[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fcHI1PX6v1xKIVCBgnUR2yDvU3s9EDfj8mE5fGl0n-gI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1221,"Turun linna","Jahnsson, Adolf Waldemar",1841,1894,"1221-jahnsson-adolf-waldemar-turun-linna","1221__Jahnsson_Adolf_Waldemar__Turun_linna",null,"tietokirja",[],[],"fi",1867,4875,31663,false,51159,[22,23],"Castles -- Finland -- Turku","Turun linna (Turku, Finland)",[25,26,27],"History - Early Modern (c. 1450-1750)","History - European","History - Medieval/Middle Ages","\"Turun linna\" by Adolf Waldemar Jahnsson is a historical account written during the mid-19th century. The book explores the history and significance of Turku Castle, tracing its origins and the various historical events that took place there, particularly during the medieval and early modern periods in Finland. It delves into the themes of power, conflict, and the transition of rule in the region, making it a comprehensive exploration of an important landmark in Finnish history.  The narrative begins by recounting the construction of Turku Castle and the context of its establishment around the 12th century, during King Eerik's reign, emphasizing its role in the spread of Christianity in Finland. The book highlights the struggles for power between different factions, including the Swedes and Danes, and the internal conflicts that marked the region's history, such as the infamous Kalmar Union and subsequent rebellions. Through captivating anecdotes, Jahnsson depicts the lives of notable figures associated with the castle, including bishops and kings, ultimately painting a vivid picture of Turku Castle's importance as a symbol of authority and its transformation over the centuries. (This is an automatically generated summary.)",[],206,"Länsisuomalaisten toimittamaan Penni-kirjastoon kuuluva teos esittelee Turun linnan historiaa ja merkitystä. Se kuljettaa lukijan Aurajoen rannoille ja linnan muurien suojiin kertoen alueen kehityksestä sekä linnassa vaikuttaneista historiallisista henkilöistä, kuten kuningas Eerikki XIV:stä.","A. W. Jahnssonin 'Turun linna' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1221.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksensuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","TURUN LINNA\n\nKirj.\n\nA. W. J. [Adolf Waldemar Jahnsson]\n\n\nLänsisuomalaisten toimittama\n\nPenni-kirjasto Suomen kansalle 2.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomal. Kirjal. Seuran kirjapainossa,\n1867.\n\nP. Th. Stolpen kustannuksella.\n\n\n\n\n\n\n        Wähästä paljo tuleepi,\n        Kipinästä tuli syttyy.\n\n\n\n\nLieneeköhän yhtään Suomen maan asukasta, joka ei kumminkin nimeksi\ntunne vanhaa Turun kaupunkia? Tuskin kyllä. Historiamme lehdeillä on\nsen kaupungin nimi niin usein mainittu, että siitä varmaan voimme\npäättää tässä seudussa tapahtuneiden seikkojen olleen siitä arvosta,\nettä kumminkin paikkakunnan nimi on levinnyt joka mökkiin maassamme.\nSiis, lukiani, lähdeppäs ajatuksillas muassani hetkeksi tälle\npaikkakunnalle, niin saamme yhdessä nähdessämme muistoja vanhoista\najoista antaa mielemme rientää kuluneisin päiviin. Ehkä voivat\nentismuistot edes vähänkin meitä miellyttää.\n\nSuomen lounaisessa osassa virtaa hiljain pohjasta etelään Aurajoki.\nAlkain Pöytyän saloista (metsistä) on se ensin suuren ojan näköinen,\nvaan levenee sitte vähittäin, kunne se kuusi penikulmaa kuljettuansa\nkohtaa meren aallot tullessaan kapeaan lahteen, joka nykyään kantaa\nLinnanaukon nimeä. Juuri matkansa perille pääsemäisillään jakaa se\nkahteen osaan Turun kaupungin. Turun komea tuomiokirkko kohottaa\nkorkeat muurinsa sen itäisellä rannalla ja missä se rientää meren\nsyliin, siellä sen läntisellä puolella vanhan Turun linnan valkoiset\nmuurit kertovat satunsa kuluneista vuosisadoista; ajoista, jolloin\nmaamme mahtavimmat miehet asuivat linnan nyt jo suurimmaksi osaksi\nhävinneissä saleissa.\n\nNoin vuonna 1157, siis näeppäs jo monta ihmisikää sitte, oli sillä\nseudulla, jossa linna nyt seisoo, vilkas liike. Auran joki tosin\nsilloin jo vierteli mutaista (savista) vettänsä Linnanaukkoon, mutta\nkomeita kartanoita sen rannikoilla olisi silmäsi turhain\netsinyt. Tuskin olisit nähnyt mökkiäkään, missä Turun kaupunki nyt\nylpeilee katuinensa ja huonerivinensä. Kukkulat ja avarat laksot\nolisivat ainoastansa kohdanneet silmiäsi. Ainakaan et olisi voinut.\naavistaa, että niinkin komea kaupunki kuin nykyinen Turku tässä oli\nsyntyvä. Mutta, arvelet, mikä sitte oli syynä siihen liikkeesen, josta\npuhuin. Saatpa kuulla.\n\n    Kaks oli pyheä miestä\n    Kaksi kansan ruhtinasta\n    Ristiveljeä jaloa;\n    Yksi kasvoi Ruotsinmaalla,\n    Toinen maalla vierahalla.\n    Lapsi maalta vierahalta\n    Se on Hämeen Henterikki,\n    Waan joka Ruotsissa yleni,\n    Se on Eerikki ritari,\n    Ruotsin kuuluisa kuningas?\n\nNäin tietää eräs kansanruno puhua. Ja sen sanat ovatkin todet. 