksikä? Sanokaas!\n\n-- Että miksikö? No niin, minä esimerkiksi olen nuori, saatan\ntehdä kaikki ... minä menen ja tulen, eikä minun tarvitse ketään\npyydellä... Vieläkö sen parempaa?\n\n-- Minullepa on ihan ykskaikki: nuoriko olen vai vanha.\n\n-- Mitenkä te sanoitte? ... ykskö kaikki? Sehän on mahdotonta.\n\n-- Mutta aatelkaahan, Feodôsja Nikolâjewna: mitä minä nuoruudellani\nteen? Yksinäinen mies, lois...\n\n-- Itsestännepä se riippuu.\n\n-- Siinäpä se juuri on, ett'ei riipu. Jos edes yksikään minua\narmahtaisi.\n\nFênitshka katsahti häneen syrjästä, mutta ei puhunut mitään.\n\n-- Mikäs tuo kirja on? -- kysyi hän hetken kuluttua.\n\n-- Tämäkö? Tieteellinen tää on. Kovin konstikas semmoinen.\n\n-- Yhäkö te vaan vielä luette? Eikö jo pistä ikäväksi? Etteköhän te\njo muutoinkin tiedä kaikkea?\n\n-- Nähtävästi en. Koettakaapa lukea tästä hiukan.\n\n-- Enhän minä siitä mitään ymmärrä. Onko se venättä? -- kysyi\nFênitshka ottaen molemmin käsin tuon raskaan sidotun nidoksen. --\nKylläpäs on paksu!\n\n-- Venättä se on.\n\n-- En minä siitä sittenkään mitään ymmärrä.\n\n-- Enhän minä tarkoittanutkaan, että te ymmärtäisitte. Teki vaan\nmieleni katsella teitä lukeissanne; nenänpää liikkuu teillä silloin\nniin somasti.\n\nFênitshka oli jo ruvennut puoliääneen lukemaan erästä kappaletta\n\"kreosotista\", mutta purskahti nyt nauramaan ja viskasi kirjan pois.\nSe luiskahti lavitsalta maahan.\n\n-- Hauska on nähdä teidän nauravankin.\n\n-- Olkaa jo!\n\n-- Hauska on kuulla teidän puhuvankin. On kuin puro juosta lirittelis.\n\nFênitshka käänsi päänsä toisaanne.\n\n-- Voi teitä! -- virkkoi hän, nyppien kukkasiaan. -- Ja mitäpäs te\nminun puheestani? Tehän olette haastelleet semmoisten viisasten\nnaisten kanssa.\n\n-- Uskokaa minua, Feodôsja Nikolâjewna: kaikki maailman viisaat\nnaiset eivät maksa teidän kyynäspäätänne.\n\n-- Kaikkia te keksittekin! -- kuiskasi Fênitshka, puristaen kätensä\nkokoon.\n\nBazârow nosti kirjansa maasta.\n\n-- Tämä on lääkärikirja. Mitäs te sitä viskotte?\n\n-- Lääkärikirjako? -- toisti Fênitshka, kääntyen häneen. -- Mutta\ntiedättekös, että siitä pitäin kuin te annoitte minulle niitä tippoja\n-- muistattehan -- siitä pitäin on Mitja maannut niin erinomaisen\nhyvin. Min'en tiedä, kuinka ma teitä kiittäisinkään; te olette niin\nhyvä, oikein totta.\n\n-- Lääkäreille pitäisi vainenkin maksaa, -- virkkoi Bazârow\nnaurahtaen. -- Lääkärit, senhän tiedätte, ovat oman voiton pyytävää\nväkeä.\n\nFênitshka nosti silmänsä Bazârowiin, ja entistä tummemmilta näyttivät\nnuo silmät. Hän ei tiennyt, leikkiäkö toinen puhuu vai täyttä totta.\n\n-- Jos suvaitsette, niin kyllä me kernaasti... Jahka minä puhun siitä\nNikolai Petrôwitshille...\n\n-- Luuletteko te sitten minun tahtovan rahaa? -- keskeytti Bazârow.\n-- Ei, en minä teiltä rahaa tahdo.\n\n-- Mitäs sitten?\n\n-- Mitäkö? -- toisti Bazârow. -- Arvatkaas!\n\n-- Ei minusta arvaajaksi.\n\n-- No sitten minä sanon: minä tahtoisin ... yhden noista ruusuista.\n\nFênitshka nauramaan taas, oikein löi kätensä yhteen: Bazârowin pyyntö\noli hänestä niin lystikäs. Hän nauroi, mutta hyvältä kumminkin tuntui\ntuo huomaavaisuus.\n\n-- Kernaasti, kernaasti, -- virkkoi Fênitshka vihdoinkin, kumartui\nlavitsaa kohti ja rupesi valikoimaan ruusuja. -- Valkoisenko tahdotte\nvai punaisen?\n\n-- Punaisen, en kovin suurta.\n\nFênitshka oikaisihe.\n\n-- Kas tässä, -- virkkoi hän, mutta tempasi kätensä äkkiä takaisin,\nkatsahti sitten, huultaan puraisten, lehtimajan ovelle ja rupesi\nkuuntelemaan.\n\n-- Mitäs nyt? -- kysyi Bazârow. -- Nikolai Petrôwitshko?\n\n-- Ei ... he lähtivät pellolle ... enkä minä heitä pelkääkään ...\nmutta Pâvel Petrôwitsh... Minusta näytti...\n\n-- Mitä näytti?\n\n-- Niinkuin _he_ olis kävelleet tästä ohi. Ei ... ei näy ketään. Kas\ntässä. -- Fênitshka antoi ruusun Bazârowilie.\n\n-- Miksikä te pelkäätte tuota Pâvel Petrôwitshia?\n\n-- He säikyttelevät minua myötäänsä. Eihän he juuri sano mitään,\nmutta niin vaan katselevat kummallisesti. Ettehän tekään hänestä\ntykkää. Ennen te alinomaa, muistattehan, väittelitte hänen kanssaan.\nEnhän minä tiennyt, mistä te milloinkin kiistelitte, mutta sen minä\nkyllä huomasin, että te pyörittelitte häntä noin vaan...\n\nJa Fênitshka näytti käsillään, mitenkä Bazârow hänen mielestään Pâvel\nPetrôwitshia pyöritteli. Bazârow myhähti.\n\n-- Entäs jos hän olis päässyt voitolle, -- kysäisi hän, -- olisitteko\nte ruvennut puolustamaan minua?\n\n-- Jopas jo minusta teidän puolustajaksenne! Ei maar. Kuka teidän\nkanssanne tulee toimeen!\n\n-- Niinkö luulette? Mutta minäpä tiedän käden, joka kaatais minut\nmaahan yhdellä ainoalla sormella, jos vaan tahtoisi.\n\n-- Mikäs käsi se semmoinen on?\n\n-- Ette muka tiedä sitä. Haistelkaapas tätä ruusua: mikä erinomainen\ntuoksu tässä kukassa, jonka te annoitte minulle!\n\nFênitshka kurotti kaulaansa, lähentäen kasvonsa likemmäs kukkaa...\nHuivi oli häneltä solahtanut alas päästä hartioille, tuoden näkyville\ntuuhean tukan, välkkyvän, hiukan hajaantuneen.\n\n-- Malttakaas, niin haistellaan yhdessä, -- virkkoi Bazârow, kumartui\neteenpäin ja painoi palavan suudelman hänen avonaisille huulilleen.\n\nFênitshka säpsähti, ponnistihe molemmin käsin hänen rintaansa vasten,\nmutta ponnistihe heikosti vain, niin että Bazârow sai uudistaneeksi\nja pitkittäneeksi suudelmaansa.\n\nKuiva yskäys kuului syrenien takaa. Fênitshka siirtyi\nsilmänräpäyksessä lavitsan toiseen päähän. Pâvel Petrôwitsh\nastui näkyviin, kumarsi hiukan, virkkoi sitten omituisen häjyllä\nalakuloisuudella: \"tekö täällä\"? ja katosi. Fênitshka kokosi samassa\nkaikki ruusunsa ja läksi lehtimajasta ulos.\n\n-- Pahoin te teitte, Jevgêni Vasiljewitsh, -- kuiskasi hän\nmennessään. Teeskentelemätön nuhde helähti tuossa hänen\nkuiskauksessaan.\n\nBazârowin mieleen muistui äsken tapahtunut toinenkin kohtaus, ja\nhäntä hävetti, iletti ja harmitti yht'aikaa. Mutta pian hän taas\npuisteli päätään, ivallisesti onnitellen itseään siitä, että hän\nnyt on \"oikein muodollisesti joutunut haaveilevain rakastajain\nkirjoihin\". Sen tehtyään hän läksi omaan huoneesensa.\n\nMutta Pâvel Petrôwitsh astui puutarhasta verkkaisin askelin\nmetsikköön asti. Siellä hän viipyi jotenkin kauan, kunnes palasi\naamiaispöytään. Hänet nähtyään Nikolai Petrôwitsh huolestuneena\ntiedustelemaan, onko hän oikein terve: siksi mustanpuhuvilta hänen\nkasvonsa näyttivät.\n\n-- Tiedäthän -- vastasi Pâvel Petrôwitsh tyynesti, -- että minua\nvälisti vaivaa sapen tunkeutuminen suoniin.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nParin tunnin perästä hän kolkutti Bazârowin ovea.\n\n-- Minun täytyy pyytää anteeksi, että häiritsen teitä teidän\ntieteellisissä toimissanne, -- aloitti hän, istahtaen tuolille\nakkunan viereen ja nojaten molemmin käsin kauniisen, norsunluisella\nrivalla varustettuun kävelykeppiin (tavallisesti hän ei käyttänyt\nkeppiä) -- mutta minä olen pakotettu pyytämään, että suvaitsisitte\nsuoda minulle viisasen minuttia ajastanne ... ei enempää.\n\n-- Minun aikani on kokonaan teidän käytettävissänne, -- vastasi\nBazârow, jonka kasvoille oli elähtänyt omituinen ilme, heti kuin\nPâvel Petrôwitsh oli astunut kynnyksen yli.\n\n-- Viisi minuttia riittää varsin hyvin. Pyydän saada tehdä erään\nkysymyksen.\n\n-- Kysymyksenkö? Ja minkä?\n\n-- Suvaitkaahan kuulla. Ensi aikoina oleskellessanne veljeni talossa,\nsilloin kuin minä en vielä kieltänyt itseltäni mielihyvää haastella\nteidän kanssanne, minulla oli tilaisuus useinkin kuulla teidän\najatuksianne monenlaisista asioista, mutta mikäli minä muistan, ei\nmeidän kesken eikä minun läsnäollessani puhe milloinkaan sattunut\nkaksintaisteluihin, yleensä duelliin. Sallikaa kysyäni, mikä teidän\nmielipiteenne tästä asiasta on?\n\nBazârow, joka jo oli ollut astua Pâvel Petrôwitshia tervehtimään,\nistahti pöydän kolkalle, pannen kädet ristiin rinnalleen.\n\n-- Minun mielipiteeni -- sanoi hän -- on tämä: teoreetiselta kannalta\nkatsottuna duelli on typeryyttä, mutta käytännölliseltä..., no niin,\nse on toinen asia.\n\n-- Toisin sanoen, teidän ajatuksenne, jos teidät oikein ymmärsin, on\nse, että, olkoonpa teidän teoreetinen mielipiteenne duellista mikä\nhyvänsä, käytännössä te ette kumminkaan sietäisi solvausta, vaan\nvaatisitte tyydytystä.\n\n-- Te arvasitte ajatukseni ihan täsmälleen.\n\n-- Se on sangen hyvä. Minun on erittäin mieluista kuulla tätä teiltä.\nTeidän sananne päästävät minut epätietoisuudesta.\n\n-- Epäröimisestä, tarkoitatte.\n\n-- Se on yhdentekevä; minä käytän tätä lausemuotoa, jotta minut\nymmärrettäisiin; minä ... minä en ole seminaarin rotta. Teidän\nsananne pelastavat minut eräästä ikävästä välttämättömyydestä. Minä\nolen päättänyt taistella teidän kanssanne.\n\nBazârowilta silmät pystyyn.\n\n-- Minunko?\n\n-- Juuri teidän.\n\n-- Mutta mistä syystä?\n\n-- Saattaisin selittää syynkin, -- lausui Pâvel Petrôwitsh, -- mutta\nkatson parhaaksi olla siitä puhumatta. Te olette minun nähdäkseni\ntäällä liikaa: min'en voi sietää teitä, minä halveksin teitä, ja\nellei tätä riitä...\n\nPâvel Petrôwitshin silmät alkoivat säihkyä... Tuli välähti\nBazârowinkin silmissä.\n\n-- Hyvä näin, -- virkkoi hän. -- Sen enempää selitystä ei tarvita.\nTeidän päähänne on pälähtänyt koetella ritarillista henkeänne minuun.\nMinä saattaisin kieltää teiltä moisen mielihyvän, mutta oli menneeksi!\n\n-- Minä olen teille syvästi kiitollinen, -- vastasi Pâvel Petrôwitsh,\n-- ja nyt saan toivoa, että te vastaanotatte minun vaatimukseni,\npakottamatta minua turvautumaan väkivaltaisiin keinoihin.\n\n-- Toisin sanoen tuohon keppiin, niinkö? -- sanoi Bazârow\nkylmäkiskoisesti. -- Aivan niin. Teidän ei tarvitse lainkaan\nsolvaista minua. Eikä se niin vaaratontakaan olisi. Saatte pysyä\ngentlemanina... Minä otan vastaan teidän vaatimuksenne gentlemanin\nviisiin minäkin.\n\n-- Sehän mainiota, -- virkkoi Pâvel Petrôwitsh, asettaen\nkeppinsä nurkkaan. -- Piakkoin me puhumme pari sanaa meidän\nduellimme ehdoista. Mutta sitä ennen tahtoisin tietää, katsotteko\ntarpeelliseksi turvautua johonkin muodolliseen riitaantumiseen, joka\nolisi tekosyynä minun vaatimukseeni.\n\n-- En; paras tulla toimeen ilman muodollisuuksia.\n\n-- Minäkin olen samaa mieltä. Pidän myöskin tarpeettomana käydä\nsyvemmälti pohtimaan meidän yhteentörmäyksemme varsinaisia syitä.\nMehän emme voi sietää toisiamme. Mitäpäs muuta?\n\n-- Mitäpäs vainenkaan? -- toisti Bazârow ivallisesti.\n\n-- Ja mitä sitten meidän taistelumme ehtoihin tulee, niin ... kosk'ei\nmeillä ole sekundantteja, sillä mistäpä ne otti?\n\n-- Niin, mistäpäs ne otti?\n\n-- Niin on minulla kunnia ehdottaa teille seuraavaa: me taistelemme\nhuomenna varhain, sanokaamme kello kuusi, lehdikon takana: aseina\npistolit; barrieeri kymmen askelen päässä...\n\n-- Kymmenenkö askelen? No niin; siltä matkaltahan me inhoamme\ntoisiamme.\n\n-- Sopii määrätä kahdeksankin, -- virkkoi Pâvel Petrôwitsh.\n\n-- Sopii; miksi ei!\n\n-- Kaksi laukausta kummallakin. Ja kaikiksi varoiksi pistää kumpikin\ntaskuunsa pienen kirjeen, jossa ilmoittaa itse päättäneen päivänsä.\n\n-- Tuohon en minä oikein suostuisi, -- sanoi Bazârow; -- haiskahtaa\nhiukan franskalaiselta romaanilta; ei tunnu oikein todenmukaiselta.\n\n-- Saattaa olla. Mutta myönnättehän, ett'ei ole hauska joutua\nepäluulon-alaiseksi murhasta.\n\n-- Myönnän kyllä. Mutta onhan keino tämän ikävän soimauksen\nvälttämiseksi. Sekundantteja meillä ei tule olemaan, mutta saattaahan\nmeillä olla todistaja.\n\n-- Kuka, jos sallitte kysyä?\n\n-- Pjotr.\n\n-- Mikä Pjotr?\n\n-- Veljenne kamaripalvelija. Se mies se seisoo nykyaikuisen korkean\nsivistyksen tasalla ja on tehtävänsä suorittava kaikella sellaisissa\ntilaisuuksissa tarvittavalla _komiljfoo'lla_.[18]\n\n-- Te näytte laskevan leikkiä.\n\n-- En ensinkään. Punnittuanne minun ehdotukseni te huomaatte\nsen olevan sangen yksinkertaisen ja tervettä järkeä päänänsä.\nEi äimä säkissä säily, ja mitä Pjotriin tulee, niin kyllä minä\notan valmistaakseni hänet asianmukaisesti ja olen tuova hänet\ntaistotantereelle.\n\n-- Te jatkatte leikkipuhettanne, -- virkkoi Pâvel Petrôwitsh, nousten\ntuoliltaan. -- Mutta siihen ystävälliseen alttiuteen nähden, jota\nolette minulle osoittanut, en tahdo tuota panna pahakseni ... ja niin\non kaikki siis selvillä... Niin vainenkin, eihän teillä ole pistoleja?\n\n-- Vielä vai tässä pistoleja mulla olis, Pâvel Petrôwitsh? Enhän minä\nole sotaherra.\n\n-- Siinä tapauksessa tarjoan omiani. Saatte olla vakuutettu, ett'en\nole ampunut niillä viiteen kuuteen vuoteen yhtään laukausta.\n\n-- Sangen lohdullista kuulla.\n\nPâvel Petrôwitsh otti keppinsä nurkasta.\n\n-- Ja nyt, arvoisa herra, minun on vaan lausuminen teille kiitokseni.\nJätän teidät jälleen työhönne ja toimeenne. Nöyrin palvelijanne.\n\n-- Hauskoihin näkemiin, arvoisa herra, -- vastasi Bazârow, saattaen\nvierasta ovelle.\n\nPâvel Petrôwitsh läksi.\n\nBazârow seisoi hetken aikaa ovessa ja huudahti sitte: \"Hyi perhana!\nKyll'on kaunista, ja niin typerää! Jopa tekaistiin aika komedia!\nTuolla tavoinhan opetetut koirat takakäpälillään tanssivat. Mutta\nmahdotonhan minun oli kieltäytyä; hän olisi kukaties lyönyt minua, ja\nsilloin... -- Bazârow kalpeni jo pelkästä tuosta ajatuksesta; koko\nhänen ylpeytensä kavahti pystyyn -- silloin minä olisin kuristanut\nhänet siihen paikkaan kuin kissanpoikasen.\"\n\nHän palasi mikroskoopinsa ääreen, mutta sydän oli ruvennut\nliikehtimään, ja levollisuus, kokeissa niin välttämätön, oli tiessään.\n\n\"Hän mahtoi nähdä meidät tänään\", ajatteli hän; \"mutta oikeinkohan\nhän nyt veljensä puolesta sotisopaan käy? Onkos tuo nyt sitten\nvaarallista: yksi suudelma? Tässä piilee jotain muuta. Mutta ...\neihän vaan lienekin itse rakastunut? Aivan varmaan; rakastunut\nhän on; se on selvä kuin päivä. Senkin pergamentti! ... Ilkeältä\ntuntuu...\" päätti hän ... \"ilkeältä koko juttu, katsoipa sitä miltä\npuolen hyvänsä. Ensinnäkin täytyy panna otsansa maalitauluksi, ja\njoka tapauksessa lähteä pois ... ja sitten tuo Arkâdi ... ja tuo\nhertunterttu Nikolai Petrôwitsh... Ilkeätä, ilkeätä!\"\n\nPäivä kului omituisen hiljaisesti ja nuivasti. Näytti kuin ei\nFênitshkaa olisi olemassakaan; hän istui pienessä huoneessaan, kuni\nhiiri loukossa. Nikolai Petrôwitsh näytti huolestuneelta. Hänelle\noli ilmoitettu, että nisuun, josta hän oli toivonut niin paljon, oli\nilmestynyt ruostetta. Pâvel Petrôwitshin jäätävä kohteliaisuus se\nmasensi kaikkien mielet, yksin Prokôfjitshinkin.\n\nBazârow aloitti jo kirjeen isällensä, mutta repäisi sen rikki ja\nheitti pöydän alle.\n\n\"Jos kuolen\", mietti hän, \"niin saavatpahan tietää. Enkä kuolekaan.\nEn. Kauan minä vielä saan värjätellä tässä maailmassa.\"\n\nHän käski Pjotrin tulemaan luokseen huomenissa heti aamun sarastaessa\ntärkeälle asialle. Pjotr mietti silloin, että kyllä kai se herra\ntahtoo ottaa hänet mukaansa Pietariin. Myöhään pani Bazârow maata,\nmutta näki koko yön rauhattomia, sekasotkuisia unia... Rouva Odintsôw\npyöri hänen edessään, ollen samalla hänen äitinsä, ja tuon rouvan\nperässä astua hiiviskeli pikkuinen, mustaviiksinen kissa, ja tämä\nkissa oli Fênitshka, mutta Pâvel Petrôwitsh oli hänen silmissään\nkokonainen metsä, jonka kanssa hänen sittenkin tulee tapella...\n\nPjotr herätti hänet kello neljä. Hän pukeutui heti ja läksi Pjotrin\nkanssa ulos.\n\nAamu oli kaunis ja raitis: pieniä, monenkarvaisia pilviä leijui\npehmoisina lampaina taivaan kalvakanheleällä sinertävällä kuvulla;\nhienoa kastetta oli laskeunut puille ja ja lehdille, ja hopeana\nse kimalteli lukinkinoissa; kostea, tumma oli maa, näytti kuin\nsiinä vieläkin tuntuisi aamuruskon punertava jälki; taivaalla\nraikui kaikkialta leivosten lirityksiä. Bazârow astui lehdikkoon,\nistahti siimekseen sen rinteellä ja nyt vasta ilmoitti Pjotrille,\nmillaista palvelusta häneltä odotetaan. Sivistynyt lakeija säikähti\npahanpäiväiseksi, mutta Bazârow lohdutti häntä, ett'ei hänellä tule\nolemaan muuta tehtävänä kuin taampaa katsella vain, ja ett'ei hänen\ntarvitse peljätä mitään edesvastausta.\n\n-- Mutta aatteles, -- lisäsi hän, -- aatteles, kuinka tärkeä tehtävä\nsinun osallesi lankee!\n\nPjotr levitti kätensä, laski silmät maahan ja nojausi koivun runkoa\nvasten, kasvoiltaan ihan vihreänä.\n\nTie Mârjinosta kiersi lehtoa. Kevyt tomu peitti sen vielä yhtenäisenä\nhurstina; siihen ei ollut vielä pyörä eikä ihmisjalka koskenut.\nBazârow katseli vaistomaisesti pitkin tietä, repien maasta\nheinänkorsia ja pureskellen niitä. \"Kauheata tyhmyyttä\", hoki hän\nmyötäänsä itsekseen. Aamun viileä puistatti häntä pari kertaa...