[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fAro8bgV0yer8efOcScrm_b89JSJS2AzlaxfQaCoEIRc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1217,"Klassillinen kirjallisuus yleistajuisesti esitettynä","Grey, Henry (fl. 1850)",null,"1217-grey-henry-klassillinen-kirjallisuus-yleistajuisesti-esitettyna","1217__Grey_Henry__Klassillinen_kirjallisuus_yleistajuisesti_esitettynä","tietokirja",[],[13],"klassikot","fi",1881,1887,65916,462691,false,51124,[22,23],"Greek literature -- Translations into Finnish","Latin literature -- Translations into Finnish",[25],"Classics of Literature","\"Klassillinen kirjallisuus yleistajuisesti esitettynä\" by Henry Grey is a scholarly work written in the late 19th century. The book aims to provide an accessible overview of classical literature, covering significant works and authors from ancient Greece and Rome, including Homeros, Hesiodos, and Virgil, among many others. It seeks to highlight the timeless relevance of these classics and to inspire modern readers to explore these foundational texts of Western literature.  The opening of the text introduces the purpose of the book and its context in relation to classical literature. The author reflects on the intellectual legacy of ancient authors, noting that many ideas considered modern were already explored by figures like Socrates and Plato long ago. In this section, Grey emphasizes the importance of understanding and appreciating the complexities of classical texts, which can be challenging for contemporary readers. The beginning serves not only as a preface to the material covered in the subsequent chapters but also as a call to delve deeper into the themes and narratives that continue to shape literary and philosophical discourse today. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Lamminen, Frans",232,"Yleistajuinen katsaus antiikin Kreikan ja Rooman merkittävimpien kirjailijoiden tuotantoon. Teos sisältää tiivistelmiä ja esittelyjä muun muassa Homeroksen, Platonin ja Ciceron keskeisistä teoksista.","H. Greyn 'Klassillinen kirjallisuus yleistajuisesti esitettynä' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 1217. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KLASSILLINEN KIRJALLISUUS YLEISTAJUISESTI ESITETTYNÄ\n\nKirj.\n\nH. Grey\n\n\n\"The Classics for the Millions\" nimisestä englanninkielisestä\nteoksesta mukaillut t:ri V. E. Öman\n\n\nSuomensi F. Lamminen\n\n\n\n\n\nK. E. Edlund, Helsinki, 1887.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Homeros.\n   Iliadi\n   Odysseia\n Hesiodos.\n   Työ ja päivät\n   Teogonia\n   Herakleen kilpi\n Pindaros.\n   Oodeja\n Anakreon.\n   Lauluja\n Aiskylos.\n   Vangittu Prometeys\n   Turvaa etsiväiset\n   Persialaiset\n   Seitsemän ruhtinasta\n   Theben ulkopuolella\n   Oresteen vaiheet:\n     1. Agamemnon\n     2. Uhrinkantajattaret\n     3. Eymenidit\n Herodotos.\n   Mytillinen kertomus\n   Assyrian valta\n   Babylon\n   Egypti\n   Kambyses\n   Dareios\n   Kreikan valtiot\n   Persialais-sota\n Sofokles.\n   Kuningas Oidipos\n   Oidipos Kolonossa\n   Antigone\n   Aijas\n   Trakialais-immet\n   Filoktetes\n   Elektra\n Eyrypides.\n   Alkestis\n   Medeia\n   Ifigeneia\n   Ifigeneia Tauriissa\n   Bachon palvelijattaret\n   Ion\n   Kyklopi\n Aristofanes.\n   Ritarit\n   Akarnailaiset\n   Rauha\n   Lysistrate\n   Pilvet\n   Ampiaiset\n   Linnut\n   Sammakot\n   Naisten juhla\n   Nais-valtiopäivät\n   Plutos\n Tukydides.\n   Kreikan historia\n Xenofon.\n   Anabasis\n   Memorabilia\n   Kyropaideia\n   Muut teokset\n Platon.\n   Luentoja\n   Puheenvaihteluja\n   Jumaluustarut\n Aristoteles.\n   Elämäkerta\n   Organon\n   Retorika\n   Runous\n   Etika\n   Valtio-oppi\n   Luonnonfilosofia\n   Elo-opillisia kirjoituksia\n   Kertomus eläimistä\n   Metafyysillisiä tutkimuksia\n Demostenes.\n   Elämäkerta\n   D. asianajajana\n   Valtiollisia puheita\n Lukianos.\n   Elämäkerta\n   Jumalten puheenvaihtelut\n   Jumalten neuvottelu\n   Kuolleiden puheenvaihtelut\n   Karonin käynti ylämaailmassa\n   Filosofien myynti\n   Kuolleista nousseet opettajat\n   Vieraskemut\n   Hermotimos\n   Uusi Ikaros\n   Ivallisia kuvauksia yhteiskunnallisista oloista\n   Kertomusrunoelmia\n Plautus.\n   Aarre\n   Kerskuri\n   Kummitus\n   Haaksirikko\n   Sotavangit\n   Kaksoisveljekset\n   Amphitryo\n   Kultaruukku\n   Pseudolus\n   Kartagolainen nuorukainen\n Terentius.\n   Tyttö Androsta\n   Kuohilas\n   Phormio\n   Kaksi veljestä\n Katullus.\n   Runoelmia\n Lukretius.\n   Aineiden luonnosta\n Caesar.\n   Kommentarioita Gallialais-sodasta\n   Kommentarioita sisällisestä sodasta\n Cicero.\n   Elämäkerta\n   Kaunopuheliaisuudesta\n   Kirjeitä\n   Vanhuudesta\n   Ystävyydestä\n   Elämän oikeasta tarkoituksesta\n   Akatemiallisia kysymyksiä\n   Tuskulanumilaisia tutkimuksia\n   Velvollisuuksista\n   Jumalten olemuksesta\n   Ennustamisesta\n   Scipion uni\n Sallustius.\n   Roman historia\n   Sota Jugurthaa vastaan\n   Katilinan salaliitto\n Virgilius.\n   Bucolica\n   Georgica\n   Aeneis\n Horatius.\n   Ensimmäiset runokokeet\n   Roman elämästä\n   Yksinkertaisesta elämästä\n   Rakkaudenrunoja\n   Kirje Pisoille\n Livius.\n   Aikakirjat\n Tibullus.\n   Elegioja\n Propertius.\n   Rakkaudenrunoja\n   Historiallisia runoelmia\n   Arethusan kirjeet\n   Kornelian puhe\n Ovidius.\n   Sankarirunoelmia\n   Lemmen elegioja\n   Rakastamisen taito\n   Lemmen lääkitys\n   Metamorfosit\n   Fasti\n   Valitusvirret\n   Kirjeitä Pontosta\n   Ibis\n Martialis.\n   Tapakuvauksia ja komparunoja\n Juvenalis.\n   Satiireja\n Plinius nuorempi.\n   Kirjeitä\n Tacitus.\n   Agrikola\n   Germania\n   Roman aikakirjat\n   Ajantietoja\n   Puhujat\n\n\n\n\nAlkulause.\n\n\nEi paljon tarvitse tutkia vanhojen kirjailijoiden teoksia\nhuomatakseen, että me kaikessa, mikä koskee viisaustieteellistä\nmietiskelyä, valtiolaitosta ja taidetta, emme ole päässeet paljoakaan\npitemmälle, kuin mihin tultiin jo ammoin aikoja sitten meidän\naikalukumme alkua ennen. Ajatuksia, joita me nyt pidämme ihan uusina,\nlöytyi ja lausuttiin jo silloin; yhteiskunnalliset kysymykset, joita\nme koetamme ratkaista, olivat myöskin Kreikan ja Roman lahjakkaimpien\nmiesten ajatusten esineenä, ja tämän aatteelliselta ylevyydeltään\nverrattoman muinaisuuden kaunokirjallisuudessa ja taiteessa löytyy\n\"realisuus\", jonka tuskin voittaa nykyaikuisen ranskalaisen\nkoulun \"realismi\". Roman siveellistä turmelusta keisarivallan\naikana Petronius kuvaa yhtä suurella \"ohjektivisuudella\", kuin\nRanskan keisarikunnan mätäisyyttä Zola. Lukretius on nykyaikuisten\nluomisjärjestelmien muinainen edeltäjä, sellainen, joka ajatuksen\nterävyyteen katsoen ei jää meidän aikamme mainioimmista\najattelijoista jälkeen, vaikka hän onkin jälempänä \"tieteellisten\nkokeitten\" suhteen.\n\nMutta kynän tuotteet eivät ole kaikkein käsitettäviä, kuten veistimen\nja värisiveltimen luomat; sillä kun oppimatonkin pystyy käsittämään\nja arvossa pitämään kaikkien sukupolvien ja kaikkien maiden\nkuvanveistäjäin ja maalarien tuotteita, saattavat ainoastaan ani\nharvat niistäkin, jotka korkeamman sivistyksen ovat saaneet, taiten\nlukea ja hyväkseen nauttia mainioiden Kreikkalaisten ja Romalaisten\nkirjailijain teoksia alkukielellä, eivätkä he myöskään käsitä\nnykyajan kirjallisuudessa tuon tuostakin tavattavia viittauksia\nvanhojen runoteoksiin ja käytännöllisiin opetuksiin.\n\nSen vuoksi on käännöksiä muille kielille ja myös suomenkin kielelle\njulkaistu, ja on tämän kirjan tarkoituksena antaa niin paljon\nkatsahdusta näiden kirjoitusten sisältöön, että lukijoissa kaiken\nsäätyisissä heräisi halu lähemmin tutustua ihmisneron ensimmäisiin ja\nsuurimpiin kirjallisiin voimanilmauksiin, teoksiin, jotka ylevyydessä\nja ihanuudessa ovat voittamattomat ja lähes kolmen tuhannen\nvuoden kuluttua yhä vielä hurmaavat mielikuvituksen verrattomalla\nviehkeydellään ja puhtaudellaan.\n\nTekijä.\n\n\nSiitä tehokkaasta avusta, jota herra Ylioppilas _R. Roine_ tämän\nsuomennostyön kestäessä kaiken matkaa on minulle osoittanut, on minun\nsuotuisa velvollisuus tässä lausua sulimmat kiitokseni.\n\nTyön puutteellisuuden, varsinkin epätasaisuuden nimien\nkirjoituksessa, kunnioitettu lukija hyvänhtahtoisesti suokoon minulle\nanteeksi.\n\nSuomentaja.\n\n\n\n\nHomeros.\n\n\nEli vuoden 850 vaiheilla ennen Kristuksen syntymää.\n\nOppineiden kesken ei vielä ole tultu mihinkään varmaan päätökseen\nsiitä, onko Homeroa, runoilijoiden ruhtinasta, todenperään\nkoskaan ollut olemassa. Ei myöskään varmuudella tiedetä, onko\nhän todellakin kirjoittanut ne runoelmat, joita pidetään hänen\nsepittäminään, vai ovatko ne useampien eri runoilijain tekemiä,\njoiden tuotteet joku kekseliäs entis-aikuinen \"kustantaja\" on\nyksijaksoisiksi kertomarunoiksi kerännyt. Tarkempaan arvosteluun\nkykenemättömiä lukijoita kuitenkin viehättää enemmän taru sokeasta,\nikivanhasta runoilijasta, joka laulaa säkeensä istuen ihastelevan\nkuuntelijapiirin keskellä.\n\nKunniasta olla Homeron syntymäseutuna kilpailevat useat kaupungit,\nvaikka tosin eräässä elämäkertomuksessa, jota sanotaan Herodoton\nkirjoittamaksi, tämä kunnia suodaan Smyrnalle. Nuoruudessaan\nkerrotaan hänen matkailleen Egyptissä, Italiassa, Espanjassa ja\nkäyneen Välimeren saarillakin, kunnes joutui sokeaksi, jolloin palasi\nkotiseudulleen ja sepitti molemmat suuret runoteoksensa, joita hän\nsitten retkeilevänä runoilijana lauleskeli Vähän Aasian kaupungeissa\nja Athenassa. Miten nämät runoelmat ovat saattaneet säilyä aikana,\njolloin kirjoitustaito tuskin vielä oli keksittykään, on oppineille\nantanut paljon ajattelemisen aihetta, mutta kopioita niistä näyttää\nlöytyneen jo kreikkalaisen sivistyksen ensi aikoina, ja niitä on\nsiitä lähtein aina pidetty vanhan ajan historian ja sukututkimuksien\nvara-aittana, samalla kuin ne ovat olleet kertoma- ja sankarirunouden\nvaltalähteenä, josta romantillinen taide on aina meidän päiviimme\nasti aineksiansa ammentanut.\n\n\nIliadi.\n\nIliadissa (Ilias) on noin viisitoista tuhatta säeriviä, ja tapausten,\njoista se kertoo, luullaan tapahtuneen noin kaksi tuhatta vuotta\nennen Kristusta.\n\nIliadi jättää kertomatta syyt Troijan sotaan: Priamon pojan\nPariin ilkeä teko, kun hän ryösti Helenan, joka oli Spartan\nkuninkaan Menelaon puoliso; loukatun Menelaon kehoitus veljelleen\nAgamemnonille, Argon ja Mykenen kuninkaalle, antamaan apua;\nvarustukset koko Kreikassa retkeä varten Troijaa eli _Ilionia_ ja\nsen kuningasta Priamoa vastaan; laivaston lähtö; maallenousu Troijan\nrannikolla -- kaikki tämä jätetään kertomatta, mutta ajatellaan\ntapahtuneeksi.\n\nYhdeksän vuotta oli jo tuo vaihettelevalla onnella käyty sota\nkestänyt, kun runoilija, rukoiltuaan \"taivaallisen runottaren\"\napua, alkaa laulunsa kuvaamalla suuttuneen Akilleyn vihaa, kun\nhän oli Agamemnonin kanssa kiistellyt vangiksi otetusta naisesta,\nkaunisposkisesta Kryseistä, jonka viimemainittu oli omaksensa\nanastanut. Tästä suutuksissaan lähettää Apollo Kreikkalaisten leiriin\ntuhoovan kulkutaudin. Agamemnon suostuu luopumaan saaliistansa,\nmutta vaatii nopeajalkaista Akilleytä sen sijaan jättämään hänelle\nkaunisposkisen Brisein, jonka Agamemnon itse lupaa noutaa Akilleyn\nteltasta, näyttääksensä kuinka paljoa mahtavampi hän on. Vihasta\nvimmastuen paljastaa Peleyn poika -- Akilleys -- miekkansa antaakseen\nAtreyn pojalle -- Agamemnonille -- kuoliniskun, mutta samassa\nkirkassilmäinen jumalatar Athene ilmestyy ja hillitsee väkivaltaisen\nteon. Akilleys työntää mahtavan miekkansa takaisin tuppeen ja menee\ntapaamaan äitiänsä, meren jumalatarta Thetistä. Tämä neuvoo häntä,\nettei hän luopuisi vihastansa, vaan pysyisi erillään taistelupaikasta\nsiksi kuin hän olisi saanut puhutella Olympon kuningasta Zeytä, joka\nsilloin oli juhlailemassa Etiopialaisten luona. Kun Thetis seuraavana\npäivänä tapaa jumalten valtiaan Ja pyytää häntä suomaan menestystä\nTroijalaisten aseille kunnes Akaijalaiset -- Kreikkalaiset --\nosoittaisivat hänen pojallensa sitä kunniaa, jota hän ansaitsi, niin\nvastaa Zeys tyytymättömänä pelkäävänsä soimaavia sanoja puolisoltaan\nHereltä, Kreikkalaisten suojelijattarelta, mutta lupaa kuitenkin\nauttaa Troijalaisia ja vahvistaa lupauksensa \"mustia kulmakarvojaan\nrypistäin\" ja päännyökkäyksellä, jolloin ambrosiaväriset kiharat\nvierähtävät alas kaikkivaltiaan pään ympäri ja koko Olympos\nperustuksillaan vapisee.\n\nMutta Heren -- Junon -- vakoileva silmä oli nähnyt Thetiin Zeyn\nluona, ja hän ahdistaa korkea-arvoista puolisoansa, pilvienkokoojaa\nZeytä, niin pisteliäillä sanoilla, että tämä viimein käskee\nhäntä vaikenemaan ja tottelemaan, uhaten muuten ryhtyä häneen\n\"voittamattomilla käsillään\". Nyt Heren täytyi pitää suunsa kiinni;\nmutta surumielisinä olivat taivaiset jumalat, ja alakuloisuus haihtui\nvasta kun Hefaistos -- Vulkanus -- ojensi äidilleen kaksoispikarin\nja maljasta kaatoi suloista nektaria muillekin läsnäolevaisille,\njotka loppumattomalla naurulla katselivat, kuinka hän ontua linkutti\nkäydessään ympäri salia.\n\nUnessa yllyttää nyt Zeys Agamemnonia rynnäkköön kaupunkia vastaan.\nAgamemnon neuvottelee ensin muiden valtikkaa kantavien ruhtinasten\nkanssa ja ehdottaa, paremman puutteessa, että he heti laittaisivat\nlaivansa matkakuntoon ja lähtisivät kotiin. Kreikkalaiset luulevat\nhänen todella lähtöä hommaavan ja riemuhuudoin syöksyvät he maalle\nvedettyjen laivojensa luo raahatakseen niitä mereen. Troijan sota\nolisi nyt saanut kurjan lopun, ellei Here olisi tarttunut asiaan\nja lähettänyt Athenea Odysseyn luoksi. Jumalattaren kehoituksesta\nsyöksyi hän Agamemnonin valtikka kädessä alas laivaleirille ja\nsai pyynnöillä ja pakolla kotiin ikävöivät Kreikkalaiset toisille\ntuumille. Kaikki vaikenivat vihdoin paitsi Tersites, suurisuinen\nlörpöttelijä, vääräsäärinen, ontuva ja kyttyräselkäinen mies, joka,\noikein mainiona pahannäköisyydestään, oli rumin mies kaikista Troijan\nluo tulleista Kreikkalaisista. Kun tämä vihdoin puheissaan rupesi\nkäymään liian rivoksi ja kerskaavaksi, löylytti Odysseys valtikalla\nniin tuntuvasti suulasta kyssäniskaa selkään ja hartioihin, että tämä\npeloissaan istuutui maahan, vaikeni ja \"silmiään pyyhki\" kaikkien\nläsnäolevien nauraessa. Heidän mielestään oli Odysseyn paras työ\nse, että hän pakoitti herjaavan räyhääjän vaikenemaan. Sen jälkeen\npuhui ensiksi Odysseys ja sitten Nestor kansalle kiihoittavia sanoja.\nViimeiseksi kehoitti Agamemnon sotilaitansa heti aterioittuaan\ntarttumaan aseisin, ja puheen loputtua kaikui valtava riemuhuuto.\nAterian kestäessä valmisti miesten ruhtinas -- Agamemnon --\npolttouhrin, johon oli kutsuttu kuusi ruhtinasta, niiden joukossa\nmyös Menelaos. Mitään voiton ennusmerkkiä ei Zeys antanut, mutta\nkuitenkin annettiin käsky rynnäkköön. Runoelmassa seuraa nyt pitkä\nluettelo ruhtinaista ja väestöstä, ensin Kreikkalaisista ja sitten\nTroijalaisista.\n\nTaistelu alkaa -- Troijalaiset ryntäävät eteenpäin mahtavalla\nsotahuudolla, Kreikkalaiset sitä vastoin äänettöminä. Jumalallisena\nkauneudessaan astuu Paris esiin Troijalaisten riveistä ja vaatii\njaloimpaa vastustajistaan kanssaan miekan mittelöön. Iloisena\nkuin nälkäinen jalopeura, joka tapaa hirven, hypähtää Menelaos\nvaunuistaan; mutta nyt Pariin rohkeus murtuu ja hän pistäikse piiloon\nsotatoveriensa joukkoon. Hektor huomaa tämän ja pakoittaa soimaavilla\nsanoilla kurjan pelkurimaista veljeänsä suostumaan kaksintaisteluun.\n\nSillä aikaa istui Helena palatsissaan ja kirjasi kankaasen kuvia\ntaisteluista, joihin hän oli ollut syynä. Äkkiä tulee jumalatar\nIris ja kertoo hänelle kaksintaistelusta. Helena rientää heti\nSkaijalaiselle portille, jossa vanha kuningas Priamos istuu kansan\nvanhimpain keskellä. Hänen ihanuutensa lumoo vanhukset, jotka\nkaikki yhteen suuhun virkahtavat, ettei ole häpeällistä taistella\nmoisen naisen tähden. Hän istuutuu kuninkaan viereen ja osoittaa\ntälle muutamia Kreikkalaisten etevimpiä miehiä, siksi kuin Priamos\nkutsutaan pois aselepoa vahvistamaan. Kaksintaistelu, joka tapahtuu\nmolempien sotajoukkojen keskellä, alkaa, ja Menelaos, joka on\ntarttunut vastustajansa jouhitöyhtöiseen kypärään, laahaa paraikaa\nalle kynsin joutunutta Parista Kreikkalaisjoukkoa päin, kun Afrodite\n-- Venus -- katkaisee kypärän leukahihnan, niin että Menelaos seisoo\nsiinä tyhjä rynnäkköhytyrä lujajänteisessä kädessään. Kauniin\nAlexandros-Pariin jumalatar sitä vastoin verhoo utupilvellä ja vie\nhänet suojaan sulotuoksuiseen makuukammioon, johon hän myöskin pian\njohtaa ihanan Helenan, ja tämä lausuttuansa muutamia katkeria sanoja\nkumminkin vihdoin laskeutuu koruveistoksiselle vuoteelle nauttimaan\nunen suloutta Pariin rinnalla.\n\nZeys tahtoo nyt, että Troijaa säästettäisiin, mutta Here on yhä vain\nvihoissaan, ja hänen pyynnöstänsä lähetetään taivaasta Athene, ja\ntämä houkuttelee Troijalaisia välirauhaa rikkomaan. Hän viekottelee\nPandaron ampumaan Menelaoa, joka varmaan olisi ollut kuoleman oma,\nellei jumalatar olisi johtanut nuolta toisanne, niin että uros\nainoastaan helposti haavoittui. Nyt herää Kreikkalaisissa halu\nkostaa kavallusta; väki jakautuu joukkoihin Nestorin neuvon mukaan,\nja taistelu alkaa uudelleen. Nyt syntyy jono kaksintaisteluja,\njoissa molemmilta puolin taistelevat uljaat uroot. Athene kiihoittaa\nKreikkalaisia, Apollo Troijalaisia. Pandaros haavoittaa urheaa\nDiomedestä, mutta kun Athene on parantanut haavan, palaa tämä\ntaas taisteluun, kaataa vastustajansa ja musertaa kivenheitolla\nAineaan lannejänteen, ja uroon hänen äitinsä Afrodite kantaa pois\ntaistelutelmeestä. Jumalatartakin Diomedes haavoittaa käteen\nkeihäällään, ja Iriin seuraamana täytyy hänen vaikertain paeta\nAreen hevosilla Olympoon. Sillä aikaa vie Apollo Aineaan turvaan ja\nparantaa hänen haavansa. Nyt kutsuu Ares Hektorin avukseen, ja Aineas\npalaa taisteluun; Kreikkalaiset väistyvät -- silloin laskeutuvat Here\nja Atene taistelukentälle. Jumalten kuningatar, joka on pukeutunut\nvaskiäänisen Stentorin muotoon, moittii Kreikkalaisten arkuutta,\nja sinisilmäinen Athene etsii taistelusta Diomedeen ja kehoittaa\nhäntä otteluun itse sodan jumalan, Areen, kanssa. Taistelussa sattuu\nDiomedeen keihäs Areesen ja haavoittaa hänen ihanaa rumistaan niin\npahasti vyötäisiin, että jumala tuskissaan päästää niin valtavan\nkarjunnan, jotta se kaikuu kuin kymmenen tuhannen sotilaan sotahuuto.\nAres pakenee sen jälkeen Olympoon ja valittaa hätäänsä Zeylle, joka\nensiksi sättii häntä aika lailla hänen äidiltänsä peritystä halusta\nsynnyttää riitaa ja tappelua, mutta antaa sitten parantaa hänen\nhaavansa.\n\nSillä välin jatkuu taistelu, ja kun Troijalaisia kovasti ahdistetaan,\nrientää Hektor kaupunkiin ja lähettää äitinsä Hekahen uhramaan\nAthenelle sillä aikaa kuin hän itse lähtee etsimään Parista, joka\nistuu kotonaan palatsissa Helenan rinnalla. Kun Hektor ankarilla\nsanoilla on kehoittanut veljeänsä palaamaan taisteluun, johon\nhehkuva halu häntä itseään kutsuu, rientää hän tapaamaan puolisoansa\nAndromakea, jonka vihdoin löytää Skaijalaisella portilla katselemasta\ntaistelua valittaen ja itkeä vetistellen.\n\nLujasti pusertaen hänen kättänsä valittaa Andromake:\n\n    \"Mieletön voi, sinut urhoutes pian kuolohon saattaa.\n    Etkä sä armahda poikaas pientä ja et mua, kurjaa puolisoas,\n    pian leskeä, kun sinut Argivit surmaa.\"\n\nMuisteltuaan isäänsä, joka korkeaporttisen Theben luona oli sortunut\njumalaisen Akilleyn peitseen, seitsemää veljeään, jotka kaikki\n_yhtenä_ päivänä kaatuivat saman sankarin kalvasta, ja äitiään, joka,\npalattuaan vankeudesta, heitti henkensä Artemiin nuolista, virkahtaa\nhän:\n\n    \"Hektor, sä yksin nyt oot enää taattona, äitinä mulla,\n    yksin _sä_ veikkoni myös, ja puolisoin oot _sinä_ uljas.\n    Jää siis säälistä turvaan tornihin tänne, sä ett'et\n    lastasi turvattomaksi ja leskeksi vaimoas saattais.\"\n\nHektor koettaa lohduttaa puolisoaan, mutta tämä lohdutus vain lisää\nAndromaken murhetta. Aavistaen tulevaa kohtaloaan virkahtaa tämä:\n\n    \"Sieluin, mielenikin tää aavistus varma jo valtaa:\n    kerranpa koittavi päivä, jok' Ilionin pyhän sortaa,\n    Priamon itse ja kansan tuon ruhtinaan peitseltä kuulun,\n    Ei toki huoleta nyt mua Troijan turmiopäivä,\n    -- -- -- -- --\n    vaan _sun_ kohtalos, kun sinut pois vie Kreikkalais-sankar'\n    vaskehen haarniskoittu ja orjuuteen sinut saattaa.\"\n\nKun Hektor oli suudellut ja käsillään keinutellut pientä poikaansa,\npani hän taas päähänsä jouhiliehuisen kypärän, jonka oli ottanut\npäästään, ettei pelottaisi poikaansa, ja erosi puolisostaan, jota hän\nei enään koskaan ollut näkevä.\n\nPalattuaan taistelupaikalle vaatii Hektor Kreikkalaisten uljaimpia\nmiehiä kanssansa miekkasille. Yhdeksän ruhtinasta tarjoutuu,\nniiden joukossa Telemonin poika Aijas, joka arvanheitolla\nvalitaan taistelemaan Hektorin kanssa. He taistelevat uljaasti\nkunnes pimeä heidät siinä yllättää, jolloin välirauha tehdään\nkuolleiden hautaamista varten. Alakuloiset Troijalaiset pitävät\nsotaneuvottelua, jossa Antenor kehoittaa että luovuttaisiin Helenasta\nja hänen aarteistaan ja sen kautta tehtäisiin loppu pitkällisestä\npiirityksestä. Paris suostuu antamaan pois aarteet, vaan tahtoo\npitää Helenan, mutta tämän ehdotuksen Kreikkalaiset hylkäävät\nkatsoen sitä solvaukseksi. Zeys kieltää muita jumalia vastedes\nsekaantumasta taisteluun ja itse katselee hän taistelukenttää Ida\nvuorelta. Epätietoisena kelle hän apuaan soisi punnitsee hän vaa'assa\ntaistelevien kohtalot, ja päättää auttaa Troijalaisia, sentähden\nettä heidän vaakansa, joka on keveämpi, nousee taivasta kohden.\nHän ahdistaa sen vuoksi Kreikkalaisten leiriä salamalla ja ukkosen\njyrinällä. Salamanisku pakoittaa Nestorin ja Diomedeen väistämään\nHektoria, joka kiitää eteenpäin kaksivaljakollansa ja ajaa heidät\nvarustuksien sisäpuolelle. Teukros, Aijaan veli, surmaa Hektorin\nvaunujenajajan, mutta kaatuu itse maahan pahasti murskaantuneena\nkivenlohkareesta, jonka Hektor viskaa voimakkaalla kädellään. Yön\ntulo pelastaa Kreikkalaisten laivaston hävityksestä, ja Trojalaiset\nleiriytyvät taistelukentälle odotellen, että vihollinen yön pimeässä\npurjehtisi tiehensä.\n\nVarsin tyytymättöminä lähettävät Kreikkalaiset Nestorin neuvosta\nlähetystön Akilleyn luo saadakseen häntä uudestaan ryhtymään\ntaisteluun; mutta tämä kieltäytyy jyrkästi. Vasta kun Hektor miekalla\nja tulella on tunkeutunut Kreikkalaisten laivoille asti, rupee hän\najattelemaan verileikkiin ryhtymistä. Sydänyön aikana pitää Agamemnon\nneuvottelun, jossa Diomedes ehdottelee että hän ja Odysseys yhdessä\ntunkeutuisivat vihollisten leiriin ja siellä tekisivät mahtavan\nurotyön, jota Troijalaiset tulisivat surulla muistelemaan. Hektor\npuolestaan esittää samanlaisen tuuman, ja Dolon, rikas ja ruma, mutta\nnopeajalkainen mies, suostuu rupeamaan vakoilijatoimeen, ehdolla että\nhän palkinnoksi saisi Akilleyn mainiot hevoset. Hän joutuu kuitenkin\nonnettomuudekseen juuri Odysseyn ja Diomedeen käsiin, jotka ottavat\nhänet vangiksi ja pakoittavat hänet antamaan heille ne tiedot,\njoita he haluavat, lyövät häneltä sitten pään poikki ja tunkeutuvat\nTrakialaisten leiriin, jossa surmaavat nukkuvan kuninkaan ja\nkaksitoista soturia sekä vievät mukanaan heidän lumivalkeat hevosensa.\n\nSeuraavana aamuna uudistetaan tappelu, ja Kreikkalaisia ahdistetaan\nkovasti. Akilleys lähettää Patrokleen tiedustelemaan millä kannalla\nasiat ovat, ja Nestor pyytää häntä taivuttamaan herraansa tulemaan\navuksi. Troijalaiset ryntäävät Kreikkalaisten varustuksia vastaan,\nja samalla kotka pudottaa ilmasta purppurapunaisen jättiläiskäärmeen\ntaistelevien keskelle. Tätä pitävät Troijalaiset vaarallisena\nennusmerkkinä, mutta Hektor selittää, ettei hän vähääkään huoli\nennuslinnuista, lentäkööt ne oikealle aamunkoita ja aurinkoa tahi\nvasemmalle sumuista hämärää kohden: \"Paras ennuslintu on se, joka\nkehoittaa meitä isänmaata puolustamaan!\"\n\nKauan taistellaan vaihtelevalla onnella, kunnes Hektor tempaa\nvaltavan suuren kiven ja sillä murskaa varustusten puuportin, jonka\nläpi Troijalaiset syöksyvät vihollisten leiriin, ja Kreikkalaiset\npakenevat päin päätimysten laivoilleen. Mutta nyt esiintyy Poseidon\n-- Neptunus -- ennusmiehen Kalkaan hahmossa, kokoo pakenevaiset ja\npakoittaa Hektorin pysähtymään. Kuitenkin ovat Kreikkalaisten laivat\nvähällä tulla poltetuiksi, ja ainoastaan suurella vaivalla saadaan\nkumotuksi tehty ehdotus työntää laivat mereen ja paeta pois yön\npimeässä.\n\nHere lainaa nyt Afroditelta sulouden vyöhyen, ja hänen onnistuukin\nvyön tenhokkaalla voimalla siihen määrään hurmata puolisoaan, että\ntämä unohtaa Troijalaiset, ja Poseidon itse johtaa Kreikkalaiset\ntaisteluun. Aijas tapaa Hektorin ja viskaa kiven vasten hänen\nrintaansa. Hektor kaatuu tainnuksiin maahan, ja Kreikkalaiset\nrientävät esiin ryöstääkseen hänen varusteensa; mutta Troijalaisten\njohtajat suojelevat Hektoria ja vievät hänet pois omiin vaunuihinsa.\n\nZeys herää sillä välin juuri parhaiksi poistaakseen Troijalaisilta\nuudet uhkaavat vaarat. Suuttuneena kääntyy hän \"parantumattoman\"\nHeren puoleen ja muistuttaa häntä siitä kurituksesta, jonka tämä on\nhänen valtavasta kädestään saanut, ja selittää että Kreikkalaiset\nvastedeskin tulevat jäämään tappiolle taistelussa, kunnes ovat\nsovittaneet Akilleylle tehdyt vääryydet.\n\nSentähden lähetettiin Apollo innostuttamaan Hektoria ja saattamaan\nhäntä taisteluun. Nopeana kuin kyyhkyishaukka kiitää Apollo Hektorin\nluo, joka jo \"oli istuallaan\" levolla \"voimiaan virkistäen\", sytyttää\nhänessä \"valtavaa uhka-uljuutta\", vie hänet takaisin taisteluun\nja suojelee häntä heidän kulkiessaan, pakoittaen kauhealla Egidi\nkilvellään vihollisten rivit taantumaan. Kreikkalaiset väistyvät\nensimmäisen laivarivin taakse.\n\nAkilleys, joka kuulee lähestyvän tappelumelskeen ja jo pelkää että\nvihollinen polttaa laivat, sallii Patrokleen pukeutua varuksiinsa ja\nlähteä auttamaan Kreikkalaisia. Troijalaiset, jotka luulevat häntä\nitse Akilleyksi, väistyvät kauhistuneina; mutta Patrokles tunkeutuu\nuhkarohkeudessaan liian pitkälle. Apollo astuu häntä vastaan ja\nryöstää häneltä aseet, Euforbos haavoittaa häntä selkään ja Hektor\nlävistää hänen ruumiinsa keihäällään. Kuolinhetkellään ennustaa\nPatrokles, että Hektor itse pian on kaatuva Akilleyn kostavan\nkäden kautta. Patrokleen ruumiista syntyy nyt pitkällinen vimmattu\ntaistelu, mutta vihdoin onnistuu Menelaon Merioneen avulla korjata se\nkotiin.\n\nAkilleys raivoo vihan vimmassa, surren aseveikkonsa kuolemaa.\nHän sirottaa tuhkaa päänsä päälle, heittäytyy pitkälleen maahan,\nrepii tukkaansa ja hehkuu kostonhalusta. Hänen äitinsä Tetis\nmuistuttaa häntä, että kun Hektor kaatuu, ei Akilleyn omakaan\nkuolema ole kaukana; mutta se ei vaikuta Akilleyyn vähääkään. Eihän\nsankarivoimainen Herakleskaan voinut kuolemata välttää. Mutta aseitta\nei hän voi taistella, ja äiti lupaa hankkia seuraavaksi päiväksi\nhänelle varusteet, jotka Hefaistos yön kuluessa takoisi.\n\nSillä välin kehoittaa Iris Akilleytä antamaan Troijalaisten\nkuulla ääntänsä, ja seisten varustuksilla Athenen kilven suojassa\nhuudahtaakin tämä mahtavasti kolme kertaa. Troijalaiset valtaa kauhu,\nja he luopuvat rynnäköstä Kreikkalaisia vastaan, jotka kantavat\nPatrokleen ruumista Akilleyn telttaan.\n\nTetis lähtee sillä aikaa jumalaisen takojan Hefaiston luo, joka lupaa\nhankkia hänen pojalleen uudet varusteet ja heti ryhtyy työhön. Uljain\nnäistä uljaista aseista on kilpi, johon taitehikas mestari kuvaa\nmaan ja kaksi kaunista kaupunkia, taivaan aurinkoineen, kuineen ja\ntähtineen, sekä meren.\n\nSiten uudelleen varustettuna taisteluun lähtee Akilleys Agamemnonin\ntelttaan, tiellä kehoittaen Kreikkalaisia valmiiksi varustautumaan.\nHän ja Agamemnon myöntävät molemmat käyttäytyneensä moitittavasti,\nja sopivat keskenään. Odysseys neuvoo parhaaksi, että väki\nensin virkistäisi itseänsä vahvalla aterialla, ja sen kestäessä\nistuu Akilleys erillään, ja Athene ravitsee häntä nektarilla ja\nambrosialla. Kun kaikki on valmiina, astuu hän sotavaunuihinsa, joita\nvetävät hänen isänsä maan kuulut hevoset Xantos ja Balios.\n\nUseat jumalat ja jumalattaret ottavat osaa tähän viimeiseen\ntaisteluun, mikä Kreikkalaisten, mikä Troijalaisten puolella.\nKeskellä tappelun tuoksinaa riehuu Akilleys uljaissa urotöissä\niskien Troijalaisten rivien läpi, nakaten maahan miehiä joukoittain,\najaen toisia Skamander virtaan ja pakoittaen muut pakenemaan vallien\nsuojaan. Ainoastaan Hektor jää seisomaan ulkopuolelle Skaijalaista\nporttia, jota Apollo vartioi.\n\nKun Akilleys lähestyy Hektoria, pakenee rohkeus tämän rinnasta,\nja kolme kertaa kääntyy hän pakosalle vastustajansa häntä takaa\najaessa. Nyt jättää Apollo Hektorin, jolle sen sijaan Athene\ntulee avuksi. Hektor asettuu vastarintaan ja vaatii taisteluun\nAkilleytä, ehdotellen, että voittaja jättäisi voitetun ruumiin\nhänen sukulaisilleen. Akilleys kieltäytyy rupeamasta sopimukseen ja\ntekee ensiksi hyökkäyksen. Hektor syöksyy häntä vastaan ja kaatuu\nAkilleyn raskas-vaskisella peitsellä kuolettavasti haavoitettuna.\nKaatunut rukoilee, että hänen isänsä Priamon sallittaisiin lunastaa\nhänen ruumiinsa, mutta Akilleys vastaa: \"Älä polvistu eteeni, sinä\nkoira, äläkä rukoile vanhempieni kautta -- -- -- Koirat ja petolinnut\ntulevat repimään sinun ruumiisi kappaleiksi!\" Kuolevana lausuu\nHektor ennustavalla äänellä: \"Minä tunsin sinut hyvin, enkä ole\nkoskaan toivonut voivani taivuttaa sinua, sillä todellakin sinulla\non rautainen sydän rinnassasi. Mutta varo nyt, ettet herätä jumalten\nvihaa ja ettei se päivä koita, jolloin Paris ja Foibos Apollo,\nvaikka oletkin urhoollinen, kaatavat sinut Skaijalaisen portin luona\nkuolleena virumaan!\" Mutta heltymättä kiinnittää julma Akilleys\nruumiin sotavaunuihinsa ja antaa sen Priamon ja Andromaken nähden\nlaahata vaunujen jälessä Kreikkalaisten laivaleiriin.\n\nKun Akilleys on tullut laivojen luo, viskaa hän kuolleen ruumiin\ntomuiseen maahan Patrokleen paarin viereen. Näiden ponnistusten\njälkeen näkee Akilleys yöllä unessa Patrokleen hahmon, joka moittii\nhäntä siitä, että on jättänyt ystävänsä ruumiin niin pitkäksi\naikaa hautaamatta. Seuraavana päivänä rakennetaan tulirovio ja\nhautajuhlallisuudet pidetään. Akilleys teurastaa kaksitoista\nTroijalaista nuorukaista, ja heidän ruumiinsa ynnä yhdeksän\n\"pöytäkoiraa\" ja muita uhriaineita viskataan roviolle, joka sitten\nsytytetään. Seuraavana päivänä, kun on luotu hautakumpu poltetun\nluiden peitteeksi, vietetään taisteluleikkejä kuolleen kunniaksi\nkilvan ajolla, nyrkkitaistelulla, painin lyönnillä, kilpajuoksulla,\nkaksintaistelulla, jossa aseina on kilpi ja keihäs, diskus(kiekon)\nheitolla, jousiammunnalla ja peitsen heitolla.\n\nMutta vielä hehkuu Akilleys vihasta, vielä hän on surusta sortuneena.\nKahdentoista päivän kuluessa laahaa hän joka aamu Hektorin ruumista\nPatrokleen haudan ympäri. Vihdoin tulee Priamos Hermeen seurassa\nAkilleyn telttaan, ja hänen onnistuu sydäntä särkevillä rukouksilla\nsaada lunastetuksi poikansa ruumis, joka Akilleyn käskystä pestään\npuhtaaksi, voidellaan öljyllä ja puetaan kauniisen vaippaan ja\nalusvaatteisin. Itse laskee Akilleys kuolleen paaripatjalle ja\nauttaa ruumista nostettaessa kirkasloisteisiin sotavaunuihin, joilla\nse viedään Troijaan. Katkerasti surraan kaikkialla kuollutta, ja\nHelenakin, tuon onnettoman sodan alkusyy, valittaa surkeasti suruaan.\n\nRunoelma päättyy lyhyellä kertomuksella Hektorin hautajaisista,\njoidenka viettämistä varten Akilleys itsestään tarjoo kahdentoista\npäiväistä aselepoa.\n\n\nOdysseia.\n\nUroona siinä Homeron kertomarunossa, jota sanotaan Odysseiaksi, on\nviisas ja urhoollinen Odysseys, eräs osanottajista Troijalaiseen\nsotaan ja kotoisin kreikkalaisesta Itaka saaresta. Runoelma on\nsiis tavallaan jatkona Iliadiin, vaikka se käsittelee yksinään\ntämän miehen vaiheita sodan loputtua ja Trojan tultua hävitetyksi.\nKreikkalaisten voittoa ei Akilleys saanut nähdä. Hän kaatui Pariin\nnuolesta, ja Odysseys toi sinne hänen poikansa Neoptolemon, joka\njohti viimeistä rynnäkköä Trojaan ja kaupungin hävitystä.\n\nKymmenen vuotta oli kulunut siitä kuin kreikkalaiset soturit työnsä\ntoimitettuaan palasivat kotiin. Odysseyn yksin ei vielä ollut\nonnistunut saapua pieneen valtakuntaansa Itakaan, jossa häntä niin\nkauan ovat odottaneet hänen isänsä Laertes, puolisonsa Penelope\nja poikansa Telemakos. Sillä aikaa kiusaavat Penelopea hävyttömät\nkosijat, jotka kutsumattomina tulevat ja nauttivat vieraanvaraisuutta\nOdysseyn talossa. Kuningatar ei kumminkaan tahdo suostua keneenkään;\nhän ei voi luopua siitä luulosta, että Odysseys vielä elää.\n\nAinoastaan jumalat tietävät, että Odysseys, joka on suututtanut\nPoseidonin, seitsemän vuotta on ollut vankina Ogygian saarella ihanan\nluonnottaren Kalypson vallassa. Lyhyen alkupuheen jälkeen alkaa\nrunoelma jumalten neuvottelukokouksella Olympossa. Athene käyttää\nhyväkseen Poseidonin poissa-oloa ja muistuttaa Zeytä siitä turmiosta,\njohon hänen lemmikkinsä Odysseys on joutunut, ja Zeyn suostumuksella\npäätetään, että Hermes lähtisi ilmoittamaan kauniskutriselle\nluonnottarelle, ettei tämä enään saisi pitää luonaan rohkeamielistä\nOdysseytä. Itse lähtee Athene Menteen hahmossa -- Mentes oli Odysseyn\nperheen vanhoja tuttuja -- Itakaan ja neuvoo Telemakoa karkoittamaan\npois hävyttömät kosijat ja menemään Pyloon ja Spartaan saadakseen\ntietoja isästään. Telemakos, näin saatuaan rohkeutta, menee äitinsä\nluo ja käskee häntä pysymään huoneessaan ja hoitamaan askareitaan;\nsillä, sanoo hän, \"_minunhan_ tässä talossa isännyysvalta on\".\nSitten käskee hän kosijoita suorastaan menemään tiehensä muiden\nkestittäviksi. Hävyttömät kestivieraat hämmästyivät nuorukaisen\nrohkeita sanoja, mutta jäivät kuitenkin taloon ja huvittelivat\niltahämärään, jolloin lähtivät kukin kotiinsa.\n\nAamulla kutsuu Telemakos kansan kokoon ja valittaa, ettei kukaan\ntahdo auttaa häntä karkoittamaan pois kosijoita, jotka teurastavat\nja syövät hänen nautaeläimensä, lampaansa ja lihavat vuonansa sekä\nhäpeämättä juovat hänen säkenöivän viininsä. Itkien vihasta viskaa\nhän valtikan maahan; kansa tulee liikutetuksi säälistä, mutta\nei kukaan uskalla vastata. Silloin rupee julkea Antinoos, eräs\nkosijoista, puhumaan ja lykkää pakkovierailemisen syyn Penelopen\nniskoille, joka muka oli pettänyt heitä lupauksilla valita joku\nheistä puolisokseen niin pian kuin olisi ennättänyt kutoa valmiiksi\nvanhan appivaarinsa Laerteen kääriliinat; mutta palvelijattarilta\novat he saaneet tietää hänen öisin purkavan mitä päivällä on\nloitonut. Telemakos vetoo jumaliin, ja ennusmerkkinä näyttää hän\nkahta kotkaa, jotka raivoisasti tappelevat keskenään. Viisas\nennustaja Haliterses ennustaa, ettei Odysseys ole kaukana, vaan on\npian palaava kotiin; mutta hänet pakoittaa Eyrymakos vaikenemaan.\nMentoria, joka puolustaa nuorta ruhtinasta, kohtelee Leiokritos\nivalla. Telemakos lähtee nyt meren rannalle ja rukoilee Athenea,\njoka ilmestyy hänelle Mentorin hahmossa, hankkii hänelle laivan\nmiehistöineen matkaa varten ja istuutuu hänen viereensä, kun hän\nyöllä lähtee vesille, varustettuna ruokavaroilla, jotka vanha\nimettäjä Eyrykleia äidin tietämättä oli hankkinut.\n\nPyloon tullessa tervehtii heitä Nestorin nuorin poika Peisistratos,\njoka ojennettuaan Mentorille kultaisen pikarin pyytää häntä ensiksi\nkanssaan rukoilemaan Poseidonia; \"sillä kaikki ihmiset tarvitsevat\njumalten apua\". Nestor kysyy, onko heillä mitään toimitettavaa, vai\novatko he merirosvoja, johon Telemakos vastaa ilmoittamalla asiansa\nja pyytämällä tietoja isästään. Sen kautta sai Nestor tilaisuuden\nkertoa Troijan hävityksestä ja Agamemnonin surullisesta kohtalosta\nkotiin tulon jälkeen. Valhehahmoinen Mentor ilmaisee nyt jumaluutensa\nhävitessään kiitävänä kotkana. Nestorin kehoituksesta lähtee\nTelemakos Peisistraton seurassa Spartaan.\n\nSiellä vietetään juuri suurella komeudella kaksoishäitä Helenan\ntyttären Hermionen ja Akilleyn pojan Neoptolemon sekä Menelaon erään\npojan Megapenteen ja Spartalaisen Alektorin tyttären välillä. Vieraat\notetaan ystävällisesti vastaan, ja vaaleatukkainen Menelaos herättää\nTelemakon mielessä kaipausta ja surua, kun hän tulleita vielä\ntuntematta kertoo kaivatusta aseveikostaan Odysseystä. Helena astuu\nsisälle ja tuntee Telemakon Odysseyhyn vivahtavasta ulkonäöstä. Surua\nlievittääkseen sekoittaa hän viiniin tuskaa haihduttavia yrttejä,\njoita on saanut Egyptiläiseltä naiselta Polydamnalta.\n\nSeuraavana päivänä kertoo Menelaos, miten hän houkutteli Proteyltä,\nvanhalta merenhaltijalta, tiedon paikasta, missä Odysseytä pidettiin\nvankina.\n\nKun Telemakos on saanut tämän tietää, hehkuu hän halusta palata\nlaivalleen.\n\nKertomus palaa nyt Penelopeen, joka tuskissaan poikansa poissa-olosta\nrukoilee Athenen apua; jumalatar vakuuttaa hänelle unessa, että\nTelemakolla on luotettava seurakumppali. Nyt seuraa kertomuksessa\njumalten neuvottelu, jossa Athene ehdottelee määrättäväksi, ettei\nyksikään valtikkaa kantava kuningas vastedes osottaisi lempeyttä ja\noikeamielisyyttä, vaan ennemmin aina olisi julma ja harjoittaisi\nhävyttömintä väkivaltaa. Sillä Odysseys oli lempeä alamaisilleen\nkuin isä lapsilleen; mutta minkä palkan oli hän siitä saanut? Zeys\nlähettää nyt Hermeen Kalypson luo käskyllä, että tämä päästäisi\nOdysseyn irralleen, niin että hän onnellisesti pääsisi omaistensa\nluo ja tulisi takaisin korkeaholviseen kotitaloonsa ja rakkaasen\nisänmaahansa. Hän tottelee ja lähtee etsimään Odysseytä, joka istuu\nitkein ja valittain meren rannalla. Häntä vaivaa kalvava koti-ikävä,\n\"koska luonnotar ei enään ollut hänelle mieleen\".\n\nVihdoin lähtee Odysseys vesille kaatamistaan puista yhteenliitetyllä\nlautalla; mutta Poseidon, joka vielä on hänelle vihoissaan, antaa\nmyrskyn raastaa lautan hajalleen. Odysseys, joka on käynyt kiinni\nirtautuneesen pölkkyyn, ajelehtii nyt kauan ympäri merta ja on jo\nhenkensä heittämäisillään, kun hänen vihdoinkin onnistuu pelastua\nerääsen saareen. Hän valmistaa itselleen vuoteen lehdistä ja käy\nsiihen nukkumaan. Unestaan hänet herättää huudollaan lauma nuoria\ntyttöjä, jotka huvitteleivat pallon heitolla. Kun Odysseys astuu\nesiin alastomuudessaan ainoastaan lehväkkään puunoksan vaillinaisesti\nsuojaamana, pakenevat kaikki tytöt; ainoastaan Nausikaa, jonka\nisän Alkinoon, Faiakien kuninkaan, alueelle tuuli ja aallot olivat\nOdysseyn ajaneet, jää seisomaan paikoilleen. Hän huutaa takaisin\nkauniskutriset immet, muistuttaa heitä, että \"kaikki muukalaiset ja\nkerjäläiset ovat Zeyn suojeluksen alaisia\", ja käskee heitä ensin\nkylvettämään vierasta ja sitten hankkimaan hänelle ruokaa ja juomaa.\n\nKun Odysseys, saatuaan lainaksi vaatteita varastosta, jonka\nnaiset ovat pestäkseen tuoneet alas meren lahdelmalle, pestynä ja\nkiiltävällä öljyllä voideltuna uudestaan astuu esiin, hämmästyy\nNausikaa hänen jumalallista kauneuttaan ja toivoo saavansa sellaisen\npuolison. Hän kutsuu Odysseytä kotiinsa isänsä palatsiin, mutta\nkäskee häntä seuraamaan vähän taampana, jotta eivät Faiakit saisi\ntilaisuutta tehdä ivallisia huomautuksia ja kummeksia, mistä hän\nlienee tavannut tuon uhkean muukalaisen, josta luultavasti olisi\ntuleva hänen puolisonsa. Athenen avulla tulee Odysseys utupilveen\nverhottuna kaupunkiin ja saatetaan sitten kuninkaan palatsiin.\nTäällä esiintyy hän ensin tuntemattomana, turvaa etsivänä\nmuukalaisena, nauttii sellaisena hyvin ystävällistä kohtelua\nja asetetaan kunniasijalle Alkinoon viereen. Vieras miellyttää\nkuningasta siihen määrään, että tämä ehdottelee Odysseylle, että hän\njäisi hänen vävykseen, ja kuningatar Arete käskee palvelijattaria\nvalmistamaan hänelle oivallisen makuusijan pylvässaliin. Seuraavana\npäivänä pannaan toimeen taisteluleikit, ja Alkinoos ehdottaa\nettä lykättäisiin \"synkkä laiva suolavirtaan\", miehitettynä\nkahdellakuudetta reippaalla nuorukaisella, jotka ottaisivat\nhuolekseen laittaa muukalaisen niin pian kuin mahdollista takaisin\nkotiinsa. Juhla-aterian kestäessä laulaa sokea runolaulaja Demodokos\n\"miesten mainioista uroteoista\" ja erittäinkin kiistasta Troijan\nluona Odysseyn ja Akilleyn välillä. Muistojen voiman valtaamana\npeittää Odysseys kasvonsa salatakseen kyyneliään. Kun Alkinoos huomaa\nvieraansa liikutuksen, käskee hän alkamaan kilpaleikkejä. Eyryalon\närsyttämällä, joka Odysseyn antaessa kierteleviä vastauksia sanoo\npitävänsä häntä kauppaa harjoittavana laivurina, vaan ei minään\nkilpataistelijana, sieppaa Odysseys raskaan diskuskiekon ja viskaa\nsen kauas toiselle puolelle sitä maalia, johon Faiakien reippaimmat\nmiehet jaksoivat kiekkonsa heittää. Sitten vaatii hän kokoontuneista\nketä tahansa rupeamaan mihin kilpailuun vain haluaa. Kun kaikki ovat\nääneti, huomauttaa Alkinoos yleistä hämmästystä haihduttaakseen,\nettä Faiakit eivät nyrkkitaistelussa ja paininlyönnissä ole\nmestareja; mutta sitä vastoin ovat he kilpajuoksijoina nopeita kuin\ntuuliaispää ja oivallisia merimiehiä, jotka muuten pitävät paljon\njuhlakesteistä, huvinäytelmistä ja tanssista, mielellään pukeutuvat\nmonivärisiin vaatteihin sekä rakastavat lämpimiä kylpyjä ja pehmeitä\nvuoteita. Nyt pannaan toimeen tanssit, ja sillä aikaa rientää airut\nhakemaan lyyräsoitinta Demodokolle. Kun tämä laulettuaan Areesta,\nAfroditesta ja Hefaistosta sittemmin juhla-aterian kestäessä\nloihe laulamaan Troijan valloituksesta, kuuntelee Odysseys taas\nliikutettuna kyynelsilmin. Alkinoos huomaa tämän, käskee Demodokoa\nlopettamaan laulunsa ja pyytää vierasta ilmaisemaan nimensä. Sitten\nvastaa tämä rohkeasti ja suoraan: \"Minä olen Odysseys, Laerteen\npoika, joka kaikellaisen viekkauden kautta olen hankkinut itselleni\narvoa ihmisten kesken ja maineeni kohoaa taivaasen asti\". Sitten\nkertoo Odysseys vaiheensa Troijasta lähdön jälkeen. Ensiksi tuli\nhän toverineen Kikonien kaupunkiin Ismaroon, joka valloitettiin ja\nhävitettiin. Mutta Kikonit yllättivät voittajat, jotka taistelun\njälkeen olivat juoneet liiaksi simaa, ja karkoittivat heidät tulisen\ntaistelun perästä takaisin laivoille. Kymmenen päivää kestävän\nmyrskyisen merimatkan jälkeen tulivat he lotos-syöjien maahan. Ken\nvain söi tätä \"kukkaisravintoa\", se unohti kaiken muun eikä enään\ntahtonut sieltä lähteä. Väkisin täytyi Odysseyn kulettaa miehistään\nmonta, jotka olivat lotos-ruokaa syöneet, takaisin laivoille, ja niin\ntaas jatkettiin matkaa läheiselle Kyklopien saarelle. Kyklopit olivat\njulkeaa kansaa ilman mitään lakeja, oikein ihmishahmoisia hirviöitä\n_yksi_ silmä keskellä otsaa. Yksi niistä, Polyfemos, Poseidonin\npoika, asui yksin luolassaan, jossa Odysseys ja muutamia hänen\ntoverejansa kerran kävivät hänen luonaan. Vähääkään huolimatta heidän\npyynnöstään saada nauttia ystävällistä kohtelua, nielasi hän heti\nkaksi heistä karvoineen päivineen. Vielä suuruspalakseen seuraavana\npäivänä söi hän taas kaksi. Sillä välin keksi Odysseys keinon: hän\ntarjosi Kyklopille muassa tuotua viiniä, ja tämä huumautui sitä\njuotuaan niin, että kaatui selälleen maahan ja nukkui. Nyt syöksi\nOdysseys päästä teroitetun palavan puunrungon jättiläisen silmään,\nja sillä aikaa kuin hirviö ulvoi tuskasta käyttivät Kreikkalaiset\ntilaisuutta pelastautuakseen luolasta siten, että asettuivat\nriippumaan Kyklopin lampaiden mahan alle, kun tämä aamusella laski ne\nlaitumelle. Polyfemos heitti heidän jälkeensä kivenlohkareen, joka ei\nkuitenkaan ketään vahingoittanut.\n\nKyklopien saaresta (Siciliasta) tulivat he harhaillessaan saareen,\njossa asui Eolus, tuulien kuningas ja kuolemattomien jumalten ystävä.\nLähtiessään sieltä sai Odysseys lahjaksi härännahkaisen säkin, johon\nkaikki tuulet, paitsi se, jota hän tarvitsi kotimatkalla, olivat\nsuljetut. Yhdeksän päivää purjehtivat he suoraan Itakaa kohden ja\nnäkivät jo vartiotulet sen rannalla, kun toverit, Odysseyn kotvaksi\naikaa nukahdettua, uteliaisuudesta avasivat säkin. Irtautuneet tuulet\nalkavat riehua ja raivoisa \"tuulenpyöriäinen\" kuletti heidät takaisin\ntuulten jumalan saareen. Hän lähetti heidät luotaan, koska tahtoi\npysyä erillään miehistä, jotka nähtävästi olivat jumalten kirouksen\nalaisia, ja niin tulivat he Lastrygonien maahan, jossa uudestaan\njoutuivat jättiläisten ahdistettaviksi, jotka syövät heistä yhden,\nheittelevät heidän laivojaan kivillä ja seivästävät ikäänkuin kaloja\ntuulastettaissa miehistön, joka koettaa pelastua uimalla.\n\nOdysseys, joka on ankkuroinnut laivansa turvalliseen paikkaan\nsataman ulkopuolelle, pääsee pakoon ja jatkaa matkaansa erääsen\nsaareen, jossa asuu loitsutaitoinen Kirke. Eyrylokos lähetetään\nkahdenkolmatta miehen kanssa tiedustusretkelle. He tulevat\npalatsille, ja kauniskutrinen jumalatar kutsuu heidät sisälle. Kaikki\nnoudattavat kutsumusta, ainoastaan Eyrylokos, joka aavistaa pahaa,\njää ulkopuolelle. Kirke muuttaa sisään tulleet sioiksi, sulkee heidät\nkarsinoihin ja ravitsee heitä sellaisella ruoalla, \"kuin mitä siat\nkaikkina aikoina ovat saaneet syödäkseen\". Ihmisjärkensä saavat he\nkuitenkin pitää.\n\nKun Odysseys saa tämän tietää, rientää hän heidän avukseen ja tapaa\nmatkalla Hermeen, joka antaa hänelle ihmeellisen mustajuurisen ja\nvalkeakukkaisen kasvin, jota jumalat nimittävät moly-yrtiksi, ja\ntällä hän pelastuu Kirken loitsutempuista. Jumalattaren rakkautta\nhän ei kuitenkaan voi vastustaa, vaan jää vuodeksi hänen luoksensa.\nToverit pääsevät sikana-olostaan heti hänen tulonsa jälkeen.\n\nLähdettyään Kirken luota purjehtii Odysseys jumalattaren neuvon\nmukaan kuolleitten maahan, Hadeen ja Persefoneian valtakuntaan,\nsaadakseen loihtusanoja sokealta ennuspapilta Teiresiaalta, joka\nvielä kuolemankin jälkeen, yksinään harhailevien varjojen keskellä,\noli saanut pitää ajatusvoimansa ja viisautensa. Hän löytää tämän maan\nsyväaaltoisen okeanin ääriseudussa, jossa aurinko ei koskaan loista,\njossa aina vallitsee kimerialainen yö. Täällä uhraa hän Kirken\nkehoituksesta mustan oinaan ja juoksuttaa veren maahan kaivettuun\nkuoppaan. Tästä kuopasta nousevat ilmoille kuolleitten sielut,\nmainioiden naisten ja miesten, joita Odysseys puhuttelee. Siinä\nAkilleys muun muassa selittää mieluummin tahtovansa palvella renkinä\nmaalla, kuin kantaa valtikkaa mädäntyneiden kuolleiden valtakunnassa.\nTeiresiaalta saa hän tietää ne vaiheet, jotka häntä uhkaavat ennen\nkotiintuloa. Hänen äitinsä Antikleia sanoo kuolleensa surusta, ja\nhänen isänsä viettää kurjaa, ilotonta elämää. Kun kuolleet vihdoin\nsuurella jyrinällä tuhansittain kokoontuvat hänen ympärilleen, valtaa\npelko Odysseyn, hän palaa laivalleen ja purjehtii takaisin Kirken\nluoksi. Tämän ennustuksen mukaan joutuu hän Sirenien saareen, ja\nettei hän hurmautuisi näiden sisarusten tenhoovasta laulusta, pistää\nhän vahaa seuralaistensa korviin ja sidotuttaa itse itsensä mastoon.\nMenetettyään kuusi miestä, pääsee hän sitten ohi merihirviöiden\nSkyllan ja Karybdiin ja saapuu rannikolle, jossa auringon jumalan\nhärät käyvät laitumella. Kun harhailijat eivät pääse täältä lähtemään\nvastatuulelta, loppuvat heiltä ruoka-aineet, ja Eyrylokon neuvosta\nteurastavat miehet uhkeimmat häristä. Tästä suuttuu auringon jumala,\nja kun laiva taas laskeutuu vesille, syntyy myrsky, joka murtaa\nmaston; samassa iskee salama laivaan, valtava laine pyyhkäisee\ntoverit kannelta mereen \"kuin merivarikset vain\", ja Odysseyn yksin\nonnistuu pysyttäytyä laivahylyssä. Kauan aikaa ajelehdittuaan haahden\nmastolla saapuu hän, kuten jo ennen on mainittu, Kalypson saareen ja\nsieltä Faiakien maahan.\n\nKun Odysseys kaikkien läsnäolevien äänettöminä istuessa oli kertonut\nkaiken tämän ja tavanmukaiset tarkat valmistukset oli tehty, astuu\nhän saatuaan runsaasti lahjoja faiakilaiseen laivaan, joka vie\nhänet Itakaan, jonne hän saapuu nukuksissa ja jossa soutajat, jotka\nheti palaavat, asettavat hänet öljypuun siimekseen. Kun hän herää,\nei hän tunne paikkaa kotiseudukseen, ennen kuin Athene ilmestyy\nhänelle nuoren lammaspaimenen hahmossa. Athene muuttaa hänet\nvanhan kerjäläisen muotoon ja neuvoo häntä etsimään suojaa hänen\nsikopaimenensa Eymaion luona. Tältä uskolliselta palvelijalta, joka,\nvaikka onkin orja, on ruhtinaallista alkuperää ja hyvin mieltynyt\nherransa perheesen, saa Odysseys nauttia mitä ystävällisintä\nkohtelua. Aluksi sanoo Odysseys olevansa kretalainen ruhtinas ja\nolleensa osallisena Troijan sodassa, jossa oli nähnyt Odysseynkin.\nHuhuna sanoo hän sittemmin kuulleensa hänestä ja vakuuttaa olevansa\nvarma siitä, että Odysseys pian palaa, \"jumalallinen sikopaimen\"\nvalmistaa vihdoin Odysseylle oivallisen makuusijan lieden luona,\nmutta asettuu itse yöksi erinäiselle paikalle kallioseinämän viereen\nsikakarjan läheisyydessä.\n\nTelemakoa, joka sillä välin on viettänyt kuukauden Spartassa,\nkehoittaa Athene unessa palaamaan kotiin, sillä muutoin olisi\npelättävä, että Penelope ehkä taipuisi Eyrymakon runsaista lahjoista.\nTunnetaanhan, millainen naisen sydän on. Seuraavana aamuna palaa\nhän. Noustuaan maalle Itakassa menee hän sikopaimenen majaan;\nvahtikoirat, jotka tuntevat hänen astuntansa, juoksevat häntä vastaan\nheiluttaen häntäänsä, ja Eymaios painaa hänet syliinsä ja suutelee\nhäntä sydämellisesti. Odysseys tarjoo nuorukaiselle istumapaikkansa;\nmutta Telemakos ei tahdo riistää mieheltä vanhemman oikeutta, vaikka\ntämä onkin ryysyihin puettu. Kun Telemakos on syönyt, pyytää hän\nEymaiolta tietoa muukalaisesta. Sikopaimen kertoo, mitä ennen on\nkuullut Odysseyltä. Telemakos lähettää paimenen kertomaan Penelopelle\nhänen kotiintulostaan, ja nyt kun isä ja poika ovat kahden kesken,\nkehoittaa Athene Odysseytä ilmaisemaan, kuka hän on. Rääsyt putoovat\nhänen yltään: hämmästyneen Telemakon edessä seisoo vanhan kerjäläisen\nasemesta hyvin puettu mies täysissä voimissaan, verevillä poskilla\nja terässinervällä leukaparralla. \"Totta tosiaankin, sinä olet\nvarmaankin joku avarakaartoisessa taivaassa asuvista jumalista!\"\nsanoo Telemakos. \"Minä en ensinkään ole mikään jumala -- minä olen\nsinun isäsi\", vastaa Odysseys. Telemakos, joka oli aivan pieni\nlapsi kun Odysseys lähti Troijaan, ei ota hevillä uskoakseen; mutta\nvihdoin täytyy hänen kuitenkin uskoa. Syleillessä itkevät molemmat\nyhdessä syvästä liikutuksesta ja kertovat toisilleen vaiheitaan.\nHe suostuvat etteivät kertoisi mitään Penelopelle ennenkuin ovat\nvarmat riittävästä avusta kosijoita vastaan. Hämmästynyt Telemakos\npelkää, etteivät he kahden voisi tehdä mitään niin monelle; mutta\nOdysseys, joka tuntee itsessään että koston päivä on tullut ja\njoka tietää, että hänen puolellaan ovat Zeys ja Athene, kysyy\npojalta pilkallisesti: \"Etkö luule, että heidän apunsa riittää, vai\ntarvitseeko minun hakea muita aputaistelijoita?\"\n\nPenelopelle lähetetään tieto hänen poikansa kotiintulosta. Kosijat\nsiitä suuresti hämmästyvät ja pelästyvät. Sikopaimen saattaa\nkerjäläiseksi pukeutunutta Odysseytä palatsiin. Tiellä tapaavat\nhe vuohipaimenen Melanteyn, joka on ruvennut vetämään yhtä köyttä\nkosijoiden kanssa, ja tämä potkaisee vanhusta ja kutsuu häntä\nkoiraksi. Portilla tuntee Odysseyn hänen koiransa Argos, joka\nmakaa heikkona, huonosti hoidettuna, kykenemättömänä herraansa\nedes lähestymäänkään. Silloin kääntää Odysseys kasvonsa toisanne\nja pyyhkäisee silmästään kyynelen. Hän astuu sisälle saliin ja\nkerjää ruoan muruja niiltä, jotka lähinnä istuvat. Ei kukaan kieltäy\nantamasta, paitsi Antinoos, joka nakkaa jalkajakkaralla köyhää\nvanhusta. Iros, tuntematon, Itakaa kiertelevä kerjäläinen, uhkaa ajaa\nulos Odysseyn ja lupaa iskeä hampaat hänen kidastaan, mutta saa itse\nsankarilta niin aimo iskun korvansa alle, että veri syöksähtää hänen\nsuustaan ja hän kaatuu selälleen lattialle.\n\nNyt astuu Penelope saliin puhutellakseen poikaansa. Eyrymakos\ntervehtii kuningatarta kohteliailla sanoilla, joihin tämä vastaa\nvalittain surullista tilaansa ja kosijoiden julkeutta. He tarjoovat\nhänelle kalliita lahjoja, jotka hän vie mukanaan huoneesensa;\nmutta kun seura on lähtenyt pois makuulle menoa varten, palaa\nhän taas kuullakseen mitä vieraalla on kerrottavaa. Odysseys\nilmoittautuu Kretan kuninkaan Idomeneon veljeksi, sanoo Odysseyn\nkerran vierailleen hänen luonaan ja kuvaa tarkalleen hänen pukunsa,\njonka Penelope omakätisesti oli valmistanut. Hän sanoo myöskin,\nettei Odysseys ole kaukana Itakasta, josta Penelope ihastuu niin,\nettä laittaa kerjäläiselle kylvyn, jossa häntä palvelee vanha\nimettäjä Eyrykleia. Eukko kummastuu nähdessään, miten suuresti\nmies on Odysseyn näköinen, ja kun hän vielä näkee hänen jalassaan\nsamanlaisen arven, kuin kuninkaallakin oli ollut, haihtuvat kaikki\nhänen epäilyksensä. Vavisten riemusta ja tuskasta pudottaa hän jalan\nkäsistään, niin että kylpyamme käännähtyy kumoon. Runsas kyynelvirta\nvaluu hänen silmistään, ja tarttuen Odysseytä leukaan virkahtaa hän:\n\"Totta tosiaankin, rakas lapseni, sinä olet Odysseys!\" Tämä käskee\nhäntä pitämään asiaa salassa.\n\nSeuraavana aamuna kokoontuvat kosijat taas taloon ja jatkavat\nkemunpitoa. Hän on jälleen heidän solvaustensa esineenä, mutta juhlan\nkestäessä tapahtuu useita enteitä. Kosijat kääntyvät Telemakoa\nkohden, joka kuitenkaan, odottaen aikaansa, ei vastaa mitään. Sillä\naikaa on Penelope keksinyt uuden keinon viivyttää puolison vaalia.\nHän tuo mukanaan Odysseyn jousen ja lupaa mennä vaimoksi sille, joka\nvoi ampua nuolen kahdentoista riviin asetetun kirveensilmän läpi,\nkuten Odysseyllä oli ollut tapana tehdä. Telemakos ottaa ensiksi\njousen, mutta selittää, saatuaan isältä viittauksen, olevansa liian\nnuori ja heikko. Kosijat koettavat nyt kukin vuorostansa, mutta\nturhaan. Vihdoin kerjäläinenkin, kärsittyään monta solvausta, saa\nluvan koettaa. Keveästi ja notkeasti jännittää hän mahtavan kaaren,\njonka jänne \"vetäessä kirkkaasti soi kuin pääskyn viserrys\", sieppaa\nsiivekkään vasaman ja lennättää sen kiitävää vauhtia kirveensilmien\nläpi. Tämä on merkki taisteluun. Nyt paljastaa Telemakos kalvan,\nsieppaa keihään ja asettuu isänsä viereen, joka on viskannut\npäältään valhepukuiset ryysyt. Odysseyn jäntevästä kädestä lähtenyt\nnuoli kohtaa Antinoota kurkkuun, juuri kun tämä kohottaa pikaria\nhuulilleen. Pöytäveikot tyrmistyvät kauhusta, kun Odysseys ilmoittaa,\nkuka hän on ja mitä hän aikoo tehdä. He tarjoovat sovintoa, mutta\nsaavat kieltävän vastauksen. Poikansa ja kahden uskollisen ystävän\navulla kaataa Odysseys koko kosijajoukon veriinsä, ja saman\nsurkean lopun saavat ne palvelijattaret, jotka ovat liittäytyneet\ntunkeilijoihin, sekä tuo julkea vuohipaimen, jolta ensiksi silvotaan\nnenä ja korvat ja sitten viedään henki.\n\n    \"Ylt'ympär' salin katsahtaa nyt Odysseys, siell' elehillään\n    oiskohan miehistä kenkään kätkössä, karttaen surmaa.\n    Hurmeiseen tomuhun hän jo kaatunehen näki kaikkein,\n    siinä nyt loikoovan kuin kalat pyytäjäin saamat.\"\n\nKun imettäjä näkee ruumiit ja verivirrat, on hän valmis puhkeamaan\nriemuhuutoihin, mutta Odysseys hillitsee häntä sanoen: \"Salaa\nriemu sydämeesi, eukko. On syntiä iloita kaatuneista miehistä.\"\nEukko rientää Penelopea ja naisia kutsumaan. Penelope iloitsee\nnäkemästään, vaan ei voi tulla vakuutetuksi, että kosijoiden\nkostaja on hänen puolisonsa. Hän myöntää, että miehellä on Odysseyn\nvartalo ja kasvonpiirteet; mutta kuitenkin hän epäilee; saadakseen\nvarmaa vakuutusta panee hän Odysseyn koetukselle. \"Tee hänelle\nsija makuhuoneen ulkopuolelle siihen vuoteesen, jonka hän omilla\nkäsillään on valmistanut,\" sanoo hän imettäjälle. \"Nyt sinä sanoit\nsoimaavan sanan\", keskeyttää Odysseys. \"Kukapa vuoteeni muuttanut\nlienee toiseen paikkaan? Sen tein minä maaperäiselle öljypuun\nkannolle.\" Ei tarvittu enempää; kaikki Penelopen epäilykset olivat\nhaihtuneet. Itkien kiitää hän puolisonsa luo, kietoo kätensä hänen\nkaulaansa, suutelee häntä otsaan ja virkahtaa: \"Ällös olko minulle\nenään vihoissasi, Odysseys -- nyt sinä olet saanut sydämeni uskomaan,\nvaikka se olikin kovin jäykkä!\"\n\n\n\n\nHesiodos.\n\n\nKuoli vuoden 730 vaiheilla ennen Kristusta. Hesiodos kertoo itse\nkaitsiessaan lampaita Helikonin vuoren läheisyydessä Boiotiassa\nsaaneensa runottarilta käskyn ruveta opetusrunon (didaktisen\nrunotaiteen) sepittäjäksi, samoin kuin Homeros oli ollut epillisen\neli kertomarunon isä, ja puhuessaan heidän runollisista tuotteistaan\nlausuu Platon; \"Kenpä ei mieluummin tahtoisi olla sellaisten lapsien\nisä, kuin tavallisten ihmissikiöiden?\"\n\nTeoksensa \"Työ ja päivät\", jonka hän omistaa Perses nimiselle\nveljelleen, joka oli hänelle tehnyt suurta vääryyttä, alottaa hän\nvertaamalla toisiinsa kunniallista työtä ja laiskuutta, rehellistä\nuurastusta ja kateellista kiistakilvoittelua. Hän esittää sitten\npitkän jonon maanviljelystä koskevia havaintoja ja luettelee lopuksi\nne päivät, joita pidetään suotuisina tai epäsuotuisina maatöihin ja\ntoimituksiin vesillä.\n\nEsittäessään Prometeyn tulenryöstöä kertoo hän, kuinka Zeys käskee\nHefaistoa ja muita jumalia luomaan Pandaro naista, joka lippaastaan\npäästää kaikki haikeat huolet, mitkä ihmiskuntaa vaivaavat, mutta\ntoivolta, joka pohjalla piilee, sulkee kannen kiinni. Sitten kuvaa\nhän viisi maailman aikakautta ja kasvavan pahuuden, jonka ne tuovat\nmukanaan.\n\nEnsin tulee _kultakausi_. Suruttoman elämän perästä tuli kuolema sen\najan ihmisille kuin suloinen uni, ja heidän haamunsa jäivät maailmaan\ntehden hyvää, pitäen silmällä oikeutta ja vääryyttä sekä levittäen\nhedelmällisyyttä. _Hopeakautena_ elävät ihmiset viattomuudessa vielä\nsata vuotta, mutta he eivät suo jumalille näille tulevaa kunniaa, ja\nsentähden muuttuvat he kuoltuaan tosin onnellisiksi hengiksi, vaan\nalempi-arvoisiksi. Pahemmin käy _vaskikautena_. Sen ihmiset eivät ole\nensinkään edellisten kaltaisia. Niillä on\n\n    sydän kuin timantti, vahvat, valtavat\n    käsivarret vastustamattomin voimin.\n    He toisiaan surmaten tuonen synkkiin\n    kauhuihin vaipuvat mainetta ilman.\n\nKun multa on peittänyt tämänkin sukupolven, seuraa _neljäs\nsukupolvi_, oikeamielisempi ja jalompi kuin edellinen ja rikas\nsankareista, joita kutsutaan puolijumaliksi ja jotka käyvät kauheaa\nsotaa seitsenporttisen Theben ja Troijan luona. He joutuvat\nkuolemansa jälkeen \"autuaitten saarille\", jossa heille kolme kertaa\nvuodessa suodaan mitä herttaisimpia hedelmiä.\n\nViimeksi tulee _rautakausi_, runoilijan oma aikakausi, jolloin\nihmiset ovat perin turmeltuneita ja \"sikiöt\" harmaantuvat heti\nsyntymänsä jälkeen, jolloin uskollisuus on kadoksissa ja lapset\njulkeasti saattavat vanhempansa häpeään, jolloin\n\n    \"nyrkki on vallan määränä, toinen ryöstävi toistaan,\n    vilpittömyyttä ei kärsitä, jumalten pelkoa ei myös,\n    hurskautt' ei ees\".\n\nRunoilija neuvoo valitsemaan maanviljelys-töitä varten sopivinta\naikaa tähtien liikunnon mukaan. Elon korjuu on alettava kun Pleiadit\n(seulaset) nousevat Toukokuussa taivaalle, ja touon aika on silloin\nkuin ne Marraskuussa laskeuvat, ja sekä eloa korjattaessa että kylvöä\ntehtäessä on oltava alasti. Maanviljelijä olkoon itse varustettu\ntarpeellisilla työkaluilla, niin ettei hänen tarvitse muilta\nlainata, ja hän ei saa tuonnemmaksi lykätä mitään, jos tahtoo saada\naittansa täyteen. Vieläkin hänelle ilmoitetaan, milloin metsä on\nkaadettava ja millaista puuta hänen tulee käyttää työkaluihinsa.\nKynnettäessä käytettävät härät olkoot yhdeksän vuotisia, itse kyntäjä\nneljänkymmenen vuotias, ja ennen kylvölle menoa tulee hänen syödä\nkahdeksan palaa nelijuovaista leipää. Nuoremmat miehet eivät kelpaa\ntähän toimeen, sillä he \"vilkuvat rauhattomasti toveriensa jälkeen.\"\n\nSamalla tarkkuudella luetellaan joka vuodenajalla tehtävät\nmaanviljelys-työt. Ei mitään unhoteta; karjaa on suojeltava\ntalvikylmältä, työmiehet ovat varustettavat lämpöisillä vaatteilla\nja hyvin ruokittavat, viiniköynnökset oikeaan aikaan karsittavat ja\nsilmästettävät, talonväen on elonkorjuu-aikana noustava aikaisin\nmakuulta, ja tarpeellista lepoa ja virkistystä on suotava kesän\nkuumimpana aikana. Kun vilja on puhdistettu, voi palvelusväkeä\nvähentää tai vaihtaa, ja terävähampainen koira on pidettävä varastoja\nvartioimassa.\n\nVielä neuvotaan, milloin on paras vesillelähtö-aika, miten miehen\ntulee käyttäytyä puolisoa valitessaan -- tämä ei saa iältään olla\nkolmeakymmentä vuotta vanhempi -- miten on seurusteltava ystävien\nkanssa, ja kaikellaisia pikkuseikkoja, joita jokapäiväisessä\nelämässä on noudatettava. Erittäin merkitään, mihin työhön kukin\nkuukauden päivä parhaiten sopii. Niin esimerkiksi ei kelpaa kuun\nkolmastoista päivä koskaan kylvöpäiväksi, mutta sopii erinomaisen\nhyvin istuttamiseen. Kuudes päivä keskeltä kuukautta on turmiollinen\nkasveille, mutta synnyttää uhkeita poikalapsia; sitä vastoin se ei\nole edullinen tyttöjen syntymäpäiväksi eikä myöskään hääpäiväksi.\n\nRunoelmassaan _\"Teogonia\"_ koettaa Hesiodos yhtäjaksoiseen\njärjestykseen yhdistää, mitä tarut ja laulut kertovat jumalten\nalkuperästä. Maailman luomisesta alottain esittää hän kaoksen\n(järjestämättömän ainepaljouden) ensimmäiseksi olomuodoksi. Sitten\ntulee Gaia (maa) \"leveällä rinnalla\", Tartaros, Eros (rakkaus), yö,\npäivä, tähtitaivas, vuoret, meri, Titanit, joista Kronos (aika) oli\nviimeinen, Kyklopit j.n.e. Runoelma on itsessään hämärä, mutta siinä\non paikoittain kauniita, voimakkaita kuvauksia, niinkuin esimerkiksi\ntaistelu jumalten ja jättiläisten välillä j.m.s.\n\nKolmas runoteos, \"Herakleen kilpi,\" joka tavallisesti luetaan\nHesiodon teoksien joukkoon, nähtävästi ei ole hänen kirjoittamansa.\nSe kertoo Herakleen taistelusta Kyknos rosvon kanssa, ja runoelman\ntäyttää suureksi osaksi tarkka kuvaus sankarin taitehikkaasti\nkirjaillusta kilvestä.\n\n\n\n\nPindaros.\n\n\nKuoli 442 e.Kr.\n\nVaikka Kreikkalaiset pitivät Pindaroa etevimpänä lyyrillisenä\nrunoilijanaan, mainitsevat häntä ainoastaan harvat senaikuiset\nkirjailijat, ja kaikki mitä me tiedämme hänen elämästään on saatu\nelämäkertomuksista, jotka ovat kokoon kyhätyt satoja vuosia\njälkeen hänen kuolemansa. Hän syntyi noin v. 520 e.Kr. Boiotian\npääkaupungissa Thebessä tahi jossakin sen läheisyydessä. Hänen\nsukunsa jäsenien kerrotaan olleen taitavia huilun soittajia, ja\nitse kehuu hän, että hänen isänsä synnyltään oli Spartalainen ja\näitinsä Arkadialainen luonnotar. Opittuaan eräältä sukulaiseltaan\nsoitannon ensi alkeet tuli hän vielä nuorukaisena Athenaan, siellä\ntäydellisesti harjaantuakseen kielisoitin-taiteesen. Kahdenkymmenen\nvuotisena palasi hän kotiinsa ja perusti runoilijamaineensa oodilla,\njossa hän laulaa erään nuoren Thessalialaisen mainehikkaasta\nosanotosta Pytialaisiin juhlaleikkeihin. Tämän perästä leveni\nhänen maineensa ympäri Kreikanmaata ja Siciliaa. Itse oleskeli\nhän enimmiten syntymäkaupungissaan, sepitellen runoja, joissa\ntavallisesti ylisti juhlataistelujen voittajoita; niitä pidettiin\nOlympiassa, Pytossa (Delfossa), Nemeassa ja Istmon kannaksella\nKorinton luona. Taru kertoo, kerran kun Pindaro lapsena makasi\nnukkuneena, mehiläisparven laskeutuneen hänen huulilleen ja\ntäyttäneen hänen suunsa hunajalla. Hänen luultiin myös olleen\nlikeisessä yhteydessä Delfon pappien kanssa, ja siellä näytettiin\ntemppelin merkillisyyksien joukossa rautatuolia, jota hänen sanotaan\nkäyttäneen, ja Athenassa hänelle pystytettiin muistopatsas, ja Rodos\nsaarella piirrettiin yksi hänen oodeistaan kultakirjaimin Athenen\ntemppeliin.\n\nJotta voitaisiin ymmärtää hänen runoelmainsa muotoa ja laatua,\non kuorilaulun yleisen luonteen tunteminen välttämätön. Lyhyesti\nlausuttuna ovat kuorit taiteellisia runouden, soitannon ja tanssin\nyhdistyksiä, jotka tarkoittivat jumalanpalveluksen juhlallisuuden\nkoroittamista ja ihmisten tekojen ylistämistä ja joita muutenkin\njuhlamuodon saavuttamiseksi käytettiin yleisissä sekä yksityisissä\ntilaisuuksissa. \"Paion\" oli hymni Apollonille, jota lyyrää soittain\nesitettiin; \"dityrambi\" oli laulukertomus huilun säestyksellä\nDionyson kunniaksi, ja \"hyporkema'lla\" esitettiin musiikin soidessa\nmiimillisesti joku suurenmoinen tapaus. Laulujen rakennuksessa\noli kolme osaa eli sointujaksoa, joista ensimmäistä sanottiin\n\"stroofiksi\" (säkeistöksi), toista antistroofiksi (vastasäkeistöksi)\nja kolmatta \"epoodiksi\", joista molemmat edelliset riveiltään ja\nrunojaloiltaan olivat aivan yhtäläisiä, kun sitä vastoin kolmas\nrytmiltään (poljennoltaan) poikkesi toisista. Tulee myöskin ottaa\nhuomioon, että oodin esittivät tanssijat, jotka lauloivat stroofin\nja antistroofin kulkien eteenpäin ja taantuen taaksepäin, kun sitä\nvastoin epoodi laulettiin istualta. Mitä soitantoon tulee, niin ei\ntiedetä muuta, kuin että käytettiin sekä kieli- että huulisoittimia.\nKreikkalaiset eivät näy tunteneen sointu-oppia, mutta heidän\nsoitannollisissa skaaloissaan oli neljännes-ääniäkin, ja heidän\ntahtinsa ja rytminsä olivat paljoa monimutkaisempia kuin meidän\naikanamme. Oodien aineet otettiin eri tahoilta: melkein mikä tapaus\ntahansa yksityisessä ja yleisessä elämässä saattoi antaa sellaiseen\naihetta, ja useimmissa Kreikan valtioissa elätettiin laulajia ja\ntanssijoita näiden juhlarunoelmien esittämistä varten. Ne kertovat\nenimmiten jumalten lempiseikkailuja ja taisteluja sekä vanhojen\nsankarisukujen mainehikkaita muistoja, ja niihin oli sovitettu\nhienoja viittauksia sen aikuisiin henkilöihin, joiden töitä ja\ntoimituksia niillä oikeastaan tahdottiin ylistää.\n\nAinoastaan pieni osa Pindaron oodeista on jälkimaailmalle säilynyt;\nne kertovat pääasiallisesti voitoista, joita uljaat kilpataistelijat\nsaivat Kreikkalaisten kansajuhlissa, ja viehättävät meitä enemmän\nniissä esiintyvän voiman ja laulu-innon kuin niiden historiallisena\npohjana olevien tapauksien kautta. Kreikkalaisten keskuudessa\noli näillä kilpataisteluilla suuri kansallinen merkitys, ja eipä\nedes niinkään arveluttavana hetkenä, kuin milloin Kreikkaa uhkasi\nPersialaisten tuhoava hyökkäys, voitu laiminlyödä Olympilaisten\ntaisteluleikkien viettämistä. Muinais-ajan sodissa oli voiton\nmäärääjänä ruumiin voima ja notkeus, jotka molemmat kehittyivät\nuutteran harjoituksen kautta, ja suurena kiihoituksena tähän olivat\nne julkiset kunnian osoitukset, jotka voittajat saivat osakseen\nnäissä kilpaleikeissä, joita lakkaamatta Kreikassa pidettiin\nmilloin missäkin. Sentähden olivatkin nuot jo ennen mainitut neljä\nkilpaleikkiä joita vietettiin määrättyihin aikoihin, Kreikkalaisten\nmieluimmat kansajuhlat, ja niihin kokoontui loistava joukko\nkilpataistelijoita, joiden taisteluja päivällä ja juhlakemuja yöllä\nsuurella mieltymyksellä katseli lukuisa, kaikista Kreikan valtioista\nja siirtokunnista kokoontunut kansan joukko. Voittaja sai astua\nkolmijalkaiselle pronssituolille öljypuu-lehväinen, kultasirpillä\npyhistä lehdoista leikattu seppele käärittiin hänen päähänsä; hänen\nnimensä, sukuperänsä ja syntymäseutunsa mainittiin julkisesti, ja\nhänen voittamastaan kunniasta tulivat osallisiksi myöskin hänen\nisänsä ja kotiseutunsa.\n\nVoittajia näissä kilpailuleikeissä ylistää Pindaros niissä\nrunoissaan, jotka ovat meille säilyneet. Monissa hänen oodeissaan ei\nole mitään silmun pistävää yhteyttä jumaluustarullisten tavottelujen\nja niiden erityisten tapauksien välillä, jotka ovat laulun aineena.\nToisessa jätetään kokonaan mainitsematta sankarin nimi ja kotipaikka,\ntoiset taas vaihtelevat niin ajatusjuoksussaan, että tapauksien\njuonta runoelmissa on hyvin vaikea seurata. Itse sanookin Pindaros\nlaulustaan, että hän kuten mehiläinen liitelee kukasta kukkaan.\n\nVaikka Pindaron runoissa löytyy niin monta ihanaa kohtaa, tapaa ani\nharvoin otteita hänen lauluistaan muiden kirjailijain teoksissa,\nluultavasti sentähden että hänen neronsa pääasiallisesti kuvastaa\nainoastaan piirteitä hänen omasta aikakaudestaan ja kertoo tapauksia,\njotka miellyttivät enemmän niitä, joita hän ylisti, kuin nousevia\nsukupolvia. Hänen tuotteitaan tosin siihen aikaan pidettiin hyvin\nsuuressa arvossa, sentähden että niiden sointuisat rytmit niin hyvin\nsoveltuivat musiikkiin ja tanssiin; mutta nyt, kun ei enään vietetä\nnäitä kansallisjuhlia, joidenka kanssa runous, lyyrä ja tanssi olivat\nniin likeisessä yhteydessä, ovat ne kadottaneet arvonsa, ja rohkeat\nkäänteet runoilijan ajatusjuoksussa vaikuttivat, kuten äsken jo\nmainittiin, etteivät hänen tuotteensa muistossa säilyneet.\n\n\n\n\nAnakreon.\n\n\nSyntyi noin 550 e.Kr.\n\nLempeästä lempirunoilijasta Anakreonista tiedämme ainoastaan sen,\nettä hän syntyi kreikkalaisella Theos saarella, mistä muutti\nensiksi Samoon ja sitten Athenaan jossa hänen sanotaan kuolleen\nhyvin vanhaksi elettyään. Hän lauloi yksinkertaisissa säkeissä\nlemmen, viinin ja hiljaisen nautinnon ylistystä. Näytteenä hänen\nsittemmin usein mukaillusta runoilutavastaan olkoon tässä pieni laulu\n\"lyyrälle\":\n\n    Mä tahdoin Atreyn poikia,\n    mä tahdoin Kadmoa laulaa;\n    vaan kielet kanteloisen\n    vain kaikui lemmen kieltä.\n    Mä äsken kieliä vaihdoin\n    ja tartuin toiseen lyyraan,\n    mä aioin sankartöitä\n    Herkuleen laulaa. Kielet\n    taas lemmenkieltään kuiskaa.\n    Oo vait', niin kuulet -- mun lyyrän\n    vain lemmen lauluja soittaa.\n\nRunoilija tahtoisi mielellään, lausuu hän tässä, ottaa aineen\nrunoonsa Troijan ja Theben sankarisaduista; mutta hänen lyyränsä ei\nsoi korkeakaikuista säveltä, se haluaa sävelin ylistää vain lemmen\njumalia.\n\n\n\n\nAiskylos.\n\n\nKuoli v. 456 e.Kr.\n\nAiskylos, Kreikkalaisten ensimmäinen murhenäytelmän kirjoittaja, oli\nsyntynyt Eleysiissä v. 525 e.Kr. ja otti itse osaa vapautustaistelukin\nMaratonin, Salamiin ja Plataian luona. Tyytymättömänä kotiseutunsa\noloihin lähti hän sieltä pois kaksi kertaa ja tuli Siciliaan, jossa\nsitten kuolikin.\n\nOikein ymmärtääksemme kreikkalaista murhenäytelmää tulee meidän ottaa\nhuomioon, että näytelmätaide vanhassa Hellaassa oli luonteeltaan niin\nperin kansallinen ja uskonnollinen. Näytäntöjä toimeen pantiin kolme\nkertaa vuodessa Bakkos-juhlissa, ja niihin tuli kymmentuhansittain\nkatselijoita. Teaatterissa ei ollut kattoa, ja näytelmät pidettiin\nsiis taivasalla. Kapea näyttämö oli puoliympyrän muotoisten\nkatselija-istuinten etupuolella; sivuilla ja perällä oli maalattuja\nkoristuksia, jotka sopivat näyteltävään kappaleesen. Kustannukset\nitse kappaleesta, kuorilaulajista ja näyttelijöistä maksoivat rikkaat\npohatat.