1150,\nnäet, nousi Ruotsin kuningas istuimelle _Eerikki_, joka oli yhdeksäs\nsamalla nimellä Ruotsin kuninkaista. Noustessansa valtaistuimelle\nvannoi hän sen valan, että hän oli lähtevä sotaan Kristin uskon\npuolesta ja maan vihollisia vastaan. Tähän aikaan oli halu suuri\nihmisissä lähteä tälläiseen sotaan Kristinuskoa levittämään ja papit\nsaarnasivat, että se, joka otti osaa tälläiseen retkeen, sai\nsuurimmatkin syntinsä anteeksi; ken sodassa kaatui, se meni oikotietä\ntaivaasen. Ruotsi ei ennen tätä aikaa voinut olla juuri mieltynyt\nSuomalaisiin, sillä Suomalaiset naapurinsa muistuttivat heitä usein\nikävällä tavalla elossa olemisestansa. Esi-isämme, näet, usein kävivät\nryöstöretkillä Ruotsin rannikoilla ja toivat paljon ryöstettyjä\naarteita kotiinsa, niin että moni Ruotsalainen ei heille \"tervetultua\ntoiste\" toivottanut. Paitsi sitä siis, että kuningas Eerikki 9:s paloi\nhalusta itse kristinuskon levittämiseen, niin näki hän myös voivansa\nSuomalaisia voittamalla ja kastamalla estää näiden ryöstöretkien\nuudistamista. Hän lähti siis kuin lähtikin niinkuin arvellaan v. 1157\nmonen mahtavan miehen seurassa, joista pispa Hentrikki Englantista\nsyntyisin on mainittavin, Oolantin meren ylitse Suomeen. Hän laski\nväkensä maalle Aurajoen suussa ja Suomalaisia oli siinä häntä\nvastaanottamassa. Wilkas tappelu syntyi; paljo väkeä kaatui,\nSuomalaiset joutuivat häviölle ja niiden, jotka tappelusta pääsivät\nhengissä, täytyi antaa kastaa itsensä nykyisen Turun vieressä olevassa\nKupittaan lähteessä. Tälläinen on Ruotsin vallan ja Kristinuskon alku\nmaassamme.\n\nMutta sillä että muutamat Suomalaiset väkisin olivat kastetut ei vielä\npitkälle päästy. Pakanuus oli juuritettava ulos mielistä ja kristin\noppi istutettava sydämiin pakanuuden siaan. Tässä työtä monelle\nmiespolvelle. Pispa Hentrikki on ensimmäinen, joka tähän työhön uhrasi\nvoimansa ja -- henkensä. Eräs Suomalainen talonpoika Lalli nimeltä\nkatkaisi piaan hänen vaikutuksensa, koska tappoi hänen Köyliön\njärvellä, mutta kunnioitettavan pispan muistoa ei voi mikään saattaa\nunohduksiin, niin kauvan kuin Suomen kansa hengissä pysyy. Woidaksensa\ntätä kääntämisen työtä pitkittää täytyi Ruotsalaisien pitää sotavoimia\nmaassa, sillä Suomalaisten mielet olivat niin juurtuneet vanhoihin\noloihin ja uskoon, että voiton saatuansa kohta olisivat luopuneet\nRuotsalaisten heille pakoittamasta vallasta ja uskosta. Päätettiin siis\nrakentaa linna Ruotsin vallan pysyttämiseksi maassamme ja paikaksi,\nmihin linna oli rakettava, valittiin niemi Aurajoen suussa. Tämä on\nnykyisen Turun linnan synty. Sinä, lukiani, joka olet kuullut tykkien\npauhinaa, olet kuullut, minkä mahdottoman voiman ampuneuvot ovat\nitselleen anastaneet, niin ettei harmaat vuoretkaan enää ole vakaat\nolostaan, ehkä hymyilet katsellessasi linnan muuria ja ajatellessasi,\nettä ne ovat raketut sotavarustukseksi, mutta se, joka eli siihen\naikaan, ainakin ne nähdessään suuresti ihmetteli niiden mahdotonta\nvahvuutta. Ei paljo aikoja kulunutkaan, ennenkuin Turun linnaa\npidettiin ruotsin vallan vahvimpina. Mutta niin ajat muuttuvat. Ruutin\nkeksintö ja ampuma-asetten parantaminen vaikutti, että linna menetti\ntämän suuren arvonsa ja vihdoin jätettiin se korjuutta, niin että aika\nvapaasti sai tehdä hävittävää työtänsä, josta nykyinen linna antaa\nikävimpiä todistuksia.\n\nNykyisen linnan kaikki muurit eivät ole raketut samaan aikaan, vaan me\nvoimme eroittaa vanhan ja uuden linnan. Wanha linna on suurimmaksi\nosaksi rakettu harmaasta kivestä. Sen rakentaminen aloitettiin,\nniinkuin jo olemme maininneet, Eerikki kuninkaan aikoina. Uusi linna on\nluultavasti 400 vuotta nuorempi ja on rakettu tiilikivistä vanhan\nlinnan itäiselle puolelle, ja on vanhaa linnaa paljoa matalampi.\n\nEnsimäiset vuosisadat linnan olosta peittää suuri pimeys. Ainoastansa\nmuutama säde välkkyy tästä pimeydestä. Sen harmaat muurit, jotka ovat\nainoat jälelläolevat todistajat silloisesta elämästä, eivät virko\nmitään, ehkä mitä heiltä kysyisimme, ne vaan vakaina muistuttavat meitä\nitestänsä. Wasta kuudennentoista sadan alkaessa rupee pimeys antamaan\nperää ja tarkemman tiedon aamurusko koittamaan.\n\nWuodesta 1397 vuoteen 1521 kesti niin kutsuttu \"Kalmarin yhteys\", joka\nnimi sai syntynsä siitä, että _Kalmar_-nimisessä kaupungissa\nRuotsinmaalla ensinimitettynä vuonna päätettiin yhdistää Tanskan,\nNorjan ja Ruotsin maat yhden hallitsian valtaan. Tarkoitus oli siten\nsaada yksi vahva, yhtäpitävä valta, sen siaan että ennen oli ollut 3\npientä, keskenänsä usein riitelevää valtaa. Tarkoitus oli hyvä ja\nkaunis, mutta seuraus -- sitä huonompi. Tämän päättäjät unohtivat,\nettei kansoja niin yhdistetä ainoastansa sen kautta, että muutamat\nkokouksessa niin päättävät. Sen siaan että näiden 3 vallan olisi tullut\nyhdistää miekkansa yhteistä vihollista vastaan, niin he käänsivät ne\ntoistensa rintoja kohti ja antoivat niiden juoda heidän verta, joiden\nkanssa kokouksessa olivat määrätyt yhdessä elämään. Sentähden olikin\nheillä milloin yksi kuningas, milloin kaksi, kunnes vihdoin\nmainio Kustaa Waasa kokonansa särki yhteyden, nerollansa ja\nurhoollisuudellansa hankittuaan itsellensä Ruotsin hallituksen.