\nAlakuloisena katsahti häneen Pjotr, mutta Bazârow myhähti vain: häntä\nei pelottanut.\n\nKuului kavion kopina tieltä... Puitten takaa tuli näkyviin\ntalonpoika. Hän ajoi edellään kahta yhteen kytkettyä hevosta ja\nkatsahti ohikulkiessaan Bazârowiin vähän omituisesti, lakkiaan\nnostamatta, ja tämä seikka hämmästytti Pjotria: se oli hänen\nmielestään paha enne.\n\n\"Tuokin tuossa on noussut aikaisin\", ajatteli Bazârow; \"mutta hän\nmenee kumminkin työhön ja toimeen; entäs me?\"\n\n-- Jo hyö taitavat tulla; -- kuiskasi Pjotr äkkiä. Bazârow nosti\npäänsä ja huomasi Pâvel Petrôwitshin.\n\nHänellä oli yllään kevyt ruudukas takki ja jalassa aivan\nlumivalkoiset housut. Hän astui kiirein askelin, kainalossaan\nviheriään verkaan kääräisty lipas.\n\n-- Suokaa anteeksi; olette nähtävästi saaneet odottaa minua, --\nvirkkoi hän, kumartaen ensin Bazârowille, sitten Pjotrille, jossa hän\ntällä haavaa kunnioitti jotain sekundantin tapaista. -- En tahtonut\nherättää omaa kamaripalvelijaani.\n\n-- Eikös mitä, -- vastasi Bazârow, -- vast'ikäänpä mekin tultiin.\n\n-- Vai niin? No sitä parempi! -- Pâvel Petrôwitsh vilkaisi\nympärilleen. -- Ei näy ketään. Meitä ei siis kukaan häiritse...\nSopiihan meidän siis ryhtyä toimeen.\n\n-- Ryhdytään vaan.\n\n-- Uusia selityksiä luullakseni ette vaadi?\n\n-- En.\n\n-- Suvaitsetteko ladata? -- kysyi Pâvel Petrôwitsh, ottaen pistoolit\nulos laatikosta.\n\n-- Enkä. Ladatkaa te; minä sillä välin mittaan askeleet. Minulla on\npitemmät jalat, -- lisäsi Bazârow naurahtaen. -- Yks, kaks, kolme...\n\n-- Jevgêni Vasiljewitsh, -- sai Pjotr vaivoin sanotuksi, vavisten\nkuin horkassa, -- oli mitä oli, mutta syrjään minä lähden.\n\n-- Neljä, viis ... lähde, veikkonen, lähde, mene vaikka puun taakse\nja tuki korvasi, älä vaan silmiäsi kiinni pane; mutta jos ken maahan\nkupsahtaa, niin juokse auttamaan. Kuus ... seitsemän ... kahdeksan...\n-- Bazârow pysähtyi. -- Joko riittää? -- virkkoi hän, kääntyen Pâvel\nPetrôwitshiin, -- vai pannaanko kaksi lisää?\n\n-- Kuinka tahdotte, -- vastasi toinen, lyöden toista luotia piippuun.\n\n-- Pannaan sitten. -- Bazârow veti saappaankärjellä maahan viivan.\n-- Kas tässä barrieeri. Niin vähienkin: kuinkas monta askelta me\nastutaan barrieerista ulos? Se on tärkeä kysymys sekin. Eilen siitä\nei diskuteerattu.\n\n-- Kymmenen minun mielestäni, -- vastasi Pâvel Petrôwitsh, ojentaen\nBazârowille molemmat pistoolit. -- Olkaa hyvä ja valitkaa.\n\n-- Olen hyvä ja valitsen. Mutta myöntäkää, Pâvel Petrôwitsh, että\ntämä meidän ottelumme on omituinen laadultaan, ihan naurettaviin.\nKatsokaas vaan tuota meidän sekundanttimme naamataulua.\n\n-- Teitä huvittaa yhä vaan laskea leikkiä, -- vastasi Pâvel\nPetrôwitsh. -- En kiellä, ett'ei meidän ottelumme ole omituista,\nmutta minä katson velvollisuudekseni ilmoittaa teille, että minä aion\ntaistella täyttä totta. _A bon entendeur, salut!_[19]\n\n-- Niin, enhän minä ensinkään epäile, ett'ei meillä olis vakaa\naikomus saattaa toinen toisemme tuhoon ja turmioon, mutta miks'ei\nsitä saisi nauraa ja yhdistää _utile dulci?_ Kas niin: te puotatte\nminulle franskaa, minä teille latinaa.\n\n-- Minä aion taistella täyttä totta, -- toisti Pâvel Petrôwitsh ja\nläksi astumaan paikalleen. Bazârow puolestaan laski hänkin kymmenen\naskelta barrierista ja pysähtyi.\n\n-- Oletteko valmis? -- kysyi Pâvel Petrôwitsh.\n\n-- Ihan.\n\n-- Lähestykäämme siis.\n\nBazârow rupesi astumaan hiljalleen eteenpäin. Samoin alkoi Pâvel\nPetrôwitsh kulkea häntä kohti, vasen käsi taskussa ja oikealla yhä\nkohottaen pistolia.\n\n\"Nenäänhän se minua sihtaa\", ajatteli Bazârow; \"ja tarkkaanpa\nsirristääkin silmäänsä, senkin pahus! Ei tämä sentään hauskalta\ntunnu. Rupeanpa katselemaan hänen kellonperiinsä.\"\n\nKuului kirpeä vinhaus aivan Bazârowin korvan juuressa, ja samassa\nkajahti laukaus.\n\n\"Minä kuulin, siis ei hätääkään\", sävähti hänen päässään. Hän astui\nvielä askeleen ja tähtäämättä painoi liipasinta.\n\nPâvel Petrôwitsh vavahti ja sieppasi kädellään reiteensä. Verijuova\nalkoi vuotaa pitkin hänen valkoista housunsa lahjetta.\n\nBazârow heitti pistolinsa syrjään ja lähestyi riitakumppaliaan.\n\n-- Saitteko haavan? -- kysyi hän.\n\n-- Teillä oli oikeus vaatia minut barrieeriin asti, -- virkkoi Pâvel\nPetrôwitsh; -- tämä ei ole yhtään mitään. Ehtojemme mukaan meillä on\nvielä laukaus mieheen.\n\n-- Suokaa anteeksi, mutta se jää nyt toiseen kertaan, -- vastasi\nBazârow, kädellään tukien Pâvel Petrôwitshia, joka rupesi\nkalpenemaan. -- Nyt en enää ole duellantti, vaan lääkäri; ennen\nkaikkea minun tulee tarkastaa haavanne. Pjotr! joudu tänne. Pjotr!\nMinnes sinä olet lymynnyt?\n\n-- Mitä turhia! ... Min'en tarvitse kenenkään apua, -- sanoi Pâvel\nPetrôwitsh, sanoissaan pysähdellen. - Nyt ... me ... uudestaan... --\nHän yritti tarttua viiksiinsä, mutta käsi hervahti, silmät menivät\nnurin päässä, ja hän pyörtyi.\n\n-- Jo nyt on jotain! Tainnoksiin! Ja kaikkia tässä! -- huudahti\nBazârow vaistomaisesti. -- Katsotaanpas, mikä jutku tässä nyt on.\n-- Hän otti nenäliinansa, pyyhki veret pois, ja koetteli haavaa\nympäriltä. -- Luu on ehjänä, -- jupisi hän hampaittensa välistä, --\nluoti on pyyhkäissyt pinnempaa vaan, ei ole vahingoittunut kuin yksi\nlihas, _vastus externus_. Kolmen viikon perästä vaikka tanssis! ...\nMutta tuo pyörtymys! Voi sentään tuota herkkähermoista väkeä! Kas\nvaan, kuinka on hieno hipiä!\n\n-- Jokos hyö kuolivat? -- suhahti hänen selkänsä takana Pjotrin\nvapiseva ääni.\n\n-- Joudu hakemaan vettä. Tää mies hautaa vielä sekä sinut että minut.\n\nMutta täydellisentynyt palvelija ei näkynyt käsittävän hänen\nsanojaan. Hän ei liikahtanut paikastaankaan. Pâvel Petrôwitsh avasi\nverkalleen silmänsä.\n\n-- Jo lähtee henki! -- kuiskasi Pjotr ja rupesi ristimään silmiänsä.\n\n-- Te olette oikeassa... Kauhean typerä naama! -- virkkoi haavoitettu\ngentleman, pakottaen itsensä myhähtämään.\n\n-- Mutta etkö sinä, senkin perhana, mene hakemaan vettä! -- kiljaisi\nBazârow.\n\n-- Ei ole tarvis... Se oli vain hetkellinen _vertige_... Auttakaa\nminua istuvilleni ... kas niin... Mokomakin naarmu ... sitaisee\npäälle jotain. Kyllä minä astun täältä kotia jalan tai saisihan\nlähettää troskat noutamaan minua. Jos suvaitsette, niin duellia ei\njatketa. Te olette menetellyt jalomielisesti tänään ... tänään,\nhuomatkaa.\n\n-- Mitäs niistä menneistä! -- virkkoi Bazârow; -- eikä niillä\ntulevaisillakaan maksa päätänsä vaivata, sillä minä aion heti\npaikalla pujahtaa tieheni. Antakaas kun sidon teidän haavanne; ei se\nvaarallinen ole, mutta paras on sentään pysäyttää verenvuoto. Mutta\nensiksikin tässä on tämä kuolevainen saatava henkiin.\n\nBazârow puisteli Pjotria kauluksesta ja lähetti hänet hakemaan\ntroskia.\n\n-- Mutta muista, ettes säikäytä minun veljeäni, -- sanoi Pâvel\nPetrôwitsh hänelle. -- Älä yritäkään ilmaista, mitä olet nähnyt.\n\nPjotr läksi kiitämään juoksujalassa. Riitaveljet istuivat sillä\nvälin maassa ääneti. Pâvel Petrôwitsh koetti olla katsomatta\nBazârowiin; hänen ei tehnyt mieli käydä sovinnoille hänen kanssaan.\nHäntä hävetti oma korskeutensa ja huono onnensa, hävetti koko tämä\nhänen alkuunpanemansa juttu, vaikka tunsikin, ett'ei asia tämän\nsuotuisammin olisi saattanut päättyä.\n\n\"Ei ainakaan hän enää täällä vetelehdä\", rauhoitteli hän itseänsä;\n\"ja sekin on jo sangen hyvä.\"\n\nYhä kauemmin kesti äänettömyyttä, raskasta, tuskallista. Ei ollut\nkumpaisenkaan hyvä olla. Toinen tunsi toisen kyllä ymmärtävän hänet.\nTämä tunto on ystävysten kesken varsin mieluista ja vihamiesten\nkesken peräti ilkeätä, varsinkin kun ei sovi ruveta selityksille eikä\nlähteä erilleenkään.\n\n-- Sidoinkohan minä jalkanne liian lujaa? -- kysäisi vihdoin Bazârow.\n\n-- Ette suinkaan; se on varsin hyvä, -- vastasi Pâvel Petrôwitsh,\nlisäten sitten hetken kuluttua: -- Ei siltä velimieheltä sentään\nsaa asiata salatuksi; hänelle täytyy sanoa, että syynä meidän\nriitaantumiseemme oli politiika.\n\n-- Aivan niin, -- virkkoi Bazârow. -- Sanokaa esimerkiksi, että minä\nsätin kaikkia anglomaaneja.\n\n-- Se sopii mainiosti... Mitäs te luulette tuon miehen nyt\najattelevan meistä? -- jatkoi Pâvel Petrôwitsh, viitaten samaan\ntalonpoikaan, joka muutamia minutteja ennen duellia oli ajanut\nhevosensa Bazârowin ohi ja nyt pysähtyen otti lakin päästään,\nnähtyään \"herrasväkeä\" lähellä.\n\n-- Ties hänet! -- vastasi Bazârow. -- Luultavinta on, ett'ei\najattele yhtään mitään. Venäläinen talonpoika -- siinä se juuri on\nse salaperäinen, tuntematon henkilö, josta rouva Radcliffe aikoinaan\nniin paljon puhui. Kuka hänestä selvän otti? Eihän hän itsekään\nitseänsä ymmärrä.\n\n-- Ohoo! Vai niinkö te!... -- yritti Pâvel Petrôwitsh, mutta huudahti\nsamassa: -- Katsokaas nyt, mitä tuo teidän tyhmeliininne Pjotr on\nsaanut aikaan! Velihän tänne kiitää täyttä laukkaa!\n\nBazârow kääntyi ympärinsä ja huomasi Nikolai Petrôwitshin ajavan\ntänne troskissa, kasvoiltaan kalpeana. Ennenkuin troskat olivat\npysähtyneetkään, hän hyppäsi niistä maahan ja syöksi veljensä luo.\n\n-- Mitäs tämä on? -- puheli hän hätäyneellä äänellä.\n\n-- Jevgêni Vasíljitsh, herrainen aika, mitäs tämä merkitsee?\n\n-- Ei mitään, -- vastasi Pâvel Petrôwitsh, -- turhanpäiten hälyttivät\nsinua vaan. Me tässä riitaannuimme hiukan herra Bazârowin kanssa, ja\nsiitä minua hiukan verotettiin.\n\n-- Mutta mikä syynä kaikkeen tähän, hyvät ihmiset?\n\n-- Mikäkö syynä? Herra Bazârow puhui halveksivasti sir Robert\nPeelistä. Minä kiiruhdan lisäämään, että minä yksin olen syypää\nkaikkeen tähän; herra Bazârow on menetellyt erittäin hyvin. Minä se\nolin, joka vaadin hänet taisteluun.\n\n-- Mutta sinustahan vuotaa verta!\n\n-- Vettäkös luulit minun suonissani olevan? Mutta tämä suonen-isku\non minulle hyödyllistäkin. Eikö niin, tohtori? Autapas minua nyt\ntroskiin, äläkä antau surumielisyyden valtaan. Huomenna minä olen\nterve. Kas niin, nyt on hyvä. Anna mennä!\n\nNikolai Petrôwitsh läksi astumaan perässä jalkaisin. Bazârow yritti\njäädä taammas.\n\n-- Minun täytyy pyytää teitä hoitamaan veljeäni, -- sanoi Nikolai\nPetrôwitsh hänelle, -- kunnes kaupungista saadaan toinen lääkäri.\n\nBazârow kumarsi ääneti.\n\nTunnin kuluttua Pâvel Petrôwitsh lepäsi jo vuoteessaan, jalka\nsidottuna taiteen sääntöjen mukaan. Koko talo oli joutunut häiriöön.\nFênitshkalta rupesi kääntämään mieltä. Nikolai Petrôwitsh väänteli\nsalaa käsiänsä, mutta Pâvel Petrôwitsh naureskeli ja laski leikkiä\nvarsinkin Bazârowin kanssa. Hän pani päälleen hienon batistipaidan,\nveti ylleen keikarimaisen kurtikan ja pisti päähänsä fetsin, kielsi\nlaskemasta uutimia alas ja piloillaan pahoitteli sitä, että nyt\ntäytyy pidättäytyä ruuasta.\n\nMutta iltayöstä hän sai kuumeen; päätä rupesi pakottamaan.\nKaupungista haettu lääkäri saapui. (Nikolai Petrôwitsh oli tehnyt\nvastoin veljensä kieltoa, eikä Bazârowkaan olisi sitä tahtonut.\nViimeksi-mainittu istui koko päivän huoneessaan äkeänä, aivan\nkeltaisena kasvoiltaan, silloin tällöin vain pikimmältänsä pistäytyen\nsairaan luona. Pari kertaa hän sattui kohtaamaan Fênitshkan,\nmutta tämä ponnahti kauhistuen hänestä syrjään.) Uusi tohtori\nmääräsi vilvoittavia juomia, muutoin todeksi vahvistaen Bazârowin\nvakuuttelut, ett'ei mitään vaaraa ole peljättävissä. Nikolai\nPetrôwitsh ilmoitti hänelle, että velimies oli vahingoissa itse\nhaavoittanut itsensä, johon tohtori virkkoi vaan: \"hm\", mutta,\nsaatuaan samassa kouraansa 25 ruplaa, lisäsi:\n\n-- Tja! Sellaista sattuu tosin, sangen usein.\n\nMaata ei pannut talossa kukaan, ei riisunutkaan. Nikolai Petrôwitsh\nse myötäänsä hiipi varpaisillaan veljensä huoneesen ja varpaisillaan\npalasi takaisinkin. Pâvel Petrôwitsh välisti hervahti, valitteli\nhiljaa, väliin sanoi hänelle franskaksi: _\"couchez vous\"_, ja pyysi\njuotavaa. Nikolai Petrôwitsh pakotti kerran Fênitshkan tarjoamaan\nhänelle lasin limonaadia. Pâvel Petrôwitsh loi häneen terävän katseen\nja joi lasin loppuun.\n\nAamuyöstä kuume kohosi: sairas alkoi hiukan hourailla. Ensi alussa\nhän puhui epäselviä sanoja, mutta avasi sitten äkkiä silmänsä ja\nhuomattuaan velimiehen vuoteensa ääressä, kumartui huolekkaasti hänen\npuoleensa ja virkkoi:\n\n-- Eikö sinunkin mielestäsi, Nikolai, Fênitshkassa ole jotain, mikä\nmuistuttaa Nellyä?\n\n-- Ketä Nellyä, Pâsha?\n\n-- Ettäs kyselet! Ruhtinatar P... Varsinkin yläpuoli kasvoista.\n_C'est de la même famille_.[20]\n\nNikolai Petrôwitsh ei vastannut, ihmettelihän vaan vanhain tunteitten\nvirkeyttä ihmisessä. \"Vai nyt ne pulpahti pinnalle!\" ajatteli hän.\n\n-- Voi kuinka minä rakastan tuota tyhjänpäiväistä olentoa! -- puhui\nPâvel Petrôwitsh vaikeroiden ja tuskaisesti heittäen kädet niskansa\ntaakse. -- Minä en salli -- sopersi hän tuokion kuluttua, -- että\njoku hävytön uskaltaa... --\n\nNikolai Petrôwitsh huokasi vaan; hän ei aavistanutkaan, ketä nuo\nsanat tarkoittavat.\n\nSeuraavana aamuna kello kahdeksan maissa Bazârow astui Nikolai\nPetrôwitshin kamariin. Hän oli jo ennättänyt panna matkakapineensa\nkokoon, päästettyään irti kaikki sammakkonsa, hyönteisensä ja\nlintunsa.\n\n-- Tulitteko sanomaan minulle jäähyväisiä? -- kysäisi Nikolai\nPetrôwitsh, nousten ylös ja käyden häntä vastaan.\n\n-- Aivan niin.\n\n-- Minä ymmärrän teidät ja hyväksyn päätöksenne kaikin puolin.\nVeli parkahan se on tietysti syypää, mutta onpa hän saanut\nrangaistuksenkin. Hän on itse sanonut minulle asettaneensa teidät\nsellaiseen tilaan, että teidän oli mahdoton menetellä toisin. Minä\nuskon, ett'ei teidän käynyt välttäminen tätä kaksintaistelua, joka ...\njoka saapi joissain määrin selityksensä ainoastaan teidän\nkumpaisenkin mielipiteitten alituisesta antagonismista. (Nikolai\nPetrôwitsh pyrki takertumaan sanoissansa.) Minun veljeni on vanhan\nihmislajin lapsia, kiivas ja itsepäinen... Jumalan kiitos, että edes\nnäinkin vähällä päästiin. Minä olen ryhtynyt kaikkiin asianmukaisiin\ntoimiin, välttääksemme yleistä huomiota...\n\n-- Minä jätän teille osoitteeni siltä varalta, että asiasta\ntehtäisiin joku numero, -- virkkoi Bazârow huolettomasti.\n\n-- Toivoakseni ei mitään sellaista tapahdu, Jevgêni Vasíljitsh...\nMinuun koskee kovasti se, että teidän vierailunne minun talossani\nsai tällaisen ... tällaisen lopun. Sitä haikeampaa tämä on, kun\nArkâdikin...\n\n-- Kyllä kai minä hänet vielä tapaan, -- vastasi Bazârow, jossa\nkaikenlaiset \"selitykset\" ja \"selvittelyt\" herättivät aina\nmaltittomuuden tunnetta; -- ellen, niin olkaa hyvä ja sanokaa hänelle\nminun terveiseni ja lausukaa mielipahani siitä, ett'en saanut kohdata\nhäntä.\n\n-- Ja minä pyydän... -- vastasi Nikolai Petrôwitsh kumartaen. Mutta\nBazârow ei kuullut hänen lausettaan loppuun, vaan läksi pois.\n\nSaatuaan tietää Bazârowin olevan lähdössä, Pâvel Petrôwitsh tahtoi\nnähdä häntä ja puristi hänen kättään. Mutta Bazârow pysyi tässäkin\ntilaisuudessa kylmänä kuin jää: hän ymmärsi, että Pâvel Petrôwitshin\ntekee mieli esiintyä ylevämielisenä. Fênitshkalle hänen ei\nonnistunut sanoa jäähyväisiä; vilaukselta he vaan näkivät toisensa,\nFênitshkan seisoessa akkunassa. Hänen kasvonsa näyttivät Bazârowista\nsurullisille.\n\n\"Mennyttä kalua kukaties\", ajatteli Bazârow itsekseen... \"No niin,\neiköhän tuo sentään selvinne miten kuten.\"\n\nPjotr sen sijaan heltyi niin peräti, että painautui hänen\nolkapäätänsä vasten ja rupesi itkemään, kunnes Bazârow sai\njäähdyttäneeksi hänet kysymällä: sattuiko \"sulta silmät märkään\npaikkaan?\" Dunjâshan täytyi oikein juosta lehtoon, liikutustansa\nsalatakseen. Mutta kaiken tämän surun ja murheen pääsyy nousi\nrattaille, sytytti sikarinsa ja läksi tiehensä. Kun sitten\nneljännellä virstalla tienkäänteessä Kirsânowin hovi uusine\nherraskartanoineen jälleen ilmeni hänen näkyviinsä suorassa viivassa,\nsilloin hän vain sylkäisi, murahtaen: \"Senkin kirotut herrassikiöt\".\nSen sanottuaan hän kääräysi tiviimmin vaippaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPâvel Petrôwitshin tila parani pian, mutta vuoteessa hänen täytyi\nolla viikon päivät. Hän kesti, niinkuin hän sanoi, \"sotavankeutensa\nrasitukset\" jotenkin kärsivällisesti, mutta paljon hänellä vaan oli\npäänvaivaa toaletti-asioista, ja myötäänsä hän käski polttamaan\nhuoneessa odekolonia. Nikolai Petrôwitsh luki hänelle ääneen\naikakauslehtiä. Fênitshka passaili häntä kuin ennenkin, kantaen\nhänelle milloin lihalientä, milloin limonaadia tai pehmeiksi\nkeitetyitä munia, salaista kauhua kumminkin tuntien joka kerta kuin\nhänen huoneesensa astui. Pâvel Petrôwitshin odottamaton menettely oli\nsäikäyttänyt talossa kaikki, Fênitshkan semminkin. Prokôfjitsh se\nyksin ei ollut millänsäkään, vaan selitteli, kuinka hänenkin aikanaan\nherrat pruukasivat tapella, \"aatelismiehet nimittäin keskenänsä,\nmutta tuollaisia turskia hulttioita ei muuta kuin tallissa\npieksättivät\".