\n\nMuistettava on myös, että kansa piti näitä näytelmiä jonkinlaisina\npyhinä toimituksina ja samalla kaunotaiteen kehitystä edistävänä\nkilvoitteluna, ja Kreikkalaisten synnynnäinen kauneuden aisti,\nhienostuneena taiteellisissa ja tieteellisissä harjoituksissa,\nsaattoi heidät helposti käsittämään runoilijoiden tuotteissa\ntavattavat ihanat käännökset ja historialliset viittaukset.\n\nAiskylos kirjoitti näytelmänsä vilkkaana ja yleväaatteisena aikana,\nja senpä tähden niissä kuvastuvatkin selvästi näiden aikojen\nominaisuudet.\n\n\nVangittu Prometeys.\n\nKappale alkaa sillä hetkellä kuin Hefaistos, joka ei uskaltanut\nvastustaa Zeyn käskyä, kahlehtii Prometeyn kallionlohkareesen\nKaukasos vuorella. Kun se on tehty, jätetään Prometeys yksikseen.\nKorkeapontisilla sanoilla rukoilee hän luonnon voimien jumalia ja\nvalittaa tukalaa tilaansa. Okeanon tyttäret, aallottaret, kiitävät\nsisälle siivekkäissä vaunuissa, surkuttelevat Prometeyn onnettomuutta\nja pyytävät häntä kertomaan rikoksensa, jonka hän myös tekeekin.\n\n    Kun isäns' jälkeen valtaan nousi Zeys,\n    soi taivaisille kullekin hän kunniaa,\n    mi suuruudellaan määräs' vallan jokaisen.\n    Vaan mailman kurjaa kansaa halveksuin\n    hän päätti sukupuuttoon tappaa sen\n    ja luoda kansan uuden, toisenlaatuisen.\n    Tät' tuumaa vastaan yksin nousin mä.\n    Mä uskalsin sen; ihmissuvun turmastaan\n    ja tuonelaankin joutumasta pelastin.\n    Näet, siksi sorrun näihin vaivoihini mä\n    niin tuskaa tuottaviin, jo nähdä kauheisin.\n\nKuolettavasta rauhattomuudesta, jatkaa vielä Prometeys, olen minä\npelastanut kuolevaiset ja valanut heidän sieluihinsa toivon lumoovaa\nrauhaa -- ja sitä paitsi olen hankkinut heille tulen, jota he\ntuhansin tavoin voivat käyttää apukeinonaan. Sentähden oli Zeys\nmäärännyt hänelle tämän kauhean rangaistuksen. Kun aallottaret\novat poistuneet, tulee meren jumala (Okeanos) ja tarjoo apuaan.\nKuorilaulajille kertoo sitten Prometeys lähemmin, mitä hän on\nopettanut ihmisille: rakennustaidon, ajanlaskun, kirjoitustaidon,\nhevoskesytyksen, purjehduksen, lääke- ja ennustustaidon. Äkkiä\nilmestyy lehmäksi muutettu kuninkaan tytär Io ja valittaa surkeata\nkohtaloaan. Prometeys tuntee hänet, ja hänelle Io ennustaa, että\nHerakles on hänet pelastava. Kun Io katoo, moittii kuori hänen\nsopimatonta lemmenliittoaan Zeyn kanssa, jonka perikatoa Prometeys\nkauheilla sanoilla ennustaa, ja tästä Hermes häntä uhkaa vieläkin\nsuuremmilla kärsimyksillä. Prometeys osoittaa uhkamielisyyttä,\naallottaret surkuttelevat häntä; Hermes moittii heitä ankarasti;\nPrometeys manaa avukseen emoaan, maata; vuori avautuu ja\nkallionlohkare, johon hän on kiinni kahlehdittu, vaipuu syvyyteen.\n\nSe Aiskylon näytelmä, jossa hän esittää Prometeyn vapauttamisen, on\nhävinnyt.\n\n\nTurvaa etsiväiset.\n\nKuningas Danaon viisikymmentä tytärtä ovat saapuneet Argon rantaan\nja astuvat sisälle pyytäin Zeytä estämään heitä joutumasta\navioliittoon serkkujensa, kuningas Aigypton viidenkymmenen pojan,\nkanssa, joita heidän isänsä välttämättömästi tahtoo heitä pakoittaa\nmiehikseen ottamaan. Danaos käskee tyttäriään istuutumaan \"puhtaalle\npohjaperustalle\"; he asettuvat alttarin ympärille. Nyt astuu esiin\nPelasgos, Argon kuningas, seurueineen, kuuntelee tyttöjen kertomusta\nja epäröi antaisiko, peläten Aigypton vihaa, heille apuaan, vaan\nsuostuu kun naiset uhkaavat muuten hirttäytyä temppeliin. Sillä\naikaa kuin Danaos lähtee ulos päästäksensä porvarien tuttavuuteen ja\nsuosioon, rukoilevat hänen tyttärensä uudelleen Zeyn apua, vedoten\nkantaäitiinsä Iohon, jonka elämäkerran ja retket he kertovat. Argon\nkansa lupaa auttaa pakolaisia, jotka rukoilevat jumalia Argivilaisten\npuolesta. Nyt tulevat takaa-ajajien laivat näkyviin, ja naiset\nuudistavat avunpyyntönsä. Airut käskee heitä lähtemään laivoille\nkosijoineen. Kuningas Pelasgos tulee heille avuksi, ja airut\nlähetetään pois.\n\n\nPersialaiset.\n\nNäytelmä esittää tapausta Persian pääkaupungissa Susassa. Kuori,\njossa laulajina ovat suurkuninkaan valtioneuvokset -- uskollisten\nneuvosto -- laulaa laulun, jossa ilmaisee suruaan siitä, ettei\nole saatu odotettuja sanomia Persian sotajoukolta Kreikassa, ja\nsurkuttelee niiden jalojen sankarien kohtaloa, jotka ovat sinne\nlähteneet. Laulussa kuvataan myöskin Xerxeen suuren sotajoukon\nlähtöä. Nyt astuu sisälle kuningatar Atossa, kertoo pahaenteisen unen\nja kysyy ylenkatseellisesti, missä maailman sopukassa Athena lienee.\nSanansaattaja tulee ja kertoo, että koko yritys on rauennut tyhjiin.\nHän luettelee pitkän rivin kaatuneita, kuvaa taistelun Salamiin luona\n-- tuhannen laivaa kolmeakymmentä vastaan.\n\nKuningatar poistuu viedäksensä juomauhria vainajille ja\nrukoillaksensa jumalten apua. Kuori laulaa valitusvirren Xerxeen\nsuuruuden onnettomasta häviöstä. Kuningatar palaa uhrilla\nmanatakseen Dareiota tuonelasta, ja kuori yhtyy hänen kanssaan\nrukoukseen. Dareion haamu nousee haudasta; hän sanoo syyksi tappioon\npoikansa nuorekasta tulisuutta ja hurjaa, jumalia suututtavaa\nmenettelyä; neuvoo ettei Kreikkaa enään ahdistettaisi; pyytää\näitiään lohduttamaan ryysyisenä palaavaa nöyristynyttä poikaansa\nja katsoo sitten taas tuonen pimeään valtakuntaan. Kuori laulaa\nmenneen ajan kunniaa juuri kuin Xerxes astuu sisälle valittain\nkaatuneitten sankarittensa kuolemaa. Xerxes rupee nyt kertomaan\nonnettomia vaiheitaan. Ainoa, minkä hän oli saanut pelastetuksi,\noli -- nuolikotero. Sitten kuin kuningas ja kuorilaulajat ovat\nlukemattomilla valitushuudoilla ilmaisseet tuskaansa, palaavat he\npalatsiin, ja kappale loppuu.\n\n\nSeitsemän ruhtinasta Theben ulkopuolella.\n\nKuningas Eteokles ja Theben porvarit ovat kokoontuneet palatsin\npihaan. Kuninkaan karkoitettu veli Polyneikes, jolla on apuna kuusi\nArgolaista ruhtinasta, piirittää kaupunkia. Heitä vastaan kiihoittaa\nEteokles porvareja urheaan vastarintaan. Sanansaattaja tuo sanoman,\nettä Argivilaiset puuhaavat rynnäkköä kaupunkia vastaan, ja kuningas\nlähtee tekemään puolustusvarustuksia. Kuori, jossa laulajina on\nThebeläisiä tyttöjä, astuu sisälle ja rukoilee jumalten apua.\nEteokles tulee silloin ja moittii naisia heidän menettelystään, joka\nainoastaan lannistaa puolustajien rohkeutta.\n\n    On _miesten_ tehtävä, kun uhkaa vihamies,\n    rukoillen, uhrin turvaa pyytää jumalten;\n    vaan _teidän_ vaieten on kotiin jääminen.\n\nHän sallii heidän kuitenkin lopuksi rukoilla, mutta ainoastaan ilman\nhaikeaa huokaustulvaa, ja kuori huutaa vilkkain vertauslausein\njumalia avuksi, ettei ikivanha kaupunki joutuisi heittokeihään,\nkuluttavan tulen, väkivallan, hillittömyyden ja hävityksen uhriksi.\n\nSanansaattaja tulee toistamiseen, kertoo vihollisparvien eri\npäällikköjen johdolla kokoontuvan mikä millekin portille ja\nPolyneikeen aikovan rynnätä seitsemättä porttia vastaan, lujalla\npäätöksellä joko kaataa veljensä tahi itse hengetönnä vaipua\nveriinsä. Eteokles määrää, ketä vihollispäällikköä vastaan kukin\nThebeläinen sankari lähtee; itse tahtoo hän asettua veljeään\nPolyneikestä vastaan. Kuori ilmaisee pitkänlaisessa laulelmassa\nkansan tuskaa ja kertoo Oidipon perheen menneet surulliset vaiheet:\nmiten Oidipos nai tuntemattoman äitinsä ja hänestä synnytti neljä\nlasta, pojat Eteokles ja Polyneikes sekä tyttäret Antigone ja\nIsmene; kuinka hän, kauhean sukurutsauksen vihdoinkin ilmi tultua,\nsurusta puhkaisi silmänsä, j.n.e. Sanansaattaja palaa vieläkin\nkerran ja ilmoittaa kaupungin pelastuneen: veljekset ovat surmanneet\ntoinen toisensa. Kuorin laulaessa murhelaulua kannetaan kaatuneiden\nruumiit esiin, Antigone ja Ismene yhtyvät saattokulkueesen, ja\nkun ruumiit ovat lasketut maahan, ilmaisevat he suruaan haikeilla\nvalitushuudoilla. Airut ilmoittaa kansanneuvoston päätöksen, että\nEteokles on saava kunniallisen hautauksen, vaan Polyneikeen ruumis\nheitettävä lintujen syötäväksi. Antigone lupaa haudata Polyneikeen,\nja toinen puoli kuorilaulajia lähtee kantamaan pois viimeksi mainitun\nruumista, kun sitä vastoin toinen puoli kantaen Eteoklesta seuraa\nIsmeneä.\n\n\nOresteen vaiheet.\n\n1. _Agamemnon_.\n\nAgamemnonin palatsin katolla Argossa astuelee vartija ja tähystää\ntutkivasti yön pimeään. Kymmenen vuotta peräksyttäin on hän\nodottanut nähdäkseen tulimerkin välähtävän, joka ilmoittaisi Troijan\nkukistuksen ja kuninkaan pikaisen kotiintulon. Äkkiä ilmestyy\nleimahteleva tuli taivaan rannalle. Riemuissaan astuu vartija alas\nkatolta mennäkseen kertomaan Agamemnonin puolisolle Klytemnestralle\ntätä iloista sanomaa. Kuori, jossa laulajina on vanhoja ukkoja,\nkokoontuu palatsin ulkopuolelle ja kertoo laivaston lähdöstä\nTroijaan. Kuningatar tulee ja toimittaa uhrin. Kuori jatkaa lauluaan\npiirityksen historiasta Ifigeneian kuolemaan asti, kun Klytemnestra\nesiintyy ja ilmaisee iloisen uutisen, joka myrskyn nopeudella on\nkiitänyt vartioroviosta toiseen, kertoen millaiseksi hän kuvittelee\nTroijan tilaa. Kuori puolestaan valittaa sodan syytä ja Kreikan\nuljaimman nuorison kaatumista Troijan luona ja lausuu pelkäävänsä,\nettä voitettujen kirous on hurjille voittajille saattava jumalten\nkoston. Airut ilmoittaa Agamemnonin tulon. Hän kertoo kuvaavasti\npiiritysjoukkojen kärsimyksistä. Mutta mitäpä nyt enään valituksista?\nNyt on kaikkien kärsimysaika loppunut, kaatuneidenkin, jotka\nonnellisina lepäävät ajattelematta kotiinpalaustaan. Ei, nyt sanotaan\niloiset jäähyväiset kaikille vaivoille.\n\nKuningatar astuu esille ja sanoo jo kauan odottaneensa nyt lähestyvää\nilon hetkeä; mutta kuori alkaa taas laulaa kurjuutta, minkä\nHelenan turmiokas kauneus on aikaan saanut, ja sitä onnettomuutta,\njoka vainoo suurta valtaa, ja hiljaista, halvassa, nokeutuneessa\nmökkisessä viihtyvää onnea. Nyt saapuu Agamemnon, ja kuori tervehtii\nhäntä:\n\n    Oi terve sä sortaja Ilionin!\n\nKuningas tervehtii Argoa ja kotijumalia, puhuu Troijan häviöstä ja\nkateudesta, jolla aina katsellaan menestyneitä sankaritöitä, ja aikoo\njuuri astua asuntoonsa, kun Klytemnestra tulee häntä vastaan ja\npuhuttelee häntä upeilevin, ilettävää hellyyttä osoittavin sanoin.\nAgamemnon ei ole kuulevinaan hänen mairitteluansa. Kunnioita minua\nihmisenä, äläkä jumalana, lausuu hän, eikä tahdo mielellään asettaa\njalkaansa levitetyille \"kirjaville korukudoksille\". Vihdoin myöntyy\nhän kuitenkin ja astuu kotinsa purppuramatolle, ensin suljettuaan\npuolisonsa suosioon Kassandran, Priamon vangitun tyttären, jonka hän\noli tuonut mukanaan Troijasta.\n\nKuningatar kutsuu Kassandraa perheen jäseneksi -- orjattarena.\nSyvästi loukattuna rukoilee Kassandra Apollonin apua. Haltioihinsa\njoutuneena ennustaa hän aiottua murhaa, ja kauheissa näyissä kiitävät\nhänen silmiensä ohi kaikki Pelopon sukua tahraavat rikokset.\nEnnustaen Oresteen palausta ja rukoillen kostoa menee hän sisälle\nkärsimään kohtaloansa. Kuori alottaa juuri laulun kun sisältä\nkuullaan Agamemnonin huutavan:\n\n    Voi mua! Murhaajalta kuolon-iskun sain!\n\nPalatsin portit avautuvat, ja ulos astuu kuningatar kirves olalla.\nJälestä kannetaan Agamemnonin ja Kassandran peitteillä verhotut\nruumiit. Klytemnestra puolustaa tekoaan pitkällä puheella. Suuresti\nhän kerskuu siitä, että on surmannut avionrikkojan -- \"puolisonsa\nhäpeän\" -- ja riettaan jalkavaimon, jonka tämä oli tuonut mukanaan;\nmutta kuori kiroo hänen konnantyötään. Nyt esiintyy kuningattaren\nrakastelija, Aigistos, ja iloitsee siitä, että hänen isänsä,\nThyestes, on kostettu. Kuori uhkaa, että hänet on kansa kivittävä,\nmutta hän ylönkatsoo heidän uhkauksensa ja vakuuttaa olevansa valmis\ntarttumaan valtikkaan sekä kahleilla ja vankeudella kurittamaan\njokaista vastustajaansa. Kun kuorilaulajat paljastavat miekkansa,\nvälittää kuningatar sopua ja saa Aigiston palaamaan kanssansa\npalatsiin, kun sitä vastoin kuori, joka uhaten ennustaa Oresteen\npalausta, lähtee kaupunkiin.\n\n2. _Uhrinkantajattaret_.\n\nTapaus on vieläkin Argossa, jossa näkyy Agamemnonin hauta palatsin\nulkopuolella. Orestes, ystävänsä Pyladeen seurassa, tulee paikalle ja\nuhraa kaksi hiuskiharaansa isänsä haudalla. Sitten astuvat ystävykset\nsyrjään odottamaan Elektraa, Oresteen sisarta, joka naisseurueen\n(kuorin) kanssa tulee vuodattamaan juomauhria haudalle. Kuori\nlausuu pelkäävänsä, että murhatyö jää kostamatta. Elektra ei tiedä\nmiten rukoilla, kun murhaaja, hänen äitinsä, on lähettänyt uhrin.\nKuori neuvoo häntä rukoilemaan, että Orestes saapuisi kostajaksi.\nUhria toimittaessaan keksii Elektra kiharat, jotka ovat hänen omien\nkiharainsa väriset. Kun hän siinä seisoo epäillen, astuu Orestes\nesille Pyladeen seurassa ja ilmaisee, kuka hän on. Elektra ei ota\nalussa uskoakseen, mutta pian tulee hän vakuutetuksi. Ihastuksissaan\ntervehtii hän nyt veljeään, johon ainoaan hän nyt on yhdistänyt\nnelinkertaisen rakkauden isään, äitiin, veljeen ja sisareen. Orestes\nselittää, että Zeys on lähettänyt hänet kostajaksi. Hän ja Pylades\npoistuvat ilmestyäkseen uudelleen kuleksivina muukalaisina palatsin\nportilla. He koputtavat ja pyytävät saada puhutella talon korkeata\nhaltijatarta. Klytemnestra astuu ulos, Orestes sanoo tulleensa\nFokiista, jossa hänelle oli annettu toimeksi kuningattarelle tuoda\nsanoma hänen poikansa Oresteen kuolemasta. Klytemnestra käskee\nheidän astua sisälle ja menee ilmoittamaan uutista Aigistolle.\nJonkun ajan kuluttua kuuluu kauheaa huutoa, ja palvelija syöksähtää\npalatsista ulos kertoen että Aigistos on murhattu. Orja huutaa\nääneensä Klytemnestraa, joka tuleekin ja, saatuaan kuulla uutisen,\npyytää \"miehiä kaatavaa tapparaa\". Orestes ja Pylades astuvat ulos\npalatsista paljastetuin miekoin. Kun Orestes lausuu uhkaavia sanoja,\nvirkkaa Klytemnestra:\n\n    Jo taannu, poikain! Rintaa sitä kunnioi,\n    min luona usein ennen uinahtain\n    sä hennoin huulin makeen äidinmaidon söit.\n\nOrestes epäröi, mutta Pylades varoittaa häntä unohtamasta Apollonin\nneuvoa; ennen hänellä olkoon vaikka koko maailma vihollisena,\nkuin jumalat. Orestes laahaa äidin mukaansa palatsiin, ja portit\nsuljetaan. Kun ne taas avautuvat, seisoo hän äitinsä ruumiin\nvieressä ja koettaa puolustaa tekoaan puhumalla Klytemnestran\nja hänen rakastelujansa rikollisuudesta. Kuori ennustaa tulevia\nonnettomuuksia. Oresteen valtaa rauhattomuus, joka vihdoin saattaa\nhänet mielettömäksi. Hän näkee harmaapukuisten, gorgonin näköisten,\nkäärmeiden ympärikietomain raivottarien lähestyvän ja syöksyy pois\nnäyttämöltä.\n\n3. _Eymenidit (kostottaret)_.\n\nDelfon temppelin ulkopuolella rukoilee naispappi, mainiten useita\njumalia nimeltä. Kun hän on poistunut, näkyy oraakelipyhäkön sisusta.\n\"Omfalolla\" (maailman napakivellä) istuu Orestes kalman kalpeana.\nHänen vieressään seisoo Apollo, vähän kauempana Hermes. Kuorina ovat\nkostottaret (raivottaret, erinnyit), jotka uneen vaipuneina istuvat\npiirissä tuoleilla. Apollo lupaa Oresteelle suojelustaan ja käskee\nhäntä rientämään Athenaan ja siellä kääntymään ikivanhan Pallas\nAthenen kuvan puoleen. Kun hän on lähtenyt, ilmestyy Klytemnestran\nhaamu ja yllyttää kostottaria vainoomaan Orestesta. Nämät syöksyvät\nistuimiltaan ja moittivat Apolloa siitä että hän on asiaan puuttunut.\nHe syyttävät Orestesta rikoksesta, mutta Apollo puolustaa häntä;\nsitten eroovat he osoittaen molemminpuolista uhkamielisyyttä.\n\nSeuraavassa näytännössä nähdään Pallaan temppeli ja Athenan Akropolis\nlinna; Orestes syleilee jumalattaren kuvaa ja rukoilee hänen\nratkaisevaa tuomiopäätöstään. Raivottaret, jotka ovat vainuneet\nhänet siellä, ikäänkuin metsäkoira vainuu haavoittuneen otuksen,\nsaapuvat nyt toinen toisensa perästä paikalle. Pallas Athene tulee\nladellen sinne. Pakoittaen raivottaret vaikenemaan kehoittaa hän\nOrestesta esittämään asiansa, jonka tämä tekeekin. Jumalatar itse ei\ntahdo lausua mitään tuomiota, vaan asettaa tuomioistuimen Athenan\njaloimmista porvareista. Raivottaret alkavat jälleen laulunsa,\nkuvaten niitä onnettomuuksia, jotka tulevat tapahtumaan, jos heidän\nvainottavansa rikokset jäisivät rankaisematta.\n\nKolmas näytäntö tapahtuu Areopagos kummulla Athenassa; Athene astuu\nsisälle seurassaan kaksitoista tuomaria, jotka istuutuvat alttarin\nympäri näyttämön keskelle. Jumalatar käskee airutta vaatimaan\nhiljaisuutta. Apollo tulee paikalle, ja keskustelut alkavat.\nOrestes tunnustaa rikoksensa; Apollo rupeaa hänen puolustajakseen.\nMahtavilla sanoilla kehoittaa Athene tuomareja ryhtymään ratkaisevaan\näänestykseen. Vuoroon nousevat tuomarit istuimiltaan ja ottavat,\nkuorin uhkaavasti laulaessa, äänestyskivet alttarilta ja panevat ne\nuurnaan. Kivet luetaan, ja jumalatar itse ilmoittaa päätöksen:\n\n    Tään miehen päättää tuomiokunta syyttömäks;\n    molemmin puolin ääniluku tasan on.\n\nNäin sanoen laskee jumalatar syyttömäksi julistavan kivensä muiden\njoukkoon. Orestes kiittää, lupaa ikuista ystävyyttä Argon ja Athenan\nvälillä ja poistuu. Raivottaret, jotka ensiksi ovat vimmoissaan,\nrauhoittuvat Athenen kaunopuheliaisuudesta ja saavat häneltä\ntemppelin Athenassa, ehdolla että he vastedes, kirousten asemasta,\nsaattaisivat asukkaille kaikkea hyvää. He toivottavat nyt Athenalle\nsiunausta, ja heidän nimensä muutetaan erinnyistä eymenideiksi,\nsovintoa rakastavan koston jumalattariksi. Kaikkien riemuitessa\nsaatetaan heitä pyhäkköönsä keskelle Akropolista.\n\n\n\n\nHerodotos.\n\n\nKuoli v. 413 e.Kr.\n\nHerodotos, joka on saanut liikanimen \"historian isä\", syntyi (v. 484\ne.Kr.) Halikarnassossa. Hän vietti suuren osan elämäänsä matkoilla\nvieraissa maissa ja on näistä paljon kertonut historiassaan,\njossa kuitenkin ovat pääesiteltävinä ne suuret taistelut, joilla\nKreikkalaiset hänen aikanaan onnellisesti puolustivat maatansa\nPersialaisten hyökkäyksiltä. Herodotos rakastaa totuutta, hänellä\non vilkas, terävä käsitysvoima, mutta häntä haittaavat usein\naikakautensa esiluulot ja mielipiteet, joten hän toisinaan joutuu\nharhateille. Hänestä on sanottu, että hänellä oli \"viisaan miehen\npää, äidin sydän ja lapsen yksinkertaisuus\".\n\nAlkaen mytillisten (taru-) aikain taisteluista Euroopan ja Aasian\nvälillä kertoo hän, miten eräs Foinikialainen laivuri ryösti Ion,\nArgon kuninkaan Inakon tyttären, ja vei sen mukanaan Egyptiin, jonka\njälkeen Kreikkalaiset ryöstivät Europan Tyrosta ja Medean Kolkiista.\nTämän perästä teki Lydian kuuluisa kuningas Kroisos, joka oli saanut\nverrattomat rikkautensa Paktolon kultarikkaasta virran-uomasta,\nhyökkäyksiä useaan Kreikkalaisvaltioon, mutta yhtyi sitten liittoon\nSpartalaisten kanssa, jotka lupasivat häntä auttaa Persian kuningasta\nKyroa vastaan. Päätös tästä oli, että Kroisos joutui vangiksi\nSardeessa, tuossa vanhan maailman suuressa markkinapaikassa, jossa\nensiksi lyötiin rahaa.\n\nHän palaa sitten siihen aikaan, jolloin Assyrialaisilla oli\nvalta Aasiassa. Niniven kukistuksen jälkeen saivat tämän vallan\nMedialaiset, joiden uljas pääkaupunki Ekbatana, Herodoton kertomuksen\nmukaan, oli pyöreällä kukkulalla seitsemän kehänmuotoisen vallin\nympäröimänä, joista kahdella sisimmällä oli hopioitut ja kullatut\nharjat ja tornit. Hän kertoo myöskin, kuinka Astyageen, Medialaisten\nviimeisen kuninkaan, joka oli naittanut tyttärensä Persialaiselle\nKambyseelle, pani viralta tästä aviosta syntynyt poika Kyros, jonka\nlapsena pelasti kuolemasta karjapaimen Harpagos ja joka sitten tuli\nkoko Aasian haltijaksi. Hän mainitsee vielä Persialaisilla olleen\ntapana jättää kuolleensa petojen ja lintujen saaliiksi, kuten vielä\nnykyaikanakin Indian Parsit tekevät. Harpagos, joka oli kohonnut\nkenraaliksi, pakoitti tuota pikaa Vähän Aasian kaupungit antautumaan\nja peloitti Kreikkalaiset näitä auttamasta. Sillä välin marssi\nKyros Babylonia vastaan, jonka ihmeitä Herodotos laveasti kuvaa, ja\njohtamalla kaupungin läpi juoksevan Eufrat virran toiseen kaivettuun\nuomaan raivasi hän itselleen tien palatsiin, jonka seinällä profeeta\nDaniel luki tuon salaperäisen kirjoituksen. Kaupungissa oli tapa\nsellainen, kertoo Herodotos, että naisia kaupittiin vaimoiksi enimmän\ntarjooville; mitä siten saatiin maksua kaunottarista, se annettiin\npalkinnoksi sille, joka suostui ottamaan jolsan naisen. Kyros teki\nviimeisen sotaretkensä Massageteja vastaan, jotka elivät Kaspian\naroilla ja joita hallitsi Amazoni-kuningatar Tomyris. Tämä yllytti\njoukkonsa niin voimakkaasen vastarintaan, että Kyros voitettiin ja\nkoko hänen sotajoukkonsa hakattiin maahan.\n\nHistorioitsija rupee nyt kertomaan ikivanhasta sivistysmaasta\nEgyptistä. Hän puhuu ensin Nilin lähteistä ja esittää, mitä hän\narvelee syyksi virran talvehtimiseen kesällä. Herodotos huomauttaa,\nettä Egyptiläiset uskoivat sielunvaellusta. He luulivat nimittäin\nvainajien sielun täytyvän vaeltaa kolmetuhatta vuotta eläinten\nruumiissa, siten vähitellen taas kehittyäkseen ihmiseksi. Heidän\njuhlakemuissaan oli aina nähtävänä kuolleen kuva, johon oli\nliitetty muistutus: \"Tällainen sinustakin kerran tulee\". Hän johtaa\nuseat kreikkalaiset jumalat egyptiläisestä alkuperästä, kertoo\nEgyptiläisten pitäneen lehmiä sekä muita nelijalkaisia eläimiä ja\nlintuja pyhinä olentoina ja viettäneen suruaikaa kissojen ja koirien\nkuoltua. Pyhää lintua Fenixiä hän ei koskaan saanut nähdä muuten kuin\nkuvissa, ja niissä se oli puna- ja kullanhohtava sulkaisen kotkan\nnäköinen. Hän puhuu kunnioituksesta, jota nuoret miehet osoittivat\nvanhemmille, ja Heliopoliin papeilta, jotka olivat hyvin taitavia\nmatemaatikkoja ja tähtien tutkijoita, sai hän tietää ensimmäisten\nkuninkaiden olleen jumalia ja että viimeisen näistä, Osiriin,\nkärsimykset ja kuolo olivat heidän uskonsa suuret salaisuudet.\nEnsimmäinen ihmishallitsija oli Menes, joka perusti Memfiin. Häntä\nseurasi kolmesataa viisikymmentä ruhtinasta, joista kerrotaan monta\nmerkillistä tarua. Heidän seuraajiaan oli Keops, joka rakensi\npyramidit ja käytti sataatuhatta työmiestä neljäkymmentä vuotta.\nMyöhemmin hallitsi Sethos, alkuaan pappi, jota sodassa Assyrian\nkuningasta Sanheribia vastaan auttoivat hiiret, nakertain öisin\npoikki vihollisten jousenjänteet ja kilpirakset. Hänen jälkeensä tuli\nkaksitoista kuningasta yht'aikaa, ja kun yksi heistä, Necho, oli\nluovuttanut muut yksitoista, yritti hän kaivamaan kanavaa Punaiseen\nMereen. Viimeinen kuningas, jonka hän mainitsee, sääsi lain, joka\nmäärää että jokaisen mieshenkilön Egyptissä piti kerran vuodessa\ntuleman maakunnan hallitusmiehen luo kuolemanrangaistuksen uhalla\nnäyttämään toteen, että hän kunniallisesti ja rehellisesti hankki\nelatuksensa. Kuvaus Egyptin oloista päättyy kertomuksella kauniista\nkreikkalaisesta orjattaresta, jonka toisen kengän kotka ryösti ja vei\nsaaliina kuninkaalle, joka niin ihastui nähdessään pienen kengän,\nettä noudatti luokseen sen omistajan ja otti hänet aviokseen.\n\nNyt seuraavat ne urostyöt, jotka Kambyses, Kyron poika,\nteki käydessään sotaa Egyptiläisiä vastaan ja vallottaissaan\nMemfiin. Herodotos kertoo Kambyseen, Egyptiläisten kauhuksi\nrääkättyään kuningasvainajan ruumista, tehneen kaksi huono-onnista\nhyökkäysyritystä, toisen Etiopialaisia, toisen Ammonin temppeliä\nvastaan. Palattuansa Memfiisen pisti hän omalla miekallaan kuoliaksi\nApis härän, jota kansa palveli jumalana. Hän murhautti veljensä\nSmerdeen, ja saman kohtalon sai hänen sisarensakin, kun tämä suri\nSmerdeen kuolemaa. Kaksitoista Persialaista ylimystä kaivatti hän\nrangaistukseksi maahan kaulaan asti ja näännytti heidät siinä\nnälkään. Väkisin tunkeuduttiin hautoihin, ruumiit -- muumiat\n-- viskattiin ulos ja jumalten kuvat poltettiin. Kun Kambyses\nvihdoin sai tietää pappien hänen kotimaassaan hallitusistuimelle\nkohottaneen erään miehen, joka sanoi itseään hänen veljekseen, nousi\nhän ratsaille palataksensa Susaan, mutta loukkasi itseään omalla\nmiekallaan noustessaan niin vaarallisesti, että kuoli Egyptissä\njättämättä yhtäkään perillistä.\n\nKun vale-Smerdes oli hallinnut muutamia kuukausia, kukisti hänet\nsalaliitolla seitsemän Persialaista ylimystä, jotka sopivat\nkeskenään, että se saisi hallituksen, jonka hevonen ensin hirnuisi\npäivän koittaessa; siten tuli heistä hallitukseen Dareios, Hystaspiin\npoika. Herodotos luettelee tarkalleen tämän mainehikkaan hallitsijan\nvuotuiset tulot, jotka hän laskee noin 85 miljoonaksi markaksi. Hän\nkertoo myöskin laveasti Dareion hallituksesta; muun muassa mainitsee\nhän tämän lähettäneen vakoojia Kreikkaan ja sen siirtokuntiin.\nTärkein tapaus oli kuitenkin Babylonin kapina. Sanottiin, ettei\nkaupunkia voitaisi valloittaa ennenkuin muuli synnyttäisi varsan. Tuo\nuskomaton seikka tapahtuikin, ja muulin omistajan, Sopyros nimisen\nmiehen avulla, joka silpoi pois nenänsä ja korvansa pettääksensä\nBabylonin asukkaita, onnistui Dareion valloittaa kaupunki, johon\nSopyros sitten asetettiin kuvernööriksi.\n\nSitten kääntyi Dareios aseineen Skytialaisia, Pohjois-Wenäjällä\nasuvaa kansaa vastaan, jonka alkuperää Herodotos seuraa kauas\ntaaksepäin taruaikoihin. Skytialaisista kertoo hän muun muassa, että\nnämät käyttivät höyrykylpyjä. Täältä täytyi Persialaisten kuitenkin\npalata takaisin tyhjin toimin.\n\nVielä saamme tietää, että Dareion erään kenraalin onnistui viedä\nPeonien koko heimo Makedoniasta Persiaan, joten Persialaiset\nsaivat tilaisuuden oppia käsitöitä. Yritys samoin kohdella erästä\ntoista heimoa, joka eleli keskellä järveä paaluille rakennetuissa\nasunnoissaan, raukesi tyhjiin. Puhuessaan muista kaukaisista\nseuduista sanoo Herodotos, ettei hän ole varma, tokko \"Tinasaaria\"\ntodella löytyneekään, mutta hän oli kuullut kerrottavan tinaa\nsaatavan \"maailman loppupäästä.\"\n\nKertomuksen näyttämöksi tulevat nyt Kreikan valtiot, ja Herodotos\npuhuu näiden tyranneista eli yksinvaltiaista, joiden joukossa\nPolykrates Samos saarella oli kuuluisin. Onni seurasi häntä niin\nitsepintaisesti, että Egyptin kuningas neuvoi häntä luopumaan\nrakkaimmasta kalleudestaan poistaaksensa kovaa onnen vaihdosta,\njoka tavallisesti seuraa liikanaista menestystä. Polykrates viskasi\nmereen kalliin sormuksen, mutta muutamia päiviä myöhemmin sai hän\neräältä kalastajalta harvinaisen kalan, ja kalan vatsasta löydettiin\n-- sormus! Tätä pidettiin uhkaavana ennusmerkkinä. Jonkun aikaa onni\nvielä kuitenkin yhä hymyili Polykrateelle; mutta vihdoin sai eräs\nSardeen satrapi hänet lupaamaan ottaa talletettavakseen aarteen, ja\nkun hän lähti sitä noutamaan, sai hän siellä surmansa.\n\nToinen tyranni oli Periander Korintossa, josta puhuessaan Herodotos\nkertoo sadun eräästä laulajasta ja kitaran soittajasta Arionista,\nmikä meriretkellä oli vähällä tulla murhatuksi rahojensa tähden, vaan\nsyöksyi mereen ja delfinin selässä pelastui maalle. Seuraa sitten\npitkä kertomus Kleistheneestä Sikyonissa; tällä on paljon puuhaa\nvalitessaan miestä tyttärelleen, jonka kosioista yksi on aikansa\nsuurin velttiö, sellainen, että jo voivotteli itsellään olevan\npaha maata, kun kuihtunut ruusun lehti oli sattunut tulemaan hänen\nvuoteesensa, ja pyörtyi nähdessään miehen raatavan raskasta työtä.\nPeisistratoa Athenassa mainitaan kiitoksella siitä, että hän kokosi\nja järjesti Homeron runot. Hänen poikansa Hippiaan aikoivat Harmodios\nja Aristogeiton murhata. Erehdyksestä tappoivat he hänen veljensä\nHipparkon, mutta heitä kunnioittivat kuitenkin kauan suurina isänmaan\nystävinä Athenalaiset tasavaltalaiset, jotka pitivät tyrannien\nmurhaamista tarpeellisena ja kiitettävänä.\n\nEnsimmäiset enteet suureen Persialais-sotaan alkoivat jo ilmestyä.\nSamoin kuin useimpien suurten tapausten oli senkin alkusyynä\nvähäpätöinen sattuma. Dareios oli vienyt Miletolaisen Histiaion\nvastoin tämän tahtoa Susan hoviin. Salaa lähetti Histiaios\nlähettilään vävynsä Aristagoraan luo ja kehoitti häntä kiihoittamaan\nkreikkalaisia valtioita luovuttamaan hallitsijansa ja vaatimaan\nkansanvaltaa. Hänen ei onnistunut saada Spartalaisia aseisin\ntarttumaan, mutta Athenalaiset suostuivat ja lähettivät sotajoukon\nSardesta vastaan. Athenalaisten täytyi peräytyä, mutta kapina Persiaa\nvastaan oli saatu alkuun ja leveni nopeasti. Dareios syytti Histiaioa\nettä tämä oli tietänyt kapinan hankkeista, mutta kavala Kreikkalainen\nosasi kuninkaan niin pettää ja tekeytyä niin viattomaksi, että\ntämä vielä lähetti hänet kapinaa tukahuttamaankin. Kun hän tuli\nSardeesen, lausui kuninkaan veli Artafernes: \"Sinä olet kengän\ntehnyt ja Aristagoras on sen pannut jalkaansa.\" Sillä välin onnistui\nHistiaion täälläkin poistaa, kaikki epäluulot, kunnes omin päin\nryhtyi sotapuuhiin, joista seurauksena oli että hän joutui vangiksi\nja mestattiin. Nyt tekivät Persialaiset hyökkäyksen Ionialaisia\nvastaan, aikoen valloittaa koko Kreikanmaan. Syntyi sitten useita\ntaisteluja maalla ja merellä, riitaisuuksia liittolaisten kesken\ny.m.; Persialaisten laivastokin hukkui, vaan sota ei siitä vähääkään\nedistynyt.\n\nMutta tärkeä tapaus maailman historiassa lähestyi. Persian kuningas\nlähetti 600 laivalla toisen sotajoukon, joka ryöstettyään Naxos\nsaarta ja poltettuaan Eretrian kaupungin nousi maalle Marathonin\nkentille. Miltiadeen johdolla taistelevilla Athenalaisilla ja\nPlataialaisilla oli 20,000 miestä Persialaisten 110,000:tta\nvastaan, mutta sittenkin voittivat he täydellisesti vihollisensa ja\nkarkoittivat heidät 6,000 miehen tappiolla takaisin laivoilleen,\nkun sitä vastoin Kreikkalaisilta kaatui ainoastaan 200 miestä.\nOmasta pyynnöstään sai Miltiades 70 soutulaivaa ja lähti niillä\nahdistamaan Paros saaren asukkaita, joille hän kantoi yksityistä\nvihaa. Haavoitettuna palasi hän taas Athenaan, jossa häntä syytettiin\nisänmaan kavalluksesta ja tuomittiin maksamaan kustannukset\nhyödyttömästä sotaretkestä.\n\nDareios varustautui juuri sotaretkelle Athenalaisia vastaan,\nkun Egyptissä syntynyt kapina käänsi hänen huomionsa toisaalle.\nTuumaillessaan, mihin ensiksi tulisi kääntyä joukkoineen, sairastui\nhän ja kuoli. Hänen poikansa Xerxes oli ensiksi sitä mieltä, että\njos hän jättäisi Kreikkalaiset rauhaan, kestäisi kauan ennenkuin\nhe saattaisivat tunkeutua Susaan; mutta vähitellen muutti hän\nmielipidettä ja keräeli kokonaista neljä vuotta sotajoukkoa, jossa\ntosin lasketaan olleen kaksi miljoonaa soturia, mutta joka oli\nhuonosti varustettu ja harjoitettu. Komeasti kulki tämä mahtava\nsotajoukko Hellesponton yli Abydosta Sestoon laivasiltaa myöten,\nja sitä seurasi rantaa pitkin 1,200 sotalaivaa. Kreikkalaiset\npelästyivät suuresti, ja pohjoiset valtiot heittäytyivät heti\nvalloittajan valtaan. Mutta Athenalaiset, joita oraakeli oli\nrohkaissut sanoen, että he löytävät turvaa \"puisten vallien takana\",\nlähettivät avunpyynnön naapureilleen, ja päätettiin, että he\nlaivaston avulla, joka asetettaisiin läheiseen salmeen, ensiksi\nasettuisivat vastarintaan Termopylen ahtaassa vuorisolassa. Kun\nPersialaisten sotajoukko marssi esiin Tessaliasta, hukkui heiltä 400\nlaivaa kovassa myrskyssä. Mutta Xerxes kulki kuitenkin eteenpäin\nmaa-sotajoukolla vuorisolaa kohti, joka oli niin kapea, että tuskin\nyhdet sotavaunut mahtuivat siitä kulkemaan. Paikkaa oli puolustamassa\n300 Spartalaista kuningas Leonidaan johdolla. Muut Kreikkalaiset --\nne viettivät juhlaleikkejään Olympiassa! Persialainen keisarikaartti\nhyökkäsi ensiksi solaan, mutta urheat Spartalaiset ajoivat heidät\npakoon ja hakkasivat maahan joka kynnen. Kolmantena päivänä saivat\nPersialaiset kuitenkin tietää löytyvän toisen solan, josta saattaisi\nhyökätä Kreikkalaisten selkään, ja pian ilmestyikin täältä päin\nuhkaava vihollinen. Päivän koittaessa antoi Xerxes käskyn yleiseen\nryntäykseen. Persialaisia kaatui joukoittain. Neljä tuntia torjuivat\nKreikkalaiset vielä Persialaisten hyökkäykset ja kantoivat pois\nkaatuneen kuninkaansa ruumiin; mutta vihdoin pääsi vihollisten\nylivoima voitolle. Viholliset kävivät joka taholta Kreikkalaisten\nkimppuun, ja nämät kaatuivat urheasti taistellen joka mies. Nyt\nkoettivat Persialaiset sulkea saarroksiin Kreikkalaisten laivastoa,\njota johti Temistokles, ja taistelu jatkui myöhään iltahämärään.\nMutta sydänyön aikana nousi myrsky, ja aallot ajoivat monta\nPersialais-laivaa Eyboian kiviselle rannikolle. Seuraavana päivänä\ntekivät Kreikkalaiset hyökkäyksen, ja kolmantena päivänä taas\nPersialaiset. Ei kummallakaan puolella saatu ratkaisevaa voittoa,\nmutta Kreikkalaiset kuitenkin vetäytyivät täältä pois. Valloittajat\nkulkivat nyt eteenpäin kahdessa joukossa, joista toinen kulki\nDelfoa, toinen Athenaa kohti. Delfon oraakeli lausui: \"kykenevänsä\nomiaan puolustamaan\", ja juuri kun Persialaiset olivat päässeet\ntemppeliylängölle, syntyi ukkosen ilma, valtavia kalliolohkareita\nvieri alas Parnassolta, ja Delfolaiset, jotka olivat saaneet avukseen\nkaksi taivaallista soturia, syöksyivät esiin piilopaikoistaan ja\nkarkoittivat valloittajat pakosalle.\n\nKreikkalaiset olisivat voineet asettua vastarintaan Boiotiassa, mutta\nSpartalaiset, jotka toivoivat Athenan kukistuvan itse päästäkseen\nylivaltaan Kreikassa, vetäytyivät Korinton kannaksen taakse, kun\nsitä vastoin Athenalaiset etsivät turvaa laivastossaan, joka\noli ankkuroittuna Salamiin saaren luona. Niin muodoin tapasivat\nPersialaiset Athenan kaupungin autiona, ja kun he olivat ryöstäneet\nsen ja polttaneet Athenen temppelin, lähetti Xerxes kotiin sanoman,\nettä hän oli täyttänyt kostotyönsä. Kauhu ja pelko valtasi\nKreikkalaiset; vihollisten maa-sotajoukko marssi eteenpäin kannasta\npitkin, ja Persialaisten laivasto varustautui rynnäkköön. Temistokles\nkiihoitti innokkailla puheilla laivaväestöjään, ja Artemisia,\nHalikarnasson kuningatar, kehoitti rohkeuteen Persialaisia, joiden\nriveissä hän taisteli. Molemmin puolin upposi laivoja, ja taistelua\nkesti sydänyöhön saakka: päätökseksi tuli, että Persialaiset\njoutuivat kokonaan tappiolle, ja jälelle jääneet heistä peräytyivät\ntalveksi Tessaliaan. Xerxes itse palasi kotiinsa.\n\nSeuraavana keväänä marssitti Mardonius Persialaisen sotajoukon\njäännökset uudestaan esiin. Ensi yhteentörmäyksessä voitettiin\nhänen alapäällikkönsä Maxistios, ja Kreikkalaiset asettuivat\nyhdistyneine sotajoukkoineen Plataian kentälle. Yksitoista päivää\nodotettuaan suotuisaa ennusmerkkiä antoi Mardonios Kreikkalaisia\nkolminkertaisesti lukuisammalle sotajoukolleen käskyn rynnäkköön.\nHerodotos kuvaa taistelun hyvin tarkasti ja mainitsee, että\nKreikkalaisten aluksi oli vaikea kestää Persialaisten hyökkäystä.\nVihdoin rukoili Pausanias Hereä, hyviä enteitä ilmestyi, Thebeläiset\nja Spartalaiset ryntäävät esiin, ja voitto on Kreikkalaisten.\nMardonios taisteli urheasti, mutta kaatui, ja vaikka alussa\nKreikkalaisten voittoa viivyttivät vihollisten vallitukset,\nonnistui kuitenkin Athenalaisten, jotka olivat taitavimmat vallien\nvalloittamisessa, karkoittaa Persialaiset heidän varustuksistaan.\nVoitto oli niin täydellinen, että ainoastaan 3,000 miestä koko\nPersialais-sotajoukosta pääsi hengissä pakoon. Pausaniasta\nkehoitettiin toimittamaan Mardoniolle kunniallinen hautaus, mutta hän\nvastasi; \"Tahdotteko, että niin kovin halventaisin isänmaatani juuri\nnyt, kun sen olen kohottanut maineesen?\"\n\nSamana päivänä kohtasi kreikkalainen laivasto joukon Persialaisia,\njotka olivat astuneet maalle Mykalen luona Ioniassa. Kreikkalaiset\nmenivät myöskin maalle, hyökkäsivät Persialaisten kimppuun,\nkarkoittivat heidät leiriin ja tappoivat viimeiseen mieheen.\n\nHerodotos kertoo lopuksi muutamia häväistysjuttuja Susan hovista,\nmutta kertomuksensa tärkein osa on kuvaus niiden kahden vuoden\nikimuistettavista tapauksista, jolloin Kreikkalaisten suuret voitot\nsaattoivat Eurooppalaisen sivistyksen kaikiksi ajoiksi Aasiaa\nvallitsemaan.\n\n\n\n\nSofokles.\n\n\nKuoli v. 406 e.Kr.\n\nSofokles, vanhan Kreikan kuuluisin murhenäytelmän kirjoittaja,\noli syntynyt Attikalaisella Kolonos alueella v. 496 e.Kr. 28\nvuoden ikäisenä kilpaili hän Aiskylon kanssa ja voitti palkinnon.\nNiin suuressa arvossa piti häntä kansa, että se valitsi hänet\nyhdessä Perikleen kanssa päälliköksi Samolaiseen sotaan. Hänen\nmurhenäytelmänsä osoittavat Kreikkalaisten mielten luopuneen sokeasti\nuskomasta kohtaloon ja sen sijaan ruvenneen luottamaan jumalalliseen\nkostantoon. Ihmisen teot, joihin häntä saattavat taipumukset ja\ntunteet, esitetään johdonmukaisemmassa yhteydessä ja vapaampina\nkorkeampain voimain hämäristä ja edeltäpäin aavistamattomista\nmääräyksistä.\n\n\nKuningas Oidipos.\n\nTämän murhenäytelmän aine on kauhea: eräs mies on tappanut isänsä ja\nnainut äitinsä; ja kuitenkin on kappale sellainen, että Aristoteles\npiti sitä traagillisen näytelmätaiteen mestariteoksena.\n\nLaios, Theben kuningas, jolla ei ollut yhtään lasta puolisostaan\nIokastesta, kysyy Delfon oraakelilta neuvoa ja saa vastaukseksi,\nettä hänelle on syntyvä poika, mutta että hän on kuoleva poikansa\nkäden kautta. Välttääksensä tätä onnettomuutta panettaa äiti lapsen\nerämaahan; mutta eräs paimen tapaa lapsen ja vie sen Korinton\nkuninkaalle Polybolle, jonka lapseton puoliso ottaa pienokaisen\nkasvattipojakseen, ja tämä kasvaa mieheksi siinä luulossa, että hän\non kuningas Polybon poika. Kolmeakymmentä vuotta myöhemmin lähtee\nLaios jälleen Delfoon, ja hänet murhaa kotimatkalla tuntematon mies.\nHänen jälkeensä tulee valtaistuimelle Kreon, mutta tämä hallitsee\nvain vähän aikaa. Thebeen ilmestyy nimittäin Sfinx -- naiskasvoinen,\nsiivekäs hirviö jalopeuran hännällä ja kynsillä -- ja esittää\narvoituksen, jota ei kukaan Thebeläinen voi selittää. Ne, jotka\nturhaan koettavat arvata, menettävät henkensä. Silloin tarjoo Kreon\nkruunun ja sisarensa Iokasten avioksi sille, joka saattaa arvoituksen\nselittää. Arvoitus oli tällainen: Nelijalkaisella olennolla on kaksi\njalkaa ja kolme jalkaa, mutta vain _yksi_ ääni, mutta jalkojen\nlukumäärä vaihtelee, ja milloin sillä on useimmat jalat, silloin on\nse heikoin -- mikäpä se on?\n\nOidipos tulee Korintosta ja selittää arvoituksen: \"Sinä olet kuvannut\nihmisen, ensiksi pienenä lapsena, kun hän konttaa neljällä jalalla,\nsitten vanhempana, kun hän käy kahdella jalalla, ja lopuksi iäkkäänä,\nkun hän käyttää sauvaa kolmantena jalkana\".\n\nOidipos valitaan kuninkaaksi ja nai tuntemattoman äitinsä Iokasten,\njoka hänelle synnyttää poikia ja tyttäriä. Kauan ovat taivas ja maa\nasiasta hiiskumatta, mutta sitten ne yhdessä rupeevat rikollisen\nsyyttäjiksi. Rutto tappaa karjan, kulo ja kuivuus hävittävät viljan\nja lapset kuolevat syntyessään. Turhaan rukoillaan jumalia. Näytelmän\nalussa istuu joukko lapsia, nuorukaisia ja pappeja näyttämön\nulkopuolella kantaen öljypuun lehviä, rukouksen vertauskuvia,\nkäsissään. Oidipos ilmoittaa heille jo lähettäneensä Kreonin Delfoon\nkysymään oraakelilta neuvoa. Kreon tuo vastauksen, että Laion\nmurhaaja on saatava ilmi ja rangaistava ennenkuin onnettomuudet\nlakkaavat. Oidipos ottaa itse toimekseen rikollisen ilmi saattamisen\nja uhkaa murhaajalle kauheaa kostoa. Hän kysyy neuvoa sokealta\nTiresiaalta, joka kauan arveltuaan julistaa itse Oidipon etsityksi\nmurhamieheksi. Oidipos on vakuutettu viattomuudestaan, kunnes\nkuningatar häntä muistuttaa, että murha tapahtui paikalla, missä\nkolme tietä yhtyy. Silloin Oidipos kertoo, miten hänen tullessaan\nKorintosta tiellä häntä sysäsi syrjään vanhus, joka airueen ja\npalvelijan seurassa ajoi vaunuissa. Hän surmasi heidät kaikki. Nyt\nhuomaa hän, kuinka oli niskoilleen koonnut pääsemättömän kirouksen.\nIokaste epäilee yhä ja lähettää noutamaan luoksensa orjaa, joka\nkerran toi sanoman että Laios oli joutunut rosvojoukon käsiin ja\nmurhattu. Väliajoilla laulaa kuori laulun ylpeyden rikollisuudesta\nja kostosta, jota jumalia halveksivaiset ansaitsevat. Korintosta\ntulee nyt sanansaattaja, joka ilmoittaa että Polybos on kuollut ja\nOidipos valittu hänen jälkeensä hallitsijaksi. \"Mitäpä on teidän\nennustuksistanne?\" lausuu Iokaste; mutta kun sanansaattaja vieläkin\nkertoo Korinton kuningattaren ottaneen Oidipon kasvattipojakseen, ja\nkun ruvetaan tarkemmin tutkimaan lapsen oikeata sukuperää -- silloin\nsyöksyy Iokaste epätoivoissaan sivu-oven kautta ulos. Nyt tuodaan\npaikalle vanha paimen, joka löysi lapsen, ja kun Oidipos on kuullut\nhänen todistuksensa, huudahtaa hän musertunein mielin:\n\n    Voi kauheaa, voi kaikki ilmi tullut on!\n\nHänen poistuttuaan ja kuorin laulettua laulun onnen\nepäluotettavuudesta, tulee palvelija ja ilmoittaa Iokasten\nhirttäytyneen ja Oidipon puhkaisseen silmänsä kultasoljilla, jotka\noli siepannut kuolleen puoliso-äitinsä puvusta. Portit avautuvat\nja Oidipos tuodaan esiin. Veri valuu virtanaan hänen silmistään,\nja kuori kauhuissaan kysyy, mikä mielettömyys on saattanut hänet\ntähän turmiokkaasen tekoon. Oidipos syyttää Apolloa, mutta ei kadu\nviimeistä tekoaan:\n\n    Miks' näkö sillä ois,\n    Jon nähtäväks' ei löydy mitään suloisaa?\n\nNyt astuu esiin Kreon. Oidipos pyytää, että Iokaste saisi\nkunniallisen hautauksen ja ettei tyttäriä jätettäisi ilman hoitoa.\nItse haluaa hän lähteä vuorille. Tyttäret tuodaan sisälle, ja hellin,\nsydäntä särkevin sanoin heidän synkkää tulevaisuuttaan surkuteltuaan\nkatoo Oidipos Kreonin saattamana palatsiin, kuorin valittaessa ja\nlopettaessa laulunsa tuolla ikivanhalla viisauslauseella, ettei\npidä ylistää ketään onnelliseksi, ennenkuin hän on surutonna nähnyt\nviimeisen elonpäivänsä laskevan.\n\n\nOidipos Kolonossa.\n\nVastoin aikomustaan jäi Oidipos useaksi vuodeksi Thebeen, jossa häntä\nhellästi hoitivat tyttärensä Antigone ja Ismene, jossa hän toivoi\nsaavansa rauhassa kuolla. Mutta hänen omien poikainsa Eteokleen\nja Polyneikeen neuvosta ajoi Kreon, joka uudestaan oli noussut\nTheben valtaistuimelle, Oidipon ulos maailmaan. Uskollisen ja\nalttiin tyttärensä Antigonen seurassa tulee hän kauan harhailtuaan\nluonnonihanuudestaan ylistettyyn Kolonoon Athenan läheisyydessä,\nmissä kostottarilla oli pyhä lehtonsa. Kun hän ohikulkevilta oli\nsaanut tietää tulleensa juuri tähän lehtoon, lausuu hän hartaan\ntoivonsa saada siellä lopettaa surullisen elämänjuoksunsa -- jo\nriutuneena entisen Oidipon surkuteltavaksi varjokuvaksi. Mutta\nkuori, jossa on laulajina vanhuksia Kolonosta, lausuu suuttumuksensa\nsiitä, että hän on astunut pyhään lehtoon. Antigonelta saavat he\ntietää, kuka hän on, ja vaativat häntä lähtemään heidän lehdostansa.\nOidipos turvautuu Athenan kuninkaasen Teseyhyn, mutta äkkiä Ismene\ntulee kertoen veljiensä kiistelevän Theben valtikasta ja Kreonin\nolevan tulossa Oidipoa vangitsemaan. Kuori kehoittaa Oidipoa uhrilla\nlepyttämään kostottaria. Koska itse on sokea, antaa hän tyttärilleen\ntoimeksi suorittaa määrätyt uhritemput. Sillä aikaa saapuu Teseys, ja\ntälle kertoo Oidipos Kreonin vainoovan hänen henkeänsä, voidakseen\nhaudata hänet Thebeen ja siten lepyttääkseen jumalat. Teseys lupaa\nhänelle kansalaisoikeuden ja turvaa Athenassa. Kukkaistuoksuisilla\nsäkeistöillä ylistää kuori Kolonoa, Attikan ihaninta nurminiittyä,\nmutta samassa Kreon saapuu aseellisin seuruein ja kutsuu Oidipoa\ntakaisin Thebeen. Kun Oidipos kieltäytyy sinne palaamasta,\ntarttuu seurue Antigoneen ja Ismeneen viedäksensä heidät pois\npanttivangeiksi, ja Kreon itse on juuri käynyt kiinni Oidipoon, kun\nTeseys tulee paikalle. Tämä käskee joukkojaan vapauttamaan vangitut\nnaiset ja moittii Kreonia hänen käytöksestään. Kreon puolustaa\nitseänsä mainitsemalla ne kauheat rikokset, joihin Oidipos ja hänen\npuolisonsa, Kreonin oma sisar, olivat tehneet itsensä syypäiksi.\nOidipos taas puolestaan koettaa torjua häpeällisiä syytöksiä,\nlausuen ettei hänellä eikä hänen onnettomalla puolisollansa ollut\nvähäistäkään aavistusta vasten heidän tahtoaan tehdyistä rikoksista.\nTeseys vaatii Kreonia lähtemään mukaan vangittuja etsimään, ja lupaa\nOidipolle toimittaa hänen lapsensa takaisin. Kuori kuvaa elävillä,\nylevämielisillä sanoilla ryöstettyjen etsimistä ja pelastusta.\nTeseys palaa heidän seurassaan ja ilmoittaa Oidipolle, että hänen\nvanhin poikansa Polyneikes pyytää saada häntä puhutella. Polyneikes\nkertoo, miten hänen veljensä oli häntä loukannut, ja pyytää isältänsä\nanteeksi sopimatonta käytöstään; mutta tämä ei ota leppyäkseen,\nvaan uudistaa kiroukset, joilla jo ennemmin oli kironnut poikaansa.\nSyvästi liikutettuna näistä ankarista sanoista aikoo Polyneikes\npalata takaisin Thebeen, mutta rukoilee ensiksi sisarilleen siunausta\nja pyytää heitä pitämään huolta siitä, että hän kuoltuaan saa\nkunniallisen hautauksen. Kauhea ukkosen ilma syntyy, ja pelästynyt\nkuori kutsuu Teseystä. Oidipos tuntee kuoleman enteitä ja pyytää\nTeseystä sekä tyttäriään saattamaan häntä sinne, mihin Hermes ja\nmanalan jumalatar (Persefone) oppaina edellä kulkevat. Kuori laulaa\nmurhelaulun, ja sanansaattaja kertoo lopputapaukset. Oidipos on\nsaapunut jyrkänteelle, josta vaskiportaat johtavat \"maan poveen\".\nSiellä hän kylpee ja pukeutuu tuonen pukuun. Syvyyksistä kuuluu\npauhua, tytöt pakenevat pelästyneinä isänsä syliin. Silloin jumalain\näänet huutavat Oidipoa. Hän käskee tyttäriänsä poistumaan; ainoastaan\nTeseys saapi jäädä katsomaan, miten jumalat ihmeellisellä tavalla\ntempaavat hänet huokauksetta, kärsimyksettä pois maailmasta.\n\n\nAntigone.\n\nJos \"Kuningas Oidipos\" oli näytelmä, jota muinaisaikoina enimmin\nihailtiin, niin pidetään sitä vastoin nykyisinä aikoina \"Antigonea\"\nparhaimpana, jaloimpana naisen ylevyyttä esittävänä tuotteena, mikä\nkoskaan on runoilijan kädestä lähtenyt.\n\nAntigone ja Ismene elävät Kreonin holhouksen alaisina, kun Thebeä\ntulee piirittämään Polyneikes, toivoen voivansa riistää valtikan\nnuoremmalta veljeltään Eteokleelta, joka on hänet karkoittanut\nvaltaistuimelta. Näytelmä alkaa aamulla Polyneikeen kaaduttua\nja tappiolle joutuneiden Argivilaisten paettua. Ensimmäisessä\nnäytöksessä nähdään Theben palatsi. Sisaret astuvat sisälle puhuen\nKreonin käskystä, että ainoastaan Eteokles -- molemmat veljet\nolivat taistelussa kaatuneet -- saa kunniallisen hautauksen,\nmutta Polyneikeen ruumis jätetään itkemättä ja hautaamatta --\njoka viimemainittu seikka oli rikos Kreikkalaisten pyhimpiä\nvelvollisuuksia vastaan, oli haudattava sitten vihollinen taikka\nystävä. Ismene koettaa saada Antigonea luopumaan niskoittelustaan\nkuninkaan käskyä vastaan, mutta tämä vastaa:\n\n    Tee niinkuin tahdot, itse hänet hautaan mä.\n    On kuolo teon moisen eestä ihanaa,\n\nja menee päätöstään toimeen panemaan. Kuori laulaa voittohymnin.\nKreon esiintyy täydessä kuninkaan asussa ja selittää komealla\nisänmaallisella puheella, miksi hän niin eri tavalla on päättänyt\nkohdella veljesten ruumiita. Kun hän on lopettanut puheensa, syöksyy\nvartija huoneesen ja kertoo jonkun salaa mullalla peittäneen\nPolyneikeen ruumiin ja suorittaneen tavanmukaiset uhritoimitukset.\nKuningas raivostuu ja uhkaa hirttää kuorilaulajina olevat Thebeläiset\nvanhukset, jos eivät ilmaisisi kavaltajaa. Kuori laulaa laulun, ja\nsitten astuu sisälle vangittu Antigone Kreonin seurassa. Nyt kertoo\nvartija, että Antigone vangittiin juuri sirottaessaan multaa ja\nvuodattaessaan juomauhria kuolleen yli. \"Tunnustatko vai kiellätkö\ntämän teon?\" kysyy Kreon. \"Minä tunnustan enkä suinkaan kiellä sitä\ntehneeni\", vastaa Antigone, joka yhä koettaa puolustaa käytöstään.\nKreon, vielä vimmastuneempana, lupaa ettei hän pääse rangaistuksesta.\nKun Kreon hänelle selittää, että kunnia, jonka hän on osoittanut\nPolyneikeelle, isänmaan viholliselle, on loukkaus toista veljeä,\nisänmaan puolustajaa, kohtaan, vastaa Antigone:\n\n    \"Vain rakkautta suoda voin, vaan vihaa en\".\n\nNyt saapuu Ismene ja pyytää päästä kuolemaan sisarensa kanssa, mutta\nAntigone vastaa:\n\n    Et kuolla kanssain voi. Sä toisen teost' et\n    Voi mennä kuolemaan; mun surmain tarpeeks' on.\n\nKuningas käskee vartijaa viemään heidät molemmat pois. Kuori laulaa\nlaulun, ja Haimon, Kreonin poika ja Antigonen sulhanen, astuu sisään\nja rukoilee kihlatun morsiamensa puolesta. Kreon vastaa, että pojan\ntulee totella isäänsä, ja toivoo, ettei hän ole menettänyt järkeään\nrakkaudesta naiseen. Turhaan koettaa Haimon herättää eloon isänsä\njähmettyneitä tunteita; Kreon pysyy vakavasti päätöksessään: \"Hänen\npitää kuoleman!\" Kuori laulaa laulun rakkauden kaikkivoivaisuudesta\nja puhkee liikutuksesta kyyneliin, kun Antigone viedään ulos elävänä\nhaudattavaksi. Itse valittaa impi surkeaa kohtaloaan, kun hänen\ntäytyy vaeltaa manalan majoille turvatonna, kenenkään itkemättä\nja naimatonna, mutta lohduttaa itseään sillä, että uskollisesti\non täyttänyt velvollisuutensa omaisiaan kohtaan. Kun Antigone on\nviety pois, astuu ennustaja Teiresias esille, uhkaa Kreonille\nvastaisia onnettomuuksia ja neuvoo häntä vapauttamaan Antigonen ja\nhautaamaan Polyneikeen. Kreon ivaa ja pilkkaa vanhusta, joka nyt\nsuoraan ennustaa hänelle veren tulevan kostettavaksi verellä. Vihdoin\nmyöntyy pelästynyt Kreon ja lähtee raskain mielin noudattamaan\nannettuja neuvoja. Kuori pyytää Dionysoa suojelemaan kaupunkia, ja\nnyt avautuu solmu solmulta surullinen päätös. Sanansaattaja kertoo\nKreonin tullessaan \"tuonen morsiuskamariin\", jonka sisään Antigone\noli muurattu, tavanneen vangin hirttäytyneenä. Tämän nähdessään\nsyöksi Haimon miekan rintaansa ja kaatui maahan morsiamensa viereen.\nKun kuningatar Eyrydike saa sen kuulla, rientää hän palatsiin, ja\nKreonille, joka astuu sinne kantaen poikansa ruumista, tulee vastaan\ntoinen sanansaattaja kertoen kuningattaren kuolleen: omalla kädellään\npisti hän tikarin rintaansa. Kreon toivottaa itsellensä kuolemaa,\nkuori ylistää nöyrää mielialaa parhaaksi, ja kappale loppuu.\n\n\nAijas.\n\nAijas, Telamonin poika ja Akilleyn serkku, oli kookkain ja voimakkain\nKreikkalaisista sankareista Troijan luona. Kuitenkin oli hänen ylpeä\nja jumalaton käytöksensä herättänyt jumalten vihaa; sentähden sai\nAkilleyn kuoltua Odysseys kaatuneen sankarin varusteet, jotka Aijas\noli vaatinut itselleen.\n\nKappaleen alussa ilmestyy Athene Odysseylle, kun tämä Troijan\nkentällä seuraa tuntemattoman miehen jälkiä, joka yöllä oli tappanut\nkarjalaumat ja niiden vartijat. Jumalatar sanoo hänelle, että\nvimmastunut Aijas varmaankin olisi surmannut Atreyn pojat, ellei hän\nolisi viekoitellut raivostunutta urosta pitämään lampaita ja härkiä\nvihamiehinään. Hän kutsuu Aijaan ulos teltasta, ja sankari astuu\nesille yhä vielä hehkuen koston himosta ja lupaa laittaa Odysseys\n\"ketulle\" saman lopun, kuin minkä hän härkiä ja lampaita tuhotessaan\nluuli vastikään saattaneensa Atreyn pojille. Odysseys säälii häntä,\nmutta Athene kieltää suosikkiaan asettumasta taivaallisten tahtoa\nvastaan. Kuori, jossa laulajina on Salamiilaisia sotureja, astuu\nsisälle ja etsii johtajataan Aijasta. Huhuna ovat he kuulleet hänen\ntuhonneen voittosaaliin, karjan, ja kehoittavat häntä korppikotkana\nsaattamaan kauhua kateellisten panettelijani lintuparveen. Tekmessa,\nAijaan puoliso, tulee ulos teltasta ja kertoo sankarin taivaallisten\ntahdosta käyneen mielettömäksi. Edellisenä yönä oli Aijas vastoin\npuolisonsa varoitusta, johon hän oli vastannut kreikkalaisella\nsananparrella: \"Vaiti olo on naisen kaunistus\", lähtenyt aseissa\nulos ja palatessaan tuonut useita eläimiä, jotka sitten tappoi ja\nnylki siinä luulossa, että ne olivat hänen ihmis-vihollisiansa.\nVihdoin tuli hän taas järkiinsä ja kärsi kauheita omantunnon vaivoja.\nTekmessa avaa teltan, ja Aijaan nähdään mietiskelevänä istuvan\ntapettujen eläinten vieressä. Hän huutaa kuorille: \"Tappakaa myöskin\nminut, minä kurja murhaaja!\" Hän muistelee mennyttä elämäänsä, joka\nhänen maanmiestensä kateuden ja jumalten vihan kautta oli kunniasta\nvaipunut häpeään. Tekmessa ja kuori koettavat häntä lohduttaa, mutta\nturhaan. Muistuttaen heitä, ettei kokenut lääkäri koskaan käytä\nparantavia loihtusanoja missä syvä leikkaus on tarpeen, pyytää hän\nsaada jäädä yksin. Kuori valittaa kovaa kohtaloa, joka on urheata\nsankaria kohdannut. Vihdoin selittää Aijas tehneensä päätöksen: hän\non kulkeva sitä tietä, jota hänen tulee kulkea, ja pian saadaan\nkuulla hänen kärsimystensä lopun olevan lähestymässä. Kuori iloitsee\ntästä. Mutta nyt tulee sanansaattaja, joka kysyy Aijasta ja sanoo\ntämän veljen Teukron saapuneen ja ennustajan Kalkaan neuvoneen, että\nAijasta ei pidä päästää ulos ennen auringon laskua. Seuraavassa\nkohtauksessa istuu sankari meren rannalla katsellen miekkaansa, jonka\non asettanut maahan kärki ylöspäin. Hän rukoilee jumalia, joita hän\ntahtoo lepyttää verellään, sanoo elämälle jäähyväiset ja syöksyy\nmiekkaansa. Teukros valittaa veljensä kuolemaa ja arvelee kohtalon\nmääränneen, että kuten Hektor oli sidottu Akilleyn vaunuihin Aijaalta\nsaadulla vyöllä, niin kaatui nyt Aijas Hektorilta saamaansa kalpaan.\nTeukron tehdessä valmistuksia Aijaan ruumiin hautaamista varten,\ntulee Menelaos ja vaatii että se jätettäisi hietarannalle lintujen\nsyötäväksi. Teukros kieltäytyy tottelemasta hänen käskyään, ja sillä\naikaa kuin Menelaos on poissa noutamassa veljeänsä Agamemnonia,\nkaivaa hän haudan. Agamemnon tulee ja herjaa Teukroa loukkaavilla\nuhkasanoilla. Syntyy kiista, josta olisi saattanut tulla ikäviä\nseurauksia, jos ei Odysseys olisi saapunut sitä keskeyttämään ja\nruvennut välittäjäksi, kehoittaen Agamemnonia seuraamaan jalon\nmielenlaatunsa ja hyvän järkensä neuvoja. Kääntyen Teukron puoleen\ntarjoo Odysseys apuaan hautaukseen, mutta tästä veli kiitollisena\nkieltäytyy, koska se ehkä saattaisi olla vainajasta vastenmielistä.\n\n\nTrakialais-immet.\n\nKappale, joka on saanut tämän nimityksen sentähden että\nkuorilaulajoina siinä on Trakialaisia impiä, kertoo Herakleen\nrakkaudesta Deianeiraan, ja tapauspaikkana on Tessalian kaupunki\nTrakis. Deianeira astuu esille ja kertoo katselijoille huolensa.\nMonien koettelemusten jälkeen on hän päässyt Herakleen puolisoksi.\nHerakles on hyvänluontoinen ja heillä on monta lasta; mutta sankari\nei koskaan pysy kotosalla: hänen elämänsä on \"ikuista menoa ja\ntuloa\", ja nyt hän on jo viisitoista kuukautta ollut poissa.\nDeianeiran vanhin poika, Hyllos, tulee sisälle ja kehoittaa äitiään\nrohkaisemaan mielensä: isä on nyt Eyrytossa Eyboian saarella\njokseenkin lähellä Trakiin kaupunkia. Hän lähettää poikansa sinne, ja\nkuori aloittaa laulun auringolle, pyytäen sitä ilmoittamaan, missä\nHerakles oleskelee. Kuorin koettaessa lohduttaa Deianeiraa, vastaa\ntämä, että niin nuoret immet, kuin kuorilaulajat ovat, eivät vielä\naavistakaan puolison ja äidin nuolia. Sanansaattaja tulee ja kertoo\nHerakleen loistavana voittokunniassaan olevan matkalla kotiin, ja\nLikas, sankarin airut, saattaa sisälle joukon vangittuja naisia.\nYhä rauhattomampana kääntyy Deianeira useilla kysymyksillä erään\norjattaren puoleen. Tämä ei vastaa mitään; Likas selittää, ettei\nnainen halua puhua, ja viepi vangit pois. Nyt tulee sanansaattaja\ntakaisin ja ilmoittaa Herakleen rakastuneen naiseen, ja kun airut\nuudelleen esiintyy, houkuttelee Deianeira, ollen säälivinään\norjatarta, hänet ilmoittamaan totuuden. Sukkamielisenä muistaa\nDeianeira itsellään olevan tallella veri, jota Herakleen surmaama\nkentauri Nessos kehoitti häntä kätkemään rakkautta herättävänä\ntaikakeinona. Tähän vereen hän kastaa uuden puvun ja antaa sen\nLikaalle ankaralla käskyllä, ettei sitä saa kukaan muu kuin hänen\nmiehensä käyttää. Kuitenkin rupee hän epäilemään Nesson rehellisyyttä\nja häntä huolettaa ajatus, että veressä ehkä on Hydran myrkkyä, johon\nHerakles oli kastanut nuolensa. Äkkiä syöksyy Hyllos sisälle syyttäen\näitiään isänsä murhasta. Hyllos on juuri nähnyt ne kauheat tuskat,\njoita isä kärsi myrkytyksestä, kun tämä paluumatkalla oli pysähtynyt\nuhratakseen Zeylle. Kykenemättä häätämään pahaa, jonka tietämättänsä\non saattanut rakastetulleen, kuuntelee Deianeira äänettömänä poikansa\nmoitteita, peittää kasvonsa ja lähtee, kuten imettäjä sitten kertoo,\nmurhaamaan itsensä. Kuorin surkutellessa hänen kohtaloaan kannetaan\nsisälle Herakles makaavana paareilla. Hän herää; tuskat palautuvat,\nja niiden poltetta kärsiessään käskee hän poikaansa paljastamaan\nmiekkansa ja säälimättä syöksemään sen isänsä niskaan. Kun Hyllos\nei suostu tätä tekemään, puhkee Herakles uudelleen valituksiin\nja pyytää, että Deianeira tuotaisiin hänen luokseen, jotta hän\nsaattaisi musertaa tämän. Hyllos puolustaa äitinsä viattomuutta,\nkuvaa kuinka kaikki on tapahtunut ja kertoo Deianeiran hengellään\nkoettaneen sovittaa tietämättömyydessä tekemäänsä rikosta. Nyt\nHerakles huomaa, että kaikki on tapahtunut jumalten tahdosta. Oli\nennustettu, että hänet oli surmaava \"synkkään tuonen valtakuntaan\nkuuluva kansalainen\", ja nyt olikin ennustus käynyt toteen, kun hurja\nNessos vielä kuoltuaan murhasi elossa olevan sankarin. Nyt Herakles\nrauhoittuu, pyytää poikaansa käsivarsillaan kantamaan hänen ruumiinsa\nOita vuorelle ja siellä polttamaan sen öljypuusta ja tammesta\ntehdyllä roviolla.\n\n\nFiloktetes.\n\nHerakles lahjoitti jousensa ja myrkytetyt nuolensa aseenkantajalleen\nFilokteteelle, joka Kreikkalaisen sotajoukon mukana seurasi Troijaan.\nMutta matkalla puri häntä hänen onnettomuudekseen Kryse saarella\nmyrkyllinen käärme jalkaan. Hänen kärsimyksensä olivat niin suuret,\nettä Kreikkalaiset Odysseyn neuvosta veivät hänet maalle ja jättivät\nLemnos saareen, joka on kappaleen tapahtumapaikkana.\n\nKoko yhdeksän vuotta oli Filoktetes yksinään oleskellut tällä\nautiolla saarella, kärsien haavaansa. Ainoastaan silloin tällöin\ntoi hänelle ruokaa ja vaatteita joku ohikulkeva laiva, joista ei\nyksikään kuitenkaan ottanut viedäkseen häntä takaisin Kreikkaan.\nSillä välin oli Priamon vangiksi joutunut poika ilmoittanut oraakelin\nennustuksen, ettei Troijaa koskaan voitaisi valloittaa ilman\nHerakleen jousta ja nuolia. Jotta nämät saataisiin lähetettiin laiva\nLemnos saareen, ja laivassa olivat muiden muassa myöskin Odysseys\nja Neoptolemos, Akilleyn poika. Kappaleen alkaessa ovat nämät\nkaksi sankaria nousseet maalle saareen ja löynneet luolan, jossa\nFiloktetes oleskelee. Odysseys tahtoo lähettää Neoptolemon sinne ja\nneuvoo häntä käyttämään valhetta ja viekkautta. Nuorukainen ei halua\nkäyttää tällaisia keinoja, mutta Odysseys hänelle vakuuttaa kielen\nsaavan aikaan enemmän kuin parhaatkaan toimet. Valehteleminen ei ole\nhäpeällistä, kun se pelastaa vaarasta. Jousi on saatava, jotta Troija\nvoitaisiin kukistaa, ja jos Neoptolemos voi sen viekkaudella hankkia,\nniin hän, Odysseyn mielestä, saavuttaa itselleen kaksinkertaisen\nkunnian, sekä viisaudesta että urhoollisuudesta. Olkoon menneeksi,\nvirkkaa nuorukainen, minä en huoli hävetä mitään! Kuori, jossa on\nlaulajina Neoptolemon seuralaisia, laulaa, vakoellen, laulua juuri\nkun Filoktetes astuu esille. Riemuissaan nähdessänsä maanmiehiään\nja kuullessaan äidinkielensä suloista sointua kertoo hän vaiheensa\nja kuuntelee ihastuksissaan uutisia, joita hänelle kerrotaan,\nerittäinkin sitä että Odysseys, hänen vanha vihamiehensä, oli\nitselleen anastanut ne aseet, jotka olivat olleet Neoptolemon\nisän Akilleyn omat. Yhtäkkiä on Neoptolemos haluavinaan taas\npalata laivoille ja jatkaa matkaa kotiin; hän lausuu Filokteteelle\njäähyväiset ja toivottaa hänelle pikaista parantumista. Sairas raukka\nhätääntyy nähdessänsä uudelleen jäävänsä yksikseen ja hylätyksi, ja\npyytää päästä matkaan. Vihdoin suostuukin Neoptolemos. Kulkiessaan\nlaivalle rupee Filoktetes taas tuntemaan haavassaan niin kovia\ntuskia, että hän jättää jousensa Neoptolemon haltuun siksi kuin\nennättäisi lyhyellä unella virkistää vaivoista riutuneita voimiaan.\nKun hän herää ja ollaan lähdössä laivalle, lopettaa Neoptolemos\nteeskentelemisen ja sanoo matkan määränä olevankin Troija, jonne\naikovat viedä Filokteteenkin. Filoktetes vihan vimmoissaan herjaa\nhänen petollisia vehkeitään ja pyytää vihdoin saada jäädä saareen\nmenehtymään kurjuuteen luolassaan. Kun Neoptolemos viimein\nnäyttää myöntyvän, syöksyy sisälle Odysseys. Nähdessään tämän\nverivihollisensa aikoo Filoktetes, tuntien voimattomuutensa, syöksyä\nkallion jyrkänteeltä mereen; mutta häntä estää siitä Odysseys,\njoka ilkkuen selittää hänelle, että hänen apunsa Troijan luona on\ntarpeeton, kun Kreikkalaisilla jo on hallussaan hänen jousensa;\njääköön hän vain Lemnos saareen, se on yhden tekevää. Kuori koettaa\nlohduttaa kovaonnista, ja samassa Odysseys ja Neoptolemos, jotka\novat poistuneet, tulevat takaisin. Viimemainittu, joka häpee\npetollisuuttaan, antaa, Odysseyn vastustuksesta huolimatta, kaaren\ntakaisin Filokteteelle, pyytäen häntä vapaaehtoisesti seuraamaan\nheitä Troijaan. Filoktetes kieltäytyy, ja Neoptolemos on juuri\nluvannut viedä hänet kotiinsa Kreikkaan, kun Herakles tulee liidellen\nilmassa utupilvellä ja käskee Filoktetesta seuraamaan mukana\nTroijaan, jossa hänen haavansa parannetaan, ja ennustaa, että hän\non surmaava Pariin ja että hän tulee luettavaksi Kreikkalaisten\nmainioimpien miesten joukkoon. Nyt Eiloktetes iloisena suostuu ja\nlausuu sydämelliset jäähyväiset autiolle rannikolle, jossa kolkkoon\nluolaan syöksähtänyt laine usein oli kastellut hänen tukkaansa ja\nvuori kajahdellut hänen vaikerruksistaan, kun hän tuskissaan rukoili\njumalten apua.\n\n\nElektra.\n\nTässä murhenäytelmässä käsitellään ainetta, jota jo ennen Aiskylos\non käyttänyt: Oresteen palausta kotiin ja kostotyötä, jolla tämä\nrankaisee äitinsä Klytemnestran ja hänen rakastajansa Aigiston\nrikoksia.\n\nTapauspaikka on Agamemnonin palatsi Argossa. Kaksi nuorukaista,\nOrestes ja Pylades, astuu esiin saman vanhan palvelijan seurassa,\njoka, silloin kuin Oresteen isä murhattiin, pelasti pojan ja kasvatti\nhänet mieheksi.\n\nOrestes lausuu ystävilleen tulleensa sinne pyhää kostotyötä varten.\nHän lähettää palvelijan tiedustelemaan ja käskee häntä ilmoittamaan,\nettä Orestes on Pytialaisissa leikeissä pudonnut vaunuista ja\nheittänyt henkensä. Kun nämät ovat poistuneet ensin lähteäksensä\nAgamemnonin haudalle uhraamaan, astuu ulos Elektra, Oresteen sisar,\nimpiparven (kuorin) seurassa. Vaikka jo monta vuotta on kulunut\nsiitä kuin hänen mainehikas isänsä (Agamemnon) kaatui hänen äitinsä\nja Aigiston murhakirveestä \"kuten metsän tammi puunhakkaajain\niskuista\", niin ei Elektra voi unhottaa eikä antaa anteeksi rikosta.\nValituksillaan on hän vihoittanut äitinsä ja Aigiston. Turhaan on\nhän odottanut Orestesta kostajaksi -- näyttää siltä kuin jumalat\nsallisivat rikollisten jäädä rankaisematta. Kuori koettaa turhaan\nlohduttaa häntä, ja kun hänen sisarensa Krysotemis tulee, aikoen\nlähteä hautauhria toimittamaan, moittii häntä Elektra kavalluksesta,\njonka hän muka tekee isä vainajataan kohtaan istuessaan\nherkkupöydässä yhdessä murhaajien kanssa. Krysotemis sanoo äitinsä\nlähettäneen hänet uhria toimittamaan, sentähden että hän unissaan oli\nnähnyt kuolleen puolisonsa iskevän valtikkansa maahan, ja valtikasta\nversoi kukoistava lehvä, joka verhosi koko Mykenen. Elektra kieltää\nsisartaan loukkaamasta vainajata semmoiselta taholta tulleella\nuhrilla; paljoa parempi olisi, että hän uhraisi kiharoita hiuksistaan\nja rukoilisi jumalia, että saattaisivat Oresteen palaamaan.\nKuori laulaa oodin, jossa ennustetaan kostoa. Nyt astuu sisälle\nKlytemnestra ynseänä ja ylpeämielisenä, soimaa Elektraa ja puolustaa\nkauheaa tekoaan, sanoen sitä Ifigeneian uhraamisen sovitukseksi.\nElektra muistuttaa häntä siitä, että Agamemnon oli pakoitettu\nlepyttämään Artemiin (Dianan) vihaa; mutta jos veri on kostettava\nverellä, niin nyt olisi Klytemnestran vuoro, ja jos Elektra vain\nkykenisi, niin hän itse ryhtyisi kostotyöhön. Klytemnestra rukoilee\nApollolta suojelusta, ja vastaukseksi siihen tulee samassa palvelija\ntuoden valheellisen sanoman Oresteen kuolemasta. Kuningatar pyytää\nsyvästi liikutettuna saada lähempiä tietoja poikansa kuolemasta, joka\nlaveasti kerrotaankin. Klytemnestra huudahtaa:\n\n    Luja on äidin rakkaus; hänen rinnassaan\n    Ei vihaa syttymään saa tehty vääryyskään.\n\nMutta pian haihduttaa huolen tuo mieltä keventävä tunne, että kostaja\nnyt on poissa, ja kuningatar lähtee iloisena palatsiin sanansaattajan\nseuraamana.\n\nElektra on epätoivoissaan. Hänen sisarensa tulee ja kertoo\ntavanneensa isänsä haudalla kukkia ja hiuskiharan, joka on Oresteen\ntukan värinen.\n\nElektra vastaa, että Orestes on kuollut, ja ehdottaa että he\nmolemmat yhdessä nyt toimittaisivat kostotyön; mutta tähän ei\nole Krysotemiillä rohkeutta. Aika on täperällä; kun Orestes\nsanansaattajalta on saanut tietää Klytemnestran olevan yksinään\npalatsissa, menee hän sinne sisälle Pyladeen seurassa. Ensiksi\nkuullaan Klytemnestran huutavan Aigistoa ja sitten valittaen\nrukoilevan armoa. Orestes ja hänen ystävänsä astuvat ulos veriset\nmiekat kädessä. Samassa tulee Aigistos riemuiten saadusta uutisesta.\nHän kysyy Elektralta, onko tämän veli todellakin kuollut, ja saa\nimmeltä vastaukseksi, että hän itse voi nähdä siitä todistuksen\npalatsissa. Hän käskee avata portit selki selälleen, ja nyt\nnähdään peitetyt ruumiinpaarit. Orestes kehoittaa häntä nostamaan\npaariverhoa; hän tekee niin ja näkee kuningattaren ruumiin. Hän\nälyää nyt heti, että vieras on Orestes, ja pyytää saada lausua yhden\nainoan sanan; mutta Elektran kiihoittamana käskee Orestes häntä heti\nmenemään sisälle -- hänen pitää kuoleman samalla paikalla, jossa\nsurmasi Agamemnonin. Aigistos meneekin Oresteen seurassa, ja kappale\nloppuu.\n\n\n\n\nEyrypides.\n\n\nKuoli v. 406 e.Kr.\n\nPitkän elämänsä aikana näki Eyrypides, joka oli syntynyt Salamiissa\nv. 480 e.Kr. ja jo kahdeksantoista vuoden iällä rupesi kirjoittamaan\nmurhenäytelmiä, Athenan kasvavan puumuurien suojaamasta kylästä,\njoka Persialaisten hyökkäyksien aikana oli kukistumaisillaan,\nuudeksi uhkeaksi kaupungiksi, ja Kimonin ja Perikleen päivinä\nsuurenemistaan suurenevan etevien taitelijain kaunistamana ja\nkuuluisana asukastensa hienosta taideaistista ja suuresta henkisestä\nsivistyksestä. Vanhoilla päivillään sai hän vielä nähdä alun tämän\nsuuruuden kukistumiseen, kun ylellisyys ja velttous verkalleen\nmusersivat valtion voiman ja saattoivat sen kunnian loisteen\nsammumaan. Eyrypideen näytelmien katselijoina oli kansaa kaiken\nsäätyistä ja ikäistä, Hellaan eri heimojen edustajia ja muukalaisia\nläheisistä maista, jotka huvikseen taikka asioilla kävivät ihanassa\npääkaupungissa, \"Kreikan silmässä\".\n\n\nAlkestis.\n\nKohtalon jumalattarien päätöksen mukaan oli Admetos, Tessalian\nkaupungin Ferain kuningas, kuoleva, mutta Apollo on saanut aikaan,\nettä hän jäisi eloon, jos joku toinen suostuisi kuolemaan hänen\nasemestaan. Kaikki kieltäytyivät uhrautumasta; ainoastaan Alkestis,\nkuninkaan puoliso, oli valmis omalla hengellään pelastamaan hänen\nhenkensä. Kappaleen alussa odottaa kuolema uhriansa ulkopuolella\npalatsin porttia. Itkien ja valittaen sanoo Alkestis jäähyväiset\npuolisolleen, lapsilleen ja talonväelle. Heti hänen kuolemansa\njälkeen tulee Herakles vieraaksi. Kun tämä huomaa, että talossa\nsurraan, aikoo hän jatkaa matkaansa; mutta Admetos pakoittaa hänet\njäämään taloon ja käskee valmistaa hänelle aterian. Palvelevaa\norjaa suututtaa vieraan suuri ruokahalu ja iloinen mieliala, jota\ntämä osoittaa ääneensä laulaen. Herakles neuvoo orjaa luopumaan\näreydestänsä; mutta saatuaan tietää Admeton menettäneen puolisonsa,\nmuuttaa hän mieltä ja päättää heti pelastaa Alkestiin ja temmata\nhänet kuoleman kourista. Hän tekeekin tämän sankarityön ja tuo\nAlkestiin, voitettuaan \"henkien kuninkaan\" tuimassa taistelussa,\ntakaisin hämmästyneen kuninkaan helmaan.\n\n\nMedeia.\n\nIason on hylännyt puolisonsa Medeian ja mieltynyt toiseen naiseen,\nKorinton kuninkaan Kreonin tyttäreen, jolla ei ole levon päivää\nennenkuin loihtutaitoisa Medeia on karkoitettu valtakunnasta.\nKappaleen alussa varoittaa vanha imettäjä Medeian molempien poikien\n\"hovimestaria\" laskemasta lapsia hurjistuneen äidin läheisyyteen.\nEukko pelkää siitä ikäviä seurauksia. Sisältä kuuluu Medeian\nvaikerrus. Lapset menevät sisälle, ja heti sen jälkeen kuullaan\nMedeian huutavan:\n\n    \"Kuolkaa isänne kanssa, te ilkeän äidin kirotut lapset!\"\n\nKuori, jossa on laulajina Korintolaisia naisia, ja imettäjä\nlaulavat vuorotellen lyyrillisiä laulelmia vaikertelevan Medeian\nsurullisesta kohtalosta. Medeia tulee vihdoin kuorille kertomaan,\nmitä koettelemuksia ja solvauksia nainut vaimo saa kärsiä. Hän pyytää\nkuoria olemaan asiasta puhumatta, jos hän ehkä keksisi keinon kostaa,\nja kuori lupaa tämän, koska hänellä on täysi oikeus kostaa miehensä\nuskottomuutta. Nyt saapuu paikalle Kreon ja käskee Medeiaa heti\nlähtemään poikineen pois maasta. Medeia pyytää saada jättää lähtönsä\nhuomiseksi. Kreonin poistuttua hän ilmoittaa kuorille aikomuksensa\nsurmata sekä Iasonin että hänen uuden morsiamensa ja tämän isän,\nKreonin. Iason tulee ja vakuuttaa tehneensä kaikki mitä on voinut,\nestääksensä häntä maanpakoon joutumasta; hän tarjoo Medeialle\nja lapsille tarpeellista eläkettä, jotta heidän ei tarvitsisi\nturvattomina kuljeskella vieraissa maissa. Medeia muistuttaa häntä,\nmitä palveluksia hän on Iasonille tehnyt, suostumatta vastaanottamaan\ntämän ystävällistä apua. Iason kutsuu jumalat vilpittömien\naikeittensa todistajiksi, mutta Medeia käskee häntä menemään uuden\nmorsiamensa luo ja uhkaa hänen kerran vielä katuvan uskottomuuttaan.\nKun kuori on laulanut laulun Kypriin (lemmen jumalattaren) voimasta\nja turmiokkaasta vihasta, saapuu paikalle Athenan kuningas, Aigeys,\nja tarjoo loukatulle Medeialle turvaa ja suojelusta. Medeia kutsuu\nIasonin takaisin, sanoo katuvansa vihapäissä lausututta sanojaan ja\nlupaa sopia hänen uuden puolisonsa kanssa, jolle hän lupaa lahjoittaa\nhienon koruhameen ja kultaisen seppeleen, sillä ehdolla että hänen\nlapsensa saisivat jäädä isänsä luo. Iason suostuu siihen, ja lahjat\notetaan ilolla vastaan. Mutta ne ovat myrkytetyt, ja kun Iasonin uusi\npuoliso on niihin pukeutunut, kuolee tämä. Myöskin Kreon, joka on\nniihin koskenut, heittää kovia tuskia kärsien henkensä. Nyt syöksyy\nIason sisälle ja etsii julmaa rikoksen tekijää, kostaaksensa kauheaa\nmurhatyötä. \"Etkö sinä tunne oman surkeutesi syvyyttä?\" virkahtaa\nkuori. \"Mitä on tekeillä?\" jatkaa Iason. \"Uhkaako hän ehkä minutkin\nsurmata?\" Kuori vastaa:\n\n    On äidin käsi poikas surmannut.\n    Ov' avaa, niin sä näet: ne venyy verissään.