\n\nKalmarin yhteyden aikana oli Turun linnakin monta kertaa nähnyt eri\nvalloittajoita. Milloin oli se Ruotsalaisien, milloin Tanskalaisien\nkäsissä. Wuonna 1520 yhdisti ankara mies nimeltä _Kristian_ taas\nTanskan ja Ruotsin vallat. Tehdäksensä kaiken vastustuksen valtaansa\nvastaan mahdottomaksi antoi hän käskyn palvelioillensa tappaa kaikki\nmahtavat miehet. Suomessakin katkaistiin miekalla monen korkeasäätyisen\nmiehen kaula. Julmuutensa teki valtansa kammotuksi ja vihatuksi,\njonkatähden Ruotsalaiset Kustaa Waasan johdon alla yhdistyivät ajamaan\nmaasta pois tätä valloittajaa. Kustaa Waasan päänkin oli Kristian\nmäärännyt otettavaksi, mutta Kustaa Waasa pääsi vainoojiansa pakoon,\nehkä kyllä usein oli vähässä, ettei joutunut heidän kynsiinsä. Pari\nvuotta kului, ennenkuin Tanskalaisien kokonansa täytyi jättää Ruotsin.\nPisimmän aikaa vastustivat Kustaa Waasaa Tukholman pääkaupunki ja --\nTurun linna. Turun linnan päälliköksi oli Kristian määrännyt erään\nkovan mutta urhoollisen miehen nimeltä _Tuomas Wolf_ (Saksan sana Wolf\non suomeksi susi, jotenka nimi oli miehelle hyvin sopiva). Lopulla\nv. 1521 lähetti Kustaa Waasa pienen sotavoiman Suomeen eritenkin\nhätyyttämään Turun linnaa. Aatelismiehet näillä seuduilla ja Turun\nviimeinen katolilainen pispa _Arvid Kurk_ kääntyivät kohta\nRuotsalaisien puolelle, mutta linnaa ei leikillä saatu. Kerran kun\nRuotsalaiset eivät voineet mitään aavistaakaan, hyökäsi Tuomas Wolf\nsotamiehineen linnasta ulos heidän päällensä, tappoi ison joukon heitä\nja otti muutamia vangiksi. Pelättääksensä niitä, jotka kouristansa\npääsivät, antoi hän tappaa muutamia vangistansa ja panna heidän\nruumiinsa riippumaan linnan muurien päälle. Seuraavan vuoden alussa\nantoi Kristian taas käskyn ottaa hengiltä pois muuttamia korkeasukuisia\nmiehiä ja Tuomas Wolf oli valmis ja mielukas kuulemaan hänen käskyänsä.\nTurun linnan muurien sisässä kaatui monen miehen pää. Yksi mies,\nnimeltä _Erik Fleming_, joka sittemmin tuli hyvin mainioksi mieheksi,\npelasti kuitenkin viekkaudella henkensä. Hän oli olevinansa\nTanskalaisien harras ystävä ja petti siten päällikön. Eräänä päivänä\nFleming, näet, sanoi Wolf'ille: \"linnassa on joukko Ruotsalaisia,\njoista ei meillä ole mitään hyötyä; sallippas minun viedä ne\nRuotsalaisia vastaan ja anna minulle sen verran Tanskalaisia, että\nvoin pitää ne kurissa\". Wolf arveli keinon olevan varsin hyvän ja antoi\nFlemigin tehdä, mitä tahtoi. Mutta Fleming oli jo ennen antanut linnan\nulkopuolella oleville Ruotsalaisille sanan, niin että nämät ojeti\nolivat valmiit hyökäämään Tanskalaisien päälle, jotka siis joutuivat\nsurman kitaan, mutta Fleming ja hänen Ruotsalaisensa pääsivät vapauteen\neikä mielensä tehnyt enää linnaan palata. Wasta Elokuussa 1523 saivat\nRuotsalaiset linnan valloitetuksi, mutta sitä ennen oli jo kuitenkin\nTuomas Wolf saanut surmansa. Kesällä v. 1522 lähetettiin, näet, Wolf\nRuotsiin viemään ruokavaroja Tanskalaisille Tukholmaan ja hän purjehti\nestämättä yli Oolannin meren. Kun hän tuli Ruotsin puolelle\nFurusuntiin, niin lähetti hän yhden aluksen edellä tiedustelemaan,\nolisiko laita vaaratta. Eerikki Fleming, joka oli yhden niemen takana\nväijyksissä, otti aluksen miehet vangiksi ja pani alukseen Ruotsalaisia\nTanskalaisien vaatteisin puettuja miehiä ja lähetti sen takaisin.\nTuomas Wolf sousi sitä vastaan veneellä ja kysyi: \"mitä kuuluu?\"\n\"Kaikki on hyvin\", vastattiin ja Wolf astui jo kiiruusti yhdellä\njalalla alukseen. Samassa huomasi hän petoksen ja aikoi hypätä takaisin\nveneesensä, mutta Ruotsalaiset estivät hänen hyppäämästä, ottivat hänen\nvangiksi ja purjehtivat kaikessa hiljaisuudessa takaisin salmeen\nsisään. Suomalaiset laivat, jotka eivät petoksesta mitään tienneet,\nluulivat Wolfin vaan johtavan laivoja ja purjehtivat perässä, mutta kun\npääsivät pienen matkan sisälle salmeen, piiritti Kustaa Waasan laivasto\nheidät ja otti kaikki vangiksi. Wolf oli Kustaa Waasan niin\nvihoittanut, että Kustaa Waasa määräsi hänen hirtettäväksi. Hän\nhirtettiinki erääsen tammeen, Kun hän näki valmistukset hirttämiseensä,\nharmitti se häntä kovasti, ettei hänelle suotu sitä kunniaa, että olisi\nsaanut hampuista tehtyä nuoraa kaulansa ympäri, vaan oli hirtettävä\nniinistä tehdyllä nuoralla.\n\nSamana vuonna kuin Turun linna oli myös Tukholma tullut Ruotsalaisien\nvaltaan ja Kustaa Waasa oli siis pelastanut maansa. Kiitolliset\nkansalaiset koroittivat hänen kuninkaaksi ja 37 vuotta hallitsi hän\nviisaudella Ruotsin ja Suomen kansaa, kunnes hän v. 1560 hiljaisesti\nnukkui kuoleman uneen. Ruotsin kuningasistuimelle nousi vanhin poikansa\n_Eerikki_, joka oli 14:sta samannimisistä Ruotsin kuninkaista. Nyt\nalkoi taas sisällinen, hävittävä sota, sillä kuninkaalla oli 3 veljeä,\njoille isänsä oli antanut osia valtakunnasta sillä toivolla, että\nveljellinen rakkaus voisi estää kaikki eripuraisuudet ja riidat ja\ntehdä nuoremmat veljet kuninkaalle alamaisiksi. Mutta siinä toivossaan\nhän kovin pettyi, sillä tämä jako oli monien onnettomuuksien alku ja\nsynty. Kustaa Waasan toinen poika herttua _Juhana_ oli saanut\nSuomenmaan osallensa jo isänsä eläessä, kuitenkin sillä ehdolla, että\nolisi kuninkaalle uskollinen alamainen. Jo isän elinaikana osoitti\nJuhana, että hänellä oli hyvä halu päästä tästä alamaisuuden\nvelvollisuudesta. Waikka hankkeensa tekivät isällensä monen\nmurhepäivän, niin isä kuitenkaan ei ymmärtänyt estää sitä pahaa, joka\nuhkasi sen kautta, että nuoremmille pojillensa annettiin niin suuri\nvalta. Eerikin kuninkaaksi tultua syttyi kytevä kipinä ilmituleen.