\n\nOmatunto tuskin lainkaan soimasi Fênitshkaa, mutta ajatus äskeisen\nriidan oikeasta syystä vaivasi häntä kumminkin aika ajoin. Pâvel\nPetrôwitshkin se katseli häneen niin kummallisesti, niinkin,\nettä Fênitshka, seljinkin häneen seisoessaan, tunsi hänen\nkatseensa ruumiissaan. Hän oli laihtunut alituisesta sisällisestä\nlevottomuudesta ja -- niinkuin laita tavallisesti on -- käynyt\nentistänsä somemmaksi.\n\nAamulla kerran Pâvel Petrôwitsh, tuntien olevansa varsin reipas,\nsiirtyi vuoteesta sohvalle. Nikolai Petrôwitsh oli käväissyt\nkysymässä hänen vointiansa ja lähtenyt puimaväkeä katsomaan.\nFênitshka toi kupin teetä ja, asetettuaan sen pöydälle, yritti lähteä\npois, mutta Pâvel Petrôwitsh pidätti hänet.\n\n-- Minnekäs teillä on kiire, Feodôsia Nikolâjewna? -- virkkoi hän; --\nonko teillä jotain tehtävää?\n\n-- Ei... Olisin käynyt vain teetä kaatamassa.\n\n-- Kyllä Dunjâsha tulee siellä yksinäänkin toimeen. Istukaa nyt\nhiukkasen täällä sairaan miehen luona. Minulla olisi puhumista teidän\nkanssanne.\n\nFênitshka istahti ääneti nojatuolin laidalle.\n\n-- Kuulkaas, -- virkkoi Pâvel Petrôwitsh, viiksiänsä kierrellen; --\nminun on jo kauan aikaa tehnyt mieli kysyä teiltä: näyttää niinkuin\nte pelkäisitte minua; onko niin?\n\n-- Minäkö?\n\n-- Te juuri. Te ette milloinkaan katso minua silmiin, ikäänkuin\nomatunto ei olisi teillä oikein puhdas.\n\nFênitshka punastui, mutta katseli puhujaan. Tämä näytti hänestä niin\nkummalliselta, että Fênitshkalla alkoi sydäntä hiukan kouristaa.\n\n-- Onhan teidän omatuntonne puhdas? -- kysäisi Pâvel Petrôwitsh.\n\n-- Miks'eikäs se olisi puhdas? -- kuiskasi toinen.\n\n-- Vähänkös niitä on syitä? Vaikka kenenkäpäs edessä te syyllinen\nolisittekaan? Minunko? Se ei ole luultavaa. Jonkun toisenko tässä\ntalossa? Mahdotonta sekin. Veljenikö edessä sitten? Mutta tehän\nrakastatte häntä, niinhän?\n\n-- Rakastan.\n\n-- Kaikestako sielusta ja kaikesta sydämestä?\n\n-- Minä rakastan Nikolai Petrôwitshia kaikesta sydämestäni.\n\n-- Todellakin? Katsokaapas minuun, Fênitshka! (Tällä nimellä hän\npuhutteli häntä ensi kertaa.) Tiedättehän, että valhe on suuri synti.\n\n-- Minä en valehtele, Pâvel Petrôwitsh. Ellen minä saa rakastaa\nNikolai Petrôwitshia, niin ei minun maksa elääkään.\n\n-- Ettekä vaihda häntä kehenkään?\n\n-- Kehenkäs minä voisin hänet vaihtaa?\n\n-- Vähänkös niitä on? Vaikkapa esimerkiksi siihen herraan, joka\ntäältä läksi.\n\nFênitshka nousi istuviltaan.\n\n-- Hyvä Jumala! Miksikä te minua kidutatte, Pâvel Petrôwitsh? Mitä\nminä olen teille tehnyt? Kuinka te saatatte sellaista puhua?\n\n-- Fênitshka, -- virkkoi Pâvel Petrôwitsh murheellisella äänellä, --\nnäinhän minä...\n\n-- Mitä te näitte?\n\n-- Siellä ... lehtimajassa.\n\nFênitshka punastui hivusmartoa ja korviaan myöten.\n\n-- Olikos se minun syytäni? -- sai hän vaivoin sanotuksi.\n\nPâvel Petrôwitsh kohottautui sohvassaan.\n\n-- Ettekö te ole syypää? Ettekö? Ettekö ensinkään?\n\n-- Nikolai Petrôwitshia minä rakastan, häntä yksin, ja häntä olen\naina rakastanutkin! -- lausui Fênitshka äkkiä voimallisesti, vaikka\nitku oli tukahduttaa häneltä äänen. -- Mutta se, minkä te näitte,\nniin ihan minä vielä viimeisellä tuomiollakin sanon, ett'ei siihen\nole minun syytäni ensinkään, eikä ollutkaan, ja ihan minä tahtoisin\nkuolla tällä hetkellä, koska minua saatetaan epäillä semmoisesta,\nettä minä olisin Nikolai Petrôwitshille, hyväntekijälleni...\n\nMutta siinä hänet ääni petti, ja samassa hän tunsi Pâvel Petrôwitshin\nottaneen häntä kädestä ja puristavan sitä... Fênitshka katsahti\nhäneen ja tunsi kivettyvänsä siihen paikkaan. Pâvel Petrôwitsh oli\nentistä kalpeampi; hänen silmänsä paloivat kirkkaina, ja -- mikä\nkaikesta ihmeellisintä -- raskas, yksinäinen kyynelkarpalo vieri\npitkin hänen poskeansa.\n\n-- Fênitshka! -- kuiskasi hän ihmeellisen herttaisesti, --\nrakastakaa, rakastakaa vainenkin veljeäni! Hän on niin hyvä, niin\nkelpo mies. Älkää kavaltako häntä kenenkään tähden koko maailmassa;\nälkää kuunnelko kenenkään puheita! Ajatelkaas: mikä saattaisi olla\nsen kauheampaa kuin rakastaa, olematta itse rakastettu! Älkää\nhyljätkö milloinkaan minun veli parkaani!\n\nFênitshkan silmät olivat kuivuneet, -- niin hämillänsä hän oli. Mutta\nsilloin hän vasta neuvottomaksi kävi, kun Pâvel Petrôwitsh, itse\nPâvel Petrôwitsh nosti hänen kätensä huulilleen ja painautui siihen,\nsuutelematta sitä ja välisti vain vavahtelemalla huokaisten.\n\n\"Herrainen aika!\" ajatteli Fênitshka, \"eihän hän vaan hourine!\"\n\nMutta sillä hetkellä vavahteli Pâvel Petrôwitshissa koko hänen\nentinen, hukkaan mennyt elämänsä.\n\nPortaat alkoivat narahdella nopeitten askelten alla. Hän sysäsi\nFênitshkan luotaan ja heitti päänsä takaisin pielukselle. Ovi aukeni,\nja kynnykselle ilmaantui Nikolai Petrôwitsh iloisena, raikkaana,\npunaposkisena. Mitja, yhtä raikkaana ja punaposkisena kuin isänsäkin,\nhypähteli pelkässä paidassa hänen rintansa päällä, haraten paljailla\njaloillaan kiinni hänen maalaispalttonsa suuriin nappeihin.\n\nFênitshka syöksi samassa hänen luokseen, kietoi kätensä sekä hänen\nettä pojan kaulaan ja painoi päänsä hänen olkapäähänsä. Nikolai\nPetrôwitsh kummastelemaan: Fênitshka, kaino ja hiljainen, ei ollut\nvielä milloinkaan hyväillyt häntä kolmannen henkilön läsnäollessa.\n\n-- Mikä sinun on? -- kysäisi hän ja, vilkaisten veljeensä, antoi\nMitjan Fênitshkalle.\n\n-- Ethän vaan voine huonommin? -- kysyi hän, astuen Pâvel\nPetrôwitshin luokse.\n\nToinen painoi päänsä batistiseen nenäliinaan.\n\n-- En ... muutoin minä vaan... Päinvastoin, minun on nyt paljoa\nparempi.\n\n-- Taisit vainenkin nousta liian aikaisin sohvalle. No, minnes sinä?\n-- lisäsi Nikolai Petrôwitsh, kääntyen Fênitshkaan, mutta tämä oli\njo ennättänyt paiskata oven perässään kiinni. -- Minä aioin juuri\nnäyttää sinulle pulskaa prinssiäni; hänen tuli ikävä setäänsä.\nMinkästähden hän vei pojan pois? Mutta mikä sinua oikeastaan vaivaa?\nTapahtuiko täällä jotain teidän välillänne?\n\n-- Veli! -- lausui Pâvel Petrôwitsh juhlallisesti. Nikolai Petrôwitsh\nhätkähti. Hänen tuli äkkiä niin tukala olla -- ei tiennyt itsekään\nmiksi.\n\n-- Veli! -- toisti Pâvel Petrôwitsh; -- lupaa täyttää yksi pyyntö.\n\n-- Mikä pyyntö? Puhu!\n\n-- Se on varsin vakava; siitä minun ymmärtääkseni riippuu koko\nsinun elämäsi onni. Olen tässä koko ajan punninnut sitä, mitä nyt\naion sinulle sanoa... Veli, täytä velvollisuutesi, rehellisen ja\njalomielisen miehen velvollisuus, tee loppu pahennuksesta ja huonosta\nesimerkistä, jota sinä, ihmisistä parhain, muille osoitat.\n\n-- Mitäs tarkoitat, Pâvel?\n\n-- Nai Fênitshka... Hän rakastaa sinua ja on poikasi äiti.\n\n-- Sanotko sinä niin, Pâvel? Sinäkö, jota minä aina olen pitänyt\nsellaisten avioliittojen järkähtämättömänä vastustajana! Sinäkö puhut\nniin! Mutta etkö tiedä, että minä yksinomaa kunnioituksesta sinua\nkohtaan olen ollut täyttämättä sitä, mitä sinä niin täydellä syyllä\nsanot velvollisuudekseni?\n\n-- Turhaanpa sinä minua tässä asiassa kunnioitit, -- vastasi Pâvel\nPetrôwitsh, surumielisesti myhähtäen. -- Rupeanpa luulemaan,\nettä Bazârow oli sittenkin oikeassa, moittiessaan minua\naristokraatisuudesta. Ei, rakas veli, ei meidän auta enää olla\nolevinamme ja arvella maailmasta, että me muka olemme jo liian\nvanhoja ja hiljaisia, ja että paras meidän on vetäytyä syrjään\nhyörinästä ja pyörinästä. Me ryhdymme, juuri niinkuin sinä sanoit,\ntäyttämään velvollisuuttamme, ja saatpas nähdä, että vielä me\nonnenkin saamme kaupanpäällisiksi.\n\nNikolai Petrôwitsh riensi syleilemään veljeänsä.\n\n-- Sinä olet lopullisesti saanut silmäni auki! -- huudahti hän. --\nIlmankos minä aina sanoin, että sinä olet kaikkein hyväntahtoisin ja\nviisain mies maan päällä, mutta nyt minä huomaan sinun olevan yhtä\njärkevänkin kuin jalomielisen.\n\n-- Hiljaa, hiljaa! -- keskeytti Pâvel Petrôwitsh. -- Älähän revi auki\nhaavaa tuolta samaiselta järkevältä veljeltäsi, joka viidenkymmenen\nvanhana taisteli duellia kuin hyväkin vänrikki. No niin, asia on\npäätetty... Fênitshkasta tulee minun kälyni ... _belle soeur_.\n\n-- Armas, armas veli! Mutta mitähän Arkâdi sanonee?\n\n-- Arkâdiko? Ihastuu ja riemastuu tietysti. Avioliitto tosin\nei käy yhteen hänen principiensä kanssa, mutta se on hivelevä\nyhdenvertaisuuden tuntoa hänessä. Ja todellakin, vielä tässä nyt\nkasteja _au dix-neuvième siècle!_\n\n-- Voi sua Pâvel, Pâvel! Annas kun vielä kerran suutelen sinua. Älä\npelkää; kyllä minä varon.\n\nVeljekset syleilivät toisiansa.\n\n-- Mitäs arvelet, olisikohan nyt jo heti ilmoittaa Fênithskalle sinun\naikomuksesi? -- kysäisi Pâvel Petrôwitsh.\n\n-- Mikäpäs kiire sillä? -- vastasi Nikolai Petrôwitsh. -- Vai oliko\nteillä puhetta siitä?\n\n-- Puhettako meillä? _Quelle idée!_\n\n-- No niin. Tulehan ensin ihan terveeksi; eihän tuo asia meiltä mihin\nkarkaa. Pitää punnita ja miettiä tyyten tarkoin...\n\n-- Mutta olethan päättänyt?\n\n-- Tietysti ja kiitän sinua kaikesta sydämestäni. Ja nyt minä jätän\nsinut. Sinun pitää levähtää; kaikenlainen mielenliikutus on sinulle\nvaarallista... Kyllä tästä vielä ennätämme haastella... Nuku,\nkultaseni, ja tehköön Jumala sinut terveeksi!\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Mistähän se veli minua oikeastaan kiittelee?\" ajatteli Pâvel\nPetrôwitsh, jäätyään yksikseen. -- \"Ikäänkuin ei asia riippuisi\nhänestä? Mutta heti hänen naituansa minä lähden jonnekin kauemmas,\nDresdeniin tai Firenzeen, ja jään sinne, kunnes henki lähtee.\"\n\nPâvel Petrôwitsh kostutti otsaansa odekolonilla ja pani silmänsä\nkiinni. Kirkas päiväpaiste valaisi hänen kauniita laihtuneita\nkasvojaan... Hänen päänsä oli vaipunut pielukselle kuin kuolleen...\nJa elämätä vaillahan hän olikin.\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nNikóljskojen hovin puutarhassa, penkillä tuuhean saarnin siimeksessä,\nistuivat Kâtja ja Arkâdi. Fifi, oli käynyt pitkälleen lähelle\nheitä, käännettyään solakan ruumiinsa siihen somaan asemaan, joka\nmetsämiesten kesken on tunnettu nimellä \"jänönloiko\".\n\nÄäneti olivat niin Arkâdi kuin Kâtjakin. Edellisellä oli\npuoleksi-avattu kirja kädessä, jälkimmäinen kouraili korista\nsiihen jääneitä vehnäleivän murenoita ja viskeli niitä pienelle\nperhekunnalle varpusia, jotka tavallisella arjistelevalla\njulkeudellaan virskuttaen hyppivät ihan hänen jalkainsa juuressa.\nHiljainen tuuli heilutteli saarnin lehtiä, saaden sekä tumman polun\npinnalla että Fifin keltaisessa seljässä vaaleita, kullankarvaisia\ntäpliä elähtelemään edestakaisin. Yhtenäinen siimes verhosi Arkâdin\nja Kâtjan; silloin tällöin vain välähti kirkas juova Kâtjan tukassa.\n\nVaiti he olivat kumpainenkin, mutta juuri siinä, millä tapaa he\nolivat vaiti ja millä tavoin he rinnatusten istuivat, siinä juuri\nilmeni luottava tutun-omaisuus: näytti kuin ei kumpainenkaan olisi\najatellut naapuriansa, itse asiassa sittenkin tuntien mielihyvää\nhänen läsnäolostansa. Muuttuneet he olivat kasvoiltaankin siitä\nsaakka kuin heidät viimeksi näimme: Arkâdi näytti levollisemmalta,\nKâtja vilkkaammalta, rohkeammalta.\n\n-- Eikö teidänkin mielestänne, -- virkkoi Arkâdi, -- tämän puun\nvenäläinen nimi _\"jâsenj\"_ ole erittäin sattuva: ei ole toista puuta,\njonka lävitse ilma kuultaisi niin keveästi ja kirkkaasti (_jâsno_)\nkuin sen.\n\nKâtja katsahti ylös ja virkkoi: \"Kyllä\".\n\n\"Eipäs tämä\", ajatteli Arkâdi; \"eipäs tämä minua moiti siitä, että\npuhun _kauniisti_.\"\n\n-- Min' en pidä Heine'stä, -- lausui Kâtja, silmillään viitaten\nArkâdin kädessä olevaan kirjaan, -- ei hän miellytä minua nauraessaan\neikä itkiessäänkään; silloin vain minä pidän hänestä, kun hän on\nmietteissään ja murheellinen.\n\n-- Minua hän taas miellyttää nauraessaan, -- virkkoi Arkâdi.\n\n-- Tuo on teissä vielä vanhoja jälkiä satirillisesta suunnastanne...\n\n\"Vanhoja jälkiä!\" -- ajatteli Arkâdi; \"olisipa nyt Bazârow kuulemassa\ntuota!\"\n\n-- Malttakaas! -- liitti Kâtja. -- Kyllä me teidät vielä\ntoisellaiseksi muutamme.\n\n-- Kuka? Tekö?\n\n-- Kukako? Sisko ja Porfíri Platônitsh, jonka kanssa te ette enää\nkinastele, ja täti, jota te toissapäivänä saatoitte kirkkoon.\n\n-- Mutta eihän minun sopinut kieltäytyä. Mitä taas Anna Sergêjewnaan\ntulee, niin muistattehan, kuinka hän monessa asiassa oli yhtä mieltä\nJevgênin kanssa.\n\n-- Sisko oli silloin hänen vaikutuksensa alaisena, niinkuin tekin.\n\n-- Niinkuin minäkin? Olenko minä sitten mielestänne jo päässyt hänen\nvaikutuksensa alaisuudesta?\n\nKâtja ei vastannut.\n\n-- Kyllä minä tiedän, -- jatkoi Arkâdi; -- te ette milloinkaan\npitänyt hänestä.\n\n-- Min' en osaa arvostella häntä.\n\n-- Tiedättekös mitä, Kâtjerîna Sergêjewna? Niin usein kuin kuulenkin\nteiltä tuon vastauksen, en sitä kuitenkaan usko. Ei ole sitä ihmistä,\njota ei kukin meistä osaisi arvostella! Tuo on veruketta vaan.\n\n-- No sitten sanon teille, että hän ... vähät siitä, ett'en hänestä\npidä, mutta minä tunnen, että hän on vieras minulle, niinkuin minäkin\nhänelle ... ja vieras olette hänelle tekin.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Mitenkäs minä sanoisinkaan? ... Hän on raatelevaisia, te ja minä\nkesyjä.\n\n-- Olenko minäkin kesy? Kâtja nyökäytti päätään. Arkâdi raapaisi\nkorvallistaan.\n\n-- Kuulkaas, Kâtjerîna Sergêjewna; tämänhän voisi oikeastaan panna\npahakseen.\n\n-- Tahtoisitteko te sitten olla raatelevainen?\n\n-- Raatelevainen en, mutta väkevä, tarmokas.\n\n-- Ei siksi tahtomalla tulla... Tuo teidän ystävänne, esimerkiksi,\nhän on tahtomattansakin sellainen.\n\n-- Hm! Te arvelette niinmuodoin, että hänellä oli suuri vaikutus Anna\nSergêjewnaan?\n\n-- Oli. Mutta siskoa ei voi kukaan kauan pitää vallassaan, -- lisäsi\nKâtja puoliääneen.\n\n-- Miksikä niin luulette?\n\n-- Hän on hyvin ylpeä ... ei vainenkaan ... hän pitää itsenäisyyttään\nniin kalliina.\n\n-- Kukas sitä ei kalliina pitäisi? -- kysyi Arkâdi, vaikka hänen\nmielessään samalla sävähti: \"mitäpäs sillä oikeastaan tekee?\"\n\nJa Kâtjankin mielessä sävähti: \"mitäpäs sillä oikeastaan tekee?\"\n\nNuorille ihmisille, jotka usein ja ystävällisesti seurustelevat\nkeskenänsä, johtuu alinomaa mieleen samoja ajatuksia.\n\nArkâdi myhähti ja, siirtyen lähemmäs Kâtjaa, virkkoi kuiskaamalla:\n\n-- Tunnustakaapas vaan: te pelkäätte häntä hiukan.\n\n-- Ketä?\n\n-- Siskoanne.\n\n-- Entäs te? -- kysyi Kâtja vuorostaan.\n\n-- Minäkin; huomatkaa, mitä sanon: _minäkin_.\n\nKâtja häristi hänelle sormeansa.\n\n-- Sepä kummallista, -- sanoi hän. -- Sisko ei ole koskaan ollut\nteille niin suopea kuin juuri tähän aikaan, nyt paljoa enemmän kuin\nensi kertaa täällä käydessänne.\n\n-- Vai niin?\n\n-- Ettekö ole huomannut sitä? Ettekö ole hyvillänne siitä?\n\nArkâdi vaipui ajatuksiinsa.\n\n-- Millähän minä olisin saattanut ansaita Anna Sergêjewnan suosion?\nKenties sillä, että toin hänelle äiti vainajanne kirjeet.\n\n-- Sillä kanssa, ja on niitä muitakin syitä, mutta en sano, mitä.\n\n-- Miks'ette?\n\n-- En sano.\n\n-- Oo, tiedänhän sen: te olette hyvin itsepäinen.\n\n-- Niin olenkin.\n\n-- Ja tarkkasilmäinen.\n\nKâtja katsahti syrjästä Arkâdiin.\n\n-- Kenties. Harmittaako se teitä? ... Sanokaas mitä te ajattelette\nnyt?\n\n-- Minä ajattelen, että mistähän teihin on tullutkaan tuo\ntarkkasilmäisyys, ja sitä teissä todellakin on. Tehän olette niin\narka, epäluuloinen; tehän vierotte kaikkia...\n\n-- Minä olen ollut niin paljon yksinäni; pakostakin siinä tulee\nmiettiväiseksi. Mutta vieronkohan minä kaikkia?\n\nArkâdi loi kiitollisen silmäyksen Kâtjaan.\n\n-- Tuo saattaa kyllä olla totta, -- sanoi hän sitten; -- mutta\nharvoinpa tuota mietinnän lahjaa tapaa ihmisissä, joilla on sellainen\nasema kuin teillä, minä tarkoitan, jotka ovat niin varakkaita;\nheidän, niinkuin tsaarienkin luokse on työläs päästä.\n\n-- Enhän minä ole rikas.\n\nArkâdi tuli ymmälle eikä ensi hätään käsittänyt Kâtjaa. \"Niin\nvainenkin\", ajatteli hän itsekseen; \"tilahan onkin sisaren.\" Tuo\najatus ei ollut hänelle vastenmielinen.\n\n-- Kuinka te sanoittekaan niin sievästi.\n\n-- Mitä niin?