\n\nPortit avautuvat äkkiä, ja nyt nähdään Medeian lohikäärme-vaunuissa\nliitelevän ilmassa, vieden mukanaan lapsiensa ruumiit. Kiivaan\nsanakiistan jälkeen Iasonin ja Medeian välillä, jossa kumpikin\nkoettaa kurjuudesta syyttää toistaan, liitää Medeia vaunuilla\nKorintoon, minne hän jo ennen on ilmoittanut menevänsä.\n\n\nIfigeneia.\n\nAgamemnon odottelee teltassaan Auliissa puolisonsa Klytemnestran ja\ntyttärensä Ifigeneian tuloa. On yö. Kaikki leirissä makaavat syvässä\nunessa paitsi Agamemnon, joka suree sitä että Artemis (Diana),\nsuuttuneena siitä että kuningas oli ampunut yhden pyhistä kauriista,\nvastatuulilla estää laivastoa lähtemästä vesille. Ainoastaan sillä\nehdolla, että Agamemnon uhraa oman tyttärensä, lupaa jumalatar\nleppyä -- niin oli ennustaja Kalkas sanonut. Tämän johdosta on hän\nlähettänyt noutamaan luokseen Ifigeneiaa sekä tämän äitiä, sanoen\nsyyksi tahtovansa naittaa Ifigeneian Akilleylle; mutta kohta sen\njälkeen on hän kirjeessä, joka kuitenkin joutui Menelaon käsiin,\nkehoittanut heitä jäämään kotiin. Menelaolta saa hän sitten tietää\npuolisonsa sekä Ifigeneian ja pienen Oresteen saapuneen. Aamulla\najaa kuningatar lapsineen vaunuissa esiin, ja nais-kuori tervehtii\nheitä. Agamemnon ottaa heidät vastaan teeskennellyllä ilolla ja\nsalaisella rauhattomuudella, mutta hänen tunteisinsa ovat jyrkkänä\nvastakohtana naisten riemu ja uteliaisuus lähestyvästä avioliitosta.\nAgamemnon koettaa turhaan taivuttaa puolisoansa palaamaan Argon\nkaupunkiin. Kun ei mistään muusta ole apua, lähtee hän neuvottelemaan\nKalkaan kanssa. Hänen poissa ollessaan tulee Akilleys ja kummastelee\nsuuresti, kun Klytemnestra häntä tervehtii vävykseen. Orjalta saa hän\ntietää asian oikean laidan, suuttuu sellaisista vehkeistä ja lupaa\nponnistaa kaikki voimansa pelastaakseen viattoman uhrin. Nyt palaa\nAgamemnon ja huomaa salaisuuden tulleen ilmi. Hänen puolisonsa ja\ntyttärensä rukoilevat häntä luopumaan kauheasta aikeestaan, mutta\nhän vakuuttaa sen olevan tuiki mahdotonta. Akilleys syöksyy sisälle\nkertoen sotamiesten myöskin vaativan uhrityön toimittamista. Nyt\nsuostuu Ifigeneia uljaasti kuolemaan. Kaikki ovat yhtä mieltä uhrin\ntarpeellisuudesta; juhlallinen hautakulkue muodostetaan, ja kuori\nlaulaa kuolonhymnin kulkeissaan jumalattaren alttarille. Lopuksi\nkertoo sanansaattaja, kuinka, kun kaikki oli valmiina ja impi\nodotti uhripapin kuolettavaa iskua, tapahtui aavistamaton ihme:\nIfigeneia oli kadonnut, ja hänen asemestaan makasi komea hirvi\nverissään alttarin juurella. Immen -- niin Kalkas selitti -- olivat\nkuolemattomat pelastaneet ja ottaneet luoksensa.\n\n\nIfigeneia Tauriissa.\n\nArtemis oli vienyt Tauriisen Ifigeneian, joka ikään kuin ihmeen\nkautta oli pelastunut uhriksi joutumasta, ja siellä on hän nyt\nkaksikymmentä vuotta palvellut naispappina jumalattaren temppelissä.\nSilloin saapuu kreikkalaisella laivalla kaksi muukalaista, jotka\nvakoilevat temppeliä ja ovat hankkeissa ryöstää jumalattaren kuvan ja\nviedä sen Attikaan. Muukalaiset ovat Orestes ja Pylades. Ifigeneia\nsanoo edellisenä yönä uneksineensa veljestään Oresteesta. Paimen\ntulee kertoen, että rannalla on otettu vangiksi kaksi miestä,\njotka aiotaan uhrata Artemiin alttarilla, ja kehoittaa naispappia\nvalmistautumaan uhrin toimittamista varten. Vangeilta saa Ifigeneia\ntietää kaikki, mitä on tapahtunut sen jälkeen kuin hän lähti Argosta,\nja päättää säästää toisen heistä, jotta tämä veisi kirjeen hänen\nisälleen. Vilkas kilvoittelu syntyy nuorukaisten kesken: kumpikin\ntahtoo uhrautua toista pelastaaksensa. Vihdoin tuntevat veli ja\nsisar toisensa, ja nyt tekevät he kaikki yhteisen päätöksen pettää\nkuningas Toaan ja paeta ryöstettyään mukaansa jumalattaren kuvan.\nSoturi ilmoittaa Toaalle Ifigeneian ja muukalaisten ryöstäneen kuvan,\nmutta meren ajaneen heidän laivansa takaisin rannalle. Kuningas\nkutsuu väkensä kokoon kostaaksensa tämän solvauksen, ja pakolaiset\novat juuri joutumaisillaan vangiksi, kun Pallas ilmestyy ja selittää\nToaalle, että hänen tahdostaan sekä Ifigeneia että kuva viedään\nKreikkaan, jotta Artemista siellä palveltaisiin. Sillä tavoin\npelastuvat Agamemnonin lapset, ja uskollinen Pylades seuraa mukana\nnaidakseen heidän sisarensa Elektran.\n\n\nBachon palvelijattaret.\n\nKadmos, Theben kuningas, oli Bachon äidinisä. Nuorekas viinin\njumala esiintyy itse Theben palatsin ulkopuolella paluumatkalla\npitkältä retkeltä, käytyään aina \"onnellisessa Arabiassa\" saakka.\nHäntä saattaa seurueensa, Bachon palvelijattaret, jotka ovat\nkuorilaulajina, ja vieraissa käynnin tarkoituksena on pyynnöllä\ntai pakolla saada Theben asukkaita, jotka tähän asti ovat\nosoittautuneet niin kylmiksi ja vihamielisiksi Bachoa kohtaan,\nensiksi tunnustamaan hänen jumaluuttaan ja sitten palvelemaan\nhäntä. Kuningas Kadmos ja hänen ennustajansa Teiresias ovat valmiit\nyhtymään yleiseen ihastukseen, mutta heitä estää siitä Penteys,\nhänkin Kadmon tyttärenpoika, jonka haltuun Kadmos oli jättänyt\nhallituksen. Penteys selittää, että hän on tekevä lopun tästä\nuudesta palveluksesta, ja uhkaa panna vaimot vankeuteen ja katkaista\nkaulan muukalais-kujeilijalta. Kadmos neuvoo häntä suvun maineen\nkohottamiseksi tunnustamaan uutta jumaluutta, mutta Penteys ei\nmillään ehdolla halua ottaa osaa tähän mielettömään peijaukseen.\nKuori uhkaa hänelle ikäviä seurauksia hänen jumalattomuudestaan. Nyt\ntuodaan Bachos esiin, kädet sidottuna. Penteys tunnustaa, että hän\nei ole ruma, vaan päin vastoin viettelevän kaunis, mutta kuitenkin\nkehoittaa ja käskee hän, että Bachos viedään talliin ja siellä ikään\nkuin hevonen sidotaan riimusta kiinni seimeen. Vastarintaa tekemättä\nlähtee viinin jumala sinne, mutta päästää pian siteensä ja tulee taas\nulos. Penteys tulee myöskin paikalle ja kummastelee, kuinka vanki on\npäässyt irralleen. Sanansaattaja kertoo Kitairon vuorella nähneensä\njoukoittain Bachoa palvelevia naisia. Penteys tahtoo lähteä näitä\nahdistamaan miekalla ja kilvellä, mutta Bachos lupaa aseetonna tuoda\nheidät takaisin kaupunkiin. Haluten omin silmin nähdä nuo mielettömät\nsuostuu Penteys seuraamaan Bachoa ja pukeutuu naisvaatteisin.\nSellaisessa asussa seuraa Penteys, Theben asukkaiden nauraessa ja\nBachon huumauttamana, mukana Kitaironille, jossa hänen kimppuunsa\nraivoisina syöksyvät naiset, muiden muassa hänen oma äitinsäkin.\n\nPenteyshän minä olen, äiti, oma poikasi, huudahtaa hän rukoillen.\nMutta tämä ei tunne häntä, vaan riistää raivottaren voimalla häneltä\nirti vasemman käden, jonka sitten muut repivät kokonaan kappaleiksi.\nKantaen hänen jäseniään voiton merkkeinä palaavat naiset Thebeen.\nÄiti kantaa hänen päätänsä, luullen sitä jalopeuran pääksi. Nyt astuu\nesille Bachos ja lausuu, että Kadmos on muuttuva lohikäärmeeksi ja\nhänen puolisonsa vyökyyksi, jotta heidät sitten maailman lopussa\nsodan jumala Ares veisi \"autuaitten maahan.\"\n\n\nIon.\n\nSaadaksensa Athenasta siirtäneille Ionilaisille jumalallisen\nalkuperän kertoo Eyrypides vanhan tarun mukaan Kreusan, Erekteyn\ntyttären, synnyttäneen Apollolle pojan, jonka, hän nimitti Ioniksi\nja kätki luolaan Akropoliin juurelle, kunnes hänet Hermes sieltä vei\nDelfoon. Täällä kasvattivat hänet mieheksi temppelineitsyet. Kreusa\nmeni sitten puolisoksi Xutolle, mutta ei saanut lapsia. Kysyäksensä\noraakelilta neuvoa tähän asiaan matkustavat molemmat Delfoon --\nKreusa sivuaikomuksella saada tietoja pojastaan. Hän tapaa Ionin\nja kertoo tälle elämänvaiheensa -- he eivät tunne toinen toistaan.\nOraakelilta saa Xutos käskyn tervehtiä pojakseen ensimmäistä\nmuukalaista mieshenkilöä, minkä tapaa. Ion tulee hänelle vastaan,\nmutta tämä ei välitä tällaisesta tervehdyksestä, vaan uhkaa lähettää\nnuolen Xuton keuhkojen läpi. Heidän jonkun aikaa keskusteltuaan\nleppyy kuitenkin Ion ja suostuu rupeemaan hänen pojakseen. Xutos\ntahtoo että asia aluksi pidetään salassa Kreusalta, joka ehkä ei\nheti ole valmis ottamaan vastaan niin äkkiä ilmestynyttä poikaa\nja perillistä. Hän pyytää kuoria, jossa laulajina on Athenalaisia\nnaisia, olemaan asiasta puhumatta, mutta niin pian kuin Kreusa\ntulee, saa hän kuulla kaikki; ainoastaan Ionin äidin nimeä hän ei\nsaa tietää. Sukkamielissään ja suutuksissaan päättää hän, vanhan\npalvelijan kehoituksesta, myrkyttää nuorukaisen heti kun tämä tulee\nheidän kattonsa alle. Palvelija ottaa murhatyön toimittaakseen,\njotta Kreusan itsensä ei tarvitsisi siihen ryhtyä. Kuori laulaa\nlaulun, ja samassa syöksyy orja sisälle kysyen Kreusaa: tuuma on\nrauennut tyhjiin; palvelija on vangittu ja on tunnustanut; Delfon\nhallitusmiehet etsivät Kreusaa. Tämä tuomitaan kuolemaan, ja Ion\nmäärätään kuolemantuomion toimeenpanijaksi. Ratkaisevana hetkenä\nastuu sisälle vanha naispappi, Pytia, joka on kasvattanut Ionia\nlapsena, ja näyttää vasun ja vaatteet, joissa Ion löydettiin. Kreusa\ntuntee ne, syleilee poikaansa ja tunnustaa Apollon tämän isäksi.\nJumalatar käskee Kreusaa asettamaan poikansa Erekteyn valtaistuimelle\nja ennustaa lomalaiselle heimolle mainehikasta tulevaisuutta.\n\n\nKyklopi.\n\nKreikassa oli tavallista, että mieltä jännittävän murhenäytelmän\njälkeen kevennettiin yleisön mieltä hupaisella ja ivallisella\nkappaleella, niin sanotulla satyri-näytelmällä. Sellaisia on\nesimerkiksi \"Kyklopi.\"\n\nHomeron kertomus Odysseyn seikkailusta kyklopi Polyfemon luona oli\nyleisesti tunnettu, ja muinaisia Kreikkalaisia se suuresti miellytti.\nEyrypideen kappaleessa esiintyy Polyfemos jättiläisenä, jolla oli\nainoastaan yksi kauhean suuri silmä ja mahtava ääni. Hänen renkinsä\nSilenos ja tämän toverit, satyrit, jotka olivat kuorilaulajina,\nolivat luultavasti irvikuvia Sokrateesta ja muista Athenalaisista\nfilosoofeista. Kyklopi on ollut metsästämässä Etna vuorella ja\ntulee aterialle. Hän huomaa, että hänen poissa ollessaan on jotakin\ntavatonta tapahtunut: lampaat ovat poissa luolasta, juustovasut\nkadonneet ja Silenon kasvot turvoksissa. Ken on tämän tehnyt? kysyy\nPolyfemos. \"Nuot tuossa\", vastaa Silenos, sentähden etten minä\nsallinut heidän ryöstää pois sinun juustoasi ja lampaitasi. Hän\nosoittaa Odysseytä ja tämän tovereja. Polyfemos uhkaa heti valmistaa\nveitikoista oiva aterian. Turhaan selittää Odysseys, että hän ei ole\nSilenoon koskenut: lampaat on hän vaihtokaupassa saanut viinistä.\nSilenos vannoo kaikkien meren jumalten kautta, että se on valetta.\nEi auta, vaikka kuori todistaa Odysseyn puolesta -- Polyfemos\nuskoo enemmän ukko Silenoa. Nyt Polyfemos tahtoo tietää, keitä ja\nmistä muukalaiset ovat. Odysseys ei mainitse nimeään, mutta kertoo\nheidän tulleen hävitetystä Troijasta, jossa hän oli ollut eräs\nKreikkalaisten johtajia, ja koettaa lepyttää kyklopia ilmoittamalla\ntälle, että hän ja hänen toverinsa palvelevat meren jumalaa,\njolle he ovat rakentaneet monta temppeliä Kreikassa. -- \"Rikkaus,\nukkoseni, on viisaan jumala; muu kaikki on tyhjää lorua. Minä teen\naina niinkuin minua haluttaa, ja sentähden -- niellä hotkaisen\nminä nyt sinut!\" vastaa Polyfemos. Odysseys huomaa joutuneensa\nahtaammalle kuin koskaan ennen. Hän pistäytyy kyklopin luolassa ja\npalattuaan kertoo Polyfemon kyökissään latoneen kolme vaunullista\ntammipuita tulisijalle, täyttäneen mahdottoman suuren maljan\nmaidolla, asettaneen tulelle ison kattilan ja kuumentaneen useita\npaistinvartaita. Sitten oli kyklopi temmannut kaksi Kreikkalaista ja\n\"teurastanut heidät taitavasti kuin uhripappi,\" ja sen tehtyään oli\nhän poistanut osan lihaa ja keittänyt loput. Itse täytyy Odysseyn\n\"kyynelsilmin\" olla avullisena tämän kauhean aterian valmistamisessa.\nSilloin pälkähtää hänelle päähän sukkela tuuma tarjota hirviölle\nviiniä. Kyklopi tyhjentää maljan toisensa perään ja, tästä\nhuumautuneena, nukkuu raskaasen uneen. Nyt käyttävät Kreikkalaiset\nharhailijat tilaisuutta ja töytäävät tulessa kuumennetulla, terävällä\nöljypuun rungolla kyklopin ainoan silmän puhki ja pääsevät siten\nhelposti karkuun sokaistun ihmissyöjän kynsistä.\n\n\n\n\nAristofanes.\n\n\nKuoli v. 308 e.Kr.\n\nKreikkalainen komedia, sellaisena kuin se esitetään Aristofaneen\nhuvinäytelmässä, korvaa tavallaan sen ajan politillisten\nsanomalehtien ja pilalehtien puutteen. Siinä ei ainoastaan ole\nsukkeluuksia ja hauskaa pilaa, vaan se koettaa vielä kiihoittaa\nyleisön yhteiskunnallisia pyyteitä ja etuluuloja. Näistä\nhuvinäytelmistä saa siis mitä elävimmän käsityksen Athenan kansan\nluonteenmukaisista ominaisuuksista sillä aikakaudella.\n\n\nRitarit.\n\nTämä huvinäytelmä pilkkaa sitä kansan ominaisuutta, että se antaa\nniiden, jotka nimeksi ovat sen palvelijoita, mutta oikeastaan sitä\nhallitsevat, peijata itseään. Henkilöt, jotka esiintyvät, ovat\n_\"Kansa\"_ eli _Demos_ rikkaana talon haltijana; _isännöitsijä\nKleon_, joka hoitaa Demon taloutta ja on hänen orjiensa tarkastaja;\n_kaksi orjaa_, joissa kirjailija ivallisesti esittää kaksi sen ajan\nmainiointa miestä, sotapäällikkö Nikiaan ja puhuja Demosteneen, sekä\nmuuan _makkarakauppias_. Tapauspaikka on Athenassa \"Kansan\" talon\nedustalla.\n\nNuot kaksi orjaa astuvat esiin voivotellen ja raappien hartioitaan\nsaatuansa aika löylytyksen \"Paflagonialais\"-heittiöltä, s.o.\nKleonilta. Demostenes huomauttaa, ettei tässä enää valitukset\nauta. Hän arvelee parhaaksi, että he pötkisivät tiehensä, ja kysyy\nkuuntelijoilta heidän mielipidettään. Nikiaan mielestä olisi parasta\nkuolla kutkahtaa heti paikalla, kuitenkin \"uljaan uroon tavoin\". He\npäättävät varastaa oraakelilauseet, joilla Kleon vallitsee heidän\nherraansa ja joissa ennustetaan, että Kleonin on sysäävä syrjään\nmakkarakauppias, joka juuri nyt lähestyy ja jota he tervehtivät\nAthenan vastaiseksi herjaksi ja mestariksi. Kleon tulee ulos\nvihan vimmassa; Demostenes kutsuu ritarit, jotka kuorina astuvat\nesiin ja ympäröivät Kleonin, sättien häntä solvauksilla. Myöskin\nmakkarakauppias soimaa häntä törkeillä sanoilla, ja nyt Kleon\npoistuu. Kuori laulaa oodin Pallaalle ja Poseidonille ja ylistää\nAthenan menneitä hyviä aikoja sekä sen ihmeen komeita hevosia,\npistäen aina väliin lauluunsa valtiollisia viittauksia ja leikillistä\npilaa. Makkarakauppias palaa ja kertoo, miten oli Kleonia vastustanut\nneuvottelukokouksessa ja miten sai koko neuvoston puolelleen, kun\nalkoi puhua sardellien tavattoman halvasta hinnasta ja jakeli\nmuutamia hyppysellisiä koriandeja ja purjulaukkaa. Kleon tulee\nnyt ja hyökkää vastustajaansa vastaan uhaten haastaa hänet Kansan\neteen. Hän kolkuttaa Kansan ovelle, ja mahtava talon haltija tulee\nulos. Kuunneltuaan kotvasen kastelijoita neuvoo hän heitä molempia\njättämään asian Pnyxin eli yleisen kansankokouksen ratkaistavaksi.\nTäällä uudistetaan taistelu koomillisella sananvaihdolla. Kansa tulee\nvihdoin vakuutetuksi siitä, että makkarakauppias on sen paras ystävä,\nja kehoittaa Kleonia luopumaan virkasinetistään. Virkaheitoksi\njoutunut isännöitsijä rukoilee ja pyytää herraansa ensin kuulemaan\nuutta oraakelilausetta, joka hänellä on ilmoitettavana ja jossa\nennustetaan hänen -- herran -- pian pääsevän Kreikan yksinvaltaiseksi\nhallitsijaksi. Mutta makkarakauppiaallakin on oraakelinsa, joka\nlupaa Kreikan valtiuteen vielä Trakiankin lisäksi. Kuori laulaa\nlaulun, ja kilpailijat palaavat kantaen käsissään ennustuskirjelmiä:\nniissä on hurjan hupaisia parodioja tavanmukaisista ennustuksista.\nKansa lupaa odottaa siksi kuin on saanut maistaa, kumpiko tarjoo\nparempaa kestitystä. Kuori moittii kansaa siitä, että se on niin\nherkkä kallistamaan korvansa imarruksille, mutta Kansa vastaa, että\nse tahallaan on olevinansa ymmärtämätön, eikä annakaan niin helposti\npeijata itseään. Molemmat kilpailijat palaavat kantaen raskaita\nherkkutaakkoja. Kansa syö, vaan ei voi tarkoin päättää, kumpiko on\nsitä kestinnyt parhaimmalla ja runsaimmalla aterialla. Jotta asia\nsaataisiin ratkaistuksi ehdottaa makkarakauppias, että molempain\nvasut tarkastettaisi. Nyt huomataan hänen oman vasunsa olevan tyhjän,\nmutta Kleonin vasussa olevan monta hyvää ruokaa jälellä. Tämä petos\nratkaisee asian; Kleon tekee vielä viimeisen yrityksen, mutta hänen\nomat oraakelinsa puhuvat häntä vastaan, ja hän poistuu tukkaansa\nrepien. Loppunäytöksessä nähdään Kansa istuvana valtaistuimella\nlinnassa, kuten Miltiadeen ja Aristideen aikoinakin, uudelleen\nnuoristuneena ja voimistuneena. Kansan julistaessa hallituksen\nvastedes luopuvan kaikesta suosittelusta ja lahjanalaisuudesta,\ntuodaan esiin rauhattaret, joita on pidetty Kleonin talossa, ja\nKleon saatetaan ulos, vuorostaan rupeamaan makkarakauppiaaksi ja\njuovuspäissään katuluonnottarien kanssa kiistelemään.\n\n\nAkarnailaiset.\n\nTämä ja seuraavat kappaleet ovat yhteydessä Athenan päivän\npolttavimman kysymyksen kanssa: kuinka kauan Peloponnesolainen\nsota kestäisi. Akarnai oli maaseutu Attikassa, joka oli kärsinyt\npaljon vauriota sodasta, ja kappaleen sankari, Dikaiopolis, on\nsieltä kotoisin oleva maalainen; kuorina on vanhoja talonpoikia.\nEnsimmäisessä näytöksessä esiintyy Dikaiopolis Pnyxillä, ennenkuin\nkansa on kokoontunut, ja ilmaisee vihaansa sodasta ja kansalaisten\nhitaasta kokoontumisesta neuvotteluihin. Vihdoin alkavat keskustelut,\nja Amfiteos, joka väittää polveutuvansa jumalista, ilmoittaa näiltä\nsaaneensa toimeksi hieroa rauhaa Spartan kanssa; mutta kun hän\npyytää matkarahoja, karkoittaa kansa hänet tiehensä. Dikaiopolis\nseuraa Amfiteoa ja pyytää tätä tuomaan mukanaan rauhaa hänelle ja\nhänen perheellensä. Sillä aikaa kuuntelee kokous sanansaattajia,\njotka ovat palanneet Persiasta, pyydettyään Athenalaisille apua,\nja joiden seurassa on \"kuninkaan silmä\", muuan veijari, joka puhuu\nkäsittämätöntä mongerrusta -- \"jartaman exarx' anapissonä satra\",\njonka luullaan merkitsevän, että apu annetaan. Toiset sanansaattajat,\njotka ovat palanneet Trakiasta, tuovat näytteen apujoukoista,\njoita sieltä saadaan pestata, ja \"näyte\" varastaa Dikaiopoliin\npäivällisruoan.\n\nAmfiteos palaa nyt Spartasta ja ilmoittaa, että rauha on tehty.\nHän lupaa näyttää suostumuskirjan ja laahaa esiin -- kolme\nviinisäkkiä. Dikaiopolis ihastuu ikihyväksi ja kiiruhtaa pois vieden\nmukanaan kolmannen säkin, viettääkseen juhlaa Dionyson kunniaksi.\nNäyttämöpaikaksi tulee nyt Akarnai, ja kuori kulkee näyttämön ohi\netsien rauhasopimuksen tekijää, jota epäillään kavalluksesta.\nDikaiopolis astuu esiin ja valmistaa juhlansa, johon hänen\nvaimonsa ja tyttärensä ottavat osaa. Juhlassa irvikuvin pilkataan\njumalanpalvelus-temppuja. Kuori keskeyttää juhlan viettämisen\nkivenheitolla. Dikaiopolis puolustaa mielipidettään, esittää\nirvikuvan eräästä Eyrypideen murhenäytelmästä ja käyttää törkeitä\npuheenparsia, jotka suuresti miellyttävät joitakuita kuorin jäseniä,\nvaan ärsyttävät muita. Taistelua syntyy, ja sotapäällikkö Lamakos\nkutsutaan paikalle. Hänet nähdessään Dikaiopolis on pelästyvinään,\nsamoin kuin Hektorin poika pelästyi isänsä jouhitöyhtöistä kypärää.\nLamakos paljastaa miekkansa, mutta joutuu alle kynsin ja vetäytyy\ntakaisin, solvaisevin sanoin parjaten kurjaa vastustajaansa.\nDikaiopolis taas avaa rauhan nimessä kaikille Kreikkalaisille vapaan\npääsyn maatilalleen. Ensin tulee muuan mies Megarasta, joka on sodan\naikana köyhtynyt ja päättänyt myydä tyttärensä sioiksi puettuina.\nDikaiopolis ostaa ne ja panee vankeuteen syyttäjän, joka väittää\nsikoja salakuljetus-tavaraksi. Sen jälkeen tulee Thebeläinen,\njoka muun muassa tuo mukanaan Kopais järvestä saatuja ankeriaita;\nnäistä Dikaiopolis tarjoo vaihtokaupassa hänelle syyttäjän, joka\non asetettava näyteltäväksi ja pantava suureen ruukkuun. Kuultuaan\nmarkkinoista puhuttavan, lähettää Lamakos sinne orjan ostamaan\nankeriasta, mutta Dikaiopolis ei sano myyvänsä sellaista soturille.\nTalonpoika, joka tahtoo ostaa kappaleen rauhaa, saa myöskin palata\ntyhjin käsin. Vasta nainut mies lähettää pyytämään rauhan balsamia,\njotta saattaisi pysyä kotonaan, ja naurettava sananvaihto syntyy\nDikaiopoliin ja asiaa ajavan morsiuspiian välillä, joka saakin, mitä\nhaluaa. Koomillinen kohtaus tapahtuu sitten kemuja valmistelevan\nDikaiopoliin ja rajataisteluun kutsutun Lamakon välillä. Viimeisessä\nkohtauksessa nähdään näyttämön toisella puolella Lamakos, joka\ntuodaan kotiin haavoitettuna, ja toisella puolella Dikaiopolis kahden\niloisen, muiskuhaluisen immen seurassa. Lamakos vaikertelee kauheita\ntuskiaan; Dikaiopolis ikävöi ollen aika juhlatuulella -- vuoteella ja\npoistuu yhtä ilomielisen kuorin saattamana.\n\n\nRauha.\n\nViinitarhuri Trygaios on Zeylle suutuksissaan pitkällisestä sodasta\nja sen kurjuudesta. Tehtyään tikapuilla useita kiipeämisyrityksiä\npäästäkseen Zeyn asuntoon, Olympoon, mutta sieltä nurin niskoin\npudota roiskahdettuaan maahan, on hän kesyttänyt koppakuoriaisen,\njotta se veisi hänet sinne -- tämä on parodia Bellerofonin\nretkestä siipihevosellaan Pegasolla, josta Eyrypides kertoo\neräässä murhenäytelmässään. Istuen koppakuoriaisen selässä nousee\nTrygaios, tytärtensä kauhuksi, radalta ja saapuu -- tietysti uudessa\nkohtauksessa -- Zeyn palatsiin, jossa kolkuttaa ovelle. Hermes tulee\nesille, ja hauska keskustelu syntyy. Sen keskeyttää sodan demoni,\njoka kapinan demonin avulla viskaa huhmareen eri aineita, joista\nkukin edustaa jotakin sotaa käyvistä valtioista, kuten sipuli Megaroa\nja hunaja Attikaa. Kapinan demoni lähetetään hakemaan huhmartölkkiä,\nmutta Athena on menettänyt tölkkinsä Kleonin kaaduttua, ja Spartan\ntölkki on lainassa Trakialla. Trygaios, joka on piiloutunut,\nrauhoittuu kun sodan demoni lähtee tekemään uutta huhmartölkkiä,\nja huutaa Kreikkalaisia, varsinkin työkansaa, avuksi vapauttamaan\nRauhaa, joka istuu vankeudessa. Kuori astuu sisälle kantaen aseina\nlapioita, köysiä sekä rautakankia ja alkaa tanssia ja laulaa, vaikka\ntietää että yrityksen menestymiseen on välttämättömänä ehtona\njoutuisuus ja äänettömyys. Vihdoin lahjovat he Hermeen apulaisekseen,\nja Trygaios kehoittaa heitä käymään ravakasti työhön käsiksi\nja vetämään Rauha esiin vankeuskomerosta. Mutta Boiotialaiset,\nArgivilaiset ja Megaralaiset kieltäytyvät vetämästä, ja Lamakos,\nsotapuolueen johtaja, asettuu tielle siksi kuin maanviljelijät\nyhteisin voimin tarttuvat työhön ja riemuhuudoin vetävät esiin\nRauhan sekä tämän seuralaiset Runsauden ja Juhlariemun. Mutta\nRauha seisoo äänetönnä ja suutuksissaan siitä, että Athenalaisten\nneuvottelu on kolme kertaa karkoittanut hänet pois. Vihdoin suostuu\nhän toki seuraamaan Trygaioa maahan, ja koppakuoriainen jää\ntaivaasen, kantamaan salamaa Zeyn vaunujen alla. Loppunäytös tapahtuu\nulkopuolella Trygaion taloa, missä tämä viettää häitä Runsauden\nkanssa, jonka Hermes on hänelle antanut palkaksi hänen vaivoistansa.\nKaikki rauhalliset taiteet ja ammatit ovat tervetulleita juhlaan,\nmutta ennustajat, torven soittajat ja sotalaulajat saavat häveten\nmennä tiehensä.\n\n\nLysistrate.\n\nTämän huvinäytelmänsä kirjoitti Aristofanes sodan 21:ntenä vuonna,\njolloin naiset, ruvettuaan pelkäämään ettei sodasta koskaan tule\nloppua niin kauan kuin miehet hoitavat valtion asioita, päättivät\nLysistraten, erään virkamiehen puolison, johdolla itse tarttua\nhallitusohjiin. He suostuvat elämään erillään miehistänsä kunnes\nrauha on saatu toimeen, ja sitoutuvat siihen valalla, saatuaan erään\nrohkean Spartalaisnaisen osoittaman esimerkin kautta muutamien\nepäröimiset ja arvelut haihdutetuiksi. Kuorin toinen puoli, jossa on\nainoastaan naituja vaimoja, anastaa Akropoliin; toinen puoli, jossa\non Athenalaisia miehiä, koettaa hiilikattiloilla ja risukimpuilla\nsavustaa naiset linnasta ulos, mutta peräytyvät saatuaan naisilta\nkylmän kylvyn niskaansa. Eräs neuvoston jäsen astuu esille\nhieroakseen Lysistraten kanssa rauhaa. Hän esittää naisille olevan\nmahdotonta hoitaa valtion rahastoa, johon Lysistrate vastaa naisten\njo kauan aikaa oivallisesti hoitaneen miestensä rahoja ja etteivät he\nenään aio, homerista käskyä totellen, pysyä kangastuolissa. Neuvoston\njäsen hokee, että naiset eivät mitenkään voi sekaantua sota-asioihin,\nkoska eivät ota sen vaivoihin ja vaaroihinkaan osaa. Vai niin, lausuu\ntähän Lysistrate, eivätköhän juuri he synnytä poikia -- sotureja?\nNeuvoston jäsen hiipii pois varsin nolostuneena, ja miesten kuori\nalottaa valitusvirren naisten tyranniudesta. Sillä aikaa alkavat\nLysistraten auttajattaret horjua tekemissään päätöksissä. Kellä on\nvilloja kotona, joista hänen täytyisi pitää huolta; kenen välttämätön\ntarvis käydä lääkärissä, ja mikä taas ei pöllöiltä uskalla maata\nyksinään. Miesten mielestä taas on ikävää, ettei ole ketään joka\nhoitaisi taloutta. Muuan heistä tulee rukoilemaan puolisoansa jo\nherran tähden palaamaan kotiin rintalasta katsomaan. Nyt tulee\nlähetystö Spartasta, ilmoittaen miesten puolestansa tulleen siihen\npäätökseen, että, vaikkei kukaan voi elää yhdessä naisten kanssa,\nei myöskään kukaan voi elää heitä ilman, ja sentähden tarjoovat he\nrauhaa. Lysistrate huomauttaa, ettei ole vaikeata sopia, kun kaikki\novat yhtä mieltä, ja välirauha tehdään. Lähettiläitä kestitetään\njuhla-aterialla, jossa Lysistratella on kunniasija, ja Athenalaiset\nselittävät Spartalaisten olevan varsin hauskoja kunnon veikkoja,\nkun vain heidät oppii oikein tuntemaan. Kuori julistaa, että kaikki\nvastaiset rauhan hieromiset ovat tehtävät vaahtoavan viinilasin\nääressä, ja näytelmä päättyy kuorilaululla.\n\n\nPilvet.\n\nTämä kappale pilkkaa sofisteja, Athenan uutta filosoofikoulua, johon\nAristofanes myös lukee Sokrateen, koska tämä, hänen arvelunsa mukaan,\nväitteillään enemmän tarkoitti kansan villitsemistä ja harhaluulojen\npaljastamista, kuin pysyväisen totuuden esittämistä.\n\nNäytelmän alussa nähdään huone, jossa kaksi varakasta porvaria,\nStrepsiades ja hänen poikansa Feidippides, makaavat kumpikin\nvuoteellaan; orjien edellytetään makaavan viereisessä huoneessa.\nAikaisin aamulla herää ukko ja aloittaa valitusvirren poikansa\nkevytmielisestä, tuhlaavaisesta elämästä. Samaan aikaan poika\nunissaan puhuu kilpa-ajoseikkailuistaan. Vihdoin saa Strepsiades\npoikansa hereelle ja vaatii häntä lakkaamaan kilpajuoksu-radalla\nkäymästä ja sen sijaan käymään uusien filosoofien luennoilla, joista\nsaattaisi oppia voittamaan riita-asian, olkoon hänen puolellaan\nsitten oikein tahi väärin. Mutta pojalla ei ole ensinkään halua;\nlukeminen turmelee kauniin ihon, arvelee hän. Siitä käypi vain\nkelmeäksi ja kalpeaksi. Silloin päättää ukko itse käydä filosoofeja\nkuulemassa ja lähtee Sokrateen ajattelijakouluun, jossa hän\nihastuksella kuuntelee, kuinka irvikuvallisesti esitetään muutamia\nteräviä viisaustieteellisiä kysymyksiä, saa hullut selitykset\npariin tekemäänsä kysymykseen ja oppii Sokrateen esityksestä, että\nvesinenätti kasvaa kovasta ajattelemisesta. Filosoofi rukoilee\nPilviä, toimettomien jumaluusvoimia, ja niiden äänien kuullaan\nensin etäältä ja sitten lähempää ukkosen jyristessä kaiuttavan\nkuorilaulua. Ne ilmestyvät sitten näyttämölle ja lupaavat opettaa\nuutta oppilasta, miten ilkeistä velkojista päästään. -- Seuraavassa\nnäytöksessä julistaa Sokrates, ettei hänellä ole milloinkaan ollut\nhuonompaa oppilasta kuin Strepsiades, jonka ainoana sofistisena\nlahjakkuutena on hänen rehellisyyden puutteensa. Hän nuhtelee\nStrepsiadesta pahanpäiväisesti ja vaatii tätä aluksi hankkimaan\nitsellensä perusteelliset tiedot; mutta Strepsiades vastaa ainoastaan\ntahtovansa oppia, miten parhaiten saa velkamiehensä peijatuiksi.\nVihdoin Sokrates ajaa hänet kelvottomana pölkkypäänä pois koulusta,\nja Pilvet neuvovat häntä sen sijaan kehoittamaan poikaansa tulemaan\nsinne oppimaan taitoa, joka ei hänen omaan paksuun päähänsä pystynyt.\nTämän johdosta saatetaan Feidippides filosoofin luo. Hänestä toivoo\nisä paljon kunniaa, sillä hän oli jo lapsena niin verrattoman\nviisas: hän osasi rakentaa huoneita hiekasta, veistää veneitä\nja tehdä itselleen rattaat vanhasta kenkärajasta; hän oli oikea\nihmelapsi. Nyt tuodaan näyttämölle kaksi uutta henkilöä, toinen\npuettuna vanhanlaiseksi porvariksi, toinen nuoreksi filosoofiksi.\nNämät edustavat vanhaa ja uutta kasvatustapaa ja esittävät\nperusaatteensa pitkässä väittelyssä. Vanhempi kehoittaa nuorempaa\nlakkaamaan käymästä forumilla ja kylpylaitoksissa ja sen sijaan\nkääntymään paremmille teille, häpeemään riettautta, kunnioittamaan\nvanhuksia ja osoittamaan hellää rakkautta vanhemmilleen sekä aina\nkantamaan kunnian kuvaa sydämessään. Nuori viisaustieteilijä haluaa\ntietää, mitä hyötyä siitä on että ollaan rehellisiä ja sävyisiä;\nhän väittää ettei kunniallisuudella ja siveellisillä avuilla ole\nmitään tukea jumalten antamissa esimerkeissä, ja suorastaan pilkkaa\nvastustajansa mielipiteitä. -- Sillä välin rupee Strepsiades taas\npelkäämään velkamiehiänsä ja menee kouluun saadakseen tietää, kuinka\npitkälle hänen poikansa on päässyt opinnoissaan. Sokrates vakuuttaa\nhänelle oppilaan olevan täysin valmiin ja tietävän vetää esiin syitä\nkaikenmoisia niin paljon, että hän on voittava riita-asian tuhatta\ntodistajaa vastaan. Nuoren sofistin koukukas puolustus velkamiehiä\nvastaan perustuu Athenalaisessa laissa löytyviin epäselvyyksiin, ja\noppimäärä, jonka hän puhetaidossa on saavuttanut, näytäkse vieläkin\nnaurettavammassa valossa hänen todistaessaan Strepsiadeelle, että\nhänellä on oikeus löylyttää sekä isäänsä että äitiänsä, jos hän\nvain saisi siihen tilaisuuden. Nyt katuu vanhus tehneensä pojastaan\nfilosoofin. Kuori muistuttaa häntä, että hän itse on halunnut oppia\ntuntemaan vääryyden perusaatteet ja että hän nyt on koonnut hehkuvia\nhiiliä päänsä päälle. Hän päättää kostaa ja huutaa orjiaan, käskien\nnäitä sytyttämään koulutalon tuleen. Kun oppilaat syöksyvät ulos\nkatsomaan mitä on tekeillä, sanoo Strepsiades pitävänsä pientä\nväittelyä hirsipölkkyjen kanssa. Sokrateelle itselleen hän vastaa\nnäin:\n\n    \"Mä leijun ilmassa ja katson alas aurinkoon\",\n\nsillä tarkoittaen filosoofin tapaa istua ilmassa riippuvassa vasussa.\nSokrates valittaa savun tukahuttavan hänet, eräs toinen voivottelee\ntulevansa elävänä poltetuksi.\n\n\"Niin\", sanoo Strepsiades:\n\n    \"Niin, ken teit' neuvoi taivaisia pilkkaamaan\n    ja urkkimaan, mik' istuimena kuulla lie?\"\n\nTalo revitään maahan, ja kappale loppuu.\n\n\nAmpiaiset.\n\nTällä kappaleella pilkataan Athenalaisten käräjöimishalua.\nKansalaisella Filokleonilla on vastustamaton halu käydä kuuntelemassa\nkaikkia käräjäasioita; hän tuskin uskaltaa öisin maatakaan, väittää\nkukkojen olevan lahjotut laulamasta niin ääneensä että hän heräisi,\nsyöksyy aina aamun koittaessa ulos saadakseen parhaan paikan ja\nhypistelee kävellessään aina äänestyskiveä. Turhaan on hänen poikansa\nkysynyt lääkäreiltä ja papeilta neuvoa parantaakseen tätä omituista\ntautia. Vihdoin suljetaan Filokleon taloonsa, josta hän tekee\nnaurettavia pakoyrityksiä. Niinpä konttaa hän uunin piipun kautta\nulos, väittäen olevansa savua, ja tultuaan katolle selittää olevansa\ntiitinen. Kuorilaulajina on vanhoja oikeuden jäseniä, jotka astuvat\nsisälle ampiaisiksi puettuina, jolla pilkataan sitä äreätä mielialaa,\nmikä useinkin on syynä käräjöimisiin. Itse selittävät he asian niin,\nettä he edustavat puhdasverisiä, kotona syntyneitä Athenalaisia,\njotka karkoittivat Persialaiset ja joita sitä varten nimitetään\nAttikalaisiksi ampiaisiksi. He tulevat noutamaan toveriaan, ja\nFilokleon koettaa kömpiä heidän luokseen ikkunan kautta, mutta\ntalonväki vetää hänet takaisin sisään. Nyt kehoittaa ampiaisten\njohtaja omiaan rynnäkköön, jotta vanki saataisiin vapautetuksi.\nTaistelu syntyy poikaa ja orjia vastaan; ampiaiset pakoitetaan\nperäytymään, ja poika ja isä sopivat keskenään. Filokleon lakkaa\nnyt juoksemasta oikeuskokouksissa ja saapi sen sijaan istua käräjiä\nkotona, josta hänelle, kuten tavallisesti, maksetaan palkkio.\nEnsimmäinen rikollinen on nuori orjatar, joka on kelvottomaksi\npolttanut kastinriehtilän. Sitten tulee talon koira Labes, joka on\nvarastanut kappaleen juustoa ja käy laillisen tutkinnon. Filokleon\non heti valmis julistamaan rikoksen tekijän syylliseksi sentähden\nettä tämän kita löyhkää juustolta, mutta poika saa hänet ensin\nkuulemaan todistajia ja rupeaa itse syytetyn asianajajaksi, esittäen\nlieventävänä seikkana sen, että vastaaja on saanut vaillinaisen\nkasvatuksen, ja vetoo oikeuden armeliaisuuteen tuomalla esiin vangin\npienet penikkaraukat, jotka vinkuvat kauheasti. Filokleon laskee\nepähuomiosta äänestyskiven väärään uurnaan ja pyörtyy huomattuaan,\nettä hän on ensi kerran eläessään äänestänyt syytetyn vapauttamista.\nViimeisessä näytöksessä on poika saanut isänsä luopumaan vanhasta\nmielitoimestaan. Sen sijaan vie hän tämän mukanaan kestiseuraan,\njossa vanhus käyttäytyy sopimattomasti vieraita kohtaan, lyödä latkii\npassareja ja kotimatkalla humalapäissään pitää pahaa rähinää. Kun\nhäntä itseään nyt uhataan haastaa oikeuteen, sanoo hän sellaista\npuhetta tyhjäksi lörpötykseksi eikä enään tahdo kuulla riita-asioista\npuhuttavankaan.\n\n\nLinnut.\n\nUseat tässä kappaleessa tavattavista viittauksista koskevat niin\nsuorastaan sen ajan tapauksia, että suuri osa niiden sukkeluutta\njääpi meidän aikuiselta lukijalta huomaamatta.\n\nKaksi kansalaista, Peisthetairos ja Eyelpides, hakee maata, missä\nei löydy riita-asioita eikä syyttäjiä. Toinen kantaa kalalokkia,\ntoinen varista oppaanaan, ja nämät vievät heidät Lintujen kuninkaan\npalatsiin Trakiaan. Vieraat otetaan kohteliaasti vastaan, mutta\nkuningas kysyy heiltä, minkä tähden he ovat juuri hänen luokseen\ntulleet. He vastaavat tulleensa ensiksikin sentähden että hän\nniinkuin hekin on ollut ihminen, jolla on ollut velkoja ja joka on\nvastenmielisesti niitä maksanut, ja toiseksi sen vuoksi että hän\nlintuna on lentänyt yli maan ja taivaan sekä oppinut niin paljon,\nkuin mitä lintu ja ihminen yhtenä saattaa oppia. He toivovat kuningas\nHyypän ilmoittavan heille, missä löytyy kaupunki, jossa he voisivat\ntäydellisesti viihtyä. Kun ei sellaista ole maan pinnalla, ehdottavat\nhe semmoisen rakentamista ilmaan \"taivaan ja maan väliin.\" Kuningas\nHyyppä neuvottelee alamaistensa, kuorilaulajien, kanssa, joita on\nneljäkolmatta eri lintulajia. Nämät tosin epäilevät muukalaisia,\nvaan suostuvat kuitenkin rupeamaan heidän kanssaan keskusteluun.\nPeisthetairos mairitellen muistuttaa heitä siitä kunniasta,\njossa heitä muinoin olivat pitäneet sekä jumalat että ihmiset,\njota vastoin heitä nyt pyydetään ja syödään, ja neuvoo kostamaan\nsuostumalla hänen tuumaansa. Sen linnut tekevätkin, ja matkustajat\nvarustetaan siivillä, jotta kehtaisivat näyttäytyä kuninkaan\nruokapöydässä. -- Uusi kaupunki rakennetaan, 30,000 kurkea kantaa\nkivet sinne kuvuissaan, rantapääskyt hankkivat ruukkia ja leivot sekä\npitkänoukkaiset pelikaanit rupeevat salvumiehiksi. Iris, jumalten\nsanansaattaja, joka ei tiedä hituistakaan uudesta kaupungista,\notetaan sen läpi kulkiessaan vangiksi ja viedään näyttämölle, jossa\nhän osoittaa hyvin suurta suuttumusta yrityksestä ja muistutuksista,\njoita hänen taivaankaari-pukunsa loistavista väreistä tehdään. Kaikki\nkäypi kuitenkin hyvin kunnes Prometeys, joka aina on ollut kuolevien\nystävä, ilmoittaa uutisen, että Trakian raa'at jumalat eivät voi\nsietää uutta valtiota. Nyt tulevat Poseidon, Herakles ja Triballe,\nmuuan Trakialainen jumala, hieromaan lintujen kanssa rauhaa. Nämät\nhoukuttelevat Herakleen puolelleen maukkaalla ruokalajilla, joka\noli tehty niistä ylimyksellisistä linnuista, mitkä olivat nousseet\nkansanvaltaa vastaan. Herakleen uhattua Triballelle selkäsaunaa,\nellei tämä tahtoisi ruveta hänen kanssaan liittoon Poseidonia\nvastaan, joka ei heti ole valmis panemaan alttiiksi Zeyn oikeuksia,\ntehdään rauhasuostumus jumalten ja lintujen välillä. Peisthetairos\nsaa morsiamekseen kauniin Basileian, ja hänen liidellessään\nilmavaunuissa morsiamensa rinnalla laulaa kuori iloista häälaulua.\n\n\nSammakot.\n\nTässä kappaleessa ivaa Aristofanes saman aikuista murhenäytelmän\nkirjoittajaa Eyrypidestä. Dionysos, draamallisen taiteen\nsuojelusjumala, päättää matkustaa Tartaroon eli manalan valtakuntaan\nja hankkii itselleen nuijan ja jalopeuran taljan, jotta häntä\nluultaisiin Herakleeksi. Orjansa Xantiaan seurassa käy hän\nmatkallaan Herakleen luona, saadaksensa tältä tietää parhaan tien\nja mistä hän saisi asunnon, jossa ei olisi syöpäläisiä. Saatuansa\nnämä tiedot lähtevät he matkaan ja tapaavat erään vainajan,\njoka myöskin aikoo manalaan. Dionysos tahtoo taivuttaa vainajaa\nkantamaan heidän kapineitaan ja tarjoo palkaksi yhdeksän obolia;\nmutta vainaja tahtoo ennen ruveta uudestaan elämään, kuin siitä\nhinnasta suostua kantajaksi. He tulevat vihdoin Styx virralle,\nmissä Karon odottaa lautallaan, ja häntä Dionysos pyytää kulkemaan\nvarovasti, koska vene näyttää olevan huononlainen. Näkymättömissä\noleva kuorisammakkoja laulaa soudettaessa, ja sitten keskustelee\nDionysos Xantiaan kanssa, joka jo on päässyt toiselle rannalle.\nSekä jumala että hänen orjansa kauhistuvat julmia hirviöitä, jotka\nnäyttäytyvät, mutta \"myrskyn ja rankkasateiden jälkeen paistaa\njälleen aurinko,\" ja aavenäyt katoovat. -- Nyt kulkee ohitse\njuhlakulkue, joka ivallisesti kuvaa Eleysiläisiä mysterioita, ja\neräiltä siihen osaa ottavilta saavat matkustajat tietää tien Plutonin\npalatsiin. Portin vartija Aiakos, joka pitää Dionysoa Herakleena,\nsättii jumalaa solvauksilla siitä että tämä muka on varastanut hänen\ntalonkoiransa Kerberon, ja jumala pelästyy niin, että tahtoo vaihtaa\npukua Xantiaan kanssa. Tuskin on vaihdos tehty, niin kuningatar\nProserpina lähettää sanansaattajan kutsumaan luultua Heraklesta\nillalliselle -- kananpaistille, leivoksille ja makealle viinille\n-- ja Xantias on heti valmis seuraamaan sanansaattajaa. Nyt tahtoo\nDionysos nuijansa ja jalopeurantaljansa takaisin, mutta samassa käy\nXantiaan kimppuun pari naista, jotka vaativat Herakleelta maksua\nvelkana olevasta ravinnosta, ja nyt hän saa pitää pukunsa. Poliisin\navulla vangitaan koiravaras, ja koska Aiakos ei itsekään voi sanoa,\nkumpi muukalaisista oikeastaan on rikoksen tekijä, kuljetuttaa hän\nheidät molemmat Plutonin ja Proserpinan eteen. -- Kuorin laulettua\nlaulun syntyy hauska keskustelu Aiakon ja Xantiaan välillä, jotka\nmolemmat ovat yhtä mieltä siitä, että hauskinta on salaa kuunnella\nisäntiensä ovilla ja sitten kieliä kuulemiaan koko kaupungille.\nHeidän keskustellessaan kuuluu melskettä ulkoa, ja Aiakos huomauttaa,\nettä siellä vain Aiskylos ja Eyrypides kiistelevät. Aiskylolla oli\nennen kunniasija, mutta sitten tuli Eyrypides ja sai sen roistoväen\nmieltymyshuudoilla. Pluton on kuitenkin määrännyt julkisella\nkilpailulla ratkaistavaksi, kumman ansiot olivat suuremmat, ja tämä\nkilpailu tapahtuu näyttämöllä. Dionysos on palkintotuomarina, ja\nkuori yllyttää kiisteleviä. Aiskylos soimaa Eyrypidestä ryysyjen\nparsijaksi, romurunoilijaksi ja kehnoksi nurkkamestariksi. Eyrypides\npuolestaan moittii Aiskyloa kerskaavaisuudesta, petollisuudesta,\nrekiveisujen renkuttamisesta y.m. Vihdoin lausuvat molemmat otteita\nmurhenäytelmistään. Kun tämä on tehty, punnitaan runot vaa'assa\n\"ikäänkuin juustot.\" Dionysos ei kuitenkaan vielä voi lausua mitään\npäätöstä, ja asettaa lopuksi kummallekin vaikean kysymyksen: Onko\nAlkibiades kutsuttava takaisin maanpaosta? Molemmat vastaavat\nkiertelevästi, vaan Aiskylon sanoista kumminkin huomaa, että hän\npuolustaa maanpakoon ajetun takaisin kutsumista, joka on kansankin\nyleinen tahto. Kappale loppuu siihen, että Aiskylos Plutonin\nsuostumuksella saatetaan riemukulkueessa pois.\n\n\nNaisten juhla.\n\nTämä kappale myöskin pilkkaa Eyrypidestä. Naiset viettävät\nThesmoforilan juhlaa (Demeterin ja Persefonen kunniaksi), ja\ntällä kertaa ovat he yhtyneet yleiseen kokoukseen päättääkseen,\nmiten kostaisivat Eyrypideelle kaikki ne ilkeydet, joita tämä\nmurhenäytelmissään on heistä lausunut. Eyrypides saatuaan\nsiitä vihiä, menee appensa Mnesilokon seurassa virkaveljensä,\nmurhenäytelmä-kirjoittajan Agatonin luo, pyytääkseen tätä\nnaispuvussa tulemaan kokoukseen puhumaan uhatun puolesta. Agaton on\nsiihen hyvinkin sopiva, koska hän, mielikuvitustansa auttaakseen,\nnaisroolejansa kirjoittaessaan aina pukeutuu hameesen. Kun Agaton\nkieltäytyy, kehoittaa Eyrypides appeaan ryhtymään siihen sillä\nehdolla, että vävy auttaisi häntä jokaisesta tukalasta pinteestä,\njohon hän saattaisi joutua. -- Näyttämö muutetaan nyt Demeterin\ntemppeliksi, jossa naiset puhuvat Eyrypideen rikoksista, mainiten\nmuun muassa ettei hän usko jumalaan. Mnesilokos puolustaa häntä\nja kertoo muutamia häijynilkeitä juttuja naistenheikkouksista ja\nvioista. Naiset suuttuvat silmittömästi, rupeevat epäilemään häntä\nmieheksi ja riistävät pois hänen valhepukunsa. Pelastuakseen tempaa\nMnesilokos rintalapsen ja uhkaa surmata sen, jos hänelle ruvettaisiin\nväkivaltaa tekemään; mutta nyt huomataan että lapsi on vain lapsen\nvaatteisin kääritty viinisäkki. Silloin leikkaa hän penikalta kurkun\npoikki ja juopi viinin. Lähetetään poliisia noutamaan, ja ukko\nmiettii mitä naurettavimpia keinoja ilmoittaakseen Eyrypideelle,\nmihin ahdinkoon hän on joutunut. Vihdoin viimein Eyrypides tuleekin,\nja hänen keskustelussaan apen kanssa on pelkkiä otteita tämän\nmurhenäytelmistä, joita pilkataan ja ivataan. Nyt saapuu poliisi, ja\nMnesilokos pannaan jalkapuuhun, josta hän koettaa paeta käyttämällä\nparodieerattuina kaikkia niitä ihmeellisiä pelastuskeinoja, joihin\nsamanlaisissa pulmissa Eyrypideen murhenäytelmissä turvataan.\nViimein lupaa Eyrypides vastedes olla naisia moittimatta, jos vain\nauttaisivat häntä vapauttamaan hänen appeaan. Heidän onnistuu\nviekotella pois vahtisoturi, ja vapautettu Mnesilokos mennä viilettää\niloisena kotiin eukkonsa ja lapsukaistensa luo.\n\n\nNais-valtiopäivät.\n\nKappale pilkkaa Platonin ihanne-tasavallan kommunistisia aatteita.\n\nParaxagoran johdolla ovat naiset päättäneet uudistaa Athenan\nvaltiomuodon ja suostuneet tätä tarkoitusta varten kokoontumaan\nPnyxille miehiksi puettuina ja tekoparroilla varustettuina.\nHarjoituskokouksessa sydänyön aikana käyvät useat heistä\nrauhattomiksi, mutta Paraxagora koettaa heitä rohkaista puheella,\njossa kehuu vanhan ajan hyviä tapoja ja huomauttaa, ettei miesten\nmitenkään voi onnistua pettää heitä, jotka ovat viekkaisin koukkuihin\nniin perehtyneet. -- Aamusella astuu sisälle kaksi näiden naisten\npuolisoista ihan alastomina ja kummeksivat, mihinkä heidän vaatteensa\novat joutuneet; muuan kolmas tulee ja kertoo Pnyxin olevan täynnä\noudonlaisia olentoja: kaunisnaamainen nuorukainen, sanoo hän, on\nsiellä saanut toimeen päätöksen, että hallitus vast'edes jätettäisiin\nnaiskomitean haltuun. Miehet siitä ällistyvät, vaan lohduttavat\nitseään sillä, että vaimot tietysti ottavat hoitaakseen lapset, joten\nhe, miehet, pääsevät siitä huolesta. -- Paraxagora tulee kotiin ja\nilmoittaa tulleensa valituksi valtion johtajaksi. Hän pyytää läsnä\nolevien hyväksymistä ja lupaa monta etua, muun muassa sen, ettei\nenään tulisi löytymään mitään köyhyyttä, eikä mitään riita-asioita,\nja, että tästä lähtien jolsat naiset saavat kaikkein ensiksi valita\npuolisonsa. -- Näyttämö muuttuu nyt kaduksi; kansalaiset jättävät\ntavaransa yhteiseen omaisuuteen ja huvitteleivat valtiollisilla\npilapuheilla. Samassa tulee sanansaattaja ja kutsuu heitä kaikkia\njuhla-aterialle, jonka Paraxagora on yhteisistä varoista pannut\ntoimeen ja jossa tarjotaan ruokalajia, minkä nimessä on 77 tavua.\n\n\nPlutos.\n\nAhneus ja siveyttömyys vanhassa Athenan valtiossa, jonka tarpeet,\nkomeus ja velttous yhä olivat kasvaneet, ovat Aristofaneen viimeisen\nnäytelmän aineena.\n\nKremylos, muuan maamies, on kokemuksesta oppinut epäilemään, tokkohan\ntodellakin rehellisyys maan perinee, ja kysyy Apollolta neuvoa, mitä\naatteita hänen tulee istuttaa ainoaan poikaansa. Oraakeli neuvoo\nhäntä puhuttelemaan ensimmäistä jonka tapaa, ja täksi sattuu muudan\nsokea. Orjansa Karionin avulla saa hän tietoonsa, että muukalainen on\nPlutos, rikkauden jumala, jonka on onnistunut hiipiä ulos saiturin\ntalosta. He keskustelevat rahan mahdista ja siitä huomattavasta\nseikasta, että, vaikka kaikkeen muuhun pian kyllästytään, ei kukaan\nkoskaan katso saaneensa rahoja tarpeeksi. Jumala seuraa varsin\nvastenmielisesti seuralaisiaan, koska ihmisten tapa häntä kohdella ei\nmilloinkaan ole häntä miellyttänyt; sillä saituri kaivaa maahan ja\nsalaa hänet, ja tuhlari menettää tavaransa ja viskaa hänet kadulle.\nKuitenkin seuraa hän Kremyloa kotiin, ja Karion kutsuu kaikki\nherransa tuttavat vierasta vastaanottamaan. Kuori, jossa laulajina\novat nämä tuttavat, on hyvin mielissään saadessansa tervehtiä\njumalaa. Mutta yksi heistä, Blepsidemos, syyttää isännän saaneen\ntämän niin äkkiä tulleen rikkauden pyhäin ryöstöllä, vaan ilmoittaa\nsamalla että jos Kremylos antaa hänelle osan omaisuudestaan, niin\nhän, Blepsidemos, on luopuva syytöksestään. Kremylos on juuri\nselittämäisillään, miten jumala itsestään oli sinne tullut, kun ruma\nnaishenkilö, Köyhyys, esiintyy ja valittaa tulleensa karkoitetuksi\nkaupungista, vaikka kuitenkin hän suo kaiken todellisen siunauksen.\nKuori on hyvin harras asiaan, ja eukko väittää kaikkien pyrintöjen\nseisahtuvan, jos ihmiset olisivat rikkaat. Rikkaus tekee ihmiset\nluuvaloisiksi, ahdasrintaisiksi ja suurivatsaisiksi; mutta köyhyydessä\nhe tulevat vahvoiksi ja sitkeiksi, vyötäisiltä hoikiksi kuin\nampiaiset, ollen aina valmiit pistämään vihollisiaan. Katsottakoon\nvain kansan johtajia: heti kun saavat valtion varat käsiinsä,\nrupeevat he pettureiksi. Kuitenkin karkoitetaan Köyhyys tiehensä, ja\nKarion vie Pluton Asklepion temppeliin rukoilemaan että saisi näkönsä\njälleen. Seuraavana aamuna kertoo Karion Kremylon vaimolle jumalan\nkäyneen sairaiden luona ja parantaneen Pluton, vaan tehneen erään\ntoisen sokean entistään vielä sokeammaksi. Muuten oli hän nähnyt,\nmiten papit, kun lamput sammutettiin, hiipivät syömään leipä- ja\nhedelmäuhreja, joita sairaat olivat jumalalle tuoneet. Tämä tapa oli\nhänen mielestään ollut niin hurskas, että hän oli seurannut heidän\nesimerkkiään. -- Plutos palaa Kremylon taloon aikoen ystävistään\nvalita itselleen ne, jotka todella ansaitsevat vastedeskin hänen\nystäviänsä olla; ja naapurit rientävät onnea toivottamaan, mutta\nheidät käskee pois Kremylos, joka yksin tahtoo pitää vieraan omanaan.\n-- Seuraavassa näytöksessä kuvaa Karion kuorille, kuinka suurta\nsiunausta rikkaudesta on. Rikkaat voivat elää loistavasti ketään\npeijaamatta, he saattavat kultarahoilla ruveta rahapeliinkin. Samassa\ntulee syyttäjä vakoilemaan; hän pakenee vaikerrellen saatuaan kelpo\npotkut saattajaisiksi. Vanha nainen, joka on menettänyt rahansa ja\nsamalla rakastajansakin, rukoilee turhaan apua Kremylolta; ja kun nyt\nHermes tulee Olymposta käskyllä, että koko perhe on vietävä ulos ja\nkaikki sen jäsenet rikollisina rangaistavat, vastaa orja näsäkkäästi,\nettä hän ja hänen herransa eivät ole Zeyn vallan alaisia. Hermes\nväittää, että ihmiset, Pluton saatua takaisin näkönsä, eivät enään\nuhraa jumalille, ja hän puolittain lausuu haluavansa ruveta Kremylon\npalvelukseen. Eikö mitä, sopiiko jumalan karata virastaan ja ruveta\nihmisten palvelukseen? sanoo Karion ja ehdottelee naurettavan\nkeskustelun kestäessä kaikellaisia palvelustoimia, joita olisi\ntarjona. -- Nyt tulee myöskin Zeyn pappi paikalle ja valittaa, ettei\nkukaan enään uhraa temppelille nappikuluakaan; nyt, kun kaikki ovat\nrikkaita, saa hän nähdä nälkää. Häntä lohduttaakseen kertoo Kremylos\nitsellään olevan Plutos vieraana ja aikovansa tämän asettaa yhteisen\naarteiston suojelijaksi ja sanoo papin, jos tämä tahtoo luopua Zeyn\npalveluksesta, saavan ruveta uuden jumalan palvelijaksi. Pappi on\nsiihen heti valmis; tuota pikaa pannaan juhlakulkue toimeen, ja kuori\nyhtyy siihen viettääkseen juhlaa Rikkauden palveluksen syntymisen\njohdosta.\n\n\n\n\nTukydides.\n\n\nKuoli v. 401 e.Kr.\n\nTukydides oli Trakiasta kotoisin ja hänen luullaan syntyneen v. 471\ne.Kr. Hän kertoo itse saaneensa periä pienen omaisuuden, ja hänen\nsanotaan harjoitelleen kaunopuheliaisuutta Antifonin johdolla. Mutta\nklassillisen kirjailija-arvonsa on hän saanut totuutta rakastavana ja\nluotettavana historioitsijana, ja hänen teoksilleen antaa vieläkin\nsuuremman etevyyden se seikka, että hän itse on ottanut osaa\ntapauksiin, joita hän kuvaa -- suureen taisteluun Spartan ja Athenan\nvälillä.\n\nHän alkaa lyhyesti esittämällä Kreikan aikaisinta historiaa ja pitää\nTroijan piiritystä historiallisena tapauksena, jolle runoilijat\nkuitenkin ovat antaneet liian suuren merkityksen. Vanhempienkin\ntarujen sanoo hän perustuvan todellisiin tapauksiin, vaan jättää\nmainitsematta niissä tavattavat liioitellut ja luonnottomat\nyksityiskohdat. Hänen oma kuvauksensa alkaa Kreikkalaisten\npalauksella Troijasta, jota seurasi Dorialainen vaellus Peloponnesoon\nja Athenalaisten uudisasuntojen perustaminen Arkipelagiin. Sitten\ntulee laivastojen rakentaminen, rikkauden pikainen kasvaminen ja\nsortovaltiuden synty, kunnes Sparta ryhtyi vapautta puolustamaan ja\nkukisti tyrannit heikommista valtioista. Sen jälkeen alkaa suuri\nPersialainen sota, jonka Herodotos oli kertonut. Siitä Tukydides\nhuomauttaa ainoastaan, että se oli syynä kateuteen Lakedaimonilaisten\nja Athenalaisten välillä, joista edelliset olivat mahtavia maalla ja\njälkimmäiset merellä.\n\nPersialaisten tappion jälkeen koettivat Spartalaiset kieltää\nAthenalaisia uudelleen rakentamasta muurejaan; mutta Temistokles\nosasi kaikellaisilla tekosyillä viivyttää lähettiläitä lähtemästä,\nsiksi kuin vallit olivat uudelleen rakennetut. Nyt yhdistivät useat\npikkuvaltioista laivansa Athenalaisten laivastoon ja sitoutuivat\nantamaan varoja laivaston ylläpitämiseen Kreikan puolustusta varten,\njoten Athenan vähitellen onnistui saattaa nämät ylivaltansa alaisiksi.\n\nÄkkiä kasvoi Athenan rikkaus ja voima. Sen etevin kansalainen,\nPerikles, oli, kuten Tukydides kertoo, kohottanut sen aineellisen\nmahtavuuden niin suureksi, että \"jos muukalainen kaukaisessa\ntulevaisuudessa näkisi sen rauniot, luulisi hän sen vallan olleen\ntoista vertaa suuremman, kuin mitä se todella oli\". Korintos, joka\nennen oli ollut Kreikan etevin merivaltio, kadehti tätä Athenan\nkukoistusta. Sen uudisasukkaat Korkyrassa olivat niskoitelleet\nja pyytäneet apua Athenalta, joka sinne lähettikin laivaston.\nSama laivasto oli myöskin piirittänyt Potidaiaa, erästä toista\nKorintolaista uudisasuntoa, sanoen syyksi että siellä aiottiin\ntehdä kapinaa. Potidaia pyysi Spartalta apua, ja siellä pidettiin\nyleinen kokous. Tukydides kertoo tarkoin ne puheet, joita täällä\npitivät eri valtioiden edustajat. Edustajien poistuttua neuvottelivat\nLakedaimonilaiset, ja suuri enemmistö äänesti sotaa. Delfon\noraakelilta kysyttiin neuvoa, ja siltä saatiin vastaus, että jos he\npanisivat liikkeelle kaiken voimansa, saisivat he sodassa voiton. Nyt\nkutsuttiin liittolaiset apuun ja varustukset alettiin viipymättä.\n\nVuosi kului kuitenkin ennenkuin vihollisuus puhkesi ilmi tuleen.\nLakedaimonilaiset olisivat suostuneet rauhalliseen sopimukseen ja\nesittivät rauhanehtonsa; mutta pitkän neuvottelun jälkeen Athenan\nyleisessä kansankokouksessa pääsi voitolle mahdikas Perikles\nkaunopuheliaisuutensa kautta, ja sota alkoi menestymättömällä\nyrityksellä luovuttaa pois Plataia Athenan suojelusvallan alta.\nMolemmat puolueet liittolaisineen varustautuivat nyt yleiseen\ntaisteluun, ja Peloponnesolaiset tuumasivat pyytää Persian\nkuninkaalta apua. Kansallistunne kehoitti pikkuvaltioita Athenalaisia\nvastaan. Airut lähetettiin Athenaan vielä viimeisen kerran rauhaa\ntarpomaan, mutta sanansaattaja lähetettiin sieltä takaisin saamatta\nasiaansa puhuakaan. Kulkiessaan rajan yli lausui tämä Homeron\nkovaenteiset sanat: \"Tämä päivä on Kreikkalaisille oleva alkuna\npitkiin kärsimyksiin.\"\n\nAthenalaisilla oli ainoastaan 32,000 miestä maaväkeä, ja heidän\nlaivastossaan oli 300 soutulaivaa ja joka laivalla 300 miestä.\nMaaväestö pakeni Athenan muurien turviin ja lähetti karjansa Euboiaan\nja muille läheisille saarille. Spartan kuningas johti sotajoukkonsa\nAthenan alueelle ja hävitti kasvavat laihot, vaan vältti taisteluun\nryhtymistä. Athenalaiset puolestaan lähettivät laivaston\nnousemaan maalle Meltone'n luona Lakoniassa; mutta Brasidas,\neräs Lakedaimonilaisten päälliköistä, karkoitti päälleryntääjät\ntakaisin, tunkeutuen ainoastaan 100 miehen suuruisella joukolla\nvihollis-sotajoukon läpi. Kuitenkin miehitettiin Aiginan saari ja\nMegara hävitettiin. Vuoden sotaretkien loputtua, panivat Athenalaiset\ntoimeen kaatuneiden julkisen hautauksen, joidenka luut he olivat\nkoonneet telttaan. Heimottain vietiin vainajat juhlasaatoksessa\nhautauspaikalle; tyhjää paaria kannettiin kuolleiden asemesta.\nHautauspuheen piti Perikles, jonka sanat Tukydides tarkalleen kertoo.\nLoppuponsi oli siinä seuraava: \"He uhrasivat henkensä yhteisen hyvän\npuolesta ja saavuttivat katoomattoman maineen ja mitä loistavimman\nhautapatsaan. Minä en sillä niin paljo tarkoita sitä hautaa, jossa he\nlepäävät, kuin sitä, jossa heidän maineensa säilyy haihtumattomana,\nmilloin vain teot ja sanat niitä mieleen muistuttavat. Sillä koko\nmaan piiri on jalojen miesten hautapatsas. Heidän mainettaan ei\njulista ainoastaan muistokiviin piirretyt kirjoitukset heidän\nkotimaassaan, vaan muuallakin maailmassa elää heidän muistonsa\nkaikkien kesken, ei ainoastaan taiteilijain teoksissa, vaan myös\nsydämissäkin\".\n\nPeloponnesolaiset ryöstivät taas Attikaa, vaan tällä kertaa karkoitti\nheidät kuitenkin pois sanoma, että Athenassa oli syntynyt rutto;\nsen luultiin siellä saaneen alkunsa kaivojen myrkytyksestä. Tätä\nruttoa arvellaan ankaraksi maahiskuumeeksi, joka kauppalaivassa oli\nAitiopiasta tullut Piraioon. Tukydides kertoo itsekin sairastaneensa\nsitä ja tarkastaneensa sen vaikutusta muihin. Hän kuvaa myöskin hyvin\ntarkalleen taudin merkit ja luonteen. Monet pelosta menehtyivät,\ntoisiin, jotka olivat sairaita hoitaneet, tarttui tauti. Useat\nperheet kuolivat sukupuuttoon, sentähden ettei löytynyt ketään,\njoka olisi heitä hoitanut, ja toiset riutuivat niin, ettei heillä\nedes ollut voimia pitämään huolta kuolleittensa hautaamisesta.\nUrheimmat ja alttiimmat olivat ne, jotka jo olivat parantuneet; sillä\ntähän tautiin ei kukaan sairastunut toistamiseen. Ruton kauheaa\nturmiollisuutta suurensi vielä se suuri kansan paljous, minkä sota\noli kaupunkiin koonnut. Kuolonkamppauksessaan viehkuroivat sairaat\nkaduilla tai tunkeutuivat kaivojen luo sammuttaaksensa polttavaa\njanoaan. Hautajuhlallisuudet, joita Kreikkalaiset muutoin pitivät\nniin tärkeinä, laiminlyötiin ja ruumiit heitettiin läjittäin\nlikimmäiselle roviolle. Henkiin jääneet etsivät huumaavia nautintoja;\nelo kestää, arvelivat he, kuitenkin päivän vain, ja sentähden tulee\nnauttia, jumalia pelkäämättä tai ihmisistä huolimatta. Merelläkään\nei oltu rutolta turvissa. Sotajoukosta, joka lähetettiin Potidaiaa\nvastaan, menehtyi kuukauden kuluessa neljäs osa.\n\nPeriklestä sanottiin syyksi kaikkiin näihin rasituksiin, ja kansa\nvaati rauhaa Spartan kanssa millä ehdoilla hyvänsä; mutta hän\nkehoitti heitä rohkaisemaan mielensä, antamatta satunnaisten\nvastuksien saattaa itseään luopumaan siitä korkeasta asemasta,\njohon olivat esi-isien urhotöiden kautta päässeet. Velvollisuus\nvaltioita kohtaan vaatii ettei anneta yksityisten kärsimysten mieltä\nlannistaa. Athenalaiset tottelivat hänen neuvoaan ja jättivät taas\nvallan hänen käsiinsä. Mutta Perikles kuoli ruttoon jo vuoden päästä.\nTukydides puhuu myöskin hänen nerostaan ja vaikutusvoimastaan. Kun\nPerikles huomasi kansalaistensa syyttä olevan liian myöntyväisiä ja\nherkkäuskoisia, herätti hän puheellaan heissä terveellistä pelkoa;\nmutta jos he osoittivat mieletöntä arkuutta, saattoi hän sanoillaan\nheihin rohkeutta ja luottamusta. Nimeltään oli Athena kansanvalta,\nmutta todellisuudessa johti kaikkia asioita _yksi_ mies, nimittäin\nPerikles.\n\nRutto kesti kaksi vuotta, sitten lakkasi se vuodeksi ja rupesi\njälleen tuhojaan tekemään, raivoten vielä vuoden ajan. Taudin uhrien\nlukumäärä oli suurempi, kuin koko sodassa kaatuneiden.\n\nKuten ennen Athenalaiset, niin nyt Peloponnesolaiset pyysivät\nPersiasta apua. He koettivat myös kiihoittaa Trakian kuningasta\nhyökkäämään Potidaiaa vastaan, mutta tämä laitti lähettiläät\nAthenaan, jossa nämät surmattiin kostoksi siitä julmuudesta, millä\nSpartalaiset olivat kohdelleet Attikalaisia merimiehiä. Sivumennen\nTukydides mainitsee Athenalaisten pitäneen eri laivastoa rannikkojen\nturvaamista ja kauppa-aluksien suojelemista varten.\n\nSeuraava sotaretki alkaa Plataian vapaakaupungin piirityksellä;\ntämän kaupungin asukkaat muistuttivat piirittäviä Spartalaisia\nsiitä, että olivat auttaneet näitä Medestä vastaan, mutta saivat\nvastaukseksi, että heidän joko tuli taistella Athenalaisia vastaan\ntaikka pysyä puolueettomina. Kun he puolestaan vastasivat, etteivät\nvoineet ehtoihin suostua, alettiin piiritys, jonka yksityistapahtumat\ntarkalleen kerrotaan. Kun ruokavarat alkoivat loppua, raivasi\npuolet varustusväestä itselleen tien Spartalaisten piiritysjoukon\nläpi ja lähti Athenaan. Kahdenvuotisen piirityksen perästä täytyi\njälelle jääneiden antautua armoille. Tyydyttääksensä Thebeläisten\nkostonhimoa hakkasivat voittajat heidät maahan, myivät naiset\norjiksi ja hävittivät kaupungin maan tasalle. Samana vuonna\ntekivät Athenalaiset onnettoman sotaretken Kalkiisen, mutta saivat\nkaksi loistavaa merivoittoa Korinton lahdessa. Kostaakseen tätä\npäättivät liittoutuneiden laivaston päälliköt tehdä äkkinäisen\nhyökkäyksen Piraiota vastaan; mutta kun he välillä rupesivat\nryöstämään Salamista, saivat Athenalaiset vihiä tuumasta ja ryhtyivät\nsellaisiin varustuksiin, että viholliset katsoivat parhaaksi luopua\nhyökkäyksestään. Toisella taholla oli Athenalaisten liitossa oleva\nTrakian kuningas hyökännyt Makedoniaan; mutta siitä ei lähtenyt\nmitään hyötyä, sentähden että vuodenaika jo oli liian pitkälle\nkulunut, jotta ei Athenalaisten laivasto voinut olla avullisena.\n\nNeljäntenä vuonna tehtiin uusi sotaretki Attikaan, ja Mitylene,\nLesbon pääkaupunki, luopui Athenan liitosta ja yhtyi Spartalaisiin.\nAthenalainen laivasto saarsi saaren, ja sillä välin hyökkäsivät\nLakedaimonilaiset vihollisten alueelle. Mutta ennenkuin\nliittoutuneiden laivasto ennätti avuksi, pakoitettiin Mitylene\nantautumaan, ja tuhannen sen etevimpää porvaria vietiin Athenaan\ntuomittaviksi. Ensin päätettiin että sekä nämät tuhannen että\njokainen, joka oli tarttunut aseihin kapinaan osaa ottaakseen,\nolisi surmattava. Toisessa neuvottelussa astui esille Kleon, äreä\nkansankiihoittaja, vaan mahtava puhuja, vaatien varoittavan esimerkin\nosoittamista, jotta muutkin alavaltiot pelästyisivät. Kuitenkin\npäätettiin nyt heikolla enemmistöllä että ainoastaan rikollisimmat\nrangaistaisiin. Sodan viidentenä vuotena lähettivät Korintolaiset\n250 Korkyralaista ylimystä, joita oli viimeisestä kapinasta saakka\npidetty vankina, sillä ehdolla että taivuttaisivat saaren asukkaat\nluopumaan Athenan liitosta. Nämä yritykset herättivät saaressa\nyleisen kapinan ja synnyttivät puolueiden kesken tulisia taisteluja.\nSinne lähetettiin laivastoja sekä Athenasta että Peloponnesosta\nodottamaan tapausten päätöstä, ja seitsemän päivää vallitsi oikea\nhirmuhallitus: kansajoukko tappoi kaikki, joita pidettiin ylimyksinä;\nheitä syytettiin salavehkeistä ja surmattiin mitä kauheimmalla\ntavalla.\n\nPuhuessaan puoluevimman uhreiksi joutuneista valtioista Tukydides\nhuomauttaa, kuinka ihmiset miten vain muuttavat mielipidettä ja\npuhetapaa, saadaksensa niitä soveltumaan tekoihinsa. Huimapäisyys\nmuuttuu rohkeudeksi ja epäröiminen arkuudeksi. Se joka kehoittaa\njulmuuteen, on luotettava kansalainen; vaan sitä, joka kieltää\njulmuutta tekemästä, epäillään. Onnellisten ehdotusten tekijä on\nkunnon mies, mutta ken ehdotusten tekijän ilmaisee on vieläkin\nkunnollisempi. Sukulaisuuteen katsotaan vähemmin kuin puoluesiteihin,\nuskollisuus ei perustu mielipiteiden sopusointuun, vaan yhteiseen\nrikollisuuteen, ja valat rikotaan ilman vähintäkään omantunnon\nvaivoitta ja uskonnollisista velvollisuuksista rahtuakaan huolimatta.\nSiten syntyi, sanoo hän, koko Kreikassa kaikenlaista halpamielisyyttä\nja ilkeyttä, ja tavallista oli, ettei kukaan toistaan uskonut;\njokaisen täytyi varoa kaikkia muita.\n\nSeuraavana kahtena vuonna kunnostutti itseään muuan Demostenes\nAthenalaisten päällikkönä sekä maalla että merellä, erittäinkin\nsen kautta että rakensi linnan Pylon luo ja puolusti sitä\nLakedaimonilaisten laivaston tultua sitä piirittämään. Vaikka\nBrasidas johti Spartalaisia, eivät nämät kuitenkaan voineet mitään\naikaan saada, vaan joutuivat vihdoin itse vielä saarroksiin\nSfakterian saaren luona. Välirauha tehtiin, ja lähettiläitä\nlaitettiin Athenaan hieromaan rauhaa; mutta kun kansa, Kleonin\nneuvosta, asetti liian kovat ehdot, uudistettiin piiritys. Kleon\nkysy nyt, minkä tähden ei kaikkia Spartalaisia heti otettu\nvangiksi, ja kerskasi että, jos hänellä olisi päällikkyys, niin hän\nkahdenkymmenen päivän kuluessa toisi heidät Athenaan tai heittäisi\nhenkensä yrityksessä. Hän saikin sen toimekseen, ja Demosteneen\navulla onnistui hänen todellakin voittaa Spartalaiset, joista lähes\n300 vietiin vankina Athenaan. Tämä äkkinäinen menestys herätti\nsuurta huomiota koko Kreikassa, ja Pylosta saivat Athenalaiset lujan\nulkolinnoituksen. Spartalaiset, jotka pelkäsivät orjiensa (helootien)\nkarkaavan vihollisten puolelle, houkuttelivat 2,000 heistä vaatimaan\nvapautta ja saivat tästä tekosyyn salaa surmata heidät kaikki.\nTaas esitettiin rauhan ehtoja; mutta Athenalaiset, jotka tahtoivat\nkäyttää saatuja etuja niin paljon kuin mahdollista hyväkseen, eivät\nsuostuneet ehdotukseen ja menettivät siten edullisimman hetken\nlopettaa sota kunnialla.\n\nVähää myöhemmin rupesivat Athenan Trakialaiset liittolaiset hieromaan\nsovintoa Spartalaisten kanssa, ja Brasidas sekä hänen mukanaan\nmuutamia helooteja ja vapaaehtoisia lähetettiin sinne. Voitettuaan\nmuutamia pienempiä etuja sai hän valtaansa tärkeän Amfipoliin\nkaupungin. Tämä tapahtui päällikön Tukydideen poissa ollessa\nsotaretkellä läheisessä Eionissa. Päästäkseen tästä virheestään\nsyytökseen joutumasta läksi Tukydides vapaaehtoiseen maanpakoon 20\nvuodeksi. Hän mainitsee tämän seikan ohimennen, tuomatta mitään esiin\npuolustuksekseen.\n\nSillä välin kuin Brasidas uudesta pääasemasta mietti lähteä uudelle\nsotaretkelle, tehtiin välirauha vuodeksi. Pysyväinenkin rauha olisi\nnyt voitu aikaan saada, jos eivät Kleon ja Brasidas olisi olleet sitä\nvastaan, edellinen sentähden että pelkäsi kaikki konnankoukkunsa\ntulevan ilmi, viimemainittu taas sen vuoksi että hänellä ainoastaan\nsodan aikana oli valtaa ja arvoa. Melkoista sotajoukkoa johtaen läksi\nKleon Trakiaan ottelemaan Brasidaan kanssa. Valloitettuaan Torone'n\nja erään toisen kaupungin asettui hän Eioniin odottamaan apujoukkoja,\nkäydäkseen sitten taas Amfipoliin kimppuun. Mutta äkkiä hyökkäsi\nBrasidas esiin, Athenalaiset lyötiin ja Kleon kaatui. Ainoastaan\nseitsemän Spartalaista haavoittui, mutta yksi niistä oli Brasidas,\nja tämä kuolikin heti sen jälkeen. Nimeksi tehtiin nyt rauhasopimus\ntaistelevien valtioiden välillä, mutta siitä ei tullut sen enempää.\nSen sijaan saatiin aikaan puolusliitto viideksikymmeneksi vuodeksi\nSpartan ja Athenan välillä. Se kuitenkin kesti ainoastaan seitsemän\nvuotta.\n\nArgos rupesi silloin muiden Peloponnesolaisten valtioiden johtajaksi,\nja Alkibiadeen välityksellä saatiin aikaan liitto Athenan kanssa.\nSilloin hyökkäsivät Spartalaiset Korinton ja muutamien muiden\nkaupunkien avulla Argoliisen ja valloittivat siellä itselleen lujan\naseman. Mutta niin vähän käsittivät Argolaiset sitä vaaraa, joka\nheitä uhkasi, että, kun Spartan kuningas erään aselevon aikana\nperäytyi joukkoineen, moittivat päälliköltään siitä, että nämät\nolivat antaneet vihollisten paeta tiehensä. Kun välirauha oli\nrikottu, marssivat Argolaiset, saatuaan Athenasta apujoukkoja,\nArkadiaan. Spartalaiset tulivat kootulla sotajoukollaan heitä\nvastaan Mantinean luona ja saivat ratkaisevan voiton. Tukydides oli\nomin silmin nähnyt tämän taistelun. Eräs osasto, jossa oli pelkkiä\nylimyksiä Argosta, lyötyään pakosalle Spartalaisten vasemman siiven\nja siten pelastettuaan isänmaansa kunnian, taivutti maanmiehensä\nluopumaan kansanvallasta ja yhdistymään Spartalaisiin. Mutta\nmuutamien kuukausien kuluttua otti rahvas taas vallan käsiinsä ja\nteki uuden liiton Athenan kanssa.\n\nDorialaiset ja Jonialaiset uudisasukkaat Siciliassa vetivät\naluksi yhtä köyttä milloin Spartan, milloin Athenan kanssa, ja\nmuutamia meritappeluja taisteltiin heidän rannikoillaan. Mutta\nvihdoin lopettivat he sisälliset eripuraisuutensa ja päättivät\nSyrakusalaisen Hermokrateen neuvosta, jonka puheen Tukydides\ntarkalleen kertoo, ruveta yhdessä torjumaan muukalaisten hyökkäyksiä.\nSodan kuudentenatoista vuotena päättivät Athenalaiset lähettää\nSiciliaan 60 soutulaivaa Alkibiadeen, Nikiaan ja Lamakon johdolla.\nNikias oli varoittanut heitä heittämästä menestystään alttiiksi\npilventakaisen, epävarman edun tähden, väittäen Alkibiadeen\nnuorekkaasta kunnianhimosta yritystä harrastavan. Mutta viimemainittu\nylpeästi ajoi valheeksi tämän väitteen ja pilkkasi sitä arvelua,\nettä Sicilian asukkaat nousisivat kovaan vastarintaan. Sotaretki\npäätettiin tehtäväksi; Juhannuspäivän aamun koittaessa nostettiin\npurjeet, ja Tukydides kuvaa vilkkaasti lähdön Piraiosta. Eräs\nkansanjohtaja uskotti Syrakusalaisia, ettei heillä ollut mitään\npelättävää, mutta kuitenkin ryhdyttiin puolustusvarustuksiin.\nHyökkäysjoukon päälliköt olivat päättäneet ruveta rauhan hieromisiin\nsaaren asukkaiden kanssa, kun Alkibiades yhtäkkiä kutsuttiin\nkotiin syytettynä Merkurion patsaitten kaatamisesta; paluumatkalla\npakeni hän Spartaan. Nikias ja Lamakos tekivät useita onnettomia\nhyökkäysyrityksiä saaren kaupunkeja vastaan ja asettuivat sitten\ntalvimajoille Kataniaan ja Naxoon. Alkibiadeen neuvosta, joka\npitkässä puheessa koetti puolustaa petollista käytöstään isänmaatansa\nkohtaan, lähettivät Spartalaiset apua Syrakusalaisille ja rakensivat\nlinnan, sulkeakseen Athenalaisilta kulkuyhdistyksen. Mutta seuraavana\nkesänä onnistui Athenalaisten valloittaa kukkula, joka kohosi\nSyrakusaa korkeammalle, ja varustautuivat sitten hyökkäykseen\nsekä maan että meren puolelta. Lamakos kaatui Syrakusalaisten\nkerran ulos hyökätessä, mutta kuitenkin kävi piiritettyjen tila\nniin arveluttavaksi, että ryhdyttiin keskusteluihin kaupungin\nheittäytymisestä. Piiritys oli kestänyt neljä kuukautta, kun eräs\nSpartalainen, jonka oli onnistunut päästä maalle saareen, kokosi\nsotajoukon lähellä asuvista liittolaisista ja vei sen vartijoitta\njätettyjen solien kautta kaupunkiin. Nyt rohkaisivat Syrakusalaiset\ntaas mielensä ja selittivät olevansa valmiit suostumaan rauhaan\nAthenalaisten kanssa, jos nämät viiden päivän kuluessa -- lähtisivät\nSiciliasta. Eräs piiritettyjen varustuksista valloitettiin; tämän\njälkeen syttyneessä taistelussa ajettiin Athenalaiset takaisin\npiiriensä sisäpuolelle, jotta eivät voineet kokonaan saartaa\nkaupunkia. Nikias kirjoitti toivottoman kirjeen kotiin ja pyysi\nkivuloisuutensa vuoksi päästä vapaaksi päällikkyydestä. Siihen ei\nsuostuttu, mutta sen sijaan luvattiin apujoukkoja ja rahoja. Sillä\naikaa saivat Syrakusalaiset apua Peloponnesosta, joten saattoivat\nvalloittaa sataman ja saada täydellisen voiton Athenalaisten\nlaivastosta. Kuitenkin elpyi jälleen Athenalaisten toivo, kun vahva\napujoukko saapui. Sitä johti Demostenes, joka tuumi yöllä hyökätä\ntakaapäin vihollisten varustusten kimppuun. Hän joutui kuitenkin\nniin täydellisesti tappiolle, että Syrakusalaiset nyt vuorostaan\nrupesivat hyökkäyksillä vihollisiaan ahdistelemaan. Demostenes\nkehoitti kiiruusti pakenemaan laivoille, mutta Nikias epäröi, ja\nsattuneen kuunpimenemisen tähden päätettiin ennusmiesten neuvosta,\nettei liikuttaisi mihinkään kolme kertaa yhdeksään päivään. Sillä\nvälin ryöstivät Syrakusalaiset useita soutulaivoja ja saarsivat\nloput. Athenalaisille ei jäänyt mitään muuta neuvoa, kuin raivata\nitselleen tie satamasta. Tukydides kertoo taistelun niin kuvaavasti,\nettä luulisi hänen itse olleen siinä läsnä. Päätökseksi tuli, että\nAthenalaiset joutuivat tykkänään tappiolle. Heidän peräytymistänsä,\njossa heidän täytyi jättää jälkeensä kuolleet, haavoitetut ja\nsairaat vihollisten valtaan, kuvataan liikuttavilla sanoilla. Nikias\nkoetti pitää heidän rohkeuttaan vireillä ja kehoitti heitä, etteivät\nluopuisi kunnioituksesta itseään kohtaan; mutta vihollinen seurasi\nheitä niin kintereillä, että he seuraavana päivänä heittäytyivät\neräässä öljypuulehdossa; tuhat miestä tapettiin ja muut myytiin\norjiksi. Suuri oli hämmästys Athenassa, kun surullinen sanoma sinne\nsaapui; kuitenkin rakennettiin uusi laivasto, ja suurilla uhrauksilla\njatkettiin taistelua vielä kahdeksan vuotta. Mutta vähitellen\nluopuivat liittolaiset yksi toisensa perään, eikä Alkibiadeen\ntakaisinkutsuminen, eipä edes yritys asettaa oligarkiaa (harvain\nvaltaa) eikä voitokas meritaistelukaan liittolaisia vastaan, jolla\nTukydides lopettaa historiansa, voinut kohottaa Athenaa entiseen\nmahtiinsa eikä estää sen laivaston täydellistä häviötä tappelussa\nAigospotamon luona, jonka jälkeen Athenan muurit hajoitettiin maan\ntasalle ja Athenan loistava mahtavuus loppui.\n\n\n\n\nXenofon.\n\n\nKuoli noin v. 354 e.Kr.\n\nXenofonin kirjoitukset tosin suuremmaksi osaksi ovat historiallista\nlaatua, vaan niissä kuvastuu kuitenkin ilmeisesti tekijän luonne.\nHän oli sukuperältään korkeampaa Athenalaista keskisäätyä, oli ollut\nSokrateen oppilaana ja ensimmäisinä miehuusvuosinaan traagillisten\nrunoilijain ja pilaseppä Aristofaneen seurustelusta nauttinut\nhienostuttavaa vaikutusta. Ystävänsä Proxenon kutsumuksesta läksi\nhän, kuten arvellaan, kolmenkymmenen vuoden ikäisenä Lydian\nkaupunkiin Sardeesen ja meni siihen sotajoukkoon, jota Kyros, Persian\nkuninkaan Artaxerxeen nuorempi veli, paraikaa kokoeli tehdäksensä\nkapinaa.\n\nXenofonin pääteoksella on nimenä _\"Anabasis\"_ ja se jakautuu kolmeen\nosaan: hyökkäys Persiaan, kymmenen tuhannen Kreikkalaisen palaus\nMustalle merelle ja vastukset, joita heidän oli vielä kotimaassaankin\ntäytynyt kestää.