\nJuhanalla ei ollut halua ensinkään kuulla veljensä käskyjä; se näkyi\nselvästi monesta käytöksestänsä. Ettei tämä juuri ollut kuninkaan\nmieleen on helppo ymmärtää. Kuninkaan neuvonantajien kuiskutukset hänen\nkorviinsa sen lisäksi ja muutama muu seikka synnyttivät kuninkaassa\npäätöksen ryhtyä väkivaltaan, kun ei muu auttanut. Jo v. 1563\nlähetettiin sotavoimaa Suomeen. Juhana, joka kyllä voi aavistaa, mikä\nkäytöksensä seuraus olisi, oli myöskin varoillaan. Hän antoi\nherttuakuntansa asujamet vannoa uskollisuuden valan hänelle ja varusti\nTurun linnaa. Heikin markkinoilla, jolloin hän oli kutsuttanut kansaa\nkokoon Turkuun, piti hän Turun torilla puheen kansalle, jopa -- jota\ntuskin voit aavistakaan -- Suomen kielellä, ainoa kerta jolloin Suomi\nhallitsian suusta on kaikunut kansalle. Juhanalla oli lapsuudessansa\nollut opettajana Suomesta syntyisin mies joka varmaanki oli opettanut\nhänelle Suomen kielen. Puheessaan hän kovasti moitti veljensä Eerikin\nhallitustoimia eikä pitänyt suurta lukua totuudesta, vaan syytti\nEerikkiä monesta seikasta, joissa ei ollut alkuakaan. Hän esimerkiksi\nmainitsi, että Eerikki ylenkatsoi ymmärtäviä miehiä ja että\nneuvonantajansa olivat nokikolari- ja suutaripoikia, että hän oli\nvihoittanut Wenäläiset, jotenka he ensi suvena aikoivat tulla\nhävittämään ja ryöstämään Suomeen j.n.e. Lopuksi pyysi hän Suomalaisten\napua veljensä vääryyttä ja väkivaltaa vastaan; joka apu olisi oleva\nhyödyksi itse Suomalaisille. Suomalaiset, jotka uskoivat herttuan\nsanat, huusivat yhtä suuta, että olivat valmiit auttamaan ja uudistivat\nuskollisuuden valansa herttualle.\n\nJuhana oli nainut Puolasta kuninkaan tyttären nimeltä _Katariina_, joka\noli luonteeltaan hyvin vireä ja innokas nainen ja harras katolilainen.\nHän sai miehensäkin kääntymään tähän uskoon. Katariinan nimeä kantaa\nvielä tänäpänä mainion kaunis lakso virstan matkaa linnan kaakkoisella\npuolella ja leveä paasi samassa paikkaa meren rannalla on ollut pöytänä\nhänelle, kun hän hovineitsyjensä kanssa oli täällä huvittelemassa\nitseänsä. Koska siis _Juhana_ oli niin likeinen Puolan kuninkaan\nsukulainen, toivoi hän saavansa apua sieltä; joka hänelle luvattiinkin.\n\nMutta ennenkuin jatkamme sotaretkemme, käykäämme hetkeksi katselemaan\nlinnan sisäpuolta ja oloja siellä. Jos olisit tähän aikaan tullut\nlinnan saleihin, niin tuskin olisit luullut olevasikaan Suomessa.\nHuoneitten seinät, näet, olivat peitetyt kalliilla vaatteilla, laattiat\nmonenkarvaisilla matoilla, huonekalut arvaamattoman komeat, useammat\nniistä tännetuodut kaukaisista maista. Ainakin hämmästyt, jos luettelen\nsinulle herttuan palvelioita, joita siihen aikaan kutsuttiin\n\"virkamiehiksi\". Wuonna 1559 luetellaan niistä ajoista säilytetyissä\nkirjoissa palkkaa saavia \"virkamiehiä\": 24 pyssymiestä, 13 nikkaria, 9\nmuurimestaria, 29 laivantekiää, 3 lasimestaria, 3 sahaajaa, 1 sorvari,\n5 nuorantekiää, 2 teurastajaa eli lahtaria, 9 nuottamiestä, 3\npursimiestä, 8 seppää, 3 oluenpaniaa, 5 kokkia, 3 tynnyrintekiää, 3\ntiilintekiää, 5 kintaitten (vanttujen) tekiää, 3 rahantekiää, 5\ntavarain kirjoittajaa, 14 kamarikirjuria, 3 ankeriasten kalastajaa, 3\nportinvartiaa sekä joukko yksityisiä, joista yksi oli -- \"koirien\npäämies\". Ja ajatteleppas sitä hetkeä, jolloin vieraita likiseuduilta\noli koossa. Silloinpa palvelioita vilskui joka tahoilla, ja pöydät\noikein uupuivat herkkujen alle. Kerran esimerkiksi oli pöydällä vaan\nkalaruuissa \"nahkiaisia, lohta, siikaa, lohen mätiä, silakkaa,\nsäynäviä, lahnaa, ahvenia, särkiä, kuoreita ja ankeriaita\". Ulkomaan\nviinat oikein tulvasivat virtoina. Usein pyöri myöskin musiikin\nsoidessa mitä kalliimpiin vaatteisin puettuja naisia ja miehiä tanssin\npyörteessä ympäri lattiaa. Kuultiinpa linnassa silloin Suomenkieltäkin.\nTapahtuipa kerran niinkin, että herttua päätti kirjoituttaa Ranskan\nkuninkaalle -- Suomeksi. Mutta nämät ilopäivät eivät kestäneet kauvan.\nKanuunain pamaukset ja kuulain viuhu ajoivat ilon ja riemun pakoon ja\ntämän jälkeen ei linna milloinkaan enää ollut niin monen mahtavan\nmiehen asuinsia eikä sen saleissa enää sellaista prameutta nähty.\n\nToukokuun keskipaikoilla rupesi Eerikin sotaväki sekä mereltä että\nmaalta ahdistamaan linnaa, mutta linnan väki puolusti sitä\nurhoollisesti. Kuningas lähetti yhä Ruotsista lisäväkeä, mutta apua\nJuhanalle Puolasta ei kuulunutkaan, jotenka linna viimein joutui hyvin\nahtaalle. Sanoma käy, että Eerikin sotaväki, turhain kauvan aikaa\nahdistettuaan linnaa, keksi seuraavan petollisen sotakeinon. Wähän\nmatkaa linnasta lounaan päin on pieni saari, joka nyt sai nimensä, jota\ntänäpänäkin vielä kantaa, Hepokari. Eerikin sotamiehet, näet, pikisivät\nja tervasivat hevosen ja sytyttivät sen palamaan. Hevonen rupesi\nhädissänsä täyttä laukkaa juoksemaan ympäri saaressa. Linnanväki näki\ntämän ja juoksi kaikki yhdelle puolelle katselemaan tätä ihmettä. Mutta\nsillä aikaa karkasivat Ruotsalaiset maan puolelta linnaan ja saivat\ntäten linnan valloitetuksi Elokuun 12:na. Herttua Juhana vaimoneen,\npalvelioineen ja puolustajineen joutui vangiksi ja vietiin Ruotsiin.