\n\n-- Sievästi sanoitte vaan, niin suoraan, kainostelematta,\nkiekailematta. Minä nimittäin luulin kuin luulinkin, että siinä\nihmisessä, joka tietää ja sanoo olevansa köyhä, asuu joku omituinen\ntunne, jonkunlaista ylvästelyä.\n\n-- En minä ole mitään sellaista kokenut, ja siitä kiitän siskoani.\nMinä mainitsin varallisuudestani vaan kun siksi sanaksi sattui.\n\n-- Niin, mutta tunnustakaapa vaan, että teissäkin on palanen tuota\näsken mainitsemaani ylvästelyä.\n\n-- Esimerkiksi?\n\n-- Esimerkiksi, ettehän te ... suokaa anteeksi tällainen kysymys ...\ntokkohan te menisitte naimisiin rikkaan miehen kanssa?\n\n-- Jos häntä hyvin rakastaisin... En, enpä luullakseni menisi\nsittenkään.\n\n-- Sepä se! -- huudahti Arkâdi ja tuokion kuluttua lisäsi: --\nmiks'ette?\n\n-- Siks' että laulussakin lauletaan nuorikoista, jotka ovat eri maata.\n\n-- Te kukaties tahtoisitte hallita ja vallita tahi...\n\n-- Eikö mitä! Mitä siitä olisi? Päinvastoin minä olen valmis\nalistumaan; eriasteisuus se vaan on raskasta, mutta kunnioittaa\nitseänsä ja alistua, sen minä käsitän. Se on onnea, mutta olla\ntois-arvoisessa asemassa... Ei, hyvä on näinkin.\n\n-- Hyvä on näinkin, -- toisti Arkâdi. -- Niin, niin, -- jatkoi\nhän, -- ilmankos te olette yhtä verta Anna Sergêjewnan kanssa. Te\nolette samallainen oman kannan ihminen kuin hänkin, mutta te olette\numpeampi. Minä olen varma siitä, ett'ette te milloinkaan ensimmäisenä\nlausu tunnettanne ilmi, olkoon se kuinka voimallinen tai pyhä\ntahansa...\n\n-- Kuinka saattaisi toisin ollakaan? -- kysyi Kâtja.\n\n-- Ja yhtä älykäskin te olette; teissä on yhtä paljon luonnetta kuin\nhänessä, ellei enemmänkin...\n\n-- Älkää suinkaan verratko minua siskoon, -- virkkoi Kâtja\nhätäisesti; -- se on minulle peräti epäedullista. Te näytte\nunohtaneen, että sisko on sekä kaunotar että älykäs ja ... teidän\nvarsinkaan, Arkâdi Nikolâitsh, ei pitäisi puhua tuolla tavalla ja\nvielä noin vakavan näköisenä.\n\n-- Mitäs tuo merkitsee: 'teidän varsinkaan'? Ja mistä te päätätte,\nettä minä lasken leikkiä?\n\n-- Tietysti te laskette leikkiä.\n\n-- Niinkö luulette? Mutta entäs jos minä puhuinkin vakaumuksestani?\nEntäs jos minä mielestäni en käyttänyt vielä tarpeeksikaan\nvoimallisia sanoja.\n\n-- En ymmärrä teitä.\n\n-- Todellakin? Nytpä huomaan arvanneeni teidän tarkkasilmäisyytenne\näsken liian korkealle.\n\n-- Mitenkä?\n\nArkâdi käänsi päänsä toisaanne eikä vastannut mitään. Kâtja haki\nkorin pohjalta vielä muutamia murenoita ja rupesi viskelemään niitä\nvarpusille, mutta hänen kätensä heilahdus oli liian voimakas:\nvarpuset pyrähtivät pois, ennättämättä siepata nokkaansa yhtään sirua.\n\n-- Kâtjerina Sergêjewna! -- lausui Arkâdi äkkiä; -- teille se\nkaiketikin on yhdentekevää, mutta tietäkää, ett'en minä teitä ikinä\nvaihtaisi siskoonne, eikä siinä kyllä, vaan en kehenkään koko\nmaailmassa.\n\nHän nousi ja läksi kiireimmiten pois, ikäänkuin itsekin säikähtäen\nkieleltä kirvonneita sanojansa.\n\nMutta Kâtjalta vaipui sekä kori että kädet syliin, ja kauan aikaa hän\nvielä pää kallellaan katseli pois rientävää Arkâdia. Vähitellen alkoi\nhienon hieno puna nousta hänen kasvoihinsa, mutta huulille ei hymy\nnoussut, ja tummissa silmissä asui neuvottomuus ja muuan toinenkin\ntunne, jolla ei vielä ollut nimeä.\n\n-- Oletko yksin? -- kuului hänen läheltänsä Anna Sergêjewnan ääni. --\nArkâdin kanssahan sinä näyt äsken lähteneen puutarhaan.\n\nHätäilemättä siirsi Kâtja katseensa sisareen, joka hienossa, jopa\nhuolellisenkin hienossa puvussa seisoi polulla, avatun päivänvarjonsa\nkärjellä liikutellen Fifin korvaa. Hätäilemättä Kâtja vastasikin:\n\n-- Yksin olen.\n\n-- Näenhän minä sen, -- virkkoi toinen nauraen.\n\n-- Hän läksi siis omaan huoneesensa?\n\n-- Niin.\n\n-- Luitteko yhdessä?\n\n-- Niin.\n\nAnna Sergêjewna otti Kâtjaa leuasta ja kohotti hänen päätään.\n\n-- Ettehän toki riitaantuneet?\n\n-- Emme, -- virkkoi Kâtja, hiljalleen siirtäen syrjään sisarensa\nkäden.\n\n-- Kuinka juhlallisesti sinä vastailet! Minä luulin tapaavani hänet\ntäällä; aioin pyytää häntä kanssani kävelemään. Sitä hän itsekin\nminulta usein pyytää. Sinulle tuotiin kaupungista kengät, menehän\nkoettelemaan niitä; minä huomasin jo eilen, että entiset ovat jo koko\nlailla kuluneet. Yleensä sin'et kiinnitä tarpeeksi huomiota tuohon\nseikkaan, vaikka sinulla on herttaisen somat, pienet jalat. Kädet on\nsinulla sievät nekin ... mutta suuret; silloin ei saa unohtaa somia,\npieniä jalkojaan. Vaikka ... ethän sinä mikään koketti ole.\n\nAnna Sergêjewna läksi edelleen astumaan tietä pitkin, kahisuttaen\nkaunista leninkiänsä. Kâtja nousi penkiltä, otti Heinen ja läksi\nhänkin -- ei kumminkaan kenkiään koettelemaan.\n\n\"Somat, pienet jalat\", ajatteli hän, verkalleen ja keveästi nousten\npäivänpaisteessa kuumiksi paahtuneita terrasin kiviportaita myöten.\n-- \"Somat, pienet jalat\", sanotte te... No kyllä hän vielä niitten\njuureen laskeutuukin.\n\nMutta silloin häntä hävetti samassa, ja hän riensi juoksujalkaa ylös.\n\nArkâdi oli astumassa käytävää myöten omaa huonettansa kohti, kun\nhovimestari tapasi hänet ja ilmoitti herra Bazârowin istuvan hänen\nhuoneessaan.\n\n-- Jevgênikö! -- äännähti Arkâdi itsekseen, melkein kauhistuen. --\nJoko siitä on kauankin kuin hän tuli?\n\n-- Vast'ikään saapuivat ja sanoivat niin jotta ei pidä ilmoittaa\nheistä Anna Sergêjewnalle, vaan käskivät saattaa suoraa päätä teidän\nhuoneesenne.\n\n\"Olisikohan jotain onnettomuutta tapahtunut kotona?\" ajatteli\nArkâdi ja juostuaan kiiruimman kaupassa portaita ylös, tempasi oven\nyhdellä nykäyksellä auki. Bazârowin ulkomuoto sai hänen mielensä\nheti levolliseksi, vaikka kokeneempi silmä varmaankin olisi tuon\nodottamattoman vieraan yhä vieläkin tarmokkaassa, nuivahtaneessa\nolennossa huomannut sisällisen levottomuuden merkkejä. Pölyinen\nviitta hartioillaan ja lakki kourassa hän istui ikkunalaudalla, eikä\nkohonnut sijaltaan silloinkaan kuin Arkâdi äänekkäästi huudahtellen\nriensi hänen luokseen ja kavahti kaulaan.\n\n-- Sepä odottamatonta! Mistäpäin nyt puhaltaa? -- haasteli hän,\nhyörien ja pyörien huoneessaan, niinkuin ainakin ihminen, joka\nitsekin luulee iloitsevansa ja tahtoo sitä muillekin osoittaa. --\nOnhan siellä kotona kaikki hyvin? Ovathan kaikki terveinä eikö niin?\n\n-- Kaikki on siellä hyvin, mutta eivät kaikki ole terveitä, --\nvirkkoi Bazârow. -- Mutta älä törise nyt, vaan käske tuoda minulle\nsahtia ja istu ja kuuntele, mitä minä sinulle ilmoitan moniaissa,\nmutta toivoakseni kyllin voimakkaissa lauseissa.\n\nArkâdi vaikeni, ja Bazârow kertoi hänelle duellistansa Pâvel\nPetrôwitshin kanssa. Arkâdi hämmästyi, jopa tuli murheelliselle\nmielellekin, mutta ei pitänyt tarpeellisena ilmaista sitä, kysyi\nvaan, eikö sedän haava todellakaan ole vaarallinen. Kuultuaan, että\nhaava on erinomaisen intressantti, ei kumminkaan lääketieteellisessä\nsuhteessa, hän pakotti itsensä myhähtämään, mutta sydämessä tuntui\nniin tukalalta, jopa hävettikin. Näytti kuin Bazârow olisi ymmärtänyt\nhänet.\n\n-- Niin, veikkonen, -- virkkoi hän, -- semmoista se on, kun elelee\nfeodaalien kanssa: muuttuu itsekin feodaaliksi ja käy osalliseksi\nritarillisiin turnauksiin. Ja nyt minä olen matkalla \"isäin\" tykö,\n-- päätti Bazârow, -- ja poikkesin tänne \"antamaan sinulle tietoa\nkaikesta tuosta\", niin minä sanoisin, ellen pitäisi hyödytöntä\nvalhetta hupsuutena. Ei! Minä poikkesin tänne -- hitto ties miksi.\nIhmisen tekee, näetkös, välisti hyvää siepata itseänsä otsakiemurasta\nja riuhtaista irti, niinkuin retikka multapenkistä. Sen tempun olen\nsuorittanut äskettäin... Mutta mieleni teki vielä kerran katsahtaa\nsiihen, mistä olin eronnut, siihen multapenkkiin, missä olin ollut\nkiinni.\n\n-- Toivoakseni nuo sanat eivät tarkoita minua, -- vastasi Arkâdi\nmielenliikutuksella; -- toivoakseni sin'et aio erota _minusta_.\n\nBazârow katsahti häneen terävästi, melkein läpitunkevasti.\n\n-- Jopa sinä siitä kovin pahaksesi panisit. Minusta tuntuu, että\n_sinä_ olet jo eronnut minusta. Sinä olet tuoreskainen semmoinen ja\npuhtoinen ... mahtaa ne sinun asiasi Anna Sergêjewnan kanssa käydä\nihan erinomaisesti.\n\n-- Mitkä minun asiani Anna Sergêjewnan kanssa?\n\n-- Etkös sinä juuri hänen tähtensä tullut tänne kaupungista,\nlellipoika? Niin vainenkin: kuinkas ne sunnuntaikoulut siellä\nedistyvät? Etkös sinä sitten ole rakastunut häneen? Vai joko sinunkin\non tullut aika näytellä kainoa?\n\n-- Jevgêni, tiedäthän minun aina olleen suoran sinun kanssasi; minä\nvakuutan, minä vannon, että olet erehtynyt.\n\n-- Hm! Uusi sana, -- huomautti Bazârow puoliääneen. -- Mutta\nturhanpäiten sinä kiivastelet: minulle tuo juttu on aivan\nyhdentekevää. Romantiko sanoisi, minä tunnen sen, että meidän tiemme\nalkavat haarautua eri suunnille, mutta minä sanoa päläytän, että me\nolemme kyllästyneet toisiimme.\n\n-- Jevgêni!...\n\n-- Mitäs se sen vaarallisempaa olisi, kultaseni! Kyllästyy sitä\nmaailmassa paljoa parempaankin! Mutta emmeköhän nyt sano jäähyväisiä\ntoisillemme? Siitä saakka kuin tänne tulin, minusta tuntuu\nsanomattoman ilkeältä, ikäänkuin olisin lukenut kyllikseni Gogolin\nkirjeitä Kalûgan kuvernöörskalle.[21] Min'en antanut hevosiakaan\nriisua.\n\n-- Se on mahdotonta!\n\n-- Miksi?\n\n-- Sehän -- itsestäni puhumattakaan -- olisi suurimmassa määrin\nepäkohteliasta Anna Sergêjewnaa vastaan, joka välttämättömästi tahtoo\nsinua nähdä.\n\n-- Siinä sinä erehdyt.\n\n-- Päinvastoin olen varma siitä, että olen oikeassa, -- vastasi\nArkâdi. -- Ja miksikä sinä olet olevinasi? Kun tässä suu puhtaaksi\npuhutaan, niin etkös sinä itsekin tullut tänne hänen tähtensä?\n\n-- Saattaa tuossa olla perää, mutta erehdyt sinä sittenkin.\n\nMutta Arkâdi oli oikeassa. Anna Sergêjewna ilmoitti halajavansa nähdä\nBazârowia ja lähetti hänelle kutsut hovimestarin kautta. Bazârow\nmuutti pukua, ennenkuin läksi hänen luokseen: hän näkyi panneen uuden\npukunsa päällimmäiseksi matkalaukkuunsa.\n\nRouva Odintsôw otti hänet vastaan vierashuoneessa eikä siinä, missä\nBazârow niin odottamatta oli tunnustanut rakkautensa. Anna Sergêjewna\nojensi hänelle ystävällisesti sormiensa päät, mutta hänen kasvoillaan\nkuvastui jännitys vastoin hänen tahtoansakin.\n\n-- Anna Sergêjewna, -- kiiruhti Bazârow sanomaan, -- minun täytyy\nennen kaikkea rauhoittaa teidät. Edessänne on tavallinen kuolevainen,\njoka jo aikaa sitten on tullut järkiinsä ja toivoo, ett'eivät\nmuutkaan enää hänen tyhmyyksiänsä muista. Minä lähden nyt kauaksi,\nja vaikk'en minä ole mikään pehmeä olento, niin myönnättehän, ett'ei\nminun olisi hauska viedä mukanani sitä ajatusta, että te muistelette\nminua inholla.\n\nAnna Sergêjewna huokasi syvään, niinkuin juuri korkean vuoren\nhuipulle noussut ihminen, ja hymy kirkasti hänen kasvonsa. Hän ojensi\ntoistamiseen kätensä Bazârowille ja vastasi hänen puristukseensa.\n\n-- Ken menneitä muistelee, siltä silmä puhki,[22] -- virkkoi hän, --\nsitä suuremmasta syystä, kun minäkin, sen tunnustan, tein silloin\nväärin, eilenhän kokettimaisuudella, niin jollain muulla. Se oli\nunta, eikö niin? Ja kukapa unia muistelee?\n\n-- Kukapa vainenkin! Ja sitä paitsi ... rakkaus ... se on tekemällä\ntehtyä tunnetta.\n\n-- Todellakin! Minun on hyvin mieluista kuulla tuota.\n\nNäin sanoi Anna Sergêjewna, ja niin sanoi Bazârow, ja kumpikin\nluuli puhuvansa totta. Olivatko heidän sanansa totta, täyttä totta?\nItse he eivät sitä tienneet, kertoja sitäkin vähemmin. Mutta heidän\nkeskustelunsa muodostui sellaiseksi, ikäänkuin olisivat täydellisesti\nuskoneet toisiansa.\n\nAnna Sergêjewna kysyi muun muassa, mitä hän teki Kirsânowien luona.\nToinen oli jo vähällä kertoa duellistaan Pâvel Petrôwitshin kanssa,\nmutta pidättyi, ajatellen Anna Sergêjewnan kenties luulevan, että hän\nkoettaa tehdä itseänsä intressantiksi. Sanoi tehneensä siellä työtä\nkoko ajan.\n\n-- Mutta minä, -- sanoi Anna Sergêjewna, -- minä olin ensin jonkun\naikaa synkkämielinen, ties Herra, mistä syystä; olin jo aikeissa\nlähteä ulkomaillekin, aatelkaas! ... Mutta sitten se meni ohitse;\nteidän ystävänne Arkâdi saapui tänne, ja minä pääsin taas entisille\nladuilleni, oikeaan rooliini.\n\n-- Mihinkä rooliin, sallikaa kysyäni?\n\n-- Tädin, opettajattaren, äidin, minkä nimen sille tahtonette\npanna. Mutta asiasta toiseen: tiedättekö, ett'en minä ennen\noikein käsittänyt teidän ja Arkâdi Nikolâitshin välistä kiinteätä\nystävyyttä. Minun mielestäni hän oli jotenkin vähäpätöinen, mutta\nnyt minä tunnen hänet lähemmin ja olen vakuutettu siitä, että hän on\nviisas mies... Mutta -- ja se on pääasia -- hän on nuori, nuori ...\ntoisin kuin me, Jevgêni Vasíljitsh.\n\n-- Yhäkö hän vieläkin arkailee teidän läsnä-ollessanne?\n\n-- Ettäkö hän... -- yritti Anna Sergêjewna, mutta lisäsi sitten,\nhetken mietittyään: -- nyt hän luottaa minuun paremmin, nyt hän\npuheleekin minun kanssani. Ennen hän aina kartteli minua. Mutta enpä\nminäkään hänen seuraansa hakenut. Hänestä ja Kâtjasta on tullut hyvät\nystävät.\n\nBazârowia harmitti. \"Eipäs vaan saata nainen olla viekastelematta\",\najatteli hän itsekseen.\n\n-- Te sanoitte hänen kartelleen teitä, -- lausui hän kylmästi\nmyhähtäen, -- mutta teiltä ei varmaankaan ole pysynyt salassa se,\nettä hän oli rakastunut teihin?\n\n-- Kuinka? Hänkin? -- pääsi Anna Sergêjewnalta.\n\n-- Hänkin, -- toisti Bazârow, nöyrällä kumarruksella. -- Ettekö te\ntodellakaan sitä tiennyt? Uutisenko minä teille kerroin?\n\nAnna Sergêjewna laski katseensa maahan.\n\n-- Te erehdytte, Jevgêni Vasíljitsh.\n\n-- Tuskinpa. Mutta kenties minun ei olisi pitänyt mainita tuota.\n-- Itsekseen hän sitten lisäsi: \"Siinä sait, älä viekastele toista\nkertaa\".\n\n-- Miks'eikäs siitä saisi mainita? Mutta minun mielestäni te panette\nliian paljon merkitystä hetkelliselle vaikutelmalle. Alanpa luulla,\nettä te olette taipuvainen liioittelemaan.\n\n-- Puhutaan kernaammin jostain muusta, Anna Sergêjewna.\n\n-- Miksikä niin? -- vastasi toinen, mutta käänsi itsekin puheen\ntoisaanne.\n\nHänestä tuntui sittenkin tukalalta Bazârowin seurassa, vaikka olikin\nhänelle sanonut ja omalle itselleenkin vakuuttanut unohtaneensa\nkaikki tyyni. Puhellen hänen kanssaan aivan jokapäiväisistä asioista,\nleikkiäkin laskiessaan, hän tunsi hiukan pelvon-alaista ahdistusta.\nNiinpä höyrylaivassakin ulapalla ihmiset puhelevat ja naureskelevat\nkeskenänsä huolettomasti, aivan kuin maata mannerta jalka polkisi,\nmutta annas, että tulee pienikin pysäys, joku vähäpätöisinkin,\ntavallisuudesta poikkeava sattuma, niin jo ilmaantuu kaikkien\nkasvoille levottomuus, joka tietää, että ihmisissä asuu alituinen\ntietoisuus alituiseen uhkaavasta vaarasta.\n\nAnna Sergêjewnan ja Bazârowin keskustelua ei kestänyt kauan.\nEdellinen alkoi tuon tuostakin vaipua mietteisinsä, vastailla\nhajamielisesti ja ehdotti vihdoin, että siirryttäisiin saliin, missä\ntapasivat ruhtinattaren ja Kâtjan.\n\n-- Missäs on Arkâdi Nikolâitsh? -- tiedusti emäntä, ja, kuultuaan\nhänen olleen jo toista tuntia näkymättömissä, lähetti häntä hakemaan.\n\nKotvan aikaa kesti, ennenkuin hänet löydettiin: hän oli samonnut\npuutarhan perimmäisiin osiin. Siellä hän istui, kädet ristissä leuan\nnojana, syvissä mietteissään. Ja syviä ja vakavia olivatkin nämä\nmietteet, mutta murheellisia ei. Hän tiesi Anna Sergêjewnan istuvan\nkahden kesken Bazârowin kanssa, mutta mustasukkaisuutta hän ei\ntuntenut, kuten ennen. Päinvastoin hänen kasvonsa ne kirkastuivat\nkirkastumistaan; hän näytti kummastelevan jotain ja iloitsevan ja\npäättäneen ryhtyä johonkin.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nUkko Odintsôw vainaja aikoinaan ei rakastanut mitään uuden-aikaisia\nhommia, mutta myönsi kumminkin \"jonkun verran liikunta-alaa\njalostuneelle maulle\". Senpä vuoksi hän rakennutti puutarhaansa,\nansarin ja lammen välille, jonkunmoisen kreikkalaisen pylväikön\nvenäläisistä tiileistä. Tämän pylväikön eli portiikin sokeaan\nperäseinään oli laitettu kuusi komeroa veistokuvia varten, jotka\nOdintsôw aikoi tilata ulkomailta. Niitten oli määrä esittää:\nYksinäisyyttä, Vaiteliaisuutta, Mietiskelyä, Surumielisyyttä,\nKainoutta ja Tunteellisuutta. Yksi niistä -- vaiteliaisuuden\njumalatar, sormi huulillaan, oli jo tuotettu ja asetettu pystyyn,\nmutta kylän pojat heittivät siltä jo ensi päivänä nenän rikki,\nja vaikka lähitienoon kipsaaja oli luvannut tekaista sille uuden\nnenän, \"entistä puolta paremman\", niin käski Odintsôw viedä kuvan\npois, ja sitten se pantiin olkiliiteriin, missä sai seista monta\nvuotta, herättäen taikauskoista kauhua kylän ämmissä. Pylväikön\netupuolelle oli jo aikaa sitten kasvanut sankka pensaikko; pilarien\nkapiteelit vain ulottuivat vehreän tiheikön yli. Itse pylväikössä oli\npäiväsydännäkin viileä.