\n\nUusi ruhtinas, jonka palvelukseen Xenofon rupesi, oli kunnianhimoinen\nja halusi syöstä veljensä Artaxerxeen valtaistuimelta. Satraapina\nmelkoisessa osassa Vähää Aasiaa oli Kyrolla Kreikkalaista väkeä\nja Kreikkalaisia upseereja palveluksessaan. Isänsä kuoltua lisäsi\nKyros tämän sotajoukkonsa kymmeneksi tuhanneksi mieheksi. Näillä\nja noin sadalla tuhannella Persialaisella soturilla lähti Kyros\nliikkeelle Sardeesta ja kulki pitkin rannikkoa Babylonia kohden.\nLaivasto seurasi sotajoukkoa Issoon asti. Kun oli tultu Tarsoon, niin\nKreikkalaiset, jotka epäilivät ettei retken päämääränä ollutkaan sota\nPisidialaisia, vaan kuningasta vastaan, kieltäytyivät marssimasta\neteenpäin, mutta lupaamalla heille korkeampaa palkkaa houkutteli\nKyros heidät suostumaan tuumiinsa. Ilman mitäkään vastarintaa\nkulki sotajoukko Syriaan ja kääntyi Eufratia kohden, Kyron suoraan\nilmoitettua mitä hän kantoi mielessään veljeänsä vastaan. Sitä\npidettiin hyvänä enteenä, että Eufratin yli päästiin kahlaamalla, ja\nmarssia jatkettiin nyt Arabian erämaan halki. Pitkän ja vaivaloisen\nmatkan jälkeen tulivat he Pylain luona Babylonilaiselle alueelle\nja olivat nyt ainoastaan 18 peninkulman päässä pääkaupungista.\nSotajoukon vielä kolme päivää marssittua tarkasti Kyros väkeään:\nKreikkalaisia oli nyt, kun vasta pestattuja oli tullut lisää,\n13,000 ja muita sotureja 100,000; mutta kuninkaalla sanotaan olleen\nsotilaita koko miljoona. Seuraavana päivänä tultiin kaivannolle,\njoka oli tehty sotajoukon eteenpäin marssimista estämään, mutta\npuolustajia ei näkynyt. Arvellen Artaxerxeen ei ryhtyvänkään\nmihinkään vastarintaan jatkoi sotajoukko matkaansa hajaantuneena\nsinne tänne; mutta silloin palasi äkkiä vakooja ilmoittaen kuninkaan\nlähestyvän täydessä tappelujärjestyksessä. Ensiksi, sanoo Xenofon,\nnähtiin valkea tomupilvi, sitten ikäänkuin synkkä pimeys, vihdoin\nmetallin välkettä ja lopuksi keihäitä ja soturirivejä: ratsumiehiä\nvalkeissa varustuksissa, jalkamiehiä pajusta palmikoituilla\nkilvillä, Egyptiläisiä pitkien kilpien suojassa ja siellä täällä\nviikatevaunuja; keskellä oli kuningas lukuisan henkivartijaston\nympäröimänä. Kreikkalaiset olivat oikealla siivellä, ja Kyros\noli antanut käskyn hyökätä vihollisten keskustaan; mutta heidän\npäällikkönsä Klearkos, joka tahtoi että heillä olisi virta suojanaan\ntakana, antoi heidän rynnätä suoraan eteenpäin. Sotalaulua laulaen\nsyöksyivät he Persialaisen sotajoukon vasenta siipeä vastaan; tämä\nviskattiin nurin niskoin ja kääntyi hurjaan pakoon. Artaxerxes antoi\nkeskustan tehdä kiertävän liikkeen hyökätäksensä Kreikkalaisten\nselkään. Kyros itse teki silloin ryntäyksen, tunkeutui henkivartijain\nläpi, ratsasti rajusti veljeään vastaan ja haavoitti häntä helposti.\nMutta samassa lävisti hänet keihäs, joka tunkeutui sisään silmän\nalta; hän kaatui maahan hevosen selästä ja heitti henkensä. Pää\nja vasen käsi hakattiin häneltä pois. Kaikki Kyron Persialaiset\njoukot pötkivät nyt pakoon. Niin loppui taistelu Kunaxan luona\n(v. 401 e.Kr.) ja samalla tuo laiton, vaan urheasti käyty Persian\nsisällissota.\n\nKun Kreikkalaiset, jotka auringon laskuun olivat ajaneet takaa\nPersialaisten sotajoukon vasenta siipeä, palasivat leiriinsä,\noli voittoisa Persialais-sotajoukon keskusta ryöstänyt sen perin\ntyhjäksi. He viettivät yön paastoten ja Kyron kuolemasta mitään\ntietämättä. Päivän valjetessa seuraavana aamuna toi tämän uutisen\nkenraali Ariaios, tarjoutuen viemään heidät takaisin Vähän\nAasian rannikolle. Klearkos vastasi Kreikkalaisten, koska olivat\nlyöneet kuninkaan, nyt haluavan asettaa hänet, Ariaion, Persian\nvaltaistuimelle. Kun Ariaios kieltäytyi, lähtivät he liikkeelle\nja marssivat hänen johdollaan itään päin kylärikkaan tasangon\nläpi. Pian lähetettiin toinen kenraali, Tissafernes, saattamaan\nheitä Sittakeen, etelään päin Bagdadista. Kuultuaan valheellisen\nhuhun, että Tigriin yli vievää siltaa hajoitettiin, kääntyivät he\nMedialaiselle alueelle ja marssivat kymmenen päivää koillista kohden\nkunnes tulivat Zab-virralle. Täällä kutsui Tissafernes Klearkon\nynnä neljä muuta Kreikkalaista kenraalia ja kaksikymmentä katteinia\ntelttaansa. He tulivat, katteinit tapettiin ja kenraalit lähetettiin\nvankeina kuningas Artaxerxeelle; mutta eräs heistä, jonka oli\nonnistunut paeta, toi sanoman tästä kavalluksesta Kreikkalaisten\nleiriin. Tässä tukalassa tilaisuudessa astui Xenofon esille ja\npiti, yöllä unessa saatuaan siihen kehoituksen, innokkaan puheen,\njoka rohkaisi alakuloisten Kreikkalaisten mielet. Ja nyt otti hän\njohdon suurimmaksi osaksi haltuunsa. Kuljettuansa Zab-virran yli ja\nlyötyään takaisin takaa ajavat Persialaiset saapuivat he autioon\nkaupunkiin Tigriin rannoilla, nimittäin Kyros suuren hävittämään\nNiniveen. Siellä taisteltiin jälleen tuima mutta voitokas tappelu\nsuuren Persialaisen sotajoukon kanssa, jota Tissafernes johti. Sieltä\nmarssivat Kreikkalaiset pohjoista kohden erään Ararat-vuorijonossa\nlöytyvän solan kautta Kurdien maahan, jossa kestivät monta taistelua,\nja saapuivat vihdoin Armenian ylängölle. He olivat nyt 4,000 jalkaa\nmeren pintaa korkeammalla, ja tämä ynnä myöhäinen vuodenaika -- nyt\noltiin Marraskuussa -- kauheine pyryilmoineen ja jääkylmine tuulineen\nsaattoi heille kovia kärsimyksiä; muutamat häikäisevä lumi teki\nsokeiksi, toiset palelluttivat varpaansa. Ruokavarojen saanti oli\nniin vaikea, että kaikki kärsivät nälkää ja voipumusta. Muutamissa\nkylissä kohdeltiin heitä kuitenkin vieraanvaraisesti ja kestitettiin\nohraviinillä. Toisissa paikoin sitä vastoin asukkaat vierittivät\nKreikkalaisten päälle kallion lohkareita, ja kun he tekivät tuhoisan\nrynnäkön, viskasivat naiset ensin lapsensa jyrkänteestä alas ja\nsyöksyivät itse jälestä miestensä kanssa. Sitten kulkivat he\nKalybes-maan läpi, jossa valmistettiin rautaa. Muutamien päiväin\nkuluttua pääsivät he rikkaasen Gymnias-kaupunkiin, jonka kuvernööri\nantoi heille oppaan viemään heidät Mustalle merelle. Viisi kuukautta\nkestäneen vaivaloisen matkan jälkeen tervehtivät Kreikkalaiset sen\nvälkkyvää kalvoa riemuhuudolla: \"Meri, meri!\" Heidän kulkiessaan\neteenpäin Makronien alueen läpi tehtiin heille vastarintaa siksi kuin\neräs sieltä kotoisin oleva, mutta lapsena Athenassa orjana ollut\nsoturi vakuutti maanmiehilleen, ettei Kreikkalaisilla ollut mitään\npahaa mielessä. Sitten he tulivat Kolkilaisten maahan, jossa taas\ntaistelivat voitokkaasti ja jossa moni heistä huumaantui ajaksi tai\nkävi mielettömäksi syötyään hunajaa, jota mehiläiset olivat koonneet\nerään Rododendron-lajin kukista. Viimein saapuivat he Trapezuntiin,\nsuureen Kreikkalaiseen uudisasuntoon Mustan meren rannalla. Siellä\nhe viipyivät kuukauden ja huvittelivat taisteluleikeillä ja\nkilpajuoksulla.\n\nPettyneinä toivossaan saada Spartan amiraalilta laivoja, jotta\nolisivat päässeet purjehtimaan Kreikkaan, jatkoivat retkeilijät\nmatkaansa pitkin rannikkoa. Sotajoukkoa tarkastettaissa Kerasossa --\ntästä on johtunut kirsikkain nimi -- huomattiin kymmenestä tuhannesta\nenää olevan jälellä ainoastaan 8,600. Saavuttuaan sitten Kotyoraan,\nSinopen lähiseudulla olevaan kreikkalaiseen uudisasuntoon, aikoivat\nhe jäädä sinne jo epätoivoissaan siitä, voisivatko koskaan palata\nvielä kaukana olevaan isänmaahansa. Mutta Xenofon ehdotti silloin,\nettä he valloittaisivat jonkun läheisen kaupungin ja perustaisivat\nuuden siirtokunnan. Sen esti kuitenkin ennustaja Silanos, ja nyt\ntarjoutuivat Sinopen kauppiaat viemään heidät Hellespontoon.\nHeidän sitä odottaessaan päätti sotajoukko, että Xenofonin käytös\npaluumatkalla pantaisiin tutkimuksen alaiseksi. Puolustuksekseen\npitää Xenofon puheen, jolla niin täydellisesti saa takaisin entisen\nvaikutusvoimansa, että he hänelle tarjoovat ylipäällikkyyden; mutta\nsiitä kunniasta hän kuitenkin kieltäytyy. Jatkettuaan matkaansa\ntulivat he Herakleaan, toiseen kreikkalaiseen uudisasuntoon,\njossa syntyi eripuraisuutta sotajoukon keskuudessa, niin että se\njakaantui kolmeen osastoon, joista kaksi kulki maata myöten ja\nkolmas purjehti meritse Kalpeen. Täällä yhtyivät osastot jälleen, ja\nXenofon mietti taas uudisasunnon perustamista; mutta silloin tuli\nKleander, Byzantionin kuvernööri, heidän luokseen, jolloin Xenofon\nsai tilasuuden osoittaa puhetaitoaan hillitessään riitaa, joka oli\nsyntynyt muutamien Kleanderin seuralaisten ja Kreikkalaisten välillä.\nHänen onnistui sitä paitsi saada Kleander kutsumaan heitä maahansa,\nvaikka enteet peloittivat häntä ottamasta heitä viedäkseen Kreikkaan.\nSaavuttuaan Skutariin olivat Xenofon ja hänen soturinsa mielestään jo\nkodin kynnyksellä, mutta vielä oli heillä monta vastusta kestettävänä\nennenkuin sinne pääsivät. Sen sijaan että olisivat saaneet nauttia\nystävällistä kohtelua Byzantionissa, käski heitä Spartan yliamiraali\npalaamaan Trakian kautta; vieläpä hän otatti muutamia heistä vangiksi\nja myi orjiksi. Xenofonin, joka oli hankkinut itselleen tilaisuuden\nmaitse päästä Athenaan, täytyi palata sotilaittensa luo, ja hänen\nneuvostaan rupesivat he luvatusta korkeasta palkasta Trakialaisen\nruhtinaan Seyteen palvelukseen. Mutta tuskin olivat he auttaneet tätä\nkukistamaan lähellä olevia heimoja, kun hän jo rikkoi lupauksensa. He\nsuostuivat nyt Spartalaisten ehdotukseen, että yhdessä hyökättäisi\nPersialaisten kimppuun Vähässä Aasiassa, ja taivutettuaan Xenofonin\nlähtemään mukaan marssivat he Troas-maakunnan läpi Pergamoon. Täällä\nryhtyi Xenofon sodalla ahdistamaan erästä rikasta Persialaista ja\nsai haltuunsa miehen sekä kaikki hänen rikkautensa. Jälellä olevat\nkymmenestä tuhannesta yhdistyivät nyt Spartalaisiin, ja Xenofon lähti\nkotiinsa. Siihen loppuu \"Anabasis.\"\n\nTämän jälkeen arvokkaimmat ovat Xenofonin n.s. _\"Memorabilia\"_, s.o.\nhänen muistiinpanonsa keskusteluistaan Sokrateen kanssa. Hän kuvaa\nfilosoofia vahvaläntäiseksi, mulkosilmäiseksi, litteänenäiseksi,\npaksuhuuliseksi mieheksi, jonka korkea otsa todisti suurta\nhengellistä etevyyttä. Hän kertoo Sokrateella muuten olleen sen\nluulon, että kaikkiin hänen tekoihinsa ja toimiinsa jumalat\nvälittömästi vaikuttivat. Vaikka hän oli kahdesti naimisissa ja\ntoisella erää Xantippan, oikean torapussin kanssa, antautui hän\nkokonaan siihen, mitä piti hengellisenä tehtävänään. Hän kävi\ntavallisesti kouluissa ja kuljeskeli toreilla ja yleisillä paikoilla\nkeskusteluissa, vaihtaakseen mielipiteitä kansalaistensa kanssa.\nHänen pääpyrintönään oli osoittaa heille, etteivät he tienneet niin\npaljoa, kuin mitä luulivat tietävänsä, ja vaikka hänen käytöksensä\naina oli häveliäs ja sävyisä, herätti hän suuttumusta ivallaan\nja vastustelemisellaan. Erittäinkin seurusteli hän mielellään\nlahjakkaiden nuorten miesten kanssa, joita hän hyvin suuresti osasi\nviehättää puoleensa. Näiden kautta levisivät hänen filosoofilliset\nmielipiteensä, kunnes häntä vihdoin syytettiin valtion jumalien\nhalveksimisesta ja nuorison harhauttamisesta. Tutkimus pidettiin, ja\noikeusto, jossa oli 557 kansalaista, tuomitsi Sokrateen tyhjentämään\nmyrkkypikarin. Xenofon kertoo hänen puolustuspuheensa sisällyksen\nja mainitsee, miten hän viime kertaa tavatessaan ystävänsä virkkoi\neräälle näistä: \"Tee minun ruumiilleni mitä tahdot, kun et vain pidä\nsitä minuna.\" Xenofon tahtoo pääasiallisesti puhdistaa mestarinsa\nniistä soimauksista, joita häntä vastaan tehtiin, ja esittää sitä\nvarten johtavat aatteet hänen keskusteluissaan. Aluksi selittää\nhän, että Sokrates tarkasti noudatti maan uskonnollisia tapoja eikä\nhyväksynyt mitään mietiskelyjä maailman synnystä, sillä \"ihmiskunnan\nainoana harrastuksena olkoon oppia tuntemaan ihmistä.\" Rukouksista\npuhuessaan hän ei ottanut varmaan vaatiakseen mitään, kun ei tiennyt,\noliko siitä hänelle hyvää, ja piti uhreja sopivina, jos niitä\noikealla tavalla toimitettiin. Kerran kysyi hän nuorelta mieheltä,\njoka halveksi uskonnollisia menoja, uskoiko hän ihmisruumiin, joka\noli niin ihmeellisesti yhteen sommiteltu, ja luonnollisten sielun\nviettien saattavan olla sattuman tuotteita, ja eikö järki ja sielun\njohtava vaikutus ruumiisen osoittanut, että löytyi jumalallinen\nsallimus. Kun hän toisessa tilaisuudessa kuuli pilkattavan kehnoa\npukuaan ja niukkaa ravintoaan, sentähden ettei tahtonut ottaa\noppilailtaan maksua, vastasi hän, että hän sillä säilytti vapautensa\nja tiesi itse tulevansa paremmaksi auttaessaan muita parantumaan.\nYhtä väärin on myydä viisautta rahasta, kuin myydä ruumiillista\nkauneutta. Muutamat näistä keskusteluista ovat niin kaikkea syvempää\najatussisältöä vailla, että niitä pidetään Xenofonin sepittäminä;\ntoiset koskevat valtiollisia ja sota-asioita, joilla ei ole mitään\nyleistä arvoa. Eräässä keskustelussa, jonka arvellaan tapahtuneen\njossakin juhla-ateriassa, on hyvin elävä kuvaus athenalaisesta\niltaseurasta ja filosoofin mielipiteistä eri asioissa. Xenofon\nlopettaa nämät muistiinpanonsa keskustelulla talouden hoidosta, jossa\nSokrates esiintyy ainoastaan kirjoittajan mielipiteiden edustajana.\nXenofon antaa kuitenkin selvän, vaikka tosin vähän epätäydellisen\nkuvan nerokkaasta ajattelijasta, joka antoi alkuainekset kaikkeen\nsiihen, millä on jotakin arvoa muinaisajan filosofiassa.\n\nXenofonin _Kyropaideia_ eli \"Kyron kasvatus\" on pikemmin romaani kuin\nhistoriallinen kertomus. Hänen antamansa tiedot poikkeavat suuresti\nHerodoton antamista, ja hän lisää Persialaiselle sankarilleen --\nsuurelle Kyrolle -- tapoja, jotka epäilemättä ovat kreikkalaisia.\nHän kertoo että Persiassa ainoastaan se sai kasvatuksen, jonka ei\ntarvinnut työtä tehdä, ja että siellä löytyi eri luokkia poikia,\nnuorukaisia, miehiä ja ukkoja varten. Pojat käyttivät aikaansa\npääasiallisesti tutkiakseen rikoksia, joita oli heidän keskuudessaan\ntehty -- sen he tekivät oppiakseen oikeutta; muuten ampuivat he\njousella, viskasivat peistä ja elivät leivällä ja krassikasveilla.\nNuorukaiset tekivät etuvartija-palvelusta ja kävivät metsästämässä,\nharjauntuakseen sotaan, ja karttivat muuten syleksimistä ja\nniistämistä. Niin kasvatettiin Kyros, ja koska hänen täytyi sanoa\nsyyt kaikkiin tekoihinsa ja hän sitä paitsi oli hyvin opinhaluinen,\noppi hän taitavasti pukemaan ajatuksensa sanoihin ja sukkelasti\nvastaamaan tehtyihin kysymyksiin. Hänestä tuli rohkea ratsastaja, ja\nhän sai viidentoista vuotisena ottaa osaa sotaretkeen Assyrialaisia\nvastaan. Heti sen jälkeen pääsi hän päälliköksi Persian sotajoukkoon,\nja Xenofon kertoo hänestä monta tapahtumaa, joista huvittavin on\nse, joka kuvaa Abradateen ja Panteaan traagillista loppua. Sitten\nkertoo hän Babylonin valloituksesta ja mainitsee ne keinot, joita\nKyros käytti valtaansa vahvistaakseen voitettujen kansojen yli.\nHänen ensimmäisenä huolenaan oli hankkia uskollisia apulaisia, jotka\nhän valitsi alemmista kansaluokista, ja etenkin sellaisia, joita ei\nmitkään perhesiteet haitanneet. Valtiohallituksen järjesti hän niin,\nettä jokainen osasto luotettavien ja uskollisten välimiesten kautta\noli hänen oman tarkastuksensa alaisena. Hovimiehiänsä karkaisi hän\nankaralla tapojen yksinkertaisuudella ja pitkällisellä paastoomisella\nsodan vaivoja kestämään, ollen itse heille aina esikuvana. \"Ei kukaan\nsaata oikein hallita, joka ei itse ole niitä parempi, joita hän\nhallitsee\", oli hänen mielipiteensä, ja sen mukaan koetti hän itsekin\ntoden perään asettaita. Valloitetuissa maissa pyysi hän lempeydellä\nvoittaa etevimpien ystävyyttä ja jakoi maat satraapikuntiin. Saatuaan\nvaimonsa myötäjäisinä vielä Median tuli hänestä maailman mahtavin\nhallitsija. Vanhoilla päivillään näki hän kerran näyn, joka ennusti\nhänen pikaista loppuaan, ja kun hän tämän johdosta kokosi ympärilleen\npoikansa ja etevimmät miehensä, pyysi hän heitä muistamaan häntä\nkuoltuaan kuten onnellista miestä ainakin. Jaettuaan valtakuntansa\npoikainsa kesken puhui hän sielun kuolemattomuudesta ja sanoi\nuskovansa, että sielu ruumiista erottuaan muuttuu puhtaammaksi ja\nkirkkaammaksi, ikäänkuin se unessakin saattaa katsoa tulevaisuuteen.\nMuistakaa, sanoi hän lopuksi, että te ystävillenne hyvää tekemällä\nsaatte voimaa rangaista vihollisianne.\n\nXenofonin muissa teoksissa on paljon tietoja Kreikkalaisten\ntavoista loppupuolella viidettä ja alkupuolella neljättä vuosisataa\nennen Kristusta. \"Hellenika'ssaan\" on hän tehnyt huonoksi\narvostellun yrityksen kirjoittaa Kreikan sen aikuista historiaa.\nHänen kirjansa \"Agesilaon elämä\" pidetään luonteen kuvauksessa\nhuonosti onnistuneena teoksena. Kirjoitelmassaan \"Hieronista\"\n-- Syrakusan kuninkaasta -- kuvaa hän synkällä tavalla tyrannin\nelikkä itsevaltiaan elämää. Tämä, sanoo hän, ei milloinkaan saata\nluottaa alamaistensa uskollisuuteen: hänen täytyy aina pelätä, että\nurheat miehet tulevat tekemään rohkeita yrityksiä voittaaksensa\ntakaisin vapautensa, tahi että lahjakkaat miehet ovat salaisissa\nvehkeissä häntä vastaan, taikka että kansa toivoo saada häntä\nparemman hallitsijan. Xenofonin kirjoitelmasta \"Athenan tulot\"\nnähdään, ettei vapaiden porvarien lukumäärä hänen aikanaan noussut\nyli 20,000. Hän koetti sen vuoksi kehoittaa muukalaisia asettumaan\nmaahan, jotta verotulot lisääntyisivät. Hän esitti myöskin\ntuuman Laurionin mainioiden hopeakaivosten kuntoon panemisesta,\nsillä niistä hänen mielestään valtio olisi saava suuria tuloja.\nEsitelmässään \"Talous\" lausuu hän ensiksi, että vaimon ennen\nkaikkia tulee ottaa osaa taloustoimiin, ettei hänen sovi maalata\nja kaunistella kasvojaan, vaan että hän sen sijaan tarkastakoon\norjiensa toimia. Hänen mielipiteensä maanviljelyksestä on, että\nsitä on helppo oppia, että sen menestykselliseen harjoittamiseen\nvaaditaan ainoastaan huolta ja uutteruutta. Teoksessaan \"Hevosista\"\nneuvoo hän laskemaan tallipihat ympyriäsillä kivillä, jotta hevosten\nkaviot karaistuvat, ja antamaan hevosten harjain kasvaa pitkiksi,\nniin että ratsumiehellä on jotakin, mihin tarttuu kiinni selkään\nnoustessaan. Siihen aikaan ei, näet, löytynyt hevosen kenkiä eikä\njalustimia. Kirjoitelmassaan \"Ratsuväestä\" hän ei anna mitään\nvarmoja tietoja ratsumiesten liikkeistä taistelukentällä; hän sanoo\nainoastaan yleensä, että niiden tulee petojen ja petolintujen\ntavoin hyökätä kaiken kimppuun, mikä on vartijatta jätetty, ja\nettä niiden tulee noudattaa kohtuutta, tottua vaivoja kestämään ja\nharjoittaa ruumiinvoimiaan. Hänen teoksessan \"Metsästyksestä\" -- tätä\nhuvia hän itse hyvin suuresti ja uutterasti harjoitti -- on monta\nhyödyllistä neuvoa nykyajankin metsämiehille. Hänen kertomuksensa\nmetsästyksestä hurttakoirilla on hyvin elävästi kirjoitettu -- hän\nkuvaa tarkalleen metsästäjäin huudot ja äänen vaihdokset, jotka ovat\ntarpeelliset koirien johtamista varten. Metsäsian ajoon oli hän\nhyvin mieltynyt, ja kertoo myös, miten vaarallisia petoja, niinkuin\njalopeuroja ja karhuja, takaa ajetaan ja kaadetaan. Lopuksi tarkastaa\nhän vaivaloisten urheilujen hyötyä -- näihin urheiluihin kuuluu\nhyveelliseen ylevyyteenkin pyrkiminen -- ja saapi samalla tilaisuuden\ntehdä kaunopuheliaan hyökkäyksen sofisteja vastaan, joita hän soimaa\n\"rikkaitten nuorukaisten pyytäjiksi\" ja valtiollisten virkojen\ntavoittelijoiksi.\n\nXenofonin kirjoituksien etevyytenä on stiilin puhtaus ja lausetavan\nhieno sulous.\n\n\n\n\nPlaton.\n\n\nKuoli v. 347 e.Kr.\n\nSyntyneenä ylhäisestä Athenalaisesta suvusta sai Platon sen\naikuisen kreikkalaisen kasvatuksen. Hän sai oppia ulkoa latelemaan\npitkiä runo-kappaleita, sai harjauntua matematiikkaan, lukea\nvanhojen filosoofien teoksia ja kehittää ruumiinvoimiaan\nIstmolaisissa leikeissä. Nuorukaisena palveli hän luultavasti\nsoturina nostoväessä. Kritiaan läheisenä sukulaisena oli hän,\nkuten itse tunnustaa, Kolmenkymmenen tyrannin puolustajia, siksi\nkuin hän näiden hävyttömyyden ja julmuuksien tähden vetäytyi pois\njulkisuudesta ja rupesi Sokrateen oppilaaksi. Hän matkusti myöskin\nEgyptissä ja Siciliassa, jossa Pytagoralaiset esittelivät hänet\nDionysolle, Syrakusan haltijalle. Palattuansa Athenaan aloitti hän\nmainiot luentonsa, joihin kahdenkymmenen vuoden kuluessa tulvasi\nkuuntelijoita kaikilta Kreikan ääriltä. Hän suostui sittemmin\ntaas lähtemään Syrakusaan, jonne aikoi jäädä Dionyson pojan\nneuvonantajaksi; mutta Sicilialaisten hovimiesten kateus saattoi\nhänet palaamaan Athenaan, missä uudelleen aloitti luentonsa. Hän\nrupesi nyt kirjoittamaan filosoofillisia _puheenvaihtelujaan_,\naikoen antaa oikean käsityksen Sokrateen oppijärjestelmästä,\njonka luonteesen kuuluu kaiken dogmatismin välttäminen. Näistä\nkirjoituksista sai hän nimen \"Attikan mehiläinen\", ja sanottiin, että\njos Zeys olisi puhunut kreikkaa, olisi hän puhunut samoin kuin Platon\npuhui. Loistavan keveä on hänen stiilinsä, mutta hän näyttää siihen\nuhranneenkin paljon huolta ja vaivaa; erääsen puheenvaihteluunsa\nsanotaan hänen omakätisesti kirjoittaneen kolmetoista eri\nsuunnitelmaa.\n\nPlaton ei ottanut filosofeeratessaan seuratakseen mitään sääntöjä\ntai määrättyä järjestelmää; sentähden rajoittukoon myös lyhyt esitys\nhänen teoksistaan ainoastaan katkonaiseen valikoimaan mietelmiä ja\naatteita, joita hänen teoksissaan on niin kosolta.\n\nFilosofia alkaa, sanoo hän, ihmeestä. Kreikkalaiset asettivat kaiken\nsen, mitä fyysillisessä maailmassa on ja tapahtuu, yhteyteen jonkun\njumaluusvoiman kanssa. Runoilijat kehittivät nämät jumaluustarut\nkäsitettävään muotoon, ja siten syntyi runoudesta filosofia. Sitten\ntulevat hämärät ja aforismiset eli haja-aatelmalliset sananlaskut.\nToisia seurasi, jotka esittivät vertauskuvia ja abstraktisia\naatteita. Tämän jälken tuli _Pytagoras_, joka väitti \"lukua\"\n(numerus) maailmaa hallitsevaksi perusajatukseksi, kun sitä vastoin\n_Demokritos_ opetti että lukematon joukko atoomeja jonkun määrätyn\nlain mukaan oli kokountunut ja muodostanut maailman. _Elealaisen\nkoulun_ filosoofit puhuivat ikuisesta ja välittömästi Olemisesta,\njoka on ainoa olemassa oleva. Tämän opin kehitti _Parmenides;_\ntästä miehestä Platon mainitsee, että häntä kunnioitettiin enemmän\nkuin ketään muuta ajattelijaa, ja hänet Platon eräässä puheen\nvaihtelussaan esittää vanhuksena, joka Zenonin ja kahdenkymmenen\nvuotiaan Sokrateen kanssa harkitsee oppia ideoista, tätä Platonin\nfilosofian kulmakiveä. Tällä tavoin loi hän toisen maailman puhtaita\nja täydellisiä muotoja, aivan pysyväisiä ja katoomattomia ja\nsopusointuisia niiden nähtävien esineiden kanssa, joihin ne valoivat\neloa, ikäänkuin aurinko levittää valoa luontoon.\n\n_Sofistissa_ esitetään sen aikuiset elämän käytännöllisiin tarpeisin\nsovitetun yleisen tieteen opettajat. Sofistit opettivat puhetaitoa ja\nosasivat huononkin syyn vääntää hyväksi. He eivät huolineet mistään\nsiveellisestä laista; jokainen saattoi tehdä mitä _itse_ piti hyvänä\nja oikeana. Mutta tätä oppia Platon ankarasti moittii.\n\nSitten seuraa puheenvaihtelu, jonka edellytetään tapahtuvan Sokrateen\nja _Protagoraan_ välillä ja joka koskee siveyden käsitteitä ja\nerittäinkin kysymystä, löytyykö ainoastaan _yksi_ hyve vai monta.\n\nVielä esittää Platon keskustelevana toisenkin filosofian opettajan,\n_Gorgiaan_, joka vaatii valtiollista vapautta kaikille, mutta\nvaltiollista valtaa ainoastaan harvoille. Häntä vastaan puolustaa\nSokrates sitä väitettä, että on parempi vääryyttä kärsiä kuin sitä\ntehdä ja että rankaisematta jäänyt pahantekijä on kurjempi kuin se,\njoka rikoksistaan kärsii rangaistuksen.\n\nNuorempaa polvea sofisteja edustaa _Hippias_, ja Sokrates antaa hänen\nesittää kysymyksen: mikä on ihanuus? Kun on tehty useampia yrityksiä\nmääritellä, mitä ihanuus ei ole, jätetään aine sikseen ja ruvetaan\nharkitsemaan Iliadin ja Odysseian sankariluonteita. Hippias väittää\nAkilleyn olleen Odysseytä jalomman, johon Sokrates vastaa lausuen sen\nnurinpäisen väitteen, että ne, jotka ehdollaan tekevät pahaa, ovat\nparempia kuin ne, jotka sitä tietämättömyydestä tekevät.\n\nKeskustelu _Eytymedon_ kanssa ivaa selvien ja helposti vääriksi\nkäsitettävien päätelmien ja ylellisten väitelauseiden käyttämistä.\nSokrates on leikillisesti joutuvinaan häviöön niin mahtavasta\nväittelijäky'ystä, kuin mitä hänen vastustajallaan on.\n\nPuheenvaihtelussa, jolla on nimenä _Symposion_ eli _Vieraskemut_,\ntapaamme filosoofin ystäviensä seurassa. Ehdotellaan että jokainen\nvieraista pitäisi puheen lemmen kunniaksi. Kuunneltuansa heidän\nmielipiteitään lausuu Sokrates vuorostaan, että rakkaus on henki,\njoka täyttää välipaikan taivaan ja maan välillä; se ei ainoastaan ole\nihanuutta tavoittelevaa kaipuuta, vaan kuolemattomuuden ikävöimistä.\nSentähden haluavat vanhemmat lapsia jatkaakseen näissä elämäänsä,\nja runoilijat ja soturit pyytävät kuolematonta mainetta. Silloin\nastuu Alkibiades sisälle ja puhuu, ei rakkaudesta, vaan siitä\nlumousvoimasta, jolla Sokrates häntä viehättää. Vieraita tulee ja\nmenee, ja pikari kiertää ympäri seuraa. Sillä aikaa vaihtaa Sokrates\nmielipidettä Agatonin ja Aristofaneen kanssa murhenäytelmästä ja\nhuvinäytelmästä, siksi kuin molemmat viimeksi mainitut nukkuvat ja\nSokrates lähtee aamukylpyynsä.\n\nSeuraava keskustelu pidetään kukkien ja vihreän nurmikon keskellä\nIlisson rannalla, jonne _Faidros_ oli vienyt filosoofin, yhdessä\nhänen kanssaan lukeaksensa kappaleen mainiosta kaunopuhujasta\nLysiaasta. Sokrates ivaa teoksen kokoonpanoa ja väittää, että totuus\nja käsitteiden vakavuus ovat kaunopuheliaisuuden pääainekset. Hänen\nmielestään on puhutulla sanalla enemmän mahtia kuin kirjoitetulla.\nKirjoitus samoin kuin maalauskin ei ilmoita mitään ulkopuolella\nitseään. Puhuttu sana sitä vastoin saatetaan kylvää herkkään maahan,\nse saattaa kantaa hedelmää toisissa luonteissa ja tehdä heidät\nsanomattoman onnellisiksi.\n\nSokrateella oli monta ystävää, mutta hänen ivansa ja se\nhalveksiminen, jota hän osoitti ulkonaisia tapoja kohtaan, herätti\nuseimmissa suurta katkeruutta häntä vastaan, ja Platon kertoo\ntäydellisemmin kuin Xenofon Sokrateen viimeisistä elinpäivistä,\nkuinka hänet viedään oikeuden eteen, miten hän puolustaa itseään,\nhänen käytöksestään vankihuoneessa ja kuolemastaan. Saatuaan\ntietää viimeisen päivänsä lähestyvän, ja kun häntä kehoitettiin\npelastautumaan pakenemalla, kysyi Sokrates, miten voitiin vaatia\nhäntä, joka aina oli kehoittanut lakia tottelemaan, sellaisella\nteolla kumoomaan omat oppinsa ja kurjana orjana kääntämään selkänsä\nkaupungille.\n\n\"Sitä paitsi\", sanoo hän, \"olen minä vakuutettu tulevani jumalten\nluo, jotka ovat viisaita ja hyviä, ja jo ennen tuonelan tuvilla\nmuuttaneiden miesten luo, jotka ovat parempia kuin ne, mitkä jälkeeni\njätän\". Hän sanoi myöskin uskovansa, että eri kohtalo odotti\nhyviä ja pahoja, ja että kuolema on sielun onnellinen eroaminen\nruumiista. \"Vainajat\", sanoo hän, \"eivät makaa ikuista unta, vaan\nmeidän sielumme syntyvät uudelleen\". Esittäessään nämät mielipiteet\ntulevaisesta elämästä vertasi hän itsensä joutseneen, joka laulaa\niloisimmin kuollessaan, ja riemuitsi ajatellessaan että se hetki\npian oli lähestymässä, jolloin hän oli eroava maailmasta, luoden\nluottavasti silmänsä toiselle puolelle hautaa. Niin kerrotaan hänen\neronhetkellään keskustelleen vaimonsa ja lastensa kanssa, ja kun\nvanginvartija oli hänelle antanut myrkkypikarin, jonka hän tyhjensi,\niloisesti puhutelleen surevia ystäviään, kunnes meni tainnoksiin,\njolloin laskeutui makaamaan heti sen jälkeen rauhallisesti\nkuollakseen.\n\nToinen osasto käsittää n.s. dialektilliset puheenvaihtelut. Senlaisia\non _Lakes;_ siinä on aineena rohkeus, joka luonnonviettinä ilmaantuu\njo lapsessa ja tottumuksena miehessä ja joka Sokrateen mielipiteen\nmukaan ei rajoitu ainoastaan sotaurheuteen, vaan johon myöskin kuuluu\nvoima kärsivällisesti kestää vaivoja tahi herjauksia.\n\n_Karmideessa_ käsitellään kohtuutta, mutta ei tässäkään onnistu\nSokrateen saada käsitteelle mitään varmaa määritelmää. Samoin on\nlaita _Lysiissä_, joka käsittelee ystävyyttä. Sokrates ei voi antaa\nmitään varmaa selitystä käsitteille: ystävyys ja ystävä, eikä hän\nmyös voi sanoa, miksi me pidämme jostakin henkilöstä.\n\nKeskustelussa _Menonin_ kanssa, joka kysyy, voidaanko hyvettä oppia,\nviittaa Sokrates oppiin Muistista, joka on tärkeä perusaate Platonin\nfilosofiassa ja jonka mukaan toisesta ruumiista toiseen kulkenut\nsielu saattaa muistaa tietoja, joita se on edellisessä olomuodossaan\nsaanut.\n\nEräässä toisessa keskustelussa esittää _Eytyfron_ kysymyksen: Mikä on\nhurskaus? Onko sekin hurskautta, kun joku haastaa isänsä oikeuteen\nmurhasta?\n\nKeskustelu _Kratylon_ kanssa koskee kauttaaltaan sananjohto-oppia;\nSokrates väittää esineillä olevan luonnonmukaiset nimensä, ja että\nainoastaan se, joka tämän mielipiteen hyväksyy, saattaa pukea\naatemuotonsa sanoihin. Kaikki vanhat sankarinimet ovat, kuten hän\nnäyttää toteen, niiden tunnusmerkkejä, jotka niitä kantoivat.\nPuhuessaan sanojen synnystä sanoo hän useimmilla kirjaimilla olevan\nkullakin oma merkityksensä, mutta hän myöntää, että kieli saattaa\nantaa ainoastaan heikot käsitykset muutamista aatteista.\n\n_Teaitetossa_ vertaa hän itseään kätilöimeen, joka auttaa nuoria\nmiehiä synnyttämään aatteita ja mielikuvia. Ne, jotka kantavat\ntotuuden ja jalouden leimaa, päästetään valoon; muut tukahutetaan\nsyntyessään. Ryhtyen keskusteluun tiedosta käyttää hän kuvannollista\nlausetta, että meidän sielumme ovat vahataulujen kaltaisia; muutamat\nniistä ovat leveitä ja syviä, joissa vaikutteet tulevat selviksi ja\npysyväisiksi; toiset taas ovat kokoon kutistuneita ja matalia, ja\nniissä käyvät vaikutteet epäselviksi ja kuluvat pian pois. Ajatukset,\nsanoo hän, ovat ikäänkuin linnut häkissä; kun ne lentelevät ympäri,\non niitä vaikea eroittaa toisistaan. Niin ojentaa myöskin ihminen\nkätensä ahmiakseen tietoa, mutta tapaa ainoastaan tietämättömyyttä.\n\nSuurin Platonin teoksista on _\"Tasavalta\"_, jossa hän, tarkastettuaan\nedellisten filosofien eri järjestelmiä, esittää aatteellisen\nvaltion tahi hallitusmuodon peruspiirteet. Tällainen valtio olisi\nmahdollinen, jos vain löytyisi kuningas, jolla sitä toteuttaakseen\nolisi ajattelijan koko viisaus.\n\nHän käyttää yhä edelleen puheenvaihtelun muotoa, ja Sokrates lupaa\nnäyttää toteen, että oikeamielisyys tuottaa harjoittajalleen\nsiunausta, mutta vääryys kirousta. Hän aloittaa kertomalla, miten\nvaltio syntyy ihmisten yleisistä tarpeista, ensiksi ruoan, vaatteiden\nja asunnon, sitten hienostuneemman elämän nautintojen sekä vihdoin\nalueen sodalla laajentamisen tarpeita. Hän antaa neuvoja nuorison\nkasvatukseen ja ruumiilliseen kehitykseen ja ilmoittaa, millä tavoin\nvaltion vartijoita valitaan. Kaikki, sanoo hän, ovat yhden äidin,\nse on maan, lapsia; mutta luoja on sekoittanut kultaa päällikköjen,\nhopeata soturien, pronssia ja rautaa käsityöläisten ja väkityön\ntekijäin luontoon. Valtion vartijain onnena olkoon, etteivät itse\nomista mitään, että säilyttävät valtion yhteyttä, noudattavat\nkultaista keskitietä rikkauden ja köyhyyden välillä ja aina torjuvat\nuutuushengen vaatimuksia. Jos sillä tavoin on herätetty viisautta,\nrohkeutta ja kohtuutta, niin huomataan oikeuden perustuvan siihen,\nettä kukin hoitaa tointaan toisen toimista huolimatta. Hänen\njärjestelmänsä yksityiskohtiin kuuluu, että lapset kasvatetaan\nyleisissä lastenkodeissa, niin ettei yksikään äiti tunne omaa\nlastansa. Sotainen urheus on saava suurimman kunnian; mutta sota\nKreikkalaisten heimojen välillä on luonnotonta. -- Sitten tulee hän\neroitukseen todellisen ja väärän filosofin välillä ja saa tässä\ntilaisuuden antaa sivu-iskun sofisteille ja samalla laajalti jutella\nkasvatuksesta, joka hänen mielestään on ehdottomasti tarpeellinen\ntällaisen aatteellisen valtion hallitsijalle. Kuitenkin myöntää\nSokrates niinkin täydellisen hallitusmuodon kuin se, jonka hän\non esittänyt, aikojen kuluessa huonontuvan. Ensimmäinen askel\nvaipumiseen ja kukistukseen on se tarpeettoman suuri merkitys, mikä\nannetaan sotataidolle. Valtio jakaantuu silloin kahteen toisiansa\nvihaavaan luokkaan: mahdottoman rikkaasen ja sanomattoman köyhään.\nVihdoin oppivat alhaisemmat luokat tuntemaan voimansa, ja silloin\nsyntyy kansanvalta, joka antaa yhtäläiset oikeudet eri henkilöille\nja päättyy hallitsijattomuudella. Arvon ja iän kunnioitus lakkaa;\nyksin eläimetkin syöksyvät ihmistä vastaan, jos hän sattuu niiden\ntielle tulemaan. Nyt seuraa taantumus, ja sortovaltiuus on valmis.\nTyranni ajaa maanpakoon, ottaa omaisuudet takavarikkoon ja murhaa.\nNiin käyttää hän kansalaisia sodassa heikontaaksensa heidän\nvoimaansa ja päästäkseen mahtavista kansanjohtajista. Sillä tavoin\npakoitetaan vapaat miehet ikeen alle, ja tyranni, kaikkien vihaamana,\nomantuntonsa vaivaamana ja pelon ahdistamana, on itse kaikista\nkurjin orja. Siis on filosofi ainoa joka saattaa nauttia onnea,\njonka perikuvan näkee taivaassa se, ken sitä haluaa nähdä ja päättää\nasettaa elämänsä sen jälkeen.\n\nSellainen oli täydellisen tasavallan teoria, jonka Platonin nero\noli suunnitellut aikakautena, jota rasitti surullinen todellisuus\nja jolloin Athenan tulevaisuuden toiveet olivat kovin synkät.\nTämä teoria on aina meidän aikoihimme saakka yleisine piirteineen\ntenhonut monen ajattelijan mielen ja mahdottomine yksityiskohtineen\nsanomattoman monta kertaa tullut kumotuksi.\n\nPlatonin viimeinen ja pisin puheenvaihtelu, _\"Lait\"_, on heikompi\nkuin hänen edelliset teoksensa. Keskustelijoina on kolme vanhusta,\neräs Athenalainen, Spartalainen ja Kretalainen, jotka vaihtavat\nmielipiteitä kotimaittensa hallitusmuodosta ja lausuvat, että pitää\nkestitä miestä viinillä, jos tahtoo tietää hänen sydämensä ajatukset.\nPuhuessaan yhteiskunnan synnystä suosii Platon patriarkkaalista\nteoriaa yhdestä alkuperheestä, joka kehittyy heimoksi, ja useammat\nyhdistyneet heimot muodostavat sitten valtion. Tämän jälkeen\nmainitsee hän sen vanhoihin taruihin nojautuvan luonnon-perusaatteen,\nettä vahvempain tulee hallita heikompia ja viisasten vallita tyhmiä.\nHän edellyttää myöskin jumalten välitystä, kun valta arvanheitolla\nannetaan jollekulle. Ruveten puhumaan lainlaadinnan yksityiskohdista\ntahtoo hän rajoittaa valtion porvarien lukumäärän 5,040:neen, joista\njokaisella olkoon niin paljon maata, kuin hän tarvitsee perhettään\nelättääksensä. Erittäin on julkisista virkamiehistä ja valtion\nkasvatustoimesta eri huolta pidettävä. Hänen rangaistuslakinsa on\nväsyttävän laajasti esitetty ja monissa kohdin yhtäpitävä Moseksen\nlain kanssa. Puhuessaan kaupasta julistaa hän vähittäinmyyjä-toimen\nKreikkalaisen porvarin arvoa alentavaksi; se on annettava maahan\nmuuttaneiden muukalaisten huostaan, jotka ovat pantavat ankaran\nvalvonnan alle, jotteivät harjoittaisi väärennystä ja muita konnan\nkoukkuja. Perintöjen ja testamenttien suhteen olkoon valtiolla oikeus\njärjestää nämät olot kuolevien määräyksistä huolimatta. Kerjuu on\nkielletty; älköön yhdenkään 40 vuotta nuoremman miehen sallittako\nmatkustaa muille maille. Virkamiehet antakoot vuosittain kertomuksia\ntoimestaan, ja lopuksi korkein neuvosto pitäköön siitä huolta, että\ntunnustuksen yhteys ja usko hyvään yhteyteen säilytetään.\n\nEroavaisia Platonin muista mielikuvitus-luomista, ovat hänen\n_\"Jumaluustarunsa\"_, joissa hän esiin tuo sen mielipiteen, että\n\"oleminen suhteentuu olemiseen niinkuin totuus uskoon.\" Ihmisen\nluomisesta arvelee hän, ettei meillä siitä ole mitään varmaa tietoa;\nmutta koska olemassa oleva maailma on nähtävä, käsin tuntuva ja\nkatoova, niin sen täytyy olla jonkun suuren Alkusyyn luoma, joka\nantoi sielulle järjen ja pani sielun ruumiisen sekä muodosti\nmaailmakokonaisuuden luonnon ihanimmaksi työksi. Sitten luotiin aika\nja taivaankappaleet, aurinko, kuu ja tähdet. Ensimmäinen ja vanhin\noli maa. Sielujen lukumäärä tehtiin yhtä suureksi kuin tähtien\nja määrättiin, että hurskaat palaisivat tähtiasuntoonsa, mutta\njumalattomat muuttuisivat alhaisemmaksi olomuodoksi, siksi kuin henki\nvoittaisi aineen ja järki saattaisi sielun takaisin alkuperäiseen\njaloon tilaansa. Puhuessaan sielun ja ruumiin yhteydestä sanoo hän\nselkäytimen, joka niitä yhdistää, olevan kolmikulmioista muodostetun;\nkun nämä ihmisen vanhaksi tultua irtaantuvat, vapautuu sielu ja\nliitää iloisesti tiehensä. Taudit syntyvät sen kautta, että syntyy\nhäiriötä ruumiimme aineksissa; terveyden ehtona on, että jäsenet\nvarttuvat harjoitusten kautta, ja sielu kehittyy soiton ja filosofian\nharjoittamisella. Eläimet ovat suvustaan huonontuneita ihmisiä:\nlinnut ovat viattomia, kevytmielisiä ihmisiä, jotka kuvittelivat\nmielessään, että silmä yksinään saattoi tunkeutua läpi taivaan\ntotuuksien. Nelijalkaiset eläimet ovat suuremmassa tahi vähemmässä\nmäärässä raakoja, ja kalat tunnottomimmat ja tyhmimmät kaikista\nolennoista.\n\nToisessa jumaluustarussa kerrotaan vanhan muinaistarun mukaan,\nettä Athenan kaupunki oli ollut olemassa 9,000 vuotta ennen suurta\nvedenpaisumusta ja kävi sotaa kaupungin kanssa, jonka Poseidon, meren\njumala, oli perustanut Atlantis-saareen lähelle Gibraltar-salmea.\nSuuren tappelun jälkeen syntyy maanjäristys, joka nielee kuiluunsa\nsekä voittajat että voitetut, ja koko saari katoo meren syvyyteen.\n\n_\"Sielun vaunut\"_ on runoelma, joka kertoo, miten ihmissielu koettaa\nseurata jumalia ja puolijumalia siivekkäiden hevosten vetämissä\nvaunuissa taivasten taivaasen katselemaan totuuden, ihanuuden ja\noikeamielisyyden aatosperäisiä ideoita. Mutta ainoastaan harvat\nsielut pääsevät tähän taivaalliseen seutuun; muut vaipuvat maahan\nunhotuksen eli rikosten painosta ja saavat ruveta uuden koetuksen\nalaisiksi kymmeneksi tuhanneksi vuodeksi. Tänä koetusaikana saattaa\nihmissielu pukeutua eläimen muotoon ja sitten taas muuttua ihmiseksi.\nMutta muisto taivaallisesta näystä ei koskaan katoo niistä sieluista,\njotka sen kerran ovat nähneet ja sentähden, että ne räpyttävät\nsiipiään, niinkuin lintu, joka halajaa kohota ylös taivasta kohden,\nsentähden kutsutaan heitä maailmassa mielettömiksi.\n\nToinen Platonin mielikuvitus-luoma on _Toinen maailma_, tuhannen\npeninkulmaa meidän maailmaamme korkeammalla, kullasta ja jalokivistä\nheloittava, jossa ihmiset ja eläimet asuvat mitä puhtaimmassa\neeterissä, ja jossa heillä on paljoa hienommat aistit kuin täällä\nalhaalla, sillä he kuulevat jumalten äänet ja näkevät heidät\nkasvoista kasvoihin. Löytyy myöskin, sanoo hän, maassa Tartaros\nniminen kuilu, jossa vyöryy tuli- ja vesivirtoja. Se on niiden\nsielujen olopaikka, jotka ovat pahoin eläneet; siellä se, joka\non ollut pitkä täällä, on myös pitkä kuolemansa jälkeen; siellä\nkiharatukkainen saa pitää liehuvat kutrinsa; siellä orjilla on\nruumissaan vielä vanhat ruoskan jäljet ja tyranneilla häpeäleimat\ntekemistään vääristä valoista ja ilkitöistä. Muutamien rangaistus\non ikuinen; toiset lunastetaan, kun vääryyttä kärsineet kuulevat\nheidän rukouksensa. Mutta ne sielut, jotka ovat eläneet maailmassa\nhurskaasti ja totuutta harrastaen, pääsevät autuaitten saarille,\nylhäälle puhtaampaan maailmaan, asuntoihin, joita kuvaamaan ei pysty\nyksikään kieli, ja riemuihin, joiden kertomiseen ei mikään aikamäärä\nriittäisi. Ja kun me nyt näemme että näin on laita, sanoo Platon,\nemmekö siis koettaisi kaikin voimin harrastaa hyvettä ja totuutta,\nkoska palkka siitä on niin ihana ja toivo niin suuri.\n\n\n\n\nAristoteles.\n\n\nKuoli v. 322 e.Kr.\n\nAristoteles oli syntyisin Trakian kaupungista Stagirasta, jonka\ntähden häntä myös kutsutaan \"Stagiralaiseksi\". Luultavasti sai\nhän perinnöksi isältään, joka oli Amynton, Makedonian kuninkaan\nlääkäri, sekä halunsa luonnontieteellisiin harrastuksiin että\nvaroja tietojen hankkimiseen. Seitsemäntoista vuotisena tuli hän\nAthenaan, täydentääksensä tietovarastoaan, ja siellä kävi hän\nkaksikymmentä vuotta Platonin koulua, perustaen itse järjestelmän,\njoka suuremmassa määrässä kuin mikään muu on vaikuttanut ihmisen\najattelemiseen. Mutta oppilas ja opettaja eivät käyneet samaan\nsuuntaan, sillä Platon korkeampien havaintojen avulla koetti\ntunkeutua totuuden maailmaan, mutta Aristoteles sitä vastoin koetti\ntieteiden pohjasta löytää määrättyjä perussääntöjä. Sentähden ei hän\nmyöskään voinut suvaita Platonin oppia mietinnöllisten aatteiden\ntodellisuudesta, n.s. realismia, ja sentähden hänen pyrintönään ja\nsilmämääränään oli perustaa luotettavien tositapauksien teoria,\nn.s. nominalismi. Niin esimerkiksi arveli Platon esityksen laadun\nretorikissa eli puhetaidossa olevan pääasiana ja totuuden sivuasiana,\nkun Aristoteles sitä vastoin piti sitä oppina tavasta, jolla\nteeskentelyä ja petollisuutta paljastetaan ja totuutta puolustetaan.\nSentähden julisti hän myös kelvottomiksi vanhan Isokrateen antamat\npuhetaito-opetukset.\n\nPlatonin kuoltua pääsi Aristoteles Filippos Makedonialaisen pojan\nAlexanderin opettajaksi; mutta ei löydy mitään todistuskappaleita,\njoista saisi tietoa siitä, miten hän tätä tointaan hoiti,\ntahi jotka mainitsisivat hänen mielipiteitään kasvatuksesta.\nKun tämä hänen oppilaansa nousi valtaistuimelle, antoi hän\nAristoteleelle suurenlaisen rahasumman, jotta filosofi rauhassa\nvoisi antautua tieteellisiin harrastuksiin. Aristoteles palasi\nnyt Athenaan ja perusti siellä koulun, jota ruvettiin nimittämään\n\"peripatetikolaiseksi\", sentähden että filosofilla oli tapana jaella\ntietojaan kuljeskellen koulun viheriöitsevissä lehtokujissa.\n\nAlexanderin kuoleman jälkeen rupesivat Platonilaiset ja\nMakedonialaisia vihaava puolue syyttämään Aristotelesta\njumalattomuudesta, mutta tämä vetäytyi turvaan Euboian saaressa\nolevaan Kalkiisen, jotteivät Athenalaiset saattaisi häntä kohdella\nsamalla tavoin, kuin ennen olivat kohdelleet Sokratesta, ja kuoli\nsiellä vähän sen jälkeen v. 322 e.Kr., sitä ennen nerollaan\nsaavutettuansa etevimmän sijan muinaisajan ajattelijain joukossa\nvielä tulevienkin vuosisatojen ihailtavaksi ja kunnioitettavaksi.\n\nAlexandrian suuresta kirjastosta tehdyssä luettelossa mainitaan\n146 Aristoteleen kirjoittamaa eri teosta. Kun ei yhtäkään niistä\n40 kirjoitelmasta, jotka ovat meille säilyneet ja joita pidetään\nAristoteleen sepittäminä, ole tässä luettelossa mainittu, niin\nvoisi helposti tulla siihen luuloon, että kaikki, mitä me arvelemme\nolevan tallella tuon suuren filosofin teoksista, ovat epäperäisiä;\nmutta löytyy päteviä syitä, joista voidaan päättää, että ne\nhänen kirjoituksensa, jotka löytyvät Alexandriassa, olivat hänen\nensimmäisiä yrityksiään kirjailija-uralla ja että viimeksi mainitut\novat kirjoitetut hänen kolmenatoista viimeisenä elinvuotenaan.\nArvellaan Aristoteleen oppilaitten hänen kuolemansa jälkeen\nkoonneen ja täyttäneen nämä viimeksi mainitut teokset ja pitäneen\nniitä kätkössä monta monituista vuotta Pergamon kuninkailta, jotka\ntahtoivat saada niitä haltuunsa, kunnes ne vihdoin julkaistiin\nRomassa sen muotoisina, kuin ne nyt ovat. Monet näistä kirjoitelmista\novat vajavaisia, ja toisten alkuperästä ei ole mitään varmaa tietoa;\nmutta kaikilla niillä on elollinen yhteys. Ne ovat niin järjestetyt,\nettä tieto jaetaan käytännölliseen, muodostavaan ja tietopuoliseen:\nensimmäinen käsittelee ihmistä ja ihmistoimia; toinen koskee taidetta\nja sen lakeja ja kolmanteen kuuluu fysika, matematika ja teologia eli\nmetafysika. Näiden osastojen ulkopuolella ovat hänen ajatusopilliset\nkirjoituksensa, jotka koskevat ajattelua ja ajatuslakeja.\nPeripatetikot kutsuivat niitä yhteisellä nimellä \"organon\" (työase).\nAristoteleen kirjoitusten suuri lukumäärä ei ole niin kummeksittava,\nkuin käsiteltyjen aineiden laajuus ja moninaisuus. Näiden kautta\ntuli maailmaan tavaton paljous ajatuksia, jotka keksijälleen ovat\ntuottaneet maineen, jollaista ei yksikään ajattelija ennen eikä\njälkeen häntä ole saavuttanut.\n\nHänen _\"Organonissaan\"_ on kuusi osaa, joista kahta: \"Ololuokat\" ja\n\"Kielellisestä lausetavasta\", on luettu enemmän kuin kaikkia hänen\nmuita teoksiaan yhteensä. Ololuokissa tarkastetaan ja järjestetään\nluokkiin ne asiat, joista ihmiset puhuvat, tai kymmenen erilaista\nlausumistapaa, \"Lausetavasta\" koskee niitä arvostuksia, jotka\nmyöntävät taikka kieltävät jotakin, mainiten sanoja, jotka sopivat ja\neivät sovi päätelmälauseisin. Niin esimerkiksi väittää hän löytyvän\nkolmenlaisia mahdollisuuksia, ja käyttää lausetapaa \"ensimmäiset\nitseolemat\" senlaisista mahdollisuuksista, jotka hänen ajatuskantansa\nmukaan eivät koskaan ole olleet olemattomia (aina ovat olleet\nolemassa), niinkuin tähdet, aurinko ja kiertotähdet. Molempien\nnäiden kirjoitelmain alkuperä on kuitenkin epäiltävä. Seuraavassa,\njolla on nimenä _\"Topika\"_ (Yleisiä lauseita), yritetään keksiä\ntapaa, joka tekisi meille mahdolliseksi lähteä todennäköisyyksien\nperustuksella päättämään tehtyä kysymystä ja puolustaa mielipidettä,\nsaattamatta meitä omissa väitteissämme ristiriitaisuuksiin. Tämä ei\nole ajatusoppia, vaan perustelma- eli väittelytaitoa, ja tätä alaa\ntutkiessaan Aristoteles kehitti logikan eli ajatusopin ja keksi\npäätelmätaidon perusteet. Hän esittää neljä päätodistuskeinoa,\nnimittäin että hankitaan suuri kokoelma tärkeitä lausuntoja, että\ntutkitaan eri lauseita, joissa sanoja käytetään, että keksitään\nerilaisuuksia ja huomataan yhtäläisyyksiä. Mielipiteensä tästä\nesittää hän hyvin tarkasti ja neuvoo sitten, kuinka päätelmä on\njärjestettävä ja asetettava, ja osoittaa, miten vastustajalta on\nsalattava mitä aiotaan todistaa, siksi kuin tämä on saatu myöntämään\njotakin, josta seuraa se, mitä halutaan todeksi näyttää. Aristoteles\nei käyttänyt sanaa Logika, vaan Analytika, jolla hän tarkoitti\ntietoa tavasta jolla päätelmien muodot tutkitaan. Hän ei myöskään\nvaadi kunniaa ajattelemistoiminnan keksimisestä; mutta hän osotti\nsen muodollisen kulun niin täydelliseen järjestysmuotoon, että\nmyöhemmillä filosofeilla ei ole ollut mitään erityistä lisättävää\nhänen oppiinsa, joka monessa kohdin on yhtä lujaperusteinen kuin\nEuklideen matematilliset oppilauseet. Hän ei väittänyt luontoa\nvoitavan selittää päätelmien avulla; mutta hän sanoo, että samaa\ntietä on käytävä filosofiassa ja joka tieteenhaarassa -- pitää tutkia\ntosiseikkoja. Hän näyttää kuitenkin hiukan sitäkin ajatelleen, että\nkun tosiseikkoja on koottu joku määrä, tulee järjen välähdys eli\nsisällinen havainto asettamaan niille lakia, ja siis hän ei pane\nsuurta merkitystä periaatteittensa toteennäyttämiseen. Analytikan\ntoisessa osastossa käsittelee hän tosioloihin sovitettua ajatusoppia\nja alkaa näillä sanoilla: \"kaikki järkevä oppiminen tapahtuu jo ennen\nlöytyvän tiedon kautta\". Kaikella tietämisellä, sanoo hän, on omat\nalkuperäiset, yleiskelpoisat ja välittömät perusaatteensa, jotka\neivät ole synnynnäisiä; mutta niiden lähde on järki ja huomiokyky.\nVastoin Platonia väittää hän, ettei tiedolle ole välttämätöntä\nettä aatteet erikseen ovat olemassa. Yhteydessä tämän kirjoitelman\nkanssa olivat \"Sofistien kumoomisia\", joissa hän luokittaa ne\nväärät päätelmät, joita väitelmien todistuksissa käytetään, ja\nosoittaa, että jokainen väärä syy on oikean väärennys ja että vääriin\npäätöksiin joudutaan kaksimerkityksellisiä sanoja käyttämällä.\n\nAjatusopista kääntyy Aristoteles _Retorikaan_ eli puhetaitoon,\njosta hän kirjoitti yksinkertaisella, pitkiin mietintöihin\nperustuvalla selvyydellä. Hän pitää retorikaa taitona käsittää,\nmitä vakuuttamisen perusehtoja on kullakin aineella, ja supistaa ne\nkaikki seuraaviin pääseikkoihin: puhujan persoonallinen luonne, tapa\njolla hän viehättää kuulijoitaan, ja syyt joita hän esiin tuo. Koska\nihmisluonnon tunteminen on tarpeellinen tunteiden elähyttämiseksi,\nesittää hän suuren joukon ihmisluonteiden suhteen tekemiään\nerilaisia havaintoja ja selittää, miten kuulijajoukon huomio voidaan\nkiinnittää sitä väsyttämättä, sekä väittää, että todistuksen\npitää olla lyhyt. Puhujan on tarpeellista tuntea valtiolliset ja\nhistorialliset tapahtumat ja matkustajien kertomukset. Edellyttäen\nettä ihmisiä heidän tuumaillessaan johtaa ajatus onnesta, esittää\nhän kolmekymmentä eri perussyytä, joiden avulla asiaa saatetaan\npuolustaa hyväksi, ja neljäkymmentä muuta, joita voidaan käyttää\ntodistamaan sitä jotenkin hyväksi. On myöskin tarpeellista oppia\nselvästi käsittämään hyvettä ja sitä, mitä pidetään kunniallisena.\nMitä syyttämiseen ja puolustamiseen tulee, puhuu hän laajalti\nihmisen toimintaan vaikuttavista syistä -- vaikuttavin näistä on\nhuvituksen etsiminen -- niistä eri tavoista, joilla vääryyttä\ntehdään, eroavaisuuksista erilaatuisten lakien ja oikeuksien välillä,\nrikoksien eri suuruudesta ja tavasta millä \"papereja\" ja todistajia\nkäytetään. Kohtuullista on, sanoo hän, että otetaan huomioon enemmän\nlain henkeä kuin lain puustavia, tarkoitusta enemmän kuin itse\ntekoa, tekoa kokonaan eikä osaa siitä, ja sovintoa on pidettävä\netuisampana kuin tuomiota. Hänen selvityksensä ihmishimoista ja\ntaipumuksista on itsenäinen ja hyvin mietitty; hän pitää sävyisiä\ntunteita alkuperäisinä ja suurimpaa osaa ihmisiä pikemmin heikkoina\nkuin pahoina. Ruumis on voimakkain, arvelee hän, kolmannenkymmenen\nja viidennenneljättä vuoden välillä, ja sielun voimat lujimmat\nyhdeksännenviidettä ikävuoden vaiheilla. Hänen muistutuksensa maan\nkartoittamisesta ja käyttämisestä soveltuvat paremmin muinaisiin kuin\nmeidän aikoihimme. Hän antaa kuitenkin joitakuita oivallisia neuvoja\nja suosii sitä perusaatetta, että vakava vastustaja on vaiennettava\nsaattamalla hänet naurun alaiseksi, vaan jos hän koettaa meitä\nsaattaa naurun alaisiksi, on hän vakavuudella vaiennettava.\n\nAristoteleen esitys _Runoudesta_ on varsin huvittava, mutta hänellä\nei ole nykyaikaista romantillista käsitystä runotaidosta. Hän esittää\nsitä suorastaan mukailevana taiteena, vaan myöntää runoilijoilla\nolevan alkuperäistäkin luomiskykyä. Puhuessaan huvinäytelmästä antaa\nhän mainion määritelmän \"naurettavalle\" ja lukee siksi senlaiset\nvirheet ja vastukset, jotka eivät tuota mitään tuskaa taikka\nvahinkoa. Rumat väännellyt kasvot esim. ovat naurettavat, jos ei\nniiden näkeminen meitä tuskistuta. Selittäessään murhenäytelmää\nmäärittelee hän tätä surullisen, laajuudeltaan rajoitetun, päättyneen\ntapahtuman esitykseksi, joka kehittyy henkilöiden toiminnan eikä\nkertomisen kautta, jossa ulkonaisena kaunistuksena on kielen\nsomuus ja joka säälin ja pelon kautta aikaan saattaa tunteiden\njalostumisen. Hän sanoo myöskin murhenäytelmään vaadittavan aineeksi\nansaitsematonta onnettomuutta yhteydessä oikeuden kanssa, niinkuin\nasia on Oidipossa. Samoin kuin muissakin taideteoksissa pitää\nmurhenäytelmässä olla sisällistä yhteyttä, johon kuuluu se, että\njokainen on elollisessa yhteydessä kokonaisuuteen, niin ettei mitään\nosaa saateta muuttaa tahi jättää pois kokonaisuuden siitä kärsimättä.\nHän moittii sivutapausten väliinpistämistä, joten jonkun näyttelijän\nmieliksi tehdään, ja arvelee että on menty liian pitkälle puhtaassa\nnäytelmällisyydessä. Hänen muistutuksensa epillisestä runoudesta\novat lyhyet; tätä hän pitää tragediaa halvempana, vaan historiaa\nsyväaatteisempana ja vakavampana.\n\nPuhuttuaan oppimis- ja opettamistavasta esittää Aristoteles\n_Etikassaan eli Siveysopissaan_ oppinsa ihmiselämästä tahi\nmielipiteensä korkeimmasta hyvästä, johon ihmistoimilla pyritään.\nHän edellyttää, että valtion ja yksityisen tarkoitukset ovat\nsamat, mutta kauemmin asiaa käsiteltyään huomaa hän jokaisella\nkansalaisella olevan omat tarpeensa ja avunsa, ja tekee sentähden\neroituksen siveysopin ja valtio-opin välillä. Onnella itsellä, sanoo\nhän, pitää olla tarkoituksensa itsessään, ja se riippuu ihmisen\nomasta toiminnasta; ihmisen korkein lahja on ajatteleva järki ja\nhänen paras onnensa filosofillinen miettiminen. Sellainen elämä\ntosin on ihmisluontoa korkeammalla, vaan meidän tulee kuitenkin\npyrkiä siihen ja koettaa itsessämme herättää jumalallista puolta,\njoka on ihmisen oikea minuus. Sitten seuraa hyve, joka on joko\nsiveellinen taikka ajullinen. Edellistä esittää Aristoteles\ntahdon -- eikä järjen -- tilana, ja sanoo ihmisen aivan niinkuin\nharjoituksesta tottuvan taiteisin ja siten tulevan oikeamieliseksikin\noikeuden harjoittamisen kautta. Toiminnat, joilla on sisällinen\ntaipumus uudistua, synnyttävät siten tapoja ja tahdon tiloja. Kun\nAristoteles opetti, että hyveen tuntomerkkinä on oikean \"keskitien\"\nnoudattaminen, muotoili hän ainoastaan Kreikkalaisissa vallitsevan\n\"kohtuuden\" tunnon; sillä nämät halveksivat kaikkea \"liiallisuutta\",\npitäen sitä järjettömyytenä ja raakuutena. Samoin kuin Platonkin\nluettelee hän hyveet ja osoittaa jokaisen niistä kulkevan keskitietä\nkahden liiallisuuden välillä. Rohkeus esim. on arkuuden ja hurjuuden\nkeskivälillä. Siveellisen ihanuuden tunto löytyy ihmisluonnossa,\nmutta täydellisenä se tavataan ainoastaan viisaan miehen mielessä, ja\nsiinäkin vain käytännöllisen harjoituksen jälkeen; siveellisyyteen\npääsee ainoastaan pitkällisen toiminnan kautta. Sillä tavoin\nsaavuttaa siveellinen mies, joka vapaasta tahdosta menee hyvän\nasian puolesta kuolemaan ja sen eteen uhraa onnellisen elämänsä,\njota hän rakastaa, \"ihanuuden\" eli siveellisen täydellisyyden.\nAristoteles eroittaa siveysopin uskonopista ja pitää viisautta\najatusky'yn etevyytenä. Oikeus riippuu valtion asetuksista. Kohtuus\nperustuu hänen mielipiteensä mukaan sielun tasapainon ylläpitämiseen\nmielenvietteitä seuraamatta. Itse katsoo Aristoteles anteliaisuuden\nitaruutta paremmaksi. Jalous on sielun ylevyys, joka halveksii\nkaikkea vähäpätöistä ja enemmän etsii ihanuutta kuin etua. Sellaisen\nmiehen liikunnot, sanoo hän, ovat hitaat, hänen äänensä syvä, hänen\npuhetapansa komea. Hyviä ominaisuuksia, vaikka vähempiarvoisia, on\nolla sävyisä olematta ryhditön, ystävällinen alentumatta orjalliseen\npolvistumiseen, yksinkertainen käytökseltään olematta ynseä taikka\nnöyrä, ja pilapuheinen rupeematta ihmisten naurettavaksi.\n\nEtikan kolmessa seuraavassa kirjassa esitelty aine on epäilemättä\nAristoteleen kehittämä, vaan nähtävästi se ei ole hänen itsensä\nkirjoittama. Oikeusopissa ovat huvittavimmat ne kohdat, joissa\nhän puhuu rahan laadusta, arvosta ja hinnoista. Mitä ajallisiin\netevyyksiin tulee, opimme me, että viisaus on filosofillisen järjen\nja ajatus täysin kehittyneen käytännöllisen järjen loistokohta.\nSitten seuraa tutkimus välitilasta hyveen ja paheen välillä. Erittäin\npuhutaan siitä itsehillitsemättömyydestä eli heikkoudesta, joka\nosoittautuu houkutukseen antautumisessa; siinä esitellään aate\nihmisestä, jolla ei ole mitään omaatuntoa ja joka katumatta kokonaan\nseuraa paheen yllytyksiä.\n\nYstävyysoppia taas käsitellään Aristoteleen omalla esitystavalla.\nHän ei ensinkään suosi \"platonilaista rakkautta\" eli kiihkeitä\nystävällisyysliittoja samaa sukupuolta olevain henkilöjen välillä;\nmutta hän puhuu hehkuvasta tulesta, joka täyttää sydämen siveellisen\nystävän toimia katsellessa ja jota ilman ei ketään saata kutsua\noikein onnelliseksi. Mitä ystävä todellakin tekee hyväksesi, sanoo\nhän, se on siinä että hän -- myötätuntoisuuden ja vastaluontoisuuden,\nsopusointuisuuden ja kuitenkin erilaatuisuuden yhteisestä\nvaikutuksesta -- kohottaa sinun persoonallista itsetuntoasi ja antaa\nsinulle sen nuorekkaan virkeyden, josta onni riippuu. Ainoa tärkeä\naine, jota siveysopissa vielä käsitellään, on Huvi, joka, kuten\nAristoteles toteen näyttää, ei ole tunto siitä, mikä sulostuttaa\nelämää, vaan tunto elämästä itsestä, tunto ky'ystä, mistä tahansa,\njoka on löytänyt oikean esineensä. Sentähden pitää huvin itsessään\nolla jotakin hyvää; mutta ollakseen hyvä pitää sillä ennen kaikkia\nolla oma tarkoituksensa tahi olla jotakin, jota sellaisenaan halutaan\n-- jotakin kauttaaltaan arvokasta, johon mieli mieltymyksellä\nkiintyy. Ja siten suljetaan kaikki tyhjänpäiväiset huvit pois siitä,\nmikä on hyvää.\n\n_Valtio-opissaan_ puhuu Aristoteles perheestä valtioainesten\nperustajana. Tarkastettuaan edeltäjänsä oppisuunnitelmia ja\nmuutamia voimassa olevia valtioasetuksia esittää hän omat\nmielipiteensä ihanteellisesta valtiosta ja päättää esityksensä\nantamalla muutamia käytännöllistä valtiotointa koskevia neuvoja.\nHänellä on apuna suuri varastonsa historiallisia tapahtumia ja\nmuukalaiskansojen tavoista tekemänsä tutkimukset; mutta luontoon\nvedotessaan on hän epälogillinen. Hän väittää esim. että perheessä\nluonnostaan on mies, vaimo, lapsia ja orjia. Hän sanoo orjuutta\ntarpeelliseksi laitokseksi, jotta kansalaisilla olisi loma-aikaa\naatteellisiin pyrintöihin, ja että on laillista sodalla pakoittaa\norjuuteen kansoja, jotka luonto itse on orjiksi määrännyt. Hän\nkatsoo myöskin karsaasti kauppaa ja asioimistointa, vaikka hän\nmyöntää ettei niitä ilmankaan voida tulla toimeen, ja selittää\nkorollisten lainojen olevan aivan luonnottomia voiton tuottajia,\nkun muuttavat rahan sen oikeasta luonnosta, vaihtokaluna olosta,\nja pakoittavat sen kasvamaan. Ihannevaltiosta puhuessaan sanoo\nhän, että valtion tai yhteiskunnan, jolla on hyvät lait ja joka\nei tiedä mitään sodasta ja liitoista ulkovaltioiden kanssa, on\nhyvinkin mahdollista niin eroittautua muista, että se saattaa\nvaipua aatoksiin, joilla ei ole mitään ulkonaista saavutettavaa\nsilmämääränä, vaan ainoastaan tarkoittavat sen omaa kehittymistä,\nkoskapa kuitenkin tosiaatteelliset pyrinnöt ovat kaikista ylevimmät.\nHänen käytännöllisempi suunnitelmansa tällaista valtiota varten\nosoittaa, että tämän valtion pitää olla suuruudeltaan rajoitettu,\nettä jokaisen täysillä oikeuksilla varustetun kansalaisen tulee ottaa\nosaa hallitukseen; ettei yhdelläkään käsityöläisellä eikä kauppiaalla\npidä oleman kansalaisoikeutta; että muukalaisten maahanmuuttamista\nei ole edistettävä; että laivasto on orjilla miehitettävä; että\nkaupungin pitää viettää itään päin ja että sotakurin tulee olla\nankara kuten Spartassa. Kaiken kouluopetuksen pitää enemmän\ntarkoittaman sielun viljelystä kuin hyötyä. Ruumiinharjoituksissa\ntulee huolellisesti välttää liian aikaista voimain ponnistusta.\nMusiikkia tulee harjoittaa sen siveellisen ja kasvattavan vaikutuksen\nvuoksi ja sentähden että se voimakkaasti vaikuttaa mielenliikutusten\njalostumiseen. Hän puolustaa omistusoikeutta luonnolliseksi ja sanoo,\nettä siitä minkä tietää omakseen on enemmän nautintoa, kuin vieraan\ntavarasta.\n\nJättäen ihanteellisuuden ja ryhtyen todellisuuteen esittää hän eri\nhallitusmuotojen suunnitelmat, syyt niiden syntyyn, niiden kunkin\nedut, hyvät ja huonot puolet sekä käytännölliset keinot huonojen\npuolien poistamiseksi -- viisaasti huomauttaen, etteivät ne koskaan\nperustu vähäpätöisiin seikkoihin, vaikka sellaiset usein antavat\naihetta kansankapinoihin. Hän osoittaa, miten monarkia vähitellen\nmuuttuu hirmuvallaksi, ylimysvalta harvainvallaksi ja yhdistynyt\nhallitusmuoto kansanvallaksi, mainiten ne eri lajit kateutta,\njota kukin niistä saattaa herättää. Paras valtiollisen vakavuuden\nsäilyttämiskeino on kultasen keskitien noudattaminen.\n\nAristoteles ryhtyy sitten mietiskeleviin tieteisin, joita hän\nkäsittelee kolmessa eri luokassa: luonnonfilosofia, elo-oppi ja\nmetafysika. Hän alkaa tutkimalla olevuuden luontoa ja ratkaisee ne\npulmat, joihin edelliset filosofit ovat takeltuneet, eroittamalla\nmahdollisuuden ja todellisuuden toisistaan. Kaikessa olevassa keksii\nhän kolme alkuperustetta: aine, josta se on syntynyt, muoto tai\nluonto, joka sillä on, ja eroittauminen kaikista muista luonnoista.\nSiten on esine se, mikä se on, sen kautta että se ei ole mitä se ei\nole, ja kaikella olemisella on sekä negativinen että positivinen\npuoli. Luonnon oleminen on, sanoo hän, itsestään selvä, koska\nliikkumisen ja levon perussääntö on aineilla, ja luonnollisten\naineiden syntymiseen on syyksi otaksuttava joku tarkoitus. Hän hylkää\nsen mielipiteen, että taivaat ja jumalallisimmat näkyvistä esineistä\nolisivat sattumasta syntyneet. Maailman, sanoo hän, on täytynyt\nolla ikuisesti olemassa, sillä kaikki, mikä luotu on, tulee ensiksi\ntodellisuudeksi mahdollisuudesta: muna ja siemen ovat esimerkkejä\nviimemainitusta, lintu ja kukka edellämainitusta. Mutta samoin kuin\non täytynyt olla olemassa lintu ennen munaa ja kukka ennen siementä,\nniin on todellisuudenkin aina täytynyt löytyä ensiksi, emmekä me voi\nkäsittää että maailma joskus ei olisi ollut olemassa.\n\nMaailmakaikkisuuden toisella puolella, arvelee hän, ei löydy paikkaa,\ntyhjyyttä eikä aikaakaan; mutta kuitenkin, sanoo hän, ne olennot,\njotka ovat siellä, missä ei ole aikaa eikä paikkaa, iankaikkisesti\nviettävät täysin onnellista, iloista ja rauhallista elämää. Hänen\nmielipiteensä taivaankappaleista on, että ne ovat pelkkää eeteriä;\nettä ne näyttävät loistavilta siksi että se hankaaminen, joka\nniiden nopeasta pyörinnästä syntyy, tekee ne tulikuumiksi -- ja\ntähdet välkähtelevät sentähden että ne ovat niin kaukana, jotta\ntulevat meidän nähtäviimme heikkona, vavahtelevana valona. Hän\nluuli myöskin maailman olevan liikkumattomassa maailmakaikkisuuden\nkeskipisteessä, ja pilkkasi pytagoralaisten arvelua, että maa ja\ntähdet kulkivat yhteisen keskitulen ympäri. Hän arveli aivan oikein\nmaata pallon muotoiseksi ja huomautti siitä, että se heittää pyöreän\nvarjon kuulle, kun tämä pimenee. Pyrstötähtiä piti hän kulkevina\nmeteoreina, samaa ainetta kuin linnunrata. Hän koetti myöskin arvata\nmaan muodostuskehitystä ja suuruutta; mutta enimmäkseen olivat hänen\nmielipiteensä taivaankappalten luonnosta ja järjestyksestä vääriä.\nKuitenkin hyväksyivät myöhemmät ajattelijat viitenätoista vuosisatana\nhänen mielipiteensä. Kemiasta ei Aristoteleella ollut mitään\nkäsitystä, ja teoksessaan \"Synnystä ja häviämisestä\" hän ei mene\npitemmälle, kuin että eroittaa neljä alkuainetta niiden virneisiin\nperusominaisuuksiin: lämmin, kylmä, märkä ja kuiva, joista lämmin ja\nmärkä muodostavat ilman, lämmin ja kuiva tulen, kylmä ja märkä veden,\nkylmä ja kuiva maan.\n\n_Elo-opillisissa kirjoituksissaan_ pitää Aristoteles luontoa\nkokonaisuudessaan katkeamattomana yhteytenä, joka alkaa elottomista\nalkuaineista ja jatkuu asteittain kasvi- ja eläin-kunnassa\nihmiseen asti, jonka sielu lapsuudessa on samalla kannalla kuin\nalhaisempain eläinten. Puhuessaan _\"Eläinten osista\"_ johti hän\nneljästä alkuaineesta soluverkoston muodostumisen; siitä syntyvät\nelimet ja näistä taas elimellinen olento. Hänen periaatteensa oli,\nettä kaikki, mikä eri lajeilla oli yhteistä, oli käsiteltävä ennen\nniitä toisistaan eroittavia eroavaisuuksia. Sentähden tuo hän vasta\nmyöhemmin esiin ajatuksensa _\"Sielusta\"_ ja seuraa elon periaatetta\nsen asteittain voimakkaammiksi kehittyvissä olomuodoissa. Tämän\nyhteydessä ovat hänen _\"Fysiologilliset tutkimuksensa\"_ eli hänen\nmietteensä muutamista elollisten olentojen toiminnoista, ja samalla\nmuutamista parittain asetetuista vastakkaissuhteista: valvonnasta\nja unesta, nuoruudesta ja vanhuudesta, sisäänhengityksestä ja\nuloshengityksestä, elämästä ja kuolemasta.\n\nKäsitellessään yleisiä oloja osoittaa hän teoksessaan _\"Eläinten\nliikuntoky'ystä\"_, kuinka luonto on sovittanut elimet minkä\nmihinkin tarkoitukseensa. Hänen seuraava aineensa on _\"Eläinten\nsikiämisestä\"_, ja hän lopettaa esityksensä _\"Eläintutkimuksilla\"_.\nUseimmat hänen fyysillisistä selityksistään ovat väärät. Niin hän\nesim. sanoo elämää luontoperäiseksi sydämessä asuvaksi tuleksi;\nhengitystä jäähdytystoimeksi, joka estää elon liekin tukehtumista, ja\nsuuta sekä syömisen että jäähdytyksen välittäjäksi muilla kaikilla\npaitsi ei kaloilla. Samoin on sydän älyn asuinpaikka, ja aivoilla,\nruumiin kylmimmällä ja kosteimmalla osalla, on tarkoituksena\nhengityksen helpottaminen ja elon tulen jäähdyttäminen. Kuumien\nilmanalojen asukkaat elävät kauemman kuin kylmien, ja miehet ovat\npitkä-ikäisempiä kuin naiset. Kuitenkin oli hänellä aavistus\nfysiologian ja lääketieteen tulevasta kehittymisestä, sillä hän\nlausui parhaitten lääkärien etsivän tieteensä perusteet luonnosta.\n\nHänen pikemmin huvittava kuin luotettava _\"Kertomuksensa eläimistä\"_\nperustuu epäilemättä sivistymättömiltä saatuihin tietoihin. Kuitenkin\non hänen kertomuksensa jalopeurasta tuiki tarkka ja todenperäinen,\nja hänen kokoelmansa tosiseikkoja, jotka koskevat lähes viittä\nsataa eri lajia nisäkkäitä, lintuja, matelijoita, kaloja ja vielä\nalhaisempiakin olentoja, on epäilemättä ollut suurena tien raivaajana\neläintieteellisille tutkimuksille. Arvellaan myöskin Septuagintan\n(noin v. 200 e.Kr. tehdyn kreikankielisen raamatunkäännöksen)\nkääntäjän kreikankieliseen muotoon pukiessaan luonnonhistorialliset\npaikat seuranneen Aristoteleen mielipiteitä.\n\nVaikka muutamat Aristoteleen ensimmäisistä kirjoituksista koskivat\nmetafyysillisiä aineita, niin näyttää siltä, kuin hän niin kauan\nkuin mahdollista olisi viivyttänyt filosofillisen järjestelmänsä\nesittämistä, Sentähden antoikin hänen koulunsa nimen \"Metafysika\",\nse on fysikan _jälkeen_ seuraava, sille opille aatteen ja\nesineiden muodoista, jota hän milloin nimitti viisaudeksi, milloin\nfilosofiaksi, milloin teologiaksi.\n\nHänen ensimmäinen kirjansa _metafyysillisiä tutkimuksia_ sisältää\nfilosofian historian Taleen ajoilta hänen aikaansa asti, ja tästä me\nopimme ennen muinoin löytyneen aikakauden, jolloin sanoja \"syy\" ja\n\"peruste\" ei oltu milloinkaan kuultu, ja että jokainen aatosperäinen\nsana, jonka me lausumme, on lähtenyt entisten aikain opeista ja\nmielipiteistä. Hän osoittaa myöskin, kuinka ajattelijat, jotka ovat\nlähteneet ainoastaan aineellisesta perusaatteesta, vähitellen ovat\ntulleet aatteisin liikuntovoimasta, muodosta ja tarkoituksesta.\nTäydellisesti selittämättä oppiansa sielun suhteesta ulkonaisiin\nesineihin, sanoo hän sielussa olevan kahdenlaista järkeä: toinen\npassivinen, joka muodostuu vastaanotettujen vaikutusten mukaan;\ntoinen konstruktivinen, joka muodostaa kaikki, kuten valo antaa\nväreille todellisen olomuodon, koska ne ilman valoa jäisivät\nainoastaan mahdollisuuksiksi. Aine on kaiken olemisen pohjana. Mutta\njos aineella ei ole muotoa, niin ei sitä voida aistia, ja siis se\nei saata olla todellinen. Aine on aina edellytettävä löytyväksi,\nvaikka me emme voi sitä huomatakaan. Sentähden on mahdotonta käsittää\nainetta todellisena olemisena. Yhtä mahdotonta on ajatella, että\njärki ei olisi alkuperäistä olemista. Toisessa kohdassa osoittaa\nhän kaikkien esineiden ominaisuudet suhteellisiksi; ne ovat saaneet\nnimensä ihmisen katsantotavan mukaan, ja niin on, sanalla sanoen,\nihminen kaiken määrääjänä.\n\nAristoteleen yleinen filosofia ei kuitenkaan ole yhtä tarkka ja\ntodenperäinen kuin hänen tieteelliset oppinsa. Hän arveli meidän\nvälillisesti saavan aistimisemme: vesi on näön välittäjä, ilma\nkuulon, tuli hajun ja maa tunnon. Mutta valo on olemista eikä\nliikuntoa; ja sentähden Empedokles on väärässä väittäessään valon\nkulkevan auringosta maahan ja että löytyy silmänräpäys, jolloin\nkaikkia säteitä ei vielä näy. Aristoteleen mainioimpia oppipäätelmiä\non oppi aateassociationin laista, jonka mukaan sielussa löytyy\nmäärättyjä kiinnityskohtia, joten muisteleminen on ennen tunnetun\nmieleen johtamista. Koettaissamme muistella jotakin etsimme me\nsellaista, joka yhtäläisyyden, erinkaltaisuudon, samanaikaisuuden\nvuoksi tahi samaan sarjaan kuuluvana on yhteydessä siihen, mitä me\nhaluamme ajatella, eikä yhdelläkään eläimellä ole muistelomiskykyä,\nvaan ainoastaan ihmisellä, vaikka useilla onkin muisti.\n\nAristoteleen mielipiteet kolmesta suuresta filosofillisesta\nkysymyksestä: ihmissielun kohtalosta, vapaasta tahdosta ja Jumalan\nluonnosta ovat kaikista hänen kirjoituksistaan koottavat. Uskoiko\nhän vai eikö uskonut tämän elämän jälkeen löytyvän toista elämää, se\non epätietoista. Mitä vapaasen tahtoon tulee, oli hän sitä mieltä,\nettä ihmisen tahtoa määräsivät hyvin monet ulkopuolelta vaikuttavat\nseikat; mutta hän ei tehnyt näistä asioista mitään varmaa päätöstä,\nvaan pysyi ainoastaan siinä, että kukin oli ainakin apu-syynä,\nvaikk'ei olisi ollutkaan ainoana syynä luonteesensa ja tekoihinsa.\nHän arveli ihmissuvun iankaikkisesti olleen olemassa ja hirveän\nluonnonmullistuksen, ihmisten päästyä määrättyyn tieteelliseen,\ntaiteelliseen ja yhteiskunnalliseen täydellisyyteen, tehneen lopun\nheistä kaikista; ainoastaan muutamat ovat jääneet eloon, ja niissä\non kehitystoiminta uudelleen alkanut ja samalla tavoin yhä edelleen\njatkanut uudistumistaan.\n\nJos ei oteta lukuun satunnaista vertausta, jossa hän sanoo Jumalan\nolevan maailmalle mitä sotapäällikkö on sotajoukolle, ei Aristoteles\nmissään puhu jumaluuden tahdosta, huolenpidosta taikka maailmaa\njohtavista ominaisuuksista; hän puhuu ainoastaan korkeimmasta\nolennosta, joka, ollen itse liikkumattomana, on syynä kaikkeen\nliikkumiseen ja on järkevien ajatusten ja pyrintöjen esineenä --\nlyhyesti sanoen: hyvyys. Me saamme tietää, että olisi mielettömyyttä\narvella tällä olennolla olevan inhimillisiä toimintoja muita kuin\nfilosofillinen ajatteleminen; mutta tämän olennon onni on ikuinen,\nja sillä on, taikka pikemmin se on lakkaamatonta, ikuista eloa ja\npysyväisyyttä.\n\nKun Aristoteleen teokset olivat olleet unhotuksissa kolme vuosisataa,\njolloin kaikki voimallinen ja alkuperäinen ajatustyö oli lakannut,\nvedettiin ne jälleen esiin Romassa noin viisikymmentä vuotta\nennen kristillistä ajanlukua, ja kansat rupesivat niitä pitämään\nsamassa arvossa kuin pyhiä kirjojaankin. Katolisessa kirkkokunnassa\nkäytettiin Aristoteleen kirjoituksia nuorisolle opetettaissa logikaa\nja metafysikaa. Kolmannellatoista vuosisadalla oli kristinusko ne\ntäydellisesti omistanut itselleen, ja Dante ylisti Aristotelesta\n\"oppineiden mestariksi\". Ne olivat akademiallisten harrastusten\npääaineena aina kuudenteentoista vuosisataan saakka, jolloin sen\najan uudet filosofit rupesivat niiden luotettavuutta epäilemään. Nyt\nAristoteleen teoksilla suureksi osaksi on ainoastaan historiallinen\narvo, mutta ne ovat kuitenkin kirjoitetut kaikkien aikain\najattelijoita varten, ja nämät tulevat aina käsittämään niiden\npysyväisen arvon.\n\n\n\n\nDemostenes.\n\n\nKuoli v. 322 e.Kr.