\n\nKuusi vuotta on taas kulunut, kuusi kovaa vuotta. Matalassa ja ahtaassa\nhuoneessa Turun linnan muurien sisässä, johon päivän valo ei paljoa\npääse sisälle, koska huonessa on ainoastansa yksi pieni akkunareikä ja\nsekin soukkaa käytävää päin, käy rauhatonna edes takaisin pitkäläntä\nmies, jonka siniset silmät ja yksivakaisen otsan milloin epälyksen ja\nkalvavan omantunnon pilvet peittävät, milloin hartauden ja toivon\nsäteet valaisevat loistain näiden pilvien läpitse ja vähäksi aikaa\nkarkoittain ne. Käytävässä olevan vartian asetten ja askelten ääni\nkaikuu yhä korvissaan ja muutama auringon säde, joka käytävän muurista\nheijastaa matalaan kamariin, muistuttaa vapaudesta, jota kerran hänkin\nnautitsi. Uskotkos minua lukiani, jos sanon, että tämä mies oli --\nkuningas _Eerikki_ 14:sta. Niin ajat muuttuvat. Kuninkaan korkealta\nkunniaistuimelta linnan pimeyteen on usein vaan yksi askel. Woitko\naavistaa, mitkä tunteet kuohuvat miehen rinnassa, jonka käskyjä yhtenä\npäivänä kuulevat tuhannet ja jota toisena päivänä valtakunnan alhaisin\nsotamies käskee, jota yhtenä päivänä prameisin vaatteisin puetut\npalveliat joka taholla kumartavat ja mairielevat, mutta joka toisena\npäivänä on niin hylättynä, ettei hänellä ole ainoatakaan, jolle voisi\nmielensä ilmoittaa, jolta voisi tuskissaan lohdutusta saada, ei kirjaa,\njonka lukemisella voisi aikaansa kuluttaa, ei kynää, jolla voisi\npiirtää kuohuvat tunteensa ja ajatuksensa. Kun Eerikki elokuun lopussa\nv. 1563 sai kuulla, että veljensä _Juhana_ oli vangiksi joutunut Turun\nlinnassa, aavistiko hän silloin, että muutaman vuoden perästä Juhana\noli kuningas, hän vaivainen vanki -- Turun linnassa? Tuskin kyllä.\n\nKun Juhana oli viety vankina Ruotsiin, suljettiin hän kuninkaan\nkäskystä \"Gripsholm\" nimiseen linnaan, jossa 4 pitkää vuotta istui.\nEerikki, joka luonnoltaan oli äreä ja pikainen vihaan, kuulteli myöskin\nusein huonojen neuvonantajien puhetta ja teki sentähden monen työn,\njoka ei hallituksellensa kunniaa tuottanut, vaan sitä vastaan vieroitti\nyhä enemmän kansan mielen hänestä. Wihdoin antoi hän miekkansakin\nmaistaa viattoman miehen verta. Pikainen katumus seurasi nyt niinkuin\nusein ennenkin työtänsä, jonka vihan vimmassa teki. Raskasmielinen\nluontonsa muuttui tästä niin synkäksi, että hän muutaman ajan\nmielipuolena kuljeskeli milloin missäkin, jättäen hallitustoimet\nsikseen. Herättyänsä näistä hourauksista antoi hän mahtavien\nsukulaisien pyynnöstä Juhanalle vapauden ja sovinto tehtiin veljien\nvälillä, joka kuitenkaan ei kestänyt kauvan. Eerikki heittäysi taas\nmalttamattoman luontonsa valtaan ja entiset julmuudet uudistettiin.\nSeurauksena siitä oli, että veljensä Juhana ja Kaarlo nostivat kapinan\nhäntä vastaan, ottivat hänen vangiksi ja panivat hänen pois\nhallituksesta, johon hänen siaansa Juhana nousi. Tämä tapahtui v. 1568.\nEnsin salvattiin Eerikki Tukholman linnaan, mutta muutettiin sitte\nTurkuun v. 1569. Täällä hän oli kaksi vuotta, kunnes hän taas\nmuutettiin Oolantiin Kastelholman linnaan ja sieltä muutaman kuukauden\nperästä Ruotsiin, jossa oli vangittuna milloin missäkin linnassa,\nkunnes häntä veljensä käskystä vaadittiin ottamaan myrkkyä, josta kuoli\n1577. Juhanan julmuus veljeänsä kohtaan on inhoittava. Eerikki, näet,\npidettiin hirmuisen kovassa vankeudessa. Päällikkö Turun linnassa\nesimerkiksi pyysi rautaa ja kuparia Ruotsista, saadaksensa niistä\nteettää kahleita Eerikille. Eerikki oli hyvin mieltynyt soitantoon ja\nlukuun, mutta kaikki soittokalunsa ja kirjansa, jopa pyhä raamattukin,\nvtettiin häneltä pois. Hänen täytyi kirjoittaa tikulla ja musteena\nhänellä oli vettä, johon nokea oli sekoitettu; ruokansa oli usein aivan\nhuono ja monasti sai hän maata kipeänä ilman hoidotta ja lääkkeittä.\n\nJuhana, joka Eerikin jälkeen tuli kuninkaaksi, sai kuolinpäivänsä\nsaakka v. 1592 istua kuningasistuimella, mutta hänen kuoltuansa syntyi\ntaas sisällinen sota ilmituleen. Juhanan poika _Sigismund_ oli jo ennen\nisän kuolemaa valittu Puolan kuninkaaksi ja isän kuoltua oli hän siis\nkahden valtakunnan kuningas. Hän oli nuoruudestansa asti kasvatettu\nkatolilaiseen uskoon ja oli sentähden mieltynyt siihen. Ruotsin papisto\nja ylhäiset, peläten, että tästä oli syntyvä suuria vahingoita ja\nhaittoja uskonnolle, päättivät kokouksessa, että luteerilainen usko\naina oli oleva pysyväinen Ruotsissa ja että kuninkaan oli lupaaminen\nmyöntää tämä, ennenkuin hän kruunattaisiin kuninkaaksi. Sigismund teki\nkauvan vastusta, ennenkuin hän suostui siihen, ja sittekin osoitti hän\nperästäpäin, ettei hän aikonut pitää lupaustansa. Muutenkin olivat\nhallitustoimensa sellaiset, että ne loukkasivat Ruotsalaisia, niin että\nhän tuli vihatuksi. Setänsä herttua _Kaarlo_ hiilutti myös