\n\nAnna Sergêjewna ei milloinkaan käynyt tässä paikassa siitä pitäin\nkuin oli nähnyt siellä tarhakäärmeen. Kâtja sitä vastoin istuskeli\nsiellä useinkin erään komeron suulle asetetulla kivipenkillä.\nSiinä hän, siimeksessä ja raikas lemu ympärillään, lueskeli, teki\nkäsitöitä, tahi vaipui siihen täydellisen hiljaisuuden tunteesen,\njoka luultavasti on jokaiselle tuttu, ja jonka sulous on siinä, että\nihminen silloin, tuskin itsekään sitä tajuten, äänetönnä kuulahtelee\nelämän laajaa aaltoa, joka myötäänsä vyöryy sekä hänen ympärillään\nettä hänessä itsessäänkin.\n\nBazârowin tulon jälkeisenä päivänä Kâtja istui lempipenkillään,\nja hänen vieressään istui taaskin Arkâdi, joka oli pyytänyt häntä\nkerallansa \"portiikiin\".\n\nAamiaiseen oli vielä tunnin verran aikaa, mutta kastehelmissä\nkimalteleva aamu alkoi jo vaihtua helteiseksi päiväksi. Arkâdin\nkasvoilla asui eilinen leima. Kâtja näytti huolestuneelta. Sisko oli\naamulla, heti teetä juotua, kutsunut hänet omaan kamariinsa ja ensi\naluksi hyväiltyään häntä -- se se joka kerta hiukan pelotti Kâtjaa\n-- kehoitti häntä olemaan varovampi käytöksessään Arkâdin kanssa,\nvarsinkin karttamaan kahdenkeskisiä seurusteluja, sillä ne muka\nolivat vetäneet sekä tädin että koko talonväen huomiota puoleensa.\nSitä paitsi oli Anna Sergêjewna jo edellisenä iltana ollut pahalla\ntuulella, ja vähän hämillään oli ollut Kâtjakin, ikäänkuin tuntien\nolevansa johonkin syypää. Nyt, suostuessaan Arkâdin pyyntöön, hän oli\nitsekseen päättänyt, että tämä on viimeistä kertaa.\n\n-- Kâtjerina Sergêjewna -- alkoi Arkâdi kainostelevalla\nluontevuudella, -- siitä pitäin kuin minulla on ollut onni asua tässä\ntalossa, olen haastellut teidän kanssanne kaikenlaisista asioista,\nmutta onpa muuan minulle sangen tärkeä ... seikka, johon en vielä\nole kajonnut. Te mainitsitte eilen, että minut on täällä tehty\ntoisenlaiseksi -- lisäsi hän, sekä sieppaillen että kartellen Kâtjan\nkatsetta, joka niin kysyväisenä oli kääntynyt häneen. -- Minä olen\ntodellakin monessa suhteessa muuttunut, ja sen te tiedätte paremmin\nkuin kukaan, te, jolle minä oikeastaan olenkin kiitollisuuden velassa\ntästä muutoksesta.\n\n-- Minä? Minulleko? -- äännähti Kâtja.\n\n-- En minä enää ole se korskea poika, jollainen olin tänne\ntullessani, -- jatkoi Arkâdi, -- vast'ikäänhän täytinkin\nkolmekolmatta. Minä halajan, kuten ennenkin, olla hyödyllinen, tahdon\npyhittää kaikki voimani totuuden palvelukseen, mutta min'en etsi\nenää ihanteitani sieltä, mistä ennen; ne esiintyvät nyt... paljoa\nlähempänä minua. Tähän saakka en ole ymmärtänyt omaa itseäni; olin\nottanut päälleni tehtäviä, jotka kävivät yli voimieni... Äsken vasta\nminun silmäni aukenivat, ja sen on saanut aikaan muuan tunne... Minä\npuhun hiukan himmeästi, mutta toivoakseni, te ymmärrätte minua...\n\nKâtja ei vastannut mitään, mutta lakkasi katsomasta häneen.\n\n-- Minun mielestäni, -- alkoi Arkâdi taas, yhä enemmän vavahtelevalla\näänellä, mutta peipponen se koivun latvassa huolettomana yhä vain\nveteli virsiänsä -- minun mielestäni jokaisen rehellisen miehen\nvelvollisuus on olla aivan suora niitten ... niitten kanssa, joita ...\nsanalla sanoen, jotka hänelle ovat läheisiä ... ja sen vuoksi\nminä ... minä olen päättänyt...\n\nMutta tässä Arkâdin kaunopuheliaisuus petti; hän takertui, joutui\nhämilleen ja oli pakotettu olemaan hetken aikaa ääneti. Kâtja ei\nvieläkään nostanut silmiänsä. Näytti siltä kuin hän ei ymmärrä,\nmihinkä tämä kaikki oikeastaan tähtää. Samalla hän näkyi odottelevan\njotain.\n\n-- Ennakolta jo tiedän hämmästyttäväni teitä, -- puuttui Arkâdi\npuhumaan, pannen liikkeelle kaikki voimansa, -- sitä enemmän kuin\ntämä tunne joissain määrin ... joissain määrin, huomatkaa ...\nkoskee teitäkin. Eilen te, muistaakseni, moititte minua vakavuuden\npuutteesta, -- jatkoi Arkâdi, muistuttaen ulkonäöllään sellaista\nihmistä, joka on astunut suohon ja tuntee joka askeleelta vaipuvansa\nyhä syvemmälle, mutta kiiruhtaa sittenkin eteenpäin, toivoen pikemmin\npääsevänsä toiseen laitaan, -- tuo moite kohdistetaan useinkin ...\nsattuu ... nuoriin, silloinkin kuin he jo ovat lakanneet antamasta\naihetta siihen; ja jos minussa olisi enemmän itseeni luottamusta...\n(\"Mutta autahan minua jo, hyvä ihminen!\" ajatteli hän itsekseen\nepätoivoisena, mutta Kâtja se vaan katseli toisaanne.) Jos minä\nvoisin toivoa...\n\n-- Jos minä voisin luottaa siihen, mitä te puhutte -- kuului Anna\nSergêjewnan kirkas ääni.\n\nArkâdi vaikeni heti, Kâtja kalpeni. Ihan sen pensaikon vieressä, joka\nsankkana kasvoi pylväikön edessä, kulki tie. Anna Sergêjewna astui\nsitä myöten Bazârowin kanssa. Kâtja ja Arkâdi eivät voineet nähdä\nheitä, mutta kuulivat joka sanan, leningin kahinan, hengityksenkin.\nOhikulkijat astuivat muutaman askeleen ja pysähtyivät kuni tahallansa\nitse portiikin edustalle.\n\n-- Nyt sen näette, -- jatkoi Anna Sergêjewna, -- me olemme\nerehtyneet; emmehän enää vietä ensimmäistä nuoruutemme aikaa, minä\nvarsinkaan; me olemme eläneet, ennättäneet väsähtyä; me olemme\nkumpainenkin -- miksipäs kursailisimme? -- olemme ymmärtäväisiä:\nensin me herätimme intressiä toisissamme, uteliaisuus heräsi ...\nmutta sitten...\n\n-- Minä väljähdyin, -- keskeytti Bazârow.\n\n-- Tiedättehän te, ett'ei se ollut syynä meidän välimme\nrikkaantumiseen. Mutta oli miten oli, me emme tarvinneet toisiamme,\nsiinä pääasia. Meissä oli liian paljon ... kuinka mä sanoisin ...\nyhtä juurta. Me emme sitä ensi alussa käsittäneet. Arkâdi sitä\nvastoin...\n\n-- Häntäkö te tarvitsette? -- kysyi Bazârow.\n\n-- Olkaa jo, Jevgêni Vasiljewitsh! Te sanotte, ett'ei hän ole\nkylmäkiskoinen minua kohtaan, ja niin minusta itsestänikin aina\nnäytti, että minä miellytän häntä. Ymmärränhän minä sen, että minä\nsaattaisin olla hänelle tätinä, mutta -- en tahdo salata teiltä, --\nolen yhä useammin ruvennut häntä ajattelemaan. Tuossa nuoressa ja\nraikkaassa tunteessa on jotain viehättävää...\n\n-- _\"Tenhoisata\"_ on tällaisissa tilaisuuksissa sattuvampi sana,\n-- keskeytti Bazârow. Sapen kuohunta kuului hänen tyynessä, mutta\numpeassa äänessään. -- Arkâdi oli vähän salaperäinen eilen; ei\npuhunut teistä eikä sisarestanne... Se on tärkeä oire se.\n\n-- Hän on Kâtjan kanssa aivan kuin veli, -- virkkoi Anna Sergêjewna,\n-- ja se se hänessä minua miellyttää, vaikka, kukaties, minun ei\npitäisi sallia tuollaista lähentelemistä heidän välillänsä.\n\n-- Sisarko teissä nyt puhuu? -- sanoi Bazârow, sanojansa venytellen.\n\n-- Tietysti... Mutta miksikäs me seisomme? Lähdetään edelleen. Jopa\non omituista tämä meidän keskustelumme, eikö niin? Ja olisinko voinut\naavistaakaan, että olen puheleva tällä tavoin teidän kanssanne?\nTiedättehän, että minä pelkäilen teitä, ja samalla minä kumminkin\nluotan teihin, sillä pohjaltanne te olette hyvä.\n\n-- Ensinnäkin en minä ole lainkaan hyvä, ja toiseksi minä olen\nkadottanut kaiken merkityksen teidän silmissänne, ja te sanotte, että\nminä olen hyvä. Se on sama kuin laskea kukkaseppel kuolleen päähän.\n\n-- Jevgêni Vasíljitsh, eihän meidän voimissamme... -- alkoi Anna\nSergêjewna, mutta tuuli huhahti, pani lehdet puussa kahisemaan ja vei\nhänen sanansa mennessään.\n\n-- Vapaahan te olette, -- kuului taas tuokion kuluttua Bazârowin ääni.\n\nSen jälkeen ei enää erottanut mitään; askelet kuolivat pois ...\nkaikki oli jälleen hiljaa.\n\nArkâdi kääntyi Kâtjan puoleen: tämä istui entisessä asennossaan, pää\nvaan entistä alemmas painuneena.\n\n-- Kâtjerîna Sergêjewna, -- lausui hän vapisevalla äänellä ja käsiään\npuristellen; -- minä rakastan teitä, rakastan koko elämän-ikäni,\njärkähtämättä, ja teitä yksin. Sen minä tahdoin sanoa teille, kysyä\nteidän mielipidettänne ja pyytää teitä omakseni, sillä minä en ole\nrikas ja tunnen olevani valmis kaikkiin uhrauksiin... Te ette vastaa.\nEttekö usko minua? Luuletteko minun puhuvan kevytmielisesti? Mutta\nmuistelkaahan näitä viimeksi kuluneita päiviä! Ettekö te jo aikaa\nsitten ole tullut siihen vakaumukseen, että kaikki muu -- ymmärtäkää\nminua -- kaikki, kaikki muu on jo aikaa sitten kadonnut jäljettömiin?\nKatsokaahan minuun, sanokaahan yksi ainoa sana... Minä rakastan\nteitä ... rakastan ... uskokaa toki minua!\n\nKâtja loi Arkâdiin arvokkaan ja kirkkaan katseen ja sitten, kauan\naikaa mietittyänsä ja tuskin huomattavasti myhähtäen, virkkoi:\n\n-- Kyllä.\n\nArkâdi kavahti ylös.\n\n-- Kyllä! Kâtjerîna Sergêjewna, te sanoitte: kyllä! Mitä tuo sana\nmerkitsee? Sitäkö, että minä rakastan teitä, että te uskotte minua ...\nvai ... vai ... en rohkene puhua loppuun...\n\n-- Kyllä, -- toisti Kâtja, ja tällä kertaa Arkâdi ymmärsi hänet. Hän\nsieppasi Kâtjan suuret, kauniit kädet omiinsa ja painoi ne sydäntänsä\nvasten riemusta tukahtumaisillaan. Tuskin hän kesti seisovillaan,\nhokemistaan vaan hokien: Kâtja, Kâtja!... Mutta Kâtja rupesi\nitkemään tuommoista viatonta itkua, itsekin hiljaa naurahdellen\nkyynelilleen. Ken ei ole nähnyt tuollaisia kyyneleitä lempimänsä\nolennon silmissä, hän ei vielä ole kokenut, mihinkä määrin ihminen,\nihan menehtymäisillään kiitollisuuden ja kainouden tunteesta, saattaa\nolla onnellinen täällä maan päällä.\n\nHuomenissa, aamulla varhain, Anna Sergêjewna kutsutti Bazârowin\nomaan kabinettiinsa ja pakotettua naurua nauraen ojensi hänelle\nkokoonkääräistyn postipaperilehden.\n\nSe oli kirje Arkâdilta, joka siinä pyytää hänen sisartaan omakseen.\n\nBazârow lukaisi kirjeen nopeasti läpi. Hänen täytyi hillitsemällä\nhillitä itseänsä, ett'ei päästäisi ilmi ilkkuvaa tunnetta, joka\nsilmänräpäyksessä lehahti liekkiin hänen rinnassaan.\n\n-- Vai niin, -- virkkoi hän; -- ja tehän vielä eilen arvelitte hänen\nrakastavan Kâtjerîna Sergêjewnaa veljellisellä rakkaudella. Mitäs te\nnyt aiotte tehdä?\n\n-- Minkäs neuvon _te_ annatte? -- kysyi Anna Sergêjewna, yhä nauraen.\n\n-- Minä arvelen, -- vastasi Bazârow, nauraen hänkin, vaikk'ei\nhänestä tuntunut lainkaan iloiselta eikä yhtään naurattanut, enempää\nkuin Anna Sergêjewnaakaan, -- minä arvelen parhaaksi, että annatte\nnuorille siunauksenne. Tämä on kaikin puolin hyvä naimiskauppa:\nKirsânowit ovat jotenkin varakkaita, Arkâdi isänsä ainoa poika, ja\nisäkin on hyväntahtoinen ukko, ei hän pane vastaan.\n\nRouva Odintsôw astui lattian poikki huoneen päästä toiseen. Hänen\nkasvonsa ne vuoroin vaalenivat, vuoroin lensivät punaisiksi.\n\n-- Niinkö arvelette? -- kysäisi hän. -- No niin, enhän minä tiedä,\nmikä estäisi... Minä iloitsen Kâtjan puolesta ... ja Arkâdi\nNikolâjewitshin myöskin. Tietysti minä odotan vastausta isältä ja\nlähetän Arkâdin itsensä tuomaan sitä. Oikeassapas minä sittenkin olin\neilen, kun sanoin meidän kumpaisenkin olevan jo vanhoja... Mutta\nkuinkas en minä mitään nähnyt! Sehän on kummallista!\n\nAnna Sergêjewna rupesi jälleen nauramaan, kääntäen samalla kasvonsa\npois.\n\n-- Kovin on ovelaksi käynyt nykyajan nuori väki, -- puhui Bazârow,\nruveten nauramaan hänkin. -- Jääkää hyvästi! -- virkkoi hän sitten,\noltuaan hetken aikaa vaiti.\n\n-- Minä toivotan teille asian päättymistä kaikkein parhaimmalla\ntavalla. Minä sitten taampaa siitä iloitsen.\n\nRouva Odintsôw kääntyi pikaisesti häneen.\n\n-- Lähdettekö te pois? Miks'ei teidän _nyt_ sopisi jäädä? Jääkää...\nTeidän kanssanne on niin hauska haastella ... on kuin kävelisi kuilun\npartaalla. Ensi alussa hirvittää, mutta sitten -- ties mistä se\nrohkeus tuleekaan. Jääkää.\n\n-- Kiitos tarjouksestanne, Anna Sergêjewna, ja siitä, että niin\nmairittelevalla tavalla arvostelette minun keskustelutaitoani. Mutta\nminä huomaan olleeni jo liiankin kauan minulle vieraassa piirissä.\nLentokalat ne kestävät jonkun aikaa ilmassa, mutta pian niitten pitää\njälleen mäiskähtää veteen: sallikaa minunkin pudota elementtiini.\n\nRouva Odintsôw katsahti Bazârowiin. Katkera hymy tempoili hänen\nkasvojansa. \"Tuo rakasti minua\", ajatteli hän. Hänen tuli sääli\nBazârowia, ja osaa-ottavasti hän ojensi hänelle kätensä.\n\nMutta Bazârow arvasi hänen ajatuksensa.\n\n-- Ei! -- sanoi hän, peräytyen askeleen. -- Köyhä minä olen, mutta\nalmuja en ole vielä tähän saakka ottanut vastaan. Jääkää hyvästi ja\npysykää terveenä.\n\n-- Minä olen vakuutettu siitä, ett'emme nyt viimeistä kertaa ole\nyhdessä, -- virkkoi toinen, vasten tahtoansakin tuntien ilmeistä\nliikutusta.\n\n-- Sattuuhan sitä maailmassa jos mitä! -- vastasi Bazârow, kumarsi ja\npoistui.\n\n-- Vai aiot sinä rakentaa oman pesän? -- puhui hän samana päivänä\nArkâdille, kykkysillään lattialla matkalaukkuaan pakaten. -- No niin.\nOnhan se hyvä asia. Mutta turhaa oli sinun vilpistellä. Minä luulin\nsinun suuntautuvan aivan toisaanne. Vai ällistyitkö itsekin?\n\n-- En todellakaan luullut näin käyvän, erotessani sinusta, --\nvastasi Arkâdi, -- mutta miksikäs sinä itsekin vilpistelet ja sanot:\n\"se on hyvä asia\", niinkuin minä en tietäisi sinun mielipiteitäsi\navioliitosta?\n\n-- Voi veli veikkoseni, -- puheli Bazârow, -- mitä haasteletkaan!\nKatsopas, mitä minä teen: matka-arkkuun ilmestyi tyhjä paikka, ja\nminä sullon sen heiniä täyteen; ja niin se on meidän elämämmekin\nmatka-arkun laita: täytä se millä hyvänsä, kunhan ei vain jäisi\ntyhjää paikkaa. Älä pane pahaksesi: muistanet kai, mikä mielipide\nminulla aina oli Kâtjerîna Sergêjewnasta. Muut mamselit ne on\nälykkään kirjoissa siitä syystä vain, että osaavat älykkäästi\nhuokailla; mutta sinun mamselisi osaa kyllä pitää puoliaan, pitääpä\nniinkin, että sinutkin kouriinsa kokoaa .... ja niinhän sen pitää\nollakin. -- Hän paiskasi matka-arkun kannen kiinni ja nousi\nseisomaan. -- Ja nyt minä jäähyväisiksi sanon sinulle vielä kerran --\nsillä mitäpäs tässä itseään pettelisi? -- me sanomme nyt toisillemme\nhyvästi ainaiseksi, ja sen sinä tunnet itsekin... Viisaasti teit;\nmeikäläisen katkeraa ja kitkerää loismiehen elämää varten sinä et ole\nluotu. Ei sinussa ole julkeutta eikä ilkeyttä; sinussa on vaan nuorta\nrohkeutta ja nuorta kiivautta. Meidän toimeemme ei sinusta ole. Ette\nte, aatelisherrat, ette te jalomielistä nöyryyttä ja jalomielistä\nkiehahtelua kauemmas ikinä pääse, ja ne ovat joutavaa tavaraa. Te,\nesimerkiksi, ette tappele ja luulette jo olevanne kelpo poikia, mutta\nmeidän tekee mieli tapella. Ja mitäpäs pitkistä puheista! Meidän\npölyt ne sinulta silmät syö, ja meidän likamme sinut tahraa. Sin'et\nole kasvanut meidän tasalle; itseäs ihailet tietämättäskin; sinusta\ntuntuu hauskalta torua omaa itseäsi, mutta meistä se on ikävää...\nTuo meille muita! Meidän pitää saada murtaa muita! Kunnon poika\nsinä olet, mutta hemppu sittenkin, liberaalinen herraspoika, --\n_evolatuu_,[23] niinkuin meidän ukko siellä kotona sanoo.\n\n-- Ainaiseksiko sinä nyt sanot minulle jäähyväiset, Jevgêni? --\nvirkkoi Arkâdi murheellisena; -- ja eikö sinulla ole muita sanoja\nminun varalleni?\n\n-- On, Arkâdi, on minulla muitakin sanoja, mutta minä en lausu\nniitä, sillä se on romanttisuutta; toisin sanoen: tulis imeläksi ja\näiteläksi. Mutta ota sinä ja nai pikemmin ja pane oma pesä kuntoon ja\nlaita lapsia kasallinen. Niistä tulee kai poikia jo siitäkin syystä,\netteivät synny ennen aikojansa, niinkuin sinä ja minä. Aha! Tuolla\non, näen ma, hevosetkin jo valmiina. Matkaan nyt! Muille minä olen\nsanonut jäähyväiset... No niin, syleilläänkös, vai?\n\nArkâdi riensi entisen opetusmestarinsa kaulaan ja tulvana\nsyöksähtivät kyynelet hänen silmistään.\n\n-- Semmoista se on se nuoruus! -- virkkoi Bazârow tyynesti. -- Mutta\nminä luotan Kâtjerîna Sergêjewnaan. Pian hän saa sinut lohdutetuksi,\nusko pois.\n\nRattailta hän sitten vielä sanoi:\n\n-- Terve nyt, veli! -- ja osoittaen naakkaparia, joka istui tallin\nkatolla, hän lisäsi: -- Kas tuolla! Ottaos opiksi!\n\n-- Mitäs tarkoitat?\n\n-- Kuinka? Niinkö heikko sinä oletkin luonnonhistoriassa, vai\noletko unohtanut, että naakka on kaikkein kunnioitettavin, perhettä\nrakastava lintu? Siinä sulle esikuva! ... Voikaa hyvin, signor!\n\nRattaat ratisemaan.\n\nBazârow oli puhunut totta. Illalla Kâtjan kanssa haastellessaan,\nArkâdi unohti kokonaan opetusmestarinsa. Hän rupesi jo taipumaan\nKâtjan tahdon alle, ja Kâtja huomasi sen eikä kummastellutkaan.\nArkâdin piti lähteä huomenissa Mârjinoon Nikolai Petrôwitshin luo.\n\nAnna Sergêjewna ei tahtonut häiritä nuoria. Säädyllisyyden\nvuoksi vain hän ei jättänyt heitä kauaksi aikaa olemaan kahden.