\n\nKreikkalaisen elämän jaloimmat ilmiöt ja sen parhaimmat vaikutukset\nmaailman sivistykseen olivat mitä likeisimmässä yhteydessä niihin\nvapaisin yhteiskunnallisiin oloihin, jotka siellä vallitsivat,\nnimittäin että Kreikassa oli koko joukko itsenäisiä pikkuvaltioita,\njotka kuin kuolemaa kauheksuivat kaikkia ulkoa päin tulevia käskyjä\nja heidän oloihinsa sekaantumisia; ja Demosteneen puheita ei saateta\nymmärtää tuntematta Kreikkalaisten senaikuista valtiolaitosta.\n\nViidennellä vuosisadalla ennen Kristuksen syntymää oli Athena\nKreikkalaisten valtioiden etupäässä; mutta sen jouduttua\ntappiolle meritappelussa Aigospotamon luona saivat Spartalaiset\nylipäällikkyyden ja tekivät Persialaisten kanssa rauhan, joka\nsuorastaan saattoi Kreikkalaiset Persialaisten vallan alaisiksi.\nSparta mursi siten Kreikkalaisten voiman ja yhteyden saattamalla\njohtavat valtiot Persialaisten ylivallan alaisiksi vasallivaltioiksi\nja teki siten kaikiksi ajoiksi Kreikkalaisille mahdottomaksi yhtyä\npohjoispuolelta hyökkääviä vihollisia torjumaan. Spartan täytyi\nkuitenkin väistyä Theben tieltä, joka pyrki uudestaan rakentamaan\nliittoa ja kilpailijaansa heikontamaan, siksi kuin Athena, joka oli\nnoussut sorrostilastaan, vielä kerran pääsi entisiin voimiinsa,\nja siihen aikaan, kuin Filippos nousi Makedonian valtaistuimelle,\noli Aigeian meri Athenan sisäjärvi. Mutta Athena ei kuitenkaan\nenään kyennyt pitämään päälliköltänsä kurissa, ja sisällinen sota\nsyttyi, jolloin mahtavimmat liittolaiset siitä luopuivat. Vielä\nsen lisäksi syntyi Athenassa rauhan puolue, ja sen edustajat\nhoukuttelivat puoleensa rikkaat pyrinnöillään vapauttaa heitä\nraskaasta varallisuusverosta. Muuten kansalaiset pitivät rauhallista,\nhuoletonta elämää vaivaloista sotapalvelusta parempana, eikä kukaan\naavistanut Makedoniasta päin uhkaavaa vaaraa.\n\nTämän maan asukkaita olivat Kreikkalaiset aina pitäneet raakalaisina,\nkunnes kuningas Arkelaos neljännellä vuosisadalla ennen Kristusta\nalkoi heidän sivistyttämistään harrastaa ja koetti saattaa heitä\nKreikkalaisen valistuksen yhteyteen. Sisällinen eripuraisuus\nkuitenkin esti heidän kehittymistään, ja kun Filippos viittäkymmentä\nvuotta myöhemmin astui hallitukseen, oli hänellä joka taholla\nvihollisia, muiden muassa Athenalaisetkin. Mutta päästettyään\nvapaaksi muutamia vankeja, teki hän rauhan ja luopui vaatimasta\nAmfipoliin kaupunkia, jonka joutuminen Athenalaisten valtaan olisi\ntehnyt näille mahdolliseksi pitää voimassa ylivaltansa merellä.\nSitten kävi Filippos menestyksellä sotaa läheisimpiä naapurikansoja\nvastaan, ja nähtyään, etteivät Athenalaiset vielä ryhtyneet\nAmfipolista valloittamaan, otti hän kaupungin suojeluksensa alle\nja teki liiton myöskin lähellä olevan Olynton kanssa. Sen jälkeen\notti hän haltuunsa Potidaian väkivallalla ja Pydnan kavaluudella.\nSiten sai hän yhtenä ainoana vuonna valtaansa kolme erittäin tärkeää\npaikkaa rannikolla sekä avoimen tien niiden läheisyydessä olevaan\nkultarikkaasen seutuun, jonne hän perusti Filippin kaupungin.\nVähitellen lisättyänsä sotajoukkoaan ja apuvarojaan tuli hänestä\nKreikkalaisille hyvin vaarallinen vihollinen.\n\nDemostenes syntyi siihen aikaan, jolloin Athenan valta oli\nsuurimmallaan, ja hän oli juuri kasvanut mieheksi, kun Filippon\nvalta alkoi hänen maanmiehiään arveluttaa. Hänen isänsä oli\nAthenalainen porvari rikasta keskisäätyä, mutta tämä kuoli\nkun poika ei vielä ollut seitsemää vuotta vanhempi. Holhojat\nhoitivat perintöä kehnosti, jotta Demostenes alkoi uransa köyhänä\nmiehenä. Kuitenkin oli hän saanut hyvän kasvatuksen, ja vaikka\noli ruumiiltaan heikko, oli hänellä hengellisessä suhteessa luja\ntahdon voima ja vankka kestävyys. Ruvettuansa erään asianajajan\noppiin, aloitti hän puheharjoituksensa, ja kerrotaan -- vaikka\nkertomuksen luotettavuutta emme mene takaamaan -- hänen ottaneen\nsuuhunsa pieniä kiviä änkyttämisestään parantuakseen ja vahvistaneen\nkeuhkojansa ja ääntänsä puhumalla ääneensä nopeasti kulkien mäkiä\nylös ja harjoittamalla lausumista meren rannalla myrskyn ja aaltojen\npauhatessa. Hän edistyi hyvin pikaisesti, ja jo ennen kolmatta\nkymmentä ikävuottaan oli hän asianajajana saavuttanut suuren\nluottamuksen. Hänestä tuli tietysti myöskin valtiomies, koska\nAthenassa laki ja valtiotaito olivat toisiinsa niin läheisessä\nyhteydessä.\n\nHän esiintyi valtiollisessa asiassa ensi kertaa erään Kabriaan\npojan puolustajana. Tämä oli isänsä jälkeen perinyt oikeuden päästä\nvapaaksi kaikista valtioavuista, joita lain mukaan kiskottiin Athenan\nvarakkaammilta kansanluokilta. Vastikään tehty asetus oli poistanut\nkaikki sellaiset poikkeukset, sanoen syyksi että oli loppu tehtävä\nkaikista vihattavista etuoikeuksista, yleiset rasitukset tasaisesti\njaettavat ja asetettavat siten, että yleiset kilpaleikit ja juhlat\nvietettäisiin tarpeellisella loistolla.\n\nTodistukseksi uutta lakia vastaan Demostenes toi esiin, että\nolisi parempi, että muutamat sitä ansaitsemattomatkin henkilöt\nnauttisivat sellaisia etuoikeuksia, kuin että valtion antamia lahjoja\notettaisiin takaisin ja luottamus valtion lupauksien pysyväisyyteen\nvähenisi. Se olisi häpeäpilkku kansanvaltaiselle hallitukselle, ja\nAthenalle, Kreikan jaloimmalle edustajalle, olisi erittäin tärkeätä\nkoettaa onnen kaikkia pitää saavuttamaansa oikeamielisyyden,\njalouden ja yleishengen mainetta vireillä. Kaikessa inhimillisessä\nlainsäädännössä on lukuun otettava mahdollisuudet ja sattumukset,\nja uusi laki olisi siis sodan julistus Nemesistä vastaan, joka aina\nrankaisee ylpeyttä ja uhkamielisyyttä. Hän muistutti kuulijoitaan\neräästä tilasta, jolloin he rahankeräyksillä olivat suorittaneet\nLakedaimonilaisille maksettavan velan, vaikka nämät olivat heille\ntehneet niin paljon vääryyttä, ja kysyi, eiköhän olisi häpeällistä,\njos he nyt, kun heillä oli vallassaan palkita hyväntekijöitä,\npitäisivät parempana syödä sanansa. Sellainen kateellinen, karsas\nmieliala olisi mitä suurimmassa määrässä Athenalaisten tunnetta\nvastaan. Kadehtivatko he hautapuheita taikka niiden palkitsemista,\njotka olivat kilpataisteluissa voittaneet, sentähden että ainoastaan\nharvoja syntyy, jotka sellaiseen kunniaan pääsevät? Ja oliko valtiota\nparempaa palvelusten palkitsijaa koskaan löytynyt? Meidän kielemme\nja lakimme, sanoi hän lopuksi, pitää oleman sellaiset, että ne eivät\nloukkaa uskonnollista käsitystä. Tulevaisuus on kaikille tuntematon,\nja pienet syyt saattavat synnyttää suuria tapauksia.\n\nEnsimmäisellä julkisella puheellaan vastusti hän sitä ehdotusta, että\nAthena julistaisi sodan Persialaisia vastaan. Minä pidän kuningasta,\nsanoo hän, kaikkien Kreikkalaisten yhteisenä vihollisena, mutta\nmuutamat luottavat häneen enemmän kuin omaan kansaansa. Jos löytyisi\nselviä todistuksia siitä, että hän aikoo hyökätä meidän kimppuumme,\nniin on luultavaa että kaikki yhtyisivät liittoon häntä vastaan.\nOdottakaamme sentähden siksi kuin vaara käy uhkaavammaksi; silloin on\nilmestyvä rahoja, vaan ei ennen. Älkää olko arkoja, älkääkä antako\nhoukutella itseänne sotaan ryhtymään. Älkää saattako Kreikkaa vaaraan\nkutsumalla kansaa kokoon, ellette voi saada sitä vakuutetuksi.\nVarustautukaa vihollisia vastaan, joita todella on olemassa, niin\nsaatte voimaa torjuaksenne kaikki muutkin, mutta älkää koskaan sanoin\ntaikka teoin harjoittako mitään vääryyttä. Pitäkäämme siitä huolta,\nettä toimemme ovat esi-isäimme arvon mukaisia.\n\nSeuraavana vuonna puhui hän Spartan tekemää ehdotusta vastaan, että\nryöstettäisiin Thebeltä osa sen aluetta sen määräyksen perustuksella,\nettä muutamat valtiot luopuisivat alueista, jotka vanhastaan niihin\noikeastaan kuuluivat. Lakedaimonilaiset, väitteli hän, menettelivät\nhyvin kavalasti: he sanovat, etteivät voi pysyä kiitollisuudessaan\nhädän hetkenä saamastaan avusta, jos te ette nyt salli heidän\ntehdä tätä vääryyttä. Mutta meille on paljon suuremmaksi kunniaksi\nvastustaa heidän ahneuttaan, sillä minusta näyttävät he sotaan\nryhtyneen, ei itseään suojellaksensa, vaan entistä valtaansa takaisin\nvoittaakseen.\n\nAthenalaiset eivät tahtoneetkaan asiaan sekaantua, ja seurauksena\noli, että Thebeläiset pyysivät apua Filippolta ja Makedonia siten\npääsi vaikuttamaan Kreikan asioihin.\n\nNeljän vuoden kuluttua oli Filippos koko Tessalian herrana\nja uhkasi Termopyleä. Sitten piiritti hän Heraionia, Trakian\nniemekkeen läheisyydessä olevaa kaupunkia, jonka Athenalaiset\nolivat miehittäneet. Tämä suorastaan uhkasi Athenalaisten\nviljakauppaa; mutta nämät, saatuaan tietää Filippon olevan sairaana,\nrauhoittuivat luulotellen välttäneensä vaaran. Mutta kun he\nolivat saaneet kuulla, että Filippos oli tointunut, valitettiin\nkansankokouksessa sotajoukkojen riittämättömyyttä, ja Demostenes\npiti ensimmäisen \"Filippolaisen\" puheensa Filippoa vastaan. Siinä\nsanottiin Athenalaisten joutuneen tukalaan asemaan, vaan vielä\nolevan toivoa, koska he vielä eivät olleet kaikkia tehneet mitä\nvoivat. Syynä siihen että Filippos oli niin vaarallinen, oli heidän\nvälinpitämättömyytensä; mutta Kreikan tähden ja Athenan kunnian\nylläpitämiseksi oli asiat aivan toisiksi muutettavat. Teidän sotanne\nFilippon kanssa, sanoi hän, on raakalaiskahakan kaltainen; ken\nensimmäisen iskun saa, tunnustaa aina kädellään paikkaa, mihin\nse sattui; jos häntä sivahutetaan toiseen paikkaan, koettaa hän\nkäsillään suojella sitä, vaan väistää tahi katsoa ihmisiä silmiin,\nsitä hän ei voi eikä tahdo. Suurimpia hupsuja ovat kuulumislatelijat,\njotka jaarittelevat Filippon aikomuksista, ikäänkuin hän muka\nantaisi tuumiaan ihmisten tiedoksi. Lopettakaamme sentähden kaikki\ntarpeettomat arvelut ja muistakaamme ainoastaan, että Filippos on\nvihollinen, joka kauan on meitä loukannut, ja että tulevaisuuden\nratkaiseminen on meidän omassa vallassamme. -- Mutta Athenalaisten\nherkkäuskoisuus ja välinpitämättömyys pääsi voitolle; turhaan\nDemostenes vetosi heidän isänmaanrakkauteensa.\n\nSitten seurasi Demosteneen mainio puhe Rodossaaren vapaista\nasukkaista, jotka olivat rikkoneet liittonsa Athenalaisten kanssa,\nmutta nyt hartaasti halusivat sitä uudistaa. Tässä tilassa puhui\nhän kansanvallan puolesta ja sanoi, että Ateenalaisille oli\nparempi kansanmielinen hallitus, vaikka kaikki muut Kreikkalaiset\nheitä vihaisivatkin, kuin harvainvalta näiden ollessa heidän\nystävinään. Valtioasetusten kumoojia tulee kaikkien vapauden\nystäväin pitää yhteisinä vihollisina. Niiden taas, jotka luopuvat\nesi-isiltä peritystä valtiollisesta menettelytavasta, ei pitäisi\nsallittaman olla neuvonantajina. -- Mutta nytkään ei kukaan totellut\nDemostenesta; Rodos sai pitää harvainvaltaisen hallituksensa.\n\nKun Filippos sillä aikaa oli pelästyttänyt Olyntolaisia hyökkäämällä\nerään heidän suojeluksensa alaisen, Kalkediken niemellä olevan\nkaupungin kimppuun, kääntyivät nämät Athenalaisten puoleen\navunpyynnöllä, ja Demostenes piti nuot kolme maan mainiota\n\"Olyntolaista\" puhettaan tämän liiton puolustukseksi. Hän koetti\nensin herättää rohkeutta maanmiehissään osoittamalla Filippon\nvallan heikot puolet ja puhumalla hänen siveettömästä elämästään;\nmutta hän selitti heille myöskin, että Filippos, jos he antaisivat\nOlynton joutua hänen käsiinsä, piankin siirtäisi sodan Attikaan.\nHänen viimeinen puheensa tästä asiasta on loistavin esitelmä mikä\nkoskaan on pidetty. Hän koetti saada Athenalaisia luopumaan siitä\nharhaluulosta, että he muka voisivat rangaista Filippoa, milloin vain\ntahtoisivat, ja hän käski heitä tarkasti varomaan, etteivät itse\ntulisi kaupassa häviämään. Hän kehoitti heitä lakkauttamaan lait\nyleisistä huveista ja muistutti heitä heidän esi-isäinsä urotöistä,\njoilla nämät olivat saavuttaneet kunnian sellaisen, ettei sitä\nkateus voinut vahingoittaa, eikä ainoastaan taistelulla ja aseilla,\nvaan myöskin kaupunkiansa niin taiteellisesti kaunistamalla, ettei\njälkimaailma koskaan ole voinut saada aikaan mitään niin ihanaa; ja\nkuitenkin olivat he yksityisessä elämässään niin vaatimattomia, ettei\nmainioimmillakaan pohatoilla ollut komeampia huoneita kuin heidän\nnaapureillaan. He eivät valtiollisella menettelyllään pyrkineet\nkokoomaan rahoja; jok'ainoa heistä katsoi velvollisuudekseen tehdä\ntyötä yhteisen hyvän eteen. Mutta, sanoi hän, katsokaa niitä miehiä,\njoiden valtiomiehenä-olosta meidän nykyinen asemamme on hedelmänä. He\novat nousseet keppikerjäläisistä rikkaiksi hekumoitsijoiksi; muutamat\nheistä ovat rakentaneet itselleen taloja, jotka ovat julkisia\nrakennuksia paljoa komeammat, ja samassa määrässä kuin valtion\nmahtavuus on vähentynyt, on heidän rikkautensa enentynyt.\n\nVihdoin sai hän Athenan kiihoitetuksi lähettämään sotajoukon\nliittolaistensa avuksi, ja Filippos menetti toisen silmänsä erään\nOlyntolaisen nuolesta, mutta kaupunki valloitettiin kuitenkin\nlahjomisten avulla ja tasoitettiin maata myöten.\n\nAthenassa saattoi rikas mies monella tavoin sortaa ja tehdä vääryyttä\nniille, joihin oli suuttunut, ja siten oli Demosteneskin joutunut\nerään Meidias nimisen miehen vihattavaksi. Koska tämä oli estynyt\nyrityksestään tehdä tyhjäksi ne lailliset varakeinot, joihin\nDemostenes oli ryhtynyt holhojiansa vastaan, vainosi hän Demostenesta\nkaikin tavoin ja kävi vihdoin julkisesti häntä ahdistamaan, josta\nhän kuitenkin haastettiin oikeuteen. Ei tiedetä varmaan, tuliko\nasia oikeudessa käyteltäväksi vai ei; ainakin löytyy Demosteneen\ntätä tilaisuutta varten laatima puhe vielä tallella. Se on täynnä\nsolvauksia, mutta siitä saa samalla käsityksen niistä vallan\nväärinkäytöksistä, joita saattaa kansanvaltaisessakin yhteiskunnassa\ntapahtua.\n\nMeidias oli, sanoo Demostenes, saanut aikaan, että tuli valituksi\nratsuväen upseeriksi, vaikka tuskin osasi ratsastaa poikki torin.\nHän oli Athenan erääsen esikaupunkiin rakentanut talon niin suuren,\nettä se pimitti kaikki muut läheisyydessä olevat talot. Tahdotteko\nte, kysyy hän, antaa hänen jäädä rankaisematta sentähden että hän\non rikas? Mutta jos sallitte sellaisen röyhkeän roikaleen, kuin\nhän on, rikkauteensa luottaen harjoittaa ilkeyttä, niin te annatte\nhänelle aseet käteen käytettäviksi teitä itseänne vastaan. Minä\notaksun teidän tuntevan hänen pöyhkeän ja ynseän käytöksensä, mutta\nmonet eivät tule kertomaan, mitä kaikkea ovat kärsineet pelätessään\nhänen käräjöimishaluansa; sillä kun konnalla ja äytärillä on\napunaan rahoja, on hänellä suojamuuri kaikkia hyökkäyksiä vastaan.\nHenkivartijoina on hänellä palkkasotureja ja käytettävinään on\nhänellä liuta todistajia, jotka vakuuttavat ja valehtelevat\nvähääkään arvelematta. Kaikki tämä uhkaa teitä jokaista; mutta\nyhdistyneinä te varmaankin olette häntä paljoa voimakkaammat ja\nvoitte hillitä hänen hävyttömyytensä. Minä tiedän aivan hyvin, että\nhän on vievä mukanaan lapsensa oikeuden eteen, nöyrästi puhuva\nja itkevä; mutta mitä enemmän hän niin tekee, sitä enemmän tulee\nteidän häntä kammoksua, sillä jos hänen käytökseensä olisi syynä\nkykenemättömyys nöyrästi käyttäytymään, niin olisi kohtuullista\nottaa huomioon hänen mielenlaatunsa; mutta koska hän osaa taitavasti\nteeskennellä, ei teidän tule antaa hänen itseenne vaikuttaa enempää\nkuin hänen menettelytapansakaan, jonka te kokemuksesta tunnette.\nEhkä hän on sanova minun valmistaneen puhettani, ja minä myönnänkin\nsen laatineeni niin hyvin kuin olen kyennyt; mutta hyvin tyhmähän\nminä olisin, jos sellaisia vääryyksiä kärsittyäni kammoisin vaivaa\naikoessani niitä teille esittää. Minä väitän Meidiaan laatineen\npuheeni, sillä se joka on antanut asiallisen aineen, häntä on\ntietysti syystä pidettävä puheenkin sepittäjänä, eikä sitä, joka\nainoastaan on nähnyt vaivaa keksiessään tapaa, jolla hän teille\nesittäisi oikeata asiaa.\n\nSurullinen nöyryytyksen aika odotti Kreikan kansaa. Vähitellen sai\nFilippos haltuunsa Termopylen ja koko Fokiin, jossa Delfin temppeli\noli. Nyt astui esille vastaisen puolueen etunenässä Aiskines,\nDemosteneen kuuluisa kilpailija, ja puolusti sitä häpeällistä rauhaa,\njonka Athena oli tehnyt veriin tahratun raakalaisen kanssa, hänen\npäästyään puheenjohtajaksi Amfiktyonien neuvostoon ja siten, ainakin\ntavallaan, Kreikkalaiseksi. Mutta Demosteneskin myönsi, ettei sen\nDelfin puolesta, joka nyt enään oli jälellä, kannattanut taistella,\nja että olisi ollut hulluutta kieltäytyä rauhaan suostumasta.\n\nFilippon valtiolliset toimet tarkoittivat Athenan eroittamista\nmuista, ettei se voisi saada koko Kreikkaa nousemaan kapinaan häntä\nvastaan; sentähden alkoikin hän sekaantua muiden valtioiden asioihin.\nDemostenes, hyvin oivaltaen hänen tuumansa, suostutti Athenalaiset\nitselleen uskoinaan Peloponnesoon siinä tarkoituksessa tehtävän\nlähetystoimen, että tehtäisiin tyhjäksi ahnastelijan vehkeet. Hän\nkävi useissa heidän kaupungeissaan, sanoi heille suoraan, ettei olisi\npuhumistakaan liitosta vapaitten valtioiden ja sortovaltiaan välillä,\nja huomautti, että muutamat kansalaiset mielellään alistuisivat\nvieraan vallan alle, jos he siten pääsisivät muita hallitsemaan.\nFilippos laittoi lähettilään Athenaan haihduttamaan näitä epäluuloja,\nja siitä sai Demostenes toistamiseen purkaa vihaansa Makedonian\nkuningasta vastaan.\n\nPaljon on keksitty kaupunkien varustuksia, niinkuin valleja,\nmuureja, kaivantoja j.m.s.; mutta viisasten ihmisten mielessä on\nyhteinen suojeluskilpi, kaikille hyödyllinen ja tarpeellinen,\nmutta erittäinkin vapaille kansoille tyranniutta vastaan, ja tämä\non -- epäluuloisuus. Säilyttäkää sitä, niin ei kukaan voi teille\ntehdä mitään pahaa. Jokainen kuningas ja sortovaltias on vapauden\nvihollinen ja lakien vastustaja. Olkaa siis varoillanne, ett'ette,\nkoettaessanne välttää sotaa, joudu vieraan valtiaan hallittaviksi.\n\nDemostenes teki heti sen jälkeen yrityksen saattaa Aiskineen\nkansalaistensa epäluulon alaiseksi, tuomalla esiin herjaavia\nsyytöksiä, että tämä oli Filippon juhta; mutta Aiskines vapautettiin\nkanteesta, vaikka tosin vain kolmenkymmenen äänen enemmistöllä.\n\nNyt Demostenes uudestaan käänsi puhujatoimintansa Filippon vehkeitä\nvastaan ja piti puheensa \"Kersonesosta\", jossa hän esitti että\nkansan ensin tulisi iskeä kiinni vihollisiinsa, ennenkuin haastoi\nystävänsä oikeuteen, niinkuin eräälle kelvolliselle sotapäällikölle,\nDiopeiteelle, oli tehty. Hän kävi ankarin sanoin valtiollisten\nvastustajainsa kimppuun ja moitti niille annettua lupaa puolustaa\nFilippon etuja. Hän kehoitti kansalaisiaan rankaisemaan kavalia\nvaltiomiehiä ja siten todistamaan, että kunnon miehet olivat sekä\nmuiden että omasta puolestaan antaneet hyviä neuvoja.\n\nEräässä toisessa puheessaan kysyy hän, arvelivatko he, että ne,\njotka hankkivat sotakaluja, ovat pidettävät rauhallisina ihmisinä\nsiksi kuin alkavat käyttää näitä sotakoneita muureja vastaan. Hänen\nmielipiteensä mukaan on sitä, joka varustaa valloitustarpeita,\npidettävä vihollisena jo ennenkuin hän on peistä viskannutkaan\ntai joustaan jännittänyt. Hän moittii heitä, kun ovat Filippolle\nmyöntäneet oikeuden toimia oman mielensä mukaan ja näyttävät\npitävän hänen menettelytapaansa pikemmin laillisen perillisen\nmenettelytapana, kuin orjan, joka hävittää ja turmelee sellaista,\njohon hänellä ei mitään oikeutta ole. Täytyypä löytyä joku syy,\njatkoi hän, minkä vuoksi Kreikkalaiset, jotka vanhastaan ovat olleet\nniin arkoja vapaudestansa, nyt niin halusta pyrkivät orjuuteen.\nNyt puuttuu jotakin, mitä löytyi niiden sydämissä, jotka voittivat\nPersialais-vallan eivätkä vaikeroinneet kestäessään kovia taisteluja\nmaalla ja merellä. Mitä se oli? Ei liukkautta ja kavaluutta,\nvaan petollisuuden ja lahjomisen kauheksumista. Nyt sitä vastoin\nherättää kateutta, jos joku henkilö saa lahjoja, naurua, jos hän\nsiitä puhuu, sääliä, jos hän siitä tuomitaan, ja vihaa niitä\nvastaan, jotka rikoksen ilmi antavat. Kansalliseen voimaan nähden on\nmeillä, vanhoihin aikoihin verraten, kaikki edut puolellamme, mutta\nnäiden nurkkakaupustelijoiden vehkeet tekevät ne hyödyttömiksi ja\njoutaviksi. Kreikan pelastus, niin lopetti hän puheensa, on teidän\ntehtävänne, Athenalaiset; tämän kunniatoimen ovat teidän esi-isänne,\nkestettyään monta suurta vaaraa, saaneet ja jättäneet sen teille\nperinnöksi.\n\nSeuraavana vuonna teki Filippos yrityksen valloittaa Byzantionia\n-- nykyistä Konstantinopolia -- ja muita läheisiä kaupunkeja;\nmutta Athenalaiset tulivat väliin, muut valtiot antoivat heille\napuaan, Filippos sai kokea kovaa vastarintaa, Athena saavutti\njälleen ylivaltansa merellä ja kansankokous antoi Demosteneelle\nkiitoslausunnon hänen hyvistä neuvoistaan ja innostaan.\n\nVähää sen jälkeen syntyi Aiskineen toimesta pyhä sota, jota käytiin\nsentähden että oli viljelty Delfin temppeliin kuuluva alue, ja\nFilippos valittiin Amfiktyonien (12:n Delfin ympärillä asuvan\nKreikkalais-heimon) sotajoukon johtajaksi. Hän marssi heti Elateiaan,\njoka oli ainoastaan 10 peninkulman päässä Athenan rajoilta, asettui\nleiriin ja kehoitti Thebeläisiä yhdessä hänen kanssaan hyökkäämään\nAttikaan.\n\nMainioimmassa puheessaan kuvaa Demostenes sitä vaikutusta, jonka\nsanoma tästä Athenassa herätti. Kaupungissa nousi yleinen hämmästys;\npäivän koittaessa kokoontui kaikki kansa Pnyxille; sanansaattaja\nkysyi: Ken haluaa puhua? Mutta ei kukaan astunut esille, ennenkuin\nDemostenes vihdoin pyysi sananvuoroa.\n\nFilippon tuuma, sanoi hän, on rohkaista ystäviään ja herättää\nkauhua vihollisissaan. Karkoittakaa siis tuska mielestänne ja\nastukaa maailman nähtäviin aseet kädessä, jotta ne, jotka ovat\nmyyneet isänmaansa, oppisivat tietämään, että teidän voimanne ovat\nannetut vapauden puolesta taistelevien käytettäviksi. Älkää esittäkö\nThebeläisille mitään ehtoja, vaan ilmoittakaa suoraan olevanne\nalttiit tulemaan heille avuksi. Jos he suostuvat tarjoukseen, niin me\nolemme menetelleet tavalla, joka tuottaa maallemme kunniaa; jos sitä\nvastoin ehdotus raukeaa tyhjiin, niin he siitä eivät saata syyttää\nmuita kuin itseään.\n\nNeuvoon suostuttiin, Demostenes lähetettiin asiaa ajamaan,\nThebeläiset hyväksyivät hänen ehdotuksensa, ja Athenalaisten\nsotajoukko marssi Boiotiaan ystävänä ja liittolaisena.\n\nTaistelu tapahtui Kaironeian luona. Väkeä oli kummallakin puolella\nmelkein yhtä paljon, mutta Kreikkalaisilla ei ollut kelvollista\nsotapäällikköä; Makedonialaista sotajoukkoa sitä vastoin johti\nFilippos ja hänen nuori poikansa Alexander. Taistelun päätökseksi\ntuli Kreikkalaisten vapauden kukistuminen. Demostenes taisteli itse\nKreikkalaisten riveissä ja piti hautapuheen kaatuneille. Mutta\nvaikka hänen ponnistuksensa hedelmäksi ei tullutkaan voitto, ei hän\nkuitenkaan menettänyt kansan luottamusta.\n\nKahta vuotta myöhemmin kuoli Filippos salamurhaajan kädestä; mutta\nDemosteneen vapaudenhaaveilut eivät sittenkään toteutuneet, eivätkä\nPersiasta saadut rahat olleet isänmaalle miksikään hyödyksi.\nAlexander kukisti pikaisesti Thebessä syntyneen kapinan, ja koko\nkaupunki hävitettiin maan tasalle, ainoastaan Pindaron huone\njätettiin koskematta. Peläten samaa kohtaloa kiiruhtivat Athenalaiset\nnöyrästi toivottamaan onnea voittajalle, joka siihen vastasi\nvaatimuksella, että kaikki puhujat, jotka olivat Makedonialaisia\n-- niiden joukossa tietysti Demosteneskin -- jätettäisiin hänen\nhaltuunsa. Tämän vaatimuksensa hän sittemmin kuitenkin peräytti.\n\nKun, Persialaisen vallan kukistuttua ja Spartan kuninkaan sankarina\nkaaduttua yrittäissään takaisin voittaa Kreikan vapautta, yleinen\nmielipide Athenassa oli kääntynyt jokaista vastaan, joka kehoitti\nAlexanderia vastustamaan, koetti Aiskines lannistaa kilpailijaansa\npuhumalla tehtyä ehdotusta vastaan että Demosteneelle annettaisiin\njulkinen kiitoslause: Demostenes ei ollut toimissaan käyttäytynyt\nrehellisesti, arveli Aiskines, eikä sentähden ansainnut mitään\nkunnianosoitusta. Demosteneen vastaus -- hänen puheensa \"Seppeleen\npuolesta\" -- puolusti hänen valtiollisen elämänsä virheettömyyttä.\nPelkäämättä sanoi hän kansankokouksessa, että hän, vaikka olisi\nedeltä päin arvannutkin miten asia oli päättyvä, olisi puhunut ja\ntoiminut samoin kuin hän oli tehnyt, ja selitti muistelevansa entistä\nmenettelytapaansa tyytyväisyydellä ja uljuudella. Aiskineen juonien\nkauttahan, sanoi hän, Filippos oli päässyt Termopyleen, joka oli\nkaikkien seuraavain onnettomuuksien alkuna. Vaikka olisikin kauheaa\najatella, että Kreikka tottelisi vieraan valtiaan käskyjä, niin\nkuitenkin olisi kunniaksi Athenalle että se oli koettanut parastaan\nsellaista häpeää poistaakseen. Mainiten muutamia loistavimpia\ntapauksia Hellaan entisestä historiasta muistutti hän kansalaisiaan\nsiitä, että onhan elämä kerran loppuva ja tuoni tempaava senkin, joka\nkoettaa piiloutua vasuun; mutta he ja heidän esi-isänsä olivat aina\nolleet valmiit astumaan kunnian tietä, aina alttiit nureksimatta\nkäymään siihen kohtaloon, jonka taivaiset ovat määränneet. Älkää\nluulko Filippoa syyksi kaikkien Kreikan onnettomuuksiin; niistä\nvastatkoot ne monet ilkeät roikaleet, joita silloin kaikkialla löytyi\nja joiden joukkoon tämä Aiskineskin kuuluu; sillä se, joka siemenen\nkylvää, on vastuun alainen siitä, mikä siemenestä kasvaa. Minua\nkummastuttaa, ettette heti ensi kerran hänet nähdessänne kammoksuen\nkääntäneet kasvojanne pois hänestä; mutta näyttää siltä, kuin synkkä\npimeys verhoisi totuuden teidän nähtävistänne.\n\nMinä pysyn siinä, että jos tulevaisuuskin olisi voitu edeltä päin\narvata, niin ei Athenan koskaan olisi tullut poiketa tieltään, jos\nse vähääkään välitti omasta kunniastaan, entisaikain muistoista\nja vastaisuuden arvostelusta. Se, joka itseään pitää ainoastaan\nvanhempainsa lapsena, odottaa kuolemaa, milloin se luonnon lakien\nmukaan on tuleva; mutta se, joka myöskin pitää itseään isänmaansa\nlapsena, sen mielestä on kuolemaa vähemmin pelättävä, kuin sitä\nhäpeää ja häväistystä, jota kansalainen saa kärsiä vieraan vallan\nalle jouduttuaan. Luulottelenko minä itserakkaudessani herättäneeni\nteissä esi-isienne ylevän mielialan mukaisia tunteita? En, minä\nväitän, että nämä tunteet ovat teidän omianne ja että Athenan kansaa\nelähytti sellainen henki jo ennen minun aikaani. Kun Aiskines moittii\nteidän valtiollista menettelyänne, niin hän siis todenteolla koettaa\nteiltä ryöstää katoomatonta kunniaa. Mutta te ette ole väärin\nmenetelleet, Athenan miehet, taistellessanne vapauden ja kaikkien\nvapautuksen edestä -- sen vannon minä esi-isäinne nimessä, jotka\novat taistelleet Maratonin luona, niiden nimessä, jotka Plataian\nluona mittelivät miekkojaan vihollisten kanssa, niiden nimessä, jotka\ntaistelivat Salamiin ja Artemisionin luona, ja monen muun sankarin\nnimessä, jotka ovat saaneet lepokammionsa yleisissä haudoissa ja\njoita kaikkia kaupunki on kunnioittanut samalla kunniallisella\nhautauksella -- te voittajat ja voitetut. Sen teenkin syystä; sillä\nmitä urhoollisten miesten tuli tehdä, sen kaikki tekivät, vaikka\nkorkeampi voima sääti heidän onnensa määrän.\n\nNäin viehätti Demostenes kuulijansa, hänen vastustajansa arvo oli\nmuserrettu, mutta itse lähti hän vapaaehtoiseen maanpakoon.\n\nDemosteneen viimeiset päivät katkeroittuivat sen kautta että häntä\nsyytettiin, vieläpä tuomittiin syylliseksikin Harpalon, erään\nAlexanderin satrapin, tekemään kavallukseen. Harpalos pakeni Aasiasta\nAthenaan ja koetti yllyttää kaupunkia kapinaan Alexanderia vastaan.\nMuutamia päiviä vankeudessa vietettyään pääsi Demostenes pakoon\nArgoon, mutta kutsuttiin Alexanderin kuoltua sieltä takaisin, kun\ntehtiin uusi yritys vapauttaa Kreikkaa vieraan vallan alta. Se ei\nonnistunut; Athenaan asetettiin Makedonialainen varustusväki, ja\nDemostenes pakeni sieltä ainaiseksi, etsi itselleen suojeluspaikan\nPoseidonin temppelissä Kalaureian saarella ja joi kuolettavaa\nmyrkkyä, kun häntä (v. 322) ajoivat takaa Antipaterin lähettämät\nvainoojat.\n\nValtiomiehenä astui Demostenes tietänsä vakavana eteenpäin ja\nosoitti, pitäessään toivottomissa oloissa toivoa vireillä, ollen\nrohkeana yleisen alakuloisuuden vallitessa, henkistä ylevyyttä, jota\njälkimaailma aina on kunnioituksella muisteleva.\n\nHänen vertaistaan puhujaa tuskin koskaan on löytynyt.\nHänen kaunopuheliaisuutensa oli luontaisen neron ja uutteran\nharjoittelemisen yhdystulos, ja hänen mestaruutensa osoittui siinä,\nettä hän osasi esittää kaiken sen, mikä hänen tarkoitusperälleen\noli tärkeää, sopivimmalla hetkellä, juuri kun hän ensin oli\nvaralta valmistanut kuulijainsa mielet sitä vastaanottamaan, ja\nsamalla kiertotietä istuttaa heihin mielipiteitä, joita suorastaan\nlausuttuina olisi ankarasti vastustettu.\n\n\n\n\nLukianos.\n\n\nKuoli v. 200 e.Kr.\n\nLukianos syntyi köyhistä vanhemmista Syrian kaupungissa Samosatassa.\nLopetettuaan koulunkäyntinsä meni hän erään sukulaisensa luo\nkuvanveistotaitoa oppimaan. Hän sai selkäänsä ja juoksi takaisin\nkotiinsa. Silloin näki hän, kuten itse kertoo, unessa kaksi\nhengetärtä; näistä oli toinen kuvanveisto-taiteen haltijatar, joka\nvakuutti hänen ruumiintyöllä saavan hyvän toimeentulonsa -- toinen\noli \"tiede\", joka lupasi hänelle opettaa kaikki muinaiset tapaukset,\nsaattaa hänet perehtymään esi-isäin mainioihin tekoihin ja puheisin\nsekä varustaa hänen sielunsa oikeamielisyydellä, hurskaudella,\nleppeydellä, häveliäisyydellä, järkevyydellä ja vakavuudella ja\nopastaa sitä rakastamaan kaikkea ihanaa ja harrastamaan kaikkea\njaloa. Lukianos liittyi seuraamaan viimemainittua ja rupesi,\nkaunopuheliaisuutta opiskeltuaan, pitämään esitelmiä ja luentoja\neri paikoissa, jatkaen sitä aina 40:teen ikävuoteensa, jolloin\nhän kirjailijana ja Sokrateen koulun filosofina asettui Athenaan.\nVanhoilla päivillään pääsi hän prokuraattoriksi Alexandriaan; siitä\nsai hän palkan, vaikka tointa hoiti viransijainen.\n\nYleisimmin tunnettu hänen teoksistaan on _\"Jumalten\npuheenvaihtelut\"_, joissa hän ivaa pakanallisen uskonnon hullutuksia\nja pilkkaa satuja ja pyhiä taruja, joita kansa ei enään uskonut.\nNäytteeksi olkoon tässä puheenvaihtelu Zeyn ja lemmen jumalan Eron\nvälillä:\n\n    _Eros_: Mutta vaikka nyt olenkin tehnyt väärin, hyvä Zeys, niin\n    suo se minulle anteeksi, sillä poikahan minä vielä olen ja\n    ymmärtämätön.\n\n    _Zeys_: Sinäkö poika, Eros, sinä joka olet paljoa vanhempi kuin\n    Japetos (eräs titani)! Luuletko ehkä itselläsi olevan oikeutta\n    kuulua lasten joukkoon, sentähden ettei sinulla ole partaa eikä\n    harmaata hiuksissasi, vaikka olet vanha ukko nahjus ja oikein\n    pääveijari?\n\n    _Eros_: Mutta mitäpä hirveätä pahaa sinulle olen tehnyt, minä\n    mokomakin ikämies, kuten sinä sanot, koska vielä aiot panna minut\n    kahleisinkin?\n\n    _Zeys_: Vai niin, sinä saakelin ryökäle, eikö sillä ole mitään\n    väliä, että olet minua pilkkana pitänyt ja saattanut jos\n    joksikin: satyyriksi, sonniksi, kultasateeksi, joutseneksi ja\n    kotkaksi? Sitä vastoin et ole ketäkään minuun lemmestyttänyt, ja\n    sinua saan siitäkin kiittää, etten ole yhtä ainoatakaan naista\n    miellyttänyt. Minun täytyy vain aina käyttää taikakeinoja ja\n    tekeytyä tuntemattomaksi; sillä he tosin, rakastavat sonnia tahi\n    joutsenta, mutta heti kun vilahdukseltakin näkevät minut, ovat he\n    pelosta kuolemaisillaan.\n\n    _Eros_: Sehän on aivan luonnollista; sillä sentähden, oi Zeys,\n    että he ovat kuolevaisia, he kauhistuvat sinua nähdessään.\n\n    _Zeys_: Mitenkä siis Brankos ja Hyakintos voivat Apolloa rakastaa?\n\n    _Eros_: Niin, mutta pakenihan Dafne häntäkin, vaikka hän on\n    niin komea, kauniskutrinen ja parraton. Mutta jos tahdot ruveta\n    viehättäväksi, niin lakkaa pudistamasta ägidiäsi ja salamoitasi\n    sinkoomasta. Koeta sen sijaan olla niin miellyttävä kuin\n    mahdollista, anna hiuskiharasi häälyä hartioillasi ja sido ne\n    yhteen otsasiteellä, käy purppurapuvussa, solmi kultaiset anturat\n    jalkoihisi ja liidä sisälle tanssitahdissa heleäin huilujen\n    soidessa ja rumpujen rämistessä; niin saat nähdä, että sinua on\n    seuraava parvi, lukuisampi kuin Dionyson menadit.\n\n    _Zeys_: Korjaa nyt jo luusi; jos minun täytyisi mokomaksi ruveta,\n    niin en millään ehdolla tahdo päästä miellyttäväksi.\n\n    _Eros_: No niin, ole sitten rakastamatta; sehän varmaan kuitenkin\n    on hyvin helppoa\n\n    _Zeys_: Enpä vain sitä teekään; rakastaa minä tahdon, vaan tahdon\n    mukavammin päästä pyrintöjeni perille, ja ainoastaan sillä\n    ehdolla pääset sinä vapaaksi.\n\n_Jumalten neuvottelussa_ ivataan monijumaloimista suurella\nsukkeluudella. Neuvottelun tarkoituksena on juurtajaksain tutkia,\nmillä oikeudella uudet -- vieraat ja kotimaiset -- jumalat ovat\npäässeet kukin sijalleen Olympoon. Momos on puheenjohtajana ja\nesittää, kuinka kummallisia jumalia, varsinkin itämaalaisia, vallan\nilkeällä tavalla oli Olympoon puikahtanut.\n\nSuunnitelmassa, jonka nimikirjoituksena on _Timon_, kysytään Zeyltä,\nmiksi kuolevaisia ei enää opeteta häntä pelkäämään, niinkuin ennen,\njyrinällä ja salamalla, ennen, jolloin rakeet olivat suuria kuin\npienet kivet ja jokainen sadepisara tulvehti vettä kuin virta.\nSelvästi näkyy, että runoilijain kuvaukset hänen peloituskeinoistaan\nolivat vain pöyhkeää puhetta -- taikka mitenkäs muuten ihmiset\nlaiminlöisivät uhraamisen; minkä tähden he rankaisematta saisivat\nryöstää temppeleitä? Timon kysyy sitten, minkä tähden hänen\nanteliaisuutensa jumalia ja ihmisiä kohtaan on joutunut niin\ntykkönään unhotuksiin, että hän nyt, tuhlattuaan kaiken omaisuutensa,\non pakoitettu hiellään leipäänsä ansaitsemaan? Zeys lähettää Hermeen\nja Pluton osoittamaan Timonille, mistä hän voi löytää tavattoman\nsuuren maahan kaivetun aarteen. Sen löydettyään Timon muuttuu\nihmisvihaajaksi ja ajaa pois entiset ystävänsä ja toverinsa, jotka\nkokoontuvat hänen ympärilleen, toivoen pääsevänsä osallisiksi hänen\nuuteen rikkauteensa, ja päättää tästä lähtien elää ainoastaan\nitsensä, eikä muiden tähden.\n\nKun jätämme sikseen _Kuolleiden puheenvaihtelut_, jotka suurimmaksi\nosaksi perustuvat Homerosta ja vanhoista jumaluustaruista otettuun\nlainatavaraan, seuraa nyt: _Karonin käynti ylämaailmassa_. Karon\nja Hermes, joka hänellä on oppaana matkalla, ovat koonneet\npäällekkäin suuren röykkiön vuoria, ja Karon istuu tämän röykkiön\nhuipulla, nähden sieltä monta kuuluisaa kaupunkia ja kaikki mitä\nniissä tapahtuu. Karonin mielestä elämä näyttää kauhean tukalalta,\nja hän kysyy, mitä varjoja ne ovat, jotka alinomaa liitelevät\nilmassa. Ne ovat, sanoo Hermes, ilkeät intohimot ja kehräävät\nkostottaret värttinöineen ja lankoineen. Karon ei voi käsittää,\nmiksi kuolevaiset, joiden eloa hän vertaa lyhytikäiseen, pian\nhaihtuvaan virran kuplaan, niin rakastavat elämää. Hän puolestaan\ntahtoisi heille sanoa: Oi te houkkiot, minkä tähden te olette niin\narkamielisiä? Ettehän te voi ikuisesti elää; ei yksikään niistä\nesineistä, joita te niin suuresti ihailette, ole ijankaikkisesti\npysyvä, eikä ihminenkään saata kuollessaan ottaa mitään mukaansa --\nalastomana täytyy hänen lähteä viimeiselle retkelleen, ja talot,\ntilukset ja rahat joutuvat muiden käsiin. Mutta Hermes vakuuttaa\nhänelle, että tällainen puhe on turhaa, sillä useimpien korvat ovat\nniin täyteen sullotut harhauksia ja tietämättömyyttä, etteivät saata\nsitä edes kuullakaan; ja tarpeetonta olisi myös mitään sellaista\nniillekään harvoille sanoa, joiden korvat ovat totuudelle avoinna,\nsillä he sen ennestään aivan hyvin tietävät.\n\nVarsin hauska irvikuvaelma on _Filosofien myynti_, jossa hän\nivaa niitä tekoviisaita ja pettureja, jotka toimiskelivat vanhan\nviisaustieteen turvissa, väittäen saaneensa nokkelat ja mielettömät\nvalheoppinsa entisaikain filosofeilta. Tapahtumapaikkana on\norjamarkkinat; Zeys ja Hermes ovat myyjinä, orjiksi puetut filosofit\nmyytävinä; joukko ostajia on saapunut paikalle. Pytagorasta tarjotaan\nkaupaksi oppineena miehenä, joka käsittää maailman sopusointuisuudet\nja tietää, miten _kahta_ elämää eletään. Kysyttyä, selittää hän\nensiksi puhdistavansa oppilaansa mielet ja sitten pitkällisellä\nlevolla virvoittavansa heidän muistoaan. Sitten he saavat oppia,\nettä (numero-)luvut ovat kaikkien aineiden perusteena ja että sielut\nmuuttavat yhdestä ruumiista toiseen. Sen jälkeen tulee kynikko\nDiogenes, joka sanoo itseään intohimojen lääkitsijäksi, totuuden\nja vapauden profeetaksi. Hän haluaa sivistymättömänä raakalaisena\nesiintyä suurissa kansanjoukoissa; hän väittää olevansa kuningasta\nonnellisempi, ja on julkea jokaista kohtaan, kenenkä vain tapaa.\nEräs kyrenaikko (Aristippon opin tunnustaja), joka oli antautunut\nylellisyyteen ja nautintoihin, ei käy kaupaksi. Demokritos, joka\nalati nauraa, ja Herakleitos, joka lakkaamatta itkee, myydään\nyhdessä. Sitten tuodaan sisälle Sokrates, ja häntä vaaditaan\nesittämään mallivaltiotaan ja aateoppiaan. Kun tämä on myyty,\nkutsutaan sisään Epikuros, iloinen veitikka, joka pitää hyvästä\nruoasta. Hänen jälkeensä tulee muuan stoialainen, eräs peripateetikko\nja kaikkein viimeiseksi eräs skeptikko, ja näiltä kaikilta kysytään\nheidän opinväitteitään.\n\nKirjoitelmassa, jolla on nimenä _Kuolleista nousseet opettajat_,\nkertoo Lukianos, miten muka häntä vainosivat kaikellaiset suuttuneet\nfilosofit, jotka olivat saaneet päivän virkavapauden varjojen\nvaltakunnasta kostaakseen solvaajallensa. Sokrates huutaa: Pieskää\nsitä riiviötä! Muuan toinen: Syöskää seiväs hänen sisuksiinsa!\nKolmas: Repikää häneltä silmät päästä! Neljäs: Pankaa häntä kelpo\nlailla selkään! Viides: Silpokaa kieli hänen kurkustaan! Lukianos,\njoka on kaiken tämän kiukun esineenä, pyytää saada itseään puolustaa;\nhän tahtoo todistaa olevansa todellisen filosofian edustaja ja\nsuojelija -- mutta missä tämä filosofia löytyy? Platon on hänen\nkanssaan yhtä mieltä siinä, että viisauden ovi ei ole kaikille\nvetelehtijöille avoinna, ja samassa kohtaavat he filosofian,\njoka tulee käyskennellen hyveen ja muiden seuralaisten parissa,\nja päätetään yhdessä lykätä asia näiden ratkaistavaksi. Oikeus\nkokoontuu Pallaan temppeliin, ja Platonin kieltäydyttyä rupeamasta\nsyyttäjäksi ryhtyy Diogenes tähän toimeen ja vaatii hävyttömän\nsolvauskirjoitusten tekijän ankaraa rankaisemista. Lukianos\nhuomauttaa tähän, että hän ei ole ketään muita ahdistanut kuin\n\"jalopeurannahkoihin puettuja aaseja\", jotka saattavat filosofian\npahaan maineesen, ja hän pääsee syytöksestä vapaaksi. Hänen\npyynnöstään haastetaan nyt tekofilosofit samaan oikeuteen vastaamaan,\nmutta nämät pötkivät heti pakoon, ja heidän kiinnisaamisekseen\nkäytetään kaikellaisia keinoja. Muutamat, joita ne, keitä he ovat\nopettajikseen sanoneet, eivät tunnusta oppilaikseen, syöstään suin\npäin alas Akropolis-kukkulalta, toiset, jotka oman voiton pyynnöstä\novat filosofivaippaan verhoutuneet, viedään ulos kaupungista ja\nheidän otsaansa poltetaan häpeän leima: ketun tai apinan kuva.\n\nToisen leikillisen hyökkäyksensä filosofikouluja vastaan tekee\nLukianos puheenvaihtelussaan _Vieraskeinut_, hääjuhla, johon on\nkutsuttu kaikkien koulukuntien edustajia. Viiniä on tarjottu\nympäri seuraa, ja vieraat alkavat tulistua ja käydä puheliaiksi,\nkun erään stoialaisen orja saapuu paikalle. Hänen isäntäänsä ei\nole kutsuttu kemuihin, ja sentähden saa orja täällä julki lukea\nisäntänsä tekemän ankaran moitesaarnan. Hän kammoo ja halveksii\nmokomia hekumallisia kiitollisuuden osoituksia, sanoo hän, mutta hän\nei kärsi ilmeistä epäkohteliaisuutta, ja sen vuoksi antaa hän läsnä\nolevien ratkaistavaksi ongelman, jonka perille _itse_ on päässyt.\nLukianoa, joka oli läsnä, hävetti kuullessaan vakavan, harmaapäisen\nvanhuksen puhuvan tällaisia typeryyksiä ja joutavuuksia; mutta muut\nalkoivat haukkua toisiaan suut silmät täyteen ja viskellä viiniä\ntoinen toistensa naamaan. Hyvinpä vähän -- huomauttaa Lukianos --\nkirjaopista saakin käyttäytymis-älyä! Ehkä asia on niin selitettävä,\nettä se, joka ahtaa päänsä täyteen muiden aatteita, menettää oman\nterveen järkensä? Eräs platonikko koetti hillitä meteliä esittämällä\nväittelyä avioliitosta, erittäinkin siltä katsantokannalta, että\nvoidaan pitää yhteisiä aviovaimoja. Kemujen päätyttyä alettiin\nkiistellä niistä herkuista, joita isäntä oli vieraille kotiin\nvietäviksi jättänyt, ja kun metelöidessä lamppu oli sammunut,\nseisoivat kaikki pilkko pimeässä. Kun jälleen saatiin valoa,\nhuomattiin peripatetikon paraikaa hyväilevän yhtä soittajatytöistä ja\nepikurolaisen kätkevän kultapikarin viittansa alle. Haavoitettuina ja\nkurjan näköisinä kömpivät kaikki kemuissa olijat orjien saattamina\nkotiin; mutta stoialainen vieläkin, vaikka silmä oli sinisenä ja\nnenä vuosi verta, väitti vaan kiven kovaan, että \"kipu ei ole mitään\ntodellista pahaa\".\n\nKirjoitelmassa _Hermotimos_ harkitaan filosofien oppeja totisemmin,\nja siinä tavataan seuraava kappale. \"Rikkaus, kunnia ja kaikki\nruumiilliset nautinnot riisutaan pois ja jätetään tuonne alas, ja\nihminen nousee kuni Herakles ikään, heittäen päältään kaiken sen,\nmikä oli kuolevaa, kaikki minkä oli maalliselta äidiltään perinyt\nja vieden mukanaan kaikki mikä oli jumalallista, nyt tulella\nkirkastettuna ja kaikesta kuonasta puhdistettuna, liidellen ylös\njumalten luo\". Siten tulevat ne, joista filosofian kautta on nyhdetty\npois rakkaus niihin esineihin, joita ihmiset tietämättömyydessään\nihailevat, todellista onnea nauttimaan; he eivät enään ajattele\nrikkautta, kunniaa ja huvia, vaan nauravat niille, jotka näihin\nluottavat.\n\nKirjoitelmassa _Uusi Ikaros_ kertoo kynikko Menippos matkasta, jonka\nhän siivillä lentäen oli tehnyt eeterillisiin ylä-ilmoihin oppiakseen\ntuntemaan maailmakaikkisuuden todellista järjestystä, jota ei\nyksikään filosofi ollut käsitettävällä tavalla saattanut selittää.\nKatsoessaan alas maahan näki hän, kuinka eräs viisausopettaja\nmaksusta suostui vannomaan väärän valan; muuan toinen kiisteli\noppilastensa kanssa maksuhinnasta, ja kolmas käyttäytyi hävyttömästi.\nHän näki myös, kuinka Egyptiläiset viljelivät maitansa, kuinka\nFoinikialaiset tekivät kaupparetkiään merellä, kuinka Spartalaiset\npieksivät lapsiaan ja Athenalaiset tavallisuuden mukaan juoksivat\nkäräjissä. Maailman melske muistutti hänelle muurahaisparvea, jolla\nepäilemättä myöskin on rakennusmestarinsa, johtajansa ja filosofinsa,\naivan niinkuin ihmisilläkin. Kun hän läksi kuusta, pyysi tämä\nhäntä ottamaan mukaansa Zeylle annettavan anomuskirjelmän, jossa\nvalitettiin filosofien typeristä mielipiteistä sekä kuun suuruudesta,\nmuodosta ja lainavalosta. Ikaron saapuessa Olympoon ylistää hänen\nrohkeuttaan Zeys, joka haluaa tietää vehnän hintaa ja kuolevaisten\ntodellisia ajatuksia jumalten valtiaasta. Oli aika, huomauttaa\nZeys, jolloin kaikki katsoivat hänen puoleensa ja jolloin uhrit\nolivat niin yleisiä, että hän tuskin saattoi mitään nähdä savulta;\nmutta nyt löytyy niin paljon uusia jumalia, että häntä pidetään\nvanhanaikuisena ja typertyneenä. Sitten näyttää hän Menippolle,\nkuinka rukoukset kohoovat hänen luokseen lämsillä varustetuista\nreijistä, jotta hän voi tukkia tien kohtuuttomilta toivomuksilta ja\nainoastaan kuulla järkeviä. Menippon aterioittua yhdessä jumalten\nkanssa, hänen kuultuaan Apollon soittavan lyyräänsä ja runottarien\nlausuvan muutamia runoelmia, vie hänet Hermes maahan takaisin, ja\nsinne päästyään hän heti kiirehtii filosofeja varoittamaan siitä\nlöylytyksestä, jota kuuvaltias valmisteli heidän selkänsä varalle.\n\nIvallisiin kuvauksiinsa ajan yhteiskunnallisista oloista on Lukianos\nlainannut enimmät aatteensa Terentiolta ja Horatiolta ja samassa\ntodistuksessaan jäljitellyt Sokrateen ja Platonin kirjoitustapaa.\nNiin on hän _Loisiossa_ määritellyt ruoka-aterian saavuttamiseksi\nkäytettyä, hävyttömässä ja liehakoivassa puheessa ilmaantuvaa\nnorkkimista järjestelmäksi vanhastaan tunnettuja sääntöjä, joilla on\nyleishyödyllinen tarkoituksensa. Se ei ole luontoinen lahja, vaan\ntaide; mutta kun useimpia taiteita muuten voidaan oppia ainoastaan\nvaivaloisella työllä ja puutetta kärsimällä, niin saattaa tätä\ntaidetta oppia mitä mukavimmalla tavalla, maksutta ja opettajatta.\n\nEräässä kirjeessä nimeltä _Palkkatoverit_ varoittaa hän muuanta\nystävää niistä nöyryytyksistä, joita se saa kärsiä, joka suostuu\nseurustelijana oleskelemaan rikkaan miehen talossa. Ensiksikin saa\nhän naurettavan pienen palkan ja sitä paitsi vaaditaan häneltä,\nettei koskisi niitä herkkuja, joita tuodaan pöydälle, että tyytyy\nhuonompaan viiniin, sallii palvelusväen kohdella itseään tylysti\neikä pidä itseään niitä parempana, jotka laululla ja soitannolla\nhuvittavat seuraa. Jos on matka tehtävä, niin hän saa istua\nvaunuissa kokin ja kamaripiian rinnalla ja pitää polvellaan rouvan\nmielikoiraa. Yhtä vastenmielinen on hänen velvollisuutensa osoittaa\nmieltymystään herran runollisille yrityksille ja lukea ääneensä häntä\nhuvittaakseen. Jos joku siihen määrään on unhottanut kunnioituksen\nitseänsä kohtaan, että hän on uhraamaisillaan vapautensa, muistakoon\nPlatonin sanoja: \"Älä taivasta soimaa; ehdollasihan sinä olet virheen\ntehnyt\".\n\nTerävimmät ivahyökkäyksensä Lukianos tekee niitä uusia harhaluuloja\nvastaan, joita oli tuotu itämailta, ja sitä yleistä suosiota vastaan,\njolla eriskummallisia ja hulluja juttuja helliteltiin. Osa näistä\njutuista kertoi kummituksista ja taloista, joissa kummitteli; muudan\nkuvapatsas oli astunut alas jalustaltaan mennäkseen kylpemään;\neräs vaimo vainaja ilmestyi miehensä nähtäväksi useita kuukausia\nkuolemansa jälkeen noutamaan tohvelia, joka hänen ruumistaan\npoltettaissa oli jäänyt polttamatta; löytyi Egyptiläinen, joka\nmielensä mukaan osasi muuttaa luudan taikka seipään eläväksi\npalvelijaksi, j.n.e. Lukianos puhuu myöskin eräästä Palestinasta\nkotoisin olevasta Syrialaisesta, joka osasi karkoittaa pois pahoja\nhenkiä, miehestä, jonka kaikki tunsivat ja jonka arvellaan olleen\njonkun niistä miehistä, jotka Apostolien tekoraamatussa mainitaan\nmaksusta harjoittaneen tätä tointa.\n\nLukianon teoksien joukossa on myös kolme lyhyttä kertomarunoelmaa,\njotka osoittavat hänellä olleen yhtä paljon mielikuvitusta kuin\nivallista leikillisyyttä. Ensimmäisen runoelman esipuheessa sanoo\nhän, että monet ovat jäljitelleet Homeroa kertomalla matkoista ja\nseikoista, jotka eivät koskaan ole tapahtuneet, vaikka kertoja\nkoettaa tehdä niitä niin uskottaviksi kuin mahdollista. Omasta\npuolestaan tunnustaa hän suoraan, ettei hänen kertomuksissaan ole\ntotta sanaakaan, ja varoittaa lukioitaan niitä nimeksikään uskomasta.\nSentähden panee hän ensimmäiselle näistä paremman puutteessa nimeksi\n_\"Tosi kertomus\"_. Tuulenpyöriäinen kuljettaa erään matkustajan\nlaivan kuuhun, josta katsoen maa näyttää kuulta -- varsin näppärä\ntähtitieteellinen arvaus. Laivan nielee nyt merihirviö, jonka\nvatsassa kertoja ja matkustaja elivät toista vuotta, kunnes\nvihdoin pääsivät vapaiksi tehtyään tulen, jotta hirviö kuoli\nvatsantulehdukseen. He käänsivät nyt kulkunsa Autuaitten saarille,\njossa kadut ovat kullasta ja muurit pelkkiä smaragdeja ja ametisteja,\njossa ei ole päivää eikä yötä, vaan alati kirkas puolihämärä, jossa\naina puhaltaa eteläinen ja jossa viinirypäleet kypsyvät kerran\nkuukaudessa. Täällä oleskelivat useimmat muinais-ajan mainioimmat\nsankarit ja todelliset filosofit, paitsi Platon, joka mieluummin\neli omassa tasavallassaan, ja stoialaiset, jotka eivät vielä olleet\nsaapuneet, vaan joita odotettiin. Heidän sieltä lähtiessään antoi\nOdysseys heille kirjeen Kalypsolle vietäväksi; sen he toimittivatkin\nperille. Kalypson kysymykseen, oliko Penelope todellakin niin\nrakastettava ja siveellinen, kuin yleisesti sanottiin, antoivat\nhe vastauksen, jonka tiesivät Kalypsoa miellyttävän. -- Toista\nkertomusta, jolla on nimenä \"Lukios\" eli \"Aasi\" ja joka on hauska\nkuvaus nelijalkaiseksi muuttuneen sankarin vaiheista, arvellaan\nmuiden kirjoittamaksi. Kolmas, nimeltä \"Kukko ja rajasuutari\",\non puheenvaihtelu, jossa kukko, joka on saanut ihmisäänen, kuten\nennen Akilleyn hevosillakin oli, selittää kerran aikanaan olleensa\nPytagoras. Sitten oli hän peräksyttäin ollut kuningas, kerjäläinen,\nnainen, hevonen ja naakka -- joista kuninkaana-olo kuitenkin oli\nkurjinta. Kukkona hän mielestään on paljoa onnellisempi kuin moni\nmahtava ja suuri mies. Hänen herransa, rajasuutari, ei tahdo tätä\nuskoa; mutta kukko vie hänet silloin mukanaan lyhyelle käynnille\nkahden rikkaan naapurin taloihin, joissa he tapaavat toisen istuvana\nrahojaan hautomassa, voimatta varkaiden pelolta maatakaan; toista\nsitä vastoin pettää ja peijaa hänen vaimonsa ja palvelijansa --\nsilloin rajasuutari kääntyy kotiinsa paljoa viisaampana ja osaansa\ntyytyväisempänä.\n\nKoska Lukianos eli toisella vuosisadalla meidän ajanlaskuamme,\non jokseenkin varmaa, että hän tunsi uuden uskonnon opit, ja hän\npuhuukin eräästä opetuslapsesta nimeltä Peregrinus eli Proteus, joka\nuhrasihe. Lukianos kertoo hänen suuresti vaikuttaneen seuralaisiinsa;\nnämät, hänen ollessaan outojen oppien saarnaamisesta vankeudessa,\ntoivat hänelle ruokaa ja rahoja sekä lahjoivat vanginvartijan, jotta\npääsivät sisään rukoilemaan yhdessä hänen kanssaan. Sillä, lisää\nLukianos, nämät köyhät raukat luulottelevat elävänsä ijankaikkisesti\nja sanovat kaikki olevansa veljiä -- kaikki jumalat ovat heillä\nyhteiset, ja viekas veijari voi nämät herkkäuskoiset helposti pettää.\nMonet kirjailijat ovat näistä huomautuksista ja siitä, tavasta, millä\nLukianos kuvaa Proteon uhrautumista, tehneet sen johtopäätöksen, että\nLukianos on käsitellyt uutta uskoa yhtä ivallisesti kuin vanhoja\npakanallisia harhaluulojakin; mutta luultavampaa on, että hän\nainoastaan vaillinaisesti tunsi kristinopin, samalla kuin se pilkka,\njolla hän lakkaamatta kohteli pakanallista uskontoa, edisti niiden\nyritysten tyhjäksi tekemistä, joihin juuri tällä ajalla ryhdyttiin\nviimemainitun elvyttämiseksi.\n\n\n\n\nPlautus.\n\n\nKuoli v. 184 e.Kr.\n\nRomalainen murhenäytelmä oli vielä suuremmassa määrässä kuin muut\nRomalaisen kirjallisuuden haarat Kreikasta perittyä ja lainattua.\nKuitenkaan ei niissä näytelmissä, jotka puolen vuosituhannen\nkuluessa huvittivat Romalaista yleisöä, ollut likimaillenkaan\nAristofaneen huvinäytelmien rohkeata ivaa, suurta sivuviittausten\nrikkautta, iloista leikillisyyttä ja vallatonta sukkeluutta.\nHarvainvaltainen Roma ei suvainnut näyttämöllä sitä sanan\nvapautta, josta kansanvaltaisella Athenalla oli suuri huvi.\nRoman näytelmäkirjoittajat olivat Menanderin oppilaita ja olivat\nhäneltä lainanneet yleiset perikuvat, joista leikkiä laskettiin,\nyhdenkään yksityisen henkilön siitä saattamatta loukkaantua. Näistä\nhuvinäytelmistä ei ole jälkimaailmalle säilynyt muita, kuin Plauton\nja Terention kirjoittamat.\n\n_Plautus_, syntyään köyhistä vanhemmista ja kotoisin Sarsinan\nkaupungista Umbriassa, tuli varhain Romaan, jossa hän jonkun\naikaa auttelijana palveli teaatterissa. Silloin pälkähti hänelle\npäähän itse ruveta näytelmäkappaleita kirjoittamaan, ja siinä\nhän onnistuikin niin hyvin, että hänen näytelmänsä hankkivat\nhänelle yleisön suuren suosion ja hyvän toimeentulon. Melkein\nkaikki hänen komediansa olivat vapaita \"mukaelmia\" kreikkalaisista\nalkuteoksista, mutta siten esitettyjä, että henkilöt ovat tavoiltaan\nja käytökseltään _Romalaisia_. Hänen kielensä on saavuttanut\nsuuren kiitoksen, ja hän ehkä olikin ensimmäinen, joka romalaisen\npuhekielen kohotti kirjakielen arvoon. Hänen näytelmänsä alkoivat\ntavallisesti esipuheella, jossa viitattiin tapauksen juoneen ja joka\nystävällisesti neuvoi yleisöä, kuinka sen tuli näytelmää esitettäessä\nkäyttäytyä.\n\nHänen kymmenen etevimpää komediaansa olivat:\n\n1. _Aarre_ eli _Kolme hopearahaa_. Tämän sisällys on seuraava:\nPorvari Karmides, jolla on tytär ja irstastapainen poika, matkustaa\npois asioille ja jättää lapsensa hoidettaviksi Kallikleelle,\njolle hän myöskin samalla ilmoittaa tiettyyn paikkaan kätkeneensä\nkolme tuhatta kultarahaa, jotka hänen tyttärensä on saava\nmyötäjäisiksi, jos isä ei palaa kotiin. Poika jatkaa hurjaa\nelämäänsä, ja hänen täytyy vihdoin myydä talo, jonka Kallikles\nostaa aarretta pelastaakseen. Sillä välin ilmestyy nuori Lysiteles\ntyttären kosijaksi, ja hankkiaksensa tytölle tarpeelliset kapiot,\nsuurta huomiota herättämättä, laittaa Kallikles lähettilään tuomaan\nmuka Karmideen antamia rahoja. Kun tämä, joka vaivastaan on\nsaanut kolme hopearahaa, tulee kolkuttamaan talon ovelle, on sitä\navaamassa -- Karmides, joka vastikään on palannut matkaltaan, ja\nhänen ja lähettilään välillä syntyy naurettava keskustelu. Vihdoin\nselviää kaikki, ja Karmides, Joka ilolla kuulee uutisen tyttärensä\nkihlauksesta, antaa pojalleen anteeksi ja kehoittaa tätä puolestaan\nnaimaan Kallikleen tyttären. Poika mielellään suostuu siihen ja lupaa\niloissaan sovinnosta naida kuinka monta hyvänsä. Mutta Karmides\nvastaa:\n\n    \"Ei, _yks_ tarpeeks on. Vaikk' vihoissain\n    Mä oon, en siihen tuomita sua voi;\n    Se liian kovaa ois\".\n\nJolloin Kallikles tähän virkkaa:\n\n    \"Ei _hänen_ vioistaan se sitä ois,\n    Häll' sata pitäis olla vähintäin\".\n\n2. _Kerskuri_. Tämän näytelmän sankarina on Pyrgopolinices, \"voiton\ntorni\", muuan rikas sotilas. Omien sanojensa mukaan on hän taistellut\n\n    \"Gorgomdonilaiskentällä kuuluisalla,\n    Bombomachideen mainion johtaessa,\n    Klytomestoridysarchideen pojan\".\n\nHänen seuralaisensa on sykofanti Artotrogus -- Leivän musertaja --\njoka kalliisti vakuuttaa herransa juttuja tosiksi ja sillä tavoin\n\"hellitelläkseen hampaitansa sallii korviaan rääkättävän\". Katteini\non tavattoman ylpeä urheudestaan ja on perin herkkä uskomaan, että\nkaikki naiset silmittömästi häneen viehättyvät, vaikka \"onhan siitä\nkauniina olosta paljon vaivaakin\". Vastikään on hän ryöstänyt pois\nnuoren naisen tämän rakastajalta, jonka orja Palestrio myöskin on\nhänen omakseen joutunut. Orja ilmoittaa herralleen Pseusideelle\ntietävänsä, missä kaunotarta pidetään kätkettynä, ja kun Pseusides\ntulee naista sieltä etsimään, tapaa hän viereisessä talossa perheen\nerään naimattoman ystävän. Seinään tehdystä aukosta pääsee Pseusides\ntapaamaan rakastettuaan; mutta eräs katteinin palvelijoista huomaa\nheidät kerran katolta ajaessaan apinaa takaa ja uskoo salaisuutensa\nPalestriolle. Uskollinen orja luulettaa apinan ajajaa, että hän ei\nole nähnyt katteinin lemmikkiä, vaan tämän kaksoissisaren, jolla on\nrakastaja. Vihdoin pettää Palestrio itse katteininkin kertomalla\nihanasta naisesta, joka muka on häneen rakastunut, mutta jolla on\nkovin sukkamielinen mies, ja sentähden haluaa häntä tavata hänen\nomassa talossaan. Katteini heti karkaa suin päin paulaan, päästää\nvangitun kaunottaren vapaaksi ja rientää sitten rakkaudesta hehkuen\nlemmittynsä taloon, jossa häntä odottavat muutamat orjat, jotka aika\nlailla pieksevät häntä ja ryöstävät häneltä rahat ja vaatteet.\n\n3. _Kummitus_. Kauppias Theuropides on lähtenyt kaupparetkelle\nkolmeksi vuodeksi, ja sillä aikaa viettää hänen poikansa Philolaches\ntuhlaavaista elämää erään ystävänsä ja parin ilotytön seurassa. Isä\npalaa äkkiä kotiin, juuri kun herrasväki on istuutunut kemuilemaan.\nOrja Tranio sulkee silloin oven ja vakuuttaa kotiin palanneelle, että\ntalo on jätetty autioksi sen vuoksi että siellä kummittelee. Meteliä\nkuuluu, ja Theuropides juoksee tiehensä peittäen päänsä viitalla.\nTranio seuraa jälestä, ja he kohtaavat koronkiskurin, joka on\nlainannut pojalle rahoja ja vaatii niitä takaisin. Orja sanoo syyksi,\nettä lainaa muka on käytetty toisen talon ostamiseen; sen vanha\nherra heti paikalla tahtoo nähdä. Uusia rettelöitä syntyy sen talon\nomistajan kanssa, jota orja, sanoo heidän ostamakseen. Pari orjaa,\njotka lähetetään noutamaan pojan juopunutta ystävää, saavat asian\nvihdoinkin vähän valkenemaan. Theuropides raivostuu, vaan tyyntyy\nviimein, kun pojan ystävä, humalasta selvittyään, pyytää anteeksi ja\nlupaa maksaa kaikki.\n\n4. _Haaksirikko_. Athenalaisella Daemoneella on tytär Palaestra, joka\nlapsena on ryöstetty pois kotoaan ja myyty parittaja Labraxille.\nNuori Pleusidippus rakastuu tyttöön ja tahtoo ostaa hänet vapaaksi,\nmutta Labrax vie hänet salaa orjamarkkinoille Agrigentumiin, jossa\ntoivoo saavansa paremman hinnan. Matkalla joutuu laiva haaksirikkoon\naivan lähellä Daemoneen maatilusta, jonne Labrax oli houkutellut\nPleusidippon. Palaestra ynnä eräs hänen ystävänsä ja Labrax sekä\nvielä muuan hänen seuralaisistaan pelastuvat maalle. Isä tuntee\ntyttärensä, ostaa hänet vapaaksi ja antaa hänet Pleusidippolle\npuolisoksi.\n\n5. _Sotavangit_. Kappaleen alkupuheessa ilmoitetaan, että vankeina\novat Philokrates, nuori ylimys Eliin maakunnasta, ja hänen orjansa\nTyndarus. Heidät oli Hegio, rikas Aitolialainen porvari, jonka vanhin\npoika on vankina Eliissä, ostanut taistelussa vangeiksi joutuneina.\nToisen nuoremman pojan on kostonhimoinen vanki ryöstänyt ja vienyt\nEliisen. Kappaleen pääviehätyksenä on uskollisuus, jota orja Tyndarus\nosoittaa herralleen Philokrateelle, jonka kanssa vaihettaa vaatteita,\njotta Hegio lähettäisi hänet -- luullen häntä orjaksi -- sopimaan\nPhilokrateen isän kanssa vangitun pojan vapauttamisesta. Erokohtaus\nnuorukaisten välillä, jotka lapsuudesta asti ovat kasvaneet yhdessä,\non liikuttava. Petos tulee kuitenkin ilmi, ja Tyndarus tuomitaan\npakkotyöhön kivilouhoksiin. Jonkun ajan perästä palaa Philokrates\ntuoden mukanaan Hegion vapaaksi ostetun pojan. Hän on myöskin saanut\nkäsiinsä karanneen orjan, joka on salaa ryöstänyt Hegion nuoremman\npojan, ja vihdoin tulee ilmi, että orja on myynyt pojan Philokrateen\nisälle, joka on antanut lapsen leikkitoveriksi pojalleen, ja\nsiitä myöskin selviää, että tämä kadonnut poika on kivilouhoksiin\nlähetetty Tyndarus raukka. Nuorukainen noudetaan hetimiten kotiin,\nja ilkeämielinen orja lähetetään sen sijaan konnantyöstään kärsimään\nansaittua rangaistusta.\n\n6. _Kaksoisveljekset_. Kaksoiset, joilla molemmilla on nimenä\nMenaechmus ja jotka molemmat ovat suuria veitikoita, ovat lapsuudesta\nasti eläneet erillään. Toisella näistä, joka asuu Epidamnossa,\non paitsi vaimoaan vielä lemmitty, jolle hän antaa lahjoja --\nsuurimmaksi osaksi hänen vaimoltaan varastettua tavaraa. Silloin\nsaapuu Syrakusasta toinen veli Epidamnoon. Veljesten täydellinen\nyhdenmuotoisuus antaa aihetta hauskoihin vaihdoksiin. Menaechmus 2:ta\npitää mainittu lemmitty Menaechmus 1:nä, eikä tämä huonoksu käyttää\nhyväkseen tilaisuutta peijata tytöltä useita koristuksia. Viimein\nveljekset tuntevat toisensa.\n\n7. _Amphitryo_. Amphitryo, jonka täytyy lähteä sotaan, jättää\nvaimonsa Alkmenen siunattuun tilaan. Jupiter käy Alkmenen luona hänen\nmiehensä hahmossa ja tuo mukanaan Merkurion, joka on pukeutunut\nSosian hahmoon. Molempain parien yhteen tullessa syntyy paljon\nrettelöitä. Alkmene synnyttää kaksoiset, joista toinen, Herkules,\npolveutuu Jupiterista. Jupiter ilmestyy jumalana ja sovittaa puolisot.\n\n8. _Kultaruukku_. Saituri Euklio on kätkenyt ruukullisen rahoja\nastioineen takan alle. Megadorus kosii hänen tytärtään ja saakin\nsuostumuksen, mutta isä ei lupaa antaa mitään myötäjäisiä. Kun häitä\nruvetaan puuhaamaan, katsoo ukko parhaaksi piilottaa ruukkunsa\ntoiseen paikkaan, mutta orja Strobilus pettää hänet ja varastaa\naarteen. Sillä välin tulee ilmi, että Megadoron veljenpoika,\nLykonides, Cereen juhlassa on maannut nuoren morsiamen, joka\nkihlauspäivänä synnyttää lapsen. Lykonides tunnustaa syyllisyytensä,\nMegadorus luopuu vaatimuksistaan ja Lykonides nai Phaedrian.\nStrobilus, joka tahtoo ostaa itsensä vapaaksi varastetuilla rahoilla,\nhuomataan varkaaksi ja pakoitetaan luopumaan aarteesta.\n\n9. _Pseudolus_. Kappaletta pidetään Plauton mielikomediana.\nKallidorus rakastaa tyttöä, joka on orjakauppias Ballion oma, ja\ntämä on myynyt immen Kartagolaiselle upseerille. Kartagolainen, joka\njo on maksanut kolme neljännestä hinnasta, aikoo matkustaa pois ja\nlaittaa lähettilään suorittamaan loput ja noutamaan tyttöä. Tiellä\ntapaa sanansaattaja Kallidoron orjan Pseudolon, joka viekkaudella saa\nhaltuunsa upseerin kirjoituksen, hankkii tarvittavat rahat ja vie\ntytön mukanaan _oman_ herransa luo.\n\nKaksi muuta huvinäytelmää, \"Epidikus\" ja molemmat Bachantit,\nkäsittelevät samanlaisia tapauksia, ja niissä on pääosat sukkelilla\nja julkeilla orjilla.\n\n10. _Kartagolainen nuorukainen_. Kappale, joka kirjoitettiin toisen\nPunilaisen sodan aikana, tietysti jo senkin vuoksi miellytti\nRomalaisia, ja oppineessa maailmassa on sillä erityinen arvonsa sen\nkautta, että se on ainoa meille säilynyt näyte Kartagon kielestä.\nJuoni ei ole ensinkään kekseliäästi kokoonpantu, vaan ikävästi\nkehitetty; mutta lempisuhde sankarin ja sankarittaren välillä on\nosittain lämpimästi kuvattu. Muuten siinä löytyy hauska kohtaus,\njossa herra lähettää orjan lemmittynsä luo puhumaan puolestaan ja\nsitten pieksee häntä pahanpäiväisesti sentähden että tämä asiaa\najaessaan on käyttänyt liian lemmekkäitä sanoja.\n\n\n\n\nTerentius.\n\n\nKuoli v. 159 e.Kr.\n\nTerentius oli Plauton kuollessa vain kymmenen vuoden vanha.\nSyntyneenä, kuten sanotaan, Kartagossa, kasvoi hän orjana Romalaisen\nsenaattorin Terention perheessä, kunnes tämä hänet vapautti ja hän\ntavan mukaan otti isäntänsä nimen. Hän oli saanut hyvän kasvatuksen\nja pääsi sen kautta hyväntekijänsä ylimykselliseen seurapiiriin,\njosta hänellä varmaankin on ollut paljon hyötyä kirjailijatoimessaan.\nNe kuusi kappaletta, jotka tässä seuraavat, ovat luultavasti ainoat,\njotka hän sai niin valmiiksi, että niitä voitiin näytellä, koska hän\n35:n vuotisena läksi Romasta Kreikkaan, jossa samana vuonna kuoli.\n\n\nTyttö Androsta.\n\nTapahtumapaikkana on Athena, mutta kieli, tavat ja luonteet\novat romalaisia. Ukko Simo ilmoittaa eräälle vapautetuistaan,\nkokki Sosialle, tarvitsevansa tämän apua luotettavaisuutta ja\nvaiteliaisuutta vaativassa asiassa. Keskustelu heidän välillään\ntodistaa miellyttävällä tavalla siitä ystävällisestä suhteesta,\njoka joskus vallitsi isännän ja palvelijan kesken. Simo on\näskettäin nähnyt poikansa Pamphilon saattavan tavattoman kaunista\ntuntematonta impeä hautajaisista, vaikka poika on kihloissa vanhuksen\nystävän Kremeen tyttären kanssa. Kremes on myöskin kuullut asiasta\npuhuttavan ja vieläpä sanottavan, että nuori mies salaa on naimisissa\ntuntemattoman kaunottaren kanssa. Päästäksensä asian perille tahtoo\nSimo uskottaa poikaansa, että häät ovat samana iltana vietettävät,\nja Sosia lupaa olla avullisena valheellisen uutisen levittämisessä.\nMutta Pamphilolla on hyvin uskollinen palvelija nimeltä Davus, joka\naina on valmis ehkäisemään ukon tuumia ja juuri on saanut petoksesta\nvihiä. Hän miettii paraikaa, miten käyttäytyä, kun Simo astuu\nsisälle ja pyytää häntä estämään nuorta herraansa tyhmyyksistä.\nJos hänellä ennen olikin ollut lemmenseikkailuja, niin jääkööt ne\nsikseen; mutta _nyt_ hänen pitää alottaa uutta elämää. Ukko viittaa\nsiihen, että pojan syrjähdykset luultavasti ovat kääntyneet pahaan\npäin sentähden että hänellä on ollut huono opettaja. Davus ei ole\npistosta ymmärtävinään, vaan virkahtaa teeskennellyllä viattomuudella\nnuo puheenparreksi muuttuneet sanat: \"Minä olen vain Davus, enkä\nOidipos\", s.o. minä en ole sukkela kuni Oidipos ongelmoita arvaamaan.\nSimo suuttuu ja lupaa antaa hänelle senkin löylytyksen ja lähettää\nhänet myllyyn, jos hän millään tavoin koettaa estää vanhuksen\nrakentamaa avioliittoa. Kuitenkin onnistuu Davon saada tietää,\nettei häitä varten ole mitään valmistuksia tehty ja että Kremes\nyhä kieltäytyy antamasta tytärtään miehelle, jolla hän luulee jo\nennestään olevan puolison. Hän neuvoo sen vuoksi Pamphiloa -- joka on\njoutunut ihan ymmälleen, ensiksikin isän päätöksen kautta ja sitten\nvielä sen kautta että hänen lemmittynsä on hänelle synnyttänyt pojan\n-- suostumaan avioliittoon viivyttääkseen asian ratkaisua; saattaahan\nsillä aikaa jotakin tapahtua, joka hänet pulasta pelastaisi. Mutta\nSimo menee suorastaan Kremeen luo, vakuuttaa että kauppa Pamphilon\nja tytön (Glyceriumin) välillä on purettu ja pyytää ystäväänsä\narvelematta antamaan tyttärensä pojalleen avioksi. Hän kutsuu\nluokseen Davon ja miltei pyydä tältä anteeksi sitä epäluuloa, jota\non häntä kohtaan osoittanut, ja ilmoittaa Davolle Kremeen antaneen\nsuostumuksensa. Mutta silloinpa ilmestyy uusi rakastaja. Pamphilolle\nmorsiameksi aiottua Philumenaa näyttää enemmän miellyttävän sulhasen\nystävä Klarinus kuin itse ylkämies. Pamphilus on aina vakuuttanut\nKlarinolle, ettei hän aio tyttöä naida, mutta nyt ystävä tietysti\nrupee häntä epäilemään petolliseksi. Davus lupaa kääntää kaikki hyvin\npäin ja saa imettäjän antamaan haltuunsa lapsen; tämän hän nyt vie\nSimon ovelle juuri kun Kremes tulee käymään ystävänsä luona. Nyt\nriita syntyy, ja naimiskauppa puretaan.\n\nSilloin saapuu muukalainen tuoden sen uutisen, että Glycerium on\nAthenalaisista vanhemmista polveutuva aatelisneito; mutta Simo ei\ntahdo sitä uskoa, vaan lähettää Davon, joka hänelle on uutisen\nilmoittanut, vankeuteen. Pian kuitenkin tulee totuus ilmi: luultu\ntyttö Androsta on myöskin Kremeen tytär. Tyttö oli aivan nuorena\njätetty setänsä hoidettavaksi ja oli silloin, kuten luultiin,\nhukkunut erääsen haaksirikkoon. Nyt kaikki selkkaukset selviävät:\nPamphilosta tulee sittenkin Kremeen vävy, Klarinus saa Philumenansa\nja Davus pääsee vapaaksi.\n\n\nKuohilas.\n\nTämän kappaleen sanotaan kaikista Terention huvinäytelmistä\nsaavuttaneen suurimman suosion. Thraso, rikas suulas katteini, jolla\non eräs loisio nimeltä Gnatho, kyöhää nuorta naista, Thaista; mutta\ntätä miellyttää enemmän muuan nuori herra Phaedria, vaikka hän ei\nsentään rikkaallekaan ihailijalleen tahdo rukkasia antaa. Phaedriaa\non Thaiin luona käydessään kerran käsketty menemään tiehensäkin, ja\nsen vuoksi hänen orjansa Parmeno neuvoo häntä matkustamaan maalle;\nThais muka sitten pian kyllä lähettäisi häntä noutamaan. Thais\nilmoittaa hänelle ei tahtovansa loukata Thrasoa juuri nyt, kun tämä\non luvannut hänelle lahjoittaa kauniin orjattaren, jonka Thais\ntahtoo antaa takaisin orjattaren ystäville. Phaedria lupaa pysyä\npoikessa kokonaista kaksi päivää ja lähtee, vaikka vastahakoisesti,\njäähyväisiksi lausuen seuraavat sanat:\n\n    \"Mä toivon, että luona upseerin\n    Oot hänest' erilläs ja päivin, öin\n    Mua lemmit, mua ikävöit,\n    Mun näet unissas, mua aattelet,\n    Minusta ilos saat ja omain oot --\n    Mun sydämein oot, yhtä varmaan kuin sun oon\".\n\nTiellä orjattaren seurassa mennessään Thaiin luo tapaa Gnatho\nParmenon, ja heidän välillään syntyy hupainen sananvaihtelu. Heti\nsen jälkeen kohtaa Parmeno Kaerean, Phaedrian nuoremman veljen.\nTämä on silmittömästi ihastunut suloiseen tyttöön, jonka hän on\nnähnyt kadulla ja joka Parmenon arvelun mukaan ei ole kukaan muu\nkuin orjatar, jota Gnatho saattoi Thaiin luoksi. Parmeno sanoo\ntyttöä liian halvaksi hänelle, mutta siitä Kaerea vain kiihottuu\nyhä enemmän. Silloin Parmeno neuvoo häntä mustaamaan kasvonsa ja\nvaihettamaan pukua Etiopialaisen orjan kanssa, jonka hänen veljensä\naikoo lähettää Thaiin luoksi. Sen tehtyään pääsee Kaerea orjana\nuuden emäntänsä taloon, jossa Thrasokin silloin sattuu olemaan.\nSeuraavana aamuna on kaunis orjatar paennut vale-orjan seurassa.\nPhaedria, jonka oli mahdoton pysyä poissa määrätyt päivät, tapaa\nkotonaan todellisen mustan orjan puettuna veljen vaatteisin, ja\npetos tulee ilmi. Thraso ja Thais joutuvat nyt keskenänsä riitaan;\nThraso tahtoo lahjansa takaisin, vaan sitä hänelle ei anneta. Hän\npäättää ottaa tytön väkisin, vaan Thaiin veli, joka on tullut\nkäymään sisarensa luona, tahtoo lähteä noutamaan poliisia. Silloin\ntulee Thraso, mukanaan joukko orjia ja kuokkavieraita, mutta Thais\nsulkee oven ja varustautuu puolustaimaan. Kiivas sanasota syntyy,\njossa veli ikkunasta julistaa, että hänen sisarensa on Athenalainen\nvapaasukuinen nainen. Gnatho huomauttaa päivällishetken olevan\nkäsillä, jonka jälkeen piirittäjät marssivat matkaansa.\n\n\nPhormio.\n\nKaksi veljestä, Kremes ja Demipho, ovat matkustaneet pois jättäen\npoikansa Phaedrian ja Antiphon luotettavan orjan Getan huostaan.\nPhaedria rakastuu nuoreen kitaransoittajattareen, jonka hän\nmielellään tahtoisi ostaa vapaaksi, kun sitä vastoin Antipho\nromantillisilla tunteilla lempii Phaniumia, jonka hän on tavannut\näitinsä kuolemaa suremassa. Phormion, halveksittavan loision,\nneuvosta on Antipho sanonut lemmittyään läheiseksi sukulaisekseen,\nvoidaksensa hänet naida. Kappaleen alkaessa tulee kirje Demipholta,\njoka ilmoittaa palaavansa kotiin. Kirjeestä on Antipho kovin\nhuolissaan -- hän ei voi pitää vaimoaan luonansa eikä antaa hänen\npoiskaan mennä. Hädissään jättää hän serkkunsa, Phaedrian, ja orjan,\nGetan, vastaanottamaan suuttunutta isää. Demiphon kiukku kääntyy\nenimmäkseen Phormiota vastaan, joka kuitenkin pysyy äreänä, luottaen\njulkeuteensa ja kavaluuteensa. \"Minä olen jo kokenut ja tunnen\nkoukut\", sanoo tuo hävytön kupinnuolija. Kun Geta kummeksii, kuinka\nPhormio on päässyt lain pauloista, vastaa tämä:\n\n    \"Siks ettei viritetä ansoja\n    Tuhoisain haukkojen ja kotkain surmaks;\n    Vaan surmaks sävyisien, viatonten.\n    Niist' voittoa saa, ei muista rahtuakaan.\n    Sitä, joll' on otettavaa, vaara uhkaa\n    Ain' milloin mistäkin, vaan _minulla_,\n    Sen kaikki tietävät, ei mitään oo\".\n\nDemipho puhuttelee kolmea lainoppinutta auttamaan häntä\npuheenvaihtelussa loision kanssa, joka sanoo suuresti kummeksivansa\nsitä, että Demipho ei tahdo hyväksyä naimisliittoa ainoastaan\nsiitä syystä, että hänen arvoisa sukulaisensa Stilpho, Phaniumin\nisä, oli kuollut köyhänä, ja uhkaa häntä oikeudenkäynnillä, jos\nhän ajaa tytön pois. Demipho kääntyy lakimiestensä puoleen, jotka\nkaikki käsittävät asian eri tavalla ja saattavat hänet entistä vielä\nsuurempaan hämminkiin. Vielä kukkuraksi Getan huoliin pakoittaa\nPhaedria hänet lupaamaan hankkia kitaransoittajattaren vapauttamiseen\ntarvittavat rahat. -- Kremes, jolla on tuima puoliso, Nausistrata,\npalaa nyt Lemnosta, käytyään siellä tervehtimässä erästä naista,\njonka hän toisen nimisenä on nainut, ja jonka kanssa hänellä on\ntytär, minkä aikoo naittaa Antipholle. Hänkin tietysti innokkaasti\nhaluaa saada veljenpoikansa avioliiton puretuksi ja antaa sentähden\nmielellään osan niihin rahoihin, joita Phormio vaatii itse naidakseen\ntytön. Kremes, joka on saanut tietää Lemnoon jätetyn puolisonsa\ntyttärineen tulleen Athenaan häntä etsimään, tuntee yhtäkkiä\nPhaniumin seuralaisen oman tyttärensä imettäjäksi, ja tämä myöskin\ntuntee hänet -- Stilphoksi. Äimistyneenä kun on, ei hän osaa eroittaa\ntyttöjä toisistaan, ja tapauksen ilvejuoni kohoaa korkeimmalleen,\nkun hän sekoittaa itsensä veljenpoikaansa ja imettäjältä kysyy:\n\"Mitä, onko _hänellä_ kaksi vaimoa?