tätä\ntytymättömyyden valkeata, niin että viimein Sigismund, ollessansa\nPuolassa, eroitettiin hallituksesta ja Kaarlo herttua valittiin\nkuninkaaksi. Sigismundilla oli kuitenkin monta puolustajaa, niin että\nKaarlon oli ensin heidät voittaminen, ennenkuin hän sai kaikki\nvaltakunnan osat valtaansa. Pahin ja väkevin vastustajansa oli _Klaus\nFleming_, jonka Sigismund oli määrännyt Suomen maaherraksi. Tämä oli\nurhoollinen mutta kova mies, joka itse kohteli Suomen talonpoikia\njulmasti, eikä estänyt sotamiehiänsä heitä vielä julmemmasti\nkohtelemasta. Talonpojat valittivat usein Ruotsin neuvoskunnalle ja\nKaarlo antoi käskyjä Flemingille tämän estämiseksi, mutta Fleming, hän\nkun oli uljas mies, ei ottanut näitä käskyjä korviinsakaan, vaan sanoi\nainoastansa tottelevansa kuningasta, jonka nimi oli Sigismund. Wihdoin\nottivat talonpojat onnensa omiin käsiinsä ja nostivat kapinan Flemingiä\nvastaan. Hirmuinen sota syntyi, joka on tuttu _Nuijasodan_ nimellä.\nSodassa luullaan kaatuneen noin yksitoista tuhatta talonpoikaa.\nFleming, jolla oli tottuneita sotamiehiä, pääsi voitolle ja Suomen\ntalonpoikien täytyi siis väkisenki myöntyä Flemingin käskyihin. Tämä\ntapahtui v. 1597. Samana vuonna kuoli Fleming. Sanoma kävi kansassa,\nettä joku oli noitunut hänen kuoliaksi. Hänen kuoltua määräsi Sigismund\n_Arvid Stålarmin_ sotaväen päälliköksi. Hän vetäysi sotamiehineen Turun\nlinnaan ja rupesi sitä varustamaan. Härkiä ja lehmiä tuotiin linnaan\nlikiseudulta, ynnä rukiita, olkia y.m. jopa myllynkiviäkin, jotenka\nvoitaisiin jyvät jauhaa. Kaikki väki kutsuttiin kokoon ja kysyttiin,\ntahtoivatko olla kuningas Sigismundille uskollisia ja urhoollisesti\npuolustaa linnaa. Suullansa tosin melkein kaikki tämän lupasivat, mutta\nmonen sydän oli herttuan puolella. Yksi, joka ei luvannut sotia\nherttuaa vastaan, tapettiin, jonkatähden muut eivät uskaltaneet\nilmoittaa ajatuksiaan.\n\nWielä samana vuonna suvella tuli herttua itse sotaväen kanssa laivoilla\nSuomeen. Stålarm, joka ei voinut uskoa, että Kaarlo, jolla ainoastansa\noli huonoja ja pieniä sotalaivoja, uskaltaisi niillä tulla Suomeen, oli\nlaiminlyönyt kaiken laivastonsa varustamisen. Kaarlon laivat\npurjehtivat sentähden estämättä likelle Turun linnaa, mutta linnasta\nampuminen esti häntä viemästä laivansa jokeen. Hän pani sentähden\nväkensä maalle vähän matkaa kaakkois-puolla linnaa ja aikoi maata\nmyöden mennä linnaa hätyyttämään. Linnanväki, joka näki hänen\naikomuksensa, lähetti sotamiehiä kanuunilla häntä ottamaan vastaan\nTurun kaupunkiin. Arvid Stålarm johti niitä. Nykyisessä Uudenmaan\ntullissa tulivat sotaväet yhteen, mutta Kaarlon väki ei kauvan\nampunutkaan, ennenkuin Stålarm miehineen vetäyi takaisin ja rupesi\nmatkaamaan Hämettä päin. Herttuan sotaväki marssi yhä linnaa päin.\nLinnassa oli päällikkönä Fleming vainajan leski, joka oli hyvin\nurhoollinen nainen, eikä ensinkään ajatellut antaumista, vaan kehoitti\nsotaväkeä urhoollisuuteen ja uskollisuuteen kuninkaalle. Herttuan väki\nteki linnoituksia Korpilahden ja Myllymäen vuorelle ja ampua räjähytti\nniistä linnaa, mutta turhain. Linnan muurit eivät olleet millänsäkään\nampumisesta. Waikka Flemingin leski sai kuulla, että kuninkaalta apua\nei ollut odottamistakaan, niin hän oli yhtä rohkea. Wihdoin sai herttua\nlinnan kavaluudella. Eräs ylioppilas Taneli Hjort rupesi yllyttymään\nsotaväkeä pakenemaan herttuan leiriin ja onnistuikin hyvin toimessaan.\nKun tämä tuli tutuksi, kutsutttin linnan väki kokoon ja luvattiin suuri\npalkinto niille, jotka pysyivät kuninkaalle uskollisina, mutta niille,\njotka tahtoivat, annettiin lupa mennä herttuan leiriin. Suurin osa\nsotaväestä olikin halukas menemään ja jälkeenjääneet eivät kauvan sen\njälkeen voineet tehdä vastusta. Päästyänsä linnaan meni herttua linnan\nkirkkoon, jossa Klaus Flemingin ruumiinarkku oli. Koska hän oli kuullut\narveltavan, että Fleming vielä oli Puolassa ja että ruumiinarkussa vaan\noli kiviä, käski hän ottaa arkun kannen auki, ja kun hän näki vanhan\nvihollisensa kuolleena, veti hän häntä parrasta ja lausui: \"jos sinä\nolisit nyt elänyt, ei pääsi olisi ollut vakavana\". Flemingin rouva\nvastasi: \"jos minun autuas herrani olisi elänyt, niin teidän armonne ei\nmilloinkaan olisi tullut tänne sisälle\".\n\nKaikki parhaat kanuunat ja Suomen laivasto sekä joukko sotavankia,\njoista yksi oli Flemingin leski, vietiin Ruotsiin.\n\nHerttuan lähdettyä pois ei pitkiä aikoja kulunutkaan, ennenkuin linna\ntaas joutui Sigismundin palveliain valtaan. Stålarm, näet, palasi\nHämeestä sotavoimineen ja koska parhaimmat tykit olivat viedyt\nRuotsiin, niin herttuan sotaväki ei voinut paljo vastustaa. Niin oli\nlinna taas kaksi vuotta kuninkaan vallassa. W. 1599, jolloin\nSigismundin valta kokonansa oli hävinnyt, tuli herttua taas Suomeen.\nEntisellä kertaa lähteissänsä linnasta uhkasi hän kovasti rangaista\nkapinoitsioita, jos vielä uskaltaisivat hänestä luopua. Hän täyttikin\nlupauksensa. Herttuan määräämä päällikkö _Scheel_ ahdisti Turun linnaa.