\nJalomielisesti hän piti tätiä loitommalla heistä, tuota vanhaa\nruhtinatarta, joka, kuultuaan pian aikeissa olevista häistä, oli\njoutunut vetistelevään raivoon. Ensi alussa Anna Sergêjewna pelkäsi\noman itsensä tähden, luullen, että hänestä on tuntuva hiukan\nraskaalta katsella muitten onnea, mutta kävikin aivan päinvastoin:\ntuo näky ei ainoastaan ollut häntä raskauttamatta, vaan huvittikin\nhäntä, jopa vihdoin suloiseltakin tuntui. Se oli Anna Sergêjewnalle\nsekä mieluisa että mieltä masentava huomio.\n\n\"Oikeassa näkyy Bazârow sittenkin olleen\", ajatteli hän:\n\"uteliaisuutta, pelkkää uteliaisuutta, onnen tavoittelemista,\nitsekkäisyyttä\"...\n\n-- No lapset, -- sanoi hän ääneen, -- onko rakkaus tekemällä tehtyä\ntunnetta, onko?\n\nMutta Kâtja ja Arkâdi eivät edes ymmärtäneet hänen sanojaan. He\nvierastivat häntä, sillä keskustelu, jonka he vasten tahtoansakin\nolivat sattuneet kuulemaan, ei mennyt heidän muistostansa. Mutta\npianpa Anna Sergêjewna sai heidät rauhoittumaan; eikä se hänelle\nvaikeaksi käynytkään: hän rauhoittui itsekin.\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\nVanhain Bazârowien ihastus poikansa äkkinäisestä kotia-tulosta oli\nsitä suurempi, mitä vähemmin he olivat osanneet odotella häntä.\nArina Vlâsjewnalle tuli sellainen kiire kouraan, ja hän juoksenteli\nja pyörähteli talossa kaikkialle sitä menoa, että Vasili Ivânowitsh\nvertasi häntä \"metsäkanaseen\": muorin lyhyen hartikan häntämäinen\ntakalieve tekikin sen, että hänessä oli jotain linnun-omaista. Ukko\nitse se muhisi vain, pureskellen piippunsa merenpihkaisen hammasluun\nsyrjää, ja sormet kaulan ympärillä pyöritteli päätään puoleen ja\ntoiseen, ikäänkuin koetellen istuukohan se pää oikein lujasti\npaikoillaan, vuoroin taas äkkiä avaten suunsa selkoseljälleen ja\nnauraen äänettömästi.\n\n-- Minä aion olla täällä kokonaista kuus viikkoa, ukko, -- sanoi\nBazârow hänelle. -- Minä tahdon tehdä työtä, niin että ole hyvä äläkä\nhäiritse minua.\n\n-- Niin vähän aion sinua häiritä, ettäs unohdat, miltä mä näytänkään!\n-- vastasi Vasili Ivânowitsh.\n\nJa sanansa hän pitikin. Hän sijoitti poikansa jälleen omaan\nkabinettiinsa, kartteli häntä, melkeinpä piilottelemiseen saakka, ja\nesteli vaimoansakin kaikista helläin tunteittein purkauksista.\n\n-- Katsos, muori kulta, -- puheli hän, -- Jenjûshkan ensi kertaa\ntäällä käydessä me menettelimme niin, että hän hiukan kyllästyi\nmeihin; nyt sitä pitää olla viisaampi.\n\nArina Vlâsjewna myönsi tuon, mutta vähänpä se häntä lohdutti, sillä\npoikaansa hän ei nähnyt kuin ateriain aikana eikä lainkaan uskaltanut\nkäydä pakinoille hänen kanssaan.\n\n-- Jenjûshenjka! -- yritti hän välisti, mutta tuskin toinen ennättää\npäätänsäkään kääntää, niin jo muori nypistelemään työlaukkunsa\nnauhoja ja jupisee: -- niin, ei vainenkaan, muutoin minä vaan.\n\nJa sitten hän menee Vasili Ivânowitshin luo ja puhuu, käsi leuan alla:\n\n-- Kuinkahan sitä, kultaseni, sais tietää, mitä Jenjúsha tänään\ntahtoo päivälliseksi, kaaliako vai borshia?[24]\n\n-- Olisit kysynyt häneltä.\n\n-- Panee pahakseen.\n\nPianpa sentään Bazârow itsekin lakkasi sulkeutumasta huoneesensa.\nTyön kuume oli hänestä \"kirvonnut\" ja sen sijaan oli tullut\nalakuloinen ikävä ja äänetön levottomuus. Kummallinen väsymys ilmeni\nkaikissa hänen liikkeissään; käyntikin, ennen niin varma ja rohkeasti\nrientävä, oli muuttunut. Ei hän enää retkeillyt ulkona yksinänsä,\nvaan rupesi hakemaan seuraa, joi teetä vierashuoneessa, käveli\nkaalismaassa Vasili Ivânowitshin kera, leikki \"tuppisuuta\" hänen\nkanssaan, piippua poltellen; kerranpa kysäisi, mitenkä isä Aleksei\njaksaa.\n\nVasili Ivânowitsh oli ensi alussa iloinen tuosta, mutta ei hänen\nilonsa kauan kestänyt.\n\n-- Jenjûsha huolestuttaa minua, -- puheli hän hiljaa vaimolleen. --\nEi hän juuri ole nureissaan eikä äkäinen, se ei niin vaarallista\nolisikaan; mutta hänen on paha mieli, hän suree, ja se se on\nkauheata. Ei puhu mitään; ottais edes ja toruis meitä. Laihtuu vaan,\nja kasvojen värikin on niin pahannäköinen.\n\n-- Voi hyvä isä kuitenkin! -- kuiskaili eukko. -- Ripustaisinhan minä\nhänelle taikapussinkin kaulaan, mutta eihän hän salli.\n\nVasili Ivânowitsh koetti joskus kaikkein varovaisimmalla tavalla\ntiedustella häneltä hänen töistään, terveydestään, Arkâdista ...\nmutta Bazârow vastaili etenkehdaten, ja kerran, huomatessaan isän\nkoettelevan päästä kaartamalla ja kuurtamalla jonkun asian perille,\nharmissaan virkkoi:\n\n-- Mitä sinä minun ympärilläni hiiviskelet kuin varpaisillas?\nHullumpaahan tämä tapa on kuin entinen.\n\n-- No niin, niin; muutoin minä vaan! -- kiiruhti vastaamaan poloinen\nVasili Ivânowitsh.\n\nYhtä vähän oli hyötyä hänen politillisistakin viittauksistaan.\nKerrankin hän otti puheeksi piakkoin tapahtuvan talonpoikain\nvapauttamisen, progressin, toivoen herättävänsä myötätuntoisuutta\npojassaan, mutta tämä vaan kylmäkiskoisesti virkkoi:\n\n-- Satuin tuossa eilen astumaan aitoviertä ja kuulin silloin, kuinka\nkylänpojat täällä, entisten laulujen asemasta, hoilottivat tällaista:\n\"Aika tulee vallan varmaan; sytän rakkautesta lyö\"... Siinä se sinun\nprogressisi.\n\nVälisti Bazârow läksi kylään juttelemaan talonpoikain kanssa, tapansa\nmukaan ivaten ja härnäillen heitä.\n\n-- Kuulehan nyt, -- puheli hän musikalle, -- annapas kuulla,\nmillaiset sinulla on mielipiteet elämästä. Teissähän se kuuluu olevan\nVenäjänmaan koko voima ja tulevaisuus; teistähän -- sanotaan --\nteistähän se alkaa historiassa uuden uutukainen ajanjakso; teiltähän\nme vasta saammekin sen oikean kielen ja lait.\n\nMusikka ei vastannut tuohon mitään tai jupisi jotain tähän tapaan:\n\"Niin, kyllä me voidaankin ... sillä niinkuin nyt senkin puolesta ...\nettä millaiset meillä mitenkin on kohtalon meiningit.\"\n\n-- Sanopas sinä minulle: mikä se mir[25] oikeastaan on? --\nkeskeytteli Bazârow, -- ja sekö se on se samainen mir, joka kolmen\nkalan seljässä seisoo?\n\n-- Se on maa, näetkös, hyvä herra, joka kolmen kalan seljässä seisoo\n-- selitteli musikka rauhoittavasti, patriarkallisen hyväntahtoisella\nsoinnulla äänessään; -- mutta niinkuin nyt tämä meidän mir, niin\nsillä on vastassaan herran tahto, sillä te olette meidän isiä. Ja\nmitä kireemmälle herra vetää, sitä mieluisampaa musikalle.\n\nKerrankin, moisen puheen kuultuaan, Bazârow kohautti halveksivasti\nolkapäitään ja kääntyi pois, ja talonpoikakin meni matkoihinsa.\n\n-- Mistä se haasteli? -- kysyi häneltä toinen, keski-ikäinen ja\näkeännäköinen musikka, joka kaukaa, pirttinsä kynnykseltä, oli nähnyt\nhänen keskustelevan Bazârowin kanssa, -- rästeistäkö vai?\n\n-- Vai rästeistä, veli veikkonen! -- vastasi ensimmäinen musikka,\neikä ollutkaan hänen äänessään enää rahtuakaan taanoisesta\npatriarkallisesta soinnusta; siinä kuului nyt omituinen penseä äreys.\n-- Muutoin vaan jaaritteli niitä näitä; kieltä miehellä kutkutti kai.\nArvaahan ne, herran puheet. Mitä nyt yks semmoinen ymmärtää?\n\n-- Mitä ne ymmärtää! -- virkkoi toinen, ja sitten he, lakkiaan\nkorjattuaan ja vyötään laskien alemmas, rupesivat haastelemaan omista\nasioistaan ja tarpeistaan.\n\nAh! Tuo olkapäitään halveksivasti kohotellut ja musikkain kanssa\nkeskustelemaan taitava Bazârow (siitähän hän oli kerskaillut,\nkinaillessaan Pâvel Petrôwitshin kanssa), tuo itseensä luottava\nBazârow ei aavistanutkaan, että hän oli heidän silmissään sittenkin\nvain tuommoinen hassahtava narri...\n\nVihdoin hän sentään löysi työmaata itselleen. Vasili Ivânowitsh\nsattui kerran hänen läsnäollessaan sitomaan erään talonpojan\nhaavoittunutta jalkaa, mutta ukon kädet vapisivat niin, ett'ei\nsaanut kääreitä paikoilleen. Poika kävi hänelle silloin avuksi, ja\nrupesi siitä pitäin olemaan osallisena isän praktiikassa, alinomaa\nkumminkin ivaillen sekä omia määräämiänsä lääkkeitä että isäänsä,\njoka heti pani ne käytäntöön. Mutta Bazârowin pilkkapuheet eivät\nlainkaan saaneet Vasili Ivânowitshia lannistumaan, päinvastoin hän\noli niistä mielissään. Pidellen tahraantunutta aamunuttuaan kahden\nsormen vatsansa kohdalla ja piippua imeskellen, hän nautinnokseen\nkuunteli poikansa puheita, ja mitä enemmin niissä ilmeni äreyttä,\nsitä hyväntahtoisemmin isä onnensa ylenpalttisuudessa nauraa hohotti,\ntuoden silloin näkyviin mustat hampaansa, jok'ainoan. Mielikseen hän\ntoistelikin näitä, hyvinkin tympeitä ja tyhjänpäiväisiä komppasanoja.\nNiinpä hän, esimerkiksi, monta päivää perätysten myötäänsä hoki,\nilman vähintäkään aihetta: \"jaha, se oli semmoinen jutku\" siitä\nsyystä vaan, että poika, kuultuansa hänen käyneen aamukirkossa, oli\nkäyttänyt noita sanoja.\n\n-- Jumalan kiitos! Jo alkaa reipastua, -- kuiskasi hän vaimolleen;\n-- niin näet sätti minua tänään, ett'oikein oli lysti kuulla!\n\nSe ajatus sitä vastoin, että hänellä on nyt moinen apulainen, tuotti\nukolle sulaa riemua, täytti hänet ylpeydellä.\n\nJoskus esimerkiksi saapui joku ämmä, miehen ärmäkkä yllä ja\nsarvisäpsä päässä, valittamaan, että \"kovin kupeista repii ja\nraapii\", (osaamatta oikein itsekään selittää, mitä hän noilla\nsanoilla tarkoittaa). Silloin ukko, antaessaan hänelle pullollisen\nGoulardin vettä tahi laakerisalvaa, puheli:\n\n-- Sinun, muori rukka, sinun pitäisi jok'ikinen hetki kiittää Herraa\nJumalaa siitä, että nuori herra on nyt kotona, sillä nyt sinua\nparannellaan sen kaikkein tieteellisimmän ja uusimman metodin mukaan,\nymmärrätkös? Tuossa nyt Ranskan keisari Napoleon, niin ei näet\nsilläkään ole semmoista lääkäriä.\n\nÄmmä tuosta kumartelemaan ja poveansa penkomaan, missä hänellä oli\nneljä munaa pyhkimen kolkkaan käärittynä.\n\nKerran taas Bazârow veti hampaan eräältä ohikulkevalta\nkangaskauppiaalta, ja vaikka hammas oli tavallista laatua, niin\nVasili Ivânowitsh otti sen talteen kuin minkäkin harvinaisen esineen.\nUsein hän näytteli sitä isä Alekseille, myötäänsä puhellen:\n\n-- Katsokaas näitä tällaisia juuria! Mikä voima sillä meidän\nJevgênillä! Rättisaksa se ihan ilmaan kohosi... Annas, että olis\nollut tammi, niin ylös vaan, ei auta!\n\n-- Sangen kiitettävää! -- virkkoi viimein isä Aleksei, tietämättä\noikeastaan, mitä sanoa ja mitenkä päästä irti tuosta haltijoihinsa\njoutuneesta ukosta.\n\nNaapurikylän talonpoika toi kerran Vasili Ivânowitshin luokse\nveljensä, joka sairasti lavantautia. Mies poloinen makasi suullaan\nolkien päällä rattailla, ihan henkitoreissaan. Ruumis oli ykäänsä\nmustissa täplissä, ja tajutonna hän oli ollut jo kauan aikaa. Vasili\nIvânowitsh pahoitteli, ett'ei kenenkään ollut johtunut mieleen\naikaisemmin kääntyä lääketieteeltä apua hakemaan, ja ilmoitti, ett'ei\ntässä ole enää mitään pelastuskeinoa. Eikä ennättänytkään enää veli\nsaada potilasta kotia saakka hengissä: rattaille sairas kuolikin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolme päivää myöhemmin astui Bazârow isänsä huoneesen, tiedustaen,\nonko hänellä hornankiveä.[26]\n\n-- On. Mitäs sillä?\n\n-- Pitäis polttaa pikkuinen haava.\n\n-- Kessä?\n\n-- Minussa.\n\n-- Mitenkä? Sinussako haava? Millainen haava? Ja missä?\n\n-- Sormessa, tuossa noin. Kävin tänään naapurikylässä, siellä, mistä\nne sitä lavantautista täällä käyttivät. Ties miksikä ne tahtoivat,\nettä tehtäisiin ruumiin-avaus, ja minulla kun ei ole enää pitkään\naikaan ollut tilaisuutta sellaiseen harjoitukseen...\n\n-- No?\n\n-- Niin pyysin kihlakunnanlääkäriltä lupaa siihen, no, -- ja\nleikkasin sormeeni.\n\nVasili Ivânowitsh kalpeni äkkiä ja sanaakaan sanomatta riensi\nhuoneesen, josta heti palasi lapis kädessään.\n\nBazârow otti sen ja oli lähtemäisillään pois.\n\n-- Älä Herran nimessä! -- huudahti Vasili Ivânowitsh. -- Anna minun\nitseni tehdä se.\n\nBazârow naurahti.\n\n-- Kylläpäs se praktikka vaan sinua huvittaa.\n\n-- Älähän vainenkaan laskettele leikkiä. Näytähän sormesi. Eihän tuo\nhaava suuri ole... Koskeeko?\n\n-- Paina lujemmin, älä pelkää. Vasili Ivânowitsh pysähtyi.\n\n-- Mitäs arvelet, Jevgêni, eiköhän olisi parempi, jos poltettais\nraudalla?\n\n-- Se olisi pitänyt tehdä jo aikaisemmin; nyt ei ole oikeastaan\nhornankivestäkään apua. Jos kerran olen tartunnan saanut, niin nyt on\njo liian myöhäistä.\n\n-- Kuinka niin ... myöhäistä... -- sai Vasili Ivânowitsh tuskin\nsanotuksi.\n\n-- No niinpä niin: siitähän on jo viidettä tuntia. Vasili Ivânowitsh\npoltti vielä hiukkasen haavaa.\n\n-- Eikös kihlakunnanlääkärillä ollut lapista?\n\n-- Ei.\n\n-- No mutta, herrainen aika! Lääkäri on, eikä ole miehellä niin\nvälttämätöntä kapinetta!\n\n-- Olisitpa nähnyt, millaiset on miehellä veitset, -- virkkoi Bazârow\nja läksi pois.\n\nHamaan iltaan asti ja koko seuraavankin päivän Vasili Ivânowitsh\nkoetti keksiä jos minkälaisia tekosyitä, pistäytyäkseen poikansa\nkamariin. Ei hän haavasta virkkanut sanaakaan, koettipa puhua\nkaikkein kaukaisimmistakin asioista, mutta sen ohella hän\nkumminkin niin itsepintaisesti katsahteli poikaansa silmiin ja\nniin levottomasti seurasi hänen liikkeitään, että Bazârow menetti\nmalttinsa ja uhkasi lähteä pois. Ukko antoi hänelle sanansa, pysyä\nlevollisena, varsinkin kun Arina Vlâsjewnakin, jolta hän tietysti oli\nsalannut koko asian, alkoi ahdistella häntä: miks'et muka makaa yöllä\nja mikä sulle on tapahtunut?\n\nKokonaista kaksi päivää Vasili Ivânowitsh koetti pysyä lujana,\nvaikka Jevgênin kasvot, joihin hän myötäänsä katsahteli salavihkaa,\nolivatkin hänestä kaikkea muuta kuin hyvännäköiset ... mutta\nkolmantena päivänä päivällispöydässä istuttaessa, hän ei kestänyt\nenää. Bazârow istui ääneti, ruokaan kajoamattakaan.\n\n-- Miks'et sinä syö, Jevgêni? -- kysyi hän, koettaen olla niin\nhuolettoman näköinen kuin suinkin. -- Ruoka on, luullakseni, hyvin\nlaitettua.\n\n-- Ei haluta; siks' en syö.\n\n-- Ei ole ruokahalua, niinkö? Entäs pää? -- lisäsi hän aralla\näänellä, -- kivistääkö päätä?\n\n-- Kivistää. Miks'ei sitä kivistäisi?\n\nArina Vlâsjewna oikaisihe ja hörkisti korviaan.\n\n-- Älähän nyt suutu, Jevgêni, -- jatkoi isä, -- mutta etköhän sallisi\nminun koetella pulssiasi?\n\n-- Sanon minä sulle koettelemattaskin, että minussa on kuume.\n\n-- Onko viluttanutkin?\n\n-- On viluttanutkin. Lähden tästä ja käyn pitkälleni. Lähettäkää\nminulle lehmus-teetä. Lienen vilustunut.\n\n-- Ilmankos minä kuulin sinun viime yönä yskivän, -- virkkoi Arina\nVlâsjewna.\n\n-- Vilustunut kai, -- toisti Bazârow ja läksi.\n\nAnna Vlâsjewna rupesi puuhaamaan teetä lehmuksen kukkasista, mutta\nVasili Ivânowitsh meni viereiseen huoneesen ja kourasi ääneti\ntukkaansa.\n\nBazârow ei sinä päivänä enää noussutkaan ja vietti koko yönkin\nraskaassa, raukeassa horrostilassa. Yöllä kello yhden maissa hän\navasi ponnistaen silmänsä ja nähtyään pyhimyskuvain lampun valossa\nisän kallistuneen hänen ylitsensä, käski hänen mennä pois. Toinen\ntotteli, mutta palasi varpaisillaan heti takaisin, kätkeysi puoleksi\nkaapinoven taakse, sieltä sitten lakkaamatta katsellen poikaansa.\nArina Vlâsjewna ei pannut maata hänkään. Myötäänsä hän, hiukan\nvaan raottaen ovea, tuli kuuntelemaan, mitenkä Jenjûsha hengittää\nja vilaukselta katsahtamaan Vasili Ivânowitshia. Ei hän nähnyt\nmiehestään kuin toisen puolen kyyristynyttä selkää, mutta sekin\ntuntui jonkun verran helpottavan.\n\nAamulla Bazârow koetti nousta, mutta päätä rupesi huimaamaan, nenästä\nalkoi vuotaa verta, ja hän pani jälleen pitkäkseen. Vasili Ivânowitsh\npalveli häntä sanaakaan sanomatta. Arina Vlâsjewna tuli sisään ja\nkysyi, kuinka hän voi.\n\n-- Paremmin, -- vastasi Bazârow, kääntyen seinään päin.\n\nVasili Ivânowitsh huitomaan käsiänsä hänelle; toinen puraisi\nhuultaan, jott'ei purskahtaisi itkuun, ja läksi huoneesta.\n\nTuntui kuin koko talo olisi synkistynyt; huoli asui kaikkien\nkasvoilla; omituinen hiljaisuus sai vallan kaikkialla. Pihasta\nvietiin pois kylälle muuan kelokaulainen kukko, joka ei pitkään\naikaan voinut käsittää, miksikä häntä tällä tapaa kohdellaan. Bazârow\nmakasi edelleen kasvot seinään päin. Vasili Ivânowitsh koetti\nkääntyä hänen puoleensa, kysellen kaikenlaista, mutta ne kun vain\nuuvuttivat Bazârowia, niin ukko lyyhistyi äänetönnä nojatuoliinsa,\nsilloin tällöin vaan sormiansa naksautellen. Hän läksi vähäksi aikaa\npuutarhaan, seisoi siellä kuin kuvapatsas, ikäänkuin sanomaton\nhämmästys olisi hänet siihen paikkaan jähmettänyt (hämmästyksen\nilme ei ylipäätänsäkään hänen kasvoiltaan kadonnut) ja palasi\njälleen poikansa luokse, koettaen kartella vaimonsa tiedusteluja.