\" Ajattelemattomuudessaan hän\nyksissä tuumin veljensä kanssa yrittää Phormiolta saada takaisin\nrahat, jotka tämä on saanut naidakseen Phaniumin, sillä nythän heistä\ntietysti ei kumpainenkaan naimista enään halua. Mutta Phormio, joka\nei samalla kertaa tahdo jäädä sekä puolisoa että myötäjäisiä vaille,\nuhkaa kertoa koko jutun Kremeen puolisolle. Orjat kutsutaan esille\nviemään tuota julkeata vankeuteen, mutta samalla tulee Nausistrata,\nja Phormio täyttää uhkauksensa. Aluksi Nausistrata vimmastuu, mutta\nkoska hänen kilpailijattarensa on kuollut ja tytär naimisissa,\nrauhoittuu hän iloiten voitosta, jonka on miehestään saanut, ja\nkutsuu Phormion illalliselle.\n\n\nKaksi veljestä.\n\nMicio ja Demea ovat veljeksiä; edellinen on iloinen poikamies, mutta\njälkimmäisellä on kaksi poikaa: Aeschinus, jonka hänen setänsä on\nottanut kasvatti pojakseen ja kasvattanut Athenassa, ja Ktesipho,\njoka elää isänsä kanssa maalla. Demea on kasvattanut kotona olevan\npojan kovassa kurissa ja on usein moittinut veljeään, että tämä\non jättänyt liian höllät ohjat Aeschinolle, joka hiljakkain on\nryöstänyt nuoren tytön erään orjakauppiaan talosta. Mutta asian\nlaita on niin, että Ktesipho onkin rakastanut, tyttöä, ja Aeschinus\non ottanut kärsiäkseen häpeän ainoastaan veljeänsä suojellakseen.\nSyrus, ilkeäjuoninen orja, uskottaa Demeaa, että Ktesipho on\nkotona maanviljelystä hoitamassa, vaikka tämä todellisuudessa\nlemmittyineen oleskelee sedän talossa. Kuitenkin on Aeschinolla\nomasta puolestaankin ilkeä juttu niskoillaan: hänellä, näet, on\npuoliso, jota ei siksi tunnusteta, ja lapsi; vieläpä anoppi epäilee,\nettä hän aikoo heidät hylätä, siihen sijaan kuin hänen tulisi pyytää\nsedän suostumusta avioliittoon, niinkuin oli luvannut. Getan, vanhan\nuskollisen palvelijan, kehoituksesta suostuu Hegio, eräs perheen\nystävä, puhumaan asiasta Micion kanssa. Hegio tapaa Demean ja\nilmoittaa hänelle tämän hänen poikansa tekemän toisen syrjähdyksen.\nSitten hän saapi kuulla Ktesiphon ei olevankaan maalla, ja hänen\nasiaa tiedustellessaan Micion talossa, kertoo Syrus tuon kunnon\nnuorukaisen käyneen siellä, toruneen veljeään, lyöneen tyttöä ja\npahoin pidelleen vanhaa orja raukkaa, Syroa itseä, joka häntä pienenä\noli hoitanut; viimemainittua löylytystä pitääkin Demea ansiosta\nsaatuna. Demean kysyttyä Miciota osoittaa Syrus häntä syrjäiseen\nnikkariverstaasen, jonne sanoo Micion menneen. Mutta todellisuudessa\nMicio, puhuteltuaan Hegiota, on lähtenyt ottamaan selkoa siitä,\nminkälaisten ihmisten yhteyteen Aeschinus oli ruvennut, ja siellä\ntapaakin hän nuorukaisen, joka on surusta ihan suunniltaan sentähden\nettei ole päässyt sisälle vaimonsa luo. Micio aluksi peloittaa\nhäntä, mutta rauhoittaa häntä sitten sillä, että hän, jos tahtoo,\nsaapi ottaa puolisonsa kotiin. Sillä välin tulee Demea takaisin\nväsyneenä ja äissään turhasta kulkemisestaan ja moittii Miciota hänen\nkasvattipoikansa toisesta, paljoa pahemmasta syrjähdyksestä -- siitä\nnimittäin että tämä salaa on nainut vaimon, jolla ei mitään ole.\nMicio ei asiasta ole millänsäkään, ja kun veli ivallisesti kysyy:\nOnkohan juttu sinun mieliisi? vastaa hän:\n\n    \"Jos muuttaa tämän toiseks vois; vaan nyt\n    Kun sit' _ei_ voi, en tuost' oo milläinkään.\n    On elo arpapelin kaltainen:\n    Jos heitto sull' ei suo sun toivomaas,\n    Min saadusta saat, minkä voit,\n    Sä tehdä\".\n\nDemea saa tämän jälkeen uuden todistuksen veljensä veltosta\nkurinpidosta, kun Syrus juopuneena hoipertelee häntä vastaan. Hänen\njuuri pitäessään nuhdesaarnaa humalaiselle orjalle, tulee toinen\nsamanlainen, Dromio, juoksujalkaa ulos huutaen: \"Hei, Syrus, hei!\nKtesipho käskee sinua palaamaan;\" ja tästä saa hämmästyksestä\ntyhmistynyt isä tietää, kuinka hävyttömästi hänen mallikelpoisesti\nkasvatettu poikansa on hänet pettänyt. Micio saa hänet kuitenkin\nrauhoittumaan, luvattuaan myötäjäiset Ktesiphon vaimolle, ja kokonaan\nsortuneena kohtalojen ivallisuudesta pudistaa Demea Getan kättä,\nhankkii Syrolle vapauden ja Hegiolle maatalon, jonka jälkeen hän\ntaivuttaa vanhan nuorenmiehen naimaan ottopoikansa anoppimuorin.\n\n\n\n\nKatullus.\n\n\nKuoli v. 54 e.Kr.\n\nKatullus oli kotoisin Veronasta ja hänellä oli maatilus Garda-järven\nrannalla, mutta suurimmat osan elämäänsä hän vietti Romassa. Hän\nnäyttää olleen, samoin kuin koko hänen aikakautensakin, suuresti\nmieltynyt Kreikan kirjallisuuteen, ja aatteita runoelmiinsa kokoeli\nhän myöskin eräällä matkalla Bityniaan (Vähään Aasiaan), jonka\nteki yhdessä preetori Memmion kanssa, ja sitten purjehdusretkellä\nArkipelagin saarille. Romaan palattuaan keräytyi hänen ympärilleen\njoukko kirjallisuutta harrastavia ystäviä, joiden piirissä hän\ntuli mainioksi syvätunteellisena ja nerokkaana runoilijana. Hänen\nparhaimmat runonsa ovat omistetut Lesbialle -- oikeastaan Klodialle\n-- jota on arveltu tunnetun kansantribunin Klodion sisareksi. Tätä\nKatullus rakasti suurella hellyydellä, ja ilmaisee tätä rakkauttaan\nrunoissa, joiden yksinkertaista suloutta myöhemmät runoilijat\nvaihtelevalla menestyksellä ovat koettaneet jäljitellä. Hänelle\nlaulaa Katullus:\n\n    \"Suo tuhat muiskua, sitten sata,\n    Pian tuhat taas ja niin jälleen sata;\n    Tuhannet tuhansiin kun niin on koottu,\n    Sekoo laskumme, jotta me emme itse\n    Enää tiedä, ja moittija vähemmin vielä,\n    Impeni armain, kuin monest' suudeltiinkaan\".\n\nHänen hellän lempensä arvoton esine piti kauneutensa muillekin\nalttiina, ja tunteilla, jotka vaihtelevat vihan ja vielä\nsammumattoman rakkauden välillä, laulaa runoilija:\n\n    \"Muinen, Lesbia, virkoit, että Katullosi yksin\n    Sun omistais -- Jupiter tähteni rukkaset sais!\n    _Silloin_ sua lemmin, en kuin ken tahans' impeä lempii,\n    En, vaan poikoaan kuin isä tai vävyään.\n    _Nyt_, sinuhun vaikk' lempeni on entist' tulisempi,\n    Halvemp' mulle sä oot, et toki niin rakas nyt.\n    Miksi? sä niin kysyt. Oi! kun armas niin lempijää loukkaa,\n    Vaikka hän lempisi kuin, raukeaa kunnioitus\".\n\nHänen erilaatuisten runoelmiensa joukossa on myös omistusrunoja\nKornelius Nepokselle ja Cicerolle. Yleisesti tunnettuja ovat\nmyöskin hänen häärunonsa -- epithalamia -- joista nähdään, kuinka\nRomalaisten avioliitot rakennettiin, ja joista uudemmat runoilijat\novat hyvin paljon lainanneet. Hänen laajimmat teoksensa olivat\nkuitenkin kolme eepillistä Alexandrialaisen koulun kirjoitustapaan\nsepitettyä runoelmaa. Eräästä tällaisesta, nimeltä \"Peleyn ja Thetiin\nhäälaulu\", sanoo muuan samanaikuinen arvostelija, että sitä sulostaa\nse omituisen herttainen, tyyni valo, joka leviää yli uinailevan\nmaailman varhain valkenevan kesäaamun koittaessa. Kappale käsittelee,\nusein poiketen aineesta, jolloin se samalle, on jäljennöstä, sankari\nPeleyn häitä merijumalattaren Thetiin kanssa, jolloin juhlaan tulee\nvieraiksi jumalia ja jumalattaria, tuoden mukanaan morsiuslahjoja,\nja kohtalottaret ennustaen ylistävät tästä avioliitosta syntyvän\npojan -- Akilleyn -- urotöitä. Runoelma päättyy Hesiodolta lainatulla\njälkikatsahduksella viattomuuden aikakauteen, jolloin jumalat menivät\nkuolevaisten kanssa avioliittoon, kunnes rikollisuus ja kauheat\npaheet turmelivat tuon hyvän välin.\n\nToinen eepillinen runoelma, \"Atys\", kuvaa Kreikkalaista nuorukaista,\njoka oli pyhittänyt elämänsä Kybelen palvelukseen ja joka, hurjaa\nvauhtia kiidettyään läpi metsien ja yli vuorten, havaitsee tehneensä\najattelemattomasta. Runoelman mahti on sen vilkkaassa poljennossa ja\nsiinä näennäisessä todenmukaisuudessa, jolla Katullus on kuvannut\nonnettoman nuorukaisen suurta innostusta sekä hänen kauhuaan ja\nepätoivoaan, kun hän jälleen on järkiinsä tullut.\n\nKolmannella runoelmalla on nimenä \"Bereniken hiukset\" ja se kertoo\nEgyptiläisestä kuningattaresta Berenikestä, joka lupasi uhrata\nhiuksensa Afroditelle, jos hänen miehensä onnellisesti palaisi\nsotaretkeltä. Kuninkaan palattua Berenike täyttikin lupauksensa,\nmutta tukka hävisi temppelistä. Egyptiläiset tähteintutkijat\nselittivät asian niin, että se oli muuttunut tähtikihermäksi, ja\nlatinalainen runoilija kertoo tukan retkestä läpi ilmojen, kunnes se\njoutui Afroditen helmaan, josta se vietiin sille määrättyyn paikkaan\nlähelle Leijonanhännän tähtikihermää, vaikka se sieltä kuitenkin\nolisi mielellään tahtonut päästä pois kaunistamaan haltijattarensa\npäätä.\n\n\n\n\nLukretius.\n\n\nKuoli noin v. 55 e.Kr.\n\nLukretius polveutui jalosta romalaisesta suvusta ja kuoli parhaassa\niässään. Hänen kirjailijamaineensa perustuu opetusrunoelmaan\n_Aineiden luonnosta_, jossa tieteellisesti esitetään\nmaailmakaikkisuutta sekä ihmisen suhdetta siihen ja samalla\nkuvataan ihmiskunnan kehitystä ja sivistystä. Muista runoilijoista\npoiketen kammoo hän kuvannollisten korulauseiden käyttämistä,\nesittää ajatuksensa mitä yksinkertaisimmalla tavalla ja koettaa\nainoastaan todistaa väitöstensä totuutta. Hänen jälkeensä on tiede\njättiläisaskelin edistynyt, vaan kuitenkin on kummastuttavaa,\nkuinka läheisesti hänen mielipiteensä pitävät yhtä nykyaikuisten\nluonnontutkijain mielipiteiden kanssa ja kuinka monta hänen\najatuksistaan ja opeistaan myöhimpinä aikoina ovat ilmestyneet aivan\nuusina keksintöinä.\n\nMutta Lukretion silmämääränä ei ollut ainoastaan ihmisten\ntutustuttaminen elämän salaisuuksiin, vaan myöskin tien osoittaminen\nparempaan ja onnellisempaan olemiseen, johon voitaisiin päästä\nainoastaan aineen muuttumattomia lakeja uskollisesti seuraamalla.\n\nJotta hänen järjestelmäänsä voitaisiin käsittää, on tarpeellista\nseurata tietämistä taaksepäin aikoihin, milloin sen ensin eloon\nherätti Tales, ensimmäinen Kreikkalainen filosofi, kuutta vuosisataa\nhäntä ennen. Kaikki luonnon vaikutukset tapahtuivat vanhojen\najattelijain mukaan erilaisten näkymättömäin olentojen välityksestä,\njoita he jumalinaan palvelivat. Tales kumosi tämän opin ja otaksui,\nettä maailmakaikkisuutta johti oma sisällinen, siinä löytyvä voima.\nSitten seurasi oppi n.s. elementeistä: ilma, tuli ja vesi. Tämän\njälkeen tuli oppi ainoasta, itsenäisestä, kaikkea vallitsevasta\nvoimasta, jonka vaikutukset voitiin nähdä ja rajoittaa määrätyillä\nlaeilla -- toisin sanoin mielipide, että aine oli elollinen sekä\nvaikutti eläimen sielunvoimilla ja vieteillä. Sitten tuli aate\nikuisesta liikunnosta, josta maailmakaikkisuus oli oman luomisvoiman\nkautta syntynyt, niin että elämä ensin oli kehittynyt kuumuudesta ja\nmärkyydestä, ja kun vesi, joka alkuaan oli kaikkialla vallinnut, oli\nkeräytynyt merien syvyyksiin, muodostui elimellisiä olentoja, ihmisiä\nja eläimiä.\n\nMyöhemmin syntyi oppi elävästä tahdosta ja itselöllisistä voimista,\njotka panivat aineet liikkeelle ja loivat olemassa olostaan\ntaistelevia, eläviä olentoja; toiset kuolivat sukupuuttoon,\ntoiset, jotka oloihin paremmin soveltuivat, jäivät elämään. Sen\njälkeen opetettiin, että kaikki aine oli yhdistetty lukemattomista\nalkuperäisistä, erilaatuisista pienistä osista, joita yhdisti,\nmuodosti ja järjesti ajatteleva voima, johtaen niitä vapaasti ulkoa\npäin, kuitenkaan enään niihin yhdistyksiin vaikuttamatta, mitkä siten\nsyntyivät. Kun oli niin pitkälle päästy, hylättiin aate korkeimmasta\njohtavasta sielullisesta voimasta, ja elämän arveltiin syntyneen\naineen omasta, vapaasta liikunnosta. Erilaisten yritysten jälkeen\nlaajentaa tätä oppia täydelliseksi järjestelmäksi esitti sen vähän\nmuutettuna uudestaan Epikuros, jonka opin Lukretius täydellisesti\nhyväksyi. Viimemainitun kunnianhimoista tuumaa levittää ihka uutta\nfilosofiaa helpotti kasvava mieltymys Kreikan kirjallisuuteen, joka\nhänen aikanaan heräsi koko Roman valtakunnassa, ja epäilys edellisten\nsukupolvien uskonnollisten oppien ja taikauskoisten mielipiteiden\ntotuudesta.\n\nAlottaen kysymyksellä: millainen aineen alkuperäinen laatu oli, ja\nminkä muutoksen kautta se on saanut nykyisen muotonsa? osoittaa\nLukretius, ettei mitään voi tyhjästä syntyä tai mikään tyhjäksi\nmuuttua. Kaikki saatetaan hajoittaa tyhjyyteen eli avaruuteen ja\natomeiksi; ilman avaruutta olisi kaikki jähmeätä, Aineiden synnyn\nensimmäistä alkusyytä ei voida nähdä; se on salattu. Ajalla ei ole\nmitään omaa olemista, mutta mieli käsittää aineiden muuttuvaisuudesta\nmenneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden löytyvän.\n\nHänen toinen tehtävänsä on määrätä, kuinka maailma syntyi, ja hän\nväittää sen muodostuneen atomien yhteensattumisesta ja yhdistymisestä\nniiden lakkaamatta, lumihöytyvien lailla pudotessa äärettömän\navaruuden läpi. Toiset kimmosivat toisistaan erilleen, mutta muutamat\nsynnyttivät ilman ja auringonvalon, toiset kiven ja raudan, eri\nmuotonsa ja kiinnitysvoimansa mukaan. Sama liikunto, joka oli syynä\naineiden syntyyn, on aina jatkuva. Jokainen esine meidän ympärillämme\non lakkaamatta liikkeessä, vaikka me emme sitä huomaa. Niinpä\nlammaslaumakin etäältä näyttää liikkumattomalta pilkulta, ja loitolta\nkatsellessa kahta taistelevaa sotajoukkoa näkee ainoastaan loistavan\nhohteen. Hän hylkää painopistelain, väittäen että avaruudessa, joka\non ääretön, ei saata mitään keskuskohtaa olla. Atomeja, sanoo, hän,\non lukemattoman paljo, mutta niillä on määrätty muotonsa ja ne ovat\nvärittömät; sillä värin synnyttää valo, eikä se kuulu aineiden omaan\nluontoon. Atomeilta myöskin puuttuu aistimiskyky, johon on syynä\nniiden sekavat yhdistykset. Maailmakaikkisuuden kehitys atomeista\nkesti, arvelee Lukretius, hyvin pitkän ajan, ja hänen kuvauksensa\ntaivaitten ja maan järjestyksellisestä muodostumisesta pitää monissa\nkohdin yhtä ensimmäisessä Moseksen kirjassa olevan kertomuksen\nkanssa. Hän arveli maailmojen lukumäärää äärettömäksi, ja koetti\nvertaamalla määrätä taivaankappaleiden suuruuden. Yö syntyi sen\nkautta, että aurinko puhalsi tulensa sammuksiin, ja aamu siten,\nettä kuumuuden siemenet määrättynä hetkenä tulvasivat yhteen, aivan\nniinkuin puut kukkivat ja pojat saavat uudet hampaat määrättyyn\naikaan. Atomien muodostamain ainelajien suureen lukuisuuteen on syynä\nniiden eri muoto ja koko, koska alkuaan ei löydy mitään, joka olisi\nainoastaan _yhtä_ lajia, ja kaikki on yhdistyksistä syntynyt.\n\nSitten selittää hän luonnon olosuhteet: kaiken olevan määrää atomien\nmuoto ja aine, josta se on muodostunut, ja hänen suuri vaikuttava\nperiaatteensa on lakkaamaton liikunto, joka estää taivaita maahan\nputoomasta -- ja tyhjyys niiden välillä on täynnä ilmaa, samalla kuin\npieniä hitusia alituiseen haihtuu kustakin aineesta, joutuen uusiin\nyhdistyksiin, aineiden eri laadun ja luonnon mukaan.\n\nElämästä ja tietoisuudesta oli hänellä se mielipide, että kaikki\naistimelliset olomuodot ovat muodostuneet aistimettomista\nalkuaineksista. Niin esimerkiksi syntyvät madot mädäntyneistä\naineista; joet ja laitumet synnyttävät karjaa, joka vuorostaan\non aineksena meidän ruumiissamme, ja nämät taas usein joutuvat\npetojen ja korppikotkain lihaksi. Elämä on, väitti hän, ainoastaan\nmäärätty aineen laatu; maa etupäässä antaa ne siemenet, joista\nensiksikin kasvit ja sitten eläimet sekä ihmiset kehittyvät ja\nimevät ravinnokseen maidontapaista nestettä, joka tihkuu esiin maan\nhuokosista. Mutta monet eläinmaailman muodoista ovat epätäydellisiä,\nja ne, joilla ei itsessään ollut tarpeeksi voimaa, sortuivat\ntaistelussa olemisesta. Mutta kaikki elävät olennot kehittyvät\nmuodossa, minkä ovat saaneet, säilyttäen omat omituisuutensa määrätyn\nluonnonlain mukaan.\n\nLukretius uskoi elon aluksi hienon eeterin, joka oli yhdistynyt\npienistä henki-, lämpö- ja ilma-atomeista ja jostakusta vieläkin\nhienommasta atomilajista, joka synnytti sielun toiminnan ja\najattelemisen. Nämät neljä elementtiä muka muodostivat ajatuksen\nja elovoiman, jotka yhtyivät yhdeksi luonnoksi. Ajatuksella, joka\njohtaa, on asuinpaikkana sydän, kun sitä vastoin elovoima (sielu)\non levinnyt koko ruumiisen, jossa se vaikuttaa sopusointuisasti\najatuksen kanssa, vaikka tämän johdannon alaisena. Maku, haju ja\nkuulo ovat hänen mielestään heikompia tahi voimakkaampia meidän\nruumistamme kohtaavia ja sen läpi tunkeutuvia aineellisten hitusten\nliikuntoja. Samoin syntyy näkeminen kalvojen tahi kuvien kautta,\njotka alati lähtevät kustakin esineestä ja tulevat silmään.\nEtäisyyksien käsittäminen ei ole näkö-toimintaa, vaan riippuu siitä\nvoimasta, millä ilma, jota nämä \"kalvot\" esiin työntävät, kohtaa\nsilmää, ja heijastus syntyy toiminnan kautta eri taajoissa ilmoissa.\nNiinpä voidaan useampien kuvastimien avulla johtaa esineiden kuvia\nmutkistelevia teitä siten, että vasen puoli tulee oikeaksi, sentähden\nettä kalvo kimmoo takaisin ja palaa käännettynä toisin päin.\nHarhanäyt eivät synny sen kautta, että silmät pettävät, vaan käsitys\ntekee esitetyistä kuvista vääriä johtopäätöksiä.\n\nLäheisessä yhteydessä Lukretion käsitykseen näöstä on hänen\noppinsa mielikuvatista. Paitsi liiteleviä \"kalvoja\", jotka tulevat\nsilmään, on ilma, väittää hän, täynnä toisia vielä hienompia, jotka\nvaikuttavat sieluun yhdessä niiden kanssa, joiden kautta näkeminen\ntapahtuu. Mutta unessa, kun silmät eivät tunne paksumpia kuvia,\nvaikuttavat sieluun ainoastaan ohuet, joista muodostuu kaikenlaisia\nsekavia yhdistyksiä -- siinä on unen näkemisen selitys. Kalvoissa\ntaas saattavat sieluun vaikuttaa ainoastaan määrätyt kuvat, eivätkä\nmuut ensinkään, ja siitä on seurauksena, että sielu ajattelee tahdon\nmääräyksen mukaan. Mitään selitystä tahdon itsenäisyydestä hän ei\nkuitenkaan anna.\n\nKun siten yhdistys sielun ja ruumiin välillä on aikaan saatu, esittää\nLukretius, että elämää ei voi löytyä ilman ruumista ja että molemmat\nkatoovat ja häviävät yhdessä, aivan kuin vesi juoksee pois, kun\nastia, jossa sitä säilytettiin, lyödään rikki. Sillä, sanoo hän, jos\nsielu olisi kuolematon ja voisi aistia ruumiista erottuaan, tulisi\nsillä olla viisi aistinta, joita taas ei voi löytyä ilman ruumista.\nRuumiista eroitetun jäsenen vavahduksista näkyy, että siinä vielä on\nsäilynyt osa elämää; mutta jos sielu sillä tavoin saatetaan jakaa,\nkuinka se siis voi olla kuolematon? Ja vielä, jos sielu ei kuolisi\nyhdessä ruumiin kanssa, niin se ei saattaisi olla levinnyt yli\nkoko ruumiin, vaan sillä olisi oma paikkansa. Useista tällaisista\nanalogioista tekee hän sen varman johtopäätöksen, että sielun\noleminen riippuu ruumiin olemisesta ja ettei sielua voi olla olemassa\nmuuten kuin yhteydessä jänteiden ja veren kanssa.\n\nHän koettaa vielä toteen näyttää, että maailma ja sen asukkaat monine\npuutteellisuuksineen eivät voi olla jumalallisen luojan työtä, ja\nsamoin kuin luultavaa on, että maailmalla on ollut alku, niin sillä\nmyöskin on oleva loppu, koska sen neljä peruselementtiä -- tuli,\nvesi, maa ja ilma -- alituiseen muuttuvat ja meidän maailmamme\nainoastaan on kupla niiden lukemattomien samanlaisten maailmojen\njoukossa, jotka lakkaamatta putoovat läpi äärettömän avaruuden.\n\nKatsahtaessaan ihmiskunnan kehityshistoriaan sanoo hän, että ihminen\naluksi tuskin erosi alhaisemmista eläimistä; hänellä ei ollut\nvaatteita, asuntoa, lakeja eikä uskontoa, ja kaikki hänen ajatuksensa\ntarkoittivat vain ruoan hankkimista ja petojen torjumista. Vähitellen\noppivat ihmiset sytyttämään tulta kahta puunkappaletta toisiinsa\nhankaamalla ja valamaan sulaa metallia eri muotoisiksi esineiksi;\nsamoin myöskin kaatamaan eläimiä, käyttämään niiden nahkoja\nvaatteiksi ja rakentamaan majoja. Sitten syntyivät avioliitot\nja perhesiteet. Älykkäät miehet alkoivat saada vaikutusvaltaa\nvertaistensa yli; opittiin tuntemaan kullan, hopean ja raudan arvoa\nja ruvettiin kutomaan kankaita sekä harjoittamaan muita hyödyllisiä\ntaitoja. Aikojen kuluessa alkoivat kuninkaat rakentaa kaupunkeja ja\njakaa maat ja karjat ihmisten ulkomuodon ja sielunlahjojen mukaan;\nrikkaudet koottiin muutamain käsiin, ja niillä jo oli enemmän\nvaikutusvaltaa kuin hyveellä ja älyllä. Kieli syntyi vähitellen\nitsestään, ja tarve pakoitti ihmisen käyttämään eri ääniä, samoin\nkuin koiratkin ja muut eläimet erilaisella ääntämisellä ilmaisevat\nvihaansa, rauhattomuuttaan ja nälkäänsä. Soitannon ihmiset oppivat\nlinnuilta ja tuulen suhinasta ruovokossa.\n\nHyläten sen nykyaikana niin yleisen mielipiteen, että uskonto on\nsyntynyt siitä ihmettelystä, jolla ihmiset katselevat luonnon\nilmeitä, väitti Lukretius uskontoa tahallisen ajattelemisen\ntuottamaksi, ajattelemisen, joka arveli että kaikki tapahtui\njohtavien jumalten tahdosta. Ihmisten mielikuvattiin vaikuttivat\nmyös, luuli hän, ajatukset ja haaveilut, joiden, kautta jumalat\ntulivat ihanammiksi luonnoltaan ja mahtavammiksi -- korkeammiksi\nolennoiksi, jotka elelivät avaruuksissa lukemattomain maailmojen\nvälillä, joista he muuten eivät paljoa välittäneet ja joihin he eivät\nensinkään vaikuttaneet.\n\nSuuri opetusrunoelma päättyy erittäin liikuttavalla kuvauksella ruton\nraivoamisesta Athenassa.\n\n\n\n\nCaesar.\n\n\nKuoli v. 44 e.Kr.\n\nUseimmat lukijat tuntevat ainakin nimeltä Julius Caesarin, mainion\nRomalaisen diktaatorin ja imperaatorin. Hänen _\"Kommentarionsa\"_,\novat muistiinpanoja, jotka hän itse on kirjoittanut sotaretkistään\nEuroopan eri osissa, ensin Roman vihollisia ja sitten, Rubikonin\nyli käytyään, kilpailijoitaan vastaan, heidän kanssaan ylivallasta\ntaistellessaan.\n\nAivan toisin kuin muut historioitsijat kirjoitti hän ainoastaan\nsiitä, minkä itse oli nähnyt tapahtuvan, ja omista teoistaan. Hänen\nteoksensa on uuden historialajin alkuna.\n\nSyntyisin jalosta suvusta pääsi Caesar järjestään kaikkiin\nkorkeimpiin valtion virkoihin, kunnes 41 vuoden ikäisenä tuli\nkonsuliksi ja yhdessä Pompejon ja Crasson kanssa yhtyi ensimmäiseen\ntriumviraattiin. Seuraavana vuonna (59 e.Kr.) annettiin hänelle\nGallian ja Illyrian maakunnat viideksi vuodeksi, ja siitä ajasta hän\naloitti muistiinpanonsa, jotka ovat hänen _\"Kommentarioittensa\"_\npohjana. Hänen kirjoitustapansa on Ciceron arvostelun mukaan\nyksinkertainen, suora ja miellyttävä, ilman mitään korulauseita;\nmutta samalla se on hyvin supistettu, ja esittelyssä hän usein tekee\nsuuria hyppäyksiä. Nykyaikuista lukijaa tosin loukkaavat ne monet\nihmisteurastukset ja julmuudet, joihin hän alinomaa teki itsensä\nsyypääksi; mutta kuitenkin tulee muistaa, että vanhat Romalaiset\nyleensä eivät arastelleet verenvuodatuksia, vaan yhtä helposti\nheittivät vaaralle alttiiksi omat henkensä kuin muidenkin.\n\nSotaretkiään kuvatessaan hän ei vähääkään ilmaise omia tuumiaan;\nmutta siitä ei liene epäilystä, että hän sodillaan Galliassa etenkin\ntahtoi legioneilleen hankkia sitä harjoitusta, jota tarvittiin\nhänen omien Roman ylivallan anastamiseksi tehtäväin aikeittensa\ntoteuttamiseksi. Hän ei koskaan ylvästele, vaan puhuu samalla\njärkähtämättömällä tyyneydellä vihollisen hävittämästä legionista,\nkuin kansanheimon kapinasta tai kaupungin polttamisesta vaimoineen\nlapsineen. Hän ei koskaan näytä unhottaneen itseluottamustaan, hän\nei ketään pelännyt, ja hän saattoi ainoastaan muutamilla sanoilla\npalauttaa legioninsa kuuliaisuuteen.\n\nTeoksensa ensimmäisessä kirjassa kuvaa hän yleisesti Galliaa ja\nkertoo sitten, kuinka hän ensi kerran voitti Helvetialaiset eli\nSveitsiläiset, jotka olivat pyytäneet lupaa kulkea hänen maakuntansa\nläpi kotimaansa vuorilta alempana oleviin alankoihin. Sitten lupasi\nhän auttaa Aedualaisia Germaneja ja muita kansoja vastaan, jotka\nheitä hätyyttivät. Hän johti sotajoukkonsa esiin nopeissa marsseissa\nja asettui lujaan asemaan; mutta hänen sotilaansa pelkäsivät niin\nsuuresti hurjia, vaaleatukkaisia Germaneja, että kyynelet tulivat\nheille silmiin, ja hänen täytyi rohkaista ja elähyttää heidän\nmieltään lupaamalla käydä taisteluun ainoastaan mielilegioninsa\nkanssa. Germanien kuningas ehdotti keskustelukokousta, mutta sen\nkestäessä hyökkäsi hän Caesarin kaartin kimppuun ja pani sittemmin\nhänen lähettiläänsä kahleisin. Taistelu syntyi, Romalaiset voittivat,\nyksi kuninkaan tyttäristä otettiin vangiksi, lähettiläs vapautettiin\nja vihollinen ajettiin takaisin Rheinin luo, jonka jälkeen Caesar\nasettui talvimajoille, pitääkseen käräjiä ja hankkiakseen enemmän\nsotamiehiä.\n\nHeti kun elonkorjuu-aika oli loppunut, joten Caesar oli saanut\ntarpeeksi ruokavaroja lisääntyneelle sotajoukolleen, marssi hän\nBelgialaisia vastaan, jotka kaikki olivat liittoutuneet Romalaisia\nkukistamaan; ainoastaan Remit jäivät liitosta erilleen. Kun muut\nheimot olivat voittaneet Remit, löi Caesar voittajat pakoon, ja\n\"hänen miehensä tappoivat näistä niin monta, kuin päivään pitkään\nennättivät saavuttaa\". Toinen toisensa perästä lannisti hän sitten\nkaikki läheiset heimot, ryösti heiltä aseet ja pakoitti heidät\nantamaan panttivankeja. Nerveistä, jotka tulivat Flandrista,\nkertoo hän, että he eivät kärsineet luonaan kauppiaita, eivät\njuoneet viiniä eivätkä antautuneet mihinkään nautintoihin, kaikilla\ntavoin säilyttääksensä urhouttaan. Hän myöntää, että legioneja\ntaistelussa näitä vastaan kovasti hätyytettiin, niin että joutuivat\nepäjärjestykseen; mutta silloin hän itse tuli avuksi, sieppasi\nsoturilta kilven ja sai väkensä niin rohkaistuksi, että vihollisten\nhyökkäys torjuttiin. Kuitenkin jatkoivat Nervit taistelua, kunnes\nheidän lukunsa kuudestakymmenestä tuhannesta oli vähentynyt\nviiteen sataan, jolloin hän salli näiden palata kotiinsa ja kielsi\nnaapureitaan heitä ahdistamasta. Sitten kääntyi hän Aduatilaisia\nvastaan, jotka olivat auttaneet Nervejä. Nämät taistelivat ensiksi\nkaupunkinsa valleilta; vaan kun heidän kimppuunsa hyökättiin\nliikkuvista torneista, jotka kohosivat heidän varustuksiaan\nkorkeammalle, suostuivat he antautumaan, ehdolla että saisivat pitää\naseensa. Caesar vaati kuitenkin heitä antamaan pois aseensa, ja kun\nhuomattiin heidän näistä muutamia kätkeneen, hakattiin kaupungissa\ntuhannen miestä maahan ja muut myytiin orjiksi. Nyt olivat kaikki\nBelgialais-heimot lannistetut, ja Germanit niin peloissaan, että\nlähettivät rauhanhierojia. Kaikista näistä voitoista pidettiin\nRomassa julkinen kiitosjuhla.\n\nKolmannessa kirjassa kerrotaan legionista, jonka Caesar oli\nlähettänyt avaamaan kauppatietä Alppien kautta -- Suuren Bernhardin\nyli. Helvetialaiset hyökkäsivät sen kimppuun, joten sen täytyi\nkolmenkymmenen tuhannen miehen läpi raivata itselleen tie Lyoniin.\nVieläkin kerrotaan, että Venetit, Brittiläinen kansa, eivät olleet\npäästäneet pois lähettiläitä, joita oli heidän luokseen laitettu\nviljaa ostamaan. Caesar päätti nyt, estääksensä kapinavehkeitä\nsyntymästä muissa heimoissa, hajoittaa sotavoimansa suuremmalle\nalalle ja laivastollaan hyökätä vihollisen kimppuun, samalla kuin\nhän maa-sotajoukollaan miehittäisi ympärillä olevat kukkulat.\nVoitettuansa Venetit taistelussa piti hän välttämättömänä ankarasti\nrangaista heitä, ja sentähden hän tappoi heidän senaattorinsa ja myi\nmuut orjiksi. Hänen kenraalinsa taistelivat myöskin onnellisesti\nNormandiassa ja Aquitaniassa, ja koska hänellä oli muutamia viikkoja\njoutoaikaa, yritti hän lannistamaan Morineja, jotka asuivat siinä\nalangossa, missä nykyään Boulogne ja Calais ovat; mutta nämä\npelastuivat metsiin, ja poltettuaan muutamia kyliä ja hävitettyään\nheidän laihonsa vetäytyi hän sotajoukkoineen talveksi eteläpuolelle\nSeinevirtaa.\n\nNeljännessä kirjassaan Caesar kertoo, kuinka karkoitti Svevit yli\nRheinin, jonka jälkeen hän marssi Scheldeä kohden auttaakseen\nMenapilaisia, joiden maahan oli asettunut muita Germaneja, väittäen\netteivät he nimeksikään pelänneet Romalaisia; mutta kuitenkin he\nsitten tarjoutuivat muuttamaan mihin muuhun paikkaan hyvänsä,\nminkä Caesar tahtoisi heille määrätä. Hän sanoi heille, että he\nsaattaisivat asettua Kölnin lähiseuduille. He sittenkin epäröivät,\nosoittaen halua sotimaan, ja kummallakin puolella harjoitettiin\nkavallusta. Kuitenkin löivät Romalaiset heidät ja karkoittivat\nheidät Meuse-virralle, johon heitä syöksyi ja upposi lähes sata\nkahdeksankymmentä tuhatta -- miehiä, vaimoja ja lapsia. Caesar päätti\nnyt kulkea joen yli peloittaakseen lähellä asuvia heimoja. Kymmenessä\npäivässä rakennettiin paalusilta ja koko sotajoukko kuljetettiin\nyli; mutta koska hänellä ei ollut aikomuksena taistella, poltti hän\nheidän kylänsä, hakkautti maahan heidän viljansa ja palasi takaisin\nsiltaa myöten, joka sitten purettiin. -- Sen jälkeen seuraa hyökkäys\nBritanniaan. Annettuaan vakoojien tutkia rannikkoa ja satamia lähti\nCaesar sydänyön aikana suurella laivastolla Boulognen seudulta ja\nsaapui seuraavana aamuna kello yhdeksän aikana Kentin rannikolle.\nSotajoukon maalle-nousu oli kovin vaikea, sillä hänen laivansa\nolivat liian suuret ja vesi matala; mutta kun kymmenennen legionin\nkotkankantaja hyppäsi mereen, seurasivat muut sotamiehet jälestä,\nkamppaillen aaltoja ja vihollisia vastaan. Tulisen taistelun perästä\npakenivat Brittiläiset, ja Caesar lisää hyvin tyvenesti itseltään\nvain puuttuneen ratsuväkeä, -- se ei vielä ollut saapunut -- muuten\nhän heti olisi iskenyt pakenevien jälkeen ja \"valloittanut saaren\".\nMuutamien päiväin perästä nousi myrsky, joka niin pahasti tärveli\nlaivat, että, Caesaria rupesi takaisin-pääsy huolestuttamaan; vaan\nsitten kuin hän oli hajoituttanut huonoimmiksi turmeltuneet laivat\nja niillä paikkauttanut muut, tuli hän, toisen kahakan jälkeen maan\nasukasten kanssa, sotajoukkoineen onnellisesti takaisin Gallian\nrannikolle.\n\nViidennessä kirjassa kertoo Caesar valmistuksista toista sotaretkeä\nvarten Britanniaan. Sillä kertaa päätti hän ottaa mukaansa viisi omaa\nlegionia ja kaksi tuhatta Gallialaista ratsumiestä, jotka olivat\nruvenneet hänen palvelukseensa, ikäänkuin taatakseen maanmiestensä\nhyvää käytöstä. Hän läksi vesille noin 800 laivalla, mutta kun oli\nsaavuttu Britannian rannikolle, ei mitään vihollisia näkynytkään. Hän\ntapasi heidät kuitenkin kokoontuneina sisämaassa parin peninkulman\npäässä, ja muutamien taistelujen perästä vetäytyi hän takaisin\nleiriänsä varustamaan. Taas myrsky suuresti vahingoitti hänen\nlaivojaan, ja hänen täytyi lähettää yksi kenraaleistaan Boulogneen\nuusia rakentamaan. Hän marssi nyt vihollisten jälestä, joiden\nyhdistettyä sotajoukkoa johti Kassivellaunus. Saaren sisä-osissa,\nsanoo hän, asui maan alkuasukkaita, vaan rannikoilla Belgialaisia\nsiirtolaisia. Asunnot heillä oli samanlaiset kuin Gallialaisillakin,\nkarjaa löytyi runsaasti, kansa käytti rahoja vaihtokaluna, sisämaassa\nlöytyi tinaa ja rannikolla rautaa. Maan asukkaat pitivät jäniksiä\nja kanoja mielieläiminä, vaan eivät käyttäneet niitä ruoaksi.\nIlmanala oli lauhkeampi kuin Gallian, ja saari oli kolmion muotoinen.\nKansa eli lihalla ja maidolla, viljasta välittämättä, ja käytti\nvaatteinaan nahkoja. He pitivät pitkää tukkaa, maalasivat kasvonsa\nja ruumiinsa morsinko- (_Isatis_-) kasvin nesteellä, ja heillä oli\nyhteiset vaimot. Taistelussa kiitivät he esiin sotavaunuissa, joita\najoivat suurella taitavuudella, ja taistelivat myöskin jalkaisin.\nVähitellen lähestyy Caesar Thames-virtaa, jonka poikki hänen miehensä\nsuurella vaivalla kulkevat. Kun Brittiläiset vihdoin olivat voitetut,\npanttivankeja oli otettu ja vuotuinen vero Romalle määrätty, läksi\nCaesar sotajoukkoineen saaresta, jossa hän sittemmin ei enään\nkäynyt. Galliaan palattuaan täytyi hänen jakaa sotajoukkonsa eri\nheimojen luo, koska oli puute ruokatavaroista. Yksi heimo, jota johti\nAmbiorix, käytti tilaisuutta hyväkseen ja saarsi erään legionin,\njoka hakattiin mahan melkein viimeiseen mieheen. Sitten hyökkäsivät\ntoisen legionin kimppuun, mutta Caesar, joka nuoleen kätketystä\nkirjoituksesta oli siitä saanut tiedon, tuli avuksi ja pelasti sen.\nMuutamia muita heimoja, jotka olivat aikeissa heittää niskoiltaan\nRomalaisen ikeen, peloitti sanoma heidän maanmiestensä tappiosta.\nCaesarin täytyi kuitenkin jäädä sinne talveksi.\n\nKuudennesta kirjasta saamme tietää Caesarin päättäneen ryhtyä\nseuraavaan sotaretkeen vieläkin suuremmalla sotavoimalla, ja sitä\nvarten pani hän toimeen uuden sotaväen-oton, vieläpä lainasi\nPompejoltakin yhden legionin. Etupäässä hänellä oli aikeena kostaa\nAmbiorixille, vaan sitä ennen täytyi hänen kurittaa muutamia tämän\nliittolaisia. Sitten hän rakensi uuden sillan Rhein-virran yli\nestääkseen Ambiorixia pakenemasta Svevien turviin. Tähän liittää\nCaesar kuvauksen Gallialaisten ja Germanien tavoista, verraten niitä\ntoisiinsa. Edellisten heimoissa, kylissä, vieläpä perheissäkin on,\nsanoo hän, aina kaksi puoluetta, joten toista aina voipi käyttää\nvastapainona toiselle, niinkuin hän itse usein tekikin. Etevimmät\nsäätyluokat olivat druidit eli papit ja ritarit eli sotapäälliköt.\nEdellisillä oli käsissään korkein valtiollinen mahti, sillä heillä\noli pannaanpano-oikeus. Heidän etevin pyhäkkönsä oli Chartres'in\nlähistössä, ja heidän uskonnolliset menonsa ja salatemppunsa olivat\nBritanniasta saatuja. He uskoivat sielunvaellusta ja olivat taitavia\ntähti- ja muissa tieteissä. Kansa oli hyvin taikauskolta ja käytti\nihmisuhria. He palvelivat etunenässä Merkuriota, vaan myöskin\nApolloa, Marsia, Jupiteria ja Minervaa. Orjat, eläimet ja muut\nesineet, jotka olivat olleet vainajalle rakkaat, poltettiin yhdessä\nhänen kanssaan. Valtioasioista ei milloinkaan puhuttu muualla kuin\nyleisissä kokouksissa. -- Germanit palvelivat aurinkoa, kuuta ja\ntulta. He viettivät aikaansa sotia käymällä ja metsästämällä ja\nelivät maidosta, juustosta ja lihasta. He eivät koskaan jääneet\nyhteen paikkaan kauemmaksi ajaksi kuin vuodeksi, peläten muuten\nrupeavansa pitämään rauhallista elämää ja maanviljelystä sotaa\nhauskempana, josta myöskin seuraisi että toinen pyrkisi pääsemään\nsuurempaan arvoon kuin toinen. He karttoivat asettumista muiden\nheimojen läheisyyteen, ja naapurien ryöstämistä he pitivät kunniana.\nSveitsin ja Donaun välillä oli suuri metsä, jossa löytyi paljon\nmetsäeläimiä, joiden joukossa myös peuroja ilman niveliä jaloissaan\n(hirviä). -- Uudestaan ruveten kuvaamaan sotaretkiään kertoo Caesar\nlähteneensä liikkeelle Ambiorixia etsimään, joka kuitenkin ennätti\npäästä pakoon. Caesar jakoi nyt sotajoukkonsa vähempiin osiin, aikoen\netsittää läpi rämeiset maat Schelden ympärillä, mutta hänen ollessaan\npoissa ruokavaroja hankkimassa hyökkäsivät Sigambrit Romalaisten\nleiriin. Mutta Caesar saavutti heidät saaliineen, ja hävitettyään\ntoisen heimon maan ja kidutettuaan erään kapinantekijän kuolijaaksi,\nasettui hän talvimajoille Rheimsiin ja matkusti Italiaan.\n\nSeitsemännessä kirjassa Caesar ensiksi kertoo Gallialaisten, Klodion\nkuoleman johdosta, tulleen siihen luuloon, että Caesarille antaisivat\nRoman tapaukset: niin paljon tekemistä, ettei hän ensinkään joutuisi\najattelemaan Gallian kurissapitämistä. Kuitenkin palasi hän sinne,\nja hän kertoo vaarallisesta matkastaan lumihuippuisten vuorten yli\nsydäntalvella. Hänen tehtävänään oli kukistaa vaarallinen salaliitto,\njohon hänen poissa ollessaan useat heimot olivat ryhtyneet.\nVihollinen, sanoo hän, poltti 20 kyläänsä, ryöstääkseen häneltä\nkaikki keinot sotajoukkonsa ylläpitämiseksi, ja hänen piirittäessään\nBourgesin kaupunkia, jota he olivat päättäneet säästää, kärsivät\nhänen sotamiehensä suurta puutetta ja lausuivat julkisesti mielemmin\nkärsivänsä mitä vaivoja tahansa, kuin puutetta. Rohkaistakseen\nGallialaisia tuotti heidän päällikkönsä esiin vankeja, jotka\nkertoivat Romalaisen sotajoukon kurjasta tilasta. Näiden vankien\nsanottiin olevan Romalaisia legionisotureja, mutta Caesar väittää\nniiden olleen halpoja orjia. Hän kuvaa piiritystä hyvin tarkasti\nja kertoo Gallialaisten olleen taitavia salahaudan-kaivajia. He\nkaatoivat piirittäjien niskaan tulista pikeä ja kiehuvaa rasvaa.\nVihdoin kaupunki kuitenkin valloitettiin ja, tavallisuuden mukaan,\nhakattiin kaikki asukkaat maahan. Sillä välin menivät Aedualaiset,\nCaesarin liittolaiset, Gallialaisten puolelle, jotka nyt pystyttivät\nkolme kelvollista leiriä virran takaiselle kukkulalle. Romalaiset\nkyllä valloittivat nämä varastukset, mutta pakoitettiin heti sen\njälkeen peräytymään ja menettivät ruokavaransa ja kuormastonsa.\nCaesarin sotajoukko oli nyt nälkään kuolemaisillaan; sen vuoksi hänen\ntäytyi kahlata Loire-virran poikki, jonka vesi ulottui sotilaille\nhartioihin asti. Gallialaiset pysyivät aikeessaan karkoittaa\nRomalaiset maasta, ja muutamien taistelujen perästä rupesi Caesar\npiirittämään Alesian kaupunkia. Tässä antaa hän piiritettyjen itse\nkertoa kärsimyksistään. Kun heidän ruokavaransa olivat loppuun\nsyödyt, ehdotettiin, että ne, jotka jaksoivat taistella, söisivät\nne, jotka eivät mihinkään kyenneet. Sillä tavoin pysyisivät he\nhengissä kunnes apua ennättäisi saapua läheisiltä heimoilta, joiden\nluo he olivat lähettäneet ratsastavia sanansaattajia. Sen sijaan\npäätettiin kuitenkin, että kaikki ukot, naiset ja lapset ajettaisiin\nulos kaupungista. Niin tehtiinkin, ja nämät onnettomat menehtyivät\nnälkään ihan Romalaisten silmäin edessä. Gallialaiset kokoontuivat\nnyt joka taholta piirityksestä loppua tekemään, vaan Romalaiset\nsaivat täydellisen voiton, kun Caesar tuli ja ajoi viholliset\nhurjaan pakoon. Eloon jääneiden kaupunkilaisten täytyi silloin\nantautua, ja he saivat kaikki anteeksi, paitsi ei Vercingetorix,\nheidän päällikkönsä, joka vietiin vankina Romaan, missä häntä\npidettiin kuusi vuotta ja sitten, kun häntä oli kahleissa kuletettu\ntriumfiretkessä Caesarin kunniaksi, surmattiin. -- Tähän loppuvat\nCaesarin muistiinpanot Gallian sodasta. Mitä hän toimitti kahtena\nseuraavana vuonna, joina sitä vielä jatkettiin, sen on pannut\nmuistiin Aulus Hirtius.\n\nCaesarin toiset kommentariot, jotka ovat jaetut kolmeen kirjaan,\nkertovat siitä _sisällisestä sodasta_, jota käytiin hänen ja\nPompejon välillä Roman ja tasavallan yliherruudesta. Ensimmäisessä\nkirjassa kertoo Caesar, kuinka hänen ystävänsä vaiennettiin\nsenaatissa ja kuinka Pompejus muuttui hänen vihollisekseen. Hän\noli silloin maakunnassaan, jonka rajana Italiaan päin oli Rubikon.\nSenaatti oli häntä käskenyt hajoittamaan legioninsa, ja Romassa\nvallitsi suuri levottomuus. Caesar esitti sotamiehilleen, kuinka\nväärin häntä oli kohdeltu ja mitä pahaa Pompejus oli hänelle\ntehnyt. Hänellä oli luonaan ainoastaan yksi legioni (noin 6,000\nmiestä), mutta tämä lupasi häntä seurata. Muutamia Caesarin puolta\npitävistä tribuneista oli tullut Ravennaan, ja hän meni nyt yli\nRubikonin. Lähettiläitä kulki hänen ja Roman johtomiesten välillä.\nHän pyysi Pompejoa lähtemään Hispaniaan, ja Pompejus vaati Caesaria\npalaamaan Galliaan. Caesar miehitti kolme kaupunkia Romalaisella\nalueella; konsulien sotavoima peräytyi Brundusiumiin, ja hän voitti\nensimmäisessä yhteentörmäyksessä. Pompejus, joka oli kerskannut\nhelposti voivansa jalallaan legioneja maasta esiin polkea, väistyi\nkuitenkin sotajoukkoineen Illyriaan. Nyt Caesar lähetti kenraalinsa\nsuostuttamaan puolelleen niin monta maakuntaa kuin mahdollista; itse\nhän päätti käydä Hispanjassa ja kulki sinne Roman kautta, jossa otti\nhaltuunsa aarteen Saturnon temppelistä. Matkalla Hispaniaan lähetti\nhän sotajoukon-osaston piirittämään Marseillea, vaan marssi itse\nravakasti eteenpäin ja kohtasi Pompejon sotajoukot Leridan luona.\nHänen oli vaikeata saada sotajoukolleen ruokavaroja, mutta hän käytti\nkaikenlaisia sotajuonia, niin että vihdoin kaikki vihollis-legionit\nheittivät hänelle aseensa. Hän soi heille lempeät rauhan ehdot,\nja 40 päivän kuluttua oli sotaretki päätetty, kenraali, jonka hän\noli Marseilleen laittanut, voitti kaupunkia puolustamaan lähetetyn\nlaivaston.\n\nMarseillen piirityksestä kerrotaan toisessa kirjassa joukko\nyksityiskohtia. Caesar mainitsee sotilaittensa, jotka olivat\nasettaneet leirinsä kukkulalle, saattaneen nähdä, kuinka asukkaat\nrukoilivat Jumaltensa apua. Merellä saadun tappion jälkeen\ntaistelivat kaupunkilaiset yhä edelleen urhoollisesti, sillä\nhe tiesivät, ettei heillä ollut mitään armoa toivottavana, jos\nkaupunki joutuisi Caesarin käsiin. Valleilla olevista heittokoneista\nviskelivät he kahdentoista jalan pituisia, rautakärkisiä puunrunkoja;\nmutta Caesarin joukot rakensivat korkean tornin, joten heidän\nonnistui, saatuansa vielä kaivetuksi maanalaisen salatien, särkeä\naukko kaupungin valliin, jolloin tehtiin välirauha siksi, kunnes\nCaesar ennättäisi saapua. Mutta piiritetyt, jotka pitivät tilaisuutta\nsuotuisana, sytyttivät siitä huolimatta hyökkääjien piirityskoneet\ntuleen. Se heitä ei kuitenkaan vähääkään hyödyttänyt; he kärsivät\nuuden tappion ja pakoitettiin antautumaan. Caesar ryösti heidän\naarteensa ja laivansa viedäkseen ne Romaan, vaan säästi heidän\nhenkensä ja jätti kaupunkiin ainoastaan kaksi legionia. Ennen\nHispaniasta lähtöään oli hän myöskin käynyt Andalusiassa, tehdäkseen\nliittosopimuksen erään Pompejon kenraalin kanssa ja suostuttaakseen\nsen maakunnan kaupungit puolelleen. Sillä välin ei Caesarilla\nAfrikassa ollut samaa menestystä. Kurio, joka siellä oli päällikkönä,\noli nuori, eivätkä sotamiehet luottaneet häneen; sitä paitsi nämät\npelkäsivät Numidian kuningasta Jubaa, joka oli Pompejon ystävä. Kurio\npiti sotamiehilleen puheen, jossa vetosi heidän kunniantuntoonsa,\nmuistuttaen heille kaikkea, mitä Caesar heidän avullaan oli\ntoimittanut. Sitten vei hän heidät taisteluun Pompejon joukkoja\nvastaan; mutta Juba lähetti kavalasti avuksi pienen ratsujoukon, jota\nvastaan Kurio käänsi hyökkäyksensä, vaan huomasi äkkiä joutuneensa\nväkineen vihollisten koko sotavoiman keskelle. Kurio lyötiin;\nCaesarin sotajoukon jäännökset pakenivat laivoille, mutta heitä\nhätyytti Juba, joka tuhosi pakolaiset kaikki paitsi joitakuita, jotka\nynnä kaksi senaattoria hän lähetti vankeina valtakuntaansa.\n\nKolmannessa ja viimeisessä kirjassansa Caesar kertoo viipyneensä\nRomassa yksitoista päivää, nimitettyään toiseksi konsuliksi\nmiehen, joka vetäisi yhtä köyttä hänen kanssaan, minkä jälkeen\nhän matkusti Brundusiumiin, käydäkseen itse Pompejon kimppuun,\njonka sotavoimasta ja varustuksista hän tarkalleen kertoo. Omille\nlegioneilleen ilmoitti hän tuumansa, meni yhden osan kanssa Illyriaan\nja asettui leiriin niin lähelle Pompejoa, että ainoastaan virta\nheidät eroitti toisistaan, joten sotamiehet saattoivat puhella\nkeskenään. Turhain rauhanehdotusten jälkeen ja kun jälellä oleva\nosa hänen sotajoukkoaan, jota johti Markus Antonius, oli saapunut,\nkoetti hän saada puolelleen Kreikkalaiset, mutta nämät olivat\nkahdella päällä. Silloin Caesar päätti pakoittaa kilpailijansa\ntaisteluun. Pompejus oli asettunut lujaksi varustetulle Petra\nnimiselle kallioniemelle, josta hänellä oli vapaa pääsy merelle.\nCaesar, jonka hallussa oli ympärillä oleva seutu, koetti saartaa\nvihollisensa ja estää häneltä juomaveden tuonnin. Alituisia kahakoita\ntapahtui molempain sotajoukkojen välillä, ja Caesar mainitsee yhdellä\nupseereistaan olleen kilvessään 230 nuolen reikää. Silloin pakeni\nkaksi Gallialaista Pompejon luo, joka näiltä sai tietää, kuinka\nCaesar oli järjestänyt varustuksensa, jonka jälkeen Pompejus yön\naikaan vei maalle suuren sotajoukon vihollisensa varustusten väliin\nja kävi hänen kimppuunsa sillä menestyksellä, että Caesar menetti\nlähes tuhannen miestä ja 32 lippua. Tätä voittoa Pompejus piti niin\nsuurena, että luuli melkein kokonaan kukistaneensa vastustajansa,\nja Caesar itse koki laveasti puolustaa tätä tappiotaan. Kuitenkin\npiti hän puheen sotamiehilleen ja vetäytyi väkineen Tessaliaan, jonne\nPompejus oli marssinut yhdistääkseen omat joukkonsa idästä päin\ntulevaan sotajoukkoon. Labienus, eräs Caesarin kenraaleja, joka oli\nmennyt Pompejon puolelle, vakuutti että ne legionit, joita Caesar\nnyt johti, eivät olleet niitä, joilla hän oli Gallian ja Germanian\nvalloittanut, vaan ainoastaan vasta pestattuja, jonka vuoksi voitto\noli tuleva Pompejolle. Taistelukentäksi valittiin paikka Pharsalon\nkaupungin läheisyydessä Tessaliassa Eunipius-virran rannoilla.\nPompejon yhdistyneessä sotajoukossa oli 45,000 taistelukelpoista\nmiestä; Caesarilla oli vain 22,000. Tappelu kuvataan tarkoin, ja\nCaesar myöntää vastustajiensa urhoollisesti taistelleen. Mutta heidän\nlukuisuudestaan ja heidän jousimiestensä paljoudesta huolimatta\nkarkoitti Caesar heidät hurjaan pakoon ja ajoi vuoristoon turvaa\netsimään. Pompejus pelastui leiriinsä, josta läksi meren rantaan ja\nastui siellä lastilaivaan. Hän valitti, että hänet olivat pettäneet\njuuri ne, joiden avulla oli luullut voittavansa. Seuraavana päivänä\npakoitettiin pakenijat antautumaan voittajien armoille, ja Caesar\nsäästi heidän henkensä. Oman mieshukkansa Caesar ilmoittaa 200\nmieheksi, kun sitä vastoin Pompejon sotajoukosta 15,000 tapettiin\nja 24,000 tehtiin vangiksi. Pharsalon tappelun jälkeen lakkasi Roma\nolemasta tasavalta.\n\nCaesarin aikomus oli nyt ennen kaikkia ajaa Pompejoa takaa; mutta\ntämän, joka oli paennut Egyptiin, surmasivat kuningas Ptolemaion\npalkkaamat murhamiehet, ennenkuin oli ennättänyt maallekaan nousta.\nSeitsemässä viimeisessä luvussa kertoo Caesar, kuinka hän 3,000\nmiehellä ajoi pakenevaa vihollistaan takaa, ensiksi Kyproon ja\nsitten Alexandriaan, jossa auttoi Kleopatraa luovuttamaan veljeänsä,\nkuningas Ptolemaioa, hallituksesta ja poltatti Egyptiläisen\nlaivaston, mikä hänen sanojensa mukaan oli alkuna Alexandrialaiseen\nsotaan.\n\n\n\n\nCicero.\n\n\nKuoli v. 43 e.Kr.\n\nVaikka Ciceron päivät, vuosien kulun mukaan laskien, kuuluvat\nkaukaiseen muinaisuuteen, muistuttavat ne kuitenkin elämäntapojen,\najatusparsien ja valtiollisten olojen kautta niin suuresti meidän\nomia aikojamme, että ne jo senkin vuoksi meitä huvittavat enemmän\nkuin muu muinaisajan historia.\n\nCicero, joka oli saanut hyvän kasvatuksen, valmistautui\nlakitieteelliselle toimialalle täytettyään sotilasvelvollisuutensa.\n25:n vuotisena rupesi hän asianajajan toimeen, ja melkein liian\näkkinäisen menestyksen jälkeen läksi hän Athenaan terveyttänsä\nhoitamaan. Siellä tapasi hän koulutoverinsa Attikon, jonka kanssa\nsittemmin monta vuotta piti kirjevaihtoa. Näistä kirjeistä on\nmeille säilynyt lähes 400. Hän matkusti myöskin Vähässä Aasiassa.\nRomaan palattuaan lisäsi hän asianajaja-mainettaan, sai useita\nyleisiä toimia ja pääsi senaattiin. Hänen toimittaessaan quaestorin\nvirkaa Siciliassa -- quaestor oli jonkinlainen veronkantaja ja\nmaakunnan-hallitsijan apulainen -- saavutti häh kelvollisuudestaan\nja rehellisyydestään suuren maineen, josta kävi niin ylpeäksi,\nettä, kuten itse kertoo, kotimatkalla tultuaan Puteoliin juuri\nterveysvedenjuonti-aikana ja huomattuaan, ettei kukaan hänestä juuri\nmitään puhunut, pahasti äimistyi. Kuitenkin piti hän sitä hyvänä\nläksytyksenä. Hänen seuraava ansionsa yleisissä toimissa oli syytös\nVerrestä vastaan, joka Sicilian varahaltijana oli tehnyt itsensä\nsyypääksi moniin ilkeyksiin ja väkivaltaisuuksiin. Muun muassa oli\ntämä kiduttanut erästä Romalaista kansalaista. Sitä syytöspuhetta,\nminkä Cicero häntä vastaan valmisti, pidetään verrattomana\nkaunopuheliaisuuden tuotteena. Vaikka se kirjoitettiin ja on meidän\npäiviimme saakka säilynyt, ei hän sitä koskaan esittänyt, koska\nVerres pakeni Marseilleen ja siten heittäytyi niskoittelutuomion\nalaiseksi. Oikeusjutun päätös kuitenkin teki Ciceron Roman\netevimmäksi asianajajaksi ja hankki hänelle voiton kilpailijastaan\nHortensiosta.\n\nEnsimmäisenä miehuusvuotenaan tuli hän valituksi ensimmäiseksi\nniistä kahdesta konsulista, jotka valittiin siksi vuodeksi, mikä\non tullut niin mainioksi Katilinan salaliiton kautta. Puheessa,\njonka Cicero piti erään nuoren, Katilinan vaikutuksen alaiseksi\njoutuneen ystävänsä puolustukseksi, kuvaa hän sattuvasti Katilinan\nluonteen. Senaatissakin piti hän Katilinaa vastaan kaunopuheliaan\nsyytöspuheen, johon tämä yritti vastaamaan, mutta vaiennettiin\nhuudoilla: \"kavaltaja!\" Ciceron toimesta oli muutamia Katilinan\npuoluelaisia otettu kiinni ja hirtetty -- rohkea teko, josta kansa\nCiceroa tervehti kunnianimellä \"isänmaan isä\". Vähää sen jälkeen\nkaatui Katilina taistelussa liittolaisten sotajoukkoa kukistamaan\nlähetettyjä legioneja vastaan. Cicero oli nyt Roman etevin mies,\nja turhamielisyydessään hän vähän väliä julki lausui, ettei kukaan\nhänen ansioitaan paremmin käsittänyt kuin juuri hän itse. Kun\nhänen konsulitoimensa oli loppumaisillaan, syytti kuitenkin eräs\ntribuni häntä siitä, että oli tutkimatta hengeltä pannut Romalaisia\nkansalaisia. Cicero oli nyt hyvin varakas mies: hänellä oli\nkaupungissa komea talo ja monta tilusta maalla. Mieluimmin oleskeli\nhän Tuskulumissa Albanilais-vuorilla, missä antautui hienon elämän\nnautintoihin, viihtyen paraiten kirjastossaan. Ilman kirjastoa, sanoi\nhän, talo on ruumis ilman sielua. Siellä hänen luonaan usein kävi\nvieraita, vaan kirjeissään Attikolle hän päivittelee, että muutamat\nnäistä olivat kovin ikäviä. Eräälle toiselle ystävälleen kirjoittaa\nhän: Pysy kaupungissa ja elä sen valossa; kaikki mitä muualla saat\naikaan on arvotonta niille, jotka voivat Romassa saavuttaa mainetta.\nToiset kirjeet osoittavat hänen siihen aikaan olleen perheessään\nhyvin onnellinen. Mutta hänen valtiolliset vihollisensa eivät olleet\nhäntä unhottaneet, ja vihdoin ehdotti Klodius, irstas nuori mies,\njota vastaan Cicero oli ollut todistajana pyhäinryöstö-jutussa,\nettä jokainen, joka ilman laillista tuomiota oli surmauttanut\nRomalaisen kansalaisen, ajettaisiin maanpakoon. Turhaan pyysi Cicero\napua Caesarilta ja Pompejolta. Julistusta odottamatta läksi hän\nvapaaehtoiseen maanpakoon, hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon\nja hänen talonsa entiselle paikalle rakennettiin Vapauden temppeli.\nPuolentoista vuoden kuluttua, jolla aikaa Cicero kuleksi paikasta\ntoiseen vaikertain kuni nainen ikään, saivat hänen ystävänsä suurilla\nponnistuksilla aikaan että hänet kutsuttiin takaisin, ja hän itse\nkertoo, että hänelle unessa oli ennustettu tätä onnea. Anteeksi\nannettavalla ylpeydellä puhuu hän siitä vastaanotosta, jota hän\nkotiin tullessaan sai osakseen: häntä kannettiin Romaan \"Italian\nolkapäillä\", kuten hän sittemmin kerskaavasti sanoo. Kuitenkin\nKlodius lähes neljän vuoden kuluessa yhä ärsytteli kansaa häntä\nvastaan, kunnes tuo leppymätön ilkimys surmattiin katumetelissä, joka\noli syntynyt hänen seuralaistensa ja hänen kanssaan konsulivirasta\nkilpailevan Milon puoluelaisten välillä. Cicero piti komean puheeni\nMilon puolustukseksi, mutta Pompejus pelästytti oikeustoa kutsumalla\nsinne sotaväkeä, ja puhuja joutui ihan suunniltaan. Vasten omaa\ntoivomustaan annettiin hänelle sen jälkeen hallittavaksi Sicilia,\nmutta hän leppyi sinne tultuaan, kun huomasi tässäkin kaukaisessa\nmaakunnassa olevansa tunnettu \"isänmaan pelastajana\". Ja sekä\nRomassa että Siciliassa ihmetteli kansa, ettei hän harjoittanut\nkiskomista eikä ketään pahoin kohdellut maakunnassaan, ja hänen\nturhamielisyyttänsä tyydytti vieläkin enemmin se seikka, että\noli saanut voiton, joka hänelle hankki kunnianimen \"imperator\".\nEpäilemättä olisi hän kotiin tullessaan saanut viettää n.s. triumfin,\nellei vallankumous olisi sattunut väliin.\n\nCicero oli ennustanut sortovaltaisen hallituksen tulevan Caesarin\nja Pompejon välillä käydyn taistelun päätökseksi, ja hänen\nvaltio-oppinaan oli, samoin kuin muidenkin valtiomiesten, oleviin\noloihin mukautuminen. Pompejon kuoltua kieltäytyi Cicero rupeamasta\nylipäälliköksi ja tuli, Romaan palattuaan, Caesarin hyväksi\nystäväksi, vaan hänen valtiollinen toimintansa oli nyt lopussa,\nja hän antautui kirjallisiin toimiin. Tyttärensä Tullian kuolema,\njoka tapahtui tähän aikaan, oli hänelle raskas isku, ja hän etsi\nlohdutusta suruunsa enemmän niissä ponnistuksissa, joita kirjallinen\ntoiminta vaati, kuin niissä filosofillisissa mietinnöissä kuolemasta,\ntuskasta ja hyveen viljelemisestä, joita hän kirjoitti.\n\nCiceron täytyi kuitenkin vielä ottaa osaa toiseenkin, paljoa\nsuurempaan sisälliseen taisteluun. Maaliskuun 15 p:nä (44 e.Kr.)\nmurhasivat Caesarin Kapitoliumilla Brutus ja Kassius, ja tämän\nsijalle nousi Antonius. Cicero aavisti Roman ei enää suovan itselleen\nkylliksi turvaa, ja lähti kiireesti sieltä. Vaeltaen paikasta\npaikkaan harjoitti hän filosofillisia opintoja. Nyt kirjoitti hän\nteoksensa \"Ystävyydestä\", \"Vanhuudesta\" ja \"Velvollisuuksista\".\nMutta hänen mielensä hehkui yhä vielä Roman forumiin, ja sinne\nhän palasikin. Kansanjoukkoja virtaili häntä tervehtimään, ja\nsiitä hetkestä lähtien käytiin hänen ja Antonion välillä taistelua\nelämästä ja kuolemasta. Kun uusi diktaatori oli senaatissa syyttänyt\nhäntä kavalluksesta ja pelkuruudesta, piti hän seuraavana päivänä\nensimmäisen \"Filippiläisen puheensa\", kuten hän itse niitä nimitti,\ndiktaatorin valtio-oppia vastaan. Parin viikon kuluttua vastasi\nsiihen Antonius, lisäten muihin syytöksiinsä vielä senkin, että\nCicero muka oli ollut osallisena Caesarin murhaan. Cicero ei itse\nollut saapuvilla, sillä hän pelkäsi itselleen tehtävän väkivaltaa,\nmutta hän vastasi toisella puheella, joka oli täynnä hyökkäyksiä\nAntoniota vastaan ja jonka hän kirjoitettuna antoi ystävilleen.\nMyöhemmin kirjoitti hän vielä useita muitakin puheita samasta\nasiasta. Antonius oli nyt asettunut legioniensa etupäähän, uhaten\nsenaattia, mutta Konsulit löivät hänet. Silloin Cicero piti\nneljännentoista filippiläisen puheensa ja melkein jo luuli uudestaan\npelastaneensa tasavallan. Mutta Antonius, joka oli yhdistänyt\nsotajoukkonsa Caesarin sisarenpojan Oktavianon sotajoukkoon,\nrupesi yhdessä Oktavianon ja Lepidon kanssa Bolognassa toiseen\ntriumviraattiin, ja Cicero kirjoitettiin lainhylkyläisten joukkoon.\nHän olisi voinut päästä pakoon, jos ei päättämättömyydessään olisi\nlähtenyt takaisin maalle laivasta, jossa oli etsinyt turvaa,\njoten triumvirien lähettämät murhaajat vihdoin saavuttivat hänet,\njuuri kun hän kantotuolissa kiiruhti meren rannalle. Hänen päänsä\nhakattiin poikki ja vietiin Antoniolle, jonka käskystä se naulattiin\npuhujaistuimen yläpuolelle, missä se vielä selvemmin sanoin, kuin\nmitä puhuja-vainajan huulet olivat saattaneet sitä tehdäkään, puhui\nRoman vapauden kuolemasta.\n\nEräässä monista tuttavallisista kirjeistään Attikus ystävälleen\nsanoo Cicero: \"Mitäpä historia on minusta sanova kuusi sataa vuotta\ntämän jälkeen?\" Historia ei vielä ole päässyt siitä selville. Tuskin\nkenenkään muinaisajan miehen yksityisten tarkoitusten, aikeiden,\nsalaisten kateustunteiden ja toiveiden arvostelemiseen meillä on\nniin paljon apukeinoja, kuin Ciceron; mutta toiselta puolen me liian\nvähän tunnemme Roman senaikuista todellista puoluetilaa voidaksemme\nvarmaan ruveta arvostelemaan Ciceron toimia isänmaanystävänä\nja valtiomiehenä. Hänen yleiset toimensa, samoin kuin hänen\nyksityiset tunne-ilmaisunsakin, nähtävästi kuitenkin osoittavat,\nettä hänellä ei ollut lujaa miehen mieltä, joka todellisuudessa\nolikin kuolemaisillaan Romalaisten keskuudessa näinä nautinnon ja\npetollisuuden kurjina aikoina. Mielipiteitään muutamista tärkeistä\nvaltiollisista kysymyksistä ilmaisi hän usein ivallisella tavalla.\nNiin esimerkiksi sanoo hän salaisesta äänestyksestä; \"Se tekee\nmiehille mahdolliseksi esiintyä avoimin kasvoin mutta peitetyin\najatuksin.\" Äänestyslippu on \"kirjoitustaulu, joka suojelee\nvaitiolon vapautta\". Moni sattuva kohta hänen puheissaan menettää\npontensa, kun ei _kuulla_ hänen itsensä niitä esittävän, ja sitä\npaitsi useimmat hänen puheensa ovat uudestaan muodostettuja ja\nmuokattuja. Hänen tulinen esitystapansa ja vilkkaat kasvonliikkeensä\nolisivat luultavasti enemmän vaikuttaneet Ranskalaisiin, kuin\nPohjoismaalaisiin kuulijoihin.\n\nHänen teoksensa _Kaunopuheliaisuudesta_ oli Romalaisten ensimmäinen\nyritys tehdä puhetaitoa tieteeksi. Etevin kaunopuhelija oli hänen\nmielestään se, joka oli täysin sivistynyt ja oppinut mies ja osasi\npuhua kaikista asioista laveasti ja vaihtelevaisesti. Vasta-alkajia\nhän neuvoo, että on tärkeämpää olla puhumatta sellaista, joka voi\npuolustettavaa asiaa haitata, kuin jättää mainitsematta sellaista,\njoka mahdollisesti voisi sitä edistää. Muuten ei hän halveksi\ntarvittaissa käyttää asianajaja-koukkuja ja polvekkeita, joilla\nsaa tuomion sellaiseksi kuin sen tahtoo, esim. sellaista kujetta,\nettä veisi mukaansa itkevän puolustettavansa ja hänen huolestuneen\nperheensä; itse puolestaan osasi hän, milloin tahansa vain\ntarvitsi, pusertaa kyynelensä esiin. Varsin usein käytti hän rumia\nhaukkumasanoja ja terävää ivaa, pilkaten usein yksityistenkin vikoja,\nja käytti taas toisissa tilaisuuksissa hyväkseen juorujuttuja ja\npilaa. Hänen puheensa Caelion puolesta on täynnä sukkeluutta ja ivaa,\nja puhetta, jossa hän puolustaa kavalluksesta syytettyä Ligariota,\non myöskin syystä kiitetty hyväksi. Caesar, joka siihen aikaan oli\ndiktaatori, tutki itse asiaa ilman mitään tuomiokuntaa, mutta Cicero\nrukoili tuomaria käyttämään leppeyttä ja esitti syitä armahtamiseen\ntavalla niin rohkealla ja kaunopuheliaalla, että sanotaan suuren\nvoittajan tulleen niin liikutetuksi, että antoi Ligariolle anteeksi.\n\nCiceron runollisista yrityksistä on meillä tallella ainoastaan\nmuutamia katkelmia, jotka osoittavat ennemmin kekseliäisyyttä kuin\nneroa. Eräässä puheessaan juttelee hän opintohalustaan, ja tunnustaa\npitävänsä myöskin paljon vieraspidoista, joissa vapaasti saa sanoa\nmitä hänelle mieleen johtuu ja saa nauraa sydämensä pohjasta. Hän\nrakasti suuresti leikkipuhetta, mutta esitti aivan oikein, että\npilan pitää tulla etsimättä ja ettei sitä voida oppia. Eikä koskaan,\nsanoo hän, sukkeluus tee niin hyvää vaikutusta, kuin silloin,\nkun se, joka sen sanoo, on hyvin totisen näköinen. Kreikkalaisia\nihasteli -- hän suuresti heidän etevän kirjallisuutensa ja hyvien\nyhteiskunnallisten laitostensa takia, vaan moitti heitä siitä, että\nhalveksivat totuutta. Demosteneen kaunopuheliaisuutta piti hän\npuhtaana täydellisyytenä. Kreikkalaisilta oppi hän myös pitämään\narvossa ja ymmärtämään taidetta, ja hän näyttää tarkasti tunteneen\naikansa etevimpien kuvanveistäjien ja maalarien teokset.\n\nKirjoitellessaan teoksiaan oli hän uutterassa kirje vaihdossa\nkaiken arvoisten ja kaiken luontoisten miesten kanssa. Hänen\nkirjeensä Attikolle Athenaan ovat kirjoitetut 24 vuotena. Eräässä\nniistä kertoo hän, miten kerran taloonsa Puteolin lähistössä otti\nvastaan Caesarin ja miten häntä kestitsi. Eräässä toisessa pyytää\nhän ystäväänsä tulemaan hänen kirjekääryjään katsomaan ja ottamaan\nmorsiamensa mukaansa. Kirjeessä Paetolle puhuu hän vieraistaan\nja päivällisistään ja huvittaa itseään kompasanoilla. Muuten hän\npilkkaa Paetoa siitä, että tämä oli saanut kovan luuvalon ja oli\nollut pakoitettu lakkaamaan pöytänautinnoista. Cicero neuvoo häntä\npalaamaan vanhoihin tapoihinsa, etsien hauskojen toverien seuraa,\nsillä se enemmän kuin mikään muu tekee elämän onnelliseksi. Veljensä\nKvinton kanssa oli hän mitä hellimmässä kirjevaihdossa, ja näistä\nkirjeistä on merkillisin se, jonka hän kirjoitti Kvintolle tämän\nsaadessa Aasian maakunnakseen. Se on täynnä käytännöllistä viisautta\nja jaloja aatteita. Hän neuvoo veljeään, kuinka tämän tulisi kohdella\nmaakuntansa sekalaista väestöä kuinka hän pitäisi kurissa monellaiset\nalamaisensa. Hän noudattakoon mitä ankarinta rehellisyyttä ja itsensä\nhillitsemistä, älköön koskaan kuunnelko mairittelijoita tai saattako\nitseään toisten tahdon välikappaleeksi, ja pitäköön vihollisenaan\njokaista, joka antaa tahi ottaa lahjoja -- lyhyesti, käyttäköön\nvaltaansa niin, että alamaisilla ei koskaan ole syytä toivoa\nitselleen parempaa hallitsijaa, kuin hän. Ystävällisemmin ei Cicero\nkirjoittanut kellekään ystävistään, kuin kirjurilleen, orja Tirolle,\njonka hän sairaana jätti Patraehen Siciliasta palatessaan. Eräässä\nkirjeessään ilmoittaa hän, kuinka suuresti hän Tiroa kaipaa, mutta\nlisää, että ennen kaikkea katsottakoon, mikä on hänen terveydelleen\nedullisinta, ja koko perheen nimessä rukoilee Tiroa, ettei tämä\nliian kiireesti palaisi kotiin ja siten antautuisi talvisen matkan\nvaivoihin, ja kertoo Tirolle kaikki ne Roman uutiset, jotka luuli\nhäntä huvittavan.\n\nJuuri tämä Tiro kokosi Ciceron kirjeet ja kirjoitti myös hänen\nelämäkertomuksensa, joka kuitenkin on hävinnyt. Toinen hänen\ntalonväestään, jota hän yhtä paljon rakasti, oli Sositheus, hänen\nesilukijansa, jonka kuolemaa hän suri kuin ystävän ikään. Kaikki\nnämä seikat Ciceron kirjeissä todistavat hänen hellää sydäntään,\nvaikka melkein kaikki, mitä me tunteellisuudeksi mainitsemme, oli\ntuntematonta Romalaisille, joiden isänmaanrakkaus tukahutti kaikki\nyksityiset tunteet.\n\nCiceron teos _Vanhuudesta_ on esitetty puheenvaihtelun muodossa,\njohon osanottajaksi edellytetään censori Kato. Hän koettaa puolustaa\neriskummallista väitöstä, että on hyvä vanhuutua, ja puolustaa sitä\nkorvausteorian mukaan. Hän esittää kolme syytä, joidenka tähden\nvanhuutta yleensä pidetään surkeana: se tekee meidät kykenemättömiksi\ntehokkaasen toimintaan; se heikontaa ruumiin voimat, se kieltää\nmeiltä melkein kaikki nautinnot ja lähentää meitä kuolemaa\nlikemmäksi. Mitä ensinmainittuun tulee, niin on varminta uskoa\nuseitakin tärkeitä valtiotoimia vanhoille, kokeneille miehille:\nperämies ehkä ei voi kiivetä mastoihin, mutta ei hän ohjaa laivaa sen\nhuonommin, vaikka onkin ikämies. Toista syytä vastaan väittää hän\nvoiman olevan ainoastaan verrattaissa suuremman tai pienemmän; eihän\naivan usein ole tarvis kantaa sonnia selässään. Mitä nautintoihin\ntaas tulee, pitää hän sitä etuna, eikä vahinkona, että ihminen on\nvapaana moisten tyrannien ikeestä, kuin himot ovat. Hän myöntää\nvanhuksista heidän tietäessään, että heidän seuraansa aivan vähän\netsitään, tuntuvan siltä, kuin nuori sukupolvi työntäisi vanhat ihan\nsyrjään; mutta se riippuu paljon myöskin heistä itsestään, heidän\ntaipumuksistaan ja luonteistaan. Kaikki vanha viini, sanoo hän, ei\nvuosien kuluessa hapannu, ja sitä eivät myöskään kaikki luonteet\ntee. Meidän pitää torjua vanhuutta ja taistella sitä, kuin kipua\nvastaan. Samoin kuin nuoressa miehessä pitää aina löytyä jotakin\nvanhaa, niin pitää myös vanhuksessakin olla jotakin nuorukaisesta\njälellä. Se, joka seuraa sitä periaatetta, saattaa tosin tulla\nvanhaksi ruumiiltaan, mutta ei koskaan sydämeltään. Cicero on aivan\nihastunut maa-elämän huvituksiin ja kuvaa vilkkaasti sen riemuja,\njoita nauttimasta ei mikään vanhuus saata meitä estää. Jos joku\nkysyy iäkkäältä maanmieheltä, kenen hyväksi hän kylvää ja istuttaa,\nsaattaa tämä vastata: Kuolemattomien jumalten hyväksi, jotka ovat\ntahtoneet että perisin nämät maat esi-isiltäni ja jotka myös\ntahtovat että jätän ne jälkeisilleni. Hän muistuttaa lukijoitansa\nmyöskin siitä, etteivät harmaat hiukset ja rypyt yksistään saata\nvaatia kunnioitusta; ainoastaan kunniallisissa toimissa vietetty\nelämä saa loppupuolellaan osakseen ansaittua kunnioitusta.\nPuhuessaan viimeisestä pahasta, jonka vanhuus tuo mukanaan, kuoleman\nlähestymisestä, sanoo hän nuorille kuulijoilleen puheenvaihtelussaan:\n\"Minä olen täydellisesti vakuutettu siitä, vanhat, rakkaat ystäväni,\nettä teidän molempien isät nyt elävät, ja elävät elämää, joka yksin\nansaitsee tulla sillä nimellä mainituksi\", ja hän päättää esityksensä\nkauniilla sanakäänteellä, jossa vertaa maallista elämää satunnaiseen\nasuntopaikkaan, josta me olemme pois lähtevät yhtyäksemme ruumiista\nvapautettujen henkien onnelliseen seuraan.\n\nTeos _Ystävyydestä_ on omistettu Attikolle ja esitetään myöskin\npuheenvaihtelun muodossa, mutta se ei ole niin viehättävä kuin\nteos vanhuudesta. Itse pääpiirteet ovat lainatut Kreikkalaisilta\nfilosofeilta, ja hän määrää ystävyyden ehdoiksi mielipiteiden\ntäydellisen yhdenkaltaisuuden ja molemminpuolisen hyväntahtoisuuden\nja rakkauden. Muuten arveli hän todellisen ystävyyden saattavan\nsyntyä ainoastaan hyvien ihmisten välillä ja sanoi myös saattavan\ntapahtua, että ne ominaisuudet, joita luulemme jollakin ystävällämme\nolevan, löytyvät ainoastaan meidän mielikuvituksessamme. Hän myöntää\nhyvienkin henkilöiden joskus, kun niin sattuu, olevan vastenmielisiä\nja sievän puhe- ja käytöstavan suuresti viehättävän. Ystävän tulee\ntoisinaan sanoa meille vastenmielisiäkin totuuksia, mutta ne, jotka\naina puhuvat siitä, mitä ovat meidän hyväksemme tehneet, ovat\nikäviä seuralaisia. Ciceron oma luonne tulee ilmi tässä teoksessa.\nHän käsittää aivan oikein todellisen ystävän velvollisuudet ja\nominaisuudet, mutta selvästi osoittuu hänen tarkoittavan valtiollista\nystävyyttä. Kun hän kuitenkin sanoo, että \"ei löydy maailmassa mitään\narvokkaampaa kuin ystävyys\", on hän sillä sanonut lauseen, joka\nkaikkina aikoina on pysyvä totena.\n\nCicero, joka arveli ihmismielen tuntemisen olevan puhujan\ntärkeimpiä ominaisuuksia, käytti myöskin kaiken vapaan aikansa\ntutustuakseen menneiden aikojen suurien miesten luonteisin. Mutta\nhän myöntää itsellään siinä suhteessa ei olleen juuri muuta ansiota\nkuin kääntäjän, sillä niin vakuutettu oli hän siitä, että Roman\ntuli kiittää Kreikkaa koko kirjallisesta sivistyksestään. Hänen\nkunnianhimonsa pääpyrintönä oli laatia yleistajuinen kirjoitus\nfilosofiasta nimellä _Elämän oikeasta tarkoituksesta_. Molempien\nsuurien ajattelijakoulujen edustajat esittävät vuoroon oppinsa.\nEpikurolainen sanoo: kuule luonnon ääntä, joka kehoittaa sinua\netsimään huvitusta. Kärsiminen ei ole uhrausta, vaan hetkisen pahan\nvalitsemista vastaisen korvauksen saamiseksi. Himojen raastaman\nmielen on yhtä mahdoton saavuttaa onnea, kuin taisteleviin puolueisin\nhajonneen kaupungin. Mutta miksikä, virkahtaa stoialainen, tuodaan\nnautinto hyveen neuvotteluun? Epikurolainen muuttuu pian himojensa\norjaksi, ja syntyy ihmisluokka, joka menettää kaiken omaisuutensa\nkokeille ja suloisten hajuaineiden tekijöille. Epikurolainen\nopetti, että ei löytynyt mitään, jota voi pitää arvokkaana, muuta\nkuin nautinto -- ei tunnetta, ei mielenliikutusta, ei ruumiillista\nterveyttä voitu siihen verrata. Ja kuitenkin on kaikki nautinto\nniin lyhyttä, niin arvotonta, kun sitä jälestäpäin ajattelemme!\nVarmaankin synnyimme me jalompaan tarkoitukseen, eikä kenenkään,\njoka ansaitsee miehen nimeä kantaa, pitäisi hyväksyä oppeja,\njotka kumoovat kaiken kunnian ja ritarillisuuden. Sitte esittää\nstoialainen koulunsa periaatteet. Hän pitää kunniaa korkeimpana ja\nluonnonmukaista elämää ihmisen tarkoituksena. Vääryys ja pahuus ovat\nenemmin meidän luontoamme vastaan, kuin köyhyys, kärsimykset tai muu\nulkonainen pahe. Ruumiilliset nautinnot himmenevät hyveen loistosta.\nJokaisella on paikkansa ja tarkoituksensa elämässä, ja jokaisen\ntulisi ottaa ohjaajikseen nuo vanhat kultaiset säännöt: \"Tottele\njumalia; tunne itsesi; kammo liiallisuutta\". Kenpä, sanoo Cicero,\nsaattaa olla moisen siveysopin sanomatonta suloutta ihastelematta?\nMikä luonne historiassa tai runoudessa saattaa olla suurenmoisempi\ntai pysyväisempi kuin stoialaisten \"viisas\"? Koko maailman rikkaus\non hänen, sillä hän yksin voi oikein käyttää kaikkea. Hän on vapaa,\nvaikka olisikin kahleissa; rikas, vaikka eläisi keskellä köyhyyttä;\nihana, sillä sielu on ihanampi kuin ruumis; kuningas, sillä hän on\noman itsensä herra, jota eivät ole maailman valtiaat; onnellinen,\nsillä hänen ei tarvitse muistaa Solonin varoitusta, että ensin on\nnähtävä miten päivät päättyvät, sillä siveä elämä on lakkaamatonta\nonnea. -- Cicero jatkaa sitte esitystään koettaen puolustaa\nvanhojen -- Sokrateen ja hänen koulunsa -- viisautta stoialaisten\nuusia aatteita vastaan. Aivan oikein liittävät he yhteen onnen ja\nhyveen, hyveen ja viisauden; mutta sen teki jo Aristoteles muutamia\nvuosisatoja heitä ennen. Siinä he tekevät virheen, että halveksivat\nelämän käytännöllistä puolta ja kieltävät meiltä rakkauden,\nystävyyden, kiitollisuuden ja kaikki muut ihanat ihmistunteet. Hän\nvie meidät sitten takaisin Athenan autioihin lehtoihin, joissa\nPlaton kuljeskeli, porttikäytävään, jossa Zeno opetti, laineiden\nluo, joiden pauhun yli Demosteneen ääni kaikui, ja lukemattomiin\nmuihin muistettaviin paikkoihin. Verrattuina sen ajan kehnoihin\najattelijoihin olivat nämä vanhat filosofian jättiläisiä, joiden\nkirjoituksista kaikki vapaa oppi, kaikki historia, kaikki kielen\nhienontuminen oli saanut alkunsa. Ja suurin heistä oli Aristoteles.\nMutta, kysyy hän, mikä on käytännöllinen loppupäätös kaikista näistä\nopeista: mikä on luonto? Selvää on että se on yhdistys sielusta ja\nruumiista; mutta kuten sielun tulee vallita ruumista, siten tulee\njärjen vallita sielua. Hyve taas ei ole mitään muuta kuin järki\ntäydellisyyteen kehittyneenä, ja ajatusvoima on jotakin jumalallista.\nLapsessakin löytyy \"hyveen kipeniä\", puoleksi vaistomaisia käsitteitä\nrakkaudesta ja kiitollisuudesta, jotka kantavat hedelmää lapsen\nkypsyessä mieheksi. Vaiston kehoittamina viisautta etsimään, uhraavat\nmiehet päivät ja yöt tieteelle, ja filosofit kuvaavat rauhallisissa\ntutkimuksissa onnelan saarilla vietetyn elämän riemuja. Mutta\ntoiselta puolen eivät meidän sielumme koskaan pääse lepoon; meissä\nitsessämme kasvaa toimintahalu, ja elämä on vietettävä jonkinlaisessa\ntoimeliaisuudessa. Vallitsevana pohjaperusteena todellisessa\ntoimi-elämässä on kunnia. Palaten stoialaisten epäväitteesen, että\nviisas aina on onnellinen, kysyy Cicero: Voiko siis oikeastaan\nketään, joka on sairas ja köyhä, sokea tai lapseton, maanpakoon\najettu tai rääkätty, sanoa \"onnelliseksi\", kääntämättä aivan nurin\nkielen käytäntöä? Ja siihen loppuu puheenvaihtelu. Cicero ei vastaa\nitse kysymykseen, vaan jättää sen yhtä ratkaisemattomaksi ja\nselittämättömäksi, kuin se oli ennenkin.\n\nCiceron teoksesta _Akatemiallisia kysymyksiä_ on ainoastaan\nkatkelmia säilynyt jälkimaailmalle. Penkerellä Varron huvilan\nulkopuolella Kumaessa keskustelevat Cicero ja Attikus vanhan ja\nuuden Akatemian ansioista. -- Toinen puheenvaihtelu, joka, tapahtuu\nCiceron huvilassa Tuskulumin luona, käsittelee aistimien petollisia\nilmaisuja ja vaikeata tehtävää määrätä sitä paikkaa, jossa luulo\nmuuttuu varmuudeksi. Me emme todellakaan ole varmat mistään, emmekä\ntiedä mitään. Sitte kääntää hän aineen toisapäin, tarkastaa sitä\naineelliselta katsantokannalta ja päättää esityksen kysymällä, miten\nme, jotka emme edes käsitä oman ruumiimme rakennusta, saatamme luulla\nvoivamme tunkea katseemme taivaan ja maan salaisuuksiin?