\nHerttua itse sotamiehineen nousi maalle likellä Helsinkiä, voitti siinä\nSigismundin sotaväen, lähti sitte Wiipuriin, valloitti Wiipurin linnan\nja kosti hirmuisesti linnan päälliköille. Kun hän sitte tuli Turkuun,\noli Scheel jo valloittanut Turun linnan ja oli siis koko maa\nvallassansa. Stålarm oli urhoollisesti kokenut vastustaa Turun\nlinnassa, mutta kun hän ei saanut vähintäkään apua kuninkaalta, oli\nhänenkin antauminen. Täälläkin oli herttua hirvittävän julma. Linnan\npäälliköt, jotka olivat kuninkaallensa olleet uskolliset ja hänelle\npanneet henkensä alttiiksi, tuomittiin kuolemaan. Kun tuomio luettiin\nvangille, pyysi Stålarm yksin saada kuolla toisien edestä, mutta\nherttua ei ottanut sitä jaloa pyyntöä korviinsakaan. Perjantaina\nMarraskuun 11:nä 1599 julistettiin, että mestaus seuraavana päivänä oli\ntapahtuva. Wäkeä kokoontuikin sinä päivänä suuri joukko Turun torille.\nMestattavien joukossa oli myös Klaus Fleming vainajan poika _Juhana_,\njoka vielä oli nuori. Hän oli rukoillut jo ennen herttualta armoa,\nkoska ainoastaan sattumalta oli Suomeen tullut Puolasta ja tuskin\nkertaakaan oli laukaissut pyssynsä herttuan väkeä vastaan. Herttua\nlupasi sen hänelle, jos Fleming tästä lähin lupaisi palvella herttuaa.\nFleming ei luvannut, vaan sanoi, että hän oli vannonut ainoastansa\nkuninkaallensa uskollisuuden valan, mutta pyysi kuitenkin armoa,\nsamassa notkistaen yhden polvensa. Herttua sanoi: \"mikset edessäni\nnotkista molempia polviasi?\" Fleming vastasi: \"sen kunnioituksen\nsäästän Jumalalle ja kuninkaalleni\". Kun herttua kuuli nämät sanat,\nnäkyi vihan leimaus silmissänsä ja hän määräsi Flemingin kuolemaan. Kun\nFlemingiä lauvantaiaamuna vietiin mestauspaikalle, oli hän jo joksikin\nrauhoittunut ja tervehti ystävällisesti kaikkia, jotka seisoivat tien\nympärillä, jota hän kulki. Tultuansa mestauspaikalle jätti hän ensin\nhyvästi ystävillensä ja tutuillensa, lankesi sitte polvilleen\nrukoukseen, teki synnintunnustuksensa, jossa tunnusti olevansa vikapää\nJumalan edessä moneen syntiin, mutta vakuutti olevansa syytön siihen\nrikokseen, jonka tähden oli tuomittu kuolemaan. Puheensa lopetettua\nsanoi hän mestaajalle: \"tee virkas\", veti paitansa kaulasta alaspäin,\nlankesi polvilleen ja samassa eroitettiin päänsä ruumiista. Kun nuoren\nsyyttömän Flemingin pää kaatui, niin kyynelvirta juoksi monen silmistä,\njotka surkuttelivat onnettoman miehen kohtaloa. Monen muun miehen pää\nkaatui samassa tilaisuudessa. Kaikki muut tuomitut paitsi Fleming\nteilattiin ja heidän päänsä ripustettiin raastuvan eteen. Stålarm\njätettiin henkiin ja vietiin Ruotsiin, jossa hän oli tutkittava ja\ntuomittava.\n\nTämä oli viimeinen kerta, jolloin Turun linna valloitettiin. Wähittäin\nkadotti se kuuluisuutensa ja sen annettiin hävitä. Huhtikuun 20:na v.\n1614, kun silloinen Ruotsin kuningas, yllämainitun Kaarlon poika, ylen\njalo ja mainio _Kustaa Aatolvi_ juuri söi ehtoollista Turun linnan\nsuuressa salissa, syntyi tuli salin päällä olevassa kamarissa ja levisi\nniin äkkiä, ettei enää saatu sammutetuksi, vaan _vanha-linna_ paloi\nsuureksi osaksi. Sitte sitä ei enää korjattu ja laitettu entiseen\ntilaansa, vaan Turun linnan päälliköt muuttivat _uuteen_ linnaan.\n\nTaas on muutamia vuosia kulunnut. Kauniina suviaamuna Heinäkuun 15:nä\nv. 1640 lähtee Turun kaupungin rannasta suuri joukko juhlapukuihin\npuettuja herroja koristetuilla veneillä linnaa päin ja koko kaupungin\nasujamet ovat liikkeellä. Kaikkien kasvoista loistaa hartautta ja\njuhlallisuutta. Mikähän seikka tämän vaikuttanee? -- Jalo kuningas\n_Kustaa Aatolvi_ lepää jo haudassaan, vuodatettuansa verensä Saksan\ntappelutanterella taistellessaan ihmisen kaikkien kalliimman aarteen,\nvapauden ja valkeuden, puolesta. Ruotsin kuningasistuimelle on noussut\n4 vuotias tyttärensä ja näyttää siis siltä kuin olisi valtakunnan\nhallitus rappiolle joutumassa; mutta Kustaa Aatolvin koulua on käynyt\nmonta jaloa miestä, jotka ottavat hallituksen ohjat käsiinsä ja\ntoimittavat tehtävänsä kunnialla. Suomellakin on ollut se onni, että on\nsaanut maaherraksensa mitä jaloimman miehen, kreivi _Pietari Brahen_,\njoka asuu Turun linnassa. Hän on pannut vahvalla innollaan toimeen\nkuningas vainajan tuuman, jonka kuolema esti häntä saamaan aikaan,\n_yliopiston_ asettamisen, näet, Suomeen. Heinäkuun 15:sta v. 1640 on se\nijäti muistettava päivä, jona _yliopisto_ Turussa vihittiin. Onko siis\nihme, että kaikki, joilla henki on, tuntevat sydämensä sykkivän ilosta\nja rientävät yhdessä viettämään juhlaa ja Jumalalle lähettämään\nkiitoksen, joka on Suomelle antanut sen riemupäivän koittaa? Sepä on\nsaattanut kaikki kaupungin virkamiehet ja ylimykset matkalle linnaan\nylevää kreiviä tervehtimään, jonka ansio yliopiston perustaminen\nsuureksi osaksi oli. Kello 8 aamulla otti kreivi heidät vastaan, piti\nheille puheen päivän merkityksestä ja sitte lähtevät kaikki yhdessä,\nkreivi hovimiehineen, pispa, provessorit, hovioikeuden jäsenet, papit,\nylioppilaat, porvaristo y.m. juhlasaatossa kanuunain paukkuessa rantaan\nja sotamiehiä oli asetettu kummalleki puolelle. Siitä astuivat\nkirjavilla lipuilla koristettuihin veneisin, joilla hiljain kulkivat\npitkin Turun jokea. Tultuansa rantaan menivät juhlasaatossa yliopiston\nsuureen saliin. Suuri väkijoukko oli kokoontunut tätä saattoa\nkatsomaan. Salissa piti kreivi kauniin vihkiäispuheen ja sieltä mentiin\nsitte kirkkoon, jossa pispa saarnasi. Sitte kun tämä oli lopetettu,\nrupesivat kanuunat pauhaamaan kirkon kartanolla ja \"kokoontunut kansa\nvastasi tähän niin vahvoilla riemuhuudoilla, että kirkko kajahti tästä\nihmisäänien jylinästä\".