\nKerran Arina Vlâsjewna vihdoinkin otti häntä kädestä ja virkkoi\nkatkonnaisesti, melkein uhkaamalla: \"Mutta mikäs häntä vaivaa?\"\nToinen hätkähti silloin ja koetti pakottaa itsensä myhähtämään, mutta\nkauhukseen huomasi ruvenneensakin nauramaan. Aamulla varhain hän\njo oli pannut noutamaan lääkäriä, annettuaan siitä ennalta tiedon\npojalleen, jott'ei tämä sitten lääkärin tultua suuttuisi.\n\nBazârow kääntyi äkkiä vuoteessaan, loi isäänsä tirkistelevän, tympeän\nkatseen ja pyysi juotavaa.\n\nVasili Ivânowitsh ojensi hänelle vettä ja koetteli ohimennen hänen\notsaansa. Se oli hehkuvan kuuma.\n\n-- Ukko, kuule, -- lausui Bazârow käheällä äänellä ja hitaasti;\n-- asiat on huonolla kannalla nyt. Minä olen saanut tartunnan, ja\nmuutaman päivän perästä saat haudata minut.\n\nVasili Ivânowitsh horjahti, niinkuin kuka olisi häntä lyönyt jalkoja\nvasten.\n\n-- Jevgêni! -- äännähti hän. -- Mitäs sinä puhutkaan? Herrainen aika!\nSinä olet vilustunut...\n\n-- Älä nyt, -- keskeytti hänet Bazârow, kiirehtimättä. -- Ei lääkäri\nsaa puhua tuolla tapaa. Täss' on kaikki tartunnan oireet, sen kyllä\ntiedät.\n\n-- Missäs ne oireet ... ne tartunnan oireet, Jevgêni hyvä?\n\n-- Mitäs nää sitten on? -- vastasi Bazârow, nostaen paitansa hihaa ja\nnäyttäen isälle pahaenteisiä, punaisia täpliä iholla.\n\nVasili Ivânowitsh säpsähti ja kelmeni kauhusta.\n\n-- No niin ... jospa niinkin olisi... -- virkkoi hän viimein --\njospa... vaikkapa nyt ... jotain tuollaista tartuntaa...\n\n-- Pyemiaa, -- auttoi poika.\n\n-- No niin ... jotain epidemiaa...\n\n-- _Pyemiaa_ -- toisti Bazârow tuikeasti ja selvästi. -- Vai joko\nolet unohtanut luentovihkosi?\n\n-- No olkoon niin, olkoon niin... Mutta me parannamme sinut.\n\n-- Juttuja kans! Mutta ei siitä nyt ole puhe. En olisi odottanut\nkuolevani niin pian; tämmöinen sattuma se, totta puhuen, tuntuu\nsangen ilkeältä. Äiti ja sinä saatte nyt käyttää hyväksenne sitä\nseikkaa, että uskonto on teissä voimallinen. Nyt on teillä tilaisuus\npanna se koetukselle... Mutta minun tekisi mieli pyytää sinulta\nyhtä asiaa. Huomenna tai ylihuomenna minun aivoni, niinkuin tiedät,\nottavat virkaeron. En ole nytkään ihan varma siitä, puhunenko\nselvästi. Koko ajan, minkä tuossa makasin, olin näkevinäni punaisten\nkoirien juoksentelevan ympärilläni ja sinun käyneen asentoon,\nniinkuin tetrin edessä... Tuntuu kuin olisin humalassa. Ymmärrätkös\nsinä kaikki, mitä minä puhun?\n\n-- Hyväinen aika, Jevgêni! Sinähän puhut aivan niinkuin puhua pitää.\n\n-- Sitä parempi. Sanoit lähettäneesi hakemaan tohtoria... Oman\nmielesi sillä hyvität ... hyvitähän sitten minunkin mieleni: lähetä\nviesti.\n\n-- Arkâdi Nikolâitshilleko?-- puuttui ukko puheesen.\n\n-- Mille Arkâdi Nikolâitshille? -- virkkoi Bazârow, ikäänkuin jotain\nmuistellen. -- Niin, sillekö lellipojalle? Ei, anna hänen olla\nrauhassa: hänestä on tullut naakka nyt. Älä pelkää, ei tämä vielä ole\nhourailua. Mutta panehan sana rouva Odintsôwille, Anna Sergêjewnalle.\nTäälläpäin on senniminen tilan-omistajatar, tiedäthän? -- Vasili\nIvânowitsh nyökäytti päätään. -- Sanokoon viestinviejä niin, että\nJevgêni, se Bazârow, pyysi sanomaan terveisiä ja ilmoittamaan kohta\nkuolevansa. Teetkö sen?\n\n-- Teen... Mutta onko se nyt mahdollista, että sinä kuolisit ...\nsinä, Jevgêni? ... Aatteles itsekin? Missäs se oikeus ja kohtuus\nsitten on maailmassa?\n\n-- En tiedä, mutta panehan se viesti.\n\n-- Heti paikalla, ja itse kirjoitan kirjeenkin.\n\n-- Ei, ei tarvitse kirjoittaa mitään: sano vaan, että lähetti\nterveisiä; muuta ei. Ja nyt minä lähden taas niitten koirieni luokse.\nMerkillistä! Tahtois kiinnittää ajatuksensa kuolemaan, mutta ei tule\nmitään. Silmissä vain punanen täplä näkyy ... siinä kaikki.\n\nRaskaasti hän jälleen kääntyi seinään päin.\n\nVasili Ivânowitsh läksi ulos sairaan huoneesta ja, makuukammioon\npäästyään, lyyhähti samassa polvilleen pyhimysten kuvain eteen.\n\n-- Rukoile, Arina, rukoile! -- parahti hän, -- meidän poikamme on\nkuoleman kielissä.\n\nTohtori saapui, -- se sama jolla ei ollut hornankiveä, -- tutki\nsairaan ja neuvoi noudattamaan odottavaista metodia, lausuen samalla\npari sanaa parantumisen mahdollisuudesta.\n\n-- Oletteko milloinkaan nähnyt, että ihminen minun tilassani _ei_\nolisi lähtenyt Elysiumin kentille? -- kysyi Bazârow, samassa\nkädellään äkkiä tarttuen sohvan edessä olevan raskaan pöydän jalkaan,\nja tärisyttäen pöytää ja siirtäen sen paikoiltaan.\n\n-- Sitä voimaa! -- virkkoi hän. -- Yhä se on jäljellä vielä, mutta\nkuolla pitää! ... Ukko se on edes ennättänyt vieraantua elämästä,\nmutta minä... Niin, menepäs nyt ja kiellä kuolema; se kieltää sinut\nja siinä se! ... Kuka siellä itkee? -- lisäsi hän hetken kuluttua. --\nÄitikö? Äiti rukka! Ketähän hän nyt rupeaa ruokkimaan erinomaisilla\nborsheillaan? Entäs, sinä Vasili Ivânowitsh? Iniset, luullakseni,\nsinäkin! No, ellei kristin-usko tehoa, niin ole filosoofi, stooiko\ntai jotain sellaista! Sinähän kehut olevasi filosoofi, vai?\n\n-- Mikä filosoofi minä olen! -- äännähti Vasili Ivânowitsh, kyynelten\nmyötäänsä vieriessä pitkin poskia.\n\nBazârow kävi hetkestä hetkeen yhä huonommaksi. Tauti yltyi\npikaiseksi, niinkuin tavallisesti käy kirurgillisten saastutusten\njälkeen. Muistiansa hän ei vielä menettänyt; hän ymmärsi kaikki mitä\npuhuttiin. Hän otteli vielä tautinsa kanssa.\n\n-- En tahdo ruveta hourailemaan -- sopotteli hän, nyrkkejänsä\npuristellen. -- Mitä joutavia! -- Mutta sitten taas tuli yhteen\nmenoon: -- no niin, kahdeksan, siitä pois kymmenen, mitenkäs paljon\nse on?\n\nVasili Ivânowitsh se astuskeli kuin mielipuoli, ehdotellen milloin\nkeinoa, milloin toista, saamatta aikaan mitään; peittelihän\nvaan myötäänsä pojan jalkoja. \"Hikihuppuun ... oksetinta ...\nsinappitaikinaa vatsalle ... iskeä suonta\"... Niin hän puheli\nponnistellen. Tohtori, jonka hän pyysi jäämään, yhtyi kaikkeen\ntuohon, juotteli sairaalle limonaadia, pyytäen itselleen vuoroin\npiippua, vuoroin \"vahvistavaista ja lämmittäväistä\", toisin sanoen\nviinaa. Arina Vlâsjewna istui pienellä jakkaralla ovensuussa, silloin\ntällöin vain lähtien siitä toiseen huoneesen rukoilemaan. Pari päivää\nsitten oli toalettipeili luiskahtanut hänen käsistään ja särkynyt:\nse oli hänen mielestään paha enne. Itse Anfísushkakaan ei osannut\nsanoa hänelle yhtään mitään. Timofêitsh oli lähtenyt rouva Odintsôwin\nluokse.\n\nRaskas oli sairaalla yö... Ankara kuume rasitti häntä. Aamun tullen\nhelpotti hiukan. Hän pyysi Arina Vlâsjewnaa kampaamaan hänen\ntukkaansa, suuteli hänen kättään ja hörppäsi pari kulausta teetä.\nVasili Ivânowitsh elpyi hiukan.\n\n-- Jumalan kiitos! --hoki hän; -- nyt on kriisi ... nyt on kriisi.\n\n-- Kummallista, -- virkkoi Bazârow, -- kummallista, mikä voima\nsanassa! Otti ja löysi sen, sanoi: \"kriisi\", ja -- mieli on\nlohdutettu. Merkillinen asia tuo, että ihminen vielä uskoo sanoihin.\nSano häntä tomppeliksi, hän panee pahakseen, vaikk'et löiskään; sano\nviisaaksi, hänen tulee hyvä mieli, vaikk'et antais rahaakaan.\n\nTämä pieni puhe, joka muistutti Bazârowin entisiä sanasutkauksia,\ntuntui Vasili Ivânowitshista suloiselta.\n\n-- Bravo! Hyvin! sanottu, hyvin -- huudahti hän, ollen taputtavinaan\nkäsiänsä.\n\nBazârow myhähti murheellisesti.\n\n-- Mitenkäs päin sinä luulet niinmuodoin, -- virkkoi hän, -- onko\nkriisi jo ohi vai vasta alkanut?\n\n-- Sinä voit paremmin, sen minä näen, ja siitä minä olen iloinen, --\nvastasi Vasili Ivânowitsh.\n\n-- Sehän on hyvä; ilo ei tee koskaan pahaa. Mutta panithan sanan ...\nsinne niin?\n\n-- Panin, kuinkas muutoin!\n\nMuutosta parempaan ei kestänyt kauan. Taudinpuuskat alkoivat uudistua\njälleen. Vasili Ivânowitsh istui poikansa vieressä. Joku erityinen\ntuska näkyi raastavan ukon mieltä. Muutamia kertoja hän jo yritti\npuhua, mutta ei voinut.\n\n-- Jevgêni! -- virkkoi hän viimein. -- Poikani, rakas poikani,\npoikani armas!\n\nTämä erikoinen puhuttelu vaikutti Bazârowiin... Hän käänsi hiukan\npäätään, koetti nähtävästikin ponnistautua irti häntä painavasta\nraskaasta horroksesta ja lausui:\n\n-- Mitä sanot, isäni?\n\n-- Jevgêni! -- jatkoi Vasili Ivânowitsh, laskeutuen polvilleen\npoikansa sohvan ääreen, vaikk'ei toinen voinut nähdä häntä, hänellä\nkun oli silmät ummessa. -- Jevgêni! Sinun on nyt parempi; Jumalan\navulla paranetkin vielä, mutta käytä hyväksesi tätä aikaa, lohduta\näitiäsi ja minua, täytä kristityn velvollisuus! Et usko, kuinka\nkauhean raskasta minun on puhua sinulle tätä, mutta vielä\nkauheampaa ... ikipäiviksi näetkös, Jevgêni,... aatteles, miltä...\n\nUkolta katkesi ääni, mutta pojan kasvoilla, vaikka silmät olivat yhä\nkiinni, elähti jotain omituista.\n\n-- En minä pane vastaan, jos se saattaa lohduttaa teitä, -- sanoi hän\nviimein, -- mutta ei tässä minun mielestäni huoli kiirehtiä. Itsehän\nsinä sanoit, että minun on parempi.\n\n-- Parempi on, Jevgêni, parempi; mutta kukapas sen tietää... Jumalan\nkädessähän kaikki on, mutta kun kristillinen velvollisuus on\ntäytetty...\n\n-- Ei, kyllä minä odotan vielä, -- keskeytti Bazârow. -- Minäkin\nolen sitä mieltä, että kriisi on tullut. Ja jos taas olemme\nerehtyneet kumpainenkin, niin mitäpäs siitä? Annetaanhan ehtoollista\ntajuttomillekin.\n\n-- No mutta, Jevgêni...\n\n-- Minä odotan. Minua nukuttaa nyt. Älä häiritse minua.\n\nHän laski päänsä entiseen asentoon.\n\nUkko nousi, istui nojatuoliin ja, pannen leukansa kämmenen nojaan,\nrupesi pureskelemaan sormenpäitään.\n\nÄkkiä kajahti hänen korviinsa linjaalivaunujen kolina, tuo kolina,\njoka niin räikeästi erottautuu maaelämän hiljaisuudessa. Lähemmäs\nja lähemmäs vierivät keveät pyörät; jo kuuluu hevosten korskunaa...\nVasili Ivânowitsh kavahti pystyyn ja riensi akkunaan. Pihaan ajoivat\nparhaillaan kahden-istuttavat vaunut, neli-valjakko edessä. Sen\npitemmittä harkinnoitta, tuommoisen hurjan riemastuksen puuskassa\nhän juoksi kuistille... Livreaan puettu lakeija oli aukaisemassa\nvaunun-ovea, ja siitä tuli ulos rouvas-ihminen mustassa mantiljassa,\nmusta harso silmillä.\n\n-- Minun nimeni on Odintsôw, -- sanoi hän. -- Onko Jevgêni\nVasíljewitsh hengissä vielä? Te olette kaiketi hänen isänsä. Minä\ntoin tohtorin mukanani.\n\n-- O, minun hyväntekijäni! -- huudahti Vasili Ivânowitsh, tarttuen\nhänen käteensä ja painellen sitä suonenvetoisesti huuliinsa, sillä\nvälin kuin Anna Sergêjewnan tuoma tohtori, pienikasvuinen mies,\nsaksalaista tyypiä, silmälasit silmillä, kiirehtimättä astui\nvaunuista maahan. --\n\nHengissä on, hengissä on, minun Jevgênini, ja nyt hän tulee\npelastetuksi! Arina! Arina! Enkeli taivaasta on ilmestynyt...\n\n-- Mitä? Herra siunatkoon! -- jokelsi eukko, rientäen\nvierashuoneesta. Mitäkään käsittämättä koko asiasta, hän lankesi\neteisessä Anna Sergêjewnan jalkain juureen ja rupesi, kuin\nmielipuoli, suutelemaan hänen leninkiänsä.\n\n-- Mitäs te nyt! mitäs te nyt! -- puheli Anna Sergêjewna, mutta Arina\nVlâsjewna ei kuullut häntä, eikä Vasiii Ivânowitshkaan osannut muuta\nkuin myötäänsä hokea: \"enkeli! enkeli!\"\n\n-- _Wo ist der Kranke?_ Mis ole se patient? -- kysäisi viimein\ntohtori, hieman närkästyneenä.\n\nVasili Ivânowitsh hillitsi tunteittensa purkaukset.\n\n-- Täällä, täällä, -- sanoi hän -- olkaa hyvä ja seuratkaa minua,\n_wertester her koljeega_, -- lisäsi hän sitten vanhalta muistiltaan.\n\n-- Aa! -- äännähti saksalainen, myhähtäen happamesti.\n\nVasili Ivânowitsh saattoi hänet kabinettiin.\n\n-- Tohtori Anna Sergêjewna Odintsôwilta, -- sanoi hän pojalleen,\nkumartuen ihan hänen korvansa juureen.\n\nBazârow avasi äkkiä silmänsä. -- Mitä sinä sanoit?\n\n-- Minä sanoin, että Anna Sergêjewna Odintsôw on täällä ja on tuonut\nmukanansa tämän herra tohtorin.\n\nBazârow katsahti ympärinsä.\n\n-- Hän täällä... Minä tahdon nähdä hänet.\n\n-- Saathan sinä hänet nähdä, Jevgêni, mutta ensin täytyy keskustella\nherra tohtorin kanssa. Minä kerron hänelle koko taudin historian,\nkoskapa Sîdor Sîdoritsh (äskeinen kihlakunnanlääkäri) on lähtenyt\npois, ja sitten me pidämme pienen konsultationin. Bazârow katsahti\nsaksalaiseen.\n\n-- Jutelkaa sitten pian, mutta älkää puhuko latinaa, sillä ymmärrän\nminäkin mitä _jam moritur_[27] merkitsee.\n\n-- _Der Herr scheint des Deutschen mächtig su sein_,[28] -- alkoi\nvasta-tullut Aesculapion opetuslapsi, kääntyen Vasili Ivânowitshiin.\n\n-- _Ih ... haabje..._ Puhukaa sentään venättä, -- virkkoi ukko.\n\n-- Soo, soo, se ole siis sil viisil... No ikskaikki.\n\nKonsultationi alkoi.\n\nPuolen tunnin perästä Anna Sergêjewna astui Vasili Ivânowitshin\nseurassa kabinettiin. Tohtori ennätti kuiskata hänelle, ett'ei\nsairaan paranemisesta ole vähintäkään toivoa.\n\nAnna Sergêjewna katsahti Bazârowiin ja -- pysähtyi ovelle: niin\nkerrassaan hämmästynyt hän oli, nähdessään hänen kuumeiset ja samalla\nkalman-omaiset kasvonsa ja nuo sameat silmät, jotka tuijottivat\nhäneen. Omituinen kylmä ja raukaiseva säikähdys täytti hänet.\nSilmänräpäykseksi sävähti hänessä tämä ajatus: Mitähän olisin\ntuntenutkaan, jos todellakin olisin rakastanut häntä?\n\n-- Kiitos, -- virkkoi Bazârow. -- En osannut tätä odottaakaan.\nTämä on hyvä työ. Ja niinpä me siis vielä kerran tapasimme, kuten\nlupasittekin.\n\n-- Anna Sergêjewna oli niin ystävällinen... -- yritti Vasili\nIvânowitsh.\n\n-- Isä, jätä meidät. Sallittehan, Anna Sergêjewna? Eipähän nyt...\n\nHän viittasi päällään raukeaan, velttona viruvaan ruumiisensa.\n\nVasili Ivânowitsh läksi pois.\n\n-- Niin, kiitos, -- toisti Bazârow. -- Tämähän on aivan\nkuninkaallista. Kerrotaanhan kuninkaittenkin käyvän sairaitten luona.\n\n-- Jevgêni Vasiljewitsh! Minä toivoin...\n\n-- Voi Anna Sergêjewna! Puhukaamme totta. Minä olen mennyttä\nmiestä. Pyörän alle joutui poika. Ja siitä seuraa, että turha oli\ntulevaisuutta ajatellakaan. Tuttuhan se on juttu, tuo kuolema,\nmutta uusi itsekullekin. Tähän saakka ei minua ole hirvittänyt...\nmutta sitten tulee tajuttomuus ja fiuh! (Hän huitasi hervakasti\nkädellään). No niin, mitäpä sanoisinkaan teille? ... Minähän rakastin\nteitä! Mieletöntä kerrassaan se oli ennen, kaksin verroin nyt...\nRakkaus se on pelkkää muotoa vain, mutta minun muotoni se on nyt\nhajoamaisillaan. Sanonpa paremminkin: te olette niin uljas! Nytkin te\nseisotte tuossa niin kauniina...\n\nAnna Sergêjewna hätkähti vasten tahtoansakin.\n\n-- Älkää peljätkö ... istukaa tuonne noin ... älkää tulko minua\nlähelle; minun tautini on tarttuvaa laatua.\n\nAnna Sergêjewna astui kiirein askelin huoneen poikki ja istahti\nnojatuoliin, sen sohvan vieressä, jossa Bazârow makasi.\n\n-- Niin ylevämielinen! -- kuiskasi Bazârow. -- Ja niin lähellä,\nja niin nuori ja tuore ja puhtoinen ... tässä ilkeässä huoneessa!\nNoniin, jääkää hyvästi! Eläkää kauan, se on kaikkein parasta, ja\nkäyttäkää elämää hyväksenne, niinkauan kuin aikaa on. Katsokaas,\nmikä nurinkurinen kuva: mato, puoleksi rikki tallattu, sekin vielä\nkiemurtelee. Ja niin sitä mietiskelin minäkin: paljon minä teen\nja aikaan saan, en minä hetikään kuole, jopa! Minulla on tehtävä\nmaailmassa, minä olen jättiläinen! Mutta nyt tuon jättiläisen\ntehtävänä on vain pitää huolta, että kuolisi säädyllisesti, vaikka\nkukapa siitäkään välittäisi... Ja oli miten oli: häntää en rupea\nheiluttamaan...\n\nBazârow vaikeni ja tavoitti kädellään lasiansa. Anna Sergêjewna antoi\nhänelle juotavaa, sormikkaitaan riisumatta ja arasti hengittäen.\n\n-- Minut te unohdatte -- jatkoi sairas, -- eihän kuolleesta elävän\nkumppaliksi... Isä sanoo teille varmaankin, että kas tuommoisen\nmiehen muka nyt kadottaa Venäjänmaa... Loruja, mutta antakaa ukon\nolla siinä uskossa. Hyvä se, että on edes jotain, mikä lapsen mielen\nviihdyttää... Olkaa äidillekin hellä, sillä sellaisia ihmisiä kuin\nhän, te ette siellä teidän suuressa maailmassanne löydä, vaikka\nvalkealla hakisitte... Minua muka tarvitsee Venäjänmaa... Ei, eipäs\nnäy tarvitsevan. Ja ketäpä se tarvitsis? Suutaria se tarvitsee,\nräätäliä se tarvitsee, teurastajaa ... teurastaja myö lihaa ...\nteurastaja ... malttakaahan ... nyt tais mennä sekaisin... Tässä on\nmetsä...\n\nBazârow nosti kätensä otsalleen.\n\nAnna Sergêjewna kumartui hänen puoleensa.\n\n-- Jevgêni Vasíljitsh, minä olen täällä... Sairas tarttui hänen\nkäteensä ja kohottautui.\n\n-- Jääkää hyvästi, -- sanoi hän, äkkiä reipastuen, ja silmät\nvälähtivät viimeistä kertaa. -- Jääkää hyvästi... Kuulkaas... minähän\nen suudellutkaan teitä silloin... Puhaltakaa tuohuksen liekki\nkuolevaiseen ... sitten se sammukoon...\n\nAnna Sergêjewna painoi huulensa hänen otsaansa.