\n\nTeoksessaan _Tuskulanumilaisia tutkimuksia_, harkitsee hän ystävineen\nmuutamia kuolevaisuuden vaikeimpia kysymyksiä; sillä silloin,\nniinkuin nytkin, oli kuolema ihmiskunnan suurin ongelma. Vanha usko\nElysiumiin (onnen valtakuntaan) ja Tartaroon (rangaistusvaltakuntaan)\noli hävinnyt, ja Cicero kokee viittaamalla menneisin aikoihin\ntodistaa kuoleman ei olevan pelkkää tyhjäksi tekemistä. Ihminen ei\nvoi kokonaan hävitä olemasta; vainajien henget palaavat luoksemme\nöisin näyissä. Meidän sielussamme on katoomaton aavistus tulevasta\nelämästä: me kylvämme, jotta lapsillamme olisi viljaa korjattavana;\nme ponnistamme ja puuhaamme, jotta muut sitte ryhtyisivät työhön,\nhalu ikuisesti elää ihmisten muistossa, sepä innostuttaa isänmaan\nystävää ja martyyriä. Vaistomainen kuolemattomuuden tunne on voimakas\nmeissä. Älkää uskoko, sanoo hän, todellisen helvetin kauhuja,\nälkääkä paratiisin lihallisia riemuja. Olkaa ennemmin yhtä mieltä\nPlatonin kanssa, että sielu on ikuinen elin-aika ilman alutta ja\nloputta. Mikä voima muuten tekisi meille mahdolliseksi muistaa\nmenneitä, aavistaa tulevia ja käsittää nykyisiä? Katsokaa aurinkoa ja\ntähtiä, vuodenaikain vaihdoksia, päivän ja yön vuorottelua, maata,\njoka kasvattaa hedelmiä ihmiselle, eläinkuntaa, itse ihmistä -- ja\nepäilkää sitte, onko olemassa olento -- meille näkymätön -- joka on\nluonut maailman ja hallitsee sitä! Cicero esittää Sokrateen lausumia\nsamallaisia mietteitä ja sanoo moittien samalla kuoleman pelkäämistä\nja itsemurhaa: jos vertaa elämää maan päällä ijankaikkisuuteen, on\nedellinen lyhyt kuin päiväkorennon elämä, joka kestää kesäpäivän ja\njoka on vanhuuteensa ehtinyt auringon laskettua. Perustakaamme siis\nonnemme maallisten nautintojen halveksimiseen ja hyveen ankaraan\nharjoittamiseen.\n\nSitten käsitellään kärsimistä. Voiko mikään lohduttaa kärsivää?\nViisas ei voi olla tuskista väliä pitämättä, mutta hän voi ne\nrohkeudella kantaa. Samoin on sielun kärsimisen laita; lääkityksen\nsaa se ylevästä mielen rauhasta. Mutta ei kukaan kanna helpommin\nonnettomuuksiaan sentähden että pitää ne välttämättöminä tai\nsentähden että muut ovat niitä ennen häntä kantaneet. Ennemmin\nantautukoon kärsijä toimeliaasen elämään ja unohtakoon tuskansa\nmuistaen, että vaikerrukset eivät hädästä päästä, eivätkä sovi\nmiehelle.\n\nViimeisenä kysymyksenä on, voiko hyvettä itsessään pitää riittävänä\nelämää onnelliseksi tekemään, ja vastaus siihen on myöntävä. Elämässä\nolemme me aina vallitsevan aatteen johdettavina; mutta ainoastaan ne\novat onnellisia, joiden mielet ovat kuin tyvenen järven pinta; joilla\nei ole mitään varottavaa ja peljättävää, joita eivät huolet rasita,\neivätkä himot polta, eivätkä veltostuttavat nautinnot heikonna -- ja\nsellaisen rauhan saattaa hyve yksin hankkia.\n\nCiceron teos _Velvollisuuksista_ on kirjoitettu ohjeeksi hänen\npojalleen tämän harjoittaessa opintoja Athenassa. Ydinkohtana on\ntässä kunnia, jolla, on velvoituksia kaikissa elämän oloissa.\nLuonteen koko aateluus perustuu näiden velvoituksien täyttämiseen,\nvaan niiden laiminlyöminen halventaa sitä. Me emme synny yksin\nitseämme varten, vaan sukulaisiamme ja isänmaata varten. Kunnia\nperustuu meidän luonteemme omaan oivallisuuteen, ja siitä lähtevät\ntotuudenrakkaus, myötätuntoisuus ja vilpittömyys, kun sitä\nvastoin oikeudentunnon puute tulee ahneudesta, kunnianpyynnöstä\ntai itsekkäisyydestä. Cicero pitää julkista väkivaltaa vähemmän\nvihattavana kuin kavalaa konnamaisuutta. Sotaa on käytävä\njalomielisesti, eikä ainoastaan tarkoituksella murhata mitä eteen\nsattuu. Joskus voidaan myös olla anteliaita toisen kukkarosta ja\njoutua vararikkoon tuhlaavaisella vieraanvaraisuudella. Jokainen\non itseään lähinnä, mutta yleiset velvollisuudet muita kohtaan\neivät saa kuitenkaan rajoittua ainoastaan niihin, jotka ovat meitä\nlähinnä veren, mielipiteiden tai puolue-etujen kautta. Meidän\ntulee menetellä niinkuin vanha laki käskee: \"Ellös estäkö ketään\nmenemästä juoksevan virran luo tai kieltäkö ketään sytyttämästä\ntulisoihtuaan sinun liedestäsi!\" Kunniaan kuuluu myös rohkeus\neli mielen ylevyys, jota seuraa kunnianhimon tavallisten pienten\ntarkoitusperien ylenkatsominen. Liikennöt ja käytöstapa vaikuttavat\nmyös paljon luonteen muodostumiseen. Olla välittämättä muiden\narvostelusta on pikemmin häpeämättömyyden kuin ylpeyden merkki. Huono\nkäytöstapa synnyttää seuraelämässä samallaisen epäsoinnun, kuin\nväärä ääni musiikissa. Ei mikään ole vaikeampaa, kuin elämän-uran\nvalitseminen, joka tavallisesti on tehtävä arvostelukyvyn vielä\nollessa heikoimmallaan. Kalliin perintö, minkä isä saattaa jättää\npojalleen, on avujen ja mainehikkaiden tekojen kautta saavutettu\nkunnia; ja surkeinta on nähdä, miten suvustaan huonontunut\njälkeläinen vetää jalon perheen lokaan. Ciceron muistutukset\nammateista ja elinkeinoista muistuttavat meidän päivistämme.\nVeronkantajat ja koronkiskurit olivat yhtä vihattuja silloin, kuin\nnytkin. Pikkukauppiaita ja käsityöläisiä milt'ei pidetty roskaväkenä,\nvarsinkin jos he palvelivat ahneutta ja ylellisyyttä. Sitä vastoin\npidettiin opettajana, rakennuttajana, maanviljelijänä ja --\ntukkukauppiaana olemista kunniana. Kauppamiestä, joka vetäytyi pois\nkauppapuuhista ja osti maatiluksen, ylistettiin tavattomasti. Osa\npäättyy kehoituksella, että kaikki käytännöllisesti panisivat toimeen\nperiaatteensa; kukin kansalainen asettukoon paikalleen julkisessa\nelämässä, kun ajat niin vaativat; vaikka olisikin niin oppinut, että\ntaitaa lukea tähdet ja mitata maan ympärystän.\n\nToisessa kirjassa huomauttaa Cicero, että tavallisesti erehdytään\nsuuresti edellytettäissä oman edun kärsivän siitä, että ollaan\nrehellisiä teoissa ja toimissa. Asian laita on aivan päin vastoin:\ntarkoitusten perille päästään ainoastaan rehellisyyden ja\nvilpittömyyden kautta, mutta ei suinkaan ilkeyden ja petollisuuden.\n-- Toinen tärkeä kysymys on, miten ihmisten ystävyys ja luottamus\novat saavutettavat; sillä ei mikään voima voi vastustaa yleisen vihan\nvirtaa, ja jos vapaus joskus on ollut kytkettynä, puree se syvemmin\njälleen irti päästyään, kuin jos olisi aina ollut vapaana. Lyhyin\ntie miehen päästä todelliseen vaikutusvaltaan on se, että hän on,\nminä tahtoisi että muut häntä pitäisivät. -- Ken tahtoo pysyä kansan\nsuosiossa, älköön riistäkö siltä isiltä perittyjä oikeuksia, älköön\nrasittako sitä epätasaisesti jaetuilla veroilla, älköön hävittäkö\nvelkakirjoja ja ottako maata toiselta antaaksen sen toiselle. Samalla\nkuin miehen siten on huolta pitäminen yhteiskunnan ruumiin parhaasta,\nei hänen kuitenkaan sovi unohtaa omaansa; mutta tässä suhteessa\nkehoittaa Cicero poikaansa seuraamaan Xenofonin talouden hoito-oppia,\nsamoin kuin hän raha-asioissa neuvoo häntä pörssiherrojen luo, jotka\nsaattavat opettaa hänelle näitä asioita paremmin kuin mikään filosofi.\n\nViimeinen kirja alkaa Kato vanhemman lausunnolla: \"En ole koskaan\nvähemmin toimeton kuin ollessani toimetonna, enkä koskaan vähemmin\nyksinäni kuin ollessani yksinäni\". Cicero on yhtä mieltä hänen\nkanssaan yksinäisen, syrjäisen elämän eduista, mutta selvästi huomaa\nhänen sydämensä riippuvan kiinni julkisessa elämässä. Hän tarkastaa\ntässä kysymystä, kummanko tulee väistää, kunnian vai edun, jos\nmolemmat joutuvat ristiriitaan, ja tulee siihen loppupäätökseen,\nettei valan pitäminen ole kellekään turmioksi, sillä ei voi löytyä\nsuurempaa turmiota, kuin väkivallan tekeminen omalle tunnolle.\n\nKolmesta teoksesta, jotka Cicero on kirjoittanut valtiollisista\nasioista, on vielä osia tallella, nimittäin yksi puheenvaihtelu\nHallituksesta ja kaksi Lakitutkimusta. Kaikki hänen historialliset\nteoksensa sitä vastoin ovat hävinneet.\n\nMitä Ciceron uskonnollisiin käsitteisin tulee, on meidän muistaminen,\nettä vanha monijumaloiminen oli sukupuuttoon kuolemaisillaan ja\nettä ei ollut mitään muuta sen sijaan pantavaa, kuin filosofillisia\nmietteitä. Kirjoitelmassa _Jumalten olemuksesta_ tarkastaa hän\nkaikkia vallitsevia uskonkäsitteitä, mutta ei mainitse mitään\nomasta kannastaan. Väittelijöinä on tässä, samoin kuin muissakin\npuheenvaihteluissa, eri koulujen edustajia. Eräs puhuja julistaa\nkaikkien entisten filosofien mietinnöissään ilmeisesti erehtyneen,\nja väittää kansan jumaluusoppia pelkäksi satukokoelmaksi. Ainoastaan\nepikurolaiset ovat oikeassa, lausuessaan, että ihmiskunnan yleinen\nusko osoittaa jumalia löytyvän, vaikka me emme mitään tiedä niiden\nominaisuuksista. Muudan toinen väittää maailmakokonaisuutta\njumaluudeksi, tai jumaluudeksi maailmakaikkisuuden sieluna olevaa\nhenkeä. Kolmannen mielestä on varsin kummallista, että löytyy\npahuutta maailmassa, jota sanotaan hyväätekeväisen voiman luomaksi\nja johtamaksi. Keskustelu loppuu ilman että tullaan mihinkään\nratkaisuun; mutta omana mielipiteenään esittää Cicero, että\nstoialaisten syyt ovat todenmukaisimmat. Mutta, sanoo hän, kaikkien\ntotuuksien yhteydessä on muutamia vääriä käsitteitä, jotka ovat\nniin lähellä totuutta, että meidän arvostuksemme on vaikea löytää\nmitään varmaa tuntomerkkiä, josta ne voitaisiin eroittaa. Cicero ehkä\nilmaisee oman epäilyksensä seuraavassa tarinassa, jonka hän panee\nerään epikurolaisen huulille.\n\n-- Jos te kysytte minulta, mitä jumaluus on eli sen olemus ja\nominaisuus, niin seuraan Simonideen esimerkkiä, joka, yksinvaltias\nHieron tehtyä hänelle saman kysymyksen, pyysi päivän ajatusaikaa.\nKun kuningas seuraavana päivänä vaati vastausta, pyysi Simonides\nvielä kaksi päivää. Ja kun hän siten lakkaamatta vaati kahdistettua\najatusaikaa antamatta mitään vastausta, ja Hiero oudoksuen kysyi\nsyytä siihen, vastasi Simonides: \"Sentähden että, mitä kauemmin\najattelen asiaa, sitä hämärämmältä se minusta näyttää.\"\n\nToisessa teoksessa _Ennustamisesta_ esittää hän syitä, joista\ntoiset puolustavat, toiset vastustavat Romalaisten uskoa enteisin,\nennusmerkkeihin ja uniin, ja tulee siihen loppupäätökseen, että\n\"järki kaikin tavoin on sitä vastaan, mutta usko sen puolesta.\"\n\nIrtonaisessa kappaleessa -- _Scipion uni_ -- sanoo hän: \"Kaikilla,\njotka ovat suojelleet, hyödyttäneet ja vieneet eteenpäin isänmaataan,\non varma ja määrätty paikka taivaassa, jossa he onnellisina tulevat\nelämään ikuista elämää. Mutta niiden sielut, jotka ovat antautuneet\nlihallisiin nautintoihin ja tekeytyneet näiden orjiksi -- jotka\nnautintoja tavoittavien himojensa kiihoituksesta ovat rikkoneet\njumalten ja ihmisten lakeja vastaan, -- ovat ruumiista erottuaan\nalituisesti liitävät maailman ympärillä, eivätkä pääse näihin\n(rauhan) asuntoihin ennen kuin monien vuosien harhailun jälkeen.\"\n\n\n\n\nSallustius.\n\n\nKuoli v. 35 e.Kr.\n\nKrispus Sallustius oli syntynyt Sabinilaisella Amiternumin alueella\nja tuli aikaisin Romaan, jossa harjoitti opintoja ja muuten\nantautui nauttimaan kaikkea, mitä pääkaupungin elämä tarjosi.\nSamaten kuin kaikki muutkin hyvälahjaiset Romalaiset etsi hän\nmainetta valtiollisella alalla ja pääsi ensin kvestoriksi ja sitte\ntribuniksi. Hän yhtyi Caesarin puolueesen ja ajettiin sentähden\npois senaatista, jonka tähden hän oitis lähti Caesarin luo, ja tämä\nantoi hänelle päällikön viran sodassa Pompejoa vastaan ja asetti\nhänet sitten prokonsuliksi, jossa sai mellastaa mielensä mukaan ja\nhyötyi suuresti. Syytettynä kiskomisista vapautettiin Sallustius\nCaesarin välityksestä. Vetäydyttyään pois virkatoimistaan, rakensi\nhän itselleen mukavan asunnon Romaan Kvirinuskukkulalle, nai Ciceron\neroitetun puolison Terentian ja harjoitti sitten kuolemaansa saakka\nkirjallisia toimia.\n\nHänen pääteoksestaan _Roman historia_ (vuodelta 78 vuoteen 67) on\nmeidän aikoihin säilynyt ainoastaan katkelmia. Sitä vastoin ovat\naivan täydellisinä meillä tallella kuvaus Katilinan kapinaliitosta ja\nsota Jugurthaa vastaan.\n\nKuvauksensa _Sota Jugurthaa vastaan_ aloittaa hän vertaamalla\npersoonallisten etevyyksien ja rikkauksien katoovaisuutta henkisellä\nalalla tehtyjen urotöiden pysyväisyyteen; kunnianhimoa, joka oli\nkiihoittanut muinaisuuden mainioita miehiä seuraamaan esi-isiään\nmainetta ja kunniaa saavuttakseen, aikansa tapain turmelukseen,\nkun ihmiset kilvan koettivat kunnostaa itseään ylellisyydellä ja\nlaiskuudella enemmän kuin hyveellä ja työllä. Hän johtaa sitte\nlukijansa muistamaan, miten Hannibal toisessa Punilaisessa sodassa\nenemmän kuin mikään muu vihollinen oli heikontanut Roman voimaa,\nja että oli tehty liitto Numidialaisten kanssa, joiden kuningas\nMicipsa oli kasvattanut veljenpoikansa, nimeltä Jugurtha, yhtä\nhuolellisesti kuin omatkin poikansa. Kun Jugurtha oli kasvanut\nmieheksi, saavutti hän rohkeudellaan ja viisaudellaan sekä omien\nmaanmiestensä että Romalaisten kenraalien suosion, ja hänen setänsä\noli kuollessaan palkaksi urhoudesta, jota Jugurtha oli osoittanut\nNumantian piirityksessä, perinnöksi määrännyt hänelle toisen puolen\nvaltakuntaansa.\n\nJaettuaan aarteet ja maat serkkujensa kanssa murhautti Jugurtha\nnuoremman heistä, Hiempsalin, ja pakoitti vallanhimoisilla\npyyteillään vanhemman, Adherbalin, pakenemaan Romaan valittamaan\nsenaatille. Peläten rangaistusta, laitti Jugurtha lähettiläitä\nRomaan, jotka runsailla lahjomisilla saivat aikaan, että senaatti,\ntekemättä mitään Hiempsalin murhan kostamiseksi, päätti jakaa\nNumidian molempien valtaan pyrkijöiden välillä; ja Jugurtha toimitti\nniin, että hedelmällisimmät ja väkirikkaimmat maat tulivat hänen\nosalleen.\n\nSallustius kertoo nyt Afrikan asemasta ja sen asukkaista, mainiten\nuseimpien kirjailijoiden pitävän sitä kolmantena maanosana.\nPohjoisrannikolla asui alkuaan ainoastaan Getuleja ja Libyalaisia,\nja myöhemmin Medialaisia ja Persialaisia, jotka olivat sotilaina\npalvelleet Herkulesta Hispaniassa. Nimen Medialaiset olivat\nLibyalaiset vähitellen vääntäneet nimeksi Maurilaiset; ja Getulien\nsekä Persialaisten jälkeläiset olivat perustaneet Numidian\nvaltakunnan. Sitä myöhempänä aikakautena perustivat Foinikialaiset\nja muut siirtolaiset useita kaupunkeja, ja Kyrenen asukkaista kasvoi\nmahtava kansa. Toisella puolen heitä asuivat Etiopialaiset, ja\nkauempana etelässä päin alkoi pitkä jono auringon paahtamia maita.\nSiihen aikaan, jolloin sota Jugurthaa vastaan alkoi, hallitsivat\nuseampia punilaisia kaupunkeja Romalaiset preetorit; Maurilaisten\nhallitsijana oli kuningas Bocchus.\n\nVakuutettuna siitä että Romassa kaikkea saattoi ostaa rahoilla teki\nJugurtha uudelleen hyökkäyksen Adherbalin alueelle ja piiritti\nCirta-kaupunkia, nykyistä Konstantinea Algierissa. Roman senaatti\nlähetti ruhtinaille käskyn, että heidän pitäisi lykätä riitansa\nerityisen tuomiokunnan ratkaistavaksi, mutta Jugurtha vakuutti\nainoastaan ryhtyneensä varokeinoihin estääkseen Adherbalin vehkeitä,\nja sillä vastauksella läksi lähettiläs kotiin. Adherbal lähetti nyt\nvuorostaan valituskirjeen senaatille, jonka jälkeen laitettiin uusi\nlähetyskunta varoittamaan Jugurthaa. Mutta siitä ei lähtenyt mitään\nhyötyä, ja kun Cirta oli pakoitettu heittäytymään viholliselle,\nsurmattiin Adherbal ja hänen kanssaan kaikki kaupungin asukkaat.\nNyt lähetettiin sotajoukko konsuli Kalpurnion johdolla Numidiaan.\nJugurtha kuitenkin lahjoi päällikön, ja vale-antautumisen jälkeen,\njoka maksoi Jugurthalle muutamia norsuja ja nautaeläimiä, mitkä hän\nsittemmin sai takaisin, palasi konsuli Romaan. Mutta kansantribuni\nMemmius, joka vihasi ylimyksiä, yllytti kansaa vaatimaan että\nJugurtha noudatettaisiin Romaan ja pantaisiin kanteesen. Se\ntapahtuikin, ja Jugurthaa käskettiin ilmaisemaan rikoskumppaninsa,\nuhalla että muuten surmattaisiin. Mutta toisen tribunin,\nBoebion, avulla, jonka Jugurtha oli lahjonut, teki hän tyhjäksi\nkansankokouksen päätöksen. Jugurtha, joka sitä paitsi runsaalla\nlahjomisella oli saanut erään uuden kilpailijansa salaa surmatuksi,\nsai nyt käskyn heti lähteä Romasta, ja hän tekikin sen sanoen: \"Kurja\nkaupunki, sinut saisi kokonaan ostaa ja hävittää, jos vain löytyisi\nostaja!\" Kun sotaa häntä vastaan nyt jatkoi konsuli Albinus, saarsi\nhän öiseen aikaan romalaisten leiriin ja pani vastustajansa niin\nahtaalle, että tämän täytyi myöntyä mitä häpeällisimpiin rauhan\nehtoihin. Mutta senaatti julisti, ettei mitään rauhaa voitaisi tehdä\nilman sen ja kansan suostumusta, ja tutkijakunta asetettiin vetämään\nkanteen alaisiksi ja rankaisemaan niitä, jotka olivat ottaneet\nlahjoja viholliselta.\n\nSallustius huomauttaa tässä ohimennen Punilaisten sotien loputtua\nsyntyneen mahtavia puolueita sekä kansassa että senaatissa; patriciot\n-- ylimykset -- olivat kohottaneet valtavaatimuksensa, ja plebejit\n-- alhainen kansa -- vapausvaatimuksensa niin korkealle, että ne\nuhkasivat valtiolle perikatoa.\n\nMetellus, toinen uusista konsuleista, voimakas ja rehellinen mies,\ntuli nyt Numidiassa Roman sotajoukon päälliköksi ja sai Jugurthasta\nja tämän kenraalista Bomilkarista tärkeän voiton, joka herätti suurta\nriemua ja tyytyväisyyttä Romassa; mutta vihollisuuksia jatkettiin\nkuitenkin vaihtelevalla onnella. Kertomuksen päähenkilöksi tulee nyt\nMarius, Metellon alipäällikkö, jonka onnistui itselleen saada lupa\npalata Romaan, jossa hän valittiin konsuliksi. Sillä aikaa lisäsi\nJugurtha sotavoimaansa pestaamalla Getuleja ja yllytti Mauretanian\nkuningasta Bocchoa julistamaan Romalaisille sotaa. Sallustius kertoo\nnyt muutamia hauskoja tapauksia, ja hänen kuvauksensa taisteluista,\nmaan luonnosta, kansan tavoista ja sotajuonista, joita taistelijat\nkäyttivät voittaakseen toisensa, ovat hyvin hauskoja. Metellus\nnolostui niin vastarinnasta, jota hänelle tehtiin, että hän, siihen\nsijaan kuin hänen olisi pitänyt voimakkaasti jatkaa sotaa, koetti\nvälttää yhteeniskemistä. Sillä välin oli Marius osannut saattaa\nMetellon epäluulon alaiseksi ja samalla herättänyt kansassa suuria\ntoiveita itsestään, jos pääsisi ylipäälliköksi. Se onnistuikin;\nMetellus kutsuttiin pois ja Marius valittiin hänen seuraajakseen.\n\nKun Marius oli saapunut Afrikaan ja niin vähitellen totuttanut\nmukanaan tuodut apujoukot pelotta kohtaamaan vihollista, valloitti\nja poltti hän monta tärkeätä kaupunkia ilman mainittavaa mieshukkaa\nRomalaisten puolelta, josta oli seurauksena, että Numidialaiset\nalkoivat pelätä häntä ylenluonnollisena olentona. Keskellä näitä\nvoittoja tuli Marion sotajoukkoon lisäksi suuri ratsujoukko;\nsen oli Romassa koonnut Marion kvestori Sulla; häntä Sallustius\nesittää jalosukuiseksi mieheksi, joka suosi kirjallisuutta ja\nnautintoa, mutta rakasti vielä enemmän kunniaa ja oli varustettu\nominaisuuksilla, mitkä pian tekivät hänet sekä Marion että\nhalvimpien sotamiestenkin suosikiksi. Bocchus oli nyt liittynyt\nJugurthaan, ja yhdistynein voimin viskautuivat he niin tulisesti\nRomalaisten päälle, että näiden mieshukka oli suurempi kuin\nkaikissa edellisissä taisteluissa yhteensä. Uudessa tappelussa\nparia päivää myöhemmin lyötiin barbarit uudelleen, ja Bocchus,\njonka Marion luo lähetyt lähettiläät joutuivat rosvojen kynsiin\nja Sullan ruokittaviksi, saatiin laittamaan lähettiläitä Romaan\nrauhaa rukoilemaan. Senaatin luvattua hänelle ystävyyttä ja liittoa,\njos hän sitä ansaitsisi, pyysi hän päästä keskustelemaan Sullan\nkanssa. Se hänelle myönnettiinkin, mutta Sulla tuli paikalle vahvan\nvartiojoukon turvissa, jossa oli myös muutamia Balearialaisia\nlinkojia, ja kuninkaan poika Volux tuli hänelle vastaan. Sulla,\njota oli kehoitettu olemaan varuillaan, koska Jugurthan luultiin\nolevan lähiseuduilla, aavisti petosta, mutta kehoitti sotamiehiään\npysymään rohkealla mielellä. Ei koskaan aseellisen miehen, sanoi\nhän, tarvitse kääntää selkäänsä viholliselleen. Ja niin saapuivat he\nvahingoittumattomina Maurilaisten leiriin. Yksityisessä neuvottelussa\nsitoutui Bocchus hiukan epäröittyään pettämään Jugurthaa. Tämä\nhoukuteltiin useimpine seuralaisineen aseitta tulemaan muka\nrauhanpäätöksestä keskustelemaan. Väijyksistä hyökättiin heidän\npäälleen, ja Jugurtha jätettiin sidottuna Sullalle, joka vei hänet\nMariolle. Itse ei Sallustius enempää kerro Jugurthasta, mutta muilta\nsaamme me tietää, että hän ja kaksi hänen poikaansa kuletettiin\nvankeina triumfiretkessä Romassa. Kansan pilkkaamana ja sotamiesten\nrääkkäämänä heitettiin Jugurtha vankihuoneesen, jossa hän muutamien\nvuorokausien kuluttua menehtyi nälkäkuolemaan.\n\nSallustion kertomus _Katilinan salaliitosta_ alkaa huomautuksella,\nettä jokaisella ihmisellä, joka pyrkii kohoomaan muita luotuja\nolentoja ylemmäksi, on velvollisuutena koettaa elää toisella tavoin\nkuin elukat, ja pitää ajatusmahdin kunniaa ruumiillista voimaa\nparempana. Lyhyesti kuvattuaan Katilinan rohkeata, kunnianhimoista\nluonnetta, puhuu hän Roman perustajain avuista, ja huomauttaa\nsitäkin, että Athenalaisten urotekoja ylistettiin koko maailmassa\nmitä mainehikkaimpina sankartöinä, ja siitä tuli kiittää Kreikan\nsuuria kirjailijoita, kun Romalaisilla sitä vastoin lahjakkaat\nmiehet mieluummin toimivat kuin puhuivat ansioistaan. Hän osoittaa\nRoman kansan nyt suvustaan huonontuneen ja esittää, kuinka helposti\nKatilina, saituuden ja siveellisen turmion hävitettyä kaikki\nperusaatteet, saattoi niiden joukosta, jotka olivat tuhlanneet\nperityn omaisuutensa pelissä ja kalleissa nautinnoissa, koota\nympärilleen kunniasta huolimattoman liittolaisjoukon, johon kuului\nmuutamia senaattorejakin ja monta nuorta jalosukuista miestä.\nSellaisten toverien avulla päätti hän kumota hallituksen, jo ennen\notettuaan osaa tuumaan murhata useimmat senaattorit. Kun hänen\nensimmäinen yrityksensä päästä konsuliksi oli rauennut tyhjiin, keksi\nhän uusia tuumia sekä Roman että koko Italiankin suhteen; niihin\nkuului myös yritys murhata Cicero, joka hänen sijaansa oli valittu\nkonsuliksi. Vihdoin viimeinkin päätti hän panna toimeen julkisen\nkapinan. Eräs hänen liittoveljiään, Manlius, koetti Etruriassa\nyllyttää rahvasta ja ympärilleen koota rosvoja kaikenlaisia.\n\nNyt puhuttiin jo yleisesti salaliitosta, ja senaatti päätti, että\n\"konsulien tulisi varoa, ettei valtio kärsisi mitään vahinkoa\".\nSanoma tuotiin Manlion ruvenneen taisteluun, ja puhuttiin\nennusmerkeistä ja enteistä, vieläpä orjien kapinahankkeistakin.\nVaaran suuruuden mukainen väennosto tehtiin, levottomuus painoi\nkaikkien mieliä, kamala kauhistus valtasi kaikki kansanluokat ja\nnaiset kohottelivat rukoillen käsiänsä taivasta kohden.\n\nHuolimatta monista varokeinoista, ilmestyi Katilina senaattiin,\nkun Cicero häntä vastaan piti mainion puheensa. Katilina koetti\nvastata, mutta kaikki läsnäolijat vaiensivat hänet huudoilla, että\nhän oli vihollinen ja kavaltaja. Hän uhkasi silloin sammuttaa\nympärilleen sytytetyn tulen saattamalla kaikki perikatoon, ja\nmatkusti heti Manlion leiriin, antaen Romaan jääneille tovereilleen\ntehtäväksi yleisen verilöylyn toimeenpanemisen ja kaupungin tuleen\nsytyttämisen, hänen itsensä johtaessa sotajoukon ryntäystä Romaan.\nSenaatille lähetti Manlius sen selityksen, että hän ja hänen,\nseuralaisensa olivat tarttuneet aseisin ainoastaan päästäkseen\nrauhaan koronkiskurien ja preetorien nylkemisistä. Katilina taas\nselitti kirjeessä väärän ja huonon kohtelun pakoittaneen hänet\ntuohon turmiokkaasen tekoon: sitä ansaitsemattomille miehille oli\nhän nähnyt suotavan kyllin kyllä kunnian osoituksia, mutta itse\noli hän perättömien epäluulojen tähden ajettu maanpakoon. Hän\nkuljeskeli nyt kunniavartijaston saattamana, kuni olisi ollut korkea\nhallitusmies. Senaatti vaati Antoniota, toista konsuleista, kiireesti\nnostojoukoilla marssimaan häntä vastaan, kun sitä vastoin toinen\nkonsuli, Cicero, jäisi kotiin kaupunkia suojelemaan.\n\nSallustius huomauttaa tässä, että kaikki kansat auringon noususta\nsen laskuun saakka olivat Roman vallan alla. Rauha ja ylellisyys\nvallitsivat, mutta kuitenkin oli tyytymättömyys ikäänkuin ruttosaasta\nlevinnyt kaikkien mieliin. Alemmat kansanluokat kadeksuivat ylempiä\neivätkä näyttäneet olevan milläänkään, vaikka yhteiskuntaa kumoovat\nvaarat; niin lukuisina uhkasivat Romaa; sillä köyhällä ei ole mitään\nmenetettävää. Sallustius mainitsee monta syytä tähän tilaan, muiden\nmuassa kansanvallan sortumisen ja harvainvallan kasvavan vaikutuksen,\nlisäten kuitenkin, että tasavalta olisi joutunut perikadon partaalle,\njos Katilinan vehkeet olisivat onnistuneet.\n\nLentulus, eräs Katilinan liittolaisia, koetti saada apua\nAllobrogeilta, Gallialaiselta kansanheimolta, joka oli laittanut\nlähettiläitä Romaan; mutta lähettiläät ilmaisivat ne tarjoukset,\njoita heille oli tehty, ja kapinat, joita Katilina yllyttämällä oli\nsaanut aikaan sekä itäisessä että läntisessä Galliassa, herättivät\nenemmän levottomuutta kuin kauhua. Romassa ryhdyttiin kuitenkin\nlaajoihin tuumiin yleisen kapinan toimeenpanemiseksi, niin pian kuin\nsalaliittolaisten sotajoukko lähenisi. Mutta Cicero sai aikaan, että\netevimmät salaliittolaisista vangittiin ja vietiin senaatin eteen;\nsinne oli todistuksia heitä vastaan jo edeltäpäin koottu, joten\nsyytetyt oitis pantiin vankeuteen. Nyt seurasi neuvottelu kavaltajien\nrankaisemisesta. Kajus Caesar vastusti liian suurta ankaruutta ja\nehdotti, että päätettäisiin heidän tehneen itsensä syyllisiksi\nainoastaan omaisuutensa menettämiseen ja että heitä pidettäisiin\nvankina jossakin kaukaisessa Roman valtioon kuuluvassa kaupungissa.\nMutta Markus Kato sitä vastoin esitti, ettei jumalten suojelusta\nsaada lupauksilla ja pelkurimaisilla rukouksilla, vaan varovaisuuden\nja viisauden varokeinojen kautta; sentähden neuvoi hän, että\nsyytettyjä kohdeltaisiin kuin kuolemaa ansaitsevia rikoksentekijöitä.\nHänen mielipiteensä hyväksyivät useimmat, ja tuomio tehtiin\nsen mukaan. Sallustius lausuu tässä omana mielipiteenään, että\nmuutamien harvojen kansalaisten avut olivat syynä Romalaisten moniin\nmainehikkaisin urotekoihin, ja ylistää molempia senaattoreja,\nesittäen heidän puheensakin. Me saamme sitten tietää, että Ciceron\nkäskystä viisi liittoutuneista surmattiin samassa vankilassa, jossa\nJugurtha oli päivänsä päättänyt.\n\nSillä aikaa oli Katilina koonnut kaksi legionia, voimatta kuitenkaan\nhankkia mukavia aseita enemmälle kuin neljännelle osalle, jonka\ntähden hän Antonion lähestyessä vältti taistelua, siksi kuin oli\nsaanut kuulla, mitä hänen puoluelaisensa olivat toimittaneet Romassa.\nKun sanoma tuli heidän vangitsemisestaan ja surmastaan, lähtivät\nmonet tiehensä Katilinan leiristä, ja jälellä olevien kanssa\nkiiruhti hän rientomarsseilla Pistoriaa kohden, toivoen pääsevänsä\npakenemaan Galliaan. Mutta sinne-pääsö suljettiin häneltä; hänelle\ntulivat vastaan konsulien joukot, ja hän päätti sentähden koettaa\nsotaonneaan tappelunsa. Pidettyään kiihoittavan puheen joukolleen\nantoi hän tämän asettua kentälle vastapäätä vihollis-sotajoukkoa,\njota johtaja muistutti, että tässä tuli taistella isänmaan, lasten,\ntemppelien ja kodin puolesta. Merkki annettiin ja nyt alkoi taistelu,\njossa molemmin puolin tapeltiin mitä suurimmalla vimmalla. Katilina\ntäytti yht'aikaa velvollisuutensa sotilaana ja taitavana päällikkönä,\nja huomattuaan omiensa joutuneen tappiolle syöksyi tulisimpaan\ntappeluun ja kaatui taistellen viimeiseen hengenvetoonsa. Sallustius\nlisää kaikkien salaliittolaisten kuolleen haavoitettuina etupuolelta\nruumistaan, ja että urhoollisimmat Roman sotajoukossa joko kaatuivat\ntahi lähtivät taistelukentältä pahasti haavoitettuina. Patsas\nFlorensin läheisyydessä osoittaa vielä, missä tämä taistelu lähes\nkaksituhatta vuotta sitten tapahtui.\n\nSallustion _Roman historia_ käsittää kolmentoista vuoden ajan Sullan\nkuolemasta lukien Mithridateen sodan alkuun. Irtonaisia kappaleita,\njotka tästä historiasta löytyvät jälellä kieliopin tekijöiden ja\nmuiden kirjailijain teoksissa, on neljä puhetta, kaksi kirjettä\nyleisistä asioista ja muutamia lyhyitä katkelmia.\n\nSallustion arvellaan muodostaneen kirjoitustapansa Tukydideen mukaan,\nja Kvintilianus sanoo siitä, että sivistyneiden korvien kuulla ei voi\nlöytyä mitään täydellisempää. On tehty huomautuksia niitä siveellisiä\nmietteitä vastaan, joita hän on pistänyt väliin kertomuksiinsa,\nja arveltu niiden häiritsevän historiallisen kuvauksen tasaista\nkulkua; mutta se ei ole luettava Sallustiolle kovin suureksi viaksi,\nkoska hänen tarkoituksenaan varmaankin oli \"Jugurthassa\" paljastaa\nylimyspuolueen yleistä ja yksityistä siveettömyyttä, ja \"Katilinassa\"\nosoittaa seuraukset ylimysten paheista.\n\n\n\n\nVirgilius.\n\n\nKuoli vuonna 19 e.Kr.\n\nVirgilius -- eli täydeltä nimeltään Publius Virgilius (myöskin\nVergilius) Maro -- on meidän päiviimme saakka saanut pitää kunnian\nolla vanhan Roman yleisimmin arvostettu runoilija. Jo muutamia\nvuosikymmeniä hänen kuolemansa jälkeen olivat hänen runoelmansa\nnousseet sellaiseen maineesen, että niitä käytettiin kouluissa\nlukukirjoina, ja tietäväthän kaikki kumminkin yhden niistä, Aeneidin,\nvielä tänä päivänäkin olevan opetuskirjana koko sivistyneessä\nmaailmassa. Keskiajalla, jolloin Kreikan kirjallisuus oli melkein\nunhotuksissa, luettiin kuitenkin Virgiliota hyvin uutteraan, ja\nse oli kaikille hyvin mieluinen kirja. Hänen teoksensa olivat\nilmestyneet painosta 40 kertaa ennen kuin Homeron teoksia ruvettiin\npainamaankaan. Eräitten Virgilion runoissa tavattavien salaperäisten\nkohtain tähden muuttui hän keskiajan kansanluulossa loihtijaksi,\njosta taru tiesi kertoa monta kummallista seikkaa.\n\nVirgilius eli Auguston hallitessa ja romalaisen kirjallisuuden\nkultaisella aikakaudella. Hän oli syntynyt Mantuan läheisyydessä\nja sai, vaikka oli vain vähäarvoisen tiilitehtailijan poika,\nhuolellisen kasvatuksen, joka täydentyi Romassa, missä hän tutkiskeli\nviisaustiedettä, luonnontiedettä ja lääketiedettä. Perintötilansa\nmenetti hän sisällisen sodan kautta, kun Augustus voittonsa jälkeen\njakeli maapalkintoja vanhoille sotilailleen, mutta sai sittemmin\nkorvausta keisarilta, kun tämä Maecenaan kautta oli tullut tuntemaan\nja arvossa pitämään lahjakasta, rakastettavaa runoilijaa ja\nrauhaisaa, aivan vaaratonta kansalaista. Sen jälkeen eli Virgilius\nsuloisessa levossa milloin maatilallaan Roman läheisyydessä,\nmilloin Neapelissa. Ollen aina heikko terveydeltään, sairastui\nVirgilius paluumatkalla lyhyemmän Athenassa käynnin jälkeen ja kuoli\nBrundusiumissa (nykyisessä Brindisissä) lähes 51 vuoden vanhana.\n\nVirgilius esiintyi ensin kymmenellä paimenrunolla, _Bucolica_, joita\nmyös kutsuttiin \"Eklogeiksi\", ja jotka ovat idyllisiä kuvauksia\npaimenelämästä Teokriton mallin mukaan, mutta paljon \"hienonnettuja\",\nmelkeinpä hovipukuun. Näistä runoista on järjestykseltään neljäs,\nkirjoitettu 40 vuotta ennen Kristuksen syntymää ja omistettu\n\"Polliolle\", erittäin huomiota ansaitseva sentähden, että sen\nsittemmin katolisena keskiaikana arveltiin sisältävän ennustuksen --\nMessiaasta. Todellakin puhutaan siinä pojasta, joka siihen aikaan\nsyntyi konsuli Polliolle, ja runoilija ylistää laulussaan lapsen\nonnellista tulevaisuutta dityrambisesti ylevin, leijailevin sanoin,\njoista varsin helposti saattaa niille sellaisen valeselityksen antaa.\nNäin lausuu hän:\n\n    \"Taas pian uudestaan jono vuossatain alkavi suuri.\n    Nään tulevan Saturnon ajan taas ja Astraean [Oikeuden jumalatar],\n    uuden myös sukuheimonkin. Olympost' alas tulleen.\n    Kaino Lucina [Valotar], sä suosiohos ota syntyvä poika\n    tuo, jota väistyvi Raudan aika ja kasvavi uusi,\n    maaliman piirin täyttävä kultainen suku...\n    Pois kuluv' on rikostemme jok'ainoa pieninkin jälki\n    hallitessas, sekä poistuva maaliman kauhu ja pelko.\n    Hän jumalten elohon on pääsevä. Ympärillänsä\n    vain urohot, jumalat näkev' on, mihin niin sekoittuin hän\n    rauhaisaa isien saa kunniass' hallita mailmaa.\n\n    Tervehdykseks maa suo halvat antimens' sulle...\n    Maidon itsestään kotihin nisin paisuvin vuohi\n    kantavi, eikäpä laumatkaan jalopeuroa pelkää.\n    Kukkia joukoittain sun kasvavi kehtosi kauneiks,\n    käärmeet kuolevi, myrkkyiset häviää tuhoruohot,\n    höysteit' Assyrian kaikk' antavi maat sadon runsaan.\"\n\nRunoilijan lähin teos _Georgica_, opetusruno maanviljelyksestä,\nmuistuttaa myöskin kreikkalaisia malleja, erittäinkin Hesiodon teosta\n\"Työ ja päivät\", mutta se on samalla kertaa syntynyt reippaista ja\nvapaista itsenäisistä havainnoista, jotka sille antavat viehättävän\nalkuperäisyyden. Runoelma, joka alkaa rukoilemalla keisaria, että\nhän antaisi runollista henkeä, jakaantuu kolmeen kirjaan, joista\nensimmäinen puhuu maanviljelyksestä, toinen puunistutuksesta, kolmas\nkarjanhoidosta ja neljäs mehiläisten sikiöistä. Maanviljelijää\nneuvotaan kylvämään aikaisin, kyntämään syvään ja kyntämään kedot\nneljään kertaan. Hanhet, kurjet, pikkulinnut ja hiiret tulee hänen\nkarkoittaa pois pellosta ja hävittää rikkaruohot. Mainitaan etuisia\nja huonoja päiviä töitä varten ja häntä opetetaan ennustamaan\nilmaa ilma-merkeistä ja eläinten käyttäytymisestä. -- Toinen kirja\nopettaa omena-, puuperuna- ja öljypuiden istuttamista ja varsinkin\nviinitarhan hoitoa. Viinijumalan apua rukoillaan, ja runoelmassa\ntavataan paikka paikoin oivallisia mietelmiä Italian erinomaisesta\nilmanalasta ja hyvistä tuotteista sekä sen poikien urhoudesta. --\nKolmas kirja puhuu karjasta ja hevosista. Hyvällä lehmällä pitää\nolla synkkä katse, ruma pää, voimakas niska, pitkälle alas riippuva\nkaulamallo, pitkäkkäät kyljet, hieno pää, kapea vatsa, pyöreä selkä\nja rikasjänteinen rinta. Parhaat ovat kastanjan ruskeat ja harmaat;\nhuonoimmat valkeat ja vaalean harmaat. -- Neljäs ja viimeinen kirja,\njoka on omistettu Maecenaalle, puhuu pelkästään mehiläisistä,\njoiden hunaja ennen sokeriruovon löytöä oli tärkeämpi, kuin mitä\nse sittemmin on ollut. Siihenkin osoittaa Virgilius olevansa\nhyvin perehtynyt ja mieltynyt, vaikka hän monissa kohdin on aivan\nharhateillä, niinkuin esim. pitäessään mehiläisten noukkivan poikasia\nitselleen lehdistä ja kukista ja hunajan sateena putoovan alas\ntaivaasta.\n\nVirgilion viimeinen ja suurin teos on sankarirunoelma _Aeneis_ eli\n\"Aeneidi\", laulu Aeneaasta, Troijan häviön jälkeen pakoretkillä\nharhailevasta sotilaasta, joka monien vaarallisten retkien perästä\n-- vihdoin laski maalle Latiumiin ja perusti sinne Alba Longan\nkaupungin, josta johtui Roman alkuperä.\n\nTämäkin kahteentoista lauluun jaettu runoelma on jäljennös\nkreikkalaisista malleista. Virgilius koetti päästä samaan asemaan\nRomassa, kuin Homerolla oli ollut Kreikassa. Jossakin määrässä hän\nsiinä onnistuikin, vaikka hän alkuperäiseltä voimalta jäi esikuvaansa\npaljoa jälemmäksi. Laulu Aeneaasta, jonka edellinen puoli kertoo\nsankarin harharetkistä ennen hänen Latiumiin saapumistaan ja jonka\njälkimmäinen puoli sisältää jotensakin pitkäjuonisen kuvauksen\ntappeluista, joita Aeneaalla oli taisteltava Italiassa, ennen\nkuin siellä sai pysyväistä jalan sijaa, tuli aikansa romalaiseksi\nkansallis-epokseksi, ja sen on hienolla, viehättävällä kielellään\nonnistunut pysyä suuressa maineessa meidän päiviimme saakka.\n\nRunoelman sisällys on lyhyesti seuraava. Seitsemän vuotta\nharhailtuaan Troijan valloituksen jälkeen saapuu Aeneas Siciliaan,\nja aikoo juuri mennä etsimään sitä maata, jonka kohtalo oli hänelle\nluvannut, kun Troijalaisia vihaava Juno antaa myrskyn ajaa hänen\nlaivansa Afrikan rannikolle, missä kuningatar Dido parhaallaan\nrakentaa Karthagon kaupunkia. Kuningatar ottaa ystävällisesti vastaan\nAeneaan ja hänen seuralaisensa, mutta vielä lujemmaksi vahvistaakseen\nhyvää väliä, herättää sankarin äiti, Venus, Didon sydämessä palavan\nrakkauden Aeneaasen. Lemmestyneen kuningattaren kehoituksesta kertoo\nAeneas menneet vaiheensa, puhuu Kreikkalaisten ryntäyksestä Troijaan\nja kuvaa kaunopuheliaasti, kuinka kaupunki miekkaan ja tuleen sortui.\nNäin sanoo hän muun muassa:\n\n    \"Kuulla myös tahtonet, loppu mik' olj Priamon kovan onnen?\n    Nähdessään asuntonsa ja kaupungin hävityksen,\n    nähdessään vihollisten huoneisin sisempiinkin\n    tunkevan, ottavi hartioilleen iän heikontamille,\n    jäykkänä vuosist' unhoon jäänehet hän asehensa,\n    vyöttää myös kupehilleen tylstynehen teräsmiekan;\n    niin kulun ohjaa sitten varmaa kuoloa kohti\".\n\nKun vanhan kuninkaan puoliso näkee vanhuksen tulevan nuorukaisen\nvarusteihin puettuna, virkahtaa hän:\n\n    \"Voi mikä toivottuus on, puoliso raukkain,\n    saanut sun varuksiin? Sano, minne sä pyrkiä aiot.\n    Moisia puolustajoita ja moist' ei kohtalo turvaa\n    kaipaa. Suottapa Hektorkin jalo sois apuansa.\n    Väistyös tänne sä nyt! Tämä alttari kaikkia suojaa,\n    tai myös kuollaan yhtenä kaikki!\"\n\nNyt syöksyy Priamon poika Polites sisälle Neoptolemon takaa ajamana,\njoka vanhempien silmäin edessä surmaa nuorukaisen keihäällään.\nEpätoivoinen vanhus puhkee vaikerruksiin nähdessään tämän kamalan\nteon ja viskaa heikolla kädellään murhaajaa kohti peitsensä, joka\njulmuria haavoittamatta jää kilven kupuraan riippumaan. Raivostuneena\nhuudahtaa Neoptolemus:\n\n    \"Siis sana vie sekä uutiset joutuhun saata\n    nyt isällein Akilleylle ja kerto'os mun tuhotöistäin,\n    myös kuink' unhotin jo mä kaikk' hänen antamans' ohjeet!\n    Nyt heti kuole! Sen lausuen laahaa hän pojan hurmeess'\n    alttarin juurehen oitis vanhuksen vapisevan,\n    käärivi niin vasempaan kätehens' tukan, oikea nostaa\n    miekan, kahvoa myöten sen upottaa ukon kylkeen.\n    Päättyi niin Priamon elo, niin Osatar hänen päiväns'\n    loppuun surkeahan vei, kun palavan olj nähnyt\n    Troijan, valtans' sortuvan hän, jok' oli valtias muinoin\n    Aasian maiden, kansojen niin useoiden\".\n\nKun kaikki toivo on menetetty, päättää Aeneas yhdessä likeisimpien\nsukulaistensa ja muiden kokoontuneiden seuralaisten kanssa paeta yli\nmeren uutta kotia etsimään. Hän tekee monta yritystä uutta kaupunkia\nperustamaan, mutta ilman menestystä, ja ohjaa vihdoin kulkunsa\nItaliaa kohden, jossa hän ennustusten mukaan vihdoin on saava\ntoivonsa täytetyksi, ja on jo perille saapumaisillaan, kun myrsky\nviskaa hänet Afrikan rannikolle.\n\nLemmettären käsivarsilla kahlehdittuna on Aeneas nyt valmis\nainaiseksi jäämään Didon luo, mutta silloin saa hän Jupiterilta\nkäskyn lähteä Karthagosta ja purjehtia Italiaan. Taisteltuaan ankaran\ntaistelun itsensä kanssa, tempautuu hän irti ja pakenee. Mielettömän\nsurun sortamana surmasihe silloin Dido.\n\nMyrsky ajaa Aeneaan Siciliaan, jossa hän laatii kuolinuhrin\nisälleen. Väsyneinä tähän kiertolaiselämään koettavat Troijalaiset\nnaiset polttaa laivat, mutta rankkasade tekee tyhjäksi tämän\ntuuman. Täten varoitettuna päättää Aeneas Siciliaan jättää vaimot\nja ukot; itse lähtee hän täysivoimaisten miesten kanssa edemmäksi\nja saapuu vihdoin Italian rannikolle Kumaesen. Sieltä lähtee hän\nkohta etsimään Sibyllan luolaa. Noita-akka ilmoittaa hänelle, mitä\nsotia ja vaaroja hänellä vielä on odotettavana, ja opettaa hänelle,\nkuinka hän on löytävä tien tuonen valtakuntaan. Sibyllan saattamana\nohjaa hän kulkunsa alas varjojen maahan, ja näkee siellä Didon,\njoka vaiti ollen ja suutuksissaan kääntyy hänestä pois. Autuuden\nvaltakunnassa tapaa hän isänsä Ankiseen; tämä näyttää hänelle hänen\njälkeistensä sielut sekä Alba Longan ja Roman tulevat hallitsijat,\njoista runoilija tietysti ylinnä muita mainitsee Auguston. Kun Aeneas\njälleen on palannut ylämaailmaan ja tavannut matkakumppaninsa,\npurjehtii hän Kumaesta Kajetaan.\n\nSen jälkeen seuraa jälellä olevissa kuudessa runossa pitkä vaan ei\njuuri huvittava historia niistä monista taisteluista, joita Aeneaan\nvielä tuli kestää, ennen kuin hän vihdoin, viimeiseksi pantuaan\nhengiltä sitkeähenkisen Rutuli-prinssin Turnon, pääsi rauhaan uudessa\nkotimaassaan.\n\n\n\n\nHoratius.\n\n\nKuoli vuonna 8 e.Kr.\n\nSe mieltymys, jota lähes kaksi tuhatta vuotta kaikki romalaisen\nkaunokirjallisuuden ystävät ovat osoittaneet Kvintus Horatius\nFlakkolle, perustuu hänen syvään ihmisluonnon tuntemiseensa,\nhänen iloiseen, suruttomaan elonfilosofiaansa ja hänen hienoon,\nhuolelliseen kieleensä, joka on voimakasta ja samalla viehättävää.\n\nHänen isänsä oli ollut orja, mutta vapautettiin ja osti sen jälkeen\npienen maatalon Venosan läheisyydessä Apuliassa, jossa poika kasvoi\nmieheksi mitä ihanimmassa luonnossa. Runoilija itse kertoo, kuinka\nhuolellisesti isä valvoi hänen opintojaan ja osoittamalla esikuvia\nteroitti häneen hyvettä ja siveyttä. Sittemmin vietti hän jonkun\najan Athenassa ja tapasi siellä Bruton, joka oli matkalla Syriaan,\nja tämä sai hänet rupeemaan yhden legioninsa päälliköksi. Useissa\nhänen runoelmissaan on sivuviittauksia sotaretkeen Aasiassa, jonka\nkestäessä hän eräässä käräjätilaisuudessa ensi kerran yritti\nlaatimaan ivallista kirjoitusta. Runoilijan sota-ura loppui Bruton\njouduttua tappiolle Filippin luona. Tästä kovan onnen päivästä laulaa\nhän Pompejolle:\n\n    \"Paon Filippin seurassais olen kestänyt,\n    ja maineetonna kentälle kilpi jäi,\n    kun miehuus murtui ja sankar uljas\n    kosketti tannerta kurjaa leuoin.\"\n\nKun Horatius palasi Romaan, oli hänen isänsä kuollut ja hänen\nomaisuutensa otettu takavarikkoon. Itse lausuu hän kotiin\npalauksestaan:\n\n    \"Leikatuin siivin maahan sain -- isien jumaloita\n    vaill', isän kartanoai -- niin mun sai rohkea kurjuus\n    ryhtymähän runotyöhön\".\n\nHänen ensimmäiset yrityksensä olivat enimmäkseen ivallisia\nmoitehyökkäyksiä tunnettuja henkilöitä kohtaan. Mutta jo silloinkin\nhän toisinaan sepitti lyyrillisiä runoelmia, jotka uhkuivat lämmintä\ntunnetta ja hellää isänmaanrakkautta. Niin kuvaa hän oodissa, jonka\nomisti Roman kansalle, autuaitten saaria, sellaisina kuin hän ne oli\nhaaveissaan nähnyt: onnen ja rauhan kotina. Toisessa ilmoittaa hän\nrakkauttaan rauhalliseen maaelämään:\n\n    \"Se onnekas, ken puuhist' erillään,\n    kuin entisaikain kuolevat,\n    käy isäin pellot omin härin kyntämään\n    ja kiskureilta rauhass' olla saa\".\n\nMielikuvituksensa voimaa ja suurta kuvaamistaitoaan, joka kykeni\nsynkkiäkin kuvia luomaan, osoittaa hän öisessä kuvauksessa, missä\nhän esittää loihtuakka Kanidian muutamien muiden painajaisämmien\navulla rääkkäävänä kuoliaaksi pientä poika raukkaa, jonka he tekivät\nvalmistaakseen lemmenjuomaa hänen maksastaan. Noita-akat tuodaan\nmyöskin esiin ivarunoelmassa, jossa esitetään, miten he ovat\nloihtimassa vanhalla hautauspaikalla Eskvilinumin kummulla ja siellä\n\n    \"Raappivat kynsin maata, hampain silpovat lampaan\n    rikki ja kuoppaan kauhoilevat veren, haamuja, joita\n    siit' esihin tulis, joilta he mielivät vastimen saada\".\n\nSiinä saapuu ilmoille käärmeitä ja \"helvetinkoiria\" joukoittain, ja\nnäky on niin kauhea että punertava kuu kätkeytyy hautakiven taakse,\npäästäkseen sitä näkemästä. Mutta silloin halkeaa vanha viikunapuinen\nPriapus-kuva, ja pelästyneet ämmät pakenevat sellaista kyytiä, että\nmikä hukkaa korkean tekotukkansa, mikä tekohampaansa, loihtusiteensä\nja yrttinsä. Tämän ilmeisen pilkanteon ohessa ansaitsee kuitenkin\nmainitsemista, että Horatius toisessa paikassa selittää olevansa\nerään noita-akan vaikutusvoiman alaisena niiden soimaavien puheiden\ntakia, joita on tästä akasta käyttänyt, ja on valmis antamaan hänelle\nhyvitystä.\n\nVähitellen tuli runoilija tunnetuksi, ja kirjoituksistaan saaduilla\ntuloilla hankki hän itselleen paikan veronnosto-toimistossa, ja\npysyi tässä virassaan monta vuotta. Ystäviensä Virgilion ja Varion\nkautta pääsi hän Maecenaan tuttavaksi, joka pian niin ihastui\nmiellyttävään runoilijaan, että vei hänet likeisimpään seurapiiriinsä\nja lahjoitti hänelle sen sabinilaisen maatalon, josta Horatius\nsitten runoissaan niin monesti laulaa. Jyrkkänä vastakohtana\nsiihen hauskaan, rauhalliseen elämään, jota hän täällä vietti\nja johon \"kaikessa vaatimattomuudessaan\" osaa ottamaan hän tuon\ntuostakin kutsui vaativammat ystävänsä, kuvaa hän pilarunoelmassa\nrohkeilla mutta tosilla väreili Roman metelikästä, vaivaloista\nelämää, joka ei näytä koskaan häntä miellyttäneen. Tässä ja muissa\nkohdin levittää hän eteemme mitä elävimpiä tauluja suuresta\nmaailmankaupungista. Me näemme väen tungoksen kaduilla, ansiota\nhaluavia ja vetelehtijöitä sekaisin. Raskaiksi kuormitetut vaunut\nahtailla kaduilla, hautakulkueet, tekeillä olevat rakennustyöt,\nkaranneen porsaan kadun ojassa, hullun koiran, kerjäävän veijarin,\njoka on olevinaan rampa, ja pienet katupojat, kaikki näkee hän ja\nkaikki kuvaa hän elävästi ja sattuvasti. Hän vie meidät teaatteriin,\njossa olemme kuulevinamme parterrin kättentaputukset ja ihastushuudot\nloosiriveistä, joko sitte kappale niin miellyttää tai tavattoman\nhyvin onnistunut puku. Siellä seuraamme häntä ajan mukaiseen\npäivälliskestiin, jossa Maecenas on läsnä ja hänen mukanaan kaksi\nhänen loisioistaan eli lautasennuolijoistaan, ja jossa Varius,\nsuosittu näytelmänkirjoittaja, esiintyy sukkelana ja leikillisenä,\nkuin ainakin. Hänen läheisyydessään istuu tai makaa nuori keikari,\njoka ajattelee lemmityistään ja huoahtaa, kun uusi laulajatar\nesittää erästä Sapphon runoelmaa. Viinipikari kulkee ympäri seuraa\nja keskustelu käy metelikkääksi, mutta vihdoin vieraat lähtevät\ntiehensä, iloissaan päästessänsä rauhaan tunkeilevalta nuorelta\nkirjailijalta, joka välttämättömästi tahtoo heidän kuullen lukea\nkirjoittamansa teoksen.\n\nKaikesta näkyy, että Horatiolla on ollut vapaa pääsö Roman\nhienoimpiin seurapiireihin ja että hänen tuttavinaan ovat olleet\nsen ajan etevimmät miehet. Hän kertoo itse sen alussa herättäneen\nkateutta; mutta samassa määrässä kuin hänen runoilijamaineensa\nkasvoi, lakkasi panettelu. Kuitenkin pysyi Horatius yhtä\nvaatimattomana kuin ennenkin ja rakasti yhä vielä yksinkertaista\nelantotapaa. Myöskin kutsuessaan rikkaat ystävänsä maatilalleen sanoo\nhän suoraan, ettei heillä ole odotettavissa muuta kuin halpaa, mutta\nhyvin valmistettua ruokaa, siisti pöytäliina, puhtaat servetit ja\npeilikirkkaat vadit ja juomakannut. Nähtävästi ei hän voinut sietää\nniitä ylellisen \"loistoisia\" aterioita, joissa muinaisina aikoina\nrikkaat ja korkeasukuiset herkkuilivat yhtä usein kuin nytkin, ja\njotkut hänen terävimmistä pilarunoelmistaan ivaavat juuri tämän\nylellisyyden terveydelle ja rahakukkarolle haitallisia vaikutuksia.\nHän haluaa yksinkertaista ruokaa, mutta parasta laadultaan, sillä,\nsanoo hän varoittaen:\n\n    \"Voithan nähdä, kuin kalpeina kaikki\n    nousevat herkukkaast' ylös pöydäst'. Uupunut ruumis\n    itseään rasittaa sekä sielua eilisin virhein,\n    niin jumaltuulahdustaan vaivuttain osans' maahan.\n    Toinen taas, joka oitis kyllin syönehen ruumiin\n    helmahan saattavi unten, nousevi virkkuna toimiin.\"\n\nEi ole ensinkään välttämätöntä elää ylellisesti, vaikka onkin siihen\nvaroja; saattaahan omaisuutta parempaankin käyttää:\n\n    \"Sulla mit' jäljell' on, eik' oo parempaa, mihin käyttää?\n    Miks, rikas, puute on suotuna syyttä, ja miksi\n    vanhat raivoilee jumalperheet? Miks isänmaalle,\n    kunnoton, et mitä suo, kun röykkiös onpi niin suuri?\n    Yksin sulle vain, tietenkin, hyvin käyköhön aina.\n    Oi, mikä aihe on tuo vihollisten vastedes nauraa!\"\n\nHoration rakkaudenrunoista huomaa, että hän nuoruudessaan innokkaasti\non antautunut nuoruuden huvituksiin; mutta, vaikka hän helposti\nviehättyi kauneudesta ja suloudesta, huomaa helposti, ettei hän\nkoskaan ole ollut syvemmin rakastunut. Hänen lemmenlaulujaan on\nsentähden verrattu kauniisin, loistavavärisiin kukkiin, joilla ei\nole mitään hyvää hajua. Kuitenkin ovat myöhempiaikuiset runoilijat\nlemmenlauluissaan lainanneet sekä niiden kaunottarien nimet, joita\nHoratius on ylistänyt, että myöskin omistaneet itselleen suuren osan\nniistä komeista lauselmista, joilla hän kohteliaisuutensa esitti.\nHoration olikin muuten helpompaa leikillisesti osoittaa rakkauden\ntuskallisia vaikutuksia muihin, kuin kuvata itseään sen onnettomana\nuhrina. Samalla kuin hän osasi taitavasti ivaten mukailla serenaadia,\ntaisi hän kuitenkin voimallisesti kuvata sukkamielisyyden tuskia.\nAvioliittoa piti hän isäin tavalla kunniassa, mutta senkään oikea\nkotiliesi ei ole, arvelee hän, Romassa. Se viihtyy, samoin kuin hän\nitsekin, parhaiten maalla:\n\n    \"Jos vaimo kunniakas siten hoitelee\n    taloa, pienokaisiaan;\n    jos kuin Sabinitar tai vaimo ruskea\n    Apulialaisen reippahan\n    pyhän lieden latoo puita täyteen hän,\n    kun väsyneenä kotiin palaa mies,\n    jos tarhaan sulkee karjan leikkisän\n    ja täydet nisät tyhjentää\n    ja laskee somaan kulppoon uutisviiniä\n    ja itse ruoan valmistaa:\n    minull' ei Lukrinon ois ustrit mieluummat.\"\n\nHoration runoelmista kumpuvat kuitenkin ne, jotka hän on kirjoittanut\nystävilleen, hänen syvimmästä sydämestään, ja hänen siveellinen\nvakavuutensa ei ole milloinkaan lujempi, kuin hänen vastustaessaan\naikansa rikkauden ja turhamielisyyden julkeita pyyteitä. Itse\npuolestaan on hän onnellinen ja halpaan kohtaloonsa tyytyväinen. Jos\nhän olisi tullut vaativampaan asemaan, sanoo hän:\n\n    \"Oitis suuremmat tulot saatava ois minun ollut,\n    ois kylät käyskenneltävä, matkaan vietävä toinen,\n    ken vain, jotta en näyttäis maalla ja vierahan luona\n    yksinäin kulkevan; täytyis palvelijoit' useampi,\n    myös hepoloit' elätellä ja vaunuin kulkea...\n    Siinäpä kohdin, muissakin viel' useoiss', senatoori,\n    hauskemp' paljon on mun kuni sun\".\n\nJa mitä hyödyttää kaikki rikkaus, kaikki luuloteltu suuruus?\nMeidän kaikkien täytyy kuitenkin kuolla, ja kuolema tekee kaikki\nsamallaisiksi.\n\n    \"Luot' ostopuistoin lähdet ja kartanon,\n    jon rantaa Tiber huuhtovi keltainen;\n    sä lähdet; aarteet vaivoin kootut\n    perijä jälkehes saapi kaikki.\n\n    Oot rikas, Inakosta sä polveut --\n    ei auta se! -- oot köyhä ja alhainen\n    ja elät paljaan taivaan alla --\n    uhr' olet Orkon armottoman.\n\n    Kaikk' yhtä tietä käymme, ja kaikkien\n    jo hylkkyy uurna; nyt tahi myöhemmin\n    käy esiin arpa, saattain lautoin\n    maanpakohon ikipäiviks' meidät.\"\n\nTähän käsitykseen elämän lyhyydestä ja \"ikuisesta maanpaosta\",\njoka sitten meitä odottaa, liittyvät tietysti runoilijan innokkaat\nkehoitukset nauttimaan pakenevaa päivää. Maecenaskin saa neuvon,\nettei liian paljon vaivaisi päätään valtion asioilla ja sillä mitä\ntapahtuva on.\n\n    \"Meilt' yöhön mustaan jumala viisaasti\n    kohtalot kaikki kätkevi vastaiset,\n    ja hymyilee, kun ylenmäärin\n    vaikeroi ihminen. Nykyaikaa\n    Sä oikein käytä. Vauhdilla virran muu\n    rientävi poispäin.\"\n\nItsestään on selvää, että Horatius, joka oli niin läheisessä\nyhteydessä useiden keisarin suosikkien kanssa, joille hän omisti\nylisteleviä runoelmia, ei saattanut, runoelmissaan olla itse suurelle\nAugustolle kunnioitustaan osoittamatta. Sen hän tekikin, ja jos\nhänestä saattaisikin sanoa, että hän näissä vallalle ja mahtavuudelle\nomistamissaan runoissa ei säästänyt tavallisia korulauseita, niin\nei hän kuitenkaan kokonaan unohtanut omaa vapaata itsenäisyyttään\nmajesteetin edessä. Hän ylistää miltei liioitteluun asti Caesarin\navuja, neroa ja suuria hallitsijalahjoja, mutta hän tekee sen, siltä\nainakin näyttää, täydestä, vilpittömästä vakuutuksesta.\n\nOllen koko olemukseltaan ajattelevaa luonnetta ei Horatius saattanut\nolla tekemättä taidetta, jota itse harjoitti, mietintöjensä\nesineeksi, ja useissa kohdin hänen runoelmissaan tavataan havaintoja,\njotka osoittavat, ettei hän ainoastaan vaistomaisesti seurannut neron\njohdatusta. Niin sanoo hän muutamassa satiirissaan:\n\n    \"Lyhyys tarvitahan, jott' aatos juoksisi eikä\n    verhouis ongelmiin väsyneiden korvien vaivaks.\n    Kieli, milloin leikkisä, milloin taas juro ollen,\n    selvänä ilmaiskoon puhujan, runonlaatijan taiteen,\n    mailmanihmisen myös, joka säästäin voimia tuota\n    kuin ohennuttaa uuttera ollen.\"\n\nJa erityisessä runomuotoisessa kirjeessä -- _kirje Pisoille_,\njoka on saavuttanut niin suuren maineen ja jota niin monet ovat\nkommenteeranneet -- antaa hän koko joukon oivallisia neuvoja\nsellaisille kirjailijoille, jotka haluavat saada hyvän runoaistin ja\npuhtaan kielen.\n\nHäveliäänä, mutta hyvin tuntien oman arvonsa, on hän itselleen\nmuistopatsaaksi pystyttänyt seuraavan komean runon:\n\n    \"Pronssia kestävämp' on patsas, jon pystytin,\n    ei kuninkaallinen oo pyramiidi sen korkuinen.\n    sit' ei ylväkäs saa sortumaan pohjainen,\n    ei sadekuurokaan syö, ei lukemattomain\n    jakso vuosien, ei aikakaan vieriessään.\n    Tuon' ei tykkönään mua vie. Libitina [Kuolinjumalatar] saa\n    paljon jätteä pois; uutena kasvan vain\n    uuteen kunniahan, pappi kun immytt' taas\n    saattain vaikenevaa käy Kapitolioon.\n    Mua luon' mainittav' on Aufidon kuohuisen,\n    myös miss' on vähäisen vettä ja hallinnut\n    Daunus kansoja lie -- kuinka mä noussut oon,\n    kuinka ensinnä mä Aeolian laulun loin\n    rytmiin Italian. Nostaos päätäsi\n    ansioist' ylpeänä; otsahain alttiisti\n    kieto'os, Melpomene, Delfolais-laakeri!\"\n\n\n\n\nLivius.\n\n\nKuoli vuonna 17 j.Kr.\n\nTitus Livius, kuuluisa Romalainen historiankirjoittaja, oli syntynyt\nPataviumissa (nykyisessä Paduassa) ja tuli noin 28 vuoden ikäisenä\nRomaan harjoittaakseen kirjallisia toimia. Pääkaupungissa tuli hänkin\naikansa mainioimpien miesten pariin, ja hänen onnistui, vaikka\nmieleltään oli tasavaltainen, päästä keisari Auguston suosioon.\n\nNoin vuoden 26 vaiheilla e.Kr. aloitti hän teoksensa, _Aikakirjat_,\njotka käsittelivät Roman historiaa kaupungin perustamisesta lähes\nkristillisen aikaluvun alkuun Tästä suurenmoisesta teoksesta,\njonka Livius lopetti kolmea vuotta ennen kuolemaansa, on kuitenkin\nainoastaan noin neljäs osa tallella, ja valitettavasti kyllä\npuuttuu teoksesta kuvaus kaikkein huomattavimmista aikakausista.\nMutta siitä, mitä on tallella, saamme kuitenkin tietää, että\nensimmäisestä viidestä sadasta vuodesta Roman oloaikaa ei löytynyt\nmitään luotettavaa kirjallista kertomusta, mm että kaikki, mitä\ntiedämme näistä ajoista, melkein kokonaan perustuu salaperäisiin ja\nsepitettyihin kertomuksiin jotka ovat laaditut joko vaillinaisten,\ntemppeleissä säilytettyjen muistiinpanojen mukaan tahi vanhojen\nsatujen ja tarujen, jotka kansan suussa ovat kulkeneet sukupolvesta\nsukupolveen. Niin voimakas oli kuitenkin Romalaisten usko\nsankari-syntyperäänsä, että Livius ei uskaltanut epäillä tarua\nAeneaasta, joka pakeni hävitetystä Troijasta ja rakensi uuden\nyhteiskunnan Latiumiin. Todella liittääkin Livius historiansa\ntavallaan Aeneidin jatkoksi, kuitenkin sillä muutoksella, että\npäättää Askanion Lavinian, eikä Kreusan pojaksi ja antaa äidin\nhallita pojan alaikäisyyden aikana. Myöskin tarut Romulosta ja\nRemosta käyvät tosina, sillä vielä oli jälellä viikunapuu, jonka\nalla naarassusi heitä imetti. Sitten kerrotaan historia kaupungin\nrakentamisesta, ja kun se on täytetty asukkailla läheisistä\nheimoista, antaa hän Romulon valita sadasta vanhuksesta senaatin,\nvetää ylleen valkoisen, purppurareunaisen viitan ja koota ympärilleen\nkirveillä ja vitsakimpuilla varustettuja liktoreja valtansa merkiksi.\nSen jälkeen seuraa Sabinilaisten naisten ryöstäminen, joista oli\ntuleva vaimoja uuden valtion miehille, ja molempien kansojen\nyhteensulaminen. Romulon kuuden seuraajan toimista kerrotaan myös\najan tarujen mukaan: taistelusta Horatioiden ja Kuriatioiden välillä,\nAlba Longan muurien maahan repimisestä, maanalaisten viemärien\nrakentamisesta, kansalaisoikeuden myöntämisestä plebeijeille,\nJupiterin temppelin rakentamisesta, Lukretion kuolemasta ja\nTarkviniolaisten karkoittamisesta.\n\nTasavaltaisen hallitusmuodon ensimmäistä aikaa, heti kuninkaiden\njälkeen, kuvataan myöskin tarujen mukaan. Etevimpiä kansan valitsemia\nhallitusmiehiä mainittiin ensin preetoreiksi ja sitten konsuleiksi.\nYksi niistä, Brutus, tuomitsi, niin sanotaan, omat poikansa kuolemaan\nsentähden että nämät olivat ottaneet osaa vehkeisin karkoitetun\nkuninkaan auttamiseksi, joka Etruskien ja muiden heimojen avulla\nkoetti päästä takaisin valtaistuimelle. Livius kertoo hyvin\nromantillisesti, miten koko vihollisjoukkoa pidätti yksi mies,\nsillä aikaa kuin silta Tiberin yli hakattiin maahan, eikä unohda\nsitä rohkeata nuorukaistakaan, joka, kun oli joutunut vangiksi\nmenestyksettä tehtyään yrityksen murhata vihollisten päällikön\nPorsenan, kärvensi alttaritulessa kätensä, osoittaaksensa kuinka\nvähän Romalaiset pelkäsivät tuskia.\n\nKun toinen yritys tehtiin Tarkvinion valtaistuimelle saattamiseksi,\noli kolmekymmentä kansaa yhtynyt Romaa vastaan, ja sentähden\nvalittiin siksi aikaa diktaatori rajattomalla vallalla. Vihdoin\nvoittivat Romalaiset tappelussa Regillus-järven luona, ja Latiumin\nkansojen välillä tehtiin rauhasovinto, jonka määräykset piirrettiin\nvaskipatsaasen. Sitä lähin tärkein tapaus oli ankara taistelu\npatricien ja plebeijein välillä laista, joka koski velkojia ja\nvelallisia. Silloinpa Menenius Agrippan onnistui aikaan saada sovinto\ntarullaan riidasta vatsan ja muiden ruumiinosien välillä, jolla hän\ntahtoi heille selittää, että valtiossa ei yksi kansanluokka pysy\nvoimissa ilman muita. Siihen aikaan valitsi myöskin kansa tribuneja\nsen oikeuksia puolustamaan -- se oli ensimmäinen askel alempien\nkansanluokkien valtionhallituksen osallisiksi pääsemiseen. Vähää\nsen jälkeen annettiin peltolaki, joka määräsi jotkut aitaamattomat\nmaa-alat jaettaviksi plebeijeille. Sitten seurasi köyhä vuosi, kansa\nnurisi ja legionit kieltäytyivät lähtemästä tasavallan vihollisia\nvastaan. Vihdoin päätti kuitenkin Fabioiden suku, johon kuului\nkuusi sataa miestä, suojella Romaa Veijiltä; mutta kaksi vuotta\npuolustettuaan rajaa hyökättiin äkkiarvaamatta heidän päällensä,\nja joka kynsi surmattiin, niin että ainoastaan eräs poika pääsi\npakoon. Palaten sisällisiin riitaisuuksiin mainitsee Livius uuden\nvapausoikeuden, jonka plebeijit saivat, kun heille myönnettiin oikeus\nyksin valita tribunit, jotka ennen oli valittu yhteisesti. Hän\nkertoo myöskin useista onnettomista sotaretkistä läheisiä heimoja\nvastaan ja kolmesta ankarasta Romassa raivonneesta rutosta. Hän puhuu\nvielä maanpakoon ajettujen ja orjien hyökkäyksestä Kapitoliumiin.\nHyökkäys torjuttiin Tuskulumista saadun melkoisen sotajoukon avulla,\njoka oli kutsuttu Romaan sentähden että hallitus ei luottanut omiin\njoukkoihinsa. Sitten seuraa historia Cincinnatosta, joka kutsuttiin\nauraltaan diktaatoriksi sotaan Aekviläisiä vastaan. Sen jälkeen\nkiisteltiin kymmenen vuotta umpeensa uudesta lakikirja-ehdotuksesta.\nKolme senaattoria lähetettiin Kreikkaan Solonin lakeja tutkimaan,\njonka jälkeen valittiin kymmenmiehistö; tämä laati kymmenen\nlakitaulua, jotka Livion aikaan asti pysyivät yleisen ja yksityisen\noikeuden pohjana. Nuo kymmenen lainlaatijaa valittiin uudestaan\ntekemään vielä kaksi taulua, mutta he anastivat sillä aikaa\nkorkeimman vallan, eivätkä suostuneet luopumaan, kun määrätyt vuodet\nolivat kuluneet. Kun vihdoin yksi heistä oli langettanut väärän\ntuomion ja sanonut centurio Virginion tytärtä orjaksi -- josta oli\nseurauksena että suuttunut isä keskellä toria tikarilla murhasi\noman lapsensa, lausuen: \"tällä tavalla, joka on ainoa mahdollinen,\nteen sinut vapaaksi, tyttäreni!\" -- nousi koko kansa, ja tyrannit\nvangittiin ja ajettiin maanpakoon.\n\nMuutamia vuosia myöhemmin teki rikas plebeiji Maelius patricit\nkateellisiksi myymällä halpaan hintaan tai ilmaiseksi jakamalla\nviljaa köyhille. Arveltiin, näet, hänen sillä koettavan saavuttaa\nkansan suosiota tekeytyäkseen sitten yksivaltiaaksi, ja meteli\nsyntyi, josta oli seurauksena, että Cincinnatus toisen kerran tehtiin\ndiktaatoriksi. Maelius kutsuttiin diktaatorin luo, ja, kun hän\nkieltäytyi sinne tulemasta, surmasi hänet joukko nuoria patriceja.\n\nSiitä ajasta lähtien alkoivat Romalaiset laajentaa valtaansa; he\nsaarsivat Veijin, vahvan Etruskilaisen kaupungin, joka valloitettiin\nja ryöstettiin. Silloin ensi kerran sotakysymys jätettiin kansan\npäätettäväksi ja joukot saivat palkkaa. Taitavan päällikön Kamillon\njohdolla valloitettiin muita kaupunkeja; mutta kun voittajaa oli\nkunnioitettu triumfilla, vangittiin hän syytettynä siitä että oli\nkätkenyt osan saaliista, ja ajettiin maanpakoon. Nyt tuotiin sanomia,\nettä keltatukkaiset, puolialastomat Gallialaiset, jotka jo olivat\nkäyneet Etruskien kimppuun, marssivat Romaa kohti. Heitä vastaan\nkiireesti lähetetyt joukot voitettiin täydellisesti Allia-joen\nluona. Livius kuvaa nyt tarun mukaan, miten Gallialaiset hakkasivat\nmaahan juhlapukuun puetut senaattorit, jotka olivat istuutuneet\ntuoleilleen talojensa porttien luo, ja kertoo, että kaupunki\nepäilemättä olisi kokonaan hävitetty, jolleivät hanhet varoittavalla\nkirkunallaan olisi pelastaneet Kapitoliumia vihollisten yöllisestä\nhyökkäyksestä. Kuitenkin löi Gallialaiset maanpakoon ajettu Kamillus,\njoka kaunopuheliaisuudellaan sai Romalaiset jäämään kaupunkiin ja\nluopumaan aiotusta yleisestä siirtymisestä Veijiin.\n\nHistorioitsija alkaa nyt uuden kirjan kertomuksella niistä uusista\nvoitoista, joita Romalaiset, uudestaan rakennettuaan kaupungin ja\nväkiluvun lisäännyttyä, Kamillon johdolla saavuttivat vihollisista\nnaapurikansoista, jotka olivat koettaneet käyttää hyväkseen\nRomalaisten tappioita. Kuitenkin olivat suuret verot ja velat\nkansalle kovana kuormana, ja tätä Manlius koetti huojentaa antamalla\napua köyhimmille. Kiitokseksi syytettiin häntä, kuten ennen Maeliota,\nsiitä että vehkeili saadakseen korkeinta valtaa, ja siksi syöstiin\nhän alas Tarpejan kalliolta.\n\nKateus kahden naisen välillä, molemmat sisaruksia ja naimisissa,\ntoinen erään patrioin, toinen plebeiji Licinion kanssa, oli sitten,\nkuten sanotaan, syynä pitkälliseen kiistaan valtaa pitävien ja\nkansan välillä edellisten etuoikeuksista, joka loppui siihen että\nhyväksyttiin Liciniolaiset lait, jotka paransivat köyhien ja\nvelkaantuneiden tilaa, rajoittivat oikeuden vuokrata valtiomaata,\nniin että ei kellekään saanut antaa viittä auranalaa enempää, ja\navasi plebeijeille pääsön valtion virkoihin. Sota Volskeja ja\nLatinalaisia vastaan jatkui, ja viidennen kerran tehtiin Kamillus\ndiktaatoriksi, jotta torjuisi Gallialaisten uuden hyökkäyksen.\nTähän aikaan avautui halkeama äkkiä forumiin, johon Majikus Kurtius\ntäysissä varuksissa ratsain syöksihe, oraakelin lausuttua, että\nse vasta sitten voitaisiin täyttää, kun Roma oli siihen viskannut\nmitä sillä oli parasta. Sodassa Etruskilaisia vastaan uhrasivat\nnämät kolme sataa vangiksi saatua Romalaista soturia, josta oli\nseurauksena, että Romalaiset antoivat piestä ja surmata yhtä monta\nEtruskilaista. Roma aloitti nyt sodan Samniiteja vastaan, joka kesti\nyli viisikymmentä vuotta. Ensin olivat Romalaiset voitolla, mutta\nheidän vietettyään talvea ylellisessä Kapuassa rupesivat sotamiehet\nniskoittelemaan, ja sisällisten valtiollisten riitaisuuksien johdosta\nlaajennettiin alhaisen kansan oikeuksia. Sen jälkeen syntyi sota\nLatinalaisia vastaan, jotka avioliittojen ja rauhallisen yhteiselämän\nkautta olivat sulaneet melkein yhdeksi kansaksi Romalaisten kanssa,\nniin että ainoastaan eri suuri urhous heidät eroitti toisistaan.\nSota loppui siten, että Latinalaiset joutuivat tappiolle ja rupesivat\nRoman alamaisiksi. Samniititkin vihdoin kukistettiin, ja heidän\ntäytyi alistua mitä häpeällisimpiin rauhan ehtoihin. Mutta seuraavana\nvuonna houkuttelivat he vastustajansa \"Kaudiumin vuorensolaan\" ja\npakoittivat koko Romalaisen sotajoukon, jonka he helposti olisivat\nsaattaneet maahan hakata, heittämään aseensa. Roman kansa kieltäytyi\nkuitenkin vahvistamasta konsulien tekemiä rauhan ehtoja, ja\nmonivuotisen taistelun jälkeen loppui myös sota Samniiteja vastaan\nniin, että Romalaiset voittivat.\n\nTämän sodan aikana annettiin lakisääntö, joka määräsi, ettei ketään\nsaanut veloista panna vankeuteen, ensimmäinen suuri vesijohto\nlaadittiin ja tuo kuuluisa tie Romasta Kapuaan -- \"Appiolainen\ntie\" -- rakennettiin, kuten luullaan, Samniitilaisten sotavankien\navulla. Samaan aikaan kävivät Romalaiset sotaa muita naapurikansoja\nvastaan, ja heitä uhkasi sitä paitsi Gallialaisten kolmas hyökkäys,\njosta Samniitit kävivät niin rohkeiksi, että uudelleen tarttuivat\naseisin ja yhtyivät Gallialaisiin ja Etruskeihin. Tästä oli\nseurauksena suuri yleinen taistelu, jossa Gallialaisten sotavaunut\nherättivät niin suurta pelkoa Romalaisten riveissä, että kaikki\nnäytti olevan hukassa; mutta silloin toinen konsuleista, Decius,\nuhraten oman henkensä, syöksi vihollisia vastaan siinä, missä heitä\noli taajimmin, ja siten raivasi taisteleville tien. Fabion, toisen\nkonsulin, onnistui sillä siivellä, jota hän johti, saada viholliset\nperäytymään, ja nyt, kun Gallialaisten kimppuun oli käyty takaapäin,\nsaivat Romalaiset täydellisen voiton, vaikka suurella mieshukalla.\nSamniitit tekivät uuden vimmatun hyökkäyksen, joka kuitenkin päättyi\nniin, että heidän päällikkönsä ja 20 tuhatta miestä tehtiin vangiksi.\n\nNiin pitkälle saattaa seurata Roman aikaisinta historiaa neljänä\nsatana vuonna, sellaisena kuin Livius sen kertoo; mutta tässä\nkertomus keskeytyy: seuraavat kymmenen kirjaa hänen aikakirjojansa\novat hävinneet, jonka vuoksi muista lähteistä täytyy koota tietoja\nsen viiden kahdeksatta vuotisen aukon täytteeksi, joka siten on\nsyntynyt.\n\nTämän aikakauden kuluessa anasti Roma ylivallan Italiassa ja rupesi\najattelemaan valloituksia Italian ulkopuolella. Ensin koetti se\nvoimiaan Epeiron kuningasta Pyrrhoa vastaan, jonka kunnianhimon\npyrintönä oli tulla toiseksi Aleksanteri suureksi. Sotataidollaan\nja pelättävillä elehvanteillaan onnistui Pyrrhon, saada muutamia\nvoittoja, mutta vihdoin karkoittivat Romalaiset hänet Italiasta.\nSen jälkeen sekaantuivat he Sicilian asioihin ja joutuivat siten\nriitoihin Kartagolaisten kanssa, jotka alkuperältään olivat\nFoinikialaisia ja rohkeina merenkulkijoina tekivät uskaliaita\nkaupparetkiä, purjehtien Gibraltarin salmen kautta valtamerelle,\npohjoisessa Englannin rannikoille ja etelässä hyvän matkaa alaspäin\npitkin Afrikan länsirantaa. Kaksikymmentä vuotta taistelivat nuo\nkaksi kansaa keskenään, siksi kuin Romalaiset suuren merivoiton\njälkeen saivat Sicilian haltuunsa. Siihen loppui ensimmäinen n.s.\nPunilainen sota, joka on saanut nimensä sanasta Puni eli Poeni, joksi\nRomalaiset kutsuivat Foinikialaisia.\n\nLivion yhdeskolmatta kirja alkaa toisella Punilaisella sodalla, joka\nhänen mielestään on merkillisin sota, mitä koskaan on käyty, sillä ei\nkoskaan ollut kaksi niin mahtavaa ja samalla niin tasavoimaista ja\nniin suuresti toisiaan vihaavaa valtiota ollut seisonut vastakkain.\n\nHannibal, Kartagolaisten päällikkö, oli jo pienenä poikana vannonut,\nettä aina oli vihaava Romalaisia, ja Livius kertoo paljon hänen\nerinomaisista lahjoistaan ja hyvistä ominaisuuksistaan ja mainitsee\nsamalla hänen huonotkin puolensa, jommoisia hänellä oli julmuus,\npetollisuus ja siveellisten sekä uskonnollisten velvollisuuksien\nhalveksiminen. Mahtavalla sotajoukolla lähti hän liikkeelle\nHispaniasta, kulki Pyrenien vuorten ja Alppien yli ja kohtasi\nRomalaiset Piemontin lakeilla. Ensimmäisessä yhteenhyökkäyksessä\nkarkoitettiin Romalaiset Po-virran taakse ja pakoitettiin\nsitten peräytymään Etruriaan. Seuraavana keväänä kulki Hannibal\nApenninien yli Florensin eteläpuolella oleville rämeille, jossa hän\nvilustumisesta menetti toisen silmänsä. Täällä löi hän Romalaiset\nuudelleen Trasimenus-järven luona ja jatkoi marssiaan etelään\npäin. Kerran oli hän joutumaisillaan saarroksiin, mutta pelastui\nsotajuonen kautta: hän ajatti yöllä kaksi tuhatta härkää, joiden\nsarviin oli sidottu tulisoihtuja, kukkulain yli, sillä aikaa kuin\nitse sotajoukkoineen vetäytyi pois toista tietä. Romassa vallitsi\nsuuri kauhistus, mutta ei mihinkään ratkaisevaan taisteluun ryhdytty\nennen kuin vuoden kuluttua, jolloin Romalainen sotajoukko hakattiin\nmaahan melkein tykkönään tai vangittiin tappelussa Apulien kaupungin\nKannaen luona. Kuitenkaan ei Hannibal oitis marssinut Romaa vastaan,\njossa kauhistus oli rajaton. Kartagolaiset asettuivat talveksi\nKapuaan, ja sillä aikaa alkoi Romalaisten rohkeus jälleen kasvaa. He\nsaivat suuren voiton Sardiniassa ja vielä tärkeämmän Hispaniassa.\nVallankumous-meteli, joka oli syntynyt Syrakusassa kuningas Hieron\nkuoleman jälkeen, antoi Romalaisille aihetta käydä tämän kaupungin\nkimppuun sekä maalta että mereltä päin, ja vaikka puolustusta\njohti mainio Arkimedes, onnistui Romalaisten, kaupungin viettäessä\nDiana-juhlaa, äkkiarvaamatta hyökätä sinne ja valloittaa se, ja ennen\npitkää olivat panneet valtansa alle koko Sicilian. Italiassa koottiin\nkaikki heidän voimansa Kapuaa vastaan. Hannibal teki, saadakseen\nRomalaisen sotajoukon menemään tiehensä, sellaisen liikkeen, kuin\nolisi aikonut hyökätä Romaan; mutta siitä ei lähtenyt mitään\nhyötyä, sillä Romalaiset pysyivät alallaan. Hän jätti sen jälkeen\nKapuan asukkaat oman onnensa nojaan: Romalaiset surmasivat etevimmät\nporvarit ja myivät heidät orjiksi. Hispaniassa ei asiat olleet\nniin hyvällä kannalla, mutta nuori Publius Scipio, joka valloitti\nUuden Kartagon, pelasti romalaisen kansalliskunnian. Ystävällisesti\nkohtelemalla henkilöitä, jotka muut kaupungit olivat jättäneet sinne\npanttivangeiksi, taivutti hän heidän maanmiehensä puolelleen. Näiden\njoukossa mainitsee Livius nuoren kauniin tytön, joka kunnialla sai\npalata sulhasensa ja vanhempiensa luo, vieden mukanaan morsiuslahjana\nsen rahasumman, joka oli lähetetty hänen lunastimekseen. Kuitenkin\nvallitsi pelkoa vielä Romassa ja liittolaiset niskoittelivat;\nmutta senaattorit ja ritarit antoivat kulta- ja hopea-astiansa\nvaltiorahastoon. Pyhät aarteetkin otettiin valtion käytettäväksi.