\n\nSaman vuosisadan lopulla v. 1698 muutettiin maaherran asuinpaikka Turun\nlinnasta Turun kaupunkiin ja tämä seikka antoi linnan suuruudelle ja\nkuuluisuudelle melkein kuolinhaavan. Linna sai estämättä hävitä\nhäviämistänsä ja oli tästä lähtien vaan sotamiesten ja vankien\nasuntona. Tämän lisäksi tuli seuraavan vuosisadan alussa tulipalo, joka\nsai tehdä suurta tuhoa, ennenkuin saatiin sammumaan. Samaan aikaan oli\nmyöskin \"iso viha\", jolloin linna jätettiin autioksi, niin että\nWenäläinen sai hävittää, miten tahtoi. Noin v. 1840 on linna uudestaan\nulkopuolelta kalkittu, mutta näyttää saavan odottaa turhain sitä\npäivää, jona Suomen kansa pitää velvollisuutenansa ylläpitää\nrakennusta, johonka niin monta suurta muistoa on yhdistetty.\nToivokaamme kuitenkin, että sekin päivä pian koittaa, koska jo tätä\nnykyäkin näemme yhä suuremman innon heräjävän tutkimaan\nmuinaisuuttamme.\n\nNyky-aikana ja jo monta aikaa sitten on pappi ja linnan vallesmanni\nainoat herrasmiehet, jotka asuvat linnan muurien sisässä. Mitä lajia\nmuut asujamet siellä ovat, kuulemme helposti kahleitten helinästä\nheidän jaloistansa ja voimme arvella jo linnaan tullessamme, kun näemme\nportilla sotilaita vahtimiehinä.\n\nJo linnan mahtavimpina aikoina oli siinä myös pahantekiöitä vangittuna.\nEritenkin on muistettava vanhassa linnassa oleva niin kutsuttu\n\"kolotorni\", johonka päästiin ainoastansa pitkien käytävien kautta,\njotka kävivät milloin ylöspäin, milloin alaspäin. Ensin tultiin pimeään\nsoikeaan saliin, jossa keski-laattialla oli luukku, josta pahantekiä\nlaskettiin alan kuuden sylen syvälle. Suvella riisuttiin hän paitaan\nasti, mutta talvella jätettiin takki päälle. Ruuaksi sai hän vettä ja\nleipää \"kohtuullisesti\". Sinne pantiin ne, jotka eivät tunnustaneet\nitseänsä syypääksi siihen, josta syytettiin. Kauheampaa keinoa heitä\npakoittamaan tunnustukseen tuskin olisi löytynytkään. Kirjailia, joka\ntästä puhuu, lisää, \"että moni roisto suvella kesti tätä koko viikon,\nmutta talvella tuskin kaksi tahi kolme päivää\". Muutamat pelästyivät jo\nsen nähdessänsä niin, että tunnustivat, mitä vaan tahdottiin. Muutamat\nolivat \"niin paatuneet\", etteivät sittekään tunnustaneet, ja muutamat\n\"niin ilkeät\", että päästyänsä sieltä ottivat takaisin, mitä olivat\ntunnustaneet? Kuka voi sanoa, kuinka monta viatontakin tätä hirvittävää\nkiusausta sai kärsiä? Nykyään ovat vangit uudessa linnassa, ja vanhan\nlinnan komeat salit ja mahtavien asuinhuoneet ovat muutetut --\nmakasiineiksi.\n\nMutta ennenkuin lopetan kertomukseni, voisinko olla puhumatta\n_haltiasta_ Turun linnassa, josta ehkä olet kuullut puhuttavan? Jo\nvanhoista ajoista asti on linnan väki tiennyt puhua haltiasta, joka\nmuurien sisässä vartioitsee suurta raha-aarretta. Wuonna 1730 luuli\neräs mies jo keksineensä paikan, missä aarre olisi, sillä lyödessään\nkäsiään yhteen eräässä käytävässä kuuli hän kaikun ikäänkuin hopeasta.\nHän ilmoittamaan asiaa maaherralle, joka lähetti miehiä linnaan\nkaivamaan muuria ja rahastonhoitajan ottamaan aarretta vastaan sekä\nkirjurin kirjoittamaan kirjaansa rahasumman määrän, joka nyt oli\nlöydettävä. Rahanhoitaja kyllä seisoikin määrätyllä paikalla raha-arkku\nauki ja kirjuri kirja kädessä ja miehet kaivoivat, niin että hiki\nhöyryi otsasta, mutta aarretta ei kuulunut eikä näkynyt. Wihdoin täytyi\njokaisen häpeissään mennä tiehensä, ja ne kauniit unelmat, joita\nmaaherra ja hän, joka aarteen luuli löytävänsä, näki, raukesivat\ntyhjään. Haltia ei niin helposti omaisuuttansa antanut. Kaiketi hän sen\ntallitsee hyvässä kätkyssä päiväin loppuun asti. Wai miten arvelet? Ja\nyhtä vähän kuin kukaan saa nähdä hänen aarrettansa, saanee hän nähdä\nukkoa itseä \"sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeaisna\".\n\nNyt olemme siis, lukiani, yhdessä antaneet ajatuksemme rientää\nkuluneisin päivihin silmäilemään muutamia kuvauksia rakkaan isänmaamme\nja sen kansan vaiheista. Älä anna näiden muistojen kohta kadota\nmielestäsi, vaan uudista ne ajatuksissas yksinäisinä hetkinä, joina\npäivän työt ja vastukset unohtuvat. Jos ties joskus sopii niille\ntienoille, viivy hetki näitä vanhoja muuria katsomassa, niin\nmielikuvitukses ehkä vilkkaammin kuvaa sinulle nämät tapaukset.\nNähdessäs onnettoman kuningas Eerikin tähän asti säilyneen vankihuoneen\nehkä surkuttelevaisuuden kyynel pujahtaa silmästäs. Kun taas _Pietari\nBrahen_ ylen jalo kuva juohtuu mielees, päätä sinäkin tehdä työtä tämän\nrakkaan isänmaan hyväksi, -- mutta älä ainoastansa päätä, vaan tee se\nmyös. Jos tarkoin mietit, puhuvatpa kehoitussanoja sinulle siihen\nmuinais-muistotkin, joiden tulkkina paitsi muita ovat -- Turun linnan\nvanhat muurit.\n\nA. W. J.\n\n\n\n"]