\n\n-- Jo riittää! -- virkkoi hän, vaipuen taas pielukselle. - Nyt ...\nlöi pimeäksi...\n\nAnna Sergêjewna astui hiljaa ulos huoneesta.\n\n-- Kuinka on? -- kysäisi Vasili Ivânowitsh kuiskaten.\n\n-- Nukahti, -- vastasi toinen tuskin kuuluvalla äänellä.\n\nBazârowin ei ollut suotu herätä enää. Iltapuoleen hän kävi aivan\ntajuttomaksi... Huomenissa hän kuoli. Isä Aleksei toimitti hänelle\nuskonnolliset menot. Kun viimeistä voidellusta tehtäessä pyhä öljy\noli kajonnut hänen rintaansa, hänen toinen silmänsä aukeni. Näytti\nsilloin kuin hän olisi huomannut juhlapukuisen papin, savuavan\nsuitsutusastian, kynttilät pyhimyskuvan edessä, ja silloin sävähti\nsilmänräpäyksen kestävä kauhistus yli noitten kuolehtuneitten\nkasvojen.\n\nJa vihdoin, kun viimeinen huokaus oli rinnasta lähtenyt ja talossa\nalkoi yleinen voivotus, silloin äkillinen raivo valtasi Vasili\nIvânowitshin.\n\n-- Sanoinhan minä nostavani napinan huudon! -- parkui hän käheällä\näänellä, kasvot hehkuvina ja vääntyneinä, ja nyrkkiänsä ilmaan\npuiden, ikäänkuin ketä uhaten, -- ja minä napisen ja huudan, ja\nhuudan ja napisen!\n\nMutta Arina Vlâsjewna kietoi, kyynelissään kylpien, kätensä hänen\nkaulaansa, ja molemmat lankesivat maahan kasvoilleen pyhimyskuvan\neteen.\n\n-- Noin, -- kertoi myöhemmin Anfîsushka väentuvassa, -- noin\nrinnatusten siinä sitten olivat poloiset ja päänsä yhteen painoivat\nkuin karitsat sydänpäivällä...\n\nMutta sydänpäivän helle helpottaa, ja ilta joutuu, ja yö saa, ja\nsitten palataan hiljaiseen tyyssijaan, ja suloista on siellä nukkua\nraskautettujen ja väsyneitten...\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\nKului puoli vuotta. Ulkona oli valkoinen talvi ja sen seuralaiset\nalinomaiset: pilvettömäin pakkasten armoton hiljaisuus, kiinteä,\nnarskahteleva lumi, punertava härmä puissa, vaaleansinervä taivas,\nsavupatsaat uuninpiippujen päällä, huurupilvien hulvaukset äkkiä\navatuista ovista, verevät, ikäänkuin minkä puremat posket ihmisten\nkasvoissa ja värähteleväin hepojen joutuisa juoksu.\n\nLyhyt tammikuun päivä läheni jo loppuansa. Illan kylmä kiristeli\nentistä kuivemmaksi liikahtamatonta ilmaa, ja nopeasti himmeni\nveripunainen illanrusko. Prokôfjitsh, mustassa frakissa ja\nvalkoisissa sormikkaissa, kattoi juhlallisen näköisenä pöytää\nseitsemälle hengelle.\n\nViikko sitten oli pitäjän pienessä kirkossa toimitettu -- hiljaa ja\nmelkein ilman todistajia -- kahdet vihkiäiset: Arkâdin ja Kâtjan\nsekä Nikolai Petrôwitshin ja Fênitshkan. Ja tänään nyt Nikolai\nPetrôwitsh piti läksiäispäivällisiä veljelleen, jonka oli määrä\nmatkustaa Moskovaan asioilleen. Anna Sergêjewna oli lähtenyt pois\nheti vihkiäisten jälkeen, jätettyään runsaat huomenlahjat nuorikoille.\n\nTäsmälleen kello kolme kaikki astuivat pöytään. Mitja sai siinä\nsijansa hänkin. Hänellä oli jo oma hoitajansa, brokaadi-tanu päässä.\nPâvel Petrôwitsh istui Kâtjan ja Fênitshkan välissä; \"miehet\" olivat\nsijoittuneet itsekukin vaimonsa viereen.\n\nYstävämme olivat muuttuneet viime aikoina: näytti kuin olisivat\npulskistuneet, vakaantuneet. Pâvel Petrôwitsh se yksin oli laihtunut,\nmutta sekin loi vain enemmän siroutta hänen luisevain piirteittensä\n_grandseigneur'imäisyyteen_... Muuttunut oli Fênitshkakin. Uudessa\nsilkkileningissä, leveä samettikoriste nivuksilla, kultakäädyt\nkaulassa, hän istui kunnioittavasti liikkumatonna, kunnioittavasti\nomaan itseensä nähden ja kaikkiin nähden, mikä hänen ympärillään oli,\nja myhähdellen, niinkuin olisi tahtonut sanoa: \"suokaa anteeksi,\nmutta minkäs minä sille mahdan!\" Eikä hän yksin, vaan kaikki muutkin\nmyhähtelivät ikäänkuin anteeksi pyydellen. Kaikista tuntui hiukan\ntukalalta ja hiukan alakuloiselta, mutta itse asiassa sangen hyvältä.\nItsekukin osoitti hauskalla huomaavaisuudella palveluksia toiselleen,\nikäänkuin kaikki olisivat suostuneet näyttelemään jotain kodikasta\nkomediaa. Kâtja oli kaikista levollisin. Luottavasti hän katsahteli\nympärilleen, ja Nikolai Petrôwitsh oli mielistynyt häneen aivan\nhurjasti, sen saattoi huomata. Loppupuolella ateriaa hän nousi ylös,\ntarttui pikariinsa ja kääntyi Pâvel Petrôwitshin puoleen:\n\n-- Sinä jätät meidät ... sinä jätät meidät nyt, veli armas, --\naloitti hän; -- tietysti joksikin aikaa vain; mutta min'en kumminkaan\nsaata olla julkilausumatta sinulle, että minä ... että me ... mikäli\nminä ... mikäli me... Jaa, semmoista se on, kun ei ihminen osaa pitää\npuhetta. Arkâdi, pidä sinä.\n\n-- Ei, isä, en minä ole valmistautunut.\n\n-- Mutta minäpä olin! No niin, salli nyt, veli hyvä minun vain\nsyleillä sinua, toivottaa sinulle kaikkea hyvää, ja palaja pian tänne\ntaas.\n\nPâvel Petrôwitsh suuteli jokaista, Mitjaa tietysti kanssa.\nFênitshkalta hän sitä paitsi suuteli kättä, jota toinen ei vielä\nosannut ojentaa asianmukaisella tavalla. Uudestaan täytettyä pikaria\ntyhjentäessään Pâvel Petrôwitsh virkkoi, syvästi huoaten:\n\n-- Olkaa onnellisia, ystäväni! _Farewell!_\n\nTämä englantilainen loppuliraus jäi muilta huomaamatta, mutta kaikki\ntunsivat liikutusta sydämessään.\n\n-- Bazârowin muistoksi, -- kuiskasi Kâtja miehellensä, kilistäen\nhänen kanssaan. Vastaukseksi Arkâdi puristi lujasti hänen kättään,\nmutta ei rohjennut ääneensä esittää tätä maljaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähänhän saisi jutelma päättyäkin. Mutta kenties joku lukijoista\ntahtonee tietää, mitä itsekukin tässä esittämistämme henkilöistä\ntekee nyt, nyt paraillaan. Me olemme valmiit tyydyttämään hänen\ntoivomuksensa.\n\nAnna Sergêjewna on äsken mennyt naimisiin, ei rakkaudesta, vaan\nvakaumuksesta. Hänen miehensä on Venäjän tulevaisia toimimiehiä,\nsangen älykäs, lain-oppinut, jolla on terävä, käytännöllinen\näly, luja tahto ja huomattava puhelahja. Hän on vielä nuori,\nhyväntahtoinen ja kylmä kuin jää. He elävät erittäin hyvässä sovussa\nkeskenään ja saavuttavat vielä kukaties onnenkin ... kukaties\nrakkaudenkin.\n\nVanha ruhtinatar kuoli ja joutui jo kuolinpäivänä unohduksiin.\n\nKirsânowit, isä poikineen, elävät Mârjinossa. Heidän taloudelliset\nasiansa alkavat korjaantua. Arkâdista on tullut innokas\nmaanviljelijä, ja \"farmi\" tuottaa nyt melkoisia tuloja. Nikolai\nPetrôwitsh on päässyt sovinto-oikeuden jäseneksi ja puuhaa\nkaikesta voimastaan, alinomaa ajellen ympäri piirikunnassa ja\npitäen pitkiä puheita; hän näet on sitä mieltä, että musikka pitää\n\"saada järkiinsä\", se on: hänelle pitää toistamistaan toistella\nsamoja sanoja, kunnes toinen ihan väsyy. Mutta eipä hän, totta\npuhuen, sittenkään tyydytä sivistyneitä tilan-omistajia, jotka\nvuoroin uhkeasti, vuoroin surumielisesti puhuvat mansipationista\n(lausuen tuon 'an' nenäänsä), eikä hän tyydytä sivistymättömiäkään\ntilan-omistajia, jotka kursailematta haukkuvat \"tätä munsipatsuonia\".\nLiiaksi hän on pehmeä niin toisille kuin toisillekin.\n\nKâtjerîna Sergêjewnalle on syntynyt poika, Kolja. Mitja se juosta\npiipottelee jo reippaasti ja puhuu paasuaa paljon.\n\nFênitshka, Feodôsia Nikolâjewna ei rakasta -- miehensä ja Mitjan\njälkeen -- ketään niin palavasti kuin kälyänsä, ja kun Kâtja istahtaa\npianon ääreen, silloin hän olisi valmis istumaan hänen vieressään\npäivän umpeen.\n\nSananen Pjotristakin. Hän on typeryyttään ja mahtavuuttaan ihan\npökkelöitynyt. Hän ei käytä enää tavun alussa kovaa t:tä ja sanoo\nsiis _dämä_ ja _duttava_. Mutta naimisissa on hänkin ja saanut kelpo\nmyötäjäiset. Hänen vaimonsa on kaupungin kaalitarhurin tytär, joka\noli ennättänyt antaa rukkaset kahdellekin kosijalle siitä syystä\nvain, ett'ei heillä ollut taskukelloa, mutta Pjotrilla oli muutakin\nkuin kello, -- hänellä oli kiiltävät batinitkin.\n\nDresdenissä, Brühlin terrassilla, kello kahden ja neljän välillä,\nsiis kaikkein fashionablisimpaan kävelyaikaan, teille saattaa tulla\nvastaan muuan herra, noin viidenkymmenen vanha, aivan harmaissa jo.\nNäyttää siltä kuin häntä vaivaisi leini, mutta kaunis mies hän on yhä\nvieläkin, käy hienossa puvussa, ja koko hänen ryhdissään asuu tuo\nomituinen leima, jonka ihminen saa ainoastaan pitkällisen oleskelun\nkautta yhteiskunnan ylhäisimmissä piireissä. Se on Pâvel Petrôwitsh.\nHän läksi Moskovasta ulkomaille terveyttään parantamaan ja asettui\nDresdeniin, jossa nyt seurustelee enimmäkseen englantilaisten ja\nsinne poikkeavain venäläisten kanssa. Englantilaisten seurassa hän\nkäyttäytyy varsin säveästi, melkein vaatimattomasti, ei kumminkaan\nilman arvokkaisuutta. Hän on heidän mielestään kuivanpuoleinen herra,\nmutta he kunnioittavat hänessä kumminkin täydellistä gentlemania, _\"a\nperfect gentleman\"_.\n\nVenäläisten kanssa hän on vilkkaampi, purkaa sappeaan, ivaillen\nitseänsä ja härnäillen muita; mutta tuo kaikki käy häneltä niin\nmiellyttävästi, sekä etenkehdaten että säädyllisesti. Hän kannattelee\nslavofiilista suuntaa: sehän on ylhäisessä maailmassa nykyjään\n_très distingué_. Venäläistä kirjallisuutta hän ei lue lainkaan,\nmutta kirjoituspöydällään on hänellä hopeainen tuhkakuppi musikan\nniinivirsun muodossa. Meikäläiset turistit ovat hyvin kärkkäät\nhännystelemään häntä. Matvei Iljítshkin, joka oli _sen-aikuisen\noppositionin_ miehiä, teki kaikessa mahtavuudessaan visitin\nhänelle. Sikäläisten kanssa hän tosin ei paljoa seurustele, mutta\nhe osoittavat hänelle melkein hartaudenomaista kunnioitusta. Saada\npääsylippu hovikapellaan tai teatteriin, -- eihän sitä kukaan kykene\nhankkimaan niin helposti ja nopeasti kuin _der Herr Baron von\nKirsânoff_. Hyvää hän tekee voimiansa myöten yhä nytkin; välisti hän\nvieläkin pitää hiukan melua: ilmankos hän olikin leijona aikoinaan.\nMutta raskaalta tuntuu hänestä elämä ... raskaammalta kuin itse\nluuleekaan... Maksaa vain katsahtaa häneen, kun hän venäläisessä\nkirkossa seisoo jossain syrjässä, seinään nojaten, ajatuksissaan,\nliikahtamatta, huulet katkerassa puristuksessa ... ja siinä hän\nsitten äkkiä herää mietteistään ja alkaa melkein huomaamattomasti\ntehdä ristinmerkkiä rintaansa.\n\nRouva Kúkshin joutui ulkomaille hänkin. Hän oleskelee nykyjään\nHeidelbergissa, tutkistellen siellä -- ei luonnontieteitä enää,\nvaan arkkitehtuuria, jossa hän, oman puheensa mukaan, on keksaissut\nuusia lakeja. Hän hieroo edelleenkin tuttavuutta ylioppilaitten\nkanssa, semminkin nuorten venäläisten fyysiikojen ja kemistien kera,\njoita vilisemällä vilisee Heidelbergissa. Nämä herrathan ne ensi\nalussa herättivät naiiveissa saksalaisissa professoreissa ihmettelyä\nterveellä älyllään, mutta nyttemmin ihmetyttävät näitä samoja\nprofessoreita täydellisellä toimettomuudellaan ja perinjuurisella\nlaiskuudellaan.\n\nSítnikow vetelehtii Pietarissa, seurustellen suuren Jelisêjewitshin\nja parin kolmen kemistin kanssa, jotka eivät tiedä erotusta hapen\nja typen välillä, mutta silti ovat täynnään kieltämystä ja oman\nitsensä kunnioittamista. Sítnikow valmistautuu suureksi mieheksi\nhänkin ja vakuuttelee jatkavansa Bazârowin \"asiaa\". Sanotaan hänen\nsaaneen kerran selkäänsäkin, mutta eipä mies velkaa jäänyt: eräässä\nsameassa aikakauskirjan pahaisessa hän julkaisi erään samean artiklan\npahaisen, viitaten siinä kautta rantain, että tuo selkään antanut\nherrasmies on -- pelkuri. Tätä tällaista hän sanoo ironiaksi. Isä se\nlähettelee häntä asioilleen milloin puoleen, milloin toiseen. Äidin\nmielestä hän on tölhömäinen ja -- literatööri.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaukana, syrjäisissä seuduin Venäjänmaata on pieni kirkonkylän\nkalmisto. Kuten melkein kaikki kalmistot meillä, niin sekin luo\neteesi murheellisen näyn: ojat sen ympärillä ovat jo aikaa sitten\nvierineet umpeen; harmaat puuristit ovat kallellaan ja mätänevät\nkatoksiensa alla, jotka joskus maailmassa olivat maalatuita;\nkivipaadet haudoilla ovat siirtyneet sijoiltaan, niinkuin kuka heitä\nalhaalta päin sysäileisi; pari kolme kitukasvuista puuta tuskin\nnimeksikään siimestä suo; lampaita siellä kenenkään ahdistelematta\nkävelee haudoilla...\n\nMutta hautain joukossa on yksi, johon ei ihmiskäsi pääse kajoamaan,\nja jota ei polje elukan jalka; linnut vaan sen päällä istuvat ja\naamuvirsiänsä veisailevat. Rauta-aitaus on rakettu sen ympärille,\nja nuori näre kasvaa sen kummassakin päässä. Siinä lepää Jevgêni\nBazârow. Sen ääreen saapuu läheisestä pikku kylästä usein kaksi jo\nraihnaista vanhusta, mies vaimoineen. Toisiansa tukien he astuvat\nraskain askelin, lähestyvät rautaristikkoa ja polvillensa lankeavat,\nja siinä itkevät kauan ja katkerasti, ja kauan ja tarkasti katselevat\nmykkää kiveä, jonka alla heidän poikansa lepää. He vaihtavat sanasen\nja toisen, huitaisevat pois kiveltä pölyn ja oikaisevat näreessä\noksan ja rukoilevat jälleen, eivätkä malta eritä tästä paikasta,\njossa heistä tuntuu kuin olisivat lähempänä poikaansa, lähempänä\nmuistoja hänestä...\n\nTurhiako ovat vanhusten rukoukset ja kyyneleet? Voimatonko on\nrakkaus, pyhä, alttiiksi-antauva rakkaus?\n\nOi ei!\n\nKätkeköönpä hauta kuinka intohimoisen, syntisen, kapinoivan\nihmissydämen hyvänsä, -- levollisesti sen kummulta kukkaset meitä\nkatselevat viattomilla silmillään: ei ne yksin ikuisesta rauhasta\nmeille haasta, tuosta \"kylmäkiskoisen\" luonnon suuresta rauhasta;\niankaikkisesta sovituksestakin ne haastaa ja elämästä, jolla ei\nloppua ole.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Maaorjuuden synty ja kehittyminen hamaan sen lakkauttamiseen\nasti 19 p. helmikuuta 1861 (v.l.) on juurta jaksain esitettynä _M.\nWallacen_ teoksessa _\"Venäjä\"_, joka parhaillaan ilmestyy suomeksikin.\n\n[2] Surullisesti kuuluisain rouva Saltykówin ja kreivi Araktshêjewin\njulmuudet orjia kohtaan, samoin kuin Speránskin rankaisemat\nkidutustapaukset (katso _M. Wallace, Venäjä_, XXVIII luku) lienevät\nsilloin kyllä suullisina kertomuksina kulkeneet suvusta sukuun, mutta\nsaipa T. omin silminkin nähdä sentapaisia kauhuja. Pitsh mainitsee\nkuulleensa T:n omasta suusta seuraavan kertomuksen:\n\nT:n mummo, vanha ja kiukkuinen ihminen, joka halvauksen tähden\nmyötäänsä istui liikkumatta nojatuolissaan, oli kerran jostain\nsyystä suuttunut pieneen passaripoikaansa (kazatshók) ja vihansa\nvimmassa löi poikasta halolla päähän niin pahasti, että tämä kaatui\ntunnottomana maahan. Tuo näky tuntui mummosta ilkeälle: hän kumartui,\nnosti poikasen nojatuoliinsa, peitti suurella pieluksella hänen\nverisen päänsä, istui sitten pojan päälle ja _tukahdutti hänet_.\nSanomattakin on selvä, ett'ei tämä ylhäinen rouva tuosta joutunut\nmihinkään edesvastaukseen.\n\n[3] Neljättäkymmentä vuotta sitten oli Nadjêzhdin käyttänyt tätä\nsanaa sen-aikuisista romantikoista, mutta se oli kokonaan jäänyt\nunohduksiin. Turgênjew loitsi sen aivan uutena ilmi.\n\n[4] Lauseparsi maaorjuuden ajoilta; tarkoittaa: maaorjaa.\n_Suomentajan muistutus_.\n\n[5] Desjätina = 1,09 hehtaaria.\n\n[6] Niinkuin maaorjuuden aikana tavallista oli. _Suom. muist_.\n\n[7] On päässyt arkuudestaan. _Suom. muist_.\n\n[8] Progressi = edistys, parannukset, varsinkin yhteiskunnallisissa\nasioissa; 50- ja 60-luvulla Venäjällä paljon käytetty sana. _Suom.\nmuist_.\n\n[9] Te olette kaiken tämän muuttaneet toisapäin. _Suom. muist_.\n\n[10] Mutta saathan sinä rahaa minulta. _Suom. muist_.\n\n[11] Tarmo on valtiomiehen tärkein ominaisuus.\n\n[12] Jotain tuollaista kuin: \"Kili-kil, kili-kol, fili-bum-bum-bum.\"\n_Suom. muist_.\n\n[13] _Bedlam_, kuuluisa hourupäisten hoitolaitos Lontoossa; yleensä:\nhulluinhuone. _Suom. muist_.\n\n[14] Bazârow lausui tahallaankin väärin sanat _grand genre_ =\nylhäisen maailman tavat. _Suom. muist_.\n\n[15] Hän aikoi sanoa: _voilà tout_ (voalaa tuu = siinä kaikki).\n_Suom. muist_.\n\n[16] Kiirastorstain aamuna uunissa kuumennetut suolat, joilla\nluultiin olevan taikavoimia. _Suom. muist_.\n\n[17] Hän aikoi sanoa _en amateur =_ asian harrastuksesta vain.\n\n[18] Comme il faut (kuten pitää).\n\n[19] Mies ken yhdestä sanasta ymmärtää. _Suom. muist_.\n\n[20] Yhtä heimoa. _Suom. muist_.\n\n[21] Viittaus siihen sairaaloiseen uskonnolliseen ahdasmielisyyteen,\njohon Gôgol lopulla ikäänsä vaipui. _Suom. muist_.\n\n[22] Venäläinen sananlasku. _Suom. muist_.\n\n[23] _Et voilà tout_ = ja siinä se. _Suom. muist_.\n\n[24] Punajuurilla höystettyä lihalientä. _Suom. muist_.\n\n[25] Sanaleikki, jota on mahdoton muille kielille kääntää. Venäläinen\nsana mir merkitsee sekä: \"maailma\", että: \"kunta\". _Suom. muist_.\n\n[26] Lapis infernalis. _Suom. muist_.\n\n[27] Kuoloa tekee; viimeisillään. _Suom. muist_.\n\n[28] Herra näkyy osaavan saksaa. _Suom. muist_.\n\n\n\n"]