\n\nSillä aikaa oli Hasdrubal, Hannibalin veli, mennyt sotajoukolla\nAlppien yli yhtyäkseen veljeensä; mutta toisen konsulin, joka oli\nsaanut tietää tämän vangiksi otetulta sanansaattajalta, onnistui\nrientomarssia kulkien tulla avuksi toiselle virkaveljelleen, ja\nKartagolaiset lyötiin perin pohjin Metaurus-joen luona. Hasdrubal\nitse ratsasti muutamaa romalaista kohorttia vastaan ja kaatui\ntaistellen viimeiseen hengenvetoonsa asti. Tämä voitto oli ylen\ntärkeä, ja sentähden kuvaa Livius mieltä jännittävällä tavalla\nhyvin osaavasti, kuinka sanoma tästä onnellisesta tapahtumasta\nvastaanotettiin Romassa. -- Päätettyään Hispanian valloittamisen\nriensi Scipio Romaan ja valittiin siellä konsuliksi; mutta häntä ei\nkumminkaan valittu päälliköksi Afrikaan, kuten itse oli toivonnut,\nvaan sai jäädä neljäksi vuodeksi vartioimaan Hannibalia, joka\nsitkeästi pysyi asemillaan Bruttiumin vuoristossa, siksi kuin\nsuureksi harmikseen kutsuttiin takaisin Karthagoon. Silloin purjehti\nScipio valitulla sotajoukolla Afrikaan ja aloitti sotaretken\nsurmaamalla 30,000 Karthagolaista ja 60,000 Numidialaista.\nKarthagosta oli tuonnoittain tullut lähettiläitä, jotka rukoilivat\nrauhaa mitä häpeällisimmillä ehdoilla; mutta silloin Hannibalin\ntulo teki välirauhasta lopun, ja molemmat päälliköt varustautuivat\ntappeluun. Taistelu oli pitkällinen ja ankara, mutta Romalaiset\nvoittivat. Entisiä vielä kovemmat rauhan ehdot tehtiin, ja\nKarthagolaiset hyväksyivät ne Hannibalin neuvosta. Niin loppui toinen\nPunilaissota.\n\nNyt tuli Roma vihoihin Kreikan kanssa. Filippos Makedonialainen\noli hyökännyt Rhodon ja Pergamon kimppuun, jotka olivat Roman\nliitossa. Apua pyydettiin, ja sotajoukko lähetettiin Brundusiumista\nEpeiroon. Kahden vuoden kuluttua oli Makedonian voima murrettu,\nFilippos pakoitettiin luopumaan valloituksistaan Kreikassa ja\nAasiassa ja tuli Roman vallan alaiseksi ruhtinaaksi. Rauhan ehdot\nvahvistettiin suurella juhlallisuudella Istmolaisissa leikeissä\nKorinton kaupungissa, ja kun kenraali Flaminius sitten vietti Romassa\ntriumfiaan, kuletettiin juhlakulkueessa suuri joukko vapautettuja\nRomalaisia, jotka oli otettu vangiksi Punilaisissa sodissa ja myyty\norjiksi. -- Sitten käänsi voittoisa Roma aseensa Syriaan, joka\nmyöskin pakoitettiin mitättömäksi vaipumaan. Samaan aikaan syytettiin\nHannibalia salajuonista Romaa vastaan. Hän pelkäsi Karthagolaisten\njättävän hänet vihollisten käsiin ja pakeni Antiokon luo, joka antoi\nhänelle päällikkyyden merellä. Hän etsi sitten turvaa Bityniassa,\nmutta kun Roman kosto seurasi häntä sinnekin, pelastui hän myrkkyä\njuomalla vihollistensa käsiin joutumasta. Se tapahtui samaan aikaan,\nkuin hänen vastustajansa Scipio pantiin vankeuteen hänelle uskottujen\nrahojen anastuksesta, johon oli tehnyt itsensä syypääksi Afrikassa.\nMyöskin Scipion veljeä Luciota syytettiin siitä, että oli ottanut\nlahjoja Antiokolta, ja hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon.\nLivius huomauttaa tässä, että Aasiasta palaava sotajoukko toi\nmukanaan itämaisen ylellisyyden; kaikenlaisia ilkitöitä ruvettiin\nnyt harjoittamaan, ja kokin ammatti, jota ennen oli pidetty ylen\nhalpana toimena, muuttui nyt hyvinkin kunnioitettavaksi viraksi. Hän\nvaroittaa maanmiehiään myöskin ahneudesta ja tuhlaavaisuudesta, jotka\novat olleet syynä kaikkien valtioiden perikatoon, ja sanoo, ettei\nmikään pelko ole halveksittavampaa, kuin köyhyyden ja puutteiden\npelko. Me saamme myöskin tietää censori Katon ankarasti asettuneen\nkasvavaa siveettömyyttä vastaan ja moittineen naisia siitä että niin\nmielellään rupesivat noituutta, loihtimista ja salaista myrkytystä\nharjoittamaan. Astrologia ja Kybelen palveluskin oli tuotu maahan\nAasiasta. Filippos Makedonialainen, joka ei koskaan kokonaan\nsortunut vastustajiensa voiman alle, kuoli vihdoin omantunnon\nvaivoista, kun oli antanut suostumuksensa nuorimman poikansa\nmurhaan, jota oli syytetty sydämeltään ja sielultaan Romalaiseksi ja\nisänmaan kavaltajaksi. Perseus, hänen jälkeisensä, rupesi liittoa\nrakentelemaan Karthagon kanssa, ja epäiltiin hänellä olevan tuumana\nhyökätä Italiaan. Hän ei kuitenkaan onnistunut yrityksessään\nsynnyttää liittokuntaa Romaa vastaan sen kreikkalaisten alavaltioiden\nkesken, jonka vuoksi hän oli pakoitettu ryhtymään sotaan. Livius\nhuomauttaa monen vanhan upsierin ja sotamiehen Romassa ottaneen\npestin tähän sotaan, ei kunnian vuoksi, vaan sentähden että ne,\njotka hiljakkoin olivat palanneet Aasiasta \"olivat palanneet kotiin\nrikkaina.\" Toiset sitä vastoin nureksivat sotaväkeen joutumistaan,\nsentähden että heidän liian vanhoina pitäisi olla siitä vapautetut ja\nsitä paitsi täytyi palvella alemmalla arvoasteella, kuin ennen.\n\nSota kesti neljä vuotta. Ensin voitti Trakialainen ratsuväki\nRomalaiset kerran; mutta sitä seuraavassa tappelussa Pydnan luona\nmurrettiin Makedonialaisten falangi, Romalaisten voitto oli\ntäydellinen, Perseus molempine poikineen sai kahleissa kulkea\nkonsulin triumfivaunujen edessä, ja maa tehtiin romalaiseksi\nprovinciaksi. -- Tähän loppuvat Livion Aikakirjat; hänen historiansa\nmuut kirjat ovat hävinneet.\n\nUseita hänen kertomuksiaan ovat arvostelijat pitäneet\nepäluotettavina, ja todellakaan ei hänellä ollut kaikkia niitä\nominaisuuksia, joita vaaditaan oikealta historiankirjoittajalta.\nKuitenkin on hän antanut yleensä jokseenkin tarkan kuvan Roman\nasteittain kasvavasta suuruudesta, ja hänen taiteellinen\nkirjoitustapansa yhteydessä hänen dramatillisen kertomakykynsä kanssa\non hänen esitykseensä luonut viehätyksen, joka ei suuresti vähenny\nsiitä, että lukija toisinaan ei ole täydellisesti vakuutettu hänen\nkertomustensa totuudesta.\n\n\n\n\nTibullus.\n\n\nKuoli vuonna 19 j.Kr.\n\nAlbius Tibullus polveutui rikkaasta ritarisuvusta, mutta menetti\nsuurimman osan omaisuuttaan ja kuoli noin 70 vuoden ikäisenä.\nNuorilla päivillään oli hän suojelijansa, Messalan, seurassa\nAkvitaniassa ottanut osaa tämän voitollisiin taisteluihin; mutta\nhäntä itseään miellytti rauha enemmän, ja samoin kuin Horatius\nylistää hän runoelmissaan ennen kaikkia hauskaa iloista maaelämää.\nNäin lausuu hän:\n\n    \"Peltoja viljelev' oon, ja mun Deliain vartioi heelmät,\n    poutana luuvassain viljoa kun tapetaan;\n    niin, tahi tulpitettuun on kaukalohon rypäleitä\n    ahtava säilymähän, valkeavaahtosen myös\n    taltehen kaatava hän mehun viinin tuon, jota jalka\n    kiireinen pusertaa; tottuva lukemahan\n    laumaan', orjien lapset ottamahan sylihinsä\n    ehtoisen iloten leikkimähän emännän\".\n\nMaaelämän todellisuus ei kuitenkaan näytä aina vastanneen runollisia\nvaatimuksia; ainakin puhkee hän kerran seuraavaan valitukseen:\n\n    \"Syntymäpäiväin ei tule hauskaksi; maall' ikävällä\n    Kun, Kerinthus, olet pois, murheiseksi se käy\".\n\nSynkänpuoleisissa elegioissa ilmaisee hän rakkauttaan ihanaan\nDeliaan y.m. suurella lämmöllä ja erittäin kauniissa runopuvussa.\nMeille ovat hänen runoelmansa erinomaisen tärkeitä lähteenä, josta\nsaattaa ammentaa tietoja Romalaisten sen aikuisista tavoista ja\nelämästä. Siten saamme tietää, että arpanoppia käytettiin onnen\nja onnettomuuden ennustajana, ja että ylhäiset Tibyllon aikuiset\nRomalaiset naiset palvelivat Egyptiläistä Isis-jumalatarta. Hänkin\npuhuu noita-akoista ja sanoo saaneensa sellaiselta apua henkilöä\nvastaan, jota epäili kilpailijakseen. Loihtuakan tavattomasta\nvoimasta lausuu hän:\n\n    \"Taivaast' itse sen näin mä, hän tähdet laulavi maahan,\n    aivan toisia päin kääntävi mahtavat vuot;\n    loihtivi auki maan sekä vainajat haudasta kutsuu,\n    luut alas laulaen saa päält' tulisen rovion.\n    Nyt hän varjoja tenhoavall' lumoaa jupinalla,\n    maidoitettuaan ne häätävi taas takasin.\n    Jos haluaa, hän tummat pilvet taivahan poistaa;\n    jos haluaa, kesän saa lunta hän tuiskuamaan\".\n\nToisessa paikassa puhuu hän levottomuudestaan pitkän poissa olon\naikana seuraavalla vertauksella:\n\n    \"Niin mä nyt ahtaall' oon kuni kenttää pyörivä hyrrä,\n    Jon lyö poikanen tuo vauhtiin sukkelahan\".\n\nHyrrä oli siis jo siihenkin aikaan lapsille mieluinen leikkikalu.\n\nHelppoa on arvata, että ne maalaisjuhlat, joita silloin isiltä\nperityn tavan mukaan vietettiin, olivat runoilijalle jokapäiväisen\n\"ikävyyden\" mieluisena hauskutteena. Ilolla pyhittää hän päivän\nCereelle ja Baccholle:\n\n    \"Maa levätköön nyt juhlana, kyntäjä myös levätköön nyt;\n    aura jo riippumahan, loppukohon rasitus.\n    Aukaiskaa ies härkien: täysien seimien luona\n    vihrein seisköhöt nuo seppelin hinkaloissaan.\n    Vain jumaloita kaikk' kunnioitkoot, käsin kehreävin nyt\n    naiset värttinähän älköhöt koskekokaan\".\n\nJa, kuten tavallista, ei juhlapäivää vietetty ainoastaan\ntoimettomuudella ja paastolla:\n\n    \"Päivän kunniaks juotakoon; ei häpee juhlana juopua,\n    horjuvill' pitää tiet' tuskin töin jaloillaan\".\n\n\n\n\nPropertius.\n\n\nKuoli noin vuonna 18 e.Kr.\n\nPropertius oli kotoisin Umbriasta. Hänen isänsä kuoli aikaisin ja hän\nlähetettiin kasvatettavaksi Romaan, jossa hänen, menetettyään suuren\nosan peritystä omaisuudestaan, täytyi ruveta kirjallisilla toimilla\nitseään elättämään. Hänen tuttaviaan olivat, Ovidius, Virgilius ja\nHoratius. Hänen ensimmäinen suosijansa oli Tullius, saman-nimisen\nkonsulin veljenpoika. Sitten pääsi hän Maecenaan ystäväksi ja keisari\nAuguston suosioon.\n\nPropertius seurasi runoilijana Alexandrinilaisia esikuvia, ja hänen\nrunoelmissaan on erinomaisen paljon jumaluustarullisia viittauksia\nja vertauksia. Mutta hänen intohimoinen, usein lihallinen, mutta\naina todellinen tunteensa työntää syrjään kaiken muun ja antaa hänen\nteoksilleen itsenäisen leiman. Polttokohtana hänen runoelmissaan\non rakkaus, ja erittäinkin rakkaus Kynthiaan, hyvin lahjakkaasen\nmutta ylen kevytmieliseen, huikentelevaiseen ja saitaan Romalaiseen\nnaiseen. Häntä rakasti hän tulisesti hyvin kauan, moittien toisinaan\nkatkerasti hänen haureuttaan ja huikentelevaisuuttaan. Muun muassa\nlausuu hän näin:\n\n    \"Kartanon' oot, koton', Kynthia, vanhempain sinä ain' oot;\n    riemuni ainoastaan sulta mä ainian saan.\n    Muita en lempiä taida mä, hänt' en jätteä koskaan:\n    ensi on lempeni hän, viimeinen lempeni myös\".\n\nHän koettaa, kuten muutkin sen ajan runoilijat, noita-akkojen avulla\nsaavuttaa lemmittynsä rakkautta; mutta kaikesta hellyydestään\nhuolimatta ei hän kuitenkaan ole mikään sokea ihailija, vaan ilmaisee\nlauluissaan, vaikka ensiksi hyvin ystävällisesti, tyytymättömyyttään\nKynthian turhamielisyyteen:\n\n    \"Hyödyks miks, elämäin, sano, on somat pääkoristukset,\n    miks puku Ko'ilainen löyhyväpoimuinen?\n    Hyödyks miks Oronteen on myrroa kutrihin kaataa,\n    loistollai lumota maiden vierahien?\n    Miks ihanaa on ruumist' ostetuin kaunehin tärvää,\n    loistavan kun sä et suo sen omin kauneuksin?\"\n\nVähää myöhemmin käyttää hän terävämpää moitetta ja sanoo:\n\n    \"Nyt sinä, mieletön, maalatuita jo Brittejä matkit,\n    loistein vierahin pääs varjoilet pilallas\".\n\nToisissa elegioissa kuvaa hän kuitenkin kaunopuheliaasti ja hellästi\nkahlehtivaa voimaa, jolla Kynthia häntä vallitsi. Kuitenkin kasvaa\nsalaa myös sukkamielisyys, johon hänen lemmittynsä kaikin tavoin\nantoikin aihetta. Niinpä moitti Propertius häntä kerran siitä, että\nhän käyttää luonaan ihailijoita, sanoen niitä vain sukulaisikseen,\nsillä tarkoituksella jotta hänellä aina olisi lukuisasti miehiä,\njotka jonkinlaisella oikeudella saattaisivat häntä suudella. Vihdoin\ntuskaantui hän kokonaan, ja rakkaus Kynthiaan sammui vähitellen,\nkuni tuon tuostakin liekkiin liehahtava rovio, johon on vettä\nheitetty. Nyt sanoo hän lemmitylleen suorastaan, ettei rakkaudessaan\nkoskaan ole ollut mitään kerskattavaa, vaikka Kynthia kyllä hänen\nsilmissään on ollut ihmeellisen kaunis, ja valittaa sitä, että hän,\nrakkautensa sokaisemana, on runoillaan tehnyt Kynthian kuuluisaksi.\nJa samalla ilmoittaa hän hänelle myöskin vanhojen haavojen olevan jo\nparanemaisillaan. Kaikki heidän välillään oli siis rauennut.\n\nPropertius käsitteli myös joskus, miten sattui, muita runoaloja.\nNiin on hän yhdessä elegioistaan lyhyesti kuvannut Roman aikaisimman\nhistorian. Toisessa kertoo hän tarun Tarpejasta, Romalaisesta\nnaisesta, joka tahtoi kavaltaa kaupungin sitä piirittävälle\nSabinilaiselle Tatiolle, johon oli rakastunut. Kaikki on edeltäpäin\nvarustettu, mutta\n\n    \"Tatius, vaikkakin on vihamies, toki ei rikost' tahdo\n    palkita, vaan: 'minun käy vuotehellen kuninkaan!'\n    Niin hän; äkkiä, kas, asehet tytön peittävi miesten.\n    Morsiuslahja se ol' ansiotyös mukainen\".\n\nToinen runoelma kuvaa Aktiumin tappelua. Mutta kokoelman helmiä\novat Arethusan kirjeet sodassa olevalle miehelleen Lykotaalle ja\nkaunis puhe, jonka hän antaa kuolleen Kornelian -- keisari Auguston\ntytärpuolen -- pitää puolisolleen Paullolle. Arethusan kirjeet\nhehkuvat vaimon hellintä rakkautta. Ajatuksillaan seuraa hän\npuolisoaan kaukaisuuteen, missä tämä kärsii sodan kaikkia vaivoja,\nseuraa häntä kirjavalla kartalla, jota ahkerasti tarkastaa, painaen\nmuistoonsa muiden maiden kuvat. Itse on hän laihtunut ikävästä ja\ntoivottaa miehelleen samaa, toivoen hänen palaavan ainoastaan sillä\nehdolla, että hänkin yhtä uskollisesti on pysynyt liittolupauksessaan\nja pitänyt aviovuoteen puhtaana. -- Yhtä ylevä kaikessa mieltä\nliikuttavassa kauneudessaan on se puhe, jonka varjojen maahan\ntemmattu Kornelia pitää eloon jääneelle miehelleen. Hän muistuttaa\nmiestään velvollisuudesta nyt yksinään ruveta lapsia hoitamaan. Nyt,\nisä, sanoo hän, tulevat sinun osaksesi myöskin äidin velvollisuudet:\nkaikki ovat he nyt riippuvat _sinun_ kaulassasi. Jos suutelet\nheitä, niin suutele heitä myös heidän äitinsä puolesta; ja jos\nposkesi kostuu kyynelin häntä ajatellessasi, niin älä anna lastesi\nsitä huomata. Pyyhi salaa pois kyynelet ja tarjoo poskesi heidän\nsuudeltavakseen. Lapsilleenkin lausuu hän neuvoja ja varoituksia,\njotka osoittavat mitä liikuttavinta, puhtainta äidinrakkautta. Jos\nniin tapahtuisi, sanoo hän, että äitipuoli perisi minun vuoteeni,\nniin kiittäkää isänne uutta avioliittoa, älkääkä liian paljon\nylistäkö äitivainajaanne, ettei uusi äiti panisi sitä pahakseen. Jos\ntaas niin käy, että isänne tyytyy ainoastaan muistelemaan rakastavaa\nvainajaa, niin oppikaa nyt jo ajattelemaan hänen tulevia vanhuuden\npäiviään ja miettikää, miten kaikin tavoin olette pitävät huolta\nyksikseen jätetystä. -- Niin yleviä ajatuksia ei koskaan mikään\nrunoilija ole kauniimmilla sanoilla lausunut.\n\n\n\n\nOvidius.\n\n\nKuoli vuonna 17 j.Kr.\n\nPublius _Ovidius_ Naso oli syntynyt Súlmossa Pohjois-Italiassa ja\npolveutui arvokkaasta ritarisuvusta. Hän tuli aikaisin Romaan ja\nkasvatettiin lakimieheksi, mutta osoitti pian halua ja taipumusta\nrunoilemiseen. Hän sanoo itse:\n\n    \"Tuo pyhä taide jo hurmasi mieleni lasna, ja toimiin\n    mun yleviin runotar vei sitä tietämättäin.\n    Kirjotus järjestyi sujuvaan runomuotohon itse;\n    jos mihin ryhdyin vaan, taas runon siitä mä sain.\"\n\nIsä vastusti suuresti tätä hänen haluaan \"hyödyttömään ammattiin\",\nmutta veljensä kuoltua sai Ovidius, jolla nyt oli odotettavissa\nsuurenmoinen, perittävä omaisuus, vapaasti seurata taipumuksiaan.\nTehtyään matkan Kreikkaan ja Vähään Aasiaan pääsi hän muutamiin\nalhaisempiin virkatoimiin ja yhtyi siihen, kirjailijapiiriin, joka\nsiihen aikaan toimiskeli Romassa.\n\nOllen rikas, suosittu ja onnellinen avio-elämässään -- hän oli\n_kolmannen_ kerran naimisissa; kaksi edellistä avioliittoa oli\nhajonnut eron kautta saattoi Ovidius, jolla oli ystävinä aikansa\netevimmät miehet ja joka sitä paitsi oli hovin suosiossa, odottaa\nonnellista tulevaisuutta, mutta silloin äkkiä, kuni salaman isku\nkirkkaalta taivaalta, keisarin maanpakoonajamistuomio lähetti\nhänet pois iloisesta, nautintorikkaasta Romasta kolkkoon Tomiin\nMustan meren rannalla. Oikeata syytä tähän armottomaan kohteluun\nei tunneta, kuitenkin sanottiin että muka hänen \"rakastamisen\ntaito\" nimisen runoelmansa rietas sisällys oli syynä hänen\nkarkoittamiseensa. Maanpakopaikassa, missä kuitenkin raa'at\nmuukalaiset osoittivat hänelle suurta hyväntahtoisuutta, viihtyi\nOvidius kuin kasvihuonekukka, muutettuna lämpöisestä, lihavasta\nmullasta tuuliselle, kylmälle vuoren harjanteelle, ja kuoli 7 vuotta\nsen jälkeen.\n\nHänen ensimmäiset runoelmansa olivat \"Lemmen elegiat\",\n\"Sankarirunoelmat\", \"Rakastamisen taito\" ja \"Lemmen lääkitys\".\n_Sankarirunoelmat_ sisältävät runopukuisia kirjeitä, joita\noletetaan taruaikojen sankarittarien kirjoittamiksi poissa oleville\npuolisoilleen ja rakastajilleen. Niinpä kirjoittaa Penelope maailmaa\nharhailevalle Ulysseelle (Odysseylle); Phyllis suree rakastettunsa\nDemopho'onin pitkällistä poissa oloa; hylätty Ariadne lausuu\nmoitteita Theseylle; Medea koettaa vieroittaa Iasonia hänen uudesta\nliitostaan Glaucen kanssa, ja Dido syyttää Aeneasta uskottomuudesta.\nLuonteet ovat himmeästi kuvatut, ja kirjeiden sisällys on\nkauttaaltaan yksitoikkoinen, vaikka runoilija ihmeteltävällä taidolla\nvaihtaa lausetapoja ja kirjoittaa kieltä, jonka notkeutta, komeutta\nja viehkeää sointuisuutta ei saateta tarpeeksi ylistää. Näytteeksi\nolkoon tässä muutamia riviä Penelopen kirjeestä Ulysseelle:\n\n    \"Kauan vuottanut oon sua. Nyt kynähän minä tartun.\n    Kirjett' äl' lähetä -- itse sä vastaus oo.\n    Pilstoin' onpi jo Troija, jot' impyet kammovat Kreikan;\n    kallis-ostosa olj Priamon loppu ja sen.\n    Oi, jos kunnoton Paris kuohuaviin merenselkiin\n    kaukana Spartan mailt' ois uponnut syvihin!\n    Kolkko ja kylmä ei ois mun vuoteen' ollunna öinen;\n    yksin istuva ei päiviä pitkästyis.\"\n\nKorinnaa, jota runoilija ylistää _Lemmen elegioissaan_, arvellaan,\nnähtävästi heikoilla perusteilla, keisari Auguston tyttäreksi\nJuliaksi. Sisällys on, niinkuin ainakin hänen runoelmissaan, sukkelaa\nja leikillistä, mutta kevytmielistä. Siivoin on runoelma, jonka hän\non kirjoittanut lemmittynsä papukaijasta. -- Myöskin runoelmassa\n_Rakastamisen taito_ on hyvin paljon riettauksia. Lukukelpoisimpia\novat muutamat yksityiskuvaukset, esim. kertomus Ariadnen jättämisestä\nNaxoon ja taru Daedalosta ja Ikarosta, jotka vahasiivillä koettivat\npaeta läpi ilmojen. Tuon tuostakin tavataan hänen kirjoituksissaan\nhauskoja tietoja Romalaisten tavoista ja elämästä, esim.\nmonenlaisista arpanoppa-peleistä, joihin naisetkin ottivat osaa.\n\n_Lemmen lääkitys_ ei ole sen parempi siveellisessä suhteessa, mutta\nse sisältää muutamia siivoja itse aineesta poikkeevia kohtia sekä\nylistelevän mielistelypuheen Auguston tyttärenpojasta, Kajosta.\n\nEnnen kuin Ovidius lähti Romasta, oli hän kirjoittanut parhaimmaksi\narvostellut teoksensa \"Metamorfosit\" (Muutokset) ja Fasti\n(Juhlakalenteri). _Metamorfoseissa_ kertoo hän runollisella\nvapaudella muutamia vanhoja taruja miesten ja naisten muuttumisesta\neläimiksi, kasveiksi tai muiksi elottomiksi esineiksi. Alkaen\nkaoksesta ja maailman luomisesta liittää hän kekseliäästi toisen\nhistorian toiseen, siksi kuin on ehtinyt aikaan, jolloin Julius\nCaesar otetaan tähtien joukkoon. Kertomuksissa on viljalta vilkkaita\nkuvauksia ja aineesta poikkeevia, hyvin huvittavia vapaita runollisia\nkohtia. Kuinka elävästi hän kuvaakaan esim. miten Dafne pakenee häntä\ntakaa ajavaa lemmenhaluista Phoiboa:\n\n    \"Tuuloset paljasti ruumiin,\n    vastaset leyhkät nostivat ilmahan höylyvät vaatteet,\n    niskan löyhyämään kiharat sai hempeä tuuli.\n    Vaan sulon kartuttaa pako tuhlata mielistelyitä,\n    kauemmin jumal' ei voi. Lempeä hehkuen itse,\n    lemmelt' yltyä saaden kiihtymystään tulistuttaa.\n\n    Niin kuni Gallian koira, nähdessään jänön kentän,\n    saalistaan jalan pyytää, vaan jänis taas pelastustaan,\n    koira kuin hampain kiinn' olis käynyt, saalihin toivoo\n    yllättäväns' joka hetki, ja jälkiä vainuten juoksee;\n    vaan jänönen ei tiedä se, onko jo joutunut kiinni,\n    hampain purtu ja tuntevinaan kidan aukean onpi.\"\n\nEnimmin ihailtuja kohtia on riita Aijaan ja Ulysseen välillä\nkaatuneen Akilleyn aseista. Taitavasti ja hienosti kuvaa hän\nmyös, miten Pygmalionin marmoripatsas taiteilijan lemmekkäistä\nsilmäyksistä tulee eläväksi ja muuttuu lihaksi ja vereksi.\nViimeinen kirja sisältää esityksen Pytagoraan viisausopista, jossa\neläinten tappaminen, tehtäköön se sitte uhria tai elatusta varten,\nkielletään muotojen ikuisen vaihtelun ja sielun vaelluksen tähden.\nMetamorfoseja, jotka ovat käännetyt melkein kaikkien sivistyneiden\nkansojen kielille, on latinaa taitava maailma aina meidän päiviimme\nasti pitänyt hyvin suuressa arvossa, ja näyttää siltä, kuin Ovidius\nolisi oikeassa ennustaissaan, että tämä hänen teoksensa on kuoleva\nvasta kun maailma kuolee.\n\nHänen toisen teoksensa, nimeltä _Fasti_, tuli luultavasti\nsynnystään kiittää Auguston yrityksiä uudelleen henkiin herättää\nsisällisten sotien aikana unhotuksiin vaipunutta muinaisromalaista\njumalanpalvelusta. Teos on jonkinlainen valaiseva lisäys romalaiseen\nalmanakkaan ja ilmoittaa, missä ja minkä tähden vuoden eri aikoina\nuskonnollisia juhlia oli vietettävä. Itsestään kuiva aine muuttuu\nrunoilijan vilkkaan käsittelyn kautta hyvinkin miellyttäväksi.\n\nRunoelma alkaa puheenvaihtelulla tekijän ja Janon, Januariota\nvallitsevan jumalan, välillä. Januarius (Tammikuu) oli Julius\nCaesarin muuttaman aikaluvun mukaan tullut vuoden ensimmäiseksi\nkuukaudeksi. Jumala selittää muutamien vertauskuvien ja merkkien\ntarkoituksen ja osoittaa, minkä tähden hänen temppelinsä on pidettävä\nsuljettuna rauhan aikana ja avoinna sodan aikana. Mainittuaan\nlyhyesti muutamia tämän kuun juhlia, poikkee hän aineesta ja puhuu\nuhreista, jotka, mitä eläinuhreihin tulee, olivat syntyneet siten,\nettä jumalia on koetettu lepyttää kun eläimet ovat syöneet jumalten\nsuojeluksen alla olevat laihot tai pyhät yrtit. Helmikuun juhla\ntarkoitti sarvikarjan ja pienen karjan puhdistamista. Maaliskuulla\n(Mars) oli nimensä Romulon ja Remon isän mukaan. Nimi Aprilis\n(Huhtikuu) merkitsee, sanoo hän, kevään eli alun aikaa. Majus-kuun\n(Toukokuun) alkuperää hän ei saata selittää, vaan mainitsee\nainoastaan, että siinä kuussa piti nuoria opetettaman vanhoja\nkunnioittamaan. Junius (Kesäkuu) oli omistettu Junonille, avioliiton\nja perhesiteiden suojelijattarelle. Siihen loppuu esitys; muu kaikki\non hävinnyt. Me tulemme nyt aikaan, jolloin Ovidius karkoitettiin\nRomasta kolkkoon Tomiin. Valitusrunoissa kertoo hän matkastaan\nsinne ja tuosta kamalasta seudusta, jossa ilmanala oli niin kylmä,\nettä lumikaan ei sulanut kahteen vuoteen ja jossa asukkaiden täytyi\nnauttia viiniään jäätyneenä, paloittain. Sekä Tonavan virta että\nmeri jäätyivät ja läheiset raakalaiskansat kuljeskelivat läpi\nmaan surmaten kaikki asukkaat myrkytetyillä nuolillaan. Varsin\noudoksuttavana seikkana mainitsee hän, että kalat pysyivät hengissä,\nvaikka olivat jääpeiton alla.\n\nNiiden kahdeksan vuoden kuluessa, jotka hän vietti Tomissa,\nennen kuin siellä päivänsä päätti, kirjoitti hän runoelmansa\n\"Valitusvirret\", \"Kirjeitä Pontosta\" ja \"Ibis\". _Valitusvirret_\n(Tristia), joissa on lähes kuusi tuhatta säettä, ovat kirjoitetut\nenimmäkseen Romassa oleville ystäville, runoilijan rukoillessa heidän\napuaan saadakseen lievitetyksi sen ankaran tuomion, joka oli hänen\nmaanpakoon karkoittanut. Ne ovat itsessään ikäviä, mutta niissä on\njoitakuita voimakkaita piirteitä, joilla hän kertoo kansoista ja\nvaltakunnista. Toisessa kirjassa kääntyy hän suorastaan keisarin\npuoleen ja rukoilee monella syyllä häneltä armoa. Eräässä kirjassa\nvertaa hän nykyistä yksinäistä elämäänsä niiden hauskaan elämään,\njotka saavat nauttia kevään monia huveja poutaisessa kotimaassa.\n\nPuolisolleen kirjoittamassaan elegiassa kertoo runoilija tarkalleen\nhuonosta terveyden tilastaan ja tuskailee ajatellessaan, että hänen\nrunoelmiaan ei enää lueta ja että hänen maineensa on unhoon joutunut.\nHän valittaa myös kirjallisten apulähteitten puutetta sekä kansan\nraakuutta ja sivistymättömyyttä, jonka luona hänen täytyi oleskella.\n\nOvidion runoelmat _Kirjeitä Pontosta_ ovat täynnä valituksia\nmaanpaon kurjuudesta; kuitenkin myöntää hän niiden kohtelevan häntä\nystävällisesti, joiden parissa hän on pakoitettu elämään ja joiden\nkielellä, jota oli oppinut, hän kirjoitti kirjankin, vaikka se\nvalitettavasti on hävinnyt. Auguston kuoleman jälkeen kääntyi Ovidius\nseuraajansa Tiberion puoleen kovin nöyrällä mairittelulla päästäkseen\npois maanpaosta. Mutta turhaan; Tiberius oli taipumaton. Myöskin\nKotylle, Romalle veroa maksavalle Trakialaiselle kuninkaalle, joka\noli olevinaan oppinut ja runoilija, lähetti hän hyvin mielistelevän\nkirjeen, jossa useissa kohdin mainitaan tuo tunnettu lause, että hyvä\nkasvatus sieventää tavat ja estää ihmisiä raakuuteen vaipumasta.\n\nRunoelma _Ibis_ on pitkä, ikävä solvausrunoelma muudanta Ovidion\nvihamiestä vastaan, joka ennen oli ollut hänen uskottu ystävänsä.\nEsitys on kreikkalaisten mallien mukainen jäljennös, ja se, mitä\nrunoilija toivottaa vihamiehelleen, ei ole mitään varsin tavallista:\nhän pudota rojahtakoon alas portailta; mehiläinen surmatkoon hänet\npistämällä häntä silmään; hevoset nielkööt hänet elävänä ja hypätköön\nhän mereen.\n\nOvidion muista kaunokirjallisista teoksista löytyy ainoastaan\nkatkelmia jäljellä runoelmasta \"kaunistustaito\" ja toisesta\nrunoelmasta \"kalastus\". Murhenäytelmä \"Medea\" on kokonaan hävinnyt.\n\n\n\n\nMartialis.\n\n\nKuoli noin 101 j.Kr.\n\nMartialis oli syntynyt Bilbiliissä Hispaniassa. Opiskeltuaan\noikeustiedettä kotimaassaan tuli hän 22 vuotiaana Romaan, jossa\noleskeli puolen neljättä vuosikymmentä ja eli, kuten itse sanoo,\n\"päiväkseen\", siitä, mitä mairittelevilla tilapäisillä runoelmilla\nsaattoi houkutella ylhäisiltä suosijoiltaan, joiden joukkoon luki\nitse keisaritkin. Kun ei siitä tullut sen parempaa, täytyi hänen\nvuonna 78 palata kotiin omalle maallensa, jossa hän, kovasti\nikävöittyään pääkaupungin loistavaa elämää, pian kuoli.\n\nMartialiin kirjallisia tuotteita on 14 kirjaa lyhyitä ivarunoelmia,\njoissa hän kurittaa aikansa tapoja ja epätapoja, mutta valitettavasti\nei niitä parantaakseen, vaan lukijoita huvittaakseen. Hän on usein\nsukkela ja naurattava, mutta samalla hyvin \"sikamainen\". Siveellinen\nvakavuus puuttuu häneltä tykkönään. Ainoastaan muutamissa harvoissa\nkohdissa on esitys kankeata ja ajatus epäselvä; yleensä kirjoittaa\nhän kevyesti, selvästi ja terävästi. Muodon viehkeydessä vetää hän\nvertoja Roman lahjakkaimmille runoilijoille.\n\nItse ei Martialis näytä pitäneen tapakuvauksiaan hylättävinä, ja\nomasta puolestaan luulee hän olevansa siveydeltään moitteeton.\nRunoelmassaan Domitianolle lausuu hän nimittäin:\n\n    \"Leikkiä voi, viatonta jos onpi se, kritiikki sietää.\n    Vallaton lauluni on, puhdas tok' on elämäin\".\n\nKuitenkin käy selville hänen Juliolle antamastaan neuvosta, joka\nkoskee \"todellista elämänviisautta\", ettei hän ollut mikään elämän\nnautintojen halveksija:\n\n    \"Ei sovi viisahan virkahtaa joka päiv': 'elän vielä';\n    Myöh' elo huominen lie, vaan tänäinen paras on\".\n\nNäytteenä vielä hänen kärjekkäästä runoilustaan olkoon seuraava:\n\n          Lääkäri Diaulosta.\n\n    \"Muinen tohtor, nyt haudankaivaja oot sä, Diaulus.\n    _Haudankaivajan_ työt ennen _tohtori_ tek'.\"\n\n          Vararikon tekijälle Linolle.\n\n    \"On paremp' Linoll' _antaa_ puolet, kuin _lainata_ kaikki;\n    Sillä jos eellisen teet, _puoli_ on tappios vain.\"\n\n          Veloxille.\n\n    Velox, voivotat ain, että pitkiks teen epigrammit.\n    Itse sä teet lyhemmät -- et tee ainoakaan.\n\nAivan toista runoilutapaa käyttää muuten aina ivallinen runoilija\nkuvauksessaan kotiseudusta:\n\n    \"Sä, jota kunnioittaa Keltiberein tulee,\n    sä jok' oot Hispaniain kunnia,\n    nähdä, Licinianus, _Bilbiliin_ saat sä,\n    aseistaan kuulun, vedestään;\n    lumihuippu-ukon Kaunon ja Vadaveron,\n    tuon pyhän, monihuippuisen,\n    myös kaunoisen Botrodon ihmelehdikon,\n    Pomonan mielipaikan tuon;\n    saat vienoss' uida Kongedus-virrasaa\n    ja lammess' luonnottarien.\n    Niin virkistynnä ruumistasi voimistat\n    salossa, mi raudan koventaa.\n    Ja riistaa ampuelet metsän Vobiskan\n    sä miltei suuruspöydältäs.\n    Ja varjoisessa kullakkaassa Tagossa\n    sä kesän helteen jäähdytät.\n    Dircennan vesi janos sammuttaa\n    ja lunta kylmemp' Nemea.\"\n\n\n\n\nJuvenalis.\n\n\nKuoli noin vuoden 127 vaiheilla j.Kr.\n\nJuvenalis, kotoisin Akviniumista, eli jonkun aikaa Romassa jokseenkin\nhuomaamattomana ja opiskeli puhetaitoa. Vähitellen rupesi hän\nsatiireja kirjoittelemaan. Muudan tällainen -- se ivasi näyttelyä\nParista, joka jonkun aikaa oli ollut keisari Domitianon suosikkina,\nvaikka tämä hänet sittemmin, kun hän oli häväissyt keisarin puolison,\nsurmasi keskellä katua -- ärsytti niin Domitianoa, että hän lähetti\nJuvenaliin pois tribuniksi -- muutamat sanovat Egyptiin, toiset\nSkotlantiin (Britanniaan). Vasta keisarin kuoltua, vuonna 96, sai hän\npalata, mutta hänen myöhemmistä vaiheistaan ei tiedetä mitään.\n\nJuvenaliin teoksia on 16 satiiria, joissa hän miehuullisella\nrohkeudella ja järkähtämättömällä totuudenrakkaudella paljastaa sen\nsyvän siveettömyyden, johon Roma oli vajonnut. Kuten Horatiuskin\nantaa hän ivallisten hyökkäysten, pilkallisten huomautusten ja\njännittävien kuvausten pääkaupungin rauhattomasta elämästä vaihdella,\nmutta ei puhu koskaan itsestään mitään.\n\nAikansa \"toimeliaisuutta\", joka, kuten näyttää, ei paljon ollut\nhuonompi sitä, mistä me kerskaamme, ruoskii Juvenalis armahtamatta\nseuraavassa runoelmassa:\n\n    \"Pois kotikaupungist'! Artorius, Kalulus jääkööt\n    sinne ja muut, mit mustan muuttaa taitavat valkeeks,\n    paisuvat vuot, satamat, talot huutelevat urakalle,\n    perkaavat lokaviemärit, ruumiit hautahan vievät,\n    huutokaupoin hennovat orjaks sieluja myydä.\n    Ennen ne herrat torvea soitti ja kaukana täältä\n    pienten kaupunkein oli seurojen näyttelijöitä,\n    maalais-ammattureita ja uutteroivat viran töissä.\n    Nyt nuo leikkejä laittavi, peukalon kääntehen mukaan\n    surmaavat kenen, vaikkapa mieliks kansan ja sitten\n    vuokrall' ottavat Roman hyyskät -- miksikä ei niin,\n    kosk' ovat nuo kadunmittelijöitä, joit' Onnetar viskaa\n    kunnian huipuillen, kun sill' on leikkisä mieli\".\n\n[Kun katsojat gladiaattorileikeissä käänsivät peukalonsa alaspäin,\nantoivat he sillä merkin, että voitettu oli tapettava.]\n\nJa mitä keinoja käytettiinkään, silloin kuten nytkin, niukan\nelatuksen saamiseksi! Näin lausuu siitä runoilija:\n\n    \"Romaankos minä kelpaan? En valehdella mä saata;\n    kehnoa kirjaa en mä voi kiittää, enkä voi ostaa.\n    Astroloogi mä en ole, enk' isiä hengiltä panna\n    tahdo mä, enkäpä saata. En vatsaan sammakon viel' oo\n    katsonut. Rouvall' lempijän lahjoja vieköhöt toiset.\n    Sen sanon, _mun_ avullain ei varkaisin mene kenkään\".\n\nJa miten hän pilkkaakaan Roman asukkaita \"kreikkalaisine tapoineen\",\njotka olivat niin halukkaita itämaalaiseen loistoon, itämaalaiseen\nvelttouteen ja itämaalaisiin esiluuloihin!\n\n    \"Nyt hovivaatteet verhoo sun talonpoikas, Kvirinus;\n    kaulallaan sulotuoksuisella he taikauskaunehet kantaa\".\n\nRomassa oikein vilisi Kehitteleviä Kreikkalaisia onnenonkijoita,\njotka kaikkea koettivat.\n\n    \"Miks, sano, luulet\n    miestä sä tuossa? -- Hän kaikkea on, ajatella mit' taidat:\n    maalari, puhuja, oppinut, puoskari, matemaatikko,\n    auguri, taikojen taitaja, nuorantanssija, lääkär' --\n    kaikkia taitavi Kreikan mies, joka nääntyvi nälkään\".\n\nKoko valtio on komedian näyttelijä! Ainoastaan rikkaalla on jotakin\narvoa; ei kukaan kysy luonnetta, onko se hyvä vai huono:\n\n    \"Kaikkea säilyss' onpi kultana pohjalla kirstun,\n    luottamus vaan jos sen ohess' löytyy\".\n\nJa jolla ei rahoja ole, se turvaa velan tekoon:\n\n    \"Uljaammin, kuin voimat sallivat, tääll' isotellaan;\n    toisen kukkarostai enemmän kuin tarve ois viedään.\n    Kaikkien on vika tää. Komeillaanhan me surkeudessa\".\n\nMuuten muistuttaa Roman pääkaupungin elämä uusinta aikaa. Helposti\nhajoovia rakennuksia rakennetaan hirveän korkealle ilmaan ahtaalle\ntonttialalle, ja hyyryt ovat peloittavan korkeita. Melua, meteliä ja\ntungosta on kaduilla:\n\n    \"Koipiain tunkeva joukko se kulkiessaan likistääpi,\n    missä sain kyynäräspäätä ja rautaist' tankoa missä,\n    yks mua kallohon hirrellä lyö, jopa kulholla toinen.\n    Sääriltäin rapa juoksevi, jalkoja kauheat sorkat\n    sotkevat -- voi! -- soturkengän naula jo varpahan tärvää\".\n\nJa vihdoin, käsi kädessä rikkauden, ylellisyyden ja nautintohimon\nkanssa kulkee alaston, nälkäinen köyhyys, jota ei kukaan sääli:\n\n    \"Kurjuuden on kukkura kaiken\n    ettei kenkään auttaa ruoll', asunnoll' edes raukkaa\n    tarvitsevaista voi, mieroa kiertelevää, perin köyhää\".\n\nTuntuu siltä kuin kuvaus olisi kirjoitettu eilen tahi tänään, eikä\nlikimmiten 2,000 vuotta sitten!\n\n\n\n\nPlinius nuorempi.\n\n\nKuoli vuonna 100 j.Kr.\n\nPlinius, joka on saanut liikanimen nuorempi eroitukseksi hänen\nVesuvion purkaukseen vuonna 79 kuolleesta sedästään, Plinius\nvanhemmasta, oli syntynyt Komumissa (nykyisessä Komossa)\nPohjois-Italiassa noin 62 j.Kr. Hän, kuten muutkin ylhäiset miehet\nmaaseuduilta, oli kuitenkin saanut kasvatuksensa Romassa, ja jo 19\nvuotisena esiintyi hän menestyksellä asianajajana. Koska hän oli\nhilpeä luonteeltaan ja lahjakas, seurasi häntä onni ja menestys; hän\npääsi sekä preetoriksi että konsuliksi ja kuoli kunnioitettuna Roman\nmainioimpana puhujana lähinnä Ciceroa.\n\nJälkimaailmalle ovat tärkeimmät ne kirjeet, jotka hän eri aikoina\non kirjoittanut. Eräässä aivan ensimmäisiä on luettelo kaikista\nhänen setänsä, mainion luonnontutkijan, kirjoituksista. Kesällä\nvuonna 79 näki hän äitineen ja vastamainittune setäneen omin silmin\nVesuvion ensimmäisen suuren purkauksen. Ensin näkyi, sanoo hän,\nvuoren yläpuolella eriskummallisen näköinen ja värinen, muodoltaan\nvaihteleva, suuri pilvi, sitten rupesi sakeasti satamaan tuhkaa ja\nkuumia kiviä. Setä, joka oli laivaston päällikkö, antoi korjata\nlaivoihin muutamia seudun pelastuneista asukkaista ja läksi sitte\niltapäivä-makuulleen. Mutta pian oli tuhka satanut hänen huoneensa\nmelkein umpeen ja kaikki rakennukset järähtelivät yhä uudistuvista\nmaanjäristyksistä. Asukkaat pyrkivät pakoon ja koettivat tyynyillä\nsuojella päätään maahan putoovilta kiviltä. Päästyään meren\nrannikolle, hajaantuivat he nopeasti juoksevien laavavirtojen\nlähetessä, ja myöhemmin löydettiin Plinius vanhempi kuolleena.\nPlinius nuorempi ja hänen äitinsä jäivät asuntoonsa Misenumiin\nseuraavaan aamuun asti. He näkivät silloin meren taantuvan ja\nrannan laajenevan; heidän takanaan oli musta, kauhistava pilvi,\nja ympärillä leimahtelivat salamat. Maahan vaipuvien tuhkapilvien\nläpi, jotka pimensivät ilman, pakenivat he silloin rantaan päin\nkirkuvan ja huutavan kansanjoukon ympäröiminä, joista monet luulivat\nmaailman viimeisen pitkän yön nyt tulleen. Vihdoin haihtui pimittävä\nsavusumu, ilma selkeni jälleen ja he palasivat Misenumiin. Näyttää\nsiltä, kuin hän muualta olisi koonnut täydellisempiä tietoja tämän\nkauhean tapauksen kaikista yksityisseikoista, jossa Herkulanum\nhautaantui laavan ja Pompeiji tuhan alle; mutta nämä muistiinpanot\novat valitettavasti hävinneet, ja muut hänen aikuisistaan eivät\nmyöskään ole jättäneet jälkeensä mitään kuvausta tästä kamalasta\nluonnontapahtumasta.\n\nVuonna 93 oli Plinius preetorina. Hän kirjoittaa silloin filosofien\nmaanpakoon-ajosta ja muista Domitianon ja hänen ilmiantajainsa\nmielivaltaisista teoista. Häntä itseään polttivat, sanoo hän, ne\nukonnuolet, jotka iskivät maahan hänen ympärilleen ja kaatoivat\nniin monta hänen ystävistään. Hän kertoo muun muassa liikuttavan\nkertomuksen Arriasta, joka valtiollisten levottomuuksien aikana\nensin sairaalta mieheltään salasi poikansa kuoleman ja sitten,\nkun mies vietiin vankina meritse Illyriasta Romaan, seurasi häntä\navoimessa kalastajavenheessä ja viimein opetti hänet pelkäämättä\nkuolemaan, työntäessään omalla kädellään tikarin rintaansa, sanoen\nsen ei tuottavan vähääkään kipua. Plinius kertoo useista vapauden\nmarttyyreistä ja kuinka hellästi Arrian tyttärentytär Fannia valvoi\nmiehensä sukulaisen, erään Vesta-neitsyen, sairasvuoteella. Nervan\nlopetettua ilmiantajajärjestelmän alkoi Trajanus hallituksensa\nrankaisemalla useita saaliinhimoisia maakuntien virkamiehiä,\njotka olivat harjoittaneet kiskomista ja ottaneet lahjoja\ntuomitakseen viattomia. Plinius otti itse asianajajana osaa tähän\noikeudenkäyntiin. Hän puhuu eräässä kohdassa niistä lievistä\nrangaistuksista, joita senaatti määräsi näille lainrikkojille,\nja huomauttaa sen ohessa, että yleisiä mielipiteitä ei punnita,\nvaan luetaan, ja että julkisissa kokouksissa ei mikään ole niin\nkohtuutonta kuin kohtuus.\n\nKuitenkin esiintyi hän usein siviilioikeustoissa, ja kertoo\nmuutamassa kirjeessään, kuinka sopimattomasti nuoret lakimiehet\nkäyttäytyivät; he eivät huolineet mistään sopivaisuuden rajoista,\nvieläpä olivat niinkin julkeita, että palkkasivat itselleen\nkuulijoita, jotka taputtivat käsiään heidän puheelleen. Hän kertoo\nmyös kuvailevasti ilmiantajasta nimeltä Regulus, joka oli koonnut\nitselleen melkoisen omaisuuden ilkeässä toimessaan. Puhuessaan\njutuista, joita oli käsitelty ja joista oli tuomio annettu pikemmin\nkuin muinoin tavallista oli, kysyy hän: \"Olemmeko me esi-isiämme\nviisaammat tai onko meidän käsittelymme oikeampi ja ymmärtävämpi\nitse lakia, joka anteliaasti myöntää niin monta tuntia ja päivää\naikaa, vieläpä lykkäystäkin? Tuomarien ensimmäisenä velvollisuutena\ntoimessaan on kärsivällisyys; sillä parempihan on kuunnella sitä,\nmikä on liikanaista, kuin jättää sivuun jotakin, mikä on tärkeää\".\nRegulosta mainitsee hän vielä, kuinka tämä hankki itselleen\nlahjoituksen ollen ennustavinaan kuolevan naisen paranemista.\nToisella kertaa pyysi ja rukoili hän lääkärejä pidentämään erään\nmiehen elämää, jotta tämä ehtisi kirjoittaa testamentin hänen\nedukseen, ja moitti heitä pahanpäiväisesti, kun he estelivät\nkehoittaen häntä sallimaan että sairas pian pelastuisi tuskistaan\nkuoleman kautta. Vielä kertoo hän, kuinka Regulus poikansa\nkuoltua kiireesti surmautti hänen kuolinpaareillaan kaikki hänen\nmielihevosensa, koiransa ja lintunsa, tilasi suunnattoman määrän\npojan kuvapatsaita ja valokuvia ja kutsui lukuisan kuuntelijajoukon\nkuuntelemaan, kun hänen elämäkertaansa luettiin, joka sitten\njulaistiin julkisesti myytäväksi. Luonteesta sellaisesta kuin\ntämä huomauttaa hän, että kuten häveliäisyys heikontaa hyveen\ntoimintavoimaa, niin julkeus lujentaa paheen.\n\nEnemmän kuin kahden sadan vuoden kuluessa oli koko siistiintyneen\nmaailman rikkaus vähitellen kokoontunut Romaan ja siellä synnyttänyt\nyleisen halun ylellisyyteen ja loistoon sekä samalla taiteen ja\nvanhan kirjallisuuden harrastusta, jotta ei kukaan enää pannut suurta\narvoa kaunopuheliaisuuteen ja valtiotaitoon. Kirjailijoista, joiden\nkanssa Plinius seurusteli, mainitsee hän Silius Italikon, joka\nkirjoitti runoelman Punilaisesta sodasta ja näännytti itsensä nälkään\npäästäkseen parantumattoman taudin tuskista; vieläkin Taciton,\njonka kanssa hän keskinäistä tarkastusta varten vaihtoi teoksia, ja\nMartialiin, jonka teoksien pääomituisuuksia ovat voimakas kauneuden\naisti, suuri katkeruus ja suuri vilpitön suoruus. Eräässä kirjeessään\nkehuu Plinius kääntämistä hyväksi harjoitukseksi sille, joka haluaa\nsaada varmuutta kirjoitustavassa ja kauneuden tuntemisessa, ja\nosoittaa, mitä apua saattaa olla historiasta ja runoudesta sekä\npuheesen että kirjoitukseen. Mutta hän muistuttaa myös, että\nkirjailijoiden valinnassa on oltava hyvin tarkkoja, ja että pitää\nlukea paljon, mutta ei monia kirjoja. Kirjallisuudesta, sanoo hän\nlopuksi, saan minä iloni ja lohdutukseni -- ei löydy ainoatakaan\niloa, jota ei se voisi lisätä, ainoatakaan surua, jota se ei voisi\nvähentää -- se opettaa minua käsittämään suruni paremmin ja niitä\nkärsivällisemmin kantamaan. Tosiaankin, näistä toimista on paljon\nhuvia, mutta niissä viihtyy parhaiten, kun sydän on keveä.\n\nHoratius on ilmoittanut meille Romassa löytyneen kirjakauppiaita\nja kirjankustantajia, mutta Pliniolta saamme tietää kirjailijoilla\nmyös olleen tapana julkisesti lukea mitä olivat kirjoittaneet, ennen\nkuin uskalsivat ruveta ulosanto-kustannuksiin. Talvis-aikaan saivat\nkirjallisuuden suosijat melkein joka päivä kutsumuksia tällaisiin\nluentoihin, ja kuulijoina oli usein palkattuja suosionhuutajia.\nHän kertoo myös, kuinka itse hankki itselleen sellaisen yleisön ja\nkuinka jo edeltä päin vakuuttautui siitä, että se osoittaisi hänelle\nsuosiota ja hyväksymistä.\n\nUsein mainitsee hän Komon luonnon kauneutta, jossa oli syntynyt\nja jossa monella rikkaalla Romalaisella oli kesäasuntonsa järven\nrannalla. Hän antaa tarkan kuvauksen pronssipatsaasta, jonka oli\nostanut lahjoittaakseen sikäläiselle Jupiterin temppelille, ja\nhän lahjoitti myös sen paikkakunnan asukkaille kirjakokoelman,\nluovuttaakseen heidän mielensä miekkailutaisteluista ja muista\nraaoista huvituksista jalostuttavampiin asioihin. Kirjeessä Tacitolle\ntarjoutuu hän myöskin antamaan suurenlaisen rahasumman koulun\nperustamista varten, vakuutettuna siitä, ettei saattaisi mitään\nparempaa tehdä maanmiestensä hyväksi, kuin hankkia heidän lapsilleen\nkasvatuksen kotiseudulla, jota he sen kautta oppisivat rakastamaan\nentistä enemmän.\n\nHänen ensimmäisestä avioliitostaan ei tiedetä juuri mitään,\nmutta hänen kirjeistään huomaa monessa kohdin, että hän toisissa\nnaimisissaan oli onnellinen. Kirjeessä puolisonsa naissukulaisille\nkiittää hän puolisoaan järkeväksi, säästeliääksi ja uskolliseksi,\naivan samoin kuin tyytyväiset aviomiehet nykyäänkin tekevät, ja\nkolmesta hänen kirjeestään selviää, kuinka suuresti hän puolisoaan\nrakasti ja kuinka hellää huolta hän hänestä piti. Toisessa\nkirjeessä puhuu hän ystävällisesti vapautetuista orjistaan ja\npyytää ystäväänsä ottamaan luokseen erään niistä, joka on sairaana\nja tarvitsee ilmanalan vaihdosta. Yksi hänen tuttaviaan oli\nVerginius Rufus, joka kahdesti kieltäytyi, kun hänen legioninsa\nGermaniassa tahtoivat huutaa hänet keisariksi, ja jonka kuolemasta ja\njuhlallisesta hautaamisesta Plinius kertoo. Useat hänen kirjeistään\novat kirjoitetut Vokonius Romanolle, taitavalle puhujalle ja hänen\nläheiselle ystävälleen. Liikuttavin hänen kirjeistään on se, jossa\nhän ilmoittaa neljäntoista vuotiaan tytön kuoleman. Tyttö oli erään\nhänen ystävänsä tytär. Hänellä oli, sanoo Plinius, eukon vakavuus ja\nnuoren tytön viehkeys, ja olisi ansainnut kauemmin elää, vaikkapa\nolla kuolematon. Kuinka hellästi hän käärikään kätensä isänsä\nkaulaan; kuinka ystävällisesti hän tervehtikään ystäviään; kuinka\nsuuresti hän rakastikaan kasvattajatartansa ja palvelijattariaan;\nkuinka hyvin hän lukikaan ja kuinka suurella mielenmaltilla hän\nkärsikään viimeistä kipuaan, mielenlujuudellaan rohkaisten omaisiaan\nvielä silloinkin, kuin jo oli menettänyt ruumiinvoimansa! Tyttö oli\nkihloissa, lisää Plinius, jalon nuorukaisen kanssa, jonka sydän vuosi\nverta, kun hän kuuli käskettävän, että sitä, mitä muuten pantiin\nkalleisin kiviin ja vaatteisin, nyt käytettäisiin suitsutuksien,\nvoiteiden ja hyvän-hajuisten yrttien ostamiseen.\n\nPlinius oleskeli paljon maalla ja vertasi mielellään Roman\nväsyttävää elämää suloiseen lepoon, jota väliaikoina nautti kotonaan\nLaurentumissa, jossa rauhassa sai antautua luku- ja kirjoitustöihin.\nHän arveli, samoin kuin hänen ystävänsä Atilius, paremmaksi olla\nilman mitään tehtävää, kuin olla mitään tekemättä.\n\nPlinion rakkaus luontoon osoittuu siinä ihastuksessa, jolla hän\npuhuu maatilukslstaan. Hän kertoo, kuinka huoneet olivat mukavasti\nja hyvin järjestetyt ja kalustetut, ja kuinka niistä tultiin\nsuorastaan rikasvaraisiin puutarhoihin, joiden kautta päästiin meren\nrannalle, mistä saatiin erinomaisen hyviä kampeloita ja rappoja.\nTilus, joka hänellä oli Toskanassa, oli vähän matkaa meren rannalta\nmetsäharjaisten vuorten muodostaman amfiteaatterin keskellä. Vuorten\nliepeillä oli viinitarhoja; metsät olivat riistasta rikkaat ja\nlaaksojen lihavassa mullassa kasvoi kyllälti viljaa. Peltomaa on\nniin kovaa, että se on kynnettävä yhdeksän kertaa. Virtoja, joista\nvesi ei milloinkaan kuivu, juoksee peltojen läpi. Kuvaus itse\nasuntorakennuksesta lähistöineen, viheriöine pihanurmineen, jota\nkaunistavat kuvapatsaat ja puksipuut -- oudonmuotoisiksi leikatut\npuut -- sopii hyvin kuvaukseksi englantilaisesta maakartanosta,\nsellaisena kuin sen nykyään näkee. Plinius kertoo myös rakentaneensa\ntemppelin hänelle kuuluvalle maa-alalle ja puhuu juhla-ateriasta,\njonka hän aikoi antaa sen vihkiäisissä; aivan niinkuin vielä tänään\non tavallista.\n\nPliniota saa myöskin seurata Bityniaan ja Pontoon Vähässä\nAasiassa, jossa hän oli maaherrana vuonna 103. Sieltä kirjoittaa\nhän ystävälleen, joka pian oli tarttuva Akaijan hallitusohjiin,\nsuuresti kunnioittavansa sivistyksen ja kirjallisuuden kreikkalaisia\nsyntyseutuja ja kehoittaa ystäväänsä pitämään kunniassa senaikuisten\nasukkaiden muistoja ja taruja, muistaen, mitä kukin näistä valtioista\nkerran oli ollut, ja hallita niitä, ikäänkuin olisivat vielä vapaita,\nrakkaudella ja lempeydellä. Itse näyttää hän hallitusmiehenä\njättäneen vähäpätöisimmätkin pikkuseikat keisarin ratkaistaviksi,\nja tämä -- Trajanus -- kieltää perustamasta palokuntaa, koska siitä\nsaattaisi kehittyä valtiollinen puolue, ja antaa Pliniolle aika\nlöylytyksen siitä, ettei tämä huomannut petosta rahojen hoidossa,\njoka oli tehty vesilaitosta rakennettaissa. Toisella kertaa nurkuu\nTrajanus sitä, että on rakennettu kylpylaitos vanhalle temppelin\nperustalle, jota, huomauttaa keisari, vielä on pidettävä pyhänä.\nKaukaan aikaan kristinuskon synnyn jälkeen eivät Romalaiset, jotka\nkuitenkin yleensä olivat suvaitsevaisia vieraita uskontoja kohtaan,\ntienneet eroittaa uutta uskontoa ja juutalaisuutta toisistaan, ja\nTitus luuli Jerusalemin kukistuessa kristittyjenkin sortuvan ja\nhäviävän. Heidän oppinsa oli kuitenkin levinnyt kaikkiin Roman\nmaakuntiin, ja Plinius pyytää Trajanolta toimiohjeita, kuinka\nheitä kohdeltaisiin. Hän sanoo heidän ennen aamun koittoa pitävän\nsalaisia kokouksia, joissa rukoilevat Kristusta; he sitoutuvat\nvalalla viettämään vilpitöntä ja siveellistä elämää ja syövät yhdessä\nviattoman aterian. Hän lisää, että tämä taikausko on levinnyt\nsekä maalla että kaupungeissa, ja siihen kuuluu kaiken säätyisiä\nja ikäisiä ihmisiä. Vastauksessaan kieltää keisari häntä omasta\npuolestaan heihin ryhtymästä; mutta jos he tuotuina keisarin eteen\ntunnustavat olevansa kristittyjä, saavat he rangaistuksen. Salaisten\nilmiantojen johdosta ei hän saa ruveta vainoomisiin, sillä se on\nvaarallista ja sopimatonta.\n\nKaksi vuotta oleskeltuaan Vähässä Aasiassa palasi Plinius Romaan,\nja hänen otaksutaan vielä kahta vuotta myöhemmin, kun kirjeet\njulkaistiin, olleen elossa.\n\nKirjoituksista päättäen, jotka Plinius on jättänyt jälkeensä, näyttää\nhän olleen siivo, kaunopuhelias ja hyvin sivistynyt mies, joka,\nkuten sivistyneet yleensä, suurella mieltymyksellä seurasi yleisiä\nasioita, vaikka hänen heikko terveytensä ja mieltymyksensä hiljaiseen\nkirjalliseen toimintaan vaikuttivat sen, että hän parhaiten viihtyi\nmaalla ja ystäväinsä parissa. Hän mainitsee itsellään olleen tapana\nnousta makuultaan aikaisin ja pimeässä huoneessa lukea ulkomuistista,\nmitä oli kirjoittanut. Aina hän toimiskeli, milloin luki, milloin\nharjoitteli ruumistaan terveyden ylläpitämiseksi, milloin kävi\nvieraissa naapurien luona. Halveksien puhuu hän siitä tavasta,\njoka oli juurtunut rikkaisin, että kestitsivät alhaisia vieraita\nhuonommalla ruoalla ja viinillä, kuin muita. Suostuessaan johonkin\nkutsumukseen pani hän ehdoiksi, ettei ateria saisi kestää liian kauan\ntai olla liian kallis, ja ettei hyvää puheenvaihtelua puuttuisi.\nItse kerskaa hän siitä, että, vaikka monet tarjosivat muhkeampia\nja kalliimpia juhla-aterioita, ei kukaan kuitenkaan osannut koota\nniin hauskaa pöytäseuraa, jossa kaikki mielestään olivat niin\nkotiutuneita, kuin hänen luonansa.\n\nPlinion kirjoituksista on vaikeaa tulla mihinkään varmaan päätökseen\nhänen filosofillisista ja uskonnollisista vakuutuksistaan; hän\nnäyttää kuitenkin uskoneen ylenluonnollisia ilmestyksiä ja kertoo\nmuutamia eriskummallisia tapahtumia, jotka itse oli saanut kuulla.\nSe ihastus, jota hän osoittaa keisarinvallalle, tuli kaiketi hänen\nvakuutuksestaan että tasavalta oli ijäksi päiviksi hävinnyt. Mitä\näänestykseen tulee, huomauttaa Plinius etteivät ihmiset välitä\nniin paljoa kunniastaan siinä, mikä on salaista, kuin siinä mikä\non tunnettuna; monet pelkäävät yleistä tuomiota, mutta harvat\nomantuntonsa ääntä.\n\n\n\n\nTacitus.\n\n\nKuoli vuoden 120 vaiheilla j.Kr.\n\nTacitus, joka syntyi vuonna 54 j.Kr., sai kasvatuksensa Romassa,\njossa etevät opettajat tekivät hänestä puhujan ja asianajajan.\nMeille on hän enemmän tunnettu historioitsijana, joka on kertonut\nRoman vaiheet Auguston kuolemasta Nervan valtaistuimelle astumiseen;\nmutta hänen oma aikansa kunnioitti häntä etupäässä puhujana, vaikkei\nyhtäkään hänen puheistaan ole säilynyt jälkimaailmalle. Julkisessa\nelämässä nousi hän useihin virkoihin peräkkäin ja valittiin vuonna 97\nkonsuliksi.\n\nKirjassa, jolla on nimenä _Agrikola_, on hän koettanut säilyttää\nappensa, konsuli Agrikolan, muistoa. Hänestä kertoo Tacitus, että\nhän oli saanut kasvatuksensa Marseillessa ja tehnyt ensimmäisen\nsotapalveluksensa Britanniassa aikana, jolloin koko saari oli\nnoussut ilmikapinaan. Palattuaan Romaan valittiin Agrikola\nkvestoriksi ja lähetettiin Aasiaan. Sitte annettiin hänelle toimeksi\nuseiden temppelien laskujen tarkastaminen ja tilien tekeminen.\nKun Vespasianus tuli keisarikandidaatiksi, lähetti hän Agrikolan\nBritanniaan taivuttamaan siellä olevia legioneja puolelleen;\nsitten sai hän päällikön viran Akvitaniassa ja koroitettiin\npatrioiksi. Vuonna 97 tuli hän konsuliksi ja Britannian korkeimmaksi\nhallitusmieheksi. Hänellä oli siellä paljon tointa ja maassa\nsyntyneiden joukkojen avulla valloitti hän Mona-saaren, joka\nyhdistettiin Romalaiseen alueesen. Agrikola marssi sitten vielä\nkauemmaksi pohjoiseen päin ja löysi myös Irlannin, joka kuitenkin\njätettiin rauhaan. Sen sijaan varusti hän laivaston lopettaakseen\nsodan Kaledonialaisia vastaan, joita siihen aikaan Skotlannissa asui.\nTacitus antaa heidän johtajansa Galgakon pitää kopean puheen; mutta\nkuitenkin joutuivat Kaledonialaiset alle kynsin taistelussa ja monet\nheimot nöyrtyivät. Agrikola sai sitte aikaan, että temppeleitä ja\nasuntohuoneita ruvettiin rakentamaan Britanniaan, hankki päälliköiden\npojille tilaisuutta saada kasvatusta ja herätti Brittiläisissä\nmieltymystä romalaiseen pukuun ja romalaisiin elämäntapoihin.\nSotajoukkoaan ja palvelijoitaan piti hän kovassa, kurissa; orjat ja\nvapautetut eivät saaneet ottaa osaa yleisten asiain käyttelemiseen,\nja virkaylennystä annettiin ainoastaan sitä ansaitsevaisille. Hän\nhuojensi maassa syntyneiltä vilja- ja rahaverot jakamalla tasaisemmin\nniiden kuormaa. Kahdeksan vuotta maakuntaa hallittuaan kutsuttiin\nhän takaisin, ja siihen päättyi uransa julkisuudessa, kun hän\nviisaasti kieltäytyi toisesta hänelle tarjotusta luottamustoimesta.\nAgrikola arvasi, näet, hyvin, kuinka suuresti Domitianus kadeksui\nsitä suosiota, jonka hän Britannian hallitsijana oli saavuttanut, ja\nsentähden varoi hän antamasta uutta kiihdykettä keisarin vihaiselle\nmielelle. Tämän johdosta lausuu Tacitus huonojen hallitsijain aikana\nvoitavan saavuttaa kunniaa kuuliaisuudella ja nöyryydellä. Agrikola\nkuoli 56 vuoden vanhana; testamentissaan oli hän, aina viimeisiin\nasti mairitellakseen keisaria, tehnyt tämän puolisonsa ja tyttärensä\nkanssa perintöosakkaaksi. Agrikolan ansioiden joukossa mainitsee\nTacitus myöskin sen, että hän oli ensimmäinen, joka purjehti\nBritannian ympäri. Muuten saamme tietää, että Agrikolan seuraajan\naikana saaren tuotteet vietiin Galliaan ja että Brittiläiset\nnuorukaiset pistettiin legioneihin ja levitettiin ympäri koko\nvaltakuntaa. Britannian ilmanalasta huomauttaa Tacitus, että kovasta\npakkasesta siellä ei tiedetä mitään, vaan että taivasta synkistävät\npilvet ja alinomaa sataa.\n\nTätä lähin järjestyksessä Taciton teoksista on _Germania_, jossa hän\nvälillisesti kurittaa maanmiestensä heikkouksia, usein arvostellen\nvieraita kansoja muiden tiedonantojen mukaan. Todellakin näyttävät\nRomalaiset hyvin vähän tietäneen Pohjois-Euroopan asukkaista, ei\nainakaan enempää, kuin mitä olivat kuulleet karkureilta, vakoojilta\ntai kierteleviltä kauppiailta. Germaneista sanoo Tacitus: \"Minä pidän\nheitä alkuasukkaina, joihin ei ole muuta verta sekaantunut maahan\nmuuttamisen tai keskuusliikkeen kautta\". Hän kertoo heidän olevan\nsinisilmäisiä, punatukkaisia, kookkaita, nälkää ja vilua vastaan\nkaraistuja, mutta kykenemättömiä kuumuutta ja janoa kärsimään. Hän\nkertoo, että Germanialaisten tyttöjen kastanjanruskeasta tukasta\nmaksettiin tavattoman paljon Romassa; sikäläiset naiset, joilla ei\nollut varoja ostaa teutonilaista (se on saksalaista) tekotukkaa,\nvärjäsivät oman tukkansa keltaiseksi. Germanialaisten aviolakia\nkuvaa hän hyvin ankaraksi: eroitettu vaimo ja leski ei saanut\nmennä uusiin naimisiin, jos oli kuinkakin kaunis ja rikas. Naiset,\njoiden usein täytyi kestää sodan vaivoja, hoitivat yksin taloutta,\nviljelivät maata, elivät piimästä, hedelmistä ja riistasta ja panivat\nohraviiniä. Perheet olivat suuret ja lapset tulivat kestäviksi, kun\nkasvoivat alastomina ja likaisina. Naiset eivät saaneet ottaa osaa\näänestykseen, mutta heidän mielipidettään ja neuvoaan kysyttiin\nusein yleisiä asioita punnittaissa. Germanialaisilla ei ollut mitään\nkaupunkeja; heidän asuntonsa olivat hajallaan ja niitä ympäröi\navoin kenttä. Puita käytettiin ainoastaan rakennuksiin; vilja\nkoottiin maanalaisiin kuoppiin, joissa he itsekin etsivät turvaa\ntalvipakkaselta. Heidän ylin jumalansa oli Merkurius, mutta he\nuhrasivat myös Herkuleelle ja Marsille; muutamat palvelivat myös\nIbistä (haikaraa). Caesar väittää heillä ei olleen mitään varsinaista\npappissäätyä, ja Tacitus kertoo kaikkien kansanluokkien luottaneen\nparhaiten ennustukseen, joka tehtiin valkoisten hevosten hirnunnan\nja korskunnan mukaan. \"Germanit\", sanoo hän vielä, \"uskovat, ettei\njumalia saateta sulkea seinien sisään, ei myöskään voida heitä,\nheidän olentonsa äärettömyyden takia, kuvata ihmismuotoisina\".\nKuitenkin oli Germaneilla pyhiä alttareja syvissä metsissä, missä\nhe lähestyivät näkymättömiä voimia, joita palvelivat. Muutamilla\nheimoilla oli kuninkaita, jotka johtivat heitä taistelussa, ja heillä\noli kaksi neuvottelevaa kokousta: päälliköiden, jotka päättivät\nvähäpätöisistä asioista, ja kansan, joka harkitsi tärkeämpiä\nkysymyksiä. Osanottajat istuivat täysissä aseissa turveläjillä.\nGermanien elinkeinona oli karjanhoito ja myöskin maanviljelys, ja\nheidän hevosensa olivat pieniä, mutta kestäviä. Heidän suurimmat\nvirheensä olivat hekumallisuus, juoppous ja pelivimma. Kaikkiin\nheidän tärkeihin neuvotteluihinsa oli yhdistetty juhlia, ja\nheidän peliraivonsa oli niin suuri, että he, kun olivat kaiken\nmuun menettäneet, panivat itsensä voitoksi, ja jos tappasivat,\nvapaaehtoisesti heittäytyivät voittajan orjaksi. Romassa olivat\nGermanit keisarin henkikaartina ja palvelivat myös ratsumiehinä ja\nlegionisotureina. Yleensä ei Tacitus näytä hankkineen heistä kaikkia\ntietoja, mitä olisi voinut saada, ja hänen teoksensa Germaniasta ei\nole juuri muuta kuin jokseenkin löyhä koekyhäys.\n\nTaciton teoksesta _Roman Aikakirjat_ on ainoastaan 11 kirjaa\npelastunut jälkimaailmalle. Kuusi ensimmäistä kirjaa puhuu\nkeisari Tiberiosta, jota, tekijän sanojen mukaan, Romassa\nkarsain katsottiin, mutta maakunnissa pidettiin viisaana ja\nhyvää tekeväisenä hallitsijana. Tacitus sanoo hänen hallinneen\ntäydellä itsevaltiudella, kuten hänen edeltäjänsäkin oli tehnyt;\nmutta Augustus osasi peittää kahleet ruusuilla, jota vastoin\nTiberius ei niitä koskaan peitellyt. Kuitenkin alensi hän niiden\ntilusten vuokramaksua, joista itse sai tulot. Lampaani, sanoi\nhän, ovat kerittävät, mutta ei nyljettävät. Tacitus syyttää häntä\nteeskentelemisestä, kun hän ruvetessaan keisariksi, sen sijaan kuin\nhänen olisi pitänyt vaatia senaatilta sen äänet, koetti saavuttaa\nne mairittelulla. Vielä sanoo hän Tiberion aivan syyttä epäilleen\nkasvattipoikaansa Germanikoa osallisuudesta Germanien legionein\ntekemään kapinaan. Hän viittaa myöskin siihen, että Tiberius,\nmuuttaessaan Germanikon itäisiin maakuntiin, salaa oli antanut\nsuostumuksensa hänen surmaamiseensa, jonka hän luki hallituksensa\nonnellisimpien tapahtumien joukkoon. Seuraavat luvut osoittavat\nyksityiskohdissa, kuinka suuresti keisariin oli ruvennut vaikuttamaan\nkeisarillisten kaartien päällikkö Sejanus. Nämät kaartit sijoitettiin\npääkaupunkiin, missä heistä vähitellen kasvoi sotilasvalta, joka\ntärkeinä hetkinä teki mielivaltaisia päätöksiä keisarikunnan\nasioista. Niin vähitellen taipui sen miehen tahto, joka ei saattanut\nkorkeammalle kohota, sen miehen tahdon alle, joka yhä vain kapusi\nkunnianhimon portaita ylöspäin. Julkisten \"ilmiantajain\" syytöksistä\njoutuivat monet patricit Tiberion julman epäluuloisuuden uhriksi.\nGermanikus surmattiin, eikä yksikään, jolla oli arvoa, rikkautta ja\nmainetta, ollut turvattu vankeuteen joutumasta tai kuolemasta, koska\nsyytökset tehtiin mitä löyhimmillä perusteilla. Vihdoin keisari\npakeni, hyvin tietäen mikä mieliala Romassa häntä kohtaan vallitsi\nja peläten salaliittoja, Kaprisaareen, josta hän lähetti mitä\nitsevaltaisimpia ja julmimpia käskyjä. Näille arveluilleen ei Tacitus\nkuitenkaan ole antanut vahvikkeeksi mitään varmoja todisteita, ja hän\nmyöntää ammentaneensa tietonsa lähteistä, joiden luotettavaisuutta\nhyvin suurella syyllä saatetaan epäillä.\n\nRuveten kertomaan keisari Klaudiosta sanoo hän tätä plebejiläiseksi\nonnen suosilaaksi, joka ansaitsemattomalla onnenpotkauksella\nviskattiin Roman valtakunnan herraksi, ja puhuu teeskentelemättömällä\nkatkeruudella siitä, miten vapautettuja orjia koroitettiin\nvaltakunnan korkeimpiin kunniasijoihin. Kun Klaudius salli\nAedualaisten päälliköiden saada sijaa senaatissa, vuodatti hän\nkuitenkin uutta verta tähän ränstyneesen yhteystöön, ja monta tärkeää\nja pysyväistä yleistä työtä toimitettiin hänen hallitessaan. Klaudius\nkuoli puolisonsa Agrippinan myrkyttämänä, ja häntä seurasi hänen\npoikansa Nero. Muutamia vuosia kului rauhallisesti äidin hoitaessa\nhallitusasioita, ja nuori keisari hoiti lukujaan ja huvejaan. Mutta\ntuskin oli Nero saanut vallan omiin käsiinsä, niin hän jo puheillaan\nja rikoksillaan teki alamaistensa kärsivällisyydestä lopun ja sai\nheidät itseään vihaamaan. Stoialaiset filosofit, joiden puoleen\nyleinen mielipide silloin valtion asioissa kallistui, olivat\nnurjamielisiä keisarille, ja huhuja liikkui tekeillä olevasta\nsalaliitosta. Muudan soturi sanoi Nerolle vasten silmiä, että hän\noli murhaaja ja murhapolttaja. Kuvattuaan rikoksia ja kurjuutta rupee\nTacitus kertomaan yksityisistä sisällisistä oloista ja ulkonaisista\nsotapuuhista, ja tekee sen erinomaisen taitavasti. Puhuessaan sodasta\nParthialaisia vastaan kuvaa hän, kuinka vaikeaa kenraalien oli\npitkällisen rauhan veltostuttavan vaikutuksen jälkeen panna sotakuria\nlegioneissa uudelleen kuntoon ja kuinka Romalaiset pöyhkeilivät\nArmenian kuninkaan Tiridateen asettaessa otsakoristeensa Neron\nkuvapatsaan juureen.\n\nTeoksessaan _Ajantietoja_ eli _Historioita_, joista ainoastaan\n5 kirjaa on säilynyt, jatkaa Tacitus Roman historiaa keisarien\nGalban, Othon, Vitellion ja Vespasianon hallitessa. Neljä keisaria\noli kuollut kalpaan, kertoo hän, neljä sisällistä sotaa oli käyty,\nKampanian kaupunkeja oli maa niellyt. Romassa olivat tulipalot\nriehuneet, ja itse Kapitolion olivat porvarit sytyttäneet, kun\nHispanialaiset legionit purppuraan pukivat Galban. Hän oli\nsilloin niin hyvässä maineessa, että, jollei hän koskaan olisi\nkeisariksi tullut, ei kukaan olisi epäillyt hänen kelvollisuuttaan\nsiihen virkaan. Mutta valtaistuimella osoittautui hän kehnoksi\nja päättämättömäksi ja totteli orjallisesti vapautettujaan ja\nsuosikkejaan. Pretorianilaiskaarti niskoitteli, kansa valitti,\nettei hän suonut sille juhla-aterioita ja näytelmiä, ja hänen omat\nsoturinsa osoittivat tyytymättömyyttä, kun ei hän heille jaellut\nrahalahjoja. Galba oli kuitenkin liian vanha välittääkseen paljon\nvallasta, ja valitsemalla Pison hallitsijakumppaniksi teki hän\ntyhjäksi Othon toiveet, tuon Neron juhdan, joka oli juonitellut\nhäntä vastaan, ja jolta Germanialaiset legionit olivat kieltäneet\nvalan, huutaen Neron seuraajaksi Vitellion. Kuitenkin näytti kohtalo\nmääränneen niin, että häntä väijysi vihollinen hänen kotonaan,\nja kaikki järjestettiin edeltä päin niin, että Othoa forumilla\ntervehdittiin keisariksi. Pretorianilaiskaartin päälliköitä ei\nsaattanut mikään peloittaa, ja vaikka kansa vaati salaliittolaisten\nsurmaamista, täytyi sekä sen että senaatin väistyä sotilaiden\nväkivallan edestä, Galban jättivät hänen henkivartijansa ja hän\nojensi vapaaehtoisesti kaulansa murhaajille.\n\nOtho käsitti kuitenkin pian, että hänen oli aseilla taisteleminen\näsken saavutetun kunniasijan puolesta, sillä Galliasta tuli sanomia\nkapinasta, ja Vitellius lähestyi Kheini-armeijan etupäässä, jo nyt\nosoittaen rakastavansa irstasta elämää ja sallien sotamiestensä\nhillitsemättä ryöstää ja harjoittaa ilkitöitä. Rohkeasti marssi\nOtho vihollistaan vastaan, mutta ei hänen sotavoimansa ollut\nlikimaillenkaan riittävä. Muutamien kahakkojen jälkeen taisteltiin\nratkaiseva tappelu Veronan ja Kremonan välillä. Otho ei enää\ntahtonut koettaa onnea, joka oli osoittautunut niin epäsuotuisaksi;\nhän kiitti tyynesti ystäviään ja seuralaisiaan, ja varustettuaan\nheidät lähtemään, siten rakentaakseen rauhan keisarin kanssa, poltti\nhän ensin kaikki kirjeensä ja paperinsa ja työnsi sitten tikarin\nrintaansa. Hän oli silloin hallinnut kolme kuukautta. Tacitus antaa\nelävän kuvauksen tappelukentästä ja lisää, että Vitellius osoitti\nraakaa iloa sitä katsellessaan; viiniä jaettiin viljalta hänen\nläheisimmilleen ja sotureille, jotka hävittivät ja polttivat kaikki\nkaupungit ja kylät Romaan mennessään, ikäänkuin esimauksi siitä\nkurjasta elämästä, jota siellä toivoivat saavansa viettää.\n\nMutta Syrian ja Egyptin legionit, jotka eivät niin yhtäkkiä voineet\ntaipua vannomaan uudelle keisarille uskollisuuden valaa, vaativat\nmyös vaalioikeutta ja nimittivät keisariksi päällikkönsä Vespasianon.\nUudelleen hävittivät Italiaa lukuisat soturijoukot, jotka taitavien\npäälliköiden johtamina marssivat Romaan. Sillä aikaa kuin Vitellius,\najattelematta mitään muuta kuin äärettömän hekumoimishalunsa\ntyydyttämistä, jätti kaikki oman onnensa nojaan, lyötiin hänen\njoukkonsa ja hän itse oli pakoitettu etsimään turvapaikkaa\nKampaniassa. Uuden keisarin vaali piti lopullisesti ratkaistaman\nApollon temppelissä. Mutta sillä välin syttyi tulinen tappelu\nsotamiesten ja Roman asukkaiden välillä; palavia kekäleitä viskattiin\nympäri kaupunkia, joka pian syttyi, ja Kapitolium paloi poroksi.\nEnsi aluksi olivat Vitellion puoluelaiset voitolla, ja vastustajien\njohtajat hakattiin maahan. Muutamien päivien kuluttua saapui uusia\nlegioneja, ja hurjan taistelun raivotessa sotilaiden välillä käytti\nroistoväki vuorostaan tilaisuutta rosvotakseen, ryöstääkseen ja\nheittäytyäkseen kaikenlaisiin paheisin. Vihdoin vangittiin Vitellius,\nkun hän yksinään hiiviskeli palatsissaan, ja lyötiin kuoliaaksi;\nsilloin säälimättömästi häntä ilkkui sama roistoväki, joka ennen\noli häntä mitä halveksittavimmalla imartelemisella mairitellut.\nHänen viimeiset sanansa, jotka lausui tribunille, kun tämä häntä\npilkkasi, olivat seuraavat: \"Olinhan minä kuitenkin sinun keisarisi.\"\nVälikertomuksessa puhuu Tacitus uudesta onnettomasta yrityksestä,\njonka Germanit tekivät heittääkseen niskoiltaan romalaisen ikeen.\nNiin suuri oli keisarikunnan sisällinen voima, hallitsijain\nirstailemisista ja kehnosta sotakurista huolimatta. Tekijä antaa\nkuvan tämän kapinan lahjakkaasta johtajasta, Klaudius Civiliistä,\neräästä Batavialaisesta, joka kauan oli palvellut keisarillisissa\nlegioneissa, ja esittää ne puheet, joilla Klaudius koetti yllyttää\neri heimoja, ja samaten myös mitä Romalaiset päälliköt häntä vastaan\nlausuivat.\n\nEdempänä saamme tietää, ettei Vespasianus hätäillyt Romaan\nmatkustaissaan, jossa hänen voitokkaat soturinsa yhä ahdistivat\nVitellion puoluelaisia. Viipyessään jonkun aikaa Alexandriassa\nesiintyi Vespanianus keisarillisena ihmelääkärinä, paransi henkilön,\njonka käsi oli kipeä, ja teki muutaman sokean näkeväksi. Hän kävi\nmyös Serapiin temppelissä, jossa ilmoitti näkevänsä Egyptiläisen\nmiehen makaavan usean päivämatkan päässä sieltä. Tacitus sovittaa\ntähän väliin kertomuksen niistä juhlamenoista, joita noudatettiin\nuuden Kapitoliumin perustuksia laskettaissa, ja jatkaa sitten\nhistoriaansa, selittäen, että Vespasianolle, kun hän vihdoin tuli\nRomaan, oli vaikea tehtävä suoritettavana. Merkittävimmät piirteet\nhänen hallituksessaan olivat hänen yksinkertainen elintapansa,\nsenaatin kunniassa pitäminen, uusien siirtokuntien perustaminen ja\nkirjallisen elämän henkiin herättäminen.\n\nVielä suuremmasta arvosta on meille, mitä Tacitus kirjoittaa\nJuutalaisista ja varustuksista Jerusalemin piiritystä varten.\nMuutamat sanovat, lausuu hän, Juutalaisten polveutuvan Kretalaisista,\nLibyaan asettuneista pakolaisista, toiset taas luulevat heidän\nolevan Egyptistä tullutta liikaväkeä, ja monet vielä pitävät\nheitä Etiopialaisina tai Assyrialaisina. Tacitus esittää sitten\nlyhyesti, kuinka Juutalaiset vaelsivat Moseksen johdolla. Kuusi\npäivää vaellettuaan, jolloin parvi kesyttömiä aaseja opasti janoovia\nlähteille, tulivat he seitsemäntenä maahan, jonne perustivat\nkaupungin ja rakensivat temppelin. Pysyttääkseen itselleen valtaa\nkansan yli määräsi Moses \"tapoja, jotka sotivat kaikkea vastaan,\nmihin ihminen on tottunut\", niin että heillä \"on saastaista se,\njoka meillä (Romalaisilla) on pyhää, ja luvallista se, mitä\nme halveksimme\". Temppelinsä pyhittivät he aasille, joka oli\npelastanut heidät hukkumasta, ja oinas teurastettiin, ikäänkuin\nuhaksi Egyptiläisen Jupiter Ammonin kiusaksi. Myös härkiäkin\nuhrattiin. Sikaa kammosivat he, sentähden että heitä oli vaivannut\nsama ihotauti, kuin näissä eläimissä tavataan. Nälänhädän muistoa\npidettiin eleillä paastolla, ja happamaton leipä oli Juutalaisilla\nmuistona ajasta, jolloin he elivät varastetuista maahedelmistä.\nSeitsemäs päivä määrättiin lepopäiväksi, koska heidän vaivaloinen\nvaelluksensa sinä päivänä loppui; ja kun Juutalaiset siten olivat\nmieltyneet työttömyyteen, pyhitettiin myös joka seitsemäs vuosi\nlaiskuudelle. Juutalaisten omituisuuksina mainitsee Tacitus: että\nhe aina pysyivät yhdessä, olivat hyvin laupiaita keskenään, mutta\nvihasivat kaikkia muukalaisia. Juutalaiset uskovat ainoastaan\n_yhteen_ Jumalaan, sanoo hän, ja häneenkin ainoastaan henkenä. He\npitävät jumalattomana jumalankuvien tekemisen katoovasta aineesta\nja ihmismuotoon. Heidän korkein olentonsa on yht'aikaa ikuinen?\nmuuttumaton ja katoomaton. Sentähden he eivät suvaitse mitään kuvia\nkaupungeissaan, ei edes temppeleissäänkään. He eivät yhdellekään\nkuninkaalle, ei yhdellekään hallitsijalle suo sitä kunniaa. Sen\nvuoksi, että heidän pappinsa puhaltavat huilua, lyövät vaskirumpuja\nja kantavat murattiseppeleitä, ovat jotkut luulleet heidän palvelevan\nBakkoa; mutta siinä he arvaavat päin männikköä, väittää Tacitus,\nsillä Bakkon palvelus on juhlallinen ja iloinen, mutta Juutalaisten\njumalanpalvelus on kauhean synkkä ja kolkko.\n\nHerodeksen ja Agrippan hallitessa, jatkaa Tacitus, oli Judealla\nkuningaskunnan nimi. Sitte yhdistettiin se Syrian provinciaan,\njolloin paljon Juutalaisia vietiin Eufratin rannikoille, ja vihdoin\nhävitti Titus Jerusalemin. Kansa, joka sinne jäi, eli siinä luulossa,\nsanoo hän, että Judean hallitsijat valloittaisivat koko maailman,\nja kuolivat siitä syystä mieluummin kuin lähtivät maastaan.\nVarustukset olivat sentähden rakennetut tavattoman vahvoiksi:\ntorneja oli rakennettu aina 60 jalan korkuisia; temppeli ja sitä\nympäröivät muurit näyttivät lujalta linnoitukselta, ja piiritettyjen\nlukumäärä nousi 600,000 sieluun. Koska kaupungin asema teki rynnäkön\nmahdottomaksi, lähestyivät Romalaiset sitä vallituksilla ja\nmaanalaisilla saartokaivannoilla. Kertomus kaupungin lopullisesta\nvalloituksesta on kuitenkin hävinnyt.\n\nTaciton ensimmäisten kirjoitusten joukkoon luetaan muuten\npuheenvaihtelu _Puhujista_, keskustelun muotoon tehty kyhäelmä,\nkäsittelevä sitä taistelua, jota Neron aikana mitä suurimmalla\nkatkeruudella käytiin niiden välillä, jotka tahtoivat parantaa\nRoman puhetaitoa ja kieltä, ja niiden, jotka todella turmelivat ja\npilasivat molemmat.\n\nNäytteeksi Taciton kirjoitustavasta olkoon lopuksi luku hänen\n\"Aikakirjoistaan\".\n\n\"Kun Brutus ja Kassius olivat lyödyt ja tasavalta aseeton; kun\nPompejus oli joutunut tappiolle Sicilian luona, kun Lepidolta oli\nriisuttu aseet, Antonius murhattu, ja juutalaisellakaan puolueella ei\nollut jälellä muuta johtajaa kuin Caesar (Augustus) -- luopui tämä\ntriumviri-nimestä, esiintyi konsulina ja tyytyi tribunin valtaan,\njoka tarkoitti kansan turvaamista. Mutta saavutettuaan sotamiesten\nsuosion lahjoilla, kansan ruokavaroilla ja taivutettuaan kaikkien\nmielet puoleensa rauhan suloisuudella, kohosi hän vähitellen yhä\nkorkeammalle, anastaen itselleen senaatin ja virkamiesten vallan,\nja sai sen ilman mitään vastarintaa, sillä rohkeimmat ylimykset\nolivat kaatuneet sodissa tai joutuneet proskriptionin uhreiksi; muut\nkohotettiin varallisuuteen ja kunniavirkoihin, aina sen mukaan, missä\nmäärin olivat orjuuteen alttiita ja, vallankumouksesta rikastuneina,\npitivät silloista turvallista tilaa entistä metelistä aikaa\nparempana. Maakunnatkin hyväksyivät tämän asiain järjestyksen, sillä\nmahtavien puoluetaistelujen ja virkamiesten ahneuden tähden olivat\nhe ruvenneet epäilemään senaatti- ja kansanhallitusta ja jääneet\nlain turvaa vaille, koska väkivallalla, juonilla ja rahoilla lait\nsaatettiin tehottomiksi.\"\n\nLoppu.\n\n\n\n"]